[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFuCcO_K1_p9pIjQxfzy546VuomecemX3mdb9dnScDx4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},639,"Runous ja runouden muodot","Godenhjelm, Bernhard Fredrik",1840,1912,"639-godenhjelm-runous-ja-runouden-muodot","639__Godenhjelm__Runous_ja_runouden_muodot",null,"muistelmat",[],[],"fi",1914,124817,924508,false,44042,[22,23,24],"Essays","Poetry","Poetry -- History and criticism",[26,23],"Essays, Letters & Speeches","\"Runous ja runouden muodot: Kirjoitelmia. Runoja.\" by B. F. Godenhjelm is a scholarly work on poetry and its various forms written in the early 20th century. The text appears to focus on the theoretical and aesthetic aspects of poetry, exploring its role in societal and cultural contexts while also analyzing specific examples. The author, who was a significant figure in Finnish literature and education, likely draws upon classical influences as well as contemporary issues facing the Finnish language and identity.  At the start of the book, the author reflects on the ever-present human desire to find higher meaning in life's diverse phenomena. Godenhjelm discusses the relationship between art, human existence, and the pursuit of ideals, arguing that true art serves to express and illuminate the underlying truth and beauty of creation. He introduces concepts of aesthetics, the function of poetry, and its evolution throughout history, establishing a foundation for the deeper discussions that will follow in the text. The prefatory sections suggest that Godenhjelm intends to examine poetry not just as a form of entertainment but as a vital element of cultural expression and human experience. (This is an automatically generated summary.)",[],339,"Kokoelma sisältää laajan teoreettisen tutkielman runouden olemuksesta ja muodoista, kulttuurihistoriallisia kirjoitelmia sekä tekijän omia runoja. Teos tarkastelee estetiikkaa, eri aikakausien kirjallisia ihanteita ja suomalaisen sivistyselämän perusteita.","B. F. Godenhjelmin 'Runous ja runouden muodot' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 639. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RUNOUS JA RUNOUDEN MUODOT\n\nKirjoitelmia. Runoja.\n\n\nKirj.\n\nB. F. GODENHJELM\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 135 osa\n\nPainettu 1914 Raittiuskansan kirjapainossa Helsingissä.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Esipuhe.\n Elämäkerta.\n\n Runous ja runouden muodot:\n  Johdatus.\n\n Ensimmäinen kirja:\n  Runous kuvausvoiman ja kansanhengen tuotteena.\n\n    1. Kuvausvoima yleensä.\n   II. Kuvausvoima kielen ja taruston muodostajana.\n  III. Kansanrunous ja taiderunous.\n   IV. Kansojen ihanteet: Itämaan kansat.\n    V. Kreikkalaisten ihanne.\n   VI. Roomalainen ihanne ja kristin-uskon alku.\n  VII. Keskiajan ihanne.\n VIII. Runouden kehitys uudennuksen ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.\n   IX. Espanjan runous ja tekoklassillisuus Ranskassa.\n    X. Saksan runous ja nykyaika.\n   XI. Kansanhenki ja runous.\n  XII. Kansojen vuorovaikutus.\n\n Toinen kirja:\n  Runouden sisällys ja taidetavat.\n\n    I. Runouden tehtävä ja kauneus.\n   II. Ylevä kauneus ylimalkaan.\n  III. Traagillisuus.\n   IV. Koomillisuus.\n    V. Taidetavat eli styylit.\n   VI. Idealistinen ja karakteristinen taidetapa.\n  VII. Luonto runouden aineena.\n VIII. Yksityis-ihminen runoudessa.\n   IX. Yhteiskunta, historia ja tarumaailma runouden aineena.\n    X. Ajatusrunous. Oikea tunnelma.\n\n Kolmas kirja:\n  Ulkomuoto ja runouden lajit.\n\n    I. Kuvaannollisuus.\n   II. Sointuisuus.\n  III. Runouden lajit.\n   IV. Kertomarunous yleensä.\n    V. Kertomarunouden lajit: eepos ja romaani.\n   VI. Lyyrillinen runous.\n  VII. Draama eli näytelmärunous.\n\n Kirjoitelmia:\n\n  Mikä on suomalainen sivistys?\n\n Runoja:\n\n  Suomen herääminen\n  Juhlaruno\n  Gezelius\n  Rauhan oraita\n  Syksyinen tarina\n  Kaupin linna\n  Myöhäinen palkinto\n  Aleksanterin ja Roksanen häät\n  Kuusen alla\n  Elämän ehtoona\n  Uskollinen\n  Päivänpaistetta\n  Armahan nukkuessa\n  Nuoren tytön muistikirjaan\n  Erin\n  Murheen lapsi\n  St. Justin pyhiinvaeltaja\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nKun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomalainen Tiedeakatemia sekä\nB.F. Godenhjelmin omaiset ovat ryhtyneet käsilläolevan teoksen \"Runous\nja runouden muodot\" julkaisemiseen, olemme otaksuneet täyttävämme\ntekijän hiljaisen toiveen.\n\nB.F. Godenhjelmin elämä oli uhrattu koulu-, oppikirja- ja\nsanakirjatyölle. Pieni osa siitä riitti niihin harrastuksiin, jotka\nkuitenkin olivat hänen ensimmäisiään ja ehkä sisimpiään --\nesteettisiin. Vain kesäloman aikoina tuo ahkera koulumies ja\ntunnollinen sanakirjantekijä arveli olevansa oikeutettu vetämään esiin\nlaatikostaan pienellä, siistillä käsialalla tiheästi kirjoitettuja\narkkeja, lueskelemaan ja korjaelemaan niitä sekä sitten jatkamaan\nkirjoittamistaan toisille yhtä tarkasti taitetuille. Se teos, joka näin\nhitaasti, vuosikymmenien kuluessa tehtynä, pyrki kohti valmistumistaan,\noli \"Runous ja runouden muodot\", yleistajuinen esitys runoutta\nkoskevista kysymyksistä. Ihan valmiiksi se ei ennättänyt edes siksi,\nkun kuolema herpautti kirjoittajan käden. Lienee siis paikallaan lyhyt\nselonteko siitä, missä suhteessa tekijä oli aikonut sitä täydentää.\n\n\"Ensimmäinen kirja\" oli, kuten tunnettua, jo ennestään julkaistu v.\n1885. Sitä ja myöhempiä osia lienee Godenhjelmin ollut ainakin aikomus\nkielellisesti yhdenmukaistuttaa; ehkä myös oikoa mahdollisesti\nvanhentuneita tiedonantoja. \"Toisen kirjan\" käsikirjoitus oli\ntarkastettu ja hyväksytty; ainoastaan muutamiin kohtiin oli tekijä\nsuunnitellut lisäyksiä: 3:nnessa luvussa (Traagillisuus) hän oli\nAntigonen traagillisuudesta puhuessaan ajatellut mainita myös\njonkun verran Leonteesta (\"Salaminin kuninkaat\"); 8:nteen lukuun\n(Yksityis-ihminen runoudessa) oli aiottu esitys \"psykologisesta\nsuunnasta\" ja 9:nteen lukuun (Historialliset, yhteiskunnalliset ja\ntarun-omaiset aiheet) muutamia mietteitä Ahon \"Panusta\". -- \"Kolmas\nkirja\" sen sijaan jäi lopullisesti viimeistelemättä, jopa sen\n\"Loppukatsaus\", kolmea ensi kohtaansa ja hajanaisia muistiinpanoja\nlukuunottamatta, kokonaan kirjoittamatta. Ensimmäisestä luvusta\n(Kuvaannollisuus) ja toisesta luvusta (Sointuisuus) puuttuu pääasiassa\ntekijän esityksensä valaisemiseksi aikomia esimerkkejä, muista sitä\npaitsi erinäisiä lisäksi ajateltuja kohtia, kuten m.m. esitys \"runouden\nlisälajeista\". Niin ikään olisi tekijä halunnut tarkastaa muutamien\ntiedonantojensa paikkansapitävyyttä sekä varsinkin loppulukujen\ntyylillistä asua, viimein verraten eri kirjoja toisiinsa samojen asiain\ntoistamisia välttääkseen. \"Loppukatsaus\" olisi jälkeenjääneen\nsuunnitelman mukaan sisältänyt seuraavaa: 1) Nykyajan kirjalliset\nsuunnat; 2) Runouden oikea ymmärtäminen; 3) Esteettinen arvostelu; 4)\nRunoilijan toimi ja asema; 5) Runouden suhde tieteeseen, uskontoon ja\nsiveellisyyteen (siveelliseen toimintaan); 6) Vapaan mielikuvituksen\nmerkitys elämässä (ihmishengen vapauttajana, ihanteellisuuden\nvireillä-pitäjänä, kansojen ja ihmisten yhdistäjänä y.m.)\n\nMuutokset, jotka teokseen on painatusta varten tehty, koskevat\npääasiassa oikeinkirjoitusta, noudattaen tekijän itsensä viimeisintä\nkirjoitustapaa. Samoin on erinäisiä sanoja vaihdettu toisiin, syystä\nettä ne ovat olleet joko vanhentuneita tai saaneet nykykielessä toisen\nmerkityksen, kuten esim. mukailus = mukaelma; tunto = tunne. Suurin osa\nnäistä muutoksista on tietysti teoksen ensi osassa. Kieliopillisia ja\ntyylillisiä korjauksia on kaiken kaikkiaan varsin harvoja. --\n\nPääteoksen \"Runous ja runouden muodot\" ohella on julkaisuun liitetty\nkirjoitelma: \"Mikä on suomalainen sivistys?\" Se on ollut ennen\npainettuna v:n 1906 \"Valvojaan\". Godenhjelmin kädestä tosin on ollut\nkirjoitelmia useampiakin erinäisten aikakauslehtien, kuten Kirjallisen\nKuukauslehden, Virittäjän y.m., palstoilla; mutta kun ne ovat\npääasiassa kirja-arvosteluita, nyt jo toteutuneitten yritysten ja\najatusten puolustelua y.m.s., olemme katsoneet asianmukaisimmaksi\njättää ne harrastajain varaan, jotka voivat yllämainittujen\naikakauskirjojen vanhoja vuosikertoja selailemalla niihin tutustua.\n\nLoppuun on liitetty valikoima runoja. Niiden joukossa on vain\nnäytteeksi muutamia varsinaisia \"laulurunoja\", sillä eihän välitön\nlyyrillisyys ollut Godenhjelmin tyynen, miettivän luonteen mukaista;\nkuuluipa hän sitä paitsi polveen, jonka lauluinnolle kielen silloinen\nkehitysaste useimmiten asetti tokeet. Pääosan muodostavat siksi n.s.\nkertovaiset runot, joista useimmat on ennenkin julaistu, parhaat\nsuomalaisten kertomarunojen kokoelmassa: \"Kertovaisia runoelmia\", sekä\ntoiset missä milloinkin, Kansanvalistusseuran- ja Työväenkalentereissa\ny.m. Ennen painamattomia ovat näitä vain \"Rauhan oraita\" ja\n\"Aleksanterin ja Roksanen häät\". Viimeisinä on pari Godenhjelmin\nsuomennosta. -- Kaiken kaikkiaan oli jälkeenjääneissä papereissa noin\n40 runon vaiheilla -- lukuunottamatta kaikenlaisia muistosäkeitä ja\nPääskysessä ja lasten kuvakirjoissa julkaistuja runoja lapsille -- sekä\nkäännöksiä noin kolmisenkymmentä.\n\nTeoksen alkuun on painettu lyhyt, professori Kustavi Grotenfeltin\nkirjoittama elämäkerta.\n\nToivossa, että olemme tehneet palveluksen ei vain B.F. Godenhjelmin\nmuistolle, vaan myös hänen lukuisille ystävilleen, rohkenemme täten\njättää hänen monivuotisen työnsä tulokset yleisön käsiin.\n\nJulkaisijat.\n\n\n\n\nElämäkerta.\n\n\n_Bernhard Fredrik Godenhjelmin_ nimi ei ole suomalaisen\nkirjallisuuden ensimmäisiä viime vuosisadalla. Vaan ei kerro mikään\nsuuremmassa määrässä kuin se uupumattomasta ja jalojen ihanteiden\nhengessä suoritetusta työstä. Godenhjelmin elämäntyö suomalaisen\nsivistyksen vainiolla tapahtui enimmäkseen hiljaisuudessa ja silmään\npistämättä. Mutta varmaa on, että jos voitaisiin mittailla eri\nhenkilöiden osuutta tuon sivistyksen perustuksien laskemisessa viime\nvuosisadan loppupuoliskolla, kirjallisella ja opetuksellisella alalla,\nhäntä ei suinkaan tulisi viimeisellä sijalla mainita. Kun Suomalaisen\nKirjallisuuden Seura on katsonut tehtäväkseen toimittaa julkisuuteen\nvainajan valmiina jälkeensä jättämän suuren kirjallisen teoksen, ja\nsamalla koota yhteen Godenhjelmin hajallaan olevia runoja ja muutaman\nmuunkin kirjoitelman, on syytä lyhyesti mieleen johdattaa hänen\nelämänjuoksunsa ulkopiirteitä.\n\nBernhard Fredrik Godenhjelm syntyi 7. p:nä maaliskuuta 1840 Pietarissa,\nmissä hänen isänsä, taidemaalari _Berndt Abraham Godenhjelm_,\nsilloin asui taidettansa harjoittamassa. Pietarissa myöskin isä oli\noppinut tuntemaan vaimonsa, _Aleksandra Fredrika Hornborgin_,\njonka kanssa v. 1832 oli mennyt naimisiin. Molemmat vanhemmat olivat\nkuitenkin suomalaisia ja Suomesta kotoisin: äiti lääkärin tytär\nItä-Suomesta, isä syntyisin Mäntyharjulta, mikä pitäjä siihen aikaan\noli Godenhjelm-suvun kotipaikkana. Bernhard Fredrik oli heidän ainoa\nlapsensa. On omituinen suomalaisuuden historiassa tehtävä huomio, että\nuseat sen hartaimmista kannattajista ensi aikoina olivat lähteneet\nvarsinaisen suomenkielisen kansanaineksen niin sanoakseni\nrajapiireistä, useinpa olivat syntyneet tai kumminkin kauvemman aikaa\noleskelleet Suomen ulkopuolella, ja niinhän oli B.F. Godenhjelminkin\nlaita. Luonnollisen selityksensä tämä asianhaara saapi siitä, että\njuuri siten he olivat parhaiten tulleet huomaamaan sen luonnottoman\naseman, jossa suomalainen kansallisuus omassa maassansa eli, ja niitä\nvaaroja, jotka uhkasivat tämän kansallisuuden koko olemassaoloa, jos ei\nsiinä pian parannusta aikaan saataisi.\n\nGodenhjelm-suku on alkuansa länsisuomalainen. Sen ensimmäinen tunnettu\nkanta-isä, majuri Hannu Laurinpoika Godhe, on Kristiina kuningattaren\naikana läänitysten omistajana Satakunnassa, ja hänen poikansa Hannu\nGodhe Suomen maakirjanpitäjänä ja tilusten inspehtorina Porin\nkreivikunnassa. Tämän pojat, kornetti Viipurin ratsuväessä Pietari ja\nTurun hovioikeuden assessori Juhana, saivat v. 1691 omista ja isoisänsä\nansioin tähden aatelisarvon nimellä Godenhjelm.\n\nBernhard Fredrik Godenhjelmin vanhempain olo Pietarissa oli ohimenevää\nlaatua. Alussa vuotta 1848 muutti perhe Helsinkiin, jossa isä tuli\nopettajaksi äsken perustetun Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun.\nMutta jo sill'aikaa, kuin vanhemmat vielä asuivat Pietarissa, oppi\nnuori Fredrik tuntemaan oikeata isänmaatansa. Tavallisesti näet perhe\nlähti kesäänsä viettämään Suomeen, Kymin pitäjään, jossa asuttiin erään\ntädin omistamassa Alahovin talossa likellä Kymin kirkkoa. Helsinkiin\nmuuton jälkeenkin oli tämä seutu perheen kesäolopaikkana, ja siellä\npoika siis ensin tutustui itse suomalaiseen rahvaaseen, oppi tuntemaan\nsen oloja, sen näkökantaa ja tarpeita. Isä oli hienosti sivistynyt\nmies, jolla on muistettava sijansa taiteellisten harrastusten\nherättämisessä maassamme, ja kodissaan Helsingissä Fredrikin oli\ntilaisuus joskus nähdä useita sen ajan huomattavia henkilöitä. V. 1850\nhän tuli oppilaaksi ensi luokalle Helsingin ruotsinkieliseen\nyksityislyseoon ja menestyksellä suoritettuansa sen antaman oppimäärän\nv. 1858 luokkansa ensimmäisenä ylioppilaaksi. Helsingin yksityislyseota\npidettiin siihen aikaan K. Backmanin johdolla jonakin edelläkävijänä\nmaassamme uudenaikaisten pedagogisten periaatteitten toteuttamisessa\nkoulun alalla, ja mahdollista on että Godenhjelm jo silloin omisti sen\nmieltymyksen kasvatusopillisiin kysymyksiin, joka sitten tulee näkyviin\nhänen elämänsä varrella.\n\nGodenhjelmin nuoruudenaika sattui yhteen kansallisen heräyksemme\nkanssa, eikä tämä kenestäkään saavuttanut innokkaampaa, alttiimpaa,\nuhrautuvampaa työntekijää, kuin hänestä. Koko ajatteleva sivistynyt\nnuoriso oli sen isänmaallisen innostuksen valtaamana, jota Lönnrotin,\nRunebergin ja Snellmanin työ oli sytyttänyt. Kaikki olivat\nvapaamielisiä ja kansanmielisiä, kaikki pitivät työtä kansan\nkohottamiseksi ja suomen kielen hyväksi välttämättömän tarpeellisena ja\nlausuivat sen ilmi innokkaissa puheissa. Vasta tehtävään ruvetessa\ntulivat vaikeudet ja uhraukset esiin, ja silloin nähtiinkin, että suuri\nosa äsken niin innostuneista puheenpitäjistä vetäytyi pois, vieläpä\nuseista tuli suomalaisuuden liikkeen kiivaita vastustajiakin. Niin ei\nGodenhjelm, joka aina pysyi nuoruudenihanteillensa uskollisena.\n\nMitä aatteita väikkyi nuoren Fredrik Godenhjelmin mielessä, sen voi\nnähdä hänen omasta myöhemmin antamastansa kuvauksesta suomenmielisessä\nnuorisossa siihen aikaan vallinneesta mielialasta.[1] \"Jotta Suomen\nkansa saisi oikeuden elää, on sen henkisen elämän ilmaisijaksi\nperustettava suomenkielinen sivistys, joka, samalla kuin se ammentaa\nkansanhengen syvistä hetteistä, sulattaa itseensä parasta, mitä suurten\nkansojen sivistys on tuottanut. Sivistyneen luokan tuli uudestaan\nliittyä kansan enemmistöön ja siltä periä takaisin yhteinen kansallinen\nkieli, saadakseen lujan pohjan sivistyspyrinnöilleen.\" Ja tämän\nharrastuksen tarpeellisuutta ja oikeutta hän tarkemmin selittää\nseuraavasti. \"Tässä harrastuksessa oli kaksi puolta. Sivistyksen\ntulokset oli tehtävä koko kansalle hedelmällisiksi; kaikki sen eri\nkerrokset oli herätettävä yhteistyöhön ja umpisuomalainen rahvaskin oli\nsaatettava ajan kultuurin osallisuuteen. Sivistyksen valo oli, niinkuin\nrunossa päivä ja kuu, asetettava kultalatva kuusen keskimäisille\noksille, ett'ei se paistaisi ainoastaan rikkahille, riemuisille, vaan\nmyös vaivaisille, huoleisille. Mutta toiselta puolen sivistynyt\nsäätyluokka hartaasti kaipasi yhtymistä kansan pohjakerroksiin, joiden\nkanssa se tunsi olevansa yhtä lihaa ja verta; tätä yhteenkuuluvaisuuden\ntunnetta ei vieraskielinen sivistys eikä yhteiskunnallisen elämän\nhorrostila jaksanut tukehuttaa. Suomalaisuuden harrastus siis ei ollut\npaljasta kielikiistaa, niinkuin joskus on väitetty, vaan uuden\nsivistysmuodon luomista, se oli taistelua kansallisuuden puolesta,\nmutta ei taistelua kansallisuuksien välillä.\"\n\nGodenhjelmin yliopistoon tullessa olivat entiset ylioppilasmaakunnat,\njoissa nuorison mielipiteet ja riennot luonnollisesti pääsivät\nilmenemään, virallisesti lakkautettuina, ja ainoastaan salaa ja\nsäännöttömästi kokoontuvina yhdistyksinä ne vielä jatkoivat\ntoimintaansa. Niinpä Godenhjelmkin ensin kaksi vuotta kuului\nviipurilaisten kesken perustettuun yhdistykseen, mutta kun sittemmin\nryhdyttiin hankkeihin savo-karjalaisen yhdistyksen aikaansaamiseksi,\nhän liittyi siihen. Suomen kielen käyttö oli vielä tähän aikaan itse\nyliopistonuorisonkin keskuudessa sangen harvinaista. Kouluissa sitä\nhyvin puutteellisesti opetettiin (esim. Helsingin yksityislyseossa oli\nse vasta v. 1855 otettu vapaaehtoiseksi opetusaineeksi). Godenhjelm oli\nkuitenkin siinä jo saavuttanut hyvät tiedot, m.m. matkoilla,\nesimerkiksi Savossa, Mäntyharjulla, perehtyen hyvään kansankieleen;\nKymissä Alahovissa ollessaan hän tutki paikkakunnan kieltä ja pani\nmuistiin kielinäytteitä. Hänen vakaa päätöksensä oli alusta alkaen ei\nainoastaan vaatia, mutta omasta puolestaan myöskin panna toimeen suomen\nkielen saattaminen sivistyskielen arvoon. Muutamat Godenhjelmin näiltä\najoilta olevat päiväkirja-muistiinpanot ovat siinä suhteessa\nvalaisevia. V. 1859 on hän päiväkirjaa aloittanut, silloin ruotsiksi,\nmutta 1862 kesällä Alahovissa hän muuttaa kielen suomeksi. Samana\nsyksynä hän Helsingissä rupeaa antamaan tunteja yksityisten\nylläpitämässä suomalaisessa koulussa. Tammikuussa 1863 on päiväkirjaan\nmerkitty: \"Suomalaisuudenkin puolesta on tämä aika ollut minulle hyvin\nilahuttavainen. Minulle on onnistunut voittaa suomen kielelle muutamia\nystäviä lisään ja levittää niin paljon suomalaisuutta ympärilleni, että\nsaan puhua suomea melkein kaikkialla. Naisiakin olen saanut\nlistalleni\"...[2]\n\nV. 1862 perustettiin yliopiston nuorison kesken n.s. \"Suomen ystävien\nliitto\", jonka jäsenet lupasivat kaikissa sopivissa tiloissa käyttää\nsuomen kieltä, ja jossa Godenhjelm oli innokkaimpia. Tätä liittoa\nlaajennettiin 1864 (perustava kokous J. Krohnin luona 10 p. helmik.)\nvarsinaiseksi \"suomalaiseksi iltaseuraksi\", johon kuului sekä naisia\nettä herroja ja joka kokoontui yhteisiin illanviettoihin, jolloin\nluettiin suomalaista kirjallisuutta ja keskusteltiin seuran\nharrastuksiin kuuluvista aineista. Ensimmäiset kokoukset pidettiin\nyksityisten luona, mutta kun jäsenten lukumäärä pian oli siksi\nkarttunut, että se ei hankaluudetta ollut mahdollista, siirryttiin\nensin \"Arkadiaan\" ja sitten Kleinehn ravintolaan. Godenhjelm siinä\ntoimi taloudenhoitajana.\n\nSe aika, jolloin Godenhjelmin vaikutus alkaa, oli suomalaisten\nkansallisten harrastusten raskain työaika. Tosin \"Saiman\" herätyshuuto\noli kajahtanut jo kahtakymmentä vuotta aikaisemmin ja sytyttänyt\nmieliä, ja ensimmäinen korkeampi suomenkielinen oppikoulu oli\nperustettu 1858, mutta kuitenkin oli varsinaisen suomenkielisen\nsivistyksen perustukset vasta nyt luotava: koulukirjoja ja\nkirjallisuutta useimmilla aloilla puuttui, jopa itse se suomenkielinen\nsivistynyt luokka, joka oli jatkuvan sivistystyön välttämätön\nedellytys. \"Korkeampi suomalainen hengenviljelys\", sanoo Godenhjelm\nitse, \"tosin ei ollut enää paljas kuvitus Kaukomielen, mutta osittain\nkuitenkin vielä piili pilvien takana, ja sieltä nuoren innon kaikella\ntarmolla oli siirrettävä todellisuuden maailmaan.\" Godenhjelm oli\nniitä, jotka uhrasivat kaikki voimansa ja koko pitkän elämänsä uutteran\ntyönteon tuon puutteen poistamiseksi.\n\nKohta yliopistoon tultuansa Godenhjelm rupesi ottamaan osaa työhön\nsuomalaisen kirjallisuuden elvyttämiseksi. Jo v. 1861 kohtaamme hänen\nnimimerkkinsä \"Mansikoita ja mustikoita\" nimisen albumin 3:nnessa\nvihossa. Sen jälkeen hän ahkerasti avustaa useita kirjallisia\nhankkeita: albumeja, lehtiä (esim. kuvalehteä \"Maiden ja merien takaa\",\n\"Mielikki\" nimistä kaksikielistä lastenlehteä) j.n.e. Kirjallisen\nKuukauslehden avustajiin hän kuului sen ensi vuosikerrasta 1866 asti,\nkaksi vuotta myöhemmin tullen sen toimituksen jäseneksi.\n\nYliopistossa oli Godenhjelm erittäin antautunut kaunotieteen ja\nkirjallisuuden, sekä vanhan klassillisen että nykyaikaisen,\ntutkimiseen. Keväällä 1862 hän menestyksellä suoritti historian ja\nkielitieteen kandidaattitutkinnon ja seppelöitiin maisterinvihkiäisissä\nviimeisenä päivänä toukokuuta 1864 toisella kunniasijalla filosofian\nmaisteriksi. Pian sen jälkeen ilmaantui yliopistossa tilaisuus hakea\nvirkaa, joka monessa suhteessa tuntui varsin soveltuvalta Godenhjelmin\nopintoihin. Saksan kielen lehtorinvirka oli tullut avoimeksi ja\nGodenhjelm, joka lapsuudestaan asti oli täysin perehtynyt saksan\nkieleen, päätti sitä hakea. Tämä viranasettamiskysymys herätti\naikoinaan varsin suurta huomiota. Tunnustettiin kyllä yleisesti, että\nGodenhjelmilla hakijoista oli tukevin ja laajin tieteellinen pohja ja\nettä myöskin saksan kieleen ja kirjallisuuteen nähden hänen ansionsa\nolivat suurimmat, mutta siitä huolimatta konsistorin enemmistö, 12\njäsentä, ensi sijalle asetti soittotaiteilija H. Paulin, koska hän oli\nsyntyperäinen saksalainen. Godenhjelm sai ensi sijalle 10 ääntä, näiden\njoukossa nykyaikaisen kirjallisuuden professorin Fredrik Cygnaeuksen,\nZ.J. Cleven, kasvatusopin edustajan, sekä A.E. Arppen, yliopiston\nrehtorin, ja tuli 1866 virkaan nimitetyksi. Tässä ulkonaisessa\nvirka-asemassa hän sitten pysyi koko elinaikansa, siksikuin v. 1901\ntäysinpalvelleena otti siitä eron. Tunnustukseksi ansioistaan hänelle\nsilloin suotiin professorin arvonimi.\n\nBernhard Fredrik Godenhjelmin päävaikutus tuli kuitenkin\nliikkumaan vielä mainitsemattomalla työmaalla -- naiskasvatuksen\nedistämisessä Suomessa. V. 1867 oli hän mennyt naimisiin _Ida\nGustava Lindroosin_ (s. 1837) kanssa, joka sitä ennen oli ollut\njohtajattarena omassa Fröbelin periaatteiden mukaan perustamassaan\nlastenkoulussa. Godenhjelm-puolisojen yhteinen harrastus kääntyi nyt\nsuomenkielisen naiskasvatuksen aikaansaamiseen. Heidän ansiostaan\netupäässä Helsingin \"Suomalainen tyttökoulu\" v. 1869 yksityisten\nkustantamana perustettiin, he tulivat molemmat koulun opettajiksi,\nottivat sen hoidon omaksi asiaksensa eivätkä kantaneet mitään palkkaa\ntyöstänsä. Siihen aikaan ei valtio vielä ylläpitänyt ainoatakaan\nsuomenkielistä tyttökoulua, ja ne pari tällaista koulua, joita\nmaaseudulla löytyi, olivat pieniä ja vähäluokkaisia. Vasta Helsingin\nSuomalaisen tyttökoulun perustamisella sai siis Suomen pääkaupunki\nsuomenkielisen oppilaitoksen tyttöjen kasvatusta varten, mutta samalla\nse myöskin oli ensimmäinen senlaatuinen koulu koko maassa. Sen\noppijakso määrättiin näet seitsenvuotiseksi, niinkuin Helsingin\nruotsinkielisessä tyttökoulussa, ja sen tarkoitus oli \"suomen kielellä\ntoimittaa oppilaillensa kaikki ne tiedot, jotka kuuluvat ajanmukaiseen\nkorkeampaan naissivistykseen\". Vasta v:sta 1873 sai koulu, aluksi\nsangen niukan, valtioavun ja 1886 se vihdoinkin otettiin kokonaan\nvaltion haltuun.\n\nTäydellinenkään tyttökoulu ei kuitenkaan vielä tyydyttänyt niitä\nvaatimuksia, jotka korkeampaan naiskasvatukseen olivat pantavat aikana,\njolloin naisten osanotto yleisiin yhteiskunnallisiin toimiin kävi yhä\ntavallisemmaksi ja tarpeellisemmaksi. Ne nuoret naiset, jotka\npäätettyänsä oppijakson tyttökoulussa olisivat tahtoneet jatkaa\nopintojaan, joko pyrkiäksensä opettajattariksi suomenkielisiin\nkouluihin tai korkeamman yleisen sivistyksen saamiseksi, eivät olleet\nsiihen tilaisuudessa. Tämän epäkohdan poistamiseksi päättivät\nSuomalaisen Tyttökoulun perustajat -- sittenkuin parina vuonna oli\nkoetettu puutetta poistaa satunnaisesti naisille toimeenpannuilla\nluentokursseilla, jotka muodostivat n.s. nais-akatemian siihen liittää\n\"Jatko-opiston\" \"opettajattarien valmistusta ja yleistä naissivistystä\nvarten\". Sittenkuin lupa siihen oli saatu ja opistolle kahdeksi\nvuodeksi määrätty 1,000 markan suuruinen vuotuinen valtioapu, avattiin\nse juhlallisesti 5 p. syysk. 1881. Godenhjelm tuli Jatko-opistossa\nsuomen kielen ynnä ainekirjoituksen ja saksan kielen opettajaksi,\njohtokunnan jäseneksi, ja liioittelematta voidaan sanoa hänen tulleen\nkoko opiston sieluksi. Sillä Godenhjelmin persoonallisuus painoi\nleimansa koko tämän uuden opetuslaitoksen niin ulkonaiseen\njärjestykseen, joka alusta alkaen oli hänen suunnittelemansa, kuin\nsisälliseen henkeen. Se kuvaa siten hyvin Godenhjelmin pedagogista\nkantaa ja yleisiä periaatteita.\n\nJatko-opistoa järjestettäessä ei ollut mitään varsinaista esikuvaa.\nPohjaksi pantiin oppiaineiden vapaa valinta ja työn keskittyminen\nmuutamiin pääaineihin. Nuorison itsenäisen toimintakyvyn kehittämistä\npidettiin tärkeimpänä päämääränä. Pakollisia aineita olivat ainoastaan\näidinkieli ja sielutiede ynnä kasvatusoppi opettajiksi aikoville,\nmuuten oli aineiden valinta täysin vapaa. Nuorten henkiselle\nkehitykselle, sanoo Godenhjelm itse, on epäilemättä tällainen\ntietomäärän keskitys suuremmaksi hyödyksi kuin monta ainetta käsittävä\nlukuohjelma, jonka kaikkiin aineihin ei ehditä tarpeeksi syventyä.\nTarkoitus siis, samoin kuin yliopistollisissa luvuissa, ei ole\nainoastaan antaa oppilaille vissin tietomäärää, vaan myöskin luoda\nheissä halua ja kykyä itsenäisesti jatkaa lukujansa.\n\nJatko-opistolle omisti Godenhjelm sitten parhaimmat voimansa 24 vuoden\naikana, siksikuin v. 1905 vanhuksena ja terveytensä heiketessä otti\ntoimestansa eron. Kodikas, kansallinen ja ihanteihin tähtäävä oli\nJatko-opistossa vallitseva henki. Siinä, syrjässä ja hiljaisuudessa,\ntapahtui tärkeä elämäntyö, joka oli kätkettynä useimmilta niiltä, jotka\neivät itse siihen työpiiriin kuuluneet. Mutta se kantoi tulevaisuuteen.\nSe oli työ aikakautemme yhden tärkeimmän kysymyksen, naisvapautuksen,\nhyväksi, Suomen naisen henkisen ja yhteiskunnallisen aseman\nkohottamiseksi. Lehtori Godenhjelm tosin, sanoo eräs naiskirjoittaja,\nei koskaan ole kuulunut niiden joukkoon, jotka ovat astuneet\njulkisuuteen mahtavilla sanoilla vaatimaan vapautta ja oikeutta\nnaisille; mutta kuitenkin hän on ensimmäisiä ja etummaisia\nnaisvapautuksen aatteen toteuttajia meidän maassa.\n\nHarvinaisessa määrässä onnistui Godenhjelmin voittaa oppilasten mielet\nja saada heidät kiintymään \"Jatko-opistoon\". Se tuli heille rakkaaksi\nkodiksi, missä mielellään viihtyivät ja josta kaipauksella erosivat.\nParaana todistuksena siitä ovat ne lukuisat kiitollisuuden ilmaisut,\njotka eri tilaisuuksissa tulivat hänen osaksensa oppilasten puolelta.\nVuosipäiväksensä Jatko-opiston konventti päätti ottaa Godenhjelmin\nsyntymäpäivän, maaliskuun 7. päivän, joka siten opiston piirissä tuli\noikeaksi Godenhjelmin juhlaksi. Oppilasten lausunnoissa huomautetaan\nyhä erittäinkin sitä syvää, häviämätöntä persoonallista vaikutusta,\nmikä hänellä oli oppilaihinsa, ja mikä heihin istutti rakkautta\nisänmaahan ja uskoa jaloihin aatteihin, jotka vievät ihmiskunnan\neteenpäin, valoa ja vapautta kohti. Yksi entisistä oppilaista\nGodenhjelmille hänen täyttäessään 60 vuotta omistetussa runopukuisessa\nonnentoivotuksessaan sanoo, että hänessä \"kuva Kristuksen kauniisti\nkajastaa\" ja vakuuttaa oppilasten puolesta että sadoista sydämmistä:\n\n    \"jos liki on ne tahi kaukosalla,\n    ne Sua siunaa valotuntehin,\n    ja onnen aikana ja surun alla\n    ne muistaa Sua mielin lämpimin.\"\n\nMaamme julkiseen elämään Godenhjelm tuli ottamaan osaa valtiopäivillä\n1867-1885 sukunsa edustajana ritaristossa ja aatelissa, kuuluen sen\npieneen suomenmieliseen vähemmistöön. Ensi kerralla hän pysyy enimmiten\nsyrjässä, mutta v:sta 1872 alkaen hän verraten usein kansallisten\nrientojen puolesta esiintyy säädyssään, vaikka hänen lausuntonsa\ntavallisesti kaikuvat kuuroille korville. Näillä valtiopäivillä hän oli\nesittänyt anomuksen postinhoitajain palkkion poistamisesta tai\ntasoittamisesta sanomalehtien jakamisesta, jotta niiden tilausta\nkansalle helpotettaisiin. Keskusteluissa hän esim. puolusti\nerityisiin toimiin ryhtymistä kansakouluopettajain valmistamiseksi\nkreikanuskoisille karjalaisille, huomauttaen tämän asian suuresta\nkansallisesta merkityksestä. Senaikuisesta kouluhallituksesta ja\nkoulupolitiikasta keskusteltaessa hän antoi sangen ankaran lausunnon,\nminkä maamarsalkka keskeytti. Hän lausui m.m., että koulualalla oli\ntoimittu aivan toisin kuin kansa olisi toivonut, oli koetettu luoda\njotain kastilaitosta, perustamalla ruotsinkielisiä kouluja\nsuomenkielisiin paikkakuntiin, korottamalla lukukausmaksuja y.m.s.;\nerittäin olivat muutamat kouluhallituksen jäsenet ilmaisseet\nmielipiteitä, joiden vastineita löytääksensä täytyi mennä keskiajan\nhämärimpään ajanjaksoon. Seuraavilla valtiopäivillä (1877-78) hän vielä\nuseammin käytti puhevuoroa: suomalaisten koulujen puolustukseksi;\nnaisopetuksen kohottamisen puolesta; määrärahan myöntämiseksi\nsuomalaiselle kansallisteatterille; kansakouluopettajain\npalkankorotuksen puolesta; kirjailijain oikeudesta teoksiinsa;\nlaajennetun uskonnonvapauden hyväksi. Suomen kielen laillisista\noikeuksista keskusteltaessa maamarsalkka taasen häntä keskeytti, kun\noli lausunnossaan käyttänyt sanoja \"absurdt\" ja \"orimligt\" (\"mieletön\"\nja \"mahdoton\"). Asevelvollisuus-asiassa Godenhjelm, niinkuin kaikki\nsuomenmieliset, puolusti sen toimeenpanemista. Hän lausui silloin m.m.:\n\"Jos tahtoo nauttia jotain etua, pitää myös alistua niihin\nvelvollisuuksiin, jotka siihen liittyvät. Jos tahdomme nauttia\nitsenäisen valtiojärjestyksen ja kansallisen olemuksen etuja, emme saa\nkammoa niitä taakkoja, joita niiden puolustus tuottaa.\" Hän oli kyllä\nvalmis tunnustamaan asevelvollisuuden tuovan mukanaan erinäisiä\nvaikeuksiakin, mutta luotti sittenkin kansamme siveelliseen voimaan ja\nsiihen, että puheenaoleva asia on oleva kansallemme hyödyksi sekä\nvaltiollisessa että sosiaalisessakin suhteessa.\n\nValtiopäivillä 1882 hän samoin ahkerasti lausui mielipiteensä\nkansallisista ja pedagogisista kysymyksistä: suomen ja ruotsin kielten\nvirallisesta asemasta, paikalliskielen käyttämistä puolustaen;\nsuomalaisen virkakielen edistämisestä; uusien suomenkielisten\ntyttökoulujen perustamisesta ja kannattamisesta; kansakouluopettajain\neläkkeistä j.n.e. Kouluopetuksen yleisestä järjestämisestä\nkeskusteltaessa, hän kannatti klassillista opetusta, muun muassa\nlausuen: \"Vihdoin voidaan syystä kysyä: onko oikein ja viisasta meidän\nmaassa järjestää koululaitos aivan toiselle pohjalle, kuin melkein koko\nmuussa sivistyneessä Euroopassa. On monta kertaa, jolloin ei mitään\nsyytä ole ollut, sanottu että esim. nykyajan kansalliset riennot\nvieroittaisivat meitä niistä sivistysvirtauksista, jotka käyvät muussa\nEuroopassa. Tämä ei ole totta. Kansallinen sivistys ei sitä tee, vaan\npikemmin liittää meidän maamme ihmiskunnan yhteiseen sivistykseen.\nMutta jos me rakennamme koko oppineen sivistyksemme toiselle pohjalle,\nkuin millä se muualla Euroopassa seisoo, tulee sivistyksemme yhä\nvieraammaksi muussa Euroopassa liikkuville ajatussuunnille.\" Th. Reinin\nnäillä valtiopäivillä tekemää anomusta, että säädyt saisivat oikeuden\njoka valtiopäivillä asettaa valiokunnan tarkastamaan senaatinjäsenten\nlausuntoja senaatissa ja virantoimitusta, hän lämpimästi puolusti. --\nSeuraavilla valtiopäivillä 1885 hän harvemmin esiintyi, yleensä\nsamantapaisissa kysymyksissä. Erikseen mainittakoon hänen lausuntonsa\nnaidun vaimon oikeudesta hallita ansaitsemaansa ja pesän yhteistä\nomaisuutta, jolloin hän huomautti miten muuttuneet oikeuskäsitykset ja\nolot välttämättömästi vaativat entisten, jo vanhentuneiden määräysten\noikaisemista.\n\nBernhard Fredrik Godenhjelmin luonne oli vakaa ja tyyni -- siitä kai\nhän oli saanut sen liikanimen \"Siivo\", jolla häntä aikoinaan\ntoveripiireissä nimitettiin. Mutta tuon rauhallisen kuoren alla hehkui\nleimuava sydän, niinkuin hän itse eräässä nuoruudenrunoelmassaan on\nlaulanut:\n\n    \"Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassain\n    sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi armahain?\n    Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton,\n    saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon?\"\n\nJa tämä rakkauden liekki ei vain leimahtanut ja sammunut, vaan se pysyi\nlämmittävänä ja vaikuttavana voimana koko hänen elinikänsä. Horjumatta,\nomaa etuaan katsomatta hän seisoi taistelussa kansallisten aatteiden,\nnuoruudenrakkautensa, ja kaiken hyvän ja jalon puolesta elämänsä\nehtooseen saakka. Siinä hän ei tinkimistä tai löyhää väistymistä\ntiennyt. Toinen pääpiirre Godenhjelmin luonteessa oli hänen\nvaatimattomuutensa. Hän ei itsellensä pyytänyt etua eikä kunniaa, kun\nhänellä vain omassa mielessään oli se tyydytys, minkä tieto\nsuoritetusta velvollisuudesta antaa.\n\nSamalla Godenhjelmin katsantokanta oli valistunut ja vapaa kaikesta\nahdasmielisyydestä. Hän ei tuominnut eikä peljännyt uusia aatteita,\npäinvastoin hän aina oli valmis niitä omistamaan ja kannattamaan,\nmilloin hän ne ennakkoluulottoman tarkastuksen jälkeen havaitsi\ntosiksi ja jaloiksi. Hän oli periaatteen mies, mutta antoi arvoa\nmuidenkin vakaumukselle. Hänen suomalainen isänmaanrakkautensakin,\nniin lämmin, niin voimakas kun olikin, ei koskaan tullut sokeaksi\nkansallisuudenkiihkoksi. Sen esti jo hänen hyvänsuopa ja\nihmisystävällinen mielensä, joka aina ihmisessä ensi sijassa näki sen,\nmikä kussakin oli hyvää, ja tahtoi olla jokaiselle avuksi. Mutta sen\nohessa hänen avoin mielensä suosi ja rakasti vapautta ja arveli\nihmiskunnan edistyksen lopulta varmimmin ja pysyväisimmin tapahtuvan\nsitä tietä.\n\nGodenhjelmin lujamielinen ja itsenäinen luonne tuli myös näkyviin\nsilloin kuin venäläistyttämishankkeiden maassamme alkaessa vuosisadan\nvaihteessa suomenmielisten keskuudessa tapahtui hajaannus selvän\nvastarinnan kannalle asettuvan ja keskusteluihin taipuvan suunnan\nvälillä. Godenhjelm liittyi silloin hetkeäkään epäilemättä n.s.\nperustuslaillisiin, huolimatta siitä että tämä aseman valitseminen\naikaansai häiriötä useihin vanhoihin ja hänelle kallisarvoisiin\nystävyydensuhteihin. Oikeus lopulta voittaa ja \"rehellisyys maan\nperii\", se oli hänen järkkymätön vakaumuksensa ja sen mukaan hän eli.\nSiinä hänen elämänkatsomuksensa aina oli optimistinen ja luotti\nsynkkinä päivinäkin valoisampaan tulevaisuuteen.\n\nOn nyt luotava lyhyt silmäys Godenhjelmin toimintaan suomalaisen\nkirjallisuuden vainiolla.\n\nOn jo tullut mainituksi hänen ensimmäiset kirjalliset harrastuksensa\nsen jälkeen kuin oli yliopistoon tullut. Vuosina 1868-80 hän kuului\n\"Kirjallisen Kuukauslehden\" toimitukseen ja kirjoitti siihen esityksiä\nja arvosteluja erittäinkin kaunokirjallisista ja kieliopillisista\naineista. Siinä julkaistuista kirjoituksista mainittakoon tässä\nesimerkiksi _Suomen kansalliset olot ulkomaalla kuvattuina_\n(1870), _Kreikkalaisen teaterin synnystä_ (1873), _Suomalaista\nkielitutkintoa_ (1876). Samaan aikaan hän kuului siihen nuorten\nkirjailijain piiriin, joka valmisti suomennoksen \"Vänrikki Stoolin\ntarinoista\" (ilmestyi vv. 1867-77). Työ suoritettiin suurella huolella\nja suomen runokielen senaikuiseen kehitykseen nähden varsin etevällä\ntavalla. Alkuperäisiä runojansa hän tuollointällöin julkaisi eri\nalbumeissa ja juhlajulkaisuissa, mutta mitään yhtenäistä kokoelmaa\nniistä ei hänen eläessään ilmestynyt.\n\nJo ennen tultuansa saksan kielen opetuksen edustajaksi\nkorkeakoulussamme oli Godenhjelm ryhtynyt valmistamaan\n_Saksalais-suomalaista sanakirjaansa_, ensimmäistä laajahkoa\nsanakirjaa yhdestä suuresta nykyajan sivistyskielestä suomeksi. Tämä\naikaansa nähden erinomainen sanakirja ilmestyi 1873 Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran toimituksien joukossa ja oli pitkät ajat\nsuomalaisille tärkeimpänä siltana pyrittäessä uudenaikaisen korkeimman\nsivistyksen osallisuuteen. Kun teos oli loppuun myyty, ryhtyi hän\nuutta, laajennettua ja parannettua laitosta siitä valmistamaan, mutta\ntyön edistymistä muut toimet vaikeuttivat, joten ainoastaan edellinen\npuolisko valmistui hänen eläessään, sekin vasta v. 1906.\n\nTämän rinnalla Godenhjelm oli jatkanut esteettisiä ja\nkirjallishistoriallisia tutkimuksiaan, sekä yleisen\nmaailmankirjallisuuden alalta että nimenomaan suomalaisen\nkirjallisuuden historiasta. Tuloksena tästä harrastuksesta oli v. 1884\npainettu _Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa_, jota\nsitten on tullut useita uusia painoksia. Kirja on ilmestynyt\nenglanniksikin, British Museumin kirjastonhoitajan E.D. Butlerin\nkääntämänä. Laajasti suunniteltu yleis-esteettinen teos, jossa\nGodenhjelm esittää mielenkiintoisella tavalla kantaansa runouden ja\nkirjallisuuden arvostelusta, on _Runous ja runouden muodot_, jonka\nensimmäinen osa \"Runous kuvausvoiman ja kansanhengen tuotteena\"\nilmestyi v. 1885 ja jonka loppupuoli, \"Runouden sisällyksen ja\ntaidetavat\" sekä \"Ulkomuodon ja runouden lajit\" käsittävä, melkein\nvalmiiksi saatettuna, nyt vasta tekijänsä kuoleman jälkeen,\nkolmenkymmenen vuoden mentyä, annetaan yleisön käsiin. Tähän\nviivytykseen voi kyllä osaksi olla syynä vainajan monet muut työt,\nmutta varmaankin myös suureksi osaksi se kylmäkiskoisuus, joka\nyleisömme puolelta tulee vakavan tieteellisen kirjallisuuden osaksi ja\nsiitä johtuva vaikeus saada sentapaiset teokset kustannetuiksi ja\npainetuiksi. Tekijän jalo, ihanteellinen katsantotapa kuultaa tässä\nteoksessa kaikkialla esityksen läpi. Kirjoittaja valaisee esitystään\nlukuisilla esimerkeillä kirjallisuudesta, tehden sen siten\nhavainnolliseksi ja viehättäväksi ja samalla selventäen esitettyjä\nmielipiteitä ja puheena olevia runoteoksia. Mutta teos ei ilmestyessään\nsaanut osakseen sitä huomiota, minkä kyllä olisi ansainnut.\nLyhyemmin Godenhjelm esitti samoja asioita opetuksessa käytetyissä\noppikirjoissaan _Lyhyt runousoppi_ ja _Runous-opin pääkohdat\nkouluja varten_, joiden molempain ensimmäiset painokset ilmestyivät\n1891 ja joita sittemmin on useat kerrat uudestaan painettu.\n\nViimeisinä elinvuosinaan Godenhjelm kirjoitteli seikkaperäistä esitystä\nsiitä hänelle rakkaaksi käyneestä työstä, joka naissivistyksen hyväksi\nhänen johdollaan oli suoritettu Helsingin suomalaisessa tyttökoulussa\nja jatko-opistossa, ja kirja ennättikin valmistua ja ilmestyä ennen\nhänen kuolemaansa vuoden alussa 1912 nimellä _Suomalaisen\nnaissivistyksen työmailta_.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta Godenhjelm 1877-78 toimitti\npainoon ensimmäisen kokonaispainoksen Aleksis Kiven \"Valittuja teoksia\".\nKirjoituksia ja kirjallisuusarvosteluja hän yhä silloin tällöin\njulkaisi, esim. Jatko-opiston Tellervo-nimisessä albumissa ja\nValvojassa. Edellisessä on painettu _Silmäys runouden nais-ihanteisiin_\n(1891), Valvojasta mainittakoon kirjoitukset _Naissivistys ja\nnais-opistot_ (1883), _Tyttökoulu-kysymyksestä_ (1884), _Mikä on\nsuomalainen sivistys_ (1906) ja vastaus kysymykseen _Kansallisuuden ja\nihmisyyden_ suhteesta toisiinsa (1905).\n\nViimeksimainitusta kirjoituksesta pantakoon tähän pari otetta, jotka\novat omansa Godenhjelmin elämänkatsomusta valaisemaan. \"Väärin on\nasettaa kansallisuutta ja ihmisyyttä vastakohdiksi toisilleen. Eri\naikoina toinen tai toinen näistä aatteista on hallinnut sivistyselämää;\nmutta vasta toisiinsa liittyneinä ne täysin voimin edistävät henkistä\nkehitystä. Ihmisyys on kuin valo, joka historian särmiössä jakaantuu\nkansallisuuksien eri väreihin. Elon lämpimyyttä olisi maailma vailla,\njos kaikki esineet vain ilmaantuisivat valkoisina, yksivärisinä\njakamattoman valovirran heijastuksessa... Mutta huomaa: koko tämä\nvärikäs loiste johtuu jakaumattoman auringonvalon kirkkaudesta; niin\nkansallisuudetkin täyttävät tehtävänsä vain siinä määrässä kuin\nitsessään kuvastavat ihmisyyden aatetta.\" Kirjoittaja tämän jälkeen\nesittää miten kumpikin, yksipuolisesti kehitettynä, johtaa väärin;\nainoastaan humaanisuuden pohjalla on ristiriidan syntyminen\nvältettävissä ja ihmisyyden ja kansallisuuden aatteet vaikuttavat\ntoistensa rinnalla ihmiskunnan onneksi.\n\nBernhard Fredrik Godenhjelm kuoli Helsingissä 30 p. syysk. 1912 ja\nyhdeksän kuukautta myöhemmin 25 p. kesäk. 1913 seurasi häntä hänen\nelämäntoverinsa hyvinä ja pahoina päivinä Ida Gustava Godenhjelm. Omia\nlapsia heillä ei ollut, mutta suuri osa Suomen sivistyneestä\nnaisnuorisosta oli monen vuosikymmenen aikana heidän luonansa löytänyt\nuuden kodin.\n\nTestamentissaan vainajat määräsivät suuren osan omaisuudestaan\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Suomalaisen Tiedeakatemian ja\nHelsingin Suomalaisen Jatko-opiston hyväksi.\n\n\n\n\nRUNOUS JA RUNOUDEN MUODOT\n\nJohdatus.\n\n\nKeskellä maailman vaihtelevia ilmiöitä on ihmishengellä ainainen halu\nniiden takana nähdä jotain pysyväistä, korkeampaa, niissä huomata\njotain järjellistä tarkoitusta, joka ne kokonaisuudeksi yhdistää.\nVieripä ajatusten virta, miten vieri, siinä kohden kaikki ajat,\nmelkeinpä kaikki eri katsantotavatkin ovat yksimieliset. Ihastuksella\nnäki Kreikkalainen maailmassa kosmon, ihanan taideteoksen ja\nsopusointuisuuden kuvan; kristillinen uskonoppi nimittää tätä ikuista\njärjestystä Jumalan hengeksi, Korkeimman kaitsennoksi, ja uuden ajan\nfilosofiassa se on siveellinen maailmanjärjestys. Nykyaikana kyllä\ntoiselta puolen aineellinen ajatustapa, toiselta puolen hengellinen tai\nfilosofinen pessimismi koettaa ilmiöin maailmalta riistää sen\naatteellista pohjaa. Mutta tarpeeton on kuitenkin säestää tuota\ntavallista virttä ajan turmeluksesta ja aineellisuudesta; sillä\nihmiskunnan edistyminen ei katkea satunnaisten harhausten tähden, eikä\nsellaisia mielipiteitä, jos ne jonkun aikaa villitsevätkin ihmisten\nmieltä, sovi pitää muuna kuin haihtuvana väliasteena ihmiskunnan\nhenkisessä edistymisessä. Ne eivät voi menestyä, koska ne hävittäisivät\nihmishengen jaloimpain pyrintöjen juuret, joiden puutteessa koko sen\nelämäkin surkastuisi ja peräti riutuisi. Ilman aatteellista\nkatsantotapaa olisi siveellinen toiminta mahdoton; tiede, taide,\nuskonto eivät täyttäisi oikeata tarkoitustansa.\n\nSitä mielipidettä vastaan, että tämä maailma muka on tyhjä, kiiltävä\nkuori ilman sisusta, onnistumaton sattumuksen luoma ilman\ntarkoituksetta, on runouden ja ylimalkain taiteen olemassa-olo\nvoimallisin vastalause. Sillä kaikkialla, missä taide on pysynyt\nterveenä ja luonnollisena, on se pyytänyt toteuttaa jotakin ihannetta,\nvaliten värejänsä olevaisuudesta ja ottaen sen esikuvaksensa, sekä\nniinmuodoin tunnustaen ihanteen ja todellisuuden sisällisen yhteyden.\nSe on vielä vakavampi ideaalisuuden kannattaja kuin itse uskonto, joka\nusein kyllä on horjahtanut synkimpään pessimismiin. Tiedekkin saattaa\nväliin poiketa ihanteellisesta maailmankatsomuksesta, koettaen johonkin\nerityiseen suuntaan yksipuolisesti laventaa tietämisen alaa; vaan se\npysyy silloinkin vielä tieteenä. Mutta jos taide joskus eksyy tuohon\nsurkeuteen, ei se tee mieleen sitä ylentävää ja vapauttavaa vaikutusta,\njota taiteelta vaaditaan, eikä siis olekkaan oikeata taidetta.\n\nArvaan kyllä, mitä näitä ajatuksiani vastaan väitetään. Että taide\netsii jotakin ihannetta -- niin sanottanee -- että se tästä matoisesta\nmaailmasta pyrkii johonkin parempaan, täydellisempään, sehän juuri\ntodistaakin olevaisuuden ääretöntä puuttuvaisuutta. Mutta ihanteensa,\nsen täydellisyyden kuvan, jota se tavoittaa, luopi taide kaikesta siitä\nkauneudesta ja ylevyydestä, minkä se todellisuudessa havaitsee, ja\njuuri jaloimmassa runoudessa, niinkuin Homerossa, Kalevalassa,\nShakespeare'ssä, näemme todellisuuden pukeuvan mitä ihanimpaan\naatteellisuuden verhoon. Taide ei voisi olevaisuutta kirkastaa, ellei\nolevaisuudessa olisi mitään kirkastettavaa, samaten kuin kaikki tieteen\ntutkimus olisi turhaa, ellei mitään järjellisyyttä löytyisi.\n\nJärjellisyys on iäti pysyvä; se on jumaluuden ilmestys maailmassa,\nmaailman varsinainen todellisuus; sillä Jumalassa on ne ideat eli\naatteet, joiden toteutuminen muodostaa olevaisuuden. Oikeastaan\n_idea_ merkitsee perimuotoa, perikuvaa, ja -- kuvaannollisesti\npuhuen -- olevaisuus on ikäänkuin heijastus tai mukaelma Jumalan\nolennosta. Vaan eivätpä ideat ole ulkopuolella ilmiöin maailmaa,\nheittäen siihen ainoastaan kajastuksensa; vaan nuo ikuiset perimuodot\novat vasta ilmiöissä ja ilmiöin kautta olemassa. Ne ovat jumaluuden\najatuksia ja olomuotoja; sillä jokainen Jumalan ajatus on toimintaa,\nluomista; ihmishenki ja koko olevaisuus ovat hänen olentonsa yhä\njatkaantuvaa kehittymistä, jossa hänen henkensä ilmestyy, niinkuin\nrunoilijan henki elää hänen runomuksissaan, tai käyttääkseni toista\nvertausta, ihmisen varsinainen olento on kaikessa, mitä hän tuntee,\najattelee, tahtoo ja toimittaa. Oivallisesti tähän käsitykseen soveltuu\nsana _aate_, jolla \"idea\" on suomennettu. Aatteet siis ovat\nmaailmassa toteutuva, iäti pysyvä järjellisyys. -- Mutta koska\nihmishenkikin on jumaluuden ilmausta, asuu ihmisessäkin käsitys tästä\njärjellisyydestä; hän tajuaa nuo maailmaa kannattavat aatteet, jotka\novat hänen siveellisen toimintansa, hänen tuntemisensa ja tietämisensä\njärjellinen sisällys. Aate on niinmuodoin jumaluuden ja yksityishengen\nvälittäjä: aatteessa tämä oivaltaa jumaluuden ja tuntee yhteytensä sen\nhengen kanssa, joka täyttää maailman kokonaisuuden.\n\nOlevaisuuden eli reaalisen maailman tunnusmerkki on moninaisuus.\nJumaluuden ääretön runsaus ei voi maailmassa ilmaantua muulla tavoin\nkuin lukemattomissa erityisissä voimissa ja äärevissä olennoissa,\njoiden alinomainen vaihteleminen ja keskinäinen taistelu on\njärjellisyyden toteutumisen välttämätön ehto. Tästä syntyy monenlaista\nristiriitaisuutta, niin että aate luonnossa ja ihmiselämässä ei voi\nesiintyä täydellisenä, vaan sattumus hämmentää sen puhtautta. Sattumus\non aatteen vastakohta; sillä, mikä ei ole aatteenmukaista, on\nsatunnaista, katoavaista. Mutta kaiken ristiriitaisuuden ohessa aatteen\nvoima pysyy vireillä; jos emme joka hetki ja jokaisessa kohdassa sitä\nselvästi havaitsekkaan, meidän kumminkin täytyy ajatella, että maailman\nkokonaisuus muodostaa sopusoinnun, johon kaikki nuo hajanaiset\nepäsoinnut sulavat yhteen, s.o. että aate yhä on toteumassa ja vihdoin\ntäydellisesti toteuukin maailman kokonaisuudessa. Se on ikäänkuin\nsuuren suuri näytelmä, josta saamme nähdä vaan vähäisen osan, tuskin\npari pientä kohtausta, kenties juuri ne, joissa selkkaukset ovat\npahimmallaan; mutta jos se alusta loppuun kehittyisi silmiemme edessä,\nhuomaisimme kaikkien vastariitojen selviävän mitä jaloimpaan sovintoon\nemmekä voisi olla ihastumatta sen verrattomaan kauneuteen ja\nsopusuhtaisuuteen.\n\nAatteelliset pyrinnöt eli aatteen välittämä yhteys alkuhengen,\njumaluuden, kanssa on ihmiskunnan henkisen elämän tarkoitus. Tätä\nyhteyttä pidetään voimassa monella eri tavalla, monessa eri piirissä.\nAate toteutuu käytöllisesti, ihmisen vapaan tahdon kautta,\n_siveytenä_ perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa. Tässä piirissä\non aate siveellinen tehtävä ja siveellinen järjestys ilmestyy toiminnan\nja taistelun tuotteena. Mutta niinkuin yksityisihmisen olento\nosoitaikse paitsi tahdossa ja toiminnassa myös tunnossa ja\najattelemisessa, samoin ihmiskunnankin elämässä käytöllisen piirin\nrinnalla on toinen teoreetinen, puhtaasti henkinen, jossa ihminen\nkohoaa välittömään yhteyteen aatteen kanssa _uskonnon, taiteen ja\ntieteen_ alalla. Siellä ei ole aate olevaisuuden jylhästä maasta\nvasta korjattava hedelmä, vaan tarjoutuu ihmishengelle eheänä,\nhäiriintymättömänä. Mutta molemmat piirit, käytöllinen ja teoreetinen,\novat toistensa täytteenä sekä alinomaisessa vaihevaikutuksessa,\nniinkuin myös uskonto, taide ja tiede keskenänsä.\n\nEroitus viimeksi-mainittujen välillä johtuu siitä eri tavasta, jolla\nihmishenki voi tajuta jumalallista olentoa. Ihminen oppii sitä\ntuntemaan joko omassa itsessään tai objektiivisessa maailmassa.\nEdellisessä tapauksessa hän aivan välittömästi, ikäänkuin sisällisen\nilmestyksen kautta, havaitsee tunnossansa sitä jumalallista voimaa,\njoka maailman täyttää, ja pyrkii erityishenkilönä suoranaiseen\nyhteyteen Jumalan kanssa, antautuen luottamuksella hänen turviinsa.\nTämä on _uskonnon_ kanta. Uskonto katsoo pääasiallisesti Jumalaa\nja yksityis-ihmistä sekä näiden keskinäistä suhdetta; kaikki\nväli-asteet, indiviidin ulkopuolella ilmaantuvat jumalalliset aatteet ja\nse osa ihmisen sielu-elämästä, joka tarkoittaa objektiivista maailmaa,\novat sille verrattain arvottomia ja otetaan lukuun ainoastaan siinä\nmäärässä, kuin ne vahvistavat ihmisen uskonnollista vakuutusta. Uskonto\non siis paraasta päästä tunnossa: vaan tunnon hämäryys vaatii sekä\nmielikuvituksen että järjen tukea. Edellinen rakentaa sille mytologian\nkirjavan taikalinnan ja jälkimäisen avulla koettaa ihminen\najatuksissaan järjestää tunnon ja mielikuvituksen kutomaa\nmaailmankatsomusta; vaan mitä enemmin uskonto edistyy, mitä\nhenkisemmäksi se muuttuu, sitä enemmin se luopuu mytologisesta\nverhostaan ja pyytää ajattelemisen johdolla muodostaa sisällystänsä.\nMutta koska tunne on myöskin tahdon ja siveellisen toiminnan\nperustuksena, voipi uskonto koskea siveydenkin alaan, kun siveellinen\ntoiminta käsitetään Jumalan tahdon täyttämiseksi, s.o. velvollisuudeksi\nJumalaa kohtaan.\n\nMutta ihminen saattaa toisellakin tavalla etsiä yhteyttä jumaluuden\nkanssa. Hän näkee jumalallisen hengen ilmaukset kaikkialla luonnossa ja\nhistoriassa sekä tuntee omassa itsessään voimia, jotka -- nekin\njumalallista alkuperää -- kehoittavat häntä aaltona yhtymään tuohon\nkuohuvaan elämän virtaan. Hän pääsee jumalallisen elämänrunsauden\nosallisuuteen, kun toiminnallaan edistää aatteiden voittoa maailmassa\n-- s.o. siveyden alalla, josta jo ylempänä puhuttiin, -- taikka jos\najatuksissaan ja mielteissään asettaa ne ylevinä ja puhtaina henkisen\nsilmänsä eteen, joko käsittämällä maailmassa vallitsevaa järjellistä\njohdonmukaisuutta tai kuvausvoiman avulla esittämällä aatteiden ikuista\nvaltaa. Aatteiden tajuaminen ajatuksen tai kuvausvoiman kautta perustaa\ntieteen ja taiteen.\n\n_Tiede_ tarkastaa luonnossa ja ihmishengessä ilmestyvää\njärjellisyyttä, tutkii kaikkien syyt ja perusteet sekä osoittaa, miksi\nja miten kaikki on järjenmukaista. Se tarkoittaa siis totuutta\nahtaammassa merkityksessä. Tieteessä ihminen järjen avulla käsittää\nsekä maailmaa hallitsevat aatteet että olevaisuuden kaikkine\nilmiöineen, semmoisena kuin se meille esiintyy, pyytäen selvästi\nymmärtää kaikkien keskinäisen yhteyden. Tätä varten tieteen täytyy\npurkaa se luonnollinen side, joka yhdistää aatteen ja olevaisuuden, ja\nomien päätelmiensä nojalle uudestaan rakentaa maailman kokonaisuus.\nSelvemmin ja johdonmukaisemmin kuin tunnon tai kuvausvoiman avulla voi\nihmishenki ajatuksellansa tajuta tätä kokonaisuutta: mutta tieteen\nesittämät maailmankuvan piirteet täytyy etsiä kokoon laajalta alalta,\npitkistä ajanjaksoista; aatteet pysyvät abstraktisina käsitteinä,\njoilta puuttuu aistillista elävyyttä. Tiede voipi kyllä, käyttäen\nkuvausvoimaa apulaisenaan, hilpeästi kuvaella niitä esineitä ja oloja,\njoissa aatteiden voima on vaikuttamassa; vaan sen täytyy kuitenkin\nreaalisen totuuden kunniaksi myöskin tuoda ilmi ne poikkeukset ja\nristiriitaisuudet, jotka vastustavat aatteiden toteutumista, ja\nniinmuodoin tarkasti eroittaa aatteet ja ilmiöt toisistaan.\n\nNiitä _taide_ pyytää jälleen yhdistää. Ihmishenki ei tyydy siihen,\nettä se tieteen pitkällisten todisteiden ja päätelmäin johdolla saapi\nkäsityksen aatteiden toteutumisesta taikka että se tuntonsa syvyydessä\non varma yhteydestään korkeimman olennon kanssa; vaan se tahtoo myös\nkuvausvoiman välityksellä, yht'aikaa henkisesti ja aistillisesti,\nselvästi tähystettävänä, havaita tuota ikuista järjellisyyttä,\njumalallisen hengen toteutumista maailmassa, niin ett'ei sen ilmauksia\ntarvitse vaivaloisesti etsiä koko olevaisuuden jaksosta, vaan että\ntotuus kerrassaan eheänä, täydellisenä on ihmisen ihailtavana.\nTällaisen ideaalisen maailmankuvan asettaa taide silmiemme eteen,\nesittäin meille sen ilmiöt semmoisina, kuin ne oikean olonsa puolesta\novat, jotta niiden varsinainen luonto selvästi tulee näkyviin; se luopi\nkuvausvoiman avulla tuotteita, jotka taas puolestansa välittömästi ja\ntehokkaasti vaikuttavat kuvausvoimaan.\n\nTotuutta laajemmassa merkityksessä ihmishenki siis saattaa tajuta\nkolmella eri tavalla: uskonnossa tunnolla, tieteessä järjellä ja\ntaiteessa kuvausvoimalla; vaan, niinkuin ihmisen olento on yksi ja\njakaumaton, niin tunne, järki ja kuvausvoima niissä kaikissa ovat\njohonkin määrin myötävaikuttajina, vaikka yksi niistä aina on ikäänkuin\nvaltiaana kussakin piirissä.\n\nMutta hengen neljä vaikutusmuotoa: tiede, taide, uskonto ja siveellinen\ntoiminta, muodostavat yhteensä _sivistyksen_, joka on näihin\nkaikkiin perustuva ja niissä ilmestyvä, sisälliseksi elinvoimaksi\nmuuttunut maailmankatsomus. Sivistys on siis aatteellisuuden kannattaja\nihmiskunnan ja kansojen elämässä, ja sivistyksen yhä täydellisempi\nkehitys on pidettävä historian tarkoituksena. Subjektiivisesti,\nyksityishenkilön kannalta katsoen se on indiviidin osan-otto yhteiseen\nsivistykseen eli ihmiskunnan aatteellisiin pyrintöihin, jonka kautta\nhän kohoaa erityisolojensa ahtaista rajoista yhteyteen jumaluuden\nkanssa. -- Sivistyksen korkeimmaksi muodoksi olisi ajateltava kaikkein\nnoiden aatteellisten piirien täydellinen sopusointu; mutta luonnollista\non, että aina joku tai jotkut niistä eri aikoina ja eri kansoissa\nrunsaammin kehittyvät ja niinmuodoin saavat suuremman merkityksen.\nSiveellinen toiminta tietysti aina ja kaikkialla pysyy ihmis-elämän\nvankkana pohjana, jolla eri sivistysriennot liikkuvat. Toiminnan kautta\nnuo puhtaasti henkisetkin pyrinnöt tieteen, taiteen ja uskonnon alalla\nsaavuttavat varsinaisen todellisuutensa määrätyn valtion ja\nyhteiskunnan rajoissa: uskonnollinen mieliala osoittaa itseänsä\nulkonaisissakin uskonmenoissa sekä hurskaassa elämässä; taide ja tiede\nsaatetaan työn kautta tarkoitustansa täyttämään ja niiden hoito ja\nviljelys on niinmuodoin sekin siveellistä toimintaa. Näin tiede, taide\nja uskonto perheellisen ja yhteiskunnallis-valtiollisen elämän rinnalla\nkannattavat siveellistä toimintaa, niinkuin tämä toiselta puolen antaa\nniille aihetta ja sisällystä. Mutta muutoin nuo aatteiden kolme\ntajuamismuotoa vuorotellen hallitsevat ihmisten katsantotapaa; ja\nyksityishenkilöissä lienee tuiki harva, jos ketään, jonka mieli\nyhtäläisesti hakee virkistystä ja intoa tieteestä, taiteesta ja\nuskonnosta, vaan itsekunkin luonne ja sivistyksen suunta määrää siinä\nkohden hänen katsantotapansa.\n\nYllämainitusta selviää, mikä on taiteen asema ihmiskunnan yleisessä\nsivistyksessä. Sen tehtävä on olevaisuuden esittäminen sellaiseksi,\nettä siinä toteutuvat aatteet tulevat kuvausvoiman tajuttaviksi. Mitä\nkuvausvoima on ja mikä tärkeä virka sillä on monessakin ihmishengen\ntoimessa, on vast'edes selitettävä. Nyt on vaan muistettava, mihin\nylempänä viittasin, että kuvausvoima tarkoittaa olevaisuuden\nsekä henkistä että aistillista puolta. Näiden täydellisestä\nvastaavaisuudesta syntyy kauneus, joka on maailman kokonaisuudessa\nvallitsevan sopusoinnun ja järjellisyyden kuva. Kuvausvoiman avulla\naate siis tajutaan ja esitetään _kauneutena_, ja taiteen tehtävä\non niinmuodoin _kauniin_ tuottaminen.\n\n_Kauneus_ on _aatteen ilmaantuminen aistillisessa muodossa_.[3]\nSiinä on siis kaksi puolta, henkinen ja aistillinen, eli toisin sanoen,\n_aate_ (sisällys) ja sen _aistillinen muoto_. Aate tosin ei voi\nkokonaisuudessaan esiintyä äärevän olevaisuuden yksityisissä ilmiöissä;\nmutta yksityinen esine saattaa kuitenkin asettaa aatteen täysin\ntajuttavaksi sisällisen silmämme eteen. Ilmiöt ovat kyllä yleensä eri\npuolia aatteen toteutumisesta; mutta, katkonaisina renkaina olevaisuuden\nsarjassa, ne useimmiten eivät voi antaa eheätä aatteen kuvaa eivätkä\nsiis ole kauniita. Ainoastaan sellainen ilmiö, joka ikäänkuin johteen\nkeskukseen kokoaa kaikki aatteen säteet, tuottaa meissä sitä mielihyvää,\njoka todistaa sen kauniiksi. Sellaista vaikutusta ei tee mikään, joka on\nvaillinaista, epäselvää, muodotonta, hajanaista, tai joka ylenmääräisen\nsuuruutensa tai pienuutensa tähden on vaikeata käsittää. Missä sitä\nvastoin järjestetty yhteys hallitsee moninaisuutta, tunnemme aatteen\nvoiman ja siinä vallitseva sopusointu tyydyttää kauno-aistimme.\n\nSellainen esine (olento, teko, tapaus j.n.e.), joka saattaa meitä\nkuvausvoiman avulla aatetta selvästi tajuamaan, on niinmuodoin\n_kaunis_. Me sanomme ihmistä kauniiksi, jos hänen ulkomuodossaan\nnäkyy se säännöllisyys ja tasasuhtaisuus, joka on ihmisruumiin\nperimuoto; sillä se tuopi näkyviin ihmiskunnan aatteen, mitä\nulkonaiseen muotoon tulee. Jos sankari tekee jalon työn, esim. uhraa\nhenkensä isänmaan hyväksi, niin tämä teko on kaunis; sillä\nisänmaanrakkauden aate siinä toteutuu. Aate (ihmisyyden,\nisänmaanrakkauden) henkenä täyttää aineellisen muodon, eli toisin\nsanoen, ihmisyyden tai isänmaanrakkauden aate ilmaantuu aistin\ntajuttavana: ihmisen ulkonäkönä, toimintana. -- Samaten valtava meri,\njoka tyynenä kesä-iltana lepää rajattomana peilinä, laskevan auringon\nvalaisemana, kääntää ajatuksemme luonnon ikuiseen järjestykseen ja\nesiintyy kauniina, koska se on selvä ilmaus elotonta luontoa\nhallitsevasta aatteesta.\n\nOlevaisuudessa, sekä luonnon että hengen maailmassa, saattaa kauneutta\nlöytyä samassa määrässä, kuin aate niissä saapi ulkonaisesti tajuttavan\nmuodon. Tätä luonnossa sekä historiassa eli hengen maailmassa\ntavattavaa kauneutta sanotaan _luonnonkauneudeksi_. Se voipi\nilmaantua elottomassa luonnossa, esim. kirkkaan järven,\nhopeanhohtavassa pinnassa, korkeain vuorten ylevässä jylhyydessä\nj.n.e., taikka kasvi- ja eläinkunnan monissa vaihtelevissa muodoissa:\nmeitä viehättää hongiston synkkä tyyneys ja vienon kukkasen hento\nsuloisuus; mielihyvällä katselemme komean ratsun muhkeata kauneutta tai\nleikkivän kissanpojan miellyttäviä liikuntoja. Korkeampaa laatua on se\nkauneus, jota tavataan ihmisessä ja ihmiselämän eri aloilla; sillä\nsiellä on aate itsetajuisena henkenä. Kauneus saattaa ensiksi ilmaantua\nyksityisen ihmisen paljaassa ulkonäössä; mutta henkisempää laatua on\ntämä kauneus, kun ulkomuoto ilmaisee hänen luonteensa, esim. jalon ja\npuhtaan hengen, sisällisen voiman j.n.e. Ihmisen henki näytäikse vielä\nselvemmin hänen töissään ja toimissaan. Samaten saattaa kauneus\nilmaantua useampien ihmisten, esim. jonkun kansakunnan yhteisenä\ntekona; suuret sodat, kansalliset yritykset, löytöretket j.n.e.\ntuottavat kauneutta samassa määrässä, kuin joku ylevä aate niitä\nhallitsee. Kauneus voipi niinmuodoin ilmestyä kaikilla ihmis-elämän\naloilla, vaan etupäässä historian, vapaan toiminnan, maailmassa.\n\nMutta luonnonkauneus on vaan satunnainen ilmiö; sillä luonnon ja\nhistorian tarkoitus ei ole kauneuden tuottaminen. Ne hiovat vaan\ntoisinaan, ikäänkuin sivumennen, semmoisia ilmauksia, joissa aate\nmeille kuvautuu täydellisesti toteutuneena. Kauneuden tuottajana on\nsangen usein oma kuvausvoimamme, joka meidän tietämättä käy esineitä\nkirkastamassa. Me emme huomaa taikka emme tahdo huomata kaikkia\nluonnonkauneuden pieniä puutteita, jokaista lahonnutta kantoa tai\nkuivaa risua, mikä pilaa ihanata maisemaa, jokaista pientä pilkkua\nkaunottaren kasvoissa, jokaista hämmentävää sivukohtaa, mikä estää\njotain tekoa tai ihmisluonnetta kaikin puolin täydellisesti\nesiintymästä. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että välisti\nsuosiollisten olojen yhdysvaikutuksesta se, mitä yksityis-esineessä on\naatteenmukaista, sivuseikkojen häiritsemättä saattaa tulla näkyviin;\njonkun ihmisen ulkonainen kauneus tai henkinen ylevyys voipi jonakin\nhetkenä ilmaantua täydessä puhtaudessaan; suurten toimien ja tapausten\nydin voipi sulkeutua johonkin erityistekoon, jotta niiden aatteellinen\nmerkitys selkeästi ilmaantuu. Silloin nämä kaikki vaikuttavat\ntaideteoksen tavalla ja valtaavat katsojan mieltä vielä mahtavammin\nkuin kuvin tai sanoin esiteltyinä; sillä luonnonkauneuden suurin etu on\nsen elävyys, joka aina vetää meitä puoleensa ja jossa taiteen on\nmahdoton sen kanssa kilpailla. Mutta yksi puute siinä kumminkin on; se\non pysymätön, pian haihtuvainen, ja mitä ylemmille olevaisuuden aloille\njoudutaan, sitä enemmin sen riittämättömyys pistää silmään,\nsitä enemmin taiteilijan, luontoa mukaillessaan, täytyy ammentaa\nomasta hengestään. Ulkonaisen luonnon kuvailemisessa, esim.\nmaisemanmaalauksessa, hänen tehtävänsä oikeastaan rajoittuu niiden\ntunteiden herättämiseen, joita itse luonto synnyttää; saatuansa sopivan\naiheen hän valitsee otollisen hetken ja valon sekä poistaa kuvastansa\nkaikki, mikä näköalaa häiritsee. Hän tekee siis pääasiallisesti samaa,\nmitä oma kuvausvoimamme toimittaa todellista maisemaa katsellessamme.\nMutta jos ylennymme korkeammalle luonnonkauneuden asteelle, ihmiseen ja\nhenkiseen maailmaan, näemme kuvausvoiman jalostustyön suuressa määrässä\nkarttuvan. Nuo suuret historialliset taistelut, joissa kansain ja\nyksityishenkilöin kunto ja voima paraiten voivat näyttäytyä,\nilmaantuvat ani harvoin niin puhtaassa, suorastaan kuvausvoimaan\nvaikuttavassa muodossa, että niiden aatteellinen sisällys ilman taiteen\navutta olisi selvästi tajuttavana, ja tavallisen elämän aatteellinen\npohja on enimmiten syvälle kätketty jokapäiväisyyden rikkojen alle. Jos\nrunoilija laulaa mahtavan sodan sankaritöistä, niin taistelun jalo\ntarkoitus ja sotijain urhoollisuus meitä innostuttaa ja lämmittää;\nmutta sen veristen kauhujen keskellä aatteet pian himmentyvät ja\nyksityiset hirmukuvat vaan täyttävät katselijan mielen; samoin taitavan\nkirjailijan kynä saattaa meitä mieltymään jokapäiväisten olojen\nkuvaukseen, jotka todellisuudessa tuntuisivat meistä kovin ikäviltä.\nMuistettakoon sen lisäksi, kuinka runoilijan täytyy keksiä ihan uusia\nhenkilöitä ja tapauksia, melkeinpä uusia maailmojakin, kuvattavien\naatteiden ilmoittajiksi. Tämä kaikki jo todistaa, että taiteen apu on\nvälttämätön, kun luonnossa ja ihmiselämässä piilevä kauneus on esiin\ntuotava ja aatteet esitettävät aistillisessa muodossa.\n\nKuvausvoima eli fantasia kokoilee yhdeksi kuvaksi ne kauneuden\nilmaukset, jotka ovat hajallansa luonnossa ja ihmis-elämässä. Näin\nsyntyy sellainen maailman kuva, joka selvästi näyttää, miten aatteet\nmaailmassa toteutuvat. Tämä on _ideaali_ eli _ihanne_. Ihanne\non samassa esikuva, jota ihminen mahdollisuuden mukaan koettaa siirtää\nolevaisuuteen, jonka tähden sopii puhua ideaaleista monella eri alalla;\nmutta suurin merkitys sillä on taiteessa. Kullakin ajalla ja kansalla\non oma ihanteensa. Jokainen taiteilija luopi tosin omassa mielessään\nitsellensä ihanteen; mutta hänen oma sivistyksensä ja ajatustapansa on\ntietysti hänen kansakuntansa ja välillisesti koko ihmiskunnan edellisen\nhistorian tuote, ja sen mukaan hänen ihanteensakin muodostuu. Mitä\nenemmin taiteilijan onnistuu omaan ideaaliinsa yhdistää parasta, mitä\nhänen kansakuntansa ja aikakautensa tuntee ja ajattelee, sitä\ntäydellisemmin hän voipi toteuttaa taiteenkin tarkoitusta; sillä kaikki\nhenkinen toiminta on etupäässä kansanhengen työtä indiviidien kautta.\nToiselta puolen yksityisen taiteilijan omituisuus selvittää kansan\ntaiteelliset perikuvat, antaen niille tarkemmat piirteet ja\nmoninaisemman värityksen. Tämä viepi meidät tärkeään kohtaan. Taide,\nsamalla kuin se yleensä kuvailee maailman järjellisyyttä, aatteen\ntoteutumista, on selvä kansanhengen kuvastin; sillä se ilmaisee,\nmiten kukin kansa on eri aikoina käsittänyt todellisuuden ja mitkä\nihanteet se on asettanut aatteellisille pyrinnöillensä. Ymmärtääksemme\nideaalien erilaisuutta, meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin\nMuinais-Kreikkalaisten ihannetta ihmiskasvojen kauneudesta, joka ihanne\nvaati suurinta säännöllisyyttä; nykyaika sitä vastoin tyytyy vähempään\nsäännöllisyyteen, vaan vaatii enemmän henkevyyttä.\n\nIhanteensa voipi taide toteuttaa kahdella tavalla. Se saattaa joko\nsuorastaan esittää ideaalinmukaisia henkilöitä ja oloja taikka\nkuvata niitä aivan luonnonmukaisesti, vaan kuitenkin niin,\nettä aatteen toteutuminen niissä selvästi näkyy. Tästä syntyy\nkaksi _kuvauslaatua_ eli _taidetapaa_ (styyliä); edellistä\nmainitaan _ihanteellisen_ eli _ideaalisen_, jälkimäistä\n_luonnon-omaisen_ eli _reaalisen_ nimellä. Edellistä on\nmyös sanottu _välittömäksi_, jälkimäistä _välilliseksi_\nidealismiksi.\n\nKun Rafael \"Sikston Madonnassa\" on lumonnut esiin yliluonnollisen sulon\nja puhtauden kuvan, kun kreikkalainen veistotaiteilia Athenessa tai\nApollonissa koettaa kuvata koko sitä siveellistä aatetta, jota nämä\njumalat edustavat, taikka Sofokles murhenäytelmissään esittelee jaloja\nsankareitansa suurempina ja täydellisempinä kuin tavalliset ihmiset,\nniin kaikki nämä teokset ilmoittavat ideaalista taiteen suuntaa,\nasettaen eteemme puhtaan metallin, kuonasta puhdistettuna ja taottuna\nsoreaan muotoon. Vaan jos katselemme, miten hollantilaiset maalaajat\nkuvailevat kansansa elämää, niinkuin sitä nähtiin kodin piirissä tai\nkrouveissa ja kylän raiteilla, tahi muistelemme Shakespeare'n\nhenkilöitä, joissa mahtavien tunteiden ja jaloimpien rientojen ohessa\non kaikki ihmisyyden tavalliset puutteet, mutta joista kuitenkin selvän\nselvästi näemme, mimmoinen ihmisen todellinen luonne on, suuruudessaan\nja viheliäisyydessään, hyvyydessään ja pahuudessaan, ja miten\nsiveellinen maailmanjärjestys, heidän toimintansa kautta tai vastoin\nheidän tahtoansa, aina pääsee voitolle, -- niin tämä kaikki on\nluonnon-omaista kuvailua, reaalista taidetapaa. Silloin --\npysyäkseni äskeisessä vertauksessa -- se ideaalisuuden kulta, mikä\nolevaisuudessa löytyy, taiteen avulla omien silmiemme edessä puhdistuu\njokapäiväisyyden kuonasta ja kirkastuneena muuttuu aatteiden säiliöksi.\n\nKuvausvoiman tuottama taiteellinen kauneus on paljasta ulkonäköä,\npuhdasta muotoa; sillä ainoastaan täten voipi mielessämme syntyä se\nluulo, että aate jossakin kohdassa on päässyt täydellisesti\nilmaantumaan. Mutta jos se onkin taiteen heikoin puoli, että sen\ntuotteet ovat pelkkiä mielikuvaelmia, reaalista todellisuutta vailla,\nniin tämä kauneuden puhdas muodollisuus toiselta puolen on sille\nsuureksi eduksi. Ihmishenki tuntee itsensä ihan vapaaksi taiteen\nmaailmassa; todellisuuden kahleet eivät häntä ahdista ja hän voipi itse\nkokonaan muodostaa ja täyttää kuvaelmansa. Siinä onkin suuri osa\ntaiteen viehätyksestä. Kuni Jumalan aatteet maailmassa, niin ihmisen\naatteet taiteessa samalla ovat luomista, tositoimintaa, Juuri siitä\nsyystä, että sen kuvaelmat ovat paljasta muotoa voipi taide, ikäänkuin\ntaistelun loppua edellyttäin, esittää valmiina ja täydellisenä sen\nsopusoinnun, jonka saavuttamista tähtää siveellinen toiminta, uupumatta\neteenpäin pyrkien, vaan jota se ei milloinkaan eikä niissäkään paikassa\nvoi pysyväisesti toteuttaa.\n\nNäin taide ylentää ihmisen mieltä, asettaen hänen eteensä, mitä\nmaailmassa on korkeinta ja jalointa; se ihmeellinen lumousvoima, jolla\nse vetää häntä puoleensa, tulee erittäinkin siitä, että taide koskee\nkoko ihmiseen, kaikkiin hänen sielunsa toimintoihin: yht'aikaa\ntunteeseen, mieltämiseen, ajatukseen ja tahtoon, jotka kuvausvoimassa\nliittyvät yhteen. Taide tuottaa paraan ja jaloimman huvituksen, mutta\non kuitenkin paljoa enemmän kuin viaton virkistyskeino keskellä elämän\nikävää hommaa. Jos taide todellakaan ei olisi muuta kuin paljas\nnautinnon välikappale, joksi moni sitä katsonee, eipä silloin\nolisikkaan suurta eroitusta taitavan pariisilaisen kokin ja\nShakespearen välillä! Mutta olipa tuo katsantotapa käytöllisesti kuinka\nyleinen tahansa, teoriiassa sillä ei ole ollut paljon puolustusta.\nUseammin on arveltu, että taiteen on tarkoitus antaa siveellistä\nopetusta taikka olla tieteen, uskonnon tai käytöllisen hyödyn\npalvelijana, ja etenkin viime aikoina näkyy se mielipide uudestaan\nvoittavan alaa, että taiteen tulee olla pelkkää olevaisuuden\nmukailemista, tuoden esiin tosielämän vammat ja epäsoinnut, joita\nsilloin muka oppisimme tuntemaan ja parantelemaan. Näillä perusteilla\nvoisi johdonmukaisesti tulla siihen päätökseen, että Alexandrialaisten\nopetusrunot tai amerikkalaisten rouvien siveyttävät romaanit ovat\nkorkeinta taidetta tai että kuvausvoiman oivallisimmat tuotteet ovat\nvähempi-arvoisia kuin keskinkertainen valokuva. Mutta kaikki nuo\nkäsitystavat ovat väärät tai, oikeammin sanoen, yksipuoliset; ne vaan\nvaillinaisesti osoittavat taiteen varsinaista luontoa ja tarkoitusta.\n\nTaiteen tehtävä on ihan toinen, paljoa laajempi ja ylevämpi. Se on,\nniinkuin jo ylempänä sanottiin, yksi niitä toiminnon muotoja, joiden\navulla ihmishenki pääsee ikuisen järjellisyyden tuntemiseen,\njumalallisten aatteiden osallisuuteen. Siveydellä sekä tieteellä ja\nuskonnolla on tosin sama perustus ja pääasiallisesti sama sisällyskin\nkuin taiteella, jonka tähden niiden välillä ei voi olla mitään\ntodellista vastariitaa; mutta taide toimii omalla tavallaan ja\ntoteuttaa oman luonteensa mukaan niiden yhteisen sisällyksen. Taiteen\nihanat kuvaelmat innostuttavat meitä siihen, mikä on hyvää ja jaloa,\nkun hyvyys ja jalous meitä lähestyy kuvaustaiteen tai runouden\nkirkastamassa muodossa; musiikin säveleet voivat lempeämmäksi taivuttaa\nkovimmankin mielen tai sielussamme sytyttää hartaan innostuksen liekin;\nrunouden pyhästä virrasta taidamme ammentaa syvimmän elämänviisauden ja\nnerokkaimmat, ihmishengen tähdellisimpiä kysymyksiä selvittävät\naatokset. Mutta nämä kaikki ovat vaan eri puolia taiteen päätehtävästä,\nniin sanoakseni, lisätuotteita, joita taide hajottaa ympärillensä\npyrkiessään suureen päämääräänsä, joka on mielen ylentäminen\nihanteen esittämisellä. Tämä tehtävä kyllä vaatii sitä elävästi ja\ntodenmukaisesti kuvailemaan olevaisuutta, mutta ei semmoisena, kuin se\nhämmentyneenä ja sekavana ilmaantuu meidän silmissämme, täynnä\narvoituksia ja ristiriitaisuutta, vaan korkeamman järjellisyyden,\nihanteen, valaisemana, jotta olevaisuuden arvoitukset selviävät ja me\nhavaitsemme maailmassa toteutuvat aatteet.\n\nYlempänä mainittiin, että kauneudessa on kaksi puolta: sisällys eli\naate ja aistillinen muoto. Sentähden taide, kauneutta tuottaessaan,\ntarvitsee jotakin ulkonaista välikappaletta, ainetta, jossa tuo\naistillinen muoto voi ilmaantua. Aineen kautta se vaikuttaa ihmisen\nkuvausvoimaan, tavallisesti jonkun ulkonaisen aistin välityksellä. Sitä\nmyöten, mitä ainetta taide käyttää, ihminen sitä tajuaa eri tavalla,\neri aisteilla ja aistimilla; sen vuoksi taide jakaantuu useampiin\n_taiteisin_.\n\nAineellisinta välikappaletta viljelee _rakennustaide_: suurista\nkivimöhkäleistä ja muista karkeista aineista se panee tuotteensa\nkokoon, ottaen esikuvaksensa elottoman luonnon ja kasvikunnan\nilmiöt. Ajankin puolesta on se, runouden rinnalla, ihmiskunnan\nensimmäinen taide, joka syntyy jo kansojen lapsuuden aikana (Egyptin\npyramiidit, Kreikan kykloopiset muurit j.n.e.). _Kuvanveisto_ eli\n_veistotaide_ käyttää vielä samoja aineita kuin rakennustaidekkin,\nvaikka se jo on voittanut sen raskaan aineellisuuden, joka hallitsee\nmainittua taidetta; veistotaide luo kylmään marmoriinkin elävän hengen.\nElottoman luonnon tai kasvimuotojen sijaan ottaa veistotaide ihmisen\nkuvattavaksi. _Maalaustaide_ pyrkii vielä suurempaan henkisyyteen;\nvaikka se, niinkuin edellisetkin, liikkuu näkyväisyyden piirissä,\nkäyttää se vain näkyväisen aineellisuuden vähimmän aineellista ilmiötä,\nväriä; sillä ei ole enää, niinkuin veistotaiteella, muoto semmoisenaan\npääasiana: vaan värin avulla saattaa se sisällisen hengenkin paremmin\nnäkyviin ja voipi siis monipuolisemmin kuin kuvanveisto esitellä\nihmisiä ja ihmisten oloja, -- Kaikki nämä taiteet koskevat näköä,\nsilmää, jolla ihminen tajuaa ulkonaista luontoa, ulkomaailmaa, ja\nulkomaailmasta ne ottavatkin esitettävänsä, jotka kuvina asetetaan\nnäkyviin: siitäpä niiden nimityskin: _kuvaustaiteet_.\n\nVaan taide menee vielä edemmäksi; se ei tyydy ulkomaailman\nkuvailemiseen, se ottaa esittääksensä sisällistäkin maailmaa, ihmisen\ntunteita. Tämä tapahtuu _musiikissa, säveltaiteessa_. Aine on\nhenkisin, mikä olla voi: ääni, sävel, ja välittäjänä on niin-ikään\nhenkisin ihmisen ulkonaisista aisteista, kuulo. Näin taiteelle siis on\nauennut ihmissielun sisällinen maailma, vaan samassa koko ulkomaailma\non jäänyt syrjälle; mitä taide toiselta puolen on voittanut, sen se\ntoiselta puolen on kadottanut.\n\n_Runous_ ne molemmat yhdistää. Se esittelee liikemaailmaa niinkuin\nkuvaustaiteet, vaan myös ihmisen tunteita, niinkuin musiikki.\nRunoudessa on taide jo muuttunut niin henkiseksi, ett'ei se tarvitse\nmitään varsinaista ainetta eli ulkonaista välikappaletta, niinkuin muut\ntaiteet; sen sijaan runoudella on välittäjänä ajatuksen varsinainen\nkannattaja, kieli. Kielen kautta se vaikuttaa suorastaan kuvausvoimaan\neikä mihinkään ulkonaiseen aistiin tahi aistimeen. Kieli ei ole aineena\neli välikappaleena samalla tavoin kuin esim. sävel soitannossa; se\nkäyttää tosin välikappaleenansa ääntä, mutta ääni on silloin vaan\nkäsitteen ilmaus, ajatuksen ulkonainen muoto; ei kielen sointu\nyksistään vaikuta kuvausvoimaan, vaan pääasiallisesti sen sisällys. --\nHuomattava on, että runoudenkin alalla kauneus on aatteen ilmaantuminen\n_aistillisessa_ muodossa, vaikka ihminen sitä tajuaa ilman minkään\nulkonaisen aistin välityksettä; sillä jokaisen todellisen runoteoksen\ntulee asettaa kuvattavansa niin elävästi kuulijan tahi lukijan\nsisällisen silmän eteen tai, niin sanoakseni, sisällisen aistin\ntajuttavaksi, että hän luulee kaikki omin silmin näkevänsä, omin korvin\nkuulevansa. Taiteen päälajeja on siis kolme:\n\n1) _Kuvaustaiteet_ tarkoittavat näköä, jonka välikappale on silmä;\n\n2) _Musiikki_ eli _Säveltaide_ tarkoittaa kuuloa, jonka\nvälikappale on korva;\n\n3) _Runous_ ei tarkoita mitään ulkonaista aistia, vaan vaikuttaa\nsuorastaan kuvausvoimaan.\n\nKuvaustaiteita taas on kolme: _Rakennustaide_ (Arkkitehtuuri), joka\naineekseen käyttää kiveä, puuta j.n.e. ja mukailee elottoman luonnon ja\nkasvikunnan tuotteita; _Kuvanveisto_ eli _Veistotaide_ (Skulptuuri),\njoka käyttää melkein samoja aineita kuin Rakennustaide, vaan etupäässä\nkuvailee ihmistä, joskus eläimiäkin, ja _Maalaustaide_, jonka aineena on\nväri.\n\nPaitsi näitä itsenäisiä taiteita löytyy myös useampia\n_aputaiteita_, jotka liittyvät edellisiin ja täydentävät\njotain erityistä puolta niistä. Niin _puutarhuri-taide_\non rakennustaiteen lisäyksenä; _vaski-, kivi- ja puunpiirto_ ynnä\nmuut monistavaiset taiteet levittävät mukaelmia kuvaustaiteen\ntuotteista ja voivat väliin olla sen sijaisenakin; _tanssitaide\n(orchestika)_, varsinkin semmoisena, kuin sitä Kreikkalaisilla\nharjoitettiin, osoittelee ruumiinliikenteillä musiikin sisällystä.\nRunoudellakin on tällainen aputaide; itsenäisemmin kuin edellämainitut\n_näyttelytaide_ luo kuvaelmiaan näytelmärunouden pohjalle, ollen\nsen täyte ja selvike.\n\nRunous on siis taiteista henkisin ja niinmuodoin korkein. Kaikki, mitä\nylempänä sanottiin taiteen luonteesta ja tarkoituksesta, soveltuu\nnimen-omaan runouteen. Muihin taiteisin verrattuna, sen kyllä täytyy\njättää muutamia aloja niille yksinomaisesti viljeltäväksi: ihmisruumiin\nplastillista kauneutta se ei voi niin selvästi, kuin kuvanveisto,\nasettaa katseltavaksi; valojen ja varjojen miellyttävää vaihtelua, sitä\nviehättävää ihanuutta, joka asuu ihmisen silmäyksessä, ei se\nmaalaustaiteen tavalla voi tuoda näkyviin; säveleissä vivahtelevia\ntunteiden väreitä se ei musiikin lailla taida lumota esiin; mutta\navaraksi avautuu sen sijaan runouden piiri monialle päin, jonne muiden\ntaiteiden on mahdoton sitä seurata. Niin voipi runous -- puhumattakaan\nsiitä, että se saattaa kuvata muiden taiteiden aineita esittelemällä\nniiden tuottamia mielenvaikutuksia, -- sanan voimalla selvittää paljon\nsemmoistakin, joka näkyväisenä on kuvaustaiteen omaa, vaan ei\nkuitenkaan ole taltalla tai värillä kuvailtavissa, ja vaikk'ei se\nsäveltaiteen tavoin voi vaipua sanoiksi puhkeamattomain tunteiden\nhämärään syvyyteen, taitaa se monesti tesmällisemmin ja laveammalta\nkuin musiikki tuoda esiin tunteiden sisällystä. Runouden ala laajentuu\nvarsinkin siitä syystä, että se tuopi esiin asiat perättäin, ajan\njärjestyksessä; se ei valitse mitään yksityiskohtaa tapausten jaksosta,\nvaan esittää tapaukset semmoisinaan; avaruudessa olevan ohessa sille\nsiis tarjouu kaikki, mitä ajassa on, erittäinkin toiminnan avara piiri\ntämän sanan laajimmassa merkityksessä. Ja koska runouden välittäjä on\nkieli, jonka avulla kaikki ihmisen mielteet ja ajatukset muotoihinsa\nselviävät, niin ulkonaiseen toimintaan liittyy ihmishengen koko\nsisäinen elämä; runous ottaa omaksensa teot syinensä, tunteet ja\najatukset seurauksinensa, ja kykenee siis kuvailemaan tosihenkilöitä,\nkoko ihmisen personallisuutta. Sentähden runous paremmin, kuin mikään\nmuu taide, pystyy antamaan täydellistä kuvaa ihmis-elämästä, ja\nrunouden soihdun kirkastamina aatteet meille näkyvät mitä selvimmässä\nvalossa.\n\nKun runouden kannattaja on kieli ja se voipi piiriinsä sulkea kaikki\nihmishengen aatokset, niin sillä on paljon yhteistä tieteen ja\nuskonnon kanssa, jotka niinikään ilmaisevat sisällyksensä kielen ja\najatusten kautta, ja samoin kuin edellämainitut runouskin etupäässä\nsäilyy kirjallisuuden avulla, muodostaen mitä tärkeimmän osan\nkansalliskirjallisuudesta. Sentähden huomataankin kaikkina aikoma vilkas\nvuorovaikutus uskonnon, tieteen ja runouden kesken, ja runoutta sopii\npitää edellisten molempain ja muiden taiteiden välittäjänä.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA.\n\nRUNOUS KUVAUSVOIMAN JA KANSANHENGEN TUOTTEENA.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nKuvausvoima yleensä.[4]\n\n\nUlkomaailman ilmiöt ihminen ensiksi tajuaa aistillisen huomauksen\nkautta, jota sanotaan _havaitsemiseksi_, koska henki silloin\nikäänkuin _havaa_ eli herää umpinaisuudestaan. Vaan tarkkaamalla\nhenki ne omiksensa omistaa, eroittaen ilmiöin paljoudesta esineen,\njonka se selvästi asettaa sisällisen silmänsä eteen. Tajuava henkilö\nhavaitsee esineen ulkonaisen muodon, mutta panee siihen oman\nsisällyksensä ja yhdistää sen virkeällä tunteella omaan itseensä. Tämä\nomistaminen -- toiselta puolen havainnon ja tarkastuksen, toiselta\npuolen tunnon avulla -- on _näkemys_. Näin näkemys tuottaa\nsisällisen kuvan, jossa esineen alkuperäinen eloisuus säilyy. Vaikka ne\nsanat, joita tässä on viljelty: näkemys, muoto, kuva, koskevat\nnäkemiseen, eivät ne kuitenkaan tarkoita yksinomaisesti silmin saatuja\nhavainnoita, vaan kaikkein aistien välittämiä (etupäässä henkisempien:\nnäön ja kuulon); nuo näön piiristä otetut nimitykset osoittavat vaan\nniiden selvyyttä ja elävyyttä. Sen lisäksi on huomattava, että\nnäkemyksen piiri ei rajoitu siihen, mitä ihminen suorastaan\naistimillaan voi havaita, vaan myös sisältää kaikki, mitä hän muutoin\nhenkisesti itsellensä omistaa, esim. muiden kertomuksista, lukemisella\ntai muulla tavalla.\n\nNäin henki tajuaa sisällyksensä yhäti vaihtelevissa kuvissa, jotka\nosittain ovat ulkonaisten ilmiöin mukaelmia, osittain _mielikuvituksen_\ntuottamia. Nuo näkemyksestä syntyneet kuvat jäävät unheesen; niiden\ntunnusmerkit himmentyvät ja ainoastaan pääpiirteet pysyvät selkeämpinä,\njos ne itsestään palajavat tahi palautetaan mieleen. Monella\nmonituisella tavalla ne sitten voivat yhdistyä uusiksi kuvaelmiksi, ja\nnäin henki n.s. _uudistavaisen mielikuvituksen_ avulla luo itsellensä\nikäänkuin toisen maailman, jossa ne kaikki vapaasti väikkyvät kirjavassa\nmoninaisuudessa. Mielikuvitus on ihmisen uskollinen toveri elämän\nutuisilla poluilla, hänen ilojensa sulostuttaja, hänen surujensa\nlievittäjä; se loitsii hänen eteensä toiveiden aavoja aloja,\nsulo-unelmien kangastavia kultakankaita. Mutta sen tenhovoima ei\nainoastaan tuo lohdullisia ja ylentäviä mielikuvaelmia, ei ainoastaan\nsatujen ihania olentoja; sillä ihminen ei taida aina hallita tätä oman\nhenkensä taikamaailmaa; toisinaan häneltä unohtuu syntysanat ja nuo\nlumottavat haltiat pääsevät valloillensa. Tyhjät luulot, aaveet ja\nkummitukset, peikot ja paholaiset ovat nekin hillittömän mielikuvituksen\nlapsia. Henki on tosin saanut suuren voiton; se on ulkonaisilta\nilmiöiltä riisunut aineellisuuden ja niinmuodoin vapautunut niiden\nvallan-alaisuudesta; mutta sen kuvaelmilta puuttuu järjestystä ja\ntodellisuutta, ja aivan satunnaista on, missä määrässä ne vastaavat\nolevaisuuteen. Eikä nämä mielikuvituksen tuotteet vielä voi olla\ntäydellisesti kauniita; sillä ne ovat niin epämääräisiä ja\nsattumusperäisiä sekä sisältävät niin paljon yksityis-ihmisen erityisiä\nluuloja ja mielihaluja, ett'ei henki niihin voi panna aatteen ikuista\nsisällystä.\n\nTämä voi tapahtua vasta _kuvausvoiman_ avulla. Henki muodostelee\nmielteitään oman sisällisen perikuvansa mukaan ja tuottaa niinmuodoin\nkuvan, joka ilmaisee aatteen selvemmin kuin se luontainen esine, joka\nsiihen antaa aihetta. Sillä luonnonkauneus se ensin herättää\nkuvausvoiman. Jos kuvausvoima otollisella hetkellä tapaa kauniin\nesineen, niin tämän kuva ensin laskeutuu mielen syvyyteen ikäänkuin\nhautaan, josta se sitten uudistuneena kohoaa jalompaan eloon. Se\nhaihtuu pois, täyttäen subjektin eli tajuavan henkilön, samalla kuin\ntämäkin vaipuu kuvahan. Tämä subjektin ja objektin täydellinen\nyhdistyminen on _runollisen innostuksen_ ensimmäinen aste: tuo\nlevottomuuden-sekainen, vaan suloinen, ylentäväinen mieliala, jossa\nrunoilija vetäytyy omaan itseensä, sumeasta ulkomaailmasta lukua\npitämättä, antautuen kokonaan tunteensa ihanuuden valtaan, ja jonka\nhämärässä helmassa, ikäänkuin ahjossa, kuvan aineellisuus sulaa pois,\njotta ihanne voisi puhtaana ilmoille nousta. Jo muinaisajan kansat\npuhuivat runoilijan \"jumalallisesta vimmasta\", pitäen sen ajan\nkäsitystavan mukaan jonkun jumalan ulkopuolisena vaikutuksena, mitä\nihmisen oma henki sisimmäisessä, hämärässä syvyydessään tuottaa.\nSamaten sanomme mekin vielä, muinais-aikaiseen loitsimiseen\nviittaavalla sananparrella, runoilijan olevan _haltioissaan_.\nMutta nämä lausetavat -- runovimma, haltioissa-olo (haltiotila) --\neivät tarkoita yksistään tuota innostuksen ensimmäistä kohtaa,\nrunollista mielialaa, vaan yleensä kuvausvoiman enemmän vaistomaista\npuolta. Sillä mainitun mielialan jatko ja täyte on kuvausvoiman\nvarsinainen muodostustoimi, joka on eroamattomassa yhteydessä\nrunollisen innostuksen kanssa. Runollisen mielialan hämäryydessä käy\nnäkemyskuva epämääräiseksi, utumaiseksi; siihen yhtyy joukko muita,\nsamaan ajatuspiiriin kuuluvia kuvia; paljo satunnaisia omituisuuksia,\njoilla sen alku-esine eriää lajinsa yleisestä mallista, haihtuu pois,\nja sen sijaan kuva täydentyy moninaisilla, muualta lainatuilla\npiirteillä yleisen lajin edustajaksi. Koko tässä kehkeytymisessä on\ninnostus, kuvausvoiman vaistomainen, tietymätön toiminta,\npäävaikuttajana; mutta kuvausvoiman toinen puoli on verrattain\nomatajuisempi järjestämisen ja päättämisen aisti, joka sisältää myös\ntahtoa ja ajattelemista. Tämä ei kuitenkaan ole paljaan ymmärryksen\nasia, vaan perustuu sekin välittömään tunteeseen, Varsinaisen\nymmärryksen, n.s. refleksionin, tehtävä alkaa vasta, kun\nyksityisseikkain asettaminen ja punnitseminen tulee kysymykseen.\nLuontoperäinen aisti eli niin sanoakseni sisällinen täytymys johtaa\nrunoilijaa, kun esim. näytelmän tai kertomuksen toiminta on\nrakennettava, määrää siinä kuvattavat henkilöt ja niiden kunkin\nluonteen sekä päättää heidän käytöstapansa tähdellisimmissä kohdissa;\nmutta milloin missäkin erityisseikassa, varsinkin ulkonaisissa, saattaa\nkyllä mietintä ja kylmä järki olla ratkaisijana, esim. eri kohtausten\njärjestyksen määräämisessä tai niiden yhteen sovittamisessa\nvälitapausten avulla. Se kuva, joka yllämainitulla tavalla syntyy\nrunoilijan (tai yleensä taiteilijan) mielessä, on kyllä saanut alkunsa\nluonnonkauneudesta; vaan kuvausvoima on siltä riisunut kaikki\nvaillinaisuuden viat ja täyttänyt sen puutteet omista varoistaan.\nSentähden siinä säilyykin luontaisen esineen tuoreus ja aistillinen\nelävyys, samalla kuin se kohoaa puhtaan aatteen kannattajaksi.\nTämä näin muodostunut sisällinen kuva on _ihanne_ eli _ideaali_\n(vrt. Johdatusta). Ihanne on täydellinen kauneus, semmoisena kuin se\nilmaantuu ihmisen omassa mielessä. Kun kuvausvoima sitten siirtää\nihanteensa olevaisuuteen, niin taiteen perustus on laskettu.\nTaiteen syvempi _syy_ on ihmishengen tarve kuvausvoiman avulla,\naistin-omaisessa muodossa, tajuta ilmiöin todellista olemusta eli\nnähdä kauneutta todellisesti toteuntuneena.\n\nSillä ihanne sisällisenä mielen kuvana on puuttuvainen, kunnes saa\nsemmoisen objektiivisen muodon, että se on muidenkin tajuttava paitsi\nsen henkilön, jonka kuvausvoima sen on luonut. Johdatuksessa on jo\nselitetty, kuinka taide sentähden tavallisesti tarvitsee jotakin\nainetta, jota se voi muodostaa ihanteensa ilmaisijaksi, vaan kuinka\nhenkisin taide, runous, tämmöisen aineen sijaan ottaa muodostaaksensa\nkuulijan tai lukijan omaa kuvausvoimaa. Kielen avulla saatetaan tämä\nsynnyttämään sisällistä kuvaa, joka on runoilijan mielessä asuvan\nihanteen kaltainen. Kuvausvoima on niinmuodoin sekä _tuottavainen_\nettä _vastaan-ottavainen_: mutta vastaan-ottavainen kuvausvoima on\nitsekkin jossain määrin tuottavainen, vaikk'ei se voi omavaraisesti\nsaada aikaan uutta kauneutta luonnonkauneuden nojassa, vaan tarvitsee\ntaideteosta tuekseen. Että taiteilijan omakin kuvausvoima toisinaan on\nvastaan-ottavainen muiden teosten suhteen, ei tarvinne erittäin\nmuistuttaa.\n\nLaatunsa ja määränsä puolesta on kuvausvoima pääasiallisesti\nkahta lajia: _yleinen_ ja _erityinen_. Yleistä kuvausvoimaa on\nenemmin tai vähemmin kaikilla luonnollisesti varttuneilla ihmisillä;\nerityinen on vain muutamille harvoille suotu lahja. Edellinen on\nparaasta päästä vastaan-ottavainen; mutta, niinkuin ylempänä sanottiin,\nkuvausvoiman vastaan-ottavaisuudessakin on joku määrä tuottavaisuutta.\nVaan yleisen kuvausvoiman tuottavaisuus ilmaantuu monella muullakin\ntavalla, erittäin kansanrunoudessa ja mytologiassa, joista edempänä\nenemmän. Erityinen kuvausvoima taas on se yksityisessä taiteilijassa\nilmaantuva sielun toimi, jonka kautta äsken kerrotulla tavalla ihanne\nmuodostuu hänen mielessään ja taideteoksessa saapi yleisesti tajuttavan\nmuodon.\n\nYleinen kuvausvoima, määrätyn kansan ominaisuutena, saapi täytteensä\nerityisestä kuvausvoimasta, joka pääasiallisesti välittää kansanhengen\nrunollista tuotantoa. Jälkimäisellä on siis juurensa kansanhengessä,\njonka ihanne sen on toteuttaminen. Niin on varsinkin neron laita.\n_Nero_ on erityisen kuvausvoiman ylin määrä; se luopi itsenäisesti\ntuotteitansa, laskien niihin omituisuutensa; mutta sen omituisuus ja\nvoima perustuu siihen, että sen olennossa asuu kokonaisen kansakunnan\ntai aikakauden henki, joka kaikin puolin on sulautunut sen omaan\nerityisluonteesen. Nero on se lähteen silmä, johon kansan ja ajan\nsalaiset hetteet yhtyvät ja josta ne kirkkaina uhkuvat päivän valoon.\nSiitä tulee se runsaus ja tuotteliaisuus, joka on neron tunnusmerkkejä,\nsiitä se välttämättömyys ja sisällinen täytymys, joka pakoittaa sitä\ntehtäväänsä suorittamaan, siitä myös tuo alkuperäinen luontevuus, jolla\nse levittelee ihanuuttansa kummastelevan maailman eteen. Olot, joiden\nilmaisijaksi se on määrätty, niinkuin myös sen oma indiviidinen luonto,\nsaattavat neroa kuvastelemaan olevaisuutta uudella, omituisella\ntavalla -- tavalla semmoisella, joka on mahdollinen ainoastaan sen\nilmestys-ajalla, yllämainittujen ehtojen yhteisestä vaikutuksesta;\nmutta tämän erityisen katsantotapansa valossa se kuvastelee\nolevaisuutta kokonaisuudessaan, eheänä, todenmukaisena. Sentähden sen\nesityslaatu onkin kaikin puolin luonnollinen ja ainoa käsitykseen\ntäydellisesti vastaava. Tästäpä neron outo lumousvoima. Sen kuvaelmat\ntuntuvat siltä, kuin eivät voisi olla toisin, vaan saattavat meitä\nsamassa ennen tuntemattomalla tavalla katsahtamaan olevaisuuden\nperimmäiseen pohjaan. Jokainen sana painuu syvästi mieleen ja lauseet\nkulkevat henkisenä vaihtorahana miehestä mieheen. Sentähden nero myös\nelähyttää muiden vähempien kykyjen tuotantovoimaa, vetäen niitä myötään\njälkiänsä seuraamaan, itse ollen lainlaatijana taiteen alalla.\n\nYlempänä puhuttiin neron tuotteiden luonnollisuudesta. Ne ovat\ntosiaankin täyteläisyytensä puolesta itse luonnon kaltaiset; sillä\nniiden katseleminen ilmaisee meille yhä uusia puolia, tarjoo yhä uusia\ntarkastuskohtia. Muistettakoon vaan, kuinka Shakespearen ja muiden\nvaltanerojen luonteet ovat monipuolisesti kuvatut, niin että ne, aivan\nkuin todelliset ihmiset, saattavat eri lukijoihin tehdä vallan\nerilaisen vaikutuksen, vieläpä samaankin lukijaan eri aikoina, sitä\nmyöten kuin lukija on taipuvainen milloin mitäkin ominaisuutta\nhuomioonsa ottamaan. Sama runoelma viehättää usein oppinutta ja\noppimatonta, elämän koulussa kypsynyttä ihmistuntijaa ja kokematonta,\nhaaveksivaa nuorukaista, sitä, joka etsii vastausta elämän vaikeimpiin\narvoituksiin, yhtä hyvin kuin sitäkin, joka vaan hakee tunteillensa\ntyydytystä, ja jokainen siitä löytää, mitä halajaa. Tämä täyteläisyys\ntulee siitä, että nero, vaikka se on kasvanut ajansuhteiden\nvaihtelevalla pohjalla, itsellensä omistaa, mitä niissä on yleistä,\nainiaan pysyvää, esittääksensä sitä niissä muodoissa, joita kunkin\nkansan ja ajan omituisuus sen käytettäväksi suopi. Sentähden sen\nkuvaelmat, katoovaisuutta halveksien, elävät ajasta aikaan, miellyttäen\nkaukaisimpiakin sukupolvia, jotka monesti niistä keksivät uutta\nkauneutta, uusia aatteita, mitkä itse tekijältä ja hänen aikalaisiltaan\nvielä olivat peitossa.\n\nMitä on sanottu, tarkoittaa runollista ja ylipäänsä taiteellista neroa.\nVaan tavataanpa neroa muillakin aloilla, tieteen, uskonnon,\nhistoriallisen toiminnan, vieläpä puhtaasti käytöllisenkin elämän\npiireissä; mutta sen varsinainen pohja on silloinkin aina kuvausvoima.\nAjatelkaamme tieteellistä neroa. Aristoteleet, Kopernikot, Cartesiot,\neivät nämä suinkaan ole saavuttaneet merkitystänsä ihmiskunnan\nhistoriassa yksin-omaisesti tietovarojen kokoilemisella tai niillä\npäätelmillä, joilla he ovat mietteitänsä todistelleet, -- näitä kaikkia\nhalvempikin kyky olisi saanut aikaan, -- vaan paljoa enemmin ja\npää-asiallisesti sillä välittömällä, ilmestyksen-tapaisella\nounastuksella, jolla he ovat avanneet uusia näköaloja hengen\nmaailmassa, perustaneet uuden maailmankatsomuksen. Taikka, valitakseni\ntoista esimerkkiä, jos valtiomies neronsa nojalla tarkoin oivaltaa,\nmitä tietä hänen kansansa on kulkeminen onnellisuuden ja mahtavuuden\nkukkuloille, -- joka on toista kuin se käytöllinen äly, mikä häntä\nohjaa hetken erityisseikoissa, -- eikö häntä silloin liene johtamassa\nsamanlainen, hengen perimmäisestä pohjasta leimahtava ounastuksen\nliekki? Eikö samaa sovi sanoa keksijän, kasvattajan, sotapäällikön\nsisällisistä huomauksista, kun heidän mielessään kajastaa uusi ajatus\nkonehistosta, joka vakavimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla säästää\nvaivaa monilta tuhansilta, taikka paraimmista keinoista, joilla nuoriso\non saatettava tietoon ja siveyteen tai vihollinen pakoitettava\naseitansa heittämään? Mutta että tämä, niin sanoakseni, sisällinen\nvalo, joka teroittaa tiedemiehen ja valtiomiehen silmää, tarkistuttaa\nkeksijän, kasvattajan, sotapäällikön huomiota, on varsin likeistä sukua\nkuvausvoiman kanssa, tuskin käynee kieltäminen, vaikka se heissä\ntietysti on lähemmässä yhteydessä muiden hengenvoimien kanssa, vaan\ntaiteellista neroa milt'ei kokonaan hallitse varsinainen kuvausvoima.\n\nNerossa, niinkuin ylempänä sanottiin, elää kansakunnan ja aikakauden\nyleinen henki; mutta ei se kuitenkaan ole ajateltava näiden paljaaksi\nkuvastimeksi, jonkunlaiseksi \"camera obscura'ksi\", joka kokoo\nkansanelämän valosäteet ja semmoisinaan heijastuttaa ne takaisin, ilman\nmitään ominaisempaa itsenäisyyttä. Päinvastoin, nero on samassa\nyksityisen ihmisen nero, joka nojautuu indiviidisyyden moniperäiselle\npohjalle; kansan-elämän säteet taittuvat erikoisluonteen särmiön läpi\nmoniväriseksi valovyöksi. Niinkuin jo sanottiin, historialliset olot ja\nindiviidisyys yhdessä perustavat neron omituisuuden, ja tämä sen\nluontainen omituisuus selviää ja puhdistuu nerokkaan henkilön oman työn\nkautta. Vaan henkensä voimalla vaikuttaa nero takaisin kansaansa ja\naikaansa, muodostaen niitä oman luonteensa ja sisällyksensä mukaan;\nmutta sen vaikutusvoima riippuu siitä, että sen omituisuus on kansan ja\najan omaa sisimmäistä henkeä.\n\nYksityinen nero edustaa kansansa ja aikansa henkeä määrättyjen rajojen\nsisällä. Puhumattakaan siitä, että, jos joku henkilö onkin etevä\nuseammissa taiteissa, hänen kykynsä ainoastaan yhdessä ilmaantuu\nvarsinaisena nerona, niin esim. runollinen nero useimmiten rajautuu\njohonkin erityiseen runouden lajiin taikka vaan ahtaampaan piiriin\nsen laajalla alalla. Dante ja Tasso ovat saavuttaneet maineensa\nyksin-omaisesti kertomarunoudessa, Shakespeare ja Calderon näytelmiensä\nkautta. Harva nero on niin monipuolinen kuin Goethe'n tai Runeberg'in.\njotka melkein samalla luontevuudella liikkuvat kaikkialla runouden\ntanterella. Vaan heistäkin täytyy sanoa, että Goethe'n runoilija-luonne\non etupäässä lyyrillinen ja sitä lähinnä eepillinen, jota huomataan\nniissäkin teoksissa, mitkä hän on pukenut näytelmän muotoon, ja samaten\nRuneberg on uusia polkuja raivannut pääasiallisesti eepillisellä ja\neepillis-lyyrillisellä alalla. -- Mutta laadunkin puolesta havaitaan\ntuottavaisessa kuvausvoimassa ja siis nerossakin monenkaltaista\nerilaisuutta. Kaikki kauneuden eri muodot, esitettäväksi tarjouvat\nluonnon piirit ja itse tajuamisen tapa perustavat jotain erilaisuutta.\nVaan tämä koskee yhtä paljon tavallista kykyä kuin kuvausvoiman ylintä\nmäärää, jonka tähden siihen vielä aion palata.\n\nNerosta eriää tavallinen _taidekyky eli -lahja, talentti_, siinä,\nettä jälkimäiseltä puuttuu tuo alkuperäinen luomisvoima, jolla\nedellinen, ammentaen omasta itsestään ja kansanhengen syvimmistä\nhetteistä, ihailtavaksemme asettaa uuden maailmankuvan. Taidekyky vaan\nmuodostellen mukailee neron esiin-lumoamaa sisällystä; se on monestikin\nsangen herkkä vaikutuksia vastaan-ottamaan sekä mukauntumaan muiden\ntajuamistapaan, jonka tähden se tuota sisällystä helposti omistaa ja\nitseensä sulauttaa. Se vetää usein nerolle vertoja tuotteliaisuudessa\nja voittaakin sen välisti toimialan laajuuden puolesta, koska se\nsamalla helppoudella tekee työtä monella eri alalla: se saattaa usein\nulkonaisessa suhteessa kohota neron tasalle ja sen päävoima onkin\ntavallisesti tekniikissä: mutta sen tuotteissa ei ole sitä pontta ja\nydintä, joka tekee, että neron kuvaelma näyttää olevan itse aate\naistin-omaisesti toteutuneena.\n\nMuutoin lienee tarpeeton muistuttaa, että taiteessa löytyy ääretön\nmoninaisuus eri arvon ja runsauden asteita sekä neron että ky'yn\nilmaantumisessa, rikkaimmasta neron lahjasta alkain halvimpaan\ntuotantokykyyn asti, joka vain hiukan kohoaa paljaan dilettantismin\ntasapinnalta. Raja niiden välillä onkin tosi-maailmassa usein paljoa\nvaikeampi määrätä, kuin teoriiassa. Tätä epävakaisuutta enentää se\nseikka, että monesti, niinkuin jo ylempänä mainittiin, nero ei nerolle\ntunnu paitsi varsinaisella alallansa; sen ulkopuolella vaikuttaa sama\nyksityishenki kenties paljaana kykynä taikka ei pysty ollenkaan\nrunolliseen tuotantoon. Aleksis Kivessä oli epäilemättä itsenäistä\nneroa, kun hän verrattomalla luonnonmukaisuudella ja huumorilla kuvaili\nsuomalaista rahvaanelämää; vaan ryhtyessään itsellensä oudompiin\naineisin, mukaili hän tarjona olevia esikuvia (esim. Karkureissa\nShakespeare'n \"Romeo ja Juliaa\"). -- Mutta eipä neron ja taideky'yn\nkäsitteet yksinänsä riitä selittämään kaikkia ilmiöitä runollisen\ntuotannon alalla. Tapahtuupa toisinaan, eikä aivan harvoin, että\nkuvausvoima epätasaisesti toimii lahjakkaassa henkilössä, milloin\ntäydellä neron mahtavuudella, milloin heikonpuolisesti tahi vain\npakoituksen johdosta. Tällainen runoilija-luonto on _osittainen_\n(\"fragmentaarinen\") _nero_. Sen tuotteissa tavataan ihmeellisimpien,\npuhtainta runo-intoa hehkuvain kohtain välillä autioita innottomuuden\ntaipaleita, jotka tekijä vaivalla on saanut täytetyksi. Tavallisinta on\nkuitenkin, että osittainen nero samassa on oivallinen taidelahja, joka\nhuokeasti kuljettaa meitä noiden lomien poikki. Vaan ne, joilla ei\nsellainen lahja runottomuuden hetkinä ole neron korvauksena, tuntevat\nitsensä sangen onnettomiksi ja kirjallisuuden historia muistelee monta\ntämmöistä polonalaista, jotka Runottarien puolinainen suosio on vienyt\nhenkiseen kurjuuteen ja häviöön.\n\nNäin erilainen kuvausvoima siis saattaa olla määränsä puolesta. Vaan\nylempänä, nerosta puhuessa, jo mainittiin, että se laadultansakin voipi\nilmaantua varsin monenkaltaisena. Ensiksi saattavat kauneuden lajit,\nsuora, ylevä ja koomillinen kauneus, eri tavalla yhdistyneinä olla\nyksityisen kuvausvoiman perustuksena. Sofokles, Aischyloon verrattuna,\nliikkuu suoran kauneuden pohjalla jälkimäisen suuruus on päinvastoin\nylevyydessä. Samaten Runeberg'kin pää-asiallisesti edustaa\nsuoran kauneuden puhdasta tyyneyttä: traagillisuuden syvempää\nristiriitaisuutta, tuota syytöntä syyllisyyttä, hän silloinkin karttaa,\nkun valitsee luonnoltaan traagillisen aineen, niinkuin \"Salamiin\nkuninkaat\". Sitä vastoin hän on hyvin perehtynyt koomillisuuteen,\nvieläpä kohoaa korkeimpaan huumoriinkin, esim. \"Sven Tuuvassa\".\nShakespeare hallitsee kuninkaan tavalla runollisuuden kolme pää-alaa.\nAristofaneessa ja Molièressä on loistava taipumus koomillisuuteen; vaan\njälkimäisessä se usein syventyy melkein traagillisuuteen asti.\nEtupäässä koomillinen on Kivenkin runolahja, vaikka hän sen ohessa\nhennoimmalla sulolla osaa kuvailla tyyntä rauhallisuutta (tahdon vaan\nviitata veljesten koto-elämään hänen romaaninsa lopussa) ja välisti\nmyös voimallisesti esittelee intohimojen taistelua. Tätä selitystä\nolisi helppo jatkaa, jos vielä tahtoisi osoittaa, miten näiden\npäälajien sivulajit kukin saavat edustajansa, miten esim.\nkoomillisuuden piirissä yksi paremmin pystyy pitelemään sukkeluuden\nterävää miekkaa, toinen huumorilla tietää tasoittaa maailman\nepätasaisia polkuja j.n.e.; mutta olkoonpa sanotussa jo kylläksi.\n\nToista erilaisuutta perustavat luonnonkauneuden eri piirit: maisema,\neläimistö, ihmisten erityis-elämä ja ihmiskunnan historia. Näistä ei\neläimistöllä kuitenkaan ole järin suurta merkitystä runoudessa;\ntärkeämpi se on maalaustaiteessa. Muistettakoon kuitenkin semmoisia\nkirjallisuuden tuotteita kuin eläinsadut ja eläin-eepokset (esim.\nReineke Fuchs). Vaan nuo luonnonkauneuden piirit, joita ylempänä\nmainittiin, jakauntuvat taas lukemattomiin lohkoihin, joista on\nseurauksena monta eri vivahdusta yksityis-fantasiassa. Muutamat\nrunoilijat osaavat etupäässä maalailla ulkonaisen luonnon ilmiöitä;\nniin esim. Camões mestarin tavalla kuvailee valtamerta: kaikkia\nmuutoksia sen avaralla pinnalla, sen valon värähdyksiä, sen saaria ja\nrantoja asukkaineen päivineen, meren rajuavaa tuimuutta ja sen\nihanuutta, kun \"kuutaman sädeloiste kuvautuu Neptunon hopeanhohtaviin\nlaineihin\" ja taivas tähtijoukkoineen kaareutuu sen ylitse \"kuin\nkenttä, kultakukkia täynnä\", -- jotka luonnonkuvaukset tekivät\nAleksanteri v. Humboldt'in Lusiadien ihailijaksi. Mutta huomattava on\nolletikkin kuvausvoiman erilaisuus ihmis-elämän esittelemisessä. Yhden\nmieli haihattelee vain lemmen-ilojen ja -surujen pikku-maailmassa tai\nliikkuu perhe- ja seura-elämän ahtaassa piirissä; toisen silmä laajalta\nkatsahtelee tunteiden ja aatosten monivaiheista kenttää, liittää ne\nyhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän suuriin tapauksiin ja\npaljastaa intohimojen salaisimmat juuret, tarttuu ihmis-elämän\nkirjavaan moninaisuuteen ja avaa meille sen ihmeellisen panoraaman\nvaloineen, varjoineen. Kuka kallistuu enemmin yleis-inhimillisten\nolojen eli n.s. sivistysmuotojen esittämiseen, kuka varsinaisen\nhistoriallisen elämän puoleen. Goethe on mestari luonteiden ja\ntunteiden kuvailemisessa ja asettaa tarkoin piirtehin eteemme\naikakautensa olot ja henkiset kysymykset; jokainen puhtaasti\ninhimillinen asia herättää kaiun hänen sielussaan; vaan suuret\nhistorialliset aatteet eivät tule yhtä selvästi näkyviin. Tuskinpa voi\nparemmin kuvata kuudennen-toista vuosisadan levotonta, kuohuvaa henkeä\nkuin Götz v. Berlichingen'issä, ja ilmielävästi näemme Egmont'issa,\nmiten ajan uskonnolliset ja valtiolliset liikkeet kajastelevat\nBrüssel'in porvarien mielessä; mutta hämäränpuoliseksi jääpi kuitenkin\ntuon mahtavan vuosisadan maailmanhistoriallinen merkitys. Sitä vastoin\non Schiller juuri omansa antamaan oikeata väritystä aatteiden\ntaisteluille ihmiskunnan historiassa, vaikka hänen idealistinen\nkantansa toisinaan viettelee häntä liian yleisillä, aatteenmukaisilla\npiirteillä kuvaamaan yksityisiä luonteita. Vaan eipä ole toista\nrunoilijaa, joka semmoisella voimalla ja todellisuudella kuin\nShakespeare avaa ihmissydämmen syvimmät syvyydet ja osoittaa ihmisen\nvapaan itsemääräyksen ja olevaisuuden vuorovaikutusta, vieläpä kaikilla\nsiveellisen toiminnan aloilla. Täten tuopi hän esiin historiallisenkin\nelämän itse ytimen. Shakespeare'lle omituista on, että hän kuvailee\ntätä historiallista elämää enemmin semmoisena, kuin se uhkuu\nvoimallisten henkilöin mahtavista teoista, kuin seurauksena\nhistoriallisten aatteiden taistelusta.\n\nMuitakin eroavaisuuden kohtia sopisi mainita. Kuvausvoimassa on kolme\nastetta: näkemys ja mielikuvitus, runollinen mieliala ja varsinainen\nkuvausvoima; nämä vastaavat taiteen jakoa kuvaustaiteesen,\nsäveltaiteesen ja runouteen, joka oikeastaan perustuu noihin kolmeen\neri tajuamismuotoon näön, kuulon ja sisällisen aistin kautta. Näistä\nkuvausvoiman eri puolista saattaa yksityisen runoilijankin tuotannossa\nyksi olla muita voimallisempi, niin että se milloin veisto- tai\nmaalaustaiteen tavoin tuo selvästi näkyviin ulkonaiset muodot, milloin\nmusiikin lailla ihastuttaa kuulijaa kielen sointuisuudella tai koettaa\nsanoihin pukea tunteiden vienot värähdykset, milloin taas henkisimmän\ntaiteen tavalla laskeutuu syvälle ihmissielun aartehistoon. Varsin\ntärkeä on tämä erilaisuus, koska se on perustuksena runouden\njakaantumisella eri lajeihin. -- Mutta kuvausvoiman yksipuolisuuskin\nvoipi olla syynä sen omituiseen luontoon. Toisinaan näkemys,\ns.o. havainnollisuus, yksipuolisesti vallitsee, josta seuraa\nihanteellisuuden puute, vaikka tosi-elämää kenties hyvinkin taitavasti\nkuvaillaan. Taikka mielikuvitus saapi voiton kuvausvoimasta ja panee\nomat löyhäperäiset kyhäyksensä jälkimäisen aatteen-omaisten\ntosi-tuotteiden sijaan. Tätä vikaa tavataan usein sekä uusissa että\nvanhoissa romaaneissa, joissa vaan jännittävien tapausten paljous ilman\naatteellista pohjaa pitää lukijan huomion vireillä. Toisinaan muodon\nkauneus verhoo verrattain tyhjää sisällystä tai haaveksivainen\nhentomielisyys peittää runoteoksen aineen utumaiseen hämärään. Joskus\nliiallinen tarkoituksenmukaisuus pilaa sen puhdasta runollisuutta tai\nylenmääräinen innostus ilman vastaavaa järjestysvoimaa hajottaa\nrunoelman taiteellisuuden, taikka päinvastoin ymmärryksen ylivalta\nkahlehtii kuvausvoiman vapaata toimintaa.\n\nVaan kaikista omituisuuksista, joista ylempänä on puhuttu, syntyy\nepälukuisia yhdistyksiä, jotka antavat kunkin runoilijan kuvausvoimalle\nsen erityisen luonteen. Eikä tämä koske ainoastaan yksityisiin\nrunoniekkoihin, vaan myös eri kansoihin, jotka niin-ikään, toisiinsa\nverrattuina, osoittavat monellaista erilaisuutta, kuten vasta saamme\nnähdä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nKuvausvoima kielen ja taruston muodostajana.[5]\n\n\nKuvausvoiman varsinainen toimiala on taide; mutta sen myötävaikutus on\nsangen tärkeä myös muutamissa muissa kansallisen elämän ilmauksissa.\nEnsiksi se on havaittava kielen muodostumisessa. Tässä ei ole sopiva\ntilaisuus tutkia, miten aikanaan lienee tapahtunut, että kukin kansa on\noman kielensä saanut: lieneekö alusta eriäväiset perhe- ja sukukuntain\nmurteet sulaneet yhteen heimokunnan kieleksi ja heimojen puheenparsista\nsukeunut yhteinen kansalliskieli, vaiko päinvastoin -- niinkuin\nluultavampi on -- kansan yhteinen kieli, sen jakaantuessa eri heimoihin\nja levitessä laveammalle alueelle, hajonnut eri murteisin, jotka sitten\novat saattaneet eri kieliksi varttua. Nyt puheena olevan asian suhteen\non yhdentekevä, miten tämä kysymys ratkaistaan. Mitä tiedämme ja mistä\nmeidän sopii kiinni pitää, on seuraavat tosi-asiat: kieli, joka\npääasiallisesti eroittaa ihmisen eläimestä, on koko hänen henkisen\nelämänsä ilmoittaja ja välittäjä, jonka avulla hänen huomauksensa, niin\nulkonaiset kuin sisällisetkin, selviävät sekä hänelle itselleen että\nmuillenkin ihmisille; kielen synnyttämisessä olivat siis vanhimpina\naikoina osallisina kaikki ihmisen henkiset avut, vaan ennen muita\nkuvausvoima, joka juuri on omansa tätä verrattain epätajuista\nsieluntointa kannattamaan. Kieli on kansanhengen ensimmäinen, välitön\ntuote, jonka muodostamiseen kiintyy koko sen toiminta kansan\naikaisimman lapsuuden aikana, eli oikeammin sanoen: yhteinen kieli\nsyntyy yksin ajoin kansan keralla; kieltänsä luodessaan kansa kansaksi\ntulee, sillä ominaisen kielen puutteessa ei sitä voi olevaksi ajatella.\n\nLuonnon-ihminen on kokonaan aistillisten havaintojensa vallassa ja\nkieli on tietysti alusta ainoasta näiden ilmi-tuoja; vaan ihmisen\nmielessä asuu aavistus jostakin aistin-tajuamattomasta, ja hän pyytää\nsiis tätäkin sanoilla selittää. Sentähden syntyy jo vanhimpina aikoina\nkielen ohessa muutamia uskonnollisia käsityksiä, jotka tämän kautta\nsaavat määrätyn muotonsa. Sama erilaisuus ajatustavassa, joka tuottaa\nkielien moninaisuuden, on siihenkin syynä, että kunkin kansan\nuskonnolliset mielipiteet kehkiävät omituisella tavalla, ja yhteiset\nuskonmenot ovatkin vanhimmassa muinaisuudessa kenties vahvimmat siteet,\njotka kansat koossa pitävät. Uskonnon pohjalle ovat kaikki vanhan ajan\nvaltiot rakennetut. Kieli ja uskonto ovat siis ihmiskunnan ensi aikoina\nne molemmat keskukset, jotka ympärillensä kasvattavat kansallista\nelämää.\n\nMutta sangen vaikea meidän nykyjään on elävästi käsittää sitä\nkatsomustapaa, joka noina ammoisina aikoina vallitsee. Ihmiskunta on\nsilloin vielä lapsena; kaikkialla huokuu lapsuuden yksinkertainen ja\nraikas henki, kuin vilpoinen aamutuuli; lapsen hilpeä mielikuvitus luo\nkaikkiin kirkastavan valonsa; mutta ajatuksen voimat ovat vielä heikot\neikä se voi irtaantua aistien vallan-alaisuudesta. Kieli uhkuu uutta\nluomisvoimaa; se on aistillisesti kuvailevaa, raitista ja,\nmitä luonnollisiin käsitteisin tulee, rikasta, mutta samassa,\naatteellisempiin asioihin sovitettuna, epämääräistä, puuttuvaa ja\nhämärää. Ihmishenki pyrkii sanoilla selvittämään uumouksiansa siitä\nnäkymättömästä voimasta, joka maailmaa hallitsee, vaan ei pysty vielä\nniitä eroittamaan aistin-alaisesta olevaisuudesta ja tavoittelee\nulkonaisesta luonnosta kuvia, joissa luulee aavistuksensa toteutuvan.\nKaikki ne sanat ja lauseparret, jotka osoittavat henkisempiä\nkäsitteitä, ovat tällä tavalla alkunsa saaneet. Niinkuin _henki_\nmeidän kielessämme, samaten vastaava sana monessa muussa, kenties\nenimmissäkin kielissä, oikeastaan merkitsee sitä ilmaa, jota\nihminen hengittää.[6] Semmoiset sanat kuin _jalo, ylevä, synkkä_\ntarkoittavat alkuansa aineellisia ominaisuuksia; _ystävä_ on se,\njoka on syleiltävä (\"yskättävä\" sanasta \"yskä\" = rinta). Sitä myöten\nkuin katsomustapa edistyy ja muuttuu henkisemmäksi, saavat sanat ja\nlausetavat yhä syvemmän ja aatteellisemman sisällyksen, kunnes niiden\nalkuperäinen, luonnon-omainen mieli usein kyllä kokonaan unohtuu. Mutta\nkansojen lapsuudessa on toisin; kun esim. hengestä puhutaan, ajatellaan\ntodellakin hengitettyä ilmaa, jota pidetään itse elinvoimana. Tällä\naistin-omaisella pohjalla on kaikkien luonnon-uskontoin tarusto eli\nmytologia itänyt ja versonut. Jokainen askel, henkisempää\nmaailmankäsitystä kohden on vaivalla ja ponnistuksella saavutettu aste\nihmiskunnan edistyksessä, ja arvata sopii, että se enimmissä\ntapauksissa on jonkun nerokkaan hengen voimalla aikaan saatu.\n\nKun ihminen ensin herää syvempään maailmankatseluun, niin luonnon ylevä\nsuuruus johdattaa häntä ajattelemaan jotain korkeampaa voimaa, minkä\nvallassa hänenkin kohtalonsa on. Hän luulee näkevänsä tuon voiman ilman\navaruudessa, pauhaavassa meressä tai myrskyn raivossa; mutta ennen\nkaikkia näyttää hänen mieltänsä valtaavan tuo ääretön, korkea taivas,\njoka milloin kirkkaana ja loistavana, milloin pilvien peittämänä tai\nöisen verhon alta kimaltelevien tähtien kaunistamana, kaareuupi hänen\nylitsensä, sekä kaikki ne ilmiöt, jotka taivaalta kohtaavat hänen\nhämmästyneitä aistejansa: lempeästi hymyilevä, vaan toisinaan helteesti\npolttava aurinko, aamuruskon heleä hohde, ukkosen jyrisevä ääni ja\nhävitystä uhkaavat leimaukset. Sillä taivaasen ja sen ilmiöihin viittaa\nenimmät niistä nimityksistä, jotka kansat ovat jumaluudelle antaneet.\nAloittaakseni omasta kansastamme, on Castrénin mukaan _jumala_\nsanan alkumerkitys \"jymyn asunto\" s.o. taivas,[7] ja muillakin\nsuomensukuisilla kansoilla on sama ajatustapa jumalakäsitteen\nperustuksena. Niin esim. Votjakkein alkuperäinen jumalan-nimitys _in_\nmerkitsee taivasta ja siitä johdettu _inmar_ taivaassa-olijaa.[8]\nArjalaisessa kielisuvussa melkein kaikki Jumalan nimitykset johtuvat\ntaivaasta, sen kirkkaudesta ja valosta; niiden vanhin muoto on\nsanskritinkielen _Dyaus_, jota vastaa kreikankielessä _Zeys_, latinassa\n_Jovis_, niinkuin myös molemmissa viimeksi-mainituissa kielissä _Erós_\nja _deus_, muinaissaksassa _Tiu_ j.n.e. Kaikkien näiden alkumerkitys on\ntaivas ja valo. Että henkisempi käsitys jo vanhimpinakin aikoina rupesi\nvoitolle pääsemään, osoittaa se isää merkitsevä lisäys, joka monessa\nkielessä liitettiin tähän nimitykseen: sanskr. _Dyaus-pitar_,\nlat. _Jupiter_: samoin on kreikassakin _Zeu páter_ tavallinen\nsanain-yhdistys, jolla rukoilija kääntyy ylijumalan puoleen, ja näitä\nkaikkia vastaa _taatto taivahinen_ Suomen muinaisrunoissa.\n\nTämä vie meidät tarkastelemaan uskonnollisten aatosten muuttumista\naikojen kuluessa. Tässä kohden huomataan kaksi eri suuntaa, jotka\nvuorotellen voitolle pääsevät. Toiselta puolen käsitykset jumaluudesta\nyhä selviävät ja jalostuvat; personattomien luonnonvoimain sijaan tulee\nvähittäin personalliset jumalat ja siveelliset voimat, kunnes vihdoin\najatus yhdestä ainoasta, henkisestä jumalasta pääsee kehkeytymään. Max\nMüller'in arvelun mukaan Arjalaisten ja luultavasti muidenkin kansojen\nvanhin uskonto ei ollut yksi- eikä monijumalaisuutta, vaan se, mitä\nhän nimittää _henoteismiksi_, jota sopisi kääntää sanalla\n_yksinäisjumalaisuus_: s.o. ikivanhoina aikoina eivät ihmiset\nvielä voineet kohota yhden ainoan jumalan käsittämiseen eivätkä\nkuvausvoimansa avulla luoneet itselleen useampia, rinnakkain toimivia,\njumalallisia olentoja; vaan heidän aavistuksensa tuosta maailmaa\nhallitsevasta voimasta oli vasta haperoivana, hämäränä tunteena,\njoka milloin mistäkin etsiskeli tyydytystä. He näkivät tämän\nvoiman milloin taivaan säteilevässä kirkkaudessa, milloin jylisevien\nukkospilvien pauhinassa, milloin taas auringon loistossa tai meren\nkaikkia-syleilevässä avaruudessa; mutta ilmaantuipa se heille missä\ntahansa, he luulivat aina näkevänsä koko jumaluuden siinä esineessä,\njoka kunakin hetkenä oli heidän mielessään; tämä oli silloin yksinään\njumaluuden edustajana. Mutta juuri se seikka, ett'ei yksikään näistä\nluonnon-ilmiöistä, vaikkapa itsestään kuinka mahtava, voinut\ntäydellisesti tyydyttää heidän uskonnollista tarvettansa, ajoi heitä\netsimään yhä uusia jumaluuden kuvia, pani heidän tunteensa ja\najatuksensa yhä uudestaan muodostamaan ja kehittämään jumaluuden\naatetta. Siitäpä tuo käsityksen moninaisuus, johon ylempänä viitattiin.\nNiin esim. Indian vanhassa uskonnossa ylijumalan käsite oli monen\nvaiheen alainen: _Dyaus_ jumalan, loistajan (selkeän taivaan),\njälkeen tuli _Taruna_ (= Uranos), verhooja, s.o. kaikki ympäröivä\ntaivas, ja _Indra_, sateen antaja, ukkosen haltia, kunnes uudemman\nindialaisen uskonnon jumaluudet vihdoin kohosivat näiden vanhojen\nsijaan. Samaa tarkoittanevat myös eri pää-jumalain hallituskaudet\nkreikkalaisessa tarustossa. Että kuvausvoima näissä kaikissa on ihmisen\nvirein auttaja, on itsestään selvää. Jo ihmiskunnan alku-aikoina\ntultiin varmaan siihen päätökseen, ett'ei itse luonnon-ilmiö ole\njumala, vaan se henkinen olento, jonka voima siinä ilmaantuu; mutta\nylipäänsä luonnon-ihmisen varttumaton ymmärrys ei tee aivan tarkkaa\neroitusta elollisten ja elottomien välillä, ja hänen mielestään oli\nepäilemättä ensi-alussa aurinko, joka majesteetillisena kulkee rataansa\npitkin taivaan kantta, yhtä hyvin personallinen olento kuin maallinen\nsankari, joka uljaana raivaa itselleen tien vihollisjoukon läpi.\nVähittäin irtaantuu jumaluus luonnon-esineestä, joka jää paljaaksi\neduskuvaksi, eikä sitä nyt enään ajatella ainoastaan näkyväisen luonnon\nkannattajaksi, vaan myös siveellisen järjestyksen valvojaksi, samalla\nkuin se muuttuu personalliseksi olennoksi. Tätä ajatuskantaa todistaa\nsemmoiset jumaluuden nimitykset kuin tuo ylempänä mainittu \"isä\" sana,\njoka lisättiin Indialaisten, Muinais-Italialaisten ja Kreikkalaisten\nylijumalan nimeen.\n\nMutta jos uskonnolliset käsitteet näin muodostuvatkin yhä\nhenkisemmiksi, havaitaan toiselta puolen niiden kehkiämisessä toinenkin\nsuunta, joka näyttää olevan päinvastainen. Vanhimmalla käsityskannalla,\nniinkuin jo sanottiin, ihmishenki tavoittelee kuvia luonnosta,\nnähdäksensä niissä jumaluuden toteutuvan, ja näiden riittämättömyys\npakoittaa sitä turvaumaan yhä uusiin kuvihin. Kielen aistin-omainen\nrunsaus tarjoo kuvausvoimalle tuhansia sanoja ja vertauksia, joilla\nluonnossa ilmestyvän jumaluuden olemusta ja toimintaa pyydetään\nlausehin selittää. Ottakaamme esimerkki. Ylevimpiä kohtauksia luonnon\nelämässä, ilmiö semmoinen, joka herättää ajatusta tylsimmänkin ihmisen\nmielessä, on tuo joka aamu uudistuva näky, kun aurinko, päivän\nkultainen kuningas, kohoaapi taivaan rannalta, tuoden uutta eloa ja\nvirkeyttä. Sentähden alkumaailman ihmiset tervehtivätkin sen tuloa\naamuvirrellä taikka hiljaisella rukouksella, vaikkapa vain muutamilla\nyksinkertaisilla sanoilla, niinkuin tuo Castrénin mainitsema\nSamojedilais-vaimo, jonka oli tapana aamusilla astua ulos teltastansa\nja kumartaa auringolle, lausuen: \"kun sinä nouset, minäkin nousen\nvuoteeltani; kun sinä lasket, minäkin menen levolle.\" Mutta kun\nsydämmen tunteet pääsivät sanoissa tai laulussa heleämmin sointumaan,\npuhuteltiin aurinkoa milloin kaikki-näkeväksi tai ylhäällä-asujaksi.\nmilloin loistajaksi tai säteilijäksi, ja kuvattiin, kuinka se\nkultavaunuillaan ajaa taivaan sinilakea myöten taikka taivaan\nsinilainehilla ohjaa kultaista venettään: ja koska luonnon-ihmisen\nkuvausvoima yleensä muodostaa kaikki ihmisenkaltaiseksi, ei ole\nihmettelemistä, jos aamuruskoa nimitettiin milloin auringon emoksi,\nmilloin sisareksi tai puolisoksi, tahi jos aurinko ja kuu olivat\nvälisti aviopuolisoina, välisti veli ja sisar. Kaikki nämä nerollisen\nkuvausvoiman ilmi-tuomat aatokset eivät olleet muuta kuin runollisia\nvertauksia, joita kielen sen-aikuinen kykenemättömyys selittämään\nhenkisempiä asioita teki välttämättömän tarpeellisiksi, vaan jotka\nsamassa sanottavalle antoivat määrätyn, helppotajuisen muodon ja\nrunollisuudellaan innostuttivat kansan mieltä. Vaan väleenpä unohtui\nniiden alkuperäinen tarkoitus; mitä runoilija kerran haltioissaan oli\nlaulanut ja mikä sitten jäi kansalle perinnöksi, suusta suuhun\nkulkiessaan, se sai pian ihan toisenlaisen merkityksen; mitä\nvertauksena oli esiin-tuotu, ymmärrettiin ihan luonnollisella tavalla.\nAamuruskosta tuli todellakin jumalatar, joka oli auringonjumalan äiti\ntai puoliso; kuu muuttui hänen sisarekseen. Noista epiteeteistä, joilla\npäivän ominaisuuksia kuvattiin: \"ylhäällä-oliia\", \"säteilevä\" j.n.e.,\nsaattoi tulla yhtä monta auringonjumalan nimeä, jotka vähittäin\nantoivat aihetta eri jumalais-olentoihin. Muistakaamme vaan\nKreikkalaisten Hyperion, Faëton, Foibos y.m. Näitä ihmisenkaltaisia\njumalia ruvettiin sitten yhä tarkemmin kuvaamaan luonteensa ja\nominaisuuksiensa puolesta, ja näin henoteismi muuttui _polyteismiksi,\nmonijumalaisuudeksi_.\n\nPolyteismi on melkein yhtä paljon uskonnon pilauntumista kuin\nedistystä. Tuo vanha henoteismi, joka näki yhden ainoan, jumalallisen\nvoiman, jos himmeästikin, haamoittavan kaikissa luonnon ilmiöissä eikä\nvielä hajottanut tätä voimaa eri olennoiksi, sulkien sitä ihmisyyden\nahtaisin rajoihin, oli uskontona tavallansa puhtaampi kuin polyteismi,\njoka, kuvaillessaan jumaliansa ihmisten kaltaisiksi, antoi heille\nkaikki näiden heikotkin puolet ja toisinaan muodosti noita ikivanhoja\nluonnon myyttejä siveellisesti raaoiksi tai loukkaaviksikin taruiksi.\nMutta toiselta puolen polyteismi toi jumaluuden lähemmäksi ihmistä ja\nsisälsi ensimmäisen aavistuksen ihmishengen sukulaisuudesta jumaluuden\nkanssa; ainoastaan polyteismin kautta tämä saattoikin ylentyä paljaasta\nluonnonvoimasta siveelliseksi voimaksi. Se oli siis välttämätön\nedistys-aste uskonnon kehkiämisessä, jolta kansat sittemmin taisivat\nmonoteismissä kohota puhtaampaan jumaluuden käsittämiseen. Vaan paljoa\nsuurempi arvo, kuin uskonnollisessa suhteessa, on polyteismille\nannettava kuvausvoiman historiassa: sillä pakanuuden jumalissa yritti\nihmishenki ensi kerran aistin-tajuttavaksi esitellä yleisiä aatteita,\nantaa hengelle näkyväisen muodon, eli sanalla sanoen, itsellensä luoda\nihanteita. Tosin kyllä näitä sen kuvaelmia alkuperäisesti rasittivat\nmonet jo ymmärtämättömiksi käyneet luonnontarut, jotka semmoisinaan\nsäilyivät kansojen mielessä, kohoamatta korkeamman kauneuden piiriin,\nja ylipäänsä myytit syntyivät enemmin mielikuvituksen kuin kuvausvoiman\nvaikutuksesta; mutta pianpa jälkimäinen anasti vallan ja puki nuo\nvanhat tarut runouden ihanimpaan pukuun. Runous ja uskonto tekivät\nvakavan liiton, jonka hedelmät olivat kansallis-epopeat ja muut\nmytologiset runoelmat, semmoiset kuin Homeron laulut, Kalevala,\nvanhempi Edda y.m., ja noista samoista taruista sai kuvaustaidekkin\naihetta ensimmäisiin tuotteihinsa.\n\nVaan palatkaamme muinais-ajan uskontoon. Näin oli siis alkunsa saanut\ntuo kuvista rikas, kirjava mielikuvaelmain maailma, jota sanotaan\n_mytologiaksi, tarustoksi_. Siinä havaitaan kaikkialla kielen\nvaikutusta, sekä tarun-omaisten olentojen nimissä että itse\nkertomustenkin muodostuksessa. Tuo moninimisyys, johon ylempänä\nviitattiin, eli se seikka, että samalla jumaluudella saattaa olla\nuseampia epiteetejä eli lisääntöjä, joilla sitä mainitaan ja joita\nsitten ajatellaan eri olennoiksi, niinkuin muutoinkin monellaiset syyt,\nesim. paikallis-uskontojen yhteen-sulaminen kansallis-uskonnoksi ja tuo\nkaikessa mytologiassa havaittava taipumus vaihtelevaisuuteen, josta jo\nolen puhunut, -- nämä kaikki saattavat usein entiset jumalat alentumaan\npuolijumaliksi ja sankareiksi, niin että ne jutut, jotka alkuansa\ntarkoittivat korkeampia olentoja, viimein sovitetaan tavallisiin\nihmisiin. Sen huomaamme Kalevalastakin, jonka päähenkilöt, Väinämöinen,\nIlmarinen ja Lemminkäinen, lienevät entisiä jumalia, joita nyt\nesitetään ihmisiksi, vaikka tosin suuremmalla voimalla varustetuiksi,\nkuin muut kuolevaiset. Samoin Sigfried, tuo nuori sankari Saksalaisten\nNibelungenlied'issä, on vanha, arvonsa menettänyt auringonjumala.\nNykyaikana on tullut tavaksi johtaa kaikki mytologiset kertomukset\nluonnon-ilmiöistä. Tässä kohden mennään kenties usein liiallisuuteen;\nmutta myöntää täytyy, että tällainen selitystapa monesti tuntuu varsin\nluonnolliselta, vaikka taru-aineiden alkuperä ei olisikkaan aivan\nselvillä. Tahdonpa mainita seikan, jota käy sovittaminen meidän\nomaankin tarustoomme. Enimmillä kansoilla löytyy kertomus siunausta\njakelevasta, lempeästä jumalasta tahi nuoruuden ja kunnian loisteessa\nrehoittavasta sankarista, joka voimansa ja maineensa kukkuloilta äkkiä\nsyöksyy liian aikaiseen kuolemaan, minkä hänelle valmistaa\nvihollismielinen valta; mutta enimmiten hän taas pelastuu Tuonelasta,\nheräten uuteen eloon, \"ehompana entistänsä\". Sellaisia jumalia tai\nsankareita ovat Dionysos, Adonis, Osiris, Baldur, Sigfried y.m.m., ja\npää-luonteeltaan myös Achilleys. Usein kyllä on lempi syynä sankarin\nsurmaan sekä uskottomuus entistä rakastettua kohtaan, niinkuin esim.\nsaksalaisen Sigfried-tarun vanhimmassa muodostuksessa. Kaikki nämä\nkertoelmat kuvailevat alkuansa aurinkoa, joka kullanhohtavan Aamuruskon\nsyleilyksestä nousee taivaan kannelle, vaan jättää ensi lempensä,\nrientääkseen ylpeänä voiton sankarina, maailmaa hallitsevana valtiaana,\nkaukana vartoovaa Iltaruskoa kohden, kunnes autuaallisessa liitossa\nyhdistyy armaiseensa ja hänen kanssaan vaipuu lännen lainehisin, mutta\nvaellettuansa läpi Manalan manteren uudestaan heräjää, poistaen yön ja\npimeyden varjot. Sama myytti voi myös tarkoittaa luonnon kuolemista\nsyksyllä ja sen virkistymistä keväällä tai ylipäänsä taistelua valon ja\npimeyden, suven ja talven välillä, ja muuttuu vihdoin vertauskuvaksi\nhyvyyden taistelusta pahuutta vastaan ja sen lopullisesta voitosta\ntaikka ihmissielun kuolemattomuudesta. -- Jos tähän vertaamme Kalevalan\nkertomuksen Lemminkäisestä, kuinka tuo sokea paimen surmasi hänet ja\nsyöksi Tuonelan mustahan jokehen sekä verinen Tuonen poika\n\n    Iski miestä miekallansa,\n    Kavahutti kalvallansa,\n    Löi on kerran leimahutti\n    Miehen viieksi muruksi,\n    Kaheksaksi kappaleeksi,\n    Heitti Tuonelan jokehen,\n    Manalan alusvesille,\n\nja kuinka hänen hellä, uskollinen emonsa haravoitsi palaset Tuonelan\nvirrasta, sovitti ne yhteen ja vihdoin sai poikansa \"muinaisille\nmuo'oillensa, pikkuista paremmaksiki\", -- kukapa silloin ei helposti\ntaipuisi uskomaan, että tämäkin taru on vanha aurinko-myytti, jonka\nSuomen kansan kuvausvoima on kaunistanut inhimillisillä piirteillä? Sen\nyhtäläisyys Osiris-tarun kanssa on silmäänpistävä ja Osiriin tiedämme\nvarmaan merkitsevän aurinkoa. Hänenkin tappaa julma Tyfon ja heittää\nveteen; hänen puolisonsa Isis harhailee ympäri maailmaa häntä etsimässä\nja, kun hän vihdoin on löytänyt puolisonsa ruumiin, Tyfon sen jälleen\nsaapi valtaansa ja silpaisee moneen kappaleesen, jotka hajottaa ympäri\nmaata; vaan Isis niitä suurella vaivalla kokoilee ja löytääkin kaikki,\npaitsi yhden ainoan (Kalevalassakin on Lemminkäinen ensin \"pikkuista\nvajalla, yhtä kättä, puolta päätä, paljo muita muskuloita, siihen\nhenkeä lisäksi\"). Sitten Isis hautaa puolisonsa jäsenet: mutta\nOsiriista tulee Manalan hallitsija, ja hänen kohtalonsa on siis\neduskuvana ihmisen kuolemasta ja elämästä tuolla puolella hautaa.\nMutta, vaikka Tuonelan valtiaana, palajaa Osiris vielä maan päälle ja\nvarustaa poikansa Horon (Horoskin on aurinko) taisteluun Tyfon'ia\nvastaan, joka vihdoin voitetaan. Samaten myös Dionysos Zagreys revitään\npalasiksi, mutta tointuu uuteen eloon. Toisia yhtäläisyyden kohtia\nLemminkäis-tarun kanssa tavataan germanilaisissa myyteissä. Niinkuin\nSigfried on luopunut Brunhildasta ja uudessa lemmenliitossa saapi\nsurmansa, samoin tuho tapaa lieto Lemminkäisenkin koetustyössä uuden\nmorsiamen saavuttamiseksi, sen jälkeen kuin hän on hyljännyt\nensimmäisen puolisonsa, Kyllikin. Baldur'in tarusta taas muistuttaa tuo\nsokea paimen, Märkähattu, joka Lemminkäistä vastaan nostaa vesikyyn,\nsamoin kuin sokea Hödur skandinavilaisessa tarussa ampuu Baldur'in\nkuoliaaksi. Arvata sopii siis, että kaikki yllämainitut myytit ovat\nmuodostuksia samasta ikivanhasta luonnontarusta, joka on levinnyt mitä\nerisukuisimmille kansoille, jollei asiaa käy selittäminen sillä tapaa,\nettä eri kansojen mielikuvitus samalla edistyskannalla tuottaa\nyhtäläisiä aatoksia.\n\nMuutoin aurinko-myytti meidän tarustossamme on muodostunut myöskin\ntoisella, Suomen kansalle omituisemmalla tavalla, nimittäin\nSampo-runoissa; sillä että Sammolla, tuolla ihmeellisellä, onnea\ntuovalla taikakapineella ei tarkoiteta muuta kuin aurinkoa, maailman\nelähyttäjää, valon ja hedelmällisyyden lähdettä, pidän jotensakin\ntaattuna tosi-asiana; ainakin on tämä käsitystapa luontevampi ja\nuskottavampi kuin ne monet muut selitykset, joita eri aikoina on tuotu\nesiin.[9]\n\nNäistä esimerkeistä näkyy, miten samat alku-aatokset voivat ilmaantua\neri kansoissa ja miten kukin kansa pukee ne eri muotoon. Luonnon-ilmiöt\nantavat vaan tarujen alkupiirteet; kun kertomusten loimi niinmuodoin on\nvalmis ja niiden oikea merkitys on unohtunut, silloin kansan\nkuvausvoima siihen kutoo monenlaisia kaunistuksia, kehitellen vapaasti\nhenkilöin (jumalain tai sankarein) luonteita ja tapausten sivuseikkoja,\njopa keksien ihan uusiakin tapauksia. Vaan tuleepa siihen lisäksi vielä\ntoinenkin tärkeä aines. Kansan taruintuotto-voima ei rajoitu\nyksistään luonnon-ilmiöin itsiöittämiseen, vaan ottaa myös\nmuodostaaksensa kansan historiallisia muistoja, jotka osittain sulavat\nyhteen vanhojen luonnonmyyttien kanssa, osittain antavat aihetta uusiin\nkuvaelmiin. Niinpä Iliaan perustuksena nähtävästi on muisto jostakin\nsuuresta taistelusta Euroopan Kreikkalaisten ja Vähä-Aasian\nrantalaisten välillä. Aurinkojuttuun Sigfried'istä on Saksalaisten\nkansallis-epopeassa sekaantunut paljon aineita kansainvaellusten\naikakaudelta ja nämä tarinat ovatkin sille sen varsinaisen värin\nantaneet. Vihdoin meidän omaankin epopeaamme, vaikka se pääluonteeltaan\non tarun-omainen, kenties on yhtynyt joitakuita historiallisiakin\naineita.\n\nKansojen lapsuuden aikoina on ihmishengellä erityinen taipumus\nhenkilöiksi kuvaamaan kaikkea, mikä sen huomioon koskee. Ylempänä\nselitettiin, kuinka kansat tällä lailla luovat jumalansa ja haltiansa\nja näiden ympäri kietovat kirjavan taruverhon. Heidän ominaisuuksiaan,\nheidän tekojaan mielikuvitus maalailee yhä heleämmillä väreillä, niitä\nsommitellen vaihteleviksi satukuviksi. Samalla tavoin kohtelee se myös\nhistoriallisia muistojansa. Kansat asettavat mielellään elonsa ja\nolonsa ihannekuviksi mahtavia sankareita, joissa näkevät henkisen\nvoimansa ja etevyytensä toteutuvan. Nämä edustavat avaroita aloja,\npitkiä jaksoja heidän entisestä elämästään, ja väsymättömänä\nmielikuvitus yhä tarkemmin kuvailee näiden sankarien luonnetta,\nkoristelee heidän muistoansa erityispiirteillä. Usein nuo sankarit ovat\ntodellisia henkilöitä, joiden suuremmat tai vähemmät ansiot\nkansantarina ylentää monta vertaa merkillisemmiksi, kuin ne ovat\nolleetkaan; useinpa kansan mielikuvitus myös asettaa vapaasti\nkeksittyjä sankarinimiä sen eri edistys-asteiden osoittajiksi. Nämä\nhistorianperäiset tarinat pannaan enimmiten yhteyteen jumalaistarujen\nkanssa, joihin ne monenmoisilla säikeillä tuhatkertaisesti kietoutuvat.\n\nVaan tämä mielikuvituksen toimi ei tarkoita ainoastaan entis-aikoja.\nTaruintuotto-voima on ainiaan vireillä. Historiallisellakin ajalla ovat\nkansat kerkeät valaisemaan lempisankariensa elämää mielikuvituksen\nloisteella tahi päinvastoin mustilla varjoilla peittämään niitä, jotka\novat joutuneet heidän vihansa alaisiksi. Vielä tänäkin päivänä voimme\nhavaita samaa taipumusta niissä lukemattomissa pikkujutuissa, joita\nkertoellaan sekä mainioista että maineettomista henkilöistä. Jos\nluonnonvoimien ja siveellisten aatteiden itsiöittäminen paraasta päästä\nilmaantuu luonnon-omaisissa uskonnoissa eli niissä, jotka ovat\nyhtaikaisia itse kansojen keralla ja omituiset kullenkin eri\nkansakunnalle, niin tämä historian-omainen taruin-tuotto yhtyy\netupäässä noihin yleismaailmallisiin uskontoihin; jotka syntyvät\nedistyneemmissä oloissa, kypsyneemmän hengen viljelyksen hedelminä,\nsekä leviävät useampiin kansoihin, tarkoittaen yleis-inhimillistä\nmaailmankäsitystä. Itse uskonnonperustajaa tai hänen lähimpiä\nseuraajiansa ympäröidään yhä laajenevalla taru- ja ihmekehällä ja\nnäille lisäyksille annetaan aikaa myöten yhä enemmän arvoa uskonnon\nitse oppirakennuksessakin. Kaikki uskonnot synnyttävät ympärillensä\njonkunlaisen tarukehän -- eipä Muhammedinkaan perin deistinen oppi,\njoka muutoin ei suo kuvausvoimalle paljon valtaa, ole voinut tätä\nkohtaloa kokonaan välttää --; sillä uskonnolla ylipäänsä näyttää siihen\nolevan luontainen taipumus, kenties siitä syystä, että paljas tunne,\njoka on uskonnon alkujuuri, välttämättömästi tarvitsee mielikuvituksen\napua, joka voipi antaa sen hämärille liikunnoille määrätyn muodon ja\nsuunnan. -- Mutta samallaista taruin-tuottoa havaitaan myös\nulkopuolella uskonnon alaa. Historiantutkijan on usein vaikea eroittaa\ntosi-asiat niistä lisä-aineista, joilla kansan mielikuvitus on ne\nhöystyttänyt. Tunnettu on esim., kuinka paljon sadun-omaista ainetta\nSaksan kansa on koonnut Kaarlo Suuren ympärille ja kuinka\nSchweiziläisten muinaistarina on runsailla kuvaelmillaan verhonnut\nheidän isänmaansa vapautuksen. Samallaisia esimerkkejä sopii mainita\nmeidän omasta historiastamme. Tunnetussa Kantelettaren runossa\nlauletaan, miten Venäjän hallitsija, \"Iivana iso isäntä\", valloitti ja\nhävitti Viipurin linnan ja ruotsalainen päällikkö, Matti Laurinpoika,\npelasti itsensä pakenemalla. Vaan Viipurin linnaa, kuten tiedetään, ei\nole koskaan hävitetty: tässä kohden kansan mielikuvitus ei ole\nlisäyksillänsä koristanut todellisia tapauksia, vaan on suorastaan\nluonut uusia.\n\nNäin kansojen tarut ja tarinat[10] paraasta päästä vuotavat kahdesta\nlähteestä: luonnon-ilmiöin jumaloitsemisesta ja historiallisista\nmuistoista. Toiselta puolen luonnonvoimia kuvataan ihmisenkaltaisiksi\nolennoiksi, personallisiksi jumaliksi, jotka itsekukin saavat erityisen\nluonteensa ja toimensa ja niinmuodoin tulevat siveellisten aatteiden\nkannattajiksi sekä vihdoin myös saattavat alentua puolijumalien tai\ntavallisten ihmisten vertaisiksi. Vaan toiselta puolen taruin ja\ntarinain alkuperä on siinä, että muutamia kansan mielisankareita, joko\ntodenperäisiä tai kuvausvoiman tuottamia, asetetaan sen entisyyttä\nedustamaan ja heidän ympärillensä kiertyy sen historialliset muistot\ntahi että mielikuvitus kietoo tarukiehkuroitansa historiallisen ajan\nhenkilöin ja tapausten ympäri. Sivumennen mainittakoon vielä, että\ntaru-aineet muullakin tavalla voivat lisääntyä, niin esim. eduskuvien\neli symbolien kautta, kun taki tahallaan pannaan joku esine\nmerkitsemään jotain henkistä aatetta, jota muutoin on vaikea sanoin tai\nkuvin selittää, ja tämän esineen alkuperäinen merkitys viimein unohtuu.\nEduskuvia tavataan paljon esim. Muinais-Egyptiläisten mytologiassa,\njonka haukan- ja koiranpäiset jumalat enimmiten ovat saaneet muotonsa\ntällaisen symbolioimisen johdosta. Taruin-tuottoa on myös abstraktisten\nkäsitteiden kuvaaminen personallisiksi olennoiksi; tämä tapahtuu vasta\nsivistyksen myöhempinä kehitysjaksoina, kun ajatus jo rupeaa saamaan\nvoiton kuvausvoimasta. Sellaisen aikakauden tuotteita ovat\nKreikkalaisten Nike, Roomalaisten Victoria, niin myös Psyche,\nPlutos y.m.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nKansanrunous ja taiderunous.\n\n\nNäissä kaikissa, joista edellisessä on puhuttu, kielessä, tarustossa,\nhistoriallisissa tarinoissa, osoittuu fantasian luomisvoima; mutta ne\neivät ole vielä puhtaita kuvausvoiman tuotteita. Kieli synnyttää ne\naistillisesti tajuttavat äänet, joiden avulla ihminen voipi toiselle\nihmiselle ilmoittaa mielteitänsä, ajatuksiansa, ja on siis kaiken\nhenkisen edistymisen välttämätön ehto; mutta se saattaa yhtä hyvin\npalvella jokapäiväisen ja käytöllisen elämän tarpeita tai pelkän\nymmärryksen tarkoituksia, kuin ihanteita toteuttavaa kuvausvoimaa.\nTaruissa ja tarinoissa taas on mielikuvituksen valta suurempi kuin\nvarsinaisen kuvausvoiman. Aate niissä vaan himmeänä vilahtelee, niiden\nkauneus on vaan satunnainen; esiin-tuotavat mielteet eivät ole vielä\nihanteiksi kirkastuneet. Se tapahtuu vasta, kun runous-into kansassa\nheräjää. Sisällinen, vaistomainen muodostushalu viepi sitä\nsäännöllisesti järjestetyillä sanoilla ja laulun avulla esittelemään\njumalaistarujaan ja muistotarinoitansa tai niitä tunteita, jotka eri\ntiloissa sen povessa liikkuvat. Nuo tarut ja muistot säilyvät runoina\nkansan mielessä; uhrattaissa, voittojuhlina, häissä ja hautajaisissa\nkaikuu kutakin tilaisuutta varten sepitettyjä lauluja; toisissa\nylistetään jumalien ja sankarien tekoja.\n\nSaadaksemme selvää kuvaa runouden alkutilasta,[11] täytyy meidän sitä\netsiä niistä harvoista runouden näytteistä, jotka ovat säilyneet\nvanhimmalta muinais-ajalta, tahi nykyajan villien ja puolivillien\nkansain keskeltä. Se runouden muoto näkyy olevan vanhin, jossa eri\nlajit eivät vielä ole erinneet toisistaan; se kertoilee tapauksia\nepiikan tavalla, esittelee tunteita lyriikan lailla ja on yhdistetty\nnäytelmällisen toimittelun kanssa. Jumalain kunniaksi laulettiin\nhymnejä, joissa kuvailtiin heidän tekojansa, ja niiden sisällystä\nosoiteltiin määrätyillä liikenteillä. Samoin useat luonnonkansat nytkin\nvielä viettävät juhlansa yhteislaululla ja tanssilla. Tätä laatua ovat\nmyös vanhimmat Vedan hymnit ja Arabialaisten Hamasa-laulut, joissa\nmolemmissa runouden päälajit yhtyvät, vaikka ne sisällykseltään ovat\naivan erinkaltaisia. Tavataanpa tästä runouden alkumuodosta vielä\njälkiä Kalevalan häärunoissa sekä Kantelettaren vuorolauluissa\nkoskimiehen ja kaason välillä, niinkuin myös monen muunkin kansan\nhäämenoissa.[12] -- Useimmiten on vanhin runous varsin likeisessä\nyhteydessä uskonnon keralla ja semmoisissa kansoissa, joissa vahva\npappisvalta pääsee sivistys-oloja hallitsemaan, voi liitto niiden\nvälillä kahlehtia runouden vapaata vaurastumista, jotta tämä pysyy vain\nhartauden kannattajana tai uskonnollisten käsitysten tulkitsijana.\nSillä huomattava on, että tällaiset kansat ylimalkain eivät ole\ntuottaneet kansanrunoutta. Ne osat Indialaisten molemmista epopeoista,\njotka ovat todellista luonnonrunoutta, syntyivät arvattavasti noissa\nalkuperäisissä, vapaissa oloissa, jolloin ei tiedetty mitään kasteista\nja ankarasta bramaani-vallasta. Mutta Hebrealaisten kesken vanhimmat\nrunouden aiheet saivat kokonaan uskonopillisen tai historiallisen\nmuodon; egyptiläisestä kansanrunoudesta taas ei ole mitään tietoa ja\nKelteillä oli laulutaito oppineen runoilija-säädyn huostassa. Mutta\nmissä kuvausvoima kaavojen estämättä pääsee tarustoa muodostelemaan,\nsiellä puhkee kansanrunouden ihana kukka. Se kohtelee jumalaistaruja\nja muinaistarinoita samalla järkiperäisellä vapaudella kuin\nluonnonkauneuttakin, käyttäen niitä aineena ihannekuviansa luodessaan.\nSilloin on runous oma tarkoituksensa; ilo olevaisuudesta ja siitä\nmonivärisestä maailmasta, joka aukeaa luonnonlapsen hämmästyneiden\nsilmien eteen, on sen elähyttäjä, tämän maailman kuvaileminen ja\nkirkastaminen sen päätehtävä. Samassa sen ulkomuotokin pyrkii\nkauneuteen, säännöllisyyteen.\n\nMuinaisrunoutta mainittiin ylempänä _kansanrunouden_ nimellä:\nsillä se on koko kansan tuottama, eikä, niinkuin myöhemmin syntyvä\n_taiderunous_, yksityisen runoilijan tekemä. Tämä jälkimäinen\nnimitys ei saa meitä vietellä siihen harhaluuloon, ettei kansanrunous\nmuka ole taidetta; sillä taidettahan se on, koska se toteuttaa\nihannetta aistin-omaisessa muodossa. Vaan taiderunous on saanut nimensä\nsiitä, että ihanteen toteuttaminen siinä on itsetajuista, täydellä\ntarkoituksella tapahtuvaa; kansanrunous sitä vastoin versoo itsestään,\nkuin kesämaiden aarniometsäin rehevä kasvullisuus.\n\nVanhimpina aikoina, kun sivistys vasta on ruvennut oraalle nousemaan\neikä ole vielä niin laveaksi ja monipuoliseksi varttunut, että vaatisi\nmuutamia yksityisiä korkeimman hengenviljelyksen kannattajiksi, noina\nvanhimpina aikoina ovat kaikki tunteet ja käsitykset yhteiset koko\nkansakunnalle; sillä vasta karttuvan sivistyksen vaikutuksesta kehkiää\nyksityisten erikoisuus. Samalla lailla kuin kieli ja myytilliset tarut\nsyntyy silloin kansan keskuudessa runous yhteisen mielen ilmoittajaksi.\nYksityinen tosin on laulun keksijä, vaan siinä elää kuitenkin se henki,\njoka kaikissa liikkuu, ja jokainen muodostelee sitä omalla tavallansa,\nmelkein niinkuin kukin kansalainen vapaasti käyttää yhteistä kieltä.\nRunoelmat ovat niinmuodoin kaikkien yhteistä omaisuutta: ne ovat\nkansassa asuvien tunteiden elävä ilmaus, taipuen eri lailla kunakin\nhetkenä ja kunkin laulajan suussa. Sentähden niitä onkin lukemattomia\ntoisintoja eivätkä ne jäykisty vakinaiseen muotoon, ennenkuin keräilijä\nne paperille kirjoittaa. Sillä kansanrunous on elävä virta, joka yhä\nvaihtelee ja kuitenkin aina on sama, ja jonka vierevät aallot, milloin\nhajoten, milloin yhteen turvaten, yhdistyvät suureksi kokonaisuudeksi.\n\nRunouden vaurastuessa sen eri lajit tarkasti rajoittuvat ja saavat\nmäärätyn muotonsa. Ensiksi vakauntuu kertomarunous, sitten lyriikka eli\nlaulurunous: niiden ohessa kansa kokoaa käytöllisen viisautensa aarteet\nsananlaskuihin, harjoittaa arvoituksissa älynsä sukkeluutta ja koettaa\nloitsuluvuilla hallita ulkonaista luontoa. Näytelmärunous sitä vastoin\nvaatii niin suurta yksityishenkilön itsenäisyyttä, ettei se näissä\noloissa voi päästä mihinkään varsinaiseen alkuun. Merkillisimmät\nkansanrunouden tuotteet ovat kertomarunot. Se juuri, josta ne kasvavat,\non tuo jokaisessa kansassa tavattava halu lauluissa ylistää niitä\nsankareita, jotka, niinkuin jo on mainittu, edustavat sen henkistä\nvoimaa. Juuri kansanrunoudessa nämä kohoavat koko sen olemisen\nihannekuviksi, joissa kansa näkee oman sisimmäisen luonteensa ja\nentisen elämänsä jalostettuna, kirkastuneena. Sellaisia ovat\nSuomalaisten muinaisrunoudessa Väinämöinen ja muut Kalevalan\npää-uroot, Kreikkalaisilla Achilleys ja Odysseys, muita mainitsematta,\nMuinais-Saksalaisilla Sigfried y.m., Espanjalaisilla Cid j.n.e. Nämä\nsankarit esitetään teoissaan ja toimissaan, jolloin heidän kuvainsa\npiirteet yhä tarkemmiksi vakaantuvat. -- Saksalainen tutkija H.\nSteinthal,[13] joka viime aikoina suuressa määrässä on selvittänyt\nkansanrunouden oikeata luonnetta, otaksuu kolme eri edistyskantaa sitä\nmyöten, kuinka lujaa yhteyttä kansan kuvausvoima saa aikaan eri\nrunoelmain välillä. Ensimmäisellä asteella tavataan vaan yksityisiä,\ntoisistaan ihan erillään olevia kertomarunoja. Tätä laatua ovat esim.\nSerbialaisten sankarirunot sekä johonkin määrin Pohjois-Grermanien\nEdda-laulut, jotka Steinthal'in mielestä kuitenkin jo ovat\nkohoamaisillaan seuraavaan luokkaan. Toisella edistyskannalla kokoilee\nkansan kuvausvoima useampia runoja yhden päähenkilön tai tapauksen\nympäri, vaikk'ei se vielä järjestä niitä yhden aatteen hallittavaksi.\nNäin syntyy erinäisiä runostoja eli runoryhmiä, joiden keskuksena\ntavallisesti on joku kansan mielisankari. Esimerkkinä tästä runouden\nlajista ovat Espanjalaisten romansit Cid Campeador'ista. Mutta nämä\nrunostot eivät vielä muodosta täydellisiä kansallis-epopeoita.\nSemmoisia ovat aikaan saaneet vaan muutamat harvat kansat, joissa ei\nainoastaan ole runoushenkeä, vaan myös voimallinen, tasainen\nja kestävä runous-into. Nämä luovat sellaisia kertomarunoja, joiden eri\nosat ovat välttämättömässä aatteellisessa yhteydessä keskenään.