[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flbTixvSOWuo2uSCZHaNBU1IcRQj5jZAvnYA_JLGzHL0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},641,"Levottomia unia","Södergran, Edith (1892-1923]",null,"641-sodergran-edith-levottomia-unia","641__Södergran_Edith__Levottomia_unia","runous",[],[],"fi",1916,1929,7904,50664,false,75053,[21],"Swedish poetry -- Translations into Finnish",[23],"Poetry","\"Levottomia unia: Runoja\" by Edith Södergran is a collection of poetry written in the early 20th century. The work encompasses a range of themes, including the complexities of existence, nature, love, and the struggles of the human spirit. Södergran's unique voice emerges through her exploration of intense emotions and vivid imagery, appealing to readers searching for profound reflections on life's transience and beauty.  At the start of \"Levottomia unia,\" the reader is introduced to a rich and symbolic landscape that reflects Södergran's internal world. The opening poems articulate feelings of dislocation and yearning, as the narrator grapples with concepts of happiness, love, and identity. Observations of nature, such as trees and seasons, serve as metaphors for emotional states—conveying sorrow, hope, and the longing for connection. These verses reveal the poet's existential musings while hinting at her own turbulent life, marked by illness and isolation, further deepening the resonance of her work. (This is an automatically generated summary.)",[26],"Kailas, Uuno",371,"Uuno Kailaan suomentama valikoima sisältää runoja Södergranin eri kokoelmista, kuten Syyskuun lyyra ja Maa jota ei ole. Runot käsittelevät ihmisyyttä, luontoa ja sisäistä maailmaa modernismin hengessä. Teos sisältää myös Hagar Olssonin kirjoittaman esipuheen runoilijan elämänvaiheista.","Edith Södergranin 'Levottomia unia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 641. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LEVOTTOMIA UNIA\n\nKirj.\n\nEdith Södergran\n\n\nSuomentanut Uuno Kailas\n\nAlkulauseen kirjoittanut Hagar Olsson\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTulenkantajain Osakeyhtiö,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEdith Södergranin kohtalo (Hagar Olsson)\n\"Olen onnellinen\" (Uuno Kailas)\n\nRUNOJA\n\nMinä näin puun\nPäivä viilenee\nMinä\nLevottomia unia\nKalkkiin neljään tuuleen\nMustaa tai valkoista\nSyksy\nTähdet\nMetsän hämärä\nMetsän vaalea tytär\nPohjolan kevät\nSureva puutarha\nIhmeellinen meri\nLaulu vuorella\nEro\nMinun sieluni\nRakkaus\nElämä\nTuska\n\nSYYSKUUN LYYRA\n\nHämärä\nOlemisen riemu\nNeidon kuolema\nOlenko valehtelija?\nNietzschen haudalla\nIlmestyskirjan henki\nHuolettomuus\nKalmein jumala\nLyyrani\nTulevaisuuden kulkue\nOrfeus\n\nRUUSUALTTARI\n\nRuusualttari\nChimborazzolle\nKärsimyksen kalkki\nSatulinnani\nTyöaseen valitus\nJumalat tulevat\nKaikki metsän kai'ut\nSisar\nMennyttä\n\nTULEVAISUUDEN VARJO\n\nMysteerio\nVanha valtias\nLuojat\nKiertotähdet\nTulevaisuuden varjo\nAutuus\nTantalos, täytä maljasi\nVerkko\nYksinäisyys\nAuringon noustessa\nMaterialismia\nHamlet\nHyasintti\nKruununi on liian raskas\nSataa, sataa\nAnimaalinen hymni\nPäätös\nSuuri puutarha\n\nMAA JOTA EI OLE\n\nHavainto\nMuotokuva\nYöllinen madonna\nSyksyllä\nVaarallisia unia\nErokselle\nPrinsessa\nSairaita päiviä\nEi mitään\nEräs elämä\nGrimace d'artiste\nSarastus\nElämäni, kuolemani ja kohtaloni\nMustalainen\nLapsuuteni puut\nOi taivaan kirkkautta\nLokakuun aamu\nJumala on kaikkialla\nMaa jota ei ole\nTulo Hadekseen\n\n\n\n\nEDITH SÖDERGRANIN KOHTALO\n\n\nOn harvinaisen riemullista, että \"Tulenkantajat\" aloittavat\nkustannustoimintansa julkaisemalla valikoiman Edith Södergranin runoja.\nEdith Södergran oli meillä Suomessa uuden sukupolven airut. Meidän\nnuori runoutemme, sekä suomen- että ruotsinkielinen, on huomattavissa\nmäärin saanut vaikutuksia häneltä. Hän edusti ensimmäisenä sitä\nuutta henkeä, sitä lannistumatonta elämänuskallusta, joka nyt on\nnuoren polven johtotähtenä. Alussa häntä pilkattiin ja häväistiin,\nniinkuin tuskin ketään runoilijaa ennen häntä on Suomessa pilkattu.\nMutta nuoriso uskoi jo silloin hänen nimeensä, pieni kannattajajoukko\nkertyi hänen ympärilleen. Tuo joukko on vuosi vuodelta kasvanut,\nhänen runoutensa on tullut laajemmissakin piireissä tunnetuksi, sen\nmaine on kulkeutunut kotimaan rajojen ulkopuolellekin. Ruotsissa\novat myös vanhemman polven edustavimmat arvostelijat, kuten tri John\nLandqvist, antaneet hänen runoudelleen vilpittömän tunnustuksensa,\nvieläpä pitäneet sitä huomattavimpana ilmiönä nykyajan pohjoismaisessa\nlyriikassa. Tie tulevaisuuteen on avautunut hänen runoudelleen. Hänen\nlaulunsa on saanut vastakaikua ihmisten sydämissä, hänen runoutensa\njumalkipinä on sytyttänyt tulen ihmisten mieliin. Aavistamme jo\nnyt, kuusi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, ettei hän turhaan\nyksinäisyydessään uneksinut tulevasta tehtävästään:\n\n    muovailla, muovailla\n    ihmisten suuren joukon\n    riemuksi jumalille.\n\nEdith Södergran oli niin erikoinen ilmiö, että hänen runouttaan on\nvaikea täydellisesti ymmärtää, jollei tiedä mitään hänestä ihmisenä.\nEdith Södergrania ei ole helppo kuvata, sillä hän oli aivan toista\nlaatua kuin me tavalliset järki-ihmiset, häneen eivät mitkään\nsovinnaiset mittapuut sovellu. Hän oli mielikuvituksen lemmikki, lapsi\nja nero, oikullinen ja leimahteleva kuin lieska, luoksepääsemätön ja\nepämääräinen kuin satuprinsessa. On ylivoimainen tehtävä kuvata\nhäntä. Koetan tässä kumminkin esittää muutamia piirteitä, joiden\ntäydennyksen lukija ehkä voi löytää hänen runoudestaan.\n\nKun minä yksitoista vuotta sitten, hänen toisen runokokoelmansa juuri\nilmestyttyä, ensimmäisen kerran tapasin hänet, teki hän minuun hyvin\noudon vaikutuksen, pelottavan ja samalla kiehtovan. Hänen puheensa\noli outoa, hän puhui sillä tavalla kuin voimme kuvitella ihmisten\npuhuvan keskenään, kun jumalanvaltakunta juuri on perustettu maan\npäällä. Se joka oli tottunut sovinnaisiin puhetapoihin ja sovinnaisiin\nvertauskuviin, joutui hänen edessään heti ymmälle. Hänelle mielikuvat\nolivat todellisuutta, ja todellisuus näennäinen. Kun hän puhui puusta,\nniin se ei ollut puu, vaan sielu, joka kärsi ja iloitsi niinkuin\nhänkin, ja katseli maailmaa omalta näkökannaltaan. Kun hän puhutteli\nrakasta kissaansa, niin hän ei puhutellut kissaa, vaan vertaistaan,\npersoonallisuutta, salaperäistä olentoa, jonka nimi oli Nonno ja jonka\nomaperäinen mielikuvituselämä häntä viehätti.\n\nVasta perästäpäin minä tulin ajatelleeksi, minkä näköinen\nhän oikeastaan oli. Hänen tukkansa oli suuri ja pörröinen,\nkastanjanruskea, hän oli hyvin laiha ja vaatteet vanhanaikuiset.\nKasvot olivat voimakkaat, suu täyteläinen, ilme omituinen, riemun- ja\nkärsimyksensekainen, silmät suuret, harmaat, kuunvalonhohteiset. Nuo\nsilmät vangitsivat, niissä oli harvinainen suggestiivinen voima. Sain\nheti sen vaikutuksen, että tässä hennossa naisruumiissa asui palava\naktiivisuus ja tahdonvoima, joka vapautuneena olisi voinut mullistaa\nmaailmoja, vaikkapa jonkun sotapäällikön hahmossa.\n\nHänen ympäristönsä oli yhtä outo kuin hän itsekin. Hänen kotinsa oli\nränstynyt huvila Raivolassa, jossa hän eli yksin äitinsä kanssa,\naivan eristettynä, suuressa köyhyydessä, keuhkotautisena ja työhön\nkykenemättömänä. Hänen vanhempansa olivat aikaisemmin asuneet Venäjällä\n-- isä oli Nobel-yhtiön palveluksessa -- mutta perhe muutti myöhemmin\nkokonaan Raivolaan. Siellä oli Edith Södergran kasvanut ja elänyt\nsuurimman osan elämäänsä. Hän tosin kävi saksalaista kirkkokoulua\nPietarissa, mutta koulunkäynti keskeytyi hänen huonon terveytensä\nvuoksi jo vuonna 1908, jolloin hän oli kuusitoistavuotias. Sen jälkeen\nhän oleskeli milloin Raivolassa, milloin Nummelan parantalossa, kunnes\nhän syksyllä 1911 matkusti Sveitsiin, Davosin parantolaan. Keväällä\n1914 hän palasi kotiinsa -- lähtemättä sieltä enää milloinkaan. Sota\nsyttyi, perhe menetti kaiken omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa,\nisä oli kuollut jo aikaisemmin. Äidille ja tyttärelle alkoi pakolaisten\nkurja, avuton elämä, vaikka he asuivatkin omassa isänmaassaan. On\nitsestään selvää, että sellainen elämä muodostui keuhkotautiselle ja\nmuutenkin heikolle runoilijattarelle kohtalokkaaksi.\n\nSairaus, köyhyys ja eristyneisyys eivät kuitenkaan voineet lannistaa\nhänen elämän tahtoaan. Tuosta maaperästä orastivat hänen kosmilliset\nnäkemyksensä ja hänen fantastiset toiveensa kuin hehkuvat kukat\nerämaan hiekasta. Sairashuoneen seinien sisäpuolella, taistellessaan\ntuskaisesti päivästä päivään heikkoutta, kurjuutta ja uupumusta\nvastaan, uneksi hän lunastavansa maailman muutamien valittujen sielujen\navulla. Hän uneksi keräävänsä kaikki sisarensa ja veljensä, kodittomat\nkulkijat, jotka ovat rääsyihin puettuina, mutta omistavat rikkautta\nenemmän kuin ruhtinaat, \"suureen puutarhaan\", josta he antaisivat\nmaailmalle uuden elämän. Hänen kotiansa ympäröi muuten romanttinen,\nvilliytynyt puutarha, jonka me usein tapaamme hänen runoudessaan.