[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiz0jmCPI8F-RSESArv5viDiuI6Zso_fr2E5d5x0LFiQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},644,"Valtiosalaisuus","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"644-doyle-conan-arthur-valtiosalaisuus","644__Doyle_Conan_Arthur__Valtiosalaisuus","ynnä muita salapoliisikertomuksia","novelli",[],[],"fi",1905,1927,18400,113431,true,null,[],[],[],"Sherlock Holmes -novellikokoelma sisältää kolme rikostarinaa, joissa mestarietsivä ratkoo kadonneen valtiosalaisuuden arvoitusta, selvittää Norwoodin rakennusmestarin kohtaloa ja tutkii yliopistolla tapahtunutta vilppiä. Tarinat sijoittuvat Lontoon kaduille ja Sussexin maaseudulle.","Arthur Conan Doylen 'Valtiosalaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 644. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VALTIOSALAISUUS\n\nynnä muita salapoliisikertomuksia\n\n\nKirj.\n\nA. CONAN DOYLE\n\n\n\nCarl Geisler, Helsinki, 1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nValtiosalaisuus.\nSeikkailu Norwoodissa.\nKolme ylioppilasta.\n\n\n\n\nVALTIOSALAISUUS.\n\n\nOlin melkein ajatellut, että \"Seikkailu Abbey Grange'ssa\" jäisi\nystäväni Sherlock Holmes'in monista urotöistä viimeiseksi, jonka minä\ntulisin julkaisemaan yleisölle. Tämä päätelmäni ei johtunut aineksien\npuutteesta, sillä minulla on muistiinpanoja sadoista tapauksista,\njoista en ole koskaan maininnut, eikä myöskään lukijoitteni\nosoittama mielenkiinto tämän merkillisen miehen persoonallisuuteen\nja erikoislaatuisiin menettelytapoihin ollut laimentunut. Ainoana\nsyynä oli herra Holmes'in oma vastenmielisyys kokemuksiensa jatkuvaa\njulkaisemista kohtaan. Niin kauan kuin hän toimi asiantuntijana\nammatissaan, saattoi kertomuksilla hänen menestyksestään olla\njonkunlaista positiivista arvoa hänelle, mutta hyljättyään Lontoon\ntoden teolla ja antauduttuaan tutkielmiin ja mehiläisviljelykseen\nSussex'in hiekkasärkillä, on hän alkanut suorastaan inhota\nhuomatuksitulemista ja vaatinut, että hänen toivomuksiaan tässä kohden\nnoudatettaisiin. Vasta sitten kun muistutin häntä siitä, että olin\nluvannut saattaa \"Valtiosalaisuuden\" aikanaan yleisön tietoon, ja kun\nhuomautin hänelle, että se oli oikein ja kohtuullista, ja että tämä\npitkä tapausjakso oli huippuna tärkeimmässä kansainvälisessä jutussa,\njota häntä milloinkaan oli pyydetty käsittelemään, minun viimein\nonnistui saada hänen suostumuksensa tapaustenkulun tarkan kuvauksen\njulkaisemiseen. Jos minä nyt käydessäni kertomaan juttua tuntuisin\nhiukan pidättyvältä eräitten yksityisseikkojen suhteen, niin ymmärtää\narvoisa yleisö kyllä, että tähän vaiteliaisuuteen on hyvin perustellut\nsyyt.\n\nEn mainitse vuotta, en sano edes mikä vuosisadan kymmenluku oli\nmenossa, kun eräänä tiistaiaamuna vastaanotimme kaksi eurooppalaista\nkuuluisuutta vaatimattomassa huoneessamme Baker Street'in varrella.\nToinen heistä, hiukan töykeän näköinen, koukkunenäinen mies\nläpitunkevine katseineen ja käskevine olemuksineen, ei ollut kukaan\nmuu kuin kuuluisa lordi Bellinger, joka oli kaksi kertaa ollut Ison\nBritannian pääministerinä. Toinen, tumma, hienopiirteinen, siroryhtinen\nja nuorenpuoleinen, runsaslahjainen sekä sielun että ruumiin puolesta,\noli ylhäissyntyinen Trelawney Hope, maan Euroopan asiain ministeri\nja etevin nuoremmista valtiomiehistämme. He istuivat vierekkäin\npaperipinkoilla kuormitetussa sohvassamme, ja oli helppoa nähdä heidän\nlevottomista ja huolestuneista kasvoistaan, että mitä tärkeimmät asiat\nolivat tuoneet heidät tänne. Pääministerin hoikat, sinisuoniset kädet\npuristivat tiukasti hänen sateenvarjonsa norsunluunuppia, ja hänen\nlaihat, askeettiset kasvonsa synkkine silmineen kääntyivät milloin\nHolmes'iin, milloin minuun päin. Euroopan asiain ministeri sormieli\nhermostuneesti milloin viiksiään, milloin sinettiä, joka riippui hänen\nkellonvitjoissaan.\n\n-- Huomattuani varkauden, joka tapahtui tänään kello kahdeksan aamulla,\nilmoitin ensiksi pääministerille, sanoi hän Holmes'ille. Hänen\nehdotuksestaan lähdimme tänne.\n\n-- Oletteko ilmoittanut poliisille?\n\n-- En, herrani, vastasi pääministeri lyhyellä, varmalla tavalla, mikä\noli hänelle ominaista. Sitä emme ole tehneet emmekä mitenkään voikaan.\nPoliisille ilmoittaminen merkitsee ennemmin tai myöhemmin aivan samaa\nkuin yleisölle ilmoittaminen, ja juuri sitä tahdomme kaikin mokomin\nvälttää.\n\n-- Miksi niin, teidän ylhäisyytenne?\n\n-- Koska kysymyksessäoleva asiakirja on niin äärettömän tärkeä, että\nsen julkiseksisaattaminen johtaisi mahdollisesti, ellemme sanoisi\nluultavasti, mitä arveluttavimpiin selkkauksiin Euroopassa. Ei ole\nliikaa sanoa, että sota tai rauha saattaisi riippua siitä. Ellei\nsen takaisinhankkiminen voi tapahtua syvimmässä salaisuudessa, on\nsamantekevää, saadaanko sitä ollenkaan takaisin, sillä asiakirjan\nryöstäjien tarkoitus on aivan yksinkertaisesti tehdä sen sisältö\nyleisesti tunnetuksi.\n\n-- Ymmärrän. Nyt, herra Trelawney Hope, olisin teille hyvin\nkiitollinen, jos tarkkaan kertoisitte minulle, millaisissa olosuhteissa\ntämä asiakirja on kadonnut.\n\n-- Se käy päinsä muutamin sanoin, herra Holmes. Kirje -- sillä se oli\nkirje eräältä ulkomaalaiselta mahtimieheltä -- saapui kuusi päivää\nsitten. Se oli niin tärkeä, etten koskaan jättänyt sitä kassakaappiini,\nvaan vein sen joka ilta mukanani kotiin Whitehall Terracen varrella\nolevaan asuntooni ja säilytin sitä talletuslippaassa makuuhuoneessani.\nSe oli siellä eilen illalla, sen tiedän varmasti, sillä avasin lippaan\nollessani pukeutumassa päivällistä varten ja näin sen silloin. Tänä\naamuna se oli kadonnut. Lipas oli pukeutumispöytäni peilin vieressä\nkoko yön. Minä olen hyvin herkkäuninen samoinkuin vaimonikin. Voimme\nmolemmat vannoa, ettei huoneeseen tullut ketään yöllä. Ja kuitenkin,\ntoistan sen, on paperi poissa.\n\n-- Milloin söitte päivällistä?\n\n-- Kello puoli kahdeksan.\n\n-- Kuinka pitkä aika kului senjälkeen, ennenkuin menitte levolle?\n\n-- Vaimoni oli teatterissa, ja minä istuin valveilla ja odotin häntä.\nKello oli puoli kaksitoista, kun menimme makuuhuoneeseemme.\n\n-- Talletuslipas oli siis vartioimatta neljä tuntia?\n\n-- Kellään ei ole lupaa mennä huoneeseen lukuunottamatta siivoojatarta\naamulla ja minun kamaripalvelijaani ja vaimoni kamarineitiä päivän\nkuluessa. He ovat täysin luotettavia ja palvelleet luonamme hyvin\nkauan. Muuten oli heidän mahdotonta tietää, että laatikko sisälsi\nmitään tärkeäarvoisempaa kuin tavalliset departementtiin kuuluvat\nasiakirjat.\n\n-- Kuka sitten oli selvillä kirjeen olemassaolosta?\n\n-- Ei kukaan koko talossa.\n\n-- Kaiketi olitte puhunut siitä vaimollenne?\n\n-- Ei, herrani. En ollut sanonut vaimolleni mitään, ennenkuin kaipasin\npaperia tänä aamuna.\n\nPääministeri ilmaisi hyväksymisensä nyökäten.\n\n-- Olen kauan tuntenut teidän ylevän käsityksenne julkisuuden miehen\nvelvollisuuksista, sanoi hän. Olen vakuutettu siitä, että kun on\nkyseessä niin tärkeä salaisuus kuin tämä, niin on se hellimpienkin\nperhesiteiden vaikutusvallan ulkopuolella.\n\nUlkoasiainministeri kumarsi.\n\n-- Olette minulle enemmän kuin oikeudenmukainen, sir. Ennen tätä aamua\nen ole kuitenkaan sanonut sanaakaan asiasta vaimolleni.\n\n-- Eikö hän saattanut arvata sitä?\n\n-- Ei, herra Holmes, ei hän eikä kukaan muukaan ole saattanut arvata\nsitä.\n\n-- Oletteko ennen kadottanut mittaan papereita?\n\n-- En, herrani.\n\n-- Kutka Englannissa tiesivät, että tämä kirje oli olemassa?\n\n-- Kaikille hallituksen jäsenille ilmoitettiin siitä eilen, mutta sitä\nvaitiololupausta, joka seuraa jokaista kokousta, kovensivat lisäksi\npääministerin juhlalliset varoitussanat. Kauheata ajatella, että minä\nitse muutamia tunteja senjälkeen kadotin tämän kirjeen! Hänen kauniit\nkasvonsa vääntyivät tuskasta, ja hän repi hiuksiaan. Saimme nähdä\nvilaukselta hänen olemuksensa sellaisena kuin se oli luonnostaan --\nkiivaana, herkkäsydämisenä ja äärimmäisyyteen asti arkatuntoisena.\nSeuraavalla minuutilla oli hän taas saanut aristokraattisen naamarin\nkasvoilleen, ja ääni oli jälleen lempeä. Paitsi hallituksen jäseniä on\ndepartementissa kaksi tai korkeintaan kolme miestä, joilla on tietoa\nkirjeestä. Ei ketään muita Englannissa, sen vakuutan teille.\n\n-- Entä ulkomailla?\n\n-- Luulen ettei ulkomailla kukaan muu paitsi mies, joka kirjoitti\nkirjeen, ole nähnyt sitä. Olen täysin vakuutettu siitä, että hänen\nministerinsä -- että tavallisia virallisia teitä ei ole käytetty.\n\nHolmes mietti asiaa hetken.\n\n-- Nyt, herrani, täytyy minun hiukan lähemmin kysyä teiltä, mitä\nlaatua tämä asiakirja on ja miksi sen katoamisesta voisi olla niin\nkohtalokkaita seurauksia?\n\nMolemmat valtiomiehet vaihtoivat nopean katseen, ja pääministerin\nkulmakarvat vetäytyivät yhteen.\n\n-- Herra Holmes, käärö on pitkä ja ohut ja väriltään vaaleansininen.\nPunaiseen sinettiin on kuvattu kyyristynyt leijona. Osoite on\nkirjoitettu suurella, voimakkaalla käsialalla --\n\n-- Minä pelkään, sir, puuttui Holmes puheeseen, että kuinka\nmielenkiintoisia ja todella suuriarvoisia nuo seikat lienevätkään,\nniin täytyy minun tutkintani käydä suoremmin asian ytimeen. Mitä kirje\nsisälsi?\n\n-- Se on mitä tärkein valtiosalaisuus ja pelkään, etten voi sanoa sitä\nteille, eikä se näytä minusta välttämättömältäkään. Jos te käyttämällä\nsitä kykyä, mikä teillä väitetään olevan, voitte löytää kuvaamani\nkäärön sen sisältämine kirjeineen, niin teette ansiokkaan työn maalle\nja saatte samalla suurimman palkinnon, mikä meidän vallassamme on\nantaa.\n\nSherlock Holmes nousi hymyillen.\n\n-- Te molemmat, hyvät herrat, olette maamme toimeliaimpia ja\ninnokkaimmin työskenteleviä miehiä, ja myöskin minä vähässä määrässäni\nvoin sanoa, että aikani on hyvin vähissä. Valitan suuresti, etten voi\nauttaa teitä tässä asiassa, ja tämän keskustelun jatkaminen olisi vain\najan hukkaamista.\n\nPääministeri ponnahti seisomaan paikaltaan sohvasta, ja hänen syvällä\nolevista silmistään loisti säde sitä tulta, jonka edessä hallitus oli\nvavissut.\n\n-- Hyvä herra, en ole tottunut -- alkoi hän, mutta sitten hän hillitsi\nvihansa ja istuutui jälleen. Enemmän kuin minuutin ajan olimme kaikki\nvaiti. Mutta sitten kohautti vanha valtiomies olkapäitään ja sanoi:\n\n-- Meidän täytyy kai suostua ehtoihinne, herra Holmes. Te olette\nluonnollisesti oikeassa, ja on järjetöntä meidän puoleltamme vaatia\nteitä toimimaan ilman täydellistä luottamustamme.\n\n-- Olen samaa mieltä, lisäsi nuorempi valtiomies.\n\n-- Silloin kerron kaikki luottaen teidän ja virkaveljenne, tohtori\nWatsonin, kunniaan. Vetoan myöskin isänmaanrakkauteenne, sillä en voi\najatella suurempaa onnettomuutta maalle kuin tämän tunnetuksituleminen.\n\n-- Voitte olla täysin huoleton.\n\n-- Silloin sanon teille, että kirjeen on kirjoittanut eräs\nulkomaalainen mahtimies, joka on tuntenut epämiellyttävää kiihtymystä\nmuutamien siirtomaatoimenpiteiden johdosta, joihin äskettäin olemme\nryhtyneet. Se on kiireessä kirjoitettu ja yksinomaan hänen omalla\nvastuullaan. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ministereillä ei ole\nmitään tietoa siitä. Samalla se on laadittu niin onnettomalla tavalla,\nettä eräät sanamuodot ovat siinä määrin otteluun haastavaa laatua, että\nkirjeen julkaiseminen aiheuttaisi varmasti hyvin vaarallisen mielialan\nvaltakunnassa. Kiihtymys tulisi niin voimakkaaksi, etten epäröi\nsanoessani, että maamme viikko senjälkeen kun asiakirja on tullut\nyleisön tietoon olisi joutunut suureen sotaan.\n\nHolmes kirjoitti nimen paperilapulle, jonka hän ojensi ministerille.\n\n-- Aivan oikein. Se oli hän. Ja tuo kirje -- tuo kirje, joka voi\naiheuttaa miljoonien markkojen menot ja satojen tuhansien ihmisten\nkuoleman -- on hävinnyt niin selittämättömällä tavalla.\n\n-- Oletteko ilmoittanut lähettäjälle?\n\n-- Olen, salakirjainsähkösanomalla.\n\n-- Ehkä hän toivoo kirjeen tulevan julkisuuteen.\n\n-- Ei, herrani, päinvastoin on meillä syytä uskoa, että hän jo huomaa\nmenetelleensä varomattomasti ja hätäisesti. Olisi kaikesta huolimatta\npahempi hänelle ja hänen maalleen kuin meille, jos tämä kirje\njulkaistaisiin.\n\n-- Jos asianlaita on siten, kenelle on hyötyä sen tunnetuksi\ntulemisesta? Miksi tahtoisi joku varastaa tai julkaista sen?\n\n-- Nyt, herra Holmes, joudumme kansainvälisen politiikan korkeammille\naloille. Jos tutkitte Euroopan asemaa, huomaatte helposti vaikuttimen.\nKoko Eurooppa on varustettu leiri. On olemassa kaksi liittoa, joiden\nkesken sotilasvoima jakaantuu melkein tasan. Iso Britannia pitää\nvaakaa kädessään. Jos Englanti pakotettaisiin sotaan toisen puolueen\nkanssa, varmistuisi siten toisen ylivalta, joutuipa se sotaan tai ei.\nYmmärrättekö minua?\n\n-- Täydellisesti. Kirjeen julkaiseminen hyödyttäisi siis tämän\nmahtimiehen vihollisia ja aikaansaisi epäsovun hänen maansa ja meidän\nmaamme välillä.\n\n-- Niin, totisesti.\n\n-- Ja mihin tämä kirje lähetettäisiin, jos se joutuisi vihollisen\nkäsiin?\n\n-- Eurooppaan, johonkin suureen kanslerinvirastoon. Luultavasti se on\nnyt pikajunassa matkalla sinne.\n\nHerra Trelawney Hopen pää painui rintaa vasten; hän valitti ääneen.\nPääministeri pani ystävällisesti kätensä hänen olkapäälleen.\n\n-- Ystäväni, se oli onnettomuus, josta ei kukaan voi moittia teitä. Te\nette ole laiminlyönyt yhtään varovaisuustoimenpidettä, johon on voinut\nryhtyä. Ja nyt, herra Holmes, tiedätte asiasta kaikki tosiseikat. Mitä\narvelette sopivaksi tehdä?\n\nHolmes pudisti päätään ja näytti synkältä.\n\n-- Te luulette, sanoi hän, että tulee sota ellei asiakirjaa saada\ntakaisin?\n\n-- Pidän sitä hyvin todennäköisenä.\n\n-- Olkaa sitten valmis ottamaan vastaan sota, sir.\n\n-- Kovia sanoja nuo, herra Holmes.\n\n-- Olkaa hyvä ja ottakaa huomioon seuraava, sir. Ei ole mahdollista,\nettä varkaus on tapahtunut jälkeen kello puoli kahdentoista yöllä,\nsillä herra Hope ja hänen vaimonsa olivat huoneessa siitä hetkestä\nsiihen, jolloin menetys huomattiin. Kirje ryöstettiin siis eilen\nillalla, kello puoli kahdeksan ja puoli kahdentoista välillä.\nLuultavasti lähempänä varhaisempaa tuntimäärää, koska se, joka sen\notti, tiesi sen olevan siellä ja oli luonnollisesti halukas saamaan sen\nkäsiinsä niin pian kuin mahdollista. Jos näin tärkeä asiakirja otettiin\nsilloin, missähän se mahtaakaan olla nyt? Kellään ei ole syytä pitää\nsitä omaan laskuunsa. Se on kiireellisesti lähetetty niille, joille\nvoisi olla hyötyä siitä. Kuinka voisimme saavuttaa sen tai päästä edes\nsen jäljille? Se ei ole meidän tehtävissämme.\n\nPääministeri nousi sohvalta.\n\n-- Päättelynne on täysin johdonmukainen, herra Holmes. Asia on joutunut\npois meidän toimintapiiristämme.\n\n-- Olettakaamme vain huvin vuoksi, että asiakirjan on ottanut\nkamarineiti tai kamaripalvelija.\n\n-- He ovat molemmat koeteltuja, uskollisia palvelijoita.\n\n-- Luulin teidän maininneen, että huoneenne sijaitsee toisessa\nkerroksessa, ettei mikään käytävä johda sinne ulkoa sekä ettei\nkukaan ihminen voisi tulla sinne huomaamatta sisätietä, s.o. suuria\nportaita myöten. Siis jonkun talossaolijan on täytynyt ottaa se.\nKenellehän varas on mahtanut viedä sen? Jollekin niistä lukuisista\nkansainvälisistä urkkijoista ja salaisista asiamiehistä, joiden\nnimet hyvin tunnen. On varsinkin kolme, joita voidaan kutsua ammatin\npäämiehiksi. Alan tiedusteluni tekemällä kierroksen nähdäkseni, ovatko\nhe kaikki paikallaan. Jos joku on poissa, jos hän on lisäksi kadonnut\neilen illalla, niin saamme yhden viittauksen sille tielle, jolle\nasiakirja on joutunut.\n\n-- Minkätähden hän olisi poissa? kysyi ulkoministeri, hänhän on voinut\nantaa kirjeen jollekin lähettiläälle täällä Lontoossa.\n\n-- En usko sitä. Nuo asiamiehet toimivat aivan itsenäisesti ja ovat\nusein kireissä väleissä lähettiläiden kanssa.\n\nPääministeri nyökkäsi. Holmes oli oikeassa.\n\n-- Arvelen samoin kuin te, herra Holmes, sanoi hän. Hän tahtoisi kyllä\nomin käsin luovuttaa niin arvokkaan saaliin kaikkein korkeimpaan\npaikkaan. Mielestäni tapa, jota aiotte käyttää, on erinomainen.\nKuitenkaan emme, Hope, voi laiminlyödä muita velvollisuuksiamme tämän\nonnettomuustapauksen takia. Jos päivän kuluessa tapahtuu jotakin, joka\non yhteydessä tämän asian kanssa, annamme siitä teille tiedon, herra\nHolmes, ja te ilmoitatte meille epäilemättä tutkimuksienne tuloksen.\n\nMolemmat valtiomiehet kumarsivat ja lähtivät huoneesta vakavina ja\nalakuloisina.\n\nKun ylhäiset asiakkaamme olivat poistuneet, sytytti Holmes piippunsa\nhiljaisuuden vallitessa ja istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena.\nMinä olin ottanut erään aamulehden ja syventynyt lukemaan\nhuomiotaherättävästä murhasta, joka edellisenä iltana oli tapahtunut\nLontoossa, kun ystäväni huudahti kiivaasti, hypähti seisomaan ja pani\npiippunsa uuninreunustalle.\n\n-- Hyvä, sanoi hän, ei ole muuta keinoa käydä asiaan käsiksi. Tilanne\non vaikea, vaikkakaan ei toivoton. Jos vain tietäisimme, kuka sen\non ottanut, niin voisi kyllä olla mahdollista, että se on vielä\nhänellä. Muuten noille vekkuleille on rahakysymys aina ratkaiseva, ja\nminullahan on Britannian aarrekammio käytettävänäni. Jos asiakirja on\nostettavissa, niin minä ostan sen, vaikkapa siitä seuraisi verojen\nlisäys. On mahdollista että varas säilyttää sitä huostassaan jonkun\naikaa nähdäkseen kuinka paljon tällä puolella tarjotaan, ennenkuin\nkoettaa onneaan toisella taholla. On vain kolme, jotka kykenevät\nantautumaan niin rohkeaan peliin. Nämä kolme ovat Oberstein, La\nRothier ja Eduardo Lucas. Käyn tervehtimässä heitä kaikkia.\n\nKatselin aamulehteäni.\n\n-- Tarkoitatko Eduardo Lucasia Godolphin Street'iltä?\n\n-- Tarkoitan.\n\n-- Häntä et voi käydä tapaamassa.\n\n-- Miksi en?\n\n-- Siksi, että hänet murhattiin kotonaan viime yönä.