\nSteinthal ei myönnä maailmassa löytyvän enemmän kuin neljä varsinaista\nkansan-epopeaa: Kreikkalaisten, Suomalaisten, Saksalaisten ja\nRanskalaisten. Samoin kuin kielitieteessä on puhuttu erittäväisistä\n(\"isolirende\"), yhdistäväisistä (\"agglutinative\") ja organillisista\nkielistä, niin hän on antanut näille kertomarunouden eri lajeille\nnimitykset: erittäväinen, yhdistäväinen ja organillinen epiikka. --\nHajanaisten laulujen yhdistymisestä ei voi syntyä varsinaista\nsankarirunoelmaa; se on yhtä mahdotonta, arvelee Steinthal, kuin että\nuseat yhteenliitetyt heinäkorret voisivat muodostaa lihaksen.\nOrganillinen epiikka on siis alusta aikain ihan toista laatua kuin\nerittäväinen ja yhdistävä kertomarunous.\n\nKansanrunoudessa, niinkuin kaikessa taiteellisessa tuotannossa, on joku\naate kuvailun pohjana. Jos katsomme, missä tuo runoa kannattava aate\nilmaantuu näissä kertomarunouden eri lajeissa, niin näemme eroituksen\nSteinthal'in \"yhdistäväisen\" ja \"organillisen\" epiikan välillä\noikeastaan olevan siinä, että aate ja aatteen antama yhteys edellisessä\non etsittävä runoryhmän kussakin eri kappaleessa ja ainoastaan yhteinen\naine silloin ulkonaisesti liittää eri runot toisiinsa, vaan että se\norganillisessa kertomarunoudessa elähyttävänä voimana virtaa koko\nepopean läpi, ollen sen henkenä ja perustuksena. Edempänä osoitetaan,\nmiten kansan-epopea pyrkii antamaan suurta maailmankuvaa, semmoisena\nkuin se koko kansan mielessä heijastelee. Ett'ei yhdistäväinen epiikka\nkykene luomaan tällaista avaraa maailmankuvaa, on tärkeä eroitus\nsen ja organillisen kertomarunouden välillä. Jälkimäinen on kuin\nfresko-maalaus, jossa ääretön joukko yksityiskuvia on järjestetty eri\nryhmiin yhteisen keskuksen ympäri, edellinen kuin pitkä sarja yhteen\nkuuluvia kabinettikuvia, joita ei voi yhdellä silmäyksellä tarkastaa.\n-- Vaan organillisen kertomarunouden alku lienee kuitenkin selitettävä\nyksityisrunosta, joka vähittäin laajenee ja kasvaa suureksi\nkansan-elämän kuvaksi. Mutta sen menestys riippuu kunkin eri kansan\nrunollisesta luonteesta: sillä se voi varttua ainoastaan sellaisten\nkansakuntain kesken, joilla on erityinen taipumus eepillisyyteen sekä\nrunsastuotteinen ja lannistumaton kuvausvoima. Muutamissa on kyllä\nrunollista tuotantokykyä: mutta niiden mieli on kokonaan lyyrillinen,\njotta puhdas eepillinen kuvaileminen on niille mahdoton. Niin esim.\nPohjois-Germanit eivät ole koskaan saaneet mitään epopeaa aikaan ja\nmuutoinkin heidän kertomarunoissaan huomataan enemmän lyyrillinen kuin\neepillinen henki; vaan heidän heimolaisensa, Etelä-Germanit (sekä\nYli- että Ala-Saksalaiset) ovat luoneet kaksi etevää kansan-epopeaa.\nToisinaan ne kertomarunouden aiheet, jotka jossakin kansassa löytyvät,\neivät pääse epopeaksi heristymään. Serbialaisten objektiivinen\nesitystapa todistaa suurta eepillistä kuvausvoimaa; vaan syystä\ntai toisesta heidän sankarirunonsa eivät ole kehittyneet\nkansallis-epopeaksi.\n\nMutta mistä tulee tuo kokonaisuus, tuo yhdistäväinen aate, jonka\nhallittavaksi tällaisen suuren runoelman monenkaltaiset aineet\njärjestyvät, kun ei se semmoisenaan synny minkään yksityisen runoniekan\naivoissa? Sopisi viitata tuohon kansanhengen salaiseen, yksityisille\nusein kyllä tietymättömään työhön, jonka aikaan-saamia ovat esim.\nkieli, tarusto, valtio ja jonka kaikissa tuotteissa ilmaantuu syvä\njärjellisyys. Tätä tietymätöntä, salaperäistä voimaa ei käy\nkieltäminen. Mutta nykyaika ei varmaankaan tyydy tähän muka\n\"mystilliseen\" selitystapaan, ja toinen, tosiasioita tarkastavalle\nymmärrykselle otollisempi, onkin tarjona. Kansat, niinkuin ylempänä\nsanottiin, näkevät mielellään henkisen olemuksensa ja entisyytensä\nkuvattuna muutamissa sankareissa, ja näitä ne ylistävät lauluissansa,\nkertoellen heidän mainioita tekojaan. Tällaisten ihannekuvien luominen\non jo itsestään runouden tuottamista. Sankarien toimet ilmaisevat\nheidän luonteensa; heidän kuvaansa yhä täydennetään uusien mainetöiden\nlisäämisellä. Runoelma laajenee laajenemistaan; sen keskuksena pysyy\ntuo sankarikuva, joka on kansanhengen edustaja. Näin epopeassa jo\nalusta pitäin asuu runollinen aate, joka on eriämättömässä yhteydessä\npäähenkilön sisimmäisen luonteen kanssa.\n\nKreikan kansan sankari-ihanne jakaantui kahtia: Achilleys, tuo uljas,\nrajuluontoinen, vaan samassa ylevämielinen nuorukainen, joka\nmieluisemmin valitsee aikaisen kuoleman, kuin maineettoman\npitkä-ikäisyyden, urhoudessa ja kauneudessa verraton, luja\nystävyydessä, kunniastansa arka: ja hänen vastakohtansa \"kova-onninen,\noiva Odysseys\", viisas, maltillinen, neuvokas uros, joka miehuullisesti\nkestää kaikki vastukset sekä viisaudellaan ja älyllänsä selviää\nvaikeimmastakin pulmasta. Nämä molemmat osoittavat kahta eri puolta\nkreikkalaisessa kansallisluonteessa: edellinen on samaa peri-ainetta\nkuin Leonidas ja Aleksanteri Suuri; jälkimäistä laatua ovat\nThemistokles, Perikles, Demosthenes. -- Achilleyn ja Odysseyn\nluonteista heidän elämänsä vaiheet ja epopeain tapaukset valuvat aivan\nluonnollisesti: Achilleys, ylipäällikön väkivaltaisuudesta loukattuna,\nvetäytyy pois taistelusta ja nyt voitto kallistuu Troialaisten\npuolelle; vaan, kun hänen armahin ystävänsä kaatuu tappotanterelle,\nsilloin ei mikään enää voi pidättää häntä Patroklon kuolemaa Hektorille\nkostamasta, ja tämä saa surmansa hänen kädestään. Nyt tietää hän\nomankin loppunsa pian lähestyvän. Kun Achilleys käsitetään kaiken\nsankaruuden ylimmäksi perikuvaksi, syntyy ikäänkuin itsestään se\najatus, että hänen toimettomuutensa tuottaa tappiota Achaialaisille ja\nettä hän taisteluun palattuansa kaataa jaloimman vastustajansa,\nvihollisten vahvimman turvan; mutta toiselta puolen Hektorkin tietysti\non ajateltava mitä aimollisimmaksi sankariksi, milt'ei Achilleyn\nvertaiseksi, jotta tämän kunnia ilmaantuisi loistavampana. Niin on myös\nOdysseyn laita. Mikä on luonnollisempi, kuin että tämä kestävä ja\nkekseliäs sankari harhailee ympäri maailmaa, kaikkia kokien ja\nvastuksia tieltänsä poistaen, sekä viimein voittaa takaisin\nvaltakuntansa ja uskollisen puolisonsa? Sillä hänen sukkela älynsä ja\njärkähtämätön lujuutensa voivat näissä seikkailuksissa paraiten tulla\nnäkyviin. Odysseian aate, että aimo mies horjumattomalla vakavuudella\nsekä jumalain avulla saapi kaikki esteet viraltansa raivatuksi ja\nvihdoin saavuttaa rauhallisen onnen, soveltuu niin luonnollisesti\npäähenkilön luonteesen, että olisi ihme, jolleivät Odysseyn sankarikuva\nja kertomus hänen retkistään yht'aikaa olisi syntyneet kansan mielessä.\n\nSuomalaisten ihanne ja pääsankari on \"vaka, vanha Väinämöinen, laulaja\niän-ikuinen\". Olkoonpa niinkin, että Suomen runotar sillä ironiian\ntaipumuksella, jota hänessä usein kyllä tavataan, kohtelee\nvanhusta hienolla, hyvänsävyisellä sala-ivalla, kertoellen hänen\nonnistumattomista lemmenseikoistaan ja muista vastoinkäymisistään, niin\nei tämä sentään vähimmässäkään määrässä alenna hänen arvoansa; hän se\naina pysyy paraimpana miehenä, missä todellakin kuntoa tarvitaan,\nsilloinkin, kun kysytään urhollisuutta ja ruumiillista voimaa. Tuossa\nsuuressa meritaistelussa Louhea vastaan ja ison hauin tappamisessa\ntaikka miekan-mittelössä Pohjolan urosten kanssa, jolloin hän \"listi\nkuin naurihin napoja päitä Pohjan poikasien\", noissa kaikissa ilmaantuu\nVäinämöisen etevyys yhtä selvästi kuin hänen ihmeellisessä\nlaulutaidossansa tai syvissä syntysanoissaan. Vaan kuitenkin ovat\nviisaus ja laulanto hänen luonteensa ydin. Väinämöinen edustaa tuota\nlumoavaa, kaikki-vallitsevaa laulumahtia, jolla oli niin tärkeä sija\nmeidän esivanhempaimme maailmankatsomuksessa. Loitsutaito ja siihen\nyhdistetty runous on kaiken onnen lähde, ja Väinämöinen onkin kansansa\nhyväntekijä, jonka ansioksi luetaan kaikki viljelyn ja sivistyksen\nedut, mitkä Kalevalan kansa on saavuttanut. Sentähden hänen toimensa\nalkaa jo maailman ensi ajoista. Hänenpä kehoituksestaan Sampsa\nPellervoinen kylvää puita ja muita kasveja vielä autioon maahan, ja\nkaskenpoltto, kansallinen maanviljelys-tapamme, on Väinämöisen\nalkuun-panema. Hän se lahjoittaa kanteleen ja laulun ihanan taiteen\nSuomelle iki-iloksi. Vaan hänen mainioin tekonsa on Sammon, ikuisen\nonnentuojan, hankkiminen Suomen kansalle ja tämän työn tarpeellinen\ntäyte on niiden pahojen poistaminen, joita Louhen kostonhimo nostaa\nKalevalaa vastaan. Näin Väinämöisen luonteesta kehittyy suomalaisen\nkansallis-epopean keskus, jona pitäisin kertomuksen Väinämöisen\ntoimista Kalevalan kansan hyväksi.\n\nMitä olen tahtonut osoittaa, on tämä: Se kuva, minkä kukin kansa luopi\nitselleen pääsankareistaan, sisältää jo aiheen eepilliseen\nkertomukseen; siihen on epopean pää-aate ikäänkuin siemenenä suljettu.\nSillä tämän kuvan pääpiirteet ovat sankarin teot ja elämänvaiheet,\njotka kansan kuvausvoima, jos sillä on eepillinen periluonne, liittää\nyhtenäiseksi kertoelmaksi.\n\nMutta kansan-epopeoissa on toinenkin seikka huomattava. Sillä\naatteella, joka runoelmaa hallitsee, on ikäänkuin vetovoima, joka\npyytää siihen yhdistää kaikki, mitä kansa tietää ja tuntee. Tahdotaanpa\nensiksi pääsankarin ohessa ylistää muitakin mielisankareita ja näiden\ntyöt ja toimet sovitetaan yhteen hänen tekojensa kanssa. Luonteensa eri\nvivahduksia esittelee kansa mielellään eri henkilöissä; ylempänä jo\nmainittiin, miten Kreikkalaisten kuvausvoima on luonut kaksi\nsankari-ihannetta, joista kaksi epopeaa ovat saaneet alkunsa. Samoin\nSuomalaisessa kertomarunoudessa Ilmarinen ja Lemminkäinen astuvat\nnäkyviin Väinämöisen rinnalle. Usein nämä tämmöiset uroot ovat jonkun\nerityisen heimon mielisankareita; jokainen suurempi kansan osasto\ntoivoo tietysti omankin kunniansa kaikuvan yhteisissä lauluissa.\nTällä tavoin Kreikkalaisten molemmat kansallis-epopeat varmaankin\novat sulauttaneet itseensä paljon noita n.s. _aristeiai_ ja\n_nostoi_, ylistysrunoja oivallisten sankarien urostöistä ja\nkertomuksia heidän seikkailuksistaan. Tätä laatua ovat ainakin useat\nIliaan tappelukuvauksista, esim. viides rhapsodia, jonka aineena\non Diomedeen urhollisuus. -- Näin keräytyy monelta taholta\nkertomarunollista ainetta; eri lähteistä yhtyy ikäänkuin lisäjokia\nepopean valtaväylään, joka niistä paisuu yhä komeammaksi,\nsuuremmanlaatuiseksi. Ainoastaan tällä tavoin voipi syntyä se ääretön\nihmisluonteiden ja tapausten moninaisuus, joka on kansan-epopean\ntunnusmerkkejä. Kaikki nämä tarinat mukauntuvat epopean pää-aatteesen\nja niistä kasvaa yhteinen suuri toiminta, niinkuin Ilion sota tai\ntaistelu Kalevalan ja Pohjolan välillä. Alkuperäinen Achilleis muuttuu\nIliaaksi, kertomus Väinämöisen hyvistä töistä kuvaukseksi Kalevalan\nolosta ja kasvannosta maailman alusta Väinämöisen lähtöön asti, jossa\nkertomuksessa mainittu taistelu on päätapahtumana.\n\nVaan vielä avarammalle ulottuu eepillisen aatteen vetovoima.\nKansan-epopea pyrkii täydellisesti kuvaamaan kansan koko elämää ja\najatustapaa, eli toisin sanoen: kansa pyytää epopeassaan esittää koko\nmaailmaa semmoisena, kuin tämä sen mielessä kuvautuu. Senvuoksi\nvedetään sen piiriin monellaisia jumalaistaruja ja uskonnollisia\nmietteitä, kuvauksia jokapäiväisestä elämästä, kertomuksia maista ja\nkansoista, muistelmia vanhimmilta ajoilta y.m. semmoista, ja epopea\nlaajenee suuremmoiseksi maailmankuvaksi.\n\nMutta kuinka on mahdollista, että se kokonaisuus, joka tällä tavoin on\nkasvanut, aina pysyy runonlaulajan tai rhapsoodin mielessä? Koska\nkansanrunous, niinkuin jo sanottiin, on elävä virta, joka vaihtelee\nkunakin hetkenä, eikö laulaja helposti, pää-aatteesta tietämättä, voi\nsaattaa kertomusta väärälle uralle? Se toisintojen paljous, jota\ntavataan kaikessa kansan-epiikassa, todistaa kyllä, kuinka monella\nmonituisella tavalla sama aine voi muodostua. Sivuseikoissa saattaakin\nusein havaita jotain ristiriitaisuutta, joka runojen syntymätavasta saa\nriittävän selityksen; mutta runoelman eri osat kuitenkin soveltuvat\ntoisiinsa yhteisen aatteen hallittavaksi. Tässä kohden on muistettava,\nettä nuo tarut ja tarinat, jotka ovat epopean perustuksena, ovat\nkansassa yleisesti tunnetut ja suositut, niin kauan kuin runous sen\nkeskuudessa voimallisesti versoo; etenkin runonlaulajat itse, jolleivät\nosaakkaan niitä kaikkia esitellä, tietävät ainakin niiden\npääsisällyksen. Myöhempinä aikoina, kun kansan-epiikka on\nriutumaisillaan, varsinkin uusissa uskonnollisissa oloissa, saattaa\nkyllä tapahtua, että muinaisen tarumaailman kokonaisuus käy laulajille\nepäselväksi, jopa siihenkin määrään, että tarut sovitetaan muihin\nhenkilöihin, vieläpä viimein itse laulajaankin; mutta sillä\nedistyskannalla, joka ensin tuottaa kansanrunouden, ovat nuo vanhat\nmytologiset käsitykset niin juurtuneet kansan mieleen, että tekevät\ntärkeimmän osan jokaisen yksityisen tietovaroista ja sivistyksestä.\nOlletikkin niin väkirikkaassa ja vilkasliikkeisessä maassa, kuin\nVähä-Aasian rannikot, kreikkalaisen epiikan kehto, jossa kaikki\nHelleenien pääheimot sattuivat yhteen ja laulujen esittelijät alinomaa\njoutuivat eriheimoisten kansalaistensa pariin, nämä epäilemättä\ntunsivat tarkoin kansansa kertomarunouden koko aartehiston ja tätä\ntietoa rhapsoodit vielä enensivät kulkiessaan paikasta toiseen. Tästä\nsaattanee osittain selittää kreikkalaisten epopeain suurempaa\ntaiteellista yhteyttä muiden kansan-eeposten suhteen: toinen syy on\nvarmaan Kreikkalaisten syntyperäinen taiteilija-luonne ja kolmas se\nverrattain korkea sivistys, mihinkä Kreikan kansa jo aikaisin oli\nennättänyt. Tavallisesti arvellaan Iliaan saaneen alkunsa noin v. 1000\ne.Kr., Odysseian noin v. 900; muutamat tutkijat arvelevat niitä vielä\nnuoremmiksi. Vaan -- Hesiodoa ja Kyklikoita lukuun ottamatta, joiden\nteoksia tavallansa sopii pitää kansanrunouden jatkona, -- jo pari\nvuosisataa sen jälkeen indiviidin itsenäisyys on niin kypsynyt, jotta\nilmaantuu ihan omantakeisia runoilijoita ja soittoniekkoja, ja\nvaltiollinenkin elämä on silloin niin edistynyt, että jo yhdeksännestä\nvuosisadasta aikain on ruvettu tasavaltaa perustamaan kuninkuuden\nraunioille. Arvattava on siis, että kreikkalaisten epopeain laulajat ja\njärjestäjät osasivat jotenkin itsenäisellä huomiolla tarkastaa\nmuinaistarujen sisällystä ja eri kappaleiden yhteen-sovittamisessa\nmenetellä enemmän omatajuisesti, kuin mikä kansanrunoudessa muutoin on\ntavallista.\n\nPuhuessani kansan-epopeoista olen Homeron runojen suhteen yhtynyt\nSteinthal'in mielipiteesen, että ne ovat puhdasta kansanrunoutta, samaa\nlaatua kuin Kalevalakin. Ei sovi kuitenkaan jättää mainitsematta,\nett'ei \"Homeron kysymystä\" vielä ole ratkaistu ja että tässä asiassa on\ntuotu esiin monta eri arvelua. Näiden kertoileminen ja tarkasteleminen\nsaattaisi minut kuitenkin aineestani liian kauaksi poikkeamaan, tässä\nkun on selitettävänä kansanrunouden yleinen luonne ja sen eroitus\ntaiderunoudesta eikä minkään erityisen runoteoksen synty. Mainittakoon\nvaan seuraava arvelu, joka ei sekään ole todennäköisyyttä vailla. Joku\nyksityinen runoilija on kenties, kansassa kehittyneen laulannon\nviimeisenä muodostajana ja päättäjänä, yhdeksi runoelmaksi järjestänyt\ntuon monivärisen paljouden, likemmin toisiinsa liittänyt sen eri\nosat sekä yksityiskohtien tarkemmalla yhteen-sovittamisella ja\nsomentamisella antanut sille taiteellisen muodon. Mutta enimmiten tulee\nkuitenkin ajatella noiden vanhojen epopeain saaneen alkunsa siten, että\nkansanhenki itse vaistomaisella tuotantovoimallaan muinaislauluista\nkasvattaa sankarirunoelman.\n\nMissä kehittyminen on säännöllinen eivätkä ulkonaiset seikat katkaise\nluonnollista edistystä, siellä seuraa kansanepiikan kukoistuksen\njälkeen taiderunouden nousu; sillä yleisen sivistyksen kohoutuessa on\nyksityisenkin henki saanut runsaamman sisällyksen, omituisen\nkatsantotavan, joka eriää muiden ajatustavasta. Tämä tekee\nyhteisrunoilun mahdottomaksi ja kehoittaa yksityistä omavaraiseen\ntuotantoon. Suuret kansan-epopeat syntyvät juuri näiden aikakausien\nrajalla; ne ovat kansanrunouden ylin aste, joka vaatii suurinta\nhenkistä voimaa, -- semmoista voimaa, joka vapauttaa erikoisuuden ja\nviepi taiderunouteen. Monellaiset olot saattavat muutoin olla syynä\nsiihen, että, samalla kuin joku osa kansasta kohoaa tälle korkeammalle\nkannalle, enimmistö pysyy alkuperäisemmässä tilassa, jolloin\nkansanrunous voipi rahvaassa tuoreena rehoittaa, vieläpä ottaa uusia\nvesojakin, sillä välin kuin ylhäisemmät viljelevät sille vierasta\ntaiderunoutta, jopa usein muukalaisen sivistyksen pohjalla. Tietty on,\nett'ei kansanrunous tällaisissa oloissa kuitenkaan ole täydessä\nvoimassaan: mitä ennestään elää rahvaan mielessä, säilyy muistossa\npolvesta polveen, vaan laimentuu ja unohtuu vähittäin; harvoin syntyy\nuusia runomuodostuksia, tuotanto heikkonee heikkonemistaan. Paraiten\nmenestyy näissä oloissa lyyrillinen runous; ovatpa tämmöiset ajat\ntoisinaan kansanlyriikan varsinaiset syntymähetket.\n\nSopivimman esimerkin ylempänä kuvatusta kansanrunoden tilasta tarjoo\nmeidän oma maamme. Paitsi alkuperäistä muinaisrunoutta, jonka\njäännöksiä vielä tavataan Karjalan saloilla, ja sitä uudempaa\nkansanrunouden muotoa, minkä tuotteet ovat julkaistuina Kantelettaren\nalkulauseessa, on meillä vieläkin vireillä uuden-aikainen\ntalonpoikaisrunous, joka tavallansa on vanhan kansanrunouden jatkona,\nvaan luonteeltaan on tämän ja taiderunouden keskivälillä. Käyttäin\nosittain vanhoja, osittain uusia runomuotoja, eriää se etenkin\nsiinä muinais-ajan runoudesta, että se on yksityisten tekemä eikä\nyhteisen kansanhengen tuottama, että runoelma siis esittelee vaan\ntekijänsä ajatuksia ja tunteita ja käsitetään näiden ilmoittajana.\nMuinaisrunouden kanssa yhteistä on sen luonnon-omainen, alkuperäinen\nhenki, vaikka tuon vanhan mytologisen maailman elävä raittius ja syvä\nrunollisuus jo on iäksi päiväksi kadonnut. Muutamissa uudemmissa\nrunoissa, esim. Olli Kymäläisen ihanassa kiitosvirressä hyvästä\nvuodentulosta, huokuu kyllä ihana lyyrillinen kauneus, joka vetää\nvertoja Kantelettaren suloisimmille lauluille; mutta enimmissä on\njonkunlainen käytöllinen äly ja elämänviisaus saanut voiton\nrunollisesta innosta; ahtaat paikkakunnalliset olot ovat asettuneet\nlaajan eepillisen katsanto-alan sijaan. Mutta yksi uusi aine on tullut\nlisää, joka usein esiintyy suurellakin voimalla. Tämä aine on satiiri.\nMitä terävintä pilkkaa käytetään toisinaan mestarillisella tavalla,\nniinkuin esim. Puhakan \"Tuhman Jussin juttureissussa\" tai Korhosen\nivarunossa nimismies Kokista.\n\nVaan palatkaamme taiderunouteen. Ylempänä nähtiin sen saavan alkunsa\nerikoishenkilön karttuneesta itsenäisyydestä. Se maailmankatsomus, joka\nkansan-epopean aikakautena hajoamattomana kokonaisuutena asui\njokaisessa kansalaisessa, saapi nyt erilaisen värityksen kunkin\nyksityishenkilön omituisen luonteen, kasvatuksen ja olojen mukaan. Näin\nkansakunnan yleinen sivistys ja siitä uhkuva runous tulevat\nsisällykseltään rikkaammiksi, monipuolisemmiksi; nyt kuvausvoima vetää\nesiin runollisesti muodosteltavaksi kaikki subjektiivisen elämän\nerityiskohdat, tunteiden hienoimmat väreet, ammentaa aineitansa\najatuksen salaisimmista lähteistä, tieteen syvimmistä aarnioista, ottaa\nkuvattaviansa kokemuksen avarimmilta aloilta. Suurempi runsaus\nilmaantuu myös runouslajien puolesta. Kertomarunouden ohessa nousee\nlyriikka ihanaan kukoistukseen ja, kun ihmisten huomio on tarkistunut\nniitä mielenliikutuksia havaitsemaan, jotka ovat yhteydessä tekojen\nkanssa, silloin näytelmärunouskin kohottaa korkean latvansa.\nSisällyksen ja muotojen runsaus sekä ajatusten ja kuvauksen syvyys, ne\novat taiderunouden parhaat ominaisuudet; siinä kohden on runollinen\ntuotanto suuresti edistynyt. Oikeinpa siis kansan-epopean runotar\nlausuu Kalevalamme loppusäkeissä:\n\n    Vaan kuitenki, kaikitenki\n    Laun hiihin laulajoille,\n    Laun hiihin, latvan taitoin,\n    Oksat karsin, tien osoitin;\n    Siitäpä nyt tie menevi,\n    Ura uusi urkenevi\n    _Laajemmille laulajoille,\n    Runsahammille runoille_\n    Nuorisossa nousevassa,\n    Kansassa kasuavassa.\n\nMutta toiselta puolen ei voi taiderunous milloinkaan nousta\nkansanrunouden verroille kuvailemisen luonnonomaisessa tuoreudessa ja\nkertomuksen objektiivisessa todenperäisyydessä; tuota alkumaailman\nkeväistä tuoksua, joka sen kuvaelmista meitä kohtaan lemahtelee, ei voi\nmikään itsetajuinen taiteellisuus mukailla. Mitä runous korkeammalla\nedistyskannallansa on voittanut, sen se on kalliilla hinnalla\nlunastanut. Vaan kansanrunous pysyy aina taiderunoudelle virkistymisen\nja nuorentumisen lähteenä, josta se tuopi uutta voimaa, kun sen oman\naikakauden henkiset varat rupeavat kulumaan. Liian vähän on todellakin\nmeidän maassa tästä nuoruuden lähteestä ammennettu; tuskinpa voimme\nkunnialla tiliä tehdä, kuinka me runollisessa suhteessa olemme\nviljelleet sitä kallista leiviskää, joka Kalevalassa ja Kantelettaressa\non meille suotu. Vaan toivokaamme, että tulevaisuus tässäkin kohden tuo\nparannuksen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nKansojen ihanteet: Itämaan kansat.[14]\n\n\nKaikesta, mitä tähän asti on lausuttu, huomattanee minun pitävän\nmolemmat, sekä kansan- että taiderunouden, kansanhengen tuotteina.\nEdellisen syntymähetki on se aika, jolloin kansakunnan yhteinen\nmaailmankatsomus on kypsynyt ja alkaa hedelmiä kasvaa. Sen vanhat\ntarunomaiset ja historialliset muisto-aarteet ovat vakaantuneet\nvankkaan ja pysyväiseen muotoon; ne ihanteet, jotka ennen epämääräisinä\nhäilyivät ihmisten mielessä, saavat selvät ulkopiirteet ja määrätyn\nsisällyksen; uskonnolliset ajatukset ja mielipiteet ovat muodostuneet\nsemmoisiksi, että vastaavat ihmisten käsitystä jumaluudesta ja\ntyydyttävät heidän hengelliset tarpeensa. Ylipäänsä on katsantotapa\neheä, itsessään täydellinen; se ei pyri ulkopuolelle omaa piiriänsä,\nvaan on tässä piirissänsä kaikin puolin selvä. Sanalla sanoen,\nkansanrunous voimistuu ja vakaantuu siellä, missä joku kansakunta\nomalla tavallansa on osannut tajuta maailmaa vallitsevat aatteet ja\ntämän aatteellisen käsityksensä nojalla luoda itsellensä ihanteen. Että\nniin on taiderunoudenkin laita, että se ei ole muuta kuin kansanhengen\njatkettua työtä, vaikka yksityishengen välittämä, selvinnee seuraavasta\nkatsauksesta, jota aion luoda runouden ihanteiden historiaan.\n\nItämaan kansat ensimmäisinä ehtivät siihen henkiseen kypsyyteen, joka\nkykenee ihanteiden luomiseen; sillä muistettava on, että villien ja\npuolivillien kansojen keskeneräiset laulu-yritykset eivät vielä ole\nsellaista täysi-arvoista runoutta, jota tässä kävisi lukuun ottaminen.\nHyvinkin erilaatuiset ovat Itämaan kansat, toisiinsa verrattuina: eri\nsukua, eri luontoa, eri uskontoa. Kau'impana idässä, lähellä Koittaren\nkotoa, mongolinheimoiset Kiinalaiset ykstavuisine kielineen ja heidän\nikivanha, kaavoihinsa kangistunut kultuurinsa kuivanlaisella,\nykspuolisesti siveellis-käytöllisellä pohjalla; äärimmäisenä etelässä,\nvaltameren laitehella, Indian miettehikäs, haaveksivainen kansa, jonka\nsyvä viisaus-oppi ja luonnonrunsaudesta hehkuva maa muiden\nmuinaiskansojen mielikuvituksessa piiloutui satumaisuuden loistavan\nverhon alle; likellä Indialaisia toinen arjalainen kansaryhmä, joka\nanastikin vanhan Arjalais-nimen: Baktrialaiset, Medialaiset ja\nPersialaiset, läheistä sukua edellisten kanssa, vaan aivan\neriluonteiset, ja näiden rinnalla nuo Turanilaisiksi arvatut\nkansakunnat, joiden merkilliset nuolenpää-kirjoitukset todistavat\nmaailman alku-aikoina syntynyttä, korkealle kohonnutta sivistystä.\nSitten Semiläiset kansat, nekin erilaiset keskenään, vaan yhtäläiset\nuskonnollisen mielenlaatunsa ja kauppahalunsa puolesta, ja niiden\njoukossa vähälukuinen, vaan runsaslahjainen Israelin kansa, jolle\ntärkeä tehtävä oli määrätty aatteiden historiassa. Vihdoin ulkopuolella\nAasian mantereita, vaan kuitenkin siihen luettava, Egypti, tuo ikivanha\nihmeitten maa temppeleineen pyramiideineen, sekin, niinkuin India,\nmuinais-ajan tieto viisauden keskuksia, ja sen umpimielinen, vakava\nkansa, josta moni aatevirta on tulvannut Euroopan nykyiseen\nsivistykseen.\n\nVaan kaiken tämän erilaisuuden ohessa tavataan Itämaan kansoissa paljon\nyhtäläisyyttäkin. Heidän sivistyksensä oli syntynyt luonnon kannalla,\nvieläpä sen ensi asteella, jolloin ihminen ei ole vapautunut luonnon\nvallan-alaisuudesta ja saattanut oloansa sopusointuun sen sääntöjen\nkanssa, vaan luonnon orjana on sen hämärän, tajuamattoman herruuden\nkahleissa. Uskonto on pääasiallisesti luonnon jumaloimista, vaikka nämä\nkansat kuitenkin jo edistyvät erityisten, ihmisenkaltaisten jumalain\nmuodostamiseen; mutta näitä ei käsitetä itsessään vapaiksi,\npersonallisiksi olennoiksi, vaan pikemmin luonnonvoimain tai\nabstraktisten ajatusten edustajiksi. Sentähden niissä onkin jotain\neduskuvallista, symbolista: ihminen ei vielä huomaa oman henkensä\nyhteyttä jumaluuden kanssa eikä siis uskalla sulkea jumaluutta\nsuorastaan inhimilliseen muotoon: se on hänestä vaan outo,\nsalaperäinen, milt'ei kamoittava voima, jonka esittämiseksi hän turhaan\nhapuilee kuvia ja muotoja näkyväisestä maailmasta. Ulkonaisista\nesineistä, jotka tarjoovat jotain vertauskohtaa aatteiden kanssa,\ntehdään näiden eduskuvat ja tämä symbolisuus pysyy niissäkin\njumalaiskuvissa, joissa aatteet pukeutuvat ihmishaamuun. Sentähden\nniillä on monta päätä, kättä ja jalkaa, niinkuin Indian jumalilla, tai\nhaukan ja koiran päät, kuten Egyptin Osiriilla ja Anubiilla; näin\nsyntyy Efesolaisten monirintainen Diana ja kaikki nuo eriskummaiset,\nosittain kauheat ja inhottavatkin jumalain muodot, joita tapaamme\nItämaan kansoilla. Senvuoksi onkin koko tätä kuvausvoiman kantaa\nsanottu _eduskuvalliseksi eli symboliseksi_.\n\nKun jumaluus vieraana, valtaavana voimana on ihmisen ulkopuolella eikä\nilmiöin maailmalla ole mitään oikeutta kaikki-hallitsevan, abstraktisen\nalkuvoiman rinnalla, on seuraus se, että yksityis-olennon ylin onni ja\ntarkoitusperä on täydellinen itsensä kieltäminen, vaipuminen tuon\nalku-olennon, Brahma'n, määräämättömään tyhjyyteen. Tämä käsitystapa\nkehkiää erittäin Indialaisissa ja saapi Buddhalaisten Nirvana-opissa\nsuurimman täydellisyytensä. Mutta toiselta puolen on sellainen\najatustapa vielä luonnon-uskontoa; alku-olento, korkein jumaluus, ei\nole siveellisessä maailmassa, vaan luonnon-ilmiöissä, ja luonnon voima\non siis itse jumaluuden voima. Luonnon sisällistä elämää koetetaan\nesitellä eduskuvallisissa toimissa ja juhlamenoissa; luonnonperäiset\nhimot muuttuvat nekin jonkin korkeamman vertauskuviksi, ja itsensä\nkieltämisen rinnalle asettuu hekumallinen, raju, useinpa julmakin\njumalanpalvelus, joka hellittää kaikki siveyden siteet. Mylitta'n\ntemppelissä antaa Assyrian nainen itsensä kerran elämässä alttiiksi\nvieraalle miehelle, Molok'in tuliseen kitaan Foinikian vaimo säälimättä\nuhraa pienokaisensa, irstaisilla menoilla Kybelen papit viettävät\nsuuren jumalattarensa juhlia. Tämä on sisällinen ristiriitaisuus, joka\nvie jonkunlaiseen kaksinaisuuteen, dualismiin, näiden kansojen koko\nkäsitystavassa. Itse Itämaiden luontokin, jossa jyrkimmät vastakohdat\nsattuvat yhteen, näyttää kasvattavan tällaista kaksinaisuutta: autiot,\nauringon polttamat erämaat kukoistavain, ikiviheriäin laaksojen ja\nhedelmällisten viljamaiden vieressä, epäterveelliset alangot, täynnä\nmyrkyllisiä höyryjä, ja korkeat lumihuippuiset vuoret, joiden ympäri\ntuulet raikkaasti puhaltelevat. Onko kumma, jos ihminen tuonlaisissa\nmaissa pitää jumalaansa milloin siunausta jakelevana, lempeänä\nvaltiaana, milloin armottomana, hävittäväisenä hirmuhaltiana, jos hän\nväliin kurittaa itseänsä ankaralla kieltäymyksellä, väliin\nhillittömästi antautuu himojensa valtaan? Hyvien jumalien rinnalle ja\nvastakohdaksi asetetaan pahoja haltioita, joiden valtaa ajatellaan\nmelkein yhtä suureksi, yhtä pysyväiseksi, kuin pääjumalainkin: Osirista\nvastaan taistelee Tyfon, Ormuzd'ia vastaan Ahriman; erittäinkin\nPersialaisten valo-opissa tämä vastakkaisuus yltyy korkeimmalleen. Tämä\nkaksinaisuus osoitaikse muutoinkin monella tavalla; niin esim.\nitsekutakin jumalaisvoimaa edustaa kaksi olentoa, mies- ja\nnaispuolinen, jota käsitystapaa tavataan varsinkin semiläisissä\nkansoissa.\n\nYksityisen epävapaus ilmaikse kaikkialla. Uskonnon, valtion,\nyhteis-elämän säännöt ovat rikkomattoman luonnonlain kaltaiset; sillä\nsiveys on tällä edistyskannalla paraasta päästä ulkonaisten ohjeiden\nnoudattamista eikä sisällinen, vireyttävä voima, joka elää ihmisen\nvapaassa tahdossa. Valtiossa on täydellinen yksivalta; hallitsija\nhoveineen, sotajoukkoineen on korkeimman jumaluuden kuva.\nYhteiskunnassa ovat säädyt jyrkästi toisistaan eroitetut ja jäykistyvät\nmonialla umpinaisiksi kasteiksi, joissa poika perii isänsä ammatin.\nUskonnon asiat joutuvat niin-ikään umpeen suljetun pappiskunnan käsiin.\nMahtavat valtakunnat syntyvät ja kukistuvat; ne perivät toisiltaan\nalueensa ja alamaisjoukkonsa, vaan maailma ei siitä paljon muutu; sillä\nkansojen itsetunto ei ole vielä herännyt. Mutta tämä on yht'aikaa orjan\nja lapsen tila; sillä vanhimpain yhteiskuntain patriarkalliset olot\nlievittävät orjuuden taakkaa. Ulkopuolella valtion järjestystä säilyy\nvapaa erämaan elämä, ja patriarkallisuus pysyy vielä johonkin määrin\nnoissa suurissa kuningaskunnissakin; sen jälkiä huomataan kaikissa:\nuskonnossa, valtiossa, taiteessa. Luonnonperäiset tunteet ovat virkeät\nja vahvat; perheellistä hellyyttä tavataan paljon, niinkuin moni kaunis\nkuvaus näiden kansojen vanhassa runoudessa osoittaa.\n\nTällaiset olivat yleensä Itämaan kansakuntain olot ja katsomustapa,\nvaikka heissä jokaisessa eri tavalla muodostuneina. Muutamat kohosivat\naikojen kuluessa, mikä missäkin suhteessa, korkeammalle edistyksen\nportaalle; vaan luonnonvallan-alaisuus pistää sittenkin aina näkyviin.\nEnimmin kaikista Hebrealaiset poikkesivat alkuperäiseltä luonnon\nkannalta; mutta heilläkin tuo kaavojen orjuus vielä havaitaan monessa\nseikassa, esim. Mooseksen la'in tarkan tarkoissa, jopa usein\nturhanpäiväisissäkin säännöksissä. Vaan Kiinalaiset eriävät tykkänään\nmuista yllämainituista kansoista; nuo jyrkät vastakohdat, hurjat\nhimojen taistelut ja haaveksivainen luonnonpalvelus eivät sovellu tuon\nkäytöllisen, perin ymmärtäväisen kansan luonteesen. Koska heidän\nsivistyksensä on jäänyt kokonaan ulkopuolelle ihmiskunnan yleistä\nkehitystä, ei minun tarvitse erityisesti ottaa lukuun heidän runollista\nihannettansa.\n\nEnnen muita vetävät _Indialaiset_ huomion puoleensa. Jo ammoisina\naikoina he asettuivat tuohon luonnonrunsaudesta hehkuvaan maahan, missä\nGanges aaltojansa vierittää viljavain tasankojen poikki, missä kuumuus\nja kuivuus tahi suuret vedenpaisumukset tuon tuostakin näyttävät\nhävittäväistä voimaansa, vaan varjoisat palmistot ja hedelmärikkaat\naarniometsät tarjoovat suojaa auringolta, suloista lepoa ja\nhuoletonta elämää luonnon rikkailla rinnoilla. Siellä haaveelliseen\nmiettiväisyyteen enemmin kuin reippaasen työhön taipuva kansa aikaisin\njoutui velton toimettomuuden haltuun. Tosin Indialaisillakin oli\nsankari-aikansa, jonka muisto säilyy heidän suurten epopeainsa,\nMahabharata'n ja Ramayana'n, vanhimmissa osissa, -- nähtävästi se aika,\njolloin indialaiset heimokunnat, rohkeain päällikköin johdossa,\npohjasta päin hyökkäsivät siihen maahan, joka heistä on saanut nimensä,\nja taistellen alku-asukkaita vastaan voittivat sen omakseen. Nuo\nvanhimmat kertomarunot huokuvat alkumaailman raikasta henkeä, esitellen\nsankarimaailmaa, joka muistuttaa Iliaan kuvaelmista. Vaan taisteluin\ntauottua pääsi kansan oikea luonto voitolle. Sen pohjana oli, kuten\nylempänä sanottiin, haaveellinen miettiväisyys, joka halveksien jätti\ntosielämän syrjälle, sen pauhusta paeten luonnon hiljaiseen helmaan tai\noman sydämmen rauhallisuuteen; se mielihyvällä viihtyi yliluonnollisten\naatosten piirissä tai heittäytyi innolla hehkuvain tunteiden\npyörteesen. Indian kansan omituista luonnetta kuvailee selvästi se\nseikka, ett'ei sillä koskaan ole ollut varsinaista historiaa. Ulospäin\nvaikuttamatta se on elänyt itsekseen, ihmeellisenä sadun aineena muille\nkansoille. Sen monet suuret ja pienet valtiot olivat tietysti aikojen\nkuluessa kaikenlaisten vaiheiden alaiset; vaan niiden kertominen ei\nole milloinkaan johtunut Indialaisten mieleen, vaikka heidän\nkirjallisuutensa muutoin on äärettömän rikas tieteellisistä teoksista\nja heidän kuvausvoimansa erinomaisen tuottelias kaikilla runouden\naloilla. Sentähden he myös alttiisti mukauntuivat ankaraan\npappisvaltaan, kovaan kastilaitokseen ja muihin ahdasmielisiin\nsäännöksiin, jotka kahlehtivat vapaata hengen-elämää. Mutta jos ei tämä\nkansakunta teoillansa ole saavuttanut etevää sijaa ihmiskunnan\nhistoriassa, on sen merkitys sitä suurempi tieteen ja runouden\nviljelyssä, vaikka sen tuotteet tosin uusimpiin aikoihin asti pysyivät\nEuroopan kansoille tuiki tuntemattomina eivätkä siis ole vaikuttaneet\nkirjallisuuden varttumiseen muualla maailmassa.\n\nIndialaisten eepillisistä runoelmista oli jo puhetta; niiden\nalkuperäiseen, objektiiviseen kuvailuun on sittemmin sekauntunut paljo\npappisvallan-aikuisia haaveita, jumaluus-opillisia mietteitä,\ntieteellisiä selityksiä y.m. Mutta näiden rinnalla tavataan mitä\npuhtainta, heloittavinta runollisuuden kultaa. Ne luonnolliset\nhellyyden tunteet, jotka yhdistävät ihmiset toisiinsa, esitetään\nerinomaisella hentoudella; tunnettu episoodi \"Nal ja Damajanti\" on mitä\nkauniimpia kuvauksia uskollisesta rakkaudesta. Erittäinkin naisen\nlempeä ja tuntehikas luonne on Indian runouden mieli-aineita. Tässä\nkohden se osoittaa paljon yhtäläisyyttä meidän vanhan runoutemme\nkanssa; samalla hempeydellä, jolla Kalevalassa kohdellaan Ainoa,\nkuvailee indialainen runoilija Damajantia ja Sakuntala prinsessaa.\nToinen yhtäläisyys on se syvä rakkaus luontoon, jota havaitaan\nsekä Indian että Suomen muinaisrunoissa. Molemmissa ajatellaan\nluonnon-esineitä miltei ihmisenkaltaisiksi olennoiksi; niitä pidetään\nrakkaina ystävinä, joiden iloihin ja murheisin hartaasti otetaan osaa.\nSuomen impi, kotoa poistuessaan, jättää kaikki terveheksi, \"maat ja\nmetsät marjoinensa, kujavieret kukkinensa, järvet saoin saarinensa,\nhyvät kummut kuusinensa.\" Samoin Sakuntala, lähtiessään erakkolehdosta,\njossa leikkitoverin lailla on ylennyt puiden ja kukkasten parissa,\nsisaren hellyydellä jättää lempipuunsa \"Metsäkuutamon\" hyvästi ja eroaa\nkyynelsilmin hoidokkaastaan, nuoresta metsäkauriista.[15] -- Vielä\nsuuremmalla halveksimisella, kuin suomalainen muinaisrunous,\nkohtelee indialainen mielikuvitus ajan ja avaruuden mittoja:\nkolmekymmentä-tuhatta ajastaikaa ja kauemminkin hallitsevat\ntarun-omaiset kuninkaat ja monen vuosituhannen katumusharjoituksilla\npyhimykset pakoittavat taivaan jumalia heidän tahtoonsa mukaantumaan.\nSyystä on tässäkin nähty jotain yhtäläisyyttä Indialaisten ja\nSuomalaisten välillä; vaan tuntuupa minusta sentään, kuin kumpasenkin\nkansan käsitys perustuisi eri pohjalle. Indialainen kuvausvoima\ntarkoittaa täyttä totta niitä lukuja, joita mainitaan, ja tahtoo niiden\navulla antaa henkilöille ja asioille enemmän arvoa. Mutta se vapaus,\njolla meidän kansanrunoutemme pitelee lukuja ja mittoja, on usein kyllä\njoko välinpitämättömyyttä niiden oikeasta merkityksestä tai pelkkää\nrunollista kaunistusta, hyperbolan ja ironiian käyttämistä.[16]\n\nIndialaiset ovat menestyksellä viljelleet kaikkia runouden aloja,\neepillistä, lyyrillistä ja draamallista, vieläpä opetusrunoakin. Että\nheidän herkkä, hehkuva mielikuvituksensa on vilkas tunteiden ilmoittaja\nja siis sovelias lyriikan kannattajaksi, on itsestään selvää. Vaan\nIndialaiset ovat myös ainoa itämaan kansa, joka on itsenäisesti\nkehittänyt näytelmärunoutta, sekä tragediaa että komediaa. He eivät\nkuitenkaan vielä ole kypsyneet käsittämään hengen vapautta: heidän oma\nelämänsä on ulkonaisten sääntöjen ja määräysten ahdistama, ja\nsiveellinen maailmanjärjestys, draaman varsinainen pohja, on heistä\nvaan ihmisen ulkopuolella vallitseva laki eikä hänen omissa teoissaan\ntoteutuva voima. Sentähden Indialaisten näytelmissä niinkuin muussakin\nrunoudessa yliluonnolliset voimat kaikkialla häiritsevät tapausten\njuoksua eikä ihmisen omalle tahdolle ole suotu aivan suurta\nliikuntoalaa. Vaan toiselta puolen tämmöinen katsantotapa on omansa\nsatua synnyttämään, eikä siis ole paljas sattumus, että tämä runouden\nlaji on saanut alkunsa Indialaisten kesken.\n\nJos Indiasta siirrymme luoteesen päin, kohtaamme ensin varsinaiset\nArjalaiset eli Persialais-sukuiset kansat. Heidän alkuperäisestä\nrunoudestaan ei meillä ole mitään tietoja; vaan Herodoton ja muiden\nkertomuksista voimme kuitenkin päättää heidän eepillisen kuvausvoimansa\njo vanhoina aikoina olleen varsin runsastuottoisen. Sen todistaa vielä\nselvemmin heidän tarinainsa myöhempi muodostus Firdusi'n mahtavassa\nmestariteoksessa, Shahnameh-runoelmassa, jonka alku-osa tuopi esiin\ntämän kansaheimon ikivanhat tarun-omaiset ja historialliset muistot.\nMutta näiden aineiden taiteellinen suoritus on kokonaan muhammedilaisen\naikakauden oma, jonka tähden se yhtä vähän kuin uusi persialainen\nrunous ylimalkain selittää itämaalaisten vanhinta ihannetta, --\nEgyptiläisten epiikasta ja muusta kirjallisuudesta ovat papyroskääreet\nja piirtokirjoitukset meille säilyttäneet muutamia näytteitä, mutta\nkuitenkin niin vähän, että on työläs lausua mitään arvelua\nmuinais-egyptiläisen runouden yleisestä luonteesta.\n\nVaan tärkeämmät kuin äsken mainitut muinaismaailman sivistyskansat ovat\nrunollisessa suhteessa Semiläiset, erittäinkin Hebrealaiset ja\nvanhimmat Arabialaiset, joiden Hamasa-lauluihin sivumennen olen\nviitannut. -- Semiläisten luonteessa huomataan järkiään kaksi\nominaisuutta: toiselta puolen suuri abstraktisen ajatuksen voima ja\nterävä äly käytöllisissä asioissa, toiselta puolen korkealle yltynyt\nsubjektiivisuuden tunne.\n\nAbstraktioni-voimaansa eli kykyänsä muodostaa yleisiä, epäaistillisia\nkäsitteitä ovat Semiläiset usein saaneet osoittaa. Huomioon otettava on\nesim. se merkillinen tosiasia, että Foinikialaiset ensiksi vanhan\nkuva-, tavuu- ja aatoskirjoituksen sijaan keksivät äänenmukaisen\nkirjaimiston. Vekseli, kauppamaailman abstraktinen raha-arvon edustaja,\nlienee niin-ikään semiläistä alkuperää, Juutalaisten keksimä.\nMuistettava on myös, miten Arabialaiset keskiajalla edistivät\nmatematiikan tutkimista ja kehittivät nykyaikana tavallisten numeroin\nkäytäntöä, jotka alkuperäisesti tulivat Indiasta, vaan joita enimmiten\nnimitetään arabialaisiksi. Näissä kaikissa on abstraktioni-voima\nyhteydessä käytöllisen ymmärryksen kanssa, joka käsittelee ja hallitsee\naineellisen olevaisuuden ilmiöitä. Mutta välisti se kohouupi\nkorkeammillenkin aloille; onpa esim. Juutalaisten joukosta\nnoussut semmoisiakin filosofeja kuin Spinoza. Vieläpä Talmud'in\nviisastelemisetkin todistavat spekulatiivista taipumusta, vaikka\nharhateille joutunutta. -- Semiläisissä sanoin toiselta puolen löytyvän\nvahvan subjektiivisuuden tunnon, s.o. taipumuksen sovittaa kaikki asiat\nindiviidin itsekohtaiseen oloon. Tähän perustuu heidän syvä\njumalisuutensa; sillä onhan uskonnollinen katsantotapa ennen kaikkea\nsiinä, että ihminen _yksityishenkilönä_ pyrkii personalliseen\nyhteyteen Jumalan kanssa. Siitäpä syystä näillä kansoilla on etevin\ntehtävänsä uskonnon alalla: onpa maailman pää-uskonnoista kolme\nsyntynyt Semiläisten keskuudessa. Itsekohtainen luonne tuottaa\nniin-ikään nuo hellät perheelliset tunteet, jotka Semiläisissä ovat\nsangen virkeät. Mutta samasta lähteestä valuu myös heidän huolenpitonsa\nomasta yksityisestä edustaan, joka helposti yltyy oman voiton\npyynnöksi, vaan yhteydessä äsken mainitun käytöllisen älyn kanssa tekee\nSemiläis-heimot maailman varsinaisiksi kauppakansoiksi. Sen näkee\nhistoriassa vanhoista Foinikialaisista nykyajan Juutalaisiin asti, ja\ntuskinpa mikään kansa, joka ei ole semiläistä sukuperää, kykenee siinä\nkohden heidän kanssaan kilpailemaan.\n\nNäihin pää-ominaisuuksiin liittyy suuri mielen kiihkeys, jota tavataan\nerittäinkin heidän uskonnollisissa käsityksissään, sekä tavaton\nsitkeys, jolla he puolustavat omaansa ja riippuvat kiinni vanhoissa\ntavoissaan; parahimman esimerkin antaa Juutalais-kansa, joka pitkät\nvuosisadat umpeensa, vainosta ja vastuksista huolimatta, on säilyttänyt\nomituisen luonteensa ja kansallisuutensa. Semiläiset, joiden muutoin --\njos Assyrialaiset ja Arabialaiset luetaan pois, -- ei sovi kehua\nsotaisista urostöistä, ovat aina osoittaneet erinomaista kestävyyttä\ntaistellessaan ylivoimaa vastaan, vaikkapa pelastumisen toivo jo on\nollut peräti haihtunut. Tyron piiritys, Karthagon kukistuminen,\nJerusalemin hävitys ovat siitä loistavia esimerkkejä.\n\nKaikki ylhäällä mainitut ominaisuudet tavataan suurimmassa määrässä\ntoisiinsa yhdistyneinä Hebrealaisissa, jotka henkisessä edistyksessään\nehtivät kauas muiden heimolaistensa edelle. Se abstraktisen ajattelun\nvoima, joka tälle kansakunnalle oli suotu, saattoi heitä sulattamaan\nyhteen nuo lukuisat luonnonjumalat, jotka ovat enemmän tai vähemmän\nilmiöihin kiintyneet, yhdeksi maailman hallitsijaksi, jonka rinnalla ei\nole muita jumalia, ja heidän harras uskonnollinen mielensä yhä\nsyvemmäksi syvensi tätä jumaluuden käsitettä. Mutta se abstraktinen\nsuunta, joka vallitsee Juutalaisten katsomustavassa, tekee myöskin,\nettä Jehovah kokonaan eroitetaan maailmasta; hän vaan ulkoapäin, ihmeen\nkautta, vaikuttaa olevaisuuteen eikä sisällisenä voimana sitä hallitse.\nEi hän kuitenkaan ole vielä puhtaasti henkinen Jumala; sillä vaikk'ei\nhänestä ole lupaa tehdä mitään kuvaa, ajatellaan häntä peräti\nihmisenkaltaiseksi: hän suuttuu, vihaa j.n.e., ihan kuin pakanain\njumalat. Vaikka Jehovah on maailman ylimmäinen valtias, on hän\nkuitenkin etupäässä Israelin jumala, joka vahvan liiton nojalla\nsuojelee valittua kansaansa. Luonnolla ja inhimillisillä laitoksilla ei\nole Hebrealaisten maailmankatsomuksessa suurta merkitystä, paitsi jos\nne asetetaan yhteyteen uskonnon kanssa; ne eivät ole muun vuoksi\nolemassa kuin Luojan kunniaa ja ylistystä varten. Mutta sellaisen\nkatsomustavan pohjalla korkeimmalleen yltyy yksityis-ihmisen kaipaus\nyhteyteen jumaluuden kanssa; näin koittaa Israelin kansan mahtavissa\nprofeetoissa aatos toivotusta Messiaasta, joka on sen täydelliseksi\nsaattava, ja tämä aatos viepi siltana vanhasta hebrealaisuudesta\nkristin-uskon syvempään käsitystapaan.\n\nNämä ovat hebrealaisen maailmankatsomuksen pääpiirteet. Runous oli\nHebrealaisilla vielä enemmän kuin muilla kansoilla uskonnollisen\nkäsitystavan kuvastimena; sillä tämä kansakunta asetti kaikki mitä\nlikimpään yhteyteen uskonnon kanssa. Tuo ymmärtäväisyys, joka heidän\nluonteessaan omituisella tavalla yhtyi hartaasen jumalisuuteen,\njohdatti heitä oikein tajuamaan tosielämää, mutta riisui siltä\nsen tarumaisen taikaverhon, joka kaunistaa muiden kansojen\nnuoruuden-muistoja. Sentähden ei heillä milloinkaan ollut\nkansallis-epopeaa; vaan muinais-ajan kertomarunolliset aineet\nyhdistyivät historiallisiksi tarinoiksi, aivan kuin Roomalaistenkin,\nmutta siveellis-uskonnollisella tarkoituksella, jommoista\ntavataan sellaisilla kansoilla, joiden henkinen pääsuunta on\nuskonnollis-käytöllinen.[17] Heidän historiansa on kertomus siitä\nliitosta, jonka Jumalan valittu kansakunta on tehnyt Herra Zebaot'in\nkanssa, kuinka he hänen avullansa ottivat haltuunsa luvatun maan ja\nvoitollisesti taistelivat vihollisiansa vastaan, jotka samassa ovat\nHerran vihollisia, vaan kuinka Jumala toisinaan kuritti tottelematonta\nkansaansa, jättäen heidät vihamiestensä valtaan, kun he tuon-tuostakin\nluopuivat oikeasta uskonnosta vanhaan epäjumalain-palvelukseen. Muiden\nkansakuntain myytilliset kertoelmat liikkuvat tykkänään ihmeellisessä\nmaailmassa, jossa jumalain vaelteleminen ihmisten kesken pidetään ihan\nluonnollisena asiana eivätkä kummallisimmatkaan tapaukset nosta\nerityistä huomiota. Hebrealaisten tarinoissa sitä vastoin kuvataan\nreaalista elämää mitä totisimmalla tavalla; vaan ihmeitten on tarkoitus\nosoittaa Jehovah'n voimaa ja huolenpitoa kansastansa sekä olla\nhurskaille merkkinä hänen armostaan tai varoituksena väärintekijöille.\nMutta ihanaa runollisuutta ne kumminkin huokuvat, nuo kuvaukset\nihmiskunnan aamuhetkistä; niissä kunnian-arvoiset patriarkat eteemme\nastuvat, tarkoin piirtehin kuvattuina; me näemme tuota vapaata,\nluonnonmukaista paimentolais-elämää erämailla ja palmistojen varjossa;\nIisakin kosiminen kaivon ääressä, Jakobin uskollinen palvelus Rakelin\ntähden ja moni muu miellyttävä kertoelma ovat ihania idyllejä, jotka\ntarjoavat yhä tuoretta aihetta runoniekalle ja kuvaustaiteilijalle;\nJosefin tarina on kaunis saduntapainen jutelma viattomuuden ja\nvilpittömyyden lopullisesta voitosta. Ja kuinka selvään ja ytimekkäästi\nkuvaillaan noita yleviä henkilöitä historiallisemmalta aikakaudelta:\npappisruhtinas Samuel, kiihkoisa, intohimojen hallitsema Saul, hurskas\nja tuntehikas David, viisas ja loistelias Salomo kuningas y.m. Samaa\ntaitoa tosielämän esittelemisessä huomataan myös niissä pienissä\nlaatukuvissa, jotka asettavat myöhempien aikojen elämää silmiemme\neteen; muistettakoon ennen muita tuo suloisen viehättävä idylli\nRut'ista; samaa laatua on myös kertomus Tobiaasta ja (käyttääkseni\nuudenaikuista nimitystä) historiallinen novelli Ester'istä, muita\nmainitsematta.\n\nMutta näissä kaikissa -- paitsi muutamissa harvoissa -- on\nhistoriallinen ja uskonnollinen puoli pääasiana; runollisuus on vaan\nsatunnainen kaunistus, joka pikkupiirteiden lisäämisellä kohottaa\nkertomuksen selvyyttä ja merkitystä. Hebrealaiset eivät ole koskaan\ntahallaan koettaneet runollisesti muodostaa historiallisia\nmuistelmiansa. Mutta erityisellä mielihyvällä heidän kuvausvoimansa --\nkuten äsken mainitusta näkyy -- tarttuu niihin idyllisiin,\njokapäiväistä elämää kuvaileviin aiheisin, joita heidän\nmuinaistarinansa tarjoavat, ja käyttelee niitä sievällä, herttaisella\ntavalla.\n\nToinen puoli, jonka ymmärtäväisyyden ja abstraktisen ajattelun ohessa\nsanoin löytyvän Hebrealaisten luonteessa, -- heidän subjektivisuutensa,\n-- tekee heidät etupäässä kykeneviksi tuottamaan lyyrillistä runoutta,\nkoska tämä antaa ihmisen tunteille taiteellisen muodon. Sama\nmaailmankatsomus, kuin Hebrealaisten muistotarinoissa, tulee heidän\nlaulurunoudessansakin näkyviin. Jehovah'n voiman ja ylevyyden\nihaileminen saattaa ihmistä häntä laulussa ylistämään, ja maailman\nihanuutta kuvataan siinä aikeessa, että ilmestyisi Luojan suuruus. Tämä\nantaa aihetta mitä loistavimpiin luonnonkuvauksiin, jommoisia tavataan\nuseissa David'in psalmeissa, esim. 104:nnessä, -- kenties täydellisin\nja suuremmoisin maailman kokonaisuuden kuvaus kaikkein kansain\nkirjallisuudessa. Ja tuskinpa voidaan komeammalla ja mahtavammalla\ntavalla, kuin Job'in kirjassa, ylistää Jumalan voimaa ja viisautta.\nItämaalaisten vertauskuvista hehkuva esityslaatu luo näihin tämmöisiin\nmaalauksiin erinomaisen pontevuuden. Harvoin Hebrealaisten runoudessa\nasetetaan yksityisiä esineitä semmoisinaan silmiemme eteen; vaan\nsuurilla piirteillä saatetaan näkyviin luonnon yleinen järjestys, jota\nyksityis-ilmiöt sopivasti valaisevat. Näin etehemme leviää yht'aikaa\nmaailmanrakennuksen juhlallinen majesteettisuus ja itämaiden uhkea\nluonto. Jumala puettaa itsensä niinkuin vaatteella ja levittää taivaat\nniinkuin peitteen; hän käy tuulen siipein päällä ja liekitsevä tuli on\nhänen palvelijansa. Hän perusti maan perustuksillensa, ett'ei se liiku\niankaikkisesti, ja antoi lähteiden laaksoissa kuohua, että kaikki\neläimet metsässä joisivat ja pedot janonsa sammuttaisivat; hän\nkasvattaa ruohon karjalle ja jyvät ihmisten tarpeeksi. Viina ilahuttaa\nihmisen sydämmen ja kasvonsa kaunistuu öljystä, ja leipä vahvistaa\nihmisen sydämmen. Herran puut ovat nestettä täynnä: Libanonin\nseteripuut, jotka hän on istuttanut. Siellä linnut pesiä tekevät ja\nkorkeat vuoret ovat metsävuohten turva. Jumala teki kuun aikoja\njakamaan, ja aurinko tietää laskemisensa. Kun yö joutuu, silloin kaikki\neläimet tulevat liikkeelle; nuoret jalopeurat saalista kiljuvat ja\nelatustansa Jumalalta etsivät; mutta auringon koittamalla he\nkokoontuvat ja luolissansa makaavat. Merellä epälukuiset eläimet\nliikkuvat, pienet sekä suuret; siellä haahdet kuljeskelevat; siinä\nvalaskalat leikitsevät. Kun Jumala lähettää ulos henkensä, niin he\nluodaan; hän ottaa henkensä pois, ja he hukkuvat ja tomuksi tulevat\njälleen.[18]\n\nNe hellät mielenliikunnot, jotka yhdistävät ihmiset toisiinsa, ennen\nkaikkia rakkauden keväiset tunteet, ovat alkuperäisintä luonnonrunoutta\nja puhkeavat lemmenlauluun kaikissa maissa ja kaikissa kansoissa.\nTietysti Hebrealaisillakin oli tällaista runoutta; sillä ettei\nuskonnollisuus heilläkään anastanut runouden koko alaa, nähdään jo\nsellaisista kertomuksista kuin Rut ja Ester. Eipä Hebrealaisten\ntänlaatuisesta lyriikasta kuitenkaan ole säilynyt muuta kuin nuo\nitämaan palavinta tunnetta hehkuvat vuorolaulelmat, jotka muodostavat\nihanan rakkauden idyllin ja ovat tunnetut Salomonin _Korkean\nVeisun_ nimellä (oikeastaan \"Laulujen laulu\"). Tässäkin teoksessa\npuhaltelee hebrealaisen runouden omituinen henki; siinä tavataan syvä,\ntulinen tunteellisuus, suuri kuvailemisen taito, rohkeat ja kauniit\nvertaukset. Nämä viimeksi-mainitut ovat enimmäkseen otetut itämaan\nrehevästä luonnosta, niinkuin yrttitarhan granaatti-omenista ja\nlähteistä, jotka Libanonista vuotavat.\n\nEttä Hebrealaisten maailmankatsomus oli sangen suosiollinen\nopetusrunoudelle, ei tarvitse erittäin mainita. Runous ja opettavainen\nkirjallisuus olivat heillä ylipäänsä niin likeisessä yhteydessä, ett'ei\nniitä aina voi toisistaan eroittaa. Niinpä profeettain jalohenkiset\nkehoitukset sisältävät mitä mahtavinta runollisuutta, vaikk'ei\nrunollinen tuotanto suinkaan ollut niiden päätarkoitus. Uuden\nmaailmankatsomuksen, etenkin uskonnollisen, ensi kehittyminen tapahtuu\naina sisällisen ilmestyksen kautta, s.o. jonkun yksityishenkilön\nmielessä leimahtaa omituinen aatos, semmoinen ihmeellinen ounastus,\njosta ennenkin olen puhunut, ja tämän ounastuksen valossa maailma\nnäyttäytyy ihan kuin uudistuneena. Tällaisia uudistuksen miehiä,\nuskonnollisen kehitysjakson alkuunpanijoita, olivat Vanhan Testamentin\nprofeetat, jotka kansalle saarnasivat puhtaampaa ja henkisempää\njumalisuutta, kuin mitä vanha kaava-uskoisuus sisälsi, ja erittäinkin\nselvittivät syvämielistä Messias-oppia. Kuinka ylevänä, suuremmoisena\nHebrealaisten omituinen runollisuus kajahtelee Jesaiaan suusta, kuinka\nvienon surullisena Jeremiaan valitusvirsissä! Vaan ovatpa Hebrealaiset\ntuottaneet varsinaisen opetusrunoelmankin. Tuo ikivanha kysymys,\nkuinka maailmassa ilmaantuva paha voi soveltua viisaan, hyvän ja\nkaikkivaltiaan Jumalan neuvoihin ja huolenpitoon, herätti heissäkin\nsyvää miettimistä. Kertomus Job'ista on yritys selvittää tätä\nristiriitaisuutta. Minkätähden hurskaan, nuhteettoman miehen, semmoisen\nkuin Job'in, tulee kärsiä Jumalan kovaa vitsausta? Mitä jyrkimmällä\ntavalla esitetään tämä vastakohtaisuus; mutta Jumalan omasta suusta\njulistetaan lopullinen vastaus. Mitä on viheliäinen ihminen Luojansa\nrinnalla, että voisi hänen tiensä ja neuvonsa käsittää? Kussa hän\nsilloin oli, kun maa perustettiin ja sen kulmakivet laskettiin, kun\naamutähdet yhdessä luojaansa kiittivät ja Jumalan lapset riemuitsivat?\nTaitaako hän sitoa seulaisen siteet tahi johdattaa otavan lastensa\nkanssa? Arvaamattomalla pontevuudella osoitetaan, miten Jumalan suuruus\nilmaikse koko luonnossa. Hän se meren on ovilla sulkenut ja on\naamuruskolle osoittanut hänen sijansa, hän se asetti taidon sydämmen\nsalaisuuteen ja antoi ajatukselle toimen. Onnettomuus ja kärsiminen\nselitetään koettelemuksen keinoksi, jolla hän ihmistä kasvattaa. Näin\non tämä merkillinen, syvämielinen teos sekin suorastaan lähtenyt\nHebrealaisten ylempänä esitetystä maailmankatsomuksesta.\n\nSe opettavaisuus, mikä ylipäänsä kuuluu hebrealaisen runouden\nluonteesen, on myös synnyttänyt suuren joukon lyhyitä gnoomintapaisia\najatelmia, semmoisia kuin Salomonin Sananlaskut sekä Syrak'in ja\nViisauden kirjan mietelauseet. Merkillinen on \"Salomonin Saarnaaja\".\nJob'in kirja jo osoittaa, miten epäilys, joka sai alkunsa Juutalaisten\nspekulatiivisesta taipumuksesta, oli tekemäisillään syvän loven heidän\nuskonnolliseen käsitystapaansa. Siinä se ei kuitenkaan päässyt\nvoitolle, vaan päättyi päinvastoin suurenlaatuiseen Jumalan\nvanhurskauden ja viisauden tunnustamiseen uskon perustuksella, n.s.\nfysiko-teleologisen todistuksen nojalla. Mutta toisenlainen\nkatsantotapa vallitsee Saarnaajassa, kieltopuolinen, pessimistinen\nhenki, joka on väsynyt maailman menoon ja katsoo kaikki auringon alla\nturhaksi, vaan kuitenkin mahdollisuuden mukaan tahtoo nauttia tätä\nturhaa elämää, niin kauan kuin sitä kestää. Tämä on jo ensimmäinen\naskel siihen negatiiviseen suuntaan, jota nykyajan juutalaisten\nkirjailijain usein kyllä nähdään astuvan. Sillä semiläisen luonteen\nomituisuuksia on sekin, että, kun uskonnollisuus poistuu, sen toinen\npuoli, abstraktinen ymmärtäväisyys, ykspuolisesti pääsee hallitsemaan,\njoka helposti vie olevaisten olojen ylenkatseelliseen arvosteluun ja\nkaiken innostuksen pilkkailemiseen.\n\nSekä Jobin kirja että Korkea Veisu vivahtavat ulkomuotonsa puolesta\nnäytelmärunouteen, niissä kun on paljon puheenvaihteloa. Mutta draamoja\nne eivät kuitenkaan ole; sillä siihen kuuluu välttämättömästi\ndraamallinen toiminta. Hebrealaiset eivät voineet tuottaa tätä runouden\nlajia, koska ihmis-elämässä näkivät ainoastaan jumaluuden suoranaisen\nvaikutuksen, vaan eivät oivaltaneet sen toista puolta, ihmisen\nitsenäistä toimintaa.\n\nNäin on siis hebrealainen runous sen kansakunnan luonteen ja\nkatsantotavan tarkka kuvastin, josta se on alkunsa saanut.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nKreikkalaisten ihanne.\n\n\nItämaan kansoista, joiden ajatustapa vielä on sidottu luonnon\nkahleisin, vie kaksi polkua uudemman ajan maailmankatsomukseen,\ntoinen Hebrealaisten, toinen Kreikkalaisten kautta, edellinen\nmelkein yksin-omaisesti uskonnollisen kehittymisen, jälkimäinen\nennen kaikkea tieteiden ja taiteiden ura. Hebrealaiset ovat kuitenkin\nvielä pääluonteeltaan itämaalaista, vaan Kreikkalaiset kokonaan\neurooppalaista kansaa; sillä Helleeneissä yksityishengen vapaa toiminta\n-- länsimaan sivistyksen päävoima -- ensin kohoaa kansallis-elämän\nohjaajaksi. Juutalaisten yhteiskunta pysyi kaikkina aikoina enemmin\npatriarkallisena hierarkiiana kuin kuningas- tai kansanvaltana, ja\nheidän kansallistuntonsakin oli enemmän uskonnollista kuin valtiollista\nlaatua; Kreikkalaisella sitä vastoin oli omavarainen toimi itsenäisessä\nvaltiossa ylin tarkoitusperä. Kun yksityishenkilö oli päästetty\nmuuttumattomien säännösten ahdistavaisista siteistä, silloin vasta\nhänen vapaa antaumisensa yhteiskunnan palvelukseen, oikea\nisänmaanrakkaus, oli mahdollinen. Nyt oli tie auennut todelliseen\nedistymiseen; Kreikassa syntyi se hengen vapaus, joka on\ntieteellisyyden alku ja joka luo oikeata virkeyttä runouteen ja muuhun\ntaiteelliseen tuotantoon. Tuntuupa siltä, kuin historiassa nyt olisi\nherännyt rohkea myötätuuli, joka ajaa ihmiskunnan laivaa vinhemmästi\neteenpäin.\n\nToinen ja suurin eroitus Hebrealaisten ja Helleenien välillä on siinä\ntavassa, jolla he käsittävät ilmiöin maailman. Edelliset, kuten jo\nnähtiin, asettivat syvän juovan Jumalan ja maailman välille, eikä\nheidän katsantotapansa oikeastaan tunne muuta kuin molemmat äärimmäiset\nkohdat: Jumalan ja yksityis-ihmisen. Ihan toisin oli Kreikkalaisten\nlaita. He näkivät jumaluuden milt'ei yksinomaisesti luonnon ja\nihmis-elämän ilmauksissa; näiden havaitseminen ja erittäinkin niissä\nilmaantuvan kauneuden tajuaminen oli heidän katsomustapansa perustus.\nHelleenien syntyperäinen taideaisti saattoi heitä kaikkialla pyrkimään\nepämääräisistä, hämäristä, muodottomista tarkkapiirteisiin, selkeihin,\nkauniisin muotoihin. Heidän kielensäkin todistaa tätä luontoperäistä\ntaiteellisuutta -- tuo ihmeteltävä kieli, runotarten hoitolapsi, yhtä\naltis taipumaan vaihteleviin runomittoihin ja kuvausvoiman\nvaatimuksiin, kuin tarkka ilmaisemaan filosofisen mietinnän\nhienoimpiakin vivahduksia. Kreikkalaisten taideaisti ja runollinen\nmieli näytäikse kaikkialla heidän yksityisessä ja julkisessa\nelämässään, ja samaten myös heidän uskonnossansa. He pysyivät\npolyteismin kannalla, mutta heidän polyteisminsä muodostui ihan\ntoisenlaiseksi kuin Itämaalaisten. Helleenien jumalat eivät ole\nepävakaisia, henkilöiksi ajateltuja symboleja niistä voimista, jotka\nhallitsevat luontoa tai siveellistä elämänpiiriä, vaan itsenäisiä\nolentoja, tykkänänsä erillään niistä luonnon-esineistä, joista kenties\novat aiheltuneet; he vaeltelevat ihmisten kesken ja ottavat vireästi\nosaa heidän toimiinsa. Troian edustalla taistelevat kuolemattomat\njumalat, kuni kuolon-alaiset ihmiset, ja Diomedes haavoittaa itse\nAreenkin; Athene seuraa Odysseytä huolellisna suojelijana ja\nkeskustelee hänen kanssaan ystävän tavoin; halpain matkustajain\nmuodossa Zeys ja Hermes koettelevat ihmisten vieraanvaraisuutta. Näin\nKreikan jumalat siis ovat irtaantuneet luonnosta ja muodostuneet\npersonallisiksi olennoiksi, mutta eivät kuitenkaan ole ulkopuolella\nmaailmaa, vaan välittömässä yhteydessä sen kanssa. -- Kauniit ovat\nHelleenien jumalat, sitä tämän taiteilija-kansan luontoperäinen tunne\nvaati; he antoivat jumalillensa ylevimmän muodon, minkä näkyväinen\nmaailma tarjoo, kuvaten heitä ihmisten-kaltaisiksi. Niinkuin indiviidin\nomituisuus Helleenien yhteis-elämässä pääsi vapaasti vaurastumaan,\nsamoin Olympon jumalatkin saivat jokainen erityisen luonteensa, jota\nkuvausvoima yhä runsaammaksi kehitteli. Tarpeeton lienee viitata niihin\nlukemattomiin paikkoihin Kreikan runoudessa, varsinkin Homerossa,\njoissa hienoimmalla psykologisella kuvaustaidolla esitellään eri\njumalien luonteita -- ihan inhimillisiä, vaan kuitenkin mahtavia ja\nperin vapaita matalan maailman kurjuudesta. Mitä vanhimmasta\nluonnon-uskonnosta vielä oli jäljellä epäkaunista, muodotonta, se jäi\nulkopuolelle tätä ihanaa jumalaiskuntaa ja työnnettiin hämärään\nmuinaisuuteen tai kaukaisimpiin maailman äärihin; siitä tuli voitettu\njumalaissuku, alku-aikojen haltiat tai satumaailman hirviöt; Titanit,\nGigantit, Kronos, Kyklopit j.n.e. Jumalistoon liittyvät puolijumalat\nsekä muinaistarinain sankarit, ja koko tämä monimuotoinen tarujen\nmaailma on oivallinen pohja kertomarunouden kuvauksille, joka runouden\nlaji Muinais-Kreikkalaisilla ehti verrattomaan täydellisyyteen.\n\nTämän ajatustavan nojalla selvisi sitten, filosofian vaikutuksesta,\nkäsitys maailman järjestetystä kokonaisuudesta (\"kosmos\"), joka\nkreikkalaisen sivistyksen loppupäiviin asti oli ajattelun ja runoilun\nelähyttäväinen keskus. Syvästi juurtuneena Helleenien pääasiallisesti\nesteetilliseen katsantotapaan, se luo kirkastavan valonsa sekä Platonin\nmonoteismiin että Stoalaisten panteismiin. Mutta Kreikkalaisissa\nvallitseva järjestyksen ja tasasuhtaisuuden tunne vaatii vahvaa\nsidettä, joka sopusoinnuksi yhdistää eri jumalais-olentojen halut ja\npyrinnöt. Tämä yhdistäväinen, maailmanjärjestystä kannattava voima on\nMoira, tuo hämärä sallimus, jonka määräyksiä eivät jumalat eivätkä\nihmiset voi välttää. Se on ikäänkuin poljento, -- sanoo eräs\nmuinaiskreikkalaisen uskonnon tarkka tuntija,[19] -- joka, soittimien\neri tavalla kaikuessa, on rauhoittavana vakuutena, että yhteys säilyy\ntässä äärettömässä moninaisuudessa. Moira on yht'aikaa luonnonpakko ja\nsiveellinen välttämättömyys, siis maailman sekä luonnollinen että\nsiveellinen järjestys, jonka auttajaksi ajatellaan Zeytä, ylijumalaa.\nToisinaan puhutaan useammista Moirista, joiden äiti silloin on Themis,\nikuisen oikeuden jumalatar. Aikojen kuluessa Moiran käsite yhä\nsyventyi; ylevimmän ja syvimmän merkityksensä se sai Aischylon\nrunoudessa. Tunnettu on, miten ihmisen voimattomuus autuasten jumalain\nja rautaisen sallimuksen suhteen etupäässä on traagillisuuden lähteenä\nKreikan murhenäytelmissä. Sillä tuo sama hengen vapaus, joka Kreikassa\ntuottaa tieteen ja kansalaisvapauden, ei anna ihmisen tahdottomana\ntaipua sallimuksen alle: hän nousee rohkeana taistelemaan sen kovaa\nlakia vastaan, loukkaa siten siveellistä järjestystä ja syöksyy\nperikatoon. Näin syntyy kreikkalainen tragedia. Traagillinen\nsankari koettaa turhaan kohtaloansa välttää, niinkuin Oidipus,\n-- tosin syyllisenä, mutta sallimuksen kautta syyn-alaiseksi\njoutuneena, -- taikka hänen rikoksensa ja perikatonsa ovat seurauksena\npitkästä hairausten jaksosta, niinkuin Pelopidien kova-onnisessa\nkuningassuvussa. Mutta molemmissa tapauksissa käy traagillisuus kovin\nkarkeaksi sen kautta, ett'ei sankarin oma luonne ja vapaa tahto ole\nhänen tekonsa ja siitä johtuvan kohtalon yksinomainen perustus, vaan\nettä hänen perikatonsa on jo edeltäpäin tietty. Eipä kaikki-hallitseva\nMoira kuitenkaan ole umpisilmäinen onnetar, vaan iankaikkisen oikeuden\nja siveellisen järjestyksen oma voima, Themiin tytär, ja hänen\nkäskyläisensä on rankaiseva Nemesis, joka entiselleen asettaa sen\nsopusoinnun, minkä ihmisen ylpeys on häirinnyt. Kreikan tragedia tahtoi\nniinmuodoin \"pelon ja säälin\" avulla herättää kunnioitusta tuota\nsalaperäistä voimaa kohtaan, joka johdattaa maailman juoksua, ja\nteroittaa ihmisen mieleen, että tulee tyytyä kohtaloonsa ja karttaa\nsallimuksen vihaa, sen ikuiseen järjestykseen mukaantumalla.\n\nTätä järjestystä sopii ajatella siksi määrän ja tasasuhtaisuuden\nvoimaksi, joka hallitsee kreikkalaista elämää. Oikea suhta kaikissa! --\nse on helleeniläisen siveyden pohja ja perustus. Maltti ja\nkohtuus inhimillisissä asioissa -- mitä Kreikkalainen nimittää\n_sofrosyné'ksi_ --, kunnioittavainen häveliäisyys jumalia kohtaan\n-- kreikkalainen _aidas_ -- ovat ne hyvät avut, jotka ennen\nkaikkia ihmistä kaunistavat ja kohottavat hänen siveellistä arvoansa.\nNiiden vastakohta on \"hybris\", uhkamielinen röyhkeys, joka näytäikse\nkohtuuden ja järjestyksen halveksimisessa ja joka on kaiken\nonnettomuuden alku. Tämä \"hybris\" voi ilmaantua monella monituisella\ntavalla: sopimattomassa kerskauksessa, jolla viritetään jumalain\nkateutta tai oikeutettua vihaa, tyhmässä ylpeydessä onnea päivinä tai\nsokeassa luottamuksessa onnen kukistumattomuuteen, röyhkeässä\nkäytöksessä kanssa-ihmisiä, yksin orjiakin kohtaan, kiihkojen ja\nhimojen ylenmääräisessä vallassa ja muussa suhdattomuudessa.\n\n    Laps' epähurskauden röyhkeys on tosiaan:\n    Vaan iki-onnen\n    Tuo hengen terveys aina\n    Suotuisan, armahaisen,\n\nlaulaa Aischylon khoori Eumenideissä,[20] ja tällaisia lauselmia\ntapaamme yltäkyllin Helleenien runoudessa.\n\nOikea suhta siveellisenä ohjeena on tietysti mitä likeisimmässä\nyhteydessä kosmos-käsitteen kanssa. Mutta itse siveys nojautuu enemmin\nvaistomaiselle luonnon-tunteelle kuin uskon tai ajattelun laskemille\nperustuksille; sen lähteenä on pikemmin luonnon-omainen mieltymys\njaloon ihmisyyteen kuin siveysla'in pakko tai jyrkkä velvollisuuden\ntunto. Kreikkalaiset pysyivät tässä, niinkuin muissakin kohdin,\nratkeamattomassa yhteydessä luonnon kanssa, joka tietysti on suuri etu\nesteetisessä suhteessa; sentähden kaikki antiikkisen maailman olot\ntuntuvatkin luonnollisemmilta, eheämmiltä, kuin uudempien aikojen, ja\nalkuperäinen tuoreus antaa heidän henkensä tuotteille tuon\nlumousvoiman, joka ei milloinkaan niiltä katoa. Kreikkalainen sivistys\non ihmiskunnan nuoruuden ikä, jonka muisto ainiaan sitä virkistää.\n\nTaide ja runous olivat Helleenien henkisen elämän keskuksena.\nUskontokin sai oikeastaan runoilijain kautta vakinaisen muotonsa; ei\nainoastaan kansanrunous, vaan myöhemmänkin ajan runoniekat yhä\nkartuttivat ja täydentelivät jumalaistarustoa. Ja mitä sen\nuskonnolliseen ja siveelliseen merkitykseen tulee, niin Kreikan\nparhaalla ajalla nuo samat runoilijat etupäässä olivat tarujen\ntulkitsijoina. Vihdoin kuvanveistäjät loivat jumalais-ihanteet silmin\nihailtaviksi, runoilijain kuvausten mukaan ulkomuodonkin puolesta\nvakauttaen niiden eri luonteet. Itämaan kansoilla taide vielä oli\nuskonnon palveluksessa; Kreikassa taide ja uskonto olivat toisistaan\nvapaat, vaan eivät vielä niin tykkänään erillänsä kuin nykyisempinä\naikoina. Olihan vanha sankarirunous myytillistä alkuperää, ja\nAttikan draama, kreikkalaisen taiderunouden kukka, iti ja kasvoi\nuskonnollisista juhlamenoista ja pysyi vast'edeskin uskonnollisena\ntoimituksena, -- muita esimerkkejä mainitsematta. Tieteellinen tutkimus\nsitä vastoin, -- vaikka muutamat vanhemmat filosofit kyllä esiintyvät\nprofeetantapaisen pyhyyden loistossa, -- asettui yleensä alusta alkain\nrunoilijain muodostamaa uskonnollista käsitystapaa vastaan. Sen sijaan\ntieteen toveruus itse runouden kanssa kauan aikaa pysyi rikkomatonna.\nNiin vanhimmat filosofit, esim. Empedokles ja Parmenides, pukivat\nmietteitänsä runomittaiseen muotoon; mutta Kreikan ajattelijat\nmuutoinkin mielellään antoivat teoksillensa sellaisen muodostuksen,\njoka sopii kuvausvoiman tuotteille, niinpä itse Platonkin, vaikk'ei\ntahtonut suvaita runoilijoita ideaali-valtiossaan. Mitä mainiota\ndraamallista kuvailua tavataan esim. Symposiossa ja monessa\nmuussa dialogissa! Mutta useissa paikoin, missä ei ole puhetta\nspekulatiivisesta tietämyksestä, vaan tekoasioista, saa tosiasiallinen\ntarkkuus jäädä syrjälle kuvausvoiman vaatimusten tähden; sillä\nrunollinen todellisuus pidetään tärkeämpänä kuin tosiasiallinen. Platon\nja Xenofon, kuvaillessaan Sokratesta -- kumpikin omalla tavallaan --,\nyksin Thukydideskin, ensimäinen kriitillinen historiantutkija,\nkertoillessaan noita oivallisia puheita, jotka täsmälleen osoittavat\neri henkilöin luonnetta, menettelevät aivan kuin eepillinen tai\ndraamallinen runoilija ja suorittavat tehtävänsä mestarin lailla, mutta\neivät suinkaan noudata nykyajan \"kriitillisen\" ja \"eksaktisen\" tieteen\nsääntöjä. Mitä tiede sen kautta lieneekään menettänyt, sen yleinen\nkirjallisuus varmaankin on runsain määrin voittanut. Oli, miten oli,\nsiitä kumminkin näkyy, mikä valtava sija on kuvausvoimalla Kreikan\nhenkisessä elämässä, ja sopisipa sanoa, että, kun uskonto, taide ja\ntiede toisistaan erkanivat, pysyi runous vielä jonkun aikaa niiden\nyhdistäjänä. Ihmekkö siis, että sellaisessa kansassa taiteet ehtivät\nihanimpaan kukoistukseen?\n\nKansalaisvapaudessa, omavaraisessa tutkimuksessa ja kuvausvoiman\nitsenäisessä toiminnassa pääsi ihminen niinmuodoin omaa itseänsä täysin\ntajuamaan; niissä kaikissa personallisuus tunnustettiin oikeutetuksi.\nVaan tätä erikoisuuden oikeutusta ei saa kuitenkaan ajatella aivan\nsamanlaiseksi, kuin uudemmalla ajalla syntynyttä subjektiivisuuden\nkäsitystä. Subjektiivisuus voittaa aikojen vieriessä yhä enemmän alaa:\nihminen, niin sanoakseni, tunkeutuu yhä syvemmälle omaan itseensä,\noppii yhä tyystemmin omaa henkeänsä tuntemaan ja tuopi siitä uuden\nmittakaavan ulkomaailman arvostelemiseksi; indiviidin sisällinen elämä\nsaapi runsaamman sisällyksen ja yhä moninaisemmaksi karttuu hänen\nomituisuutensa; yksityishenkilö semmoisenaan, pelkkänä ihmisenä, kohoaa\nyhä arvollisemmaksi; hänen erityiset tunteensa ja mielipiteensä sekä\nvaativat että saavuttavat yhä suurempaa huomiota. Mutta indiviidisyyden\nvoitolle pyrkiessä vaara pyörii, että katoo tunne ja tieto eri\nhenkilöin yhteenkuuluvaisuudesta -- tunne ja tieto siitä, että\nindiviidit ainoastaan osana jostakin kokonaisesta voivat tarkoituksensa\ntäyttää, ja asiain objektiivinen käsitys helposti hukkuu itsekohtaisten\nmielipiteiden sekavaan pyörteesen. Tämä pakoittaa ihmiskuntaa jälleen\nvahvistamaan niitä siteitä, jotka yhdistävät erityishenkilöt\nkokonaisuudeksi: yhteiskuntaa, kansallisuutta, objektiivisten olojen\nvaltaa, ja sen pyrkimysten ihanteellinen tarkoitusperä näkyy olevan\nsellainen tila, jossa kokonaisuus eheänä säilyy, samalla kuin\nyksityishenkilön itsenäisyys ja omituisuus pääsee täyteen voimaansa.\n\nKreikkalaiset ovat tämän kehitysjakson alkupäässä. Se tarkkamääräinen\njärjestys, joka maailmaa hallitsee, supistaa sekä jumaluuden että\nihmisen vapautta ahtaampaan piiriin, kuin uudemman-aikuinen\nkatsantotapa. Raja indiviidin oman tahdon ja Moiran määräysten välillä\ntosin ei ole oikein selvä, se antaa sijaa sekä sallimuksen hämärälle\nherruudelle että omantakeiselle toiminnalle ja vastuun-alaisuudelle;\nmutta tällä alkuperäisen luonnollisuuden kannalla ovat henkiset ilmiöt\nkuitenkin enemmän luonnonlain tuotteita kuin ihmisen itsemääräyksestä\nlähteneitä. Sentähden ihmisen sisällisen elämän rikkaudella ei voi olla\naivan suurta merkitystä. Indiviidinen omituisuus on oikeutettu siinä\nmäärässä, kuin se on sopusoinnussa yleisten sääntöjen, yleisten\naatteiden kanssa, ja nämä aatteet käsitetään olletikkin semmoisina,\nkuin ne ilmaantuvat aistinalaisessa maailmassa, s.o. hyvää katsotaan\netupäässä kauneuden muodossa. Helleeniläisen sivistyksen ihanne on\n_kalós kagathós_, kaunis ja kunnollinen, s.o. henkilö, jonka\nhengen ja ruumiin voimat ovat mitä täydellisimmässä tasasuhdassa. Tämä\ntarkoittaa paraasta päästä intoa ja kykyä jaloon isänmaalliseen\ntoimintaan, järjen ja kaunoaistin kehittymistä sekä ruumiinharjoitusten\nmuodostamaa ryhtiä ja miellyttävää käytöstä, vaan ei vielä sitä\nääretöntä, syvän syvää yksityishenkilön omituisuutta, jota\nuuden-aikuinen katsantotapa suosii, saatikka tuota rajatonta\nsubjektiivista vapautta, jota nykyajan individualismi tavoittelee.\nYksityishenkilön oikea arvo ei ole siinä, että hän on ihminen, vaan\nsiinä, että hän on vapaa kansalainen, itsenäisen valtion jäsen, taikka\netevä soturi, taideniekka, filosofi j.n.e., sanalla sanoen, hänen\njulkisessa toimessaan ja asemassansa. Sentähden orjuus vielä on\nvapaan valtiolaitoksen alustana; koska julkinen elämä on kaiken\ntoiminnan keskus, jääpi perhe-elämä syrjään. Mutta toiselta puolen\nerityishenkilön sopusointu yleisten aatteiden kanssa antaa indiviidille\nvahvan ja vakavan täydellisyyden, ja yksityis-ihminenkin on tavallansa\ntaideteos. Se piiri, jossa ihmisen tulee kehittyä, on verrattain ahdas;\nmutta sitä helpompi on täydellisyyden saavuttaminen määrättyjen rajojen\nsisällä. Sentähden nuo muinais-ajan suuret miehet nytkin vielä aimo\nesikuvina seisovat silmiemme edessä; uroot semmoiset kuin Perikles ja\nEpameinondas ovat Feidiaan veistoteosten kaltaiset. Yleisissä\nolomuodoissa pysyminen vapauttaa vanhan ajan tuosta luonnon ja hengen,\nyleisen ja yksityisen ristiriitaisuudesta, jonka alaiseksi nykyisempi\naika on joutunut subjektiivisuuden enentyneen vallan takia. Aate\npukeutuu kaikilla aloilla aistin tajuttavaan, kauniisen muotoon; niin\nhäviää tuo jyrkkä eroitus henkisen ja aistillisen välillä, johon me\nolemme tottuneet, ja elämän aineellistakin puolta kirkastaa jalo\nhenkisyys.\n\nKaunis ihmisyys, ilmaantuen objektiivisesti täydellisessä henkilössä,\non siis kreikkalaisen maailmankatsomuksen keskus, ja sen aatteellisina\nedustajina ovat nuo jumalais- ja sankari-ihanteet, jotka kansan\nkuvausvoima on luonut. Niihin koskevat tarut ja tarinat olivat runouden\nja kuvaustaiteen tärkeimmät ja ensi-aikoina myös ainoat aiheet. Se\nantoi kreikkalaiselle kuvausvoimalle jo alusta pitäin ideaalisen\nsuunnan. Kreikkalainen taide vaatii ennen kaikkea, että jokainen\nerityiskuvaama on kaunis; kuvaryhmässä tai runoelmassa eivät ainoastaan\nkaikki yhteensä muodosta kaunista kokonaisuutta, vaan myös jokaisen\nhenkilön tai esineen pitää mahdollisuuden mukaan olla kaunis. Tuo\nkauneus on siinä, että sisällys ja ulkomuoto mitä täydellisimmin\nvastaavat toisiansa; se on siis etupäässä suoraa kauneutta, tuota\ntyyntä, puhdasta kauneuden lajia, jossa aatteen ja muodon sopusointu\npysyy häiritsemättömänä. Tämä laji on lähinnä kauniin alkukäsitettä;\nsentähden kreikkalaisen taiteen tuotteet kelpaavat malleiksi kaikkina\naikoina, ovat mallikkaita, _klassillisia_, ja siitä syystä\nmuinais-ajan taidetapaa ja koko tätä taiteellista edistyskantaa\nnimitetään _klassilliseksi_, vastakohtana itämaiden \"symboliselle\"\nja nykyisempien aikojen \"romantiselle\" suunnalle. Arvokas sisällys ei\npiile vähäpätöisen verhon alla eikä sisällinen kauneus ole haettava\nesiin sydämmen syvyydestä; vaan kaikki ihanuus tulee ensi silmäykseltä\nmeitä vastaan raittiina, välittömänä. Runoudessakin on esitystapa siis\nperäti objektiivinen; sentähden kreikkalainen ihanne on omansa\ntuottamaan kertomarunoutta. Tämä objektiivisuus antaa kaikille\nkuvausvoiman tuotteille selvät, tarkkarajaiset piirteet. Olot ja\ntapaukset kuvataan enimmiten ulkokohtaisesti, niinkuin ne ilmaantuvat\nkatsojan silmissä, eikä runoilijan oman mielialan valaisemina;\nhenkilöin luonteet esitetään heidän teoissaan ja puheissansa, harvemmin\nnäytetään heidän mielentilansa. Niin tapahtuu kuitenkin draamassa,\njolla on subjektiivisempi luonne kuin nykyajan näytelmällä, koska se on\nsaanut alkunsa lyyrillisestä runoudesta; mutta sallimuksen käsite, joka\nrajoittaa ihmisen vapaata päätösvaltaa, antaa sillenkin vahvan\nobjektiivisuuden. Vaan sen sijaan lyyrillinen runous -- ajateltakoon\nesim. Pindaron oodeja -- kuvailee paljoa enemmin yleisiä ajatuksia ja\nsilmin tajuttavia kohtia, kuin yksityisen runoilijan satunnaisia,\nhetkellisiä tunteita. Kreikkalaisen runouden periluonne vastaa\nniinmuodoin kaikin puolin ylempänä esitettyä maailmankatsomusta.\n\nTämä sen luonne on ylimalkain sama kuin kuvanveiston; sillä veistotaide\nasettaa sekin katseltavaksi kauniita yksityiskuvia, joissa aate\nilmaikse muotojen ja ulkopiirteiden täydellisyydessä ja\nsopusuhtaisuudessa. Kreikkalainen ihanne on siis etupäässä\n_plastillinen_ ja kuvanveisto se taide, joka sitä paraiten\nedustaa. Sentähden ei ole vaikea ymmärtää, miksi kuvanveisto vielä\ntänäkin päivänä melkein yksin-omaisesti on Kreikan veistoteosten\nmukailemista, vaikka runous, joka sekin oli siellä niin mainioksi\nvarttunut, sittemmin on kehittynyt yhä uusiin muotoihin ja maalaustaide\nsekä musiikki vasta nykyajan kansoissa ovat kohonneet suurimpaan\nloistoonsa.\n\nNiinkuin yksityiskuvat veistoteoksessa yhdistyvät kauniisti\njärjestetyksi ryhmäksi, niin runoudessa plastillisuus ilmaantuu vielä\nsiinäkin, että jokainen erityiskohta tai yksityinen kuva on välttämätön\nosa kokonaisuudesta. Ei mikään yksityisseikka pääse yhteiskuvaa\nhämmentämään; jokaisella erityiskohdalla on tärkeä virkansa: se\nkuvastelee kokonaisuutta, niinkuin kastepisara aurinkoa. Kaikki\nrunouslajit saavat tarkkamääräisen muodon, jota eri runoilijat kyllä\nparantelevat ja toisinaan väljentävät, vaan eivät koskaan\nmielivaltaisesti riko. Nämä muodot eivät käy hengettömiksi kaavoiksi;\nsillä ne ovat kansanhengen luonnon-omaisia tuotteita: niissä elää\nkansanhengen ikuinen tuoreus.\n\nKreikkalainen sivistys, näet, ei ollut ulkoapäin lainattu, vaan\nalkuperäinen, omantakeinen; se muodostui ja varttui kokonaan omalla\nkansallisella pohjalla. Siitä syystä runouden, niinkuin koko\nsivistyksenkin kasvanto oli aivan luonnonmukainen, organillinen, ja eri\nrunouden lajit sukeutuivat toisistaan luonnollisessa järjestyksessä.\nMuinais-epiikan runsaat muistovarat ovat ikäänkuin se vahvistavainen\nmaa-emä, josta runous tuopi yhä uutta voimaa, niinkuin Antaios\njättiläinen koskiessaan synnyttäjäänsä, maaperustaan. Kun Hellaan\n\"sankarikausi\" on hävinnyt Doorilaisten vaellukseen ja uusi järjestys\nvähittäin on vakaantunut, silloin taidelyriikka ylenee uuden\nkatsantotavan ilmoittajaksi. Tulipa sitten Persialais-sota.\nHarvalukuisten Helleenien mainehikas voitto idän mahtavasta\nvaltakunnasta virkisti ennen arvaamattomalla tavalla heidän\nkansallistuntoansa, ja nyt seurasi ihana runouden ja kuvaustaiteen\nkukoistus-aika, jonka vertaista maailma ei ole toistamiseen nähnyt.\nPindaros ja Aischylos seisovat tämän aikakauden kynnyksellä; ajan\nvaltavat tapaukset täyttävät heidät molemmat hurskaalla innolla:\nPindaros ylistää Athenaa, Hellaan turvaa ja pelastajaa, ja\nAischylos, itse miehuullisesti taisteltuaan Salamiin luona, julistaa\nprofeetan-tapaisella ylevyydellä suurkuninkaan vaurion jumalain\nrankaisevaksi kostoksi Persialaisten röyhkeästä vallanhimosta;\npohjasävelenä useissa hänen tragedioissaan soi kaiku tästä Euroopan ja\nAasian suuresta ottelusta. Vaan Sofokleen runous on täydellisin ilmaus\nPerikleen iki-mainiosta aikakaudesta, jolloin kreikkalainen henki\nosoittihe puhtaimmassa, vielä raukeamattomassa kauneudessaan. Se\nsopusointu, joka vallitsee hänen näytelmissään, ilmaisee tämän ajan\ntarkkaa taideaistia ja maailmankatsomuksen eheyttä; syvä ihmisluonnon\ntunteminen sekä ajatusten ja dialogin terävyys todistavat ajan korkeata\nfilosofillista sivistystä; puhetavan sievyys on osoitteena hienontuneen\nseurakielen suloudesta.\n\nVaikka Athenan hegemonia ja se loisto ja mahtavuus, johon Perikles\nkohotti syntymäkaupunkinsa, ei voinut pysyväisesti yhdistää Kreikan\nkansan hajanaisia voimia, niin tuo suuri valtiomies ainiaan ansaitsee\nkiitosta siitä, että Hellas hänen kauttansa on täyttänyt tehtävänsä\nmaailman sivistyksen historiassa; sillä ainoastaan Perikleen-aikuisessa\nAthenassa oli se henkinen vaurastus mahdollinen, joka ihmiskunnalle toi\nsen iki-muistettavan nuoruuden-iän. Sen lyhyt-aikaista loistoa on\nosaavasti kyllä verrattu Kreikkalaisten mielisankarin väleen\nlakastuvaan, vaan kunniarikkaasen nuoruuteen, ja jos se, niinkuin\nAchilleyn maine, oli ainoastaan katoovaisuudella lunastettava, ei sitä\nsuinkaan ole liian kalliisti ostettu; sillä Hellaasen viittaa runouden\nja muiden taiteiden kehitys kaikkina aikoina takaisin, kuni kaivattuun\nkotihinsa.\n\nSe seikka tuon ajan niin loistavaksi saatti, että kreikkalaisen\nsivistyksen molemmat puolet, sen luontainen objektiivisuus ja tuo\nhenkinen vapaus, joka oli seurauksena indiviidin itsenäisyydestä,\nsilloin olivat tasapainossa, sulautuen yhteen ihmeelliseksi\nkokonaisuudeksi. Ainoastaan niiden yhtymisen kautta voi kauniin\nihmisyyden ideaali toteutua. Mutta itsessään ne sisälsivät vastakohdan,\njoka oli syynä tämän loisto-ajan lyhyyteen. Henkinen vapaus tuotti\nlakkaamattoman edistyksen ja herätti subjektiivisuuden, joka voitti yhä\nenemmän alaa; viimein, ylivallan saatuansa, se hajotti kreikkalaisen\nihanteen, joka oli rakennettu yksityishenkilön objektiiviselle\ntäydellisyydelle. Kreikkalaisissa, kuten jo on nähty, personallisuus\nensin saavutti jotain arvoa; sentähden subjektiivisuus jo alusta alkain\nheikompana sivuvirtana kulkee objektiivisuuden rinnalla ja on\nrunoudessakin selvästi huomattava: Odysseia kajoo jo enemmin sisäisiin\nkohtiin, sielu-elämään, kuin Ilias; lyriikassa on subjektiivisuus\nanastanut oman alueensa; draaman sisäkohtaisuudesta on jo puhuttu. Vaan\ntähän aikaan on alkuperäinen objektiivisuus kuitenkin vielä monta\nvertaa valtavampi. Mutta ilmestyvätpä jo uuden katsantotavan enteinä\nsofistien opit, jotka eivät myönnä mitään yleistä totuutta löytyvän,\nvaan heittävät sen tykkänään indiviidin satunnaisten mielipiteiden\nnojalle. Nyt julistaa Sokrates, sofisteja vastustaen, että totuus on\nhaettava ihmisen omasta hengestä; ihmisen tulee oppia itsensä\ntuntemaan, omalla järjellänsä asioita arvostella ja omantuntonsa\njohdolla päättää, mikä on oikein ja väärin. Tämä oli arvaamattoman\ntärkeä askel ihmiskunnan edistyksen tiellä ja koko seuraavan\nkehitysjakson alku. Itsekohtainen henki oli koroitettu tuomariksi\nkaikissa asioissa; siveys ei ollut enää perustettava ainoastaan\nkansallisen tavan ja tottumuksen pohjalle, vaan oli muuttunut ihmisen\noman sielu-elämän tuotteeksi. Tämä uusi peruste, joka samalla oli\nhenkisen vapauden korkein edistysmuoto, antoi Helleenien\nkatsantotavalle suuremman syvyyden ja runsaamman sisällyksen. Siihen\naikaan pääsi täyteen voimaan se sääntöisyyden ja henkisen vapauden\ntasapaino, joka kirkkaudellansa valaisee Sofokleen runoutta. Vaan jo\nEuripideessä näkyy, miten seuraava aika on ristiriidassa vanhojen\nihanteiden kanssa. Hän esittelee vielä noita muinais-ajan\nsankaritaruja, vaan ei usko enää omia ihanteitansa; hänen mielensä on\nkokonaan kääntynyt tarkkaamaan tavallisia ihmisiä puutteineen,\nvirheineen, semmoisina kuin he ovat yksityis-oloissansa, ja näiden\ntunteet ja intohimot hän kyllä taitavasti tuopi ilmi; mutta\nsamanlaisiksi hän myös kuvailee tarumaailman sankareita, noita suuria\naatteiden edustajia, joita hän ei enää ymmärrä. Siitä syntyy\nristiriitaisuus aineen ja esitystavan välillä, jota runoilija olisi\nvoinut välttää ainoastaan siten, että kerrassaan olisi asettunut\nnykyajan luonteen-omaisen näytelmän kannalle, etsien aineitansa\nyksin-omaisesti tosiolojen piiristä. Vaan se olisi tietysti ollut liian\njyrkkä, siihen aikaan mahdoton poikkeus kreikkalaisesta taidetavasta.\nAjan henkeä osoittaa sekin, että erityisseikat, yksityisten mietteet ja\nlaulelmat, kaikenlaiset mahtivaikutukset ja jännittävät kohtaukset\nsaavat suuren tärkeyden Euripideen runoudessa, mutta teoksen aate ja\nkokonaisuus niiden rinnalla usein jää varjopuoleen. -- Koko sitä\nsuuntaa vastaan, jota Euripides edustaa, nousi Aristofanes, puolustaen\nentistä yksinkertaista vakavuutta ja ampuen ivansa teräviä nuolia\nmuuttuneen aikakauden löyhyyttä ja pintapuolisuutta vastaan. Itse hän\nkuitenkin on uusien olojen kasvattama: sillä tuollaiset muutosten ajat\novat omiansa tuottamaan koomillista ja satiirillista runoutta. Vanhan\nja uuden ajan vastakohta synnytti Aristofaneen.\n\nSuuri olikin se muutos, joka nyt oli tapahtunut. Sen sijaan, että\nvaltio oli ollut se ylin tarkoitusperä, jota kaikkein kansalaisten\npyrinnöt tähtäsivät ja jonka hyväksi jokaisen tuli uhrata varansa ja\nvoimansa, pääsi penseys isänmaan yhteisten asiain suhteen yhä enemmin\nvallalle, kansalaiset vetäytyivät pois valtio-elämästä ja hyörivät vaan\nomain etujensa tähden. Vanha peritty tapa menetti voimansa; kunnioitus\njumalia kohtaan lannistui ja siveyden siteet höltyivät, sillä sekä\nuskonto että siveys olivat likeisimmässä yhteydessä valtio-elämän\nkanssa. Tuo jalo \"kauneuden ja kunnollisuuden\" ihanne poistui yhä\nkauemmaksi tosi-elämän piiristä, ja Aristoteles valittaa haikeasti\n\"banausian\", kehnon ja ahdasjärkisen itsekkäisyyden, voitolle-pääsöä.\nKun eivät vanhat kansalliset ihanteet enää hallinneet helleeniläistä\nyhteis-elämää, ei runouskaan voinut lykätä uusia vesoja; niitä runouden\nlajeja, jotka tähän asti olivat kehittyneet, viljeltiin yhä edespäin,\nvieläpä menestykselläkin; mutta se oli vaan himmeä kajastus edellisen\naikakauden loistosta. Ainoat uudet muodostukset, n.s. keskimäinen ja\nuusi komedia, eivät voineet palkita noita vanhoja mestariteoksia.\nTaiteista kuvanveisto yksinään jaksoi virota entiselleen ja\ntuotteihinsa luoda tämän toisen, subjektiivisen aikakauden henkeä, joka\nasianlaita sekin puolestansa osoittaa, kuinka juuri tässä taiteessa oli\nkreikkalaisen fantasian päävoima, Ett'ei helleeniläinen henki vielä\nollut peräti haihtunut, siitä ovat todistuksena useat ilmiöt Kreikan\nsuorasanaisessa kirjallisuudessa, niinkuin sen valtiollisessakin\nhistoriassa moni mainio mies, helleeniläisyyden viimeisiin aikoihin\nasti. Kreikkalaisen neron voima, jonka luomiskyky oli laimistunut\nyhteis-olojen ja runouden alalla, vetäytyi sielun syvyyteen\nperustaaksensa uutta valtakuntaa mietteiden avaraan maailmaan; kun\nhenki oli vapautunut tottumuksen vallasta, pyrki filosofia elämän\nohjaajaksi. Platon on oikea helleeniläisen ajatustavan edustaja; perin\nkreikkalaisia ovat hänen maailmankatsomuksensa pääpiirteet ja se tapa,\njolla hän niitä esittelee: hän peittää aatoksensa runollisella,\naistin-omaisella verholla ja hänen ideansa eivät ole himmeitä,\nelottomia miettimisen tuotteita, vaan maallisten olojen jaloja\nperikuvia; vasta valtiossa ihminen oikean tarkoituksensa täyttää;\nsuuri, ainainen arvo annetaan kauneudelle ja tasasuhtaisuudelle, ja\nmaailma käsitetään järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikkialla on\nitsetyinen elämän henki; taivaankappaleetkin ovat yleviä, jumalallisia\nolentoja. Monessa kohden Platon korkeammalle edisti kansansa\nkatsantotapaa, poiketen sen alkuperäisistä mietteistä. Hän selvitti ja\njalostutti jumaluuden käsitteen ja teki tarkemman eroituksen henkisten\nja aistillisten välillä. Mutta Platon on myöskin ensimmäinen, joka\nvaati aistillisen luonnon kieltämistä ja piti elämää puhdistuksena\nkorkeampaa oloa varten; sillä muutoin tämä ajatustapa oli\nKreikkalaisille peräti outo. -- Mitä helleeniläinen henki tähän asti\noli tuottanut, sen otti Aristoteles tieteellisesti tarkastaaksensa,\njärjestääksensä. Aristoteles on siinä kohden kenties enemmän vanhan\nkreikkalaisuuden kannalla, kuin Platon, että hän tarkemmin pitää\nsilmällä olevaisuutta kuin yliluonnollista maailmaa; mutta hänen\nhuomionsa ulottuu kauas ulkopuolelle kreikkalaisuuden rajoja ja hän\ntahtoo piiriinsä sulkea maailman kokonaisuuden. Tieteen ja runouden\nkeskinäinen liitto on täydellisesti ratkennut; kumpikin käy tästälähin\nomaa erinäistä tolaansa; Aristoteleen kautta ovat varsinaiset\ntieteet saaneet alkunsa. Niin tämä ajattelija, seisoen puhtaan\nhelleeniläisyyden viimeisellä kukkulalla, ikäänkuin korjaa edellisen\nkehitysjakson hedelmät ja sulkee sen portit, viitaten sitä tietä, joka\nviepi rinteeltä alas uuteen edistysjaksoon.\n\nSillä kreikkalaisuus joutuu uudelle uralle, saapi toisen tehtävän. Sen\nkansallinen aikakausi on päättynyt; se joutuu yleismaailmallisen\nsivistyksen välittäjäksi. Kreikan valtiollinen elämä on hajonnut; mutta\neräs siihen asti puoli-barbarinen sukukansa, Makedonialaiset, ryhtyy\nasiain johtoon; Aleksanteri Suuren valloitukset levittävät\nhelleeniläisen sivistyksen Indian rajoille asti ja kreikkalainen\ntieteellisyys ottaa asuntonsa Egyptin pääkaupunkiin. Alexandriassa ja\nAasiassa sulautuu kreikkalaisuuteen egyptiläisiä, juutalaisia,\nsyyrialaisia y.m. aineita. Luulisipa, että näistä olisi syntynyt joku\nomituinen runouden muoto, joka olisi yhdistänyt paraat niistä\naatteista, joilla kreikkalainen sivistys nyt oli lisääntynyt, -- jotain\nsamankaltaista kuin sittemmin uusi-platonisuus viisaustieteen alalla.\nMutta niin ei tapahtunut; sillä kaikki nämä kirjavat aineet ja\nsivistyksen yleismaailmallinen luonne eivät voineet runoudelle\nvalmistaa mitään kansallista pohjaa. Ihmeteltävä on kuitenkin\nkreikkalaisen ihanteen virkeä elinvoima; myöhempiinkin runoteoksiin se\nloi tuota viehättävää suloa, joka on omituinen kreikkalaisen hengen\ntuotteille. Mutta vaikka runouden kenttä kyllä antoi monta kaunista\njälkiniitosta, ei se enää tuottanut mitään menneen ajan mestariteoksiin\nverrattavaa. Siellä, täällä syntyi joku uusi muodostus, niinkuin\nsikelialainen idylli; mutta ne ovat verrattain vähäpätöisiä.\nRoomalais-vallan ensi aikoina kreikkalainen kirjallisuus nähtävästi\nriutuu; mutta toisesta vuosisadasta alkaen se tointumistansa tointuu ja\nrunoudenkin alalle ylenee uusi vesa, romaani, vaikka se aika vielä on\nkaukana, jolloin se vakaantuu ominaiseen muotoonsa. Kuitenkin se nyt jo\ntuottaa niin merkillisiä teoksia, kuin Heliodoron \"Aithiopika\" ja\nLongon paimenromaani \"Dafnis ja Chloe\". Syy tuohon virkeyteen on\nkenties siinä, että kreikkalaisuus nyt on ehtinyt itseensä sulattaa nuo\nmoninaiset vieraat aineet, joita se on hallinnut, ja siten tavallansa\non syntynyt uusi helleeniläinen kansallisuus.\n\nToisin kuin runouden oli tieteen laita. Kun Kreikan kansallinen\naikakausi oli mennyt eikä valtiollinen elämä enää herättänyt mitään\ntoimintohalua, kääntyi mieli sitä suuremmalla hartaudella tieteen\npuoleen. Valtiollisen ja yhteiskunnallisen raukeamisen aikakausi oli\nvarsin merkillinen sivistyshistoriallisessa suhteessa; silloin\nedellisen ajan tuottamat aarteet koottiin ja järjestettiin, tutkimus\nedistyi ja alaa valmistettiin uudelle käsitystavalle. Yksipuolinen\nsubjektiivisuus oli saanut täydellisen voiton; yksityis-ihminen oli\nanastanut sen sijan, joka ennen oli valtiolla. Hän on nyt siveellisen\nmaailmankatsomuksen keskus; että indiviidi saavuttaa \"korkeimman\nhyvän\", on elämän tarkoitus. Epikuros näkee tuon korkeimman hyvän\nonnellisuudessa, Zenon, Stoalais-oppikunnan perustaja, viisaudessa,\nsamalla kuin Skeptikot, edustaen itsekohtaisen katsantotavan\nepävarmuutta, kieltävät kaiken objektiivisen tiedon mahdollisuutta.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nRoomalainen ihanne ja kristin-uskon alku.\n\n\nKreikkalaiset loivat antiikkisen sivistyksen ja laskivat ikuisiksi\najoiksi taiteen ja tieteen perustukset; vaan Roomalaisten välityksellä\nlevisi tämä sivistys koko heidän avaraan valtakuntaansa sekä sieltä\nEuroopan uudempiin kansoihin. Helleenit ja Muinais-Italialaiset olivat\nsamaa laajaa kansaryhmää, jonka tähden jo vanhimmista ajoista heissä\ntavataan paljon yhtäläisyyttä. Mutta toiselta puolen jälkimäisten\nluonne, varsinkin semmoisena kuin se ilmaantuu Roomalaisissa, osoittaa\nihan toisia alkupiirteitä kuin Kreikkalaisten. Jos Helleenit ennen\nkaikkea olivat ajattelija- ja runoilija-kansaa, on Roomalaisten suuruus\netupäässä käytöllisten valtiotoimien alalla. Kuvausvoiman viehättävät\nkangastukset ja tietoviisauden syvämieliset aprikoimiset eivät voineet\nheidän huomiotansa pysyväisesti kiinnittää; Roomalainen ei ollut\nluotu olevaisuutta taiteellisesti kuvailemaan tai sen arvoituksia\nselittelemään, vaan lujalla kädellä hallitsemaan maailmaa ja\nlevittämään aikansa viljelystä maanpiirin viimeisiin ääriin. Koko\nhänen olentonsa oli yksivakaisempi ja kovempi kuin Kreikkalaisen,\nhänen katsantotapansa synkempi ja ankarampi. Olympian hilpeäin\njuhlakilvoitusten sijaan astuivat gladiatorien veriset ottelut ja\nhurjat petojen taistelut; arvelematta Brutus tuomitsee kapinalliset\npoikansa kuolemaan ja nuori Horatius voiton hurmauksessa syöksee\nkalpansa sulhoa murehtivan sisarensa rintaan. Tämmöiset puolettoman\nlujuuden tai säälimättömyyden työt, joista Rooman muistotarinat\nkertoilevat, ovat ihan toista laatua kuin ne jalot uhraukset\ntai kiihkon ja soaistuksen tuottamat rikokset, joita Kreikan\nkertomukset mainitsevat. Roomalaisissa ei tavata Helleenien kauniin\nsopusuhtaisuuden tunnetta eikä siihen perustuvaa luontaista\nsiveellisyyttä; sen sijaan on heissä velvollisuuden tunne vahvempi kuin\nKreikkalaisissa. Molemmat katsoivat valtion ihmis-elämän korkeimmaksi\nolomuodoksi; mutta Kreikkalaisissa oli tämäkin, niinkuin heidän\nsiveytensä ylimalkain, luonnonperäinen, tapain ja tottumusten\nvahvistama tunne, Roomalaisissa jokaisen yksityisen selvästi tajuttu\nvelvollisuus. Paitsi sitä on valtio Helleeneistä pääasiallisesti hyvän,\nkansallisen tavan ylläpitäjä, tosi-inhimillisen sivistyksen edistäjä,\ns.o. etupäässä kultuuri-valtio;[21] Roomalaisilla se on oma\ntarkoituksensa ja ottaa kaikki kansan voimat palvelukseensa,\nkäyttääkseen niitä etujensa saavuttamiseksi, vieläpä siihen määrään,\nettä kansallisuuskin joutuu paljaaksi välikappaleeksi. Mutta vaikka\nvaltiokäsite niinmuodoin on Roomalaisilla paljoa mahtavampi kuin\nKreikkalaisilla, on subjektiivisuus heidän luonteessaan kuitenkin\nsuurempi. Sillä Kreikkalaisilla oli yksityisen siveys ja toimellisuus\nvielä yhteen kasvaneena valtion kanssa; mutta roomalaisessa\nyhteiskunnassa valtion piiri ja yksityishenkilön oikeudet eroitettiin\ntarkasti toisistaan. Indiviidien keskinäiset suhteet määrättiin tyystin\nlainsäädännössä ja perhe-elämäkin sai suuremman merkityksen kuin\nkreikkalaisessa yhteiskunnassa. Mutta samalla yksityishenkilö\nlujemmilla siteillä kiinnitettiin valtioon. Näistä kaikista oli\nseurauksena, että, kun subjektiivisuus katkaisi olevaisten olojen\nsiteet, se Kreikassa hävitti valtiollisen elämän ja teki lopun sen\nitsenäisyydestä; vaan Roomassa valtiorakennus silloinkin pysyi lujana,\nvaikka indiviidisyyden valta ei suinkaan ollut vähempi kuin Kreikassa.\nSe tarmo ja toimintakyky, mikä saattoi tasavallan sankarit\njärkähtämättömällä mielen lujuudella kaikki alttiiksi antamaan, kaikki\nkärsimään syntymäkaupunkinsa suuruuden hyväksi, se puhkesi nyt\nhillitsemättömään vallanhimoon ja nautintohaluun tai niihin\nmielettömyyden tekoihin, jotka saastuttavat Tiberion ja Caligulan\ntapaisten keisarein elämää. Roomalainen ei supistanut henkensä voimaa\nsopusuhtaisuuden rajoihin, vaan ennätti sekä hyvässä että pahassa joko\nylevimmän sankaruuden tai riihattoman hurjuuden viimeisille perille.\nMutta tarkka la'in järjestelmä ja ankara velvollisuuden tunto piti\nitsekkäisyyden kurissa ja siveellisyys perustui niinmuodoin enemmän\nindiviidin tottelevaisuuteen yhteiskunnan järjestystä kohtaan, kuin\ntäysin kehittyneen persoonallisuuden luontaiseen sopusointuun.\nKreikkalaisten ideaali oli paraasta päästä esteetinen, Roomalaisten\nsiveellis-valtiollinen.\n\nMutta plastillisena, itsessään valmiina ja täydellisenä, roomalainenkin\npersonallisuus esiintyy katsojan silmissä. Jos ei Roomalainen ollutkaan\ntuottelias taiteen alalla, niin hänen uljas, lainkuuliainen,\njärkähtämätön luonteensa sitä vastoin on omansa virittämään\nkuvausvoimaa, ja runous onkin kaikkina aikoina ammentanut aineita\nRooman historiasta ja muinaistarinoista.\n\nYlempänä jo viitattiin siihen, että valtio-etu Roomassa oli\nkansallisuuttakin voimallisempi. Mukauntuessaan vieraisin\nkansallisuus-aineisin, Rooman onnistui ne sulattaa omaan\nvaltiorakennukseensa.[22] Voitettujen kansain jumalat siirrettiin\nRoomaan; heidän tapansa, taitonsa, sivistysmuotonsa pääsivät sinne\nleviämään. Mutta varsinkin Kreikkalaisten laitokset ja henkinen elämä\njuurtuivat aikaa myöten maailman pääkaupunkiin.\n\nRoomassa havaitaan ensi kerta historiassa se ilmiö, että kansakunta\ntoiselta lainaa valmiin sivistyksen sovittaakseen sitä omiin oloihinsa.\nTästälähin kohtaamme samaa ilmiötä kaikissa maissa ja kansoissa; sillä,\nkun inhimillisen sivistyksen, niin sanoakseni, peruskaavat ovat\nvalmiina, alkaa jokaisen eri kansan kehitys sillä, että se omistaa,\nmitä ihmiskunnan yhteinen työ on tuottanut, ja suuremmassa tai\nvähemmässä määrässä muodostaa sitä oman henkensä mukaan. Enimmät\nsivistyskansat ovat tätä perintöä sillä tavoin hoitaneet, että\nrunoudenkin alalla entisen sivistyksen siemenistä itsenäisesti ovat\nkasvattaneet omat ihanteensa; mutta Roomalaiset vaan semmoisenaan\nomistivat kreikkalaisen taide-ideaalin, melkein yksinomaisesti\nmukaillen heidän teoksiansa. Heidän runoudessaan havaitaankin sentähden\nvarsin vähän itsenäisyyttä. Siihen oli kaiketi syynä tuo äsken mainittu\nkansallisuuden mukaantuvaisuus; sen lisäksi tuli, ett'ei Roomalaisten\nalkuluonne ollut taipuvainen runouteen. Heillä ei ollut mitään\nvarsinaista kansan-epiikkaa; heidän muinaistarunsa säilyivät\nsuorasanaisina kertomuksina, kunnes historioitsijat ne muistoon\nkirjoittivat. Useat ensimmäisistä runouden viljelijöistä\nRoomassa olivatkin muukalaisia: Tarentolainen Livius Andronicus,\nKreikkalais-Oskilainen Ennius, Afrikalainen Terentius y.m. Vaan\ntunnettu on, kuinka Roomalaiset, tutustuttuansa kreikkalaiseen\nsivistykseen, itse siihen mieltyivät ja kuinka suuren vallan Kreikan\nkieli ja kirjallisuus voitti Rooman ylimyksissä. Mutta yhtyipä tähän\nmieltymykseen kuitenkin isänmaallinen harrastus: muukalainen sivistys\noli omakieliseksi saatettava. Latinan kielioppi tuli muoti-asiaksi\nRooman aristokraatisissa piireissä. Roomalaisten selvä äly ja se\nplastillinen aisti, mikä heille oli yhteinen Kreikkalaisten\nkanssa, ilmaantui silloin paitsi valtiolaitoksessa myös pontevan\nRoomalais-kielen muodostuksessa; se vakaantui lopullisesti Ciceronin ja\nJulius Caesar'in kautta, joka jälkimäinen osoitti järjestystaitoaan\nkieliopillisissa säännöissä, yhtä hyvin kuin sotajoukkojensa\nasettamisessa. Jo sitä ennen oli rahvaan luontainen leikillisyys ja\nkokkapuheisuus päässyt puhkeamaan Plauton komedioihin, jotka\naineiltansa kyllä ovat mukaelmia kreikkalaisista teoksista, mutta\nesitystavaltaan perin kansallisia. Vähää ennen kirjallisuuden\nvarsinaista loisto-aikaa oli Lucretius latinaisissa heksametreissa\nrunollisesti esitellyt Epikuron ja Atomistein oppia. -- Mutta vasta\nAuguston hallitus, joka soi valtakunnalle hoivan tasavallan\nrauhattomuudesta, saatti edellisten aikojen pyrinnöt tuleentumaan.\nVergilius, Horatius, Ovidius ovat tuon runsashedelmäisen\nkulta-aikakauden edustajia. Jos hallitsijan suosio olikin ulkonainen\nsyy runouden kohoamiseen, niin Rooman mahtavuuden vireyttämä\nkansallistunto oli se sisällinen voima, joka sitä kannatti. Se puhaltaa\ninnollisena kansallishenkenä Vergilion Aeneidissä ja monessa muussa sen\najan runotuotteessa. Vaikka yleiset sivistysmuodot noudattivat\nkreikkalaista mallia, ei Rooman kansakunta ollut vielä ennättänyt\nsanottavassa määrässä itseensä sulattaa muita kuin lähisukuisia\naineksia, nimittäin Italian heimokunnat, ja sen alkuperäistä\nroomalaista ydintä oli vielä tarpeeksi jäljellä, jotta sen kansallinen\nomituisuus taisi ilmaantua sen ajan tuotteissa. Mitä enemmin\nroomalaisuus sitten itsellensä omisti voitettujen kansojen ajatustapaa\nja mukaantui niiden jälkeen, sitä heikommaksi kävi itsenäinen\nrunollinen tuotanto, vaikka kirjallisuus sen kautta sai\nmonivaiheisemman luonteen.\n\nTästä näkyy, ett'ei Roomalaisilta sovi kieltää kaikkea kirjallista\nomituisuutta, ja heidän periluonteensa, jota ylempänä kuvattiin,\ntuleekin ilmi monella alalla. Heillä oli ylimalkain suurempi taipumus\ntosiolojen käsittämiseen kuin kuvausvoiman vapaasen luomistyöhön.\nSentähden on suorasanainen kirjallisuus ylimalkain sopivin\nroomalaiselle luonteelle; siinä latinankielen erinomainen selvyys ja\nrhetoorinen voima osoitaikse kaikessa komeudessaan. Jokapäiväistäkin\nelämää rupesivat Roomalaiset terävällä käytöllisellä aistillaan\ntaiteellisesti esittelemään, erittäinkin _satiirissa_, joka\nRoomassa oli perin kansallinen hengentuote. Siinä yhtyivät tosiasiain\nhavaitseminen ja se taipumus koomillisuuteen, joka näkyy olleen\nMuinais-Italialaisten luonteessa. _Historiankirjoituksessa_ oli\nRoomalaisten valtiollinen äly suureksi hyödyksi, ja se onkin heidän\nkirjallisuutensa vahvin puoli. Livion eepoksenkaltaiset kertoelmat ja\nTaciton draamalliset luonteenkuvaukset sisältävät ainakin yhtä paljon\nrunollisuutta, kuin koko muu roomalainen kirjallisuus yhteensä.\n\nKuinka Rooman valtakunnan suuruus elähytti runollista tuotantoa, on\näsken sanottu. Kun keisari edustaa ikuista Roomaa, ylistää runoilija\nhänen personaansa isänmaan sijassa, ja näin voipi runotar toisinaan\nalentua imartelevaksi hoviliehakoksi. Mutta toiselta puolen\nkeisarihovin ylellisyys ja turmeltuneet tavat sekä pääkaupungin ylen\nhempeytynyt sivistys saattoivat ihmiset kyllästymään ajan\nsivistysmuotoihin ja heidän mielensä ikävöi luonnon hiljaista elämää ja\nmaaseudun rauhallista yksinkertaisuutta, niinkuin useasti tapahtuu\ntällaisten olojen vallitessa. Siitä tuli se mieltymys idylliin, jota\ntavataan roomalaisissa runoilijoissa, niinkuin myös Kreikan myöhemmässä\nkirjallisuudessa.\n\nRooman vakava kansa rakasti prameutta ja juhlallisuutta ulkonaisissa\nmenoissa; se tulee monella tavoin ilmi heidän julkisessa elämässään, ja\nniin myös heidän kirjallisuudessaan. Jo kielen luonne houkutteli\nenemmän kaunopuheisuuteen kuin runouteen ja runoteoksissakin pääsee\nrhetoorisuus enimmiten voitolle. Missä tämä yhdistyy alkuperäiseen\nvoimaan ja aaterikkaasen sisällykseen, antaa se esitykselle viehättävän\nmahtipontisuuden; mutta varsinkin myöhemmän ajan tuotteet, jolloin\nrunollinen aisti jo oli pilaantunut, osoittavat paljon tyhjää\nkaunopuheisuutta, niin esim. Senecan tragediat. Kiitettävänä\nvastakohtana tulee mainita erittäinkin muutamia lyriikan tuotteita,\nniinkuin Catullon ja Tibullon runot, joissa luontainen tunne saa voiton\nkoreapuheisuudesta. -- Roomalaisen runouden rhetoorista väritystä\nedistää vielä yksi kohta. Nuo kansan kuvausvoiman synnyttämät\nmyytilliset olennot, joita kreikkalaiset runoilijat mielellään tuovat\nesiin, ovat Roomalaisilla jo menettäneet elävyytensä ja muuttuneet\najatusperäisiksi mielikuviksi, osittain ajan edistyneemmän\nkatsantotavan tähden, vaan osittain siitäkin syystä, että ne ovat\ntoiselta kansalta lainattuja. Roomalaisessa kirjallisuudessa, näet,\nalkaa allegorian valta. Ne ominaisuudet, joita ennen kaikkia huomataan\nRoomalaisten runoudessa, ovat voimakas isänmaallinen henki ja\nkäytöllinen mieli, joka runoudenkin kautta pyytää vaikuttaa ihmisten\ntahtoon ja tälläkin alalla asettaa itsellensä siveellisen\ntarkoitusperän. Jälkimäisestä satiirikin saa alkunsa; vikojen ja\nepäkohtien pilkkaamisella ja moittimisella toivoo runoilija\nparantavansa aikalaistensa tapoja. Sen kaunopuheisuuden, joka yleensä\non roomalaisen kirjallisuuden tunnusmerkkejä, senkin tuottaa sama halu\nvaikuttaa kuulijan tai lukijan tunteisin.\n\nUlkonaisessa suhteessa ovat roomalaisen esitystavan ansiot lausekeinon\njuhlallinen komeus, sen tarkkamääräisyys ja voima, niinkuin myös se\n\"urbanitas\" eli hienotapainen sievyys, mikä enimmiten vallitsee Rooman\nkirjallisuudessa. Jos latinainen runous, kuten Rooman sivistys\nylimalkain, osoittaa vähemmän alkuperäisyyttä kuin kreikkalainen, niin\njuuri tämä sen yleismaailmallinen luonne on tehnyt sen sopivaksi\nvälittäjäksi muinais-ajan ja uudempain kansakuntain kesken.\n\nAika oli nyt tullut semmoinen, jolloin melkein koko tunnetussa\nmaailmassa vallitsi yhteinen sivistys; sen välittäjänä on lännessä\nlatina, idässä kreikankieli. Sen pohjana on vanha kreikkalainen\nsivistys; siihen yhtyy roomalaisuus, vaan sen ohessa kaikki ne\nmonenkaltaiset kansalliset aineet, jotka Rooman valtakunnassa melkein\novat kadonneet yhteiseen roomalais-kreikkalaisuuteen. Muutamia\nerityisen kansallisuuden muistoja on tosin jäljellä ja paikoin ovat\nvanhat kansalliset kieletkin säilyneet, esim. Syyriassa, Egyptissä,\nGalliassa. Mutta niillä ylipäänsä ei ole suurta merkitystä; aikakautta\nhallitsee yleisihmisyys, humanisuus. Yksinvalta estää yleisempää\nosanottoa valtakunnan yhteisiin asioihin eikä ihmisillä ole mitään\nkansallista tehtävää; sentähden tulee yksityishenkilön hengellinen tai\naineellinen menestys kaikkein pyrintöjen keskustaksi. Samalla kuin tämä\nvie itsekkäisyyteen, tekee se toiselta puolen uskonnollisen tarpeen\ntuntuvammaksi, ja siitäpä syystä tämä aika tarjookin oivallisen\nmaanlaadun kristin-uskon kylvölle; Rooman valtakunnan laveus ja\nvilkastunut kanssakäyminen kaukaisimpien seutujen kesken helpoittavat\nsen leviämistä. Vanhan kreikkalaisen filosofian perustuksella ja\nniiden aatteiden vaikutuksesta, joita sekä kristin-oppi että itämaan\nkansojen muinais-uskonnot tarjoovat, kasvaa omituinen teosofia,\nuusi-platonisuus, joka koettaa yhdistää kaikki, mitä ihmiskunta siihen\nasti on miettinyt. Runsas-aineinen kirjallisuus osoittaa virkeätä\nhenkistä elämää, ja monessa runouden tuotteessa sopii vielä ihaella\nkreikkalaisen hengen sievää ihanuutta tai roomalaisen arvokasta\nkomeutta; mutta kuvausvoima on kuitenkin suuresti laimistunut eikä saa\nenää aikaan noita mainioita mestariteoksia, joiden paljas nimi\njohdattaa mieleen runouden ylevimmät ihanteet. Yleismaailmallisuus sitä\nheikontaa ja rasittaa, ja entiset ihanteet sortuvat tuohon suureen\nkilvoitukseen aistin-omaista kauneutta hehkuvan pakanuuden ja nuoren,\nsynkkää kieltäymystä saarnaavan kristin-opin välillä. Eikä uusi taide\nsilloinkaan vielä pääse vahvasti toimimaan, kun kristin-usko vihdoin on\nvoitolle päässyt; sillä se kaipaa kansallisuuden elähyttävää kastetta.\nParaiten menestyvät ne runouden lajit, jotka ovat ulkopuolella sen\nvarsinaista alaa, erittäinkin satiiri; Lukianon sukkela-älyisissä\nryntäyksissä vanhaa jumalistoa vastaan kuvauupi ajan kieltoperäinen\nsuunta.\n\nNäin vanha aika vaipui hautaansa, jättäen kaksi hedelmää\ntulevaisuudelle perinnöksi: kreikkalais-roomalaisen sivistyksen jalot\ntiede- ja taide-aarteet sekä Judaean kansassa syntyneen, vaan\nkreikkalaisen hengen muodostaman, uuden uskonnon.\n\nAntiikkinen ihanne, kuten jo nähtiin, perustuu objektiivisuuteen,\nmaailman kokonaisuuden kauniisen järjestykseen. Tässä maailman\ntäydellisessä järjestyksessä on yksityishenkilö tosin itsenäinen osa,\njonka suurin mahdollinen täydellisyys ylentää kokonaisuuden\nsopusointua, samaten kuin kreikkalaisessa temppelissä jokainen eri\npylväs tai pintakuva on itsestään kaunis ja kuitenkin pääasiallisesti\non olemassa yleisen tasasuhtaisuuden vuoksi; sillä sen asemaa ja\nkauneutta määrää kokonaisuuden järjestys. Antiikki-maailman\nedistyskannalla on tämä objektiivisuus -- tämä henkilön määrättäväisyys\nulkonaisen järjestyksen kautta -- valtavampi kuin henkilön oman sielun\nsyvyydestä kuohuileva itsemääräys, kuin sen sisällisen maailman\nomituisuus, mikä hänen sydämmessään elää. Kun subjektiivisuus herää ja\nihminen asettaa oman mielensä kaikkein asiain ratkaisijaksi, silloin\nvanha maailma rupeaa hajoamaan; temppeli raukeaa, kun pylväät eivät\nenää sitä kannata, vaan jokainen erikseen pyrkivät edustamaan\nkokonaisuutta. Oikein on, että indiviidi saa kehittää kaiken voimansa\nja omituisuutensa; mutta toiselta puolen yksityishenkilön runsaampi\nkehitys ei saa häiritä maailman yleistä sopusointua; sen tulee\npäinvastoin rikkaudellaan sitä enentää. Tämä voipi tapahtua ainoastaan\nsen katsantotavan nojalla, että ihmishenki on jumalallista alkuperää ja\njumaluus siis elää ihmishengessä; silloin indiviidi voi omaksensa\nomistaa maailman yleisen järjestyksen, kokonaisuuden; se ei nyt enää\nvieraana, ulkonaisena voimana, synkkänä sallimuksena, vastusta\nyksityishenkilöä; vaan jumalallinen järjestys on ihmishengen oma\nsisällys; sitä toteuttaessaan ihminen vapaana kehittää omaa olentoansa.\nIndiviidien toisiansa täydentäessä syntyy yleinen sopusointu;\nyksityishenkilöin vapaan toiminnan kautta kokonaisuus varttuu yhä\nrunsaampiin muotoihin, tuoden näkyviin ennen aavistamattoman\nmoninaisuuden.\n\nTällaisen maailmankatsomuksen nojalla oli muodostuva toinen ihanne kuin\nantiikin, -- se ihanne, joka yleensä on uudemman ajan oma. Ylempänä\nkuvattu katsantotapa koittaa vähitellen ihmiskunnalle; mutta,\nennenkuin se voitolle pääsee, käy sen edistyminen monta mutkatietä.\nObjektiivisuuden rauettua saa pelkkä subjektiivisuus vallan. Rooman\nkeisari-aikana oli yleinen individualismi voitolle päässyt ja\nyksityis-ihmisestä oli tullut kaikkein henkisten harrastusten keskus.\nHänen täydellisyytensä -- viisaus, niinkuin Stoalaiset sanoivat, -- tai\nonnellisuutensa -- Epikurolaisten ihanne -- asetettiin korkeimmaksi\ntarkoitusperäksi, huolimatta yhteis-elämästä tai ihmiskunnan\nkokonaisuudesta. Mutta, koska yksityisihminen semmoisenaan, yhtymättä\nhenkisen elämän kokonaisuuteen, ei voi saavuttaa mitään täydellisyyttä\neikä häiritsemätöntä maallista onnea, ei tämä ajatuskanta voinut ajan\npitkään tyydyttää, vaan sortui omaan tyhjyyteensä, valmistaen alaa\nkristin-uskolle. Ihminen heittäytyi Jumalan helmoihin, toivoen\njumalallisen välittäjän kautta löytävänsä haudan toisella puolella,\nmitä hän tässä elämässä turhaan oli etsinyt, olentonsa täydellisyyden\nja suurimman autuuden yhteydessä Jumalan kanssa. Mutta samalla\nkristin-usko tunkeutuu ihmissielun syvimpään syvyyteen, aukaisten\nsydämmen salaisimmat kätköt. Ihmisen sisällinen puhtaus, hänen\nyhtymisensä Jumalaan rakkauden kautta on uuden uskonnon pääsisällys.\nJumalaa ajatellaan lempeäksi isäksi, ihmisiä hänen lapsiksensa, ja\nrakkauden tulee myös yhdistää ihmiset keskenänsä. Korkeimman edessä\novat kaikki yhtäläiset, ja kajastus Kristuksen kirkkaudesta valuu myös\nalhaisten ja sorrettujen yli. Yleisen ihmis-arvon tunnustamiseen oli\najan sivistys jo monella tavalla ohjannut yhteistä ajatustapaa; vihdoin\nkristin-usko sille antoi pyhityksensä. Uusi uskonto asetti itsellensä\nmitä jaloimman esikuvan, puhtaan ihmisyyden ideaalin, koko\nihmiskunnalle kelpaavan; siitäpä sen yleismaailmallinen merkitys.\n\nKristillinen maailmankatsomus oli, niin sanoakseni, siirtänyt\nelämän painokohdan ihmisen ulkonaisesta olosta hänen mieleensä ja\nomaan-tuntoonsa, antaen samalla yksityishenkilölle täyden arvon.\nKristin-usko on niinmuodoin subjektiivisen käsitystavan korkein aste.\nMutta se sisälsi kuitenkin jo ensi aikoina paljon aihetta laajaan\nkehitysjaksoon objektiiviseenkin suuntaan, joka kehitysjakso ei\nvieläkään ole päättynyt. Vanhimmassa kristikunnassa oli elävä tunne\nkoko ihmiskunnan yhteenkuuluvaisuudesta ja sen varttumisesta yhä\nsuurempaan täydellisyyteen, ja kirkkaana toiveena sille loisti ajatus\n\"tuhatvuotisesta valtakunnasta\", s.o. ihanteellinen kuva maallisen\nelämän korkeimmasta kehittymis-tilasta. Nämä aatokset on kristillisen\nkirkon myöhempi käsitystapa melkein kokonaan hämärään peittänyt.\nRakkauden käsky taas voi saada avarammankin sisällyksen, kuin mikä\nsille tavallisesti annetaan; saattaahan se kiintyä maailmassa\ntoteutuviin aatteisin ja tehokkaasti ilmaantua Jumalan valtakunnan\nlevittämisessä maan päällä myös yleis-inhimillisen tai kansallisen\nelämän eri piireissä. Vihdoin, kun kristin-usko julistaa ihmiset\nJumalan lapsiksi, ei sekään ajatus ole kaukana, että ihmishenki on\njumalallista alkuperää ja että Jumalan henki siis ilmestyy historian\nmenossa ja kaikessa, mitä ihmishenki tuottaa hyvää ja jaloa. Moni\najattelija onkin tehnyt tämän johtopäätöksen; vaan ei mikään\nkirkkokunta ole rohjennut ottaa sitä uskontunnustukseensa.\n\nYleensä on uskonnollisella alalla kristin-opin subjektiivinen puoli\nmelkein yksin-omaisesti päässyt kehkiämään. Vaan ne objektiivisen\nkatsantotavan siemenet, joihin olen viitannut, ovat kuitenkin\nmuilla aloilla itäneet ja taimelle nousseet; sillä kristin-oppi ei\nole yksistään uskontoa, vaan sisältää sen ohessa siveellisen\nmaailmankatsomuksen. Mutta varsinkin kristin-uskon ensi aikoina oli tuo\nsubjektiivinen puoli erittäin valtava; siinä kohden, niinkuin monessa\nmuussakin suhteessa, huomataan silloisten olojen vaikutusta. Vanhat\nihanteet olivat kukistumaisillaan; valtiollisen ja yhteiskunnallisen\nvapauden puute esti kaikki yhteiset pyrinnöt. Siveellinen turmelus oli\narveluttavassa määrässä voitolle päässyt ja useat filosofit olivat jo\nkallistuneet pessimistiseen ihmisluonnon arvostelemiseen. Zoroasterin\nuskonto opetti pimeyden valtakunnan olevan melkein yhtä voimallisen\nkuin valon ja hyvyyden, ja sieltä olivat Juutalaisetkin saaneet\nkäsityksen pahuuden ruhtinaasta ja valtakunnasta. Sen-aikuisessa\ntietoviisaudessa oli se ajatus yleinen, että aineellinen maailma on\nhengen vangitsija ja että ihmissielu vasta aineellisuuden kahleista\npäästyään voi oikean tarkoituksensa täyttää. Nämä kaikki vaikuttivat\nuuden opin muodostumiseen. Synkkä itsensä-kieltäminen ja maailman\nhalveksiminen oli kristityn ensimmäinen velvollisuus. Kaikki ihmisen\nluontaiset taipumukset, kaikki ihmishengen jaloimmat tuotteet, tiede,\ntaide, valtiollinen elämä, katsottiin semmoisinaan, jos ei aina\nsuorastaan hyljättäviksi, niin kumminkin epäpyhiksi, halpa-arvoisiksi\nkirkon pyhittämien rinnalla; sillä olivathan nuo kaikki saaneet alkunsa\ntuosta synnin tahraamasta ihmisluonnosta. Jyrkkä eroitus hengellisen ja\nmaallisen välillä oli näiden kaikkien seurauksena.\n\nEtt'ei tuommoinen katsantotapa ollut suosiollinen taiteen pyrinnöille,\non itsestään selvää. Nuori kristinoppi kyllä synnytti vähän hengellistä\nrunoutta ja muutamia kristillisen kuvaustaiteen alkeita; mutta mitään\nitsenäistä kauneuden ihannetta ei se ensi aikoina kyennyt luomaan.\nUudet kansat ottivat sen huostaansa ja vasta niiden keskuudessa,\nmonellaisten aiheiden vaikutuksesta, yleni kristillinen taide ja\nsilloin kristillinen maailmankatsomus sai runollisenkin muodostuksensa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nKeskiajan ihanne.\n\n\nKeskiajan omituisuus on vuotanut kahdesta lähteestä: kristin-uskosta\nsekä niiden uusien kansojen luonteesta, jotka Roomalais-valtakunnan\nhävittyä astuivat historian näkymölle. Katsokaamme nyt niitä\nkansakuntia, jotka ovat olleet osallisina sen ihanteen tuottamisessa.\n\n_Keltiläiset_ heimokunnat muodostivat väestön pohjakerroksen\nuseissa Euroopan maissa, niinkuin Ranskassa, Englannissa,\nEtelä-Saksassa ja osittain Espanjassakin. Kansallisesti he kyllä\nvähitellen riutuivat ja kuolivat; heidän kielensä väistyi syrjälle,\nensin latinan, sitten germanilais- ja romanilais-kielten edestä, kunnes\nse pysyi ainoastaan maarahvaan keskuudessa muutamilla tienoilla\nRanskassa ja Britannian saarilla. Mutta syrjäytyessään Keltiläiset\nkuitenkin säilyttivät vanhat tarinansa ja kansallisen runoutensa ja\nennättivät pysyväisesti vaikuttaa muiden kansojen kuvausvoimaan. Heidän\nomasta runousmuodostaan ovat esimerkkinä nuo utuiset, haikeamieliset\nkertomarunot, joita jälkimaailma muistelee Ossian'in laulujen nimellä.\nYlimalkain näkyy Keltiläisissä olevan joku taipumus synkkään ja\nhämärään salaperäisyyteen. Kolkko ja kamala oli heidän uskontonsa.\nSitä todistavat Druidien pyhät tammistot, joiden pimentoihin ei\nvihkimättömän silmä koskaan saanut tunkeutua, ja nuo julmat\nihmis-uhrit, joilla pyydettiin lepyttää jumalain vihaa. Ankaran\npappisvallan rinnalla oli yhtä kova ylimysvalta. Vaan toiselta puolen\noli ainakin Gallian heimokunnissa muutamia ominaisuuksia, jotka\nnäyttävät olevan täysi vastakohta tuolle yksvakaiselle synkeydelle:\nhilpeä, huoleton mielenlaatu, hillitön uutisten halu ja vilkas\npuheliaisuus. Paitsi uskonnollista mieltä huomattiin Keltiläisissä jo\nvanhimpina aikoina erittäin kaksi luonnontaipumusta: he harrastivat\nennen kaikkia sotaista kunniaa ja kaunopuheisuuden mainetta. Nämä\nmieliharrastukset niinkuin yleensä keltiläisen alkuluonteen iloisempi\npuoli muistuttaa nykyisistä Ranskalaisista; päinvastoin tuo toinen,\npimeämpi puoli kenties ilmaantuu Skotlannin Puritanien totisessa\nluonteessa ja siinä kiihkoisessa katolisuuden muodossa, joka on päässyt\nvaltaan Espanjan kansassa. Mutta näiden ohessa on Keltiläisissä aina\nollut vilkas mielikuvitus, joka tulee ilmi varsinkin runo-aineiden\nkeksimisessä; melkein kaikki ne tarinat, joita keskiajan taiderunous\notti muodostaaksensa, ovat heistä saaneet alkunsa tai heidän kauttansa\ntulleet tutuiksi keskiajan kansoille. Keltiläisten omat taistelut\nvieraita anastajia vastaan antoivat aihetta tarinoihin Artus\nkuninkaasta ja ympyriäisen pöydän ritareista; heidän välityksensä\nkautta tuo itämailta tullut, syvätajuinen taru pyhästä Gral'ista levisi\nmuille Euroopan kansoille. Heistäpä enimmiten juontuvat nuo sadut\nlumotuista lähteistä, taikalinnoista ja muista ihmeistä, joita\nkohtaamme keskiajan ritarirunoudessa, Arioston \"Orlando furioso'ssa\" ja\nuudemmissakin kertoelmissa. Erittäin nuo sadun-omaiset haltiattaret\n(fee't), jotka pitävät huolta ihmisten kohtalosta, ovat keltiläistä\nalkuperää. Keltiläisen kuvausvoiman jäljet ulottuvat siis paljoa\nloitommaksi, kuin heidän valtiollinen itsenäisyytensä tai heidän\nkansallisen runoutensa tuotteet.\n\nNiistä monisukuisista heimokunnista, jotka kansainvaellusten aikana\ntulvasivat Rooman valtakuntaan, ovat _Germanit_ ennen muita\nvaikuttaneet keskiaikaisten olojen muodostumiseen. Jos käännymme\nGermanien alkuluonnetta tarkastamaan, huomaamme kaksi silmään-pistävää\nominaisuutta: korkealle yltyneen personallisuuden-tunnon, joka väliin\nilmaantuu vakaana, miehuullisena itsenäisyytenä, väliin uhka-ylpeytenä\ntai omavaltaisena itsepintaisuutena, sekä kiihkeän sotahalun,\njoka ei pidä taistelua paljaana välikappaleena vallan, maineen ja\nrikkauden saavuttamiseksi, vaan elämän varsinaisena tarkoituksena.\nVastahakoisesti germanilainen mies taipuu yhteiskunnallisen\njärjestyksen alle, ihan toisin kuin Kreikkalainen tai Roomalainen,\njoiden mielestä valtio on kaikkein pyrintöjen luonnollinen keskus.\nMutta kuitenkin hän vapaaehtoisesti antautuu toisen, arvossa\npidetyn miehen vallan alle, vieläpä palvelee häntä ankarimmalla\nuskollisuudella. Tämä näennäinen ristiriitaisuus osoittaa\ngermaanilaisessa luonteessa olevan vahvan indiviidisen suunnan, eli\ntoisin sanoen: germanilaisilla heimoilla ei ole yhteis-elämä aatteineen\nrientoineen ylinnä tarkoitusperänä, vaan eri henkilöin pyrinnöt\nsemmoisinaan. Isänmaan hyväksi olisi Muinais-Germanin ollut mahdoton\naltistua Kodron tai Curtion tavalla, vaan yhtä suuriin urhotöihin ja\nitsensä-kieltämisiin voipi häntä saattaa päällikölle vannottu\nuskollisuus tai sotakunnian himo taikkapa vaan velvollisuudeksi\nkoroitettu mielijohde. Jos vertaa muinais-germanilaiset uroot Homeron\nsankareihin, niin jälkimäiset ihmisinä ovat meitä paljoa lähempänä.\nHelleeniläinen uros, vaikka kyllä ihailee sotaista mainetta ja riemulla\nrientää miekan mittelöhön, ei suosi taistelua itse taistelun tähden;\nsota on hänestä vaivaloista työtä eikä hän turhan vuoksi uhraa\nhenkeänsä; Germani sitä vastoin pitää sotaa iloleikkinä ja syöksyy\nuhkamielisesti surman suuhun. Nuo hellempien tunteiden luonnolliset\npuhkeamiset, jopa valituksetkin, jotka virtaavat Homeron sankarien\nsuusta, paljastavat meille mielenliikuntoja, jotka ovat yhteiset koko\nihmissuvulle ja siis selvästi ymmärrettäviä; mutta germanilaisen uroon\nuhmailevaisuus tuottaa oikullisuuden, josta hänen luonteensa usein\nkyllä käypi eriskummaiseksi ja vaikeaksi käsittää. Nibelungenlied'issä\nHagen, vaikka varma ennusmerkki häntä varoittaa ja hän helposti voisi\npelastaa sekä itsensä että toverinsa, töytää tieten taiten kuolemaansa\nkohden eikä koeta puolellakaan sanalla pidättää ystäviänsä taattuun\nturmioon heittäymästä. Se aatteisuus, joka kuitenkin pilkoittaa esiin\ntästä eriskummaisuudesta, on toisenlainen kuin vanhan ajan kansojen.\nKreikkalaisen ideaalisuus on objektiivinen, ulkokohtainen: hän oivaltaa\nmaailman sopusuhtaisuuden ja ottaa sen vaan olonsa ja toimintansa\nesikuvaksi. Germanin aatteisuus on päinvastoin luonnoltaan\nsubjektiivinen, itsekohtainen. Yksityishenkilöä ei tyydytä maailma\nsemmoisenaan; hän tahtoo katsoa sitä omalta kannaltaan, muodostaa sitä\noman mielensä mukaan. Tämä on jo hiukan alkua siihen, mikä sittemmin\nsaapi romantisuuden nimen, ja siinä näkyy sama omavaltaisuus, jolla\ngermanilainen soturi muutoinkin seuraa mielijohteitansa, Hänen\naatteelliset perus-ohjeensa ovat useinkin hyvin haaveellisia ja\nyksipuolisia, niin esim. seuralaisen rajaton kiintymys johtajaansa ja\ntuo umpisilmäinen kestävyys verikoston velvollisuuden täyttämisessä.\nVahvan personallisuudentunnon ja haaveellisuuden yhteys osoittuu ennen\nkaikkia tuossa omituisessa yksityiskunnian käsityksessä, joka sai\nalkunsa Germanien kesken ja on ihan toista kuin se arvo ja maine, jota\nantiikkinen uros tavoitteli. Siitä syntyi sitten ritarisuuden ihanne ja\njälkeenpäin myös se kunnian irvikuva, joka nytkin vielä monessa maassa\nkummittelee erityisen säätykunnian ja kahdentaistelun muodossa.\n\nMuinais-Germanit olivat luonnon-kansaa, jossa intohimojen rajut myrskyt\neivät paljon vastusta kohdanneet. Helleenien \"aidos\" ja \"sofrosyne\"\nolivat heille äkki-outoja käsitteitä. Omaan voimaansa luotti\ngermanilainen sankari eikä jumalienkaan apua suuresti kaivannut; vielä\nvähemmin hän pelkäsi ylimielisyydellään itseänsä vastaan kiihoittavansa\nsallimuksen salaista voimaa. Jyrkimmät vastakohdat tavataan\nrinnatuksin, vieläpä samassakin henkilössä: verinen julmuus ja\nalttiiksi-antauva rakkaus, kavala petollisuus ja luopumaton\nuskollisuus, hurja kostonhimo ja ylevämielinen jalous. Helleenien\nsopusointuisella kauneudella tietysti ei ole sijaa näissä oloissa;\nankara ristiriita on päinvastoin hengen ja muodon välillä. Aatteisuus\npiilee karhean kuoren alla ja kauneus ilmaantuu enimmiten jylhänä,\nylevänä; ihanteisuus väistyy syrjälle, antaen tilaa erityis-olennon\nomituisuudelle, joka nyt saa suurimman tärkeyden.\n\nMuinais-Germanien runoudessakin nämä heidän luonteensa pääpiirteet\nkuvautuvat. Tuo vahva itsekohtaisuus näkee mieluimmin kaikki omain\ntunteittensa valossa, lyyrillisen runouden tavalla. Germanien\nvanhimmissa kertomarunoissa, Edda-lauluissa, onkin lyyrillisyys\nvoitolla. Ne eivät muodosta yhtenäistä epopeaa eivätkä kertoile\nkuvattaviansa eepoksen tavallisella selvyydellä ja laveudella, vaan\npoimivat tapausten joukosta muutamia tarkemmin esiteltäväksi, etenkin\nsellaisia, joissa henkilöt itse lausuvat ajatuksiansa. Muuttuupa niiden\nmuoto monessa paikoin melkein draamalliseksi. Sanalla sanoen, Eddassa\non pääasiallisesti sama esitystapa kuin kansan-ballaadeissa. Sisällys\non hurjaa, veristä, joskus raakaakin. Elävän uroon rinnasta leikataan\nvavahteleva sydän ja viedään maljassa hänen veljensä katsottavaksi;\nhirmuisena kostossaan, Gudrun syöttää lastensa sydämmet heidän isälleen\nja juottaa hänelle niiden verta. Vaan yhtähyvin näistä kuvaelmista\nleimahtaa esiin jylhä ja suurenlaatuinen kauneus, ilmaantuen noiden\nsankariluonteiden rajussa rohkeudessa ja alkumaailman ylevässä\nsuunnattomuudessa. Väliin lauhkeammatkin tunteet puhkeavat ilmi,\nsärkien tuon jykeän kuoren; mutta hurjan voiman suuruus, se on\nylimalkain muinais-germanilaisen runouden ihanne. Viittaapa sen ohessa\nvanhemman Eddan lyyrillis-draamallinen luonne siihenkin, että etupäässä\nsisällisen elämän kuvaileminen on oleva germanilaisten kansain tehtävä\nrunouden alalla.\n\nSämund'in Edda, germanilaisen runouden vanhin muistomerkki, sai\nmuodostuksensa Islannissa, ja lieneepä Pohjois-Germanien eli\nSkandinavien henkinen omituisuus siihen johonkin määrin vaikuttanut.\nVähän erilainen on jo alusta pitäin Etelä-Germanien eli saksalaisten\nheimojen luonne, joilla nähtävästi on suurempi taipumus objektiiviseen,\npuhtaasti eepilliseen kuvailemiseen. Heidän kuvausvoimansa viihtyy\ntosiolojen piirissä ja esittää niitä historiallisella selvyydellä ja\ntodennäköisyydellä; skandinavilainen sitä vastoin etsii mielellään\nnoita tarumaailman ja ihmisluonnon hämäriä kohtia, joiden salaperäinen\nkauheus mieltämme kammottaa. Paitsi sitä suurten saksalaisten\nkansallis-epopeain, Nibelungenlied'in ja Kudrun'in, viimeinen muodostus\ntapahtui vasta keskiajalla, jolloin alkuaikojen tuima raakuus jo oli\npaljon lieventynyt. Niissä, varsinkin Nibelungenlied'issä, ovat\ntapaukset järjestyneet yhtenäiseksi, jännittäväksi toiminnaksi, joka\ntosi-eepillisellä tavalla leviää suureksi maailmankuvaksi, haarautuen\nsivutoimintoihin ja välikertomuksiin. Siinä ei tavata Eddan lyyrillistä\nlevottomuutta ja puoli-draamallista esitystapaa; mutta perin\ndraamallisia ovat Nibelungenlied'issä sen sijaan toiminnan\njännittäväisyys ja tuo synkkä traagillinen loppu, joka jo edeltäpäin\nluopi siihen varjonsa kuni uhkaava ukkosenpilvi. Toinen draamallinen\nkohta on tarkka luonteiden kuvaus, joka asettaa näkyviin niin omituisia\nhenkilöitä, kuin esim. Hagen'in, ja panee asiain ratkaisun heidän omaan\nkäteensä; vaan toiselta puolen Nibelungien kirouksen-alainen aarre\nsallimantapaisesti, siis perin eepillisesti, hallitsee Burgundien\nkohtaloa. Mutta onpa Skandinavien ja Saksalaisten muinaisrunoudessa\npaljon yhtäläisyyttäkin: sama uhkarohkeus ja oikullinen omavaltaisuus\nsankarien luonteissa, samat koston aatteet ja rajut himot tapausten\nohjaajina, sanalla sanoen, sama jylhä voima, joka ylpeydessään\nhalveksii kaikkia rajoituksia.\n\nKristin-uskon maailmankatsomus soveltui muutamissa suhteissa hyvin\nGermanien luonteesen. Siinäkin oli indiviidin sisäinen tunne olemisen\npääkohta, siinäkin ennen kaikkea katsottiin yksityishenkilöä.\nKristillisten ja germanilaisten alkeiden lisäksi tuli vielä\nkeltiläisten, arabialaisten y.m. vaikutus, ja näihin kaikkiin\nyhtyivät vankkana, vaikka puoleksi unohtuneena pohjana vanhan\nroomalais-sivistyksen jäännökset, jotka säilyivät erittäin\nromanilaisten kansojen kesken. Näin kirjavista, monenlaatuisista\naineksista muodostuivat yhtä kirjavat, keskenään ristiriitaiset olot ja\nkäsitykset. Tuo kirjavuus ja vastakohtaisuus onkin keskiajan tärkeimpiä\ntunnusmerkkejä. Niinpä jo alusta aikain nuo puolisivistyneet heimot,\njotka Germanian saloilta olivat lähteneet Roomalaismaailmaa\nkukistamaan, saivat nekin vuorostaan taivuttaa niskansa roomalaisen\nkirkon ankaran kurin alle, ja jyrkkä vastakohta syntyi sen-aikuisen\nsynkän kristillisyyden ja heidän raikkaan, jopa rajunkin\nluonnollisuutensa välillä. Kirkko vaati aistillisuuden kieltämistä ja\njulisti ihmisluonnon kohtuullisimmatkin oikeudet synniksi; toiselta\npuolen ihmisten hillittömät himot ja rajaton itsenäisyyden tunne\npyrkivät yhtenään irtaantumaan siveyden siteistä. Vastakohtain\nsovittaminen ei onnistunut koskaan keskiajalle. Kolkossa kammiossaan\nmunkki ja nunna paastosivat ja ruoskitsivat itseänsä; vaan ulkopuolella\nluostarin muureja vallitsi väkivalta ja riihaton itsenäisyys, mahtava\nsorti heikompaansa ja pyhimysten runsas ansio-aarteisto korvasi\nyltäkyllin maallikkoin hairaukset, antaen heille oikeuden elää humussa\nja hekumassa. Näin kaikki hajaantuu ja koko elämän läpi käy kummallinen\nkaksinaisuus. Hengelliset ja maalliset eroitetaan toisistaan mitä\nsyvimmällä juovalla, kirkollinen ja maallinen valta taistelevat\nyliherruudesta ja periaatteellisesti tunnustetaan kaksi maailman\nhallitsijaa, paavi ja keisari. Vaikka olemisen keskuksena on\nyksityishenkilön sisäinen hengellinen elämä, ei hän kuitenkaan vielä\npysty omantakeisesti tehtäväänsä määräämään, vaan on kovan la'in ja\nmahtavain valtiasten johdatettavana. Sentähden kaikki toimi, niin\nhenkinen kuin aineellinenkin, -- kirkollinen elämä, tieteet, taiteet ja\nkäsityöt -- on sidottu ahdasmielisiin kaavoihin ja itse rahvas on\nvaipunut kolkkoon tilus-orjuuteen. Mutta näiden olojen vastakohtana on\nruhtinaiden ja herrojen omavaltainen itsenäisyys ja kurjimmallenkin\ntarjoo erämaan rosvo-elämä tilaisuuden vapautua yhteiskunnan kahleista.\nVarsinaista yhteyttä ei ole missään. Kirkko tosin pitää koossa Euroopan\nkatolisuskoiset kansat ja latinankieli kannattaa yhteistä\nhengenviljelystä, samalla kuin se on siteenä vanhan sivistyksen ja\nuuden edistysjakson välillä; mutta kansakunnat ovat valtiollisesti\nhajanaiset eikä kansallisuudella vielä ole suurta merkitystä. Sillä\noikea kansallis-elämä vaatii yksityisen tehokasta ja altista toimintaa\njonkun objektiivisen, koko yhteiskunnalle tärkeän tarkoitusperän\ntoteuttamiseksi; vaan keskiaika piti ulkonaiset olot verrattain\nmitättöminä ja katsoi pyrinnöissään melkein yksin-omaisesti ihmisen\nomassa mielessä piilevää sisällistä maailmaa. Ainoastaan semmoiset\nyritykset, jotka tarkoittivat uskonnollisten ihanteiden toteuttamista,\nniinkuin ristiretket, saattoivat ohjata ihmisten ponnistukset yhteiseen\nobjektiiviseen tehtävään. Vasta keskiajan loppupuolella ihmishenki\nherää ulkomaailman tarkastamiseen ja vireämpään yhteistoimintaan; tämän\nobjektiivisen suunnan ilmiöitä on ensin ritarisuus, sitten vapaa\nkaupunki-elämä ja sen yhdyskunnat, muutamien pikkukansojen (esim.\nSchweiziläisten) taistelut vapautensa puolesta sekä yksinvallan ja\nkansallisuuden voimistuminen useissa Euroopan maissa, mutta ennen\nkaikkia tieteiden ja taiteiden uudistuminen, tärkeät keksinnöt ja\nmainiot löytöretket, jotka valmistavat uutta aikakautta.\n\nMiten keskiaika, piintyneenä yksipuolisesti uskonnolliseen\najatuskaavaansa kammosi ulkomaailman ihastelemista, osoittaa eräs\ntapaus Francesco Petrarca'n elämästä. Tuo kuuluisa mies, itse uuden\najan ennustajia, oli lukenut Livion kertomuksen, miten Makedonian\nFilippos kerran nousi Haimos-vuorelle, saadaksensa yht'aikaa nähdä\nAdrian ja Ponton meret, ja halusi sentähden itsekkin iloita noin\nlaveasta näköalasta; sen vuoksi hän veljensä kanssa meni ylös\nMont-Ventoux'ille, eräälle Meri-Alppien kukkulalle. Mitä ihanimmalla\nilmalla he huviksensa silmäilivät avaraa katsanto-alaa, pilvet\nleijailivat heidän jalkainsa alla, Alppien kaukainen vuorijakso\nmuistutti heitä Hannibal'ista, Rhône virtaili syvyydessä ja etäällä\nsiinsi Välimeren välkkyvä pinta, samalla kuin runoilijan mieleen\nutuisena kohosi hänen Lauransa kuva. Silloin hän, etsien\noraakelilausetta, avaa pienen kirjasen, Augustinon Tunnustukset, jota\naina piti luonansa, ja lukee seuraavat sanat: \"Ja ihmiset käyvät\nihmettelemässä vuorien kukkuloita ja meren mahtavia laineita ja\nvirtojen väljää juoksua ja valtameren piiriä ja tähtien kiertokulkua,\nja unohtavat oman itsensä\". Näitä sanoja Augustinus käyttää muistista\npuhuessaan, ilman mitään uskonnollista tarkoitusta; mutta Petrarca piti\nne Jumalan suusta lähteneenä varoituksena, koska hän hetken aikaa oli\ntähystellyt aistillisen maailman houkuttelevaa ihanuutta. Häpeissään ja\nkatuvaisena astui hän vuorelta alas ja kirjoitti vielä samana iltana\nrippi-isällensä kirjeen, josta tämä kertomus on otettu.[23]\n\nKeskiajan ihminen oli kokonaan tunteittensa vallassa; ne milloin hetken\nhimoina ja mielitekoina hallitsivat hänen toimintaansa, milloin\nkaipauksena vetivät häntä korkeampaa, yliluonnollista maailmaa,\ntaivaallista ihannetta kohden, jota hän palveli sydämmensä puhtaassa\ntemppelissä. Mutta saman yliluonnollisuuden näki hän myös kaikkialla\nympärillänsä. Salaiset käsittämättömät voimat pitävät kummallista\nleikkiänsä luonnon ilmiöissä; ihme katkaisee tuon-tuostakin tämän\nmaailman ykstoikkoisen jokapäiväisyyden ja magiia eli olioin\nsalaperäinen vuorovaikutus kutoo taikaverkkonsa kaikkein esineiden\nympäri. Vanha maailma näki kyllä jumalallisia olentoja koko luonnossa\nja muutti sen niinmuodoin henkiseksi; vaan se ajatteli jumalien\nmaailmaa tavallisen maailman kaltaiseksi ja sulki sen siis aistillisen\nolevaisuuden piiriin. Vaan keskiaika ei tahtonut todenperäiseksi\nmyöntää mitään muuta kuin tuota yliluonnollista maailmaa; se katsoi\naistillisenkin olevaisuuden ainoastaan yliluonnollisuuden valossa.\n\nNäin kaikki kyllä muuttui henkiseksi; vaan eipä keskiaika kuitenkaan\nvielä ollut kypsynyt puhdasta henkisyyttä tajuamaan. Keskiajalla\nvallitsee vielä tuo alkumaailman lapsellinen katsomustapa, joka ei\nkäsitä mitään aistien avutta eikä siis tule toimeen ilman\nmielikuvituksen luomaa tarumaailmaa. Samoin kuin muinaiskansojen\nkuvausvoima, niin keskiajankin uskonto täyttää koko luonnon haltioilla\nja rakentaa oman mytologiansa, osittain pakanallisista, osittain\nkristillisistä aineksista. Enkeleitä ja pyhimyksiä, vuoripeikkoja\nja vedenhaltioita, keijukaisia ja perkeleitä vilisee siinä\nkirjavassa moninaisuudessa. Tämän tarumaailman kuvaelmat saavat saman\naistin-tajuttavan objektiivisen ulkomuodon, jota muutoinkin tavataan\nluonnon-uskonnon kannalla. Mutta ihminen lämmittää ne omalla\nhengellänsä; ne ovat paljoa suuremmassa määrässä ilmauksia hänen oman\nsydämmensä liikunnoista, kuin kreikkalaiset jumalais-olennot, jotka\nplastillisessa levollisuudessaan pysyvät ihmiselle vieraina, viettäen\nomaa erityis-elämäänsä. Siitäpä keskiaikaisten kuvaelmain utuinen,\nhaaveellinen luonto, joka tekee ne epävakaisten unikuvain kaltaisiksi;\nsiitä se kamottava synkkyys, mikä ympäröitsee pahoja olentoja, joissa\nihmissydämmen omat pahat taipumukset saavat näkyväisen muodon. Mutta\nsamasta lähteestä vuotaa myös hellä, mieltä liikuttava, haaveellinen\nyhteys ihmisen ja noiden yliluonnollisten olentojen välillä.[24]\n\nTämä keskiajan kykenemättömyys puhtaasti henkiseen käsittämiseen ja\nsiitä syntyvä ristiriitaisuus epäaistillisen periaatteen ja sen\nkäytöllisen sovittamisen välillä on erittäin silmään-pistävä kirkon\nopissa ja juhlamenoissa. Paavin hengellinen valta muuttuu ihan vastoin\nalkuperäistä tarkoitustansa maalliseksi herruudeksi, sisällinen\nparannus ja jumaluuteen yhtyminen on saavutettava ruumiinkurituksilla\nja muilla ulkonaisilla tempuilla, jumalallisen armon lahjat kiintyvät\naineellisiin esineihin, reliikkeihin y.m. Samaten myös kaikki, mikä\nliikkuu sielun sisimmäisessä pohjassa, voipi mielikuvituksen\nvälityksellä muuttua ulkonaiseksi nä'yksi, harhakuvaelmaksi, joka\ntodenperäisyyden valhemuodolla astuu ihmisen silmien eteen. -- Tämä\nkäsitystavan aistillisuus on suureksi eduksi taiteellisessa suhteessa\nja tekee keskiajan muutamissa kohden antiikkisen maailman kaltaiseksi.\nMutta toiselta puolen on eroitus sangen suuri. Antiikkinen maailma\netsii kaikkialla kauneutta; keskiaika ei kammoo rumuuden\ninhottavimpiakaan muotoja, jos sen karkea symbolisuus voi niissä\nilmaantua. Vaikka kiedottuna aistilliseen katsantotapaan, se aina\nunohtaa ulkomuodon sen aatteisuuden tähden, johon se pyrkii.\n\nTuo aatteisuus nousee korkeimmalleen _ritarisuudessa_, joka\nyhdistää keskiajan jaloimmat riennot. Ritari, joka vakaamielisenä,\npelkäämätönnä taistelee uskonsa, ruhtinaansa ja sydämmensä valtiattaren\neteen ja suojelee heikkoja ja turvattomia, on keskiajan ihanne,\nniinkuin \"kalokagathos\" oli helleeniläisen muinais-ajan. Ja tämän\nmiehisen ihanteen rinnalle kohoaa nyt nais-ideaalikin, joka Neitsyt\nMaariassa ylenee täydellisyyteensä, -- todisteeksi, että nyt, kun\nyksityishenkilön sisäinen maailma on saanut suuremman merkityksen,\nnaisenkin arvo on enentynyt. Keskiajan kunnioitus naista kohtaan on\nkuitenkin enemmin jumaloimista, kuin todellista arvon-antoa; hän\nkoroitetaan tunteitten hallitsijaksi uneksittuun mielikuvitusten\nmaailmaan, vaan siirretään samalla korkeampana olentona pois siitä\npiiristä, jossa hän ihmisenä voipi saavuttaa yhdenvertaisuuden miehen\nkanssa.\n\nRitarisuus, haaveksivainen lempi ja omituinen tunteellisuus luovat\nviehättävän hohteensa aikakauden kirjaviin oloihin. Keskiaikaa\nvalaiseva runollinen loiste ei ole auringonsäteiden heloittava valo,\njoka selvän selvästi ilmaisee kaikki muodot ja rajapiirteet, vaan\nsärmiössä taittunut valovyö, joka kimaltelee tuhansin värivivahduksin\nja saattaa kaikki esineet monivärisiksi, eriskummaisen näköisiksi,\nkuni gootilaisen kirkon maalatut ikkunat. Täten syntyy keskiajan\ntaide-ihanne, jota sanotaan _romantiseksi_, koska keskiajan elämä\nensin vakaantui romanilaisissa kansoissa.\n\nSelvää on, että tällainen aikakausi ei voi ihanteeksensa asettaa\nhelleeniläisen taiteen plastillista kauneutta. Keskiajan taide-ihanne\npanee enemmän arvoa sisälliseen kuin ulkonaiseen; se katsoo etupäässä\ntunnetta, sielua, asiain sisällistä merkitystä. Ulkomuoto on olemassa\nvaan sisällyksen tähden, sen takana piilevän aatteen vuoksi. Keskiajan\nmaalauskuvissa ei näy tuota antiikkista tasasuhtaisuutta; vaan uutta on\nhenkilöin silmistä säteilevä hellä tunteellisuus, milloin suloisen\nrauhallinen, milloin vienon haikeamielinen. Samasta syystä keskiajan\nrunous ja kuvaustaide suosivat eduskuvallista esitystapaa. Gootilaisen\ndoomin taivaalle pyrkivät tornit ja korkeuteen kohoavat suippukaaret\nkuvailevat sielun ylentymistä Jumalan puoleen, pyhä Gral on kaiken\nautuuden vertauskuva ja Parcival'in harharetket merkitsevät myös\nihmissielun eksymistä armon tieltä. Koska keskiaika on taipuvainen\nsisällyksen takia heittämään muotoa syrjälle, ei se kammoo rumuutta, ei\ntosi-elämässä eikä taiteessakaan; keskiajan taide oikein hekumoitsee\nkamalain perkeleen-muotojen ja martyyrein kidutusten esittämisessä.\nSisällyksen ylivalta ulkomuodon suhteen näkyy varsinkin siinä, että\nkeskiajan ihanne ei vaadi yksin-omaisesti ideaalisia muotoja, vaan\npäinvastoin suosii indiviidistä omituisuutta ja siten perustaa\nkarakteristisen eli luonteen-omaisen taidetavan. Taideteoksen vaikutus\nkokonaisuudessaan palkitsee erityis-osien puuttuvaisuuden. -- Muutoin\naikakauden koko luonne viepi siihen, että mielikuvituksen ohjaton\nleikki saapi voiton järjestävästä kuvausvoimasta. Edellisen hehkuva\nrunsaus ilmaantuu kaikkialla keskiajan runoudessa; vaan sen heikkoja\npuolia ovat muodon vaillinaisuus ja järjestyksen puute, joissa osoittuu\najan kummallinen ristiriitaisuus.\n\nVasta kun kansojen erikoisuus alkoi vakaantua, rupesi keskiajan runous\nrehoittelemaan. Se tapahtui aikaisimmin Ranskassa, jossa keskiaikainen\nelämä muutoinkin ensin kehittyi, ehkä siitä syystä, että kaikki ne\nainekset, jotka etupäässä muodostivat tämän aikakauden, -- keltiläiset,\nromanilaiset ja germanilaiset -- siellä sulivat yhteen. Etelä-Ranskan\n_troubadour'it_ ja Pohjois-Ranskan _trouvèret_ laulelivat taidokkaasti\nsovitetuissa säkeissä lemmen iloista ja tuskista sekä ritarien\nuljaista sankaritöistä. Ranskasta tämä runous levisi Saksaan; siellä\nHohenstaufien aikakausi, joka valtiollisestikin oli Saksan loisto-aika,\nkorkeimmalleen saatti sekä ritari-eepoksen että lyyrillisen\n_Minnegesang'in_: vaan Saksan kansallisen yhteyden hajotessa riutui\nrunollisuudenkin henki. Italiassa oli vanhoilla Roomalais-ajan\nmuistoilla suurempi voima kuin muualla Euroopassa ja sen kansallisen\nkirjallisuuden alku olikin likimmässä yhteydessä näiden uudistumisen\nkanssa. Dante, jonka valtava nero perusti Italian runouden ja\nkirjakielen, oli käynyt Vergilion koulua; Petrarca ja Boccaccio olivat\netevimpiä humanisteja. Tieteiden ja taiteiden uudentuminen, n.s.\nrenaissance, josta edempänä enemmän, oli Italiassa yht'aikaa kansallinen\nja yleissivistyksellinen liike. -- Myöhemmin kuin muissa Euroopan\npääkansoissa pääsi runous Englannissa hedelmöimään, johon oli syynä sen\nyhteiskuntainen ja kielellinen kahtiajako; vasta kun kansallinen yhteys\noli saavutettu, kun Saksilaiset ja Normannit olivat sulaneet kokoon\nyhdeksi kansaksi, taisi Chaucer äsken syntyneellä englannin-kielellä\nesittää \"Pyhäretkeilijäin kertomukset\". Mutta Ruusujen sota teki pian\nlopun tästä kauniista alusta; Englannin sen-aikuista runoutta onkin\nsentähden varsin sopivasti verrattu kevätkukkaseen, joka ennen aikojaan\non puhjennut ja jälkitalven tullessa joutuu pakkasen hävitettäväksi.\n\nYlempänä on jo mainittu, miten keskiaikainen kertomarunous ammenteli\naineita Keltiläisten muistovaroista. Itämaistenkin kansojen runsas\nsadusto elähytti länsimaalaisten mielikuvitusta, etenkin ristiretkien\najoista asti. Sen ohessa mainittavia ovat katolisen kirkon legendat eli\npyhimystarut sekä muutamat antiikkiset tarinat. Etenkin ritarien jalo\nuljuus, heidän taistelunsa ja seikkailuksensa ovat kertomarunojen\nsisällyksenä. Varsinkin kaksi tarinapiiriä ansaitsee erityistä\nhuomiota. Maallisen ritarisuuden ihanne kuvataan _Artus eli Artur_\nkuninkaassa ja hänen seuralaisissaan. Kuningasta ja hänen puolisoansa\nGinevraa ympäröi loistava valiojoukko mitä mainioimpia ritareita ja\nihanimpia naisia. Heidän hovissaan tavataan ylevin urhoollisuus ja\nhienoin ritarillinen säädyllisyys. Sen keskuksena ovat nuo kaksitoista\nkuuluisaa urosta, joiden kunniasija on Artus kuninkaan \"ympyriäisen\npöydän\" ääressä. Artur'in hovista ritarit lähtevät seikkailuretkille,\nkilpaillen toistensa kanssa miehuullisessa uljuudessa, -- Toinen\nkertomussarja koskee pyhää _Gral'ia_. Tämä oli kallis-arvoinen\njaspismalja, johon Vapahtaja oli taittanut leivän pyhää ehtoollista\nasettaessaan ja Josef Arimathialainen koonnut hänen kyljestänsä\nvuotavan veren. Sentähden sillä oli ihmeellinen voima antaa kaikki\njumalallisen armon lahjat. Viimein oli Titurel, eräs kuninkaanpoika\nAnjou'sta, rakentanut linnan Monsalvage'n vuorelle (= mons salvationis\ntai mons silvaticus) Espanjaan, jossa erityinen ritarikunta oli sen\nvartiana. Näitä ritareita Jumala itse kutsuu mainittuun toimeen; mutta\nvalitun pitää kutsumusta totella ja innolla taipua tehtäväänsä.\nGral-linnan kuninkaaksi pääseminen on ylin kunnia, minkä ritari voi\nsaavuttaa. Pyhä Gral on syvämielinen vertauskuva kristin-uskon\ntarjoamasta autuudesta, ja Gral'in vartiat edustavat hengellistä\nritaristoa, niinkuin Artus ja hänen hovikuntansa maallista\nritarisuutta. -- Molemmat tarinajaksot, Artur'in ja Gral'in, yhdisti\nsaksalainen runoilija Wolfram von Eschenbach syvä-aatteiseksi,\n\"Parzival\" nimiseksi runoelmaksi.\n\nAntiikkisista tarinoista keskiaika enimmin suosi kertomuksia Troian\nsodasta ja Aleksanteri Suuresta. Mutta vanhaa aikaa kuvataan\nsamanlaiseksi kuin keskiajan ritari-maailmaa, ja romantinen henki\nsiihen kutoo omia, hentoisen ihania kuvaelmiansa. Aleksanteri tuli\nretkillänsä -- niin muun muassa kerrotaan -- pimeään metsään, jonka\npuut muodostivat niin tiheän lehtikaton, ett'ei auringon valo voinut\nsiihen tunkeutua; linnut siellä laulelivat ja hopealähteitä kuohui\nlaaksohon; mutta maa oli täynnä lukemattomia ihmeellisen isoja,\npyöreitä kukkaisumpuja, ruusunpunaisia ja lumivalkoisia. Vaan katso,\njopa aukeaa niiden lemuavat kuvut ja ihmekukista nousee tuhansittain\nnuoria tyttöjä, verrattoman kauniita, kaksitoista-vuotiaan näköisiä,\npunaisissa ja valkoisissa vaatteissa, niiden kukkien kaltaisissa,\njoista he ovat syntyneet; naureskellen ja ihanasti laulaen he liehuvat\nmetsän siimeksessä, niin että uroot unohtavat kaikki vaivansa. Ne ovat\nmetsän pimentojen lapsia; vaan, jos auringon polttava säde niihin\nsattuu, he kuihtuvat ja kuolevat; heille ei ole suotu pitempää elämää\nkuin heidän sisarillensa, nurmen kukkasille.