\nRaivola on harvinaisten puitten luvattu maa, niitä kasvoi Edith\nSödergraninkin puutarhassa, sekä tammia että lehtikuusia. Hänen\nlyriikassaan puut elävät omaa, salaperäistä elämäänsä, opettajina,\ntovereina ja symbooleina. (Omituinen pikku seikka ansaitsee\nehkä tulla huomatuksi: Hänen omaan nimeensä sisältyi puun nimi --\ngran, kuusi -- sekä myös viittaus siihen, mihin ilmapiiriin hänen\ntemperamenttinsa kuului -- söder, etelä.)\n\nEdith Södergranin runous on elämänhurmion synnyttämää ja samalla\naktiivisesti taistelevaa runoutta. Hänen sävynsä on leikillinen,\nylimielinen, riemullinen. Hänen runoutensa yllättää meidät ihmeenä,\nkun tiedämme, miten sairas hän itse oli ja miten raskaissa oloissa\nhän eli. Siinäpä olikin hänen suuri voittonsa! Sairaus vain tehosti\nhänen elämäntuntoaan. Pienessä aforismikokoelmassaan \"Kirjavia\nhuomioita\" on Edith Södergranilla lause, joka valaisee hänen omaa\nasemaansa: \"Että elämä ympäröi meitä, eikä meillä ole aikaa siihen,\nse korostaa elämän viehätystä kiihoittavalla tavalla, niinkuin taivas\nuskovaisille lisää maan viehätysvoimaa.\" Hän tuntee luita ja ytimiä\nmyöten, ettei hänellä ole aikaa elämää varten, siksi hän maalaa sen\nniin palavin värein, siksi seikkailut, onni ja suruttomat juhlat --\nkoskaan saavuttamattomat! -- esiintyvät niin eriskummallisen ihanina.\nSitäpaitsi sairaus ja köyhyys eristivät hänet muusta maailmasta,\nestäen harhaanjohtavia vaikutuksia ulottumasta häneen. Hän antautui\nrunoilemiseen koko intohimoisen tempperamenttinsa vakavuudella.\nOlisi aivan väärin kuvitella Södergrania jonkinmoisena sairauden\nmarttyyrina. Vaikka hän olikin sairas, niin hänen olemuksensa uhkui\ntavatonta elinvoimaisuutta. Hän oli voimakkaitten, terveitten vaistojen\nihminen, hän henki suruttomuutta, aurinkoa ja kevättä. Hän oli se\nväkevätuoksuinen hyasintti, josta hän itse runoili: \"kevään hauras\nsymbooli, auringon sukua\".\n\nHänen runoutensa olennaisimmat piirteet ilmenivät jo hänen vuonna 1916\nilmestyneessä esikoiskokoelmassaan \"Runoja\" (Dikter). Tuntemattoman\nja saavuttamattoman kaipuu, ihmeen, onnen ja suuren kauneuden odotus\nhehkuu jo tässä kokoelmassa -- punaisena, kiihkeänä. Maailma on täynnä\nihmeitä ja aavistuksia, kaikkea \"mitä kaipaus saa laskeutumaan alas\nmaan päälle\". Koko hänen maailmankuvansa on maagillinen, kuten lapsen\ntaikka alkuvaistoisen ihmisen. Sadun henki elää hänen runoissaan.\nIkkunat näkevät, puutarha suree, puut kääntyvät kysymään. Häipyvä näky\non ilmestys tai enne, mitätön seikka paljastaa salaperäisen yhteyden:\n\"viuhkan kevyt liikahdus, joka herättää kohtalon henkäyksen\". Yhtä\nselvänä esiintyy myös hänen runoutensa musta kude -- alakuloisuus,\nkuolemanaavistus ja tyhjyyden varjo -- joka hänellä aina kutoutuu\npunaisimman punaiseen. Punainen ja musta, ne ovat hänen värinsä.\nElämä ja kuolema, Eros ja katoovaisuus, veri ja multa! Loistavat näyt\nliukuvat ohi hämärän ja tutkimattoman taustan, levottomat unet kutsuvat\nja häipyvät, portit avautuvat \"kaikkiin neljään tuuleen\".\n\nNyt tuntuu käsittämättömältä, ettei kukaan silloin huomannut,\nkuinka uutta ja rohkeaa tämä inspiroitunut runous oli. Tämän\nkokoelman ilmestyminen hautautui hiljaisuuteen. Kun \"Syyskuun lyyra\"\n(Septemberlyran) kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi, oli aika jo kypsynyt\n-- ivaan ja pilkkaan, jotka olivat tulevan rakkauden ensimmäiset ja\nvarmimmat merkit. Edith Södergranin nimi kiiti yli maan ivan siivillä,\nhänen runojaan karikoitiin mieltäkuohuttavalla ja raa'alla tavalla.\nEi ainoakaan omanarvontuntoinen pakinoitsija voinut olla laskematta\nsukkeluuksia sydämestä, joka niin peittelemättä paljasti autuutensa ja\nkärsimyksensä aarteet.\n\n\"Runojen\" ja \"Syyskuun lyyran\" välillä oli tapahtunut henkinen\nherääminen, joka tuli ratkaisevaksi hänen runoudelleen ja koko hänen\nkehityskululleen. Hän tunsi korkeamman voiman tarttuvan käteensä ja\ntempperamenttinsa kiihkeydellä hän antautui kokonaan tämän voiman\npalvelukseen. Kuinka todellinen tuo kutsumus hänelle itselleen oli,\nse ilmenee jo runokirjan nimestä -- Syyskuun lyyra. Juuri syyskuussa\ntämä uusi innoitus valtasi hänet. Se oli alkuna kehitykseen, joka\njohti hänet ensiksi yli-ihmisihanteeseen ja sitten hänen syvällisimpään\neläymykseensä, Jumalaan. Nyt hän tunsi runoilemisen edesvastuun.\nRunoileminen ei enää ollut iloista leikkiä taikka haaveilua, se oli\nsuuren tehtävän täyttämistä, ihmisaineksen muovailemista tulevaisuutta\nvarten. Hän aavisti jo \"Runoissaan\", että kauneus on taistelua\nja korkeitten voimien palvelemista, nyt tuo aavistus muuttui\nvakaumukseksi. Nyt hän tunsi, että hänen tehtävänsä oli valmistaa\ntietä \"tulevaisuuden kulkueelle\". Hänen lyyransa ei ollut hänen,\nse oli tulevaisuuden pyhitetty soitin. Hän runoili voittaakseen\nsielut, herättääkseen sydämet ja tahdot. Näin ollen ymmärrämme,\nmistä johtui Edith Södergranin tavaton voimantunto ja hänen ylpeä\nitsekorostamisensa. Ihmisenä hän oli kaikkia muita nöyrempi, melkein\nluonnottoman epäitsekäs, mutta hän oli ylpeä sen hengen puolesta,\njonka hän tunsi itsessään asuvan, hän oli ylpeä siitä tehtävästä, joka\noli hänelle annettu. Hyvin valaiseva tässä suhteessa on se kirjoitus,\njonka hän \"Syyskuun lyyran\" ilmestyttyä julkaisi Dagens Pressissä.\nSellainen tunnustus on varmaan harvoin joutunut tavallisen päivälehden\npalstoille, lähetettyjen kirjoitusten joukkoon. Hän huomauttaa siinä,\nmitkä runot kuuluvat ylimenokauteen tai menneisyyteen, ja mitkä runot\novat uuden hengen lapsia. Näistä hän sanoo, ettei hän voi auttaa\nsitä, \"joka ei tunne, että näissä runoissa sykkii tulevaisuuden villi\nveri.\" Sitten hän jatkaa: \"Sisäinen tuli on tärkeintä, mitä ihminen\nomistaa. Maapallo kuuluu niille, jotka sisimmässään kantavat korkeinta\nmusiikkia. Minä käännyn niiden harvojen yksilöiden puoleen ja kehoitan\nheitä kohottamaan sisäisen musiikkinsa, jotta tulevaisuus voitaisiin\nrakentaa. Uhraan itse jokaisen voimani atoomin ylevän päämääräni\npuolesta, elän pyhimyksen elämää, tutkin parasta, mitä ihmishenki\non luonut, kartan kaikkia alhaisia vaikutuksia. Minä pidän vanhaa\nyhteiskuntaa emosoluna, jota täytyy tukea, kunnes yksilöt pystyttävät\nuuden maailman. Minä kehoitan yksilöitä työskentelemään vain\nkuolemattomuuden puolesta (huono ilmaisumuoto), toteuttamaan parhaan\nmahdollisen itsessään -- antautumaan tulevaisuuden palvelukseen.\nKirjani on saavuttanut tarkoituksensa, jos edes yksi ainoa yksilö\nhuomaa, mikä on tavatonta tässä taiteessa. Olen onnellinen, että olen\ntehnyt nämä runoni; ei millään mitalla voida mitata sen palveluksen\nsuuruutta, jonka kustantaja on tehnyt minulle julkaistessaan ne.\"\n\nKuinka järkyttäviltä tuntuvatkaan nyt hänen sanansa, kuinka ne\nhehkuvatkaan kellastuneella sanomalehtipaperilla! Silloin --\nniille naurettiin. Silloin emme tienneet mitään siitä \"sisäisestä\nmusiikista\", josta hän puhui. Jumalatkin puhuvat turhaan paatuneille\nsydämille. Nyt on uusi elämänrytmi jo meidänkin veressämme, nyt me\nymmärrämme hänet.\n\nHän paljasti sisimmän elämänsä sanomalehden palstoilla, sillä\nhänelle oli elinehto päästä kosketukseen ihmisten kanssa. Seuraavat\nrunokirjat \"Ruusualttari\" (Rosenaltaret) ja \"Tulevaisuuden varjo\"\n(Framtidens skugga) ilmaisevat yhä selvemmin tämän aktiivisen\ntahdon. Sävel tulee yhä täyteläisemmäksi, yhä kiehtovammaksi, hänen\nmielikuvituksensa jännittyy ihmeelliseen lentoon, hänen sanontansa\ntiivistyy näkemykselliseen loistokkuuteen. Lopulta inspiratio keskittyy\nvapaaksi, järkkymättömäksi voimantunnoksi: \"Rautainen sydämeni tahtoo\nlaulaa laulunsa.\" Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni kuin kylmät\ntuulet, hän sanoo, minä olen myötäkäyminen itse. Minun otsalleni on\nkirjoitettu: Aurinko ei voi itkeä hetkeäkään. Joka tahtoo surmata\nauringon, saa heittää aseensa. Hän suutelee oivallista miekkaansa,\njonka hän on saanut taivaasta: \"Sinä et saa levätä ennen kuin maa on\npuutarha, missä jumalat uneksivat ihmeellisten maljojen ääressä.\" Häntä\nei enää järkytä mikään, eivät valheelliset illusionit, eivät arkuus\neikä tuska:\n\n    Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,\n    samantekevää, milloin se tapahtuu.\n    Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään\n    ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella\n    väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.\n\n\"Tulevaisuuden varjo\" ilmestyi vuonna 1920. Siinä puhalsi yksinäisten\navaruuksien tuuli. Runoilijatar oli kohonnut katoavaisuuden\nyläpuolelle: \"Kun olen jalallani polkenut kaiken satunnaisen, käännän\nhymyillen elämälle selkäni.\" Tämän jälkeen oli Edith Södergran kauan\nvaiti. Hän valmistautui -- kääntämään hymyillen elämälle selkänsä.