Valtiosalaisuus

VALTIOSALAISUUS

ynnä muita salapoliisikertomuksia

Kirj.

A. CONAN DOYLE

Carl Geisler, Helsinki, 1927.

SISÄLLYS:

Valtiosalaisuus. Seikkailu Norwoodissa. Kolme ylioppilasta.

VALTIOSALAISUUS.

Olin melkein ajatellut, että "Seikkailu Abbey Grange'ssa" jäisi ystäväni Sherlock Holmes'in monista urotöistä viimeiseksi, jonka minä tulisin julkaisemaan yleisölle. Tämä päätelmäni ei johtunut aineksien puutteesta, sillä minulla on muistiinpanoja sadoista tapauksista, joista en ole koskaan maininnut, eikä myöskään lukijoitteni osoittama mielenkiinto tämän merkillisen miehen persoonallisuuteen ja erikoislaatuisiin menettelytapoihin ollut laimentunut. Ainoana syynä oli herra Holmes'in oma vastenmielisyys kokemuksiensa jatkuvaa julkaisemista kohtaan. Niin kauan kuin hän toimi asiantuntijana ammatissaan, saattoi kertomuksilla hänen menestyksestään olla jonkunlaista positiivista arvoa hänelle, mutta hyljättyään Lontoon toden teolla ja antauduttuaan tutkielmiin ja mehiläisviljelykseen Sussex'in hiekkasärkillä, on hän alkanut suorastaan inhota huomatuksitulemista ja vaatinut, että hänen toivomuksiaan tässä kohden noudatettaisiin. Vasta sitten kun muistutin häntä siitä, että olin luvannut saattaa "Valtiosalaisuuden" aikanaan yleisön tietoon, ja kun huomautin hänelle, että se oli oikein ja kohtuullista, ja että tämä pitkä tapausjakso oli huippuna tärkeimmässä kansainvälisessä jutussa, jota häntä milloinkaan oli pyydetty käsittelemään, minun viimein onnistui saada hänen suostumuksensa tapaustenkulun tarkan kuvauksen julkaisemiseen. Jos minä nyt käydessäni kertomaan juttua tuntuisin hiukan pidättyvältä eräitten yksityisseikkojen suhteen, niin ymmärtää arvoisa yleisö kyllä, että tähän vaiteliaisuuteen on hyvin perustellut syyt.

En mainitse vuotta, en sano edes mikä vuosisadan kymmenluku oli menossa, kun eräänä tiistaiaamuna vastaanotimme kaksi eurooppalaista kuuluisuutta vaatimattomassa huoneessamme Baker Street'in varrella. Toinen heistä, hiukan töykeän näköinen, koukkunenäinen mies läpitunkevine katseineen ja käskevine olemuksineen, ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa lordi Bellinger, joka oli kaksi kertaa ollut Ison Britannian pääministerinä. Toinen, tumma, hienopiirteinen, siroryhtinen ja nuorenpuoleinen, runsaslahjainen sekä sielun että ruumiin puolesta, oli ylhäissyntyinen Trelawney Hope, maan Euroopan asiain ministeri ja etevin nuoremmista valtiomiehistämme. He istuivat vierekkäin paperipinkoilla kuormitetussa sohvassamme, ja oli helppoa nähdä heidän levottomista ja huolestuneista kasvoistaan, että mitä tärkeimmät asiat olivat tuoneet heidät tänne. Pääministerin hoikat, sinisuoniset kädet puristivat tiukasti hänen sateenvarjonsa norsunluunuppia, ja hänen laihat, askeettiset kasvonsa synkkine silmineen kääntyivät milloin Holmes'iin, milloin minuun päin. Euroopan asiain ministeri sormieli hermostuneesti milloin viiksiään, milloin sinettiä, joka riippui hänen kellonvitjoissaan.

– Huomattuani varkauden, joka tapahtui tänään kello kahdeksan aamulla, ilmoitin ensiksi pääministerille, sanoi hän Holmes'ille. Hänen ehdotuksestaan lähdimme tänne.

– Oletteko ilmoittanut poliisille?

– En, herrani, vastasi pääministeri lyhyellä, varmalla tavalla, mikä oli hänelle ominaista. Sitä emme ole tehneet emmekä mitenkään voikaan. Poliisille ilmoittaminen merkitsee ennemmin tai myöhemmin aivan samaa kuin yleisölle ilmoittaminen, ja juuri sitä tahdomme kaikin mokomin välttää.

– Miksi niin, teidän ylhäisyytenne?

– Koska kysymyksessäoleva asiakirja on niin äärettömän tärkeä, että sen julkiseksisaattaminen johtaisi mahdollisesti, ellemme sanoisi luultavasti, mitä arveluttavimpiin selkkauksiin Euroopassa. Ei ole liikaa sanoa, että sota tai rauha saattaisi riippua siitä. Ellei sen takaisinhankkiminen voi tapahtua syvimmässä salaisuudessa, on samantekevää, saadaanko sitä ollenkaan takaisin, sillä asiakirjan ryöstäjien tarkoitus on aivan yksinkertaisesti tehdä sen sisältö yleisesti tunnetuksi.

– Ymmärrän. Nyt, herra Trelawney Hope, olisin teille hyvin kiitollinen, jos tarkkaan kertoisitte minulle, millaisissa olosuhteissa tämä asiakirja on kadonnut.

– Se käy päinsä muutamin sanoin, herra Holmes. Kirje – sillä se oli kirje eräältä ulkomaalaiselta mahtimieheltä – saapui kuusi päivää sitten. Se oli niin tärkeä, etten koskaan jättänyt sitä kassakaappiini, vaan vein sen joka ilta mukanani kotiin Whitehall Terracen varrella olevaan asuntooni ja säilytin sitä talletuslippaassa makuuhuoneessani. Se oli siellä eilen illalla, sen tiedän varmasti, sillä avasin lippaan ollessani pukeutumassa päivällistä varten ja näin sen silloin. Tänä aamuna se oli kadonnut. Lipas oli pukeutumispöytäni peilin vieressä koko yön. Minä olen hyvin herkkäuninen samoinkuin vaimonikin. Voimme molemmat vannoa, ettei huoneeseen tullut ketään yöllä. Ja kuitenkin, toistan sen, on paperi poissa.

– Milloin söitte päivällistä?

– Kello puoli kahdeksan.

– Kuinka pitkä aika kului senjälkeen, ennenkuin menitte levolle?

– Vaimoni oli teatterissa, ja minä istuin valveilla ja odotin häntä. Kello oli puoli kaksitoista, kun menimme makuuhuoneeseemme.

– Talletuslipas oli siis vartioimatta neljä tuntia?

– Kellään ei ole lupaa mennä huoneeseen lukuunottamatta siivoojatarta aamulla ja minun kamaripalvelijaani ja vaimoni kamarineitiä päivän kuluessa. He ovat täysin luotettavia ja palvelleet luonamme hyvin kauan. Muuten oli heidän mahdotonta tietää, että laatikko sisälsi mitään tärkeäarvoisempaa kuin tavalliset departementtiin kuuluvat asiakirjat.

– Kuka sitten oli selvillä kirjeen olemassaolosta?

– Ei kukaan koko talossa.

– Kaiketi olitte puhunut siitä vaimollenne?

– Ei, herrani. En ollut sanonut vaimolleni mitään, ennenkuin kaipasin paperia tänä aamuna.

Pääministeri ilmaisi hyväksymisensä nyökäten.

– Olen kauan tuntenut teidän ylevän käsityksenne julkisuuden miehen velvollisuuksista, sanoi hän. Olen vakuutettu siitä, että kun on kyseessä niin tärkeä salaisuus kuin tämä, niin on se hellimpienkin perhesiteiden vaikutusvallan ulkopuolella.

Ulkoasiainministeri kumarsi.

– Olette minulle enemmän kuin oikeudenmukainen, sir. Ennen tätä aamua en ole kuitenkaan sanonut sanaakaan asiasta vaimolleni.

– Eikö hän saattanut arvata sitä?

– Ei, herra Holmes, ei hän eikä kukaan muukaan ole saattanut arvata sitä.

– Oletteko ennen kadottanut mittaan papereita?

– En, herrani.

– Kutka Englannissa tiesivät, että tämä kirje oli olemassa?

– Kaikille hallituksen jäsenille ilmoitettiin siitä eilen, mutta sitä vaitiololupausta, joka seuraa jokaista kokousta, kovensivat lisäksi pääministerin juhlalliset varoitussanat. Kauheata ajatella, että minä itse muutamia tunteja senjälkeen kadotin tämän kirjeen! Hänen kauniit kasvonsa vääntyivät tuskasta, ja hän repi hiuksiaan. Saimme nähdä vilaukselta hänen olemuksensa sellaisena kuin se oli luonnostaan – kiivaana, herkkäsydämisenä ja äärimmäisyyteen asti arkatuntoisena. Seuraavalla minuutilla oli hän taas saanut aristokraattisen naamarin kasvoilleen, ja ääni oli jälleen lempeä. Paitsi hallituksen jäseniä on departementissa kaksi tai korkeintaan kolme miestä, joilla on tietoa kirjeestä. Ei ketään muita Englannissa, sen vakuutan teille.

– Entä ulkomailla?

– Luulen ettei ulkomailla kukaan muu paitsi mies, joka kirjoitti kirjeen, ole nähnyt sitä. Olen täysin vakuutettu siitä, että hänen ministerinsä – että tavallisia virallisia teitä ei ole käytetty.

Holmes mietti asiaa hetken.

– Nyt, herrani, täytyy minun hiukan lähemmin kysyä teiltä, mitä laatua tämä asiakirja on ja miksi sen katoamisesta voisi olla niin kohtalokkaita seurauksia?

Molemmat valtiomiehet vaihtoivat nopean katseen, ja pääministerin kulmakarvat vetäytyivät yhteen.

– Herra Holmes, käärö on pitkä ja ohut ja väriltään vaaleansininen. Punaiseen sinettiin on kuvattu kyyristynyt leijona. Osoite on kirjoitettu suurella, voimakkaalla käsialalla –

– Minä pelkään, sir, puuttui Holmes puheeseen, että kuinka mielenkiintoisia ja todella suuriarvoisia nuo seikat lienevätkään, niin täytyy minun tutkintani käydä suoremmin asian ytimeen. Mitä kirje sisälsi?

– Se on mitä tärkein valtiosalaisuus ja pelkään, etten voi sanoa sitä teille, eikä se näytä minusta välttämättömältäkään. Jos te käyttämällä sitä kykyä, mikä teillä väitetään olevan, voitte löytää kuvaamani käärön sen sisältämine kirjeineen, niin teette ansiokkaan työn maalle ja saatte samalla suurimman palkinnon, mikä meidän vallassamme on antaa.

Sherlock Holmes nousi hymyillen.

– Te molemmat, hyvät herrat, olette maamme toimeliaimpia ja innokkaimmin työskenteleviä miehiä, ja myöskin minä vähässä määrässäni voin sanoa, että aikani on hyvin vähissä. Valitan suuresti, etten voi auttaa teitä tässä asiassa, ja tämän keskustelun jatkaminen olisi vain ajan hukkaamista.

Pääministeri ponnahti seisomaan paikaltaan sohvasta, ja hänen syvällä olevista silmistään loisti säde sitä tulta, jonka edessä hallitus oli vavissut.

– Hyvä herra, en ole tottunut – alkoi hän, mutta sitten hän hillitsi vihansa ja istuutui jälleen. Enemmän kuin minuutin ajan olimme kaikki vaiti. Mutta sitten kohautti vanha valtiomies olkapäitään ja sanoi:

– Meidän täytyy kai suostua ehtoihinne, herra Holmes. Te olette luonnollisesti oikeassa, ja on järjetöntä meidän puoleltamme vaatia teitä toimimaan ilman täydellistä luottamustamme.

– Olen samaa mieltä, lisäsi nuorempi valtiomies.

– Silloin kerron kaikki luottaen teidän ja virkaveljenne, tohtori Watsonin, kunniaan. Vetoan myöskin isänmaanrakkauteenne, sillä en voi ajatella suurempaa onnettomuutta maalle kuin tämän tunnetuksituleminen.

– Voitte olla täysin huoleton.

– Silloin sanon teille, että kirjeen on kirjoittanut eräs ulkomaalainen mahtimies, joka on tuntenut epämiellyttävää kiihtymystä muutamien siirtomaatoimenpiteiden johdosta, joihin äskettäin olemme ryhtyneet. Se on kiireessä kirjoitettu ja yksinomaan hänen omalla vastuullaan. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ministereillä ei ole mitään tietoa siitä. Samalla se on laadittu niin onnettomalla tavalla, että eräät sanamuodot ovat siinä määrin otteluun haastavaa laatua, että kirjeen julkaiseminen aiheuttaisi varmasti hyvin vaarallisen mielialan valtakunnassa. Kiihtymys tulisi niin voimakkaaksi, etten epäröi sanoessani, että maamme viikko senjälkeen kun asiakirja on tullut yleisön tietoon olisi joutunut suureen sotaan.

Holmes kirjoitti nimen paperilapulle, jonka hän ojensi ministerille.

– Aivan oikein. Se oli hän. Ja tuo kirje – tuo kirje, joka voi aiheuttaa miljoonien markkojen menot ja satojen tuhansien ihmisten kuoleman – on hävinnyt niin selittämättömällä tavalla.

– Oletteko ilmoittanut lähettäjälle?

– Olen, salakirjainsähkösanomalla.

– Ehkä hän toivoo kirjeen tulevan julkisuuteen.

– Ei, herrani, päinvastoin on meillä syytä uskoa, että hän jo huomaa menetelleensä varomattomasti ja hätäisesti. Olisi kaikesta huolimatta pahempi hänelle ja hänen maalleen kuin meille, jos tämä kirje julkaistaisiin.

– Jos asianlaita on siten, kenelle on hyötyä sen tunnetuksi tulemisesta? Miksi tahtoisi joku varastaa tai julkaista sen?

– Nyt, herra Holmes, joudumme kansainvälisen politiikan korkeammille aloille. Jos tutkitte Euroopan asemaa, huomaatte helposti vaikuttimen. Koko Eurooppa on varustettu leiri. On olemassa kaksi liittoa, joiden kesken sotilasvoima jakaantuu melkein tasan. Iso Britannia pitää vaakaa kädessään. Jos Englanti pakotettaisiin sotaan toisen puolueen kanssa, varmistuisi siten toisen ylivalta, joutuipa se sotaan tai ei. Ymmärrättekö minua?

– Täydellisesti. Kirjeen julkaiseminen hyödyttäisi siis tämän mahtimiehen vihollisia ja aikaansaisi epäsovun hänen maansa ja meidän maamme välillä.

– Niin, totisesti.

– Ja mihin tämä kirje lähetettäisiin, jos se joutuisi vihollisen käsiin?

– Eurooppaan, johonkin suureen kanslerinvirastoon. Luultavasti se on nyt pikajunassa matkalla sinne.

Herra Trelawney Hopen pää painui rintaa vasten; hän valitti ääneen. Pääministeri pani ystävällisesti kätensä hänen olkapäälleen.

– Ystäväni, se oli onnettomuus, josta ei kukaan voi moittia teitä. Te ette ole laiminlyönyt yhtään varovaisuustoimenpidettä, johon on voinut ryhtyä. Ja nyt, herra Holmes, tiedätte asiasta kaikki tosiseikat. Mitä arvelette sopivaksi tehdä?

Holmes pudisti päätään ja näytti synkältä.

– Te luulette, sanoi hän, että tulee sota ellei asiakirjaa saada takaisin?

– Pidän sitä hyvin todennäköisenä.

– Olkaa sitten valmis ottamaan vastaan sota, sir.

– Kovia sanoja nuo, herra Holmes.

– Olkaa hyvä ja ottakaa huomioon seuraava, sir. Ei ole mahdollista, että varkaus on tapahtunut jälkeen kello puoli kahdentoista yöllä, sillä herra Hope ja hänen vaimonsa olivat huoneessa siitä hetkestä siihen, jolloin menetys huomattiin. Kirje ryöstettiin siis eilen illalla, kello puoli kahdeksan ja puoli kahdentoista välillä. Luultavasti lähempänä varhaisempaa tuntimäärää, koska se, joka sen otti, tiesi sen olevan siellä ja oli luonnollisesti halukas saamaan sen käsiinsä niin pian kuin mahdollista. Jos näin tärkeä asiakirja otettiin silloin, missähän se mahtaakaan olla nyt? Kellään ei ole syytä pitää sitä omaan laskuunsa. Se on kiireellisesti lähetetty niille, joille voisi olla hyötyä siitä. Kuinka voisimme saavuttaa sen tai päästä edes sen jäljille? Se ei ole meidän tehtävissämme.

Pääministeri nousi sohvalta.

– Päättelynne on täysin johdonmukainen, herra Holmes. Asia on joutunut pois meidän toimintapiiristämme.

– Olettakaamme vain huvin vuoksi, että asiakirjan on ottanut kamarineiti tai kamaripalvelija.

– He ovat molemmat koeteltuja, uskollisia palvelijoita.

– Luulin teidän maininneen, että huoneenne sijaitsee toisessa kerroksessa, ettei mikään käytävä johda sinne ulkoa sekä ettei kukaan ihminen voisi tulla sinne huomaamatta sisätietä, s.o. suuria portaita myöten. Siis jonkun talossaolijan on täytynyt ottaa se. Kenellehän varas on mahtanut viedä sen? Jollekin niistä lukuisista kansainvälisistä urkkijoista ja salaisista asiamiehistä, joiden nimet hyvin tunnen. On varsinkin kolme, joita voidaan kutsua ammatin päämiehiksi. Alan tiedusteluni tekemällä kierroksen nähdäkseni, ovatko he kaikki paikallaan. Jos joku on poissa, jos hän on lisäksi kadonnut eilen illalla, niin saamme yhden viittauksen sille tielle, jolle asiakirja on joutunut.

– Minkätähden hän olisi poissa? kysyi ulkoministeri, hänhän on voinut antaa kirjeen jollekin lähettiläälle täällä Lontoossa.

– En usko sitä. Nuo asiamiehet toimivat aivan itsenäisesti ja ovat usein kireissä väleissä lähettiläiden kanssa.

Pääministeri nyökkäsi. Holmes oli oikeassa.

– Arvelen samoin kuin te, herra Holmes, sanoi hän. Hän tahtoisi kyllä omin käsin luovuttaa niin arvokkaan saaliin kaikkein korkeimpaan paikkaan. Mielestäni tapa, jota aiotte käyttää, on erinomainen. Kuitenkaan emme, Hope, voi laiminlyödä muita velvollisuuksiamme tämän onnettomuustapauksen takia. Jos päivän kuluessa tapahtuu jotakin, joka on yhteydessä tämän asian kanssa, annamme siitä teille tiedon, herra Holmes, ja te ilmoitatte meille epäilemättä tutkimuksienne tuloksen.

Molemmat valtiomiehet kumarsivat ja lähtivät huoneesta vakavina ja alakuloisina.

Kun ylhäiset asiakkaamme olivat poistuneet, sytytti Holmes piippunsa hiljaisuuden vallitessa ja istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena. Minä olin ottanut erään aamulehden ja syventynyt lukemaan huomiotaherättävästä murhasta, joka edellisenä iltana oli tapahtunut Lontoossa, kun ystäväni huudahti kiivaasti, hypähti seisomaan ja pani piippunsa uuninreunustalle.

– Hyvä, sanoi hän, ei ole muuta keinoa käydä asiaan käsiksi. Tilanne on vaikea, vaikkakaan ei toivoton. Jos vain tietäisimme, kuka sen on ottanut, niin voisi kyllä olla mahdollista, että se on vielä hänellä. Muuten noille vekkuleille on rahakysymys aina ratkaiseva, ja minullahan on Britannian aarrekammio käytettävänäni. Jos asiakirja on ostettavissa, niin minä ostan sen, vaikkapa siitä seuraisi verojen lisäys. On mahdollista että varas säilyttää sitä huostassaan jonkun aikaa nähdäkseen kuinka paljon tällä puolella tarjotaan, ennenkuin koettaa onneaan toisella taholla. On vain kolme, jotka kykenevät antautumaan niin rohkeaan peliin. Nämä kolme ovat Oberstein, La Rothier ja Eduardo Lucas. Käyn tervehtimässä heitä kaikkia.

Katselin aamulehteäni.

– Tarkoitatko Eduardo Lucasia Godolphin Street'iltä?

– Tarkoitan.

– Häntä et voi käydä tapaamassa.

– Miksi en?

– Siksi, että hänet murhattiin kotonaan viime yönä.

Ystäväni oli yhteisten seikkailujemme aikana niin usein hämmästyttänyt minua, että tarkkasin nyt eräänlaisella tyydytyksellä, missä määrin minä olin nyt hämmästyttänyt häntä. Hän tuijotti aivan ällistyneenä minuun ja tempasi sitten sanomalehden kädestäni. Tällainen oli uutinen, jota luin silloin, kun hän hypähti tuoliltaan:

     Murha Westminsterissä.

