[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fljoqno8q11Cjcno3O7SmcywN1s1f8pwUsfZjeOP9Su8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},648,"Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta","Krohn, Julius",1835,1888,"648-krohn-julius-nuoren-ylioppilaan-kirjeita-1850-luvulta","648__Krohn_Julius__Nuoren_ylioppilaan_kirjeitä_1850-luvulta",null,"muistelmat",[],[],"fi",1918,29239,192585,false,45500,[22,23,24],"Fennomania","Folklorists -- Finland -- Correspondence","Krohn, Julius, 1835-1888 -- Correspondence",[26,27,28],"Biographies","Essays, Letters & Speeches","History - Modern (1750+)","\"Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta\" by Julius Krohn is a collection of letters written during the mid-19th century. The letters are primarily addressed to Krohn's parents, with a few directed to his sister and friend, Kaarlo Slöör. This work provides insight into his student life in Helsinki between 1853 and 1860, reflecting a deep connection to family life, personal struggles, and the cultural environment of the Finnish student community at that time, emphasizing themes of nationalism and devotion to the Finnish language and culture.  The opening of the collection introduces us to Krohn's reflections as he navigates his early years as a university student in Helsinki. He shares experiences that range from his initial feelings of loneliness and nostalgia for home to his academic challenges and social interactions within the university. Through his letters, we see his enthusiasm for embracing a Finnish identity, his dedication to his studies, and a budding love for nature and literature. Krohn's correspondence paints a vivid portrait of a young man committed to the ideals of his era while also grappling with the uncertainties of youth and education. (This is an automatically generated summary.)",[],251,"Kokoelma Julius Krohnin kirjeitä 1850-luvulta valottaa nuoren ylioppilaan elämää Helsingissä ja Rautalammilla. Kirjeet kuvaavat ajankohdan opiskelijaoloja, perhesuhteita sekä kirjoittajan varhaista heräämistä suomalaisuusliikkeen aatteisiin.","Julius Krohnin 'Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 648. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NUOREN YLIOPPILAAN KIRJEITÄ 1850-LUVULTA\n\nKirj.\n\nJulius Krohn\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1918.\n\n\n\n\n\n\nNämät kirjeet, jotka isävainajani kätköistä lasken nyt päivän valoon,\novat enimmäksi osaksi osoitetut hänen vanhemmilleen, yksi ainoa on\nsisarelle kirjoitettu ja kymmenkunta hänen nuoruudenystävälleen Kaarlo\nSlöörille. Ne käsittävät 1853-1860 -vuosien välisen ajanjakson, hänen\nylioppilas-aikansa, josta suurin osa kului Helsingissä lukuunottamatta\nlukuvuotta 1855-56, jolloin hän sairauden vuoksi oli pakotettu\nkeskeyttämään lukunsa, sekä talvea 1858-59, jolloin hän oleskeli\nRautalammilla. Paitsi sitä läheistä suhdetta, joka vallitsi pojan ja\nvanhempien välillä ja joka näissä kirjeissä ilmenee hellänä\nhuolenpitona vanhempien puolelta ja koti-ikävänä ja vanhempien\ntahdon ja toivomusten syvänä kunnioituksena ja huomioonottamisena\npojan puolelta, kuvaavat ne oloja ja elämää ylioppilasnuorison\nparissa viime vuosisadan keskivaiheilla ja ennen kaikkea nuoren\nkirjeittenkirjoittajan lämmintä isänmaallista tunnetta sekä innostusta\nsuomalaisuuden asiaan, jonka hyväksi hän jo tänä varhaisena aikana oli\nvalmis uhraamaan koko työnsä ja voimansa.\n\nJotta lukijan olisi helpompi täydentää kirjeissä ilmaantuvia aukkoja ja\nmuodostaa itselleen kuvan siitä ympäristöstä ja niistä olosuhteista,\njoista nuorukainen oli lähtenyt, olen ottanut johdannoksi alkupuolen\nisäni noin v. 1881 omakirjoittamasta elämäkerrasta. -- Julkaistut\nkirjeet vanhemmille ja sisarelle ovat alkujaan kaikki saksankielisiä.\nSen sijaan kirjeet Kaarlo Slöörille ovat suomeksi kirjoitetut ja\npainetut alkuperäisessä muodossaan. Kieltä en ole tahtonut niissä\nmodernisoida, sillä kuuluuhan sekin osaltaan ajankuvaukseen.\n\n_Helmi Krohn_.\n\n\n\n\nOTE JULIUS KROHNIN OMAKIRJOITTAMASTA ELÄMÄKERRASTA.\n\n(Julkaistu aikaisemmin J. Krohnin teoksessa Suomalaisen Kirjallisuuden\nvaiheet.)\n\n\nSukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügensaaresta. Siellä Krohn'eja nytkin\nvielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa ynnä\nMeklenburgissa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä\nNorjaan. Rügenistä tuli isäni isä, Abraham Krohn noin v. 1785 Pietariin\nonnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa,\nsinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen\nkuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut\nsangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden\nkautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan\n(Slesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seuduille), Ranskaan, Lontooseen\nja Madeira-saarelle. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi,\nnai nuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön -- vanhan-aikaiseen\ntapaan ryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan\navioliittoa vääräuskoisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi\nyhdessä erään vanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta\nPietarissa. Pommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia;\nmutta koska siitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat\nPietarissa asuvat veljekset itselleen Suomen kansalaisoikeuden, joka\nteki heidät Venäjän keisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin\nvapautti monista venäläisistä rasituksista. Tämä seikka ensiksi antoi\nminun kohtalolleni koko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui\nmieleen halu mennä tuota uutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne,\noppi Kiiskilässä, likellä Viipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea\nDannenbergin ja nai hänet. Isän puolelta oli minun äitinikin Pietarin\nsaksalaisia, mutta hänen äitinsä taas oli suomalainen papintytär,\nnimeltä Passelberg, Venjoelta Inkerinmaalta. Sen verran siis on minussa\nsuomalaista verta.\n\nNaimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät\nKiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä).\nKohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin\nsinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt\nKiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan\nsatunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. toukokuuta\n1835. Se oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla\nkansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.\n\nEnsimäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin\nvuoroittain Pietarissa, vuoroittain Kiiskilässä. Ensimäisen matkani\nsuoritin siis 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten\nleikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä\nSuomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi.\nÄitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein\nlupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei\nvoinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin\nniistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843.\nMinä kävin silloin Englannissa, matkustin Rheinjokea myöten Sveitsiin,\nsieltä Itävaltaan ja Elbevirtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta\nkotiin. Ettei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että\nminulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka\nsilloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.\n\nSeuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini\nterveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti\nKiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina\nollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat\npoikkesivat vieraanvaraiseen taloon ja oleskelivat usein viikkokausia\nyhtämittaa. Kiiskilässä on avara, kaunis puisto, noin 3-4 virstaa\nympärimitaten, jonka läpi oli teitä raivattu ja johonka oli sopiviin\npaikkoihin penkkejä istutettu, huvimajoja rakennettu. Sinne hajosivat\naina aamusilla vieraat, mikä marjoja tai sieniä poimimaan, mikä\nlukemaan tai juttelemaan. Kello 1 soitettiin sitten kahdenkertaisen\nasuinhuoneen kalterilta torveen tai laukaistiin yksi niistä pienistä\ntykeistä, jotka vallilla huoneen edustalla seisoivat, ja kutsuttiin\nkarkulaiset jälleen kokoon. Lähin osa puistoa oli laitettu\nkukkasmaaksi, jossa rokokoajan aistin mukaan useat puut ja pensaat\nolivat karsitut palleroin, lohikäärmeitten y.m. muotoisiksi. Myös\nseisoi siellä täällä puisia kuvia. Vieraissa oli varsinkin usein\nmusiikkitaitureita, jotka yhdessä talon omain ja Viipurin\nmusiikinharrastajain kanssa soittivat duetteja, kvartetteja, jopa\nsuurempiakin kappaleita. Ukko Dannenberg, joka itsekin muistaakseni\nvioloncelloa soitti, oli suurella huolella kasvattanut äitini\ntaitavaksi pianonsoittajaksi ja hankkinut kokonaista orkesteria varten\ntarpeelliset soittokalut. Tämän ohessa oli ukko myös harras\nkaikenlaisiin käsitöihin. Viipurin siihen aikaan hyvin iloisiin\nmaskeraateihin esim. toimitti hän usein kokonaisia naamusjoukkoja,\njoiden vaatteet, niinkuin myös muut tarpeet: eläväin päät, pyörillä\nolevat veneet y.m. suureksi osaksi Kiiskilässä sepitettiin. Siellä oli\nhänellä myös pari kamaria täynnä sähkökoneita y.m., ja yritteli hän\nyhteen aikaan \"perpetuum mobilea\" eli ikiliikkujaa keksiä.\n\nÄitini ei ole täyttä 17 vuotta vanhempi minua; se luultavasti on ollut\nsyynä ruumiinheikkouteeni. Erittäin ensimäisen lapsuuteni aika ei ollut\nhauska, koska yhä täytyi kivulloisuuden tähden pysyä kotona ja ikävällä\nkatsella ulos ikkunasta, kuinka muut kumppanit leikkivät ulkona. Minä\nsen kautta opin enemmän itsekseni leikkimään ja miettimään. Näin olin\ntullut 11 vuoden vanhaksi. Aika oli nyt ruveta koulua ajattelemaan.\nLuonnollisinta olisi ollut lähettää minut Pietariin johonkuhun\nsaksalaiseen kouluun; mutta vanhemmat eivät hennoneet minusta erota. He\npäättivät siis lähettää minut veljeni kanssa Viipuriin äitini sisaren\nluokse, jonka mies oli lehtorina Viipurin kymnaasissa. Siellä\nvalmistettiin meitä kaksi vuotta tähän oppilaitokseen. Sitä varten piti\nnyt oppia uusi kieli, josta ei ollut meillä siihen saakka ollut paljon\naavistustakaan, että se oli olemassa, nimittäin ruotsi. Koko sen seudun\nherrasväessä oli näet saksa yksinvaltainen. Yhtenä kesänä vaan oli\nlähiseutuun ilmautunut virkamiesperhe Viipurista (sittemmin senaattori\nTrappin), jonka lapset ihmeeksemme eivät meidän puhettamme ymmärtäneet\nenempää kuin me heidän. Me huomasimme kuitenkin pian, että oli\nkumpaisillakin yhteinen välityksen välikappale, suomenkieli, ja sitä me\nsitten käytimmekin yhteen sattuessamme.\n\nRuotsi tuli nyt neljänneksi opetuskielekseni. Ensiksi oli tietysti äiti\nopettanut minua saksaksi lukemaan; sitten otettiin Pietarista eräs\nsiellä olevan yliopiston ylioppilas, joka opetti venäjäksi. Sen jälkeen\nsaimme ranskalaisen \"kuvernöörin\", joka kaksi vuotta muustakin\nopetuksesta piti huolen -- omalla kielellään. Tästä tietysti taivuimme\noikeiksi Baabelin tornin rakentajiksi. Koulunkäyntini ajalla puhuttiin\nvanhempieni kodissa joka päivä viittä kieltä: saksaa vanhempaimme sekä\nkolmen vanhimman lapsen kesken, ranskaa toisen sisaremme, venäjää\nnuorimman kanssa ja palvelusväelle ruotsia ja suomea.\n\nV. 1848 tulin näin Viipurin kymnaasiin yhdistetyn alkeis-opiston\nkolmannelle luokalle. Senaikuisen alinomaisen \"opin saunan\" avulla\nsuoritin kurssini luokka vuodessa, siksi kun v. 1853 pääsin\nylioppilaaksi. Koulunkäynti Viipurissa ratkaisevasti teki minusta\nSuomen miehen. Siihen vaikutti niin hyvin kumppaleissa vallitseva\nhenki, kuin myös useampain opettajain, varsinkin K.V. Ahrenbergin,[1]\nK.H. Ståhlbergin ja K.H.J. Ignatius'en palava isänmaan-rakkaus.\nErittäinkin ensinmainittu osoitti minulle erinomaista ystävyyttä ja\nkoki kaikella tavalla johtaa ajatuksiani ja tunteitani siinä asiassa.\nSamaan suuntaan vaikutti niinikään lehtori J.G. Fabritius, se\nsukulainen, jonka luona me asuimme. Vänrikki Stoolin tarinat, jotka\nhäneltä sain, olivat ensimäinen runollinen teos, jonka muistan\nlukeneeni. Sitten ahmasin muutkin Runebergin runoelmat, sen jälkeen\ntutustuin ruotsalaiseen kirjallisuuteen (Franzéniin, Tegnériin y.m.),\njota vastoin saksalainen runous (Schiller ja Körner poisluettuna) jäi\nmyöhemmäksi. En saa myös suinkaan tässä unhoittaa lehtori Fabritius'en\nsisarta, Amalia Fabritiusta (sittemmin kuollut Polvijärven kappalaisen\nErikssonin vaimona), joka runollinen, monilahjainen, isänmaallinen\nnainen aina kertoi minulle syntymäseutunsa Pohjois-Karjalan\nkauneudesta, sen kansan jaloudesta, ja auttoi minua Kalevalan\nkäsityksessä.\n\nYlimalkain oli tuo vaikutus, sen ajan tavan mukaan, kuitenkin\nhengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. Rakkaus omaan\nmaahan, omaan kansaan oli pikemmin rakkautta johonkuhun menneeseen,\nkadonneeseen, kuolleeseen, -- rakasta muistoa olleesta paremmasta\nRuotsin ajasta, jonka vielä säilyneet jäännökset olivat kalliit. Mitä\nkieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen\nedistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi\nruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani. Tällä kielellä\nsyntyivät näinä aikoina myös minun ensimäiset runokokeeni.\n\nYhtähyvin ilmautui jo silloin koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen\nsuomalaisuuden itu. Meissä oli, varsinkin pari vuotta vanhemman Kaarlo\nSlöörin[2] vaikutuksen kautta, syntynyt jokseenkin vilkas kirjallinen\nharrastus. Kolme, neljä sanomalehteä toimitettiin; myös perustettiin\nKirjallisuusseura,[3] joka toimissaan tuli niin pitkälle, että hankki\nitselleen sinetin ja sitten sen jättiläisponnistuksen jälkeen on\nlevähtänyt tähän hetkeen saakka. Yhdessä näistä sanomalehdistä, jota\nSlöör toimitti, alkoi ylimalkain ruotsalaisen tekstin seassa välistä\nilmautua joku suomalainenkin runokappale (Slöörillä oli ollut\nherätyksenä Hannikaisen Kanava). Myös sisälsi se muistaakseni joskus\nsuomenkielen viljelemiseen kehoittavia kirjoituksia. Minuun nämät\nkehoitukset syvemmin vaikuttivat kuin, sen verran mitä tiedän,\nkeneenkään muuhun koulutovereistani. Minä rupesin hartaasti käyttämään\nhyväkseni suomenkielen opetusta koulussa; olinpa ainoa luokallani,\njoka siihen kuuluvat läksyt luin, sillä muut osasivat kieltä\nkäytännöllisesti paljon paremmin, niin että ilman lukemattakin\nkutakuinkin saattoivat päästä läpi. Suomenkielen oppiminen siihen\naikaan ei ollut leikin asia, kun esim. oli olemassa ainoasti alkupuoli\nEuropaeus'en ruotsalais-suomalaista sanakirjaa, niin että löytääkseen\nkutakuinkin sopivia suomalaisia sanoja, piti ponnistaa kaikkea\nkekseliäisyyttänsä, ja keksiä edes A-L alkavia synonyymejä. Tähän\naikaan myös rupesin lukemaan Kalevalaa laajemmalta, kuin mitä\nkoulukurssiin kuului, ja yllämainitun neiti Fabritius'en avulla\nlaittamaan Kalevalassa löytyvien outojen sanojen luetteloa.\n\nNiinkuin yllä kerroin, olin lapsena kovasti kivulloinen. Minun ruumiini\nvahvistui kuitenkin suuresti koulun ajalla, etenkin raittiin elomme\nkautta kesällä ja lupa-aikoina talvellakin. Me olimme koko päiväkaudet\nmetsässä marjassa tai sienessä tai muussa askareessa. Myöhemmin\nvaihtuivat nämät huvitukset purjeretkiin merellä. Tavallisesti ei meitä\nnähty ennen päivällistä, kun kerran olimme satamasta ulos kiitäneet;\nusein oli eväs muassa, tuhkassa paistettavia perunoita ja vartaassa\npaistettavaa lihaa, ja silloin palasimme saaristosta vasta illan\nhämärtäissä. Tietysti ei laiminlyöty uimista, vaan polskaroitiin,\nsukellettiin joka salmessa, niin että siihen taitoon jokseenkin hyvin\nharjaannuin ja välistä uin sangan leveäin selkäin, kerran koko\nvirstanmääräisen poikki. Talvella hiihdeltiin ahkerasti. Viimeisenä\nkouluvuotenani tuli tähän lisäksi metsästys, joka siitä ajoin on\nollut vaarallisin epäjumalani, mutta samassa paras terveyden\nvahvistaja, ruumiin virvoittaja.\n\nV. 1853 lopetin kouluni ja pääsin sitten kesällä ensi kerran katsomaan\ntuota \"luvattua maata\", Savoa ja Pohjois-Karjalaa, joista niin kauan jo\nolin saanut mitä viehättävimmän kuvauksen mieleeni. Seuraten enoni\nperhettä matkustimme Savonlinnan kautta Rääkkylään, josta Fabritius oli\nkotoisin, oleskelimme siellä pari viikkoa (muun muassa sain tilaisuuden\nmahtavan talonpoikaispohatan häissä nähdä kansan elämää) ja kiersimme\nsitten Sortavalan ja Valamon kautta kotiin. Tavallisesti paljon\nkehuttuin esineitten näkö vaikuttaa ihastuksen laimistumista; mutta\ntässä ei niin tapahtunut. Päinvastoin oli minusta todellisuus, sekä\nluonnon että kansan, vielä lumoavampi kaikkia mielikuvitelmiani.\n\nSyksyllä tulin Helsinkiin ylioppilaaksi. Täällä ensimäinen lukukauteni\nei kuitenkaan ollut oikein hauska. Olin suuren osan sitä aikaa\nrintatautisena; mutta vielä enemmän vaikutti siihen se, että tuo siihen\naikaan perin ruotsalainen Helsingin kaupunki minulle oli kovin outo.\nVaikka kyllä koulussa olin niin ruotsalaistunut, tunsin kuitenkin\ntäällä selvästi, että tuo suusuomalaisuus ei voinut minua tyydyttää.\n\"Kaikki, tahi ei mitään!\" on joka asiassa aina ollut tunteitteni ja\najatusteni perusteena. Näin myös tahdoin nyt kokonaan tulla\nsuomalaiseksi. Suomenkielen oppimiseen rupesin siis täällä täydellä\ninnolla, varsinaisten luonnontieteellisten lukujeni ohessa, sillä minä\nolin, lääkäriksi aikoen, luonnontieteellis-matemaattiseen tiedekuntaan\nantaunut. Tästä pääsuunnasta poikkeutti minut kahden vuoden kuluttua\nvaarallinen ja pitkällinen rintatauti, jonka nähtävästi olin saanut\nkemiallisen laboratoorin myrkyllisten kaasuin kautta. Minun täytyi koko\nlukuvuosi 1855-56 kivulloisuuden tähden olla poissa yliopistosta\nkotona, ja kun syksyllä 1856 palasin Helsinkiin, salli isäni, joka\nmuuten ei vaihtelemista voinut kärsiä, minun ruveta filoloogiksi.\n\nEdellisenä kesänä olin terveyteni vahvistukseksi ollut lähetetty\nmerille, kuitenkin niin, että joka maassa oli lupa viipyä joku aika.\nTäten näin uudestaan Pohjois-Saksan ja tutustuin myös vähäisen\nPohjois-Englantiin, Skotlantiin ja Norjaan. Viimeksi vietin kuusi\nviikkoa yksinäisellä Helgolannin kalliosaarella, meressä kylpemisen\ntähden. Niinkuin arvata voipi, vaikutti tämä retki, ensimäinen omain\nsiipein nojassa, yhtä paljon hyvää henkiseksi kehkiämiseksi, kuin\nruumiin vahvistukseksi. Elähyttäväiset tavallansa olivat myös olleet\nedelliset sotavuodet, muun muassa sen kautta että saaristo isäni\nmaatilan edustalla oli kesällä täynnä venäläistä nostoväkeä, jonka\npäälliköt olivat kaikki lukeneita, sivistyneitä ihmisiä.