\nHän luki teosofista ja antroposofista kirjallisuutta, tutki Rudolf\nSteineriä, Dornachin profeettaa, jolla tänä loppuaikana oli häneen\nyhtä ratkaiseva merkitys kuin Friedrich Nietzschellä aikaisempana\nkautena. Lopuksi tuntui hänestä tämäkin viisaus liian ohuelta, ja hän\npalasi uskonnon alkulähteelle, evankeliumiin. Vähän ennen kuolemaansa\nhän kirjoitti, syksyllä 1922, muutamia syvän, subliimin rauhan\nkirkastamia joutsenlauluja, joista osa julkaistiin \"Ultrassa\". Hän\ntuntee nyt palanneensa kotiin vieraasta maasta. Kaikkien myrskyisten\nseikkailujen jälkeen palaa sielu Jumalan ja luonnon helmaan. Väärät\nprofeetat ja valehtelevat kirjat eivät enää merkitse mitään, nyt\npuhuvat runoilijattarelle vain yksinkertaisimmat asiat, lapset, kukat\nja enkelit. Vapautuneempana kuin milloinkaan helähtää nyt Edith\nSödergranin lyyra, vapautuneen sielun puhdas soitin. Soittava käsi on\nkaikesta jännityksestä vapaa, tunnelmaa kantaa pehmeä ja aaltoileva\nrytmi, säkeissä värisee salainen musiikki -- elämän kehtolaulu,\nkuoleman sävel. Niin tuli kuolemastakin uudistumisen lähde.\n\nRunoilijattaren kuoleman jälkeen julkaistiin vuonna 1925 kokoelma \"Maa\njota ei ole\" (Landet som icke är). Se on kokoonpantu näistä viimeisistä\nsekä myös aikaisemmista, ennen julkaisemattomista runoista.\n\nEdith Södergran kuoli juhannuspäivänä 1923, kolmenkymmenenyhden\nvuoden ikäisenä, kestettyään elämänsä viimeisinä kuukausina kaikki ne\ntuskat, jotka hidas häviämisprosessi tuo mukanaan. Eräässä runossaan\nhän kertoo, että kevät antoi hänelle vesilinnun munan lahjaksi\nhänen lauluistaan; munan kuoreen hänen rakastettunsa piirsi hänen\nmuotokuvansa. \"Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan, ja toiselle\npuolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun.\" Tämä muotokuva oli nyt\ntodellisuudessa valmis. Sipulintaimen riemukas kevät oli lopussa.\nIntohimoinen sydän oli lakannut lyömästä, lakannut kärsimästä ja\nuneksimasta. Edith Södergran haudattiin aivan oman puutarhansa viereen,\nRaivolan kreikkalais-katoliselle kirkkomaalle, josta on ihana näköala\nyli vesien ja metsäisten harjanteitten. Varmaankin hänen sydämensä\nlepää keveästi pehmeän hiekkakummun alla: sen osana on nuorten rakkaus.\n\n_Hagar Olsson_.\n\n\n\n\n\"OLEN ONNELLINEN\"\n\n\n\"Olen onnellinen, että olen tehnyt nämä runoni; ei millään mitalla voida\nmitata sen palveluksen suuruutta, jonka kustantaja on tehnyt minulle\njulkaistessaan ne.\" Näin kirjoitti kerran Edith Södergran.\n\nNiin onnellisen-nöyriä, niin hämmästyttävän vähästä-kiitollisia sanoja\nei maailmassa liene monesti kirvonnut suuren runoilijan kynästä. Mutta:\neipä maailmassa liioin liene elänytkään useita niin ylenyleisesti ja\nhäikäilemättömästi häväistyjä runoilijoita, joilla silti, niinkuin\nEdith Södergranilla, olisi ollut kuihtumattoman runon henki huulillaan\nja pyhimyksen sydän povessaan. Hän -- Orfeus, taikuri, joka voi laulaa\nmiten tahtoi -- sai runonsa julkaistuiksi vain kustantajan armosta!\nMutta hän olikin tulevaisuuden vakoojatar vanhassa maailmassa; hänen\nkypärässään oli liian varhainen aamukimmellys, hänen laulussaan liian\nuusi sävel.\n\nRunoilijatarta hänen eläessään puristanut kylmän ymmärtämättömyyden\nkehä ei murtunut edes hänen päästyään ikävöimäänsä lepoon, \"maahan jota\nei ole\". Hänen runonsa olivat vielä ikäänkuin pannan alaisia. Niiden\nsuomentaja sai kääntyä takaisin kaikkien suomalaisten suurkustantajain\novelta, kainalossaan käsikirjoitus, jota ei aina suostuttu edes\nlukemaan -- vain siksi, että brutaalien ja vastuuttomien kynäilijöiden\nlietsoma ennakkoluulo Edith Södergranin nimeä kohtaan eli yhä\nkustantajain mielissä. Tässä yhteydessä on suomentajalla kuitenkin ilo\nkunnioittavasti kiittää johtavista kulttuuripersoonallisuuksistamme\nehkä humaanisinta ja kaukonäköisintä, professori Yrjö Hirniä, joka\nEdith Södergranin runojen arvon ymmärtäen koetti mieskohtaisesti,\nsangen rakastettavalla tavalla, auttaa näiden käännösten julkituloa\n-- vaikka kohta hänenkään ei onnistunut painaa kustantajan vaakaa\nmyönteisen ratkaisun puolelle.\n\nNiinpä on myös näiden runojen suomentaja onnellinen siitä, että uuden\nrunon yksinäiselle, haavoitetulle esirientäjättärelle vihdoinkin\ntehdään oikeutta hänen isänmaassaan. Ja suomentaja on kaksinverroin\nonnellinen siitä, että tämä käännösvalikoima \"lähtee maailmalle hengen\neikä rahan voimalla!\" niinkuin Hagar Olsson kirjeessään lausui. Ja --\nolikin kuin ennaltamäärättyä, että vanhan sukupolven keskuudessa sille\nvieraana soinut uusi ääni tapasi nuorten sydämet alttiina itselleen.\n\nKun suurin osa näitä runoja vuosia sitten suomennettiin, auttoi minua\nsilloin äärettömän uhrautuvaisesti ystävä, joka on jo mennyt manalle:\nYrjö Gustafson, keskeinen persoonallisuus ja varmaan hienosyisin henki\nnuorten kirjailijapolven piirissä. Hänen kaikelle kauniille janoinen\nmielensä oli ensimmäisten joukossa suomalaisella taholla avautunut\nmyöskin Södergranin runoudelle. Monien vaivoin käännettävissä olleiden\nrunojen tai yksityisten runosäkeiden onnistumisesta saan kiittää\nhänen herkkää vaistoaan ja hienostunutta muototajuaan. Mutta hänen\nmatkattuaan Tuntemattomaan on kiitollisuuteni häntä kohtaan täynnä\nsyvintä surua.\n\nMitoin mitattavissa ei liioin ole se uupumaton työ, minkä kirjailijatar\nHagar Olsson -- runoilijattaren läheinen ystävä ja hänen salaperäisen\nsielunsa suurin ymmärtäjä ja tulkki -- on tehnyt Edith Södergranin\nrunouden samoinkuin hänen muistonsa kohottamiseksi sille kuuluvaan\narvoon. Kiitän häntä sydämellisesti mitä arvokkaimmasta avusta, jota\nsain häneltä monessa muodossa käännösten ollessa viimeistelyasteellaan.\nPidän erityisenä onnena, että hän suostui kirjoittamaan esipuheen\ntähän teokseen, sillä juuri hän on ennen kaikkia muita oikeutettu\nselittämään sitä mysteeriota, jonka nimi maan päällä oli Edith\nSödergran.\n\nLokakuulla 1929.\n\n_Uuno Kailas_.\n\n\n\n\nRUNOJA\n\n\n\n    MINÄ NÄIN PUUN\n\n    Minä näin puun, kaikkia muita suuremman,\n    tavoittamattomia käpyjä täynnä,\n    minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet,\n    ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät\n    Ja valmiit kuolemaan;\n    minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin\n    heittävän arpaa elämänsä onnesta\n    ja näin hänen häviävän arpansa.\n    Ja piiri oli vedetty näiden asioiden ympäri\n    eikä sen yli astu kukaan.\n\n\n\n    PÄIVÄ VIILENEE\n\n    Päivä viilenee illan tullen.\n    Juo minun käteni lämpö,\n    kädessäni on kevään veri.\n    Ota käteni, valkoinen käsivarteni,\n    ota kapeitten olkapäitteni kaipaus.\n    Olisi kummallista tuntea,\n    yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä\n    povellani raskas pääsi.\n\n\n\n    MINÄ\n\n    Minä olen vieras tässä maassa,\n    Joka on syvällä meren painon alla.\n    Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein\n    Ja ilma valuu käsieni lomitse.\n    Minulle sanottiin, että olen syntynyt vankeudessa --\n    täällä ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin.\n    Olinko kivi, joka heitettiin tänne pohjaan?\n    Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas?\n    Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella,\n    kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin.\n    Ylhäällä tapaan huojuvat latvat,\n    siellä tahdon istua tähystelemässä\n    kotimaani savupiippujen savuja -- --\n\n\n\n    LEVOTTOMIA UNIA\n\n    Olen kaukana onnesta, nukkuen meren saarella.\n    Sumut nousevat ja pakenevat, tuulet vaihtuvat,\n    näen levottomia unia sodasta ja suurista juhlista\n    ja että rakastettuni seisoo laivassa\n    ja näkee pääskyjen lennon, kaipaamatta lainkaan!\n    Hänen sisimmässään on jotakin raskasta, mikä ei voi liikkua,\n    hän näkee laivan liukuvan tylyyn tulevaisuuteen,\n    terävän keulan syöpyvän heltymättömään kohtaloon,\n    siivet kantavat hänet maahan, jossa on turhaa kaikki mitä hän tekee,\n    tyhjien ja turhien päivien maahan, etäälle kohtalosta.\n\n\n\n    KAIKKIIN NELJÄÄN TUULEEN\n\n    El mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani,\n    ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden,\n    ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen.\n    Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan,\n    valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta.\n    Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas.\n    Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen.\n    Minulla on kultainen portti itään -- rakkaudelle, joka ei tule koskaan,\n    minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle,\n    minulla on portti kuolemalle -- se on aina avoin.\n\n\n\n    MUSTAA TAI VALKOISTA\n\n    Virrat joluvat siltojen alitse,\n    kukat loistavat teiden varrella,\n    metsät kumartuvat suhisten maahan.\n    Minulle ei mikään enää ole korkeaa eikä matalaa,\n    mustaa eikä valkoista\n    nähtyäni valkopukuisen naisen\n    rakastettuni rinnalla.