     Salaperäinen rikos tehtiin viime yönä Godolphin Street n:o
     16:ssa, joka kuuluu erääseen vanhanaikaiseen ja erillään olevaan
     taloriviin, jollaisia tapaa virran ja Westminster Abbey'n välillä,
     melkein parlamenttirakennusten suurten tornien varjossa. Tämän
     pienen, mutta erinomaisen kauniin talon on useita vuosia omistanut
     herra Eduardo Lucas, joka on hyvin tunnettu seuraelämässä sekä
     rakastettavasta olemuksestaan että oikeutetusta maineestaan
     maan parhaimpina amatööritenoreina. Herra Lucas oli 34-vuotias,
     naimaton mies ja talon palveluskunnan muodostavat muutoin rouva
     Pringle, vanhempi taloudenhoitajatar ja Mitton, palvelija.
     Taloudenhoitajatar menee varhain levolle, ja hänen makuuhuoneensa
     on ullakolla. Palvelija oli illalla ulkona tervehtimässä
     Hammersmith'issä asuvaa ystäväänsä. Kello kymmenen illalla jäi
     herra Lucas yksin. Mitä silloin tapahtui ei tiedetä, mutta
     neljännestä vailla kaksitoista huomasi poliisikonstaapeli Barret
     kulkiessaan pitkin Godolphin Street'iä, että n:o 16:n portti oli
     raollaan. Hän koputti, mutta kukaan ei vastannut. Kun hän näki
     valon palavan kadullepäin olevassa huoneessa, meni hän sisään
     käytävästä ja koputti vielä kerran, mutta nytkin turhaan. Hän
     työnsi silloin oven auki ja astui sisään. Huone oli kauheassa
     epäjärjestyksessä, kaikki huonekalut sysätty toiselle puolelle
     ja keskellä lattiaa oli kumoonpaiskattu tuoli. Sen vieressä
     makasi talon onneton omistaja pitäen vielä lujasti kiinni tuolin
     jalasta. Hän oli saanut iskun sydämeensä ja kuollut tietysti
     silmänräpäyksessä. Rikokseen käytetty ase oli käyrä tikari, mikä
     oli siepattu itämaalaisesta asekokoelmasta, joka koristi erästä
     seinää. Ryöstäminen ei näytä olleen rikoksen tarkoituksena, sillä
     ei oltu tehty mitään yritystä huoneessa olevien arvokkaiden
     esineiden poiskuljettamiseksi. Herra Eduardo Lucas oli niin
     tunnettu ja suosittu, että hänen väkivaltainen ja salaperäinen
     loppunsa on herättävä tuskallista huomiota ja harrasta surkuttelua
     hänen lukuisassa ystäväpiirissään!

– No, rakas Watson, mitä sanot tästä? kysyi Holmes pitkän väliajan kuluttua.

– Sangen merkillinen tapahtumien yhteensattuma.

– Tapahtumien yhteensattuma! Hän on yksi niistä kolmesta miehestä, joiden olemme arvelleet mahdollisesti näyttelevän jotakin osaa tässä draamassa, ja hänet kohtaa väkivaltainen kuolema juuri niinä tunteina, jolloin tiedämme sen näytellyksi. On sangen todennäköistä, että tämä ei ole satunnainen yhteensattuma. Uskaltaisin sata yhtä vastaan, että niin ei ole laita. Ei, rakas Watson, näillä tapahtumilla on yhteyttä – niillä täytyy olla yhteyttä keskenään. Millä tavalla, siitä on meidän otettava selvä.

– Mutta kenties poliisilla on kaikki tiedossaan?

– Ei suinkaan. Poliisi tietää sen, minkä se on nähnyt Godolphin Street'iliä. Se ei tiedä eikä saa koskaan tietääkään mitään Whitehall Terrace'sta. Vain me tunnemme kummankin tapahtuman ja voimme havaita yhdyssiteen niiden välillä. On erittäinkin eräs seikka, mikä joka tapauksessa olisi johtanut epäilykseni Lucas'iin. Godolphin Street Westminsterissä sijaitsee muutamien minuuttien matkan päässä Whitehall Terrace'sta. Muut salaiset asiamiehet, jotka mainitsin, asuvat Westend'in laitapuolella. Siis Lucas'ille oli helpompaa kuin noille toisille asettua kosketukseen ulkoasiainministerin talon kanssa tai saada sana sieltä – tyhjänpäiväinen asia suorastaan, mutta kun tapahtuma-aika on rajoitettu muutamiin harvoihin tunteihin, ei se ehkä ole niin mitätön. Halloo! Mistä nyt on kysymys?

Rouva Hudson oli tullut sisään tuoden käyntikorttia hopealautasella. Holmes katsahti korttiin, kohotti kulmakarvojaan ja ojensi sen minulle.

– Pyytäkää lady Hilda Trelawney Hopea olemaan hyvä ja astumaan sisään, sanoi hän.

Pian senjälkeen sai vaatimaton vastaanottohuoneemme, jossa jo oli ollut niin huomattavia vieraita tänä aamupäivänä, lisäksi kunnian ottaa vastaan Lontoon kauneimman naisen. Olin usein kuullut sanottavan, että Belminsterin herttuan nuorin tytär oli hyvin ihana. Ei mikään hänen kauneutensa kuvaus eivätkä mitkään värittömät valokuvat olleet kuitenkaan valmistaneet minua siihen hienoon, kiehtovaan sulouteen ja niihin valioväreihin, jotka olivat tämän ihastuttavan pään tunnusmerkkejä. Mutta kun näimme sen tuona syyspäivänä, ei kasvojen kauneus vaikuttanut meihin voimakkaimmin. Posket olivat hienot, mutta liikutuksesta kalpeat; silmät säteilivät, mutta kuumehehkuisina. Tuntehikas suu oli kokoonpuristettu ikäänkuin hän olisi koettanut hillitä itseään. Kauhu – ei kauneus – pisti silmäämme, kun kaunis nainen seisoi sekunnin ajan oviaukossa.

– Onko mieheni ollut täällä, herra Holmes?

– Kyllä, rouva, hän on ollut täällä.

– Herra Holmes, minä pyydän, älkää kertoko hänelle, että minäkin olen käynyt täällä.

Holmes kumarsi kylmästi ja pyysi lady Trelawney Hopea istuutumaan.

– Armollisin rouva, saatatte minut vaikeaan asemaan. Olkaa hyvä ja rauhoittukaa ja sanokaa minulle, mitä toivotte. Pelkään etten voi antaa mitään ehdotonta lupausta.

Lady kulki huoneen poikki ja istuutui selkä ikkunaan päin. Hän oli todellakin kuin kuningatar – pitkä, kunnioitusta herättävä, kuvaamattoman naisellinen.

– Herra Holmes, sanoi hän, ja hänen valkohansikkaiset kätensä avautuivat ja sulkeutuivat hermostuneesti hänen puhuessaan – tahdon puhua teille avoimesti toivoen, että se saa teidät puhumaan yhtä avoimesti minulle. Minun ja mieheni välillä vallitsee täydellinen luottamus lukuunottamatta yhtä ainoata poikkeusta. Tarkoitan politiikkaa. Politiikan suhteen ovat hänen huulensa kuin sinetöidyt. Hän ei kerro mitään minulle. Nyt tiedän, että hyvin surkuteltava tapaus sattui luonamme eilen illalla. Tiedän erään paperin kadonneen. Sen johdosta, että asia on poliittinen, kieltäytyy mieheni uskomasta sitä minulle. Mutta nyt on mitä tärkeintä – uskokaa minua, mitä tärkeintä – että minä saan oikean selon siitä. Te olette näitä politikkoja lukuunottamatta ainoa, joka tuntee nuo tosiasiat. Pyydän sentähden teitä, herra Holmes, suoraan sanomaan minulle, mitä on tapahtunut ja mihin se voi johtaa. Kertokaa kaikki minulle, herra Holmes. Älkää antako minkään arkaluontoisuuden asiakkaanne harrastusten suhteen velvoittaa teitä vaitioloon, sillä vakuutan, että hänen harrastuksilleen olisi, jos hän vain uskoisi sen, edullisinta, että hän täydellisesti luottaisi minuun. Mikä tuo varastettu paperi oli?

– Hyvä rouva, minun on aivan mahdoton täyttää pyyntöänne.

Lady huokasi peittäen kasvonsa käsillään.

– Teidän täytyy huomata se itsekin, armollinen rouva. Jos miehenne katsoo sopivaksi olla selittämättä teille tätä asiaa, tuleeko ehkä minun, jolle oikea asiantila on kerrottu virkasalaisuutena, ilmaista teille, mitä hän on salannut? Ei ole oikein pyytää sitä. Teidän tulee kysyä häneltä.

– Olen kysynyt häneltä. Teidän puoleenne kääntyminen on viimeinen keinoni. Mutta kertomatta mitään erikoista, herra Holmes, tekisitte minulle suuren palveluksen, jos selittäisitte erään asian.

– Ja se on?

– Onko todennäköistä, että mieheni poliittinen ura tulee kärsimään vauriota tämän tapahtuman johdosta?

– Ellei asiaa voida auttaa ja korjata, on kyllä luultavaa, että siitä on ikäviä seurauksia.

– Niinkö! Hän hengitti kiivaasti, ja saatoimme huomata, että sitä hän oli melkein aavistanut.

– Vielä muuan kysymys, herra Holmes. Päättäen eräistä sanoista, jotka mieheni ensi kauhussa tuli lausuneeksi tapahtuman johdosta, näytti siltä kuin asiakirjan menetyksestä voisi olla vaarallisia poliittisia seurauksia.

– Jos hän on sanonut niin, en minä voi tietenkään sitä kieltää.

– Mitä laatua nämä seuraukset ovat?

– Taaskin, hyvä rouva, kysytte sellaista, johon minun on mahdotonta vastata.

– Silloin en kuluta aikaanne kauempaa. En moiti teitä suinkaan, herra Holmes, siitä että olette kieltäytynyt puhumasta avomielisemmin kanssani ettekä tekään puolestanne, olen varma siitä, ole ajatteleva pahaa minusta sentähden että vastoin mieheni tahtoakin toivon saavani jakaa hänen huolensa. Vielä kerran pyydän teitä jättämään käyntini mainitsematta. Hän katsahti meihin mennessään ovesta, ja minä näin viimeisen vilauksen kauniista, levottomista kasvoista, pelokkaista silmistä ja tuskaa ilmaisevasta suusta. Ja sitten hän oli poissa.

– No, Watson, sanoi Holmes hymyillen, kun hameitten kahina oli lakannut kuulumasta ja portti paukahtanut kiinni, kaunis sukupuoli kuuluu sinun alaasi. Mihin tuo kaunis nainen tähtäsi? Mitä hän oikeastaan tahtoi?

– Sanoihan hän sen aivan selvästi, ja oli hyvin luonnollista, että hän oli huolissaan.

– Hm! Ajattelepas hänen kasvonilmeitään, Watson – hänen käytöstään, hänen pidätettyä mielenliikutustaan, hänen levottomuuttaan, hänen hellittämätöntä kyselyään. Muista, että hän kuuluu luokkaan, jonka tapana ei ole näyttää tunteitaan.

– Hän oli kylläkin hyvin kiihtynyt.

– Ajattele myös, miten kummallisen vakavasti hän vakuutti, että hänen miehelleen olisi parasta, että hän saisi tietää kaikki. Mitä hän mahtoi sillä tarkoittaa? Ja panit kai merkille, Watson, kuinka hän menetteli saadakseen päivänvalon selkänsä taakse. Hän ei tahtonut, että me huomaisimme hänen kasvonilmeitään.

– Niin, hän valitsi juuri tuon ikkunan luona olevan tuolin.

– Ja onhan kuitenkin totta, että on vaikea käsittää naisten vaikuttimia. Muistat kai tuon Margate'n naisen, jota epäilin samasta syystä. Hänellä ei ollut puuteria nenällään – se oli oikea selitys. Ei kelpaa rakentaa niin löyhille perustuksille. Heidän jokapäiväisimmät tekonsa voivat merkitä ennenkuulumattomia, heidän omituisin käyttäytymisensä saattaa johtua hiusneulasta tai käherryspihdeistä. Hyvästi, Watson.

– Menetkö sinä?

– Menen, aion viettää aamupäivän Godolphin Street'illä virkakuntaan kuuluvien ystäviemme seurassa. Eduardo Lucas'iin liittyy arvoituksen ratkaisu, vaikkakin myönnän, ettei minulla ole aavistustakaan, minkä muodon se saa. On perinpohjainen erehdys muodostaa teoria, ennenkuin on oppinut tuntemaan tosiseikat. Pysy sinä täällä vahdissa ja ota vastaan vierailut. Tulen kotiin lunchille, jos voin.

Koko sen päivän ja kaksi seuraavaa oli Holmes tuulella, jota hänen ystävänsä olisivat kutsuneet harvapuheisuudeksi, moittijansa taas ärtyisyydeksi. Hän käväisi vähän päästä ulkona, tupakoi yhtämittaa, soitteli pieniä laulunpätkiä viulullaan, vaipui unelmiin, hotaisi voileipiä ihmeellisin ajoin ja vastasi tuskin, jos satuin kysymään häneltä jotain. Ymmärsin sangen hyvin, että hänen puuhansa eivät onnistuneet ja että hänen etsintänsä olivat turhia. Hän ei sanonut mitään itse asiasta, ja vain sanomalehdistä sain selon tutkimuksessa ilmenneistä seikoista, ja että kuolleen palvelija, John Mitton oli vangittu ja jälleen vapautettu. Juryn päätös kuului "tahallinen murha", mutta olosuhteet olivat ja pysyivät tuntemattomina. Mitään vaikutinta ei osoitettu. Huone oli ollut täynnä kalleuksia, mutta mitään ei oltu otettu. Vainajan paperien havaittiin olevan asianmukaisessa kunnossa. Ne tutkittiin tarkoin, ja niistä kävi ilmi, että hän oli innokkaasti tutkinut kansainvälistä politiikkaa, että juorut olivat huvittaneet häntä, että hän oli taitava kielissä ja väsymätön kirjeittenkirjoittaja. Hän oli ollut likeisessä suhteessa useitten maitten poliittisiin johtomiehiin. Mutta mitään huomiota herättävää ei voitu havaita niissä asiakirjoissa, jotka täyttivät hänen laatikkonsa. Mitä tulee hänen naissuhteisiinsa, niin näyttivät ne olevan lukuisia, mutta sangen pintapuolisia. Hänellä oli monta naistuttavaa, mutta hyvin harvoja lähempiä ystäviä eikä ollenkaan rakastettua. Hänen tapansa olijat säännöllisiä, käyttäytymisensä moitteetonta. Hänen kuolemansa oli täydellinen mysteerio ja luultavasti jäisikin siksi.

Mitä tulee palvelija John Mittonin vangitsemiseen, niin se oli toimenpide, johon ryhdyttiin paremman puutteessa. Mutta mitään ei voitu todistaa häntä vastaan. Hän oli ollut sinä iltana vierailemassa muutamien ystäviensä luona Hammersmith'issä. Hänen alibinsa oli täysin tyydyttävä. On totta että hän lähti Hammersmith'istä sellaiseen aikaan, että hän tavallisen laskun mukaan olisi saattanut olla Westminsterissä ennenkuin rikos huomattiin, mutta hänen oma selityksensä, että hän oli kulkenut osan tietä jalkaisin, tuntui todenmukaiselta, sillä ilta oli ollut kaunis. Hän oli tullut kotiin klo 12 ja näyttänyt aivan menehtyneeltä siitä murhenäytelmästä, mikä oli täällä niin odottamatta näytelty. Hän oli aina ollut hyvissä suhteissa isäntäänsä. Erinäisiä esineitä, mitkä olivat kuuluneet vainajalle – m.m. pieni partaveitsikotelo – oli löydetty palvelijan arkusta, mutta hän sanoi saaneensa ne lahjaksi vainajalta, minkä seikan taloudenhoitajatarkin saattoi todistaa oikeaksi. Mitton oli ollut kolme vuotta herra Lucas'in palveluksessa. Oli kummallinen seikka, ettei Lucas koskaan ottanut Mittonia mukaansa matkustaessaan ulkomaille. Välistä hän oleskeli kolmekin kuukautta Pariisissa, mutta silloin sai Mitton jäädä kotiin ja pitää silmällä taloa Godolphin Street'illä. Mitä tulee taloudenhoitajattareen, ei hän ollut kuullut mitään sinä yönä, jolloin murha tehtiin. Jos joku oli tullut hänen isäntänsä luo, oli isäntä itse päästänyt tulijan sisään.

Kolmena päivänä luin aamulehdet huomaamatta mitään valaistusta tähän salaperäiseen tapahtumaan. Jos Holmes tiesi jotain, niin hän salasi sen, mutta hän sanoi minulle kuitenkin, että poliisitarkastaja Lestrade luotti häneen, mikä merkitsi, että hän sai tarkan selon kaikesta. Neljäntenä päivänä julkaistiin pitkä, Pariisista saapunut sähkösanoma, joka näytti ratkaisevan koko arvoituksen.

"Pariisin poliisi", kirjoitti Daily Telegraph, "on tehnyt havainnon, joka kohottaa sitä verhoa, mikä on levännyt herra Eduardo Lucas'in surullisen kohtalon yllä. Lukijamme muistanevat, että hän sai väkivaltaisella tavalla surmansa viime maanantain jälkeisenä yönä. Hänet tavattiin makaamassa tikari sydämessään kotonaan Godolphin Street'in varrella Westminsterissä, ja murhaan syylliseksi epäiltiin hänen palvelijaansa, jonka kuitenkin onnistui näyttää toteen, että hän oli ollut murhan tapahtuessa muualla. Eilen ilmoitettiin, että eräs nainen, joka on tunnettu M:me Henri Fournaye'n nimellä ja asuu pienessä huvilassa Rue Austerlitzin varrella, oli tullut mielenvikaiseksi. Ilmoituksen tekivät M:me Fournayen palvelijat, ja tutkittaessa kävi ilmi, että madame sairasti hyvin vaarallista maniaa. Poliisi sai selville, että hän oli viime tiistaina palannut Lontoonmatkalta, ja että on aihetta uskoa tämän matkan olevan yhteydessä Westminsterissä tapahtuneen rikoksen kanssa. Vertaamalla valokuvia on näytetty toteen, että monsieur Henri Fournaye ja Eduardo Lucas olivat sama henkilö, ja että vainaja oli jostakin syystä esiintynyt eri nimillä Lontoossa ja Pariisissa. M:me Fournaye, joka on kreolilaista syntyperää, on hyvin kiivasluontoinen ja hänellä on usein ollut hulluutta lähenteleviä mustasukkaisuudenpuuskia. Arvellaan, että hän sellaisessa puuskassa teki sen kauhean rikoksen, joka on saanut niin suurta huomiota osakseen Lontoossa. Mitä hän on puuhannut maanantai-iltana, ei ole vielä onnistunut saada selville, mutta tiedetään, että eräs nainen, vastaten kuvausta hänestä, oli kiivaalla esiintymisellään ja rajuilla eleillään herättänyt huomiota Charing Cross asemalla tiistaiaamuna. On sentähden todennäköistä, että murha on tehty joko mielenhäiriössä tai on onneton nainen menettänyt järkensä heti senjälkeen. Tällä kertaa hän ei voi antaa mitään yhtenäistä selostusta viime ajoista, ja lääkärit ovat epätietoisia, tuleeko hän enää koskaan täysin järkiinsä. Maanantai-iltana huomattiin erään naisen – mahdollisesti hän oli M:me Fournaye – kiertelevän kysymyksessäolevaa taloa Godolphin Street'illä."

– Mitä sanot siitä, Holmes? kysyin minä luettuani sähkösanoman hänelle, hänen lopetellessaan aamiaistaan.

– Rakas Watson, sanoi hän noustessaan pöydästä ja alkaessaan kävellä edestakaisin huoneessa, olet tosiaankin ihailtavan kärsivällinen, mutta puhumattomuuteni näinä kolmena päivänä on johtunut siitä ettei minulla ole ollut mitään puhumista. Ei edes tuo Pariisista saapunut raportti auta meitä paljoa.

– Kyllähän se näyttää olevan ratkaiseva tuon miehen kuolemaan nähden.

– Tuon miehen kuolema on sivuseikka – mitätön välikohtaus – verrattuna varsinaiseen tehtäväämme, joka on etsiä asiakirja ja estää Euroopan onnettomuus. Vain yksi tärkeä asia on tapahtunut kolmena viime päivänä, ja se on, ettei mitään ole tapahtunut. Melkein joka tunti saan raportin hallitukselta, ja varmaa on, ettei missään paikassa Euroopassa havaita mitään epäilyttävää. Jos nyt tämä kirje olisi julkaistu – mitä ei selvästikään ole tehty – missä se silloin olisi? Kenellä se on? Miksei sitä päästetä julkisuuteen? Se kysymys takoo kuin vasara aivoissani. Oliko ehkä sattuma, että Lucas murhattiin samana yönä, jolloin kirje katosi? Oliko se koskaan hänen käsissään? Jos se oli, niin miksei sitä löydetty hänen paperiensa joukosta? Mahtoikohan hänen mielipuoli vaimonsa viedä sen mukanaan? Siinä tapauksessa – onko se hänen kotonaan Pariisissa? Kuinka voisin etsiä sitä sieltä herättämättä ranskalaisen poliisin epäluuloa? Siinä on meillä tapaus, parahin Watson, jossa lain edustajat ovat meille yhtä vaarallisia kuin itse rikolliset. Kaikilla on käsi kohotettuna meitä vastaan ja kuitenkin ovat pelin edut suunnattomat. Jos minun onnistuu saada tämä asia päättymään suotuisasti, niin siitä tulee menestykseni huippukohta. Kas tässä on viimeinen ilmoitus rintamalta! Hän loi silmäyksen tiedonantoon, mikä oli lähetetty hänelle. Todellakin! Lestrade näyttää huomanneen jotain mielenkiintoista. Pane hattu päähäsi, Watson, niin lähdemme pienelle kävelylle Westminsteriin.

Se oli ensimäinen käyntini rikoksen näyttämöllä – korkea, synkkä talo, jyrkkä, valtavasti vaikuttava kuin se vuosisata, jolla se oli rakennettu. Lestraden verikoirannaama katsahti meihin keskimmäisestä ikkunasta, ja hän otti meidät sydämellisesti vastaan kookkaan poliisikonstaapelin avattua meille portin ja päästettyä meidät sisään. Huone, jossa nyt olimme, oli juuri se, missä rikos oli tehty, mutta viimemainitusta ei ollut jäljellä muuta kuin ruma, säännötön läikkä matolla. Kysymyksessäoleva matto oli neliskulmainen kappale silkinsekaista villakangasta, joka oli levitetty keskelle permantoa, ja mattoa ympäröi leveä, kaunis, vanhanaikainen lattiapinta kirkkaiksi kiillotettuina ruutuina. Tulisijan yläpuolella riippui komeita aseita, ja yhtä näistä oli käytetty tuona kauheana yönä. Ikkunan luona oli loistelias kirjoituspöytä, ja kaikki huoneessa, taulut, nahat, verhot todistivat miltei naisellista ylellisyyshalua.

