[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fB_-ohwVrn7DKu0etg_D7I-r_XwOU7Zv0McQMOJg0Spw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},64,"Lea; Margareta","Kivi, Aleksis",1834,1872,"64-kivi-aleksis-lea-margareta","64__Kivi_Aleksis__Lea;_Margareta",null,"naytelma",[],[],"fi",1869,12891,78951,false,12796,[22],"Finnish drama",[24],"Plays/Films/Dramas","\"Lea; Margareta\" by Aleksis Kivi is a dramatic play written in the late 19th century. The story unfolds during the time of Christ in Jericho, Palestine, focusing on the lives of several characters intertwined with themes of wealth, moral integrity, love, and societal expectations. The central characters include Sakeus, a wealthy publican, his daughter Lea, and Joas, a Pharisee, who are caught in a web of personal desires and communal pressures.  At the start of the play, we are introduced to Sakeus, who is preoccupied with counting his riches, revealing his internal conflict about wealth and morality. He commands his servant Ruben to check on his produce, emphasizing his material concerns. Joas, who enters later, expresses disdain toward Sakeus's profession, yet is motivated by the latter's wealth as he seeks the hand of Lea in marriage. Lea, however, is torn between her father's expectations and her burgeoning feelings for Aram, a poor Sadducee. As tensions rise with the introduction of religious themes, the stage is set for conflicts over love, values, and the influence of a visiting prophet, hinting at profound changes in their lives. This opening scene establishes compelling character dynamics and moral dilemmas that resonate throughout the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],407,"Kaksi yksinäytöksistä näytelmää. Lea sijoittuu Palestiinaan Kristuksen aikaan ja kertoo tullimies Sakeuksen tyttärestä. Margareta on sota-aikaan sijoittuva draama, joka jäi kirjailijan viimeiseksi näytelmäksi.","Aleksis Kiven 'Lea' sekä 'Margareta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 64. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LEA; MARGARETA\n\nNäytelmiä yhdessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nALEKSIS KIVI\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1919.\n\n\n\n\n\n\nLEA\n\nNäytelmä yhdessä näytöksessä\n\n\n\nJÄSENET:\n\nSAKEUS (Pipliassa Zacheus), publikanien päämies Jerikossa.\nLEA, hänen tyttärensä.\nARAM, eräs nuori saduseus.\nJOAS, eräs fariseus.\nRUBEN, publikani.\n\nTapaus: Palestinassa Jerikon kaupungissa Kristuksen aikana.\n\n\nSakeuksen huone; avonaisesta ovesta näkyy etäällä kallioinen seutu ja\nkallioin juurilla korkeita palmuja. Sakeus istuu pöydän ääressä lukien\nrahojansa lippaasta pöydällä.\n\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Sakeus. Sitten Ruben.\n\nSAKEUS. Yksi tuhatta, kaksi tuhatta, kolme tuhatta penninkiä. Siinä\nkolme tuhatta penninkiä.\n\n(Kimmauttaa äkisti lippaansa kiini.) Ruben! Unohdanpa viikunatarhani.\nRuben! (Ruben tulee.)\n\nRUBEN. Mitä tahdot, herra?\n\nSAKEUS. Käy kerta viikuna- ja palsamitarhani ympäri ja katso, onko\nkaikki, niinkuin oleman pitää. Muista: hedelmät rippuvat valmiina, aita\non heikko ja varkaita monta. Tee, niinkuin sanoin.\n\nRUBEN. Teen sen heti. (Menee.)\n\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Sakeus (yksin).\n\nSAKEUS (Avaa taasen lippaansa ja lukee:) Kolme tuhatta, neljä tuhatta,\nviisi tuhatta penninkiä. Niin, viisi tuhatta penninkiä ja kasa ropoja\nsiihen lisäksi, siinä on rikkauteni rahassa. Rikas olen, mutta miksi en\nrikkaampi? Viisi tuhatta penninkiä; miksi ei kymmenen tuhatta? -- Mutta\ntuleva aika tuopi käsiini kultaa, jota Sakeus tietää ammentaa ja panna\ntalteen. -- Rikas olen, rikkaammaksi tulen, ja olenpa onnellinen myös,\nniin luulen. Mutta onnellisempi olisin, jos tuo kiiltävä saalis tuossa\nolisi kokonansa kunnialla pyydetty; mutta juuri niin ei ole laita. Enin\nkaikista muistelen tuota leskeä Gilgalin kaupungissa. Hän on köyhä,\nmutta häneltä pinnistin vikkelästi ulos kaksikymmentä penninkiä, -- ja\nkymmenen määrää siinä kohdassa laki. -- Noo, tosin puristan ja kiskon,\n\"oikein ja väärin kokoon käärin\"; mutta samoin teki tässä ennen minua\ntoinen mies, samoin myöskin mies ennen häntä, ja niin on tapahtunut\naina alusta Rooman vallan. Ja, suuri Jehovah! ken on Israelissa\nkylliksi luja harjoittamaan Sakeuksen virkaa, silloin tällöin\nhorjumatta oikeuden tieltä pois? Tuskin joku voimallinen rabbi. -- Mutta\nkuinka suuri on tuossa ropojen luku? (Lukee. -- Joas tulee sisään\nSakeuksen huomaamatta.)\n\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Sakeus. Joas.\n\nJOAS (erikseen.) Tuossa istuu ukko yksin ja, niinkuin luulen, lukee\naarteitansa. Niin, siinäpä se voima, joka minua, puhdasta fariseusta,\nvetää väkisin ylönkatsotun publikanin huoneeseen. Tästäpä saan pitää\nhyvänäni paljon nuhteita ja kylmyyttä monelta vanhurskaalta ystävältäni\nja heimolaiseltani. Mutta ukolla tuossa on kultaa ja tavaraa, joista ei\nsydämeni mieli enään erota, ei, vaan kaiken tämän rikkauden\nperilliseksi tahdon tulla hänen tyttärensä kautta. (Katsoen yli\nSakeuksen olan.) Haa, mitkä kiiltävät kulta-kasat!\n\nSAKEUS (huomaa Joaksen ja lyö äkisti lippaansa kiini). Mies, mitä näit?\n\nJOAS. Kultaa, kultaa!\n\nSAKEUS. No, miksi näytti?\n\nJOAS. Mullaksi, mullaksi!\n\nSAKEUS. Mullaksi? Jos niin aattelet kullasta, niin etpä koskaan pysy\nvarallisena miehenä, vaikka ammentaisi onni sun arkkuusi vielä\nsuuremmat perinnöt kuin ne, jotka jo saanut olet. -- Multaa! Mitä? oletko\ntyttäreni ansaitseva ja hänen kauttansa viimein kaiken tämän kullan,\njonka hiellä ja vaivalla olen koonnut vuosien kuluessa?\n\nJOAS. Älköön tämä teitä huolettako, isä. Kuitenkin pois, kauvas minusta\nse, että rakastaisin täällä ylitse kaikkea tuota maallista tavaraa,\njonka koi syö, ruoste raiskaa ja varkaat kaivaa. Minä pelkään ja\nrakastan ainoastaan Israelin Herraa, joka tähän asti on minua varjellut\nja tästälähin varjelee kaikesta synnin loasta. Joas ei jumaloitse\nkultaa ja rikkautta; mutta hänen säästäväinen luontonsa tekee, että\nrikkaus hänen hallussansa ei vähene, vaan enenee päivä päivältä.\nTavaraa en katso ylön, vaan rehellisellä tavalla tahdon sitä\nlakkaamatta koota. Ja mistä syystä? Siitä syystä, että viimein kuin\nnäen itseni kyllin varakkaaksi, taidan harjoitella laupeuden töitä\nHerran kunniaksi.\n\nSAKEUS. Mutta aina varovasti, aina varovasti, muistellen pahoja päiviä,\njotka voivat meitä lähestyä.\n\nJOAS. Varovasti, sen tiedätte.\n\nSAKEUS. Minä tiedän, että toimitan Lealleni miehen, joka ei tuhlaa,\nmitä Sakeus on koonnut, vaan saattaa säästöt paisumaan yhä enemmän ja\npitää köyhyyden kaukana siitä huoneesta, jossa tyttäreni emännöitsee.\nJoas, rakastatko lastani?\n\nJOAS. Vähemmän kuin Jehovaa, enemmän kuin itseäni.\n\nSAKEUS. Ja enemmän kuin minun kultaani?\n\nJOAS. Mitä kysytte?\n\nSAKEUS. Yhtä kysyn. Katso, jos nyt pahapäiväni tulisi, ryntäisi\npäälleni tuulen puuskana, kuin ennen Jobin onnettomuuden päivä,\ntemmaisten minulta kaikki, ja minä seisoisin kerjäläissauva kädessä;\nsano, ottaisitko sittenkin tyttäreni vaimokses?\n\nJOAS. Elohimin nimessä, minä ottaisin hänet.\n\nSAKEUS. Terve sinä!\n\nJOAS. Rakkauteni häntä kohtaan ei ole kullan pyyntiä, vaan puhdas\nihastus, niinkuin ennen Jaakopin povessa Raakkelia kohtaan.\n\nSAKEUS. Poikani, minä tahdon uskoa sen, ja olen valmis laittamaan\nhäitä.\n\nJOAS. Yhtä mielin kerran vielä kysyä. Naituani tyttärenne, kuinka\nsuuren huomenlahjan saan?\n\nSAKEUS. Kaksi tuhatta penninkiä.\n\nJOAS. Ei, kolme tuhatta.\n\nSAKEUS. Kaksi tuhatta, ei äyriä enemmän. Mutta mentyäni viimein isieni\nluokse, silloin tiedät saavasi kaikki; ole tyytyväinen.\n\nJOAS. Vakaasti suostun odottamaan, kun vaan kerran olen saanut\ntyttärenne. Mutta siinähän on solmu.\n\nSAKEUS. Jonka avaa isän valta.\n\nJOAS. Hänen sydämmensä on minua kohtaan kylmä, mutta Aramille aivan\nhempeä.\n\nSAKEUS. Vaan sinä hänet saat, mutta Aram saakoon sauvastani, jos kerran\nvielä hän uskaltaisi astua minun huoneeseni. Monta on minulla syytä\nhyljätä tämä mies. Katso, hän on saduseus, vaikka alhaista säätyä, ja\nsiis enemmän vielä inhoittava kuin itse saduseusten päämies. Hän on\npuoleksi Kreikkalainen, lukee yhtä kevytmielisesti Moseksen lakia kuin\npakanain saastaisia kirjoituksia. Tutkistella muukalaisten eksyttäviä\nkirjoja: rangaistuksen alainen teko!\n\nJOAS. Kivitystä ansaitseva, kivitystä.\n\nSAKEUS. Ja mikä on hän vielä? Köyhä rotta. Ja se on pykälistä pahin.\nAntaisinko siis tyttäreni hänelle? En, niin kauvan kuin elää Israelin\nJumala!\n\nJOAS. Minä kiitän teitä. Mutta olkoon asia lujasti vahvistettu,\nvierasmiesten kuullen.\n\nSAKEUS. Se tapahtukoon, kun tyttäreni tulee.\n\nJOAS. Missä viipyy hän? Ehkä tuon kirotun saduseuksen luona taas, hänen\nviekkaan äitinsä puheilla.\n\nSAKEUS. Erehdytpä. Nyt on hän luvallani pois, mutta kadunpa toki, että\npäästin hänen. Jo eilen läksi hän erään ystävänsä seurassa katsomaan\ntuota profeettaa, näkemään hänen ihmeitänsä, joista kerrotaan\nloppumatta. Kimahtihan -- ja sen mahdat tietää -- eilen kaupungissamme\nsuuri huuto ja maine tuosta eriskummallisesta miehestä, tuosta\nNatsarenuksesta, jota kutsutaan profeetaksi, vieläpä Messiaaksikin.\n\nJOAS. Kaikki hulluutta! Tutkistele kirjoja; niistä olet löytävä\njärkähtämättömän todistuksen, ettei tule profeettaa Natsaretin\nkaupungista, saatikka Messias, Israelin luvattu ylkä, Davidin huoneen\nherra.\n\nSAKEUS. Minä sanon: niin kertoilee kansa.\n\nJOAS. Tämä kansa, tämä viheliäinen joukko, joka ei tunne lakia eikä\nprofeettoja, olkoon kirottu! Kirottu olkoon tomppelikas roistokansa!\nAh, että laskitte neidon siihen petolliseen virtaan.\n\nSAKEUS. Toivon kuitenkin...\n\nJOAS. Vaiti! Seitsemännen rukouksen hetki on tullut. (Laskee\npolvillensa ja rukoilee.) Minä nostan käteni ylös korkeuteen ja kiitän\nsinua, Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakopin Jumala ja meidän\nisäimme Jumala! Minä kiitän sinua, etten ole ryöväri, en varas enkä\nvalehtelija, etten istu siellä, missä pilkkaajat istuvat, vaan\nkäyskelen kaukana jumalattomain retkiltä. Katso, minä olen kuin\nistutettu viikunapuu juoksevan virran reunalla, joka aina on kantava\nhedelmänsä oikeaan aikaan ja jonka lehdet eivät lakastu. Kaksi kertaa\nviikossa minä paastoan, kerran viikossa lahjoitan uhriarkkuhun äyrin,\nja aina Sinua sapattina ylistän, veisaten temppelin pyhässä savussa.\nHerra, ken palvelee sinua hartaammin Benjamin maassa, ja ken on siis\nenemmän ansaitseva, että hänen hyvin kävis, niin istuessa kuin\nastuessa, niin maatessa kuin valvoessa? Herra, suojele Joasta aina,\nmutta syökse hänen vihamiehensä helvetin tuleen! Kuule rukoukseni,\nisäimme Jumala, sotajoukkojen ruhtinas, Herra Sebaot!\n\n(Nousee ylös. Tämän kuluessa on Sakeus korjannut lippaansa ja tehnyt\nyhtä ja toista siivoamista huoneessansa. -- Lea tulee.)\n\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Entiset. Lea.\n\nSAKEUS. Tyttäreni, sinä olet viipynyt kauvemmin, kuin lupani myönsi.\n\nLEA. Ah, isäni! lentäen kuluu aika, kun sydämmemme askartelee taivaan\nihmetöissä.\n\nSAKEUS. Sielusi on tulessa ja liekissä, luulen minä.\n\nLEA. Oi, pyhälle tuntuu ilma, jota hengitän, pyhälle tuuli\nviikuna-tarhassamme!\n\nSAKEUS. Joko hulluttelet sinäkin?\n\nJOAS. Mitä sanoin minä? Haa, villitys on saanut vallan!\n\nLEA. Joas, ole lausumatta niin, ja sinä, mun isäni armias. (Halailee\nisäänsä.) Isä, minä olen usein ollut tottelematon lapsi; mutta anna\nminulle anteeksi, taivaan rakkauden nimessä, anna minulle anteeksi\nkaikki. Tästälähin lupaan olla kuuliainen Leasi aina.\n\nSAKEUS. Mun tyttäreni, hyvä lapsihan olet ollut aina, paitsi yhdessä\nkohdassa, mutta siinäpä tuiki itsepintainen ja vastahakoinen. Sinä\nymmärrät?\n\nLEA. Minä ymmärrän; tämä viittaa Joakseen, mun ylkääni.\n\nJOAS (erikseen). \"Ylkääni!\" Sen sanan kuulen hänen suustansa ensimäisen\nkerran. Hänen mielensä on muuttunut.\n\nLEA. (Ottaa Joasta kädestä.) Joas, aivan penseä on poveni ollut sua\nkohtaan, sen tunnustan; mutta minä tahdon rukoilla itselleni taivaalta\nrakkautta, ja rakkauden hengen lapsena sua kerran vaimonasi palvelen ja\nkunnioitan. Aram, nytpä unohdan sinun ja liityn Joaksen kohtaloon;\nsillä niin on isäni tahto. Jos toisin tekisin, niin saattaisipa kenties\nmurhe hautaan hänet, joka on mun siittänyt ja niin hellästi\nkasvattanut, hänenpä kenties kuolettaisin, ennenkuin aikansa on tullut,\nja minua kohtaisi korkeuden rangaistus. Mutta jos täytän hänen\ntahtonsa, rakentaen rauhaa, niin asettuvat hyvät enkelit huoneeseni ja\nviimein kantavat mun sieluni Abrahamin helmaan. Rauhaa, sovintoa tahdon\ntehdä, niin käskee Natsarenuksen oppi, tuon Jumalan lähettämän miehen\noppi. (Ojentaa Joakselle toisen kätensä.) Joas, katso morsiantas!