\n\n\n\n    SYKSY\n\n    Alastomat puut seisovat talosi ympärillä\n    Ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi,\n    alastomat puut astuvat alas rantaan\n    ja katsovat kuvaansa vedestä.\n    Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa\n    ja tyttö kulkee kukkia kädessään\n    ja taivaanrannalla\n    kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.\n\n\n\n    TÄHDET\n\n    Yön tullen\n    minä seison portailla kuuntelemassa,\n    tähdet parveilevat puutarhassa\n    ja minä seison pimeässä.\n    Kuule, tähti putosi helähtäen!\n    Älä astu ruohikolle paljain jaloin:\n    puutarhani on sirpaleita täynnä.\n\n\n\n    METSÄN HÄMÄRÄ\n\n    Alakuloisessa metsässä\n    asuu sairas jumala.\n    Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita\n    ja linnut niin arkoja.\n    Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä\n    ja tie synkistä aavistuksista pimeä?\n    Varjossa lepää sairas jumala\n    uneksuen ilkeitä unia --\n\n\n\n    METSÄN VAALEA TYTÄR\n\n    Eikö juuri eilen\n    metsän vaalea tytär viettänyt häitään,\n    ja kaikki iloinneet?\n    Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde,\n    hän oli salainen polku ja naurava pensas,\n    hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö.\n    Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi,\n    sillä hän oli metsän vaalea tytär;\n    hän oli lainannut käeltä soittimen\n    ja hän kulki soitellen järveltä järvelle.\n    Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,\n    ei ollut maan päällä yhtään onnetonta:\n    metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä,\n    hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet,\n    hän on kalpea ja herättää kaikki himot.\n    Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,\n    seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä\n    Ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä\n    Ja katajat niin iloisina päivärinteellä,\n    Ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin.\n    Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin,\n    kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään,\n    Ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.\n\n\n\n    POHJOLAN KEVÄT\n\n    Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,\n    kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,\n    ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan\n    sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.\n    Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.\n    Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.\n    Vanha kuusi valvoo ja muistelee\n    valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.\n\n\n\n    SUREVA PUUTARHA\n\n    Voi, että ikkunat näkevät\n    ja seinät muistavat\n    ja puutarha voi surra\n    ja puu voi kääntyä kysymään:\n    Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin,\n    miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään?\n    Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella,\n    missä kuusen hämäryys on tutkimaton.\n\n\n\n    IHMEELLINEN MERI\n\n    Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,\n    tuntemattomat kukat loistavat rannalla;\n    olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit --\n    mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,\n    se herättää tulevien seikkailujen janon:\n    mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.\n\n\n\n    LAULU VUORELLA\n\n    Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui,\n    ja vuorella seisoi joku ja lauloi.\n    Kun sanat putosivat veteen, olivat ne kuolleet.\n    Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois.\n    Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain,\n    että hämyisellä kalliolla oli sydänverta,\n    aavistin hämärästi, että laulu oli\n    jostakin, mikä ei koskaan palaa.\n\n\n\n    ERO\n\n    Kylmäksi ja itsepintaiseksi kävi minun sydämeni,\n    kun minä aloin kaivata hyväilyjäsi.\n    Sisareni eivät ole vielä huomanneet,\n    että en enää katso heihin.\n    En puhu koskaan enää kenenkään kanssa.\n    En tiedä, kuinka usein\n    suutelen pientä kissanpoikaa, povellani nukkuvaa.\n    Kernaasti tahtoisin tuntea hiukan ikävää,\n    mutta minun sydämeni on onnellinen ja nauraa kaikelle.\n    Sisareni, teen, mitä en ole koskaan tahtonut,\n    sisareni, pidättäkää minua --\n    en tahdo mennä teidän luotanne pois.\n    Kun suljen silmäni, seisoo hän edessäni,\n    minulla on monta ajatusta hänelle eikä ole yhtään kaikille muille.\n    -- -- --\n    Elämäni on käynyt uhkaavaksi kuin rajuilman taivas,\n    elämäni on käynyt vilpilliseksi kuin heijasteleva vesi,\n    elämäni kulkee köyttä pitkin korkealla ilmassa:\n    en tohdi katsoa sitä.\n    Kaikki eiliset toiveeni\n    nuokkuvat niinkuin palmun alimmaiset lehdet,\n    kaikki eiliset rukoukseni\n    ovat liikanaisia ja vastausta vailla.\n    Kaikki sanani olen peruuttanut\n    ja kaiken omaisuuteni antanut köyhille,\n    jotka toivottivat minulle onnea.\n    Kun oikein ajattelen;\n    ei minulla ole itsestäni jäljellä muuta kuin mustat hiukseni,\n    kaksi pitkää palmikkoa, jotka soluvat käärmeiden lailla.\n    Huuleni ovat muuttuneet hehkuviksi hiiliksi,\n    minä en enää muista, koska ne alkoivat palaa -- --\n    Kauhea oli se suuri palo, joka poltti nuoruuteni tuhkaksi.\n    Ah, se välttämätön on tapahtuva niinkuin miekanisku --\n    minä menen hyvästeittä ja huomaamatta,\n    minä menen kokonaan enkä koskaan palaa.\n\n\n\n    MINUN SIELUNI\n\n    Minun sieluni ei voi kertoa eikä tietää mitään totuutta,\n    minun sieluni voi vain itkeä ja nauraa ja väännellä käsiään;\n    minun sieluni ei voi muistaa eikä puolustaa,\n    minun sieluni ei voi harkita eikä näyttää toteen.\n    Lapsena minä näin meren: se oli sininen,\n    nuoruudessani kohtasin kukan: se oli punainen,\n    nyt istuu vierelläni muukalainen: hänessä ei ole väriä,\n    mutta en pelkää häntä enempää kuin neito pelkäsi louhikäärmettä.\n    Ritarin tullessa neito oli punainen ja valkoinen,\n    mutta minun silmieni alla on mustat renkaat.\n\n\n\n    RAKKAUS\n\n    Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen.\n    Jätin sen kalliolle meren rannalle\n    Ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin.\n    Ja naisena istuin pöytäsi ääressä,\n    join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua.\n    Sinä näit, että olin kaunis\n    ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.\n    Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani.\n    Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.\n    Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni.\n    Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi,\n    näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi -- katoamistaan.\n    Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta mitään puutu.\n\n\n\n    ELÄMÄ\n\n    Minä, oma vankini, sanon näin:\n    elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,\n    eikä hyväily, jonka saamme harvoin,\n    elämä ei ole päätös lähteä\n    eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.\n    Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,\n    näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,\n    elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,\n    tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.\n    Elämä on halveksua itseään\n    ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta\n    ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko\n    ja ilmassa lentävät kultaiset linnut\n    ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.\n    Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua...\n    Elämä on olla muukalainen itselleen\n    ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.\n    Elämä on laiminlyödä oma onnensa\n    ja työntää luotansa ainoa hetki,\n    elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.\n\n\n\n    TUSKA\n\n    Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella ei ole mitään.\n    Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.\n    Onni tulee hiljaa aamun huminana nukkuvissa pensaissa,\n    onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli,\n    onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto\n    tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla.\n    Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mistään.\n    Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa\n                             pusertanut kätensä nyrkkiin.\n    Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä itkenein silmin.\n    Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme --\n    hän antaa meille avaimet kuoleman maahan,\n    hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme vielä.