\n\nYstäväni oli yhteisten seikkailujemme aikana niin usein hämmästyttänyt\nminua, että tarkkasin nyt eräänlaisella tyydytyksellä, missä määrin\nminä olin nyt hämmästyttänyt häntä. Hän tuijotti aivan ällistyneenä\nminuun ja tempasi sitten sanomalehden kädestäni. Tällainen oli uutinen,\njota luin silloin, kun hän hypähti tuoliltaan:\n\n     _Murha Westminsterissä_.\n\n     Salaperäinen rikos tehtiin viime yönä Godolphin Street n:o\n     16:ssa, joka kuuluu erääseen vanhanaikaiseen ja erillään olevaan\n     taloriviin, jollaisia tapaa virran ja Westminster Abbey'n välillä,\n     melkein parlamenttirakennusten suurten tornien varjossa. Tämän\n     pienen, mutta erinomaisen kauniin talon on useita vuosia omistanut\n     herra Eduardo Lucas, joka on hyvin tunnettu seuraelämässä sekä\n     rakastettavasta olemuksestaan että oikeutetusta maineestaan\n     maan parhaimpina amatööritenoreina. Herra Lucas oli 34-vuotias,\n     naimaton mies ja talon palveluskunnan muodostavat muutoin rouva\n     Pringle, vanhempi taloudenhoitajatar ja Mitton, palvelija.\n     Taloudenhoitajatar menee varhain levolle, ja hänen makuuhuoneensa\n     on ullakolla. Palvelija oli illalla ulkona tervehtimässä\n     Hammersmith'issä asuvaa ystäväänsä. Kello kymmenen illalla jäi\n     herra Lucas yksin. Mitä silloin tapahtui ei tiedetä, mutta\n     neljännestä vailla kaksitoista huomasi poliisikonstaapeli Barret\n     kulkiessaan pitkin Godolphin Street'iä, että n:o 16:n portti oli\n     raollaan. Hän koputti, mutta kukaan ei vastannut. Kun hän näki\n     valon palavan kadullepäin olevassa huoneessa, meni hän sisään\n     käytävästä ja koputti vielä kerran, mutta nytkin turhaan. Hän\n     työnsi silloin oven auki ja astui sisään. Huone oli kauheassa\n     epäjärjestyksessä, kaikki huonekalut sysätty toiselle puolelle\n     ja keskellä lattiaa oli kumoonpaiskattu tuoli. Sen vieressä\n     makasi talon onneton omistaja pitäen vielä lujasti kiinni tuolin\n     jalasta. Hän oli saanut iskun sydämeensä ja kuollut tietysti\n     silmänräpäyksessä. Rikokseen käytetty ase oli käyrä tikari, mikä\n     oli siepattu itämaalaisesta asekokoelmasta, joka koristi erästä\n     seinää. Ryöstäminen ei näytä olleen rikoksen tarkoituksena, sillä\n     ei oltu tehty mitään yritystä huoneessa olevien arvokkaiden\n     esineiden poiskuljettamiseksi. Herra Eduardo Lucas oli niin\n     tunnettu ja suosittu, että hänen väkivaltainen ja salaperäinen\n     loppunsa on herättävä tuskallista huomiota ja harrasta surkuttelua\n     hänen lukuisassa ystäväpiirissään!\n\n-- No, rakas Watson, mitä sanot tästä? kysyi Holmes pitkän väliajan\nkuluttua.\n\n-- Sangen merkillinen tapahtumien yhteensattuma.\n\n-- Tapahtumien yhteensattuma! Hän on yksi niistä kolmesta miehestä,\njoiden olemme arvelleet mahdollisesti näyttelevän jotakin osaa tässä\ndraamassa, ja hänet kohtaa väkivaltainen kuolema juuri niinä tunteina,\njolloin tiedämme sen näytellyksi. On sangen todennäköistä, että tämä\nei ole satunnainen yhteensattuma. Uskaltaisin sata yhtä vastaan, että\nniin ei ole laita. Ei, rakas Watson, näillä tapahtumilla on yhteyttä --\nniillä _täytyy_ olla yhteyttä keskenään. Millä tavalla, siitä on meidän\notettava selvä.\n\n-- Mutta kenties poliisilla on kaikki tiedossaan?\n\n-- Ei suinkaan. Poliisi tietää sen, minkä se on nähnyt Godolphin\nStreet'iliä. Se ei tiedä eikä saa koskaan tietääkään mitään Whitehall\nTerrace'sta. Vain me tunnemme kummankin tapahtuman ja voimme havaita\nyhdyssiteen niiden välillä. On erittäinkin eräs seikka, mikä joka\ntapauksessa olisi johtanut epäilykseni Lucas'iin. Godolphin Street\nWestminsterissä sijaitsee muutamien minuuttien matkan päässä Whitehall\nTerrace'sta. Muut salaiset asiamiehet, jotka mainitsin, asuvat\nWestend'in laitapuolella. Siis Lucas'ille oli helpompaa kuin noille\ntoisille asettua kosketukseen ulkoasiainministerin talon kanssa tai\nsaada sana sieltä -- tyhjänpäiväinen asia suorastaan, mutta kun\ntapahtuma-aika on rajoitettu muutamiin harvoihin tunteihin, ei se ehkä\nole niin mitätön. Halloo! Mistä nyt on kysymys?\n\nRouva Hudson oli tullut sisään tuoden käyntikorttia hopealautasella.\nHolmes katsahti korttiin, kohotti kulmakarvojaan ja ojensi sen minulle.\n\n-- Pyytäkää lady Hilda Trelawney Hopea olemaan hyvä ja astumaan sisään,\nsanoi hän.\n\nPian senjälkeen sai vaatimaton vastaanottohuoneemme, jossa jo oli ollut\nniin huomattavia vieraita tänä aamupäivänä, lisäksi kunnian ottaa\nvastaan Lontoon kauneimman naisen. Olin usein kuullut sanottavan,\nettä Belminsterin herttuan nuorin tytär oli hyvin ihana. Ei mikään\nhänen kauneutensa kuvaus eivätkä mitkään värittömät valokuvat olleet\nkuitenkaan valmistaneet minua siihen hienoon, kiehtovaan sulouteen\nja niihin valioväreihin, jotka olivat tämän ihastuttavan pään\ntunnusmerkkejä. Mutta kun näimme sen tuona syyspäivänä, ei kasvojen\nkauneus vaikuttanut meihin voimakkaimmin. Posket olivat hienot, mutta\nliikutuksesta kalpeat; silmät säteilivät, mutta kuumehehkuisina.\nTuntehikas suu oli kokoonpuristettu ikäänkuin hän olisi koettanut\nhillitä itseään. Kauhu -- ei kauneus -- pisti silmäämme, kun kaunis\nnainen seisoi sekunnin ajan oviaukossa.\n\n-- Onko mieheni ollut täällä, herra Holmes?\n\n-- Kyllä, rouva, hän on ollut täällä.\n\n-- Herra Holmes, minä pyydän, älkää kertoko hänelle, että minäkin olen\nkäynyt täällä.\n\nHolmes kumarsi kylmästi ja pyysi lady Trelawney Hopea istuutumaan.\n\n-- Armollisin rouva, saatatte minut vaikeaan asemaan. Olkaa hyvä ja\nrauhoittukaa ja sanokaa minulle, mitä toivotte. Pelkään etten voi antaa\nmitään ehdotonta lupausta.\n\nLady kulki huoneen poikki ja istuutui selkä ikkunaan päin. Hän\noli todellakin kuin kuningatar -- pitkä, kunnioitusta herättävä,\nkuvaamattoman naisellinen.\n\n-- Herra Holmes, sanoi hän, ja hänen valkohansikkaiset kätensä\navautuivat ja sulkeutuivat hermostuneesti hänen puhuessaan -- tahdon\npuhua teille avoimesti toivoen, että se saa teidät puhumaan yhtä\navoimesti minulle. Minun ja mieheni välillä vallitsee täydellinen\nluottamus lukuunottamatta yhtä ainoata poikkeusta. Tarkoitan\npolitiikkaa. Politiikan suhteen ovat hänen huulensa kuin sinetöidyt.\nHän ei kerro mitään minulle. Nyt tiedän, että hyvin surkuteltava\ntapaus sattui luonamme eilen illalla. Tiedän erään paperin kadonneen.\nSen johdosta, että asia on poliittinen, kieltäytyy mieheni uskomasta\nsitä minulle. Mutta nyt on mitä tärkeintä -- uskokaa minua, mitä\ntärkeintä -- että minä saan oikean selon siitä. Te olette näitä\npolitikkoja lukuunottamatta ainoa, joka tuntee nuo tosiasiat. Pyydän\nsentähden teitä, herra Holmes, suoraan sanomaan minulle, mitä on\ntapahtunut ja mihin se voi johtaa. Kertokaa kaikki minulle, herra\nHolmes. Älkää antako minkään arkaluontoisuuden asiakkaanne harrastusten\nsuhteen velvoittaa teitä vaitioloon, sillä vakuutan, että hänen\nharrastuksilleen olisi, jos hän vain uskoisi sen, edullisinta, että hän\ntäydellisesti luottaisi minuun. Mikä tuo varastettu paperi oli?\n\n-- Hyvä rouva, minun on aivan mahdoton täyttää pyyntöänne.\n\nLady huokasi peittäen kasvonsa käsillään.\n\n-- Teidän täytyy huomata se itsekin, armollinen rouva. Jos miehenne\nkatsoo sopivaksi olla selittämättä teille tätä asiaa, tuleeko ehkä\nminun, jolle oikea asiantila on kerrottu virkasalaisuutena, ilmaista\nteille, mitä hän on salannut? Ei ole oikein pyytää sitä. Teidän tulee\nkysyä häneltä.\n\n-- Olen kysynyt häneltä. Teidän puoleenne kääntyminen on viimeinen\nkeinoni. Mutta kertomatta mitään erikoista, herra Holmes, tekisitte\nminulle suuren palveluksen, jos selittäisitte erään asian.\n\n-- Ja se on?\n\n-- Onko todennäköistä, että mieheni poliittinen ura tulee kärsimään\nvauriota tämän tapahtuman johdosta?\n\n-- Ellei asiaa voida auttaa ja korjata, on kyllä luultavaa, että siitä\non ikäviä seurauksia.\n\n-- Niinkö! Hän hengitti kiivaasti, ja saatoimme huomata, että sitä hän\noli melkein aavistanut.\n\n-- Vielä muuan kysymys, herra Holmes. Päättäen eräistä sanoista, jotka\nmieheni ensi kauhussa tuli lausuneeksi tapahtuman johdosta, näytti\nsiltä kuin asiakirjan menetyksestä voisi olla vaarallisia poliittisia\nseurauksia.\n\n-- Jos hän on sanonut niin, en minä voi tietenkään sitä kieltää.\n\n-- Mitä laatua nämä seuraukset ovat?\n\n-- Taaskin, hyvä rouva, kysytte sellaista, johon minun on mahdotonta\nvastata.\n\n-- Silloin en kuluta aikaanne kauempaa. En moiti teitä suinkaan,\nherra Holmes, siitä että olette kieltäytynyt puhumasta avomielisemmin\nkanssani ettekä tekään puolestanne, olen varma siitä, ole ajatteleva\npahaa minusta sentähden että vastoin mieheni tahtoakin toivon saavani\njakaa hänen huolensa. Vielä kerran pyydän teitä jättämään käyntini\nmainitsematta. Hän katsahti meihin mennessään ovesta, ja minä näin\nviimeisen vilauksen kauniista, levottomista kasvoista, pelokkaista\nsilmistä ja tuskaa ilmaisevasta suusta. Ja sitten hän oli poissa.\n\n-- No, Watson, sanoi Holmes hymyillen, kun hameitten kahina oli\nlakannut kuulumasta ja portti paukahtanut kiinni, kaunis sukupuoli\nkuuluu sinun alaasi. Mihin tuo kaunis nainen tähtäsi? Mitä hän\noikeastaan tahtoi?\n\n-- Sanoihan hän sen aivan selvästi, ja oli hyvin luonnollista, että hän\noli huolissaan.\n\n-- Hm! Ajattelepas hänen kasvonilmeitään, Watson -- hänen käytöstään,\nhänen pidätettyä mielenliikutustaan, hänen levottomuuttaan, hänen\nhellittämätöntä kyselyään. Muista, että hän kuuluu luokkaan, jonka\ntapana ei ole näyttää tunteitaan.\n\n-- Hän oli kylläkin hyvin kiihtynyt.\n\n-- Ajattele myös, miten kummallisen vakavasti hän vakuutti, että hänen\nmiehelleen olisi parasta, että hän saisi tietää kaikki. Mitä hän mahtoi\nsillä tarkoittaa? Ja panit kai merkille, Watson, kuinka hän menetteli\nsaadakseen päivänvalon selkänsä taakse. Hän ei tahtonut, että me\nhuomaisimme hänen kasvonilmeitään.\n\n-- Niin, hän valitsi juuri tuon ikkunan luona olevan tuolin.\n\n-- Ja onhan kuitenkin totta, että on vaikea käsittää naisten\nvaikuttimia. Muistat kai tuon Margate'n naisen, jota epäilin samasta\nsyystä. Hänellä ei ollut puuteria nenällään -- se oli oikea selitys. Ei\nkelpaa rakentaa niin löyhille perustuksille. Heidän jokapäiväisimmät\ntekonsa voivat merkitä ennenkuulumattomia, heidän omituisin\nkäyttäytymisensä saattaa johtua hiusneulasta tai käherryspihdeistä.\nHyvästi, Watson.\n\n-- Menetkö sinä?\n\n-- Menen, aion viettää aamupäivän Godolphin Street'illä virkakuntaan\nkuuluvien ystäviemme seurassa. Eduardo Lucas'iin liittyy arvoituksen\nratkaisu, vaikkakin myönnän, ettei minulla ole aavistustakaan, minkä\nmuodon se saa. On perinpohjainen erehdys muodostaa teoria, ennenkuin on\noppinut tuntemaan tosiseikat. Pysy sinä täällä vahdissa ja ota vastaan\nvierailut. Tulen kotiin lunchille, jos voin.\n\nKoko sen päivän ja kaksi seuraavaa oli Holmes tuulella, jota hänen\nystävänsä olisivat kutsuneet harvapuheisuudeksi, moittijansa taas\närtyisyydeksi. Hän käväisi vähän päästä ulkona, tupakoi yhtämittaa,\nsoitteli pieniä laulunpätkiä viulullaan, vaipui unelmiin, hotaisi\nvoileipiä ihmeellisin ajoin ja vastasi tuskin, jos satuin kysymään\nhäneltä jotain. Ymmärsin sangen hyvin, että hänen puuhansa eivät\nonnistuneet ja että hänen etsintänsä olivat turhia. Hän ei sanonut\nmitään itse asiasta, ja vain sanomalehdistä sain selon tutkimuksessa\nilmenneistä seikoista, ja että kuolleen palvelija, John Mitton oli\nvangittu ja jälleen vapautettu. Juryn päätös kuului \"tahallinen murha\",\nmutta olosuhteet olivat ja pysyivät tuntemattomina. Mitään vaikutinta\nei osoitettu. Huone oli ollut täynnä kalleuksia, mutta mitään ei\noltu otettu. Vainajan paperien havaittiin olevan asianmukaisessa\nkunnossa. Ne tutkittiin tarkoin, ja niistä kävi ilmi, että hän\noli innokkaasti tutkinut kansainvälistä politiikkaa, että juorut\nolivat huvittaneet häntä, että hän oli taitava kielissä ja väsymätön\nkirjeittenkirjoittaja. Hän oli ollut likeisessä suhteessa useitten\nmaitten poliittisiin johtomiehiin. Mutta mitään huomiota herättävää ei\nvoitu havaita niissä asiakirjoissa, jotka täyttivät hänen laatikkonsa.\nMitä tulee hänen naissuhteisiinsa, niin näyttivät ne olevan lukuisia,\nmutta sangen pintapuolisia. Hänellä oli monta naistuttavaa, mutta hyvin\nharvoja lähempiä ystäviä eikä ollenkaan rakastettua. Hänen tapansa\nolijat säännöllisiä, käyttäytymisensä moitteetonta. Hänen kuolemansa\noli täydellinen mysteerio ja luultavasti jäisikin siksi.\n\nMitä tulee palvelija John Mittonin vangitsemiseen, niin se oli\ntoimenpide, johon ryhdyttiin paremman puutteessa. Mutta mitään ei\nvoitu todistaa häntä vastaan. Hän oli ollut sinä iltana vierailemassa\nmuutamien ystäviensä luona Hammersmith'issä. Hänen alibinsa oli täysin\ntyydyttävä. On totta että hän lähti Hammersmith'istä sellaiseen aikaan,\nettä hän tavallisen laskun mukaan olisi saattanut olla Westminsterissä\nennenkuin rikos huomattiin, mutta hänen oma selityksensä, että hän\noli kulkenut osan tietä jalkaisin, tuntui todenmukaiselta, sillä\nilta oli ollut kaunis. Hän oli tullut kotiin klo 12 ja näyttänyt\naivan menehtyneeltä siitä murhenäytelmästä, mikä oli täällä niin\nodottamatta näytelty. Hän oli aina ollut hyvissä suhteissa isäntäänsä.\nErinäisiä esineitä, mitkä olivat kuuluneet vainajalle -- m.m. pieni\npartaveitsikotelo -- oli löydetty palvelijan arkusta, mutta hän sanoi\nsaaneensa ne lahjaksi vainajalta, minkä seikan taloudenhoitajatarkin\nsaattoi todistaa oikeaksi. Mitton oli ollut kolme vuotta herra\nLucas'in palveluksessa. Oli kummallinen seikka, ettei Lucas koskaan\nottanut Mittonia mukaansa matkustaessaan ulkomaille. Välistä hän\noleskeli kolmekin kuukautta Pariisissa, mutta silloin sai Mitton jäädä\nkotiin ja pitää silmällä taloa Godolphin Street'illä. Mitä tulee\ntaloudenhoitajattareen, ei hän ollut kuullut mitään sinä yönä, jolloin\nmurha tehtiin. Jos joku oli tullut hänen isäntänsä luo, oli isäntä itse\npäästänyt tulijan sisään.\n\nKolmena päivänä luin aamulehdet huomaamatta mitään valaistusta tähän\nsalaperäiseen tapahtumaan. Jos Holmes tiesi jotain, niin hän salasi\nsen, mutta hän sanoi minulle kuitenkin, että poliisitarkastaja Lestrade\nluotti häneen, mikä merkitsi, että hän sai tarkan selon kaikesta.\nNeljäntenä päivänä julkaistiin pitkä, Pariisista saapunut sähkösanoma,\njoka näytti ratkaisevan koko arvoituksen.\n\n\"Pariisin poliisi\", kirjoitti Daily Telegraph, \"on tehnyt havainnon,\njoka kohottaa sitä verhoa, mikä on levännyt herra Eduardo Lucas'in\nsurullisen kohtalon yllä. Lukijamme muistanevat, että hän sai\nväkivaltaisella tavalla surmansa viime maanantain jälkeisenä yönä.\nHänet tavattiin makaamassa tikari sydämessään kotonaan Godolphin\nStreet'in varrella Westminsterissä, ja murhaan syylliseksi epäiltiin\nhänen palvelijaansa, jonka kuitenkin onnistui näyttää toteen, että hän\noli ollut murhan tapahtuessa muualla. Eilen ilmoitettiin, että eräs\nnainen, joka on tunnettu M:me Henri Fournaye'n nimellä ja asuu pienessä\nhuvilassa Rue Austerlitzin varrella, oli tullut mielenvikaiseksi.\nIlmoituksen tekivät M:me Fournayen palvelijat, ja tutkittaessa kävi\nilmi, että madame sairasti hyvin vaarallista maniaa. Poliisi sai\nselville, että hän oli viime tiistaina palannut Lontoonmatkalta, ja\nettä on aihetta uskoa tämän matkan olevan yhteydessä Westminsterissä\ntapahtuneen rikoksen kanssa. Vertaamalla valokuvia on näytetty toteen,\nettä monsieur Henri Fournaye ja Eduardo Lucas olivat sama henkilö, ja\nettä vainaja oli jostakin syystä esiintynyt eri nimillä Lontoossa ja\nPariisissa. M:me Fournaye, joka on kreolilaista syntyperää, on hyvin\nkiivasluontoinen ja hänellä on usein ollut hulluutta lähenteleviä\nmustasukkaisuudenpuuskia. Arvellaan, että hän sellaisessa puuskassa\nteki sen kauhean rikoksen, joka on saanut niin suurta huomiota\nosakseen Lontoossa. Mitä hän on puuhannut maanantai-iltana, ei ole\nvielä onnistunut saada selville, mutta tiedetään, että eräs nainen,\nvastaten kuvausta hänestä, oli kiivaalla esiintymisellään ja rajuilla\neleillään herättänyt huomiota Charing Cross asemalla tiistaiaamuna.\nOn sentähden todennäköistä, että murha on tehty joko mielenhäiriössä\ntai on onneton nainen menettänyt järkensä heti senjälkeen. Tällä\nkertaa hän ei voi antaa mitään yhtenäistä selostusta viime ajoista, ja\nlääkärit ovat epätietoisia, tuleeko hän enää koskaan täysin järkiinsä.\nMaanantai-iltana huomattiin erään naisen -- mahdollisesti hän oli M:me\nFournaye -- kiertelevän kysymyksessäolevaa taloa Godolphin\nStreet'illä.\"\n\n-- Mitä sanot siitä, Holmes? kysyin minä luettuani sähkösanoman\nhänelle, hänen lopetellessaan aamiaistaan.\n\n-- Rakas Watson, sanoi hän noustessaan pöydästä ja alkaessaan kävellä\nedestakaisin huoneessa, olet tosiaankin ihailtavan kärsivällinen, mutta\npuhumattomuuteni näinä kolmena päivänä on johtunut siitä ettei minulla\nole ollut mitään puhumista. Ei edes tuo Pariisista saapunut raportti\nauta meitä paljoa.\n\n-- Kyllähän se näyttää olevan ratkaiseva tuon miehen kuolemaan nähden.\n\n-- Tuon miehen kuolema on sivuseikka -- mitätön välikohtaus --\nverrattuna varsinaiseen tehtäväämme, joka on etsiä asiakirja ja estää\nEuroopan onnettomuus. Vain yksi tärkeä asia on tapahtunut kolmena viime\npäivänä, ja se on, ettei mitään ole tapahtunut. Melkein joka tunti saan\nraportin hallitukselta, ja varmaa on, ettei missään paikassa Euroopassa\nhavaita mitään epäilyttävää. Jos nyt tämä kirje olisi julkaistu --\nmitä ei selvästikään ole tehty -- missä se silloin olisi? Kenellä se\non? Miksei sitä päästetä julkisuuteen? Se kysymys takoo kuin vasara\naivoissani. Oliko ehkä sattuma, että Lucas murhattiin samana yönä,\njolloin kirje katosi? Oliko se koskaan hänen käsissään? Jos se oli,\nniin miksei sitä löydetty hänen paperiensa joukosta? Mahtoikohan\nhänen mielipuoli vaimonsa viedä sen mukanaan? Siinä tapauksessa --\nonko se hänen kotonaan Pariisissa? Kuinka voisin etsiä sitä sieltä\nherättämättä ranskalaisen poliisin epäluuloa? Siinä on meillä tapaus,\nparahin Watson, jossa lain edustajat ovat meille yhtä vaarallisia\nkuin itse rikolliset. Kaikilla on käsi kohotettuna meitä vastaan ja\nkuitenkin ovat pelin edut suunnattomat. Jos minun onnistuu saada tämä\nasia päättymään suotuisasti, niin siitä tulee menestykseni huippukohta.