\n\nSAKEUS. Tämä on somasti tehty, mun lapseni, oikein soreasti! Joas,\noletpa nyt kihlattu mies; hän tarjoo sinulle kätensä ja sydämensä.\n\nJOAS. Ole tervehditty, soma neito!\n\nSAKEUS. Eikö ole hän oivallinen lapsi?\n\nJOAS. (Syleilee Lean päätä.) Eihän sitä voi kieltää. (Erikseen.) Täytyy\ntakoa, täytyy takoa, niin kauvan kuin on rauta lämmin, takoa ja\npeitellä vielä, millä silmällä katselen sun hulluuttasi. Mutta kas, kun\nkerran olet vaimoni, laillinen aviopuolisoni, niin kyllä sun opetan\njuoksemaan narrin retkillä ja kuulemaan tyhmän Galilealaisen kirottua\noppia. Toki nyt käskee viisaus, että hallitsen mieltäni vielä ajan\ntuonnemma, vaikka paisuukin sappi. Mutta tuleepa tästä vielä luku\nlaulun perästä, tulee.\n\nSAKEUS. Rukoilitko taas? Vaan sano: ah! eikö ole hän oivallinen lapsi!\n\nJOAS. Ei voi kieltää.\n\nSAKEUS. Natsarenus on siis vaikuttanut hyvää eikä pahaa.\n\nJOAS (purren hammasta). Hmm, hmm! (Lea kääntyy isänsä puoleen.)\n\nLEA. Mun kallis isäni! hyvin tekee hän kaikki, tämä mies. Sairaat hän\nparantaa, syntisille saarnaa hän armoa ja orjille ijäistä vapautta. Oi!\nolenhan nähnyt hänen ihmeellisen voimansa, sen näin kun talutettiin\nhänen eteensä mies, joka mykkä ja kuuro oli. Liepeästi tarttui hän\nmieheen, painoi sormensa hänen korviinsa ja katsahti laupeaasti ylös\ntaivaaseen. \"Hefata\", hän lausui, ja kohta aukenivat miehen korvat,\nhänen kielensä siteet päästettiin, ja selvästi hän haasteli suureksi\nihmeeksi kaikille. Millä kiitollisuuden ihastuksella silloin parannettu\nkatsoi parantajaansa, ja millä jumalallisella hymyllä loi häneen\nsilmänsä Natsaretin poika, rakkautta täynnä! Mikä juhlallinen hetki,\njona kaikki kansa itkuun hyrskähti heidän ympärillään! Oi! armon-liiton\nenkeli on meitä lähestynyt matalasta majasta Galilean vuorilta, mutta\nJumalan linnasta on hänen sielunsa lähtenyt alas. Ja siunattu olkoon se\nkohtu, joka häntä kantoi, siunatut ne kädet, jotka häntä tuuvittivat!\nTullut on Israelin otollinen aika, nousnut on sen autuuden päivä. --\nIsäni armahin!\n\nSAKEUS. Ihmeellistä!\n\nJOAS. (Erikseen.) Saatana on karannut kahleistansa ja villitsee nyt\nmaailmaa.\n\nSAKEUS. Sano, tyttäreni, millainen on miehen muoto?\n\nLEA. Isäni, kuinka voisin kuvata häntä, lähettilästä ikuisen aamun?\nNiinkuin aamun koitto paistaa hänen kirkas otsansa, ja kuin aamun\ntähteä kaksi hänen silmänsä säteilevät, lausuen maailmasta, jolla ei\nääriä ole. Vertaisinko aamun ruskoon hänen huuliensa hohtavaa kultaa,\njoista hengittää puhtaus ja pyhyys? En tiedä, mutta kiharat hänen\nolkapäillänsä välkkyvät niinkuin muhevat pilvet, niinkuin varjoisten\npilvien somat kierrokset Hermonin hartioilla välkkyvät. Hän halvassa\nmanttelissa käyskelee, samoin hameessa, Galilean vaimoin kutomassa, ja\npurpurainen nauha vyöttää hänen hoikan miehustansa. Ah! hänen kuvansa\njuhlallinen korkeus meitä taivuttaa alas ja taasen saman kuvan lempeä\nvoima vetää meitä armaasti hänen manttelinsa liepeisiin. Ja sille, joka\nhänen kasvojansa katselee, hän lainaa valoa sädeloisteestansa, niinkuin\nlähteelle valoa antaa auringon terä. Niin, jos äänetönnä hän seisoo.\nMutta kun aukenevat hänen huulensa, silloin kaikuu ääni voimallinen\nniinä kuin Jehovan, ja kuitenkin lempeä kuin tuulen hyminä Salemissa.\nNiin kaikui hänen äänensä saarnatessansa Jumalan valtakunnasta.\n(Katsahtaen hartaudella ylös.) Sinne mua kerta saata, armias henki\ntaivahan! Sinne meitä kaikkia kerta saata!\n\nJOAS (erikseen). Tosi! Saatana on pääsnyt irti ja villitseepi maailmaa\nvalkeuden enkelin haamussa.\n\nSAKEUS. Lapseni, kerro mulle lyhyesti, mitä hän saarnasi.\n\nJOAS (erikseen). Kas niin!\n\nLEA. Sydämmen puhtautta, hengen siveyttä tahtoo hän meiltä ja että\nhylkäämme kaikki saastaiset ja häijyt himot. Vihan, vainon hän\ntuomitsee pois ja tahtoo, että rakastamme kaikkia, kaikkia, niin\nvihamiehiämme kuin ystäviämme. Vihamiehiämme! Isäni, huomaitkaat tämä.\n\nSAKEUS. Vihamiestämme rakastaa! -- Se on uutta.\n\nLEA. Mutta jaloa, ihanata, ihanata!\n\nJOAS (erikseen). Lystillistä!\n\nLEA. Kaikki hän kutsuu liittoonsa, niin pakanat kuin Israelin lapset,\nniin publikanit kuin temppelin vartijat hän kutsuu taivaan liittoon.\n\nJOAS (erikseen). Voi taivaallista melskaa!\n\nLEA. Ei ketäkään katso hän ylön, ei syntistä suurimpaa, joka vaan katuu\nja parantaa itsensä. Uutta, vilpitöntä henkeä hän tahtoo, ja jo täällä\nmurheen laaksossa hän lupaa meille palkinnoksi omantunnon rauhan ja\npuhtaan ilon, mutta viimein kuoltuamme hän antaa sielullemme\nijankaikkisen autuuden Jumalan pyhässä Sionissa.\n\nJOAS (erikseen). Lystillistä, lystiä! Heisaa kaikki Sionin pojat ja\ntyttäret!\n\nSAKEUS. Sano missä erosit miehestä.\n\nLEA. Kappaleen matkaa kaupungin portista, jota hän lähestyy.\n\nSAKEUS. Minä tahdon hänen nähdä!\n\nLEA. Rientäkäät häntä vastaan!\n\nJOAS. Mitä mieletöntä?\n\nLEA. Mun hyvä isäni, rientäkäät häntä vastaan!\n\nSAKEUS. Paikalla, ja seuratkoon mua Ruben. Häntä tarvitsen; sillä\nolenpa kovissa kiipaleissa vuokramiesteni kanssa toisessa talossani.\nEipä heltiä sieltä leikiten vuokra, mutta nytpä on lähteminen\nkiristämään heitä, ja toimitan siis yhdellä tiellä kaksi asiaa, koska\ntaloni on lähellä kaupunkimme porttia. -- Minä tahdon nähdä tämän miehen!\n\nJOAS. Seisattukaat, malttakaat mieltänne!\n\nSAKEUS. Miksi tahdot niin?\n\nJOAS. Pysykäät hänestä kaukana, muutoin kiukkuinen perkele kiertää\npäänne hulluksi.\n\nSAKEUS. Ole pelkäämättä, poikani.\n\nLEA. Joas, tämä puheesi on taivaalle kauhistus. Oi ylkäni! lähdeppäs\nsinäkin häntä katsomaan, ja oletpa huomaitseva, toivon minä, ettei ole\nhän perkele, vaan Messias itse.\n\nJOAS. Messias! Hahaa! Missä ovat sitten hänen legionansa, siivitetty\nratsasjoukkonsa, missä voimat, joilla kukistaisi hän Roomalaiset,\nsyöksisi ne helvettiin alas ja rakentaisi uudestaan Davidin linnan?\nNäitä kaikkia ei kuulu eikä näy.\n\nLEA. Sinä et käsitä hänen oppiansa. Ei ulkonaisella tavalla, vaan\nhenkensä voimalla on hän vapahtava maailman.\n\nJOAS. Mikä hulluus!\n\nLEA. Viisaus taivaallinen!\n\nJOAS. Lea, Lea, sinä olet soaistu.\n\nLEA. Nähtyäni maailman valkeuden.\n\nSAKEUS. Minä myös hänen tahdon nähdä. -- Vartioitse huonettamme tarkasti,\nLeaseni, ja liiotenkin lipasta tuolla, sinä tiedät!\n\nJOAS. Kerran vielä teitä rukoilen: olkaat kaukana vaarallisesta\nmiehestä!\n\nSAKEUS. Minä menen, mutta vartioitse viikuna- ja palsamitarhaani sinä.\nRuben astukoon jäljissäni. Käyskele yrttimaassani, kunnes palaan\nretkeltäni takasin, ja sitä, joka mielisi tunkea läpitse aidan, sitä\niske päähän, iske konnaa sauvallasi päähän. Mutta sinä, tyttäreni,\nmuista kallis arkkuni tuolla. -- Tule, Joas, ja ole uskollinen vahti.\n(Menee.)\n\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Entiset pait Sakeus.\n\nJOAS (erikseen). Voi, etten taida sinua estää! sillä aavistanpa pahaa.\n(Menee.)\n\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\nLEA (yksin). Kurja isäni, sun kulta-arkkusi on sun rakas maailmasi,\njoka painaa sinua niin päivällä kuin yöllä. Tuskallinen ompi rikkautesi\nonni, vaikka olisitkin koonnut tavarasi oikeuden mitalla. Mutta, isäni,\noletko aina käytellyt tätä mittaa? Toista pelkään minä ja pelkään\ntaivaan rangaistusta, joka taitaa kiroukseksi muuttaa huomenlahjan\nmennessäni miehelään. Rikkaasta isästä lähden rikkaalle miehelle, mutta\nluulenpa, että on heillä molemmilla syytä katsoa surun pimentämällä\nsilmällä rehellisyyden kultavaakaa, ja silloin ehkä synkistyy heidän\nelämänsä päivä. Ah! heidän aarteensa ovat mun sielulleni kauhistus.\nMutta ilon ja rauhan tarjoo sydämelleni köyhä Aram. Hän lempii Leaa\nLean tähden, vaan ei hänen isänsä kullan tähden, ja Lea lempii häntä ja\ntahtoisi mennä hänen vaimoksensa, mutta toisin on isäni tahto. Ah,\nkuinka katkerata erota sinusta, sä päiväni lempeä! Sinua lemmin, vaikka\noletkin Sadusealainen etkä usko, että kuolemme elämään ijankaikkisesti.\nMutta ehkä uskot toki, vaikka et usko, ehkä epäilet, nuorukainen,\nkaunis ja ylevä. Ylevä sä olet kuin Jerikon palmupuu, joka taivaan\nkorkeudessa humisee, ja kaunis sä olet; ihanata ompi sua katsella kuin\nNebon harjalta luvattua maata. Niin sua sieluni kuvailee. Mutta\njalompana, kirkkaampana seisoisit mun edessäni vielä, jos uskoisit\ntaivaallista oppia Natsaretin profeetan suusta. (Istuu.) Oi! ei poistu\nmielestäni ihmeellinen mies, ei hänen haamunsa, ei hänen äänensä\nhelinä; ja pyhänä tarinana väikkyy muistossani mennyt päivä ja mennyt\nvalvottu yö. (Unisena.) Sun jalkojesi juurehen, punehtuen kainosti,\nminun sieluni vaipua tahtoo ... vaipua, nukkua ... nukkua uneksimaan\nsuloisinta unta. Siitä alkaa pelastuksen tie, Jumalan valtakunnan tie.\nSinne minua saata ... saata minua sinne, laupias Goell (Nukkuu. -- Aram\ntulee.)\n\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Aram. Lea.\n\nARAM (erikseen). Hän on nukuksissa; hän lepää viattomuuden rauhallista\nunta. Ihanasti sievä huntu, muodostaen monikiemuraista valkeata pilveä,\npeittää sun pääsi, ja somasti tummat kiharasi kierteleikse tämän\nvalkean huivin alla. Sun hameesi, mukaellen orjantappura-kukkasen\npunertavaa pukua, sulkee sun hienoon verhoonsa, mutta ei kuitenkaan\nsulje eikä peitä käsivarsiasi kyynäspäistä sormiesi ruusuisiin päihin\nasti; vaan paljastettuina ne kimmeltävät, voittaen päivän kirkastaman\nlumen Libanonin kukkuloilla. -- Tämä kuva mua viehättäen vetää publikanin\nhuoneeseen, tuon miehen majaan, jota juutalaiset vihaavat. Toki; miksi\nvihattu, jos virkaansa hän toimittaa kunnialla? Mutta itsekäs ja\ntaikauskoa täynnä ompi Israelin kansa. Mutta minä, muistaessani sinua,\narmahani, tahdon katkaista kaikki, mikä voisi väliämme himmentää. Sinua\nkohden aina, vaikka Gehennan yöhön saakka, tahdon rynnistää, halkaisten\nvastuksien synkeät seikat. -- Lea, katsellessani sinua, uneksuneena\ntuossa, tahtoisinpa melkein uskoa, että sinussa on kuolematon sielu.\nUskoisinko, aattelisinko niin? Löytyyhän kuitenkin myriaadeja, joiden\nrinnalla luontokappaleen ei tarvitse juuri hävetä. Missä on siis\nerotus? Olisiko se mahdollisuuden siemen ihmislapsen povessa, joka\nsiirtää hänen elikosta äärettömän kauvas? Mitä aattelen? Mitä uskon? --\nEn tiedä, en tiedä! mutta ihastuksella katselen impeä tuossa,\nihastuksella ja polttavalla vaivalla; sillä hän on kaunis kuin serafim,\nja on hän ehkä huomenna Joaksen oma. Oi, kiusallinen aatos, aatos\ntuskaa täynnä! Hänkö kerran on lepäävä povella, joka tuossa nyt huokuu\nhiljaisessa autuudessa? Hän! Sinä suloisesta pureskeleva mato, katkaise\njo sydämmen juuret kaikki! Hänkö nauttisi näiden huulien pyörryttävää\nhekkumaa, Saaronin pyhää ruusua tuossa? Mutta, Joas, haa, minä varastan\nsun kukkaseltasi ylimmäisen hunajakasteensa pois! (Suutelee Leaa, joka\nheräyy. -- Aram poistuu hänestä muutaman askeleen.)\n\nLEA. (Nousee ylös.) Aram!\n\nARAM. Lea!\n\nLEA. Aram, mitäs teit?\n\nARAM. Mitä tein minä, Lea?\n\nLEA. Mitä tiesin minä, mitä tiesin minä, -- ah, taivaan ihanuus! -- mitä\ntiesin minä?\n\nARAM. Ja minä?\n\nLEA. Vaiti! Minä kurja punehdun ja häpeen, ja taasen häpeen ja\npunehdun. Vaiti, Aram, vaiti! Sinä ansaitset rangaistuksen.\n\nARAM. Rankaise minua!\n\nLEA. Joaksen puolesta sen teen.\n\nARAM. Etkö itse puolestasi?\n\nLEA. Voi! minä mieletön yht'aikaa sinua nuhtelen ja kiitän. Kiitän? Älä\nluule! Rangaista sua tahdon, rangaista! Älä luule, älä luule! Voi, mikä\nmoninkertainen hulluus! Mutta katso naisen luontoa, katso äläkä\nihmettele. -- Aram, Aram, miksi teit niin ihanasti tämän pahan työsi?\nAramin suudelmasta herätä ompi suloista niinkuin taivaan manna,\nsuloista kuin taivas itse; mutta älköön niin kuitenkaan tapahtuko, ei,\nei, mun ystäväni, ei! Aram, kuule suustani katkera sana, sinun katkera\nkuulla, mutta minun ehkä vielä katkerampi lausua. Ystäväni, älä avaa\nkoskaan enään tämän huoneen ovea. Minä lemmin sinua, mutta, mutta\nvaimoksesi en tule. Joasta en lemmi, mutta vaimoksi hänelle täytyy\nminun mennä; sillä niin on isäni tahto, jonka olen Jumalan nimessä\ntäyttävä. Tiedä, hän on nyt sulhaiseni; hänelle olen luvannut\nsydämmeni, eloni ja olentoni kaiken.\n\nARAM. Tämä on päätetty siis?\n\nLEA. Ainiaaksi.\n\nARAM. Eikä enään toivon haamettakaan löydy.\n\nLEA. Ei, ystäväni. Mutta ole kuitenkin lohdutettu, sinä unohdat minun\npian ja valitset itsellesi Jerikon palmumetsissä toisen morsiamen.\n\nARAM. Nyt olkoon hautani se morsian, jonka helmaan vaivun.\n\nLEA. Aram, Aram, miksi riehut?\n\nARAM. Miksi eläisin enään?\n\nLEA. Sielusi autuuden tähden.\n\nARAM. Hm.\n\nLEA. Älä kiellä pois, älä kiellä pois meidän taivaallista kotoamme.