\n\nPalattuani yliopistoon otin pääaineikseni historian sekä filosofian\njuuri nyt professoriksi tulleen Snellmanin johdon alla. Tietysti\njatkoin myös suomalaisia lukujani ja rupesin nyt todentodella\nsuomustamaan itseäni. Historiaa lukeissani, koetin aina päässäni\nkerrata luettua suomeksi, samoin kääntelin latinaa suomeksi. Tätä\ntehdessä piti alinomaa turvata sanakirjaan, niin huono suomalainen yhä\nvielä olin. Puhumiseen olisin myös mielelläni hakenut harjoitusta, vaan\nsitä ei siihen aikaan tuskin vielä ollut saatavissa. Niin sanottuin\nsuomikiihkoistenkin seuroissa ei paljon koskaan kuulunut muuta kuin\nruotsia. Muistan minä vielä, kuinka masentuneena palasin kotiin eräänä\niltana, jonka olin viettänyt Ahlqvistin, Tikkasen, Polénin ja\nSalmelaisen kanssa ja jossa olin ottanut puheeksi, eikö jo olisi meidän\naika ruveta suomea edes keskenämme viljelemään, vaan olin tullut\nnauretuksi ja erittäin viimeksimainitulta saanut pitkän selityksen sen\ntarpeettomuudesta ja ennenaikaisuudesta. Ainoasti Slöörin kanssa,\nViipurissa 1856 tehdyn välipuheen johdosta, kävi puhe aina suomeksi.\n\nSuomenkielen harjoittamisen tähden vietin kesäkauden 1857 Karjalassa,\nKaavin pitäjässä; samoin koko syksyn 1858 ja alun vuotta 1859\nRautalammilla. Voitto ei tullut niin suureksi, kuin mitä ennalta olin\ntoivonut; sillä edellisellä kerralla eksyimme (kolme ylioppilasta)\naiotulta tieltämme pois hauskoihin herrasväen seuroihin, jälkimäisellä\nesti johonkin määrään toinen rinnakkaistarkoitus, nimittäin luku\nfilosofiankandidaatti-tutkintoa varten, joka nyt täällä erämaan\nhiljaisuudessa viimeinkin oli täydellä todella suoritettava. Kaikissa\ntapauksissa on kuitenkin suomenkielentaitoni, sen verran kuin sitä on,\nsuureksi osaksi peräisin noista kolmesta olosta kansan keskellä.\nKirjallisuutta siihen aikaan vielä oli liian vähän, että se olisi\nvoinut olla suureksi avuksi, yksistään Salmelaisen toimittamat sadut ja\ntarinat poisluettuina, joita kääntelin ruotsiksi ja parin viikon\nkuluttua jälleen koetin suomentaa.\n\nV. 1860 suoritin kandidaatti-tutkintoni ja vihittiin samana keväänä\nmaisteriksi. Sen jälkeisenä kesänä matkustin taas minulle niin\nrakkaassa Savossa ja Karjalassa, tutustuen nyt myös jälkimäisen\npohjoispäähän, Lieksaan ja Nurmekseen. Sitävastoin jäi aiottu retki\nVenäjän puolelle, Repolaan, valitettavasti kesken.\n\nSyksyllä tuli painosta ensimäinen kokoelma runojani, sisältävä muun\nmuassa _Kuun tarinoita_, yhdessä Slöörin runoelmain kanssa (Mansikoita\nja Mustikoita nimisen kalenterin toisessa vihossa). Ylioppilaaksi\ntultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kunnes voisin tehdä sen\nsuomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennenkuin olin\ntarpeeksi suomistunut. Ensimäinen suomalainen runokokeeni on talvelta\n1856.\n\n\n\n    (Helsingissä) 20 p. syyskuuta 1853.\n\nRakas äiti.\n\nSamaan aikaan kun saat tämän kirjeen, olen ehkä menossa varakansleri\nNordenstamin luo näyttääkseni itseäni täysissä tamineissani, miekka\nvyöllä ja kolmimasto päässä. Sillä useamman päiväisen prässäyksen\njälkeen hyväksyttiin meidät vihdoinkin eilen. Tutkinnon alussa oli\nmeidän parvessamme kuusi toivorikasta nuorukaista, yksi joukosta\nlivahti kuitenkin heti tiehensä huomatessaan, että häneltä alkoi käydä\nhuonosti; toinen kesti tosin loppuun saakka, mutta sai reput.\nAinoastaan me neljä viipurilaista löysimme armon tutkijan silmissä. Kun\ntutkinnot olivat loppuunsuoritetut, täytyi meidän odottaa vielä puoli\ntuntia päätöstä, mikä oli kovin tuskallista. Aivan levollisia me emme\nolleet, sillä vaikka me olimme ehkä vielä paremmin selvillä asioista\nkuin tutkinnossa Viipurissa, niin nolostuimme välistä siinä määrin,\netteivät vastaukset oikein hyvin sujuneet. Tutkijat olivat kuitenkin\ntyytyväisiä, ja vähin äänimäärä, mikä tuli meidän ryhmämme osaksi,\noli 23.\n\nMutta nyt tahdon kertoa jotain matkastammekin. Alussa, niinkauankuin me\najoimme tuttujen seutujen halki, olin kovin alakuloisella mielellä.\nMutta niinpiankuin ne olivat jääneet taaksemme, kiinnitti kaikki uusi,\nminkä edessäni näin, siinä määrin huomiotani, että vähitellen tulin\noikein iloiselle mielelle. Niinpä me ajoimme entisen Ahrenbergin tilan\nsekä Harjun ohi, joista edellinen sijaitsee erittäin kauniilla\npaikalla. Haminassa me aterioimme ensi kertaa, ja tulimme vielä siksi\nhyvissä ajoin Korkeakoskelle, että näimme putouksen päivän valossa.\nSuoraan sanoen, olin kuvaillut mielessäni sitä suuremmoisemmaksi.\nKeväisin se kuuluu muuten olevan paljoa voimakkaampi. Sydänyön aikana\nsaavuimme Loviisaan. Seuraavana aamuna matkustimme Porvooseen. Vihdoin\nkello puoli kuusi illalla tulimme perille. Seuraavana päivänä kävin\nilmoittautumassa rehtorille ja sitten tutkintoon, ja olen nyt Jumalan\navulla ylioppilas. Lyyry prameilee jo lakissani, mutta vasta torstaina\nsaan täydet tamineet.\n\nSunnuntaina olimme professori Nordmannin[4] luona, joka otti meidät\nhyvin ystävällisesti vastaan. Myös Arpen[5] olemme tavanneet, ja hän\nmiellytti suuresti isää; minä tunsin hänet jo ennestään.\n\nJää hyvästi, oma, rakas äiti, tervehdi isovanhempia sekä kaikkia\nystäviäni, joita satut näkemään ja suutele puolestani rakkaita siskoja.\n\nSinun _Julius._\n\n\n\n    26 syyskuuta 1853.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nSain tänään äidin kirjeen ja kiiruhdan vastaamaan. Sillä koska työni\nei vielä ole säännöllisessä kulussa, on minulla ollut liiaksi aikaa\naprikoimiseen. Usein olen ollut alakuloisella mielellä; varsinkin\nsunnuntai-iltana tunsin itseni kovin yksinäiseksi. Siksipä tekee\nmieleni kirjoittaa teille voidakseni ainakin ajatuksissani olla\nluonanne.\n\nTänään kävin ensi kertaa professori Arpen luennolla; huomenna alkaa\nprofessori Nordmann. Heitä molempia aion aluksi kuunnella; sillä prof.\nArppe arveli, etten ennättäisi kuunnella sen useampia, koska itse\naineet ovat minulle aivan oudot. Nordmannin luona tulen kai hyvin usein\nolemaan niinpiankuin Arthur[6] palaa kotiin Lapista. Iloitsen suuresti\nsaadessani tutustua häneen, sillä varmaankin meillä on paljon\nmielenkiintoista kerrottavana toisillemme.\n\nPari päivää sitten olin jälleen kutsuissa. Mutta ne olivat aivan\nsiivot. Ylioppilaskunnan parhaat laulajat olivat kutsutut, ja sen\nvuoksi oli se pikemmin soitannollinen illanvietto kuin juomaseura.\n\nPerjantaina olin täydessä juhlapuvussa Nordenstamin luona; hän oli\nhyvin kohtelias, varsinkin sen jälkeen kun hän kuuli, että olin saanut\n33 ääntä. Myöskin inspehtori Hjärne[7] oli erittäin ystävällinen;\nolihan se muuten aivan luonnollista, sillä minussa, s.o. minun\nunivormussani ei ollut vähintäkään moitteen syytä.\n\nLauvantaina oli inskriptioni. Rehtori piti kauniin puheen; sitten\nmenimme kirkkoon, jossa eräs professoreista saarnasi.\n\nSunnuntai-aamuna kävin Viaporissa. Se on jättiläismäinen ja\nsuurenmoinen laite, mutta mieltä kauhistuttaa nähdessä nuo muurit ja\nsynkät, surulliset asunnot. Hirveätä olisi varmaankin asua siellä.\n\nKaunis ilma näyttää nyt loppuneen, niin että tuskinpa enää tänä vuonna\nvoin tehdä huviretkiä. Sitä ahkerammin aion käyttää aikaani lukuihin.\n\nMuutamia asioita, joita tarvitsisin täällä, pyydän teitä lähettämään\nminulle, nimittäin:\n\n    Nilssonin Faunan.\n    Renvallin suomalaisen sanakirjan.\n    Bergrothin fysiikan.\n\nVoikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Tervehtikää isovanhempia oikein\nsydämellisesti teidän teitä rakastavalta _Juliukseltanne_.\n\n\n\n    8 p. lokakuuta 1853.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nVarmaankin teitä ihmetytti viimeinen valittava kirjeeni. Älkää\nkäsittäkö sitä kuitenkaan aivan sananmukaisesti, sillä olin hyvin\nalakuloisella mielellä. Minun täytyi pahoinvoinnin vuoksi pysytellä\npari päivää sisällä ja tunsin itseni työttömänä ollessani kovin\nyksinäiseksi. Mutta nyt, kun olen taas hyvissä voimissa ja voin käydä\nluennoilla, olen taaskin iloinen ja reippaalla mielellä, eikä\nkoti-ikävä vaivaa minua yhtä suuressa määrässä. Älkää kuitenkaan\nluulko, että silti olisin unohtanut teidät. Ainoa erotus on se, että\najattelen ilolla kotiinpaluuta, sen sijaan että aikaisemmin vain surin\nsitä, mitä minulla ennen oli ollut.\n\nVähitellen tutustun täällä sekä ihmisiin että oloihin. Olen tehnyt\nuseita tuttavuuksia, muun muassa maalari M. v. Wrightin, joka maalaa\nniin kauniisti suomalaisia lintuja. Hän on samalla hoitajana eräässä\nmuseossa, jota hän näytti minulle. Hän pyysi, että toisin hänelle\nkaikki harvinaiset linnut, joita saan ammutuksi. Museon vahtimestari\nopettaa minua täyttämään eläimiä. Wrightin johdolla jatkan piirustusta.\n\nToinen tuttava, joka on minulle hyvin mieleinen, on eräs nuori\nNiclander[8], ahkerimpia ylioppilaita tiedekunnassani, joka on\nvarsinkin luonnontieteestä huvitettu. Hän alkoi viime vuonna koota\nkovakuoriaisia; hänen kokoelmansa on jo varsin suuri, ja minä aion\nrikastuttaa sitä kaikin tavoin.\n\nNiclanderin pääaine on kasvitiede. Hänellä on hyvin runsas kasvio.\n\nErääseen toiseenkin hyönteisystävään olen tutustunut, nimittäin nuoreen\nparooni Hisingeriin.[9] Hän on tosin valinnut toisen ryhmän, nimittäin\nkärpäset kokoiluhalunsa esineeksi, mutta hänellä on myöskin suuri\nkokoelma brasilialaisia kovakuoriaisia.\n\nErääseen uuteen perheeseen olen myöskin päässyt lehtori Ahrenbergin\nsuosituksen välityksellä olen näet tutustunut Forssmanin[10]\nperheeseen.\n\nEilen oli meidän tiedekunnallamme kokous. Päätettiin, että joka\nkokouspäivä, s.o. joka perjantai, joku jäsenistä pitää tieteellisen\nesitelmän, ja sitä paitsi perustetaan sanomalehti.\n\nKymmenen vanhinta valittiin vastaaviksi toimittajiksi. Jokainen voi\nkirjoittaa lehteen.\n\nNiinkuin näette, kuluu aika työn ja virkistyksen vaihdellessa; elämä on\nsekä hauskaa että hyödyllistä samalla.\n\nVoikaa oikein hyvin, rakkaat vanhemmat! Tervehtikää kaikkia (älkää\nunohtako palvelijoita) teidän _Juliukseltanne_.\n\n\n\n    12 p. lokakuuta 1853.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nVoitte kai kuvailla mielessänne, miten iloiseksi tulin saadessani niin\nmonta kirjettä yhtä aikaa. Sydämestäni kiitän kaikkia, jotka tuottivat\nminulle tämän ilon.\n\nAlan jo vähitellen hiukan kotiutua täällä. Työt lisääntyvät ja\njärjestyvät, niin ettei alakuloisiin ajatuksiin jää aikaa. Ehkäpä teitä\nhuvittaa tietää, miten aikani kuluu; tällainen on lukujärjestykseni:\n\n       Maanantai  Tiistai  Keskiviikko  Torstai  Perjantai  Lauantai\n\n9-10   Prof.      Arppe      --         Arppe     Arppe        --\n       Arppe\n\n10-11    --        --      Arpen          --        --      Nordmananin\n                           kertausta                        kertausta\n\n11-12  Prof.      Nordmann   --         Nordmann  Nordmann     --\n       Nordmann\n\n12-1   Prof.      Schultén Piirustusta  Schultén  Schultén  Piirustusta\n       Schultén\n\nJokainen professori pitää neljä julkista luentoa viikossa ja kerran\nkertausta; s.o. koko viikon luentojen kuulustelun. Iltapuolisin minulla\nei ole luentoja. Silloin kirjoitan puhtaaksi luentovihkoni ja luen\nkirjoistani eteenpäin sitä, mitä professori kulloinkin on luennoinut.\nKeskiviikkoisin ja lauvantaisin käyn tästä lähin 4-6 museossa oppimassa\neläinten täyttämistä. Myöhemmin, kun olemme päässeet pitemmälle\nkemiassa, alotan käytännölliset työni. Niitä on joka päivä tehtävä\n4-7:ään. Ennen marraskuun puoliväliä tuskin alotan kuitenkaan.\n\nTähän saakka olen kaikki illat ollut kotona. Mutta minun täytyy kaiken\nmokommin nyt aika ajoin ruveta käymään eräässä perheessä, jolle olen\nsaanut suosituksen; muuten he voisivat luulla, etten välitä koko\ntuttavuudesta.\n\nÄiti kulta, lähetän tässä sinulle pienen huoneeni asemakaavan [asui\nensimäisen lukuvuoden professori Arpen luona], jota halusit, ja jotta\nnäkisit, että olen tullut järjestyksellisemmäksi, niin tahdon vastata\ntarkasti kaikkiin kysymyksiisi.\n\nSiis: tuuletusikkunaa ei ole, ergo huoneessa ei tuuloteta. Minä jätän\nkuitenkin joskus oven saliin auki päästääkseni raitista ilmaa\nhuoneeseen. Lattia on puuta ilman minkäänlaista värihienostusta;\nkuitenkin on mattoja vuoteen ja pöydän edessä. Vuodevaatteita\nvaihdetaan joka toinen viikko; mutta milloin pyykkiä pestään, on\nhyvinkin arvoituksellista, sillä mitään määräaikaa ei näytä olevan.\nSiitä ei ole kuitenkaan mitään vastusta, sillä professorinrouva on\nsanonut, että jos jotain tarvitsen, voidaan se pestä keittiössä. Nyt\nluullakseni ovat kaikki kysymykset kunnolla vastatut ja minun maineeni\njärjestystä rakastavana ihmisenä pelastettu.\n\nNyt minun ikävä kyllä täytyy siirtyä toiseen aineeseen, mikä on\nkaikkein tavallisimpia ylioppilaiden kirjeissä, nimittäin rahanpuute.\nTeidän ei pidä kuitenkaan luulla, että olisin kuluttanut kaiken sen,\nmitä sain mukaani. Minun on täytynyt yksityiskassastani maksaa koko\njoukon menoja, jotka eivät oikeastaan sille kuulu ja jotka suorastaan\novat saattaneet minut häviön partaalle. Siksi pyydän sinua, rakas isä,\narmollisin katsein tarkastamaan mukanaseuraavaa laskua ja täyttämään\njälleen kukkaroni.\n\nVoikaa hyvin, rakkaat vanhempani, suudelkaa rakkaita siskoja\npuolestani.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    26 p. lokakuuta 1853.\n\nOma rakas äiti.\n\nSydämellinen kiitos pitkästä kirjeestäsi. Minusta tuntui, lukiessani\nsinun toivotuksiasi, ikäänkuin mielikuvitukseni olisi loihtinut eteeni\nkangastuksia tuhansine kaukaisine kuvineen, jotka niin usein liitävät\nsilmieni ohitse. Luonnontutkijana saada matkustaa vieraissa maanosissa\non aina ollut hartain ja salainen toiveeni, -- jota en kuitenkaan ole\nuskaltanut ilmi tuoda, koska pelkäsin teitä, rakkaat vanhempani,\nsurettavani, jos tunnustaisin haluni palavan niin kauaksi kotoa. Mutta\nkun sinä, rakas äiti, toivot samaa kuin minäkin, ja isä luultavasti ei\nmyöskään ole sitä vastaan, niin voinen ilmaista myös haluni.\n\nEhkäpä tämän tuuman toteuttaminen ei olekaan niin kaukainen kuin sinä\nluulet. Parin vuoden kuluttua lähetetään luultavasti taaskin retkikunta\nLappiin. Silloin voin jo olla maisteri ja liittyä siihen.\n\nOlen tutustunut täällä erääseen mieheen, joka on oleskellut kolme\nvuotta venäläis-amerikkalaisissa siirtoloissa ja tuonut mukanaan\nkaikenlaisia kokoelmia. Minä autan häntä purkamaan hänen\nhyönteislaatikoitansa, puhdistamaan hyönteisiä ja panemaan ne\nneuloille. Siitä hyvästä saan 150-200 eri kovakuoriaislajia Sitkasta,\nKaliforniasta, Ochotskista ja Sandwichs-saarilta. Hänellä on sitä\npaitsi simpukoita, nilviäisiä, lintuja, yleensä kaikenlaista tavaraa.\nEnimmäkseen hän on työskennellyt mineralogian alalla ja tuonut mukanaan\nmyöskin eri kivilajeja. Hän on herättänyt minussa halun koota ja siihen\nminä ryhdyn ensi kesänä.\n\nIlma on täällä suorastaan inhottava. Joka päivä niin paksua sumua,\nettei näe selvästi 30 askeleen päähän. Onkohan tänä syksynä kaikkialla\nsamaten, vai helsinkiläinen kuuluisa ilmanalako siihen on syynä?\n\nMinun täytyy kuitenkin joka päivä kunnolla kävellä tässä ilmassa, sillä\nen siedä muuten paljoa istumista kirjoituspöydän ääressä.\n\nNyt täytyy minun kuitenkin lopettaa, sillä minulla ei ole aikaa\nkirjoittaa pitemmältä. Sinun pitää suoda anteeksi, vaikkei kirjeeni\nolekaan yhtä pitkä kuin sinun omasi.\n\nVoi hyvin, rakas äiti. Tervehdi kaikkia sydämellisesti.\n\nSinun _Julius_.\n\nSuutele sisaria puolestani ja sano, etten tällä kertaa mitenkään ennätä\nheille kirjoittaa.\n\n\n\n    2 p. marraskuuta 1853.\n\nRakas isä.\n\nKiitos kirjeestäsi. Vastikään päätin vihdoinkin käydä visiiteillä,\nsillä tähän asti olen ollut liian laiska lähteäkseni iltasin\nhuoneestani kosteaan, kylmään ilmaan huvituksen haussa.\n\nMutta kun viikko toisensa jälkeen kului ilmojen parantumatta, niin\nläksin kerran Borgströmeille[11] käymään. Siellä minut otettiin\nerittäin ystävällisesti vastaan ja ilta kului hyvin hauskasti. Mieliala\nolisi ollut vieläkin iloisempi, jollei talossa olisi ollut sairasta.\nYhdellä nuoremmista pojista on näet selkäydintauti ja hänen\nelinvoimansa kuluu vähitellen loppuun.\n\nPari päivää sitten kävin myöskin Ascholinien[12] luona. Heillä ei tosin\nollut yhtä paljon nuorisoa kuin Borgströmeillä, mutta siellä oli\nsittenkin erittäin hauska.\n\nNordmannin luona olen useasti käynyt. Professori näyttää olevan\nintresseerattu minusta. Minä pidän yhä enemmän tuosta hauskasta\nvanhuksesta. Hän kuuluu yleensä niihin professoreihin, joista pidetään\npaljon, sillä hän seurustelee enemmän kuin muut professorit\nylioppilaiden kanssa.\n\nMinulla on nykyään varsin paljon työtä. Olen lainannut kirjastosta\nHumboldtin kuvauksen Keski-Aasiasta, vaikka en vielä ole päässyt siinä\nhyvinkään pitkälle, sillä en voi uhrata paljon aikaa sen lukemiseen.\nEnsi alussa täällä en tiennyt lainkaan miten tappaa aikaani; nyt\nsitä vastoin toivoisin, että minulla olisi puolta enemmän aikaa\nkäytettävänäni. Hyvin hitaasti edistyn eläinten täyttämistaidossani,\nmutta edistyn sittenkin. Nyt osaan jo toisen avutta kutakuinkin nylkeä\nelukan.\n\nSamoin on piirustuksenkin laita. Olen saanut ensimäisen piirustukseni,\njäljennöksen eräästä päästä. Ääriviivat ovat jokseenkin onnistuneet,\nmutta varjostus, niinkuin tavallisesti on kehnoa. Nyt olen alottanut\npiirtää erästä Wrightin lintua. Tänä lukukautena en alota\nlaboratoriotöitä, sillä: Qui trop embrasse, mal étreint. [Ken liiaksi\ntavoittaa, vähän kiinnittää]\n\nVoi hyvin, rakas isä. Terveisiä äidille, siskoille ja kaikille muille\nrakkaillemme.\n\nSinun _Julius_.\n\n\n\n    Lauvantaina 5 p. marraskuuta 1853.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nMiten iloitsenkaan siitä, että aika lähenemistään lähenee, jolloin\npääsen täältä lähtemään palatakseni jälleen teidän luoksenne. Minä alan\nnyt jo laskea päiviä, jotka vielä ovat jäljellä, ja joka ilta\nmaatapannessani ajattelen: taaskin yksi päivä vähemmän.\n\nÄlkää kuitenkaan luulko, että minulla olisi koti-ikävää, niinkuin\nalussa. Ei, vaikkapa minun nyt sallittaisiin matkustaa, niin suoraan\nsanoen jäisin kernaammin tänne. Mutta kun oikea aika tulee, niin lähden\nsitä suuremmalla ilolla.\n\nAika kuluu monissa toimissani niin nopeasti, että minun täytyy alati\nihmetellä, kun herätessäni aamulla taaskin kuulen kirkonkellojen soivan\nja ilmaisevan, että on sunnuntai. Viime viikot ovat tosiaankin kuluneet\nkuin unessa. Siksi ei teidän tule ihmetellä, etten pidä aikana enkä\nminään jäljellä olevaa viittä viikkoa ja muutamia päiviä. Kunhan vain\nsiksi saisimme kylliksi lunta, jotta hurja joukkomme helpommin voisi\nhajaantua yli koko maan. Toistaiseksi ei talvi kuitenkaan näytä tekevän\ntuloaan. Ilma on alati lämmintä, sumuista, sateista. Kerran oli sumu\nniin paksua, että kun tulin kotiin ja aioin asettaa kelloni\nkirkonkellon mukaan, kirkontorni oli kokonaan kadonnut, ja aluksi\nluulin, että olin vain uneksinut kirkontornin täällä olleenkaan.