[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYQpm5QAEorArAyn20Lau4BkYytpmZY6lq2AjlhJmMz0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},643,"Sateen jälkeen","Harmaja, Saima",1913,1937,"643-harmaja-saima-sateen-jalkeen","643__Harmaja_Saima__Sateen_jälkeen",null,"runous",[],[],"fi",1935,6151,36402,true,[],[],[],"Harmajan toinen runokokoelma koostuu luonnonläheisestä lyriikasta, joka kuvaa kevään heräämistä, kesäisiä sateita ja matkoja Eurooppaan. Runoissa ovat läsnä nuoruus, kaipuu ja tarkka luonnon havainnointi.","Saima Harmajan Sateen jälkeen on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 643.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SATEEN JÄLKEEN\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nSAIMA HARMAJA\n\n\nWSOY, Porvoo - Helsinki, 1935\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI.\n\nRiemu\nLumous\nSireenit\nAamunkoitteessa\nContemplatio\nHämärissä\nOnnellinen ilta\nTuska\nUkkoskesänä\nSadonkorjuu\nKultaisia lehtiä\nPeto\nKuutamosonaatti\nLähteiden maassa\n\nII.\n\nMyöhäinen tuoksu\nTähdenlento\nPerhosen haudalla\nSidottu\nHaavoittumaton\nPerhosen sielu\nHautausmaalla\nHuhtikuun kuutamo\nKeijukaissatu\n\nIII.\n\nToukokuun sade\nKesäkuun sade\nKultainen päivä\nSalaisuus\nAamun kuoro\nHeinäkuun sade\nHeinäkuun aalloilla\nKukka ja perhonen\nKoivu ja tähti\nOdotus\nSyysaamun uinti\nSilkkikuikka\nSuven mentyä\nIltarukous\n\nIV.\n\nKruunauskirkossa\nKarpaateilla\nBalatonilla\nYöllinen ajo\nAamu Alpeilla\nVälimeren aamu\nSade vuorilla\nKaipaus\nUkkosen jälkeen\nHajuherneet\n\nV.\n\nLegenda\nAleksis Kiven haudalla\nRukous\nInkerin rajalla\n\n\n\n\nI.\n\n\nRIEMU.\n\n    Taas loistavina pilvet kulkuaan\n    käy yli ruskean ja kirkkaan maan,\n    ja mullan hohde sinipunainen\n    jää sydämeeni, mua sokaisten.\n    Mut silmin suljetuin ja kyyneltyvin\n    vain kuumempana läpi luomien\n    nään kevään mahdin ylimaallisen.\n    Saa tuskan värin aina riemu syvin.\n\n\nLUMOUS.\n\n    Oi kuulautta näiden kevätöiden,\n    kun kaikki taivaan valo ikävöiden\n    maan päällä viipyy, hennomatta pois,\n    kun heleimmillään hymyy kevään multa,\n    kun puistot hohtavat ja arkaa tulta\n    säteilee ikkunat kuin lumotut ne ois.\n    Ui punertuen pilvet meren yli,\n    se syvään hengittää, niin kuultavana syli,\n    se, kirkas, taivaan armautta juo.\n    Hymyssä auerten en nähdä saata,\n    mi vettä, valoa, mi taivasta tai maata.\n    Jää pilvi rantaan, säde mullan luo,\n    ja siipi kantaa aavain ääriin asti.\n    Niin säde lienen, tuuli, lintunen --\n    Mut kesken kirkkauden taivaisen\n    maan kevään tuomet kukkii huumaavasti.\n\n    Ma mitä lienen? Miksi tänne jäinkään?\n    Min lumouksen silmissäsi näinkään?\n    Mua mikä sitoo? Valo aaltoon vaipuu,\n    yö kevään, nuoruus, rakkaus ja kaipuu --\n    Mik' on tää murhe, joka ahdistaa?\n    Niin kaunis olet, taivas, kaunis, maa --\n\n\nSIREENIT.\n\n    Oi katso, sireenit on puhjenneet!\n    Nyt hymyy joka pensas lumottuna,\n    ne verhoo herkkä, armas sinipuna,\n    ja kimaltelee kasteen kyyneleet.\n\n    Oi runsautta kukkaisterttujen!\n    Kuin läpitunkemina onnen täyden\n    ne hengittävät hennon tuulen käyden,\n    valossa tummuen ja himmeten.\n\n    Pois käännä kasvosi, sa uupuva\n    tään valon, lämmön, tuoksun kyllyydestä!\n    Ei ihmissydämesi ahdas kestä\n    näin tajuamatonta autuutta.\n\n\nAAMUNKOITTEESSA.\n\n    Aamu nousee. Varjot kalpenee.\n    Hämyn halki valo vapisee.\n    Aamu nousee. Usvin haihtuvin\n    vaipuu öistä pisin, hirmuisin.\n    Yli kuilun rusko leviää,\n    varjot väistyy, ensi säteet jää.\n\n    Jumalani! Läpi pimeän\n    johdit askeleeni nääntyvän.\n    Kauhun hetkin mittaamattomin\n    vierelläni seisoit, mahtavin.\n    Kätes ihmeellinen kädessäin\n    henkes voiman hengessäni näin.\n    Tuskan maassa et mua jättänyt.\n    Älä lähde, älä hylkää nyt!\n\n    Aamu nousee. Hämy hälvenee.\n    Kaikki, mihin kosken, hymyilee.\n    Yli maani rusko leviää,\n    varjot väistyy -- Sinä, sinä jää!\n\n\nCONTEMPLATIO.\n\n    Janoten katsot metsän ihanuutta,\n    suloa joka ruohon kasteisen,\n    jokaisen lehden läpikuultavuutta,\n    kun valo leppiin paistaa kultainen.\n    Se kaikki aatokses, se sielus vie:\n    on jossain ovi, jossain pääsy, tie --\n    Oi tuskaa sydämen, sen voimaa uutta!\n    Niin tuhannesti anot nöyrtyen\n    maan lehvien ja ruohon jumaluutta.\n    Oi iäinen, sa särje lumoukses!\n    Tie näytä, helly! Avaa pyhät ukses!\n\n    Ja katso, jos et mitään voimaas säästä,\n    jos oman minuutesi ääriin päästä\n    voit itses jättäin, itses hyljäten,\n    niin tuta silmänräpäyksen ajan\n    saat ehkä rajan\n    sen valtakunnan, jok' on ikuinen.\n    Sen syvyyksiin ei mikään katse tapaa,\n    iäti vapaa,\n    iäti vailla ääriä se on.\n    Niin sitomana ihmiskohtalon\n    sa peität kasvos, tomun tomu sinä,\n    sa peität silmäs, joill' et mitään nää.\n\n\nHÄMÄRISSÄ.\n\n    Taas illan hämyssä tummuu maa.\n    Tätä hetkeä rakastin vuosien ajan.\n    Polut päivän peittyvät, aukeaa\n    tie hämärä toiselle puolen rajan.\n\n    Niin mustin oksin ja hentoisin\n    puut seisovat nöyrine unelmineen.\n    Valo ylhäällä häilyy lumoavin,\n    pois paeten pilvien arkaan sineen.\n\n    Oi taivaan väriä syvenevää!\n    Ylimaallisena se loistaa ja vaipuu,\n    on poissa ja jälleen himertää.\n    Sitä seuraan, rinnassa tuska ja kaipuu.\n\n    Hymy tajuamattoman kauneuden,\n    vain sinua rakastin vuosien mennen.\n    Tuhat kertaa henkeni uupunehen\n    veit pois, hämärimpiin maihisi ennen.\n\n    Miks, Ylhäinen, mua väistyt nyt,\n    miks suonteni virta pois luotasi vie mun?\n    Miks poveltas minut työntänyt\n    olet syliin vieraan riemun?\n\n\nONNELLINEN ILTA.\n\n    On taivas himmentynyt hentoon sineen,\n    ja sinenevät varjot hankien,\n    mut vielä hohtaa katu luminen\n    heleine lyhtyineen ja unelmineen.\n    Ma kuljen keveästi kotiinpäin,\n    kun hämyyn värähtelee ensi tähti.\n    Pois kaikki tuska povestani lähti,\n    ja ilman syytä autuaaksi jäin.\n    Vain lumen rauha, sinen kuulakkuus,\n    vain tähden jälkeen vieno tähti uus,\n    vain tieto: huoneessani lämpimässä\n    hymyilee ruusu yksin hämärässä,\n    hymyilee ruusu lehdin hehkuvin.\n    Yön sini, ruusu! Mitä toivoisin?\n\n\nTUSKA.\n\n    Minut yllätti tuska, se päälleni karkaa,\n    käsivarret sen ruhjovat povea arkaa,\n    sydän kuolee, se murtuu, ei kestä se, ei!\n    Miks heräsin? Heleitä unia nähden\n    ujot käteni poimivat taivaalta tähden.\n    Se on särkynyt, myrsky sen hohteen vei.\n\n    Tämä ei ole totta. Löi siipeni valhe.\n    Maailmani, tähteni murskasi valhe.\n    Olen kehässä tappavan noituuden.