\nEthän toki milloinkaan ole vahvasti vakuutettu siitä, että totisesti\nniin, kuin tahdot uskoa nyt, ovat elämän ja kuoleman asiat. Siis älä\nseiso tyytyväisenä tässä tummassa sumussa, vaan katsahda aina kauvemma\nja rukoile taivaan isää, että avaisi hän silmäsi huomaitsemaan armonsa\nvalkeutta. Käy kuulemaan Natsarenusta, käy hänen oppiansa kuulemaan. --\nSano, mitä aattelet hänestä.\n\nARAM. Miesi ihmeellinen, jos niin hän on kuin maine sanoo.\n\nLEA. Hän saarnaa meille autuitten evankelioa, neuvoo meitä väsymättä\nrukoilemaan ja lupaa meille viimein voiton kruunun. Hän itse, vaikka\njalo ja puhdas niinkuin korkeuden kirkas vahvuus, rukoilee sittenkin\nusein ja hartaasti meidän isäämme, jonka asunto on taivaassa. Suotko\nminun kertoa mitä näkivät silmäni eilen, laskiessa kauniin päivän?\n\nARAM. Kuultelenpa mieluisasti.\n\nLEA. Katso, kun seurassa monilukuisen kansan tulimme erään korkean\nvuoren juurelle, katosi joukostamme äkisti vieraamme Galilean maasta,\nkatosi eikä kenkään tietänyt mihin. Mutta pianpa minä ja kaksi\nmatkakumppaniani näimme hänen astelevan vuoren varjokasta rinnettä ylös\nhimmeitten öljypuiden suojassa. Rupesimmepa kohta kilvan ja kaartaen\njuoksemaan ylös; ehdimme viimein, kovin hengästyneinä, vuoren\nharjanteelle, jossa tuuhean seeterin verhossa katselimme jumalallista\nmiestä, joka rukoili, kauniina ja kirkastuneena. Milloin heleässä\nkorkuudessa viipyivät kauvan hänen ihanat silmänsä, ja koko hänen\nolentonsa hengitti vakavuutta ja hurskautta, milloin vaivutti hän\ntaasen katsantonsa alas kohden itäisiä maita ja seisoi salaisesti\nhymyten ja niinkuin uneksuen unta pyhää. Ja näkyi siellä Jordanin\nlaakso, Gileadin vuoret kuin sinertävä savu, ja vuorten välistä\nRabat-Ammonin kaupunki etäällä, mutta tuonnempana vielä, ihan ilman\nreunalla, haamotti Arabian hietainen, kellahtava maa. Sinne hän\nkatseli, mutta katseli kohden kirkasta korkeutta taas, ja hänen\nsilmissänsä leimusi suloisin tuli, otsa paistoi kuin juhlapäivän puhdas\ntaivas, ja hänen hivuskierteittensä ympäriltä -- niinkuin tuntui meistä\nkaikista, jotka tähtäilimme häntä -- säteili valo ihmeellinen ja kirkas,\nantaen aavistusta pyhien kunniasta ja kirkkaudesta. Tämänkaltaisen\nnäimme olennon harjulla huimaavan vuoren. Ja kun läksi hän taasen\nkäyskelemään alas, asui hänen kasvoillansa ijankaikkinen rauha. Niin\nhän poistui, auringon vaipuessa Efraimin kukkulain taakse iltaruskon\npurpuraiseen mereen ja seeteripuiden peittyessä hämärään. Kaunis,\njuhlallinen oli tämä näky.\n\nARAM. Armas Lea, oletpa maalannut sieluni eteen ankaran kuvan\nrukoilevasta miehestä.\n\nLEA. Tätä älä unohda sinä, joka hurjasti riehut, kun sydäntäsi kohtaa\ntäällä vastoinkäyminen.\n\nARAM. Olithan mun sydämeni korkein kalleus sinä.\n\nLEA. Mutta perintö kalliimpi on sinulla jälellä vielä: kultainen istuin\nJehovan kaikuvassa pylvässalissa, jossa enkelien kanteleet soivat.\nRukoile, Aram, rukoile voimaa sielullesi.\n\nARAM. Totisesti! oletpa kohottanut masennettua mieltäni, että kerran\nvielä tahdon nostaa otsani ylös, vaikka nyt kuvautuukin eteheni elämäni\npäivä kuin Kyynelten-laaksossa illan nukkuva paiste. Mutta onhan kova\nosani pakoittanut eroamaan sinusta. Siis hyvästi jää. (Ottaa Leaa\nkädestä.)\n\nLEA. Voi murheen hetkeä!\n\nARAM. Ole onnellinen!\n\nLEA. Onnellinen ilman sinua? Ah!\n\nARAM. Seisothan lujana uskossasi Natsaretin mieheen.\n\nLEA. Haasteletko vakaasta mielestä?\n\nARAM. En ilkastele suinkaan.\n\nLEA. No, minä ymmärrän sun aatoksesi. Mutta tiedä, me voimme olla\nonnettomat ja kuitenkin onnelliset, toivossa onnelliset, vaikka\nkärsiikin sydän kuluessa päivän hetken. Onnellinen, onnellinen! vaikka\nsun jäähyväis-kätesi tempaiseekin kaiken kukkaismehun elämäni kasvoilta\npois, että kuoleman kalveilla poskilla onneni seisoo, kääntäen silmänsä\nnykyisyydestä pois, mutta katsoen ihanaiseen kaukaiseen tulevaisuuteen.\nOnnellinen! Silmä toivon riemua täynnä, mä tähtäilen taivaan reunaa,\nvaeltaissani halki ohdakkeisen maan. -- Hyvästi, ystäväni!\n\nARAM. Hyvästi! Minä menen.\n\nLEA. Viivy hetki vielä.\n\nARAM. Hetken päästä on isäsi tässä.\n\nLEA. Hän viipyy hetken vielä.\n\nARAM. Joas tässä kiertelee ympäri kuin koira.\n\nLEA. Se on mun kurja tuleva mieheni.\n\nARAM. Unohdinpa.\n\nLEA. Hyvästi, hyvästi!\n\nARAM. Niin, ja erotkaamme.\n\nLEA. Suo minun uneksua vielä povellasi lyhykäinen aika, lyhykäinen, ei\nkauvemmin kuin kameli henkeänsä vetää. (Vaipuu Aramin rintaan.) Aram,\nusko Kristukseen, sillä hän on Israelin Messias. Usko häneen ja sinä\nolet onnellinen. Aram! (Äänettömyyttä. -- Joas tulee perältä.)\n\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Entiset. Joas.\n\nJOAS (erikseen). Haa! Mikä saatanallinen näky! (Ääneensä.) Kirous! (Lea\nvavahtaa ja poistuu Aramista kiljahtaen.) Iske alas, Sebaotin tulinen\nnuoli!\n\nLEA. Joas, kuule minua!\n\nJOAS. Pois, kavala kärme, pois!\n\nARAM. Siivosti!\n\nJOAS. Siivostiko? Vai niin. Manaatko minua vielä siivosti nielemään\nkaikkea tätä, sinä perkele? Ruhjokoon sauvani sun tuomitun pääsi.\n(Uhkaa häntä sauvallansa.)\n\nLEA. Joas, Joas!\n\nJOAS. Kuole, ja syökööt sinun korpit!\n\nARAM. (Ryhtyy häneen ja hillitsee häntä.) Enpä mieli juuri ottaa\nvastaan iskuja sun sauvastasi. Hillitse mieltäsi, sinä vääräsäärinen\nfariseus!\n\nLEA. Voi meitä, voi!\n\nJOAS. Pois kirotut kyntesi hurskaan Abrahamin lapsen puhtaasta\nruumiista! Hellitä, sä kirottu!\n\nLEA. Aram! Joas! Minä rukoilen teitä. (Sakeus ja Ruben tulevat ja\nerottavat riitelijät.)\n\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    Entiset. Sakeus. Ruben.\n\nSAKEUS. Mitä on tämä? Miksi tappelua rauhallisessa huoneessani?\nErotkaat ja tyyntykäät, te kurjat vihan lapset! Noo, hiljaa Joas! Haa!\nolisin nyt sama kuin äsken tästä mentyäni, niin viskaamalla teidät\nlähettäisin ulos ja vilauksessapa molemmat pyöriskelisitte tuolla\nkivisellä tantereella. Mutta nyt -- kiitos Herran -- nytpä surkuttelen\nteitä vihanne vallassa. -- Joas, Joas, tukeuta kiukkusi; sillä tuo\nmuotosi, kalvea ja pedollinen, meitä kauhistaa. Puhallathan, sinä\nhirmuinen, niinkuin lohikärme sylkien myrkkyä. Joas!\n\nJOAS. Eikö ... eikö ole minulla syytä? Ah! Tietäkäät, vihani on oikea.\n\nSAKEUS. Poikani, viha ei ole täällä oikea milloinkaan. Mutta kerro,\nmitä vääryyttä ja loukkausta olet kärsinyt. Sanokaat, mikä saattoi\nmatkaan riita-telmeen, ja sanokaat totuus, että tiedän lausua oikean\ntuomion.\n\nLEA. Mun hyvä isäni...\n\nJOAS. Sallippas minun, tyttö sinä, lausua totuus ensin. Minäpä tässä\nkannustaja olen, minäpä loukattu mies.\n\nSAKEUS. Sano.\n\nJOAS. Mutta tullut on kahdeksannen rukoukseni hetki, ja Jehovalle\nolkoon kunnia ylitse kaikkein. (Lankee polvillensa ja rukoilee.) O\nHerra Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakopin Jumala, kuule minua!\nVarjele minua aina saduseusten saastaisuudesta, siitä spitalitaudista,\njoka meitä polttomerkillä merkitsee helvetin varmaksi saaliiksi ja\nvaivuttaa meidät viimein alas tuliseen pätsiin! Siitä synnin loasta\nminua varjele, sinä kaiken kirkkauden lähde! Ah! kuule minua! Minä\npaastoan, niinkuin määrää isäimme laki; minä lakkaamatta sinua rukoilen\nja palvelen. Sentähden kuule minua, tue minua, ja vihdoin, kun hetki on\ntullut, saata minua pyhiesi majoihin! Aseta niin; mutta masenna kavalat\nsortajani, jotka, niinkuin kiljuvat jalopeurat, käyskelevät\nkantapäissäni, tahtoen minua niellä. Mutta korvenna heidän ruumiinsa ja\nsielunsa vihasi tulella ijankaikkisessa pimeydessä! Kuule minua, Herra,\nHerra, kuule minua isäimme voimallinen Jumala! Amen. (Nousee ylös.)\n\nSAKEUS. Mutta mitä on sinulla valittamista?\n\nJOAS. Minä kysyn teiltä: oletteko koskaan luvanneet tytärtänne\nJoakselle avioksi?\n\nSAKEUS. Sen olen tehnyt ja sanassani pysyn vielä.\n\nJOAS. Hyvä! Minä kysyn sinulta, Lea: oletko koskaan luvannut sydäntäsi\nJoakselle?\n\nLEA. Hetki sitten vakaasti sen lupasin.\n\nJOAS. Ja vapaasti?\n\nLEA. Tosi.\n\nJOAS. Olemme siis kihlatut?\n\nLEA. Olemme niin.\n\nJOAS. Mutta näinpä julistit oman tuomiosi, piikaseni.\n\nLEA. Isä, tosin kerran vielä tahdoin kallistua hänen rintahansa...\n(Joas keskeyttää hänen, karastellen kurkkuansa kovasti.)\n\nJOAS. Herran nimessä ja taivaan! kuulkaat mitä näkivät silmäni,\nastuessani sisään palsami-tarhasta. Ih! makeimmassa, oikein Babelin\nhekkumallisessa kiemailuksessa he seisoivat tässä rinta vasten rintaa,\nsyleillen ja halaillen. Ellei tämä ole tosi, niin revetköön manner mun\njalkani alla, ja vesikellona kadotkoon Joas!\n\nSAKEUS. Suuri Abraham! pitääkö mun uskoman semmoista petollisuutta\nlapsestani? Oletko niin kevytmielinen ja huikentelevainen tytär? Onko\ntämä totta?\n\nLEA. Kallistuin hänen rintaansa, se on tosi; mutta petoksesta oli\nsydämmeni kaukana, vaikka tuntuiskin katkeralta jäähyväishetki. Niin,\njäähyväishetki tämä oli, ja sentähden tahdoin vielä kerran painaa\notsani vasten hänen poveansa ja sitten erota hänestä ijäksi. Niin oli\nasia, ei suurempi eikä vähempi.\n\nJOAS. Ah, tyttöseni! jos vaan taitaisimme uskoa naisen sanaa, viekkaan\nEevan tyttären puhetta.\n\nSAKEUS. Tyttäreni, minä uskon sinua, ja sieluni saa rauhan taas.\n(Aramille.) Toki; tahdonpa hiukan tutkistella sinuakin, nuorukainen.\n\nJOAS. Tutkistella häntä! Mitä vielä? Hän heitettäköön ulos, että koivet\nryskää. Siinähän jo rikosta kyllä, että on hän teidän huoneessanne\nvastoin kovinta kieltoanne.\n\nSAKEUS. Aram, minä toivon kuulevani totuuden sun huuliltasi.\n\nARAM. Totuuden teille lausui tyttärenne. -- Kun jo siirryitte pois,\nriensin minä huoneesenne, huolimatta kiellostanne; sillä väkisin mua\nviehätti puoleensa soman immen kuva sydämessäni, tämän ruskean silmän\ntulinen ja lempeä paiste. -- Mutta nytpä toki mun näette tässä viimeisen\nkerran, kun tiedän, että kaikki toivoni on mennyt, koska kerran Lea\nitse on vapaasti tarjonnut kätensä Joakselle, ja he ovat siis kihlattu\npari. Ja tämän tunnusti hän minulle kohta, kieltäen mua koskaan enään\nkiehtomasta sydäntänsä ja pyytäen hellästi, etten avaisi enään tämän\nhuoneen ovea. Minä lupasin hänelle, mitä hän pyysi, lupasin, yön pimeä\nmurhe kasvoillani. Silloin rupesi hän minua suloisesti lohduttamaan, ja\nminä vakuutin hänelle viimein ottavani tyyneydellä vastaan kohtaloni,\nja tarjosin hänelle jäähyväisiksi käteni. Mutta silloin tahtoi hän\nvielä kerran kallistua povelleni, ja minä sallin tapahtua niin; sillä\nse oli ihanata, enkä katsonut sitä rikokseksi. Siinä hän lepäsi, kun\nhiljaa, niinkuin varjo, lähestyi meitä kiukkuinen Joas, uhaten\nsauvallansa. Minä päädyin puolustukseen, ja tästä telme, jonka\nkeskeyttäjäksi riensitte itse. (Sakeus ottaa Aramia kädestä.)\n\nSAKEUS. Terve sinä, joka niin jalosti itseäs taivutat Herran tahdon\nmukaan! Mutta sanonpa sinulle kuitenkin: unohda tämä huone ja kavahda\nmyös tuota toista huonetta, jossa Leani kohta askartelee emäntänä;\nsillä läsnä-olosi saattaisi vaan kiusausta tyttäreni perheelliseen\nelämään. Me eroamme nyt, mutta erotkaamme ystävinä, taivaan nimessä\nerotkaamme niin! Toki: älä poistu juuri vielä, vaan viivy hetki ja\nhuomaa, mitäs näet, ja iloitse kanssani; sillä tänäpänä on tapahtunut\nSakeuksen huoneelle autuus. -- Oi, Ruben! etkö lausu sinä samoin?\n\nRUBEN. Ah, nytpä Ruben, niinkuin hänen isäntänsäki, aattelee maailmasta\ntoisin, kuin valetessa tämän päivän. Ylistetty olkoon Herra Sebaotin\narmo!\n\nSAKEUS. Ylistetty ainiaan! Hyvin meille, Ruben, että olemme nähneet\nrauhan ruhtinaan ja kuulleet hänen suustansa autuuden sanoman taivasten\ntaivahista! Sentähden vuotaa nyt silmistäni lapsen kyyneleet. (Peittää\nsilmiänsä.)\n\nJoas (erikseen). Mitä merkitsee tämä?\n\nLEA. (Lähestyy isäänsä.) Isäni, pyhä aavistus panee sydämeni\nvapisemaan. Onko, niinkuin salaisesti toivon? Sano: miksi itket?\n\nSAKEUS. Korkeuden hallitsija, mikä olen minä, ettäs minua muistelet?\nTomussa mateleva mato ja kuitenkin sun lapsesi. Äskenpä vielä ryömin\nkurja mammonan taakan alla, ja ympärilläni vallitsi levoton yö; nyt\nrohkenen katsoa ylös, ja avoinna on edessäni taivas, avoinna isä\nAbrahamin helma!\n\nLEA. Eijaa! mun isäni on valinnut parhaan osan, on astunut hurskasten\ntielle. Eijaa! nyt soikoot kanteleet ja huilut, ilon pauhinasta\nvapiskoot perustat kaikki, ja pyhällä savulla ja tuoksulla täyttyköön\nhuoneemme, niinkuin Jesaias profeetan riemun ja kunnian juhlana ennen.\nIloitkaamme! Iloitse, Joas, mun armahani!\n\nJOAS. (Karastellen kurkkuansa.) Hiljaa, nainen, hiljaa!\n\nLEA. Iloitse kanssamme autuuden päivänä! (Lankee isänsä syliin.) Terve,\nisä, terve! Ah, Aram! heitä murheen muoto kauvas pois ja anna henkesi\nlentää leimausten kotihin saakka. Nyt ilo-myrskyn aalto korkealle\nkäyköön, nouskoon laine laineen hartioille suutelemaan siipiä kultaisen\npilven, ja asettukoon sitten myrsky taas, asettukoon rauhan tyyneksi\nmereksi, jonka syvyydessä itseänsä kuvailee pyhä, kaartava taivas. --\nMutta kerro, isä, kerro meille onnesi retki.