\n\nKaupunkimme on nykyään täynnä roistoväkeä. Koko rääveliläinen laivasto\non näet sijoitettuna tänne. Herrat upseerit käyttäytyvät sangen\nsiivottomasti. Vastikään sai rehtori kirjeen kreivi Armfeltilta, jossa\ntämä pyytää häntä varoittamaan ylioppilaita ryhtymästä tappeluihin\nnäiden kanssa, koska siitä voisi olla vaikeita seurauksia koko\nyliopistolle. Ymmärrättehän te, miten surulliselta tuntuu, kun koko\nyliopiston etu, niin ehkäpä sen olemassaolokin! -- riippuu muutamien\npäihtyneiden hurjistelijoiden käytöksestä. Sillä Jumalan kiitos,\ntavallisesti asian laita ei sittenkään ole niin paha kuin miltä\nnäyttää. Ne, joita juomingit ja senkaltaiset raa'at huvitukset\nmiellyttävät, ovat sittenkin vain poikkeuksia, joita toverit\nhalveksivat ja säälivät. Ylioppilaiden keskuudessa vallitsee yleensä\nvakava henki, ja jos annettaisiin toveruushengen vapaasti kehittyä,\nniin siveellisyys ei siitä ainakaan kärsisi haittaa. Ennen vallitsi\nankara siveyden laki kansakunnissa ja niillä oli oikeus erottaa\njoukostaan kunniaton toveri. Mutta nykyään, kun tuo oikeus on niiltä\nriistetty, koettavat ne vaikuttaa kirjoituksillaan viikkolehdissään.\n\nMutta jääkää nyt hyvästi, rakkaat vanhemmat, tervehtikää rakkaita\nomaisia. Teidän teitä rakastava\n\n                                                  _Julius_.\n                                              (Stud. phys.-math.)\n\n\n\n    9 p. marraskuuta 1853.\n\nRakas äiti.\n\nEt voi kuvailla mielessäsi, miten suuresti iloitsen jokaisesta\nkirjeestä, jonka saan kotoa. Joskin siinä suhteessa olen\nonnellisemmassa asemassa kuin useimmat tovereistani, jotka monasti vain\nkerran kuukaudessa saavat tietoja omaisistaan, niin en usko sittenkään,\nettä kellekään heistä kirje tuottaa niin paljon iloa kuin minulle. Joka\nkerta sykkii sydämeni kiihkeämmin, kun astun postikonttorin portaita\nylös, ja kun minulla siellä on kirje, niin on pääni ilosta melkein\npyörällä.\n\nVieraskäyntejä olen jatkanut. Sunnuntaina olin näet Forssmaneilla,\njoille Ahrenberg oli antanut suosituksen. Heillä vietin erittäin\nhauskan illan. Paitsi poikaa, ylioppilasta, jonka tunsin jo ennakolta,\noli talossa neljä miellyttävää tytärtä, joista kuitenkin vain nuorin on\nsievän näköinen, ja vanha äiti, joka miellytti minua suuresti. Hän\nmuistutti niin ihmeesti rakasta isoäitiä, että olisin voinut käydä\nhänen kaulaansa. Nuorisoa hän kohtelee samalla herttaisella tavalla\nkuin isoäitikin ja näyttää olevan koko maailman ystävä samoinkuin\nmeidän mummommekin. Kaikki ylioppilaat, jotka vuosikausien kuluessa\novat kuuluneet viipurilaiseen kansakuntaan, ovat olleet tuttuja\ntalossa.\n\nTyttäret valittivat kaiken katoavaisuutta. Niinpiankuin joku ylioppilas\noli muutamia vuosia käynyt heillä ja perhe oli oikein tutustunut\nhäneen, täytyi hänen lähteä, ja uudet polvet astuivat sijaan ja\nkatosivat jälleen tehdäkseen tilaa vieläkin nuoremmille. Sellainen on\nnyt kerta kaikkiaan maailman meno. \"Adé! Adé! Adé! Ach Scheiden und\nMeiden thut weh!\"\n\nYleensä näyttävät ylioppilaat ja naiset olevan erittäin hyvissä\nväleissä. Jos missä ylioppilaita panetellaan, niin kaikki naiset\npitävät heti heidän puoliaan. Enpä usko, että ylioppilaat vihaavat\nNordenstamia yhtä kiihkeästi kuin naiset.\n\nEnpä tiedä miten Helsingin kävisikään ilman ylioppilaita. Ilman\nylioppilaita ei voida panna toimeen tanssiaisia, konsertteja, ei\nyleensä yhtään mitään.\n\nNiinkuin näet, rakas äiti, olemme me siis hyvin tärkeitä henkilöitä,\nvälttämätön paha. Varokoon itseään ken uskaltaa meitä vahingoittaa!!!\n\nBorgströmeillä tuskin enää tänä lukukautena käyn, sillä yksi heidän\nnuoremmista pojistaan kuoli äskettäin.\n\nPian täälläkin alkavat tanssitilaisuudet, mutta minä en aio niissä\nkäydä. Sillä koska ei minulla kuitenkaan olisi niissä kovinkaan monta\ntuttavaa, niin niiden tuottama huvi olisi myös varsin pieni. Sitäpaitsi\nopinnot vievät sangen paljon aikaa.\n\nIlma on täällä niin hirvittävän huono, että tuskin tekee mieli ovesta\nulos mennä. Sataa lunta ja vettä vuorotellen, ja ikuiset myrskyt\npahentavat vielä asiaa. Luulenpa että saan kiittää kaulaan saakka\nnapitettua univormuani ja paksua viittaani siitä, etten joka hetki\nvilustu.\n\nNyt on vielä viisi viikkoa siihen kunnes palaan taas kotiin. Siihen\nsaakka voi hyvin, rakas äiti ja sano kaikille terveiseni.\n\nSinun _Julius_\n\nOle hyvä, sano myös minulta joka kerta terveisiä palvelijoille, jotka\nvarmaankin ovat siitä hyvillään.\n\n\n\n    15 p. marraskuuta 1853.\n\nRakas isä.\n\nKiitos kirjeestäsi, joka vapautti minut suuresta huolesta. Pelkäsin\nnäet, että äiti olisi pelästyksen johdosta tullut huononvointiseksi, ja\nkun en kokonaiseen viikkoon saanut mitään tietoja, olin lopulta\nhyvinkin levoton. Sitä hauskempi oli kuulla, ettei tuosta tapauksesta\nollut sen pahempia seurauksia.\n\nOlen tällä lukukaudella suorittanut jo pikkuteologian tutkinnon\nprofessori Lillelle.[13] Sen lisäksi aion suorittaa myöskin latinan\nkirjoituksen pro exercition, jotta minulla myöhemmin olisi vapaammat\nkädet.\n\nSunnuntaina olin ensi kertaa teatterissa täällä. Teatteritalo on hiukan\nsuurempi kuin Viipurin teatteri ja minun mielestäni kauniimpi ja\ntarkoituksenmukaisempi, varsinkin valoisampi. Nykyään ei näytellä\nkuitenkaan mitään uutta, josta olisi kunniaa pääkaupungille -- ja\nrunottarien asuinsijalle. Esitettiin kaksi ilveilyä, joista toinen ei\nollut minkään arvoinen ja näyteltiin huonosti, sitä vastoin toinen\n\"1846 ja 1946\" oli varsin soma. Siinä esiintyy näet eräs vanha\nprofessori Bautastenius, joka on muinaistutkija ja kerää kaikenlaista\nvanhaa. Kaivaessaan muinaismuistoja hän vapauttaa sattumalta totuuden\njumalattaren, joka on vangittuna maan sisään. Jumalatar sallii\nprofessorin toivoa jotakin. Tämä toivoo sadan vuoden päästä pääsevänsä\nhaudastaan saadakseen nähdä onko hänen nimensä tullut kuolemattomaksi.\nHänen toiveensa täyttyy ja hän nousee haudasta vuonna 1946, jolloin\nkaikki on aivan takaperoista. Hän kyselee jokaiselta, tuntevatko he\nprofessori Bautasteniusta. Tunnen kyllä, vastaa eräskin, se on kai\nsamainen, joka museossa seisoo täytettynä dromedaarin vieressä, jne.\nMinä nauroin aivan äärettömästi.\n\nTänä iltana on Arpeilla kutsut, joihin melkein kaikki tämän tiedekunnan\njäsenet ovat kutsutut. Mutta minun täytyy nyt lopettaa. Voi hyvin,\nrakas isä. Terveisiä kaikille.\n\nSinun _Julius_.\n\n\n\n    17 p. marraskuuta 1853.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nLupaukseni mukaan kirjoitan tänään jälleen. Toissapäivänä vietimme\ntäällä erittäin hauskan illan. Professori Arppe oli kutsunut kaikki\ntiedekunnan professorit sekä noin 40 tiedekuntaan kuuluvaa ylioppilasta\nluokseen. Laulettiin, pidettiin puheita, juotiin veljenmaljoja, jne.\nYlioppilaiden parissa on paljon ja hyviä laulajia, niin että\nmielihyvällä heitä kuuntelee. Minussa on sen vuoksi herännyt suuri halu\nottaa heidän lauluunsa osaa. Eräs toveri, jolle tästä puhuin, arveli,\nettä se kävisi kylläkin laatuun. Sillä vaikka minulla ei ole paljon\nääntä, niin on korvani jokseenkin tarkka, eikä kuorossa ole kovin\nvaarallista, vaikka joukkoon joskus sattuisi vääräkin ääni. Pääasia\nvain olisi, että saisin olla mukana.\n\nOmituista miten tuollaisissa kesteissä uusia veljiä syntyy kuin sieniä\nsateella. Viini sen vaikuttaa. Minä en juonut sen vähemmän kuin 12\nkanssa veljenmaljaa. Kaikkiaan tunnen kaupungissa olevista 410:stä\nylioppilaasta jo 74, ja niistä olen 60:n kanssa lähemmin tuttu.\n\nProfessori Arppe oli juhlaa varten lainannut yliopiston kirjastosta\nuseita loistoteoksia, joita me katselimme. Varsinkin eräs kuvateos\nChilestä oli erinomaisen kaunis komeine vaskipiirroksineen. En voinut\nkyllikseni ihailla noita erinomaisia eläin- ja kasvimuotoja.\n\nMyöskin oli näiden joukossa teos Tyyneltä valtamereltä. Kuvien parissa\noli paljon maisemiakin. Tuhansittain saaria, joiden rehevä kasvullisuus\non mahdollinen vain troopillisen auringon alla. Ah, jospa itse kerran\nsaisin nähdä Etelämeren ihmeitä. Vaikka kukapa tietää ehkä kaipaisin\npalmujen varjossa meidän ikivihreitä kuusiamme ja kimaltelevaa talvista\nhuurretta koivujemme oksilla. Ei mikään vedä sentään vertoja\npohjolalle. Meilläkin on järvissämme tuhansia saaria. Ja vaikkapa\nmeidän kesämme onkin lyhyt, niin on meillä sen sijaan talvi, jota ei\nsovi halveksia, paljoa parempi kuin tuollainen turhanpäinen lumeton ja\njäätön talvi kuin Saksassa.\n\nMutta koska nyt puhun jäästä ja lumesta, niin juolahtaa mieleeni, etten\nole vielä vastannut mitään tohtori Holstiuksen[14] ystävälliseen\ntarjoumukseen. En tiedä, voinko käyttää sitä hyväkseni, koska olen jo\nluvannut matkustaa yhdessä erään toisen kanssa. Vaan siinä tapauksessa\nse kävisi päinsä, että meitä voisi ajaa samassa reessä kolme\nkappaletta. -- Luennot loppuvat 7 p. joulukuuta; sitten alkavat\ntutkinnot, ja niinpiankuin olen suorittanut pro exercition, matkustan\ntäältä.\n\nVoikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Terveisiä kaikille. Teitä hellästi\nrakastava _Julius_.\n\n\n\n    22 p. marraskuuta 1853.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nMiten iloitsenkaan, että lähtöpäivä jo lähenee! Nyt on enää kolme\nviikkoa jäljellä ja sitten -- sitten olen taas teidän luonanne. Älkää\nkuitenkaan luulko, etten olisi tyytyväinen nykyiseen elämääni. Ei, niin\nei ole lainkaan laita; jollei ilmanala olisi niin inhottava, niin olisi\nHelsinki minusta kaikkein mieluisin olinpaikka. Mutta onhan se\nluonnollista, että kun ensi kertaa näin kauan olen ollut poissa kotoa,\nkernaasti palaan sinne takaisin.\n\nToivottavasti siksi tulee kunnollinen keli. Täällä on tosin jo pari\nkertaa satanut lunta, mutta lumi on heti taas sulanut. Eilen oli\npakkanen, ja tänään pyryää varsin lujasti. Kunpa tämä lumi pysyisi\nmaassa. Miten ihanaa olisi saada ajaa reellä kotiin.\n\nSunnuntaina ylioppilaat panivat toimeen näytöksen. Sisäänpääsymaksu oli\n60 kop. ja paitsi taidenautintoa tarjottiin teetä ja punssia.\nProfessori Arppe kertoi, että siellä oli ollut erittäin hauska; minä,\nikävä kyllä, en voinut olla läsnä.\n\nLauvantaina myötiin huutokaupalla kaikki vanhentuneet ja epätäydelliset\nteokset tai kaksoiskappaleet meidän tiedekuntamme kirjastosta. Kun\nkansakunnat lakkautettiin, yhdistettiin kirjastot ja kirjat jaettiin\ntieteitten mukaan eri tiedekunnille. Siten saatiin ääretön joukko\nkaksoiskappaleita. Minäkin olin läsnä huutokaupassa ja ostin muutamia\nkirjoja, joita myöhemmin tulen tarvitsemaan. Vanhemmat kirjat olivat\nhyvin halpoja; ostin kolme kirjaa 25 kop. hop. Gyllenhalin Insecta\nSvecica, teos, jota ei nykyään enää saa kirjakaupoista ja jonka hinta\non 5-6 ruplaa hop., maksoi minulle 1 Rup. 37 kop. Toiset sen sijaan\nnousivat varsin korkeihin hintoihin, niinpä Humboldtin \"Kosmos\" maksoi\n5, 6, 7, Rupl. hop. Sitä en kuitenkaan ostanut, koska isällä on se.\nTalvella aion ruveta lukemaan \"Kosmosta\". Humboldtin \"L'Asie centrale\"\non minulla lainana kirjastosta ja ensimäisen osan olen lukenut. Mutta\nenpä luule, että se äitiä miellyttäisi. Paikottain siinä on kylläkin\nmielenkiintoisia historiallisia tietoja. Mutta suurin osa voi huvittaa\nvain mineralogia. Sillä se ei ole mikään matkakertomus, niinkuin äiti\noletti; vaan mineraloginen ja maantieteellinen kuvaus Keski-Aasiasta.\nHistoriallista ja etnografista puolta kosketellaan vain ohimennen.\nToista osaa en aio lukea, en ainakaan ennenkuin olen hiukan lukenut\nmineralogiaa.\n\nVähällä olin unohtaa kiittää sinua, äiti kulta, rinkeleistä. En ollut\nuskoa silmiäni kun luin kirjeesi. Että sinä, äiti kulta, saattaisit\nolla uskoton periaatteillesi, en olisi koskaan uskonut. Muuten kiitän\nsinua noin tusinan toverini puolesta, sillä kahdessa päivässä\nlähetyksesi oli tullut ja mennyt. Monet moittivat tuhlaavaisuuttani ja\narvelivat, ettei minun olisi tarvinnut jakaa niitä muille, vaan\nkernaammin säästää vain muutamille ystävilleni ja itselleni. Mutta\ntäten tuotin iloa useille, jotka eivät koskaan olleet nähneetkään\nViipurin rinkeleitä.\n\nVoikaa hyvin, rakkaat vanhempani. Toivoen pian näkeväni teidät lähetän\nterveiseni kaikille. Teidän _Julius_.\n\n\n\n    25 p. marraskuuta 1853.\n\nOma rakas äiti.\n\nSydämelliset kiitokset kirjeestäsi. Joka maanantai on minulle aina\njuhlapäivä, sillä silloin tiedän että te, rakkaat vanhemmat olette\nkirjoittaneet minulle. Niinpä olenkin postikonttorissa jokapäiväinen\nvieras, kun niin usein saan kirjeitä. Ei minun tarvitse lainkaan enää\nsanoa nimeäni; niinpiankuin näyttäydyn, etsii virkailija kirjeet\nesille. Sitten avaan kuoren portailla ja menen yliopistoon, joka ei ole\nkaukana postikonttorista, ja luen eteisessä kirjeeni. Sen jälkeen vasta\nmaltan lähteä kotiin.\n\nEttä te kaikki ajattelette joulua, voin kyllä kuvailla mielessäni.\nMinäkin olen ajatellut jo viikkokausia, mitä teille kaikille toisin\nmukanani. Olen laittanut listan, ja niinpiankuin olen keksinyt jotakin\nsopivaa, merkitsen sen nimen viereen.\n\nTäällä on saatavana niin paljon kaunista, mitä kernaasti toisin\nmukanani, mutta en voi. Siihen on omat syynsä.\n\nMinkä sille mahtaa. Siksipä teidän täytyy tyytyä pieniin lahjoihini ja\nhyvään tahtooni.\n\nKeskiviikkona oli mad. Borgströmin nimipäivät. Minä olin heillä\npäivällisillä ja viivyin talossa koko illan. Paitsi minua oli siellä\nBolin[15], eräs laulaja Broms, viuluniekka Gesemann ja muutamia muita.\nArvaat siis, että sinä iltana musiseerattiin. Gesemann, mademoiselle\nBorgström ja nuori herra Borgström soittivat kaksi trioa. Siten vietin\nerittäin hauskan illan.\n\nTässä tilaisuudessa komeilin univormufrakissani. Omituista miten se\nkimaltelee ja loistaa, kun sattuu olemaan huoneessa, jossa on paljon\npeilejä. Silloin olen mielestäni aivankuin brasilialainen\ntimanttikuoriainen.\n\nMerkillistä, miten ujouteni ja kömpelyyteni on kadonnut sen jälkeen kun\nolen tullut ylioppilaaksi. Ennen istuin kuin neuloilla, kun minun oli\npakko keskustella naisten kanssa, joita en hyvin tuntenut. Mutta\nnykyään juttelen vieraiden kanssa yhtä arastelematta kuin sinun\nkanssasi.\n\nMutta nyt, rakas äiti, täytyy minun lopettaa, sillä huomenna on minulla\nkertaus ja sitä varten täytyy vielä hiukan valmistaa.\n\nVoi hyvin, rakkahin äitini ja sano sydämelliset terveiseni kaikille.\nSinun _Julius_.\n\n\n\n    29 p. marraskuuta 1853.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nJättiläisaskelin lähestyy nyt se aika, jolloin pääsen lähtemään täältä.\nKoska on enää vain runsaasti kaksi viikkoa jäljellä, lasken\nkärsimättömästi päiviä ja iloitsen joka ilta, että taaskin on yksi\npäivä kulunut. Jo nyt minä uneksin usein olevani kotona ja harmittelen\nsitten aamulla, ettei se olekaan totta.\n\nSiitä kun viimeksi kirjoitin on niin vähän aikaa kulunut, ettei mitään\nuutta ole Helsingistä kerrottavana. Sunnuntaina olivat Arpet\nteatterissa, mutta minä jäin yksin kotiin. Myöhemmin illalla tuli\nluokseni eräs toveri, jota ylpeydellä voin nimittää ystäväkseni. Hänen\nnimensä on Niclander. Hän tuli jo 15 vuoden vanhana ylioppilaaksi ja\nsuorittaa ensi keväänä kandidaattitutkintonsa, vaikka hän ei ole minua\nvanhempi. Minä näin hänet viime kesänä Valamossa, ja koska olin kuullut\npaljon puhuttavan hänestä, tunsin hänet heti. Silloin olin kuitenkin\nliian arka mennäkseni hänen luoksensa ja tutustuakseni häneen. Mutta\ntäällä me tapamme toisemme usein ja meistä tuli hyvinkin pian parhaat\nystävät. Hän on niin herttainen ja vaatimaton olennoltaan huolimatta\nperusteellisista tiedoistaan, ettei voi kauan olla yhdessä hänen\nkanssaan kiintymättä häneen.\n\nEttä olen tutustunut tunnettuun entomologi Mäkliniin,[16] arvaatte kai.\nHän oli ihastunut minun luettelooni ja aikoo ryhtyä suuremmoiseen\nvaihtokauppaan kanssani.\n\nNyt, rakkaat vanhempani, ei minulla ole enää mitään kirjoitettavaa.\nSananlasku sanoo: Syvimmästäkin kaivosta vesi loppuu, jos siitä liian\nusein ammennetaan. Antakaa anteeksi, ettei minulla ole sen enempää\nkerrottavana. Sydämelliset terveiset meikäläisille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    3 p. joulukuuta 1853.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nTämä on kai viimeisiä kirjeitä, joita te tällä lukukaudella saatte\nminulta. Ensi torstaina kirjoitan viimeisen kerran. Silloin minun\ntäytyy jo lopettaa, muuten minulla ei ole mitään suullisesti\nkerrottavaa, koska te olette alusta alkaen, tahtoisinpa niin sanoa,\nseuranneet jokaista ajatustani.\n\nEnsi perjantaina ja lauvantaina on pro exercitio kirjoitukset. Luennot\nloppuvat myöskin jo vähitellen. Ylihuomenna pitää Arppe viimeisen\nluentonsa. Nordmann lopettaa kai myöskin torstaina.\n\nEräs toveri, jolle minä vastikään valitin, miten vaikea ensimäinen ero\nkodista on ollut, sanoi: siinä suhteessa olen onnellisempi kuin sinä,\nminulla ei ole kotia; yhdentekevää missä olen. Mutta minä puolestani\nsurkuttelen häntä, sillä en voi ajatella mitään sen surullisempaa kuin\nolla aivan yksin, omistamatta ainoatakaan paikkaa koko maailmassa,\njota voisi kodikseen sanoa. Nyt olen nähnyt miten tottunut olen\nmyötätuntoon, sillä vaikka minulla onkin täällä kaikki mitä tarvitsen,\nniin puuttuu sittenkin aina jotakin, nimittäin joku, jolle voisin\nsydämeni purkaa.\n\nVoikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat. Sanokaa terveiseni kaikille\nrakkaille kotona. Teitä sydämestään rakastava _Julius_.\n\n\n\n    2 p. helmikuuta 1854.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nNyt alkaa taasen kirjeenvaihtoni teidän kanssanne korvatakseen muutaman\nkuukauden ajan tuttavallista pakinaamme. Jospa aika vain pian kuluisi,\njotta pääsisin jälleen teidän piiriinne.\n\nMatka sujui varsin hauskasti. Koska meitä oli suurempi joukko,\nkarkoitimme kaikki alakuloiset ajatukset mielestä ja ajattelimme vain\ntulevaisuutta, joka meidän nuorten mielessä häämöittää tietenkin aina\nruusunhohteisena. Rohkeita pilvilinnoja rakennettiin ja vieläkin\nrohkeammat toiveet veivät meidät nopeasti tiedon tietä myöten toivottua\npäämäärää, laakeriseppelettä kohti. Sitten ajatuksemme liitivät jälleen\nkotikaupunkiin ja me muistelimme kaikkia rakkaitamme, joista olimme\neronneet sekä ajattelimme sitä iloa, jota takaisin tullessamme\ntuntisimme. Niinpä saavuimme tietämättämme Haminaan, missä vietimme\nyötä. Vasta kello 2 me nukuimme, sillä olimme joutuneet erittäin\nhauskaan keskusteluun. Kello 6 nousimme ja illalla saavuimme\nPorvooseen. Seuraavana päivänä olimme vihdoin Helsingissä perillä.\nMatkan varrella ei sattunut muita seikkailuja, kuin että kerran\nvajosimme ojaan.\n\nEilen oli inskriptioni. Professori Rein piti puheen, jossa hän toivoi,\nettä \"vihillä punastuva tyttö\" suojelisi meitä hairahduksilta.