[25]\n\nSama kirjavuus ja moninaisuus, joka ylipäänsä on keskiajan luonteessa,\nvallitsee myös sen eepillisissä runoelmissa. Suuri osa niistä on\ntäytetty kertomuksilla ritarien seikkailuksista ja urostöistä, jotka\nosoittavat runsaasti uhkuavaa mielikuvitusta, vaan nykyajan lukijalle\nkäyvät yksitoikkoisiksi. Koko tuo tarumaailma, josta ylempänä\npuhuttiin, leviää silmiemme eteen: ritarit taistelevat noitia ja\nhirviöitä vastaan, ja ihmeelliset taikavoimat hallitsevat luonnon\nilmiöitä.\n\nSe hempeätuntoisuus, joka asuu aikakauden hengessä, ilmaantuu\nerittäinkin sen lyyrillisessä runoudessa, sekä maallisessa että\nhengellisessä. Edellisessä trubaduri tai minnesänger ylistelee valittua\nlemmittyänsä ja kuvailee rakkautensa riemuja ja huolia; toisinaan, vaan\nharvemmin otetaan muita, esim. valtiollisia asioita, laulun aineeksi.\nTrubadurien runoelmissa on palavan rakkauden intoisa kiihkeys laulun\nperustuksena; saksalaisessa Minnegesang'issa on vallitsevana tunteena\nsydämmen hellä kaipaus ja luja uskollisuus. Hengellisessä runoudessa\ntaas on keskuksena Jumalan emo, neitsyt Maaria, jota ylistetään\nhehkuvalla, lemmentapaisella kunnioituksella. Runopuvun puolesta\nkeskiajan lyriikka synnytti suuren muotojen rikkauden ja noudatti\ntarkkaa säännöllisyyttä, joka ilmaantui etenkin laulujen taiteellisessa\nstroofi-rakennuksessa. Mutta vaikka indiviidin sisäinen elämä oli\ntullut kaiken olemisen keskustaksi ja syvä tunteellisuus on tämän ajan\ntärkeimpiä tunnusmerkkejä, ei lyyrillinen runous kuitenkaan voinut\nkehittää koko runsauttansa; sillä yksityishenkilö ei ollut vielä\nedistynyt siihen itsenäisyyteen ja henkiseen vapauteen, joka voi\ntäyteen määrään kasvattaa sielu-elämän rikkauden. Sentähden trubadurien\nja minnesängerien runoissa on melkein aina sama sisällys, jota\nkoetetaan esittää monella eri tavalla. Samasta syystä ei\ndraamallinenkaan runous pääse oikeaan alkuun, vaikka se jo siemenenä\npiilee keskiajan kirkollisissa näytelmissä.\n\nKeskiajan loppupuolella sen omituinen henki rupesi riutumaan, uuden\najan tuulen puhaltaessa. Tämän muutoksen välittäjänä oli etenkin\nmuinaisklassillinen kirjallisuus, jota nyt aljettiin tutkia yhä\nsuuremmalla innolla ja menestyksellä, varsinkin Italiassa. Mutta\nsilloinpa juuri keskiajan katsantotapa sai loistavimman runollisen\nkirkastuksensa. Dante Alighieri sulki mahtavaan teokseensa _Divina\nCommedia_ tämän aikakauden koko maailmankatsomuksen, liittäen\nviisaustieteellistä syvämielisyyttä mitä selvimpään objektiivisuuteen.\nDante on, niinkuin Aischylos ja Shakespeare, niitä suuria runoilijoita,\njotka kahden tärkeän aikakauden rajalla itsessään yhdistävät kaikki ne\nmietteet, mitkä ovat loppupäätöksenä ihmiskunnan edellisestä työstä, ja\nsamalla viittaavat kauas tulevaisuuteen. Hän oli, niinkuin jo ylempänä\nsanottiin, antiikkisen kirjallisuuden kasvattama; mutta uuden\nhumanistisen aikakauden valossa oli hän syvemmin kuin kukaan muu\nkäsittänyt oman aikakautensa hengen. Muinais-ajalta perityllä\nkauneudenaistilla antoi hän teoksellensa tarkan taiteellisen muodon ja\non siinäkin kohden aikakautensa runouden uudistajana.\n\nJos Dante siis oli antanut keskiajan ihanteelle sen aatteellisen\ntäydellisyyden, niin seuraavat runoilijat sitä yhä enemmin hajottivat,\nsamalla kuin edistivät ulkomuodon kehkiämistä. Petrarca tosin vielä\nkeskiajan hehkuvalla lemmen-innolla laulaa Laurastansa; vaan\nBoccacoio'n Decamerone'ssa kauan pidätetty luonnollinen aistillisuus\nvihdoin purkaa kahleensa ja kostoksi pilkkaa ulkokultaista pyhyyttä,\nvallattomana riemuiten vapaudestansa.\n\nYlempänä viitattiin siihen, että muhammedilaisten kansojen\nkuvausvoimalla oli joku vaikutus Eurooppalaisten runouteen.\nLänsimaalaiset tutustuivat heihin osittain Espanjassa, osittain\nitämailla ristiretkien aikana, ja saivat runo-aineita itämaiden\nrunsaista satu-aarteista. Arabialaisten ja Persialaisten hengenviljelys\noli noussut sangen korkealle, ja olletikkin jälkimäisten runous oli\nehtinyt mainioon kukoistukseen. Itämaalaisten kuvausvoima on niinkuin\nitämaiden luonto: väririkas, runsastuotteinen, täynnä hehkuvaa,\nhekumallista loistoa; sen ohessa he halulla tuovat esiin viisauttansa\nmielevissä vertauksissa ja mietelauseissa. \"Tuhannen ja yhden yön\nsaduissa\" liikkuu arabialainen mielikuvitus varsinaisella alallaan,\nkietoen satukuvaelmansa yhteen kirjavaksi ihannemaailmaksi.\nVaan etevin kaikista muhammedilaisten kansojen hengentuotteista\non Firdusi'n kertomaruno _Shahnameh eli Kuningasten kirja_\n(10:neltä vuosisadalta), jossa hän tosi-eepillisellä tavalla esittää\nkansansa muinaistarinat ja jatkoksi liittää Persian historian\nSassanidien vallan häviöön asti. Mainittu runoelma syystä luetaan\nihmiskunnan ikimuistettavain mestariteosten joukkoon. Panteistisen\nmaailmankatsomuksen synnyttämässä autuaallisuuden tunnossa persialainen\nrunoilija Hâfis laulelee elämän iloista ja nautinnoista, ja hänen\nmaanmiehensä Dshelâl-ed-dîn-Rûmi (13:nella vuosisadalla) lausuu, saman\nmystillis-panteistisen katsomustavan perusteella syvämielisiä\najatelmiansa. Äsken mainitut teokset eivät kuitenkaan ole suorastaan\nvaikuttaneet Euroopan keskiaikaiseen runouteen, koska ne vasta\nuudempina aikoina ovat tulleet täällä tunnetuiksi.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nRunouden kehitys uudennuksen ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.\n\n\nEdellisessä luvussa mainittiin, miten keskiajan loppupuolella alkoi\nobjektiivisempi suunta, joka ilmaantuu vireämmässä yhteis-elämässä ja\nkääntää ihmisten mielet ulkomaailmaa tarkastamaan. Ristiretket tempaavat\nlänsimaan kansat irti keskiajan umpinaisesta sisäkohtaisuudesta; he\noppivat tuntemaan vieraita maita, outoja kansoja, ja siitä niiden huomio\ntarkistuu havaitsemaan luonnon ja elämän moninaisuutta. Sitten niille\naukeavat muinaisklassillisen kirjallisuuden aarteet, ja tästä\nnuorentumisen lähteestä ne ammentavat uutta elinvoimaa. Muinais-aika\nnäyttää heille yhteiskunnan, jossa valtion menestys on vapaiden\nkansalaisten ylin silmämäärä, jossa omavarainen tutkimus ennakkoluulojen\nestämättä ryhtyy ihmishengen korkeimpiin kysymyksiin, jossa runoilijan\nlaulut ja kuvaustaiteilijan ihannetuotteet kaunistavat elämää eikä\nsynkkä hengellisyys kuihduta ilon ja nautinnon kukkasia. Nyt vasta\nihmisten silmät avautuvat tosi-elämän arvoa ja ihanuutta oikein\noivaltamaan, ja niinkuin sokea, joka on saanut näkönsä jälleen, he siitä\nhämmästyvät, hurmautuvat. Kaikilla aloilla tehdään rynnistyksiä\nkeskiajan jo itsestäänkin raukeavia mietteitä ja laitoksia vastaan.\nMuinaiskreikkalaisen filosofian aseilla ruvetaan skolastisuutta\nahdistamaan ja Platonin viisaustiede kohoaa Florensissa uuteen\nkukoistukseen. Yhä ankarammaksi paisuu vastustus paavin maallista valtaa\nja katoliskirkon oppijärjestelmää vastaan, ja humanistien harrastukset\nhankkivat esiin raamatun alkutekstin, joka tulee kirkollisten\nuudistusrientojen pohjaksi. Mutta antiikin uudistumisen välittömiä\nseurauksia on taiteiden erinomainen elostuminen. Italian\nkuvaustaiteilijat antautuvat rohkeaan kilpailuun Muinaiskreikkalaisten\nkanssa, ja italialainen maalaustaide ehtii edistyskannalle, joka vetää\nvertoja kuvanveiston kehitykselle muinaisessa Athenassa. Tämä on se\naikakausi, joka taiteen historiassa tunnetaan renaissance'n- eli\nuudennusajan nimellä.\n\nJos antiikkisen hengen viljelyksen palauttaminen ensi aikoina olikin\nhumanismin melkein yksin-omainen tarkoitusperä, niin tämä liike pian\ntuotti itsenäisiäkin hedelmiä. Muinais-ajan filosofian järjestelmiä\nruvettiin muodostamaan ja laajentamaan uuden ajan vaatimusten mukaan,\nja ennen pitkää ajattelu alkoi käydä omaa uraansa. Vasta herännyt\nulko-olojen tarkastamisen halu saattoi uskaliaat uroot mainioille\nlöytöretkille, jotka melkoisesti väljensivät tunnettua maanpiiriä ja\nsivistyskansojen toimialaa; sama tarkastushalu ja sen johdosta yhä\nlaventuva käsityspiiri kehoittivat luonnon tutkimiseen, joka\nvoimallisesti raivasi tietä uudelle maailmankatsomukselle. Copernicus\nja sittemmin Kepler selittivät taivaankappalten ihmeteltävän\njärjestyksen, ja luonnontieteet edistyivät jättiläis-askeleilla. Kun\nihminen näin vapautui keskiajan henkisestä orjuudesta, paremmin\ntutustuen sekä omaan henkeensä että ympärillään olevaan luontoon,\nsilloin hän tietysti tahtoi ulkomaailmaakin kohtaan koettaa voimiansa\nja vasta muodostuneen käsitystavan nojalla uudistaa kansojen\nvaltiollista ja uskonnollista elämää. Niinkuin aikakauden alkujakso\nsaapi värityksensä keksinnöistä ja löytöretkistä, humanismista ja\ntaiteiden uudentamisesta, niin kirkollinen parannustoimi ja siitä\nnousevat taistelut ovat sen keskivaiheen tärkeimmät tunnusmerkit.\nPaavinvallan kahleet katkaistaan; uudet vapauden periaatteet ja vanhan\nsuunnan kaavat joutuvat riehuvaan sotaan keskenänsä. Vihdoin\nkuudennentoista vuosisadan loppupuolella taisteluin kuohuvat aallot\nvähittäin rupeavat tyyntymään. Aikakauden ristiriitaiset mielipiteet\njäykistyvät toiselta puolen oikea-uskoiseksi protestanttisuudeksi,\ntoiselta puolen uudeksi, taantumis-kiihkoiseksi katolisuuden\nmuodoksi; vaan valtiollisella alalla vahvistuu yksinvalta. Mutta\nilahuttavampiakin reformationi-ajan loppuhedelmiä tulee silloin\nnäkyviin; mainittakoon vaan Englannin Elisabet'in loistava aikakausi ja\nAlankomaiden vilkas tieteellinen ja taiteellinen elämä vasta-voitetun\nvapauden turvissa, vaikka sen varsinainen vaurastus kuitenkin on\nluettava seuraavan vuosisadan omaksi.\n\nNämä ovat tuon ihmeellisen ajan pääpiirteet, -- tuon ajan, joka vie\nuudemmat kansat ala-ikäisyydestä miehuuden täysivaltaisuuteen.\nKaikkialla tehollisia ponnistuksia elähtyneitä olomuotoja vastaan,\nkaikkialla uusia aatteita, uutta, virkeätä elämää! Myöhempi aika ei ole\ntuottanut yhtäkään pyrintöä, jonka siemen ei piileskele tämän\naikakauden heräjävissä toiveissa. Mitä erilaisimmat voimat kohisevat\nkirjavimmassa moninaisuudessa. Protestanttisuuden perustajain,\nvarsinaisten uskonpuhdistajain rinnalla ilmaantuu rohkeampi\nuskonnollinen suunta, joka ei tahdo panna henkeä puustavin tähden\nalttiiksi eikä sitoa vakuutustansa tunnustuskirjain kahleisin; osittain\nse yhtyy mystiläisyyteen (Sebastian Frank y.m.), osittain se\nihanteistansa hurmautuneena muuttuu mielettömäksi kumoushaluksi\n(Uudestaankastajat ja muut samankaltaiset lahkokunnat); mutta näiden\nvastakohtana vanhoillaan-olijat, katoliskirkon puolustajat,\njesuiittakunnan avulla pyytävät tukehduttaa ajan henkeä. Tieteessä\nmahtavat spekulatiiviset aatokset, semmoiset kuin Giordano Bruno'n,\nomituisten vertauskuvain ja keskiajalta perittyjen kaavojen alle\npeitettyinä, ennustavat vastaisten aikojen filosofisia ajatelmia,[26]\nsamalla kuin humanistien harrastukset ja nuo luonnontutkimuksen voitot,\njoihin jo ylempänä viitattiin, saattavat tietojen alaa selviämistään\nselviämään, ja vuosisadan loppupuolella kokemustiede Francis Bacon'in\nkautta saapi varsinaisen alkunsa. Ajan ilmiöitä on vilkas liike\naineellisen edistymisen alalla, hillitön rikastumisen himo ja raju\nseikkailijahenki, joka yhdessä tietohalun kanssa kehoittaa uskaliaihin\nlöytöretkiin; yhtä levoton, moni-aatteinen elämä kuohuu valtion ja\nyhteiskunnan piirissä: kansallisuusrientojen ensimmäinen itu, liittyen\nuskonpuhdistukseen, julmat talonpoikaiskapinat monessa maassa ja\nvihdoin unelmia täydellisestä yhteiskunnasta, kerran joutuvasta yleisen\nonnellisuuden tilasta, joka kangastaa Campanellan ja Thomas More'n\nideaali-valtioissa, muistuttaen nykyajan socialistien toiveita. Kuka\nvoisi ahtaan kuvaelman kehään pakoittaa kaikkea sitä neron runsautta,\nminkä tämä aikakausi sisältää? Mainittakoon vaan nimiä semmoisia kuin\nLuther, Zwingli, Calvin, Rafael, Mikael Angelo, Leonardo da Vinci,\nAriosto, Tasso, Camões, Cervantes, Shakespeare: näiden paljas sointu jo\nkuvailee ajan aatteellista elämää. Sen henkilöt ilmaantuvat mahtavina,\nvoimallisina; sitä sopisi sanoa suuren personallisuuden aikakaudeksi.\nYksityis-ihmisen sieluelämä oli edellisinä aikoina kehittynyt yhä\nsyvemmäksi, omituisemmaksi; mutta keskiajan ylenmääräinen\nsisäkohtaisuus ja epävapaus olivat sulkeneet sen umpinaiseen piiriinsä.\nNyt indiviidi irtaantui tuon epävapauden siteistä, samalla kuin hän\nkääntyi ulkomaailmaa kohden, tahtoen sitä käsittää ja hallita.\nSeurauksena on valtava itsenäisyyden tunne, joka pyrkii rajattomaan\nindiviidiseen vapauteen ja pyytää mielipiteittensä mukaan muodostaa\nolevaisia oloja. Alituinen rauhattomuus ja taukoamattomat taistelut\nkasvattavat jäykkiä, omantakeisia, jopa eriskummaisiakin luonteita,\njoiden riennot eivät mahdu tavallisiin rajoihin ja joissa elää ääretön\ninto tai suunnattomat himot, vaan samalla myös voimakas toimintakyky\nniin hyvien kuin pahojenkin aikeitten toteuttamisessa.\n\nMuutosten aikakausina on runollinen tuotanto enimmiten heikonpuolinen,\nkoska kansojen paraat voimat menevät uusien aatteiden käytölliseen\ntoimeen-panoon. Sentähden runous ei rehoittanut kuudennentoista\nvuosisadan alku- ja keskivaiheilla. Näyttääpä siltä, kuin mielikuvitus\nolisi saanut niin viljalta tyydytystä tosimaailman muodostuksesta,\nett'ei se kaivannut kuvausvoiman luomaa taikamaailmaa. Ainoastaan\nEtelä-Euroopassa, jossa ajan uskonnolliset liikkeet eivät kumonneet\nolevaisia oloja, syntyi uuden ajan aamukoitteella ensi heräjämisen\nlumouksesta ihana runollinen kirjallisuus. Mutta Englannissa leimahtaa\naikakauden loppupuolella ilmi vielä kirkkaampi runouden loisto, samalla\nkuin runollinen tuotanto ehtii uhkeaan kukoistukseen Euroopan\nlounaiskulmassa, Espanjan kansassa. Mutta Saksassa ja Ranskassa\nsisälliset kiistat yhä vielä estivät sen vahvempaa varttumista.\nKatsokaamme jokaista maata erikseen.\n\n_Italia_ oli uuden ajan kehto. Siellä syntyi humanismi, siellä\ntieteet ja taiteet uudistuivat ja silloin runouskin virkosi uuteen\neloon. Dante'sta, Petrarca'sta, Boccaccio'sta olen jo puhunut.\nEdelliset molemmat antoivat keskiajan ihanteille antiikista\nsaadun, klassillisesti ihanan muodon; viimeksi-mainitusta alkaa\nkeskiajan ideaalin hajoaminen, samalla kuin hänen helppo, luonteva\nkertomustapansa on mallina seuraavien aikojen novellinkirjoittajille.\nNiinkuin Boccaccio'n kevyt pilapuheisuus on maallisen elämännautinnon\nprotesti keskiajan askeetista kirkollisuutta vastaan, samoin Ludovico\nAriosto'n hieno ironiia on uuden ajan voittohymy keskiajan romantisesta\nihmeitten-halusta. Mutta samalla hän Raivoavassa Rolandissaan, vielä\nkerran yhdistää keskiajan ritarisaduston kimaltelevat helmet\nviehättäväksi taikavyöksi. Ihmeellisellä taidolla ja sievyydellä\nrunoilija osaa nivoa yhteen nuo lukemattomat tarinat ritarien\nhämmästyttävistä urhotöistä ja hehkuvasta lemmestä, esitellen niitä yhä\nuudella tavalla, milloin katkaisten, milloin taas jatkaen kertomuksen\nsäiettä, ikäänkuin paljaan oikun johdattamana, vaan kuitenkin aina\npitäen lukijan mieltä vireillä. Meistä tuntuu, kuin vaeltelisimme\nlumotussa puistossa, jossa haarapolut näyttävät meitä houkuttelevan\noikealta uralta ja läpipääsemättömät tiheiköt meiltä tien sulkevan;\nmutta yhtäkkiä avautuu puiden väliltä uusia näköaloja ja loistava\ntaikalinna huikaisee silmämme. Romantinen haaveellisuus, uuden ajan\nsala-iva ja muinaiskansoilta peritty muodon kauneus yhtyvät tuottamaan\nmiellyttävää, satumaista kokonaisuutta. Sama tarkoin huoliteltu\nsointuisuus, joka kaikuu Arioston säkeistä, kohtaa meitä Torquato\nTassonkin taiteellisista värssyistä. Vapautetussa Jerusalemissa näemme\nvähemmän omituisuutta ja enemmän antiikin mukailemista kuin\nRaivoavassa Roland'issa; Vergilius on ollut sekä yleensä että monessa\nyksityiskohdassakin opastajana ja ulkomuodon harrastukseen on kulunut\npaljon runollista voimaa. Mutta ylevä, vakavanlaatuinen aine ja\nrunoilijan jalo innostus ylentävät lukijan mieltä; loistava esitystapa\nja useat taidokkaasti suoritetut välikertomukset luovat runoelmaan\nviehättävän valon.\n\nItalian läheinen yhteys muinaismaailman kanssa teki sen\nantiikkisen sivistyksen luonnolliseksi välittäjäksi, ja sen\njohdosta syntyneet uudet ajatussuunnat saivat siellä ensimmäisen\nmuodostuksensa. Muinaiskansojen plastillinen aisti asuu uudemman ajan\nItalialaisissakin, niinkuin yleensä romanilaisissa heimoissa, ja on\ntuottanut sen kuvaustaiteiden hehkeän kukoistuksen, johon ylempänä\nviitattiin. Antiikkisen hengen itsenäinen uudentaminen taiteen\nalalla olikin Italian päätehtävä, joka vaati suurimman osan sen\nhenkisestä voimasta. Vaan sama huolenpito ulkomuodon soreudesta,\nsama kristillis-romantisten aiheiden sulauttaminen antiikkiseen\nkatsomus- ja kuvaustapaan, jota tavataan renaissance'n maalauksissa ja\nveistokuvissa, kohtaa meitä Italian runoudessakin: niinkuin Rafael\nkreikkalaisella kauno-aistilla kuvaili Neitsyt Maariaa ja kirkon\npyhimyksiä, luoden niihin kristillisen syvätuntoisuuden, samaten Dante,\nAriosto ja Tasso muinais-ajan ihanteiden innostuttamina runoelmissaan,\nkukin omalla tavallaan, lauloivat ilmi aikakautensa aatteita. Muillakin\naloilla oli tuossa ihanassa maassa uusi henki ruvennut puhaltamaan;\nfilosofia ja luonnontieteet kukoistivat ja uskonpuhdistuskin oli\ntapahtumaisillaan; mutta nämä riennot eivät olleet työntäneet juuriansa\nsyvälle rahvaan riveihin, vaan pysyivät korkeasti sivistyneen\nvaliojoukon omaisuutena eivätkä siis voineet kestää sitä vastavirtaa,\njoka seurasi riemuisan heräyshetken jälkeen. Taantuminen upotti sen\naaltoihinsa; kaava-uskoisuus kiihkoineen jesuiittoineen pääsi voitolle.\nTasso'n jalo henki murtui sen painon alle; se pakoitti Galilei'n\nhuulillaan todistamaan omaa järkeänsä vastaan, heitti Campanellan\nmonivuotisten kärsimisten alaiseksi ja sytytti rovion Giordano\nBruno'lle. Katolinen taantuminen ja valtio-elämän surkeus hävittivät\nkansan voiman, eikä runouskaan enää voinut mitään tuottaa, vaan alentui\ntyhjäksi korurunojen sepittelemiseksi.\n\nToisin kävi _Saksassa_, vaikka sekin sittemmin sairastui\ntoimitettavansa seurauksiin. Kuten taiteen uudennus oli Italian, niin\nuskonpuhdistus oli Saksan maailmanhistoriallinen tehtävä; mutta tämä\ntyö ei jäänyt harvalukuisen henkisen ylimyskunnan asiaksi, se\npäinvastoin sai parhaan voimansa ja kannatuksensa itse kansasta ja\npääsi sentähden voitolle. Vaan runouden kehkiämiselle se oli vähemmän\nsuosiollinen kuin Italian taiteellinen loiste; ajan uskonnolliset ja\nvaltiolliset kiistat tuottivat vaan opetusrunoutta ja satiiria. Yksi\nhento runouden kukka on Saksassa kuitenkin ylennyt uskonpuhdistuksen\npohjalla: _evankelinen virsi_, saman mahtavan henkilön tuottama,\njoka pani kirkollisen parannuksenkin toimeen. Mutta kolmekymmenvuotisen\nsodan pauhinaan Saksanmaan kirjallinen ja taiteellinen viljelys melkein\ntykkänään katosi.\n\nVaan palatakseni vielä kerran romanilaisiin kansoihin,\nmainitsen pienen _Portugalin_, joka tähän aikaan oli saavuttanut\nmaailmanhistoriallisen tärkeyden. Sen pelkäämättömät merisankarit\netenivät maanpallon kaukaisimmille vesille, perustaen siirtokuntia ja\naukaisten liikkeelle ennen tuntemattomia maita aarteineen ihmeineen. Se\nei voinut olla kuvausvoimaa vireyttämättä, ja ylistäen Portugalin\nkunniaa kaikui Camões'in sulosointuinen kertomaruno, Lusiadit.\nCamões'in epopea liittyy antiikkiseen runouteen samoin kuin Tassonkin.\nOudolta tuntuu kreikkalaisen taruston yhtyminen uuden-aikuiseen\naineesen; vaan sisällyksen omituisuus antaa sille itsenäisen luonteen\nja harras isänmaallinen mieli, historiallisten kertoelmain runollinen\ntodenmukaisuus sekä kesämaiden luonnon ja etenkin mahtavan valtameren\nloistava kuvailu kohottavat sen iki-muistettavain runoteosten joukkoon\nja perustavat kirjallisuuden historiassa Portugalin maineen, niinkuin\nVasco da Gama ja Maghelaens sen ovat perustaneet yleisen kultuurin\naikakirjoissa.\n\nSillä välin kuin kuudennentoista vuosisadan loppuvaiheilla ja seuraavan\nalkupuolella enimmissä Euroopan maissa kirkolliset oppikiistat\nehkäisivät tieteellisen ja taiteellisen elämän vaurastumista tai\nvahvistunut paavinvalta piti kaikki vapauden liikkeet kahleissa, oli\nkaksi kansakuntaa, joiden henkinen voima päinvastoin oli väkevämmäksi\nkaraistunut ajan myrskyissä: Englannin ja Alankomaiden kansat.\nAlankomaat olivat saaneet verikasteen, josta ihanaisena yleni\nkansallinen ja uskonnollinen vapaus. Katolisissakin maakunnissa, jotka\njäivät Espanjan vallan alle, oli suuri henkinen vireys kansallisen\nponnistuksen seurauksena. Sekä Hollannissa että Englannissa oli\nprotestanttisuus päässyt voitolle, mutta kansan vapaampi mieli esti\nsitä kaava-uskoisuudeksi kangistumasta, ja varsinkin edellinen maa\ntarjosi tällä ahdasjärkisen uskonnollisuuden aikakaudella hengen\nvapaudelle turvapaikan. Kumpasessakin kuvausvoima kypsytti mitä\nkauniimpia hedelmiä, Alankomailla maalaustaiteen, Englannissa runouden\nalalla, ja niinkuin Shakespeare'n näytelmissä ihmisen todenperäinen\nluonne paljastuu katselijan tarkastettavaksi, niin hollantilaiset\nmaalaajatkin suurimmalla luonnonmukaisuudella kuvailevat todellista\nelämää.\n\nUuden-aikuinen draama sai alkunsa keskiajan kirkollisista näytelmistä;\nniistä Englannissa monien väliasteiden kautta kehittyi kansallinen\nnäytelmärunous. Muissa Euroopan maissa, paitsi Englannissa ja\nEspanjassa, ei taiteellinen draama kerinnyt täydellisesti muodostua\nnoista hengellisistä alkeista, ennenkuin muinaisklassillisen\nkirjallisuuden yksipuolinen mukaileminen työnsi ne syrjälle, jolloin\nkotimainen näytelmä hoidon puutteesta joutui kokonaan rappiolle. Mutta\nEnglannissa, muinaisklassillisen kirjallisuuden tunteminen ei\nhävittänyt omahenkisen runouden itua, vaan virkisti päinvastoin\ntaimelle nousevaa draamallista runoutta. Se, niin sanoakseni, ylensi\nsivistyksen tasapintaa, lisäsi selvyyttä ajatukselle ja somuutta\nesitystavalle, antaen teoksille säännöllisen muodon, vaan ei kuitenkaan\nkuihduttanut keskiajalta perittyä syvätunteisuutta ja romantisen\nmielikuvituksen hilpeyttä eikä turhilla säännöillä estänyt kuvausvoiman\nvapaata liikuntoa. Kansallisesta pohjasta Englannin draama imi voimaa\nja elävyyttä. Suurimman täydellisyytensä se saavutti Shakespeare'ssä,\nuudemman ajan valtavimmassa runoilija-nerossa, jonka teokset osoittavat\ntaiderunouden korkeinta kukkulaa. Onpa siis luonnollista, että\nShakespeare on englantilaisen draaman varsinainen edustaja, jonka\nloistava nimi siirtää kaikki hänen -- osittain etevätkin -- edeltäjänsä\nja aikalaisensa varjopuoleen.\n\nNiinkuin melkein kaikki ihmiskunnan valtanerot, esim. runouden alalla\nAischylos ja Dante, seisoo Shakespearekin kahden aikakauden välillä,\nyhdistäen kirkkaaksi valoksi edellisen kehitysjakson säteet, mutta\nsamalla viitaten kauas tulevaisuuteen. Shakespeare osoittaa\ninhimillisen kehityksen yleistä suuntaa; mutta yht'aikaa hänen\nrunoutensa tuopi ilmi ne olot, joissa se on alkunsa saanut. Ainoastaan\nvapaassa, vanhassa Elisabetin-aikuisessa Englannissa se oli\nmahdollinen; ainoastaan reformationi-ajan suuri aatteellinen\nheräys taisi sen kasvattaa. Yhdistyipä silloin monta runoudelle\nsuotuisaa ehtoa: Englannin valtiollinen mahtavuus ja siitä yltynyt\nkansallistunne, -- ankarain taisteluin jälkeen saavutettu rauhallinen\ntila, -- loistava hovi, jossa suosittiin tieteitä ja taiteita, --\nylhäisemmissä tavallinen klassillinen sivistys ja ennen kaikkea raitis,\niloinen kansan-elämä, jolle keskiajan romantiset muistot ja tavat vielä\nantoivat runollisen loisteen ja jonka tuoreus ilmaantui monenlaisissa\njuhlissa ja hauskoissa ajanvietteissä. Nuo kaikki eivät voineet olla\nkuvausvoimaa virkistämättä ja kehoittivat tehokkaasti runolliseen\ntuotantoon. Sellaisissa oloissa varttuneena on Shakespeare'n runous\nsiis peräti kansallinen luonteeltaan, niinkuin usein aineiltansakin.\nKotimaansa historian rikkaasta vara-aitasta hän ottaa aiheita tuohon\nsuureen näytelmäjaksoon, joka esittelee Englannin vaiheita Juhana\nMaattomasta Henrik VIII:nteen asti. Hehkuva isänmaanrakkaus kaikuu\nnoista tunnetuista säkeistä, joihin usein on viitattu:\n\n    \"Tää kuningasten aimo valta-istuin,\n    Tää saari, valtikalla kaunistettu,\n    Maa majesteetin, Mars'in asunto,\n    Tää toinen Eden, puoli-paratiisi,\n    Tää linna, jonka luonto itsellensä\n    Loi turvaks sotaa, saastaisuutta vastaan,\n    Tää onnen heimo, pikku maailma,\n    Tää jalokivi kallis, asetettu\n    Hopeamereen, joka muurina\n    Tai kaivantona sitä suojaa maiden\n    Vähempi-onnisien kateudelta,\n    Siunattu seutu, valtakunta oiva,\n    Englanti, imettäjä valtiasten.\n    Ja emo kuninkaita kantavainen\"...[27]\n\nMitä syvää kotimaan kaipausta ja äidinkielen rakkautta ilmaantuu\nmaanpakoon tuomitun Norfolk'in herttuan, Thomas Mowbray'n,\nvalituksissa:\n\n    Nyt äidinkieleni, jot' oppinunna\n    Ma neljäkymment' olen ajastaikaa,\n    Englannin kieli mun on jättäminen:\n    Nyt yhtä hyödytön on puheen lahja,\n    Kuin viulu taikka kannel kieletön,\n    Kuin soitin konstillinen, lukkoon pantu,\n    Tai avoimena käteen laskettuna,\n    Jok'ei sit' osaa sormin soinnutella;\n    Te kielen suuhuni nyt vangitsitte,\n    Hampaitten, huulten ristikolla sulkein,\n    Ja juro, tyly tietämättömyys\n    On pantu mulle vanginvartiaksi.\n    Kiltisti hyväilemään lapsenpiikaa\n    Tai koulupojaks olen liian vanha:\n    Siis tuomios on kuolo äänetön,\n    Kun kieleltäni koti-ilman kielsit.[28]\n\nMutta puhumattakaan näistä kansallistunteen suoranaisista\npuhkeamisista, jotka kuvailevat esiintyväin henkilöin mieltä, -- siitä\npuhumattakaan, että Shakespeare'n draamoissa, niinkuin luonnollista on,\nilmaantuu sen-aikuisen Englannin puhe-, käytös- ja ajatustapa, vieläpä\njoskus sen kansalliset ennakkoluulotkin, -- muistettakoon esim. Jeanne\nd'Arc Henrik VI:nessa, -- niin Shakespeare'n runouden koko henki on\nyhtäpitävä englantilaisen luonteen ja Englannin maailmanhistoriallisen\ntehtävän kanssa. Englannin kansan parhaat puolet tulevat siinä\nnäkyviin: tarkka havaintokyky, raitis huumori sekä terve realismi\nyhdistettynä tosi-siveelliseen katsantotapaan. Englannin\nyhteiskunnassa oli jo vanhimpina aikoina yksityis-ihmisen\nitsetoiminnalla tärkeä sija: samaten Shakespeare'n henkilötkin ovat\noman onnensa muodostajat. Mutta niinkuin Englantilainen aina pitää\ntosiolot arvossa eikä pane niitä yksityisen mielivallalle alttiiksi,\nniin Shakespearekin tunnustaa historian siveellisten voimain valtaa.\nLuonnollista onkin, että historiallinen draama syntyi Englannissa,\njossa valtiollinen vapaus ensin vakaantui. Ominaisuus, jota havaitaan\nmuissakin Englannin kirjailijoissa, on indiviidisen omituisuuden\nperinpohjainen käsittäminen ja tyysti kuvaileminen; ihan englantilaista\non myös se toimivaisuuden henki, joka Shakespeare'ssä kaikkialla\nilmestyy: teko on tosi-draamallisella tavalla näytelmän keskuksena\nja puheet liittyvät siihen tarkkasanaisina selittäjinä. Mutta\nviimeksi-mainittu ominaisuus on samalla koko aikakauden; sen kuohuva,\ntoimelias elämä, täynnä uusia pyrintöjä, vei ihan itsestään\ndraamallisuuteen, jonka tähden runous paraasta päästä pukeutui\nnäytelmän muotoon, semminkin kun kansojen raikas katsomushalu suuresti\nsuosi kaikkia silmin ihailtavia näytäntöjä. Ihmisissäkin oli tavallansa\ndraamallinen luonne: nuo kuudennentoista vuosisadan lujatahtoiset,\nkiihkeätunteiset, toimintahaluiset henkilöt ovat oivallisia malleja\nnäytelmärunoilijalle; jo ensi silmäyksellä huomataan niiden olevan\nlikeistä sukua noiden mahtavain luonteiden kanssa, joita Shakespeare\nesittelee tragediossansa.\n\nAjan henki muutoinkin monella tavalla kuvautuu Shakespeare'n\nrunoudessa. Keskiajan hämärä, vielä itselleen selviämätön\nsisäkohtaisuus kohoaa itsetajunnan piiriin; runouden soihtu luo\nloisteensa kaikkiin sen syvyyksiin, mutta valaisee samalla uuden ajan\nrohkean ajattelun ja yritteliäisyyden kukkuloita. Shakespeare'n runous\nilmaisee jälkimäisen aatteet, puettuina edellisen romantiseen\nverhoon. Keskiajan haaveellinen taikamaailma tarjoo tyhjentymättömän\naine-aarteiston runoilijan käytettäväksi; sen kajastus välähtelee\nkaikkialla Shakespeare'n runoudessa; mutta muutamat teokset, esim.\nJuhannus-yön unelma ja Myrsky, ovat kokonaan sen perustukselle\nrakennettuja, vaikka jälkimäinen tosin syvemmän merkityksensä puolesta\nesittelee Shakespeare'n oman ajan rohkeata tutkimushalua, joka koetti\nlaskea luonnonvoimat valtansa alle. Mutta tuo keskiajalta peritty\nromantisuus on reformationi-ajankin omituisuutta yhtä hyvin kuin se\naatteellinen ja käytöllinen uudistuminen, jonka se itse tuotti.\n\nEdellisessä jo mainitsin, että sen-aikuisten rientojen varsinainen\nalkulähde, indiviidin itsenäisyyden halu, on Shakespeare'n runouden\noikea elinvoima. Tarmokkaat luonteet, jotka oman sielunsa syvyydestä\nammentavat tiedon siitä, mikä on oikein ja väärin, laativat lakia sekä\nitselleen että aikalaisillensa; mutta jouduttuansa ristiriitaan\nsiveellisen maailmanjärjestyksen kanssa, heidän täytyy taipua sen\nikuisten sääntöjen alle, ja jokaisen kohtalo on hänen oman mielensä ja\ntekojensa tuote. Tämä yksityis-ihmisen vastuun-alaisuus, joka on\nShakespeare'n maailmankatsomuksen ydin, oli myös protestanttisuuden\nalkuperäinen periaate. Protestanttisuus vaati jokaista raamatun\ntutkimisella muodostamaan itselleen uskonnollista vakuutusta, vaikka\nsitten lisättiin se vaatimus, että tuon vakuutuksen pitää olla\ntunnustuskirjain mukainen. Mutta protestanttisuuden alkupäivinä\nannettiin päätösvalta kullenkin yksityiselle; paavilta ja\nkirkolliskokouksilta siirrettiin siis uskonnollisten ja siveellisten\nasiain ratkaisu ihmisen sydämmeen ja omaan-tuntoon. Niin tottui ihminen\nomaa mieltänsä tarkastamaan ja vastuun-alaisuuden tunne saattoi häntä,\noudoksuen vasta voitettua itsenäisyyttänsä, tuskallisella pelolla\nkarttamaan synnin viettelyksiä. Sentähden vanhempi protestanttisuus\netupäässä piti silmällä ihmisluonnon pahimpia puolia, julistaen sen\nperin turmeltuneeksi, itsestään mihinkään hyvään kykenemättömäksi. Sen\njohdosta se panikin tuiki vähän arvoa ihmisen tekoihin ja milt'ei\nkokonaan kieltänyt tahdon vapautta.\n\nShakespeare'ssäkin huomataan tämän katsantotavan seurauksia. Mielellään\nhän tuopi esiin ihmisluonnon varjopuolet, ne hillittömät himot, jotka\npeikkojen tavalla väijyvät ihmisen sydämmessä ja joille hän helposti\njoutuu alttiiksi, jos epäilee maailman siveellistä järjestystä.\nSelvimpiä esimerkkejä on Macbeth, jossa runoilija kuvailee himon valtaa\nja turmiollisia seurauksia. Samaten tuo syvä sielun salaisuuksien\ntunteminen, jota havaitaan hänen runoudessaan, suureksi osaksi johtunee\nuskonpuhdistuksen tuottamasta sisäisten kohtain tarkastamisesta. Mutta\ntoiselta puolen tahdon vapaus on ikäänkuin sykkivänä sydämmenä\nShakespeare'n näytelmissä, ja kaikki teot, niin hyvät kuin pahatkin,\nvuotavat ihmisen omasta tahdosta. Todellisena näytelmärunoilijana\nShakespeare käsittää toiminnan ihmis-elämän ytimeksi; hän osoittaa,\nkuinka ihmisen aikeet ja tunteet muuttuvat teoiksi ja semmoisina joko\nedistävät tai vastustavat maailman siveellistä järjestystä, mutta\ntekojen siveellisyydestä riippuu niiden menestys ja henkilön oma\nkohtalo. Tämä aate niin suuressa määrässä hallitsee Shakespeare'n\nrunoutta, että esim. Hamletissa toiminnan puutekkin antaa aihetta\ntraagilliseen syyn-alaisuuteen. Ihmisen kohtaloa ei ratkaise toimeton\nantauminen hyvän tai pahan valtaan; vaan tositoimintaa häneltä\nvaaditaan, ja teot lähtevät hänen omasta hengestään, niinkuin\nhenkensäkin toiselta puolen on hänen edellisten tekojensa tuote. Ja\nvaikka Shakespeare, niinkuin ylempänä sanottiin, mielellään kuvailee\nhimojen aikaan-saamia hävityksiä, niin ihmisluonnon paremmillenkin\npuolille tehdään oikeutta, ja iloisella huumorilla hän usein poistaa\nelämän synkkyyden. Realistisena runoilijana hän tosin harvoin asettaa\neteemme täysin ideaalisia henkilöitä; kuitenkin tapaamme hänen\nrunoelmissaan niin jalon ihania luonteita kuin Cordelian ja Mirandan,\nja pahimpiakin hän valaisee jollakin säteellä, joka luonnollisella,\ninhimillisellä tavalla selittää heidän rikoksensa.\n\n\"Määrä määrästä\" (Measure for measure) on se Shakespeare'n kappale,\njossa protestanttisuuden periaatteet selvimmästi ilmaantuvat; se\nnäyttää, miten hengellinen ylpeys voi houkutella ihmistä synnin\npauloihin ja kuinka kaikkien ihmisten, ollessaan armon tarpeessa, tulee\nkärsivällisyydellä antaa muiden hairaukset anteeksi. Mutta tuon\nevankelisen periaatteen kannattaja on nunnaksi aikova katolinen neito,\nja koko näytelmän aate oikeastaan kääntyy tuota protestanttisuuden\nhelmassa syntynyttä teeskenneltyä jumalisuutta vastaan, jota tavattiin\nerittäinkin Puritaneissa ja jota Shakespeare muutoinkin usein\nruoskitsee. Lisättäköön vielä, ett'emme Shakespeare'ssä kohtaa tuota\nsynkkää, kaikkia elämän iloja ja kaunistuksia vihaavaa mieltä, joka\nhänen aikanaan oli yleinen protestanttisissa lahkokunnissa, yhtä vähän\nkuin tuota uskonnollista suvaitsemattomuutta ja turhaa skolastillista\nkiistanhalua, joka siihen aikaan oli protestanttisten uskokuntain\ntunnusmerkkejä. Mikä olisi sen-aikuiselle kuulijakunnalle ollut\notollisempaa, kuin jos runoilija olisi esitellyt katolisia pappeja\nkavaliksi, ulkokullatuiksi veijareiksi, niinkuin heitä nykyisempinä\naikoina usein on kuvattu? Mutta Shakespeare päinvastoin jonkunlaisella\nhellyydellä kohtelee katoliskirkon palvelijoita; ajateltakoon esim.\npater Lorenzoa Romeo ja Juliassa.\n\nNäiden kaikkien johdosta täytynee tulla siihen päätökseen,\nettä Shakespeare'n runoudessa tosin havaitaan sen-aikuisen\nprotestanttisuuden vaikutusta, vaan että hänen näköalansa kuitenkin\nulottuu paljoa avarammalle. Shakespeare näyttää, miten maailmassa\nilmaantuvan sekä hyvän että pahan syyt ovat haettavat ihmisen omasta\npovesta ja miten hän vapaan tahtonsa nojalla vaikuttaa olevaisuuteen ja\nsen kautta omaan kohtaloonsa. Mutta tekojen seurauksia ja maailman\nkokonaisuutta hallitsee korkeampi voima; vaan tämän tarkoitukset\ntoteutuvat ihmisen toiminnan kautta ikuisen maailman-järjestyksen\nmukaan. Vasta tällä kannalla todellinen traagillisuus ja todellinen\nkoomillisuus ovat mahdolliset, koska molempain ehto on ihmisen\nsiveellinen vapaus. Shakespeare on siis ensiksi antanut runollisen\nmuodostuksen sille maailmankatsomukselle, joka antiikkisen sivistyksen\nrauettua oli ylenevä kristin-uskon kylvämistä siemenistä, -- sille\nmaailmankatsomukselle, joka näkee siveellisen maailmanjärjestyksen\ntoteutuvan ihmishengen toiminnan avulla. Nähtävästi hänen\nkatsantotapansa johtuu niistä mahtavista liikkeistä, jotka vuosisadan\nalkupuolella uudistivat kaikki henkiset olot, ennenkuin ne supistettiin\nerityisten uskonkaavojen ahtaisin rajoihin. Shakespeare'n runous\nedustaa siis koko tuota valtavaa aatevirtaa, josta uskonpuhdistuskin\nsai alkunsa, eikä mitään siitä erkaantunutta sivuhaaraa.\n\nShakespeare'n runous on niinmuodoin puheena olevan aikakauden\naatteellisen uudistuksen etevin kuvaaja, sen kypsin loppuhedelmä, eli\ntoisin sanoen: se on vuosisadan vuolaassa virrassa ikäänkuin levollinen\npoukama, johon rajuna, rauhattomana ajan koski kuohuen syöksyy; siinä\nvielä näkyy kosken pyörteitä ja vaahtoa ja vierivin aalloin vesi siihen\nrientää, mutta samalla se tyynenä kuvastelee sinistä taivasta ja\nselvästi jo näkyy virran vastainen suunta. Niin ei Shakespeare'n\nrunouskaan ole ainoastaan hänen aikansa ja kansansa syvimpäin tunteiden\nja ajatusten ilmoittaja; vaan hänen maailmankatsomuksensa on\npääpiirteiltään vielä sama kuin nykyajan ja hänen neronsa tuotteet ovat\nrunsasten aatevarojensa nojalla paremmin kestäneet aikojen vaihtelevat\nmielipiteet kuin moni muu, iältänsä nuorempi runoteos. Racine'n\ntragediat ja Pope'n opetusrunoelmat, joita ihaeltiin syvimmän\nrunollisuuden tai elämänviisauden esikuvina, silloin kun Shakespeare\noli melkein unohduksiin joutunut, eivät enää voi innostuttaa nykyistä\nlukijakuntaa, saatikka vaikuttaa kirjallisuuden muodostumiseen; vaan\nnuo säännöttömyydestään usein soimatut, Globe-teaterin näyttelijän\nihmeelliset teokset yhä vielä elähyttävät draamallista runoutta. Onpa\nvasta nykyisempi aika oikein oivaltanut Shakespeare'n runouden\nsisimmäisen luonteen.\n\nSyynä Shakespeare'n runouden ikuiseen nuoruuteen on epäilemättä, paitsi\nsen syvää aatteellista pohjaa, hänen esitystapansa erinomainen\nluonnollisuus. Me näemme kaikki henkilöt, kaikki tapaukset niin\nelävinä, niin monipuolisina edessämme, että meidän täytyy niitä\narvostella aivan kuin todellisuuden ilmiöitä, joita jokainen mielellään\nselittelee oman katsantotapansa mukaan. Sentähden Shakespeare'n\nkuvaelmat eivät milloinkaan vanhene, vaan pysyvät yhtä tuoreina\nkaikkina aikoina. Shakespeare antaa henkilöin itse puhua puolestaan ja\nkätkee oman ajatuksensa siihen aatteesen, joka salaisena voimana\nhallitsee toiminnan juoksua. Hänen esitystapansa on tosirealistinen, ei\nainoastaan äsken mainitun puhtaan objektiivisuuden tähden,\nvaan siinäkin, että luonteet kuvataan täydellisesti, kaikkine\nomituisuuksineen; ne puolet, jotka eroittavat yksityishenkilön kaikista\nmuista henkilöistä, astuvat niinmuodoin etupäässä huomioon. Henkilöt\neivät siis edusta ihmisluonteen yleisiä päämuotoja eli tyyppejä, vaan\novat eläviä ihmisiä, joilla kullakin on oma erityinen sielu-elämänsä;\nsentähden voimme, ikäänkuin kirkkaassa kuvastimessa, katsoa heidän\nsydämmensä syvimpään pohjaan. Tätä runouden ihannetta, joka asettaa\neteemme luonteet kokonaisuudessaan, sopii paraiten nimittää\n_karakteristiseksi eli luonteiseksi_. Luonteisen taidetavan\npiirissä ei kauneus ole yksityiskuvaelmissa, vaan niiden muodostamassa\nsuuressa yhteiskuvassa; yksityisihmisten tai erinäisten kohtien ei\ntarvitse vastata ihanteellisuuden vaatimuksia: välisti ne saattavat\nolla rumiakin; mutta kaikkien sopusoinnusta syntyy ideaali.\n\nShakespeare'n realismiin yhtyy kuitenkin mitä puhtain idealismi;\naatteen valta tulee kaikkialla näkyviin. Eikä aate pysy henkilöin\ntoiminnalle vieraana, paljaana ulkonaisena voimana, vaan toteutuu juuri\nheidän kauttansa. Sentähden Shakespeare selvemmin kuin mikään muu\nrunoilija osoittaa historian todellista henkeä; samalla kuin näemme\nyksityis-ihmisen sielu-elämän, astuvat silmiemme eteen ne siveelliset\nvoimat, jotka ohjaavat ihmiskunnan vaiheita. Siitäpä syystä\nShakespeare'n draamat ovat saavuttaneet yhä enemmän suosiota ja tulleet\nyhä syvemmältä ymmärretyiksi, mitä täydellisemmin on ruvettu tajuamaan\nhistoriallisten voimien valtaa, niinkuin myös indiviidisen omituisuuden\nmerkitystä sekä näiden molempain keskinäistä suhdetta.\n\nShakespeare'n draamat ovat Englannin runouden loistokohta, samalla kuin\nne ilmaisevat uuden ajan kuvausvoiman korkeimman edistys-asteen. Vaan\nEnglannin kansanhengessä oli kyllin runollisuutta, ett'ei sen voima\nuupunut tuon jättiläisneron synnyttämiseen. Tosin runouden virta jo\nShakespearen loppu-iällä alkoi kääntyä toiseen suuntaan. Sitten tuli\nPuritanien ja Indepedentien aikakausi, joka oli runoudelle, varsinkin\ndraamalle, tuiki epäsuosiollinen; kuitenkin yksi runoilijan nimi sitä\nkaunistaa, John Milton, jonka \"Menetetty paratiisi\" voi palkita paljon,\nmitä hänen aikansa henki on hävittänyt. Siinä runoelmassa (ja sen\njatkossa, \"Jälleen löydetyssä paratiisissa\") perin protestanttinen\nmaailmankatsomus sai runollisen kirkastuksensa. Stuartien palattua\npääsi uusi runouden suunta voitolle. Sen-aikuisen kirjallisuuden\npää-ominaisuudet olivat sileäksi sievistetty ulkomuoto ja\nkaavanmukainen säännöllisyys, terävä iva ja hieno sukkeluus, vaan sen\nohessa proosallinen opettavaisuus, joka kuitenkin sopi yhteen löyhän\nkevytmielisyyden kanssa. Yhtyen silloin yleisesti vallitsevaan\nranskalaiseen taide-aistiin, kesti tämä suunta pääasiallisesti\nkahdeksannentoista vuosisadan loppupuoleen asti, jolloin kansanrunouden\nelähyttävästä vaikutuksesta raikkaampi ja luonnollisempi runollisuus\nkohosi kirjallisuutta hallitsemaan. Kuitenkin oli jo aikaa ennen, saman\nvuosisadan alkupuolella, Englannissa ensiksi ruvettu vastustamaan\nranskalaista taideaistia romaanikirjallisuuden alalla (Goldsmith,\nFielding y.m.). Kuinka Englannin runous sitten muodostui, Walter\nScott'in, Byron'in ja Dickens'in aikoina, se on yhteydessä Euroopan\nkirjallisuuden nykyisempien vaiheitten kanssa eikä siis ole tässä\npaikassa puheeksi otettava. Viitattakoon vaan siihen, että useat niistä\nominaisuuksista, joita tapaamme Shakespeare'ssä, meitä kohtaavat\nEnglannin kirjallisuuden uudempinakin ajanjaksoina: tarkka\nhavaintokyky, ihmisluonteiden ja heidän omituisuuksiensa tyysti\nkuvaileminen, terve realismi ja suuri taipumus humoristiseen\nesitystapaan. Nämä kaikki antavat englantilaiselle runoudelle erityisen\nkansallisen luonteen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nEspanjan runous ja tekoklassiilisuus Ranskassa.\n\n\nKun uusi henki, muinais-ajan tiede- ja runo-aarteiden herättämä, rupesi\npuhaltamaan kautta Euroopan, virisi runouden liekki etenkin kolmessa\nmaassa, Italiassa, Englannissa ja Espanjassa. Luonnolliset olot\nliittivät Italian runouden muinaisklassilliseen kirjallisuuteen;\nEnglannin ja Espanjan runotuotteet sitä vastoin eivät ole välittömästi\nlähteneet antiikin vaikutuksesta, vaan ovat itsenäisempiä, uuden ajan\noloista alkunsa saaneita. Englannin runous on kaikin puolin ajan\nvoimakkaan, kaikki valtaavan ja uudistavan hengen ilmaisija; Espanjan\nrunotar on renaissance-ajalta vaan lainannut loistavan, klassillisen\npukunsa, mutta edustaa muutoin tuota jyrkkää, umpi-uskoista\nkatolisuuden muotoa, jonka vanha uskonto Tridentin kirkolliskokouksessa\noli itsellensä omistanut. Englannin ja Espanjan ihanteet ovat siis\nsuorat vastakohdat, niinkuin ne maatkin, jotka ne ovat tuottaneet.\nEnglannissa oli vapaat yhteiskunnalliset laitokset, kansan suosion\nkannattama kuningasvalta, itsenäisesti muodostuva hengellinen elämä,\nEspanjassa sitä vastoin synkin yksinvalta, indiviidin vapaus\nsupistettuna mitä ahtaampiin rajoihin, umpisilmäinen uskonkiihko ja\ninkvisitioni-oikeustot. Mutta niiden kehittymisessä on kuitenkin paljon\nyhtäläisyyttäkin. Molempain kansain, sekä Englannin että Espanjan,\ntäytyi voittaa takaisin oma maansa vieraitten anastajain alta, vaikka\neri tavalla: Englannissa valloittajat ja vallan-alaiset rauhallisesti\nsulautuivat yhdeksi kansaksi; Espanjassa muukalaiset masennettiin tulen\nja miekan avulla. Vasta kun taistelu Maureja vastaan oli lakannut,\npääsi Espanjan kansallisuus täyteen voimaansa; mutta samaten\nEnglanninkin tuli kestää \"Ruusujen\" verinen taistelu, ennenkuin sen\nhenkinen elämä nousi täyteen kukoistukseensa. Vaan kummassakin maassa\noli sodan ja levottomuuden hedelmänä vahva, omaperäinen kansallisuus;\nkumpasessakin runous orastaa ihan itsenäisesti, yleten kotimaisesta\njuuresta, ja etupäässä näytelmärunous kohoaa kansallisen katsomustavan\nilmoittajaksi.\n\nAlinomainen sota, jota Espanjalaiset isänmaansa ja uskontonsa puolesta\nkävivät muhammedilaisia vastaan, viritti heissä palavan rakkauden\nkatolis-uskontoon, joka rakkaus sai vielä enemmän sytykettä heidän\nluontaisesta kiihkeydestään ja haaveksivaisuudestaan. Näissä\ntaisteluissa myös varttui Espanjalaisten ritarillinen mieli ja\nvilpistelemätön vasalli-uskollisuus, jotka ominaisuudet milt'eivät\neriämättömästi yhdistyneet heidän kansallisluonteesensa, Niinpä tuo\njalo, romantinen ritarisuus, jonka aate oli Ranskasta kotoisin, siellä\ntapasi hedelmällisen maan-alan, jossa se uhkeasti versoi, vieläpä\nulommaksikin leviten, Arabialaisten keskeen. Sellainen henki ilmaantuu\njo Cid-runoissa, Espanjan kansan vanhoissa romansseissa.\n\nMutta Espanjassakin aika teki tehtävänsä. Keskiajan ritarisuus muuttui\ntyhjäksi kiiltokuoreksi; ritaritarinoista tuli pöyhkeilevät\nhaaveilemiset, -- tyhjät, mahdottomat jutut. Juuri Espanjassa,\nromantisuuden luvatussa maassa, Cervantes'in ivallis-humoristinen\nkertomus, Don Quixote de la Mancha, hajotti keskiajan ihanteen. Se oli\nsamalla ensimmäinen varsinainen romaani, tämän sanan nykyaikaisessa\nmerkityksessä; sillä se asettuu tosiolojen pohjalle ja kuvailee\nihmisluonteen sisällistä kehkiämistä, ollen yht'aikaa syvämielinen\nvertauskuva ihmis-elämän pyrinnöistä. Tässä teoksessa puhaltelee vielä\nkuudennentoista vuosisadan virkeä tuuli; siinä huokuu raikas henki,\nterve, realistinen koomillisuus; sen puolesta se suuresti eriää\nseitsemännentoista vuosisadan draamallisista tuotteista, varsinkin\nCalderon'in näytelmistä, jotka kaiken sulonsa ja ihanuutensa ohessa\novat ylen sievistettyjä, hovin ja kirkollisuuden kaavoihin sidottuja.\nSillä jos Cervantes keskiajan ritarisuus-ideaalilta hävittikin pyhyyden\nloisteen, niin vanha ajatustapa kuitenkin pysyi, se kun jo oli syvälle\njuurtunut kansan luonteesen. Mutta se harras into ja uljas itsenäisyys,\njotka ennen olivat elähyttäneet Kastilian ja Arragonian ritarillisia\nylimyksiä, hävisivät häviämistään, sitä myöten kuin yksinvalta ja\nkirkon mahtavuus korkeammalle kohosivat. Hurskas kirkollinen mieli,\nritarin arka kunniantunto ja luja uskollisuus vanhaa hallitsijasukua\nkohtaan muuttuivat tuimaksi uskonvimmaksi, turhain kunniansääntöjen\norjuudeksi ja kuninkuuden jumaloitsemiseksi. Aikaisemmissa\nnäytelmärunouden tuotteissa (esim. Lope de Vega'n draamoissa) on\nkuitenkin paljoa raittiimpi ja vapaampi henki.\n\nEspanjalaisten näytelmät olivat sekä alkuperänsä että koko\njärjestyksensä ja henkensä puolesta tosi-kansallisia. Sentähden kaikki\nsäätyluokat hartain mielin niitä katselivat, ja teateri oli vilkkaassa\nvuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Se sai täydellisimmän muodostuksensa\nLope de Vega'n, Tirso de Molina'n ja olletikkin Calderon'in kautta;\netenkin viimeksi-mainitussa nähdään yllämainitut espanjalaisen\nnäytelmärunouden ominaisuudet.\n\nSitä aatepiiriä, jossa liikkuu Espanjan draama, sopii osoittaa kolmella\nsanalla: uskonto, kunnia, vasalli-uskollisuus. Kaikki kolme käsitetään\nihan abstraktisesti, -- ei sisällisen henkensä ja tarkoituksensa, vaan\nyksin-omaan ulkonaisen muotonsa puolesta. Kaikkialla on pääasiana\nmerkki, ulkonäkö, säätönäinen tapa. Eräässä Calderon'in näytelmässä\ntekee päähenkilö mitä pahimmat rikokset, murhaa, rikkoo luostarin\nrauhan, ryöstää sieltä nunnan, y.m.; mutta paljas ulkonainen kunnioitus\nkristin-uskon symbolia, ristiä, kohtaan pelastaa hänet ansaitusta\nrangaistuksesta, jopa saattaakin hänet vihdoin taivaan iankaikkiseen\niloon. Tavallisimpia ristikohtauksia espanjalaisissa näytelmissä on\nvastariita jonkun luonnollisen tunteen ja ritarillisen kunnian tai\nkuninkaalle osoitettavan kuuliaisuuden välillä, taikka myös molempain\nviimeksi-mainittujen kesken. Sillä kunnian rinnalla kaikki muu on\nhalpana pidettävä; vaan kunniankin pitää hallitsijan tahdon edestä\nväistymän syrjälle. Clotaldo \"Elämä on unelma\" nimisessä näytelmässä,\nkun epäilee, pitääkö hänen antaa lapsensa kuninkaan vihalle alttiiksi,\nlopettaa vihdoin arvelunsa sanoen: \"Miksi epäilen? Eikö alamaisen\nuskollisuus ole tärkeämpi kuin henki ja kunnia?\" Ja vähää edempänä hän\nvertailee kunniaa eli mainetta heikkoon astiaan,\n\n    Joka koskettaissa särkyy,\n    Tuulahduksestakin saastuu,\n\nja lisää: mitä jalo siis voi muuta tehdä kuin uhkamielisesti heittäytyä\nvaaroihin kunniansa takaisin voittaaksensa?[29]\n\nPyreneitten niemimaa on vanhastaan ollut mitä erilaisimpien\nkansallisten vaikutusten alainen. Iberiläisiin alku-aineksiin on\naikojen kuluessa sekaantunut keltiläisiä, roomalaisia, germanilaisia,\narabialaisia aineita. Samanlainen moninaisuus ilmaantuu Espanjalaisten\nkoko maailmankatsomuksessa, etenkin kuvaustaiteessa ja runoudessa.\nEspanjan maalaustaide koetti Belgialaisten tavalla yhdistää\nAlankomaalaisten realismin Italialaisten puhdasmuotoiseen kauneuteen,\nitse puolestaan siihen lisäten mystisen haaveksivaisuuden.\nMainitut ominaisuudet ovat niin-ikään Espanjan runouden pääpiirteet.\nJo Roomalaisvallan aikana olivat Hispanian latinankieliset\nkirjailijat tunnetut pöyhkeäpuheisuudestaan, \"grandiloquentia\", ja\nsamanlainen uhkea koreapuheisuus kohtaa meitä uudemmankin Espanjan\nkirjallisuudessa. Muinaiskansojen plastillisuuden aisti ja tarkka\nsäännöllisyys, keskiajan haaveksivainen mielikuvitus ja Itämaan hohtava\nvärien runsaus ovat yhdessä luoneet tuon ylen sievistyneen,\nvertauksista ja kaunopuheisuuden kukkasista loistavan esitystavan, joka\nlukijata lumoo Calderon'in runotuotteissa. Espanjalainen näytelmä\nmuistuttaa antiikkisesta siinä, että olevaiset olot vallitsevine\nmielipiteineen ovat tapausten määrääjinä niinkuin sallimus\nkreikkalaisessa draamassa;[30] rakkauden, kunnian ja lojaliteetin la'it\nsemmoisinaan johtavat yksityisen toimintaa, eikä indiviidi ota näitä\ntoimintansa ohjeita omasta hengestään, vaan noudattaa, milt'ei\nvaistomaisesti, säätönäistä ajatustapaa. Yksityishenkilö jääpi syrjälle\nyleisten lakien ja olojen tähden. Sentähden indiviidin omituisuutta ei\noteta kuvattavaksi; henkilöt ovat enemmän tyyppejä, yleisten\nluonteenlajien edustajia, kuin erityisluonteita. Tällaisessa draamassa\nei ole vapaalla tahdolla paljon sijaa. Sentähden tapaukset -- ihan\npäinvastoin kuin Shakespeare'llä -- eivät ole seurauksina\nerityishenkilöin omista tunteista ja teoista, vaan salaisten,\nyliluonnollisten voimain vaikuttamia; toiminnan tärkeimmät käänteet\ntapahtuvat usein ihmeen kautta. Siihen katoo yksityishenkilön\nvastuun-alaisuus, ihminen ei voi muuta kuin umpisilmin heittäytyä\nnoiden yliluonnollisten voimien valtaan ja niiltä odottaa\npelastustansa. Ihme haihduttaa tosi-elämän tyhjäksi unelmaksi, eikä\nunelmalla ja tosi-elämällä ole tarkkaa eroitusta, mitä siveelliseen\nvastuun-alaisuuteen tulee. Tämä kaikki on perin keskiaikaista,\nkatolista; sillä ulkonaisten keinojen ja ihmeiden avulla toivoo hurskas\nkatolilainen pääsevänsä osalliseksi jumalalliseen autuuteen. Miten\nkaikki vaikuttimet ovat yliluonnollisten voimain hallussa, näkyy\nselvästi esim. Calderon'in syvä-aatteisessa näytelmässä \"Mahtava\nmanaaja\". Paholaisen juonien kautta ajattelija Cyprianus joutuu hänen\nansoihinsa; opittuansa pahalta hengeltä loitsutaidon koettaa hän saada\nhurskaan Justinan valtahansa; mutta varjellaksensa viattoman neidon\nmainetta lähettää Jumala valekuvan Cyprianon luoksi. Silloin hän,\ntoivossansa pettyneenä, pakoittaa paholaisen ilmoittamaan, kuka\nvalekuvan on lähettänyt, ja saapi hänen suustaan kuulla jumalallisen\ntotuuden. Havaittuaan, miten Jumala pitää huolen niistä, jotka häneen\nturvautuvat, pyrkii hän vapaaksi Saatanan orjuudesta ja pelastuu\nkärsittyänsä martyyrikuoleman.\n\nTuo haaveksivainen mystisyys antaa Espanjan draamalle jotain\nsatumaista, jonkunlaisen silmiä häikäisevän taikavalon, joka yhdessä\nsulosointuisen kielen ja loisteliaan esitystavan kanssa ei voi olla\nmielikuvitukseen mahtavasti vaikuttamatta. Jännittävä voima, kuvausten\nväririkkaus ja hehkuvat tunteet enentävät vielä tuota vaikutusta.\n\nMutta tämän komeuden ja haaveksivan romantisuuden rinnalla käy\nespanjalaisessa runoudessa toinenkin suunta: jykeä, koristamaton\nrealismi. Realismin varsinainen edustaja on Cervantes, niinkuin jo\nylempänä sanottiin. Mutta muuallakin tapaamme sitä Espanjan\nkirjallisuudessa: raikas, karkea leikki- tai pilkkapuhe ei ole suinkaan\nvastoin Espanjalaisten luonnetta. Sitä osoittavat muun muassa nuo\nkoomilliset henkilöt, Clarin'it y.m. jotka vakavanlaatuisissa\nnäytelmissä ovat toimissaan ja puheissaan ikäänkuin päähenkilöin\nparodiiana. Selvä järki ja kuiva, jokapäiväinen ymmärrys purkaa\nromantisuuden tuulentuvat, ihan kuin Sancho Pansa on pilviä hapuilevan\nisäntänsä, La Mancha'n ritarin, alinomainen seuraaja ja vastakohta.\nMainittuun realistiseen suuntaan kuuluvat myös Espanjassa syntyneet\nseikkailija-romaanit, jotka saivat paljon mukailijoita muualla\nEuroopassa.\n\nItalian, Englannin ja Espanjan jälkeen Ranska peri kirjallisen\nhegemonian Euroopassa. Keskiajan lopulla saavutettuansa valtiollisen\nyhteyden, olisi se varmaan jo ennenkin kohonnut runollisen tuotantonsa\nkukkuloille; sillä vilkkaan henkisen elämän merkkejä huomataan jo\nkuudennella-toista vuosisadalla, jolloin Montaigne ja Charron toivat\nesiin skeptillisiä mietteitänsä ja Bodin ajatteli yhteiskunnan\nuudistamista. Mutta veriset Hugenotti-melskeet eivät suoneet runouden\nkukoistumiselle tarpeellista lomaa; vasta Henrik IV:nen kautta\npalautettiin rauha ja turvallisuus. Seitsemännellä-toista vuosisadalla\nalkoi vihdoin ranskalaisen runouden loisto-aika. Kardinaali Richelieu,\njonka huolenpito ulottui kaikkialle ja joka harrasti järjestystä ja\nkeskikaikkisuutta niin valtiotoimissa kuin muillakin aloilla, koetti\nranskalaisen akatemian perustamisella saada aikaan yhtämukaisuutta\nkielen ja kirjallisuuden viljelemisessä. Siitä alkain on Ranskan\nkirjallisuuden etevimpiä tunnusmerkkejä tuo ulkomuodon säännöllisyys ja\najatuksen suppea selvyys, joka on saattanut sitä suuresti vaikuttamaan\nmuidenkin kansojen kirjallisuuteen. Mutta ylenmääräinen säännöllisyys\noli haitaksi runouden vapaalle varttumiselle; Ludovik XIV:nnen suosio\nmuutti sen hovirunoudeksi ja se sidottiin hovi-etiketin jäykkiin\nkaavoihin. Muinaisroomalainen kirjallisuus, joka paraasta päästä oli\nmukaeltu kreikkalaisten esikuvain jälkeen, julistettiin korkeimmaksi\ntaideaistin malliksi ja mukaileminen niinmuodoin runoustaiteen\ntarkoitusperäksi. Mutta onnellinen sallimus oli siihen aikaan\nkasvattanut Ranskassa suuren joukon eteviä miehiä, joissa Ludovik XIV:n\nyksinvalta ja hovin hengetön säännöllisyys eivät voineet tukehuttaa\nentisten aikain vapaampaa henkeä. Niinkuin Espanjassa Cervantes\nja Lope de Vega käyvät Calderon'in edellä, niin Molière'n tuore ja\nkansan-omainen koomillisuus ja Corneille'n voimallinen runollisuus\ntulivat ennen Racine'n ulkomuodoltaan täydellisiä, vaan ylen\nsievennettyjä, kuninkuutta ylistäviä näytelmiä.\n\nRanskan kirjallisuuden kehitys oli kaikin puolin ajan muuttuneen hengen\nmukainen. Se itsenäisen ajattelemisen ja toimimisen suunta,\njoka oli vallinnut kuudennella-toista vuosisadalla, raukesi\nseitsemännellä-toista melkein koko Euroopassa, vaihtuen ahdasjärkiseksi\numpi-uskoisuudeksi ja ehdottomaksi kuuliaisuudeksi yksinvaltiasta\nkohtaan. Yksinvallalla oli tärkeä tehtävänsä valtio-elämän\nmuodostumisessa; se masensi nuo mahtavat vasallit, jotka eroittavaisena\nmuurina tunkeutuivat hallitsijan ja kansan välille, ja yhdisti\nkansakuntain hajalliset osat lujaksi kokonaisuudeksi, siten valmistaen\nalaa tosi-kansalliselle edistykselle; mutta sen ilmauminen ja\nkasvanto on historian kurjimpia lehtiä. Westfahlin rauhan jälkeen,\nseitsemännentoista vuosisadan loppu- ja kahdeksannentoista\nalkupuolella, ei ole politiikkia määräämässä mikään muu, kuin\nruhtinaitten yksityiset edut, Euroopan tasapainon varjossa. Aikakirjat\neivät tiedä muuta kertoa kuin hovijuonia ja kavaluutta. Maita ja\nkansoja valtiaat vaihtavat keskenään kuin kauppatavaraa. Turha\nsäännöllisyys vallitsee juhlamenoissa ja seura-elämässä sekä\nsäätyluokkain keskinäisissä suhteissa; peruukit, puuterit ja\npönkkähameet kuvailevat ulkonaisesti aikakauden luonnetta. Sama\nitsenäisyyden puute, sama pikku-seikkoihin kiintyminen, sama tyhjiin\nmuodon asioihin takertuminen ilmaantuu henkisessäkin elämässä,\ntieteessä ja uskonnossa. Se on oikea-uskoisuuden kultainen aikakausi,\njolloin jumaluusoppineet kiivaasti riitelevät vähäpätöisimmistäkin\nuskonkappaleista, jolloin teologia karsain silmin vartioitsee jokaista\nfilosofian uutta askelta, jolloin protestanttisissakin maissa\nväärä-uskoisia vainotaan ja noitia poltetaan. Ihmekkö siis, jos\nsemmoisella aikakaudella antiikin malliteokset, jotka olivat\nelähyttäneet Italian, Englannin ja Espanjan kirjallisuutta, kehoittaen\nniiden runoilijoita omavaraiseen henkiseen työhön, Ranskassa muuttuivat\njäykäksi kaavaksi, kovaksi kahleeksi, johon kuvausvoiman vapaata\ntoimintaa pyydettiin pinnistää? Eikä runoustaide ajan katsantotavan\nmukaan ollutkaan mikään runollisen innostuksen tuote, vaan opittujen\nsääntöjen mukaan laadittu esitysmuoto, jolla kirjailija sievällä ja\nmiellyttävällä tavalla taisi tuoda esiin ajatuksiansa.\n\nVaikka Boileau ja muut Ranskan runouden lainsäätäjät asettivat\nmuinaisklassillisen, etupäässä roomalaisen, kirjallisuuden ylimmäiseksi\nmalliksi, eivät he kuitenkaan oikein älynneet antiikin henkeä eivätkä\nniitä sääntöjäkään, joita muinais-ajan runoilijat olivat noudattaneet.\nTunnettu on, kuinka he väärin selittivät Aristoteleen opin draaman\nrakennuksesta, vaatien noita kolmea, kuuluisaksi tullutta yhteyttä:\najan, paikan ja toiminnan. Racine'n kreikkalaisissa sankareissa ja\nroomalaisissa sotapäälliköissä piilee Versaillesin liukkaat hoviherrat\nLudovik XIV:n ajoilta. Niin kansallinen omituisuus, vaikka vastoin\ntarkoitusta ja julki lausuttuja sääntöjä, näissäkin runotuotteissa\nvalvoi oikeuttansa. Mutta täysin kansallinen ei tämä runous kuitenkaan\nollut; sillä sen näköpiiri ei ulottunut ulkopuolelle hovin\nahdasrajaista alaa. Selvää on, ett'ei se semmoisena voinut\nelähyttävästi vaikuttaa kansan kokonaisuuteen; mutta se loisto, minkä\nuseat nerokkaat kirjailijat sille antoivat, sen sorea hienous ja tarkka\nulkomuoto, jotka kaikin puolin vastasivat sen-aikuista kauno-aistia,\nhankkivat sille suosiota sekä Ranskan ylhäisemmissä säätyluokissa että\nmuidenkin maiden sivistyneissä.\n\nRanskan runouden muodostus riippui osittain siitä, että se oli\nhovirunoutta, mutta osittain myöskin Ranskalaisten kansallisluonteesta.\nRomanilaisilla on ylipäänsä suuressa määrässä muodon aistia, joka antaa\nkaikille heidän tuotteillensa miellyttävän somuuden. Sen lisäksi tulee\nRanskalaisissa selvästi huomattava taipumus kaikkeen, mikä on\nsäännönmukaista; järjestävä äly ja terävä arvostelukyky ovat heidän\nluonteessaan paljoa valtavammat, kuin syvä-aatteinen mietiskely tai\nharras tunteellisuus. Heidän vilkas mielensä innostuu helposti uusiin\naatteisin ja ryhtyy arvelematta niiden toimeen-panoon; sentähden he\nusein ilmaantuvat alkuun-panijoina historian suurissa käännekohdissa.\nMutta aatteet pysyvät enimmiten yleisinä, abstraktisina; niiden\ntarkempi muodostus ja erityisoloihin sovittaminen jääpi muiden kansojen\ntehtäväksi. Aatteiden abstraktinen ylevyys huomataan runoudessa siinä,\netteivät henkilöin erityiset tunteet ja luonteen-ominaisuudet hallitse\ntoiminnan menoa ranskalaisessa draamassa, vaan nuo ihan muodollisesti\nymmärretyt kunnian, uskollisuuden ja hyvien avujen käsitteet, aivan\nniinkuin Espanjalaisillakin. Siinä suhteessa onkin Espanjan runous\nsuorastaan vaikuttanut ranskalaiseen kirjallisuuteen. Sama ranskalaisen\nhengen ominaisuus näkyy myös luonteiden kuvauksessa. Ranskan n.s.\nklassillisissa näytelmissä ei esitetä mitään varsinaisia luonteita,\nvaan ainoastaan yleisiä tyyppejä, vieläpä ihan määrättyjä, joiden\najatus- ja toimintatavan lukija tai katsoja jo edeltäpäin tarkoin\ntuntee.\n\nRanskan kansan yllämainittujen ominaisuuksien ohessa sen sievä\nseurustelutaito ja hieno sukkeluus yleensä astuvat näkyviin sen\nkirjallisissa tuotteissa. Tietty on, että komedia on niiden varsinainen\nala. Vapaammin kuin tragediankirjoittajat osasi Molière käyttää neronsa\nlahjaa, yhdistäen kaikki ranskalaisen kuvausvoiman parhaat puolet,\nmutta usein poiketen tekoklassillisuuden ankarista säännöistä. Hän loi\nRanskalaisten luonne- eli karakteerikomedian, joka ei kuitenkaan ollut\nluonteinen samassa merkityksessä kuin Shakespeare'n näytelmät. Molière\nottaa komedian keskustaksi henkilön, joka edustaa jotain erityistä\nihmisluonnon puolta, esim. saiturin, ulkokullatun, ihmisvihaajan\nj.n.e.; sitten hän saattaa häntä erilaisiin olosuhteisin,\nnäyttääksensä, miten tuo kuvattava ominaisuus ilmantuu kussakin eri\ntilassa, ja muodostaa näytelmän muut henkilöt saman tarkoituksen\nmukaan. Pääluonnetta valaistaan siis ainoastaan yhdeltä puolelta; me\nopimme tuntemaan saiturin tai ulkokullatun, vaan emme tutustu\nkokonaiseen ihmisluonteesen, sillä henkilön muut ominaisuudet jäävät\nmeiltä hämärään. Molière'nkin henkilöt, vaikka mestarin kädellä\npiirretyt, ovat enemmän tyyppejä kuin varsinaisia luonteita. Mutta\nsamalla kuin hän mallikkaasti kuvailee yleis-inhimillisiä heikkouksia,\non hän peri-ranskalainen kiireestä kantapäähän ja juuri sen kautta nuo\nyleiset tyypit saavat elävän värityksen. Se mainio koomillinen voima,\nmikä uhkuu hänen näytelmissään, pysyttää ne iäksi päiväksi\nmaailmankirjallisuuden etevimpien teosten joukossa.\n\nRanskan kieli pääsi Ludovik XIV:n ajoista asti Euroopan hovien ja\nmahtavien yleiseksi puhekieleksi, Ranskan muodit ja käytöstavat\nhallitsivat seura-elämää ja kirjallisuuskin kaikkialla taipui sen\nherruuden alle. Silloin Ranskan taideaisti ohjeineen kaavoineen\ntunnustettiin yksinvaltiaaksi runoudenkin alalla. Vaikka se,\nepäkansallisena ja kuvausvoiman vapautta masentavana suuntana, ei\nvoinut tosi-runoutta kypsyttää, on kuitenkin myönnettävä, että sillä on\nollut tärkeä kasvattajan virka kansojen esteetisessä kehityksessä. Sen\nmerkitys on siinä, että se Euroopan kirjallisuuteen istutti antiikilta\nperityn säännöllisyyden ja muodollisen kauneuden aistin, vaikka tosin\nyksipuolisesti käsitettyinä; myöhempi aika on sitten muinais-ajan\nalkuperäisistä teoksista osannut tuoda ilmi sen ihanteet eheinä,\nväärentämättöminä.\n\nVaan joutuipa kahdeksastoista vuosisata, joka ihmiskunnan\nnäköpiiriin toi vallan uusia aatteita. Ihmisen luonnolliset oikeudet,\nyksityis-ihmisen vapaus, historiallisiin ja kansallisiin oloihin\nkatsomatta, ne olivat ajan tunnussanat. Ranska oli tämän liikkeen\nvarsinainen kotomaa. Vaan eipä se Ranskassa eikä muualla, missä se\nyksin-omaisesti pääsi vallitsemaan, kyennyt luomaan mitään uutta,\nmahtavampaa runoutta; sen yht'aikaa kumouksellinen ja kosmopoliitinen\nhenki ei sitä myöntänyt. Mutta samaan aikaan ensimmäiset itsetajuisen\nkansallistunnon enteet rupesivat ilmaantumaan. Kansojen itsenäisyyden\ntunne nousi ranskalaista taideaistia vastustamaan ja loi päältänsä\nvieraan ikeen, ensin Englannissa, sitten Saksassa ja muissa Euroopan\nmaissa. Uudet, muualla syntyneet ihanteet vaikuttivat sitten\npuolestaan Ranskan kirjallisuuteen; sielläkin kukistui \"klassicismi\",\ntekoklassillisuus, ja uusi romantinen runoilu astui sen sijaan. Silloin\ntapahtui se omituinen seikka, että sama suunta, joka Saksassa\n\"romantisena kouluna\" oli liittynyt perin kansallisiin harrastuksiin,\nRanskassa päinvastoin viittasi ulkomaahan, ottaen esikuvansa ja\naineensa muilta mailta ja koettaen todenmukaisesti kuvailla niiden\nkansallisia ja paikallisia omituisuuksia. Ettei ranskalaisen luonteen\nitsenäisyys kuitenkaan siihen sortunut, ei tarvinne mainita. Sen\njälkeen on Ranskan runollinen kirjallisuus ollut monien vaiheitten\nalainen, aina tarkasti mukauntuen muuttuvan ajan käsitystapaan ja\nvallitseviin mielipiteisin. Klassillisuuden verho on jo aikaa sitten\nheitetty; päinvastoin on Ranskan kirjallisuus milloin lennähtänyt\nromantisuuden sakeimpiin utupilvihin, milloin laskeutunut\njokapäiväisyyden syvimpään lietteesen; hurja, kauneutta hylkäävä\nmielikuvitus on tuottanut sellaisia teoksia, kuin Victor Hugo'n\n\"Nauraja-ihmisen\" (L'homme qui rit), ja uuden-aikuinen \"naturalismi\" on\nmennyt luonnonmukaisuuden äärimmäisille rajoille asti, vieläpä\nkappaleen ulkopuolelle tosi-taiteellisuuden piiriä. Että Ranskalaisten\nhilpeä, epävakainen mieli sen ohessa helposti vie pintapuolisuuteen,\njopa irstaasen kevytmielisyyteenkin kirjallisuuden alalla, on tunnettu\nasia. Mutta oli, miten oli, Ranskalaisten hieno muodon-aisti ja sorea\nesitystapa sekä heidän henkensä terävyys ja älykäs kuvaustaitonsa\nilmaantuvat monessa tämän vuosisadan teoksessa ja takaavat Ranskan\nkirjallisuudelle sen vaikutusta Euroopan henkiseen elämään. Nämä\nRanskalaisten hyvät puolet tulevat erittäinkin ilmi suorasanaisessa\nkirjallisuudessa; heidän kielensäkin soveltuu paremmin proosallisen\nesitystavan tasaiseen poljentoon kuin runomittaiseen muotoon. Sentähden\nRanskan kirjallisuuden etevyys onkin pääasiallisesti nähtävänä sen\nmainioin historioitsijain, romaanintekijäin ja muiden suorasanaisten\nkirjoittajain teoksissa, joiden luonteva esitystapa ja loistava tyyli\naina on malliksi kelpaava.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nSaksan runous ja nykyaika.\n\n\nNykyajan suurista sivistyskansoista Saksalaiset viimeiseksi perustivat\nomantakeisen kirjallisuuden, syystä että heidän oli vaikea tointua\nkolmekymmenvuotisen sodan kovista iskuista. Saksan kirjallinen\nedistyminen oli Bodmer'ista ja Klopstock'ista aikain yhä jatkaantuvaa\nvapautumista ranskalaisen taideaistin herruudesta, kunnes Lessing\nviimein perusti peri-saksalaisen draaman; Goethe'n ja Schiller'in\nrunous oli vihdoin tämän vapautustyön täysin kypsynyt hedelmä.\nRanskalaisten tekoklassillista suuntaa vastaan asetettiin ensiksi\nEnglantilaisten esimerkki, jotka olivat osanneet suojella kirjallista\nitsenäisyyttänsä; erittäinkin Milton'ia silloin ihaeltiin.\nSitten Lessing ja Herder viittasivat Shakespeare'n mahtavaan\nneroon, kehoittaen Saksan runoilijoita hänen jälkiänsä astumaan.\nUudistustoimeen ryhdyttiin palavalla innolla, joka sai sytykettä ajan\nkuohuvasta, muutoksia haluavasta hengestä. Saksan nuoriso tahtoi\nkiihtyneenä poistaa kaikki vanhat mädäntyneet olot, vaan etenkin\nrunouden alalla purkaa entiset säännöt, jotka estivät kuvausvoiman\nvapaata lentoa. Tämä n.s. \"Sturm- und Drang-periode\" (\"myrskyn ja\nriennon aikakausi\") liiallisuuksineen oli väli-asteena yleensä\nterveellinen, vaikka se ei voinut tuottaa sopusointuisia taideteoksia.\nHeikommat ky'yt siihen hukkuivat; mutta Goethe't ja Schiller'it loivat\nsilloinkin iki-muistettavia teoksia, sellaisia kuin edellisen \"Goetz\nvon Berlichingen,\" ja jättivät sitten taaksensa tämän kehitys-asteen\nitsenäisempinä ja uusiin toimiin vahvistuneina. Mutta ennenkuin\ntarkastamme heidän uusia ihanteitansa, luokaamme vielä silmäys tuohon\ntärkeään ajanvaiheesen.\n\n\"Myrskyn ja riennon aikakaudessa\" oli kaksi puolta: kiivas kumoushalu\nja ankara viha vallitsevia epäkohtia vastaan, sekä haikeatuntoinen\nvaipuminen itsekohtaisten tunteiden maailmaan. Kirjallisuudessa\nedellinen puhkesi ilmi Schiller'in nuoruuden draamoihin (\"Rosvot\",\n\"Kavaluus ja rakkaus\", \"Fiesco\"); jälkimäinen sekä sisällyksenä että\nmuodostavana voimana hallitsee Goethe'n romaania \"Nuoren Wertherin\nkärsimiset\". Sen-aikuiset uudistuksen intoilijat, kun eivät saaneet\nkiihkeätä vapauden-haluansa tyydytetyksi, joutuivat epätoivoon,\nkääntyivät pois todellisista oloista ja vetäytyivät omaan itseensä,\nviettäen haaveellista tunteiden elämää. Siitäpä tuo sairaallinen\nhempeätuntoisuus, jota Goethe kuvailee äsken mainitussa teoksessa.\nVieno tunteellisuus oli muutoinkin aikakauden tunnusmerkkejä. Se oli\nluonnollisena vastakohtana saanut alkunsa edellisen vuosisadan\njäykästä säännöllisyydestä ja oli likeisessä yhteydessä ajan\nsubjektiivisen luonteen kanssa. Saksan pietismi oli kirkon alalla\nrikkonut oikea-uskoisuuden vallan, ja Rousseau oli Ranskassa julistanut\nsodan kaikkea kultuurin tuottamaa teeskentelyä ja luonnottomuutta\nvastaan; Richardsonin hempeätuntoiset romaanit, Ossian'in\nhaikeamieliset runoelmat ja muut samankaltaiset teokset lumosivat\nlukevaa yleisöä. Ruvettiinpa silloin harrastamaan kaikkea, mikä oli\nluonnollista: luonnon kauneutta, luonnollisia tunteita, vapautta,\nyksinkertaisuutta, ja entisen turhanpäiväisen, proosallisen\nsäännöllisyyden sijaan astui sen jyrkin vastakohta, utuinen\nhaaveksivaisuus. Herättyänsä luonnollisuuden tuntoon, eivät sen ajan\nihmiset voineet järkiään perehtyä raikkaasen olevaisuuteen, vaan\nhapuilivat, ikäänkuin unen hourauksissa, sumeita mielikuvaelmiansa.\n\nMutta sumu haihtuu, \"myrsky ja riento\" tyyntyy, ja pilvistä välkähtää\ntäysitajuisen taiteen aurinko. Saksan suurimmat runoilijat, Goethe ja\nSchiller, näkevät ihanteensa toteutuneina muinaisessa Kreikassa, ja\nhelleeniläistä esitys- ja katsantotapaa pyydetään sulauttaa yhteen\nuuden-aikuisen maailmankatsomuksen kanssa, mutta vapaammalla tavalla,\nkuin millä Ranskalaiset mukailivat antiikkia. Nyt sen henkeä\nymmärrettiinkin paljoa paremmin; Winckelmann oli riisunut verhon\nkreikkalaiselta taide-ihanteelta, Lessing ja moni muu olivat jatkaneet\nhänen työtänsä. Iphigenie'ssä on Goethe ihmeellisellä tavalla osannut\nmitä jaloimpaan uuden-aikuiseen käsitystapaan yhdistää Helleenien\ntyynen ja kirkkaan taiteellisuuden. Sekä ajan yleinen kosmopoliitinen\nluonne että Saksan valtiollinen tila, joka ei sallinut mitään\nosanottoa kansan yhteisiin asioihin, saattivat ennen kaikkia etsimään\nyleis-inhimillistä kauneutta, kaunista indiviidisyyttä, ja muinaisessa\nKreikassa tuo kauniin ihmisyyden ideaali tavattiinkin täydellisimpänä.\nMutta sen ohessa on Saksan molemmissa pää-runoilijoissa vahva\nuudenaikuinen suunta, ja etenkin draamassa he koettavat yhdistää\nantiikin ja Shakespeare'n kuvauslaadun. Goethe'n lyyrillinen luonne\nvie häntä tarkoin kuvailemaan indiviidien sielu-elämää; mutta\nyhteiskunnalliset ja valtiolliset ihanteet täyttävät Schiller'in\nhehkuvalla innolla. Aineitten objektiivisen suorituksen tähden on\nGoethe antiikkia lähempänä; Schiller'in vapauden-innostus ja\nsiveelliset ideaalit tekevät hänestä ihan uuden-aikuisen runoilijan.\nMolemmat ovat aikansa sivistyksen kukkuloilla ja kokoavat henkeensä sen\nmoninaiset pyrinnöt.\n\nErehtyypä kuitenkin, jos luulee, ett'ei Goethe'n ja Schiller'in\nyleis-ihmisyyden pohjalla kasvaneessa ihanteessa ole mitään kansallista\nainetta. Olihan koko Saksan runous saanut alkunsa kansallisesta\nliikkeestä, ja Goethe'n ja Schiller'in runous oli sen johdosta\nsyntyneen sivistyksen ja ajatustavan selvin kuvastin, mutta samalla\ntärkeimpiä vaikuttimia seuraavain aikojen henkisen elämän\nmuodostamiseksi. Vaikka Schiller'in kaunotieteellinen teoriia ei tiedä\nmitään kansallisuudesta, on hänen oma idealisminsa ja taipumuksensa\nfilosofiseen miettimiseen ihan saksalaista. Samoin Goethekin\nepäilemättä on kansallinen runoilija; erittäinkin hänen lyriikassaan\nkaikuu Saksan kansanrunouden vieno syvätuntoisuus, \"Hermann ja\nDorothea'ssa\" hän on antanut viehättävän ja todenmukaisen kuvan\noman kansansa elämästä, ja \"Faust\", tuo ajatusrunouden mahtava,\nsyvä-aatteinen tuote, jonka aine on otettu vanhasta saksalaisesta\ntarinasta, sehän etupäässä kuvailee tuota ihmishengen rohkeata lentoa\nmietteiden maailmassa, joka on ollut saksalaisen hengen päätehtäviä\nihmiskunnan historiassa.\n\nSaksan kirjallisuuden kehityksessä havaitaan se merkillinen kohta, että\najattelu, teoriia, melkein joka askeleella on ollut runouden\nsaattajana, milloin edeltäpäin rientäin sen tietä tasoittamassa,\nmilloin uskollisena seurakumppanina sen tarkoituksia selvittäen.\nSchweiziläisten kirjallinen kiista Gottsched'iä vastaan oli kansallisen\nrunouden alku; Lessing, tuo monipuolinen ajattelija, joka johdatti\nsaksalaisen draaman oikealle tielle ja osoitti runoudelle uuden\nsuunnan, on pääasiallisesti nerokkaana arvostelijana ja tiedemiehenä\ntehtävänsä toimittanut, vaikka hänen runollinenkin merkityksensä oli\nsuuri -- suurempi, kuin mitä hän itse tahtoi myöntää; Schiller,\nrunoilija-filosofi, antautui pitkän ajan kestäessä melkein\nyksin-omaisesti tieteellisiin tutkimuksiin ja on esteetisellä alalla\nitsenäisesti kehittänyt Kantin ajatussuunnan. Goethekin on saavuttanut\nmaineen tiedemiehenä, vaikka hänen tutkimuksensa eivät olleet\nyhteydessä hänen runoilija-toimensa kanssa, jonka tähden tämä ilmaantuu\nalkuperäisempänä, teoriian johdannosta vapaampana. Mutta hänen\nrunoteoksensa eivät suinkaan ole vähemmän aaterikkaita, kuin\nedellä-mainittujen: sisältäähän Faust koko aikakauden syvimmät\nmietteet. Sanalla sanoen, aatteisuus on huomattavimpia puolia\nSaksalaisten luonteessa, ja se tuleekin ilmi heidän etevimpäin\nrunoilijainsa tuotteissa, ne ovat sisällykseltään syvämietteisiä\nja täynnä mieleviä ajatelmia. Niinkuin Kreikkalaiset ovat\ntaiteilijakansaa, jonka uskonto ja tiede samalla on runoutta, niin\nSaksalaisia sopii sanoa ajattelija-kansaksi, jonka runouden pohjana on\nfilosofisen mietiskelyn välittämä maailmankatsomus. Ja tarvitseeko\nmainita, mitkä voitot Saksan kansa on saavuttanut tieteen, varsinkin\nfilosofian, alalla Leibnitz'istä alkaen Hegeliin ja muihin viime\naikojen ajattelijoihin asti, ja kuinka Saksan kirjallisuus tällä\nvuosisadalla on kohonnut puhtaasti henkisten tieteiden etevimmäksi\nkannattajaksi?\n\nYhteydessä Saksalaisten sisäänpäin kääntyneen, ajatteluun taipuvan\nluonteen kanssa on se herttainen syvätunteisuus, joka vallitsee heidän\nrunoudessaan. Saksalaisilla on erityinen sana tätä käsitettä varten,\n\"Gemüth\", jota on yhtä mahdoton kääntää millenkään muulle kielelle,\nkuin ranskalainen sana \"esprit\", joka osoittaa Ranskalaisten keveätä ja\nsievää älykkäisyyttä. Niinkuin nämä käsitteet, niin ovat mainitut\nkansatkin melkein suorat vastakohdat toisilleen. Ranskan kirjallisuuden\netevimmät puolet ovat sen vilkas ja luonteva helppotajuisuus, sen\nsäännöllinen ulkomuoto ja järkevä selvyys; mutta se saattaa usein kyllä\nkäydä pintapuoliseksi ja olla tunteen lämpimyyttä vailla. Saksan\nrunoutta sitä vastoin ei vaivaa milloinkaan liiallinen keveys; sen\nsijaan se helposti voi vaipua epämääräisen syvämielisyyden tai\ntunteellisuuden utuiseen hämärään, niinkuin ajoittain on tapahtunutkin;\nmutta sen paraat avut ovat aina olleet jalo aatteellisuus ja harras,\nsydäntä tenhoava hellätuntoisuus.\n\nKenties seurauksena Saksalaisten spekulatiivisesta luonteesta on heidän\ntaipumuksensa käsittämään eri kansojen ja aikojen ajatustavat ja\nsulauttamaan niitä omaan katsantotapaansa. Tämä on tietysti yhteydessä\nsen kansallisen heikkouden kanssa, joka viimeisiin aikoihin saakka esti\nSaksan valtiollista yhteyttä; mutta kumminkin on siitä se suuri etu,\nettä heidän kirjallisuutensa enemmän kuin minkään muun kansan yhdistää\nne säteet, jotka, eri tahoilta lähtien, valaisevat ihmiskunnan nykyistä\nelämää.\n\nSaksan kansan koko henkinen suunta liittää sen likeisesti Shakespeare'n\nmaailmankatsomukseen. Kuitenkin nähdään suuren englantilaisen\ndraamantekijän ja Saksan etevimpäin runoilijain välillä muutamissa\nkohdin erilaisuuttakin, johon on syynä osittain kansakuntain, osittain\naikojen eri luonteet. Minä jo Shakespeare'stä puhuessa huomautin, miten\nhänen vuosisatansa oli suuren personallisuuden aikakausi ja sen\nvoimalliset henkilöt ovat antaneet hänelle aihetta mahtavain luonteiden\nkuvailemiseen. Perin draamallisella tavalla kaikki heidän tahtonsa\nvoima purkautuu teholliseen toimintaan; teot ja kohtalot saavat\nselityksensä ainoastaan heidän oman luonteensa syvyydestä. Saksalaiset\nsitä vastoin ottavat personallisuuden ohessa enemmän lukuun olevaiset\nolot ja historialliset aatteet, jotka vaikuttavat yksityisen kohtaloon;\nharvemmin esitetään henkilöitä, jotka muodostavat maailmaa oman\ntahtonsa voimalla ja joiden perikatoon ainoastaan heidän omat tekonsa\novat syynä. Usein olojen paino heidät maahan masentaa ja he kaatuvat\njaloina, milt'ei viattomina, uhreina aikansa epäkohtien alttarille:\nniinpä erittäin Goethellä, esim. Götz ja Egmont. Siinä tietysti\nnäkyy kahdeksannen-toista vuosisadan individualistinen suunta.\nErityishenkilöön pannaan suuren suuri arvo: mutta indiviidin ajatellaan\netupäässä olevan ristiriidassa olevaisten olojen kanssa, jonka tähden\nhän ei voi niitä johtaa, vaan päinvastoin sortuu niiden ylivoiman alle.\nToisinaan olojen pakko vie päähenkilön rikokseen, melkein vastoin hänen\nomaa tahtoansa, niinkuin Wallenstein'in, tai hänen syyllisyytensä on\nmenneen ajan tuoma ja näytelmä osoittaa vaan sen välttämättömiä\nseurauksia, hänen siveellistä puhdistustaan, kuten Schiller'in Maria\nStuart. Mutta toiselta puolen historialliset aatteet ja niiden\nvaikutukset esiintyvät kaikessa kirkkaudessaan; toimivat henkilöt ovat\naatteiden itsetajuiset kannattajat ja koko runsaudessaan käsitetään\nse elinvoima, mikä sykkii kansojen sydämmessä. Goethe'n Götz v.\nBerlichingen on ensimmäinen draama, joka elävästi kuvailee jonkun\nmenneen aikakauden luonnetta, ja etenkin Schiller on mestari\nesittelemään niitä vastariitoja, jotka syntyvät suurien historiallisten\naatteiden yhteen-törmäyksestä, Wallenstein -- tietysti Max'in ja\nTheklan episoodi pois-luettuna -- on mahtava kuvaus kolmikymmenvuotisen\nsodan hurjasta aikakaudesta ja asettaa silmiemme eteen ne voimat, jotka\nliikkuvat valtiollisessa elämässä; mutta Wilhelm Tell'issä on\nrunoilija, rohkeasti kyllä, draaman päähenkilöksi ottanut kokonaisen\nkansan, joka taistelee vapautensa puolesta. Se aatteiden ylevyys, johon\nSaksan runous oli kohonnut, oli samalla sen heikoin puoli; suurempi\nlukijakunta ei voinut täysin tajuta sen viisaustieteellistä syvyyttä ja\nkorkealle kehinnyttä muotoa, jotka vaativat ylhäistä sivistyskantaa.\nElämä ja runous olivat toisilleen vieraat; ihan luonnollisesti siis\nsyntyi halu niitä toisiinsa lähestyttää. Sen ohessa oli vielä paljon\njäljellä tuota valistus-aikakauden löyhää ymmärtäväisyyttä ja innotonta\nproosaa, mikä oli säilynyt tunteellisuuden rinnalla. Nämä olot\nsynnyttivät ankaran vastavirran, joka sai _romantisuuden_ nimen.\nMentiinpä edellisen kehityksen jyrkimpään vastakohtaan. Lessing'in,\nGoethe'n ja Schiller'in tarkkamuotoisen ja selvä-aatteisen runouden\nsijaan tulivat romantikkojen hämärät, usvankaltaiset mielikuvaelmat ja\nhaaveksimiset. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli kyllä tunteen ja\nmielikuvituksen avulla saada sovinto aikaan todellisuuden ja\nrunollisten ihanteiden välillä, jotta jälkimäiset muodostaisivat\ntosioloja ja runous ottaisi näitä kirkastaaksensa. Mutta todellisuus\noli mitä surkeinta laatua eikä voinut kuvausvoimaa elähyttää.\nIsänmaallista intoa ja kansallista yhteis-elämää ei ollut Saksassa\nrahtuakaan; pirstottuna, hajallisena se oli muukalaisen mielivallalle\nalttiina. Sentähden nuoret runoilijat, kyllästyneinä oman aikansa\nviheliäisyyteen, vetäysivät pois mielikuvituksen utumaille rakentamaan\npilvilinnojansa, joista taisivat hallita fantasiansa tuottamaa\nvaltakuntaa. Korkeimmaksi runouden la'iksi julistettiin vihdoin\n\"romantinen ironiia\", s.o. runoilijan oikeus esittää kuvaelmansa\nsatunnaisen oikun, paljaan mielivallan tuotteina, eikä tosi-aatteiden\niki-ilmaisijoina. Taideteoksen takaa saattoi näyttäytyä tekijän omat\nnaurahtelevat kasvot, jotka ilmoittivat, että kaikki tyyni oli vaan\nrunoilijan mielikuvituksesta noussut kimalteleva saippuarakko. Samaten\npäättyi myös runollisuuden takaisin saattaminen olevaisuuteen, jota\nromantikot alkuansa olivat haaveksineet. He sovittivat \"romantisen\nironiiansa\" tosi-elämäänkin ja haihduttivat sen, niinkuin runoudenkin,\ntyhjäksi mielikuvituksen leikiksi.\n\nSopusoinnun tosiolojen ja runouden välillä romantikot\nluulivat havaitsevansa keskiajan urheassa ritarielämässä ja\nkomeassa kirkollisuudessa, sen ihme-uskossa ja haaveksivaisessa\ntunteellisuudessa. Tämä saattoi heitä oman kansansa entisiä oloja\ntarkastamaan ja yleensä muinais-aikaa tutkimaan, josta tieteelle on\nollut arvaamaton hyöty. Romantisuuden pysyväisimpiä hedelmiä\non se elähyttävä vaikutus, minkä se on tehnyt sivistys- ja\nkirjallisuushistorian, muinaistieteen ja vertailevan kielentutkimuksen\nkehittymiseen sekä välillisesti kansallistunnon ja kansallisuus-aatteen\nvahvistumiseen melkein kaikissa Euroopan maissa. Yleensä\nihmiset romantisuuden kautta saatettiin panemaan arvoa noihin\nhistorianperäisiin oloihin, jotka muodostavat yhteis-elämän\nluonnonomaisen pohjan, niinkuin yleensä siihen puoleen ihmiselämästä,\njoka on välittömien tunteiden ja mielikuvain vallassa; ja siinä\nsuhteessa romantikkoin harrastukset tosiaan olivat oikeutetut ja\nihmiskunnalle hyväksi. Mutta heidän kantansa oli yksipuolinen. Moni\nheistä ihaili keskiaikaa siihen määrään, että toivoi sen laitosten\npalauttamista sekä valtion että kirkon alalle, ja heidän hämärä\nmystillisyytensä oli taantumista siitä itsetajuisuudesta, joka vallitsi\nGoethe'n ja Schiller'in humanistisessa runoudessa. Mutta olipa\nromantisuudella kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, suuret ansionsakin.\nJa sanottakoon romantisuudesta mitä tahansa, jotain viehättävää suloa\non kumminkin tuossa unenkaltaisessa haaveksimisessa, joka luotansa\npoistaa todellisuuden raskaan taakan. Romantikot eivät hakeneet\nideaalejansa ainoastaan keskiajasta, vaan menivät muuallenkin\nrunollisuuden kadonnutta helmeä etsimään; itämaan kansojen kimaltelevat\nsatulähteet, pohjoismaiden jylhät tarinat, Shakespeare'n miettehikäs\nhenki ja romanilaisten kansojen viehättävä sulous vireyttivät heidän\nkuvausvoimaansa, ja he osoittivat suurta muodollista taitoa näiden\nkaikkien mukailemisessa. Mutta romantikkojen oma runollinen\ntuotantovoima hajosi tähän moninaisuuteen; heidän ihanteensa piirteet\nkävivät epävakaisiksi, ja vaikka moni erityisteos todistaa tekijänsä\nrunouslahjan, he eivät voineet raivata kirjallisuuden edistymiselle\nuutta, itsenäistä uraa; ainoastaan satu pysyi heidän yksin-omaisena\nalueenansa, jota ei kukaan ole uskaltanut heiltä kieltää. Mutta sen he\nkuitenkin olivat aikaan saaneet, että runous tästälähin rohkeammin otti\naineitansa ihmistunteiden, mielikuvitusten ja tosiolojen mitä\nerinkaltaisimmilta aloilta.\n\nNe olot, jotka olivat synnyttäneet Saksan romantisuuden, olivat\nyhteiset melkein koko Euroopalle. Sentähden se herättikin kaikua eri\nkansakunnissa, Englannissa, Tanskassa, Ruotsissa ynnä muualla, vieläpä\nRanskassakin, niinkuin jo mainittiin. Alkuperäinen romantisuus muuntui\nmonella tavalla eri ajanvaiheiden ja paikallis-olojen vaikutuksesta.\nKun taantumis-politiikki oli tehnyt lopun kansojen viimeisistä\nvapauden-toiveista ja ihmiskunta, ponnistuksistaan uupuneena,\nheittäytyi epäilyksen ja epätoivon valtaan, silloin nämä tunteet\ntulivat kuuluviin Byron'in synkkämielisissä säkeissä ja Heine'n\nivallisissa mielenpurkauksissa, joissa romantinen katsomustapa kääntyi\nomaa itseänsä vastaan.\n\nOlen koettanut esittää niiden ihanteiden pääpiirteet, jotka\ntärkeimmissä kansoissa eri aikoina ovat runoutta hallinneet. Jollen jo\nole liiaksi väsyttänyt lukijaa, pyytäisin häntä vielä kääntämään\nhuomionsa muutamiin kohtiin, jotka erittäin koskevat runouden\nkehkiämistä viime aikoina. Romantisuuden utuinen haaveksivaisuus tuotti\npäinvastaisen, realistisen suunnan, joka ei tahtonut tietää mitään sen\nrakentamasta mielikuvituksen maailmasta. Kun uusi realismi raikkaalla\nluonnonmukaisuudella otti kuvataksensa todellista elämää, etsien\nrunollisuuden kultamuruja jokapäiväisimmistäkin oloista, silloin\noli se ilahuttava, mieltä virkistävä ilmiö entisen liioittelemisen\nperästä; mutta ennen pitkää se joutui monta vertaa pahempaan vikaan.\nTunnettu on, miten runous nykyaikana tyytyy elämän kurjuuden\nvalokuvan-tapaiseen esittämiseen, jopa mielellään valitsee mitä\nrumimpia ja ilkeimpiä aineita. Yhtyypä siihen useimmiten vielä\npessimistinen maailmankatsomus, joka julistaa elämän pahimmat puolet\nsen varsinaiseksi ytimeksi. Tämän harhasuunnan voitollepääsö on\narveluttava merkki taide-aistin ja runollisen tunteen huonontumisesta\nnykyaikana.\n\nNäyttääpä muutoinkin siltä, kuin kuvausvoima heikontumistaan\nheikontuisi; se ilmaantuu muun muassa siinäkin, että meidän-aikainen\nlukijakunta panee melkein yksin-omaisesti arvoa semmoisiin runoteoksen\nansioihin, jotka enemmän virittävät ymmärryksen tointa kuin\nfantasian vapaata kuvailua. Kysytään kyllä, onko runoilija osannut\ntodenmukaisesti esitellä luonteita ja tekojen vaikuttimia, niin että\njokaisen erityistunteen pienimmätkin vivahdukset selviävät, ovatko\nkaikki tapaukset mahdollisia (jolloin usein käytetään mitä\nproosallisinta mittakaavaa), onko historiallinen tai paikallinen\nväritys kaikin puolin säntillinen; mutta ani harva huolii siitä,\nilahuttaako runoelma hänen mieltänsä ihanilla, tosi-runollisilla\nkuvilla, tyydyttääkö se todellakin hänen aatteellista katsantotapaansa,\nniin että hän sitä lukiessaan huomaa olevansa ylevämmässä kauneuden\nmaailmassa ja sen luettuaan tuntee luoneensa silmäyksen sopusoinnun\nikuiseen valtakuntaan.\n\nSopisi ajatella, että nykyajan aatokset -- positivismi ja determinismi,\nsocialismi ja nuo epämääräiset vapauden pyrinnöt y.m. -- ovat aineksia\njonkun vastaisen maailmankatsomuksen rakentamiseksi; mutta mahdoton on\nvielä sanoa, mikä osa niistä on säilyvä uutena totuuden lisäyksenä,\nmikä tarpeettomana vaahtona hyljättäväksi joutuva. Varmaa on ainakin,\nett'ei niiden nojalla voi syntyä uusi runouden muoto uuden\nkatsantotavan ilmoittajaksi, ennenkuin tuo maailmankatsomus,\naatteelliseksi vakaantuen, on luonut itsellensä ihanteita, jotka\nsaattavat runoutta kannattaa. Tätä nykyä ei voi todellista runoutta\nrakentaa vastaisten aatteiden häilyvälle pohjalle: sen ainoa\nmahdollinen perustus on vielä kauan oleva tuo vanha maailmankatsomus,\n-- se, joka kirkkaana loistaa uudemman ajan suurimpain henkien\ntuotteista.\n\nYksi puoli on kuitenkin meidän ajan runoudessa ilahuttavampaa laatua\nkuin yllämainitut epäkohdat ja onkin siihen tuottanut varsinaisen\nuudistuksen. Tämä puoli on sen tosi-kansallinen ja kansanvaltainen\nluonne. Kun sanon \"kansanvaltainen\", en tarkoita niitä valtiollisia tai\nyhteiskunnallisia mielipiteitä, joita runoilija kenties itse lausuu\ntaikka panee henkilöittensä suuhun, vaan sitä asian laitaa, että runous\nvetää piiriinsä uusia ihmis-elämän aloja, kiinnittäen huomionsa\nsellaisiinkin henkilöihin, joita ennen katsottiin liian ala-arvoisiksi\nastumaan runottarien pyhään temppeliin. Totta on kyllä, että jo Homeros\nerityisellä hellyydellä kuvailee \"jumalallista sikopaimenta\" Eumaioa ja\nettä kreikkalaiset idyllirunoilijat esittelevät maaväestön elämää; onpa\nsen ohessa yhteistä kansaa kaikkina aikoina pidetty mahdollisena\nedustamaan alhaisempaa koomillisuutta; mutta vasta uudemman-aikuinen\nrunous on rohjennut juhlallisemmallakin alalla valita pääsankareitansa\nkansan syvistä riveistä, tehden halpasäätyiset miehet ja naiset\ntoiminnan kannattajiksi. Yksin Shakespeare'kin, ihmis-elämän\nmonipuolinen kuvailija, kohtelee vielä rahvasta jonkunlaisella\naristokraatisella tylyydellä, joka toisinaan (esim. Coriolanossa)\nsuorastaan loukkaa meidän-aikuista tunnetta. Varsinainen muutos\ntapahtui vasta, kun Rousseau rupesi \"luonnon-evankeliumiansa\"\nsaarnaamaan: silloin ihmisten mielet kääntyivät luonnon ihanuutta ja\nsamalla myös maakansan yksinkertaisia tapoja ihailemaan. Silmät\naukenivat kansanrunouden kauneutta näkemään, ja yhä demokraatisemmaksi\nlaventui taiderunouden piiri. Englannin romaaninkirjoittajain teoksissa\noli keskisääty siihen astunut, Saksan kirjallisuudessa oli Voss'in\nLuise antanut kuvan maapappilan runollisuudesta, ja myöskin varsinaisen\nmaaväestön elämää oli ruvettu todenperäisesti esittelemään, kun vihdoin\nGoethe Hermann ja Dorothea'ssa kohotti tavallisten olojen kuvauksen\nsankarirunoelman vertaiseksi. Viimein Schiller, niinkuin jo ylempänä\nsanottiin, Wilhelm Tell'issä asetti taistelevan kansakunnan näytelmän\npäähenkilöksi. Sama runoilija oli jo ennen Wallenstein'issä, toimivina\nhenkilöinä tuonut näyttämölle suurten joukkojen edustajat ja Orleans'in\nNeitsyessä pannut kokonaisen kansan uudestaan heränneen kansallistunnon\npäähenkilön toimintaa kannattamaan. Sopisipa vielä mainita monta\nrengasta tässä sarjassa, niin esim. Saksan kirjallisuudesta tuota\nmainiota episoodia Immermann'in \"Münchhausen'issa\", joka kuvailee\n\"Hofschulze'a\", tuota äveriästä Westfahlin talollista ja hänen\nperhettänsä. Ranskassakin kirjallisuus kehittyi samaan suuntaan:\nyhteiskunnalliset parannuspuuhat saattivat esim. Georges Sandin\nkuvailemaan työväen tilaa. Vihdoin Berthold Auerbach kyläjutuillansa\nperusti uuden kaunokirjallisuuden lajin, tuoden näkyviin Schwarzwald'in\ntalonpoikien sekä ulkonaista että sisällistä elämää. Auerbach'in\nkertoelmista polveutuvat kaikki samanlaatuiset, rahvaan oloja.\nkuvailevat novellit. Mutta luokaamme silmät omaan maaliamme. Jo aikaa\nennen Auerbach'ia syntyi meidän maassamme Runeberg'in iki-muistettava\nkertomaruno \"Hirvenhiihtäjät\", joka kerrassaan on valloittanut\nepopean-tapaiselle runoudelle uuden alueen; se onkin tietääkseni ainoa\nrunoteos, joka oikean eepoksen muotoon on sovittanut varsinaisen\nmaakansan elämän. Samaan suuntaan on Runeberg mennyt monessa muussakin\nrunoelmassa. Eikä liene myöskään toista romaania, joka, ammentaen\naineitansa talonpoikais-elämästä, yhdistäisi sen eri puolet yhtä\nlaajaksi, puolittain koomilliseksi, puolittain vakavanlaatuiseksi\nkuvaelmaksi, kuin Kiven \"Seitsemän veljestä\".\n\nMainittu runouden kansanvaltaisuus liittyy tietysti likeisesti sen\nitsetajuisesti kansalliseen luonteesen. Nämä molemmat ominaisuudet\novatkin olleet mitä tehollisimmat nykyajan kirjallisuudessa ja ovat\nosoittaneet voimaansa etenkin niissä kansoissa, jotka viime aikoina\novat heränneet kansalliseen itsetoimintaan. Niin esim. Unkarilaisten\nitsenäisyyden tunne ja vapauden into mahtavana kaikuu Petöfi'n\nsyvätuntoisessa runoudessa. Innostusta hehkuva mieli ja selväpiirteiset\nkuvaukset tavataan magyarilaisen hengen tuotteissa.\n\nKotimaiset aineet ja omituinen kansallinen käsitystapa ovat Venäjänkin\nrunoilijoille antaneet heidän merkityksensä. Heissä ilmaantuu\nylimalkain erinomainen havaintokyky ja vilkas realistinen kuvausvoima,\njoka asettaa kaikki ilmi-eläväksi silmiemme eteen. Satiirissa on heidän\npäävoimansa; muutoin he ovat mestareita ihmisluonteiden ja ulkonaisen\nluonnon kuvauksessa. Mutta heidän pessimistinen, epätoivoinen\nkatsantotapansa on teoksille haitaksi ja harva niistä päättyy\ntäysin tyydyttävällä tavalla; Pushkin'issa kajastelee Byron'in\nmaailman-halveksiminen; toisissa, niinkuin Gogol'issa, asuu katkera\nsuru ajan surkeista oloista. Vähemmän synkkä on Turgeniev'in\nkatsantotapa; mutta ei hänkään voi välttää sitä kieltopuolisuutta, jota\nvenäläisten olojen esitteleminen näyttää tuovan myötänsä.\n\nTässä olisi oikea paikka näyttää, miten Euroopan kansakunnat, yksin\npienimmätkin, jokainen ovat luoneet itsellensä omituisen ihanteen;\nmutta luulenpa jo tarkastaessani runouden vaiheita maailman johtavissa\nkansoissa osoittaneeni, miten runolliset ihanteet vaihtelevat kansojen\nja aikojen mukaan. Sentähden tahdon ainoastaan yhdestä niistä puhua\nvähää laveammin, nimittäin Norjan kansasta, koska sen runous\npääasiallisesti edustaa sitä uutta suuntaa, joka, alkuperäisesti samaa\nsukua kuin Ranskan \"naturalismi\", viime aikoina on päässyt valtaan\nskandinavilaisissa kansoissa ja meilläkin on herättänyt paljon\nhuomiota.\n\nJos toisiinsa vertaa nuo kolme skandinavilaista kansaa. Tanskalaiset,\nRuotsalaiset ja Norjalaiset, niin huomaa melkoisen eroituksen heidän\nluonteessaan. Tanskalaisissa ilmaantuu hellä tunteellisuus ja milt'ei\nnaisellinen pehmeys: heidän kuvausvoimansa on siis omansa liikkumaan\nhaaveellisessa satumaailmassa tai somasti esittelemään jokapäiväisen\nelämän runollista puolta, varsinkin kun siihen yhtyy sievä,\nhelponlaatuinen huumori. Tanskan kirjallisuus kohosikin korkeimmalleen\nromantisuuden aikakaudella; erittäinkin Andersenin sadut ovat\nperehtyneet kaikkiin maailman äärihin. -- Ihan toista luonnetta ovat\nRuotsalaiset. Luonnollinen taipumus viepi heitä siihen, mikä on suurta\nja mahtipontista; he harrastavat etenkin ulkomuodon kauneutta,\nkoreapuheisuutta. Heidän olentonsa muistuttaa monessa kohden\nRanskalaisia; samanlainen pintapuolinen, mutta luonteva keveys\nvallitsee heidän kirjallisuudessaan. Tegnér on paras esimerkki\nruotsalaisen luonteen uhkeasta, mahtipontisesta, Bellman sen\nkeveämmästä puolesta. -- Norjalaiset eroavat suuresti molemmista\nnaapureistaan. Heissä näkyy -- ainakin heidän kirjallisuudestaan\npäättäen -- alkuperäinen germanilainen luonne säilyneen puhtaampana\nkuin missään muussa samanheimoisessa kansassa. Karheat ja jyrkät kuin\nNorjan tunturit ovat ihmisten mieletkin; kiihkeät tunteet sulkeutuvat\npoveen eivätkä sanan avulla voi siitä irtauntua, kunnes ne vihdoin\nlujan päätöksen johdosta purkauntuvat äkki-arvaamattomiin tekoihin.\nNorjalaisten umpimielinen ja harvasanainen, vaan samalla reipas ja\nuhkarohkea luonne ilmaantuu jo Björnson'in tosi-runollisissa\nkansan-elämän kuvauksissa; mutta selvimmin huomataan yhtäläisyys\nmuinais-germanilaisen luonteen kanssa niissä runoteoksissa, jotka\nottavat aineensa Skandinavian entisyydestä, esim. Ibsen'in näytelmässä\n\"Helgelannin sankarit\".\n\nOmituisimman muodostuksensa norjalainen ihanne kuitenkin on saanut\nviime aikoina Ibsen'in ja osittain myös Björnson'in uusimmissa\nteoksissa. Molemmat ovat oikeastaan samalla kannalla; mutta edellisellä\nkaikki piirteet ovat jyrkemmät, jälkimäisellä lievemmät; Björnson\nkaikkine kummallisuuksineen vielä pysyttelee sovintoa entisten\nideaalien kanssa, Ibsen on kaikki siteet katkaissut. Paitsi sitä\nsynkkää pessimismiä, joka vallitsee Norjan uusimmassa runoudessa, voipi\nsiinä eroittaa kolme periaatetta; yhdessä ne muodostavat sen runollisen\nihanteen, jonka viimeiset tuotteet käsittämättömällä voimalla\nviehättävät nykyistä yleisöä. Ensimmäinen periaate on negatiivista\nlaatua: norjalaiset runoilijat, niinkuin nykyajan ylenmääräiset\nrealistit ainakin, eivät huoli vähääkään siitä tyydytyksestä, minkä\nlukija saa, ja -- mikä on vielä kummallisempi -- siihen lukija\ntyytyykin. He eivät pyydä esittää, mitä on kaunista, vaan tuovat\npäinvastoin mielihyvällä näkyviin kaikkein inhottavimmatkin\nihmis-elämän kohdat, tehden esim. fyysillisen sairauden tilat runouden\nesineeksi. Sama välinpitämättömyys teoksen vaikutuksesta ilmaantuu\nvielä toisellakin tavalla. Runoelman toiminta saattaa kesken katketa,\nantaen aihetta uuteen vastariitaan, niinkuin Ibsen'in Noorassa (Et\nDukkehjem), taikka se jättää kehitelmän hämäräksi, kuten Björnson'in\nLeonarda, tai päättyy suorastaan räikeään epäsointuun, niinkuin\nIbsen'in Gengangere. Kaikissa näissä tapauksissa teos ei voi\nlukijassa vaikuttaa sitä rauhoittavaa, harmonillista mielialaa, jonka\naikaan-saaminen on taiteen korkein tehtävä.\n\nToiseksi Norjan runoilijat tunnustavat siveelliseksi ideaalikseen\n\"totuuden\", siten käsitettynä, että ihmisen tulee olla uskollinen\nomalle itsellensä, kutsumukselleen, ja pyrkiä personalliseen\ntäydellisyyteen, vapautuen kaikista luuloista ja olevaisten olojen\nhoukutuksista, jotka valheellisella loistollaan saattavat sitä häiritä.\nKuinka jaloja tuotteita tällainen katsantotapa voi luoda, todistaa\nIbsen'in Kuninkaan-alut, tuo taideteos, joka osoittaa runoilijan suurta\nneroa, mutta samassa saattaa meitä surkuttelemaan, että hän sittemmin\non poikennut siltä polulta, jota Kuninkaan-aluissa alkoi astua.\nKuninkaan-aluissa yksityishenkilön täydellisyys on liitetty\nyhteiselämään ja niinmuodoin käsitetty oikealta kannalta. Mutta\nenimmiten indiviidin kehitystä koetetaan irroittaa olevaisista oloista:\nkaikki määrätyt aatteet ja ihanteet, kaikki yleiseen katsantotapaan\nperustetut mielipiteet ovat muka harhakuvaelmia, \"haamuja\"\n(\"gengangere\"), sekä välttämättömässä ristiriidassa hänen sisällisen\ntotuuden-ihanteensa kanssa. Siltä kannalta katsoen suurin rikos on\nolevaisiin oloihin mukaantuminen, koska ne tietysti eivät milloinkaan\nvoi ihan tarkalleen vastata ideaalia; sillä kaikki, mikä ei ole täysin\neheätä, on purjettava, maahan revittävä, ilman sitä suvaitsevaisuutta,\njonka inhimillisten olojen vaillinaisuus usein kyllä tekee\nvälttämättömäksi. Sentähden esim. rouva Alving'in syyllisyys ei ole\nyksistään siinä, että hän on antanut rikkauden viekoitella itsensä\nlemmettömään avioliittoon, vaan vielä enemmin, ett'ei hän ole\nuskaltanut sitä rikkoa. Tältä katsomuskannalta ei ymmärretä, että aate\nkaikenlaisten epäkohtienkin alta voi levittää kirkasta loistoaan.\nSentähden puuttuukin tältä suunnalta se mielen vapaus, joka on huumorin\nensimmäinen ehto; kaikki semmoisetkin seikat, jotka kehnoutensa tai\nvähäpätöisyytensä tähden voisivat joutua pilkan tai hyvänsävyisen\nnaurun alaisiksi, käsitetään perin toiselta kannalta. Yhtä outo, kuin\ntodellinen huumori, on Norjan runoilijoille se ajatus, ettei ihminen\nsaa vapautua erehdyksensä seurauksista rikkomalla niitä oloja vastaan,\njoihin hän erehdyksensä johdosta on joutunut, vaan että sovinto\nainoastaan siten on mahdollinen, että hän näiden olojen piirissä\nkoettaa hyväksi kääntää entiset hairauksensa.\n\nTämä viepi minut kolmanteen kohtaan. Monessa Ibsenin kappaleessa\nilmaantuu se ajatus, että mitä on rikottu, se ei ole enää\nparannettavissa. Se perustuu etupäässä siihen sallimus-uskoon, tai\nparemmin sanoen, luonnollisen välttämättömyyden lakiin, jota runoilija\nviime teoksissaan pitää elämän arvoitusten selvittäjänä. Osvald'ista\nesim. täytyy hänen isänsä hurjan elämän tähden tulla semmoinen\nvaivais-raukka, kuin hän on, ilman ruumiillista ja siveellistä voimaa.\nHänen kurjuutensa tosin ei ole ainoastaan aineellisten, vaan vielä\nenemmin henkisten syitten seurauksena; mutta Kreikkalaisten Moiraan\nverrattuna, on tämä välttämättömyys siveelliselle tunnolle paljoa\nloukkaavampi, koska yksityisten viat ja rikokset vaikuttavat\nmääräämättömään tulevaisuuteen, mutta Kreikkalaisten Moira sitä vastoin\nedustaa maailman ikuista järjestystä. Totta on kyllä, että paha pahasta\nitää; mutta toiselta puolen on muistettava, että paha on maailmassa\ntosioloa vailla ja raukeaa omaan tyhjyyteensä, vaan kaikessa, mikä on\naatteenmukaista on sisällinen voima, joka vihdoin saapi voiton. Tätä\nasian puolta puheena oleva katsantokanta ei ota huomioon, ja se on sen\nsuurin puute.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nKansanhenki ja runous.\n\n\nEdellisestä katsauksesta näkyy, miten eri ihanteet kuvastavat kansojen\nja aikojen vaihtelevia aatteita ja kunkin erityistä luonnetta. Jos\nkysytään, mitkä ajanjaksot synnyttävät nuo ihmeelliset mestariteokset,\njotka runouden iki-tuotteina pysyvät kaukaisimpienkin polvikuntien\nmuistissa, niin historia siihen vastaa, että runouden menestys\nnähtävästi vaatii kolmea pääehtoa: kansallista henkeä, aatteellista\nkatsantotapaa ja johonkin määrin eheitä ja rauhallisia oloja.\nIhanteiden kehitys antaa runsaasti esimerkkejä, miten aina silloin, kun\njossakin kansassa on vakaantunut omituinen maailmankatsomus, runous\npian nousee sen ilmaisijaksi. Toiselta puolen eivät voi runoutta\ntuottaa semmoiset vuosisadat, jolloin vallitsee yleismaailmallinen\nhenki tai entiset olomuodot hukkuvat ajan valtaviin aaltoihin eikä sen\npyörtehistä vielä ole ennättänyt uusia kohota; sillä runous ennen\nkaikkia vaatii eheyttä sekä kansallisissa että muissa suhteissa. Ja\nniinkuin yksityisen ihmisen, niin kansojenkin henkiset voimat\ntarvitsevat aikaa kypsyäksensä ja, korkeimmallensa ehdittyään,\nvähitellen riutuvat ja menehtyvät.\n\nRunouden kansallinen luonne ilmaantuu jo ulkonaisestikin siinä, että\nkansan kieli on sen luonnollinen välittäjä. Mitä sisällykseen tulee, se\nmielellään ottaa aineitansa kotimaan oloista ja historiasta, mutta\nsaattaa kuitenkin, menettämättä kansallista luonnettaan, valita\nesitettäviänsä muiltakin aloilta; vaan paljoa enemmin, kuin aineiden\nvalitsemisessa, sen kansallinen omituisuus nähdään kuvaustavassa,\nperustuksena olevissa aatteissa ja ylimalkain koko siinä hengessä, joka\nsitä hallitsee.\n\nJos runous olisi vaan yksityis-ihmisen tuottama, niin voisi todellista\nrunoutta syntyä milloin ja missä hyvänsä, kun vaan yksityisen\nkuvausvoima saisi tarpeeksi virikettä. Mutta kun historian ilmiöitä\ntarkastaessa on tultu siihen päätökseen, että runouden suurempi tai\nvähempi menestys riippuu siitä, missä määrässä kunkin kansan omituinen\nluonne pääsee sen henkistä oloa hallitsemaan, niin tämäkin on todistus,\nettä oikea runous valuu kansanhengen syvimmistä hetteistä,\njotka yksityishengen kautta vuodattavat virkistävää voimaansa\nkirjallisuuteen, lisäten kansan yhteisiä sivistysvaroja. Siitä myös\nselviää, mitä edellisessä mainittiin, että taiderunous, vaikka\nyksityisen tuottama, ei ole ainoastaan hänen omain luonnonlahjainsa,\ntunteittensa ja havaintoinsa hedelmä, vaan yhtä hyvin kuin kansanrunous\nsaapi alkunsa kansanhengestä, joka elää yksityisen kuvausvoimassa ja\nsen avulla pääsee näkyviin, kuuluviin.\n\nTämä käsitystapa oli vanhempina aikoina jokseenkin hämärissä, mutta on\nvoittanut alaa samassa määrässä kuin kansallisuus-aate, eli siitä asti,\nkun ruvettiin älyämään, että historialliset aatteet toteutuvat\nerityisten kansakuntain kautta ja että kullakin kansalla siis on oma\ntehtävänsä maailman historiassa. Tehollisena, ihmiskunnan elämässä\nvaikuttavana voimana, jota ymmärrettiin milloin selkeämmin, milloin\nhimmeämmin, on tämä aate yhtä vanha kuin itse kansakunnat.\nMutta selvästi tajuttuna ja lausuttuna se on jotensakin uusi.\nMenneen vuosisadan kaikki-tasoittava vapaudenharrastus ei\ntietänyt tahi ei ollut tietävinään kansallisista erilaisuuksista.\nYlenmääräinen kosmopolitismi ja se väkivaltainen tapa, jolla muutamat\nvalistus-aikakauden hallitsijat panivat parannuksiansa toimeen,\nherättivät kansojen itsetunnon. Mutta täyteen itsetajuntaan saattoi\nheidät vasta taistelu Napoleonin maailmanherruutta vastaan; siitä\najasta saakka kansallisuus-aate semmoisenaan tiedetään ja tunnustetaan\ntärkeäksi valtiollisen elämän määrääjäksi. Kirjallisella alalla oli\nkansallistunto jo ennen ruvennut kypsymään muutamain kansain\ntaistelussa ranskalaista taide-aistia vastaan. Niinpä kansallistunto\nSaksassa oli hyvinkin selväksi kehittynyt Klopstock'in isänmaallisissa\noodeissa ja muissa samanaikuisissa runotuotteissa. Siihen aikaan\nilmaantuva kansanrunouden harrastus todistaa sekin puolestaan heräjävää\nkansallista mieltä. Tähän runouden lajiin kääntyi huomio etenkin\nMacpherson'in julkaisemain Ossian'in laulujen kautta, jotka ajanhenkeen\nmukaantuvalla utumaisella tunteellisuudellaan saavuttivat kaikkein\nsuosion. Seurasipa Percy'n kokoelma muinais-engiantilaisia ballaadeja,\nosoittaen, mitä aarteita rahvaan huostassa piili. Sama henki ikäänkuin\nilmaa myöten levisi eri maihin; meilläkin se siihen aikaan johdatti\nPorthan'in kokoilemaan ja tarkastelemaan vanhoja kansanrunojamme.\nOssianista ja Percy'n kirjasta sai Herder ensimmäisen aiheen\njulkaistakseen kaunista teostaan \"Stimmen der Volker in Liedern\"\n(1778), jossa hän käännöksissä ja mukaelmissa toi esiin näytteitä\nkaikkien maiden ja aikojen kansanlauluista. Näiden kirjallisten toimien\nhedelmänä pysyi se tunne ja vakuutus, että runous ei ole ainoastaan\nmuutamille pääkansoille, vaan kaikille sukukunnille suotu lahja, joka\nerilaisesti kehittyy kussakin kansassa; ja tästä vakuutuksesta ei ollut\nmuuta kuin yksi askel siihen vaatimukseen, että jokaisen kansan pitää\nitsenäisellä ja omituisella tavalla muodostaa runouttansa. Herder itse\ninnokkaasti puolusti sitä mielipidettä, että runous on kansanhengen\ntuote ja että sen tulee raikkaana uhkua kansakunnan omasta\nsisimmäisestä luonteesta; hän vaati siltä etupäässä alkuperäisyyttä,\nluonnollista runsautta ja kansallista omituisuutta.\n\nLiian pitkäksi vetäisi, jos luettelisin kaikki ne eri asteet, joita\nmyöten kansallisuuden arvo yhä selkeämmäksi selkeni. Mainittakoon vaan\nmuutamia. Suuri ansio on tässä kohden myönnettävä Saksan romantikoille;\nheidän haaveellinen maailmankatsomuksensa, tyytymättömänä\nolevaisuuteen, hapuili runollisuutta etäisimmistä maista ja ajoista,\ntutustutti heidät mitä erilaatuisimpiin sivistysmuotoihin ja\nkirjallisuuden tuotteihin sekä vireytti tieteellistä tutkimusta. Näin\ntotuttiin huomaamaan, mitä kullakin kansalla on omituista, ja antamaan\narvoa jokaisen erityiselle luonteelle. Kansallisessa innossaan\nkääntyivät Saksan tiedemiehet erittäinkin omaa muinaisuuttansa\ntarkastelemaan; tämän suunnan miehiä ovat Grimm veljekset y.m., ja\nheistä viepi suora selkeä ura nykyajan historian-, kielen- ja\nmuinaistieteen-tutkimukseen. Saksan suurista filosofeista oli varsinkin\nFichte sekä teoreetisesti että käytöllisesti kansallisuus-aatteen\nkannattaja; tunnetut ovat hänen uljaat \"puheensa Saksan kansakunnalle\",\nniinkuin myös hänen hartautensa ja alttiiksi-antauvaisuutensa Saksan\nvapautussodan aikana. Hänen kansallisuusteoriiansa tosin tarkoittaa\nyksin-omaisesti Saksalaisia, mutta voidaan helposti sovittaa mihin\nkansaan hyvänsä. Arvaamattoman paljon on myös Hegel edistänyt\nkansallisuus-aatteen leviämistä. Tuo suuri ajattelija on osoittanut,\nmiten eri kansat ihmiskunnan elämässä muodostavat ne eri asteet, joita\naatteen kehkiäminen vaatii, ollen ikäänkuin renkaina historian\nedistysjaksossa. Muutoinkin koko hänen filosofinen järjestelmänsä, joka\nantaa kokonaisuudelle monta vertaa suuremman arvon kuin yksityisille ja\nkatsoo ilmiöitä vaan aatteen katoavaisiksi toteumisen-muodoiksi, on\nerittäin suosiollinen sellaiselle ajatustavalle, joka ennen kaikkia\nvaatii, että indiviidi, yhteishengen elähyttämänä, antautuu kansakunnan\nyhteisiin pyrintöihin. Varmaa on ainakin, että kansallisuuden riennot\nmeidän maassamme eivät olisi päässeet aivan suureen voimaan ilman\nHegelin oppia, joka täällä niinkuin muuallakin sivistyneessä maailmassa\naikanaan syvästi vaikutti yleiseen käsitystapaan.\n\nKansallisuus-aatteen tieteellinen tuleentuminen tapahtui paraasta\npäästä Saksassa. Mutta sieltä tuotu siemen tapasi etenkin pienemmissä\nkansoissa hedelmällisen maanlaadun: niiden omituiset olot saattoivat\nheitä kansallisuus-aatetta tarkemmin miettimään ja tieteellisesti\nvalaisemaan, ja sen käytöllinen sovittaminen onkin melkein\nyksin-omaisesti ollut heidän työtänsä. Saksan kirjallisuudessa voitolle\npäässyt romantisuus levisi muuallenkin ja kehoitti kansoja luomaan\nsilmänsä omaan muinaisuutensa. Ajan hengen vaikutuksesta semmoisissakin\nmaissa, joissa ei mitään romantista runoutta syntynyt, virisi into ja\nhalu tutkia oman kansan entisyyttä ja siihen perustuvaa omituisuutta\nsekä niistä hakea aihetta kansalliseen uudistumiseen. Niin tapahtui\nmeilläkin, Suomessa. Huomattava on, että Arvidssonkin nuorena\nkirjoitteli romantisia runoelmia ruotsalaisten fosforistien tapaan;\nmutta muutoin varsinainen romantisuus ei juuri osannut tietä\ntänne, -- ei siitä syystä, ett'ei muka kansallisluonne olisi siihen\ntaipuvainen, vaan sentähden, että se meidän vasta eloon havahtuneessa,\nkansanvaltaisessa maassamme, jolla tuskin on ollut oikeata keskiaikaa,\nolisi tukehtunut ritarilinnain ja luostarinraunioin puutteesta. Mutta\nmuualla Euroopassa ilmi leimahtanut kansallinen henki, Porthan'ilta\nperitty isänmaallinen tieteellisyys ja ennen kaikkia meidän uusi\nvaltiollinen asemamme, joka pakoitti meitä ajattelemaan kansallista\ntulevaisuuttamme, herättivät ja vireyttivät kansallista intoa, joka\nsitten on kasvamistaan kasvanut ja ihanana aamuruskona antaa meidän\ntoivoa omavaraisen, omakielisen sivistyksen armasta päivää.\n\nMutta palatkaamme runouteen. Milloin kansallinen ajatusmuoto on niin\nvalmistunut, kuin ylempänä sanottiin, ja runollisen tuotannon aika siis\njoutuu kullenkin kansalle? Siihen annoin jo viittauksen lausuessani,\nettä runouden menestys vaatii, paitsi kansallista henkeä, myös\naatteellista katsantotapaa ja johonkin määrin eheitä ja rauhallisia\noloja. Kun molemmat jälkimäiset ehdot ovat olemassa ja kansallinen\nihanne on valmiiksi muodostunut, silloin runoilijain kuvausvoima\nsynnyttää teoksia semmoisia, jotka pysyvät iäti-tuoreina, vastaisten\nsukupolvien ihailtavina. Mitkä ajat, valtiollisiin oloihin katsoen\ntavallisesti ovat tämmöisiä ei voi ylimalkain säännöillä määrätä.\nKreikassa, Roomassa, Englannissa runouden loistoaika sattui yhteen\nvaltiollisen mahtavuuden kanssa, niiden voittojen perästä, joilla\nmahtavuus oli hankittu. Toisinaan se tulee jälkeenpäin, ikäänkuin\npalkintona, kun paras valtiollisen elämän jakso on kulunut; niin oli\nlaita Italiassa ja Espanjassa, kun edellinen jo sisällisen heikkouden\ntautta oli hajonnut ja kun despotiia, sekä maallinen että kirkollinen,\nrupesi viemään jälkimäistä häviön partaalle. Tapahtuupa niinkin, että\nrunouden loistoaika käy valtiollisen mahtavuuden edellä, kansanhenkeä\nsiihen valmistaen ja kasvattaen, niinkuin esim. Saksassa, ja hyvin\ntavallista on, että pienten kansain itsenäisyyden pyrinnöt alkavat\nkirjallisella, varsinkin runollisella alalla. Näyttääpä muutoin siltä,\nkuin ei runouden kukoistus välttämättömästi rajautuisi yhteen ainoaan\najanjaksoon kunkin kansan elämässä. Niin näemme Kreikassa epiikan\nloistoajan jälkeen, pitkällä välillä siitä eroitettuna, lyyrillisen\nrunouden ylenevän, johon sitten liittyy draaman elostuminen. Italian\nmainiot runoilijat ilmaantuivat melkein yksittäin, edustaen kansallisen\nihanteen eri puolia; Englannin kirjallisuudessa huomataan Shakespeare'n\njälkeen vielä useita loistokohtia, jotka ikäänkuin kukkuloina kohoavat\nsen tasapinnasta, ja Saksan runoudella oli jo keskiajalla merkillinen\nkukoistus, ennenkuin se paljoa myöhemmin jälleen elpyi suurimpaan\nkauneuteensa. Se laki, joka näissä vaiheissa vallitsee, sopii kenties\nlausua näin: Kun ihmiskunnan edistyessä syntyy uusi aate ja se\nvireyttää kansan henkistä elämää, niin tämä aate kannattajakseen\ntuottaa uuden runouden, jos vaan olot muutoin ovat suosiolliset, ja\nsilloin aina joku erityinen puoli kansanhengestä pääsee ilmestymään.\nMitä kansanhengessä on, sen pitää näin tulla näkyviin: kun kaikki sen\neri puolet ovat saaneet taiteellisen muodostuksensa, silloin vasta\nrunollinen tuotanto lakastuu.\n\nUlkonainen rauha on suosiollinen runouden menestykselle; sodat ja muut\nsenkaltaiset rasitukset ovat tietysti haitaksi kaikille rauhan\ntoimille. Mutta vielä tärkeämpi on, etteivät mitkään suuret henkiset\ntaistelut häiritse sitä ihanteellista maailmankuvaa, jonka kansa on\nitsellensä luonut, tai estä sitä semmoista luomasta. Sellaiset\nväliajat, jolloin vanhoja ihanteita epäillään ja uudet eivät vielä ole\nselvinneet, ovat kykenemättömät runoutta tuottamaan; sillä huomio ja\nhenkiset voimat kääntyvät melkein yksin-omaisesti ajan tähdellisiin\nriitakysymyksiin eikä ole mitään varmaa, yleisesti tunnettua\nmaailmankatsomusta, jonka palvelukseen runoilija voisi vilpittömästi\nantautua astumatta taistelukentälle. Runous saapi väkisinkin\nopettavaisen tai satiirillisen luonteen. Kaikki muutosten ajat sitä\ntodistavat; muistettakoon esimerkiksi uskonpuhdistuksen aikakautta tai\nmeidän nykyistä aikaamme.\n\nTähän yhtyy, mitä ylempänä sanoin aatteellisesta katsantotavasta, joka\nvaatimus oikeastaan ei sisällä muuta kuin mitä jo on puhuttu\nvakaantuneesta ihanteesta, koska ihanne edellyttää aatteellista\nkäsitystapaa. Missä ylevämpi aate ei ole ihmisiä elähyttämässä,\nmissä maailman tavallisissa ilmiöissä ei nähdä mitään syvempää\njärjellisyyttä eikä mieli kohoa jokapäiväisiä etuja ja huolia\nylemmäksi, siellä ei runollisuuskaan voi tavata otollista maata\njuurtuaksensa. Sillä siinähän runollisuus ilmautuukin, että esineissä\nnäemme jotain enempää kuin niiden tavallisen, jokapäiväisen ulkopinnan,\nettä mielessämme niihin yhdistämme jotain korkeampaa, henkistä, samoin\nkuin toiselta puolen puhtaasti henkiset aatokset pukeutuvat\nmielikuvituksen väririikaasen verhoon, astuen näkyväisyyden ja\nkuuluvaisuuden piiriin.\n\nKun kansanhengen siis onnistuu miellyttävään runouden muotoon\nsaattaa luonteensa omituisuus, silloin sen tuotteet eivät ainoastaan\nviehätä sitä polvikuntaa, jonka keskuudessa ne ovat syntyneet,\nvaan lisäävät ihmiskunnan yhteisiä hengen varoja, ylentäin ja\nvirvoittain vastaistenkin sukupolvien mieltä. Sen tehollisuus ei\nsupistu kansallisuuden rajoihin, vaan se voipi vaikuttaa niiden\nulkopuolellakin, missä ikinä ihmissydän sykkii, runouden tenhovoimalle\nalttiina. Syynä on se, että tosirunous aina on yleis-inhimillinen;\nsillä se toteuttaa yleisinhimillisiä ihanteita, vaikk'ei semmoisinaan,\naivan epämääräisinä, vaan siinä erityisessä muodossa, jonka kunkin\nkansakunnan kuvausvoima niille antaa. Jokaisella kansalla on oma\ntehtävänsä ihmiskunnan ihanteiden selvittämisessä, ja ideaalit\nmuodostavat inhimillisen sivistyksen eri kehitysjaksot. Sentähden\nkansalliset runousmuodot eivät pysykkään erillään, vaan ovat\nvuorovaikutuksessa keskenään, niinkuin kansat eivät muutoinkaan kehity\nsäännönmukaisesti, jokainen erikseen, vaan monella monituisella tavalla\nenemmin tai vähemmin ovat toistensa vaikutuksen alaisia. Tästä kansojen\nyhteydestä johtuu muutamia ilmauksia, joita seuraavassa aion ottaa\ntarkastettavaksi.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nKansojen vuorovaikutus.\n\n\nKansanhengen toiminto ei voi tosi-maailmassa tapahtua yhtä\nsäännöllisesti, kuin me teoriiassa sen käsitämme; sillä se riippuu\nosittain niistä vapaista yksityishenkilöistä, jotka yhdessä tekevät\nkansan, osittain monenlaisista historiallisista oloista, jotka sitä\nmilloin mitenkin muodostelevat.\n\nEnsiksi kohtaamme joskus sitä omituista poikkeusta, josta meidänkin\nmaamme kirjallisuus antaa selvän esimerkin, että eteviä runoteoksia on\nsuoritettu kansalle vieraalla kielellä. Kansojen historiassa saattaa\nolla aikakausia, jolloin he elävät ulkoapäin lainatun, vieraskielisen\nsivistyksen nojalla, joko siitä syystä, ett'ei kansanhenki vielä ole\ntarpeeksi kypsynyt omituista sivistystä kannattamaan, tahi sentähden\nettä kansa, aikansa elettyään, jo on kuolemaisillaan; vieras kieli\nsilloin oman kielen sijaisena tai perillisenä välittää kansan\nkorkeampaa henkistä elämää. Semmoisina aikoina runouskin saattaa\npakosta pitää muukalaista pukua; mutta alkuperäinen kansallisuus, joko\ntulevaisuuden toivona tai muinaisuuden muistona, on kuitenkin se\nkeskus, johon se aina viittaa, ja sen suurempi tai vähempi elävyys\nriippuu silloinkin siitä, kuinka paljon uutta, kansallista elinvoimaa\nmuukalainen sivistys on ehtinyt imeä siitä maasta, johon se on\nistutettu, tai kuinka virkeä kansallistunne vielä elää riutuneen\nkansakunnan viimeisissä jälkeläisissä.\n\nVieraskielisen runouden sanoin olevan joko kansan kehkiämättömän\nnuoruuden tai raukeavan vanhuuden merkkinä. Katsokaamme ensin\njälkimäistä kohtaa. Kansakuntain kuolinhetkeä ei voi määrätä niinkuin\nihmisten; vielä aikoja sen jälkeen, kuin ne ovat tauonneet eri\nkansakuntana toimimasta, niin kauan kuin joku heidän kielensä ääni\nvielä soipi, saattaa niiden omituisuus ilmestyä jonakin hämäränä\nmuistona, yksin niissäkin, jotka jo ovat omistaneet vieraan kielen ja\nsivistyksen, -- ellei muutoin, niin vienona vivahduksena sen kansan\nkirjallisuudessa, jonka henkiseen orjuuteen he ovat taipuneet.\nOnpa tuossa kaikki-tasoittavassa kreikkalais-roomalaisessakin\nhengenviljelyksessä, joka vanhan ajan lopulla peitti kansalliset\nerilaisuudet, mahdollinen havaita sen eri aineksia, jos tarkemmin\nkatselee yksityisiä kirjailijoita. Gallialaiset olivat tunnetut\nvilkkaasta ja loistavasta puhetaidostaan, joka teki heistä erinomaiset\nasian-ajajat; Afrikalaisten voimakasta, jopa toisinaan hurjaakin,\naistillista mielikuvitusta huomataan sekä Tertullianon kolkossa,\naineellisessa kristillisyydessä että Apuleion hekumallisissa pakinoissa\nja kenties, vaikka lievennettynä, Augustinonkin synkässä, vaikka\nnerollisessa, opinjärjestelmässä. Syyrialainen Lukianos, syntyänsä\nSemiläinen, tuo sukkelapuheinen, terävä-älyinen ivailija,\nosoittaa samankaltaisia taipumuksia kuin hänen sukulaisensa ja\nhengenheimolaisensa uudempina aikoina, juutalaiset kirjailijat\nsemmoiset kuin Börne ja Heine. Mutta edellä-mainitut ovat kaikki\nsivistykseltään ja käsitystavaltaan Kreikkalais-Roomalaisia; he\ntunsivat itsensä tuon suuren keisarikunnan jäseniksi, ja heidän\nteoksensa ovat kaikin puolin luettavat ajan yhteiseen kirjallisuuteen.\n\nMutta selvempiäkin jälkikaikuja on katoavain kansojen omituisuudesta.\nThomas Moore'n \"Irlantilaisissa säveleissä\" soipi ylpeän sortajan\nkielellä Erin'in valitus, -- onnettoman Erin'in, joka ei voi elää eikä\ntaida kuolla. Toinen keltiläinen heimo, Gaeliläiset, on omalla\nkielellään säilyttänyt vanhat runolliset muistonsa; mutta vasta\nMacpherson'in englanninkielisessä mukaelmassa Ossianin laulut\nherättivät mieltymystä Euroopan lukijakunnassa. Omassa kansassa ne\neivät enää voineet sytyttää runousintoa, ja Macpherson'in teosta sopii\nsiis pitää raukeavan gaeliläisyyden viimeisenä ilmauksena.\n\nMutta alkuperäinen kansallisuus ei aina sorru muukalaisen\nsivistyksen alle, vaan useimmiten jälkimäinen on opastajana\nomakieliseen kirjallisuuteen. Semmoinen kasvattajan-virka oli esim.\nlatinankielisellä sivistyksellä keskiajalla. Muistettava on, että\nlatina silloin vielä oli elävä kieli, ei ainoastaan Etelä-Euroopan\nromanilaisissa maissa, joissa se oikeastaan oli rahvaankielten vanhempi\nja vakaantuneempi muoto, vaan kaikkialla, missä se oli korkeamman opin\nja sivistyksen kannattajana. Se luontevuus, jolla latinaa käytetään\nkeskiajan runoissa, osoittaa, ett'ei se ollut tekijöille outo kieli,\njota vaan opinharjoituksissa viljeltiin, vaan että sitä todellakin\npuhuttiin. Keskiajan latinainen runous tosin epäkansallisuutensa tähden\nei tainnut järin vahvaksi varttua; mutta siinä havaitaan kuitenkin\nomituinen, antiikkisesta eriävä henki, samoin kuin muotokin tykkänään\npoikkeaa muinais-ajan runoudesta.[31] Kauneutensa ja syvän\ntunteellisuutensa vuoksi on erittäin mainittava se hengellinen\nlyriikka, joka syntyi Italiassa Francisco Assisilaisen uskonnollisen\nliikkeen johdosta. Kuka ei tunne Jacopone Todilaisen \"Stabat mater\ndolorosa\" tai Thomas Celanolaisen \"Dies irae, dies illa\", jotka\nPergolese'n ja Mozartin sävelet ovat mainioiksi saattaneet ja Oksasen\nonnistuneet suomennokset perehdyttäneet meidänkin kirjallisuuteemme?\nNäissä vallitseva yleis-kristillinen uskonnollisuus, vaikk'ei\nerityiskansallinen, eroittaa ne selvästi muinaisroomalaisesta\nrunoudesta. Mutta varsinkin keskiajan maallisissa lauluissa tavataan\njälkiä kansallisten olojen vaikutuksesta. Ne olivat tavallisesti\nkuljeksivain teinien eli \"scholarien\" tekemiä. Välisti he trubadurien\ntavalla laulelivat keväästä ja lemmestä, toisinaan he rohkeasti\nylistivät viiniä ja elämän nautinnoita, mutta ottivat joskus\nvakavampiakin asioita puheeksi, vastustaen pappisvaltaa, simoniaa,\nkirkon maallistumista. Huomattava on, että missä voimallisempi\nrunollisuus pääsee valtaan, siellä vieraskielisen pinnan alta\nkajahtelee kansallinen sävel. Niinpä saksalaiset arvostelijat\nvakuuttavat havaitsevansa saksalaisen hengen Gandersheim'in nunnan\nHroswithan latinankielisissä näytelmissä; mutta ennen kaikkea tulee\ntässä muistoon johdattaa, miten Saksan kotimaiset eepilliset aineet\nkeski-ajalla saivat ensimmäisen muodostuksensa latinaisissa\nkertomarunoissa, sellaisissa kuin Ekkehard'in Waltharius runoelmassa,\njoka seikka on sitä merkillisempi, kun Saksan keskiaikainen taiderunous\nsittemmin saksankielisenä enimmiten suosi vieraita aineita.\nLatinankielinen sivistys suojeli keskiajalla ja osittain vielä kauan\njäljestäpäin, ikäänkuin lämmittäväinen lumipeite, kansallisuuksien\nhentoja oraita, siksi kuin ne vahvistuneina taisivat rohkeasti ilmoille\nkohota; se oli yhdistyssiteenä kansojen välillä, jotka eivät vielä\nolisi jaksaneet kukin erikseen kannattaa omantakeista kirjallisuutta;\nmutta missä se puhkesi runolliseen tuotantoon, siellä se imi voimansa\nkansallisesta pohjasta ja valmisti omakielisen runouden syntyä.\n\nMutta mahtavammaksi runous saattaa vieraankin kielen verhon alla\npaisua, kun heräävä kansallistunto sitä kannattaa. Siitä meillä on\nhyvin läheinen esimerkki: meidän maan ruotsinkielinen kirjallisuus.\nOnhan paljo muitakin maita, joiden kieliolot yleensä ovat taikka ennen\novat olleet yhtäläiset kuin meidän; mutta vieraskielinen kirjallisuus,\nvaikka kyllä sisällykseltään arvollinen, ei ole saavuttanut samaa\nmerkitystä kuin meillä. En tiedä, tunteneeko Unkarilainen mitään\nmagyarilaista vivahdusta Pyrker'in tai Lenau'n runoelmissa taikka J.L.\nKlein'in teoksissa ja huomanneeko Böömiläinen paljon tshekkiläisyyttä\nK.E. Ebert'in laulu- ja kertomarunoissa; mutta näiden kirjallinen toimi\nlienee ainakin ulkopuolella heidän isänmaansa kansallista elämää ja\nsopinee kaikin puolin lukea Saksanmaan omaksi, saksalaisen kansanhengen\nelähyttämäksi. Sitä vastoin meidän maan ruotsinkielinen runous on saman\nhengen tuotteita, joka Suomen kansallistunnon hereille nosti. Se tosin\nei synnyttänyt kansallisuus-pyrintöjä, mutta oli kuitenkin niiden\nensimmäisiä ilmauksia; sillä ei voi olla myöntämättä, että runoilijat\nsemmoiset kuin Runeberg, Cygnaeus, Topelius, ovat mahtavasti\nvaikuttaneet Suomen kansalliseen kehitykseen ja että heidän teoksissaan\non suomalainen henki, jota havaitaan jo Franzén'inkin lauluissa. Juuri\nheidän runollinen omituisuutensa eli se, mikä heidät runoilijoiksi\ntekee, onkin mitä likimmin yhdistetty heidän kansalliseen luontoonsa.\nSuomenmaan ruotsinkielinen runous nähtävästi ei olisi voinut varttua\nniin rikkaaksi ja runollisesti eläväksi, kuin se on ollut, ellei siihen\nolisi valunut elinvoimaa siitä maan-alasta, josta se on kasvanut. Ja\nnäemmehän toiselta puolen, että meidän maassamme se suunta, joka tahtoo\nrakentaa olonsa epäkansalliselle pohjalle, kaikilla ponnistuksillaan ei\nole jaksanut tuottaa mitään mainittavaa runoutta. Suomenmaan\nruotsinkielisen runouden olemassa-olo, joka ensi silmäykseltä näyttää\nkumoavan väitteeni, että taiderunouskin on kansanhengen ilmaus,\npäinvastoin poikkeuksenakin sitä vahvistaa, todistaen, että runous\nsilloinkin, kun se olojen pakosta ilmaantuu vieraskielisenä, ainoastaan\nkansallisen luonteensa nojalla voi kohota taiteelliseen merkitykseen.\n\nMutta tuo uhkea ruotsinkielinen runous, joka täällä puhkesi\nkukoistukseen kolmenkymmenen- ja neljänkymmenen-luvulla, oli samalla\nsen historiallisen yhteistyön viimeinen tuote, jonka Suomen kansa monen\nvuosisadan kestäessä oli suorittanut Ruotsin yhteydessä. Samoin kuin\nSuomen sotilaitten veri ja urhollisuus lisäsivät Ruotsin kunniata,\nsamoin Suomen henkinen työ, vaikka lähtien Suomalaisten sisimmäisestä\nsydämmestä, etupäässä rikastutti Ruotsin kirjallisuutta. Vaikka\nvaltiollinen yhteys oli tauonnut ja sisällinenkin vapautus jo oli\ntapahtunut, niin Suomen kansa sivistyskielensä kautta kuitenkin vielä\noli ruotsalaisuuden orjuudessa. Se oli kuin köyhä mökkiläinen, joka\ntekee työtä pellolla otsansa hi'essä: hän kyntää ja kylvää, mutta\nvilja, joka sirpin alle kaatuu, ei ole hänen omansa, vaan kootaan\näveriään tilanhaltian aittoihin. Niin Suomalainen teki työtä\nruotsalaisen kirjallisuuden vainiolla; mutta se oli kuitenkin hänen\ntyötänsä; se opetti häntä yhä enemmin omia voimiansa tuntemaan ja\ninnostutti häntä omaa viljelysmaata itsellensä raivaamaan. Yhä\nselvemmin se ristiriitaisuus astui näkyviin, että sen-aikuisen\npolvikunnan parhaat ajatukset pukeutuivat muukalaiseen muotoon, ja yhä\ntehokkaammin ruvettiin työskentelemään tuon epäkohdan poistamiseksi.\nTästä siis näkyy, kuinka sellainen runous, jonka kannattajana on toinen\nkieli kuin kansan oma, ei ainoastaan saa elinvoimaansa siitä kansasta,\njonka keskuudessa se on ylennyt, vaan sen lisäksi vielä valmistaa tietä\nomakieliselle kirjallisuudelle.\n\nAntaapa äsken selitetty seikka vielä vähän miettimisen aihetta. Se\nrunsaus ja täydellisyys, johon Suomenmaan ruotsinkielinen runous on\nennättänyt, ilmaisee kansanhengessä elävän runousvoiman, ja näyttääpä\nsiis olevan mahdollista, että täälläkin kerran, vihdoin saavutetun\nkansallisen yhteyden turvissa, on syntyvä perin suomalainen\nrunous, joka vielä aavistamattomassa kirkkaudessa on esittelevä\nsuomalaisen kansanhengen omituisia ihanteita. Mutta toiselta\npuolen muukalaiskielisen runouden erinomainen vaurastus osoittaa\nruotsalaisuuden voimaa maassamme; sillä suomalainen henki on ainoastaan\nyhteydessä syvälle juurtuneen ruotsinkielisyyden kanssa voinut sitä\nsynnyttää, ja meitä kauhistuttaa ajatellessa, kuinka likellä me olemme\nolleet Irlannin kohtaloa. Ett'ei Runebergin runoudesta ole tullut\nSuomen kansan kuolinvirsi, vaan uutta kevättä ennustava leivosen laulu,\nsiitä saamme kiittää virkistynyttä kansallistuntoa ja Suomen\nmuuttunutta valtiollista asemaa.\n\nTulevaisuuden toivo, johon viittasin, perustuu siihen,\nettä uudet aatteet, niinkuin olemme nähneet, aina tuottavat\nuuden runouden ilmoittajakseen, eikä se virkeä elämä, jonka\nkansallisuus-aatteen alkava toteutuminen maassamme on herättänyt, voi\nolla vastaavaa runollista muotoa itsellensä tuottamatta, ja toiselta\npuolen suomalaisen luonteen koko sisällys ei ole vielä päässyt\nkirjallisuudessa kaikin puolin ilmestymään. Kansallis-elämä tarjoaa\nrunsaita, vielä käyttämättömiä aineita, ja moni kansanrunoudessa\ntavattava ominaisuus, esim. Kalevalassa ilmaantuva omituinen\nhuumori, on uudemmassa kirjallisuudessa tähän asti vaan osittain ja\nvaillinaisesti tullut näkyviin. Mutta emme saa myöskään itseltämme\nsalata, ett'ei aivan lähimmässä tulevaisuudessa aito suomalaisen\nrunouden varsinainen kukoistus liene odotettavissa; sillä aika\nei ole runoudelle suosiollinen ja sitä vastustaa etenkin se\nyksipuolinen, epä-ideaalinen suunta, johon runous nykyaikana näkyy\nkaikkialla maailmassa pyrkivän, eikä ole luultava, että meidänkään\nkirjallisuutemme ajan pitkään voi pysyä siitä vapaana. Toivokaamme\nkuitenkin, että se aatteisuus, joka on suomalaisen kansanhengen\nluonteessa, vihdoin on voitolle pääsevä ja lahjoittava meille sen uuden\nsammon, jonka kansallis-eepoksemme niin kauniisti sanoo Väinämöisen\npalatessansa meille tuovan. Silloin on kansallinen ihanteemme\ntäydellisesti muodostuva.\n\nMutta voipiko nyt jo puhua suomalaisesta ideaalista? Voiko nähdä,\nmiten se tähän asti on muodostunut, ja arvata, mihinkä suuntaan\nse vast'edes on kehittyvä? Luullakseni voimme saada siitä\njonkunlaisen kuvan, jos koetamme yhdistää ne piirteet, jotka tapaamme\nmuinaisrunoudessamme, Runeberg'issa, Topelius'essa ja muissa\nruotsinkielisissä runoilijoissamme, sekä siinä nuoressa, toiveita\nherättävässä suomalaisessa taiderunoudessa, joka viime aikoina on\nruvennut yhä runsaampi-tuotteiseksi varttumaan. Ne pääominaisuudet,\njotka ilmaantuvat melkein kaikessa Suomenmaan runoudessa, ovat virkeä\nluonnon tunto, etenkin huomattava kansanlauluissa, mutta myös\nRuneberg'issa, Kivessä y.m., sekä harras into, syvä tunteellisuus ja\nsuora, luonnollinen yksinkertaisuus kuvailemisessa. Samaten on\naatteellinen katsontotapa tähän asti ollut suomalaisen runohengen\nparaita tunnusmerkkejä. Samaa huumoria, jota havaitsemme Kalevalassa,\nesim. Lemminkäisen kuvauksessa, kohtaamme Runeberg'in Sven Tuuvassa ja\nKiven henkilöissä, muita esimerkkejä mainitsematta; mutta niinkuin jo\nylempänä sanottiin, se voi vielä antaa paljon aihetta uusiin\nkuvaelmiin. Kalevalassa, jos sitä vertaa kreikkalaisiin epopeoihin,\non luonteiden kuvaus enemmän karakteristinen; tätä taipumusta\nluonteen-omituisuuksien esittelemiseen, samoin kuin Kalevalassa\nilmi-tulevaa tosi-eepillistä halua ulkomaailman kuvailemiseen, näkyy\nuudempikin runous todistavan; tahdon vaan viitata Kiven teoksiin.\nSelvää on paitsi sitä, että suomalainen maailmankatsomus, joka on\nimenyt voimaa kansanrunouden syvistä hetteistä ja on selviämistään\nselvinnyt taistelussa yhteiskunnallisten epäkohtain poistamiseksi, ihan\nitsestään liittyy siihen demokraatiseen kirjallisuuden suuntaan, josta\njo edellisessä on ollut puhetta ja jota mainitessani käänsin huomion\nmeidänkin kirjallisuuteemme.\n\nMutta palatkaamme, näin luotuamme silmäyksen omiin oloihimme, runouden\nyleiseen luontoon. Verrattain harvinaisena, ainoastaan muutamilla\nkehitys-asteilla ilmaantuvana poikkeuksena on pidettävä, että jonkun\nkansan henkinen voima puhkeaa vieraskieliseen runouteen, rikastuttaen\ntoisen kansan kirjallisuutta. Missä epäsäännölliset olot eivät häiritse\nasiain luonnollista menoa, siellä omakielinen runous kuvastaa kunkin\nkansan sivistystä ja maailmankatsomusta. Mutta tämä sivistys on pitkän\nhistoriallisen kehitysjakson tuote, monen kansan ja sivistysmuodon\nyhteisvaikutuksesta syntynyt, ja niin runouskin saattaa osoittaa monta\njälkeä muiden kansojen henkisestä elämästä. Kansojen vuorovaikutus\nyleensä enenee aikojen kuluessa. Vanhimmat kansat ja ennen kaikkia\nKreikkalaiset kasvattivat kirjallisuutensa siemenestä alkain lehteväksi\npuuksi ihan itsenäisesti, oman henkensä varalla. Toisin oli\nRoomalaisten laita, joiden kirjallinen tuotanto, niinkuin olemme\nnähneet, pääasiallisesti oli kreikkalaisten teosten mukailemista. Mutta\nomituista on vanhan ajan historiassa, että aina yksi kansakunta\nvuorostaan on sivistystä kannattamassa, jonkatähden kyllä sopii puhua\nvieraan sivistyksen omistamisesta tai perimisestä, vaan ei mistään\nvuorovaikutuksesta kansojen kesken. Uudempina aikoina päinvastoin\nuseammat kansat rinnatusten ajavat henkisen edistymisen asiaa, ja\npienimmätkin pyytävät itsellensä luoda jotain ominaista sivistyksen\nmuotoa. Mutta samalla monellaiset yhdistyssiteet kutoutuvat kansasta\nkansaan, ne yhteen solmien suureksi kansakuntaperheeksi; mitä mietteitä\nleimahtaa ilmi jollakin maanpiirin kohdalla, ne nykyaikana sähkövoiman\nnopeudella leviävät sen kaukaisimmille äärille; samoin runoudenkin\ntuotteet, joko alkuperäisinä tai käännettyinä, väleen joutuvat muiden\nkansojen käsityspiiriin, panevat heidän kuvausvoimansa liikkeelle ja\nkehoittavat heitä samanlaatuisia tuottamaan.\n\nMutta huomattava on, että tällaisen, useimmiten varsin vireyttävän\nvaikutuksen johdosta tosi-runous on mahdollinen ainoasti silloin, kun\ntuo ulkopuolinen vaikutus tapaa jotakin kotimaista, mihin se soveltuu,\nmikä sen kanssa on samansukuista. Sillä ainoastaan, kun runoilija\nammentelee oman sielunsa syvyydestä ja kun hänen ja hänen kansansa\ntunteet ovat sopusoinnussa keskenään, noita aimo teoksia voipi syntyä,\njotka neron voimalla valtaavat sydämmemme ja mielikuvituksemme. Paljas\nmukaileminen tai vierasten ajatusten istuttaminen toiseen maahan ei saa\nsemmoisia aikaan; \"ei kantovesi kaivossa pysy\", sanoo sananlaskukin.\nKirjallisuuden historia tarjoo siihen monta esimerkkiä; muistakaamme\nvaan yhtä. Turhaan koettivat Saksalaiset jälitellä Ranskalaisten siroa,\ntarkkasääntöistä runoilutapaa; mitä siinä kenties oli ansiokasta, se\noli ihan vastoin Saksalaisten kansallisluonnetta. Mutta havahtuipa\nheidän mielensä ihailemaan englantilaisen runouden jaloa ihanuutta,\netenkin Shakespeare'n, jossa huomasivat yhtäläisyyttä oman\nkatsantotapansa kanssa, ja se saattoi heidän runoilijansa tuottamaan\nsarjan mestariteoksia, jotka tästä yllykkeestä saivat ensimmäiset\naiheensa, mutta kuitenkin ovat ihan itsenäisesti muodostuneet\nsaksalaisen hengen vaatimusten mukaan. Samaa sopii sanoa Goethe'n ja\nSchiller'in antiikkisesta suunnasta. Joku ehkä väittänee eroituksen\nolevan ainoastaan kirjailijoissa eikä esikuvien soveltumisessa\nkansallisluonteesen. Mutta se ei asiaa muuta; runoilija-nero tietää,\nsisällisen aistin johtamana, millä ihanteilla ja runousmuodoilla on\nluonnistumisen mahdollisuus.\n\nKansojen vuorovaikutus saattaa koskea runouden ulkomuotoon tahi siinä\nilmi tuotavaan henkeen ja käsitystapaan. Runouden muoto riippuu\nkokonaan kielellisistä seikoista eikä tunne muita rajoja, kuin ne,\njotka kielen taipuvaisuus tai taipumattomuus sille asettaa. Mitä\nsisällykseen ja katsantotapaan tulee, on ensiksi muistettava, että\nlöytyy paljon yleis-inhimillistä, kaikille yhteistä, mikä siis haitatta\nvoipi omistua mille kansalle hyvänsä. Muutamat kansat taas ovat koko\nluonteeltaan ja katsantotavaltaan taikka myös jossakin yksityiskohdassa\ntoistensa hengenheimolaiset; muutamain sitä vastoin on vaikeampi\nmukaantua toistensa käsitystapaan. Kansojen keskinäinen sukulaisuus ei\nnäy aina määräävän näitä suhteita; Ranskalainen taideaisti esim. ei\nvoinut Saksassa nostaa mitään runollista intoa, mutta soveltui paljoa\nparemmin toisen germanilaisen kansan, Ruotsalaisten, henkiseen\nomituisuuteen, jota todistaa Kustaa III:nen ajan loistava kirjallisuus.\n\nYleensä sopii tässä kohden eroittaa kolme eri tapausta. Ensiksi\nalkuperäisesti vieras käsitys tai runousmuoto voipi sivistyksen kautta\nsiihen määrään juurtua yleiseen ajatustapaan, ainakin kansan\nsivistyneempiin kerroksiin, että se tavallansa on osa sen omista\ntieto- tai aatevaroista. Tätä laatua ovat yleensä ne mahtavat\najatusvirrat, jotka läpi vuosisatojen käyvät maasta maahan, kansasta\nkansahan, varsinkin vanhan ajan kirjallisuuden aarteet, jotka\nyhteisenä henkisenä omaisuutena rikastuttavat Euroopan nykyistä\nsivistystä. Uskonto on saattanut yhteisenkin kansan tutustumaan\nraamatun erityiseen käsitystapaan ja ajatuskäänteisin; koulun-käyneille\non kreikkalais-roomalainen maailma kuin armas lapsuuden koto tai\nkumminkin välillisesti tuttu ja rakas. Sentähden nerokkaat runoilijat,\nniinkuin Goethe ja Runeberg, ovat voineet teoksissa semmoisissa, kuin\n\"Iphigenie\" ja \"Salamiin kuninkaat\", menestyksellä sulauttaa yhteen\nantiikin ja nykyajan taidemuodon ja katsantotavan.\n\nToiseksi saattaa kahden kansan luonteessa ennestään olla jotain\nyhtäläisyyttä. Usein sitä voidaan selittää yhdenkaltaisesta sivistyksen\nkehkiämisestä, samanlaisista luonnonsuhteista tai historiallisista\noloista taikka myös niiden alkuperäisestä heimolaisuudesta; mutta\ntoisinaan meitä hämmästyttää aivan odottamattomat vertauskohdat\nsellaistenkin kansojen välillä, jotka muutoin hengenviljelyksensä,\nasuinpaikkojensa ja sukuperänsä puolesta ovat jokseenkin erilaiset.\nNiin esim. Serbialaisten syvä luonnontunto ja tyyni eepillisyys\nelävästi muistuttavat Suomalaisten kansanrunoutta; Runeberg onkin\nosannut yhdistää molempain ominaisuudet. Hän on monessa kohden ottanut\nesikuvaksensa serbialaisen kansanlaulun, ei ainoastaan runomitan, vaan\nmyös lausetavan ja kuvauslaadun puolesta. Kun lukee serbialaisia\nkansanrunoja, johtuu mieleen \"Hauta Perhossa\" ja varsinkin \"idyllit ja\nepigrammit.\" Esimerkkinä olkoon seuraava, umpimähkään valittu\nserbialainen laulu, jonka tähän suomennan:\n\n    Kedon poikki tuulonen vei ruusun,\n    Vei sen tuonne Jaavon telttasehen.\n    Teltass' oli Rankko ja Militsa:\n    Rankko kirjoitti, Militsa neuloi.\n    Lehdet oli täyteen kirjoitettu,\n    Loppuun ommeltuna kaikki kulta;\n    Näin Militsalle nyt lausui Rankko:\n    Sanoppa, Militsa, sieluseni,\n    Onko sydämmeni sulle rakas\n    Vai tää käsi liian kova sulle?\n    Mutta hälle vastasi Militsa:\n    Usko mua, sielun', ystäväni,\n    Neljää veljeäni kallihimpi\n    Sinun sydämmesi onpi mulle,\n    Kätes, armas, mulle pehmoisempi\n    Neljää patjaa kaikkein pehmoisinta!\n\nTuskin tarvinnee sanoa, että Runeberg, mukaillessansa Serbialaisten\nkertomustapaa, on runoelmiinsa luonut tuiki omituisen, kotimaisen\nhengen ja sisällyksen.\n\nVihdoin on muistettava, että siinä vilkkaassa keskuudessa, joka\nnykyaikana yhdistää kansakunnat, kaikki eri suunnat, jotka runouden\nalalla syntynevät, yhtä nopeasti kuin tieteelliset ja yhteiskunnalliset\nmietteet tai uudet kuosit ja aineelliset keksinnöt leviävät ympäri\nmaanpiirin ja lykkäävät vesoja, missä vaan sattuvat soveliaasen\nmaanlaatuun. Ne ovat yhteydessä niiden aatosvirtojen kanssa, jotka\nkunakin aikana muodostavat yleistä katsantotapaa. Niinpä esim. tämän\nvuosisadan alussa romantisuus tunkeutui useimpiin Euroopan maihin,\nsitten Byron'in synkkä, sairasmielinen epäileväisyys pääsi valtaan ja\nnykyaikana Ranskassa alkuun päässyt naturalismi yhä enemmän uhkaa\nansoihinsa kietoa sekä runoilijat että lukijakunnat, karkoittaen kaiken\ntodellisen runollisuuden. Muutoin tällaiset ajan ajatussuunnat ovat\nrunoudelle eduksi tai haitaksi sitä myöten, minkä hengen tuottamia ne\novat; mutta ei voi olla myöntämättä, että aatteiden vaihto kansojen\nkesken yleensä on kirjallisuudelle hyödyksi, koska se laajentaa kunkin\nkansan henkistä piiriä. Vaan samalla kuin se näin rikastuttaa kansojen\naatteellista pääomaa, sen tulee yhä enemmin kehoittaa heitä pitämään\nhuolta henkisestä itsenäisyydestään, joka on kaiken runollisen\ntuotannon tukeva pohja. Nykyajan sivistys perustuu kansojen\nvuorovaikutukseen; mutta se maailman-kirjallisuus, joka siten saa\nalkunsa, ei ole suinkaan kosmopolitismin välikappaleita; se ei pyydä\nhävittää kansakuntain omituisuuksia, vaan päinvastoin saattaa jokaista\nansaittuun arvoonsa ja siten moninaisuuden avulla elähyttää\ninhimillisen sivistyksen kokonaisuutta.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\nRunouden sisällys ja taidetavat.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nRunouden tehtävä ja kauneus.\n\n\nTaiteen tehtävä on aistin-tajuttavalla tavalla esittää ihmiskunnan\nihanteita, ja runous on se taide, joka kielen avulla, tuottamiensa\nmielikuvien kautta, vaikuttaa välittömästi kuvausvoimaan ja sen\njohdosta tunne-elämään.\n\nNe sieluntoiminnot, joiden nimitys on ideaaliset tunteet, takaavat\nmeille, että ulkopuolella tavallista, havainnollista olevaisuutta on\njotakin, millä on ehdoton, iäti pysyvä arvo. Tämä iki-arvokas on\nmaailman varsinainen ydin, sen ylevä tarkoitus, ja kun kohtaamme jonkun\nilmiön, jossa huokuu tuon jalomman olevaisuuden henki ja joka siis\nsaattaa maailman oikean ja ylevän tarkoituksen meille selvästi\ntajuttavaksi, niin tunnemme valtaavaa mielihyvää; sillä henkemme\ntietämättänsäkin janoo ihannetta. Tämä _ihanteellisuuden tarve_,\nhengen ainainen halu nähdä jotakin täydellistä, on taiteen alkukohta --\nse, mikä oikeuttaa taiteen olemassaolon ja tekee sen tarpeelliseksi,\n-- ja taiteen ylin tehtävä on pitää vireillä ihanteellista\nmaailmankatsomusta. Näin taide asettuu uskonnon, tieteen ja siveellisen\ntoiminnan rinnalle, jotka kaikki, kukin omalla tavallaan, kannattavat\nideaalista maailmankäsitystä. Tämä on se katsantotapa, joka kaikkialla\nnäkee ja tunnustaa korkeamman maailmanjärjestyksen toteutuvan ja pyytää\nedistää sen tarkoituksia. Mutta suoranaisemmin ja monipuolisemmin kuin\nmuut taiteet voi runous kuvastaa maailmanjärjestyksen ikuista\nsopusointua; sillä se on taiteista henkisin. Se saattaa täydellisesti\nesittää ihmisen sisällistä kehitystä ja siitä johtuvaa toimintaa, ja\nvälittäjänsä, kielen, kautta se on läheisessä yhteydessä ja vilkkaassa\nvuorovaikutuksessa tieteen ja uskonnon kanssa.\n\nIhanteellisuuden tarvetta ilmiöt voivat tyydyttää, kun niiden\nhavainnollinen muoto on täydellinen, eli -- toisin sanoen -- kun se\nilmeisesti, helposti tajuttavalla tavalla, vastaa niiden tarkoitusta,\nja silloin niitä sanotaan kauniiksi. Kauneus on siis, niinkuin sitä on\nmääritelty, \"havainnollisen muodon täydellisyys\", eli \"aatteen\nilmaantuminen aistillisessa muodossa\"; sillä tuo ilmiöin varsinainen\nydin eli tarkoitus, josta ylempänä puhuttiin, on sama kuin aate, ja\naatteiden maailma on tuo iki-arvokas, joka ilmiöin läpi kuultaa ja jota\nihmishenki kauneuden kuvastimessa pyrkii tajuamaan.\n\nVäärinkäsityksen poistamiseksi on heti mainittava, että\n_kauneudella_ estetiikassa on toinen ja osittain laajempi\nmerkitys kuin tavallisessa kielenkäytännössä. Kaikki, mikä\ntehokkaalla, havainnollisella tavalla mielessämme herättää tunteen\nmaailmanjärjestyksen sopusoinnusta, on esteetisesti kaunista, vaikka\nmuodon ja sisällyksen vastaavaisuus ei tulisikaan suorastaan näkyviin.