\nKas tässä on viimeinen ilmoitus rintamalta! Hän loi silmäyksen\ntiedonantoon, mikä oli lähetetty hänelle. Todellakin! Lestrade näyttää\nhuomanneen jotain mielenkiintoista. Pane hattu päähäsi, Watson, niin\nlähdemme pienelle kävelylle Westminsteriin.\n\nSe oli ensimäinen käyntini rikoksen näyttämöllä -- korkea, synkkä\ntalo, jyrkkä, valtavasti vaikuttava kuin se vuosisata, jolla se oli\nrakennettu. Lestraden verikoirannaama katsahti meihin keskimmäisestä\nikkunasta, ja hän otti meidät sydämellisesti vastaan kookkaan\npoliisikonstaapelin avattua meille portin ja päästettyä meidät\nsisään. Huone, jossa nyt olimme, oli juuri se, missä rikos oli tehty,\nmutta viimemainitusta ei ollut jäljellä muuta kuin ruma, säännötön\nläikkä matolla. Kysymyksessäoleva matto oli neliskulmainen kappale\nsilkinsekaista villakangasta, joka oli levitetty keskelle permantoa,\nja mattoa ympäröi leveä, kaunis, vanhanaikainen lattiapinta kirkkaiksi\nkiillotettuina ruutuina. Tulisijan yläpuolella riippui komeita aseita,\nja yhtä näistä oli käytetty tuona kauheana yönä. Ikkunan luona oli\nloistelias kirjoituspöytä, ja kaikki huoneessa, taulut, nahat, verhot\ntodistivat miltei naisellista ylellisyyshalua.\n\n-- Oletteko nähneet Pariisin uutisia? kysyi Lestrade.\n\nHolmes nyökkäsi.\n\n-- Ranskalaiset ystävämme näyttävät tällä kertaa osuneen naulan\nkantaan. Asia on kyllä aivan siten kuin he sanovat. Nainen koputti\nportille -- tuli luultavasti odottamatta, sillä miehen elämä täällä\nja Pariisissa pidettiin tarkoin erossa toisistaan. Mies päästi hänet\nsisään -- eihän hän voinut antaa hänen seisoa kadulla. Nainen sanoi\nhänelle, kuinka oli päässyt hänen jäljilleen, soimasi häntä, sanat\njohtivat tekoon -- tikari oli lähettyvillä, ja niin teki nainen lopun\nmiehestä. Niin kovin helposti se ei kai kuitenkaan käynyt, sillä\nkaikki tuolit olivat tuossa yhdessä kasassa ja mies piti vielä kiinni\ntuolista, jolla hän kaiketi oli koettanut puolustaa itseään. Se on\nmeille niin selvää kuin olisimme omin silmin nähneet sen.\n\nHolmes kohotti silmäkulmiaan.\n\n-- Ja kuitenkin lähetitte hakemaan minua?\n\n-- Niin kyllä, niin -- se oli muusta syystä -- pikkuasia, mutta\nsellainen, joka huvittaa teitä -- ihmeellinen, niin, oikein sitä voisi\nkutsua eriskummalliseksi. Sillä ei ole mitään tekemistä pääasian kanssa\n-- ei voi olla, se on aivan selvä.\n\n-- No, mikä se sitten on?\n\n-- Niin, kun tällainen rikos on tehty, olemme hyvin tarkkoja siinä,\nettei mitään saa liikutella pois paikaltaan. Eikä täällä mitään\nole muuteltukaan. Poliisi on vartioinut täällä yötä päivää. Tänä\naamuna senjälkeen kun mies oli haudattu ja tutkimus pidetty -- tässä\nhuoneessa, tarkoitan -- niin arvelimme, että voisimme hiukan siivota.\nTämä matto ei ole, kuten näette, kiinninaulattu, vaan aivan irti!\nNostimme sitä. -- Me huomasimme --\n\n-- Vai niin. Te huomasitte --\n\nHolmesin kasvot kuvastivat mitä suurinta jännitystä.\n\n-- Niin, kas sitä ette voisi arvata, vaikka koettaisitte sata kertaa.\nTe näette tämän tahran matossa? Sen läpi on täytynyt tihkua verta aika\npaljon, eikö niin?\n\n-- Kyllä, se on aivan varma.\n\n-- Eikö ole hämmästyttävää, ettei valkeassa puussa maton alla ole\nminkäänlaista tahraa?\n\n-- Ei tahraa? Mutta täytyy --\n\n-- Niin, niin te sanotte, mutta siinä ei todellakaan ole tahraa.\n\nHän tarttui maton kulmaan nostaen sitä -- ja asia oli kuten hän oli\nsanonut.\n\n-- Mutta nurja puoli on yhtä tahrainen kuin oikea. Joku merkki sen on\ntäytynyt jättää.\n\nLestrade ei voinut peittää ihastustaan aiheutettuaan päänvaivaa tälle\nkuuluisalle asiantuntijalle.\n\n-- Nyt selitän teille, sanoi hän. On todellakin vielä yksi tahra, mutta\nse on aivan toisessa paikassa. Saatte itse katsoa. Näin sanoessaan hän\nkäänsi ylös toisen osan mattoa, ja vanhanaikaisen lattian valkealla\nruudulla oli todellakin suuri, punainen tahra. Miten selitätte tämän,\nherra Holmes?\n\n-- Se on hyvin yksinkertaista. Molemmat tahrat olivat tietysti\nvastakkain, mutta mattoa on siirretty. Kun se on neliskulmainen ja irti\npermannosta, kävi se helposti päinsä.\n\n-- Poliisi ymmärtää kyllä teiltä kysymättäkin, herra Holmes, että\nmattoa on siirretty. Se on aivan selvää, sillä tahrat peittävät\ntoisensa kun ne asetetaan päällekkäin. Sitävastoin haluaisin tietää,\n_kuka_ siirsi maton ja _miksi_ hän sen teki.\n\nMinä näin Holmes'in ankarasta ilmeestä, että hän oli hyvin jännittynyt.\n\n-- Kuulkaapas, Lestrade, sanoi hän, onko tuo käytävässä oleva\nkonstaapeli ollut täällä vahdissa koko ajan?\n\n-- On.\n\n-- Noudattakaa silloin neuvoani ja kuulustelkaa häntä tarkoin. Ei\nmeidän läsnäollessamme. Me jäämme tänne. Viekää hänet pihan puoleiseen\nhuoneeseen. Voitte saada hänet jotenkin helposti tunnustamaan, jos\nolette yksin hänen kanssaan. Kysykää häneltä, kuinka hän uskalsi\npäästää ihmisiä sisään ja jättää heidät yksin tähän huoneeseen. Älkää\nkysykö, _onko_ hän tehnyt niin. Pitäkää sitä aivan selvänä. Sanokaa\nhänelle _tietävänne_, että joku on ollut täällä. Pankaa hänet lujille.\nSanokaa hänelle, että täydellinen tunnustus on ainoa keino, joka voi\nhankkia anteeksiannon. Tehkää nyt niinkuin olen sanonut.\n\n-- Totta tosiaan, minä pakotan hänet puhumaan, mitä hän tietää! selitti\nLestrade. Hän ryntäsi halliin, ja hetkisen kuluttua kuulimme hänen\nhuutavan ja ärjyvän talon takasivulle viettävässä huoneessa.\n\n-- Nyt on tosi edessä, Watson, juuri nyt! puhkesi Holmes puhumaan\nfanaattisella innolla. Miehen miltei demooninen, jäykän pinnan alla\npiilevä voima purkautui äkkiä hyvin rajusti. Hän riuhtaisi maton\nlattialta, ja seuraavana hetkenä hän ryömi nelinkontin permannolla\ntutkien niitä puuruutuja, jotka matto oli peittänyt. Yksi niistä\nliikkui, kun hän pani kätensä sen reunaa vasten. Sen saattoi avata\nkuin laatikon kannen. Sen alla oli pienoinen syvennys. Holmes pisti\ninnokkaasti kätensä siihen, mutta päästi pian senjälkeen valloille\nsuuttumuksensa ja suuren pettymyksensä. Kun hän veti pois kätensä, oli\nse tyhjä.\n\n-- Joudu, Watson! Laittakaamme kaikki taas paikoilleen! Puukansi\nlaskettiin alas ja olimme töin tuskin ennättäneet levittää maton\nkohdalleen, kun Lestrade'n ääni kuului käytävästä. Kun hän tuli\nsisään, huomasi hän Holmesin nojaavan uunia vasten, alistuvaisena ja\nkärsivällisenä, koettaen salata haukotustaan.\n\n-- Pyydän anteeksi, että olen antanut teidän odottaa, herra Holmes,\nsanoi hän. Teillä on ollut ikävä, sen huomaan, ja olette kyllästynyt\nkoko tähän juttuun. Hän on kuitenkin tunnustanut. Tulkaa sisään, Mac\nPherson, ja kertokaa nyt herroille, kuinka anteeksiantamattomasti\nolette käyttäytynyt.\n\nKookas konstaapeli astui huoneeseen korvat kuumottaen ja katuvaisena.\n\n-- Tarkoitukseni ei ollut tehdä mitään väärää, sen vakuutan, sanoi\nhän. Nuori nainen koputti portille eilen illalla -- sanoi erehtyneensä\nrakennuksesta. Ja sitten aloimme jutella. Sanonpa vain, että tuntuu\nhiukan yksinäiseltä kulkea ja paimentaa täällä kaiken päivää.\n\n-- No, mitä sitten tapahtui?\n\n-- Hän tahtoi nähdä, missä murha oli tehty -- väitti lukeneensa siitä\nsanomalehdistä. Hän oli hyvin kohtelias ja kelpo ihminen, ja minä\narvelin, ettei ollut väärin antaa hänen kurkistaa huoneeseen. Kun hän\nhuomasi tahran matolla, kaatui hän lattialle ja makasi siinä kuin\nkuollut. Juoksin hakemaan vettä, mutta en saanut henkeä häneen. Silloin\nmenin kadunkulman ohi _Murattiin_ hakemaan konjakkia, mutta ennenkuin\nolin tullut takaisin, oli naisraukka tullut jälleen tajuihinsa ja\nmennyt tiehensä. Hän häpesi kai, luulen minä, eikä kehdannut näyttää\nkasvojaan minulle.\n\n-- Mutta mistä johtuu, että mattoa on muutettu?\n\n-- Niin, se oli aivan sekaisin, kun tulin takaisin. Katsokaapas, hänhän\nkaatui sille ja lattia on niin liukas, eikä mikään pitänyt mattoa\nkiinni. Minä asetin sen paikoilleen jälkeenpäin.\n\n-- Tästä voitte oppia, konstaapeli Mac Pherson, ettei käy päinsä pettää\nminua, sanoi Lestrade arvokkaasti. Luulitte kai, ettei rikkomustanne\nkoskaan huomattaisi. Mutta silmäys mattoon sai minut heti vakuutetuksi\nsiitä, että joku oli käynyt huoneessa. On onni teille, ettei täältä\npuutu mitään. Muussa tapauksessa olisi teidän käynyt huonosti.\nPyydän anteeksi, herra Holmes, että olen vaivannut teitä tällä\ntyhjänpäiväisellä asialla, mutta arvelin, että teitä mahdollisesti\nhuvittaisi nähdä, että tahrat eivät peittäneet toisiaan.\n\n-- Se oli todellakin sangen mielenkiintoista. Eikö tuota naista ole\nnäkynyt täällä sen kerran jälkeen, konstaapeli?\n\n-- Ei, herra Holmes, hän ei ole ollut täällä senjälkeen.\n\n-- Kuka hän oli?\n\n-- En tiedä hänen nimeään. Hän tuli jonkun konekirjoitusilmoituksen\njohdosta ja erehtyi talonumerosta -- hyvin hauska ja soma nuori nainen,\nsen vakuutan.\n\n-- Oliko hän pitkä? Kaunis?\n\n-- Kyllä, kaikin mokomin, sir. Hän oli hyvin kookas ja hyvännäköinen.\nKiltti konstaapeli, enkö minä saa katsoa huoneeseen? sanoi hän. Hänellä\noli niin hauska ja kohtelias käytös, ja minä ajattelin, ettei siinä ole\nmitään pahaa, jos annan hänen kurkistaa ovesta.\n\n-- Miten hän oli puettu?\n\n-- Siististi ja huolellisesti, sir. Hänellä oli yllään jalkoihin asti\nulottuva vaippa.\n\n-- Mihin aikaan hän oli täällä?\n\n-- Silloin alkoi juuri hämärtää. Lyhtyjä sytytettiin parhaillaan, kun\npalasin konjakkia hakemasta.\n\n-- Hyvä on, sanoi Holmes. Tule nyt, Watson. Meillä on tärkeämpiä\nasioita toimitettavana toisella taholla.\n\nKun jätimme talon, jäi Lestrade huoneeseen, ja katuvainen konstaapeli\navasi portin päästääkseen meidät ulos. Holmes kääntyi kynnyksellä ja\npiti jotakin koholla kädessään. Konstaapeli tuijotti siihen.\n\n-- Mitä ihmettä minä näenkään! puhkesi hän puhumaan äärettömän\nhämmästyksen kuvastuessa hänen kasvoistaan. Holmes pani sormen\nhuulilleen, pisti taas kätensä liivintaskuun ja purskahti nauramaan,\nkun tulimme kadulle. Oivallista! sanoi hän. Usko minua, Watson\nystäväni, pian nousee esirippu viimeisen näytöksen edestä. Sinua\nilahduttanee kuulla, ettei tule mitään sotaa, ettei vapaasukuinen herra\nTrelawney Hope ole kärsivä mitään vauriota loistavalla urallaan, ettei\nharkitsematon hallitusmies saa rangaistusta varomattomuudestaan, ettei\npääministeri saa mitään Euroopan selkkausta selviteltäväkseen, ja jos\nme vain käytämme pientä viisautta ja tahdikkuutta, niin ei kenellekään\ntule oikeastaan mitään pahaa tästä, joka osoittautui todellakin sangen\nrumaksi jutuksi.\n\nMieleni täytti ihailu tätä erinomaista miestä kohtaan.\n\n-- Olet ratkaissut arvoituksen! huudahdin.\n\n-- Se on liian paljon, Watson. Vielä on edessämme muutamia epäselviä\nkohtia. Mutta meidän on onnistunut päästä niin pitkälle, että on oma\nvikamme, ellemme saa selville myös jälelläolevaa. Nyt menemme suoraan\nWhitehall Terrace'iin ja saatamme asian huippukohtaansa.\n\nKun tulimme siihen taloon, missä Euroopan asiain ministerillä oli\nasuntonsa, kysyi Sherlock Holmes lady Hilda Trelawney'ta. Tämä pyysi\nmeidät arkihuoneeseen.\n\n-- Herra Holmes! puhkesi talon valtiatar puhumaan ja punastui\nsuuttumuksesta. Teette todellakin hyvin huonosti ja epäystävällisesti.\nMinä halusin, kuten nimenomaan sanoin teille, pitää salassa käyntini\nteidän luonanne, jottei mieheni saisi sitä käsitystä, että minä\nsekaannun hänen asioihinsa. Ja sitten te paljastatte minut tulemalla\ntänne ja siten avoimesti näyttämällä, että meillä on jotain tekemistä\ntoistemme kanssa.\n\n-- Onnettomuudeksi ei minulla ollut muuta keinoa, hyvä rouva. Olen\nsaanut tehtäväkseni hankkia takaisin tämän äärettömän tärkeän paperin.\nMinun täytyy siksi pyytää teitä, lady Hope, antamaan se minun käsiini.\n\nHän ponnahti ylös tuolilta ja kaikki väri katosi hänen kauniilta\nkasvoiltaan. Katse tuli lasimaiseksi, hän horjui -- luulin, että hän\npyörtyisi. Voimakkaalla ponnistuksella onnistui hänen kuitenkin voittaa\nkauhunsa, ja ääretön hämmästys ja suuttumus karkoittivat kaikki muut\nilmeet hänen kasvoiltaan.\n\n-- Te -- te loukkaatte minua, herra Holmes.\n\n-- Kas niin, hyvä rouva, se ei hyödytä mitään. Antakaa minulle kirje.\n\nLady syöksähti kellonnyörin luo.\n\n-- Hovimestari ajaa teidät ulos.\n\n-- Älkää soittako, lady Hilda. Jos sen teette, ovat kaikki\nponnistukseni häväistysjutun välttämiseksi olleet hyödyttömiä. Antakaa\nminulle kirje, niin kaikki korjautuu jälleen. Jos tahdotte toimia minun\n_kanssani_, järjestän kaikki. Mutta jos toimitte minua _vastaan_, niin\nminun täytyy paljastaa teidät.\n\nYlpeänä kuin kuningatar ja uhmaten seisoi rouva siinä ja katseli\nHolmes'ia ikäänkuin lukeakseen hänen sisintään. Hänen kätensä piteli\nkellonnyöriä, mutta hän jätti soittamisen.\n\n-- Te koetatte pelottaa minua, sanoi hän. Ei ole miehekästä, herra\nHolmes, tulla tänne uhkaamaan naista. Te väitätte tietävänne jotain.\nMitä tiedätte?\n\n-- Pyydän, hyvä rouva, istuutukaa. Loukkaisitte itsenne, jos nyt\nkaatuisitte. En sano sanaakaan, ennenkuin olette istuutunut. Kiitos.\n\n-- Annan teille viisi minuuttia, herra Holmes.\n\n-- Yksi riittää, lady Hilda. Minä tiedän, että kävitte Eduardo Lucas'in\nluona, että annoitte hänelle tuon asiakirjan, ja että teidän onnistui\neilen illalla nokkelalla tavalla jälleen päästä huoneeseen. Tiedän\nedelleen, että silloin otitte kirjeen maton alta siitä paikasta, jonne\nse oli piilotettu.\n\nLady Hilda tuijotti häneen ja tuli aivan tuhkanharmaaksi kasvoiltaan.\nHän nieli nielemistään, ennenkuin sai puhutuksi.\n\n-- Te olette hullu, herra Holmes -- te olette hullu! huudahti hän\nviimein.\n\nHolmes otti pahvipalan taskustaan. Se oli valokuvasta leikattu\nnaisenpää.\n\n-- Olen kantanut tätä mukanani ajatellen että siitä voisi olla hyötyä,\nsanoi hän. Poliisikonstaapeli tunsi sen.\n\nRouva veti henkeä, ja hänen päänsä painui tuolin selkänojaa vasten.\n\n-- Kas niin, lady Hilda, teillähän on kirje. Asia voitanee vielä\njärjestää. En tahdo aiheuttaa teille mitään ikävyyksiä. Velvollisuuteni\non täytetty, kun olen palauttanut kadonneen kirjeen miehellenne.\nNoudattakaa neuvoani ja olkaa suora minua kohtaan. Se on ainoa\npelastusmahdollisuus.\n\nHänen rohkeutensa oli ihailtava. Hän piti vielä puoliaan.\n\n-- Sanon teille vielä kerran, herra Holmes, te olette jonkun\nmerkillisen harhaluulon vallassa.\n\nHolmes nousi tuoliltaan.\n\n-- Surkuttelen teitä, lady Hilda, sanoi hän. Olen tehnyt kaikkeni\npelastaakseni teidät, mutta nyt näen, että se on ollut turhaa.\n\nHän soitti kelloa. Hovimestari tuli sisään.\n\n-- Onko herra Trelawney kotona?\n\n-- Hän tulee neljännestunnin kuluttua, sir.\n\nHolmes katsoi kelloaan.\n\n-- Vai niin, se kestää neljännestunnin, sanoi hän. Hyvä. Minä odotan.\n\nHovimestari oli tuskin ehtinyt sulkea oven jälestään, kun lady Hilda\nheittäytyi polvilleen Holmes'in eteen, kädet ojennettuina ja kauniit,\nkyynelten kostuttamat kasvot häneen päin kääntyneinä.\n\n-- Armahtakaa minua, herra Holmes, armahtakaa minua! rukoili hän aivan\nsuunniltaan. Älkää Jumalan tähden kertoko sitä hänelle. Minä rakastan\nhäntä niin sydämellisesti. En tahdo luoda pienintäkään varjoa hänen\nelämäänsä, ja tiedän että tämä murtaisi hänen jalon sydämensä.\n\nHolmes riensi nostamaan naisraukan pystyyn.\n\n-- Olen kiitollinen, hyvä rouva, sanoi hän, että olette malttanut\nmielenne, vaikka se onkin melkein myöhäistä. Meillä ei ole hetkeäkään\nhukattavissa. Missä kirje on?\n\nLady Hilda kiiruhti kirjoituslippaalleen, avasi sen ja otti esiin\npitkän, sinisen käärön.\n\n-- Tässä se on, herra Holmes. Toivon etten olisi koskaan nähnyt sitä.\n\n-- Kuinka nyt palauttaisimme sen? mutisi Holmes. Nopeasti! Meidän\ntäytyy keksiä jokin keino. Missä talletuslipas on?\n\n-- Se on makuuhuoneessa.\n\n-- Mikä harvinainen onni! Hakekaa joutuin se, hyvä rouva.\n\nHetken kuluttua tämä palasi kantaen litteätä, punaista laatikkoa\nkädessään.\n\n-- Kuinka saitte sen auki ensi kerralla? Teillä on luonnollisesti väärä\navain. Sitä arvelinkin. Avatkaa laatikko!\n\nLady Hilda veti esiin pienen avaimen, jonka hän oli kätkenyt pukunsa\nmiehustan alle. Kansi ponnahti auki! Lipas oli täynnä papereita. Holmes\npisti sinisen käärön kasan keskelle, erään toisen asiakirjan lehtien\nväliin. Lipas suljettiin jälleen, lukittiin ja vietiin makuuhuoneeseen.\n\n-- Nyt hän saa tulla, koska haluaa, sanoi Holmes. Meillä on vielä aikaa\nkymmenen minuuttia. Olen tehnyt parhaani suojellakseni teitä, lady\nHilda. Vastapalvelukseksi käyttänette tuon hetkisen kertomalla minulle\ntämän hyvin merkillisen jutun todellisen tarkoituksen.\n\n-- Herra Holmes, kerron teille kaikki, huudahti hän. Voi, herra Holmes,\nmieluummin hakkaisin oikean käteni poikki kuin aiheuttaisin hänelle\nhetkenkään surun. Koko Lontoossa ei ole toista naista, joka rakastaisi\nmiestään niinkuin minä, mutta jos hän tietäisi, kuinka olen menetellyt\n-- kuinka minun on täytynyt menetellä, ei hän antaisi minulle koskaan\nanteeksi. Hänen käsityksensä kunniasta on nimittäin sellainen, ettei\nhän koskaan unohtaisi tai antaisi anteeksi pienintäkään poikkeamista\nsiltä tieltä. Auttakaa minua, herra Holmes! Minun onneni, hänen\nonnensa, niin, meidän elämämme on kyseessä!\n\n-- Joutukaa, hyvä rouva, meillä ei ole paljon aikaa!\n\n-- Oli eräs kirje, herra Holmes, eräs varomaton kirje, jollaisen\najattelematon, rakastava tyttö saattaa kirjoittaa. En tarkoittanut\nmitään pahaa, mutta mieheni olisi pitänyt sitä rikollisena. Jos hän\nolisi saanut lukea sen kirjeen, olisi hänen luottamuksensa minuun ollut\nainaiseksi mennyttä. Siitä on vuosikausia, kun sen kirjoitin, ja olin\nunohtanut koko asian. Mutta sitten eräänä päivänä saan sanoman tuolta\nLucas'ilta, joka ilmoittaa, että kirje on joutunut hänen käsiinsä ja\nettä hän aikoo näyttää sen miehelleni. Rukoilin, ettei hän tekisi sitä,\nvetosin hänen sääliinsä. Hän vastasi, että saisin kirjeen takaisin,\njos hankkisin hänelle erään asiakirjan, jonka hän tarkoin kuvasi ja\njoka oli mieheni talletuslippaassa. Hänellä oli departementissa joku\nurkkija, joka oli ilmoittanut hänelle asiakirjan olemassaolon. Hän\nvakuutti minulle, ettei sen luovuttaminen vahingoittaisi miestäni.