\n    Vie rinnasta hengen valtava kauhu.\n    Mua kietoo myrsky ja liekit ja sauhu\n    ja ma elän. -- En kuolla voi, oi en!\n\n    Lumipälvissä äsken hymysi rinne,\n    tuli tuoksuen tuuli. -- Vie minut sinne,\n    valon, ilmojen hohtoon huimaavaan!\n    Talo päälleni syöksyy! Pois seinien alta!\n    Keväthanget vaipuvat. -- Korkealta\n    unen pilviä tuulet vie yli maan.\n\n    Tähän ei siis yltänyt rintani palo.\n    Vain hellää riemua huokuu salo,\n    ei suitsua vuori, ei vapise puu.\n    Minä tuskasta hiillyin. Mut yli pääni\n    yhä laulaa metsien autuas ääni\n    ja ihanat hongat kaareutuu.\n\n    Niin, Kärsimys, kasvosi vitkaan vaihtuu.\n    Syvin kauhu ja kipein häpeä haihtuu.\n    Sinut nään: olet äiti. Pois lapsesi vie.\n    Läpi hirveän aavikon soit minun tulla.\n    Nyt suo minun juoda. Yksin on sulla\n    veden elävän luokse valta ja tie.\n\n    Minä riemua pyysin. Mut elämän uuden\n    suo sekin vain rajoilla ajattomuuden\n    kun tuska jo on läpitunkenut sen.\n    Miks nyyhkytän? Tuskassa syvimmässä\n    itu riemun on. Mullassa pimeässä\n    on elämän siemen ihmeellinen.\n\n    Olen silmiltä soaistu, mitään en tiedä.\n    En taistella voi, voin antaa vain viedä,\n    vain uhrata tahtoni. Tutkimaton,\n    syvä kohtalo, hunnussa tuskan ja riemun\n    niin Olevan ainoille lähteille vie mun.\n    Miks vapisen? Ihmisen osa se on.\n\n\nUKKOSKESÄNÄ.\n\n    Pois ajoi ukkonen, ja auringossa\n    taas kultaisina pellot leviää,\n    kun synkin värein vielä aallokossa\n    tiet myrskyn ajelemat hyrskyää.\n    Yömustan varjon alle metsä jää,\n    mut hehkuvana alla tumman havun\n    nään apiloiden purppuraisen savun\n    ja mataroiden valkohämärää.\n    Käy lämmin tuuli jälleen puutarhassa,\n    sen lehvät välkkyy sateen hopeassa,\n    ja sinisilmin ruoho kimmeltää.\n    Oi kukkaissineä! On loppu tässä!\n    Maan ruusun hymyilyssä heleässä\n    on ihmisetsinnän ja harhan pää --\n    Niin kipu vanha palaa liikahtaen.\n    Sen tiesin, tiesin! Miksi kuitenkin\n    ma yhä pääsyä ja tietä haen\n    ma, kahlehdittu langoin viiltävin?\n\n    Vaan itkun läpi vielä kirkkaampana\n    nään: yli viljan kultahämyisen\n    niin sinenherkin varjoin, loistavana\n    käy joutsensiipi pilvi lumoten.\n    Sen ehkä nähdä voi vain kyynelissään.\n    Näin ehkei sadehelmet kimaltais,\n    Näin syvin värein välkkyis niitty missään,\n    jos tuskan siivet ei mua varjoais.\n    Ma tiesin, tiesin: säteet varjon tuovat,\n    ja helein säde varjon synkimmän.\n    Mut ehkä sydämessä pimeän\n    syvimmät varjot itse valon luovat.\n    Maan suven huuman, pilven jumalaisen\n    ja ruusuhymyn hehkun ylimaisen\n    niin ehkä heltymätön kipu tää\n    omasta julmuudestaan synnyttää.\n\n\nSADONKORJUU.\n\n    Sade pilviä himmentää ja metsien sinen,\n    mutta väreille mullan se kostean loisteen luo.\n    Ja pisarat kimmeltävät, ja ihmeellinen\n    on vehmaus maan, joka kasvun ja hedelmän suo.\n    Ja versoen jälleen, kuin olis heleä kevät,\n    syysniityt leikatut vihreinä hymyilevät,\n    ja puutarhan loimua syyssade viilentää.\n    Syvänmustana siementä vartoo kynnetty multa,\n    mutta pelloilla vaipuu kuin tumma ja hehkuva kulta,\n    ja raskaat tähkät nöyrinä maahan jää.\n\n    Tämän runsauden, syvän, loistavan elämän nähden\n    sinut, Salattu, nään; taas syliisi antaudun.\n    Tuhat kertaa näin maan mullasta löysin sun,\n    tuhat kertaa nyyhkytin kivun ja hurmion tähden.\n    Oi tiedän, tiedän, jos olisin kahleista vapaa,\n    tätä syvyyttä kullan ja ruskean tuntisi en,\n    en hohtoa varjojen, jotka nyt silmäni tapaa,\n    en hymyä salaista tuskan ja kauneuden.\n    Laki mullan ei täyty ilman sirpin terää.\n    Sinut, Ylhäinen, vain järkkyen nähdä saa.\n    Vain kuumin kyynelin silmäni aukeaa,\n    ja nääntyen vain, vain kuollen ihminen herää.\n\n    Yhä vapisee sydämeni, jota on kärsimys purrut.\n    Mutta turhaan en ole elämän rajoille surrut.\n    Läpi sateen nään, mitä muut ei silmin nää:\n    sato kypsynyt kullanraskaana kimmeltää,\n    ikävöiden kuoleman viiltoa, sirpin terää.\n\n\nKULTAISIA LEHTIÄ.\n\n    On tullut aamu, jota odotin.\n    Syyspäivä paistaa sätein kultaisin,\n    ja helenevä, harveneva puisto\n    taas sydämeeni koskee niinkuin muisto\n    sen syksyn, jok' ei palaa takaisin.\n\n    On ihmeellinen heinäkuinen puu,\n    kun syvää vihreyttään uhkuu lehti.\n    Vaan kun se täyttymyksen rauhaan ehti,\n    se ylimaalliseksi kirkastuu.\n    Alati henkevämmin heleten\n    syystuulen syliin lehdet varisevat,\n    ja niinkuin kultasade raukenevat\n    ne mullan poveen, jok' on iäinen.\n\n    Oi armas väri, poltat sydämeni!\n    Syvintä unelmaani loistos on,\n    syvintä tuskaa päivän, joka meni,\n    ja jok' on ehtymätön, loputon.\n\n    Vaan mik' on tuskaa, mikä kuolemaa?\n    Kotiinsa pääsee ikävöivä lehti,\n    ja puu, mi täyttymyksen rauhaan ehti,\n    vain viime unelmansa antaa saa.\n    Nyt juurellansa huntu kultainen,\n    se kohoo valoon, jot' ei mikään estä,\n    ja kuoleman ja eron hyvyydestä\n    se hymyy viime kivun jälkehen\n    syysvaloon, jot' ei mikään enää estä.\n\n\nPETO.\n\n    Sakeni silmissäni taivaan sini.\n    Mua tuska painoi kauhein käpälin.\n    Kuin peto läähätti se kasvoihini.\n    Mua ollut ei, ja elin kuitenkin.\n    Ma purin sydämeni kuoliaaksi.\n    Vuossadat kiduttaen jäivät taaksi,\n    kun sumun syliin vitkaan heräsin.\n    Nyt jyskii ohimot, on märkä poski.\n    Vain muistan: sydämeeni koski, koski,\n    ja heltis pedon hampaat --\n\n                            Hyvä näin;\n    jokainen viilto vie jo rauhaa päin.\n\n\nKUUTAMOSONAATTI.\n\n    Oi sulje silmäs! Läpi huoneen armaan\n    soi sävel, jota ei voi unhoittaa.\n    Se halki lapsuutemme aaltoaa.\n    Alati tajunnassa keinuu varmaan\n    sen aallot humisten ja paisuen\n    kuin huoku valtameren kaukaisen.\n    Nyt sulje silmäs! Loppui kyyneleet.\n    On tuskan ovet umpeen painuneet.\n\n    Nyt kipein muisto säveleihin nukkuu,\n    pois menneet päivät himmenee ja hukkuu.\n    Miks sydäntäni poltti, unhoitin.\n    Syvästi pauhaa hyrskyt, vieden mua.\n    Oi Kauneus, sun syliis antautua\n    on taivaan autuus, jota janosin.\n\n    Pois tuskan tomusta sun hyökys kantaa\n    kuunloistoon, ulapalle, joll' ei rantaa.\n    Kimaltaa sävel jumalallinen.\n    Ma halki elämäni kuulen sen.\n\n\nLÄHTEIDEN MAASSA.\n\n    Te janoavat, tulkaa tykö vetten.\n\n    Oi Vapahtaja, aavistinko, etten\n    ma nääntyis, kun mua teitä kohtalon\n    vei kätes heltymätön, armoton.\n    Tään rauhan tiesinkö, kun viikoin pitkin\n    vain tuskaani ja häpeääni itkin.\n    Nyt itkun laaksoon lähde aukeaa\n    ja aamusateen alla versoo maa.