\n\nSAKEUS. Armas tyttäreni, riemulla sen teen. Ankara oli hetki,\nijankaikkisesti ankara ja kaunis. -- Kaupungin portilla, lähellä taloani\nseisoin, ja ihmisjoukko, niinkuin juhlallisesti kohiseva virta, likeni\nmeitä, ja sen keskellä Galilean matkamies. Mutta kun kansan paljous mun\nesti pääsemästä tielle, astuinpa erääseen puuhun ylös, ja sieltä\ntoivoin häntä nähdäkseni. Helteisesti hohti päivä, ja puhtaana ja\nsinisenä kaarteli taivas vuorten kukkulain ylitse. Hän viimein ilmestyi\nesiin tuon punertavan kallion ja vanhan palmun välistä pitkin hietaista\ntietä. -- Hän tuli; nuori mies, puettuna liehuvaan mantteliin, lähestyi\nihanasti kalveilla kasvoilla, ja ruskeat kiharat häilyivät hänen\nolkapäillään. Niin hän lähestyi ja ihastuksella seurasivat häntä kansan\nsilmät. Mutta nytpä huomasi hän puussa miehen, katsoi ylös, ja\ntuntuipa, kuin pyhä laine olisi valellut minun ruumistani. Lempeä tosin\noli tämä katsanto, mutta vakava ja ylevyyttä täynnä, ja terävästi\nsäteilevä niinkuin päivänpaiste, peilin heleästä pinnasta välähtäessä.\n\"Sakeus\", hän sanoi, \"astu alas, sillä tänäpänä tahdon vierailla sun\nhuoneessasi\". Kernaasti, vaikka kovin hämmästyen, minä riensin alas;\niloisena hän seurasi minua ja astui huoneeseni; minun, publikanin\nhuoneeseen! Mikä kunnia!\n\nJOAS. Kunnia?\n\nSAKEUS. Kunnia suuri, mutta suurempi vielä onni, onni taivaallinen!\nKiireesti valmistin atrian, jota veljellisesti nautitsimme yhdessä:\nhän, hänen opetuslapsensa, Ruben ja minä. Mutta atrioitessamme, mitä\npyhää ja korkeata oppia lähti hänen suustansa, suloisimman äänen\nsiivillä korvahani kannettuna! Hän saarnasi rakkauden laupiaasta\nJumalasta, joka ei tahdo täällä suurimmankaan syntisen kuolemata, ei\npahimmankaan ihmisen turmiota, vaan tahtoo häntä kääntää, parantaa ja\npuhdistaa omaksi lapseksensa. Paastoaminen ja rukouksen ulkonainen\npuuha on hänen edessänsä mitätön, mutta puhtautta, puhtautta, sielun\npuhtautta hän tahtoo meiltä. Ja kaikille maan päällä, jotka\nvilpittömällä sydämmellä käyskelevät täällä, tunnustaen ainoasti\nJumalaa korkeudessa, niille kaikille hän lupaa ijankaikkisen\nautuuden. -- Niin hän opetti, ja oppiansa hartaasti kuuntelin seurassa\nhurskasten miesten. Sydämeni vavahteli, kuumeni ja syttyi lopulta\nkaikki-voittavaan paloon. Ylös, läpi silmieni kyynelvirran, minä\nkatsahdin pyhään mieheen, ja hän katsahti minua, niinkuin kirkas taivas\nsatavan pilven ääreltä meihin katsahtaa, lähettäen toivon valoa. Niin\nkatsahti hän, ja hänen poskensa hohtivat kuin tulinen hiili. Ah!\nsilloinpa mun käsitti Jumalan kaikkivaltias henki, mä nousin ylös,\ntodistin hänen Messiaaksi, lupasin uskoa häneen ja hänen voimansa\nkautta kantaa vanhurskauden hedelmiä. Ja mitä lupasin vielä? -- Se\nnähkäät kohta omilla silmillänne, rakkahimmat ystävät. (Menee ottamaan\nlipastansa.)\n\nLEA. Ylistys olkoon Jehovalle, ylistys ja kunnia!\n\nJOAS (erikseen). Hmk! Mitä tahtoo hän lippaastansa? (Sakeus on kantanut\nlippaansa pöydälle.)\n\nSAKEUS. Nyt, mun tyttäreni, älä punehdu, kun kuulet totuuden, vaan\nkatsahda jalosti maailmaan. Siis kuulkaat: Suurin osa tästä aarteestani\non vääryydellä koottu.\n\nLEA. Sentähden viskatkaa se paino poveltanne pois; vaipukoon se köyhien\nuhri-arkkuun.\n\nSAKEUS. Oikein sanottu! -- Joas, nyt älä punehdu, Jumalan nimessä, älä\npunehdu.\n\nJOAS. Sakeus! Malttakaat mieltänne, ihminen, malttakaat mieltänne\nHerran tähden!\n\nSAKEUS. Juuri Herralle täytän lupaukseni nyt, uhraten aarteeni köyhille\nja kaikille, jotka ovat kärsineet vääryyttä minun kauttani; sillä\nkalliimpi kuin kaiken maailman aarteet ompi mun sieluni. Nyt, arkkuni,\non mieleni iloisempi sinusta erotessani, kuin koskaan ennen, sinua\ntäyttäessäni. Ruben, sinä aina uskollinen Ruben, ota halttuusi rahat,\nlue kohta siitä vaivaisille puolet, kahdeksankymmentä penninkiä\nleskelle Gilgalissa ja neljäkymmentä eräälle miehelle Bet-Haramissa, ja\nvielä monille muille...\n\nJOAS. Heretkäät, hullut! Heretkää jo!\n\nSAKEUS. Älä estele! -- Niin; ja monille muille, sitä myöden kuinka\nmuistooni johtuu veijausteni uhrit; ja ne, jotka muistostani ovat\nkadonneet, ne astukoot esiin, todistaen tekoni, ja minä maksan heille\ntakaisin neljänkertaisesti, niinkuin käskee Moseksen laki. Kaikki,\nkaikki tahdon heille maksaa, niin kauan kuin kestää arkkuni sisällys.\nJa kun on se tyhjennetty -- ja tämä on tapahtuva pian -- he älkööt\nkuitenkaan heittäkö toivoansa, vaan odottakoot vielä tulevaisuuteni\nvaroista kärsityn vahinkonsa takaisin. Tämä oli lupaukseni Galilean\nprofeetalle, ja nyt sen täytän. -- Rikas olin siis, mutta nyt olen köyhä\nja kuitenkin rikkaampi kuin koskaan ennen. Kiitetty olkoon Herran nimi!\n\nLEA. Kiitetty, ylistetty tällä hetkellä ihanalla!\n\nSAKEUS. Ota arkku ja tee minun tahtoni.\n\nRUBEN. Että niin on tapahtuva, se tietäkäät, herra!\n\nSAKEUS. Minä tunnen sinun. Mene ja tee niinkuin sanoin. (Ruben lähtee\nkäymään, mutta Joas, ryhtyen arkkuun, estää hänen kulkunsa.)\n\nJOAS. Seisahdu mies, seisahdu!\n\nRUBEN. Mitä ai'ot?\n\nJOAS. (Likistää arkkua vimmatusti vasten rintaansa.) Arkustani pois!\nAarteet ovat minun, minun, minun ne ovat! Minulle ovat ne määrätyt ja\npyhästi luvatut, ja tämä on totinen tosi. Pois!\n\nRUBEN. Hellitä, sinä villitty, ja anna minun mennä! (Joas ja Ruben\ntempailevat arkkua kukin puolellensa.)\n\nSAKEUS. Joas, Joas, oletko mieletön?\n\nLEA. Joas, älä viritä mun isäni vihaa!\n\nJOAS. Huomenlahja, huomenlahja, haa!\n\nRUBEN. Mene helvettiin!\n\nJOAS. Auttakaat minua, hyvät naapurit ja kansalaiset! Sakeus on\nkadottanut järkensä, eikä tiedä, mitä hän tekee. Rientäkäät, rientäkäät\napuun!\n\nSAKEUS. Sinä saatat mun sydämmeni paisumaan.\n\nJOAS. Hän ei tiedä, mitä hän tekee!\n\nLEA. Hän tekee työn otollisen Jumalan ja ihmisten edessä.\n\nJOAS. Kulta on minun!\n\nRUBEN. Sinä valehtelet!\n\nJOAS. Minun ihan totisesti!\n\nSAKEUS. Mitä? (Ottaa Joasta käsivarresta ja viskaisee hänen kiivaasti\nsivulle.) Mene matkaasi, kiusan henki.\n\nLEA. Kiitoksia, isäni! (Ruben vie arkun pois.)\n\nSAKEUS. Tässä on tapahtuva minun tahtoni, vaan ei sinun.\n\nLEA. Kiitoksia, isäni, kiitoksia! -- Mutta mitä haastelen minä? Ei\nsuinkaan sovinnon ja rauhan kieltä. Toki: anna anteeksi, armas\nJoakseni, lause, jossa puhkesi ilmiin Lean entinen mieli, iloiten\ntoisen vahingosta. Mutta sitä pyytää hän sun unohtamaan taas. -- Niin\nteki mun isäni sua kohtaan, kun ei voinut toisin tehdä, osoittamatta\nkarmeutta. Tiedä, että ovat hänen silmänsä auvenneet näkemään, minkä\nihanan oikeuden työn hän nyt rikkaudellansa tekee, työn, josta\nriemuitsee Jumala ja enkelit. Sen sanot myös kerran sinäkin, kuultuasi\ntaivaan oppia, joka on sovinnon ja rakkauden evankelio.\n\nJOAS. Saatana sun kielesi naulitkoon kiini, muuttakoon sun vaikka\nsuolapatsaaksi. Huolisinko siitä? Minäkö ottaisin vaimokseni tuon\nsuuren väärintekijän, koronkiskojan ja varkaan tyttären? Siitä\nvarjelkoon minua armollinen Elohim. Se on sanani.\n\nLEA (erikseen). Mikä ihana sana!\n\nJOAS. Koronkiskoja ja varas, sen on hän tunnustanut itse.\n\nSAKEUS. Ja kuitenkin vielä jälkeen tämän tunnustukseni likistit aivan\nrakkaasti mun kultaani sydäntäsi vastaan. Mitä aattelisin tästä?\n\nJOAS. Mitä tahdot. Tyttäresi heitän hiiteen!\n\nLEA. Sinua kiitän, Joas, ettäs päästät minun näistä kylmistä kahleista.\nSua kiitän, vuodattaen ilon lämpöisiä kyyneleitä, kiitän sinua siitä,\nettä aukenee jo täällä vienon neitosen etehen vapauden maailma. Mikä\nkultainen päivä!\n\nSAKEUS. Suokoon Jumala, ettei Joas, enentäessään rikkauttansa, olisi\nennättänyt Sakeuksen vertaiseksi luvattomain keinoin harjoituksessa,\nsen suokoon Jumala! Tosi! väärin olen tehnyt, mutta niin ja ehkä\njulkeammin vielä on tässä tehty aina kaukaisesta entisyydestä saakka.\nKuitenkaan tämä ei rahtuakaan puolusta minua, ei Jumalan, eikä ihmisten\nedessä. Ainoastaan katumus ja parannus ja tämän, sekä oikein että\nväärin kootun, kultani uhraus voi saattaa tehdyn tekemättömäksi jälleen\nja lahjoittaa sielulleni rauhan. Ja niin on tapahtuva tänä päivänä,\ntällä hetkellä taivaan äärettömän armon ja voiman kautta. Ja onpa,\nHerran tieten, tämä päivä tehnyt monella tavalla onnen työn. Se\nvoimallisena viskaimena jo ajoissa poisti suvustani vaarallisen\nohdakkeen, joka tahtoi juurtua mun tyttäreni tulevaisuuden peltoon.\nTämä päivä on selvästi näyttänyt, että ainoastaan huoneeni tavarat ja\nkulta oli se morsian, jota kohden Joas pyrki yli Lean poven riettailla\naskeleilla. Mutta tänään on hän näyttänyt oikean nahkansa. Hän nyt, kun\nSakeuksen rikkaus on mennyt, hylkää köyhän publikanin ja hänen\ntyttärensä. Mutta kaikki on hyvin!\n\nLEA. Ah! tämä hylkääminen on onneksemme.\n\nSAKEUS. Sen tiedän. Häntä et rakasta, vaan Aramia, Aramia. Mutta älä\nkatso enään hänenkään puoleensa; sillä sinä olet köyhän miehen tytär.\nNiin, nytpä nähdään, mikä taivutteli poikien sydämiä huonettani kohden.\nOliko se rakkaus? Oliko se ahneus? Sinäpä, mun lapsi raukkani, olet nyt\nse koetus-kivi, joka näyttää, kumpaisestako metallista ovat heidän\nsydämensä.\n\nARAM. Hän on se kallis kivi, jota sieluni lakkaamatta halaa. Oi, jos\nhänen omakseni voittaisin, niin kätkisin hänet sydämmeni syvyyteen!\n\nSAKEUS. Tässä on hän! Kallistu hänen syliinsä, mun Leani, ja ole hänen\nomansa aina. (Vetää häntä Aramia kohden.)\n\nLEA. Mun isäni armahin! (Kallistuu Aramin rintaan.) Aram, sä ihanainen!\n\nARAM. Lea, mun onneni luoja!\n\nLEA. Mitä? Lepäänkö vasten sinun rintaasi omana lemmittynäsi nyt?\n\nARAM. Lepää, ijankaikkisesti lepää siinä!\n\nLEA. Enhän usko onneani, ja tiedän sen varmaksi kuitenkin. Mikä\nsuloisuus, mikä huimaava tuoksu pyhien lehtimaja-juhlasta!\n\nARAM. Sydämiemme juhla!\n\nSAKEUS. Aram, tämä neito sun ansaitsee ja sinä myöskin hänen, vaikka\nkatoaakin sinun sielusi katsanto maan mustahan multaan.\n\nARAM. Maan multaan? Väärin luultu, vallan väärin! Minä uskon tätä\nNatsaretin miestä Jumalan valituksi mieheksi; ja tietäkäät, että puhun\nsydämen vilpitöntä kieltä! Ah! en teeskentele, en teeskentele, niinkuin\npetollinen konna. Miksi tekisin niin? Olihan jo Lea omani, ennenkuin\ntunnustin tämän. -- Niin, minä uskon häneen.\n\nSAKEUS. Riemuitkaamme!\n\nLEA. Riemuitkaamme kaksinkertaisesti!\n\nARAM. Katso, Israelin voimallinen Messias on siinä. -- Minkä pidän\nsuurimpana ihmeenä täällä? Sen, että saita viskaisee kaiken rikkautensa\npois niinkuin saastaisen loan. Sitä ei saata aikaan ihmisvoima.\n\nSAKEUS. Totisesti ei! Jumalan armo on tehnyt tässä ihmetyönsä.\n\nARAM. Kuitenkin; ken poisti mun silmistäni sokeuden sumun? Terve sinä\nkaunoinen Lea! Sun olennostasi on virrannut mun puoleheni pyhä valkeus,\njonka loistaessa henkeni silmä on tunkeunut kauvas Jumalamme\nvaltakuntaan.\n\nSAKEUS. Selam, mun lapseni, selam! Sinä saatoit mun näkemään autuutemme\nauringon. Hänen näin ja ikuisen rauhan sain.\n\nLEA. Hänen näin ja tämän kaiken sain. Me kaikkihan nyt kuulumme tuon\noikean paimenen lammaslaumaan, ja minä itse, minä olen vielä Aramin\niloinen, iloinen, kultainen karitsa! Oi ihanata iltaa! Mun sieluni\nkarkeleepi kuin soidessa tuhannen simbalin, karkelee ja väräjää,\nniinkuin viikunalehto humisee. Kuulkaamme ... kuulkaamme hiljaista\nkohinaa, kuin ennen hyminä Eliaan tuulen, joka Herran toi! Ah! koska\nolen nähnyt illan näin armahan? Jos sen nähnyt olen, niin olinpa\nsilloin vienoinen lapsi. Ulkona tuolla, toisella puolen kaupungin\nmuureja, mä kesäpäivänä viivyin, leikiten palmistossa. Alas pitkin\ntaivaan lakea vieri säteilevä aurinkoinen lännen kultapilvihin päin, ja\nlounainen liehtoi ihanasti, liehtoi ja humisi palmujen latvoissa.\nNiiden varjossa mä hyppelin ja leikittelin iloisena lapsena, kun kaikui\nmun korviini ääni, kaikui läpi tuulen liepeän virran, huudellen Leaa,\nLeaa ja Leaa taas. Ken huuteli siinä? Kenen oli tämä suloisesti\nhelisevä ääni? Ah! silloinpa emoni lemmekäs sisar, nainen\nmustakiharainen ja hehkuva kuin punertava ruusu, lähestyi, huudellen\nlempilastaan. Hän tuli, kääri mun helmaansa ja lausui: \"riennä jo\nkotihis, riennä mun kanssani, kultaseni; siellähän vieraita Mahanaimin\nkaupungista huoneessamme riemuitsee, ja sinua halaavat he nähdä,\nsyleillä ja suudella. Tule, mun lapseni, tule!\" Niin hän lausui, mua\nmanttelinsa suojassa kantaen vasten viileää, ihanata tuulta; ja näkyipä\nviimein armas koto. Me astuimme sisään, ja lehtien pyhästä tuoksusta\ntäyttyi sabatin iltana huone. Sisään me astuimme, ja hymyten avasivat\nmulle helmansa Mahanaimin suloiset vieraat; ja nytpä sylistä syliin mä\nkuljin kuin kultainen hempu. Niinpä armasteltuna lintusena mä naisten\nvarjoisilta povilta urosten rinnoille ihanassa pyörteessä kiertelin,\nkunnes lepäsin viimein tuojani liepeässä helmassa jälleen. Siinä\nautuaasti mä lepäsin ja katsahdin akkunasta läntehen kauvas, ja näin\nsiellä auringon sammuvan loimon, joka, pyhästi hymyten, vaipui\nhohtavien vuorten taakse. -- Tämänkaltainen lapsuuteni ihanin päivä. Ah!