\nSentähden traagillisuus ja koomillisuus kuuluvat kauneuden piiriin,\nmolemmat kun sallivat meidän syvälle silmätä aatteen ja sen\ntoteutumisen välisiin suhteisiin. Ei karakteristinenkaan aina ole\ntavallisessa merkityksessä kaunista, mutta sekin aatteen ilmaisijana on\ntähän luettava. Mutta taiteen täytyy myös maailmankuvan täydentämiseksi\nvetää rajojensa sisälle paljon, mikä on epäkaunista; siten monenlaiset\nepäkohdat usein joutuvat taiteellisesti käsiteltäviksi, tietysti sillä\nehdolla, että joku sopusoinnun säde tunkeutuu niiden läpi ja kohottaa\nkatsojan mielen kuvatun surkeuden yli. Sillä sisäinen tunteemme vaatii,\nettä taide, räikeimpiäkin epäkohtia esitellessään, meille eheänä\nsäilyttää aatteiden arvon. Sen tulee aina esittää sopusointuisa\nmaailmankuva, silloinkin, kun yksityiset kuvaelmat ovat synkkiä,\nepäsointuisia, toivottomia. -- Toiselta puolen kauneuden käsite\njokapäiväisessä puheessa on laajempi kuin estetiikassa, kun sillä\nosoitetaan yleensä kaikkea, mikä ulkomuodollansa miellyttää, vaikka\nmaailmanjärjestyksen ikuiset aatteet eivät siinä kajastaisikaan.\n\nTaiteellinen toiminta semmoisenaan saa selityksensä siitä, että\nihminen tahtoo pysyttää niitä luonnonkauneuden ilmauksia, jotka\nsitä ansaitsevat. Saadaksensa niitä tarkoitukseensa sopiviksi,\nmallikelpoisiksi, hän täydentää ilmiöitä sen aikeen mukaan, jonka\nluulee niissä toteutuvan, eli toisin sanoen, hän muodostaa itsellensä\nmielikuvan siitä, millaiset niiden pitäisi olla tai millaisiksi ne\nvoisivat varttua, elleivät ulkonaiset esteet rajoittaisi niiden\nkehittymistä. Näin syntyy ihanne, joka olevaisuuteen siirtyneenä on\ntaiteen perustus. Tuo aie, jonka mukaan ihminen täydentää maailman\nilmiöitä, on tietysti sekin sama kuin aate. Aate on, tältä\nkannalta katsottuna, yksityishengen asettama korkein järkiperuste,\nyhteenkuuluvain ilmiöin tarkastamisella saatu. Mutta aatteessa on\ntoinenkin puoli. Kun ihmishenki olevaisuuden selvittämiseksi muodostaa\nitsellensä ajatuskuvan, niin tämän kuvan tietysti on määrä olla\ntotuuden mukainen; ellei, niin ei sitä oikeaksi aatteeksi sovi\ntunnustaa. \"Aate\" siis ei merkitse ainoastaan abstraktista kuvitelmaa,\njoka ihmisen omassa mielessä on maailman ilmiöin edustaja,\nvaan tosi-olevaista, objektiivista perustetta, jumalallisen\nmaailmanjärjestyksen varsinaista ydinkohtaa.\n\nMutta miten voi yksityishenki näin omassa itsessään ikäänkuin uudestaan\nsynnyttää maailman ikiperusteita? Sen voimme mahdolliseksi ymmärtää\nainoastaan sen katsantotavan nojalla, että aatteet ovat korkeimman\nalkuhengen tarkoituksia, jotka toteutuvat luonnon ja hengen elämässä,\nja että toiselta puolen kaikki muutokset, niin henkiset kuin\naineellisetkin, tapahtuvat alkuolennon, s.o. Jumalan, voimasta. Joka\nmyöntää järjellisyyden maailmaa hallitsevan, sen täytyy ajatella\njumaluutta itsetajuiseksi; sillä järjestetty kokonaisuus, joka ei ole\nkenenkään tajuttavana, ei ole käsitettävissä. Jumala siis yksinään\nnäkee kaikkien yhteyden ja hän se meissä ajattelee, tuntee, tahtoo; --\neli toisin sanoen: koska sielun-elämämme on Jumalaan juurtunut, niin\nhän vaikuttaa nämä sieluntoiminnot tai tekee ne kumminkin\nmahdollisiksi, vaikka ne meissä, kun olemme ääreviä olentoja, joutuvat\nääreväisyyden määräysten alaisiksi. Hän se luonnonlakina saattaa taimen\nmaasta nousemaan, hiuskarvan ihmisen päästä putoamaan. Näin panteismi\nja teismi sulavat yhteen.[32] Mutta yksityisolennoissa, niinkuin äsken\nsanottiin, tämä jumalallinen voima on ääreväisyyden rajoihin suljettu;\nsillä maailman tarkoitus vaatii moninaisuutta ja eri olennoissa\nvähittäin tapahtuvaa kehkiämistä. Tämä tekee hairauksenkin\nmahdolliseksi; mutta kaikkialta kuitenkin leimahtaa esiin aatteiden\nikuinen valo. Jokainen yksityinen ilmaus, ollen välttämätön rengas\nolevaisuuden sarjassa, kuvastelee aatetta, niinkuin kosken kuohussa\nilmaan lentävä vedenpisara aurinkoa kuvastelee, ja mikä kussakin\nsielussa on aatteellista, ikuiseen maailmanjärjestykseen liittyvää, on\npidettävä Jumalan omana toimintana. Näin Jumalan aatteet ikäänkuin\ntoistamiseen itävät ja kasvavat ihmishengen syvyydessä, tietysti\nindividisten rajojen sisällä; sillä, pysyäkseni äskeisessä\nvertauksessa, ei auringon ihmeellinen sädeloisto voi täydellisesti\nnäkyä missään yksityisessä vedenpisarassa, vaan jokaisessa kajastelee\nosa sitä ympäröivästä valosta.[33]\n\nMutta pitäkäämme kiinni siitä, mitä äsken mainittiin, että runous\ntahtoo pysyttää, mikä ihmiselle on arvokasta. Tämän tällaisen pyrinnön\nluulisinkin sen ensimmäiseksi iduksi. Mikä valtaavasti vaikuttaa\nihmisen mieleen, saattaa hänet taiteellisesti sovitetuin sanoin\najatuksiansa ilmaisemaan. Runous tarkoittaa niinmuodoin oikean ilon,\nsydänjuuriin tunkeuvan mielihyvän aikaansaamista. Kerrotaanhan\nKalevalassakin, miten vanha Väinämöinen laulaessaan \"istuiksen\nilokivelle\". Väririkkaan ilmiömaailman tuottama ilo synnyttää\nkansaneepoksen ja on myöhempinäkin aikoina tärkeä myötävaikuttaja\nrunouden tuotannossa, olletikin ihmistoimintaa esittävissä runouden\nlajeissa. Runoiluun kehoittava mieltymys johtuu etupäässä kauniista ja\nylevistä tosimaailman ilmiöistä taikka semmoisista, jotka viehättävät\nerinomaisella voimallaan tai suuruudellaan. Sellaisetkin ilmiöt, jotka\nhullunkurisuudellaan herättävät hilpeätä iloa tai houkuttelevat ivaan,\nantavat usein runoilemisen aihetta. Mutta toiselta puolen myös\nsisäkohtaiset tunteet pyrkivät sanoiksi heristymään; mitä syvemmältä ne\npanevat sydämmen kielet väräjämään, sitä suurempi on halu pysyväin\nmielikuvain muodostamiseen, joiden vaikutuksesta se voipi täydellisesti\nantautua riemunsa tai haikean-suloisen tuskansa valtaan. Niin on\netenkin lyyrillisessä runoudessa. Ilmiömaailman viehätyksen lisäksi\ntulee toinen runoilemisen aihe: yksilöllisten tunteiden ilmaiseminen.\nJa silloin erittäin surun ja kaihon tunnelmat pyrkivät purkaantumaan\nsanoin ja sävelin; kantele ei ole ainoastaan \"iki-ilo\", ikiriemun tuote\nja tuottaja, vaan \"soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu\".\n\nNiin näemme jo alusta alkaen todellisuuden kuvailemisen olevan runouden\npohjan, ja tässä merkityksessä runous onkin mukailua (mimesis),\nniinkuin Aristoteles sitä määritteli. Mutta se on siinä mielessä\nmukailua, että runoilija valitsee olevaisuudesta viehättävimmät,\nenimmän huomiota herättävät kohdat ja täydentää niitä oman\nhenkensä varoista. Tämäkin tapahtuu ensin ihan itsestään, melkein\nvaistomaisesti; tiedetäänhän, kuinka sielumme tavallisissakin oloissa\npyrkii tunteittensa johdolla mielikuviansa muodostelemaan ja\ntäydentelemään. Sittemmin runoilijan toimi tulee yhä itsetajuisemmaksi,\nja runoustaiteelle koituu suuri tehtävä. Runotar meitä auttaa\njokapäiväisyyden rikkojen alta löytämään niihin kätkeyviä\ntosi-aarteita; hän meidän kanssamme sukeltaa syvälle elämän virtaan sen\npohjassa viruvia kalliita helmiä noutamaan; oppaana hän meitä johtaa\nihmis-elämän harhapolkuja tuntemaan ja huomauttaa meille, missä jotain\nkaunista tai merkillistä on tarjona. Tämä on runottaren arvolle paljoa\nsopivampi kuin se poliisinvirka, johon tendensimäisen realismin aikana\non tahdottu häntä pakottaa. Epäkohtien julki saattaminen ei ole hänen\nvelvollisuutensa. Minkätähden hän meitä veisi kaikenlaista rumaa ja\nvähäpätöistä, kaikenlaista kurjuutta katsomaan? Eihän inhimillisen\nviheliäisyyden löytämiseen tarvita runottaren apua. Ainoastaan silloin\nse on oikeutettua, kun hän tässä viheliäisyydessäkin näyttää meille\njotakin parempaa: sykkivän ihmissydämmen, jota kohtaan meillä voi olla\nmyötätuntoisuutta.\n\nNäin runous luopi mieltä ylentäviä kuvia siitä, mikä todellakin\ntarkastamista ansaitsee, ja kun nämä kuvat elävännäköisinä taiteen\ntenhovoimalla sielussamme kajastelevat, syntyy lämmin osan-otto ja\nmieltymys esitettyihin henkilöihin ja elämän piireihin. Kun katsomme\nsyvälle ihmisten sydämmeen ja näemme heidän tunteensa ja ajatuksensa,\nniin opimme heitä ja heidän olojansa ymmärtämään; me tajuamme, mikä eri\nluonteissa ja olosuhteissa on yleis-inhimillistä, ja oikea ymmärtäminen\nsytyttää ihmisrakkauden liekin. Tämä on runouden tärkeimpiä tehtäviä,\nsen tehokkaimpia. Mutta tätä pyhää tulta runoilija ei saa viriämään,\nellei hän kanna sitä omassa povessaan; vaan jos hän rakkauden silmällä\nkatselee maailmaa ja hellyydellä kohtelee kuvattaviansa, silloin hän\nlukijankin mielessä herättää samanlaisia rakkaudentunteita.\n\nMutta ei siinä kyllin. Ihmishenki pyrkii kuvausvoiman avulla elämän\noikeaan tajuamiseen; käsitettyjen olioin järjestäminen suureksi\nkokonaisuudeksi, sekin on niitä ihmishengen alkuperäisiä pyrintöjä,\njotka todistavat sen ylevää tarkoitusperää. Runouden tehtäväksi tulee\nniinmuodoin olevaisuuden selittäminen ja kirkastaminen. Salaperäisen\nounastuksen ihmesoihdulla se valaisee elämän suuria arvoituksia; se\ntulee kansojen ja aikakausien maailmankatsomuksen julistajaksi,\nihanteiden ilmaisijaksi. Silloin se ei tyydy paljaan reaalisen\ntodellisuuden mukailuun, vaan kohoaa sen yli fantasian tuottamaa\nperikuvallista maailmaa esittelemään, vapaasti valiten aineitansa\nolevaisuuden ja mielikuvituksen piiristä. Mutta rohkeammasti kuin ennen\nsaattaa nyt runoilija, ilmiöin selittäminen silmämääränä, käsitellä\nmyös epäkauniita, vieläpä rumiakin aiheita, jos vaan syvempi,\nihanteellinen todellisuus ei joudu varjopuoleen jokapäiväisen,\nreaalisen todellisuuden rinnalla. Sillä totuudessa on kaksi puolta: nuo\nkaikkeuden ikuiset tarkoitukset, jotka elähyttävät ja selittävät\nilmiöin maailmaa, ja reaalinen olevaisuus, jossa ne monenlaisten\nristiriitojen alle usein peittyvät näkymättömiin.\n\nJälkimmäistä puolta monesti tarkoitetaan tuolla jokapäiväiseksi\nkuluneella lauseella, että runouden pitää esittää totuutta.\nYllämainitusta kuitenkin selviää tämän lauseen oikea merkitys.\nLaulakoon runoilija vilpittömästä sydämmestä niitä todenperäisiä kaihon\ntai ilon tunteita, joita olevaisuus hänessä synnyttää; valitkoon\nilmiöin monivaiheisesta sarjasta mikä luonnon tai hengen maailmassa\nhuomiota ansaitsee ja mieltä korkeammalle kohottaa; mutta, ennen\nkaikkea, näyttäköön meille olevaisuuden syvemmän merkityksen, miten\nnäennäisesti epäsointuisetkin elämän puolet sulautuvat yhteen suureksi\nsopusoinnuksi. Kaikissa näissä osoitaikse reaalinen todellisuus aatteen\nkannattajana; tuotakoon sitä esiin tavalla semmoisella, että se\ntyydyttää ihmisen luontaista ihanteellisuuden kaipausta, että hänen\nmielensä ylentyy, lohtuu, virkistyy, että hän hengen silmällä näkee sen\ntäydellisyyden, jota hän turhaan etsii elämän jokapäiväisestä\nhyörinästä.\n\nTässä mielessä sopii sanoa totuuden olevan runouden korkeimman lain, ja\nrunouden tulee kuvausvoiman avulla saattaa ihmistä syvempää totuutta,\nelämän ydintä, tuntemaan. Mutta erotus on tehtävä tämän ja reaalisen\ntotuuden välillä. Jälkimmäinenkin on runoudessa tärkeä, mutta toisella\ntavalla kuin edellinen. Jotta runoilija voisi toisessa herättää omia\nmielteitänsä vastaavia mielikuvia ja tunteita, eivät hänen kuvaelmansa\nsaa olla ristiriidassa tosiolojen kanssa, vaan niiden pitää tuntua\ntodenmukaisilta, luonnollisilta. Tämä todennäköisyys on tärkeä, jopa\nvälttämätönkin, jotta runous saattaisi tehokkaasti vaikuttaa; mutta se\non vaan keino eikä tarkoitus. Runoilija kuvailee elävästi ja\nluonnollisesti, ei sen vuoksi, että saisimme oikean käsityksen\nkaikenlaisista vähäpätöisistä ulkonaisista seikoista, vaan että niihin\nyhdistetty aatteellinen puoli paremmin selviäisi. Eikä todennäköisyyttä\nsaa ymmärtää niin, että kaikki, mitä kerrotaan, pienimpiä\nyksityiskohtia myöten pitää olla todella tapahtunutta tai tavallisissa\noloissa mahdollista. Riittää sekin, että kaikki tuntuu luonnolliselta\nsiinä yhteydessä, jossa se ilmaantuu. Sillä hyvinkin usein runoteoksen\ntarkoitus viepi ulkopuolelle tosiolojen, vieläpä mahdollisuudenkin\nrajoja, ja silloin on täysi oikeus vaatia lukijalta sitä kuvausvoiman\npontevuutta, että hän jaksaa seurata runoilijaa mielikuvituksen\nulapalle, vaikkapa tavallista ulommaksikin. Niinhän ne mytologiset\nolennot, joilla kansat muinoin esittivät elämän siveellisiä voimia, --\nesim. Zeus, joka, istuen Olympon kukkulalla, punnitsee kuolon-alaisten\nkohtaloita, tai Väinämöinen, joka kanteleen soitolla kaikkia\nihastuttaa, -- nytkin vielä meitä miellyttävät, kun tajunnassa\nuudistamme muinais-ajan katsantotavan, vaikka kyllä tiedämme ne\npaljaiksi mielikuvaelmiksi. Ja tunnettua on, että paraat runouden\naineet ovat kansan kuvausvoiman muodostamat muinaistarinat, paljoa\nparemmat kuin ne tositapaukset, joista ne ovat aiheutuneet.\nMieltymyksemme johtuu siis suureksi osaksi _illusioonista_,\ns.o. siitä, millä värityksen hilpeydellä ja suhteellisella\ntodennäköisyydellä runoilija osaa valloittaa mielikuvituksemme.\nIllusiooni siis on paljoa tärkeämpi kuin reaalinen todellisuus ja\njälkimmäisen jäljittely oikeastaan vaan tarkoittaa edellistä. Selvää on\nmuutoin, että eri aineet ja eri runouslajit sallivat enemmän tai\nvähemmän mielikuvituksen vapautta; enimmän todennäköisyyttä vaatii\njokapäiväisissä oloissa tapahtuva romaani, mutta muinais-ajan hämärässä\nliikkuva runoelma tietysti paljoa vähemmän. Väärässä siis oltiin jyrkän\nrealismin aikana, kun ulkonaiselle todennäköisyydelle yksin-omaan arvoa\nannettiin. Ainahan kuitenkin on pääkysymys, onko runoilijan onnistunut\nmeissä herättää niitä tunteita, joita hän on tarkoittanut, ja onko\nlukijan ihanteellisuuden tarve tullut tyydytetyksi. Ellei lukija\nteoksesta lämpiä, innostu, on kaikki vaiva ollut turha; ei loistavin\ntekniikka eikä yksityisseikkojen todellisuus sitä voi palkita.\nNykyisemmän realistisen romaanin ja näytelmän merkitys runouden\nhistoriassa on luullakseni siinä, että illusioonille on annettu\nsuurempi valta kuin vanhemmassa kirjallisuudessa; sen aikaansaamiseksi\nkäytetään kaikkia keinoja, jotka voivat lukijassa vaikuttaa\nluonnollisuuden tunteen, ja sentähden nykyisen kirjallisuuden\nkuvaelmat, jos ne ovat lähteneet taitavan kirjailijan kynästä, usein\nkyllä vaikuttavat luonnon alkuperäisellä voimalla. Että toisinaan\nerityisseikkojen kuvailemiseen pannaan liiankin paljon huolta, on\nkuitenkin kieltämätöntä. Ensimmäinen askel uuteen suuntaan on oleva,\nettä elävään, tosi-objektiiviseen kuvaukseen yhtyy yleispätevä,\nideaalinen sisällys; silloin tulevaisuuden runous arvokkaasti on\nedustava ihmiskunnan jaloimpia pyrintöjä. Myönnettävä on, että kehitys\njo on ruvennut kääntymään tälle uralle, vaikka toiselta puolen\nhaaveksiva symbolismi uhkaa houkutella sitä uusille harhapoluille.\n\nMuistettava on, ett'emme todenperästä käsitä ilmiöitä, jos vaan näemme,\nmiten ne ulkonaisesti johtuvat toinen toisestaan, s.o. ymmärrämme\nniiden kausaali-yhteyden; silloin vasta ne meille täydellisesti\nselviävät, kun oivallamme niiden järjellisen tarkoituksen eli oikean\npaikan maailman kokonaisuudessa. Mutta nykyaikana monen kirjailijan\npäävoima onkin vaan tuon kausaali-yhteyden esittämisessä; runouden\nniinkuin tieteenkin alalla pannaan enemmän arvoa ilmiöin mekaaniseen\nyhteyteen kuin maailmanjärjestyksen aatteelliseen puoleen,\najattelematta, ett'ei tuo mekaaninen järjestys tyydytä ihmishengen\nsyvimpiä vaatimuksia. Kun uusimman ajan kirjallisuudessa osoitetaan,\nmiten ruumiillinen ja henkinen kurjuus johtuu edellisten sukupolvien\nsiveettömyydestä tai neron vaillinaisuus ja pettynyt kunnianhimo askel\naskelelta vievät taidokkaan taiteilijan kamalaan itsemurhaan, niin\nnäemme kyllä sen aaveentapaisen koneiston, jonka pyörien alle musertuu\nIbsenin Osvald tai Zolan Claude Lantier; mutta olemmeko tulleet\naskeltakaan lähemmäksi elämän suurten arvoitusten selvittämistä?\nMyöntää täytyy, että tällainen esitys muutamissa kohdin paljastaa\nolevaisuuden varsinaiset juuret; elämän luonnollinen puoli voi sen\nkautta monessa suhteessa selvitä. Mutta tämä on vaan todellisuuden\ntoinen puoli. Se voi mahdollisesti tyydyttää ymmärrystä, mutta\nihanteellisuuden tarve jää osattomaksi. Emme tyydy ihmis-elämän\nluonnollisen puolen selvittämiseen, vaan tahdomme nähdä, mitä ihminen\ntoimii siveellisen maailmanjärjestyksen hyväksi tai kenties sitä\nvastustaaksensa, ja miksi tämä maailmanjärjestys vaatii tahi sallii\njuuri tällaista elämää. Jos järjellinen ihminen näkee ennen\ntuntemattoman koneen, ei hän tyydy siihen, että älyää, minkänäköinen se\non ja miten se on kokoonpantu; vaan hän kuulustelee, mikä on sen\ntarkoitus, mitä hyötyä ihmiskunta siitä toivoo ja missä määrässä se\ntoiveita täyttää. Silloin vasta hän luulee sen käsittävänsä ja\ntietävänsä, mikä se on, vaikk'ei sen rakennus olisikaan hänelle täysin\nselvä. Niin on myös elämän kysymysten laita.\n\nNykyajan ulkonaisen todellisuuden vaatimukset ovat oikeastaan\nseurauksia siitä yhä korkeammalle paisuneesta vastavirrasta, minkä\nsynnyttivät entis-aikojen luonnottomuudet. Sillä olihan runollista\ntotuutta vastaan useasti syntiä tehty, kun vääriä ajatuksia,\nepätodellisia tunteita esitettiin. Ranskalaisessa tekoklassillisuudessa\nolivat sääntöihin sidottu muoto ja sovinnaiset aatokset astuneet\nelävän fantasian sijaan; italialaisessa, muuallekin levinneessä\nsonettirunoudessa teeskennelty tunteellisuus pyysi korvata sydämmen\nvilpitöntä kieltä; romantikot, vaikka nykyaikaisen realismin\nensimmäisiä tienraivaajia, tahtoivat unikuviksi haihduttaa koko\nolevaisuuden. Ihmiskunnan elämässä on aikoja, jolloin se syystä tai\ntoisesta kyllästyy olevaiseen maailmaan eikä enää luontaisella\nmielihyvällä ja ihastelemisella katsele sen ilmiöitä. Silloin ihmiset\ntavallisesti pakenevat mielikuvituksen luomaan tekomaailmaan; täten\nsaapi alkunsa romantisuus sekä idyllinen ja sentimentaalinen runouden\nsuunta. Viimemainitun tuotteita ovat vanhat ja uudet paimen-idyllit,\nelegiat y.m. Niiden todellisuus voi olla suurempi tai vähempi, ja\nsamaten myös niiden runollinen arvo, sen mukaan kuin niissä ilmaantuvat\ntunteet ovat luonnollisia ja teeskentelemättömiä; vaan helposti\ntällaiset runolajit vaipuvat sairaalloiseen hempeätunteisuuteen. Mutta\ntässä kehityssuunnassa esitetään sentään kaikki aatteiden valossa;\nideaalisen maailman kuva joko epämääräisenä toiveena tai kaipauksen\nesineenä väikkyy runoilijan silmissä. Nykyajan pessimismi on samaa\nperijuurta, vaikka näennäisesti kaiken romantisen ja sentimentaalisen\nhaaveilun vastakohta; mutta se ei aseta itselleen mitään ihailtavaa tai\nikävöitävää eikä edes koeta mielikuvituksen koristeilla peittää siitä\nsyntynyttä aukkoa. Itsetyytyväisenä, vaikka maailmaan tyytymättömänä,\nse kaikkialla näkee vaan oman samean kuvansa. Romantikko ja pessimisti\neivät kumpikaan huomaa tosi-elämän runollisuutta; mutta edellinen\npakeni täältä mielikuvituksen taikalinnaan, kun nykyajan naturalistin\npäinvastoin täytyy varoa, ett'ei hän vajoo olevaisuuden pahimpaan\nlokaan. Mutta mitä reaaliseen todellisuuteen tulee, on eräs tärkeä\nseikka vielä huomioon otettava. Tarkastaessamme, millä keinoilla runous\npyytää päästä tarkoituksensa perille, huomaamme pian, että sen tehtävä\n-- ja illusiooninkin aikaansaaminen -- usein vaatii sitä rikkomaan\nulkonaisen todellisuuden vaatimuksia. Kaikki runous jo siinä suhteessa\npoikkeaa ulkonaisesta todellisuudesta, että se välttämättömästi vaatii\najassa ja paikallisuudessa erillään olevain ilmiöin kokoilemista ja\nyhteensovittamista; eihän tosioloissa tavata kaikkia niitä piirteitä\nyhdessä, joita runoilija tarvitsee kuvattavansa valaisemiseksi. Ja\ntoiseksi, milloin tavallisessa elämässä käytetään sitä vertauksia\nuhkuvaa, soinnukasta, runomittaista kieltä, jota runous yleensä vaatii?\nEntä nuo pontevat, kohdalleen sattuvat lauseet, joita näytelmissä ja\nromaaneissa pannaan henkilöin suuhun ja jotka niin säntilleen\nkuvailevat heidän luonteitaan ja mielialojansa? Jokapäiväisissä oloissa\nihmisen sisällinen elämä ani harvoin pukeuu niin täsmälliseen muotoon.\nJa milloin ylimalkain ihmisen mielentila niin tarkalleen ilmenee sanoin\nja toimin, kuin draamassa aina täytyy tapahtua? Kaikista näistä jo\nnäkyy, että reaalisen todellisuuden monessa monituisessa suhteessa\ntäytyy väistyä runouden päävaatimusten tieltä. Mutta sen lisäksi\nviitattakoon siihen, mitä ylempänä sanottiin mytologisesta\nkatsantotavasta, ja muistettakoon semmoisia runouden tuotteita kuin\nsatu taikka romantisella pohjalla liikkuvaa kertomusta ja näytelmää,\nesim. Shakespearen Myrskyä ja Kesäyön unelmaa, Wielandin Oberonia y.m.\nJoka näistä tahtoisi poistaa kaikki, mikä on ristiriidassa reaalisen\ntodellisuuden kanssa, osoittaisi vaan suurta runollisen aistin\npuutetta. Sen ohessa on huomioon otettava, että runoudella, hengen\nkehitykseen nähden, on suuri merkitys siinäkin kohden, että se\nvapauttaa mielen reaalisen olevaisuuden siteistä ja vie sitä\nitsenäisesti luomaan aateperäisen maailman.\n\nOlemme siis nähneet, runouden tehtävän olevan kolmea laatua:\n\n1) se säilyttää sellaisia vaikutelmia, jotka ihmishengelle ovat\nmieluisia ja kallis-arvoisia;\n\n2) se johtaa meitä tuntemaan ihmisiä ja oloja ja opettaa meitä niitä\nrakastamaan;\n\n3) se taikapeilissään näyttää meille olevaisuuden varsinaiset\ntarkoitukset, maailman ikuisen järjestyksen.\n\nNäin se herättää ja vahvistaa ideaalista katsantokantaa.\n\nMutta -- kysyy kenties lukija koko tämän selityksen johdosta --\najatelkaamme, että joku taidolla kuvailee työväen kurjuutta sen\nviheliäisimmässä muodossa saattaaksensa kansalaisiaan sitä säälimään ja\nsen johdosta epäkohtia poistamaan, taikka että hän esittelee niitä\naineellisia ja sielullisia syitä, jotka askel askelelta vievät\nheikkoluonteista ihmistä rikoksen syvimpään kuiluun, suurimmalla\nluonnonmukaisuudella asettaen näkyviin hänen kestämiänsä taisteluita ja\nsieluntuskia, jotta oppisimme surkuttelemaan rikoksentekijää ja\ninhimillisesti häntä tuomitsemaan; eikö semmoinen kirjallisuus ole\noikeutettu, eikö se täytä tärkeää tehtävää yhteiskunnan palveluksessa?\nSiihen vastaan, kun vastaankin: se on kyllä oikeutettu, jos kuvaus\non totuuden mukainen ja sen siveellinen tarkoitus on selvä.\nTämänsuuntainen teos voi olla oivallinen valtiollis-yhteiskunnallinen\nkirjoitelma tai viehättävä sielutieteellinen tutkimuskoe, se kenties\ntehokkaasti vaikuttaa aikakauden katsantotapaan ja olojen\nmuodostumiseen ja saattaa siis olla arvokas kansalliskirjallisuuden\nlisäys; mutta se on runoutta ainoastaan siinä määrässä, kuin se samalla\nsaattaa meitä oivaltamaan olevaisuuden jalompaa puolta. Sellainen\nkirjallisuus helposti rikkoo totuutta vastaan, kun se yksipuolisesti\nkuvailee elämän varjopuolia eikä huomaa sen valokohtia; sillä molempain\nyhdistys vasta muodostaa todellisen olevaisuuden, ja valokohdat nehän\njuuri paremmin ilmaisevat sen syvimmän perustuksen. Onhan kaikki\nolemassa hyvien puoliensa tähden eikä mikään puutteidensa ja\nvirheittensä tähden. Toiselta puolen tarkoitusperäiseltä, epäkohtia\nhapuilevalta kirjallisuudelta välisti ei sovi kieltää runollista arvoa,\njos nimittäin maailman aatteellinen puoli sen ohessa jollakin tavalla\ntulee näkyviin. Osoitettakoon esim. miten ihmishengen jalous voi säilyä\nkurjuuden rinnalla taikka pahuus raukeaa omaan tyhjyyteensä. Mutta\nkivulloisuuden merkki se kumminkin on, kun runous etupäässä suosii\nsynkkyyden ja toivottomuuden kuvia.\n\nMutta millä oikeudella runouden ala on tällä tavalla rajoitettava? Moni\nepäilemättä pitää tätä rajoitusta ihan mielivaltaisena, yksipuolisen\nesteetisen teorian tuotteena. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Sen\npohja ja perustus ei ole mikään ajatuksen laatima järjestelmä, vaan\nsielutieteellinen tosiasia, se _ihanteellisuuden tarve_, joka\npiilee syvällä ihmishengessä. Mikä tätä ihanteellisuuden tarvetta\ntyydyttää, se on tosirunoutta; kaikki muu on ulkopuolella runouden\nrajoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunouden tulee siis esittää sitä, mikä on ihanteellista,\naatteenmukaista, eli, -- koska se ilmaantuu aistin-tajuttavana, --\nkaunista. Kääntykäämme nyt kauneuden eri lajeja tarkastamaan.\n\nKauniissa esineessä aate ilmestyy ihan luonnollisesti, s.o. esineen\nerityismuoto soveltuu siihen niin täydellisesti, että niiden kesken on\nkaikinpuolinen sopusointu. Ihmishenki etsii tätä sopusointua ja esine\nvetää sitä puoleensa. Kauneus tällaisena miellytysvoimana on\n_ihanuus_, joka sana merkitsee kauneuden itsekohtaista puolta, sen\nvaikutusta tajuavaan henkilöön, mutta samalla kaikessa kauneudessa\ntavattavaa sopusointua, josta tämä miellytysvoima lähtee. Saksalainen\nsana _Anmut_ osoittaa enemmän edellämainittua itsekohtaista\npuolta, latinainen _gratia_ ja kreikkalainen _kharis_ enemmin\nmuodon sopusuhtaisuutta. -- Ihanuudesta tulee erottaa _sulo_,\njoka vielä suuremmassa määrässä kuin ihanuus viittaa kauneuden\nitsekohtaiseen puoleen. Sulo on \"sulaa\" sanan sukua ja ilmoittaa tuota\nlempeätä viehätystä, joka saattaa esineen ikäänkuin itsestään sulamaan\nkatsojan tai kuulijan mieleen. Verrattakoon tähän sula ja sulava\nadjektiivien merkitystä: sula sovinto, sulimmat kiitokset j.n.e. Sulo\ntarkoittaa varsinkin sitä kauneutta, joka on sisällisen sopusoinnun\nluonnollinen ilmaus eikä minkään taistelun tai erityisen ponnistuksen\ntuottama. Tässä merkityksessä se usein asetetaan _arvokkaisuuden_\nvastakohdaksi. Sävelissä, puheessa, lasten liikenteissä, naisten\nkäytöksessä voi ilmaantua suloa; vaan uljasta taistelua ei sovi sanoa\nsuloiseksi, vaikka se saattaa olla kaunista, vieläpä joskus ihanaakin.\nSaksalaiset käyttävät molemmista, sekä ihanuudesta että sulosta, samaa\nsanaa, Anmut,[34] ja niin myös kreikkalaisten Kharitit, \"Sulottaret\",\nedustavat kumpaakin.\n\nKun kauneus keveänä ja sulavana näyttäytyy verraten pienessä esineessä,\njonka ko'on tai sisällyksen suhteen muoto on erittäin kehittynyt, niin\nsellainen esine on soma. Sirossa muoto vielä suuremmassa määrässä on\nvoittopuolella. Jos somuudessa on erittäin huomattava se helppous ja\nluontevuus, jolla se pääsee ilmestymään, niin sitä sanotaan\n_sieväksi_: jotakin sanotaan sievällä tavalla, jonkun käytös on\nsievä j.n.e.[35] _Koreaa_ on se, mikä esineeseen liitettynä\ntarkoittaa sen miellyttävän vaikutuksen koroittamista, jonka se tekee\nvarsinkin näköaistiin. _Hempeässä_ miellyttämisen tarkoitus\nselvästi tulee ilmi somuuden tai hentouden ohessa. _Sorea_ sitä\nvastoin miellyttää muotonsa puhtaudella, joka poistaa siitä\njokapäiväisyyden ja erottaa sorean esineen tavallisten joukosta. --\nNäillä viimeksimainituilla käsitteillä on kyllä jokaisella tärkeä\npaikkansa taiteessa; mutta ne ovat vain varsinaisen kauneuden lisäyksiä\neivätkä perusta mitään itsenäisiä kauneuden lajeja. Runoudessakin sopii\npuhua jonkun lyyrillisen runon somuudesta, sonetin sirosta muodosta,\nsievästä kertomistavasta j.n.e.\n\nMutta varsinaista kauneutta on kolmea lajia: suora, ylevä ja\nkoomillinen kauneus.\n\n_Suorassa kauneudessa_ muoto niin täydellisesti vastaa aatetta,\nettä aate näyttää siinä välittömästi eli suorastaan toteutuvan.\nTätä laatua ovat esim. ihana maisema järvineen ja saarineen,\nviljavainioineen ja metsäkumpuineen, Venuksen kuva muinaisajan\ntaiteessa, Aino Kalevalassa, Miranda Shakespearen \"Myrskyssä\" y.m. Sulo\non tietysti kokonaan luettava tähän kauneuden lajiin. Tyyni ihanuus on\nsen tunnusmerkki, tyyntä mielihyvää se tuottaa. Erityiset runoilijatkin\nsaattavat, muihin verrattuina, edustaa suoraa kauneutta; semmoisia ovat\nSofokles, Goethe, Runeberg y.m.; Kantelettarenkin runot yleensä\nosoittavat tätä välitöntä kauneuden lajia.\n\n_Yleväksi_ sanotaan sitä kauneutta, jossa osoitaikse suurempi\nsisällys eli aate, kuin mitä esine täydellisesti voi ilmaista. Myrsky,\ntähtitaivas, Zeus ylijumalan kuva Olympiassa ovat yleviä, koska ne\nantavat katsojan aavistaa vielä mahtavampaa voimaa, kuin mitä hän\nsilmiensä edessä näkee. Ihmis-elämässä sattuviin vastariitoihin\nperustuu eräs tärkeä ylevyyden laji, _traagillisuus_, joka\nyleisenä maailman lakina tasoittaa yksityishenkilöin hairauksista\nja olojen yksipuolisuudesta syntyneet epäkohdat ja niinmuodoin\nkuvastaa siveellistä maailmanjärjestystä. -- Niinkuin kauniin\nrinnalla mainittiin soma, sievä j.n.e., niin ylevään liittyvät\n_komean, majesteetisen ja juhlallisen_ käsitteet. _Komea_ on\nvoimallisesti esiintyvä henkilö tai muu olio, jonka mahtavuutta\nenentää huomattavasti ilmaantuvat ominaisuudet (esim. värit) tai\nkallis-arvoiset luonnonesineet, niin että se tekee samanlaatuisen\nvaikutuksen kuin ylevyys. _Majesteetinen_ on ylevyys, kun se\nilmaikse vakavassa, jalonnäköisessä liikunnassa, ja _juhlallinen_,\nkun jaloin voimain tarkoin järjestetty toiminta tarkoittaa jonkun vielä\nsuuremman voiman kunnioittamista (ajateltakoon kirkollisia tai\nvaltiollisia juhlamenoja, merkkipäivien viettämistä y.m.). Liioiteltuna\ntahi sopimattomassa tilassa käytettynä komeus muuttuu _prameaksi ja\npöyhkeäksi_. Runoudessakin voi olla puhetta näistä ylevyyden\nlisämuodoista: joku kuvaus saattaa olla komea, runon esitystapa voi\nolla juhlallinen taikka pöyhkeä, j.n.e.\n\n_Koomillinen_ kauneus perustuu naurettavuuteen; tämä syntyy siitä,\nettä äkkiarvaamatta huomaamme jyrkän ristiriidan aatteen ja sen\naistillisen muodon välillä. Koomillisuudessa on kaksi puolta:\nylevänlaatuinen sisällys ja sen satunnainen ilmestyminen, joka on\nturhan mitätön. Jos esim. joku astuu esiin juhlallisesti puhumaan ja\nyht'äkkiä, kun kaikki odottavat jotain viisasta ja syvämielistä, sanoo\njokapäiväisen tyhmyyden, niin se tuottaa naurua; sillä tuo odotettu\nsyvämielinen sisällys on puhjennut tuiki mitättömään muotoon.\nKoomillisuus on siis ylevyyden suora vastakohta; ylevyydessä aate\ntäyttää kuvansa niin täsmälleen, että se melkein vuotaa reunojen yli;\nkoomillisuudessa päinvastoin esine eli aistillinen muoto vastustaa\naatetta eikä tahdo mukaantua sen sisällykseen. Tämän ristiriitaisuuden\ntasoittaa nauru; naurulla ikäänkuin sovitetaan ja poistetaan ne\nsatunnaiset epäkohdat, jotka häiritsevät aatteen kirkkautta, jotta tämä\ntaas selvästi ilmaantuu ja henki vapaana kohoaa elämän epäsointuisuuden\nyli. Etenkin _huumori_, koomillisuuden korkein laji, tuopi esiin\nniitä naurettavia epäkohtia, joita maailmassa niin runsaasti tavataan,\nja osoittaa, kuinka näiden kaikkien ohessa aate kuitenkin toteutuu.\nNummisuutarin Esko saattaa vakavalla yksinkertaisuudellaan meitä\nsydämmellisesti nauramaan; mutta hänen vilpitön ja kunnollinen\nluonteensa meitä kuitenkin miellyttää. Samaten Runebergin Sven Dufva;\nsillä jalo aate, isänmaanrakkaus, esiintyy hänen sankarikuolemassaan.\n\nKauneus vaatii yksityis-ilmiön mukaantumista yleiseen sääntöön; mutta\njos päinvastoin yksityis-olion satunnainen omituisuus saa voiton\nyleisestä säännöstä, on esine _ruma_, niin esim. jos nenä, joka\nvaan on vähäinen osa elimistöstä, vaurastuu niin mahtavaksi, että se\nsyrjäyttää semmoisia kasvojen osia, joissa henki paremmin voi tulla\nnäkyviin, ja niinmuodoin häiritsee aatteenmukaista tasasuhtaisuutta.\nVaikka rumuus on ulkopuolella kauneuden piiriä, niin se joskus voi\ntulla taiteessa käytettäväksi, etenkin kun se ilmaantuu peloittavana ja\nsen johdosta ylevänä, taikka jos se käy koomilliseksi. Rumaa vastaa\nsiveyden alalla _paha_. Pahakin, -- järjellisyyden vastustaminen\nyksityishenkilön puolelta, -- kelpaa taiteelle, jos siinä osoitaikse\nerinomainen voima, joka tekee sen peloittavaksi; saattaapa se toisinaan\nmyös joutua naurun-alaiseksi ja niinmuodoin koomilliseksi. Millä\nehdoilla pahuutta muutoin sopii runoudessa kuvata, on jo edellisessä\ntuotu esiin.\n\nKatselkaamme seuraavassa kauneuden päälajeja kutakin erikseen. Suora\nkauneus semmoisenaan vastaa kauneuden varsinaista käsitettä, eikä siitä\ntarvitse sen laveammin puhua. Esitykseni on siis rajoittuva ylevyyteen\nja koomillisuuteen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nYlevä kauneus ylimalkain.\n\n\nJos olet matkustanut Italiassa ja käynyt Como-järven ihanilla\nseuduilla, olet varmaan hurmautuneena seisonut magnoliain ja\nmyrttipuiden keskellä Bellaggion ylipuolella Villa Meloin korkealla\nkukkulalla, mielihyvällä silmäillen tuon kaksijakoisen järven\nrehoittavia rantoja. Kaikki etelämaan kauneus ja hehkuva runsaus täällä\nsulautuu yhteen, ja mielessäsi syntyy ihmeellinen sopusoinnun tunne.\nMutta eihän näitä tällaisia kuvia tarvitse niin loitolta etsiä.\nSaatathan armaassa Suomessakin tyynenä kesäiltana ylhäiseltä\nPunkaharjulta ihailla Savon hopeahohteisia järvenpintoja tai Ruoveden\nselkiä kulkeissasi iloita yhä vaihtelevista näköaloista, ja oman maan\nvähemmän loistava, mutta herttainen luonto synnyttää sydämessäsi yhtä\nriemuisan sopusoinnun tunteen. Kaikkialla on lempeyttä ja rauhaa. Mutta\ntoisen mielialan tuottaa sinussa Imatran pauhaava koski, joka\nvaahtoisena, ikäänkuin raivosta vaaleten, hurjasti syöksyy eteenpäin,\ntaikka erämaan syvät hongikot, kun tuuli vinkuen tohisee ikivanhain\npuiden latvoissa; toisenlaiset ovat nekin tunteet, joilla Grimselin\nharjalta katsot alas Rhône-laaksoon, -- tuohon \"maanpiirin salaisimpaan\nsoppeen\", niinkuin eräs muinais-ajan runoilija sanoo, \"jossa Rhodanus\nikuisen yön porteista aaltojansa vierittelee\". Kaunista se on; mutta\nmieli käy vakavaksi, ehkäpä synkäksikin. Näin erilaisesti voipi luonto\nmeihin vaikuttaa.\n\nSamanlaista erilaisuutta huomataan henkiselläkin alalla. Katso nuorta\nneitosta, ulkomuodoltaan ja hengeltään onnellisesti kehittynyttä, jonka\nkoko olennossa ilmaantuu sopusointuisa sielu, esim. Augustaa Runebergin\nJoulu-illassa, ja sinulla on kuva samanlainen kuin yllämainittu\nkotimainen järvimaisema. Herttaisena, elämän myrskyjen koskematonna,\nhän on kaikille riemun ja lohdutuksen tuoja; köyhä sotilasvanhus,\nsureksiva sisar ja malttamaton isä, kaikki tuntevat hänen lempeän\niloisuutensa vaikutusta. Taikka luo silmiesi eteen kuva menneiltä\najoilta; ajattele Athenan loistoaikaa, niinkuin se kuvausvoiman\nkaunistamana on muistossamme säilynyt, aikaa semmoista, jolloin taide\njakeli paraita lahjojansa, runoilijat laulelivat ihanimpia laulujaan,\najattelijat lausuivat syvimpiä mietteitänsä isänmaanrakkauden\ninnostuttamalle kansalle, jonka elämää sulostuttivat luonnon ja\nihmishengen jaloimmat antimet. Tällaiset mielikuvat tuottavat\nmeissä tyynen, ihanan mielihyvän tunteen. Mutta toisenlaista,\nkunnioituksen-sekaista mielihyvää meissä synnyttävät historian suuret\nmiehet, niinkuin Englannin Alfred kuningas, joka tehokkaasti vahvisti\naikansa sivistystä, tai uskonvapauden jalo sankari, Kustaa Aadolf.\nHeidän valtavat toimensa ylentävät mieltämme tavallisuuden rajoja\nkorkeammalle. Taikka kuulemme kertomuksen siitä miehuullisesta\nkärsivällisyydestä, jolla Suomen kansa muinaisina, synkkinä aikoina\nmasentumatta, sortumatta kesti vainon ja puutteen rasitukset;\nsilloinkin tunnemme mielihyvää, joka samassa on kunnioitusta tätä\nkansaa kohtaan sen sitkeän kestäväisyyden, sen tahdon lujuuden tähden.\nMutta mielipahaakin siihen sekaantuu; sääliväisyyttä ja jotain sen\npelon ja ahdistuksen tapaista, jota nuo entiset miespolvet ovat\ntunteneet.\n\nNäissä esimerkeissä näemme erotuksen suoran ja ylevän kauneuden\nvälillä, jonka jälkimmäisen käsite nyt on tarkemmin selvitettävä.\n\nJumaluuden tarkoitukset toteutuvat äärevissä olioissa; yksityis-ilmiö,\nvaikka se on äärevä, sulkee siis itseensä äärettömän sisällyksen. Siinä\non oikeastaan ristiriita. Aate ja muoto saattavat kuitenkin olla\nsemmoisessa suhteessa toisiinsa, ett'ei tätä ristiriitaa huomata,\nja silloin kauneus esiintyy rikkomattomana, s.o. _suorana_\nkauneutena; mutta jos ristiriita tulee selvästi ilmi, on kauneus joko\nylevää tai koomillista laatua. _Ylevä_ se on, jos huomio etupäässä\nkääntyy sen äärettömään sisällykseen, _koomillinen_, jos äärevä\nulkomuoto pääsee voitolle. Ylevän ulkomuoto on kyllä mahtava ja\nsisällyksensä arvoinen; mutta tämä ulkonainen jalous kuvastaa suurempaa\nvoimaa, kuin mitä yksityis-esine voi täydellisesti ilmaista. Sentähden\nylevä kauneus tuottaa toiselta puolen mielihyvää, kun tajuamme jotain\nsisäisen perikuvamme kanssa sopusointuista, ja toiselta puolen\nkunnioitusta, vieläpä joskus pelonsekaistakin tunnetta, koska\naavistamme voimaa, joka on kaikkea äärevää korkeampi. Ylevässä\nkauneudessa on siis ikäänkuin kaksi astetta: suuren ja jalon\nsisällyksensä kautta se voittaa ympäristönsä; mutta siinä ilmestyvä\nvoima viittaa johonkin korkeampaan, jota sen ulkomuoto ei jaksa\nkannattaa. Selvikkeeksi mainittakoon muutamia esimerkkejä. Satakunnassa\non ihanan järven rannalla korkea vuori, jolle kansa on antanut\nPirunvuoren nimen. Ikäänkuin rajussa temmellyksessä sinne tänne\nheiteltyinä on vuoren kukkulalla isoja kalliolohkareita, mitkä\nhajallaan, mitkä päällekkäin kasautuneina; näyttääpä siltä, kuin pahat\nhenget siellä olisivat leikkiä pitäneet, josta paikan nimikin johtuu.\nVuori tuntuu ylevältä; se kohoaa korkealle yli ympärillä olevan seudun,\nherättäen kummastusta, jopa ihailuakin. Mutta samalla mielemme kääntyy\nihmettelemään sitä ääretöntä luonnon voimaa, joka nuo raskaat\nkalliovahat kerran on ilmoille nostanut. Tahi uljas sankari\ntaistelee kansansa vapauden puolesta; hän panee sille kaikki, jopa\nhenkensäkin, alttiiksi ja me ihailemme hänen urhoollisuuttaan, hänen\nisänmaanrakkauttansa, joka on suurempi, kuin mitä tavallisissa\nihmisissä on totuttu näkemään. Mutta samalla silmiimme leimahtaa\nisänmaanrakkauden suuri voima, vieläpä aatteiden voima yleensä, joka\nsaattaa ihmistä pitämään maallista elämää halpana noiden suurten\naatteiden rinnalla, mitkä antavat sille sisällyksen. Näissä\nesimerkeissä kuitenkin, pääasiallisesti esiintyy ylevän kauneuden\npositiivinen puoli, s.o. ylevän esineen oma suuruus, vaikka tosin\njykeät kalliomöhkäleet tai yksityis-ihmisen jalot työt tuntuvat\nvähäpätöisiltä valtavampain luontaisten tai siveellisten voimain\nsuhteen. Toisin on, jos ajatellaan esim. ukkos-ilman edellä olevaa\nhiljaisuutta; ylevyyden tunne syntyy silloin siitä, mitä odotetaan:\nankarasta luonnonvoimain taistelusta, jota hiljaisuus ennustaa.\nHiljaisuus ei ole itsestään mitään suurta; se vaan viittaa tähän asti\nvielä ilmenemättömään, mahtavaan voimaan. Tämä on ylevyyden\nnegatiivinen puoli: tuon suuremman voiman voitolle-pääsö, jonka\nrinnalla esineen ylevyys katoaa. Välillisesti tai välittömästi ylevyys\nniinmuodoin aina viittaa korkeimpaan, äärettömään, s.o. kaiken olemisen\nhämärään, tutkimattomaan alkuvoimaan. Mikä herättää ylevyyden tunnetta,\nse ei mukaannu tavallisiin mittakaavoihin. Yleväksi sopii siis Kantin\nmukaan sanoa sitä, \"mikä on ehdottoman suurta\" eli \"yli kaiken\nvertailemisen suurta\". Se synnyttää meissä äärettömyyden mielteen, ja\nsen paljas ajatteleminenkin \"todistaa sielunkykyä, joka on jokaista\naistien mittakaavaa korkeampi\".[36] -- Muutoin esteetikot ovat tarkasti\ntutkineet ja määränneet ylevän kauneuden eri ilmestysmuodot. Tässä\nminun ei tarvitse niistä laveammalta puhua, vaan ainoastaan muutamin\nsanoin kosketella ylevyyden suurta moninaisuutta, pääasiallisesti\nrunoutta silmällä pitäen.[37]\n\nEnsiksikin ylevä kauneus ilmaantuu luonnossa, _ulkokohtaisena_.\nIhmishenki on luonnon-esineessä näkevinään samanlaisen voiman, kuin\nhänessä itsessäkin on, ja ihmettelee sen suuruutta, vaikka se, maailman\nalkuvoimaan verrattuna, haihtuu mitättömiin. Jos katselen pilvien yli\nkohoavaa tunturia, niin minusta on, kuin se omasta sisällisestä\nvoimastansa ylentyisi taivasta kohti, oma henkeni on lainannut sille\npersoonallisuuden. -- Tällä ulkokohtaisella alalla avaruus, aika ja\nvoima perustavat eri ylevyyden muotoja. Jos avaruutta ajatellaan, mistä\näärettömyyden tunne suoranaisemmin viriää kuin tähtitaivaan\nkatselemisesta, noiden loistavain kaukomaailmain, joiden takaa\naavistavalle mielikuvitukselle avautuu yhä uusia maailmoja, kunnes\naatos huumautuneena uupuu, rajoja käsittämättä? Saman vaikutuksen tekee\najan piirissä iankaikkisuuden käsite. Yleviltä tuntuvat Danten\nesiinlumoamat henkilöt, pysyen muuttumattomina Manalan yössä. Ylevyyttä\non vielä menneen ajan muistomerkeissä, esim. vanhassa linnassa,\njota turhaan näyttää uhkaavan ajan hävittävä voima, niin myös\nluonnon-esineissä, joita ajatellaan monien ajanvaiheiden todistajiksi,\nniinkuin runoilija laulaa:\n\n    Jos kielin voisi kertoa\n    Näkönsä vanhat puut\n    Ja meidän vaarat virkkoa\n    Ja meidän laaksot lausua,\n    Sanella salmein suut, j.n.e.\n\nMuistakaamme myöskin, mitä ajan-omaiseen ylevyyteen tulee, Daavidin\nkuvausta (Ps. 90, 1): \"Tuhat ajastaikaa on Sinun edessäs niinkuin\neilinen päivä, joka meni ohitse, ja niinkuin vartia yöllä\".[38]\n\nVoiman ylevyydestä olkoot esimerkkeinä mahtava koski ja pauhaava meri\nsekä kansain vaellukset, jotka luonnonvoiman tavalla puhkeavat esiin\nhistoriassa. Paljaastaan ulkokohtainen voima käy usein peloittavaksi,\nja kammottavatkin kuvaelmat voivat peloittavaisuutensa tähden olla\nyleviä, niin esim. Troian hävitys Aeneidissä, Banquon haamu Macbethissa\n(samalla ilmoittaen Macbethin kauheata mielentilaa) ja kamala, mutta\nsuurenlaatuinen ruton kuvaus Manzoni'n \"Kihlatuissa\". Rumuus voi\njoskus, peloittavana ollessaan, tehdä ylevän vaikutuksen; onpa\nfyysillisesti iljettäväkin muutamilla ehdoilla oikeutettu; mutta sen\npiiri on hyvin rajoitettu, eikä sille millään muotoa saa suoda niin\nlaajaa alaa, kuin uusin runous on valmis sille myöntämään. Vischer\nsanoo[39] sen olevan kauneuden vaarallisimman vihollisen ja kertoo\nKantin sanat: \"ainoastaan yhtä rumuuden lajia ei voi luonnonmukaisesti\nesittää, ilman kaikkea esteetistä mielihyvää, siis taiteellista\nkauneutta peräti hävittämättä: sitä, joka iljettää. Sillä koska tässä\nkummallisessa, paljaaseen mielikuvitukseen perustuvassa tuntemuksessa\nesinettä kuvaillaan ikäänkuin nautintoon tunkeutuvaksi, jota kuitenkin\nväkisinkin vastustamme, niin tajunnassamme ei eroteta enää taiteellista\nmielikuvaa tämän esineen omasta luonnosta ja silloin edellistä ei\nmillään muotoa voi pitää kauniina.\" -- Mitä on sanottu iljettävästä, se\nkoskee julmuuttakin, esim. menneitten aikojen kidutuksia ja muuta\ninhottavaa raakuutta. Jos runoteoksen aine vaatii tällaisten\nesittämistä, kajottakoon niihin vaan sen verran, kuin on välttämätöntä.\n\nMutta ulkokohtaista ylevyyttä korkeampi on hengen voima.\nSubjektiivisesti käsitettynä tämä ihmishengen ylevyys lausutaan\nHoration sanoissa:[40]\n\n    Ei aimo miehen, sitkeämielisen,\n    Voi järkähyttää tahtoa kiinteää\n    -- -- -- -- --\n    Jos maa ja taivas raukeais, hän\n    Pelvotta raunioin alle sortuis.\n\nTämä viepi meidät ylevän kauneuden toiseen ilmestysmuotoon,\n_sisäkohtaiseen, henkiseen ylevyyteen_, joka sijaitsee ihmisen\ntahdossa. Ulkokohtaista muotoa lähinnä on intohimo,[41] joka voi\nilmaantua ylevänä suuren voimansa takia. Hurjasti taistelevat\nsotajoukot, ellei oteta huomioon yksityisten intoa tai taistelun\ntarkoitusta, muistuttavat luonnonvoimien rajuutta; samaten viha,\numpisilmäinen rakkaus ja muut intohimot. Esimerkkejä ovat: Iliaan\nsotavanhukset; Kullervon kosto Untamolle; niin myös Katrin ilmestyminen\nDaniel Hjortin ensimmäisen näytöksen loppukohtauksessa, jossa hänen\npuheensa kuitenkin saa syvemmän merkityksen, kaikuen tuomitsevana\nepätoivon huutona koko kansan sydämmestä.\n\nMutta intohimo voi, luonnon pohjalla liikkuessaan, myös kääntyä\nmaailmanjärjestystä vastustamaan ja muuttua pahuudeksi. Pahuus on\nitsekkäisyyden asettaminen toiminnan perusteeksi. Se voipi joskus\nesiintyä ylevänä voimallisuutensa kautta, varsinkin silloin, kuin se,\ntaistellessaan järjellisyyttä vastaan, nojautuu ainoastaan omaan\nitseensä; sillä tarmo ja peloittavaisuus ovat sen esteetisen\nkelpaavaisuuden ehdot. Esteetisen pahuuden varsinaisena tyyppinä sopii\npitää Shakespearen Richard III:tta, jonka ruumiillinen epämuotoisuus on\nhänen henkisen rumuutensa kuvastin ja jossa rajaton vallanhimo yhtyy\nlujaan tahtoon, terävään älyyn, tarkoitusta kaunistelevaan viisasteluun\nja jonkunlaiseen itsensä-kieltämisen kykyyn itsekkään tarkoituksen\nsaavuttamiseksi. Mutta paha kukistuu toisen pahan kautta tahi joutuu\ntappiolle taistellessaan hyvyyttä vastaan; näin se sortuu omaan\ntyhjyyteensä. -- Paholainen, pahuuden olijoitu ajatuskuva, ei ole\nrunoudessa esiteltävissä uskonnollisen mielikuvituksen luomassa\nmuodossa; vaan pimeyden ruhtinas tarvitsee enemmän tai vähemmän\ninhimillisiä piirteitä tullaksensa joko traagilliseksi tai\nkoomilliseksi. Traagillinen on Miltonin Saatana \"Kadotetussa\nparatiisissa\". Hienolla ironialla ja verrattomalla huumorilla on Goethe\nFaustissaan muodostanut paholaisen kaiken takaperoisuuden edustajaksi;\ntuntuupa toisinaan siltä, kuin Mefistofeleen mietteet olisivat\nnykyisen, ihanteellisuutta halveksivan pessimismin alkusäveleitä.\n\nMutta henkinen voima ei esiinny ainoastaan luontaisena intohimona tai\nitsekkäänä, aatetta vastustavana pyrintönä, vaan kohoaa useinkin\njaloksi innoksi aatteiden palveluksessa. Yksityishenkilö voipi koko\npersoonallisuudellansa kannattaa jotain siveellistä aatetta ja\nilmaantuu silloin ylevänä. Hänen henkinen voimansa näytäikse\ntaistelussa, ja siihen tarvitaan tosi-intoa, \"paatosta\". Tällaista\nylevyyttä näemme esim. historian suurissa miehissä, niinkuin\nSokrateessa, Epameinondaassa, Kustaa Aadolfissa y.m., ja kaikkien\naikojen runous mielihyvällä kuvailee semmoisia henkilöitä. Sellaisia\nvarjottomia, tosi-ideaalisia luonteita, -- luonnollisesti kuvattuja\neikä väärän idealismin elottomia haaveita, -- ovat Antigone, Prospero\nShakespearen Myrskyssä, Goethen Iphigenie y.m. Tähän on myös luettava\ntarun-omaiset ideaali-olennot, niinkuin kreikkalaiset jumalat,\nZeus, Pallas-Athene j.n.e. Onpa kristillinenkin taide joskus\nkoettanut esittää korkeinta Jumalaa jalon ylevässä, aistillisessa\nmuodossa (Rafael, Milton.) Muutoin ylevyys tällä asteella voipi\nosoittautua monella eri tavalla. Jalo henkilö toimii, taistelee\nulkonaista väkivaltaa vastaan, taikka saamme ihmetellä hänen\njärkähtämättömyyttänsä vastoinkäymisissä, hänen kärsivällisyyttänsä\nja itsensä-kieltämistään. Ajateltakoon urhoollista Hektoria,\nmonineuvoista, kestävää Odysseusta, tyynesti odottavaa Sandelsia. Tähän\nkuuluu vielä se esteetinen käsite, jota sanotaan arvokkaisuudeksi.\nMyöskin useampain henkilöin yhteistoiminnassa saattaa olla ylevää\nkauneutta, esim. kun kokonainen kansa, jonkun aatteen innostamana,\ntehokkaasti ryhtyy sen toteuttamiseen.\n\nYlevällä henkilöllä on kuitenkin vaan määrätty paatoksensa, eli toisin\nsanoen: hän edustaa määrättyä siveellistä aatetta. Hänen intonsa ja\ntoimintansa on siis rajoitettu; aina sopii ajatella jotain vielä\nylevämpää, korkeampaa. Tämän rajoituksen tähden voi syntyä monenlaisia\nristiriitoja eri aatteiden, niinkuin myöskin niiden edustajain,\nvälillä, ja siitä saapi alkunsa ylevyyden viimeinen ja korkein muoto,\n_traagillisuus_. Se syntyy silloin, kun jalo henkilö, jouduttuansa\nelämän taisteluun, osittain tahallisesti, osittain olojen pakosta\ntoimii niin, että hänen täytyy sortua. Koska traagillisuudella\nrunoudessa, etenkin draamassa, on suuri merkitys, niin se ansaitsee\ntarkempaa selitystä kuin muut ylevyyden lajit.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nTraagillisuus.\n\n\nTähän asti mainituissa ylevän kauneuden lajeissa tuo korkein voima,\njohon kaikki ylevyys viittaa, ei tule suorastaan näkyviin, vaan piilee\nselvemmin tai himmeämmin aavistettuna katselijan omassa mielessä.\nToisin on traagillisuudessa. Siinä tarkkapiirteisin kuvin ilmestyy\nsiveellisen maailmanjärjestyksen ikuinen valta. Jaloimpienkin täytyy\nkukistua, koska ovat puutteellisia; mutta korkeimman järjellisyyden\nlaki pysyy iäti voimallisena.\n\nSiveellinen maailmanjärjestys muodostaa suuren kokonaisuuden, joka\nrajoihinsa sulkee monenlaiset tarkoitukset ja toiminnan piirit. Onpa\nsiinä toiselta puolen kaiken henkisen elämän hämärä pohja ja perustus,\nluontaiset vietit, toiselta puolen hengen vapaus sekä ihmisen\naatteelliset pyrinnöt ja velvollisuudet. Siveellisen elämän tarkoitus\nonkin näiden molempain puolien yhteensulattaminen, viettien\njalostuttaminen siveelliseksi tahdoksi, luonnonpakon ottaminen hengen\npalvelukseen. Tämä tapahtuu usealla tavalla, monella eri alalla. Sen\nkautta syntyy ihmisten kesken lukemattomia eri mielipiteitä,\nharrastuksia ja toimia, jotka ryhmittyvät eri aatteiden ympärille, ja\nkaikki nämä henkiset pyrinnöt kehittyvät aikojen kuluessa mitä\nerilaisimpiin muotoihin. Luonnonpakon rinnalle tulee siveellinen pakko\nja olevaisista oloista vakaantuu yksilölle ikäänkuin uusi luontainen\npohja; osittain hän siihen kiintyy, osittain hän siitä pyrkii\nylemmäksi. Tämä kaikki antaa aihetta monenlaisiin _vastariitoihin eli\nkonflikteihin_. Aatteet joutuvat taisteluun keskenään, -- tietysti\nei nuo puhtaat, maailman ikuisia perusteita sisältävät aatteet\nsemmoisinaan, vaan aatteet sellaisina, kuin ihmiset ne käsittävät ja\nkuin ne vähitellen toteutuvat historiassa. Kaikki siveellinen toiminta\ntarkoittaa aatteiden edistämistä, mutta äärellisissä oloissa ja\näärellisten ihmisten kautta; niiden lopullinen voitolle-pääsö riippuu\nkuitenkin niiden omasta voimasta eli, oikeammin sanoen, sen korkeimman\nvoiman johdannasta, jonka tarkoituksia meidän on tapana aatteiksi\nnimittää. Jos ihminen voi tehdä ne omikseen ja taistelussa olla\nsiveellistä maailmanjärjestystä loukkaamatta, eivät vastariidat tuota\nhänelle perikatoa, vaan saattavat selvitä sopusointuisella tavalla;\nmutta usein kyllä ne kääntyvät hänelle turmioksi, joko hänen omasta\nsyystään tai olojen sitkeän vastarinnan tähden. Tästä aiheutuu\n_traagillisuus_. Sen varsinaisesta käsitteestä on etenkin viime\naikoina ollut paljon erimielisyyttä. Jos tahdomme tarkoin määrätä, mikä\non traagillista, on huomio kiinnitettävä siihen omituiseen, kaikkiin\ntraagillisuuden ilmiöihin liittyvään tunteeseen, joka samalla sisältää\nalistumista ja mielen ylennystä, sääliä ja ihailua, ristiriitaa ja\nsovintoa. Ottakaamme asian selvittämiseksi muutamia esimerkkejä.\n\nKun ajattelemme runouden tarjoamaa pitkää sarjaa tositraagillisia\nhenkilöitä, semmoisia kuin Antigonea, Hamletia, Learia, Orleans'in\nNeitsyttä, Wallensteinia, Kullervoa, Hjortia y.m. havaitsemme näiden\nviehättävän meitä jaloudellaan ja henkisellä etevyydellään. Sellaisiin\nkohdistuu traagillisuuden synnyttämä myötätuntoisuus; sillä onhan\ntraagillisuuden perustunnelma siinä, että ylevimpienkin täytyy kukistua\nkaikkia hallitsevan maailmanjärjestyksen alle. Kurja pahantekijä, joka\njoutuu rangaistavaksi, ei ole traagillinen, eikä heikko, horjuva\nluonne, jonka sortuminen on häilyväisyyden palkinto. Mutta tuo henkinen\netevyys on ymmärrettävä mitä laajimmassa merkityksessä. Ei traagillisen\nhenkilön aina tarvitse olla mahtava sankari, joka loistavilla teoillaan\nhuikaisee aikalaistensa tai jälkimaailman silmät; puhtaat aikeet, syvä\ninto tai sydämmen hienous riittävät osan-oton herättämiseksi. Ainon\nsurkea kohtalo tuottaa traagillisen tunnelman, samoin Valpuri\nOehlenschlaegerin murhenäytelmässä tai päähenkilöt Romeo ja Juliassa.\nMutta toiselta puolen erittäin suuri tarmo voi korvata luonteen\njaloutta; siveellinen hirviö, sellainen kuin Richard III, on\ntraagillinen henkisen voimansa takia.\n\nToinen huomio, johon esimerkkimme johtavat, on se, että kaikki\nyllämainitut henkilöt oman itsenäisen toimintansa tai kumminkin\ntunteittensa ristiriidan kautta joutuvat traagilliseen asemaan,\nolkoonpa niin, että tulevat syyllisiksi, kuten useimmat heistä, taikka\nettä syyttöminä sortuvat, esim. vapaaehtoisesti uhrautuen aatteensa\ntähden, niinkuin Antigone. Traagillista vaikutusta sitä vastoin ei tee\nsattumuksen tai väkivallan tuottama turmio, johon sortuvan henkilön oma\ntoiminta ei anna mitään aihetta. Siegfridin surma Nibelungenliedissä\ntuntuu säälittävältä, vaan ei traagilliselta. Paljasta sääliä synnyttää\nmyös Homeron sotakuvauksissa monen nuoren urhon kuolema, josta runotar\nsyvällä myötätuntoisuudella ikäänkuin huokaillen lausuu, että hän\nkaatui Troian tantereille kaukana syntymämaasta. Mutta täysin\ntraagillisena esiintyy Hektor, joka pyhän isänmaanrakkauden innostamana\ntaistelee kotilietensä puolesta, vaikka kyllä tietää sen päivän\njoutuvan, jolloin pyhä Ilios on kukistuva. Erotus on siinä, että\nedellisessä tapauksessa tuntuu luonnolliselta, että miekoin-taistelijat\nmiekkatöihin menehtyvät; itsenäisestä henkisestä toiminnasta ei ole\npuhetta eikä ole mitään siveellistä vastariitaa, joka antaisi aihetta\nvapaaseen valintaan. Mutta nämä molemmat ehdot täyttyvät Hektorin\nsuhteen. Huomataan siis -- ja tämä on tärkeää -- ett'ei kaikki, mikä\nnostaa sääliä, ole traagillista ja että traagillisuus alustakseen\nvaatii jotain siveellistä vastariitaa, joka pakottaa henkilöä\nitsenäisesti määräämään toimintaansa.\n\nViimeksimainittu seikka vie meidät kolmanteen kohtaan. Niinkuin\ntraagillisuus perustuu siveelliseen konfliktiin, niin sen myös tulee\nitsessään kuvastaa siveellistä maailmanjärjestystä. Traagillisuuden\ntunnelmaa ei synny, ellei aatteiden voima selvästi tule näkyviin. Jos\nsokeat luonnonvoimat tuhoavat ihmisten parhaat aikomukset tai henkilöt\ntoimiessaan syöksyvät turmioon, mutta emme samalla oivalla, miksi niin\ntäytyy olla, saatamme kyllä surkutella maailman synkkyyttä, mutta\nemme näe tuota \"suurta jättiläiskohtaloa, joka ihmistä kohottaa,\nkun se hänet musertaa\". Tosi-traagillisuudessa taas siveellisen\nmaailmanjärjestyksen ja sen sisältämien aatteiden voima voi näyttäytyä\nmonella eri tavalla. Se masentaa sekä vääryyden puoltajan että\nsyylliseksi joutuneen aatteiden kannattajan; mutta muutamissa\ntapauksissa se saattaa ilmaantua elähyttävänä voimana, joka vie jalon\nhenkilön oikeuden puolesta antamaan itsensä alttiiksi.\n\nLyhyesti lausuttuina tarkastuksemme tulokset siis ovat seuraavat:\n\nTraagillisuus on se ylevän kauneuden laji, joka osoittaa, miten\nmaailmassa ilmaantuvien vastariitojen johdosta jaloimmatkin\nsortuvat, mutta samalla ylentää mieltä viittaamalla siveelliseen\nmaailmanjärjestykseen, joka sen kautta toteutuu.\n\nTästä johtuu: 1) että traagillisen henkilön pitää viehättää\njaloudellaan tai henkisellä tarmollaan; 2) että traagillisuuden tulee\nperustua siveelliseen vastariitaan, joka joutuu itse henkilön\nratkaistavaksi; 3) että siveellinen maailmanjärjestys selvästi tulee\nnäkyviin.\n\nKun näin on saatu selville traagillisuuden käsite, kääntykäämme\nlähemmin katsomaan sen eri ilmestysmuotoja. Ottakaamme lähtökohdaksi se\ntraagillisuuden laji, jota sopii pitää sen tyypillisenä perusmuotona,\nse, jossa sortumiseen vie varsinainen traagillinen syyllisyys.\n\nJouduttuansa keskelle aatteiden ankaraa taistelua ihminen harvoin voi\npysyä puhtaana. Vapaana olentona hänen tulee itse määrätä toimintansa,\nmutta äärellisenä ollessaan hän yksipuolisuudessaan, aatetta\npuolustaessaan, loukkaa muita oikeutettuja aatteita taikka on uskoton\nomalle tehtävälleen. Täten hän tulee syylliseksi, ja syyllisyys\nvaatii sovitusta. Maailmanjärjestys on rikottu, ja se tuottaa\nvastavaikutuksen, joka kohtaa syyn-alaista henkilöä. Hän itse sortuu;\nmutta mitä hyvää hän on puolustanut, se ei mene hukkaan, vaan aate\nselviää ja kypsyy ja pääsee vihdoin voitolle. Tämän traagillisen\nsyyllisyyden selvimpiä esimerkkejä ovat Schillerin \"Orleans'in Neitsyt\"\nja Wecksellin \"Daniel Hjort\".\n\nTällainen traagillinen henkilö on tavallansa syytön, vaikka on\nsyyn-alainen; sillä syyllisyys on välttämättömässä yhteydessä hänen\nluonteensa kanssa. Hänen oma mielenlaatunsa yhdessä ulkonaisen pakon\nkanssa vie hänet tekoihin, joita hänen tilassaan olisi vaikea välttää.\nToisinaan hän epäröi; rikoksellinen teko vaan hämäränä väikkyy hänen\nmielessään, hän sillä ikäänkuin leikittelee. Mutta huomaamatta\nsallimuksen vaanivat voimat vetävät hänet piiriinsä; hänen täytyy\ntoteuttaa aikomuksensa ja antautua sen seurausten alaiseksi. Niin käy\nSchillerin Wallensteinin. -- Ihmisen luonto on kuin rahakappale, jossa\nkummallakin puolella on eri leimakuva; jokainen hyvä ominaisuus voi\nliioiteltuna tai ylenmäärin kiihoittuneena tulla virheeksi, jopa\npaheeksikin, taikka suorastaan muuttua vastakohdakseen. Romeo, jos hän,\nsaatuansa tiedon Julian kuolemasta, maltillisesti tutkisi kaikki\nasianhaarat, ei olisi oikea Romeo, hehkuvan nuoruudenlemmen edustaja;\nOthello ei kuulisi katalan Jagon kuiskutuksia eikä surmaisi viatonta\nDesdemonaa, ellei hänen suora ja rehellinen luontonsa olisi petoksesta\ntuiki tietämätön ja ankara oikeudentuntonsa vimmastuisi pienimmästäkin\nuskottomuuden varjosta. Mitä enemmän hairaus tällä tavoin on luonteen\nja olojen vaikuttama, sitä syvempi on traagillisuus. Mutta sen lisäksi\nse tietysti vaatii, että henkilön oma toiminta tuottaa hänelle tuhoa.\nMurhenäytelmissä ja kertomuksissa usein kyllä ilmaantuu henkilöitä,\njotka sortuvat syyttöminä tai hyvin vähän syyllisinä, semmoisia kuin\nCordelia ja Desdemona; heitä on verrattu vienoihin, kosken partaalla\nyleneviin kukkasiin, jotka riehuva virta tempaa myötänsä. Mutta nämä\novat vaan sivuhenkilöitä eikä heitä voi pitää täysin traagillisina.\nNiiden kautta päähenkilön syyllisyys vaan selvemmin esiintyy. Useinpa\nnäiden henkilöin sisällinen jalous heidän sortuessaan mitä\nkirkkaammaksi kirkastuu. Siinäkin on jonkunlainen sovinto ja toisinaan\nsitä vaatii runoelman aate. Niin on luullakseni Cordelian laita.\nCordelia on kaikin puolin sisariensa vastakohta; niinkuin nämä\nedustavat lasten kiittämättömyyttä, niin Cordelia on lapsenrakkauden\nkuva. Hänen alttiiksi-antaumisensa ei olisi täydellinen, ellei hän\nhenkeänsäkin uhraisi. Hän kuolee, mutta hänen kuolemansa päättää\nLearinkin traagillisen kohtalon. Tarpeetonta on Cordeliasta,\nlapsellisen viattomuuden kuvasta, etsimällä etsiä traagillista\nsyyllisyyttä ja semmoiseksi kuvaella hänen vilpitöntä, imarteluun\ntaipumatonta mieltään. Cordeliassa ei ole siveellistä vastariitaa ja\nhän kuuluu siis kokonaan -- niin surullinen kuin hänen kohtalonsa\nonkin, -- suoran kauneuden piiriin. Jos sitä olisi, pitäisi hänet lukea\nsamaan traagillisuuden lajiin kuin Antigone ja Leontes.\n\nMutta traagillista syyllisyyttä ei saa toiselta puolen punnita\ntavallisen moraalin vaa'alla. Paljaan siveellisyyden kannalta katsoen,\nihminen poistaa itsestään kaiken syyllisyyden, kun noudattaa omaa\nvakaumustansa, toimien parhaan ymmärryksensä mukaan. Hän ei ole\nvastuun-alainen muusta, kuin mitä hän tietää ja tahtoo. Mutta maailman\nsuurella näyttämöllä on toisin; historia ei katso yksityisten\naikomuksia, eikä yksityisen olo ole erillään kansan ja ihmiskunnan\nyhteis-elämästä. Jos hän tarttuu ajan pyörään, niin hän eriämättömästi\nyhdistää kohtalonsa asiaan, jota hän puolustaa, ja joutuu erehtyessään\npaljoa enemmän vastuun-alaiseksi, kuin mitä hänen hairauksensa muutoin\nvaatisi. Hänen ei tule vastata ainoastaan omasta teostaan, vaan sen\nseurauksistakin. Niinkuin tuntureilla-kulkija huomaamatta jalallaan\ntyöntää lumipaakun ja tämä alas vieriessään kasvaa hävittäväksi\nlumivyörykkeeksi, niin jokainen teko seurauksiltaan ulottuu äärettömään\nkaukaisuuteen. Eikä toimintakykyinen sankari tätä syyllisyyden vaaraa\npelkääkään; hän tietää, että ainoastaan sen uhalla historian suuret\ntyöt ovat täytettävissä. Rikos saattaa siis, yksityissiveellisyyden\nkannalta katsottuna, olla äärettömän lievä; mutta renkaana suuressa\ntapausten sarjassa se kääntyy rikkojan turmioksi. Miellyttävimpiä\ntraagillisia henkilöitä on esim. jalo Brutus Shakespearen Julius\nCaesarissa. Puhtain isänmaanrakkaus viepi hänet taisteluun, joka kysyy\nihan toisenlaista mielenlaatua kuin Bruton vilpittömän ihanteellista\nluonnetta. Uhkaava itsevalta, jota hän vastustaa, on tosin\nperiaatteellisesti paljoa alhaisempi kehitysmuoto kuin vanha tasavalta\nkaikkine puutteineen; mutta historian meno on tämän jo auttamattomasti\ntuominnut ja sentähden Bruton täytyy sortua. Vaan ylevänä, varjottomana\nhänen muistonsa säilyy yksin vihamiestenkin kesken, ja Antonius hänestä\ntodistaa:[42]\n\n    Hän kaikist' oli jaloin roomalainen,\n    Muut salaliittolaiset teki työnsä\n    Kateudesta suureen Caesariin.\n    Hän yksin vilpittömän' aikehella\n    Ja yhteishyvän tähden heihin liittyi.\n    Sävykäs oli hänen elämänsä\n    Ja alku-aineet hänessä niin sa'atut,\n    Ett' esiin luonto nousta voi ja tehdä\n    Mailman tiedoks: hän se oli mies!\n\nValaistakoon syyllisyyden käsite vielä parilla esimerkillä. Romeo ja\nJuliassa sopii kyllä pitää jonkunmoisena syyllisyytenä sitä\najattelematonta kiihkoa, jolla rakastajat antautuvat lempensä valtaan,\nunohtaen kaikki olojen siteet; mutta järin lievä tämä syyllisyys\nkumminkin on. Vaan alusta alkaen heidän liittonsa rakentuu sukuvihan\nuurtamalle epävakaiselle perustalle, siis tuiki traagilliselle\npohjalle. Sukuviha ja sen tuottamat olot eivät ole oikeutettuja; mutta\nniiden kautta syntyy siveellinen vastariita, ja ne ovat kyllin\nvoimallisia kostamaan halveksijansa. Mutta sortuessansa nämä näyttävät\ntosirakkauden olevan voimallisemman kuin vihan ja kuoleman; sillä\nheidän ruumistensa vieressä vihamiehet ojentavat sovinnon kättä\ntoisilleen. -- Sopii sanoa, että puoluetaistelun muodostamat olot tässä\nvaikuttavat kohtalon määräämän järjestyksen tavalla, joka sekin vaatii\nitsellensä jonkinlaista oikeutusta. Konflikti liikkuu niinmuodoin\nluontaisten viettien ja intohimojen hämärässä piirissä; mutta puhdas\nrakkaus ne voittaa ja nostaa toiminnan korkeampaan, henkisempään\nkeskuuteen. -- \"Romeo ja Julia\" herättää oikean traagillisuuden\ntunnelman; Goethen Egmont sitä vastoin ei tunnu kaikin puolin\ntraagilliselta, vaikka Egmontin kuva muutoin on niin mestarillisesti\npiirretty ja hänen surmansa synnyttää mitä syvintä myötätuntoisuutta.\nHän on jalo, viehättävä henkilö, jonka ainoa vika on kevytmielinen\nluottamus vallanpitäjiin, ja tämä hänet kukistaa. Mutta hän kulkee\nperikatoansa kohden selvästi tietämättä, mikä vaara häntä uhkaa, ja se\nehkäisee traagillisuuden. Eikä kansan vapautus olekaan suoranaisessa\nyhteydessä hänen kuolemansa kanssa.\n\nLäheistä sukua sille traagillisuudelle, jota kohtaamme Romeo\nja Juliassa, on muinaiskreikkalaisessa runoudessa tavattava\ntraagillisuuden muoto. Rautainen sallimus määrää ihmisen kohtalon ja\ntekee hänet syylliseksi; mutta hänen oma uhkamielisyytensä tai\nintohimonsa heittää hänet sallimuksen valtaan. Jo tätä vastaan\ntaisteleminenkin on rikosta; sillä sallimus edustaa siveellistä\nmaailmanjärjestystä. Mitä enemmän ihminen pyrkii siitä irtaantumaan,\nsitä pahemmin hän kietoutuu sen pauloihin. Niin sortuu onneton Oidipus\nkuningas, vieläpä koko Laion sukukin; sillä sallimuksen iskut ja sen\naiheuttama syyllisyys eivät kohtaa ainoastaan yksityistä henkilöä, vaan\nkokonaisia sukuja polvesta polveen.\n\nMutta peräti toista laatua on traagillisuus Sofokleen Antigonessa. Se\nmuistuttaa kyllä siinä kohden Romeo ja Juliaa, että tässäkin on\nvastariita jäykistyneiden olosuhteiden ja luontaisen tunteen välillä,\nmutta omin ehdoin, kova kohtalo silmiensä edessä, Antigone heittäytyy\nkuoleman omaksi, rohkeasti puolustaen, mitä hän katsoo oikeaksi. Siinä\non siis siveellinen vastariita ja tahdon vapauteen perustuva konfliktin\nratkaisu. Antigonen syyllisyydeksi on kyllä koetettu selittää hänen\ntottelemattomuuttansa valtiaan käskylle; mutta eihän sitä voi\nrikoksena pitää, että hän, nojautuen noihin \"jumalien vankkoihin,\nkirjoittamattomiin lakeihin\", vastustaa tyrannin omavaltaista\nsäännöstä. Vain sisarenrakkaus ja jalo varomattomuus saattavat hänet\nperikatoon. Mutta kunnian kirkastamana hän kuolee; aatteellisesti hän\nsittenkin on voittaja, sillä Antigonen alttiiksi-antaumus kukistaa\nKreonin röyhkeän mielivallan, ja tyrannia kohtaa maailmanjärjestyksen\nvaatima kosto. -- Minun käsitykseni mukaan ilmaantuu Antigonessa ihan\nomituinen ja harvinainen traagillisuuden muoto, jota ensiksi mainitun,\ntyypillisen lajin rinnalla sopisi pitää sen toisena päämuotona.\nVastariita on niin ankara, että traagillinen henkilö, jos hän toimii\nvakaumuksensa mukaan, ei voi olla sortumatta, ja hän antaa itsensä\nvapaaehtoisesti alttiiksi, todistaen, että on olemassa korkeampi hyvä\nkuin maallinen onni. Samanlainen traagillinen luonne on Leontes\n\"Salaminin kuninkaissa\"; hänkin syyttömänä kukistuu kuolemallansa\nkirkastaen oikeuden aatetta. Tällaisissa tapauksissa on kuitenkin\nerittäin mieleen pantava, että traagillisen henkilön pitää esiintyä\nylen jalona, ideaalisilla piirteillä kuvattuna. Kun joku Macbeth tai\nRichard III syyllisenä kukistuu, niin ihanteellinen tunteemme\ntyydytetään sillä, että maailmanjärjestys palajaa entiselleen; mutta\ntässä tapauksessa sen täytyy saada tyydytystä henkilön harvinaisesta\njaloudesta.\n\nRunoudessa esiintyy tietysti paljon semmoisiakin kärsimisten ja\nsynkkäin kohtaloin kuvia, jotka herättävät syvää myötätuntoisuutta\nolematta varsinaisesti traagillisia. Näiden oikeutusta ei käy\nepäileminen, sillä onhan sielun tunne-asteikossa suuri joukko\nesteetisesti arvokkaita mielenliikutuksia, jotka lähestyvät\ntraagillisuuden tunnetta ja itse traagillisuuskin saattaa olla\nvaillinaisempi tai täydellisempi.\n\nTraagillisuudessa huomataan sentähden eri asteita, joissa sen luonne\nselvemmin tai hämärämmin ilmaantuu.[43] Ulkopuolella sen varsinaista\nalaa, vaikka monessa suhteessa sitä muistuttava, on ensiksikin se\n_yleinen katoavaisuuden laki_, joka maailmaa hallitsee. Ei niin\nihanaa, ei niin jaloa, ett'ei se raukeaisi, kuolisi. Apeaksi mielemme\nkäy, kun näemme Tuonen käden tempaavan pois toivorikkaan nuorukaisen\nelämän kukkaiskentältä, keskeltä iloa ja toimeliaisuutta, tai kun\nkansojen loistavimmat sivistysmuodot, valtiasten marmoripalatsit ja\ntaiteen tenhokkaat kuvaelmat tomuksi muuttuvat, muistaen runoilijan\nsanoja:[44]\n\n    Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,\n    Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,\n    Ylevät templit, tämä maankin pallo\n    Eloineen kaikkinensa kerran raukee\n    Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin\n    Oleeton harhahurmos. Sama kude\n    On meissä, kuin mik' unelmissa on,\n    Ja unta vaan on lyhyt elämämme.\n\nMutta oikeata traagillisuuden tunnetta ei tämä yleinen katoavaisuus\nkuitenkaan meissä synnytä; se on etupäässä luonnon laki, jossa\njärjellisyys piilee välttämättömyyden peitossa; jos näemmekin siinä\nkorkeamman johdon, ei hengen oma elämä kuitenkaan vielä selvin piirtein\neteemme kuvau. Siveellinen maailmanjärjestys on vasta silloin\ntäydellisesti tajuttavana, kun se toteutuu ihmisten toiminnan kautta ja\nkun kauniin tai jalon raukeaminen ei ole paljaan sattuman nojassa, vaan\nsiveellisen täytymyksen vaatima. Että nuorukainen kuolee, vanhus menee\nhautaan, sitä voimme murehtia; mutt'emme siinä näe mitään\ntraagillisuutta. Yksityiset katoavat, koska ovat ääreviä ja\npuutteellisia ja maailmanjärjestys siis tarvitsee yhä uusia ilmauksia,\nääretöntä yksityis-olioin moninaisuutta. Mutta sovinto on siinä,\nettä jokainen yksityis-olio kuitenkin on välttämätön maailman\nkokonaisuudessa, jossa kullakin on oma paikkansa ja tehtävänsä. Tätä\nsamaa yleistä katoavaisuuden lakia on kreikkalaisten mainitsema\n\"jumalain kateus\"; se on osittain onnen puolueellisuutta tasoittava\nvoima, osittain jumalain ankara oikeus, joka rankaisee kuolevaisten\nuhkamielisyyttä. Muistettakoon Herodoton kertomus Polykrateen\nsormuksesta, josta Schiller on muodostanut kauniin ballaadinsa.\n\nMutta vasta siveellisen toiminnan piirissä ilmaantuu oikea\ntraagillisuus. Yleisestä katoavaisuuden laista johtaa monta astetta\nvarsinaiseen traagillisuuteen; on henkilöitä ja tapauksia, jotka\nvaikuttavat sääliä, ilman siveellistä vastariitaa. Edellisessä on jo\nviitattu muutamiin semmoisiin. Henkilöt sortuvat ilman omaa syytä tai\nhyvin lievän hairauksen johdosta (Duncan Macbethissa, Cordelia,\nDesdemona, Siegfrid, Egmont y.m.). Mutta varsinainen traagillisuus\njohtuu aina siveellisestä ristiriidasta, joka saattaa turmiota\ntuottavaan toimintaan. Silloin voi tapahtua, että lopullinen sortuminen\naiheutuu jostakin traagillisen henkilön hairauksesta, joka on\nainoastaan satunnaisessa yhteydessä häntä hallitsevan innon eli\npaatoksen kanssa, taikka että se on seurauksena aatteiden\nvälttämättömästä vastariidasta. Jälkimmäiseen traagillisuuden lajiin\ntahtoisin lukea nekin tapaukset, jolloin jalo henkilö vapaaehtoisesti\nuhrautuu aatteensa puolesta. Edelliselle muodolle antaa Vischer nimen\n\"das Tragische der einfachen Schuld\"; sen nimeksi ehkä sopisi\n_hairauksen_ traagillisuus, koska se perustuu vaan subjektiiviseen\nhairahdukseen. Jälkimmäisen, Vischerin \"das Tragische des\nsittlichen Conflicts\", nimittäisin _aatteiden vastariidan_\ntraagillisuudeksi.[45]\n\n_Hairauksen traagillisuus_ siis ei saa alkuansa mistään aatteiden\nvälttämättömästä vastakkaisuudesta; erehdys tapahtuu, mutta se on vaan\ntraagillisen henkilön oman mielenlaadun tai satunnaisten olojen\ntuottama. Aias (Sofokleen näytelmässä) riehuu hourumielisyydessään;\nettä hän lampaiden teloittamisella saastuttaa sankarinmaineensa, ei\ntule mistään aatteiden ristiriidasta, ja vaikka sellainen järjetön\nvimma onkin hänen kiivaan luontonsa mukainen, olisi hänen raivonsa\nmuullakin tavalla voinut ilmestyä. Sallimusperäinen sattumus saa aikaan\nOidipun rikokset. Tässä suhteessa otettakoon huomioon, mitä ylempänä\nsanottiin ihmisluonteen eri puolista; mitä likempi on yhteys\nmielenlaadun ja rikoksen välillä, sitä parempi. Ajatelkaamme Kullervoa.\nF. Peranderin nerokkaan selityksen mukaan[46] Kullervo on kostajaksi\nsyntynyt ja kosto turmelee itse kostajan. Tuo hänen elämänsä tarkoitus\non tehnyt hänen luontonsa hurjaksi, välinpitämättömäksi, ja hänen\nsuunnaton rajuutensa puhkeaa monenlaisiin tuhotöihin. Se vie hänet\ntappamaan Ilmarisen emännän ja viettelemään oman sisarensa; mutta\nkostonsa hän ilman näitäkin olisi voinut täyttää.\n\nTätä traagillisuuden muotoa on myös pahuuden raukeaminen omaan\nmitättömyyteensä, josta jo edellisessä puhuttiin. Useinpa vääryys\nkostetaan vääryydellä, tämä vaatii uutta kostoa, ja niin syntyy pitkä\njakso pahoja tekoja, kunnes vääryyden voima vihdoin kukistuu. Schiller\nsanoo:\n\n    Das eben ist der Fluch der bösen That,\n    Dass sie fortzeugend Böses muss gebären.\n\n(Se juuri on pahan teon kirous, että sen yhä uudestaan täytyy synnyttää\npahaa.)\n\nSiveellinen maailmanjärjestys on entiselleen asetettava; se vaatii siis\nsovitusta. Esteetinen kokonaisuus on sitä täydellisempi, mitä\nlähemmässä yhteydessä sovitus on rikoksen kanssa; parasta on, jos\nrikkoja saapi niittää, mitä itse on kylvänyt. Niin Richard III:lle ja\nMacbethille rangaistus tulee suorastaan niiden puolelta, joita he ovat\nloukanneet. Yleensä hairauksen ja koston välillä pitää olla joku\nsisällinen yhdysside; niiden tulee olla johonkin määrin samaa laatua.\nKullervo, tyly kostaja ja väkivallan mies, näkee itsensä vihdoin\nyksinäiseksi, hyljätyksi, ja muisto siitä turmiosta, jonka hän\nomaisillensa on tuonut, hänet maahan masentaa ja kääntää miekankärjen\nhänen omaa rintaansa vastaan. Lear kuningas on vanhuuden heikkoudesta\nliiaksi imarteluun taipuvainen, mutta imartelun hunajan verosta hän saa\nmaistaa kiittämättömyyden myrkkyä. K. Bergbom huomauttaa,[47] miten\nSchillerin Maria Stuartin vie perikatoon tuo sama viehkeä tenhovoima,\njoka on ollut hänen rikoksensa ensimmäinen kiihoitin ja nyt Marian\ntahtomattakin hurmaa Mortimerin. Samoin Vischer muistuttaa, että\nhänellä on \"lemmen oikkujen ja hairausten saastuttama nuoruus\nkaduttavana, ja lemmen-kadehtiva naisen-oikku on päävaikutin, miksi\nElisabet kirjoittaa kuolemantuomion alle\". Mutta Marian kärsiminen ja\nkuolema eivät ole hänen hairaustensa suoranaisia seurauksia; hänen\nomatuntonsa vaan pitää ne vanhan rikoksen sovituksena, ja tämä se\nkuolinhetkelläkin vuodattaa rauhan hänen sydämmeensä. Samalla hänen\ntraagillinen kohtalonsa muodostuu eheäksi kokonaisuudeksi.\n\nTällaisella traagillisen henkilön oman syyllisyytensä tuntemisella on\nsuuri merkitys. Etenkin nykyajan katsantotapaa se vastaa paremmin kuin\npaljas ulkonainen kukistuminen; sillä me olemme yhä enemmin\nvieraantuneet tuosta vanhasta käsityksestä, että kärsiminen eli\nrangaistus semmoisenaan muka on rikoksen sovitusta. Puhtaampi on siis\ntraagillisuus, jos syyllinen sisällisesti masentuu, kuin jos hän vaan\nulkonaisesti sortuu. Macbethissa ja Richard III:ssa näemme, kuinka\nomantunnon vaivat nostavat heidän mielikuvituksensa kiihkeään raivoon;\nKullervo täydellä syyllisyyden tunnolla puhuttelee miekkaansa; Oidipus,\nhuomattuansa, kuinka hän näkevin silmin on hairahtunut, ei siedä enää\nauringon valoa. Niinkuin esimerkeistä näkyy, tuo sisällinen\nmasentuminen voipi olla joko vapaaehtoista siveellisen järjestyksen\ntunnustamista tai sisällisen pakon tuottamaa, ehdotonta tunnetta.\nLopullinen sortuminen saattaa sitten tapahtua monella tavalla: rikkoja\nomalla kädellään vihkii itsensä sovitus-uhriksi, niinkuin Kullervo,\nOthello ja Don Cesar Schillerin \"Messinan morsiamessa\", taikka tuho\ntulee ulkoapäin milloin milläkin tavalla. -- Vieläpä sattumuskin voi\njoskus olla rankaisijana, jos hairaus on ajattelematonta antautumista\nsattumuksen valtaan.\n\nJonkunlainen traagillisuuden välimuoto syntyy siiloin, kun henkilön\ntäytyy toimia omaa luontoansa vastaan ja sortua tähän ristiriitaan.\nTässä tapauksessa kaksi aatetta tai, oikeammin sanoen, kaksi voimaa,\ntörmää yhteen: siveellinen velvollisuus tai ulkonainen pakko ja\ntoiselta puolen luonne semmoisena, kuin se elämässä on vakaantunut,\njoka sekin on siveellisesti oikeutettu, kun siinä on aatteellinen\nsisällys; siitä johtuva sisällinen taistelu on ikäänkuin räjäys-aine,\njoka särkee astian, mihin se on suljettu. Niin Hamlet, tuo jalo,\nhienotunteinen kuninkaanpoika, saatuansa koston raskaan velvollisuuden,\njoutuu epäilyksiin ja häilyy kauan toimen ja toimettomuuden välillä,\nkunnes tämä vastahakoinen, koko hänen olennollensa vieras tehtävä\nvihdoin hävittää hänen henkensä tasapainon; hän toimii sopimattomalla\najalla eikä saa tarkoitustansa täytetyksi ennenkuin viimeisenä\nhetkenään. Hänestäkin näkyy, niinkuin Kullervosta, miten kosto turmelee\nkostajan. -- Kalevalan Ainossakin on omituinen sisällinen ristiriita:\näiti vaatii suostumaan vanhan Väinämöisen kosintaan, vaan neitsyen\nkaino vilpittömyys kieltää häntä menemästä miehelle vastoin sydämmen\nkäskyä. Mutta Ainon hento mieli ei kestä tätä vastariitaa, vaan hän\nmurtuu, ennenkuin päätös on tehty, ja löytää rauhan \"alta aaltojen\nsyvien\". Tässä on täysivoimaista traagillisuutta ilman toimintaa ja\nsyyllisyyttä.\n\nTäydellisin muoto on _aatteiden vastariidan traagillisuus_. Se on\nyhtäpitävä sen kanssa, mitä ylempänä esitettiin traagillisuuden\nvarsinaiseksi ytimeksi. Kaksi aatetta joutuu vastakkain; taistelu on\nvälttämätön, traagillisen henkilön täytyy rikkoa toista tai toista\naatetta vastaan. Jos hän loukkaa enemmän oikeutettua aatetta, niin hän\nsyyllisenä sortuu; mutta myös epäoikeutettu ylivoima saattaa hänet\ntoisinaan musertaa, kun hän vääryyttä vastustaen panee henkensä\nalttiiksi.\n\nTällaisia vastariitoja on ihmis-elämä täynnä. Selvimmin ne havaitaan\nhistorian näyttämöllä, aatteiden suurella taistelutanterella, vaikka ne\neivät suinkaan siihen rajoitu. Vanha aate -- ajatelkaamme esim.\nkeskiaikaista katolisuutta -- on aikanansa ollut oikeutettu; mutta\nuudelle, vapaammalle hengen suunnalle se on haitaksi. Sen on siis pakko\nväistyä; mutta siinä on kuitenkin vielä siksi elinvoimaa, ett'ei se\nraukea ilman kovaa vastarintaa. Näin syntyy taistelu. Uusi, voittoisa\naate ei ole aina itsestään jalompi, aatteellisesti korkeampi; mutta\nhistorian kehitys sitä tarvitsee, ainakin väliaikaisesti. Niin esim.\nuuden ajan alkupuolella enimmissä Euroopan maissa rajaton yksinvalta\nhävitti keskiajan suhteellisesti vapaammat valtiolliset ja\nyhteiskunnalliset laitokset (vertaa Goethen Götz von Berlichingen);\nmutta tämä oli vaan väliaste, josta yleinen kansanvapaus sittemmin\nvoisi versoa sekä läänityslaitoksen että itsevallan raunioilla. Kun\njärjellisemmät olosuhteet näin saavat väistyä vähemmän aatteenmukaisten\ntieltä, voipi niiden puolustaja kuitenkin luottamuksella turvautua --\nvaikkapa kaukaiseenkin -- tulevaisuuteen, joka lopullisesti on\ntasoittava entis-aikojen epäkohdat ja vääryydet. Näin katsottuna\nihmiskunnan historia muodostaa suuren taisteluin jakson, joka\nkokonaisuudessaan tuo ilmi humaanisuuden ja siveellisten voimien\nvoiton, vaikka sen pyörteisiin hukkuu paljon hyvää ja kaunista. Suuret\nja mahtavat, sekä yksilöt että kansat, syöksyvät suunnattoman\nvallanhimonsa takia perikatoon ja vähäväkiset usein kaatuvat heidän\nintohimonsa uhreiksi; mutta ihmiskuntaan juurtunut täydellisyyden\nkaipuu saattaa sitä pyrkimään yhä uusia ihanteita kohden.\n\nTosi-elämässä aatteen voitto niinmuodoin osoitaikse historian koko\nmenossa, ja missä se ei selvästi tule näkyviin, siellä aavistava\nhenkemme olettaa meiltä kätketyn tarkoituksen. Mutta runoudessa\nnäytetään, miten aatteiden vastakohdat yksityistapauksissa selviävät\ntavalla semmoisella, joka meille ilmaisee maailmaa hallitsevan\njärjellisyyden voiman. Turha olisi kuitenkin koettaa kaavoihin\nkahlehtia sitä elämän moninaisuutta, joka silmäämme kohtaa, kun\ntarkastamme siveellisen vastariidan traagillisuutta. Toisinaan koko\ntaistelu tapahtuu henkilön omassa povessa; niin Oresteen sydämmen\nanastaa temmellyspaikakseen kaksi velvollisuutta: kosto isän puolesta\nja luontainen rakkaus äitiin, ja samaten Leonteen rinnassa riehuu\ntaistelu pojan-rakkauden ja oikeudentunnon välillä.[48] -- Toisinaan\ntaas noiden vastakkaisten suuntien edustajina on kaksi henkilöä tai\npuoluetta, joten eri aatteiden merkitys ja keskinäinen suhde tulee\nselvemmästi ja monipuolisemmasti esitetyksi. Niin Daniel Hjortin\ntäysivertaisina vastustajina ovat Stålarm ja muut Sigismundin\npuoluelaiset; niinkuin Daniel Hjort kannattaa yhteisen kansan asiaa,\nniin hänen vastustajansa, uskollisina lailliselle hallitsijalleen,\npuolustavat Sigismundia, vaikka samassa myös ylimysvaltaa.\nSigismundilaisillakin siis on oikeutettu asia kannatettavana; mutta\nheidän täytyy sortua, sillä kansanvapaus on korkeampi aate kuin\nlojaliteetti. Shakespearen Julius Caesarissa ovat yksinvaltaisuuden\nkannattajina Julius Caesar, Antonius, Octavius, ja tasavallan\npuolustajina Brutus ja hänen liittolaisensa.\n\nKatsokaamme vielä hetkinen viimeksimainittuja esimerkkejä. Me näemme,\nkuinka noista yhteentörmänneistä aatteista toinen voittaa, toinen\nalistuu. Mutta Daniel Hjortissa voittoisan aatteen kannattaja sortuu,\nkoska hän taistelussa on käyttänyt väärää keinoa, petosta; samalla\nhänen äitinsäkin syyllisenä murtuu rajattoman kostonhimonsa tähden.\nToiselta puolen vastustajatkin kaatuvat jalosti taisteltuaan ja\njouduttuansa ankaran voittajan käsiin, ylevinä vielä sortuessansakin.\n-- Kuinka Brutus kukistuu yhdessä sen asian kanssa, jonka puolesta hän\ntaistelee, on jo ennen mainittu. Mitä vastustajiin tulee, niin Caesar,\nvaltaan pyrkiessään, saa surmansa, sillä sen verran tasavallassa vielä\non eloisuutta, että se hänet tuhoaa. Muut yksinvallan puolustajat,\nvaikka vähemmän jalo-intoiset kuin Brutus ja hänen ystävänsä, jäävät\nvoitollisina eloon, mutta kunnioittaen tunnustavat vihollisensa\nansiot.[49]\n\nNäistä esimerkeistä jo näkyy, miten vastariita voi päättyä monella eri\ntavalla. Vastakkaisten pyrintöjen kannattajat joutuvat hyvinkin usein\nmolemmat traagillisen kohtalon alaisiksi; mutta tämä kohtalo voi olla\neri laatua. Uuden aatteen uskalias sankari, joka nousee olevaisia oloja\nvastaan, tahtoen maailmaa oman mielensä mukaan muodostaa, saa\ntavallisesti kuolemalla sovittaa rohkeutensa; säännöllisten olojen\npuolustaja, joka kylmällä älyllä vastustaa uudistajain hehkuvaa intoa,\nusein jääpi eloon, sisällisesti masennettuna tai menetettyänsä sen,\nmikä antoi arvon hänen elämällensä. Verrattakoon esim. Antigone ja\nKreon, Wallenstein ja Octavio Piccolomini, Maria Stuart ja Elisabet. --\nEi murhenäytelmän pääsankarinkaan välttämättömästi tarvitse kuolla,\nmutta myöntää täytyy, että traagillinen kohtalo sen kautta muodostuu\ntäydellisemmäksi, -- ei siitä syystä, että kuolema olisi ainoa taikka\nedes tehokkain hairauksen sovittaja, vaan sentähden, että tiedämme\ntapausten jakson silloin täydellisesti päättyneen. Harvoin mikään muu\npäätös voi olla niin vakinaisesti muuttumaton, ett'ei se sisältäisi\njotain määrää hapuilevaa epätietoisuutta. Ja toiseksi se häiritsemätön\nrauha, joka tulee sortuneen osaksi, tuntuu valuvan meidänkin mieleemme,\ntuoden myrskyn jälkeen suloisen tyvennön. -- Mutta olipa traagillisesti\nsyyllisen loppu mimmoinen tahansa, aina on muistettava, mitä jo\nmainittiin, että täydellisin sovinto syntyy silloin, kun hän ennen\nloppuansa, sisällisesti sortuneena, oivaltaa hairahduksensa ja\ntunnustaa siveellisen maailmanjärjestyksen tuomion oikeutetuksi.\n\nYlempänä jo viitattiin siihen omituiseen tunteeseen, joka yhtyy\nkaikkeen traagilliseen. Traagillisuus tuottaa ensiksi mielipahan\ntunteen, kun näemme senkin, mikä ihanuutensa, suuruutensa, jaloutensa\ntähden näyttää ansaitsevan ikuista pysyttämistä, sortuvan\nkatoavaisuuden lain alle; mutta toiselta puolen huomaamme sen\nkukistajaksi tuon korkeimman voiman, joka maailmaa kannattaa, ja\nhavaitsemme siinä iankaikkisen maailmanjärjestyksen, ja tästä\nsydämeemme vuotaa siveellisen mielihyvän ja turvallisuuden tunne. Näin\nvastariitojen jälkeen syntyy ihana sovinto. Mielemme ylentyy\nkorkeampaan aatteelliseen maailmaan; äärevän olevaisuuden vaillinaiset\nmuodot voivat hävitä, mutta aatteen, järjellisyyden, voitto on taattu;\nselvästi tajuamme, ett'ei maallinen perikato semmoisenaan ole pahin\nonnettomuus, kunhan vaan maailman siveellinen keskusta pysyy, eli,\nniinkuin Schiller sanoo:\n\n    Das Leben ist der Guter höchstes nicht,\n    Der Übel grösstes aber ist die Schuld.\n\n    (Ei parhain tavaroista elämä,\n    Mut pahin pahoista on syyllisyys.)\n\nNäin traagillisuuden runollinen kuvailu meidät vapauttaa äärevyyden ja\naineellisuuden siteistä, ja tässäkin mielessä sopii Aristoteleen kanssa\nsanoa, että traagillisuus \"pelon ja säälin avulla puhdistaa näiden\nkaltaisia mielialoja\", vaikka hänen sanojensa oikea tarkoitus ei niin\nlaajalle ulottune.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nKoomillisuus.\n\n\nKauneuden kolmas päälaji, koomillisuus, saapi sekin alkunsa siitä, että\näärevät ilmiöt ovat monenlaisten rajoitusten alaisia eivätkä voi\ntäydellisesti kuvastaa niissä toteutuvaa aatetta. Että koomilliset\nesineet juuri puutteellisuudellaan herättävät mielihyvää, saattaa ensi\nsilmäykseltä vähän oudoksuttaa; mutta selitys on jo edellisessä\nannettu. Koomillista kauneutta määriteltäessä mainittiin sen\npääpiirteet: ylevän tai ylevältä näyttävän sisällyksen ja sen tuiki\nmitättömän muodon välillä ilmestyy äkkiä vastariita, joka naurulla\ntunnustetaan vähäpätöiseksi aatteen ikuisen vallan rinnalla, ja siitä\nsyntyvä turvallisuuden tunne tuottaa mielihyvää. Koomillisuudessa on\nsiis kaksi puolta: toteutumaan pyrkivä ylevyys ja sitä vastustava\ntodellisuus, joka saattaa sen tyhjiin raukeamaan. Näiden puolten\ntulee lujasti liittyä yhteen saman aistin-tajuttavan ilmiön\nkautta, ja vastakohdan pitää yht'äkkiä joutua meidän havaittavaksemme,\nniin että se leimauksen tavalla iskee sieluumme. Vastakohtain\nyhteensattuessa syttyy koomillisuuden sähkökipinä. Meitä naurattaa\njuttu laivasta, joka vei lähetyssaarnaajia Indiaan, mutta samalla myös\nepäjumalankuvia, koska lähetyssaarnaajien juuri oli määrä vastustaa\nepäjumalain-palvelusta. Kun nauramme jonkun henkilön itserakkautta,\nniin naurumme on sitä virkeämpi, mitä vähemmän syytä huomaamme hänellä\nolevan liialliseen itsetuntoon. -- Kuinka tärkeätä on, että ristiriita\näkkiä meitä yllättää, nähdään seuraavista esimerkeistä. Joku hilpeästi\nlausuttu sukkeluus meitä suuresti huvittaa ja herättää makean naurun;\nmutta jos joka päivä kuulemme samaa sukkeluutta mainittavan, niin se\nmenettää viehätyksensä, jopa viimein käy ikäväksi. Taittuneen oksan\näkkinäinen alas romahtaminen keskelle hellää lemmenkohtausta voi tehdä\nkoomillisen vaikutuksen; mutta vaikutus katoaa, jos tarkastelemme sitä\nedeltäpäin ja näemme sen heiluvan, katkeavan ja vähitellen liukuvan\nalas. Toisinaan äkkinäisyyden puute vaan on näennäinen: joku henkilö\nesim. on tottunut puheessaan alinomaa käyttämään jotain sanaa ja me\nodotamme sitä joka hetki; kun se tulee, niin se meitä naurattaa.\nLuulisi odotuksen tässä tapauksessa edistäneen koomillisuutta; mutta\nasia ei ole niin. Sana itsestään ei olisi naurettava, ellei sitä\nalituisesti käytettäisi, sekä sopivissa että sopimattomissa tiloissa.\nMe kyllä odotamme sitä joka hetki; mutta emme koskaan tiedä, milloin se\ntulee. Kun se sitten välttyy puhujan huulilta, on se aina jotain\narvaamatonta, ja että lausuttava ajatus saapi ilmaistakseen juuri tämän\nsanan, joka jo on saanut erityisen leiman, tuntuu meistä lystilliseltä.\n-- Muutoin on huomattava, että tuo äkkinäisyyden vaatimus ei koske itse\nasiaa, vaan mielenvaikutusta; hitaasti tapahtuva seikka tai vakinainen\nilmiö voi sekin olla koomillinen, jos se yht'äkkiä meidät valtaa.\n\nKoomillisuuden toinen puoli sanottiin olevan ylevä tai kumminkin\nylevältä näyttävä sisällys; mutta se on tietysti vaan suhteellisesti\nylevä, vastapuoleen verrattuna. Jos harleikki hyppäyksillänsä naurattaa\nyleisöä, niin katselijat tietämättänsä mielessään vertailevat hänen\nhullunkurisia temppujaan ihmisten tavalliseen käytökseen, joka silloin\ntuntuu ylevältä, vaikka se toisissa tapauksissa, korkeampain ilmiöin\nrinnalla, saattaa olla hyvinkin jokapäiväistä. Mutta ylevimpiäkin voi\nkoomillisuus hyväksensä käyttää. Onhan Goethe Faustissaan leikillisesti\nesittänyt Herran ja paholaisen väliä, antaessaan Mefistofeleen,\nkeskusteltuaan Jumalan kanssa, itsekseen miettiä: \"onpa varsin\nkaunista, kun korkea herra näin ihmisen tavalla juttelee itse\npaholaisen kanssa.\" Tämä ei ole pilkkaa, vaan vilpitöntä huumoria;\nmutta huumorin tekee mahdolliseksi se seikka, että runoilijan oma\nkäsitys jumaluudesta on paljoa ylevämpi kuin tavallinen\nantropomorfistinen katsantotapa.\n\nKaikesta huomataan, että koomillisuus on ylevyyden täysi vastakohta.\nSe on nurin kääntynyt ylevyys. Tässähän muoto, huomiota herättävä\nilmiö, vaikka kyllä itsestään arvokas ja mahtava, ei riitä\nsisällyksensä koko suuruutta ilmaisemaan; koomillisuudessa päinvastoin\nmuoto, sisällystä kannattava ilmiö, vaikka se ei mitenkään vastaa\ntämän sisällyksen todellista tai luuloteltua arvoa, kaikessa\nhalpuudessaan ja jokapäiväisyydessään saa loistavan voiton tuosta\npöyhkeilevästä sisällyksestä, osoittaen, että jalo aatekin, kun sen on\nmäärä esiintyä tässä matoisessa maailmassa, usein saa alentua\nylhäiseltä valtaistuimeltaan ja silloin takertuu tavallisten olojen\nvähäpätöisyyteen. Sillä aate ylevyydessään kohoaa korkealle aineellisen\nmaailman rajoittavien pikkuolojen yli, vaikka sen toteutuessaan täytyy\nkäyttää niiden alhaista muotoa; mutta halpa olevaisuus tahtoo kostoa\njokapäiväisten ilmiöin halveksimisesta ja väijyy korskeata\nhallitsijaansa, tehden monenlaisia kepposia ja paljastaen kaikki\nherransa heikkoudet.\n\nMutta koomillisuutta sopii ajatella, ei ainoastaan ylevyyden, vaan\nerityisesti traagillisuudenkin vastakohdaksi. Traagillisuus, niinkuin\non nähty, perustuu maailmanjärjestyksessä ilmaantuviin vastariitoihin\neli siihen, että siveellistä maailmanjärjestystä loukataan ja syyllisen\nhenkilön sentähden täytyy sortua. Koomillisuuskin syntyy tällaisesta\nristiriidasta; mutta vastariita on lievempää laatua; se on vaan joku\npuute tai yksipuolisuus, joka paljastetaan kaikessa tyhjyydessään ja\nhuomataan tuiki mitättömäksi. Sentähden se ei vaadi koomillisen\nhenkilön kukistumista; vaan tämä saatetaan ainoastaan naurun alaiseksi,\nja nauru on tapahtuneen loukkauksen sovitus. Niin esim. Eskon\nyksinkertaisuus semmoisenaan on epäkohta ja niinmuodoin, kuten jokainen\nepäkohta, loukkaus maailmanjärjestystä vastaan. Vielä paremmin tämä\narvostelu sopii Nummisuutarin perheen ahneuteen. Mutta ei kumpikaan ole\nsellainen siveellinen rikos, joka uhkaa ihmisen oikeuden perusteita.\nMolemmat ovat helposti sovitettavissa; ne saavat tuomionsa, kun Eskon\nonnistumaton naimaretki antaa meille aihetta sydämmelliseen nauruun. --\nKuinka likeisesti koomillisuus on traagillisuuden sukua, todistaa\nmuutoin se tosiasia, että ne välisti voivat tulla hyvinkin lähelle\ntoisiaan; niin esim. Molièren Saiturissa tuo melkein kauhistava\nkohtaus, kun Harpagon, lippaansa kadotettuaan, joutuu mielipuolisuuden\nrajoille, suuresti vivahtaa traagillisuuteen, ja saman runoilijan\nIhmisvihaajassa (\"Le Misanthrope\") päähenkilön luonne ja kohtalo ovat\nainakin yhtä paljon traagillista kuin koomillista laatua.\n\nYllämainitussa jo huomataan, että koomillisuus on varsin läheisessä\nyhteydessä maailman siveellisen järjestyksen kanssa. Ei se kuitenkaan\nkohdistu sen tahalliseen rikkomiseen eli siveellisiin hairahduksiin,\nvaan pikemmin niihin tapauksiin, joissa näkyy hengen kykenemättömyys\nhallita aineellisia välikappaleitansa. Mutta tämäkin tietysti häiritsee\nmaailmanjärjestyksen eheyttä. Sentähden koomillisuuden tajuaminen\nedellyttääkin selvempää tai himmeämpää maailmanjärjestyksen älyämistä,\nsanalla sanoen, jonkunlaista täysitajuisuutta. Ei siis kumma, että\nkoomillisuuden tunne ja siitä johtuva nauru -- samoin kuin ylevyydenkin\ntunne -- tavataan ainoastaan ihmisessä. Eläin kyllä tuntee surua ja\niloa, ja kuolevan hirvenkin sanotaan kyyneltynein silmin katsovan\ntappajaansa; mutta itsetajuiselle ihmiselle yksin on naurun lahja\nsuotu. Hän yksin saattaa keventää mieltänsä naurulla tai varsinaisella\nitkulla. Tosin eri henkilöitä naurattavat hyvinkin erilaiset asiat.\nLuonnon-ihmisissä, lapsissa tai aivan sivistymättömissä henkilöissä,\nkaikki, mikä on outoa, herättää naurua; se on heissä pikemmin\nkummastuksen kuin koomillisuuden-tunteen ilmaus. Mitä alhaisemmalla\nkehitys-asteella joku on, sitä väkevämpiä, käsintuntuvampia\nnauratuskeinoja tarvitaan; mitä enemmin ihminen on henkisesti\nvarttunut, sitä paremmin hän kykenee korkeampaa koomillisuutta\nhavaitsemaan. Mutta tämä kaikki juuri osoittaa, että koomillisuuden\ntajuaminen etupäässä riippuu olevaisuuden itsetajuisesta\nkäsittämisestä. Älköön minua väärin ymmärrettäkö! En tarkoita, että\nkoomillisten seikkojen älyäminen olisi pelkkä ymmärryksen asia,\najatustoimen välittämä. Päinvastoin: se on välitön, havaintoon\nperustuva ja kuvausvoiman kannattama sieluntoiminta; virkeä\nmielikuvitus yhdistää hilpeästi nuo molemmat kuvat, joiden\nyhteentörmäys tuottaa naurettavaisuuden tunteen. Sen näkee siitäkin,\nettä on paljon ihmisiä, etevälahjaisiakin ja ymmärrykseltään\nkehittyneitä, joiden yksitotiseen mieleen ei pysty koomillisuus; heidän\nfantasialtaan arvattavasti puuttuu kyky sovittaa yhteen vastakkaisia\nmielikuvia siihen tapaan, kuin koomillisuus sitä vaatii, taikka heidän\nyksivakainen katsantotapansa on totuttanut heitä panemaan liian suurta\narvoa pienimpiinkin maailmanjärjestyksen loukkauksiin, jotta heidän on\nmahdoton naurulla niistä vapautua.\n\nYleensä itsetajuisuudella on tärkeä osa koomillisuudessa. Huomatessamme\njotakin koomillista, ajattelemme ihan ehdottomasti kysymyksessä olevaa\nhenkilöä tai esinettä täysin itsetajuiseksi; muutoin vastariita olisi\nmitätön eikä meitä naurattaisi. Katsojassahan, meissä itsessämme, aina\ntapahtuu ristiriitaisuuden tajuaminen, noiden molempain puolten\nyhteensovittaminen; mutta meidän täytyy samalla mielessämme kuvailla\nkoomillisen esineen itse kykenevän sitä käsittämään, vaikka se olisikin\neläin tai hengetön kapine. Helpoimmin se tietysti luonnistuu, kun tämä\nolento on ihminen; sentähden koomillisuuden varsinainen ja tärkein ala\non ihmisluonteet ja ihmis-elämän toimet. Valaiskoot sitä muutamat\nesimerkit. Kun Sven Dufva, pakoon komennettaessa, ryntää sillalle\nvihollista vastaan, niin nauramme tätä taitamatonta temppua, joka\nkuitenkin kaikessa epätajuisuudessaan on paljoa asianmukaisempi, kuin\nmitä hän itse aavistaa; mutta hymyillessämme meistä tuntuu, kuin tuon\nuljaan pojan kyllä pitäisi tietää, mitä sillä hetkellä tarkoitetaan.\nJos eläimet esiintyvät naurettavina, niin lainaamme heille omaa\nitsetajuntaamme, olettaen niiden toimivan johdonmukaisesti ihmisen\ntavalla. Eräs pieni koira oli oppinut istumaan takajaloillaan\nsaadaksensa jonkun herkkupalan; mutta näin se myös istui suljetun oven\ntakana pyytämässä, että joku sen toiselta puolelta avaisi. Kun nauramme\ntätä koiran naiivisuutta, niin otaksumme tietysti sen täysin käsittävän\nmenetystapansa hullunkurisuuden; koiran mielikuvituksessa sitä vastoin\nhalu saada ihmiseltä apua ja tuo rukoilevan asento välittömästi\nliittyivät yhteen, josta seuraus oli pystyssä-olo. -- Kun kielivirhe\nkäy naurettavaksi, ajatellaan niin-ikään puhujan mahdollisesti itse\ntarkoittaneen sitä, mikä lauseessa tulee esiin. Jossakin sanomalehdessä\nkerrottiin miehen laivasta pudonneen veteen. Sitten jatkettiin:\n\"_häntä_ saatiin sieltä ylös, mutta oli jo kuollut, ennenkuin\nlääkärin-apua saatiin\". Oletamme kirjoittajan todellakin tarkoittaneen\nhännällistä ihmistä, joka putosi veteen, ja sitten saamme silmiemme\neteen huvittavan kuvan tuosta eläimenruumiin koristuksesta, joka itse\non muuttunut eläväksi olennoksi ja kuolee. Näin mielikuvituksemme asiaa\nmuodostelee; mutta todellisuudessa tiedämme virheen vahingossa tulleen.\n-- Elottomat kappaleet voivat niin-ikään tuntua koomillisilta, kun\nniitä verrataan elollisiin, täysitajuisiin: vanha hökkeli uhkaa joka\nhetki kaatua, mutta lykkää päätöksensä päivästä päivään j.n.e. --\nKaikissa näissä tapauksissa ilmiöissä piilevä epätajuisuus ikäänkuin\npitää leikkiä itsetajunnan kanssa, joka tahtoo sitä hallita, ja\nviekoittelee sitä kaikenlaisiin hullutuksiin, joiden syy työnnetään\ntuon viisaan valtiaan niskoille.\n\nKauneuden ilmauksissa satunnaisuus sävyisästi mukaantuu\naatteen vaatimuksiin; ylevyydessä, etenkin traagillisuudessa,\nmaailmanjärjestyksen ankara välttämättömyys sitä lannistaa. Mutta\nkoomillisuudessa se sitä vastoin anastaa itselleen vapaan\ntepastelukentän; sillä onhan koko koomillisuus, niin sanoakseni,\nsatunnaisten ilmiöin voitollinen kapina maailman säännöllisyyttä\nvastaan. Kuinka sattumus tällä alalla ylinnä komeilee, näkyy jokaisesta\nkoomillisuuden esimerkistä eikä siis tässä kaivanne tarkempaa\nvalaistusta.\n\nEdellisestä nähdään myöskin, että koomillisuuden pohjana on epäkohta,\nselvästi havaittava poikkeus maailman järjellisyydestä. Sellainen\nepäkohta on tietysti itsestään ruma, silloinkin kun se ilmaantuu\nmuutoin kauniissa esineessä. Rumuudella onkin koomillisuudessa laaja\noikeus ja merkitys, paljoa laajempi kuin ylevyyden piirissä. Ruma voi\nesiintyä ylevänä, niinkuin ennen on sanottu, jos se on peloittava.\nMuissa tapauksissa se voi tulla naurun-alaiseksi ja sen johdosta\nkoomilliseksi, paitsi jos se on inhottava; sillä inhottava, niinkuin jo\non osoitettu, ei voi tehdä mitään esteetistä vaikutusta. Peloittavan\ntodellista tai ajateltua vahingollisuutta ei voi naurulla poistaa eikä\nsitä siis voi tajuta koomilliseksi; samoin on pahankin laita, kun\npidetään silmällä sen tuottamaa tuhoa. Mutta korkeammalta näkökannalta\nkatsoen sen turmiollisuus haihtuu tyhjiin, kun tiedetään pahan\nkukistuvan ikuisen järjen vallan alle; sentähden Goethe on voinut\nhumoristisesti kuvata Mefistofelesta, ja keskiajan mysterioissa pahat\nhenget saivat osakseen naurettavien ilvehtijäin tehtävän. Toisin on,\nmissä ilman tätä yleistä näköalaa pahan yksityisvaikutukset tulevat\nkysymykseen, se on: missä paha samalla on peloittava tai vahingollinen.\nJoku pahe, esim. juopumus, joka saattaa hävittää perheellisen onnen, ei\nnäin kokonaisuudessaan katsottuna ja yhteydessä turmiollisten\nseuraustensa kanssa anna aihetta koomillisiin tunteisiin; vielä\nvähemmin varkautta voi pitää naurettavana. Sitä vastoin juomarin\nhorjuvat liikkeet ja kompastukset näyttävät naurettavilta, kun ei\najatella asian siveellistä puolta, ja joku sukkelasti toimitettu\nvarkaus voi sekin herättää naurua, jos mielestä poistetaan rikoksen\nmoraalinen inhottavaisuus. Yleensä koomillisuuden tunto hyvin suuressa\nmäärässä riippuu katsantokannasta: moni asia tuntuu ahtaammassa\npiirissä kovinkin vakavalta, mutta huomataan yleisemmältä kannalta\narvosteltuna vähäpätöiseksi ja naurettavaksi; toiset asiat taas voivat\nyksityisinä ilmauksina olla koomillisia, vaikka ne yleisemmin\nkäsitettyinä eivät anna leikille sijaa.\n\nYksityis-olento, jonka karakteristinen omituisuus liian jyrkästi\npoikkeaa koko lajin yleisluonnosta, on tietysti ruma. Tähän perustuu\nrumuuden idealiseeraus irvikuvassa. Taiteilija tahtoo syystä tai\ntoisesta, tavallisesti ivataksensa, naurettavalla tavalla esittää\njonkun henkilön tai muun esineen omituisuutta ja liioittelee sitä. Hän\nyrittää esim. kuvata tyhmää tolvanaa, oikein tomppelimaisuuden\nesikuvaa, poimii senvuoksi eri ihmisistä sopivia piirteitä ja sulattaa\nne yhteen. Siten syntyy _karrikatyyri eli irvikuva_. Se ei kuulu\nyksin-omaan kuvaamataiteeseen, vaan kirjallisuudessakin voi täten\nesittää luonteita ja oloja; niin tehdään esim. useissa Sigurdin\nsatiireissa.\n\nVaan palatkaamme tuohon itsetajuisuuteen, jonka arveltiin suuremmassa\ntai vähemmässä määrässä sisältyvän kaikkeen, mikä on koomillista, ja\nverratkaamme keskenään muutamia naurettavia kohtia, joissa ilmaantuu\neri määrä itsetajuisuutta. \"Windsorin iloiset naiset\" (Shakespearen\nsamannimisessä komediassa) sullovat irstailevan Fallstaffin, tehtyänsä\nhänestä monenlaista pilaa, vihdoin pesuvaatteiden alle koriin, jossa\nlihava, isovatsainen miesparka saa hikoilla lemmenhurmauksensa pois.\nTaikka: Esko ei malta olla kostamatta Teemulle häneltä muka kärsittyä\nvääryyttä, vaan rientää hänen kotiinsa, jossa Teemu juuri on saanut\nselkäsaunan isältään; mutta siellä isä, \"juureva ukko\", ja poika äkkiä\ntekevät sovinnon ja peittoovat Eskoa aika tavalla, ja siihenpä raukeaa\nEskon urhea yritys. Näissä tapauksissa on kaikki ulkonaista,\naistillisesti havaittavaa, jotenkin järeätä. Toista laatua ovat\nsellaiset kokkapuheet kuin tuo tunnettu: \"Pythagoras, kun oli keksinyt\noppilauseensa, uhrasi hekatombin, ja siitä asti jokainen härkä vapisee,\nkun uusi totuus tulee ilmi.\" Ei mikään ulkonainen tapaus tee sitä\nnaurettavaksi, vaan käsitteiden sukkela yhteensommitteleminen, kun\nensin ajatellaan niitä luonnollisia härkiä, jotka muodostivat\nhekatombin, satais-uhrin, ja sitten \"härkä\" sanan kuvaannollista\nmerkitystä. Samoin oli asian laita, kun Talleyrand sanoi, että kieli on\nkeksitty ajatusten peittämiseksi; hauskuutta tuottaa tässä se omituinen\nristiriita, mikä on olemassa kielen oikean tarkoituksen ja sen\nväärinkäyttämisen välillä, kun tämä jälkimmäinen ivallisesti pannaan\nedellisen sijaan. Viimeksimainituissa esimerkeissä on lystillisyys ihan\najatuksellista laatua, täysitajuisen älyn synnyttämää. Mutta ei\nensinmainitut eivätkä jälkimmäiset vielä osoita sellaista koomillista\nvastariitaa, jonka ohessa selvästi tajuaisimme maailmanjärjestyksen\nkäyvän ikuista menoansa, epäkohdista huolimatta. Niin tapahtuu esim.,\nkuten jo ennen on huomautettu, jos tarkastamme Sven Dufvan tai Eskon\nluonnetta kokonaisuudessaan. Heitä nauraessamme tunnemme, mikä kunto\nheissä piilee, ja nauruumme sekaantuu mieltymys ja myötätuntoisuus.\nSamoin, kun joku henkilö tekee pilaa omista heikkouksistaan, hän itse\nnaurullaan ne sovittaa, tunnustaen järjellisyyden valtaa. Niin esim.\nkertoja \"Vänrikki Stool\" nimisessä runossa leikillisesti puhuu omasta\najattelemattomuudestaan ja kujeistaan vanhaa soturia kohtaan; mutta\ntämä leikinlasku ja hänen muuttunut käytöstapansa runon loppupuolella\nsovittaa täydellisesti hänen vallattomuutensa.\n\nNäissä esimerkeissä meille tarjoutuu kolme koomillisuuden muotoa:\nensimmäinen on _luonnon-omainen koomillisuus eli ilve_ (jolloin\n\"ilve\" sanalla on laajempi merkitys kuin tavallisessa puheessa), toinen\n_sukkeluus_ ja kolmas _huumori_.\n\nLuonnon-omaisen koomillisuuden tunnusmerkki on naurettavan ilmiön\nulkonainen havainnollisuus, ilman selvää tietoa epäkohdan suhteesta\nsiveelliseen maailmanjärjestykseen. Mutta kun nauramme tällaista\nilmiötä, niin meissä kuitenkin aina on vaistomainen tunne sen\nristiriitaisuudesta maailmanjärjestyksen kanssa, ja tässäkin\ntapauksessa pysyy yllämainittu koomillisuuden perussääntö, että\nlievänlainen, aatteen epätäydellisestä toteutumisesta syntyvä\nepäkohta tunnustetaan vähäpätöiseksi ja sovitetaan naurulla. Tähän\nkoomillisuuden piiriin kuuluvat kaikki nuo usein hyvinkin karkeat\njokapäiväiset sattumukset, jotka naurattavat äkkinäisyytensä ja\nepäsoveliaisuutensa takia: kompastumiset, änkytykset ja aivastamiset\nkeskellä juhlallista puhetta, omenan putoaminen puusta sen varjossa\nlepäävän nenälle j.n.e.; samaten myös eläinten, esim. vohlien tai\napinain hyppäykset, clownien keikaukset ja kömpelöt sukkeluudet,\nsanalla sanoen, kaikenlaiset hullunkuriset liikkeet ja temput (kaikki\nilveet sanan varsinaisessa merkityksessä). Tältä alalta on ottanut\naineensa italialaisten \"Commedia dell' arte\", jossa esiintyy joukko\nvakinaisia ilveilijä-henkilöitä, niinkuin Arlecquino (Harlekiini),\nPulcinella, Colombina y.m.; samaten myös vanhat saksalaiset\nHanswurstiaadit j.n.e. Italialaisilla on senkaltaisia ilmiöitä varten\nnimitykset \"burlesco\" ja \"buffo\"; burleski-sana on meilläkin tunnettu.\n-- Että koomillisuus tähän suuntaan rohkenee mennä hyvinkin kauas,\nsäädyllisyyden käskyistä huolimatta, ei tarvitse kummeksia; sillä se on\nkoomillisuuden alkuperäisin aste, joka vaistomaisesti pyrkii\nosoittamaan, kuinka onteloita paljaat ulkonaiset muodot useinkin ovat\nja kuinka teeskenteleväisyys ei voi peittelemällä syrjäyttää\naistillisuuden luonnollisia vaatimuksia. Tuskin tarvitsee mainita,\nett'ei ulkonainen säädyllisyys ole sama kuin siveellisyys. Muutoin on\nmuistettava, että mitä enemmän sivistys poikkeaa luonnollisuudesta,\nmitä hempeämmäksi se tulee, sitä enemmän se antaa aihetta\nsäädyllisyyden tunnon loukkaamiseen ja vastavaikutuksen kautta siihen\nhoukuttelee. Tämä tietysti koskee kaikkia koomillisuuden lajeja. Mutta\nluonnon-omaiseen koomillisuuteen ei ole luettava ainoastaan tällaisia\naineellisia, mekaanisia, naurun aiheita, vaan myöskin ajattelemisen ja\nmielikuvituksen välittämiä kohtauksia, joiden koomillisuus on aivan\nalkuperäistä, naiivia laatua. Niin esim. Esko, kun hänen isänsä\nkertoilee Topiaksesta ja tulee maininneeksi suurta kalaa, yht'äkkiä\nkatkaisee hänen puheensa kysymyksellä: \"Panikos mamma silakoita myös\neväspussiini?\" -- Muistettakoon niin-ikään tuota hauskaa kohtausta\nSeitsemästä veljeksestä, kun veljekset näkevät vanhan Valkonsa yhden\nsilmän pimeässä kiiltävän ja luulevat hevostansa aaveeksi, jota\nkoettavat manauksilla karkoittaa.\n\nPäinvastoin kuin luonnon-omaisessa koomillisuudessa, jossa kaikki on\nulkonaista ilmaumaa, on koomillisuuden toinen muoto, _sukkeluus_,\nkauttaaltaan sisällistä laatua. Nuo naurettavan ilmiön molemmat puolet\novat tässä vaan mielikuvia, fantasian toimella yhdistettäviä\nkäsitteitä. Välittäjänä on sentähden pääasiallisesti kieli tai joskus\nkielen sijassa kuvat ja merkit. Koomillinen vaikutus, vastakohtain\nyhteensattuminen, syntyy siitä, että kaukaisia toisilleen ventovieraita\nkäsitteitä yht'äkkiä saatetaan toistensa yhteyteen ja siten asetetaan\nuuteen, odottamattomaan valoon. Niinpä yllämainituissa esimerkeissä nuo\nerilaiset härkä-sanan merkitykset ja kieli-käsite ynnä sille ihan\nvastakkainen ajatusten peittämisen tarkoitus. Sattuvasti kyllä on\nsanottu sukkeluuden olevan valhepapin, joka on valmis vihkimään yhteen\nmitkä pariskunnat hyvänsä, mutta ainoastaan sellaisia, joiden yhtymistä\nholhojat ja sukulaiset (s.o. asiain todellinen yhteys) eivät suvaitse.\nLaajan laaja on se ala, jolta sukkeluus vaanii naurun aiheita; sillä\nmihinkä sen naljakas silmä ei voisi tunkeutua? Koetanpa muutamilla\nesimerkeillä antaa jonkunlaista käsitystä sen monenlaisista muodoista.\n\nKun kieli on sukkeluuden kannattaja, niin ensiksi itse kieli\nsemmoisenaan voi olla sen esineenä, vieläpä kahdella tavalla, joko\nsointunsa tai sanojensa merkityksen puolesta. Edellisessä tapauksessa\nsyntyy n.s. _sointusukkeluuksia_, jälkimmäisessä varsinainen\n_sanaleikki eli sanasutkaus_ (jotka nimitykset laajemmassa\nmerkityksessä käsittävät sointusukkeluudetkin). -- Sointusukkeluuksia\ntavataan runsaasti Shakespearen draamoissa; muistutan vaan Poloniuksen\npuhetta Hamletissa:\n\n    Syyn harkitsemme tähän muutokseen,\n    Tai oikeammin: puutokseen; näät, tuolla\n    Puutteellisella muutoksell' on syynsä.\n\nSamanlaisia sanasutkauksia täynnä on Abraham a Santa Claran tapaan\nmukaeltu kapusiinilaisen saarna Schillerin Wallensteinissä. Vanhassa\nsuomalaisessa sanaseppäisyydessä on niinikään paljon tällaisia\nsointusukkeluuksia; samaa laatua ovat semmoiset Kalevalan ja\nkansankielen käänteet kuin \"ihveniä, ahvenia\", tai \"Inkerelle,\nPenkerelle\", y.m. -- Varsinainen sanaleikki sitä vastoin perustuu\nsanojen erilaiseen käytäntöön, niiden alkuperäiseen ja kuvaannolliseen\nmerkitykseen. Tällaisiakin sanansolmuja tapaamme kosolta\nShakespearessä, varsinkin hänen komedioissaan; muistettava on, että\nkaikenlaisten sanasutkausten käyttäminen oli kuudennellatoista\nvuosisadalla sivistyneen seurakielen vaatimuksia. Esimerkkinä\nvarsinaisesta sanaleikistä olkoon eräs saksalaisen epigrammatikon\nLogaun mieteruno, joka suomeksi mukailtuna kuuluisi näin:\n\n    Puustavi se kuolettaa:\n    Joka kammoo kuolemaa,\n    Karttakoon sit' ainiaan.\n    Siksi moni tosiaan\n    Tarkoin pysyy nykyään\n    Kirjan-opist' erillään.\n\n-- Tähän kielelliseen koomillisuuteen kuuluvat myös naurettavat\nkielivirheet, joita ennen on huomautettu, ja kaikenlaiset sanojen\nvääntämiset taitamattomuudesta taikka leikillisessä tarkoituksessa.\nSamaan luokkaan sopii lukea n.s. kansanetymologiat, esim. kun \"viemäri\"\nsanan analogian mukaan vettä tuovaa torvea sanotaan \"tuomariksi\".\n\nMutta niinkuin mielikuvitus näin huviksensa leikkii kielellä,\nkäsitteiden ilmoituskeinolla, niin se myös saattaa tehdä itse käsitteet\nleikkinsä esineeksi, yhdistäen mitä ristiriitaisimpia toisiinsa.\nLisättäköön pari esimerkkiä. Sanotaan jonkun sitovan solmun\nnenäliinaansa, että paremmin unohtaisi jotakin. -- Saksalainen\nhumoristi Lichtenberg on (englannin kielestä mukailemalla) kirjoittanut\nerään huutokauppaluettelon, jossa muun muassa mainitaan: terätön veitsi\nilman päätä, hiirenlaukko hiirineen, rillit vanhoja, likinäköisiksi\nkäyneitä metsäkoiria varten, vaskinen avaimenreikä ynnä muita\nyhtä ihmeellisiä kapineita. Sama kirjailija kertoo Gibraltarin\nvedenpäällisistä pattereista, että niissä oli joka ampumareiässä toinen\nreikä, joka oli melkein suurempi kuin edellinen. Näiden leikkipuheiden\nhullunkurisuus tulee erittäinkin siitä, että turhaan koetamme\nmielessämme kuvitella tällaisia esineitä.\n\nErityisen kokkapuhe-ryhmän muodostaa _kuvaannollinen eli\nvertaileva_ sukkeluus. Kahden esineen, vertauksella selitettävän ja\nvertauskuvana käytetyn, ilmeinen vastakkaisuus panee nauruhermot\nliikkeelle. Kun Karri Nummisuutareissa käskee häävieraita syömään\nsanoen: \"ravitkaat itsenne, että seisoo vatsanne kuin papin säkki,\nviisto ja pullea edessänne\", niin siitä syntyvä mielikuva tuntuu\nnaurettavalta, ajatellessamme tuota elimistön tärkeätä osaa tuiki\nmekaaniseksi, pulleaksi esineeksi, joka seisoo ihmisen edessä,\nmuistuttaen linnun kupua. Enimmiten henkisempi olento näin asetetaan\naineellisen kappaleen verroille, esim. huikentelevaa ihmistä kuvataan\ntuuliviiriksi. Toisinaan tapahtuu päinvastoin: aineelliselle esineelle\nannetaan henkinen itsenäisyys, esim. kun vierasmies oikeuden edessä\ntodisti tunteneensa varastetun pyssyn siitä asti, kun se oli pieni\npistooli. Faustissa Brockenin pitkiä kallionkieliä verrataan neniin,\njotka kuorsaavat ja puhaltelevat; silloin tietysti vuorta täytyy\najatella ihmisen kaltaiseksi. Tässä tapauksessa mielikuvituksemme heti\npyörähdyttää vertauksen perinvastaiseen suuntaan, näyttäen tuon\naineellisen kappaleen henkisen vähäpätöisyyden, joka joutuu\nnaurettavaksi, kun ristiriita täten vielä selvemmin tuikahtaa esiin. --\nUsein tällainen vertaus laajenee kertoelmaksi, taikka leikinlaskija\nantaa useampain kokkapuheiden seurata toisiansa, jotta ne muodostavat\nkokonaisen sarjan, koettaen siten valaista esinettä eri taholta ja\nkorvata vertausten luontaista riittämättömyyttä. Muistettakoon vaan,\nkuinka Shakespearen näytelmissä monenkertaisilla kokkapuheilla\npommitetaan Fallstaffin vatsaa ja Bardolfin nenää.\n\nVihdoin on vielä mainittava _ironia eli sala-iva_. Se iskee\nsuoranaisemmin kuin edelliset sukkeluuden lajit naurettavaan\nepäkohtaan; sillä se ei hae ristiriidan valaisemiseksi kaukaisia\nvertauskohtia, vaan pysyy naurettavassa esineessä. Jotta sen heikot\npuolet selvemmin ilmaantuisivat, kiitetään sitä näön vuoksi, mutta\ntavalla semmoisella, että kiitos oikeastaan on moitetta. Tämä voi\ntapahtua kahdella tavalla: joko ylistetään niitä kohtia, joita\ntahdotaan heikkouksina esittää, ja samalla niitä kaunistellaan jos\njoillakin perusteilla, taikka omistetaan esineelle sellaisia\nolemattomia ominaisuuksia, jotka ovat sen todelliselle olemukselle\nvastakkaisia. Edellistä laatua on se ironia, joka piilee Runebergin\nKuninkaassa; juhlallisesti, ikäänkuin hyväksymällä, esitetään Kustaa IV\nAadolfin lapsellista ja mieletöntä korskeutta, kun hän pukeutuu Kaarle\nXII:n sota-asuun ja sillä luulee pelastavansa valtakuntansa.\nJälkimmäistä laatua on sala-iva, jos esim. tyhmää ihmistä ylistetään\nSokrateeksi, tieteen valoksi j.n.e. Tällainen iva on katkeraa ja voi\nyltyä vallan säälimättömäksi, musertavaksi, jolloin sitä sanotaan\n_sarkasmiksi_. Edellisessä tapauksessa ironia on lievempää,\nainakin muodoltansa, vaikka se tosin itse asiassa on pisteliäämpi,\nkoska se tunkeutuu syvemmälle. Yleensä ironia voi olla hienompaa ja\nkömpelömpää laatua. Se on hienompaa, jos ei leikinlaskija alusta alkain\npäästä ylistyspuhettaan liian vapaasti virtaamaan, vaan pidättää ja\nrajoittaa sitä, pysyen näennäisesti vakaana ja yksitotisena, kunnes iva\non noussut korkeimmilleen ja tulvaa reunojen yli. Kuulija ei saa heti\nhuomata puheen tarkoitusta; sitä suurempi sitten on hauskuus. Tärkeä on\ntotisuuden varjo: niin esim. Ariosto näennäisesti täydellä innolla ja\nluottamuksella kertoilee sankariensa mahdottomista urostöistä, tehden\npilkkaa keskiajan ritarijutuista.\n\nNiinkuin monestakin esimerkistä havaitaan, sukkeluus sangen usein\nulottuu puhtaan koomillisuuden rajojen yli satiirin piiriin. --\nSukkeluus on älyn leikki, joka kaukaisimmatkin yhdistää ja siten\nnäyttää, miten kaikki kuitenkin on yhtä; sillä liittäähän maailman\nkokonaisuus erinkaltaisimmatkin toisiinsa. Näin sekin puolestaan on\nhengen vapauden todiste, osoittaen ihmishengen valtaa olioita mielin\nmäärin yhteensovittaa. Tämä voi tietysti tapahtua ainoastaan\nsisällisesti mielikuvituksessa; sentähden sukkeluus pysyy esineiden\nvarsinaiselle olemukselle vieraana eikä kajoo niiden sisimpään\nluontoon. Maailmanjärjestys semmoisenaan jää siltä syrjälle; se\nryntäilee vaan yksityiskohtia vastaan. Jean Paul lausuukin siitä:\n\"Sukkeluus, luonnon anagrammi, on luonnoltaan henkien ja jumalien\nkieltäjä; _se ei ota osaa mihinkään olentoon, vaan ainoastaan sen\nsuhteisiin_; se ei kunnioita eikä halveksi mitään; kaikki asiat\novat sille yhdentekeviä, jos ne vaan tulevat yhtäläisiksi ja\nyhdennäköisiksi; se ei tahdo muuta kuin itseänsä ja leikkii leikin\ntähden; se on atomistinen ilman todellista yhteyttä; jään tavalla se\nsatunnaisesti lämmittää, jos sen nostaa polttolasin viereen, ja antaa\nsatunnaisesti valoa tai jäänkiiltoa, jos sen tasaiseksi litistää, mutta\nyhtä usein se asettuu valon ja lämpimän eteen, eikä kuitenkaan\nkimaltele vähemmin.\"\n\nMikä sukkeluudelta jää tekemättä, tulee huumorin täytettäväksi. Huumori\non koomillisuuden korkein laji. Sentähden se useasti käyttääkin\nvälikappaleina sen alhaisempia lajeja, ilvettä ja sukkeluutta. Mitä\nkoomillisuudesta yleensä on sanottu, -- että se tuo näkyviin, miten\nmaailmanjärjestys voitollisena kestää kaikki turhanpäiväiset,\nnaurettavat epäkohdat, -- se koskee erittäin huumoria; sillä siinähän\nkoomillisuuden luonne täydellisesti ilmenee. Huumori syntyy, kun\nylevyyden ja vähäpätöisyyden vastakohta selvästi älytään samassa\nhenkilössä ja tajunnassa sovitetaan yhteen. Niin näemme Runebergin\nKuormarengissä laiskuuden ja välinpitämättömyyden muuttuvan\nreippaudeksi ja innoksi, kun pakoretki päättyy, ja silloin huomaamme\nisänmaallisen tunteen piilleen tuon näennäisen huolimattomuuden alla.\nSamaten Sven Dufvan urhoollisuus esiintyy suurimman yksinkertaisuuden\nverhoamana ja molemmat kiertäytyvät erottamattomasti yhteen. Kun\nHoppulainen Minna Canthin Murtovarkaudessa lystillisellä tavallaan,\npuolittain leikillä, puolittain todella, Helenalle kertoo, kuinka\nTampereen kirkon kellot sanovat: \"kuka köyhän nai?\" ja Kyrön kellot\nsiihen vastaavat: \"toinen köyhä toisen köyhän\", niin tämä on\nleikillinen viittaus heidän varattomuuteensa, mutta samassa\nlämpöisempien tunteiden ilmaus. Kaikissa näissä tapauksissa nuo\nulkonaiset, naurettavina esiintyvät seikat ovat yhteydessä korkeamman,\naatteellisen sisällyksen kanssa ja ikäänkuin sen kannattajina.\nHuomataan, että nuo maailman mitättömät pikkuseikat, semmoisetkin,\njotka tuntuvat kovin joutavilta ja naurettavilta, ovat välttämättömiä\nkeinoja ylevimpäin ilmaantumiselle. Tämä tunto laajenee vihdoin kaiken\nmaailmassa tavattavan vastakohtaisuuden tajuamiseksi, ja siten selviää,\nniinkuin sattuvasti on sanottu, että, \"jos suurimmassa on pienin, niin\npienimmässäkin on suurin\".[50] Sillä toiselta puolen nuo vähäpätöiset\nilmiöt eivät ole mitään ilman niiden takaa pilkoittelevaa ylevää\nsisällystä, ja niin aatteen valta ja suuruus taas on päässyt voitolle.\n\nKun huumorin syvin pohja on maailman vastakohtaisuuden tunne, niin\nhumoristi omassa itsessään saineesti tuntee ristiriidan tuskallisuutta,\nvaikka hän sen voittaa hengenvapauden voimalla. Siitä syystä moni etevä\nhumoristi kallistuu melankooliseen katsantotapaan. Mutta samalla\nhuumori lempeästi, -- sopisi sanoa: hellällä rakkaudella, -- kohtelee\nelämän heikkoja puolia; sillä niillekin on myönnetty sija maailman\nkokonaisuudessa, ja kun on oivallettu, miten suurikin sisällys saapi\nvähäpätöisen ja naurettavan ulkomuodon, niin nauraja itsekin nöyrästi\nantautuu naurun alaiseksi ja vapautuu siten heikkoudestansa. Niin\nnähdään, kuinka kaikkialla maailmassa on puutteellisuutta; mutta\nhyvänsävyisessä naurussa on samalla sen sovitus. Näin ihmishenki\nlopullisesti, täydellisesti tuntien vapautensa, voitollisesti ylentyy\nmaailman kaiken surkeuden, kaikkien vähäpätöisyyksien yli. Huumori\nnäyttää, kuinka nuo pienet epäkohdat ja hairaukset eivät kuitenkaan voi\nrikkoa maailman ikuista järjestystä, joka aina lujana pysyy, ja viittaa\nniinmuodoin riemullisena ylimpään johtoon, joka kaikki puutteet\nsovittaa, epätasaisuudet tasoittaa.\n\nMutta huumorikin voi esiintyä monella eri tavalla, enemmän tai vähemmän\nitsetajuisesti. Jos ajattelemme ennen mainitsemiani esimerkkejä, Sven\nDufvaa, Eskoa ja Hoppulaista, niin ensinmainitulla ei ole juuri mitään\ntietoisuutta omasta naurettavaisuudestaan:\n\n    Mut vakaana hän astui vaan ja tyytyi kaikkihin.\n\nEi Eskollakaan ole paljon tietoa koomillisuudestaan; mutta väliin\nkuitenkin välkähtää esiin tunne maailman vastakohtaisuuksista, kun hän\nesim. laskee jonkun kokkapuheen, josta kuulija ei tiedä, onko se tyhmää\nvai sukkelaa: \"jos ei olis saappaita, niin eipä taitais olla\njalkojakaan\", j.n.e. Etupäässä hän kuitenkin pysyy vakaana ja\nyksitotisena, ollen vaan katsojalle naurun esineenä. Ihan toisin on\nhänen kumppaninsa Mikko Vilkastuksen laita; hän täydellä tajunnalla\nlaskee kompasanansa. Niin tekee myös kolmas yllämainituista\nhenkilöistä, Hoppulainen. Maailman ristiriitaisuus on kyllä hänelle\nselvinnyt: se on \"niin kiperä ja kapera kuin pukin sarvi\".\n\nOn siis syytä erottaa ulkokohtaisesti ja sisäkohtaisesti humoristiset\nhenkilöt toisistaan. Edelliset antavat vaan tarkastajalle (ja jos\nrunoteoksessa ilmaantuvat: tietysti runoilijallekin) aihetta\nhumoristiseen käsitykseen, niinkuin Sven Dufva ja pääasiallisesti\nEskokin; jälkimmäiset ovat täysin itsetietoiset huumoristansa, kuten\nHoppulainen ja Mikko Vilkastus.\n\nToisella tavalla suurempi tai vähempi selvätajuisuus\nilmaikse seuraavissa esimerkeissä, jotka osoittavat huumorin eri\nkehitys-asteita. Ensimmäinen aste on luontainen iloisuus, joka maailman\nvastariitoja syvemmältä tuntematta, puhkeaa hilpeihin leikkipuheisiin,\ntarttuen tarjona oleviin naurun aineihin. Etenkin nuorissa tavataan\ntällaista alkuperäistä kokkapuheisuutta. Toisinaan se ilmaantuu\nluonnon-omaisen koomillisuuden ohessa, niinkuin hovinarrien\njutteluissa, jollei näissä piile syvempää maailman kokemusta, niinkuin\nnarrin puheissa Kuningas Learissa. Tältä kannalta on jo poikettu, kun\nsyyllisyyden tunne ja tarkempi tutustuminen hyvän ja pahan puun\nhedelmiin haikeuttaa viatonta elämän iloa; niin juomari tai muu\nhulivili nauraa omaa kevytmielisyyttänsä ja kaunistelee sitä\nmonenmoisilla sukkeluuksilla. Semmoisia ovat Fallstaff sekä Bellmanin\nsankarit. Kokkapuheet todistavat, että leikinlaskijalla on käsitys\nasemansa ristiriitaisuudesta ja ett'ei hän siis ole kokonaan hukkunut\nhairahdukseensa. Tähän vivahtaa myös Lemminkäisen lystikäs luonto, hän\nkun laskee pilaa omasta huikentelevaisuudestaan, esim. kertoessansa\näidilleen:\n\n    \"Siitä oli paha elämä,\n    Siitä outo ollakseni:\n    Pelkäsivät piikojansa,\n    Luulivat lutuksiansa\n    -- -- -- -- --\n    Pahasti piteleväni,\n    -- -- -- -- --\n    Minä piilin piikasia,\n    Varoin vaimon tyttäriä,\n    Kuin susi sikoja piili,\n    Havukat kylän kanoja.\"\n\nMuistettava on kuitenkin, että kansanlaulussa kaikki tällaiset kohdat\novat niin ylen naiiveja, ett'ei minkäänlaisista tunnonvaivoista, ei\ntiedottomimmistakaan, voi olla puhetta.\n\nMutta kokemus on voinut viedä tietoon maailman hairauksista ja\nristiriidoista ilman humoristisen henkilön omaa syyllisyyttä; hänen\njalo persoonallisuutensa pysyy koskemattomana, ja hän poistaa ne\nluotaan runsaalla huumorilla ilmaisten vastakohtaisuuden-tunteensa.\nMuistettakoon esim. Shakespearen yleviä naisluonteita, Rosalindaa ja\nPortiaa. Usein ristiriidat kuitenkin ovat liian ankarat; yksilön on\nmahdoton niitä voittaa, hänen jalo-aikeinen luonteensa katkeroittuu ja\nmurtuu elämän koulussa, ja siitä syntynyttä mielenkarvautta hänen\nhuumorinsakin kuvastelee. Tällainen \"murtunut huumori\" asuu Hamletissa,\ntehtävänsä vastahakoisuudesta masentuneessa kuninkaanpojassa; sitä\nuhkuvat Heinen sulokuvaiset, haikeatunteiset laulelmat. Tähän kuuluu\nmyös luonnoltaan synkkämielisten -- hypokondristien -- huumori, jolla\npyytävät vapautua apeista mielialoistaan. He ovat ylen arkatuntoisia\nluonteita, jotka ilman varsinaista syytä kiusailevat itseänsä;\nsellainen on esim. Jacques Shakespearen näytelmässä \"Miten mielenne\ntekee\" (\"As you like it\"). -- Mutta ristiriita on voitettava, särkynyt\nmieli jälleen eheäksi saatettava. Siihen on ensimmäinen askel,\nettä sureksija itse mieltyy suruunsa ja hekkumoiden antautuu\nsumeamielisyyden valtaan. Murheellisuus menettää katkeruutensa ja\ntulee viehättäväksi; mielihyvissään huumori sillä leikittelee. Näin\nhuumoriin yhtyy hentomielisyys; kyynel silmässä runoilija laskee\nleikkipuheitansa. Senlaatuinen hnumoristi on Jean Paul; meidän\nKivessäkin tavataan leikillisyyttä yhdessä hempeämielisyyden kanssa.\nNiinhän hyväntahtoinen Eenokki Kihlauksessa jyrkeäpiirteisellä\nkuvauksellaan taivaan ilosta koettaa lohduttaa kaihoonsa menehtyvää\nAapelia. Muuten Kivi mielellään karkeapiirteisten miesluonteiden\nrinnalle asettaa hempeitä, vienonsuruisia naisia, niinkuin Seunalan\nAnnan Seitsemässä veljeksessä. Tämä hentomielinen huumori luo lempeän\niloisuuden valon jokapäiväisiin oloihin. Mutta sen suora vastakohta on\ntuo rohkea huumori, joka pelkäämättä paljastelee yhteis-elämän virheitä\nja vammoja, saattaen ne vallattoman naurun alaisiksi. Niin Aristofanes\nuhkealla mielikuvituksen voimalla ankarasti vitsoo aikansa turmelusta\nynnä Athenan valtiollisten ja kirjallisten olojen heikkoja puolia.\nInnoissaan hän ei aina huomaakaan uuden suunnan hyviä puolia, esim. kun\nhän ampuu pilkkansa nuolet Sokratesta vastaan. Mutta tämänlaatuisen\nhuumorin puute onkin siinä, ett'ei se aina tee eikä voikaan tehdä\noikeutta tulevaisuuden tuumille, jotka eivät vielä ole saavuttaneet\ntäysin eheätä muotoa ja sentähden ovat naurulle alttiit.\n\nTäydellisimmän muodon saa huumori, kun aatteellisesti arvokas sisällys\nhullunkurisella ilmestymisellään kehoittaa iloiseen nauruun, mutta\nristiriita kuitenkin lopullisesti voitetaan. Niin jo kansanrunoissa\nVäinämöinen, kaiken viisauden esikuva, laulun ja soiton mahtava\nruhtinas, pikku heikkouksiensa tähden usein on naurun esineenä; mutta\nvoitokkaana hän ylentyy tästä alennuksen tilasta, puhdistuneena ja\nvapaana kaikista yksityis-onnen pyrinnöistä. Etenkin Runebergilla on\npaljon tämän eheimmän huumorin esikuvia: Sven Dufva, Kuormarenki,\nFieandt, Törne, Munter, Lotta Svärd y.m. -- Erittäin mieluisan\nvaikutuksen tekee täysi, eheäluontoinen huumori, kun tosi-koomillisen\nesityksen eri piirteet sulavat yhteen kirkkaaksi kokonaiskuvaksi, jossa\nniiden syvä, ihanteellinen pohja selvästi tulee näkyviin. Sellainen on\ntuo kaunis loppukuvaus Seitsemässä Veljeksessä, hauskan kertomuksen\noivallinen täydennys, jossa kaikki naurettavat ristiriidat ja muut\nvastukset viimein ovat vieneet täydelliseen rauhaan ja sovintoon ja\nniistä vaan siellä täällä väreilee muutamia vienoja, leikillisiä\njälkimaininkeja. Fritz Reuterin mainiossa kertomuksessa \"Ut mine\nStromtid\" (\"Maamies-ajoiltani\"), jossa tosi-koomillisuus ja vakava\nelämänkäsitys mitä onnistuneimmalla tavalla liittyvät yhteen, rakentuu\nniin-ikään kaikista vastariidoista ja naurettavista pikkuseikoista\nkuva, jota keskuksena kannattaa Setä Bräsigin verraton persoona.\n\nNiinkuin traagillisuuden tuottamassa mielentilassa on kaksi puolta,\nmielipaha ja mielihyvä, jotka omituisella tavalla sulavat yhteen, niin\non myös koomillisuuden tunteessa. Meissä syntyy ensin vastenmielinen\ntunne, kun ylevänä ilmaantuvassa esineessä on jotakin järjetöntä,\nnurinpuolista; mutta se haihtuu samassa tuokiossa ja epäkohdan\nmitättömyys huomataan niin selvästi, että miellyttävä turvallisuuden\ntunne pääsee valtaan ja puhkeaa kaikki-sovittavaan nauruun. Ilmiön\nsisällyksessä oleva ristiriita on paljastunut; jos sen ylevyys vaan on\nnäennäinen, niin selvenee sen tyhjyys; mutta jos sisällys on arvokas,\nsaapi se arvonsa takaisin, kun ristiriita naurulla on poistettu.\n\nVielä on huomattava, että koomillisuutta ei saa sekoittaa satiiriin eli\npilkkaan. Ylempänä viitattiin siihen, kuinka muutamat koomillisuuden\nlajit, esim. sala-iva, tulevat lähelle satiirin alaa. Mutta sen suora\nvastakohta on huumori, niinkuin ylläoleva selitys osoittanee. Huumori\n-- ja puhdas koomillisuus ylimalkain -- lempeästi kohtelee elämän\nheikkoja puolia ja sovittaa epäkohdat hyvänsävyisellä naurulla; siten\nse vapauttaa ihmismielen. Pilkan eli ivan tuottama nauru on päinvastoin\nkatkeraa; se ei vapauta, vaan kietoo ihmistä kaikenlaisten tuskallisten\nepäkohtain surkeuteen. Se tahtoo täten näyttää olevaisuuden nurjaa\npuolta, jotta ihanteiden vastakohdasta havaitsisimme, miten maailmassa\npitäisi olla, ja kenties ryhtyisimme epäkohtia parantamaan. Sanalla\nsanoen: pilkka tuopi sekin esiin elämän naurettavat kohdat, mutta ei\nosoita niiden vähäpätöisyyttä maailman järjellisten perusteiden\nrinnalla.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nTaidetavat eli styylit.\n\n\nIhanteet, jotka monipuolisesti kehittyneinä ilmaantuvat ihmiskunnan\nelämässä,[51] eivät ainoastaan sisällykseltään ole monta laatua, vaan\ntoteutuvat muodollisestikin eri lailla, eri taidetapojen eli styylien\nkautta. Huomiota ansaitsevia ovat varsinkin nuo mahtavat, ajoittain\npalautuvat taidesuunnat, jotka pysyväisinä perimuotoina määräävät\nrunollista tuotantoa.\n\nIhanne, vaikka jo tarkkaan muotoon selvinneenä, on ensin vaan\nsisällinen kuva, objektiivista oloa vailla. Tämä sen puuttuvaisuus\npakoittaa taiteilijan tai runoilijan antamaan sille itsenäisyyttä,\nulkonaista todellisuutta. Kuvausvoima pyytää yleensä antaa tuotteilleen\nniin itsenäistä eloa, kuin suinkin on mahdollista, lisätäksensä niiden\ntodenmukaisuutta, ja kun ihanne on saanut määrätyn muodon jonkun\nhenkilön mielikuvituksessa, syntyy halu saattaa sitä muidenkin\nihailtavaksi. Toiselta puolen kauneuden välttämätön ehto on sen\ntajuttavaisuus; sielun syvyydessä piilevänä, sisäkohtaisena kuvana se\nei voi olla aatteen ilmaisijana muille kuin itse runoilijalle; vasta\naistillisesti havaittavana kauneus tosi-kauneutena esiintyy. Vasta\nobjektiivisen muodon saatuansa, -- taideteoksena, runoelmana, -- ihanne\nkaikin puolin voi olla tosi-elämän täydentäjänä, nostaen olevaisuutta\naatteiden piiriin.\n\nKun ihannetta siirretään tosioloihin, niin ensimmäinen tehtävä on\naineen valloittaminen; se on, niin sanoakseni, kesytettävä taiteilijan\nnöyräksi välikappaleeksi. Tämä on tekniikan asia. Runoudella tosin ei\nole mitään ainetta; mutta henkisen välittäjänsä, kielen, avulla sen\ntulee kuulijassa tai lukijassa herättää sellaisia mielikuvia, jotka\nvastaavat runoilijan omia mielteitä. Runoilijan oma kuvausvoima taas on\nmonta eri lajia. Luonnollista on siis, että nämä erilaisuudet\nrunoteoksessakin tulevat ilmi. Runoilija tietämättänsäkin kuvailee\nniitä esineiden puolia, joita hän paraiten tajuaa. Siten kullekin\nrunoilijalle, niinkuin yleensä jokaiselle taiteilijalle, helposti\nmuodostuu erityistapa. Tämä ei ole moitittavaa niin kauan kuin se,\nperustuen itsenäiseen toimintaan, rajoittuu sille soveliaaseen piiriin.\nMutta jos erityistapa muuttuu mekaaniseksi kaavamaisuudeksi, joka ei\npysy tekijän hallittavana, vaan päinvastoin häntä hallitsee, taikka jos\nse ulotetaan aineihin, jotka vaatisivat toisenlaista kuvaustapaa,\nsilloin se on ristiriidassa sen kanssa, joka taiteelle antaa tarmoa, ja\nerityistavasta tulee maneeri. Niin esim. se haaveksiva puhetapa ja\njuhlallinen, runokieltä tavoitteleva proosa, jota Kivi mielellään\nkäyttää vakavanlaatuisissa esityksissään, hyvin soveltuu Lean, tuon\n\"hehkuvan itämaan idyllin\", korkeaan aatteellisuuteen; mutta\nMargaretassa, jonka onneton runoilija kirjoitti riutunein hengenvoimin,\nse on muuttunut tottumuksen kahleeksi eikä ole yhtäpitävä toiminnan\nrealistisen pohjan kanssa. Siinä se siis on maneerina; Leassa se on\nrunoilijan erityistapa sanan paraimmassa merkityksessä. -- Erityistapa\nvoi myös olla yhteinen useammille taiteilijoille tai kokonaisille\najanjaksoille.\n\nMutta kun taiteilija on kohonnut niin korkealle, että hän\ntäydellä mestaruudella hallitsee tekniikkaa, s.o. että hän saa\nihanteensa taideteoksessa täydellisesti ilmestymään, silloin syntyy\nvarsinainen _taidetapa_ (kuvauslaatu) eli _styyli_ (stiili).\nNerokas taiteilija saattaa styylillänsä pitkäksi aikaa muodostaa kansansa\nkuvauslaadun. Taidetapa kyllä valuu yksityis-fantasiasta ja on siis\nnerokkaan persoonallisuuden luoma; mutta samassa määrässä kuin\ntaiteilijan on onnistunut löytää aatteelle täysin vastaava muoto, on se\nvapautunut satunnaisuudesta ja saanut yleispätevän luonnon. Taiteilija\ntai runoilija pyrkii esitettävän aatteen itse ytimeen ja voi siihen\npäästä monta tietä, usealta taholta. Nämä eri tiet ovat taidetavat.\nTaidetapa eli styyli on siis se määrätty tapa, jolla ihanteen\nvarsinaista pääkohtaa saatetaan aistin tajuttavaksi. Sentähden styyli\nvaatii yhdenmukaisuutta, pyytäen levittää yhtäläistä valoa koko\nkuvaukseen, ja samalla hylkää kaikki satunnaiset joutavat lisät, jotka\neivät tee aatetta selvemmäksi, vaan päinvastoin sitä himmentävät. Se\nkuvaa siis suurin, voimallisin piirtein aattehikasta sisällystä.\nSentähden sanotaan esim. kuvaamataiteen tai runouden tuotteessa olevan\n_styyliä_, jos jalo aatteisuus on päässyt muodostamaan sen\njokaista kohtaa, niinkuin se toiselta puolen on styyliä vailla, jos\nhalpa, määräluonnetta puuttuva jokapäiväisyys tai koreileva pöyhkeys\nsiinä rajoittaa aatteen yksin-omaista valtaa.[52]\n\nTiettyä on, että nuo suuret kansakuntien ja aikakausien elämää\nhallitsevat ihanteet synnyttävät itselleen vastaavat taidetavatkin. Ja\nsamaten myös kullakin taiteella on oma taidetapansa, ja jokainen\nrunoudenlajikin kehittää oman styylinsä. Niin kuvausvoiman eri laadutkin\n-- suurempi tai vähempi taipumus suoraan kauneuteen, ylevyyteen tai\nkoomillisuuteen -- saattavat olla eri taidetapojen perustuksena. Mutta\nennen kaikkea otettakoon lukuun muutamia suuria runouden kehitessä\nselvästi muodostuvia eriäväisyyksiä. Muualla taiteen alalla, etenkin\nkuvaamataiteissa, näkyy kolme edistys-astetta, jotka vähittäin toisiinsa\nvaihtuvat. Kun taide on vapautunut niistä kaavoista ja tyypillisistä\nmuodoista, jotka vanhimpina aikoina sitä kahlehtivat ja sen verran\nsaanut tekniikan valtaansa, että aine mukaantuu sen tarkoituksiin,\nilmaikse siinä vielä jonkunlainen jäykkyys sekä käsitys- että\nsuoritustavassa; silloin syntyy n.s. _ankara ja jyrkkä taidetapa_. Mutta\ntältä kannalta taide kohoaa toiselle kehitys-asteelle; taiteilija,\naatteen innostamana, luo teokseensa oman lämpimän henkensä, ja aate\npääsee jaloudessaan sitä täydellisesti hallitsemaan. Tämä on _ylevä\ntaidetapa_. Vaan vähittäin subjektiivinen tunne saapi yhä enemmän\nvaltaa. Ulkomuotoon tulee enemmän sievyyttä ja suloa, koko esitystapa\nmuuttuu pehmeämmäksi; taideteokseen pannaan runsaammin sisäistä elämää,\nenemmän tunteellisuutta; aiheita otetaan laveammalta alalta; mutta\naatteen ylivalta yhä enemmän syrjäytyy. Askel askelelta taide sitten\netenee tähän suuntaan, se asettaa viehätyksen semmoisenaan\npäämääräkseen, tavoittelee mahtivaikutuksia tai mukailee luontoa\nepä-ideaalisella tavalla. Styyli on niinmuodoin tällä kolmannella\nasteella ensin _viehkeä, hempeä_, sitten _ylen tunteellinen_ tai\n_kiihoittava_, kunnes se vähitellen poistuu puhtaan esteetisyyden\npiiristä. Näitä eri asteita voipi huomata esim. kreikkalaisen\nkuvanveiston tai italialaisen maalaustaiteen historiassa.[53] Ne\njohtuvat pääasiallisesti suuremmasta tai vähemmästä subjektiivisuuden\nmäärästä. Runoudenkin historiassa nähdään tähän vivahtavia vaiheita;\nmutta ylimalkain objektiivisuuden ja subjektiivisuuden\nvuorovaikutuksesta syntyvä kehitys saapi runouden alalla hiukan\ntoisenlaisen muodon, josta seuraavassa aion tehdä selkoa.\n\nEnsiksi pyydän lukijaa tässäkin taas muistamaan tuota ihmiskunnan\nelämässä vallitsevaa lakia, että vanhimmilla kehitys-asteilla kaikessa\nilmaantuu ankara objektiivisuus, s.o. yleiskäsitteen, sovinnaisen\ntavan, kokonaisuuden ylivalta, mutta että aikojen kuluessa individisyys\nanastaa yhä enemmän alaa, työntäen kokonaisuutta syrjään, kunnes\nmolemmat suunnat ehkä liittyvät yhteen, jolloin yleis-aate eheänä\nsäilyy, samalla kuin yksityis-aloille tehdään oikeutta. Runoudessa tämä\nkatsantotavan vaihtelu osoitaikse kolmella tavalla: _runoilijan\nsuhteessa esitettävään aineeseen, aineen laadussa sekä aatteen ja\nulkomuodon keskinäisessä välissä_. Tarkastakaamme kutakin kohtaa\nerikseen.\n\nMitä ensimmäiseen kohtaan tulee, tahdon puheen aluksi mainita pari\nesimerkkiä. Eepokselle omituisella objektiivisuudella kertoilee\nKalevala kovaosaisen Kullervon kuolemasta. Lämmintä tunnetta siinä\nilmenee, havainnollisiksi kuviksi kirkastuneena. Kuulemme nuoren nurmen\nitkevän, kanervan tuhotyötä kuikuttavan; näemme ruohottomana paikan,\nkussa Kullervon teko on tapahtunut; kolkosti miekka julistaa syövänsä\nsyyllistä lihaa, juovansa viallista verta, kun on syytöntäkin lihaa\nsyönyt, viatonta verta juonut; mutta laulaja ei siihen omasta\npuolestaan lisää muuta kuin:\n\n    Se oli surma nuoren miehen,\n    Kuolo Kullervo-urohon,\n    Loppu ainakin urosta,\n    Kuolema kova-osaista.\n\nVäinämöisen loppu-arvelu tietysti ei kuulu kuvaukseen ja on sekin\nobjektiivinen kuva. Samanlaatuisia esimerkkejä voisi saada Homeron\nrunoelmista. -- Verratkaamme tähän sitä kohtaa Tasson Vapautetussa\nJerusalemissa, jossa Tancred, vihollistansa tuntematta, tuimasti\ntaistelee sydämmensä lemmittyä, Clorindaa, vastaan ja vihdoin hänet\nsurmaa. Jo ennen taistelun päättymistä, kun Tancred voiton toivosta\nriemuitsee, puhkeavat runoilijan sydämmestä sanat:[54]\n\n    Iloitset, hullu! Kohtahan tää veri\n    On voitonriemus murheeks muuttava!\n    Sen joka pisarasta kyynelmeri\n    Sun silmääs tulvaa, tuima, katkera!\n\nJa kun hän sitten on vastustajansa maahan lyönyt ja kauhea totuus\nhänelle selviää, silloin runoilija ei ainoastaan Tancredin sanoilla ja\nkäytöksellä kuvaile onnettoman sankarin tuskaa, vaan sen lisäksi\nsuorastaan, tahi tahallaan, esittelee hänen mielentilaansa. -- Näistä\nesimerkeistä näemme selvästi, miten naiivinen kansanrunous\npuolueettoman katselijan tavalla silmäilee henkilöitä ja tapauksia, kun\nsitä vastoin uudennus-ajan tutkisteleva kirjailija ei voi olla\narvosteluansa julki lausumatta. Siinäpä runolliselle esitystavalle\nkaksi ihan erilaista uraa urkenevi: toinen ankarasti objektiivinen,\nainoastaan kuvattavia oloja silmällä pitävä, toinen subjektiivinen,\nrunoilijan omille tunteille vapaan puhevallan suova. Että moni\nsivupolku näitä molempia yhdistää, on itsestään arvattavaa.\n\nRunoilijan syrjäytyminen asioita kertoillessa tahi vilkkaampi\npersoonallinen osan-otto esitettävään sisällykseen antaa aihetta\neepillisen ja lyyrillisen runouden tärkeään erotukseen. Edellisen\nperiluonne on objektiivinen, jälkimmäisen subjektiivinen. Vanhoissa\nkansan-eepoksissa kerrotaan kansan yhteisiä tarinoita semmoisina, kuin\nniitä ajatellaan muinais-aikoina tapahtuneiksi, ja laulajan oma\npersoonallisuus jääpi siihen määrään merkitystä vaille, että runoelma\nkokonaisuudessaan on yhteistyötä. Siihen soveltuvat kansanlaulun sanat:\n\n    En tieä tekijätäni,\n    Enkä tunne tuojoani,\n    Liekö telkkä tielle tehnyt,\n    Sorsa suolle suorittanut,\n    Tavi rannalle takonut,\n    Koskelo kiven kolohon.\n\nSentähden kertoilijan omia mietteitä ei siihen sekoiteta; korkeintaan\ntuodaan esiin sellaisia epämääräisiä arveluita kuin Homeron huokaus,\nett'ei hän ilman Runottarien apua voi luetella kreikkalaisten\npäälliköitä (Il. II, 484-493):\n\n    \"Vaikkapa kymmenen mull' ois kieltä ja kymmenen suuta,\n    Ääni ois murtumatoin, sydän vaskinen rinnassa sykkis\",\n\ntaikka semmoisia yleisluontoisia lausuntoja kuin laulajan alkusanat\nKalevalassa. Mutta sittenkin huomaa, tarkemmin katsoessa, erilaisuutta\neeposten välillä. Kalevala on tässä, niinkuin monessa muussakin\nsuhteessa itsekohtaisempi, lyyrillisempi kuin helleenien epopea.\nMuistakaamme vaan sitä hienoa sala-ivaa, jolla sen sankareita\nkohdellaan ja joka, vaikk'ei Homerollekaan ihan tuntematonta, kuitenkin\npaljoa suuremmassa määrässä on suomalaisen kertomarunon omituisuuksia.\n\nKreikassa näemme sitten eepillisen runouden jälkeen lyriikan versovan,\njoka tietysti luonteensa mukaan vaatii runoilijaa omia tunteitansa\nlaulamaan. Draama ulkonaisen rakennuksensa kautta ei salli tekijän\nesiintyä samalla tavoin, kuin eepillisessä ja lyyrillisessä runoudessa;\nmutta kuitenkin Euripides, toisin kuin edeltäjänsä Aiskhylos ja\nSofokles, tavan takaa sekä köörilauluissa että myös esiintyvien\nhenkilöin suusta julistaa omia aprikoimisiaan ja elämänhavaintojansa.\nKääntyessämme myöhempiin aikoihin näemme samanlaisia ilmiöitä.\nKeskiaika, ollen yht'aikaa naiivinen ja erikoistunteiden vallassa,\ntarjoo monta esimerkkiä, miten runoilija, hilpeän mielenliikutuksen\nviehättämänä, kesken kertomustansa päästää tunteitansa vapaasti\nesillevirtaamaan. Tassoa jo mainittiin. Mutta samanlaisia, kertomuksen\njuoksua katkaisevia mietelmiä kuin hänellä tavataan muillakin\nkuudennentoista vuosisadan eepikoilla, esim. Ariostolla ja Camõesilla.\n\nShakespearessä sitä vastoin näemme valtavan, tosi-draamallisen\nobjektiivisuuden; perin asiallisesti hänen henkilönsä haastelevat ja\ntoimiskelevat, kukin tilansa ja luonteensa mukaan. Näin puheena oleva\nerilaisuus jatkuu läpi runouden historian. Saksan kirjallisuudessa\ntästä lähteestä pääasiallisesti valuu runoilija-ystävysten Goethen ja\nSchillerin vastakkaisuus. Goethe on koko käsitystavaltaan ja tosiolojen\nvarmassa tajuamisessa täysin objektiivinen, vaikka hän henkilöissään\nkuvailee omaa sielun-elämäänsä, sovittaen tunteitaan ja kokemuksiaan\nheidän erityistiloihinsa. Schiller päinvastoin mielellään tekee\ndraamojensa henkilöt oman persoonallisen ajatustapansa kannattajiksi.\nYleensä tällainen kirjoittajan näkyvissä-olo nykyisempinä aikoina on\npaljoa tavallisempi kuin ennen muinoin. Varsinkin romantisuuden\nesteetinen katsantotapa oli sille suosiollinen, jopa periaatteellisesti\nsitä vaatikin. Tunnettua on, mihin liiallisuuksiin lopullisesti\njouduttiin. Useinpa humoristinen esitystapa on syynä runoilijan\npersoonalliseen esiintymiseen; se huomataan esim. Jean Paulista, joka\nliiaksikin höystelee kertoelmiaan kaikenlaisilla järin itsekohtaisilla\nmutkilla ja keikahduksilla. Päinvastainen esimerkki uusimmalta ajalta\non meidän Runeberg, jonka sekä vakavissa että leikillisissä runoissa\nsädehtii kirkas objektiivisuus.\n\nRunoilijan sekaantuminen ei ole aina niin silmäänpistävä kuin esim.\nJean Paulissa; monesti se verhoutuu runoelman henkilöin lausumiin\najatuksiin taikka leimahtelee esiin siinä valossa, jota tekijä\nlevittelee kuvattuihin esineihin. Mainitsin äsken Schilleriä. Hänen\nnäytelmiensä sointuvissa säkeissä viehättävät meitä usein paljoa\nenemmän runoilija-filosofin omat jalot aatokset kuin puhujain mietelmät\nsemmoisinaan. Dickens taas, joka suurimmalla luonnonmukaisuudella\nesittelee henkilöitänsä, ilmaisee oman katsantokantansa noilla\nleikillisillä vertauksilla, joilla hän eteemme maalailee sekä ihmisiä\nettä hengettömiä esineitä, antaen koko kuvaelmalle erikoisluonteensa\nvärityksen.\n\nOlemme nähneet, että vaikka uudempi aika osoittaa jonkunlaista\ntaipumusta itsekohtaisuuteen, ei päinvastaiseltakaan suunnalta puutu\nedustajia. Erittäin on mainittava, että meidänaikainen realismi tässä\nsuhteessa näytti pyrkivän takaisin mitä ankarimpaan objektiivisuuteen;\nsen suunnan draama- ja romaaninkirjoittajat koettavat ainakin\nmuodollisesti, mitä ulkonaisiin oloihin ja kuvattavain ihmisten\nkatsantotapaan tulee, noudattaa puhtaasti asiallista esitystapaa,\nvaikka sen ohessa kyllä saattaa tapahtua, että pohjana oleva\najatussuunta on järin subjektiivinen.\n\nNouseepa kysymys: onko puheena-oleva itsekohtaisuus kirjallisuudelle\nhyödyksi vai haitaksi ja mihin määrään se on oikeutettu? Vastaus on,\nettä se riippuu runouden laadusta, jopa osittain runoilijan omasta\nluonteestakin. Niissä runouden lajeissa, jotka, niinkuin puhdas\nkertomaruno, pyytävät kuvata ulkonaista olevaisuutta, taikka, niinkuin\ndraama, selvittävät ihmishengen ja ulkomaailman vuorovaikutusta,\nsemmoisena kuin se on, todella ei ole suotavaa, että runoilijan\nyksilöisyys aivan paljon tunkeuu näkyviin; mutta sitä myöten kuin koko\nrunoilutapa on lyyrillisempi, enemmän runoilijan tunteista lähtenyttä,\nse sallii tekijän yksityisluonteen viljemmältä purkautua hänen\nteokseensa. Sitä laatua on tietysti ennen kaikkea lyyrillinen runous,\nmutta sen ohessa myös ne kertomarunouden lajit, joissa maailmaa yleensä\nkatsotaan yksityis-ihmisen kannalta: lyriikkaan vivahtava eepos,\nromaani y.m. Mitä viimeksimainittuun tulee, sopisi kenties kysyä,\nminkätähden erotus on tehtävä draaman ja romaanin välillä, kun molemmat\nkuitenkin käsittelevät yksityis-ihmisen suhdetta oleviin oloihin; vaan\ndraama on jo ulkonaiselta rakennukseltaan objektiivisempi kuin romaani;\nnuo runoilijan yksityisinä mietteinä ilmaantuvat älyn tai sukkeluuden\nleimahdukset, jotka kertoilijalle ovat mahdolliset, jopa toisinaan\nluonnollisetkin, eivät draamassa voi tulla kysymykseen. Mutta onpa\nniillä romaanissakin rajansa. Hylkäämistä ansaitsee ainakin se tapa,\njota joskus tavataan vanhoissa romaaneissa, että kirjoittaja tekee\nselkoa kirjansa aiheista ja suunnittelusta tai puolustelee\nkertomuksensa uskottavaisuutta, sanalla sanoen rupeaa oman teoksensa\ntarkastajaksi; sellainen menetystapa tietysti kokonaan hävittää sen\nmielikuvituksen hohteen, joka asettaa taideteoksen ulkopuolelle\njokapäiväisten ilmiöin piiriä.