\n\n    Nyt, virvoitettu, kuulen: soi ja helää\n    povessa tuskan voima salainen.\n    Syvästi, suloisesti laulaen\n    salaiset lähteet mullan alla elää.\n\n    Te janoavat, tulkaa tykö vetten.\n\n    Oi Käsi, johda tietäni, niin etten\n    unessa murheen jättäis sanomaa,\n    mi askelteni alla kumpuaa.\n    Elämän Alkulähde, virtaa minuun,\n    niin että halaisin vain yksin sinuun,\n    kun jälleen tielle, jota tunne en,\n    ma aamusateen maasta loittonen.\n    Nyt lepään, autuas. Vaan hetket vie mun\n    taas ihmishämyyn, syliin tuskan, riemun.\n    Suo, että niistä hämmentyisi en!\n    Oi Maailmoiden Valo, siunaa minut,\n    niin siunaa, että koskaan uupuis en\n    sua aavistamaan alta huntujen,\n    sua ikävöimään, Tuskan-Kahlehtinut,\n    niin että maisten säveleiden alta\n    sun äänes tavoittaisin kaikkialta,\n    ja yli kuilun vaikka syöksyis tie,\n    ma rakastaisin kättäs, joka vie.\n\n    Sumusta sumuun kuljen, ihminen.\n    Vain yhden tiedän: nähdä tahdo en.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMYÖHÄINEN TUOKSU.\n\n    Kuin tuoksu kukkain, joit' ei enää nää,\n    sun myöhät sanas sydämeeni jää.\n    Ken tiennyt ois: kun liian helein illoin\n    poveni tuskanlämpimänä löi,\n    unelmat hillityt mua etsi silloin,\n    kuin kuudankukkasen mun ympäröi.\n    Ma, taakka itse, itkuni vain kuulin,\n    pois kaipuutani anoin kuumin huulin,\n    ja kipein kyyneleeni ollut on\n    kimalle tähden, koskettamaton.\n    En nähnyt sydäntä, mi mulle aukes,\n    -- jos aukesi? Ken tiesi, tiesi sen,\n    kun talvet tuiski, kesäin hehku raukes\n    ja jäi vain kyynel, hymy, kukkanen.\n    Vain tuoksu sen.\n\n\nTÄHDENLENTO.\n\n    Maan yli pimeän ja hiljaisen\n    säteili tähtitaivas ikuinen.\n\n    Sen tajusimme silmin suurtuvin.\n    Ja ahdistettu sydän kummankin\n    yleni, kohtalonsa unhoittain,\n    yön maailmoiden alla loistavain.\n    Ei Häntä, jolta tähdet radan saa,\n    voi ihmisaivoitukset taivuttaa.\n    Syvimpään täytymykseen nöyrryin\n    ma, haavoitettu, itse haavoittain.\n    Mut ruumiiseeni virtas, tunsin sen,\n    sinusta tuskan virta salainen.\n    Välähtäin tähti lensi -- pohjoiseen!\n\n    Nyt mitä toivoit, näin sun kysyneen.\n    Sen tiesit, tiesit! Luotas juuri nyt\n    pois oli sydämeni lentänyt.\n\n\nPERHOSEN HAUDALLA.\n\n    Sun silmiäsi tänään katselen,\n    sa, jonka hymyilystä löysin kevään,\n    ja vierellämme iltaan syvenevään\n    käy vanhan tuskan varjo suloinen,\n\n    kuin tuoksu tuomen, aikaa varisseen,\n    kuin ammoin haavoittuneen linnun lento,\n    kuin kevätöinen hohde kullanhento,\n    mi kauan sitten koski sydämeen.\n\n    Oi lumousta kivun voitetun!\n    Kuun sinihunnun näänkö joskus vielä,\n    niin ettei varjos seuraisi mua tiellä?\n    Tää muiston pistos koska jättää mun?\n\n    Sun sydämeesi katson suruisaan,\n    sen hämärästä luen: uusi kevät.\n    Ma tiedän! Perhossiivet helenevät\n    tomusta perhosien hautuumaan.\n\n    Mut, kallis, vielä rintaa haavoittaa\n    se että hukkui kaikki hellyytemme,\n    se että koskaan omistaneet emme,\n    se ettei prinssi saanut prinsessaa.\n\n    Me onnen metsään tuntemattomaan,\n    poloiset, eksyimme kuin kaksi lasta.\n    Sen syvyydestä meitä saartavasta\n    vei polku pois vain halki tuskan maan.\n\n    Kun rannatonna ilta sinertää\n    koemme murheen: olla viimein vapaa.\n    Vain tuulen humun siipi hellä tapaa,\n    vain tuoksun tunnen, mut en kukkaa nää.\n\n    Nyt sylis avaa kerran viimeisen!\n    Maan päällä vielä on se kallein syli.\n    Kuu paistaa niinkuin ennen olkas yli.\n    Mua suutele! Vain kerran viimeisen!\n\n\nSIDOTTU.\n\n    Sun sylissäsi usein kuuntelin\n    syvintä rauhaa, joka virtas minuun.\n    Mut yhtä usein, vangittuna sinuun\n    sinussa siipiäni räpytin.\n\n    Ei rakkaus voi koskaan olla vapaa.\n    Se yksin sidottujen aarre on.\n    Mut läpi rakkauden ristikon\n    olevan ääriin vangin silmä tapaa,\n\n    salatut aukoo se, mi kahlitsee,\n    ja kaikkeudeks kaartuu ahdas maja.\n    Se sydän, jok' on askelteni raja\n    maailman sydämeksi laajenee.\n\n\nHAAVOITTUMATON.\n\n    Niin kuulumattomin ja hennoin siivin\n    on onni sydämeeni lentänyt,\n    niin että kipu, jota pakoon hiivin,\n    vain sana vailla elämää on nyt.\n    Lähellä hengität, oi kaivattuni,\n    sun suontes syke suonissani on.\n    Niin hetken hohtavan kuin aamu-uni\n    ma, arka, olen haavoittumaton.\n\n\nPERHOSEN SIELU.\n\n    Kun sinivuokot untuvaisin lehdin\n    sulavan hangen alta nosti pään,\n    ma keltaperhon tiellä nähdä ehdin,\n\n    ja päivä paistoi siipeen heleään.\n    -- Se sydämeni on, ma virkoin sulle,\n    kun vangitsit sen kätees lämpimään,\n\n    min sille teit, on kevät tehnyt mulle!\n    Mut taivaanvärein väikkyi märkä tie,\n    ja viidat punersivat huikaistulle.\n\n    Niin liian varhain suvi tullut lie.\n    -- On kuollut perho, sanoit murhemiellä,\n    se ruusupensaan alle hautaan vie.\n\n    -- Oi ei, ma huusin, ei, se elää vielä!\n    Sen hautasit sa käsi vavisten.\n    Ma itkin yhä: ei, se elää siellä!\n\n    Mut armas, jälkeen talven myrskyjen\n    jo tuoksuu metsä, ilmat helenevät,\n    ja valoon aukes hauta pienoinen.\n\n    Säteissä kultasiivet värisevät.\n    Se onko perho, sielu perhosen,\n    vai lemmen kimmel vain -- vai itse kevät?\n\n\nHAUTAUSMAALLA.\n\n    On pyhäaamu hiljaisin ja kirkkain.\n    Vain linnunlaulu, pääsiäistä virkkain,\n    soi puissa hautuumaan.\n    Punertuu yli teiden oksaholvi,\n    mut jalkojemme alla entispolvi\n    sai levon autuaan.\n\n    Ja missä maahan liukuu taivaan kulta,\n    vihertyy aavistaen pyhä multa.\n    Ei väri maallinen,\n    vaan kevään häivä heleä ja hento,\n    kuin valonhäivähdys, kuin perhon lento\n    on hohde sen.\n\n    Ne kalliit ristit, jotka kohoo tieltä,\n    hymyten kuulee, kuinka lemmen kieltä\n    sun kanssas haastelen.\n    Vei kauas yöhön meitä kova käsi.\n    Nyt sydämeni laulaa vierelläsi\n    taas iloon puhjeten.\n\n    Kuin aamu-unten kuulakkailla mailla\n    on sydämeni kevyt linnun lailla,\n    pyhissävaeltain.\n    Mut silmissäsi, joihin paistaa päivä,\n    on muiston varjo, tuttu tuskan häivä.\n    Sen usein nähdä sain.\n\n    Sa, elämäni, mulle liian kallis,\n    oi etkö sisimpääsi nähdä sallis\n    nyt, luona nukkujain.\n    Maan povessa he yksin kuulla meitä\n    voi, heidän tavallansa itkeneitä\n    vuoks pitkänperjantain.\n\n    Ei huultaan avaa vainajien suku.\n    Mut elävien rintaan kipu nuku\n    ei okaan salatun.\n    On mykkyys murtavampi kyyneleitä.\n    Siks yhtä pyydän: älä tuskaas peitä!\n    Sun surusi on mun.\n\n\nHUHTIKUUN KUUTAMO.