\nsiihenpä tahdon verrata päivän tämän.\n\nSAKEUS. Oi mun lapseni, oi kallis sielu! Mikä sydän tykkyy sun\npovessasi! Tunnenpa äärettömän riemun, katsellessani liekkiä, joka\nmeitä kohtaan silmistäsi leimuaa, lämmittäen herttaisesti. Aram, kuule\nminua. Aram! (Pidellen Leaa kädestä.) Tämä lapsi tuopi sinulle ikuisen\nonnen.\n\nARAM. (Tarttuu Lean toiseen käteen.) Sen tuopi hän, ja siitäpä voin\nitseäni kutsua onnen pojaksi.\n\nLEA. Kaikki hyvä annetaan meille ylhäältä. -- Mutta iloitkaamme!\n\nARAM. Riemuitkaamme! -- Joas, minä tiedän, ettet mielly yhdistymään\niloomme nyt, vaan siirryt meistä kernaammin pois.\n\nJOAS (erikseen). Niin; miksi seison tässä ja tuijottelen, minä hullu?\n(Ääneensä.) Minä riennän teistä pois ja jätän teille kirouksen. Katso,\nJehovan rangaistus! -- Astukoon sisäänne perkeleiden kiljuva lauma,\npolttava rutto ja spitalitauti, joka kuluttaa ja syö hamaan luihin\nasti! (Kovalla möräävällä äänellä, ja paukutellen sauvaa lattiaan.)\nHamaan luihin asti, hamaan luihin asti! Haa!\n\nSAKEUS. Mutta ole onnellinen sinä!\n\nLEA. Iloinen ja onnellinen ainiaan, veljemme rakas!\n\nARAM. Onnellinen, ja viimein kuollessasi autuas!\n\nJOAS. (Hämmästyen.) Mitä?\n\nARAM. Onnea sinulle toivon, kaikesta sydämestäni toivon sitä.\n\nLEA. Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle ja\nviimein Jumalan kunnian loiste!\n\nSAKEUS. Jalosti lausuttu, mun tyttäreni! Ah! sun ylevä sielusi meitä\nkohottaa maan tomusta taivasten korkeuteen! -- Niin, onni, autuus ja\nrauha olkoon viimein meidän kaikkein perintö-osa, kaikkein, kaikkein!\n(Syleilee Leaa ja Aramia. Joas poistuu kovin aattelevana ja käsi\notsalla.)\n\n\n\n\n\n\nMARGARETA\n\nNäytelmä yhdessä näytöksessä\n\n\n\n\nAlkulause ensimmäiseen painokseen (1871).\n\n\nMeidän historiamme mustin muisto pimentää tätä nerosta säkenöivää\nrunoelmaa, ja sen pimennon on runoniekan oma synkimmän synkkä kohtalo\ntehnyt vielä mustemmaksi sumullaan. Hänen voimallisen henkensä\nviimeinen luoma on tässä tarjona aikalaisille ja polville\nnousevaisille. Se ei ole hautakummun päältä tarjottu muistiais-lahja;\nse vielä olisi lohdutusta. Mutta rinnatusten niiden kammioin kanssa,\nmissä Suomen pääkaupungin väsyneet henget saavat rauhassa levätä, on\nsaman Lappvikin rannalla toisiakin kammioita, jotka, vaikka\nvaloisammat, eivät kuitenkaan saata usein luoda valoa hautojen sivuitse\neksyneiden henkien pimentyneisiin ajatussyvyyksiin.\n\nYhdessä näistä kamottavista kammioista, jotka ovat aiotut meiltä\npoistemmatuille, vaan ei vielä kuitenkaan kirkontarhan asujiksi\npäässeille, on kätketty meidän näkyvistämme, vaikk'ei sentään meidän\nsäälistämme. -- _Stenvall, Kivi_. Hänen likeisenä naapurinansa on siellä\nsamassa paikassa, samassa mielentilassa, _Daniel Hjort'in_ nerokas\nluoja. Se ei ole aivan vähäinen asia niin vähäiselle maalle kuin Suomi,\nettä se saattaa kadottaa kerrassaan kaksi niin rikaslahjaista\nrunoilijaa.\n\nMutta jos onkin meidän maamme ollut niin rikas, että siltä on voinut\nkadota kaksi senvertaista runollista henkeä, niin se kuitenkin on\ntoiselta puolen kovin köyhä ollaksensa tuntematta katkeraa kaipausta.\nSe hämärä, johon nämät molemmat runoniekat ovat hukkuneet, tekee tämän\nkaipauksen vielä tuntuvammaksi; sillä se ikäänkuin ennustaa ja uhkaa,\nettä se ihmeellisesti loistava päivä, jonka Suomen kansan runohenki on\nviettänyt ja elänyt viimekuluneina vuosikymmeninä, nyt on yleiseenkin\nmuuttuva hämäräksi. Mitä Suomen kansalla oli saatavaa vanhemmalta\nrunoniekkapolveltaan, sen se on melkein viimeiseen tähteesen asti\nsaanut. Ja koska nyt uudetkin kanteleet murtuvat nuoremman polvikunnan\nvoimallisimmissa käsissä, niin on aika, että täälläkin valmistautaan\nvastaan-ottamaan tuota runouden rauta-aikaa, joka jo kaikissa muissa\nmaissa sekä kansoissa on kohonnut jalompain aikakausien sijaan.\nErittäin väkevähenkisissä kansoissa on yhtä hyvin nähty ihmeellinen\nvoima, joka lakastuneista runovainioista taas tuottaa ilmiin uuden,\nrehoittavaisen viljan. Ruotsissakin, jonka esimerkki meitä niin\nlikeisesti kajoaa, on tämä yleinen kokemus käynyt toteen. Kenpä siis\nuskaltaisi väittää, että Kalevalan ja Franzénin maassa ei tule\nnähtäväksi uutta todistusta siihen? Mutta varmemmalla kuin toivolla me\nemme kuitenkaan saattane sitä odottaa.\n\nMutta ennen kuin muisto hänestä, josta minä nämät rivit kirjoitan,\nennen kuin Kiven nimi voisi pimentyä hänen maanmiehillensä\nselittämättömäksi, sitä ennen olisi meidän tulevainen kohtalomme\npimentyvä paljon synkemmäksi hämäräksi, kuin siksi, joka nyt on alkuun\npäässyt. Enemmin kuin tähän asti tulee vasta myönnettäväksi, että hänen\nrunointonsa useampaan kuin yhteen tiehen on jättänyt umpeenmenemättömiä\njälkiä runovoimansa voittoretkestä. Ja semmoiseen päätökseen kumminkin\nepäilemättä kaikki yhdistyvät, että Kivelle, siinä runouden lajissa,\njohon tämäkin teos kuuluu, nimittäin näytelmärunoudessa, meidän maassa\nnäille päivin saakka ei ole kohonnut vertaista, jos vaan arvostelija\nsuopi täyden arvon kaiken dramallisen runouden pääperusteelle,\nrunoilijan monipuolisille luonnonlahjoille. Minä puolestani tunnustan\npeittelemättä, etten näytelmäkirjallisuuden sankareissa tunne kovin\nmonta, jotka voittaisivat Kiven siinä suhteessa. Näin päättäessäni en\nole muistamatta, että varsinkin dramallisessa runoudessa sivistys on\nvälttämättömän tarpeellinen, sivistys, joka valmistelee runoniekan\nluonnonlahjan luomia ja valaa ne täydelliseen, taiteelliseen muotoon.\nMutta sen tiedän myös, että \"i tusen former trifs det sköna\"; minä\ntiedän, että Belvederen Apollonin ja Laokoonin kuvat ovat keskenänsä\nyhtä erimuotoiset, kuin Pindaron ja Sofokleen runoelmat erimuotoiset.\nJa etenkin tahtoisin tässä huomauttaa tuota aivan epäilemätöntä\nseikkaa, että runoniekan suuri luonnonlahja, silloin kun sen on\ntäytynyt tulla toimeen ilman sitä sivistystä, jonka kirja-oppi sekä\nseurallinen kanssakäynti suovat onnen syli-lapsille, yksinkin joskus on\nluonut nerollisia teoksia, joiden vertaa ei paljas sivistys ja oppi\nkoskaan olisi saaneet aikaan. Yhtä hyvin kuin Kalevalan nimettömiä\nrunoilijoita vedetään esiin tämän lauseen todisteeksi, yhtä hyvin sopii\nsiihen Kivenkin nimi. Katsokaamme, kuinka paljon hänen runohenkensä on\nluonut kovimmassakin maallisessa ahdistuksessaan, niin tottapa meidän,\njotka olemme kasvatuksemme avuksi saaneet käyttää kaikkia sivistyksen\nsuomia keinoja, tulee vielä nöyremmin kuin muulloin tunnustaa, että me\nolemme sangen vähässä määrässä tehneet, mitä meiltä olisi ollut oikeus\nvaatia.\n\nKiven ulkonainen tila tässä maailmassa on kuitenkin säilyttänyt hänen\nrunohengelleen ehtymättömän voiman lähteen, joka meiltä muilta enemmän\ntai vähemmän puuttuu. Hänen henkensä ei ollut vieraantunut pois\nkansasta; siitä syystä tuntui hänen runoelmissansa, samoin kuin\njaloimmissa viini-lajeissa, voimallisesti kasvinpaikan tuore haju.\nHämmästyttävä on nähdä millä sanain voimalla hän usein luopi elävää\nhenkeä runoelmihinsa, ei ainoasti luonnonkuvausten, vaan myös\nihmissydämen tunteitten suhteen. Tämä viehättävä dramallinen\nsanain-voima ilmoittaa itsensä myös tässä Margaretassa kohta\nensimäisissä sanoissa, ja samallaisia tavataan tiheässä edempänäkin.\nNämät voimalliset sanat ja niin myös koko se mieli-ala, joka tästä\nrunoelmasta puhuu, on kaiku Suomen kansan syvimmästä sydämestä,\nsydämestä, jonka rakkaus on yhtä voimallinen kuin sen vihakin.\n\nMuutenkin on tämä runoelman koko peri-aatos samallaista kaikua. Siitä\nsyystä ei ole helppo päättää, mihin luokkaan näytelmäkirjallisuudessa\nse on asetettava. Tuossa kammottavassa teossa, joka tässä liikkuvien\nhenkilöiden mieltä kuohuttaa, ei heillä ole mitään osallisuutta -- paitsi\nyhdellä ainoalla -- vieläpä on se teko jo tapahtunut ja tehty. Eipä voi\noikeastaan olla tässä puhe sisällisestäkään teosta, s.o. muuttumisista\nnäytelmän henkilöiden mielentilassa, vaikka kyllä tuimia tunteita\ntragillisella tavalla heissä on riehumassa. Kenties voivat kuitenkin\ntodellisesti dramalliset kanssapuheet, joista tuon sydäntä-sortavaisen\nulkonaisen tapahtuman vaikutus kajahtelee, olla jonkunlaisena\nvastapainona niille puutteille, jotka drama-taiteen tieteellinen silmä\non havaitseva tässä merkillisessä runoelmassa. Totisesti dramallinen\npaitsi sitä on varmaan kumminkin se ihana pyrintö sovitukseen tässäkin\nhirveässä tilassa, joka myös muissa Kiven teoksissa kajastaa kaikkien\nsumujen läpi. Kuinka onnellinen olisin, jos samallainen tulevaisuuden\nkajastus sallisi toivoa vielä jotain Kiven voimallisen neron luomaa.\nMutta synkkä sumu on meiltä kaiken toivon ijankaikkiseksi peittänyt.\n\nFredr. Cygnaeus.\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nCONON, vanha evesti.\nMARGARETA,  |  hänen tyttärensä.\nKARIN,      |\nANIAN, nuori upseeri.\nMATTI, Cononin palvelija.\n\nTapaus on Suomessa, Tampereen tienoilla, Toukokuussa 1808.\n\n\n\n\nMaantie ja metsänen seutu. Perillä kivinen ja kantonen mäki ja mäen\nharjulla männistö. -- Karin tulee oikealta.\n\n\nKARIN (yksin). Margareta! Missä viivyt? Minä en voi enään vartoa\nturhaan, eihän kuulu miestä sanominensa kaupungista. -- Oi sisareni,\nkuinka taidat viipyä, kuinka astella noin huoletonna sinä, koska en saa\nhetkeksikään rauhaa minä? Ihailetko tämän illan kauneutta? Onhan se\nihana ja laulelevat pienet linnut, mikä metsän tutkaimilla, mikä\nlennellen kirkkaan taivaan alla. Ah! iloitsinpa minäkin ennen, kilvan\nlaulelin ilman siivitetyn lauman kanssa, koska tyyni aurinko aleni,\npallistaen valkeita hattaria kultaruskollansa. Mutta kolkot ovat päivät\nnyt, murehtien kallistaa päänsä Suomen kansa, että kärsii kallis\nsynnyinmaa; ja siitähän ei löydä sydämmeni rauhaa. -- Margareta!\n\nMARGARETA (ulkopuolella). Tässä olen, sinä levoton.\n\nKARIN. Hän tulee. Kas, enkö tahtoisi omakseni tuota sun lempeää\ntyynnettäs, oi likka? (Margareta tulee vasemmalta.) Oi Margareta!\n\nMARGARETA. Miksi tuskittelet?\n\nKARIN. Miksi kysyt? Sinunhan povesi syvemmin kuin toisen täällä pitäisi\ntunteman vavistuksen vaarasta, joka uhkaa meitä. Minulla ei kuitenkaan\nyhtään kultasta sodan kidassa. Mutta sinun Anianis, missä on hän?\n\nMARGARETA. Lujassa linnassa Suomenlahden liepeillä, jossa tykkien\nukkoset pauhaa ja rautasia rakeita lankee. Kaunis Anian, jos toki\nnäkisin kasvoes välkkynän kerran sauvun hämärässä tulisateen\npaistaessa!\n\nKARIN (tarttuen molemmilla käsillänsä Margaretan käteen). Ja minäkö\ntorelisin? Enhän torelekkaan vaan hieman tuiskahtelen, armas Marketani,\ntuiskahtelen minä hälläkkä; mutta ah näissä murheissamme! Ja minäkö\ntorelisin sinua, joka lemmit ja suosit minua kuin äiti; ja kaikkiahan\ntäällä suosit. Mutta ainapa toki ylevämmin ja lempeämmin katsahtelee\nkuvas siitä päivästä asti, jona lempesi tunsit ja annoit urollesi\nkätesi -- ahaa, eikö huomaa mun silmäni?\n\nMARGARETA. Ah, sinä luulet, että tunsin lempeni vasta sillon. Ei niin.\nSe liekehti jo povessani vuosia, mutta kätkettynä kaikilta ja tarkin\nhäneltä, joka itse liekehti, hän nuori Anian, mun tähteni toivon ja\nepäilyksen välillä. Sen silmäni kyllä näkemättä näki, en toki antanut\nhänelle toivon piirtoakaan, päättäneenä etten sitä koskaan anna. Kas\nkun minua pidätti kummallisten tunteitten jäykät kahleet. Mutta sodan\nilmoitus tuli, loimo ihana sielussani mun voitti väkivalloin, ja minä\ntunnustin mun lempeni. Ah, en ymmärrä kuinka oli laitani! Mutta minä\ntahdoin antaa korkeimpani täällä uhriksi isäinmaalleni; sillä Suomi ja\nAnian he olivat minusta yhtä ja minä olin sankarin morsian. (Peittää\nkainolla hymyllä silmänsä.) Ah minä itsehän lempeni tunnustin!\n\nKARIN. Mi soma, ihmeellinen hetki; se oli sitten aamu tahi päivä tahi\nillan hämäränaika!\n\nMARGARETA. Eräs Pohjolan talvi-ehtoo ihanampana kesän iltaa Edenissä\naina muistossani väikkyy, ja teki sen lemmen jumala, koska Anianin\nsilmä sädehtien mulle onnensa ilmasi; ja me syleilimme kihlattuna\ntoinentoistamme. Kerran, vielä kaksi me kohtauimme, mutta emmehän\nkolmatta enään; häntä kutsui pian vartijaksi kotomaan porteille uhkaava\nsota.\n\nKARIN. Minä muistan jäähyväishetken. Ja sillon hän, kuinka rakkauden\npalava ja kuitenkin kuinka olentonsa, käytöksensä jalon sankarin! Ja\nlujasti syleillen hän heitti sun äitimme helmaan; mutta ah, te\nmahdatteko vielä kerran syleillä!\n\nMARGARETA. Niin toivokamme.\n\nKARIN. Mutta voi jos hän kaatuu!\n\nMARGARETA. Jos hän kaatuis, niin itkisinpä, kaiken elämäni häntä\nkaipaisin, mutta kaipaukseni henkäisi kuin suvilehdossa länsituuli;\nsillä hän kuoli urojen kuoleman.