\nKuvitelkaa itseänne minun asemassani! Mitä minun tuli tehdä?\n\n-- Uskoutua miehellenne.\n\n-- En voinut sitä, herra Holmes, en voinut. Toisella puolen varma\nonnettomuus, toisella taas -- kuinka pahalta saattoikin näyttää\nottaa miehensä papereita -- kuitenkin vain poliittinen seuraamus,\njonka laajakantoisuus oli minulle tuntematon, samalla kun täysin\nkäsitin, mitä kadotin menettäessäni mieheni rakkauden ja luottamuksen.\nAnnoin vietellä itseni, herra Holmes. Otin vahajäljennöksen tuosta\navaimesta, ja tuo Lucas hankki minulle kaksoiskappaleen. Avasin mieheni\ntalletuslippaan, otin paperin ja vein sen Godolphin Street'ille.\n\n-- Mitä siellä tapahtui?\n\n-- Sopimuksemme mukaisesti koputin portille. Lucas tuli ja avasi.\nSeurasin häntä hänen huoneeseensa, mutta jätin hallin oven raolleen,\nsillä pelkäsin olla yksin miehen kanssa. Muistin nähneeni erään naisen\ntalon lähellä sisään mennessäni. Asiamme oli pian suoritettu. Minun\nkirjeeni oli hänen kirjoituspöydällään. Luovutin hänelle asiakirjan,\nja hän antoi minulle kirjeen. Silloin kuului melua portilta, askelia\nkäytävästä. Lucas nosti kiireesti maton kulmaa, heitti asiakirjan\nlattiassa olevaan koloon ja pani maton taas paikoilleen.\n\nSe mitä senjälkeen tapahtui, tuntuu minusta kauhealta unelta. Näin\ntummat, raivon vääristämät kasvot ja kuulin naisen äänen huutavan\nranskaksi: \"En ole turhaan vakoillut. Viimeinkin tapaan sinut hänen\nseurassaan!\" Syntyi raju taistelu. Näin miehellä tuolin iskuun\nkohotettuna, veitsi välkkyi naisen kädessä. Syöksyin pois noiden\nhurjien ihmisten luota, juoksin kadulle, ja vasta aamulla sain\nsanomalehdestä tietää, kuinka kauhealla tavalla tuo kohtaus oli\npäättynyt. Yöllä tunsin itseni onnelliseksi, sillä kirjeeni oli\nhallussani enkä tiennyt, mitä tulevaisuus toisi mukanaan.\n\nVasta seuraavana aamuna selvisi minulle, että olin aivan\nyksinkertaisesti vaihtanut huoleni toiseen. Mieheni tuska tuon paperin\nmenettämisen johdosta koski minuun syvästi. Vaivoin saatoin pidättäytyä\nheittäytymästä hänen jalkoihinsa ja kertomasta kaikkea. Mutta se\nolisi johtanut tuon menneen tunnustamiseen. Kävin luonanne sinä\npäivänä saadakseni oikean käsityksen rikkomukseni laajuudesta. Siitä\nlähtien kohdistui ponnistukseni tuon miehelleni niin tärkeän paperin\ntakaisinhankkimiseen. Se oli varmasti vielä siellä, minne Lucas oli\nsen kätkenyt, ennenkuin tuo kauhea nainen tuli huoneeseen. Jollei hän\nolisi tullut, en olisi koskaan saanut tietää tuota kätköpaikkaa. Kuinka\nnyt pääsisin huoneeseen? Kaksi päivää pidin paikkaa silmällä, mutta\nportti oli aina suljettu. Eilen illalla tein viimeisen yrityksen. Miten\nmenettelin ja kuinka onnistuin, sen tiedätte jo. Otin paperin mukaani\nja ajattelin hävittää sen, sillä en ymmärtänyt, kuinka voisin panna sen\ntakaisin tunnustamatta miehelleni, mitä olin tehnyt. Voi! Nyt kuulen\nvarmasti hänen askeleensa portaista.\n\nEuroopan asiain ministeri syöksyi kiivaasti huoneeseen.\n\n-- Onko teillä mitään ilmoitettavaa minulle, herra Holmes? huudahti hän\ninnokkaasti.\n\n-- Minulla _on_ todellakin hiukan toivoa.\n\n-- Jumalalle kiitos siitä! Huomasi, että hän tuli säteilevän iloiseksi.\nPääministeri syö lunchin minun kanssani. Hän saa kai ottaa osaa\ntoiveisiinne? Hänellä on teräksiset hermot, mutta tiedän, että hän\non saanut tuskin unenhiventäkään silmiinsä tuon kauhean tapahtuman\njälkeen. Jacobs, pyytäkää pääministeriä tulemaan tänne. -- Mitä sinuun\ntulee, rakkaani, niin nyt on kysymys politiikasta. Muutamien minuuttien\nkuluttua tulemme luoksesi ruokasaliin.\n\nPääministerin käytös oli hillitympää, mutta hänen silmiensä loisteesta\nja laihojen käsiensä hermostuneesta nykimisestä päätin, että hän otti\nosaa nuoren virkaveljensä jännitykseen.\n\n-- Oletan, että teillä on jotain ilmoitettavaa meille, herra Holmes?\nsanoi hän.\n\n-- Se on toistaiseksi suorastaan negatiivista laatua, vastasi ystäväni.\nOlen kysellyt joka taholta, missä mainittu asiakirja mahdollisesti\nvoisi olla, ja olen varma siitä, ettei mitään ole pelättävissä.\n\n-- Mutta se ei riitä, herra Holmes. Emme voi alituisesti kulkea kuin\ntulivuoren huipulla. Meidän täytyy saada jotain varmaa, johon voimme\nturvautua.\n\n-- Toivon, että saamme. Sentähden olen juuri tullut tänne. Mitä enemmän\najattelen asiaa, sitä varmempi olen siitä, että kirje ei ole ollenkaan\nlähtenyt tästä talosta.\n\n-- Herra Holmes!\n\n-- Jos se olisi otettu, niin kyllä se olisi tullut tunnetuksi tähän\nmennessä.\n\n-- Mutta miksi olisi joku ottanut sen ja kätkenyt tänne?\n\n-- En ole niin varma siitä, että kukaan on ottanutkaan sitä.\n\n-- Kuinka se silloin olisi voinut joutua pois talletuslippaasta?\n\n-- En ole niin varma siitä, että se on joutunut pois talletuslippaasta.\n\n-- Herra Holmes, leikinlaskunne ei ole paikallaan. Voin vakuuttaa\nteille, että se ei ole lippaassa.\n\n-- Oletteko tarkastanut sitä tiistaiaamun jälkeen?\n\n-- En, mitä se hyödyttäisi?\n\n-- Voisihan olla mahdollista, ettette sattunut huomaamaan tuota\nkirjettä.\n\n-- Mahdotonta.\n\n-- Mutta minä en tunne itseäni oikein vakuutetuksi. Sellaista voi\nsattua, sen tiedän. Lippaassahan on kai muitakin papereita. Se on\nvoinut joutua niiden väliin.\n\n-- Se oli ylinnä.\n\n-- Mutta se on voinut pudota alas, jos joku on ravistanut lipasta.\n\n-- Ei, minähän tyhjensin koko laatikon.\n\n-- Siitä asiasta voimme pian ottaa selvän, Hope, sanoi pääministeri.\nKäskekää tuomaan lipas tänne.\n\nUlkoasiainministeri veti kellonnyöristä.\n\n-- Jacobs, hae talletuslipas. Sehän on kyllä ajan tuhlaamista, mutta\nkoska niin haluatte, niin olkoon menneeksi. Kiitos, Jacobs. Pane\nse tuohon. Kannan aina avainta kellonvitjoissani. Kas, tässä ovat\npaperit. Lordi Merrow'in kirje, raportti sir Charles Hardy'lta, nootti\nBelgradista, venäläis-saksalaisten viljaverojen noteeraus, kirje\nMadridista, nootti lordi Flowers'ilta -- ja -- mitä minä näen? Mitä\ntämä on? Lordi Bellinger! Lordi Bellinger!\n\nPääministeri tempasi sinisen käärön hänen kädestään.\n\n-- Niin, -- siinä se on -- ja kirje on vahingoittumaton. Hope,\nonnittelen teitä.\n\n-- Kiitos, kiitos! Mikä taakka putosikaan sydämeltäni. Mutta tämä\non aivan käsittämätöntä -- mahdotonta. Herra Holmes, te olette\nihmeittentekijä, taikuri. Kuinka saatoitte tietää, että se oli\nlippaassa?\n\n-- Koska tiesin, ettei sitä ollut missään muualla.\n\n-- En usko silmiäni! Hän syöksyi ovelle. Missä on vaimoni? Saan sanoa\nhänelle, että kaikki on jälleen hyvin. Hilda! Hilda! kuulimme hänen\nhuutelevan portaissa.\n\nPääministeri katsoi Holmes'ia ja vilkutti silmiään.\n\n-- Kuulkaapa nyt, herra Holmes, sanoi hän, tässä on jotain takana.\nKuinka kirje joutui takaisin lippaaseen?\n\nHolmes käänsi hymyillen kasvonsa pois päin. Hän ei kestänyt noiden\nihmeellisten silmien terävää katsetta.\n\n-- Myöskin meillä on omat diplomaattiset salaisuutemme, sanoi hän\nottaessaan hattunsa ja mennessään ovelle.\n\n\n\n\nSEIKKAILU NORWOODISSA.\n\n\n-- Rikosasiain erikoistuntijan kannalta katsoen, sanoi Sherlock Holmes,\non Lontoosta professori Moriarty vainajan kuoleman jälkeen tullut\njokseenkin ikävä kaupunki.\n\n-- Luulen, ettet tapaa montakaan säädyllistä kansalaista, jotka\nmyöntäisivät sinun olevan siinä oikeassa, vastasin minä.\n\n-- Niin no, en saa olla itsekäs, sanoi hän hymyillen työntäessään\ntuolinsa taaksepäin aamiaispöydästä noustessaan. Yhteiskunta on\ntietysti voittanut eikä kukaan menettänyt lukuunottamatta tuota\nspesialisti raukkaa, jonka toimintakausi on ohi. Kun professori oli\nelossa, antoivat edes aamulehdet rajattomia mahdollisuuksia. Usein\noli ainoastaan mitä vähäpätöisin jälki, Watson, heikoin viittaus, ja\nkuitenkin oli siinä kylliksi ilmaisemaan minulle, että suuret, pahat\naivot olivat pelissä mukana, samoinkuin vähäisinkin värinä verkon\nlangoissa muistuttaa, että ilkeä hämähäkki väijyy sen keskellä.\nPikkuvarkaudet, äkilliset hyökkäykset, tarkoituksettomat väkivallanteot\n-- niiden kaikkien yhteisenä alkuna voitiin pitää tuota miestä, jolla\noli johto. Niille, jotka tutkivat korkeampaa rikosmaailmaa, ei mikään\nEuroopan kaupunki tarjonnut niin monia mahdollisuuksia kuin Lontoo.\nMutta nyt --\n\nHän kohautti hartioitaan surkutellessaan koomillisesti asiantilaa,\njonka aikaansaamiseen hän itse oli niin suuressa määrässä vaikuttanut.\n\nPuheenaolevaan aikaan oli Holmes ollut kotona muutamia kuukausia\nkatoamisensa jälkeen, ja minä olin hänen toivomuksestaan myynyt\npraktiikkani ja ottanut jälleen haltuuni osani vanhasta asunnostamme\nBaker Street'in varrella. Eräs nuori lääkäri, nimeltä Verner, oli\nostanut minun vähäisen Kensington-praktiikkani ja maksanut siitä\nhämmästyttävän auliisti korkeimman hinnan, minkä olin uskaltanut pyytää\n-- seikka, mikä kuitenkin selvisi muutamia vuosia myöhemmin, jolloin\nsain tietää, että Verner oli Holmes'in kaukainen sukulainen ja että\njuuri viimemainittu oli hankkinut hänelle rahat.\n\nNe kuukaudet, mitkä nyt olimme asuneet yhdessä, eivät olleet\nniin seikkailuköyhiä kuin hän oli sanonut, sillä selaillessani\nmuistiinpanojani huomasin, että juuri siihen aikaan liittyi niihin\nvarapresidentti Murillo'n juttu ja samoin tuo huomiota herättänyt\nhollantilaisen höyrylaiva Frieslandin tapahtuma, joka oli vähällä\nmaksaa henkemme. Holmes'in kylmä ja ylpeä luonne nousi kumminkin\nvastustamaan kaikkea, millä oli yleisen suosion hahmo, ja hän\nkielsi minua hyvin jyrkästi kertomasta enää mitään hänestä, hänen\nmenettelytavoistaan tai menestyksestään -- mikä kielto, kuten\naikaisemmin olen maininnut, vasta äskettäin kumottiin.\n\nKummallisen väitteensä lausuttuaan oli Sherlock Holmes nojautunut\ntuolinsa selkänojaa vasten ja avasi juuri aamulehteä, kun huomiomme\nkiintyi pelottavaan ovikellon soittoon, jota heti seurasi kova,\nrummuttava ääni ikäänkuin joku olisi jyskyttänyt nyrkeillään ulko-ovea.\nKun tämä oli avattu, kuului ryntäys eteiseen ja nopeita askeleita\nportaista, ja hetkeä myöhemmin syöksyi huoneeseen läähättäen nuori,\nkalpea, hurjakatseinen mies, tukka epäjärjestyksessä. Hän katsoi meitä\nvuoroin kumpaakin, ja kun mekin puolestamme katselimme häntä, huomasi\nhän, että hänen täytyi selittää vähemmän juhlallinen sisääntulotapansa.\n\n-- Olen pahoillani, herra Holmes, sanoi hän, mutta älkää moittiko\nminua. Olen vähällä tulla hulluksi. Herra Holmes, minä olen onneton\nJohn Hector Mc Farlane.\n\nHän sanoi tämän ikäänkuin pelkästään hänen nimensä selittäisi sekä\nhänen käyntinsä että hänen esiintymisensä, mutta minä saatoin Holmes'in\nkysyvästä kasvojenilmeestä huomata, että nimi oli yhtä tuttu hänelle\nkuin minullekin.\n\n-- Ottakaa paperossi, herra Mc Farlane, sanoi hän ja työnsi laatikon\nhänen eteensä. Olen varma siitä, että ystäväni tri Watson on antava\nteille jotain rauhoittavaa lääkettä kiihtymyksenne karkoittamiseksi.\nIlma on ollut niin lämmin viime päivinä. Mutta jos nyt tunnette\nitsenne tyynemmäksi, niin olisin iloinen, jos istuisitte tuohon\ntuoliin ja kertoisitte meille hitaasti ja levollisesti kuka olette\nja mitä haluatte. Mainitsitte nimenne ikäänkuin minä tuntisin sen,\nmutta vakuutan, että lukuunottamatta epäilemättömiä tosiseikkoja, että\nolette nuorimies, asianajaja, vapaamuurari ja astman vaivaama, en tiedä\nkerrassaan mitään teistä.\n\nKoska olin perehtynyt ystäväni menettelytapoihin, ei minun ollut\nvaikea seurata hänen johtopäätöksiään ja panna merkille nuoren\nmiehen järjestämätön vaatetus, hänen lakiasiakirjakäärönsä,\nvapaamuurarimerkkinsä ja kiivas läähätyksensä. Hän sitävastoin tuijotti\nmeihin aivan ällistyneenä.\n\n-- Niin, olen kaikkea, mitä sanotte, herra Holmes, ja lisäksi olen\ntätä nykyä Lontoon onnettomin olento. Älkää taivaan tähden paljastako\nminua, herra Holmes! Jos ne tulevat vangitsemaan minua, ennenkuin olen\nlopettanut kertomukseni, niin toimittakaa minulle aikaa koko totuuden\nkertomiseen. Voisin mennä iloiten vankilaan, jos tietäisin teidän sen\nulkopuolella työskentelevän hyväkseni.\n\n-- Vangitsemaan teidät! huudahti Holmes. Tämähän on hyvin hauskaa --\nmielenkiintoista, tarkoitan. Mistä syystä odotatte vangitsemistanne?\n\n-- Minua syytetään Jonas Oldacre'n murhasta Lower Norwood'issa.\n\nHolmes'in ilmeikkäät kasvot saivat myötätuntoisen piirteen, jossa\npelkään olleen hitusen tyydytystä.\n\n-- Voi varjelkoon, sanoi hän, vain muutamia minuutteja sitten,\naamiaisella, sanoin ystävälleni tri Watson'ille, että sanomalehdissämme\nei enää esiinny huomiota herättäviä tapauksia.\n\nVieraamme ojensi vapisevan kätensä ja otti Daily Telegraphin numeron,\njoka oli Holmes'in polvilla.\n\n-- Jos olisitte katsonut tätä, sir, sanoi hän, olisitte yhdellä\nsilmäyksellä huomannut sen asian, jonka vuoksi olen tullut tänne.\nLuulin nimeni olevan jokaisen huulilla. Hän levitti auki sanomalehden\nja etsi kyseessäolevan artikkelin.\n\n-- Tässä se on ja luvallanne luen sen teille. Kuulkaa, herra Holmes!\nOtsakkeet kuuluvat näin: \"Salaperäinen rikos Lower Norwood'issa.\nHyvin tunnetun rakennusmestarin katoaminen. Murha ja murhapolttoko?\nJohtolanka rikollisen löytämiseksi.\" Sitä johtolankaa seuraavat he jo\nja tiedän, että se johtaa pettämättömästi minuun. Minua on seurattu\nLondon Bridge-asemalta asti ja olen varma siitä, että he odottavat vain\nvangitsemismääräystä pidättääkseen minut. Se on särkevä äitini sydämen!\nSe on särkevä äitini sydämen!\n\nHän väänteli käsiään epätoivoissaan ja horjahti takaperin tuoliinsa.\n\nMinä katselin uteliaasti tuota miestä, jota syytettiin törkeästä\nrikoksesta. Hän oli vaalea ja parraton ja miellyttävän, vaikkakin\nhiukan velton näköinen sinisine silmineen ja pehmeine, tunteellisine\nsuineen. Hänen ikänsä lienee ollut noin 27 vuotta; hänen pukunsa ja\nkäytöksensä olivat gentlemannin. Hänen vaalean kesäpalttoonsa taskusta\npisti esiin se paperirulla, mikä ilmaisi hänen ammattinsa.\n\n-- Saamme käyttää sen ajan, mikä meillä on, sanoi Holmes. Watson, ole\nhyvä, ota lehti ja lue kyseessäoleva artikkeli.\n\nLihavilla kirjaimilla painettujen otsakkeitten alta, jotka asiakkaamme\noli lukenut, luin seuraavan merkillisen selostuksen.\n\n     \"Viime yönä tai varhain tänä aamuna sattui Lower Norwood'issa\n     tapaus, joka viittaa, kuten on pelättävissä, törkeään rikokseen.\n     Herra Jonas Oldacre on hyvin tunnettu mies tässä esikaupungissa,\n     jossa hän on useita vuosia toiminut rakennusmestarina. Herra\n     Oldacre on vanhapoika, 52 vuotta vanha ja asuu Deep Dene House'ssa\n     Sydenham-osassa samannimisen kadun varrella. Maineensa mukaan hän\n     on tavoiltaan omituinen mies, salaperäinen ja seuraa karttava.\n     Muutamia vuosia sitten hän vetäytyi syrjään liikeasioista, joilla\n     hänen kerrottiin koonneen melkoisen omaisuuden. Pieni lautatarha\n     sijaitsee kuitenkin edelleenkin talon takasivulla, ja yöllä klo\n     12:n tienoissa tehtiin hälyytys, että eräs lautapino oli tulessa.\n     Palokunta oli pian paikalla, mutta kuivat tarvepuut paloivat\n     hyvin nopeasti, ja oli mahdotonta sammuttaa tulta ennenkuin pino\n     oli pohjiaan myöten palanut poroksi. Tämä tapahtuma ei ollut\n     sinänsä mikään tavaton, mutta uudet seikat viittaavat vakavaan\n     rikokseen. Herätti ihmettelyä, ettei omistaja ollut paikalla\n     läsnä, ja tutkittaessa huomattiin hänen kadonneen talosta. Hänen\n     huoneensa tarkastus osoitti, että hänen vuoteensa oli koskematon,\n     että eräs kaappi oli avattu, että joukko tärkeitä papereita oli\n     hajallaan lattialla, ja lopuksi huomattiin murhaavan ottelun\n     merkkejä. Löydettiin nimittäin verijälkiä sekä tamminen keppi,\n     jonka sakarassa oli myös veritäpliä. Herra Jonas Oldacre'n\n     tiedetään myöhään illalla vastaanottaneen makuuhuoneessaan erään\n     vieraan, ja löydetyn kepin on todettu kuuluvan tälle henkilölle,\n     joka on nuori lontoolainen asianajaja, nimeltä John Hector Mc\n     Farlane, nuorempi osakas toiminimessä Graham & Mc Farlane, Graham\n     Buildings n:o 426:ssa, E.C. Poliisilla on hallussaan todisteita,\n     jotka selittävät sangen vakuuttavasti rikoksen vaikuttimen, ja\n     joka tapauksessa on varmaa, että erittäin huomiota herättäviä\n     paljastuksia on seuraava.\"\n\nTätä tiedonantoa täydensi jälkikirjoitus:\n\n     \"Sanomalehden ollessa juuri painokunnossa saapuu korviimme huhu,\n     että herra John Hector Mc Farlane on äskettäin vangittu herra\n     Jonas Oldacre'n murhasta. Joka tapauksessa on vangitsemismääräys\n     annettu. Norwood'issa on tehty tärkeitä lisähuomioita. Paitsi\n     taistelun merkkejä, joita tavattiin onnettoman rakennusmestarin\n     huoneessa, on hänen alakerrassa sijaitsevan makuuhuoneensa\n     ikkunoitten havaittu olevan auki ja ikkunalaudalla jälkiä\n     ikäänkuin raskas esine olisi laahattu sen päällitse. Lopuksi on\n     kaminan kivihiilituhkan seasta löydetty hiiltynyttä puuta. Poliisi\n     on sitä mieltä, että on tapahtunut huomiota herättävä rikos, että\n     uhri on lyöty kuoliaaksi omassa makuuhuoneessaan, että hänen\n     paperinsa on varastettu ja että uhri on laahattu lautapinon luo,\n     joka sitten on sytytetty palamaan rikoksen jälkien hävittämiseksi.\n     Poliisitarkastus on uskottu tarkastaja Lestrade'lle Scotland\n     Yard'ista, ja varmasti on hän suuren kokeneisuutensa avulla tuova\n     selvyyttä tähän kauheaan murhenäytelmään.\"\n\nSherlock Holmes kuunteli suljetuin silmin tätä merkillistä artikkelia.\n\n-- Tapaus on todellakin hyvin mielenkiintoinen, sanoi hän arvelevaan\ntapaansa. Saanko kaikkein ensiksi luvan kysyä teiltä, herra Farlane,\nmistä johtuu, että olette edelleen vapaana, vaikka näyttää olevan\nriittävästi todisteita teidän vangitsemiseksenne?