– Oletteko nähneet Pariisin uutisia? kysyi Lestrade.

Holmes nyökkäsi.

– Ranskalaiset ystävämme näyttävät tällä kertaa osuneen naulan kantaan. Asia on kyllä aivan siten kuin he sanovat. Nainen koputti portille – tuli luultavasti odottamatta, sillä miehen elämä täällä ja Pariisissa pidettiin tarkoin erossa toisistaan. Mies päästi hänet sisään – eihän hän voinut antaa hänen seisoa kadulla. Nainen sanoi hänelle, kuinka oli päässyt hänen jäljilleen, soimasi häntä, sanat johtivat tekoon – tikari oli lähettyvillä, ja niin teki nainen lopun miehestä. Niin kovin helposti se ei kai kuitenkaan käynyt, sillä kaikki tuolit olivat tuossa yhdessä kasassa ja mies piti vielä kiinni tuolista, jolla hän kaiketi oli koettanut puolustaa itseään. Se on meille niin selvää kuin olisimme omin silmin nähneet sen.

Holmes kohotti silmäkulmiaan.

– Ja kuitenkin lähetitte hakemaan minua?

– Niin kyllä, niin – se oli muusta syystä – pikkuasia, mutta sellainen, joka huvittaa teitä – ihmeellinen, niin, oikein sitä voisi kutsua eriskummalliseksi. Sillä ei ole mitään tekemistä pääasian kanssa – ei voi olla, se on aivan selvä.

– No, mikä se sitten on?

– Niin, kun tällainen rikos on tehty, olemme hyvin tarkkoja siinä, ettei mitään saa liikutella pois paikaltaan. Eikä täällä mitään ole muuteltukaan. Poliisi on vartioinut täällä yötä päivää. Tänä aamuna senjälkeen kun mies oli haudattu ja tutkimus pidetty – tässä huoneessa, tarkoitan – niin arvelimme, että voisimme hiukan siivota. Tämä matto ei ole, kuten näette, kiinninaulattu, vaan aivan irti! Nostimme sitä. – Me huomasimme –

– Vai niin. Te huomasitte –

Holmesin kasvot kuvastivat mitä suurinta jännitystä.

– Niin, kas sitä ette voisi arvata, vaikka koettaisitte sata kertaa. Te näette tämän tahran matossa? Sen läpi on täytynyt tihkua verta aika paljon, eikö niin?

– Kyllä, se on aivan varma.

– Eikö ole hämmästyttävää, ettei valkeassa puussa maton alla ole minkäänlaista tahraa?

– Ei tahraa? Mutta täytyy –

– Niin, niin te sanotte, mutta siinä ei todellakaan ole tahraa.

Hän tarttui maton kulmaan nostaen sitä – ja asia oli kuten hän oli sanonut.

– Mutta nurja puoli on yhtä tahrainen kuin oikea. Joku merkki sen on täytynyt jättää.

Lestrade ei voinut peittää ihastustaan aiheutettuaan päänvaivaa tälle kuuluisalle asiantuntijalle.

– Nyt selitän teille, sanoi hän. On todellakin vielä yksi tahra, mutta se on aivan toisessa paikassa. Saatte itse katsoa. Näin sanoessaan hän käänsi ylös toisen osan mattoa, ja vanhanaikaisen lattian valkealla ruudulla oli todellakin suuri, punainen tahra. Miten selitätte tämän, herra Holmes?

– Se on hyvin yksinkertaista. Molemmat tahrat olivat tietysti vastakkain, mutta mattoa on siirretty. Kun se on neliskulmainen ja irti permannosta, kävi se helposti päinsä.

– Poliisi ymmärtää kyllä teiltä kysymättäkin, herra Holmes, että mattoa on siirretty. Se on aivan selvää, sillä tahrat peittävät toisensa kun ne asetetaan päällekkäin. Sitävastoin haluaisin tietää, kuka siirsi maton ja miksi hän sen teki.

Minä näin Holmes'in ankarasta ilmeestä, että hän oli hyvin jännittynyt.

– Kuulkaapas, Lestrade, sanoi hän, onko tuo käytävässä oleva konstaapeli ollut täällä vahdissa koko ajan?

– On.

– Noudattakaa silloin neuvoani ja kuulustelkaa häntä tarkoin. Ei meidän läsnäollessamme. Me jäämme tänne. Viekää hänet pihan puoleiseen huoneeseen. Voitte saada hänet jotenkin helposti tunnustamaan, jos olette yksin hänen kanssaan. Kysykää häneltä, kuinka hän uskalsi päästää ihmisiä sisään ja jättää heidät yksin tähän huoneeseen. Älkää kysykö, onko hän tehnyt niin. Pitäkää sitä aivan selvänä. Sanokaa hänelle tietävänne, että joku on ollut täällä. Pankaa hänet lujille. Sanokaa hänelle, että täydellinen tunnustus on ainoa keino, joka voi hankkia anteeksiannon. Tehkää nyt niinkuin olen sanonut.

– Totta tosiaan, minä pakotan hänet puhumaan, mitä hän tietää! selitti Lestrade. Hän ryntäsi halliin, ja hetkisen kuluttua kuulimme hänen huutavan ja ärjyvän talon takasivulle viettävässä huoneessa.

– Nyt on tosi edessä, Watson, juuri nyt! puhkesi Holmes puhumaan fanaattisella innolla. Miehen miltei demooninen, jäykän pinnan alla piilevä voima purkautui äkkiä hyvin rajusti. Hän riuhtaisi maton lattialta, ja seuraavana hetkenä hän ryömi nelinkontin permannolla tutkien niitä puuruutuja, jotka matto oli peittänyt. Yksi niistä liikkui, kun hän pani kätensä sen reunaa vasten. Sen saattoi avata kuin laatikon kannen. Sen alla oli pienoinen syvennys. Holmes pisti innokkaasti kätensä siihen, mutta päästi pian senjälkeen valloille suuttumuksensa ja suuren pettymyksensä. Kun hän veti pois kätensä, oli se tyhjä.

– Joudu, Watson! Laittakaamme kaikki taas paikoilleen! Puukansi laskettiin alas ja olimme töin tuskin ennättäneet levittää maton kohdalleen, kun Lestrade'n ääni kuului käytävästä. Kun hän tuli sisään, huomasi hän Holmesin nojaavan uunia vasten, alistuvaisena ja kärsivällisenä, koettaen salata haukotustaan.

– Pyydän anteeksi, että olen antanut teidän odottaa, herra Holmes, sanoi hän. Teillä on ollut ikävä, sen huomaan, ja olette kyllästynyt koko tähän juttuun. Hän on kuitenkin tunnustanut. Tulkaa sisään, Mac Pherson, ja kertokaa nyt herroille, kuinka anteeksiantamattomasti olette käyttäytynyt.

Kookas konstaapeli astui huoneeseen korvat kuumottaen ja katuvaisena.

– Tarkoitukseni ei ollut tehdä mitään väärää, sen vakuutan, sanoi hän. Nuori nainen koputti portille eilen illalla – sanoi erehtyneensä rakennuksesta. Ja sitten aloimme jutella. Sanonpa vain, että tuntuu hiukan yksinäiseltä kulkea ja paimentaa täällä kaiken päivää.

– No, mitä sitten tapahtui?

– Hän tahtoi nähdä, missä murha oli tehty – väitti lukeneensa siitä sanomalehdistä. Hän oli hyvin kohtelias ja kelpo ihminen, ja minä arvelin, ettei ollut väärin antaa hänen kurkistaa huoneeseen. Kun hän huomasi tahran matolla, kaatui hän lattialle ja makasi siinä kuin kuollut. Juoksin hakemaan vettä, mutta en saanut henkeä häneen. Silloin menin kadunkulman ohi Murattiin hakemaan konjakkia, mutta ennenkuin olin tullut takaisin, oli naisraukka tullut jälleen tajuihinsa ja mennyt tiehensä. Hän häpesi kai, luulen minä, eikä kehdannut näyttää kasvojaan minulle.

– Mutta mistä johtuu, että mattoa on muutettu?

– Niin, se oli aivan sekaisin, kun tulin takaisin. Katsokaapas, hänhän kaatui sille ja lattia on niin liukas, eikä mikään pitänyt mattoa kiinni. Minä asetin sen paikoilleen jälkeenpäin.

– Tästä voitte oppia, konstaapeli Mac Pherson, ettei käy päinsä pettää minua, sanoi Lestrade arvokkaasti. Luulitte kai, ettei rikkomustanne koskaan huomattaisi. Mutta silmäys mattoon sai minut heti vakuutetuksi siitä, että joku oli käynyt huoneessa. On onni teille, ettei täältä puutu mitään. Muussa tapauksessa olisi teidän käynyt huonosti. Pyydän anteeksi, herra Holmes, että olen vaivannut teitä tällä tyhjänpäiväisellä asialla, mutta arvelin, että teitä mahdollisesti huvittaisi nähdä, että tahrat eivät peittäneet toisiaan.

– Se oli todellakin sangen mielenkiintoista. Eikö tuota naista ole näkynyt täällä sen kerran jälkeen, konstaapeli?

– Ei, herra Holmes, hän ei ole ollut täällä senjälkeen.

– Kuka hän oli?

– En tiedä hänen nimeään. Hän tuli jonkun konekirjoitusilmoituksen johdosta ja erehtyi talonumerosta – hyvin hauska ja soma nuori nainen, sen vakuutan.

– Oliko hän pitkä? Kaunis?

– Kyllä, kaikin mokomin, sir. Hän oli hyvin kookas ja hyvännäköinen. Kiltti konstaapeli, enkö minä saa katsoa huoneeseen? sanoi hän. Hänellä oli niin hauska ja kohtelias käytös, ja minä ajattelin, ettei siinä ole mitään pahaa, jos annan hänen kurkistaa ovesta.

– Miten hän oli puettu?

– Siististi ja huolellisesti, sir. Hänellä oli yllään jalkoihin asti ulottuva vaippa.

– Mihin aikaan hän oli täällä?

– Silloin alkoi juuri hämärtää. Lyhtyjä sytytettiin parhaillaan, kun palasin konjakkia hakemasta.

– Hyvä on, sanoi Holmes. Tule nyt, Watson. Meillä on tärkeämpiä asioita toimitettavana toisella taholla.

Kun jätimme talon, jäi Lestrade huoneeseen, ja katuvainen konstaapeli avasi portin päästääkseen meidät ulos. Holmes kääntyi kynnyksellä ja piti jotakin koholla kädessään. Konstaapeli tuijotti siihen.

– Mitä ihmettä minä näenkään! puhkesi hän puhumaan äärettömän hämmästyksen kuvastuessa hänen kasvoistaan. Holmes pani sormen huulilleen, pisti taas kätensä liivintaskuun ja purskahti nauramaan, kun tulimme kadulle. Oivallista! sanoi hän. Usko minua, Watson ystäväni, pian nousee esirippu viimeisen näytöksen edestä. Sinua ilahduttanee kuulla, ettei tule mitään sotaa, ettei vapaasukuinen herra Trelawney Hope ole kärsivä mitään vauriota loistavalla urallaan, ettei harkitsematon hallitusmies saa rangaistusta varomattomuudestaan, ettei pääministeri saa mitään Euroopan selkkausta selviteltäväkseen, ja jos me vain käytämme pientä viisautta ja tahdikkuutta, niin ei kenellekään tule oikeastaan mitään pahaa tästä, joka osoittautui todellakin sangen rumaksi jutuksi.

Mieleni täytti ihailu tätä erinomaista miestä kohtaan.

– Olet ratkaissut arvoituksen! huudahdin.

– Se on liian paljon, Watson. Vielä on edessämme muutamia epäselviä kohtia. Mutta meidän on onnistunut päästä niin pitkälle, että on oma vikamme, ellemme saa selville myös jälelläolevaa. Nyt menemme suoraan Whitehall Terrace'iin ja saatamme asian huippukohtaansa.

Kun tulimme siihen taloon, missä Euroopan asiain ministerillä oli asuntonsa, kysyi Sherlock Holmes lady Hilda Trelawney'ta. Tämä pyysi meidät arkihuoneeseen.

– Herra Holmes! puhkesi talon valtiatar puhumaan ja punastui suuttumuksesta. Teette todellakin hyvin huonosti ja epäystävällisesti. Minä halusin, kuten nimenomaan sanoin teille, pitää salassa käyntini teidän luonanne, jottei mieheni saisi sitä käsitystä, että minä sekaannun hänen asioihinsa. Ja sitten te paljastatte minut tulemalla tänne ja siten avoimesti näyttämällä, että meillä on jotain tekemistä toistemme kanssa.

– Onnettomuudeksi ei minulla ollut muuta keinoa, hyvä rouva. Olen saanut tehtäväkseni hankkia takaisin tämän äärettömän tärkeän paperin. Minun täytyy siksi pyytää teitä, lady Hope, antamaan se minun käsiini.

Hän ponnahti ylös tuolilta ja kaikki väri katosi hänen kauniilta kasvoiltaan. Katse tuli lasimaiseksi, hän horjui – luulin, että hän pyörtyisi. Voimakkaalla ponnistuksella onnistui hänen kuitenkin voittaa kauhunsa, ja ääretön hämmästys ja suuttumus karkoittivat kaikki muut ilmeet hänen kasvoiltaan.

– Te – te loukkaatte minua, herra Holmes.

– Kas niin, hyvä rouva, se ei hyödytä mitään. Antakaa minulle kirje.

Lady syöksähti kellonnyörin luo.

– Hovimestari ajaa teidät ulos.

– Älkää soittako, lady Hilda. Jos sen teette, ovat kaikki ponnistukseni häväistysjutun välttämiseksi olleet hyödyttömiä. Antakaa minulle kirje, niin kaikki korjautuu jälleen. Jos tahdotte toimia minun kanssani, järjestän kaikki. Mutta jos toimitte minua vastaan, niin minun täytyy paljastaa teidät.

Ylpeänä kuin kuningatar ja uhmaten seisoi rouva siinä ja katseli Holmes'ia ikäänkuin lukeakseen hänen sisintään. Hänen kätensä piteli kellonnyöriä, mutta hän jätti soittamisen.

– Te koetatte pelottaa minua, sanoi hän. Ei ole miehekästä, herra Holmes, tulla tänne uhkaamaan naista. Te väitätte tietävänne jotain. Mitä tiedätte?

– Pyydän, hyvä rouva, istuutukaa. Loukkaisitte itsenne, jos nyt kaatuisitte. En sano sanaakaan, ennenkuin olette istuutunut. Kiitos.

– Annan teille viisi minuuttia, herra Holmes.

– Yksi riittää, lady Hilda. Minä tiedän, että kävitte Eduardo Lucas'in luona, että annoitte hänelle tuon asiakirjan, ja että teidän onnistui eilen illalla nokkelalla tavalla jälleen päästä huoneeseen. Tiedän edelleen, että silloin otitte kirjeen maton alta siitä paikasta, jonne se oli piilotettu.

Lady Hilda tuijotti häneen ja tuli aivan tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. Hän nieli nielemistään, ennenkuin sai puhutuksi.

– Te olette hullu, herra Holmes – te olette hullu! huudahti hän viimein.

Holmes otti pahvipalan taskustaan. Se oli valokuvasta leikattu naisenpää.

– Olen kantanut tätä mukanani ajatellen että siitä voisi olla hyötyä, sanoi hän. Poliisikonstaapeli tunsi sen.

Rouva veti henkeä, ja hänen päänsä painui tuolin selkänojaa vasten.

– Kas niin, lady Hilda, teillähän on kirje. Asia voitanee vielä järjestää. En tahdo aiheuttaa teille mitään ikävyyksiä. Velvollisuuteni on täytetty, kun olen palauttanut kadonneen kirjeen miehellenne. Noudattakaa neuvoani ja olkaa suora minua kohtaan. Se on ainoa pelastusmahdollisuus.

Hänen rohkeutensa oli ihailtava. Hän piti vielä puoliaan.

– Sanon teille vielä kerran, herra Holmes, te olette jonkun merkillisen harhaluulon vallassa.

Holmes nousi tuoliltaan.

– Surkuttelen teitä, lady Hilda, sanoi hän. Olen tehnyt kaikkeni pelastaakseni teidät, mutta nyt näen, että se on ollut turhaa.

Hän soitti kelloa. Hovimestari tuli sisään.

– Onko herra Trelawney kotona?

– Hän tulee neljännestunnin kuluttua, sir.

Holmes katsoi kelloaan.

– Vai niin, se kestää neljännestunnin, sanoi hän. Hyvä. Minä odotan.

Hovimestari oli tuskin ehtinyt sulkea oven jälestään, kun lady Hilda heittäytyi polvilleen Holmes'in eteen, kädet ojennettuina ja kauniit, kyynelten kostuttamat kasvot häneen päin kääntyneinä.

– Armahtakaa minua, herra Holmes, armahtakaa minua! rukoili hän aivan suunniltaan. Älkää Jumalan tähden kertoko sitä hänelle. Minä rakastan häntä niin sydämellisesti. En tahdo luoda pienintäkään varjoa hänen elämäänsä, ja tiedän että tämä murtaisi hänen jalon sydämensä.

Holmes riensi nostamaan naisraukan pystyyn.

– Olen kiitollinen, hyvä rouva, sanoi hän, että olette malttanut mielenne, vaikka se onkin melkein myöhäistä. Meillä ei ole hetkeäkään hukattavissa. Missä kirje on?

Lady Hilda kiiruhti kirjoituslippaalleen, avasi sen ja otti esiin pitkän, sinisen käärön.

– Tässä se on, herra Holmes. Toivon etten olisi koskaan nähnyt sitä.

– Kuinka nyt palauttaisimme sen? mutisi Holmes. Nopeasti! Meidän täytyy keksiä jokin keino. Missä talletuslipas on?

– Se on makuuhuoneessa.

– Mikä harvinainen onni! Hakekaa joutuin se, hyvä rouva.

Hetken kuluttua tämä palasi kantaen litteätä, punaista laatikkoa kädessään.

– Kuinka saitte sen auki ensi kerralla? Teillä on luonnollisesti väärä avain. Sitä arvelinkin. Avatkaa laatikko!

Lady Hilda veti esiin pienen avaimen, jonka hän oli kätkenyt pukunsa miehustan alle. Kansi ponnahti auki! Lipas oli täynnä papereita. Holmes pisti sinisen käärön kasan keskelle, erään toisen asiakirjan lehtien väliin. Lipas suljettiin jälleen, lukittiin ja vietiin makuuhuoneeseen.

– Nyt hän saa tulla, koska haluaa, sanoi Holmes. Meillä on vielä aikaa kymmenen minuuttia. Olen tehnyt parhaani suojellakseni teitä, lady Hilda. Vastapalvelukseksi käyttänette tuon hetkisen kertomalla minulle tämän hyvin merkillisen jutun todellisen tarkoituksen.

– Herra Holmes, kerron teille kaikki, huudahti hän. Voi, herra Holmes, mieluummin hakkaisin oikean käteni poikki kuin aiheuttaisin hänelle hetkenkään surun. Koko Lontoossa ei ole toista naista, joka rakastaisi miestään niinkuin minä, mutta jos hän tietäisi, kuinka olen menetellyt – kuinka minun on täytynyt menetellä, ei hän antaisi minulle koskaan anteeksi. Hänen käsityksensä kunniasta on nimittäin sellainen, ettei hän koskaan unohtaisi tai antaisi anteeksi pienintäkään poikkeamista siltä tieltä. Auttakaa minua, herra Holmes! Minun onneni, hänen onnensa, niin, meidän elämämme on kyseessä!

– Joutukaa, hyvä rouva, meillä ei ole paljon aikaa!

– Oli eräs kirje, herra Holmes, eräs varomaton kirje, jollaisen ajattelematon, rakastava tyttö saattaa kirjoittaa. En tarkoittanut mitään pahaa, mutta mieheni olisi pitänyt sitä rikollisena. Jos hän olisi saanut lukea sen kirjeen, olisi hänen luottamuksensa minuun ollut ainaiseksi mennyttä. Siitä on vuosikausia, kun sen kirjoitin, ja olin unohtanut koko asian. Mutta sitten eräänä päivänä saan sanoman tuolta Lucas'ilta, joka ilmoittaa, että kirje on joutunut hänen käsiinsä ja että hän aikoo näyttää sen miehelleni. Rukoilin, ettei hän tekisi sitä, vetosin hänen sääliinsä. Hän vastasi, että saisin kirjeen takaisin, jos hankkisin hänelle erään asiakirjan, jonka hän tarkoin kuvasi ja joka oli mieheni talletuslippaassa. Hänellä oli departementissa joku urkkija, joka oli ilmoittanut hänelle asiakirjan olemassaolon. Hän vakuutti minulle, ettei sen luovuttaminen vahingoittaisi miestäni. Kuvitelkaa itseänne minun asemassani! Mitä minun tuli tehdä?

– Uskoutua miehellenne.

– En voinut sitä, herra Holmes, en voinut. Toisella puolen varma onnettomuus, toisella taas – kuinka pahalta saattoikin näyttää ottaa miehensä papereita – kuitenkin vain poliittinen seuraamus, jonka laajakantoisuus oli minulle tuntematon, samalla kun täysin käsitin, mitä kadotin menettäessäni mieheni rakkauden ja luottamuksen. Annoin vietellä itseni, herra Holmes. Otin vahajäljennöksen tuosta avaimesta, ja tuo Lucas hankki minulle kaksoiskappaleen. Avasin mieheni talletuslippaan, otin paperin ja vein sen Godolphin Street'ille.