\n\nVoikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä kaikille, kaikille. Teidän\nteitä hellästi rakastava _Julius_.\n\n\n\n    8 p. helmikuuta 1854.\n\nRakas äiti.\n\nKernaasti olisin jo tiistaina vastannut kirjeeseesi, mutta koska\ntoivot, että kirjoittaisin aina samana päivänä, niin jätin sen\ntuonnemmaksi. Niin kernaasti kuin täytänkin kaikki toiveesi, niin\nsuonet anteeksi, vaikka joskus lähetän ylimääräisen kirjeen.\n\nTullessani perille ottivat Arpet minut erittäin ystävällisesti vastaan,\nja astuessani pieneen huoneeseeni, kohtasi minua iloinen yllätys.\nSiellä oli näet uusi vuode, kaunis sohva ja sen edessä sievä pieni\npöytä. Nyt huoneeni on niin hauska, että olen aivan ihastunut siihen.\nSeinillä riippuu kaikenlaisia muistoja. Oi, kunpa te vain voisitte sen\nnähdä!\n\nArppejen kautta olen tutustunut Molandereihin.[17] Olin eräänä iltana\nheillä ja minut kutsuttiin seuraavaksi päiväksi tanssiaisiin heille.\nIkävä kyllä en mennyt sinne, sillä minulla oli hirveä nuha. Siellä\nkuului olleen erittäin hauska.\n\nNyt elämä kulkee taas entisessä vanavedessä. Ensimäisenä viikkona ei\nsaa koskaan mitään kunnollista aikaan, niinkuin suomalainen sananlasku\nsanoo:\n\n    Aika menee arvelessa\n    päivä päätä käännelessä.\n\n[Suomeksi alkuperäisessä kirjeessä.]\n\nKäyn jälleen samoilla luennoilla kuin viime lukukautenakin, nimittäin\nArpen ja Nordmannin. Sitä paitsi aion kuunnella professori Lönnrotin\nluentoja, niinpiankuin hän alottaa. Piirustus on myöskin alkanut.\n\nVoi hyvin, oma rakas äiti ja terveiset kaikille.\n\nSinun _Julius_.\n\n\n\n    15 p. helmikuuta 1854.\n\nIloitsin suuresti huomatessani isän kirjeestä, että te olette kaikki\nterveinä. Minä olen terve ja iloinen kuin kala vedessä.\n\nNäinä aikoina on ollut varsin kovia pakkasia. Eräänä päivänä oli 29\ntuumaa pakkasta, niinkuin Nante[18] sanoo. Mutta ei se haittaa! Se\npunaa vain posket ja nenän. Päivällisaikana liitelee jo joitakin\nperhosia esplanaadeissa. Innokkaana luonnontutkijana olen niitä\nlähempää tarkastellut. Mutta helsinkiläis-ilmanala näyttää synnyttävän\nvain koiperhosia. Kukapa tietää, vaikka joukossa olisi arvokkaita\nsilkkikoiperhosiakin.\n\nEilen oli meillä akateeminen juhla, nimittäin professori Lönnrotin\nvirkaanastujaiset.\n\nAamupäivällä hän piti virkaanastujaispuheen, ja iltapuolella kokoontui\nkolmatta sataa ylioppilasta yliopiston eteiseen. Siellä laulajat\nlauloivat muutamia lauluja koetellakseen, miltä laulu kuuluisi. Ihanaa\noli kuunnella tuota 50-60-miehistä kuoroa. Yliopiston eteinen näyttää\nolevan erinomainen musiikkisali. En osaa sanoin kertoa, miten kauniilta\n\"Maamme\"-laulun täysinäiset, kauniit säveleet siellä kajahtivat.\nMyöskin \"Minun kultani\" laulettiin. Sitten me kuljimme laulaen ja iloa\npitäen katuja pitkin Lönnrotin luo. Tapasimme hänet pihalla, missä hän\nparhaillaan oli hiihtämässä. Koko suuri piha täyttyi ylioppilaista. Nyt\nkajahti kolmikertainen eläköönhuuto, jonka jälkeen \"Maamme\"-laulu ja\n\"Minun kultani\" uudestaan laulettiin. Lönnrot kiitti muutamin\nyksinkertaisin sanoin, ja sitten häntä tervehdittiin jälleen\neläköönhuudoilla. Sen jälkeen kulkue poistui jälleen. Laulajat\nlauloivat marssia ja rivissä me marssimme jälleen yliopistoon. Siellä\nlaulettiin vielä hyvän aikaa, mikä viekoitteli paljon ihmisiä paikalle.\nNyt tahtoivat jotkut, että vielä samana iltana pidettäisiin suuret\nkemut Lönnrotin kunniaksi, mutta juhla siirrettiin torstaihin.\n\nSanotaan, että Lönnrot kovin vastahakoisesti vaihtoi rauhallisen\nKajaaninsa meidän meluavaan Helsinkiimme. Toivottavasti yleinen\nosanotto, jota hänelle täällä osoitetaan, jossakin määrin antaa hänelle\nkorvausta. Oi, miten kernaasti olisin suonut, että äiti olisi ollut\ntäällä kuulemassa kaunista laulua. Minun maisterinvihkiäisiini teidän\nainakin pitää tulla nähdäksenne ja kuullaksenne täällä kaikkea.\n\nTyöni olen järjestänyt nyt seuraavasti. Aamulla, noustuani, luen\nenglanninkieltä kello 9:ään. Vicar of Wakefield on varsin\nmielenkiintoinen, joskin siinä esiintyvät naiset eivät ole kahden\nkopeekan arvoisia. 9-10 luennoitsee Arppe. Sitten syön aamiaista ja\nkävelen kello 11:een. 11-12 luennoi Nordmann. 12-3 ei minulla ole\nmitään varsinaista työtä. Kaksi kertaa viikossa teen työtä\nlaboratoriossa 3-6. Iltasin luen jotakin tai menen joskus ulos. Siten\naika kuluu minulta tavattoman nopeasti. (Loppu puuttuu.)\n\n\n\n    23 p. helmikuuta 1854.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nTaaskin on postipäiväni, mutta tällä kertaa ei minulla ole yhtä paljon\nkerrottavaa kuin viime kirjeessä. Kirjeestäni sedälle huomasi kai äiti,\nettä hänen pelkonsa juhlaan nähden oli turha. Mutta jollei niin olisi,\nniin vakuutan sinulle, rakas äiti, että olin kestien jälkeen yhtä\nreipas kuin niitä ennenkin. Vaikka olenkin tullut iloisemmaksi ja\nvähemmän ujoksi, niin olen siinä suhteessa melkein pedanttinen, etten\nkoskaan juo enempää kuin määrättyä määrää. Jos luulet, että minä,\npeläten toverien pilkkaa, luopuisin tästä periaatteesta, niin erehdyt;\njo useasti on sattunut, että minua menestyksettä on nimitetty\n\"akaksi\".\n\nIlma on nykyään ihana. Tällaista lämpimyyttä en koskaan ennen ole\nhelmikuussa kokenut. Mutta se riippuu kai siitä, että olen pari astetta\nlännempänä kuin tavallisesti. Alkaa jo olla hankea. Ah, miten kadehdin\nLönnrotin suksia. Miten ihanaa olisi aamuisin hiihdellä. Viime viikolla\npyrytti niin ankarasti, että polvia myöten täytyi kaahlata lumessa. Nyt\nlumi on lapioitu kasaan ja muodostaa katukäytävien varsilla korkeita\nvallituksia -- englantilaisia vastaan, arvellaan.\n\nVoikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Ehkäpä näemme toisemme pikemmin kuin\nmitä aavistattekaan. Puhutaan näet siitä, että yliopisto suljetaan\nniinpiankuin vihollisen laivasto ilmestyy tänne. Siihen saakka voikaa\nhyvin ja sydämelliset terveiset kaikille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    1 p. maaliskuuta 1854.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nNäinä päivinä on elämä ollut hyvin kirjavaa. Kaunis kevätilma ja\nsuuriruhtinas Konstantin viekoittelivat sadottain ihmisiä kaduille.\nPalatsia piirittää kaiken päivää taaja toimettomien katselijoiden\nparvi, jotka tähystelevät ikkunoihin nähdäkseen edes vilahdukselta\nhäntä. Eilen minultakin kului koko aamupäivä kuljeskeluun keskellä\nhälinää ja ihmisjoukkojen katselemiseen.\n\nKaupunki aikoi suuriruhtinaan kunniaksi panna toimeen tanssiaisia ja\nmuita huveja. Mutta hän kieltäytyi kaikesta ja sanoi, ettei sellainen\nsoveltunut nykyisiin vakaviin aikoihin. Täällä varustaudutaan täydellä\ntodella. Veistämössä rakennetaan kanuunaveneitä; uusia vallituksia\nluodaan j.n.e.\n\nKaikki tämä, samoinkuin kaunis ilmakin, häiritsee hiukan lukuja ja\nmonta kertaa olen vain laiskotellut.\n\nMitä asuntoomme [kolme vuotta nuorempi Leopold veli tuli ylioppilaaksi\nsyksyllä 1854] ensi syksynä tulee, niin täytyy minun sanoa, ettei\nmeillä ole tilaa Arpella, vaikka nukkuisimme samassa vuoteessa. Sitä\npaitsi voin suoraan tunnustaa, että minusta olisikin mieluisempaa, jos\nvoisimme asua itseksemme. Tullessani tänne olin hyvin iloinen\nsaadessani asunnon perheessä, sillä toivoin, etten sellaisessa paikassa\ntuntisi olevani niin yksin. Mutta niinkuin kerroin teille, oli tämä\ntoive turha. Sillä asia on nyt kerta sellainen, etteivät Arpet voi\nuhrata minulle paljon aikaa. Ja toisaalta on luonnollista, että toverit\narastelevat tulla minun luokseni. Sen vuoksi olen melkein aina yksin,\nja se käy ajoittain kuitenkin kovin ikäväksi, varsinkin kun olen\npäässyt liiallisesta arkuudestani eroon ja minulla on suurempi tarve\nkuin koskaan ennen vaihtaa ajatuksia muiden kanssa. Myöskin eräs toinen\ntärkeä syy puhuu asian puolesta, se nimittäin, että tahtoisin oppia\npitämään itsestäni huolta. Olen usein tuuminut, mitenkähän myöhemmin\nopin huolehtimaan itsestäni sekä muista, jos aina pysyn näin\nepäkäytännöllisenä ja tottumattomana pitämään huolta jokapäiväisistä\nasioista. Minä ilmaisen täten teille, rakkaat vanhemmat, ajatukseni ja\ntoiveeni ja toivon, että te hyväksytte ne, tai jollette sitä tee, niin\nainakaan ette pane pahaksi, vaikka puhunkin suuni puhtaaksi, niinkuin\naina tapani on ollut.\n\nVoikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, ja tervehtikää puolestani kaikkia\nomaisiamme. Teitä hellästi rakastava _Julius_.\n\nPaljon terveisiä Ahrenbergille ja pyytäkää, että hän lupauksensa\nmukaisesti lähettäisi minulle suosituskirjeen rehtori Snellmannille.\n\n\n\n    8 p. maaliskuuta 1854.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nIlokseni näen äidin kirjeestä, että te voitte kaikki hyvin. Minäkin\ntotun jo vähitellen täkäläisiin elintapoihin ja ilmanalaan ja mieleni\nkäy yhä tyytyväisemmäksi, mitä enemmän perehdyn oloihin. Tämän viikon\ntavalliseen yksitoikkoiseen elämään toi vaihtelua erään neiti Fieandtin\ntulo. Sunnuntaina olin hänen kanssaan teatterissa ja eilen oli täällä\nnuoria tyttöjä ja ylioppilaita kutsuttuna. Silloin sain kokea, miten\nkaikkeen tarvitaan harjoitusta. Ajatelkaahan, että erakkoelämässäni\nolin jo vähällä ollut unohtaa puhumisen taidon. Minun oli todellakin\nvaikea liikutella kieltäni siten, että saisin esille artikuleerattuja\nääniä.\n\nJa vaikka se siis todistaa, että olen liiaksi yksin, niin en kuitenkaan\nvoi väittää, että luvut edistyisivät silti paremmin. En tiedä mistä se\njohtuu, mutta kun ajattelen, mitä viime viikkoina olen saanut aikaan,\nniin huomaan kauhukseni, että tulos on äärettömän vähäinen.\n\nMitä englanninkieleen tulee, niin voin teille kuitenkin sanoa, että\nolen lopettanut Vicar of Wakefieldin. Jos tilaisuuden sattuessa\nvoisitte lähettää minulle jonkun muun englantilaisen kirjan, niin\nolisin erittäin hyvilläni. Kernaasti haluaisin myös Reichenbachin\nluonnontieteen tänne. Se olisi vain sitä ennen sidottava.\n\nTäydentääkseni suomenkielen taitoani olen ruvennut kirjoittamaan\nLönnrotin johdolla, ja kun palaan kotiin, niin aion esittää teille\npienen suunnitelman. Vielä en tahdo siitä sen enempää puhua, koska se\nriippuu kokonaan edistyksestäni.\n\nVoikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä kaikille rakkailleni kotona.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    15 p. maaliskuuta 1854.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nTällä kertaa on minulla enemmän kerrottavaa kuin tavallisesti. Me\nolemme näinä viime aikoina eläneet sellaisessa hälinässä, että pääni on\naivan pyörällä. Keisarin käynti täällä on riistänyt elämän entiseltä\nradaltaan.\n\nViime lauvantaina annettiin kaikille univormua kantaville ylioppilaille\nkäsky ilmoittaa, mitä heidän univormuistaan puuttui. Lista oli hyvin\nnaurettava. Useimmilta puuttui miekka ja hattu; useilla ei ollut edes\nfrakkia; eräs kirjoitti: minulla ei ole hattua, miekkaa, frakkia eikä\nhousuja; eräällä toisella ei ollut miekkaa eikä hattua; kolmannelta\npuuttuivat \"kaikki mahdolliset univormuvälineet\". Eräs parooni, jonka\nnimi listalla oli ilman paroonin arvonimeä, kirjoitti: \"parooni\npuuttuu\".\n\nNyt alkoi oikea hattujen ja miekkojen takaa-ajo; mutta koko kaupungissa\nei ollut saatavissa kuin kolmisenkymmentä. Minä olin hyvällä mielellä,\nsillä minun univormuni oli täydessä kunnossa.\n\nSeuraavana päivänä me kokoonnuimme yliopiston juhlasaliin\nvastaanottamaan korkeita vieraita. Toista sataa univormupukuista\nylioppilasta oli kuitenkin saatu kokoon; muut olivat tavallisessa\njuhlapuvussa. Odotettuamme toista tuntia ja paleltuamme, sillä ovet\nolivat selkosen selällään eikä kukaan saanut panna päällystakkia\nylleen, saapuivat he paikalle ja heidät otettiin äänekkäin\nhurraahuudoin vastaan. Sitten keisari piti pienen puheen\nvenäjänkielellä, selittäen olevansa tyytyväinen yliopistoon sekä\nlopuksi huomautti meille sitä vaaraa, joka uhkasi \"yhteistä\"\nisänmaatamme. Hän lopetti seuraavin sanoin: Olen vakuutettu, että te,\njos siksi tulee, asetutte taistelevien riviin.\n\nVain harvat ymmärsivät tätä puhetta, mutta hurrattiin sittenkin.\nNordenstam tulkitsi keisarin puheen, ja vähäisen onnettomuutta\nennustavan vaitiolon jälkeen hurrattiin jälleen, mutta paljoa\nlaimeammin kuin ensiksi.\n\nIltapäivällä kokoontuivat taaskin kaikki ja me laulajat läksimme\npalatsin pihalle ja lauloimme ensin \"Eläköön armias\" suomalaisin sanoin\nja sitten \"Maamme\"-laulun. Keisari tuli itse ulos ja kiitti\nsydämellisellä ja ystävällisellä äänellä, ei yhtä vakavana kuin\naamupäivällä.\n\nIllalla oli koko kaupunki tulitettu, Nikolainkirkko oli tornia myöten\nlampuin valaistu. Kaunis oli myöskin yliopistorakennus, johon oli\nkiinnitetty suuri kuultokuva; se esitti palavasta kaupungista kohoavaa\nPhoenix-lintua. Sen alla oli latinankielinen kirjoitus: Tuhasta\nnousseelle on keisari valmistanut tyyssijan. Varsin soma ajatus.\n\nTänä aamuna, kun puin päälleni, tuli professori Arppe luokseni ja\nsanoi, että minun pitäisi laittaa itseni kuntoon lähteäkseni kello\n9:ltä perintöruhtinaan luo. Panin siis koko komeuden ylleni ja läksin\nmääräajalla yliopistoon, missä tapasin 14 muuta ylioppilasta, 3\nkustakin tiedekunnasta. Meidät otettiin erittäin ystävällisesti\nvastaan. Perintöruhtinas lausui muutamia sydämellisiä ja hyväntahtoisia\nsanoja meille ja antoi meidän jälleen mennä. Hän miellytti minua\nsuuresti. Hän näyttää sedältään perineen ystävällisen olemuksensa,\njolla hän voitti kaikkien sydämet. Kaarlo Slöör oli myöskin\njoukossamme.\n\nVoikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä kaikille rakkaille kotona.\n\nTeitä rakastava _Julius_.\n\n\n\n    22 p. maaliskuuta 1854.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nNyt kun täällä taaskin on hiljaista ja rauhallista, olen palannut\njälleen tavallisiin töihini, jotka keisarin käynnin vuoksi\nkeskeytyivät. Koko sen ajan, jolloin hän oli täällä, oleskelin vain\nkaduilla. Ihmisiin oli tarttunut täällä oikea keisarikuume; ei kukaan\nvoinut pysytellä kotosalla. Keisarin esiintyminen täällä on herättänyt\nerittäin suosiollisen mielialan häntä kohtaan. Varsinkin naiset ovat\naivan haltioissaan. Ensi hetkessä olisin ollut valmis ottamaan pestin;\nmutta kylmemmin asiaa punnittuani päätin kuitenkin pysyä alallani.\n\nUseita armonosoituksia on jaettu hänen käyntinsä johdosta. Muutamat\nprofessorit ovat saaneet kunniamerkkejä; Suomen historian\nopettajanvirka on perustettu yliopistoon ja Topelius nimitetty siihen.\nEräs ylioppilas Borg,[19] joka on työskennellyt paljon maan kielen\nhyväksi, on nimitetty suomenkielen lehtoriksi. Eniten hän voitti minun\nsekä monen muun sydämen sen kautta, että suomenkielelle suotiin samat\noikeudet sensuurilaissa kuin ruotsinkielellekin. Tähän asti on näet\nollut kiellettyä painattaa muunlaisia suomenkielisiä kirjoja kuin\nuskonnollisia ja maanviljelystä koskevia. Kaikesta tästä käy esille,\nettä kansalliset pyrintömme ovat saavuttaneet tunnustusta. Ja\nniinkauankuin näitä meidän pyrkimyksiämme pidetään kunniassa, voi\nkeisari luottaa meidän uskollisuuteemme elämässä ja kuolemassa.\n\nMitä yliopistoon tulee, niin ei kukaan vielä tiedä, milloin se\nsuljetaan. Suoraan sanoen toivoisin hartaasti pääseväni jo toukokuun\nalussa kotiin, enkä viimeiseen saakka heitä tätä toivoani. Jollei olisi\npuhuttu niin paljon yliopiston sulkemisesta ennen tavallista aikaa,\nniin olisin rauhallinen, mutta kun nyt kerran tämä ajatus on juurtunut\nkaikkien mieleen, niin tuntuisi pieneltä pettymykseltä, jos se\nnäyttäytyisikin vain perättömäksi huhuksi.\n\nJääkää hyvästi, rakkaat vanhemmat. Sydämelliset terveiset kaikille\nomaisille. Teidän teitä rakastava _Julius_.\n\n\n\n    29 p. maaliskuuta 1854.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nNäyttää siltä, kuin te olisitte huolissanne minun puolestani, mutta\nminä vakuutan teille, että se on turhaa. Kaikki käy täällä totuttuun\ntapaansa uhkaavista tiedoista huolimatta. Kuitenkin muuttaa täältä yhä\nuseampia perheitä Hämeenlinnaan, monet ylioppilaatkin ovat jo\nlähteneet, ja suurin osa odottaa vain yliopiston sulkemista, josta jo\nniin kauan on huhuiltu, lähteäkseen kotiseuduilleen. Minäkin odotan\nsitä jännityksellä, vaikken enää tahdokaan uskoa mihinkään huhuihin,\nsillä joka päivä saapuu tänne mitä merkillisimpiä, toisiaan vastustavia\ntietoja.\n\nMieleni on nykyään ristiriitainen; toiselta puolen tahtoisin kernaasti\nlähteä kotiin, toiselta puolen on minusta sääli kesken lukukautta\nlopettaa luvut, joita tuskin on ennättänyt alottaa.\n\nTäältä ei ole mitään uutta kerrottavaa kuin -- sodasta. Sota on nykyään\ntunnussanana. Ei kenenkään kanssa voi enää järkevää sanaa vaihtaa.\nYksin naisetkin puhuvat ainoastaan sodasta.\n\nOlin vastikään eräässä seurassa, jossa naiset saattoivat minut\nikuisella politikoimisellaan aivan raivoihin. Olen siinä määrin\nkyllästynyt siihen keskusteluaineeseen, että sillä voidaan ajaa minut\npakosalle.\n\nLauvantaina viikko sitten läksi kaarti täältä liikkeelle. Useiden\ntovereiden kera me saatoimme heitä suksilla. Etujoukon kärjessä oli\neräs nuori upseeri, joka näytti kovin kalpealta ja alakuloiselta. Mies\nparka ei suinkaan ajatellut sotaa, kun hän valitsi sotilasuran\nomakseen.\n\nKevät tekee täällä jo tuloaan. Jo viikko sitten olivat katukäytävät\nkuivat ja päivä päivältä lumi katoaa yhä enemmän itse kaduiltakin. Kun\npalasin kotiin Paciuksen konsertista, näin joka puolella säkeniä\niskeviä ja narisevia rekiä. Nyt vasta muistuu mieleeni: enhän ole\nteille lainkaan kertonut tästä suurenmoisesta konsertista. 140 henkeä\noli avustamassa! Varsinkin laulukappaleet miellyttivät minua. Neiti\nIndebeton ja Falkman lauloivat Kaarle kuninkaan metsästyksestä dueton,\njoka onnistui niin hyvin, että yleisö ei rauhoittunut, ennenkuin he\nlauloivat sen toistamiseen.\n\n\n\n    30 p. maaliskuuta 1854.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nNiinpiankuin mahdollista lähden täältä, ehkä jo pääsiäiseksi. Varhemmin\nen voi matkustaa, sillä minun täytyy ensin saada muutamia kiireellisiä\ntöitä tehdyksi. Rahaa matkaa varten on minulla enemmänkin kuin\nkylliksi, niin että minä hetkenä tahansa voin olla matkavalmis. Älkää\nsiis olko huolissanne minun tähteni, kyllä minä täältä suoriudun.\n\nVoikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, sydämelliset terveiset kaikille.\n\nTeidän teitä rakastava _Julius_.\n\n\n\n    5 p. huhtikuuta 1854.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nPian, pian olen teidän luonanne! Maanantaina tai tiistaina lähden\ntäältä ja toivottavasti olen torstaina perillä. Te ihmettelette varmaan\ntätä äkillistä päätöstäni; mutta koko viikon tuumin vain lähtöä, etten\nsaanut täällä enää rauhaa. Sitä paitsi kaikkialla, minne ikänä tuli,\nnäki vain matkavalmistuksia. Pääsiäiseksi lähtee ainakin puolet\nylioppilaista pois. Siksi minäkin päätin seurata yleistä esimerkkiä ja\nponnistin kaikki voimani saadakseni työni valmiiksi. Huomenna toivon\nolevani aivan valmis.