\n\n-- Minä asun vanhempieni kanssa Torrington Lodge'ssa, Blackheath'issa,\nherra Holmes. Mutta eilen, jolloin minulla oli myöhään illalla\nliikeasioita herra Oldacre'n kanssa, asetuin erääseen hotelliin\nNorwood'issa ja lähdin sieltä toimistooni. En tiennyt mitään koko\ntapahtumasta ennenkuin junassa istuessani luin tämän äsken kuulemanne.\nHuomasin heti vaarallisen asemani ja kiiruhdin jättämään asian teidän\nhaltuunne. En epäillytkään, ettei minua olisi vangittu joko kotonani\ntai konttorissa. Eräs mies seurasi minua London Bridge-asemalta saakka,\nja olen varma... Jumalan tähden, mitä tämä on?\n\nKuului kellonsoitto, jota välittömästi seurasivat raskaat askeleet\nportaissa. Hetkeä myöhemmin näyttäytyi vanha ystävämme Lestrade ovessa.\nHänen takaansa näin vilaukselta kaksi univormupukuista poliisimiestä.\n\n-- Herra John Hector Mc Farlane, sanoi Lestrade.\n\nOnneton asiakkaamme nousi aavemaisen kalpeana.\n\n-- Vangitsen teidät herra Jonas Oldacre'n murhasta Lower Norwood'issa.\n\nMc Farlane kääntyi meihin tehden epätoivoisen eleen ja vaipui\nmurtuneena tuoliinsa.\n\n-- Hetkinen, Lestrade, sanoi Holmes. Puolituntinen sinne tai tänne ei\ntuota teille vahinkoa enempää kuin hyötyäkään, mutta tämä herra antoi\nminulle juuri asiasta kuvausta, joka kenties auttaa meitä selvittämään\nsen.\n\n-- En luule, että sen selvittäminen tuottaa enää mitään vaikeuksia,\nsanoi Lestrade hiukan ivallisesti.\n\n-- Siitä huolimatta tahtoisin luvallanne kuulla hänen kertomuksensa.\n\n-- Niin, herra Holmes, minun on vaikeata kieltää teiltä mitään, tehän\nolette auttanut meitä pari kertaa, ja siitä olemme Scotland Yard'issa\nteille kiitollisuudenvelassa. Mutta minun täytyy jäädä vankini luo ja\nneuvon häntä lausumaan ajatuksensa varovasti, sillä kaikki mitä hän\nsanoo, on todistava häntä vastaan.\n\n-- En toivo muuta kuin saada selittää, sanoi asiakkaamme, ainoa\npyyntöni on, että kuulette minua ja huomaatte selvän totuuden.\n\nLestrade katsoi kelloaan.\n\n-- Annan teille puoli tuntia, sanoi hän.\n\n-- Ensiksi täytyy minun silloin ilmoittaa, alkoi Mc Farlane, että\nolin mitättömän vähän tuttu herra Oldacre'n kanssa. Hänen nimensä\ntiesin, sillä monta vuotta sitten olivat vanhempani tunteneet\nhänet, mutta senjälkeen olivat vuodet erottaneet heidät. Hämmästyin\nsenvuoksi kovasti, kun hän eilen klo 3:n ajoissa astui Cityssä olevaan\nkonttoriini. Mutta hämmästyin vielä enemmän, kun hän kertoi käyntinsä\ntarkoituksen. Hänellä oli kädessään joukko täyteenkirjoitettuja\nmuistikirjan lehtiä -- ne ovat tässä -- ja hän pani ne pöydälle.\n\n-- Tässä on testamenttini, sanoi hän. Toivon, että panette sen\nlailliseen muotoon, herra Mc Farlane, ja minä odotan, kunnes olette sen\ntehnyt.\n\n-- Istuuduin kirjoittamaan sitä, ja voitte kuvitella hämmästystäni,\nkun huomasin hänen paria pienempää sijoitusta lukuunottamatta\njättäneen kaikki minulle. Hän oli kummallinen, pieni mies, muistutti\nkärppää valkeine kulmakarvoineen, ja kun katsahdin häneen, huomasin\nhänen terävien, harmaanvihreitten silmiensä tarkastelevan minua\nviekkaan näköisinä. Voin tuskin uskoa silmiäni lukiessani testamentin\nmääräyksiä, mutta hän selitti, että hän oli poikamies, jolla ei ollut\nsukulaisia elossa, että hän oli tuntenut vanhempani nuoruudessaan,\nettä hän oli aina kuullut puhuttavan hyvää minusta ja oli varma siitä,\nettä hänen rahansa joutuisivat hyviin käsiin. Enhän voinut muuta\nkuin änkyttää kiitokseni. Testamentti laadittiin asianmukaisesti,\nallekirjoitettiin ja kirjanpitäjäni todisti sen. Tässä se on\nlaillisella paperilla ja tässä on luonnos. Herra Oldacre ilmoitti\nminulle senjälkeen, että hänellä oli kotona joukko asiakirjoja --\nvuokrasopimuksia j.n.e. -- joiden sisältöön minun tuli perehtyä. Hän\nväitti, ettei hän tuntisi itseään rauhalliseksi ennenkuin kaikki\noli kunnossa ja hän pyysi minua luokseen Norwood'iin samana iltana,\nettä asia tulisi selväksi. Muista, poikani, sanoi hän, ei sanaakaan\nvanhemmillesi tästä ennenkuin kaikki on selvää. Toimitamme heille\npienen yllätyksen. Hän oli hyvin innokas tällöin ja sai minut antamaan\nvarman lupauksen.\n\nVoitte kuvitella, ettei minulla ollut halua kieltää häneltä mitään,\nmitä hän saattoi pyytää minulta. Hän oli minun hyväntekijäni ja tahdoin\nsuorittaa pienimpiä yksityisseikkoja myöten kaikki, mitä hän toivoi.\nLähetin siis sähkösanoman kotiin ilmoittaen, että minulla oli tärkeitä\nasioita ja etten voinut sanoa, milloin tulisin kotiin. Herra Oldacre\noli pyytänyt minut illalliselle luokseen, klo 9:n ajoissa, sillä\naikaisemmin hän ei voinut olla kotona. Minun oli kuitenkin hiukan\nvaikea löytää taloa, missä hän asui, joten kello oli melkein puoli 10\nsinne tullessani. Tapasin hänet...\n\n-- Hetkinen! sanoi Holmes. Kuka avasi oven?\n\n-- Keski-ikäinen nainen, luultavasti hänen taloudenhoitajattarensa.\n\n-- Ja hän myös sanoi teidän nimenne?\n\n-- Niin, vastasi Mc Farlane.\n\n-- Olkaa hyvä ja jatkakaa.\n\nMc Farlane kuivasi kosteata otsaansa ja jatkoi kertomustaan.\n\n-- Nainen opasti minut erääseen huoneeseen, jonne ateria oli katettu.\nSitten herra Oldacre vei minut makuuhuoneeseensa, jossa oli iso\nkassakaappi. Tämän hän avasi ja otti esiin joukon papereita, jotka\nyhdessä tarkastimme. Lopetettuamme oli kello 11:n ja 12:n välillä. Hän\nhuomautti silloin, ettei meidän tulisi herättää taloudenhoitajatarta,\nvaan neuvoi minua menemään ulos suuresta ikkunasta, joka oli ollut auki\nkoko ajan.\n\n-- Oliko ikkunanverho alhaalla? kysyi Holmes.\n\n-- En ole varma siitä, mutta luulen, että se oli puoliksi alhaalla.\nNiin, nyt muistan kuinka hän veti sen kokonaan ylös voidakseen avata\nikkunan. En voinut löytää keppiäni, ja hän sanoi: Vähät siitä,\npoikaseni, toivon tapaavani sinut usein nyt ja pidän keppisi siksi\nkunnes tulet sitä hakemaan. Lähtiessäni hän seisoi avoimen ikkunan\nääressä, ja paperit olivat kasassa pöydällä. Oli liian myöhäistä\npäästäkseni Blackheath'iin, minkä johdosta vietin yöni Anerley\nArms'issa enkä tiennyt mitään koko jutusta ennenkuin tänä aamuna.\n\n-- Vieläkö haluatte kysyä jotain, herra Holmes? sanoi Lestrade, joka\noli kuunnellut selitystä ilmeitten vaihdellessa hänen kasvoillaan.\n\n-- En, en ennenkuin olen käynyt Blackheath'issa.\n\n-- Tarkoitatte Norwood'issa, sanoi Lestrade.\n\n-- Niin, Norwood'ia täytyi minun luonnollisesti tarkoittaa, sanoi\nHolmes epämääräinen hymy huulillaan.\n\nLestrade oli oppinut useammista kokemuksista kuin hän tahtoi tunnustaa,\nettä nämä terävät aivot saattoivat tunkea läpi asioitten, jotka kävivät\nyli hänen ymmärryksensä. Huomasin hänen katselevan uteliaasti ystävääni.\n\n-- Tahtoisin mielelläni puhua pari sanaa kanssanne, herra Holmes, sanoi\nhän. Herra Mc Farlane, kaksi miestäni odottaa ovella ja alhaalla ovat\nvaunut.\n\nPoloinen nuori mies nousi ja meni ulos luoden meihin viimeisen\nrukoilevan katseensa. Konstaapelit veivät hänet ajoneuvoihin, mutta\nLestrade jäi huoneeseen.\n\nHolmes oli koonnut paperiarkit, jotka muodostivat testamentin\nkonseptin, ja tutki niitä ilmeisellä mielenkiinnolla.\n\n-- Tässä asiakirjassa on muutamia omituisuuksia, Lestrade, vai kuinka?\nsanoi hän ja työnsi paperit tälle.\n\nLestrade selaili niitä hämillään.\n\n-- Voin lukea ensimmäiset rivit, sanoi hän, ja muutamia rivejä toisen\nsivun keskikohdalta ja pari lopusta. Ne ovat niin selviä kuin olisivat\npainetut, mutta niiden välillä olevat rivit ovat perin huonosti\nkirjoitetut ja kolmesta kohdasta en saa selvää ollenkaan.\n\n-- Minkä johtopäätöksen teette siitä?\n\n-- Niin, minkä _te_ teette?\n\n-- Että se on kirjoitettu junassa. Selvät kohdat junan seisoessa\nasemalla, ja niiden väliset, kaikkein huonoimmat paikat sen kulkiessa\nvaihdekiskojen yli. Asiaa ymmärtävä näkisi heti, että tämä on\nkirjoitettu esikaupunkilinjalla, koska ainoastaan suuren kaupungin\nläheisyydessä voi olla niin tiheässä asemia. Jos oletetaan, että koko\nmatka kului kirjoittamiseen, niin juna oli pikajuna, joka pysähtyi vain\nkerran Norwood'in ja London Bridge'n välillä.\n\nLestrade purskahti nauruun.\n\n-- Olette liian terävä minun järjelleni, kun oikein alatte, herra\nHolmes, sanoi hän. Mitä tekemistä sillä on pääasian kanssa?\n\n-- Kyllä, se täydentää nuoren miehen kertomusta sikäli kun saadaan\ntietää, että Jonas Oldacre kirjoitti testamentin eilisellä matkallaan.\nTuntuu omituiselta, että joku henkilö kirjoittaa tuollaisen asiakirjan\nniin huolimattomasti; se viittaa siihen, ettei hän katsonut sillä\nolevan niin suurta käytännöllistä merkitystä. Jos joku kirjoittaisi\ntestamentin, jonka hän ei luule mitään merkitsevän, niin hän tekisi sen\njuuri tuolla tavalla.\n\n-- Niin, hän kirjoitti kuitenkin samalla kuolemantuomionsa, sanoi\nLestrade.\n\n-- Ohhoh, niinkö sanotte?\n\n-- Niin, se on kai päivänselvää. On eräs nuori mies, joka saa äkkiä\ntietää, että jos muuan vanhempi mies kuolee, saa hän periä tämän\nomaisuuden. Mitä hän tekee silloin? Hän ei sano sanaakaan kellekään\nihmiselle, vaan toimittaa niin, että hän jollakin verukkeella pääsee\nhyväntekijänsä luo illalla. Hän odottaa siksi kunnes ainoa talossa\noleva sivullinen henkilö menee levolle, ja sitten hän murhaa miehen,\npolttaa hänen ruumiinsa lautapinossa ja asettuu läheiseen hotelliin.\nVerijäljet huoneessa ja kepissä ovat pieniä. On luultavaa, ettei hän\nuskonut verta vuotavan ensinkään, ja arveli tulen hävittävän kaikki\nrikoksen jäljet, joiden määrätyistä syistä täytyi viitata häneen. Eikö\ntämä ole kyllin selvää?\n\n-- Minusta tuntuu siltä, parahin Lestrade, kuin se olisi hiukan\nliiankin selvää, sanoi Holmes. Teillä ei ole vähääkään mielikuvitusta\nmuiden hyvien ominaisuuksienne lisänä. Mutta jos nyt hetkiseksi\nasettuisitte tuon nuoren miehen asemaan, valitsisitteko te rikoksen\ntoimeenpanoon sen päivän illan, jolloin testamentti kirjoitettiin?\nEttekö pelkäisi asettaa noita kahta tapahtumaa niin lähelle toisiaan?\nJa valitsisitteko te tuollaisen tilaisuuden, kun tiedetään, että\nte olitte talossa, ja kun palvelijatar oli päästänyt teidät\nsisälle? Ja loppujen lopuksi, kun olette nähnyt niin paljon vaivaa\nruumiin salaamiseksi, jättäisittekö silloin keppinne todistamaan,\nettä te olette rikollinen? Myöntäkää, Lestrade, että se on hyvin\nepätodennäköistä.\n\n-- Mitä keppiin tulee, herra Holmes, niin tiedättehän, että rikolliset\nusein tekevät kiihdyksissään tekoja, jotka rauhallinen ihminen jättäisi\ntekemättä. Hän luonnollisesti pelkäsi mennä takaisin huoneeseen.\nAntakaa minulle muuten parempi teoria kuin omani.\n\n-- Voisin antaa teille niitä puolisen tusinaa, sanoi Holmes. Kas\ntässä esimerkiksi eräs hyvin todennäköinen ja uskottava. Annan sen\nteille lahjaksi. Vanha herra on jättänyt esiin epäilemättä arvokkaita\nasiakirjoja, maankiertäjä näkee ne ikkunasta, jonka verho on ainoastaan\npuoliksi alhaalla. Asianajaja menee ja maankiertäjä tulee sisään.\nHän ottaa kepin, jonka saa näkyviinsä, tappaa Oldacre'n ja häviää\npoltettuaan ruumiin.\n\n-- Minkä vuoksi maankiertäjä polttaisi ruumiin?\n\n-- Minkä vuoksi Mc Farlane tekisi sen?\n\n-- Siksi ettei ruumista löydettäisi.\n\n-- Ehkä maankiertäjä tahtoi salata koko rikoksen.\n\n-- Ja miksi hän ei ottanut mitään?\n\n-- Koska asiakirjat olivat sellaisia, ettei hän voinut käyttää niitä.\n\nLestrade pudisti päätään, vaikkakin hän tuntui minusta vähemmän\nvarmalta kuin aikaisemmin.\n\n-- Niin, herra Holmes, te voitte etsiä maankiertäjäänne ja me pidämme\nsaaliimme siksi kunnes olette löytänyt hänet. Tulevaisuus näyttäköön,\nkumpi on oikeassa, Pankaa merkille eräs asia, herra Holmes! Mikäli\ntähän mennessä tiedämme, ei yhtään asiakirjaa ole viety, ja vankimme on\nkoko maailmassa ainoa, jolla ei ollut syytä ottaa niitä, koska hän oli\nperillinen ja joka tapauksessa saisi ne.\n\nYstäväni näytti miettiväiseltä kuullessaan tämän huomautuksen.\n\n-- En tahdo kieltää, että tosiseikat näyttävät puhuvan teidän\nmielipiteenne puolesta, sanoi hän. Tahdoin vain osoittaa, että on muita\nyhtä todennäköisiä. Kuten sanotte, tulevaisuus ratkaiskoon sen. Hyvää\naamupäivää! Päivän kuluessa pistäydyn Norwood'issa katsomassa kuinka\npuuhanne sujuvat.\n\nSalapoliisin mentyä nousi ystäväni ja alkoi tehdä valmistuksiaan\nreippaasti kuin ainakin mies, jolla on mieluisa tehtävä edessään.\n\n-- Ensimäinen toimenpiteeni, Watson, sanoi hän vaihtaessaan takkia, on\nkuten sanoin matkustaa Blackheath'iin.\n\n-- Ja miksei Norwood'iin?\n\n-- Meillä on tässä yksityinen tapahtuma, joka tulee aivan toisen\nkintereillä. Poliisi tekee erehdyksen keskittäessään huomionsa\njälkimäiseen, koska se sattumalta on selvästi rikollinen. Mutta\nminusta on ilmeisesti loogillista koettaa hiukan valaista edellistä\ntapahtumaa -- omituista testamenttia, niin kiireesti laadittua ja\nniin odottamattoman perillisen eduksi. Se voi auttaa jälkimäisen\nselittämistä. Mutta tällä kertaa, rakas ystävä, et voi tehdä mitään.\nEi ole odotettavissa pienintäkään vaaraa, muuten en ryhtyisi mihinkään\nilman sinua. Kun tapaan sinut illalla, niin toivottavasti voin kertoa\ntehneeni jotain tämän onnettoman nuoren miehen hyväksi, joka on uskonut\nkohtalonsa minun käsiini.\n\nOli jo myöhäistä ystäväni palatessa, ja minä saatoin nähdä hänen\nkalpeista ja väsyneistä kasvoistaan, ettei hänen toiveensa ollut\ntäyttynyt. Kokonaisen tunnin hän haaveksi soitellen viuluaan ja koetti\nsiten tyynnyttää mieltään. Viimein hän pani soittimen syrjään, ja alkoi\nyksityiskohtaisesti kuvailla onnettomuuksiaan.\n\n-- Tämä menee hullusti, Watson -- niin hullusti kuin voi mennä. En ole\nsanonut mitään Lestrade'lle, mutta itse asiassa en hetkeäkään usko,\nettä hän on oikeilla jäljillä ja me väärillä. Koko vaistoni suuntautuu\nyhdelle taholle ja kaikki todisteet toiselle, ja pelkäänpä, ettei\nbrittiläinen oikeus ole vielä ehtinyt niin pitkälle, että se antaa\netusijan minun mielipiteelleni Lestrade'n tosiseikkojen rinnalla.\n\n-- Menitkö Blackheath'iin?\n\n-- Menin, Watson, menin sinne ja sain pian selville, että murhattu\nOldacre oli oikea lurjus. Mc Farlane'n isä oli ulkona etsiskelemässä\npoikaansa ja äiti oli kotona -- pieni, sievä, sinisilmäinen nainen,\nsillä kertaa erittäin levoton ja suuttunut. Hän ei luonnollisesti\nottanut kuuleviin korviinsakaan mahdollisuutta, että poika olisi\nsyyllinen. Hän ei ilmaissut vähintäkään hämmästystä tai surua vanhan\nOldacre'n kuoleman johdosta. Päinvastoin hän puhui miehestä niin\nkatkerasti, että hän siten tietämättään vahvisti Lestrade'n käsitystä\nasiasta, sillä jos hänen poikansa oli kuullut äitinsä puhuvan\nOldacre'sta sillä tavalla, niin se herätti jo etukäteen hänessä\nvihamielisiä tunteita. \"Hän muistutti enemmän viekasta ja ilkeää apinaa\nkuin ihmistä\", sanoi hän, \"ja hän on ollut sellainen nuoruudestaan\nsaakka.\"\n\n-- Tunnetteko sitten hänet? sanoin minä.\n\n-- Kyllä, sangen hyvin, hän on oikeastaan ollut sulhaseni. Luojan\nkiitos, että ajoissa ymmärsin erota hänestä ja mennä naimisiin\nparemman, vaikkakin köyhemmän miehen kanssa. Olin kihloissa hänen\nkanssaan, kun sain kuulla liikuttavan jutun, kuinka hän oli päästänyt\nelävän kissan suureen lintuhäkkiin, ja senjälkeen en tahtonut olla\nmissään tekemisissä hänen kanssaan. Hän haki jotain laatikostaan ja\nantoi minulle viimein naisen muotokuvan, joka oli turmeltu terävällä\nveitsellä. \"Tämä on oma kuvani,\" sanoi hän. \"Hääpäivänäni sain sen\nhäneltä tuollaisena ja samalla hän kirosi minut.\"\n\n-- Mutta lopuksi on hänen kuitenkin täytynyt katua, sanoin minä, koska\nhän on jättänyt omaisuutensa pojallenne.\n\n-- Ei poikani enkä minä halua ottaa mitään Jonas Oldacre'lta, ei\nelävältä eikä kuolleelta, huudahti hän kiivaasti. Taivaassa on Jumala,\nherra Holmes, ja sama Jumala, joka on rangaissut tuota kovasydämistä\nmiestä, on myös viimein osoittava, että poikani on viaton.\n\nNo, minä tein muutamia kysymyksiä saadakseni olettamuksemme\ntodistetuksi, mutta turhaan. Lopulta luovuin yrityksestä ja matkustin\nNorwood'iin.\n\nTalo, Deep Dene House, suuri, uudenaikainen, tiilikivinen\nhuvilarakennus, sijaitsee tontin taemmassa osassa etuosan ollessa\nkenttänä, johon on istutettu laakeripuita. Oikealla vähän matkan päässä\ntieltä on lautatarha, jossa tulipalo oli ollut. Muistikirjani lehdelle\ntein luonnoksen ympäristöstä. Tämä vasemmalla oleva ikkuna kuuluu\nOldacre'n huoneeseen. Tieltä saattaa nähdä sinne. Koko tämänpäiväisestä\nmatkastani ei oikeastaan olekaan ollut muuta hyötyä kuin tämä\npohjapiirros. Lestrade ei ollut siellä, mutta hänen ylikonstaapelinsa\nopasti minua paikalla. He olivat juuri tehneet suuren löydön. Palaneen\npuupinon tuhkasta he olivat löytäneet hiiltyneitä orgaanisia aineita\nja sitäpaitsi muutamia metallipalasia. Minä tutkin ne tarkoin eikä\nole epäilystäkään siitä, että jälkimäiset ovat housunnappeja. Lisäksi\nnäin että yhdessä oli sana \"Hyams\", Oldacre'n räätälin nimi. Sitten\ntarkastin kentän hyvin huolellisesti löytääkseni jotakin jälkiä,\nmutta vallitseva kuivuus on tehnyt maan kovaksi. Ei ollut mitään\nhuomionarvoista paitsi että ruumis tai jokin mytty on laahattu matalan,\nlautapinon suuntaan kulkevan pensasaidan läpi. Kaikki tämähän sopii\npoliisin mielipiteeseen asiasta. Kuljeskelin tunnin ajan tuolla\nkentällä elokuun auringon paahtaessa selkääni, mutta tuloksetta.\n\nNo, tämän tappion kärsittyäni menin makuuhuoneeseen ja tarkastelin\nsitä. Veritäplät olivat hyvin pieniä ja mitättömiä, mutta epäilemättä\ntuoreita. Keppiä oli siirretty, mutta myöskin siinä olivat merkit\npieniä. Keppi kuuluu asiakkaallemme, senhän hän myöntää itse. Matolla\nsaattoi huomata kahden henkilön jälkiä, mutta ei kolmannen, mikä seikka\non jälleen vastapuolen voitto. Koko ajan kerääntyi todisteita sille,\nkun taas minä en saanut ainoatakaan teoriani tueksi.\n\nAinoastaan pienen toivonpilkkeen sain -- eikä sekään johtanut\nmihinkään. Tutkin kassakaapin sisällön, josta suurin osa oli pantu\npöydälle. Paperit oli suljettu sinetöityihin kirjekuoriin, joista\nkonstaapelit olivat avanneet pari. Asiakirjoilla ei ollut, mikäli\nminä saatoin arvostella, mitään suurempaa arvoa eikä myöskään herra\nOldacre'n pankkikirja osoittanut hänen asemaansa kovin loistavaksi.