[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8THgzNEaUzwRlh-ceUYQOoBJu1JrVhnYq5Hx998ucj4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},647,"Rakentaja Solness","Ibsen, Henrik",1828,1926,"647-ibsen-henrik-rakentaja-solness","647__Ibsen_Henrik__Rakentaja_Solness",null,"naytelma",[],[],"fi",1892,1918,20225,116870,false,45889,[23,24],"Architects -- Drama","Norwegian drama -- Translations into Finnish",[26],"Plays/Films/Dramas","\"Rakentaja Solness: Kolminäytöksinen murhenäytelmä\" by Henrik Ibsen is a play published in 1892. Master builder Halvard Solness has achieved success through fortunate coincidences he believes he willed into existence. When Hilda Wangel, a young woman from his past, arrives claiming he once promised her a kingdom, she becomes entangled in his household and ambitions. As Solness prepares to crown his latest building with a towering steeple, his fear of heights confronts his desire to prove himself, leading to a dramatic climax that blurs reality and symbolism. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Lehtonen, Joel",330,"Ibsenin kolminäytöksinen murhenäytelmä kertoo menestyneestä mutta pelokkaasta rakennusmestari Halvard Solnessista. Hänen elämänsä järkkyy, kun menneisyydestä saapuva nuori Hilde Wangel vaatii Solnessia lunastamaan kymmenen vuoden takaisen lupauksensa ja kohtaamaan omat syyllisyydentunteensa.","Henrik Ibsenin 'Rakentaja Solness' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n647. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RAKENTAJA SOLNESS\n\nKolminäytöksinen murhenäytelmä\n\n\nKirj.\n\nHENRIK IBSEN\n\n\nSuom. Joel Lehtonen\n\n\nArvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1918.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n _Rakennusmestari Halvard Solness_.\n _Rouva Aline Solness_, hänen vaimonsa.\n _Tohtori Herdal_, perheen kotilääkäri.\n _Knut Brovik_, entinen arkkitehti, nykyään Solnessin apulainen.\n _Ragnar Brovik_, Knut Brovikin poika, piirustaja.\n _Kaija Fosli_, Solnessin sisarensa tytär, konttoristi.\n _Neiti Hilde Wangel_.\n Eräitä vallasnaisia.\n Väkeä kadulla.\n\n(Tapahtumapaikka: rakennusmestari Solnessin talo.)\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Vaatimattomasti sisustettu työhuone _rakennusmestari Solnessin_\ntalossa. Vasemmalla kaksoisovi, joka vie eteiseen. Oikealla ovi talon\nsisähuoneisiin. Taustalla ovi auki piirustushuoneeseen. Etualalla\nvasemmalla pulpetti, jolla on kirjoja, papereita ja kirjoitusneuvoja.\nOvea taempana uuni. Nurkassa oikealla puolella sohva, pöytä ja pari\ntuolia. Pöydällä vesikarahvi ja laseja. Pienempi pöytä, keinutuoli ja\nnojatuoleja etualalla oikealla. Piirustushuoneen pöydällä,\nnurkkapöydällä ja pulpetilla lamput, joihin on jo pantu tuli.)\n\nPiirustushuoneessa istuvat _Knut Brovik_ ja hänen poikansa _Ragnar_,\nlaatien piirustussommitelmia ja laskelmia. Työhuoneessa pulpetin\nääressä seisoo _Kaija Fosli_, kirjoitellen pääkirjaan. _Knut Brovik_ on\nvanha, heikonnäköinen mies; tukka ja parta valkeat. Hänellä on yllään\nmusta, hieman nukkavieru, mutta hyvin hoidettu takki. Päässä\nsilmälasit, kaulassa valkea, hiukan kellastunut liina. _Ragnar Brovik_\non noin kolmekymmen-vuotias, hyvin puettu, vaaleatukkainen: hänen\nasentonsa on hieman kumara. _Kaija Fosli_ on heikonnäköinen, nuori\ntyttö, vähän yli kahdenkymmenen, siististi puettu, mutta sairaloisen\nnäköinen. Hänellä on silmiensä suojana viheriä varjostin. -- Kaikki\nkolme työskentelevät jonkin aikaa ääneti.\n\nKNUT BROVIK (nousee yhtäkkiä, aivan kuin kovassa tuskassa,\npiirustuspöydän äärestä, hengittää raskaasti ja vaivaloisesti ja tulee\ntaustaovelle). Ei. nyt minä en jaksa tätä enää!\n\nKAIJA (menee _Knut Brovikin_ luokse). Sinä voit varmaan hyvin huonosti\ntänä iltana, eno?\n\nBROVIK. Oh, minusta tuntuu kuin kävisin huonommaksi päivä päivältä.9\n\nRAGNAR (on noussut paikaltaan ja tulee lähemmäksi). Sinun pitäisi mennä\nkotiin, isä. Koettaa hiukan nukkua --\n\nBROVIK (kärsimättömästi) Sänkyynkö muka? Pitäisikö minun mielestäsi\nsuorastaan tukehtua!\n\nKAIJA. Mutta menisit hiukan kävelemään.\n\nRAGNAR. Niin, teepäs se. Minä tulen sinun _kanssasi_.\n\nBROVIK (kiivaasti). Minä en mene ennenkuin hän tulee. Tänä iltana minä\ntahdon puhua hänelle suorat sanat --. (Piintyneellä katkeruudella.)\nHänelle -- päämiehelle.\n\nKAIJA (tuskissaan). Oi ei, eno, -- odota nyt vielä.\n\nRAGNAR. Niin. parempi on odottaa, isä.\n\nBROVIK (vetäen henkeään vaivaloisesti). Ha, ha! _Minulla_ ei ole enää\nliioin aikaa odottaa!\n\nKAIJA (kuunnellen). Hyst! Tuolia hän kuuluu jo tulevan portaissa!\n\n    (Menevät kaikki kolme takaisin työnsä ääreen. Hetki hiljaisuutta\n    _Rakennusmestari Halvard Solness_ tulee sisään eteisen ovesta.\n    Hän on jo iäkäs mies, terve ja voimakas; hänellä on lyhyeksi\n    leikattu, kiharainen tukka, tummat viikset ja tummat, tuuheat\n    kulmakarvat. Yllä harmaan-viheriä takki, kaikki napit kiinni;\n    takissa on pystykaulus ja leveät rintapielet. Päässä on hänellä\n    pehmeä, harmaa huopahattu ja kainalossa pari piirustussalkkua.)\n\nRAKENNUSMESTARI SOLNESS (seisoo ovella, osoittaa piirustushuoneeseen ja\nkysyy kuiskaten). Ovatko he lähteneet?\n\nKAIJA (hiljaa, pudistaen päätänsä). Eivät.\n\n    (Ottaa verhon silmiltään pois.)\n\n    (_Solness_ menee läpi huoneen, heittää hattunsa tuolille,\n    asettaa piirustussalkut sohvapöydälle ja lähestyy jälleen\n    pulpettia. _Kaija_ jatkaa yhä kirjoittamistaan, mutta\n    näyttää hermostuneelta ja levottomalta.)\n\nSOLNESS (kuuluvasti). Mitä Te nyt merkitsette kirjoihin, neiti Fosli?\n\nKAIJA (hätkähtää). Oh, se on vain eräs asia, joka --\n\nSOLNESS. Antakaas minun katsoa, neiti. (Kumartuu konttorineidin\npuoleen, on katsovinaan pääkirjaan ja kuiskaa:) Kaija!\n\nKAIJA (kirjoittaen, hiljaa). Niin?\n\nSOLNESS. Miksi Te otatte aina pois verhon, kun minä tulen?\n\nKAIJA (samaan tapaan kuin äskenkin). Siksi, että minä näytän se\nsilmillä niin rumalta.\n\nSOLNESS (hymyillen). Ettekö sitten tahdo siltä näyttää. Kaija?\n\nKAIJA (vilkaisee hiukan ylös _Solnessiin_). En millään ehdolla\nmaailmassa. En _Teidän_ silmissänne.\n\nSOLNESS (silittää hieman hänen tukkaansa). Pikku, pikku Kaija-rukka --\n\nKAIJA (painaa päänsä kumaraan). Hyst, -- he voivat kuulla.\n\n    (_Solness_ menee verkalleen oikealle puolelle huonetta,\n    kääntyy ja pysähtyy piirustushuoneen ovelle.)\n\nSOLNESS. Onko täällä käynyt ketään minua tiedustamassa?\n\nRAGNAR (nousee ylös). On, se nuori pari, joka aikoo rakennuttaa huvilan\nsinne Lehtirantaan.\n\nSOLNESS (murahtaen). _Nekö_? No, he saavat odottaa. Minä en ole vielä\nsiitä suunnitelmasta aivan selvillä.\n\nRAGNAR (tullen lähemmäksi; hieman vitkastellen). Heistä oli niin\ntärkeää saada piirustukset pian.\n\nSOLNESS (kuten äskenkin). Niin. Jumala paratkoon, -- sitähän ne\ntahtovat kaikki.\n\nBROVIK (katsoo ylös työstään). Sillä he kaipaavat niin kovasti muuttaa\nomaan kotiinsa, sanoivat.\n\nSOLNESS. Kyllä, tietysti. _Se_ nyt on tuttu asia. Ja siksi he ottavat\nensimäisen kodin, mitä eteen sattuu. Saavat itselleen jonkinlaisen --\nasunnon. Jonkin tyyssijan ainoastaan. Mutta eivät mitään kotia. Ei,\nkoreat kiitokset! Sitä varten kääntykööt jonkun toisen puoleen. Sanokaa\nheille niin, kun he tulevat uudestaan.\n\nBROVIK (työntää silmälasit otsalleen ja katsoo ällistyneenä\nSolnessiin). Jonkun toisen puoleen? Aiotteko Te antaa sen työnne\ntoisille?\n\nSOLNESS (kärsimättömästi) Aion; niin juuri, piru vie! Jos nyt ei kerran\nmuu ole edessä, niin --. Parempi sekin kuin rakennella tuuleen!\n(Välittömästi purkaen.) Sillä enhän minä edes tunnekaan vielä noita\nihmisiä!\n\nBROVIK. He ovat kyllä vankkaa väkeä. Ragnar tuntee heidät. Hän käy\nsiinä perheessä. Varsin vankkaa väkeä.\n\nSOLNESS. Oh, vankkaa -- vankkaa. _Sitä_ minä en laisinkaan tarkoita.\nHerra Jumala, ettekö Tekään edes minua nyt ymmärrä? (Kiivaasti.) Minä\nen tahdo olla missään tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa. Kääntykööt\nminusta nähden kenen muun puoleen tahansa.\n\nBROVIK (nousee ylös). Onko tämä täyttä totta?\n\nSOLNESS (yrmeästi). On, ihan totta. -- Kerta kaikkiaan sanottu.\n(Astelee edestakaisin.)\n\n    (_Brovik_ ja _Ragnar_ katsahtavat toisiinsa; _Ragnar_ tekee\n    varoittavan merkin. Sitten tulee Brovik etumaiseen huoneeseen.)\n\nBROVIK. Saanko minä puhua pari sanaa Teidän kanssanne?\n\nSOLNESS. Saatte.\n\nBROVIK (_Kaijalle_). Mene sinä siksi aikaa _tuonne_.\n\nKAIJA (levottomana). Oh, mutta eno --\n\nBROVIK. Tee niinkuin sanon, lapsi. Ja sulje ovi mennessäsi.\n\n    (_Kaija_ menee vitkastellen piirustushuoneeseen, vilkaisee\n    tuskissaan ja rukoilevasti _Solnessiin_ ja sulkee oven.)\n\nBROVIK (alentaen hieman ääntänsä). Minä en tahdo, että lapsi-raukat\ntietävät, miten huonosti minun laitani on.\n\nSOLNESS. Niin. Te olette näyttänyt kovin heikolta viime päivinä.\n\nBROVIK. Minä olen pian mennyttä miestä. Voimat vähenevät -- päivä\npäivältä.\n\nSOLNESS. Istukaahan.\n\nBROVIK. Kiitoksia, -- saanko minä?\n\nSOLNESS (tempaisee nojatuolin ja kääntää sen sopivammin esille). Tässä\non. Olkaa hyvä. -- No?\n\nBROVIK (on asettunut vaivaloisesti istumaan tuolille). Niin, sehän se\non, se Ragnarin asia. _Se_ se on minusta kaikista vaikein. Mihinkä hän\nvielä joutuu?\n\nSOLNESS. Poikanne? Hän jää tietysti tänne luokseni, niin kauan kuin hän\nvain tahtoo.\n\nBROVIK. Mutta _siinäpä_ se juuri onkin, että hän _ei_ tahdo. Ei voi\nmielestään, -- nyt enää.\n\nSOLNESS. No, mutta onhan hänellä luullakseni hyvä palkka. Mutta jos hän\ntoivoisi enemmän, niin en ole taipumaton --\n\nBROVIK. Ei, ei. Siitä ei ollenkaan ole kysymys. (Kärsimättömästi.)\nMutta hänen täytyy nyt viimeinkin saada tilaisuus työskennellä omin\npäin, hänenkin!\n\nSOLNESS (katsomatta _Brovikiin_). Luuletteko Te, että Ragnarilla on\nsiihen tarvittava kyky?\n\nBROVIK. En, niin, siinähän se kauhea onkin. _Se_, että minä olen\nalkanut poikaa epäillä. Sillä Te ette ole koskaan sanonut yhtään --\nyhtään ainoaa rohkaisevaa sanaa hänestä. Ja kuitenkin tuntuu minusta\nsekin mahdottomalta. _Täytyyhän_ hänellä olla kykyä.\n\nSOLNESS. Niin, mutta kun hän ei ole mitään opiskellut --\nperinpohjaisesti, nimittäin. Paitsi piirustamisen.\n\nBROVIK (katsoo _Solnessiin_ salavihaisesti ja virkkaa käheästi). Tekään\nette ollut liioin oppinut sillä ammattialalla silloin, kun olitte\nminulla apulaisena. Mutta Te pääsitte eteenpäin kuitenkin, Te. (Vetää\nhenkeään raskaasti.) Ja kohositte. Ja tempaisitte voiton sekä minulta\n-- että niin monelta muulta.\n\nSOLNESS. Niin, katsokaas, -- minulle se nyt sattui onnistumaan.\n\nBROVIK. Te olette oikeassa. Kaikki Teille onnistui. Mutta siksipä\nTeillä ei voikaan olla sydäntä antaa minun mennä hautaan -- näkemättä,\nmihin Ragnar pystyy. Ja sitäpaitsi minä tahtoisin nähdä heidät\nmielelläni naimisissakin -- ennenkuin menen pois.\n\nSOLNESS (terävästi). Kaijako sitä tahtoo?\n\nBROVIK. Ei niin paljoa Kaija. Mutta Ragnar puhuu siitä joka päivä.\n(Rukoilevasti.) Teidän täytyy, -- Teidän täytyy auttaa häntä johonkin\nitsenäiseen työhön! Minun täytyy saada nähdä jotain, minkä poika on\ntehnyt. Kuuletteko Te!\n\nSOLNESS (ärtyneenä). Mutta en suinkaan minä, piru vie, voi hankkia\nkuusta tilauksia hänelle!\n\nBROVIK. Hän voi saada hyvän tilauksen juuri nyt. Suuren työn.\n\nSOLNESS (levottomana, hätkähtäen). Saisiko hän?\n\nBROVIK. Jos _Te_ puolestanne suostuisitte siihen.\n\nSOLNESS. Mikä työ _se_ on laatuaan?\n\nBROVIK (hiukan vitkastellen). Hän voisi saada rakentaa sen huvilan\nsinne Lehtirantaan.\n\nSOLNESS. _Senkö_. Mutta senhän minä rakennan itse.\n\nBROVIK. Oh, mutta eihän se Teitä erikoisesti haluta.\n\nSOLNESS (kuohahtaen). Ei haluta! Minuako! Kuka sitä tohtii sanoa?\n\nBROVIK. Tehän sanoitte itse äsken niin.\n\nSOLNESS. Oh. älkää koskaan kuunnelko, mitä minä joskus -- _sanon_ --.\nSaisiko Ragnar rakennuttaa sen huvilan?\n\nBROVIK. Saisi. Hänhän on tuttu siinä perheessä. Ja lisäksi on hän, --\nnoin vain huvin vuoksi, -- tehnyt jo piirustukset ja laskelmat ja\nkaikki --\n\nSOLNESS. Ja niihin piirustuksiin he ovat tyytyväisiä? Nuo, jotka\nrakennuttavat itselleen sitä asuntoa.\n\nBROVIK. Kyllä. Jos Te vaan katseleisitte niitä piirustuksia ja\nhyväksyisitte ne, niin --\n\nSOLNESS. Niin antaisivat ne Ragnarin rakentaa kodin heille?\n\nBROVIK. He pitivät niin kovasti siitä, mitä hän koetti saada\npiirustuksissa esille. Heidän mielestään se oli jotakin aivan uutta,\ntämä, sanoivat he.\n\nSOLNESS. Ohoh! _Uutta_! Ei mitään vanhanaikaista joutavuutta, kuten ne,\njoita _minä_ rakennan.\n\nBROVIK. Heidän mielestänsä se oli jotakin toisenlaista.\n\nSOLNESS (masentaen salaista katkeruuttaan). Ragnarin puheille he siis\ntulivat tänne -- sillä välin kuin minä olin kaupungilla.\n\nBROVIK. Tulivat Teitä tervehtimään. Ja kysymään, olisitteko Te halukas\nvetäytymään --\n\nSOLNESS (kuohahtaen). Vetäytymään! Minä!\n\nBROVIK. Jos Teidän mielestänne Ragnarin piirustukset --\n\nSOLNESS. Minä! Vetäytymään Teidän poikanne edestä!\n\nBROVIK. Vetäytymään sopimuksesta, he tarkoittivat.\n\nSOLNESS. Oh, sehän on sama asia. (Naurahtaen katkerasti.) Vai niin\nsiis! Halvard Solness, -- hänen on nyt alettava peräytyä syrjään.\nAnnettava paikka niille, jotka ovat nuorempia. Kaikkein nuorimmillekin\nehkä. Ei kuin anna paikka! Tie auki! Auki!\n\nBROVIK. Herra Jumala, on kai täällä nyt tilaa useammallekin, ei\nainoastaan yhdelle --\n\nSOLNESS. Oh, ei täällä sitä nyt _niinkään_ avaralta ole. No, _oli_\nmiten _oli_. Mutta minä en peräydy koskaan! En väisty kenenkään edestä!\nEn vapaasta tahdostani. En sinä ilmoisna ikänä!\n\nBROVIK (nousee vaivaloisesti paikaltaan). Täytyykö minun siis lähteä\nelämästä saamatta sitä varmuutta? Ilman iloa? Ilman luottamusta ja\nuskoa Ragnariin? Näkemättä ainoaakaan hänen työtään? Täytyykö minun\ntehdä se?\n\nSOLNESS (kääntyy melkein syrjittäin ja mutisee). Hm, -- älkää enää\nkyselkö.\n\nBROVIK. Kysyn, vastatkaa minulle _tähän_. Täytyykö minun lähteä niin\nköyhänä elämästä?\n\nSOLNESS (näyttää taistelevan itsensä kanssa; viimein sanoo hän\nmatalalla, mutta lujalla äänellä). Te saatte lähteä elämästä semmoisena\nkuin itse voitte ja parhaaksi näette.\n\nBROVIK. Olkoon sitten niin.\n\n    (Kulkee poikki huoneen)\n\nSOLNESS (menee _Brovikin_ perästä puolittain epätoivossa). Niin, sillä\nminä en _voi_ muuta, ymmärrättekö! Minä olen nyt kerran se, mikä olen!\nJa en kai minä voi itseäni uudestaan luoda.\n\nBROVIK. Ei, -- ette tiettävästi voi. (Horjuu ja pysähtyy sohvapöydän\nääreen.) Saanko minä tästä juoda lasin vettä.\n\nSOLNESS. Olkaa hyvä.\n\n    (Kaataa vettä lasiin, jonka ojentaa _Brovikille_.)\n\nBROVIK. Kiitoksia.\n\n    (Juo ja asettaa lasin eteensä pöydälle.)\n\nSOLNESS (menee ja avaa piirustushuoneen oven). Ragnar, -- saatte tulla\nja viedä isänne kotiin.\n\n    (_Ragnar_ nousee nopeasti. Hän ja _Kaija_ tulevat Solnessin\n    työhuoneeseen.)\n\nRAGNAR. Miten teidän nyt on, isä?\n\nBROVIK. Tue minua, niin menemme.\n\nRAGNAR. Kyllä, isä. Ota vaippa päällesi sinäkin, Kaija.\n\nSOLNESS. Neiti Fosli saa jäädä hiukan tänne. Ainoastaan\nsilmänräpäykseksi. On eräs kirje, joka täytyy kirjoittaa.\n\nBROVIK (katsoo _Solnessiin_). Hyvää yötä. Nukkukaa hyvin -- jos voitte.\n\nSOLNESS. Hyvää yötä.\n\n    (_Brovik_ ja _Ragnar_ poistuvat eteisovesta. _Kaija_ menee\n    pulpetin ääreen. _Solness_ seisoo pää kumarassa oikealla puolella,\n    nojatuolin luona.)\n\nKAIJA (epävarmasti). _Oliko_ Teillä mikä kirje --?\n\nSOLNESS (lyhyesti). Ei, ei tietenkään. (Katsoo tuikeasti neiti\n_Fosliin_.) Kaija!\n\nKAIJA (tuskissaan, hiljaa). Niin?\n\nSOLNESS (osoittaa käskevästi eteensä permantoon). Tulkaa tänne! Heti!\n\nKAIJA (vitkastellen). Kyllä.\n\nSOLNESS (samaan tapaan kuin äsken). Lähemmäksi!\n\nKAIJA (tottelee). Mitä Te minusta tahdotte?\n\nSOLNESS (katselee hetken neiti _Fosliin_). Teitäkö minun on kiittäminen\ntästä jutusta?\n\nKAIJA. Ei, ei, älkää luulko sitä.\n\nSOLNESS. Mutta naimisiin -- sitähän Te nyt tahdotte.\n\nKAIJA (hiljaa). Ragnar ja minä olemme olleet kihloissa neljä, viisi\nvuotta, joten --\n\nSOLNESS. Joten siis mielestänne siitä pitäisi tulla loppu. Eikö niin?\n\nKAIJA. Ragnar ja eno sanovat, että minun _täytyy_. Niin että onhan\nminun taipuminen.\n\nSOLNESS (lempeämmin). Kaija, ettekö Te pohjaltanne pidäkin hiukan\nRagnarista?\n\nKAIJA. Minä pidin Ragnarista hyvin paljon kerran. -- Ennenkuin tulin\ntänne Teille.\n\nSOLNESS. Mutta ette nyt enää? Ette yhtään?\n\nKAIJA (intohimoisesti, panee kätensä ristiin ja ojentaa niitä\n_Solnessia_ kohti). Oh, tehän tiedätte, että minä pidän nyt vain\nyhdestä ainoasta koko maailmassa! En tule koskaan kenestäkään\ntoisesta pitämään!\n\nSOLNESS. Hm, niin Te sanotte. Ja kuitenkin Te lähdette minun luotani.\nJätätte minut tänne yksin, keskelle kaikkea.\n\nKAIJA. Mutta enkö sitten saisi jäädä luoksenne, vaikkakin Ragnar --?\n\nSOLNESS (kieltävästi). Ei, ei, se ei käy päinsä. Jos Ragnar menee\ntiehensä ja ryhtyy töihin omin päin, niin hän tietysti tarvitsee itse\nteidät.\n\nKAIJA (vääntelee käsiään). Voi, minä en ymmärrä, miten minä _saatan_\nerota Teistä. Se on suorastaan mahdotonta, mahdotonta, tunnen!\n\nSOLNESS. No, pitäkää sitten huoli, että Ragnar heittää nämä typeryydet\npäästään. Menkää naimisiin hänen kanssaan, miten paljon tahdotte --.\n(Muuttaa puheensa sävyä.) Niin, niin, tarkoitan, -- saakaa hänet\npysymään täällä, hyvässä paikassaan luonani. Sillä sitenhän minä saan\npitää _Teidätkin_, rakas Kaija.\n\nKAIJA. Oi, kuinka ihanaa olisi, jos se voisi käydä päinsä!\n\nSOLNESS (sulkee hänen päänsä käsiinsä ja kuiskaa). Sillä minä en voi\nolla ilman Teitä, käsitättekö. Minun täytyy saada pitää Teidät\nlähelläni, jok'ainoa päivä.\n\nKAIJA (hermostuneesti, hurmauksissaan). Oi Jumala! Jumala!\n\nSOLNESS (suutelee neiti _Foslin_ tukkaa). Kaija. -- Kaija!\n\nKAIJA (vaipuu _Solnessin_ eteen maahan). Voi kuinka kiltti Te olette\nminulle. Kuinka sanomattoman kiltti!\n\nSOLNESS (kiivaasti). Nouskaa ylös! No, nouskaa nyt, saak...! Olin\nkuulevinani, joku tulee.\n\n    (Auttaa neiti _Foslia_ nousemaan. Neiti _Fosli_ menee horjuen\n    pulpettinsa luokse.)\n\n    (_Rouva Solness_ tulee oikeanpuolimmaiselle ovelle. Hän on laiha\n    ja vaivautuneen näköinen; huomaa hänen ennen muinoin olleen\n    kauniin. Vaaleat riippukiharat korvallisilla. Hienossa, kokonaan\n    mustassa puvussa. Puhuu hieman pitkäveteisesti ja valittavalla\n    äänellä.)\n\nKOUVA SOLNESS (ovelta). Halvard!\n\nSOLNESS (kääntyy). Ah. sinäkö se olit, rakas --?\n\nROUVA SOLNESS (katsahtaen Kaijaan). Minä tulen kyllä sopimattomaan\naikaan, huomaan.\n\nSOLNESS. Et suinkaan, neiti Foslin on kirjoitettava ainoastaan eräs\npieni kirje.\n\nROUVA SOLNESS. Niin näkyy.\n\nSOLNESS. Mitä sinulla sitten oli asiaa. Aline?\n\nROUVA SOLNESS. Tulin ainoastaan sanomaan, että tohtori Herdal istuu\ntuolla nurkkahuoneessa. Tuletko sinäkin sinne. Halvard?\n\nSOLNESS (katsoo epäluuloisesti vaimoonsa). Hm, -- tahtooko tohtori niin\nvälttämättä puhella minun kanssani?\n\nROUVA SOLNESS. Ei juuri välttämättä. Hän pistäysi ohimennessään minua\nkatsomaan. Ja silloin hän luonnollisesti tahtoi käväistä sinuakin\nnäkemässä.\n\nSOLNESS (naurahtaa itsekseen). Sen nyt arvaa, tietysti. No, saatpa\npyytää häntä odottamaan hiukan.\n\nROUVA SOLNESS. Ja sitten sinä kai tulet hänen puheilleen?\n\nSOLNESS. Ehkäpä. Sitten, -- sitten, hyvä Aline. Hetkisen päästä.\n\nROUVA SOLNESS (katsahtaen jälleen _Kaijaan_). Niin, mutta älä nyt vain\nsitä unohda, Halvard.\n\n    (Vetäytyy huoneesta pois ja sulkee oven mennessään.)\n\nKAIJA (hiljaa). Oi hyvä Jumala, -- rouva ajattelee varmaan minusta\njotakin pahaa!