\n    Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla\n    ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset.\n    Tuska hallitsee kaikkea, hän silittää ajattelijan otsaa,\n    hän kietoo korun himoitun naisen kaulaan,\n    hän seisoo ovella miehen tullessa rakastetun luota.\n    Mitä vielä tuska antaa lemmikeilleen? En tiedä enää.\n    Hän antaa helmiä ja kukkia, hän antaa lauluja ja unia,\n    hän antaa tuhat suudelmaa, jotka kaikki ovat tyhjiä,\n    hän antaa ainoan suudelman, joka on tosi.\n    Hän antaa meille ihmeelliset sielumme ja kummalliset halumme,\n    hän antaa meille ylintä elämässä:\n    rakkauden, yksinäisyyden ja kuoleman kasvot.\n\n\n\n\nSYYSKUUN LYYRA\n\n\n\n    HÄMÄRÄ\n\n    Yö tulee suurena ja villapartaisena\n    hymyillen ilmihymyä puolihämärälle.\n    Äänettömien sireenien keskeltä\n    kasvavat hämyssä puiston ääriviivat,\n    muodottomat ja jättiläismäiset.\n    Hennoilla sireeneillä on uneliaat korvat,\n    ne uneksivat auringon astuvan alas maahan -- --\n    Mitä voi unenkaltainen hämärä kaikille valvoville ajatuksille,\n    jotka näkymättöminä livahtavat ohi?\n\n\n\n    OLEMISEN RIEMU\n\n    Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.\n    Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,\n    yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,\n    niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.\n    Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!\n    Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin\n    ja kuunnella yön hiljaista virtaa\n    ja seisoa vuorella auringossa.\n    Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla,\n    en tiedä mistään muusta kuin auringosta.\n    Aika -- muuntajatar, aika -- hävittäjätär, aika -- loihtijatar,\n    tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan minulle olemassaolon\n    niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen käärmeen,\n                                       niinkuin merellisen luodon?\n    Aika -- sinä murhaajatar -- väisty luotani!\n    Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten\n    ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,\n    mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.\n\n\n\n    NEIDON KUOLEMA\n\n    Sen ihanan neidon sielu ei erehtynyt koskaan,\n    hän tiesi itsestään kaiken,\n    hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.\n    Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vaapukat,\n                                        hänen kätensä vahaa.\n    Hän tanssi syksylle kellastuneilla kentillä,\n    hän kyyristyi kokoon ja pyöri ja lankesi -- ja sammui.\n    Kun hän oli poissa, ei kukaan tietänyt,\n    että hänen ruumiinsa lepäsi metsässä.\n    Häntä etsittiin kauan impien joukosta rannalta,\n    he lauloivat pienistä punaisista raakunkuorista.\n    Häntä etsittiin kauan miesten joukosta, lasien luota,\n    he riitelivät herttuan keittiön kiiltävistä veitsistä.\n    Häntä etsittiin kauan kieloniityltä,\n    johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä.\n\n\n\n    OLENKO VALEHTELIJA?\n\n    Jos olen rikollinen, on syntini mittaamaton.\n    Jos olen ilvehtijä, olen pilkannut pyhiä asioita.\n    Jos olen valehtelija, syöstäköön minut taivaasta,\n    että muserrun turuillenne.\n\n    Jos olen valehtelija,\n    haudatkoot kadotetut henget lyyrani\n    liejuihin, tulikiven katkuun.\n    Kurkoitelkoon se rukoilevia käsiään kuutamoöinä,\n    kun ei yhtään elollista kulje ohi.\n\n    Jos olen valehtelija --\n    pyyhittäköön ihmeellinen nimeni taivaan seinästä,\n    helmikirjaimet lyötäköön rikki meren paasiin,\n    vesi salatkoon, mistä minä tulin,\n    älköön maailma koskaan kuulko taruani.\n\n    Jos olen valehtelija --\n    niin ihanimmat enkelit rakastavat kuitenkin minua\n    niinkuin kaunista ja kadotettua veljeä:\n    hän kertoi satuja kuulle ja taivaanlaelle,\n    ilman niitä ne eivät voineet pysyä,\n    niiden hauras ihanuus mureni tomuksi.\n\n\n\n    NIETZSCHEN HAUDALLA\n\n    Suuri metsämies on kuollut.\n    Verhoan hänen hautansa lämpimin kukka-verhoin.\n    Suudellen kylmää kiveä sanon:\n    tässä on ensimmäinen lapsesi ilonkyynelissä.\n    Istun haudallasi ilkkuen\n    niinkuin iva -- kauniimpi kuin olet uneksinut.\n    Ihmeellinen isä!\n    Lapsesi eivät petä sinua,\n    he tulevat maan yli jumal'askelin,\n    hieroen silmiänsä: missä mahdan olla?\n    Niin, oikein ... täällä on minun paikkani,\n    tässä on isäni hoitamaton hauta.\n    Jumalat -- vartioikaa ikuisesti tätä paikkaa.\n\n\n\n    ILMESTYSKIRJAN HENKI\n\n    Ihmiset, rinnassani paisuu.\n    Lieska, sauhu, palaneen lihan katku:\n    se on sota.\n    -- -- --\n    Sodasta olen tullut -- kaaoksesta noussut --\n    olen elementti -- raamatun vaeltava henki -- apokalypsi.\n    Katson ympärilleni elämän yli -- se on jumalaista.\n    Minun on sota. Mykän ruhtinaanne sotalaumat,\n    kuka teitä tarvitsisi? Syvyydet ammottavat.\n    Sanomattomia tapahtuu kohtalon esiripun takana.\n\n    Epäilijät, pilkkaajat,\n    älkää kajotko sormellanne elämän salaisuuteen.\n    Elämä on jumalallisen yksinkertainen ja lapsia varten.\n    Laulajat eivät olleet harpunsoittajia,\n    ei -- valepukuisia jumalia -- Jumalan vakoojia.\n    Vanhojen aikojen laulajat -- olkaa rauhassa,\n    suonissanne on virrannut hyvä veri --\n    runsain punainen soturiveri.\n    Laulun henki on sota.\n\n\n\n    HUOLETTOMUUS\n\n    Minä en usko ihmisiin.\n    Olisin lyönyt lyyrani siruiksi,\n    ellen uskoisi Jumalaan.\n    Jumala näyttää minulle tien\n    sumusta auringon säihkyvän kehrän luo.\n    Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia.\n    Sentähden antoi hän minulle kaiken tämän huolettomuuden.\n    Minä luotan lujasti kuin kallioon.\n    Jos olen hänen oikea lapsensa, ei minulle voi mitään tapahtua.\n\n\n\n    KAUNIS JUMALA\n\n    Sydämeni on kauneinta maailmassa.\n    Se on pyhä.\n    Kuka ikänä sen näkee,\n    säteilköön sen loistoa.\n    Sydämeni on kevyt kuin lintu,\n    maan päällä ei ole hauraampaa esinettä.\n    Uhraan sen sinulle,\n    tuntematon jumala.\n    Jumala ylinnä pilvissä --\n    siipeni kantavat minut sinne --\n    kaunein jumala\n    jonka edessä kaikki on tomua.\n    Olen palaava\n    kimmellys otsani ympärillä --\n    eikä kukaan ole näkevä muuta\n    kuin yön ja jumalan.\n\n\n\n    LYYRANI\n\n    Inhoan ajatella -- -- --\n    Missä on kallis jättiläislyyrani?\n    Päivänpaiste-kielinen, satumainen, pilvistä riippuva.\n    Oi sinä jättiläislyyrani,\n    sinä riiput maailman yllä kuin kysymysmerkki.\n\n    Kun minä kuolen,\n    heittäydyn kielillesi huolettomasti.\n    Silloin nousee kaksi henkeä tuntemattomista.\n    Ne kantavat meidät nukkuvina merten yli,\n    ne pysähtyvät keskellä Atlanttia --\n\n    Ja me olemme kumpikin kadonneet maailmasta,\n    kallis lyyrani.\n\n\n\n    TULEVAISUUDEN KULKUE\n\n    Repikää kaikki kunniaportit --\n    kunniaportit ovat liian matalia.\n    Tilaa oudolle kulkueellemme!\n    Raskas on tulevaisuus -- rakentakaa siltoja\n    rajattomalle.\n    Jättiläiset, kantakaa kiviä maailman ääristä!\n    Demoonit, valakaa öljyä kattiloiden alle!\n    Hirviö, mittaa pyrstölläsi mitat!\n    Kohotkaa taivaissa, sankarihahmot,\n    kohtalokkaat kädet -- aloittakaa työnne.\n    Murtakaa kappale taivasta, hehkuva.\n    Olemme repivä ja lyövä.\n    Olemme taisteleva tulevaisuuden mannasta.\n    Nouskaa, airuet,\n    ihmeellisen selvästi näkyvät, vaikka vielä etäällä,\n    päivä tarvitsee kukonlauluanne.\n\n\n\n    ORFEUS\n\n    Minä muutan käärmeet enkeleiksi.\n    Kohottakaa päänne! Nouskaa pyrstöllenne!\n    Hetkinen -- eikä enää yksikään kähise.\n    Autuaina lepäävät ne jalkojeni juuressa,\n    vaipuneina uneen, suudellen vaippani lievettä.\n    Sormielen lyyraa. Maan yli kulkee tuuli\n    hiljaa, juhlallisesti, kyynelissään,\n    suudellen kauneuden elottomia, marmorinvalkeita patsaita suulle,\n    jotta ne avaavat silmänsä.\n    Minä olen Orfeus. Minä voin laulaa miten tahdon.\n    Minulle on kaikki luvallista.\n    Tiikeri, pantteri, puuma seuraavat minua\n    kallioluolaani metsään.\n\n\n\n\nRUUSUALTTARI\n\n\n\n    RUUSUALTTARI\n\n    Eroan teistä,\n    sillä olen teitä enemmän.\n\n    Olen hämärässä\n    temppelin papitar,\n    vihitty vartioimaan\n    tulevaisuuden tulta;\n    astun ulos luoksenne\n    tuoden ilon sanoman:\n    Jumalan valtakunta alkaa.\n\n    Ei Kristuksen\n    kuihtuva valta;\n    ei, korkeammat, kirkkaammat\n    ihmisolennot\n    astuvat alttarin ääreen\n    tuoden kiitollisuutensa,\n    ylimaallisen tuoksuvan,\n    juovuttavan.\n\n    Alttari on\n    kuin Jumalan huokaus,\n    peittäkää se ruusuin,\n    niin että näkyy vain kauneuden vuori.\n    Kevyesti\n    on hetken henki istuva sillä\n    juoden\n    hauraasta kultaisesta lasista\n    hetken maljan.\n\n\n\n    CHIMBORAZZOLLE\n\n    Ensin tahdon nousta Chimborazzolle\n    omassa maassa\n    ja seisoa siellä hengähtämättä\n    voitonseppelin.