– Mitä siellä tapahtui?

– Sopimuksemme mukaisesti koputin portille. Lucas tuli ja avasi. Seurasin häntä hänen huoneeseensa, mutta jätin hallin oven raolleen, sillä pelkäsin olla yksin miehen kanssa. Muistin nähneeni erään naisen talon lähellä sisään mennessäni. Asiamme oli pian suoritettu. Minun kirjeeni oli hänen kirjoituspöydällään. Luovutin hänelle asiakirjan, ja hän antoi minulle kirjeen. Silloin kuului melua portilta, askelia käytävästä. Lucas nosti kiireesti maton kulmaa, heitti asiakirjan lattiassa olevaan koloon ja pani maton taas paikoilleen.

Se mitä senjälkeen tapahtui, tuntuu minusta kauhealta unelta. Näin tummat, raivon vääristämät kasvot ja kuulin naisen äänen huutavan ranskaksi: "En ole turhaan vakoillut. Viimeinkin tapaan sinut hänen seurassaan!" Syntyi raju taistelu. Näin miehellä tuolin iskuun kohotettuna, veitsi välkkyi naisen kädessä. Syöksyin pois noiden hurjien ihmisten luota, juoksin kadulle, ja vasta aamulla sain sanomalehdestä tietää, kuinka kauhealla tavalla tuo kohtaus oli päättynyt. Yöllä tunsin itseni onnelliseksi, sillä kirjeeni oli hallussani enkä tiennyt, mitä tulevaisuus toisi mukanaan.

Vasta seuraavana aamuna selvisi minulle, että olin aivan yksinkertaisesti vaihtanut huoleni toiseen. Mieheni tuska tuon paperin menettämisen johdosta koski minuun syvästi. Vaivoin saatoin pidättäytyä heittäytymästä hänen jalkoihinsa ja kertomasta kaikkea. Mutta se olisi johtanut tuon menneen tunnustamiseen. Kävin luonanne sinä päivänä saadakseni oikean käsityksen rikkomukseni laajuudesta. Siitä lähtien kohdistui ponnistukseni tuon miehelleni niin tärkeän paperin takaisinhankkimiseen. Se oli varmasti vielä siellä, minne Lucas oli sen kätkenyt, ennenkuin tuo kauhea nainen tuli huoneeseen. Jollei hän olisi tullut, en olisi koskaan saanut tietää tuota kätköpaikkaa. Kuinka nyt pääsisin huoneeseen? Kaksi päivää pidin paikkaa silmällä, mutta portti oli aina suljettu. Eilen illalla tein viimeisen yrityksen. Miten menettelin ja kuinka onnistuin, sen tiedätte jo. Otin paperin mukaani ja ajattelin hävittää sen, sillä en ymmärtänyt, kuinka voisin panna sen takaisin tunnustamatta miehelleni, mitä olin tehnyt. Voi! Nyt kuulen varmasti hänen askeleensa portaista.

Euroopan asiain ministeri syöksyi kiivaasti huoneeseen.

– Onko teillä mitään ilmoitettavaa minulle, herra Holmes? huudahti hän innokkaasti.

– Minulla on todellakin hiukan toivoa.

– Jumalalle kiitos siitä! Huomasi, että hän tuli säteilevän iloiseksi. Pääministeri syö lunchin minun kanssani. Hän saa kai ottaa osaa toiveisiinne? Hänellä on teräksiset hermot, mutta tiedän, että hän on saanut tuskin unenhiventäkään silmiinsä tuon kauhean tapahtuman jälkeen. Jacobs, pyytäkää pääministeriä tulemaan tänne. – Mitä sinuun tulee, rakkaani, niin nyt on kysymys politiikasta. Muutamien minuuttien kuluttua tulemme luoksesi ruokasaliin.

Pääministerin käytös oli hillitympää, mutta hänen silmiensä loisteesta ja laihojen käsiensä hermostuneesta nykimisestä päätin, että hän otti osaa nuoren virkaveljensä jännitykseen.

– Oletan, että teillä on jotain ilmoitettavaa meille, herra Holmes? sanoi hän.

– Se on toistaiseksi suorastaan negatiivista laatua, vastasi ystäväni. Olen kysellyt joka taholta, missä mainittu asiakirja mahdollisesti voisi olla, ja olen varma siitä, ettei mitään ole pelättävissä.

– Mutta se ei riitä, herra Holmes. Emme voi alituisesti kulkea kuin tulivuoren huipulla. Meidän täytyy saada jotain varmaa, johon voimme turvautua.

– Toivon, että saamme. Sentähden olen juuri tullut tänne. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä varmempi olen siitä, että kirje ei ole ollenkaan lähtenyt tästä talosta.

– Herra Holmes!

– Jos se olisi otettu, niin kyllä se olisi tullut tunnetuksi tähän mennessä.

– Mutta miksi olisi joku ottanut sen ja kätkenyt tänne?

– En ole niin varma siitä, että kukaan on ottanutkaan sitä.

– Kuinka se silloin olisi voinut joutua pois talletuslippaasta?

– En ole niin varma siitä, että se on joutunut pois talletuslippaasta.

– Herra Holmes, leikinlaskunne ei ole paikallaan. Voin vakuuttaa teille, että se ei ole lippaassa.

– Oletteko tarkastanut sitä tiistaiaamun jälkeen?

– En, mitä se hyödyttäisi?

– Voisihan olla mahdollista, ettette sattunut huomaamaan tuota kirjettä.

– Mahdotonta.

– Mutta minä en tunne itseäni oikein vakuutetuksi. Sellaista voi sattua, sen tiedän. Lippaassahan on kai muitakin papereita. Se on voinut joutua niiden väliin.

– Se oli ylinnä.

– Mutta se on voinut pudota alas, jos joku on ravistanut lipasta.

– Ei, minähän tyhjensin koko laatikon.

– Siitä asiasta voimme pian ottaa selvän, Hope, sanoi pääministeri. Käskekää tuomaan lipas tänne.

Ulkoasiainministeri veti kellonnyöristä.

– Jacobs, hae talletuslipas. Sehän on kyllä ajan tuhlaamista, mutta koska niin haluatte, niin olkoon menneeksi. Kiitos, Jacobs. Pane se tuohon. Kannan aina avainta kellonvitjoissani. Kas, tässä ovat paperit. Lordi Merrow'in kirje, raportti sir Charles Hardy'lta, nootti Belgradista, venäläis-saksalaisten viljaverojen noteeraus, kirje Madridista, nootti lordi Flowers'ilta – ja – mitä minä näen? Mitä tämä on? Lordi Bellinger! Lordi Bellinger!

Pääministeri tempasi sinisen käärön hänen kädestään.

– Niin, – siinä se on – ja kirje on vahingoittumaton. Hope, onnittelen teitä.

– Kiitos, kiitos! Mikä taakka putosikaan sydämeltäni. Mutta tämä on aivan käsittämätöntä – mahdotonta. Herra Holmes, te olette ihmeittentekijä, taikuri. Kuinka saatoitte tietää, että se oli lippaassa?

– Koska tiesin, ettei sitä ollut missään muualla.

– En usko silmiäni! Hän syöksyi ovelle. Missä on vaimoni? Saan sanoa hänelle, että kaikki on jälleen hyvin. Hilda! Hilda! kuulimme hänen huutelevan portaissa.

Pääministeri katsoi Holmes'ia ja vilkutti silmiään.

– Kuulkaapa nyt, herra Holmes, sanoi hän, tässä on jotain takana. Kuinka kirje joutui takaisin lippaaseen?

Holmes käänsi hymyillen kasvonsa pois päin. Hän ei kestänyt noiden ihmeellisten silmien terävää katsetta.

– Myöskin meillä on omat diplomaattiset salaisuutemme, sanoi hän ottaessaan hattunsa ja mennessään ovelle.

SEIKKAILU NORWOODISSA.

– Rikosasiain erikoistuntijan kannalta katsoen, sanoi Sherlock Holmes, on Lontoosta professori Moriarty vainajan kuoleman jälkeen tullut jokseenkin ikävä kaupunki.

– Luulen, ettet tapaa montakaan säädyllistä kansalaista, jotka myöntäisivät sinun olevan siinä oikeassa, vastasin minä.

– Niin no, en saa olla itsekäs, sanoi hän hymyillen työntäessään tuolinsa taaksepäin aamiaispöydästä noustessaan. Yhteiskunta on tietysti voittanut eikä kukaan menettänyt lukuunottamatta tuota spesialisti raukkaa, jonka toimintakausi on ohi. Kun professori oli elossa, antoivat edes aamulehdet rajattomia mahdollisuuksia. Usein oli ainoastaan mitä vähäpätöisin jälki, Watson, heikoin viittaus, ja kuitenkin oli siinä kylliksi ilmaisemaan minulle, että suuret, pahat aivot olivat pelissä mukana, samoinkuin vähäisinkin värinä verkon langoissa muistuttaa, että ilkeä hämähäkki väijyy sen keskellä. Pikkuvarkaudet, äkilliset hyökkäykset, tarkoituksettomat väkivallanteot – niiden kaikkien yhteisenä alkuna voitiin pitää tuota miestä, jolla oli johto. Niille, jotka tutkivat korkeampaa rikosmaailmaa, ei mikään Euroopan kaupunki tarjonnut niin monia mahdollisuuksia kuin Lontoo. Mutta nyt –

Hän kohautti hartioitaan surkutellessaan koomillisesti asiantilaa, jonka aikaansaamiseen hän itse oli niin suuressa määrässä vaikuttanut.

Puheenaolevaan aikaan oli Holmes ollut kotona muutamia kuukausia katoamisensa jälkeen, ja minä olin hänen toivomuksestaan myynyt praktiikkani ja ottanut jälleen haltuuni osani vanhasta asunnostamme Baker Street'in varrella. Eräs nuori lääkäri, nimeltä Verner, oli ostanut minun vähäisen Kensington-praktiikkani ja maksanut siitä hämmästyttävän auliisti korkeimman hinnan, minkä olin uskaltanut pyytää – seikka, mikä kuitenkin selvisi muutamia vuosia myöhemmin, jolloin sain tietää, että Verner oli Holmes'in kaukainen sukulainen ja että juuri viimemainittu oli hankkinut hänelle rahat.

Ne kuukaudet, mitkä nyt olimme asuneet yhdessä, eivät olleet niin seikkailuköyhiä kuin hän oli sanonut, sillä selaillessani muistiinpanojani huomasin, että juuri siihen aikaan liittyi niihin varapresidentti Murillo'n juttu ja samoin tuo huomiota herättänyt hollantilaisen höyrylaiva Frieslandin tapahtuma, joka oli vähällä maksaa henkemme. Holmes'in kylmä ja ylpeä luonne nousi kumminkin vastustamaan kaikkea, millä oli yleisen suosion hahmo, ja hän kielsi minua hyvin jyrkästi kertomasta enää mitään hänestä, hänen menettelytavoistaan tai menestyksestään – mikä kielto, kuten aikaisemmin olen maininnut, vasta äskettäin kumottiin.

Kummallisen väitteensä lausuttuaan oli Sherlock Holmes nojautunut tuolinsa selkänojaa vasten ja avasi juuri aamulehteä, kun huomiomme kiintyi pelottavaan ovikellon soittoon, jota heti seurasi kova, rummuttava ääni ikäänkuin joku olisi jyskyttänyt nyrkeillään ulko-ovea. Kun tämä oli avattu, kuului ryntäys eteiseen ja nopeita askeleita portaista, ja hetkeä myöhemmin syöksyi huoneeseen läähättäen nuori, kalpea, hurjakatseinen mies, tukka epäjärjestyksessä. Hän katsoi meitä vuoroin kumpaakin, ja kun mekin puolestamme katselimme häntä, huomasi hän, että hänen täytyi selittää vähemmän juhlallinen sisääntulotapansa.

– Olen pahoillani, herra Holmes, sanoi hän, mutta älkää moittiko minua. Olen vähällä tulla hulluksi. Herra Holmes, minä olen onneton John Hector Mc Farlane.

Hän sanoi tämän ikäänkuin pelkästään hänen nimensä selittäisi sekä hänen käyntinsä että hänen esiintymisensä, mutta minä saatoin Holmes'in kysyvästä kasvojenilmeestä huomata, että nimi oli yhtä tuttu hänelle kuin minullekin.

– Ottakaa paperossi, herra Mc Farlane, sanoi hän ja työnsi laatikon hänen eteensä. Olen varma siitä, että ystäväni tri Watson on antava teille jotain rauhoittavaa lääkettä kiihtymyksenne karkoittamiseksi. Ilma on ollut niin lämmin viime päivinä. Mutta jos nyt tunnette itsenne tyynemmäksi, niin olisin iloinen, jos istuisitte tuohon tuoliin ja kertoisitte meille hitaasti ja levollisesti kuka olette ja mitä haluatte. Mainitsitte nimenne ikäänkuin minä tuntisin sen, mutta vakuutan, että lukuunottamatta epäilemättömiä tosiseikkoja, että olette nuorimies, asianajaja, vapaamuurari ja astman vaivaama, en tiedä kerrassaan mitään teistä.

Koska olin perehtynyt ystäväni menettelytapoihin, ei minun ollut vaikea seurata hänen johtopäätöksiään ja panna merkille nuoren miehen järjestämätön vaatetus, hänen lakiasiakirjakäärönsä, vapaamuurarimerkkinsä ja kiivas läähätyksensä. Hän sitävastoin tuijotti meihin aivan ällistyneenä.

– Niin, olen kaikkea, mitä sanotte, herra Holmes, ja lisäksi olen tätä nykyä Lontoon onnettomin olento. Älkää taivaan tähden paljastako minua, herra Holmes! Jos ne tulevat vangitsemaan minua, ennenkuin olen lopettanut kertomukseni, niin toimittakaa minulle aikaa koko totuuden kertomiseen. Voisin mennä iloiten vankilaan, jos tietäisin teidän sen ulkopuolella työskentelevän hyväkseni.

– Vangitsemaan teidät! huudahti Holmes. Tämähän on hyvin hauskaa – mielenkiintoista, tarkoitan. Mistä syystä odotatte vangitsemistanne?

– Minua syytetään Jonas Oldacre'n murhasta Lower Norwood'issa.

Holmes'in ilmeikkäät kasvot saivat myötätuntoisen piirteen, jossa pelkään olleen hitusen tyydytystä.

– Voi varjelkoon, sanoi hän, vain muutamia minuutteja sitten, aamiaisella, sanoin ystävälleni tri Watson'ille, että sanomalehdissämme ei enää esiinny huomiota herättäviä tapauksia.

Vieraamme ojensi vapisevan kätensä ja otti Daily Telegraphin numeron, joka oli Holmes'in polvilla.

– Jos olisitte katsonut tätä, sir, sanoi hän, olisitte yhdellä silmäyksellä huomannut sen asian, jonka vuoksi olen tullut tänne. Luulin nimeni olevan jokaisen huulilla. Hän levitti auki sanomalehden ja etsi kyseessäolevan artikkelin.

– Tässä se on ja luvallanne luen sen teille. Kuulkaa, herra Holmes! Otsakkeet kuuluvat näin: "Salaperäinen rikos Lower Norwood'issa. Hyvin tunnetun rakennusmestarin katoaminen. Murha ja murhapolttoko? Johtolanka rikollisen löytämiseksi." Sitä johtolankaa seuraavat he jo ja tiedän, että se johtaa pettämättömästi minuun. Minua on seurattu London Bridge-asemalta asti ja olen varma siitä, että he odottavat vain vangitsemismääräystä pidättääkseen minut. Se on särkevä äitini sydämen! Se on särkevä äitini sydämen!

Hän väänteli käsiään epätoivoissaan ja horjahti takaperin tuoliinsa.

Minä katselin uteliaasti tuota miestä, jota syytettiin törkeästä rikoksesta. Hän oli vaalea ja parraton ja miellyttävän, vaikkakin hiukan velton näköinen sinisine silmineen ja pehmeine, tunteellisine suineen. Hänen ikänsä lienee ollut noin 27 vuotta; hänen pukunsa ja käytöksensä olivat gentlemannin. Hänen vaalean kesäpalttoonsa taskusta pisti esiin se paperirulla, mikä ilmaisi hänen ammattinsa.

– Saamme käyttää sen ajan, mikä meillä on, sanoi Holmes. Watson, ole hyvä, ota lehti ja lue kyseessäoleva artikkeli.

Lihavilla kirjaimilla painettujen otsakkeitten alta, jotka asiakkaamme oli lukenut, luin seuraavan merkillisen selostuksen.

     "Viime yönä tai varhain tänä aamuna sattui Lower Norwood'issa
     tapaus, joka viittaa, kuten on pelättävissä, törkeään rikokseen.
     Herra Jonas Oldacre on hyvin tunnettu mies tässä esikaupungissa,
     jossa hän on useita vuosia toiminut rakennusmestarina. Herra
     Oldacre on vanhapoika, 52 vuotta vanha ja asuu Deep Dene House'ssa
     Sydenham-osassa samannimisen kadun varrella. Maineensa mukaan hän
     on tavoiltaan omituinen mies, salaperäinen ja seuraa karttava.
     Muutamia vuosia sitten hän vetäytyi syrjään liikeasioista, joilla
     hänen kerrottiin koonneen melkoisen omaisuuden. Pieni lautatarha
     sijaitsee kuitenkin edelleenkin talon takasivulla, ja yöllä klo
     12:n tienoissa tehtiin hälyytys, että eräs lautapino oli tulessa.
     Palokunta oli pian paikalla, mutta kuivat tarvepuut paloivat
     hyvin nopeasti, ja oli mahdotonta sammuttaa tulta ennenkuin pino
     oli pohjiaan myöten palanut poroksi. Tämä tapahtuma ei ollut
     sinänsä mikään tavaton, mutta uudet seikat viittaavat vakavaan
     rikokseen. Herätti ihmettelyä, ettei omistaja ollut paikalla
     läsnä, ja tutkittaessa huomattiin hänen kadonneen talosta. Hänen
     huoneensa tarkastus osoitti, että hänen vuoteensa oli koskematon,
     että eräs kaappi oli avattu, että joukko tärkeitä papereita oli
     hajallaan lattialla, ja lopuksi huomattiin murhaavan ottelun
     merkkejä. Löydettiin nimittäin verijälkiä sekä tamminen keppi,
     jonka sakarassa oli myös veritäpliä. Herra Jonas Oldacre'n
     tiedetään myöhään illalla vastaanottaneen makuuhuoneessaan erään
     vieraan, ja löydetyn kepin on todettu kuuluvan tälle henkilölle,
     joka on nuori lontoolainen asianajaja, nimeltä John Hector Mc
     Farlane, nuorempi osakas toiminimessä Graham & Mc Farlane, Graham
     Buildings n:o 426:ssa, E.C. Poliisilla on hallussaan todisteita,
     jotka selittävät sangen vakuuttavasti rikoksen vaikuttimen, ja
     joka tapauksessa on varmaa, että erittäin huomiota herättäviä
     paljastuksia on seuraava."

Tätä tiedonantoa täydensi jälkikirjoitus:

     "Sanomalehden ollessa juuri painokunnossa saapuu korviimme huhu,
     että herra John Hector Mc Farlane on äskettäin vangittu herra
     Jonas Oldacre'n murhasta. Joka tapauksessa on vangitsemismääräys
     annettu. Norwood'issa on tehty tärkeitä lisähuomioita. Paitsi
     taistelun merkkejä, joita tavattiin onnettoman rakennusmestarin
     huoneessa, on hänen alakerrassa sijaitsevan makuuhuoneensa
     ikkunoitten havaittu olevan auki ja ikkunalaudalla jälkiä
     ikäänkuin raskas esine olisi laahattu sen päällitse. Lopuksi on
     kaminan kivihiilituhkan seasta löydetty hiiltynyttä puuta. Poliisi
     on sitä mieltä, että on tapahtunut huomiota herättävä rikos, että
     uhri on lyöty kuoliaaksi omassa makuuhuoneessaan, että hänen
     paperinsa on varastettu ja että uhri on laahattu lautapinon luo,
     joka sitten on sytytetty palamaan rikoksen jälkien hävittämiseksi.
     Poliisitarkastus on uskottu tarkastaja Lestrade'lle Scotland
     Yard'ista, ja varmasti on hän suuren kokeneisuutensa avulla tuova
     selvyyttä tähän kauheaan murhenäytelmään."

Sherlock Holmes kuunteli suljetuin silmin tätä merkillistä artikkelia.

– Tapaus on todellakin hyvin mielenkiintoinen, sanoi hän arvelevaan tapaansa. Saanko kaikkein ensiksi luvan kysyä teiltä, herra Farlane, mistä johtuu, että olette edelleen vapaana, vaikka näyttää olevan riittävästi todisteita teidän vangitsemiseksenne?

– Minä asun vanhempieni kanssa Torrington Lodge'ssa, Blackheath'issa, herra Holmes. Mutta eilen, jolloin minulla oli myöhään illalla liikeasioita herra Oldacre'n kanssa, asetuin erääseen hotelliin Norwood'issa ja lähdin sieltä toimistooni. En tiennyt mitään koko tapahtumasta ennenkuin junassa istuessani luin tämän äsken kuulemanne. Huomasin heti vaarallisen asemani ja kiiruhdin jättämään asian teidän haltuunne. En epäillytkään, ettei minua olisi vangittu joko kotonani tai konttorissa. Eräs mies seurasi minua London Bridge-asemalta saakka, ja olen varma... Jumalan tähden, mitä tämä on?

Kuului kellonsoitto, jota välittömästi seurasivat raskaat askeleet portaissa. Hetkeä myöhemmin näyttäytyi vanha ystävämme Lestrade ovessa. Hänen takaansa näin vilaukselta kaksi univormupukuista poliisimiestä.

– Herra John Hector Mc Farlane, sanoi Lestrade.