\n\nTällä viikolla ovat kadut olleet täällä aivan loan vallassa. Kun\nvastikään mitä kauneimmassa sumussa palasin Forssmanilta, vajosin\npolvia myöten erääseen katuojaan. Ojien yli on kylläkin pantu lautoja,\nmutta vesi on niin korkealla, että laudat uiskentelevat pinnalla.\n\nJää sulaa myös minkä ennättää. Viaporin läheisyydessä on kolme\nsuomalaista laivaa jään reunassa, jotka tulevat päivä päivältä yhä\nlähemmäksi.\n\nVoikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä kaikille.\n\nTeidän teitä rakastava _Julius_.\n\n\n\n    14 p. maaliskuuta 1855.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\n... Sen sijaan tahdon kertoa teille, mikä ilo minulla tänään oli.\nTiedättehän, että viime keväänä kirjoitin professori Lönnrotin johdolla\nsuomalaisia aineita, jotka näyttivät hyvinkin kirjavilta sen jälkeen\nkun hän oli korjannut niitä. Viime lukukaudella hänellä ei ollut aikaa;\nmutta joulun jälkeen on hän jälleen ottanut vastaan aineenkirjoittajia.\nTänään vein ensi tekeleeni hänelle, ja ajatelkaahan, siinä oli vain\nmuutamia vähäpätöisiä virheitä, niin, sanoipa hän minulle, että voisin\ntarjota kirjoitukseni Suomettareen, jotta se tulisi siinä julkaistuksi!\n-- Ajatelkaahan mikä kehoitus sellaiselta mieheltä! Minä tunsin, miten\npunastuin ylt'yleensä, sillä muitakin oli läsnä. Siinä oli runsas\nkorvaus kaikesta siitä ajasta ja vaivasta, jota olen uhrannut\nperehtyäkseni isänmaani kieleen. Oi, miten paljoa suuremmalla halulla\nja kestävyydellä jatkan nyt työtä, kun näen, että voin tuloksia\nsaavuttaa.\n\nLönnrotin neuvoa en aio seurata enkä antaa ainettani julkaistavaksi;\nsillä, kaikki kunnia hänen auktoriteetilleen, minun kirjoitukseni on\nsittenkin liian kypsymätön, jotta päästäisin sen omin neuvoin ulos\nmaailmaan. Istukoon vielä jonkun aikaa kotona ja odottakoon kunnes\nsiivet ovat kasvaneet hiukan vahvemmiksi.\n\nJos sisaret lukevat tämän kirjeen, niin pyydän, etteivät he kertoisi\nmuille tästä. Sydän-iloni minun oli pakko teille ilmaista; muut\nvoisivat pitää sitä kerskailuna, mikä olisi kovin ikävää.\n\nHuomenna alotan vihdoinkin työni laboratoriossa, ja aion tästä lähtien\nahkerasti tehdä siellä työtä korvatakseni hukkaan menneen ajan. Sen\nvuoksi en suinkaan pääse kotiinkaan ennenkuin huhtikuun lopussa. Voikaa\nhyvin, rakkaat vanhemmat ja tervehtikää kaikkia rakkaita.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    1. lokakuuta 1856.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nKauniin ilman ja hauskan seuran suosimina olemme onnellisesti saapuneet\ntänne. Meitä oli seitsemän ylioppilasta laivassa, m.m. molemmat Slöörit\nja Löfgren.[20]\n\nTäällä olen Snellmanin luennoilla tavannut jo melkein kaikki tuttavani;\nsillä suurin osa ylioppilaskunnasta kerääntyy aina häntä kuuntelemaan.\nUsein suuri sali on niin täynnä, ettei voi saada istuinpaikkaa. Niin\npaljon kuulijoita ei kellään Castrénin kuoleman jälkeen ole ollut.\n\nAsuntoomme olen hyvin tyytyväinen; meillä on kaksi somaa huonetta,\neivätkä ne ole lainkaan niin pieniä kuin Leopold valitti. Ainoa vika on\nvain se, ettei ole tuuletusikkunaa; mutta minä aion keskustella emännän\nkanssa eikö hän sallisi meidän teettää sellaista. Emäntämme ei muuten\nole itse professorinrouva, vaan eräs hänen vuokralaisensa, joka seikka\nselittää asunnon korkean vuokran. Täällä emme missään tapauksessa aio\naterioida; sillä ruoka hirveään hintaansa nähden on kehnoa. Leopold\nväittää, että hän joskus nousee pöydästä nälkäisenä. Emmehän me välitä\nherkuista, mutta annosten pitäisi kuitenkin olla riittäviä.\nPäivällisestä emäntä laskee 8 rup. kuussa; 7 rup. parista liha- tai\njuustovoileivästä, jotka saamme aamiaiseksi ja illalliseksi, tuntuu\nkuitenkin liian paljolta.\n\nVoikaa hyvin. Paljon terveisiä Leopoldilta ja teidän _Juliukseltanne_.\n\n\n\n    4 p. lokakuuta 1856.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nTe ihmettelette kai, kun näin pian taas kirjoitan, mutta paitsi sitä\niloa, jota pakinoiminen teidän kanssanne tuottaa minulle, on minulla\npari pyyntöä esitettävänä teille.\n\nOlisin kovin iloinen jos voisin saada Hallstenin maantiedon ja\nhistorian, Schmidtin krekkalais-saksalainen sanakirjan ja Kalevalan\nsekä Schiefnerin Kalevala-käännöksen. Kaikki nämät kirjat ovat\nkirjakaapissani kaupungin-asunnossa.\n\nMeidän taloutemme ei vieläkään ole oikein järjestyksessä, sillä Leopold\noli maksanut etukäteen emännällemme ja on edelleen 15:nteen päivään\nhänen ruuissaan, ja minä aivankuin jokin varpunen nokin nälkääni\nmurusen milloin sieltä, milloin täältä. On todellakin inhottavaa, miten\nkehnosti Leopoldista pidetään huolta. Usein en käsitä, miten hän\nsaattaa tulla kylläiseksi. Mutta 15:nnestä päivästä alkaen koittaa\ntoinen elämä. Sitten me haetamme päivällisruuan eräästä ruokapaikasta\nja maksamme siitä yhteensä 8 rup. kuussa. Aamuisin me saamme kotosalla\nkahvia, jonka minä kuitenkin olen vaihtanut lasilliseen maitoa, ja\niltasin kumpikin maitoa. Sen lisäksi me pureskelemme happamia korppuja,\njoita olemme hankkineet kokonaisen varaston, ja sitä paitsi lihaa tai\nmuuta senkaltaista, mitä satumme kulloinkin saamaan. Sillä tavalla\nmaksaa meille molemmille yhteisesti ruoka ja passaus 15 ruplaa, ja\nkuitenkin on meillä kaikkea runsaasti.\n\nMitään erikoista en tiedä täältä kertoa. Pari päivää sitten me\nsaatoimme erään professoreistamme hautaan, ja tänä iltana vietetään\njuhlat Snellmanin kunniaksi.\n\nVoikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat. Terveisiä sisarille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    21 p. lokakuuta 1856.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nEilen sain isän kirjeen ja lauvantaina paketin, josta suuresti kiitän.\nKirjoja olinkin jo ikävällä odottanut.\n\nLukuni kohdistuvat tänä lukukautena pääasiallisesti latinaan ja sen\nohella historiaan. Sitä paitsi kuuntelen myöskin filosofian ja suomen\nluentoja. Mitä enemmän syvennyn poika-aikuisiin lempilukuihini, jotka\njoksikin aikaa olivat keskeytyneet, sitä enemmän ihmettelen mielessäni,\nmitenkä saatoin siinä määrin erehtyä haluni ja taipumusteni suhteen,\nettä kirjoittauduin fyysillis-matemaattiseen tiedekuntaan. Niin paljon\nkuin luonnontieteet huvittivatkin minua ja aina tulevat huvittamaan,\nniin en koskaan kuitenkaan tuntenut olevani oikein kotonani sillä\nalalla, jota vastoin alottaessani opiskella historiaa ja filosofiiaa,\noli edellinen minulle vanha rakas tuttava, johon kovin mielelläni\nlähemmin tutustuin, ja jälkimäinen tuotti minulle yllätyksen sen\nkautta, että se toi selvästi esille sen, mitä poikana olin hämärästi\naavistanut ja unikuvina nähnyt edessäni. Eipä siis ihme, että nämät\nopinnot viehättävät minua suuresti.\n\nSuurta tyydytystä täällä Helsingissä tuottaa myös se seikka, että voi\nkeskustella toverien kanssa siitä mitä on lukenut ja vaihtaa\nmielipiteitä heidän kanssaan. -- Niistä monista tuttavuuksista, joita\ntällä lukukaudella olen tehnyt, on mielenkiintoisimpia suomalainen\nfilosofi Murman,[21] joka viime kesänä oli opettajana L. Alftanin[22]\nperheessä. Juuri tämä seikka välitti tämän tuttavuuden, josta minulla\ntulee olemaan paljon huvia ja hyötyä; sillä hän on tavattoman virkeä ja\nnerokas henkilö. Myöskin Öhbergin[23] ja Slöörien kanssa olemme usein\nyhdessä. Yleensä suurta tuttavapiiriämme saamme kiittää siitä, että\nharvoin olemme jonkun illan yksin kotosalla. Torstaisin on minulla\ntiedekunnan kokous, Leopoldilla perjantaisin, ja lauvantaisin on\nlauluseura. Muut neljä iltaa kuluvat tavallisesti vieraskäynteihin.\nSillä täällä ovat Ascholinit, Forssmanit, Borgströmit, professori\nNordmann, Arppe, Snellman, Peter Nordmann ja Cedercreutz,[24] joiden\nkaikkien luona meidän täytyy vuoron perään käydä. Jos joskus tahdomme\nvielä tovereitakin tavata, niin ei todellakaan jää monta iltaa\nvapaaksi, ja jos me joskus sattumalta olemme kotona, niin kerääntyy\naina joitakin tovereita, tavallisesti laulajia meille. Sillä meidän\nasuntomme sijaitsee niin edullisesti keskellä kaupunkia, että se\nmuodostuu aivan luonnolliseksi kokouspaikaksi tovereillemme. Me\nolemmekin siihen jo valmistuneet, emmekä lykkää koskaan iltaan\nvälttämätöntä työtä.\n\nNiinkuin huomaatte, vietämme me täällä varsin mieluisaa elämää enkä\ntiedä riippuuko se siitä, että olen niin kauan ollut poissa täältä vai\njostakin muusta syystä, mutta viihdyn täällä paremmin kuin koskaan\nennen. Olen varma siitä, että vielä kauan myöhemminkin tulemme\nmuistamaan tätä mieluisaa yhdessäoloa.\n\nJääkää nyt hyvästi, rakkaat vanhemmat. Terveisiä kaikille rakkaillemme\nkotona.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    28 p. lokakuuta 1856.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nÄidin kirjeessä oli tieto, joka tuotti minulle iloisen yllätyksen.\nVaikka tiedänkin, rakas isä, että sinua tämän koulun[25]\njärjestämisessä on johtanut korkeampi huolenpito, niin en voi\nkuitenkaan olla lausumatta sinulle kiitostani omissa nimissänikin.\nSillä sinä olet toteuttanut yhden lempiaatteistani, jonka luulin vielä\nkauan saavan pysyä vain kauniina toiveena. Myöskin iloitsen siitä, että\nPynninen[26] on otettu opettajaksi; siitä tulee vastaan oikea työala\ntuolle kelpo vanhukselle.\n\nNyt tahdon ilmoittaa teille jotain, joka suuresti hämmästyttää teitä.\nTämän kirjeen saapuessa perille olemme nimittäin muuttaneet toiseen\nasuntoon! Sillä nykyinen asuntomme oli kovin vetoisa, ja tämä epäkohta\npahenee vain kun ilma kylmenee. Eräänä päivänä kun oli kova tuuli, ei\nmeidän huoneissamme ollut ainoatakaan kohtaa, jossa vetoa ei olisi\ntuntunut. Kun huomasin sen, aloin heti tiedustella toista asuntoa;\nsillä talvella ei tällainen minulle sovi. Hiukan etsittyämme saimmekin\nasunnon, jonka pitäisi olla lämmin. Ikävä vain että se on jokseenkin\nkaukana.\n\nNiin kummalta kuin se kuuluukin, täytyy meidän jälleen pyytää 100\nruplaa. Meidän on näet pakko ostaa muutamia huonekaluja ja loput\nriittänee oloon täällä ja kotimatkaan. Pyydän että rahalähetys saapuisi\nmahdollisimman pian, sillä muuten olemme viimeistä leipäpalaa myöten\ntyhjät. Teidän uskollinen, pian yhtä köyhä kuin kirkonrotta _Juliuksenne_.\n\n\n\n    6 p. marraskuuta 1856.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nMe olemme jo muuttaneet uuteen asuntoomme ja olemme siellä kotiutuneet.\nOlen siihen hyvin tyytyväinen, sillä olen aina pitänyt pienistä\nsuojista; suuressa huoneessa minun on vaikea oikein kotiutua.\nLeopoldilla on siinä suhteessa vastakkainen mielipide, ja hän onkin\nvalinnut suuremman huoneen itselleen.\n\nViime viikon alussa me teimme retken Porvooseen. Siellä oli nimittäin\npappienvihkiäiset, m.m. vanhat toverimme Fritz Slöör ja A. Wirén[27]\nvihittiin papeiksi. Siten vanhoista tuttavistamme katoaa täältä\ntoinen toisensa jälkeen, kaikki haikealla mielellä. Varsinkin\nmaisterivihkiäiset ovat tehneet tuhoa aivankuin ankara kulkutauti. Kun\nnykyään käy ylioppilaskokouksissa, näkee enimmäkseen vain tuntemattomia\nkasvoja, siellä täällä hymyilee vain joku tuttava vastaan.\n\n(Myöhemmin samana päivänä).\n\nOlen pahoillani, että olette niin huolissanne uudesta asunnostamme.\nKernaasti olisimme teiltä sen huolen säästäneet ja jääneet entiseen\nasumaan, mutta siellä oli mahdoton tulla toimeen. Nykyiset huoneemme\novat suuremmat kuin entiset, ja ne ovat toisessa kerroksessa, niin\nettei lattiavedosta ole pelkoa; muutenkin ne ovat hauskat ja somat.\nTuuletusikkuna meillä on myöskin.\n\nSamassa talossa asuu myös 12 muuta ylioppilasta, niiden joukossa useita\ntuttuja. Kerran viikossa me tulemme yhteen ja juomme teetä yhdessä.\n\nTästä siis näette, että kohtalomme kaikesta päättäen on varsin hyvä.\n\nVoikaa hyvin ja tervehtikää kaikkia rakkaitamme.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    23 p. marraskuuta 1856.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nIloitsen suuresti, että te vihdoinkin käsitätte, ettemme asuntoa\nvaihtaessamme sokeasti ole joutuneet Scyllasta Charybdikseen. Me olemme\ntodellakin joka suhteessa kovin tyytyväiset. Varsinkin on hauska, että\nmeidän on onnistunut saada puheliaisuudestaan ja huolellisuudestaan\nkuuluisa matami. Koska hän asuu samassa talossa kuin mekin, niin on hän\naina käsillä, jos me jotain tarvitsemme ja voi herättää meidät aamulla\nvarhain. Sillä tietäkää, me nousemme aina kello viideltä!\n\nMitä ruokaan tulee, voitte olla aivan huoleti. Meidän päivällisemme oli\njuuri tuotu pöytään, kun teidän kirjeenne tuli, ja me nauroimme oikein\nsydämen pohjasta teidän turhille huolillenne. Sillä meillä oli edessä\njättiläisannos voimakasta lihalientä, lohta ja perunoita sekä\nkolmanneksi lintua ja puolukoita! Tahtoisinpa tietää, oliko teillä\npöydässä sen runsaammin! Ja samaan tapaan on joka päivä. Pikemmin voisi\npelätä, että me tulemme hemmoitelluiksi.\n\nAntakaa anteeksi, ettemme muistaneet kiittää rahasta, mutta päämme oli\nniin täynnä teidän levottomuuttanne ja huoltanne. Vaikka viime aikoina\nolemmekin eläneet niin halvalla, ei meillä kuitenkaan ole jäljellä\nmuuta kuin matkarahat. Minä sanon meillä, ja kuitenkin, niinkuin\nLeopoldin kirjeestä näette, tulen minä kai tällä kertaa yksin kotiin.\nKoska hänen työnsä vuoksi on välttämätöntä käyttää tyystin aikansa,\nniin yhdyn minä hänen pyyntöönsä ja toivon, että sallitte hänen jäädä\ntänne.\n\nVoikaa hyvin, rakkaat vanhemmat! Kaikille rakkailleni sydämelliset\nterveiset.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    6 p. tammikuuta 1857.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nNyt olen palannut jälleen lukupesääni lyhyen joululoman jälkeen. Miten\niloitsenkaan, etten kieltäytynyt siitä; sillä tuollainen käynti kotona,\njoskin se on lyhyt, on aina virkistävä; minulle se oli kuin\nuudestisyntyminen; entistä puhtaampana, iloisempana, lapsekkaampana\npalasin jälleen tänne. Miten suloinen onkaan se varma tieto, että on\nainakin yksi paikka olemassa, jossa saa osakseen sydämellistä\nrakkautta; se vahvistaa ja antaa ihmeellisesti voimia elämän taistelua\nvarten.\n\nMatkamme oli, niinkuin saattoi edeltäpäin aavistaa, erittäin\nmiellyttävä; 3:na päivänä saavuimme tänne.\n\nHeti seuraavana päivänä kävin Fabritiuksilla. He voivat kaikki hyvin ja\nlähettivät teille terveisensä. Ernst[28] on näinä päivinä julkaissut\npienen vihon sävellyksiään. Vaikka en kykenekään musiikkia\narvostelemaan, niin täytyy minun sittenkin sanoa, että ne miellyttivät\nminua suuresti. Varsinkin kesäyön kuvaus, jossa keijukaiset\ntepsuttelevat ja väliin kajahtaa yksinäisen vaeltajan laulu, on\nerittäin maalauksellinen. Parin viikon perästä se on kai Viipurissakin\nsaatavissa; älkää unohtako hankkia sitä.\n\nJa voikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat ja pitäkää tällä kertaa tämä\nlyhyt kirje hyvänänne. Terveisiä myöskin isoisälle ja sisarille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    12 p. helmikuuta 1857.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nToissapäivänä me saimme isän kirjeen, josta iloksemme näemme, että te\nvoitte kaikki hyvin. Mekin elämme kuin kalat vedessä, olemme terveet ja\nhyvällä tuulella.\n\nKäynnistämme Cedercreutzillä olette kai jo kuulleet. Meillä oli siellä\nerittäin hauska ilta, ja varmaankin tulemme käymään heillä aika\najottain. Usein emme kuitenkaan voi käydä vieraissa, sillä vaikka\nolemme supistaneet tuttavapiiriämme, niin on niitä sittenkin yllin\nkyllin. Toissa päivänä olimme Askolinilla tanssiaisissa. Ikävä kyllä\nemme tunteneet ketään naisista, ja sen vuoksi tanssi kadotti suuresti\nhauskuuttansa. Mutta siitä huolimatta meillä oli varsin hupaista.\n\nMuuten emme ole olleet missään huveissa, paitsi kerran teatterissa\nnähdäksemme erään uuden kappaleen, jonka eräs ylioppilas oli\nsepittänyt, ja ollaksemme mukana -- viheltämässä. En eläissäni ole\nnähnyt niin naurettavaa skandaalia. Kappale oli näet kurja ja sitä\nnäyteltiin kurjasti. Ylioppilaat tiesivät, että tekijän, erään\nprofessorin pojan, sukulaiset olivat joukolla saapuneet teatteriin\nvarta vasten taputtaakseen hänelle käsiään, vieläpä aikoivat julkisesti\npainaa kruunun hänen päähänsä. Estääkseen sitä olivat ylioppilaat\nvallanneet koko paratiisin, sitä paitsi suuren osan muitakin paikkoja.\nUseita liikuttavia kohtauksia säestettiin yleisellä naurulla, ja heti\nkun suosionosoituksia alkoi kuulua, tukahdutettiin ne vihellyksiin.\n-- Vihdoin näytelmä oli lopussa, -- mutta yleisö jäi kuin\nkiinninaulattuna paikoilleen, ikäänkuin se olisi vielä odottanut\njotakin. Lopulta, onnettomuutta ennustavan väliajan jälkeen, alkoivat\ntilatut kättentaputtajat tehdä käskettyä työtään, mutta heille\nvihellettiin, ja kun he eivät tahtoneet vaieta, alkoi kuulua hirveää\njalkojen töminää ja vihellystä, aivankuin paratiisi olisi muuttunut\nTartarukseksi. Joku kaikeksi onnettomuudeksi keksi huutaa tekijän\nesille; hän saapuikin heti täysissä tamineissa kulissien takaa, mutta\nhänet otettiin niin helvetillisellä melulla vastaan, että hän taas\nvetäytyi nopeasti pois. -- Myöhemmin on kappaletta kahdesti esitetty,\ntosin viheltämättä, mutta vain puolelle huoneelle.\n\nJa tähän nyt lopetan. Voikaa hyvin ja tervehtikää sekä suuria että\npieniä.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsingistä Helmikuun 12 p. 1857.\n\nKaldun-veljeni.\n\nTäältä lähtiessäs emme saaneet jäähyväisiäkään sanoneeksi, kun minun\ntäytyi suntai-aamuna mennä Reinin luo Logikia lukemaan enkä\nmuistanutkaan sitä sanoa sinulle, kun viimein olimme yhdessä. Enkä ole\nsitten kerinnyt kirjottamankaan sinulle pyrkiessäni päästä tutkintojeni\nloppuun. En kyllä nytkään vielä ole nähtävästi päässyt edemmä (vasta\nkahden viikon perästä saattanen mennä Snellmanin luo), mutta pistän\nkuitenkin luvun lomaan pari sanaista sinulle.\n\nLogikin olen viimeinkin lukenut loppuun ja se täytyy sanoakseni, etten\nenää katso siihen pantua aikaani perin turhiin menneeksi. Tässä asiassa\nkävi minulle niinkuin Saulille muinoin, että aasin haossa löysi\nkruunun. Minä siihen sen vuoksi ryhdyin, että Snellman viekotti\nnäyttäen laudaturin palkintona; vaan viimeksi luin sitä halulla, sillä\nse selittää ihmeellisellä tavalla koko muun Hegelin järesteen\n(systeman?). Paljon vasta tutkittavia aineita olen siitä kerännyt\ntalteeni, enkä siis kauppaani perin kadu, vaikka kyllä ulkonainen\npalkinto jäänee saamatta, kosken enää kerkiä lukemaan sen verran\nfilosofian historiaa kun olis tarvis. (Eikös filosofiaa voine sanoa\nhenkiopiksi paremmin kuin tuoksi tietoviisaudeksi. Mitäshän se muuta\nhakee ja näyttää olevaksi maailmassa kuin sen henkeä?) Rein[57] ja\nForssell ovat jo käyneet Snellmanissa ja sanovat hyvin ankaraksi!