\n\nSanottiin asian osittain riippuvan runoilijan omasta luonteestakin.\nMuutamien taiteellinen omituisuus vie objektiivisempaan esitystapaan,\ntoisten itsekohtaisempaan, ja parastansa luo jokainen, kun seuraa oman\nluontonsa viittausta, karttaen suuntansa liiallisuuksia. Tiettyä on\nmyös, että mahtava runoilijanero voi itselleen muodostaa erityiset\nesityskeinot, jotka rikastuttavat runouden aartehistoa, vaikka ne\npoikkeaisivatkin tavan-omaisista eivätkä taipuisi muiden käytettäviksi.\nKun sellaisella nerolla on suuri, tosi-runollinen maailmankatsomus,\njoka voimakkaasti puhkeaa esiin hänen henkensä tuotteissa, antaumme\nmieluisesti sen lumouksen valtaan silloinkin, kun puhdas objektiivisuus\nsaa väistyä sen tieltä varsinaisen eepoksen tai draaman alalla. Mutta\npäinvastoin on asian laita, jos kirjailijan mietteet enemmän\nkeinotekoisesti kuin luonnollisesti tunkeutuvat näkyviin, etenkin jos\nhuomaamme jotain tendensimäistä pyrintöä levittää erityistä\nkatsantotapaa. -- Luonnollista on niin-ikään, että huumori erittäin\nkosolta tuopi näkyviin kirjailijan yksityisiä mietelmiä ja tunteita.\n\nMuutoin objektiivisempi esityslaatu tavallisesti viepi suurempaan\nkuvailevistavan selvyyteen ja kirkkauteen, jommoista havaitaan esim.\nmuinaiskreikkalaisessa kirjallisuudessa, Homerossa, Sofokleessa y.m.\nKaikki esiintyy tarkoin piirtein, ikäänkuin marmorista veistettynä.\nToiselta puolen subjektiivinen kuvaustapa helposti saattaa utuisen\nhämäriksi haihduttaa olioin piirteet; mutta, oikein sovitettuna, se\nvuodattaa teokseen yksityishengen lämpöisyyttä.\n\nToiseksi sanottiin itsekohtaisen suunnan ilmestyvän _aineen\nlaadussa_, s.o. siinä, että runous aikojen kuluessa yhä enemmän\nottaa kuvataksensa sielun-elämää ja tavallista todellisuutta. Runouden\npiiri, näet, laajenee kahdella tavalla; samalla kuin runotar enenevällä\nmieltymyksellä kiintyy sisäisen elämän ilmauksiin ja yhä hartaammin\nyrittelee ihmissielun aarnihaudasta nostaa puhdasta kultaa, samalla hän\nhellyydellä luo silmänsä koko ympäristöönsä, väljentää näköpiiriänsä ja\nhavaitsee yhä useampia aineita kuvausta ansaitseviksi. Nämä molemmat\npuolet kuuluvat yhteen, sillä kumpaisenkin juuri on yksityishenkilön ja\nhänen olojensa tarkastaminen. Tällaisen kehityksen näemme jo\nkreikkalaisessa maailmassa. Odysseiassa päähenkilön heltiämätön\npyrkiminen kotia kohti ja Penelopeian uskollisuus koskevat sisäistä\nelämää enemmän kuin Iliaan veriset taistelut; sen ohessa kertomus usein\nlavenee tavallisten olojen kuvaelmaksi. Jo Hesiodos ottaa puhuaksensa\nmaanviljelijän jokapäiväisistä toimista, ja Euripides, kreikkalaisen\nnäytelmäkirjallisuuden realisti, vaikka pysyykin vanhoissa,\ntarun-omaisissa aineissa, tuopi näyttämölle tavallisia ihmisiä, joiden\nluonteet eivät ole taiteen jalostamia eivätkä vastaa heidän juhlallisia\nsankarinimiään. Samaa yht'aikaa sisäkohtaista ja realistista suuntaa\nedustavat Sikelian idyllirunoilijat, uudempi Attikan komedia ja\nmyöhemmin syntynyt romaani. Ei tarvinne muistuttaa, että kreikkalaisten\nrunous kuitenkin, uudemman ajan tuotteihin verrattuna, on ulkokohtaista\nlaatua ja enimmiten esittelee yleisiä, aatteen-omaisia aineita.\nMuinaistaruston ideaalinen kaunomaailma pysyi aina heidän runoutensa\nalustana, ja individisen sielun-elämän salaisimmat pohjukat\npaljastuivat vasta uudempina aikoina. Mutta käänne tapahtui, kun\nhenkisen elämän keskus kristin-uskon kautta siirtyi ihmisen sydämmeen;\ntärkeimmäksi yleni silloin sielunelämän kuvaus. Jo niiden kansojen\nmuinaisrunoudessa, jotka uudella ajalla astuvat maailman\ntoimintatanterelle, tavataan siihen viittaavia enteitä, esim.\nNibelungenliedissä ja Kalevalassa. Suomalainen kansallis-epopea ei\nainoastaan myönnä lyyrilliselle puolelle, tunteille ja mietteille,\navaraa ilmestysalaa, vaan koko sen värityskin on realistisempi kuin\nHomeron runojen. Kertomus liikkuu paljoa enemmän koti-oloissa,\nrauhallisen elämän piirissä kuin urosten tappotanterilla, ja sankarien\npienet puutteet ja heikkoudet joutuvat nekin runottaren huulille. Ja\nkuinka yksityishenkilön mielenvaiheet sitten yhä enemmän ovat tulleet\nrunouden esineeksi ja sen rajojen sisälle on vedetty yhä laajempia\naloja, sen huomaa helposti eri aikakausien ihanteita tarkastettaessa.\nSyvää psykologista kuvailua sisältävät esim. Shakespearen, Cervantesin\nja Goethen teokset, muita mainitsematta. Mutta samalla kuin runous näin\npyrkii syvyyteen päin, mieltyy se sellaisiinkin aineisiin, joita ennen\nei katsottu täysiarvoisiksi, ruhtinaitten saleista ja sankarien\nmiekanmittelöistä se meitä vähittäin viepi loitommaksi, mataliin\nmajoihin ja vaatimattomien ihmisten työvainioille.\n\nVaikka sielun-elämän tarkastelu ja suurempi realismi aineitten\nvalitsemisessa ovat saman kehityssuunnan tuottamia, niin ne eivät\nkuitenkaan aina ole samoissa teoksissa tavattavina. Voihan aivan\nulkokohtaisilla yleispiirteillä kuvata jokapäiväistä oloa ja\npäinvastoin ihmiskunnan tärkeimpien kysymysten yhteydessä käsitellä\nyksityis-ihmisen sielun-elämää. Mutta niiden yhtä-aikaista\nilmaantumista ei ole vaikea selittää; siihen jo ylempänä viitattiin.\nAlkuperäisesti tahdotaan runoudessa asettaa näkyviin yleisiä,\naatteenmukaisia oloja, elämän varsinaisia perimuotoja. Jumalais-olennot\nedustavat siveellisiä voimia; sankarit ja muut inhimilliset henkilöt\novat tyypillisiä kuvia ihmisten tai kansakuntien luonteesta;\nkertoelmatkin ovat tyypillisiä: suuriin, koko kansalle tähdellisiin\ntapauksiin sulkeutuu pitkät historialliset kehitysjaksot, taikka ne\nosoittavat ihmiselämän yleistä, säännöllistä menoa. Mutta kun\nsielun-elämän vaihtelevat tilat alkavat herättää huomiota, niin\nyksityishenkilö semmoisenaan saa suuremman merkityksen, ja silloin on\nyhdentekevää, mikä ulkonainen asema sillä on, jonka tunteita ja\najatuksia runoilija meille esittelee; ovathan sisälliset asiat nyt\ntulleet ulkonaisia monta vertaa arvollisemmiksi. Ihmisyyden\nyksin-omaisina edustajina eivät nyt enää ole maan mainiot sankarit ja\nheidän vertaisensa, vaan jokainen ihmis-olento kantaa sielussaan\nsukukuntamme yhteisen luonnon kuvaa. Ja avarammaksi aukenee runouden\ntemppeli heitä kaikkia vastaanottamaan.\n\nMutta joudummepa kolmanteen kohtaan, -- styyliin katsoen tärkeimpään, --\n_aatteen ja ulkomuodon keskinäiseen suhteeseen_. Tällä perustuksella\nmuodostuu varsinkin kaksi taidetapaa, _ihanteellinen eli idealistinen_\nja _luonteinen eli karakteristinen_ (n.s. _välitön ja välillinen\nidealismi_). Tällä runous-opin kohdalla monet eri nimet ja käsitykset\ntörmäävät yhteen, osittain liittyen toisiinsa, osittain ristiriitaisina\nponnistellen toisiansa vastaan. Näiden eri suuntien selvitys vaatii\nerityistä lukua.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nIdealistinen ja karakteristinen taidetapa.\n\n\nAjatelkaamme, että kaksi runoilijaa ottaa esittääksensä samaa\nhistoriallista henkilöä. Silloin ehkä toinen suurin, yleisin piirtein\nkuvailee niitä tekoja ja ominaisuuksia, jotka perustavat hänen\nvarsinaisen merkityksensä, liittäen siihen semmoisia erityiskohtia,\njotka valaisevat tätä hänen luonteensa, niin sanoakseni, ideaalista\npuolta; toinen kenties kiinnittää vähemmän huomiota henkilön\nideaaliseen luonteeseen ja koettaa pikemmin antaa kokonaiskuvan hänen\nolennostaan semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, kaikkine\npikkupiirteineen, vaikkapa ne olisivatkin yhdentekeviä hänen\nhistorialliseen tehtäväänsä katsoen. Edellinen saattaa antaa selvemmän\nyleiskuvan, joka viehättää kirkkaalla ihanuudellaan ja jossa\nesitettävän henkilön aatteellinen merkitys himmentymättömänä tulee\nnäkyviin; jälkimmäinen ehkä vetää puoleensa yksityisseikkojen\ntuoreella elävyydellä ja voipi paremmin selvittää, missä yhteydessä\njokapäiväiset, vähäpätöisiltä tai epäkauniilta tuntuvat satunnaisuudet\novat henkilön pääluonteen ja toiminnan kanssa.\n\nTämä esimerkki sisältää noiden molempain viimeksimainittujen\ntaidetapojen, _idealistisen ja karakteristisen_, varsinaisen\nytimen. Ihanteiden historiassa kohtaamme niitä monesti; mutta\nerittäin tyypillisiä tässä suhteessa ovat kreikkalaisten ja\nShakespearen kuvauslaatu, joista edellinen edustaa ihanteellista,\njälkimmäinen luonteista styyliä. Kreikan taidetapaa on nimitetty\n_klassilliseksi_ ja on sanottu sen pääasiallisesti vaativan, \"että\njokainen erityiskuvaama on kaunis\", s.o. ett'ei ainoastaan taideteos\nkokonaisuudessaan ole kaunis, vaan myös joka erityinen kohta. Tämän\nkauneuden sanotaan olevan siinä, että sisällys ja ulkomuoto mitä\ntäydellisimmin vastaavat toisiansa, siis etupäässä suoraa kauneutta,\njossa aatteen ja muodon sopusointu pysyy häiritsemättömänä.\nSe on niinmuodoin lähinnä kauneuden alkukäsitettä ja muodostuu\nmallikelpoiseksi; siitäpä koko taidesuunnan nimi: \"klassillinen\".[55]\n-- Kaikki nämä kreikkalaisen kuvauslaadun tunnusmerkit sopivat\nihanteelliseen styyliin ylimalkain; mutta muinais-ajan helleeniläisellä\ntaiteella on tietysti silläkin erityisluonteensa, jonka tähden\nklassillisuuden käsite ei kaikin puolin yhdy idealistisen taidetavan\nkäsitteeseen. Kreikkalaisen runouden puhtaasti objektiivinen ja\nplastillinen luonne ei ole välttämättömässä yhteydessä idealistisen\nesitystavan kanssa; onhan sellainenkin idealistinen suunta, jossa\nihanteellisen taidetavan pääominaisuuksiin liittyy syvä sielun-elämän\nkuvaileminen ja sisäkohtaiset seikat ovat asettuneet runoilun\nkeskustaksi, tai jolle runoilijan oma persoonallisuus antaa\nsubjektiivisen värityksen. Klassillinen taidemuoto on siis\nihanteellisen taidetavan, välittömän idealismin, tyypillisin\nedustaja, mutta ei ole kuitenkaan sama. Tätä nimitystä on sitten\nlaajemmassa merkityksessä sovitettu semmoiseen uudempina aikoina\nilmestyvään suuntaan, joka mukailee antiikista runoutta tai suosii\nmuinaiskreikkalaisia ihanteita; niin puhutaan Ranskan, Ludvig XVI:nen\naikuisesta klassillisesta (= tekoklassillisesta) kirjallisuudesta,\nGoethen ja Schillerin runoutta sanotaan klassilliseksi j.n.e.[56]\n\nIdealistisen styylin vastakohta on se, jota nimitetään\nkarakteristiseksi eli luonteiseksi.[57] Pyytäisin saada johdattaa\nlukijan mieleen, mitä siitä sanottiin. Luonteet kuvataan täydellisesti,\nkaikkine omituisuuksineen, niin että ne puolet, jotka erottavat\nyksityishenkilön kaikista muista, etupäässä astuvat huomioon. Henkilöt\neivät siis edusta ihmisluonteen yleisiä päämuotoja eli tyyppejä, vaan\nniillä on kullakin ihan omavarainen, erityisellä tavalla kehittynyt\nsielun-elämä. -- \"Luonteisen taidetavan piirissä ei kauneus ole\nyksityiskuvaelmissa, vaan niiden muodostamassa suuressa yhteiskuvassa;\nyksityisihmisten tai erinäisten kohtien ei tarvitse vastata\nihanteellisuuden vaatimuksia; välisti ne saattavat olla rumiakin; mutta\nkaikkien sopusoinnusta syntyy ideaali.\"\n\nEnnen aikoina asetettiin klassillisen styylin vastakohdaksi\n_romantinen_ taidemuoto, jolla tarkoitettiin uudempina aikoina\nsyntynyttä, tunne-elämään perustuvaa ja sielun-elämän syvyyksiin\ntunkeuvaa suuntaa. Sen ohessa puhuttiin itämaan kansojen\n_symbolisesta_ taidetavasta.[58] Tällä symbolisella esitystavalla\nei ole kuitenkaan runoudessa erityisenä taidemuotona mitään merkitystä.\nSana \"romantinen\" taas voi antaa aihetta väärinkäsitykseen, koska se\noikeastaan tarkoittaa keskiajan taideaistia ja sitä suuntaa, joka\nuudempina aikoina tavoittelee keskiajan ihanteita. Tähän sen käytäntö\nnykyaikana rajoittuukin.\n\nKarakteristista taidetapaa nimitetään myös _realistiseksi_, koska\nsen pääohjeena on reaalisuuden eli tosiolojen kuvaileminen. Mutta\nsanoja \"realistinen\" ja \"realismi\" on viime aikoina usein, vaikka\nväärin, käytetty naturalismista eli semmoisesta taidesuunnasta, joka ei\nhuoli ilmiöin aatteellisesta puolesta, vaan ainoastaan kuvailee\nolevaisuutta sellaisena, kuin se on. Väärinymmärtämisen välttämiseksi\non parasta sanoa oikeaa realismia (välillistä idealismia)\n_karakteristiseksi_ taidetavaksi.\n\nNiinmuodoin saadaan nuo ylempänä mainitut kaksi päästyyliä:\n_idealistinen eli ihanteinen_ ja _karakteristinen eli luonteinen_.\n\nEdellinen lähtee aatteesta, ihanteesta; se tahkoo kuvattavistansa\nkaikki jyrkät kulmat ja epätasaiset mukurat, jotta ihanne\nkuvastuisi niiden sileään pintaan; se täydentää niiden puutteita ja\naatteenmukaiset ominaisuudet se vielä jalommiksi jalostaa. Mikä on vaan\nerityisluontoon kuuluvaa, jätetään pois tai sysätään syrjälle. Jos\nluonteita kuvattaessa täytyy kajota oudonpuolisiin erikoispiirteihin,\nniin näitä lievennetään mahdollisuuden mukaan ja ainoastaan hieno\nviittaus huomauttaa niitä älykkäälle tarkastelijalle. Tämä ei\nkuitenkaan estä runoilijaa voimallisesti esittelemästä niitä\nominaisuuksia, jotka jollakin tavoin ovat tyypillisiä: tyrannin korskea\nja väkivaltainen mieli ilmenee selvästi Kreonissa (Sofokleen\nAntigonessa); Mortimer (Schillerin Maria Stuartissa) edustaa\noivallisesti intohimoista, tekojensa seurauksia ajattelematonta\nnuorukaista. Mieluimmin tuodaan kuitenkin esiin ylevän ihanteellisia\nhenkilöitä: sankareita ja puolijumalia, niinkuin Prometheus, Agamemnon,\nAias, tai jaloja ihmisyyden esikuvia, niinkuin Antigone, Goethen\nIphigenie y.m. Aina perikuvissa pysyen tämä taidetapa asettaa näkyviin\nsäännöllisiä, yleis-inhimillisiä oloja, -- eheän, kirkkaan\nmaailmankuvan, -- ja suosii suuria, itsestään arvokkaita aineita.\nElämän varjopuolistakin se valitsee etupäässä sellaisia, jotka johtuvat\nihmisluonnon pysyväisistä epäsuunnista tai joilla on suuruuden leima,\nniinkuin kiihkeät intohimot, ylimielisyys j.n.e.; mutta huolellisesti\nse poistaa kaikki, mikä on halpaa, hurjaa, liiallista tai rumaa. Sekä\nrunoelman kokoonpanossa että kielipuvussa se harrastaa kauneutta,\nsäännöllisyyttä ja sopusointua. Siten se meitä kohottaa korkeampaan\nmaailmaan, puhtaan kauneuden ikuiseen valtakuntaan.\n\nSamoin kuin äsken kuvattu suunta panee enimmän arvoa aatteen yhteyteen,\nniin toinen eli karakteristinen etupäässä suosii sitä moninaisuutta,\njohon aatteen yhteys tosimaailmassa hajoaa. Se tahtoo tuoda julki\nilmiöin kirjavan runsauden ja siten luoda mahdollisuuden mukaan elävän\ntosimaailman kuvan. Mikä selvästi ja pontevasti ilmaisee tämän\nomituisuuden, on karakteristista eli luonteista. Samanniminen taidetapa\nesittelee maailman ilmiöitä etenkin niiden luonteisten ominaisuuksien\npuolesta. Ei sekään siis valikoimatta tuo näkyviin mitä piirteitä\nhyvänsä, vaan ainoastaan sellaisia, jotka ovat karakteristisia. --\nKoska se vaan välillisesti tavoittelee ihannetta ja asettaa sen\nikäänkuin eri kuvaustensa lopputuotteeksi, ei sen tarvitse vaatia\nerityiskuvaelmain kauneutta; sen sijaan se harrastaa niiden\nluonnonmukaisuutta ja omituisuutta. Siten se voi syvemmältä ja\nrunsaammasti kuin ihanteellinen taidetapa ammentaa aineita\nelämän virrasta, monta vertaa rohkeammin tarttua kaikenlaisiin\npoikkeaviin olosuhteisiin, sekä traagillisiin että koomillisiin.\nVäririkkaudellaan ja enimmiten subjektiivisella luonteellaan se\nmuistuttaa maalaustaidetta, jonka tuotteet ovat katsottavat määrätyltä\npaikalta määrätyssä valossa. Mutta jos karakteristinen taide täten\navaakin laajat näköalat mitä erilaisimpiin elämän piireihin, ei\nyksityis-ilmiöin yhteys pääaatteiden kanssa kuitenkaan katkea. Se\npäinvastoin sopusoinnuksi yhdistää nuo säännöttömät, jopa usein\neriskummaisetkin ilmaukset ja näyttää, miten aatteen voima maailman\nristiriidoissakin pysyy kumoamattomana, kaikkea elähyttävänä.\nMutta tämä ei estä sitä käsittelemästä semmoistakin, mikä on pahaa\ntai rumaa; päinvastoin juuri ideaalinen kanta tekee sen sille\nmahdolliseksi. Richard III:n tai Jagon kaltaiset henkilöt voivat\nainoastaan Shakespearen aatteellisen katsantokannan turvissa vaatia\nkansalais-oikeutta runouden valtakunnassa. -- Ihannetta siis\nkarakteristinenkin taidetapa kuvailee, kohottaen mieltä sopusointuun,\njoka yhdistää maailman ristiriitaiset ilmiöt.\n\nStyylien erilaisuus ilmaantuu selvästi teosten ulkonaisessa\nmuodossakin. Idealistinen kuvauslaatu suosii ylimalkain runomittaista,\nkarakteristinen suorasanaista esitystapaa. Kuitenkin on siitä hyvinkin\npaljon poikkeuksia, eikä runomittaisuus tai proosa yksinään kelpaa\nstyylien tunnusmerkiksi. Mutta muutoinkin tämä erilaisuus monella\ntavalla tulee näkyviin; esityslaatu voi olla enemmän tai vähemmän\nrealistinen tai idealistinen. Verrattakoon toisiinsa esim. Schillerin\njalon ihanteellista, Shakespearen pontevaa ja vertauksia uhkuvaa sekä\nnorjalaisten dramaatikkoin jokapäiväistä puhetta kuvailevaa,\nrunollisesti melkein laihaa dialogia.\n\nNiinkuin idealistinen taidetapa kallistuu objektiivisuuteen, vaikk'ei\nse aina siihen yhdisty, niin karakteristinen styyli on sukua\nsubjektiivisuuden kanssa. Ylempänä jo siihen viitattiin. Noita\nreaalisia aineita itse runoilijakin käsittelee suuremmalla\nuskaliaisuudella oman individisen katsantotapansa kannalta, ja koko\nkuvauslaadun mukaista on, että henkilöin erityisluonteet ja\nsielun-elämä ovat runoilun keskuksena. Esitys tulee niinmuodoin\nitsekohtaista, sisällisiä oloja koskevaa. Koko tämä subjektiivisempi\nsuunta on tietysti yhteydessä sen katsantotavan kanssa, joka aikojen\nkuluessa on voitolle päässyt, ett'eivät ihmisten kohtalot ole\nainoastaan ulkonaisten voimien vaikuttamia, vaan heidän oman\ntoimintansa seurauksia. -- Mutta niinkuin idealistinen taidetapa\nmonesti voi yhtyä itsekohtaisuuteen, niin karakteristinen styyli sangen\nusein saattaa olla puhtaasti objektiivisen käsitystavan kannattajana.\nEsityslaadun objektiivisuus tai subjektiivisuus on siis ihan\nriippumaton runoteoksen yleisestä styylistä. Shakespeare, vaikka suurin\nluonteisen taidetavan edustaja, on kaikin puolin objektiivinen; samaten\nGoethe nuoruutensa teoksissa ja Kivi. Toiselta puolen Schiller, vaikka\nidealisti, on subjektiivinen; niin-ikään Vergilius ja Tasso.\n\nMuutoin molemmat pää-styylit sekaantuvat toisiinsa monella monituisella\ntavalla. Antaakseni jonkunlaisen käsityksen eri styylimuotojen\nyhtymisestä, olkoon tässä muutamia esimerkkejä. Kuinka antiikin\nrunoilijat, pysyen välittömän idealismin piirissä, vähitellen\nlähestyivät välillistä idealismia, on jo edellisessä monesti esitetty.\nKeskiajalla on yleensä taipumus luonteiseen esitystapaan; mutta\nindividin henkinen elämä ei ole vielä vapaa eikä sitä siis voida\nmenestyksellä kuvata. Vasta Shakespearessä yksityishengen vapaus\nviettää voittojuhlaansa ja siitä asti styylien vastakohta saa\nkirjallishistoriallisen merkityksen. Erotus \"klassillisen\" ja\n\"romantisen\" runoilun välillä on kauan aikaa kaikkein kirjallisten\nkiistain vaikuttimena. Antiikiset ihanteet pääsevät jälleen\nkirjallisuutta johtamaan, milloin herättäen puhtaan kauneuden pyhää\ninnostusta ja elähyttävästi vaikuttaen sen edistymiseen, milloin väärin\nkäsitettyinä, liiallisella kaavamaisuudella sitä estäen; niitä vastaan\nasetetaan luonnollisuus, subjektiivinen vapaus, tunteellisuus ja elämän\nrunsauden kuvailu. Pääasiallisesti klassillisuuden puolella seisovat\nEspanjan dramaatikot, Calderon etupäässä, Ranskan kirjailijat Ludvig\nXIV:n ajoilta, Goethe ja Schiller enimmissä myöhemmän aikakautensa\ntuotteissa, Ruotsin runoilijat menneellä vuosisadalla y.m.;\nromantisuutta edustavat, Shakespeareä lukuun ottamatta, Cervantes,\nGoethe ja Schiller nuoruutensa aikana, Goethen Faust sekä varsinaiset\nromantikot niin ahtaammassa kuin laajemmassakin merkityksessä (Saksan\nrunoilijat tämän vuosisadan alkupuolella, Walter Scott, Manzoni, Byron,\nRuotsin fosforistit y.m.). Romantisuuden pohjalla on sittemmin kasvanut\nnykyaikuinen realistinen runous. Mutta moni säie näitä suuntia yhteen\nkietoo. Niin esim. Goethen Egmont on molempain styyli-virtojen,\nihanteellisen ja luonteisen, yhteinen tuote; Wallensteinissä Schiller\non irtautunut (paitsi Maxin ja Theklan episodissa) tavallisesta\nsubjektiivisuudestaan ja piirtää henkilönsä objektiivisesti\ntajuttaviksi, antaen niille realistisen kuvauksen kaiken väririkkauden,\nsamalla kuin runomittainen muoto ja ylevä kieli pidättävät runoelman\naatteellisuuden rajoissa. Goethe on kaikkialla, pohjaltaan\nlyyrillisen luonteensa mukaan, sielun-elämän kuvailija; hänen perin\nidealistisissakin näytelmissään, Iphigeniessä ja Tassossa, on\npsykologinen kuvaus pääasia, vaikka individit aatoksineen, tunteineen\non tavallisista oloista nostettu jalon ihanteellisuuden piiriin.\n\"Hermann und Dorothea\" yhdistää ihanalla tavalla molemmat taidetavat;\ntapaus on otettu jokapäiväisestä elämästä, mutta Ranskan vallankumous\nantaa sille suuremmoisen alustan; luonteita kuvataan tarkasti kaikkine\nomituisuuksineen, ja runoilija sallii meidän luoda silmäyksen heidän\nsydämmensä maailmaan; mutta tosi-eepillinen objektiivisuus ja\nhelleeniläinen kauneus vallitsevat kaikkialla. Samaa on sanottava\nRunebergin Hirvenhiihtäjistä, Hannasta ja Joulu-illasta. Niiltä puuttuu\ntosin tuo suuri maailmanhistoriallinen pohja, mutta Joulu-illassa\nulkomaailman mahtavat taistelut tuntuvasti vaikuttavat perhe-elämän\nrauhaan, ja Hirvenhiihtäjissä vanha pyssy jälleen virittää\nhistoriallisia muistoja. Sen sijaan Hirvenhiihtäjät vielä syvemmälle\nkuin Goethen runoelma tunkeuu kansan-elämän ytimeen, siinä kun kuvataan\nmaakansan elämää. Mutta samalla aineen luonnon-omaisuus tekee, että\nesitys tuntuu ulkokohtaisemmalta, antiikisesti objektiivisemmalta kuin\n\"Hermann ja Dorotheassa\", jossa päähenkilöin mielialoilla on enemmän\nsijaa. Vänrikki Stoolin Tarinoista muutamat ilmeisesti lähestyvät\nihanteellista, toiset yhtä selvästi luonteista kuvaustapaa; edellisistä\nmainittakoon Pilven Veikko, Torpantyttö ja Döbeln, jälkimmäisistä Sven\nDufva, Törne ja Kuormarenki.\n\nNäistä jo näkyy, ett'ei taidetapojen välillä ole aivan jyrkkää rajaa ja\nettä erotus vaan on siinä, missä määrässä toisen tai toisen styylin\nomituisuudet tulevat ilmi. Toisinaan ihanteellisuus ja luonteisuus\nhyvinkin likeisesti koskevat toisiinsa, kun on kuvattava ilmiöitä,\njotka itsestään ovat kauniita ja todellisuudessa lähestyvät\nihannetta. Niin esim. Homeron kuvaelmat ovat ihan luonnon-omaisia,\nrealistisia, ja vastaavat samalla idealistisen taiteen vaatimuksia. --\nIdeaali-styyliksi sopisi tietysti katsoa sitä, joka yhdistää molempain\ntaidetapojen parhaat puolet. Muutoin ne molemmat ovat yhtä oikeutetut,\nvieläpä runouden kaikenpuoliselle kehitykselle välttämättömän\ntarpeelliset. Sillä toiselta puolen ihmishenki haluaa jokapäiväisen\npyörinän tomusta nostaa katseensa puhtaaseen kauneuteen, nähdä aatteet\ntäydellisesti toteutuneina, ja tämän halun tyydyttää ihanteellinen\nkuvauslaatu. Mutta toiselta puolen ihmishenki tahtoo elämän\ntavallisissakin ilmiöissä nähdä niissä piilevää aatteellisuutta ja\ntulla siihen lohdulliseen vakaumukseen, että aatteen voima on\nkukistamaton ja että se maailman ristiriidoissa, vieläpä niiden\nkauttakin, pääsee toteutumaan, ja tätä se voi havaita karakteristisen\ntaidetavan avulla.\n\nKun kummallakin styylillä näin on oma tehtävänsä, niin nousee\nkäytännöllisessä suhteessa kysymys, kuinka pitkälle kumpikin\nsaa mennä omituiseen suuntaansa. Raja tässä niinkuin muissakin\nkohdin on tietysti runoilijan oman aistin asetettava. Mutta\nmolemmat taidetavat voivat liioiteltuina viedä arveluttaviin\nerehdyksiin. Ihanteellinen saattaa syrjäyttää luonnollisuuden\nvaatimukset ja tuottaa värittömiä, ytimettömiä kuvaelmia, joilta\npuuttuu erikoisluonnetta; luonteiselta styyliltä sitä vastoin\naatteellinen puoli helposti jää varteenottamatta, niin että se tyytyy\nolevaisuuden valokuvauksentapaiseen esittelemiseen, vieläpä joskus\nvalitsee rumia ja inhottaviakin aineita, unohtaen velvollisuutensa\nkokonaiskuvan kauneudella palkita erityiskuvaelmain vaillinaisuutta.\nEnsinmainittuun hairaukseen voipi saada paljon esimerkkejä vanhemmasta\nromaanikirjallisuudesta tai Ranskan tekoklassillisen aikakauden\ndraamoista; jälkimmäiseen nykyajan kirjallisuus antaa runsaasti\nesimerkkejä.\n\nTavallisesti sanotaan luonteisen, \"realistisen\" taidetavan kuvailevan\ntodellisuutta. Tämä ei ole aivan oikein. Molemmat styylit, sekä\nihanteellinen että karakteristinen, esittelevät todellisuutta;\nSofokleen Aias tai Goethen Iphigenie ovat omalla alallansa yhtä\ntodenperäisiä ihmisyyden kuvia kuin Cervantesin Don Quijote tai\nRunebergin Lotta Svärd. Usein idealistisen esityksen kirkkaus tuopi\nkokonaiskuvaelman suuret piirteet selvemmin silmiemme eteen kuin\nyksityisseikkoihin helpommin takertuva karakteristinen styyli, ja\ntoiselta puolen juuri viimeksimainittu rohkeammin tarttuu semmoisiinkin\naineisiin, jotka ovat ulkopuolella tavallisen kokemuksen piiriä;\nesimerkkeinä olkoot Faust ja Don Quijote. Onhan todenmukaisuus taiteen\npäävaatimuksia. Mutta todellisuudeksi ei saa ajatella ainoastaan tuota\nulkonaista luonnon mukailemista, joka ilmaantuu yksityispiirteiden\ntarkassa jäljittelemisessä, vaan olevaisuuden varsinaista ydintä, joka\ntietysti kuultaa läpi ilmiöin erityiskohdissakin. Idealismi kun menee\nliiallisuuteen, ei pidä silmällä tämän ytimen esiintymistä\nerityispiirteissä, ja silloin sen tuotteet ovat abstraktisia,\nvärittömiä; yksipuolinen \"realismi\" poikkeaa samaten todellisuudesta,\nkun haihduttaa esineiden varsinaisen olemuksen erityisseikkojen\npaljouteen taikka jättää sen tykkänään syrjälle satunnaisten\nyksityis-ilmiöin tähden. Erityispiirteet kyllä suuressa määrässä\nlisäävät kuvaukselle elävyyttä, jotta sen varsinainen aate\nmonipuolisemmin tulee näkyviin; mutta ne saavat merkityksensä\nainoastaan esiintuotavasta aatteesta.\n\nSillä, sanottakoon mitä tahansa, jotakin yleistä runous aina kuvailee,\nolipa sen esitystapa ihanteellinen tai luonnon-omainen. Idealistinen\nrunous kyllä esittelee luonteita ja oloja etupäässä säännöllisten\nperimuotojen eli n.s. tyyppien mukaan; jälkimmäinen koettaa rohkeammin\nammentaa olevaisuudesta ja ottaa huomioon luonteiden ja olojen eri\npuolia, vieläpä satunnaisiakin kohtia ja poikkeuksia.[59] Mutta\nsittenkin runoelma kummassakin tapauksessa on yleisen totuuden\nedustajana, eikä karakteristisenkaan runouden laita ole toisin.\nJokainen taideteos on itsekseen pieni maailmankuva, ainakin\nvälillisesti; sillä se näyttää jonkun osan maailman kokonaisuudesta.\nMikä kerran on sijoittunut runouden juhlakartanoon, se on, niin\nsanoakseni, koroitettu tyypilliseen arvoon; sitä ei sovi pitää paljaana\nyksityis-ilmauksena, vaan yleisempien suhteiden osoittajana. Väärässä\nollaan siis, kun runoudessa ilmaantuvaa epäsointua puolustetaan sillä,\nettä on kuvattu todellisia oloja. Tosimaailmassa epäsoinnut johtuvat\nmeille tuntemattomista alkusyistä ja sulauvat yhteen korkeampaan,\naavistamaamme sopusointuun; mutta runoteos, ollaksensa ylevämmän\ntotuuden mukainen, vaatii sovintoa oman kehyksensä rajoissa. Tämän\nvoisi toisin sanoen lausua näin: kaikki tosi-runous pyytää\n\"idealiseerata\" kuvaelmiansa, muodostaa niitä ihanteen johdolla. Että\nihanteellinen taidetapa niin tekee, sitä ei kukaan kiellä; mutta\nsuuresti erehtyy, jos luulee luonteisen styylin menettelevän toisin. En\ntarkoita ainoastaan sitä, että karakteristisetkin runoilijat aina ovat\nomaksuneet taiteilijan peruuttamattoman oikeuden käyttää hyväksensä\nkaikkea, mitä olevaisuudessa on kaunista, vaan tahtoisin erittäin\nhuomauttaa, että realistisinkin runous muodostelee tosioloja omain\ntarkoitustensa mukaan. Sen päämäärä on välillisesti ihanteen, mutta\nvälittömästi luonteisen eli karakteristisen esiintuominen. Saadaksensa\nsitä selvästi ilmaantumaan, se \"idealiseeraa\" toisella tavalla kuin\nvälitön idealismi. Jälkimmäinen jättää ilmiöistä, miten mahdollista,\npois sellaisia piirteitä, jotka eivät ole ihanteen mukaisia, ja\nvahvistaa niitä, jotka edustavat yleistä perikuvaa; edellinen sitä\nvastoin jättää pois kaikki, mikä ei ole luonteen-omaista, ja lisää\nsemmoisia erityisseikkoja, jotka selvästi kuvailevat esitettävää\nluonnetta tai olosuhdetta. Nummisuutarein ja \"seitsemän veljeksen\"\npuheet ovat kauttaaltansa omituisia ja täynnä koomillisia sananparsia,\n-- kaikki elävän todellisuuden mukaisia; mutta tosielämässä niitä\ntietysti harvoin tahi ei milloinkaan saa niin yhtä päätä kuulla samojen\nhenkilöin suusta, vieläpä juuri sellaisia, jotka niin sattuvasti\nkuvailevat kunkin erityistä luonnetta. Tunnettu on myöskin, kuinka\njokainen runoilija, esim. draaman- tai romaaninkirjoittaja, toimintaa\nesittäessään, valitsee ne kohdat, jotka paraiten sopivat hänen\ntarkoitukseensa, ja teoksensa vaatimusten mukaan sovittaa ja supistaa\najan ja paikallisuuden suhteet, jättäen pois, mikä on tarpeetonta, ja\nyhdistäen, mikä merkityksensä puolesta kuuluu yhteen. Ja kuvaileehan\nluonteinen styyli noita omituisuuksia, joita se mielihyvällä tuopi\nesiin, juuri näyttääksensä ne kirjavat säteet, joiksi aatteen puhdas,\nvalkoinen valo taittuu ilmiöin särmiössä.\n\nSyystäpä siis näitä molempia taidetapoja on sanottu\n_idealismiksi_, välittömäksi ja välilliseksi. Eikä tosirunoutta\nsovi muuksi ajatellakaan kuin aatteen, ihanteen, ilmaisijaksi. Sen\ntehtävänä on aina ollut ja onkin aina pysyvä ihmishengen vapauttaminen\nhetken vallasta, yksityis-olojen pakosta, osoittamalla sitä ikuista\nsisällystä, mikä erityis-ilmiöissä piilee, ja ainoa vapauttaja on\naistin-omaisessa piirissä kauneus, joka toimittaa tehtävänsä eri\ntavalla kolmessa eri ilmestysmuodossaan: suorana kauneutena, ylevyytenä\nja koomillisuutena. Tosiaatteellinen sisällys ja muoto, joka sen\nelävästi tuopi esiin, nehän yhdessä runouden tekevät; suoritustavalla\nja aineella ei ole väliä, jos ne vaan siihen mukaantuvat. Ja laaja ala\nonkin kuvausvoimalle alttiina. Pannaan julistettuna tästä pyhästä\npiiristä on vaan sellainen runouden haamua tavoitteleva kirjoittelu,\njoka ei onnistu lausumaan julki aatteitansa tai vapaaehtoisesti hylkää\nkaikki ihanteet. Jälkimmäistä laatua on se nykyaikana leviävä\nihanteeton runoilu, joka rikkaruohon tavalla rehoittelee pessimismin\nhöystämällä pellolla ja jolle on annettu _naturalismin_ nimi.\nMutta ovathan sen edustajat (esim. Zola) jo oman teoriansakin nojalla\nasettuneet ulkopuolelle runouden rajoja, he kun tunnustavat tahtovansa\nromaaneissaan pääasiallisesti tehdä psykologisia kokeita ja tarjota\naineita yhteiskunnan parantajalle.\n\nMitä viimeiseksi lausuin, ei perustu abstraktiseen mietiskelyyn,\nniinkuin moni ehkä arvelee. Helppohan olisikin keksiä teoria, joka\nlaventaisi runouden piiriä ja vetäisi siihen koko naturalistisen\nkirjallisuuden. Ei, ratkaisijana on tässä kohden runollinen tunto ja\naisti, tuo ihanteellisuuden tarve, josta ennen on puhuttu, eli toisin\nsanoen, runouden oma vaikutus. Se mielihyvä, jonka runoteosten\nkuuleminen tai lukeminen tuottaa ja joka vastustamattomasti vetää meitä\npuoleensa, on siinä, että itsessämme syntyy saman harmonian tunne,\njonka huomaamme runouden esittämässä kuvaelmassa. Mutta mistä tulee\nsellainen sopusointu, ellei sitä ole runoilijan omassa sielussa ja se\nhänen teoksensa kautta valu meidän mieleemme? -- Naturalismi ei ole\nvälttämättömästi pessimistinen; voisihan se olla raikas ja elokas kuin\nluonto itse. Mutta nykyajan naturalismi melkein aina yhdistyy\npessimismiin. Sellainen on ajan suunta; se ei riipu taidetavasta, vaan\nrunoilijan maailmankatsomuksesta. Sen huomaa siitäkin, että\npessimistinen katsantotapa voi soveltua muihinkin taidemuotoihin kuin\nnaturalismiin. Mistä tämä synkkä maailmankäsitys on tullut nykyajan\nhenkiseen elämään, on vaikea selvittää; mutta salaisen luonnonvoiman\ntavalla se on valloittanut laajoja aloja, ilmaantuen milloin\nuskonnollisen ankaruuden ja suvaitsemattomuuden puvussa, milloin\nyhteiskunnallisena epätoivona ja epäluottamuksena ihmiskunnan\nsiveellisiin ihanteisiin. Onpa se runoudenkin kukkaisvainiot laskenut\nvaltansa alle. Joudutaanpa vihdoin niinkin pitkälle, että runouden\nkentältä täytyy paeta tosimaailmaan etsimään sitä mielen tyydytystä,\njota turhaan saa hakea mielikuvituksen aloilta. Siis ihan päinvastoin\nkuin olla pitäisi!\n\nUsein tämä pessimismi on yhteydessä sen tarkoitusperäisen suunnan\nkanssa, josta jo edellisessä (II kirjan alkuluvussa) on puhuttu. Kumma\nkyllä, maailman parantamista tarkoittavaan tendensiin monesti liittyy\nnaturalismi, joka on sen suora vastakohta. Naturalisti ei tahdo tietää\naatteesta mitään; tendensikirjailija antaa taiteellisuuden ja\nrunollisen tyydytyksen käytännöllisesti toteutettavan aatteen tähden\nalttiiksi.\n\nEn tahdo kuitenkaan kieltää, ett'ei tosi-runouskin toisinaan voi ottaa\nesittääksensä jotain sellaista erityiskohtaa, jossa elämän valoisampi\npuoli hyvin himmeästi pilkoittaa esiin tahi on mustain pilvien\npeittämä. Niin saattaa tapahtua lyyrillisessä runoudessa, joka kuvailee\nhetken tunteita. Runoilija, murheen valtaamana, lausuu ilmi apeata\nmielialaansa. Siinä se on ihan luonnollista: yksityinen runo ei pyydä\nantaa mitään kokonaiskuvaa, ja lyriikassa runoilijan oma tunne-elämä on\npääasia ja herättää aina myötätuntoisuutta, jos se on jaloa ja\npuhdasta. Samaten joku kauhea, synkkä tapaus ilman sovitusta joskus\nsaattaa olla novellin aineena, koska novelli vaan esittelee otteita\nelämän suuresta kirjasta; mutta pitkässä romaanissa on toisin, niin\nmyös draamassa. Ylimalkain, mitä laajempaa elämänkuvaa runoteos tahtoo\nantaa, sitä enemmän se on sovinnon tarpeessa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nLuonto runouden aineena.\n\n\nTuo sisällinen kuva, joka runoteoksen kautta tulee yleisesti\ntajuttavaksi, on saanut alkunsa ulkonaisen olevaisuuden vaikutuksesta\nja esittelee siis olevaisuutta runollisen fantasian valaisemana ja\nkirkastamana. Runoilija ottaa aineensa, s.o. runoilunsa aiheet,\nulkonaisesta olevaisuudesta, puhaltaa niihin oman persoonallisuutensa\nlämmintä henkeä ja antaa ne näin uudistuneena olevaisuudelle takaisin.\nNiin tapahtuu silloinkin, kun runoilija esittelee omia tunteitansa;\nsillä nämä tunteetkin ovat ulkonaisten olojen herättämiä.\n\nRunoteoksessa näin ilmaiseikse kolme vaikuttajaa: ulkoapäin saatu,\ntaiteellisesti jalostettava aine, runoilijan oma katsanto- ja\ntuntemistapa sekä näistä molemmista valuva ulkonainen muoto.\nKatsottuamme, miten kuvausvoima eri tavalla hakee ja löytää vastineita\nsisällisille kuvillensa, kääntäkäämme nyt huomiomme sille tarjoutuviin\naineisiin eli luonnonkauneuden eri piireihin.\n\nEdellisessä arveltiin taiteen saaneen ensimmäiset aiheensa siitä, että\ntahdottiin pysyttää mikä kauneutensa tai merkityksensä tähden oli\nviehättävää. Kokemuksesta tiedämme, että ilmiöillä on jokaisella oma\nhenkinen värityksensä; niihin liittyy kuhunkin erilainen tunnesävy, ja\nkun vertaamme tätä esteetistä mielihyvää aistillisempiin mielihyvän\ntunteisiin, huomaamme niissä ihmisen ja ulkonaisen esineen olevan ihan\neri suhteissa toisiinsa. Aistillisuuden hallitsemassa sielun-elämässä\nihminen kohdistaa ilmiöin vaikutelmat vaan omaan erityisolentoonsa,\nsulkien ne kaikki yksilönsä ahtaaseen piiriin; esteetisessä samoin kuin\nsiveellisessäkin mielihyvän tunteessa hänen olentonsa laajentuu\ntajuamaan muiden olentojen sisintä elämää, myötätuntoisuudella siihen\nyhdistyen. Jo aistillisuudenkin alalla tavataan tällaisia\nmyötätuntoisuuden tunteita, jotka ovat ikäänkuin askeleita tähän\nsuuntaan, -- luonnollisia tunteita, jotka ylevämmällä kehityskannalla,\nitsetajuisen maailmankatsomuksen koroittamina, ovat siveellisen\njärjestyksen kulmakiviä, esim. äidinrakkaus tai rakkaus omaan maahan ja\nkansaan. Nämä eivät ole vielä esteetisiä tunteita: äiti rakastaa\nlastansa, koska se on hänen omansa; isänmaanrakkauden alkujuuret ovat\nmuistoissa ja elämäntottumuksessa. Mutta ne yhtyvät monella\nmonituisella tavalla puhtaasti esteetisiin tunteisiin ja muodostavat\nniitä. Me kykenemme paremmin kuin muukalaiset havaitsemaan ja\narvostelemaan sitä omituista kauneutta, joka ilmaantuu meidän\nkansanrunoudessa, ja kuvauksesta, joka esittää meille persoonallisesti\nrakasta ainetta, ehkä löydämme monta tosi-runollista piirrettä, jotka\nmuilta jäävät huomaamatta. Tietysti voi päinvastoinkin tapahtua, että\nyksityiset sympatiamme tai antipatiamme vievät arvostelumme harhaan.\n\nEsteetinen mielihyvä, niinkuin jo sanottiin, riippuu\nmyötätuntoisuudesta sitä ilmiötä kohtaan, joka meitä viehättää.\nHavaitsemme siinä jotain, joka vastaa henkemme syvimpiä vaatimuksia.\nMutta myötätuntoisuus sisältää sen, että mielessämme asetumme toisen\ntilaan, että ikäänkuin elämme toisen olennon omaa elämää. Sentähden\nmyötätuntoisuutemme enenee tai vähenee sen mukaan, kuin tämä on\nmahdollista. Täysin määrin meissä voi olla myötätuntoisuutta vaan\nmeidän kaltaisia olentoja, siis ihmisiä kohtaan; mutta koska\nmuuallakin, esim. eläimissä, vieläpä kasveissakin, voimme nähdä\nihmis-elämää muistuttavia piirteitä, niin tämä tunne saattaa ulottua\nedemmäksikin. Ihminen onkin esteetisten tunteiden ja niinmuodoin\ntaiteen ja runouden varsinainen esine. Kun esteetisesti nautimme\njostakin muusta, esim. maiseman kauneudesta, asetamme sen tietämättämme\n-- enimmiten aivan vaistomaisesti -- johonkin yhteyteen ihmis-olojen\nkanssa.\n\nTämä on ihan selvää, jos ajattelemme sitä vaikutusta, jonka lyyrillinen\nrunoelma tai murhenäytelmä meihin tekee. Edellisessä tapauksessa\nsiirrymme runoilijan sieluun, iloitsemme tai suremme hänen kanssansa,\nja jälkimmäisessä tunnemme esiintyvien henkilöiden tunteita, asettaen\nmielikuvituksessamme oman itsemme heidän sijaansa; sillä piileehän\nsamojen mielentilojen, pyrkimysten ja intohimojen siemenet jokaisen\nihmisen povessa. Mutta samoin on asian laita muissakin tapauksissa. Kun\nnäemme hennon impyen sievästi liikkuvan taikka voimakkaan atleetin\nhelppoudella käyttävän ruumiinsa jäntereitä, niin meillä on\njonkunlainen sisällinen tunne siitä keveydestä tai jäntevyydestä, jota\nluulemme heidänkin tuntevan. Yksin tajuttomaankin luontoon tämä\nsoveltuu. Katsellessamme nuorta taimea tai tuuhealatvaista puuta emme\nvoi olla ajatuksissamme vaipumatta niiden omituiseen eloon ja oloon,\nkuvaillen mielessämme rauhallista luonnon-omaista varttumista, ja\nnähdessämme kauniin rehevän koivun kaskipuuksi kaadettuna, on\nsurkuttelumme sukua sille säälille, jolla murehdimme ihmislapsen\nsortumista nuoruuden kukoistus-ajalla. Tässä on jonkunlaista\nolijoitsemista, personioimista, samanlaista kuin vanhimmassa\nkansanrunoudessa; nykyajan älyllisyyden täyttämässä ilman-alassakin\nihminen tällä lailla ehdottomasti, häviämättömän alkuluontonsa\njohtamana, yhä palajaa tuohon ikivanhaan katsantotapaan, joka käsittää\nihmisen ja luonnon yhdeksi kokonaisuudeksi. -- Toisella tavalla\nilmaantuu ihmisolojen sovittaminen luontoon esim. silloin, kun\nmielihyvällä katsellaan metsän pimentoja ja siihen liittyy tunne,\nkuinka hauska olisi levätä tuolla viileässä siimeksessä, taikka kun\nluontoa pidetään ihmis-elämän kuvana tai käytetään taustana\ninhimillisiä oloja kuvailtaessa.\n\nTuo myötätuntoisuus, esteetisten tunteiden varsinainen maaperä,\nselittää myöskin, miksi muutamat aineet meitä enemmän viehättävät,\ntoiset vähemmän, vaikka niiden taiteellinen muodostelu olisikin\nyhtäläinen. Mutta sittenkin asia monesti riippuu niiden käsittelystä;\nsillä siinähän juuri ilmaantuu runoilijan nero, että hän kustakin\naineesta, kuinka vähäpätöinen se muutoin lieneekin, löytää sen kohdan,\njoka on omansa suurimmassa määrässä herättämään yleis-inhimillistä\nmyötätuntoisuutta. Että runoteoksen pitäisi antaa ihmisille aivan uusia\nkäsityksiä, ennen tuntemattomia aatteita, ei ole oikeutettu vaatimus,\neikä se olisi edes mahdollistakaan; mutta se voi ja sen tuleekin\nherättää parasta, mikä ihmismielessä hämäränä uinailee, jotta se,\ntäyteen kirkkauteen selvinneenä, itsenäisesti kasvaisi ja vaurastuisi.\nSillä ainoastaan sellaiset mietteet ja tunteiden kuvaukset, jotka ovat\nhänen oman katsantotapansa mukaisia, voivat ihmistä täysin määrin\nmiellyttää ja painua hänen sydämmensä syvyyteen; runoelmasta vastaa\nheleä kaiku hänen pimeihin tunteisiinsa, mutta kaiku, joka on niitä\nsointuisampi ja joka niitä vahvistaa ja selvittää. Mutta oudot\najatukset, jotka eivät luonteeseemme tajounnu tai eivät vielä ole\nehtineet sulautua meidän maailmankäsitykseemme, jättävät meidät\nkylmiksi; ne antavat meille vaan miettimisen ainetta, mutta eivät\nlämmitä tunnettamme. Siitäkin syystä niin moni nykyaikainen teos ei voi\ntaiteen täydellä lumousvoimalla lukijaa innostaa. Kaunokirjallisuudessa\non hyvä ottaa varteen tuo opetuksessa noudatettava sääntö, että\nesityksen pitää liittyä toisen \"vallitseviin mielikuvasarjoihin\".\n\nMutta olipa runollista fantasiaa herättävä ilmiö mikä tahansa, se etu\nsillä ainakin on, että se on elokas, todellisuuden virkeää\nvaikutusvoimaa täynnä. Koska taiteessa voi ilmaantua ainoastaan himmeä\nkajastus tästä eloisuudesta, joka tekee luontaiset ilmiöt niin\nviehättäviksi, niin sen sijaan täytyy vahvistaa esineiden aatteellista\npuolta ja siten korvata luonnon tuoretta elinvoimaa. Tämäkin siis viepi\nihannoitsemisen (idealiseerauksen) tarpeellisuuteen, vaikka taide\nmuutoin asettuisikin realistiselle pohjalle.\n\nKun silmällemme niitä aloja, joilta runous aineitansa keräilee, kohtaa\nmeitä ensiksi ulkonainen luonto: ilma ja taivas valoineen, pilvineen,\nmaan perusta muodostuksineen, sen pinta vaihtelevine ilmiöineen,\nkivikunta ja vesien moninaisuus, niinkuin meret, järvet ja joet, ja\nnäiden kaikkien yhteisenä tuotteena monenlaiset maisemat, joille\netenkin kasvikunta antaa erityisen luonteen. Seuraapa sitten\nrunsasmuotoisena tämä kasvimaailma, ilahuttaen silmää lehtien\nvihannuudella ja kukkien heleällä loistolla. Liittyypä siihen vielä\neläinten moniheimoiset parvet, tuoden eloa ja liikettä luonnon laveaan\nvaltakuntaan.\n\nVarsinainen luonnonkuvailu on vasta aikoja myöten kehittynyt, runouden\nitsekohtaisemman suunnan tuotteena. Vanhempina aikoina se vähemmän\nitsenäisenä yhdistyy muunlaatuiseen sisällykseen.[60] Kuitenkin\njo itämaan kansojen vanhimmat runoteokset uhkuvat komeita\nluonnonkuvauksia, esim. indialaisten suuret eepokset, joissa ne\nliittyvät kertomuksen juoksuun, ja hebrealaisten pyhät kirjat, joissa\nne tarkoittavat Jumalan suuruuden ylistämistä. Edellisten virkeästä\nluonnontunteesta olen jo puhunut, etenkin siitä, miten indialainen,\nsamoin kuin suomalainenkin, katsoi luontoa ystävän silmin.[61] Indian\nrikas, hehkuva luonto saattoi ihmisen hartaalla innolla ja rakkaudella\nvaipumaan ja milt'ei katoamaan sen salaperäiseen elämään; hebrealaisten\nluonnonkäsitys sitä vastoin on ihan toista laatua. Luonto on heille\nJumalan majesteetin ja iki-viisauden verho, jonka järjestys ja ylevä\nkauneus julistavat hänen kunniaansa. Tarkasti kuvataan Palestiinan ja\nsen naapurimaiden luontoa, ja ennen kaikkea asetetaan eteemme suuren\nsuuria maailmankuvia, joissa ulkonainen luonto ja ihmisten toimet\nmuodostavat mahtavan kokonaisuuden.[62]\n\nKun itämailta siirrymme Eurooppaan, kohtaamme ensin Kreikan kansan.\nHelleenin mieli oli ihan toisapäin suunnitettu kuin itämaalaisen.\nIhmisyys oli hänen ihanteensa; puhtaaseen, kauniiseen ihmisyyteen hänen\nharrastuksensa tähtäsi; ihmisten kaltaisiksi hän jumalansakin muodosti.\nEipä hänen luonnontunteensa siltä ollut vähemmän virkeä; mutta\nsekin sai inhimillisen muodon. Kreikkalainen loi hengen koko\nluonnonmaailmaan; luonnon-ilmiöitä ei ainoastaan semmoisinaan ajateltu\nomatajuisiksi olennoiksi, joita ihminen saattoi myötätuntoisuudella\nlähetä; vaan hänen kuvausvoimansa teki niistä suorastaan henkilöitä,\nsekä ulkomuodoltaan että sielun-elämänsä puolesta ihmisten kaltaisia,\nja kehitteli yhä näiden persoonallisuutta. Kun kreikkalainen tahtoo\nkuvata luonnon suloa ja ihanuutta, niin hän puhelee metsäin ja vesien\nsoreista nymfoista; ne ovat tuon salaperäisen, luonnon povessa\nliikkuvan, ihmiselle puolittain tutun, puolittain oudon elämän\nedustajia. Heidän piirihyppynsä lehtojen siimeksessä johdatti\nkreikkalaisen mieleen puistojen suojassa vallitsevaa, viehättävää\nhiljaisuutta; tuntureilla kuljeskelevat Oreadit toivat hänen\neteensä vuoriston karkeamman-luontoista kauneutta, ja Naiadeja\nmainittaessa muistuivat hänen mieleensä jokien ja lähteiden raikkaat,\nhopean-kirkkahat vedet, niinkuin Nereidien lukuisa parvi saattoi häntä\najattelemaan meren aaltojen mahtavaa loiskinaa. Erittäin miellyttävät\nja herttaiset paikat pidettiin nymfain varsinaisena asuntona, ja ne\nolivat heille pyhitetyt niinkuin tuo luola, josta Odysseiassa\nkerrotaan.[63] Forkyn, meren vanhuksen, oma on rauhaisa lahti\nIthakan kaupungin kohdalla, turvallinen satama, jossa laivat ovat\nrajumyrskyiltä suojeltuna; lahden päässä ylenee pitkälehtinen öljypuu\nja lähellä sitä on luola, mieluisan hämärä, \"nymfoille pyhitetty, joita\nNaiadeiksi nimitetään\". Siellä on kivestä sekoitusmaljoja ja\nkaksikorvaisia ruukkuja, joissa mehiläiset oloa pitävät. Luolassa on\nmyös pitkän pitkät kiviset kangaspuut \"ja siellä nymfat kutoa\nhelskyttelevät meripurpuraisia vaatteita, ihmeellisiä nähdä. Ja sisällä\nyhä virtailee vettä; mutta kaksi on luolassa aukkoa, toinen pohjoiseen\npäin, josta ihmiset astuvat alas, toinen etelää kohden, jumalien oma,\neivätkä ihmiset koskaan sen kautta kulje, vaan se on kuolemattomain\nkäytävä\". Luonnon jylhempää ja kolkompaa puolta osoittavat Pan ja\nSatyrit, nuo sarvikkaat, pukinjalkaiset metsäjumalat, joiden\nulkomuotokin lähestyy eläin-maailmaa. Kun Aiskhylos Persialaisissa\nsanoo:[64]\n\n    Edessä Salamiin on saari pienoinen\n    Ja huonovalkamainen; ranta-törmällä\n    Paan siellä kulkee, karkeloihin mieltynyt,\n\nniin on mainitun saaren ryhmyinen ulkonäkö näillä lauseilla\nselvästi kuvattu.[65] Samoin vaahtopäisten hyökylaineitten vähittäin\ntapahtuva tyyntyminen myrskyn jälkeen muodostuu Poseidoniksi, joka\nliehuva-harjaisilla hevosillaan ajelee yli meren pinnan, aaltoja\nasetellen.\n\nNäin jokaisesta, ulkonaisen luonnon ilmauksesta kreikkalaisen mielessä\ntuli persoonallinen olento, joka elävänä ihmiskuvana esitteli sen\nomituisuutta. Läheisessä yhteydessä tämän kanssa on vielä toinenkin\nkäsitystapa. Luonnon-esineiden, niinkuin kallioin, kasvien, eläinten,\najatellaan usein ihmisistä sellaisiksi muuttuneen. Ne tunteet ja\nmielialat, joita runoilija niissä on oivaltavinaan, kuuluvat\nniinmuodoin niiden alkuperäiseen olentoon. Satakielen laulussa\nkajahtelee Filomelan mielihaikea, ja jylhän vuoriston synnyttämä\nkaihoisa tunnelma, kun lumet sulaessaan puroina syöksyvät alas pitkin\nerämaan kallioseiniä, kuvautuu surun sortaman, kivettyneen Nioben\nkyyneltulvissa.\n\nMutta tavataanpa kreikkalaisessa runoudessa oikeita\nluonnonkuvauksiakin. Homeron lauluissa on monessa paikoin kertomukseen\nsovitettu viittauksia tapahtumapaikkojen luontoon. Näin saamme Iliaassa\nselvän kuvan Troian ympäristöstä, jopa kaikista yksityiskohdistakin,\nniinkuin Ilon muistopatsaasta, tuosta vanhasta pyökkipuusta j.n.e.,\nsamaten Odysseiassa Faiakien kaupungista, Ithakan saaresta y.m. Harvoin\nkuitenkin ilmaantuu laveampia maisemankuvauksia. Mutta onpa\nsellaisiakin, niinkuin esim. kuvaus Kalypson asunnosta[66] tai ylempänä\nmainittu kertomus Nymfain luolasta. Muistettava on myöskin, että\nympärillä olevan luonnon henki ikäänkuin puhaltelee kaikkien kuvaelmain\nläpi; tahdon vaan kääntää huomion Iliaan kymmenennen rhapsodian alkuun,\njossa Agamemnon, unen hylkäämänä, yön pimeässä ihmetellen näkee\ntroialaisten yövalkeat, kuulee Troian edustalta huutojen huminaa ja\nsitten levotonna lähtee akhaialaisten ruhtinaita herättämään. Yön kuva\ntässä ikäänkuin väikkyy koko toiminnan ympäri. Useammin sentään\nvertaukset sisältävät komeita luonnonkuvauksia; ne laajentuvat\nikäänkuin itsenäisiksi maalaelmiksi, joissa runotar mielihyvällä\nviivyskelee. Sankareita vertaillaan väliin jalopeuroihin, väliin\nmetsäkarjuihin, joita esitellään milloin missäkin tilassa; uros kaatuu\nkuin vuoriston petäjä, jonka tapparan terä armottomasti laivapuiksi\nkukistaa. Pieniä laatukuvia, tuoreita, heloittavia, piirtelee meille\nKreikan runotar kertoillessaan Akhilleun kilven taonnasta. Me näemme\nmaalaiset kyntämässä ja eloa niittämässä, näemme jalopeurain laitumella\nahdistavan karjaa, näemme viininkorjuujuhlan ja iloiset piiritanssit.\nTämä vie meidät jo ulkopuolelle varsinaisen luonnon piiriä viattomaan,\nyksinkertaiseen ihmiselämään luonnon yhteydessä.\n\nMyöhemmiltäkin ajoilta on semmoisia itsenäisiä luonnonkuvauksia, kuin\nylempänä mainittiin. Tunnettu on Sofokleen ylväs ylistyslaulelma\nAttikasta ja Kolonosta, näin alkava:[67]\n\n    Heporikkahan maan, oi vieras,\n    Saavuit seutuhun oivimpaan,\n    Kolonoon valokiiltoiseen;\n    Jossa mielellään satakielinen viipyy,\n    Vaikeroi heloäänin notkojen varjossa.\n\nSaman näytelmän alussa Antigone kuvailee Kolonon seutua näillä\nsanoilla:\n\n                             On loittona, --\n    Niin näyttää, -- tornit kaupunkia suojaavat;\n    Pyhä paikka tää on: viini, laaker', öljypuu\n    Tääll' uhkeasti kasvaa; taajasulkaisten\n    Satakielten laulu lehdon siimeksestä soi.\n\nVielä runsaammin on tällaisia kuvauksia Euripideellä. Mutta outoa on\nylimalkain vanhemman ajan kreikkalaisille se hellä, romantinen\ntunteellisuus, jolla nykyisempi aika katselee luontoa, paeten sen\nturviin yhteis-elämän proosallisuudesta. Tällainen katsantotapa tulee\nkuitenkin yhä enemmin näkyviin, sitä mukaa kuin sisäkohtaisuus pääsee\nsuurempaan valtaan. Myöhemmän ajan kaunopuhujat ottivat usein luonnon\nkuvailemisen harjoitelmainsa aineeksi; idyllirunoilijatkin tietysti\nihan itsestään siihen johtuivat, ja varsinkin antiikisen kirjallisuuden\nloppuajoilta on monta teosta, joissa näyttäytyy virkeä luonnontunne.\nEsimerkkinä voisi olla Aelianon, luultavasti Dikaiarkhon mukaan tehty\nkertomus Tempen laaksosta[68] ja monta paikkaa Longon paimenromaanissa.\nMitä on sanottu kreikkalaisista, sopii yleensä roomalaisiinkin;\nkauniita luonnonkuvauksia tavataan Lucretion luonnonfilosofisessa\nrunoelmassa, Vergilion Georgicassa, Horation lauluissa[69] y.m.\n\nMutta vasta kristin-uskon tuottama maailmankatsomus vireytti täysin\nmäärin uuden ajan kirjallisuudessa huomattavaa syvätunteista\nluonnonkauneuden harrastusta. Samalla kuin yksilön tunne-elämä\nkoroitettiin henkisen olon keskustaksi, näki ihminen ulkonaisessakin\nluonnossa oman sielunsa kajastuksen, tajusi sen ilmiöitä oman\nsydämmensä kuvaksi tai oivalsi niissä Luojan hyvyyden ja voiman, jonka\nihailemiseen antautui innokkaalla hartaudella. Sitä havaitaan jo\nkirkkoisissä; niin esim. Basilios \"Suuri\" eräässä kirjeessä Gregorios\nNazianzenolle lämpimästi kuvailee sitä jylhää, tiheämetsäistä vuorta\nryöpeän kosken partaalla, jonne hän oli vetäytynyt pois hiljaista\neräkäs-elämää viettämään.[70]\n\nLiian pitkäksi vetäisi, jos askel askelelta seuraisin luonnontunteen\nkehittymistä eri aikakausina. Sopisihan muutoin puhua siitä, miten\nMinnesängerit mielellään pakisevat kevään tulosta, vertaillen toisiinsa\nnaisten ja kukkien suloisuutta, tai kuinka tavataan monta onnistunutta\nluonnonkuvausta Danten ja Tasson teoksissa sekä Camõesilla, valtameren\ntaidokkaalla maalailijalla. Shakespeare, jonka näytelmissä\ntosi-draamallisella tavalla kaikki liittyy toimintaan, osaa henkilöin\npuheluun mestarillisesti luoda heitä ympäröivän luonnon omituista\nmielialaa. Todisteeksi on useinkin mainittu \"Venetian kauppiaan\"\nloppukohtaus, joka tuo silmiemme eteen Italian ihanan kuutamo-yön, tahi\nmetsässä tapahtuva toiminta \"Kesäyön unelmassa\". Sopisipa lisätä monta\nmuutakin kohtaa, esim. rajuilman Learissa ja erämaan jylhän luonnon\nkuvan Cymbelinessä. Huomattava on, kuinka nämä Shakespearen\nluonnonkuvat samalla esittävät ihmishengen tunteita ja toimintaa.\nVenetian kuutamo-yö hyvin kuvastelee näytelmän sopusointuisaa\nlopputunnelmaa, Learissa myrsky raivoaa yhtä paljon kuningasvanhuksen\nrinnassa kuin ulkona kankaalla ja Macbethissa huuhkajan-äänet ja suden\nsurkea ulvonta ovat ihmisten ilkitöiden kamalia enteitä.\n\nMelkein kaikissa tähän asti mainituissa kuvauksissa luonto esiintyy\njonkun ihmis-elämästä otetun aiheen lisäyksenä tai pohjana. Mutta\nkahdeksannellatoista vuosisadalla harrastus kääntyy itse luonnon\npuoleen; sen ilmaukset semmoisinaan, kuten vuoden-aikojen vaiheet,\nmaisemain kauneus y.m., valitaan runouden aineiksi. Tämän kanssa on\nlähimmässä yhteydessä tuo palajaminen luonnollisuuteen, josta ennen on\nollut puhetta, maakansan yksinkertaisten tapojen ihaileminen ja\nkyllästys ajan ylenmääräiseen sivistykseen. Ihminen etsi luonnosta sitä\ntäydellisyyttä, jota hän kaipasi yhteis-elämässä ja luuli saavuttavansa\nrauhan sen hiljaisessa, muuttumatonten lakien alaisessa elämässä.\nVaikka siihen sekaantuikin paljon sumeata hentomielisyyttä, niin se\nkuitenkin opetti ihmisiä luonnon todellista kauneutta oivaltamaan ja\nsen povesta imemään tuoretta elinvoimaa. Tämän suunnan varsinaisina\nalkulähteinä sopii pitää Rousseaun teoksia ja Macphersonin toimittamia\nOssianin lauluja, jotka melkein yht'aikaa valloittivat Euroopan\nlukijakunnan. Huomataanpa jo aikaisemminkin muutamia samansuuntaisia\nilmauksia; mainittakoon vaan englantilainen Thomson ja saksalainen\nHaller. Deskriptiivistä esitystapaa suosittiin; tämä tosin helposti vie\ntyhjään rhetoorisuuteen ja ulkonaisten seikkojen pitkäveteiseen\nluettelemiseen, mutta siitäkin yleisestä säännöstä on kiitettäviä\npoikkeuksia. Sitä paremmin luonnonkuvailu menestyi, missä se yhtyi\nkertomuksen toimintaan tai lyyrillisten tunteiden ilmaisuun.\n\nEdellisessä suhteessa ovat merkillisiä Bernardin de St. Pierren\ntunnettu kertoelma \"Paul et Virginie\" sekä Chateaubriand'in teokset.\n\"Paul ja Virginiassa\" on troopillisen luonnon kuvaileminen pääasia; sen\nympäröiminä kasvavat nuoret päähenkilöt luonnollisessa viattomuudessa\nyksinäisessä saaressa keskellä Atlantin merta. Humboldt siitä lausuu\nKosmos kirjassaan,[71] kerrottuaan, kuinka hän sitä luki\ntutkimusretkillään matkatoverinsa kanssa: \"Kun etelän taivas hiljaa\nloisteli tai sateiden aikakautena salama, ukkosen pauhatessa, valaisi\nmetsää Orinocon rannoilla, valtasi mielemme se ihmeellinen\ntodenmukaisuus, jolla tuossa kirjasessa kuvataan kesämaiden mahtavaa\nluontoa kaikessa omituisuudessaan.\" -- Toisessa pienemmässä\nkertomuksessa \"Indialainen maja\" (La chaumière indienne) on Bernardin\nde St. Pierre kuvaillut Indian hehkuvaa luontoa ja sitä onnea, jota\nihmisten hylkäämä paria raukkakin voi löytää sen äidinsylissä. --\nIhmeteltävällä havainnollisuudella Chateaubriand lukijoillensa\nesittelee milloin Amerikan synkeitä aarniometsiä, joihin pakenee\nkultuuriin väsynyt eurooppalainen, milloin Kreikan maisemia,\nentis-aikain sivistyksen kirkastamia, tai kristin-uskon muistojen\npyhittämiä Palestiinan maita.\n\nUudemman ajan lyriikassa luonto ja tunteet usein sulauvat yhteen;\nrunoilija aavistaa oman olentonsa salaista yhteyttä luonnon-elämän\nkanssa, eri mielialat luovat siihen valonsa tai varjonsa, ja luonnon\nvaiheissa hän näkee oman sielunsa värähdykset. Niin ulkomaan\nrunoilijoista erittäin Goethe. Muistakaamme esim. \"Harz-matkaa\ntalvella\", tuota pientä runoa, täynnä nuoruuden haaveksivaa intoa,\njossa aatokset, luonnonkuviin kietoutuneina, vapaan rytmin\nkannattamina, kulkevat vaihtelevana sarjana silmiemme ohitse, taikka\nrunoa \"Henkien laulu vetten päällä\", jossa taivaasta valuneet,\nrajusti pauhaavat tai tyyneesti vierivät ja sitten taas taivaaseen\npalajavat vedet ovat ihmishengen vertauskuvana. Toisinaan pienessä\nluonnonkuvassa, muutamissa harvoissa piirteissä, puhkeaa esiin\nrunoilijan syvimmät tunteet, niinkuin tunnetussa laulelmassa: \"Über\nallen Gipfeln ist Ruh\". -- Ballaadeissaan Goethe usein, käyttäen\nhyväksensä vanhaa kansan-uskoa, joka luonnonvoimissa näkee haltiain\nmaailman, kuvailee niiden salaperäistä vaikutusta ihmismieleen; ne\nhoukuttelevat luokseen ihmistä, joka vapautensa menetettyään\ntahdottomana, vaistomaisesti, heittäytyy niiden omaksi. Vedenneito\nviehättää vastustamattomalla tenhovoimalla kalastajan meren viileään\nsyvyyteen, jossa kalan on armas aikaella, jonka aalloissa kylpevät\naurinko ja kuu ja johon taivas kuvastuu, kosteudesta kirkastuneena.\nPelokkaana poika kätkeytyy vasten isänsä povea, varoen joutuvansa\npeikkojen valtaan, kammoen hän katselee keijukaiskuningasta ja hänen\ntyttäriänsä, jotka häntä houkuttelevat hämärään valtakuntaansa, mutta\nisän silmissä eivät ole muuta kuin utua ja harmaita pajupensaita, ja\ntuskissaan lapsi parka vihdoin heittää henkensä. Tällaiset kuvaukset\neivät ole yksistään ulkonaisen luonnon, vaan sisimmäisen tunne-elämän\nesitystä.\n\nSaksan lyyrillisestä runoudesta voisi saada paljon muitakin kauniita\nesimerkkejä luonnon käyttämisestä tunteiden tulkitsijana. Ajatelkaamme\nvaan, miten Heine osaa koko luontoon vuodattaa elävän ihmissielun\ntunteita.\n\nSamoin kuin Goethe, niin Byronkin syvästi tuntee ihmishengen yhteyttä\nluonnon kanssa. Hänen kertomarunoissaan, joiden jokaisen säkeen läpi\ntunkeuu mitä sainein lyyrillinen tunteellisuus, maisemakuvat aina\nihmeellisesti tajountuvat vallitsevaan mielialaan, ilmestyipä silmiemme\neteen Attikan kalliorannat ja niitä vastaan tyrskyävä meri synkän\ntarinan kehyksenä tai hymyilevä luonto Konstantinopolin salmen\nrannoilla tahi kaukainen saari Etelämerellä, rakkauden syrjäinen\nturvapaikka. \"Childe Harold's Pilgrimage\" nimisessä runoelmassa eri\nmaiden kuvat omituisella tavalla yhtyvät menneiden aikojen muotoihin ja\nhetken herättämiin aatoksiin ja tunteihin. Ja niinkuin Byronin\nteoksissa, niin on tällä tunteenomaisella luonnonkuvailulla muutenkin\ntärkeä sija Englannin runoudessa.\n\nVähän toisemmalla tavalla luonto ilmaantuu Ranskan uudemmassa\nromaanikirjallisuudessa; se muodostaa tapausten ympäristön ja ihmeen\nselvillä väreillä sitä semmoisena esitetäänkin. Daudet'in kertoelmista\nsopisi mainita monta kaunista Pariisin kaupungin kuvausta, Loti'n\n\"Islannin kalastajista\" noita surunvoittoisia luonnonkuvia Bretagnen\nrannikolta ja Jäämeren aavoilta ulapoilta.\n\nMitä meidän maan runouteen tulee, niin virkeä osanotto luonnon elämään\njo vanhastaan on ollut sen tähdellisimpiä tunnusmerkkejä. Sen\ntodistavat jo Kalevalan ja Kantelettaren runot, jotka esittävät luonnon\nja ihmisen välin mitä lähimmäksi, herttaisimmaksi. Ihminen sitä\nkatselee ystävän silmin, uskoo sille sydämmensä tunteet ja toivoo\nsaavansa luonnonkin puolelta kokea samanlaista ystävällistä\nmyötätuntoisuutta. Emon ja sulhon murhe Ainon kuolemasta puhkeaa ilmi\nkäkien kukunnassa, jotka itse ovat sukeuneet surevan äidin\nkyyneltulvasta. Koivu valkeavyöhyt itkee kolkkoa kohtaloansa; mutta\nVäinämöinen lupaa sille elon uuden armahamman, jolloin se on ilosta\nitkevä, riemusta remahutteleva, ja veistää siitä kanteleen, joka\nilmoittelee ihmis-elämän vaihtelevia mielialoja. Näin ilmaantuu\nkaikkialla muinaislauluissamme vuorovaikutus ihmisen ja ulkonaisen\nluonnon välillä. Raikasta luonnontunnetta osoittavat niin-ikään\nKalevalan maisemakuvaukset, jotka eivät kuitenkaan ole samaa laatua\nkuin Homeron, määrättyjä paikkoja esittäviä, mutta sen sijaan luovat\neteemme mitä selvimmän ylimalkaisen kuvan pohjoismaiden luonnosta\nja näköaloista. Helleenien luonnon-jumalistoa muistuttavat\nmuinaisrunojemme monilukuiset haltiat: Suvettaret ja Terhenettäret,\nVellamon neidot ja Aallottaret, niinkuin myös Tapio ja Mielikki ynnä\nheitä ympäröivä Tapiolan kansa, sekä Luonnottaret, kaiken elon ja olon\nhämärät alkuolennot.\n\nUudemmassakin kirjallisuudessa havaitaan tätä luonnontunnetta, joka\nniin syvälle on juurtunut suomalaiseen katsantotapaan. Rakkaus luontoon\n-- etenkin Suomenmaan luontoon -- kaikuu myötäänsä Runebergin\nunohtumattomista runoelmista; sen ihanuutta hän ylistelee ja\ntarkasti hän sitä kuvailee erityiskohtia myöden. Niin varsinkin\nHirvenhiihtäjissä ja Hannassa sekä monessa lyyrillisessä runossa.\nTahdon tässä vaan johdattaa lukijan mieleen, kuinka elävästi Suomen\nsisämaan luonto leviää silmiemme eteen Hannan kolmannessa runossa:\n\n    Päivä jo mailleen käy, pois länteen vuorien taakse;\n    Lauha kuin morsian ilta tok' on. Rusopilviä ilmass'\n    Ui sekä maahan luo valoansa, ja penseät tuulet,\n    Niityilt' yhtyen, leikkiä lyö kukan-tuoksujen kanssa.\n    -- -- -- -- --\n    Täällä on vihreytt', on heleyttä ja henkeä. Laineist'\n    Ääretön paljous saaria nousevi, kaikista viittaa\n    Liehuen lehtevät puut väsyneen vene-soutajan luokseen.\n    Niemehen käy, joka maahan tuolla nyt yhtyvän näyttää,\n    Niin edessäs ulapan näät aukeemman, kylät hauskat\n    Rannoilta haamoittaa, sekä kirkkokin loistavi kaukaa.\n    Toisella puolen taas, mitk' uhkeat vainiot siellä,\n    Viljavat, laihokkaat, ylt'ympäri metsäset vaarat![72]\n\nJa edempänä kauniisti kuvataan \"tuli-kumpua\" ja laajaa näköalaa sen\nkukkulalta. -- Runebergin runoudessa yleensä luonnon kirkas kuva luo\nsäteitänsä ihmismieleen, joka siitä kirkastuu ja lämpiää ja\ninnostuksella ihailee luonnon kauneutta, semmoisena kuin se itsestään\non. Runebergin käsittelytavassa on melkein aina jotain eepillistä.\nTopeliuksella sitä vastoin luonto ja tunteet perin lyyrillisellä\ntavalla sulavat yhteen. Luonto on hänelle enimmiten henkisen olemuksen,\nsisällisen maailman, eduskuvana ja ilmaisijana. Sylvian lauluissa\nluonnon äänet lausuvat ilmi isänmaanrakkauden vienoimpia tunteita.\nSuomen kansan surut ja toiveet useinkin verhoutuvat hilpeäin\nluonnonkuvien taa. Kauniisti kuvailee kotimaan rakkauden ja\nluonnontajunnan yhteyttä tuo ihana satu \"koivusta ja tähdestä\", jotka\nainoana kodin muistona johtivat lapset vieraalta maalta omain\nvanhempain sylihin.\n\nTiettyä on, että tämän luonnontunteen on täytynyt ilmestyä\nsuomenkielisessäkin taiderunoudessa. Niin tapaamme esim. Kiven\n\"Seitsemässä veljeksessä\" mestarillisia, tosi-eepillisiä\nluonnonkuvauksia; lähtemättömänä pysynee jokaisen lukijan mielessä tuo\njuhlallinen näköala Impivaaran harjalta, -- monta muuta samanlaista\nkohtaa mainitsematta. -- Kuinka haikeansuloisesti talvisen luonnon\nkolkkous yhtyy valittavan immen kyyneliin Paavo Cajanderin runossa\n(\"Saaren impi\"):\n\n    Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy,\n    Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi,\n    Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy,\n    Täss' yksin olen niinkuin kasken kuusi;\n    Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa;\n    Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa,\n    On kaikki, kaikki muistot hangen alla.\n\nJa riehuva kevättunne, yht'aikaa elinvoimaa ja kaihoa täynnä, käy\nkaikuvana pohjasävelenä Erkon Ainon läpi; luonnon kevät, ihmis-elämän\nja kansan kevät sointuvat yhteen mahtavaksi tunnevirraksi:\n\n    \"Nyt on kevät polvellani,\n    Kevät tässä rinnassani,\n    Kevät puussa, kevät maassa,\n    Kevät kansani povessa.\"\n\nJa kaikkialla tässä ihanassa runoelmassa luonnon elämä muodostuu\nihmis-elämän kuvastimeksi, niinkuin esim. Ainon kauniissa mietelmissä,\nkun hän vertailee oloansa milloin allin tai pääskysen, milloin ulpukan\nkohtaloon.\n\nLuonnon tuntehikas kuvaileminen on varsinkin kehittynyt nykyisessä\n\"tunnelmakirjallisuudessa\". Siinä ilmaantuva kuvailutapa lienee\nensimmältään saanut alkunsa tuosta ylempänä mainitusta, uudemmassa\nranskalaisessa kirjallisuudessa tavattavasta luonnonkuvailusta;\nmuutamissa J. Ahon teoksissa se onkin ihan sama. Mutta myöhemmissä,\nniinkuin \"Lastuissa\", suomalainen luonnontajunta pääsee voitolle:\nihmissielu, apeitten mielialojen valtaamana, antautuu luonnon\nsalaperäisen vaikutuksen alaiseksi, etsii siitä lievennystä,\nlohdutusta, virkistystä, tai näkee sen ilmiöissä oman ja kansansa\nkohtalon; toisinaan taas, niinkuin \"Papin rouvassa\", luonnonkuvaus\nsäestää ihmisten sielun-elämää; se ei esittele vertauskuvia\nvaihtelevista mielentiloista, vaan muodostaa kehyksen niiden ympärille,\nja sen ilmiöitä katsellaan eri tunteiden valossa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nYksityis-ihminen runoudessa.\n\n\nIhmis-elämän piiriin astuessamme aukenee meidän eteemme moninaisuutta\nuhkuva, sisältörikas maailma, käsittäen yksityishenkilöt ja kaikki\nniiden erilaisuudet, mutta samalla myöskin koko sen avaran alan, jonka\nihmisten yhteistoiminta tai heidän ajatus- ja kuvausvoimansa on\nilmoille saattanut. Jälkimmäisessäkin tapauksessa pysyy kuitenkin\nyksilö runollisen esityksen keskuksena; sillä runous, niinkuin taide\nyleensä, pyytää tehdä kaikki aistin havaittavaksi, kammoten\nabstraktisten käsitteiden väritöntä kylmyyttä. Tuodessaan esiin\nvaltiollisia tai yhteiskunnallisia taisteluita tahi koko ihmiskuntaa\nkoskevia, syvämielisiä kysymyksiä, se antaa näiden kaikkien\nvärähtelevin sätehin kajastella muutamien erityishenkilöin kohtaloissa\ntai sielun-elämässä.\n\nAloittakaamme siis individistä. Monenlaisista säikeistä se pohja on\nkudottu, joka persoonallisuutta kannattaa. Alustana ovat syntyperä,\ntemperamentti ja muut ominaisuudet, jotka johtavat alkunsa luonnon\nsalaperäisestä työpajasta, kansalliset olot, jotka painavat leimansa\nsekä alkuperäiseen luontoon että sen kehkiämiseen, ja kaikki ne\nmonituiset vaikutelmat, joiden alainen on ensimmäinen lapsuuden aika.\nMutta paljoa tärkeämpi on varsinainen luonteen varttumus, jossa ihmisen\nvapaa tahto on myötävaikuttajana. Runoudessa tahdomme etupäässä\ntutustua ihmisiin, semmoisina kuin ovat; me tahdomme nähdä, miten\nolot ja heidän oma toimintansa heitä kehittävät tai millaisiksi he\nniiden vaikutuksesta ovat tulleet. Uudenaikuiset romaanin- ja\nnäytelmänkirjoittajat tahtoivat meille useinkin antaa jonkunlaista\nihmissuvun luonnonhistoriaa osoittamalla, miten kunkin ihmisen\nomituisuus siemenenä piilee edellisissä miespolvissa ja hänen oma\nperitty luontonsa yhdessä ulkonaisten olojen kanssa tekee hänet siksi,\nmikä hän on. Mutta täten epäilemättä pannaan liian yksipuolisesti arvoa\nindividin hämärään luonnonpohjaan ja syrjäytetään sen henkinen,\nvapauteen pyrkivä puoli, eikä tällainen menettely muutoinkaan ole\nrunouden luonnon mukaista. Se on yhtä vähän taiteellista, kuin jos\njoku, aikoessaan kuvailla kaunista maisemaa, rupeaisi selittelemään,\nminkä luonnonlakien mukaan valot ja varjot siinä jakaantuvat, ruoho\nkasvaa ja lintujen laulu pääsee korvamme tärykalvoa koskettelemaan.\n\nTämä ei suinkaan tarkoita, ett'ei luonnonpuolta saisi ollenkaan\nesittää. Luontoperäisten taipumusten taistelu olevia oloja vastaan ja\nintohimojen raivo ovat päinvastoin aina olleet runouden otollisimpia\naineita. Mutta niiden syntyä ei tarvitse esittää, jos se on haettava\nulkopuolelta yksilön omaa elämänpiiriä. Luonnon-omituisuus on olemassa,\nsiinä kyllin. Joku pieni viittaus entisyyteen jo riittää. Othellon\ntulista, intohimoista lemmen- ja oikeudenkiihkoa selittää tarpeeksi\nhänen maurilainen syntyperänsä. Richard III on kyllä pitkän\nhurjuuden-aikakauden viimeinen hedelmä; että olot olivat kypsyneet\ntuottamaan sellaista siveellistä epäluomaa, sen näkee edellisistä\n\"kuningas-draamoista\"; mutta Richard itse, näyttämölle astuessaan, on\njo aivan valmis, ja mitä luontaiseen perustaan tulee, antaa hänen\nepämuotoisuutensa täysin tyydyttävän selityksen. -- Sen sijaan haluamme\nnähdä, kuinka kuvailtava henkilö käytäikse eri tiloissa, mitä hän\ntuntee ja ajattelee ja miten ulkonaiset tapahtumat häneen vaikuttavat.\nHamletissa erotamme selvästi kaikki hänen mielenlaatunsa piirteet: hän\non melankoolinen, mietiskelevä, epäröivä, vastahakoinen ratkaisevaan\ntoimintaan, liian jalo koston kamalaan työhön; me näemme, kuinka\nsellainen henkilö menettelee, kun elämän vaatimukset joutuvat\nristiriitaan hänen sisimmän luonteensa kanssa, ja kuinka hän sortuu\ntähän vastariitaan. Siten näytelmän aate meille selviää, kirkkaassa\nvalossa esiintyy yksityisihmisen ja siveellisen maailmanjärjestyksen\nväli. Jos runoilija vielä ottaisi vaivakseen kuvata, miten Hamlet on\ntullut semmoiseksi, kuin hän on, niin se pikemmin olisi näytelmälle\nhäiriöksi kuin hyödyksi, koska se ei olisi missään yhteydessä\npääaatteen kanssa.\n\nNäin on etenkin draaman laita; vähän toisin on romaanissa. Se voi\netäämpääkin urkkia tapausten alkuperusteita; mutta senkin on paras\npysyä psykologisessa piirissä, pyrkimättä antropologiselle alalle,\nniinkuin Björnson suositussa ja muutoin taidokkaasti kirjoitetussa\nkertomuksessaan \"Liput liehumassa\" (Det flager i byen og paa havnen),\njossa päähenkilön luonteenkuvausta edeltäpäin valmistellaan pitkällä\nrosvojuttujen sarjalla.\n\nIhmiset semmoisina, kuin he ovat, elämän kynnykselle astuttuaan, ja\nkuin he sitten luonteeltaan muuttuvat ja varttuvat, ovat siis runouden\netevimpiä kuvattavia. Ja siinäpä runoilijalle tarjoutuu tyhjentymätön,\niäti vuotava lähde, jos hänen silmänsä vaan tarkistuu heidän\nomituisuuksiansa tajuamaan, hänen älynsä osaa arvostella kunkin asemaa\nja merkitystä. Kenen mieli ei täyttyisi ihmettelystä, silmäillessään\ntätä ääretöntä moninaisuutta? Kuin puiden lehdet vuosittain\nvaihtelevat, -- niin lauloi jo Homeros, -- samoin ihmispolvetkin\nväistyvät toinen toisensa tieltä, ja jokainen ihmiskesä tuottaa\nlukemattomia lehtiä, eikä niissä ole kahtakaan ihan yhtäläistä! Mutta\nkaikissa kimaltelee, milloin himmentyneenä, milloin jalommalla\nloisteella, se jumalallinen kipinä, joka, ollen ihmishengen oikea\nolemus, ei voi ikänään sammua, vaikka vastukselliset olot usein estävät\nsitä korkeammalle kohoamasta tai pakoittavat milt'ei näkymättömiin\nriutumaan. Ne todellakin ovat sokeat, jotka ahdasmielisessä kiihkossaan\ntahtoisivat kaikki ihmiset yhden kaavan mukaan valetuiksi, tylyllä\nylenkatseella hyljäten tai ivaten, mikä heidän mallistansa poikkeaa.\nKuinka yksitoikkoiselta, perin ikävältä maailma tuntuisikaan, jos\nkaikki ihmiset olisivat yhtäläiset, vaikkapa vastaisivatkin korkeinta\nsiveellistä ideaalia! Moninaisuus, ihmishenkien vapaa vaihtelevaisuus,\non juuri täydellisyyden vaatima; sillä yhdessä erilaiset ihmisluonteet,\nvaikka kukin itsekseen puuttuvainen, muodostavat täydellisen\nkokonaisuuden. Näin joka erityinen ihmishenki on välttämätön osa\nmaailmassa ilmestyvästä Jumalan hengestä, joka kuvasteleikse kussakin\nerityishengessä kuni aurinko kasteenpisarassa. Kaikilla on\ntarkoituksensa. Halvin työntekijä täyttää paikkansa yhtä hyvin kuin\nälykäs hallitsija tai voittoisa sankari, jotka kansojen kohtaloita\nmääräilevät; yksinkertainen jokapäiväisissä toimissa askartelija\nniinkuin suurin nerokin, jonka ajatus mittailee taivasten avaruutta tai\ntunkeuu henkisen maailman syvimpiin syvyyksiin. Eri katsantotavat, eri\nuskonnot, kansojen ja aikojen omituisuudet, eri pyrinnöt ja\nelämänpiirit -- tahtoisinpa melkein sanoa: erilaiset heikkoudet ja\nhairauksetkin -- antavat ihmisyydelle runsaamman sisällyksen. Ansiot ja\nviat vastaavat toisiinsa; useimmiten ne ovatkin samojen ominaisuuksien\neri puolia. -- Kuin ihmisten, niin on olosuhteidenkin laita;\nvastakohdat täydentävät toisiansa. Ylevä sivistys ja alkuperäiset\nluonnonolot, henkiset harrastukset ja käytöllinen toiminta,\nsievistyneen ylhäisön hieno komeus ja maaseutujen koruttomat,\nyksinkertaiset tavat, suuren, valtiollisen elämän levottomat\npyörähdykset ja hiljaisen perhe-elämän ahkera työnteko, koko maailmaa\ntarkoittavat, laveat yritykset ja yksityis-ihmistä koskevat sydämen\nasiat, -- nämä kaikki lisäävät viehätystä silmiemme eteen asettuvalle\nihmis-elämän kuvalle, antaen sille väriä ja vaihtelevaisuutta.\n\nKun tällä tavoin katselemme elämää, niin mielemme valtaa rakkaus\nihmiskuntaan ja kuhunkin yksityis-ihmiseen. Tätä rakkautta runoilijan\ntulee vuodattaa kuvaukseensa. Sen osoite on myötätuntoisuus, jolla hän\nseuraa henkilöitänsä heidän elämänsä vaiheissa, tuntien heidän\ntunteitansa, heidän ilojansa iloiten, murehtien heidän murheitansa.\nTällainen hellyys ei häiritse esityksen objektiivisuutta. Eepillisessä\nrunoudessa, esim. Homerossa, se näyttäypi siinä tyynessä mielihyvässä,\njolla kertoilija pakisee sankariensa seikkailuista, tuomatta esiin omia\nmietteitänsä, luottaen vaan tarinansa tenhovoimaan. Kuka on\nobjektiivisempi kuin Shakespeare? Omimpiahan ajatuksiansa hänen\nhenkilönsä aina lausuvat eikä runoilija itse heidän takaansa tule\nnäkyviin. Mutta siinäpä juuri hänen hellyytensä ilmaantuukin, että he\nitse saavat ajaa asiaansa, että saamme, niin sanoakseni, siirtyä heidän\nomaan sukuunsa. Vielä helpommin runoilijan myötätuntoisuus voi päästä\nilmoille itsekohtaisemmissa esityslaaduissa, vaikka vaara pyörii, että\nhänen subjektiiviset mielipiteensä joskus vievät voiton. Muistakaamme\nDickensiä, suurta ihmisluonteiden kuvailijaa! Millä herttaisuudella hän\ntuo henkilönsä näkyviin! Ja kuitenkin hänkin toisinaan, pääsankariensa\nkannalta asioita arvostellen, kokoilee vihansa nuolet muutamia\nerityishenkilöitä vastaan, jotka jätetään mustaan varjoon, lukijan\nylenkatseelle alttiiksi. Mutta yleensä Dickensissä, niinkuin muissakin\nluonteenkuvauksen mestareissa, osoittuu hellä rakkaus kuvattavia\nihmisiä kohtaan. Tahdonpa meidän kirjallisuudesta vaan mainita\nRunebergiä ja Kiveä. Jollei taitamattomuus taikka satiirinen tarkoitus\nsaata kirjailijoita toisin menettelemään, on heidän tylyytensä syynä\ntavallisesti puuttuva käsitys ihmisluonnon alkuperäisestä\nideaalisuudesta.\n\nEri runoudenlajeissa luonteenkuvaus saa hiukan eri muodon. Epiikka\nyleensä tyytyy ulkokohtaiseen kuvailuun; ihmisten omituisuudet\nilmaantuvat vaan heidän puheissaan ja teoissaan. Romaanissa ja\ndraamassa sitä vastoin runoilija avaa henkilöinsä sydämmen ja suopi\nmeidän silmätä sen pyhimpiin kammioihin. Mutta kummassakin tapauksessa\nhän voi esittää henkilöitänsä suurin piirtein, mahtavilla pensselin\nsivauksilla, niinkuin Aiskhylos ja Shakespeare, taikka useain pienten,\nhienoin erityispiirteiden avulla, niinkuin Dickens ja nykyaikaiset\nromaaninkirjoittajat. Että uusi \"psykologinen suunta\" sielunelämän\nanalyseerauksessa toisinaan menee liiankin pitkälle, ei liene\nkiellettävissä. -- Saattaapa tässä suhteessa vielä olla eriäväisyyttä\nsiinäkin, että joku runoilija, perin draamallisesti, kuvailee henkilöin\nmieltä yhteydessä toiminnan kanssa, toinen, enemmän lyyrillisesti,\nesittelee tunteiden vaihtelua sielussa. Edellisessä suhteessa sopii\nShakespeare malliksi, jälkimmäisessä on Goethe mestari. Psykologisessa\nkuvailussa on ennen kaikkea tärkeätä, että luontevalla, selvästi\ntajuttavalla tavalla selitetään tunteiden ja mielikuvain syntyä ja\nniiden yhteyttä toiminnan kanssa. Täydellisimmäksi varttuu\nluonteenkuvaus, kun henkilön koko katsantotapa siitä selviää, niin\nett'ei hänen omituisuutensa ilmaannu ainoastaan muutamissa\nsatunnaisissa yksityiskohdissa, vaan että älyämme hänen sielun-elämänsä\nvarsinaisen pohjan ja perustuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurha olisi tämän esityksen ahtaissa rajoissa ottaa puheeksi kaikki ne\nolot, mielentilat ja ominaisuudet, jotka saattavat antaa aihetta\nrunouden kuvauksiin. Kiintyköön huomiomme siis ainoastaan muutamiin\nyleisimpiin ihmis-elämän muotoihin. -- Fyysillisten suhteiden\nmäärääminä havaitsemme tällä alalla ensinnäkin _elämän-iät_.\n\nMielellään runotar luo silmänsä hymyilevään lapseen, joka keväisen\nurvun lailla meissä herättää tulevaisuuden sumussa piileviä toiveita;\nmutta useammin hän saattaa vanhusta hänen loppumatkallaan, tukien hänen\nhorjuvia askeleitansa ja kuunnellen hänen huuliltaan pitkän elämän\nilon- ja murheensekaisia muistelmia. Useimmasti hän kuitenkin seuraa\nnuorta miestä tai kainoa impeä heidän ensimmäisellä retkellään ulos\navaraan maailmaan, lempeästi tarkastellen niitä tunteita, jotka\nheräyvät heidän povessaan, kun oudot olot kehittävät heidän\nitsetietoaan tai heidän täytyy taistella ihanteittensa puolesta tylyä\nolevaisuutta vastaan; taikka hän seisoo vakavana varttuneen miehen tai\nkypsyneen naisen rinnalla tosi-elämän vaikeissa vastariidoissa, heidän\nkoettaessaan toteuttaa, mitä oikeaksi katsovat, tai voimallisesti\npyrkiessään kaukaista päämäärää kohti. Lapsuuden-ajan runollisuutta ei\nyksikään kirjailija osaa niin herttaisesti tuoda ilmi kuin Z. Topelius,\nvieläpä tavalla semmoisella, joka ei ainoastaan viehätä nuorisoa, vaan\nvanhemmissakin lukijoissa uudistaa noiden kultaisten päivien muistoja.\nEepillisessä ja draamallisessa runoudessa lapsen vilpitön mieli joskus\nvoi olla hyvä vastakohta ympäristön rajuudelle, -- muistakaamme esim.\nIliaasta Hektorin poikaa, pientä Astyanaxia, taikka Macbethista\nMacduffin poikaa, joka kaatuu säälittävänä julmuuden uhrina. Mutta\nyleensä lapsuus epämääräisyytensä tähden tarjoo runoilijalle verrattain\nvähän ainetta. Paraiten voi romaaninkirjoittaja sitä hyväksensä\nkäyttää, kun hän pienuudesta saakka seuraa päähenkilöänsä, osoittaen,\nmiten hänen luonteensa alusta alkaen on kehittynyt. Sellaisia kuvauksia\nonkin monta varsin luontevaa ja miellyttävää.\n\nLaajempaa alaa tarjoo vanhuuden ikä. Säilyttäähän vanhuksen henki\npitkän kokemuksen hedelmät. Voimien riutuminen ja siitä seuraava\nerillään-olo nykyhetken pyörinästä antavat hänelle jonkunlaisen tyynen\nrauhallisuuden. Sellaisena esiintyy ukko Laertes, Odysseun isä, joka\nulkopuolella kaupunkia hiljaisuudessa hoitelee puutarhaansa. Ihanaa\nsovintoa täynnä on Sofokleen kuvaus Oidipus vanhuksesta, joka vihdoin\nelämän ärjyn tyynnyttyä, löytää kauan ikävöidyn rauhan Eumenidien\npyhässä lehdossa. Toista laatua on Lear kuningas. Hänessä vanhuuden\nheikkous on traagillista sen soaistuksen tähden, jonka alaisena hän\nkoko ikänsä on ollut, mitä tyttärien rakkauteen tulee; sillä, niinkuin\nnarri ankaran leikillisesti muistuttaa, Learin \"ei olisi pitänyt\nvanhentua, ennenkuin oli viisastunut\". Yhtäläisen sokeuden uhriksi\njoutuu Glosterkin, jonka sisäinen tila kuvautuu hänen kamalassa\nulkonaisessa kohtalossaan. -- Semmoiset sankarit taas kuin vaka, vanha\nVäinämöinen ja pylolainen Nestor, jotka iäkkäinäkin pysyvät toiminnan\nkeskuksena, edustavat vanhuuden kypsynyttä älyä, mutta samalla\nmiehuuden tarmoa. Syystäpä runoilija antaa Väinön lausua itsestään:[73]\n\n    Kaikki on ajat minussa,\n    Koko vuosi vaiheinensa:\n    Kevätmieli herkkä, hellä,\n    Nuorukaisen kevät-into,\n    Kesän täysimiehen voima,\n    Rohkeus, roteva toimi,\n    Syksyn kypsi neuvonhenki,\n    Myrskytkin ja uupumukset, --\n    Toisinansa tuntuu talvi,\n    Lunt' on mieli, toimet jäätä.\n\nEttä runous hakee enimmät henkilönsä nuorten ja keski-ikäisten\njoukosta, tuskin vaatinee mitään esimerkkejä. Kumpaisetkin voivat sille\nantaa enimmän ainetta, nuori -- elämään pyrkiväinen -- etenkin\nkehittymisensä, keski-ikäinen toimintansa vuoksi. Sentähden romaani,\njoka pääasiallisesti esittelee luonteen varttumista, tavallisesti ottaa\npäähenkilökseen nuorukaisen tai neitsyen ja draama, jonka pää-aineena\non toiminta seurauksineen, useimmiten kypsyneemmän miehen tai naisen.\n\nEnnenkuin jätän ihmisen iät, suotakoon minun johdattaa lukijan mieleen,\nkuinka Schiller \"Laulussa kellosta\" on yhdistänyt ihmisen elämänvaiheet\nkauniiksi kuvasarjaksi.\n\nToinen fyysillisiin ominaisuuksiin perustuva erilaisuus ihmisten kesken\non se, jonka _sukupuolet_ tuottavat. Sentähden yleinen ihmisyyden\nihanne jakaantuu kahtia, mies- ja naisihanteeseen. Mitä edelliseen\ntulee, on se niin likeisessä yhteydessä aikojen vaihtelevain\nkatsantotapojen kanssa, mies kun aina on toiminut valtion ja\nyhteiskunnan alalla, -- että se jo lienee selvinnyt edellä olleesta\nsilmäyksestä ideaalien historiaan. Naisten itsenäisyys ja merkitys\nyhteiskunnassa on sitä vastoin vaan askel askelelta saavuttanut\ntunnustusta, sen mukaan kuin on tultu havaitsemaan, että molemmat\nsukupuolet henkisellä alalla ovat yhdenvertaiset ja että naisen\nluontaiset hyvät ominaisuudet monella tavalla saattavat rikastuttaa\nkorkeampiakin elämän piirejä. Ehkä lukija siis mielellään luo huomionsa\nsiihen, miten naisen tilaa ja tehtävää on käsitelty eri kansojen\nrunoudessa.\n\nOn kyllä semmoisia nais-olemuksen puolia, joita aina on suosittu ja\njotka varmaan tulevaisuudessakin pysyvät mieluisina runouden aiheina.\nNaisen hentous ja ulkonainen viehättäväisyys, hänen uskollisuutensa ja\nrakkautensa äitinä, lemmittynä ja puolisona ovat aineita, joita\ntavataan kaikkien kansojen runoudessa ja jotka aina tenhoavat\nkuvausvoimaa. Mutta suuresti erehtyy, jos siitä syystä luulee\nnais-ihanteiden aikojen läpi pysyneen yhtäläisinä. Vaikka ulkonaisesti\nkenties yhdenkaltaisemmat, ne toden perästä ovat vielä enemmän\ntoisistaan eriäväiset kuin mies-ideaalit. Ja onhan se ihan\nluonnollista, kun ajattelee naisen muuttunutta asemaa ja\nsivistyskantaa. Itämaan sortovaltiaan haaremista hänen oli kulkeminen\nkreikkalaisen naishuoneiston läpi keskiajan linnakamareihin\ntrubaduurien ylistettäväksi ja siitä nykyaikaisen yhteiskunnan\nmonenlaatuiseen toimintaan, yhä suurempaan itsenäisyyteen.\n\nHuomattava on kuitenkin, että alkuperäisissä luonnonoloissa naisen arvo\nja asema melkein kaikkialla pysyy jotenkin yhtäläisenä, semmoisena,\nmiksi hänen tärkeä tehtävänsä perhe-elämän keskuksessa sen ihan\nitsestään muodostaa. Kultuuri vasta saattaa eri aikojen ja kansojen\nkatsantotapaa tässä suhteessa jyrkemmin esiintymään. Ilmaantuuhan jo\nHomeron runoissa naisen arvo ja puolisoin keskinäinen rakkaus tavalla\nsemmoisella, joka meidänkin tunteitamme tyydyttää, -- paljoa\npontevammin kuin myöhemmässä kreikkalaisessa kirjallisuudessa. Lempeä,\nrakastavainen Andromakhe ja uskollinen Penelopeia ovat mitä kauniimpia\nkotielämän onnea suojelevain naisten esikuvia. Ihanan perhe-idyllin\nkannattajana muistettakoon myös Nausikaa, jolle Odysseus toivottaa\navio-onnea lausuen, ett'ei suurempaa autuutta ole maan päällä kuin\naviopuolisoin keskinäinen sopu ja lempi:\n\n    -- -- Sill' ei ole onnea oivallisempaa,\n    Kuin jos hoitelevat kotoansa miesi ja vaimo\n    Yksin mielin, näin katehille kaihoa tuoden,\n    Riemuks suopeillen ja itselleen yli muiden.\n\nNäitä helleeniläisen muinais-ajan alkuperäisiä oloja silmäillessä\nälkäämme unohtako mielikuvituksen luomaa tarumaailmaa. Jokainen kansa\nkuvailee jumaliaan ja heidän elämäänsä omien olojensa mukaan, asettaen\ntuohon yliluonnolliseen maailmaan parasta, mitä se voipi ajatella.\nTapiolassa eletään niinkuin vankassa suomalaisessa talossa ainakin;\nMetsolan metinen muori hoitelee karjaansa kunnon emännän lailla;\nKuuttaret ja Päivättäret uuraasti kutoa helskyttelevät, niinkuin\nKalevalan kansan herttaiset tyttäret, vaikka tosin kulta- ja\nhopeakankaita. Samoin helleenien jumalaismaailma on selvä kuva\nkreikkalaisten vanhimmasta elämästä ja katsantotavasta. Siinäkin on\nnaissuvun edustajilla huomattava asema. Niinkuin kreikkalaisia jumalia\nyleensä, niin heitäkin kuvaillaan kaikin puolin ihmisiksi, joilla\nitsekullakin on omituisuutensa, jopa heikkoutensakin. Zeun puoliso,\n\"isosilmäinen, arvokas\" Hera, on ylpeä ja luulevainen vaimo, joka\nuseinkin pikku juonillaan johtaa maailman mahtavaa hallitsijaa.\nAfrodite on hempeä kaunotar, joka, Diomedeen keihään haavoittamana,\nitkien pakenee äitinsä turviin, valittaen tuon kreikkalaisen uroon\nröyhkeyttä. Puhtaassa Artemiissa, miehen lempeä kammoavassa\nmetsästäjäimmessä, jo luulisi piilevän nykyajan \"emansipatsioonin\"\noireita; joutsineen, nuolineen hän harhailee vuoriharjanteiden ja\nnotkojen poikki; mutta nukkuvan Endymionin viaton kauneus hänen\nmieltänsä kuitenkin hellyttää, ja alas laskeutuen pilventakaisilta\naloiltaan, hän painaa suutelon nukkujan huulille. Jos monessa\nkuvauksessa tuodaankin esiin, mitä pidetään naissuvun heikkoina\npuolina, niin sen vastakohtana on muistettava, että kansan kuvausvoima,\ntahtoessaan henkilöinä esittää ylevimpiä aatteita, tavallisesti asettaa\nnais-olentoja niiden kannattajiksi. Niin Pallas Athene on kaiken jalon\nhenkisen toimen haltiatar; Muusat ovat taiteiden ja tieteiden hellät\nhoitajat; Kharitit eli Sulottaret edustavat kauneuden ihanaa\nviehätystä; Demeter, maanviljelyksen perustaja, totuttaa ihmiskuntaa\nlempeämpiin tapoihin ja kylvää yhteiskunnan ja sivistyksen ensimmäiset\nsiemenet.\n\nAlkuperäisissä luonnon-oloissa tehtävät niin ihan itsestään jakaantuvat\nsukupuolien kesken, ett'ei voi olla puhetta naisen vaikutuspiirin\nsuuremmasta tai vähemmästä laajuudesta. Mies on perheen suojelija,\nväkivallan torjuja, siis pääasiallisesti soturi, sen ohessa ehkä\nmetsästäjä tai kalastaja; vaimo hoitaa kotilieden pyhää tulta, --\nvieläpä vanhimpina aikoina näiden sanojen varsinaisessa merkityksessä,\n-- äitinä ja puolisona pitäen huolta perheen moninaisista tarpeista.\nLuonnonkansoissa nainen usein toimittaa kaikki talon raskaimmatkin\ntyöt. Tämä on alkuansa kovaa orjuutta; mutta mitä enemmän kansan mieli\nkääntyy rauhallisiin toimiin, sitä enemmän arvoa annetaan kodin hyvälle\nhaltiattarelle. Kun runous alkaa taimelle nousta, niin naisen hiljainen\ntyöskentely, hänen äidinrakkautensa ja uskollisuutensa tarjoutuvat\nsille mieliaineeksi. Se onkin ensimmäinen, runoudessa havaittava askel\nnaisen kunnioitukseen, että hänen suuri, kaikkina aikoina pysyvä\nmerkityksensä kodin rakkaudentoimissa saapi runollisen kirkastuksen.\nTässä omimmassa piirissään nainen ensin käsitetään itsenäiseksi\nhenkilöksi; ennen sitä hän ei saa mitään erityiskuvausta osakseen.\nMainittava on kuitenkin että itämaillakin, joissa naisen vapaus aina on\nollut supistettu mitä ahtaimpiin rajoihin, ne kansat, joilla on\nluontainen viettymys perheellisiin tunteisiin ja vienoon idyllisyyteen,\novat miellyttävästi kuvailleet naisen alttiiksiantauvaa rakkautta ja\nluopumatonta uskollisuutta; kauniita senlaatuisia kuvauksia on etenkin\nindialaisilla ja hebrealaisilla.\n\nMieltymyksellä ja hellyydellä siis muinais-aikojen runotar katselee\nnaisen oloa. Mutta yhteiskunnan kehittyessä useinkin muuttuu\nasianlaita. Sen näemme kreikkalaisissa. Vapaan kansalaisen julkinen\ntoiminta koko kansan silmien edessä oli historiallisena aikakautena\nkreikkalaisen mielestä monta vertaa tähdellisempi kuin yksityisen\nhiljainen työ kodin piirissä tai jollakin muulla, vähemmän huomatulla\ntoimialalla. Sentähden naisen merkitys helleenien hengenviljelyksessä\njäi verraten vähäiseksi. Mutta väärin arvostelisimme kreikkalaista\nnaisihannetta, ellemme sen ohessa ottaisi lukuun niitä jalon-ihania\nkuvia, joita tapaamme esim. Sofokleen tragedioissa ja jotka nostavat\nnaisen paljoa korkeammalle, kuin mihin hänen yhteiskunnallinen\nasemansa näyttää antavan aihetta. Antigone on \"jumalien vankkojen,\nkirjoittamattomien lakien\" pelkäämätön puolustaja tyrannin\nmielivaltaisia säännöksiä vastaan, ja Elektra, Agamemnonin tytär,\njohtaa järkähtämättömällä ankaruudella kostontyötä äitiänsä kohtaan.\nMolemmat osoittavat miehuullista lujuutta, jälkimmäinen enemmänkin,\nkuin mitä nykyaikainen tunne voi oikeaksi myöntää; mutta Antigonessa\nsamalla ilmaantuu naisellista lempeyttä. Sulasta sisarenrakkaudesta hän\nvastoin valtiaan käskyä vihkii kaatuneen veljensä ruumiin Tuonelan\nomaksi, ja itse hän sanoo:\n\n    En vihaamaan ma luotu oo, vaan lempimään.[74]\n\nJa yhtä jalona, uhrauvaisena hän uskollisesti johtaa sokeata isäänsä,\nkunnes tämä Eumenidien pyhässä lehdossa saavuttaa ikuisen rauhan.\nEuripidestä, joka Sofokleen jälkeen hallitsi Athenan näyttämöä ja\ntavallansa on kreikkalaisen draaman realisti, pidettiin leppymättömänä\nnaisten vihaajana; näytelmissään hän tarkoin piirtein esittelee\nheidänkin sielun-elämäänsä, vaan pysyy pääasiallisesti luontaisten\ntunteiden ja intohimojen kuvailemisessa, korkeampiin kohoamatta. Mutta\nSofokleen äskenmainitut jalot henkilöt silmiemme edessä ja muistaen\nniitä helleeniläisiä naisia, jotka -- niinkuin Sapfo, Korinna, Diotima,\n-- saavuttivat maineen runouden tai filosofian alalla, ymmärrämme\nmahdolliseksi, että Platon, naiskysymyksen ensimmäinen virittäjä,\nideaali-valtiossaan vaati naiselle samaa kasvatusta ja toimialaa kuin\nmiehelle, vaikka ylen haaveksivalla tavalla, panemalla perhe-elämän\nalttiiksi.\n\nRoomalaisten kesken oli perheen-emännän tila arvokkaampi kuin\nKreikassa; mutta heidän runoutensa, ollen kreikkalaisen mukaelmana, ei\naseta mitään uutta nais-ihannetta silmiemme eteen. Muistakaamme\nkuitenkin, kuinka yleviä naiskuvia Rooman historia meille esittelee:\nCoriolanon äiti, Cornelia, Julia Mamaea y.m. Sanalla sanoen,\nroomalainen nais-ideaali on toinen kuin kreikkalainen: ei\nhehkuvatunteinen Sapfo, ei viisas Diotima eikä sulopuheinen Aspasia,\nvaan perhettänsä hallitseva, talon arvoa kannattava, uskollinen puoliso\nja äiti. Kun roomalainen kirjallisuus rupesi itsenäisesti kehkiämään ja\nuusia kirjallisia kysymyksiä keskusteltiin ylimysten saleissa, niin\nnaisetkin tehokkaasti ottivat osaa näihin isänmaallisiin pyrintöihin.\nMutta Rooman kirjallisuuden loistoaikana, kun pintapuolinen\nnautinnonhimo oli voitolle päässyt, ylistettiin naista vaan\nlemmenlauluissa ja lemmentarinoissa ja Horation Lydiat ja Glycerat\nedustavat häntä runoudessa.\n\nLemmenlauluihin viitattuani sopii tässä erittäin puhua lyyrillisestä\nrunoudesta. Tietty on, että rakkauden ilot ja tuskat ovat sen\notollisimpia aineita ja että lemmityn kuva siinä vaihtelee monella\ntavalla eri tiloja myöten. Mutta koska rakkaus on ihmisluonnon\nalkuperäisimpiä tunteita, niin muutamat piirteet kaikkina aikoina\npysyvät muuttumattomina; rakastetun naisen kauneus ja sulous, hänen\nlempeytensä ja miellyttävä olentonsa vireyttävät aina runoilijan intoa,\nsaattaen häntä ylistämään sydämmensä valittua. Ajan luonne antaa\nkuitenkin runoille erityisen värityksen. Vanhempina aikoina lempi\nilmaantuu aistillisempana, sitten rakkauden henkinen puoli pääsee\nyhä suurempaan valtaan. Lisääpä kukin aikakausi vielä koko joukon\nomituisia piirteitä, milloin realistista, milloin ideaalista\nlaatua. Yliaistillisella ihailulla ja haaveksimisella Petrarca\nlaulaa Laurastansa; uudemman ajan alkupuolella, teeskenneltyjen\npaimen-idyllien kukoistaessa, kuultaa kaikkialla läpi suloisen Arkadian\nmielikuva, jossa ihmisellä ei ole muuta huolta kuin lemmen tuottama\nkaiho, ja kun korkeammat aatteet, syvemmät henkiset virtaukset\nhallitsevat aikakautta, silloin niidenkin vaikutukset huomataan\nlyyrillisen runouden naisihanteissa.\n\nMutta palatkaamme aikakausien tarkastamiseen. Antiikisen maailman\nraunioille rakentui uusi maailma, uuden katsantotavan nojalle.\nKristin-usko julisti kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi Jumalan edessä, ja\ntämä koski tietysti yhtä hyvin eri sukupuolia kuin muitakin suhteita.\nTosin tasa-arvon aate ei heti ottanut orastaaksensa. Päinvastoin\nnäyttää jonkunlainen taantuminenkin tapahtuneen. Kirkko-isät puhuvat\nusein kovinkin halveksivaisesti naisesta. Mutta naisen tunteellisessa\nsydämmessä tapasi uusi oppi hedelmällisen maan-alan, johon se pian\njuurtui, ja martyyrein joukossa oli yhtä paljon naisia kuin miehiäkin.\nKristin-uskon ensi ajoilta ovat legendain pyhät immet, nöyrän\njumalisuuden ja hurskauden esikuvat. Keskiajan uskonto pystytti\nitselleen Neitsyt Maariassa erityisen nais-ihanteenkin, joka sittemmin\nmaalaustaiteessa, kuudennentoista vuosisadan madonnan-kuvissa, sai\nihanimman kirkastuksensa. Ritarisuuden aikakautena sydämmen\nvaltiattarelle osoitettava säädyllinen kohteliaisuus, Neitsyt Maariaa\npalveltaessa, sulautui yhteen uskonnollisen innostuksen kanssa,\nniinkuin toiselta puolen Jumalan emolle tuleva kunnioitus loi pyhän\nloisteen lauluin ja miekoin ylisteltäviin rouviin ja neitosiin. Tämä se\nantaakin romantiselle nais-ihanteelle omituisen värin, joka\nkirjallisuudessa näytäikse vielä hyvinkin laajalti ulkopuolella\nkeskiajan runoutta. Nainen on yli-inhimillinen olento, muita tämän\nmatoisen maailman lapsia paljoa ylevämpi ja puhtaampi, ja on sentähden\npidettävä erillään kaikesta halvempain olojen tahrauksesta. Hän siis ei\nollut kohonnut miehen vertaiseksi, vaan paljoa korkeammalle, jopa\nniinkin korkealle, että kadotti vakavan jalansijan maan päällä. Sillä\nhänen yhteiskunnallinen tilansa ei suinkaan vastannut hänen asemaansa\nmielikuvituksen piirissä. Keskiajan nais-ideaaleja ei ole ainoastaan\nruhtinaallinen Ginevra, joka komeana hallitsijattarena loistaa Arthurin\nhovissa, vaan myöskin nöyrä Griseldis, joka tuhansissa koettelemuksissa\ntodistaa kuuliaisuuttaan miestänsä kohtaan.\n\nMutta nainen vähittäin valloittaa luonnollisen asemansa maan päällä.\nYhä enemmän tunnustetaan hänen arvoansa ja yhdenvertaisuuttansa miehen\nrinnalla. Huomattava on kuitenkin erotus Euroopan eteläisten ja\npohjoisten kansojen välillä. Etelässä pysyivät naiset vanhan perityn\ntavan mukaan paljoa kauemmin erillään yhteis-elämästä kuin pohjoisessa.\nEi siitä liene pitkää aikaa, kun ylhäisempäin säätyjen nuoret tytöt\nEspanjassa ja Italiassa, seura-elämään osaaottamatta, viettivät\naikaansa vaan omissa huoneissaan, vieraitten silmiltä pois suljettuina.\nTämä naisen tila usein kyllä antaa aihetta espanjalaisissa draamoissa,\nesim. Calderonin huvinäytelmissä, esitettyihin kohtiin ja vaikuttimiin.\nSiitä se luulevaisuus, jolla veljet, holhojat ja puolisot vartioitsevat\nsuojeltaviansa; siitä myöskin se salaisuuden verho, joka tavallisesti\npeittää rakkaussuhteita. Naisen itsenäisyyttä ei pidetä missään\narvossa; se sovinnainen kunnian-käsite, joka on valtavimpia voimia\nespanjalaisessa draamassa, tekee hänen maineensa suojelijan omaksi,\nolkoonpa tämä isä, veli tai aviomies, ja vaatii naista viattomanakin\nsortumaan, jos se maailman silmissä on tahraantunut. Niin tapahtuu\nesim. Calderonin näytelmässä \"Kunniansa parantaja\". Usein nuori neito,\nsuuttuneena siihen vankeuteen, jossa häntä pidetään, rakastajansa\navulla pettää vartiansa valppautta. Ja lukemattomista novelleista ja\nnäytelmistä tunnetaan tuo vanha juttu, että vilkastunteinen nuorukainen\nvilahdukselta näkee kauniin immen seisovan korkealla balkongilla tai\nrukoilevan hiljaisessa, puolihämärässä kirkossa, ja etelämaan lasten\ntavallisella kiihkeydellä syntyy tulinen rakkaus hänen povessaan;\nsalaisella kirjeellä tai suloisella yösoitannolla hän saattaa tunteensa\nneitosen tietoon, ja pian immessä leimahtaa ilmi yhtäläinen lemmen\nliekki; monet vastukset heitä kohtaavat, mutta vihdoin rakkaus voittaa\ntai kuolema heidät yhdistää. Tietty on, että nais-ideaali tähän\nmukaantuu: ensi silmäykseltä hurmaava aistillinen kauneus ja tulinen,\nkoko sielun valtaava, enemmän omaan mielikuvitukseen kuin rakastetun\ntuntemiseen perustuva rakkauden into, jonka lisäksi tulee erinomaisen\nsiveyden maine ja muutamia muita, vähemmän olennaisia ominaisuuksia.\nKansalliset omituisuudet tulevat tässä kuitenkin näkyviin:\nespanjalaisissa suurempi oman arvon tunto sekä juurtuneen tavan ja\nkunnian-käsitteen jumaloiminen, italialaisissa hehkuvampi tunteellisuus\nja vapaampi antautuminen mielenliikutusten valtaan.\n\nRanskalaisessakin runoudessa nähdään vielä paljon tämän käsityskannan\njälkiä. Mutta ensimmäinen, joka siellä komedian aseilla puolustaa\nnaisen itsenäisyyttä, on Molière. Kahdessa näytelmässä, \"L'école des\nmaris\" ja \"L'école des femmes\", hän osoittaa, miten miehen epäluulo ja\nankaruus holhottavaa tyttöä kohtaan kasvattaa häntä teeskenteleväksi ja\njuonikkaaksi, teroittaen naisen luontaista sukkeluutta, jota mies ei\nkykene vastustamaan, kun sitä vastoin suurempi vapaus naisessakin\nkehittää kaikki ihmisluonnon jalommat puolet. Samalla kuin nämä\nMolière'n näytelmät jo ilmoittavat melkoista edistymistä, niiden\npääaate kuitenkin selvästi näyttää, mitä epäkohtia vastaan silloin oli\ntaisteleminen.\n\nEttä romanilaisten kansojen kirjallisuudessa vielä uuden ajan\nalkupuolellakin naisluonteen paraat ominaisuudet niin vähän\npääsevät ilmaantumaan, siihen saattavat olla syynä antiikiselta\nmaailmalta perityt tavat, jotka pitivät naista holhonalaisena yksin\nperhe-elämänkin piirissä, ja mitä Espanjaan erittäin tulee, myöskin\narabialaisen kultuurin vaikutus. Mutta oudostuttaapa sentään, että,\nkumminkin runouden alalla näyttää tapahtuneen jonkunlainen taantuminen,\nkun ei runotar enää esittele Antigonen tapaisia kuvia. Tämä on sitä\noudompi, kun tiedetään uudennuksen aikakaudella Italiassa olleen monta\nhienosti sivistynyttä naista, jotka edustivat aikansa korkeinta\nhengenviljelystä.\n\nToisin on Pohjois-Euroopan kansoissa. Niiden muinaisrunoissakin,\nsekä germanien että suomalaisten, on naisella sangen etevä sija.\nSaksalaisten molemmissa kansallis-eepoksissa, Nibelungenliedissä ja\nGudrunissa, on nainen päähenkilönä. Kriemhildin syvä, hiljainen rakkaus\npuolisoonsa, loistavaan Sigfried sankariin, muuttuu hänen petollisen\nmurhansa jälkeen hurjaksi kostonhimoksi, joka hävittää koko\nburgundilaisheimon, ja lempeä Gudrun kestää kaikki vaivat ja\nkoettelemukset vihollisten kolkolla rannikolla, kunnes hänelle koittaa\nvapauden päivä. Näiden naisten luonteet ovat erilaiset; mutta yhteinen\npiirre niissä on järkähtämätön lujuus ja luopumaton uskollisuus. Gudrun\non hellätunteinen, kärsivällinen, alttiiksi antauvainen; armoa\nrukoillen koettaa hän pelastaa kiusaajansa Gerlinden, jonka\nraivokas Wate kuitenkin surmaa. Kriemhildissä sitä vastoin näemme\nmuinaisgermanien rajun luonnon ja voimalliset intohimot, joita vielä\nsuuremmassa määrässä kohtaamme Kriemhildin alkukuvassa, Eddan\nGudrunissa. Samaa laatua on Nibelungenliedin Brunhild, joka\nkaksintaistelussa koettelee kosijainsa miehuullisuutta, --\njälkikajastus muinais-uskonnon sota-immistä, Valkyrioista. Näin\nkarkealuontoisena esiintyy muinaisgermanien nais-ihanne.\n\nIhan toisenlainen on naisen luonne omassa kansalliseepoksessamme.\nLempeämpänä, tunnokkaampana hän siinä ilmaantuu kuin Eddassa ja\nNibelungenliedissä. Minun ei tarvitse laveammalta puhua niistä\nmiellyttävistä naiskuvista, joita Suomen runotar asettaa silmiemme\neteen; asuvathan ne selväpiirteisinä meidän jokaisen mielessä: ihana,\nvaikka vähän keikaileva Pohjan neiti, \"maan kuulu, veen valio\", joka --\npäinvastoin kuin kreikkalainen Helena -- rauhan siteillä yhdistää\nvihollismieliset heimot; kainotunteinen Aino, jonka puhdas,\nneitsyellinen sydän kammoo lemmen pakkoa ja jonka onnetonta kohtaloa\nniin hienosti kuvataan; vihdoin nuo mainion kauniit äidinrakkauden\nkuvat, joilla ei ole vertaa muiden kansojen runoudessa. Lisättäköön\nvielä -- ei viehättäväisyyden, vaan arvon tähden -- Louhi, Pohjolan\nankara valtias, joka sekin puolestansa todistaa muinais-ajan\nkunnioitusta naista kohtaan.\n\nNaisen suuri merkitys sekä suomalaisten että germanien kesken saattaa\nperustua näiden kansojen alkuperäiseen katsantotapaan; mutta\nepäilemättä siihen myöskin on vaikuttanut vanhimpain olojen omituinen\nlaatu, josta ylempänä oli puhe, ja ennen kaikkea perhe-elämän tärkeys\npohjoismailla. Täällähän luonnon ankaruus pakoittaa kaikki keskittymään\nkotilieden ympärille, ja se tietysti on kohottanut perhe-elämän\nhaltiattaren arvoa.\n\nKun käännymme pohjoisten kansain uudempaan runouteen, kohtaamme ensiksi\nenglantilaiset, etupäässä Shakespearen edustamina.\n\nAiniaan ihmeteltävä on Shakespearessä se nerokas taito, jolla hän avaa\nihmisten sydämmet, antaen meidän katsahtaa heidän tunteittensa ja\najatustensa salaisimpiin lymypaikkoihin. Hänen henkilönsä ovat joka\nsävyltään uusia aatteita uhkuvan kuudennentoista vuosisadan\nkasvattamia. Intohimoisia, rajutunteisia, toimintakykyisiä he ovat;\nmikä heidän mielessänsä hehkuu, se saattaa heitä ulkonaiseenkin\ntoimintaan, ja lannistumattomalla voimalla he toteuttavat aikeensa.\nShakespearen naisissakin havaitaan näitä ominaisuuksia. Espanjalaisissa\nnäytelmissä kuvataan ainoastaan vähäinen osa vaimonpuolisten henkilöin\nsielun-elämästä; Shakespearellä sitä vastoin saamme heissä samoin kuin\nmiehissäkin tutustua kaikkiin ihmisluonnon eri puoliin.\n\nTietysti Shakespeare, -- hän kun koskettelee mielenlaatujen koko\nsävelikköä, -- joskus käsittelee hentoja, viattomuudessaan turvattomia\nolentoja, jotka murtuvat elämän myrskyissä, niinkuin Cordelia,\nDesdemona, Ofelia, taikka lapsellisen puhtaita, joiden elämän\naamuhetkeä ei mikään ukkosen pilvi vielä ole pimentänyt; ajatelkaamme\nvaan verrattoman hienosti kuvattua Mirandaa. Mutta paljoa tavallisempia\novat nuo tarmokkaat luonteet, jotka rohkealla itsenäisyydellä ottavat\nonnensa ohjat omiin käsiinsä, ja monta tällaista kuvaa meille tarjoo\nrunoilijan uhkea luomisvoima. Näemme intohimonsa valtaan antautuneita,\ntulisten tunteitten hallitsemia naisia; semmoinen on nuori Julia,\nRomeon morsian, joka, elämän vaaroihin perehtymätönnä, joutuu\nrakkautensa uhriksi; semmoinen myös, vaikka toisenlaatuinen, Egyptin\nlumoava kuningatar, hekumallisuuden koulun käynyt Kleopatra. Miehensä\npahana haltiana, rikoksiin kehoittajana esiintyy kunnianhimoinen Lady\nMacbeth, jonka säälimätöntä sydäntä omatunto masentaa unen rauhattomina\nhetkinä. Näiden vastakohtana ovat nuo hienosti sivistyneet, järkevät,\nsukkelapuheiset naiset, jotka älyllään ohjaavat tapausten juoksua.\nJalo, leikkipuheinen Portia (Venetian kauppiaassa) rientää puolisonsa\nystävää pelastamaan ja ajaa taitavasti hänen asiaansa oikeuden edessä,\n-- kaunis esimerkki naisen kyvystä semmoisella alalla, jota on pidetty\nmiehen yksin-omaisena toimipiirinä. Rosalinda \"Miten mielenne tekee\"\n(As you like it) nimisessä komediassa pakenee Celian kanssa salomaille\nisäänsä, vanhaa herttuaa, etsimään; taitavin hyppysin hän solmiskelee\nja johtaa sekä omansa että muiden lemmentarinain säikeitä.\nOmantakeisesti pirteä Beatricekin (näytelmässä \"Paljo melua tyhjästä\")\nryhtyy asioihin, kehoittaessaan Benediktiä puolustamaan Heron kunniaa.\nHän, tuo terävä-älyinen tyttö, rohkenee yksin uskoa serkkunsa\nviattomuutta, kun kaikki muut sitä epäilevät, ja hänen sukkelan ivansa\ntakana piilee kultainen sydän.\n\nNäiden rinnalle asettuvat nuo ylevät naiset, joiden luonne on\njalostunut elämän koulussa, niinkuin lempeästi anteeksiantava Hermione\n\"Talvisessa tarinassa\". Aimollinen, plastillisen ihana aviovaimon kuva\non Portia Julius Caesarissa, esim. tuossa kauniissa kohtauksessa Bruton\npuutarhassa salaliittolaisten kokouksen jälkeen.\n\nNämä kuvaukset todistavat arvon-antoa naiselle ja osoittavat ihan\ntoisenlaista katsantotapaa kuin romanilaisten kansojen. Ei sovi\nkuitenkaan kieltää, että muutamat kohdat selvästi ilmaisevat, kuinka\nsuuresti naisen asema nykyään on muuttunut Shakespearen päivistä. Mutta\nusein kyllä näytelmän muualta lainattu aine on vaatinut sellaista\nkäsittelytapaa. Puhumattakaan \"Äkäpussista\", joka tässä asiassa ei\npaljoa todistane (sillä näytelmän pääajatus on nähtävästi aivan\nyksinkertaisesti: kova kovaa vastaan), muistettakoon vaan sitä tapaa,\njolla Cymbelinessä aviovaimon uskollisuudesta lyödään vetoa niinkuin\njuoksuhevosen nopeudesta kilpa-ajoissa; mutta se tapa, jolla Imogenin\njaloa, viatonta luonnetta esitetään, saattaa kuitenkin vaakaa\nkallistumaan naisen arvollisuuden eduksi.\n\nYleviä naishenkilöltä esittelevät Saksan suuret runoilijat. Käsitys\nnaisen olennosta on kirkastunut kauniiksi ihannekuvaksi; hänen\nmerkityksensä aatteellisesti yhä selviää. Että naisella tunnustetaan\nolevan erityinen tehtävä ihmiskunnan henkisessä elämässä, sisältää\nsuuren edistys-askeleen hänen varsinaisen olentonsa tajuamisessa.\nMonipuolisemmin kuin ennen kuvataan hänen sielun-elämäänsä, ja\ndraamoissa naisten katsantotapa tehokkaasti vaikuttaa toimintaan.\nKorkeimman ideaalisuuden nimityksenä tavataan Goethen Faustissa ensi\nkerta \"das Ewig-Weibliche\". Sama runoilija on Iphigeniessä asettanut\nnaisen korkeimman ja puhtaimman ihmisyyden edustajaksi; hänen jalo,\nvilpitön totuuden-rakkautensa voittaa kaikki halvat juonet, murtaa\nraa'an barbarisuuden tavat ja palauttaa rauhan ja sovinnon omantunnon\nraatelemaan sydämmeen. En tiedä maailmankirjallisuudessa toista kuvaa,\njoka niin täydellisesti kuin Goethen Iphigenie vastaisi sitä\ntarkoitusperää, minkä nykyaika naiselle asettaa. Samalla kuin hänessä\ntavataan naisen paraat ominaisuudet: lempeä hellätunteisuus,\nihanteellinen innostus kaikkeen hyvään, tarkka velvollisuudentunto ja\nterävä äly huomaamaan, mikä kulloinkin on oikein ja soveliasta, ja hän\nnäiden avulla estää omaistensa perikadon, on hänen suotu Dianan pyhässä\ntemppelissä toimia avarammallakin, yleis-inhimillisellä alalla ja\ntyönsä hedelmänä nähdä ihana ihmisyyden voitto, julmien ihmis-uhrien\npoistaminen. Ja juuri tässä hänen julkisessa toimessaan naisen lempeä,\ntapojen raakuutta lieventävä vaikutus mitä kirkkaimpana esiintyy.\nIphigenie on tietysti ideaalikuva, runollisen innostuksen tuottama;\nse ei todista, että Goethe teoreetisesti olisi käsittänyt naisen\ntehtävän nykyajan kannalta. Mimmoiseksi Goethe ajattelee tosioloissa\ntoimivaa ihanteellista naista, osoittaa hänen Dorotheansa. Hän on\nhienotunteinen, vireä ja älykäs; hellästi hän pakolaisten retkellä\nhoitelee sairasta vaimoa, ja hänen kauneuden-aistinsa antaa elämälle\nulkonaistakin suloa. Niinmuodoin hänessä yhtyy kolme naisluonteen\npiirrettä: hellyys, kaunoaisti ja käytännöllinen äly. Mutta sen ohessa\nhänessä on luontainen uljuus ja neuvokkaisuus; miehuullisesti hän\nrosvoja vastaan puolustaa hänen huostaansa uskottuja tyttösiä.\nDorothean miellyttävä kuva viehättää kaikkina aikoina; mutta epäiltävä\non, missä määrässä nykyaika hyväksynee Dorothean sanoja, kun hän naisen\nvelvollisuuksien etupäähän panee \"palvelemisen hänen tarkoituksensa\nmukaan\":\n\n    Dienen lerne bei Zeiten das Weib nach ihrer Bestimmung;\n    Denn durch Dienen allein gelangt sie endlich zum Herrschen,\n    Zu der verdienten Gewalt, die doch ihr im Hause gehöret.\n    Dienet die Schwester dem Bruder doch früh, sie dienet den Eltern,\n    und ihr Leben ist immer ein ewiges Gehen und Kommen,\n    Oder ein Heben und Tragen, Bereiten und Schaffen für andre.\n\nGoethe on kuuluisa naisluonteiden kuvailija. Hänen etevimmissä\nteoksissaan tapaammekin kaikkialla oivallisesti piirrettyjä\nnaishenkilöitä. Johdettakoon mieleen uskollinen Klärchen, molemmat\nLeonorat Torquato Tassossa, äiti Hermann ja Dorotheassa ja ennen\nkaikkia Gretchen Faustissa. Viimeksimainitussa on runoilija\nerinomaisella hienoudella kuvaillut sitä traagillisuuden muotoa, joka\nvalitettavasti usein kyllä joutuu puhdas- ja syvätunteisen neidon\nosaksi.\n\nGoethe pitää naista, niinkuin jo äsken mainituista kuvauksista näkyy,\netupäässä hyvän tavan ja siveellisyyden, kauneuden ja kaiken\nideaalisuuden valvojana. Sanotaanhan Torquato Tassossa:\n\n    Willst du genau erfahren, was sich ziemt,\n    So frage nur bei edlen Frauen an.\n    -- -- -- -- --\n    Wo Sittlichkeit regiert, regieren sie,\n    Und wo die Frechheit herrscht, da sind sie nichts.\n    Und wirst du die Gesclechter beide fragen:\n    Nach Freiheit strebt der Mann, das Weib nach Sitte.\n\nSama ajatus ilmestyy Schillerinkin runoelmissa: naiset \"valppaina\nhoitavat pyhin käsin kaunisten tunteiden ikuista tulta\"; he \"pitävät\nhyvien tapojen valtikkaa\" ja yhdistävät rakkaudella voimia, jotka\nmuutoin iäti vastustavat toisiansa.\n\nSchillerin eetillinen katsantotapa asettaa ihmisen siveelliseksi\npäämääräksi sisällisen sopusoinnun, joka saattaa häntä mielihyvällä,\nilman pakkoa, täyttämään siveyden-lain vaatimukset, ja tärkeimpänä\nkasvattajana tähän luonteen eheyteen hän pitää kauneutta ja taidetta.\nNaisen tehtävä on tavan hoitajana, elämän kauneuden kannattajana,\nomassa olennossaan edustaa tätä henkistä harmoniaa, puhdasta\nihmisyyttä:\n\n    Eine Tugend genüget dem Weib, sie ist da, sie erscheinet,\n    Lieblich dem Herzen, dem Aug' lieblich erscheine sie stets.\n\nSamaten Schiller \"Macht des Weibes\" nimisessä runossa panee enimmän\narvoa naisen persoonalliseen lumousvoimaan: \"sulollansa yksistään\nhallitkoon vaimo!\"\n\n  Manche zwar haben geherrscht durch des Geistes Macht und der Thaten;\n  Aber dann haben sie dich, höchste der Kronen entbehrt.\n  Wahre Königin ist nur des Weibes weibliche Schönheit;\n  Wo sie sich zeige, sie herrscht; herrschet bloss, weil sie sich eigt.\n\nVarsin ahtaat rajat runoilija, tästä päättäen, määrää naisen\nvaikutuspiirille, -- niinkin ahtaat, että luulisi monen puhtaasti\nihanteellisenkin toiminnan jäävän niiden ulkopuolelle. Mutta, vaikka\nSchiller teoreetisesti näin rajoittaa naisen liikuntoalaa, on hänen\ndraamoissansa moni vaimonpuolinen henkilö, jonka silmä kantaa paljoa\navarammalle. Gertrud, Stauffacherin vaimo, vaatii, niinkuin Bruton\nPortia, itselleen osaa miehensä huolista ja kehoittaa urhoolliseen\ntaisteluun väkivaltaa vastaan; Bertha von Bruneck on harras kansallisen\nvapauden puolustaja. Yleensä Schillerin naiset ovat jaloaatteisia,\nsyvätunteisia, usein haaveksivaisiakin, niinkuin Luise ja Thekla,\nPlastillisen viehättävä on Isabella, kovaonninen äiti \"Messinan\nmorsiamessa\". Kahdessa näytelmässä on nainen toiminnan kannattajana,\nMaria Stuartissa ja Orleans'in Neitsyessä. Suurella myötätuntoisuudella\non runoilija piirtänyt Skotlannin onnettoman kuningattaren kuvan;\nedessämme on tunteellinen naisen sydän, katumuksen jalostama,\nmurheineen, kärsimyksineen, Elisabetia sitä vastoin on käsitelty\njonkunlaisella katkeruudella; hänen kovempi, miehekäs luontonsa oli\nnähtävästi runoilijalle vastenmielinen. Orleans'in Neitsyessä\nosoitetaan, kuinka Korkeimman kutsumuksesta nainenkin saapi\nmaailmanhistoriallisen tehtävän; mutta tämä hänen tehtävänsä joutuu\nristiriitaan naisen hennon, rakkautta haluavan luonnon kanssa, ja\nsiihen hän sortuu.\n\nSamoin kuin saksalaiset asettivat naisen alttiiksi-antauvan rakkauden\nja ideaalisen katsantotavan kannattajaksi, samoin myös kotimaisen\nkirjallisuutemme vanhemmat runoilijat, niinkuin Runeberg ja Topelius,\nhäntä kuvailevat, -- muistuttaahan Runebergin Hanna monessa kohden sekä\nVossin Luisea että Goethen Dorotheaa; mutta lisäksi tulevat\nsuomalaisten naisten kansalliset omituisuudet, ennen kaikkea syvä,\ninnokas rakkaus kansaan ja isänmaahan. Runebergin ylevät naishenkilöt,\njotka kotimaansa tähden antavat rakkautensakin alttiiksi, niinkuin\nPilven veikon morsian ja Torpan tyttö, viittaavat jo nykyajan\nihanteeseen, yleisten pyrintöjen elähyttämään naiseen. Ja kuinka\nkauniisti reipas Augusta neiti auringonsäteen lailla karkoittaa\nomaisiltansa kaikki murheen sumut ja iloisella ystävällisyydellään\nvetää vanhan Pistolinkin vaikutuksensa piiriin, tasoittaen\nsäätyerotuksen turhat rajat! Ja mitä runoilijavanhukseemme Z.\nTopeliukseen tulee, kuinka monesti hän kauniissa säkeissä on lausunut\nmieltymystänsä naisen pyrkimykseen valoon ja itsenäisyyteen. Tämä vie\nmeitä nykyisiin aikoihin; luokaamme niihin vielä pikainen silmäys!\n\nSe jalo tehtävä, jonka Goethe ja Schiller määräsivät naiselle, siveyden\nja ihanteellisuuden säilyttäminen maailmassa, on epäilemättä tärkeä\npuoli hänen tarkoituksestaan ja on aina semmoisena pysyvä. Mutta uusin\naika tahtoo antaa hänen elämällensä vielä monipuolisemman sisällyksen;\nsillä mitä hartaammalla innolla nainen ottaa osaa yleis-inhimillisiin\nja kansallisiin rientoihin, mitä enemmän hän itsellensä omistaa aikansa\nkirjallista ja tieteellistä sivistystä, mitä väljemmäksi hän laajentaa\ntoimialaansa, sitä paremmin hän voi olla ylevän aatteellisuuden\nkannattajana keskellä ajan käytöllisiä pyrintöjä. Sen ohessa nainen\nvaatii itsellensä liikuntoalaa näissä käytöllisissäkin toimissa sekä\nyhteiskunnallista itsenäisyyttä. Sen johdosta muodostuu uusi\nnais-ihanne, jonka tietysti tulee yhdistää edellisten parhaat piirteet\nuusien olojen vaatimuksiin. Askel askeleelta se selvenee. Nykyisempi\nnäytelmä- ja romaanikirjallisuus on rikas taitavasti piirretyistä\nnaiskuvista; näiden kuvaelmien päätarkoitus on osittain edistää\nnaiskysymyksen ratkaisemista, osittain ne täysin taiteellisella tavalla\nesittelevät naisen luonnetta ja elämää. Mutta kirjallisuuden nykyinen\nsuunta tekee, että nämä kuvaukset useammin näyttävät niitä epäkohtia,\njoita vastaan hänen on taisteleminen tai jotka häiritsevät hänen\nluonteensa eheyttä, kuin oikein sopusointuisaa naisluonnetta, jossa\nkajasteleisi nykyajan ihanne. Kuitenkin esim. Ibsen ja Björnson\nmielellänsä ilmaisevat naisen kautta teostensa periaatteet;\nmainittakoon vaan Sigrid \"Kuninkaan aluissa\" ja Valborg \"Konkurssissa\".\nNuo molemmat norjalaiset runoilijat suosivat erittäin tarmokkaita,\nkarhealuontoisia naisia, jotka jollakin tavalla ovat sukua\nedellämainituille muinaisgermanilaisille naistyypeille. Paras esimerkki\non Hjördis \"Helgelannin sankareissa\"; mutta hän onkin oikeastaan\ntarun-omainen olento.\n\nYleensä nainen semmoisena, kuin hän ilmaantuu nykyisessä runoudessa, ei\npysy erillään ajan kysymyksistä, viattomana hoitaen elämän kukkasia,\ntietämättömänä maailman myrskyistä, kunnes ne tempaavat hänet myötänsä;\nvaan hänen luonteensa niissä varttuu ja voimistuu niinkuin miehenkin,\nja päämääränsä selvästi tietäen hän pyrkii sitä saavuttamaan. Tämän\npyrinnön eri puolia esittelee kauniilla ja onnistuneella tavalla moni\nkirjallisuuden tuote. Mutta oli, miten oli, minun tietääkseni ei ole\nvielä semmoista taideteosta, joka suurin piirtein osoittaisi, kuinka\nmeidän ajan nainen tosiolojen perustuksella, arvokkaana ja miehen\nvertaisena, toimii isänmaansa ja ihmiskunnan hyväksi, korkean aatteen\ninnostamana. Jos kuitenkin nykyajan hajanaisista ilmiöistä aavistaen\nmuodostamme syntymäisillään olevan ihanteen, niin se on nainen, joka,\nyhä vielä edustaen kauneutta ja siveyttä eli yleensä elämän hennompaa,\nlempeämpää puolta, on kehittänyt kaikki luonnon antamat lahjansa ja\ntäydellä itsetajunnalla toimittaa sitä tehtävää, joka hänen osakseen on\ntullut joko kodin pyhässä piirissä tai jollakin muulla elämän alalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSukupuolista joudumme helposti niiden yhtymiseen lemmensiteillä.\n_Rakkaus_, vaikka kasvaa aistillisella pohjalla, perustaa, oikein\nkehittyneenä, täydellisimmän henkisen yhteyden ihmisten välillä, ja\navioliitossa tämä yhteys vakaantuu pysyväisimpään muotoonsa. Eri\nsukupuolet, itsestään vaillinaisia, tarvitsevat täydennystä: siitä se\nhaikea, haaveellinen ikävöiminen, joka nuoruudessa heräjää ihmisen\nsielussa, hänelle itsellensä selittämättömänä, kunnes hän löytää\nikävöitynsä, olentonsa toisen puoliskon, jonka kanssa hän siveellisesti\nmuodostaa yhden henkisen persoonan. Siitä se milt'ei yliluonnollinen\nvoima, jolla lempi valtaa koko ihmisen, vieläpä silloinkin, kun se ei\nole kehittynyt jaloimpaan henkiseen muotoonsa, vaan on pysähtynyt\npaljaastaan aistilliselle asteelle. Tosi rakkaus perustuu siihen, että\ntoinen tapaa toisessa ne ominaisuudet, joihin hän panee enimmän arvoa\nja jotka samalla täydentävät hänen omaa olentoansa, jotta hänestä\ntuntuu, kuin toisen sukupuolen ihanne olisi rakastetussa toteutunut.\nAvioliitto sitten saattaa puolisot yhteiseen toimintaan; alituinen\najatusten vaihto ja tuhannet sekä aineelliset että henkiset siteet\nliittävät ne yhä likemmin toisiinsa. Metsässä näemme kaksi puuta, jotka\nkutovat oksansa yhteen, niin että niiden kumpaisenkin lehtiä on\nmahdoton erottaa. Niin puolisoinkin tunteet ja ajatukset sulavat\ntoisiinsa, ja näin syntyy yhteinen henkinen elämä, jonka nojalla he\ntäyttävät siveellisen tehtävänsä.\n\nKun ottaa huomioon, mikä merkitys rakkaudella on ihmis-elämässä, ei ole\nihmettelemistä, että se pitkin maailman aikoja on ollut runoilijain\nmieliaineita. Sen näkee indialaisten Gitagovindassa ja hebrealaisten\nKorkeassa veisussa yhtä hyvin kuin keskiajan ritarirunoudessa tai\nuudemman ajan romaaneissa. Mutta eri aikojen kirjallisuudessa se on\nsaanut eri värityksen, varsinkin naisen arvon ja aseman mukaan.\nVanhempina aikoina tulee pääasiallisesti rakkauden aistillinen puoli\nnäkyviin; sen syvempi, henkinen ydin piilee vielä intohimon peitossa;\nmutta vilpitön antautuminen luontaisten tunteiden valtaan ja luopumaton\nuskollisuus tekevät tällaisenkin lemmen jaloarvoiseksi. Itämaisen ja\nantiikisen fantasian tuotteissa tavataan toisinaan vallan romantisia\npiirteitä (esim. Kreikan kirjallisuuden myöhempinä aikoina syntyneessä\ntarinassa Herosta ja Leanderista); kuvataanpa joskus puolisoin\nväliä ihan nykyajan ideaaliselta kannalta, niinkuin Orfeun ja\nEurydiken tarussa tai tuossa ihanassa kertomuksessa Adonetosta ja\nAlkestiista. Muinais-indialaisessa runoudessa meitä usein ihmetyttää\nrakkaudentunteiden hieno, henkinen väritys, niinkuin esim. Cudrakan\nvanhassa draamassa, joka meillä on tunnettu Vasantasenan nimellä.\nMutta rakkauden ja avioliiton syvempi olemus, sielujen heimolaisuus ja\nsiitä johtuva henkinen yhteys, sai vasta myöhemmin, keskiajan\nhaaveksivaisen tunteellisuuden avulla, vakinaisen jalansijan yleisessä\nkatsantotavassa, ja uudempina aikoina tämä käsitys on yhä puhdistunut\nja syventynyt.\n\nLemmentunteiden esittely runoudessa on niin ylen tuttua, ett'ei minun\ntarvitse erittäin huomauttaa, missä ja miten sitä on käsitelty. Yleensä\nalkavan rakkauden tuottama epävarmuus ja levottomuus, nuorten toisiansa\nlähestyminen ja lemmen-aikeita vastustavat vaikeudet sekä niiden\nvoittaminen näyttävät tällä alalla tarjoavan runoudelle kiitollisimmat\naineet. Vakaantuneen rakkauden tasainen kulku avioliiton valtatiellä on\nenimmiten silloin tullut laajemman kuvauksen esineeksi, kun\nepäsuotuisat ulkonaiset olot häiritsevät sen rauhallisuutta tahi\nsisällinen epäsointu rikkoo puolisoin hyvää väliä. Että onnettomat\navioliitot ja aviorikokset nykyaikana ovat saaneet valtaavan sijan\netenkin ranskalaisessa, mutta myöskin pohjoismaiden kirjallisuudessa,\nei ole suinkaan mikään ilahduttava todistus tän-aikaisen yhteiskunnan\nsiveellisestä katsantotavasta.\n\nRakkauden tärkeys uudemmassa runoudessa tulee siitä, että se niin\nsuuressa määrässä on luonteen muodostaja. Siitäpä sen suuri merkitys\nromaanissa, joka ennen kaikkea esittelee luonteen kehkiämistä. Olipa se\nennen saanut niinkin suuren vallan, että romaanin sisällys tavallisesti\npyöri sen kysymyksen nojassa, miten rakastavaiset saisivat toinen\ntoisensa. Tämä on luonnollista, mutta ei välttämätöntä. Nykyisempinä\naikoina on romaani vähittäin vapautunut tästä yksitoikkoisuudesta ja\nruvennut kertoelman keskustana käyttämään muitakin sielun-elämän\nilmauksia. Näytelmärunoudessakin on rakkaus usein esiintyvä aihe,\nvarsinkin komediassa. Tragediassa se tavallisesti on muiden vaikutusten\nkanssa tasa-arvoinen; mutta suuren tärkeytensä vuoksi sisälliseen\nelämään nähden sillä kuitenkin on huomattava sija. Kuinka avara ala\nlemmentunteilla on lyyrillisessä runoudessa, on sanomattakin selvää.\n\nMutta rakkaus ei ole ainoastaan sitä puolittain aistillista, puolittain\nhenkistä laatua, joka ilmaantuu lemmentunteissa ja avioliitossa;\nlaajemmassa merkityksessä se sisältää kaikki ne mieltymyksen ja\nhyväntahtoisuuden muodot, jotka sitovat ihmisiä toisiinsa. Avioliitto\nmuodostaa kodin ja perheen, ja kodin pyhässä piirissä versovat nuo\nperheenjäseniä yhdistävät tunteet, joilla on niin suuri luontainen\nvoima: vanhempain ja lasten, veljesten ja sisarusten keskinäinen\nrakkaus, hyväntahtoisuus muita omaisia ja lähellä-olevia kohtaan j.n.e.\nErittäin mainittava on ystävyys. Se syntyy ihmisten kesken,\njoilla on samat tunteet ja pyrinnöt ja jotka toimivat saman\nmaailmankäsityksen pohjalla. Eri luonteet tarvitsevat täydennystä;\nsentähden ystävyydessä, samoin kuin tosi-rakkaudessakin, ne henkilöt\nparaiten liittyvät toisiinsa, joilla on paljon sekä yhteisiä että\nerilaisia hengen-ominaisuuksia. Ystävyys onkin tärkeä aines\ntosi-rakkaudessa. -- Kaikista näistä yksilöitä yhdistävistä tunteista\nkasvaa rakkaus kotiseutuun ja isänmaahan, ja varttuvatpa ne vihdoin\nyleiseksi ihmisrakkaudeksi.\n\nNäihin tunteisiin perustuu monenlaisia siveellisiä suhteita.\nLiian pitkäksi vetäisi, jos ottaisin tarkastaakseni, miten ne eri\naikoina ja eri kansoissa ovat antaneet aihetta runoudelle, vaikka\nsemmoinen katsaus ei suinkaan olisi viehätystä vailla. Viittaan\nvaan äidinrakkauteen Kalevalassa ja asekumppanien veljyyteen\nmuinaisgermaneilla sekä läänitysherran ja läänitysmiehen väliin\nkeskiajalla. Ja niinkuin luonnollista onkin, eivät nämä tunteet ja\nolosuhteet ainoastaan puhtaassa ideaalisessa muodossaan anna aihetta\nfantasian kuvauksille; vaan huomioon on sen lisäksi otettava kaikki\nniiden eri muodostukset, vieläpä niiden vastakohdatkin: viha, kateus,\nluulevaisuus, kostonhimo j.n.e., sekä nuo monenlaiset, koko tästä\nkirjavasta paljoudesta johtuvat vastariidat.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nYhteiskunta, historia ja tarumaailma runouden aineena.\n\n\nIhmisen tarkoitus ei ole rajoitettu hänen omaan itseensä, vaan hänen on\nmäärä elää yhteiskunnassa ja toimia muiden ihmisten rinnalla.\nUlkopuolella yhteiskuntaa on ihmisen siveellisyys mahdoton, ja\nainoastaan siinä hän voi tyydyttää henkensä korkeimmat vaatimukset. Kun\nedelläpäin on puhuttu ihmisestä semmoisenaan, on siis aina muistettava,\nettä yksityishenkilön luonne ja kaikki hänen mielihalunsa, tunteensa ja\ntekonsa voivat tulla ilmi vaan yhteis-elämässä hänen suhteissaan\nkanssa-ihmisiin. Perhe on yhteis-elämän alku, ja siitä se, järjestyen\nmonenlaisiin muotoihin, vihdoin valtioksi lavenee. Yhteiskunnassa\ntavataan monta elämänpiiriä, joilla itsekullakin on omat olonsa ja oma\nluonteensa. Näin tarjoutuu runoudelle runsaan runsaasti aiheita.\nEdellisessäkin luvussa on jo muutamia näistä tullut kosketelluksi;\nsillä yksityishenkilön kuvaus aina enemmän tai vähemmän kietoutuu\nyleisten olojen kuvaukseen. Niin-ikään on ennen huomautettu, kuinka\nrunous, aluettansa laajentaen, on vetänyt rajojensa sisälle yhä\nuseampia elämänpiirejä. Tällä alustalla liikkuu siveellisen elämän\nesittely.\n\nEnnenkuin mennään edemmäksi, on mainittava ulkonaisten olojen kuvailu\neli n.s. _sivistysmuodot (kultuurimuodot)_. Eri kansakuntain ja\naikakausien koko elämäntapa, semmoisena kuin se näytäikse asunnoissa,\nvaatteissa, aseissa, ulkonaisissa tavoissa j.n.e., on todenmukaisesti\nesilletuotava, niin että kuulija tai lukija paremmin saattaa asettautua\nkuvattaviin oloihin. Selvä on, että se etenkin kertovaisissa runouden\nlajeissa on tärkeätä, niinkuin varsinaisessa eepoksessa ja romaanissa;\nmutta niin on osittain draamassakin asian laita. Kysymykseen, missä\nmäärässä pitää noudattaa kansatieteellistä ja historiallista\ntarkkuutta, on edempänä vastattava.\n\nYlempänä lausuttiin, että yksityisluonteen tarkempi kuvailu aina\njollakin tavalla liittyy yhteis-elämän esittelemiseen. Mutta selvimpään\nvaloon tulevat siveellisen elämän ilmaukset, kun ne esitetään\nyhteiskunnan yleisen tilan syynä ja seurauksena, eli toisin sanoen, kun\nyksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutus otetaan selvitettäväksi.\nOttakaamme Shakespearen päädraamat esimerkiksi. Niissä on jokaisessa\nkeskuksena joku ihmisen vakavimmista pyrkimyksistä tai tärkeimmistä\nsiveellisistä suhteista; milloin osoitetaan luvallisestakin\nalkujuuresta puhjenneen yksipuolisen kiihkon tai sokean intohimon\nlaajalle leviävät turmiolliset vaikutukset; milloin hairaukset vaan\npaljastetaan ja niiden seuraukset tulevat estetyiksi. Aina nähdään\navarampain olojen ympäröivän toimintaa. Niin on vallan- ja kunnianhimo\npääaineena Macbethissa, rakkaus Romeo ja Juliassa, tehtävän ja\nmielenlaadun ristiriitaisuus ja siitä seuraava epäröiminen Hamletissa,\nperhesiteiden höltyminen ja siitä johtuva yhteiskunnan häviötila\nKuningas Learissa, muodollisen oikeuden syrjäytyminen tosi-oikeuden\nedestä (\"summum jus summa injuria\") Venetian kauppiaassa, j.n.e.\nYksityisen intohimojen ja yleis-olojen yhteenliittämistä helpottavat\nnuo Shakespearen voimalliset, omavaraiset ihmisluonteet, joiden\nulkonainen toimivalta on melkein rajaton. Suurin piirtein voidaan\nkuvata vaikuttimet ja tekojen seuraukset. Erinomaiseksi eduksi onkin\nShakespearen runoudelle, että hänen näytelmiensä pohjana on\nyleis-inhimilliset luonteenpiirteet, koko ihmiskunnalle yhteiset\ntunteet ja pyrkimykset, eikä vaan nuo satunnaisten olojen tuottamat\nmielentilat ja ristiriidat, joita nykyajan kirjailijat niin mielellään\nesittelevät. Tämäkin seikka on hänen teostensa ikuisen tuoreuden\ntakeena.\n\nNäin voipi yksityisluonteiden kuvailemiseen yhtyä yleisolojen esitys.\nMutta kun puhutaan _yhteiskunnallisten_ aineiden käyttämisestä\nrunoudessa, tarkoitetaan oikeastaan semmoista sisältöä, joka koskee\nkirjoittajan oman ajan yleisiä kysymyksiä.\n\nYhteiskunnallinen kuvaelma kohdistuu siis nykyaikaan; menneitten\naikojen yhteiskunnalliset olot joutuvat tietysti historian piiriin.\nValtiolliset tapahtumat, kun ovat pääaineena kertoelmassa, ovat\nylimalkain entisyyteen kuuluvia, siis historiallisia; ihan yksinäisenä\npoikkeuksena on pidettävä, jos nykyajan valtioseikat otetaan romaanin\n(tai jonkun muun kertoilevan teoksen) aiheeksi ja tunnetut nykyajan\nhenkilöt tuodaan näkyviin, niinkuin \"Georg Samarowin\" romaaneissa.\nMutta sellaisia ilmauksia tuskin tavattaneen kirjallisuuden\nhistoriassa, paitsi koomillis-satiirisella alalla, tahi jos\nnykyajan valtiolliset tapahtumat muodostavat kertomuksen taustan.\nTavallansa niihin kuitenkin sopisi verrata Frynikhon näytelmiä\n\"Foinikialaisnaisia\" ja \"Mileton valloitus\" ja Aiskhylon\n\"Persialaiset\". \"Mileton valloituksessa\" runoilija tahtoi laskea\nathenalaisten sydämmelle liittolaiskaupungin onnettoman kohtalon, joka\nheidän syystään oli kukistunut; \"Persialaisissa\" Aiskhylos toi\nnäyttämölle voitetun Xerxes kuninkaan, isänmaallisessa innostuksessa\nylistäen jumalallista Nemesistä, joka oli kohdannut ylpeää\nvaltiasta. Mutta erotus heti pistää silmään. \"Persialaiset\" oli osa\nnäytelmäsarjasta, jossa helleenien lopullinen voitto esitettiin heidän\nja barbaarien välillä kauan kestäneen taistelun viimeiseksi\nkohtaukseksi, ja \"Mileton valloitus\" oli tendensikappale, jonka oli\nmäärä puhua athenalaisten omalletunnolle. Mutta mitä athenalaiset\nvastasivat tähän kehoitukseen? Athenan taitehikas kansa, joka\nsuurimmalla mielenmaltilla alistui komedian ivallisten ruoskimisten\nalle, sakoitti runoilijaa, koska se ei tahtonut nähdä omia\nkärsimyksiänsä näyttämöllä esitettävän. Mikä vastakohta meidän aikamme\nyleisölle, joka hekkumoiden ihailee yhteiskunnan vammojen\npaljastamista!\n\nMutta palatkaamme yhteiskunnallisiin aineisiin. Väärän ja liiallisen\ntarkoittelevaisuuden puolelta suurin vaara uhkaa näiden aineitten\nrunollista käyttelyä. Mutta se ei vähennä niiden sopivaisuutta; sillä\noikein ja tarpeellistakin on, että yhteiskunnalliset olot otetaan\nrunoudessa kuvattaviksi, kunhan vaan varotaan, ett'ei saarnaavainen\nopettavaisuus tai pessimistinen maailmankäsitys häiritse runollisuutta.\nKuinka hedelmikäs tämä ala saattaa olla sekä romaani- että\nnäytelmäkirjallisuudessa, osoittavat sellaiset arvokkaat teokset kuin\nMrs Beecher-Stowen \"Tuomas sedän tupa\" (vaikka tendensi siinä on\nselvästi huomattava), G. Freytagin \"Die Journalisten\", Ibsenin\n\"Yhteiskunnan tukeet\" y.m.m.\n\nEdellä-olevat mietteet tarkoittavat kertomarunoutta ja draamaa. Mutta\ntiettyä on, että lyyrillinenkin runous voipi ammentaa aineita\nyhteiskunnallisista pyrinnöistä ja taisteluista, vieläpä rohkeammalla\nkädellä kuin edelliset, koska tunteen ilmauksille yleensä täytyy\naineeseenkin katsoen myöntää mitä suurinta vapautta; samoin nykyhetken\nvaltiolliset asiat voivat lyriikalle tarjota otollisia aiheita.\nLäheisessä yhteydessä valtiollisten ja yhteiskunnallisten\naineiden kanssa on _isänmaanrakkauden_ ja _kansallistunteen_\nilmituominen runoudessa. Tuskinpa tarvitsee mieleen johdattaa sitä\nisänmaallisten tunteiden runsautta, joka kansallisen herätyksen hetkinä\ntavallisesti valuu lyyrillisen runouden tuotteisiin. Onhan meilläkin\n\"Maamme\" laulu; onhan meillä \"Suomen valta\", \"Savolaisen laulu\",\n\"Herää, Suomi\", monta muuta mainitsematta. Että meidän lyriikka viime\naikoina on ruvennut palajamaan tällaisiin aineisiin, on ilolla\ntervehdittävä ilmiö.\n\nMutta siirtykäämme _historiallisiin_ aineisiin. Historia on vapaan\ntahdon varsinainen toimi-ala ja sen ilmaukset ovat runouden paraimpia\naineita. Kahdella tavalla sopii historiaa käyttää runoudessa. Runoilija\nsaattaa suorastaan valita kuvattavaksensa historiallisia tapauksia ja\nhenkilöitä taikka laskea historialliset olot kertoelmansa pohjaksi,\ntehden niinmuodoin teoksestaan entis-aikaisen elämän ja ajatuslaadun\nkuvauksen.\n\nEdellinen käyttämistapa perustuu siihen ihmishengen vaatimukseen, että\nhistorian johtavat aatteet ja niitä toteuttavat henkilöt runoudenkin\nkirkastamina ovat asetettavat silmiemme eteen. Jälkimmäistä\nmenetystapaa oikeuttaa se seikka, että laaja historiallinen tausta\nantaa yksityis-elämänkin pienille tapauksille syvemmän merkityksen,\nkoska sen riippuvaisuus maailman yleisestä menosta selvästi tulee\nnäkyviin; silloin myöskin ilmenee, miten historiallisten aatteiden\ntaistelu muodostuu ahtaammissakin piireissä, samalla kuin nähdään\neri aikojen luonne. Molemmat esitystavat voivat tietysti tulla\nkäytäntöön missä runouden lajissa hyvänsä; mutta historiallisten\nhenkilöin ja heidän toimintansa kuvailua tavataan erittäinkin\nnäytelmärunoudessa (esim. Shakespearen ja Schillerin mestariteoksissa),\nhistoriallisten tapain kuvausta olletikin nykyisemmässä romaani- ja\nnovellikirjallisuudessa.\n\nYleensä historialliset aineet viime aikoina näyttävät joutuneen\nepäsuosioon. Tämän ilmiön syyksi voisi kenties arvata meidän aikamme\nluonnetta, joka mieluisemmin tarkastelee erityisseikkoja kuin\nyleisiä asioita; mutta luulisinpä sen pikemmin tulevan niistä\nväärin-ymmärretyistä vaatimuksista, joita nykyajan lukijat usein kyllä\nasettavat kuvauksen todellisuudelle. Ei siis liene liikaa, jos tässä\notan punnitakseni, missä määrässä runoilijan on velvollisuus noudattaa\nhistoriallista totuutta tai lupa siitä vapautua.\n\nEnsiksikin on selvä, että historianperäinen runollinen kuvaus ei ole\nmikään muinaistieteellinen tutkimus, jonka päätehtävä on saattaa niitä\nnäitä tieteellisiä yksityiskohtia yleisön tietoon. Sen tarkoitus on\npäinvastoin ihan toinen kuin historian tai muinaistieteen. Jo\nAristoteles sanoi runouden olevan \"filosofisemman\" kuin historia. Se\non: runous näyttää selvemmin kuin historia ne aatteet, jotka ovat\ntapausten alku ja perustus, puhtaina kaikista häiritsevistä\nsivuseikoista. Historian täytyy tietysti totuuden kunniaksi esittää\nolevaisuutta kaikkine erityispiirteineen, siis semmoistakin, mikä vaan\nhimmentää olevaisuudessa piilevää varsinaista todellisuutta; aate\nsiinäkin vallitsee, mutta ikäänkuin paloiteltuna, vähemmän olennaisten\npiirteiden rasittamana, ja historioitsijan tehtävä on johdattaa lukijaa\nsen oikeaan käsittämiseen. Runous sitä vastoin yhdistää aatteen\nhajalliset ilmaukset ja puhdistaa sen kaikista hairahduttavista\nlisäyksistä; sanalla sanoen, runoilijan kuvausvoima kohtelee\nhistoriaa ja tositapauksia ylimalkain samalla tavoin kuin muutakin\nluonnonkauneutta, taideteoksia luodessaan. Pääasia on siis, että\nhistoriallisten olojen ja tapahtumien ydin, niissä toteutuva aate,\noikein esiintyy ja että henkilöin ja tapausten keskinäinen väli\nselviää.\n\nMutta tapaukset riippuvat ennen kaikkea henkilöin luonteesta. Kahta\nkohtaa on siis tärkeinnä pitäminen: historiallista aatetta ja henkilöin\nluonteita. Vähemmän tähdellisissä suhteissa olkoon runoilijalla valta\nmuodostaa historiallista todellisuutta runouden ja runoilulaatunsa\nvaatimusten mukaan. Älköön asiaa kuitenkaan ymmärrettäkö niin, kuin\nhänellä silloinkaan olisi täysi vapaus muutella tosiasioita jos jonkin\nsatunnaisen oikun mukaan. Hänen on etenkin noudattaminen, mitä kuulijan\ntai lukijan vastaan-ottava kuvausvoima sallii. Tämä vaihtelee aikojen\nja kansallisten olojen mukaan ja riippuu etupäässä yleisön tiedoista.\nKaikille tunnettuja ja yleiseen käsitystapaan juurtuneita asioita ei\nsaa mielinmäärin muodostella; kansallissankareita ja muita historian\nmainioita henkilöitä ei saa esittää toisenlaisiksi, kuin miksi heitä\nyleensä on totuttu ajattelemaan. Täydellisesti runoilijan mielivallassa\nsitä vastoin ovat vähemmän tärkeät tapaukset tai sellaiset, jotka eivät\nole välttämättömässä yhteydessä esitettäväin aatteiden kanssa, samaten\nsivuhenkilöt, joista aivan vähän tiedetään tai joita eivät tunne muut\nkuin historiantutkijat. Myös päähenkilön luonteen ja elämänvaiheet\nsaattaa runoilija väliin sovittaa omain tarkoitustensa mukaan, jos\nyleisön käsitys tästä henkilöstä on hämäränpuolinen; niin on tehty\nesim. Wecksellin Daniel Hjortissa. Mutta uusia henkilöitä ja\nerityiskohtia, jotka kuvausta täydentävät, saa runoilija ihan vapaasti\nkeksiä, jos ne vaan ovat sopusoinnussa pääaatteen kanssa. Jos toiselta\npuolen syntyy ristiriita esitettävän aatteen ja ulkonaisen totuuden\nvälillä, niin jälkimmäisen ehdottomasti täytyy väistyä syrjälle (aivan\njyrkkä ristiriita kuitenkin osoittaa itse aineen sopimattomuutta);\nsamoin täytyy tapahtua, jos tarkka tosiasioissa pysyminen saattaisi\npäähenkilön luonteen himmeäksi tai väärin ymmärrettäväksi. Samoin kuin\nhistoriallisten tosiasiain on myöskin historiallisen värityksen laita,\ns.o. kultuurimuotojen sekä niiden erityiskohtain, joissa ilmaantuu\naikakauden omituinen ajatustapa. Näidenkin esitteleminen täytyy monessa\nkohden sovittaa niiden tietojen ja käsitysten mukaan, jotka runoilijan\noman ajan sivistys on istuttanut lukijain mieleen. Itsestään on selvä,\nettä sivistysmuotojen tarkka esiintuominen on tärkeämpi, jos\ntapainkuvaus kuuluu teoksen yleiseen luontoon, kuin jos historialliset\ntapaukset ovat sen pohjana, siis yleensä tärkeämpi romaanissa kuin\ndraamassa. Mitä kultuurimuodoista ja historiallisesta värityksestä\nylimalkain on sanottu, koskee niinikään vierasten maiden ja kansojen\nkuvailua eli n.s. paikallisväriä.\n\nEi sovi kieltää, että entis-ajan runoilijoilla tässä kohden oli monta\netua nykyajan kirjoittajain rinnalla. Shakespeare esim. sai\nhistoriallisissa draamoissaan liikkua mitä suurimmalla vapaudella;\nBritannian pakanuuden-ajan hoveissa eletään niinkuin kuningatar\nElisabetin aikana, roomalaisten senaattorien ja sotapäällikköjen puhe\nei eroa sen-aikuisten Englannin ylimysten keskustelutavasta; kaikki\nhänen henkilönsä -- sopii Goethen kanssa sanoa -- ovat sielunsa\npohjalta englantilaisia; ja kuitenkin, mikä selvä erotus noiden\nmuinais-englantilaisten kuninkaiden, roomalaisten sankarien ja\nitalialaisten aatelismiesten välillä! Kuinka oikein suuri runoilija on\nälynnyt eri maiden ja kansojen luonteenpiirteet! Ne tahalliset tai\ntahattomat poikkeukset historiallisesta totuudesta, joita nykyajan\nlukija huomaa, hän helposti antaa anteeksi siinä huokuvan elävän hengen\ntähden, ja ne ovatkin siihen verrattuina tuiki mitättömiä. -- Mutta sen\njälkeen kuin Goethe Götz v. Berlichingenissä oli astunut varsinaisen\najankuvauksen kentälle ja Walter Scott sen johdosta kirjoitti\nhistorialliset romaaninsa, on draama ja erittäinkin romaanikirjallisuus\nyhä enemmin koettanut uudistaa menneitten aikojen kuvat kaikkine\nerityispiirteinensä. Uusi hedelmällinen ala on siten auennut runouden\nviljeltäväksi, ja lukijan tieto kaukaisista ajoista ja kansoista on\nsamassa määrässä edistynyt. Mutta tukalampaan tilaan on runoilija sen\nkautta joutunut. Voidaksensa kaikin puolin täyttää aikalaistensa usein\nturhatkin vaatimukset, pitäisi hänen, jos hän ryhtyy historialliseen\naineeseen, olla yhtä paljon historioitsija ja arkeologi kuin\nrunoilijakin. Moni on antautunut tämän vaivalloisen työn alaiseksi ja\non saanut hyviäkin aikaan; toisilta se on vähemmin onnistunut, tullen\npuutteelliseksi joko runollisuuden tai muinaistiedon puolesta.\nSaattaapa liiallinen muinaistieteellinen selittely joskus olla\nrunollisuudelle haitaksikin. Oli, miten oli, nykyajan yleisön\nlaveaoppisuus on suuresti vaikeuttanut runoilijan tehtävää. Toiselta\npuolen täytyy tunnustaa, että muinaisten aikakausien tarkempi\ntunteminen ja elävä kuvailu hankkii nykyiselle sukupolvelle paljon\nrunollista nautintoa, josta entiset miespolvet eivät tietäneet mitään.\n\nHistoriallisia aineita siis ei suinkaan saa hyljätä sillä\nperustuksella, että runoilija muka ei voi täyttää noita liiallisia\ntodenmukaisuuden vaatimuksia; asetettakoon kohtuulliset vaatimukset, ja\nhistoria on vast'edeskin oleva tyhjentymätön runollisten aiheiden\naartehisto. Älköön sanottako, että runoilija ei voi kuvata muuta kuin\nomaa aikaansa ja sen katsantotapaa. Tämä on tavallansa oikein; mutta\nsitä ei saa väärin ymmärtää. Runoilija aina ilmaisee oman aikansa\nkatsantotavan; mutta historiallisia oloja kuvaillessaan hän tuo niitä\nesiin semmoisina, kuin hänen aikansa ne käsittää. Sentähden hänellä\nonkin oikeus tarkoituksensa mukaan käyttää ainettansa sekä lieventää ne\nkohdat, joissa kuvailtava aika liian jyrkästi erosi hänen omastaan,\nesim. poistaa, mikä loukkaa hänen aikalaistensa siveellistä tunnetta,\nmikä raakuutensa tähden käy heille inhottavaksi taikka muuten on heille\nihan käsittämätöntä j.n.e. Runollisuuden vaatimusten pitää aina olla\nylinnä. Sen ohessa täytyy sentään lukijaltakin vaatia jonkunlaista\nkykyä siirtyä entisaikojen katsantotapaan. Samaten runoilijan\ntäysi toimivalta on pysytettävä mitä historiallisten henkilöin\nihannoitsemiseen eli idealiseeraamiseen tulee. Teoksensa tarkoituksen\nmukaan hänen on käännettävä näkyviin milloin mikin osa henkilön\nluonteesta. Joutavat mielenlaadun piirteet tai todenperäiset tapaukset,\njoilla kokonaiskuvassa ei ole mitään merkitystä, on poistettava ja\nniiden sijaan keksittävä uusia, jotka paremmin vastaavat sisällistä\ntotuutta. Niin esim. Schiller Maria Stuartissa kuvailee tätä onnetonta\nkuningatarta jalommaksi, syväluontoisemmaksi, kuin mitä hän\narvattavasti oli, mutta kumminkin semmoiseksi, kuin hän saattoi olla,\nkäytyänsä kovan onnen koettelemusten läpi; päinvastoin hän vahvisti\nElisabetin huononpuolisia ominaisuuksia: kateutta, vallanhimoa,\nturhamaisuutta, koska hän huomasi tällaisen luonteenkuvauksen paraiten\nsoveltuvan runoelman tarkoitukseen.\n\nRunsaat ovat historian ja muun yhteis-elämän ainevarastot. Kukapa voisi\nedes viittaamallakaan luetella noita vaihtelevia muotoja ja värejä,\njoissa olojen kirjava moninaisuus kimaltelee? Tätä alaa silmäillessämme\nnäemme toisiinsa kietoutuneina pitkät jaksot kiihkeitä taisteluita ja\nrauhallista työntekoa, mitä erilaisimpia katsantotapoja ja pyrintöjä,\nja näiden kaikkien tuhansin säikein koskevan ihmisten sydämmenjuuriin,\nimien niistä elinvoimansa, samalla kuin ne tehokkaasti vaikuttavat\ntakaisin sisälliseen elämään ja tuhannen tuhansille tuottavat onnea tai\nonnettomuutta. Mutta onpa toisinaan sitäkin valitusta kuultu, että\naineet jo ovat loppumaisillaan; mitä historia tarjoo jaloa, kuvauksen\narvoista, se on muka kaikki jo kulutettu, ja nykyaikainen elämä on\nmuotoihinsa kangistunut eikä anna enää mielikuvitukselle uutta aihetta.\nYliaistillinenkin maailma on tyhjentynyt; ne kuvat, joilla ihmisen\nfantasia varustelee taivasta ja hornan syvyyttä, nekin jo ovat\ntuoreutensa menettäneet. Runous muka ei voi tehdä muuta kuin kokonaan\nluopua niistä aineista, jotka vaativat sitä rikkain värein ja\nplastillisin piirtein kuvailemaan ihmiskunnan suuria vaiheita ja\nkilvoituksia, ja sen sijaan urkkia jokapäiväisen elämän mitättömän\nkuoren alle kätkeyviä sisällisiä taisteluita tai etsiä niitä harvoja\nrunollisuuden päiviä, jotka ovat jääneet uuden-aikuisen proosallisen\nelämän keskelle. Tuiki turhat ovat kuitenkin nämä toivottomuuden\nvalitukset. Kyllä runouden kenttä on melkoisesti laajentunut, kun sen\nsäteet ovat tunkeutuneet halvimpiakin oloja ja sydämmen salaisimpiakin\nsoppia valaisemaan; mutta ei sen siltä tarvitse jättää ennen\nvalloittamiansa aloja. Ihmiskunnan yhteis-elämän moninaisuus ja\nhistoriallisen toiminnan viehättävät kuvat voivat vastakin olla\nrunottaren mieliaineita. Saattaa niin olla, että julkinen elämä\nvanhoissa sivistysmaissa on jäykistynyt sovinnaisiin, abstraktisiin\nmuotoihin, jotka semmoisinaan eivät anna paljon aihetta hilpeihin,\nrunollisiin kuvauksiin, ja että olot ulkopuolella eurooppalaisen\nsivistyksen piiriä ainoastaan poikkeustiloissa voivat meitä\nvarsinaisesti miellyttää; huomattava on kuitenkin, että jokaisen\nuuden aatteen ilmestyminen ihmiskunnan ohjaajaksi, niinkuin myös\nyleis-inhimillisen sivistyksen leviäminen uusiin kansoihin, tuottaa\nrunoudelle tuoreita aineita, vielä tyhjentymättömiä mielikuvituksen\naarteita. Jokainen uusi katsantokanta kehoittaa meitä jälleen\nsilmäilemään ihmiskunnan entistä elämää vasta syntyneen aatteen\nvalossa, ja näin vanhat aineet uudistuvat ja niiden lisäksi keksitään\nmuinais-ajan varoista paljon kohtia ja piirteitä, joihin huomio silloin\nvasta kääntyy, uuden ajatustavan nojalla. Mutta vielä enemmän\nvirkistystä tuopi uusien kansakuntain ilmaantuminen historian\ntanterelle. Ne rikastuttavat jokainen runouden maailmaa erityisillä\nhenkisillä varoilla ja omituisilla kultuurimuodoillaan, samalla kuin\nomistavat itselleen osansa ihmiskunnan yhteisestä sivistyksestä.