Onneton asiakkaamme nousi aavemaisen kalpeana.

– Vangitsen teidät herra Jonas Oldacre'n murhasta Lower Norwood'issa.

Mc Farlane kääntyi meihin tehden epätoivoisen eleen ja vaipui murtuneena tuoliinsa.

– Hetkinen, Lestrade, sanoi Holmes. Puolituntinen sinne tai tänne ei tuota teille vahinkoa enempää kuin hyötyäkään, mutta tämä herra antoi minulle juuri asiasta kuvausta, joka kenties auttaa meitä selvittämään sen.

– En luule, että sen selvittäminen tuottaa enää mitään vaikeuksia, sanoi Lestrade hiukan ivallisesti.

– Siitä huolimatta tahtoisin luvallanne kuulla hänen kertomuksensa.

– Niin, herra Holmes, minun on vaikeata kieltää teiltä mitään, tehän olette auttanut meitä pari kertaa, ja siitä olemme Scotland Yard'issa teille kiitollisuudenvelassa. Mutta minun täytyy jäädä vankini luo ja neuvon häntä lausumaan ajatuksensa varovasti, sillä kaikki mitä hän sanoo, on todistava häntä vastaan.

– En toivo muuta kuin saada selittää, sanoi asiakkaamme, ainoa pyyntöni on, että kuulette minua ja huomaatte selvän totuuden.

Lestrade katsoi kelloaan.

– Annan teille puoli tuntia, sanoi hän.

– Ensiksi täytyy minun silloin ilmoittaa, alkoi Mc Farlane, että olin mitättömän vähän tuttu herra Oldacre'n kanssa. Hänen nimensä tiesin, sillä monta vuotta sitten olivat vanhempani tunteneet hänet, mutta senjälkeen olivat vuodet erottaneet heidät. Hämmästyin senvuoksi kovasti, kun hän eilen klo 3:n ajoissa astui Cityssä olevaan konttoriini. Mutta hämmästyin vielä enemmän, kun hän kertoi käyntinsä tarkoituksen. Hänellä oli kädessään joukko täyteenkirjoitettuja muistikirjan lehtiä – ne ovat tässä – ja hän pani ne pöydälle.

– Tässä on testamenttini, sanoi hän. Toivon, että panette sen lailliseen muotoon, herra Mc Farlane, ja minä odotan, kunnes olette sen tehnyt.

– Istuuduin kirjoittamaan sitä, ja voitte kuvitella hämmästystäni, kun huomasin hänen paria pienempää sijoitusta lukuunottamatta jättäneen kaikki minulle. Hän oli kummallinen, pieni mies, muistutti kärppää valkeine kulmakarvoineen, ja kun katsahdin häneen, huomasin hänen terävien, harmaanvihreitten silmiensä tarkastelevan minua viekkaan näköisinä. Voin tuskin uskoa silmiäni lukiessani testamentin määräyksiä, mutta hän selitti, että hän oli poikamies, jolla ei ollut sukulaisia elossa, että hän oli tuntenut vanhempani nuoruudessaan, että hän oli aina kuullut puhuttavan hyvää minusta ja oli varma siitä, että hänen rahansa joutuisivat hyviin käsiin. Enhän voinut muuta kuin änkyttää kiitokseni. Testamentti laadittiin asianmukaisesti, allekirjoitettiin ja kirjanpitäjäni todisti sen. Tässä se on laillisella paperilla ja tässä on luonnos. Herra Oldacre ilmoitti minulle senjälkeen, että hänellä oli kotona joukko asiakirjoja – vuokrasopimuksia j.n.e. – joiden sisältöön minun tuli perehtyä. Hän väitti, ettei hän tuntisi itseään rauhalliseksi ennenkuin kaikki oli kunnossa ja hän pyysi minua luokseen Norwood'iin samana iltana, että asia tulisi selväksi. Muista, poikani, sanoi hän, ei sanaakaan vanhemmillesi tästä ennenkuin kaikki on selvää. Toimitamme heille pienen yllätyksen. Hän oli hyvin innokas tällöin ja sai minut antamaan varman lupauksen.

Voitte kuvitella, ettei minulla ollut halua kieltää häneltä mitään, mitä hän saattoi pyytää minulta. Hän oli minun hyväntekijäni ja tahdoin suorittaa pienimpiä yksityisseikkoja myöten kaikki, mitä hän toivoi. Lähetin siis sähkösanoman kotiin ilmoittaen, että minulla oli tärkeitä asioita ja etten voinut sanoa, milloin tulisin kotiin. Herra Oldacre oli pyytänyt minut illalliselle luokseen, klo 9:n ajoissa, sillä aikaisemmin hän ei voinut olla kotona. Minun oli kuitenkin hiukan vaikea löytää taloa, missä hän asui, joten kello oli melkein puoli 10 sinne tullessani. Tapasin hänet...

– Hetkinen! sanoi Holmes. Kuka avasi oven?

– Keski-ikäinen nainen, luultavasti hänen taloudenhoitajattarensa.

– Ja hän myös sanoi teidän nimenne?

– Niin, vastasi Mc Farlane.

– Olkaa hyvä ja jatkakaa.

Mc Farlane kuivasi kosteata otsaansa ja jatkoi kertomustaan.

– Nainen opasti minut erääseen huoneeseen, jonne ateria oli katettu. Sitten herra Oldacre vei minut makuuhuoneeseensa, jossa oli iso kassakaappi. Tämän hän avasi ja otti esiin joukon papereita, jotka yhdessä tarkastimme. Lopetettuamme oli kello 11:n ja 12:n välillä. Hän huomautti silloin, ettei meidän tulisi herättää taloudenhoitajatarta, vaan neuvoi minua menemään ulos suuresta ikkunasta, joka oli ollut auki koko ajan.

– Oliko ikkunanverho alhaalla? kysyi Holmes.

– En ole varma siitä, mutta luulen, että se oli puoliksi alhaalla. Niin, nyt muistan kuinka hän veti sen kokonaan ylös voidakseen avata ikkunan. En voinut löytää keppiäni, ja hän sanoi: Vähät siitä, poikaseni, toivon tapaavani sinut usein nyt ja pidän keppisi siksi kunnes tulet sitä hakemaan. Lähtiessäni hän seisoi avoimen ikkunan ääressä, ja paperit olivat kasassa pöydällä. Oli liian myöhäistä päästäkseni Blackheath'iin, minkä johdosta vietin yöni Anerley Arms'issa enkä tiennyt mitään koko jutusta ennenkuin tänä aamuna.

– Vieläkö haluatte kysyä jotain, herra Holmes? sanoi Lestrade, joka oli kuunnellut selitystä ilmeitten vaihdellessa hänen kasvoillaan.

– En, en ennenkuin olen käynyt Blackheath'issa.

– Tarkoitatte Norwood'issa, sanoi Lestrade.

– Niin, Norwood'ia täytyi minun luonnollisesti tarkoittaa, sanoi Holmes epämääräinen hymy huulillaan.

Lestrade oli oppinut useammista kokemuksista kuin hän tahtoi tunnustaa, että nämä terävät aivot saattoivat tunkea läpi asioitten, jotka kävivät yli hänen ymmärryksensä. Huomasin hänen katselevan uteliaasti ystävääni.

– Tahtoisin mielelläni puhua pari sanaa kanssanne, herra Holmes, sanoi hän. Herra Mc Farlane, kaksi miestäni odottaa ovella ja alhaalla ovat vaunut.

Poloinen nuori mies nousi ja meni ulos luoden meihin viimeisen rukoilevan katseensa. Konstaapelit veivät hänet ajoneuvoihin, mutta Lestrade jäi huoneeseen.

Holmes oli koonnut paperiarkit, jotka muodostivat testamentin konseptin, ja tutki niitä ilmeisellä mielenkiinnolla.

– Tässä asiakirjassa on muutamia omituisuuksia, Lestrade, vai kuinka? sanoi hän ja työnsi paperit tälle.

Lestrade selaili niitä hämillään.

– Voin lukea ensimmäiset rivit, sanoi hän, ja muutamia rivejä toisen sivun keskikohdalta ja pari lopusta. Ne ovat niin selviä kuin olisivat painetut, mutta niiden välillä olevat rivit ovat perin huonosti kirjoitetut ja kolmesta kohdasta en saa selvää ollenkaan.

– Minkä johtopäätöksen teette siitä?

– Niin, minkä te teette?

– Että se on kirjoitettu junassa. Selvät kohdat junan seisoessa asemalla, ja niiden väliset, kaikkein huonoimmat paikat sen kulkiessa vaihdekiskojen yli. Asiaa ymmärtävä näkisi heti, että tämä on kirjoitettu esikaupunkilinjalla, koska ainoastaan suuren kaupungin läheisyydessä voi olla niin tiheässä asemia. Jos oletetaan, että koko matka kului kirjoittamiseen, niin juna oli pikajuna, joka pysähtyi vain kerran Norwood'in ja London Bridge'n välillä.

Lestrade purskahti nauruun.

– Olette liian terävä minun järjelleni, kun oikein alatte, herra Holmes, sanoi hän. Mitä tekemistä sillä on pääasian kanssa?

– Kyllä, se täydentää nuoren miehen kertomusta sikäli kun saadaan tietää, että Jonas Oldacre kirjoitti testamentin eilisellä matkallaan. Tuntuu omituiselta, että joku henkilö kirjoittaa tuollaisen asiakirjan niin huolimattomasti; se viittaa siihen, ettei hän katsonut sillä olevan niin suurta käytännöllistä merkitystä. Jos joku kirjoittaisi testamentin, jonka hän ei luule mitään merkitsevän, niin hän tekisi sen juuri tuolla tavalla.

– Niin, hän kirjoitti kuitenkin samalla kuolemantuomionsa, sanoi Lestrade.

– Ohhoh, niinkö sanotte?

– Niin, se on kai päivänselvää. On eräs nuori mies, joka saa äkkiä tietää, että jos muuan vanhempi mies kuolee, saa hän periä tämän omaisuuden. Mitä hän tekee silloin? Hän ei sano sanaakaan kellekään ihmiselle, vaan toimittaa niin, että hän jollakin verukkeella pääsee hyväntekijänsä luo illalla. Hän odottaa siksi kunnes ainoa talossa oleva sivullinen henkilö menee levolle, ja sitten hän murhaa miehen, polttaa hänen ruumiinsa lautapinossa ja asettuu läheiseen hotelliin. Verijäljet huoneessa ja kepissä ovat pieniä. On luultavaa, ettei hän uskonut verta vuotavan ensinkään, ja arveli tulen hävittävän kaikki rikoksen jäljet, joiden määrätyistä syistä täytyi viitata häneen. Eikö tämä ole kyllin selvää?

– Minusta tuntuu siltä, parahin Lestrade, kuin se olisi hiukan liiankin selvää, sanoi Holmes. Teillä ei ole vähääkään mielikuvitusta muiden hyvien ominaisuuksienne lisänä. Mutta jos nyt hetkiseksi asettuisitte tuon nuoren miehen asemaan, valitsisitteko te rikoksen toimeenpanoon sen päivän illan, jolloin testamentti kirjoitettiin? Ettekö pelkäisi asettaa noita kahta tapahtumaa niin lähelle toisiaan? Ja valitsisitteko te tuollaisen tilaisuuden, kun tiedetään, että te olitte talossa, ja kun palvelijatar oli päästänyt teidät sisälle? Ja loppujen lopuksi, kun olette nähnyt niin paljon vaivaa ruumiin salaamiseksi, jättäisittekö silloin keppinne todistamaan, että te olette rikollinen? Myöntäkää, Lestrade, että se on hyvin epätodennäköistä.

– Mitä keppiin tulee, herra Holmes, niin tiedättehän, että rikolliset usein tekevät kiihdyksissään tekoja, jotka rauhallinen ihminen jättäisi tekemättä. Hän luonnollisesti pelkäsi mennä takaisin huoneeseen. Antakaa minulle muuten parempi teoria kuin omani.

– Voisin antaa teille niitä puolisen tusinaa, sanoi Holmes. Kas tässä esimerkiksi eräs hyvin todennäköinen ja uskottava. Annan sen teille lahjaksi. Vanha herra on jättänyt esiin epäilemättä arvokkaita asiakirjoja, maankiertäjä näkee ne ikkunasta, jonka verho on ainoastaan puoliksi alhaalla. Asianajaja menee ja maankiertäjä tulee sisään. Hän ottaa kepin, jonka saa näkyviinsä, tappaa Oldacre'n ja häviää poltettuaan ruumiin.

– Minkä vuoksi maankiertäjä polttaisi ruumiin?

– Minkä vuoksi Mc Farlane tekisi sen?

– Siksi ettei ruumista löydettäisi.

– Ehkä maankiertäjä tahtoi salata koko rikoksen.

– Ja miksi hän ei ottanut mitään?

– Koska asiakirjat olivat sellaisia, ettei hän voinut käyttää niitä.

Lestrade pudisti päätään, vaikkakin hän tuntui minusta vähemmän varmalta kuin aikaisemmin.

– Niin, herra Holmes, te voitte etsiä maankiertäjäänne ja me pidämme saaliimme siksi kunnes olette löytänyt hänet. Tulevaisuus näyttäköön, kumpi on oikeassa, Pankaa merkille eräs asia, herra Holmes! Mikäli tähän mennessä tiedämme, ei yhtään asiakirjaa ole viety, ja vankimme on koko maailmassa ainoa, jolla ei ollut syytä ottaa niitä, koska hän oli perillinen ja joka tapauksessa saisi ne.

Ystäväni näytti miettiväiseltä kuullessaan tämän huomautuksen.

– En tahdo kieltää, että tosiseikat näyttävät puhuvan teidän mielipiteenne puolesta, sanoi hän. Tahdoin vain osoittaa, että on muita yhtä todennäköisiä. Kuten sanotte, tulevaisuus ratkaiskoon sen. Hyvää aamupäivää! Päivän kuluessa pistäydyn Norwood'issa katsomassa kuinka puuhanne sujuvat.

Salapoliisin mentyä nousi ystäväni ja alkoi tehdä valmistuksiaan reippaasti kuin ainakin mies, jolla on mieluisa tehtävä edessään.

– Ensimäinen toimenpiteeni, Watson, sanoi hän vaihtaessaan takkia, on kuten sanoin matkustaa Blackheath'iin.

– Ja miksei Norwood'iin?

– Meillä on tässä yksityinen tapahtuma, joka tulee aivan toisen kintereillä. Poliisi tekee erehdyksen keskittäessään huomionsa jälkimäiseen, koska se sattumalta on selvästi rikollinen. Mutta minusta on ilmeisesti loogillista koettaa hiukan valaista edellistä tapahtumaa – omituista testamenttia, niin kiireesti laadittua ja niin odottamattoman perillisen eduksi. Se voi auttaa jälkimäisen selittämistä. Mutta tällä kertaa, rakas ystävä, et voi tehdä mitään. Ei ole odotettavissa pienintäkään vaaraa, muuten en ryhtyisi mihinkään ilman sinua. Kun tapaan sinut illalla, niin toivottavasti voin kertoa tehneeni jotain tämän onnettoman nuoren miehen hyväksi, joka on uskonut kohtalonsa minun käsiini.

Oli jo myöhäistä ystäväni palatessa, ja minä saatoin nähdä hänen kalpeista ja väsyneistä kasvoistaan, ettei hänen toiveensa ollut täyttynyt. Kokonaisen tunnin hän haaveksi soitellen viuluaan ja koetti siten tyynnyttää mieltään. Viimein hän pani soittimen syrjään, ja alkoi yksityiskohtaisesti kuvailla onnettomuuksiaan.

– Tämä menee hullusti, Watson – niin hullusti kuin voi mennä. En ole sanonut mitään Lestrade'lle, mutta itse asiassa en hetkeäkään usko, että hän on oikeilla jäljillä ja me väärillä. Koko vaistoni suuntautuu yhdelle taholle ja kaikki todisteet toiselle, ja pelkäänpä, ettei brittiläinen oikeus ole vielä ehtinyt niin pitkälle, että se antaa etusijan minun mielipiteelleni Lestrade'n tosiseikkojen rinnalla.

– Menitkö Blackheath'iin?

– Menin, Watson, menin sinne ja sain pian selville, että murhattu Oldacre oli oikea lurjus. Mc Farlane'n isä oli ulkona etsiskelemässä poikaansa ja äiti oli kotona – pieni, sievä, sinisilmäinen nainen, sillä kertaa erittäin levoton ja suuttunut. Hän ei luonnollisesti ottanut kuuleviin korviinsakaan mahdollisuutta, että poika olisi syyllinen. Hän ei ilmaissut vähintäkään hämmästystä tai surua vanhan Oldacre'n kuoleman johdosta. Päinvastoin hän puhui miehestä niin katkerasti, että hän siten tietämättään vahvisti Lestrade'n käsitystä asiasta, sillä jos hänen poikansa oli kuullut äitinsä puhuvan Oldacre'sta sillä tavalla, niin se herätti jo etukäteen hänessä vihamielisiä tunteita. "Hän muistutti enemmän viekasta ja ilkeää apinaa kuin ihmistä", sanoi hän, "ja hän on ollut sellainen nuoruudestaan saakka."

– Tunnetteko sitten hänet? sanoin minä.

– Kyllä, sangen hyvin, hän on oikeastaan ollut sulhaseni. Luojan kiitos, että ajoissa ymmärsin erota hänestä ja mennä naimisiin paremman, vaikkakin köyhemmän miehen kanssa. Olin kihloissa hänen kanssaan, kun sain kuulla liikuttavan jutun, kuinka hän oli päästänyt elävän kissan suureen lintuhäkkiin, ja senjälkeen en tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän haki jotain laatikostaan ja antoi minulle viimein naisen muotokuvan, joka oli turmeltu terävällä veitsellä. "Tämä on oma kuvani," sanoi hän. "Hääpäivänäni sain sen häneltä tuollaisena ja samalla hän kirosi minut."

– Mutta lopuksi on hänen kuitenkin täytynyt katua, sanoin minä, koska hän on jättänyt omaisuutensa pojallenne.

– Ei poikani enkä minä halua ottaa mitään Jonas Oldacre'lta, ei elävältä eikä kuolleelta, huudahti hän kiivaasti. Taivaassa on Jumala, herra Holmes, ja sama Jumala, joka on rangaissut tuota kovasydämistä miestä, on myös viimein osoittava, että poikani on viaton.

No, minä tein muutamia kysymyksiä saadakseni olettamuksemme todistetuksi, mutta turhaan. Lopulta luovuin yrityksestä ja matkustin Norwood'iin.

Talo, Deep Dene House, suuri, uudenaikainen, tiilikivinen huvilarakennus, sijaitsee tontin taemmassa osassa etuosan ollessa kenttänä, johon on istutettu laakeripuita. Oikealla vähän matkan päässä tieltä on lautatarha, jossa tulipalo oli ollut. Muistikirjani lehdelle tein luonnoksen ympäristöstä. Tämä vasemmalla oleva ikkuna kuuluu Oldacre'n huoneeseen. Tieltä saattaa nähdä sinne. Koko tämänpäiväisestä matkastani ei oikeastaan olekaan ollut muuta hyötyä kuin tämä pohjapiirros. Lestrade ei ollut siellä, mutta hänen ylikonstaapelinsa opasti minua paikalla. He olivat juuri tehneet suuren löydön. Palaneen puupinon tuhkasta he olivat löytäneet hiiltyneitä orgaanisia aineita ja sitäpaitsi muutamia metallipalasia. Minä tutkin ne tarkoin eikä ole epäilystäkään siitä, että jälkimäiset ovat housunnappeja. Lisäksi näin että yhdessä oli sana "Hyams", Oldacre'n räätälin nimi. Sitten tarkastin kentän hyvin huolellisesti löytääkseni jotakin jälkiä, mutta vallitseva kuivuus on tehnyt maan kovaksi. Ei ollut mitään huomionarvoista paitsi että ruumis tai jokin mytty on laahattu matalan, lautapinon suuntaan kulkevan pensasaidan läpi. Kaikki tämähän sopii poliisin mielipiteeseen asiasta. Kuljeskelin tunnin ajan tuolla kentällä elokuun auringon paahtaessa selkääni, mutta tuloksetta.

No, tämän tappion kärsittyäni menin makuuhuoneeseen ja tarkastelin sitä. Veritäplät olivat hyvin pieniä ja mitättömiä, mutta epäilemättä tuoreita. Keppiä oli siirretty, mutta myöskin siinä olivat merkit pieniä. Keppi kuuluu asiakkaallemme, senhän hän myöntää itse. Matolla saattoi huomata kahden henkilön jälkiä, mutta ei kolmannen, mikä seikka on jälleen vastapuolen voitto. Koko ajan kerääntyi todisteita sille, kun taas minä en saanut ainoatakaan teoriani tueksi.

Ainoastaan pienen toivonpilkkeen sain – eikä sekään johtanut mihinkään. Tutkin kassakaapin sisällön, josta suurin osa oli pantu pöydälle. Paperit oli suljettu sinetöityihin kirjekuoriin, joista konstaapelit olivat avanneet pari. Asiakirjoilla ei ollut, mikäli minä saatoin arvostella, mitään suurempaa arvoa eikä myöskään herra Oldacre'n pankkikirja osoittanut hänen asemaansa kovin loistavaksi. Mutta minusta tuntui, etteivät kaikki paperit olleet jälellä. Huomasin viittauksia muutamiin asiakirjoihin – ehkä kaikkein tärkeimpiin – joita en saattanut löytää. Jos voisimme näyttää toteen, että ne ovat poissa, kääntyisi Lestraden todistus häntä itseään vastaan, sillä ei kai kukaan varastaisi papereita, jotka hän vähän myöhemmin saisi periä?