\n\n    Sitten tahdon nousta maineen vuorelle,\n    jota kohti maailman kultainen vainio hymyää,\n    ja seisoa siellä autuaana\n    ruusunpunaisia näkyjä nähden.\n\n    Vihdoin olen nouseva vallan vuorelle,\n    nousemattomalle,\n    josta tähdet hymyävät lempeimpinä,\n    ja olen siunaava kaiken.\n\n\n\n    KÄRSIMYKSEN KALKKI\n\n    Kärsimyksen kalkkiin tarttukoot heikommat kädet\n    vieden sen kalvaammille huulille,\n    minun voittajan-huuleni eivät vielä suostu siihen.\n    Mutta -- ei.\n    Sydämessäni istuu vielä jättiläisiä\n    synkin kasvoin,\n    pusertaen kiviset kätensä ankarasti yhteen.\n    He astuvat kerran pimennoistaan esiin --\n    he kutsuvat sinua -- tuska.\n    Iske, säkenöivä moukari, kivistä kuvaa.\n    Louhi sieluni esiin,\n    jotta se löytäisi sanoja.\n    joita ei ole koskaan ollut ihmisen kielellä.\n\n\n\n    SATULINNANI\n\n    Minä katselin sisään filosofin taloon\n    ja ymmärsin: hän oli onnellinen.\n    Mutta minun satulinnani\n    seisovat\n    haurailla pylväillä, kuvaamattomina.\n    Oi minun satulinnani,\n    sortukaa, sortukaa\n    kultaiseksi soraksi.\n    Rakastan teitä liian paljon -- kuolkaa.\n    Rakennan teidät jälleen\n    vavisten\n    surmatakseni teidät -- liian ihanat.\n    Minun satulinnani,\n    te olette kerran seisovat maan päällä.\n    Silloin minä vien talttani ja vasarani pois,\n    maailma on lopussa minulle.\n\n\n\n    TYÖASEEN VALITUS\n\n    Sinä raastit pala palalta sydämeni, väkevä Jumala,\n    ja teit minut aseeksesi.\n    Sinun ovat minun ruumiini ja sieluni\n    ja kaikki minun jäljellä oleva elämäni.\n    Itken. Missä minä kuljen, siellä valuvat kyynelet,\n    kivikovan kyynelet.\n    Mistä minun suuni enää löytää valituksen sanoja\n    tässä heltymättömässä runsaudessa?\n    Päiväni ja yöni\n    ovat kirjoitetut kirjaasi, oi jumala.\n    Maassa en omista mitään,\n    en edes kukan vertaa.\n    Oi että olen rikkain!\n    Että otsalleni on kirjoitettu:\n    leiki kohtalon ihmeellinen leikki\n    pakosta.\n\n\n\n    JUMALAT TULEVAT\n\n    Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,\n    he luulevat olevansa köyhiä niinkuin he elämässä ovat,\n    eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan\n    tuntemattomina.\n\n    Jumalat nauravat. Elämä on heidän.\n    He ajavat tulisen valjakon kiidättämin vaunuin.\n    Istuuko niissä niin ihana kuningatar,\n    että hänen nimensä voi vain kuiskaten mainita.\n\n    Polvillenne, ihmiset. Jumalat tulevat.\n    Jumalat nousevat tomunpainamista otsista,\n    kohottaen koko maailman korkeuteensa.\n\n\n\n    KAIKKI METSÄN KAI'UT\n\n    Ei, ei, ei, huutavat kaikki metsän kai'ut:\n    minulla ei ole enää sisarta.\n    Nostan maasta hänen valkean silkkipukunsa\n    ja syleilen sitä voimattomasti.\n    Suutelen sinua, saat kaiken intohimoni,\n    ajatukseton kangas,\n    muistatko hänen ruusuiset jäsenensä?\n    Hänen kenkänsä ovat jäljellä auringonpaisteessa,\n    jumalat lämmittelevät käsiään niiden luona.\n    Sada, lumi, yli sisareni jäännösten.\n    Tuiskua yli niiden, lumimyrsky, katkeran-raskaana.\n    Värjyen olen astuva tälle paikalle\n    niinkuin kauneuden rumalle haudalle.\n\n\n\n    SISAR\n\n    Minulla oli kerran sisar, kultainen lapsi.\n    Hän hukkui minulta kaupungin tungoksessa.\n\n    Jos näen mustien kuusten keskellä\n    nuoren koivun pudistavan kultaista tukkaansa,\n    muistan sisareni.\n\n    Seisooko hän avosilmin puiden keskellä,\n    sydän sykkien,\n    kurkoittaako hän kätensä minun puoleeni?\n\n    Sisareni, minun sisareni, minne ne veivät sinut?\n    Mitä hekuman unia sinä uneksit\n    väsymyksen vuoteilla?\n\n    Sankarlapsi, onnen lapsi,\n    me odotamme yhdessä\n    satujen päivää.\n\n\n\n    MENNYTTÄ\n\n    Minä ja se kuollut kuulumme yhteen.\n    Katkerien narsissien maku kielelläni\n    toistaa: mennyttä, mennyttä, mennyttä, mennyttä...\n    Otan hänen uurnastaan tuhkaa kahmaloni täyteen\n    ja kohotan sen taivasta kohden: Mitä on minulla tässä?\n    Valkoiset pilvet, kerääntykää sinertävien kuilujen ylle:\n    todistakaa, todistakaa,\n    että se on tuhkaa, joka oli auringon valoa.\n\n\n\n\nTULEVAISUUDEN VARJO\n\n\n\n    MYSTEERIO\n\n    Leluja ovat kaikki ihmiset.\n    Lelu olin itse eilen.\n    Tänään olen se, joka avaa mysteerion.\n    Tahdon kaikkien tulevan luokseni,\n    tahdon kaikkien kuulevan,\n    kuinka sydämeni lyö.\n    Tulen ja veren ja tulevaisuuden voitelun\n    olette te ottava minun käsistäni.\n    Koko ihmiskunnan tahdon vihkiä tulevaisuudelle.\n    Leimuavat rivini on jokainen lapsi lukeva.\n    Olen kääntävä kaikki pyhemmän jumalan uskoon.\n    Kaiken taikauskon tahdon äänettömällä luudalla laasta,\n    kaiken pienuuden tahdon pilkaten tappaa.\n    Teidän suurta käärmettänne tahdon polkea; tahdon pistää\n                             miekallani hänen päänsä puhki.\n    Oi sinä minun hyvä miekkani, jonka olen saanut taivaasta,\n                                         minä suutelen sinua.\n    Et ole lepäävä,\n    ennenkuin maa on puutarha, jossa jumalat uneksivat\n    ihmeellisten maljojen ääressä.\n\n\n\n    VANHA VALTIAS\n\n    Hartioillesi, maa, olen kohottanut linnan valloittajille.\n    Ne jotka voima täyttää, saavat asua siellä,\n    ne jotka kulkevat ja odottavat voimaa täynnä.\n    Missä alakuloiset ikkunat\n    kertovat suistuneista kohtaloista,\n    siellä te tulette kulkemaan nuorina, te jotka ette vapise,\n    pronssiin valetut ihmiset, kaltaiseni.\n    Ja rintanne on soiva kuin kevätmyrsky,\n    joka ruoskii ruutua kostein siivin.\n    Nauraen tartutte, autuaat, käsin uuteen tähteen,\n    silloin kasvonne synkistyvät ja katseenne painuu maahan.\n    Miten väkevänä käy tämä käsi miekkaan,\n    joka on lävistävä -- -- --\n    Nuori rinta, miksi olet niin valoisa?\n\n\n\n    LUOJAT\n\n    Rautainen sydämeni tahtoo laulaa laulunsa.\n    Pakottaa, pakottaa\n    ihmisten meren,\n    muovailla, muovailla\n    ihmisten suuren joukon\n    riemuksi jumalille.\n\n    Irrallisissa satuloissa keinuen me tulemme,\n    tuntemattomat, kevytmieliset, väkevät.\n    Viekö meitä tuuli?\n    Ivanauruna soivat meidän äänemme etäältä, etäältä...\n\n\n\n    KIERTOTÄHDET\n\n    Raju maa, joka vyöryt polttavan, viiltävän avaruuden halki,\n    autuas: kun ilma paukkuu poskillasi,\n    autuas: kun vauhtisi kääntää sinut.\n    Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta.\n    Kaikkeuden ääret vilkkuvat kysymysten lailla.\n    Nopeammin, ripeämmin, armottomammin,\n    oudoissa kohtaloissa piehtaroiden\n    vyöryy ohitse kiertotähtien lukematon parvi\n    länteen, kirkasta kajoa kohden --\n    mahdollisuuden ainoaa viitoitettua tietä.\n\n\n\n    TULEVAISUUDEN VARJO\n\n    Aavistan kuoleman varjon.\n    Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt nornain pöydälle.\n    Tiedän, ettei maahan syövy edes sadepisaraa,\n    joka ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan.\n    Tiedän: niin totta kuin aurinko nousee,\n    koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on taivaanlaella.\n    Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa,\n    se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa:\n    olen kuoleva valon lävistämänä;\n    kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle,\n    käännän hymyten elämälle selkäni.\n\n\n\n    AUTUUS\n\n    Tahdon pian ojentua lepotilalleni,\n    pienet hengettäret peittävät minut valkoisin hunnuin\n    ja siroittavat punaisia ruusuja paareilleni.\n    Kuolen -- sillä olen liian onnellinen.\n    Autuudesta vielä puren käärinliinojani.\n    Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni,\n    ja kun sydämeni pysähtyy -- nukkuu se hekumaan.\n    Vietäköön paarini torille --\n    tässä lepää maan autuus.\n\n\n\n    TANTALOS, TÄYTÄ MALJASI\n\n    Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja,\n    arkipäivän paperinpalasia.\n    Tantalos, täytä maljasi.\n    Mahdottomuus, mahdottomuus.\n    Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani\n    ikuiseen tyhjyyteesi.\n\n\n\n    VERKKO\n\n    Minulla on verkko, johon kaikki kalat tarttuvat.\n    Autuaasti paisuu kalastajattaren tyyni rinta,\n    kun hän vetää luokseen hopeaisen taakan.\n    Maan rikkauden kohotan olkapäilleni.\n    Kannan teidät, kannan teidät satujen lampeen.\n    Rannalla seisoo kalastaja, kädessään kultainen vapa.\n    On jossakin jumalia, sankimpien metsien takana,\n    me harhailevat ihmislapset emme tahdo minnekään muualle kuin sinne.\n    Ylös, etsimään tulevaisuuden kirkasta päivää\n    metsän takaa.\n\n\n\n    YKSINÄISYYS\n\n    Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää:\n    yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä.\n    Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä.\n    Kristityt aaveet istuvat kaikissa sydämissä\n    ojentaen köyhiä käsiään.\n    Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille saavuttamaton.