\nMutta minusta tuntui, etteivät kaikki paperit olleet jälellä. Huomasin\nviittauksia muutamiin asiakirjoihin -- ehkä kaikkein tärkeimpiin --\njoita en saattanut löytää. Jos voisimme näyttää toteen, että ne ovat\npoissa, kääntyisi Lestraden todistus häntä itseään vastaan, sillä ei\nkai kukaan varastaisi papereita, jotka hän vähän myöhemmin saisi periä?\n\nLopuksi kun olin tarkastanut kaikki enkä mitään löytänyt, koetin\nonneani taloudenhoitajattaren luona. Rouva Lexington on hänen nimensä,\npieni, tumma, vaitelias nainen epäluuloisine, kapeine silmineen.\nJos hän tahtoisi, voisi hän kertoa meille jotain, siitä olen varma.\nMutta hän vaikenee kuin muuri. Kyllä, hän oli päästänyt herra Mc\nFarlane'n sisään kello puoli 10. Hän toivoi, että hänen kätensä olisi\nhalvaantunut ennenkuin hän teki sen. Hän oli mennyt vuoteeseen kello\npuoli 11. Hänen huoneensa oli talon toisessa päässä eikä hän voinut\nkuulla mitä tapahtui. Herra Mc Farlane oli jättänyt hattunsa ja, kuten\nhän luuli, keppinsä eteiseen. Hän oli herännyt meluun tulen levitessä.\nHänen rakas isäntä raukkansa oli varmasti murhattu. Oliko isännällä\nvihollisia? Kyllä, kaikilla ihmisillähän on vihamiehiä, mutta herra\nOldacre eli hyvin yksikseen ja tapasi ihmisiä ainoastaan liikeasioissa.\nHän oli nähnyt napit ja oli varma siitä, että ne kuuluivat niihin\nvaatteisiin, jotka hänen isännällään olivat olleet yllä edellisenä\npäivänä. Lautapino oli hyvin kuiva, sillä ei ollut satanut kuukauteen.\nSe paloi kuin taula, ja kun hän tuli paikalle, ei hän saattanut nähdä\nmuuta kuin liekkejä. Mutta sekä hän että palosotilaat olivat tunteneet\npalaneen lihan käryä. Hän ei tietänyt mitään papereista eikä herra\nOldacre'n yksityisasioista.\n\n-- Siinä, rakas Watson, on kertomus huonosta onnestani. Ja kuitenkin,\nkuitenkin -- Holmes hieroi innokkaasti laihoja käsiään -- minä tiedän,\nettä kaikki tämä on hullua, minä _tunnen_ sen. On jotain, mikä ei ole\ntullut ilmi, ja tuo taloudenhoitajatar tietää sen. Hänen katseessaan\noli eräänlaista uhmaa, joka syntyy vain silloin, kun omatunto ei ole\npuhdas. Mutta missään tapauksessa ei kannata enää puhua siitä, Watson.\nEllei mikään onnellinen sattuma astu väliin, ei tätä tapausta --\nkatoaminen Norwood'issa -- tulla liittämään niihin menestyskuvauksiin,\njotka kärsivällinen yleisö ehkä saa jonakin kauniina päivänä lukeakseen.\n\n-- Mutta, sanoin minä, kyllä kai juryyn vaikuttaa syytetyn uskottava\nulkonäkö?\n\n-- Se on vaarallinen todistus, Watson. Muistathan tuon hirveän\nmurhaajan, Bert Stevens'in? Onkohan ollut olemassa lempeämpää,\npyhäkoululaismaisempaa nuorukaista kuin hän?\n\n-- Ei, se on totta.\n\n-- Ellei meidän onnistu esittää toista teoriaa, on miehemme hukassa.\nTässä jutussa on tuskin ainoatakaan yksityisseikkaa, jota ei voida\nkääntää häntä vastaan, ja kaikki tutkimukset ovat vain vahvistaneet\nepäluuloja. Kesken kaikkea, on kuitenkin, mitä tulee noihin\nasiakirjoihin, eräs pieni kohta, jota voimme pitää lähtökohtana.\nSelaillessani pankkikirjaa huomasin, että se alhainen määrä, mikä\nhänellä oli pankissa, oli sijoitettu muutamiin suuriin shekkeihin,\njotka oli annettu eräälle herra Corneliukselle. Tunnustan, että\nminua huvittaisi tietää, kuka tämä herra Cornelius on, jonka kanssa\nliikeasioista syrjään vetäytyneellä rakennusmestarilla on niin suuria\nsopimuksia. Onko hänen sormensa mahdollisesti mukana tässä jutussa?\nCornelius voi olla joku välittäjä, mutta emme ole löytäneet mitään\nkauppakirjoja, jotka vastaisivat näitä suuria summia. Koska olen\nkadottanut kaikki muut jäljet, täytyy minun käydä käsiksi tähän, ja\nkuulustelenpa miestä pankista. Mutta pelkään pahoin asian päättyvän\nsiten, että Lestrade hirtättää asiakkaamme, mikä tulos olisi suuri\nvoitto Scotland Yard'ille.\n\nEn tiedä kauanko Sherlock Holmes nukkui sinä yönä, mutta tullessani\nalas aamiaiselle tapasin hänet siellä kalpeana ja rasittuneena,\nkirkkaat silmät loistaen tavallista enemmän, kiitos ympärillä olevien\ntummien renkaitten. Matolla hänen tuolinsa ympärillä oli sikin sokin\nsavukkeiden pätkiä ja aamulehtiä. Pöydällä oli avattu sähkösanoma.\n\n-- Mitä sanot tästä, Watson? sanoi hän työntäen sen minulle.\n\nSe oli Norwood'ista ja kuului näin:\n\nUusia tärkeitä todisteita. Mc Farlane'n syyllisyys selvä. Neuvon teitä\nluopumaan asiasta.\n\nLestrade.\n\n-- Tämä näyttää vakavalta, sanoin minä.\n\n-- Se on Lestrade'n pieni voitonhuuto, tuo, sanoi Holmes hymyillen\nkatkerasti. Ja kuitenkin olisi hätiköityä jättää asia. Uudet tärkeät\ntodisteet ovat kaksiteräinen miekka; ne voivat yhtä hyvin viitata\nmyös toiselle taholle kuin Lestrade tarkoittaa. Kiiruhda syömään,\nWatson, niin menemme ulos ja katsomme mitä voimme tehdä. Tänään tunnen\ntarvitsevani sinun seuraasi ja siveellistä tukeasi.\n\nYstäväni ei ollut itse syönyt aamiaista, sillä hänen omituisuuksiinsa\nkuului olla nauttimatta mitään ravintoa, kun hänellä oli oikein\nvaikeita tehtäviä ratkaistavanaan. \"Tällä kertaa minulla ei ole voimia\nkestää ruuansulatusta ja muuta sellaista\", oli hänellä tapana vastata\nminun ehdotuksiini. En sentähden hämmästynyt, kun hän tänä aamuna\njätti aamiaisen koskematta matkustaakseen kanssani Norwood'iin. Joukko\nuteliaita seisoskeli Deep Dene House'n ympärillä, joka oli juuri\nsellainen esikaupunkihuvila kuin olin kuvitellut. Kentällä kohtasimme\nLestrade'n, joka säteili voitonriemua.\n\n-- No, herra Holmes, onko teidän jo onnistunut näyttää toteen, että me\nolemme väärässä? Oletteko löytänyt maankiertäjänne? huudahti hän.\n\n-- En ole muodostanut vielä mitään mielipidettä, vastasi Holmes.\n\n-- Mutta me muodostimme omamme eilen ja tänään se on näyttäytynyt\noikeaksi, joten teidän on myönnettävä, että olemme päässeet edellenne\ntällä kertaa, herra Holmes.\n\n-- Näytätte todellakin siltä kuin jotain tavatonta olisi tapahtunut,\nsanoi Holmes.\n\nLestrade nauroi ääneen.\n\n-- Niin, teistä ei ole hauskempaa kuin kestään muustakaan saada\nnenällenne, sanoi hän. Ei voi aina vaatia olevansa oikeassa, vai\nkuinka, tohtori Watson? Olkaa hyvät ja tulkaa tätä tietä, niin näytän\nteille kerta kaikkiaan, että murhan teki Mc Farlane.\n\nHän vei meidät eteisen läpi sen takana olevaan pimeään halliin.\n\n-- Tänne täytyi Mc Farlane'n tulla hattuaan hakemaan sitten kun rikos\noli tehty, sanoi hän. Katsokaa nyt tätä!\n\nDramaattisin elein hän raapasi tulen tulitikkuun ja antoi sen valaista\nveritäplää valkeaksi kalkitulla seinällä. Hänen lähentäessään tikkua\nnäin, että se oli enemmän kuin veritahra, se oli peukalon jälki.\n\n-- Katsokaa sitä suurennuslasillanne, herra Holmes!\n\n-- Kyllä, katson juuri.\n\n-- Tiedätte ettei ole kahta samanlaista peukalonjälkeä?\n\n-- Niin, olen kuullut jotain sen tapaista.\n\n-- No, olkaa nyt hyvä ja verratkaa tätä jälkeä siihen vahajälkeen,\njonka tänä aamuna otatin nuoren Mc Farlane'n oikeasta peukalosta.\n\nKun hän piti vahajälkeä veritäplän vieressä, en tarvinnut edes\nsuurennuslasia nähdäkseni, että molemmat jäljet olivat epäilemättä\nsamasta peukalosta. Minusta oli selvää, että onneton asiakkaamme oli\nhukassa.\n\n-- Tämä on ratkaiseva, sanoi Lestrade.\n\n-- Niin, tämä on ratkaiseva, huudahdin minä vasten tahtoani.\n\n-- Se on ratkaiseva, sanoi Holmes.\n\nHänen äänensävyssään oli jotain, mikä herätti huomiotani, ja käännyin\nkatsomaan häntä. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Ne säteilivät\nsisäistä iloa. Silmät loistivat kuin tähdet. Minusta näytti siltä kuin\nhän ponnistaisi voimiaan pidättääkseen naurunhohotusta.\n\n-- Voi kumminkin! sanoi hän viimein. Kuka olisi uskonut sitä. Ja\najatella, kuinka ulkonäkö pettää! Niin siivo nuori mies! Siitä näimme,\nettei pidä luottaa omaan arvosteluunsa, vai miten, Lestrade?\n\n-- Niin, muutamat meistä ovat joskus hiukan liian varmoja, sanoi\nLestrade.\n\nHänen häpeämätön äänensävynsä raivostutti minua, mutta sillehän ei\nmahtanut mitään.\n\n-- Sellainen kohtalon sallima, että nuori mies tuli painaneeksi\npeukalonsa seinään ottaessaan hattuaan naulasta. Myöskin niin\nluonnollinen asia, kun sitä oikein ajattelee.\n\nHolmes oli ulkonaisesti tyyni, mutta hänen huulensa vavahtivat\nhillitystä mielenliikutuksesta hänen sanoessaan nämä sanat.\n\n-- Kuinka teitte tämän merkillisen löydön, Lestrade? lisäsi hän.\n\n-- Se oli taloudenhoitajatar, rouva Lexington, joka kiinnitti poliisin\nhuomion veritäplään.\n\n-- Missä konstaapeli oli?\n\n-- Hän oli makuuhuoneessa, jossa murha tehtiin, pitämässä silmällä,\nettei mitään liikuteltu.\n\n-- Mutta mistä johtuu, ettei poliisi huomannut merkkiä eilen?\n\n-- Niin, meillähän ei ollut mitään erityistä syytä tarkastaa hallia\nniin huolellisesti. Eikä se muuten ole mikään silmäänpistävä paikkakaan.\n\n-- Ei, luonnollisesti ei. Oletan että merkki oli siinä myös eilen?\n\nLestrade katsoi Holmes'ia kuin olisi luullut tämän tulleen hulluksi.\nMyönnän, että minäkin olin hämmästynyt hänen kummallisesta\nkäytöksestään ja huomautuksestaan.\n\n-- En tiedä luuletteko Mc Farlane'n hiipineen vankilasta yön pimeydessä\ntänne vahvistamaan epäluulot itseään vastaan, sanoi Lestrade. Vetoan\nmihin asiantuntijaan tahansa, ellei tämä ole hänen peukalonsa jälki.\n\n-- Se on epäilemätöntä.\n\n-- No, se kai riittänee, sanoi Lestrade. En ole mikään haaveilija,\nherra Holmes, ja kun olen saanut todisteita, teen johtopäätökseni. Jos\nhaluatte jotain, tapaatte minut työhuoneesta, jonne menen laatimaan\nraporttiani.\n\nHolmes oli jälleen päässyt tasapainoon, vaikkakin hänessä saattoi vielä\nhavaita sisäistä tyytyväisyyttä.\n\n-- Niin, tämä oli surkea juttu, Watson, sanoi hän. Ja kuitenkin\non juuri siinä seikkoja, jotka sallivat meidän toivoa asiakkaamme\npelastusta.\n\n-- Se ilahduttaa minua, sanoin sydämellisesti. Luulin hänen olleen\nmennyttä miestä.\n\n-- Asia on niin, että siinä todistuksessa, johon ystävämme panee niin\nsuuren arvon, on melkoinen aukko.\n\n-- Älähän, todellakin? Ja mikä se on?\n\n-- Se vain, että minä _tiedän_, ettei merkkiä ollut siinä, kun eilen\ntutkin eteisen. Ja kävelkäämme nyt hiukan auringonpaisteessa, Watson.\n\nHämilläni, mutta toivorikkain mielin kävelin ystäväni rinnalla\nympäri taloa. Holmes tutki sen tarkoin joka puolelta ja sitten\nhän tarkasti talon sisältä kellaria ja ullakkoa myöten. Useat\nhuoneet olivat kalustamattomia, mutta Holmes tutki ne kaikki yhtä\nhuolellisesti. Ehdittyämme lopulta yläkerran käytävään, joka kulki\nkolmen kalustamattoman vierashuoneen edessä, valtasi hänet odottamaton\nhilpeydenpuuska.\n\n-- Tässä asiassa on todellakin kummallisia puolia, Watson, sanoi hän.\nLuulenpa että on aika antaa Lestrade'lle osansa tästä. Hän on hiukan\nhuvitellut meidän kustannuksellamme ja nyt on ehkä meidän vuoromme.\nNiin, tiedän miten menettelemme.\n\nScotland Yard'in tarkastaja istui yhä kirjoittamassa Holmes'in tullessa\nsisään ja keskeyttäessä hänet.\n\n-- Ymmärtääkseni kirjoitatte juuri raporttia asiasta, sanoi hän.\n\n-- Kyllä, sitä kirjoitan.\n\n-- Eikö se ole hiukan liian aikaista? En mahda sille mitään, etten usko\ntodisteketjuanne vielä täydelliseksi.\n\nLestrade tunsi ystäväni liian hyvin ollakseen kiinnittämättä huomiota\nhänen sanoihinsa. Hän pani pois kynänsä.\n\n-- Mitä tarkoitatte, herra Holmes? sanoi hän hämmästyneenä.\n\n-- Vain sitä että on eräs tärkeä todistaja, jota ette ole kuulustellut.\n\n-- Voitteko hankkia hänet tänne?\n\n-- Luulen voivani.\n\n-- Tehkää se sitten.\n\n-- Teen parhaani. Kuinka monta konstaapelia teillä on?\n\n-- Minulla on nyt kolme.\n\n-- Mainiota, sanoi Holmes. Ovatko ne kaikki kookkaita, vahvaäänisiä\nmiehiä?\n\n-- Luulen niin, vaikkakaan en saata huomata, mitä heidän äänensä tähän\nasiaan kuuluvat.\n\n-- Ehkä saan teidät huomaamaan sekä sen että muutakin, sanoi Holmes.\nOlkaa hyvä ja kutsukaa konstaapelinne tänne, niin minä koetan.\n\nPian senjälkeen seisoivat nuo miehet hallissa.\n\n-- Halkovajassa on melkoinen määrä olkia, sanoi Holmes, ja pyydän\nteitä tuomaan tänne kaksi nippua. Sinulla on kai tulitikkuja mukanasi,\nWatson. -- Kiitos! Ja nyt, herra Lestrade, pyydän teitä kaikkia\nseuraamaan minua yläkertaan.\n\nKuten olen maininnut, kulki siellä leveä käytävä kolmen tyhjän\nmakuuhuoneen edessä. Holmes vei meidät tämän käytävän etäisimpään\npäähän. Konstaapelit hymyilivät ja Lestrade katseli ystävääni\nhämmästyneenä ja uteliaana. Holmes asettui eteemme sen näköisenä kuin\naikoisi tehdä taikatemppuja.\n\n-- Olisitteko hyvä ja lähettäisitte yhden konstaapelinne hakemaan kaksi\nsangollista vettä? Levittäkää oljet tähän lattialle. Kas niin, nyt\nolemme valmiit.\n\nLestrade punastui vihasta.\n\n-- Kujeiletteko kanssamme, herra Holmes? sanoi hän. Jos tiedätte\njotain, voitte sanoa sen ilman näitä temppuja.\n\n-- Vakuutan teille, parahin Lestrade, että minulla on pätevät syyt\nkaikkeen, mitä teen. Muistatte ehkä, että piditte minua pilkkananne\npari tuntia sitten, jolloin onni näytti olevan teidän puolellanne, ja\nsiksi ei teidän pidä nyt ihmetellä minun temppujani. Ole hyvä ja avaa\nikkuna, Watson, ja sytytä sitten olkilyhteen toinen pää, niin olet\nkiltti.\n\nTein kuten hän pyysi, ja savupilvi tuprahti käytävään.\n\n-- Nyt saamme nähdä, löydämmekö puuttuvan todistajan, herra Lestrade.\nSaanko pyytää teitä kaikkia huutamaan: \"Tuli on irti!\" Yks, kaks, kolme!\n\n-- Tuli on irti! huusimme kaikki.\n\n-- Kiitos. Vielä kerran, saanko pyytää.\n\n-- Tuli on irti!\n\n-- Vielä kerran ja kaikki yht'aikaa.\n\n-- Tuli on irti!\n\nHuudon oli täytynyt kuulua yli koko Norwood'in. Se oli tuskin lakannut\nkaikumasta, kun tapahtui jotain kummallista. Ovi avautui yht'äkkiä\nkäytävän toisessa päässä, jossa aikaisemmin ei ollut näkynyt muuta kuin\npelkkä seinäpinta, ja pieni, ryppyinen mies syöksähti ulos kuin kaniini\nkolostaan.\n\n-- Erinomaista, sanoi Holmes tyynesti. Watson, kaada vettä oljille.\nKiitos! Lestrade, sallikaa minun esittää teille puuttuva todistaja,\nherra Oldacre.\n\nSalapoliisi tuijotti ällistyneenä tulokkaaseen. Tämä seisoi silmiään\nräpytellen valonhohteessa ja savussa. Hänen kasvonsa olivat hirvittävän\nnäköiset, ilkeät ja viekkaat vilkuvine, harmaanvihreine silmineen ja\nvalkeine kulmakarvoineen.\n\n-- Mitä te olette puuhannut koko tämän ajan? sanoi Lestrade vihdoin.\n\nOldacre nauroi hämillään väistäen salapoliisin raivoisaa katsetta.\n\n-- En ole tehnyt mitään pahaa.\n\n-- Ette tehnyt mitään pahaa! Olette tehnyt parhaanne saadaksenne\nviattoman ihmisen hirteen. Ellei tätä herraa olisi ollut, niin varmasti\nolisitte onnistunutkin.\n\nLurjus alkoi vääntelehtiä.\n\n-- Se oli vain pilaa.\n\n-- Ohhoh, vai pilaa! Ette ole saava naurajia puolellenne, sen\nvakuutan. Viekää hänet alakertaan ja vartioikaa häntä vierashuoneessa\nsiksi kunnes tulen! Herra Holmes, lisäsi hän miesten poistuttua, en\nvoinut sanoa sitä konstaapelien läsnäollessa, mutta tohtori Watson'in\nkuullen vannon, että tämä on nokkelinta, mitä tähän mennessä olette\ntehnyt, vaikkakin minulle on arvoitus, miten olette menetellyt. Olette\npelastanut viattoman miehen hengen ja ehkäissyt suuren skandaalin, joka\nolisi turmellut koko minun maineeni Scotland Yard'issa. Holmes hymyili\ntaputtaen Lestrade'a hartioihin.\n\n-- Sensijaan että maineenne olisi pilaantunut, olette huomaava sen\nvakiintuvan entistä enemmän. Muuttakaa vain hiukan sitä raporttia,\njota jo kirjoititte, niin hämmästellään, miten vaikeata on pimittää\ntarkastaja Lestrade'n silmiä.\n\n-- Ettekö halua nimeänne mainittavan?\n\n-- En suinkaan, työ palkitsee itse itsensä. Ehkä minä saan kunnian\njoskus tulevaisuudessa, kun kunnianhimoinen historikkoni ottaa asian\nkäsille. Kurkistakaamme sillä välin tuon rotan koloon.\n\nSe oli katosta valaistu komero. Siellä oli muutamia huonekaluja,\nruokavarasto ja hiukan kirjoja ja paperia.\n\n-- Siinä nähdään mitä etua on rakennusmestarinammatista, sanoi Holmes\nulos tultuamme. Hän on voinut valmistaa itselleen piilopaikan kenenkään\ntietämättä siitä paitsi tuon taloudenhoitajattaren, jonka rientäisin\npidättämään, jos olisin teidän sijassanne, Lestrade.\n\n-- Minä teen sen. Mutta kuinka keksitte tuon komeron, herra Holmes?\n\n-- Olin päässyt selville siitä, että tuo mies piileskeli talossa.\nAstellessani käytävissä huomasin, että tämä oli 6 jalkaa lyhyempi kuin\nvastaava alakerran käytävä, ja niin muodoin oli selvää, missä hän\npiili. En voinut uskoa häntä niin rohkeaksi, että hän pysyisi siellä\nkuullessaan tulen olevan irti. Olisimme voineet mennä sinne sisään\nvangitsemaan hänet, mutta minua huvitti todellakin antaa hänen itse\njuosta loukkuun ja olinhan muuten teille velkaa pienen pilan.\n\n-- Niin, nyt olemme tosiaankin kuitit. Mutta mistä ihmeestä saatoitte\naavistaa, että hän piilotteli talossa?\n\n-- Peukalon jäljestä, Lestrade. Te sanoitte että se oli ratkaiseva\nja niinhän se olikin, vaikkei siten kuin te luulitte. Tiesin ettei\nsitä ollut siinä edellisenä päivänä. Panen aina tarkoin merkille\nyksityisseikat, kuten ehkä olette huomannut, ja olin myös huolellisesti\ntarkastanut tämän eteisen. Siis tiesin, että merkki oli ilmestynyt\nsiihen yöllä.\n\n-- Mutta miten?\n\n-- Se on hyvin yksinkertaista. Kun asiakirjat koottiin ja sinetöitiin,\nantoi Oldacre Mc Farlane'n painaa peukalonsa pehmeään vahaan. Kaikkihan\nkävi niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että nuori mies ei\nitse varmasti muistaisikaan sitä. Oldacre ei ehkä itsekään silloin\najatellut asiaa, ennenkuin hänen mieleensä äkkiä juolahti, miten\nratkaisevan todisteen hän saisi Mc Farlanea vastaan käyttämällä tuota\nmerkkiä. Olihan maailman helpoin tehtävä Oldacrelle ottaa vahajäljennös\nsinetistä, kostuttaa se verellä ja sitten itse painaa se seinään tai\nantaa taloudenhoitajattaren tehdä se.\n\n-- Ihmeellistä! sanoi Lestrade. Asia on kirkas kuin kristalli, kun te\nselitätte sen. Mutta mikä on ollut alkusyynä koko tähän petokseen?\n\nOli huvittavaa nähdä, miten salapoliisin aikaisemmin niin ylimielinen\nkäytös oli muuttunut miltei lapselliseksi haluksi saada tietää yhä\nenemmän ja enemmän.