Lopuksi kun olin tarkastanut kaikki enkä mitään löytänyt, koetin onneani taloudenhoitajattaren luona. Rouva Lexington on hänen nimensä, pieni, tumma, vaitelias nainen epäluuloisine, kapeine silmineen. Jos hän tahtoisi, voisi hän kertoa meille jotain, siitä olen varma. Mutta hän vaikenee kuin muuri. Kyllä, hän oli päästänyt herra Mc Farlane'n sisään kello puoli 10. Hän toivoi, että hänen kätensä olisi halvaantunut ennenkuin hän teki sen. Hän oli mennyt vuoteeseen kello puoli 11. Hänen huoneensa oli talon toisessa päässä eikä hän voinut kuulla mitä tapahtui. Herra Mc Farlane oli jättänyt hattunsa ja, kuten hän luuli, keppinsä eteiseen. Hän oli herännyt meluun tulen levitessä. Hänen rakas isäntä raukkansa oli varmasti murhattu. Oliko isännällä vihollisia? Kyllä, kaikilla ihmisillähän on vihamiehiä, mutta herra Oldacre eli hyvin yksikseen ja tapasi ihmisiä ainoastaan liikeasioissa. Hän oli nähnyt napit ja oli varma siitä, että ne kuuluivat niihin vaatteisiin, jotka hänen isännällään olivat olleet yllä edellisenä päivänä. Lautapino oli hyvin kuiva, sillä ei ollut satanut kuukauteen. Se paloi kuin taula, ja kun hän tuli paikalle, ei hän saattanut nähdä muuta kuin liekkejä. Mutta sekä hän että palosotilaat olivat tunteneet palaneen lihan käryä. Hän ei tietänyt mitään papereista eikä herra Oldacre'n yksityisasioista.

– Siinä, rakas Watson, on kertomus huonosta onnestani. Ja kuitenkin, kuitenkin – Holmes hieroi innokkaasti laihoja käsiään – minä tiedän, että kaikki tämä on hullua, minä tunnen sen. On jotain, mikä ei ole tullut ilmi, ja tuo taloudenhoitajatar tietää sen. Hänen katseessaan oli eräänlaista uhmaa, joka syntyy vain silloin, kun omatunto ei ole puhdas. Mutta missään tapauksessa ei kannata enää puhua siitä, Watson. Ellei mikään onnellinen sattuma astu väliin, ei tätä tapausta – katoaminen Norwood'issa – tulla liittämään niihin menestyskuvauksiin, jotka kärsivällinen yleisö ehkä saa jonakin kauniina päivänä lukeakseen.

– Mutta, sanoin minä, kyllä kai juryyn vaikuttaa syytetyn uskottava ulkonäkö?

– Se on vaarallinen todistus, Watson. Muistathan tuon hirveän murhaajan, Bert Stevens'in? Onkohan ollut olemassa lempeämpää, pyhäkoululaismaisempaa nuorukaista kuin hän?

– Ei, se on totta.

– Ellei meidän onnistu esittää toista teoriaa, on miehemme hukassa. Tässä jutussa on tuskin ainoatakaan yksityisseikkaa, jota ei voida kääntää häntä vastaan, ja kaikki tutkimukset ovat vain vahvistaneet epäluuloja. Kesken kaikkea, on kuitenkin, mitä tulee noihin asiakirjoihin, eräs pieni kohta, jota voimme pitää lähtökohtana. Selaillessani pankkikirjaa huomasin, että se alhainen määrä, mikä hänellä oli pankissa, oli sijoitettu muutamiin suuriin shekkeihin, jotka oli annettu eräälle herra Corneliukselle. Tunnustan, että minua huvittaisi tietää, kuka tämä herra Cornelius on, jonka kanssa liikeasioista syrjään vetäytyneellä rakennusmestarilla on niin suuria sopimuksia. Onko hänen sormensa mahdollisesti mukana tässä jutussa? Cornelius voi olla joku välittäjä, mutta emme ole löytäneet mitään kauppakirjoja, jotka vastaisivat näitä suuria summia. Koska olen kadottanut kaikki muut jäljet, täytyy minun käydä käsiksi tähän, ja kuulustelenpa miestä pankista. Mutta pelkään pahoin asian päättyvän siten, että Lestrade hirtättää asiakkaamme, mikä tulos olisi suuri voitto Scotland Yard'ille.

En tiedä kauanko Sherlock Holmes nukkui sinä yönä, mutta tullessani alas aamiaiselle tapasin hänet siellä kalpeana ja rasittuneena, kirkkaat silmät loistaen tavallista enemmän, kiitos ympärillä olevien tummien renkaitten. Matolla hänen tuolinsa ympärillä oli sikin sokin savukkeiden pätkiä ja aamulehtiä. Pöydällä oli avattu sähkösanoma.

– Mitä sanot tästä, Watson? sanoi hän työntäen sen minulle.

Se oli Norwood'ista ja kuului näin:

Uusia tärkeitä todisteita. Mc Farlane'n syyllisyys selvä. Neuvon teitä luopumaan asiasta.

Lestrade.

– Tämä näyttää vakavalta, sanoin minä.

– Se on Lestrade'n pieni voitonhuuto, tuo, sanoi Holmes hymyillen katkerasti. Ja kuitenkin olisi hätiköityä jättää asia. Uudet tärkeät todisteet ovat kaksiteräinen miekka; ne voivat yhtä hyvin viitata myös toiselle taholle kuin Lestrade tarkoittaa. Kiiruhda syömään, Watson, niin menemme ulos ja katsomme mitä voimme tehdä. Tänään tunnen tarvitsevani sinun seuraasi ja siveellistä tukeasi.

Ystäväni ei ollut itse syönyt aamiaista, sillä hänen omituisuuksiinsa kuului olla nauttimatta mitään ravintoa, kun hänellä oli oikein vaikeita tehtäviä ratkaistavanaan. "Tällä kertaa minulla ei ole voimia kestää ruuansulatusta ja muuta sellaista", oli hänellä tapana vastata minun ehdotuksiini. En sentähden hämmästynyt, kun hän tänä aamuna jätti aamiaisen koskematta matkustaakseen kanssani Norwood'iin. Joukko uteliaita seisoskeli Deep Dene House'n ympärillä, joka oli juuri sellainen esikaupunkihuvila kuin olin kuvitellut. Kentällä kohtasimme Lestrade'n, joka säteili voitonriemua.

– No, herra Holmes, onko teidän jo onnistunut näyttää toteen, että me olemme väärässä? Oletteko löytänyt maankiertäjänne? huudahti hän.

– En ole muodostanut vielä mitään mielipidettä, vastasi Holmes.

– Mutta me muodostimme omamme eilen ja tänään se on näyttäytynyt oikeaksi, joten teidän on myönnettävä, että olemme päässeet edellenne tällä kertaa, herra Holmes.

– Näytätte todellakin siltä kuin jotain tavatonta olisi tapahtunut, sanoi Holmes.

Lestrade nauroi ääneen.

– Niin, teistä ei ole hauskempaa kuin kestään muustakaan saada nenällenne, sanoi hän. Ei voi aina vaatia olevansa oikeassa, vai kuinka, tohtori Watson? Olkaa hyvät ja tulkaa tätä tietä, niin näytän teille kerta kaikkiaan, että murhan teki Mc Farlane.

Hän vei meidät eteisen läpi sen takana olevaan pimeään halliin.

– Tänne täytyi Mc Farlane'n tulla hattuaan hakemaan sitten kun rikos oli tehty, sanoi hän. Katsokaa nyt tätä!

Dramaattisin elein hän raapasi tulen tulitikkuun ja antoi sen valaista veritäplää valkeaksi kalkitulla seinällä. Hänen lähentäessään tikkua näin, että se oli enemmän kuin veritahra, se oli peukalon jälki.

– Katsokaa sitä suurennuslasillanne, herra Holmes!

– Kyllä, katson juuri.

– Tiedätte ettei ole kahta samanlaista peukalonjälkeä?

– Niin, olen kuullut jotain sen tapaista.

– No, olkaa nyt hyvä ja verratkaa tätä jälkeä siihen vahajälkeen, jonka tänä aamuna otatin nuoren Mc Farlane'n oikeasta peukalosta.

Kun hän piti vahajälkeä veritäplän vieressä, en tarvinnut edes suurennuslasia nähdäkseni, että molemmat jäljet olivat epäilemättä samasta peukalosta. Minusta oli selvää, että onneton asiakkaamme oli hukassa.

– Tämä on ratkaiseva, sanoi Lestrade.

– Niin, tämä on ratkaiseva, huudahdin minä vasten tahtoani.

– Se on ratkaiseva, sanoi Holmes.

Hänen äänensävyssään oli jotain, mikä herätti huomiotani, ja käännyin katsomaan häntä. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Ne säteilivät sisäistä iloa. Silmät loistivat kuin tähdet. Minusta näytti siltä kuin hän ponnistaisi voimiaan pidättääkseen naurunhohotusta.

– Voi kumminkin! sanoi hän viimein. Kuka olisi uskonut sitä. Ja ajatella, kuinka ulkonäkö pettää! Niin siivo nuori mies! Siitä näimme, ettei pidä luottaa omaan arvosteluunsa, vai miten, Lestrade?

– Niin, muutamat meistä ovat joskus hiukan liian varmoja, sanoi Lestrade.

Hänen häpeämätön äänensävynsä raivostutti minua, mutta sillehän ei mahtanut mitään.

– Sellainen kohtalon sallima, että nuori mies tuli painaneeksi peukalonsa seinään ottaessaan hattuaan naulasta. Myöskin niin luonnollinen asia, kun sitä oikein ajattelee.

Holmes oli ulkonaisesti tyyni, mutta hänen huulensa vavahtivat hillitystä mielenliikutuksesta hänen sanoessaan nämä sanat.

– Kuinka teitte tämän merkillisen löydön, Lestrade? lisäsi hän.

– Se oli taloudenhoitajatar, rouva Lexington, joka kiinnitti poliisin huomion veritäplään.

– Missä konstaapeli oli?

– Hän oli makuuhuoneessa, jossa murha tehtiin, pitämässä silmällä, ettei mitään liikuteltu.

– Mutta mistä johtuu, ettei poliisi huomannut merkkiä eilen?

– Niin, meillähän ei ollut mitään erityistä syytä tarkastaa hallia niin huolellisesti. Eikä se muuten ole mikään silmäänpistävä paikkakaan.

– Ei, luonnollisesti ei. Oletan että merkki oli siinä myös eilen?

Lestrade katsoi Holmes'ia kuin olisi luullut tämän tulleen hulluksi. Myönnän, että minäkin olin hämmästynyt hänen kummallisesta käytöksestään ja huomautuksestaan.

– En tiedä luuletteko Mc Farlane'n hiipineen vankilasta yön pimeydessä tänne vahvistamaan epäluulot itseään vastaan, sanoi Lestrade. Vetoan mihin asiantuntijaan tahansa, ellei tämä ole hänen peukalonsa jälki.

– Se on epäilemätöntä.

– No, se kai riittänee, sanoi Lestrade. En ole mikään haaveilija, herra Holmes, ja kun olen saanut todisteita, teen johtopäätökseni. Jos haluatte jotain, tapaatte minut työhuoneesta, jonne menen laatimaan raporttiani.

Holmes oli jälleen päässyt tasapainoon, vaikkakin hänessä saattoi vielä havaita sisäistä tyytyväisyyttä.

– Niin, tämä oli surkea juttu, Watson, sanoi hän. Ja kuitenkin on juuri siinä seikkoja, jotka sallivat meidän toivoa asiakkaamme pelastusta.

– Se ilahduttaa minua, sanoin sydämellisesti. Luulin hänen olleen mennyttä miestä.

– Asia on niin, että siinä todistuksessa, johon ystävämme panee niin suuren arvon, on melkoinen aukko.

– Älähän, todellakin? Ja mikä se on?

– Se vain, että minä tiedän, ettei merkkiä ollut siinä, kun eilen tutkin eteisen. Ja kävelkäämme nyt hiukan auringonpaisteessa, Watson.

Hämilläni, mutta toivorikkain mielin kävelin ystäväni rinnalla ympäri taloa. Holmes tutki sen tarkoin joka puolelta ja sitten hän tarkasti talon sisältä kellaria ja ullakkoa myöten. Useat huoneet olivat kalustamattomia, mutta Holmes tutki ne kaikki yhtä huolellisesti. Ehdittyämme lopulta yläkerran käytävään, joka kulki kolmen kalustamattoman vierashuoneen edessä, valtasi hänet odottamaton hilpeydenpuuska.

– Tässä asiassa on todellakin kummallisia puolia, Watson, sanoi hän. Luulenpa että on aika antaa Lestrade'lle osansa tästä. Hän on hiukan huvitellut meidän kustannuksellamme ja nyt on ehkä meidän vuoromme. Niin, tiedän miten menettelemme.

Scotland Yard'in tarkastaja istui yhä kirjoittamassa Holmes'in tullessa sisään ja keskeyttäessä hänet.

– Ymmärtääkseni kirjoitatte juuri raporttia asiasta, sanoi hän.

– Kyllä, sitä kirjoitan.

– Eikö se ole hiukan liian aikaista? En mahda sille mitään, etten usko todisteketjuanne vielä täydelliseksi.

Lestrade tunsi ystäväni liian hyvin ollakseen kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa. Hän pani pois kynänsä.

– Mitä tarkoitatte, herra Holmes? sanoi hän hämmästyneenä.

– Vain sitä että on eräs tärkeä todistaja, jota ette ole kuulustellut.

– Voitteko hankkia hänet tänne?

– Luulen voivani.

– Tehkää se sitten.

– Teen parhaani. Kuinka monta konstaapelia teillä on?

– Minulla on nyt kolme.

– Mainiota, sanoi Holmes. Ovatko ne kaikki kookkaita, vahvaäänisiä miehiä?

– Luulen niin, vaikkakaan en saata huomata, mitä heidän äänensä tähän asiaan kuuluvat.

– Ehkä saan teidät huomaamaan sekä sen että muutakin, sanoi Holmes. Olkaa hyvä ja kutsukaa konstaapelinne tänne, niin minä koetan.

Pian senjälkeen seisoivat nuo miehet hallissa.

– Halkovajassa on melkoinen määrä olkia, sanoi Holmes, ja pyydän teitä tuomaan tänne kaksi nippua. Sinulla on kai tulitikkuja mukanasi, Watson. – Kiitos! Ja nyt, herra Lestrade, pyydän teitä kaikkia seuraamaan minua yläkertaan.

Kuten olen maininnut, kulki siellä leveä käytävä kolmen tyhjän makuuhuoneen edessä. Holmes vei meidät tämän käytävän etäisimpään päähän. Konstaapelit hymyilivät ja Lestrade katseli ystävääni hämmästyneenä ja uteliaana. Holmes asettui eteemme sen näköisenä kuin aikoisi tehdä taikatemppuja.

– Olisitteko hyvä ja lähettäisitte yhden konstaapelinne hakemaan kaksi sangollista vettä? Levittäkää oljet tähän lattialle. Kas niin, nyt olemme valmiit.

Lestrade punastui vihasta.

– Kujeiletteko kanssamme, herra Holmes? sanoi hän. Jos tiedätte jotain, voitte sanoa sen ilman näitä temppuja.

– Vakuutan teille, parahin Lestrade, että minulla on pätevät syyt kaikkeen, mitä teen. Muistatte ehkä, että piditte minua pilkkananne pari tuntia sitten, jolloin onni näytti olevan teidän puolellanne, ja siksi ei teidän pidä nyt ihmetellä minun temppujani. Ole hyvä ja avaa ikkuna, Watson, ja sytytä sitten olkilyhteen toinen pää, niin olet kiltti.

Tein kuten hän pyysi, ja savupilvi tuprahti käytävään.

– Nyt saamme nähdä, löydämmekö puuttuvan todistajan, herra Lestrade. Saanko pyytää teitä kaikkia huutamaan: "Tuli on irti!" Yks, kaks, kolme!

– Tuli on irti! huusimme kaikki.

– Kiitos. Vielä kerran, saanko pyytää.

– Tuli on irti!

– Vielä kerran ja kaikki yht'aikaa.

– Tuli on irti!

Huudon oli täytynyt kuulua yli koko Norwood'in. Se oli tuskin lakannut kaikumasta, kun tapahtui jotain kummallista. Ovi avautui yht'äkkiä käytävän toisessa päässä, jossa aikaisemmin ei ollut näkynyt muuta kuin pelkkä seinäpinta, ja pieni, ryppyinen mies syöksähti ulos kuin kaniini kolostaan.

– Erinomaista, sanoi Holmes tyynesti. Watson, kaada vettä oljille. Kiitos! Lestrade, sallikaa minun esittää teille puuttuva todistaja, herra Oldacre.

Salapoliisi tuijotti ällistyneenä tulokkaaseen. Tämä seisoi silmiään räpytellen valonhohteessa ja savussa. Hänen kasvonsa olivat hirvittävän näköiset, ilkeät ja viekkaat vilkuvine, harmaanvihreine silmineen ja valkeine kulmakarvoineen.

– Mitä te olette puuhannut koko tämän ajan? sanoi Lestrade vihdoin.

Oldacre nauroi hämillään väistäen salapoliisin raivoisaa katsetta.

– En ole tehnyt mitään pahaa.

– Ette tehnyt mitään pahaa! Olette tehnyt parhaanne saadaksenne viattoman ihmisen hirteen. Ellei tätä herraa olisi ollut, niin varmasti olisitte onnistunutkin.

Lurjus alkoi vääntelehtiä.

– Se oli vain pilaa.

– Ohhoh, vai pilaa! Ette ole saava naurajia puolellenne, sen vakuutan. Viekää hänet alakertaan ja vartioikaa häntä vierashuoneessa siksi kunnes tulen! Herra Holmes, lisäsi hän miesten poistuttua, en voinut sanoa sitä konstaapelien läsnäollessa, mutta tohtori Watson'in kuullen vannon, että tämä on nokkelinta, mitä tähän mennessä olette tehnyt, vaikkakin minulle on arvoitus, miten olette menetellyt. Olette pelastanut viattoman miehen hengen ja ehkäissyt suuren skandaalin, joka olisi turmellut koko minun maineeni Scotland Yard'issa. Holmes hymyili taputtaen Lestrade'a hartioihin.

– Sensijaan että maineenne olisi pilaantunut, olette huomaava sen vakiintuvan entistä enemmän. Muuttakaa vain hiukan sitä raporttia, jota jo kirjoititte, niin hämmästellään, miten vaikeata on pimittää tarkastaja Lestrade'n silmiä.

– Ettekö halua nimeänne mainittavan?

– En suinkaan, työ palkitsee itse itsensä. Ehkä minä saan kunnian joskus tulevaisuudessa, kun kunnianhimoinen historikkoni ottaa asian käsille. Kurkistakaamme sillä välin tuon rotan koloon.

Se oli katosta valaistu komero. Siellä oli muutamia huonekaluja, ruokavarasto ja hiukan kirjoja ja paperia.

– Siinä nähdään mitä etua on rakennusmestarinammatista, sanoi Holmes ulos tultuamme. Hän on voinut valmistaa itselleen piilopaikan kenenkään tietämättä siitä paitsi tuon taloudenhoitajattaren, jonka rientäisin pidättämään, jos olisin teidän sijassanne, Lestrade.

– Minä teen sen. Mutta kuinka keksitte tuon komeron, herra Holmes?

– Olin päässyt selville siitä, että tuo mies piileskeli talossa. Astellessani käytävissä huomasin, että tämä oli 6 jalkaa lyhyempi kuin vastaava alakerran käytävä, ja niin muodoin oli selvää, missä hän piili. En voinut uskoa häntä niin rohkeaksi, että hän pysyisi siellä kuullessaan tulen olevan irti. Olisimme voineet mennä sinne sisään vangitsemaan hänet, mutta minua huvitti todellakin antaa hänen itse juosta loukkuun ja olinhan muuten teille velkaa pienen pilan.

– Niin, nyt olemme tosiaankin kuitit. Mutta mistä ihmeestä saatoitte aavistaa, että hän piilotteli talossa?

– Peukalon jäljestä, Lestrade. Te sanoitte että se oli ratkaiseva ja niinhän se olikin, vaikkei siten kuin te luulitte. Tiesin ettei sitä ollut siinä edellisenä päivänä. Panen aina tarkoin merkille yksityisseikat, kuten ehkä olette huomannut, ja olin myös huolellisesti tarkastanut tämän eteisen. Siis tiesin, että merkki oli ilmestynyt siihen yöllä.

– Mutta miten?

– Se on hyvin yksinkertaista. Kun asiakirjat koottiin ja sinetöitiin, antoi Oldacre Mc Farlane'n painaa peukalonsa pehmeään vahaan. Kaikkihan kävi niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että nuori mies ei itse varmasti muistaisikaan sitä. Oldacre ei ehkä itsekään silloin ajatellut asiaa, ennenkuin hänen mieleensä äkkiä juolahti, miten ratkaisevan todisteen hän saisi Mc Farlanea vastaan käyttämällä tuota merkkiä. Olihan maailman helpoin tehtävä Oldacrelle ottaa vahajäljennös sinetistä, kostuttaa se verellä ja sitten itse painaa se seinään tai antaa taloudenhoitajattaren tehdä se.

– Ihmeellistä! sanoi Lestrade. Asia on kirkas kuin kristalli, kun te selitätte sen. Mutta mikä on ollut alkusyynä koko tähän petokseen?

Oli huvittavaa nähdä, miten salapoliisin aikaisemmin niin ylimielinen käytös oli muuttunut miltei lapselliseksi haluksi saada tietää yhä enemmän ja enemmän.