\n    Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys,\n    se on rikkaus, polvistuva rikkaus.\n\n\n\n    AURINGON NOUSTESSA\n\n    Ihmiset, ihmiset,\n    niinkuin sade valuu taivaasta,\n    niin astun minä alas maahan.\n\n    Autuaat silmäni ovat nähneet tähdet,\n    salaman vangitsin oikeaan käteeni,\n    valtaa, valtaa virtaa huuliltani.\n\n    Kohtalo asetti minut nousevan auringon vartijaksi.\n    Aavikot ympärillämme, olkaa tervehdityt --\n    uusi päivä saapuu.\n\n\n\n    MATERIALISMIA\n\n    Jotta en kuolisi täytyy minun olla vallan tahto.\n    Jotta välttäisin atoomien taistelun hajoamistilassa.\n    Olen kemiallinen massa. Tiedän niin hyvin,\n    etten usko harhaan enkä sieluun,\n    leikkien leikki on minulle niin vieras.\n    Leikkien leikki, minä leikin sinut enkä usko hetkeäkään.\n    Leikkien leikki, sinä maistut hyvältä, sinun tuoksusi on ihmeellinen,\n    kuitenkaan ei ole mitään sielua, eikä ole koskaan ollut sielua.\n    Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä.\n\n\n\n    HAMLET\n\n    Mitä tahtoo kuolevainen sydämeni? Kuolevainen sydämeni pysyy vaiti.\n    Kuolevainen sydämeni ei tahdo mitään.\n    Tässä lepää koko maa. Sinua kouristaa, sinä käännyt pois.\n    Taikasauva on koskenut tähän maahan, ja se tuli tomuksi.\n    Ja raunioilla istuen\n    tiedän, että sinä tulet, aavistamaton hetki.\n    Tiedän, että odotat teljetyn oven takana,\n    että olen lähellä sinua ja sinä voit ojentaa kätesi minulle.\n    Minulla ei ole valinnan varaa,\n    totuus, seuraan sinua, vaikka sinä kuljetkin usvien maahan.\n    Totuus, totuus, asutko sinä hautaholveissa tomun ja käärmeiden parissa?\n    Totuus, asutko sinä siellä, missä on kaikki, mitä vihaan?\n    Totuus, valaisevatko sinun tietäsi surulliset lyhdyt?\n\n\n\n    HYASINTTI\n\n    Minä kasvan, hyasintti, raudankovasta maasta.\n    Taita minut väkevine, mehuisine käsinesi -- Elämä.\n    Suutelen kättäsi, joka on mehuisampi minua.\n    Taita minut koristukseksi kuningattarelle.\n    Jos on olemassa suruton ja huoleton kuningatar,\n    niin hän pitäköön hyasintin kädessään valtikan tavoin,\n    kevään hauraan symboolin, joka on auringon sukua.\n\n\n\n    KRUUNUNI ON LIIAN RASKAS\n\n    Kruununi on liian raskas minulle.\n    Katso, minä nostan sen keveästi,\n    mutta minun tomuni on särkyä.\n    Tomuni, tomuni, sinä olet ihanasti kudottu.\n    Tomuni, luulen, että alat ikävöidä ruumisarkkuun.\n    Nyt ei ole sähköinen hetki,\n    tomuni, sinä et kuule minua.\n\n\n\n    SATAA, SATAA\n\n    Sataa, sataa ylleni tulvimalla.\n    -- -- --\n    Niin vähästä en särje vielä sydäntäni.\n    Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni niinkuin kylmät viimat.\n    Olen itse myötäkäyminen. Otsallani on kirjoitettuna:\n    aurinko ei voi itkeä hetkeäkään.\n    Se joka tahtoo tappaa auringon, ojentakoon aseensa,\n    hän näkee väkevämpänsä.\n\n\n\n    ANIMAALINEN HYMNI\n\n    Punainen aurinko nousee\n    vailla ajatuksia\n    ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan.\n    Me iloitsemme auringosta niinkuin lapset.\n    Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,\n    samantekevää, milloin se tapahtuu.\n    Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään\n    ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella\n    väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.\n\n\n\n    PÄÄTÖS\n\n    Minä olen hyvin kypsä ihminen,\n    mutta ei kukaan tunne minua.\n    Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan.\n    En ole kesy.\n    Olen punninnut kesyyttä kotkankynsissäni ja tunnen sen hyvin.\n    Oi kotka, mikä hurmio sinun siipiesi lennossa.\n    Oletko vaikeneva niinkuin kaikki?\n    Tahdotko ehkä runoilla? Sinä et runoile enää koskaan.\n    Jokainen runo repisi runon,\n    eikä se olisi runo, vaan kynnen jälki.\n\n\n\n    SUURI PUUTARHA\n\n    Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia\n    ja kaikki me olemme sisaruksia.\n    Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme,\n    mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten?\n    Ilmojen halki virtaavat meille aarteet,\n    kullassa arvioimattomat.\n    Mitä vanhemmiksi tulemme,\n    sitä enemmän tiedämme olevamme sisaruksia.\n    Meillä ei ole muuta tekemistä muun luomakunnan kanssa,\n    me vain annamme sille sielumme.\n\n    Jos minulla olisi suuri puutarha,\n    kutsuisin sinne kaikki sisarukseni.\n    Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen.\n    Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi.\n    Me rakennamme muurin puutarhan ympäri,\n    että ei mikään maailman ääni saavuta meitä.\n    Hiljaisesta puutarhastamme\n    annamme maailmalle uuden elämän.\n\n\n\n\nMAA JOTA EI OLE\n\n\n\n    HAVAINTO\n\n    Sinun rakkautesi pimentää tähtesi --\n    kuu nousee minun elämässäni.\n    Minun käteni ei ole kotonaan sinun kädessäsi.\n    Sinun kätesi on himo --\n    minun käteni on kaipaus.\n\n\n\n    MUOTOKUVA\n\n    Minun pienet lauluni,\n    kummallisen valittavat, ehtoonpunaiset,\n    vaihtoi kevät vesilinnun munaan.\n    Pyysin rakastettuani piirtämään kuvani sen paksulle kuorelle.\n    Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan\n    ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun.\n\n\n\n    YÖLLINEN MADONNA\n\n    Kun ne mustat pilvet vaelsivat tietään,\n    valvoi eräs äiti, nukkui lapsonen.\n    Joku enkeleistä lauloi ylistystä\n    maailmoiden kaikkien.\n\n    Ja se nuori äiti kuuli sisimmässään\n    ylistyksen yölle, kai'un hiljaisen:\n    miten avartuikaan silloin maailma,\n    kun nukkui lapsonen.\n\n\n\n    SYKSYLLÄ\n\n    Nyt on syksy, ja kultaiset linnut\n    lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli;\n    rannalla istuen tuijotan syksyn koruja,\n    ja hyvästely humisee puissa.\n    Hyvästely on suuri, ero edessä,\n    mutta jälleennäkeminen on varma.\n    Siksi on uni kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla.\n    Tunnen erään äidin hengityksen silmilläni\n    ja erään äidin suun sydäntäni vasten:\n    nuku ja uinu, lapseni, sillä aurinko on poissa --\n\n\n\n    VAARALLISIA UNIA\n\n    Älä mene liian liki uniasi:\n    ne ovat savu ja ne voivat haihtua --\n    ne ovat vaarallisia ja voivat kestää.\n\n    Oletko katsonut uniasi silmiin:\n    ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään --\n    niillä on vain omat ajatuksensa!\n\n    Älä mene liian liki uniasi:\n    ne ovat valhe, niiden tulisi mennä --\n    ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.\n\n\n\n    EROKSELLE\n\n    Eros, sinä jumalista julmin,\n    miksi veit minut tähän pimeään maahan?\n    Kun tyttölapset kasvavat,\n    suljetaan heidät erilleen valosta\n    ja heitetään pimeään holviin.\n    Eikö minun sieluni harhaillut niinkuin onnellinen tähti,\n    ennenkuin se vedettiin sinun punaiseen piiriisi?\n    Katso, ovat käteni ja jalkani sidotut,\n    tunne, minulla on kaikkiin ajatuksiini pakko.\n    Eros, sinä jumalista julmin:\n    minä en pakene, minä en odota,\n    minä vain kärsin niinkuin eläin.\n\n\n\n    PRINSESSA\n\n    Kaikkina iltoina salli prinsessa hyväiltävän itseään.\n    Mutta hyväilijä tyydyttää vain oman nälkänsä,\n    ja hänen kaipauksensa oli arka mimoosa,\n    suurisilmäinen satu todellisuuden edessä.\n    Uudet hyväilyt täyttivät hänen sydämensä katkeralla hurmalla\n    ja hänen ruumiinsa jäällä, mutta hänen sydämensä tahtoi enemmän.\n    Prinsessa tunsi ruumiita, mutta hän etsi sydäntä;\n    hän ei ollut koskaan nähnyt muuta sydäntä kuin omansa.\n\n    Prinsessa oli köyhin koko valtakunnassa:\n    hän oli elänyt liian kauan kuvitteluista.\n    Hän tiesi että hänen sydämensä täytyi kuolla ja murentua kokonaan,\n    sillä totuus kalvaa.\n    Prinsessa ei rakastanut punaisia suita, ne olivat vieraita.\n    Prinsessa ei tuntenut juopuneita silmiä, joissa oli jäätä pohjalla.\n    Ne olivat kaikki talvilapsia,\n    mutta prinsessa oli äärimmäisestä etelästä ja vailla oikkuja,\n    vailla kovuutta, vailla huntuja ja vailla kavaluutta.\n\n\n\n    SAIRAITA PÄIVIÄ\n\n    Ahtaasti on minun sydäntäni säilytetty kapeassa rotkossa,\n    kaukana on minun sydämeni,\n    etäisellä saarella.\n    Valkoiset linnut lentävät edestakaisin\n    tuoden viestejä, että minun sydämeni elää.\n    Tiedän -- kuinka se elää\n    hiilestä ja hiekasta\n    terävillä kivillä.\n\n    Makaan koko päivän ja odottelen yötä,\n    makaan koko yön ja odottelen päivää,\n    makaan sairaana paratiisin puistossa.\n    Tiedän, että en tule terveeksi,\n    ikävä ja kaipaus eivät koskaan parane.\n    Olen kuumeinen kuin suokasvi,\n    uhoan makeaa hikeä niinkuin tahmea lehti.\n\n    Puutarhassani nukkuu unelias järvi.\n    Minä, joka rakastan maata,\n    en tiedä mitään vettä parempaa.\n    Veteen vajoavat kaikki ajatukseni,\n    joita ei kukaan ole nähnyt,\n    joita en uskalla näyttää kenellekään.\n    Vesi on salaisuuksia täynnä.