\n\nSOLNESS. Oh. ei suinkaan. Ei ainakaan muuta kuin tavallisesti. Mutta on\nparasta että nyt menette, Kaija.\n\nKAIJA. Niin, niin, nyt minun _täytyy_ mennä.\n\nSOLNESS (ankarasti). Ja sitten Te muistatte pitää huolen asiasta, josta\npuhuin. Kuuletteko!\n\nKAIJA. Oi. jos se suinkin _minusta_ riippuisi, niin --\n\nSOLNESS. Minä tahdon nyt sen asian kuntoon, tietkää! Ja sen täytyy\ntapahtua jo huomenna.\n\nKAIJA (tuskissaan). Jos se ei muuten käy, niin puran mielelläni\nkihlaukseni.\n\nSOLNESS (kiivastuen). Puratte kihlauksenne! Oletteko suorastaan hullu!\nAiotteko purkaa kihlauksenne?\n\nKAIJA (epätoivoissaan). Niin, parempi sekin. Sillä minun _täytyy_, --\nminun _täytyy_ saada olla täällä Teidän luonanne! En voi Teistä erota!\nSe on aivan -- aivan mahdotonta!\n\nSOLNESS (kuohahtaa). Mutta. piru vieköön, -- entä Ragnar! Ragnarin\ntähdenhän minä juuri --\n\nKAIJA (katsoo _Solnessiin_ pelästynein silmin). Etupäässä Ragnarin\ntähdenkö Te -- Te --?\n\nSOLNESS (jälleen hilliten itsensä). Oi, ei suinkaan, ei! Kun tekään\nette nyt ymmärrä mitään! (Lempeästi ja hiljaa.) _Teitähän_ minä\nluonnollisesti tahdon. Ennen kaikkea Teitä, Kaija. Mutta juuri siksi\nTeidän täytyy saada Ragnar jäämään paikkaansa. No, kas niin, -- menkää\nnyt kotiin.\n\nKAIJA. Niin, niin; hyvää yötä sitten.\n\nSOLNESS. Hyvää yötä. (Kun neiti _Fosli_ aikoo mennä.) Ah. kuulkaas!\nOvatko Ragnarin piirustukset tuolla?\n\nKAIJA. Kaiketi, en nähnyt hänen ottavan niitä mukaansa.\n\nSOLNESS. No menkää ja hakekaa ne minulle. Voisinhan kuitenkin hiukan\nniitä silmäillä.\n\nKAIJA (iloisena). Oi niin, tehkääpä se!\n\nSOLNESS. Teidän tähtenne, rakas Kaija. No, tuokaa ne nyt, tuossa\npaikassa!\n\n    (_Kaija_ rientää piirustushuoneeseen, kaivelee siellä hädissään\n    pöytälaatikkoa, löytää erään piirustusvihkon ja tuo sen\n    Solnessille.)\n\nKAIJA. Tässä ovat ne kaikki piirustukset.\n\nSOLNESS. Hyvä. Pankaa ne tuonne pöydälle.\n\nKAIJA (asettaa salkun pöydälle). Hyvää yötä sitten. (Rukoilevasti.) Ja\najatelkaa kauniisti ja kiltisti minua.\n\nSOLNESS. Oh, niinhän teen aina. Hyvää yötä, rakas, pikku Kaija.\n(Vilkaisee oikealle.) Menkää nyt!\n\n    (_Rouva Solness_ ja _tohtori Herdal_ tulevat sisään oikealla\n    olevasta ovesta. _Tohtori Herdal_ on ikämies, täyteläinen ja\n    pyöreä; hänen kasvonsa ovat tyytyväiset, parrattomat; hänellä\n    on ohut, vaalea tukka, ja kultasankaiset silmälasit.)\n\nROUVA SOLNESS (virkkaen jo ovelta). Halvard, nyt minä en voi viivyttää\ntohtoria enää.\n\nSOLNESS. No, tulkaa vain sisään.\n\nROUVA SOLNESS (_Kaijalle_, joka kääntää paraikaa pulpettilamppuaan\nsammuksiin). Kirje on jo valmis, neiti?\n\nKAIJA (sekaannuksissaan). Kirje --?\n\nSOLNESS. Niin, se oli aivan lyhyt.\n\nROUVA SOLNESS. Se mahtoi olla kovin lyhyt.\n\nSOLNESS. Nyt Te voitte mennä, neiti Fosli. Ja tulkaa säntilleen\nhuomenna.\n\nKAIJA. Kyllä minä tulen. -- Hyvää yötä, rouva.\n\n    (Poistuu eteisovesta.)\n\nROUVA SOLNESS. Lienee hyvä sinulle, Halvard, että sait toimeesi tämän\nneidin.\n\nSOLNESS. Kyllä. Hän kelpaa kaikenlaiseen, hän.\n\nROUVA SOLNESS. Siltä hän näyttää.\n\nTOHTORI HERDAL. Pystyvä kirjanpitäjäkin?\n\nSOLNESS. No, -- on jo oppinut melkoisesti näinä kahtena vuotena. Ja\nlisäksi hän on kiltti ja taipuisa mihin vain tarvitaan.\n\nROUVA SOLNESS. Niin, se kyllä mahtaa olla hyvin mukavaa --\n\nSOLNESS. On se. Varsinkin, jos ei ole siinä suhteessa tottunut\nliikoihin.\n\nROUVA SOLNESS (lempeän moittivasti). _Voitko sinä_ sanoa niin, Halvard?\n\nSOLNESS. Oh, en, en, rakas Aline. Minä pyydän anteeksi.\n\nROUVA SOLNESS. Ei mitään. -- Niin, tohtori, Tehän tulette siis sitten\ntakaisin, juomaan teetä kanssamme?\n\nTOHTORI HERDAL. Kun olen vain käynyt sen sairaan luona, niin tulen.\n\nROUVA SOLNESS. Kiitoksia siitä.\n\n    (_Rouva Solness_ poistuu oikealle.)\n\nSOLNESS. Onko Teillä kiire, tohtori?\n\nTOHTORI HERDAL. Ei suinkaan.\n\nSOLNESS. Saanko niin ollen puhua hiukan Teidän kanssanne?\n\nTOHTORI HERDAL. Kyllä; varsin mielellänne.\n\nSOLNESS. No istutaanpa sitten vähän. (Viittaa tohtoria asettumaan\nkeinutuoliin ja istahtaa itse nojatuoliin. Katsoo tutkivasti tohtori\nHerdaliin.) Sanokaapas, -- huomasitteko Te mitään Alinessa?\n\nTOHTORI HERDAL. Nytkö, kun hän oli täällä, tarkoitatte?\n\nSOLNESS. Niin, minuun nähden. Huomasitteko Te mitään?\n\nTOHTORI HERDAL (hymyillen). No, peijakas vie, -- eihän sitä voinut olla\nhuomaamatta, että Teidän vaimonne, -- hm --\n\nSOLNESS. Hm?\n\nTOHTORI HERDAL. -- että Teidän vaimonne ei pidä erikoisesti tuosta\nneiti Foslista.\n\nSOLNESS. Ettekö muuta. Sen minä olen itsekin huomannut.\n\nTOHTORI HERDAL. Eikähän se ole kummakaan.\n\nSOLNESS. Mikä?\n\nTOHTORI HERDAL. Ettei hän ole aivan mielissään, että Teillä on alinomaa\nseurassanne toinen nainen.\n\nSOLNESS. Ei kyllä; siinä saatatte olla oikeassa. Ja samoin Alinekin.\nMutta se seikka, -- se ei nyt voi toisin olla.\n\nTOHTORI HERDAL. Ettekö sitte voisi ottaa miehistä konttoristia?\n\nSOLNESS. Ensimäisen hölmön, mitä eteen sattuu? Ei. kiitoksia, --\nsellaisista minulle ei ole apua.\n\nTOHTORI HERDAL. Mutta kun nyt Teidän vaimonne --? Niin heikko kuin hän\non --. Koska hän kerran ei siedä nähdä tätä?\n\nSOLNESS. Niin; se on, Jumalan nimessä, yhdentekevää, -- olin vähällä\nsanoa. Minun täytyy pitää Kaija Foslia. En voi käyttää siinä toimessa\nmuita kuin juuri häntä.\n\nTOHTORI HERDAL. Ette ketään muita?\n\nSOLNESS (lyhyesti). En; en ketään.\n\nTOHTORI HERDAL (nykäisee tuolinsa lähemmäksi Solnessia). Kuulkaahan\nnyt, rakas herra Solness. Saanko minä tehdä Teille erään tuttavallisen\nkysymyksen?\n\nSOLNESS. Olkaa hyvä.\n\nTOHTORI HERDAL. Naisilla, -- niillä on, nähkääs, eräissä asioissa niin\npeijakkaan tarkka vainu --\n\nSOLNESS. Kyllä. Se on varsin totta. Mutta --?\n\nTOHTORI HERDAL. No niin. Kuulkaa minua. Kun nyt vaimonne ei mitenkään\nvai sietää tuota Kaija Foslia --?\n\nSOLNESS. Niin mitä sitten?\n\nTOHTORI HERDAL. -- eikö hänellä silloin ole joku -- sellainen pienen\npieni syy suureen vastenmielisyyteensä?\n\nSOLNESS (katsoo tohtori Herdaliin ja nousee paikaltaan). Ohoo!\n\nTOHTORI HERDAL. Älkää nyt panko pahaksenne. Mutta _eikö_ hänellä ole?\n\nSOLNESS (lyhyesti ja jyrkästi). Ei.\n\nTOHTORI HERDAL. Ei pienintäkään syytä?\n\nSOLNESS. Ei minkäänlaista muuta kuin oma epäluulonsa.\n\nTOHTORI HERDAL. Tiedän, että Te olette tuntenut yksiä ja toisia naisia\nelämässänne.\n\nSOLNESS. Kyllä, olenhan.\n\nTOHTORI HERDAL. Ja pitänytkin eräistä heistä melkoisesti.\n\nSOLNESS. Aivan, sekin on totta.\n\nTOHTORI HERDAL. Mutta tämä, mitä neiti Fosliin tulee --? Tässä ei siis\nole mitään sellaista alla?\n\nSOLNESS. Ei. Ei yhtään mitään -- _minun_ puoleltani.\n\nTOHTORI HERDAL. Mutta entä hänen?\n\nSOLNESS. Sitä ei Teillä mielestäni ole lupa minulta kysyä, tohtori.\n\nTOHTORI HERDAL. Me alotimme pakinamme puolisonne vainusta.\n\nSOLNESS. Kyllä, sen teimme. Ja mitä siihen tulee --. (Alentaa\nääntänsä.) Alinen vainu, kuten sanoitte, -- se on tavallaan kestänyt\nkokeensa.\n\nTOHTORI HERDAL. Kas niin, -- _siinäpä se oli_!\n\nSOLNESS (asettuu jälleen istumaan). Tohtori Herdal, -- nyt kerron\nTeille erään kummallisen tarinan. Jos nimittäin haluatte sitä\nkuunnella.\n\nTOHTORI HERDAL. Minä kuuntelen mielelläni kaikkea kummallista.\n\nSOLNESS. No hyvä, _Te_ muistatte kai, että minä otin Knut Brovikin ja\nhänen poikansa luokseni työhön, -- siihen aikaan kuin ukon asiat\nmenivät niin takapajulle.\n\nTOHTORI HERDAL. Sen minä tiedän jossakin määrin.\n\nSOLNESS. Sillä he ovat pohjaltaan sangen pystyviä miehiä, nuo kaksi,\nymmärrättekös. Heillä on kykyä, kummallakin omalla tavallaan. Mutta\nsitten pisti pojan päähän mennä kihloihin. Ja sitten, luonnollisesti,\npiti hänen mennä naimisiin, -- ja alkaa itse rakentaa. Sillä kaikkihan\nne ajattelevat sitä, ne nuoret.\n\nTOHTORI HERDAL (naurahtaen). Niin, heillä nyt on se paha tapa, että\nhaluavat yhteen.\n\nSOLNESS. No niin; mutta se ei mitenkään sopinut _minulle_, sillä\nminähän tarvitsin itse Ragnaria. Ja hänen isäänsäkin. Hän osaa näet\nerinomaisesti laskea kuormitukset ja kuutiosisällykset, -- ja kaiken\nmuun penteleen, näettekös.\n\nTOHTORI HERDAL. Kyllä: ja kai sekin asiaan kuuluu.\n\nSOLNESS. Kuuluu kyllä. Mutta Ragnar, hänen piti ja hän aikoi alkaa omin\npäin. _Siinä ei mikään_ auttanut.\n\nTOHTORI HERDAL. Mutta kuitenkin hän jäi Teidän toimistoonne.\n\nSOLNESS. Niin; nyt sen saatte kuulla. Eräänä päivänä tuli hän, Kaija\nFosli, heidän luokseen asialle. Ei ollut käynyt koskaan ennen täällä.\nJa kun minä huomasin, miten tavattoman hullaantuneet he olivat\ntoisiinsa, pälkähti aivoissani yhtäkkiä ajatus: jos voisin saada Kaijan\ntänne konttoriin, niin ehkä Ragnarkin jäisi tänne luokseni.\n\nTOHTORI HERDAL. Se oli varsin käsitettävää.\n\nSOLNESS. Mutta minä en hiiskunut ainoaakaan sanaa siitä -- sillä\nkertaa. Minä seisoin vain ja katsoin neitiin -- ja toivoin oikein\nhellittämättä, että saisin hänet tänne. Sitten puhelin minä hetkisen\nhänen kanssaan ystävällisesti sitä ja tätä, aivan tavallisista\nasioista. Ja sitten hän meni pois.\n\nTOHTORI HERDAL. No, entä sitten?\n\nSOLNESS. Mutta seuraavana päivänä, tuossa iltapuolella, kun ukko Brovik\nja Ragnar olivat menneet kotiin, silloin tuli Kaija takaisin tänne\nluokseni ja käyttäytyi kuin minä olisin tehnyt hänen kanssaan\nsopimuksen.\n\nTOHTORI HERDAL. Sopimuksen. Mistä asiasta?\n\nSOLNESS. Juuri _siitä_, jota minä olin ainoastaan itsekseni ja\nmielessäni toivonut. Mutta josta minä en ollut virkkanut yhtään ainoaa\nsanaa.\n\nTOHTORI HERDAL. Se oli koko omituista.\n\nSOLNESS. Niin, eikö ollut? Ja nyt tuli neiti kysymään, mitä hän täällä\ntekisi. Ja saisiko hän alottaa kohta seuraavana aamuna. Ja muuta siihen\ntapaan.\n\nTOHTORI HERDAL. Ettekö luule hänen tehneen sitä saadakseen vain olla\nsulhasensa seurassa?\n\nSOLNESS. Niin ajattelin minäkin ensin. Mutta ei, asia ei ollut _sillä_\ntavoin. Hänestä Kaija ikäänkuin luisui erilleen, -- kohta, kun oli\nehtinyt tänne luokseni.\n\nTOHTORI HERDÄL. Luisui Teidän puoleenne?\n\nSOLNESS. Aivan täydellisesti. Olen huomannut, että hän tuntee, kun\nkatson takaa häneen. Hän värisee ja vavahtaa, kun minä vain joudun\nhänen läheisyyteensä. Mitäs Te _sellaisesta_ arvelette?\n\nTOHTORI HERDAL. Hm, -- sen nyt kyllä voi selittää.\n\nSOLNESS. Niin, mutta entä se toinen seikka? Se, että hän luuli minun\npuhuneen jotakin sellaista, jota minä olin ainoastaan _toivonut_ ja\ntahtonut -- aivan vaiti. Omissa ajatuksissani. Itsekseni. Mitäs siitä\nsanotte? Voitteko Te sellaisen selittää, tohtori Herdal?\n\nTOHTORI HERDAL. En, siihen yritykseen en puutu.\n\nSOLNESS. Sen minä jo arvasinkin. Siksi minä en ole siitä koskaan ennen\ntahtonut puhuakaan. -- Mutta ajan pitkään se käy minulle kirotun\nkiusalliseksi, ymmärrättekö. Täällä minun täytyy olla alinomaa,\nikäänkuin minä --. Ja sehän on synti häntä kohtaan, raukkaa.\n(Kiivaasti.) Mutta minä en muuta _voi_! Sillä jos _hän_ karkaa minun\nluotani, -- niin menee myöskin Ragnar matkaansa.\n\nTOHTORI HERDAL. Ja Te ette ole puhunut vaimollenne, miten tämän asian\nlaita oikeastaan on?\n\nSOLNESS. En.\n\nTOHTORI HERDAL. Minkä ihmeen tähden Te ette sitä tee?\n\nSOLNESS (katsoo tohtori _Herdaliin_ lujasti ja sanoo hillitysti).\nSentähden, että minusta tuntuu ikäänkuin -- ikäänkuin jonkinlaiselta\nterveelliseltä itseni kiduttamiselta, se nimittäin, että annan Alinen\ntehdä itselleni vääryyttä.\n\nTOHTORI HERDAL (pudistaen päätään). Tästä minä en ymmärrä tuon\ntaivaallista.\n\nSOLNESS. Niin, katsokaas, -- sillä se on hiukan kuin loppumattoman,\nsuunnattoman velan lyhennystä.\n\nTOHTORI HERDAL. Velan vaimollenne?\n\nSOLNESS. Niin. Ja sehän keventää mieltä. Saa hengähtää edes hetkisen,\nymmärrättekö?\n\nTOHTORI HERDAL. En, jumaliste, en rahtua --\n\nSOLNESS (keskeyttää, nousee jälleen paikaltaan). No, niin niin, -- emme\nnyt puhu siitä enää. (Kuljeksii edestakaisin, palaa äskeiselle\npaikalleen ja pysähtyy pöydän ääreen. Katselee tohtoriin tyynesti\nhymyillen). Te luulette kai saaneenne minun nyt oikein luisuvalle\npinnalle, tohtori?\n\nTOHTORI HERDAL (hiukan harmissaan). Luisuvalle pinnalle? Tästäkään en\nymmärrä mitään, herra Solness.\n\nSOLNESS. Sanokaa suoraan vain, sillä kyllä minä olen sen hyvin\nhuomannut.\n\nTOHTORI HERDAL. Mitä Te sitten olette huomannut?\n\nSOLNESS (hillitysti, verkkaisesti). Että Te aivan yksinkertaisesti\nolette niin rauhallista miestä ja pidätte minua silmällä.\n\nTOHTORI HERDAL. _Minä Teitä silmällä!_ Minkä kumman tähden minä\npitäisin?\n\nSOLNESS. Sentähden, kun luulette, että minä --. (Kuohahtaen.) No, piru\nvie, -- luulette minusta samaa kuin Alinekin luulee?\n\nTOHTORI HERDAL. Ja mitä _hän_ sitten muka Teistä luulee?\n\nSOLNESS (halliten jälleen itseään). Hän on alkanut luulla, että minä\nolen sellainen -- noin -- sairas.\n\nTOHTORI HERDAL. Sairas! Tekö! Siitä hän ei ole koskaan hiiskunut\nminulle sanaakaan. Mikä Teitä sitten vaivaisi, hyvä ystävä?\n\nSOLNESS (kumartuu yli tuolin selkänojan ja kuiskaa). Aline se luulee,\nettä minä olen hullu. _Niin_ luulee.\n\nTOHTORI HERDAL (nousee paikaltaan). Mutta hyvä, rakas herra Solness --!\n\nSOLNESS. Kyllä, niin totta kuin elän --! Sillä tavoin on asia. Ja sen\nhän on pannut Teidänkin päähänne. Oh, minä voin vakuuttaa, tohtori,\nminä huomaan sen _erinomaisesti_ Teistä. Sillä minä en annakaan\nhelposti vetää itseäni nenästä, tietkää se.\n\nTOHTORI HEKDAL (katselee kummissaan Solnessiin). Koskaan, herra\nSolness, -- koskaan ei ole sellaista ajatustakaan päähäni pälkähtänyt.\n\nSOLNESS (hymyillen epäuskoisesti). Vai ei? Eiköhän tosiaan?\n\nTOHTORI HERDAL. Ei, todentotta! Eikä varmaan vaimonnekaan päähän. Sen\nminä uskon voivani vaikka vannoa.\n\nSOLNESS. No, parasta on jättää valat. Sillä tavallaan, katsokaas, ehkä,\n-- ehkäpä hänellä onkin syynsä luulla jotakin sellaista.\n\nTOHTORI HERDAL. Ei. mutta, nyt minä --!\n\nSOLNESS (keskeyttää huiskaisevalla kädenliikkeellä). Niin, niin, hyvä\ntohtori, -- ei syvennytä enää tähän seikkaan. Parasta, että kukin pitää\n_omat_ arvelunsa. (Yhtäkkiä hiljaisen iloisesti.) Mutta kuulkaahan nyt,\ntohtori -- hm --\n\nTOHTORI HERDAL. Niin?\n\nSOLNESS. Kun Te siis ette luule, että minä olen -- noin -- sairas -- ja\nhassu -- ja hourupäinen ja niin edespäin --\n\nTOHTORI HERDAL. Niin mitä sitten, tarkoitatte?\n\nSOLNESS. Niin täytynee Teidän ainakin kuvitella, että minä olen kovin\nonnellinen mies?\n\nTOHTORI HERDAL. Olisikohan se pelkkää kuvittelua?\n\nSOLNESS (nauraen). Ei, ei, -- sehän on selvä! Jumala varjelkoon!\nAjatellakin nyt, -- kun on rakennusmestari Solness! Halvard Solness.\nVieläkö muuta.\n\nTOHTORI HERDAL. Niin, minun täytyy tosiaan sanoa, että minusta tuntuu\nkuin Teillä olisi ollut onni mukananne aivan uskomattomassa määrin.\n\nSOLNESS (tukehuttaen raskasmielistä hymyään). Niin _on_. Minulla ei ole\nsyytä valittaa _sitä_.\n\nTOHTORI HERDAL. Paloihan Teiltä ensin tuo vanha ruma rosvoluola. Ja se\noli tosiaan suuri onni.\n\nSOLNESS (vakavasti). Se oli Alinen lapsuudenkoti, se, joka paloi. Älkää\nunohtako _sitä_.\n\nTOHTORI HERDAL. Hm, _hänelle_ se kyllä mahtoi olla raskas suru.\n\nSOLNESS. Hän ei ole voittanut sitä vielä nytkään. Ei näiden kahden-,\nkolmentoista vuoden päästäkään.\n\nTOHTORI HERDAL. Se, mikä sitten tuli, oli hänelle ehkä pahin isku.\n\nSOLNESS. Molemmat yhtä pahat.\n\nTOHTORI HERDAL. Mutta _Te, -- Tehän_ pääsitte sillä tavoin vauhtiin.\nOlitte alkanut köyhänä maalaispoikana, -- ja nyt olette täällä\nensimäinen mies alallanne. Niin, niin, herra Solness. Teillä on tosiaan\nollut onni matkassanne.\n\nSOLNESS (katsoo arasti tohtori _Herdaliin_). Niin, mutta _sitäpä_ minä\njuuri täällä nykyään niin kauheasti pelkään.\n\nTOHTORI HERDAL. Pelkäätte? Sitä, että _Teillä_ on ollut onni\nmatkassanne?\n\nSOLNESS. Aina ja alinomaa minua niin peloittaa, -- peloittaa. Sillä\nkerranhan täytyy käänteen tulla, ymmärrättehän.\n\nTOHTORI HERDAL. Oh, mitä turhia! Mistä se käänne tulisi?\n\nSOLNESS (lujasti ja varmasti). Se tulee nuorisosta.\n\nTOHTORI HERDAL. Pyh! Nuoriso! Ette suinkaan Te nyt vielä ole\nvirkaheitto, luulisin! Oh, ette ole! Te seisotte nyt niin vankalla\npohjalla kuin ehkä koskaan ennen.\n\nSOLNESS. Käänne tulee. Minä aavistan sen, ja minä tunnen, että se\nlähestyy minua. Yksi tai toinen alkaa vaatia: väisty syrjään tieltäni.\nJa sitten ryntäävät kaikki muut hänen perästään, ja uhkaavat ja\nhuutavat: tietä, -- tietä, -- tilaa meille. Niin, saattehan vaan nähdä,\ntohtori. Kerran tulee nuoriso kolkuttamaan ovelle --\n\nTOHTORI HERDAL (nauraen). Herra varjele, entäpä sitten?\n\nSOLNESS. Entäkö sitten? Silloin on rakentaja Solness mennyttä miestä.\n(Kolkutetaan vasemmalla puolella olevaan oveen. _Solness_ lyhähtää\nkumaraan.) Mitä tuo oli? Kuulitteko mitä?\n\nTOHTORI HERDAL. Joku koputtaa.\n\nSOLNESS (kuuluvalla äänellä). Tulkaa sisään!\n\n    (Hilde Wangel_ tulee sisään eteisovesta. Hän on keskikokoinen,\n    notkea ja hienorakenteinen. Hiukan päivänpaahtama. Turistipuvussa,\n    helmukset koholle kiinnitetyt, matruusinkaulus levällään ja pieni\n    merimieshattu päässä. Reppu seljässä, hihnaan kääritty matkahuopa\n    ja pitkä vuoristosauva kädessä.)\n\nHILDE WANGEL (menee ilosta kimaltavin silmin _Solnessia_ kohti). Hyvää\niltaa!\n\nSOLNESS (katsoo epävarmasti neiti _Wangelia_). Hyvää iltaa --\n\nHILDE (nauraen). Luulenpa melkein, ettette tunne minua enää!\n\nSOLNESS. En, -- minun täytyy tosiaankin sanoa, että -- näin ensin --\n\nTOHTORI HERDAL (menee lähemmäksi neiti _Wangelia_). Mutta _minä_ tunnen\nTeidät, neiti.\n\nHILDE (iloissaan). Oh, oletteko Te se, joka --\n\nTOHTORI HERDAL. Niin juuri minä. (_Solnessille_.) Me tapasimme toisemme\ntänä kesänä ylhäällä eräällä tunturimajalla. (_Hildelle_.) Minnekä ne\nmuut naiset sitten sieltä joutuivat?\n\nHILDE. Oh, he lähtivät länteen päin.\n\nTOHTORI HERDAL. He eivät kai oikein pitäneet, että me niin\nhulluttelimme sinä iltana.\n\nHILDE. Eivät tosiaan.\n\nTOHTORI HERDAL (pudistaa uhkaavasti sormeaan). Eikä voinekaan kieltää,\nettä Te hiukan veikeilitte meille!\n\nHILDE. Se nyt kai oli hauskempaa kuin istua sukkia parsimassa noiden\neukkojen parissa.\n\nTOHTORI HERDAL (nauraen). Siinä olen aivan samaa mieltä kuin Te.\n\nSOLNESS. Tulitteko Te kaupunkiin tänä iltana?\n\nHILDE. Tulin, nyt suoraan.\n\nTOHTORI HERDAL. Aivan yksinkö, neiti Wangel?\n\nHILDE. Aivan.\n\nSOLNESS. Wangel? Onko nimenne Wangel?\n\nHILDE (katsoo hullunkurisen kummastuneena _Solnessiin_). Kyllä, se kai\nse on!\n\nSOLNESS. Sitten Te olette ehkä Lysangerin piirilääkärin tytär?\n\nHILDE (samaan tapaan kuin äskenkin). Ja mikäpä muu minä olisinkaan?\n\nSOLNESS. No, siinä tapauksessa me olemme tavanneet toisemme siellä\nylämaassa. Sinä kesänä, jolloin minä kävin rakentamassa tornin siihen\nvanhaan kirkkoonne.\n\nHILDE (vakavammin). Niin, silloin se oli.\n\nSOLNESS. Ja siitä -- on pitkä aika.\n\nHILDE (katsoo lujasti _Solnessiin_). Siitä on täsmälleen kymmenen\nvuotta.\n\nSOLNESS. Ja siihen aikaan Te olitte aivan lapsi, muistaakseni.\n\nHILDE (sutkauttaen). Aina toki kaksi-, kolmetoista vuotias.\n\nTOHTORI HERDAL. Ensi kertaako olette käymässä tässä kaupungissa, neiti\nWangel?\n\nHILDE. Aivan ensimäistä.\n\nSOLNESS. Ja ette kai ketään täällä tunne?\n\nHILDE. En ketään, paitsi Teidät. Niin, ja Teidän vaimonne.\n\nSOLNESS. Te tunnette siis _hänetkin_?\n\nHILDE. Hiukkasen vaan. Me olimme yhtaikaa muutaman päivän\nsanatoriossa --\n\nSOLNESS. Siellä vuoristossa.\n\nHILDE. Hän pyysi minua hartaasti käymään luonansa, jos tulisin tänne\nkaupunkiin. (Hymyilee.) Sitä hänen ei muuten olisi tarvinnut sanoa.