– Oh, sitä ei ole vaikea selittää. Tuo mies, joka nyt odottaa meitä alhaalla, on perin juurin ilkeä ja paha ihminen. Tiedättekö että Mc Farlanen äiti on ollut kihloissa hänen kanssaan ja purkanut kihlauksen? Ei, sitä ette tiennyt! Minähän sanoin teille, että matkustaisin ensiksi Blackheath'iin ja sitten Norwood'iin. No, tämä häväistys, joksi mies kutsui sitä, on kytenyt hänen pahoissa aivoissaan, ja koko elämänsä ajan hän on janonnut kostoa. Viime vuosina on hänellä ollut huono onni – luultavasti onnistumattomia keinotteluja – ja hän huomaa asemansa horjuvaksi. Hän päättää vetää nenästä velkojiaan, ja tässä tarkoituksessa hän maksaa suuria summia eräälle herra Corneliukselle, joka on varmasti hän itse. En ole vielä ottanut selkoa noista shekeistä, mutta luultavasti ne on maksettu jonkun pikkukaupungin pankista, jossa kaupungissa Oldacre vietti jonkunlaista kaksoiselämää. Hän aikoi vaihtaa nimeä ja hävitä rahoineen sekä alkaa uutta elämää jollain toisella seudulla.

– Niin, tuo kuuluu kyllä uskottavalta.

– Katoamisellaan hän tekisi kaikki etsiskelyt mahdottomiksi ja samalla hän kostaisi entiselle kihlatulleen, jos hän voisi uskotella, että tämän poika oli murhannut hänet. Se oli pahuuden mestarinäyte, ja hän suoritti sen myös mestarillisesti. Testamentti, joka osoittaisi luonnollisen vaikuttimen rikokseen, salainen vierailu, josta Mc Farlane'n vanhempien ei pitänyt tietää, taloon jäänyt keppi, veri ja jäännökset lautapinossa, kaikki oli oivallisesti järjestetty. Kokonaisuus muodosti verkon, jossa en muutamia tunteja sitten huomannut pienintäkään poispääsyn mahdollisuutta. Mutta hänessä ei ollut sitä neroutta, joka tietää, milloin tulee lopettaa. Hän tahtoi parantaa sellaista, mikä jo oli täydellistä, vetää nuoran tiukemmalle uhrin kaulan ympäri, ja niin hän turmeli kaikki tyyni. Menkäämme alakertaan, Lestrade. Tahtoisin tehdä hänelle pari kysymystä.

Veijari istui tuolilla konstaapeli kummallakin puolellaan.

– Se oli pilaa, sir, mutisi hän. Vakuutan että se oli vain pilaa, tahdoin nähdä, mitä tapahtuisi, jos katoaisin, ja ettehän toki usko, että minä olisin tahtonut mitään pahaa nuorelle Mc Farlane'lle?

– Sen saa jury ratkaista, sanoi Lestrade.

– Ja pian saatte selon siitä, että velkojanne panevat herra Corneliuksen pankkikirjan takavarikkoon, sanoi Holmes.

Oldacre säpsähti ja katseli pienillä, kiukkuisilla silmillään ystävääni.

– Saan kiittää teitä paljosta, sanoi hän. Ehkäpä voin jonakin päivänä maksaa velkani.

– Saatte kyllä muuta puuhaa lähivuosina, sanoi Holmes hiukan hymyillen. Mutta kesken kaikkea, mitä panitte lautapinoon paitsi vanhoja housujanne? Kuolleen koiran vai kaniineja vai mitä? Ettekö tahdo sanoa sitä? Siinä ette tee kiltisti, herra Oldacre. Mutta luulen että pari kaniinia riittää selittämään sekä veritäplät että palaneet jäännökset. Jos joskus kirjoitat tästä, Watson, voit vallan hyvin käyttää kaniineja.

KOLME YLIOPPILASTA.

Vuonna 1895 sattuivat ne tapaukset, mitkä pakoittivat Sherlock Holmes'in ja minut viettämään muutamia viikkoja erään suuren yliopistomme lähistöllä. Ei ole tarpeen mainita, miksi olimme siellä enkä voi myöskään ilmaista mikä yliopisto se oli tai kuka oli rikollinen. Se olisi äärettömän väärin, sillä niin suuri häväistysjuttu kuin sekin oli, voidaan hyvällä syyllä peittää villaisella. Mutta noudattaen tarpeellista varovaisuutta saattaa jutun kuitenkin kertoa, koska se antaa selvän kuvan ystäväni Holmesin erinomaisesta salapoliisikyvystä. Olen vain välttävä kaikkea, mikä saattaa paljastaa tapahtumapaikan tai toimivat henkilöt.

Asuimme kahdessa huoneessa lähellä kirjastoa, jossa Sherlock Holmes tutki vanhoja englantilaisia karttoja – nuo vaivalloiset tutkimukset johtivat niin hämmästyttävään tulokseen, että jo se yksinään on muistiinkirjoittamisen arvoinen. Sinne tuli eräänä iltana vieraaksemme muuan tuttava, herra Hilton Soames, S:t Lucas'in yliopiston opettaja. Herra Soames oli pitkä, laiha herra, hyvin hermostunut ja koleerinen. Hän oli aina tavallaan levoton, mutta tällä kertaa hän oli niin erikoisen rauhaton, että selvästi huomasi jotain tavatonta tapahtuneen.

– Voitteko suoda minulle muutamia tunteja kallisarvoisesta ajastanne, herra Holmes? Meillä on tapahtunut jotain hyvin ikävää ja ellette olisi ollut kaupungissa, en olisi todellakaan tiennyt, mihin ryhtyä.

– Aikani on hyvin vähissä nykyään, vastasi ystäväni. Ettekö voi luottaa poliisin apuun?

– Ei, ei, se on aivan mahdotonta. Jos poliisi kerran saa vihiä jostakin asiasta, ei sitä voi pitää salassa, ja tässä tapauksessa on välttämätöntä, että skandaali ehkäistään. Teidän varovaisuutenne on yhtä tunnettu kuin kykynne, ja te olette ainoa, joka voi auttaa meitä. Pyydän teitä, herra Holmes, tehkää voitavanne.

Kun Holmes oli poissa Baker Street'in varrella olevasta "pesästään", ilman hakemistojaan, ilman kemiallisia valmisteitaan, ja kun hänen täytyi luopua mukavista tavoistaan, ei hän ollut juuri koskaan hyvällä tuulella. Hän vain kohautti hartioitaan ja herra Soames jatkoi sujuvin sanoin ja innokkaasti viittoillen:

– Saanen selittää teille, herra Holmes, että huomenna alkavat tutkinnot ja minä olen yksi tutkijoista. Aineeni on kreikka ja minulla on kreikankielinen käännöstehtävä, jota tutkittavat eivät saa nähdä. Se on painettu ja olisi suureksi eduksi oppilaalle saada silmäillä sitä etukäteen. Sentähden tätä paperia säilytetäänkin hyvin tarkoin.

Tänään klo 3 saapui käännöksen korehtuuri, puoli lukua Thukydides'ta. Minun täytyi tarkastaa se erittäin huolellisesti, sillä tekstin on oltava virheetön. Klo puoli 5 en ollut vielä valmis, mutta kun olin luvannut mennä teelle erään virkaveljeni luo, jätin korehtuurin pöydälleni. Olin poissa noin tunnin ajan.

Tiedätte, herra Holmes, että ovemme ovat kaksinkertaisia: sisempi, vihreällä poijulla varustettu, ja ulompi, tamminen. Kun aioin avata ulko-oven, huomasin hämmästyksekseni siinä avaimen. Hetken ajan luulin unohtaneeni oman avaimeni lukkoon, mutta tunnustellessani taskuani löysin sen sieltä. Ainoa kaksoiskappale, mikäli minä tiedän, on vahtimestari Bannister'illa, henkilöllä, joka on siivonnut huoneeni kymmenen vuoden ajan ja jonka kunnia on kaiken epäilyn ulkopuolella. Avain oli tietysti hänen, hän oli mennyt huoneeseeni tiedustelemaan, halusinko teetä, ja unohtanut avaimen lukkoon. Hän on ilmeisesti tullut sinne heti mentyäni, eikä hänen unohduksensa olisi tavallisissa oloissa merkinnyt mitään, mutta tällä kertaa se oli kohtalokas.

Tullessani pöydän luo huomasin, että joku oli liikutellut papereitani. Korehtuuri oli kolmena pitkänä liuskana. Olin jättänyt ne pöydälle kaikki kolme, mutta nyt huomasin, että yksi oli lattialla ja yksi sivupöydällä ikkunan luona. Kolmas oli siinä, mihin olin sen pannut.

Holmes puuttui nyt puheeseen.

– Ensimäinen lehti oli lattialla, toinen ikkunan luona olevalla pöydällä ja kolmas siinä, mihin olitte sen pannut, sanoi hän.

– Niin, juuri niin, mutta mistä tiesitte järjestyksen?

– Olkaa hyvä ja jatkakaa mielenkiintoista kertomustanne.

– Silmänräpäyksen ajan luulin, että Bannister oli anastanut itselleen ennenkuulumattoman vapauden katsella minun papereitani. Mutta hän on jyrkästi kieltänyt sen ja minä luotan hänen sanaansa. Nyt on kai joku nähnyt avaimen ovessa, tiennyt minun olevan poissa ja mennyt sisään katsomaan papereita.

Bannister kiihtyi kovin kuullessaan puhuttavan tästä. Hän oli lennähtää selälleen säikähdyksestä ja minä sain kaataa hänen suuhunsa konjakkia ja antaa hänen istua tuolissani tointumassa sill'aikaa kun tarkastin huonetta. Huomasin pian että anastaja oli jättänyt jälkiä käynnistään, ikkunapöydällä näkyi lyijykynää terotettaessa syntyneitä siruja ja myös pieni pala lyijyä. Se lurjus on ilmeisesti kopioinut käännöstä sellaisella vauhdilla, että kynän kärki on katkennut ja hänen on ollut pakko terottaa se.

– Mainiota! sanoi Holmes, jonka hyvä tuuli palasi sitä mukaa kuin asia alkoi kiinnostaa häntä. Teillä on kuitenkin ollut onnea.

– Siinä ei ollut vielä kaikki. Minulla on uusi kirjoituspöytä, joka on päällystetty hienolla, punaisella nahalla. Sekä Bannister että minä voimme mennä valalle siitä, että se oli aivan eheä ennen, mutta nyt huomasin siinä uurteen, ei naarmun, vaan oikean uurteen, ainakin kolme tumaa pitkän. Ja vielä on pöydällä jokin musta taikina- tai savipallo, johon oli sekottunut sahajauhoja. Olen aivan varma, että nämä merkit on jättänyt se, joka on ollut huoneessa ja kopioinut käännöksen. Mutta mitään jalanjälkiä tai muita merkkejä hänen sielläolostaan ei ollut. Olin aivan neuvoton, kunnes äkkiä muistin teidän olevan kaupungissa ja kiiruhdin etsimään teitä. Auttakaa minua, herra Holmes! Huomaatte kai, kuinka tukala tilanne on: joko minun täytyy saada syyllinen selville tai on koko tutkinto lykättävä siksi, kunnes uusi kirjoitus on laadittu, ja sitä ei taas voi tehdä ilman selitystä, joka saisi aikaan ennenkuulumattoman skandaalin ja pilaisi koko yliopiston maineen. Ennen kaikkea haluan asian päättyvän hiljaisuudessa ja nopeasti.

– Otan sen kernaasti tehdäkseni, sanoi Holmes, nousi ja veti päällystakin ylleen. Jutussa on jotain mielenkiintoista. Onko luonanne käynyt ketään senjälkeen kun saitte paperit käsiinne?

– Kyllä, Daulat Ras, hindulainen ylioppilas, joka asuu samassa rakennuksessa kuin minä. Hän tuli kysymään minulta tutkinnosta.

– Pitäisikö hänen ottaa osaa siihen?

– Pitäisi.

– Ja paperit olivat teidän pöydällänne?

– Mikäli muistan olivat ne kokoonkäärityt.

– Mutta hän saattoi nähdä, että se oli korehtuuri?

– Se on mahdollista.

– Kukaan muu ei ollut huoneessa?

– Ei.

– Tiesikö kukaan, että korehtuuri oli siellä?

– Kukaan ei nähnyt lähettiä, joka toi ne.

– Tiesikö Bannister mitään?

– Ei, kellään ei ollut selkoa siitä.

– Missä Bannister on nyt?

– Hänhän säikähti niin, raukka, että minä jätin hänet tuoliin istumaan. Minulla oli niin kiire saada puhua kanssanne.

– Jätittekö oven auki?

– Jätin, mutta ensin panin paperit lukon taa.

– Siis, herra Soames, ellei hindu nähnyt, että paperit olivat korehtuuria, on se, joka on lukenut ne, tullut sisään ja huomannut ne sattumalta tietämättä etukäteen niiden olevan siellä?

– Niin minusta tuntuu.

Holmes hymyili epämääräistä hymyä.

– Hyvä, sanoi hän, menkäämme nyt paikalle. Tämä ei kuulu sinun alaasi, Watson, sillä ei ole mitään tekemistä ruumiillisen terveyden kanssa. Mutta tule mukaan, jos haluat. Nyt, herra Soames, palvelukseksenne!

Asiakkaamme työhuoneen leveä, matala ikkuna vietti vanhan opiston vanhanaikaiselle pihalle päin. Goottilaiskaarinen ovi johti kuluneille kiviportaille. Opettajan huone sijaitsi alakerrassa. Yläpuolella asui kolme ylioppilasta, yksi kussakin kerroksessa. Oli jo hämärä saapuessamme salaperäisen tapauksen näyttämölle. Holmes pysähtyi ikkunan eteen ja kurkisti ylös. Sitten hän meni sen luo ja nousi varpailleen, niin että saattoi nähdä sisään.

– Hänen on täytynyt tulla ovesta, sanoi oppinut asiakkaamme. On ainoastaan yksi ruutu, jota käy avaaminen.

– Vai niin, sanoi Holmes hymyillen samoin kuin aikaisemmin. Niin, silloin on kai parasta, että menemme sisään.

Herra Soames avasi oven ja antoi meidän astua huoneeseen. Me pysähdyimme kynnykselle Holmes'in mennessä tutkimaan mattoa.

– Täällä ei ole mitään, sanoi hän, ja tuskin sitä saattoi odottaakaan näin kuivana päivänä. Vahtimestarinne näyttää tointuneen täydelleen. Te jätitte hänet tuoliin, mihin?

– Tuohon ikkunan luona olevaan.

– Vai niin, tämän pienen pöydän ääreen. Voitte tulla sisään, olen tarkastanut maton. Sitten tämä pieni pöytä. On helppoa ajatella, kuinka kaikki on käynyt. Henkilö on tullut sisään ja ottanut paperit liuskan toisensa jälkeen kirjoituspöydältä. Hän muutti ne ikkunapöydälle, koska voi siitä nähdä, tulisitteko te pihan yli.

– Sitä hän ei itse asiassa voinut nähdä, sanoi Soames, sillä minä tulin sivuportista.

– Vai niin! Mutta se oli joka tapauksessa hänen tarkoituksensa. Saanko nähdä noita liuskoja. Ei mitään sormenjälkiä – ei! No, hän otti ensin tämän ja kirjoitti. Kuinka pitkä aika siihen saattoi kulua, jos hän käytti kaikkia ajateltavia lyhennyksiä? Neljännestunti, korkeintaan. Sitten hän heitti pois sen liuskan ja otti toisen. Hän kopioi sitä parhaillaan, kun teidän paluunne sai hänet syöksymään tiehensä, ja hänellä mahtoi olla kiire, koska ei ehtinyt edes järjestää papereita, ettette huomaisi jonkun olleen huoneessa. Ettekö kuullut askeleita portaista tullessanne sisään ulko-ovesta?

– Sitä en pannut erikoisesti merkille.

– No, hän kirjoitti niin innokkaasti, että katkaisi kynänsä kärjen ja sai terottaa sen, kuten olette kertonut. Tämä on hyvin mielenkiintoista, Watson. Kynä ei ollut mikään tavallinen. Se oli harvinaisen suuri ja pehmeä, väriltään se oli sininen, tehtailijan nimi oli painettu hopeakirjaimilla ja jälellä oleva pätkä on vain puolentoista tuuman pituinen. Ottakaa selko sellaisesta kynästä, herra Soames, niin mies on käsissänne. Jos lisään että hänen veitsensä on suuri ja tukeva, niin siitä voi olla teille hyötyä.

Herra Soames tuntui hiukan hämmentyneeltä kuullessaan nämä yksityiskohdat.

– Voin kyllä ymmärtää kaiken muun, sanoi hän, paitsi sitä, ettei lyijykynä olisi sen pitempi.

Holmes näytti puusiruja, jossa oli kirjaimet nn ja pieni tyhjä paikka niiden jälessä.

– Näettekö tämän?

– Kyllä, mutta en voi kuitenkaan...

– Watson, huomaan tehneeni sinulle vääryyttä. On muitakin sinun laisiasi. Mitä tämä nn nyt voi olla? Tiedätte että Johann Faber on tunnetuin noista tehtailijoista. Tämä siru on luonnollisesti siitä kynästä, jossa nuo kirjaimet ovat olleet ja kynästä on jälellä se osa, jossa on "Faber" sekä hiukan muuta.

Hän kohotti pientä pöytää sähkövaloa vasten.

– Toivoin että, jos paperi oli kyllin ohutta, kirjoitus olisi jättänyt jälkeä kiillotettuun pintaan. Mutta en näe mitään. Katsokaamme nyt kirjoituspöytää. Onko tämä se taikina, josta puhuitte? Pyramiidin muotoinen ja paikoin ontto sekä sahajauhoja seassa, kuten sanoitte. Tämä on todellakin mielenkiintoista. Ja uurre – ensin se alkaa pienellä viirulla ja päättyy karkeaan naarmuun ja loveen. Olen hyvin kiitollinen, että osoititte tämän minulle, herra Soames. Minne tämä ovi johtaa?

– Makuuhuoneeseeni.

– Oletteko ollut siellä senjälkeen kun kaikki tämä tapahtui?

– En, riensin suoraan teidän luoksenne.

– Haluaisin kurkistaa sinne, jos saan luvan. Niin ihana vanhanaikainen huone! Oletteko ystävällisiä ja odotatte, kunnes olen tarkastanut lattian. Ei! – ei mitään, ja tuo verho – ah! – sen taakse ripustatte vaatteenne. Jos jonkun olisi pakko piiloutua tähän huoneeseen, täytyisi hänen mennä tuon verhon taakse, sillä matalan sängyn alle ei voi ryömiä. Ei kai siellä sattumalta ole ketään?

Holmes veti jännittyneenä ja eräänlaisella innolla verhon syrjään, mutta muuta ei paljastunut kuin kolme tai neljä pukua, jotka riippuivat pitimissään. Holmes antoi verhon pudota ja kääntyi taas huoneeseen päin.

Äkkiä hän kumartui alas.

– Mutta mitä tämä on? sanoi hän.

Se oli pieni kokkare jotain mustaa, pehmeää ainetta, aivan samaa kuin se mitä olimme nähneet kirjoituspöydällä. Holmes piteli sitä kädessään ja katseli tarkkaan.

– Vieraanne näkyy olleen myös täällä, herra Soames.

– Mutta mitä tekemistä hänellä on ollut täällä?

– Se on kai kyllä selvää. Te palasitte aivan äkkiarvaamatta ja hän syöksyi tänne piiloon.

– Mutta herra jumala, silloinhan on mies ollut suljettuna tänne koko sen ajan, minkä puhuin Bannister'in kanssa.

– Siltä näyttää.

– Ei, erehdytte varmasti. Huomasitteko makuuhuoneen ikkunan?

– Samassa kehyksessä kolme eri ikkunanruutua, joista yhtä käy avaaminen ja joka on tarpeeksi suuri miehen päästä läpi.

– Ja sitten se viettää pihan nurkkaan päin, joka on sangen vähän näkyvissä. Hän on varmasti tullut sisään ikkunasta, pudottanut tuon esineen ja viimein huomattuaan oven olevan auki paennut sitä tietä.

Holmes pudisti kärsimättömästi päätään.

– Olkaamme kaikin mokomin järkeviä, sanoi hän. Olen muistavinani teidän kertoneen, että on kolme ylioppilasta, jotka käyttävät portaita ja joiden on kuljettava teidän ovenne ohi.

– Niin.

– Ja kaikki aikovat tutkintoon?

– Kyllä.

– Onko teillä mitään aihetta epäillä ketään heistä erityisesti?

Soames epäröi.

– Se on arkaluontoinen kysymys, sanoi hän. Ei tahdo kernaasti herättää epäluuloja, kun ei ole mitään todisteita.

– Lausukaahan epäluulot, niin minä koetan hankkia todisteet.

– No, silloin kuvailen teille lyhyesti nuo kolme nuorta miestä. Lähinnä yläpuolellani asuva on nimeltään Gildchrist, erinomainen oppilas ja hyvä urheilija, on voittanut monta palkintoa opistolle kriketissä, kilpajuoksuissa ja hypyissä. Hän on reipas kelpo nuorukainen. Hänen isänsä oli kuuluisa sir Jabeg Gildchrist, joka saattoi itsensä häviöön kilpajuoksuilla. Hänen poikansa on köyhä, mutta tarmokas ja ahkera. Hän tulee varmasti suoriutumaan.

Hänen yläpuolellaan asuu Daulat Ras, hindu. Hän on tyyni ja hiljainen, kuten hindut tavallisesti, taitava aineissaan, vaikkakin kreikassa heikko. Luotettava ja huolellinen.

Ylinnä asuu Miles Mc Caren. Hän on erinomainen, kun hän vain tahtoo työskennellä, yliopiston parhaita lukupäitä, mutta hän on nuori ja epävakainen. Ollessaan täällä ensimäistä vuotta hän oli vähällä tulla karkoitetuksi jonkun pelijutun tähden. Koko tämän lukukauden hän on ollut laiska ja odottaa siis varmasti tutkintoa eräänlaisella levottomuudella.

– Siis häntä epäilette?

– En tahdo juuri väittää sitä, mutta noista kolmesta on hän se, josta on vähimmän kohtuutonta ajatella jotain tuon tapaista.