\n\nNo pääsihän Ehrström[58] provessoriksi, vaikka pahaa\ntiesit prohveteerata, ja Estlander[59] (lääkäri) on määrätty\nvirantoimitukseen. C.G. Estlander[60] sitä vastaan ei ole vielä\ndosentiksi säätty. Että Armfelt[61] Arpen kautta on meitä yrittänyt\nevätä maisterivihkiäisiä pyytämästäkään, sen olet arvattavasti jo\nkuullut. Mutta me emme sillä heitä; olemme päättäneet kuitenkin pyytää.\nKieltäkööt, sallikoot sitten miten paraaksi katsovat!\n\nMansikkojen ja mustikkojen isät olivat joku viikko takaperin koolla\narvelemassa syntyneekö nyt enskevääksi toinen osa; vaan tulimme siihen\npäätökseen, ettei voi antaa ulos ennenkuin jouluksi, koska muka\nmustikat eivät kuulu kelpaavan nykyajan herkkukielille ja mansikoita ei\nsaa kypsymään ennenkuin kesäaurinko alkaa paahtaa. -- Jos siksi saisit\njotain valmiiksi, niin olisi hyvä. -- Kullervon kaksi viimeistä\ntapausta (näytöstä) on Stenvall kirjoittanut uudestaan, ja\nToppelius[62] kiittää niitä hyviksi. Vähän toivoa taitaa siis\nteillä kilpaveljillä olla palkinnon saamisesta. -- Mitäs sanot\nherätyshuudostani Helsingin Sanomissa Ouluun aiotuista kouluista? Kun\nei muut huuda, täytyy meidän suomalaisten ruotsalaisissakin lehdissä\nparkahdella, ettei asiamme nurin mene.\n\nKuule, tunnetko Ottilia Wildermuthin kirjoja? Me olimme arvelleet\nlähettää Kuopioon eräälle Perander-mamselille suomennettavaksi.\nLala[63] niitä kehuu hyväksi. Sinä kirjakauppias ne voisit toimittaa\nmeille tänne. Lähetähän postin kautta.\n\nHyvästi nyt tällä kertaa! Vastaa pian\n\n_Julius-ystävälles_.\n\n\n\n    10 p. maaliskuuta 1857.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nLähettämänne 100 ruplaa olemme saaneet ja kiitämme niistä\nsydämellisesti. Sillä mitä meillä vielä ennestään on sekä niillä 10\nruplalla, jotka joka kuukausi saamme vuokraa varten, me tulemme tämän\nlukukauden toimeen, jollei mitään erikoista satu.\n\nNiinkuin jo aikaisemmin Cedercreutzeillä kuulimme, vietetään Viipurissa\niloista elämää. -- Yhtä loistavia ja kohisevia huveja ei tosin meillä\ntäällä ole, mutta sen sijaan useita kauniita konsertteja, joista\nosa on pidetty hätääkärsivien hyväksi. -- On todellakin hauska nähdä,\nmiten myöskin meidän vanhat veljemme Ruotsissa keräävät innolla\nnälkäänäkevien suomalaisten hyväksi. Jokaisessa kaupungissa,\npitäjissäkin on varsin suuria summia saatu kokoon ja koko summa nousee\njo useihin tuhansiin, -- Ja kun näkee miten meillä vähävaraisimmatkin\nantavat roponsa, niin ei tiedä, pitäisikö tätä koettelemusta sanoa\nonnettomuudeksi vai onneksi; sillä hätä ja avunanto on lähentänyt\nmeidän kansamme eri piirit niin lähelle toisiaan, että sitä on\npidettävä suurena voittona, ja itse kurjuus, jota monet saavat kestää,\njoutuu sen johdosta pikemmin taustalle.\n\nMe elämme täällä niinkuin tavallisestikin hiljaisesti, ilman suurempia\ntapahtumia. Molemmat me olemme, Jumalan kiitos, terveitä, ja niinpä työ\nmyös edistyy. Oi, miten toista onkaan työskennellä, kun ruumis on\nterve, sen olen tänä talvena saanut kokea! Tunnen voimaa ja iloa,\njommoista harvoin ennen olen kokenut. On melkein sanoin selittämätöntä,\nmiten ihana se tunne on, kun _voi_ mitä tahtoo.\n\nTälläkin lukukaudella harrastan etupäässä historiallisia lukuja;\nlatina, jota viime lukukaudella opiskelin, on melkein kokonaan saanut\nväistyä filosofian tieltä. Myöskin harjoittelen tänä lukukautena\nainekirjoitusta, koska aion parin kuukauden kuluttua koettaa suorittaa\ntämän alustavan kokeen. Omituista, miten sellaisissa asioissa\nalituisesti tarvitsee harjoitusta. Kun nyt, kolmen vuoden väliajan\njälkeen, jälleen aloin kirjoittaa aineita, ei se tahtonut lainkaan\nsujua niinkuin kymnaasissa. Silloin ei aineiden kirjoittaminen\ntuottanut minulle vähintäkään vaivaa, ja nyt -- olisin varmaan\npureskellut kynääni, jollei se olisi ollut terästä. Nämät aineet ovat\noikeastaan ruotsiksi kirjoitettavat; mutta on lupa käyttää myös jotakin\nmuuta kieltä. Bolin kirjoitti vastikään saksaksi, minä aion\nperiaatteesta kirjoittaa _suomeksi_.\n\nPari päivää sitten olimme taaskin Cedercreutzillä päivällisillä.\nParonitar lainasi minulle kahden amerikkalaisen runoilijan teokset:\nLongfellow'n ja Bryant'in. Viime aikoina on suhteeni rakkaihin\namerikkalaisiini ollut hiukan kireä orjienpitäjien voittojen vuoksi;\nmutta näistä runoista, samoinkuin eräästä mielenkiintoisesta, tätä\nkysymystä koskettelevasta kirjoituksesta, jonka vastikään luin \"Revue\ndes deux mondes'sta\", näen, että hyvinkin suuri enemmistö halveksuu\norjuutta ja että se vain ohimenevien olosuhteiden pakotuksesta antaa\nmyöten. -- Nämät runoilijat, samoinkuin Shakespearekin, muodostavat\nminun iltalektyyrini, vaikka minun ikävä kyllä täytyy aina pitää\nsanakirjaa käsillä, mikä hidastuttaa lukemista.\n\nNyt minun täytyy lopettaa, sillä paperikin jo loppuu, ja jos olen\nkirjoittanut liian perusteellisesti meidän oloistamme, niin on se\nkokonaan äidin syy, sillä kerran joulun aikana hän valitti, että\nkirjoitan liian lyhyitä kirjeitä. Voikaa nyt kaikki hyvin! Terveisiä\nsekä suurille että pienille, älkää unohtako myöskään vanhaa Maria ja\nhänen joukkoaan.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    2 p. huhtikuuta 1857.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nAika kuluu niin hirvittävän nopeasti, että hämmästyn aina, kun jälleen\non minun vuoroni kirjoittaa. Silloin on aina miltei kuukausi kulunut ja\nsittenkin minusta tuntuu kuin olisi vain pari lyhyttä päivää mennyt.\nNyt kevät tekee jo tuloaan; osa katukäytävistä on paljaana lumesta ja\nlintuparvien edelläkäviät, leivonen ja peipponen ovat jo saapuneet.\nIlma on täällä jo pitemmän aikaa ollut niin lämmin ja keväinen, että\ntalvipalttoot ja turkit ovat saaneet väistyä kevyempien päällysnuttujen\ntieltä. Päivällisen aikana käyskentelee ihmisiä jälleen suurissa\njoukoin esplanaadeissa ja aidoilla istuu sankka parvi ylioppilaita,\njotka aivankuin peipposet tienvarsilla seuraavat maailman menoa\nsyvämietteisin ja arvostelevin katsein.\n\nPaitsi konsertteja ja kurjia teatterinäytäntöjä ei mikään häiritse\nyksitoikkoista elämää täällä, paitsi kun jälleen suuri maavoutimme ja\nmaankiusaajamme[29] saa uudella halpamaisella kujeella mielet kiihkeään\nkuohuun. Jollen olisi varma siitä, että te olette perillä asioista,\nniin siinä olisi sieviä juttuja kerrottavana. Ellei senaattimme\nsuurimmaksi osaksi olisi kokoonpantu niin sydämettömistä ja\nkehnoluontoisista pelkureista, niin varmaankin hänen ylhäisyytensä jo\naikoja sitten olisi saanut luopua ammatistaan.\n\nMaisterinvihkiäisten vietto näyttää hyvinkin epäilyttävältä, sillä\nkandidaattien lukumäärä on kovin pieni; vaikka olisikin sääli, jos tämä\nkansallinen juhla, josta koko maa on iloinnut, siirrettäisiin\ntuonnemmaksi, niin en olisi niinkään tyytymätön, koska minäkin ensi\nvuonna voisin olla mukana. Eikö joka tapauksessa kävisi päinsä, että\nEmilie[30] isän kanssa tulisi tänne; laivalla ei tämä ole mikään matka,\nja me niin kernaasti tahtoisimme komeilla sisaremme kera täällä ja\nnäyttää hänelle kaikki nähtävyydet. Kukapa tietää tarjoutuuko toista\nsellaista tilaisuutta ja milloin. Kolmen vuoden kuluttua en minä\nainakaan enää ole Helsingissä, ja kukapa tietää, miten meidän kaikkien\non käynyt. Siksipä pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, tarkoin\npunnitsemaan tätä asiaa.\n\nEdellisellä ja tällä viikolla on taidenäyttely ollut avoinna.\nEnimmäkseen siinä on arvotonta, mutta joukossa on joitakin kauniitakin\ntauluja; niinpä esim. Wrightiltä pari maisemaa ja hanhiperhe, jotka\novat tunnetulla mestaruudella maalatut. Godenhjelmiltä on kohtaus\nRunebergin \"Hirvenhiihtäjistä\". Vastikään Düsseldorfissa kuolleelta\nnuoremmalta Ekmanilta on useita tauluja, samoin Löfgréniltä.\nLoistopisteensä ovat kuitenkin ruotsalaisen kuvanveistäjän Sjöstrandin\nteokset. Hän on nyt täällä muovaillakseen professori Porthanin\npatsasta. Sitä paitsi ovat ylioppilaat tilanneet häneltä Lönnrotin ja\nmuutamien muiden kuuluisien professorien rintakuvat. Snellmanin kuvan\nme tahdoimme myöskin saada, mutta Snellman ei suostunut siihen millään\nehdolla. Paitsi näitä veistoksia on Sjöstrand myöskin muovaillut useita\nsuomalaista mytologiaa käsitteleviä teoksia, niinkuin Kanteletta\nsoittavan Väinämöisen, jota metsän eläimet ja henget kuuntelevat,\n\"kevytmielisen\" Lemminkäisen täydessä sotasovassa, ja ennen kaikkea\nKullervon, joka raastaa rikki kapalonsa vaatien maailmaa taisteluun.\nViimeksimainittu on todellakin nerokkaasti käsitelty ja mestarillisesti\nsuoritettu. Sjöstrand matkustaa kesäksi Müncheniin valaakseen siellä\nkaikki nämät teokset. Koska ne eivät tule maksamaan enempää kuin 10\nruplaa, niin hankin itselleni ainakin Kullervon.\n\nVoikaa hyvin kaikki ja muistakaa teidän\n\n_Juliustanne_.\n\n\n\n    25 p. huhtikuuta 1857.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nPaljon kiitoksia 100 ruplasta, jonka olemme saaneet. Me olimme hiukan\nhämillämme siitä, mitä te sanoisitte, kun meidän jälleen täytyi pyytää\nrahaa; mutta ilman sitä me emme olisi tulleet toimeen, ja lohdutimme\nitseämme sillä, että vain ani harvat tulevat lukukaudessa toimeen\nvähemmällä kuin 200 ruplalla.\n\nSuuresti me iloitsemme siitä, että Emilie ehkä tulee tänne\npromotsioniksi. Tuleeko hän Aline Hackmanin[31] turvissa, vai isänkö\nmukana?\n\nKevään edistymisestä voin kertoa, ettei meillä pitkiin aikoihin ole\nollut enää lunta kaduilla ja että taivaanrannassa näkyy tumma\nvesijuova. Viimeistä edellisellä viikolla olikin meillä muutamia ihanan\nlämpimiä päiviä, aivankuin kesäkuussa; mutta sen jälkeen on jälleen\nollut pakkasta sekä päivin että öisin. Mitenkä tämä kylmyys vaikuttaa\nlumesta paljastuneihin oraihin, siitä ei täällä ole tietoa, mutta\npahinta pelätään.\n\nVastikään minut kutsuttiin varakanslerimme, parooni Munckin luo ja minä\nvaivasin päätäni tuumimalla, mitä pahaa olin saattanut tehdä. Mutta kun\ntulin hänen luokseen, otti hän minut hyvin ystävällisesti vastaan ja\npyysi, että perustaisin hänen maatilalleen kansakoulun. Niin kernaasti\nkuin sen olisinkin tehnyt, niin täytyi minun kandidaattitutkintoni\nvuoksi kieltäytyä. Pahoittelin suuresti, etten voinut suostua hänen\npyyntöönsä, sillä paitsi sitä, että olisin ehkä voinut siellä hiukan\nvaikuttaa, olisi se muutenkin sopinut minun aikeihini, sillä hänen\ntilansa on Hämeessä, jota maakuntaa en vielä lainkaan tunne. Minä\nsanoinkin parooni Munckille, että suoritettuani kandidaattitutkintoni\nrupeaisin suurimmalla mielihyvällä vuodeksi tuohon toimeen. Se olisi\nmieluisaa senkin vuoksi, että vihdoinkin voisin omalla työlläni ansaita\nelantoni.\n\nMuiden merkillisyyksien joukossa on täällä nykyään kuuluisa talollinen\nManninen[32] kemiaa opiskelemassa. Siinä työssä on hänellä hyötyä minun\nsuomennoksestani, niin pitkälle kuin sitä piisaa, ja suureksi ilokseni\nhän sanoi sen olevan sujuvan ja ymmärrettävän. Se antaa jälleen uutta\nrohkeutta työskentelyyn. Muuten voin meidän kesken sanoa teille, että\n430 sivusta enää vain 180 on kääntämättä ja että toivon saavani koko\njutun tällä lukukaudella suurimmaksi osaksi valmiiksi, niin että\nkesällä voin viimeistellä sitä. En tahtoisi kuitenkaan, että puhuisitte\nasiasta, sillä on paljoa parempi esittää työ täysin valmiina, kuin vähä\nväliä puhua siitä, miten paljon on jäljellä. -- Tämän kemian käännöksen\nvälityksellä olen tullut tutummaksi Mannisen kanssa ja pidän hänestä\nyhä enemmän. Hän on kelpo, turmeltumaton luonne ja hänellä on niin\nperinpohjaiset tiedot ja hän harrastaa niin lämpimästi sivistystä ja\nisänmaan parasta, että moni saa hänen rinnallaan hävetä. Nimipäivänäni,\nniinkuin meidän kesken on tapana, oli muutamia ystäviäni luonani,\nmuiden muassa myös Manninen. Me vietimme iltaa erittäin hauskasti, ja\nkun kaakki olivat lähteneet, löysin erään sievän pienen runon, jonka\nManninen oli pistänyt salaa piirongilleni. Otan tähän siitä osan, jotta\nEmilie voi sen teille kääntää:\n\n    Lausun vielä viimeiseksi\n    ihastukseni iloisen,\n    riemuni perivakavan\n    riennoistasi veikko-kulta.\n    Iloisen ijäti voitat\n    kelpo tunnon Tuonelassa,\n    kuin nyt täällä kaikin voimin,\n    innolla ihan vakaalla,\n    rakkaudella rajulla,\n    koitat palvella paraiten\n    omaa isämme maata,\n    herttaistakin äitinkieltä!\n    Nuorukainen, hoikkulainen,\n    isänmaata, äitinkieltä\n    luo ei konsaan mielestäsi!\n    Lupaele, vannoskele\n    eleä eduksi Suomen!\n\nJa nyt voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat! Sydämelliset kiitokset\nsiskoille kirjeistä.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    26 p. toukokuuta 1857.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nSydämelliset kiitokset kirjeistänne ja onnitteluistanne! Myös sisarille\nmonet kiitokset kauniista lahjoista, joita he lähettivät minulle. Aline\nHackman toimitti ne varhain aamulla minulle, ja siitä me muistimme\nsyntymäpäiväni, jota ei kumpainenkaan meistä ollut ajatellut. Me\nkeitimme heti kahvia ja tarjosimme sitä samassa talossa asuville\ntovereille.\n\nViime aikoina ovat kaikkien ajatukset kohdistuneet vain\nmaisterivihkiäisiin. Varsinkin viime päivinä on saapunut paljon\nmatkustajia. Eilen näimme kahdeksan nuoren tytön erään vanhan herran\nseuraamina ajavan kaupunkiin. Mikä onni, että ilma on muuttunut niin\nkauniiksi; me pelkäsimme, että \"the winters tale\" (Talvinen tarina)\nolisi loppumaton. Oikein vihreää ei vieläkään ole.\n\nKaiket päivät ovat esplanaadit täynnä väkeä, ja laulua kuuluu vähä\nväliä. Miten laulajat kestävät sellaista laulamista, on käsittämätöntä.\n\nAntakaa anteeksi, että jo lopetan! Kaiken aamupäivää on täällä ollut\nhirveää juoksua ja nyt me odotamme joka hetki upsalalaisia\nylioppilaita, joita on määrä ottaa vastaan suurella komeudella.\n\nVoikaa hyvin! Näkemiin!\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Kaavi, 1 p. heinäkuuta 1857.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nViime kirjeessäni tekemäni matkasuunnitelman mukaisesti olisi minun jo\naikoja pitänyt olla kauempana, ja te ihmettelette varmaan suuresti,\nettä vielä olen täällä. Mutta asian laita on sellainen, että tulin\nerittäin kauniille paikkakunnalle, ja otettuani selkoa muistakin\nolosuhteista, päätin asettua tänne muutamiksi viikoiksi. Kaavin pitäjä\nsijaitsee Savon ja Karjalan rajalla, missä yksi Maanselän haaroista\nvaltavina, laajoina kukkuloina kulkee etelää kohti. Näiden kukkuloiden\nvälissä on järviä ja laaksoja ja yhdessä sellaisessa sijaitsee minun\nnykyinen olinpaikkani Kaavinjärven rannalla, korkean vuoren juurella,\njosta on mitä ihanin näköala. Minun tarkoitukseeni nähden on erittäin\nedullista, että täällä puhutaan erinomaista suomea. Varsinkin\nvaimoväellä on tavattoman soinnukas ääntäminen, ja naiiveja lausetapoja\nminä opin joka päivä. Aineellisessakin suhteessa täällä on varsin hyvä\nolla; sillä vaikka kala ja maito mitä erilaisimmissa muodoissa\ntäyttävät koko ruokalistan, niin ei minun kuitenkaan tarvitse syödä\npettuleipää. Olen muuten maistanut sitä eikä se ole hullumman makuista.\nPaitsi minua on kaksi muuta ylioppilasta valinnut tämän pitäjän\nkesäolinpaikakseen; kahden virstan päässä on pappila, joka on laajalti\ntunnettu asukkaittensa vieraanvaraisuudesta ja herttaisuudesta, virstan\npäässä asuu eräs tavattoman joviaalinen maamittari perheineen,\nsamoinkuin ystäväni Rudbeckin[33] perhe -- niin että tuskin mitään\nmuuta voi enää toivoa. Kaikki ihmiset ovat niin ystävällisiä ja\nsydämellisiä, että heti tunsin olevani kuin kotonani, pukujen tosin\nnäyttää täällä käyvän hiukan huonosti; mutta siinä suhteessa en tänä\nkesänä aseta itselleni kovin suuria vaatimuksia. Viime talvena tein\nkunnolla työtä ja samoin aion ensi talvenakin tehdä; mutta nyt vetää\nvastustamattomasti haluni minua vakavien vainajien parista hilpeiden\nelävien joukkoon.\n\nNiinkuin näette on minun täällä hyvä olla, \"niin kuin Jumalan\nkukkarossa\" [suomeksi alkuperäisessä kirjeessä], ja mitä\nhermokuumeeseen ja muihin liikkeellä oleviin ruttoihin tulee, ei teidän\ntarvitse olla huolissanne, tämä paikkakunta on sellaisilta säästynyt\nsuuremmassa määrässä kuin muut. Jään tänne heinäkuun loppuun.\n\nJa nyt, voikaa oikein hyvin ja sanokaa sisarille ja koko\nkeittiöpuolelle terveisiä.\n\nTeidän _Julius_.\n\nRahaa en luultavasti enää tarvitse, sillä oleskeluni täällä maksaa\n_kaikki kaikkiaan_ 6 ruplaa hop. kuussa.\n\n\n\n    Kaavi, 13 p. heinäkuuta 1857.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nEn tiedä todellakaan mitä teille kertoisin, sillä vaikka meidän\nelämämme täällä on alituista _dulce jubilo_, niin jokainen päivä on\nsittenkin toisensa kaltainen. -- Pian sen jälkeen kun viimeksi\nkirjoitin, teimme me ylioppilaat täältä retken Pisavuorelle, tavattoman\nkorkealle vuorenkukkulalle, 4 peninkulman päähän täältä. Suurimman osan\nmatkaa me kuljimme veneessä ja oli meillä siten tilaisuutta ihailla\nSuomen järvien saaririkkautta; ikävä kyllä näillä saarilla kasvoi\nenimmäkseen vain havumetsää, jonka vuoksi ne useinkin tekivät synkän\nvaikutuksen. Saavuttuamme vuoren juurelle oli meillä oikea\nvuorikauriinnousu edessä; usein meidän oli pakko nostaa ja vetää ylös\ntoisiamme päästäksemme eteenpäin. Vuori kohoaa pengermäisesti ylöspäin,\nja monta kertaa, kun luulimme olevamme jo matkan määrässä, näimme\nihmeeksemme uuden, vieläkin korkeamman huipun. Vihdoin me saavuimme\nkorkeimmalle kukkulalle ja sieltä levisi silmin selittämätön,\nsuurenmoisen jylhä maisema eteemme. Suunnattomia metsiä, joita\nloppumattomat, saarekkaat järvet monenmoisella tavalla katkaisivat;\nkunnioitettavia vuorijonoja, jotka täältä käsin näyttivät kuitenkin\nvarsin vähäpätöisiltä; siellä täällä asumuksia kaskimailta kohoavine\nuhritulineen, kuusi kirkkoa: siinä tämän suuren panoraaman\nyksityiskohdat.\n\nTämä retki on ainoa, joka ansaitsee tarkempaa selostusta; muuten\nniinkuin sanottu, on elämämme ja olomme ollut vailla kaikkea vaihtelua,\npaitsi silloin kun joku syntymä- tai nimipäivä vaatii aivot liikkeelle\npuheiden ja runojen sepittämistä sekä lystillisten näytelmien\nesittämistä varten. -- Piakkoin aioimme lähteä suurella joukolla\nPisavuorelle, sillä nuoret naiset, joiden uteliaisuuden me olemme\nherättäneet innostavilla kuvauksillamme, tahtovat välttämättä nousta\nsinne. Onneksi on olemassa hiukan pitempi, mutta vähemmän vaivalloinen\ntie kuin se, jota me kuljimme.\n\nRovastin luona me olemme hyvin usein, ja sen jälkeen kun sattumalta\ntehtiin se keksintö, että minä olen tottunut lukemaan ääneen, on minut\notettu vakinaiseksi ääneenlukijaksi, aluksi palkattomaksi, mutta\nluvassa on runsas palkkio mansikoiden muodossa, niinpiankuin niitä on\nsaatavissa. \"Wawerley\" on ensimäinen, johon olemme ryhtyneet.