\n\nSOLNESS. Kas, ettei hän ole siitä minulle puhunut -- (_Hilde_ asettaa\nkeppinsä uuninnurkkaan, riisuu reppunsa ja panee sen ja matkahuovan\nsohvalle. _Tohtori Herdal_ auttelee häntä alttiisti. _Solness_ seisoo\nja katselee _neiti Wangelia_.)\n\nHILDE (käy _Solnessia_ kohti). No, sitten pyytäisin, että saisin jäädä\ntänne yöksi.\n\nSOLNESS. Se sopinee kyllä.\n\nHILDE. Sillä minulla ei ole muuta pukua kuin tämä. Ja hiukkasen\nalusvaatetta repussa. Mutta ne täytyy pestä. Sillä ne ovat niin kauhean\nlikaisia.\n\nSOLNESS. Oh, siitä kyllä selvitään. Nyt minä vain ilmoitan\nvaimolleni --\n\nTOHTORI HERDAL. Ja minä käyn sillä aikaa potilaani luona.\n\nSOLNESS. Niin, käykää. Ja sittenhän Te tulette takaisin.\n\nTOHTORI HERDAL (kujeilevasti, katsoen _Hildeen_). Kyllä, siitä voitte\npanna päänne pantiksi. (Nauraen.) Te ennustitte sittenkin oikein, herra\nSolness.\n\nSOLNESS. Kuinka niin?\n\nTOHTORI HERDAL. Nuoruus tuli kuin tulikin oveenne kolkuttamaan.\n\nSOLNESS (vilkastuen). Kyllä, mutta aivan _toisella_ tavalla.\n\nTOHTORI HERDAL. Toisella, sitä ei voi kieltää.\n\n    (_Tohtori Herdal_ poistuu eteisovesta. _Solness_ avaa oikealla\n    olevan oven ja puhuu vierushuoneeseen.)\n\nSOLNESS. Aline! Ole kiltti ja tule tänne. Täällä on neiti Wangel, jonka\nsinä tunnet.\n\nROUVA SOLNESS (ilmestyy kynnykselle). Kuka siellä on, sanoit? (Näkee\n_Hilden_.) Oh, Tekö se olitte, neiti? (Menee lähemmäksi ja ojentaa\nneiti Wangelille kätensä.) Te siis tulitte kaupunkiin kuin tulittekin.\n\nSOLNESS. Neiti Wangel on saapunut juuri nyt. Ja hän pyytää jäädä tänne\nyöksi.\n\nROUVA SOLNESS. Tänne meille? Kyllä, mielelläni.\n\nSOLNESS. Saadakseen asunsa hiukan kuntoon, näetkös.\n\nROUVA SOLNESS. Minä koetan pitää siitä huolta niin hyvin kuin suinkin\nvoin. Se on ainoastaan velvollisuuteni. Matkalaukkunne tulee kai\nperästä?\n\nHILDE. Minulla ei _olekaan_ matkalaukkua.\n\nROUVA SOLNESS. No, kyllä selvitään. Mutta nyt saatte viihtyä mieheni\nparissa sen aikaa. Niin minä koetan hommata Teille huoneen,\nviihdyttävään kuntoon.\n\nSOLNESS. Mutta emmekö voi majoittaa vierasta johonkin lastenkamareista?\nSillä nehän ovat jo valmiit.\n\nROUVA SOLNESS. Kyllä. _Siellä_ on paikkaa liiaksikin. (_Hiidelle_.)\nIstukaa nyt ja levätkää hiukkasen.\n\n    (_Rouva Solness_ poistuu oikealle. _Hilde_ kiertelee kädet\n    seljän takana huoneessa ja katselee minkä mitäkin. _Solness_\n    seisoo pöydän ääressä, samoin kädet seljän takana ja seuraa\n    neiti Wangelia katseillaan.)\n\nHILDE (pysähtyy ja katsoo _Solnessiin_). Onko Teillä montakin\nlastenkamaria?\n\nSOLNESS. Tässä talossa on niitä kolme.\n\nHILDE. Sepä tavatonta! Teillä on siis julman paljon lapsia?\n\nSOLNESS. Ei. Meillä ei ole yhtään lasta. Mutta nythän voitte Te olla\nlapsena jonkin aikaa.\n\nHILDE. Tämän yön, niin. Minä en huuda. Koettelen, enköhän nyt makaa\nkuin tukki.\n\nSOLNESS. Niin, olette kai kovin väsynyt.\n\nHILDE. Enkö mitä. Mutta kuitenkin. -- Sillä on niin hurjan ihanaa maata\nja nähdä unta.\n\nSOLNESS. Näettekö Te usein yöllä unta?\n\nHILDE. Näen. melkein aina.\n\nSOLNESS. Mistä Te sitten näette _enimmän_ unia?\n\nHILDE. Sitä minä en sano tänä iltana. Ehkä -- toisen kerran.\n\n    (Kiertelee jälleen edestakaisin huoneessa, pysähtyy pulpetin\n    ääreen ja selailee siinä olevia kirjoja ja papereita.)\n\nSOLNESS (menee lähemmäksi neiti _Wangelia_). Etsittekö tai\ntahtoisitteko jotakin?\n\nHILDE. Ei, minä vain katselin tässä kaikkea. (Kääntyy.) Enkö _saisi_\nsitten?\n\nSOLNESS. Äh, olkaa hyvä.\n\nHILDE. Tekö kirjoitatte tähän suureen protokollaan?\n\nSOLNESS. En, vaan kirjanpitäjä.\n\nHILDE. Nainen?\n\nSOLNESS (hymyillen). Tiettävästi.\n\nHILDE. Sellainen, joka on täällä luonanne?\n\nSOLNESS. Niin.\n\nHILDE. Onko hän naimisissa?\n\nSOLNESS. Ei, hän on neiti.\n\nHILDE. No, _niin_?\n\nSOLNESS. Mutta hän menee luultavasti pian naimisiin.\n\nHILDE. Se on hyväksi hänelle.\n\nSOLNESS. Mutta ei kovin hyväksi minulle. Sillä silloin ei minulla ole\napulaista.\n\nHILDE. Ettekö voi saada toista, joka on yhtä hyvä?\n\nSOLNESS. Ehkäpä Te tahtoisitte jäädä tänne -- kirjoittamaan tuohon\nprotokollaan?\n\nHILDE (katsoo _Solnessia_ päästä jalkoihin). Kyllä kai, sen nyt arvaa!\nEi kiitoksia, -- siitä ei puhetta. (Kiertelee jälleen edestakaisin ja\nasettuu sitten keinutuoliin. _Solness_ menee pöydän luokse. Aivan kuin\njatkaen äskeistä lausettaan.) Sillä täällä kai on muutakin tekemistä\nkuin tuo. (Katsoo hymyillen _Solnessiin_.) Eikö niin _Teistäkin_?\n\nSOLNESS. Luonnollisesti. Ensinnä Teidän täytyy tietysti rientää\nkauppoihin ja somistaa itsenne oikein hienoksi.\n\nHILDE (ilvehtien). Luulenpa melkein, etten tee sitä.\n\nSOLNESS. Kuinka?\n\nHILDE. Sillä minä olen tuhlannut kaikki rahani, näetkös.\n\nSOLNESS (nauraen). Ei siis rahaa eikä matkalaukkuakaan!\n\nHILDE. Ei kumpaistakaan. Mutta viis siitä, -- se onkin samantekevää.\n\nSOLNESS. Kuulkaa, tuosta minä teissä oikein pidän.\n\nHILDE. Siitä pelkästään?\n\nSOLNESS. Siitä muun muassa. (Asettuu nojatuoliin). Elääkö Teidän isänne\nvielä?\n\nHILDE. Kyllä, isä elää.\n\nSOLNESS. Ja nyt Te kai aiotte jäädä lueskelemaan tänne?\n\nHILDE. Ei, se ei ole pälkähtänyt päähäni.\n\nSOLNESS. Mutta kai Te jäätte tänne joksikin aikaa?\n\nHILDE. Aivan miten nyt sattuu. (Istuu ja keinuu hetkisen ja katsoo\n_Solnessiin_ puolittain vakavana, puolittain hillitty hymy huulillaan.\nSitten ottaa hän hatun pois päästänsä ja asettaa sen eteensä pöydälle).\nHerra Solness?\n\nSOLNESS. Niin?\n\nHILDE. Oletteko hyvin huonomuistinen?\n\nSOLNESS. Huonomuistinenko? En tietääkseni.\n\nHILDE. Te ette siis tahdo puhua minun kanssani, miten oli siellä\n_ylämaassa_?\n\nSOLNESS (hätkähtää hieman). Lysangerissa? (Välinpitämättömästi.) No,\nsiitä ei liene paljon puhumista, mielestäni.\n\nHILDE (katsoo moittivasti _Solnessiin_). Mitenkä Te voitte sanoa niin?\n\nSOLNESS. No puhukaa Te sitten minulle siitä.\n\nHILDE. Kun torni tuli valmiiksi, oli meillä kaupungissa suuret juhlat.\n\nSOLNESS. Niin, sitä päivää minä en aivan hetkessä unohda.\n\nHILDE. Ettekö? Sepä on _kiltisti_ tehty.\n\nSOLNESS. Kiltisti?\n\nHILDE. Kirkkotarhassa soitti musiikki. Ja satoja, satoja ihmisiä. Me\nkoulutytöt olimme valkeissa puvuissa. Ja kaikilla meillä oli liput.\n\nSOLNESS. Ah niin, ne liput, -- ne minä hyvin muistan.\n\nHILDE. Sitten Te kiipesitte ylös telineille. Suoraan, kaikkein\nkorkeimmille. Ja Teillä oli kädessä suuri seppele. Ja sen seppeleen Te\nripustitte ylös viiriin.\n\nSOLNESS (lyhyesti keskeyttäen). Niin, minulla oli se tapa siihen\naikaan. Se on näet vanhan kansan menoja.\n\nHILDE. Oli ihmeellisen jännittävä seistä siellä alhaalla ja katsella\nTeihin. Ajatella, että jos hän nyt putoaisi! -- Hän, itse rakentaja!\n\nSOLNESS (aivankuin vältellen keskustelun ydintä). Niin, niin, niin, se\nolisikin voinut helposti tapahtua. Sillä yksi noista valkopukuisista\npaholaisista, -- _metelöi_ kuin mikä -- ja huusi sinne ylös minulle --\n\nHILDE (kiihkeän iloisena). \"Eläköön rakentaja Solness!\" Niin juuri!\n\nSOLNESS. -- ja heilutti ja huiskutti lippuaan niin että minä, -- minun\npäätäni alkoi melkein huimata sitä nähdessäni.\n\nHILDE (hiljaisemmalla äänellä, vakavasti). Se pieni paholainen, -- se\nolin _minä_.\n\nSOLNESS (katsoo kiinteästi neiti Wangeliin). Siitä olen nyt varma. Sen\ntäytyi olla _Te_.\n\nHILDE (jälleen elävästi). Sillä se oli hirvittävän ihanaa ja\njännittävää. Minä en saattanut ymmärtää, miten voi koko maailmassa olla\nmies, joka osasi rakentaa niin tavattoman korkean tornin. Ja se, että\nTe seisoitte siellä itse ylimpänä! Ilmi-elävänä! Ja ettei Teitä\nollenkaan huimannut. Se ajatus se oli -- noin -- huimaavinta ajatella.\n\nSOLNESS. Mistä Te sitten niin varmaan tiesitte, ettei minua --?\n\nHILDE (kieltävästi). Oh ei! Hyi! Sen minä tunsin sisällisesti. Sillä\nmuutenhan Te ette olisi siellä seissyt ja laulanut.\n\nSOLNESS (katselee kummissaan neiti Wangeliin). Laulanut? _Minäkö_\nlauloin?\n\nHILDE. Kyllä, Te tosiaan lauloitte.\n\nSOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en ole koskaan eläissäni laulanut\nnuottiakaan.\n\nHILDE. Kyllä, silloin Te lauloitte. Ilmoissa soivat kuin kanteleet.\n\nSOLNESS (ajatuksissaan). Tämä on jotain merkillistä, -- koko juttu.\n\nHILDE (on vaiti hetkisen, katsoo _Solnessiin_ ja sanoo hillitysti).\nMutta sitten, sen jälkeen, -- sitten tuli se _oikea_.\n\nSOLNESS. Oikea?\n\nHILDE (säkenöivän vilkkaasti). Niin, _siitä_ kai ei minun tarvitse\nTeille muistuttaa?\n\nSOLNESS. Kyllä, muistuttakaa nyt hiukan _siitäkin_.\n\nHILDE. Ettekö muista, että Teille pidettiin suuret päivälliset\nklubilla.\n\nSOLNESS. Kyllä. Se oli kai saman päivän iltapuolella. Sillä seuraavana\naamuna minä matkustin sieltä.\n\nHILDE. Ja klubilta pyydettiin Teitä illaksi meille.\n\nSOLNESS. Aivan oikein, neiti Wangel. Merkillistä, kuinka tarkoin Te\nolette painanut kaikki nämä pikkuseikat mieleenne.\n\nHILDE. Pikkuseikat! No, Te nyt vasta olette! Oliko ehkä sekin\npikkuseikka, että minä olin yksin salissa, kun Te tulitte?\n\nSOLNESS. Olitteko?\n\nHILDE (vastaamatta Solnessille). Silloin Te ette sanonut minua pieneksi\npaholaiseksi.\n\nSOLNESS. En, sitä en uskottavasti tehnyt.\n\nHILDE. Sanoitte, että minä olin kaunis siinä valkeassa puvussani. Ja\nettä minä olin kuin pieni prinsessa.\n\nSOLNESS. Niin Te olittekin, neiti Wangel. Ja vielä lisäksi, -- kun\ntunsin niin kevyeksi ja vapaaksi itseni sinä päivänä --\n\nHILDE. Ja sitten Te sanoitte, että kun minä tulen isoksi, täytyy minun\nolla Teidän prinsessanne.\n\nSOLNESS (vetää suutansa hiukan hymyyn). Ohoh, -- sanoinko minä niinkin?\n\nHILDE. Niin sanoitte. Ja kun minä kysyin, miten kauan minun täytyy\nodottaa, sanoitte Te tulevanne takaisin kymmenen vuoden päästä, -- kuin\npeikko, -- ryöstämään minut. Viemään Espanjaan tai jonnekin. Ja siellä\nTe ostaisitte minulle kuningaskunnan, lupasitte.\n\nSOLNESS (äskeiseen tapaan). Hm, kunnon päivällisten päälle ei liioin\nkolikkoja lasketa. Mutta _sanoinko_ minä tosiaan tuota tuollaista?\n\nHILDE (hiljaa hymyillen). Kyllä. Ja sanoitte myöskin, mikä sen\nkuningaskunnan piti olla nimeltään.\n\nSOLNESS. No mikä sitten?\n\nHILDE. Se oli Appelsiinia, sanoitte.\n\nSOLNESS. No, sehän oli maistuva nimi!\n\nHILDE. Ei, minä en siitä ollenkaan pitänyt. Sillä tuntuihan kuin\nolisitte ilveillyt kustannuksellani.\n\nSOLNESS. Jota minä en kai _tarkoittanut_.\n\nHILDE. Ette. sehän minun oli ymmärrettävä. Siitä päättäen, mitä Te\nsitten teitte --\n\nSOLNESS. Mitä kummaa minä sitten vielä tein?\n\nHILDE. Sekö vielä puuttuisi, että _senkin_ olisitte unohtanut! Sillä\nainakin sellainen on muistettava, tietääkseni.\n\nSOLNESS. Kyllä, kyllä, auttakaahan minua vaan hiukan uralle, niin\nehkä --. No?\n\nHILDE (katsoo lujasti _Solnessiin_). Te suutelitte minua, rakentaja\nSolness.\n\nSOLNESS (katselee neiti _Wangeliin_ suu auki, nousee paikaltaan).\n_Niinkö_ tein!\n\nHILDE. Niin, niin, sen Te teitte. Te kiedoitte minut syliinne,\ntaivutitte taaksepäin ja suutelitte minua, monta kertaa.\n\nSOLNESS. Oh. mutta rakas, hyvä neiti Wangel!\n\nHILDE (nousee ylös). Sitä Te ette kai aio kieltää?\n\nSOLNESS. Kyllä, sen minä jyrkästi kiellän!\n\nHILDE (katsoo pilkallisesti _Solnessiin_). Vai niin!\n\n    (Kääntyy ja menee hitaasti uunin luokse, jonka eteen hän asettuu\n    ja seisoo siinä kääntyen katsomaan poispäin, liikkumatta ja kädet\n    seljän takana. Lyhyt hiljaisuus.)\n\nSOLNESS (menee varovasti neiti _Wangelin_ luokse ja jää seisomaan hänen\nviereensä). Neiti Wangel --?\n\nHILDE (on vaiti eikä liikahda).\n\nSOLNESS. Älkää nyt seiskö siinä kuin kivipatsas. Tuo, mitä puhuitte,\nmahtaa olla jotakin, jota olette uneksinut. (Laskee kätensä neiti\n_Wangelin_ käsivarrelle.) Kuulkaa nyt --\n\nHILDE (liikauttaa kärsimättömästi käsivarttaan).\n\nSOLNESS (aivan kuin jokin ajatus välkähtäisi hänen päässään). Tahi --!\nOdottakaas! -- Tässä piilee takana jotakin syvempää, saattehan nähdä!\n\nHILDE (ei liikahdakaan).\n\nSOLNESS (hillitysti, mutta merkitsevällä tavalla). Minun on täytynyt\nsilloin _ajatella_ tätä tällaista. Minä olen varmaan sitä _tahtonut_.\nSitä _toivonut_. Halunnut sitä. Ja niin ollen --. Eiköhän asia ole\nsillä tavoin?\n\nHILDE (on yhä ääneti).\n\nSOLNESS (kärsimättömästi). No, piru vie, -- silloin minä sen olen\nvarmaan _tehnytkin_!\n\nHILDE (kääntää hiukan päätänsä, mutta ei katso _Solnessiin_).\nMyönnättekö sen nyt?\n\nSOLNESS. Kyllä. Kaikki, mitä vain tahdotte.\n\nHILDE. Että otitte ja kiedoitte minut syliinne?\n\nSOLNESS. Niin!\n\nHILDE. Taivutitte minua taaksepäin?\n\nSOLNESS. Kovasti taakse.\n\nHILDE. Ja suutelitte minua?\n\nSOLNESS. Niin, sen minä tein.\n\nHILDE. Monta kertaa.\n\nSOLNESS. Niin monta kuin vain tahdotte.\n\nHILDE (käännähtää nopeasti _Solnessiin_ päin, silmissään jälleen\nkimaltava, iloinen ilme). No näittekös, että viimeinkin sain teidät sen\nmyöntämään.\n\nSOLNESS (vetäen suutaan hymyyn). Niin, ajatelkaas mokoma, -- että minä\nvoin sellaisen unohtaa.\n\nHILDE (tullen jälleen hiukan nyrpeäksi, väistyy kauemmaksi\n_Solnessista_). Oh. Te kai olette suudellut eläissänne niin monta, sen\narvaan.\n\nSOLNESS. Ei, sitä Teidän ei pidä minusta uskoa. (_Hilde_ asettuu\nnojatuoliin. _Solness_ seisoo nojaillen keinutuolin selustaan. Katselee\ntarkkaavasti neiti _Wangeliin_.) Neiti Wangel?\n\nHILDE. Niin?\n\nSOLNESS. Kuinka se nyt olikaan? Miten kävi sitten tämän asian, -- tämän\nmeidän keskisen?\n\nHILDE. Eihän siitä sen enempää tullut. Sen kai hyvin tietänette. Sillä\nsittenhän tulivat toiset vieraat, ja sitten, -- uh!\n\nSOLNESS. Aivan niin! Toiset tulivat. Ihme, että olen _senkin_ voinut\nunohtaa.\n\nHILDE. Oh, totta puhuen Te ette ole unohtanut mitään. Ainoastaan\nhiukkasen hävennyt. Ei suinkaan ihminen sellaista unohda, sen tiedän.\n\nSOLNESS. Ei, niinpä luulisi.\n\nHILDE (jälleen elävästi, katselee _Solnessiin_). Vai oletteko ehkä\nunohtanut, mikä päivä se oli?\n\nSOLNESS. Mikä päiväkö --?\n\nHILDE. Niin, se päivä, jolloin nostitte seppeleen torniin? No, sanokaa\nnyt?\n\nSOLNESS. Tarkkaa päivämäärää en siunaamakseni enää muista. Tiedän\nainoastaan, että siitä on kymmenen vuotta. Syyspuolella se tapahtui.\n\nHILDE (nyökäyttää monta kertaa hitaasti päätänsä). Se tapahtui kymmenen\nvuotta sitten. Syyskuun 19:s päivä.\n\nSOLNESS. Ahaa, vai _sinä_ päivänä! Kas vain, senkin Te muistitte.\n(Keskeyttää.) Mutta malttakaahan! -- Aivan niin, -- tänään on samoin\nsyyskuun 19:s päivä.\n\nHILDE. Niin on, ja ne kymmenen vuotta ovat lopussa. Ettekä Te tullut,\n-- vaikka minulle lupasitte.\n\nSOLNESS. Lupasinko? Peloittelin kai Teitä, tarkoitatte?\n\nHILDE. Minun mielestäni ei _sellaisella_ voinut peloitella.\n\nSOLNESS. No, ilveilin sitten hiukan laskuunne.\n\nHILDE. Sitäkö pelkästään halusitte? Ilveillä laskuuni?\n\nSOLNESS. No, tehdä pientä pilaa! Sitä en, Jumala sen tietää, tosiaan\nmuista. Mutta jotakin sellaista se mahtoi olla. Sillä Tehän olitte\nsiihen aikaan vasta lapsi.\n\nHILDE. Oh, en minä ehkä niinkään lapsi ollut. En sellainen tytön\ntypykkä kuin _Te_ luulette.\n\nSOLNESS (katselee tutkivasti _Hildeen_). Oletteko Te siellä aivan\ntosissanne ajatellut, että minä tulisin takaisin?\n\nHILDE (salaten puolittain ilveilevää hymyä). Kyllä! Minä odotin sitä\nTeiltä.\n\nSOLNESS. Ettäkö minä tulisin kotiinne ja ottaisin teidät sieltä?\n\nHILDE. Aivan kuin peikko, niin!\n\nSOLNESS. ja tekisin Teistä prinsessan?\n\nHILDE. Tehän lupasitte minulle.\n\nSOLNESS. Ja antaisin kuningaskunnankin Teille?\n\nHILDE (katsoo kattoon). Ja miksikä ette? Sillä eihän sen tarvinnut olla\njuuri tuollainen tavallinen, oikea kuningaskunta.\n\nSOLNESS. Mutta jotakin muuta, ehkä yhtä hyvää?\n\nHILDE. Niin, _ainakin_ yhtä hyvää. (Vilkaisee _Solnessiin_.) Jos Te\nkerran voitte rakentaa maailman korkeimman kirkontornin, niin totta kai\nteillä oli keino hommata jonkinlainen kuningaskuntakin, ajattelin.\n\nSOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en oikein pääse perille Teistä, neiti\nWangel.\n\nHILDE. Ettekö? Minusta se on niin selvää.\n\nSOLNESS. En, minä en voi käsittää, tarkoitatteko sitä, mitä sanotte.\nVai istutteko Te siinä ja laskette pilaa --\n\nHILDE (hymyillen). Lasken pilaa kustannuksellanne? Minäkin muka?\n\nSOLNESS. Aivan niin. Pilaa meidän kummankin kustannuksella. (Katsoo\ntutkivasti neiti _Wangeliin_.) Oletteko Te tiennyt kauan, että minä\nolen naimisissa?\n\nHILDE. Kyllä, sen olen aina tiennyt. Miksi Te sitä kysytte?\n\nSOLNESS (nopeasti). Ei ei, pälkähti vain päähäni. (Katsoo vakavasti\n_Hildeen_ ja sanoo matalalla äänellä.) Miksi Te tänne tulitte?\n\nHILDE. Siksi, että minä tahdon kuningaskuntani. Nyt on määräaika\ntullut.\n\nSOLNESS (nauraa väkistenkin). Oh, kyllä olette hyvä!\n\nHILDE (ilvehtien). Tänne minun kuningaskuntani, rakentaja. (Naputtaa\nsormellaan pöytään.) Kuningaskunta pöytään!\n\nSOLNESS (työntää keinutuolin lähemmäksi ja asettuu siihen). Vakavasti\npuhuen, -- miksi Te tulitte tänne? Mitä Te oikeastaan aiotte täällä\ntehdä?\n\nHILDE. Oh, ensinnäkin kävelen katselemassa kaikkea, mitä Te olette\nrakentanut.\n\nSOLNESS. Silloin saatte juosta enemmän kuin tarpeeksenne.\n\nHILDE. Niin, Tehän olette rakentanut niin hirveän paljon.\n\nSOLNESS. Olen. Enimmät viime vuosina.\n\nHILDE. Myöskin monta kirkontorniako? Sellaisia suunnattoman korkeita?\n\nSOLNESS. En, minä en rakenna kirkontorneja enää. Enkä kirkkojakaan.\n\nHILDE. Mitä Te nyt sitten rakennatte?\n\nSOLNESS. Koteja ihmisille.\n\nHILDE (aprikoivasti). Ettekö Te voisi rakentaa -- ikäänkuin -- kuin\nkirkontorneja noihin koteihinkin?\n\nSOLNESS (hätkähtää). Mitä Te tarkoitatte tuolla?\n\nHILDE. Tarkoitan sellaista -- jotakin, mikä viittaa -- aivan kuin\nvapaihin ilmoihin. Viiri huimaavan ylhäällä.\n\nSOLNESS (mietiskelee hetkisen). Kummallista, että Te noin sanotte.\nSillä sitähän minä itse kaikkein mieluimmin tahtoisin.\n\nHILDE (kärsimättömästi). Mutta miksi Te ette sitä sitten tee?\n\nSOLNESS (pudistaen päätänsä). Siksi, että ihmiset eivät sellaista\ntahdo.\n\nHILDE. Kummallista. -- etteivät he sitä tahdo!\n\nSOLNESS (keveämmin). Mutta nyt minä rakennan itselleni uuden kodin.\nTuonne lähelle, vastapäätä.\n\nHILDE. Itsellenne?\n\nSOLNESS. Niin. Se on jo melkein valmis. Ja _siinä_ on tornikin.\n\nHILDE. Korkea torni?\n\nSOLNESS. Niin.\n\nHILDE. Hyvin korkea?\n\nSOLNESS. Ihmiset sanovat kai kyllä, että se on hyvin korkea. Kodin\nkorkeudeksi nimittäin.\n\nHILDE. Sitä tornia minä lähden jo varhain huomisaamuna katsomaan.\n\nSOLNESS (istuu poski käden nojassa ja tuijottaa neiti _Wangeliin_).\nSanokaa, neiti Wangel, -- mikä Teidän nimenne on? Ristimänimenne,\ntarkoitan.\n\nHILDE. Minähän olen Hilde.\n\nSOLNESS (samoin kuin äsken). Hilde? Niinkö?\n\nHILDE. Ettekö sitten sitä muista? Sanoittehan Te itse minua Hildeksi.\nSinä päivänä, jolloin käyttäysitte niin sopimattomasti.\n\nSOLNESS. Olinko sellainenkin?\n\nHILDE. Mutta sillä kertaa Te sanoitte: _Pikku_ Hilde; enkä minä pitänyt\nsiitä.\n\nSOLNESS. Vai ette siitä pitänyt, neiti Hilde?\n\nHILDE. En, _siinä_ tilaisuudessa. -- Muuten -- \"prinsessa Hilde\". Se\nkuuluu sangen komealta, mielestäni.\n\nSOLNESS. Se on totta. Prinsessa Hilde von -- von --. _Mikäs_ se\nkuningaskunta nyt _olikaan_ nimeltään?\n\nHILDE. Uh taas! Siitä kuningaskunnasta en tahdo enää kuullakaan. Minä\nvaadin aivan toisenlaista, minä.\n\nSOLNESS (nojautuu tuolin selkämykseen ja katselee yhä edelleen\n_Hildeä_). Eikö tämä olekin merkillistä --? Kuta enemmän minä nyt sitä\najattelen, -- minulle selkenee niinkuin minä monet pitkät vuodet olisin\ntäällä kiusannut itseäni -- hm --\n\nHILDE. Millä?\n\nSOLNESS. Löytääkseni jälleen jotakin -- jotakin sellaista, _elettyä_,\njonka olin unohtanut, siltä tuntui. Mutta josta en mitenkään päässyt\nperille, mitä se oli.\n\nHILDE. Olisitte pistänyt nenäliinanne solmuun, rakennusmestari.