\n\n-- Oh, sitä ei ole vaikea selittää. Tuo mies, joka nyt odottaa meitä\nalhaalla, on perin juurin ilkeä ja paha ihminen. Tiedättekö että Mc\nFarlanen äiti on ollut kihloissa hänen kanssaan ja purkanut kihlauksen?\nEi, sitä ette tiennyt! Minähän sanoin teille, että matkustaisin ensiksi\nBlackheath'iin ja sitten Norwood'iin. No, tämä häväistys, joksi mies\nkutsui sitä, on kytenyt hänen pahoissa aivoissaan, ja koko elämänsä\najan hän on janonnut kostoa. Viime vuosina on hänellä ollut huono\nonni -- luultavasti onnistumattomia keinotteluja -- ja hän huomaa\nasemansa horjuvaksi. Hän päättää vetää nenästä velkojiaan, ja tässä\ntarkoituksessa hän maksaa suuria summia eräälle herra Corneliukselle,\njoka on varmasti hän itse. En ole vielä ottanut selkoa noista\nshekeistä, mutta luultavasti ne on maksettu jonkun pikkukaupungin\npankista, jossa kaupungissa Oldacre vietti jonkunlaista kaksoiselämää.\nHän aikoi vaihtaa nimeä ja hävitä rahoineen sekä alkaa uutta elämää\njollain toisella seudulla.\n\n-- Niin, tuo kuuluu kyllä uskottavalta.\n\n-- Katoamisellaan hän tekisi kaikki etsiskelyt mahdottomiksi ja samalla\nhän kostaisi entiselle kihlatulleen, jos hän voisi uskotella, että\ntämän poika oli murhannut hänet. Se oli pahuuden mestarinäyte, ja\nhän suoritti sen myös mestarillisesti. Testamentti, joka osoittaisi\nluonnollisen vaikuttimen rikokseen, salainen vierailu, josta Mc\nFarlane'n vanhempien ei pitänyt tietää, taloon jäänyt keppi, veri\nja jäännökset lautapinossa, kaikki oli oivallisesti järjestetty.\nKokonaisuus muodosti verkon, jossa en muutamia tunteja sitten huomannut\npienintäkään poispääsyn mahdollisuutta. Mutta hänessä ei ollut sitä\nneroutta, joka tietää, milloin tulee lopettaa. Hän tahtoi parantaa\nsellaista, mikä jo oli täydellistä, vetää nuoran tiukemmalle uhrin\nkaulan ympäri, ja niin hän turmeli kaikki tyyni. Menkäämme alakertaan,\nLestrade. Tahtoisin tehdä hänelle pari kysymystä.\n\nVeijari istui tuolilla konstaapeli kummallakin puolellaan.\n\n-- Se oli pilaa, sir, mutisi hän. Vakuutan että se oli vain pilaa,\ntahdoin nähdä, mitä tapahtuisi, jos katoaisin, ja ettehän toki usko,\nettä minä olisin tahtonut mitään pahaa nuorelle Mc Farlane'lle?\n\n-- Sen saa jury ratkaista, sanoi Lestrade.\n\n-- Ja pian saatte selon siitä, että velkojanne panevat herra\nCorneliuksen pankkikirjan takavarikkoon, sanoi Holmes.\n\nOldacre säpsähti ja katseli pienillä, kiukkuisilla silmillään ystävääni.\n\n-- Saan kiittää teitä paljosta, sanoi hän. Ehkäpä voin jonakin päivänä\nmaksaa velkani.\n\n-- Saatte kyllä muuta puuhaa lähivuosina, sanoi Holmes hiukan\nhymyillen. Mutta kesken kaikkea, mitä panitte lautapinoon paitsi\nvanhoja housujanne? Kuolleen koiran vai kaniineja vai mitä? Ettekö\ntahdo sanoa sitä? Siinä ette tee kiltisti, herra Oldacre. Mutta luulen\nettä pari kaniinia riittää selittämään sekä veritäplät että palaneet\njäännökset. Jos joskus kirjoitat tästä, Watson, voit vallan hyvin\nkäyttää kaniineja.\n\n\n\n\nKOLME YLIOPPILASTA.\n\n\nVuonna 1895 sattuivat ne tapaukset, mitkä pakoittivat Sherlock\nHolmes'in ja minut viettämään muutamia viikkoja erään suuren\nyliopistomme lähistöllä. Ei ole tarpeen mainita, miksi olimme siellä\nenkä voi myöskään ilmaista mikä yliopisto se oli tai kuka oli\nrikollinen. Se olisi äärettömän väärin, sillä niin suuri häväistysjuttu\nkuin sekin oli, voidaan hyvällä syyllä peittää villaisella. Mutta\nnoudattaen tarpeellista varovaisuutta saattaa jutun kuitenkin\nkertoa, koska se antaa selvän kuvan ystäväni Holmesin erinomaisesta\nsalapoliisikyvystä. Olen vain välttävä kaikkea, mikä saattaa paljastaa\ntapahtumapaikan tai toimivat henkilöt.\n\nAsuimme kahdessa huoneessa lähellä kirjastoa, jossa Sherlock Holmes\ntutki vanhoja englantilaisia karttoja -- nuo vaivalloiset tutkimukset\njohtivat niin hämmästyttävään tulokseen, että jo se yksinään on\nmuistiinkirjoittamisen arvoinen. Sinne tuli eräänä iltana vieraaksemme\nmuuan tuttava, herra Hilton Soames, S:t Lucas'in yliopiston opettaja.\nHerra Soames oli pitkä, laiha herra, hyvin hermostunut ja koleerinen.\nHän oli aina tavallaan levoton, mutta tällä kertaa hän oli niin\nerikoisen rauhaton, että selvästi huomasi jotain tavatonta tapahtuneen.\n\n-- Voitteko suoda minulle muutamia tunteja kallisarvoisesta ajastanne,\nherra Holmes? Meillä on tapahtunut jotain hyvin ikävää ja ellette olisi\nollut kaupungissa, en olisi todellakaan tiennyt, mihin ryhtyä.\n\n-- Aikani on hyvin vähissä nykyään, vastasi ystäväni. Ettekö voi\nluottaa poliisin apuun?\n\n-- Ei, ei, se on aivan mahdotonta. Jos poliisi kerran saa vihiä\njostakin asiasta, ei sitä voi pitää salassa, ja tässä tapauksessa on\nvälttämätöntä, että skandaali ehkäistään. Teidän varovaisuutenne on\nyhtä tunnettu kuin kykynne, ja te olette ainoa, joka voi auttaa meitä.\nPyydän teitä, herra Holmes, tehkää voitavanne.\n\nKun Holmes oli poissa Baker Street'in varrella olevasta \"pesästään\",\nilman hakemistojaan, ilman kemiallisia valmisteitaan, ja kun hänen\ntäytyi luopua mukavista tavoistaan, ei hän ollut juuri koskaan hyvällä\ntuulella. Hän vain kohautti hartioitaan ja herra Soames jatkoi sujuvin\nsanoin ja innokkaasti viittoillen:\n\n-- Saanen selittää teille, herra Holmes, että huomenna alkavat\ntutkinnot ja minä olen yksi tutkijoista. Aineeni on kreikka ja minulla\non kreikankielinen käännöstehtävä, jota tutkittavat eivät saa nähdä. Se\non painettu ja olisi suureksi eduksi oppilaalle saada silmäillä sitä\netukäteen. Sentähden tätä paperia säilytetäänkin hyvin tarkoin.\n\nTänään klo 3 saapui käännöksen korehtuuri, puoli lukua Thukydides'ta.\nMinun täytyi tarkastaa se erittäin huolellisesti, sillä tekstin on\noltava virheetön. Klo puoli 5 en ollut vielä valmis, mutta kun olin\nluvannut mennä teelle erään virkaveljeni luo, jätin korehtuurin\npöydälleni. Olin poissa noin tunnin ajan.\n\nTiedätte, herra Holmes, että ovemme ovat kaksinkertaisia: sisempi,\nvihreällä poijulla varustettu, ja ulompi, tamminen. Kun aioin avata\nulko-oven, huomasin hämmästyksekseni siinä avaimen. Hetken ajan luulin\nunohtaneeni oman avaimeni lukkoon, mutta tunnustellessani taskuani\nlöysin sen sieltä. Ainoa kaksoiskappale, mikäli minä tiedän, on\nvahtimestari Bannister'illa, henkilöllä, joka on siivonnut huoneeni\nkymmenen vuoden ajan ja jonka kunnia on kaiken epäilyn ulkopuolella.\nAvain oli tietysti hänen, hän oli mennyt huoneeseeni tiedustelemaan,\nhalusinko teetä, ja unohtanut avaimen lukkoon. Hän on ilmeisesti tullut\nsinne heti mentyäni, eikä hänen unohduksensa olisi tavallisissa oloissa\nmerkinnyt mitään, mutta tällä kertaa se oli kohtalokas.\n\nTullessani pöydän luo huomasin, että joku oli liikutellut papereitani.\nKorehtuuri oli kolmena pitkänä liuskana. Olin jättänyt ne pöydälle\nkaikki kolme, mutta nyt huomasin, että yksi oli lattialla ja yksi\nsivupöydällä ikkunan luona. Kolmas oli siinä, mihin olin sen pannut.\n\nHolmes puuttui nyt puheeseen.\n\n-- Ensimäinen lehti oli lattialla, toinen ikkunan luona olevalla\npöydällä ja kolmas siinä, mihin olitte sen pannut, sanoi hän.\n\n-- Niin, juuri niin, mutta mistä tiesitte järjestyksen?\n\n-- Olkaa hyvä ja jatkakaa mielenkiintoista kertomustanne.\n\n-- Silmänräpäyksen ajan luulin, että Bannister oli anastanut itselleen\nennenkuulumattoman vapauden katsella minun papereitani. Mutta hän on\njyrkästi kieltänyt sen ja minä luotan hänen sanaansa. Nyt on kai joku\nnähnyt avaimen ovessa, tiennyt minun olevan poissa ja mennyt sisään\nkatsomaan papereita.\n\nBannister kiihtyi kovin kuullessaan puhuttavan tästä. Hän oli lennähtää\nselälleen säikähdyksestä ja minä sain kaataa hänen suuhunsa konjakkia\nja antaa hänen istua tuolissani tointumassa sill'aikaa kun tarkastin\nhuonetta. Huomasin pian että anastaja oli jättänyt jälkiä käynnistään,\nikkunapöydällä näkyi lyijykynää terotettaessa syntyneitä siruja ja\nmyös pieni pala lyijyä. Se lurjus on ilmeisesti kopioinut käännöstä\nsellaisella vauhdilla, että kynän kärki on katkennut ja hänen on ollut\npakko terottaa se.\n\n-- Mainiota! sanoi Holmes, jonka hyvä tuuli palasi sitä mukaa kuin asia\nalkoi kiinnostaa häntä. Teillä on kuitenkin ollut onnea.\n\n-- Siinä ei ollut vielä kaikki. Minulla on uusi kirjoituspöytä, joka\non päällystetty hienolla, punaisella nahalla. Sekä Bannister että minä\nvoimme mennä valalle siitä, että se oli aivan eheä ennen, mutta nyt\nhuomasin siinä uurteen, ei naarmun, vaan oikean uurteen, ainakin kolme\ntumaa pitkän. Ja vielä on pöydällä jokin musta taikina- tai savipallo,\njohon oli sekottunut sahajauhoja. Olen aivan varma, että nämä merkit\non jättänyt se, joka on ollut huoneessa ja kopioinut käännöksen. Mutta\nmitään jalanjälkiä tai muita merkkejä hänen sielläolostaan ei ollut.\nOlin aivan neuvoton, kunnes äkkiä muistin teidän olevan kaupungissa\nja kiiruhdin etsimään teitä. Auttakaa minua, herra Holmes! Huomaatte\nkai, kuinka tukala tilanne on: joko minun täytyy saada syyllinen\nselville tai on koko tutkinto lykättävä siksi, kunnes uusi kirjoitus on\nlaadittu, ja sitä ei taas voi tehdä ilman selitystä, joka saisi aikaan\nennenkuulumattoman skandaalin ja pilaisi koko yliopiston maineen. Ennen\nkaikkea haluan asian päättyvän hiljaisuudessa ja nopeasti.\n\n-- Otan sen kernaasti tehdäkseni, sanoi Holmes, nousi ja veti\npäällystakin ylleen. Jutussa on jotain mielenkiintoista. Onko luonanne\nkäynyt ketään senjälkeen kun saitte paperit käsiinne?\n\n-- Kyllä, Daulat Ras, hindulainen ylioppilas, joka asuu samassa\nrakennuksessa kuin minä. Hän tuli kysymään minulta tutkinnosta.\n\n-- Pitäisikö hänen ottaa osaa siihen?\n\n-- Pitäisi.\n\n-- Ja paperit olivat teidän pöydällänne?\n\n-- Mikäli muistan olivat ne kokoonkäärityt.\n\n-- Mutta hän saattoi nähdä, että se oli korehtuuri?\n\n-- Se on mahdollista.\n\n-- Kukaan muu ei ollut huoneessa?\n\n-- Ei.\n\n-- Tiesikö kukaan, että korehtuuri oli siellä?\n\n-- Kukaan ei nähnyt lähettiä, joka toi ne.\n\n-- Tiesikö Bannister mitään?\n\n-- Ei, kellään ei ollut selkoa siitä.\n\n-- Missä Bannister on nyt?\n\n-- Hänhän säikähti niin, raukka, että minä jätin hänet tuoliin\nistumaan. Minulla oli niin kiire saada puhua kanssanne.\n\n-- Jätittekö oven auki?\n\n-- Jätin, mutta ensin panin paperit lukon taa.\n\n-- Siis, herra Soames, ellei hindu nähnyt, että paperit olivat\nkorehtuuria, on se, joka on lukenut ne, tullut sisään ja huomannut ne\nsattumalta tietämättä etukäteen niiden olevan siellä?\n\n-- Niin minusta tuntuu.\n\nHolmes hymyili epämääräistä hymyä.\n\n-- Hyvä, sanoi hän, menkäämme nyt paikalle. Tämä ei kuulu sinun alaasi,\nWatson, sillä ei ole mitään tekemistä ruumiillisen terveyden kanssa.\nMutta tule mukaan, jos haluat. Nyt, herra Soames, palvelukseksenne!\n\nAsiakkaamme työhuoneen leveä, matala ikkuna vietti vanhan opiston\nvanhanaikaiselle pihalle päin. Goottilaiskaarinen ovi johti kuluneille\nkiviportaille. Opettajan huone sijaitsi alakerrassa. Yläpuolella\nasui kolme ylioppilasta, yksi kussakin kerroksessa. Oli jo hämärä\nsaapuessamme salaperäisen tapauksen näyttämölle. Holmes pysähtyi\nikkunan eteen ja kurkisti ylös. Sitten hän meni sen luo ja nousi\nvarpailleen, niin että saattoi nähdä sisään.\n\n-- Hänen on täytynyt tulla ovesta, sanoi oppinut asiakkaamme. On\nainoastaan yksi ruutu, jota käy avaaminen.\n\n-- Vai niin, sanoi Holmes hymyillen samoin kuin aikaisemmin. Niin,\nsilloin on kai parasta, että menemme sisään.\n\nHerra Soames avasi oven ja antoi meidän astua huoneeseen. Me\npysähdyimme kynnykselle Holmes'in mennessä tutkimaan mattoa.\n\n-- Täällä ei ole mitään, sanoi hän, ja tuskin sitä saattoi odottaakaan\nnäin kuivana päivänä. Vahtimestarinne näyttää tointuneen täydelleen. Te\njätitte hänet tuoliin, mihin?\n\n-- Tuohon ikkunan luona olevaan.\n\n-- Vai niin, tämän pienen pöydän ääreen. Voitte tulla sisään, olen\ntarkastanut maton. Sitten tämä pieni pöytä. On helppoa ajatella, kuinka\nkaikki on käynyt. Henkilö on tullut sisään ja ottanut paperit liuskan\ntoisensa jälkeen kirjoituspöydältä. Hän muutti ne ikkunapöydälle, koska\nvoi siitä nähdä, tulisitteko te pihan yli.\n\n-- Sitä hän ei itse asiassa voinut nähdä, sanoi Soames, sillä minä\ntulin sivuportista.\n\n-- Vai niin! Mutta se oli joka tapauksessa hänen tarkoituksensa. Saanko\nnähdä noita liuskoja. Ei mitään sormenjälkiä -- ei! No, hän otti ensin\ntämän ja kirjoitti. Kuinka pitkä aika siihen saattoi kulua, jos hän\nkäytti kaikkia ajateltavia lyhennyksiä? Neljännestunti, korkeintaan.\nSitten hän heitti pois sen liuskan ja otti toisen. Hän kopioi sitä\nparhaillaan, kun teidän paluunne sai hänet syöksymään tiehensä, ja\nhänellä mahtoi olla kiire, koska ei ehtinyt edes järjestää papereita,\nettette huomaisi jonkun olleen huoneessa. Ettekö kuullut askeleita\nportaista tullessanne sisään ulko-ovesta?\n\n-- Sitä en pannut erikoisesti merkille.\n\n-- No, hän kirjoitti niin innokkaasti, että katkaisi kynänsä\nkärjen ja sai terottaa sen, kuten olette kertonut. Tämä on hyvin\nmielenkiintoista, Watson. Kynä ei ollut mikään tavallinen. Se oli\nharvinaisen suuri ja pehmeä, väriltään se oli sininen, tehtailijan\nnimi oli painettu hopeakirjaimilla ja jälellä oleva pätkä on vain\npuolentoista tuuman pituinen. Ottakaa selko sellaisesta kynästä, herra\nSoames, niin mies on käsissänne. Jos lisään että hänen veitsensä on\nsuuri ja tukeva, niin siitä voi olla teille hyötyä.\n\nHerra Soames tuntui hiukan hämmentyneeltä kuullessaan nämä\nyksityiskohdat.\n\n-- Voin kyllä ymmärtää kaiken muun, sanoi hän, paitsi sitä, ettei\nlyijykynä olisi sen pitempi.\n\nHolmes näytti puusiruja, jossa oli kirjaimet nn ja pieni tyhjä paikka\nniiden jälessä.\n\n-- Näettekö tämän?\n\n-- Kyllä, mutta en voi kuitenkaan...\n\n-- Watson, huomaan tehneeni sinulle vääryyttä. On muitakin sinun\nlaisiasi. Mitä tämä nn nyt voi olla? Tiedätte että Johann Faber on\ntunnetuin noista tehtailijoista. Tämä siru on luonnollisesti siitä\nkynästä, jossa nuo kirjaimet ovat olleet ja kynästä on jälellä se osa,\njossa on \"Faber\" sekä hiukan muuta.\n\nHän kohotti pientä pöytää sähkövaloa vasten.\n\n-- Toivoin että, jos paperi oli kyllin ohutta, kirjoitus olisi jättänyt\njälkeä kiillotettuun pintaan. Mutta en näe mitään. Katsokaamme nyt\nkirjoituspöytää. Onko tämä se taikina, josta puhuitte? Pyramiidin\nmuotoinen ja paikoin ontto sekä sahajauhoja seassa, kuten sanoitte.\nTämä on todellakin mielenkiintoista. Ja uurre -- ensin se alkaa\npienellä viirulla ja päättyy karkeaan naarmuun ja loveen. Olen hyvin\nkiitollinen, että osoititte tämän minulle, herra Soames. Minne tämä ovi\njohtaa?\n\n-- Makuuhuoneeseeni.\n\n-- Oletteko ollut siellä senjälkeen kun kaikki tämä tapahtui?\n\n-- En, riensin suoraan teidän luoksenne.\n\n-- Haluaisin kurkistaa sinne, jos saan luvan. Niin ihana vanhanaikainen\nhuone! Oletteko ystävällisiä ja odotatte, kunnes olen tarkastanut\nlattian. Ei! -- ei mitään, ja tuo verho -- ah! -- sen taakse ripustatte\nvaatteenne. Jos jonkun olisi pakko piiloutua tähän huoneeseen, täytyisi\nhänen mennä tuon verhon taakse, sillä matalan sängyn alle ei voi\nryömiä. Ei kai siellä sattumalta ole ketään?\n\nHolmes veti jännittyneenä ja eräänlaisella innolla verhon syrjään,\nmutta muuta ei paljastunut kuin kolme tai neljä pukua, jotka riippuivat\npitimissään. Holmes antoi verhon pudota ja kääntyi taas huoneeseen päin.\n\nÄkkiä hän kumartui alas.\n\n-- Mutta mitä tämä on? sanoi hän.\n\nSe oli pieni kokkare jotain mustaa, pehmeää ainetta, aivan samaa kuin\nse mitä olimme nähneet kirjoituspöydällä. Holmes piteli sitä kädessään\nja katseli tarkkaan.\n\n-- Vieraanne näkyy olleen myös täällä, herra Soames.\n\n-- Mutta mitä tekemistä hänellä on ollut täällä?\n\n-- Se on kai kyllä selvää. Te palasitte aivan äkkiarvaamatta ja hän\nsyöksyi tänne piiloon.\n\n-- Mutta herra jumala, silloinhan on mies ollut suljettuna tänne koko\nsen ajan, minkä puhuin Bannister'in kanssa.\n\n-- Siltä näyttää.\n\n-- Ei, erehdytte varmasti. Huomasitteko makuuhuoneen ikkunan?\n\n-- Samassa kehyksessä kolme eri ikkunanruutua, joista yhtä käy\navaaminen ja joka on tarpeeksi suuri miehen päästä läpi.\n\n-- Ja sitten se viettää pihan nurkkaan päin, joka on sangen vähän\nnäkyvissä. Hän on varmasti tullut sisään ikkunasta, pudottanut tuon\nesineen ja viimein huomattuaan oven olevan auki paennut sitä tietä.\n\nHolmes pudisti kärsimättömästi päätään.\n\n-- Olkaamme kaikin mokomin järkeviä, sanoi hän. Olen muistavinani\nteidän kertoneen, että on kolme ylioppilasta, jotka käyttävät portaita\nja joiden on kuljettava teidän ovenne ohi.\n\n-- Niin.\n\n-- Ja kaikki aikovat tutkintoon?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Onko teillä mitään aihetta epäillä ketään heistä erityisesti?\n\nSoames epäröi.\n\n-- Se on arkaluontoinen kysymys, sanoi hän. Ei tahdo kernaasti herättää\nepäluuloja, kun ei ole mitään todisteita.\n\n-- Lausukaahan epäluulot, niin minä koetan hankkia todisteet.\n\n-- No, silloin kuvailen teille lyhyesti nuo kolme nuorta miestä.\nLähinnä yläpuolellani asuva on nimeltään Gildchrist, erinomainen\noppilas ja hyvä urheilija, on voittanut monta palkintoa opistolle\nkriketissä, kilpajuoksuissa ja hypyissä. Hän on reipas kelpo\nnuorukainen. Hänen isänsä oli kuuluisa sir Jabeg Gildchrist, joka\nsaattoi itsensä häviöön kilpajuoksuilla. Hänen poikansa on köyhä, mutta\ntarmokas ja ahkera. Hän tulee varmasti suoriutumaan.\n\nHänen yläpuolellaan asuu Daulat Ras, hindu. Hän on tyyni ja hiljainen,\nkuten hindut tavallisesti, taitava aineissaan, vaikkakin kreikassa\nheikko. Luotettava ja huolellinen.\n\nYlinnä asuu Miles Mc Caren. Hän on erinomainen, kun hän vain tahtoo\ntyöskennellä, yliopiston parhaita lukupäitä, mutta hän on nuori ja\nepävakainen. Ollessaan täällä ensimäistä vuotta hän oli vähällä\ntulla karkoitetuksi jonkun pelijutun tähden. Koko tämän lukukauden\nhän on ollut laiska ja odottaa siis varmasti tutkintoa eräänlaisella\nlevottomuudella.\n\n-- Siis häntä epäilette?\n\n-- En tahdo juuri väittää sitä, mutta noista kolmesta on hän se, josta\non vähimmän kohtuutonta ajatella jotain tuon tapaista.