\n\n\n\n    EI MITÄÄN\n\n    Ole rauhassa, lapseni, ei ole olemassa mitään,\n    ja kaikki on niinkuin näet: metsä, savu ja pakenevat kiskot.\n    Jossakin kaukana täältä, etäisessä maassa\n    on sinisempi taivas ja ruusujen peittämä muuri\n    tai palmu ja leudompi tuuli --\n    ja siinä kaikki.\n    Ei ole mitään muuta kuin lumi kuusen oksalla.\n\n    Ei ole mitään, mitä voisi suudella lämpimin huulin,\n    ja kaikki huulet jäähtyvät ajan mittaan.\n    Mutta sanot, lapsi, että sydämesi on väkevä\n    ja että turha elämä on kuolemaa vähemmän.\n    Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän,\n    eikä ole mitään tympäisevämpää kuin kuolema oman käden kautta.\n    Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, jotka ovat sairautta täynnä,\n    ja ahtaita ikävän vuosia\n    niinkuin niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii.\n\n\n\n    ERÄS ELÄMÄ\n\n    Tähdet ovat järkähtämättömät --\n    sen me kaikki tiedämme --\n    minä tahdon kuitenkin etsiä onnea sinisiltä aalloilta\n    ja kaikkien harmaiden paasien alta.\n    Jollei onni tule koskaan? Mitä on elämä?\n    Pieni lumme lakastuu santaan.\n    Ja jos sen aavistus pettää? maininki kuolee rantaan,\n    kun aurinko laskee.\n    Mitä etsi kärpänen hämähäkin verkosta,\n    ja mitä teki korennoinen ainoasta päivästään?\n    Ainoa vastaus -- kaksi elotonta siipeä\n    kuihtuneella rinnalla.\n\n    Mustasta ei tule koskaan valkoista --\n    kuitenkin on taistelun hurma jäljellä kaikille,\n    ja joka päivä tulee helvetistä tuoreita kukkia.\n    Mutta se päivä on tuleva,\n    jolloin helvetti on tyhjä ja taivas suljetaan\n    ja kaikki on hiljaa --\n    silloin ei ole jäljellä muuta\n    kuin erään korennoisen ruumis lehden poimussa.\n    Mutta kukaan ei sitä enää tiedä.\n\n\n\n    GRIMACE D' ARTISTE\n\n    Minulla ei ole mitään muuta kuin loistava vaippani,\n    punainen pelottomuuteni.\n    Punainen pelottomuuteni lähtee seikkailulle\n    kurjassa maassa.\n\n    Minulla ei ole mitään muuta kuin lyyra kainalossani,\n    minun kova soittoni;\n    minun kova lyyrani helkkyy rahvaalle\n    julkisella tiellä.\n\n    Minulla ei ole mitään muuta kuin ylhäinen kruununi,\n    kasvava ylpeyteni.\n    Kasvava ylpeyteni ottaa kainaloonsa lyyran\n    ja kumartaa hyvästit.\n\n\n\n    SARASTUS\n\n    Minä sytytän valon koko Atlantin ylle;\n    tuntemattomat maailmat, yölliset maat,\n    herätkää minun puoleeni!\n    Avatkaa kylmälle sarastukselle,\n    tässä tulee päivän armoton jumalatar,\n    utuharmain harsoin\n    ja hiukan varhainen aamukimmellys kypärässä.\n    Kepeästi, kepeästi juoksevat tuuleni meren yli.\n    Väkevä torveni riippuu kupeellani, en puhalla merkkiä lähtöön...\n    Odotanko vielä? Onko jumala unohtunut uniin?\n    Aamu nousee punaisena valtamerestä.\n\n\n\n    ELÄMÄNI, KUOLEMANI JA KOHTALONI\n\n    En ole mitään muuta kuin määrätön tahto,\n    määrätön tahto, mutta mihin, mihin?\n    Kaikki on pimeää ympärilläni,\n    en voi nostaa oljenkortta.\n    Tahtoni tahtoo vain yhtä,\n    mutta tätä ainoaa en minä tunne.\n    Kun tahtoni syöksyy esiin, olen minä kuoleva:\n    ole tervehditty, elämä, kuolema ja kohtalo.\n\n\n\n    MUSTALAINEN\n\n    Minä olen mustalainen vieraasta maasta,\n    pitelen kortteja ruskein, salaperäisin käsin.\n    Päivät seuraavat päiviä, yksitoikkoisina ja kirjavina.\n    Katson uhmaten ihmisten kasvoihin:\n    kuinka he tietäisivät, että kortit polttavat?\n    Kuinka he tietäisivät, että kuvat elävät?\n    Kuinka he tietäisivät, että jokainen kortti on kohtalo,\n    kuinka he tietäisivät, että jokaisella kortilla, joka kädestäni putoaa,\n    on tuhatkertainen merkitys?\n\n    Ei kukaan tiedä, että nämä kädet etsivät jotakin.\n    Ei kukaan tiedä, että nämä kädet ojennettiin kauan sitten.\n    Että nämä kädet tuntevat hyvin kaiken\n    ja kuitenkin koskettavat kaikkea kuin unessa.\n    Maailmassa on vain yksi pari sellaisia käsiä.\n    Minä kätken nämä ihmeelliset saalistajakädet\n    punaisen liinan alle\n    uhmaten ja raskasmielisenä, sormuksin koristettuina ja väkevinä.\n    Nämä ruskeat silmät katsovat täynnä rajatonta ikävää.\n    Nämä punaiset huulet palavat sammumattomassa tulessa,\n    nämä suruttomat kädet suorittavat kerran työnsä\n    tulenkajoisessa synkässä yössä.\n\n\n\n    LAPSUUTENI PUUT\n\n    Lapsuuteni puut ovat korkeina ruohikolla\n    pudistaen päitään: mitä on sinusta tullut?\n    Pylväsrivit seisovat niinkuin nuhteet: sinä kuljet allamme arvottomana!\n    Sinä olet lapsi ja sinun pitää pystyä kaikkeen,\n    miksi olet kahlittu taudin sitein?\n    Sinusta on tullut ihminen, vieras ja vihattava.\n    Kun olit lapsi, puhelit meille pitkiä puheita,\n    katseesi oli viisas.\n    Nyt me tahdomme sanoa sinulle elämäsi salaisuuden:\n    kaikkien salaisuuksien avain on ruohossa vaapukkatöyräällä.\n    Tahtoisimme töytäistä sinua otsaan, nukkuja,\n    tahtoisimme herättää sinut unestasi, kuollut.\n\n\n\n    OI TAIVAAN KIRKKAUTTA\n\n    Oi taivaan kirkkautta lapsen otsalla --\n    sen enkeli näkee taivaallisen Isän.\n\n    Ja valo, joka virtaa pyhimyksen silmistä, on pimeä\n    sen rauhan rinnalla, joka lepää lapsen otsalla, taivaallisen rauhan.\n\n    Ei edes pyhimyksen otsaa kiertävä glooria ole niin selvä ja suuri\n    kuin kruunu joka kruunaa ihmislasta aivan nuorena.\n\n    Ja maa ja kukkaset ja kivet puhuvat lapselle kieltään,\n    ja lapsi vastaa soperrellen luomakunnan kieleen.\n\n    Ja Jumalan kätkee pienin kukka\n    ja luodut julistavat häntä,\n    mutta se ihmisen sydän, jonka Isä on työntänyt luotaan,\n    ei tiedä, miten lähellä hän on.\n\n\n\n    LOKAKUUN AAMU\n\n    Ensimmäiset hiutaleet vaipuivat maahan.\n    Missä aallot olivat piirtäneet riimuja joenvarren santaan,\n    sinne me hartaina menimme. Ja ranta sanoi:\n    Täällä olet vaeltanut lapsena ja minä olen aina sama.\n    Ja leppä veden luona on aina sama.\n    Sano, missä vieraassa maassa olet ollut ja oppinut epaton tapoja?\n    Ja mitä olet voittanut? Et yhtään mitään.\n    Tällä maalla ovat sinun jalkasi astuvat,\n    tässä on taikapiirisi,\n    leppien lehvistä tulee viisautesi\n    ja arvoitusten vastaus.\n    Ja sinä olet ylistävä Jumalaa,\n    joka sallii sinun seisoa temppelissään\n    puiden ja kivien parissa.\n    Ja sinä olet ylistävä Jumalaa,\n    joka on antanut suomusten pudota silmiltäsi.\n    Kaikkea turhaa viisautta sinä voit halveksua,\n    sillä nyt ovat männyt ja kanervat opettajasi.\n    Tuokaa tänne väärät profeetat, valehtelevat kirjat,\n    me sytytämme veden partaalle iloisesti liekehtivän rovion.\n\n\n\n    JUMALA ON KAIKKIALLA\n\n    Maailmassa ei kellään ole aikaa\n    paitsi yksin Jumalalla.\n    Ja sentähden tulevat kaikki kukat hänen luokseen,\n    ja kukista viimeinen,\n    lemmikki, pyytää häneltä enemmän loistoa\n    sinisiin silmiinsä,\n    ja muurahainen pyytää häneltä suurempaa voimaa\n    tarttuakseen korteen.\n    Ja mehiläiset pyytävät häneltä väkevämpää voittolaulua\n    purppuranpunaisia ruusuja varten.\n    Ja Jumala on mukana kaikissa yhteyksissä.\n    Kun eukko arvaamatta kohtasi kissansa kaivolla\n    ja kissa emäntänsä.\n    Se oli suuri ilo heille molemmille,\n    mutta kaikkein suurin oli se, että Jumala oli vienyt heidät yhteen\n    ja tahtonut heille tämän ihmeellisen ystävyyden\n    neljänätoista vuotena.\n\n\n\n    MAA JOTA EI OLE\n\n    Ikävöin maahan jota ei ole,\n    sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan.\n    Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin\n    maasta jota ei ole.\n    Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,\n    maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,\n    maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme\n    kuun kasteessa.\n\n    Elämäni oli kuuma harha.\n    Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut --\n    tien maahan jota ei ole.\n    Maassa jota ei ole\n    kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.\n    Ken on rakastettuni? Yö on pimeä\n    ja tähdet vapisevat vastaukseksi.\n    Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?\n    Taivaat kaartuvat korkeammiksi,\n    ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin\n    vastausta tietämättä.\n    Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.\n    Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.\n    Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat\n    ja aina olet rakastava.\n\n\n\n    TULO HADEKSEEN\n\n    Tämä ikuisuuden ranta on,\n    ohi virran vierivän nään.\n    Ja kuolema soittelee pensaissa\n    samaa yksitoikkoista säveltään.\n\n    Miksi vaikenit, kuolema, nyt?\n    Olemme kaukaa saapuneet\n    ja sinua kuulla isoamme,\n    ei meille koskaan imettäjä\n    niin laulanut kuin sinä nyt.\n\n    Seppelen, jota ei päässäni nähty,\n    jalkoihisi tuon.\n    Sinä näytät minulle ihanan maan\n    ja korkeat palmut sen\n    ja kaipuun lainehtimassa\n    ohi pylväsrivien.\n\n\n\n"]