\n\nSOLNESS. Silloin taas olisin mietiskellyt, mitä varten se solmu oli\ntehty.\n\nHILDE. Niin, niin, sellaisiakin peikkoja taitaa maailmassa olla.\n\nSOLNESS (nousee hitaasti). Oli siunatun hyvä, että Te tulitte minun\nluokseni.\n\nHILDE (katsoo syvästi _Solnessiin_). _Oliko_ se hyvä?\n\nSOLNESS. Sillä minä olen ollut täällä niin yksin. Ja tuijottanut\niki-avuttomana joka asiaa. (Hiljaisemmalla äänellä.) Minäpä tunnustan\nTeille, -- minä olen alkanut niin peljätä, -- kauheasti peljätä\nnuorisoa.\n\nHILDE (puhaltaen huultensa välitse halveksivasti). Pyh, -- mitä\nnuorissa on pelkäämistä.\n\nSOLNESS. On, juuri heissä. Siksi minä olen sulkeutunut lukittujen ovien\ntaakse. (Salaperäisesti.) Tietäkää, että nuoriso aikoo tulla\njyskyttämään minun oveeni! Se murtautuu sisään.\n\nHILDE. Minun mielestäni Teidän pitäisi mennä ulos ja avata ovi\nnuorisolle.\n\nSOLNESS. Avata?\n\nHILDE. Niin. Että nuoriso pääsisi Teidän luoksenne. Aivan hyvällä.\n\nSOLNESS. Ei, ei, ei! Nuoriso, -- tämä on tilintekoa, näettekös. Se\ntulee ja tuo mukanaan käänteen. Ikäänkuin uuden lipun alla.\n\nHILDE (nousee, katsoo _Solnessiin_; hänen suupielessään käy vavahtava\nnykäys, ja hän sanoo). Voitteko Te käyttää johonkin _minua_, rakentaja?\n\nSOLNESS. Kyllä, voin todellakin, juuri nyt! Sillä _Tekin_ tulette --\nikäänkuin uuden lipun alla. Nuoruutta vastaan nuoruus --.\n\n    (_Tohtori Herdal_ tulee sisään eteisovesta.)\n\nTOHTORI HERDAL. No, -- täälläkö te ja neiti vielä olette?\n\nSOLNESS. Niin, meillä on ollut monenlaista puhelemista, meillä.\n\nHILDE. Sekä vanhaa että uutta.\n\nTOHTORI HERDAL. Tosiaanko?\n\nHILDE. Oi, se on ollut niin hirveän hauskaa. Sillä rakennusmestari\nSolnessillahan on niin tavattoman hyvä muisti. Kaikenlaiset pikkuseikat\nhän muistaa pilkulleen.\n\n    (_Rouva Solness_ tulee sisään oikealla olevasta ovesta.)\n\nROUVA SOLNESS. Niin, nyt, neiti Wangel, on huone kunnossa Teitä varten.\n\nHILDE. Oh, kuinka kiltti Te olette minulle!\n\nSOLNESS (vaimolleen). Lapsenkamariko?\n\nROUVA SOLNESS. Niin, keskimmäinen. Mutta ensin kai me mennään\naterialle.\n\nSOLNESS (nyökkää _Hildelle_). Hilde nukkuu lastenkamarissa, niin.\n\nROUVA SOLNESS (katsoen mieheensä). Hilde?\n\nSOLNESS. Niin, neiti Wangelin ristimänimi on Hilde. Minä olen tuntenut\nhänet lapsena.\n\nROUVA SOLNESS. _Niinkö_, Halvard? No, olkaa nyt hyvä, pöytä on katettu.\n\n    (_Rouva Solness_ laskee kätensä _tohtori Herdalin_ käsivarrelle\n    ja poistuu hänen kanssaan oikealle. _Hilde_ on sillä välin\n    kokoillut matkatamineitaan.)\n\nHILDE (hiljaa ja nopeasti _Solnessille_). Onko se totta, mitä Te\nsanoitte? _Voitteko_ Te käyttää _minua_ johonkin?\n\nSOLNESS (ottaa tamineet _Hilden_ kädestä). _Te_ olette se, jota olen\nkipeimmin kaivannut.\n\nHILDE (katsoo _Solnessiin_ iloisin, kummastuvin silmin ja lyö kätensä\nyhteen). Mutta oi, suuri, ihana maailma --!\n\nSOLNESS (jännityksessä). Niin --?\n\nHILDE. Minullahan siis _on_ kuningaskunta.\n\nSOLNESS (huudahtaen tahtomattaankin). Hilde --!\n\nHILDE (jälleen vavahtavin suupielin). Melkein, tarkoitin sanoa.\n\n    (Poistuu oikealle. _Solness_ menee hänen perästään.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nKauniisti sisustettu, pieni sali _rakennusmestari Solnessin\ntalossa_. Taustalla lasiovi, joka vie verannalle ja puutarhaan.\nOikeanpuolimmainen takanurkka on taitettu niin, että se aukeaa\nulkonemaksi, jossa on suuri ikkuna; tähän ulkonemaan on asetettu\nkukkia. Samanlainen taitettu kulmaus on vasemmalla takanurkassa; siinä\npieni tapettiovi. Kummallakin sivuseinämällä tavallinen ovi. Etualalla\noikealla suuri kuvastin, siihen kuuluvine pöytineen. Kukkia ja kasveja\nrunsaasti kaikkialla. Etualalla vasemmalla sohva, pöytä ja tuoleja.\nKauempana taemmalla kirjakaappi. Keskellä permantoa, ulkoneman aukon\nedessä, pieni pöytä ja pari tuolia. On aivan aamupuoli päivää.\n\n(_Rakennusmestari Solness_ istuu pienemmän pöydän ääressä, edessään\navattuna Ragnar Brovikin piirustussalkku. Hän selailee piirustuksia ja\nkatselee tarkoin eräitä niistä. _Rouva Solness_ kiertelee äänettömin\naskelin huoneessa, pikku vesikannu kädessä, vaalien kukkia. Hän on\nmustassa puvussa niinkuin edellisessäkin näytöksessä. Hänen hattunsa,\npäällysvaippansa ja päivänvarjonsa ovat tuolilla kuvastimen luona.\n_Solness_ katsoo hänen huomaamattansa pari kertaa tarkastavasti häneen.\nKumpikaan heistä ei puhu mitään.)\n\n(_Kaija Fosli_ tulee hiljaa sisään vasemmalla olevasta ovesta.)\n\nSOLNESS (kääntää päätänsä ja virkahtaa välinpitämättömästi). Noo, tekö\nse olette?\n\nKAIJA. Minä tahdoin ainoastaan ilmoittaa, että olen tullut.\n\nSOLNESS. Hyvä, hyvä. Eikö Ragnarkin ole siellä?\n\nKAIJA. Ei vielä. Hänen täytyi jäädä hiukan odottamaan lääkäriä. Mutta\nsitten aikoi hän tulla tiedustamaan --\n\nSOLNESS. Kuinka vanhus voi tänään?\n\nKAIJA. Huonosti. Hän pyysi anteeksi, että hänen täytyi jäädä täksi\npäiväksi kotiin pois työstä.\n\nSOLNESS. Turhia. Olkoon rauhassa. Mutta menkäähän nyt työhönne.\n\nKAIJA. Menen. (Pysähtyy ovelle.) Tahtoisitteko te jutella Ragnarin\nkanssa, kun hän tulee?\n\nSOLNESS. En, -- minulla ei ole mitään erikoista.\n\n    (_Kaija_ menee takaisin ulos vasemmalle. _Solness_ istuu\n    yhä paikallaan ja selailee piirustuksia.)\n\nROUVA SOLNESS (seisten kukkien luona). Saas nähdä, eikö hänkin vielä\nkuole.\n\nSOLNESS (katsahtaa vaimoonsa). Hänkin vielä? Kukas muu sitten?\n\nROUVA SOLNESS (vastaamatta). Niin; vanha Brovik -- kyllä hän nyt kai\nkuolee, Halvard. Saathan nähdä.\n\nSOLNESS. Rakas Aline, etköhän menisi ulos hiukan kävelemään?\n\nROUVA SOLNESS. Niin, pitäisihän sitä mennä. (Jää yhä paikalleen\nhoitelemaan kukkia.)\n\nSOLNESS (katsellen kumarassa piirustuksia). Nukkuuko hän vielä?\n\nROUVA SOLNESS (katsoen mieheensä). Neiti Wangeliako sinä siinä\najattelet?\n\nSOLNESS (välinpitämättömästi). Satuin vaan hänet muistamaan.\n\nROUVA SOLNESS. Neiti Wangel on ollut ylhäällä jo kauan.\n\nSOLNESS. Vai niin, onko?\n\nROUVA SOLNESS. Kun minä kävin siellä, istui hän korjailemassa\nvaatteitaan. (Menee kuvastimen eteen ja asettaa hitaasti hattua\npäähänsä.)\n\nSOLNESS (lyhyen vaitiolon jälkeen). Sittenkin me tarvittiin siis\nlastenkamaria, Aline.\n\nROUVA SOLNESS. Niin, tarvittiinhan.\n\nSOLNESS. Ja minun mielestäni on parempi näin kuin että ne ovat aivan\ntyhjinä.\n\nROUVA SOLNESS. Tämä tyhjyys, se on suorastaan kauheaa. Siinä olet\noikeassa.\n\nSOLNESS (sulkee piirustussalkun, nousee ylös ja menee lähemmäksi\nvaimoaan). Saathan nähdä, Aline, tämän jälkeen tulee meille varmaan\nparempi. Paljon kodikkaampaa. Helpompi elää. -- Varsinkin sinulle.\n\nROUVA SOLNESS (katsoo mieheensä). Tämän jälkeen?\n\nSOLNESS. Niin. usko pois. Aline --\n\nROUVA SOLNESS. Tarkoitatko -- sen tähden, että _hän_ tuli tänne?\n\nSOLNESS (salaten mielensä). Tarkoitan tietysti -- sitten, kun muutamme\nuuteen taloon.\n\nROUVÄ SOLNESS (ottaa päällysvaippansa). Uskotko sinä sellaista,\nHalvard? Että tulee parempi sitten?\n\nSOLNESS. En suinkaan minä uskomatta voi olla. Ja totta kai _sinäkin_\nsen uskot?\n\nROUVA SOLNESS. Minä en usko yhtään mitään tuosta uudesta talosta.\n\nSOLNESS (masentunein mielin). On tosiaankin ikävä kuulla tällaista.\nSillä etupäässä sinua vartenhan minä sen rakensin. (Tahtoo auttaa\npäällysvaippaa vaimonsa ylle.)\n\nROUVA SOLNESS (vetäytyy hänestä erilleen). Oikeastaan sinä teet liian\npaljon minun tähteni.\n\nSOLNESS (huomattavasti kiihtyneenä). Ei ei, niin sinä et saa sanoa,\nAline! Minä en siedä kuulla suustasi sellaista!\n\nROUVA SOLNESS. No, sitten minä en enää sillä tavoin sano, Halvard.\n\nSOLNESS. Mutta minä vain _pidän_ pääni. Saathan nähdä, että sinulle\ntulee hyvä olla siellä uudessa rakennuksessa.\n\nROUVA SOLNESS. Herra Jumala, -- hyvä minulle --!\n\nSOLNESS (innokkaasti). Kyllä! Aivan varmaan! Luota _siihen_ vain. Sillä\nsiellä -- sinne tulee niin tavattoman paljon sellaista, joka muistuttaa\nsinua omasta, entisestä --\n\nROUVA SOLNESS. Jossa isä ja äiti asuivat. -- Ja joka paloi -- kaikki.\n\nSOLNESS (hiljaisella äänellä). Niin, niin, Aline-parka! Se oli kauhea\nisku sinulle, se.\n\nROUVA SOLNESS (alkaen yhtäkkiä katkerasti valittaa). Rakenna miten\npaljon tahansa. Halvard. -- minulle et voi enää koskaan rakentaa mitään\nkotia!\n\nSOLNESS (astelee yli permannon). No, no, ei sitten. Jumalan nimessä,\npuhuta enää tästä.\n\nROUVA SOLNESS. Eihän meillä muutenkaan ole tapana siitä puhua. Sinähän\nsyrjäytät sen aina --\n\nSOLNESS (pysähtyy jyrkästi ja katsoo vaimoonsa). Minäkö? Miksi minä\nmuka niin tekisin? Syrjäyttäisin?\n\nROUVA SOLNESS. Oi, minä ymmärrän sinut aivan hyvin, Halvard! Sinähän\ntahtoisit minua niin säästää. Ja tahtoisit puolustaakin minua! --\nMikäli suinkin voit.\n\nSOLNESS (ällistynein silmin). _Sinuako!_ Sinusta, -- itsestäsikö sinä\npuhut, Aline?\n\nROUVA SOLNESS. Niin, minusta kai täytyy nyt puheen olla.\n\nSOLNESS (väkistenkin itsekseen). _Tämäkin_ vielä!\n\nROUVA SOLNESS. Sillä se vanha rakennus -- sen sai nyt käydä miten\ntahansa. Herra Jumala, -- kun nyt kerran onnettomuus tuli, niin se\ntuli, --\n\nSOLNESS. Niin, siinä olet oikeassa. Minkäpä ihminen onnettomuudelle\nvoi, -- sanotaan.\n\nROUVA SOLNESS. Mutta se kauhea, jonka tulipalo toi mukanaan --! Se se\non! -- Se juuri se on!\n\nSOLNESS (kiivaasti). Ei pidä ajatella _sitä_, Aline!\n\nROUVA SOLNESS. Mutta juuri sitä täytyy ajatella. Ja saada puhella\nsiitä, viimeinkin. Sillä minä tunnen, että minä en jaksa enää sitä\nkantaa. Ja etten minä koskaan voi antaa sitä itselleni anteeksi --!\n\nSOLNESS (huudahtaen). Itsellesi --?\n\nROUVA SOLNESS. Niin, sillä minullahan oli silloin velvollisuuksia\nkahdelle taholle. Sekä sinua että pikkuisia kohtaan. Minun olisi\npitänyt tehdä itseni kovaksi. Ei antaa pelon saada sellaista valtaa\nitsessäni. Eikä surunkaan, että koti minulta paloi. (Vääntelee\nkäsiään.) Oi, jos minä sen vain olisin _voinut_, Halvard!\n\nSOLNESS (hiljaa, järkkyneenä, mennen lähemmäksi vaimoaan). Aline, --\nsinun täytyy luvata minulle, että sinä et enää koskaan ajattele niitä\nasioita. -- Lupaa minulle se kerrankin!\n\nROUVA SOLNESS. Herra Jumala, -- lupaa! Luvata, voihan ihminen luvata\nmitä hyvänsä --\n\nSOLNESS (pusertelee käsiään ja kävelee edestakaisin). Oh, tämä vie\naivan epätoivoon! Ei koskaan ainoaa auringonsädettä! Ei\nvalonpilkahdusta kotiin!\n\nROUVA SOLNESS. Tämähän _ei_ ole mikään koti, Halvard.\n\nSOLNESS. Ei; sinäpä sen sanoit. (Raskaasti.) Ja Jumala tietää etkö ole\nsiinäkin oikeassa, ettei meille tule parempaa uudessakaan talossa.\n\nROUVA SOLNESS. Sitä ei tule koskaan. Yhtä tyhjää. Yhtä autiota _siellä_\nniinkuin _täälläkin_.\n\nSOLNESS (kiivaasti). Mutta minkä ihmeen vuoksi me sitten sen\nrakensimme? Voitko sen minulle sanoa?\n\nROUVA SOLNESS. En; siihen saat itse vastata.\n\nSOLNESS (katsoo syrjästä ja epäluuloisesti vaimoonsa). Mitä sinä sillä\ntarkoitat, Aline?\n\nROUVA SOLNESS. Mitäkö minä tarkoitan?\n\nSOLNESS. Niin, hitto soi --! Sinä sanoit sen niin merkillisesti.\nNiinkuin sinulla olisi siinä jokin sala-ajatus.\n\nROUVA SOLNESS. Ei, minä vakuutan sinulle -- todellakin.\n\nSOLNESS (menee lähemmäksi). Oh, koreat kiitokset, -- minä tiedän kyllä,\nmitä tiedän. Ja minä sekä näen että kuulen, Aline. Ole sinä varma\nsiitä!\n\nROUVA SOLNESS. Mutta mitä nyt? Mitä ihmettä?\n\nSOLNESS (asettuu vaimonsa eteen). Etkö sinä muka keksi salattua,\nkätkettyä ajatusta kaikkein viattomimmassakin sanassa, mitä minä sanon?\n\nROUVA SOLNESS _Minäkö_? Mitä puhut? Minäkö keksin?\n\nSOLNESS (nauraa). Hahahaa, se onkin ymmärrettävää, tietysti, Aline! Kun\nsaat kitua saman katon alla sairaan miehen kanssa --\n\nROUVA SOLNESS (kovin huolestuneena). _Sairaan_ kanssa? Oletko sinä\nsairas, Halvard!\n\nSOLNESS (purkaen tuskaansa). Puolihassun miehen sitten! Heikkopäisen!\nSano minua miksi haluat.\n\nROUVA SOLNESS (tavoittelee tuolin selustaa ja vaipuu istumaan).\nHalvard, -- Jumalan tähden, mitä tämä --!\n\nSOLNESS. Mutta te erehdytte kumpikin, sekä sinä että tohtori. Minun\nlaitani ei ole niin. (Kävelee edestakaisin permantoa pitkin _Rouva\nSolness_ katselee häntä tuskallisin silmin. Sitten menee _Solness_\nvaimonsa luokse.)\n\nSOLNESS (rauhallisesti). Pohjaltaan ei minua vaivaa yhtään mikään.\n\nROUVA SOLNESS. Niin, eikö totta! Mutta mikä sinulla sitten on --?\n\nSOLNESS. Se on se, että minä olen monta kertaa nääntyä tämän kauhean\nvelkakuorman alle --\n\nROUVA SOLNESS. Velkakuorman? Mutta ethän sinä ole velkaa kenellekään,\nHalvard!\n\nSOLNESS (hiljaa, liikutettuna). Loputtomasti velkaa sinulle, --\nsinulle, -- sinulle. Aline.\n\nROUVA SOLNESS (nousee hitaasti ylös). Mitä tässä on alla? Sano se kohta\nsuoraan.\n\nSOLNESS. Ei, ei siinä mitään alla ole! Minä en ole koskaan tehnyt\nsinulle pahaa. En ainakaan tieten taiten. Ja kuitenkin -- tuntuu siltä\nkuin minua painaisi ja murskaisi rikos.\n\nROUVA SOLNESS. Rikos, _minuako_ vastaan?\n\nSOLNESS. Pahimmin sinua kohtaan.\n\nROUVA SOLNESS. Niinpä -- sinä olet kuitenkin sairas, Halvard.\n\nSOLNESS (raskaasti). Kaiketikin. Tai jotakin sen tapaista. (Katsoo\noikean puolimmaiseen oveen, joka nyt aukenee.) No, nyt tulee valoa.\n\n    (_Hilde Wangel_ tulee sisään. Hän on muutellut eräitä\n    pikkuseikkoja puvussaan. Helmukset ovat lasketut suoriksi.)\n\nHILDE. Hyvää huomenta, rakennusmestari!\n\nSOLNESS (nyökäyttää päätänsä). Hyvin nukkunut?\n\nHILDE. Erinomaisesti, ihanasti! Aivan kuin kehdossa. Ah, olen\nojennellut itseäni ja lekotellut kuin -- kuin prinsessa!\n\nSOLNESS (hieman hymyillen). Siis voitte oikein hyvin.\n\nHILDE. Se on tietty.\n\nSOLNESS. Ja olette kai untakin nähnyt?\n\nHILDE. Aivan. Mutta se oli pahaa.\n\nSOLNESS. Niinkö?\n\nHILDE. Niin, sillä näin unta, että putosin alas hirveän korkean vuoren\njyrkänteeltä. Ettekö te näe joskus sellaista unta?\n\nSOLNESS. Kyllä, -- joskus kyllä, niin että --\n\nHILDE. Se on kauhean jännittävää -- kun niin syöksyy yhä alas, alas.\n\nSOLNESS. Minusta se tuntuu aivan jäätävältä.\n\nHILDE. Vedättekö te jalat ylös allenne silloin, kun sitä kestää?\n\nSOLNESS. Vedän, niin korkealle kuin saan.\n\nHILDE. Niin teen minäkin.\n\nROUVA SOLNESS (ottaa päivänvarjonsa). Nyt minun täytyy tästä lähteä\nkaupungille, Halvard. (_Hildelle_.) Ja sitten minä koetan tuoda yhtä ja\ntoista, jota te ehkä voitte tarvita.\n\nHILDE (tahtoo heittäytyä hänen kaulaansa). Voi, rakas, rakas rouva\nSolness! Kuinka kiltti Te olette! Hirveän kiltti --\n\nROUVA SOLNESS (torjuen, vetäytyy irti Hildestä). Kaukana siitä. Sehän\non ainoastaan minun velvollisuuteni. Ja siksi minä teen sen niin\nmielelläni.\n\nHILDE (ärtyneenä, suipistaen suutaan). Muuten arvelen, että minä\nvoinkin lähteä ulos kaduille, -- näissä somistuksissa, joita olen nyt\npukuuni saanut. Vai _enkö_ voi sitten?\n\nROUVA SOLNESS. Suoraan sanoen, luulenpa, että yksi ja toinen vilkuisi\nTeihin hiukan kummakseen.\n\nHILDE (puhaltaa välinpitämättömästi). Pyh! Eikö muuta? Sehän on pelkkää\nhauskaa, se.\n\nSOLNESS (koettaen salata pahaa tuultaan). Niin, mutta ihmiset voisivat\nluulla, että _Tekin_ olette hullu, ymmärrättekös.\n\nHILDE. Hullu? Onko tässä kaupungissa sitten niin paljon hulluja?\n\nSOLNESS (osoittaa sormellaan otsaansa). Tässä näette ainakin yhden.\n\nHILDE. _Te_, rakentaja Solness!\n\nROUVA SOLNESS. Oh! Mutta kuules nyt, rakas, hyvä Halvard!\n\nSOLNESS. Ettekö te _sitä_ ole vielä huomannut?\n\nHILDE. En, sitä en todellakaan ole tehnyt. (Aprikoi hetkisen ja\nhymyilee hienosti.) Kyllä, ehkä kuitenkin yhdessä seikassa.\n\nSOLNESS. Siinä sen nyt _kuulit_, Aline.\n\nROUVA SOLNESS. Ja mikä se seikka sitten on, neiti Wangel.\n\nHILDE. Oh, sitä minä en sano.\n\nSOLNESS. Sanokaa nyt.\n\nHILDE. Koreat kiitokset, -- _niin_ hullu en minä ole.\n\nROUVA SOLNESS. Kun sinä ja neiti Wangel jäätte yksin, niin kyllä hän\nsen sanoo, Halvard.\n\nSOLNESS. Vai, -- niinkö _luulet_?\n\nROUVA SOLNESS. Varmaankin. Sillä sinähän olet hänet tuntenut niin\nhyvin. Aina siitä saakka kuin hän oli vielä lapsi, -- kerroit.\n\n    (Poistuu vasemmalla olevasta ovesta.)\n\nHILDE (hetkisen vaiti oltuaan). Eikö teidän vaimonne suorastaan _voi_\nminua _sietää_?\n\nSOLNESS. Oletteko te hänessä mitään sellaista huomaavinanne?\n\nHILDE. Ettekö Te itse sitten voinut _sitä_ huomata?\n\nSOLNESS (vältellen). Aline on tullut niin kovin ihmisaraksi näinä viime\nvuosina.\n\nHILDE. Onko hän sellainenkin?\n\nSOLNESS. Mutta jos Te vain saisitte oppia häntä oikein tuntemaan --.\nNiin, sillä hän on kiltti -- ja niin hyvä -- ja kunnollinen\npohjaltaan --\n\nHILDE (kärsimättömästi). Mutta kun hän kerran sitä on, -- kuinka\nsaattaa hän ryhtyä puhumaan tällaista: velvollisuudesta!\n\nSOLNESS. Velvollisuudesta?\n\nHILDE. Niin, sanoipa hän lähtevänsä kaupungille ostaakseen jotakin\nminulle. Siksi, että se on hänen _velvollisuutensa_, -- hän sanoi. Oh,\nminä en jaksa kärsiä tuollaista ilkeää, rumaa sanaa!\n\nSOLNESS. Miksikä ette sitten?\n\nHILDE. En, siksi, että se kuuluu niin kylmältä ja teräkkäältä ja\npistävältä. Velvollisuus -- velvollisuus -- velvollisuus. Eikö\nTeistäkin tunnu siltä? Että se ikäänkuin pistää?\n\nSOLNESS. Hm, en ole tullut sitä niin tarkoin ajatelleeksi.\n\nHILDE. Niin se on! Ja kun hän on kerran niin kiltti, -- kuten Te\nsanotte hänen olevan, -- niin miksi piti hänen mainita sellaista?\n\nSOLNESS. Mutta, hyvä Jumala, mitä hänen sitten olisi pitänyt sanoa?\n\nHILDE. Hän olisi voinut sanoa, että hän halusi tehdä sen siksi, että\nhän piti kovasti minusta. Jotakin sellaista olisi hän voinut sanoa.\nJotain oikein lämpöistä ja sydämellistä, ymmärrättehän.\n\nSOLNESS (katsoen Hildeen). _Sillä_ tavoinko _Te_ sitä tahtoisitte?\n\nHILDE. Juuri sillä tavoin.\n\n    (Käyskentelee edestakaisin, pysähtyy kirjakaapin eteen\n    ja katselee kirjoja.)\n\nHILDE. Teillä on vankasti kirjoja täällä.\n\nSOLNESS. Oh, jonkun verran on tullut hankituksi.\n\nHILDE. Luetteko Te oikein kaikkia noita kirjoja?\n\nSOLNESS. Ennen muinoin koettelin. Entä Te, luetteko kirjoja?\n\nHILDE. En toki! Johan nyt -- en enää. Sillä minä en löydä niistä\nselvyyttä kuitenkaan.\n\nSOLNESS. No juuri samoin on minunkin laitani.\n\n    (_Hilde_ kiertelee huoneessa, pysähtyy pienen pöydän ääreen,\n    avaa piirustussalkun ja selailee piirustuksia.)\n\nHILDE. Tekö olette piirustanut kaikki nämä?\n\nSOLNESS. En, ne on tehnyt eräs nuori mies, joka minulla on täällä\napuna.\n\nHILDE. Joku, jonka Te itse olette opettanut?\n\nSOLNESS. No, niin, kyllä kai hän on jotain minultakin oppinut.\n\nHILDE. (asettuu istumaan). Sitten hän mahtaakin olla kovin taitava?\n(Katselee hetkisen erästä piirustusta.) Eikö olekin taitava?\n\nSOLNESS. Oh, ei hullumpi miehekseen. _Minun_ tarpeihini, kyllä --\n\nHILDE. On varmaan! Hän on tavattoman etevä.\n\nSOLNESS. Luuletteko sen huomaavanne piirustuksista?\n\nHILDE. Pyh, -- variksenvarpaita! Mutta kun hän kerran on ollut Teidän\nopissanne, niin --\n\nSOLNESS. Oho, _senkö_ vuoksi --. Niitä on paljon, jotka ovat olleet\nminulla opissa. Ja heikkoja heistä on _silti_ tullut.\n\nHILDE (katselee _Solnessiin_ ja pudistelee päätänsä). Ei, vaikka surma\nperisi, minä en ymmärrä, että te voitte olla niin tuhma.\n\nSOLNESS. Tuhma? Olenko minä sitten niin kovin tuhma?\n\nHILDE. Kyllä, sitä te todella olette. Että te viitsitte uhrata aikaanne\nopettaaksenne noita nuoria nulikoita, se minua --\n\nSOLNESS (hätkähtää). Entä sitten? Ja miksi se ei kelpaisi?\n\nHILDE (nousee, puolittain vakavasti, puolittain hymyillen). Hyi\nsellaista; ei toki, rakentaja! Mitä _se_ toimittaa! Kenelläkään muulla\nkuin Teillä ei pitäisi olla lupaa rakentaa. Teidän pitäisi saada tehdä\nsitä aivan yksin. Tehdä itse kaikki. Nyt sen saitte kuulla.