\n\nKun katselemme omaa aikaamme, näemme historian näyttämön laajenemistaan\nlaajenevan. Siitä puhumattakaan, että Euroopan pienimmätkin kansat\novat heränneet itsenäisyyden tuntoon ja pyrkivät kansalliseen\nsivistykseen, leviää nykyään yleis-eurooppalainen sivistys maanpiirin\nsyrjäisimpiinkin ääriin, yhä useampiin kansoihin, jotka se saattaa\nvanhan kultuurikehityksen yhteyteen. Länsi-Afrikan palmustoissa ja\nTransvaalin avaroilla kentillä, Tyynen meren rannoilla ja Austraalian\nluonnon-siunaamilla saarilla alkaa Euroopan sivistys saada jalansijaa;\nkaukana idässä, Japanissa, vieläpä Kiinassakin, sekä hengenviljelyksen\nemämaassa, Indiassa, ikivanha kultuuri elpyy uudestaan eurooppalaisen\nsivistyksen virkistävästä voimasta. Etenkin Japan vetää huomiota\npuoleensa; me näemme omituisen henkisen kehityksen, ihan itsenäisesti\ntapahtuneen, aivan erillään meidän sivistyksemme varttumisesta, mutta\nhavaitsemme sen kuitenkin pääpiirteiltään pyrkineen samaan suuntaan.\nEtelä-Amerikassa eurooppalaiset elämänmuodot, ainakin ulkonaisesti, jo\nkauan ovat olleet vakaantuneina, vaikka yhä taistelevat alkutilan\nhurjia intohimoja vastaan; verrattain vähän on runous tähän asti\nosannut sen-puolisia ilmiöitä hyväksensä käyttää. Kaikilla näillä\naloilla on uusia oloja syntymässä; vanha luonnontila ja uusi kultuuri\nyhtyvät toisiinsa, usein hyvinkin oudolla tavalla; elämässä on vielä\npaljon luonnonperäistä vapautta ja vaistomaisuutta, joka antaa toimille\nja yrityksille helppotajuisen, havainnollisen muodon, ja rajuissa\nvoitteloissa uudistuu Euroopan kansojen jo ammoin poistunut\nsankari-aika. Näistä kaikista sopii ennustaa uusia runouden hetteitä,\njotka eivät aivan pian kurehdu, vaan jälleen voivat kostuttaa nykyisen\ntuotannon auhtoja aroja. Ja nykyaika muuttuu entis-ajaksi, historiaksi.\nMoni tapaus, monet olosuhteet, jotka tällä hetkellä uutuutensa tähden\neivät sovellu käsiteltäviksi, tulevat muiston kirkastamina runottarelle\notollisiksi. Ett'ei nykyisin aika suinkaan ole oivallisia aineita\nvailla, todistavat semmoiset esimerkit kuin Garibaldi ja Battenbergin\nprinssi tai Gordon ja Emin pasha, joilta ei suinkaan puutu ylevyyttä ja\neepillistä plastillisuutta.\n\nParaat historialliset aineet ovat ne, joita kansan yhteinen kuvausvoima\njo on tarinoiksi muodostellut. Tarinassa, poikkesipa todellisuudesta\nkuinka paljon tahansa, on aina syvä sisällinen totuus, koska se\nosoittaa, millaiseksi kansat itse ajattelevat muinais-aikaansa, ja tämä\ntekee sen runoudelle suuriarvoiseksi. Ajateltakoon vaan, mitä\nerinomaisia aineita kreikkalaiset runoilijat ja Shakespeare\ntarinoista ovat ammentaneet. Tarinassa kansan kuvausvoima jo karsii\ntodellisuudesta pois sen karkeimmat kasvannaiset ja ikäänkuin tihentää\nsen yleisaatteelliset ainekset. Runoilija saapi sen välityksellä\njalompia, taipuvaisempia aiheita, kuin mitä tosi-elämä suorastaan voisi\ntarjota; kun koko kansakunta tai useat sukupolvet ovat olleet niitä\nmuodostamassa, ne jo siitäkin saavat yleisemmän merkityksen; monesti\nrunoilijan ei tarvitse muuta kuin syventää niissä ilmaantuvia aatteita.\nTarinan suhteen runoilijaa eivät sido mitkään tosiasiat; hänen\nkuvausvoimansa on vapaa, mutta on kuitenkin saanut vakavan jalansijan.\nTarina muodostaa ikäänkuin sillan runoudelle kelpaavain historiallisten\nilmausten ja pian puheeksi otettavain taruaineiden välillä.\nKansantarinain luontoisia ovat myöskin kaikenlaiset muistotiedot, joita\nhyvällä menestyksellä sopii käyttää runoudessa.\n\nTässä paikassa, ennenkuin tosioloista siirrymme myytillisiä ja\najatuksellisia aineita tarkastamaan, sopinee ottaa keskusteltavaksi,\ntuleeko runoilijan valita aiheitansa vaan kotimaisesta ajatuspiiristä,\nvai sopiiko hänen, avaralle katsahdellen, vierastenkin kansojen\nkeskuudesta poimia kuvattaviansa. Kansallisen hengen tärkeydestä ja\nkansojen vuorovaikutuksesta runollisessa suhteessa olen jo ennen\nlausunut mielipiteeni (vertaa I kirjaa.) Mutta alkuansa vieraissakin\naineissa on jotain yleis-inhimillistä, kaikille kansoille otollista;\nsaattavatpa ne välisti tavallista paremminkin soveltua sen kansakunnan\najatustapaan, jonka kirjallisuudessa niitä on käytettävä. Kaikkien\naikojen kokemus todistaa, kuinka hyvin tällaisten aineiden viljeleminen\nvoi menestyä, eikä niiden hylkäämiseen siis ole mitään syytä;\npäinvastoin ne monipuolisuudellaan rikastuttavat runouden sisällystä.\nMutta myöntäminen on kuitenkin, että kotimaiset aineet yksinään voivat\nilmi tuoda kansanhengen kaikki omituisuudet ja sen ohessa, liittyen\nmoniin monituisiin lukijoissa ennestään oleviin mielikuviin, ihan\ntoisella tavalla vetävät yleisöä puoleensa kuin yleis-inhimilliset tai\nvierailta kansoilta lainatut aiheet.\n\nTosiolojen rinnalle muodostaa kansojen mielikuvitus erityisen\ntarumaailman, siirtäen korkeimmat ihanteensa yliluonnolliseen, mutta\naistillisesti tajuttavaan piiriin. Luonnon salaista elämää pidetään\nalkuperäisemmällä kehityskannalla erityisten haltiain aikaansaamana, ja\nyleisemmät, laajemmasti vaikuttavat luonnonvoimat ovat mahtavampain\njumalain ilmauksia. Verrattain myöhään selviää ihmiselle, että hänen\nomassa hengessänsäkin elää maailmaa ohjaava, jumalallinen voima, jonka\ntarkoitukset toteutuvat hänen toimintansa kautta; sentähden hän\nvanhempina aikoina etsii kaikkien, vieläpä sisällistenkin, tapausten\nsyytä ulkopuolelta omaa itseänsä. Niin luonnonvoimia edustavat\njumalais-olennot lopullisesti muuttuvat siveellisten aatteiden\nkannattajiksi; jumaluuden käsite täten puhdistuu ja jalostuu,\nmutta jumalat itse pysyvät aistinomaisina, enemmän tai vähemmän\nihmisenkaltaisina olentoina. Sittemmin kaikenlaiset yleiskäsitteetkin\njumalina tai haltioina saavat konkreetisen muodon. Näin kutouu kirjava\ntaruverho, joka ihanana, kuvarikkaana kaunistaa muinais-aikojen\nrunoutta. Mutta kaikkien noiden vaihtelevien kuvien perustuksena on,\nettä yleiset aatteet ja abstraktiset käsitteet, jotka nykyajan\nkirjallisuudessa kylminä järjen tuotteina jäähdyttävät kuvausvoiman\nhehkua, ilmestyvät aistin-tajuttavina, persoonallisina olentoina, jotka\nsaattavat herättää mieltymystä ja myötätuntoisuutta.\n\n    \"An der Liebe Busen sie zu drücken,\n    Gab man höhern Adel der Natur;\n    Alles wies den eingeweihten Blicken,\n    Alles eines Gottes Spur --\"[75]\n\nsanoo Schiller kauniissa runoelmassaan \"Die Götter Griechenlands\".\n\nMutta tarumaailmasta puhuttaessa ei tarvitse ajatella ainoastaan\nvanhoja luonnon-uskontoja; jokainen uskonnonmuoto, vieläpä\nhenkisimmätkin, luo ympärillensä tarupiirin: olentoja ja tapauksia,\njoiden havainnollisuus tehokkaammin vaikuttaa mielikuvitukseen ja\ntunteisiin kuin aatokset ankarassa alastomuudessaan. Niin syntyy paljon\ntraditsiooneja; sellaisia ovat esim. vanhimman kristikunnan ja\nkeskiajan pyhimystarut. Kauniimpia kristillisen fantasian muodostelmia\novat enkelit; näiden miellyttävien kuvien vastakohtana ovat käsitykset\npahuuden ruhtinaasta ja hänen valtakunnastansa, jotka aikojen kuluessa\novat niin paljon turmiota tuottaneet ja, joita ainoastaan suuret nerot,\nniinkuin Dante ja Goethe, menestyksellä saattavat käyttää runolliseen\ntarkoitukseen. Osittain tällaiset mielikuvat ovat perintöä\nalkuperäisemmistä uskonnoista. Pakanuuden muistoja ovat tavallisesti ne\ntarunomaiset olennot, jotka myöhempäin aikain taika-usko tuottaa,\nniinkuin tontut ja keijukaiset sekä keskiaikaiset sylfit, undinat y.m.\nNäistä kaikista voi useasti muodostua kertoelmantapaisia kuvauksia;\nusein niillä myös saattaa olla ajatuksellinen tai eduskuvallinen\nmerkitys.\n\nVanhoissa kansan-eepoksissa tarumaailma ilmaantuu alkuperäisessä\ntuoreudessaan. Toisinaan jumalisto itse on kertomuksen pääaineena;\ntavallisesti se, maailmankaikkion huippuna, ohjaa tapausten menoa.\nTunnettu on, minkä elävyyden ja väririkkauden se antaa muinaisrunouden\nmaailmankuvalle. Zeus, istuen Olympon kukkulalla punnitsemassa\nakhaialaisten ja troialaisten kohtaloa, -- Athene, tarttuen Akhilleun\nruskeihin hiuksiin pidättääksensä häntä taistelusta Agamemnonia\nvastaan, tai Afrodite, pelastaen Aineiaan uhkaavan kuoleman vaarasta,\n-- Apollon, suuttuneena astuen alas Olympon kiireeltä ampuaksensa\nhelkähtäviä nuoliansa kreikkalaisten leiriin, -- nämä ovat\nselväpiirteisiä kuvia, jotka viehättävät meitä plastillisuudellaan.\nMuistettakoon myös noita hauskoja erityispiirteitä, joilla etenkin\nhelleeniläisessä tarustossa kunkin jumalan luonnetta esitetään.\nVähemmän plastillisia, mutta yhtä paljon kuvausvoimaa vireyttäviä ovat\nSuomen runottaren myytilliset kuvat; hänen mielessään elää, niinkuin\nkansamme taruston hieno-aistinen tarkastelija, Fritiof Perander vainaja\nkerran huomautti, jonkunlainen kaukomielisyys, haaveksivainen pyrkimys\ntosiolojen piiristä mielikuvituksen vapaihin yläilmoihin. Kalevalassa\nmetsän ja veden jumalat, vaikka mielikuvituksen usvaan käärittyinä,\ntarjoovat meille miellyttävän ja monesti huumoria uhkuvan näytelmän.\nSuomalaisten jumalaisolentoin individisyys on vähemmän kehinnyt kuin\nkreikkalaisten, sillä ne ovat vanhemman käsityskannan tuottamia. Ne\neivät vielä edusta siveellisiä voimia, vaan liittyvät yksin-omaisesti\nluontoon, antaen sille virkeän hilpeyden. Mikä paikka jumalilla ja\nhaltioilla on muinaisrunouden luonnonkuvauksessa, siitä on jo ennen\npuhuttu.\n\nAntiikisessa kirjallisuudessa taruaineilla yleensä oli suuri merkitys,\nei ainoastaan kertomarunoudessa, vaan myös lyriikassa ja draamassa.\nMuistettakoon, kuinka paljon aiherikasta ainetta mytologia on antanut\nhelleenien näytelmärunoudelle, -- mainittakoon vaan syvämietteinen\nPrometheus-taru, -- puhumattakaan noista puoli-historiallisista\nsankaritarinoista, jotka enimmiten ovat draamojen sisältönä. Mutta\ntoiseksi huomattakoon taruston satunnainen käytäntö vertauksissa,\nlauseparsissa j.n.e., eli toisin sanoen tarusto, niinkuin se elävänä\nasuu runoilijan omassa mielessä ja hallitsee hänen kuvausvoimaansa.\nIlossa ja murheessa hän noista vanhoista taruaarteista löytää tuhansia\nkuvia ja vertauskohtia, joiden avulla hän saa sydämmensä tunteet\nlausutuiksi. Eikä niitä ajatella paljaiksi utukuvaelmiksi, vaan niillä\non sekä runoilijan että yleisön mielestä täysi todenperäisyys. Ja\nvaikka epäilys vähittäin rupeaa sitä haihduttamaan, niin ne kuitenkin\novat niin vahvasti juurtuneet yleiseen käsitystapaan, että niiden\nluontainen tuoreus vielä kauan säilyy. Vasta roomalaisessa\nkirjallisuudessa huomataan niiden muuttuvan tyhjiksi koristeiksi,\narvattavasti sentähden, että ne pääasiallisesti ovat lainatavaraa.\n\nSuuri etu oli tosiaankin kreikkalaisella runoudella tästä\ntarumaailmasta, joka teki mahdolliseksi tuoda ideaaliset käsitteet\nesiin aistintajuttavina olentoina. Siihen suureksi osaksi perustuu se\nhavainnollisuus ja ulkopiirteiden rikkaus, jota tavataan helleenien\nlyyrillisissäkin hengentuotteissa. Uudempi runous semmoisissa\ntapauksissa helposti joutuu absraktisten ajatelmien esittelemiseen.\nRoomalaiset taisivat vielä, vanhan kultuurin voimassa pysyessä,\nhyväksensä käyttää tuota muinaisaikaista jumalistoa; mutta kun\nuudennus-ajan kertomarunoissa, roomalaista kirjallisuutta mukailemalla,\nyhä vaan pannaan tuota samaa vanhaa jumalaiskuntaa kansojen kohtaloita\njohtamaan, niin tämä tuntuu luonnottomalta teeskentelemiseltä.\n\nNykyisemmässä runoudessa on taruaineita pääasiallisesti käytetty joko\nsuorastaan kertoelmien aineina taikka kuvaannollisesti, pääsisällystä\nkaunistavina yleisten aatteiden symbolisina kannattajina. Varsinkin\njumalaistaruston yhteydessä olevat sankarimyytit kelpaavat kaikkina\naikoina runouden esitettäviksi; suuri Goethe on Iphigeniessa\nosoittanut, kuinka muinaiskreikkalaisiin taruihin voipi luoda\njalo-aatteisen, uudenaikaisen sisällyksen, niinkuin Runebergkin\n\"Salaminin kuninkaissa\" menestyksellä on käsitellyt helleeniläistä\nsankaritarinaa. Samaten Schiller kreikkalaisesta tarustosta on saanut\nmonta kaunista kuvaa, jotka luontevasti mukautuvat syvien mietteitten\nverhoksi. Mytologiset edus- ja vertauskuvat saattoivat antaa\nesitykselle erinomaisen elävyyden semmoisena aikakautena, jolloin\nmuinais-ajan tarkka tunteminen vielä oli tärkein osa sivistyksestä.\nToiselta puolen ne, vähemmällä taidolla käytettyinä, helposti voivat\nmuuttua tyhjiksi koristeiksi tai paljaiksi opinnäytteiksi.\n\nNykyaikana, kun runoudelta ennen kaikkea vaaditaan kansantajuisuutta ja\nantiikinen maailma korkeammasti sivistyneillekin on käynyt yhä\nvieraammaksi, ei muinaiskreikkalaisen taruston käytäntö voi tulla\nkysymykseen paitsi hyvin rajoitetussa määrässä. Mutta sen sijaan omat\nkansalliset taruaineet oivallisesti soveltuvat runollisesti\nkäsiteltäviksi. Ja onhan siihen meidän kirjallisuudessamme jo alku\ntehty. Jo pian neljäkymmentä vuotta sitten Z. Topelius nerokkaalla\ntavalla Kypron prinsessassa sovitti yhteen kreikkalaisen ja\nsuomalaisen tarumaailman, mahtava Kullervo-taru on ollut kahden etevän\nrunoilijan muodosteltavana ja Aino-runoston hienon lyyrillisyyden on\nErkko menestyksellä siirtänyt näytelmän alalle. Että kaikenlaatuisilla\ntaruaineilla, etenkin kansallisilla, on erittäin sopiva sija\nvarsinaisessa sadussa ja saduntapaisissa kertoelmissa, niinkuin myös\nballaadeissa ja yleensä kertovaisessa lyriikassa, sanalla sanoen,\nkaikkialla, missä romantinen tunnemaailma on perustuksena, se jo\nselvästi johtuu näiden runoudenlajien luonnosta.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nAjatusrunous. Oikea tunnnelma.\n\n\nVielä on yksi laji aineita jäänyt koskettelematta, -- ne, jotka\nperustavat _ajatusrunouden_. Kaikki runous kyllä tavallansa on\najatusrunoutta, koska sen pohjana on aate, joka on yhtähyvin ajatuksen\nkuin tunteen ja mielikuvituksen tajuttavana. Mutta erotetaanhan\nkuitenkin varsinainen ajatusrunous, joka on sopivampi nimitys kuin\n\"aaterunous\",[76] muusta runoudesta, ja näiden rinnalle asettuu vielä\nkolmantena _tendensi- eli tarkoitus-runous_. Erotus niiden välillä\non helppo oivaltaa. Sofokleen Antigonea ja Shakespearen Hamletia,\nvaikka ne kyllä ovat ajatusrikkaita kuvausvoiman tuotteita, ei kukaan\npitäne ajatusrunoelmina, saatikka tendensikappaleina; Aiskhylon\nPrometheun ja Goethen Faustin sitä vastoin jokainen huomaa\najatusrunouden piiriin kuuluviksi eikä kukaan niistä tendensiä etsi;\nmutta Minna Canthin \"Työmiehen vaimon\" ja \"Köyhää kansaa\" jokainen\nlukee tendensikirjallisuuteen. Missähän raja lienee? Koetetaanpa\nseuraavassa saada siitä selkoa.\n\nKaikessa runoudessa yksityiskuvien avulla selvitetään jotain aatetta.\nSentähden, niinkuin jo ennen on mainittu, nuo yksityiskuvat saavat\nyleisen, tyypillisen merkityksen. Jokainen runoteos on ikäänkuin pieni\nerityismaailma, mikrokosmos, jossa maailmankaikkiossa vallitseva\nsopusointu on esiintuotava; sentähden ristiriitaisuudet siinä\nloukkaavat paljoa enemmän kuin todellisuudessa, jossa tiedämme\nerityisten ilmiöin olevan ainoastaan vähäisen osan kokonaisuudesta.\nMitä yleisempää laatua kuvatut ilmiöt ovat, sitä pysyväisempi arvo ja\nsuurempi merkitys on runoteoksella; siinä suhteessa vanhemmalla\nrunoudella onkin suuri etu uuden-aikuisen rinnalla. Mikä on syynä\nsiihen, että Homeron ihanat kuvaelmat yhä vielä, pian kolmentuhannen\nvuoden kuluttua, vähenemättömällä voimalla lumoavat lukijan mieltä?\nEtupäässä se, että ne esittelevät yleis-inhimillisiä asioita,\nluonnollisia ja alkuperäisiä oloja, jotka aina ovat yhtä todenperäisiä.\nSamoin on Kalevalan ja yleensä kaiken kansanrunouden laita. Sofokleen\nja Shakespearen, Goethen ja Schillerin hengentuotteet, nekin kuvailevat\nnoita ihmis-elämässä aina uudistuvia pyrintöjä ja taisteluita, iloja ja\nkärsimisiä, jotka vaan pukeutuvat aikoja myöten vaihtelevaan verhoon,\nmutta syvemmältä tutkien pysyvät muuttumattomina. Heidänkin teostensa\nnuoruus on ainaiseksi taattu. Mutta kun runoelman sisällyksenä vaan\novat paikalliset tai hetkelliset olot, niin runoelmalla ei voi\nolla yleisempää merkitystä; samaten myös, jos sen aineena ovat\neriskummaiset, ihmisen tavallisesta luonnosta poikkeavat mielentilat,\njotka ainoastaan joskus tulevat näkyviin omituisten olosuhteiden\nvaikutuksesta ja peräti omituisissa ihmis-olennoissa, -- siis\nkaikenlaiset sairauden tilat, idiosynkrasiat y.m., joita nykyajan\nrunous mielellänsä kuvailee. Jos runoilija verrattomalla taidolla\nesittelee onnettoman Ofelian mielenhäiriötä tai Lady Macbethin\nunissa-käyntiä, niin se on ihan toista; me näemme, kuinka hento\nihmiskukka, suloinen ja miellyttävä, elämän myrskyissä katkeaa ja\nkuihtuu, ja kuinka tarmokas luonne, kova ja intohimoinen, vihdoin\nmurtuu omain rikostensa taakan alle. Tämä kaikki on elämän yleisten\nlakien mukaista, ja vavisten meidän täytyy tunnustaa, että ihmisen\npovessa piilee näidenkin onnettomuuksien siemeniä. Mutta kun meidän\najan naturalisti, semmoinen kuin Zola, tuo esiin nuoren miehen, joka\nkituu ja masentuu luonnottomasta kuolemanpelosta, niin semmoinen\ntodellisuudessa herättäisi korkeintaan sääliä, mutta kirjassa\nesiintyvänä meitä naurattaa ja inhottaa nykyajan pessimismin tuotteena,\nja tällaisen ilmiön ymmärtämisen mahdollisuus on haihtuva pois itse\npessimismin kanssa.\n\nMutta jos tosirunous perustuukin siihen, mikä elämässä on pysyväistä ja\nkaikille yhteistä, eivät kuvattavat ilmiöt esiinny runoudessa vaan\naatteiden puhtaassa, värittömässä valossa. Päinvastoin, runous vaatii\nmitä tarkinta individualiseerausta, mitä suurinta erityismuotojen\nrunsautta, ja mieltymys näihin erityis-ilmiöihin, sehän juuri\nviehättääkin runoilijaa niitä esittelemään. Mutta hän saattaa myös\nsuorastaan ottaa aatteita runoilunsa esineiksi, niin että hänen\nkuvaelmansa symboleina niitä edustavat. Faust esim. ei ole yksityinen\nihminen, vaan ihmiskunnan eduskuva, ja Goethen runoelma pyytää\nFaust-tarinan verhossa tuoda ilmi ihmiskunnan yhteisen pyrinnön\nkorkeinta päämäärää kohti. Tässäkin tapauksessa teoksen aihe on saatu\nyksityis-ilmiöstä; tuo vanha tarina veti mystisellä ylevyydellään\nrunoilijan puoleensa; mutta ainoastaan, kun päähenkilöstä tehtiin\nihmiskunnan edustaja, taisi tuosta omituisesta aineesta, joka\nmuutoin, yksityis-ilmiönä käsitettynä, taikauskoisella värityksellään\ntuskin olisi viehättänyt nykymaailmaa, muodostua tuo iki-mainio,\nsyvä-aatteinen teos. Alkutarinakin vaatii, ainakin nykyaikana,\najatusrunollista käsittelyä, siinä kun itse pahuuden peruste on\nhenkilönä esiintuotava. Prometheus-tarukin itsestään ajatusrunoelmaksi\nsukeuu, kun se koskee jumalain ja ihmisten keskinäistä suhdetta; samoin\nDivina Commedia, kun runoilija siinä tahtoo suureksi yhteiskuvaksi\nsovittaa oman ja koko aikakautensa maailmankatsomuksen. Pääsisällyksenä\novat näissä kaikissa itse aatteet, ei yksityis-ilmiöihin kuvastuneina,\nmaailmassa toteutuneina, vaan -- niin sanoakseni -- alkuperäisessä,\nyli-aistillisessa mahtavuudessaan. Mutta niitä esitetään kuitenkin\naistintajuisten kuvien avulla. Danten rohkea fantasia loitsii esiin\nhaudan tuonpuolisia maailmoja, jotka hän täyttää selvin piirtein\nesiintyvillä muinais-ajan henkilöillä; Faustissa etenkin ensimmäinen\nosa muodostuu taiteellisesti yhteensovitetuksi kuvasarjaksi. Kaikki\najatusrunoelman osat eivät olekaan ajatuskuvallista laatua; niin esim.\nMargareta ja koko Margaretan episodi Faustissa eivät ole symbolisia,\nvaan esimerkkejä siinä mielessä, jossa tätä sanaa ylempänä käytettiin.\nNäin ajatusrunouskin vastaa kaikkia tosirunouden vaatimuksia; se\nnäyttää kuvausvoiman tuottamassa ja sen avulla tajuttavassa muodossa,\nmiten jumalalliset aatteet olevaisuutta hallitsevat, ja ylentää siten\nkuulijan tai lukijan mieltä. Helposti tosin nuo aatteen kuvat voivat\nmuuttua värittömiksi allegorioiksi, niinkuin usein kyllä on\ntapahtunutkin; muistettakoon monta kohtaa Faustin toisesta osasta,\njoissa paljas ajatus on saanut voiton kuvausvoiman luomasta\nverhostansa; mutta yllämainitut esimerkit ynnä moni muu ajatusrunoelma\ntodistavat, ett'ei se ole välttämätöntä. Tosirunouden piiriin siis\najatusrunouskin on luettava täysin oikeutettuna erityismuodostelmana.\n\nVähän toisin kuin ajatusrunouden laita on kaikenlaisten\najatus-aineiden, joita esitellään kertomuksissa ja muissa runoelmissa.\nYleisen totuuden sisältävä mietelmä, oikeaan paikkaan sovitettuna,\ntekee yleensä hyvän vaikutuksen; se on, ikäänkuin kuvattavana olevan\nsituatsioonin tai mielentilan ydin olisi kiteytynyt puhdasmuotoiseksi,\nloistavaksi helmeksi. Suurten runoilijain teokset tarjoavat viljalta\nesimerkkejä, ennen muita helleeniläiset ja saksalaiset (kreikkalaiset\ntraagikot ja Pindaros, Goethe, Schiller). Tällaiset mietelmät ovat\nrunoteoksen kaunistuksena ja viittaavat sen piiristä elämän laajemmille\naloille, yleisten totuuksien maahan. Mutta toinen asia on, jos esim.\nkertomuksessa otetaan puheeksi tieteellisiä, yhteiskunnallisia,\nsiveellisiä tai uskonnollisia kysymyksiä ja annetaan henkilöin niistä\nkeskustella, sen sijaan, että niitä pitäisi toiminnan avulla selvittää.\nTällaisia teoksia, olletikin romaaneja, on pitkin maailman sivua\nkirjoitettu sangen paljon; mutta selvä on, että niiden päätarkoitus\non toinen kuin runouden ja että ne siis ovat arvosteltavat joko\nopetus- tahi tendensikirjallisuuden kannalta. Varsinaisessa\nrunoteoksessa sellaiset selitykset, lausuttakoon niitä kirjan henkilöin\ntai tekijäin omasta puolesta, aina häiritsevät pääsisällystä.\nNiin esim. Tourgee'n kirjassa \"Hullun yritys\", jossa pääaine --\nClux-Clux'ien nostamat riidat entisissä orjavaltioissa (lemmenjuttu on\nvaan sivuasiana) -- varsin hyvin soveltuu romaanin toiminnaksi, nuo\npitkäveteiset, sanomalehtiartikkelien tapaiset selitykset ja mietelmät\nkirjan loppupuolella ovat pysyneet jotensakin raskaana, sulamattomana\nteoksen osana. Muita esimerkkejä ei tarvitse mainita; niitä on\nitsekunkin helppo löytää. Sitä vastoin lyhyt keskustelma tai lausunto,\njoka muutamilla piirteillä kuvailee jonkun henkilön ajatustapaa, ei ole\nvikana pidettävä, vaan päinvastoin ansiona, jos se antaa selvän\nkäsityksen hänen luonteestansa tai ylimalkain olosuhteista.\n\nMutta palatkaamme ajatusrunouteen. Tämä on vaan sisällyksensä\nlaadulta erityinen runouden laji; muodostuksensa puolesta se voipi\nkuulua mihinkä runouden päälajiin hyvänsä. Divina Commedia on\nepopeankaltainen; Prometheus, Calderonin \"Mahtava manaaja\" ja Faust\novat draamoja, Schillerin \"Laulu kellosta\" ja \"Taiteilijat\" lyyrillisiä\nrunoelmia. Varsinkin lyyrilliseen runouteen ajatusrunous yhtyy monella\nmonituisella tavalla, jolloin muodostuu n.s. mietelyriikka. Samoin\nopetusrunoudenkin eri lajit usein kyllä voivat olla ajatusrunoutta.\nSiitä enemmän, kun seuraavassa otan tarkastaakseni mainittua runouden\nlajia yhdessä tendensikirjallisuuden kanssa. -- Ihan omituinen\nmuotonsakin puolesta on Jobin kirja. Se on puolittain eepoksen,\npuolittain draaman kaltainen ja samalla opetusrunoelma.\n\nOpetusrunous kuuluu erityisenä lajina siihen välialaan, joka, käyttäen\nrunouden ulkonaisia keinoja, on ikäänkuin siltana runouden ja muun\nkirjallisuuden vaiheella. Se ei tarkoita mielen ylennystä ihanteen\nesittämisellä, vaan suorastaan opetusta. Kun sen sisällyksenä ovat\nmaailmaa hallitsevat aatteet -- filosofiset, uskonnolliset j.n.e. --,\nniin se tietysti on ajatusrunoutta. Semmoisia teoksia ovat esim.\nHesiodon Theogonia ja indialaisten Vedat; sellainen oli myöskin\nParmenideen suuri filosofinen runoelma. Toiset opetusrunoelmat sitä\nvastoin koskevat käytännöllisiä toimia, elämänviisautta y.m. eivätkä\nsiis joudu ajatusrunouden piiriin, esim. Hesiodon \"Työt ja päivät\",\nVergilion Georgica j.n.e. Erittäin huomattavat ovat tällä alalla nuo\npienet mieterunot, joiden eri muodostuksia ovat kreikkalaisten gnoomit,\npersialaisten ghaselit (joka nimi kuitenkin oikeastaan tarkoittaa\nerityistä runomuotoa) y.m.m., sananlaskut, vertauspuheet, jos näihin on\npantu aatteellinen sisällys. Näistä kaikista tulee vast'edes sopivassa\npaikassa tarkemmin puhuttavaksi.\n\nToisin on tendensirunouden laita. Se ei muodosta mitään erityistä\nlajia, vaan voipi, samoin kuin ajatusrunouskin, olla melkein mitä lajia\nhyvänsä, etenkin kertovaista runoutta ja draamaa. Näytelmässä tai\nkertomuksessa (enimmiten romaanissa tai novellissa) sanotaan\nolevan _tendensiä_, jos selvästi huomataan jonkun käytöllisen\ntarkoituksen teosta hallitsevan. Tendensirunous niinmuodoin ei tyydy\nsiihen ylentävään vaikutukseen, minkä tosirunous aina saapi aikaan,\nvaan pyytää sen ohessa ohjata lukijan mieltä jotain käytöllistä\ntarkoitusperää kohti. Niin esim. \"Köyhää kansaa\" lukiessa jokainen\nväleen havaitsee, ett'ei tekijä ole tahtonut antaa ainoastaan\nihmiselämän kuvausta, vaan ennen kaikkea tuoda esiin työkansan kärsimää\nkurjuutta kääntääksensä siihen yleisön huomion ja siten valmistaaksensa\nparannuksia. Tendensi semmoisenaan on tietysti oikeutettu, jos se\nmuutoin vaan on suunnitettu hyvää tarkoitusperää kohti, ja\ntendensirunoudella siis on kyllä paikkansa kirjallisuudessa.\nYksityistapauksissa moni tendensiteos onkin hyvää tuottanut; onhan\nesim. tunnettu, miten Beaumarchais'in \"Sevillan parturi\" aikanaan\nedisti ylimysvallan kukistumista. Sellaisten teosten arvo onkin\noikeastaan punnittava siveellisyyden ja yhteiskunnallisen edistyksen\neikä taiteellisuuden vaa'alla. Mutta runollisuuden kannalta katsoen on\ntendensi virhe; sillä se ylevä aatteellisuus, johon tosirunous pyytää\nmieltä kohottaa, alenee sen kautta jälleen yksityistoimien pyörinään.\nTendensirunous monessa kohdin lähenee opetusrunoutta ja muita\nyllämainitun välialan lajeja, mutta on ylimalkain päinvastaisessa\nsuhteessa tavalliseen runouteen kuin ajatusrunous. Ajatusrunous\nlaajentaa kuvaelmain merkityksen aivan yleiseksi, maailman syvimpiä\njuuria käsittäväksi, ja pyrkii siten runouden äärimmäisille rajoille\nasti; tendensirunous supistaa sen päivän kysymysten ahtaaseen piiriin\nja suistuu niinmuodoin korkeudestaan alas proosan karkealle tanterelle.\nOpetusrunoudesta taas tendensikirjallisuus eroaa siinä, että edellinen\npyytää ohjata ymmärrystä, vaan jälkimmäinen tunnetta ja tahtoa.\n\nOnpa tässä toinenkin, psykologinen kohta huomioon otettava. Tosirunous,\nsamalla kuin se ylentää mieltä iki-aatteiden esittämisellä, vaikuttaa\nsen kautta myös lukijan ajatustapaan ja tahtoon, ja saattaahan\nrunoilija toisinaan pitää tätä vaikutusta sivutarkoituksenakin.\nKaikissa tapauksissa hänen oma innostuksensa synnyttää lukijassa\nsamanlaista intoa. Mieli lämpiää runoelman sisällyksestä ja\nkäytännöllisessäkin elämässä tosirunouden hedelmät eivät suinkaan ole\nvähäiseksi arvattavat. Kieltämätöntä on, että esim. Runebergin\nisänmaallinen mieli on virkistänyt suomalaisten kansallistunnetta;\nmutta hänen teoksissaan ei ole tendensiä; niiden tuottamat tunteet ovat\nvaan kuvaelmain luonnollisia seurauksia, eivätkä ajan satunnaiset\nvaatimukset häiritse runollista mielialaa. Tendensirunous sitä vastoin\nkääntää huomion pois ideaali-maailmasta hetken käytännöllisiin\nkysymyksiin. Mutta esteetinen nautinto vaatii, että mieli on vapaa\nkaikista omaa itseämme tai omaa toimintaamme tarkoittavista\nmielenvaikutuksista. Kun selvästi tunnemme, että jotain mielipidettä\nmeille tyrkytetään tai tahtoamme pyydetään ohjata määrättyyn suuntaan,\nniin teoksen aikaansaama mielihyvä pian haihtuu tahi saapi toisen,\nvähemmän esteetisen muodon. Erotus todellisen ja tendensin-omaisen\nrunouden välillä on siis usein esitystavassa, eikä rajaa olekaan aina\nhelppo määrätä. Joskus tarkoittelevaisuus on yhteydessä aivan\nitsekohtaisten seikkojen kanssa. Toisen mielestä joku teos\nsisältää tendensiä; mutta toisen mielestä se on vapaa kaikesta\ntarkoittelevaisuudesta, sentähden että sen mietteet ja tunteet hänestä\novat ihan luonnollisia. Niin saattaa usein olla valtiollisten\nmielipiteiden laita, etenkin kun kansallistunne tai puoluekäsitykset\novat suuresti kiihtyneet. Saksan keisarikunnan perustamisen jälkeen on\nesim. Saksan kirjallisuudessa syntynyt monta teosta, joissa ylistetään\nkeisarinvaltaa ja Hohenstaufien sukua ja jotka meistä tuntuvat\ntendensimäisiltä, mutta saksalaisista varmaan eivät ole muuta kuin\nsyvän kansallisen innon ilmauksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhteydessä runouden aineiden kanssa sallittakoon minun vielä\ntuoda esiin muutamia mietteitä. Tärkeä on runoelman _oikea\nväritys eli tunnelma_. Tällä en tarkoita sitä historiallista tai\npaikallis-olojen väritystä, jota aikakauden tai olojen kuvaileminen\nvaatii, (että esitys tuntuisi elävältä ja luonnolliselta,) ja josta jo\nedellisessä on puhuttu, vaan sitä, niin sanoakseni, henkistä ilmakehää,\njohon lukija on saatettava, heti kun astuu runoelman aukaisemaan pyhään\npiiriin. Taitava runoilija osaa teokseensa luoda omituisen hengen, joka\nsiinä kaikkialla ilmaantuu ja tekee, että lukijan fantasia heijastaa\nsen kuvat siinä valossa, jossa hän tahtoo niitä esittää.\n\nEnsiksikin ilman, jota hengitämme runouden maailmassa, tulee olla ihan\ntoisenlaista, kuin se, mikä meitä ympäröi tosielämän sumuisessa ja\nhelteisessä ilmapiirissä. Meidän pitää tuntea, että olemme vapautuneet\njokapäiväisyyden raskaasta taakasta, että vapaina leijumme hengen\nkorkeammilla aloilla. Tätä nykyajan kirjailijat useinkaan eivät muista,\nvaan sitovat jalkoihimme arkipäiväisten huolten ja murheitten raskaat\npainot, tahtoen itsepintaisesti meitä vetää maata kohden, kun\nkuvausvoiman siivillä pyrimme mielikuvituksen maailmaan ja\nrunoilijoilta toivomme siipien kannatusta. Ulkomuodollakin, etenkin\nrunokielellä, on tässä suhteessa suuri merkityksensä.\n\nMutta runoilijan tuottama tunnelma ei ilmaannu ainoastaan siinä, että\nteoksissa yleensä vallitsee korkeampi lento ja runollinen mieliala,\nvaan siinäkin, että hän kullekin teokselle antaa sille sopivan\nvärityksen. Toinen henki huokuu tietysti runoelmassa, jossa esitetään\nhistoriallisia tosiasioita, maailman suuria tapahtumia, toinen\nsemmoisessa, jossa kuvataan tavallisia oloja, jokapäiväistä elämää, ja\nväritys sen lisäksi vielä vaihtelee sisällyksen erityislaadun mukaan.\nIhan toisenlaiseen mielialaan taas on lukija saatettava, kun\nhänet viedään mielikuvituksen luomaan satumaailmaan. Erilaista\nkokonaisvaikutusta vaativat vakavanlaatuinen, jaloa juhlallisuutta\ntavoitteleva esitys ja koomillinen, kevyttä leikillisyyttä tarkoittava\nkuvaus. Tämä koskee sekä sisällystä että myöskin kielen käytäntöä.\nKaikki kohdat pitää saada runoelman perisävelen mukaisiksi. Katsokaamme\nesim. Shakespearen satunäytelmiä, niinkuin Kesäyön unelmaa tai\nMyrskyä, niin huomaamme, kuinka sadun-omainen mieliala niissä\nkaikkialla ilmenee. \"Kesäyön unelmassa\" esiintyy ihmisen sielun-elämä\ntaikamaisessa valossa, salaperäisten luonnonvoimien hallitsemana;\nsiihen soveltuvat äkkinäiset mielenmuutokset ja koko tuo haaveellinen\nkeijukaismaailma. Samaa laatua on \"Myrsky\"; mutta kaikki on\njuhlallisempaa, syvempää. Meitä viedään kerrassaan ulkopuolelle\ntunnetun maanpiirin rajoja. Luonteetkin ovat puhtain piirtein\nesiintyviä, ideaalisia kuvaelmia tai satumaailman henkiä ja hirviöitä.\nTarkkapiirteiset, yksityisseikkoihin menevät tavallisten esineitten\nkuvailut eivät sopisi tällaisiin runoelmiin. Mutta mielikuvituksen\nvallaton leikki, joka saduntapaisissa esityksissä miellyttää lukijaa,\nei olisi paikallaan historiallisessa romaanissa tai näytelmässä,\nsaatikka nykyaikaisen elämän kuvauksissa. Nämä päinvastoin vaativat\nmitä tarkinta todenmukaisuutta.\n\nErityisseikkoja ja esimerkkejä voisi mainita melkein loppumattomiin\nasti. Muistakaamme, miten Goethe heti Tassonsa alkukohtauksessa\nasettaa silmiemme eteen Italian ihanan luonnon ja Ferraran hovissa\nvallitsevan hienon sivistyksen, siten siirtäen meidät keskelle Italian\nrenessansin aaterikasta elämää. Samoin Schiller Wallensteinin\nalkuosassa, \"Wallensteinin leirissä\", antaa meille eloisan kuvan\nkolmikymmenvuotisen sodan melskeisestä ajasta.\n\nOsittain nämä huomautukset koskevat siveellisyydenkin alaa. Eri tavalla\narvostellaan tekoja tarumaailman piirissä ja etäisessä muinaisuudessa\nkuin nykyajan tarkoin säännöitetyssä yhteiskunnassa. Ken rupeaa Homeron\njumalia moraalin kannalta arvostelemaan tai tutkimaan, mitä oikeutta\nKalevalan sankareilla oli Sammon anastamiseen? Kunkin aikakauden\ntuotteita on tietysti katsottava ajan omalta kannalta; mutta hyvin\npaljon perustuu myös eri teosten laatuun ja siihen henkiseen\nilman-alaan, joka niissä vallitsee. Mitä todellisempia oloja kuvataan,\nsitä ankarammat ovat siveellisyyden vaatimukset; mitä satumaisempiin,\noudompiin tai luonnon-omaisempiin oloihin meitä viedään, sitä\nsukoilevampi on runotar jokapäiväisen moraalin suhteen. Samoin\nkoomillisessa esityksessä paljon käy laatuun, jota ei voisi suvaita\ntotisemmassa kirjallisuudessa. Loukkaavien kohtien karttaminen, kun\nkuvaus liittyy vakaviin tosioloihin, tietysti ei merkitse sitä, ett'ei\nsaisi mitään pahaa esittää, vaan että se on asetettava oikeaan valoon.\n-- Mutta äskenmainitulla säännöllä on kuitenkin rajansa. On paljon\nsemmoista, joka aina loukkaa lukijaa ja jota siis ei milloinkaan voi\nhyväksyä. Ne ovat sellaiset asiat, jotka liian suuressa määrässä\nnykyajan ihmisessä herättävät mielipahaa ja sen kautta ehkäisevät\nesteetistä nautintoa, esim. kertomukset kaikenlaisista julmuuksista,\njotka eivät ainoastaan tuota siveellistä paheksimista, vaan suorastaan\ninhottavat. Fyysillisesti iljettävää tulee tietysti mahdollisuuden\nmukaan karttaa, niinkuin jo ennen on sanottu; jos se välttämättömästi\non tuotava esiin, niin riittää lyhyt viittaus. Vaikka kyllä\nklassillinen esimerkki Sofokleen Filokteteessä näyttää antavan tukea\ntällaisille kuvauksille, ei tätä esimerkkiä tulisi noudattaa, niinkuin\nuusimmat kirjailijat mielellänsä ovat tehneet.\n\nMuutoin on tehtävä selvä erotus siveellisyyden ja paljaan ulkonaisen\nsäädyllisyyden välillä. Jälkimmäisellä ei voi runoudessa olla yhtä\nsuuri valta kuin sivistyneessä seuraelämässä. Etenkin karakteristiselle\nja koomilliselle esitystavalle täytyy myöntää oikeus tässä suhteessa\nvapautua liiallisesta pedanttisuudesta.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\nUlkomuoto ja runouden lajit.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nKuvaannollisuus.\n\n\nIhanteellisuuden tarve, vaatien tyydytystä, vie taiteeseen ja\nrunouteen. Tunne pyrkii selviämään ja pakoittaa runoilijan fantasiaa\nluomaan kuvia sen ulkonaiseksi verhoksi ja tueksi; mutta samalla on\nihmisessä luontainen halu muille ilmoittaa tunteitansa ja mielteitänsä,\nniinkuin hän toiselta puolen herkästi ottaa vastaan sellaisia\nmielikuvia, jotka ovat sopusoinnussa hänen tunnemaailmansa kanssa.\nRunouden tehtäväksi tulee niinmuodoin semmoisten kuvien luominen, jotka\nkuulijan tai lukijan mielessä voivat herättää samanlaisia tunteita ja\nmielteitä, kuin on runoilijan omassa mielessä. Näin tapahtuu kaikissa\ntaiteissa, kussakin eri tavalla, eri aineiden ja aistimien kautta;\nmutta runous ei käytä mitään ainetta, vaan vaikuttaa kielen\nvälityksellä suorastaan kuvausvoimaan. Toisin sanoen: runoudessa\nkoetetaan sanojen avulla saattaa toisen mielikuvitusta luomaan\nmäärättyjä kuvia, joihin liittyy ne tunteet, joita tahdotaan herättää.\nTämä koskee tietysti etupäässä runouden sisällystä, -- sitä, mitä\nesitetään, -- mutta riippuu suureksi osaksi myös _ulkomuodosta_\neli siitä tavasta, jolla kieltä käytetään sisällyksen ilmaisemiseksi.\n\nSiliä yhdentekevää ei ole suinkaan, miten asiaa esitetään; sen jokainen\ntietää. Vaikutus tulee ihan toisenlainen, jos jotain vaan kuivasti\nkerrotaan tai jos valitaan sanoja ja lauseita, jotka asettavat selvästi\ntajuttavan, havainnollisen kuvan sielumme eteen, varsinkin sellaisen,\njohon yhtyy elävä tunne. Tällainen painuu syvälle mieleen ja synnyttää\nhilpeää osanottoa, ja tietokin asiasta tulee elävän esityksen\nkautta elävämmäksi, koska mielikuvitus ja tunne sitä kannattavat.\nTämä kaikki tuottaa sielulle mielihyvää, koska se saattaa sitä\nhelppoon, luonnonmukaiseen toimintaan. Samoin kuin sopivain kuvain\nvalinta vaikuttaa myös kielen sointu; sekin puolestaan helpottaa\nmielikuvituksen tointa ja välittää tunteiden vilkasta syntyä ja\nvaihtelua.\n\nAjatelkaamme esim. Kallion kaunista runoa: \"Milloin muistelet minua?\"\nIlman kuvia, runomittaa ja alkusointua lausuttuna se sisältää\najatuksen: Kaikissa ajan vaiheissa muistelen sinua; milloin sinä\nmuistelet minua? Mutta näin yksinkertaisesti esitettynä se ei tee\nmitään vaikutusta, paitsi johonkin yksityishenkilöön armahan suusta\nlähteneenä. Kallion muodostuksessa tämä ajatus sitä vastoin ihan\ntoisella tavalla panee tunteet väräjämään; vuoden-aikojen vaihteleviin\nluonnonkuviin sulaa runoelman pääsävel, joka sitten kajahtaa yhä\npalajavissa loppusanoissa: \"milloin muistelet minua, milloin?\" ja\nsointuva runomuoto antaa sille vielä enemmän väritystä.\n\nEdellisestä jo huomataan, että ulkomuotoa koskevat seikat ovat kahta\nlaatua: kuvaannollisuutta ja sointuisuutta. _Kuvaannollisuus_\nosoittaa runouden sukulaisuutta kuvaamataiteiden, _sointuisuus_\nsen yhtäläisyyttä säveltaiteen kanssa. Katsokaamme ensin edellistä\nulkomuodon puolta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunouden tulee yleensä menetellä niin, että kaikki, mitä esitetään,\nmuodostuu vilkkaasti esiintyviksi, eläviksi kuvasarjoiksi. Kuulijan tai\nlukijan fantasia on ikäänkuin kuvastin, joka ottaa vastaan runoilijan\nesiinlumoamat kuvat ja asettaa ne hengen silmän eteen. Siinä mielessä\nsopisi sanoa kaiken runollisen esityksen olevan kuvaannollisuutta.\nMutta tässä kohden on tehtävä tarkempi erotus. Kuvaannollisuus\nvarsinaisessa merkityksessä tarkoittaa vaan runouden muotoa, -- sitä\nmuotoa, jonka vilkas tunne ja mielikuvitus antaa esitykselle.\nEloisammat, virkeät mielentilat pyytävät ilmestyä vähemmän tavallisissa\nsanoissa ja lausetavoissa. Näin tapahtuu tavallisessakin puheessa;\nmutta kun tällaiset mielentilat ovat runouden ehto, on luonnollista,\nettä niiden tuottamat esityskeinot etenkin runoudessa tulevat\nkysymykseen.\n\nKuvaannollisia lausetapoja ja muita kuvaannollisuuden keinoja\nniinmuodoin ei saa pitää paljaina koristuksina, vaan erityisten\nmielentilojen luonnollisina ilmauksina. Sentähden niitä ei saa\ntavoittelemalla tavoitella. Pöyhkeäsanaisuus on hyljättävä; tyhjät\nkorulauseet eivät edistä tarkoitettua vaikutusta, vaan pikemmin sitä\nehkäisevät. Mutta oikealla paikallaan käytettyinä kuvaannolliset\nlausetavat antavat esitykselle väriä ja lämpimyyttä.\n\nKuvaannollisuuden tarkoitus on, lyhyesti sanoen, _antaa esitykselle\naistin-omaista elävyyttä_. Rhetoriikan ja stylistiikan esittäjät\novat -- liiankin tarkasti -- toisistaan erottaneet monta \"troopien ja\nfiguurain\" lajia, ja eri kirjoittajat jakavat ne eri tavalla; mutta\nniiden erottaminen ja määritteleminen kuuluu stylistiikkaan, jonka\ntähden niistä tässä ei tarvitse tehdä selkoa.[77] Riittäköön siis\nsilmäys kuvaannollisten esityskeinojen yleiseen luonteeseen ja\nkäytäntöön.\n\nKuvaannollisuutta ei saa pitää erityisenä runouden taidekeinona,\nsenlaatuisena kuin esim. runomittaa; vaan se ilmaantuu, niinkuin jo\nylempänä viitattiin, tavallisessakin puheessa innostuneen tai\nkiihtyneen mielialan merkkinä, vaikka etenkin runoudessa, niinkuin\nluonnollista on, mielle- ja tunne-elämän lämmin hilpeys painaa leimansa\nesitystapaan. Onhan kielikin, semmoisena kuin se nykyään on,\nmuodostunut yhä himmenevien kuvalauseiden, varsinkin metaforain,\nkautta; kun nykyaikana mainitsemme henkisiä käsitteitä, sellaisia kuin\n\"oikeus\", \"vääryys\", \"keksiä\", \"valistus\" y.m., emme enää ajattele\nnäiden sanojen alkuperäistä merkitystä: sitä, mikä on luonnollisella\ntavalla suoraa tai väärää, keksillä tavoittamista, valaisemista j.n.e.;\nja kun puhumme \"henkisistä käsitteistä\", ei mieleemme johdu\nhengittäminen, puhaltaminen eikä käsin tarttuminen johonkin. Kaikki\ntällaiset sanat on jo kielen kehityksen virta huuhtonut sileiksi\najatustemme välikappaleiksi, niinkuin meren aallot huuhtovat pikkukivet\nsaarien rannoilla. Että meidän kielessä sanojen alkumerkitykset vielä\nkuultavat läpi niiden nykyisen käytäntötavan takaa, on sille\nrunollisessa suhteessa suureksi eduksi; monessa uuden ajan\nkultuurikielessä, niinkuin ranskassa ja englannin kielessä, ne jo ovat\nkokonaan unhoon peittyneet. Ja koska omakielisten sanojen luonnollinen\nmerkitys tavallisesti on enemmän tai vähemmän tajuttavissa, mutta\nvieraat sanat eivät johdata mieleen mitään aistin-omaisia kuvia, niin\nedelliset paljoa suuremmassa määrässä edistävät mielikuvituksen\ntoimintaa ja ovat siis runollisemmat kuin jälkimmäiset. Vieraita sanoja\npitäisi runoudessa karttaa, paitsi tietysti semmoisissa kohdin, missä\nne ovat hyvin kuvailevia, muistuttaen mielteitä ja olosuhteita, jotka\nesitettävään luovat erityisen valon. Varsinkin koomillisessa\nesitystavassa tällaiset vieraskieliset sanat usein ovat hyvin\ntehokkaita.\n\nSanojen ja lauseparsien alkuperäinen luonne on ajanoloon verhoutunut ja\nhimmennyt; mutta kielessä on kuitenkin paljon lausetapoja, joiden\neloisuus vielä on säilynyt. Muutamat ovat jo saaneet toisen,\nepäkuvallisen merkityksen; mutta kuvaannollisuus on niissä vielä hyvin\ntuntuva; semmoisia ovat: lähteen _silmä_, sillan _korvalle_,\nniemen _nenä_, oikeuden _nojalla_ y.m. Erästä tunnettua valkoista\nkukkaa (Achillea millefolium) sanotaan eri murteissa mäntäpääksi tai\npellonvanhaseksi; molemmat nimitykset ovat kuvailevia: muistuttaahan se\nmuodoltaan kirnun mäntää tai toiselta puolen pellolla värjöttelevää\nharmaapää-ukkoa. Toiset ovat merkitykseltään kuvaannollisia lausetapoja,\nvaikka ne käytännössä ovat tulleet niin tavallisiksi, ett'ei niissä\npiilevää kuvaa enää juuri muistetakaan. Kun \"arvostellaan jotakin\n_korkeammalta kannalta_\", \"tuodaan esiin uusia _näkökohtia_\" tai\n\"_korjataan_ työnsä _hedelmiä_\", taikka jos \"_toivo pettää\"_, jos\n\"hallitsija _nousee valtaistuimelle_\" tai \"_kynsin hampain_ puolustamme\noikeuttamme\", niin sanojen merkitykset eivät ole muuttuneet ja\naistin-omaisten kuvien avulla tahdotaan vaan lisätä pontta ajatukselle;\nmutta nämä lausetavat ovat kuitenkin jo käyneet pysyväisiksi käänteiksi,\njoilla on määrätty merkityksensä. Niinkuin kieletär muutamissa\ntapauksissa on toiseksi muodostanut sanojen merkityksen (lähteen silmä\ny.m.), niin näissä kohdin muutamat sanain-yhtymät tahallisen käytännön\nkautta ovat tulleet erityisten käsitteiden varsinaisiksi ilmoittimiksi.\nNe ovat siis itse kieleen kuuluvia, kielen vakinaisia varoja, samoin\nkuin ensiksimainitut. Mutta sen lisäksi jokaisen kielenkäyttäjän, ennen\nmuita tietysti kaunopuhujan ja runoilijan, sopii omalla ehdollansa\nviljellä kuvaannollisia lausetapoja ja tarpeen vaatiessa keksiä uusia,\nsatunnaisia, antaaksensa ajatukselleen aistin-omaista tuoreutta.\n\nTällaista puolittain kieleen kuuluvaa, puolittain satunnaista, puhujan\nitse keksimää, luontaista kuvaannollisuutta uhkuilee kauttaaltaan\nSuomen kansankieli, etenkin meidän maan itä-osissa. Ihmeteltävä on se\nmielikuvituksen runsaus, mikä siinä ilmenee. Paraiten se tietysti\nhuomataan kansanrunoissa, mutta puhekielikin on täynnä somia, luontevia\nkuvalauseita. \"Tuommoinen pääskysen pesä!\" sanoo rahvaan mies\npuhuessaan pienestä vaatimattomasta asunnostaan, ja itsekseen jäänyt\nvalittaa olevansa yksin \"kuin käkönen metsässä\". Tuuli \"on\naatoksissaan\", se \"lyö arpaa\", minnepäin se kääntyy. -- Lisäksi tulee\nsieväkäänteisten sananlaskujen ja arvoitusten paljous. Suotava olisi,\nettä kansan-omaisten sanojen ja lauselmien raikas salomaan tuoksu\npääsisi yhä enemmin kaunokirjallisuuttamme hilpeyttämään.\n\nMutta usein käytetyt puheenparret, olkootpa kansankielen tai\nkirjallisuuden vainiolla versoneita, menettävät aikaa myöten\ntuoreutensa ja muuttuvat enemmän tai vähemmän ylempänä mainittuin\nvakinaisten lausetapain kaltaisiksi. Niin on moni vertaus, joka noin\nkymmenen tai toistakymmentä vuotta sitten vielä oli kaunis ja\nuutuutensa tähden viehättävä, nyt jo on ruvennut tuntumaan kuluneelta\nja jokapäiväiseltä. Esimerkkinä olkoon kuvaus peltotyöstä, kylvöstä ja\nkynnöstä, oraista ja hedelmäin korjaamisesta, jota aikojen kuluessa\nniin monesti on sovitettu henkiseen toimintaan ja sen menestykseen.\n\nEsityksen aistin-omaista elävyyttä, jota kuvaannollisuus tarkoittaa,\nvoi saada aikaan monella eri tavalla. Suorin ja yksinkertaisin keino on\ntietysti se, että esitettäväksi valitaan semmoisia kohtia, jotka jo\nitsestään antavat asiasta selvän kuvan ja sentähden herättävät vilkasta\nmielihyvää. Samalla niiden ilmaisemiseksi käytetään juuri niitä sanoja,\njotka varsinaisen merkityksensä puolesta ovat omiansa näitä kohtia\nosoittamaan; kun sanojen alkuperäinen voima ja eloisuus silloin pääsee\noikeaan arvoonsa, niin esitystapa saa erityisen mehun ja tuoreuden.\nEsimerkkinä lyhyen ja yksinkertaisen kuvauksen elävyydestä on usein\nmainittu Kalevalan mestarillista selitystä karhun ulkomuodosta:\n\n    Lyhyt jalka, lysmä polvi,\n    Tasakärsä talleroinen,\n    Pää levyt, nenä nykerä,\n    Karva kaunis röyhetyinen.\n\nTällaisissa tapauksissa ei esitys mene ulkopuolelle kuvattavaa ilmiötä,\nvaan on juuri sen rajaviivain tarkassa piirtämisessä. Kuvaannollisuus\nsulkeutuu kokonaan itse kuvattavaan eikä siis ole vielä varsinaista\nkuvaannollisuutta. Semmoista se on vasta, kun joku käsite laajennetaan\nsiihen liittyvän toisen ajatuksen avulla tahi ajatukselle annetaan\nerityinen väritys muodollisten keinojen kautta.\n\nViimeksimainittu jo viittaa siihen, että varsinaisen kuvaannollisuuden\nkeinot eli _kuvaannolliset lausetavat_, joita yhteisellä nimellä\nsopisi sanoa _kuvaimiksi_ (\"figuurat\" laajemmassa merkityksessä),\novat kahta laatua: _sisällyksen kuvaimet eli kuvalauseet_,\njoihin etenkin luetaan n.s. _troopit eli vaihdokset_, ja _muodon\nkuvaimet eli lausemuodot_ (figuurat soukemmassa merkityksessä),\njotka osoittavat, mitä arvoa ajatuksen tai tunteen kannalta pannaan\njohonkin käsitteeseen. Selvä on kuitenkin, että molemmat oikeastaan\nperustuvat tunteen ja mielikuvituksen pohjalle. -- Tämä jako, jota\nuseimmin noudatetaan, vastaa johonkin määrin Vischerin jakoa\n\"havainnollisuuden\" ja \"vilkkauden\" keinoihin (\"Mittel der\nVeranschaulichung\" ja \"Mittel der Belebung l. Lebhaftigkeit\"). Muutoin\neri tutkijat ovat jakaneet ja järjestäneet kuvaannollisuuden lajit\nmonella eri tavalla.\n\nVischer huomauttaa myöskin, kuinka tässä on kysymys eräästä runouden\npääsäännöstä, individualiseerauksen laista.[78] Tätä mielipidettä\nmuutkin ovat kannattaneet.[79] Totta onkin, että kuvaannollisuudessa,\nselventävien yksityiskuvien käyttämisessä, ilmaantuu samankaltainen\nkuvausvoiman toiminta kuin yleensä mielteiden ja aistin-omaisten\nerikoiskuvaelmain luomisessa aatteiden vastineeksi. Pyrkiihän runous\nyleensä poistamaan tuota jyrkkää vastakohtaa henkisten ja aistillisten\nvälillä tekemällä edelliset aistin-tajuttaviksi ja jälkimmäiset\nhenkisiksi, joka juuri tapahtuu antamalla ilmiöille tuttavan\nindividisen muodon, ja sama menetystäpä on huomattava kuvaintenkin\nviljelemisessä, kuten pian saamme nähdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatsokaamme nyt erikseen noita äskenmainittuja kuvaannollisuuden kahta\npäälajia ja niiden kumpaisenkin tärkeimpiä esityskeinoja. Ottakaamme\nensiksi _sisällyksen kuvaimet_.\n\nKun mielikuvitus voimallisen tunteen vaikutuksesta pyrkii elävämmin\nesittämään jotakin, niin se tämän sijaan asettaa jotain, mikä helpottaa\nmielteiden luomista, eli toisin sanoen, mikä itse esittäjälle saattaa\nhänen mielikuvansa kirkkaampaan valoon ja samassa ihan välittömästi\nvaikuttaa toisen mielikuvitukseen, jotta se herkästi ne mukailee ja\nitsellensä omistaa. Tässä sieluntoiminnassa sopii erottaa kaksi\nsuuntaa. -- Käsitteet saavat ensiksi enemmän elävyyttä, kun yleiset,\najatukselliset, muutetaan erityisiksi, aistillisiksi, tai kun\naistin-omaisissa ilmiöissä huomio kiintyy johonkin erityiseen kohtaan,\njolloin ilmiö tulee havainnollisemmaksi. Kun kerrotaan äkkiä kohdanneen\nvaltaavan surun vaikutuksesta, niin syntyy paljoa virkeämpi mielikuva,\njos sanotaan: \"hänen silmänsä kyyneltyi ja pää vaipui käsien nojalle\",\nkuin jos vaan mainitaan, että \"hän tuli kovin murheelliseksi\". Jos\njoku, kotipaikkaansa muistellessaan, ajattelee erittäin rannalla\nnuokkuvia koivuja tai mäenrinnettä, jossa hän lapsena on marjoja\nnoukkinut, niin nämä yksityiskohdat herttaisemmin mieltä lämmittävät\nkuin erityisväriä puuttuva kokonaiskuva. Näissä tapauksissa yleisemmät\nja siis tavallansa henkisemmät käsitteet muuttuvat aistillisemmiksi\nja havainnollisemmiksi ja elävyyttävät semmoisina mielteiden\nmuodostumista. -- Mutta toinen tässä suhteessa huomattava suunta\non pyrkimys henkisyyteen. Käsitteet tulevat elävämmiksi, kun\nsaavat henkilöllisen olemuksen, persoonallisuuden muodon. Siitä\njohtuu erittäinkin tuo kansojen vanhimmassa katsantotavassa ja\nkansanrunoudessa tavallinen luonnon-esineiden kuvaileminen\nihmisenkaltaisiksi, johon nykyisinäkin aikoina vilkas kuvausvoima\nmielellänsä antautuu. \"Järvi lepää tyynenä\" sanotaan, tai \"ihana onni\nhoukuttelee sinua luoksensa\", jolloin järveä ja onnea ajatellaan\neläviksi olennoiksi, henkilöiksi. Samaten runoilija puhuttelee\nsynnyinmaatansa:\n\n    Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina\n    Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?\n\n                                       (Oksanen.)\n\nPintapuolisesti katsoen luulisi tällaisen henkisemmäksi muuttamisen\nolevan ristiriidassa kuvaannollisuuden ydinvaatimuksen kanssa, että\nesityksen tulee olla niin aistin-omaisesti elävää kuin mahdollista.\nMutta asian laita on perin vastainen. Tunne ja mielikuvitus eivät tajua\nilmiöitä samalla tavoin kuin punnitseva järki, joka tyystin erottelee\naineellista ja henkistä toisistaan; välittömän sieluntajunnan kannalta\npersoonallisuus päinvastoin on konkreetisin, helpoimmin käsitettävä.\nItsenäisesti tajuava henkilö on meitä lähin ja on sekin havaittava\naistien välityksellä. Siitäpä tuo ikivanha taipumus luonnon\nolijoitsemiseen. Tämän kanssa on yhteydessä, että käsitteet usein\njonkun tunteellisen suhteen kautta tulevat elävämmiksi; täten\nhenkisempi käsite voi astua konkreetisemman sijaan, esim.\n\"iki-ilo\" = kantele. Se siirtyy meitä likemmäksi, kun mainitaan sen\nvaikutusta omaan tunne-elämäämme.\n\nEdellämainitut menetystavat perustuvat molemmat individualiseeraukseen.\nErityismielteiden ja yksityispiirteiden käyttäminen yleisten\nmielikuvain verosta on tietysti yksilöisyyden esiintuomista; mutta\nindividualiseerauksen huippu on esineiden muuttaminen elollisiksi\nolennoiksi. Ensinmainittua suuntaa havaitaan usein esim. metaforassa,\nmetonymiassa, synekdokessa y.m., jälkimmäistä erittäinkin\npersonifikatsioonissa, mutta monessa muussakin kuvaimessa. Edempänä\nhuomautetaan kumpaisenkin suunnan ilmaantumisesta erityistapauksissa.\n\nKuvalauseihin eli sisällyksen kuvaimiin luetaan etenkin _troopit eli\nvaihdokset_: ne lausetavat, joissa jotakin käsitettä elävämmin\nesitetään toisen käsitteen avulla. Mutta samaan piiriin täytyy myös\nviedä muutamia muita kuvaannollisuuden keinoja, jotka niin-ikään\ntarkoittavat sisältöä, ennen kaikkea _epiteetti eli lisääntö_.\nEpiteetti on suorin sisältöä koskeva kuvain ja on hyvin lähellä\nylempänä mainittua kuvailevain sanain käytäntöä. Se liittyy henkilöin\nja elollisten ja elottomien esineiden nimityksiin ja osoittaa jotain\nniiden pääominaisuutta. Etenkin eepillisen esitystavan kaunistajana on\nlisääntöjen käytäntö, vaikka sopivain epiteettien valinta tietysti on\ntärkeä muillakin runouden aloilla. Tunnetut ovat Kalevalan kuvailevat,\nluonnon-tuoreet lisäännöt, niinkuin Ukko ylijumalan: \"jymypilvien\npitäjä\", tai \"puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija\";\nLemminkäisen nimitykset \"Kaukomieli\", \"veitikka verevä\" y.m.; samoin:\npimeä Pohjola, summa Sariola; lakkapäät petäjät; utuinen niemi, saari\nterheninen; Pohjan akka harvahammas j.n.e. Komeat ovat Homeron\nselväpiirteiset epiteetit: ruususorminen Eos, pilvien kokoilija Zeus,\npitkälle ojentuva surma, siivekäs sana, korkeakuohuinen meri y.m.\nYleensä kertomarunous suosii pysyväisiä, yhä palaavia lisääntöjä, jotka\npainavat käsitteisiin vakinaisen leiman. Sellaisia myöhemmän ajan\ntaiderunoilijatkin ovat ottaneet käyttääksensä, niinkuin Goethe\n\"Hermann und Dorotheassa\" ja Runeberg kertomarunoissansa; mainittakoon\nvaan Hirvenhiihtäjistä: ruskeapartainen Ontrus, Anna taitavasuu, arvosa\nkirjuri Aaro. -- Tuskin tarvinnee sanoa, ett'ei lisääntö tarkoita\ntiedonantoa, vaan kuvattavan asettamista ilmi elävänä kuulijan tai\nlukijan eteen. Sentähden tyhjät epiteetit, jotka vaan ovat poljennon\ntäytteinä, pikemmin ehkäisevät kuin elvyttävät runollista tunnetta.\nMutta sattuvilla, hyvin valituilla lisäännöillä on runoudessa\nerinomaisen suuri elähyttävä voima. Esim.\n\n    On allamme viherjä maa\n    ja päällämme sininen taivas.\n\n                       (Kivi.)\n\nLisäännössä voivat ilmetä nuo molemmat, ylempänä huomauttamani suunnat.\nMuutamat ovat vaan jotain erityisominaisuutta osoittavia, niinkuin\n\"metsän ukko _halliparta_\", \"noilla _väljillä_ vesillä\", \"_lieto_\nLemminkäinen\"; toiset muuttavat käsitteet henkisemmiksi ja sisältävät\nsamalla olijoitsemisen, usein myös metaforan. Kun Aleksis Kivi puhuu\nunisesta koivusta, niin siitä tulee elävä erikois-olento, samalla\nkuin edessämme näemme riippakoivun maahan päin laskeuvan asennon.\nShakespearen Macbethissa unta kuvaillaan monen epiteetin avulla; se on\npäivittäinen kuolo, työn raitis peso, sielunhaavan voide, luonnon toinen\natria ja paras elämän juhlaruoka.[80] Nämä kaikki ovat yht'aikaa\nlisääntöjä ja metaforia. -- Usein abstraktinen käsite olijoitsevan\nlisäännön kautta kerrassaan kohotetaan havainnolliseen, runollisempaan\npiiriin, muuttuen tunnokkaaksi, tajulliseksi. Niin käytetään\näskenmainitussa Macbethin paikassa unesta vielä nuo epiteettiä vastaavat\nsanat:\n\n    -- -- -- joka huolten vyhdit\n    Sekavat suorii -- -- --[81]\n\nja Erkko laulaa: \"Tule syyskin, keltahiuksinen\", jonka jälkeen\nolijoitsemista jatketaan: \"haudalleni hapses hajoita\" j.n.e. Sofokles\nsanoo apua riemusilmäiseksi, Shakespearen Othellossa on luulevaisuus\nvihreäsilmäinen hirviö, Kivi puhuu valkeavaahtoisesta pihlajasta j.n.e.\n-- Kaunissointuiset yhdistetyt lisäännöt, jommoisia tavataan etenkin\nkertomarunoudessa, tekevät hyvän vaikutuksen; esimerkkeinä olkoot useat\nylempänä mainituista. Monesti runoilija liittämällä tavalliseen sanaan\njonkun kuvailevan lisäyksen saa tällaisen uljaammalta soivan epiteetin,\nniinkuin esim. Kivellä \"rautarohkea\" y.m.\n\nLisäännössä fantasia yhä vielä pysyy kuvattavassa ilmiössä, vaikka sitä\nmonella tavalla laajentaa ja elähyttää, vetäen siihen olijoitsemisen ja\nmetaforan. Mutta askelen edemmäksi astuu kuvausvoima, kun _vertauksessa_\n(eli _vertauslauseessa_) selitettävän käsitteen rinnalle asettaa toisen,\njossakin suhteessa yhtäläisen käsitteen. Vertaukset voivat olla monta\nlajia sekä laveutensa puolesta että muutenkin. Kalevalan vertaukset ovat\nyleensä lyhyet, ainoastaan vertauskohtaa valaisevia, kuvat enimmiten\nluonnosta otetut. Homeron sitä vastoin laajenevat usein itsenäisiksi\npikkukuvaelmiksi, milloin mitäkin luonnon tai ihmiselämän alaa\nesittäviksi. Uudemmassa runoudessa kohtaamme kumpaakin lajia. Komea,\nlaveanpuolinen vertaus, muistuttaen muinais-ajan eepillisyyttä, on\nOksasen tunnettu, kaunis kuvaus suomalaisuuden leviämisestä, jota\nverrataan kulovalkeaan: \"Niinkuin säen, pilvistä pudonnut\" j.n.e. --\nMuutoin vertaus saattaa olla kahta päälajia: selittävä tai kaunistava.\nEdellinen, joka vaan tekee käsitteen havainnollisesti ymmärrettäväksi,\non proosallisempi, esim.: järven pinta on sileä kuin peili. Jälkimmäinen\nei tarkoita ainoastaan havainnollisuutta, vaan tekee kuvan kautta\nepä-aistillisen käsitteen aistillisesti tajuttavaksi tai aistillisen\nkäsitteen elävämmäksi, tehoisasti vaikuttaen tunteeseen ja\nmielikuvitukseen. Niin esim., kun Lady Macbeth sanoo (Macbeth I, 5):\n\n    -- -- -- Kasvos, armas,\n    On niinkuin kirja, josta kummia\n    Lukea saattaa. Pettääksesi aikaa,\n    Mukaannu aikaan -- -- --\n    -- -- -- ole niinkuin kukka,\n    Viaton päältä, mutta käärme alla.\n\nTänlaatuiset kaunistavat vertaukset, ne juuri voivat useasti kasvaa\nlaajoiksi vertaelmiksi niinkuin yllämainittu Oksasen kuvaus.\n\nPaitsi vertauksen tavallista muotoa on monta harvinaisempaakin.\nSellainen on \"komparatiivinen vertaus\", josta O. Relander puhuu\nväitöskirjassaan[82] ja joka usein ilmaantuu suomalaisessa\nkansanrunoudessa, vaan jota joskus tavataan taiderunoudenkin alalla.\nEsim. \"soria meressä sorsa, soriampi suojassani\", tai: \"enemp' on\nminulla huolta, kuin on käpyjä kuusessa\". Tällaisia käänteitä tavataan\nmuutoin taiderunoudessakin, semmoisessakin, joka ei ole ollut\nsuomalaisen kansanrunouden vaikutuksen alaisena. Niin esim. eräässä\nsaksalaisen runoilijan Möriken laulussa:\n\n    Zierlich ist des Vogels Tritt im Schnee,\n    Wenn er wandelt auf des Berges Höh':\n    Zierlicher schreibt Liebchens liebe Hand,\n    Schreibt ein Brieflein mir in ferne Land.\n\n    In die Lüfte hoch ein Reiher steigt,\n    Dahin weder Pfeil noch Kugel fleugt:\n    Tausendmal so hoch und so geschwind\n    Die Gedanken treuer Liebe sind.\n\nVertauksen monista muodoista huomautettakoon vielä sitä, jossa ensin on\nkielteinen kuva ja sitten seuraa selitettävä ajatus, niinkuin esim.\nsiinä Iliaan paikassa, jossa mainitaan, ett'ei aalto niin hurjasti\npauhaa kalliota vastaan, ei kulovalkea vuorenlaaksossa niin kovasti\nsähise eikä rajutuuli niin valtavasti kohise korkealatvaisissa\ntammissa, kuin troialaisten ja danaolaisten ääni kaikui heidän\ntoisiansa vastaan rynnätessään.\n\nLyhennetty vertaus on _metafora_ (s.o. _siirtopuhe_), joka\nselitettävän käsitteen sijaan asettaa samankaltaisen käsitteen. Siinä\nkuva ja kuvattava sulavat likemmin yhteen kuin täydellisessä\nvertauksessa, ja sentähden metafora suoranaisemmin koskee välitöntä\nrunollista tunnetta; se on rohkeampi, tulisempi. Se tuottaa senkin\nkautta vielä erityistä mielihyvää, että kuvassa kätkeyvän näennäisen\nristiriidan selvittäminen kehoittaa mieluisaan ajatustyöhön.\n\nJos tarkastetaan pääkäsitteiden ja vertauskuvan keskinäistä suhdetta,\nsekä metaforassa että täydellisessä vertauksessa, havaitaan taas nuo\nkuvaannollisuuden molemmat pääsuunnat, joita edellisessä huomautettiin.\nValaiskaamme asiaa muutamilla esimerkeillä. Lady Macbeth lausuu\npuolisollensa:\n\n    -- -- -- Mut luontoas ma pelkään:\n    Siin' ihmistunnon _maitoa_ on liiaks,\n    Ett' _oikotien se löytäis_. Suureks mielit,\n    Himoa sull' on kunniaan, mut pahuus,\n    Sen _kätyri_, sulta puuttuu.\n\nTunteen pehmeyttä verrataan maitoon ja rohkeata, arvelematonta\ntoimintaa oikotien löytämiseen; abstraktiset käsitteet ovat siis\nmuuttuneet aistillisiksi. Epiteetti \"kätyri\" sisältää sekin metaforan,\nmutta samassa personifikatsioonin; epäaistillinen käsite on yht'aikaa\ntullut havainnolliseksi ja henkilönkaltaiseksi. Toisinaan ihmistäkin\nverrataan vähemmän henkiseen olentoon, jotta hänen olonsa tulisi\naistin-tajuttavammaksi; niin esim. Paulinan sanoissa \"Talvisessa\ntarinassa\":\n\n    Minä, vanha kyyhky,\n    Oksalle lennän kuivalle ja siinä\n    Eloni loppuun itken puolisota\n    Ijäksi kadonnutta.\n\n-- Kivi puhuu koirasmetsosta, joka istui \"kuusen partaisella oksalla\";\nsiinäkin on lisääntö, joka samalla on metafora; mutta tässä erityinen\naistillisen käsitteen puoli, eräs sen pääominaisuuksia, vertauksen\nkautta saatetaan havainnollisemmaksi. Toisessa paikassa \"Seitsemässä\nVeljeksessä\" kerrotaan, miten \"Impivaaran pellolla laine lainetta\nliepeästi ajeli;\" siinäkin metafora kuvailee aistin-omaista ilmiötä,\njohon vertauksen avulla kiinnitetään huomiota, vaikka noita aaltoja\ntosin samalla ajatellaan eläviksi, toisiansa ajeleviksi. Kuvasta\nselvästi puhuu kertoilijan oma mielihyvä aaltoilevan vainion\nviljavuudesta, joka juuri todistaa, miten suurempi mielenkiinto viepi\nkuvan käyttämiseen. -- Mutta toiselta puolen menee runoilija\nvertailemisessa elottomasta elävään, aineellisemmasta henkisempään\npäin. Niin antaa esim. Shakespeare Kleopatran, kun hän on päättänyt\nkuolla ja asettanut käärmeen povellensa, lausua:[83]\n\n    -- -- -- Vaiti!\n    Näetkö rinnoillani lapsukaista,\n    Jok' uneen imee imettäjänsä?\n\nSyystä on huomautettu, miten vertauksen käytäntö tässä tilassa osoittaa\nkuolemaan antautuneen kuningattaren rauhoittunutta mielialaa.\nTyyntyneenä hänen mielikuvituksensa muodostaa tuon kauniin kuvan, jossa\nsurman tuoja, käärme, on hellästi vaalittavana lapsena. Vertailun\netenemisessä henkisyyttä kohden on monta astetta; mutta viimein se\nviepi olijoitsemiseen, jolloin metafora ja personifikatsiooni yhtyvät.\nNäin syntyy erittäin kauniita metaforia. Niin kerrotaan esim. Goethen\nTorquato Tassossa, kevättä kuvailtaessa:\n\n    Lavoiltaan kukat lapsensilmillään\n    Meit' ystävällisesti katselee.\n\nSuomenkielessä on paljon tällaisia yleisesti käytettäviä lausetapoja,\njoista muutamia edellisessä jo on mainittu, esim. lähteen silmä.\nLisättäköön vielä: kosken niska, puut ovat hiirenkorvalla, tie nousee\npystyyn. Lähde, koski, lehdet y.m. siirretään näissä lauseparsissa\nelävien olentojen joukkoon. Tämä suuressa määrässä enentää esityksen\nhilpeyttä.\n\nTavallisemmat ovat kuitenkin metaforat ja vertauslauseet, jotka\nkuvailevat epäaistillista aistillisen avulla. Huomattava on, että\ntämmöisetkin metaforat voivat viedä olijoitsemiseen, josta meillä jo\nedellisessäkin on ollut joku esimerkki ja josta vastakin vielä on\npuhuttava. Kun aistillisia esitetään henkisillä, on varovaisesti\nmeneteltävä; sillä yleensä aistin-tajuttava käsite on eloisampi ja\nsaattaa helposti tuon eloisuutensa menettää, jos vaihtuu puhtaasti\najatukselliseen. Abstraktisuus on kuitenkin tällöin, niinkuin Vischer\non huomauttanut, usein vaan näennäinen. Kun Leontes Shakespearen\nTalvisessa tarinassa sanoo Hermionesta, että hän on hellä \"kuin taivaan\narmo\", niin armo väikkyy runoilijan mielikuvituksessa jonkunlaisena\nhaltijattarena, ja tähän persoonalliseen olentoon Hermionea verrataan.\nNäin saattaa monessakin tapauksessa tällaisen vertailun pohjana olla\npersonioiminen tai muutoin eloisaksi ajateltu havainnollinen kuva.\nKoomillisessakin esityslaadussa abstraktinen vertauskuva voi olla hyvin\ntepsivä: hän oli katumussaarnan näköinen, koko mies on kuin\ntrigonometrinen probleemi y.m. -- Mutta väärin sovitettuna\najatuksellinen kuva jää ihan värittömäksi, tehottomaksi.[84]\n\nStylistiikassa esitettäviä sääntöjä vertauskuvien oikeasta\nkäyttämisestä ei sovi tässä ottaa selvitettäväksi. Kosketeltakoon vaan\nyhtä niistä, kuvassa pysymistä. Tietysti kaikenlaiset sopimattomat\nkäsitteiden yhdistykset, semmoiset, joita sanotaan katakhreeseiksi,\nkuvain väärin-käyttämiseksi, ovat hyljättävät, (esim. asettaa jotakin\nmustimpaan valoon, ammentaa tietoja mitä kuivimmista lähteistä). Mutta\nrunoilija ei voi eikä saa sidottaa itseänsä tuolla säännöllä niin, että\nhän yhä vaan venyttelisi ja kääntelisi samaa kuvasarjaa eikä uskaltaisi\nluontevasti siirtäitä kuvasta toiseen. Vertauskuvain runsaus\nja vaihtelevaisuus, niiden rohkea lento, ilmaisee syvempää\nmielenliikutusta ja sopii siis erittäin, kun kiihtyneitä tunteita\nesitetään. Usein on mainittu, milloin kiittämällä, milloin moittimalla,\ntuota tunnettua, mestarillista paikkaa, jossa Macbeth, kauhistuen\naikomaansa murhatyötä, on näkevinään sen seurauksia:\n\n    Lisäks Duncan\n    Niin hellä haltija on, valtatöissään\n    Niin puhdas, että hänen ansionsa\n    Pasuunakielill' enkelitten huutais\n    Julminta kirousta murhatyölle.\n    Ja sääli, niinkuin vastasyntynyt\n    Alaston lapsi, myrskyn siivill' ajain\n    Tai taivaan keruubina ratsastain\n    Oroilla ilman näkymättömillä,\n    Tuon hirmutyön lietsois joka silmään,\n    Ett' itkuvirtaan myrsky hukkuis.\n\nMacbethin ylenmäärin jännittynyt mieli etsii yhä uusia kuvia,\npurkaaksensa niihin kuohuvia tunteitansa; vertauskuvain pääjuoni on se\nvaltava voima ja nopeus, jolla tieto ilkityöstä on kaikissa nostava\nsääliä, inhoa, kostonhalua.[85] -- Rauhallisemmassakin esittelyssä\nrunoilija mielellänsä vaihtelevilla kuvilla valaisee ainettansa. Mutta\ntoiselta puolen sama vertauskuva saattaa tarjota monta kohtaa, jotka\neri tavalla selvittävät pääkäsitettä. Silloin muodostuu sieviä\najatusjaksoja, joissa kuvat aiheutuvat toinen toisestansa; niin esim.\nErkon Ainossa:\n\n    Pukeite kevätvalohon,\n    Niin valaiset vanhempasi, j.n.e.\n\nSamoin Oksanen laulelee:\n\n    Jopa lammin lämmin laine\n    Likistävi rantoansa,\n    Iltavirttä veisoavi,\n    Kullallensa kuiskuttavi,\n    Kunne kulta nukkunevi,\n    Kaunis maa makaelevi,\n    Kunne itsekin ihana\n    Armas aaltonen nukahti,\n    Kullan vierehen väsähti.\n\nKun metaforaa näin jatketaan, syntyy _allegoria eli kuvauspuhe_.\nEsimerkkinä olkoon vielä Kiven kaunis vertaussarja Leassa: \"Nyt\nilomyrskyn aalto korkealle käyköön\" j.n.e., jossa useat luonnonkuvat\nseuraavat toisiansa: ensin ilomyrskyn nostamat laineet, sitten\nkultainen pilvi ja vihdoin rauhan tyyni meri, jossa taivas itseänsä\nkuvailee. -- Enimmät sananlaskut ovat niin-ikään allegorioita. Ja\nkokonainen runokin saattaa olla allegoria, niinkuin esim. Cajanderin\n\"Vapautettu kuningatar\".\n\nMutta myös toisenlaista vertausten jaksoa, vaihtelevain kuvien sarjaa,\nsopii pitkittää, ja siten syntyvät kerron vaikutuksesta nuo\nkansanrunoudessamme tavalliset _parallelikuvat_: \"astuin allin\naskelilla, taputin tavin jaloilla\"; \"niin tyttö ison kotona, kuin\nkuningas linnassaan, pappi seurakunnassaan\".[86]\n\nVertaus ja metafora ottavat vertauskohtia ulkoapäin, eivätkä elähytä\nkuvattavaa esinettä semmoisenaan niinkuin olijoitseminen; mutta ne ovat\nkuvaannollisuuden väririkkaimmat muodot, joissa fantasia pääsee\nkokonaan valtoihinsa, vapaana irtautuen esineestänsä ja asettaen sitä\nyhä uusiin valosuhteisiin, samalla halliten ilmiöin maailmaa ja vetäen\nsiitä mitä milloinkin piiriinsä.\n\nMetafora ottaa vertauskohtansa rohkeasti kuinka loitolta tahansa.\nMetonymia ja synekdoke sitä vastoin pysyvät yhteenkuuluvain käsitteiden\nahtaammassa piirissä. Nämä kuvaimet muodostavat erityisryhmän ja ovat\nhyvin likellä toisiansa, jonka tähden muutamat lausetavat luetaan\nväliin metonymiaan, väliin synekdokeen.\n\n_Metonymia_ (\"nimivaihto\") ilmaisee käsitteen toisella\nkäsitteellä, joka on välittömässä yhteydessä sen kanssa; se vaihtaa\nyleensä saman asian olemismuodot toisiinsa, ja monenlaiset eri suhteet\nvoivat antaa siihen aihetta.[87] Ylimalkain se pyytää aistillisentaa\nkäsitettä, tehdä sitä havainnollisemmaksi; niin esim., kun välikappale\nasetetaan teon tai merkki asian sijaan: levittää uskoa tulella ja\nmiekalla; \"äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä\", joissa\nKalevalan sanoissa \"huntu\" ja \"palttina\" ovat avioliiton merkkinä.\nJälkimmäinen sana sen ohessa osoittaa ainetta, mikä tässä on siitä\nvalmistetun kappaleen sijassa. Havainnollisemmaksi tulee esitys\nniin-ikään, kun osa pannaan kokonaisen sijaan, joka lausetapa oikeimmin\non luettava metonymiaan: \"näillä ouoilla ovilla, veräjillä vierahilla\",\nkuten kansanrunoissa usein sanotaan (s.o. vieraalla seudulla); \"niin\nmonta mieltä kuin päätä\" (kuin ihmistä). -- Näissä tapauksissa keinon,\nvälikappaleen, sekä osan merkitykset toisinaan sattuvat yhteen; kun\nesim. Erkon Ainossa vanha Jouko sanoo Väinämöisestä:\n\n    Mies oisit parempi vielä,\n    Jollet uusia ajaisi,\n    Etkä kääntäisi ketoja,\n    Vaan kävisit jousen tiellä,\n\nniin maanviljelystä ja metsästäjän elämää osoittavat sanat, \"ketojen\nkääntäminen\" ja \"jousi\", \"jousen tiellä käyminen\", yht'aikaa\nilmoittavat niissä käytettyjä keinoja ja erityistä puolta eli osaa\nnäistä toimista. -- Aistillista havainnollisuutta tarkoitetaan\nenimmiten silloinkin, kun vaikutus asetetaan syyn sijaan, esim. jos\n\"veri\" ilmaisee murhaa tai sotaa, \"kyynelet\" surua j.n.e. Joskus on\ntoisin, niinkuin jo ylempänä mainittu esimerkki, iki-ilo kanteleen\nnimityksenä, todistaa, jossa vaikutusta merkitsevä kuva on henkisempi\nkuin pääkäsite, mutta tunteenomaisuutensa tähden elävämpi.\n\nSillä metonymiassa yleensä saattaa myös tapahtua vaihto\naistillisemmasta henkisempään; syynä on etenkin, että käsitteen\nsuhdetta tunteisiin tahdotaan tuoda näkyviin, usein myöskin siihen\nyhdistyvä olijoitseminen. Siihen on sovitettava, mitä alumpana tätä\nlukua sanottiin.[88] Senlaatuisia kuvia syntyy useasti, kun syy tulee\nvaikutuksen sijaan, esim.\n\n    Kun meidän vaivan, viljehen\n    Kumohon löi vihollinen\n    Ja poltti tuhkaksi,\n\n                  (Oksanen.)\n\njossa vaiva on sama kuin vaivan tuote. Näin käy erittäinkin, kun paikka\ntai aika edustaa paikassa tai ajassa olevaa (esim. \"mahtava Roomakin\nvapisi\", -- \"koko hänen aikakautensa ihaili tuota suurta hallitsijaa\"),\nja ennen kaikkea tietysti silloin, kun joku ominaisuus, sieluntoiminta\ntai muu puhtaasti henkinen käsite asetetaan aistillisen esineen sijaan.\nNäillä tämmöisillä lausetavoilla saattaa kyllä usein olla enemmän\najatuksellinen kuin kuvaannollinen luonto; mutta monessakin tapauksessa\nmetonymia tällöin lähestyy olijoitsemista tai suorastaan siksi muuttuu\nja antaa erinomaisen eloisan kuvan. Kuningas Learissa puhutaan lepoa\ntuottavasta tehoisasta yrtistä, \"jonka voima sulkee tuskankin silmät\";\nsilloin tuska tietysti tarkoittaa tuskaa tuntevaa henkilöä, mutta\nsamalla se olioidaan joksikin myytilliseksi olennoksi, jolla on oma\nitsenäinen persoonallisuutensa. Niin on myöskin niissä tapauksissa,\njolloin aika tai paikka asettuu pääkäsitteen sijaan; nekin ovat silloin\nikäänkuin henkilöllisiä yleis-olentoja. Tällaisen personioimisen\nvaikuttaa usein lisääntö; siinä suhteessa pyydän lukijaa muistamaan,\nmitä ennen on sanottu abstraktisten käsitteiden olijoitsemisesta\nepiteetin avulla. Mutta muillakin elähyttävillä keinoilla se saadaan\naikaan. Macbethissa kuvataan, kuinka \"laiha murha, vartijansa,\nsuden, kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä -- -- määränpäähän salaisin\nrosvoaskelin hiipii\". Murha murhaajan asemesta käytettynä on tietysti\nmetonymia; mutta siitä on kasvanut laaja kokonaiskuva, allegoria, jossa\nmurhaa esitetään eläväksi henkilöksi.\n\n_Synekdoke_ ei pane metonymian tavalla välittömästi yhteenkuuluvia\nkäsitteitä toistensa sijaan, vaan vaihtaa itse käsitepiirit toisiinsa,\nniinkuin koko lajin ja yksityisen esineen tai erityislajin. Sentähden\nse myös asettaa määrätyn luvun epämääräisen ja yksikön monikon sijaan.\nPuhutaan leivon tai rastaan laulusta, kun tarkoitetaan lintujen laulua\nylimalkain, Demostheneesta tai Cicerosta, kun ajatellaan suurta\npuhujaa, tuhannesta vastuksesta, kun niitä on paljon; \"rannan aalto\nvastaa kuusten huminaan\", sanoo Oksanen, jolloin \"aalto\" tietysti\nedustaa useampia. Onko myös lajin asettaminen yksityisen sijaan (esim.\nkuolevainen = ihminen) luettava synekdokeen, siitä on eri mieli; mutta\nsitä sopii puolustaa sillä perustuksella, että tällaisissa\nlausetavoissa pannaan painoa erityiseen ominaisuuteen ja siten tehdään\nkäsite joko havainnollisemmaksi tai tunteellisessa suhteessa\nvilkkaammin tajuttavaksi. Synekdoke kyllä enimmiten johtuu siitä, että\nyksityinen on havainnollisempi kuin yleiskäsite; mutta usein se\nperustuu siihenkin, että erityismielle on lähempänä tunnettamme, ja\nniin saattaa useasti olla asian laita, kun laji pannaan yksityisen\nsijaan. Jos yksityistä henkilöä nimitetään pelastajaksi tai\nhirmuvaltiaaksi, niin viitataan juuri siihen ominaisuuteen, joka tekee\nhänet meille rakkaaksi tai inhottavaksi, ja se tuottaa siis elävämpää\ntunnetta kuin hänen paljas nimensä. Että synekdokessakin voi olla tuo\nuseinmainittu personifikatsioonin suunta, näyttävät esim. kansojen\nlisänimet, semmoiset kuin John Bull, suomalainen Matti y.m.\n\nKaikki edellä selitetyt kuvaimet, niinkuin olemme nähneet, vievät\nlopullisesti olijoitsemiseen. _Personifikatsiooni (personioiminen,\nprosopopoia) eli olijoitseminen_ on kuvaannollisuuden kukkula; sillä\nse tekee samalla käsitteet havainnollisiksi ja sanan varsinaisessa\nmerkityksessä eläviksi. Mutta se ei ainoastaan tuota selvyyttä ja\nelävyyttä, vaan asettaa myös kaikki likempään yhteyteen tunteiden\nkanssa, koska se tuo esineet lähemmäksi ihmistä. Siihen on jo ennen\nviitattu, kuinka personioiminen on eräs ihmisen alkuluonnon piirre ja\nkuinka se ilmaantuu etenkin vanhan kansanrunouden luontoa elähyttävässä\nmaailmankatsomuksessa, mutta johonkin määrin pysyy kaikkina aikoina,\nkun tunne ja mielikuvitus saavat vapaasti vallita. Olijoitseminen onkin\nrunouden voimallisimpia virkistäjiä. Usein se laajenee laveaksi\nkokonaiskuvaksi; sellaisia allegoriantapaisia personifikatsiooneja ovat\nesim. Oksasen kaunis runo \"Äitillä on nälkä!\" ja Makkosen sievä\n\"Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta\".\n\nSamanlaiseen olijoitsemiseen perustuu muinais-aikojen mytologinen\nkatsantotapa, joka luonnon-ilmiöistä ja maailman siveellisistä voimista\nluo jumalia ja haltioita. Taruoppinsa nojalla saattoivat myöhemmätkin\nantiikiset runoilijat hyvin vapaasti muodostaa kaikenlaisista\nabstraktisista käsitteistä persoonallisten olentojen kuvia; Horatius\nesim. antaa huolen istua ratsastajan takana hevosen selässä.\nMuinaissuomalaisessakin runoudessa on tällaisia olijoitsemisia, esim.\n\"Hiihtäjä surma\" nimisessä Kantelettaren runossa, -- puhumattakaan\nsiitä, että Suomen kansan kuvausvoima yleensä esittelee elottomia\nesineitä ihmisenkaltaisiksi, mielellisiksi ja kielellisiksi, niin että\nmonessa kohden on vaikea ratkaista, onko se vilkastuneen tunteen ja\nmielikuvituksen tuottamaa runollisuutta vai ajatellaanko todellakin\nnoita esineitä sellaisiksi alkuperäisen naiivin katsantotavan\nmukaan. -- Uudemmassakin runoudessa, samoin kuin kaikkien aikojen\nfantasian-tuotteissa, tavataan runsaasti olijoitsemisen kuvia, sekä\nsellaisia, joissa henkilöiksi kuvataan abstraktisia käsitteitä, että\nsemmoisiakin, joissa elottomia esineitä tehdään elollisiksi tai\nelollisia koroitetaan korkeampaan elollisuuden piiriin. Edellisistä on\njo ollut puhetta lisäännön, metaforan ja metonymian yhteydessä; mutta\ntietysti eivät tämänlaatuiset olijoitsemiset kaikki liity näihin\nkuvaimiin, vaan yleiskäsitteen saattaa semmoisenaan tuoda esiin\npersonioituna. Niin esim. Schillerin murhenäytelmässä \"Die Braut von\nMessinä\", jossa Don Cesar lausuu: \"Voimallinen sovittaja on kuolema. --\nViha leppyy, ja ihana sääli kumartuu itkevänä sisarenkuvana uurnan yli,\nlempeällä syleilyllä lähestyen.\" Kuolema, viha ja sääli muuttuvat\nolioimisen kautta eläviksi henkilöiksi, ja viimeksimainittu saapi Don\nCesarin syvästi liikutetussa mielessä hänen armaan sisarensa muodon;\nsiitä sitten kehittyy kaunis, plastillinen kuvaelma, ikäänkuin\nveistoteos. -- Jälkimmäistäkin lajia, tavallisinta, joka luo henkeä\nelottomiin tai lisää elollisuutta, mainittakoon muutamia esimerkkejä.\nKiven raikas luonnonkäsitys ilmaantuu siinäkin, että hänen onnistuu\nherättää eloa jokapäiväisimmissäkin luonnon ilmiöissä. Ottakaamme\nmuutamia niistä runsaista esimerkeistä, joita \"Seitsemässä Veljeksessä\"\non tarjona. Hallaa kuvataan näin: \"Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä\nyö, ja pellon povella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painajainen\nnuoren immen kukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli\naurinko murheisella silmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä\nlaihopeltoa.\" Lukija helposti huomaa sitä vaihtelevain kuvalauseiden\nrikkautta, jota tämä paikka uhkuilee, mutta erittäin, miten halla sekä\naurinko ja yö esiintyvät elävästi olijoituina. Toisessa paikassa\nkerrotaan: \"sen (huoneen) poutaisella katolla hyppeli päivän\nhopeakimmeltävä lämmin\". Samalla kuin lämmin tässä tulee elolliseksi,\nliikkuvaksi olennoksi, saadaan sekä siihen liittyvän epiteetin että\npredikaattiverbin kautta selvä kuva helteisen päivänpaisteen\nvälkkeestä. -- Joulupuuta Oksanen puhuttelee samannimisessä runossaan\nja nimittää kuusen pojaksi, joka antaa sille erityisen individisyyden.\nUsein on olijoitseminen, niinkuin tässäkin, pantu yhteen puhuttelun\nkanssa, niin Runebergin \"Kehtolaulussa sydämmelleni\" ja \"Muuttolinnut\"\nnimisessä runossa, Oksasen runoissa \"Lähteelle kadussa\" ja \"Etelälle\",\nmuita esimerkkejä mainitsematta.\n\nHyvin usein olijoitseminen ja metafora sulavat yhteen tai kietoutuvat\ntoisiinsa. Kaunis esimerkki siitä, kuinka kiihtynyt mieliala\nluonnosta etsii vertauskuvia omille tunteilleen ja samalla olijoitsee\nluonnon-ilmiöt, on se kohta Erkon Ainon neljännessä näytöksessä, jossa\nAino vastaukseksi äidin kehoituksille lausuu: \"Ei kuki revitty ruoho\"\n(joka sisältää metaforan), mutta sitten äkkiä asettaa ulpukan sijaansa\nja kuvailee sen mielentilaa:\n\n    Tuossa ulppu umpinainen,\n    Jonka on sydän salassa.\n    Kainostellen, verhon alla\n    Näki se suloista unta\n    Aamusta, joka avaisi\n    Sen sydämmen auringolle. --\n    Valhettelevat unoset! --\n    Sen väkisti aukaisenkos?\n    Armotonta! lausuit äiti.\n    Tok' aukaisen säälimättä!\n\nSilloin ajatukset taas kääntyvät hänen omaan itseensä: \"kuka on\nsäälinyt minua?\" -- mutta sitten hän taas jatkaa tuota olijoitsevaa\nvertaelmaa, joka vihdoin muuttuu draamalliseksi toiminnaksi, kun hän\nrepii ulpukan lehdet ja heittää ne luotansa. Kukan ja hänen omat\nkärsimyksensä vuorotellen täyttävät hänen mielensä ja sekaantuvat\ntoisiinsa.\n\nOlijoitsemisessa ei aina kuvata esineitä henkilöiksi, vaan esitetään\nmuutoinkin eläviksi olennoiksi, liikkuviksi, lentäviksi j.n.e.\nMutta suomalaisessa kansanrunoudessa tavataan vielä erityinen\nindividualiseerauksen muoto: abstraktiset käsitteet esiintyvät\nelottomina esineinä, esim. huolet y.m.; runot kääritään kerälle,\nsovitetaan sommelolle, vedetään kelkalla kotihin j.n.e. O. Relander\nlukee nämä kuvaimet yhdessä personioimisen kanssa \"olennoimiseen\".[89]\nKun olijoitsemisessa eli personifikatsioonissa on pääasia eläväksi\nkuvaileminen, ihmisen luo lähestyttäminen (siis suunta aistillisemmasta\nhenkisempään), vaan tässä päinvastoin on kysymys abstraktisen käsitteen\nsaattamisesta aistilliseksi, niin tämä olennoimisen laji pikemmin on\nluettava metaforaan kuin personioimiseen. -- Sama kirjoittaja\nhuomauttaa vielä eräästä toisesta olennoimisen lajista, kun nimittäin\nsisälliselle, henkiselle tosiasialle pannaan ulkonainen syy. Tätäkin\nkuvaannollisuuden muotoa ehkä sopisi paraiten katsoa metaforaksi. Sama\ntutkija mainitsee vielä tunteen levenemistä,[90] jolloin ympäröivää\nluontoa kuvataan osalliseksi runoilijan omiin tunteisiin. Niin sanotaan\nesim. eräässä kansanlaulussa:\n\n    Kun mie istuin, maa iloitsi,\n    Kun makasin, maa riemuitsi,\n    Kussa seisoin, seinä paistoi,\n    Kun mie tanssin, tanner keikkui,\n    Kun kävin, käki kukahti.\n\nSamaten myös tunnetussa Kantelettaren runossa \"Armahan kulku\". Enimmät\nnäistä kuvaimista ovat selvää olijoitsemista, mutt'ei kaikki. O.\nRelander lukee tunteen levenemisen pääasiallisesti olennoimiseen, mutta\nhuomauttaa aivan oikein, ett'eivät kaikki sen muodot siihen kuulu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄsken puheena olleet kuvaannollisuuden keinot, metafora ja täydellinen\nvertaus, metonymia ja synekdoke, olijoitseminen sekä lisääntö ovat\nkuvalauseiden päämuodot; kaikki muut ovat vaan näiden muodostuksia.\nAllegoria, niinkuin jo sanottiin, on pitkittyvä metafora, _kuvaus_\nperustuu havainnollisten erityiskohtien yhteenliittämiseen\nkokonaiskuvaksi ja esittämiseen sattuvain sanojen avulla, ja\n_kiertolause_ (paraphrasis), joka esineen sijaan asettaa yhden tai\nuseampia sen ominaisuuksista, on likeistä sukua kuvaukselle, samalla\nkuin se muistuttaa epiteettiä. Samoin muutkin sisällyksen kuvaimet\nliittyvät enemmän tai vähemmän yllämainittuihin päämuotoihin.\nOttakaamme niistä vaan _allusiooni eli viittaus_ tarkempaan\nhuomioon. Se on lähellä metaforaa ja vertausta ja tekee jonkun\nkäsitteen elävämmäksi osoittamalla tunnettuun esineeseen tai\ntapahtumaan. Allusiooni saattaa toisinaan olla hyvinkin vaikuttavainen,\nkun se sielussa herättää viehättäviä mielikuvasarjoja. Sen pohja ja\nperustus ovat mielteiden assosiatsiooni-lait, ja sen merkitys riippuu\nsiitä tunnetusta sielun-elämän säännöstä, että esteetinen mielihyvä\nsangen usein on välillistä laatua ja muodostuu niiden tunteiden ja\nmuistiinjohdelmien mukaan, jotka yhtyvät johonkin mielikuvaan. Tärkeätä\non tietysti, että viittaus tarkoittaa tunnettua asiaa. Sentähden\nallusioonien laatu suuresti vaihtelee eri kansoissa ja eri aikoina.\nNiin saattaa meillä pieni viittaus johonkin Kalevalan kohtaan täyttää\nlukijan mielen kauniilla kuvilla; kansallis-eepoksemme ihanuudet\nnostetaan hereille ja yhtyvät esitettävään aineeseen, vahvistaen sen\nmiellyttävää vaikutusta. Muukalainen tietysti ei voi tästä tuntea\nmitään. Usein on moittimalla puhuttu siitä, kuinka entisinä aikoina\nkreikkalais-roomalaista mytologiaa käytettiin runouden koristuksena.\nSiinä epäilemättä mentiinkin liikoihin: mutta toiselta puolen on\nmuistettava, että klassillisesti sivistyneen lukijan eteen tämmöiset\nviittaukset monesti asettivat antiikisen tarumaailman koko kauneuden ja\nsiten elähyttävästi vaikuttivat mielikuvitukseen ja tunteeseen.\nOlivathan nämä runolliset kuvat silloin kaikkien sivistyneiden yhteistä\nomaisuutta. Toisin on tietysti nykyaikana, kun ei muinais-ajan runoutta\nja mytologiaa juuri paljon tunneta. Kuinka sellaiset kuvat, hyvällä\naistilla käytettyinä, voivat tehdä tosi-runollisen vaikutuksen,\ntodistavat useat Goethen ja Schillerin runoelmat; mainittakoon vaan\njälkimmäisen \"Die Götter Griechenlands\" ja \"Das Eleusische Fest\".\n\nEdellisessä on jo ollut runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka samaa kuvaa\nkäy monella eri tavalla selittäminen ja kuinka kuvalauseet muutoinkin\nmonella monituisella tavalla liittyvät ja vaihtuvat toisiinsa.\nAjateltakoon vaan, miten personifikatsiooni voi olla milloin minkin\nkuvalauseen yhteydessä.\n\nOn paljon semmoisiakin kuvaannollisuuden keinoja, jotka muutamat\nlukevat sisällyksen kuvaimiin, toiset lausemuotoihin. Sellainen on\n_hyperbola eli liiennys_. Sisältäähän se usein selvän metaforan,\nmetonymian tai synekdoken; mutta toiselta puolen se on kiihtyneen\ntunteen ilmaus, joka erittäin pontevasti tahtoo tuoda esiin jotain\najatusta. Kun esim. Väinämöinen kehuu hevosistaan, että on \"vesi selvä\nselkäluilla, rasvalampi lautasilla\", niin tämä sisältää sekä\nliiennyksen että metaforan. Samoin, kun sanotaan, että jossakin\ntaistelussa veri vuotaa virtanaan. Kun Julia pyytää yötä antamaan\nhänelle Romeon tahi jakamaan hänet tähtiin, jotka kaunistaisivat\ntaivaan kannen, niin hyperbolinen metafora muuttuu allegoriaksi.\nSchillerin Maria Stuartissa sanotaan:\n\n    Hän aseellist' ei pelkää maailmaa,\n    Keralla kansansa kun häll' on rauha.\n\nSiinä hyperbola ja metonymia yhtyvät, samoin kuin hyperbola ja\nsynekdoke lauseessa: tuhat kertaa sen olen nähnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen kuvainten päälaji on muodolliset kuvaannollisuuden\nkeinot eli _lausemuodot_ (varsinaiset _figuurat_). Olen jo\nsanonut niiden osoittavan sitä erityistä arvoa, jota pannaan\nyksityiskäsitteeseen tai kokonaiseen ajatukseen; niissä ovat siis\nvaikuttajina pääasiallisesti tunne ja arvostelutoimi. Tuota arvonpanoa\nilmaistaan usein puhtaasti kielellisillä keinoilla, ennen kaikkea\nlausekorolla ja sanojen järjestyksellä; sellaisia ovat myöskin\n_inversiooni eli sanojen siirto, asyndesis (siteettömyys) ja\npolysyndesis (monisiteisyys), ellipsi eli poisheitto_ y.m. Nämä\nkuuluvat yhtä hyvin kieliopin kuin runous-opin ja stylistiikan alalle.\nMainittakoon vaan, että luonnollinen lausekorko ja sanainjärjestys\nrunoudessakin on varteen-otettava, niin että niiden vaatimuksia\nnoudatetaan runomittaa rakennettaissa ja ett'ei käytetä sopimattomia\ninversiooneja. -- Muutamat lausemuodot lähestyvät sisällyksen kuvaimia,\nollen havainnollisia, kuvailevia, niinkuin esim. _kokoaminen_,\njoka kuitenkin pääasiallisesti on tunteen ilmaus. Toisilla on\ndraamallinen luonne; semmoisia ovat _huudahdus, kysymys ja vastaus,\npuhuttelu_ (joka muuten yhtyy olijoitsemiseen). Toiset taas\nilmoittavat erityistä tunteen vilkkautta, varsinkin tunteen enenemistä\ntai vähenemistä: _kiihtymys eli yltyminen (climax), vaikeneminen\n(aposiopesis), pleonasmi, kertoominen_ j.n.e. Muutamat lausemuodot\npanevat painoa johonkin erityiskohtaan; niillä on etupäässä loogillinen\nluonne. Tätä laatua ovat _vastakohta_ muunnoksineen (_antithesis,\noksymoron ja kontrasti_), _paradoksi, kieltämys_, samoin myös itse\npuhujan lausuma _epäilys tai vastaväite_ j.n.e. Kieltopuolisesti,\nvastakohdan esittämisellä, ilmoittaa ajatuksen myös _ironia eli\nsala-iva_, josta jo on puhuttu koomillisuuden yhteydessä. Mutta se sopii\nlukea siihenkin figuura-ryhmään, joka osoittaa tunteen suurempaa tai\nvähempää vilkkautta, koska se sisältää jonkunlaista luonnollisen\nlausumis-innon pidättämistä.\n\nUsein kuvalauseetkin tekevät saman vaikutuksen kuin lausemuodot,\nvarsinkin metafora, vertaus ja epiteetti; sillä ne käsitteet, joita ne\ntarkoittavat, ilmaistaan samalla arvokkaiksi, lämpimän tunteen\nkannattamiksi.\n\nLausemuotoja on ääretön paljous, eikä niiden luetteleminen ja\nselittäminen tässä voi tulla kysymykseen. Niinkuin auringon valo, eri\nesineitä kohdatessaan, välkkyelee lukemattomissa eri värivivahduksissa,\nniin myös henkisen elämän ilmaisija, kieli, taipuu moniin monituisiin\nmuotoihin eri ajatuksia tulkitessaan, sen mukaan, missä suhteessa julki\nlausuttavat asiat ovat ihmisen sielun-elämään, ja siitä syntyvä\nvilkkaus, voima ja vaihtelevaisuus antaa esitykselle erinomaisen\nviehätyksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin jätän kuvaannollisuuden, tulee vielä parilla sanalla muistaa\nerästä ilmiötä, joka on kuvaannollisuuden ja sointuisuuden rajalla,\nnimittäin äänillä kuvailemista.. _Äänenmukailu (onomatopoieesis)_\non oikeastaan kielellinen ilmiö, joka esiintyy tavallisessa puheessa\nyhtä hyvin kuin runoudessakin, mutta jolla samasta syystä kuin\nkuvaannollisuudella yleensä on erityinen tehtävänsä tällä alalla.\nVarsinkin luonnonrunoudessa se tulee laajalti käytäntöön; Kalevalan ja\nmuun kansanrunoutemme sattuvat äänenkuvaukset ovat kaikille tunnetut.\nMutta taiderunoudessakin Suomen runotar mielellään käyttää\näänenmukailua. Muistakaamme vaan, kuinka taitavasti Oksanen Schillerin\nKellolaulun suomennoksessa sovittaa yhteen onomatopoieetisia sanoja:\n\n    Piiput horjuu, hirret jyskää,\n    Maahan sortuin pylväät ryskää,\n    Pylväät ryskää, räystäät särkyy,\n    äitit tyskää, lapset parkuu;\n\nja Erkko antaa Ainonsa lausua:\n\n    Nyt sohina, nyt tohina\n    Yllä, alla ankarasti;\n    Ves' sihinä, ves' sähinä,\n    Aaltojen vihainen virta.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nSointuisuus.\n\n\nRunous on ihanteellisten mielikuvain esittämistä ja vaatii sentähden,\n(niinkuin jo on huomautettu,) että sen välittäjäkin, kieli, ilmaisee\nsisällyksen kauneutta; mitä tarkemmin kieli vastaa sisällystä, ei\nainoastaan sanojen valintaan ja yhteensovittamiseen nähden, vaan\nsoinnunkin puolesta, sitä täydellisemmin runous täyttää tehtävänsä.\nSisällyksen sopusuhtaisuus ilmaantuu ulkonaisestikin määrätyssä\npoljennossa eli rytmissä. Niin on runous luonut itsellensä oman\nkannattajan, _runomittaisen kielen eli runokielen_, joka on sen\nvarsinainen ilmoituskeino. Tämä ikäänkuin nostaa esityksen korkeampaan\naatteelliseen piiriin; kielen sointukin herättää meissä sen tunnelman,\nettä jokapäiväisen elämän alangolta olemme kohonneet ihanteiden\nkukkuloille. Muutamat runouden lajit, etupäässä ne, jotka liikkuvat\ntosiolojen pohjalla, käyttävät kyllä suorasanaista muotoa; niin on\nromaanin ja novellin laita, joiden esityskeino aina on proosa; myös\nidylli, satu ja muut eepillisen runouden pienemmät lajit ovat usein\nsuorasanaisia, samoin kuin monesti karakteristisesti kuvaileva\nnäytelmäkin. Yleensä karakteristinen taidetapa sekä koomillisuus\nsuosivat proosallista muotoa; idealistinen esityslaatu sitä vastoin\nenimmiten turvautuu runomittaiseen kieleen. Mutta niissäkin\ntapauksissa, jolloin runous tyytyy suorasanaiseen kieleen, muodostaa se\nsitä omien tarkoitustensa mukaan, sekä valitsemalla erikoisempia sanoja\nja lausetapoja että myös käyttämällä sointuisampaa rytmiä, kuin mitä\nhavaitaan tavallisessa proosassa. Ajateltakoon vaan sitä kaunista,\nkorvaa kuihkovaa sointua, joka meitä viehättää Ahon kertomuksissa. Jos\nnykyisempi realismi joskus tästä poikkeaakin, ei se voi yleistä sääntöä\nkumota. Kaikkialla runoudessa ja muussakin kirjallisuudessa yhtä hyvin\nkuin suullisessakin esityksessä, kun käsitellään korkeampia asioita tai\nlausutaan syvempiä tunteita, noudatetaan jonkunlaista poljentoa; mutta\nsäännöllisenä, ihan tarkkamääräisenä rytmi esiintyy runokielessä.\n\nPoljento syntyy siitä, että ne tavuut, jotka koron tai laajuuden\nvaikutuksesta tulevat erittäin kuuluviin, sopusointuisessa\njärjestyksessä vaihtelevat vähemmän huomattavien kanssa, eli\ntoisin sanoen: _poljento eli rytmi_ on _nousujen ja laskujen_\nharmoonillinen vaihtelu. Mutta kun nousut ja laskut aivan\nsäännöllisesti seuraavat toisiansa, syntyy _runomitta_, joka on\nrunokielen perustus.\n\nRunomitta-opin eli metriikan alkuperusteet ovat yleisesti tuttuja,\njonka tähden tässä vaan kajoan sen pääpiirteihin.[91] Noususta ja\nyhdestä tai kahdesta laskusta[92] muodostuu _runopolvi eli\nrunojalka_, ja kahden tai useamman runopolven yhdistyksestä\nsyntyy _säe (eli värsy)_. Säkeet eli \"rytmilliset tahdit\" sopii\nsuorastaan liittää yhteen runoelmaksi; mutta usein määrätty\nluku säkeitä, joko yhtäläisiä tai erinkaltaisia, järjestetään\n_säkeistöihin eli stroofeihin_. -- Nousun merkkinä on nykyajan\nrunous-opissa --, joka alkuansa osoitti pitkää tavuuta, laskun\nmerkkinä v, entinen lyhyen tavuun ilmoitin.\n\nErilaisilla runopolvilla on kullakin oma luonteensa. Ylimalkain\nkaksitavuiset osoittavat tyynempää, enemmän hillittyä tunnetta,\nkolmitavuiset enemmän vilkkautta. Noususta alkavat, alenevat polvet\nsisältävät jotakin vakavaa, ikäänkuin edeltäpäin harkittua ja varmaa,\nylenevät eli laskusta alkavat sitävastoin jotakin pyrkimystä, eteenpäin\ntunkeutumista. Tämä antaa noille neljälle, nykyään käytännössä olevalla\nrunopolvelle, trokaiolle, jambille, daktylille ja anapestille, sekä\nniiden monenlaisille yhdistyksille erityisen, miten milloinkin\nvaihtelevan värityksen. Trokaio sopii sentähden kaikenlaisten\nmielialojen ja kuvausten ilmituojaksi, joissa ei ilo eikä suru ylly\nsuurempaan kiihkoon tai levottomuuteen; daktylillä on sama vakava\nluonto, mutta enemmän vilkkautta ja juhlallisuutta, joka jo vanhastaan\non tehnyt siitä nimen-omaan epopean kannattajan. Jambia on suosittu\nvarsinkin näytelmärunoudessa, johon sen etenevä poljento tekee sen\nerittäin sopivaksi, samalla kuin siinä kuitenkin on sen verran\nrauhallisuutta, että se kelpaa levollisempiakin kohtia kuvailemaan.\nEnimmän vilkkautta on anapestissä; se onkin siitä syystä omansa\nesittelemään iloista mielentilaa, nopeasti vaihtelevia kuvia tai\nlevottomasti värähteleviä tunteita. Jos daktylit tai anapestit\npaikoittain vaihdetaan spondeioihin, niin nämä antavat esitykselle\nraskaan tai surumielisen vivahduksen.\n\nNousussa olevalla tavuulla on _runokorko_; mutta kaikilla\nnousuilla ei ole kuitenkaan yhtä suuri paino. Muutamilla on vahvempi\nkorko kuin muilla, ja näitä painavampia nousuja runokoron nimitys\noikeastaan tarkoittaa. Niinhän trokaio- ja jambisäkeissä voimallisempi\npaino tavallisesti on joka toisella nousulla, joten runopolvet\nliittyvät kaksittain yhteen, muodostaen _kaksoispolvia eli\ndipodioita_. Kolmitavuiset runojalat eivät yhdisty dipodioiksi, vaan\nniissä saa jokainen nousu runokoron. Tärkeätä on, että runokorko, jos\nmahdollista, yhdistetään lausekorkoon, s.o. runokorolliseen kohtaan on\nasetettava semmoinen tavuu, joka muutoinkin, lauseen sisällyksen\njohdosta, on pontevammin äännettävä. Tämä on tehokkaimpia keinoja\nvärsyn sujuvuuden ja tenhoovaisuuden aikaansaamiseksi. Kuinka\nmiellyttävä sointu on esim. seuraavissa säkeissä:\n\n    Silloin soimaan alkaa kumma kannel,\n    Luonnon laajan suuri lauluharppu,\n    Soittavi myrskyä maailmaan,\n    Soittavi untelot toimintaan;\n    Luoden vinhoja tuulispäitä\n    Velloo vyöryjä laineiden,\n    Reutoo, murskavi merten jäitä,\n    Laulaa laulua keväimen.\n\n                     (K. Leino.)\n\n    Sitte laskisin tähtirihman\n    Aallon helmahan helkkymään,\n    Tähtirihman ja sädevihman\n    Toisin aaltohon välkkymään.\n\n                  (P. Cajander.)\n\nKuinka laimeilta sitävastoin tuntuvat sellaiset säkeet, joissa\nrunokorkoa poljetaan, siitä tarjoavat esimerkkejä monet vanhemman ajan\nrunot.\n\nMutta joskus runokoron ja lausekoron ristiriita, taitavasti käytettynä,\ntekee erittäin hyvänkin vaikutuksen, kun runokorottamaan paikkaan\njoutunut lausekorollinen tavuu ja sen edustama käsite sen kautta saa\nenemmän merkitystä. Niin esim.\n\n    _Iha_nainen hän oli, kaunoinen,\n    Oli puhtoinen kuni pulmonen.\n\n                   (P. Cajander.)\n\n    Mitä vielä, kun läks' _veri_ vaan!\n\n                               (Oksanen.)\n\n    Suomeni suur', _jalo_peuran.\n\n                         (A. Jännes.)\n\nToinen seikka, joka ansaitsee erityistä huomiota, on runosäkeiden ja\nlauseiden keskinäinen suhde. Hyvä on, jos suinkin on mahdollista, että\njokainen säe muodostaa täydellisen ajatuksen, joko kokonaisen lauseen\ntai kumminkin itsenäisen osan lauseesta. Ajatusten paloittelemista eri\nsäkeisiin, jota ranskalaiset osoittavat sanalla enjambement, tulee siis\nmahdollisuuden mukaan karttaa. Hajanaiselta tuntuu rytmi tällaisissa\nvärsyissä:\n\n    Voimat murti petäjäinen, karttui\n    Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui...\n    Isän, äidin, veikan, siskon vei se\n    Armotonna mullan poveen, -- ei se\n    Sääliskellyt. -- Yksin jäin mä; mutta\n    Kärsimähän mieron surkeutta.\n\nKaikki runoudenlajit eivät ole kuitenkaan tässä suhteessa yhtä arkoja.\nHaitallisin tämä säkeiden yhteenkiertyminen on lyyrillisessä\nrunoudessa, varsinkin laulettavaksi aiotussa; useimmin se ilmaantuu\ndraamallisessa, jossa puhekielen mukailu helposti voi sitä aiheuttaa.\nToisinaan, kun rajua kiihkoa tai intohimoa esitetään, saattaa se olla\nhyvin kuvailevaakin ja siis oikeutettua, esim.:\n\n    Suo anteeks, rakkahani, -- min' en tohdi;\n    Tapaavat mun. Tuo onnirikas Caesar\n    Ei voittosaatollensa koristusta\n    Minusta saa. Jos terää, voimaa, pistint'\n    On kyyssä, myrkyssä ja veitsess' yhä,\n    Niin turvass' olen. Vaimosi Octavia,\n    Tuo salamiettijä ja kainosilmä,\n    Ei kunniata voittaakseen saa mua\n    Mitellä katseillaan. -- Antonius, tule!\n\n    (Shakespeare, Antonius ja Cleopatra).[93]\n\nHuomattava on vielä jaon tärkeys, -- ei ainoastaan säännöllisen\ntahtilevon, vaan tavallisenkin leikkauksen, -- jota säkeen kauneus\nvälttämättömästi vaatii. Etenkin trokaiot ja jambit voivat jaon\npuutteessa helposti käydä yksitoikkoisiksi, jos käytetään\nyksin-omaisesti kaksi- tai nelitavuisia sanoja.\n\nRunomitta laskee runokielelle vakavan pohjan; _kaunistuskeinot_,\nsointu ja kerto, lisäävät sille suloa ja somuutta. Sopivasti kyllä on\nedellistä verrattu kuvapatsaan muotoon veistotaiteessa tai kuvan\npiirustukseen maalaustaiteessa, jälkimmäistä taas väriin, joka\ntaideteokselle antaa elävyyttä ja luonnollisuutta. Runomitta on\nrunouden plastillinen puoli; kaunistuskeinot edustavat sen\nsisäkohtaista puolta, tajuntaa ja tunnetta. Sentähden kreikkalaiset,\njotka taiteessa pääasiallisesti harrastavat plastillisuutta, eivät\nrunoudessakaan käyttäneet mitään kaunistuskeinoja; uudempi runous\nsitävastoin ennen kaikkea vuotaa itsekohtaisen sielun-elämän\nrikkaudesta, ja niin loppusoinnullakin, joka nimen-omaan on\ntunteellisuuden osoitus, tässä on tärkeä sija. Eri kaunistuskeinojen\nkäytäntö tai käyttämättömyys riippuu kuitenkin suureksi osaksi eri\nkielten luonnosta. Niin esim. suomen kielen vokaalirikkaus ja\nsuhteellinen köyhyys konsonanttiäänteistä ihan luonnollisesti vie\nalkusointuun; sellaiset kielet, joissa on paljon konsonantteja ja\nverrattain vähän vokaaleja, kehoittavat päinvastoin loppusoinnun\nviljelemiseen. Näistä seikoista puhutaan edempänä enemmän.\n\n_Sointu_ on, niinkuin tiedetään, kolmea laatua: _alkusointu\n(allitteratsiooni), loppusointu (riimi) ja puolisointu (assonansi).\nAlkusointu_ eli kahden tai useamman sanan alkuäänteiden yhtäläisyys\nilmaantuu jo muinais-ajoista asti runollisena kaunistuksena sekä\ngermanilaisilla että suomensukuisilla kansoilla. Muinaisgermanilaisessa\nrunoudessa se noudattaa tarkkoja sääntöjä; niin esim. vanhimman\nsaksalaisen runouden kahdeksannousuisessa kokonaissäkeessä yleensä\nkaksi alkusointua edellisessä puolisäkeessä vastaa yhtä jälkimmäisessä.\nPaitsi muinaissuomalaisissa runoissa tavataan alkusointua\nmyös mordvalaisilla y.m. suomalais-ugrilaisilla kansoilla.\nAlkusoinnun erinomainen sopivaisuus meidän kieleen tekee, ett'ei se\nainoastaan esiinny kaikenlaisissa vanhoissa lauseenparsissa ja\nsanain-yhdistyksissä, sananlaskuissa j.n.e., vaan että sitä\nusein käytetään nykyisemmässäkin runoudessa, vieläpä joskus\nsuorasanaisessakin kirjallisuudessa. Se tekeekin hyvän vaikutuksen,\nsillä ehdolla, ett'ei se ole tavoiteltua. Niin esim. seuraavissa\nvärsyissä:\n\n    Kuusten alla seisoo suojus,\n    Sepä katto-torvestaan\n    Sukkelasti suitsuttavi\n    Säkeniä ilmahan.\n\n    Säkenet ne säihkyellen\n    Tuulen kanssa tanssivat,\n    Heloittavat hetken aian,\n    Tuikahtavat, -- sammuvat.\n\n    Lämmintä ei niistä lähde,\n    Valkene ei valju yö,\n    Mut ne kertoo, kuinka siellä\n    Ahkera on alla työ.\n\n                      (Oksanen.)\n\n_Loppusointu_, s.o. kahden tai useamman sanan loppuäänteiden\ntäydellinen yhtäläisyys, asetetaan, niinkuin nimikin osoittaa,\nenimmiten säkeiden loppuun; harvinaiset ovat säkeensisäiset soinnut,\nkuten esim. \"Suomen valta\" nimisessä runossa: \"Suomen kieli, Suomen\nmieli\", ja \"Yksi mieli, yksi kieli\". Loppusointuna saattaa olla yksi\ntai kaksi, joskus myös kolme tai neljä tavuuta. Yksitavuisia riimejä on\nvanhastaan sanottu \"miespuolisiksi\" niiden muka vahvemman soinnun\nvuoksi (suo: luo, sain: vain), kaksitavuisia \"naispuolisiksi\", koska ne\nantavat säkeille hellemmän luonteen (hieno: vieno, laine: maine).\nKolmi- ja nelitavuiset loppusoinnut ovat oikeastaan yksi- ja\nkaksitavuisia, joiden molemmat edelliset tavuut niin-ikään sointuvat\nyhteen (sulkevat: kulkevat, koreasti: soreasti). -- Jo vanhimpina\naikoina tavataan loppusointua useilla kansoilla: kiinalaisilla,\narabialaisilla ja kelteillä; keltiläisestä runoudesta se luultavasti on\ntullut yleis-eurooppalaiseen runouteen; sana \"riimi\" (\"rhim\") onkin\nkeltiläistä alkuperää. Vanhan ajan loppupuolella esiintyy loppusointu\nensiksi kristillisen seurakunnan varhaisimmissa virsissä, ja niistä se\nsitten siirtyy germanilaisten ja romanilaisten kansojen hengelliseen\nrunouteen. Edellisten keskuudessa se syrjäytti alkusoinnun ja\njälkimmäisten runotuotteissa se astui latinankielen prosodisen\nrunorakennuksen sijaan.\n\n_Puolisointu_ on vaillinainen loppusointu, jossa ainoastaan\nvokaalit ovat soinnussa keskenään, esim. turva: hurja, soit: tois. Sitä\nkäytetään toisinaan loppusoinnun sijaisena; mutta muutamat kansat,\netenkin espanjalaiset viljelevät sitä säännöllisesti loppusoinnun\nasemesta.\n\n_Kerto eli parallelismi_, s.o. saman ajatuksen kertaus\nkahdessa (joskus useammassakin) säkeessä, on meille hyvin tuttu\nmuinaisrunoudestamme. Mutta itämaalaistenkin kirjallisuudessa, esim.\nRaamatun runollisissa kirjoissa sitä tapaamme, niinkuin seuraavassa\nPsaltarin kuvauksessa:\n\nHerran puut ovat nestettä täynnä: Libanonin cedripuut, jotka hän on\nistuttanut.\n\nSiellä linnut pesiä tekevät, ja haikarat hongissa asuvat.\n\nKorkiat vuoret ovat metsävuohten turva, ja kivirauniot jänisten.\n\n(Ingmanin suomennos.)\n\nKauniisti on esim. Juhani Aho osannut mukailla tätä raamatullista\nkertoa tunnelmakuvassaan \"Juhannus-aatto\".\n\nKerto muutoin niin läheisesti liittyy muinaissuomalaiseen runomuotoon,\nettä tarkempi selonteko siitä paraiten annetaan sen yhteydessä. Se\nsopiikin erittäin hyvin vanhan kansanrunoutemme tyyneen esitystapaan;\nmutta uuden-aikaisen runouden vilkkaampi ajatusjuoksu on saattanut sen\nkäytännöstä syrjäytymään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunokielen perusteet vaihtelevat eri kielien mukaan. Muinaiskansat,\nkreikkalaiset ja roomalaiset, rakensivat runomittansa laajuudelle\neivätkä käyttäneet erityisiä kaunistuskeinoja, vaan palkitsivat ne\nmoninaisilla väririkkailla runomitoilla. Siihen antoi aihetta kreikan\nja latinan omituinen luonto; varsinkin laajuuden ylivalta perustui\nantiikisissa kielissä tavattaviin rytmillisiin suhteisiin, niissä kun\ntavuitten pituus ja lyhyys oli paljoa huomattavampi kuin korko. Ihan\npäinvastoin germanilaiset kielet antavat melkein yksin-omaisesti\nkorolle arvoa; laajuudella on niiden nykyisellä kehityskannalla hyvin\nvähän merkitystä eikä se sanottavasti vaikuta runomuotoon. Korolliset\ntavuut siis pannaan nousuun, korottomat laskuun. Kaunistuskeinoista ne\nerittäin suosivat loppusointua, samoin kuin romanilaisetkin kielet.\nEdellisessä jo viitattiin siihen, että uudemmassa runoudessa vallitseva\ntunteellisuus on edistänyt loppusoinnun käyttämistä; mutta epäilemättä\nse alkuansa on germanilaisten ja romanilaisten kielten äännesuhteiden\naiheuttama. Romanilaisilla kansoilla on loppusointu kaiken runouden\nvälttämätön tunnusmerkki. Ranskan kielessä ei ole laajuutta eikä juuri\nkorkoakaan; sentähden ranskalaisessa runoudessa ei tavuitten laatua\noteta huomioon, vaan ainoastaan niiden luku sekä lausekorko. -- Unkarin\nkieli on, mitä koron ja laajuuden keskinäiseen suhteeseen tulee,\nyleensä samalla kannalla kuin suomen kieli; mutta alkuperäinen\nunkarilainen runomuoto perustunee pääasiallisesti runo- ja\nlausekorkoon, joka yhdistää useampia tavuita määräpituisiksi ryhmiksi.\n-- Kaikesta tästä erilaisuudesta tullaan siihen päätökseen, että\nrunokielen säännöt ovat johdettavat kunkin kielen omasta luonnosta.\n\nSuomen kielessä sekä korko että laajuus tulevat selvästi kuuluviin,\nmutta korko on valtavampi. Niiden kummankin tärkeys ilmenee\nmuinaissuomalaisesta runomuodostakin, jossa molemmat ovat määrääjinä.\nKoron vaikutuksesta kielen poljento on trokaillinen; sanan\nensimmäisellä tavuulla on pääkorko, joka sitten sattuu joka toiselle\ntavuulle. Tämä kielen rytmillinen luonto on ikäänkuin kuva\nsuomalaisesta kansallisluonteesta; vahva pääkorko sanan ensimmäisellä\ntavuulla hallitsee koko äänneryhmää ja määrää alusta alkaen suunnan,\njosta ei sitten enää poiketa; ajatusjuoksu on edeltäpäin vakaantunut,\nvalmiiksi harkittu, suorana vastakohtana vilkasluontoisten\netelämaalaisten usein jambin-luontoiselle rytmille, jossa puheen korko\nsiirtyy edemmäksi, sanojen ja lauseiden loppupuoleen, ilmaisten\nepävarmaa, satunnaisten mielenvaikutusten johtamaa pyrkimystä. Sama on\nhuomattavissa suomen kielen lauseopillisessakin rakennuksessa;\npainavimmat käsitteet asetetaan yleensä lauseen alkupuoleen. Mutta\nkoron ohessa laajuudellakin on paljoa suurempi tärkeys kuin esim.\ngermanilaisissa kielissä. Meidän kielellä on siis yhtäläisyyttä sekä\nantiikisten että germanilaisten kielten kanssa: edellisten kanssa\nsiinä, että korko ja laajuus ovat riippumattomat toisistaan ja\nkorotontenkin tavuitten pituus saa täyden arvonsa, ja jälkimmäisten\nkanssa, koska korko kuitenkin hallitsee lausumistapaa. Aikojen kuluessa\nonkin koron ylivalta huomattavasti enennyt ja vakaantunut. Runomitta on\nsiis nykyaikana pääasiallisesti rakennettava samalle perustukselle kuin\nviimeksimainituissa kielissä. Huomiota ansaitsee sekin puheen-alaisten\nkielten yhtäläisyys, että pääkorko suomessa, samoin kuin saksassa ja\nruotsissa, aina on kantatavuulla. Mutta kahdessa suhteessa on olemassa\ntärkeä erilaisuus. Ensiksi, niinkuin jo mainittiin, laajuudella\nsuomessa on monta vertaa suurempi arvo kuin germanilaisissa kielissä,\njoka muun muassa tekee oikeat spondeiot mahdollisiksi ja erittäin\nvaikuttaa daktylien ja anapestien muodostukseen. Toiseksi suomessa on\nsäännöllinen sivukorko, jommoista ei ole yllämainituissa kielissä,[94]\nja sentähden suomen kielen sivukorollisilla tavuilla on peräti toinen\nrytmillinen arvo kuin niillä korottomilla tavuilla, jotka saksassa ja\nruotsissa asemansa johdosta satunnaisesti kelpaavat nousuun.[95] Nämä\nmeidän kielen omituisuudet ovat runous-opissa pidettävät silmällä.\nKoron rinnalla tulee laajuudellekin antaa arvoa, ja sivukoronkin\nmerkitys on otettava varteen.\n\nSuomen kielen rytmillisen luonteen tähden on trokaio sen luonnollisin\nrunopolvi, niinkuin se on alkuperäisinkin. Mutta kolmi- ja nelitavuiset\nsanat yhtyvät aivan luonnollisesti kaksoispolviksi, ja samanlaisia\ndipodioita syntyy siitäkin, että pitkissä sanoissa joka toinen\nsivukorko on hiukan vahvempi; kaksitavuisistakin sanoista voi rakentua\nkaksoispolvia, kun ne sovitetaan yhteen. Näin muodostuu ihan itsestään\nrytmi: esim. leikkimään ja laulamahan; kultaisilla kunnahilla;\nkaunistelemattomana;[96] sitä itken, äiti rukka. Yhtä helposti\nmuodostuu korkosuhteiden muuttuessa muitakin trokaio-ryhmiä, niinkuin:\nsyksyn kolkko, synkkä ilta; raskahasti rannan aalto j.n.e. Mutta kun\nkoroton alkutavuu työntäytyy trokaiojen eteen, syntyy jambirytmi,\njärjestyen toisiansa seuraaviksi jambi-ryhmiksi: sen kansa kaikki\nkärsinyt; ja lahjat parhaat luonto suo y.m. Jos jambit eivät sukeukaan\nyhtä luonnollisesti kielen tahdista kuin trokaiot, niin suomen kieli\nsittenkin ilman vaikeutta mukaantuu jambimittaan, niinkuin jo nämä\nesimerkit osoittavat. Mutta useat sanat ja sanain-yhdistykset\naiheuttavat myöskin daktylien ja anapestien käytännön, esim. loistava,\nsaitko jo; ja se soi. Anapestejä ovat niin-ikään: joko sait, varo vaan,\nkoska edellisen sanan pääkorko on verrattain heikko laajuuden\nvahvistaman lausekoron rinnalla. Sekoittamattomat daktyli- ja\nanapestimitat ovat kuitenkin hankalat ja ilmaantuvat harvoin\nsuomenkielisessä runoudessa, jonka tähden daktyleja ja anapesteja\ntavallisesti käytetään trokaiojen ja jambien yhteydessä.\n\nHuomattava, että tavuun asema vaikuttaa sen rytmilliseen arvoon. Niin\nlyhyt koroton tavuu, jos se on samanlaisten tavuitten välillä, kelpaa\nnousuun. Tämä tulee myös kysymykseen 3-tavuisissa runojaloissa.\n\nTunnettua on, kuinka suomalaista runomittaa eri aikoina on koetettu\nrakentaa eri perusteille, osittain sen mukaan, miten selitettiin vanhaa\nkansallista runomittaa. Kun tämän vuosisadan alkupuolella ruvettiin\nharrastamaan uuden-aikuisten runomuotojen käyttämistä, laskettiin\nniiden pohjaksi yksinomaisesti korko, niinkuin huomataan Kallion\nrunosta \"Oma maa\". Kun sitten syntyi teoria, että muinaissuomalainen\nrunomitta oli perustettu laajuudelle, jolloin \"pitkäksi luettava tavuu\"\nsaattoi olla semmoinenkin, jossa ei ollut \"pitkää eikä kaksoisääntiötä\neikä pääkorkoa\",[97] niin noita samoja sääntöjä sovitettiin nuoreen\ntaiderunouteenkin, jonka alustaksi siis tuli laajuus, mutta laajuus\nyllämainitun teorian mukaan käsitettynä. E.A. Ingman oli sen innokkain\npuolustaja; mutta myös Lönnrot ja Ahlqvist kannattivat tätä teoriaa,\nvaikka myöhemmin siitä yhä enemmän vapautuivat. Jälkimmäinen esim.\nkirjoitti tähän tapaan kauniin runonsa \"Etelälle\", jossa muun muassa on\nsäkeet:\n\n    Kosken kunna | hall' o | mani\n    Astuis aske | lin a | roin,\n    Varo siinä vienoistani,\n    Varo kuin mi | nä va | roin.\n\nJa \"Savolaisen laulussa\" säkeet:\n\n    Johonka taivas loistehen\n    Ja sinens' yhdisti\n\nalkuperäisesti kuuluivat:\n\n    Sekä sini suli.\n\nMutta sittemmin on korko yhä enemmän päässyt voitolle suomalaisessa\nrunoudessa, osittain kenties siitä syystä, että antiikisten esikuvain\nvaikutus on vähentynyt, mutta osittain ehkä myös jonkun yleisessä\npuhekielessä tapahtuneen kehityksen johdosta. Nuorimmat runoilijamme\nkäsittelevät nykyään daktylia melkein samalla tavalla kuin Kallio\nylempänä mainitussa runossaan.\n\nPitäen silmällä eri runomuotojen käytäntöä suomenkielisessä runoudessa\nsopii niitä tarkastaa kolmessa ryhmässä: 1) muinaissuomalainen\nrunomuoto, 2) antiikiset runomuodot ja 3) uudet runomuodot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen jälkeen kun monella eri tavalla oli koetettu teoreetisesti selittää\nmuinaissuomalaisen runomitan sääntöjä, asetettiin ne vihdoin seuraavaan\nselvään ja lyhyeen muotoon:[98] _Pitkä korollinen (pää- tai\nsivukorollinen) tavuu on aina nousussa, lyhyt pääkorollinen laskussa;\nmuut tavuut voivat olla missä tahansa_. Eli toisin sanoen: nousussa\nsaa olla millainen tavuu tahansa, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa\nmimmoinen hyvänsä, paitsi pitkä korollinen. Vielä on huomattava, että\nensimmäisessä runopolvessa saa käyttää millaisia tavuita hyvänsä ja\nettä niitä toisinaan saattaa olla enemmän kuin kaksi (kolme, jopa\njoskus neljäkin). Yksitavuista sanaa ei panna koskaan säkeen\nviimeiseksi. -- Kalevalan runomitta noudattaa siis sekä korkoa että\nlaajuutta; sillä ainoastaan korolliset tavuut otetaan huomioon, mutta\nlaajuus määrää niiden aseman säkeessä.\n\nNousujen ja laskujen trokaio-tahti tulee oikeastaan vaan laulussa\nselvästi kuuluviin; lausuttaessa pääsee sana- ja lausekorko voitolle.\nMutta tällöinkin Kalevalan runomitan omituinen säännöllisyys on\ntajuttavana, ja vanhojen runojen muotoon tottunut korva helposti\nloukkaantuu jokaisesta poikkeuksesta runomitan säännöistä. Koron\nkannalta arvioituna se tuntuu jaksolta kaksi- ja kolmitavuisia tahteja,\njoille erilaiset laajuudensuhteet antavat monin tavoin vaihtelevan\nsoinnun ja värityksen. Kalevalan säkeen alkumuoto on nelipolvinen\ntrokaiosäe, jonka tahdit muodostuvat pitkällä tavuulla alkavista\nkaksi- tai nelitavuisista sanoista; säännöllisimmät värsyt ovat siis\nsemmoiset kuin:\n\n    Nuorisossa nousevassa;\n    Vyöltä vanhan Väinämöisen;\n    Vilu mulle virttä virkkoi;\n\ntaikka myös, koska ensimmäisessä polvessa vallitsee täysi vapaus\n\n    Lajivirttä laulamahan,\n\njossa säkeen alkutavuu on lyhyt.[99] Mutta nämä trokaio-jaksot sopii\nhajottaa monenlaisiksi tavuuryhmiksi, joten korkoon katsoen trokaiojen\nrinnalle syntyy daktyleja. Niissä kohdin, missä säännöllinen\ntrokaio-tahti näin on rikottu, ei saa kuitenkaan olla pitkiä\npääkorollisia sanojen alkutavuita; sillä niiden kautta päärytmi liian\njyrkästi häiriintyisi. Näin syntyy, samalla kuin pysytään\nalkuperäisessä poljennossa, viehättävä vaihtelevaisuus, ikäänkuin vieno\nkoron ja laajuuden kannattama runosäkeen aaltoileminen. Kuinka\nmonenlaatuisia vivahduksia voi ilmaantua Kalevalan runomitassa,\nhavaitsee helposti, kun vertaa vain seuraavia säkeitä toisiinsa:\n\n    Mieleni minun tekevi.\n\n    Sanat suussani sulavat,\n    Hampahilleni hajoovat.\n\n    Nenässä utuisen niemen.\n\n    Puun sorean sortajata.\n\n    Kuuhuen kumottamatta.\n\n    Tieltä kuun kumottavaisen.\n\n    Se leikkoi ikuisen lemmen.\n\n    Venosina veen selällä.\n\nMuinaissuomalaisen runomuodon välttämättöminä kaunistuksina ovat\n_alkusointu_ ja _kerto_. Ahlqvist on ensin väitöskirjassaan\nja sitten \"Suomen kielen rakennukseen\" liitetyssä \"runo-opissa\"\nlaveasti tarkastellut näitä suomalaisen runouden ilmiöitä. Näihin\nteoksiin pyydän saada viitata, mitä yksityisseikkoihin tulee.\n\nTäydellisen alkusoinnun muodostavat sellaiset sanat, joissa sekä\nalkukonsonantit että niitä seuraavat vokaalit ovat samat tai jotka\nalkavat samalla ääntiöllä: Suvun suuren surmasivat -- aivoni\najattelevi. Harvemmin ovat ainoastaan sointusanojen alkukonsonantit\nyhdet, josta syntyvät \"alkumyötäiset\" säkeet, niinkuin Ahlqvist niitä\nnimittää, ja joskus vokaalit ylimalkain, etenkin lähiheimoiset,\nvastaavat toisiansa: Saarelle selälliselle -- Otsoseni, ainoiseni.\nAlkusointuja on säkeessä vähintäin kaksi, toisinaan kolme, harvoin\nneljä. Välisti on samassa säkeessä kahtalainen alkusointu, esim.\n_Norot nousi, vaarat vaipui_. Alkusoinnun ohessa ilmaantuu\nvanhoissa runoissa monesti loppusointukin, vaikka vaan satunnaisena\nkaunistuksena, esim.\n\n    Tuoss' on lehto, jossa _liikuin_,\n    Kivet tuossa, joilla _kiikuin_.\n\n    Sulhon kauniin ja _sorian_,\n    Mustakulmaisen, _korian_.\n\nJoskus se ilmaantuu sisäriiminäkin:\n\n    Missä _mettä_, kussa _vettä_.\n    _Äreällä_ äänellänsä, _käreällä_ kulkullansa.\n\nMitä taas kertoon tulee, niin se tietysti enimmissä tapauksissa\nuudestaan tuo esiin, mitä edellisessä säkeessä on lausuttu, esim.\n\n    Lähe nyt kanssa laulamahan,\n    Saa kera sanelemahan,\n\nmutta ei jälkimmäinen säe (\"laskusäe\", \"kertosäe\") kuitenkaan aina\ntoista edellisen sisällystä, vaan säkeet saattavat muutenkin monella\nmonituisella tavalla olla yhteydessä keskenään. Usein laskusäe on\nvastaus \"noususäkeessä\" esitettyyn kysymykseen, esim.:\n\n    Kenen tyttöä ikävä?\n    Kenen muun kuin ei emonsa.\n\nTaikka se on siihen selityksenä:\n\n    Ei susi sanoa saata,\n    Lammaskarjahan katosi.\n\nMonesti kerron säkeet ovat alistavan ja alistetun lauseen suhteessa\ntoisiinsa:\n\n    Kiitti puoli Pohjan maata,\n    Kun onpi kovin korea.\n\n    Kenpä lehvän leikkaeli,\n    Se leikkoi ikuisen lemmen.\n\nSamoin kertosäe voi osoittaa jotain enennystä, lisätä uuden mielikuvan\ntaikka lausua vastakohdan, rajoituksen j.n.e. Esim.\n\n    Vieri soita, vieri maita,\n    Vieri synkkiä saloja.\n\n    Emo kutsui kukkaseksi,\n    vieras vennon joutioksi.\n\nNäistä viittauksista jo näkyy, kuinka monipuolinen kerron käytäntö on\nmuinaisessa runoudessa. Mainittakoon vielä, että kerto usein laajenee\nmonisäkeiseksi tai kertopari muodostuu kaksoissäkeistä ja että kerron\nmolemmat osat toisinaan täyttävät vaan puolisäkeen kumpikin, järjestyen\nmonella eri tavalla (\"puolisäkeisiä kertoja\" ja \"puolisäkeisiä\nkaksoiskertoja\"). Viimeksimainittuja tapauksia valaiskoot esimerkit:\n\n    Sanan virkkoi, noin nimesi.\n\n    Kunne käsken ja kehoitan.\n\n    Virkku juoksi, matka joutui,\n    Reki vieri, tie lyheni.\n\n    Vieri soita, vieri maita,\n    Vieri synkkiä saloja.\n\nSopivasti kyllä on kertoa verrattu kaikuun, joka miellyttää, koska se\nvakauttaa ja vahvistaa, mitä on lausuttu. Sointukin on kaikua, joka\nliittää mielikuvat yhteen ja siten lisää esitykselle lämpimyyttä. Mutta\nsekä alku- että loppusointu on äänteiden kaikua, kerto sitä vastoin\najatusten, jonka tähden sitä onkin nimitetty ajatussoinnuksi. Se on\nomansa syvemmälle mieleen painamaan runouden esiintuomat kuvat ja\nmietteet, eikä ole ihmettelemistä, että se juuri Suomen kansan\nalkuperäisessä runoudessa on saanut jalansijaa; sillä tunnemmehan me\nsuomalaiset kaikki itsessämme taipumuksen hartaalla mielihalulla yhä\nuudestaan punnita ja katsella aatoksiamme ja tunnelmiamme. Syystä on\nmyös huomautettu, kuinka kerto erittäin sopii loitsurunouteen; se\nikäänkuin kumoamattomaksi vahvistaa tietäjän vaatimuksen ja on\nvertauskuva edellisessä säkeessä lausutun loitsusanan toteuttamisesta.\n\nSuomalaisessa taiderunoudessakin on useasti käytetty Kalevalan\nrunomittaa; mainittakoon vaan Oksasen kaunis ja syvätunteinen runo\n\"Tuopa tuopi tuiman tunnon\". Monesti runoilija silloin ainakin osittain\nvapautuu kerron säännöllisyydestä tai muutoin omin ehdoin muodostelee\nvanhaa runomuotoa. Sellainen muodostelma on Kallion tunnettu runo\n\"Milloin muistelet minua?\" Alkusointu on säilynyt; mutta säkeet\nliittyvät ilman kertoa toisiinsa ja yhdistyvät säkeistöiksi, jotka\npäättyvät pitemmällä viisipolvisella kertausvärsyllä: \"milloin\nmuistelet minua, milloin?\" Tämä yhä uudistuva palaussäe sekä koko runon\nläpi käyvät samanlaatuiset, toisiansa vastaavat mielikuvat palkitsevat\nkertoa ja tekevät erittäin hyvän vaikutuksen, samoin kuin nuo\nmuutamissa paikoin poikkeuksena ilmaantuvat kertoparitkin (esim.\n\"rajutuulten raivotessa, lehtein puista lentäessä; muistan tähtein\ntuikkiessa, revontulten tuprutessa\"). -- Näytelmärunoudessa on Erkko\nhyvällä menestyksellä käyttänyt vanhaa runomuotoa \"Ainossa\" ja\n\"Kullervossa\". Draaman eteenpäin rientävän luonteen takia on kerto\nsyrjäytetty, paitsi niissä kohdin, joissa puheen juhlallisuus tai\nhellemmän tunteen puhkeaminen sitä aiheuttaa. Muissakin suhteissa on\nKalevalan runomuotoa vapaasti käsitelty. Kertoa ei käytetä aivan\nsäännöllisesti, säkeitä toisinaan lyhennetään ja nousussa on väliin\nlyhyt pääkorollinen tavuu; näihin kaikkiin, samoin kuin kerronkin\npoistamiseen, on syynä näytelmärunouden luonne, joka suo runoilijalle\nenemmän vapautta runomitan puolesta kuin eepillinen tai lyyrillinen\nrunous.\n\nVanhasta runomuodosta johtunut on vielä se runomitta, jota Oksanen\nkäyttää juhlarunossaan Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. Se on\nkorolle perustettu viisipolvinen trokaiomitta; mutta paikoittain on\nmuutamia runopolvia rakennettu Kalevalan tapaan, korkoa polkemalla,\njoten syntyy vaihtelevaisuutta, esim.\n\n    Sävyä ja kieltä Suomalaisen\n\n    Ei niit' oppihuoneissa osattu\n    Eikä koskaan kouluissa kysytty.\n\nEpäilemätöntä on, että muinaissuomalaista runomuotoa muodostamalla ja\nkehittämällä ja uuden-aikaisia aiheita siihen yhdistämällä voisi\nrakentaa vielä paljon vaihtelevia ja soinnukkaita runomuotoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreikan- ja latinankielen luonto, niinkuin jo on mainittu, vaikutti,\nettä antiikisen runouden pohjaksi laskettiin yksinomaisesti laajuus;\nkaunistuskeinoja, alku- ja loppusointuja, käytettiin vaan\nsatunnaisesti. Sen sijaan rytmiikka kehittyi erinomaisen\nrunsasmuotoiseksi, synnyttäen suuren joukon mitä moninaisimpia\nrunomittoja. Näitä, etenkin yksinkertaisempia, ovat uudemmat kansat\nkoettaneet jäljitellä. Seuraavassa tahdomme vaan silmäillä tärkeimpiä\nniistä, samalla kiinnittäen huomiomme niiden mukailemiseen\nsuomalaisessa runoudessa.\n\nKun antiikisia runomuotoja on istutettu suomalaiseen maaperään ja sitä\nvarten on asetettu sääntöjä, on melkein yksinomaisesti ajateltu\nheksametriä ja pentametriä, jotka käännettäessä ja mukailtaessa\npääasiallisesti tulevat kysymykseen. Mitä edellä sanottiin laajuuden\nsovittamisesta suomalaiseen runomuotoon, koskee etenkin kuusimittaisen\nvärsyn käsittelemistä. Kallion \"Oma maa\" noudattaa vielä korkoa; mutta\nLönnrotin suomennos Odysseian VI:sta runosta ja Ingmanin \"Elias ja\nAnna\" ovat mitä jyrkimmällä laajuuden kannalla. Iliadinkäännöksissään\nLönnrot jo teki korolle enemmän myönnytyksiä, samoin Oksanen kauniissa\nrunossaan \"Miksikä aina suret?\" ja lopullisesti A. Genetz ehdotti\nsääntöjä heksametrin ja elegisen runomitan käyttämiselle, joita kaikki\nseuraavat kirjoittajat ovat ottaneet noudattaaksensa. Mutta Genetz itse\nveti sitten Hirvenhiihtäjäin suomennoksessa sääntöjensä siteet vielä\ntiukemmalle, määrätessään tavuitten laajuutta muinaisklassillisten\nkielten tavalla, niin että kaikki konsonanttiin päättyvät tavuut olivat\nkatsottavat pitkiksi. Täten saadaan kyllä sointuisat heksametri-säkeet,\nmutta runoilijan liikuntoalaa ehkä tarpeettomasti rajoitetaan. --\nNykyaikana kuusimittaista ja elegistä runomuotoa tavallisesti\nperustetaan laajuudelle, mutta niin, ett'ei korkoa loukata; sen vuoksi\non sääntönä, ett'ei sanan pääkorollinen alkutavuu saa olla runopolven\nviimeisenä tavuuna (poikkeuksen tekevät vaan vieraskieliset sanat ja\nsemmoiset yhdyssanat, joiden alkuosa on yksitavuinen sana: O- dysseus,\npää- miehenä). Toiselta puolen keski-arvoisia tavuita ei saa olla\nlaskussa muuta kuin yksi, ett'ei daktyli tulisi liian raskaaksi.\nItsestään on selvä, ett'ei suomenkielisessä runoudessa voi olla\npuhettakaan spondeion korvaamisesta trokaiolla, koska meillä on\nspondeioita yltäkyllin. Näin rakennetut heksametrit ja pentametrit\nkuvailevat hyvin antiikisten säkeiden komeata ja juhlallista juoksua.\nMutta äskenmainittujen sääntöjen tarkalla vaariin-otolla ei vielä saa\naikaan hyviä kuusimitta-säkeitä; runoilijan tulee sen lisäksi katsoa,\nettä lausekorko saa oikeutensa ja ett'ei pääkorkoa liian tuntuvasti\npoljeta. Niin esimerkiksi heksametrit:\n\n    Nään sinut ennellään, näen taas tutut, lempeät kasvot\n    -- -- -- -- --\n    Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot,\n\nkuuluvat kauniilta, koska niillä sanoilla (sinut, näen, tutut,\nlukemattomat), joiden pääkorollinen tavuu on joutunut laskuun, ei\nole lausekorkoa sekä laskujen edellä ja enimpien jäljessäkin on\nvahvakorkoiset tavuut, joiden rinnalla mainitut pääkorolliset tavuut\ntuntuvat heikommilta (\"_Nään_ sinut _en_nel_lään_, näen _taas_ tutut\n_lem_peät...\" j.n.e.). Toisin on säkeessä:\n\n    Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattavi silloin,\n\njossa pääkoron polkemista sanassa ei tue nousussa oleva korollinen\ntavuu ja lausekorollinen tavuu kokonaan joutuu sorrettavaksi.\nKartettava on niin-ikään, että itsestään koroton tavuu joutuu sillä\ntavoin nousuun, että rytmi häiriintyy.\n\nDaktylisten ja anapestisten runomittojen rakentamisessa sopii noudattaa\nyllämainittuja määräyksiä; mitä muihin antiikisiin runomuotoihin,\ntrokaio- ja jambiperäisiin, tulee, on yleensä seurattu uuden-aikaisessa\nrunoudessa tavallisia sääntöjä.\n\nKreikkalaisten alkuperäisin kansallinen runomitta ja antiikisen\nkirjallisuuden yleisin runomuoto on _heksametri eli kuusimitta_.\nTyynesti aaltoilevana, valtavana virtana se juoksee muinais-ajan\neepillisissä runoelmissa, ja tuskinpa mikään muu runosäe kykenee niin\nhyvin kuin heksametri kuvailemaan eepoksen samalla tyynesti havaitsevaa\nja voimallista luonnetta. Sentähden uudemmatkin kansat ovat omistaneet\nsen kertomarunouden kannattajaksi (Goethen \"Hermann und Dorothea\",\nRunebergin \"Hirvenhiihtäjät\", \"Joulu-ilta\", \"Hanna\" y.m.). Niinkuin\ntiedetään, se on kuusipolvinen daktyli-säe, jonka viimeinen polvi on\nlyhentynyt kaksitavuiseksi. Joka paikassa saa spondeio olla daktylin\nsijassa; viidennessä polvessa on spondeio kuitenkin harvinainen. Jako\non säännöllisesti kolmannessa polvessa nousun jäljessä (harvoin laskun\nensimmäisen lyhyen tavuun jäljessä). Säännöllinen heksametri jakaantuu\nsiis kahteen puoliskoon, joista edellinen on rytmiltään aleneva,\njälkimmäinen ylenevä; tämä tuottaa miellyttävää vaihtelevaisuutta.\nKuitenkin tavataan joskus myös kaksi jakoa, ensin toisen polven\nensimmäisen laskun ja sitten neljännen polven ensimmäisen lyhyen tavuun\njäljessä.\n\nYhteydessä heksametrin kanssa käytetään usein _pentametriä\neli viisimittaa_; siten muodostuu _eleginen runomitta_.\nHeksametristä ja pentametristä yhdistetty säepari on _distikon\n(kaksoissäe)_. Pentametri on oikeastaan lyhennetty heksametri, jonka\nkolmannesta ja kuudennesta polvesta ei ole muuta kuin nousu jäljellä.\nSe jakaantuu kahteen puoliskoon, joissa kummassakin on puolikolmatta\npolvea. Säkeen puoliskot erottaa jako.\n\nVarsin sopivasti vertailee Schiller tunnetussa epigrammissa distikonin\nkuusimittaa suihkukaivosta nousevaan vesipylvääseen, joka sitten\nviisimitassa sulosointuisesti laskeutuu alas. Hilpeästi etenevän\nheksametrin jälkeen pentametri ikäänkuin pidättää ja kääntää sisäänpäin\najatusten juoksun, niinmuodoin ilmaisten jonkunlaista kaipausta tai\nmiettivää tunteiden vaipumista. Tämä tekee kuusi- ja viisimitan\nvuoroittelun erittäin sopivaksi elegioihin ja mieterunoihin.\n\nKreikkalaisten draamallinen runomitta oli kuusipolvinen jambisäe eli\n_jambinen trimetri (jambinen kolmimitta)_, jonka nimi johtuu\nsiitä, että se muodostuu kolmesta jambi-dipodiasta. Jako on kolmannessa\npolvessa; värsy jakaantuu siis kahteen eriluontoiseen puoliskoon:\nedellisessä on ylenevä poljento, jälkimmäisessä aleneva. Uudempina\naikoina on Runeberg taitavasti käyttänyt tätä runomittaa \"Salaminin\nkuninkaissa\"; mainitun teoksen suomennoksissa sekä K. Forsmanin\nAntigonen ja Agamemnonin käännöksissä on sitä suomeksikin viljelty.\nViimemainituissa suomennoksissa on käytetty tavallista jambimittaa,\njoten kreikkalaisten värsyjen notkeutta ja vaihtelevaisuutta on vaikea\nsaada ilmenemään. Niissä on nimittäin lupa määräpaikoissa hajottaa\nnousujen pitkät tavuut kahdeksi lyhyeksi. Saman vaikutuksen voisi ehkä\nsaavuttaa, jos suomalaisessa säkeessä välisti jambien rinnalla\nkäyttäisi anapesteja, etenkin niin, että nousussa olisi lyhyt tavuu.\n\nKreikkalaisten lyyrilliset runomuodot olivat erittäin runsasvärisiä ja\nvaihtelevaisia, niinkuin näkyy Pindaron oodeista ja traagikkoin\nköörilauluista. Tällaisia monivaiheisia rytmejä tavataan etenkin\nhymnintapaisessa lyriikassa; yksityisten tunteita ilmaisevissa runoissa\nesiintyy yksinkertaisempia muotoja. Kaunis ja sujuva, meidänkin\nkielellä helposti käytettävä runomitta on _Sapfon säkeistö_, jota\nyleensä nykyisempinä aikoina on paljon viljelty muidenkin kansojen\nkirjallisuudessa. Se on kokoonpantu kolmesta Sapfon ja yhdestä\nadonisesta säkeestä seuraavan kaavan mukaan:\n\n    Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,\n    Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,\n    Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,\n    Voittomme varma.\n\nPaitsi Oksasen runoa \"M.A. Castrén'in haudalla\", josta yllämainittu\nstroofi on otettu, on suomalaisessa kirjallisuudessa muitakin\nesimerkkejä Sapfon runomitan käyttämisestä.\n\nMuista muinaiskreikkalaisista stroofeista mainittakoon vielä\n_Asklepiadeen säkeistö ja Alkaion säkeistö_. Asklepiadeen\nsäkeistöä ei ole minun tietääkseni suomalaisessa runoudessa käytetty\nmuissa runoissa kuin käännöksissä, kuten esim. seuraavassa K.\nSuomalaisen tekemässä Horation ooden mukaelmassa:\n\n    Lounastuuli jo on mastosi murtanut,\n    Raakas' huokuvi myös; köysittä kauankaan\n    Kestää laiva ei voine\n    Voimaa aaltojen ankarain.\n\nAlkaion säkeistöä on, paitsi suomennoksissa, mukailtu Irene Mendelinin\nkauniissa luonnontunnelmassa \"Aamusella\", josta seuraavat säkeistöt\npantakoon tähän näytteeksi:\n\n    Ja sydän sykkii lämpöisnä povessain\n    Ja siinä herää sointuja vähittäin,\n    Ne soinnut synnyttävi siellä\n    Kaunoinen syntymämaani Suomi.\n\n    Se seisoo niinkuin morsian ihana\n    Ja guoleks' hymyy, puoleksi vakaa on;\n    Sen kulmilla on kiehkurainen\n    Suloista laps'ajan muistelmista.\n\n    Ja sinitaivas saartavi kaunoista\n    Ja hymyhuulta, ruusuista armastaan,\n    Mi, vuolla hohtain hopeaisna,\n    Kultaisna kuultavi kukkuloilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUuden-aikuiset runomuodot perustuvat nykyisessä suomalaisessa\nkirjallisuudessa korolle ja osoittavat monenlaisia runopolvien ja\nsäkeiden yhdistyksiä, joiden lukua tietysti kullakin runoilijalla on\nvalta lisätä. Säkeet joko liittyvät välittömästi toisiinsa, ilman\nstroofi-rakennusta, varsinkin kertovaisissa runoissa ja draamassa,\ntaikka muodostavat yksinkertaisemmin tai taidokkaammin rakennettuja\nsäkeistöjä, ollen paitsi sitä joko loppusointuisia tai soinnuttomia.\nHelpoimmin suomeksi sukeutuvat _trokaiot_, jotka ovat itse kielen\nluonnon synnyttämiä, ja senjälkeen _jambit_. Hyvin tavallisia\novatkin kolmi-, neli- ja viisipolviset trokaio- ja jambisäkeistöt.\nEivätkä kuusipolviset trokaio- ja jambivärsyt sekä seitsenjalkaiset\njambi- ja kahdeksanjaikaiset trokaiosäkeet, molemmat viimeksimainitut\nnousulla päättyvät, ole nekään harvinaisia. Muutoin täysipolviset ja\nvaillinaiset trokaiosäkeet vaihtelevat monella tavoin, niin myös\nnousupäätteiset ja ylimääräisellä tavuulla varustetut jambisäkeet.\n\nTrokaio- ja jambisäkeissä ei laajuus tule paljon kysymykseen. Ihan\nyhdentekevä ei se kuitenkaan ole. Jos samassa säkeessä liian monessa\npaikassa rikotaan laajuutta vastaan, ei värsy kuulu kauniilta, esim.\njos liian monta lyhyttä tavuuta pannaan nousuun, niinkuin seuraavassa:\n\n    Tuli lumi, rekikeli;\n    Heti menikin jo veli.\n\nSamoin jos laskuissa on vaan pitkiä tavuita:\n\n    Sisään käyköön isoon saliin.\n\nJambisäkeiden rakennus tekee muutamia vaikeuksia. Niiden alkuun pitäisi\noikeastaan panna vaan yksitavuisia sanoja; mutta koska näitä on\nverrattain vähän ja värsyt niiden kautta helposti voisivat käydä\nyksitoikkoisiksi, on ruvettu noudattamaan sitä sääntöä, että\njambisäkeen alkuun kelpaa semmoinen kolmitavuinen sana, jonka\nkeskitavuu on pitkä tai jonka kaikki tavuut ovat lyhyet, esim.:\n\n    Ja Midianein heimoruhtinaat\n    -- -- -- -- --\n    _Veroa_ kantaa Amrin lapsille.\n    -- -- -- Miks' en voita nyt\n    _Totuuden_ vallan alle maailmaa?\n\n                        (Erkko, Tietäjä.)\n\n    Macbeth, jot' urhoks' syystä mainitaan,\n    _Miehuuden_ sankarina raivas tiensä\n    -- -- -- -- --\n    Tuon orjan luokse suoraan.\n\n      (Shakespeare, Macbeth, suom. Cajander.)\n\nNykyisempinä aikoina on tällainen kolmitavuisten sanojen käytäntö\nsäkeen alussa kuitenkin vähenemistään vähennyt, ja parasta onkin vaan\nvarovaisesti siihen turvautua. Mutta mielestäni ei ole syytä tätä tapaa\nkokonaan hyljätä; päinvastoin kolmitavuiset sanat, säästäväisesti ja\nhyvällä aistilla käytettyinä eivät loukkaa, vaan tuottavat päinvastoin\nmiellyttävän vaihtelevaisuuden. Varsinkin draamallisessa runoudessa,\njossa muutoinkin runomuodon käsittely on vapaampi, on niiden käytäntö\nrunoilijalle sallittava.\n\nJambeista puhuessa on erittäin mainittava, että _viisipolvinen\njambimitta_ nykykansojen kirjallisuudessa on yleisimmin käytetty\ndraamallinen runomitta. Semmoisena se ensin esiintyi kuudennentoista\nvuosisadan englantilaisissa näytelmissä (\"blanc verse\"); Shakespearen\nkautta se sitten tuli muuallakin tunnetuksi, ja Lessing otti sen\nkäytettäväksi \"Nathan Viisaassa\"; Saksasta, jonka näytelmärunoudessa se\nvakaantui Goethen ja Schillerin kautta, se senjälkeen levisi muille\nkansoille. -- Espanjalaisten draamallisena runomittana oli heidän\nnäytelmäkirjallisuutensa loistoaikana nelipolvinen trokaiomitta,\nrunsaitten puolisointujen kaunistamana. Ranskalaiset ovat näytelmissään\nviljelleet aleksandriinia, joka edempänä otetaan selitettäväksi.\n\nJambiin perustuvat muutamat maailmankirjallisuudessa kuuluisiksi\ntulleet, romanilaisten kansojen keskuudessa syntyneet runomuodot, joita\nnykyäänkin monesti mukaillaan. Sellaisia ovat terzina, ottave-säkeistö,\nsonetti ja aleksandriini. Ensimmäiset molemmat ovat italialaisten\nrunoilijain mielisäkeistöjä, sonetti on sekä italialaisten että\nprovencelaisten suosituimpia runomuotoja ja aleksandriini sai\nkehityksensä Ranskassa tekoklassillisuuden aikakautena.\n\n_Terzina_, Divina Commedian uljaasti soiva runomuoto, on\nyhdistetty kolmesta viisipolvisesta jambisäkeestä. Loppusoinnut\nliittävät säkeistöt yhteen, niin että kussakin stroofissa ensimmäinen\nja kolmas säe sointuvat yhteen ja keskimmäinen saapi vastineensa\nseuraavan säkeistön ensimmäisestä ja kolmannesta värsystä. Terzinoissa\non siis kolmenkertaiset loppusoinnut seuraavan kaavan mukaan:\naba-bcb-cdc j.n.e. Esimerkkinä olkoot seuraavat O. Uotilan kääntämät\nsäkeistöt Danten suuresta runoelmasta:\n\n    Ma johdan kaupunkihin valituksen,\n    Ma johdan vaivaan ijankaikkiseen,\n    Ma johdan kohti kansaa kadotuksen.\n    Ken minut loi, hän luotti oikeuteen:\n    Mun teki taivahinen kaikkivalta\n    Ja korkein viisaus ensilempineen.\n    Ei ollut mitään mua varhemmalta,\n    Pait mikä ijäist' on, kuin minäkin.\n    Kaikk' kado toivo tänne tulijalta!\n\n_Ottave_-säkeistö eli \"stanza\" ilmaantuu erittäinkin\nkertomarunoissa, niinkuin Arioston \"Orlando furiosossa\", Tasson\n\"Vapautetussa Jerusalemissa\" ja Camõesin \"Lusiadeissa\". Se muodostuu\nkahdeksasta viisipolvisesta jambisäkeestä, joiden loppusoinnut\nnoudattavat kaavaa: abababcc. Viimeiset molemmat loppusoinnut ovat\ntavallisesti kaksitavuisia; a-riimit ovat niin-ikään kaksitavuisia ja\nb-riimit enimmiten yksitavuisia, mutta toisinaan nekin, esim.\nLusiadeissa, kaksitavuisia. Esimerkkinä olkoon seuraava säkeistö:\n\n    Ma uneksuin. Sun näkeväni luulin,\n    Sä koti armas, unohtumaton;\n    Ma kotimetsän kuiskehia kuulin,\n    Näin järven kirkkaan, jylhän hongiston,\n    Ja mua tervehtivät hymyhuulin\n    Kaikk' ahot, aallot, kukat nurmikon.\n    Tää kuva sydämmeni kaihon poisti,\n    Ja rinnassani riemu jälleen loisti.\n\n_Sonetti_ on kokoonpantu neljästätoista säkeestä (enimmiten\nviisipolvisista jambeista) ja jakaantuu neljään säkeistöön, joista\nedelliset molemmat sisältävät neljä ja jälkimmäiset kumpikin kolme\nsäettä. Siinä on kaksi puoliskoa; edellisessä on kaksi yhteistä\nloppusointua, niin että neljä säettä sointuu yhteen (abba -- abba), ja\nloppustroofeissa on riimejä tavallisesti kolmittain, joskus kaksittain.\n-- Sonetti-muotoa on uusimmassa suomalaisessakin runoudessa käytetty\nenemmän kuin muita nyt puheena olevia romanilaisia runomuotoja;\nensimmäinen tämänsuuntainen yritys on Oksasen tunnettu \"Suomalainen\nsonetti\", jossa runoilija uskalsi \"soveltua sonettien siteillä\nrunontekoon Kalevalaisten kuulla\", toivoen, että näiden laulukahleitten\nkautta suomen kieli \"voisi siteistä muista päästä irrallensa\".\n\n_Aleksandriini_ on kuusipolvinen, loppusointuinen jambisäe, jonka\nkeskikohdalla on jako; loppusointu liittää säkeet kaksittain yhteen.\nEsim.:\n\n    Syys synkkä tullut on, jo kuihtui kukkanen,\n    Lehdossa vaikeni jo laulu lintujen.\n    Mut tulkoon pimeys, syys-illan kolkkous,\n    Kun sydämmessä vaan on rauha, rakkaus.\n\nAleksandriinia kohtaamme ranskalaisessa kirjallisuudessa Corneillen ja\nRacinen murhenäytelmissä sekä Molièren runomittaisissa komedioissa,\nniinkuin myöhempienkin aikojen \"klassillisissa\" draamoissa.\nRanskankieliseen runouteen, joka perustuu yksin-omaan tavuitten lukuun\nja lausekorkoon, se olikin hyvin sopiva, mutta ranskalaisen taideaistin\nmukana se levisi ympäri Eurooppaa, jolloin se vasta muodostui\nvarsinaiseksi jambisäkeeksi ja samalla kävi kovin yksitoikkoiseksi,\nkoska se ei ollut vahvakorkoisten kielten luonnon mukainen. Sentähden\nse nykyajan kirjallisuudessa on hyvin harvinainen; mutta taitavan\nrunoilijan käsissä aleksandriinikin voi saada suloa ja eloisuutta,\njosta Z. Topeliuksen mainio näytelmä \"Regina von Emmeritz\" on\ntodistuksena.\n\nKääntyessämme kolmitavuisia runopolvia, _daktylejä_ ja\n_anapesteja_, tarkastamaan, on heti huomattava, että laajuuden\noikeutta niitä käsiteltäessä on paljoa huolellisemmin suojeltava kuin\nkaksitavuisiin nähden. Eipä niitä kuitenkaan nykyaikaisissa\nrunomuodoissa tarvitse niin suuressa määrässä rakentaa laajuuden\nsuhteisiin kuin heksametriä ja pentametriä; sillä näiden antiikisten\nrunomittojen koko olemus, niin sanoakseni, on mahdoton ilman\nkvantitatiivisten suhteiden tarkkaa vaariinottamista. -- Muutoin on\nharvoin daktylejä ja anapesteja säkeessä yksinään; tavallisesti\nilmaantuvat edelliset trokaiojen ja jälkimmäiset jambien seurassa.\nMieluimmin tässä tapauksessa käytetään semmoisia daktylejä ja\nanapesteja, jotka laajuuden puolesta ovat spondeioita; se edistää\nsäkeen tasasuhtaisuutta, mutta ei ole välttämätöntä. Sekoitettuja\ntrokaio-daktylisiä ja jambi-anapestisia säkeitä ja säkeistöjä laaditaan\njoko siten, että kolmitavuisilla polvilla on määräpaikkansa värsyissä,\ntai tavallisemmin niin, että niiden paikka on epämääräinen, vieläpä\nniinkin, että niitä saattaa olla enemmän tai vähemmän eri säkeissä.\nTällä viimeksimainitulla keinolla voi saada erinomaisen paljon\nvaihtelevaisuutta aikaan ja antaa säkeille monenlaisia eri vivahduksia,\nenemmän hilpeyttä tai vakavuutta, kaihoa tai iloisuutta. Liitettäköön\ntähän muutamia esimerkkejä.\n\nOksasen \"Koskenlaskijan morsiamissa\" ovat kaksitavuiset laskut kussakin\nsäkeistössä säännöllisesti samassa paikassa, paitsi kahdessa kohdassa,\njossa vilkkaampi tunne tuottaa poikkeuksen. Runebergin Lotta Svärdissä\nsitä vastoin ja samoin Arvi Jänneksen Hakkapeliitassa jambit ja\nanapestit monenlaisissa eri värähdyksissä vaihtelevat keskenään.\nDaktylien ja spondeion-luontoisten trokaiojen vaihtelusta antaa\nesimerkin Arvi Jänneksen mahtava \"Herää, Suomi!\" --\n\nYlempänä mainittiin, että kolmitavuisten runopolvien\nyhteen-sovittelussa laajuudenkin suhteet ovat erittäin huomioon\notettavat. Yleensä ei laskuihin kelpaa muita tavuita kuin lyhyitä ja\nkeski-arvoisia, ja jälkimmäisiäkin on mieluimmin käytettävä niin, että\non vaan yksi keskiarvoinen laskussa. Kolmitavuisiin runojalkoihin\nsopivia sanoja ja sanain-yhdistyksiä ovat siis: vainio, anna jo,\nlaaksossa, muistelen j.n.e.; mutta semmoisetkin kuin: hallitsen; jos\nsen saan ovat hyviä. Laskussa saa myös olla kaksitavuinen sana\n(yhdistämätön tai yhdistetyn sanan alkuosa), jonka pääkorollinen tavuu\non lausekoroton. Niin esim. Oksasen runossa \"Eräs nälkätalven kuvia\":\n\n    -- -- -- -- --\n    _Kuka_ tuo, _joka_ hoippuvi tuolla\n    Maantietä mun eelläni päin?\n    _Koto_ kaukana lienevi sillä,\n    _joka_ matkall' on tuiskussa näin!\n\nSäkeen alkuun sopii tällainen kaksitavuinen sana silloinkin, kun sillä\nsattuu olemaan enemmän painoa, niinkuin edempänä samassa runossa:\n\n    _Hepo_ joutuen juoksi sen kiinni.\n    _Mitä?_ Vaimo? Ja lapsonen myös!\n    -- -- -- -- --\n    _Hyvin_ joudanki kuolla ma kurja,\n    _Koto_ kuoltuan' mullakin ois'.\n\nNäitä viimeisiä säkeitä seuraava värsy:\n\n    Liki hiipasikin _Manan_ siipi,\n\npäinvastoin tuntuu kankealta, koska \"Manan\" sanalla täytyy olla\nlausekorko ja edellinen tavuukin on liian heikko kannattamaan koron\npolkemista. Tämä johdattaa mieleemme, mitä edellisessä sanottiin\ntavuiden aseman vaikutuksesta niiden rytmilliseen arvoon. Se on\nvarsinkin huomattava kolmitavuisissa runojaloissa. Ensiksikin siinä,\nettä pitkä pääkorollinen tavuu niin voimallisesti polkee seuraavaa\npitkää korotonta tavuuta, ett'ei sen laskussa käyttäminen loukkaa\ndaktylistä tai anapestista tahtia. Samassa Oksasen runossa, josta\nedelliset esimerkit ovat otetut, on säe:\n\n    Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,\n\njoka sujuu varsin hyvin, vaikka laskuun joutunut pitkä tavuu tässä on\nlyhyenä käytetyn keskiarvoisen tavuun edellä. Semmoisia runopolvia\nonkin hyvin paljon sekä vanhemmilla että nuoremmilla suomalaisilla\nrunoilijoilla. Olkoon esimerkkinä vaan seuraavat P. Cajanderin säkeet:\n\n    Niin valtaa se mieliä yhä,\n\nsekä\n\n    Vaan ääneti, niinkuin aaveet, sen tornissa vartiat käy.\n\nToiseksi tavuu-aseman merkitys ilmaantuu silloin, kun laskuun asetetaan\nkolmi- tai useampitavuisen sanan molemmat lyhyet alkutavuut. Tätä\ntapaa, jota vanhemmassa runoudessamme käytettiin rohkeammin kuin\nuudemmassa, tulee yleensä varovaisesti viljellä. Minun mielestäni se\nolisi sallittava ainoastaan, kun säkeen rytmi muutoin on aivan varma ja\netenkin kun laskun sekä edellä että jäljessä on hyvin painavat tavuut:\n\n    Raivasit maan ihanimman.