\n\n-- Ymmärrän. Nyt haluaisin puhutella vahtimestari Bannister'ia.\n\nTämä oli pieni, parraton, laiha, harmaantukkainen 50-vuotias mies. Hän\nei ollut vielä tointunut tästä rauhallisen elämänsä häirinnästä. Hänen\nkasvonsa nytkähtelivät hermostuneesti eikä hän voinut pitää sormiaan\nalallaan.\n\n-- Tutkimme parhaillaan tätä ikävää juttua, Bannister, sanoi herra\nSoames.\n\n-- Niin, sir.\n\n-- Te jätitte avaimen oveen, vai kuinka? sanoi Holmes.\n\n-- Kyllä, sir.\n\n-- Eikö ollut ihmeellistä, että tulitte tehneeksi sen juuri tänään,\njolloin nuo paperit olivat sisällä?\n\n-- Se on suuri onnettomuus, sir. Mutta minulle on tapahtunut samoin\nennenkin.\n\n-- Mihin aikaan menitte huoneeseen?\n\n-- Noin puoli 5. Siihen aikaan herra Soames'illa on tapana juoda teetä.\n\n-- Kuinka kauan viivyitte?\n\n-- Kun näin ettei hän ollut sisällä, käännyin heti takaisin.\n\n-- Katselitteko pöydällä olevia papereita?\n\n-- En, sir, kuinka voitte luulla sellaista?\n\n-- Mistä johtui että unohditte avaimen oveen?\n\n-- Minulla oli teetarjotin kädessä ja aioin palata hakemaan avainta,\nmutta sitten unohdin sen.\n\n-- Ja ovi oli sitten lukitsematta koko ajan?\n\n-- Niin, sir.\n\n-- Ja kuka huoneessaolija tahansa saattoi päästä ulos?\n\n-- Niin, sir.\n\n-- Kun herra Soames huusi teitä, säikähditte kovin?\n\n-- Kyllä, sir. Mitään tämän kaltaista ei ole sattunut koko sinä aikana,\nminkä olen ollut täällä. Olin vähällä pyörtyä, sir.\n\n-- Saatan kuvitella. Missä olitte alkaessanne tuntea väsymystä?\n\n-- Missäkö olin, sir? Aivan oven vieressä tietysti.\n\n-- Mutta tehän istuitte ikkunan luona olevassa tuolissa? Minkä vuoksi\nmenitte muiden tuolien ohi?\n\n-- Sitä en tiedä, sir, en välittänyt, mihin jouduin.\n\n-- En luule hänen olleen juuri tolkussaan sillä hetkellä, herra Holmes.\nHän näytti todellakin heikolta, oli aivan harmaa kasvoiltaan.\n\n-- Olitte ehkä täällä herra Soames'in mentyä?\n\n-- Kyllä, mutta vain pari minuuttia. Sitten lähdin, lukitsin oven ja\nmenin huoneeseeni.\n\n-- Ketä epäilette?\n\n-- Ah, en uskaltaisi milloinkaan epäillä ketään, sir. En usko että\nyliopistossa on ainoatakaan nuorta herraa, joka voisi tehdä sellaisen\nteon. Ei, sir, en usko sitä.\n\n-- Kiitos, hyvä on, sanoi Holmes. Mutta, se oli totta: oletteko\nkertonut jollekin nuorelle herralle, jota palvelette, että jotain on\nhullusti?\n\n-- En, sir, en sanaakaan.\n\n-- Ettekö ole nähnyt ketään heistä?\n\n-- En, sir.\n\n-- Hyvä. Nyt, herra Soames, haluaisin mennä pihalle, ellei teillä ole\nmitään sitä vastaan.\n\nNuo kolme akkunaa olivat kaikki valaistut.\n\n-- Kettunne ovat kaikki pesissään, näen minä, sanoi Holmes. Vieläpä\nnäyttää yksi heistä olevan sangen levoton.\n\nSe oli hindu, jonka varjo vilahteli lakkaamatta kierrekaihtimella\nosoittaen, että hän käveli edestakaisin huoneessaan.\n\n-- Haluaisin nähdä heidät lähempää, sanoi Holmes. Käykö se päinsä?\n\n-- Käyhän toki. Heidän huoneensa ovat yliopiston vanhimmat eikä ole\nollenkaan harvinaista, että niitä näytetään vieraille. Tulen itse\nmukananne.\n\n-- Mutta älkää mainitko mitään nimiä! sanoi Holmes kolkuttaessaan\nGildchrist'in ovelle.\n\nPitkä, solakka, tuuheatukkainen nuori mies avasi ja pyysi meitä\nkohteliaasti astumaan sisään kuultuaan asiamme. Huoneessa oli\ntosiaankin muutamia keskiajan rakennustaiteen näytteitä ja\nHolmes ihastui niin, että tahtoi välttämättä piirtää osan niistä\nmuistikirjaansa; sitten hän sattui katkaisemaan kynänsä kärjen,\nsai lainata nuoren miehen kynän ja viimein veitsen terottaakseen\nomansa. Sama vahinko sattui hänelle hindun luona; pieni, hiljainen,\nkoukkunenäinen nuorukainen istui vilkuillen meihin ja huokasi\nilmeisesti helpotuksesta lähtiessämme. En voinut huomata Holmes'in\nvielä päässeen rikollisen jäljille. Kolmannella ovella kävi meille\nvielä huonommin, sitä ei avattu ensinkään, vaan sensijaan saimme kuulla\njoukon kirouksia ja haukkumasanoja sisäpuolelta.\n\n-- Minua ei liikuta, keitä olette! Painukaa helvettiin, karjui\nkiukkuinen ääni. Minulla on tutkinto huomenna enkä halua itseäni\nhäirittävän.\n\n-- Semmoinen häpeämätön vintiö, sanoi herra Soames mennessämme\nportaita alas. Hänhän ei kyllä tiennyt minun olevan mukana, mutta joka\ntapauksessa hänen käyttäytymisensä oli sangen hävytöntä ja miltei\nepäilyttävää nykyisissä olosuhteissa.\n\nHolmes'in vastaus oli perin kummallinen.\n\n-- Voitteko sanoa minulle, miten pitkä hän on? sanoi hän.\n\n-- Sitä en osaa sanoa, herra Holmes. Hän on pitempi kuin hindu, mutta\nei niin pitkä kuin Gildchrist. Ehkä viisi jalkaa ja kuusi tuumaa.\n\n-- Se on tärkeä tieto, sanoi Holmes. Ja nyt hyvää yötä, herra Soames!\n\n-- Mutta paras herra Holmes, huudahti seuralaisemme äänessään mitä\nsyvin pettymys, ettehän aio jättää minua tällä tavalla? Ette suinkaan\nvielä ole päässyt tilanteesta selville. Huomenna on tutkinto ja tänä\niltana on tehtävä jotakin. En voi sallia tutkintoa pidettävän, jos\nkäännös on luettu.\n\n-- Antakaa asian olla sellaisenaan. Aamulla aikaisin tulen luoksenne ja\nsilloin voin ehkä sanoa mitä on tehtävä. Mutta siihen mennessä ette saa\nryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, ei mihinkään!\n\n-- Ei, ymmärrän.\n\n-- Voitte olla aivan huoletta. Me selvitämme kyllä pulmanne. Vien\nmukanani tämän viimeksi löytämämme saven ja puusirut. Hyvää yötä!\n\nTultuamme pimeälle pihalle vilkaisimme taas ikkunoihin. Hindu käveli\nyhä edestakaisin, mutta toisista emme nähneet vilaustakaan.\n\n-- No, Watson, mikä on sinun mielipiteesi asiasta? kysyi Holmes\npäästyämme kadulle. Tämä on vain pieni seurapeli, eikö totta? Meillä\non kolme nuorta miestä. Yhden heistä täytyy olla syyllinen. Kenen sinä\nvalitset?\n\n-- Sen, joka oli niin hävytön. Ja hindu näytti myös hiukan luihulta.\nMiksi hän käveli sillä lailla edestakaisin.\n\n-- Se ei merkitse mitään. Niin tekevät monet opetellessaan jotain ulkoa.\n\n-- Hän katseli meitä niin kummallisesti.\n\n-- Samoin tekisit sinä, jos joukko vieraita häiritsisi sinua päivää\nennen tutkintoa, jolloin jokainen minuutti on sinulle kallis. Ei,\nsiihen en kiinnitä huomiotani. Kynät ja veitset -- kaikki olivat\nkunnossa. Mutta tuo...\n\n-- Kuka?\n\n-- Tarkoitan Bannister'ia. Mitä osaa hän näyttelee tässä?\n\n-- Hän tuntuu ehdottomasti rehelliseltä.\n\n-- Niin, mutta sehän se juuri on sekavaa tässä. Minkä vuoksi\nehdottomasti rehellinen ihminen ... niin, niin ... tässähän on\nvihdoinkin suuri paperikauppa. Menkäämme sisään.\n\nKaupungissa oli ainoastaan neljä sellaista puotia ja Holmes koetti\njokaisesta etsiä vastinetta siniselle puusirulle. Kaikissa paikoissa\ntarjouduttiin hankkimaan sellainen kynä, mutta missään ei ollut\nsemmoista sillä kertaa, se kun oli aika harvinainen, mitä suuruuteen\ntulee. Ystäväni ei näyttänyt kuitenkaan enää alakuloiselta tappionsa\njohdosta, vaan kohautti puolittain huvitettuna hartioitaan.\n\n-- Ei hyödyttänyt, sanoi hän. Se oli viimeinen ja miltei ainoa\njälkeni ... ja kello on kohta yhdeksän -- olen muistavinani, että\nemäntämme puhui jotain vihreistä herneistä kahdeksan ajoissa. Ja\nsinä säännöllisine elintapoinesi luulet kai, että minä vaivun uneen\nsamaan aikaan kuin sinäkin, mutta siitä ei tule mitään ennenkuin olen\nratkaissut hermostuneen yliopistonopettajamme, hänen huolimattoman\nvahtimestarinsa ja noiden kolmen ylioppilaan arvoituksen.\n\nSitten Holmes ei puhunut enää asiasta, vaan istui ajatuksiinsa\nvaipuneena myöhäisen päivällisemme jälkeen. Seuraavana aamuna kahdeksan\najoissa hän tuli huoneeseeni juuri kun olin pukeutunut.\n\n-- Nyt on aika lähteä, Watson, sanoi hän. Voitko tulla toimeen ilman\naamiaista?\n\n-- Kyllä toki.\n\n-- Soames on luonnollisesti erittäin kiihoittuneessa mielentilassa\nsiksi kunnes annamme hänelle tietoja.\n\n-- Onko sinulla jotain kerrottavaa hänelle?\n\n-- Onhan minulla jonkunverran.\n\n-- Oletko tehnyt johtopäätöksiä?\n\n-- Kyllä, rakas Watson, olen ratkaissut arvoituksen.\n\n-- Saamatta mitään tietoja eilisen jälkeen?\n\n-- Oh, en ole turhan takia noussut vuoteesta niin tavattomaan aikaan\nkuin klo 6. Katsohan!\n\nHän ojensi kätensä näyttäen minulle kolmea pientä, mustaa\nsavipyramiidia.\n\n-- Eilenhän sinulla oli vain kaksi?\n\n-- Niin, ja tänään sain yhden lisää. Kyllä on oikein olettaa, että\ntämä kolmas on kotoisin samasta paikasta kuin nuo edellisetkin. Mutta\nvapauttakaamme nyt Soames ystävämme levottomuudestaan.\n\nOpettaja raukka oli todellakin surkeassa mielentilassa. Parin tunnin\nkuluttua oli tutkinto alkava eikä hän vielä tiennyt, pitikö hänen\naiheuttaa häväistysjuttu vai sallia syyllisen ottaa osaa tutkintoon.\nHolmes'in saapuessa hän riensi tätä vastaan kädet ojennettuina.\n\n-- Jumalan kiitos että tulitte! Pelkäsin että olitte toivottomana\nhyljännyt koko asian. Mitä minun tulee tehdä? Pidetäänkö tutkinto?\n\n-- Pidetään.\n\n-- Mutta se lurjus, joka...\n\n-- Hän ei tule ottamaan osaa siihen.\n\n-- Tiedättekö kuka hän on?\n\n-- Kyllä, luulen niin. Ja ellei asia saa tulla julkiseksi, täytyy\nteidän suoda meille itsellemme eräänlainen tuomiovalta ja muodostaa\npieni tuomioistuin. Istu sinä tuohon, Watson, ja te tähän, Soames,\nolkaa niin hyvä. Minä asetun nojatuoliin tähän keskelle. Nyt herätämme\nkyllä kauhua syyllisessä omassatunnossa. Oletteko ystävällinen ja\nsoitatte.\n\nBannister tuli sisään ja hätkähti nähdessään meidät.\n\n-- Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, sanoi Holmes. Ja nyt Bannister,\ntahdotteko olla ystävällinen ja sanoa koko totuuden eilisestä\ntapahtumasta.\n\nMies tuli yhtä valkeaksi kuin hänen omat hiuksensa.\n\n-- Olen sanonut kaikki, sir.\n\n-- Eikö teillä ole mitään lisättävää?\n\n-- Ei, sir.\n\n-- Silloin on minun tehtävä teille pari kysymystä. Kun istuitte eilen\ntuohon tuoliin, niin ettekö tehnytkin niin peittääksenne erään esineen,\nmikä olisi ilmaissut, kuka oli käynyt huoneessa?\n\nBannister oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.\n\n-- En, sir.\n\n-- Se oli vain olettamus, sanoi Holmes. Tunnustan avoimesti, etten\nkykene näyttämään toteen sitä. Mutta se tuntuu uskottavalta samoinkuin\nsekin, että päästitte ulos sen joka oli makuuhuoneessa heti kun herra\nSoames oli mennyt tiehensä.\n\nBannister kostutti kuivia huuliaan.\n\n-- Siellä ei ollut ketään, sir.\n\n-- Sepä oli vahinko, Bannister. Tähän saakka olette kenties puhunut\ntotta, mutta nyt tiedän teidän valehtelevan.\n\nMiehen kasvoille levisi juron uhmaava ilme.\n\n-- Siellä ei ollut ketään, sir.\n\n-- Kas niin, Bannister!\n\n-- Ei, sir. Ei siellä ollut ketään.\n\n-- No, silloin en väittele kauempaa. Mutta pyydän teitä jäämään\nhuoneeseen. Asettukaa makuuhuoneen ovelle. Ja nyt herra Soames, olkaa\nniin ystävällinen ja menkää noutamaan nuori Gildchrist tänne.\n\nHetkistä myöhemmin palasi Soames oppilaansa kanssa. Tämä oli\nmiellyttävän näköinen nuori mies, solakka, joustava ja kirkaskatseinen.\nHänen silmänsä harhailivat levottomasti ja pysähtyivät viimein\nalakuloisina syrjempänä seisovaan Bannister'iin.\n\n-- Sulkekaa ovi, sanoi Holmes. Nyt ei kukaan kuule meitä, herra\nGildchrist, eikä kenenkään tarvitse tietää, mitä olemme puhuneet\nkeskenämme. Voimme olla täysin suoria toisiamme kohtaan. Haluamme\ntietää, kuinka te, herra Gildchrist, kunniallinen nuori mies, tulitte\ntehneeksi sellaisen teon kuin tuo eilinen?\n\nPoika parka säpsähti ja loi pitkän, moittivan katseen Bannister'iin.\n\n-- Ei, sir, huudahti tämä, ei, herra Gildchrist, en ole sanonut\nsanaakaan!\n\n-- Kyllä, nytpä sanoitte, virkkoi Holmes. Bannister'in sanoista\nymmärrätte kai, herra Gildchrist, että asemanne on horjuva ja että vain\navoin tunnustus voi pelastaa teidät.\n\nGildchrist seisoi hetkisen hiljaa koettaen hillitä itseään, mutta\nsitten hän heittäytyi yht'äkkiä kirjoituspöytää vasten nojalleen ja\nalkoi kiihkeästi nyyhkyttää peittäen kasvonsa käsiinsä.\n\n-- Älkäähän nyt, sanoi Holmes lohduttaen, erehtyminen on inhimillistä\neikä kukaan voi syyttää teitä kylmäveriseksi rikolliseksi. Ehkä teille\non helpompaa, jos minä kerron herra Soames'ille, mitä on tapahtunut?\nVoitte oikaista, jos olen väärässä. Haluatteko? Niin, älkää välittäkö\nvastata, kuunnelkaa vain, etten tee teille vääryyttä.\n\nSiitä hetkestä, herra Soames, jolloin sanoitte, ettei kukaan, ei edes\nBannister, voinut tietää paperien olevan teidän huoneessanne, rupesi\nasia saamaan määrätyn muodon mielessäni. Käännöksen painajan saattoi\njättää pois laskusta; hänellähän oli tilaisuus jäljentää se kotonaan.\nSamoin oli sen tuojan laita. Välistä ajattelin, että jos korehtuuri\noli kokoonkääritty, ei hän voinut edes tietää, mitä se sisälsi. Mutta\ntoiselta puolen tuntui uskomattomalta sellainen sattuma, että joku\nrohkenisi tulla tänne muitta mutkitta ja että paperit juuri silloin\nolisivat täällä. Sen ajatuksen hylkäsin. Tulija tiesi paperien olevan\ntäällä. Mutta miten hän sen tiesi?\n\nKun tulin huoneenne ulkopuolelle, katselin ikkunaa. Te huvititte minua\notaksumalla minun luulevan, että joku yrittäisi keskellä kirkasta\npäivää, kaikki nämä ikkunat vastassaan hiipiä teidän huoneeseenne sitä\ntietä. Sehän oli järjetön ajatus. Minä vain katsoin, kuinka pitkä\nmiehen tulisi olla voidakseen ohi kulkiessaan nähdä pöydällä olevat\npaperit. Minä olen kuusi jalkaa enkä saattanut nähdä kirjoituspöytää\nvaikeudetta. Minua pienemmälle se olisi mahdotonta. Siitä ymmärrätte,\nmiksi minulla oli syytä uskoa, että pisin ylioppilaanne oli epäiltävin.\n\nTulin tänne sisälle ja puhuin kanssanne sivupöydästä. Kirjoituspöydästä\nen päässyt selville, ennenkuin kerroitte, että Gildchrist oli\nkilpajuoksija ja hyppääjä. Silloin ymmärsin koko jutun ja tarvitsin\nsitten vain pari lopullista todistetta mielipiteeni tueksi.\n\nTapahtuma oli tällainen. Tämä nuori mies oli harjoitellut hyppyä\nkentällä. Hän lähti kotiin jaloissaan urheilukengät, jotka kuten\ntiedätte, ovat varustetut suurilla piikeillä. Kulkiessaan teidän\nikkunanne ohi hän huomasi, pitkä kun oli, paperit pöydällä ja arvasi\nmitä ne olivat. Mitään ei olisi tapahtunut, ellei avain olisi ollut\nlukossa. Kun hän näki sen, pälkähti hänen päähänsä äkkiä mennä\nsisään katsomaan, oliko käännös todellakin pöydällä. Sehän ei ollut\nvaarallista, sillä hänhän saattoi sanoa vain tahtoneensa katsoa,\nolitteko te sisällä, voidakseen kysyä teiltä jotakin.\n\nNo, kun hän huomasi, että se oli tosiaankin korehtuuri, niin hän\nlankesi kiusaukseen. Hän pani kenkänsä pöydälle. Mitä te laitoitte\nikkunan luona olevaan tuoliin?\n\n-- Hansikkaani, sanoi nuori mies.\n\nHolmes loi Bannister'iin voitonriemuisen katseen.\n\n-- Hän pani hansikkaansa tuolille ja otti lehden toisensa perästä\nkopioidakseen ne. Hän luuli herra Soames'in tulevan pääportista ja että\nhän silloin näkisi hänet. Kuten tiedämme, hän tulikin sivuportista.\nÄkkiä hänen askeleensa kuuluivat ovelta ja oli mahdotonta paeta. Hän\nunohti hansikkaansa, mutta otti kenkänsä rynnätessään makuuhuoneeseen.\nTe näette, että uurre pöydässä on syvempi sillä puolella, se osoittaa,\nettä kengät on nykäisty sille taholle ja että herra Gildchrist pakeni\nsinne. Kengän piikistä lohkesi maakokkare pöydälle ja makuuhuoneeseen\nputosi toinen. Olen ollut kentällä tänään ja nähnyt sen mustan ruopan,\njossa urheilevilla nuorukaisilla on tapana hypätä, ja otin mukaani\nmöhkäleen sitä sekä hiukan sahajauhoja, jota sirotellaan kentälle\nlipeämisen estämiseksi. Olenko esittänyt asian oikein, herra Gildchrist?\n\nTämä oli noussut.\n\n-- Olette, sir.\n\n-- Mutta Herran tähden, Gildchrist, eikö teillä ole mitään lisättävää?\nhuudahti Soames.\n\n-- Kyllä, sir, vaikka tämä kuulustelu on saanut minut menettämään\nmalttini. Tässä on teille kirje, herra Soames, jonka kirjoitin varhain\ntänä aamua vietettyäni unettoman yön. Silloin en tiennyt, että\nrikokseni oli tullut ilmi. Tässä se on, sir. Siitä voitte lukea, että\nolin päättänyt jäädä pois tutkinnosta. Minulle on tarjottu erästä\npaikkaa Rhodesiassa ja minä matkustan heti Etelä-Afrikkaan.\n\n-- Minua ilahduttaa kuulla, ettette aikonut käyttää hyväksenne\nvääryydellä hankkimaanne etua, sanoi Soames. Mutta miksi muutitte\nsuunnitelmanne.\n\nGildchrist osoitti Bannister'ia.\n\n-- Hän voi selittää sen, sanoi hän.\n\n-- Niin, Bannister, sanoi Holmes, minusta oli selvää, että vain te\nsaatoitte päästää ulos tämän nuoren miehen, kun olitte yksin sisällä\nja sitten lukitsitte oven jälestänne. Sillä oli uskomatonta, että hän\nolisi hypännyt ulos ikkunasta. Tahdotteko nyt selittää syyn tuohon\ntekoonne?\n\n-- Teidän olisi ollut helppo keksiä se terävällä järjellänne, jos\nvain olisitte tiennyt, että minä olen aikoinani ollut hovimestarina\nsir Jabeg Gildchrist'illä, nuoren herran isällä. Hänen jouduttuaan\nhäviöön tulin tänne, mutta en unohtanut koskaan entistä isäntääni,\nvaikka hänen oli käynyt huonosti. Ainoa mitä saatoin tehdä menneitten\naikojen vuoksi oli pitää huolta nuoresta herrasta. Ja tullessani nyt\ntänne eilen, kun herra Soames oli kutsunut minua, huomasin kaikkein\nensiksi herra Gildchrist'in hansikkaat tuolla tuolilla. Tunsin ne hyvin\nja ymmärsin, miksi ne olivat siinä. Jos herra Soames näkisi ne, tulisi\nkaikki ilmi. Vaivuin istumaan tuolille eikä mikään olisi saanut minua\nlähtemään siitä ennenkuin herra Soames oli mennyt. Silloin tuli minun\nnuori herrani, jota olen kantanut käsivarsillani, ja hän tunnusti\nminulle kaikki. Eikö ollut itsestään selvää, että halusin pelastaa\nhänet, ja eikö ollut luonnollista, että puhuin hänelle niinkuin hänen\nisävainajansa olisi puhunut ja koetin saada hänet luopumaan rikoksella\nsaavuttamastaan edusta? Voitteko moittia minua siitä, sir?\n\n-- En todellakaan, sanoi Holmes sydämellisesti. Niin, nyt on asia\nselvä, herra Soames, ja meidän aamiaisemme odottaa kotona. Nyt menemme,\nWatson. Ja mitä teihin tulee, nuori mies, niin luulen että teillä on\nedessänne valoisa tulevaisuus Rhodesiassa. Kerran olette langennut\nsyvälle, näyttäkää nyt, miten korkealle voitte kohota!\n\n\n\n"]