\n\nSOLNESS (tahtomattaankin huudahtaen). Hilde --!\n\nHILDE. No niin?\n\nSOLNESS. Mistä ihmeestä te olette johtunut sitä ajattelemaan?\n\nHILDE. Onko se Teidän mielestänne pähkähassu ajatus?\n\nSOLNESS. Ei. ei _silti_. Mutta nytpä sanon teille jotakin.\n\nHILDE. No niin?\n\nSOLNESS. Minä täällä -- alinomaa -- hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä\n-- haudon yhä sitä samaa ajatusta.\n\nHILDE. Niin, se nyt minusta on varsin ymmärrettävää, se.\n\nSOLNESS (katselee hieman pälyvästi _Hildeen_). Ja sen kai Te jo olette\nhuomannut?\n\nHILDE. En, en tosiaan.\n\nSOLNESS. Mutta kun Te -- sanoitte uskovanne, että minä olin noin --\npäästä vialla? Noin, eräässä seikassa --?\n\nHILDE. Oh, minä ajattelin silloin aivan toista.\n\nSOLNESS. Mitä toista sitten?\n\nHILDE. Mitäpä siitä, olkoon se yhdentekevää.\n\nSOLNESS (astelee yli permannon). Niin, niin, -- miten vain tahdotte.\n(Pysähtyy ulkoneman aukkoon). Tulkaahan tänne, niin näytän teille\njotakin.\n\nHILDE (menee lähemmäksi). Mitä sitten?\n\nSOLNESS. Näettekö, tuolla puutarhassa --?\n\nHILDE. Niin, mikä siellä?\n\nSOLNESS (osoittaa ulos). Aivan tuon suuren kivenlouhospaikan\nyläpuolella --?\n\nHILDE. Tuo uusi talo, sitäkö tarkoitatte?\n\nSOLNESS. Niin, rakenteilla oleva talo. Jo melkein valmis.\n\nHILDE. Siinä on tavattoman korkea torni, mikäli näen.\n\nSOLNESS. Telineet vielä ympärillä.\n\nHILDE. Onko se teidän uusi talonne?\n\nSOLNESS. On.\n\nHILDE. Se, johon te pian muutatte?\n\nSOLNESS. Niin.\n\nHILDE (katsoo _Solnessiin_). Onko siinäkin talossa lapsenkamareita?\n\nSOLNESS. Kolme, niinkuin täällä.\n\nHILDE. Eikä lapsia.\n\nSOLNESS. Ei tulekaan.\n\nHILDE (suu puolittain hymyssä). Hm. eikös ollutkin niinkuin jo\naavis --!\n\nSOLNESS. Aavistitte, että?\n\nHILDE. Että Te olette -- hiukan -- hullu kuitenkin.\n\nSOLNESS. Tätäkö asiaa Te ajattelitte.\n\nHILDE. Niin, noita lapsenkamareita, tuolla, jossa olin yötä.\n\nSOLNESS (alentaen ääntänsä). Meillä _on ollut_ lapsia. -- Alinella ja\nminulla.\n\nHILDE (katsoo jännityksessä _Solnessiin_). On _ollut_ --!\n\nSOLNESS. Kaksi pikku poikaa. Molemmat he olivat saman ikäisiä.\n\nHILDE. Kaksoiset siis.\n\nSOLNESS. Niin, kaksoiset. Siitä on nyt yksitoista -- kaksitoista\nvuotta.\n\nHILDE (hellävaroen). Ja ne molemmat ovat siis --? Niitä kaksoisia ei\nTeillä ole enää?\n\nSOLNESS (sisäisesti liikutettuna). Meillä oli ne ainoastaan noin\nkolmisen viikkoa. Tahi tuskin sitäkään. (Välittömästi huudahtaen.) Oi,\nHilde, miten sanomattoman hyvä on, että tulitte tänne! Sillä nyt\nviimeinkin olen saanut jonkun, jonka kanssa voin puhua!\n\nHILDE. Ettekö sitten voi tehdä sitä -- _hänenkin_ kanssaan?\n\nSOLNESS. En tästä asiasta. En sillä tavoin kuin minä tahdon ja minun\n_täytyy_. (Raskaasti). Enkä monesta muustakaan.\n\nHILDE (hillitysti). _Sitäkö_ Te vain tarkoititte, kun sanoitte, että\ntarvitsitte minua?\n\nSOLNESS. Lähinnä kai _sitä_. Eilen nimittäin. Sillä tänään en tiedä\nenää aivan varmaan -- (keskeyttäen puheensa). Mutta, tulkaa tänne\nistumaan. Asettukaa tuohon sohvaan, -- niin näette puutarhaan. (_Hilde_\nistuutuu sohvan kulmaan. _Solness_ vetää tuolin lähemmäksi _Hildeä_.)\nHaluatteko Te sitä kuulla?\n\nHILDE. Kyllä, minä kuuntelen Teitä kovin mielelläni.\n\nSOLNESS (istuutuu). Sittenpä minä kerron Teille kaikki.\n\nHILDE. Nyt näen minä sekä puutarhan että Teidät, rakentaja Solness.\nKertokaa siis minulle! Heti!\n\nSOLNESS (osoittaa kulma-ikkunaa). Tuolla mäellä, tuolla, -- jossa\nnäitte äsken tuon uuden rakennuksen --\n\nHILDE. Niin?\n\nSOLNESS. -- siellä asuimme, Aline ja minä, ensimäiset vuotemme. Sillä\nsiellä oli siihen aikaan vanha talo, joka oli ollut hänen äitinsä oma.\nJa sen saimme äidin kuoleman jälkeen. Ja koko tuon suuren puiston\nsaimme.\n\nHILDE. Oliko siinäkin talossa torni?\n\nSOLNESS. Ei tornin rahtuakaan. Se oli suuri, ruma puulaatikko ulkoa\nkatsoen. Mutta kuitenkin sievä ja kodikas sisältä.\n\nHILDE. Revittekö Te tuon vanhan ramun pois?\n\nSOLNESS. Ei. Se paloi meiltä.\n\nHILDE. Kaikkineen?\n\nSOLNESS. Niin.\n\nHILDE. Oliko se Teille suuri onnettomuus?\n\nSOLNESS. Miten sen ottaa. Rakennusmestarina minä pääsin vauhtiin sen\ntulipalon avulla.\n\nHILDE. No, entä --?\n\nSOLNESS. Me olimme juuri siihen aikaan saaneet ne kaksi poikaa --\n\nHILDE. Niin, nuo poloiset kaksoiset.\n\nSOLNESS. Ne tulivat niin terveinä ja viihtyvinä maailmaan. Ja päivä\npäivältä ne kasvoivat, niin että saattoi ihan silmillä nähdä.\n\nHILDE. Pikkulapset kasvavat nopeasti ensi aikoina.\n\nSOLNESS. Oli ihanin näky, mitä olla voi, kun Aline lepäsi vuoteessa\nniiden kanssa. -- Mutta sitten se tulipalo-yö --\n\nHILDE (jännityksessä). Mitä tapahtui? Sanokaa! Paloiko kukaan?\n\nSOLNESS. Ei; ei palanut. Kaikki pelastettiin talosta vahingotta --\n\nHILDE. No, mutta mitä sitten --?\n\nSOLNESS. Peljästyminen oli täristänyt Alinea niin kauhean kovasti.\nTulipalon hälinä, -- pako talosta -- suin päin, -- ja keskellä\njäätävän-kylmää yötä --. Sillä täytyihän heidät kantaa ulos\nsellaisinaan, niinkuin he vielä olivat vuoteessa. Sekä hän itse että\npikkuiset.\n\nHILDE. Eivätkö ne kaksi sitten sitä kestäneet?\n\nSOLNESS. Kyllä, _ne_ kestivät sen. Mutta Aline sairastui kuumeeseen. Ja\nse meni maitoon. Sillä hän tahtoi välttämättä imettää niitä. Sillä se\noli hänen velvollisuutensa, sanoi hän. Ja meidän molemmat pikku\npoikamme, ne -- (pusertelee käsiään) ne -- oih!\n\nHILDE. Ne eivät kestäneet _sitä_?\n\nSOLNESS. Niin, ne _eivät_ sitä kestäneet! _Se_ riisti ne meiltä.\n\nHILDE. Se mahtoi olla teistä kauhean kovaa.\n\nSOLNESS. Kauheaa minustakin. Mutta kymmenen kertaa kovempaa Alinesta.\n(Puristaa kätensä nyrkkiin sisäisestä salatusta raivosta.) Oh, että\nsellaista saa tapahtua tässä maailmassa! (Lyhyesti ja lujasti.) Siitä\npäivästä alkaen, jolloin ne kadotin, olen rakentanut kirkkoja peräti\nvasten mielin.\n\nHILDE. Ehkette mielellänne sitäkään kirkontornia siellä meidän\npuolessa?\n\nSOLNESS. En. Tiedän sanoa, että minä olin sangen iloinen ja tuntui\nkevyeltä, kun olin saanut sen käsistäni pois.\n\nHILDE. Sen _minäkin_ tiedän.\n\nSOLNESS. Ja nyt minä en rakenna enää koskaan -- koskaan mitään\nsellaista! En enempää kirkkoja kuin niiden tornejakaan!\n\nHILDE (nyökäyttää verkalleen päätänsä). Ainoastaan taloja, joissa\nihmiset voivat asua..\n\nSOLNESS. Koteja ihmisiä varten.\n\nHILDE. Mutta sellaisia koteja, joissa on korkeat tornit ja viirit\nhuipussa.\n\nSOLNESS. Mieluimmin sellaisia. (Alkaa puhua keveämmällä sävyllä.) Niin,\nkatsokaas, -- kuten sanottu, se tulipalo se auttoi minut siivilleni.\nRakennusmestarin alalla, nimittäin.\n\nHILDE. Miksi ette sano itseänne oikeaksi arkkitehdiksi, niinkuin\nmuutkin?\n\nSOLNESS. En ole opiskellut tarpeeksi perinpohjaisesti, joten en sitä\nole. Mitä osaan, olen enimmäkseen itse mietiskellyt ja keksinyt.\n\nHILDE. Mutta siivillenne te pääsitte?\n\nSOLNESS. Tulipalon jälkeen, niin. Melkein koko puiston paloittelin\nhuvilapalstoiksi. Ja siellä sain rakennella aivan miten itse tahdoin.\nJa sitten edistyin tietysti vinhaa vauhtia.\n\nHILDE (katselee tutkivasti Solnessia). Te mahdatte olla tavattoman\nonnellinen mies, te, jolla on tällaista.\n\nSOLNESS (synketen). Onnellinen? Puhutteko _Tekin_ sillä tavoin?\nNiinkuin kaikki muutkin.\n\nHILDE. Kyllä, sillä mielestäni teidän pitäisi olla. Kun Te vain\nvoisitte olla ajattelematta noita kahta pikkulasta, niin --\n\nSOLNESS (verkalleen) Niitä kahta, -- niistä ei ole helppo päästä\nerilleen Hilde.\n\nHILDE (hiukan epävarmasti). Ovatko ne yhä niin kovasti haittana? Niin\npitkät, pitkät ajat myöhemmin?\n\nSOLNESS (katsoo tiukasti Hildeen, vastaamatta). Onnellinen mies. Te\nsanoitte.\n\nHILDE. Hm. mutta _ettekö_ Te sitä ole, -- muussa suhteessa?\n\nSOLNESS (katselee yhä edelleen Hildeä silmiin). Kun minä kerroin Teille\ntästä tulipalosta --\n\nHILDE. Niin?\n\nSOLNESS. Eikö siinä ollut eräs erityinen ajatus, johon Teidän huomionne\nvoi kiintyä?\n\nHILDE (miettii ympäri päänsä). En. Mikä ajatus se sitten olisi ollut?\n\nSOLNESS (hillityn painokkaasti). Ainoastaan sen tulipalon avulla minä\nsain tilaisuuden rakentaa koteja ihmisille. Kodikkaita, lämpöisiä,\nvaloisia koteja, joissa isä ja äiti ja lapsiliuta saattoivat elää siinä\nturvallisessa ja iloisessa tiedossa, että on ylen suuri onni elää\nmaailmassa. Ja varsinkin onni, että on toistensa oma -- kaikissa,\nsuurissa ja pienissä asioissa.\n\nHILDE (innokkaasti). Niin, mutta eikö se Teille ole suuri onni, että Te\nvoitte luoda sellaisia ihania koteja?\n\nSOLNESS. Entä tuo hinta, Hilde! Kauhea hinta, jonka _minä_ sain maksaa\n_päästäkseni_ niitä rakentamaan.\n\nHILDE. Mutta eikö sitä sitten voi mitenkään saada mielestä pois?\n\nSOLNESS. Ei. Sillä päästäkseni rakentamaan koteja muille täytyi minun\nluopua, -- luopua ainaiseksi itse omasta kodista. Tarkoitan: saamasta\nkotia lapsiparvelle. Ja myöskin isälle ja äidille.\n\nHILDE (varovasti). Mutta täytyikö Teidän siitä luopua? Ainaiseksi\nsanoitte?\n\nSOLNESS (nyökkää verkalleen). Sen maksoi se onni, josta ihmiset\njuttelevat! (Hengittää raskaasti.) Se onni, -- hm, -- sitä onnea ei\nannettu halvalla, Hilde.\n\nHILDE (samaan sävyyn kuin äskenkin). Mutta eikö sitä asiaa enää voisi\nkorjata?\n\nSOLNESS. Ei koskaan maailmassa! Ei koskaan. Sekin on tulipalon seuraus.\nJa myöskin Alinen sairauden sittemmin.\n\nHILDE (katsoo _Solnessiin_ epämääräisin ilmein). Ja kuitenkin Te\nlaaditte noita lastenkamareita.\n\nSOLNESS (vakavasti). Ettekö ole koskaan huomannut, Hilde, että kaikki\nmahdoton -- ikäänkuin houkuttelee, kutsuu Teitä?\n\nHILDE (aprikoitsee asiaa). Mahdotonko? (Vilkkaasti). Kyllä! Onko\nTeidänkin laitanne niin?\n\nSOLNESS. Kyllä, niin on.\n\nHILDE. Niinpä on sitten pikku peikkoa _Teissäkin_?\n\nSOLNESS. Miksi peikkoa?\n\nHILDE. Miksi Te sitten sellaista nimittäisitte?\n\nSOLNESS (nousee). Niin, ehkäpä olette oikeassa. (Kiivaasti.) Mutta eikö\nminusta _tulisi_ peikko, -- kun minulle aina ja alinomaa käy kaikessa\nnäin! Aivan kaikessa!\n\nHILDE. Kuinka tarkoitatte?\n\nSOLNESS (hilliten sisäistä järkkymystään). Huomatkaa nyt, Hilde, mitä\nTeille sanon. Kaikki, mitä minä saavutin toimimalla, rakentamalla,\nluomalla jotakin kauneutta, lämpöistä ja turvallista kodikkuutta\ntarkoittavaa, -- jopa jotain suurenmoistakin -- (puristaa kätensä\nnyrkkiin.) Oh, eikö sitä ole kauhea ajatellakin --!\n\nHILDE. _Mikä_ se niin kauhea on?\n\nSOLNESS. Että minun täytyy nyt kaikkea sitä alinomaa mitata ja punnita.\nMaksaa siitä. Ei rahalla. Vaan ihmisonnella. Eikä pelkästään omalla\nonnellani. Vaan muidenkin. Niin, niin, huomaatteko sen, Hilde! _Sen_ on\nminun taiteilijalinnani maksanut minulle -- ja muille. Ja jok'ainoa\npäivä täytyy minun täällä nähdä, että se hinta maksetaan puolestani yhä\nuudestaan. Ja yhä uudestaan, -- samaa kiertoa!\n\nHILDE (nousee ja katselee päätänsä kääntämättä yhä _Solnessiin_). Nyt\nTe ajattelette varmaankin _häntä_.\n\nSOLNESS. Kyllä. Lähinnä Alinea. sillä hänelläkin oli elämäntehtävä.\nAivan yhtä hyvin kuin minullakin omani. (Vapisevin äänin.) Mutta hänen\nelämäntehtävänsä, sen täytyi pilautua, sen täytyi pirstoutua,\nmurskautua, -- että _minun_ tehtäväni pääsisi eteenpäin jonkinlaiseen\nsuureen voittoon. Sillä, kuulkaapas, Alinellakin -- hänelläkin oli\nrakentajan lahjat.\n\nHILDE. Hänelläkin? Rakentajan?\n\nSOLNESS (pudistaa päätänsä). Ei talojen eikä tornien tai viirien, --\ntaikka muun sellaisen, mitä minä täällä harjoittelen --\n\nHILDE. Niin, mutta _minkä_ sitten?\n\nSOLNESS (hellästi liikutettuna). Lahjat rakentaa pieniä lapsensieluja,\nHilde. Rakentaa lapsensieluja sellaisiksi, että niistä varttuisi\nsopusuhtaisia ja muodoiltaan jaloja ja kauniita. Että niistä nousisi\nsoleita, täysikasvuisia ihmisiä. _Siihen_ Alinella oli taipumukset. --\nJa kaikki se, se on nyt tuossa! Käyttämättä -- ja käyttämättä\nainaiseksi. Eikä hyödyksi mihinkään maailmassa! -- Aivan kuin sorakasa\ntulipalon perästä.\n\nHILDE. Niin, mutta vaikka nyt niin olisikin --?\n\nSOLNESS. Se _on_ niin. Se on. Minä tiedän sen.\n\nHILDE. Niin, mutta _Te_ ette toki ole siihen millään tavoin syynä.\n\nSOLNESS (luo häneen katseensa ja nyökäyttää hitaasti päätänsä). Siinäpä\nse onkin, se suuri ja kauhea kysymys. Siinä piilee se epäilys, joka\nkalvaa minua aina, -- yötä ja päivää.\n\nHILDE. Ettäkö Te --\n\nSOLNESS. Niin, oletetaan, että minä olisin siihen syynä. _Jollakin_\ntavalla nimittäin.\n\nHILDE. Tekö! Syynä tulipaloon!\n\nSOLNESS. Kaikkeen. Aivan kaikkeen. -- Ja kuitenkin kai -- aivan\nviattomasti.\n\nHILDE (katsoo huolestuneena _Solnessiin_). Oh, rakentaja Solness. --\nkun Te tuollaista voitte puhua, niin Tehän olette -- sairas kuitenkin.\n\nSOLNESS. Hm, -- en tule koskaan maailmassa oikein terveeksi _siinä_\nsuhteessa.\n\n    (_Ragnar Brovik_ avaa varovasti vasenta nurkkaovea.\n    _Hilde_ kävelee jälleen edestakaisin.)\n\nRAGNAR (nähdessään _Hilden_). Oh --. Anteeksi, herra Solness -- (aikoo\nvetäytyä takaisin ovesta)\n\nSOLNESS. Ei ei, tulkaa vain. Niin siitä tulee selvä.\n\nRAGNAR. Niin kyllä, -- se olisi hyvä!\n\nSOLNESS. Isänne ei voi paremmin, kuulin täällä.\n\nRAGNAR. Isäni menee nopeasti menojaan. Ja siksi pyydän Teitä hartaasti.\n-- kirjoittakaa pari hyvää sanaa puolestani johonkin piirustuksistani!\nJotakin isän lukea ennenkuin hän --\n\nSOLNESS (kiivaasti). Te ette saa puhua minulle enää noista\npiirustuksistanne!\n\nRAGNAR. Oletteko niitä katsellut?\n\nSOLNESS. Kyllä, -- olen katsellut.\n\nRAGNAR. Ja niistä ei ole mihinkään? Eikä _minusta_ ole mihinkään?\n\nSOLNESS. (karttelevasti). Jääkää Te vain tänne, Ragnar, Te saatte\nkaikki niinkuin itse tahdotte. Niin voitte naida Kaijan. Elää huolia\nvailla. Ehkä onnellisinakin. Kun ette vain ryhdy rakentelemaan.\n\nRAGNAR. Niin, niin, sitten minun täytyy mennä kotiin ja sanoa se\nisälle. Sillä minä lupasin sen hänelle. _Täytyykö_ minun sanoa isälleni\ntällaista juuri ennen hänen kuolemaansa?\n\nSOLNESS (sieluntuskissaan). Oh, sanokaa hänelle, -- sanokaa mitä\ntahdotte, minusta nähden! Parasta, ettette sano hänelle mitään.\n(Purkaen välittömästi.) Minä en voi menetellä muutoin kuin nyt\nmenettelen, Ragnar.\n\nRAGNAR. Saanko sitten ottaa mukaan piirustukset?\n\nSOLNESS. Kyllä, ottakaa ne, -- ottakaa vain! Ne ovat tuossa pöydällä.\n\nRAGNAR (menee pöydän luokse). Kiitoksia.\n\nHILDE (laskee kätensä piirustussalkulle). Ei, ei antaa niiden olla.\n\nSOLNESS. Miksikä niin?\n\nHILDE. Sillä _minäkin_ tahdon katsella vähän niitä.\n\nSOLNESS. Mutta Tehän _olette_ jo -- (_Ragnarille_.) No, jättäkää ne nyt\nsitten tänne.\n\nRAGNAR. Mielelläni.\n\nSOLNESS. Ja menkää heti kotiin isänne luokse.\n\nRAGNAR. Niin, kai minun täytyy.\n\nSOLNESS (aivan kuin epätoivon vallassa). Ragnar, -- Te ette saa vaatia\nminulta mitään sellaista, jota minä en _voi_! Kuuletteko. Ragnar!\nTeette _saa_!\n\nRAGNAR. En, en. Anteeksi -- (kumartaa ja poistuu).\n\n    (_Hilde_ menee kuvastimen luo ja istuutuu sitä lähelle tuolille.)\n\nHILDE (katsoo vihastuneena _Solnessiin_). Nyt Te teitte oikein pahoin.\n\nSOLNESS. Niinkö _Teidänkin_ mielestänne?\n\nHILDE. Niin, oikein rumasti ja pahoin teitte. Ja kova ja häijy ja julma\nteko se oli.\n\nSOLNESS. Te ette ymmärrä, minkälaista _minun_ on.\n\nHILDE. Sittenkin --. Ei, Te ette saa olla sellainen. Te.\n\nSOLNESS. Sanoittehan itse äsken, että ainoastaan _minun_ piti saada\nrakentaa.\n\nHILDE. Niin voin kyllä _minä_ sanoa. Mutta ette _Te_.\n\nSOLNESS. Minä kai parhaiten. Minä, joka olen niin kalliisti paikkani\nostanut.\n\nHILDE. Kylläkin, -- jollain jota Te sanotte kotoiseksi onneksi -- ja\nmuulla sellaisella.\n\nSOLNESS. Ja päällepäätteeksi sieluni rauhalla.\n\nHILDE (nousee paikaltaan). Sielunne rauhalla! (Sydämellisesti.) Niin,\nniin, siinä olette oikeassa! -- Rakentaja-raukka. -- Tehän\nkuvittelette, että --\n\nSOLNESS (naurahtaen hiljaista, omituista kurkkunaurua). Istukaa nyt\njälleen tuohon, Hilde. Niin kerron Teille hullunkurisen asian.\n\nHILDE (jännityksessä istahtaa jälleen). No niin?\n\nSOLNESS. Se kuuluu naurettavalta seikalta. Sillä koko juttu koskee vain\npientä savupiipun halkeamaa, näettekös.\n\nHILDE. Niinkö, eikö muuta?\n\nSOLNESS. Ei aluksi.\n\n    (_Solness_ siirtää tuolinsa lähemmäksi _Hildeä_ ja istuutuu.)\n\nHILDE (kärsimättömänä iskee polveensa). Se savupiipun halkeama siis!\n\nSOLNESS. Minä olin huomannut sen halkeaman jo kauan, kauan ennenkuin\ntuli pääsi irti. Joka kerta, kun kävin ullakolla, katsoin oliko se\nsiinä vielä.\n\nHILDE. Ja se oli?\n\nSOLNESS. Oli, sillä kukaan muu ei siitä tiennyt.\n\nHILDE. Ettekä Te puhunut siitä kenellekään?\n\nSOLNESS. En: en puhunut.\n\nHILDE. Ettekä aikonut savupiippua korjatakaan?\n\nSOLNESS. Aioin kyllä, -- mutta siitä ei tullut mitään. Joka kerta kun\naioin siihen ryhtyä, tuntui aivan kuin jokin käsi olisi työntynyt\nväliin. En vielä tänään, ajattelin. Huomenna kyllä. Ei siitä tullut\nmitään.\n\nHILDE. Mutta miksi Te sitten sillä tavoin kuhnustelitte?\n\nSOLNESS. Siksi, että päässäni pyöri omituisia tuumia. (Pitkään ja\nhillitysti.) Sen pienen mustan halkeaman avulla, joka oli savupiipussa,\nsaatoin minä ehkä päästä siivilleni -- rakentajana.\n\nHILDE (tähystää eteensä). Se mahtoi olla jännittävää.\n\nSOLNESS. Melkein vastustamatonta. Suorastaan voittamatonta. Sillä\nsilloin näytti se minusta niin helpolta ja yhdentekevältä. Minä\ntahdoin, että sen piti tapahtua talviseen aikaan. Vähää ennen\npäivällistä. Minun piti muka olla ulkona ajeluttamassa hiukan Alinea\npukkireellä. Palvelijat kotona, he olivat muka lämmittäneet kovasti\nuuneja.\n\nHILDE. Tietysti, sillä olihan sellaisena päivänä kova pakkanen?\n\nSOLNESS. Aivan viiltävä -- niinkuin tavallisesti siihen aikaan, ja\npalvelijat tahtoivat, että Alinella piti olla oikein hyvä ja lämmin\nkotiin palatessa.\n\nHILDE. Sillä tietysti _hän_ on yleensä viluinen.\n\nSOLNESS. Sitä hän on, ja sitten piti meidän nähdä savu kotimatkalla.\n\nHILDE. Ainoastaan savu?\n\nSOLNESS. Ensin savu. Mutta kun me tulimme muka puistoportille, niin\nkoko vanha talo-rämä loimusi jo liekkien vallassa. Sillä tavoin minä\nsitä ajattelin.\n\nHILDE. Mutta, hyvä Jumala, ettei sen pitänyt tapahtua juuri sillä\ntavoin!\n\nSOLNESS. Niin, ihmetelkääpä sitä, Hilde.\n\nHILDE. Mutta kuulkaahan, rakennusmestari Solness. Oletteko nyt tosiaan\naivan varma, että tuli pääsi irti siitä pienestä savupiipun\nhalkeamasta?\n\nSOLNESS. En laisinkaan, päinvastoin. Minä olen aivan varma siitä, ettei\nsavupiipun halkeamalla ollut mitään syytä koko tulipaloon.\n\nHILDE. Mitä kummaa!\n\nSOLNESS. Saatiin täysin selville, että tuli pääsi irti eräässä\nvaatekonttoreista, -- aivan toisessa päässä taloa.\n\nHILDE. Mutta mitä te sitten loruilette tuosta haljenneesta\nsavupiipusta!\n\nSOLNESS. Saanko puhua hiukan enemmän Teidän kanssanne, Hilde?\n\nHILDE. Kyllä, jos puhutte järkevän tavalla, niin --\n\nSOLNESS. Minä koettelen.\n\n    (Siirtää tuolinsa lähemmäksi _Hildeä_.)\n\nHILDE. No antaa tulla nyt, _Solness_.\n\nSOLNESS (tuttavallisesti). Ettekö Tekin, Hilde, usko, että on muutamia\nerityisiä, valittuja ihmisiä, jotka ovat saaneet armon ja vallan ja\nvoiman toivoa jotakin, haluta jotakin, _tahtoa_ jotakin -- niin\nsitkeästi ja niin -- niin horjumattomasti -- että he lopulta sen\n_saavat_. Ettekö Te niin usko?\n\nHILDE (määrittelemätön ilme silmissään). Jos niin on asian laita,\nsaadaan kerran nähdä -- olenko minä niitä valittuja.\n\nSOLNESS. _Yksinään_ ei ihminen niin suuria saa aikaan. Oh, ei,\napulaiset ja palvelijat, -- niiden siinä täytyy olla mukana, heidänkin,\nettä siitä jotakin tulisi. Mutta hepä eivät tule koskaan itsestään.\nHeitä täytyy oikein hellittämättä kutsua. Sisäisesti, ymmärrättehän.\n\nHILDE. Mitä apulaisia ja palvelijoita ne ovat?