\n\nKARIN. Mutta elääpä hän kuitenkin ja on kerran viettävä häänsä meidän\nkartanossa, häänsä riemuisat, hän komeana sulhona ja sinä morsianna\nihmeen kaunihina. (Paukuttaen käsiänsä.) Ah, ah, kuinka lystiä sillon,\nsisareni, kuinka lystiä! -- Mutta ah ja voi! Koska hulluttelen toivossa\nnäin, minä vallaton, juuri sillon, juuri sillon kärsii hän piinan\nkuolemaa kovemman, raukka nuorukainen!\n\nMARGARETA. Mikä paha taas kummittelee aivossas?\n\nKARIN. Kentiesi hän kituu nälän vaivassa!\n\nMARGARETA. Ole ilman huolta. Elonvaraa, kuin olemme kuulleet, ei puutu\nvielä heiltä linnassa. Kohta aukenee myös meri, ja sillon viipymättä\nsaattaa Ruotsin laivasto saarretuille miehille sekä miestä että ruokaa.\n(Conon tulee vasemmalta, Karin juoksee häntä vastaan.)\n\nKARIN. Oi isämme, teidän muotonne lohduttaa! Olette ehkä saanut ilosia\nsanomia?\n\nCONON. Enhän, mun lapseni. Täältähän ilmasta varron uusia minäkin.\nMutta Mattia ei kuulu?\n\nKARIN. Ei häntä kuulu.\n\nMARGARETA. Katselinpa äsken tuolta käänteestä kohden kaupunkia matkan,\nmutta en nähnyt siellä ketään.\n\nCONON. Esteitä on ehkä astunut hänen eteensä; mutta eihän ole hänen\nliikuntonsakaan juuri kärpän. Tuskin, luulen minä, panisi hän\ntallukkansa travaamaan, vaihka leimuisi tupansa tulessa, kuin raukka\nmaamme nyt.\n\nKARIN. Ah, niin on siis jo laitamme!\n\nMARGARETA. Isämme, nyt maalaatte liian karkeasti ja meidän kurjain\nlevottomuus kiihtyy.\n\nCONON. Seisot toki vakaana vallan, tyttöni.\n\nMARGARETA. vaihka vavahteleekin sydän. Mutta enemmin vielä kärsii\npieni, kurja sisareni tässä.\n\nKARIN. Ah mun isäni! tämä hurja vihollinenko voittaisi ja tulisi meidän\nherraksemme? Eivätkö nouse jo voimalla Suomen joukot, karkottamaan\nääristämme villin miehen, ja eikö seiso aina lujana vastoin\nluotisateita ja rynnäkköjä tuo ympärimainittu linna, Sveapori, \"Suomen\nlukko ja telki\"?\n\nCONON. Mun pieni kuoposeni, muista mitä sanoi kerran isäs: Sveapori\nseisoo, niinkauvan kuin on se kourissa uskollisen miehen.\n\nKARIN. Mutta jos tämä uskollinen nyt äkisti muuttuisi petturiksi.\n\nMARGARETA. Miksi aattelet niin?\n\nKARIN. Mahdanko aavistaa pahaa? En tiedä, mutta hyvältä ei tunnu\nmielessäni nyt. Kuinka olleekkin niin aattelin.\n\nCONON. Mutta erään linnan, vallankin tärkeän linnan päämiehen virkaa ei\nanneta muille kuin kauvan koetetulle ja kauvan kokeneelle miehelle.\n\nKARIN. Mutta uskollisuus itse on langennut ja saattanut ihmisyyden\nitkemään.\n\nCONON. Totuus, mun tyttäreni, surullinen totuus!\n\nMARGARETA. Jos löytyisikin nyt tuon eljen miestä, niin löytyisihän aina\ntaasen joukossa toisia miehiä, jotka asettaisit rintansa urhollisesti\nvastaan verratonta pimeyden työtä. Eipä Anianin sielu, tiedän minä, ei\ntuhannen mailman, ei tuhannen hengen edestä sietäisi tuota häväistystä;\nennen menisi hän kuolemaan.\n\nCONON. Toki, heittäkämme nämät synkeät mietteet.\n\nKARIN. Ne heittäkämme kauvas. Mutta yhtä, isäni, kysyn vielä kuitenkin.\nOnko meiltä kaikki kadotettu, koska on kadotettu Sveapori?\n\nCONON. Paljon, paljon on kadotettu, ehkei juuri kaikki. Sillon\nvihamiehemme selkä on vapaa, hän seisoo kiinteästi Suomen ohimilla ja\nvallitsee merillä. -- Mutta miksi haastelemme epäillen tuosta\nkarileiristämme kuohuvassa meressä, joka on perin kukistettamaton,\nperin mahdoton voittaa? Niin vahvasti, niin viisaasti hänen rakensi\nmiehen nero. Te olette nähnyt hänen kuvansa, kreivi Ehrensvärdin kuvan,\nlapseni?\n\nKARIN. Minä muistan sen. Kaunoisena kuin vieno enkeli hän katseli, hän\njoka rakenteli täällä hirviöitä.\n\nMARGARETA. Ilosena, viatonna kuin lapsi hän seisoi tulipeikkonsa\nnojalla, katsahtaen ihmetöistänsä avaruuteen ulos.\n\nCONON. Juuri sillä puhtahalla, taivaanheleällä katsannolla loi hän\nSveaporin linnan: katsasti sen asemakaavan, kohotti muurit ja tornit,\nkaikki valmisti, kruunaten suuren mestarityönsä. Katso, mikä Briareus,\nsodan satakäsinen hiisi! Kaikkialta kaikkialle kohtaa hän. Lennä pieni\nperonenkin hänen ohitsensa mistä mielit, ja hänen tuhannet rautakitansa\nkaikki voivat vilauksessa kääntyä sua kohden, voivat leimahtaa ja\nsillon runtoa vaihka vaskisen miehen, mi kerran, kuni tarina kertoilee,\nnousi merestä, ja ulettui ylös taivahalle tuon kauhean pää.\n\nKARIN. Ja vielä olen kuullut löytyvän salakaivantoja linnoituksen alla,\njoiden kautta suurimmassa hädässä voidaan kaikki viskata ylös ilmaan,\nhävittäen elävät ja kuolleet. Kuinka uskotte, isämme?\n\nCONON. Uskon että niin on laita johonkin määrin, mutta ei suinkaan\nyleisesti kaiken varustuksen alla. Sen keskellä, eräässä paikassa on,\nniinkuin olen kuullut, peloittava virite. Laukaseppas tämä, sytytä sata\ntynnöriä, ja Susisaaristossa ei hengitä yhtä olentoa sen tempun perään.\nHirveästi vaikuttaa kruuti ylös ja alas ja ympärillensä koska syttyy\nhän ponnahtaen tuleen. Niinpä on hänehen varoiksi nerokkaita keinoja,\nkonsteja keksitty. Senkaltainen on kuuluisa linna: voittaa mahdoton!\n\nKARIN. Mieliistihän uskomme.\n\nMARGARETA. Sillä se lohduttaa meitä.\n\nCONON. Se uskokaat ja olkaat linnastamme ilman yhtään murhetta. Toki\nyksi on hänellä vihollinen, min kanssa ei auta voimat eikä konstit, ja\non se tuo kalvea nälkä. Mutta hänestähän ei ole vielä kuulunut hätää\nsuljetuilta poijiltamme. Kohta heittää myös meri peittonsa, ja sillon\npurjehtii heille leipä. -- Niin kasvaa toivomme. Linnamme on vahvin\npohjassa, sen nykyinen haltija, kreivi Kronstedt, urhea ja viisas mies\nja sen miehistö oivallinen. Ken uskaltaa häntä lähetä? Eivät legionat\nenkeleitä! Ja tuolla maamme sydämmessä käyvät jo uroomme vastarintaan\nkuin karhut ja ovat jo useinkin antaneet Moskovalle verisen pään; ja\nviimein hänen soittakoot tienoistamme kuuksi päiväksi. Niin toivomme ja\nhuudamme: eläköön Suomenmaa ja sen rohkeat poijat, eläköön armollinen\nkuninkaamme! (Heilauttaa kerran hattuansa. -- Matti tulee vasemmalta\nperiltä.)\n\nKARIN. Matti!\n\nCONON. Siinähän mies.\n\nMARGARETA. Mutta hän saattaa murheen sanoman.\n\nKARIN. Sano kiireesti mitä tiedät, sano kiireesti?\n\nCONON. Mitä kuuluu, Matti?\n\nMATTI. (Kyhnien päätänsä.) Ei yhtään hyvää, herra.\n\nKARIN. Minä ouneksin hirveintä!\n\nCONON. Hän sanokoon sitten että Suomen armeija pohjassa on hävitetty ja\nvalloitettu Sveaporin linna. Mitä? Sveaporin linna? Ei koskaan!\n\nKARIN. Sano pian, muuton sydämmeni kätkee! Sano hyvä Matti!\n\nMATTI. Sanon niin pian kuin ehdin. Ja kuulkaat nyt. Sen ijäkkään\nherran, jolle saatoin teidän kirjeenne, isäntäni, kohtasin kovassa\ntilassa, sillä tieto tuhosta oli hiljan tullut. Toki, viimein luettuaan\nkirjeen, kääntyi hän puoleeni vavisten ja lausui: sano isännälles,\nmies, -- sillä kirjoittaa en voi tällä erällä -- että syy on nyt itkeä:\nSveapori on langennut.\n\nNE TOISET. Langennut!\n\nMATTI. Mutta kunnialla.\n\nCONON. Haa, vai kunnialla! Mahdotonta!\n\nMATTI. Vartokaat hieman. Eräänä myrsky-yönä rynkäsivät Venäjän laumat\nvästinkiimme sisään. Nousi tuosta hirveä meteli, ja Suomen miehet nyt\nvimmoissaan tekivät verrattoman työn. Kas, vilauksessahan lensi suurin\nosa linnoituksesta tulen siivillä ylös ilmaan pamauksella, jolla ei\nvielä ole ollut määriä täällä taivaan alla. Niin räjähti hän\navaruuksiin ylös yynnä kaikkein ystävien ja vihamiesten kanssa, ja\njälellä on varusteesta ainoastaan muutama raunio. -- Niin käski minua\nystävänne teille kertomaan. (Hetki äänettömyyttä.)\n\nCONON. Ja sinä kerroit kauhistuksen näytelmän. Olipa siinä laukausta!\n\nKARIN. Oi Jumala, että kesti maa ja taivas!\n\nMARGARETA. Että kesti korkeuden vahvuus ammahdusta verrattoman tulen!\n\nCONON. Ah! tuima linna, kampatessaan kuolon kanssa, antoi mennessänsä\nmailmalle niin voimallisen potkauksen, jossa itse Vesuvius ei\nkilvastele.\n\nMARGARETA. Voi ilmiötä pimeässä yössä tuhansien kuolemien tähden!\n\nKARIN. Tuhansien kuolemien tähden ah ja voi!\n\nCONON. Kuoli siis Anian.\n\nKARIN. Margaretan kihlattu!\n\nMARGARETA. Oo!\n\nCONON. Pidinpä häntä omana poikanani, mutta sai hän murheellisen lopun!\n\nMARGARETA. Hän taivaaseen astui, tulisissa vaunuissa hän kohosi, ja\naukenivat pilvet. Tämä kunnia miehelle, mi kaatui maansa vartijana! --\nHän on siis kuollut! Mun Aniani kuollut? Hän se kaunis? -- Hyvästi!\n\nKARIN. Myhäillen katselet ylös taivaan kumoon, mutta poskesi on\nlumivalkea, ja sehän ahdistaa mun sydäntäni, ahdistaa! Oi Margareta!\n(Painaa otsansa vasten hänen rintaansa.)\n\nMARGARETA (silitellen hänen päätään). Älä itke, armas sisareni!\n\nKARIN. Kuolihan sun kaunoises!\n\nMARGARETA. Siitähän nyt sieluni autuaasti riutuu.\n\nCONON. Katkera autuus, kurja tyttäreni.\n\nMARGARETA. Hänen kuolemaansa katselen kuin tuo lehtinen viita idän\npartahalta päivän tulista laskua lännessä nyt katselee. Sinä lempeästi\nhymyilevä viita vaisun, valkean taivaskaton alla! -- Mitä huolitte\nminusta ja hänestä, jonka kerran kadotin? Muistelkaatte katoa valtasen\nlinnan, maamme laivaston kilpeä.\n\nCONON. Oikeinhan nuhtelet sinä meitä. Ensin kaikistahan kuningas ja\nisäinmaa! Mutta ah! heitä kohtasi nyt kova isku tuon kalliin, kalliin\nkivikartanomme kaatuessa, joka, ikivuorelle rakettuna, lujaksi kuin\nvuori itse, komeana, aaltoin syleilemänä seisoi Suomenlahden\nvaltijaana. -- Tuliluotina nyt halkeisi vanhan sydän, elleivät itse\nmuurit ja kiviset kastarit olisi ajoissa leimahtaneet ylös pelasteeksi\nkunnian ja minun poveni lievitteeksi nyt.\n\nMARGARETA. Tämä kantakoon siis murhettanne, muistaissanne kuvaa\ntoisesta Numantiasta.\n\nKARIN. Mutta kiivaasti liehtoo rintanne, mun isäni. Te voitte pahoin!\n\nCONON. Ooh ei vaaraa! Tunnenpa vaan kuuman janon ja joisin vaihka\nverta, Moskoviitan verta. -- Taluta minua, likka, tuonne lähteelle;\nhämmentäähän näköäni verinen, verinen hämärä. Ah olisin nyt kymmenen\nvuotta nuorempi! -- Osota minulle polku. (He ovat menossa vasemmalle.\nMatti on tämän kohtauksen kestäessä seissyt taampana murheellisella,\nmutta lopulta vihasella muodolla.)\n\nMATTI. Herra, kuulkaat minua.\n\nCONON. Mitä tahdot?\n\nMATTI. Minä olen teitä nuorempi kolmekymmentä vuotta, minäkin voin\nsurra ja viimein vihastua, sillä Suomi on minunkin kotoni. Katsokaat,\nolenpa nyt kulkeissani tiellä aatellut ja tuumiskellut tuonne tänne, ja\nvihdoin pyhästi päättänyt käydä tuikeaan työhön ja toimeen, olla\nliesussa jo ennen puolyön pimeyttä, jos te, mun isäntäni, suotte\nminulle lupanne ja vielä muutaman rivin mun kouraani, noin niinkuin\npieneksi puhemiehekseni antaakseni jollenkin teidän tuttavalle\nmiekkaherrallenne tuolla ylhäällä. Te ymmärrätte? Mitä sanotte?\n\nCONON. Kuuluuhan tuo uljaalta. Poika, minä arvaan mihen mieles touvaa.\n\nMATTI. Tappelemaan Pohjanmaalle! Siellä kuuluvat he iskeilevän yhteen\njoteskin.\n\nCONON. Juuri sinne, Matti! Siellä taistellaan kuin miehet, ja\nkernaastihan annan sinulle lupani ja vielä pienen kirjotetun\nlumouskalunkin mukaas. Mene ja pue päälles tuon vainaan korpraalimme\nvanha takki ja hattu; tulenpa kohta itse ja annan sulle jykevän\nkiväärini myötäs. Mars, mies!\n\nMATTI. Minä riennän! (Menee oikialle.)\n\nCONON. Koreata kyllä tämänkaltainen esimerkki; ja moni sahransankari on\ntehnyt jo samoin kuin hän, etsinyt taistelevat joukkomme ja vapain\nmielin ottanut päällensä sodan taakat. Hyväähän tuo todistaa,\nsisällistä ydintä ja voimaa, uskollisuutta ja velvontuntoa; ja semä\nkansa raivaa itsellensä viimein tien. -- Mutta mitä kuuli äsken, mitä\nnäki mun sieluni? Haa! kaukana yössähän punertaen leimahti sankarten\nkuolema. -- Lähteelle, lapseni!\n\nKARIN. Tänne, mun isäni! (Menevät vasemmalle.)\n\nMARGARETA (yksin). Kaunis Anian, niin pakeni sun kirkastettu henkes\nylös maihin, joissa viha, vaino, sota ja kuolema ei ole. Siellähän nyt\nautuaana säteilet ja unohdat isiesi veritahratun maan täällä allas.\nMutta ei! Ethän unohda ihanata synnyinmaatas, etkä ystävääs sen\nkumajavilla nummilla täällä. Ethän lemmittyäs unohda, häntä kurjaa, mi\ntäällä honkain hyminässä kainosti murehtien käyskelee, aina muistain\nsinua, kantaen kuvaasi povessansa. Ja kuule mun valani, Anian! Älköön\nmillonkaan, niin vannon, sydämmestäni himmentäkö pyhää aarrettani, sun\nlempeää haamuas, toisen miehen katse. Se kuule! ja tässä heitän nyt\nkauvas elon kehnot riemut vaiheiltani pois, tähän sammukoon nuoruuteni\nlyhykäinen kevät, kuin sammuu tuolla päivän tähti nyt, ja kuolleen\nkultaseni muisto olkoon synkeä iloni aina. (Anian astuu alas\nmäntymäestä perillä, lähestyy hitaasti ja alakuloisena. Margareta\nkatselee häntä kummastuen ja haastelee erikseen.) Mitä näen minä? Erään\nnuorukaisen, jonka pituus ja koko olento muistuttavat ihmeellisesti\nhäntä, häntä! Tai oletko hänen haamunsa Tuonen maasta? Se ole, minä\nkäyn sua rohkeasti vastaan ja syleilen lemmittyni varjoa, jonka oma,\nsureva sieluni synnytti. (Ääneensä.) Toki ei! Sinä olet mun oikea\nsulhaseni lihoin ja verin, mun Anianiin! (Rientää syleilemään häntä,\nmutta Anian kääntää kasvonsa toisialle.)