– Ymmärrän. Nyt haluaisin puhutella vahtimestari Bannister'ia.

Tämä oli pieni, parraton, laiha, harmaantukkainen 50-vuotias mies. Hän ei ollut vielä tointunut tästä rauhallisen elämänsä häirinnästä. Hänen kasvonsa nytkähtelivät hermostuneesti eikä hän voinut pitää sormiaan alallaan.

– Tutkimme parhaillaan tätä ikävää juttua, Bannister, sanoi herra Soames.

– Niin, sir.

– Te jätitte avaimen oveen, vai kuinka? sanoi Holmes.

– Kyllä, sir.

– Eikö ollut ihmeellistä, että tulitte tehneeksi sen juuri tänään, jolloin nuo paperit olivat sisällä?

– Se on suuri onnettomuus, sir. Mutta minulle on tapahtunut samoin ennenkin.

– Mihin aikaan menitte huoneeseen?

– Noin puoli 5. Siihen aikaan herra Soames'illa on tapana juoda teetä.

– Kuinka kauan viivyitte?

– Kun näin ettei hän ollut sisällä, käännyin heti takaisin.

– Katselitteko pöydällä olevia papereita?

– En, sir, kuinka voitte luulla sellaista?

– Mistä johtui että unohditte avaimen oveen?

– Minulla oli teetarjotin kädessä ja aioin palata hakemaan avainta, mutta sitten unohdin sen.

– Ja ovi oli sitten lukitsematta koko ajan?

– Niin, sir.

– Ja kuka huoneessaolija tahansa saattoi päästä ulos?

– Niin, sir.

– Kun herra Soames huusi teitä, säikähditte kovin?

– Kyllä, sir. Mitään tämän kaltaista ei ole sattunut koko sinä aikana, minkä olen ollut täällä. Olin vähällä pyörtyä, sir.

– Saatan kuvitella. Missä olitte alkaessanne tuntea väsymystä?

– Missäkö olin, sir? Aivan oven vieressä tietysti.

– Mutta tehän istuitte ikkunan luona olevassa tuolissa? Minkä vuoksi menitte muiden tuolien ohi?

– Sitä en tiedä, sir, en välittänyt, mihin jouduin.

– En luule hänen olleen juuri tolkussaan sillä hetkellä, herra Holmes. Hän näytti todellakin heikolta, oli aivan harmaa kasvoiltaan.

– Olitte ehkä täällä herra Soames'in mentyä?

– Kyllä, mutta vain pari minuuttia. Sitten lähdin, lukitsin oven ja menin huoneeseeni.

– Ketä epäilette?

– Ah, en uskaltaisi milloinkaan epäillä ketään, sir. En usko että yliopistossa on ainoatakaan nuorta herraa, joka voisi tehdä sellaisen teon. Ei, sir, en usko sitä.

– Kiitos, hyvä on, sanoi Holmes. Mutta, se oli totta: oletteko kertonut jollekin nuorelle herralle, jota palvelette, että jotain on hullusti?

– En, sir, en sanaakaan.

– Ettekö ole nähnyt ketään heistä?

– En, sir.

– Hyvä. Nyt, herra Soames, haluaisin mennä pihalle, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.

Nuo kolme akkunaa olivat kaikki valaistut.

– Kettunne ovat kaikki pesissään, näen minä, sanoi Holmes. Vieläpä näyttää yksi heistä olevan sangen levoton.

Se oli hindu, jonka varjo vilahteli lakkaamatta kierrekaihtimella osoittaen, että hän käveli edestakaisin huoneessaan.

– Haluaisin nähdä heidät lähempää, sanoi Holmes. Käykö se päinsä?

– Käyhän toki. Heidän huoneensa ovat yliopiston vanhimmat eikä ole ollenkaan harvinaista, että niitä näytetään vieraille. Tulen itse mukananne.

– Mutta älkää mainitko mitään nimiä! sanoi Holmes kolkuttaessaan Gildchrist'in ovelle.

Pitkä, solakka, tuuheatukkainen nuori mies avasi ja pyysi meitä kohteliaasti astumaan sisään kuultuaan asiamme. Huoneessa oli tosiaankin muutamia keskiajan rakennustaiteen näytteitä ja Holmes ihastui niin, että tahtoi välttämättä piirtää osan niistä muistikirjaansa; sitten hän sattui katkaisemaan kynänsä kärjen, sai lainata nuoren miehen kynän ja viimein veitsen terottaakseen omansa. Sama vahinko sattui hänelle hindun luona; pieni, hiljainen, koukkunenäinen nuorukainen istui vilkuillen meihin ja huokasi ilmeisesti helpotuksesta lähtiessämme. En voinut huomata Holmes'in vielä päässeen rikollisen jäljille. Kolmannella ovella kävi meille vielä huonommin, sitä ei avattu ensinkään, vaan sensijaan saimme kuulla joukon kirouksia ja haukkumasanoja sisäpuolelta.

– Minua ei liikuta, keitä olette! Painukaa helvettiin, karjui kiukkuinen ääni. Minulla on tutkinto huomenna enkä halua itseäni häirittävän.

– Semmoinen häpeämätön vintiö, sanoi herra Soames mennessämme portaita alas. Hänhän ei kyllä tiennyt minun olevan mukana, mutta joka tapauksessa hänen käyttäytymisensä oli sangen hävytöntä ja miltei epäilyttävää nykyisissä olosuhteissa.

Holmes'in vastaus oli perin kummallinen.

– Voitteko sanoa minulle, miten pitkä hän on? sanoi hän.

– Sitä en osaa sanoa, herra Holmes. Hän on pitempi kuin hindu, mutta ei niin pitkä kuin Gildchrist. Ehkä viisi jalkaa ja kuusi tuumaa.

– Se on tärkeä tieto, sanoi Holmes. Ja nyt hyvää yötä, herra Soames!

– Mutta paras herra Holmes, huudahti seuralaisemme äänessään mitä syvin pettymys, ettehän aio jättää minua tällä tavalla? Ette suinkaan vielä ole päässyt tilanteesta selville. Huomenna on tutkinto ja tänä iltana on tehtävä jotakin. En voi sallia tutkintoa pidettävän, jos käännös on luettu.

– Antakaa asian olla sellaisenaan. Aamulla aikaisin tulen luoksenne ja silloin voin ehkä sanoa mitä on tehtävä. Mutta siihen mennessä ette saa ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, ei mihinkään!

– Ei, ymmärrän.

– Voitte olla aivan huoletta. Me selvitämme kyllä pulmanne. Vien mukanani tämän viimeksi löytämämme saven ja puusirut. Hyvää yötä!

Tultuamme pimeälle pihalle vilkaisimme taas ikkunoihin. Hindu käveli yhä edestakaisin, mutta toisista emme nähneet vilaustakaan.

– No, Watson, mikä on sinun mielipiteesi asiasta? kysyi Holmes päästyämme kadulle. Tämä on vain pieni seurapeli, eikö totta? Meillä on kolme nuorta miestä. Yhden heistä täytyy olla syyllinen. Kenen sinä valitset?

– Sen, joka oli niin hävytön. Ja hindu näytti myös hiukan luihulta. Miksi hän käveli sillä lailla edestakaisin.

– Se ei merkitse mitään. Niin tekevät monet opetellessaan jotain ulkoa.

– Hän katseli meitä niin kummallisesti.

– Samoin tekisit sinä, jos joukko vieraita häiritsisi sinua päivää ennen tutkintoa, jolloin jokainen minuutti on sinulle kallis. Ei, siihen en kiinnitä huomiotani. Kynät ja veitset – kaikki olivat kunnossa. Mutta tuo...

– Kuka?

– Tarkoitan Bannister'ia. Mitä osaa hän näyttelee tässä?

– Hän tuntuu ehdottomasti rehelliseltä.

– Niin, mutta sehän se juuri on sekavaa tässä. Minkä vuoksi ehdottomasti rehellinen ihminen ... niin, niin ... tässähän on vihdoinkin suuri paperikauppa. Menkäämme sisään.

Kaupungissa oli ainoastaan neljä sellaista puotia ja Holmes koetti jokaisesta etsiä vastinetta siniselle puusirulle. Kaikissa paikoissa tarjouduttiin hankkimaan sellainen kynä, mutta missään ei ollut semmoista sillä kertaa, se kun oli aika harvinainen, mitä suuruuteen tulee. Ystäväni ei näyttänyt kuitenkaan enää alakuloiselta tappionsa johdosta, vaan kohautti puolittain huvitettuna hartioitaan.

– Ei hyödyttänyt, sanoi hän. Se oli viimeinen ja miltei ainoa jälkeni ... ja kello on kohta yhdeksän – olen muistavinani, että emäntämme puhui jotain vihreistä herneistä kahdeksan ajoissa. Ja sinä säännöllisine elintapoinesi luulet kai, että minä vaivun uneen samaan aikaan kuin sinäkin, mutta siitä ei tule mitään ennenkuin olen ratkaissut hermostuneen yliopistonopettajamme, hänen huolimattoman vahtimestarinsa ja noiden kolmen ylioppilaan arvoituksen.

Sitten Holmes ei puhunut enää asiasta, vaan istui ajatuksiinsa vaipuneena myöhäisen päivällisemme jälkeen. Seuraavana aamuna kahdeksan ajoissa hän tuli huoneeseeni juuri kun olin pukeutunut.

– Nyt on aika lähteä, Watson, sanoi hän. Voitko tulla toimeen ilman aamiaista?

– Kyllä toki.

– Soames on luonnollisesti erittäin kiihoittuneessa mielentilassa siksi kunnes annamme hänelle tietoja.

– Onko sinulla jotain kerrottavaa hänelle?

– Onhan minulla jonkunverran.

– Oletko tehnyt johtopäätöksiä?

– Kyllä, rakas Watson, olen ratkaissut arvoituksen.

– Saamatta mitään tietoja eilisen jälkeen?

– Oh, en ole turhan takia noussut vuoteesta niin tavattomaan aikaan kuin klo 6. Katsohan!

Hän ojensi kätensä näyttäen minulle kolmea pientä, mustaa savipyramiidia.

– Eilenhän sinulla oli vain kaksi?

– Niin, ja tänään sain yhden lisää. Kyllä on oikein olettaa, että tämä kolmas on kotoisin samasta paikasta kuin nuo edellisetkin. Mutta vapauttakaamme nyt Soames ystävämme levottomuudestaan.

Opettaja raukka oli todellakin surkeassa mielentilassa. Parin tunnin kuluttua oli tutkinto alkava eikä hän vielä tiennyt, pitikö hänen aiheuttaa häväistysjuttu vai sallia syyllisen ottaa osaa tutkintoon. Holmes'in saapuessa hän riensi tätä vastaan kädet ojennettuina.

– Jumalan kiitos että tulitte! Pelkäsin että olitte toivottomana hyljännyt koko asian. Mitä minun tulee tehdä? Pidetäänkö tutkinto?

– Pidetään.

– Mutta se lurjus, joka...

– Hän ei tule ottamaan osaa siihen.

– Tiedättekö kuka hän on?

– Kyllä, luulen niin. Ja ellei asia saa tulla julkiseksi, täytyy teidän suoda meille itsellemme eräänlainen tuomiovalta ja muodostaa pieni tuomioistuin. Istu sinä tuohon, Watson, ja te tähän, Soames, olkaa niin hyvä. Minä asetun nojatuoliin tähän keskelle. Nyt herätämme kyllä kauhua syyllisessä omassatunnossa. Oletteko ystävällinen ja soitatte.

Bannister tuli sisään ja hätkähti nähdessään meidät.

– Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, sanoi Holmes. Ja nyt Bannister, tahdotteko olla ystävällinen ja sanoa koko totuuden eilisestä tapahtumasta.

Mies tuli yhtä valkeaksi kuin hänen omat hiuksensa.

– Olen sanonut kaikki, sir.

– Eikö teillä ole mitään lisättävää?

– Ei, sir.

– Silloin on minun tehtävä teille pari kysymystä. Kun istuitte eilen tuohon tuoliin, niin ettekö tehnytkin niin peittääksenne erään esineen, mikä olisi ilmaissut, kuka oli käynyt huoneessa?

Bannister oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.

– En, sir.

– Se oli vain olettamus, sanoi Holmes. Tunnustan avoimesti, etten kykene näyttämään toteen sitä. Mutta se tuntuu uskottavalta samoinkuin sekin, että päästitte ulos sen joka oli makuuhuoneessa heti kun herra Soames oli mennyt tiehensä.

Bannister kostutti kuivia huuliaan.

– Siellä ei ollut ketään, sir.

– Sepä oli vahinko, Bannister. Tähän saakka olette kenties puhunut totta, mutta nyt tiedän teidän valehtelevan.

Miehen kasvoille levisi juron uhmaava ilme.

– Siellä ei ollut ketään, sir.

– Kas niin, Bannister!

– Ei, sir. Ei siellä ollut ketään.

– No, silloin en väittele kauempaa. Mutta pyydän teitä jäämään huoneeseen. Asettukaa makuuhuoneen ovelle. Ja nyt herra Soames, olkaa niin ystävällinen ja menkää noutamaan nuori Gildchrist tänne.

Hetkistä myöhemmin palasi Soames oppilaansa kanssa. Tämä oli miellyttävän näköinen nuori mies, solakka, joustava ja kirkaskatseinen. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti ja pysähtyivät viimein alakuloisina syrjempänä seisovaan Bannister'iin.

– Sulkekaa ovi, sanoi Holmes. Nyt ei kukaan kuule meitä, herra Gildchrist, eikä kenenkään tarvitse tietää, mitä olemme puhuneet keskenämme. Voimme olla täysin suoria toisiamme kohtaan. Haluamme tietää, kuinka te, herra Gildchrist, kunniallinen nuori mies, tulitte tehneeksi sellaisen teon kuin tuo eilinen?

Poika parka säpsähti ja loi pitkän, moittivan katseen Bannister'iin.

– Ei, sir, huudahti tämä, ei, herra Gildchrist, en ole sanonut sanaakaan!

– Kyllä, nytpä sanoitte, virkkoi Holmes. Bannister'in sanoista ymmärrätte kai, herra Gildchrist, että asemanne on horjuva ja että vain avoin tunnustus voi pelastaa teidät.

Gildchrist seisoi hetkisen hiljaa koettaen hillitä itseään, mutta sitten hän heittäytyi yht'äkkiä kirjoituspöytää vasten nojalleen ja alkoi kiihkeästi nyyhkyttää peittäen kasvonsa käsiinsä.

– Älkäähän nyt, sanoi Holmes lohduttaen, erehtyminen on inhimillistä eikä kukaan voi syyttää teitä kylmäveriseksi rikolliseksi. Ehkä teille on helpompaa, jos minä kerron herra Soames'ille, mitä on tapahtunut? Voitte oikaista, jos olen väärässä. Haluatteko? Niin, älkää välittäkö vastata, kuunnelkaa vain, etten tee teille vääryyttä.

Siitä hetkestä, herra Soames, jolloin sanoitte, ettei kukaan, ei edes Bannister, voinut tietää paperien olevan teidän huoneessanne, rupesi asia saamaan määrätyn muodon mielessäni. Käännöksen painajan saattoi jättää pois laskusta; hänellähän oli tilaisuus jäljentää se kotonaan. Samoin oli sen tuojan laita. Välistä ajattelin, että jos korehtuuri oli kokoonkääritty, ei hän voinut edes tietää, mitä se sisälsi. Mutta toiselta puolen tuntui uskomattomalta sellainen sattuma, että joku rohkenisi tulla tänne muitta mutkitta ja että paperit juuri silloin olisivat täällä. Sen ajatuksen hylkäsin. Tulija tiesi paperien olevan täällä. Mutta miten hän sen tiesi?

Kun tulin huoneenne ulkopuolelle, katselin ikkunaa. Te huvititte minua otaksumalla minun luulevan, että joku yrittäisi keskellä kirkasta päivää, kaikki nämä ikkunat vastassaan hiipiä teidän huoneeseenne sitä tietä. Sehän oli järjetön ajatus. Minä vain katsoin, kuinka pitkä miehen tulisi olla voidakseen ohi kulkiessaan nähdä pöydällä olevat paperit. Minä olen kuusi jalkaa enkä saattanut nähdä kirjoituspöytää vaikeudetta. Minua pienemmälle se olisi mahdotonta. Siitä ymmärrätte, miksi minulla oli syytä uskoa, että pisin ylioppilaanne oli epäiltävin.

Tulin tänne sisälle ja puhuin kanssanne sivupöydästä. Kirjoituspöydästä en päässyt selville, ennenkuin kerroitte, että Gildchrist oli kilpajuoksija ja hyppääjä. Silloin ymmärsin koko jutun ja tarvitsin sitten vain pari lopullista todistetta mielipiteeni tueksi.

Tapahtuma oli tällainen. Tämä nuori mies oli harjoitellut hyppyä kentällä. Hän lähti kotiin jaloissaan urheilukengät, jotka kuten tiedätte, ovat varustetut suurilla piikeillä. Kulkiessaan teidän ikkunanne ohi hän huomasi, pitkä kun oli, paperit pöydällä ja arvasi mitä ne olivat. Mitään ei olisi tapahtunut, ellei avain olisi ollut lukossa. Kun hän näki sen, pälkähti hänen päähänsä äkkiä mennä sisään katsomaan, oliko käännös todellakin pöydällä. Sehän ei ollut vaarallista, sillä hänhän saattoi sanoa vain tahtoneensa katsoa, olitteko te sisällä, voidakseen kysyä teiltä jotakin.

No, kun hän huomasi, että se oli tosiaankin korehtuuri, niin hän lankesi kiusaukseen. Hän pani kenkänsä pöydälle. Mitä te laitoitte ikkunan luona olevaan tuoliin?

– Hansikkaani, sanoi nuori mies.

Holmes loi Bannister'iin voitonriemuisen katseen.

– Hän pani hansikkaansa tuolille ja otti lehden toisensa perästä kopioidakseen ne. Hän luuli herra Soames'in tulevan pääportista ja että hän silloin näkisi hänet. Kuten tiedämme, hän tulikin sivuportista. Äkkiä hänen askeleensa kuuluivat ovelta ja oli mahdotonta paeta. Hän unohti hansikkaansa, mutta otti kenkänsä rynnätessään makuuhuoneeseen. Te näette, että uurre pöydässä on syvempi sillä puolella, se osoittaa, että kengät on nykäisty sille taholle ja että herra Gildchrist pakeni sinne. Kengän piikistä lohkesi maakokkare pöydälle ja makuuhuoneeseen putosi toinen. Olen ollut kentällä tänään ja nähnyt sen mustan ruopan, jossa urheilevilla nuorukaisilla on tapana hypätä, ja otin mukaani möhkäleen sitä sekä hiukan sahajauhoja, jota sirotellaan kentälle lipeämisen estämiseksi. Olenko esittänyt asian oikein, herra Gildchrist?

Tämä oli noussut.

– Olette, sir.

– Mutta Herran tähden, Gildchrist, eikö teillä ole mitään lisättävää? huudahti Soames.

– Kyllä, sir, vaikka tämä kuulustelu on saanut minut menettämään malttini. Tässä on teille kirje, herra Soames, jonka kirjoitin varhain tänä aamua vietettyäni unettoman yön. Silloin en tiennyt, että rikokseni oli tullut ilmi. Tässä se on, sir. Siitä voitte lukea, että olin päättänyt jäädä pois tutkinnosta. Minulle on tarjottu erästä paikkaa Rhodesiassa ja minä matkustan heti Etelä-Afrikkaan.

– Minua ilahduttaa kuulla, ettette aikonut käyttää hyväksenne vääryydellä hankkimaanne etua, sanoi Soames. Mutta miksi muutitte suunnitelmanne.

Gildchrist osoitti Bannister'ia.

– Hän voi selittää sen, sanoi hän.

– Niin, Bannister, sanoi Holmes, minusta oli selvää, että vain te saatoitte päästää ulos tämän nuoren miehen, kun olitte yksin sisällä ja sitten lukitsitte oven jälestänne. Sillä oli uskomatonta, että hän olisi hypännyt ulos ikkunasta. Tahdotteko nyt selittää syyn tuohon tekoonne?

– Teidän olisi ollut helppo keksiä se terävällä järjellänne, jos vain olisitte tiennyt, että minä olen aikoinani ollut hovimestarina sir Jabeg Gildchrist'illä, nuoren herran isällä. Hänen jouduttuaan häviöön tulin tänne, mutta en unohtanut koskaan entistä isäntääni, vaikka hänen oli käynyt huonosti. Ainoa mitä saatoin tehdä menneitten aikojen vuoksi oli pitää huolta nuoresta herrasta. Ja tullessani nyt tänne eilen, kun herra Soames oli kutsunut minua, huomasin kaikkein ensiksi herra Gildchrist'in hansikkaat tuolla tuolilla. Tunsin ne hyvin ja ymmärsin, miksi ne olivat siinä. Jos herra Soames näkisi ne, tulisi kaikki ilmi. Vaivuin istumaan tuolille eikä mikään olisi saanut minua lähtemään siitä ennenkuin herra Soames oli mennyt. Silloin tuli minun nuori herrani, jota olen kantanut käsivarsillani, ja hän tunnusti minulle kaikki. Eikö ollut itsestään selvää, että halusin pelastaa hänet, ja eikö ollut luonnollista, että puhuin hänelle niinkuin hänen isävainajansa olisi puhunut ja koetin saada hänet luopumaan rikoksella saavuttamastaan edusta? Voitteko moittia minua siitä, sir?

– En todellakaan, sanoi Holmes sydämellisesti. Niin, nyt on asia selvä, herra Soames, ja meidän aamiaisemme odottaa kotona. Nyt menemme, Watson. Ja mitä teihin tulee, nuori mies, niin luulen että teillä on edessänne valoisa tulevaisuus Rhodesiassa. Kerran olette langennut syvälle, näyttäkää nyt, miten korkealle voitte kohota!