\n\n                (A. Jännes.)\n\nSamoin säkeen alussa:\n\n    Salamoina se tuntehet saa palamaan.\n\n                              (P. C.)\n\n    Maidon, jonk' utaristas joi.\n\n                   (A. Jännes.)\n\nÄskenmainitsemani tapaukset osoittavat, että laajuuden merkitys joskus\nsaattaa kohota niinkin suureksi, että korko sille alistuu. Toisinaan\nsivukorkokin tällä lailla sortuu laajuuden alle, jos sivukorollinen\ntavuu on lyhyt. Tämä on ainakin hyväksyttävää, jos seuraava tavuu on\npitkä, niinkuin Eino Leinon \"Tuonelan Joutsenessa\" palaussäe:\n\n    Kultasiipiset karkelemaan,\n\nja sopii useasti silloinkin, kun seuraa keskiarvoinen tavuu, esim.:\n\n    Se tuttuko on vai tuntematon.\n\n                   (P. Cajander.)\n\nLyhyen tavuun edellä tällainen koron polkeminen tuskin käy laatuun.\n\nMutta toiselta puolen korko kolmitavuisissakin polvissa on niin\nvaltava, että nousussa kyllä saa olla lyhyt pää- tai sivukorollinen\ntavuu, jos seuraavat molemmat vaan ovat lyhyet, esim.:\n\n    Voi, että salokin viedä voisi\n    Mult' ystävän, sit' en luullut oisi.\n\n                         (P. Cajander.)\n\n    Haaveilua ja unelmoita\n    Elämäni on kokonaan.\n\n                  (Irene.)\n\nArveluttavaa on kuitenkin, jos sanan toinen tavuu on keskiarvoinen,\nniinkuin sanoissa \"salolla\", \"vihasta\", \"pimennon\"; jos sellaiset ovat\ndaktyleinä käytettävät, pantakoon ne mieluimmin säkeiden alkuun. Ei\nniitä kuitenkaan tarvitse ehdottomasti hyljätä. Esim. Eino Leino:\nMarjatan laulu:\n\n    Kas, mikä _kajastus_ päälläni päilyy?\n    Kas, mikä _kajastus_ seinällä häilyy?\n\nSemmoiset sanat taas kuin: arvaamaan, laulelee, veneeseen, parantaa,\nkotonaan, uroona, ja niitä vastaavat sanain-yhdistykset tietysti eivät\nvoi muodostaa daktylejä eikä niiden loppuosa kelpaa anapestien laskuun.\n\nKolmitavuisten runopolvien käytäntö on monessa kohden vielä\nepävakainen; edellisessä olen vaan tahtonut viitata, mihinkä suuntaan\nse on vakaantumaisillaan ja samalla omastakin puolestani tuoda esiin\nmuutamia näkökohtia. Paljon on tietysti siinäkin, mitä vaikutusta\nrunoilija kulloinkin tarkoittaa ja missä yhteydessä runopolvet\nilmaantuvat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNykyisten runomuotojen pääasiallisena kaunistuksena on loppusointu;\nmutta alkusointuakin sopii meidän runoudessa erittäin hyvin käyttää\nniiden somistamiseksi, se kun on suomen kielelle niin luonnollinen,\nettä se ikäänkuin itsestään siitä sukeutuu. Varsinkin loppusoinnuttomat\nrunot melkein vaativat, ellei säännöllisesti, niin kumminkin\npaikoittain, tällaista koristusta. Ennen on jo huomautettu, että meidän\nkielen suhteellinen konsonanttiköyhyys ja vokaalirikkaus on aiheuttanut\nalkusoinnun runoudessa; sillä sen johdosta on kielessä paljon sanoja,\njotka alkavat samoilla kerakkeilla, eikä samoilla ääntiöillä alkavien\nluku kuitenkaan paljon vähenny. Niissä kielissä taas, joissa on paljon\nkonsonantteja ja verrattain vähän vokaaleja, niinkuin germanilaisissa\nja romanilaisissa kielissä, täytyy aina olla kosolta sanoja, joiden\nlopputavuissa on samat vokaalit eri konsonanttien rinnalla. Näin syntyy\nrunsaasti loppusointuja. Sama seikka, joka tuottaa suomen kielelle\nviljalta alkusointuja, vaikeuttaa tietysti loppusointujen\nmuodostumisen; mutta runoutemme nykyisempi kehitys on näyttänyt, että\nloppusointukin hyvin sopii suomalaiseen runouteen. Meidän kielellä\ntosin ei ole sitä etua, joka on erittäin germanilaisilla kielillä,\nettä loppusointuina useimmiten sopii käyttää sanojen pääkorollista\nperus-osaa, joka suomalaisessa runoudessa tapahtuu paljoa harvemmin;\nmutta vaihtelevat vokaalit tekevät riimit sointuisiksi, ja toiseksi,\nniinkuin jo ennen olen muistuttanut, sivukorollisissa tavuissa, jotka\nmeillä suureksi osaksi ovat loppusoinnun kannattajina, on paljoa\nenemmän pontta kuin muiden kielten pääkorottomilla tavuilla. Kielemme\nrytmillinen luonto jo vie siihen, että sivukorolliset tavuut kelpaavat\nriimeihin. Mutta oli, miten oli, varsinaisten kantatavuitten\nesiintyminen niissä antaa loppusoinnulle erityisen täyteläisyyden ja\nsisältörikkauden; sillä niiden edustamat mielikuvat siten saavat\nenemmän painoa. Niin esim. seuraavissa säkeissä:\n\n    Siell' elää kansa niin sitkeä\n    Kuin vaahteran latva nuori;\n    Se kyllin saanut on itkeä,\n    Mut vankkana on kuin vuori.\n\n                   (A. Jännes.)\n\n    Kun kotilahden laineita ma ennen lasna sousin\n    Tai kotikummun harjulle kun kevät-illoin nousin,\n    Niin näin mä kaidan salmen suun ja siitä mertä, mertä,\n    Mi silmiäni viehätti ja kiihoitutti vertä.\n\n                                   (K. Leino.)\n\nLoppusointu aina alkaa noususta. Korottomat tavuut eivät oikeastaan voi\nmuodostaa loppusointua; sentähden sellaiset riimit kuin: talvella:\ntaivaalla, armaampi: yhdisti, otsalta: tippua, jotka ennen olivat\njokseenkin tavallisia ja joita nytkin välisti käytetään, ovat\npidettävät vaan hätävarana. Paremmin ne kuitenkin kelpaavat, jos\nedellisissä tavuissa on samat vokaalit, niin että muodostuu\nkolmitavuinen puolisointu, esim. avara: salama. Mutta pitkävokaalinen\nlopputavuu varsinkin korottoman tavuun jäljessä, saa kuitenkin puhuessa\nniin paljon painoa, että se siitä syystä kelpaa nousuun ja siis\nriimitavuuksikin, esim.:\n\n    Ja äiti istuvi, kehräjää,\n    Ja kyynel silmähän vierähtää.\n\n                   (P. Cajander.)\n\nNiin on keskiarvoistenkin lopputavuiden laita, vaikka niistä\nmuodostuvat riimit tosin ovat vähemmän täyteläisiä:\n\n    Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat,\n    Nuo vertä uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat.\n\n                                 (K. Kramsu.)\n\nAivan puhtaiden loppusointujen rinnalla tavataan toisinaan\nvaillinaisiakin, vaikka näiden luku runoutemme kehittyessä yhä on\nvähentynyt. Yleensä on muistettava, että suomalainen runokieli tässä\nniinkuin monessa muussakin suhteessa on pyrkinyt ja vieläkin pyrkii yhä\nsuurempaan täydellisyyteen, vaikka uusien runomuotojen vapauttaminen\ntietysti ei ole voinut tapahtua yht'äkkiä. Luonnollista on siis, että\nnykyisemmässäkin runoudessa usein on pakko turvautua vaillinaisempiin\nmuotoihin, jotka kuitenkin käytännön kautta ovat saaneet jonkunlaisen\narvon ja vallan. Mutta vaillinaiset loppusoinnut ovat arvoltaan hyvin\nerilaiset; muutamat ehkä nytkin vielä kelpaavat hätävarana\nkäytettäviksi, toiset ovat kokonaan hyljättävät. Toiselta puolen\nparemmat puolisoinnut ja epätäydelliset loppusoinnut tulevat toisiansa\nhyvinkin likelle; niin esim. \"laine\" ja \"nainen\" sopisi yhtä hyvin\npitää vaillinaisena riiminä kuin puolisointuna, ja vokaalien\nyhtäläisyyden vuoksi ne ovatkin parempia loppuvasteita kuin esim.\n\"suotta\" ja \"luottaa\", \"aivan\" ja \"taivaan\", joita ei voi pitää\npuolisointuina. Yleensä on vokaali-äänne tässä suhteessa tärkeämpi kuin\nkonsonantti; sellaiset loppusoinnut, kuin \"saanut\" ja \"maannut\",\n\"luota\" ja \"suolla\", käyvät varsin hyvin laatuun, ehkäpä semmoisetkin\nkuin \"nuotta\" ja \"luota\". Kartettavia sitä vastoin ovat nykyaikana\nsenlaatuiset riimit kuin: vaippansa: paimentaa, toivoton: hallitkoon,\njoita ennen joskus käytettiin. Mutta ihan kelvottomia ovat kaikkina\naikoina olleet semmoiset riimit kuin: kala: avaralla, paras: harras;\nsillä niissä ei ole ainoastaan erilaisuutta konsonanttien\nkvantiteetissä, vaan nousutavuut ovat koko rytmilliseltä arvoltaan\nerilaatuiset. -- Joskus saattaa kaksikin sanaa muodostaa loppusoinnun,\nesim. \"loi sen\" ja \"toisen\".\n\nTässä paikassa sopii myös mainita n.s. _palaussäettä_ (ranskaksi\n\"refrain\"). Yksi tai pari säettä uudistuu määräkohdissa, niin esim.\n\"Suomen valta\" nimisessä runossa sanat: \"Nouse, riennä, Suomen kieli,\nkorkealle kaikumaan!\" (vaikka eri stroofeissa vähän vaihdellen: \"nouse\nsiis, sä Suomen kieli!\" ja \"nouse, nouse, Suomen kieli!\").\n\nTunnettua on, kuinka loppusoinnut sopii järjestää monen monituisella\neri tavalla; siten syntyy lukematon joukko riimiasemia ja runoelmat\nvoivat saada äärettömän paljon vaihtelevaisuutta.\n\nKaunistuskeinot ylimalkain, niinkuin jo sanottiin, edustavat\nrunoelmassa tunteellisuutta, ja tämä koskee etenkin loppusointua.\nSamojen äänteiden uudistuminen säkeiden lopussa ikäänkuin kuvailee\nsydämmen kaipausta ja tunteiden palajamista samaan esineeseen.\nSentähden varsinkin lyyrillinen runous on omistanut itsellensä\nloppusoinnun; muissa runoudenlajeissa sitä käytetään silloin, kun\ntunteet suuremmassa määrässä pääsevät esitystä hallitsemaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nRunouden lajit.\n\n\nRunouden tehtävä, niinkuin ennen on selitetty, on ideaalisen\nmaailmankatsomuksen vireillä pitäminen sisällisten kuvien avulla, jotka\ntyydyttävät ihmisen ihanteellisuuden tarvetta. Se on pääasiallisesti\nfantasian työtä, mutta juuri semmoisena hyvin monipuolista, eri\nsielunkykyjä kysyvää, paljoa suuremmassa määrässä kuin enimmät muut\nsieluntoimet. Sillä kuvausvoima, tunteiden johtamana, valloittaa koko\nhavainnollisen maailman ja saattaa ne vihdoin purkaumaan järjen\nkirkastamiin aatekuviin, jotka taas puolestansa, vaatien toteuttamista,\nvaikuttavat tunteeseen ja tahtoon. Kaikki nämä sielunelämän eri muodot\nvoivat mikä milloinkin enemmän tai vähemmän hallita runoteosta; esitys\nsaattaa etupäässä tarkoittaa havaitun, ulkonaisen olevaisuuden\nkuvailemista taikka tunteiden sisällistä maailmaa tahi, yhdistäen\nmolemmat, osoittaa, kuinka nämä piirit toiminnan -- siis tahdon --\nkautta ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Näin syntyy kolme runouden\npäälajia, _eepillinen, lyyrillinen ja draamallinen_ runous.\nAjatuskin semmoisenaan voipi, niinkuin jo on nähty, joskus olla teoksen\nkeskusta; mutta ideaalinen tunne ja järjen-omainen aate ovat joka\ntapauksessa runouden perustukset.\n\nVanhimpina aikoina runouden päälajit eivät vielä ole erillään\ntoisistaan, mutta vähittäin ne jokainen saavuttavat vakinaisen muotonsa\n(vrt. I kirjaa). Ensimmäinen on _eepos eli kertomarunous_.\nLapsenkin mieli, kun herää maailmaa tarkastamaan, kiintyy ensin niihin\nulkonaisiin ilmiöihin, jotka sitä ympäröivät; niitä lapsi ihastelee,\nniitä se leikkiessäänkin koettaa mukailla. Samaten kansakunnatkin\nlapsuutensa iällä lauluissa kuvailevat niitä oloja, joissa elävät,\nkertoen muinaisuutensa merkillisistä tapauksista. Sen ohessa ne\nvilkkaan mielikuvituksensa avulla koettavat selittää luonnon ja\nihmiselämän salaisuutta, luoden monenlaisia mytologisia kertomuksia.\nNäin syntyy runsaasti tarun-omaisia ja historiallisia aineita, joita\nesitetään enemmän tai vähemmän laajoissa eepillisissä runoissa. Tässä\nrunouden lajissa on pääasia tieto -- ulkonainen näkemys eli\nhavainto[100] ja siitä alkunsa saanut mielikuvain tuottaminen.\n\nMutta ihminen ei voi välinpitämättömänä syrjältä katsella vaihtelevia\nilmiöitä; monella monituisella tavalla ne koskevat hänen omiin\noloihinsa ja herättävät hänessä virkeätä tunne-elämää. Tietysti ihmiset\njo vanhimpina aikoina laulun sävelissä toivat esiin sydämmensä\ntunteita; mutta sen mukaan kuin tunteet selvenivät ja saivat runsaamman\nsisällyksen, tämä laulurunouskin sai suuremman merkityksen ja vakaantui\nerityiseksi runouden lajiksi. Näin muodostui _lyriikka_, joka\ntäysin kehittyneenä tunne-elämän tulkitsijana kaikkialla näyttää olevan\nnuorempi kuin epiikka. Runouden historia osoittaakin, kuten ennen\nolemme nähneet, läpi aikojen jatkuvaa kehitystä ulkokohtaisuudesta\nsisäkohtaisuuteen päin.\n\nYhä monipuolisemmaksi, sisältörikkaammaksi tulee elämänkokemus. Ihminen\nei toimi enää vaan luontaisen halun tai kansallisen tavan johdattamana,\nvaan tottuu itsellensä asettamaan siveellisen tarkoitusperän; hän\ntoimii itsetajuisesti, vapaan tahdon nojalla. Samalla hän tarkastaa ja\narvostelee muidenkin tekoja; hän huomaa, mitkä vaikuttimet vievät\nihmisiä toimintaan ja mitkä sisällisessäkin suhteessa ovat toiminnan\nseuraukset. Tätä kaikkea hän esittelee kolmannessa runouden lajissa,\njonka varsinainen sisällys on tahto ja siveellinen toiminta. Tämä on\n_draama eli näytelmärunous_. Se kuvailee ulkonaisia tapahtumia\nsamoin kuin eepillinen runous ja sielun sisällistä elämää niinkuin\nlyriikka, mutta asettaa ne läheiseen keskinäiseen yhteyteen, osoittaen,\nmiten objektiivinen ja subjektiivinen maailma vaikuttavat toisiinsa.\n\nRunouden piirissä uudistuu niinmuodoin samanlainen kolmijako kuin\ntaiteessa yleensä. Kertomarunoudella on paljon yhtäläisyyttä\nkuvaamataiteen kanssa; molempain ala on esineiden ja tapahtumain\nulkomuoto, molempain esitystapa puhtaasti objektiivinen. Loistavilla\nkuvaelmilla, muotojen plastillisuudella tai värien rikkaudella ne\nviehättävät, toinen ulkonaista, toinen sisällistä silmää. Lyyrillinen\nrunous muistuttaa säveltaidetta; kumpaisessakin meille avautuu\nnäkymätön sisällinen maailma; kumpaisessakin antaa ihminen sydämmensä\nkyllyydestä tunteiden puhjeta esiin, ja vanhimpina aikoina runo ja\nsävel vaelsivatkin aina yhdessä sisarusten tavoin. Draama vastaa itse\nrunoutta; se on yht'aikaa ulkokohtainen ja sisäkohtainen, niinkuin\nrunouskin yhdistää kuvaamataiteen objektiivisen ja musiikin\nsubjektiivisen luonteen. Runous esittelee näkyviä ulkonaisia ilmiöitä\nja tekee ne henkisiksi, luoden niihin korkeamman maailmanjärjestyksen\nvalon; toiselta puolen se antaa aistillisuutta puuttuville, utuisille\ntunteille tukevamman havainnollisen muodon. Ja draamassa tämä runouden\nomituinen luonne vielä selvemmin esiintyy.\n\nIhminen ja ihmis-elämä on kaiken runouden pääaine; mutta runouden\nkolmessa päälajissa se esiintyy ikäänkuin eri valaistuksessa:\neepoksessa havainnollisen tiedon selvän päivänvalon kirkastamana,\nlyriikassa tunteiden lämpimässä ruusuhohteessa ja draamassa tahdon ja\ntoiminnan vilkkaassa, liekehtivässä valossa. Kertomarunouskin puhuu\ntunteista ja toiminnasta; mutta ne ovat molemmat havainnon esineitä,\nulkonaisia tapahtumia. Lyyrillinen runous taas ottaa kyllä toisinaan\naineeksensa sekä tapauksia että sielun pyrkimyksiä, mutta esittelee\nkuitenkin pääasiallisesti näihin liittyviä tunteita. Ja jos\nnäytelmärunous kuvaileekin sekä tapahtumia että tunteen ilmauksia, niin\nse ei käsittele niitä semmoisinaan, vaan kääntää huomion niiden\nkeskinäiseen yhteyteen.\n\nMutta tietty on, että runouden vapaalla alalla rajat eivät voi olla\naivan jyrkät. Kun nämä päälajit yhtyvät tai lähenevät toisiansa, syntyy\nlukematon joukko välimuotoja. Niin esim. lyyrillisyys voi päästä\nvoitolle eepoksessa tai draamassa, eepillisyys lyyrillisessä runoudessa\nj.n.e. Erittäin huomattava on, että kertomarunouden alalla muodostuu\nerityinen kuvauslaji, _romaani_ ja _novelli_, joka päätarkoitukseltaan\nsuuresti muistuttaa draamaa. Sillä niinkuin näytelmärunoudessa ulko- ja\nsisäkohtaisuus sulavat yhteen, kun esitetään sielun-elämän ja\nulkonaisten olojen vaikutusta toisiinsa, niin romaanissakin näytetään,\nmiten ihmisen luonne kehittyy niissä oloissa, joissa hän elää ja toimii.\nMutta erotuskin on selvä. Draaman keskus on tahto ja siitä valuva vapaa\ntoiminta, romaanissa sitä vastoin kuvataan luonteen varttumista\nmäärättyjen olojen vaikutuksesta. Draamassa ihmisen luonne muodostaa\nolot, romaanissa olot muodostavat luonteen. Sentähden romaani ja novelli\nkuuluvatkin kertomarunouteen; sillä ihmisen toimintaa siinä ei katsota\nitsenäiseksi, vaan pidetään yleisen tapausten sarjan renkaana.\n\nEdellisessä kirjassa puhuttiin siitäkin, miten yleinen aate, joka on\nläheisessä yhteydessä tunteiden kanssa, voi lämmittää mielikuvitusta ja\nsaada runollisen muodostuksen. _Ajatusrunoelma_ liittyy kuitenkin\naina muotonsa puolesta johonkin runouden päälajiin ja on koko\nluonteensa tähden vietävä varsinaisen runouden piiriin. Mutta\nviimeksimainitun ja muun kirjallisuuden välillä on useita\nkaunokirjallisuuden lajeja, jotka tarkoitukseensa nähden eroavat\noikeasta runoudesta, ne kun päämääräkseen asettavat opettamisen tai\njonkun muun käytännöllisen tehtävän. Näihin on luettava _satiiri eli\npilkkarunous, opetusrunous (didaktinen runous) ja loitsurunous_,\nniin myös _tendensikirjallisuus_, mikäli se saattaa muodostaa\nerityisen lajin. Yleensä nämä kaikki käyttävät runouden esityskeinoja,\nja niillä on milloin minkin runoudenlajin ulkonainen muoto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin ruvetaan runouden päälajeja toisiinsa vertaamaan,\nkiinnittäkäämme huomiomme _kansan- ja taiderunouden_ erotukseen.\nTämän teoksen alussa tehtiin siitä jo selkoa, samoin kuin\nkansanrunouden suuresta merkityksestä; noihin selityksiin pyydän tässä\nsaada viitata. Kansanrunoudessahan kuvastuu kansanhengen varsinainen\nalkumuoto, siinä huokuu luonnon-olojen aamuraikas tuulahdus ja siitä\nluonnollisuuden tieltä enemmän tai vähemmän poikennut sivistys aina\nlöytää puhtaan runollisuuden aiheita. Mutta niin helposti havaittava\nkuin onkin erotus sellaisen taiderunoelman kuin Danten Divina Commedian\nja yksinkertaisen kansanlaulun välillä, niin vaikeasti määrättävissä on\nmuutamissa tapauksissa taide- ja kansanrunouden välinen raja. Ei\ntässäkään suhteessa mikään syvä juopa erota lajeja toisistaan. Ennen jo\nmainittiin, kuinka kansaneepokset usein joutuvat rhapsodien tai muiden\nkansanlaulajain muodosteltaviksi ja yhteensovitettaviksi; ehkä\nenimmissä kohdin sopii ajatella monessa asteessa vähitellen tapahtuvaa\nsisällyksen ja runomuodon kehittämistä. Suuret sankarirunoelmat tulevat\nvihdoin, ennenkuin kirjallisuuden kautta pääsevät julkisuuteen,\nvarsinaisten järjestäjäin eli n.s. diaskeuastien käsiin. Harvoin nämä,\nniinkuin meidän Lönnrot, tyytyvät kansan suusta keräiltyjen säkeiden ja\nrunojen yhteenliittämiseen; useimmiten he itsenäisen runoniekan tavalla\nantavat kansanlaulujen solua heidän oman kuvausvoimansa seulan lävitse,\njoskus muuttaen niiden ulkonaisen muodonkin. Niin on varmaankin\nsaksalaisten molempain suurten kansan-eeposten laita; Nibelungen- ja\nGudrun-säkeistön suhteellisesti vaikea värsyrakennus mielestäni\ntodistaa, että niiden nykyinen muoto ei ole syntynyt paljaan\nkansanrunouden pohjalla. Mutta kaikissa tällaisissa runouden tuotteissa\nkuitenkin huokuu kansanrunouden alkuperäinen tuore metsän tuoksu, ja ne\novat ehdottomasti siihen luettavat; sillä niiden esitystapa yhtä hyvin\nkuin ne kuvatkin, joita ne luovat, ovat suorastaan kansan\nmielikuvituksesta lähteneitä. Mutta toiselta puolen on taiderunoudenkin\nalalla monta teosta, jotka ovat itseensä yhdistäneet vanhan\nkansanrunouden aineita, niinkuin jo Herder aikoinaan huomautti.[101]\nSemmoisia ovat esim. Hesiodon \"Työt ja päivät\", Firdusin Shahnameh,\njonka alku-osa kokonaan perustuu persialaisten muinaistaruihin, y.m.\nJuuri sellaiset runoudenaineet, joita useain polvikuntain henkinen työ\ntällä tavalla on muovaellut ja jotka yksityisen runoilijan kuvausvoima\nlopullisesti on valmistanut, saavatkin sen kautta jonkunlaisen\nyleispätevyyden ja erityisen elonvoiman.\n\nKun puhutaan kansanrunouden etevämmyydestä luonnonomaisessa tuoreudessa\nja etenkin alkuperäisten olojen objektiivisessa kuvailemisessa, niin\nvertaus paraasta päästä koskee eepillistä runoutta ja myöskin sellaisia\npienempiä didaktisen runouden tuotteita kuin sananlaskuja, arvoituksia,\neläinsatuja y.m. Näytelmärunoudesta tietysti ei voi olla puhetta, se\nkun ei varsinaisesti kehkiä kansanrunoudessa.[102] ja ne ominaisuudet,\njoita siltä vaaditaan, muutenkin ovat ihan toista laatua kuin\nkansan-omaisen runoilun ansiot. Mitä lyyrilliseen runouteen tulee, niin\nkansanlyriikan raikas ja välitön tunteellisuus kaikkina aikoina antaa\nsille erityisen viehätysvoiman; mutta juuri lyyrillisellä alalla\nsaattaa taiderunoilijakin suotuisimpina hetkinään kanteleestansa\nkajahutella säveleitä, jotka ovat yhtä vilpittömän tuoreita kuin\nvarsinaisen luonnonrunouden tuottamat. Muistakaamme useita\nGoethen, Runebergin, Burnsin runoja. Sentähden moni lyyrillinen\nrunoelma onkin tullut kansanlauluksi. Romaani voi oikeastaan tässä\nyhtä vähän tulla kysymykseen kuin draama; sillä sen tehtävä on\nluonteenkehityksen kuvaileminen, joka vaatii enemmän arvioimista, kuin\nmitä kansanrunous sietää. Huomattakoon kuitenkin, että nykyaikana useat\nkansankirjailijat, jotka yleensä esittelevät oloja yhteisen kansan\nkatsantotavan mukaan, ovat tätä alaa viljelleet. Heidän kertomuksensa\nkyllä todistavat meidän kansassa yhä elävää runoilemisen intoa ja ovat\nsentähden jonkunlaista kansanrunouden jatkoa samassa mielessä kuin\nyksityisten kansanrunoilijain teokset; mutta ei niitä kuitenkaan sovi\npitää varsinaisena kansanrunoutena, koska ne ovat erityishenkilöin\ntekemiä. Yleensä ne ovat arvokkaita lisäyksiä kansan-elämän ja kansassa\nvallitsevan katsantotavan tuntemiseen; mutta useat niistä ovat\ntaiteellisessa suhteessa vaillinaisia, etenkin siinä, ettei niillä ole\nmitään aatteellista pohjaa ja ett'ei luonteiden kehkiämistä pidetä\nsilmällä. Ne taas, jotka täyttävät puheenalaisen runoudenlajin\nvaatimukset (niinkuin Alkion uusimmat teokset, useat Päivärinnan\npikkukertomuksista y.m.) ovat epäilemättä luettavat taiderunouden\npiiriin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nKertomarunous yleensä.\n\n\nKertomarunouden varsinainen luonne tulee selvimmin esiin\nkansan-epopeoissa eli noissa suurissa sankarirunoelmissa, jotka\nmuodostuvat kansojen ensimmäisen nuoruuden aikoina. Niistä on jo tämän\nteoksen alkuosassa lavealta puhuttu. Ne pyytävät esittää laajaa\nmaailmankuvaa, yhdistäen kaikki, mitä kansat ovat miettineet maailmasta\nja jumaluudesta, niiden siveelliset käsitykset ja historialliset\nmuistot. Eepillinen runous on yleensä kertomusta menneiltä ajoilta ja\nkuvailee henkilöitä ja tapauksia sellaisina, kuin ne ulkonaisesti\nilmaantuvat. Toiminta ei tapahdu silmiemme edessä, niinkuin draamassa;\nei meidän siis tarvitse kokea odotuksen levottomuutta ratkaisevan\nhetken lähestyessä eikä tuskan katkeruutta kärsimysten kestäissä.\nTekojen sisälliset syyt ja sydämmen taistelut niinikään jäävät meiltä\nnäkemättä; sillä nämä kaikki ovat jo olleet ja menneet; ne ovat jo\nmuuttuneet tosiasioiksi, ja runoilija nostaa vaan sen varjoavan verhon,\njolla entisyys ne on peittänyt. Tästä johtuu eepillisen runouden tuiki\ntyyni esitystapa. Kullervon rajut taistelut ja omantunnonvaivat ovat jo\naikaa sitten loppuneet; Runotar saattaakin siis levollisesti, vaikka\nmurheellisella mielellä, kertoa, kuinka hän palasi lapsuutensa kotiin\nja tapasi sen tyhjänä, autiona, sekä sitten, jouduttuansa siihen\npaikkaan, jossa rikos oli tapahtunut, \"kysyi mieltä miekaltansa\",\nkäänsi kärjen rintahansa ja \"itse iskihe kärelle\". Hektor, Troian\ninnokas puolustaja, tietää jo ennalta, että \"päivä se joutuva on, jona\nvaipuu Ilio armas\", ja Iliaassa siihen viitataan monessa paikoin.\nKertoja sen tietää yhtä hyvin kuin Hektor; mutta sentähden hän\nsaattaakin mielin määrin, rauhallisella mielellä, kuvaella sodan\nyksityiskohtia.\n\nKoska eepillinen kertomistapa on näin _tyyni ja objektiivinen_,\nniin se myöskin on _tasainen_, s.o. eepillinen runotar kohtelee\nsamalla hellyydellä sekä suuria että pieniä asioita, siitä huolimatta,\nkuinka voimallisesti ne vaikuttavat tunteisiin. Väinämöisen ihmeellinen\nlaulu ja valmistukset Pohjolan häihin, Lemminkäisen seikkailut ja\nJoukahaisen joutsen koristukset, kaikki ne saavat Kalevalassa yhtä\ninnokkaan, mielenkiintoisen kuvailun osaksensa. Samasta syystä\nrunomittakin epopeoissa pysyy yhtäläisenä kautta koko runoelman. Sen\nohessa on eepillinen esitystapa _tarkka_, s.o. kuvattavaksi\notetaan pienimmätkin erityiskohdat, jotta ulkonainen olevaisuus niin\nelävästi kuin suinkin asettuisi henkisen silmämme eteen. Sentähden\n\"kultuurimuodoilla\" on tärkeä sija suurissa kansan-epopeoissa ja\nylimalkain eepillisessä runoudessa.\n\nVarsinainen eepillinen runous ei tuo esiin tapausten vaikuttimia eikä\ntoimivien henkilöin ajatuksia ja mielialoja semmoisinaan, vaan\nainoastaan sen verran, kuin ne ulkonaisesti ilmaantuvat puheissa ja\nteoissa. Niinkuin veisto- tai maalaustaide, se asettaa eteemme jakson\nkuvia, joiden merkityksen saamme itse arvata. Runoilija viepi meitä\nkuvasta kuvaan ja ikäänkuin osoittelee niitä sauvallansa, pysyen itse\nkertomuksen ulkopuolella. Tähän kertomarunouden luonteeseen soveltuu\nhyvin se tarullinen maailmankäsitys, joka vallitsee vanhimmassa\nkansanrunoudessa. Ihmisen rinnassa asuvat siveelliset voimat muuttuvat\njumalallisiksi olennoiksi, jotka ulkoapäin vaikuttavat henkilöihin.\nTapausten juoksua eivät määrää ihmisen vapaan toiminnan seuraukset,\nvaan Olympon jumalat tai järkähtämätön sallimus, jonka alle jumalainkin\ntäytyy taipua. Troian edustalla eivät ainoastaan sodi ihmiset, vaan\nitse kuolemattomat jumalatkin; mutta Moira, jonka päätöstä ei Zeuskaan\nvoi muuttaa, on määrännyt, että pyhä Ilios on kukistuva ja Akhilleus\nkaatuva nuoruutensa ihanimmalla ajalla. Kalevalassa on ihmisen vapaalla\ntahdolla tavallansa avarampi toimiala; meidän esivanhemmissa heräsi se\njalo aatos, että ihmisen henki hallitsee koko luontoa; sanallansa,\nlaulullansa hän taisi pakoittaa sitä itsellensä kuuliaiseksi. Ja\ntoiselta puolen jumalain valta on Kalevalassa jokseenkin rajoitettu. He\neivät ole vielä täydellisesti irtauntuneet niistä luonnon-esineistä,\njoita hallitsevat, ja heidän erikoisluonteensa on yleensä vallan vähän\nkehittynyt; sentähden he eivät vaikuta tapausten juoksuun ja tietäjän\nloitsutaito se oikeastaan maailmaa ohjaa.[103] Mutta taikavoima sekin\nmuuttuu ulkonaiseksi vaikuttimeksi. Loitsutaidon tuottama taikakappale,\nSampo, kohottaa Pohjolan onnen ja mahtavuuden kukkuloille; sen rannalle\najautuneet murut ovat Kalevalan onnen alku. Taika on yhtä hyvin kuin\nkreikkalaisen eepoksen jumalat ihmisen toiminnan suhteen ulkonainen,\nyliluonnollinen voima; tapaukset eivät kehkiä toinen toisestaan ihmisen\ntekojen luonnollisena seurauksena, vaan ovat hämärän, meille\nkäsittämättömän maailmanlain määräämiä, samoin kuin muissakin\nepopeoissa.\n\nYlimalkain havaitaan Kalevalassa samaa ajatustapaa kuin Homerolla.\nKullervon luonne on tosin siinä suhteessa enemmän draamallinen kuin\neepillinen, että ainoastaan sisälliset, siveydelliset syyt saattavat\nhänet perikatoon; mutta hänen kamala kohtalonsa on kuitenkin vaan\nosaksi hänen oman rajun luonteensa seurauksena; pääasiallisesti se on\nsynkän sallimuksen vaikuttama, hän kun on kostajaksi syntynyt ja kosto\nhänet turmelee. Tämä on tosi-eepillistä.\n\nYleensä eepillisessä kertomuksessa tunteet ja sisälliset vaikuttimet\nmuodostuvat ulkonaisiksi olennoiksi. Tiainen puusta neuvoo Väinämöistä\nkaatamaan kaskea, että nousisi Osmon ohra, kasvaisi Kalevan kaura.\nAinon halua upottaa murheensa meren aaltoihin kuvataan kauniisti noilla\nkolmella neidolla, jotka kiven kyljellä ovat kylpemässä. Samaten Athene\njumalatar, tarttuen Akhilleun kultakiharoihin, estää häntä vetämästä\nmiekkaansa Agamemnonia vastaan.\n\nMutta ei ainoastaan ihmisen tunteita ja ajatuksia, vaan myöskin\nulkonaisen luonnon ilmiöt eepillinen runotar mielellään muuttaa\npersoonallisiksi olennoiksi. Hän tahtoo yleensä lähentää ihmistä ja\nluontoa toisiinsa; samalla kuin sisälliset käsitetään konkreetisiksi,\nulkonaisiksi, samalla ulkonaiset luonnon voimat ja yksityiset\nesineetkin saavat henkisen olennon. Näin syntyy tuo ihana mytologinen\nmaailmankatsomus, joka elähyttää koko luonnon. Jokaisessa puussa elää\nhaltia tai dryadi, vedessä asuvat Vellamon neitoset, Melattaret ja\nSotkottaret tahi merinymfat ja naiadit, metsät ovat täynnä Tapiolan\nväkeä tai oreadeja ja pukinjalkaisia satyreja. Tämä se on tuo\nviehättävä jumalais-olentojen maailma, jonka edistyneempi\nhengenviljelys hävittää, mutta joka runoudessa pysyy iäti nuorena ja\nmiellyttävänä, niinkuin Schiller sitä kuvailee kauniissa runoelmassaan\n\"Die Götter Griechenlands\". Se sisältää aavistuksen siitä elävästä\nhengestä, joka maailman täyttää, ja tämän hengen moninaisuudesta. --\nMutta kansojen eepillinen kuvausvoima ei luo ainoastaan tällaisia\nluontoa edustavia persoonallisia olentoja, vaan suopi myös eläimille ja\nkaikenlaisille hengettömille luonnon-esineille elävän hengen, järjen ja\nkielen. Homerossakin tapaamme muutamia tällaisia esimerkkejä. Mutta\nerittäinkin suomalainen epopea on niistä rikas. Väinämöisen pursi itkee\n\"viejäistä vesille, laskiaista lainehille\", haluten sotaretkille, ja\nkoivu valittaa pahoja päiviänsä, kun varoo kuorensa kesällä\nkolottavaksi, lehtivarvat vietäväksi. Kokko, ilman lintu, suorittaa\nkauniilla tavalla kiitollisuudenvelkansa Väinämöiselle, kun pelastaa\nhänet hukkumasta ja turvallisesti viepi Pohjolaan. Mutta ennen kaikkea\nmuistettakoon tässä kohden Kalevalan verrattoman ihana kertomus\nVäinämöisen laulusta, jota koko luonto ihaellen kuuntelee.\n\nNäissä kaikissa huomaamme eepoksen ulkokohtaisen luonteen. Se esittää\naineensa selvinä kuvina menneiltä ajoilta ja antaa kaikille, yksin\nsisällisillekin, objektiivisen muodon. Samalla epopea pyytää antaa\nkokonaiskuvan entis-aikojen elämästä ja kansakunnan kaikista oloista,\navaten eteemme mitä avarimpia näköaloja. Kalevala viepi meidät\nalkurunoissaan maan ja taivaan syntymäaikoihin, Odysseiassa\nkatseltavaksemme leviää maanpiiri kaikkine ihmeinensä, jopa Tuonenkin\nvaltakunta näissä molemmissa asettuu silmiemme eteen. Ja toiselta\npuolen eepillisestä runoelmasta tulee tapauksia ympäröivän luonnon\ntarkka kuvailija. Ajateltakoon vaan, kuinka tuoreilla väreillä\nkansallis-epopeamme esittelee \"noita Väinölän ahoja, Kalevalan\nkankahia\", kuinka siinä näemme edessämme Suomenmaan saaret ja salmet,\nyksinäisen koivun, joka erämaalla itkee kohtaloansa, sekä salon kuuset\nkukkalatvat, pitkät, lakkapäät petäjät, ja tämän luonnon elähyttäjinä\nkarhut, ketut ja muut korpien elustajat.\n\nEepillinen esitystapa vaatii, niinkuin jo ylempänä sanottiin, että\nkaikki seikat kerrotaan tyystin ja laveasti sekä asetetaan niin\nelävästi kuin mahdollista henkisen silmämme eteen. Tämä sääntö koskee\nmyös jokapäiväisen elämän tavallisimpia toimia ja esineitä. Puvut ja\nsota-aseet, rakennukset ja huonekalut, juhlamenot ja jokapäiväiset työt\nja toimet, kaikki kuvataan suurimmalla huolella ja tarkkuudella. Näin\ntulee eepillisestä runoelmasta tapain kuvaelma. Ylipäänsä osoitaikse\nkertomarunoudessa hilpeä osan-otto kaikkiin ulkonaisiin seikkoihin.\n\"Jolle on yhdentekevää, minkänäköiset esineet ovat, joka ei pidä lukua\nruumiinmuodoista, vaatteista, aseista, aistillisen liikunnan laadusta\nkaikessa toiminnassa, hänestä ei tule ikinä eepillistä runoilijaa\",\nsanoo Vischer. Eepillinen runoilija iloitsee ulkomaailman vaihtelevista\nmuodoista; hän antaa olevaisuuden ihan välittömästi vaikuttaa itseensä\nja koettaa sitä semmoisenaan ymmärtää ja kuvailemalla pysyttää.\nTällainen runoilijaluonne oli esim. Goethellä ja Runebergilla. Me\nolemme ennen viitanneet kertomarunouden ja kuvaamataiteiden\nyhtäläisyyteen; tämä yhtäläisyys ilmaantuu siinäkin, että eepillinen\nrunous etupäässä esittelee, mitä silmin voipi havaita, ja niinmuodoin\ntarkoittaa näköä niinkuin kuvaamataiteetkin.\n\nKun kertomarunous pyytää niin laajalta kuin mahdollista kuvailla\nihmis-elämää, niin se tuopi esiin suuren paljouden henkilöitä, jotka\nedustavat mikä mitäkin puolta kuvattavista oloista. Näiden joukosta\nastuvat muutamat toiminnan kannattajina kertomuksen keskustaan, ja yksi\nniistä on varsinainen päähenkilö. Muinais-ajan epopeoissa nämä\npäähenkilöt ovat kansojen sankari-ihanteet. Yleensä eepilliset sankarit\neivät ole semmoisia, jotka uuden aatteen innostuttamina tahi jonkun\nulkonaisen tai sisällisen epäkohdan pakoittamina nousevat sotaan koko\nmaailmaa vastaan ja omalla voimallaan luovat uusia oloja; vaan he ovat\njonkun _yhteisen_ aatteen kannattajia, joka jo ennestään heidän\nkansassaan elää, sekä niinmuodoin olevaisuuden puolustajia ja\nkansakuntansa johtajia. Kuinka läheisessä yhteydessä ne ovat epopeojen\nkoko sisällyksen kanssa ja kuinka pääsankarin kuvan ympärille kokoontuu\nmuiden sankarien mainetyöt, on jo ennen osoitettu (vrt. I kirja).\nOdysseiassa \"kovaonninen, oiva\" Odysseus siinä määrässä hallitsee\nrunoelmaa, että kaikki tapaukset suorastaan liittyvät hänen\npersoonalliseen kohtaloonsa. Kuitenkin huomiomme kiintyy muihinkin\nhenkilöihin: Penelopeiaan, Telemakhoon, kosijoihin j.n.e. Akhilleun\n\"sukkelasäären\" turmiokas suuttumus, sen onnettomat seuraukset ja hänen\nloistavat urostyönsä, kun hän palajaa taisteluun, ovat Iliaan\npääaineena. Mutta hänen rinnallansa on muillakin etevimmillä\nsotasankareilla, sekä kreikkalaisilla että troialaisilla, tärkeä sija\nkuvauksessa. Näitä ympäröivät sitten laveampana piirinä kreikkalaisten\nlukuisat sotajoukot, Troian kansa ja liittolaiset y.m. Kalevalan ytimen\nmuodostavat Väinämöisen hyvät työt Kalevalan kansaa kohtaan, ja tämän\ntietäjävanhuksen kuva pitää sen eri kertoelmat koossa. Häntä lähinnä\nnäemme taidokkaan seppo Ilmarisen ja lieto Lemminkäisen; erityisen\nrunojakson sankarina, muista erillään, esiintyy Kullervo, mies\nsynkkäkohtaloinen, luonteeltaan toisenlainen kuin tavalliset epopean\nsankarit. Näiden vierellä näemme suuren joukon sivuhenkilöitä;\nmainittakoon vaan Pohjan neito, \"maan mainio, veen valio\",\nja hänen äitinsä Louhi, \"Pohjan akka harvahammas\", Joukahainen,\n\"laiha poika lappalainen\", ja hänen sisarensa, hento ja suloinen\nAino, sekä Lemminkäisen rakastavainen äiti -- kauniin kuva emon\nalttiiksi-antavaisuudesta, minkä runous ikinä on luonut.\n\nEpopean pyrkimys mitä suurimpaan laajuuteen ei ilmaannu yksistään\nsiinä, että se niin avaralta kuin mahdollista kuvailee luontoa ja\nihmis-elämää sekä tuo suuren paljouden henkilöitä näkyviin; vaan\ntoiminnankin suhteen kertomarunous suosii moninaisuutta. Sen ohessa se\nkuitenkin vaatii, että tapausten juoksua hallitsee yksi ainoa\npäätoiminta, johon syrjätoiminnat yhtyvät. Toimintaa ja toimivia\nhenkilöitä järjestää runoilija eri ryhmiin, joista hän asettaa muutamia\nkirkkaampaan valoon silmiemme eteen ja muutamat jäävät syrjemmälle.\nLähempäin kuvaelmain takaa siintää suurenmoinen pohja, jonka\nperustuksella tapaukset liikkuvat. Semmoisena pohjana on esim. Homeron\nsankarirunoelmissa Troian sota ja koko sen-aikuinen kreikkalainen\nelämä. Odysseiassa toiminta alusta aikain jakaantuu kahtia; Odysseun\nretkiin, jotka ovat pääaineena, liittyy kertomus Ithakan oloista ja\nkosijain hankkeista sekä Telemakhon lähdöstä isänsä etsintään; mutta\nlopulta kaikki nämä toiminnat yhtyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, kun\nOdysseus palajaa kotiin sekä voittaa takaisin maansa ja puolisonsa.\nIliaassa on päätoimintana Akhilleun sankarityöt ja lopullinen voitto\nHektorista; mutta hänen pitkällinen suuttumuksensa ja erilläänolonsa\nantaa tilaisuuden saattaa näkyviin muidenkin urostyöt, kunnes vihdoin\nkaikki nämä taistelukuvat sulauvat yhteen. Samoin Kalevalassakin\npäätoiminnan rinnalla on monta sivutoimintaa: kertomukset maailman\nluomisesta, Lemminkäisestä, Kullervosta y.m. -- Muutoin eepillinen\nrunous, joka esittelee menneitä tapauksia ja sentähden hätäilemättä,\ntuskastumatta silmäilee asiain juoksua, jouduttamatta niiden\nkehkiämistä, juuri tästä syystä usein katkaisee esityksensä säikeen ja\n\"laskee laulun toisa'alle, työntää uuelle uralle\", vieden meitä\nIthakasta Kalypson saareen, Lemminkäisen sotaretkiltä Untamon ja\nKalervon heimokuntariitoihin; sillä Runotar tietää kyllä saavansa lomaa\nsen kiinni solmiamiseen. Taikkapa meitä viedään ajassa taaksepäin, kun\npääsankarin suusta tahi muuten saamme kuulla edellisiä tapauksia; niin\nOdysseus kertoilee faiakilaisten luona, mitä seikkailuksia hän siihen\nasti on kokenut, ja samaten Aeneas Didolle.\n\nTämä epopean tyyni luonto, joka samalla hellyydellä kohtelee kaikkia\nhenkilöitä ja toiminnan kohtia, vaikuttaa senkin, että eepillinen\nkertomus mielellään viipyy kaikissa erityisseikoissa. Siinä suhteessa\non eepillinen runous draaman suora vastakohta. \"Draamallinen runoilija\nkäy jäntevästi suoraan eteenpäin ja heittää ravakasti kaikki esteet\nkumoon; eepillinen runoilija on niinkuin se, joka huviksensa kävelee ja\nviipyy joka paikassa\" (Vischer). Sentähden antaa kertomarunous\nvertauksillekin paljon tilaa ja kehittelee niitä mielihyvällä, niin\nettä vertauksesta usein tulee pieni itsenäinen kuvaus. Samasta syystä\nsaavat myös välikertomukset eepoksessa suuremman merkityksen kuin\nmuussa runoudessa. _Välikertomus eli episodi_ on semmoinen\nsuhteellisesti lyhyt kuvaus eli kertomuksen osa, joka ei ole\nvälttämättömässä yhteydessä pääkertomuksen kanssa. Vaikka se vaan\nulkonaisesti siihen liittyy, on sillä kuitenkin tärkeä tehtävä. Ensiksi\nsiten, että se keskellä tapausten levottomuutta voi olla rauhallinen\npysäyskohta, jossa mieli tointuu myrskyjen jälkeen ja kokoilee voimia\nkestääksensä uutta jännitystä. Toiseksi episodin kautta laajentuu se\nelämän kuva, minkä runoilija eteemme asettaa; sentähden voipi\nkertomarunous juuri episodin avulla täydellisemmin täyttää\ntarkoituksensa olla kokonaiskuvaus jonkun kansan tai aikakauden\nelämästä. Niin esim. välikertomus Akhilleun kilvestä Iliaassa antaa\ntilaisuuden huoahtaa noiden rajujen taistelujen perästä; vaan samassa\nse esittää meille sarjan ihania kuvaelmia muinaiskreikkalaisesta\nelämästä. Samaten Kalevalassakin: sen jälkeen kun surkea surma on\nsaavuttanut Lemminkäisen, vaan hänen hellä äitinsä, monta vaivaa ja\nvastusta kestettyään, on saanut hänet pelastetuksi, ja niin myös\nPohjolan neidon kohtalo, viikon valvattelemisen perästä, vihdoin on\nratkaistu ja kosioretket niinmuodoin ovat päättyneet, silloin ovat\nPohjolan häät meille virvoittava näyte elämän iloisemmasta puolesta,\nennenkuin alkaa tuo tuima taistelu Kalevalan ja Pohjolan välillä.\nKansan-epopeoissa on sekin vielä yksi välikertomusten syy, että ne\npyrkivät vetämään piiriinsä kaikki kansan muinaistarut, niinkuin jo\nennen on selitetty. Usein välikertomus tulee siitä, että tahdotaan\nlaveammalta kuvata jonkun henkilön luonnetta tai toimia, esim.\nKullervon tai Diomedeen. Vaikka episodeilla vaan on höllä yhteys\npäätoiminnan kanssa, niin ne kuitenkin jollakin tavalla siihen yhtyvät.\nJoukahaisen kilpailu Väinämöisen kanssa antaa aihetta Aino-runoihin,\nAinon kuolema saattaa Väinämöisen kosioretkelle Pohjolaan; siitä sitten\non seurauksena Sammon takominen, mikä jo kuuluu päätoimintaan.[104]\n\nEpopeassa vallitseva katsantotapa, joka aina pitää silmällä maailman\nkokonaisuutta, lieventää johonkin määrin siinä ilmaantuvia surun\naiheita ja synnyttää raikkaan ja tyynen iloisuuden, joka mielihyvällä\nihailee elämän valoisampia puolia ja siten lohtuu sen synkemmistä\nkohdista. Eepillinen runous suosii ylimalkain olevaisuutta, katsoo\nmaailmaa hyväksi semmoisena kuin se on. Sentähden kertomaruno viekin\ntavallisesti onnelliseen loppuun; harvoin se päättyy synkkään\nmurheeseen, vaikka siitäkin on poikkeuksia, esim. Nibelungenliedissä ja\nKullervo-runoissa, jos katsomme niitä eri runoelmaksi. Epopean raitis\nhenki ei ole kuitenkaan esteenä, ett'ei toisinaan utuinen\nsurumielisyys, kaiken katoovaisuuden tuottama, puhkea ilmi; sekin saapi\nalkunsa siitä maailman kokonaisuuden tarkastamisesta, jonka sanoin\nolevan eepillisen katsantotavan alkupiirteitä. Sellaisia kohtia, jotka\nkääntävät mielen haikeaan murheellisuuteen, ovat Iliaassa Troian\nkukistuminen ja Hektorin kuolema. Ja niin myös kreikkalaisten aimo\nsankari, nuoruuden ja voiman perikuva, Akhilleus, kyllä tietää Tuonelan\noven hänelle aukeavan, niin pian kuin hän on voittanut Hektorin, ja\nsiitä hänen sydämmensä heltyy, kun voittoriemun ensimmäinen rajuus on\ntyyntynyt. Laulaapa Homeros muutoinkin ihmisten kurjuudesta.\nKalevalassa tapaamme paljon tällaisia valituksia heikkoin ja\nturvattomain (Ainon, koivun y.m.) huokauksina elämän apeudesta,\nvaikka Kalevalassa muutoin huokuu raikas henki, vapaa siitä\nvienonsuruisuudesta, jota moni pitänee suomalaisen kansanrunouden\npääominaisuutena. Viimeisessäkin runossa, kun kerrotaan Väinämöisen\npoislähdöstä, lisätään samassa se lohdullinen sanoma, että hän\n\n    \"Jätti kantelon jälille,\n    Soiton Suomelle sorean,\n    Kansalle ilon ikuisen,\n    Laulut suuret lapsillensa\".\n\nja että hän itsekin kerran on palajava \"uuen sammon saattajaksi, uuen\nsoiton suoriaksi\"; niinmuodoin epopea päättyy lohdullisella toivolla\nkansamme onnellisesta tulevaisuudesta.\n\nKertomarunon kokoonpano lienee jo edellämainitusta osaksi selvä. Kuten\njokaisessa kertomuksessa, niin epopeassakin vallitsee kolmijaon laki;\nsiinä sopii erottaa _alku_, jossa valmistetaan _keskikohta_,\njoka päättyy ratkaisevaan tapaukseen, katastrofiin, ja _loppu_,\njossa asiat selviävät. Niin esim. Iliaassa alku ulottuu siihen asti,\nkun Akhilleus taas ottaa osaa sotaan, keskikohta siitä ratkaisevaan\ntaisteluun Hektorin kanssa; katastrofi, loppu-osan alku, on Hektorin\nkuolema ja loppu kertomus Hektorin ruumiin takaisin-annosta ja\nPatroklon hautajaisista. Kalevalassa sopii pitää alkuna kaikki,\nmikä tapahtuu Sampo-retkien edellä, siis kolmekymmentäkahdeksan\nensimmäistä runoa;[105] keskikohtana olisi kuvaus Sampo-retkistä ynnä\nlopputaisteluista Pohjolaa vastaan ja loppuna viimeinen runo. Taikka\nkenties vielä sopivammin voisi pitää ensimmäisen runon kertomusta\nmaailman luomisesta ja Väinämöisen synnystä jonkunlaisena johdatuksena;\nsitten seuraa varsinainen alku (runot II--XXXVIII); keskikohdan\nmuodostavat Sampo-retket, kunnes Sammon murut tulevat Suomen kansan\nomiksi (r. XXXIX-XLIII), lopun uuden kanteleen synty ja viimeiset\ntaistelut Louhen lähettämiä pahoja vastaan (XLIV-XLIX), ja\nviideskymmenes runo on samalla tavalla liitetty runoelman päätteeksi\nkuin ensimmäinen sen alkeheksi. Epopean pääosat saattavat sisältää\nmonta eri kertomusta, joissa jokaisessa sopii erottaa alku, keskikohta\nja loppu.\n\nKertomarunon tapaukset johtuvat luonnollisesti toinen toisestaan,\nvaikka runoelman eri osien yhteys ei ole aivan kiinteä ja sattumuksella\non suurempi valta kuin esim. draamassa. Viimeksimainittu asianlaita\ntulee siitä, että eepoksessa katsotaan maailmaa välttämättömyyden\nkannalta eikä oteta lukuun ihmisen vapaata tahtoa; sillä tähän\nkatsantotapaan usein kyllä soveltuu sattumus, s.o. tapaus, jonka\nyhteyttä toiminnan kanssa emme voi ymmärtää, mutta joka kuitenkin\nsaattaa olla maailman menoon järjellisesti perustuva. -- Ja näin\nkertomus siis kulkee hiljaa eteenpäin, kuvaillen kaikkea tyynellä\nhellyydellä ja usein laajeten episodeiksi. Tällaista kertomusta\ntietysti ei ole rakentaminen uteliaisuutta kiihoittavan jännityksen\neikä hämmästyttäväin, äkkiarvaamattomien tapausten nojalle; vaan ei\njännittäväisyys sentähden ole kokonaan poistettava. Iliasta tai\nOdysseiaa lukiessamme odotamme päinvastoin koko ajan ratkaisevia\nkohtia, ja etenkin Nibelungenlied on perustettu synkkäin aavistusten\nkiihoittavalle pohjalle. Mitä jännittävimpiä runoelmia on myös\nKullervon episodi, joka sisällyksensä puolesta on melkein enemmän\ndraamallinen kuin eepillinen. Mutta kaikki tarpeeton uteliaisuuden\nyllyttäminen on eepokselle vierasta; sentähden tärkeimpiä tapauksia\nvalmistetaan ennakolta; ne eivät leimahda esiin pimeydestä, äkkinäisen\nsalaman valaisemina, vaan nousevat vitkalleen taivaanrannalta, kuni\nukkosenpilvi, tai näyttävät meitä lähenevän, kuin etäiset saaret ja\nniemet avaraa järvenselkää soutaessamme. -- Ulkonaisen muodonkin\npuolesta noudatetaan epopeassa vakavaa juhlallisuutta; kreikkalaisessa\nkertomarunoudessa vakaantui epopean varsinaiseksi runomitaksi\nheksametri, jonka tyynesti eteenpäin vierivät säkeet ovat siihen\nerittäin soveliaat, ja samanluontoinen on myös saksalaisten\n\"Nibelungen-stroofi\". Kalevalan nelipolviset säkeet, joille korko\ntuottaa vaihtelevaisuutta ja joiden muutoin ehkä liian nopea riento on\nsaanut pidäkkeen parallelismissa, vastaavat nekin kaikin puolin\neepillisen esitystavan vaatimuksia. Eepillinen runous, joka etupäässä\ntarkoittaa sisällistä näköaistia, suosii erittäin epiteettien käytäntöä\nsekä muitakin pysyväisiä lausetapoja, jotka useasti palajavat ja\nrunoelman vakavina tunnettuina kannatuspylväinä viehättävät kuulijan\nmieltä, semmoisia kuin Kalevalassa: \"Sanan virkkoi, noin nimesi\",\ntaikka Homerolla: \"Ilmestyipä jo varhainen ruususorminen Eos\".\nVarsinkin epiteetit ovat huomioon otettavat, niinkuin: _seppo_\nIlmarinen, _takoja iän-ikuinen_; Ukko ylijumala, hattarojen\nhallitsija, puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija; pilvien\nkokoilija Zeus; pitkävarjoinen peitsi j.n.e. Samoin uudemmissakin\nkertomarunoissa, esim. Runebergilla. Tähän kuuluu myös se epopean\nomituisuus, että kokonaisia kappaleita, esim. puheita, sanasta sanaan\nkerrotaan. Eepillinen runoilija ei kiirehdi asiasta toiseen, ennenkuin\nhän säntilleen on lausunut lausuttavansa.\n\nLyhyesti sanoen olemme siis sankarirunoelmasta saaneet seuraavan kuvan\nkertomarunoudesta.\n\nEepoksessa asettuu runoilija ulkopuolelle ainettansa ja esittää sitä\nkertomuksena menneiltä ajoilta, kuvaillen tapauksia ja henkilöitä\netupäässä sellaisina, kuin ne ulkonaisesti ilmaantuvat. Se pyytää antaa\nniin laajaa kuvaa kuin mahdollista niistä oloista, joissa toiminta\ntapahtuu, ja vetää sentähden mielellään piiriinsä suuren paljouden\nhenkilöitä ja asioita, asettaen ne yhteyteen pääaineensa kanssa; näin\nmuodostuu se usein ajan ja tapain kuvaelmaksi. Eepillisen runouden\nesitystapa on objektiivinen, tyyni ja tasainen; se ei riennä eteenpäin\nkohisevana koskena, vaan juoksee hiljaa ja juhlallisesti leveänä,\nvaltavana virtana. Siitä seuraa, että eepillinen Runotar mielihyvällä\nviipyy erityiskohdissa ja useasti ottaa kuvataksensa milloin mitäkin\nsyrjäseikkaa, joten syntyy n.s. välikertomuksia eli episodeja.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nKertomarunouden lajit: eepos ja romaani.\n\n\nEdellisessä luvussa on tehty selkoa kertomarunouden luonteesta\nkansan-epopean pohjalla. Onpa ennen ollut puhe siitäkin, kuinka\neepillinen kansanrunous on kolmea laatua: erottavainen, yhdistäväinen\nja orgaaninen, eli erinäis-, liitännäis- ja yhtenäis-eepos,\nniinkuin niitä nykyisemmin on nimitetty. Näissä kaikissa tavataan\nsankarirunouden pääominaisuudet, vaikka pienemmät lajit tietysti eivät\nvoi esittää niin suuren suurta maailmankuvaa eikä samaa henkilöin ja\ntapausten moninaisuutta kuin laajat epopeat. Mutta sama eepillisen\nrunouden luonne ilmaantuu myös taiderunouden alalla, niissä mahtavissa\nteoksissa, joissa runoilijat laveissa kertomajaksoissa ovat tuoneet\nesiin aikansa ihanteita, kuvaillen arvokkaita aineita ja noudattaen\nkansanomaisten sankarirunoelmain esitystapaa. _Taide-epopea_ onkin\nensin mukailemalla kehittynyt kansan-epopeasta. Homeron runot\nolivat sekä kreikkalaisten taide-eeposten että etenkin Vergilion\nAeneidin, roomalaisten suurenlaatuisen kansallis-eepoksen,\nesikuvina, ja Vergilius oli sitten keskiajan ja renessansin\nkertomarunoilijain tunnustettu opas runoustaiteen tiellä. Dante,\nLudovico Ariosto, Torquato Tasso, Luiz de Camões, John Milton y.m. ovat\nrunoilijaseppeleensä laakereihin kietoneet monta kukkasta, jotka\nHomeron rehoittavista laululaaksoista on istutettu Vergilion\nrunopuistoon ja sieltä poimittu heidän taidettansa kaunistamaan. Heidän\nteostensa säännöllisyys, tarinain yhteensommittelu ja taiteellinen\naisti ovat muinaisklassillista perintöä. Mutta antiikista pohjaa verhoo\nromantisuuden monivärinen, kimalteleva vaippa ja kunkin runoilijan\nerityinen intoisuus antaa hänen teokselleen omituisen luonteen:\nArioston irooninen ritarijuttujen käsittely, Camõesin isänmaanrakkaus,\nMiltonin uskonnollinen harrastus j.n.e.\n\nTaide-epopeain joukkoon sopii myös lukea Dante Alighieri'n\najatusrunoelma \"Divina Commedia\". Sankarirunoelmaksi sitä ei sovi\nsanoa, ja muutamat esteetikot (esim. Rosenkranz) ovatkin sen asettaneet\n\"incommensurabelien\", s.o. määräämättömien runojen joukkoon, jotka\neivät saa sijaa runouden lajien tavallisessa jaossa. Se skolastinen\nmietiskely, jonka nojalle se on perustettu, ei ole tosin eepillisen\nkäsitystavan mukaista; mutta se maailmankuva, minkä se asettaa\nsilmiemme eteen, on vielä avarampi kuin tavallisten epopeain, ulottuen\nManalan syvimmästä kuljusta taivaallisen autuuden asuntoihin, maailman\nalkuajoista runoilijan omiin päiviin asti, ja kuvaukset todellisesta\nelämästä, kertomukset Italian puoluekiistoista ja niihin osaaottaneista\nhenkilöistä, ovat niin luonnonmukaisia ja perin eepillisiä, että Divina\nCommedian kokonaisluonne sittenkin on sama kuin varsinaisen epopean.\nEttä siinä kuvattuja henkilöitä esitetään tuomittuina -- niin\nmuistuttaa Hegel -- antaa niille jonkunlaisen plastillisuuden;\niäisyyden lain pysyttäminä he seisovat kuin vaskesta valettuina\nsilmiemme edessä.\n\nIhan toista kehitysjaksoa kuin yllämainitut eepokset ja niistä johtuvat\nkertomarunot on Firdusi'n (oikeastaan Abul Kasim Mansurin) Shahnameh\neli \"Kuningasten kirja\", persialaisten laajan laaja sankarirunoelma,\njoka on kuin aaltoileva runouden meri ja rajattomana tulvana viepi\nmeitä pitkien vuosisatojen läpi. Mutta tämän teoksen alkuosa, johon sen\nsuuri maine perustuu, on muodostunut iranilaisten ikivanhoista taruista\nja tarinoista ja on siis sekin kasvanut kansan yhteisen, eepillisesti\nluovan kuvausvoiman pohjalla.\n\nKeskiajalla syntyi niissä Euroopan kansoissa, jotka silloin olivat\nsivistyksen kannattajina, kertomarunous, jolla oli aikansa väritys.\nEtenkin romanilaisissa maissa kehkisi se hartaasta tunteellisuudesta ja\nihmeitä suosivasta mielikuvituksesta vuotanut maailmankäsitys, joka on\nkeskiajalle omituinen ja jota tämän teoksen ensimmäisessä kirjassa olen\nkoettanut kuvailla. Siitä se sai _romantisuuden_ nimen, joka\nsittemmin meni perinnöksi myöhemmälle, \"uusromantiselle\" runouden\nsuunnalle, joka pyrki uudistamaan keskiajan ihanteita. Huomattava on,\nettä romantinen henki keskiajalla kuitenkin hallitsi yhtä hyvin\ngermanilaisia kuin romanilaisiakin kansoja ja että germanien\nkansallisluonne ehkä pääasiallisesti vaikutti romantisen katsantotavan\nsyntymiseen, vaikka sen hedelmät ensin kypsyivät romanilaisissa maissa.\n-- Länsimaan kansojen omat sankarimuistelmat, itämailta tulleet sadut,\nkirkon legendat ja mystillisen fantasian luomat ihmetarinat sekä\nmuinaisklassillisesta kirjallisuudesta ammennetut kertomukset antoivat\nRanskan, Saksan ja Italian keskiaikaiselle eepokselle runsasta\nsisällystä. Romantisen väririkkauden jälkiloiste havaitaan vielä\nylempänä mainituissa uudennus-ajan runoilijoissa, etenkin Ariostossa ja\nTorquato Tassossa, jotka molemmat, tosin eri tavalla, vielä\nkäsittelivät keskiajan aineita.\n\nTästä näkyy, että sankarirunoelman luonne aikojen kuluessa on\nvähitellen muuttunut: puhtaaseen objektiivisuuteen sekaantuu yhä\nenemmän tunteellisuutta; sisäkohtaiset seikat tulevat yhä enemmän\nkuvailun esineeksi tai tapausten vaikuttimiksi; puhtaaseen\neepillisyyteen sekaantuu siis lyyrillisyyttä (tai draamallisuutta).\nTämä onkin uuden-aikuisen kertomarunouden tunnusmerkkejä, samalla kuin\nse sisällyksenkin puolesta menee ulkopuolelle sankarirunouden rajoja.\nMyöhempinä aikoina on kyllä, milloin suuremmalla, milloin vähemmällä\nmenestyksellä yritetty sankarirunoelman muodossa esitellä\nhistoriallisia tai tarun-omaisia aineita. Mutta nykyaika on yhä\nloitommalle poikennut alkuperäisestä luonnontilasta ja muinais-ajan\nkatsantotavasta; se ei voi enää pitää ihmisten kohtaloita umpisilmäisen\nsallimuksen tai hänen ulkopuolellaan olevain voimain määrääminä;\nvaan kaikessa on hänen oma tahtonsakin lukuun otettava. Suuret\nhistorialliset tapaukset ovat saaneet toisen, vähemmän yksinkertaisen\nmuodon, joka sopii paremmin muiden runouslajien kuin varsinaisen\nepopean kuvattavaksi, ja tarun-omaiset aineet, semmoisinaan\nesitettyinä, ovat nykyään käyneet melkein mahdottomiksi. Kaikki viittaa\nsiihen, että meidän-aikaisen kertomarunouden tulee etupäässä valita\naineeksensa yksityis-elämän tapauksia, antaen niille kuitenkin\nmahdollisuuden mukaan yleisemmän historiallisen tai kansallisen\nmerkityksen, taikka, jos otetaan aiheita sankarirunouden vanhalta\nalueelta, niitä syventää sisäkohtaisen kuvauksen avulla.\n\nEepillinen runotar onkin astunut tätä ajan viittomaa tietä. Miten\npuhtaasti herooinen, muistotarinasta saatu aine oivallisesti muodostuu\nkertomarunoelmaksi, kun sen keskustaksi tehdään luonteenkehitys ja\ntraagillinen taistelu jumalia vastaan, todistaa Runebergin \"Fjalar\nkuningas\", jossa aate oikeastaan on draamallista laatua; mutta\nsallimuksen jättiläishaamu, joka edustaa jumalien valtaa ja\nmaailmanjärjestystä, antaa runoelmalle kaiken draamallisuuden ohessa\nselvästi eepillisen luonteen. Eepillisenä sankarina, jonka siveellisen\nmaailmanjärjestyksen rikkojana täytyy kukistua, on muutoin Kullervo\nFjalarin edelläkävijä. Mutta koston kamala tehtävä määrää jo edeltäpäin\nKullervon kohtalon; Fjalar kuningas on itsetietoisempi: hän toimii\nvapaasti, välttääkseen sallimaa, niinkuin kreikkalaiset sankarit.\nKullervo on siis eepillisempi, muinaisaikojen maailmankäsityksen\npohjalla kasvanut; Fjalar on uudenaikaisen, laajentuneen eepillisyyden\ntuote.\n\nToisekseen nykyajan kertomarunous paraasta päästä kuvailee\nyksityishenkilöin kohtaloita, liittäen ne yleisiin maailmantapauksiin\ntai supistaen alansa elämän jokapäiväisiin oloihin. Tämä ei ole\nkuitenkaan mitään nykyajalle omituista; vaan jo vanhoista ajoista\nsaakka viljeltiin epopean ohessa erästä pienempää epiikan lajia, joka\nesitteli lyhyitä kuvauksia jokapäiväisestä elämästä. Kreikkalaiset\nnimittivät sitä _idylliksi eli eidylliksi_ (eidyllon, kuvanen,\npieni kuva), joka nimi sille on jäänytkin. Varsinaista toimintaa siinä\nei ole; se on paljasta tapain ja luonnon kuvausta. Theokritos, Moskhos\nja Bion kertoilevat kohtauksia Sikelian maaseudun elämästä; heidän\nidylleissänsä esiintyy varsinkin paimenia ja kalastajia, mutta muitakin\nmaalaisia. Tätä laatua ovat myös Vergilion Eklogit. Samassa määrässä\nkuin sivistys aikojen kuluessa hienontui ja veti ylhäisemmät säädyt\npois luonnon välittömästä yhteydestä, kasvoi mieltymys maaseudun\nelämään ja alkuperäisiin, luonnollisiin oloihin; sivistyneissä syntyi\nhaikea halu palata luonnon äidinhelmaan, ja silloin idylli muodostui\ntämän kaipauksen ilmoittajaksi. Idyllissä koetettiin lukijaa saattaa\npois tavallisen elämän ikävästä yksitoikkoisuudesta ja sivistyksen\ntuottamasta turmeluksesta semmoiseen rauhalliseen luonnontilaan, jonka\nsopusointua eivät mitkään epäkohdat häiritsisi. Näin syntyivät sitten,\nuudemman ajan alkupuolella, etenkin seitsemännellätoista vuosisadalla,\nnuo hempeätunteiset paimen-idyllit, joiden henkilöt oikeastaan vaan\novat sen ajan haaveksivaiset kavaljeerit ja sirot hovineitoset Arkadian\npaimenten valepuvussa. Pyrittiin takaisin luonnollisuuteen, mutt'ei\nluonnollisuutta oikein ymmärretty. Väärä suunta oli päässyt valtaan;\nsillä oikea idylli ei tarkoita pakenemista todellisuudesta eikä koeta\nhentomielisyyden verholla peittää olevaisuutta, vaan kuvailee\njokapäiväistä elämää semmoisena, kuin se on, ilman muuta kaunistusta,\nkuin mitä runollinen ihannoiminen sallii ja vaatii. Tällaisia\ntodenperäisiä idyllejä ovat, paitsi yllämainittuja kreikkalaisia ja\nroomalaisia kertoelmia, useat kappaleet Runebergin \"Idyllein ja\nepigrammein\" sarjassa ja muutamat Suonion \"Kuun tarinoista\", esim.\nneljäs ilta, tuo kaunis kuvaus Höytiäisen rannoilta; samoin Ahon\nLastujenkin joukossa on monta tunnelmakuvaa, joita sopisi sanoa\nidylleiksi.\n\nRajaa idyllin ja novellin välillä on usein vaikea määrätä, sillä\nedellisen ala on nykyisempinä aikoina laajentunut siten, että\ntoiminnalle on suotu enemmän sijaa, ja tällä tavalla paljaasta\nluonnon- ja tapainkuvaelmasta on kasvanut pieni kertomus. Toiselta\npuolen novelli juuri nykyaikana vallitsevan tunnelmasuunnan kautta,\njoka kertomuksessa suosii situatsiooni-maalausta, on yhä lähestynyt\nidylliä. Mutta idyllin tunnusmerkkinä pysyy aina, paitsi sen\nsuhteellisesti vähempää laveutta, se ala, mikä alusta alkain on ollut\nsen oma: yksinkertaiset tai ahtaammat olot, maaseutu, kansan-elämä,\nperhekunta. Sentähden sopii tavallansa sanoa idylleiksi nykyajan\nkertomuksia kansan-elämästä. Ihanoita idyllejä olisivat niin-ikään\nRunebergin Hanna ja Joulu-ilta, elleivät pituutensa vuoksi paremmin\nolisi luettavat siihen kertomarunouden lajiin, joka nyt joutuu\ntarkastettavaksi.\n\nIdyllin juuresta on versonut vesa, joka varttui vahvaksi puuksi, mitä\njaloimmaksi nykyisen kertomarunouden kentällä. Nimeksi sille pantiin\n_idyllinen eepos_. Tien osoittajana oli saksalainen Voss;\npohjoissaksalaisen pappilan hiljaisesta kotielämästä hän sai aineen\nheksametrillä kirjoitettuun runoelmaansa \"Luise\". Tämä johdatti Goethen\nsamankaltaisen runoelman tekoon. Niin syntyi yleisesti tunnettu, oiva\nkertoelma \"Hermann und Dorothea\". Teoksellensa, jonka toiminta\nliikkuu pienessä kaupungissa likellä Rhein-virran vartta Ranskan\nvallankumouksen aikana, on runoilija osannut antaa suuren\nhistoriallisen ja kansallisen taustan. Näin saavutettiin se\nuuden-aikaisen kertomarunouden tarkoitusperä, johon ylempänä\nviitattiin; \"idyllinen eepos\" sai muodostuksensa. Runoelman\nsisällyksenä ovat nykyajan tunteet ja riennot; yksityisihmisten ilot ja\nsurut, heidän luonteensa kehkiäminen rakkauden kautta on kertomuksen\nkeskus; mutta eteemme aukeneva avara maailmanhistoriallinen näköala\ntakaa sille varsinaisen epopean vakavuuden ja arvokkaisuuden. Homeron\nsankarirunouden esitystapaa on tarkoin noudatettu. Sanalla sanoen,\nidyllinen eepos on sisällykseltään idyllin tapainen, mutta\nulkomuodoltaan epopean kaltainen.\n\nMeidän maassa on tämä runoudenlaji tuottanut kelpo hedelmiä. Mainio\nRunebergimme on täällä luonut ikimuistettavat kertomarunonsa,\n\"Hirvenhiihtäjät\", \"Joulu-ilta\" ja \"Hanna\", jotka yhtä selvästi kuin\nedellämainitut saksalaiset teokset osoittavat idyllisen eepoksen\nluonnetta. \"Hirvenhiihtäjillä\" tosin ei ole sitä maailmanhistoriallista\npohjaa, joka Hermann ja Dorothealle antaa omituisen viehätyksen; mutta\nsen sijaan varsinainen kansan-elämä on laajemmalta kuvattu kuin Goethen\nteoksessa. Semmoiset välikertomukset kuin Aaron episodi kääntävät\nlukijan huomion päätoiminnan rajoista väljemmille aloille. Eikä Suomen\nsydänmaalaisten elämä olekaan niin peräti erillään suuren maailman\ntapauksista, kuin moni ehkä luulisi; niihin viittaavat entisyydestä\npilkottelevat sodan muistot kertomuksessa vanhasta pyssystä. Se erotus\nlienee kuitenkin huomattava näiden runoelmain välillä, että Goethe\nenemmän kuvailee tunteita ja mielialoja eli ylimalkain päähenkilöin\nsisällisen luonteen kehkiämistä kuin Runeberg, jonka puhdas eepillinen\nobjektiivisuus sitä vastoin enemmän muistuttaa muinaiskreikkalaista\nkertomistapaa. -- \"Hanna\" ei tarjoo niin laveata näköalaa kuin\n\"Hirvenhiihtäjät\" tai \"Hermann ja Dorothea\", vaikka se monessa\nsuhteessa muistuttaa jälkimmäistä; mutta runollisen innon ja värityksen\npuolesta se on niiden vertainen. Jos se taas asetetaan Vossin Luisen\nrinnalle, niin suomalainen runoilija epäilemättä on voittajaksi\ntunnustettava. Hannassa ovat luonteet tarkemmin piirretyt ja\nkatsantoala on avarampi, eikä niin lumoavaa luonnonkuvausta usein saa\nihaella kuin ne taulut, joita siinä esitetään meidän soreista\nsaloistamme ja monisaarisista järvistämme. -- \"Joulu-illassa\" kaukaa\nhaamoittaa kansain veriset taistelut, jotka tylysti häiritsevät\nrauhallisia perhe-oloja, vieläpä vanhalta Pistolilta vievät hänen\nvanhuutensa ilon ja turvan; mutta runoelma kokonaisuudessaan, tarkkoine\nja miellyttävine luonteenkuvauksineen, esittää kauniin kuvan\nmaalaisherrasväkemme elämästä ja eri säätyluokkain läheisestä\nyhteydestä ja ystävällisestä välistä. -- _Nadeshdakin_, vaikka\ntämä viehättävä runoelma ei ole aivan samaa laatua kuin äskenmainitut\nteokset, kuuluu tähän sarjaan. Tuntehikkaampi mieli-ala tuottaa sille\nlyyrillisen vivahduksen; mutta ne silmäykset, joita luodaan valtion\nkukkuloille, antavat orjatytön kauniille lemmentarinalle laajemman\nmerkityksen.\n\nSuomenkieliset runoilijat eivät ole tällä alalla liikkuneet. Näyttääpä\nsiltä, kuin se eepillinen kuvausvoima, joka muinoin loi Kalevalan,\nolisi nykyisestä polvikunnasta peräti hävinnyt. Vai sekö lienee syynä,\nett'ei kukaan uskalla kilpailla \"pohjoismaiden runoilija-kuninkaan\"\nkanssa, joka jo on anastanut nuo piirit, -- maaseudun elämän\ntalonpoikien ja säätyläisten keskuudessa, -- joissa on tarpeeksi\nluonnon-omaista tuoreutta, että niistä voi valua tämänkaltaista,\nkotimaan oloja esittävää kertomarunoutta? Vaan pitäisihän toki Suomen\nkansan monivaiheisissa ja monenmuotoisissa elämänsuhteissa vielä olla\npaljon aiheita tarjona. Ja jos ei noita suuria epopean-kaltaisia\nrunoelmia hevillä synnykään, miksi ei noita keveämpiä, vaatimattomampia\neepoksia ole ilmaantunut, joiden sopii käsitellä mitä kertoma-aineita\ntahansa? -- Vaan palatkaamme puheenaolevan runouden-lajin\nselittämiseen.\n\nNiinkuin taide-epopea ja idyllinen eepos vastaavat kansan-epopeaa,\nniin on semmoisiakin taiderunoelmia, jotka ovat erinäis- ja\nliitännäis-eeposten kaltaisia. Lyhyt sankariruno on esim. Runebergin\n\"Hauta Perhossa\". -- Mutta löytyypä vielä koko joukko kertomarunoja,\njoita ei sovi lukea sankarirunoelmiin eikä idylleihin tai idyllisiin\neepoksiin. Ne ovat sisällykseltään hyvin vaihtelevia ja saattavat\npukeutua mitä erilaisimpiin runomuotoihin. Toisissa huokuu lyyrillinen\nhenki ja nämä rakentavat epiikan puolelta sillan lyyrilliseen\nrunouteen. Jos esimerkkeinä mainitaan Runebergin \"Mustalainen\", Byronin\nsyvätunteiset kertoelmat, niinkuin \"Abydon morsian\", \"Saari\" y.m. ja\nFranzénin \"Julie de St. Julien eli Vapauden kuva\", niin näistäkin jo\nhuomaa, mikä sisällyksen ja käsittelytavan moninaisuus voi ilmaantua\ntällä laajalla alalla. Kaikille näille kirjallisuuden tuotteille\nyhteisesti sopii _runollisten kertoelmain_ epämääräinen nimi.\nHelposti nähdään, kuinka rajat tässä kohden ovat epävakaiset.\nRunollinen kertoelma lähestyy toiselta puolen uuden-aikuista\ntaide-epopeaa sekä idylliä ja idyllistä eeposta, niinkuin myös\npian mainittavia kertomarunouden pienempiä lajeja; toiselta\npuolen se koskettelee ballaadin alaa, ja kun se saattaa esiintyä\nsuorasanaisessakin muodossa, on sillä monta yhtymäkohtaa novellinkin\nkanssa.\n\nMutta ennenkuin jätämme eepoksen, meidän vielä tulee silmäillä muutamia\nkertomarunouden lajeja, jotka luonteeltaan ovat aivan omituisia; ne\novat nuo pienemmät lajit, joihin äsken viitattiin: taru, tarina, satu\nja legenda.\n\n_Taru_ (jumalaistaru) eli _myytti_ on se alkuaines, josta kansojen\ntarustot eli mytologiat ja niinmuodoin suureksi osaksi epopeatkin ovat\nrakentuneet. Se on kertoelma jumalista tai jumalallisista olennoista\n(haltioista, puolijumalista y.m.) taikka ihmeellisistä esineistä ja\ntapauksista, joiden avulla luonnonuskonnoissa koetetaan selittää\nmaailman-arvoitusta. Tarut sulautuvat sitten sekä toistensa että\nmonenlaisten muiden kertomusten kanssa yhteen eepillisessä\nkansanrunoudessa. Kalevalassa esim. ovat sellaisia taruaineita\nkertomukset Sammosta, isosta tammesta, auringon ja kuun kätkemisestä,\nmuita mainitsematta. -- Eepillisten kansanrunojen toisen pääosan\nmuodostavat _tarinat_, jotka liittyvät historiallisiin muistoihin; ne\nhenkilöt ja tapaukset, jotka tehokkaasti ovat vaikuttaneet kansan\nmieleen, elävät siinä kauan aikaa, mutta joutuvat samalla kansan\nkuvausvoiman muodostettaviksi. Kuinka vapaasti se siinä kohden\nmenettelee, näkyy Kantelettaren runoista \"Viipurin linnan hävitys\" ja\n\"Kaarlen sota\". Kuinka erinomaisen kiitollisia aiheita runoilija saattaa\nammentaa tästä kansanomaisen mielikuvituksen lähteestä, sekä taruista\nettä tarinoista, on ennen huomautettu. Tunnettuja tarinoita, joita\nrunoudessa on käytetty, on esim. kertomus Wilhelm Tellistä, samoin Lear\nkuninkaan vaiheet ja Faust, johon jälkimmäiseen tietysti on sekaantunut\npaljon keski- ja uudennus-ajan magian-uskoa.\n\nIhan toista laatua kuin tarina on tuo kuvausvoiman esikko, jota\nvakahinen lapsenmieli kuitenkin pysyttää iäti nuorena, _satu_. Se\non syntynyt noina kansojen alkuaikoina, jolloin luonnonjärjestys vielä\noli ihmiselle tuntematon ja hän kaikkialla näki ihmeitä, mutta samalla\npiti niitä ihan luonnollisina. Tämä alkuperäinen käsitystapa on sadussa\nsäilynyt. Se on kuvausvoiman vapaata leikkiä, jonka valtaan ihminen\ntäydellisesti antautuu, unohtaen hetkiseksi, että elämä on taistelua\nvälttämättömyyttä vastaan. Hän siinä luo itsellensä maailman, jossa\ntavalliset luonnonlait kadottavat voimansa ja kaikki siis on\nmahdollista. Mutta siinä piilee samalla hämärä aavistus, että ihminen\nsittenkin on vapaa olevaisuuden kahleista ja että hän henkensä voimalla\nsaattaa tehdä luonnon palvelijakseen, vaikka se aika, joka sadun\nsynnyttää, ei voi sitä vielä täysin ymmärtää, vaan tulevaisuus sen saa\nselvittää ja toteuttaa. Tuntuuhan siltä, kuin nuo jutut ilman läpi\nkantavista siipihevosista, itsestään kulkevista laivoista ja monesta\nmuusta ihmekapineesta viittaisivat ihmisneron myöhempiin keksintöihin.\nMutta onpa sadussa joku aavistus siitäkin, että iäisten luonnonlakien\nmielivaltainen rikkominen oikeastaan on pahaa; siitäpä nuo ilkeät\nnoidat, jotka taikaneuvoillaan vainoovat viattomia ihmisiä. Siinä\nkuitenkin ilmaantuu sadun naiivi kanta, että heidät voitetaan\nsamanlaisilla taikakeinoilla. Huomattava on, että meidänkin\nkansansaduissa tietäjän suurihenkinen, syntysanoihin perustuva\nloitsuvoima, jolla muutoin saadaan aikaan mitä jaloimmat toimet,\nharvemmin tulee kysymykseen; ne ihmetyöt, joista niissä kerrotaan, ovat\npaljoa alhaisempaa laatua. Satujen tavallisen sisällyksen tuntee\njokainen: kuninkaanpojat ja kuninkaantyttäret pelastuvat ihmeellisellä\ntavalla kaikista kadehtijain virittämistä pauloista; yksinkertainen\nnuorukainen tai huoleton hulivili saatetaan onnen ohjauksella\npelastamaan joku prinsessa ja tulee viimein rikkaaksi ja mahtavaksi,\nj.n.e. Näin ihminen pääsee onnensa perille, ja tämä onni on\nluonnonomaisen katsantotavan mukaan enimmiten ihan ulkonaista laatua,\nloisto ja mahtavuus ja etenkin \"hyvyyksien\" saavuttaminen. Mutta se\ntulee harvemmin niiden osaksi, jotka miehuullisesti taistellen sitä\netsivät, kuin niille, jotka arvioimatta heittäyvät sallimuksen\nhuostaan; sillä ihmisen paras turva on viaton vilpittömyys ja\nantautuminen sattumuksen ohjaukselle, jossa kuitenkin ilmaantuu\nsalainen, kaikki hyväksi saattava johto.\n\nEttä huumori, keveä leikillisyys, mielellään liittyy Saduttarelle\nkumppaniksi, on ihan luonnollista, ja yhtä luonnollista on, että satu\nihmiskunnan lapsuuden tuotteena erittäin sopii lasten mieluisaksi\nhuvittajaksi. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan saattaa se sisältää\ntotuuden ytimen, joka edistyneemmällekin antaa miettimisen aihetta.\nSyvän ajatuksen kannattajaksi on se usein tullut taiderunouden alalla;\nsellainen on jo antiikisessa kirjallisuudessa Apulejon tarumainen\nkertomus Amorista ja Psykhestä, ja moni Andersenin ja Topeliuksen satu,\nvaikka lapsille kirjoitettu, kätkee helppotajuisten kuviensa alle syvän\nelämänviisauden. -- Toisinaan satu kasvaa pitkäksi kertoelmaksi tai\nsisältyy tärkeänä aineksena suurempaan runotuotteeseen, esim.\neepokseen, niinkuin näkyy Arioston \"Orlando furiososta\" ja Wielandin\nOberonista.\n\nTuskinpa on sitä kansaa, jolla ei olisi vanhastaan suusta suuhun\nkulkevia satuja. Tunnettua on, kuinka meillä on runsas kansansatujen\naarteisto, samoin kuin heimokansallamme virolaisillakin, niinkuin muun\nmuassa Kreutzwaldin kokoelma \"Eesti rahva ennemuistesed jutud\"\ntodistaa. Suomalaisessa sadustossa tulee ylempänä mainittujen aineiden\nlisäksi vielä Hiidet ja Pirut, jotka nähtävästi tarkoittavat samoja\nolentoja, ehkä Suomenmaan alkuasukkaita. -- Muiden kansojen tuotteista\nmuistettakoon vielä arabialaisten tunnetut \"Tuhannen ja yhden yön\"\nsadut, joissa itämaan upeasti uhkuva mielikuvitus on saanut kohota\nluontonsa mukaiseen lentoon, ja saksalaisten kansansadut, jotka J.\nGrimm on toimittanut julkisuuteen. Yleensä kansansatujen piirissä on\nvilkas vuorovaikutus kansojen välillä, koska ne suorasanaisen muotonsa\ntähden helposti leviävät maasta maahan, kielirajoista huolimatta.\nUseilla on yhteisenä lähteenä vanha indialainen satukokoelma\nHitopadesa. -- Mutta vaikka satu oikeastaan taimii ja versoo\nkansanrunouden tuoreessa maassa, ovat taiderunoilijatkin --\njohon jo ylempänä viitattiin -- mielellänsä vaeltaneet sen\ntaikamaailman viehättäviä polkuja. Erityisenä sadun muunnoksena on\nvielä muistettava _eläinsatu_, niinkuin se tarkoittelusta vapaana\nylenee kansanrunouden maaperästä, jolloin se saattaa laajentua\n_eläin-eepoksenkin_ muotoon, niinkuin \"Satujen ja tarinain\"\nkolmannessa osassa. Luonnollista onkin, että ihminen alkuperäisellä\nsivistyskannallaan, kun eläimet esiintyvät hänen täysivertaisina\ntovereinansa, asettaa ne päähenkilöiksi kertomuksiin, joissa ne\nihmisenkaltaisina saavat toimia kukin oman luonteensa mukaan.\n\nNeljäs nyt puheena-olevista eepillisen runouden pienistä lajeista\non _legenda eli pyhimystaru_. Se on uskonnollisen innon ja\nmielikuvituksen tuottama kertomus ihmeellisestä tapauksesta, jonka\nmerkitys on hengellistä laatua, etenkin pyhimyksistä ja heidän\ntoimistaan. Sellaisia syntyi varsinkin kristinuskon alkuaikoina, kun\nkirkon pyhimykset ja heidän elämänsä vaiheet anastivat ihmisten\nmielissä entisten jumalaistarujen sijan. Semminkin keskiajalla ne\ntulivat tärkeiksi ja silloinkin karttui uusia pyhimystaruja. Moni\ntällainen kertomus sisältää paljon vienoa runollisuutta. Papit olivat\nalkuansa kirjoittaneet ne muistiin kansan luettavaksi, ja siitä niiden\nnimikin johtuu (legenda = luettava). Mutta pian kansojen oma\nkuvausvoima valloitti tämän alan, esitellen kirkon tarjoamat\nkertomukset oman luonteensa mukaan, usein käyttäen vanhan\nkansanrunouden muotoja. Esimerkkeinä mainittakoon meidän\nkansanrunoudestamme \"Mataleenan vesimatka\" ja \"Pispa Heinrikin surma\"\nsekä taiderunouden alalta Runebergin kaunis legenda \"Jouluaatto\".\n\nEnnen jo mainittiin, ett'ei runomittainen ulkomuoto ole välttämätön\njokaiselle runouden tuotteelle, vaan että muoto myös saattaa olla\nsuorasanainen. Sankarirunous ja idyllinen eepos, joka ulkonaisesti\nkaikin puolin noudattaa sen sääntöjä, ynnä ne eepoksen lajit, jotka\nniihin liittyvät, eivät koskaan päältänsä riisu runomittaista pukua;\nsitä vastoin idylli ja muut lyhyenpuoliset kertomarunouden lajit usein\nkyllä suosivat suorasanaista esitystapaa, vieläpä niin, että satu ja\ntarina harvoin suvaitsevat runomitan siteitä.\n\nEdellisessä jo nähtiin, kuinka kertomarunous yhä enemmin luopui noista\ntaruaineista, jotka ovat sille omimmat, ja etsi uusia aineita\ntodenperäisen elämän piiristä; se muodostui sankarirunoudesta yhä\nenemmin idyllisen kertomarunon kaltaiseksi. Syynä oli, niinkuin jo\nosoitettiin, niiden alkuperäisten, luonnon-omaisten olojen muuttuminen,\njoissa epopea oli syntynyt. Mutta runotar on, varsinkin nykyisempinä\naikoina, astunut askeleen edemmäksi ja valloittanut kertomarunoudelle\nkoko reaalisen elämän karkean alan. Hän ottaa kuvataksensa sitä\nsemmoisena, kuin sen kokemuksesta tunnemme, sellaisena, kuin se on\nnykyajan proosallisen, havaintoperäisen katsantotavan mukaan\nkäsitettynä, ilman haltioita, ilman yliluonnollisia vaikutuksia, ja\nsamalla myös ilman sitä jalostavaa, ihanteellista valoa, jonka\nidyllinen taide-eepos vielä luopi tuotteihinsa. Näin syntyy\n_romaani_, joka monessa suhteessa eroaa varsinaisesta eepillisestä\nrunoudesta. Sen omituinen, perin realistinen luonne ilmenee jo\nulkonaisesti sen suorasanaisessa muodossa. Kertomarunous jakaantuu siis\nkahteen päälajiin; toinen on _eepos_, toinen _romaani_, johon\nnovellikin on luettava.\n\nIrtautuessaan eepillisestä alkujuurestaan romaani tietysti ensin etsi\nlähinnä olevia aloja: niitä kohtia tässä proosallisessa maailmassa,\njoissa rahtunen muinais-olojen luontoperäistä vapautta vielä oli\nsäilynyt, kaikenlaisia kummallisia tapauksia, seikkailijain ja\nkiertolaisten vaiheita y.m., taikka niiden säätyjen elämää, joiden\nasema sallii heidän vapautua tavallisten olojen ja tarpeiden siteistä.\nSamasta syystä aiheet sittemmin otetaan luonnon yhteydessä elävän\nmaakansan keskuudesta, taikka Runotar pakenee entis-aikaan tai\nsemmoisiin maihin, joissa alkuperäiset olot johonkin määrin ovat\npysyneet tahi oudot sivistysmuodot viehättävät katsojan silmää. Nämä\nseikat kiinnittävät mielikuvitusta ja antavat kertomukselle runollisen\nvivahduksen. Mutta nykyajan romaani koettaa ennen kaikkea tyydyttää\nrunollisuuden vaatimuksia kuvailemalla ihmisten sisällistä elämää,\njonka heijastukset voivat proosallisimpiakin oloja kirkastaa. Useinkin\nse osoittaa, miten arkielämän sakeimmankin kuonan seasta saattaa löytyä\nihanteellisuuden puhtaita kultamuruja, toisinaan halvannäköisen, jopa\nnaurettavankin kuoren alta. Sentähden _luonteenkuvaus_ on hyvin\ntärkeä tällä alalla ja tekojen sisäiset vaikuttimet ovat tarkasti\nesiintuotavat. Romaani joutuu niinmuodoin esittelemään ihmismielessä\nasuvan ihanteellisuuden taistelua jokapäiväistä ympäristöä vastaan sekä\ntosiolojen vastavaikutusta ja siitä johtuvaa sisällistä kehitystä.\nPäähenkilön kanta on yksipuolinen; hänen täytyy mukaantua olojen\noikeutettuihin vaatimuksiin, mutta kuitenkin säilyttää aatteelliset\npyrintönsä; näin olot häntä kasvattavat ja hän löytää sovinnon. Mutta\nhän saattaa myöskin joutua tappiolle; epäsuotuisat olosuhteet voivat\nhänet murtaa. Näin romaani osoittaa _yksityishenkilön luonteen\nvarttumista ulkonaisten olojen vaikutuksesta_.\n\nErittäin huomattavaa on, että romaani aina käsittelee yksityis-elämää\neikä, niinkuin epopea, ihmiskunnan suuria tapauksia ja kansakuntien\nyleisiä oloja. Kertomuksen keskuksena ovat yksityisten onnenvaiheet,\nyksityisten ilot ja murheet; silloinkin, kun se ryhtyy noita suuria\ntapauksia kuvailemaan, se käyttää niitä vaan toiminnan pohjana tai\nvälikappaleena; pääasiana on aina niiden vaikutus yksityishenkilöin\nkohtaloihin ja luonteenkehitykseen. Se näkyy selvästi historiallisista\nromaaneista. Walter Scottin Ivanhoessa esim. ei lukijan huomiota\nkiinnitetä etupäässä Rikhard Leijonamielen ja Juhanan valtiollisiin\nkiistoihin; vaan Wilfred, Rovena ja Rebekka, joiden elämänvaiheet\npunoutuvat yhteen noiden historiallisten seikkojen kanssa, pitävät\npääasiallisesti osan-ottoa vireillä.\n\nTämä vie meidät itse henkilöihin. Samoin kuin epopeassa, niin on\nromaanissakin suuri henkilöin paljous, joilla toiminnassa on jokseenkin\nitsenäinen asema; mutta näiden joukossa on kuitenkin yksi, jonka\nsisällinen varttuminen on kertomuksen varsinainen aine. Yleensä\nromaanin päähenkilö on toisenlainen kuin draaman pääsankari, joka\ntehokkaasti vaikuttaa ulkonaisiin oloihin; hän on päinvastoin niiden\nvaikutuksen alainen.\n\nRomaani siis, samoin kuin varsinainen eepos, esittelee ihmisen kohtaloa\nenemmin välttämättömyyden kuin vapaan tahdon kannalta. Mutta toiselta\npuolen epopeankin sankari on toisenlainen kuin romaanin. Eepillinen\nsankari on kansansa tai aikakautensa rientojen kannattaja ja kaikin\npuolin sopusoinnussa ympäristönsä kanssa; kansansa edustajana hän\ntaistelee ulkonaisia vihollisia vastaan, mutta sisällistä taistelua\nhänessä ei ole. Romaanin päähenkilöllä on siinä suhteessa eepillinen\nluonne, ett'ei hän ponnistele maailman ankaraa maininkia vastaan, vaan\nantaa, myötävirtaa kulkien, olevaisuuden aaltojen itseänsä kannattaa.\nMutta vaikka hän niinmuodoin ei pyydä johtaa tapausten kulkua, on hän\nristiriidassa tosiolojen kanssa, jotka vastustavat tai edistävät hänen\nluontaista kehitystänsä ja samalla kuitenkin häntä sisällisesti\nmuodostavat ja kypsyttävät. Näin hän vähitellen etenee sopusointuun\nniiden kanssa tai sortuu niitä vastaan taistellessaan. Tämä on tuo\nyllämainittu alkuperäisen ihanteellisuuden taistelu olevaisia oloja\nvastaan. Sentähden saattaakin lyhyesti kertoa monen romaanin\nsisällyksen seuraavalla tavalla: kokemattomana, mieli täynnä korkeita\nihanteita tai kumminkin maailman petollisuutta aavistamatta, astuu\nnuorukainen sen mutkallisille poluille; hänen tuulentupansa haihtuvat\ntoinen toisensa perästä; mutta noiden ihanteiden oikea ydin vaan\nvahvemmaksi vahvistuu elämän myrskyissä ja viimein hän löytää\ntodellisen elämänviisauden aarteen. Saattaapa välisti toisinkin\ntapahtua; semmoiset luonteet, jotka kovat kohtalot tai omituiset olot\novat väärin taivuttaneet, voivat vasta kokemuksen kautta johtua\nsiveellisiä ihanteita tunnustamaan. Näin Jukolan veljekset, koettuansa\nmetsäläis-elämän hankaluutta, tulevat älyämään sivistyksen arvon.\nTaikka on sellaisiakin oloja, joissa ei kestä alkuperäinen\nihanteellisuus tai jotka eivät ole omiansa luonnetta kasvattamaan, ja\nsilloin yksilön henkinen ja aineellinen olento murtuu. Nämä\nhuomautukset ovat vaan muutamia viittauksia romaanin yleiseen luontoon;\nett'eivät ne tyhjennä sen koko ainevarastoa, oivaltanee jokainen.\n\nYllämainitusta näkyy, että romaanin \"sankari\", niinkuin joskus on\nmuistutettukin, saa tämän nimityksen pikemmin pilalla kuin toden\nperästä; sillä hän on yleensä enemmän vastaan-ottava kuin toimivainen.\nTästä koituu muutamia vaikeuksia päähenkilöä valitessa ja kuvaillessa.\nHänen luonteensa joutuu helposti liian miedoksi, värittömäksi.\nEntisaikoina moni kirjailija luuli sankarinsa erittäin miellyttävän\nhienotunteista lukijaa, jos hänestä tehtiin kaikkien hyvien avujen\nesikuva; vähän jalomielisyyttä, hiukan uljuutta, pikkuisen\nviatonta vilpittömyyttä ja joku määrä typerää hentomielisyyttä, ja\nsankari-ihanne oli valmis! Mutta tämä oiva resepti on nyt jo\nvanhettunut. Uudempi realistinen ja psykologinen suunta on siinä\nkohden tehnyt paljon hyvää. Nykyaikana sopii pikemmin varoittaa\nromaaninkirjoittajia luomasta päähenkilöitä, jotka eivät voi täysin\nmäärin saavuttaa lukijan myötätuntoisuutta. Usein esitetään\nsiveellisesti heikkoja tai sairasmielisiä ihmisiä, vieläpä semmoisia,\njoiden sielun-elämä on mielipuolisuuden rajalla; niin esim.\nTavaststjernan romaanissa \"Barndomsvännerna\". Mutta ylimalkain ei ole\nhelppo päähenkilön kuvauksessa yhdistää piirteitä, jotka ilmaisevat\nlujaa ja omintakeista sekä yht'aikaa miellyttävää luonnetta, ja samalla\nosoittaa kehittymistä yhä suurempaan selvyyteen ja itsenäisyyteen.\nRomaanisankarille omituiseen passiivisuuteen tulee sekoittaa sopiva\nmäärä aktiivisuutta. Sentähden tapahtuukin sangen usein, että joku vaan\nharvoilla piirteillä esitetty sivuhenkilö onnistuu paremmin ja vetää\nenemmän huomiota puoleensa kuin itse pääsankari, joka vaatii runsaampaa\nkuvailua. Ett'ei romaanikirjallisuudessa kuitenkaan ole puutetta hyvin\nluonnistuneista päähenkilöistä, ei tarvitse mainita. Esimerkkeinä\nolkoot Norjan uudemmasta kirjallisuudesta Kiellandin laivuri Worse ja\nmolemmat päähenkilöt Lien tunnetussa kertomuksessa \"Luotsi ja hänen\nvaimonsa\" sekä koomilliselta alalta meidän omasta kirjallisuudestamme\nJukolan veljekset Kiven suuresta romaanista, joista jokainen, kaiken\nyhtäläisyyden ohessa, on ihan omituisella tavalla ja verrattomalla\ntaidolla kuvattu. Tahtoisinpa vielä novellikirjallisuudestamme\nhuomauttaa sitä eheää luonteenkuvausta, joka on Kauppis-Heikin\nAliinassa. Tuntuupa melkein siltä, kuin naisen luonne ja olot useassa\nsuhteessa melkein paremmin kuin miehen soveltuisivat romaanin\nyllämainittuihin vaatimuksiin.\n\nSitä tarkkaa luonteenkuvausta, jolla päähenkilö on tuotava näkyviin,\nvaatii romaani muidenkin henkilöin esittämisessä, vaikka se tietysti\nvoi tapahtua aivan lyhyesti, muutamilla hyvin osatuilla piirteillä.\nJoskus on useampiakin päähenkilöitä, etenkin kaksi rakkauden siteillä\nyhdistettyä. Mutta toisinaan, varsinkin uudemmissa romaaneissa ja\nnovelleissa, toiminnan ala niin laajenee, ett'ei voi puhua mistään\nvarsinaisesta päähenkilöstä; tapaukset kehkiävät ja solmeutuvat yhteen\nuseitten rinnakkaisvaikutuksesta. Niin on esim. Fritz Reuterin\ntosikoomillisessa kertoelmassa \"Maamies-ajoiltani\" (\"Ut mine\nStromtid\"); Bräsigin persoona siinä kyllä aina ylinnä kohoaa näkyviin,\nmutta hänen kohtalonsa ei ole kuitenkaan kertomuksen pääaineena. Tekijä\ntahtoo antaa yleiskuvan pohjois-Saksan maalais-elämästä ja eri\nhenkilöillä on siinä kullakin määrätty paikkansa. Tämä on oikeastaan\nepäsäännöllisyyttä, mutta saa selityksensä siitä, että romaani,\nniinkuin epopeakin, pyytää antaa suurta maailmankuvaa, ja koska se\netupäässä kääntää huomionsa yksityis-elämään, muodostuu siitä _tapain\nkuvaus_. Sellainen on jokainen varsinainen romaani siinäkin\ntapauksessa, että yhden henkilön sielun-elämä on sen kannattajana; jo\nsiihen, että ympäristön vaikutus hänen sisälliseen kehitykseensä on\ntuotava esiin, sisältyy se vaatimus, että tämä ympäristö on tarkasti\nkuvattava.\n\nMuuten romaani ylimalkain esitystavassaan ja suunnittelussaan noudattaa\nsamoja lakeja kuin epopeakin. Se kertoilee tarkkaan, tyynesti ja\ntasaisesti sekä viipyy mielellään yksityiskohdissa, joten syntyy paljon\nvälikertomuksia. Se suosii moninaisuutta sekä henkilöin että toiminnan\npuolesta. Pääerotus sen ja epopean välillä on vaan siinä, että\nromaanissa kaikki on sisällisempää, itsekohtaisempaa, niinkuin myös\nsiinä, että se on realistisempi ja siis esityksessään rohkeammin kuin\njuhlallinen eepos kajoo jokapäiväisimpiinkin erityisseikkoihin. -- Aimo\nesimerkin tuosta moninaisuudesta tarjoo Dickensin tunnettu \"David\nCopperfield\"; siinä näkyy monilukuinen, kirjava sarja mainiosti\nesitettyjä henkilöitä (joku on laskenut niitä olevan noin kolmesataa).\nToisia on laajemmin kuvattu, toisia vaan muutamilla kynänpiirteillä;\nmutta kaikki astuvat ilmielävinä silmiemme eteen.\n\nTärkeimpiä luonteen muodostajia on rakkaus, se kun, yht'aikaa\naistillisesta ja henkisestä juuresta kasvaneena, valtaa koko ihmisen\nja voimallisimmin hallitsee nuoruuden tunne-elämää, jolloin\nmaailmankatsanto juuri saa määrätyn suuntansa. Sentähden sillä kaikkina\naikoina on ollut tärkeä sija romaanikirjallisuudessa, vieläpä siihen\nmäärään, että vanhemmat romaanit melkein yksin-omaisesti ovat\nlemmenjuttuja. Uudempina aikoina ovat kuitenkin useat muut motiivit\nyhdenvertaisina astuneet rakkauden rinnalle.\n\nOlemme havainneet suuren yhtäläisyyden eepoksen ja romaanin\nesitystavassa; moni ehkä luulisi erilaisuuden kumminkin ilmaantuvan\nsiinä, että jälkimmäinen paljoa enemmän kuin edellinen pyytää jännittää\nlukijan mielenkiintoa. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Tuo\nylenmääräinen jännittäväisyys, jota tavataan monessa nykyajan\nromaanissa, on vaan ihmisten luontaisen uteliaisuuden väärinkäyttämistä\neikä suinkaan välttämätöntä. Hyvän romaanin, niinkuin yleensä jokaisen\nhyvän runoteoksen, paras tunnusmerkki on päinvastoin, että se uudestaan\nluettuna miellyttää yhtä paljon tai vielä enemmän kuin ensi kerralla.\nTodellisen huvituksen tällaista teosta lukiessa saa vasta, kun\ntarkastaa, miten kutakin eri kohtaa on kuvattu ja kaikki sitten\nmuodostaa kokonaisuuden; jos vaan malttamattomasti rientää eteenpäin\nnähdäksensä, \"kuinka käy\", tai tyydyttää uteliaisuutensa lukemalla\nlopun ennakolta, niinkuin lyseolaisten ja koulutyttöjen on tapana, niin\nse osoittaa vielä puuttuvaa käsitystä ja kehkiämätöntä runouden-aistia.\n\nTavallisessa puheessa erotetaan runous ja romaani toisistaan,\nmuistamatta, että romaanikin on runoutta. Vaikka tällainen erottaminen\nkaunotieteen kannalta ei ole oikeutettu, niin siinä piilee vaistomainen\ntunne siitä, että romaani on lähempänä proosaa kuin muut runouden\nlajit. Vanhemmat esteetikot eivät tahtoneetkaan myöntää romaanille\ntäyttä runollista arvoa, pitäen sitä pilaantuneena eepoksena. Tämä oli\nkuitenkin väärin. Sillä on oma, selvästi huomattava tehtävänsä: sen\ntulee pakoittaa jokapäiväisen elämän nummet ja louhikot runouden viljaa\nkasvattamaan. Mutta tästä taistelusta jylhää luontoa vastaan koituu\nsille itsellekin vaaroja; voitettu proosallisuus nousee kapinaan\nvoittajaa vastaan. Kahdella tavalla romaanintekijä voi joutua\nkiusaukseen. Hän saattaa asettaa uteliaisuuden kiihoittamisen\npäämääräkseen ja siten tehdä romaanin paljaaksi huvituskeinoksi taikka\nkäyttää kertomusta välikappaleena kaikenlaisten tarkoitusten\nedistämiseksi, joilla ei ole mitään tekemistä tosi-runouden kanssa.\nKummassakin tapauksessa proosallisuus pääsee voitolle. Edellistä laatua\non suuri osa vanhemmasta romaanikirjallisuudesta; keksittiin mitä\nkummallisimpia seikkoja, joiden oli määrä tyydyttää lukijain\nuteliaisuutta ja kiihoittaa heidän mieltänsä, eikä aatteellisesta\ntarkoitusperästä ollut puhettakaan. Jälkimmäisessä tapauksessa romaani\nottaa selvittääksensä kaikenlaisia tieteellisiä, uskonnollisia tai\nyhteiskunnallisia asioita, antaa siveellisiä neuvoja j.n.e.; nykyään\nvarsinkin \"ajan kysymykset\" ovat romaanin sisällyksenä. Täten se joutuu\ntendensikirjallisuudeksi, josta toisessa paikassa on puhuttu. Sama\nvirhe ilmaantuu silloinkin, kun kirjailija tahtoo naturalistisella\ntavalla muka tutustuttaa lukijaa tosi-elämään ja, viittaamatta sen\nsyvempään merkitykseen, tuopi esiin sen varjopuolia. Esitys vaipuu\nsilloin proosallisuuteen, koska paljas epäkohtien tunteminen ja siitä\njohtuva negatiivinen elämänviisaus asetetaan tarkoitusperäksi.\n\nNäiden proosan puolelta uhkaavain vaarojen pitäisi olla varoituksena\nromaaninkirjoittajille, että vaan hartaammin koettaisivat säilyttää\nsitä runollisuutta, jota ihanteellinen katsantotapa, lämpimät tunteet\nja arkipäiväisyydestä vapautunut mielikuvitus antavat halvimmillekin\naineille. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että, vaikka hyvä\nromaani voi sisältää yhtä paljon runollisuutta kuin mikä muu\nkaunokirjallinen teos hyvänsä, paljoa vähempi määrä runollisuutta\nriittää romaanin viehättäväisyyteen kuin niiden kirjallisuuden lajien,\njotka pääasiallisesti perustuvat ideaalisuuteen; sillä useasti\nmiellyttävä ja älykäs olojen ja luonteiden kuvailu voipi sitä tällä\nalalla korvata.\n\nYlempänä mainittiin, että romaani yleensä rohkeammin kuin eepos kajoo\njokapäiväisen elämän erityisseikkoihin. Siitä on seurauksena, että\nkoomillisuudella romaanissa on paljoa laveampi ala. Sitä tavataan tosin\nepopeassakin (esim. Iliaassa Thersiten ja Hefaiston esiintyminen,\nrunsaammin Kalevalassa, jossa se vienona ironiana värähtelee\npääsankarienkin luonteenkuvauksessa); mutta se ei muodosta mitään\nerityistä eepoksen lajia. Mitä toisinaan on sanottu koomilliseksi\nepopeaksi, kuuluu ihan toiselle alalle, nimittäin satiiriin ja\nparodiaan. Koomillisia romaaneja sitä vastoin on paljon, Cervantesin\nDon Quijotesta alkaen Kiven Seitsemään Veljekseen saakka. Ja muissakin\nromaanikirjallisuuden tuotteissa, joissa ei koomillisuus ole\npohjasävelenä, on sille tavallisesti suotu enemmän tai vähemmän sijaa.\n\nNäiden selitysten jälkeen luokaamme vielä silmäys romaanin eri lajeihin\nja niiden muodostumiseen aikojen kuluessa.\n\nJo muinais-ajan kansoilla, kreikkalaisilla ja roomalaisilla, oli\nkirjallisuutensa myöhempinä aikoina romaanintapaisia kertomuksia\n(muistettakoon esim. Heliodoros ja Longos); mutta vasta nykyisempinä\naikoina on tämä runouden laji saanut varsinaisen muotonsa ja\nmerkityksensä. Uudemman ajan romaani sai alkunsa niistä suorasanaisista\njutuista, jotka olivat keskiajan ritari-eeposten jatkona; nimi tuli\nsiitä, että se syntyi romanilaisissa kansoissa. Kuudennella- ja\nseitsemännellätoista vuosisadalla ilmestyi paljon ritari-romaaneja,\njotka sisälsivät mitä mahdottomimpia kuvauksia ritarien urostöistä ja\nlemmenseikoista. Nämä antoivat aihetta Miguel Cervantesin kuuluisaan\nDon Quijote nimiseen teokseen, joka oikeastaan tarkoitti noiden\nliiallisuuksien ivailemista; mutta siitä tulikin ensimmäinen romaani\ntämän sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Ankarasti siinä pilkataan\nritari-romaanien haaveita, joita pääsankarin kummalliset houreet mitä\nhullunkurisimmalla tavalla jäljittelevät; mutta kun La Manchan ritari\nnäkee kaikki oman mielikuvituksensa valossa, luulee ravintolat upeiksi\nlinnoiksi ja passaajatytöt hienoiksi linnanneideiksi, taistelee\ntuulimyllyjä vastaan j.n.e., niin kuvataan samalla tosimaailmaa, joka\nasetetaan vastakohdaksi tälle mielikuvituksen luomalle olevaisuudelle.\nSen ohella päähenkilö kuitenkin osoittaa älyä ja herättää\nmyötätuntoisuutta; sillä tekijä on nerokkaalla huumorilla osannut\nhänessä esittää ihmishengen ihanteellista pyrintöä käsittää maailmaa\noman itsekohtaisen katsantotapansa mukaan ja siitä syntyvää\ntraagillisuutta, kun tosiolot huomataan olevan sen kanssa\nristiriidassa. Näin Don Quijotessa selvästi esiintyy sekä reaalinen\ntodellisuus että ihmisen sisällinen kehitys, niinkuin myös näiden\nmolempain vastakkaisuus, jotka puolet -- niinkuin olemme nähneet --\novat romaanin luonteelle omituiset.\n\nDon Quijote jäi yksinäiseksi, verrattomaksi taidetuotteeksi, ilman\nkilpailijaa; mutta se oli hedelmällinen itu, josta kasvoi koko\nuuden-aikuinen romaanikirjallisuus. Melkein samaan aikaan kuin\nCervantesin teos syntyi Espanjassa _seikkailijaromaani_ (Quevedon\nkautta), joka sittemmin levisi muillekin maille; hyvän käsityksen tästä\nkertomuslajista antaa Le Sagen tunnettu romaani \"Gil Blas\" viime\nvuosisadalta. Seikkailijaromaanin rungosta on myös versonut Daniel De\nFoen kuuluisa teos \"Robinson Crusoe\", niinkuin myös kaikki nuo\nlukemattomat \"Robinsonadit\", jotka saivat siitä alkunsa, ynnä muut\nkertomukset, jotka vievät lukijansa ulkopuolelle sivistyneen maailman\npiiriä asumattomiin saariin tai aarniometsien helmaan. Tämän\nkirjallisuuden lajin uudempia vesoja mainittakoon B. St. Pierren \"Paul\nja Virginia\", Chateaubriand'in \"Atala\" ja \"René\" ynnä Cooperin\nkertomukset Amerikan uutis-asukkaista sekä _matkustus- ja\nmeri-romaanit_, joita aikanaan suuresti suosittiin.\n\nMutta palatkaamme romaanin vanhempaan kehitykseen. Se\nvoipi tietysti ottaa aiheensa eri elämänpiireistä. Vanhoista\nritari-romaaneista jouduttiin aivan luonnollisesti ruhtinaiden hoveissa\nja ylimysten seuroissa liikkuviin kertomuksiin, ja näin syntyi\n_ylimys-romaani_. Edellisessä jo viitattiin siihen, miten romaani\nmonesti suosii sellaisia oloja, joissa ihminen saattaa vapauttaa\nitsensä jokapäiväisten tarpeiden pakosta eikä elämän proosa siis\naivan ankarasti paina yksityisen itsenäisyyttä; tällaisia oloja\ntavataan kansan ylhäisimmissä kerroksissa ja se ryhtyy siis niiden\nkuvailemiseen. Samaa laatua ovat yleensä kaikki ne piirit, jotka\npysyvät erillään tavallisen elämän karkeudesta ja joissa ihminen\nesteettömästi voi kehitä puhtaaseen inhimillisyyteen ja antautua\nhienomman, sievistyneen sivistyksen nautintoon. Niin ylimys-romaanin\nrinnalle asettuu esim. _taiteilija-romaani_. Erittäin onnistuneena\nesikuvana tästä romaaninlajista sopii mainita Goethen \"Wilhelm\nMeister\", jossa juuri kuvataan äsken mainittua yleis-inhimillistä\nvarttumista ja joka samalla antaa kuvan Saksan henkisestä elämästä\nkahdeksannellatoista vuosisadalla. Mutta jos tällaiset alat ovatkin\nparaiten suojeltuina tosi-elämän kalseilta tuulilta, ei ylimyssäädyn\nsivistys kuitenkaan aina ole syvin ja puhtain, eikä hienoin\nsivistyskään semmoisenaan tuo esiin ihmisluonteen ydintä; paitsi sitä\nnämä suljetut piirit eivät voi antaa täydellistä kuvaa kokonaisen\nkansan tai aikakauden hengestä ja oloista. Sentähden romaani\nmielellänsä siirtyy niihin keskuuksiin, joissa ihmisluonteiden\nomituisimmat puolet tavallisesti uhkeimmasti versovat, yhteiskunnan\nkeskisäätyyn, joka pysyy varsinaisen kansan-elämän yhteydessä, vaan\nsamassa ottaa osaa korkeampaan sivistyselämään. Tämä on tavallinen\n_perhe-romaani_, jonka piiriin kenties enimmät romaaniteokset ovat\nluettavat. Se syntyi viime vuosisadan alkupuolella Englannissa\nRichardsonin, Fieldingin, Goldsmithin y.m. kautta, sai sitten erittäin\nhuomattavan muodostuksen Charles Dickensin teoksissa ja elää nykyaikana\nkaikkien sivistyskansojen kirjallisuudessa monella eri tavalla\nkehittyneenä. Mutta tämä runouslaji laajentuu vielä; se pyrkii yhä\ntäydellisemmin kuvailemaan kaikkia kansakunnan oloja ja kääntyy\nsentähden esittelemään varsinaista kansan-elämää, jossa alkuperäiset,\nluonnon-omaiset olot paraiten ovat säilyneet. Näin muodostuu\n_kansan-romaani_. Semmoinen teos on Kiven \"Seitsemän Veljestä\",\njoka erittäin hyvin osoittaa tämän romaanilajin luonnetta.\nKansan-romaani ja siihen liittyvä kansan-novelli ovat nykyisempinä\naikoina kaikkialla voittaneet alaa ja ovat meidänkin maassa viljalta\nedustettuina, erittäinkin sen johdosta, että kansan syvistä riveistä\nmoni lahjakas kirjailija on esittänyt kokemuksiansa ja tutun\nympäristönsä elämäntaisteluita. -- Sekä ylimys- että kansan-romaani voi\ntietysti samalla olla perhe-romaani; mutta kaikki viimeksimainitut\nlajit saattavat myös ulottaa kuvauksensa paljoa laajemmalle.\n\nTähän suuntaan käy muutoinkin romaanin kehitys. Se ottaa suuret\nvaltiolliset tapaukset ja yhteiskunnalliset olot kuvailtaviksi. Näin\nsyntyy vielä kaksi lajia, _historiallinen_ ja _yhteiskunnallinen\nromaani_. Aineensa suuruuden puolesta ne vivahtavat epopeaan. Mutta\nhuomattava on, mitä jo olen muistuttanut, ett'eivät historialliset\ntapaukset ja vielä vähemmin yhteiskunnalliset seikat ole samalla\ntavalla aineena romaanissa kuin suuret kansalliset yritykset ja\nsankarityöt epopeassa; huomio kiintyy etupäässä yksityisten henkilöin\nkohtaloihin. Historiallisessa romaanissa syntyy tosin jonkunlainen\nristiriitaisuus siitä, että suuret ja merkilliset tapaukset syrjäytyvät\nniiden kysymysten rinnalla, jotka koskevat yksityisten elämänvaiheita;\nmutta toiselta puolen nuo tähdellisemmät olot, joissa henkilöt\ntoimivat, antavat luonteille syvemmän sisällyksen ja saattavat heidät\nsemmoisiin tiloihin, joissa heidän sisälliset avunsa paremmin tulevat\nnäkyviin. Historiallisen romaanin tehtävä onkin osoittaa, miten\ntärkeät maailmantapaukset ja kansakunnan yleinen tila vaikuttavat\nyksityis-elämään, ja tämä ennen kaikkea oikeuttaa sen olemassaolon.\nSamaa sopii sanoa yhteiskunnallisesta romaanista, joka tuopi\nilmi yhteiskunta-elämän syvemmät ristikohdat; runoilijan tulee vaan\nvaroa, ett'ei yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaaminen muutu\ntarkoituksen-omaiseksi, niinkuin usein tapahtuu paraidenkin\nkirjailijain teoksissa. Tunnettua on, kuinka tärkeä asema tällä\nromaanin lajilla on nykyajan kirjallisuudessa. Se onkin oikeastaan\nkehittynyt vasta viime aikoina, tämän vuosisadan keski- ja\nloppuvaiheilla.\n\nHistoriallisen romaanin perustaja taas, niinkuin yleisesti tunnetaan,\noli Walter Scott. Sittemmin se on juurtunut kaikkien kansojen\nkirjallisuuteen; meilläkin se on ruvennut orastamaan, vaikka vähemmin\nrunsaasti kuin toivottava olisi.\n\nEdellisessä olen koettanut esittää pääasiallisimmat romaanin lajit;\nmutta sanomattakin selviää, että se näiden ohessa vielä voi pukeutua\nuseihin eri muotoihin, joiden perustuksella saisi monta muutakin jakoa.\nHuomattava on myöskin, että romaani -- ihan toisin kuin epopea, joka\naina pysyy juhlallisena, -- voi olla sekä vakavaluontoinen että\nkoomillinen. Paitsi sitä on vielä muistettava, että kaikki nuo\nyllämainitut lajit milloin milläkin tavalla toisiinsa yhtyvät, joten\npuheena oleva kirjallisuuden laji siis voi esiintyä hyvinkin\nmonenlaatuisena. Suuret romaanit, varsinkin historialliset ja\nyhteiskunnalliset, laajenevat usein epopean tavalla mitä erilaisimpia\nsuhteita valaiseviksi yleiskuviksi, rajoittumatta mihinkään erityiseen\nelämänpiiriin, niin esim. Manzoni'n mainio historiallinen romaani\n\"Kihlatut\", joka lavein piirtein asettaa silmiemme eteen Italian kansan\nolot seitsemännellätoista vuosisadalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin epopean ja idyllisen eepoksen rinnalla on monta kertomarunon\nlajia, asettuu romaanin viereen _novelli_ (\"uutelo\"), joka\nkuitenkin liittyy siihen kiinteämmin kuin edellämainitut epopeaan.\nUlkonaisesti eroaa novelli romaanista lyhyytensä kautta; vaan\nsisällinen erotus on siinä, että romaani pyytää antaa niin laveaa\nmaailmankuvaa kuin mahdollista ja täydellisesti esittää päähenkilön\nluonteen kehkiämistä, mutta novelli kertoo vaan jonkun ratkaisevan\nkäänteen hänen elämästänsä. Romaanissa ilmaantuu olevaisten olojen koko\nrunsaus, siinä on pitkä jakso vaihtelevia olokuvia; novellissa on vaan\nyksi situatsiooni, yksi olokuva, ja se viittaa vaan välillisesti\nihmiselämän kokonaisuuteen. Toisinaan voipi yhden situatsioonin\nkuvaileminen väljetä laveammaksi kertoelmaksi, jolloin syntyy\njonkunlainen välilaji romaanin ja novellin vaiheella.\n\nLuonteet ovat silloin jo verrattain valmiit ja yhtä ainoaa vaihetta\nhenkilön elämässä kuvataan romaanin tavallisella laveudella. Semmoisia\nteoksia ovat esim. Goethen \"Wahlverwandtschaften\" ja Ahon \"Papin\nrouva\". Muutoin on yleensä vaikea määrätä rajaa romaanin ja novellin\nvälillä; laveanpuoliset, luonteeltaan romaaninkaltaiset novellit ovat\nvarsinkin nykyään hyvin tavallisia. Sellaisia ovat enimmät meidän maan\nuusista kaunokirjallisuuden tuotteista, esim. Teuvo Pakkalan\n\"Lapsuuteni muistoja\" ja \"Elsa\", Alkion \"Eeva\", Kauppis-Heikin \"Aliina\"\ny.m.m. Mitä muutoin Pakkalan \"Elsaan\" tulee, niin se oikeastaan\n\"Vaaralla\" nimisen kertoelman kanssa muodostaa varsinaisen\nromaanin, joka on rikas oivallisista luonteenkuvauksista. Näissä\nromaaninkaltaisissa novelleissa saattaa usein ahtaankin kehyksen\nsisällä esittää luonteen vähittäin tapahtuvaa varttumista, niinkuin\nviimeksimainituista esimerkeistä näkyy. Varsinaisessa novellissa sitä\nvastoin kerrotaan joku tärkeä tapaus, joka muutamilla piirteillä\nilmaisee henkilöiden luonteen-omituisuudet ja ikäänkuin sisältää heidän\nelämänsä ytimen. Tällaisia novelleja ovat, muita mainitsematta, Ahon\nverrattoman hauskat kuvaelmat \"Siihen aikaan, kun isä lampun osti\", ja\n\"Rautatie\", jotka samalla avaavat avarampiakin, sivistyshistoriallisia\nnäköaloja.\n\nMitä on puhuttu romaanin luonteesta, tehtävästä ja kuvaustavasta, sopii\nkaikki novelliin; ainoastaan siinä suhteessa ne eroavat toisistaan,\nettä novellin esitys on suppeampi ja suuremmalla nopeudella rientää\nloppua kohti. -- Sisällyksensä puolesta novelli jakaantuu niinkuin\nromaanikin: löytyypä siis perhe-novelleja, kansan-novelleja\n(\"kyläjuttuja\", niinkuin Auerbachin, -- muutoin paljon meidän\nkirjallisuudessa), historiallisia ja yhteiskunnallisia novelleja j.n.e.\n\nRomaanin ja novellin piiriin sopii vielä lukea lyhyet _pilajutut_,\njommoisia esim. kuudennellatoista vuosisadalla suosittiin Saksassa\nnimellä \"Schwänke\", (toisinaan nämä tosin olivat myös runopukuisia), ja\ntavallisesti vielä lyhyemmät _anekdootit_, jotka, jos ne ovat\nlystillisiä, nekin ovat pilajuttuja. Anekdootti kertoo vaan\nyksityistapauksen, joka omituisella tavalla valaisee jotain luonnetta\ntai erityisiä oloja. Useimmiten nämä kertomuslajit kuitenkin\ntarkoitukseltaan ovat ulkopuolella runouden alaa.\n\nRunouteen sitä vastoin kuuluvat viime aikoina yhä tavallisemmiksi\ntulleet _tunnelmakuvat_, joihin jo ennen on viitattu, ja jotka\nliikkuvat idyllin, novellin ja lyriikan välimailla. Tunteiden\nesiintuominen on niissä pääasia, mutta kuvauksen tai kertomuksen\nmuodossa. Runomittaisina ne tietysti ovat lyyrillisiä runoja; mutta\nsuorasanaisina ne ovat luettavat erityiseksi välilajiksi, joka\nsopivimmin on mainittava tässä paikassa. Virkeän tunteellisuuden\nelähyttämä luonnonkuvailu voi niille antaa suurenkin runollisen\nviehätyksen; varottava on vaan, ett'ei tunteellisuus vaihdu\nhempeätunteisuudeksi. Kuinka onnistuneesti saattaa tätä kuvauslajia\nviljellä, osoittavat erittäinkin Ahon \"Lastut\", joista useimmat ovat\ntällaisia tunnelmakuvia.\n\nKun romaani ja novelli ovat saaneet tehtäväkseen tosiolojen\nesittämisen, niin ajan vaihtelevat suunnat niissä ilmaantuvat selvemmin\nkuin muissa runouden lajeissa, jotka ovat niistä suhteellisesti\nriippumattomammat. Nykyaikana romaanista on tullut yleisimmin suosittu\nkirjallisuuden laji, joka lausuu ilmi ja suuressa määrässä muodostaa\nlukijakunnan katsantotapaa. Uusien aatteiden ilmaisijana se kilpailee\nnäytelmärunouden kanssa, mutta helppolukuisena ja yleistajuisena se\nleviää laajempiin yleisön piireihin. Syy siihen, että romaani on\nsaavuttanut tällaisen aseman, on nykyajan omituisessa luonteessa, joka\nyht'aikaa -- perin realistisena -- kääntyy ulkonaisen olevaisuuden,\netenkin yksityisseikkojen, tarkastamiseen ja samalla mielellänsä vaipuu\nsielun-elämän ilmiöin seikkaperäiseen tutkistelemiseen, niinkuin muun\nmuassa viime aikoina vahvistuneet ja laajalle leviävät uskonnolliset\nharrastukset todistavat. Nämä puolet ovat romaanissa yhdistyneinä.\nSehän kuvailee havainnollisesti luontoa ja ihmis-elämän ulkonaista\npuolta, mutta paljastaa myös sielun-elämän sisimpiä tiloja ja muutoksia\nyksityiskohtia myöten; eepos ja draama sitä vastoin kuvailevat\nyleisemmillä piirteillä, vaikka kuvaus saattaa olla yhtä ponteva.\n\nKaikki nykyajan vaihtelevat aatesuunnat esiintyvätkin jyrkimmässä\nomituisuudessaan uudemmissa romaaneissa. Se aika on jo ollut ja mennyt,\njolloin romaanimaisuuden käsite sisälsi jotain epätodellista ja\nhaaveilevaa ja jolloin se, joka romaaneista oli oppinut elämän\ntuntemaan, luuli kaikkialla näkevänsä valepukuisia prinssejä ja\nprinsessoja ja joka hetki odotti outoja, eriskummaisia tapauksia.\nEpätodellisuus nykyaikana päinvastoin useimmin ilmaantuu tosiolevaisten\nliioittelemisessa, epäkohtien liian mustiksi maalaamisessa. Puhtaasti\nideaalisen suunnan jälkeen ovat vuorottain valtaan päässeet ylenmäärin\nrealistinen suunta tai selvä naturalismi, tendensi-suunta (joka,\nmerkillistä kyllä, monessa teoksessa on tehnyt liiton suoran\nvastakohtansa, naturalismin, kanssa), sitten psykologinen romaani,\njonka sielun-elämän selitykset monesti, esim. Dostojewskijn tunnetussa\nkertomuksessa \"Rikos ja rangaistus\", kaiken mestarillisen kuvauksen\nohessa tekevät tuskastuttavan vaikutuksen ja niinmuodoin poikkeavat\nrunouden varsinaisesta tarkoituksesta, ja vihdoin jonkunlainen\ntunnelmasuunta eli uuden-aikuinen romantisuus. Muutamissa\nkirjailijoissa, niinkuin Minna Canthissa ja Juhani Ahossa, näemme\nuseitten tai kaikkien näiden suuntien omituisella tavalla yhtyvän.\nMiten romaani täst'edes on muodostuva? Antaako sivistyksen vastainen\nkehitys jollekin muulle kirjallisuuden lajille sen aseman, joka nyt on\nromaanilla? Nämä kysymykset jäävät toistaiseksi vastausta vaille.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nLyyrillinen runous.\n\n\nKaikessa olevaisuudessa on kaksi puolta: uhkeana versoo elämä\nkirjavassa moninaisuudessaan, mutta samalla sen ilmiöt kajastelevat\nihmismielen kuvastimessa niinkuin vankat hongat ja lehtevät koivut\nmetsälammin tyynessä pinnassa. Selvempi, kirkaspiirteisempi on\nrannoilla rehoitteleva luonto; mutta noilla vedenkalvossa\nvärähtelevillä kuvilla on omituinen, salaperäinen viehkeys. Edellistä\nsopii verrata eepilliseen maailmankuvaan, jälkimmäisiä lyyrillisen\nrunouden tuotteisiin. Lyriikka on niiden tunteiden ilmaisija, jotka\nulkonaisten vaikutelmien synnyttäminä liikkuvat ihmisen sydämmessä, ja\nantaa siis sekin maailmankuvan, vaikka toisenlaisen kuin epiikka.\nNiinkuin eepillinen runous viittaa entisyyteen ja esittelee\nkertoelmiansa muistoina menneiltä päiviltä, niin on lyriikka kokonaan\nnykyhetken kannattama. Sitä muodostavat -- jatkaakseni ylempänä\nkäytettyä vertausta -- kaikki satunnaiset väreet veden pinnassa; vaan\nseuraavana hetkenä samat vesihelmet valon ja tuulen vaihdellessa\nkuvastavat maisemaa ihan toisella tavalla, toisin värivivahduksin,\ntoisin ulkopiirtehin.\n\nLyyrillinen runous niinmuodoin kuvailee ihmisen sisällistä elämää ja\nerityistä maailmantajuntaa; sen oikeuttaa tuo vanha, jo Kreikan\nviisaitten lausuma totuus, että ihmishenki on kaiken mitta.\n\nKun lyyrillinen runous siis tuopi ilmi, mitä tunteita kunakin hetkenä\nsydämmessä asuu, ja niinmuodoin on vaihtelevien mielialojen välittömin\nosoitus, voisi helposti luulla, että se ajankin puolesta olisi\nkuvausvoiman ensimmäinen tuote. Niin ei ole kuitenkaan asian laita.\nOman mielensä, omien tunteittensa tarkasteleminen on vasta silloin\nmahdollinen, kun huomio monenlaisten kokemusten ja havaintojen kautta\non ulkomaailmasta kääntynyt sielun-elämän syvyyteen. Niin pian kuin\nkansojen vanhimpina aikoina runouden lajit rupeavat toisistansa\neroamaan, anastaa kertomarunous niin valtavan aseman, että lyriikka\nkokonaan jääpi syrjälle; vasta yksilöisyyden kehitessä se sitten pääsee\nyhä rikkaammaksi varttumaan. Mutta tunteiden sisältö on ensi aikoina\nsittenkin kaikille yhteinen. Tällä asteella syntyvät nuo vienon\nsuloiset, luonnonraikkaat kansanlaulut, joita kaikki kansat ovat\ntuottaneet ja joiden kauniimpia kokoelmia on meidän Kanteletar. Niiden\naiheet eivät suuresti vaihtele: rakkauden riemut ja huolet, kodin\nkaipaus, yksinäisyyden sumeat mielialat ja yleensä valojen ja varjojen\nalituinen vaihtelu ihmissydämmessä. Ihmishenki, herättyänsä sisäisen\nelämänsä tuntemiseen, aavistaa rajatonta tehtäväänsä, sen kokonaisuuden\näärettömyyttä, josta yksityishenki ei ole muuta kuin vähäinen\nmurto-osa, mutta ei voi vielä muodostaa itsellensä selvää miellettä\nlähimmästä tarkoituksestansa: siitä tuo haikea halu, syvä ikävöiminen\njohonkin tietymättömään päämäärään, tuo apea utuisuus, jota tavataan\nvanhimmassa lyyrillisessä kansanrunoudessa. \"Soitto on suruista tehty,\nmurehista muovaeltu.\" Näin on kaikessa kansanrunoudessa, ja etenkin\nmeidän suomalaisten lauluissa, joissa vieno surunvoittoisuus sekä\nkansallisluonteen että erityisten olojen vaikutuksesta on erittäin\nhuomattava. Mutta surumielisten laulujen ohessa elämän iloisemmatkin\npuolet vähittäin voittavat alaa. Suomen kansalle omituinen huumori\nonkin luonut paljoa enemmän hilpeitä, leikillisiä lauluja, kuin mitä\ntavallisesti otaksutaan, kun puhutaan lyyrillisen kansanrunoutemme\nsuruisuudesta. Muistakaamme esim. Kantelettaresta lauluja \"Mitä me\ntytöt suremme!\" tai \"Kaks' on kaunista kesällä\". Että taas etelämaan\nkansat (esim. romanilaiset), oman keveän ja vilkkaan luonteensa mukaan\nerittäin kehittävät kansanrunouden iloisempaa puolta, on ihan\nluonnollista.\n\nAikojen kuluessa laajentuu kansan-omaisen lyriikan piiri; suuret\ntapaukset, tärkeät muutokset kansojen elämässä saattavat uusia tunteita\nja ajatuksia herumaan kansan sielusta; syvälle painuneet muistot\nmuodostuvat tarinoiksi ja säilyvät semmoisina tuleville polvikunnille.\nTäten lyriikka taas lähestyy eepillistä runoutta; mutta se käyttää\nnäitä tarinoita toisella tavalla kuin kertomarunous, se vuodattaa\nniihin omat lämpimät tunteensa. Näin syntyy englantilaisten ja\nskotlantilaisten ballaadit, tanskalaisten sankarilaulut (\"Kaempeviser\")\ny.m. Meilläkin on tällaisia lyyrillisiä kertoelmia, esim. \"Eliinan\nsurma\" ja \"Kaloniemen neiti\".\n\nMutta tällä edistys-asteella on lyriikka jo ehtinyt taiderunouden\nrajalle. Samat olot, jotka kansanrunoudelle ovat antaneet näin runsaat\naineet, ovat siihen määrin edistäneet yksityishenkilöin itsenäisyyttä,\nettä heidän tunne-elämänsä pyrkii omavaraisesti ilmenemään; siitäpä\nsitten kasvaa lyyrillinen taiderunous. Kaikkialla, missä tämä\nitsenäisesti on ylennyt kansallisella pohjalla, ovat suuret aatteet tai\nmahtavat taistelut sille maa-alaa valmistaneet. Kreikassa syntyi\nlyriikka vasta noiden suurten muutosten perästä, jotka kukistivat\nkuningasvallan ja monien kiistojen jälkeen laskivat päätäntövallan\nkansan omiin käsiin; keskiajalla antoivat ristiretket yksityishengelle\nsitä omantakeisuutta, joka tuotti trubaduurien ja minnesängerien\nlaulelmat. -- Sitten lyyrillinen runous kehittyy yhä monipuolisemmaksi,\nsitä myöten kuin uudet aatteet ja olosuhteet saattavat yksityishenkilön\nsisäisen elämän moninaisempain vaikutusten alaiseksi. Sentähden\nlyriikka, vaikka välittömän tunteen tuote, vasta korkeimmalla\nsivistyskannalla ehtii täydellisimpään kukoistukseensa.\n\nEri tunteet ja mielialat puhkeavat itsestään lauluksi. Laulu onkin\nlyyrillisen runouden luonnollinen kannattaja, ja lyriikka on siis\nnimen-omaan _laulurunoutta_. Vanhimpina aikoina tosin kaikki\nrunous on laulannon yhteydessä; suuret epopeatkin ovat kauan kaikuneet\nrhapsodien ja runonlaulajain huulilta, ennenkuin niitä ruvettiin\nmuistoon kirjoittamaan. Mutta laulu ja soitto olivat silloin vaan\nsatunnainen verho, jonka epopea, itsenäisemmäksi varttuneena, heitti\nhartioiltansa. Toisin on lyyrillisen runouden laita. Laulu on sen\nsisimmäistä luontoa, sillä molempain lähde on sama: tunteet,\nvaihtelevat mielialat. Mutta aikojen kuluessa on lyriikan alkuperäinen\nluonto tässä kohden muuttunut; se on vetänyt piiriinsä monenlaisia\naineita, jotka eivät ole suorastaan tunteiden ilmauksia, ja niinmuodoin\nirtaantunut laulannon toveruudesta. Sillä lyyrillisen runouden on määrä\nantaa kuva ihmisen sisällisestä elämästä kokonaisuudessaan. Mutta jos\nei laulettavuus siis olekaan mikään välttämätön ehto kaikessa\nlyyrillisessä runoudessa, niin se kumminkin pysyy tärkeänä\nominaisuutena siinä lajissa, jossa sen alkuluonto on puhtaimpana\nsäilynyt. Vaikka nykyaikana suurin osa varsinaisestakin lyriikasta on\nsävelten apua vailla, niin jokainen tosi-lyyrillinen runoelma sekä\nmuotonsa että mielialansa puolesta kelpaisi laulettavaksi, jos\nsäveltäjä siihen keksisi nuotin. Mutta koska lyyrillinen runous\nesittelee sitäkin sielunelämän puolta, jossa tunteiden ohessa muillakin\nsieluntoiminnoilla on tärkeä sija, syntyy myöhempinä aikoina\nsemmoistakin lyyrillistä runoutta, joka ei sovi laulettavaksi.\n\nLyyrillisen runouden tehtävä on tunne-elämän esittäminen. Mutta\ntunteita, noita vienoja hetken lapsia, ei voi semmoisinaan tuoda\nkuuluviin. Himmeinä, epämääräisesti värähtelevinä ne liittyvät\nmielteisiin; ne muodostavat tuon sielunelämän hämärän pohjan, josta\najatukset ja pyrinnöt nousevat päivän valkeuteen; mutta itse puolestaan\nne piilevät sydämmen syvyydessä sanoin selittämättöminä, kaikilta\nkätkettyinä. Niitä ei voi muulla tavoin ilmaista kuin niiden\nmielikuvain avulla, joihin ne yhtyvät, ja näiden kautta itse tunteetkin\nselviävät. Kuvausvoima rupeaa niiden apulaiseksi ja tulkiksi, ja yhtä\nmonilukuiset kuin mielteiden tahalliset ja tahattomat liittäytymiset\novat runoudessa tunteiden ilmaisukeinot. Kuka voisi kaavoihin järjestää\nfantasian vapaata leikkiä, sen tuottamia tuhatvärisiä kuvia? Toisinaan\nrunoilija murheissansa laulaa pettyneistä toiveistaan ja kuvailee\nriemua, jonka niiden toteutuminen olisi tuottanut; toisinaan hän\nesittelee uneksimaansa onnea, josta hänen fantasiansa luopi mitä\nihanimpia kuvia. Niin P. Cajander kauniissa runossansa \"Tähdet\" toivoo\nvoivansa tähtisarjasta vuodattaa siunausta yli köyhän isänmaamme, ja\nsamaten Runeberg, kuvataksensa uskollista rakkauttamme sitä kohtaan,\nviittaa elämään loistossa ja kultapilvissä, \"miss' itkien ei huoattais,\nvaan tähtein riemun sielu sais\", josta kuitenkin aina olisi halu \"tähän\nkurjaan kotihin\". Ihanteellisuutta etsiessään runoilijan kuvausvoima\nmielellään rakentelee vaikka kokonaisia maailmoja kaihonsa tai\nluomishalunsa tyydyttämiseksi. Niin H. Heine vie lukijaa ihmemaahan,\njossa lootoskukat loistavat ja kaikki on sopusointuisaa kauneutta.\nUsein ilmiöt antavat aihetta jonkun kuvauksen tai tapaussarjan\nkeksimiseen, johon tunteet saavat purkautua. Esim. Oksasen runossa\n\"Pikku Annan kuoltua\" poismennyttä lasta kuvataan enkeliksi, joka vaan\nhetkeksi oli laskeunut maan päälle ja yhäti pysyy isän suojelushenkenä.\nErkon pienessä runokappaleessa \"Armaani syntyaika\" rakastajan vilkas\ntunne koko luonnosta hakee värejä mielitietyn armauden selittämiseksi.\n-- Runebergin runoelmassa \"Lapsuudenmuistoja\" (\"Barndomsminnen\")\nkaipauksen tunne palauttaa monenlaisia entisyyden muistoja, joihin\nverrataan aavistuksen luomia tulevaisuuden kuvia. Mutta nuo menneen\najan muistot ovat tunteiden tuottajat, ja usein tunteita tällä tavalla\nesitetään niiden mielikuvien kautta, joista ne johtuvat. Niin on\nOksasen \"Savolaisen laulussa\" ja saman tekijän pienissä runoissa\n\"Lapsuuteni paikoilta\" ja \"Kynälampi\". Näin tapahtuu etenkin kaikissa\nniissä lyriikan tuotteissa, joiden aineena on luonnon tai ihmis-elämän\n-- muun muassa tapaustenkin -- kuvaileminen. Nämä muodostavat tärkeän\nosan lyyrillisestä runoudesta ja otetaan edempänä erittäin puheeksi.\n\nTällaiset kuvat ovat itsenäiset; ne ovat lyyrillisen tunteen välittömät\nilmaukset, joita tuodaan esiin, koska se, mitä runoilija tahtoo lausua,\nainoastaan niiden kautta voi tulla ilmi. Niistä tulee erottaa\nkuvaannolliset lausetavat, jotka vaan tarkoittavat esitysmuotoa.\nVarsinaista kuvaannollisuuttakin lyriikka omituisen luonteensa mukaan\nsuuresti suosii. Mutta useasti nämä kuvien lajit tulevat hyvinkin\nlikelle toisiansa. Niin olemme kuvalauseista puhuessamme huomanneet,\nkuinka kokonaisen runon sisällys monesti pukeutuu vertauskuvan (etenkin\nallegorian) tai olijoitsemisen muotoon, ja varsinkin vertaukseen\nlyyrillinen tunne mielellään purkauu silloinkin, kun se ei muodosta\nrunon varsinaista sisällystä. Schillerin kauniissa runoelmassa \"Das\nMädchen aus der Fremde\" kuvaillaan fantasiaa ihanaksi immeksi, joka\nihmisille jakelee lahjojansa; se on sekä personifikatsiooni että\nallegoria. Siinä esitetty kuva on semmoisenaan runoilijan tunteiden ja\najatusten ilmoittaja, ja lukijan arvattavaksi jääpi, ken tuo vieras\nimmyt on. Samanlaatuinen on Oksasen \"Palannut runotar\", vaikka\nrunottaren mainitseminen selvittää allegorian merkityksen. Toisissa\nrunoissa taas yksi vertauskuva hallitsee koko sisällystä, vaikka siihen\nselityksenä liittyy se tunnemaailman tai ihmis-elämän kohta, jota\nvertaus tarkoittaa. Tavallisesti joku luonnon ilmiö herättää tunteita\nja antaa runoilijalle aihetta mietteisiin. Hän istuu lähteen reunalla,\nkatsellen, miten pilvet, valoisat, ruusunhohtavat ja tummat, raskaat,\nkuvastuvat sen pintaan, ja siitä johtuu runoilijan mieleen, miten ilot\nja surut vaihtelevat hänen sielussaan (Runebergin \"Lähteellä\"). Taikka\nhän antaa henkien laulaa veden synnystä, kuinka se tulee taivaasta ja\nsinne palajaa, ja vertaa siihen ihmisen elämää (Goethen \"Gesang der\nGeister über den Wassern\"). -- Yhden vertauskuvan sijassa saattaa myös\nolla yhtenäinen vertausten sarja; tätä muotoa tavataan erittäin Erkon\nlyhyissä, mietelmäin-tapaisissa runoissa, esim.:\n\n    Puhjetessa kukka puhtahin,\n    Lehti tuorein hiirenkorvallisna.\n    Kevähästä kesä kaunihin,\n    Lintuin laulu silloin suloisinta.\n    Aamusella päivä armahin,\n    Kastehelmen kukkaa suudellessa.\n    Lemmen kukan ensin puhjetessa\n    Sydän sulin ompi neitosella.\n\nVertausta muistuttaa semmoinen mielessä häilyvä, symbolin tapainen\nkuva, joka, olematta vertailua, on jossakin yhteydessä lausuttavien\ntunteiden kanssa, ja hämärästi niitä kuvailee; sillä molemmat ovat\nsamanlaisten mielle-assosiatsioonien tuottamia. Sellaisia tavataan\nusein kansanlaulujen alkusanoissa ja palaussäkeissä, niin esim.\nDesdemonan laulussa,[106] jossa harmahtavan viheriä paju on laulajan\nhaikean mielialan eduskuva. Samaa laatua ovat nuo luonnonkuvat, jotka\nesim. serbialaisten runoissa ovat kertoelman valmistajina; toisinaan ne\nsuorastaan siihen johtavat, toisinaan ovat erinänsä. Niin alkaa tuo\ntunnettu \"valitusruno Hassan Agan jalosta puolisosta\", jonka Goethe on\nkääntänyt saksaksi ja Runeberg ruotsiksi:\n\n    Säg, hvad hvitt syns där i djupa skogen?\n    Ser man snö där eller ser man svanor?\n\nTällainen symbolinen tunnelmakuva voi myös ilmaantua ihan itsenäisenä,\njosta lyyrillisessä runoudessa on paljon esimerkkejä; muistettakoon\nvaan Goethen syvätunteista laulelmaa \"Über allen Gipfeln ist Ruh\".\n\nOn vielä monta muuta keinoa, joilla lyyrillinen tunne pääsee\nilmenemään. Henkilön ulkonainen asento ja käytös osoittavat hänen\nmielentilaansa: \"Yksin istun ja lauleskelen, aikani on niin ikävä!\"\nSamoin paimen Goethen runoelmassa \"Schäfers Klagelied\" kertoilee, miten\nhän vuorelta sauvansa nojassa katselee laaksoon, jossa hänen armaansa\nennen on asunut, ja kuinka hän sitten seuraa laumaansa tuonne alas ja\npoimii kukkasia niityllä, tietämättä, kelle ne antaisi. Näin tunteita\nkuvataan merkeillä, joista ne tunnetaan. Näitä merkkejä on sekin, kun\nrunoilija joskus ilmoittaa, ett'ei hän voi lausua ilmi, mitä hänen\nsydämmessään liikkuu. -- Vihdoin tunteet vielä saattavat yhtyä\nmonenlaisiin ajatuksiin ja tahdon ilmauksiin ja näiden kautta puhjeta\nilmoille. Runouden kielellinen muoto vie tietysti aina ajatusten\nesittelemiseen; mutta yleisiä ajatelmia tuodaan etenkin mietelyriikassa\nesiin. Lämpimän innon vaikuttamia tahdon ilmauksia, niinkuin\nkehoituksia y.m., tavataan lyyrillisessä runoudessa, esim. Suonion\nreippaassa \"Suksimiesten laulussa\": \"Ylös, Suomen pojat nuoret\" j.n.e.\n\nMutta, niinkuin jo ylempänä sanottiin, turhaan koettelisi\nluetella kaikkia eri muotoja, joissa tunteet saattavat tulla ilmi\nhavainnollisten mielikuvien kautta. Olkoot sen sijaan muutamat\nesimerkit osoituksena siitä, kuinka tunteiden ilmaisukeinot voivat\ntulla käytäntöön.\n\nEnnen olen huomauttanut, kuinka P. Cajanderin runossa \"Saaren impi\"\ntalvisen luonnon kuva yhtyy tytön tunteisiin; mutta samassa runossa\nneito niitä kuvailee oman tilansakin esittämisellä:\n\n    Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy,\n    Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi, j.n.e.\n\nSievällä tavalla yhtyy runoilijan oman tilan ja ulkonaisen tapahtuman\nkuvaileminen vertaukseen Irenen pienessä runossa \"Hiiloksella\":\n\n    Täss' istun suojassani\n    Ja katson hiilokseen,\n    Se leimuaa, se hehkuu\n    Ja hiipuu hiljalleen.\n\n    Noin sydämmessä mulla\n    Myös tunteet vaihtelee,\n    Ne leimuaa, ne hehkuu\n    Ja hiipuu hiljalleen.\n\nMutta kääntykäämme muita lyyrillisen runouden puolia tarkastamaan.\nKoska lyyrillinen runous ilmoittaa, mitä yksityishenkilö tuntee jonakin\nerityisenä hetkenä, niin koko sen luonne viittaa nykyaikaan samoin kuin\nkertomarunous entisyyteen. Vaihtelevat tunteet ovat hetken lapsia, ja\nsentähden kaikki lyyrillisyys, tarkkaan katseltuna, on tilapäärunoutta\n-- tietysti ei, niinkuin tätä sanaa usein ymmärretään: jostain\nulkonaisesta, enemmän tai vähemmän epärunollisesta syystä, ilman\nsisällistä pakkoa, syntynyttä runoutta, vaan korkeammassa, paremmassa\nmerkityksessä. Mutta nykyhetkeen sulkeutuu sekä entisyys että\ntulevaisuus, ja näiden ympärille valuu sen lyyrillinen tunnelma.\nUseinpa runotar tämän valtaamana utumielin katsahtelee muinaisiin\npäiviin tai silmäilee pelon ja toivon vaiheella tuntematonta\ntulevaisuutta kohti, ja vienonhaikea tunne kaiken katoovaisuudesta\nsaattaa laulun sanat hänen huulilleen.\n\nToiseksi lyriikan hetken-omainen luonne supistaa sen tuotteiden\nlaajuuden, eikä yksityinen runo siis anna laveata ja täydellistä\nmaailmankuvaa; mutta useammat runot yhdessä, esim. jonkun runoilijan\nkaikki tärkeimmät tuotteet tai erityisen aikakauden koko lyriikka,\nsaattavat kyllä selvästi ilmaista jonkun runoilijan tai aikakauden\nyleisen katsantotavan. Jollei yksityinen laulurunoelma voikaan elämää\nlaajemmalti kuvata, niin se kumminkin huokuu sen kansakunnan ja muun\nympäristön henkeä ja tuntemistapaa, jonka keskuudessa se on syntynyt.\nSyystäpä tätä lyriikan henkeä on verrattu vienoon, sen tuotteista\nlehahtelevaan lemuun, joka muistuttaa niiden syntymämaata ja kotoista\nilmastoa ja ikäänkuin siirtää meidät näiden keskelle. Jos eepillinen\nrunous mahtavalla siveltimellä maalailee eteemme loistavavärisen\npuutarhan, niin laulurunouden lauhkea tuulonen puhaltelee luoksemme sen\nkukkasien ihanaa tuoksua. Mutta kun kaikkien kansojen ja aikojen\nlyyrilliset runoelmat yhdistetään, silloin näyttäytyy maailma\nsemmoisena, kuin se sisäkohtaisesti kuvasteleikse ihmismielen\nsyvyydessä. Oikeinpa sen oivalsi Herder kootessansa \"kansojen äänet\"\njaloksi yhteislaulannoksi ihmiskunnan mielialoja ilmoittamaan.\n\nNykyhetkessä -- niin äsken sanottiin -- lyyrillinen tunne tajuaa\nentisyyden ja tulevaisuuden. Entisyys on nykyisen mielialan emo,\nniinkuin vastaiset tunteet ovat sen lapsia. Lyyrillinen mielentila ja\nsiitä puhkeava runoilu on yksityisessä ihmisessä, samoin kuin\nkansojenkin elämässä, runsaan kokemuksen hedelmä. Usein kyllä tämä\nkokemus saattaa olla haikeata, surusta sukeunutta ja kaiho antaakin\nenimmiten mielelle sen apean sumeuden ja hellän hentouden, joka\nutuharsollaan verhoilee niin monta lyriikan tuotetta. \"Mene korpeen,\nelä siellä yksinäsi, ikävissäsi, ja sinä olet oppiva runoilemisen\ntaidon\", oli vanhan eukon neuvo Castrénille, joka häneltä runoja\ntiedusteli. Ja jos tarkastaa lyriikan kenttää, huomaa pian\nsurunvoittoisten runojen luvun suuremmaksi kuin ilomielisten. Se tulee\nkaiketi siitä, että kaihoisa mieliala etupäässä vie ihmistä omiin\ntunteisiinsa syventymään ja niitä runoissa ilmi lausumaan; iloisena\nollessaan hän harvemmin tuntee tällaista tarvetta, koska hänen\nhuomionsa pääasiallisesti kääntyy ulkonaisiin oloihin. Mutta siitä ei\nsaa päättää, ett'eivät iloinen mieli ja elämän valopuolet kykene\nlyyrillistä runoutta tuottamaan; päinvastoin mielihyvän tunteet aina\novat osoittauneet voimallisiksi vaikuttimiksi: saavutettu onni,\nrakkauden riemu, hehkuva innostus ovat aiheuttaneet monta lyyrillistä\nrunoa. Ja onhan lyyrillisen runouden sisältö sangen usein suorastaan\nleikillistä, koomillista laatua. Lahjat ovat monenlaiset ja kullakin on\nomansa, -- sanoo runoilija Jatgeir Ibsenin \"Kuninkaan-aluissa\", ja\nvaikka hänellä on \"murheen lahja\", saattaa toisella olla runoilemisen\naiheena leikin tai tyytyväisyyden tunteet. Tai ehkä Suomen runotar\noikeimmin on osannut kuvata sitä tyyntä, ilon ja kaihon sekaista\nmielialaa, josta laulun virta enimmiten kumpuilee, kun immestä kertoo:\n\n    Ei se impi itkenynnä,\n    Ei varsin ilonnutkana,\n    Ilman lauloi itseksensä,\n    Lauloi iltansa kuluksi,\n    Sulhon toivossa tulevan,\n    Armahansa aikehessa.\n\nSillä vaikka laulurunouden vaikuttavimmat sävelet tunkeuvatkin sielun\nsyvimmästä pohjasta, katkeran surun tai valtaavan innostuksen\nsynnyttäminä, niin taiteen pyhyys kuitenkin vaatii rauhallisempaa\nmielentilaa. Älköön runoilija tuskiensa pyörteessä tai intohimonsa\nvallassa laskeko tunteensa ääntä kajahtamaan; tyyntyköön ensin mielen\nmyrsky, puhdistukoot tunteet aineellisuuden tomusta, ennenkuin ne\nkohoavat runouden pyhille kukkuloille. Onhan monesti kuultu lauluja\nsemmoisia, joita vielä painaa kaikki tämän matoisen maailman tuska ja\nhuoli, joissa viha ja kosto riehuvat tai onneton intohimo \"kuumeesta\nvapisevalla kädellä\" kuvailee omaa kurjuuttansa. Vasta kun ankarin\nkiihtymys on lauhtunut, on otollinen hetki sitä taiteellisesti\nesittää. Silloin katoo sen paljas persoonallinen luonne ja se saa\nyleis-inhimillisen merkityksen; runoilijalle itselleenkin se samalla on\nvapautuksen keino.\n\nNäistä viittauksista selvinnee lyyrillisen runouden alkuluonne;\nkatsokaamme, millaiseksi sen esitystapa ja sen ulkomuoto tämän johdosta\nmuodostuu. Ylempänä jo sanottiin lyyrillisen runoelman olevan lyhyen,\nlaveudeltaan ahtaisiin rajoihin supistetun. Sen esityslaatu on yleensä\neepillisen suora vastakohta; se ei aseta sisältöänsä tyystin\nmaalattuna, avarana maailmankuvana silmiemme eteen, vaan jättää\npikemmin tarkoituksensa kuulijan arvattavaksi, aina vaan viitaten\ntunteeseen, jota sanat vaan vaillinaisesti selittävät. Se katkaisee\nusein ajatusten juoksun ohjatakseen ne uudelle uralle ja menee nopeasti\nasiasta toiseen. Kuvalauseista se mieluummin valitsee rohkean ja\npontevan metaforan kuin tarkasti selittelevän vertauksen. Suunnittelu\non, eepilliseen runouteen verrattuna, höllempi, tarkkaa sääntöä\nnoudattamaton. Mielikuvat seuraavat toisiansa siinä järjestyksessä,\nkuin ne sukeltavat esiin runoilijan mielessä, eikä minkään\nobjektiivisen säännön mukaan. Lyyrillistä runoa tarkastettaessa\nhuomataan kuitenkin kolme pääosaa eli tunne-astetta: tunnelman\npuhkeaminen ja yltyminen, sen täyteen voimaansa pääseminen ja\nlopullinen rauhoittuminen; mutta eri tapauksissa nämä yhtyvät toisiinsa\nmonella monituisella tavalla.\n\nLyyrillistä runoutta on verrattu säveltaiteeseen. Molemmat perustuvat\ntunteeseen ja koettavat saada ilmi, mitä sisimmässä sydämmessä liikkuu.\nTämä niiden sukulaisuus tulee monella tavalla näkyviin. Lyyrillisen\nrunouden ja laulannon keskinäisestä suhteesta on jo ylempänä puhuttu.\nMutta se ilmaantuu etenkin siinä, että lyriikka ulkonaisestikin,\nrunomitassa ja soinnussa, pyytää kuvailla erilaisia tunteita ja\nmielialoja. Sen takia se suosiikin vaihtelevia runomittoja ja taipuu\nyhdistämään säkeet säkeistöiksi, vieläpä toisinaan, niinkuin\nmuinaiskreikkalainen lyriikka, säkeistöt stroofiryhmiksi. Uudemmassa\nrunoudessa säkeiden moninaisuutta korvaa loppusointu, joka\nvarsinaisesti kuuluu lyyrillisen runouden luontoon. Soinnulla onkin\nlyriikassa monta vertaa suurempi merkitys kuin muilla runouden aloilla;\nmutta senvuoksi ei olekaan missään muualla niin lähellä se vaara, johon\nennen olemme viitanneet, että nimittäin runollisuuden sijaan tulee\npaljas ulkonainen sointuisuus. Toisellakin tavalla lyyrillinen runous\nhelposti voipi eksyä säveltaiteen yksin-omaiselle alueelle: siten, että\nse ottaa esitelläksensä vaan utuisia, epäselviä tunteita ilman\nvarsinaista sisällystä.\n\nNäiden yleisten mietelmien jälkeen meidän tulee katsoa lyyrillisen\nrunouden eri lajeja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEri runoudenlajeissa syntyy monenlaisia vivahduksia siitä, että kunkin\nlajin luonto täydellisesti hallitsee muutamia sen tuotteita, mutta\ntoiset muistuttavat jotain muuta runouden päälajia tai muutoin\nviittaavat ulkopuolelle sen rajoja. Niin tapahtuu lyriikankin alalla.\nLyyrillinen runous vaatii mielen täydellistä syventymistä julki\nlausuttavaan tunteeseen, ja tällaista tavataankin useimmissa sen\ntuotteissa. Mutta etenkin vanhimpina aikoina, kun lyriikka ensin rupee\nmuodostumaan ja ihmisen sisäinen elämä vielä pääasiallisesti on\nulkonaisen havainnon kannalla, saattaa tapahtua, että ylevä esine siinä\nmäärässä herättää ihmettelyä ja ihailua runoilijan mielessä, että hänen\ntunteensa sitä kohtaan ilmaikse vaan sen jalouden esittämisessä.\nUlkokohtaisuus vielä kokonaan hallitsee mielikuvitusta, niin ettei hän\nvoi sitä täydellisesti omaksensa omistaa; hän vaan kaukaa sitä\nkatselee, rohkenematta sitä lähestyä. Tätä laatua ovat varsinkin\nmuinais-aikojen hymnit eli ylistysvirret jumaluuden kunniaksi, ja tämä\nlaulurunouden laji on _ylistyslyriikka (hymnillinen lyriikka)_. --\nToisen lajin muodostaa _varsinainen lyriikka_, jossa itsekohtainen\ntunne on voitolla ja joka siis paraiten vastaa lyyrillisen runouden\nperiluontoa. Mutta tunteita kuvatessaan runouden täytyy turvata\nkaikenlaisiin kuviin, niinkuin ennen on mainittu, ja nämä kuvat\nsaattavat siinäkin määrässä syrjäyttää runoilijan oman persoonan, että\nhän suorastaan kertomuksen muodossa esittelee tunteitansa. Täten\nvarsinaisesta lyriikasta vielä sukeaa erityinen objektiivinen laji,\n_kertovainen lyriikka_, joka viittaa eepilliseen runouteen. --\nMutta tunteita tuodaan vielä julki yhdistämällä ne ajatuksiin tai\npyrkimyksiin; jos ajatuksellinen puoli silloin saa ylivallan, syntyy\n_miete- eli ajatuslyriikka_.\n\nAsiaa sopii ajatella näin. Lähinnä eepillisen runouden objektiivisuutta\non ylistyslyriikka. Mahtavan aatteen valtaamana runoilija pysyy\nkunnioittavassa kaukaisuudessa erillään tunteensa esineestä; hän ei voi\nmuulla keinoin lausua tunteitaan kuin sitä kuvailemalla; runoelman\naihe ei ilmaannu vielä hänen sydämmessään vaikuttavana voimana.\nSellaisena se esiintyy vasta varsinaisessa lyriikassa. Siinä\nitsekohtainen tunteellisuus on puhkaissut kuorensa, ja runoilija ottaa\nympärillä olevan maailman omaan sieluunsa ja esittelee sitä oman\nerikoisluonteensa heijastamana kuvana. Tavallisesti hän tekee omat\ntunteensa runojen pääaineeksi; mutta usein hän ne ilmaisee kuvailemalla\nsyitä, jotka niihin antavat aihetta. -- Viimein runoilija kääntyy omia\ntunteitansa mietiskelemään ja irroittaa niinmuodoin taas niiden\nsisällyksen omasta itsestään, asettaen ne ajatuksina henkisen silmänsä\neteen. Tämä on kolmas aste mietelyriikka.\n\nNäin saadaan nuo kolme lajia, joihin vanhastaan on ollut tapana jakaa\nlyyrillistä runoutta; muutamat järjestävät ne toisella tavalla, esim.\nyhdistämällä ylistys- ja mietelyriikan ja asettamalla kertovaisen\nlyriikan eri lajiksi, kuitenkin pysyen tuossa säännöllisessä\nkolmijaossa. Kaikissa tapauksissa kertovaisessa lyriikassa on niin\npaljon erikoisluonnetta, että se olisi erittäin tarkastettava. Jos siis\nluopuu tuosta tavanmukaisesta kolmiluvusta, sopii otaksua neljä\nlyyrillisen runouden lajia: _ylistyslyriikka, varsinainen lyriikka,\nkertovainen lyriikka ja mietelyriikka_.\n\nYlempänä jo mainittiin, että _ylistyslyriikan_ tärkeimmät tuotteet\novat muinaiskansojen _hymnit_ jumaluuden kunniaksi. Vanhimmat\ntunnetut ovat indialaisten Veda-kirjoissa. Ne vievät meidät siihen\naikakauteen, jolloin eepillisyys ja lyyrillisyys eivät vielä olleet\ntoisistaan eronneet. Muistomerkkejä samalta ajalta, vaikka paljoa\nmyöhemmin syntyneitä, ovat n.s. Homeron hymnit; ne olivat oikeastaan\n\"prooimioita\", alkurunoja, joilla rhapsodien oli tapana aloittaa\nesityksiänsä; suuremmat niistä ylistävät sitä jumalaa, jonka juhlina\nkilpalaulajaiset pidettiin, ja ovat luonteeltaan milt'ei aivan\neepillisiä. Ne alkavat muutamilla sanoilla ylistettävän jumalan\nkunniaksi, jonka jälkeen kertoillaan hänen töistään ja toimistaan.\nKauniita kuvauksia sisältää esim. hymni Afroditelle; siinä ensin\nmainitaan, miten kaikki olennot, niin jumalat ja kuolon-alaiset ihmiset\nkuin myös linnut ja muut eläimet, ovat hänelle kuuliaiset, vaan kolme\nei taivu hänen valtansa alle: ei sinisilmä Athene, ei kultanuoli\nArtemis eikä Histia, ikuinen impi; näitä hän ei saa voitetuksi, mutta\nmuuten häntä miellyttää lemmensiteillä yhdistää jumalat ja kuolevaiset.\nSentähden Zeus päätti kostoksi kiinnittää hänetkin kuolon-alaiseen\nurooseen ja loi hänen mieleensä sulorakkauden Troian kuninkaan poikaa\nAnkhisesta kohtaan, joka -- kauneudeltaan jumalain vertaisena --\nkarjaansa kaitsi monihetteisen Idavuoren rinteillä. Ja lemmen jumalatar\nriensi Kyproon hyvätuoksuiseen temppeliinsä, jossa Sulottaret häntä\nkaunistelivat, ja loistavissa vaatteissa, kullalla koristettuna,\nAfrodite kiirehtii Troiaa kohden. Sitten seuraa hento, viehättävän\nidyllin tapainen tarina Afroditen ja Ankhiseen lemmen seikoista, ihan\neepillisesti esitettynä. Sen raittiissa luonnollisuudessa ja\nyksinkertaisessa, vaan samalla vienossa runollisuudessa huokuu\ntosi-homerolainen henki. Hymni päättyy muutamilla tervehdys- eli\noikeammin jäähyväissanoilla Afroditelle.\n\nTämän runoelman sisältö on laajemmin kerrottu, jotta lukija saisi\nselvän käsityksen näiden hymnien luonteesta. Mutta puhdas\nlyyrillisyyskin pääsi voitolle helleeniläisessä ylistyslyriikassa.\nSiihen kuuluu erittäin doorilaisten kehittämä \"khoorinen lyriikka\".\nKorkeimmalleen kohosi kreikkalaisten hymnillinen runous Pindaron komean\njuhlallisissa lauluissa. Pindaron maine muinais- ja nykyaikana perustuu\netenkin hänen ylistysrunoihinsa julkisissa kilpaleikeissä voittaneiden\nkunniaksi. Omituinen on niiden suunnittelu. Runollisen innostuksen\nlentimillä hän kohotakse korkealle mielikuvituksen maille,\nrohkeasti pyörähdellen kuvasta kuvaan, joita hän monivärisessä\nvaihtelevaisuudessa asettelee kuulijan eteen; hän ei ylistele itse\nvoittajaa, vaan etupäässä hänen syntymäkaupunkiansa ja sen\nsuojelusjumalia tai muinais-ajan sankareita, jotka ovat jossakin\nyhteydessä voittajan suvun tai kotiseudun kanssa. Tähän taruloimeen\nkudotaan monta syvän elämänkokemuksen tuottamaa viisauden neuvoa.\nPindaron ylistysrunoissa on yleensä säilynyt hymnin alkuluonne, niissä\nkun ainetta käsitellään uskonnollisen tunteen pohjalla ja laulellaan\njumalien kunniaa. Mutta oikeastaan ne ovat oodeja, jolla nimityksellä\nniitä varsinaisesti mainitaankin.\n\nEttä henkiseltä ominaislaadultaan niin uskonnollinen kansa kuin\nhebrealaiset oli omiansa kehittämään hymnin muotoa, on sanomattakin\nselvää (vrt. I kirja). Vanha Testamentti sisältääkin runsaasti\nhymninluontoisia kappaleita; oikeita hymnejä ovat useat Daavidin\npsalmeista, joissa erinomaisella voimalla ja kuvarikkaudella esitetään\nJumalan suuruutta.\n\nKristilliselläkin aikakaudella on uskonnollinen tunne niitä paljon\ntuottanut. Kristittyjen kansojen hengellisistä lauluista, virsistä, on\nsuuri osa hymnintapaista runoutta. Muutoin virret semmoisinaan\neivät kuulu mihinkään lyriikan lajiin. Enimmät kenties, kun ovat\nsuorastaan sydämmestä lähteneitä tunteiden ilmauksia, ovat luettavat\nvarsinaiseen lyriikkaan; toiset -- niinkuin äsken mainittiin -- ovat\nylistyslyriikkaa, useat myös mietelyriikkaa. Onpa niitä semmoisiakin,\njoita ei hallitse lyyrillinen tunne, vaan opettavaisuus; niiden sija on\ntietysti opetusrunouden piirissä.\n\nVaikka hymni etupäässä tarkoittaa jumaluuden ylistämistä, niin sen\npohjana oleva hartaus ja kunnioitus saattaa kääntyä muitakin yleviä\nesineitä kohtaan. Sen näimme jo Pindaron ylistysrunoista. Sellainen\nhymni on esim. uudemmassa kirjallisuudessa Schillerin laulu \"Riemulle\"\n(\"An die Freude\"). Näin muodostuu se muinais-ajan ylistyslyriikan laji,\njonka nimitys on _oode_. Sen tunnusmerkit ovat ylevälaatuinen\nsisällys, taidehikas stroofirakenne ja rohkeilla hyppäyksillä kuvasta\nkuvaan liihoitteleva yhteensommittelu. Mutta kreikkalainen \"oode\"\nsana merkitsee oikeastaan laulua; sentähden sillä antiikisessa\nkirjallisuudessa on laajempikin käytäntö, jolloin sillä yleensä\ntarkoitetaan jokaista lyyrillistä runoa, sellaistakin kuin Sapfon ja\nAnakreonin laulelmat. Siitä syystä Horatiuskin nimitti runonsa\noodeiksi, vaikka ne eivät kaikki ole oodeja sanan varsinaisessa\nymmärteessä. Uudempina aikoina on oodeksi sanottu antiikiseen\nmalliin suoritettua ylistysrunoa korkeasta esineestä tai\nylevästä aatteesta; sen käsitteeseen kuuluu ennen kaikkea paitsi\nyllämainittuja ominaisuuksia, että noudatetaan muinaiskreikkalaista\nstroofijärjestystä.\n\nDionysos-juhlien ylimmilleen yltyvä innostus synnytti vanhassa\nKreikassa _dityrambin_, runouden siteistä vapaan riemulaulun.\nSitäkin on nykyisempinä aikoina mukailtu. Sellaiset mielentilat,\njolloin korkeimmat aatokset, vielä hämärinä, selviämättöminä,\nsanomattomalla riemastuksella mieltä täyttävät, ovat jotain\nyleis-inhimillistä, mikä palautuu kaikkina aikoina. Sentähden\ndityrambinen innostus saattaa uudemmassakin runoudessa puhjeta\nnäkyviin, pukien hapuilevia, korkealle tähtääviä tunteitansa vapaisiin,\nvaihteleviin runomuotoihin. Mainittakoon esimerkiksi Goethen\nnuoruudenrunoelmat \"Wanderers Sturmlied\" ja \"Harzreise im Winter\".\n\nMutta siirtykäämme _varsinaiseen lyriikkaan_. Mitä alumpana tätä\nlukua sanottiin laulurunouden luonteesta ylimalkain, soveltuu etenkin\ntähän sen päälajiin. Sydämmen syvimmistä hetteistä tunteet pyrkivät\nilmoille, käyttäen ylempänä mainittuja ilmaisukeinoja, ja lukemattomat\novatkin ne mielentilat, jotka siihen antavat aihetta. Mitä\nmonipuolisemmaksi varttuu henkinen kehitys, sitä enemmän se sisäistä\nelämää rikastuttaa ja tunteita syventää, josta lyyrillisen runouden\npiiri yhä laajemmaksi laajenee. Ja mitä välittömämmin tunteet\nilmenevät, mitä enemmän erikoissielun lämpimyyttä runoissa huokuu, sitä\nenemmän niissä on varsinaisen lyriikan henkeä.\n\nKun sanotaan runoilijan lyriikassa tuovan esiin omia tunteitansa, niin\ntätä tietysti ei saa ymmärtää aivan sananmukaisesti. Sisälliset\nelämänkokemukset ja itsekohtaiset mielentilat aiheuttavat kyllä suuren\nosan laulurunouden tuotteista; mutta havainnon ja mielikuvituksen sekä\nlämpimän myötätuntoisuuden avulla hän omaksensa omistaa muidenkin\ntunne-elämän ja esittelee sitä runoissansa. Tällainen objektiivisuus\ntietysti ei ollenkaan vähennä lyyrillisen runoelman itsekohtaista,\ntunteen-omaista luonnetta. Toisenlaatuinen objektiivisuus, joka ei\nsekään ole haitaksi puhtaalle lyyrillisyydelle, tulee siitä, että --\nkuten jo on osoitettu -- tunteita kuvataan ulkonaisten ilmiöin avulla.\nKesäisen luonnon ihanuus täyttää runoilijan sydämmen virkeällä\nelämänhalulla, syksyn synkeys painaa hänen mieltänsä ja palauttaa\nentisten onnenpäivien muistoja, synnyinmaan kauneus elvyttää\nisänmaanrakkautta ja kehoittaa tehokkaaseen työhön ja toimeen, ja\nkaikkia näitä erilaisia tunteita hän tahtoo lausua ilmi ja muissakin\nherättää synnyttämällä heidän sielussaan noita samoja mielikuvia, jotka\nluonnon erilaiset ilmiöt hänessä itsessään ovat tuottaneet. Kaikkien\nkansojen lyyrillisestä runoudesta voisi saada lukemattomia tällaisia\nluonnonkuvia. Mainittakoon vaan meidän kirjallisuudesta Rahkosen\n\"Imatralla\" ja Cajanderin \"Salomaa\". Eikä ainoastaan luonnonkuvia\ntuoda esiin tällä tavalla, vaan myös kohtauksia ihmis-elämästä,\nniinkuin Erkon runossa \"Hevospaimenet yömajalla\" tai Schroven\n\"Mierolais-äijässä\". Tämä vie lopullisesti kertovaiseen lyriikkaan.\n\nVaikka _kertovainen lyriikka_ muistuttaa eepillistä runoutta, niin\nsen koko luonto ja esitystapa on ihan toinen. Onhan mielialan kuvailu\nsiinä pääasia; runoilija tahtoo ilmaista mieltä liikuttavan tapauksen\naiheuttamia tunteita ja tuottaa niille vastakaikua kuulijan sydämmessä.\nTunteellisiin kohtiin pannaankin siitä syystä enimmän painoa, kaikkiin,\nmitkä ovat valtavasti vaikuttaneet kertoilijan mieleen ja voivat\nmuihinkin tehdä samanlaisen vaikutuksen. Runoilijan oma mielentila\nantaa koko esitykselle omituisen värityksensä. Erityisseikkoja ei\nkerrota niin tyystin kuin eepillisessä runoudessa, ja esitys on\nlyhyempi, vilkkaampi, vapaampi; runoilijan omat tunteet toisinaan\nsuoranaisestikin siihen sekaantuvat. Kaikki nämä ominaisuudet\nhavaitaan selvimmin _ballaadissa_, pohjoismaiden kansanrunouden\nsurunvoittoisessa kasvatissa; sen omituisesti värjyilevässä\nkertomistavassa yhtyy utuiseen synkkyyteen herkkä tunteellisuus;\nrunoilija menee nopeasti asiasta toiseen ja jättää paljon kuulijain\narvattavaksi; hän poimii kertomuksesta esiin ne kohdat, jotka\ntehokkaimmin vaikuttavat tunteisiin, ja niin esitystapa muuttuu\nmelkein draamalliseksi, paljaaksi puheenvaihteluksi. Kansanballaadeja\non erittäin runsaasti skotlantilaisilla, englantilaisilla ja\ntanskalaisilla. Meilläkin niitä on useita Kantelettaren III:ssa osassa;\nerinomaisen esimerkin ballaadin oikeasta luonteesta antaa \"Elinan\nsurma\". Kansanrunoudesta ballaadi on siirtynyt taidelyriikkaan. Saksan\nkirjallisuudesta mainittakoon sen omituisuutta osoittavina esimerkkeinä\nBürgerin kammottavan kolkko ja samalla havainnollisesti kuvaileva\n\"Lenora\", niin myös Goethen, Uhlandin ja Heinen mitä syvimmän\nrunollisuuden elähyttämät ballaadit. Suomenkielisessä runoudessa\nballaadin kaikessa lyhyydessään syvästi liikuttava ja vienon tunteen\nkannattama esitystapa huomataan Cajanderin runossa \"Kehrääjä-äiti\"; sen\nsynkkä, toivottomuuden partaalle vievä luonne yhdessä suppean ja sen\nkautta voimallisen kertomistavan kanssa nähdään K. Krohnin \"Ferencz\nRenyissä\". Ballaadin koko luonteesta johtuu, että se tavallisesti on\nsisällykseltään kolkko ja päättyy surullisesti; mutta tämä ei ole\nvälttämätöntä. Sen omituinen kertomistapa sopii valoisempienkin\naiheitten kanssa yhteen; tunnettuja esimerkkejä meidän omasta\nkirjallisuudesta ovat Cajanderin \"Vapautettu kuningatar\" ja\n\"Runolaulaja\".\n\nIhan toista laatua on _romansi_, sekin kansanrunouden maasta\nversonut taimi, mutta etelämaan tuote, Espanjasta syntyisin. Se ei ole\nhämärä ja synkkä niinkuin ballaadi, vaan kirkas ja tyyni kuin\nEtelä-Euroopan tummansininen taivas, ja päättyy usein onnellisesti,\nvaikka sekin saattaa käsitellä surullisia aineita. Pääerotus on\nesitystavassa; romansi kertoilee yhtenäisemmin, selvemmin,\nrauhallisemmin, siis eepillisemmällä tavalla kuin ballaadi. Romansikin\non tullut taidelyriikan omaksi.