\n\nSOLNESS. No, siitä voimme puhua toisena kertana. Pysykäämme nyt tässä\ntulipalo-asiassa.\n\nHILDE. Ettekö luule, että se tulipalo olisi tullut ilmankin, vaikka Te\nette olisi sitä toivonut?\n\nSOLNESS. Jos talo olisi ollut vanhan Knut Brovikin oma, niin kuunaan se\nei olisi palanut _hänelle_ näin sopivasti. Siitä minä olen aivan varma.\nSillä hän ei osaa kutsua apulaisia, eikä palvelijoitakaan. (Nousee\nrauhattomana paikaltaan.) Nähkääs nyt, Hilde, -- minä se siis kuitenkin\nolen syynä siihen, että molemmat pikkupojat saivat maksaa sen\nhengellään. Ja enkö minä ole syynä siihenkin, ettei Alinesta tullut\n_sitä_, joka hänestä olisi pitänyt tulla ja voinut tulla. Ja joksi hän\nenimmin halusi.\n\nHILDE. Niin, mutta kun ne nyt ovatkin ne apulaiset ja palvelijat, jotka\nsen --?\n\nSOLNESS. Kuka apulaisia ja palvelijoita kutsui? Sen tein _minä_! Ja\nsilloin ne tulivat ja alistuivat minun tahtooni. (Yhä levottomampana.)\nSitä se on, mitä kunnon ihmiset sanovat eräiden hyväksi onneksi. Mutta\nminäpä sanon teille, minä, miltä se onni maistaa. Se on niinkuin suuri\nnahkaton läiskä tuossa rinnassa. Ja ne apulaiset ja palvelijat nylkevät\nnahkakappaleita toisten ihmisten ruumiista tukkiakseen _minun_\nhaavaani! -- Mutta se haava ei parane kuitenkaan. Ei koskaan, --\nkoskaan! Oi, jos Te tietäisitte, kuinka sitä joskus kalvaa ja kirvelee.\n\nHILDE (katsoo tarkkaavasti _Solnessiin_). Te olette sairas, rakentaja\nSolness. Sangen sairas, melkein luulen.\n\nSOLNESS. Sanokaa: _Hullu_! Sillä sitähän tarkoitatte.\n\nHILDE. Ei, en luule, että teidän järjessänne on juuri vikaa.\n\nSOLNESS. _Missäs_ sitten? Sanokaa.\n\nHILDE. Haluaisinpa tietää, ettekö Te ole syntynyt maailmaan hintelällä\nomallatunnolla varustettuna.\n\nSOLNESS. Hintelä omatunto? Mikä peijakas se on?\n\nHILDE. Tarkoitan että Teillä on omatunto kovin heikkotekoinen. Niin\narkarakenteinen. Ei siedä kouraisua. Ei nostaa ja kantaa sitä, mikä on\nraskasta.\n\nSOLNESS (murahdellen). Hm! Minkälaisen pitäisi sitten omantunnon\nmielestänne olla, jos saan kysyä?\n\nHILDE. Teillä soisin omantunnon olevan toisenlaisen -- oikein\nrotevatekoisen.\n\nSOLNESS. Mitä? Rotevatekoisen? Ja onko Teillä sitten rotevatekoinen\nomatunto?\n\nHILDE. Kyllä, sen uskon. Niin olen ainakin huomannut.\n\nSOLNESS. Se ei liene ollut varsin kovassa kokeessakaan.\n\nHILDE (värähtävä nykäys suupielessä). Oh, ei ollut niinkään helppoa\nlähteä isän luota, josta minä pidän niin hirveästi.\n\nSOLNESS. Kuinka! Näin parin kuukauden ajaksi --\n\nHILDE. Minä en koskaan enää tule sinne takaisin.\n\nSOLNESS. Ette koskaan? Miksi Te sitten matkustitte hänen luotaan?\n\nHILDE (puolittain vakavana, puolittain kujeillen). Oletteko Te taas\nunohtanut, että ne kymmenen vuotta ovat lopussa?\n\nSOLNESS. Oh, joutavia. Tapahtuiko Teille kotona jotakin haitallista?\nNo?\n\nHILDE (täysin vakavana). Kyllä, _tuo_, täällä _sisälläni_, joka ajoi ja\nsuomitsi minut tulemaan tänne. Ja houkutteli ja veti tulemaan.\n\nSOLNESS (kiihkeästi). Siinä se on! Siinä se nyt on, Hilde! Teissäkin\nasuu peikko. Aivan kuin minussa. Sillä peikko, näettekö, -- _peikko_ se\non, joka kutsuu ulkopuolella olevia voimia. Ja silloin _täytyy_ ihmisen\ntaipua, -- tahtoi tahi ei.\n\nHILDE. Minä luulen melkein, että olette oikeassa, rakentaja Solness.\n\nSOLNESS (käyskentelee edestakaisin). Oi, maailmassa on niin\nsuunnattoman paljon paholaisia, joita ihminen ei näe, Hilde!\n\nHILDE. Paholaisiako vielä?\n\nSOLNESS (pysähtyy). Kilttejä paholaisia ja häijyjä paholaisia.\nKultatukkaisia ja mustapäitä. Kunpa ihminen vain tietäisi, vaaleatko\nvai tummat ovat meihin tarttuneet! (Kiertelee sinne tänne huoneessa.)\nHo hoi, silloinpa ei olisi mitään hätää!\n\nHILDE (seuraa häntä katseillaan). Tai jos ihmisellä olisi oikein\nrehevä, uhkean terve omatunto. Niin että hän _uskaltaisi_, mitä\nmieluimmin tahtoisi.\n\nSOLNESS (pysähtyy kuvastinpöydän ääreen). Minä puolestani luulen, että\nenimmät ovat siinä suhteessa yhtä raihnaistekoisia kuin minä.\n\nHILDE. Saattaa olla mahdollista.\n\nSOLNESS (nojailee pöytään). Saduissa -- Oletteko lukenut vanhoja\nsatukirjoja?\n\nHILDE. Kyllä. Siihen aikaan kuin yleensä kirjoja luin --\n\nSOLNESS. Niissä saduissa kerrotaan viikingeistä, jotka purjehtivat\nvieraihin maihin; ryöstivät ja polttivat ja löivät hengiltä miehet --\n\nHILDE. Ja ottivat naiset vangiksi --\n\nSOLNESS. -- ja pitivät heidät --\n\nHILDE. -- ja veivät kotiinsa laivoillaan --\n\nSOLNESS. -- ja kohtelivat heitä niinkuin -- niinkuin pahimmat metsän\npeikot.\n\nHILDE (katsoo eteensä puolittain hämärtyvin silmin). Se mahtoi olla\njännittävää.\n\nSOLNESS (naurahtaen lyhyesti, murahtavalla äänellä). Nimittäin ottaa\nnaisia vangiksi?\n\nHILDE. Ei, _joutua_ otetuksi.\n\nSOLNESS (katsoo tuokion Hildeen). Vai -- niin.\n\nHILDE (aivan kuin keskeyttääkseen). Mutta mitä Te aioitte sanoakaan\ntällä jutullanne noista viikingeistä?\n\nSOLNESS. Niin; sitä, että niillä miehillä, _niillä_ oli rotevatekoinen\nomatunto. Kun he palasivat kotiin, kelpasi heille sekä ruoka että\njuoma. Ja iloisia he olivat kuin pienet lapset. Ja naiset sitten! He\neivät monesti tahtoneet pois näiden miesten luota. Voitteko moista\nymmärtää, Hilde?\n\nHILDE. Sellaisia naisia minä voin erinomaisesti ymmärtää.\n\nSOLNESS. Ohoh! Ehkäpä itsekin voisitte olla sellainen?\n\nHILDE. Miksikä sitten en?\n\nSOLNESS. Elää yksissä -- vapaasta tahdosta -- sellaisen väkivallan\ntekijän kanssa?\n\nHILDE. Jos hän olisi väkivallantekijä, josta minä olisin alkanut oikein\npitää, niin --\n\nSOLNESS. Voisitteko Te sitten pitää moisesta miehestä?\n\nHILDE. Hyvä Jumala, eihän sille itse mitään voi, kenestä on alkanut\npitää.\n\nSOLNESS (katsoo aprikoivasti neiti Wangeliin). Niin, ei; _se_ asia\nriippuu kai siitä peikosta, joka ihmisessä asuu.\n\nHILDE (lyhyesti naurahtaen). Ja noista monista siunatuista\npaholaisista, joiden hyvä tuttu _Te_ olette. Sekä kultatukkaisista että\nmustapäistä.\n\nSOLNESS (lämpöisesti ja hiljaa). Niin ollen minä toivon, että\npaholaiset ovat sääliväisiä Teitä kohtaan valinnassaan, Hilde.\n\nHILDE. Minulle ovat ne jo valinneet. Kerta kaikkiaan.\n\nSOLNESS (katsoo syvästi _neiti Wangelin_ silmiin). Hilde, -- Te olette\nkuin kesytön metsänlintu.\n\nHILDE. Kaukana _siitä_. En piiloudu pensaihin.\n\nSOLNESS. Ette, aivan niin. Paremminkin Teissä on petolintua.\n\nHILDE. Paremmin -- ehkä. (Ylen kiivaasti). Ja miksi ei olisi\npetolintua! Miksi en ajaisi riistaa, minäkin? Ottaisi saalista, jota\ntahdon! Jos saan kynteni siihen isketyksi. Jos saan sen voitetuksi.\n\nSOLNESS. Hilde, -- tiedättekö, mikä Te olette?\n\nHILDE. Hm, olen jokin sellainen ihmelintu.\n\nSOLNESS. Ei, Te olette kuin päivänsarastus. Kun katselen Teitä, --\ntuntuu kuin katselisin auringonnousuun.\n\nHILDE. Sanokaa, rakentaja Solness, -- oletteko varma, ettette joskus\nole kutsunut minua? Sillä tavoin, sisäisesti, nimittäin?\n\nSOLNESS (hiljaa ja verkkaan). Luulen melkein, että olen sen tehnyt.\n\nHILDE. Mitä Te tahdoitte minusta?\n\nSOLNESS. Te olette nuoruus, Hilde.\n\nHILDE (hymyilee). Nuoruus, jota Te niin kovasti pelkäätte?\n\nSOLNESS (nyökäyttää hitaasti päätänsä). Ja jota kohti minä pohjaltani\nhartaasti pyrin.\n\n    (HILDE nousee, menee pienen pöydän luo ja tuo sieltä\n    Ragnar Brovikin piirustussalkun.)\n\nHILDE (ojentaen vihkoa _Solnessille_). Näihin piirustuksiin Teidän\nsiis --\n\nSOLNESS (lyhyesti kieltäytyen). Pankaa nuo vehkeet pois. Minä olen ne\njo katsellut.\n\nHILDE. Niin, mutta Teidänhän on _kirjoitettava_ niihin hänen hyväkseen.\n\nSOLNESS. Kirjoitettava! En ilmoisna ikänä.\n\nHILDE. Mutta kun tuo vanhus-parka makaa kuolemaisillaan! Ettekö voi\ntehdä sitä iloa hänelle ja hänen pojalleen ennenkuin he eroavat? Ja\nehkäpä poika saisi sitten rakentaakin näiden piirustusten mukaan.\n\nSOLNESS. Niin, siinäpä se juuri onkin, että hän _saisi_. Siitä hän on\nkyllä pitänyt huolen, -- se hyvä herra.\n\nHILDE. Mutta taivahinen, -- jos niin on, -- ettekö sitten voisi\nhiukkasen valehdella?\n\nSOLNESS. Valehdella? (Raivostuen.) Hilde, -- viekää heti pois nuo\nhiiden piirustukset!\n\nHILDE (vetäisee salkkua hieman lähemmäksi itseään). Kas kas, --\nälkäähän nyt purko. -- Te puhuitte äsken peikoista. Minun mielestäni Te\nitse käyttäydytte kuin peikko. (Katselee ympärilleen.) Missä Teillä on\nmustetta ja kynä?\n\nSOLNESS. Ei ole tässä huoneessa.\n\nHILDE. Mutta tuolla neidin pöydällä kai on --\n\nSOLNESS. Pysykää siinä, Hilde! -- Enkö voisi hiukan valehdella,\nsanoitte. Kyllä, hänen vanhan isänsä vuoksi sen voisin tehdä. Sillä\nhänet minä olen kerran nujertanut. Nakannut syrjään.\n\nHILDE. Hänetkin?\n\nSOLNESS. Minun täytyi saada paikka itselleni. Mutta tämä Ragnar, --\nhänen ei pidä millään ehdolla päästä esille.\n\nHILDE. Raukka, se yritys lieneekin turha. Kun hän ei kerran pysty\nmihinkään, niin --\n\nSOLNESS (tulee lähemmäksi Hildeä, katsoo häneen ja sanoo kuiskaamalla).\nJos Ragnar Brovik pääsee esille, niin lyö hän maahan _minut_! Murskaa\nminut, -- aivan kuin minä ennen hänen isänsä.\n\nHILDE. _Teidätkö_ murskaa? Pystyykö hän sitten johonkin?\n\nSOLNESS. Kyllä, siitä saatte olla varma, että _hän_ se juuri pystyykin!\nHän on sitä nuorisoa, joka on valmis kolkuttamaan oveen, ja tekee\ntyhjäksi koko rakennusmestari Solnessin.\n\nHILDE (katsoo hiljaisen moittivasti _Solnessiin_). Ja kuitenkin Te\ntahdoitte sulkea häneltä oven. Hyi sellaista rakentajaa!\n\nSOLNESS. Se on maksanut minulle paljon sydänverta, se taistelu, jonka\nolen taistellut. -- Ja sitäpaitsi minä pelkään, etteivät nuo apulaiset\nja palvelijat tottele enää minua.\n\nHILDE. Silloin saatte koettaa siivosti ominpäin. Ei ole muuta neuvoa.\n\nSOLNESS. Toivottoman turhaa, Hilde. Käänne tulee. Ennemmin tai\nmyöhemmin. Sillä kosto on armoton.\n\nHILDE (tuskissaan, pitelee korviansa). Älkää puhuko noin! Tahdotteko\naivan surmata minut! Ottaa minulta kaiken, joka on kalliimpi henkeäni!\n\nSOLNESS. Ja mikä se sitten on?\n\nHILDE. Nähdä Teidät _suurena_. Nähdä Teidät seppele kädessä. Korkealla,\nkorkealla tornissa. (Jälleen rauhallisena.) No, antakaa nyt tänne\nlyijykynä. Sillä lyijykynä kai Teillä on.\n\nSOLNESS (ottaa esille taskukirjansa). Tässä on.\n\nHILDE (avaa piirustussalkun sohvapöydällä). Hyvä. Ja sitten me asetumme\ntähän istumaan. Me kahden, rakentaja Solness.\n\n    (_Solness_ istuutuu pöydän ääreen.)\n\nHILDE (seisoo _Solnessin_ takana, nojautuen tuolinsa selkämykseen).\nJa nyt kirjoitetaan piirustuksiin. Oikein, oikein kauniisti ja\nlämpimästi kirjoitetaan. Tämän häijyn Roarin hyväksi -- vai mikä hänen\nnimensä olikaan?\n\nSOLNESS (kirjoittaa muutaman rivin, kohottaa päätänsä ja katsoo\n_Hildeen_). Sanokaapas minulle eräs seikka, Hilde.\n\nHILDE. Niin?\n\nSOLNESS. Kun Te olette odottanut minua siellä kymmenen vuotta, --\n\nHILDE. Niin, sitten?\n\nSOLNESS. Miksi ette kirjoittanut minulle? Että olisin ehkä saattanut\nvastata Teille.\n\nHILDE (nopeasti). Ei ei, ei! _Sitähän_ minä juuri en tahtonutkaan.\n\nSOLNESS. Miksikä ette?\n\nHILDE. Minä pelkäsin, että kaikki olisi silloin saattanut särkyä\nkäsiini. -- Mutta meidänhän piti kirjoittaa piirustuksiin.\n\nSOLNESS. Niin. tosiaankin.\n\nHILDE (kumartuu eteenpäin ja katsoo, kun _Solness_ kirjoittaa). Noin\nhyvää ja sydämellistä. Oh, kuinka minä vihaan -- kuinka vihaan tuota\nRoaldia --\n\nSOLNESS (kirjoittaen). Ettekö ole koskaan pitänyt jostakin henkilöstä,\noikein, Hilde?\n\nHILDE (kovalla äänensävyllä). Mitä Te sanoitte?\n\nSOLNESS. Sanoin, ettekö ole koskaan pitänyt jostakin henkilöstä.\n\nHILDE. Jostakin toisesta kai tarkoitatte?\n\nSOLNESS (katsoo ylös _Hildeen_). Niin, jostakin toisesta. Ettekö\nkoskaan? Näiden kymmenen vuoden kuluessa? Ette kertaakaan?\n\nHILDE. Olen, kerran kylläkin. Kun olin oikein raivoissani Teille,\nsiksi, että ette tullut.\n\nSOLNESS. Silloin välititte toisistakin?\n\nHILDE. Hiukkasen. Viikon päivät ehkä. Herranen aika, rakentaja Solness,\nTehän tiedätte, mitä sellainen on.\n\nSOLNESS. Hilde, -- mitä varten Te tänne tulitte?\n\nHILDE. Älkää hukatko aikaa loruihin. Tuo vanha mies-parka voisi ehkä\nsillä välin kuolla.\n\nSOLNESS. Vastatkaa minulle, Hilde. Mitä Te minusta tahdotte?\n\nHILDE. Minä tahdon kuningaskuntani.\n\nSOLNESS. Hm -- (vilkaisee vasemmalla olevaan oveen ja kirjoittelee yhä\nedelleen piirustuksiin).\n\n    (_Rouva Solness_ tulee samassa sisään. Hänellä on\n    tavarakääröjä mukanaan.)\n\nROUVÄ SOLNESS. Tässä toin jo hiukan mukanani Teille, neiti Wangel.\nSuuret paketit lähetetään perästä.\n\nHILDE. Oh kuitenkin, kuinka sanomattoman kiltisti teitte siinä.\n\nROUVA SOLNESS. Ainoastaan velvollisuuteni. Ei mitään muuta.\n\nSOLNESS (silmäilee kirjoittamaansa). Aline!\n\nROUVA SOLNESS. Niin?\n\nSOLNESS. Näitkö, oliko hän -- konttoristineiti siellä?\n\nROUVA SOLNESS. Näin, tietysti _hän_ siellä oli.\n\nSOLNESS (sulkee piirustusvihkon). Hm --\n\nROUVA SOLNESS. Seisoi pulpetin ääressä, niinkuin hän seisoo aina, kun\nminä menen läpi huoneen.\n\nSOLNESS (nousee paikaltaan). Niinpä minä siis annan tämän hänelle. Ja\nsanon hänelle, että --\n\nHILDE (ottaa laukun _Solnessilta_). Oh ei, sallikaa se ilo minulle.\n(Lähtee ovea kohti, mutta kääntyy vielä.) Mikä hänen nimensä on?\n\nSOLNESS. Hän on neiti _Fosli_.\n\nHILDE. Uh, tuohan kuuluu niin kylmältä. Ristimänimi, tarkoitin?\n\nSOLNESS. Kaija, -- luullakseni.\n\nHILDE (Hilde avaa oven ja huutaa toiseen huoneeseen). Kaija! Tulkaa\ntänne. Kiireesti! Herra Solness tahtoo puhutella Teitä.\n\n    (_Kaija Fosli_ tulee salin ovelle.)\n\nKAIJA (katsoo pelästyneenä _Solnessiin_). Tässä minä --?\n\nHILDE (ojentaa _neiti Foslille_ piirustussalkkua). Kas, tässä Kaija. Te\nsaatte nyt ottaa tämän. Sillä nyt on mestari niihin kirjoittanut\nsuosituksensa.\n\nKAIJA. Oh, viimein!\n\nSOLNESS. Antakaa ne vanhukselle niin pian kuin suinkin.\n\nKAIJA. Minä vien ne kotiin heti paikalla.\n\nSOLNESS. Niin, tehkää se. Joten nyt Ragnar pääsee rakentamaan.\n\nKAIJA. Oi, saako hän tulla kiittämään Teitä kaikesta --?\n\nSOLNESS (tylysti). Minä en tahdo mitään kiitoksia. Viekää ne terveiset\nhänelle minulta.\n\nKAIJA. Kyllä, minä vien --\n\nSOLNESS. Ja sanokaa hänelle, että tästä alkaen en minä voi häntä enää\nkäyttää. Enkä Teitäkään enää.\n\nKAIJA (hiljaa ja vavahtaen). Ette minuakaan!\n\nSOLNESS. Saattehan Te nyt muuta ajattelemista. Ja muuta huolta. Ja\nsehän on pelkkää hyvää, se. Niin, lähtekää nyt piirustuksinenne kotiin,\nneiti Fosli. Heti! Kuuletteko!\n\nKAIJA (äskeiseen tapaan). Kyllä, herra Solness. (Poistuu.)\n\nROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, kuinka kavalat silmät hänellä on.\n\nSOLNESS. Hänellä? Tuolla pienellä typeryksellä!\n\nROUVA SOLNESS. Oh, -- kyllä minä näin, minä näin, Halvar. -- Sanoitko\nsinä heidät tosiaan irti?\n\nSOLNESS. Sanoin.\n\nROUVA SOLNESS. Kaijankin?\n\nSOLNESS. Etkö sinä juuri _sitä_ tahtonut?\n\nROUVA SOLNESS. Mutta ethän sinä voi olla ilman _häntä_? Oh, niin,\nsinulla kai on joku varalta, Halvard.\n\nHILDE (ilveillen). No, _minä_ en ainakaan kelpaa seisomaan\nkonttoripulpetin ääressä.\n\nSOLNESS. No no, se pula kyllä selviää, Aline. Nyt sinun pitää ajatella\nvain muuttoa uuteen kotiin -- niin pian kuin voit. Tänä iltana me\nripustamme torniin seppeleen -- (kääntyy _Hilden_ puoleen) aivan viirin\nhuippuun. Mitäs Te siitä sanotte, Hilde-neiti?\n\nHILDE (tuijottaa _Solnessiin_ loistavin silmin). On hirveän ihanaa\nnähdä Teitä taas niin korkealla.\n\nSOLNESS. Minua?\n\nROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, neiti Wangel, älkää ajatelkokaan sellaista!\nMinun mieheni --! Hän, jonka päätä niin _huimaa_!\n\nHILDE. Huimaa! Ei, sellainen ei hän voi olla!\n\nROUVA SOLNESS. Kyllä, se on aivan totta.\n\nHILDE. Mutta minähän olen itse nähnyt hänet erään kirkontornin\nhuipussa.\n\nROUVA SOLNESS. Niin, ihmiset ovat kyllä sitä puhuneet, mutta sehän on\nsuorastaan mahdotonta.\n\nSOLNESS (kiivaasti). Mahdotonta, -- mahdotonta, tietysti! Mutta minä\nkun seisoin siellä huipussa, minä!\n\nROUVA SOLNESS. Kuinka sinä niin voit sanoakaan, Halvard? Sinähän et\nsiedä mennä edes ulos parvekkeelle täällä toisessa kerroksessa. Ja\nolethan sinä ollut sellainen aina.\n\nSOLNESS. Ehkä saat nähdä toista tänä iltana.\n\nROUVA SOLNESS (tuskissaan). Ei, ei, ei! Sitä minun ei Jumalan avulla\ntarvitse koskaan nähdä! Sillä minä kirjoitan heti tohtorille. Ja hän\nsaa sen kyllä pois päästäsi.\n\nSOLNESS. Mutta, Aline, mitä sinä --!\n\nROUVA SOLNESS. Kyllä, sillä sinähän olet sairas. Halvard! Tämähän _ei_\nvoi olla muuta! Voi hyvä Jumala, -- Jumala! (Poistuu kiireesti\noikealle.)\n\nHILDE (katsoo jännityksissä _Solnessiin_). Onko se niin, vai eikö ole?\n\nSOLNESS. Että minua huimaa?\n\nHILDE. Että minun rakentajani ei uskalla, -- ei voi nousta niin\nkorkealle kuin hän rakentaa?\n\nSOLNESS. Siltä kannaltako katsotte asiaa?\n\nHILDE. Niin.\n\nSOLNESS. Luulenpa, ettei yksikään sieluni sopukka ole turvassa Teiltä.\n\nHILDE (katsoo kulma-ikkunaan). Tuolla ylhäällä siis. Aivan huipussa.\n\nSOLNESS (menee lähemmäksi _Hildeä_). Ylimmässä tornikammiossa voisitte\nTe asua, Hilde. -- _Siellä_ Te olisitte kuin prinsessa.\n\nHILDE (epämääräisesti, puolittain vakavana, puolittain leikillä). Niin;\nniinhän olette minulle luvannut.\n\nSOLNESS. _Olenko_ tosiaankin?\n\nHILDE. Hyi, rakentaja! Tehän sanoitte, että minusta tulisi prinsessa,\nja että minä saisin Teiltä kuningaskunnan. Ja sen jälkeen Te minua --\nno!\n\nSOLNESS (varovasti). Oletteko aivan varma, ettei se ole jokin uni, --\nkuvitelma, joka on juurtunut Teihin?\n\nHILDE (terävästi). Te ette kai sitä muka _tehnyt_?\n\nSOLNESS. Tiedän tuskin itse sitä --. (Hiljaisemmin.) Mutta sen tiedän\nnyt ainakin, että minun --\n\nHILDE. Että teidän --? Sanokaa!\n\nSOLNESS. -- että minun _olisi pitänyt_ se tehdä.\n\nHILDE (uljaasti, välittömästi huudahtaen). Ilmoisna ikänä Teitä ei\nhuimaa!\n\nSOLNESS. Tänä iltana me siis ripustamme torniin seppeleen, -- prinsessa\nHilde.\n\nHILDE (katkera piirto kasvoissa). Teidän uuden kotinne torniin.\n\nSOLNESS. Uuteen kotiin. Josta ei koskaan tule _kotia minulle_.\n\n    (Poistuu ulos puutarhaoven kautta.)\n\nHILDE (katselee harsoutunein silmin suoraan eteensä ja kuiskaa jotakin\nitseen. Kuuluvat ainoastaan sanat:) -- -- -- hirveän jännittävää -- --\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n(Suuri, leveä kuisti _rakennusmestari Solnessin_ talossa. Vasemmalta\nnäkyy osa rakennusta, josta tuo ovi kuistille. Vastapäätä ovea,\noikealla puolella, kuistin kaide. Kauempaa taustalta, kuistin päästä,\nvievät portaat alas matalammalla olevaan puistoon. Puiston suurten,\nvanhain puiden oksat kaartuvat yli kuistin, vasemmalle rakennuksen\nseinää kohti. Kauempaa oikealta puolelta pilkottaa puiden välitse uuden\nhuvilarakennuksen alaosa ja telineet, jotka ovat torni-kohdan\nympärillä. Taustalla rajoittaa puistoa vanha säleaita. Aidan takana\nkatu; sen varrella mataloita, rappeutuneita pikku taloja.)\n\nIltataivas; auringon valossa hohtavia pilviä.\n\nKuistilla, rakennuksen seinämällä, puutarhapenkki ja penkin edessä\nsoikea pöytä. Pöydän toisella puolella nojatuoli ja muutamia\ntaburetteja; kaikki korihuonekaluja.\n\n_Rouva Solness_ lepäilee iso, valkea kreppisaali hartioilla\nnojatuolissa ja tuijottaa oikealle päin.\n\nHetken päästä tulee _Hilde Wangel_ portaita myöten ylös puistosta.\nHänellä on sama puku kuin edellisessäkin näytöksessä ja hattu päässä.\nPovella on hänellä pieni kimppu tavallisia pikkukukkia.\n\nROUVA SOLNESS (kääntää hiukan päätänsä). Oletteko ollut kävelemässä\npuistossa, neiti Wangel?\n\nHILDE. Olen, kävin sitä katsomassa.\n\nROUVA SOLNESS. Ja olette löytänyt kukkiakin, näen minä.