\n\nANIAN. Oi kuolema!\n\nMARGARETA (ammahtaen hänestä äkkiin pois ja kiljahtaen kovin). Jumal'\narmahda, mitä aavistan minä!\n\nANIAN. Margareta, katso laupeaasti puoleeni!\n\nMARGARETA. Onneton, sun muotos ilmasee kaikki, oi Jumala!\n\nANIAN. Jaa, petos on tehnyt tehtävänsä lujimmassa linnassa.\n\nMARGARETA. Haa, mitä sanoit!\n\nANIAN. Petos on heittänyt Svean linnan.\n\nMARGARETA. Ota sanas takasin, minä rukoilen, ota se takasin! Oi, älä\nsano petos!\n\nANIAN. Hahaa! jos toisin sanon, niin valehtelen.\n\nMARGARETA. Ole ennen tavallinen valehtelija kuin vihelijäinen, pelokas\nvaltakunnan petturi. Oi korkeuden Jumala!\n\nANIAN (tuskallisesti, mutta kiukun äänellä). En minä häntä myynyt!\n\nMARGARETA. Myynyt! -- Myynyt! -- Ken on hänen sitten myynyt?\n\nANIAN. Itse herra sodanpäämies.\n\nMARGARETA. Ja sinä, mitä teit sinä sillon?\n\nANIAN. Astuin ulos joukon seassa kuni käskettiin.\n\nMARGARETA. (Vyöttää käsivartensa ympär kuusen, joka seisoo oikealla,\npainaen otsansa vasten sen rankaa.) Nyt tahdon kuolla, kaatua kuin\ntumma kuusi metsän huomaan; ja unohduksen arpa olkoon täällä kaiken,\nkaiken päätös ja kruunu! Ah nyt ylös-alasin on mailma käynyt, on pimeys\nja kauhistus vaan. Kehnostellen peittelee Suomi kasvojansa päivän\nedessä ja ylkäni, mi lähti ulos puhtaana kuin joutsen auringon\npaisteessa, nyt väikkyy, huojuu esiin mustana kaarneena ja katsahtaa\nkuin se mies, joka teki täällä suurimman, suurimman synnin: murhasi\noman armaan äitinsä. Niin olen uneksunut, Anian, ja uneksun\nlakkaamatta. (Käy vinhasti kohden Aniania, silmät ummessa.) Minä\nuneksun, uneksun, uneksun aina vielä! (Niin ehdittyään teaterin\nkeskelle seisahtaa hän äkisti, avaa silmänsä ja vaipuu alas kovin\nkiljahtaen. Nojaa hän itseänsä oikealla kädellään maahan, mutta painaa\nvasempansa vasten ohaustaan.) Enhän uneksunut, lapsi raukka, kosken\nherännytkään langetessain, en herännyt. Ja toki tahtoisin uneksua,\nuneksua vaan. Siis tule, soma kuusi ja viihdytä mua nukkumaan. Tule,\nkultahinen kuusi ja saata mua uneksumaan kuolon unta, ja sitten\nhiljaisesti haudallani hymise. -- (Hiljaisella äänellä.) Tule viileä\nkuusi! (Hetken mentyä tulevat Conon ja Karin vasemmalta.)\n\nCONON. Mitä on tekeillä ja miksi kuulin valitushuutoja?\n\nKARIN. Anian!\n\nCONON. Haa!\n\nKARIN. Ja Margareta tuossa!\n\nCONON. Ojennellen tomussa?\n\nKARIN. Miksi näin? Oi nouse ylös, mun kulta sisareni! (Ryhtyy häneen,\nMargareta nouse ylös huoaten.)\n\nCONON. (Eriks.) Mitä aattelisin?\n\nKARIN. Ja tuossa Anian niin kalvea kuin kuolema. Kuinka ymmärrän kaiken\ntämän?\n\nCONON. (Eriks.) Samoin kysyn minä.\n\nKARIN. Kuinka on laitas, Margareta?\n\nMARGARETA. Enhän tiedä.\n\nCONON. (Eriks.) Kummallista!\n\nANIAN. (Eriks). Tiedänpä, että nousee nyt tässä hälinä; mutta sydämmeni\non karastunut käydessäni tänne halki ylenkatseen kovan ja kylmän\nkivistön, ja syöksenpä nyt ilman huolta ulos suustani tuiman totuuden\nkuin louhikärme kidastansa syöksee vihan liekkiä.\n\nKARIN. Ah! miksi tuijotamme kohden toinentoistamme näin? Anian, sinä\nelät, mutta miksi katsahdat niin synkeästi? Voi!\n\nCONON. Hän katsahtaa kuin karkuri. -- Kerro mies.\n\nMARGARETA. Isäni, nyt olkaat luja kuullessanne pahinta, koska\nensimmäinen murheemme, niin korkea, nyt muuttuu ikuiseksi häpeäksi.\n\nCONON. Hän kertokoon.\n\nANIAN. Mitä pitää minun kertoman?\n\nCONON. Kenen luvalla olet tässä? Onko sota loppunut?\n\nANIAN. Onhan kuitenkin rauha Sveaporin linnassa.\n\nCONON. Ehkä rauha, joka ei ole meidän?\n\nMARGARETA. Oi Anian!\n\nCONON. Sano!\n\nANIAN. Tahdotte siis kuulla pimeyden sanoman?\n\nCONON. Sen tahdon. Kerro!\n\nANIAN. No kuulkaat. Sveapori on langennut, langennut ilman taisteloa,\nilman vallanpakkoa päällysmiesten petoksen kautta; ja julkeasti meuhaa\nnyt Venäläinen huoneessansa.\n\nCONON. Haa! ette siis lähteneetkään koreasti ylös lintuen luoksi\nniinkuin täällä kerrotaan?\n\nANIAN. Hulluja maineita kaikki. Kuin meren helmi eheänä seisoo linna ja\nhänen otsallansa liehuu idän viiri.\n\nCONON. Ole ijankaikkisesti kirottu sinä, jonka huulilta kuulin tämän,\nsinä, joka vakaana katselit helvetinteosta vetämättä miekkaas!\n\nANIAN. Totta, miekkaani en vetänyt.\n\nCONON. Sentähden ole kirottu!\n\nKARIN. Voi sinua, Anian, kuinka taisit olla niin miehuuton, niin\nunohtaa isäinmaan onnen. Oi, minä en tahdo sinua nähdä enään!\n\nCONON. Mene, ja älä koskaan enään toivo mun tytärtäni.\n\nMARGARETA. Toki on hän vimman mies ja haastelee katkerretusta\nsydämmestä. Mutta miksi tuomitsisimme häntä kuulematta? Puolustakoon\nhän itseänsä ennenkuin ilman armoa viskaamme nimen pettäjän vasten\nhänen armasta päätänsä.\n\nCONON. Tyttäreni, sun äänes tunkee syvälle mun rintaani, läpi vihan\nvillin myrskyn, ja mun täytyy huovahtaa. Anian, minä otan tuomioni\ntakasin, kunnes selvästi ja totuuden kielellä olet kuvannut mun eteeni\nkamalan asias. Sano kaikki, ja sitämyöden langetkoon tuomios.\n\nANIAN. Neidon ihmeellinen ääni on sulattanut sydämmeni jäisen puvun,\nynseyden, kirouksen tekemä aina sitten Svea linnan murheellista\npäivää. -- Mutta lankesi luja linna.\n\nCONON. Surma ja kuolema! miksi lankesi hän?\n\nMARGARETA. Minä rukoilen, lainatkaat hänelle hetkeksi kärsivällinen\nkorva.\n\nANIAN. Niin hän lankesi, vaihka uskallusta ei puuttunut miehistössä,\nvaan ampuili uljaasti, vartoen vakaalla mielellä meren aukeemista ja\nlännestä Ruotsin laivastoa.\n\nCONON. Ja jo kaiketi on meri auennut.\n\nANIAN. Sen kyllä uskon.\n\nCONON. Ja lännen laivat kuni joutsenet jo olisivat purjehtineet\nsatamaanne sisään, tuoden mitä puuttui. Oi kirous! -- Mutta kuinka\nluonnistui tilanne?\n\nANIAN. Ilmestyihän vähitellen esimiestemme piiriin eräs synkkä,\neriskummallinen henki, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin. Toki lujana aina\nseisoi alajohtokunta ja sotamies vallilla. Mutta ylhäältä yhä leveni\naatoksia, perustelmia, epätoivon lauseita Ruotsin vallasta.\n\nCONON. Niin syntyi myrkyllinen ajos, vähitellen paisui, valmistui,\nkunnes puhkesi hän surman päivänä. -- Mutta mitä haastelivat hyvät\nherrat, halventaissaan Ruotsin valtaa?\n\nANIAN. Tämän maan, he lausuilivat, on mahdotonta varjella Suomea\nkauvemmin alta idän lakkaamatta paisuvan voiman. Ja vallan toivoton on\ntilamme tässä linnassa nyt. Sotajoukkomme ovat meistä kaukana kylmässä\npohjassa, karkutiellään omasta maastansa pois.\n\nCONON. Ei juuri niin, te hyvät herrat. Sankartemme pieni lauma teki\n\"vasemmalle ympär\" ja kirkasti kunniansa Venäläisten veressä.\n\nMARGARETA. (Eriks.) Samaan kiirastuleen, Anian, nyt sinäkin riennä, oi\nriennä ja kuole kunnialla!\n\nANIAN. Ah, nämät muistot ovat hämmentäneet aivoni! Kuinka kertoa? Toki,\nniinhän mietiskeltiin, ja lisäiltihin vielä: turhaan apua lännestä me\nodotamme, kunnes nälkä on heittävä niin linnamme kuin sen miehet\nvihoitetun vihollisen mielivaltaan. Mikä järjettömyys siis, vuodattaa\nverta tuon viheliäisen kuninkaan, tuon hullun tyrannin tähden.\n\nCONON. Rutto heidän päällensä! Kuningastamme häväistä? Huutaa häntä\nhulluksi ja hirmuvaltijaksi, häntä hieman itsepintaista, mutta\nhurskasta miestä? Olkoon heidän kielensä kirottu! Hän on meidän\nkuninkaamme, eläköön hän!\n\nANIAN. Suuri narri oli Kusta Adolf, mutta Venäjän istuimella istui jalo\nja lempeä ruhtinas.\n\nCONON. Hmmh!\n\nANIAN. Pian maineet kuljit ympär koko johtokunnan, mutta kätkössä oli\nyhä miehistöltä kaikki. -- Tuli toki viimein tuulispäänä varma tieto:\nheitetty on linna!\n\nMARGARETA. Taivaan Jumala!\n\nKARIN. Mi kammon sanoma!\n\nCONON. Ettei sammunehet aurinko ja tähdet!\n\nANIAN. Ja ulos marssimahan käskettiin Suomen vartijaväki. Sotilas\ntuijotteli, ja pian mi kiukusta ja vimmasta itki, mi hammasta kiristäen\niski vasten jäykkää vallia kiväärinsä pirstaleiksi, koska asteli hän\nkiroten ulos. Nyt ainoastaan yksi sana ja yhteen lyöneet olisivat\nhelvetti ja taivas. Mutta eihän kaikunut ääni!\n\nCONON. Ei kaikunut!\n\nMARGARETA. Ei kaikunut sankarin ääni! Ah!\n\nANIAN. Mi hetki äänetön kuin tuomiolla! Tuonne tänne risteili aatoksia\nkiehuvassa aivossani, mutta ulos tuliseen toimintoon ei yksikään\nehtinyt. Ah ken voi kaaoksessa käsittää mikä parhain tehty mikä pahin?\nMitä taisin minä, alajohtokunnan joukossa nuori, kokematon jäsen?\nVoinut olis syntyä hirveä hulluus, noustessani vastaan harmaapäätä\npäällysmiestäni; ehkä turhaan olisin laskenut petoksen mustalle\ntaakalle vielä velimurhan painon. Ja niinpä kuni kadotuksen pahteisessa\nhäiriössä, minä vietiin virrassa ulos kuin houriva mies. Niin läksimme\nlinnastamme.\n\nCONON. Miksi läksitte? Loppuiko leipä?\n\nANIAN. Leipää varahuoneet täys!\n\nCONON. Puuttuiko kuulia ja kruutia?\n\nANIAN. Jynkät kellarit ampuvaroja täys!\n\nCONON. Te tunnottomat peikot! Ja sinä Kronstedt, haa sinä musta\nperkele!\n\nANIAN. Hän oli onnellinen hän ja muutama herroistamme vielä. Heidän\nvikoissansa helähteli kultasia tynnöriä, ja sentähden astui Venäjä niin\nmukaisesti ja ilon pauhinalla itärannalta sisään.\n\nCONON. Mutta te?\n\nANIAN. Me äänettöminä, alakuloisina ja vitkon niinkuin kilpikonnat\nlänsipartahalta astelimme ulos kohden mannermaata. Siinä iltahetkenä,\nmurheen veljinä erosimme mikä minnekkin, päin kaikkia ilmoja, kuin\nsuden poijat, joilta surmattiin emä.\n\nKARIN. Synkkä iltahetki!\n\nMARGARETA. Oi kylmien kyynelten hetki!\n\nCONON. Niin erositte häväistyksen päivänne hämäränhetkenä, o, o!\n\nANIAN. Olenpa kärsinytkin retkelläni tuosta kolkosta päivästä aina\ntähän hetkeen asti. Tämä päivä alat vainosi mun sieluani kuin öinen\nsaamumtuuli, koska polkien tuhansia harhateitä, kohden kodon ilmaa\nsamoilin ja pohjan reunaa alat etsi mun silmäni. Siellähän pakolaisen\nkurja kuvailus katseli lemmittynsä haamua; ja käyskeli aina pyhä haamu\npohjan kaukasten metsien sinisellä harjalla; ja käyskeli hän usein\npilven himmeän vaipan nojalla. Mutta murheisena siellä väikkyi hän\naina, heljinä helminä välähtelit hänen kyyneleensä hattarien vuoteilta\nalas.\n\nMARGARETA. (Eriks.) Ah, sinä halkaset mun sydämmeni, kärsivä, onneton\nylkäni! Oi, minä kuolisin! (Karin itkee.)\n\nANIAN. Itkevänä häntä kuvailin. Sillä myrsky yhä ukkosena korvissani\njyrisi, ja nythän kohtailin myös kotomaani laaksoissa lakkaamatta\nylenkatsetta ja kirousta, ja kuohui sielussani karvaus ja kuolettava\ntuska. Hirmuisestihan painaa meitä kansan viha ja kammo! -- niin kaahasi\nminua merestä kamala myrsky, niin hengitti mua vastaan kylmä katkera\nsumu, ja vimman uhaksi muuttui viimein rinnassani murhe. -- Toki näin\nvihdoin tuttavat pellot, muiston pyhät vainiot, mutta näinpä sillon\nikävyyden pellot ja niitut, ja pian en mitäkään nähnyt, vaan kurjan\nsilmäni sumeaksi näin. Ah, kuinka toisin ennen, piennä poikaisena ennen\ntullessani koulun helteisestä ilmasta, koska kuulin kohinan lapsuuteni\nkuusistosta ja kodon katto kuumotti mua vastaan tuolta kantosen kunnaan\nkaltehelta kuin pyhäinmiesten kaupunki! -- Mutta miksi samea ja synkeä\nsauvu nyt? Miksi pimitetään eteheni maa ja taivas? Mitä taisin minä?\n(Karin juoksee itkien Anianin luo.)\n\nKARIN. Armas Anian, anna anteeksi, unohda mitä lausuin äsken minä\nsokea, minä vallaton liekkiö? Mitä tiedän minä mitä kärsitään ja\nkilvoitellaan täällä mailman reitillä, minä kurja hempilapsi? Ah,\nkärsinyt olet sinä hirmuisesti! Mutta siirrä kuitenkin jo pois nuo\npilvet otsaltasi. Minä lohdutan sinua; me kaikki, kaikki sinua\nlohdutamme! (Kääntyen kohden isäänsä.) Isäni!\n\nCONON. Anian, minä en tuomitse sinua, muistaen kuuliaisuuden tärkeyttä\nsodassa. Yksi pää, viisas pää ja sillä jäsenet nöyrät ja lujat tekemään\nmitä määrää tämä pää, siinä ikuisesti seisova sääntö. Anna siis mieles\ntyyntyä, nuorukainen. Sinä täytit valas ja velvos vaateen, totellen sun\nherraas, ja samoin tekivät sun veljes ja kumppanis. Mutta olisi\nparvessanne löytynyt yksi jalopeura-sankari, silmällä syöksevä\ntoiminnon tulta, niin olisipa nousnut siinä melskettä, tiedän minä.\nMutta niin ei tapahtunut, vaan toteltiin peikkoa, ja himmentyi Suomen\nkunnian kilpi. Toki, rauhassa, mun Anian, me olemme jo tehneet\nsovinnon, ja hän tekee väärin, joka sinua soimaa ja kiroo. -- Anian, ota\nMargaretas ja elä onnellisna, jos niin taidat. (Eriks.) Mutta voi, maan\nmullassa nyt ennen makaisin mä itse! (Ääneensä.) Anian, tule\nvieraakseni tänä iltana ja nauti, jos taidat; murheisena kuitenkin\nkohtaat isäntäsi, tiedät sinä. Sillä nyt on hänen elämänsä kylmä ja\ntyhjä ja hänen ilons on kuolema, o! (Poistuu vinhasti oikealle. --\nMargareta on seisnyt ja seisoo vielä hetken eteenpäin ylevästi\ninnostuneena kuin näyssä.)\n\nANIAN. (Eriks.) Kurja vanhus, mun sydämmeni kärsii sun murheestas. --\nMutta katso: seisoohan tuossa Margareta eriskummallisna, kirkkahana,\nkorkeana kuin olento ylhäältä. Miksi katselet noin tummaan ilmaan?