\n\n    Suunnaton kuu\n    aavoilta heijastuu.\n    Siinnossa pettävän kevään se kultana väikkyy.\n    Siintäen läikkyy\n    aaltoja rantaan ja taivaan himmeys hento\n    vain yhä tummentuu, kun varjojen lento\n    käy yli maan.\n\n    Rinnaltaan\n    nostavat aallot kuuta, ja sen kuvajaista\n    kimaltavaista\n    pyytävät taas käsivarsin kostein nuo.\n    Kuultoa juo\n    vain meren mainingit sinikutrit ja hehkusta säteen\n    jäi kuva käteen,\n    rakkauden\n    varjona, tuskainen.\n\n    Nyt sano viimein, etkö jo rantaan kääntyä saata,\n    tuskasta laata!\n    Kauas vie\n    virvasta virvaan aavojen vaipuva tie.\n    Oi sydän kiittämätön, sinut tappava sana\n    lävisti kerran, ja vieläkin vapisevana\n    pelkäät kuulloksi varjon ja harhaksi säteen\n    kalleinta aarrettakin, min aallotar nostaa\n    prinssien käteen.\n\n    Siks, sydän mieletön, täytyy sun tuskasta laata!\n    Pettävä on\n    meren syöveri, tutkimaton.\n    Kruunun hyljeksityn pois liukua suo se ja kostaa.\n    Kultia vei\n    kyllin jo välkkyvä hauta, mi ei koti ihmisen, ei.\n    Siksi jos aarteen sait, älä säiky, vaan väkevämmin\n    paina se rintaasi, jossa on ainoa lämmin.\n    Kylmä on aalloissa maata.\n\n\nKEIJUKAISSATU.\n\n    Alas luolaansa maahinen keijusen vei.\n\n    -- Ei, ei, tämä itki, välkkyen tukka,\n    olen kuunsädemetsien kaunein kukka!\n    Mut maahinen suuteli, kuunnellut ei.\n\n    Niin syntyi keijulle poikaa kaksi.\n    Kävi luola naurusta valkeammaksi.\n    Mut peikkona toinen leikkiä löi,\n    ja keijuna toinen. Se sydäntä söi.\n\n    Tämän äiti luokseen viittasi, virkkain\n    hymyhuulin, silmin tuskasta kirkkain:\n\n    Rakas poikani, ken on keijukaisverta,\n    sen täytyy kasteessa kylpeä kerta,\n    yökuutamo nähdä, mi huumaa pään,\n    kukan keinuun nukkua värisevään. --\n\n    Isä puhetta vavisten kuunteli, peikko:\n    Hänet metsiin vie! Jää minulle veikko. --\n    Hymys keiju ja itki: En milloinkaan!\n    Jään luoksesi alle maan. --\n\n    Ypöyksin poikanen ruohoon kulki.\n    Sadat loistavat pallot sen polkuja sulki.\n    Kukan oksilta välkkeen vierivän nähden\n    hän vapisi niinkuin särkyissä tähden.\n    Sadekirkkaat äänet kulkua johti,\n    ilosilmin pieniä kasvoja hohti,\n    soi nauru ja vilkkui ruohojen lyhdyt:\n    Nyt piiriimme jäät ja heimoosi yhdyt!\n    Lumojuoman jo keijuista nuorin toi.\n    Yön maljan poikanen joi.\n\n    Niin hurmassa öiden ja kuutamon saaton\n    kodin unhoitti tuo ja äidin ja taaton.\n\n    Sanoi keijuista nuorin: Kun vietämme häämme,\n    koko metsien aatelin vieraina näämme.\n    Kukat tuoksunsa antavat huntuuni vienoon,\n    valot kasteen välkkyvät linnoissa tienoon.\n    Tien juhlaan viittovat ruohojen lyhdyt,\n    kun heimoosi yhdyt.\n\n    -- Myös pyydän ma taaton ja äitini armaan\n    ja veljeni niihin, mut palajan varmaan.\n\n    Tie tuttu ja himmeä luolaan johti.\n    Mut äidin hiukset vastassa hohti,\n    isän silmät kostui, ja riemuitsi veli:\n    Hänen palaavan vannoin, jos vielä hän eli!\n\n    -- Rakas poikani, mistä niin kelmeä poski?\n    -- Tuon kutsuja häihin. Mut rintaani koski\n    kodin armaus julma. Ma, maahisen verta,\n    maan päälle en palaa, mun hylkäisi kerta\n    tytär kuutamon nuorin ja nauravin tuo.\n    Oi äiti! Jään heimoni luo!\n\n    -- Ei, poikani, tuskaan kuolisi hento.\n    Yöloiste ei riitä, ei kuunsädelento.\n    Mut kellä on rakkaus, povessaan\n    vie kuutamon alle maan. --\n\n    Meni poikanen, suonissa maahisen verta.\n    Yön hengitys keinutti ruohojen merta,\n    ylt'ympäri soi suruvirret sirkkain.\n    Mut keijunen vastasi silmin kirkkain:\n    Kodin ainoan vain sydämestäsi saan.\n    Tulen luoksesi alle maan. --\n\n    Pian kierteli kukkia häilyvä huhu,\n    sitä sirkat soitti ja heinien suhu:\n    tytär kuutamon lähtenyt alle maan\n    oli seuraten rakkauttaan.\n\n    Kävi ruohossa kaihon valtavan siipi.\n    Kukat hehkuvat salaa mullasta hiipi,\n    tuli helmien hunnussa hohtava heinä,\n    tie välkkyi ruohojen kyyneleinä.\n    Oli himmeä luola, mut painoa vailla\n    sen rakkaus hengitti kuutamon lailla.\n    Säde taivaan kruunasi keijujen pään,\n    ihanamman entistään.\n\n    Niin pyysivät kukkaset juurtua multaan\n    ja ruohojen lyhdyt lainasi tultaan,\n    pian kuiskivat ruusut ja huokui heinä,\n    oli luola tuoksuna, kimmelteinä.\n    Kuun, kasteen, ruusut, kukkivan maan\n    vie rakkaus mukanaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTOUKOKUUN SADE.\n\n    Niin kylmä tuuli nousi ulapalta\n    ja rankka sadekuuro kastoi maan.\n    Nyt kadut siintää lammikoiden alta,\n    ja nurmi väikkyy suloisemmin vaan.\n    Pois yli kirkastuvan puiston lentää\n    jo huimakutri parvi pilvien,\n    mut ihanimman siipeen vielä entää\n    keväisen päivän kulta viimeinen.\n\n    Se hehkuu nyt, se häipyy sineen hentoon,\n    taas helläks helenee ja joutsenlentoon\n    se kohoo yli vihertyvän maan,\n    niin taivaallinen loiste saattonaan,\n    ma että mykkänä ja hurmaantuen\n    sen tiestä oman kohtaloni luen,\n    ja silmin kyynelien kastamin\n    en enää muista, miksi nyyhkytin.\n\n\nKESÄKUUN SADE.\n\n    Käy taivas pilveen. Vielä hohtaa maa,\n    mut koleammin tuuli puhaltaa,\n    ja nuori koivu\n    hiuksin nurinkääntynein on harmaa, vihainen.\n    Sireenipensaan tuuli pörröttää.\n    Sen tertut hetken hymyilevät, mutta\n    on hymy himmeää.\n\n    Vain pikkulinnut\n    ei säiky hämärää.\n    Kuin suloisemmin\n    ne kaikki visertää.\n    \"Mik' on tää pelko\",\n    ummut rukoilee,\n    \"ei vielä ilta,\n    mut ilma himmenee?\"\n\n    Niin hellä kuoro vastaa lohduttain:\n    \"Vain sade on se,\n    vain pisaroiden suutelu, ah, taivaan kaste vain.\"\n    Ja kohta vaipuu\n    maa herkkään kuunteluun.\n    Ei hengi kukka,\n    ei käänny lehti puun.\n\n    Siks kunnes kaikki koivut syvään huoahtaa,\n    kun sateen armo\n    suhisten yli lehtien ja mullan lankeaa,\n    ja kahta ihanammin tuoksuu metsä.\n    Lävitse pisarharson hopeaisen\n    virittää linnut\n    laulun jumalaisen,\n    ja vihreämmin vivahtelee maa.\n    Kas metsätähdet, tänään auenneet,\n    jo oli kuolemaansa vavisseet!\n    Nyt kukkaiskasvoin pienin\n    huoaten\n    ne taivaan juoman\n    juovat suloisen.\n\n\nKULTAINEN PÄIVÄ.\n\n    Nyt riemulauluansa ihaninta\n    livertää linnut, onnenkiihkeää,\n    ja lakkaamatta kukkuu kultarinta\n    niin ettei metsä henno hengähtää.\n    Ma, joka päivän hetkin kultaisin\n    näin valon vaeltavan koivikossa\n    ylitse kirjan, jota rakastin,\n    jo suljen lehdet suven auringossa.\n    Suloista vihreyttä hehkuen\n    hymyilee maassa ruoho jokainen.