\n\nHILDE. Kyllä. Niitä on siellä tavattomasti pensaitten välissä.\n\nROUVA SOLNESS. Ihanko _totta_? Yhä vielä? Minä kun en käy siellä juuri\nkoskaan.\n\nHILDE (tullen lähemmäksi). Kuinka sanoitte? Ettekö Te lehahda\npuutarhaan jok'ikinen päivä?\n\nROUVA SOLNESS (heikko hymy huulilla.) Minä en \"lehahda\" yleensä\nminnekään. Nykyisin enää.\n\nHILDE. Mutta ettekö kuitenkin silloin tällöin mene alas ihailemaan\nkaikkea kaunista, mitä siellä on?\n\nROUVA SOLNESS. Se on tullut minulle niin vieraaksi, kaikki. Minua\nmelkein peloittaa sitä nähdä.\n\nHILDE. Omaa puutarhaanne?\n\nROUVA SOLNESS. Minusta tuntuu, ettei se ole _minun_ enää.\n\nHILDE. Oh, mitä _tuo_ on --?\n\nROUVA SOLNESS. Ei ei, se ei ole minun. Se ei ole sellainen kuin isän ja\näidin aikana. Ne ovat lohkaisseet niin surullisen paljon pois\npuistosta, neiti Wangel. Ajatelkaas, -- ovat pirstoneet palstoiksi, --\nja rakentaneet taloja vieraille ihmisille. Ihmisille, joita minä en\ntunne. Ja saattavat istua siellä ja katsella minua ikkunoista.\n\nHILDE (kirkas ilme kasvoillaan). Kuulkaas, rouva Solness?\n\nROUVA SOLNESS. Niin?\n\nHILDE. Saanko minä olla hetkisen tässä luonanne?\n\nROUVA SOLNESS. Kyllä, mielelläni, jos haluatte.\n\n    (_Hilde_ siirtää taburetin nojatuolin luokse ja istuutuu.)\n\nHILDE. Ah, -- tässähän paistattelee päivää kuin kissa.\n\nROUVA SOLNESS (asettaa kätensä kevyesti _Hilden_ niskalle). On kilttiä,\nettä tahdotte olla _minun_ luonani. Minä luulin, että Te olitte menossa\nsisään mieheni luokse.\n\nHILDE. Mitä minä hänen luoksensa?\n\nROUVA SOLNESS. Auttamaan häntä, ajattelin.\n\nHILDE. Kiitokset! Muuten ei hän olekaan sisällä. Hän on tuolla\ntyömiesten parissa. Mutta hän näytti niin häijyltä, etten uskaltanut\npuhutella häntä.\n\nROUVA SOLNESS. Oh, pohjaltaan hän on niin lempeä ja helläsydäminen.\n\nHILDE. Hän!\n\nROUVA SOLNESS. Te ette vielä tunne häntä oikein, Te, neiti Wangel.\n\nHILDE (katselee lämpöisesti _rouva Solnessiin_). Oletteko nyt iloinen,\nkun pian saatte muuttaa uuteen taloon?\n\nROUVA SOLNESS. _Pitäisihän_ minun olla iloinen. Sillä Halvardhan tahtoo\nsitä --\n\nHILDE. Oh, ei minun mielestäni juuri sen vuoksi.\n\nROUVA SOLNESS. Kyllä, juuri sen vuoksi, neiti Wangel. Sillä onhan\nainoastaan velvollisuuteni taipua _hänen_ tahtoonsa. Mutta monesti on\nniin vaikeaa pakottaa itseään tottelevaisuuteen.\n\nHILDE. Niin, _se_ on varmaan vaikeaa.\n\nROUVA SOLNESS. Sen saatte uskoa. Kun ei ole sen parempi ihminen kuin\nminä, _niin_ --\n\nHILDE. Kun on kokenut niin paljon raskasta kuin _Te_ --\n\nROUVA SOLNESS. Mistä Te sen tiedätte?\n\nHILDE. Miehenne on kertonut minulle.\n\nROUVA SOLNESS. Minun kanssani puhellessaan koskettelee hän harvoin\n_niitä_ asioita. -- Niin, saatte uskoa, että minä olen kokenut\nelämässäni enemmän kuin tarpeeksi kovaa, neiti Wangel.\n\nHILDE (katselee säälien _rouva Solnessiin_ ja nyökkää hiljalleen).\nRouva Solness-raukka. Ensin Teiltä paloi --\n\nROUVA SOLNESS (huoaten). Niin, paloi kaikki _minun_ omani.\n\nHILDE. Ja sitten tuli toinen vielä pahempi.\n\nROUVA SOLNESS (katsoo kysyvästi _Hildeen_). Pahempi?\n\nHILDE. Niin, kaikkein pahin.\n\nROUVA SOLNESS. Mitä Te nyt tarkoitatte?\n\nHILDE (hiljaa). Tehän kadotitte molemmat pikku poikanne.\n\nROUVA SOLNESS. Ah, ne, niin. Niin, se nyt oli _muuta, se_. Sehän oli\nylempi sallimus. Ja sellaiseen saa ihminen alistua. Ja vielä kiittää.\n\nHILDE. Kiitättekö Te sitten?\n\nROUVA SOLNESS. En aina, ikävä tunnustaa. Tiedänhän kyllä hyvin, että se\nolisi minun velvollisuuteni. Mutta minä en voi sitä tehdä kuitenkaan.\n\nHILDE. Ette toki, se on minusta aivan luonnollista.\n\nROUVA SOLNESS. Ja usein täytyy minun sitäpaitsi sanoa itselleni, että\nsehän oli oikeutettu rangaistus minulle --\n\nHILDE. Mistä?\n\nROUVA SOLNESS. Siitä, etten ollut kyllin vahva onnettomuudessa.\n\nHILDE. Mutta minä en ymmärrä, kuinka --\n\nROUVÄ SOLNESS. Oi, ei, ei, neiti Wangel, -- älkää puhuko minulle enää\nnoista pikku pojista. Niiden osasta meidän tulee olla ainoastaan\niloisia. Sillä _heillä_ on niin hyvä, -- niin hyvä nyt. Ei, pienet\ntappiot elämässä, nehän ne leikkaavat niin syvälle sydämeen. Menettää\nkaikki sellainen, jota muut ihmiset eivät pidä juuri minään.\n\nHILDE (nojautuu käsivarsin _rouva Solnessin_ polveen ja katselee häntä\nlämpöisesti silmiin). Kiltti rouva Solness, -- kertokaa minulle, mitä\nne sellaiset ovat.\n\nROUVÄ SOLNESS. Niinkuin sanoin. Pelkkiä pikku asioita. Siellä paloivat\nnyt esimerkiksi kaikki vanhat muotokuvat, joita oli seinillä. Ja kaikki\nvanhat silkkipuvut paloivat. Jotka olivat olleet suvussa ammoiset ajat.\nJa kaikki äidin ja mummon pitsit -- nekin paloivat. Ja ajatelkaas, --\nkorut sitten. (Raskaasti.) Ja kaikki nuket.\n\nHILDE. Nuket?\n\nROUVÄ SOLNESS (itkuisella äänellä). Minulla oli yhdeksän kaunista\nnukkea.\n\nHILDE. Ja _nekin_ paloivat?\n\nROUVÄ SOLNESS. Kaikki tyyni. Oh, se oli niin vaikeaa, niin vaikeaa\nminusta.\n\nHILDE. Olitteko Te sitten säilyttänyt kaikki nukkenne kätkössä?\nPienestä tytöstä asti?\n\nROUVÄ SOLNESS. En kätkössä. Minä ja nuket elimme sittemminkin aina\nyhdessä.\n\nHILDE. Sitten kun olitte jo suuri?\n\nROUVÄ SOLNESS. Niin, kauan sen jälkeen.\n\nHILDE. Senkin jälkeen kun menitte naimisiin?\n\nROUVA SOLNESS. Aivan niin. Kun hän vain ei nähnyt, silloin minä --.\nMutta sittenhän ne paloivat taloon, poloiset. Ei ollut ketään, joka\nolisi ajatellut niitä. Oi, sitä on niin surullinen muistella. Niin, Te\nette saa nauraa minulle, neiti Wangel.\n\nHILDE. Minä en laisinkaan naura.\n\nROUVA SOLNESS. Sillä olivathan nekin tavallaan eläviä olentoja. Minä\nkantelin niitä sydämelläni kuin pieniä syntymättömiä lapsia.\n\n    (_Tohtori Herdal_, hattu kädessä, tulee kuistille ovesta\n    ja näkee _rouva Solnessin ja Hilden_.)\n\nTOHTORI HERDAL. No, rouva, Te istutte täällä ulkona ja vilustatte\nitsenne?\n\nROUVA SOLNESS. Minusta täällä oli niin hyvä ja lämmin tänään.\n\nTOHTORI HERDAL. No niin. Mutta onko täällä jotakin tapahtunut? Minä\nsain Teiltä kirjelapun.\n\nROUVA SOLNESS (nousee paikaltaan). On, oli asia, josta minun täytyy\npuhella Teidän kanssanne.\n\nTOHTORI HERDAL. Hyvä. Ehkäpä siis mennään tuonne sisään. (_Hildelle.)\nTunturiasussa tänäänkin, neiti?\n\nHILDE (iloisesti, nousee ylös). Aivan! Täydessä komennossa! Mutta\ntänään minä en aio yläilmoja kohti niskojani taittamaan. Me jäämme\nsievästi alas katselijoiksi, me, tohtori.\n\nTOHTORI HERDAL. Katselijoiksi? _Mitä_ katsomaan?\n\nROUVA SOLNESS (hiljaa, pelästyneenä _Hildelle_). Hyst, hyst, -- Jumalan\ntähden! Nyt hän tulee. Koettakaa vain saada häneltä se päähänpisto\npois. Ja olkaamme hyviä ystäviä, neiti Wangel. Emmekö me voi?\n\nHILDE (heittäytyy kiivaasti _rouva Solnessin_ kaulaan). Oh, jos me vain\nvoisimme.\n\nROUVA SOLNESS (vetäytyy _Hildestä_ soveliaan jäykästi irti). No, no,\nno! Tuolla hän tulee, tohtori! Sallikaa minun puhella kanssanne.\n\nTOHTORI HERDAL. Koskeeko asia _häntä_?\n\nROUVA SOLNESS. _Häntä_ juuri. Tulkaa vain sisään.\n\n    (_Rouva Solness ja tohtori_ poistuvat ovesta sisälle.)\n\n    (Melkein samassa tulee _rakennusmestari Solness_ ylös puistosta\n    portaita myöten. _Hilden_ kasvoille ilmestyy vakava sävy.)\n\nSOLNESS (vilkaisee kuistin oveen, joka suljetaan varovasti\nsisällepäin). Oletteko Te, Hilde, huomannut, että heti kun minä\n_tulen_, niin hän _poistuu_.\n\nHILDE. Olen huomannut, että heti kun Te tulette, _saatte_ hänet\npoistumaan.\n\nSOLNESS. Ehkäpä niin. Mutta minä en voi sille mitään. (Katselee\ntarkkaavasti _Hildeen_.) Onko Teillä kylmä, Hilde? Minusta näyttää\nsiltä.\n\nHILDE. Tulin juuri hautakammiosta.\n\nSOLNESS. Mitä _tuo_ merkitsee?\n\nHILDE. Että olen saanut vilun ruumiiseeni, rakentaja Solness.\n\nSOLNESS (verkkaisesti). Luulen Teitä ymmärtäväni --\n\nHILDE. Miksi Te tulitte tänne ylös?\n\nSOLNESS. Näin sieltä, että Te olitte täällä.\n\nHILDE. Mutta silloin Te kai näitte myöskin hänet?\n\nSOLNESS. Minä tiesin, että hän lähtisi heti, jos minä tulisin.\n\nHILDE. Onko Teistä kovin vaikeaa, että hän niin väistyy edestänne?\n\nSOLNESS. Tavallaan tuntuu se helpotukseltakin.\n\nHILDE. Ettei hän aina ole silmienne edessä?\n\nSOLNESS. Niin.\n\nHILDE. Ettei Teidän tarvitse nähdä alinomaa, kuinka raskasta hänestä on\ntuo pikku poikain asia?\n\nSOLNESS. Niin. Enimmäkseen sen vuoksi.\n\nHILDE (astelee verkalleen yli kuistin, kädet selän takana, pysähtyy\nkaiteen ääreen ja katselee puistoon päin).\n\nSOLNESS (lyhyen vaitiolon jälkeen). Puhelitteko Te kauan hänen\nkanssaan?\n\nHILDE (seisoo liikahtamatta eikä vastaa).\n\nSOLNESS. _Kauan_, kysyin?\n\nHILDE (on yhä vaiti).\n\nSOLNESS. Mitä hän sitten puhui, Hilde?\n\nHILDE (yhä vain ääneti).\n\nSOLNESS. Aline-parka! Pikku pojista hän varmaan puhui.\n\nHILDE (hänen ruumistaan väristää hermostunut nykäys; sitten nyökkää hän\npari kertaa nopeasti).\n\nSOLNESS. Hän ei pääse vapaaksi siitä koskaan. Ei voita sitä ilmoisna\nikänä. (Menee lähemmäksi _Hildeä_.) Nyt Te seisotte siinä taas kuin\nkivipatsas. Niin Te seisoitte eilisiltanakin.\n\nHILDE (kääntyy ja katsoo _Solnessiin_, silmät suurina ja vakavina).\nMinä matkustan pois.\n\nSOLNESS (terävästi). Matkustatte!\n\nHILDE. Niin.\n\nSOLNESS. Ei, sitä Te ette saa tehdä!\n\nHILDE. Mitä minä nyt _täällä_ teen enää?\n\nSOLNESS. Ainoastaan _olette_ täällä, Hilde!\n\nHILDE (katselee _Solnessia_ päästä jalkoihin). Kauniit kiitokset.\n_Siihen_ se tosiaan ei jäisi!\n\nSOLNESS (välittömästi). No, se olisi sen parempi!\n\nHILDE (kiivaasti). Minä en _voi_ tehdä mitään pahaa sellaiselle, jonka\n_tunnen_. En ottaa mitään, mikä on hänen.\n\nSOLNESS. Kuka sitten sanoo, että Teidän olisi se _tehtävä_.\n\nHILDE (jatkaa). Vieraalta kyllä! Sillä se on jotakin aivan toista!\nJoltakulta, jota en koskaan olisi silmieni edessä nähnyt. Mutta\nihmiseltä, jota aivan lähelle on joutunut. -- Ei mitenkään! Oh!\n\nSOLNESS. Mutta enhän minäkään ole mitään muuta sanonut.\n\nHILDE. Oh, rakentaja Solness, Te tiedätte hyvin, miten kävisi. Ja siksi\nminä matkustan.\n\nSOLNESS. Ja miten _minun_ sitten käy, kun Te olette lähtenyt? Mitä\nvarten minä _sitten_ elän? Sen _jälkeen_?\n\nHILDE (määrittelemätön ilme silmissään). _Teillä_ kai ei ole mitään\nhätää. Teillähän on velvollisuutenne häntä kohtaan. Eläkää niitä\nvelvollisuuksia varten.\n\nSOLNESS. Liian myöhäistä. Nämä salaiset voimat, -- nämä -- nämä --\n\nHILDE. -- paholaiset --\n\nSOLNESS. Niin, paholaiset. Ja sisäinen peikkoni. Ne ovat vuodattaneet\nkaiken elämänveren hänestä. (Epätoivon hymy huulillaan.) _Minun_ onneni\ntähden ne sen tekivät! Niin, niin! (Raskaasti.) Ja nyt hän on kuollut\n-- minun tähteni. Ja minä olen kahlittu elävänä kuolleeseen. (Hurjassa\ntuskassa.) _Minä -- minä_, joka en voi elää elämää ilman iloa!\n\n    (_Hilde_ kiertää pöydän taakse ja istuutuu penkille nojaten\n    kyynärpäänsä pöytään ja kasvojaan käsiinsä.)\n\nHILDE (istuu ja katselee hetkisen _Solnessiin_). Mitä Te nyt ensi\nkerralla aiotte rakentaa?\n\nSOLNESS (pudistaa päätänsä). Luullakseni ei siitä suuria nyt enää\nsynny.\n\nHILDE. Ei sellaisia lämpöisiä, onnellisia koteja, äidille ja isälle. Ja\nlapsiliudalle?\n\nSOLNESS. Mikä tietää, tarvitaanko sellaisia enää tästä lähtien.\n\nHILDE. Rakentaja-raukka! Ja kun olette uhrannut kokonaista kymmenen\nvuotta -- uskaltanut henkenne -- ainoastaan _sitä_ toteuttaaksenne.\n\nSOLNESS. Niin, sanokaapa muuta, Hilde.\n\nHILDE (huudahtaen välittömästi). Oh, kuinka minun mielestäni kaikki on\nhullua, hassua, -- aivan kaikki!\n\nSOLNESS. Mikä kaikki?\n\nHILDE. Ettei ihminen uskalla kaapata onneaan itselleen. Omaa elämäänsä!\nPelkästään sen vuoksi, että tiellä on joku, jonka tuntee.\n\nSOLNESS. Joku, jota ei ole oikeus syrjäyttää.\n\nHILDE. Kuka tietää, eikö pohjaltaan olisi oikeus? Mutta kuitenkin --\nOh, jos voisi nukahtaa pois koko touhusta. (Asettaa käsivartensa pitkin\npöytää eteensä, nojaa vasemman poskensa käsiinsä ja sulkee silmänsä.)\n\nSOLNESS (kääntää nojatuolia ja istuutuu pöydän ääreen). Oliko Teillä\nlämmin, onnellinen koti -- siellä kotipuolessanne, isänne luona, Hilde?\n\nHILDE (liikahtamatta, vastaa aivan kuin unenhorteessa). Häkki se vain\noli.\n\nSOLNESS. Ja Te ette tahdo mitenkään siihen takaisin?\n\nHILDE (samaan sävyyn kuin äskenkin). Metsälintu ei koskaan tahdo\nhäkkiin.\n\nSOLNESS. Mieluummin liitää ja ajaa saalista ilmoissa --\n\nHILDE (yhä äskeiseen sävyyn). Petolintu ajaa mieluummin saalista --\n\nSOLNESS (katse pysähtyneenä Hildeen). Kunpa ihmisellä olisi\nviikinkiuhmaa -- ja --\n\nHILDE (tavallisella äänellään, avaten silmänsä, mutta liikahtamatta).\nJa mitä muuta? Sanokaa, mitä _se_ oli?\n\nSOLNESS. Rotevatekoinen omatunto.\n\n    (Hilde ojentautuu eloisasti pystyyn. Hänen silmissään\n    on jälleen iloinen, säteilevä ilme.)\n\nHILDE (nyökäyttää _Solnessille_ päätänsä). Minä tiedän, mitä Te ensi\nkerralla rakennatte, minä!\n\nSOLNESS. Tiedätte siis enemmän kuin minä, Hilde.\n\nHILDE. Niin, rakennusmestarithan ovat niin tuhmia.\n\nSOLNESS. Ja minkä minä sitten rakentaisin?\n\nHILDE (nyökäyttää jälleen päätänsä). Linnan.\n\nSOLNESS. Minkä linnan?\n\nHILDE. _Minun_ linnani, tietysti.\n\nSOLNESS. Tahdotteko Te nyt _linnan_?\n\nHILDE. Ettekö Te ole minulle velkaa kuningaskunnan, saan luvan kysyä?\n\nSOLNESS. Hm, niinhän ainakin sanotte.\n\nHILDE. Hyvä. Te siis olette minulle velkaa kuningaskunnan. Ja\nkuningaskunnassa on toki linna, tiedän minä!\n\nSOLNESS (yhä enemmän vilkastuen). Kyllä, se on tavallista.\n\nHILDE. Hyvä; rakentakaa se siis minulle! Heti!\n\nSOLNESS (nauraen). Ihanko tuossa paikassa?\n\nHILDE. Niin. Sillä nyt ovat ne kymmenen vuotta menneet. Ja minä en\ntahdo enää odotella. Siis, -- linna tänne, rakennusmestari!\n\nSOLNESS. Ei ole leikinasia olla Teille velkaa, Hilde!\n\nHILDE. Se Teidän olisi pitänyt muistaa jo ajoissa. Nyt se on liian\nmyöhäistä. Siis -- (Paukuttaa kädellään pöytään.) -- Linna pöytään! Se\non _minun_ linnani. Minä tahdon sen _heti_!\n\nSOLNESS (vakavammin, kumartuu lähemmäksi _Hildeä_, nojaten käsivarsin\npöytään). Millaiseksi Te olette ajatellut sitä linnaa, Hilde?\n\n    (Hilden katse verhoutuu vähitellen. Hän tuijottaa\n    ikäänkuin omaan sieluunsa.)\n\nHILDE (verkalleen). Minun linnani pitää olla korkealla. Hyvin korkealla\nsen täytyy olla. Ja vapaata joka taholle. Niin että voin nähdä\navaralle, -- kauas kaikkialle.\n\nSOLNESS. Ja korkea torni siinä kai täytyy olla?\n\nHILDE. Hirvittävän korkea torni. Aivan tornin huipussa parveke. Ja\nsillä parvekkeella tahdon minä seistä --\n\nSOLNESS (tapailee vaistomaisesti kädellään otsaansa). Että Te tahdotte\nseistä niin huimaavan korkealla --\n\nHILDE. Niin juuri! Siellä ylhäällä tahdon seistä ja katsella muihin, --\nmuihin, jotka rakentavat kirkkoja. Ja koteja äidille ja isälle ja\nlapsiliudalle. Ja _sitä_ saatte Tekin tulla ylös katselemaan.\n\nSOLNESS (hillitysti). Saako rakennusmestari nousta prinsessan luokse?\n\nHILDE. Jos mestari _tahtoo_.\n\nSOLNESS (matalammalla äänellä). Niinpä luulen, että mestari tulee.\n\nHILDE (nyökäyttää päätänsä). Mestari, -- hän tulee.\n\nSOLNESS. Mutta ei saa koskaan enää rakentaa, -- rakentaja-parka.\n\nHILDE (innokkaasti). Kylläpäs! Meitä on sitten työssä kaksi. Ja sitten\nme rakennamme ihanimman, -- kaikkein ihanimman, mitä koko maailmassa\nlöytyy!\n\nSOLNESS (jännityksissä). Hilde, -- sanokaa minulle, mitä se on?\n\nHILDE (katselee hymyillen _Solnessiin_, pudistaa hiukan päätänsä,\npistää suunsa suppuun ja puhuu aivan kuin lapselle). Rakennusmestarit\n-- ovat hyvin, hyvin tyhmiä olentoja.\n\nSOLNESS. Niin, ovathan ne tyhmiä. Mutta sanokaa nyt minulle, mitä se\non! Se, joka on ihaninta maailmassa. Jonka me kaksi yhdessä rakennamme?\n\nHILDE (on hetkisen vaiti, ja sanoo sitten, silmissään määrittelemätön\nilme). Ilmalinnoja.\n\nSOLNESS. Ilmalinnoja?\n\nHILDE (nyökäyttää päätänsä). Ilmalinnoja, niin! Tiedättekö, mitä\ntuollainen ilmalinna onkaan?\n\nSOLNESS. Sehän on ihaninta maailmassa, sanoitte.\n\nHILDE (nousee kiivaasti ylös ja huitaisee aivan kuin torjuen\nkädellään). Aivan niin, tietysti! Ilmalinnoihin on niin mukava\nturvautua. Ja ne ovat niin helppoja rakentaa -- (katsoo ivallisesti\n_Solnessiin_) -- varsinkin rakennusmestarien, joiden omaatuntoa huimaa.\n\nSOLNESS (nousee paikaltaan). Tästä päivästä lähtien me rakennamme\nyhdessä, Hilde.\n\nHILDE (puolittain epäilevä hymy huulillaan). _Oikeanko_ ilmalinnan?\n\nSOLNESS. Niin. Ja perustusten nojaan.\n\n    (_Ragnar Brovik_ tulee ulos kuistille. Hän kantaa suurta, vihreää\n    seppelettä, joka on koristettu kukilla ja silkkinauhoilla.)\n\nHILDE (ilonpuuskassa). Seppele! Ah, siitä tulee hirveän ihanaa!\n\nSOLNESS (kummastellen). Tekö tuotte seppelettä, Ragnar?\n\nRAGNAR. Minä lupasin tehdä sen työnjohtajalle.\n\nSOLNESS (keventyneenä). No, sitten kai isänne voi paremmin?\n\nRAGNAR. Ei.\n\nSOLNESS. Eikö se häntä virkistänyt, mitä minä kirjoitin?\n\nRAGNAR. Se tuli liian myöhään.\n\nSOLNESS. Liian myöhään!\n\nRAGNAR. Kun Kaija toi sen, ei sairas ollut enää tajussaan. Hän oli\nsaanut halvauksen.\n\nSOLNESS. Mutta menkää sitte hänen luokseen! Hoitakaa isäänne!\n\nRAGNAR. Hän ei tarvitse minua enää.\n\nSOLNESS. Mutta Teidän kai tarvitsee olla hänen luonansa.\n\nRAGNAR. _Hän_ istuu siellä vuoteen ääressä.\n\nSOLNESS (hiukan epävarmana). Kaijako?\n\nRAGNAR (katsoo synkästi _Solnessiin_). Niin, -- Kaija juuri.\n\nSOLNESS. Menkää kotiin, Ragnar. Sekä vanhuksen että Kaijan luokse.\nAntakaa seppele _minulle_.\n\nRAGNAR (kätkee ivallista hymyään). Ette suinkaan Te itse aio --?\n\nSOLNESS. Minä vien sen tuonne alas, minä. (Ottaa _Ragnar Brovikilta_\nseppeleen.) Ja Te menette nyt kotiin. Me emme tarvitse Teitä tänään.\n\nRAGNAR. Tiedän kyllä, että Te ette minua tästä lähtien tarvitse. Mutta\ntänään minä jään.\n\nSOLNESS. No jääkää sitten, koska niin haluatte.\n\nHILDE (kuistin kaiteen ääressä seisten). Rakentaja, -- tässä minä aion\nseistä ja katsoa sinne Teihin.\n\nSOLNESS. Minuun!\n\nHILDE. Se on hirveän jännittävää.\n\nSOLNESS (hillitysti). Siitä me puhumme sitte kahden, Hilde. (Menee\nseppelettä vieden alas ja poikki puutarhan.)\n\nHILDE (katselee _Solnessiin_; sitten kääntyy hän _Ragnarin_ puoleen).\nTe olisitte edes voinut häntä kiittää, mielestäni.\n\nRAGNAR. Kiittää häntä? Olisiko minun pitänyt kiittää _häntä_?\n\nHILDE. Olisi, toden totta!\n\nRAGNAR. _Teitä_ minun kai olisi pitänyt kiittää.\n\nHILDE. Kuinka Te sellaista voitte sanoa?\n\nRAGNAR (vastaamatta _Hildelle_). Mutta varokaa itseänne, neiti! Sillä\nTe ette tunne _häntä_ vielä oikein.\n\nHILDE (tulisesti). Oh, _minä_ tunnen hänet kaikista parhaiten, minä!\n\nRAGNAR (nauraa katkerana). Kiittää häntä, joka on painanut minua\nvuosikausia alas. Häntä, joka on saanut isäni epäilemään minun kykyäni.\nJa minut epäilemään itseäni. Ja tehnyt kaiken vain siksi, että --.\n\nHILDE (ikäänkuin aavistaen jotakin). Siksi, että --? Sanokaa se!\n\nRAGNAR. Että olisi saanut pitää luonaan hänet.\n\nHILDE (ponnahtaen _Ragnariin_ päin). Pulpettineidinkö!\n\nRAGNAR. Niin.\n\nHILDE (uhkaavasti, puristaen molemmat kätensä nyrkkiin). Se ei ole\ntotta! Te panettelette häntä.\n\nRAGNAR. Minäkään en tahtonut uskoa sitä ennenkuin tänään, -- kun Kaija\nitse sen sanoi.\n\nHILDE (aivan kuin suunniltaan). _Mitä_ hän sanoi? Minä tahdon sen\ntietää! Heti; heti paikalla!\n\nRAGNAR. Hän sanoi, että tuo on ottanut hänen sielunsa --\nerkanemattomasti. Ottanut kaikki hänen ajatuksensa itselleen. Hän\nsanoo, ettei hän koskaan voi hänestä päästä. Että hän tahtoo jäädä\ntänne, missä _hän_ kerran on --\n\nHILDE (säkenöivin silmin). Sitä hän ei saa!\n\nRAGNAR (ikäänkuin tutkivasti). Kenen tähden hän ei saa?\n\nHILDE (nopeasti). Ei _hänenkään_ tähtensä!\n\nRAGNAR. Oh ei, -- minä ymmärrän nyt kaiken hyvin. Tulisihan Kaijasta\ntästä alkaen -- pelkkä haitta.