\n\nKARIN (Anianille, pyhkäisten kyyneleet poskiltansa pois). Niin, tule\nvieraaksemme ja heitä mielestäsi kaikki pimeät asiat. Kaikki ei\nkadotettu vielä! -- Terve tuloa! (Lähenee sisartansa.)\n\nANIAN. (Eriks.) Sinä hyvä Karin!\n\nKARIN. Lähtekämme, sisar.\n\nMARGARETA. Mitä tahdot?\n\nKARIN. Mitä? Uneksutko? Nyt mennään.\n\nMARGARETA. (Kärsimättömyydellä.) Jätä minä.\n\nKARIN. No tulkaat sitten käsi kädessä, te kaksi kultasta, kuiskaellen\nsovinnon ja lemmen kieltä. Minä riennän edellä ja askartelen,\ntyttö-leijo, emäntänänne. Tulkaat! (Poistuu kiirehtien oikealle. -- Tieno\non vähittäin muuttunut kuun valkasemaksi.)\n\nMARGARETA. (Eriks.) Tämä oliko unelma? -- Ah, eihän ollut tämä unelma,\nvaan pyhä, ihmeellinen henkinäky.\n\nANIAN. (Eriks.) Kuinka ihastuneena seisoo hän tuossa kuin katselis hän\njumalten kokousta. Kauniina hän seisoo, ja kuitenkin pelkään häntä\nlähestyä, mutta kuitenkin vetää hän minua puoleensa taas, vaihka olis\nhän kuolemani. En kultatynnörien tähden pettäisi täällä kerjäläistä,\nmutta palkintona tämä taivaanolento -- oi kiusaus verraton! Kuinka\ntekisin sillon? -- Mutta nyt tahdon liketä ja herättää hänen unehen\nvaipunutta korvaansa, ehkä kammoonkin. (Ääneen.) Margareta!\n\nMARGARETA. Anian, oi Anian!\n\nANIAN. Sinä käännät pois sun kasvos, sinä hylkäät minun!\n\nMARGARETA. Miksi, onneton?\n\nANIAN. Onnettomuuteni tähden. Mutta älä heitä minua, minä vaipuisin\npimeyteen! (Margareta kääntyy äkisti ympär ja syleilee häntä.)\n\nMARGARETA. Lemminhän sinua, mun armas ystäväni. Mutta, -- korkeuden\nJumala! -- nyt mun lemmessäni, voi mikä ahdistus ja tuska, Anian, tuska\nijankaikkinen! (Kääntyy pois hänestä.)\n\nANIAN. Älä poistu minusta, sä ihanin! Kuin jumalilmestys sä väikyt\ntässä edessäni, loistaen kuutamon kelmeässä päivässä!\n\nMARGARETA. Anian, oi Anian!\n\nANIAN. Miksi käännät pois sun kasvos?\n\nMARGARETA. Miksi antavat he kamalan varjon?\n\nANIAN. (Eriks.) Mitä meinaa hän?\n\nMARGARETA. Oi katala Anian!\n\nANIAN. Pimeä, tuskista menehtynnä.\n\nMARGARETA. Tuskan pimeys tämän rinnalla on halpa.\n\nANIAN. Minkä sitten? Sano, ja poista se pimeys, sinä taivaan kiiltävä\nhaamu tämän kuutamon kelmeessä päiväs!\n\nMARGARETA. Ah! niin heljänä ennen kiilsi myös Anian lempivän silmäni\nedessä. Mutta voi tuota kehnoa sumua hänen otsallansa nyt!\n\nANIAN. Näkösi harhailee!\n\nMARGARETA. Jos niin olis! Oi, lemminhän sinua; mutta äkistihän taasen\nkauhistuen ammahtaa sinusta sydämmeni pois. Ah! mun rakkauteni, äsken\nlämmin, nyt heti jälleen kylmenee, ja tämä on vaikeampi kuolon tuskaa.\nSillä huomaa, huomaa mikä pimeyden pilvi, kiukkuinen varjo häväistyksen\npäivästä vainoo sinua lakkaamatta, -- laupeuden Jumala! -- vainoo,\nhämärtäen sieluas.\n\nANIAN. (Eriks). Surma ja kuolema! Siinähän muutaman rikoksesta meille\nmustin, poistumaton perintö; ja alas tämän päälle hän katsahtaa nyt,\npuhtahana jalosta korkuudesta. (Ääneensä ja tuskallisna.)\nTämänkaltaisena seison tässä: mitä tahdot? Sinä tahdot että siirryn\nsinusta aina maitten ääriin? Minä teen sen; ylös Pohjanmaalle\nkamppailemaan urostemme kanssa; ja kuuleman sinun pitää kuinka\ntaistelen, säästämättä vertani ja henkeäni! Mutta sano kaunoinen, jos\nsodasta viimein voittajana palajan, minä saanko sinua kokonaan kutsua\nomakseni taas?\n\nMARGARETA. Mitä tekisit, sen tekisit vimmasta, saattaakses tuon pilkun\nkilvestäsi pois. Sinä taistelisit siellä minun tähteni, vaan et meidän\nmaamme tähden, jonka olet kerran unohtanut. Mutta riennä sotaan ja\nkaadu kuin sankari maan ja taivaan otollisna uhrina. Sillon tekee\nmeidän henkemme ikuisen sovinnon ja kohtaavat toinentoisensa viimein\ntuolla yllä pilvein.\n\nANIAN. Mutta heittää lemmittynsä, kaunihimman ihanimman, kuin taivas\nkoskaan loi! Ah! senkaltaisena katselen häntä nyt, ja hänenkö\nheittäisin ijäksi? Mahdotonta taivastani!\n\nMARGARETA. Koska hänen heität, sillon hänen voitat; mutta tiedä, jos\ntässä viivyt, sumuhaamuna aikailet, sillon hänen kadotat ainiaaksi. --\nSun taivaas! Oi, tahtoisinhan se olla, mutta enhän enään täällä, vaan\ntuolla. Toki pelkäänpä nyt, ettei millonkaan ollut lempesi täällä\nkohonnut ylemmäksi maamme piiriä.\n\nANIAN. Eikö ollut hän? Sinä loukkaat uskollista lempeä, jonka siivet\nsyleilevät ijankaikkisuutta! Margareta!\n\nMARGARETA. (Ryhtyy häneen.) Oi Anian, anna anteeksi! Ijäisyyteen\npyrkivät siis meidän molempain lemmet. Kuitenkin, nyt avara juopa on\nlaskettu heidän välillensä niin täällä kuin siellä, elles sinä\nkuolemalla kuole. Siis kuole, Anian, kuin sankari, muuta sinne ikuisen\nkesän pyhille kunnahille, ja kuolemas, mi täällä meidän erotti, siellä\ntaasen kerran meidän yhdistää, lyöden yli kolkon juopan eteheni\nkultasen sillan sun luokses.\n\nANIAN. Oi ääni lempeä, täysi helleyden armautta, kuin tähden\nkyyneleinen kiilto etäisestä sumusta! Minäkö sen äänen soinnussa en\nkuolisi kultani edestä ja edestä mun maani! Margareta, miksi lausuin\nkehnon sanan? Sen tein minä hourien, katsellessani taivastani, koska\nkuulin pyövelin äänen kutsuvan minua kuoleman kitaan. Mutta kas: kuolon\nöisestä kohdusta nousen minä sinua aina kirkkahampana katselemaan\ntaasen. Ja kuolla kunnialla synnyinmaamme edestä, oi ankaruus!\n\nMARGARETA. Sinä haastelet kuin sankari ja sieluni ihastuu!\n\nANIAN. Taisteloon ja kuolemaan! Ja enkö tiedä että nuorena urona\nkuolen? Mitä sanoi hän poikaiselle kerran pimeäsilmänen vaimo?\n\"Varahinpa sinä pienoiseni kuoletkin, kylmenethän nuorukaisna kauvas\njylisevään jylhistöön.\" Haa, siinähän sankarin kuolema!\n\nMARGARETA. Niin hän sanoi, synkeä, vakaa vaimo.\n\nANIAN. Ja niin nyt aavistaa sieluni, jännittäen kaiken olentoni sodan\nveriseen temmellykseen. Ennen päivän koittoa lähden, mun lemmittyni!\n(Vetää häntä rinnoillensa.)\n\nMARGARETA. Ah alas kyynelten virtaan minä tahtoisin vaipua! Mutta\nkuule, kuule mitä näin minä näyssä juuri tässä, tällä hetkellä, tuossa\nisäni poistuessa.\n\nANIAN. Sinä olet siis näkijä?\n\nMARGARETA. Näinpä sinun kuolemas! -- Oi Aniani onhan tämä lakkaamaton\nmurheen yö. Mustat, veren pallistamat pilvet sen taivahalla yhä\nylitsemme kiirii, toinentoistaan kaahaten kuin hurjat kotkat ja korpit.\nKauhistuksen henki vallitsee, luonnon rakennot syrjähtyvät ja moni\nhalpa, kaino tyttö ennustaa tulevista päivistä. Järistys läpi sielun\ntunkee, sielua kuvottaa, ja se rupeaa tuskissaan tirkistelemähän ulos\nruumiinsa peitteestä. Oi mitkä aijat!\n\nANIAN. Mutta kerro mitä näit.\n\nMARGARETA. Ankaran näyn. Eteheni avettiin kappale aution Pohjanmaan\nrantaa, jossa riehui sodan liekki jynkän vuoren liepeillä ja lähellä\nlaakeaa merta. Kiivas oli kamppaus, ja tekivät siinä ihmeitä Suomen\nsankarit. Toki ensimmäisnä, ylimmäisnä aina taistelit sinä, sodan\ntulessa hehkuen kuin kilvoitteleva enkeli. Niin taistelit, kunnes\nmonesta haavasta kaikki veres ja voimas olit virranneet ulos; ja sun\nhenkes raukeni. Mutta ympärilläs huudettiin kuin Juuttaan jalopeuralle:\n\"ah että sankari kaatuu!\" Ja nyt, kuoleman sinua suudelles, sinä\nmyhäilit kuin myhäilee autuas sielu riemun ja kunnian pauhussa. Ah mikä\nnäky! Kuin taivaan tulesta mun sydämmeni leimahteli koska katselin\nkunnian hetkeäs meren aavalla rannal.\n\nANIAN. Sun sanas, sun äänes pyhä tuliseen rautapaitaan kietovat mun\nruumiin, ja tuimasti himoon että kuulisin jo tappelon jylinän; ah, heti\nrynkäisin sen pyrskivään kitaan, sen hurjimpaan Urian-leikkiin!\n\nMARGARETA. Oi sä jalo sotilas! Kunnias retkelle lähde ja ota myötäs mun\nlempeni aarre ja rukousteni taivaanlauma.\n\nANIAN. Heidänpä kanssaan halkasen Suomen salot ja vuoret, kunnes\nvasamana ehdin sodan pauhinan ja sen tulta-tuiskivat louhikärmeet.\n\nMARGARETA. Ja taistelet kuin sankar; ja koska kuolet...\n\nANIAN. (Äkisti.) Ja koska kuolen --\n\nMARGARETA. Sillon sädehtien sielus sodan liekistä väikkyy ylös\npuhtahana, viatonna kuin foeniks, jälleen syntyneenä kuolemastaan.\n\nANIAN. Ja kiidän ylös korkeuden salihin, sen heljjässä ilmas onnellisna\nsinkoilen, mutta kaukana sinusta, kaukana morsiusseppelis tuoksusta!\n\nMARGARETA. Minä sillon tämän elämäni lyhykäisen iltapäivän täällä\npyhitän sinulle: lumivalkeaan itseni vaatehdin ja kukkaskedoilla\nseppelöittynä morsiamenasi käyn. Niin käyn minä monena kesän\nraukenevana ehtoona, kunnes pian toki riennän sun luokses ja ilosena\nhelmani avaan.\n\nANIAN. Ja sillonhan häitämme vietettäköön, sillon taivaan tuulet,\npyhiltä vuorilta tullen, jalosti ravisitelkoot morsiushuntuasi\nkorkeassa luhdis. -- Oi suo mun lempeni houria, sillä minä kiirehdin\nkohden kuolemaa!\n\nMARGARETA. Ja kuolemasta elämään taasen.\n\nANIAN. Sinä kelmeä yöseen ruusu! sinä täytät mun poveni voimalla,\npyhillä aavisteilla, ja, kuin omihin häihimme, nyt riennän sotaan ja\nkuolemaan. Valani on vannottu ja lähtöni lähestyy; älköön nähkö tässä\nnuorta sotilasta enään tulevan aamun koitto. Hetken vielä tuolla\narmaassa kodossani viivyn, lyhyen hetken viivyn. -- Hyvästi, mun impeni!\n\nMARGARETA. Ah eihän vielä! Vaan vielä viivy hetki lyhyt tässä ystäväsi\nkanssa ja yhtä lyhyt kodolles jäähyväisilläsi uhraa, ja sinua\nkuitenkaan ei saavuta aamun koi. Kuullelkamme kerran vielä kuinka\nsynnyinlaaksom kevätyönä soi, eron viimeisenä yönä, kuun paistaessa\nkirkkahasti.\n\nANIAN. Kuullelkamme, ystäväni.\n\nMARGARETA. Kuullelkamme!\n\nANIAN. Tyyni, ihmeellinen yö!\n\nMARGARETA. Kaikkialla hiljaisuus; ainoastaan männistössä yölintu\nääntää.\n\nANIAN. Ja rauhallisna pauhaa kaukahinen koski.\n\nMARGARETA. Kaimalan koski pauhaa ja kultana kuumottaa kuu.\n\nANIAN. Ja tuolla hongisto helottaa alla kultasen kuun.\n\nMARGARETA. Ja joki sinivyönä välkkyy tuolla niitun helmas.\n\nANIAN. Ja aavistaen kajastaavi tuolla vuoren komeroinen jyrkkä.\n\nMARGARETA. Ja tähdet taivahalla hymyilee.\n\nANIAN. Kas, tuossahan jalona kuin sota-orhi loistaa seitsentähti ja\npohjaan viittaa levotonna kaulansa, alas kohden sodan valkeita hän\nviittaa, sinne mihen retkeni on kulkeva nyt. Minä tahdon rientää.\nHyvästi, mun lemmittyni!\n\nMARGARETA. Hyvästi mun sankarsulhasein!\n\nANIAN. Kyyneleissä myhäilet sä taivaallinen!\n\nMARGARETA. Valkeuden ja pimeyden häiriössä vaikyn. Oi viivy vielä,\nAnian!\n\nANIAN. Minua huutaa isäinmaa.\n\nMARGARETA. Riennä, riennä!\n\nANIAN. Hyvästi sä armas! (Tahtoo mennä, mutta Margareta vetää häntä\ntakaisin.)\n\nMARGARETA. Viivy hetki vielä, sinä kaunoinen, jota sydämmeni tahtoo\npoistaa kauvas ja taasen takasin temmata.\n\nANIAN. Kuitenkin, mun täytyy lähteä.\n\nMARGARETA. Kuolemaan! (Viskaa vinhasti kiharansa poskeltansa taaemmas.)\nKuolemaan!\n\nANIAN. Oi, tuskastako viskelet sä kiharias kuutamon kiillossa?\n\nMARGARETA. Ah, mun laupeuteni riutuu, mutta älköön käyttäkö hän\nvaltaansa.\n\nANIAN. Ei; vaan miekkaani minä. Hyvästi! (Pyrkii poispäin, mutta\nMargareta vetää häntä puoleensa.)\n\nMARGARETA. (Haastellen vaikertelevalla, melkein kiljuvalla mutta\nhiljaisella äänellä.) Anian, sinä kuolet uhrina, seppelöittynä uhrina\nsinä kuolet!\n\nANIAN. Ilman murhetta, mun tyttöni; minä kuolen kuin mies. (He\ntempoilevat hetken molemmat puoleensa, mutta hellästi.)\n\nMARGARETA (aina samalla äänellä). Ylevänä uhrinahan kuolet edestä\nisiesi maan!\n\nANIAN. Sankarina verratonna! Mutta päästä minua, armas!\n\nMARGARETA. Ei! Vaan kunnian ylkänä vaivut, kallistaen pääs kuin syksyn\nkukkanen! Mutta voi, siinä oli verta! Voi, tuhannen kertaa voi, ja\nvalita korkeasti, sydämmeni kurja! Sinä vaivut kuin syksyn kukkanen!\n\nANIAN. Sun rinnoilles kuin lapsi, jos kauvemmin ma viivyn. Sentähden\nkuin villi aalto minä kiirehdin merelleni ja vaivun myrskyyn. (Lähtee\nvauhdilla, mutta Margareta, pitäen häntä kädestä, temmasee hänen kerran\nvielä takasin.)\n\nMARGARETA. Toki temmaa sun vieläkin syliinsä toinen aalto. (Syleillen\nhäntä.) Nyt hyvästi ainiaaksi!\n\nANIAN. Ei! vaan sulje mua ainiaaksi helmahas, sinä kirkas laine,\nkimmeltävä liehaus hopea-kuutamos.\n\nMARGARETA. Ei! vaan tässä näit sinä naisheikkouteni viimeisen\nliehauksen. Nyt taas kuin voimallisin laine sun viskaan ulos\nkuolemattomuuden mereen, Sieltähän sä ijankaikkisuuden otsalta mun\nsydämmeen aina heleänä aamutähtenä säteilet.\n\nANIAN. Mi autuas onni! -- Hyvästi siis viimein! (Anian poistuu.)\n\nMARGARETA. Hyvästi, kunnes tervehdin sua tuolla ylähällä Tähtelässä!\n(Lankee polvillensa.) -- Vallitsija korkuudessa, tee hänen tiensä\nankaraksi kuolon-tieksi kilvoituksen vainiolla, että kunnian hänestä\nsaapi isäimme maa ja mun orpo-lempeni uneksua rauhas! -- Taivaan\nruhtinas, kuule Suomen naisten rukoileva ääni: Oi, mitä etelässä vaipui\nmeren synkeään kohtuun, se nouskoon pohjan tuntureilta ylös pilvihin,\nmoninkerroin kirkastettuna taas! -- Jaa, mun sieluni jo ihanuuden näkee,\njo loistaa korkealla sankar-kunniamme; ja mailma on imehtivä\nurostöitämme Suomen autioilla ahoilla.\n\n\n\n"]