\n\n    Niin kohoo, vielä kukkuessa käen,\n    sylistä metsän tuuli lämpöinen,\n    ja vivahdellen vihreyttään näen\n    ma kimaltavan koivun kutrien.\n    Lehahtaa yli nurmen tuoksu hellä.\n    Pois valkovuokon kasvot vaipuvat,\n    kuin arastelis päivään värähdellä\n    sen terälehdet liian kuulakat.\n    Mut taivaan sini huimin, polttavin\n    peloita metsätähtiä ei vielä,\n    kun vierivierin hymyävät tiellä\n    ne lapsenkasvoin pienenpienoisin.\n\n    Vaan iltapäivän säteet värittää\n    taas koivikon niin syvänvihreäksi,\n    ma että aavistan jo lähemmäksi\n    sen salaisuutta aina-väikkyvää.\n    Ah, aivoin ajatusten painamin\n    ja ruumiissani, jossa kipu elää,\n    vähemmän nään kuin ruoho hentoisin,\n    kuin lintu, jonka riemuvirsi helää.\n    Ihanin hunnuin hunnutettu on\n    maan autuus, mulle tajuamaton.\n\n    Niin salaisuutes verhoo, armas multa!\n    En huimaa kaikkeutta halaa nyt.\n    On kyllin mulle iltapäivän kulta,\n    kun tuska sydämen on lähtenyt.\n    On kyllin lintukuoron laulu hellä,\n    ja tuoksu, jota henkii herkkä maa,\n    ja varjottomin mielin ihmetellä\n    suvisen pilven tietä loistavaa.\n    On ihme jäädä ilman kyyneleitä\n    maan ihanuuteen onnenheleään.\n    Oi kukka, sisimpäsi hunnuin peitä!\n    En mitään pyydä, kun sun hymys nään.\n\n\nSALAISUUS.\n\n    Sireenimaassa tuuli viivähtää\n    ja tienoon täyttää tuoksunkyllyydellään,\n    kun sinipunan hohtoon liian hellään\n    ihanat tertut värähdellen jää.\n    Pois käännyn, sillä enää kestä en.\n    Mut puutarhasta väikkyy silmihini\n    jo lemmikkien armas taivaansini\n    ja esikoiden paiste kultainen.\n    Vei sinne perhon onnenherkkä lento.\n    Myös narsissien kukka lumenhento\n    niin ylväin varsin maasta kohoaa,\n    mut katsettaan ei nosta ihanaa.\n    Se, sääliväinen, terälehdin hienoin\n    ei enää henno mua järkyttää,\n    mut kun sen kasvot käännän sormin vienoin,\n    se suoraan sydämeeni hymyää.\n\n    Nyt uupuneena sineen liian hentoon\n    lehahtaa perho lemmikeiltä lentoon,\n    ja sireenien hellään syvyyteen\n    se vajoo loistavine siipineen.\n    Ja silloin lauluun puhkeavan kuulen\n    ma peipposen, ja sävelhyrskyihin\n    sen pienen rinnan pakahtuvan luulen.\n    Ei lemmen riemu jumalallisin\n    noin soida voi, ei suvivirsi syvin.\n    Ah, silmin autuudesta hämärtyvin\n    ma näen: salaisuuden viimeisen\n    se tietää, peippo! Koska tiedän sen?\n\n\nAAMUN KUORO.\n\n    On liian kirkas tämä aamu mainen,\n    kun aallon alta taivas hymyää,\n    ja järven pilviloiste jumalainen\n    kuin onnen kipu sydämeeni jää.\n    Ylitse valoon vihertyvän tienoon\n    unohtuu tuuli kielontuoksuun vienoon,\n    ja nuoren koivun ritvat raukeat\n    kuin ihanuuden painoon vaipuvat.\n    Ylt'ympäri soi laulu alta sinen,\n    niin riemunhelkkyvä, niin ihmeellinen,\n    niin kullankirkas, että hurmaa mun\n    se, tuhannesti samoin hurmatun.\n\n    Mut sanat uudet löysi säveleihin\n    jo peippo, loppumatta kummunneihin,\n    ja laulaa värähdellen: muita en\n    ma rakasta kuin sua, suloinen!\n\n    Ja kohta kaikki linnut yhtyy mukaan.\n    Myös rastas, herkemmin kuin niistä kukaan\n    virittää huilunhellän säveleen,\n    ja itse unohtuu sen syvyyteen.\n    Vaan hiljenee jo koko metsän kuoro\n    ja kaikki lehvät onneen havahtuu,\n    kun kaukaa kuuluu 'kukkuu' kultasuu,\n    ja suuren laulajan on tullut vuoro.\n    Nyt yksinlauluansa heleää\n    niin lakkaamatta käki kukkuu, kukkuu,\n    sen kultaan että tajuntani hukkuu\n    ja koko luonto ihmetykseen jää.\n\n    Mut kaikkein nuorin peippo aariaansa\n    jo tulisesti puhkee, uusimpaansa,\n    ja sanat vastaluodut laulaa noin:\n    Sua yksin rakastan! Sua jumaloin!\n\n\nHEINÄKUUN SADE.\n\n    Enää pisaroivat\n    pihakoivut vaan.\n    Sade sormin hienoin\n    väritti jo maan.\n\n    Katso, lammikkoina\n    polku hymyää.\n    Mutta väkevämmin\n    multa vihertää,\n\n    sinisilmin välkkyy\n    kukat puutarhan.\n    Syvempi on loiste\n    punapellavan.\n\n    Pilvivuoret jylhät\n    repeävät jo.\n    Valojuovin heikoin\n    hehkuu aurinko.\n\n    Yli järven peilin,\n    tumman, tyvenen,\n    hellä sateenkaari\n    kohoo huikaisten.\n\n\nHEINÄKUUN AALLOILLA.\n\n    Aalloista pilvet kohoo\n    helein hartioin.\n    Ihanat aurinkohaahmot\n    pohjalla nähdä voin.\n\n    Vedessä laahaa vielä\n    siipi kuulakkaan.\n    Astuen hellään sineen,\n    kultaan vaaleaan,\n\n    ihossa hehkua päivän,\n    hiukset kastuen,\n    liu'un pilvien syliin\n    kosteasulkaisten.\n\n\nKUKKA JA PERHONEN.\n\n    Oi tuskaa kukkasen hennon,\n    joka kylmään multaan jää,\n    kun hurmassa häilyvän lennon\n    pois perhonen häviää.\n\n    Sen juuret on syvällä maassa,\n    terälehdet kannata ei.\n    Mut hetkessä autuaassa\n    sen sielun perhonen vei.\n\n    Sini-ilmoja siivet halaa!\n    Luo kukkasen loisteessaan\n    ne ehkä hetkeksi palaa\n    tai ehkä ei milloinkaan.\n\n\nKOIVU JA TÄHTI.\n\n    Sa armas tähti, joka lohduttain\n    poveeni paistoit talven iltaa monta,\n    kun tuudittelin tuskaa loputonta,\n    mi samaa öistä rataa kiersi vain,\n\n    niin vaaleana loistaa valos nyt\n    lävitse koivunlehväin rauenneiden,\n    kun täyttynyt on mitta talven teiden\n    ja tuskan kehä umpeen kiertynyt.\n\n    Välähti kerran siipi keväimen.\n    Mut suvi viipyy, tuoksuva ja lämmin.\n    Sen multaan juurrun yhä kiinteämmin.\n    Sen pilvet, aallot, hehku peltojen,\n\n    sen kukkaissaatto hymyn-autuas\n    jäi sydämeeni, hengähdellen siellä\n    suloista, syvää elämäänsä vielä\n    kun syttyy syksyn tähti kuulakas.\n\n    En pelkää viestiäsi, taivainen.\n    On ehkä aukeneva tietön syvyys,\n    mut suojani on suven suuri hyvyys.\n    -- Ah, metsien ja meren sineten\n\n    on elokuinen ilta humissut\n    myös hälle, jota paahtoi päivän helle,\n    ja jok' on vuoteellensa olkiselle\n    työn kovan syvään uneen vaipunut.\n\n    Hän nukkuu nyt, sen tunnen hymyten.\n    Oi armas tähti, vaalennut ja hellä,\n    suo hänen unelmiinsa hengähdellä\n    mun sydämeni levon suloisen.\n\n\nODOTUS.\n\n    Lumossa puutarhan ma hiljaa kuljin.\n    Jo uinui untaan rivit kukkien.\n    Kuin kivun tunsin niitä leikaten,\n    mut syliini ne suloisesti suljin.\n\n    Kun viimein yli hajuherneiden\n    loin katseen, herkenneen näin illan sinen,\n    Ja hetki hetkeltä se, ihmeellinen,\n    syveni, vienoni, taas syveten.\n\n    Mut alla metsäin järvi vaalea\n    sisäistä valoansa hohti vielä,\n    kuin vanginnut sen lasi ihana\n    ois viime säteet, säilyttäin ne siellä.\n\n    Ja yli taivaan, jonka hurmaan jäin,\n    levisi pilviryhmä jumalainen\n    kuin valkohuntu, hämyyn-loistavainen.