\n\nHILDE. Mitään Te ette ymmärrä -- koska Te voitte puhua noin! Ei,\n_minäpä_ kerron Teille, minkätähden hän pidätti neiti Foslia täällä.\n\nRAGNAR. Ja minkätähden sitten?\n\nHILDE. Saadakseen pitää _Teidät_.\n\nRAGNAR. Onko hän sanonut Teille niin?\n\nHILDE. Ei, mutta se _on_ niin! Sen _täytyy_ olla niin! (Hurjasti.) Minä\ntahdon, -- _tahdon_, että sen täytyy olla sillä tavalla!\n\nRAGNAR. Ja juuri kun _Te_ tulitte, -- hän päästi hänet.\n\nHILDE. _Teidät, -- Teidät_ itsenne hän päästi! Mitä Te luulette hänen\nvälittävän sellaisista vieraista neideistä, hänen?\n\nRAGNAR (aprikoi). Olisiko hän tosiaankin peljännyt minua?\n\nHILDE. _Hänkö peljännyt? Niin_ ylpeä ei Teidän mielestäni kannattaisi\nolla.\n\nRAGNAR. Oh, hän mahtoi jo kauan sitten huomata, että minä johonkin\npystyn, minäkin. -- Muuten, pelkäämisestä, -- _pelkuri_ hän juuri\nonkin, tietkää se.\n\nHILDE. _Hän_! Uskotelkaa muka minulle!\n\nRAGNAR. Tavallaan hän _on_ pelkuri. Hän, tuo suuri rakennusmestari.\nRiistää elämänonnen muilta ihmisiltä, -- niinkuin hän on tehnyt sekä\nisälle että minulle, -- _se_ ei häntä peloita. Mutta kiivetäpä ylös\nesimerkiksi telineille, siitä rukoilisi hän Jumalaa itseään\nvarjelemaan!\n\nHILDE. Oh, jospa olisitte nähnyt hänet niin korkealla, -- niin\nhuimaavan korkealla kuin minä hänet kerran näin!\n\nRAGNAR. Oletteko Te nähnyt sen?\n\nHILDE. Kyllä, sen voin vakuuttaa. Niin vapaana ja ylpeänä hän seisoi ja\nsitoi seppeleen kirkonviiriin!\n\nRAGNAR. Tiedän, että hän on kerran elämässään sen uskaltanut. Yhden\nainoan kerran. Me nuoret olemme jutelleet usein siitä. Mutta mikään\nmahti maailmassa ei saa häntä tekemään sitä uudestaan.\n\nHILDE. Tänään hän tekee sen uudestaan!\n\nRAGNAR (pilkallisesti). Ohoh, kyllä kai!\n\nHILDE. Saamme nähdä!\n\nRAGNAR. Ette enemmän Te kuin minäkään.\n\nHILDE (kiivaasti ja hillittömästi). Minä _tahdon_ sen nähdä! Minä\n_tahdon_ ja minun _täytyy_ se saada nähdä!\n\nRAGNAR. Mutta hän ei sitä tee. Ei näet kauniisti _uskalla_! Sillä\nhänellä on nyt se heikkous, -- tuolla suurella rakentajalla.\n\n    (_Rouva Solness_ tulee sisältä ulos kuistille.)\n\nROUVA SOLNESS (katselee sinne ja tänne). Eikö hän ole täällä? Minnekä\nhän meni?\n\nRAGNAR. Rakennusmestari on tuolla työväen luona.\n\nHILDE. Hän vei seppelettä.\n\nROUVA SOLNESS (kauhuissaan). Veikö hän seppelettä! Hyvä Jumala, --\nJumala, Brovik, -- Teidän täytyy mennä sinne hänen luokseen! Koettaa\ntuoda hänet sieltä takaisin.\n\nRAGNAR. Onko minun sanottava, että rouva tahtoo puhutella häntä?\n\nROUVA SOLNESS. Niin, tehkää se, olkaa nyt hyvä! -- Ei, ei, -- älkää\nsanoko, että _minä_ tahdon häneltä mitään. Voitte sanoa, että täällä on\n_joku_. Ja että hänen pitää tulla heti.\n\nRAGNAR. Hyvä. Teen kuten tahdotte, rouva. (Poistuu alas portaita ja\nloittonee puutarhan läpi.)\n\nROUVA SOLNESS. Oi, neiti Wangel, Te ette voi kuvitella, millaisessa\ntuskassa hänen tähtensä olen.\n\nHILDE. Mutta onko tässä nyt syytä pelkoon?\n\nROUVA SOLNESS. Oi, on kyllä, sen toki ymmärtänette. Ajatelkaa, jos hän\ntekee sen! Jos hänen päähänsä pistää kiivetä telineille.\n\nHILDE (jännityksissä). Luuletteko, että hän sen tekee?\n\nROUVA SOLNESS. Oh, eihän voi tietää, mitä hänen päähänsä pälkähtää.\nHänenlaisensa saattaa tehdä mitä tahansa.\n\nHILDE. Ahaa, Tekin luulette siis, että hän on -- tuollainen --?\n\nROUVÄ SOLNESS. Niin, minä en tosiaan enää tiedä, mitä hänestä luulla.\nSillä tohtori puheli minulle niin monenmoista. Ja kun minä nyt sovitan\nkaiken eräisiin seikkoihin, joita olen kuullut hänen suustaan --\n\n    (_Tohtori Herdal_ katsoo ulos ovesta.)\n\nTOHTORI HERDAL. Eikö hän kohta jo tule?\n\nROUVA SOLNESS. Kyllä, luulen. Ainakin on lähetetty häntä noutamaan.\n\nTOHTORI HERDAL (tullen lähemmäksi). Mutta Teidän on nyt mentävä sisään,\nrouva --\n\nROUVA SOLNESS. Ei, ei! Minä jään tänne ja odotan Halvardia.\n\nTOHTORI HERDAL. Niin, mutta sinne tuli Teille naisvieraita --\n\nROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, _sekin_ vielä. Ja juuri nyt!\n\nTOHTORI HERDAL. Sanovat nimittäin tahtovansa katsella tätä komeutta.\n\nROUVA SOLNESS. Niin, niin, kai minun sitten täytyy mennä sinne heidän\nluokseen. Sillä sehän on velvollisuuteni.\n\nHILDE. Ettekö sitten voi pyytää noita naisia poistumaan?\n\nROUVA SOLNESS. Ei, se on mahdotonta. Kun he kerran ovat tulleet tänne,\nniin onhan velvollisuuteni ottaa heidät vastaan. Mutta jääkää Te tänne\nulos siksi aikaa, -- ja ottakaa vastaan hänet, kun hän tulee.\n\nTOHTORI HERDAL. Ja koettakaa viivyttää häntä niin kauan kuin\nmahdollista --\n\nROUVA SOLNESS. Niin, tehkää se, hyvä neiti Wangel. Pitäkää häntä kiinni\nniinkuin Te suinkin voitte.\n\nHILDE. Eikö olisi parempi, että Te itse sen tekisitte?\n\nROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, -- olisihan se velvollisuuteni. Mutta kun\nihmisellä on velvollisuuksia joka taholle, --\n\nTOHTORI HERDAL (katselee puutarhaan). Nyt hän tulee!\n\nROUVÄ SOLNESS. Ja, ajatelkaa, -- juuri kun minun täytyy mennä sisään!\n\nTOHTORI HERDAL (_Hildelle_). Älkää hiiskuko mitään, että minä olen\ntäällä.\n\nHILDE. En! Minä kyllä keksin muita juttuja rakentajan kanssa.\n\nROUVÄ SOLNESS. Ja pitäkää häntä kaikin mokomin kiinni. Minä luulen,\nettä Te voitte sen tehdä parhaiten.\n\n    (_Rouva Solness_ ja _tohtori Herdal_ menevät sisälle rakennukseen.\n    _Hilde_ jää seisomaan edelleen kuistille.)\n\n    (_Rakennusmestari Solness_ tulee portaita ylös puutarhasta.)\n\nSOLNESS. Täällä joku tahtoi minua tavata, kuulin.\n\nHILDE. Ja se olin minä, mestari.\n\nSOLNESS. Ah, Tekö se olitte. Hilde. Minä pelkäsin, että se olisi Aline\nja tohtori.\n\nHILDE. Te olette sangen pelkuri.\n\nSOLNESS. Niinkö Te luulette?\n\nHILDE. Niin, ihmiset puhuvat, että Teitä peloittaa kiivetä -- vähänkin\nylhäällä telineillä.\n\nSOLNESS. No, _se_ nyt eri asia, se.\n\nHILDE. Siis kuitenkin, -- Te pelkäätte?\n\nSOLNESS. Kyllä, se on totta.\n\nHILDE. Pelkäätte, että putoatte ja tapatte itsenne?\n\nSOLNESS. En sitä.\n\nHILDE. Mutta mitä sitten?\n\nSOLNESS. Minä pelkään tilintekoa, Hilde.\n\nHILDE. Tilintekoa? (Pudistaa päätänsä.) Tätä minä en ymmärrä.\n\nSOLNESS. Istukaahan tuohon, niin kerron Teille.\n\nHILDE. Niin, kertokaa! Heti!\n\n    (_Neiti Wangel_ asettuu taburetille kaiteen viereen ja\n    katsoo odottavasti _rakennusmestari Solnessiin._)\n\nSOLNESS (heittää hattunsa pöydälle). Tehän tiedätte, että ensiksi aloin\nrakentaa kirkkoja.\n\nHILDE (nyökäyttää päätänsä). Sen tiedän hyvin.\n\nSOLNESS. Sillä, näettekös, minä olin kasvanut poikana maalla hurskaassa\nkodissa. Ja sen vuoksi tuntui minusta, että se kirkkojen rakentaminen\noli arvokkainta, mitä saatoin alakseni valita.\n\nHILDE. Niin, niin.\n\nSOLNESS. Ja sen uskallan sanoa, että minä rakensin nuo pienet, köyhät\nkirkot niin rehellisellä, lämpöisellä ja hartaalla mielellä että,\nettä --\n\nHILDE. Että --? No?\n\nSOLNESS. Että hänen olisi mielestäni pitänyt olla minuun tyytyväinen.\n\nHILDE. _Hänen_? Kenenkä hänen?\n\nSOLNESS. Hänen, joka sai nuo kirkot, tietysti! Hänen, jonka kunniaksi\nja kiitokseksi ne rakennettiin.\n\nHILDE. No, oletteko sitten varma, ettei -- ettei hän ollut, -- kuten\nsanoitte, tyytyväinen Teihin?\n\nSOLNESS (pilkallisesti). _Hänkö_ tyytyväinen _minuun_! Kun Te voitte\npuhuakin, Hilde? Hän, joka antoi minussa peikolle vallan raivota\nmielensä mukaan. Hän, joka käski ympärilleni ja minua yötä ja päivää\npalvelemaan -- kaikki -- kaikki nuo --\n\nHILDE. Paholaiset --\n\nSOLNESS. Niin, kumpaakin lajia. Oh, ei, minä sain kyllä huomata, ettei\nhän ollut minuun tyytyväinen. (Salaperäisesti.) Katsokaas, siinä oli\noikeastaan syy, että hän antoi palaa sen vanhan talon.\n\nHILDE. Niinkö?\n\nSOLNESS. Niin, ettekö tätä ymmärrä? Hän tahtoi toimittaa minulle\ntilaisuuden, jossa tulisin alallani täydellisesti mestariksi --\nrakentaisin vielä maineikkaampia kirkkoja hänelle. Ensin minä en\nymmärtänyt, mihin hän pyrki. Mutta yhtäkkiä se selvisi minulle.\n\nHILDE. Milloin se tapahtui?\n\nSOLNESS. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin minä rakensin sen\nLysangerin kirkon tornin.\n\nHILDE. Sen minä jo aavistin.\n\nSOLNESS. Sillä, katsokaas, Hilde, siellä ylämaassa, vieraassa paikassa,\n_siellä_ minä saatoin antautua mietiskelemään ja aprikoimaan itsekseni.\nSiellä näin minä selvästi, miksi hän oli ottanut minun pikkulapseni\nminulta. Siksi, että minulla ei olisi mitään _muuta_, mihin voisin\nkiintyä, ei mitään sellaista kuin rakkaus ja onni, ymmärrättehän. Minun\npiti olla ainoastaan rakentaja. Ja sitten minun piti kaiken ikäni\nrakentaa vain hänelle. (Nauraa.) Mutta _siitä_ nyt ei tullut _mitään_!\n\nHILDE. Mitä Te sitten silloin teitte?\n\nSOLNESS. Ensin tarkastin ja tutkin itseäni --\n\nHILDE. Entä sitten?\n\nSOLNESS. _Sitten_ tein minä mahdottoman. Minä niinkuin _hänkin_.\n\nHILDE. Mahdottoman?\n\nSOLNESS. Minä en ollut koskaan ennen voinut nousta aivan vapaasti\nkorkealle. Mutta sinä päivänä minä kykenin.\n\nHILDE (kavahtaa pystyyn). Niin, sen Te teitte!\n\nSOLNESS. Ja kun minä seisoin siellä korkeimmassa huipussa ja ripustin\nseppeleen tornin viiriin, sanoin minä hänelle: kuulepas nyt, sinä\nmahtava! Tästä päivästä tahdon minä olla vapaa rakentaja, minäkin.\nAlallani, niinkuin sinä omallasi. Minä en tahdo enää koskaan rakentaa\nsinulle kirkkoja. Ainoastaan koteja ihmisille.\n\nHILDE (suurin, sädehtivin silmin). Se oli se laulu, jonka minä kuulin\nilmoista!\n\nSOLNESS. Mutta sitten hän taas sai vettä myllyynsä.\n\nHILDE. Mitä Te _tuolla_ tarkoitatte?\n\nSOLNESS (katsoo lohduttomana _Hildeen_). Rakennella koteja ihmisille --\nse nyt ei ole kolikon arvoista, Hilde.\n\nHILDE. Niinkö _nyt_ sanotte?\n\nSOLNESS. Kyllä, sillä nyt minä sen tiedän. Ihmiset eivät näitä koteja\ntarvitse. Nimittäin ollakseen onnellisia. Ja minäkään en olisi\nsellaista _kotia_ tarvinnut. Jos minulla olisi se ollut. (Naurahtaen\nhiljaa ja katkerasti.) Kas, siinä on koko selvitys, niin kauas kuin\ntaakseni näen. Ei ole oikeastaan rakennettu mitään. Eikä mitään\nuhrattu, että olisi _saatu_ rakentaa. Ei mitään -- ole mikään!\n\nHILDE. Ja nyt ette koskaan tahdo rakentaa mitään uutta enää?\n\nSOLNESS (vilkkaasti). Kyllä, nyt juuri minä alankin!\n\nHILDE. Kuinka, mitä sitten? Sanokaa se nyt!\n\nSOLNESS. Ainoan, johon minä luulen ihmisonnea mahtuvan, _sen_ nyt\ntahdon rakentaa.\n\nHILDE (katsoo kiinteästi _Solnessiin_). Rakentaja, -- nyt tarkoitatte\nmeidän ilmalinnojamme.\n\nSOLNESS. Ilmalinnoja, niin.\n\nHILDE. Pelkään, että Teitä huimaa ennenkuin pääsette puolitiehenkään\nylös.\n\nSOLNESS. Ei, jos saan käydä käsi kädessä _Teidän_ kanssanne.\n\nHILDE (kasvoillaan masentunut suuttumuksen piirre). Ainoastaanko minun\nkanssani? Eikö meitä pidä olla suurempaa seuraa?\n\nSOLNESS. Ketä muita tarkoitatte?\n\nHILDE. Oh, -- hän, tuo pulpetti-Kaija. Tuo raukka, -- ettekö ota\nhäntäkin mukaan?\n\nSOLNESS. Ohoh, hänestäkö Aline täällä Teille puheli.\n\nHILDE. _Onko_ se niin vai eikö?\n\nSOLNESS (kiivaasti). Minä en vastaa Teille tuollaiseen! Teidän täytyy\nluottaa minuun ehdottomasti.\n\nHILDE. Kymmenen vuotta olen minä luottanut teihin kuin kallioon.\n\nSOLNESS. Teidän täytyy yhä minuun luottaa!\n\nHILDE. Antakaa minun siis nähdä Teidät vapaana ja korkealla!\n\nSOLNESS (raskaasti). Oi, Hilde, -- sellainen en minä ole arkipäivin.\n\nHILDE (intohimoisen kiihkeästi). Minä tahdon sitä. Minä tahdon!\n(Rukoilevasti.) Ainoastaan yksi, yksi kerta vielä, rakentaja! Tehkää\n_mahdoton_ uudestaan!\n\nSOLNESS (katsoo syvästi ja kauan Hildeen). _Jos_ minä vielä koetan.\nHilde, niin seison ylhäällä ja puhun hänelle niinkuin viime\nkerrallakin.\n\nHILDE (yhä kiivaammassa jännityksessä). Mitä Te aiotte hänelle sanoa?\n\nSOLNESS. Minä sanon hänelle: kuule minua, mahtava herra, -- sinä saat\ntuomita minua, miten parhaaksi näet. Mutta tästä alkaen minä tahdon\nrakentaa ihanimman maailmassa --\n\nHILDE (hurmauksissaan). Niin -- niin, niin!\n\nSOLNESS. -- rakentaa prinsessan kanssa, josta minä pidän --\n\nHILDE. Niin, sanokaa hänelle se, sanokaa!\n\nSOLNESS. Sanon. Ja sitten vielä sanon hänelle: nyt minä menen alas ja\nsuljen hänet syliini ja suutelen häntä --\n\nHILDE. -- monta kertaa! Sanokaa niin!\n\nSOLNESS. -- monta, monta kertaa, sanon.\n\nHILDE. Ja sitten --?\n\nSOLNESS. Sitten heilutan hattuani -- ja laskeudun maahan -- ja teen\nniinkuin hänelle sanoin.\n\nHILDE (ojentaen kättään). Nyt näen Teidät taas samana kuin silloin, kun\nilmoissa lauloi!\n\nSOLNESS (katselee _Hildeen_ vaipunein päin). Kuinka Te olette tullut\nsellaiseksi, mikä olette, Hilde?\n\nHILDE. Kuinka Te olette tehnyt minut sellaiseksi, mikä olen?\n\nSOLNESS (lyhyesti ja lujasti). Prinsessa saa linnansa.\n\nHILDE (riemun vallassa, taputtaa käsiään). Oi rakentaja --! Ihanan,\nihanan linnani! Meidän ilmalinnamme.\n\nSOLNESS. Ja perustus alla.\n\n    (Kadulle on kokoontunut _joukko ihmisiä_, joita näkyy ainoastaan\n    epäselvästi puiden välitse. Puhallussoittimen ääniä kuuluu\n    kaukaa uuden rakennuksen takaa.)\n\n    (_Rouva Solness_, puuhka kaulassa; _tohtori Herdal_, rouva\n    Solnessin valkea saali käsivarrellaan, ja _eräitä naisia_\n    tulee ulos kuistille _Ragnar Brovik_ nousee samassa ylös\n    portaita puistosta.)\n\nROUVA SOLNESS (_Ragnarille_). Tuleeko tänne musiikkiakin?\n\nRAGNAR. Tulee. Se on rakennustyöläisten yhdistys. (_Solnessille_.)\nEsimies pyysi sanomaan, että hän on nyt valmis viemään seppeleen ylös\ntorniin.\n\nSOLNESS (ottaa hattunsa). Hyvä. Minä menen itse sinne alas.\n\nROUVA SOLNESS (ylen huolissaan). Mitä sinä siellä, Halvard?\n\nSOLNESS (lyhyesti). Minun täytyy olla miesten luona.\n\nROUVA SOLNESS. Niin, mutta vain maassa.\n\nSOLNESS. Sehän on tapani. Nimittäin arkipäivin. (Menee alas portaita ja\npuutarhan läpi taustalle.)\n\nROUVA SOLNESS (huutaa hänelle kaiteen äärestä). Mutta sano toki sille,\njoka nousee sinne ylös, että hän on varovainen! Lupaa se minulle,\nHalvard!\n\nTOHTORI HERDAL (rouva _Solnessille_). Näitte nyt, että olin oikeassa!\nHän ei ajattele enää sitä hullutusta.\n\nROUVA SOLNESS. Oi kuinka se helpoitti! Kaksi kertaa meillä on pudonnut\nmies telineiltä alas. Ja molemmat kuolivat heti paikalla. (Kääntyy\n_Hilden_ puoleen.) Hartaat kiitokset, neiti Wangel, että Te pidätitte\nhäntä kiinni niin hyvin. _Minä_ en olisi saanut häntä taipumaan.\n\nTOHTORI HERDAL (veitikkamaisesti). Niin, niin, neiti Wangel, Te osaatte\nkyllä pidellä, kun vain tahdotte.\n\n    (_Rouva Solness_ ja _tohtori Herdal_ menevät naisten luo, jotka\n    seisovat lähellä portaita ja katsovat puistoon päin. _Hilde_\n    seisoo kaiteen ääressä etualalla. _Ragnar_ tulee Hilden luokse.)\n\nRAGNAR (tukahuttaen nauruaan, melkein hiljaisella äänellä). Neiti, --\nnäettekö nuo nuoret tuolla alhaalla kadulla?\n\nHILDE. Näen.\n\nRAGNAR. Ne ovat tovereitani, tahtovat katsella mestaria.\n\nHILDE. Mitä ne _hänessä_ tahtovat katsella?\n\nRAGNAR. Katsella, kun hän _ei_ uskalla nousta omaan rakennukseensa.\n\nHILDE. Ohoh, _sitäkö_ he tahtovat, poikaset!\n\nRAGNAR (vihamielisesti ja pilkallisesti). _Hän_ on pitänyt meitä niin\nkauan alhaalla. Nyt me tahdomme nähdä, että _hän_ vuorostaan saa\nkauniisti pysyä alhaalla.\n\nHILDE. Sitä Te ette saa nähdä. Ette tällä kertaa.\n\nRAGNAR (hymyillen). Niinkö? Missäs me sitten hänet saamme nähdä?\n\nHILDE. Korkealla, -- ylhäällä viirin vieressä Te hänet saatte nähdä!\n\nRAGNAR (naurahtaen). Hänet! Kyllä kai!\n\nHILDE. Hän tahtoo mennä huippuun. Ja siis Te saatte hänet siellä\nnähdäkin.\n\nRAGNAR. Niin, kyllä hän _tahtoo_! Sen minä hyvin uskon. Mutta hän ei\n_voi_! Hänen silmissään alkaa mustua jo kauan ennenkuin hän pääsee\npuolitiehen. Hän saa ryömiä nelinkontin takaisin alas.\n\nTOHTORI HERDAL (osoittaa ulospäin). Katsokaa! Tuolla nousee jo esimies\ntikapuita ylös.\n\nROUVA SOLNESS. Ja hänellä on kai se seppelekin. Oi, kun hän vain olisi\nvarovainen!\n\nRAGNAR (tuijottaa ulos uskomatta silmiään ja huudahtaa). Mutta sehän\non --!\n\nHILDE (purkautuvalla riemulla). Se on mestari itse!\n\nROUVA SOLNESS (huutaa kauhuissaan). Niin, se on Halvard! Oh, hyvä\nJumala --! Halvard! Halvard!\n\nTOHTORI HERDAL. Hyst! Älkää huutako hänelle!\n\nROUVA SOLNESS (melkein tajultaan mennen). Minä tahdon hänen luokseen!\nSaada hänet takaisin alas?\n\nTOHTORI HERDAL (hillitsee rouva Solnessia). Älkää liikkuko kukaan! Ei\nääntä!\n\nHILDE (liikkumatta, seuraa silmillään _Solnessin_ nousua). Hän nousee,\nnousee. Yhä ylemmäksi. Ylemmäksi! Katsokaa nyt! Katsokaa!\n\nRAGNAR (melkein tajuttomana). Nyt hänen täytyy tulla takaisin. Siinä ei\nmuu auta.\n\nHILDE. Hän nousee, nousee. Pian hän on huipussa.\n\nROUVA SOLNESS. Minä kuolen pelosta, minä en voi tätä katsella!\n\nTOHTORI HERDAL. Älkää siis katsoko häneen.\n\nHILDE. Tuolla hän seisoo korkeimmilla telineillä! Aivan huipussa!\n\nTOHTORI HERDAL. Kukaan ei saa liikahtaa! Kuuletteko!\n\nHILDE (riemuiten hiljaisen syvästi). Viimeinkin! Viimein! Nyt näen\nhänet jälleen suurena ja vapaana!\n\nRAGNAR (saaden tuskin sanaa suustaan). Mutta tämähän on --\n\nHILDE. Tällaisena olen nähnyt hänet kaikki nämä kymmenen vuotta. Kuinka\nvarmana hän seisoo! Hirveän jännittävää, toden totta. Katsokaa häntä!\nNyt ripustaa hän seppeleen viiriin!\n\nRAGNAR. Tämä on kuin katselisin jotakin aivan mahdotonta.\n\nHILDE. Niin, _mahdottoman_ hän nyt juuri tekee! (Jälleen\nmäärittelemätön ilme silmissään.) Voitteko Te nähdä erään toisen hänen\nluonaan tuolla ylhäällä?\n\nRAGNAR. Ei siellä muita ole.\n\nHILDE. On eräs, jonka kanssa hän väittelee.\n\nRAGNAR. Te erehdytte.\n\nHILDE. Ettekö kuule laulua ilmoista?\n\nRAGNAR. Tuuli mahtoi suhahtaa puiden latvoissa.\n\nHILDE. _Minä_ kuulen laulun. Valtavan laulun! (Huutaa hillittömästi,\nilosta hurjana.) Katsokaa nyt! Nyt hän heiluttaa hattuaan! Hän\ntervehtii tänne alas! Oh, tervehtikää hänelle takaisin. Sillä nyt, nyt\nse on täytetty! (Tempaisee valkean saalin tohtorilta, huiskuttaa sitä\nja huutaa ylöspäin.) Eläköön rakentaja Solness!\n\nTOHTORI HERDAL. Seis! Lakatkaa! Jumalan tähden --!\n\n    (Kuistilla olevat naiset huiskuttavat nenäliinojaan ja kadulla\n    olijat yhtyvät eläköön-huutoon. Sitten vaikenevat kaikki yhtäkkiä,\n    ja kansa puhkeaa kauhun huutoon. Nähdään epäselvästi, miten\n    ihmisruumis lankkujen ja puunkappaleiden seassa syöksyy alas\n    puitten väliin.)\n\nROUVA SOLNESS ja naiset (yhtaikaa). Hän putoaa! Putoaa!\n\n    (_Rouva Solness_ hoippuu ja horjahtaa pyörtyneenä selin naisten\n    syliin, jotka rientävät häntä tukemaan, keskellä yleistä\n    sekaantumista ja huutoa. Ihmistungos ryntää kadulta puistoon,\n    murtaen aidan. _Tohtori Herdal_ juoksee myöskin alas. Vähään\n    aikaan ei kuulu sanaa.)\n\nHILDE (tuijottaa yhä ylöspäin ja lausuu kuin kivettyneenä). _Minun_\nrakentajani.\n\nRAGNAR (nojautuu vavisten kaiteeseen). Hän on varmaan murskana.\nHengettä heti paikalla.\n\nERÄS NAISISTA (sillaikaa kuin rouva Solness kannetaan sisään). Juoskaa\ntohtorin luo --\n\nRAGNAR. En voi jalkaani liikuttaa --\n\nERÄS TOINEN NAINEN. Huutakaa edes jollekulle!\n\nRAGNAR (koettaa huutaa). Miten siellä on? Elääkö hän?\n\nERÄS ÄÄNI (alhaalta puistosta). Mestari Solness on kuollut!\n\nTOISIA ÄÄNIÄ (lähempänä). Koko pää on murskana. -- Putosi suoraan\nkivilouhokseen.\n\nHILDE (kääntyy Ragnarin puoleen ja sanoo hiljaa). Nyt en voi nähdä\nhäntä ylhäällä enää.\n\nRAGNAR. Hirveää tämä. Hän ei siis kuitenkaan sitä voinut.\n\nHILDE (aivan kuin hiljaisessa, hurjistuneessa voitonriemussa). Mutta\naivan ylös hän nousi. Ja minä kuulin, kuinka ilmoissa soivat kanteleet.\n(Heiluttaa saaliaan ylöspäin ja huutaa intohimoisen hellästi.) _Minun,\n-- minun_ rakentajani!\n\n\n\n"]