\n\nTeiltä en tähän asti ole vielä saanut mitään tietoja, mutta toivon\nsyynä olevan sen, ettette tahtoneet umpimähkään kirjoittaa Kuopioon\nennenkuin minun kirjeeni oli tullut ja ilmoittanut teille varman\nosoitteen. Tänään tulee posti, ja toivottavasti se tuo minullekin\njotain.\n\nVielä kerran sydämelliset onnittelut äidin syntymäpäiväksi!\n\nVoikaa nyt kaikki oikein hyvin! Paljon terveisiä sisaruksille.\n\nTeidän vanha _Juliuksenne_.\n\n\n\n    Kaavi, 1 p. elokuuta 1857.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nTeidän kirjeenne olen saanut ja suureksi ilokseni näen niistä, että\nvoitte kaikin hyvin ja olette terveet.\n\nNyt kirjoitan viimeistä kertaa täältä, sillä ylihuomenna matkustan\npois. Ne neljä viikkoa, jotka alussa aioin täällä viettää, ovatkin\nvenyneet kuudeksi. Ja kun nyt muistelen tätä ajanjaksoa, tuntuu se\nminusta ilmavalta kesäyönunelmalta! -- Lukujen on käynyt huonosti,\nsillä en ole suoraan sanoen tehnyt mitään, mutta monet mieluisat\nmuistot ja, mikä tärkeämpää, monet kokemukset, jotka perustuvat sekä\nomiin että toisten eläymyksiin, ovat tämän oleskelun tuloksena.\n\nLiian pitkää olisi kertoa kaikista hommistamme; tahdon vain lyhyesti\nmainita muutamia erikoistapahtumia. Suuri retki Pisavuorelle tuli\ntodellakin tehdyksi ja ilma suosi sitä erinomaisesti. Menomatkalla\nyllättivät pienet sadekuurot meitä tosin useampaan erään ja pakottivat\nhakemaan suojaa rannalta; mutta nämä pienet seikkailut lisäsivät vain\niloa, sillä ne toivat mukanaan monta lystikästä kohtausta. Sataessa me\nryömimme tuuheiden kuusien suojaan, istuimme siellä yhteenahdettuina\nkuin pyynpoikaset ja nauroimme, niin että olimme tukehtua.\n\nSaapuessamme ylös vuorelle kirkastui ilma, ja sateesta oli ollut\nse etu meille, että kaskisavut olivat painuneet maahan eivätkä\nestäneet näkemästä maisemaa. Useita tunteja me vietimme ylhäällä\nkukkulalla, annoimme katseittemme kulkea vuorten ja laaksojen yli ja\nkuuntelimme runoja, joita eräs seurassamme oleva pikkurunoilija (ei\nallekirjoittanut) luki meille. Kotimatkalla me näytimme hiukan\nmasentuneilta, sillä olimme nukkuneet vain kaksi tuntia yöllä ja\naurinko paahtoi järvellä hirveästi. Siitä huolimatta olimme kaikki\nkovin tyytyväisiä retkeemme: -- Minun täytyy sanoa, että ihailin\ntyttöjämme, jotka jaksoivat kestää matkan kaikki vaivat. Kuvailkaa\nmielessänne kiivetä valvotun yön jälkeen puolitoista virstaa vuorta\nylös, kivien ja kantojen yli, ja sellaisin myrskyaskelin kuin olisi\nkysymyksessä linnoituksen valloittaminen. Sitä ei kuka hyvänsä tekisi!\n\nMuista suurtöistä puhuessani ei tule unohtaa mainitsematta, että olemme\npappilan edustalla raivanneet pienen saaren, joka on samankokoinen kuin\nmeidän Katajasaaremme. Saari vihittiin suurella juhlallisuudella ja sen\nnimeksi pantiin \"Muistonsaari\".\n\nHuomenna on ruustinnan nimipäivä, ja siinä tilaisuudessa me esitämme\npienen näytelmän. Ja seuraavalla viikolla me lähdemme kaikki pois, niin\nettä täällä tulee vallitsemaan suuri hiljaisuus. Paitsi niitä, jotka\neivät kuulu varsinaisiin pitäjäläisiin, lähtee myös useita\npaikkakuntalaisia matkoille.\n\nJa nyt voikaa kaikki hyvin. Paljon terveisiä teidän _Juliukseltanne_.\n\n\n\n    Helsinki, 21 p. syyskuuta 1857.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nProfessori Lönnrot on nyt palannut matkaltaan kotiin, mutta niinkuin\ntiedätte, ei hän ole erittäin tyytyväinen sen tuloksiin. Merkillistä\nkyllä toisen leivänleipojan matka onnistui paljoa paremmin; sillä\nkaikkialla, minne hän tuli, otettiin uusi keksintö suurella\nharrastuksella vastaan. Ehkäpä ukko ei osannut kylliksi liottaa\nlipeässä taikinaa, koska kaikkialla olen kuullut valitettavan, että\nhänen leipänsä oli kitkerää. Sillä aikaa kuin leipää valmistettiin ei\nvanhus ollut työtön, vaan kirjoitti suomalaista kasvioppia ja\nkasviota. Hänen työnsä tulokset näemme nyt hänen luennoissansa --\n_ensi kertaa_ Suomen yliopiston kateederista pidetään _suomenkielellä_\ntieteellisiä luentoja! -- Lönnrot on tunnetulla ahkeruudellaan ja\nperinpohjaisuudellaan suorittanut tuon työnsä, se on oikea plastillinen\nmestariteos, jokainen lause, joka sana on niin punnittu, että täytyy\noikein ihmetellä ja ihailla. -- Pienessä esipuheessa hän mainitsi\nensin, miten kauan hän oli ollut kahdenvaiheilla ryhtyäkö tähän työhön\nvai eikö, koska hän ei oikeastaan ollut kasvitieteilijä. Mutta kun\nmeidän etevämmät kasvientuntijamme ovat tähän saakka pitäneet tietonsa\nominaan, niin oli hän lopulta päättänyt ryhtyä siihen. Sitä paitsi,\nlisäsi hän, onhan aina parempi, että tällainen kirja ilmestyy meidän\nomalla kielellämme kuin ruotsiksi.\n\nSen sijaan on professori Snellman tuottanut meille suuren surun.\nHermostuneena vaimonsa kuoleman sekä pitemmänaikuisen kivuloisuuden\njohdosta on hän julkaissut Litteraturbladetissa kirjoitelman, joka on\nantanut kovan kolauksen hänen maineelleen. Hehkuvassa innossaan\nsuomalaisen kansallisuuden kohottamiseksi on hän kunnianosoituksissa\nruotsalaisia vieraitamme kohtaan [promotionissa 1857] luullut näkevänsä\nenemmän kuin mitä niissä todellisuudessa oli. Hän pelkäsi niiden\ntodistavan suomalaisen kansallisuuspyrintöjen taantumista, ja vaikkei\nhän itse ollut tilaisuudessa läsnä, hän nojautuen toisten selostuksiin\npiti hirveän pannaanjulistuksen. Jollei hän rouvansa sairauden vuoksi\nolisi ollut estetty ottamasta osaa juhliin, niin olisi hän varmaankin\nhuomannut, miten perusteeton hänen väitteensä oli, että muka olisimme\nsanoneet ruotsalaisille, ettei Suomen kansalla ole rakkautta eikä\nluottamusta omaan itseensä. Sitähän kaikki puheet suorastaan tulvimalla\ntulvivat. -- Monet ovat jo kauhulla kysyneet: Vai sinäkin! Mutta jos\nhetkenkin aikaa voisin epäillä Snellmania, niin kadottaisin uskoni\nihmisyyteen. --\n\nPaljon ajattelemisen aihetta on minulle antanut se, mitä me yhdessä\nluimme Humboldtin teoksesta \"Lichtstrahlen\" [Valonsäteitä], nimittäin:\nettä ihmisen ennen kaikkea tulisi koettaa kehittää itseään, koska\nsellainen kehitys varmasti myöskin edullisesti vaikuttaisi muihin.\nSilloin en voinut yhtyä tuohon mielipiteeseen, enkä voi sitä vieläkään,\nvaikka olen asiaa punninnut joka puolelta. Sillä jos voidakseen toimia\ntoisten hyväksi, ensin pitäisi itse olla täydellisesti kehittynyt, niin\nei koskaan voisi sitä tehdä. Milloin ja kuka voisi sanoa: nyt olen\ntäydellisesti kehittynyt! Ja sitä paitsi, miten voi vaatia todellista\nkehitystä muulla tavalla, kuin että yhä enemmän irtaantuu omista\npersoonallisista, itsekkäistä pyrinnöistänsä ja työskentelee\nkorkeampien aatteiden, s.o. toisten hyväksi. Sen vuoksi en voi,\nhuolimatta Humboldtin auktoriteetista, luopua siitä mielipiteestä, että\non työskenneltävä mahdollisimman paljon yleiseksi hyväksi, koska sen\nkautta varmimmin edistää omaa parastaan ja omaa kehittymistään.\n\nJa nyt voikaa hyvin ja sanokaa sydämelliset terveiset sisarille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, 15 p. tammikuuta 1858.\n\nOmituisen miellyttävän tunteen vallassa astuin eilen pieneen\nhuoneeseeni. Tuntui siltä, kuin en lainkaan olisi ollut poissa, siinä\nmäärin kaikki se, minkä näin, saattoi minut jälleen aatteiden ja töiden\nentiseen piiriin. Ei mikään vedä sentään työlle vertoja! Miten hyvä\nmuuten olisikin olla, niin tuntuu aina hiukan tyhjältä, kuin ei ole\ntavallista työtänsä. -- Mutta huomaankin sanovani samaa, joskin toisin\nsanoin, mikä vastikään äidin mielestä Ziehmsenin[34] suussa kuului niin\nomituiselta. Jollen tietäisi teidän olevan varmasti vakuutetut siitä,\nettä kernaasti olen kotona, niin kirjoittaisin uudestaan kirjeeni,\nmutta näin ollen annan sen olla sellaisenaan.\n\nKoko matkan me ajoimme rattailla. Ensimäisenä päivänä oli ilma kaunis,\nja me istuimme kaikki neljä (me molemmat, Mechelin ja August[35])\nrattailla kuin vasikat, joita kuljetetaan markkinoille. Mutta me olimme\nkovin hyvällä tuulella. Seuraavana päivänä iltapuolella jatkoin minä\nyksin matkaa; sillä koska satoi rankasti ja myrskysi, jäi Leopold ja\nSanmark odottamaan parempaa säätä. Minä vedin kauluksen korviini,\nkäänsin selkäni tuulta vasten ja ajoin yön ja sumun läpi Ahvenkoskelle.\nSeuraavana päivänä oli oikea kevät ilma; aurinko oli niin lämmin,\npellot niin vihreät. Kauniilta näytti lumi ojissa, jotka kulkivat\nvalkeina juovina vihreitten peltojen halki. Illalla saavuin perille.\n\nTänä aamuna herätessäni oli ilma vieläkin inhottavampi kuin\ntoissapäivänä. Hirveä myrskytuuli ajoi suuria lumihiutaleita\nylt'ympärille. Jälkijoukkomme, joka Scyllasta oli joutunut\nCarybdikseen, saapui päivällisen aikana läpimärkänä ja elämään\nkyllästyneenä.\n\nJääkää hyvästi ja suudelkaa sisaria.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, 26 p. tammikuuta 1858.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nJuuri sain kirjeenne, jossa ilmoitatte ilahduttavan uutisen Aline\nHackmanin kihlauksesta. Kun tapaatte morsiamen, niin sanokaa hänelle,\nettä toivotan hänelle sydämestäni onnea. Onpa toki hauska, että\nsuomalainen on saanut tämän kelpo tytön; vieraalle en olisi häntä\nlainkaan suonut.\n\nSen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, ovat lähimmät naapurimme ja\ntoverimme saapuneet taas tänne; entinen elämä on jälleen alkanut. En\ntiedä, tokko viime lukukaudella kerroin teille luostarimme säännöistä.\nNiinkuin tiedätte, asuu meitä useita ylioppilaita saman katon alla;\nahkeruuden ja hyvän käytöksen edistämiseksi keskuudessamme olemme\nlaatineet pienen lakikirjan, jonka pykälät enimmäkseen ovat kohdistetut\nnukkumista vastaan. Esim. ei kukaan saa nousta myöhemmin kuin kello\nkuudelta eikä panna maata varhemmin kuin kello 9. Yhden tunnin\npäivällislepo on sallittu vain siinä tapauksessa, että on valvonut koko\nyön. Ken rikkoo näitä sääntöjä vastaan, saa maksaa sakkoa, ja\nsakkorahat käytetään sunnuntaisin kahvikesteihin, jossa tilaisuudessa\njokaisen asukkaan on pakko kertoa toisille, mitä mielenkiintoista hän\nviikon varrella on lukenut. Leopold, Sanmark ja Hougberg-Rosenius[36],\nvaikka he eivät asukaan meidän kanssamme, ovat siinä osallisia.\n\nKouluni alkoi päivää sen jälkeen kun oli saapunut tänne ja sujuu\ntavalliseen tapaansa; oppilaiden lukumäärä on hiukan lisääntynyt.\n[Syksystä 1857 oli opettajana Blomqvistin ruotsalaisessa tyttökoulussa.\nOpetti ilmaiseksi vapaaehtoista ainetta: suomenkieltä; se selittää\noppilaitten vaihtelun.]\n\nVoikaa hyvin! Teidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, 28 p. helmikuuta 1858.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nAika kuluu täällä niin huomaamatta, että tuskin saatoin uskoa, kun\nLeopold huomautti minulle, että oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun\nviimeksi teille kirjoitin.\n\nLeopold on pari päivää sitten suorittanut jälleen pari tutkintoa eikä\nole enää yhtä kuumeisen levoton kuin ensimäisen ratkaisevan askeleen\nedellä.\n\nMitä minun omaan arvoisaan persoonaani tulee, niin ei siitä ole\nerikoisempaa kerrottavana; kaikki käy hiljalleen. Koulutuntini\ntuottavat minulle paljon iloa, paljon enemmän vielä kuin viime\nlukukaudella; en tiedä, katsonko asioita vähemmän mustien silmälasien\nläpi, vai onko se todellakin siten, mutta minusta tuntuu, kuin\noppilaani olisivat innostuneemmat ja osoittaisivat suurempaa\nharrastusta kuin ennen. Se vain on varma, että suoritan virkani\nsuuremmalla ilolla kuin syksyllä. Onnettomat turhat mietiskelyt\nlamauttivat silloin joka suhteessa minua; nyt vasta, kun olen\nsaavuttanut jälleen elämänrohkeuteni, huomaan oikein, miten\nmasennuksissa olin. Jumalan kiitos, että kriisi on ohitse; nyt alan\ntaas olla entiselläni. -- Ja sittenkään, niin vaikea kuin tuo aika\nolikin, en tahtoisi mistään hinnasta olla sitä vailla; sillä ensinnäkin\nolen kadottanut suuren annoksen liiallista itseluottamustani ja sitä\npaitsi totuttanut itseni enemmän ajattelemaan, jota vastoin aikaisemmin\npääasiallisesti seurasin vain tunnettani ja hetkellistä vaistoa. --\n\nJa nyt sanon täksi kertaa teille hyvästi. Paljon terveisiä sisarille ja\nmuille pikku elukoille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Maaliskuulla, 1858.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nPaljon ei meistä ole kerrottavaa, mutta siitä lohdullisesta syystä,\nettä voimme erinomaisen hyvin.\n\nYlioppilaiden parissa tapahtuu muuten nykyään tärkeitä asioita. Jo\npitemmän aikaa ovat näet vuotuiset vuokrat, joita meidän on maksettava\nyhteisistä huoneustoistamme, rasittaneet meitä suuresti; mutta nyt\nvihdoin, kun vuokraa yhä korotettiin, loppui meidän kärsivällisyytemme\n-- ja me olemme päättäneet rakentaa itsellemme oman talon.\nToissapäivänä oli meillä senjohdosta kokous, jossa neuvoteltiin, miten\nasia olisi järjestettävä. Yliopisto on halukas avustamaan meitä, jos\nsaamme suurimman osan tarvittavista rahoista kokoon. -- Osan rahoista\nvoimme lainata ja maksaa korot niillä rahoilla, joita käytämme nykyään\nvuokraan. Pääoman me maksamme vähitellen sillä rahalla, jonka saamme\nvuokratessamme osan taloa. Mutta jotta emme velkaantuisi kovin pahasti,\ntäytyy meidän saada osa tarvittavasta summasta lahjaksi tai ansaita\njollakin tavalla. Sitä tarkoitusta varten aikoo ylioppilaskunta ensi\nkesänä suurella tarmolla kerätä varoja. Sitä varten pannaan toimeen\nlauluretkikin, josta Leopold puhui; toivottavasti ei teillä tällaisissa\nolosuhteissa ole mitään sitä vastaan, varsinkin kun vanha, vakava\nPaciuskin aikoo yhtyä matkaan. Mutta tästä kaikesta toisella kertaa\nenemmän. Voikaa nyt hyvin ja suudelkaa sisaria.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Rakas Emilie.\n\nNiinkuin edellisestä kirjeestä näet, on meillä ylioppilailla suuria\ntuumia. Aluksi ne ovat kai vain tuulentupia, mutta aikaa myöten\nkasvaa niistä todellinen kivinen rakennus. Tätä metamorfosia\nkiiruhduttaaksemme olemme päättäneet ottaa teidät, nuoret tyttöset,\nliittolaisiksemme ja turvaudumme teidän apuunne tietäen, että te aina\nolette valmiit auttamaan köyhiä ja hankkimaan kodittomille suojaa pään\npäälle. Me uskomme ja toivomme, että te tahdotte kartuttaa kassaamme\narpajaisilla, konserteilla ja seuranäytelmillä, ja korvaukseksi siitä\nme lupaamme olla ikuisessa kiitoksenvelassa teille ja osoittaa teille\nniin suurta kohteliaisuutta kuin mahdollista. Täkäläiset nuoret naiset\npanevat jo toimeen arpajaisia; mutta luullakseni teidän on parasta\nodottaa siksi kunnes professori Snellman ja Topelius ovat toitottaneet\ntorveensa, ja me olemme sanomalehdissä julkaisemallamme julistuksella\nvedonneet helliin tyttösydämiin.\n\nMuiden merkillisyyksien ohella voin kertoa sinulle, että me aiomme tätä\ntarkoitusta varten panna jälleen huhtikuun keskivaiheilla toimeen\nteatterinäytännön. Sanotaan, että yleisö odottaa sitä jännityksellä.\n\nNyt voi hyvin äläkä unohda vanhaa _Juliotasi_.\n\n\n\n    Helsinki, 29 p. maaliskuuta, 1858.\n\nRakas äiti.\n\nOlen pahoillani, ettet sinä hyväksy yritystämme; mutta samalla olen\niloinen voidessani kertoa, ettei se ole intoilevien nuorukaisten\ntuulentupa, vaan että vakavat miehet eivät vain neuvoillaan ja työllään\ntahdo kannattaa sitä, vaan että juuri heistä, eikä meistä, itse ehdotus\non lähtenyt. -- Jos tuntisit olosuhteita, niin käsittäisit, miten\ntavattoman edullinen, jollei suorastaan välttämätön, oma talo\nylioppilaskunnalle olisi. Nyt me maksamme korkean vuokran epämukavasta\nhuoneustosta (ei _parista_, vaan seitsemästä kirjastohuoneesta,\nkahdesta sanomalehtilukuhuoneesta, yhdestä kokoussalista ja 2-3\nravintolahuoneesta sekä taloudenhoitajan asunnosta), emmekä koskaan\nkuitenkaan ole varmat siitä, ettemme saa maksaa vieläkin enemmän tai\ntule suorastaan heitetyksi ulos. Minnekä me sitten menemme? Nyt kun\nvuokraa korotettiin tuntuvasti, täytyi meidän kärsivällisesti\nvaieta, koska ei koko kaupungissa ollut tällä hetkellä mitään\nsuhteellisestikaan sopivata huoneustoa vapaana.\n\nSitä paitsi on aivan selvä asia, että jos meillä on oma talo, niin\nkaikki juhlat tulevat puolta halvemmiksi, kun meidän ei sitten enää\ntarvitse olla tekemisissä herrojen Kleinehn ja kumppanien kanssa. Jos\nnyt esim. promotsionijuhlallisuudet tulevat noin 20-30 ruplaa hop.\nhalvemmiksi maisteria kohti, niin voitetaan sillä joka kolmas vuosi\n12-1800 rpl. hop., emme yksin me, vaan isätkin, jotka tuon summan\nmaksavat, tai ne, jotka lainaavat rahat. -- Ja tämä on vain yksi\nesimerkki! Kun uusi, etevä professori astuu virkaansa tai muissa\nsenkaltaisissa juhlatilaisuuksissa me voimme paljon säästää. Entäs\nkonsertit ja näytännöt, joita ylioppilaat joskus panevat toimeen,\nniitäkin varten on nyt aina vuokrattava huoneusto. Siinä ovat yrityksen\ntaloudelliset edut; puhumattakaan siitä suuresta mukavuudesta y.m.,\njoka seuraisi omaa taloa. -- Epäilemättä sinua huvittaa kuulla, että\nKauppaneuvos Borgström kuuluu siihen komiteaan, joka on valittu\nyrityksen toteuttamista varten. Täällä Helsingissä ovat kaikki asiasta\nhyvin huvitettuja, ja nuoret tytöt aikovat panna toimeen\narpajaistanssiaiset tämän tarkoituksen edistämiseksi.\n\nAiottu lauluretki ei ole missään \"herättänyt vakavampien ihmisten\nhymyilyä\", vaan, niinkuin kerrotaan, sen tuloa odotetaan suurella\njännityksellä, niin ettei teidän lainkaan tarvitse pelätä kuoron\njäsenien tekevän naurettavaa vaikutusta.\n\nNyt olen kirjoittanut melkein koko kirjeeni täyteen, enkä kuitenkaan\nkertonut mitään meistä itsestämme; mutta se johtuu siitä, ettei ole\nmitään kerrottavaa.\n\nSiksipä sanon nyt sinulle sydämelliset jäähyväiset, rakas äiti, ja\npyydän sinua viemään terveiseni sisarille ja myöskin isälle, siinä\ntapauksessa, että hän olisi jo palannut matkaltaan.\n\nSinun _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, 25 p. huhtikuuta 1858.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nVihdoinkin on meidän Leopoldimme saavuttanut toivotun päämääränsä, ja\nolipa hän vielä niistä kuudesta, jotka yhtä aikaa kuin hän suoritti\nkandidaattitutkinnon, kaikista paras. Te tiedustelette, milloin hän\ntulee kotiin? Luultavasti vasta toukokuun keskivaiheilla; sillä hän on\njo alkanut työskennellä anatomiasalissa. Ensi lukukautena valmistuu\npaljon uusia medisinareita, niin että tuskin vain kaikille riittää\nruumiita. Jotta Leopold vanhempana pääsisi ennen muita työhön, täytyi\nhänen nyt jo alottaa.\n\nVieläkin myöhempään kuin Leopoldin matka siirtyy minun omani. Tähän\nsaakka otaksuin pääseväni jo kesäkuun 1 päivänä vapaaksi; suureksi\nikäväkseni sainkin vastikään tietää, että kouluni työ jatkuu kesäkuun\n12 päivään. Se on harmillista, sillä viimeistään kesäkuun 1 päivänä\nmatkustavat kaikki tuttavani pois; mutta minkä sille mahtaa.