\n    Niin ensi tähti syttyi värähtäin.\n\n    Ja yhä syttyi tähdet vaaleat,\n    kun sinenevää tietä käydä aloin\n    ja kylmään ruohoon astuin paljain jaloin.\n    Jo sylissäni kukat nukkuivat,\n\n    maa, metsä nukkui uneen suloiseen,\n    mut taivas yhä uusin tähdin eli.\n    Kun valkeneva säde värähteli\n    myös läpi pilvihunnun himmenneen,\n\n    niin kaikin aistein, yöhön herkistyvin,\n    ma tunsin, että täytyis viimeinkin\n    tien käänteestä sun tulla silmin hyvin,\n\n    sa, jota monta kesää odotin.\n\n\nSYYSAAMUN UINTI.\n\n    Enää säveliin ei herää aamuin.\n    Sumuhaamuin\n    syyskuun koivut nytkin vihertää.\n    Pettävää\n    lukinseittihärmää silmä kohtaa,\n    missä ruoho kylmin helmin hohtaa.\n    Rantaan vie\n    paljasjaloin läpi kasteen tie.\n\n    Yli kylmän hiekan juoksen tieltä.\n    Enää sieltä\n    houkuta ei kuumuus autuas.\n    Kuulakas\n    järven peili on, mut aallon pintaa\n    pilvirintaa\n    sumuhuntu pakoon kiiruhtaa,\n    surren kuvajaistaan ihanaa.\n    Molemmat\n    aamusineen kohta haihtuvat.\n\n    Sano, kaislametsä, sukellanko,\n    pilvilasin värit sekoitanko?\n    Huudahtain\n    Särkisinkö hymyt hattarain?\n\n    Kylmään hurmioon mun sulki vesi.\n    Heti pesi\n    pois se unen lämmön hämärän.\n    Heleän\n    riemun juoman maistan aamuin aina.\n    Kuulakkaina\n    kasvoni nään alta syvyyden.\n    Hymyillen\n    siellä lähemmäksi kumartuvat\n    nöyrin otsin kaislat, aaltokuvat.\n\n    Tahtoisitko, metsä kullansankka,\n    olla vankka,\n    juuri väkevin kuin uljas puu?\n    Kumartuu\n    sentään, sisko, jalkojesi eteen\n    hellään veteen\n    kaikki taivaan pilvet hehkuen.\n    Päivä paistaa\n    läpi syvyyden.\n\n\nSILKKIKUIKKA.\n\n    Yö yöltä rannan kaislat kellastuivat\n    nyt kullan vihervinä hehkuen.\n    Mut yli järven lasin sinisen\n    yhäti lumisulka-pilvet uivat.\n    Syys leppäin vihreyteen tuskin koski,\n    mut päivälläkin viileä on maa.\n    Siks suloinen on aaltoon solahtaa,\n    kun viel' on auringosta lämmin poski.\n\n    Niin jäisen kylmä on sen tuttu syli.\n    Mut silkkikuikka, tiellä salmen yli,\n    sukelsi syvään mua säikkyen.\n    Nyt kaulan kaartuessa siloisen\n    se märin sulin liukuu loitommalle.\n\n    Ah, unohtumatonta kummankin\n    on päänsä kastaa viime aallon alle,\n    kun vielä hohtaa sätein lämpimin\n    maan kylmän suvi liian ihmeellinen,\n    kun hehkuu kullantummat kuhilaat,\n    ja yli järven lasinkuulaan sinen\n    ui pilven lumivuoret autuaat.\n\n\nSUVEN MENTYÄ.\n\n    Jo luumupuiden oksat värittää\n    hedelmän punertuvan hehku vieno,\n    ja yli nurmettuneen mullan jää\n    omenan tuoksu iloinen ja hieno.\n    Mut suven jälkeen liian autuaan,\n    min kultaan vaivuin tajuttomiin asti,\n    nyt syksyyn havahdun niin haikeasti\n    kuin lapsi lämpimästä unestaan.\n\n    Jos suljen silmäni ja kuuntelen,\n    soi vielä linnunlaulu kultasuinen,\n    ja loistossansa tuomi toukokuinen\n    jäi sydämeeni, sinne juurtuen.\n    Mut kellastuu jo ruoho rinteen armaan,\n    ei tuudi tuuli kukkain purppuraa,\n    ja yli järven kylmenneen ja harmaan\n    etäältä kurkiparvi kiiruhtaa.\n\n    Vie auringosta polku pimeään.\n    Oi tiedän, tiedän, ettei pelko sovi,\n    mut täynnä tuskan aavistusta povi\n    ma talven synkkenevät kasvot nään.\n    Nyt vielä nukun tähtihymyyn hienoon,\n    ja herään koivujeni huminaan,\n    vaan mitkä muistot mua varjookaan,\n    kun keväimessä nään tään kalliin tienoon?\n\n    Syyspilven alta kullanvaalean\n    lehahtaa jälleen kirkas päivä esiin,\n    ja kylmän-tuulisiin ja tummiin vesiin\n    taas taivas lainaa sinen loistavan.\n    Vie auringosta polku pimeään.\n    Mut värit hohtaa hajuhernemaassa\n    levossa, hellyydessä autuaassa,\n    ja kaikki kukkaniityt niissä nään.\n\n    Niin tajuamaton, niin ainokainen\n    on ollut armo suven vaipuvan,\n    niin taivaan-läheinen sen hehku mainen,\n    sen jälkeen että käsin kurkoitan.\n    Suo viime sätees ruumiiseeni heikkoon,\n    suo sydämeeni paistaa hymys suu,\n    niin että lujin mielin talven peikkoon\n    ma katsoisin, mi usein voitti mun.\n\n\nILTARUKOUS.\n\n    Autuas tähti matkallaan\n    hymyy huoneeni ikkunaan.\n    Suloista päivän himmeydestä\n    sydän on taivaan välkkeessä pestä.\n\n    Sentään ma rukoilen tähtiä: luokaa\n    minusta pois sädekasvonne nuo.\n    Viekää loistonne köyhien luo,\n    kaikkien, jotka nyt kivusta huokaa.\n    Mulle jo viittoi kirkkaus tien.\n    Taivaan armon uneeni vien.\n    Vaan yön hetkinä armahtakaa\n    kaikkia, joita nyt kärsimys syö,\n    jotka nyt tuskan majoissa makaa,\n    joille kauhuna saapuu yö.\n\n    Siunaten vaimoa vapisevaa,\n    miestä, ken uupuu kourissa myrskyn,\n    ylitse merten ja tuskien hyrskyn\n    taivaan siltoja lingotkaa.\n\n    Laihojen kätten ma läheltä nään\n    teihin nousevan hädässään.\n    Missä ei ihmisrakkaus auta,\n    missä on tuhanten kauhea hauta,\n    sinne, orpoja lohduttain,\n    viekää loistonne autuain.\n    Korkein tähti! Jos jalkaisi alle\n    uupunut vuoteelle kurjimmalle\n    lapsi on nyt, kivun-valkoinen:\n    astu taivaasta luokse sen!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKRUUNAUSKIRKOSSA.\n\n    Oville taivaan aukee huima tie,\n    vuossadoin pystytetty, ihmispolvin.\n    Sen kaaret kaarten päältä ylös vie,\n    ja tähdet sinkoo tähtiparviin holvin.\n    Niin nöyrin sätein kivet kimaltaa,\n    kumartuu jumaläidit yli lasten,\n    ja hymyyn pyhimysten autuasten\n    tuliset lasivärit lankeaa.\n    Vaan missä yli kaarten huimimmin\n    pois syöksyy kaaret, kohoo valtavasti\n    se risti, jolta käsin haavaisin\n    luo Kristus katseen sydäntomuun asti,\n    kun korkealla aukee pyörryttäin\n    sen taivaan ukset, josta varjon näin.\n\n\nKARPAATEILLA.\n\n    Sydänyöllä esiin kohonneilla\n    Karpaateilla\n    unestani heräsin.\n    Valtavin\n    muodoin pimeässä\n    väkevässä\n    aaltoili ja nousi villi maa.\n    Rajumpaa\n    vuorten tylyyttä ei löydä mistään.\n    Syvyyksistään\n    kivirinnoin esiin syöksyväiset,\n    hurjapäiset,\n    ammoin jähmettyneet jättiläiset\n    mahtavina yössä lepäävät,\n    taivaan tuulet paasihartioillaan,\n    haarniskoillaan\n    pilvivuorten raskaat rykelmät.\n\n    Silloin pimeässä\n    seestyvässä\n    puhkee lauluun villi satakieli,\n    uhkamieli.\n    Toinen vastaa yli mustan kuilun\n    lailla huilun.\n    Virittää jo tuhat satakieltä\n    laulun tulisen,\n    laulun ylpeän, mi ilmain pieltä\n    kiirii huumaten,\n    villin vapauden hurman virkkain\n    siellä, missä vuorten tukkaan sankkaan\n    öisin pilvet eksyvät, ja vankkaan\n    paasirintaan nojaa valvoen\n    tähti kirkkain\n    päänsä taivaisen.