\n\nMutta kaikki kertovaiset lyyrilliset runoelmat eivät ole ballaadeja\ntai romanseja, jotka vaan ovat helposti huomattavia lajeja sen\nmonivaiheisten tuotteiden piirissä. Päinvastoin on hyvinkin paljon --\nehkä suurin osa -- sellaisia, joihin nämä nimitykset eivät sovi. Sitä\nlaatua ovat esim. \"Vänrikki Stoolin tarinat\"; samoin myös Schillerin\nn.s. ballaadit, jotka pikemmin ovat romanseja, mutta oikeastaan eivät\nkuulu näihin kumpaankaan erityislajiin. \"Vänrikki Stoolin tarinat\" ovat\nhyvin erilaiset keskenään; muutamat, niinkuin \"Pilven veikko\" ja \"Sven\nDufva\", ovat melkein puhdasta eepillistä runoutta, vaikka vieno\ntuntehikkaisuuden tuoksu antaa niille lyyrillisen luonteen. Toiset taas\novat aito lyyrillisiä; kertoja puhuu ja arvostelee omassa nimessään,\nniinkuin \"Heinäkuun viidennessä päivässä\" ja \"Lotta Svärdissä\", tai\nhänen käsitystapansa kumminkin levittää omaa valoansa kuvauksiin.\nTällöin ei ole otettu huomioon semmoisia runoja kuin \"Maamme\" ja\n\"Porilaisten marssi\", jotka eivät ole kertovaista, vaan varsinaista\nlyriikkaa.\n\nSe erotus, johon äsken viitattiin, onkin yleensä havaittava\nkertovaisessa lyyrillisessä runoudessa. Toisinaan se objektiivisella\nesitystavallaan lähestyy eepillistä runoutta, niin että on vaikea\nmäärätä rajaa sen ja n.s. runollisen kertoelman välillä; toisinaan\nsiinä värähtelee enemmän subjektiivista tunteellisuutta, jotta se koko\nluonteeltaan on puhtaasti lyyrillinen, ballaadin tapainen. Asetettakoon\nrinnan esim. Schillerin \"Takaus\" tai \"Polykrateen sormus\" ja Goethen\n\"Erlkönig\" tai Oksasen \"Koskenlaskijan morsiamet\". Nämä lajit voivat\ntietysti monella monituisella tavalla yhtyä toisiinsa ja saada monta\nerityistä vivahdusta sen mukaan, miten muutoin kerrotaan, onko\nrunoilija itse vai tapauksissa osallinen esittäjänä, ovatko tapaukset\niloista vai surullista laatua, j.n.e.\n\nTarkastettavana on vielä _miete- eli ajatuslyriikka_.\nNiinkuin lyriikan alalla rajat yleensä ovat epämääräisiä, niin\nmietelyriikallakin on monta yhtymäkohtaa muiden lajien kanssa, joista\nsitä ei ole helppo aina tarkasti erottaa. Samoin se toiselta puolen\nusein lähentelee opetusrunoutta. Sen tunnusmerkkinä on tietysti, että\nmietteitä lausutaan lyyrillisen runouden muodossa, mutta mietteitä,\njotka ovat mitä virkeimmän tunteen ja innon lämmittämiä ja luovan\nmielikuvituksen välittämiä; sillä tämähän sen tekee runoudeksi ja\nerittäin lyyrilliseksi runoudeksi ja varjelee sitä vajoamasta\nabstraktiseen tuumailuun ja proosallisuuteen. Sopivasti kyllä Geibel\nsanoo:\n\n    Nicht die Empfindung allein: auch was in ernster Erfahrung\n    Ihn das Leben gelehrt, spreche der Lyriker aus,\n    Aber am Herzen gereift zum Herzen rede die Weisheit,\n    Aber im Ström des Gefühls sei der Gedanke gelöst.\n\nKun se tällaisena, tunteen ja kuvausvoiman lentimillä, ylentyy\nkorkealle aatosten maailmaan ja tuopi esiin jalointa ja parasta mitä\nihmismieli mietiskelee, voi se saavuttaa hyvinkin suuren runollisen\ntäydellisyyden. Muistakaamme vaan useita Schillerin tämänlaatuisia\nrunoelmia, esim. \"Laulu kellosta\", tuo kaunis, syvämietteinen kuvailu\nihmis-elämän vaiheista, ja \"Kävely\" (\"Der Spaziergang\"), jossa\nihmiskunnan kehitysjuoksu suurin piirtein asetetaan näkyviin, taikka\nOksasen voimallisen innon elähyttämä \"Porthanin kuvapatsaan\npaljastettua\", niin voimme kyllä ymmärtää, mihin suureen runolliseen\narvoon mietelyriikka voi kohota.\n\nAjatuslyriikassa esitelty mietiskely ja siitä johtuvat tunteet voivat\nolla hyvin erilaatuisia, ja tämä antaa aihetta monenlaisiin\nmietelyriikan muotoihin. Muutamat erottuvat koko luonteeltaan selvästi\nmuiden joukosta ja ovat sentähden saaneet omat nimityksensä. Usein\nmietiskelyn pohjana on syvä kaipauksen tunne; runoilijan mielessä\nväikkyy muinaisten aikain ikipäiviksi kadonnut onni tai joku muu\nihanteellinen kuva, joka ei ole saavutettavissa. Täten syntyy\n_elegia_ tämän sanan nykyisessä merkityksessä. Kreikkalaiset\ntarkoittivat \"elegia\" sanalla alkuansa valitusrunoa, mutta sittemmin\njokaista eleegisellä runomitalla suoritettua runoelmaa; seitsemännellä\nvuosisadalla e.Kr. heillä oli paljon tällaisia elegioita: valtiollisia\nrunoja, sotalauluja y.m. Myöhemmin niissä enimmiten tavataan\nopettavainen, elämänviisautta neuvova sisällys. Nykyaikana elegia on\nlyyrillinen runoelma, jossa kaipauksen-sekainen tunne yhtyy hiljaiseen\nmietiskelyyn: esim. Kallion \"Oma maa\", Oksasen \"Miksikä aina suret?\"\nj.n.e. Usein käytetään siinä nytkin vielä eleegistä runomittaa,\nniinkuin molemmissa äskenmainituissa, mutta se ei ole välttämätöntä.\nNiin esim. Kantelettaren laulu \"Muinaiset ajat paremmat\" ja Runebergin\n\"Barndomsminnen\" sekä Oksasen runo \"Tuopa tuopi tuiman tunnon\" ovat\nsisällykseltään ja väriltään elegioita, vaikka runomitta ei ole vanha\neleeginen. -- Muuten koko tämä erityislaji perustuu eleegiseen\ntunnelmaan, joka on siinä, että ihminen tajuaa, selvemmin tai\nhämärämmin, syvän ristiriidan olevan hänen nykyisen olonsa ja ihanteen\nvälillä ja kaiholla kuvailee mielessään jälkimmäistä vastakohdaksi\ntylylle todellisuudelle. Ihanteen kaipaus on siinä pääpiirteenä eikä\nilo ihanteen toteutumisesta, niinkuin runoudessa enimmiten. Näin\neleegisyys mielialana voi ilmaantua muuallakin kuin varsinaisessa\nelegiassa; saattaahan se olla vaikka kokonaisen maailmankatsannonkin\nperustana. Tällainen mielentila syntyy silloin, kun elämänkokemus ja\npettymykset ovat saattaneet ihmishengen etsimään tyydytystä\nulkopuolelta tosiolojen piiriä, ja sentähden tämmöinen eleegisyyden\npiirre onkin yleensä havaittava nykyisemmässä runoudessa. Aivan oikein\nelegia on sovitettu yhteen idyllin kanssa, joka sekin on saanut alkunsa\nkultuurikehitykseen kyllästyneen ihmiskunnan pyrkimyksestä\nalkuperäisiin, luonnollisiin oloihin.\n\nToinen mietelyriikan laji on _epigrammi_, joka alkuansa merkitsee\npäälle- tai allekirjoitusta, jommoisia kreikkalaiset panivat esim.\nkuvapatsaihin tai temppeleihin annettuihin uhrilahjoihin. Siitä on sen\nyleinen merkitys kehittynyt; se on lyhyt, mielekäs, jotakin erityistä\nesinettä tai asiaa tarkoittava runo, jonka \"ponsi\" eli \"kärki\" on\nlopussa. Usein se on sisällykseltään pilkallinen, mutt'ei aina;\npäinvastoin ivalliset epigrammit oikeastaan eivät kuulu mietelyriikan\npiiriin, vaan ovat luettavat satiiriin. Monta kaunista, syvämietteistä\ntai teräväkärkistä epigrammia ovat Goethe ja Schiller yhdessä\nkirjoittaneet. Suomenkielisenä esimerkkinä mainittakoon Oksasen\n(kreikasta mukailtu) \"Elämä\". Epigrammeissakin käytetään usein\nmuinaishelleeniläisten esikuvien mukaan eleegistä runomittaa; mutta\nmuut runomuodot ovat yhtä sopivia, niinkuin näkyy esim. Erkon pienestä\nrunosta:\n\n    Missä kukka,\n    Siellä kesä;\n    Missä tähti,\n    Siellä taivas;\n    Missä lempi,\n    Siellä autuus.\n\nEpigrammin luonteesta on seurauksena, että se monesti koskettelee sekä\npilkkarunouden että opetusrunouden rajoja; sillä on varsinkin n.s.\nmieterunon kanssa paljon yhtäläisyyttä.\n\nSangen usein mietelyriikan sisällys on mitä lähimmässä yhteydessä\nrunomuodon kanssa. Niin _sonetin_ omituinen stroofirakenne, joka\njakaa runoelman kahteen osaan, ikäänkuin premisseihin ja\npäätöslauseeseen, melkein itsestään vie ajatuslyriikkaan ja tekee\nsonetin-muotoiset runot, olipa niissä mikä sisällys tahansa, enemmän\ntai vähemmän tämän erityislajin luontoisiksi. Samaa sopii ylimalkain\nsanoa monesta muustakin etelä-eurooppalaisesta runomuodosta:\ncanzonista, madrigalista, ritornellista y.m., joiden tarkempi\nselittäminen veisi minut liian pitkälle. Tällaisia runomuotoja on\nitämaisillakin kansoilla, esim. ghaselit. Yleensä itämaiden runous,\nIndian ja Persian, on rikas syväaatteisesta mietelyriikasta, joka\nkirjavalla moninaisuudellaan viehättää lukijaa ja jota muutamat\nsaksalaiset runoilijat, esim. Rückert, menestyksellä ovat mukailleet.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nDraama eli näytelmärunous.\n\n\nRunouden lajeista puhuessa sanottiin, että näytelmärunouden varsinainen\npohja on tahto ja siveellinen toiminta; se kuvailee ulkonaisen ja\nsisällisen maailman keskinäistä suhdetta osoittamalla, miten tunteet ja\najatukset muuttuvat teoiksi ja tekojen seuraukset vaikuttavat takaisin\nihmisen kohtaloon ja mielentilaan. Draaman pääluonne on niinmuodoin\nsiinä, että se koettaa mitä selvimmin esittää sitä yhteyttä, joka on\nkaikkien elämää muodostavain voimain, ulkonaisten ja sisällisten,\nvälillä, ja siitä johtuvatkin ne ominaisuudet, jotka ovat erittäin\nnäytelmärunoudelle omituiset. Draamallista siis ei ole jokaisen\ntapahtuman tai toimen esittely, vaan ainoastaan sellaisen, joka valuu\nsielun syvimmistä hetteistä ja tarkoittaa sisällisten ajatuskuvien\ntoteuttamista; yhtä vähän into tai pyrkimys ilman varsinaista tekoa on\ndraamallista, vaan ainoastaan into, joka päättyy vapaaseen toimintaan.\n\nTästä jo huomataan, että näytelmärunous asettuu ihan toiselle\nkatsantokannalle kuin epopea. Eepillinen runotar mieluimmin silmäilee\nilmiöin kokonaisuutta, tapausten valtavaa virtaa, johon yksityisten\naikeet ja ponnistukset yhtyvät ja katoavat; vapaan tahdon merkityksestä\nsiis ei ole paljon puhetta. Draamallinen runoilija päinvastoin näyttää,\nmiten maailman meno muodostuu olevaisten olojen ja yksilön toiminnan\nvuorovaikutuksesta, ja antaa siis vapaalle tahdolle täyden arvon, --\ntietysti lukuun ottamatta niitä poikkeuksia, joihin eri aikojen\nvaihteleva maailmankäsitys välisti antaa aihetta. Ja kun draama\nnäin esittelee ihmisen pyrkimysten ja ulkonaisten tapausten keskinäistä\nsuhdetta, voipi se paremmin kuin muut runouden lajit kuvailla\nsiveellistä maailmanjärjestystä. Eepoksen esittämä kuva on\nkyllä ulkonaisesti laajempi, monivaiheisempi, mutta draaman on\nsisällisesti runsaampi, täydellisempi. Se osoittaa, kuinka ihminen on\nvastuun-alainen teoistaan ja niittää, mitä hän on kylvänyt, mutta\nviittaa samassa siihen ikuiseen voimaan, joka maailmanjärjestystä ohjaa\nja kannattaa. Tästä jo selviää, mikä tärkeä tehtävä draamalla on\ninhimillisen sivistyksen kehityksessä ja miksi juuri näytelmärunouden\nhistoriassa paraiten ilmenee, minkä vaiheitten alaisina ihmiskunnan\nihanteet ovat olleet.\n\nDraama, niinkuin jo ennen on sanottu, on luonteensa ja tarkoituksensa\npuolesta eepillisen ja lyyrillisen runouden yhdistäjä, ja sentähden\nsiinä onkin kaksi osaa näitä molempia edustamassa: _toiminta_, sen\nulkonainen, eepillinen puoli, ja _puhelu eli puheenvaihtelu\n(dialogi)_, joka on lyyrillistä laatua, tuoden esiin henkilöin\ntunteet ja ajatukset. Jälkimmäiseen on myös luettava monologi eli\nyksinpuhe. Mutta nämä puolet eivät ole vaan vierekkäin, erillään\ntoisistaan, vaan punoutuvat kiinteästi yhteen, edistyen rinnakkain\ntoinen toisensa avulla. Toiminta tapahtuu suurimmaksi osaksi puhelun\nkautta, saa siitä alkunsa ja viepi siihen; samoin myös dialogin\nesittämät mielentilat purkaantuvat toimintaan tai ovat sen seurauksia.\nElämän molemmat puolet, sisäkohtainen ja ulkonainen, -- henkilöin\nkatsantotapa, luonteet ja mielentilat sekä maailman olot ja vaihtelevat\nkohtalot, -- ilmaantuvat niinmuodoin kaikkialla draamallisessa\nrunoelmassa. Ja muutenkin näytelmärunouden antama kuva on samalla\nsisäkohtainen ja puhtaasti objektiivinen. Runoilija on kokonaan\nkätkeytynyt teokseensa ja lausuu ajatuksensa ainoastaan esitettävien\nhenkilöin kautta; hän ei edes tule kertojana näkyviin niinkuin\neepillisessä runoudessa, ja tämä on perin objektiivista. Mutta toiselta\npuolen avautuu meille koko sisällisen olevaisuuden rikkaus; saamme\nrunoilijan kanssa sukeltaa henkilöin sielun-elämän syvimpään syvyyteen\nja nähdä tunteiden ja mielenliikutusten alkukipinät, tarkastaa maailmaa\nmuodostavain tekojen salaisimman työpajan.\n\nTämä henkilöin sisäisen elämän paljastaminen, _luonteenkuvaus_,\nonkin se, mikä draamassa enimmin viehättää. Sen kautta tutustumme\nmitä erilaisimpiin ihmisiin, joiden omituista ajatus- ja\ntuntemistapaa opimme ymmärtämään ja jotka sentähden meissä herättävät\nmyötätuntoisuutta, ja kun virkeällä osan-otolla seuraamme heidän\nkohtaloitansa, syventyy katseemme huomaamaan ihmis-elämää hallitsevia\nlakeja. Luonteiden moninaisuudesta olen ennen puhunut ja niiden\nmerkityksestä runoudessa ylimalkain (vrt. II kirja); edelläolevasta\nselviää, kuinka tärkeän tärkeitä ne ovat etenkin näytelmärunoudessa.\nSe olijoitsemisen halu, joka vie runollisen mielikuvituksen\nmuodostamaan luonnonvoimia ja yksityisiä luonnonesineitä itsenäisiksi,\nihmisenkaltaisiksi olennoiksi, sisältää oikeastaan vaistomaisen\npyrinnön käsittää ilmiöitä meille ymmärrettävän henkisen perusteen\nnojalla, ja niin ihmisiäkin tarkastaessa tahdomme selvittää sitä\npysyvää henkistä keskusta, josta heidän olemisensa ja toimimisensa\naiheutuu. Henkilöin sanoista ja teoista päätämme -- otaksuen niissä\nolevan johdonmukaisuutta --, millaiset heidän luonteensa ovat. Tätä\nyleis-inhimillistä ominaisuutta runoilija käyttää hyväksensä; hän antaa\nmeille vaan muutamia piirteitä -- useampia tärkeämmistä, harvempia\nsyrjäisemmistä henkilöistä -- mutta semmoisia, joiden johdosta oma\nfantasiamme luo selvän kuvan esitettävistä luonteista. Tällaista\nluonteenkuvausta on tietysti kaikkialla, missä persoonallisuuden yhteys\nhimmentymättömänä asettuu meidän eteemme. Mutta muutoin runoilija\ntässä kohden voi menetellä monella eri tavalla; hän saattaa tuoda\nesiin henkilöitänsä yleisemmillä piirteillä tai tarkemmilla\nvärivivahduksilla, noudattaen enemmän idealistista tai karakteristista\ntaidetapaa; hän voi koota kirkkaimman valon päähenkilöön, jättäen\nsivuhenkilöt varjopuoleen, tai melkein samalla hellyydellä huolehtia\nkaikkia teoksessa esiintyviä, j.n.e.\n\nHellin huolenpito tulee sittenkin aina päähenkilön osaksi, joka\ndraamassa on paljoa suuremmassa määrässä keskuksena kuin eepoksessa.\nMuut henkilöt ovat oikeastaan vaan hänen tähtensä olemassa, vaikka\nheillä osittain saattaa olla hyvinkin tärkeä tehtävä. Ennen on jo\nviitattu siihen, kuinka epopean, romaanin ja draaman pääsankarit ovat\nperäti erilaiset. Näytelmärunoudessa päähenkilö aina on jyrkässä\nvastariidassa ympäristönsä kanssa; hän ei edusta kansallista\nsankari-ihannetta, niinkuin epopeassa, esikuvana loistaen\nheimolaistensa keskellä, eikä ole olojen muodostettavana ja\nkasvatettavana, niinkuin romaanissa; vaan rohkeasti hän astuu omaa\ntietänsä, taistellen olevaisia oloja vastaan ja koettaen kääntää ajan\nratasta itseviittomalleen uralle. Jotain tällaista pontevaa taistelua\nja vastustushalua tavataan kaikissa tosi-draamallisissa luonteissa,\nsilloinkin, kun ne joutuvat olosuhteiden johdettaviksi. Sentähden\nnäytelmän pääsankareiksi sopivat varsinkin tarmokkaat historialliset\nhenkilöt, tienraivaajat ja uusien aatteiden kannattajat, mutta muutkin\nsellaiset individit, jotka ovat ristiriidassa olevaisten olojen kanssa\nja toimiessaan niitä rikkovat, noudattaen oman luonteensa sisällistä\npakkoa. Tämä koskee tietysti näytelmärunouden vakavanpuolisia lajeja,\ntragediaa ja sovintodraamaa; komediassakin tapahtuu jonkunlainen\nolevaisten olojen rikkominen päähenkilön puolelta ja on jonkinlaista\ntaistelua, jos niin tahtoo sanoa; mutta tämä kaikki on koomillista\nlaatua eikä ole taistelua sanan varsinaisessa merkityksessä. Jotain\nyhtäläisyyttä siinä kumminkin on huomattavana.\n\nHyvän luonteenkuvauksen ensimmäinen ehto on johdonmukaisuus. Aivan\nepäjohdonmukaiset ihmiset eivät oikeastaan sovi draamallisesti\nkuvattaviksi; jos semmoiset välttämättömästi ovat esiintuotavat, niin\nniiden kuvailu vaatii erinomaista taitoa, jotta heidän toimintatapansa\ntulisi käsitettäväksi. Pääasia on tietysti aina, että luonteen ydin,\njosta teot kasvavat, tulee selvästi tajuttavaksi. Ihminen voi olla\nhorjuvainen ja näennäisesti menetellä epäjohdonmukaisesti, ja sittenkin\nsaattavat hänen tekonsa ihan luonnollisesti johtua niistä tunteista ja\nmielikuvista, jotka hallitsevat hänen sisintä olentoansa. Niin esim.\nHamlet; ensi silmäyksellä hän tuntuu häilyväiseltä, vaan satunnaisten\nmielialojen johtamalta; mutta tarkemmin katsoessa hänet huomaa vaan\nmieleltään epätasaiseksi, herkkätunteiseksi, vaikutuksille alttiiksi,\nmutt'ei epäjohdonmukaiseksi. Yhä hän hautoo mustaa murhettansa,\nvastahakoista tehtäväänsä; hän epäilee eikä ryhdy toimeen, sitten\nponnistaa voimansa ja toimii, mutta epäsuotuisena hetkenä; hän salaa\ntunteensa, sitten ne puhkeavat esiin melkein mielettömyyden voimalla,\nniinkuin Ofelian haudalla. Kaikki nämä jyrkät käännähdykset ja\nvastakohdat ovat luonnolliset epäröivässä ja itseensä sulkeutuvassa\nluonteessa semmoisessa kuin Hamletin.\n\nLuonteessa tapahtuu kehitys, joka on erittäin huomattava päähenkilössä.\nMutta kuitenkin on paljon luonteita, jotka jo näytelmän alkaessa ovat\nvalmiita, draamalliseen intoonsa kypsyneitä, ja joiden teot suorastaan\npuhkeavat esiin heidän omituisuudestaan ja innostaan. Heidän sisällinen\nelämänsä on kumminkin niin valtavain muutosten alainen, että se\nmuistuttaa jonkunlaista kehitystä. Sellainen on esim. Wallensteinin;\nhänen alkuperäinen kunnianhimonsa tekee hänet kavaltajaksi.\nSyrjähenkilöt, joita lyhyesti kuvataan, esiintyvät useimmin ihan\nvalmiina. Näiden vastakohtana ovat semmoiset luonteet, jotka joutuvat\nheille alkuansa vieraan intohimon valtaan, niinkuin Othello, jonka\nhellä, luottavainen mielenlaatu luulevaisuuden kautta kokonaan muuttuu.\nVälimuotoja on useita. Tunne tai intohimo, jonka juuret on henkilön\nalkuperäisessä luonnossa, kasvaa kasvamistaan ja valtaa hänet kokonaan,\nesim. rakkaus monen monessa tapauksessa, niinkuin Romeo ja Juliassa.\nSamoin Macbethin rajaton kunnian- ja vallanhimo ilmenee jo alusta\nalkaen, vaikk'ei sen tuhoavaa voimaa havaita, ennenkuin Lady Macbethin\nkehoitukset sen täyteen liekkiin puhaltavat. Tai kohtalon iskut\nmuuttavat tykkänään jonkun henkilön mielentilan, vaikka hänen\nluonteensa pysyy entisellään; niin on Lear kuninkaan laita.[107]\n\nKuinka tärkeätä draamassa on luonteenkuvaus ja sisäisen elämän kuvailu,\nhuomaa siitäkin, että on näytelmiä, joissa toiminta on heikkoa tai\nhöllästi yhdistettyä, mutta joilla kuitenkin on erinomainen\nviehätysvoima ja suuri runollinen arvo, sentähden että henkilöin\nsielun-elämää esitetään mainiolla tavalla. Ajatelkaamme vaan Goethen\nTassoa, jossa ei ole sanottavasti toimintaa, mutta jossa meitä lumoo\nmestarillinen luonteiden ja mielentilojen kuvailu. Goethe on syvimmältä\nsielultaan lyyrillinen runoilija ja siitä syystä tällä puolella aina on\netusija hänen teoksissaan. Yhteydessä sen kanssa on olosuhteiden\nkuvailu; niin on Egmont sarja vaihtelevia kuvaelmia, jotka eepoksen\ntavalla on aseteltu vierekkäin ilman varsinaista yhdistävää sidettä;\nmutta näissä viehättää lukijaa henkilöin sisäisen elämän esittely ja\najan tapausten heijastus ihmisten mielessä. Shakespeare taas,\njonka ominaisluonne on täysin draamallinen, luo aina vilkkaan\ntoiminnan; mutta monessa teoksessaan hän ei välitä sen ankarasta\njohdonmukaisuudesta, vaan panee näytelmän yhteyden etupäässä\nläpikäyvään tunnelmaan ja sielunhistoriaan, laskien pääpainon\nluonteiden ja sisällisten olojen kuvaukseen. Niin hän menettelee\nvarsinkin, kun aine on satumainen tai aiheet ja tapaukset semmoisinaan\notetaan jostakin vanhemmasta kertomuksesta. Näin on esim. Talvisessa\ntarinassa ja Cymbelinessa, muita mainitsematta, ja kuitenkin nämä\nteokset ovat Shakespearen runouden helmiä. -- Mutta jos draamalliselta\nteokselta päinvastoin puuttuu luonteiden kuvailu ja sisäisen elämän\nrunsaus, ei vaiherikas kantatarina ja johdonmukaisesti perille viety\ntoiminta voi sitä korvata; näyttämöllä esitettynä se kenties kelpaa\npitämään kuulijain huomiota pari tuntia vireillä, mutta runouden\nsyvempiä vaatimuksia se ei täytä. Tätä laatua ovat useat ranskalaiset\nnäytelmäkappaleet, joiden pääansio on niiden virkeästi kehkiävässä\njuonessa.\n\nTästä ei saa kuitenkaan tehdä sitä johtopäätöstä, että paljas\nluonteenkuvaus ilman virkeätä toimintaa olisi draamallisessa suhteessa\npätevä. Päinvastoin. Toiminta on näytelmärunoudessa ensimmäinen.[108]\nMutta draamat ovat erilaisia; muutamissa on pantu enemmän painoa\nluonteisiin ja sisällisen elämän kuvailuun, toisissa tapauksiin.\n\nPäähenkilön tärkeästä asemasta on jo puhuttu. Romaanissa saattaa joskus\nolla epätietoista, mikä henkilö on kertoelman varsinainen kannattaja;\ndraama vaatii aina selvää henkistä keskustaa, josta toiminta lähtee.\nMutta tästä on näennäisiä poikkeuksia. Niin on useastikin kaksi\npäähenkilöä, joita rakkaus yhdistää yhdeksi persoonaksi ja joiden\nyhteiset kohtalot ovat draaman sisällyksenä: esim. Romeo ja Julia\ny.m.m. Joskus suurempikin kokonaisuus vastaa yksityistä pääsankaria.\nSchillerin Wilhelm Tellissä astuu koko Schweizin kansa toimivana\npäähenkilönä näyttämölle; näemme, kuinka sen vapaudentaistelu alkaa ja\nkehittyy kansan eri piireissä, kunnes se Tellin teon kautta\nratkaistaan. Tämä näytelmän laaja pohja antaa sille suuressa määrässä\neepillisen värin.\n\nPäähenkilön luonteesta valuu toiminta, joka muodostaa näytelmän\nvarsinaisen perustuksen ja josta draama on nimensäkin saanut (kreikaksi\n_drama_, toiminta). Ainoastaan Aiaan kaltainen sankari voi joutua\nsen kohtalon alaiseksi, jota Sofokleen tragediassa kuvataan; Johanna\nd'Arcin uskonnolliseen haaveiluun taipuva mielenlaatu tekee hänet\nsopivaksi innostuttamaan Ranskan kansaa vapaudentaisteluun. Daniel\nHjortin luonne, niinkuin hänen asemansa Flemingin talossa, hänen\nvastoinkäymisensä lemmen-asiassa ja vasta saatu tieto hänen\nsyntyperästään sen ovat muodostaneet, saattaa hänet liittymään kansaan\nja Kaarle herttuaan ja salaisilla vehkeillä edistämään heidän asiaansa.\nMikä sisimmässä sydämmessä elää, se pyrkii toiminnassa purkaumaan ja\nolevaisia oloja uudistamaan; päähenkilöä elähyttää _paatos eli\ninto_, joka vaatii häntä toteuttamaan, mitä hän sielunsa\nsyvyydessä oikeaksi tuntee tai luulee onnellisuutensa välttämättömäksi\nehdoksi. Semmoinen into on Antigonessa sisarenrakkaus, Marcus\nBrutossa (Shakespearen Julius Caesarissa) Rooman tasavallan ihailu,\nWallensteinissä pyrintö itsenäisen aseman saavuttamiseen. -- Mutta jos\npäähenkilön luonne onkin se lähde, josta toiminta kumpuaa, niin\ntoiminta toiselta puolen määrää, mitkä luonteen ominaisuudet runoilija\nkuvauksessaan tuopi esiin. Yksilön sielunelämä on runsaan runsas\naartehisto, jonka sisällys antaa aihetta mitä erilaisimpiin esityksiin,\nja suuret runoilijat, niinkuin Shakespeare, jotka samalla ovat suuria\nihmistuntijoita, valaisevatkin sitä monelta eri puolelta; mutta\nsilloinkin annetaan meille pääasiallisesti sellaisia piirteitä, jotka\nselittävät luonnetta esitettävään toimintaan nähden. Sillä toiminta on\nsittenkin draaman alku ja juuri eli, toisin sanoen, tapausten pääjuoni,\nkantatarina, on se siemen, josta näytelmä luonteineen, erityiskohtineen\nkasvaa ilmi. Luonteet siis kuvattakoon monipuolisesti, että ymmärrämme\nsen kokonaisuuden, jonka ilmauksia yksityispiirteet ovat; mutta\nkarsittakoon pois semmoiset erityiskohdat, jotka eivät selvennä\nkokonaisluonnetta eivätkä sen suhdetta siitä sukeuvaan toimintaan.\n\nKun draama osoittaa ulkonaisen ja sisäisen olevaisuuden yhteyttä ja\nvuorovaikutusta, niin on selvästi näytettävä, mitkä _vaikuttimet\n(motiivit)_ kussakin tapauksessa saattavat henkilöitä toimimaan.\nKaikki on tyydyttävästi valmistettava, sekä sisäisesti että\nulkonaisesti, jotta katsoja älyää, miksi niin täytyy tapahtua, kuin\nnäytelmässä esitetään. Etenkin sisäiset vaikuttimet ovat tärkeät.\nDraamallinen into mitä lähimmin liittyy henkilön luonteeseen, ja\nluonteesta erityiset teot säkenöitsevät esiin, ulkonaisten seikkain\nsiihen sattuessa. Enimmiten paatoksensa johtamana luonne niihin tarttuu\nja tekee niistä toimintansa vaikuttimia. Hyvä on, että jokainen teko\nulkonaisestikin on mahdollisuuden mukaan aiheutettu; mutta vaikea on\nmäärätä, kuinka pitkälle saa ulottaa ulkonaisen motiveerauksen\nvaatimukset; pääasia on sittenkin -- (niinkuin ennen on huomautettu) --\nsisäinen todenmukaisuus. -- Muinais-ajan draamoissa esiintyi usein n.s.\ndeus ex machina, joku jumala, joka selvitti näytelmän liian sotkuiseksi\nkäyneen vyhden. Tällä apukeinolla oli jonkunlaista tukea antiikisessa\nkäsitystavassa; jumalistossa olioitu siveellinen voima ryhtyi\nsuoranaisesti maailman ohjaukseen. Jumalan tai haltian mahtisana\nei sovi enää nykyajan draamaan; sen sijaan ovat myöhemmässä\nnäytelmäkirjallisuudessa tulleet ruhtinaiden käskyt, monenlaiset\nsattumukset y.m. Kaikki tällaiset ratkaisukeinot, jotka ehkäisevät\nhenkilöin vapaata päätäntövaltaa, josta näytelmän loppukin on\nkehitettävä, ovat tietysti ristiriidassa draaman luonteen kanssa ja\nsiis hylättävät.[109]\n\nFreytag on huomauttanut, kuinka päähenkilön ja toiminnan keskinäisestä\nsuhteesta voi johtua kaksi suunnittelun laatua: päähenkilö alusta\nalkaen itsetoimivana johtaa tapausten menoa ja teoillaan nostaa\nehkäiseviä voimia itseänsä vastaan sekä loppupuolella joutuu näiden\nvaikutuksen alaiseksi, tai toiselta puolen hän päinvastoin toiminnan\nalkaessa on levollinen, mutta vastustajain vehkeistä draaman\nloppuosassa herää vahvaan vastarintaan ja ottaa asiain johdon käsiinsä.\nEdellistä lajia ovat esim. Antigone, Shakespearen suurten tragediain\npäähenkilöt paitsi Lear ja Othello, Johanna d'Arc, Wallenstein,\njälkimmäistä Lear ja Othello, Oidipus kuningas, Ferdinand ja Luise\n\"Kavaluudessa ja Rakkaudessa\" y.m.m. Täten syntyy kaksi suunnittelun\npäälajia, ja ensimmäisiä kysymyksiä, joihin draamallisen runoilijan\ntulee vastata, on, kumpaako menetystapaa tarjona oleva aine vaatii.\nKummallakin on omat etunsa, vaikka edellinen -- se, jossa päähenkilö\nalusta pitäen on ohjaajana, -- tosin on enemmän draaman hengen\nmukaista. Päähenkilö, joka rohkeasti ja voimallisesti itse altansa\nryhtyy pontevaan toimintaan, on omansa kuulijaa viehättämään, ja\nselvimmin silloin huomataan, miten ihminen teoillaan valmistaa oman\nkohtalonsa. Toisen suunnittelun mukaan taas pääsankarin tarmokas ja\nomavarainen toiminta sattuu siihen näytelmän osaan, joka vaatii\nsuurinta jännitystä, ja loppuosan muodostus, joka yleensä kysyy paljon\nrunollista kykyä ja aistia, tulee helpommaksi. Se sopii varsinkin\nsilloin, kun intohimon valtava voima on kuvattava, ja voi tuottaa\nsuuria mahtivaikutuksia; mutta edellinen tapa tarjoo sittenkin\ntaidokkaalle runoilijalle vielä enemmän tilaisuutta menestyksellä\nkäyttää draamallista kykyänsä.[110]\n\nYlempänä sanottiin päähenkilön olevan siinä määrässä draaman keskuksen,\nettä sivuhenkilöt oikeastaan ovat hänen tähtensä olemassa; toisin\nsanoen: sivuhenkilöt ovat keksittävät ja kuvattavat niin, että ne\nasettuvat eri suhteisiin päähenkilöön ja sen mukaan, kuin toiminta\nvaatii, kukin omalla tavallaan edistävät tai vastustavat hänen\npyrintöjänsä. Sillä jokainen draamallinen toiminta esittää päähenkilön\ntaistelua hänen tarkoituksiansa ehkäisevää voimaa vastaan. Muutamat\nliittyvät päähenkilöön ja ryhmittyvät hänen ympärillensä; toiset\nyhtyvät vastustavaan puolueeseen, jonka kannattajana saattaa olla yksi\ntai useampi henkilö. Erittäin tärkeä on useimmiten päähenkilön\nvarsinainen vastustaja, jolla monessa draamassa on sangen huomattava\ntehtävä; sellainen on esim. Elisabet Schillerin Maria Stuartissa,\nvaikka se myötätuntoisuus, jolla runoilija kuvailee Maria Stuartia, ei\nanna epäilykselle sijaa, kumpi heistä on näytelmän päähenkilö. Samoin\nHakon Ibsenin Kuninkaan-aluissa niin suuressa määrässä kiinnittää\nkatsojan mieltä, jotta vasta ratkaisun lähestyessä huomataan, että\nSkule jaarlin traagillinen kohtalo on näytelmän aineena. Toisinaan ei\nole vastustajana mikään erityinen henkilö, vaan kokonaiset ihmisryhmät;\nniin esim. Orleans'in Neitsyessä englantilaiset ja burgundilaiset,\nvieläpä lopulta Johannan oma isäkin. Mainittakoon vielä muutamia\nesimerkkejä tästä ryhmityksestä. Torquato Tassossa on Antonio Tasson\ntäysi vastakohta ja tämä vastakkaisuus tuottaa konfliktin, vaikka\nonneton runoilija lopulla, kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois,\ntästä vastustajastaan saa ainoan lohtunsa ja turvansa. Wallensteinissä\nmolemmat puolueet selvästi erottuvat toisistaan. Päävastustaja,\nhovipuolueen edustaja, on Octavio Piccolomini; Wallensteinin puoltajia\novat Max Piccolomini, Illo, kreivi ja kreivitär Terzky, Buttler y.m. ja\nhänen rinnallansa esiintyy hänen puolisonsa ja tyttärensä; mutta\ntoiminnan edistyessä useat siirtyvät vastustajain puolelle. Daniel\nHjortissa päähenkilöä vastustaa koko Sigismundin puolue, jonka toimilla\nja kohtalolla on hyvin huomattava osa näytelmässä; päähenkilön\nkannattajia ovat Katri sekä Kaarlo herttua ja hänen puolueensa; Sigrid\nStålarm, lemmen ahdistamana, liikkuu molempain ryhmäin välillä.\nSamanlainen ryhmitys havaitaan komediassakin. Nummisuutareissa on Esko\npäähenkilö ja hänen ympärillään ovat Topias, Martta, Sepeteus, Mikko\nVilkastus y.m.; vastustajina esiintyvät Jaana ja Kristo, sitten Karri,\nKreeta ja Jaakko, tilapäisesti myös Teemu; heihin liittyy vielä Niko.\nSivutoiminnan henkilöt, Iivari ja Sakeri, kuuluvat Eskon ympäristöön.\n\nEdellisessä olemme nähneet, kuinka nuo draaman molemmat puolet,\nsielun-elämän kuvaus ja ulkonainen toiminta, sulavat yhteen ja mitä\ntehokkaimmin vaikuttavat toisiinsa. Draaman tulee voimallisin, mieleen\npainuvin piirtein näyttää, mikä yhteys on olemassa ihmisen tunne- ja\najatusmaailman sekä ulkonaisten ilmiöin välillä, missä suhteessa\nyksityis-ihmisen toiminta on maailman siveelliseen järjestykseen.\nSaadaksensa tätä selväksi, se mahdollisuuden mukaan kokoaa yhteen\nkuvattavansa, ja draaman esitys sen johdosta on suppea, lyhyt, nopeasti\neteenpäin rientävä; sanalla sanoen, kokoonpanonsa puolesta se on\neepoksen suora vastakohta. Näytelmän eri osat liitetään kiinteästi\nyhteen; jokainen kohta, jokainen tapahtuma on seuraus edellisistä tai\nkumminkin itsestään selvistä tosiasioista ja likeisessä yhteydessä\nkokonaisuuden kanssa. Episodeja eli välikertomuksia (draamassa\noikeammin välikuvauksia) saattaa kyllä olla; ne tulevat siitä, että\njotain erityiskohtaa laajennetaan enemmän, kuin välttämättömästi\ntarvitaan, ja tarkoittavat tavallisesti olojen tai jonkun luonteen\ntarkempaa kuvailemista; välisti ne samalla ovat lepokohtia tapausten\nkiivaassa juoksussa. Mutta ne eivät ole läheskään niin itsenäisiä\neivätkä niin huomattavia runoelman osia kuin eeposten episodit.\nEsimerkkinä, kuinka draamassa täytyy supistaa tapauksia, jotka\ntosielämässä ovat hajallaan, vähittäin tapahtuvia, on m.m. Minna\nCanthin \"Papin perhe\". Mikä todellisuudessa kehkiää vähittäin --\neripuraisuus isän ja pojan välillä, -- valmistuu äkkinäisen tapauksen\nkautta; Maiju heti koenäytännöllä saavuttaa menestystä y.m. Mutta tämä\non draaman luonteeseen katsoen oikein. Kun draamassa kaikki ulkonaiset\nja sisälliset tapaukset suuntauvat loppua kohti ja viivytykset\nkoetetaan niin pian kuin suinkin tieltä poistaa, niin sen\nsuunnittelussa pääpiirteenä vallitsee pysähtymätön eteenpäin pyrkimys.\nSopisi siis sanoa, että, niinkuin eepillinen runous katselee\nmenneisyyttä ja lyriikka kuvailee nykyhetkeä, niin draamallinen runotar\nyhäti kääntää katseensa tulevaisuuteen.\n\nKoko näytelmän sisällys järjestyy, samoin kuin kertomarunoudessakin,\nniin, että muutamat henkilöt, muutamat olot ovat ikäänkuin etualalla,\netupäässä kuvattavina, toiset muodostavat taustan, osoittaen sitä\nympäristöä, niitä yleisiä olosuhteita, joissa toiminta esiintyy.\nTällaisena taustana on esim. Daniel Hjortissa tuo suuri taistelu\nSigismundin ja Kaarlo herttuan välillä. Mutta näytelmärunoudessa sitä\nei esitetä niin leveältä kuin eepoksessa, vaan lyhyemmin, himmeämmin,\nainoastaan muutamilla harvoilla siveltimen vedoilla, jotta kuva saa\noikean valonsa ja tunnelmansa.\n\nDraaman toiminta on yhdistys useista pienemmistä toiminnoista, jotka\nsitten lisäjokien tavalla purkauvat päävirtaan; päätoiminnan ohessa on\nniinmuodoin siihen liittyviä sivutoimintoja. Toiminnan yhteys on\ndraaman tärkeimpiä sääntöjä, ja hyvin sovitettuina, päätoiminnan\nhallitsemina, ne eivät sitä häiritsekään. Mutta liian itsenäisiksi\npaisuneina ne helposti saattavat olla näytelmän eheydelle haitaksi, ja\nrunoilijalta vaaditaan yleensä paljon taitoa, jos hän tahtoo rinnakkain\nkehittää useampia tarinan-aiheita. Don Carlosissa esim. Schiller ei ole\nosannut välttää tätä vaaraa. Hyvällä aistilla suoritettuina voivat\nrinnakkaistoiminnat kuitenkin suurten runoilijain käsissä monesti tulla\nrunsaan kauneuden lähteiksi; niin esim. Kuningas Learissa Glosteria\nkoskeva sivutoiminta vahvistaa näytelmän aatetta, valaisten sitä\ntoisilla samanlaisilla tapauksilla kuin päätoimintakin. Schillerin\nWilhelm Tellissä on kolmekin toimintaa punottu; mutta tämän draaman\nomituinen, eepoksenkaltainen luonne tekee sen tarpeelliseksi, että\ntässä tapauksessa pääsankarina esiintyvän kansan toimintaa\nmonipuolisesti kuvataan sen eri piireissä. Ne yhtyvät kaikki suureen\nvapaudentaisteluun ja Schweizin vapautukseen.\n\nMoninaisuutta ja tarpeellista värivaihtelua antavat esitykselle myös\nvastakohdat (kontrastit): Sofokleen Antigonessa on noiden\ntaipumattomien luonteiden, Kreonin ja Antigonen, rinnalla\npehmeäluontoisemmat Haimon ja Ismene; Macbethissa idyllinen rauha\nlinnassa, josta pääskysen pesiminen on eduskuvana, ja sittemmin\nportinvartijan hullunkurinen yksinpuhe ovat vastakohtana sille\nhirmutyölle, joka siellä toimitetaan; Wallensteinissä koko Maxin ja\nTheklan kuvaus on tällainen vastakohta vakavan-synkälle päätoiminnalle.\nKontrasteihin sopii niin-ikään lukea ne lepokohdat, joita tragedian\nponteva, eteenpäin syöksyvä toiminta vaatii, jotta katsoja saisi hetken\ntointua voidaksensa virkeällä mielellä jälleen seurata murhenäytelmän\njännittäviä tapauksia. Semmoinen lepokohta on esim. yllämainittu\nportinvartijan monologi ja tuo valtaavan kaunis kohtaus, jossa vanhus\nmyrskyjen jälkeen ja ennen uusien myrskyjen tuloa nauttii virkistävää\nunta ja herättyänsä tuntee mielensä tyyntyneeksi.\n\nNiinkuin jokaisessa kertomuksessa, niin voi näytelmässäkin erottaa\nkolme pääosaa, joille jo Aristoteles antoi nimitykset _alku,\nsolmiskelma ja kehitelmä_. Esitettävä \"kantatarina\" alkaa muutamien\nolojen ja tapausten kuvaamisella; uusia tapauksia tulee lisää, jotka\nliittyvät edellisiin ja monella monituisella tavalla kietoutuvat eli\nikäänkuin solmeutuvat yhteen, ja vihdoin tämä toiminnan \"solmiskelma\"\nkehkiää (\"kehitelmä\"). Mutta kun tarkemmin seuraa draaman juoksua,\nhuomaa, että solmiskelmassa on monta -- pääasiallisesti kolme -- eri\nastetta. Siitä aiheutuu koko toiminnan jako viiteen pääosaan.\n\nYlempänä jo kuvattiin draamallista toimintaa päähenkilön taisteluksi\nhänen tarkoituksiansa ehkäisevää voimaa vastaan. Näytelmän eri\nkohtaukset esittävät vuorottain pääsankarin ja vastustajain toimia.\nMutta olivatpa tuon taistelun vaiheet mitkä tahansa, niin on näytelmän\nkehitys ylimalkain sama. Ensin toiminta monen tapauksen kautta etenee\njohonkin suuntaan; mutta kun se on ehtinyt korkeimmilleen, ikäänkuin\nhuippuunsa, tulee yht'äkkiä käänne, joka saattaa ihan odottamattomaan\nloppuun. Murhenäytelmässä esim. itsenäisesti toimivalle päähenkilölle\nkaikki yritykset onnistuvat, kunnes hänen tekojensa seuraukset\näkki-arvaamatta kääntyvät häntä itseänsä vastaan, ja lopullisesti hän\nniihin sortuu. Taikka päähenkilö, joka ensin on pysynyt rauhallisena,\npakoitetaan muiden vaikutuksesta toimimaan; siten syntyy käännekohta,\njoka antaa tapauksille uuden suunnan. Näin toiminnan keskikohta eli,\nniin sanoakseni, kukkula jakaa näytelmän kahteen pääosaan. Tätä\ntoiminnan kahtia-jakoa sopii verrata pyramidiin; toiminta, yhteen\nsuuntaan kehittyessään, nousee huipulle, jonka jälkeen se kääntyy\ntoiseen suuntaan eli ikäänkuin alenee. Lisäksi tulee alku ja loppu.\nSolmiskelma sisältää niinmuodoin kolme osaa, joista keskimmäinen vastaa\npyramidin huippua, ja siten syntyy viisi toiminnan osaa. Näin muodostuu\ntoiminta kaikissa näytelmissä; mutta säännöllisessä murhenäytelmässä\nsen eri osat selvimmin astuvat näkyviin. Ottakaamme seuraavassa\ntarkemmin huomioon, miten se järjestyy.[111]\n\nEnsiksi _alku eli johdanto, n.s. ekspositsiooni_, näyttää, missä\noloissa toiminta alkaa. Suurta taitoa osoittaa runoilija, jos hän heti\nalkukohtauksessa osaa herättää oikean tunnelman, joka edeltäpäin\nviittaa näytelmän luontoon ja sisällykseen. Sellaisen vaikutuksen tekee\nHamletissa yö, vartiain kulku ja haamun ensimmäinen ilmestyminen,\nMacbethissa myrsky, ukkonen ja noitien esiintyminen autiolla\nkankaalla. Maria Stuartissa olosuhteet selvästi kuvautuvat kaappien\nauki-murtamisessa sekä Pauletin ja Kennedyn sanakiistassa;\nruhtinaallinen puutarha, siropukuisten naisten rauhallinen keskustelu\nja rintakuvain seppelöiminen Torquato Tassossa taas hyvin edustaa tämän\ndraaman säädyllistä menoa ja sopusointuisaa väritystä. Alkukohtaus vie\nsitten varsinaiseen ekspositsiooniin, jossa asemaa laajemmin\nselvitetään. Niin Hamletissa seuraa hovikohtaus ja Maria Stuartissa\nMarian ja Kennedyn puhelu. Mutta ekspositsioonin jälkeen tulee\nvarsinaista toimintaa aloittava tapaus eli _kiihoittava kohta_.\nSellainen on Hamletissa haamun toinen ilmestyminen ja Hamletin\nneuvottelu uskottujensa kanssa, Maria Stuartissa taas Mortimerin\nMarialle lausuma tunnustus. -- Kiihoittava kohta vie _ylenevään\ntoimintaan_. Ylenevä toiminta edistyy tavallisesti monella asteella\nhuippua kohden, kunnes se joutuu korkeimmilleen. Sen eri asteita ovat\nesim. Hamletissa seuraavat neljä kohtaa: 1) Polonius väittää Hamletin\ntulleen hulluksi rakkaudesta Ofeliaan; 2) Hamlet valmistaa näytelmää\nkoetellaksensa kuningasta; 3) vastustajat koettelevat Hamletia (johon\nliittyy Hamletin kuuluisa monologi) ja kuningas rupeaa Hamletia\nepäilemään; 4) Hamletin toimeenpanema näytelmä, josta hänen epäluulonsa\nkuningasta kohtaan vahvistuu. Samalla kuin ylenevän toiminnan\nkohtaukset saattavat tapausten juoksua eteenpäin, on niiden tarkoitus\nherättää yhä voimallisempaa mielenkiintoa näytelmän aineeseen. --\nVihdoin toiminta nousee korkeimmilleen, _huippuun eli kukkulalle_.\nKoko siihen-astinen taistelu on tuottanut tuloksen, joka selvästi\nleimahtaa näkyviin ja josta päähenkilön olo joutuu uudelle uralle. Tätä\nnäytelmän keskustaa runoilija tavallisesti kaunistaa kaikella runouden\nloistolla, mitä suurimmalla draamallisella voimalla. Komeita\nhuippukohtia ovat esim. salaliittolaisten kokous Rutlissä ja omenan\nampuminen Wilhelm Tellissä (kaksi kukkulaa, toinen vapaudentaistelua,\ntoinen Telliä koskevaa toimintaa varten), samoin Kuningas Learissa tuo\nmahtipontinen kohtaus mökissä nummella, jossa Learin järki sekaantuu.\nMaria Stuartissa muodostaa kukkulan kaksi toisiinsa liittyvää\nkohtausta: Marian riemu päästyänsä linnasta vapaaseen puistoon sekä\nkuningatarten yhteentulo ja keskustelu, jälkimmäinen loistavin piirtein\nesitettynä. Hamletissa on huippuna se kohta, jolloin Hamlet tapaa\nkuninkaan rukoilemassa, mutta ei käytä tilaisuutta häntä surmatakseen,\nvaan säästää hänen henkensä. -- Mutta kukkulalta toiminta heti luistaa\nalaspäin; huipun jälkeen tulee _käänne_, usein jo samassa\nkohtauksessa, läheisesti siihen liittyen, taikka pian sen jälkeen.\nNiin Maria Stuartin saavuttama henkinen voitto saa Elisabetin\nraivostumaan ja samalla Marian kohtalo on ratkaistu; väleen hänen\nsortumisensa oireet ilmenevätkin Mortimerin intohimoisessa, turmiota\nennustavassa rakkaudentunnustuksessa ja tuhoa tuottavan salaliiton\nepäonnistumisessa. Hamletissa seuraa kukkulaa välittömästi käännekohta,\npäähenkilön erehdys, kun hän tappaa Poloniuksen kuninkaan asemesta,\njonka johdosta kuningas päättää lähettää hänet pois.\n\nNyt alkaa _aleneva toiminta_: käänteessä sukeutunut toiminnan\nsuunta johtaa näytelmän päätökseen. Siinäkin tavallisesti on monta\nastetta; varsinaisessa tragediassa jokainen niistä saattaa päähenkilön\nlähemmäksi perikatoa; muissa näytelmissä ne muulla tavalla valmistavat\nlopputulosta. Hamletin alenevassa toiminnassa on kolme astetta: 1)\nOfelia mielipuolena, Laertes vaatii kostoa; 2) Laertes ja kuningas\npäättävät Hamletin kuoleman, johon liittyy kertomus Ofelian kuolemasta;\n3) Ofelian hautajaiset ynnä siihen liittyvät kohtaukset. Usein on ennen\nratkaisua joku suuri, tehokas kohtaus, joka näyttää vastustavain\nvoimien vaikutusta tai sallii meidän katsahtaa syvälle hänen\nsydämmeensä. Esimerkkejä ovat toiselta puolen Coriolanuksessa\npääsankarin keskustelu äitinsä kanssa, toiselta puolen Julian yksinpuhe\nennen unijuoman ottamista ja Lady Macbethin unissa-käynti. -- Yleensä\non hyvä vähittäin edeltäpäin valmistaa lopullista ratkaisua, ett'ei se\ntule aivan odottamatta. Mutta väliin joku pieni kohta, joka näyttää\ntoisaannepäin ohjaavan tapaukset, tekee hyvän vaikutuksen, esim. joku\ntoivon välähdys ennen päähenkilön sortumista. Tämä on n.s. \"viimeinen\njännitys\". Niinhän Edmund kuollessaan peruuttaa Learin murhaamista\ntarkoittavan käskynsä ja Macbeth vielä viimeisenä hetkenä luulee\nolevansa voittamaton, kun ei kukaan vaimon synnyttämä voi häntä\nsurmata.\n\nNäin toiminta yhä aleten viimein syöksyy _ratkaisun eli\nkatastrofin_ kautta _loppuun_. Ratkaisu on voimallisesti\nesitettävä, ilman tarpeetonta laveapuheisuutta, ja katsottava on, että\nse luonnollisesti johtuu edellisestä toiminnasta ja että ristiriidat\nsen kautta todellakin tulevat sovitetuiksi. Katastrofiin liittyy\nuseinkin lyhyt loppu, joskus erityinen loppukohtauskin, joka esitetyn\ntoiminnan piiristä viittaa laajempaan tulevaisuuteen. Varsinkin\nmurhenäytelmän mieltä järkyttävien tapausten jälkeen on lohdullinen\nkatsaus uusiin, parempiin oloihin tarpeellinen. Niin esim. Hamletissa\nalenevasta toiminnasta muutamain lyhyitten kohtausten jälkeen joudutaan\nkatastrofiin, joka on Hamletin ja Laerteen kaksintaistelu sekä Hamletin\nja muiden kuolema; mutta loppuna on Fortinbras'in tulo, joka ennustaa\nuutta ajanvaihetta.\n\nYleensä näytelmän loppuosa, aleneva toiminta ja ratkaisu tuottaa\nrunoilijalle monta vaikeutta; mahtavasti, voimallisin piirtein\nhänen on toimintaa ohjaaminen, ett'ei mielenkiinto laimene ja että\nnäytelmän ydinkohta selviämistään selviää. Ratkaisu taas osoittaa\ntekijän siveellisen maailmankäsityksen laatua. Ainoastaan eheän\nmaailmankatsomuksen nojalla voi katastrofin muodostaminen onnistua. Jos\nsovinnollisen loppumuodostuksen ehdot puuttuvat, voi tapahtua, että\ntoiminnan päätyttyä jäämme seisomaan suuren kysymysmerkin eteen.\n\nDraamallisen toiminnan pääosat ovat siis, vielä kerran lyhyesti\nmainitakseni mitä ylempänä sanottiin, seuraavat viisi: alku eli\nekspositsiooni, ylenevä toiminta, huippu eli kukkula, aleneva toiminta\nsekä katastrofi ja siihen liittyvä loppu. Alun ja ylenevän toiminnan\nvälillä on kiihoittava kohta ja kukkulalta käänne vie alenevaan\ntoimintaan.\n\nToiminnan eri asteita saattaa monella tavalla taitehikkaasti yhdistää,\netenkin kun näytelmässä on useampia toisiinsa kiedottuja toimintoja.\nSuurella taidolla sommiteltu kokonaisuus, jossa kaksi toimintaa on\njärjestetty kolmiosaiseen näytelmäjaksoon, on esim. Schillerin\nWallenstein.\n\nNäytelmän rakennus on ollut eri aikoina erilainen, useimmiten sen\nmukaan, mimmoinen teaatterin rakennus ja näytelmälaitokset ovat olleet.\nMuinaiskreikkalaisessa draamassa toiminta, näytöksiin jakaantumatta ja\nilman paikanmuutosta, yhtämittaisena jatkui loppuun asti; ainoastaan\ntoimintaa keskeyttäväin köörilaulujen kautta muodostui näytelmässä eri\njaksoja. Uudemmissa draamoissa sitä vastoin on tavallisesti useampia\nnäytöksiä ja toiminta enimmiten siirtyy paikasta toiseen. Näytökset\njaetaan kohtauksiin. Nykyajan painetuissa näytelmissä ovat kohtaukset\ntavallisesti järjestetyt sen mukaan, kuin näyttämöllä esiintyy eri\nhenkilöitä; mutta tämä on vaan ulkonainen jakoperuste. Oikeastaan on\nkohtaus semmoinen näytelmän osa, joka tapausten juoksussa muodostaa\nerityisen asteen. Näin kohtaukset jakaantuvat esim. Shakespearen\nnäytelmissä. Silloin saman kohtauksen aikana kyllä saattaa mennä\nhenkilöitä pois taikka tulla uusia lisää. -- Näytösten luku vaihtelee\nnykyään yhdestä viiteen, vaikka \"kuvaelmat\" usein kyllä todellisuudessa\nsitä enentävät. Viisi on hyvin luonnollinen luku: ensimmäinen näytös\nvastaa tavallisesti ekspositsioonia ja ylenevän toiminnan alkua, toinen\noikeastaan ylenevää toimintaa, kolmas kukkulaa, samalla kuin myös\nylenevän toiminnan loppuosa ja alenevan alkuaste usein siihen\nsisältyvät, neljäs alenevaa toimintaa, joka monesti vielä ulottuu\nviimeiseenkin näytökseen, ja viides ratkaisua ja loppua. Sentähden\nsäännöllisesti rakennetuissa uudemman ajan suurissa näytelmissä onkin\nenimmiten viisi näytöstä, niin esim. kaikissa Shakespearen, Lessingin,\nGoethen ja Schillerin draamoissa. Samoin Ranskan klassillisen\naikakauden traagikoillakin viisijako on tavallinen; mutta Molièrella on\nuseimmiten kolme näytöstä ja niin myös Calderonilla ja muilla Espanjan\nvanhemmilla näytelmärunoilijoilla. Kolmiluku on sekin luonnollinen;\nesitettävän taistelun alku, keskikohta ja loppu silloin erotetaan\ntoisistaan. Kun toiminta on aivan lyhyt, voidaan kaikki supistaa yhteen\nainoaan näytökseen. Mutta usein näytelmän sisällys vaatii toista\njärjestystä, jonka tähden -- varsinkin nykyaikana -- myöskin on paljon\nkaksi- ja nelinäytöksisiä draamoja. Että ylempänä esitetyistä\nsäännöistä ja päämuodoista on paljon poikkeuksiakin, tuskin tarvitsee\nmuistuttaa. -- Huomautettakoon vielä, että joskus useampia näytelmiä\nyhdistetään näytelmäjaksoksi, jota kannattaa yhteinen toiminta. Näin\nsyntyy kaksoisnäytelmiä, niinkuin Shakespearen Henrik IV ja Henrik VI,\njoita kumpaakin on kaksi osaa, ja trilogioita, kuten Wallenstein, johon\nedellisessä viitattiin, sekä Aiskhylon ja muiden vanhimpain\nkreikkalaisten tragediantekijäin näytelmäsarjat.\n\nDraamallinen runous on omituinen siinä, että se, täydellisimmin\nvaikuttaaksensa, vaatii näyttämöllä esittämistä ja siis näyttelytaiteen\napua. Draaman ulkonainen tunnusmerkki onkin se, että kuvattavat\nhenkilöt itse toimittavat sen sisällyksen. Näyttelytaide kohoaa siinä\nkohden paljoa suurempaan itsenäisyyteen kuin aputaiteet yleensä, että\ntaitava näyttelijä monella tavalla, sen mukaan kuin hän käsittää\nesitettävänsä henkilön, voi selvittää draaman luonteita ja siten\nvälillisesti näytelmän aatetta. -- Mutta onpa sellaisiakin draamoja,\njoita ei ole kirjoitettu teaatteria, vaan ainoastaan lukemista varten.\nNämä, vaikka kyllä monesti saattavat olla suuriarvoisia runoteoksia,\novat kuitenkin poikkeuksia näytelmärunouden varsinaisesta luonteesta.\n\nKun draama, esittäen ihmisten toimintaa, antaa yleiskuvan henkilöin\nsekä ulkonaisista että sisällisistä taisteluista, niin se tietysti saa\nvärityksensä niiden vastariitojen laadusta, jotka ovat kunkin näytelmän\npohjana. Elämän ristiriidat, niinkuin jo ennen olemme nähneet,\nsaattavat murtaa henkilön onnen ja maallisen olemuksen, taikka, ollen\nkokonaisuuteen nähden vähäpätöisiä, panna ihmisten heikkoudet\nsovittavalle naurulle alttiiksi. Näin joko _traagillisuus_ tai\n_koomillisuus_ hallitsee näytelmää, ja siten syntyy kaksi\ndraaman päälajia, _tragedia eli murhenäytelmä_ ja _komedia eli\nhuvinäytelmä_. Traagillisuudesta ja koomillisuudesta on ennen\npuhuttu, ja näiden kauneuden lajien esityksestä selviää myös tragedian\nja komedian erikoisluonne.\n\nMutta kaikki vastariidat eivät ole puhtaasti traagillista tai\nkoomillista laatua. Toiminta esim. kallistuu traagillisuuteen päin;\nmutta vastakkain sattuvain voimain yhteentörmäys ei ole niin\nepätoivoisen ankara, että päähenkilön tarvitsisi kukistua, taikka hänen\noma puhtautensa ja jalo persoonallisuutensa saa ristiriidat poistumaan,\njoten syntyy täydellinen sovinto. Sellaisia näytelmiä ovat Goethen\n\"Iphigenie\", Calderonin \"Elämä on unelma\" ja vanha indialainen näytelmä\n\"Savivaunut\" (\"Vasantasena\"). Schillerin \"Wilhelm Tellissä\" on oikeus\nniin selvästi Schweizin kansan puolella, ett'ei aatteelliselta kannalta\nvoisi ajatellakaan muuta kuin onnellista ratkaisua. Vakavanlaatuisen\nsisältönsä tähden on Kiven Leakin luettava tähän sarjaan. Toisen sarjan\nmuodostavat sellaiset näytelmät, joiden pääjuoni on keveämpää,\nkoomillista lajia, mutta joissa kumminkin on niin runsaasti vakavia\naineita, ett'ei komedian nimi ole sovelias. Semmoinen on \"Venetian\nkauppias\", jota kyllä Shakespearen aikana nimitettiin komediaksi, mutta\nnykyajan käsityksen mukaan tuskin voi siksi sanoa. Paljon on\nsellaisiakin draamoja, jotka vaihtelevissa kuvissa esittelevät huomiota\nansaitsevia kohtia ihmis-elämästä ilman erityistä traagillista tai\nkoomillista väritystä. Koko tätä näytelmärunouden alaa on sanottu\n_sovintodraamaksi_ (\"Versöhnungsdrama\"), ja siihen kuuluvat\nteokset käyvät tavallisesti vaan draaman eli näytelmän nimellä.\nUudemmat kirjailijat erittäin suosivat tätä epämääräistä nimitystä ja\nantavat sen semmoisillekin näytelmäkappaleille, jotka luonnoltaan ovat\nmurhenäytelmiä (esim. Ibsenin \"Johan Gabriel Borkman\", Minna Canthin\n\"Sylvi\"). -- Usein sovintodraama liikkuu jokapäiväisen elämän piirissä;\nmutta toisinaan runoilija avaa meille kirkkaan mielikuvituksen\nkaukomaailman. Monta viehättävää satunäytelmää tavataan tämän\nnäytelmälajin piirissä Kalidasan \"Sakuntalasta\" Topeliuksen \"Prinsessa\nRuususeen\" asti. Huomattavimpia satunäytelmiä ovat Shakespearen\n\"Myrsky\" ja \"Kesäyön unelma\", joista jälkimmäinen oikeastaan on\nkomedia, vaan edellinen muistuttaa yllämainittua syvämielistä,\ntragediaan vivahtavaa sovintodraaman lajia.\n\nMurhenäytelmästä on vielä huomautettava, ett'ei traagillinen toiminta\nvälttämättömästi vaadi päähenkilön ulkonaista sortumista ja kuolemaa;\nvaan hänen aikeittensa raukeaminen ja sisällinen masentuminen saattaa\nsekin tuottaa traagillisen tunnelman. Näytelmäkirjallisuus onkin\nyleensä kehittynyt tähän suuntaan; nykyisemmät kirjailijat, samoin kuin\nyleisökin, näyttävät vierovan ylen jyrkkiä loppukohtauksia ja pikemmin\nsuosivan sovinnollisempaa ratkaisua ja lievempiä lannistumisen muotoja,\n-- ehkä sen johdosta, että elämä yleensä on käynyt sileämmäksi ja\ntasaisemmaksi. Sentähden sovintodraamakin aikaa myöten on valloittanut\nyhä enemmän alaa. Mutta jo vanhoissakin näytelmäteoksissa on monta,\njotka päättyvät onnellisesti; kreikkalaisista \"tragedioista\" esim.\nAiskhylon Oresteia ja Sofokleen Filoktetes oikeastaan ovat\nsovintodraamoja, ja indialaisessa näytelmäkirjallisuudessa oli\nsuorastaan sääntönä, ett'ei kukaan saanut näytelmässä kuolla.\n\nDraaman luonnetta selitettäessä on etupäässä pidetty silmällä\nvakavanlaatuista näytelmää, etenkin suurta tragediaa. Mutta mitä\nylempänä on sanottu, soveltuu kaikin puolin huvinäytelmäänkin. Erotus\non vaan siinä, että traagillisen paatoksen ja elämän suurten kysymysten\nsijaan tulee joku ihmisluonteen omituisuus tai naurettava heikkous sekä\njokapäiväisten asiain ja yksityispyrintöjen pyörinä. Sentähden komedia\nei vaadikaan niin kiinteää ja lujarakenteista suunnittelua kuin\nvakavaluontoinen draama, vaan sattumuksella on siinä paljoa suurempi\nmerkitys. Tapausten juoksu osoittaa, miten sattumusperäinen kohtalo\nlaupiaana maailmanvaltiaana jakelee ihmisille ansaitsematonta onnea,\njota ovat toivoneet tai usein eivät ole osanneetkaan toivoa.\n\nKoomillisten luonteiden kuvailemisessa on kaksi pääsuuntaa. Myöhempi\nantiikinen huvinäytelmä ja sitä mukaileva ranskalainen komedia\nseitsemännellätoista vuosisadalla -- \"luonnekomedia\", niinkuin sitä\njokseenkin aiheettomasti nimitettiin, -- asetti omituisen henkilön,\njoka edusti jotain ihmisluonnon heikkoutta, kuvauksen keskustaksi ja\nnäytti hänen edustamansa ominaisuuden naurettavat puolet saattamalla\ntämän henkilön monenlaisiin hullunkurisiin tiloihin. Muita luonteen\nominaisuuksia kuin tuo hänen pää-avunsa ei tuotu näkyviin. Semmoisia\novat esim. Molièren \"Saituri\" ja \"Porvari aatelismiehenä\". Uudempi\nhuvinäytelmä sitä vastoin kulkien Shakespearen viittomaa tietä ja\nseuraten kirjallisuuden yleistä virtausta, pyytää niin monipuolisesti\nkuin suinkin tuoda ilmi erityisiä luonteita ja yksityishenkilön\nsielun-elämän eri vivahduksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo luonnonkansoissa näytäikse ihmisille synnynnäinen taipumus\ntoiminnalla mukailla elämän tapauksia. Niin on Ahlqvistin kertomuksen\nmukaan voguuleilla näytelmäntapaisia juhlaleikkejä, joissa esiintyjillä\non tuohiset naamarit kasvojen edessä ja eriskummainen puku yllään.\nAiheet otetaan voguulien tavallisista oloista. Eräs tällainen näytelmä\nkuvailee esim., kuinka voguuli lehmänkaupassa saa voiton venäläisestä,\nja siinä on kolme tärkeätä roolia: voguulin, venäläisen ja lehmän,\njoista viimeksimainittu lienee kiitollisin.[112] Samankaltaisia draaman\nituja on monella muullakin alkuperäisissä oloissa elävällä kansalla;\nmutta näitä tietysti ei voi pitää varsinaisina draamoina. Vasta\nkreikkalaisten kesken näytelmärunous sai alkunsa. Sen syntyperä oli\nmitä lähimmässä yhteydessä helleenien uskonnollisen kehityksen kanssa.\n\nMonet ikivanhat tarut osoittavat, että Bakkhon eli\nDionyson palveluksella, joka suhteellisesti myöhään tuli Vähästä\nAasiasta Kreikkaan, oli kova taistelu taisteltavana, ennenkuin se\nsiellä tunnustettiin helleeniläisen muinais-uskonnon kanssa\ntasa-arvoiseksi. Se levisi jonkunlaisen uskonnollisen herätyksen\ntavalla, vastustamattomalla voimalla anastaen yhä laajempia aloja. Mitä\nsen voittoretkestä kerrotaan, niin ihmeensekaisia kuin nämä tarinat\novatkin, muistuttaa monessa suhteessa nykyisempien haaveellisten\nlahkojen leviämistä. Luettakoon esim. Euripideen Bakkhidit. Viinin\ntuottama aistillinen hurmaus ja innostus vaikutti samanlaista\ntunteiden kiihtymystä, jota myöhempinäkin aikoina on koetettu\nenemmän tai vähemmän aistillisilla keinoilla synnyttää, niinkuin\nrajuilla liikenteillä, huumaavilla lemuaineilla y.m. Mutta tämän\nluonnon-ihmisille kaiketi tarpeellisen, tunne-elämän voimakkaasti\nvalloittavan puolen ohessa oli Dionyson-uskonnossa henkisempi puoli,\nsielua jalostava ydin, josta lähti huomattava sivistys-elämän uudistus.\nSe liittyi läheisesti Demeterin palvelukseen, jonka keskustana olivat\nEleusiin mysteeriot ja jonka perus-ajatuksia oli kultuurin sukeutuminen\nja kehittyminen maanviljelyksestä. Molemmat uskonnonmuodot yhdessä\nopettivat sielun kuolemattomuutta, jonka vertauskuvana oli luonnon\nsäännöllinen, yhä jatkuva uudistuminen, sen kuoleminen syksyllä ja\nelpyminen keväällä. Dionysos, jota myöhempi aika tavallisesti muistaa\nviinin jumalana, oli oikeastaan luonnon tuotantovoiman edustaja; hänen\nympärillensä kietoutui syvämielinen tarusto, kertoen, miten julmat\njättiläiset repivät hänet kuoliaaksi, vaan hän sitten heräsi uuteen\neloon. Tämän tuonelan tuskat kärsineen jumalan kunniaksi vietettiin\nmonenlaisia juhlia: murhejuhlia hänen kuolemansa ja kärsimystensä\nmuistoksi, riemujuhlia elämän iloisten nautintojen antajalle.\n\nNäiden juhlamenoista kasvoi monen välimuodon kautta varsinainen draama.\nTragedia syntyi niistä näytelmänkaltaisista köörilauluista, joissa\nesitettiin Dionyson kärsimisiä, ja sai nimensä siitä, että tässä\ntilaisuudessa uhrattiin pukki.[113] Laulajiston johtaja edusti\nDionysos-jumalaa ja kööri hänen seuruettansa, joka lauloi ilmi\ntunteitansa hänen kohtalonsa johdosta. Tämä vuorolaulelu jo aiheutti\nkreikkalaisen draaman pääosat, näyttelijäin puhelut ja köörilaulut.\nDionyson sijaan tuli ennen pitkää muita henkilöitä, muinais-ajan\nkuuluisia sankareita, jotka olivat kestäneet kovia kohtaloita ja, ollen\ninhimillisiä olentoja, vielä paremmin taisivat herättää kuulijain\nmyötätuntoisuutta. Vähittäin lisättiin näyttelijäin lukua, joka ei\nkuitenkaan myöhempinäkään aikoina noussut korkeammalle kuin kolmeen;\nsama näyttelijä, näet, toimitti useamman osan. Näiden juhla-esitysten\nmuoto tuli yhä taiteellisemmaksi, ja lopullisesti niistä kehkisi,\netenkin Attikassa, helleeniläisen taiderunouden ihanin kukka Aiskhylon,\nSofokleen ja Euripideen ylevä-aatteisissa tragedioissa. -- Toiselta\npuolen oli Bakchon kunniaksi vietettävinä riemujuhlina tapana pitää\njuhlakulkueita, dityrambien soidessa ja hillittömän ilon vallitessa;\netupäässä nähtiin itse Dionysos, jota seurasi hänen vallaton\nsaattojoukkonsa: vanha, isovatsainen, puolittain päihtynyt Silenos,\nsarvipäiset ja pukinjalkaiset satyyrit, metsän pimennoissa astuvat\nnymfat ja pyhän raivon innostamat bakchantinnat. Monenlaista\nhullunkurista pilaa harjoitettiin näissä juhlatiloissa ja vähittäin\nniistä muodostui huvinäytelmä; koska se tapahtui pääasiallisesti\nmaaseuduilla, sai se komedian, s.o. kylänlaulun, nimen.[114]\n\nKreikkalaisen draaman luonne on tässä kirjassa monesti ollut puheena,\nja sen ulkonaiseenkin rakennukseen viitattiin ylempänä. Puhdas ja\nihanteellinen runollisuus antaa helleeniläiselle tragedialle iäti\nlakastumattoman arvon, ja muotonsa puolesta sen tuotteet aina pysyvät\nmallikelpoisina. Muinaiskreikkalaisessa näytelmärunoudessa -- omituista\nkyllä, kun ajattelee antiikisen katsantotavan yleensä objektiivista\nluonnetta, -- lyyrillinen puoli voittaa eepillisyyden; päätapaukset,\njoista sankarin sisäiset taistelut johtuvat, ovat jo ammoin\ntapahtuneet, ja toiminta esittää hänen mielentilaansa ennen loppua ja\nkatastrofin kohdatessa. Näin kreikkalainen tragedia oikeastaan on\nsituatsiooni-kuva. -- Vanhin kreikkalainen komedia käsitteli terävällä\nsukkeluudella ja hämmästyttävällä mielikuvituksen rohkeudella, usein\nhyvinkin fantastisella tavalla, valtiollisia ja muita yleisiä asioita;\ntunnettuja yksityishenkilöitä tuotiin empimättä näyttämölle, niinkuin\nSokrates Aristofaneen \"Pilvissä\"; rohkenipa sama runoilija \"Ritareissa\"\nesittää itse Athenan kansaa Demos nimisenä heikkona, horjuvana ja\norjainsa johdettavana ukkona. Koomillisen mielikuvituksen\neriskummaista, uskaliasta lentoa ilmaisevat jo köörin kokoonpanosta\notetut näytelmäin nimet, semmoiset kuin \"Pilvet\", \"Sammakot\",\n\"Linnut\" y.m. -- N.s. keskimmäinen komedia oli väliportaana uuteen\nkreikkalaiseen komediaan, jossa esiteltiin tavallisen elämän tapauksia,\nsamoin kuin nykyisempien aikojen huvinäytelmässä. Tämä oli esikuvana\nroomalaisille, joiden keskuudessa muinais-ajan komedia Plauton ja\nTerention kautta pääsi itsenäiseen kukoistukseen. Muutoin roomalaisten\nnäytelmärunous yleensä oli kreikkalaisista malleista mukailtua.\n\nAntiikinen draama ylimalkain ei tahtonut antaa luonnonmukaista kuvaa\ntodellisista oloista niinkuin nykyajan näytelmä, vaan päinvastoin viedä\nkatsojat ulkopuolelle tavallista elämää, korkeampaan ihannemaailmaan.\nSen kanssa sopusoinnussa oli näyttelijän koko ulkoasukin: kummallinen\nnaamio, traagillinen tai koomillinen, jonka takaa ääni täyteläisenä,\njuhlallisena kaikui ja joka ei sallinut vaihtelevien mielen liikutusten\nilmaantua kasvojen liikenteissä, vaan antoi niille melkein peloittavan\njäykkyyden, -- traagillisen sankarin korkea pääkoristus, \"onkos\", ja\nkorkea kothurni, jotka pitensivät hänen vartalonsa ja tekivät hänet\nyliluonnollisen olennon näköiseksi, vihdoin koko hänen maahan asti\nulottuva, outo aasialainen pukunsa, joka niin suuresti erosi\nkreikkalaisten tavallisesta keveästä ja luonnonmukaisesta\nvaateparresta. Kaikki yhteensä teki varmaan kuulijakuntaan lumoavan\nvaikutuksen, joka asetti heidät ikäänkuin keskelle muinais-ajan\nihmeellistä tarupiiriä. -- Näytelmälaitokset olivat saavuttaneet suuren\ntäydellisyyden. Koska esirippua näytännön kestäessä ei laskettu alas\n(eli oikeastaan, kreikkalaisen tavan mukaan, ei vedetty ylös) ja\ntoiminta oli yhtämittainen, niinkuin jo ennen on mainittu, oli siitä\nluonnollisena seurauksena paikan ja ajan yhteys, joka uudempina\naikoina, tuntematta sen alkuperäisiä edellytyksiä, tahdottiin koroittaa\nvakinaiseksi näytelmärunouden säännöksi.\n\nJoku sivistysvirtaus vei arvattavasti kreikkalaisen draaman Indiaan\nsaakka ja synnytti siellä omituisen näytelmärunouden kukoistuksen\najanlaskumme viidennellä ja kuudennella vuosisadalla. Indian draama\nkuitenkin sekä ulkonaisesti että sisällisesti muistuttaa paljoa enemmän\nEnglannin Shakespearenaikuista näytelmää kuin helleenien draamallista\ntaidetta. Siinä on hieno tunne-elämän ja luonteiden kuvaus, vakaa,\nuskalias mielikuvituksen lento ja säännöistä riippumaton ajan ja\npaikallisuussuhteiden käsittely. Viimeksimainittu seikka johtuu siitä,\nett'ei muinais-indialaisessa teaatterissa ollut mitään dekoratsiooneja\n(yhtä vähän kuin englantilaisessa Elisabetin aikana). Tapahtumapaikan\nkuvaamiseksi käytetään usein omituista keinoa: esiintyvä henkilö\nkertoilee itse, mitä näkee ympärillään. Niin esim. \"Savivaunuissa\" eräs\nbramiini, joka käy Vasantasenan komeassa palatsissa, ilmoittaa\nastuvansa kynnyksen yli salista saliin ja kuvailee loistavin värein\nkutakin huonetta ja niissä olijoita. Vakavaluontoisten kohtausten\nrinnalla ilmaantuu paljon huumoria. Näytösten luku on epämääräinen\nja voi nousta kymmeneenkin. Jokapäiväistä elämää kuvataan\nluonnonmukaisesti, aivan karakteristisella tavalla, samalla kuin siinä\nesiintyy vieno runollisuus; niinkuin esim. jo mainitussa \"Savivaunut\"\nnimisessä näytelmässä, joka on Indian draamallisen kirjallisuuden\nvanhimpia tuotteita ja jota mainitaan tarunomaisen Cudraka kuninkaan\ntekemäksi.[115] Useimmissa näytelmissä esitetään satumaisia,\nmytologisia aineita ja erittäin näissä indialaisten hehkuva\nmielikuvitus ilmenee koko rikkaudessaan. Sellaisia ovat Kalidasan\nkuuluisat näytelmät \"Sakuntala\", \"Urvasi\", \"Malavikagnimitram\" y.m.\n\nSamoin kuin draama muinaisessa Kreikassa kehittyi Dionyson-palveluksen\njuhlamenoista, niin kasvoi uudenaikainen näytelmä keskiajalla\nkristillisen kirkon uskonnollisista menoista. Jouluna, pääsiäisenä ja\nmuina suurina pyhinä koetettiin näytelmäntapaisilla esityksillä saattaa\nniiden merkitystä kansan tajuttavaksi; näitä hengellisiä näytelmiä eli\n\"mysteerioita\", joilla siis oli opettavainen tarkoitus, pidettiin ensin\nkirkossa latinan kielellä; mutta vähittäin ne siirrettiin ulkopuolelle\nkirkkoa ja muuttuivat kansankielisiksi, samalla kuin näyttelijöiksi\npappien sijaan tuli maallikoita. Käsiteltävien aineidenkin piiri\nsilloin väljeni; raamatuntapausten lisäksi otettiin vertauspuheita,\nlegendoja y.m.; täten avautui tie laajempaan kehitykseen.\nNäytäntöpaikkana oli tavallisesti joku julkinen sali tai muu avara\nhuone, usein myös vartavasten kyhätty suoja tai taivasalla oleva\nnäyttämö. Englannissa oli tapana esittää mysteerioita pyörillä\nliikkuvalla näyttämöllä, jota kuljetettiin paikasta toiseen. Etelässä,\nniinkuin Espanjassa, asuinrakennusten väljät, galleriojen ympäröimät\npihat tarjoutuivat sopivaksi näytelmäkentäksi. Usein kyllä näyttämön\nmuodosti kolme kerrosta, joista ylimmäinen esitti taivasta,\nkeskimmäinen maata ja alimmainen helvettiä. Maan päällä tapahtuvien\nrinnalla nähtiin siis taivaan ihanuus enkeleineen ja pyhimyksineen sekä\nhornan syvyys, johon kadotetut syöstiin alas ja jossa pahat henget sen\nohessa tekivät kaikenlaisia hullunkurisia kujeita; sillä nämä tuottivat\nilvehtijöinä muutoin vakavaluontoiseen mysteerio-draamaan humoristisen\npiirteen. Mutta keskiajalla oli myös varsinaiset ilvenäytelmänsä,\n\"laskiaisnäytelmät\", jotka saivat alkunsa katolisissa maissa nytkin\nvielä tavallisista, vallattomista laskiaishuveista.\n\nNäistä keskiajan näytelmistä muodostui sitten monen väli-asteen kautta\nkansallinen draama. Mysteerioista tuli ensin (esim. Ranskassa ja\nEnglannissa,) n.s. \"moraliteetit\", joissa kaikenlaiset abstraktiset\nkäsitteet, niinkuin Hyve, Viisaus, Pahe, Ahneus j.n.e., esiintyivät\nhenkilöinä, ja kun oli päästy näin pitkälle, oli askel varsinaiseen\ndraamaan helposti otettavissa. Viisauden sijaan tuli viisas, ahneuden\nsijaan saituri; näin henkilöin ja tapahtumain kuvailu oli valmis.\nMuutoin kehitys oli eri maissa erilainen. Ainoat kansat, jotka tätä\ntietä todellakin pääsivät oman kansallisen näytelmärunouden luomiseen,\nolivat englantilaiset ja espanjalaiset; muutamissa maissa, kuten\nRanskassa, muinaisklassillisen runouden epä-itsenäinen jäljittely antoi\nkehitykselle toisen suunnan; Saksassa taas myrskyiset ajat ja\nlopullisesti kolmikymmenvuotinen sota tukehuttivat kansallisen\nsivistyksen idut, ja kun se vihdoin rupesi uudestaan versomaan,\ntapahtui se ihan toisten edellytysten nojalla.\n\nEnglannissa kasvoi perin kansan-omaisella pohjalla, mutta osittain myös\nantiikiseen kirjallisuuteen perustuvan, korkeamman sivistyksen\nvaikutuksesta syvästi runollinen ja aaterikas draama, joka Shakespearen\niäti nuorissa teoksissa sai eheimmän muodostuksensa. Usein on\nhuomautettu, miten tahdon vapaus, ihmiskohtalon kehkiäminen hänen\nomasta toiminnastaan, Shakespearen pääteoksissa on niissä ilmaantuvan\nkatsantotavan perustus. Ulkonaisessa suhteessa kuudennentoista\nvuosisadan englantilainen näytelmä suuresti poikkeaa sekä\nmuinaiskreikkalaisesta draamasta että näytelmätaiteen myöhemmästä\nkehityksestä. Vaikka näytäntöjen runollinen puoli ja niin myös\nnäytteleminen ja puvut vastasivat yleisön ankarimpiakin vaatimuksia,\nolivat näytelmälaitokset, dekoratsioonit, yhtä alkuperäisellä kannalla\nkuin muinaisessa Indiassa. Ainoa dekoratsiooneja edustava kapine oli\njonkunlainen koroke eli lava, joka eri tapauksissa saattoi olla\nkaupungin muurina, balkongina (Romeo ja Juliassa) y.m. Esiin työnnetty\nlautapalanen, johon oli kirjoitettu tapahtumapaikka, vei kaikkien ajan\nja paikallisuuden aukkojen yli; näin saatettiin fantasian siivillä\ntuokiossa siirtyä Roomasta Aleksandriaan, sitten Athenaan j.n.e.\nSamalla kuin tämä todistaa sen-aikuisen yleisön tuoretta ja vilkasta\nmielikuvitusta, vapautti se runoilijan monessa suhteessa ulkonaisten\nolojen rajoituksista. Sentähden toimintapaikka Shakespearen näytelmissä\nvaihtuu melkein joka kohtauksen jälkeen, ja toinen seuraus siitä on,\nettä jokaisen kohtauksen alussa henkilöt astuvat näyttämölle, josta\nkohtauksen päättyessä taas poistuvat.\n\nKeskiaikaisten mysteerioin henki säilyi vielä uudempinakin aikoina\nEspanjan näytelmärunoudessa; n.s. \"autos sacramentales\" esittelivät\nuskon-opillisia aineita. Mutta näiden ohessa versoi runsas maallinen\nnäytelmäkirjallisuus, jossa selvästi tulee näkyviin Espanjan kansan\nomituinen, katolis-uskoon syvästi juurtunut maailmankäsitys. Toiselta\npuolen sen säännöllinen, tarkasti hoidettu muoto osoittaa antiikisen\nrunouden vaikutusta, samalla kuin sekin on todisteena romanisten\nkansojen syntyperäisestä muoto-aistista. Mutta sisällyksenkin\nkäsittelemisessä ilmenee antiikisten ja romantisten vaikutelmien\nyhdistys. Helleeniläisen kohtalon eli sallimuksen sijaan on tullut\nihme; ihmisen vapaalla tahdolla ei ole paljon merkitystä, vaan\nyliluonnolliset voimat johtavat tapausten menoa.\n\nEnglantilaisen näytelmän vaikutus ranskalaiseen draamaan on monessa\nkohden selvästi huomattavissa; mutta kuitenkin ranskalaisten\n\"tekoklassillinen\" näytelmärunous koko luonteeltaan on toinen.\nDraamallinen tekniikka ja näytelmätaiteen ulkonainen puoli kehittyivät\nsekä Espanjassa että Ranskassa suureen täydellisyyteen; mutta Ranskassa\ntaide sekä ulkonaisesti että sisällisesti pinnistettiin jäykkiin\nkaavoihin. Antiikinen runous julistettiin ainoaksi ohjenuoraksi; mutta\nsen vapaata, tuoretta luonnollisuutta eivät Ranskan kirjailijat\nkyenneet istuttamaan jäljitelmiinsä; Ranskan runous oli kuin olikin\nhovirunoutta ja antoi semmoisenaan selvän kuvan mahtavan Ludvigin\naikuisesta, sirosta, tarkkasääntöisestä elämästä. Mainittava on\nkuitenkin Molièren itsenäisempi ja rohkeampi koomillisuus, joka uskalsi\nvapautua liian ahtaista säännöistä. Mutta mallikelpoisuuteen pyrkivänä\nnäytelmärunouden ohjaajana ei Ranskan draama ollut merkitystä vailla,\nEuroopan runouden yleiseen muodostumiseen katsoen. Melkein kaikissa\nmaissa Ranskan runoilijain ja kriitikkoin asettamat säännöt määräsivät\nrunouden ja erittäinkin draaman muodon. Kuuluisaksi on tullut heidän\nvaatimuksensa, että näytelmässä pitää olla toiminnan, ajan ja paikan\nyhteyttä, s.o. ett'ei ainoastaan yhtenäinen toiminta hallitse draaman\nsisällystä, vaan että sen lisäksi ajateltu tapahtuma-aika ei saa olla\nvuorokautta pitempi ja kaikki tapahtuu yhdessä paikassa.\n\nRanskan taideaistin kaavamaisuutta vastaan alkoi vastavirta ensin\nSaksassa, ja Lessing raivasi draamalle uusia teitä sekä kumosi \"kolmen\nyhteyden\" säännöt; hän osoitti, että ranskalaiset olivat väärin\nymmärtäneet Aristotelesta, jonka sanoihin he perustivat oppinsa.\nSamalla hän viittasi Shakespearen suuruuteen, joka paremmin kuin\nranskalaiset näytelmänkirjoittajat kelpasi saksalaisille esikuvaksi.\nTunnettua on, miten suuret saksalaiset runoilijat Goethe ja Schiller\novat edemmäksi kehittäneet Saksan draamallista kirjallisuutta, luoden\nkuolemattomat teoksensa.\n\nSaksan esimerkkiä seurasivat muutkin Euroopan kansat. Melkein jokainen\nnykyajan sivistyskansa on oman luonteensa mukaan muodostanut draamansa;\njos tarkastaa uusimman ajan näytelmäkirjallisuutta, huomaa siinä\npohjavärinä Shakespearen mahtavan vaikutuksen, mutta sen lisäksi\nnykyajan eri ajatussuuntien sekä kansallisten ominaisuuksien\nmonivaiheiset kajastukset.\n\n\n\n\n\n\nMUITA KIRJOITELMIA\n\n\n\n\nMikä on suomalainen sivistys?\n\n\nNoin viisikymmentä vuotta sitten ei voitu vielä puhua suomalaisen\nsivistyksen olemassaolosta. Se oli vaan kaukainen tulevaisuuden\nkangastus; mutta semmoisenakin se saattoi toivoa elähyttää ja ohjata\ntyötä vakinaista päämäärää kohti. Olihan Arvidssonin laskemaa\nperustusta aikojen kuluessa yhä lujemmaksi tehty; Runebergin runoilu,\nKalevala ja Kanteletar sekä vihdoin J.V. Snellmanin laajalle kaikuvat\nkehoitukset osoittivat kansallisen aamun asteittain tapahtuvaa\nvalkenemista, luoden sivistyneiden tietoisuuteen yhä enemmän\nisänmaallista sisällystä. Mutta nämä kaikki olivat kuitenkin vaan\nvastaisen kehityksen lupaavia enteitä ja välttämättömiä edellytyksiä.\nAatteet ja tunteet olivat tosi-elämään sovitettavat. Kun kansallinen\nrunous alkoi verhoutua omakieliseen pukuun, kun Kalevalan pohjalla oli\nsyntynyt suomalainen kirjallisuus ja Snellmanin aatteita ruvettiin\nyhteis-elämässä toteuttamaan, silloin vasta sopi puhua varsinaisesta\nsuomalaisesta sivistyksestä.\n\nSuomalainen sivistys -- tämä tenhosana jo kansallisen kevään ensi\nhetkinä yhdisti hajanaiset voimat suomen kielen viljelemiseen, se\nsaattoi suomalaisia kouluja perustamaan, ja Helsingin suomalaisen\nalkeis-opiston hyväksi se köyhimmänkin kukkarosta loitsi varoja esiin.\nTämä aate palautti suomen kielen sivistyneiden koteihin ja\nseurustelupiireihin; sen vaikutuksesta syntyi vilkas, hedelmärikas\ntoiminta omakielisen kirjallisuuden alalla. Kansallisen elämän\nvaurastuessa sai suomalaisen sivistyksen käsite yhä laajemman, yhä\nrunsaamman merkityksen.\n\nTulivatpa sitten sortovuodet, jotka niin turmiollisesti vaikuttivat\nsiveelliseen elämänkäsitykseen. Mutta silloinkin oli \"kansallisen\nsivistyksen säilyttäminen\" se ajatus, jota \"laillisuuden\" ohessa\nuseimmin mainittiin. Ja myrskyjen tauottua se oli pysynyt\nmuuttumattomana, ylevänä tarkoitusperänä, vaatien kansalaisten\ntarmokasta toimintaa.\n\nMutta mikä on tämä suomalainen sivistys?\n\nKun puhun sivistyksestä, käsitän sen tämän sanan täydellisimmässä\nmerkityksessä. En tarkoita ulkonaisessa elämänjärjestyksessä ilmenevää\nkultuurimuotoa enkä jossakin yksilössä korkealle kehittynyttä älyllistä\netevyyttä, vaan koko maailmankatsomusta kannattavaa henkistä\nedistyskantaa. Sivistys -- niin tahtoisin sen käsittää -- on henkisen\ntoiminnan suuntautuminen korkeampia yhteisiä päämääriä kohden ja siitä\njohtuva elämänkatsomus. Se varttuu ja muodostuu yksityishenkilöissä,\njoissa se elää ja vaikuttaa; mutta se ei rajoitu näihin, vaan hallitsee\nelähyttävänä voimana useampain henkilöin, jopa koko kansakunnankin\nyhteis-elämää.\n\nSuomalaisen sivistyksen ulkonainen muoto ja tunnusmerkki on tietysti\n_suomen kieli_. Minun ei tarvitse selittää, mikä suuri arvo\nkielellä on kunkin kansan elämässä, miten se on omituisen kansanhengen\nilmaisija ja eri kansalaisryhmien yhdistäjä. Sen merkitys on nykyaikana\njo kyllin tunnettu ja tunnustettu. Meillä jo alusta alkaen kansallisen\nsivistyksen aate kohdistui kieliharrastukseen; se piti kansalliset\npyrinnöt koossa ja mitä erilaisimmat luonteet ja katsantotavat siinä\nyhtyivät. Muut asiat jäivät tulevaisuuden varaan; ensin oli saatava\nvankka, kaikille yhteinen pohja. Vasta myöhemmin nousi uusia\nkysymyksiä, jotka hajoittivat kansallismielisten rivit.\n\nKun ajattelemme entisiä aikoja, muistamme mielihyvällä niiden tuoretta\nja vilpitöntä innostusta; mutta sittenkin meidän tyytyväisinä on\ntunnustaminen, että on suuresti edistytty. Leveä juopa meitä erottaa\nniistä päivistä, jolloin maalainen, jos Helsingissä kuuli kadulla\nsivistyneiden suomea puhelevan, hämmästyneenä kysyi: \"mistä kaukaa\nherrat ovat, kun haastelevat suomea?\" Iloksensa saa kävelijä nykyään\npääkaupungin kaduilla kuulla hienonpuolistenkin ihmisten kansan kieltä\npuhuvan; varsinkin opiskelevassa nuorisossa on suomen kieli päässyt yhä\nsuurempaan valtaan. Kodissa, koulussa, julkisissa toimissa on\nkansallinen kieli voittanut yhä enemmän alaa, puhumattakaan sen\nvarttumisesta ja kaikinpuolisesta tarkistumisesta sekä suomalaisen\nkirjallisuuden nopeasta edistymisestä viimeksikuluneina vuosikymmeninä.\nJa valtiollisen uudistuksen hetkenä, kun kansallis-elämän sulut äkkiä\navautuivat, oli suomen kieli ikäänkuin yhdellä iskulla saavuttanut\nsuuren voiton; noina pimeinä vuosina oli yhteisyyden tunne\nvähittäin juurtunut sivistyneihin ja suomen kielen asema kaikissa\nkansankerroksissa vahvistunut. Että myöhemmin taas on ilmaantunut\ntaantumuksen oireita, ei muuta tätä tosiasiaa. -- Lyhyesti sanoen, on\npaljon, mikä ilahuttaa ja herättää toiveita.\n\nMutta ei kansallinen kielemme kuitenkaan vielä ole kaikin puolin\npäässyt luonnolliseen asemaansa. Lainsäädäntötoimilla tuskin päästään\nlopulliseen päämäärään. Sitä enemmän jää yksityisten suoritettavaksi.\nAukkoja on siellä täällä, jotka vaativat täyttämistä. Monessa\nsuomenkielisessäkin elää vielä tuo vanha ennakkoluulo ruotsin kielen\nhienommuudesta; se on muka itseoikeutettu korkeampaan seuraelämään.\nSiihen vaikuttaa myös jonkinlainen jatkuvaisuuden laki, joka henkisessä\nmaailmassa on yhtä voimallinen kuin luonnossakin. Ikävä kyllä, on\npaljonkin syytä siihen valitukseen, ettei vieläkään anneta\nkansalliselle kielellemme täyttä arvoa. Kodissa ja seuraelämässä,\nyliopiston opetuksessa, liikemaailmassa y.m. sitä monella tavalla\nsyrjäytetään. Että nuoremman sukupolven huomio viime aikoina taas on\nkääntynyt tähän epäkohtaan ja voimallisesti vaatii sen korjaamista, on\nuudestaan elpyneen kansallis-innon merkki ja oikeuttaa hyviin\ntoiveisiin.\n\nSyvempi sivistysvirtaus on tätä nykyä epäilemättä suomalainen;\nsen huomaa esim. kirjallisuudesta ja suomenkielisen kansan\nedistyspyrinnöistä. Mutta pinnalla rehentelee ruotsalaisuus;\nruotsalaista on kaikki, mikä helposti tulee näkyviin, etenkin mikä\npistää muukalaisen silmään, ja niin saa vieras väärän kuvan\nkansallisista oloistamme. Kauppapaikoissa, höyrylaivoissa,\nravintoloissa on ruotsin kieli herrana. Puoti- ja telefooni-neidit ovat\nitsepintaisia aineksia. Näiden olojen vaikutuksesta muukalaisten on\nniin perin vaikea ymmärtää, ettei täällä ole kahta kansallisuutta, vaan\nyksi ainoa kansa ja että suomen kieli jo on kohonnut sivistyskielen\narvoon.\n\nEheään kansalliseen sivistykseen päästään vasta silloin, kun\nkansallistunne juurtuu yhteiskunnan jäsenten sisimpään olemukseen, niin\nettä se luonnon voimalla hallitsee koko elämää. Mutta kaikissa\nsivistystoimissa täytyy ihmisen kuitenkin itsetajuisesti toteuttaa\ntunteensa vaatimukset, ja niin tässäkin. Kun Suomen sivistyneet tai\nainakin se osa heistä, joka tietää ja tuntee edustavansa kansan suurta\nenemmistöä, täysin itsetietoisesti ja syvimmän tunteensa pakoituksesta\nkoroittaa suomen kielen pääkieleksensä, silloin suomen kielen asia on\nlopullisesti selvitetty. Sekin on silloin oleva muuttuneiden olojen\nmerkkinä, että muukalaiset täällä eivät enää ruotsalaistu, niinkuin\ntähän asti on tapahtunut, vaan suomalaistuvat.\n\nMutta suomalaista sivistystä ei muodosta ainoastaan suomen kieli, vaan\nmyös _suomen mieli_.\n\nMeidän tulee erityisenä kansakuntana toimia muiden kansojen rinnalla.\nSentähden meillä sivistyksen pohjana pitää olla oma kieli ja oma\nkatsantotapa; muuten emme voi tuoda uusia aiheita ihmiskunnan yleiseen\nkehitykseen. Suomalainen sivistys ei ole ainoastaan suomenkielinen\nsivistys, vaan sivistys, joka ilmaisee Suomen kansan varsinaisen\nelämänkatsomuksen, eli toisin sanoen, elämänkatsomuksen, joka sisältää\nkaikki, millä Suomen kansa on voinut tai vast'edes voipi kartuttaa\nihmiskunnan yhteistä sivistystä. Kullakin kansalla on oikeus\nelää omaa kansallista elämäänsä; mutta ehtona on, että se omistaa\nyleis-inhimillisen sivistyksen sekä muodostaa ja rikastuttaa sitä oman\nluonteensa mukaan.\n\nTästä huomataan -- mikä muuten jo itsestäänkin on selvää --,\nettä suomalais-kansallisen sivistyksen sisältönä ei voi olla\nyleis-ihmisyydestä erillään oleva, kotiolojen ahtaisiin kehyksiin\nsupistuva käsityspiiri eikä toiselta puolen suomenkieliseen verhoon\npuettu kosmopoliitinen hengenviljelys, vaan isänmaallinen ja\nyleis-inhimillinen puoli ovat välttämättömästi sulatettavat yhteen.\n\nMinun mielestäni suomalaisen sivistyksen pääluonteen perustaa\nkolme asiaa: 1) sen kansan-omainen tiedollinen sisällys; 2)\nyhteiskunnallisten ja yleensä siveellisten käsitteiden yhtäpitäväisyys\nmeillä kehittyneen oikeus- ja siveellisyystajunnan kanssa ja 3) paraat\nyleis-inhimillisen sivistyksen aatteet, sovitettuina meille ominaiseen\nmaailmankatsomukseen.\n\nEnsiksi siis: kansallisen kultuurin hyväksi tulee käyttää kaikki\ntarjona olevat kotimaiset sivistys-aineet. Sivistyneen kansalaisen\ntietovarastoon kuuluu välttämättömästi oman maan ja kansan sekä entisen\nettä nykyisen elämän tunteminen. Kuinka tärkeät tässä suhteessa\novat Suomen historia ja maantiede sekä selvä käsitys meidän maan\nvaltiollis-yhteiskunnallisista oloista, siihen tuskin tarvitsee\nviitata. Sen lisäksi perehtyköön jokainen sivistynyt jo nuoruudesta\nasti suomalaiseen kansanrunouteen, ennen kaikkea Kalevalan\nihmemaailmaan, ja uudemman suomalaisen kirjallisuuden huomattavimpiin\nteoksiin, niinkuin myös niihin kotimaan ruotsalaisiin runoilijoihin,\njoilla on isänmaallinen merkitys. Kaikista näistä tietoaarteista\nlähtee virkistävä henki, joka elähyttää tunteita ja josta muodostuu\ntosi-kansallinen ajatuspiiri. Selvää on, etten tarkoita tietoja\nsemmoisinaan, vaan niiden tuottamaa elävää harrastusta ja lämmintä\nosan-ottoa oman kansan henkiseen kehitykseen. Omakielisen\nkirjallisuuden ja kansallisten edistyspyrintöjen innokas tukeminen on\njokaisen suomalaisen kunnia. Muistettakoon myös kotimaista taidetta,\njoka viime aikoina on noussut yhä kauniimpaan kukoistukseen. Sekin luo\nkansalaissivistykselle uutta sisällystä.\n\nJokaisessa kansassa historialliset olot synnyttävät omituisen\nmaailmankatsomuksen, jonka mukaan arvostellaan ihmiselämän ilmiöitä.\nLuulisin meilläkin jo muodostuneen henkisen mittakaavan, joka\nselvästi erottuu muiden kansojen katsantotavasta, vaikka tietysti\nyleis-eurooppalaiset käsitykset ovat molempien yhteinen pohja.\nTiedollisen sivistyksen tuottama aatepiiri ja olot, joissa elämme,\nantavat sille oman värityksensä, ja sen mukaan monen asian arvo meidän\nsilmissämme ylenee tai alenee. Vastoin sitä imperialismin ja\nomavaltaisuuden henkeä, joka nykyään monessa maassa ylpeästi kohoaa, on\nsuomalaisen myötätuntoisuus varmaan vastaisinakin aikoina aina liittyvä\npienten kansojen itsenäisyyspyrintöihin, lailliseen järjestykseen ja\nvapaaseen valtiomuotoon. Suuret kansat nykyaikana eivät juuri käännä\nhuomiotansa humaanisiin, puhtaasti aatteellisiin kysymyksiin; eri\nmaiden keskinäiset valtasuhteet sekä kaupan ja teollisuuden edut ovat\nheidän valtiollis-yhteiskunnallisen katsantotapansa keskuksena.\nMeillä päinvastoin aatteelliset kysymykset etupäässä kiinnittävät\nihmisten mieltä. Mutta varsinkin kaikki, mikä tavalla tai toisella\nkoskee kansan yhteistä elämää tai yksilön itsenäisyyttä, saa meidän\noloissamme laajalta vastakaikua. Suomalainen sivistys on pohjaltaan\nkansanvaltainen ja vapautta suosiva; olihan säätyluokkien toisiinsa\nlähentäminen ja kansankielen ottaminen sivistyneiden kieleksi se\nsiemen, josta kansallinen sivistys on kasvanut. Suomessa ei ole koskaan\nollut niin jyrkkää säätyerotusta kuin enimmissä muissa maissa.\nVirkavallan oireita on kyllä ollut, mutta sitä on aina kammottu.\nKieliolot aikanaan rakensivat aidan ylä- ja alaluokan välille, mutta\nnyt tämä aita on kaatunut, -- ainakaan sen pystyssäpitoa ei tunnusteta\noikeutetuksi. Yksilön itsenäisyyttä suosiva suunta vaikuttaa senkin,\nettä naisen arvo ja osanotto yhteiskunnalliseen elämään Suomessa\nlienee suurempi kuin missään muualla Euroopassa. -- Tuskin tarvinnee\nsanoa, että tässä ei ole puhetta yksityisten valtiollisista\nmielipiteistä. Puolueryhmitykset ovat vaihtelevia, satunnaisten olojen\naiheuttamia, ja johtuvat pääasiallisesti eri henkilöin subjektiivisesta\najatussuunnasta; mutta kaikissa tapauksissa kansallisen sivistyksen\nluonne johdonmukaisesti vie semmoiseen katsantotapaan, joka vaatii\nvakaantuneen oikeustajunnan pysyttämistä ja isänmaan sisällisen\nitsenäisyyden suojelemista.\n\nKolmanneksi kansallisen sivistyksen tulee pysyä yleis-eurooppalaisen\nsivistyksen tasalla. Sen täytyy imeä uutta voimaa ja virkeyttä\nihmiskunnan yhteisestä kultuurityöstä ja samalla laajentaa näköalaa\nkotimaan ja nykyhetken rajojen yli. Ajan yleiset virtaukset eivät saa\njäädä meille vieraiksi ja entisaikojen saavuttamat voitot\nhengenviljelyksen alalla meidän tulee yhdistää omaan sivistykseemme ja\ntehdä hedelmällisiksi. Samalla kuin taiteemme ja kirjallisuutemme\nytimeltään on oleva tosi-suomalainen, on se itseensä sulauttava\nparasta, mitä muiden kansojen henkiset pyrinnöt ovat tuottaneet.\nSivistys ei saa kangistua yksipuolisiin muotoihin. Tiede taas on sitä\nlaatua, että se ei siedä mitään itseensä sulkeumista, vaan aina\ntutustuttaa viljelijänsä muiden kansojen tutkimustyöhön. -- Kun siis on\ntärkeätä, että kaikilla henkisillä aloilla pidetään vireillä yhteyttä\nmuiden sivistysmuotojen kanssa, on välttämätöntä, että ne, joiden\ntehtävä on korkeamman sivistyksen kannattaminen, oman kielensä\nohessa osaavat etenkin suurien sivistyskansojen kieliä, jotta\nheidän henkinen näköalansa laajenisi ja he voisivat olla eri\nsivistyspiirien välittäjinä. Mutta hyvien suomennosten avulla on tämä\nyleismaailmallinen sivistys levitettävä niin avaralle kuin suinkin on\nmahdollista.\n\nEnnen kaikkea ahdasmielisyyttä on karttaminen. Todellinen sivistystyö\non aina eteenpäin ponnistelevaa pyrkimystä loitolla siintävää päämäärää\nkohti. Ei seisausta, vielä vähemmin taantumusta! Kansallinen\nelämänkatsomus on siis alinomaisen kehityksen alainen. Kansallisen\nmaa-alan uumenista kumpuaa lukemattomia hetteitä, joista kotimaisen\nsivistyksen vainiolle voidaan johtaa tuoreuttavia ojia, ja niihin on\nyhdistettävä yleis-inhimillisen kultuurin leveämmiltä viljelysmailta\nviereviä, runsasvetisiä virtoja. Näin kasvatetaan kansallissivistyksen\nparasta viljaa. Ennakkoluulot -- ja onhan niitäkin jokaisessa kansassa\n-- kitkettäköön pois. Yksilön erikoisluonteelle ja persoonalliselle\nvakaumukselle annettakoon mitä väljin tila vapaasti kehittyä. Siten\nedistystä paraiten turvataan. On avara piiri, jossa ainoa kysymysten\nratkaisija voi olla individin oma luonne ja kehityskanta. Niin on\nerittäinkin uskonnollisten ja valtiollis-yhteiskunnallisten asiain\nlaita. Sentähden suomalaisen sivistyksen harrastusta ei sovi sitoa\nmihinkään määrättyyn valtiolliseen tai uskonnolliseen suuntaan;\npysyköön se vapaana kaikista kaavoista ja puolueohjelmista.\n\nOlen koettanut pääpiirteiltään esittää kansallisen sivistyksen\nihannekuvaa; mutta selvää on, ettei se todellisuudessa muodostu näin\ntäydelliseksi. Eri henkilöin ja harrastusten mukaan se tietysti\nilmaantuu monessa eri muodossa. Kullakin on oma tehtävänsä yhteisessä\nsivistystyössä: toisilla sivistyksen hoitaminen ja kartuttaminen,\ntoisilla sen sovittaminen eri aloille. Muutamat pitävät huolta jostakin\nerikoispiiristä, kohoten tieteellisen tai taiteellisen tuotannon\nvaloisille kukkuloille; toiset ahertavat käytännöllisen elämän\ntoimissa. Näin kansallinen sivistys esiintyy monivärisenä,\nrikassisältöisenä kokonaisuutena. Mutta suotavaa on, ettei se pysy\nahtaaseen piiriin suljettuna, jonkin erityisen luokan tai piirin\nyksityisetuna, vaan että se laajalle leviää kaikkiin kansankerroksiin.\nElinvoimaisen sivistyksen välttämätön ehto on vilkas vuorovaikutus\nkorkeimman sivistyksen saaneiden ja syvien rivien välillä.\nKansallisten olojen vankasta maaperästä se imee elinnesteensä; vaan\nyhteis-ihmisyyden puhtaille ilmoille sen latva korkealle ylenee.\n\nMutta vastaako kotimainen sivistyksemme ylempänä esitettyä perikuvaa?\nSen puutteisiin olen jo viitannut. Suomen kieli vaatii vielä paljon\nhellää huolenpitoa, paljon harrasta intoa tullakseen yhteis-elämän\nvaltavaksi kannattajaksi, semmoiseksi kuin kansalliskielen pitäisi\nolla. Kotimaamme entinen ja nykyinen elämä sisältää paljon aarteita,\njoita ei ole älytty tai vielä keritty käyttää tieteen ja kirjallisuuden\nhyväksi; mutta tämä on toiselta puolen tulevaisuuden varalle säilyvää\nrikkautta. Valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämämme -- sen\nvalitettavasti jokainen näinä aikoina huomaa -- vaatii vielä paljon\nkypsyttämistä, ennenkuin tosi-sivistyksen henki pääsee sen pohjaan asti\ntunkeutumaan. Ja vihdoin kulunee vielä paljon aikaa, ennenkuin\nmonipuolinen ja puhdas sivistyksen harrastus ehtii juurtua\nkaikkiin Suomen kansan kerroksiin. Tuntuuhan siltä kuin nykyajan\nsivistysriennoissa useinkin pidettäisiin enemmän silmällä\nkäytännöllisiä vaatimuksia ja yksityisen etenemistä jollakin\nelämän-uralla kuin henkeä jalostavaa ja mieltä ylentävää\ntosi-sivistystä.\n\nMutta sittenkin on myönnettävä, että kansallinen sivistyksemme on\npäässyt hyvään alkuun. Olen jo huomauttanut, miten suomen kielen asema\npuolen vuosisadan kuluessa on kokonaan muuttunut. Säädökset ja\nlainmääräykset ovat päätehtävänsä tehneet; suomalaisuuden asia jää\ntästälähin ensi sijassa yksityisten kansalaisten innon ja tarmon\nhuostaan. Ja suomen mieli, sekin on jo monella monituisella tavalla\nvoimaansa osoittanut. Koulukasvatuksesta alkaen tieteen ja taiteen\nylimmille huipuille asti on kansallinen henki päässyt toimintaa\nohjaamaan. \"Maamme kirjan\" ja \"Vänrikki Stoolin\" lukemisella on jo\nkauan aikaa lapsissa herätetty isänmaallisia tunteita ja koko\nkasvatuksessa on kotimainen leima. Kaunokirjallisuudessamme\nisänmaallinen mieli jo puhkesi esiin Oksasen ja Suonion runoelmissa ja\nAleksis Kivestä alkaen on se saanut puhtaasti kansan-omaisen suunnan,\njonka todisteeksi tarvitsee vaan mainita J.H. Erkko ja Juhani Aho.\nNäytelmätaiteemme synty ja kehitys on alusta alkaen ollut mitä\nlähimmässä yhteydessä kansallisten rientojen kanssa. Kuvaama- ja\nsäveltaiteessamme ovat kotimaiset aiheet niin-ikään kohonneet\nkunniasijalle; muistakaamme paitsi muita Takasta ja Sibeliusta. Mitä\nvihdoin tieteelliseen tutkimukseen tulee, niin juuri ne tieteenhaarat,\njotka lähimmin liittyvät kansalliseen sivistykseen, täällä ovat\nhuomattavassa määrässä kehittyneet, semmoiset kuin suomen ja\nsuomensukuisten kielten tutkimus, suomalaisen kansanrunouden selville\nsaaminen, kotimaan historia y.m. Nämä ovatkin suomalaisten tiedemiesten\nyksin-omaista työalaa. Toiselta puolen pidetään vireästi voimassa\nyhteyttä muiden kansojen ja etenkin suurien sivistysmaiden\ntieteellisten pyrkimysten kanssa. Eikä täällä kaunokirjallisenkaan\ntuotannon alalla koskaan ole pysytty vieraina niille aatevirtauksille,\njotka muualla maailmassa elähyttävät kirjallisuutta. Mutta niiden\npiiri, jotka koettavat tutustua maailmankirjallisuuden tuotteisiin, on\nepäilemättä vuosi vuodelta tullut laveammaksi. Vaikka nykyinen\nkirjallisuutemme on tullut yhä kansallisemmaksi sekä muotonsa\nettä henkensä puolesta, on se pysynyt likeisessä yhteydessä\nyleis-eurooppalaisen kultuurikehityksen kanssa. Tämä on tietysti\nsille eduksi, kunhan vaan osataan välttää orjallisen mukailun\nvaara. Tarkemmin katsottaessa huomataan, kuinka Suomenmaan\nkaunokirjallisuudessa aikojen kuluessa on ilmennyt eri vaikutuksia,\nensin etupäässä antiikisia sekä saksalaisia ja englantilaisia\n(niinkuin esim. Shakespearen vaikutus Kivessä), myöhemmin\nskandinavilaisia ja ranskalaisia. Omituista on, että skandinavilaisten,\netenkin norjalaisten, esikuvain merkitys on suurempi nykyisessä\nsuomenkielisessä kirjallisuudessa kuin ennen aikaan meidän maan\nruotsinkielisessä runoudessa.\n\nJos vielä silmäilemme valtiollis-yhteiskunnallista elämää, täytyy\nmyöntää, että kansallinen katsantotapa siinäkin on päässyt yhä\nenemmän voitolle. Kansanvaltaisuuteen ja tasa-arvoon suuntautuva\nedistysharrastus, joka yhä valtavampana on tullut näkyviin, riittää jo\nyksin sitä osoittamaan.\n\nYllämainitusta selvinnee, että kansalliselle sivistyksellemme jo on\nlaskettu vankka perustus, joka vaan vaatii tehokasta intoa ja toimintaa\ntullaksensa yhä täydellisemmäksi, tarkoitustansa vastaavammaksi.\n\nYksi kysymys on vielä selvittämättä. Missä suhteessa on maamme\nruotsinkielinen väestö tähän kansallis-suomalaiseen sivistykseen? Onko\nsuotava, että ruotsalainen rahvas jää kokonaan sen ulkopuolelle?\nSaavatko ne sivistyneet, jotka ruotsalaisilla seuduilla edustavat tätä\nrahvasta ja omastakin puolestaan pysyvät ruotsinkielisinä, työntää\nluotaan kaikki suomalaisen sivistyksen vaikutukset? Näiden kysymysten\njohdosta muistuu mieleeni, mitä englantilainen Patterson kertoo Unkarin\nsaksalaisista. Hän mainitsee, että he eivät tahdo olla \"Unkarin\nsaksalaisia\", vaan \"saksankielisiä unkarilaisia\" (ei \"ungarische\nDeutsche\", vaan \"deutsche Ungarn\"). Tämä soveltuu kaikin puolin\nSuomenmaan ruotsalaisiin. Pitäkööt itseänsä ruotsia puhuvina\nsuomalaisina, osana siitä kansakunnasta, jonka varsinainen kieli ja\nkultuuri on suomalainen. Ahvenanmaan asukkaiden ja rannikkorahvaan\nruotsalaisuus pysynee vielä kauan entisellään ja laki suojelkoon\nvast'edeskin heidän kielellisiä oikeuksiansa; mutta heissäkin on\nkansakoulun ja kirjallisuuden kautta herätettävä suomalainen\nkansallistajunta. Selvää on, ettei sivistyneidenkään suhteen pakko voi\ntulla kysymykseen; mutta aksiomina pitäisin, että kaikkien, jotka\ntahtovat toimia koko Suomen kansan eikä vaan oman paikkakuntansa\nhyväksi, tulee osata suomea; heissäkin on elävä kansallistunne\nsaatava viriämään. Ruotsalaisissa oppikouluissa on tietysti niin\nperusteellisesti kuin mahdollista opetettava suomen kieltä; mutta\nsamalla oppilaiden tulee tutustua suomalaiseen sivistyskehitykseen,\nsuomalaiseen kirjallisuuteen ja kansanrunouteen y.m., sanalla sanoen\nkaikkeen, mikä kuuluu suomalaiseen sivistykseen. Pääasia on, että\nruotsinkielinenkin nouseva nuoriso tuntee ja tunnustaa suomalaiset\nsivistysmuodot omikseen. -- Maaseuduilla yhä vielä rehoitteleva\n\"säätyläisten\" ruotsinkielisyys keskellä aitosuomalaista ympäristöä on\nluonnoton epäkohta, joka varmaan itsestään raukeaa, sitä myöten kuin\nnuoriso saa suomalaisen koulukasvatuksen.\n\nKotimaisen ja ennen kaikkea kansallis-suomalaisen sivistyksen harrastus\nse näin ristiriitaisinakin aikoina, eriävistä mielipiteistä ja\npuoluepyrinnöistä huolimatta, voi liittää Suomen kansalaiset yhteiseen\ntyöhön ja toimeen. Olojen muuttuessa ja vaarojen uhatessa se on\nhenkisen itsenäisyytemme paras turva. Toivokaamme siis, että\nkansallinen sivistyksemme, yhä kasvaen ja vaurastuen, on täyttävä\ntehtävänsä kansan yhdistäjänä, sen elämän jalostajana ja suojelijana.\n\n\n\n\n\n\nRUNOJA\n\n\n\n\nSuomen herääminen.\n\n\n    Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassain\n    Sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi, armahain?\n    Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton,\n    Saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon?\n\n    Jospa rakkauden tuli sydämmissä hehkuis vaan,\n    Sydämmehen suljettuna ei se sietäis kahleitaan;\n    Ulos pyrkis kätköstänsä, valaisisi, lämmittäis,\n    Palo sammumaton kohta ympärillä välkähtäis.\n\n    Missä vastuksia kohtais, vastukset se voittaisi,\n    Epäjumalien kuvat poroksi se polttaisi;\n    Kuvat polttais muukalaiset, joita kansa kumartaa;\n    Tuolle puolen merta saisi tuhan tuuli hajottaa.\n\n    Mutta talven kylmyys vielä tätä kansaa vaivuttaa,\n    Pyhää tulta pyytää pohjan rajutuulet sammuttaa;\n    Vieras kieli, vieras mieli kansan ohjaajana on;\n    Päivän koite peitettynä viel' on yöhön kolkkohon.\n\n    Eikö sula talven hanki, valkene jo musta yö,\n    Valtaa vierasta jo murra kansalaisten into, työ?\n    Eikö toivon kirkas aamu koita sulle, armas maa,\n    Jolloin rakkauden liekki sydämmihin leimahtaa?\n\n    Vaan jo pimeyden valta sortuu, kevät tullut on;\n    Talven kahleet katkeavat heltehessä auringon;\n    Tulee lämmin, pian loistaa korvet kauneudessaan,\n    Vapaasti jo pian kaikuu kieli kaunis kotomaan.\n\n\n\n\n\nJuhlaruno.\n\n\n_Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun rakennuksen vihkiäisissä Syyskuun\n27 p:nä 1884_.\n\n    I.\n\n    Lapsuuden hetken ihanainen huomen\n    Nuorelle maalle oli koittanut\n    Ja salomailla kulki impi Suomen\n    Kuin kukka raitis, vasta puhjennut;\n    Hän tuntehensa lauloi hilpein mielin,\n    Surunsa ilmoitti hän sulokielin,\n    Ja laulu kaikui yli Suomenmaan.\n\n    Korvessa yleni hän tuorehena\n    Ja metsän neidot häntä hoitivat;\n    Mut leivo oli hällä sisarena\n    Ja ystävinä hongat vihannat,\n    Ja päivän koitto vienon hohtehensa\n    Poskelle antoi, puhtaan kirkkautensa\n    Loi järven sinilaine mielehen.\n\n    Häll' oli kevään tuoksu ilonansa\n    Ja sävelehet rastaan riemunaan;\n    Hän vireänä hääri pellollansa,\n    Laaksossa paimensi hän karjojaan;\n    Vaan koto oli kalliin kallihista\n    Ja armahaisen elon aartehista,\n    Hellästi hoideltava ainiaan.\n\n    Hän kaihons' uskoi puille rakkahille,\n    Kun lemmen huolet mieltä ahdisti\n    Tai hänet teille tuntemattomille\n    Kotoa onni julma karkoitti;\n    Hän murehti, kun Aino siskosensa\n    Aalloista etsi hoivaa tuskillensa\n    Välttääkseen pakkolemmen kahleita.\n\n    Niin aika vieri. Mutta ahtahille\n    Tään onnen rajat tuntui viimeinkin.\n    Aloille mieli hehkui laajemmille,\n    Pyrintöin jaloin suureen piirihin.\n    Silmänsä ulommaksi tahtoi luoda\n    Ja hengellensä virkistystä tuoda\n    Hän sivistyksen iki-lähteistä.\n\n    II.\n\n    Toivo täyttyi, tiedon suureen, avarahan temppeliin\n    Suomen neito nuori, kaino salomailta saatettiin;\n    Taiteen taikalinnaan astuu, ihanteita ihaillen;\n    Hänen etehensä aukes' aarteet kaikkein kansojen.\n\n    Kultasaleissa hän eli loistehessa yhtenään,\n    Asu halpa paimentytön vaihtui silkkiin välkkyvään;\n    Sulo, sievistyksen tuoma, verho hienoin tapojen\n    Paremmin vaan ilmi saattoi herttaisuuden luontaisen.\n\n    Mutta vieras kieli kaikui kaikkialta vastahan,\n    Vieras mieli anastanut oli paikan korkeimman;\n    Kotomuistot kauas poistui! oudoksuin hän kuunteli\n    Virttä, jota sisarensa erämailla lauleli.\n\n    Mutta kuule: sävel outo, mutta tuttu kuitenkin\n    Soipi, täynnä lumousta, Suomen immen korvihin, --\n    Soipi yhä tutummalta, tenhoo ihmevoimallaan\n    Kaikkein mielet; kotomuistot herää jälleen unhostaan.\n\n    Taaskin hänen mielehensä muistuu päivät rauhaisat,\n    Jotka kotovainiolla ajan virtaan vaipuivat;\n    Sisariin ja veljiin elpyy uudestansa rakkaus,\n    Rinnan täyttää pyhä liekki, kansallinen innostus.\n\n    Uusi henki puhaltaapi, tuopi kevään tullessaan,\n    Lentää voimallisin siivin yli armaan Suomenmaan;\n    Tieteen suuret salaisuudet, taiteen soinnut ihanat\n    Tajueltaviksi äänin kotimaisin tarjouvat.\n\n    Suomen impi iloissansa joutuu tiedon lähteellen,\n    Siitä yhä syvemmältä virvoitusta etsien;\n    Opinnon ja taidon tanner laajemmaksi laajentuu,\n    Ja sen piiri naisellenkin avaraksi avauu.\n\n    Katso, täänkin rakennuksen ajan riennot ilmi toi;\n    Oma kieli, opin oivan kannattaja, täällä soi;\n    Suomen tytöt, neidot nuoret, rientää tähän kartanoon;\n    Jalon aatteisuuden valo sitä aina valaiskoon!\n\n    III.\n\n    Vihdoin koulu koditon\n    Suojan, turvan saanut on:\n    Tässä kohden korkeaa\n    Taivaan kantta kohoaa\n    Koulun koti uusi, jalo.\n    Holvikaarta kannattaa\n    Patsahat\n    Solakat.\n    Taivaan ihanainen valo\n    Virtaa lainein loistavin\n    Kaunihisti saleihin.\n\n    Valaiskoon tän huonehen\n    Aina valo taivainen!\n    Ihanteiden kirkkaus,\n    Isänmaahan rakkaus\n    Aina täällä vallitkohon!\n    Suuren Luojan siunaus\n    Orahat\n    Versovat\n    Kylvöstämme nostakohon,\n    Ett' ois opistomme ainiaan\n    Onneks armaan Suomenmaan!\n\n\n\n\nGezelius.\n\n\n    \"Maan mainiona eikö Ruotsin valta\n    Nyt kansain kesken loista avaralta,\n    Ja eikö Itämerta aaltoisaa\n    Se äidin lailla sylihinsä sulje\n    Ja ylpeänä voiton teitä kulje,\n    Rohkeesti vastustaen maailmaa?\n\n    \"Kuningas yksi sitä hallitseepi\n    Ja yksi kansa siinä vallitseepi,\n    Se kansa uljas Ruotsin kansa on;\n    Siis kaikkialla, missä voittoisana\n    Sen lippu liehuu, siellä mahtavana\n    Sen kieli yksin arvon saakohon.\n\n    \"Mut mitä täällä teidän seuduillanne\n    Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne\n    Soi kieli outo, halpa Suomenmaan.\n    Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä?\n    Se ylevämmän siirtyköhön tieltä,\n    Tuon ruotsin kielen jalon, arvokkaan.\"\n\n    Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti;\n    Sen kuuli vakavana loppuun asti\n    Gezelius piispa; sanan pontevan\n    Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin:\n    \"Näin sanoo pyhä kirja: kaikin kielin\n    Jumala pitää tunnustettaman.\n\n    \"Te tahdotteko Hänen kunniaansa\n    Vähentää, joka suureen maailmaansa\n    Loi kansat, määräs kielet kansoillen\n    Ja heille kullekin soi tehtävänsä,\n    Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä\n    Hänt' ylistäisi kansa jokainen?\"\n\n    Vait' oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen\n    Sen kuuli. Siitä säen pienokainen\n    Lennähti nuorukaisen sydämmeen.\n    Se liekiks yltyi, joka leimahdellen,\n    Jusleniuksen mieltä lämmitellen,\n    Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.\n\n    Välkähti aatos hänen hengessänsä:\n    \"On Suomen kansallakin tehtävänsä,\n    Johonka sitä kutsuu sallimus.\n    Ei mua houkuttele loiste, maine;\n    Mun kyllin on, että olen suomalainen;\n    Meillenkin koittaa päivän valkeus!\"\n\n\n\n\n\nRauhan oraita.\n\n\n    Kyntäjä:\n\n    Mistä kuljit, neito nuori, kautta korpien?\n    Seuraa soreata lienet sinipiikojen,\n    Tahi mailta kaukaisilta toi sun tänne tiesi,\n    Raunioiksi rauennut kun oli kotiliesi. --\n\n    Tyttö:\n\n    Sinipiikoja en ole -- tyttö turvaton,\n    Kodin armaan vainolainen hävittänyt on;\n    Muukalaisena en tullut maille rakkahille,\n    Ikävöiden elomaille pyrin entisille.\n\n    Tuolla, missä järven aalto nientä syleilee,\n    Ennenkuin se tyynehesen lahteen pakenee,\n    Oli ennen talo uljas -- kiuas seisoo vielä;\n    Siellä synnyin, lasna kasvoin iloissani siellä.\n\n    Täällä, jossa vihannoiden pensaat rehottaa,\n    Näkyi ennen avaralta kaunis viljamaa;\n    Murehesta sydän murtuu tuota muistellessa,\n    Onnen aikaa kodissani tässä muinaisessa.\n\n    Tuli tuima vainon aika, veljet kaatuivat,\n    Julman vihollisen miekka surmas vanhemmat.\n    Minut vietiin orjuutehen maalle vierahalle,\n    -- Ihme, etten sortunut ma kohtaloni alle.\n\n    Kaipuu syvä sydämeni minut tänne toi;\n    Miten pääsin, vaarat vältin, selittää en voi.\n    Kaiho synkkä kumppanina matkallani mulla,\n    Herran apu johtajana; niin ma taisin tulla.\n\n    Mutta lausu, tuntematon: ken tääll' asustaa?\n    Uusi halme täällä kasvaa orast' ihanaa,\n    Pieni mökki pilkistääpi tuolta honkain takaa;\n    Sano, ken sa itse olet, kyntömiesi vakaa?\n\n    Kyntäjä:\n\n    Kaukaa, vetten tuolta puolen, tänne vaelsin,\n    Rauhan tultua ma tuonne pirtin rakensin;\n    Omaa perkaamaani huhtaa tässä kyntää aura,\n    Minun kylvöstäni tuolla yleneepi kaura.\n\n    Tyttö:\n\n    Kotopaikkaa vaivaisella ei siis olekaan!\n    Lähden kurja mieron teitä taaskin astumaan;\n    Poistun täältä, levähtää jos hetkisen mun annat,\n    Kerran vielä nähtyäni armaat kotirannat.\n\n    Kyntäjä:\n\n    Älä poistu, jalo impi, ota haltuhus,\n    Minkä omaksesi suopi vanha oikeus!\n    Palvellen ma sua autan, kasket sulle kaadan,\n    Kynnän, kylvän, metsät jylhät vainioiksi raadan.\n\n    Vaan jos luotat miehen mieleen, suoran, kokeneen,\n    Niin lyö kättä suotuisasti liittoon herttaiseen!\n    Käsi, sodan karkaisema, sulle turvan tuopi,\n    Sydän hellä tuntehensa parhaat sulle suopi.\n\n    Tyttö:\n\n    Silmänluontias ma uskon, sanaas vakavaa;\n    Yhdessä siis viljelkäämme maata mieluisaa!\n    Maasta hurmeisesta nousee uusi kevät Suomen,\n    Veripäivän jälkehen jo koittaa uusi huomen.\n\n\n\n\nSyksyinen tarina.\n\n\n    Alas laskee huntunsa syksyinen yö,\n    Kivirantaa laine loiskuen lyö,\n    Ja kuivina pitkin kenttää\n    Syystuulessa lehdet lentää.\n\n    Mut laivasta hiipii hiljalleen\n    Uros uljas vankkoine miehineen;\n    Etäältä valkea hohtaa,\n    Hän sinne joukkonsa johtaa.\n\n    He pirttiin ryntää kuin rajusää,\n    Talon vanhin kaatui jo harmaapää;\n    Tää taistelu voittajan hurmaa;\n    Hän riehuu, ryöstävi, surmaa.\n\n    Mut tulva hurjien hyökkääjäin\n    Se äkkiä työntyvi taaksepäin;\n    Ja virtaa estävi salpa,\n    Uron nuoren nostettu kalpa.\n\n    Vaan Atso, ankara valtias,\n    Riens' esiin, päällikkö voimakas,\n    Katseeltaan kauhea, tuima;\n    Jo nousee ottelu huima.\n\n    Nuor' urho iskusta sankarin\n    Verihinsä jo vaipuu viimeinkin,\n    Nuoruutensa toiveet heitti,\n    Ja kuolema silmät peitti.\n\n    Mut sulhonsa viereen impyinen\n    Nyt syöksyi itkien, huokaillen\n    Kovan tuskansa taakan alla\n    Valituksella haikeimmalla.\n\n    \"Pois viekää neitonen laivan luo!\n    On kullan arvoinen saalis tuo!\"\n    Niin käskee ylpeä Atso\n    Ja tarkoin tyttöhön katsoo.\n\n    \"Mist', impi, sait tuon renkahan,\n    Hopeisen, kaulaa kaunistavan?\" --\n    \"Emo eläissään sitä kantoi,\n    Sen hälle taattoni antoi.\"\n\n    \"Sä näitkö taattos?\" -- \"En milloinkaan,\n    Sotasankari hän oli vieraan maan;\n    Oi, jospa täällä hän oisi,\n    Työs sullekin kostaa voisi!\" --\n\n    \"Ylös, tyttärein! Suru poistukoon,\n    Pois lähde taattosi kartanoon!\n    On mulla linnoa monta,\n    Hyvyyttä loppumatonta.\n\n    \"On aitassa kullat, on hopeat,\n    Tään miekan uljahan voittamat;\n    Kaikk' aartehet sulle näytän,\n    Sun kalliiss' silkissä käytän.\n\n    \"Miks' jäisit sä köyhään Karjalaan?\n    Mua seuraa rannoille Kuurinmaan!\n    Elo meillä siellä on toista,\n    Ei muuall' onnea moista!\" --\n\n    \"Mit' ompi kulta, mit' ompi muu,\n    Elon onni kaikki kun surkastuu?\n    Sä lemmen murhasit multa,\n    Sit' ei voi palkita kulta.\"\n\n    Ja miekan tempasi neitonen;\n    Hän sydämmeensä työntävi sen,\n    Ja vierehen armahansa\n    Hän sortuvi kuollessansa.\n\n    Hänt' Atso kammolla tarkastaa\n    Ja otsa synkkänä huudahtaa:\n    \"Pois paikalta hirmuisalta,\n    Tuhon tuiman saastuttamalta!\n\n    \"Pois uutta saalista etsimään,\n    Heti laivat läntehen käännetään!\n    Kun pauhaa taistelun myrsky,\n    Niin mielen tyyntyvi tyrsky.\"\n\n    Jo valkeneepi syksyinen yö,\n    Kivirantaa laine loiskuen lyö,\n    Ja kuivina pitkin kenttää\n    Syystuulessa lehdet lentää.\n\n\n\n\nKaupin linna.\n\nKansan tarinan mukaan.\n\n    Uljaasti Kauppi herra ratsastaa linnastaan.\n    Ja poikasensa pieni on hällä seurassaan.\n\n    Kullasta loimet loistaa ja ohjat orhien,\n    Hopeakengät hohtaa jaloissa ratsujen.\n\n    Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti,\n    Ylt'ympäriltä kaiku etäältä vastasi.\n\n    Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa,\n    Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa.\n\n    Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin,\n    Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin:\n\n    \"Ei asuntoa moista maan päällä avaran!\n    Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean!\"\n\n    Majasta matalasta nyt ratsun etehen\n    Käy ukko harmaapäinen, apua rukoillen.\n\n    \"Pois tieltä parempien!\" niin hälle ärjähtää\n    Komea Kauppi herra; pois väistyy harmaapää.\n\n    Vaan poika pienokainen se kysyy taatoltaan:\n    \"Me voisimmeko tulla näin kurjiks milloinkaan?\"\n\n    \"Hikoilla taivaan Herra kyll' aika lailla sais,\n    Niin syvälle jos meitä hän sortaa koettais!\"\n\n    Näin vastaa röyhkeästi ritari kerskaillen.\n    Vaan vihdoin poikinensa hän saapui kirkollen.\n\n    Ja Kauppi poikinensa taas kulkee kotihin,\n    Etäältä linnan vuori jo siintää silmihin.\n\n    Vaan kummastellen Kauppi nyt katsoo tuijottaa:\n    Ei linnaa näy missään, ei harjaa korkeaa.\n\n    Poroksi palanunna on linna julkinen;\n    Kuin sormi, tyhjä torni vaan viittaa taivaasen.\n\n    \"Kyll' linna saadaan uusi ja kahta uljaampi!\"\n    Niin mielihaikealla ritari huudahti.\n\n    Ja pian saha suihkaa ja kirveet heiluvat,\n    Ja kivi kiveen liittyy ja muurit nousevat.\n\n    Vaan minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa,\n    Yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa.\n\n    \"Mit' ompi tää?\" niin Kauppi nyt huutaa raivoissaan;\n    \"Aseihin, miehet, joutuun! pois peikot ajetaan!\"\n\n    Ei kuule ykskään, kaikki vaan syöksyy pakohon;\n    Mut haltioita vastaan käy Kauppi pelvoton.\n\n    Ja katso, kaikkialta nyt heitä kohoaa:\n    Vedestä, manteresta; jo täynnä heit' on maa.\n\n    Puun-oksilla he kiikkuu ja nauraa, irvistää,\n    Ja joka pensahasta hänehen tirkistää.\n\n    Ritari kauhistuupi ja valjuks vaalenee;\n    Pois miekkansa hän heittää ja kauas pakenee.\n\n    Hän kauan vielä kulki, -- niin kansa tarinoi, --\n    Keräillen armon leipää, min miero hälle soi.\n\n\n\n\nMyöhäinen palkinto.\n\n\n    \"Ylös, orjat, reippahasti! Dromedaarit suistakaa!\n    Aarreaitastamme tuokaa parahinta tavaraa!\n    Tuokaa kankaat purppuraiset, kullat, kivet kallihit,\n    Arabian suitsutukset, meren helmet kaunihit!\n\n    \"Menkää erämaiden poikki kaupunkihin kaukaiseen!\n    Siellä köyhyydessä elää runoniekka itsekseen,\n    Jonka laulut uljahina lentää kautta maailman;\n    Maine hälle seppelehen suopi kuihtumattoman.\n\n    \"Viekää aarteet Firdusille palkinnoksi runojen!\n    Hänen jalkojensa juureen laskekaa ne, lausuen:\n    Mahmud nämä lahjat sulle antaa merkiks sovinnon,\n    Vanha viha unhon virtaan upotettu olkohon!\"\n\n    Sulttani näin haastelevi, Ghaznan suuri valtias;\n    Talttunut on tuima luonto, mielensä on laupias.\n    Katuen hän muisteleepi, miten ennen aikoinaan\n    Miestä mainiota vastaan rikkoi sokeudessaan.\n\n    Kamelien pitkä jono aron poikki samoaa;\n    Kohti taivasta jo tuolla Tuusin tornit kohoaa.\n    Mutta katso, mikä siellä hiljallensa lähenee?\n    Taajoin rivein vakavasti ihmisjoukko etenee.\n\n    Kuule, soitto kajahtaapi, vieno, surunvoittoinen;\n    Ratsuilla on mustat verhot, musta puku ihmisten;\n    Vainajaa näin saatetahan viimeisehen lepohon.\n    Matkamies nyt väsyneenä kuolon rauhaan mennyt on.\n\n    Ken se lienee? Runoniekka, yli maiden mainio,\n    Jolle yön, tuon pitkän, tullen vasta tuotiin palkkio.\n    -- Laulajalle eläissänsä suokaa lahjat parhaimmat!\n    Riemua ei kuollehelle tuota kullat, hopeat.\n\n\n\n\nAleksanterin ja Roksanen häät.\n\n\n    Symbalien ääni yhtyy lyyran sulosoittohon,\n    Ilman täyttää ambra-tuoksu, riemuitseepi Babylon.\n\n    Yö se loistaa päivän lailla tulisoihtuin tuhansin,\n    Hymenin kun soitsu syttyy häissä Aleksanterin.\n\n    Sankari, jok' Aasiasta voitokkaasta voiton sai,\n    Hänpä immen ihanaisen, tyttären Dareion, nai.\n\n    Purppuran ja kullan näkee kaikkialla hohtavan;\n    Valo lempeämpi loistaa hälle silmäst' armahan.\n\n    Sama juhla yhteen liittää monen uljaan sotilaan\n    Sekä mustakiharaisen neidon kuuman Persianmaan.\n\n    Ruhtinattarelle raikuu juhlakööri neitojen,\n    Morsianta tervehtivät riemuäänin laulaen:\n\n    \"Vihan, vainon veriruusuist' armas nousi aamunkoi,\n    Kansojen tää lemmenliitto päivän uuden meille toi!\"\n\n    Niin he laulaa. Juhlass' yhtyy tuhansien riemastus,\n    Idän tunteet hehkuvaiset, Hellaan tyyni jalous.\n\n\n\n\nKuusen alla.\n\n\n    \"Armas Anna, huolet heitä!\n    Kaukomaille lähden pois.\n    Köyhyys erottaapi meitä;\n    Mut jos sulhos kultaa tois,\n    Rikkaus kaikk' esteet poistais,\n    Onnen tähti meille loistais.\"\n\n    Niin hän lausui. Toivo hohtaa\n    Silmäst' Antin, totinen.\n    Sama toivo häntä kohtaa\n    Katsehesta neitosen.\n    Anna uskollisin mielin\n    Hälle vastaa, hellin kielin:\n\n    \"Katso kuusta vieressämme:\n    Ainiaan se vihannoi;\n    Kuvatkoon se lempeämme,\n    Jot' ei talvi murtaa voi!\n    Aina olkoon, niinkuin kuusi,\n    Lempemmekin tuore, uusi!\"\n\n    Antti läksi. Vuodet vaipui\n    Ajan virtaan nopeaan,\n    Verkalleen vaan onni taipui\n    Hälle suomaan lahjojaan.\n    Vihdoin kultaa saatuansa\n    Palajaa hän kotiansa.\n\n    Taas hän seisoo kukkulalla,\n    Jossa kuusi kohoaa;\n    Armaan koti rinteen alla\n    Koivuin takaa pilkoittaa;\n    Kaipausta suloisinta\n    Täynnänsä on Antin rinta.\n\n    Mutta kuusen pimennossa\n    Leikki lapsi pienoinen.\n    Antti lapsen katsannossa\n    Huomaa sävyt Annasen,\n    Tuntee kuni leimauksen\n    Kummallisen aavistuksen.\n\n    Heti astui lapsen luoksi,\n    Tervehti sen hoitajaa;\n    Ujostelematta juoksi\n    Poika vastaan tulijaa.\n    \"Mikä nimes?\" -- \"Antti.\" -- \"Nainen,\n    Kenen laps' on pienokainen?\"\n\n    Hoitajalta lapsukaisen\n    Antti vastauksen sai:\n    \"Se on poika Peltolaisen,\n    Joka Annan tuolta nai...\"\n    \"Annan! Koivulanko Annan\n    Vaiko toisen, Metsärannan?\"\n\n    \"Koivulan. -- Hän kauan vuotti\n    Ensimmäistä sulhoaan,\n    Uskollisna aina luotti\n    Antin rakkauteen vaan,\n    Kunnes viimein kertoi maine,\n    Että Antin kätki laine.\n\n    \"Riutuneena kuni kukka,\n    Jonka myrsky kuihduttaa,\n    Surkastui nyt Anna rukka,\n    Kantain tuskaa kauheaa,\n    Kaiken lohdutuksen hylkää,\n    Itkien vaan kuollutt' yjkää.\n\n    \"Aika kumminkin tuo hoivan;\n    Annan murhe lieventyi,\n    Rakkaudessa miehen oivan\n    Onni jälleen lähestyi;\n    Mutta ensi lempi yhä\n    Annalla on muisto pyhä.\"\n\n    \"Anna jälleen onnellisna!\n    Muisto uuden tuskan tois\",\n    Antti mietti murheellisna\n    Itseksensä, kääntyi pois;\n    Kuusest' oksan taittoi vielä,\n    Konsanaan ei nähty siellä.\n\n\n\n\nElämän ehtoona.\n\n\n    Kaikk' ompi hiljaa. Vinttikamarissaan\n    Hän uupuneena istuu yksinään;\n    Pää käteen vaipuneena, aatoksissaan\n    Hän näkee entisiä päiviään;\n    Nuoruuden ajan armas aamukoitto\n    Luo säteitänsä synkkään mielehen,\n    Ja muistot elpyneet, kuin vieno soitto,\n    Sydäntä sykittävät vanhuksen.\n    Tuo mennyt aika kirkkaudessansa\n    Taas uudistuen herää unhostansa,\n    Sen raikas riemu, toiveet uljahat\n    Ja ensi lemmen utu-unelmat.\n\n    Runotar hälle antoi suosionsa\n    Ja hänen rintahansa innon loi;\n    Niin jaloin äänin kaikui kantelonsa,\n    Ja mainehen se laulajalle toi.\n    Mut riemu raukesi ja toiveet haihtui\n    Ja into, maine hukkui myrskyihin,\n    Ja kolkon kylmäks elon päivä vaihtui,\n    Jo aikaa kuihtui lemmenkukatkin.\n    Nyt hyljättynä, yksin muistoinensa,\n    Hän riutuu painamana murheittensa,\n    Kun rintehellä yksinäinen puu,\n    Syystuulten revittävä, surkastuu.\n\n    Mut kuule: hiljaa ovi aukeaapi,\n    Arasti nainen tuolta lähenee,\n    Ja vanhus mietteistänsä havahtaapi\n    Ja tulijata tarkkaan katselee.\n    On, niinkuin vanhat muistot elon saisi;\n    Näin entisyyskö hälle kangastaa?\n    Se onko ihme? Kuinka rohkeaisi\n    Hän todeks uskoa, mit' aavistaa?\n    Niin, hän se on, jot' oli kaipaellut\n    Ja unissansa usein ajatellut,\n    Ei nuorna, kaunihina loistaen,\n    Vaan vanha, harmaantunut, ryppyinen.\n\n    Niin ruusuisena hymys neitoselle\n    Elämän aamu hänen kodissaan;\n    Mutt' onnen kukkaset, ne päivän helle\n    Ja harmaat hallat saattoi kuihtumaan,\n    Ja tuhat huolta syvää, haikeata\n    Hän rintahansa oli sulkenut\n    Ja kokein monta vaivaa vaikeata\n    Näin tuskain teitä oli kulkenut.\n    Mut vastoinkäymistenkin pyörtehessä\n    Yks muisto kallis säilyi sydämmessä;\n    Tää muisto kuihtumaton vihdoin tuo\n    Nyt vanhan vaimon ystävänsä luo.\n\n    Ja silmä silmään vaipuu, kädet yhtyy,\n    Ja mielet valtaa aika entinen.\n    Mut nainen lempeä nyt toimeen ryhtyy\n    Ja somaks järjestääpi huonehen;\n    Ja pientä pöytää, tuoksuin armahasti,\n    Jo kukkaisvihko tuore kaunistaa.\n    Näin vaimo, askaroiden taitavasti,\n    Tuon halvan huoneen kodikkaaksi saa.\n    Sydämmet avautuu. Mut tuskin kieli\n    Kaikk' ilmaistuksi saa, min kätkee mieli;\n    Vaan ilohonkin kaiho kuvastuu,\n    Kuin veden kalvoon tyyni illan kuu.\n\n    Mut vaimon poistuttua vanhus vielä\n    Jäi hetken istumahan tuolilleen,\n    Ja rauha laskeusi hälle siellä,\n    Niin valoisa ja tyyni, sydämmeen.\n    Viel' asuu rauha hänen otsallansa\n    Ja onnen hymy hänen huulillaan,\n    Kun illalla hän lepää vuoteellansa\n    Ja uni pitää häntä vallassaan.\n    Hän nukkuu näin, kun aamuloistehensa\n    Luo aurinkoinen hänen kasvoillensa,\n    Niin unta viimeistä hän uinuaa,\n    Ain' yhtä hiljaista ja rauhaisaa.\n\n\n\n\nUskollinen.\n\n\n    Istui neito nurmikolla,\n    Riippakoivun katvehessa\n    Lauloi hiljaa itseksensä:\n    \"Menin männikköön mäelle,\n    Kuljin kurja kuusistossa;\n    Helmet kaulasta karisi,\n    Sinne helmeni hajosi\n    Metsän impien iloksi;\n    Ken tuo helmeni takaisin?\n\n    \"Kävin kerran kylpemässä\n    Kotilahden lainehissa,\n    Sormus sormesta solahti,\n    Järven pohjahan pakeni\n    Veden neitojen varahan;\n    Ken tuo sormuksen takaisin?\n\n    \"Mull' oli muinoin armahainen,\n    Sydämmelleni suloisin;\n    Sulhoni meni sotahan,\n    Vaaroihin verisen leikin;\n    Monta siit' on aikaa mennyt,\n    Vuotta kymmenen kulunut,\n    En ole kuullut kullastani,\n    Liekö taistelu tuhonnut,\n    Sota vienyt surman suuhun.\n    Ken tuo kultani takaisin?\n\n    \"Pian muistosta mureni\n    Helmet kaulasta karisseet;\n    Sormuksenikin unohtui\n    Veden valtahan vajonnut;\n    Kultani ei konsanahan\n    Sinä ilmoisna ikänä.\"\n\n    Tuli pensaston takoa\n    Miesi varteva, verevä,\n    Neidon luo lähentelihe,\n    Lempeästi lausutteli:\n    \"Helmet metsähän hajosi,\n    Tässä sull' on toiset helmet,\n    Heleämmät, hempeämmät;\n    Sormus järvehen solahti,\n    Onpa tässä toinen sormus,\n    Kaunihimpi, kiiltävämpi;\n    Sota sulhosi kadotti,\n    Tulipa jo toinen sulho,\n    Miesi muhkea, sorea,\n    Armahakses aikovainen.\"\n\n    \"Huoli en, hurja, helmistäsi,\n    Hele'istä, hempe'istä,\n    Enkä suostu sormuksehen,\n    Kaunihisen, kiiltävähän,\n    Itsehes en ensinkänä;\n    Sulho entinen sulompi,\n    Oma armas armahampi.\"\n\n\n\n\nPäivänpaistetta!\n\n\n    Kun lasna vielä heiluin huoletoinna,\n    Ma päivänpaistett' aina rakastin;\n    Auringon heltehessä istuskelin\n    Ja leivon laulelua kuuntelin;\n    Mietettä monta silloin mietiskelin\n    Ja lämmint' aurinkoa ihaelin.\n\n    Ja nytkin vielä iän kukkuloilla\n    Valoa, lämmintä ma rakastan.\n    Muut viihtyköhön myrskylinnun lailla\n    Pyörteissä raju-ilman ankaran.\n    Ma hiljaisemman onnen kukkaismailla\n    En mielen viihdykettä ole vailla.\n\n    Oi, jospa päivänpaistetta ma voisin\n    Myös luoda sydämmihin ihmisten,\n    Mi murheellisten huolet huojentaisi,\n    Jäät sulattaisi mielten tylyjen\n    Ja myrskypilvet kauas karkoittaisi,\n    Niin että valo lämmin voiton saisi!\n\n\n\n\nArmahan nukkuessa.\n\n\n    Armahani nukkuu! Hyvät henget,\n    Viatonten unta valvovaiset,\n    Kuvat taivaalliset, ihanaiset\n    Eteen silmiensä lumotkaa,\n    Onnen saareen häntä saattakaa!\n\n    Sulosaareen, jossa suru kuolee,\n    Kultalatva-kuuset humiseepi,\n    Ikirunojansa kertoileepi,\n    Riemua ja rauhaa mielehen\n    Luopi laulu satakielisen.\n\n    Armahani nukkuu! Suuta suihkaan\n    Hiljaa otsallensa kaunihille;\n    Suuteloni unen kankahille\n    Armahani luokse lähteköön,\n    Kultalintusena lentäköön.\n\n    Lennä, lennä kultalintusena,\n    Laula lauluasi suloisinta,\n    Että täyttyy armahani rinta\n    Tuntehilla onnen, autuuden,\n    Laulaessa kultalintusen.\n\n\n\n\nNuoren tytön muistikirjaan.\n\n\n    Mit' ihanaa ja jaloa\n        Tajuat ihmetellen,\n    Sen anna mielees valua,\n        Sen säteet kokoellen,\n    Ja siitä kuva kasvakoon,\n        Sydämmen pohjaan juurtukoon,\n    Valaisten elämääsi.\n\n    Ja siitä valo käyköhön,\n        Levitköön kirkkahana\n    Sielusta ympäristöhön;\n        Ja kahta kauniimpana\n    Sua kaikki kohtaa jällehen\n        Valossa tuossa säteillen,\n    Ja riemun, rauhan suopi.\n\n\n\n\nErin.\n\n\n    Kontion kovaotsaisen\n    Oman kämmenen oikeus\n    Sääsi korpien kuninkaaks.\n    Afrikan hieta-aavikolla\n    Loistavasilmäisen\n    Armahan antiloopin\n    Runtoo ruskean jalopeuran\n    Valtava voima.\n    Haukan harmajan kynsihin\n    Sortuvi turvaton\n    Leivo, laulaja ilmojen.\n    Niin ikivanhuudesta\n    Sääntö on luonnon säälimätön.\n\n    Sääntöä luonnon noudattaen,\n    Mahtava ihmismaailmassa\n    Sortavi, herjaa heikompaansa.\n    Oikeus oiva,\n    Lain ankara aitaus,\n    Väkivallan vaihtuvi vartijaksi.\n\n    Vaan jo historian jalo haltijatar,\n    Väkivallan kostaja lahjomaton,\n    Käsin voimakkain monet kahleet katkoi.\n    Alas astui jo linnastaan\n    Rosvo ylpeä, ylhäinen;\n    Ijäks murtui jo orjanruoska,\n    Lain turvissa yhteisen\n    Maamies pelvotonna kyntävi peltoansa,\n    Verin kostutetusta maasta\n    Kasvoi kansojen vapaus.\n\n    Mut ei maailman mahtavilta\n    Vielä uupunut unhotukseen\n    Mielivalta mieluinen;\n    Raskas rautavaltikkansa\n    Vielä pyytää maahan painaa\n    Päätä kansojen sorrettuin.\n\n    Suakin, Erin vihriäinen,\n    Sorea smaragdi-saari,\n    Ihana aaltojen impi,\n    Ahdin morsio murheinen,\n    Painavat verivainon vaivat.\n    Kaiholla kaipaellen katsot,\n    Erin, entistä aikaa,\n    Muistat muinoista onneas.\n\n    Kuivaa kyyneles, poistukoon\n    Otsaltas surupilvi, Erin!\n    Kerran on kaikuva kultakannel\n    Tharan linnassa taas.\n    Sua suojelemaan\n    Jo nousi sankari kunniakas,\n    Jalo vanhus valkeahapsi;\n    Ei teräsmiekoin iskein,\n    Vaan oikeus sotakilpenään\n    Ja viisauden voima huulillansa.\n\n    Tietäs kuljet, Gladstone,\n    Vankkana vain,\n    Sankari rauhan ja oikeuden,\n    Horjahtamatta, halveksien\n    Halpaa joukkoa pilkkaajain.\n    Aattehes, jalo vanhus, kerran voittaa,\n    Vielähän väistyy pois väkivallan haamu,\n    Kansoille sun työstäsi kerran koittaa\n    Armahin aamu.\n\n\n\n\nMurheen lapsi.\n\n(_Mukaelma Herderin runosta \"Das Kind der Sorge_\".)\n\n    Mustasilmä Murheen impi istui\n    Ajatellen itseksensä kerran\n    Pyöriväisen virran penkereellä;\n    Kuvan miettiessään muodosteli\n    Savesta hän silloin sormillansa.\n    \"Mitä teet sä, miettiväinen neito?\"\n    Kysyy Luoja hältä tullessansa.\n    \"Kuvan tein mä savesta, voi, anna\n    Eläväinen henki sille, Luoja!\"\n    \"Eläköön, vaan olkoon hallussani!\"\n    -- Kuva kohta liikkuu, hengittävi;\n    Mutta Murheen impi rukoileepi:\n    \"Heitä, Herra, heitä valtahani\n    Omain sormieni valmistama!\" --\n    \"Mun se on, ma hengen sille annoin\",\n    Vakavasti Luoja vastaa hälle. --\n    Näin kun väittelivät keskenänsä,\n    Tuli siihen myöskin Mannun eukko:\n    \"Mun se onpi, Murheen tyttö multa\n    Sylistäni otti lapsukaisen.\"\n    Silloin Luoja lausuu viisahasti:\n    \"Tulee tuolla vanha Väinämöinen,\n    Hänpä olkoon seikan selvittäjä.\"\n    -- Vaka, vanha, viisas Väinämöinen\n    Taitavasti riidan ratkaiseepi:\n    \"Omaksenne ottakaa se kaikki,\n    Sillä niin on Onni sallinunna;\n    Sinä, jonka elämäns' on lahja,\n    Ota henki siltä kuoltuansa;\n    Sulle, Maa, sen luut on heitettävät,\n    Sillä muu ei ole antamaasi.\n    Valtahasi on se, Murheen impi,\n    Elin-ajaksensa annettava.\n    Jolloin vielä maassa hengittääpi,\n    Et sä koskaan luovu lapsestasi;\n    Päivä päivält' on se puuhoava,\n    Kunnes viimein vaipuu hautahansa.\"\n    Onnen päätös onkin toteentunut:\n    Ihminen on lapsi nimeltänsä;\n    Murheen oma on se eläissänsä,\n    Mutta kuoltuansa Maan ja -- Luojan.\n\n\n\n\nSt. Justin pyhiinvaeltaja.\n\n(_Suomennos A. v. Platenin mukaan_.)\n\n    On yö ja viuhuin myrskyt raivoaa,\n    Hispaanian munkit, uksi auvaiskaa!\n\n    Tääll' antakaa mun siksi levähtää,\n    Kun rukouskellonne mun herättää.\n\n    Min voitte, tarjotkaatte vieraallen,\n    Vain munkinkaapu, ruumis-arkkunen.\n\n    Mua vihkikää, ja suokaa kammio!\n    Mun oli maailman toinen puolisko.\n\n    Ja moni kruunu seppelöitsi pään,\n    Mi saksille nyt alttiiks heitetään.\n\n    Ja keisar'-arvon puuhkat, purppurat\n    Kaunisti muinoin nämä hartiat.\n\n    Ma kuolen pois jo ennen kuolemaa,\n    Kuin vanha valtakunta raukeaa.\n\n\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] \"Suomalaisen naissivistyksen työmailta\" (1912) nimisen kirjan\njohdannossa.\n\n[2] Päiväkirja-muistiinpanoja on v:ilta 1859-63. Kesällä 1859 hän C.A.\nGottlundin kanssa teki tutkimusmatkan läntiselle Uudellemaalle ja\nHämeeseen. Helsinkiin perustetusta suomalaisesta koulusta hän syks. 1862\nsanoo: \"Suomalainen koulu on taas alkanut. Se on paraasta päästä\nmamselli Palanderin ansio; sillä koulu oli häviämäisillään, kun hän\nlupasi ottaa sen haltuunsa ja avukseen hankki pastori Sihvosen. Heidän\nhallussa se nyt on. M:li Palander on hyvin harras...\"\n\n[3] Mitä _kauneus_ ja _kaunis_ sanojen merkitykseen tulee, on\nhuomattava, että jokapäiväisessä puheessa ylimalkain sanotaan kauniiksi\nkaikkea, mikä ulkomuodollansa miellyttää, s.o. missä aate osittain tulee\nnäkyviin, vaan että taiteellinen kauneus on ainoastaan siinä, missä aate\ntäydellisesti ilmaantuu. Tuota jokapäiväistä kauneutta varten on\nmuutamissa kielissä erityinen sana; niin on kaunis tässä merkityksessä\nsaksaksi \"hübsch\" ja ruotsiksi \"vacker\".\n\n[4] Seuraavan esittelyn pohjana on etupäässä _F. Th. Vischerin_ oppi\nkuvausvoimasta: _Aesthetik_, II, sivv. 299- 402.\n\n[5] Vertaa: _Max Müller_, Einleitung in die vergleichende\nReligionswissenschaft, Strassburg 1874; _Max Müller_, Über Henotheismus,\nPolytheismus, Monotheismus und Atheismus; aikakauskirjassa \"Deutsche\nRundschau\", 1878, 12, sivv. 374 seurr.; _Moriz Carriere_. Die Kunst im\nZusammenhange der Culturentwickelung und die Ideale der Menschheit. I.\n\n[6] Vertaa: _Th. Rein_. Försök till en framställning af Psykologin. I,\nsivv. 17-23.\n\n[7] Jos, niinkuin Budenz selittää (Magyar-Ugor Összehasonlitó Szótár, s.\n146-149), _jumala_ on pantava yhteyteen unkarilaisen jó (= hyvä,\nalkuansa: autuas) sanan kanssa, lienee tämä nimitys jollakin myöhemmällä\nedistyskannalla syntynyt.\n\n[8] T. Aminoffin kirjoitus Kirj. Kuukauslehdessä 1879, siv. 93 seurr.\n\n[9] Katso: _O. Donner_, Der Mythus vom Sampo. Helsingissä, 1871.\n\n[10] Mitä sanoihin _taru_ ja _tarina_ tulee, olen ottanut viljelläkseni\nedellistä samassa merkityksessä kuin _myytti_, joka etupäässä osoittaa\nsemmoista kertoelmaa, mikä on yhteydessä jonkun kansan uskonnollisten\nkäsitysten kanssa; tarina sitä vastoin perustuu historialliselle\npohjalle, vaikka se on mielikuvituksen muodostama, eikä tarkoita\nsuorastaan uskontoa.\n\n[11] Mitä vanhimpaan runouteen tulee, katso erittäin: M. Carriere, Die\nKunst j.n.e. I.\n\n[12] Esim. Lappalaisilla \"Kosijan laulu\", katso: _O. Donner_,\nLappalaisia lauluja, sivv. 128 ja 129. Tuota alkuperäistä\neepillis-lyyrillis-draamallista lajia on samassa teoksessa mainittu\nvuorolaulu varkaan ja noidan välillä (sivv, 155 ja 157).\n\n[13] Zeitschrift für Völkerpsychologie und Sprachwissenschaft: Das Epos\n(1868) ja Über Homer u. insbes. die Odyssee. Bd. VII.\n\n[14] Vertaa, mitä itämaan kansoihin tulee, erittäinkin: _Moriz\nCarriere_, Die Kunst im Zusammenhange der Culturentwickelung j.n.e. I.\nsekä _F.T. Vischer_, Aesthetik II, sivv. 223-233.\n\n[15] Vertaa: Sakuntala, Schauspiel von Kalidasa. Aus dem Sanskrit\nübersetzt von Friedrich Rückert. Leipzig 1876. -- Siv. 69, 70.\n\n[16] Tätä todistaa muun muassa se ristiriitaisuus, jota usein havaitaan\nsaman kuvauksen eri kohdissa. Kun esim. Pohjolan tupa on \"sivulta\nyheksän syltä, päästä seitsentä leveä\", niin sitä seikkaa, ett'ei kukon\nääni laesta kuulunut maahan eikä koiran haukunta perästä ovehen asti, ei\nvoi käsittää muuksi kuin kuvaannolliseksi lausetavaksi, hyperholaksi. Se\nleikillinen tapa, jolla puhutaan Pohjolan isosta härästä, osoittaa\nniinikään, ett'ei sitä juttua saa katsoa totiselta kannalta, vaan että\nRunotar lystillisellä liiennyksellä kuvailee noita suuren suuria\nhäävalmistuksia Pohjolassa. Ja onhan tällainen leikillinen puoli-iva\nihan suomalaisen luonteen mukaista. -- Tällä en tahdo kuitenkaan väittää\nkaikkien Kalevalassa löytyväin suurennusten olevan tätä laatua.\n\n[17] Samaa laatua ovat Egyptiläisten äsken löydetyt demootiset\nhistoriankertomukset, vrt. G. Ebers'in kirjoitusta \"Neue Ergebnisse der\nägyptologischen Studien auf dem Gebiete der hieroglyphischen\nVolksschrift\", Deutsche Rundschau 1880, Heft 8. siv. 274.\n\n[18] Psaltari, 104:s psalmi.\n\n[19] _K. Lehrs_, Pop. Aufsätze aus dem Alterthum vorzugsweise zur Ethik\nund Religion der Griechen. 2:nen pain. Leipzig 1875. Siv. 204. Vrt.\nmainitussa kirjassa erittäinkin kirjoitus \"Zeus und die Moira\", sivv.\n200-231.\n\n[20] Aisch. Eum. 534-537; _ygieia foeron_, mielen eli hengen terveys, on\ntietysti sama kuin _sofrosyne_.\n\n[21] Niin esim. Aristoteleen käsityksen mukaan; vertaa: J.F. Perander.\nAristoteles' Idealstat, siv. 3-5 y.m.\n\n[22] Yrjö Koskinen lausuu siitä (Johtavat aatteet ihmiskunnan\nhistoriassa, siv. 50): \"Romalaisille oli itse kansallisuus ainoastaan\nvälikappaleena -- nimittäin valtion tarkoitusperää varten. Roma oli\nvalmis vastaan-ottamaan kaikkia kansallisuuden-aineita ja muodostelemaan\nomaa kansallisuuttansa niiden mukaan. Koko maailma saattoi mahtua Roman\nkansalliseen elinrakennukseen sillä ainoalla ehdolla, että maailma itse\nmukaantui Roman valtio-aatteen alle. Roma oli sen vuoksi aivan omansa\nvaltiollisesti sulattamaan, koska se oli aivan altis kansallisesti\nsulautumaan\".\n\n[23] Vertaa Deutsche Rundschau, 4:ter Jahrg. 1877: E. du Boys- Reymond,\nCulturgeschichte und Naturwissenschaft, sivv. 225, 226.\n\n[24] Vrt. Vischer, Aesthetik II § 450.\n\n[25] Kuvaus löytyy saksalaisen runoilijan \"pappi Lambrecht'in\"\nAlexanderslied'issä (12:nelta vuosisadalta).\n\n[26] M. Carriere on teoksessaan \"Die philosophische Weltanschauung der\nReformationszeit\" miellyttävällä tavalla esittänyt tämän aikakauden\nfilosofiset mietinnöt ja erittäin selittänyt Giordano Bruno'n systeemin\nja merkityksen, niinkuin myös seuraavan aikakauden nerokkaan ajattelian\nJakob Boehme'n tärkeyden filosofisen ajattelun historiassa.\n\n[27] King Richard II, toinen näytös, 1., muutamissa painoksissa 2:nen\nn., 2.\n\n[28] King Richard II, I. 3.\n\n[29] Elämä on unelma, I, 4.\n\n[30] Vrt. Vischer, Aesthetik III, s. 1418.\n\n[31] Lyyrilliset runot, sekä hengelliset että maalliset, ovat\nriimillisiä ja kokonaan korolle rakennettuja eikä niissä laajuudesta\nhuolita ollenkaan; ne ovat usein varsin sulosointuisia, mutta\nuuden-aikuisten kielten tapaan; esimerkkinä olkoot seuraavat\nkeskiaikaisen virren säkeet:\n\n    Ut axe sunt serena nocturna sidera,\n    Ut verna sunt amoena in campis lilia:\n    Sic virgo caritatis es flore fulgida,\n    Sic mater caritatis es rore limpida!\n\nYhtä uuden-aikaiselta soi seuraava tunnetun juomalaulun säkeistö\nkeskiajalta, erään Saksalaisen tekemä:\n\n    Meum est propositum in taberna mori,\n    Vinum sit appositum morientis ori;\n    Tunc cantabunt laetius angelorum chori:\n    Sit Deus propitius huic potatori!\n\nBürger'in onnistuneen saksalaisen käännöksen tästä pätkästä pitää Jakob\nGrimm todistuksena puheena olevan laulun perin saksalaisesta luonteesta,\nja totta onkin, että se paljoa enemmin muistuttaa germanilaisten\nrunoilijain (esim. Bellman'in) stroofeista kuin Horation runoista. Mitä\nrunomittaan tulee, niin latinankielen tuntija pian huomaa, kuinka\nmielivaltaisesti tavuitten laajuutta kohdellaan, kun aivan arvelematta\npannaan toisilleen loppusoinnuiksi: mori, ori, chori, potatoori.\n(Vertaa: Carriere, Die Poesie. Zweite Aufl. Sivv. 168, 169).\n\n[32] Tämän ajatussarjan tarkempi perusteleminen veisi liian pitkälle ja\non ulkopuolella tämän teoksen tarkoitusta. Mitä Jumalan\npersoonallisuuteen tulee, kts. muun muassa Herman Lotze, Mikrokosmus,\nIII. Sivv. 549-580 (4:s pain.).\n\n[33] Luulen nykyaikana tarpeettomaksi varoittaa lukijaa siitä väärästä\nkäsityksestä, että aatteet muka olisivat jotain itsekseen olevaista,\njoka reaalisuudessa vaan ilmaantuu eri muodoissa. Niitä tulee tietysti\najatella perikuviksi, mielteiksi, Jumalan tai ihmisen hengen\nmuodostamiksi.\n\n[34] Toiselta puolen taas suomalaisen \"ihanuus\" sanan käytäntö on\nlaajempi kuin saksalaisen sanan, esim. ihana toivo, elämän ihanuus.\n\n[35] Tunnettua on, että näillä sanoilla osittain -- murteellisesti -- on\ntoisetkin merkitykset kuin tässä mainitut (esim. sanoilla \"soma\" ja\n\"sievä\"); mutta tärkeätä on, että käsitteet tarkasti erotetaan\ntoisistaan, ja kirjakielessä näiden merkitykset jo ovat ruvenneet tähän\nsuuntaan vakaantumaan.\n\n[36] Kant, Kritik der ästhetischen Urtheilskraft, § 25. \"Erhaben nennen\nwir das, was _schlechthin gross_ ist.\" -- -- \"Das Letztere ist das, was\nüber alle Vergleichung gross ist.\" Ja edempänä: \"Erhaben ist, was auch\nnur denken zu können ein Vermögen des Gemüths beweiset, das jeden\nMasstab der Sinne übertrifft.\"\n\n[37] Vrt. ylevyydestä: Vischer Aesthetik, I §§ 84-116 (siv. 221-227).\n\n[38] Ingmanin suomennoksen mukaan.\n\n[39] Vischer, Aesthetik I, §§ 100, muist. 2 (sivv. 250, 251).\n\n[40] Hor. Od. III, 3.\n\n[41] _Intohimo_ on tietysti tarkasti erotettava _innosta_, joka on\nhartaan tunteen ja tehokkaan toiminnan yhdistys jonkun hyvän asian\ntoteuttamiseksi, ja _innostuksesta_, joka on hetkellinen ja enimmiten\npysyy paljaana tunteena.\n\n[42] Julius Caesar, V, 5, P. Cajanderin suomennoksen mukaan.\n\n[43] Vertaa, mitä näihin traagillisuuden lajeihin tulee: Vischer,\nAesthetik I, §§ 130-139 (sivv, 300-321).\n\n[44] Shakespeare, Myrsky, IV, 1. (P. Cajanderin suomennoksen mukaan).\n\n[45] \"Siveellisen vastariidan traagillisuus\" ei olisi sopiva nimi, koska\nedellisessä siveellinen vastariita on pantu kaiken varsinaisen\ntraagillisuuden ehdoksi.\n\n[46] Kaikuja Hämeestä I, Traagillisesta periaatteesta Kullervossa.\n\n[47] K. J. Bergbom, Det historiska dramat i Tyskland, siv. 47.\n\n[48] Kun ennen olen sanonut (Runous ja runouden muodot, I.) Runebergin,\njoka pääasiallisesti edustaa suoraa kauneutta, \"Salaminin kuninkaissa\"\nkarttavan \"traagillisuuden syvempää ristiriitaisuutta, tuota syytöntä\nsyyllisyyttä\", niin tämä lausunto oikeastaan tarkoittaa Leontesta;\npäähenkilö Leiokritos sitä vastoin on täysin traagillinen. Mutta\nhänenkin syyllisyyttänsä on sen kautta lievennetty, ett'ei Leontes kuole\nainoastaan Leiokriton iskusta, vaan Rhaisteen tikarilla jo ennestään on\nTuonelaan vihitty. Muistettava on kuitenkin, että Leiokriton varsinainen\nsyyllisyys ei ole siinä, vaan väärän vallan anastamisessa. -- Mutta\nkertomarunouden alalla, suurenlaatuisessa \"Fjalar\" runoelmassa, on\nRuneberg kohonnut korkeimpaan, syvämielisimpään traagillisuuteen.\n\n[49] Vrt. Vischer, Aeshetik, I, siv. 318.\n\n[50] Vischer, Aesthetik I, § 212.\n\n[51] Miten ihanteet esiintyvät eri kansoissa, on esitetty teoksessa\n\"Runous ja runouden muodot\", I, luvut IV-XII.\n\n[52] Toisessa merkityksessä käytetään välisti _styyli ja taidetapa_\nsanoja, kun niillä yleensä osoitetaan sitä tapaa, jolla tekniikan avulla\nkoetetaan ihannetta esittää. Siinä mielessä sopii puhua huonostakin\ntaidetavasta. Koska taiteiden historiassa vielä kehittymättömillä ja\nvaillinaisilla, jopa pilaantuneillakin suunnilla saattaa olla\njommoinenkin tärkeys, käytetään historiallisessa merkityksessä niistäkin\nusein \"styyli\" sanaa (esim. rokokostyyli rakennustaiteessa, Guarini'n\nstyyli Italiassa j.n.e.).\n\n[53] Vischer, Aesthetik, III, sivv. 134-138.\n\n[54] Vapautettu Jerusalem XII, 59.\n\n[55] Vrt. Runous ja runouden muodot. I.\n\n[56] _Klassillinen_ on paitsi sitä, niinkuin tunnettu on, sama kuin\n\"mallikas\", \"mallikelpoinen\" ylimalkain.\n\n[57] Vrt. erittäin: Runous ja runouden muodot, I, missä puhutaan\nShakespearen runoudesta.\n\n[58] Vrt. runous ja runouden muodot, I.\n\n[59] Muistettakoon, mitä ennen on sanottu tyyppien ja varsinaisten\nluonteiden erotuksesta (I kirja).\n\n[60] Hauskan ja lavean esityksen eri aikojen ja kansojen\nluonnonkuvauksesta ja luonnontunteen erilaisuudesta sisältää A. v.\nHumboldtin \"Kosmos\", toinen osa, sivv. 6-75.\n\n[61] Katso I kirjaa.\n\n[62] Vertaa: I kirja.\n\n[63] Od. XIII, 96-112.\n\n[64] Aiskh. Pers. 428-430 (Hartungin painoksessa).\n\n[65] Vrt. Lehrs, Populäre Aufsätze aus dem Alterthum, 2:nen painos: Die\nNymphen (Natur), sivv. 111-140.\n\n[66] Od. V. 63-74.\n\n[67] Oid. Kol. 668 seurr.\n\n[68] Humboldt, Kosmos II, siv. 14.\n\n[69] K. esim. Hor. Od. I, 9. ja erittäin IV, 7.\n\n[70] Humboldt, Kosmos II, sivv. 27-29.\n\n[71] Kosmos, II siv. 68.\n\n[72] P. Cajanderin suomennos.\n\n[73] J.H. Erkon Aino, siv. 13.\n\n[74] K. Forsmanin suomennoksen mukaan.\n\n[75] Että sitä rakkaudella painettaisiin rintaa vastaan, annettiin\nluonnolle jalompi arvo: kaikki osoitti pyhyyteen perehtyneille kansoille\nJumalan jälkeä.\n\n[76] Kaikki runous on _aaterunoutta_, s.o. aatteisiin perustuvaa,\naatteita kuvailevaa; mutta _ajatusrunoudessa_ on ajatuksella tärkeämpi\nsija kuin ilmiöin kuvailemisella.\n\n[77] Vrt. Godenhjelm, Lyhyt Runous-oppi.\n\n[78] F. Th. Vischer, Aesthetik, III, s. 1219.\n\n[79] Vrt. Moriz Carriere (Die Poesie, s. 102), joka vähän\npolemiseeraamalla ilmoittaa sen omaksikin mielipiteeksensä.\n\n[80] Macbeth II, 2.\n\n[81] Sitaatit Shakespearestä sekä tässä että muualla P. Cajanderin\nsuomennoksen mukaan.\n\n[82] O. Relander, Kuvakielestä vanhemmassa suomalaisessa lyyrillisessä\nkansanrunoudessa. Siv. 280, 281. -- Tekijä mainitsee myös muutamia muita\nvertauksen muunnoksia ja kuvanmuotoja, jotka koskettelevat vertauksen\nalaa.\n\n[83] Antonius ja Cleopatra V, 2.\n\n[84] Vertaa: Vischer, Aesthetik III, siv. 1228, 1229.\n\n[85] Katso Vischerin oivallista selitystä: Aesthetik III, siv. 1237.\n\n[86] O. Relander, Kuvakielestä j.n.e., sivv. 281-283.\n\n[87] Vertaa: Lyhyt Runous-oppi, siv. 25.\n\n[88] Muutamat eivät pidä näitä syytä ja vaikutusta koskevia tapauksia\noikeina metonymioina tai kuvaiminakaan. Siitä mitä ylempänä on mainittu,\nilmenee kuitenkin, että ainakin useat tällaiset metonymiat ovat\ntodellisia kuvalauseita. Vrt. Vischer, Aesthetik III, sivv. 1223, 1224.\n\n[89] Katso: Kuvakielestä j.n.e., siv. 284 seurr.\n\n[90] O. Relander, Kuvakielestä j.n.e., sivv. 184-195 ja 2S6.\n\n[91] Tarkempi esitys runomitta-opin alkukäsitteistä niinkuin myös\nkaunistuskeinoista ja tavallisimmista runomuodoista on kirjassani \"Lyhyt\nRunous-oppi\", sivv. 32-64, johon pyydän saada viitata.\n\n[92] Tässä en ota lukuun, että antiikisessa runoudessa runojalka voi\nmuodostua useammastakin kuin kolmesta tavuusta.\n\n[93] P. Cajanderin suomennoksen mukaan, joka tässä kohden noudattaa\nalkuteosta.\n\n[94] Kuitenkin on poikkeuksena huomattava semmoisia sanoja kuin saksassa\n_wunderbar, Vertraulichkeit_ ja ruotsissa _tålamod, innerlighet_, joiden\nviimeinen tavuu on sivukorollinen. Mutta sivukorko ei ole näissä\nkielissä läheskään niin tarkkojen sääntöjen alainen kuin suomessa.\n\n[95] Niinkuin esim. saksalaisessa säkeessä: \"Denn blinder\nMissverständnisse Gewalt\" viimeinen tavuu sanassa \"Missverständnisse\",\ntai ruotsalaisessa säkeessä: \"Och strålande igen\" viimeinen \"strålande\"\nsanassa. Nämä tavuut ovat samanlaisia kuin -nen tavuu suomalaisessa\nsäkeessä: Vaan hirmuinen on valkea.\n\n[96] Ett'ei muinaisrunoissa ole tällaisia koko sanaa vastaavia säkeitä,\ntulee, niinkuin Ahlqvist väitöskirjassaan huomauttaa (Suomalainen\nrunousoppi kielelliseltä kannalta, s. 29), siitä, ett'ei yksi sana voi\ntehdä värsyä; \"sillä värsy on järjestetty yhteys useampia sanoja\".\n\n[97] Vrt. Ahlqvist, Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta, siv.\n23.\n\n[98] Vrt. Ahlqvist, ylläm. teos ja Genetz.\n\n[99] Usein muinaisrunoissa, vieläpä Kalevalassakin, ja vielä useammin\nmyöhemän ajan kansanrunoilijoilla, tavataan lyhyitä pääkorollisia\ntavuita edempänäkin säkeessä; mutta sellaiset säkeet kuin esim. \"kukas\nsanan saatantahan?\" tai \"läksi jänis juoksemahan\" poikkeavat\ntavallisesta rytmistä ja ovat joka tapauksessa säännöttömyyksinä\npidettävät.\n\n[100] Tämän kirjan alkuosassa en tahtonut käyttää _havainto_ sanaa\nvälittömän aistillisen tiedon merkityksessä, koska se oikeastaan\nosoittaa toista käsitettä. Mutta koska tämän sanan käytäntö mainitussa\nmerkityksessä sen jälkeen on vakaantunut, pidän paraimpana\nkirjallisuudessa pysyttää tätä merkitystä.\n\n[101] Katso: Herder, Stimmen der Völker in Liedern, \"Vorrede der\nVolkslieder\".\n\n[102] Niitä näytelmiä, joita tavataan sivistyskansojen vanhimpina\naikoina, niinkuin draamallisen taiteen alkeita kreikkalaisilla tai\nnytkin vielä monella luonnonkansalla, esim. voguuleilla (k. Ahlqvist,\nUnter Wogulen und Ostjaken, sivv. 124-127), ei sovi pitää varsinaisina\ndraamoina, vaikka niissä kyllä saattaa ilmaantua vilkasta ja tarkkaa\nhuomiota osoittavaa olojen kuvailemista.\n\n[103] Vrt. J. Krohn.\n\n[104] Miten Kalevalassa sivutoiminnat ja välikertomukset\novat yhteydessä päätapausten kanssa, on J. Krohn osoittanut\nkirjallisuuden-historiassansa.\n\n[105] Krohnin kirj. hist. sanotaan alun olevan Kalevalassa\nsuhteellisesti pitemmän kuin Homeron runoelmissa.\n\n[106] Shakespearen Othello.\n\n[107] Vrt. Vischer, Aesthetik III, s. 1384.\n\n[108] Vrt. Vischer III, 1386 seurr.; Aristoteleen Runous-oppi 1. 6.\n\n[109] Vrt. Vischer, Aesthetik. III, s. 1398.\n\n[110] Vrt. Gustav Freytag, Die Technik des Dramas. Sivv. 92- 96.\n\n[111] Vrt. Gustav Freytag, Die Technik des Dramas {3:s painos), sivv.\n100-120 sekä 164-166 ja 167-181, jota esitystä seuraavassa yleensä olen\nnoudattanut. Mainittakoon vaan, että Freytagin \"tragisches Moment\" olen\nnimittänyt _käänteeksi_ ja ainoastaan _alenevaksi toiminnaksi_, mitä\nFreytag osoittaa sanalla \"Umkehr\" (= \"fallende Handlung\").\n\n[112] A.E. Ahlqvist, Unter Wogulen und Ostjaken.\n\n[113] Kreikaksi _tragoodia_, sanoista _tragos_, pukki, ja _oodee_,\nlaulu.\n\n[114] Kreikaksi _koomoodia_, sanoista _koomee_, kylä, ja _oodee_, laulu.\n\n[115] Meillä mainittu teos \"Vasantasenan\" nimellä on tunnettu Pohlin\nsaksalaisesta mukaelmasta, jonka Irene Mendelin on suomentanut.\n\n\n\n"]