\n\n\nBALATONILLA.\n\n    Yli Balatonin pinnan\n    hellät pilvet rintarinnan\n    pysähtyneet on.\n    Vuorten viivaan asti vienoon\n    verhonnut on valoon hienoon\n    taivas aallokon.\n\n    Liian heleä on teillä\n    keltakukkiin syttyneillä.\n    Liekit valmujen\n    tulisina kiertää viljaa,\n    jossa silkkiaalloin hiljaa\n    ajaa läntinen.\n\n    Niinkuin vahtirivit ylväät\n    tummat poppelien pylväät\n    rantaa vartioi.\n    Valkokukat viistää maata\n    metsikössä, joss' ei laata\n    rastaan huilu voi.\n\n    Hengähdellen unta kuumaa\n    tuoksu akaasiain huumaa\n    lumoin entisin,\n    niinkuin onnenaalto mainen,\n    lämmin, hellä, hunajainen.\n    Suvi Unkarin!\n\n\nYÖLLINEN AJO.\n\n    Vuoritiellä\n    vanhan Unkarin\n    kiersi viini,\n    soitto tulisin.\n\n    Alla akaasiain\n    kaipuutaan\n    mustalainen\n    itki viulullaan.\n\n    Pian löysi\n    tuskan sävelen\n    nuori satakieli\n    kuumeten.\n\n    Kukin vielä\n    kuuli sydäntään,\n    kun jo kauas\n    yöhön välkkyvään\n\n    kiiti auto\n    tietä huimaavaa,\n    jonne tuoksui\n    tuhat puutarhaa.\n\n    Liki maata\n    hunnutonna nyt\n    tähtikasvot\n    loisti häikäistyt.\n\n    Sadun hetkin\n    vuoret nousivat,\n    tähdet kasvoi\n    yhä kirkkaammat,\n\n    hurmaa kylväin\n    kauas pimeään\n    tähti outo\n    viittoi etelään.\n\n\nAAMU ALPEILLA.\n\n    Muistatko aamut korkeimmat\n    ylhäällä alppitiellä!\n    Jumalan pilvet hipovat\n    ihmiskattoja siellä.\n    Sumuun syöksyvät harjanteet,\n    kuiluun seinämät vaipuu,\n    kuusien tukkaan tarttuneet\n    usvat huntuina taipuu.\n    Näetkö koskien putoovan\n    sauhuna metsäin syliin!\n    Vuoren rinnalta huimimman\n    polut suistuvat kyliin.\n    Majat pyrkivät kuurupäin\n    laaksoissa sylityksin.\n    Päänsä nostavat tervehtäin\n    kirkkojen tornit yksin.\n    Hetki hetkeltä korkenevat\n    huiput huippujen yli,\n    aamun pilvissä hartiat,\n    jäänä siintäen syli,\n    kunnes aurinko hunnuistaan\n    kuumat kasvonsa nostain\n    sinkoo kultia hehkumaan\n    lumiharjalle jostain.\n\n\nVÄLIMEREN AAMU.\n\n    Yön unettoman onni aineeton\n    vie minut Välimeren aamuun vienoon.\n    Satuinen sini vaalennut jo on,\n    ja tähdet sammuu ohimoilta tienoon.\n    Ylt'ympärillä kasvoin ihanin\n    jää ruusut vielä aamu-uneen hentoon,\n    mut hereillä on tuoksu suloisin,\n    ja linnut pyrkii palmupuista lentoon.\n    Jo takaa vuorten sinikukkulain\n    lehahtaa taivaanseinä hellään kultaan,\n    kun kirkassilmin nostaa keltatultaan\n    etelän päivä yli puutarhain.\n\n    Kuin paratiisin aamuun väikkyvään\n    niin meri aukee silmieni eteen.\n    Etäinen hohde vaipunut on veteen,\n    vain aamun holvistot, vain valon nään.\n    Yönsinisinä varjot rantojen\n    ulapan valkosyliin kuultaa vielä,\n    mut ruskon värit vaihtuu tuulten tiellä,\n    ja hymyyn herää aalto utuinen.\n    Ovilla loistavilla itse taivaan\n    niin säteen puna sattuu satulaivaan,\n    mi purjeissansa kaikki aamun koi\n    ui valoon, jota tajuta ei voi.\n\n\nSADE VUORILLA.\n\n    Aamun sade rankka\n    laakson kastanut on.\n    Hohtaen sumu sankka\n    verhosi vuoriston.\n\n    Sypressivarjojen alle\n    hehkuen kylä jää.\n    Yötäkin tummemmalle\n    vuoret sinertää.\n\n    Rinteillä siimeikkäillä\n    niityt heleimmät.\n    Vuorien olkapäillä\n    pilvet lepäävät.\n\n    Seestyi huikaistuna\n    etelän taivas nyt.\n    Peltojen kullanpuna\n    taas on syttynyt,\n\n    kirkkaus ihmeellinen\n    liukuu puutarhaan.\n    Joessa unten sinen\n    silmin nähdä saan.\n\n\nKAIPAUS.\n\n    Ihana on Italian ilta.\n    Samettisin varjoin korkeimmilta\n    vuorilta se tuoksuhunnussaan\n    hiipii viilenevään puutarhaan.\n\n    Kylä nukkuu alla aran pilven.\n    Mutta kohottaen tulikilven\n    yli viinitarhain nousee kuu\n    laaksoon, jossa pinjat uneksuu.\n\n    Iltakellot vaienneet on siellä,\n    mustat sypressit vain valvoo tiellä.\n    Tulikärpäsien heleät\n    lyhdyt ruusustossa syttyvät.\n\n    Viimein yli vuoren tumman olan\n    hento tähti nousee kimmeltäin\n    sinne, mistä tiedän vievän solan\n    pohjaa päin.\n\n\nUKKOSEN JÄLKEEN.\n\n    Hetken kesti myrsky etelässä.\n    Hämärässä\n    sinertyen vuoret tummuivat.\n    Ihanat\n    varjot kastunutta maata hiipi.\n    Pilven siipi\n    suunnaton ja kylmä himmeten\n    kaukaa hohti yli vuorien.\n\n    Mykät salamat vain enää eli.\n    Välähteli\n    aika-ajoin liekit salatut\n    ruusuhohtein pitkin pilvilunta.\n    Niinkuin unta\n    taivaan tulta katsoin, uupunut.\n\n    Myrskyt, jotka ukkosäänin haastaa,\n    puita raastaa,\n    ruusutarhat murtaa rajusäin,\n    kimmeltäin\n    unta onko jälkeen hurjan retken,\n    joka hetken\n    pilven sumusulkiin salamoi,\n    niinkuin ihanina heijastuvat\n    unikuvat\n    tuskan, joka palata ei voi.\n\n\nHAJUHERNEET.\n\n    Tulisina ruusut etelässä\n    heleässä\n    palmunvartta kiertää karheaa.\n    Mutta sydämeni levon saa\n    yksin koivuholvin armaan alla.\n    Valoisalla\n    hymyllään se suojaa puutarhaa.\n    Viileät on kukkaiskasvot täällä,\n    mutta päivä hohtaa pääni päällä\n    lämmittäen maata kosteaa.\n\n    Hajuherneet, monta kesää ennen\n    vuotten mennen\n    lumossanne teitä rakastin.\n    Kuultavin\n    vivahduksin väikkyy väri teissä,\n    ujoimpien unten häilähteissä,\n    häipyen\n    hämyyn kukkaterän suloisen.\n    Kiinni saa en salaisuutta arkaa.\n    Vastaan karkaa\n    yksin talven varjo tuskainen.\n\n    Sano, kukka, miksi hymyssäsi\n    on niin syvä hurma kuin ei käsi\n    kova elämääsi poimis pois,\n    kuin ei lanka, johon tuulta varoin\n    karhin aroin\n    nojaat, koskaan sua pettää vois.\n    Suojaa vailla\n    hymyyt kaikki-omistavan lailla\n    eron kipuun, joka hiipii luo.\n    Mulle suo\n    rauha, jolla hiljaa tuuleen hentoon\n    päästät lentoon\n    tuoksun herkimmän, mi haihtuu pois\n\n\n\n\n\nV.\n\n\nLEGENDA\n\nEspanjalaisen aiheen mukaan.\n\n    Oli julistus Juudean kuninkaan\n    yli seutujen käynyt aikana tuona.\n    Kotiliedet se murskasi kulkeissaan,\n    sadat äidit itkivät kehtojen luona.\n    Niin paeten miekkaa vainoojain\n    myös äideistä nuorin kuljetti lastaan,\n    sydän kauhua täynnä, yön kauhuja vastaan\n    erämaihin aasilla ratsastain.\n\n    Oli juhdan raskasta pimeydessä,\n    käsi vapisi Joosefin voimakkaan,\n    ja painoi sydämen nääntyessä\n    pyhä äiti rintaansa pienoistaan.\n\n    Oli sidottu hentoon ruumiiseen\n    koko maailman, tuskassa uupuvan, kaipuu;\n    opas ainoa voimaan ja rakkauteen\n    hänen poveensa väkeä vailla nyt vaipuu.\n    Vuossatoja Juudean parhaimmat\n    sitä odotti turhaan, Messias-lasta.\n    Oi Herra, maanpiirien vapahtajasta\n    mitä teet, jos ruumiin he surmaavat?\n\n    Läpi pimeän tie kävi, kuoleman mailla,\n    säde kalpea kietoi lapsen pään,\n    kun äkkiä, julmien varjojen lailla,\n    näki vuorien rosvot he ympärillään.\n    Yks lyhtyä nosti: \"On vaatteet hyvät\",\n    hän ilkkui, \"ja kuolleet juorua ei!\"\n    Mut lapsen silmät tyynet ja syvät\n    näki toinen; se häneltä rauhan vei.\n\n    Ja ääneen, salaten tuskaa rinnan\n    hän virkkoi hurjalle veljelleen:\n    \"Ota juhta, ja pitää saat sen hinnan;\n    minä yksin lopusta selvän teen.\"\n    -- Mut murhaan noussut ei rosvon käsi,\n    vain siteet Joosefin riisui tuo:\n    \"Älä pelkää, suojelen perhettäsi.\n    Vien teidät turvaan ja lieden luo.\"\n\n    Oli pimeä ryövärin piilotalo,\n    tuli vastaan valvova vaimo vain.\n    Hän hymyyn puhkesi huudahtain\n    kun lapsen otsalta hohti valo.\n    \"Oi vieras, niin ihana poikanen!\"\n    Käsin hartain syliinsä pyysi hän sen.\n\n    Niin ryövärin vaimo lämmitti vettä\n    ja ihanan lapsen kylpyyn vei,\n    sitä hellien pesi, mut nyyhkytyksettä\n    sen suloista naurua kestänyt ei.\n    \"Mikä on sinun?\" -- \"Vieras, lapsi on mulla,\n    mut päivästä päivään sen kärsivän nään.\n    Ei koskaan se naurain voi syliini tulla.\n    Se spitaalinen oli syntyessään.\"\n\n    Niin toistensa sielujen syvyyteen\n    näki äidit hetken, ja vavisten aivan\n    koki Jumalan äiti ihanan vaivan:\n    tuli valoa rintansa tulvilleen.\n    Ja hän hymyili, lausuen, taivaallinen:\n    \"Nyt lapsesi tuo, minä kylvetän sen!\"\n\n    Ja sairaan, itkevän lapsen pesi\n    niin Jumalan äiti hyväillen,\n    ja Messias-lasta huuhtonut vesi\n    oli pyhä; se puhdisti poloisen.\n    Mikä valkeus majasta ryövärin hohti!\n    Sydän vaimon riemuun murtua vois,\n    kun poikanen sylistä Maarian pois\n    käsin armain pyrki jo äitiä kohti.\n\n\nALEKSIS KIVEN HAUDALLA.\n\n    Oi Uupunut! Sun luokses kalmistoon\n    me käymme sydämellä polttavalla,\n    niin suuren rakkauden painon alla,\n    sen että tunnet untes kammioon.\n    Maan laakereita enää heimoltasi\n    et halaa hietakehtoos himmeään,\n    mut tiedä: vavisten sun varjossasi\n    nyt koko kansas tutkii sydäntään.\n\n    Me, joita päästänyt on kivun alta\n    sun runoutes paiste kultainen,\n    me, joille usein kruunut honkien\n    säteili nummeltasi kaikuvalta,\n    nyt juhlan kesken kipeällä miellä\n    sun kumpus kukitamme hiljenneen.\n    Oi että elämääsi tuskaiseen\n    vois kukan ainoankin tuoda vielä!\n\n    Oi että kääpiöiden joukkiot\n    ei aina vaanis jättiläisten teitä!\n    Ei järky heistä jätin kohtalot,\n    vuossadat vierressään ei muista heitä.\n    Mut suurimmankin hengen kammitsoi\n    lait ihmistuskan, ihmisriemun täällä.\n    Ei tappaa nuolellansa myrkkypäällä\n    voi kääpiö, mut haavoittaa hän voi.\n\n    Vaan ehkä käskyn sai se veljen käsi,\n    mi kipeimmin sua iski sydämeen,\n    avata kalliosta sisimpäsi\n    syvimmän lähteen, siellä-kummunneen.\n    Janoisin tuska povestaan luo hyrskyn,\n    vuossadat josta tuskahansa juo.\n    Omasta olennostaan kurjuus luo\n    hyvyyden, voiman, vapauden myrskyn.\n\n    Siks, heimos sydämessä Nukkuvainen,\n    on kirkas tuskas, kirkas köyhyytes.\n    Sokaisten laskenut sun kulmilles\n    ei koskaan kruunuansa loiste mainen.\n    Sun hautas säteilyä ihanaa\n    maa himmennä ei kultatomullansa.\n    Siks rakkautes luja, köyhä kansa\n    syvimmin omanaan sua rakastaa.\n\n\nRUKOUS.\n\n    Talvi-ilta yli maan\n    pimeänä makaa.\n    Huokauksen tullessaan\n    tuo se rajan takaa.\n\n    Kunpa vahva rukous\n    kantais yli muurin,\n    sinne, miss' on vavistus,\n    miss' on tuska suurin.\n\n    Taivaan tähdet syttyvät\n    yli ihmisrajain.\n    Mut ei syty kynttilät\n    pimennossa majain,\n\n    joissa kerran vihamies\n    tarttunut on miekkaan,\n    joissa sortui kotilies\n    verenkuumaan hiekkaan.\n\n    Sinuun, Herra vanhurskas,\n    uskoi hädän kesken\n    Suomen heimo silpomas.\n    Kuule itku lesken,\n\n    kuule lasta nääntyvää!\n    Herra, vihas peitä.\n    Älä pirsto enempää\n    pirstottujen teitä.\n\n    Miss' on kirkko valoton,\n    siellä soikoon kellot,\n    missä lasten nälkä on,\n    lainehtikoon pellot,\n\n    miss' on liesi särkynyt,\n    sinne liekki uusi,\n    missä sydän murtuu nyt\n    kovaan rankaisuusi,\n\n    sinne katso taivaastasi\n    Auta nääntyneitä!\n    Kätes kaikkivaltias\n    anna! Johda meitä!\n\n\nINKERIN RAJALLA.\n\nOmistettu äitini isälle.\n\n    Reki ajaa halki kylien.\n    Lähestymme lakkaamatta itää.\n    Outo pelko lumoissaan sua pitää.\n    Mitä mietit, katse tummeten?\n    Silmin näet sodat kestetyt,\n    elät julman taistelun ja kauhun,\n    paon, ryöstön, tulipalon, sauhun,\n    jok' on nämä metsät kiertänyt.\n    Näet heimos väkevämmän alla\n    nääntyvän -- ja sentään nostat pään:\n    Länsi itää vastaan seistessään\n    milloinkaan ei kuole kuolemalla.\n    Säilyy, ken ei itseänsä kiellä.\n    Tuhat kertaa itä kipunoi\n    yli Inkerin, vaan yhä siellä\n    puhdas Väinämöisen kieli soi.\n\n    Silloin hangen alta kohoaa\n    jotain, jost' et silmääs kääntää saata:\n    raja yli seudun kohoaa\n    synkentäen varjollansa maata.\n    Hengähtämättä sa näet sen.\n    Kipeästi halki kylien\n    raja väkivalloin tehty leikkaa,\n    läpi veljies sen rauta leikkaa.\n    Kosket piikkejä sen kädelläs,\n    ja ne pistävät sun sydäntäs.\n\n    Pysähdy ja itke, vaeltaja!\n    Omaa heimoasi silpoo raja.\n\n    Inkeristä asti Uraaliin\n    näet vitkaan: valtavana siellä\n    lepää maa, mi kohtalonsa tiellä\n    peittynyt on pilviin verisiin.\n    Vuosisadat helmastaan se meihin\n    kuolemaa ja vihaa uhoaa.\n    Mikä sitoi Suomen heimon teihin?\n    Mikä johtaa sua, tuskan maa?\n\n    Mittaamattoman ja pyhän ajan\n    vavisten sa viivyt luona rajan.\n    Tapahtukoon tahtos, Isä meidän.\n    Tulkoon valtakuntas, Isä meidän.\n    -- Rusko sammuu. Jälleen länttä kohti,\n    sinne, mistä viime valo hohti,\n    kääntyy reki. Itä yöhön jää.\n    Sumu Venäjältä leviää.\n    Piikkilankain varjo lepää tiellä.\n    Miten hepo kotiin kiiruhtaa!\n    Yksinäiset tulet tuikkii siellä,\n    minne kättä ojentaa et saa.\n    Nosta silmäs! Hiljaa syttyvät\n    kaikki taivaan kauniit kynttilät.\n\n    Tutkimattomina näämme yhä\n    taivaan kirjoituksen loistavan.\n    Yli Euroopan ja Aasian\n    välkehtii sen tähtikieli pyhä.\n    Kirkas tähti! Heitä säteitäsi\n    heihin, joiden päällä Herran käsi\n    päivällä ja yöllä raskas on.\n    Auta heitä, joilla raskas on!\n\n\n\n"]