\n\nYlioppilastalo-yrityksemme näyttää saavuttavan tavattoman paljon\nkannatusta, varsinkin kauniin sukupuolen parissa. Turussa, vanhassa\nrunotarten kaupungissa, innostus ensin laukesi; siellä he näet ovat\npanneet toimeen seuranäytelmiä. Helsinkiläiset naiset eivät tahdo\nmyöskään olla sen huonompia: vastikään täällä pidettiin suuri naisten\nkokous, jossa neuvoteltiin, miten rahaa oli kerättävä. Tuloksena oli\nse, että ensi syksynä pannaan täällä suuret arpajaistanssiaiset\ntoimeen. -- Muuten osoitetaan niin suurta myötätuntoa ylioppilaita\nkohtaan, että oikein sydäntä lämmittää, ja jokainen meistä tuntee\nvelvollisuudekseen ansaita tätä huomaavaisuutta. -- Vastikään me saimme\ntuntuvan todistuksen kaupunkilaisten hyväntahtoisuudesta: kaksi\nylioppilasta oli näet tulipalossa kadottanut kaiken omaisuutensa. Heti\npaikalla perustettiin pieni ompeluseura, joka hankki heille uusia\nalusvaatteita. Ylioppilaatkin ovat koettaneet monella eri tavalla\nansaita rahaa. Viime viikolla annettiin teatterinäytäntöjä: esitettiin\nkohtauksia \"Don Carloksesta\", \"Silmänkääntäjästä\" sekä eräs Mannerheim\n& Kumpp. kirjoittama näytelmä, parodiia uudenaikaisesta oopperasta ja\nuudenaikaisesta draamasta. Kuusi täyttä huonetta yhteen menoon todistaa\nyleisön suurta harrastusta asiaan. Pilettimyömälän edustalla miltei\ntapeltiin; 10-15 minuutissa kaikki oli loppuunmyöty.\n\nSitä paitsi ovat nyt kirjalliset illanvietot alkaneet, joissa pidetään\njokin esitelmä ja sen lisäksi esitetään lausuntoa ja laulua. Kaiken\ntämän johdosta on olo täällä nykyään niin mieluisaa, etten tiedä, miltä\nensi syksynä jokin talonpoikaistupa maistuu.\n\nJa nyt, jääkää hyvästi, rakkaat vanhemmat, ja sanokaa terveiseni\nsisarille sekä kaikille muille läsnäoleville.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Rautalammilla, 8 p. syyskuuta 1858.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nJuuri saavuttuani tänne kiiruhdan kirjoittamaan teille, koska posti\ntänä iltana lähtee.\n\nLupaukseni mukaan kerron teille yksityiskohtaisesti matkastani.\nPerjantai-aamuna läksin matkaan ja saavuin päivällisen aikana\nHaminaan, jossa kohtasin laulajat. Heidän kanssaan jatkoin sitten\nmatkaa ja saavuin illalla Loviisaan, jossa sain asunnon eräässä\nyksityisperheessä, koska kuuluin myöskin laulajajoukkoon. Meidät\nkutsuttiin rovasti Stenbäckin[37] luo ja vietimme siellä illan erittäin\nhauskasti. Seuraavana aamuna matkustin Öhbergin luo Pernajaan. Oli\nerittäin hauska saada tutustua Öhbergin perheeseen. Olin aina kuvaillut\nmielessäni, että he olisivat yksinkertaisia, sydämellisiä ihmisiä, ja\niloitsin suuresti huomatessani, etten ollutkaan erehtynyt heidän\nsuhteensa. Isä on hiukan vakava, mutta hyväntahtoinen mies; äiti\nnäyttäytyi varsin vähän, niin etten oikeastaan osaa hänestä sanoa\nmitään; sisaret ovat iloisia tyttöjä, jotka ovat koko sydämestään\nkiintyneet veljeensä eivätkä olisi mitenkään tahtoneet päästää häntä\nmatkustamaan. Koko perheessä vallitsi yleensä sellainen yksimielisyyden\nja rakkauden henki, että siellä heti viihtyi. Iltapäivällä me läksimme\nLoviisaan laulajien konserttiin ja olimme tilaisuudessa näkemään, miten\nheitä juhlittiin. Salin tausta oli koivuilla koristettu, ja lavan\neteen, jossa laulajat seisoivat, oli rakennettu jonkunmoinen\nriemuportti kukkaköynnöksistä, jotka lyyry ja ankkuri, toivon eduskuva,\nliitti yhteen. Oksien välissä riippui kirjavia lyhtyjä. -- Konsertissa\noli paljon väkeä ja sen lopulla ojennettiin laulajille muistoksi\nkukkaköynnöksissä riippuvat laakeriseppeleet. -- Herrat jäivät\nkonsertin jälkeen saliin punssiboolia juomaan. Vielä samana yönä Öhberg\nja minä palasimme Pernajaan, josta seuraavan päivän iltapuolella\nläksimme sitten matkaan ja saavuimme aamulla kello 6 Päijänteen\nrannalle. Laiva läksi neljännestuntia myöhemmin, ja illan suussa\ntulimme Jyväskylään. Päijänne ei ole yhtä kaunis kuin Saimaa; rannat\novat tosin enimmäkseen varsin korkeita, mutta tuskin ainoatakaan\nasuntoa näkee koko tuon pitkän matkan varrella, kaikkialla vain\nyksitoikkoista erämaata. Myöskin rantavuorilla kasvaa melkein\nyksinomaan havupuita, jota vastoin Saimaan saarilla lehti- ja\nhavupuumetsät tarjoavat mieluisaa vaihtelua. Jyväskylän asema on sangen\nkaunis, muuten vielä aivan kylämäinen pikku kaupunki; mutta koska sen\npaikka kauppaan nähden on edullinen ja sinne tänä syksynä perustetaan\nkoulu, niin voinee se pian kasvaa suureksi. Sieltä me matkustimme eilen\naamulla ja olemme nyt eräässä kestikievarissa, kunnes löydämme sopivan\nasunnon. (Loppu puuttuu.)\n\n\n\n    Rautalammilla, 20 p. syyskuuta 1858.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nKun matkamme nyt on onnellisesti päättynyt ja olemme kotiutuneet\nuudella olinpaikallamme, voin antaa teille kuvauksen elämästämme.\nViimeksi kirjoittaessani olimme jo Rautalammin pitäjän rajojen\nsisäpuolella ja aikomuksemme oli Kivisalmen kievarista tehdä retkeilyjä\nlöytääksemme sopivan talviasunnon. Ensiksi me läksimme Hinkkolaan,\nmissä Sanmark y.m. olivat kesää viettäneet. Väki siellä oli sellaista,\nettei sen parempaa olisi voinut toivoa: avuliasta, ystävällistä ja\nkorutonta; koko talo oli hollantilaiseen tapaan puhdas ja siisti.\nKaikki siellä miellytti meitä siinä määrin, että oikein tuntui\nikävältä, ettemme voineet sinne jäädä. Isäntäkin näytti kovin\nvastenmielisesti päästävän meidät pois, sillä sen jälkeen kuin hänellä\nkesällä oli ollut \"rakkaita herroja\" [suomeksi alkuperäisessä\nkirjeessä], on hän kovin mieltynyt ylioppilaihin. \"Kunpa vain olisin\nkorjannut taloani\", sanoi hän useamman kerran. -- Hän saattoi meidät\nsitten toiseen taloon, mutta se ei miellyttänyt meitä. -- Seuraavana\npäivänä läksimme veneellä liikkeelle ja sousimme Hakkilaan, jota\nSanmark oli suositellut meille. Heti perille saavuttuamme hytkähti\nsydän ilosta ja me ajattelimme: tänne me asetumme!\n\nHakkila sijaitsee varsin suuren järven rannalla, jonka metsäisillä\npartailla monin paikoin kohoaa varsin korkeita vuoria. Komea\nkeltainen talo seisoo mäellä ja sieltä on viehättävä näköala.\nYlt'ympärillä on peltoja ja ikkunoiden alla pieni puutarha. Vaikutelma\noli vieläkin edullisempi, kun astuimme \"vierastaloon\". -- Jokaisessa\ntalonpoikaistalossa Savossa ja Karjalassa on pari vieraille varattua\nhuonetta, jotka ovat paremmin sisustetut kuin muut huoneet;\nrikkaimmilla on usein erikoinen rakennuskin vieraita varten. Tässä\nvierastalossa oli kaikki oikein mukavaa, mutta ei lainkaan liiallisen\nkomeaa, vaan samalla yksinkertaista. -- Se todisti meidän\nedistyneempien talonpoikiemme varallisuutta ja järjestyskykyä; ikävä\nvain, että saimme tutustua myöskin heidän riippumattomuushaluunsa ja\nylpeyteensä. Sillä jotta heidän ei tarvitsisi omassa talossaan pitää\nketään, joka häiritsisi heidän työtään ja jota heidän täytyisi\npalvella, he antoivat kaikenlaisten turhanpäisten verukkeiden nojalla\nkieltävän vastauksen pyyntöömme. Muuten he kohtelivat meitä erittäin\nkohteliaasti, eivät päästäneet meitä päivällisettä pois j.n.e. Samoin\nkävi, kun uudistimme yrityksemme parin muun rikkaan talonpojan luona.\n-- Varsin alakuloisina me läksimme kirkonkylään löytääksemme pastorin\navulla tyyssijan pitkän etsinnän jälkeen. Matka kulki jälleen vettä\npitkin. Edellisenä päivänä olimme soutaneet aavemmilla selillä; mutta\nnyt kävi kulku koko ajan saarien lomitse ja hyvin kapeita salmia\npitkin, jotka muistuttivat pikemmin jokea kuin järveä. Rannat ovat\nenimmäkseen korkeita kallioita, joilla kasvaa vain joitakuita mäntyjä;\npaikottain ne ovat suurenmoisia, mutta kokonaisuusvaikutus on kaikkea\nmuuta kuin mieluisa; koko luonto on kuin kivettynyt, aivan hedelmätön\nja eloton, sillä ani harvoin näkee ihmisasuntoja. Kun olimme saapuneet\nkirkonkylään, onnistui meidän vieläkin yhden onnistumattoman yrityksen\njälkeen saada asunto Arvolan talossa. -- Arvola sijaitsee mäellä, ja\nvain muutaman sadan askeleen leveä salmi erottaa sen kirkosta. Näköalaa\nei oikeastaan voi sanoa kauniiksi, sillä vuoret ovat joko aivan\nsyrjässä, meidän näköpiirimme ulkopuolella, tai kaukana taustalla,\njossa seutu vähitellen muuttuu alavaksi. Paikkakunta on varsin asuttua,\nkirkko aika komea, mutta niinkuin enimmäkseen kaikki asutut seudut\nSuomessa kovin puuton; ei puutarhoja, ei varjostavia puita, vaan heti\nikkunoiden alla varsin hyödylliset, mutta kaikkea muuta kuin\nesteettiset pellot, jotka näin yksinään tekevät kovin alastoman\nvaikutuksen. -- Yksi suuri etu meidän nykyisellä olinpaikallamme on se,\nettä posti kulkee aivan läheltä ohitsemme ja että me siis voimme olla\nhuoleti kirjeistämme. -- Kun minun piti Kivisalmessa antaa edellinen\nkirjeeni aivan irrallisena postinkuljettajalle, olin kovin peloissani\nsen puolesta; toivottavasti se on kuitenkin tullut perille. Meillä on\ntäällä Arvolassa tilava, hyvä, eteläänpäin antava ja sen vuoksi näin\nlämpimällä säällä hiukan liian kuuma huone. Isäntäväkemme ovat erittäin\nkelvollisia, avuliaita ihmisiä; isännällä on ehtymätöntä huumoria ja\nhän laskettelee aina leikkiä; niinpiankuin hän astuu sisään, tulee\nhyvälle tuulelle; mutta sellainen kuin Hinkkolan vanha vaari ei hän\nsittenkään ole. -- Mitä meidän ruumiilliseen hyvinvointiimme tulee,\nniin ei siinä ole mitään toivomisen varaa; ruoka on hyvää, samoin\nasuntokin; kävelyyn on meillä lähes 1/2 km pituinen kallio, joka koko\nsyksyn pysyy loasta vapaana. Metsästysretkiin en aio tuhlata paljon\naikaa; viime sunnuntaina ammuin kuitenkin lähistössä pyyn.\n\nOpintojemmekin käy hyvin; me nousemme varhain ja päivän kuluessa teemme\nkoko lailla työtä. Iltasin olen jo useamman kerran ollut tuvassa, olen\nlukenut siellä ääneen ja antanut väen kertoa itselleni. Eräs\nlähitienoolla asuva runolaulaja on luvannut myös käydä meitä\ntervehtimässä.\n\nSäätyläisistä tunnemme tähän mennessä ainoastaan pastorin, joka on\nluvannut toimittaa kirjeemme ja lainata meille sanomalehtiä.\n\nTähän nyt lopetan pitkän epistolani ja pyydän teitä sanomaan\nsydämelliset terveiset sisarille; älkää unohtako liioin palvelijoita.\nVoikaa kaikki hyvin.\n\nTeidän vanha _Julius_.\n\n\n\n    Rautalammilla, 3 p. lokakuuta 1858.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nMeidän elämäntapamme, senjälkeen kuin viimeksi kirjoitin, ei ole\nsuuresti muuttunut, ja se soveltuu meille aivan erinomaisesti. Muutamia\ntuttavuuksia olemme tehneet, vaikka yleensä olemme pikemmin niitä\nkarttaneet kuin etsineet. Pastoriin me tutustuimme kaikkein ensiksi,\nsillä meidän täytyi pyytää häntä toimittamaan kirjeemme postiin. Hänen\nluonaan toinen meistä käy kerran viikossa, vie sinne kirjeet, ottaa\ntulleet vastaan ja lainaa häneltä Suomettaren, niin ettemme kokonaan\nsentään unohtaisi, että maailmaa riittää pitemmällekin \"kuin pellon\npäähän\" [suomeksi alkuperäisessä kirjeessä], niinkuin sananlasku sanoo.\n\nSen lisäksi olemme tutustuneet erääseen Collan-nimiseen[38] perheeseen\n(isä, äiti ja noin 20-vuotias poika). Rouva Collan on papintytär\noikeaan vanhan ajan malliin, jolloin pappila aina oli täynnä vieraita\nja pidettiin suorastaan loukkauksena, jos matkustaja ajoi ohitse\npoikkeamatta taloon. Tätä vanhaa, piakkoin esihistoriallisiin\ntraditsioneihin kuuluvaa tapaa seuraa Collanin perhe uskollisesti, ja\nmeitä odotettiin jo kauan sitten taloon. Varsinkin vanha rouva, joka\nkaipasi kovin äskettäin Kuopion kouluun lähetettyjä nuorempia lapsiaan\nja muisteli vielä niitä kolmea iloista ylioppilasta, jotka kesällä\nusein olivat käyneet heillä, oli kovin kärsimätön saadakseen nähdä\nmeitä. Vihdoin hän lähetti meille sanan, että meidän välttämättä oli\nkäytävä heillä. Me seurasimme kutsua viime sunnuntaina ja olimme\ntyytyväiset käyntiimme. Vanha herra on erittäin iloinen mies, kertoo\nhauskoja juttuja omasta ja muiden elämästä, vanha rouva, jonka koko\nolennosta säteilee sydämenhyvyyttä, tekee erittäin miellyttävän\nvaikutuksen. Hän ei ole juuri koskaan käynyt pitäjänsä rajojen\nulkopuolella ja tuntee yhtä vähän maailmaa ja ihmisiä kuin lapsi. Oli\nliikuttavaa kuulla hänen kertovan eräästä matkastaan Turkuun, miten\npelottavaa hänestä oli olla niin monien vieraitten ihmisten parissa,\njotka käytökseltään olivat kylmiä ja epäystävällisiä, monet vieläpä\nraakoja ja karkeita. Miten iloinen hän olikaan nähdessään jälleen\ntuttuja, ystävällisiä kasvoja ympärillään. -- Minut valtaa aina\nniin erikoinen tunne, kun näen joitakin tuon patriarkaalisen,\nvieraanvaraisen polven viimeisiä edustajia, jotka pitävät kaikkia\nihmisiä ikäänkuin veljinään. Minä käsitän, että yhä lisääntyvän\nsivistyksen, vilkkaamman liikeyhteyden ja uuden maailman aatteiden\nmukana tämän vanhan täytyy kadota, ja minä tiedän, että juuri\nveljeysaate näiden uusien pyrintöjen ja korkeamman sivistyksen\nvälityksellä pääsee ylevämmällä tavalla ja paljoa suuremmassa\nmittakaavassa oikeuksiinsa -- mutta sittenkään en voi voittaa haikeaa\ntunnetta, kun näen \"the old merry Finland\" [vanha, iloinen Suomi]\nvaipuvan hautaan!\n\nVielä on minun kerrottava teille käynnistä metsänhaltijain luona.\nEräänä kauniina aamuna valtasi minut voittamaton halu saada jälleen\nsamoilla metsässä, ja läksin samassa talossa asuvan metsästäjän kanssa\nliikkeelle. Me palasimme vasta myöhään illalla kotiin, mutta niinpä\nmeillä oli metsästyslaukkumme täynnä pyitä. Pyiden houkuttelu on\nerittäin hauskaa metsästystä. Mutta paitsi sitä hauskuutta, jonka\nmetsästäminen tuottaa, oli minulla tällä retkellä toinenkin huvitus.\nSeutu, jonka läpi me samoilimme, on hyvin vuorista, ja vuoret\ntavattoman louhikkaita. Ristin rastin kulkee syviä, kapeita onkaloita,\njoiden seinät enimmäkseen ovat äkkijyrkät. Muistelin useasti\nvuorikauriin pyytäjiä meidän kiivetessämme kallioita ylös. Vuorien\nhuiput ovat havupuiden peitossa, onkaloissa sitä vastoin kasvaa\nlehtipuita, eikä vain tavallisia lajeja, vaan lehmuksia, vieläpä\nkuusamiakin. Sen johdosta näyttävät vuoret kaukaa katsoen hyvin\nkirjavilta, varsinkin kun syksy nyt on värittänyt lehdet keltaisiksi ja\npunaisiksi. -- Se oli oikein tuollainen päivä, jota ei unohda, vaan\njoka elää uudelleen muistossa kauniina kuvina.\n\nNiinpä varastoni tältä kerralta on lopussa, eikä minulla ole teille\nmuuta sanottavaa kuin jäähyväiset; sydämelliset suudelmat sisarille ja\nterveiset isoisälle.\n\nTeidän _erakkonne_.\n\n\n\n    Rautalammilla, 17 p. lokakuuta 1858.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nIsän kirjeestä näen, että teillä kaikki on hyvin. Meidän elämässämme ei\nole tapahtunut mitään muutosta. Yhden uuden tuttavuuden olemme\nkuitenkin tehneet, nimittäin nimismies Östlingin, joka, samoinkuin koko\nhänen perheensä miellytti meitä suuresti. Hän on harvinaisen\njoviaalinen mies, ja hänen rouvansa on myöskin iloinen ihminen. Sanmark\n& Kumpp. olivat heillä hyvin usein ja näyttävät voittaneen koko talon\nsuuren suosion, sillä kaikki puhuivat paljon heistä ja nimittävät heitä\naina vain \"heidän ylioppilaikseen\". -- Tämän viikon alussa olin\npakoitettu matkustamaan Kuopioon, sillä tarvitsimme välttämättä\nmuutamia kirjoja. Harvoin olen niin suuresti iloinnut nähdessäni\njälleen tutun paikan, kuin nyt tullessani Kuopioon. Kaupunki oli\nedellisellä kerralla tehnyt minuun erittäin miellyttävän vaikutuksen,\nosittain sen vuoksi, että siihen aikaan olin tavattoman hilpeällä\nmielellä, osittain siksi, että minut otettiin siellä erittäin\nystävällisesti vastaan. Useita entisiä tuttavia kävin siellä\ntervehtimässä; ikävä kyllä en tavannut piispaa kotosalla, mikä suretti\nminua sitä enemmän, kun hän jutellessaan Leopoldin kanssa oli niin\nystävällisesti minua maininnut.\n\nNyt lopetan jälleen ja lähetän sydämelliset terveiseni rakkaalle\nisoisälle, sisaruksille sekä kaikille muillekin.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Rautalammilla, 7 p. marraskuuta 1858.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nJuuri ikään vastaanotin isän kirjeen ja vastaan siihen heti.\n\nTäällä meillä käy kaikki tavallista kulkuaan. Minä iloitsen joka päivä\n\"omituisesta päähänpistoksestani\", joka toi minut tänne. Niin kaukana\nmaailman melskeestä kuin olemme, että vain joskus kuulemme mitä siellä\ntapahtuu, elämme me yksinomaan opinnoillemme. Sunnuntai-vieraskäynnit\neivät häiritse meitä myöskään, koska enimmäkseen palaamme varhain\nillalla kotiin. -- Niistä henkilöistä, jotka kuuluvat meidän\njokapäiväiseen kotielämäämme, en ole vielä mitään maininnut\naunukselaisista, jotka usein tavaroineen tulevat tänne. Erään\nsellaisen miehen suosion voitin siten, että eräänä iltana, kun hän oli\ntäällä, luin ääneen Kalevalaa, joka suurimmalta osaltaan on juuri\nVenäjän-Karjalasta kerätty. Joka kerta sen jälkeen hän tänne tullessaan\ntarjoo meille kahvia, vieläpä kerran erittäin hyvää teetä.\n\nNyt sanon teille jälleen hyvästi ja lähetän sydämelliset terveiseni\nisoisälle ja siskoille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Rautalammilla, 21 p. marraskuuta 1858.\n\nRakkaat, kalliit vanhempani.\n\nEtte voi aavistaa, miten minua vastasaapuneet kirjeet ilahduttivat.\nAjatelkaahan, mikä ajatus minua parina viime viikkona on kiusannut.\nMolemmat viimeiset kirjeet olivat niin kovin lyhyet -- että luulin\nteitä jollakin tavalla loukanneeni. Mutta en voinut mitään muuta syytä\nitsessäni keksiä, kuin että ehkä liian usein olen kehunut olevani\ntyytyväinen täällä olooni. Onhan minulle jo ennenkin pari kertaa\nsattunut, että Helsingistä ja Kaavilta käsin olen ilmaissut\ntyytyväisyyttäni tavalla, josta te olette voineet saada sen käsityksen\nikäänkuin minun olisi kaikkialla muualla hyvä olla paitsi kotona. Mutta\nolen aina ajatellut, että te tunnette minut, ettekä voi erehtyä minun\nsuhteeni, ja samalla olen kuvaillut mielessäni, että teidänkin olisi\nhauska tietää, että olen tyytyväinen. Siksipä, koska tulevaisuudessakin\nepäilemättä tulen kehumaan jotain vierasta paikkakuntaa, josta\nvalehtelematta en voi sanoa päinvastaistakaan, niin älkää pitäkö sitä\nrakkauden puutteena; lähellä tai kaukana olen aina _teidän_\nJuliuksenne.\n\nJa tehdäkseni itseni jälleen syypääksi samaan vikaan täytyy minun\ntotuudenmukaisesti vastata äidin kysymykseen, että yksinäisyys ja\nhiljaisuus tuntuu olevan minulle kaikkein sopivin ilmakehä. Minun\ntäytyy tosiaankin kiittää Jumalaa, että hän on niin sallinut. Parin\nviimeisen vuoden kuluessa oli entinen itseenisulkeutumisenhalu\nkadonnut; olin muuttunut vilkkaaksi, iloiseksi ja seuraarakastavaksi,\nmutta samalla kertaa itserakkaaksi, äänekkääksi ja turhamaiseksi. Ja\nvaikka olen jo kauemmin kuin puoli vuotta taistellut näitä vikoja\nvastaan, niin ei minun sittenkään tahtonut onnistua voittaa niitä.\n\nOlin kadottanut kunnioituksen itseäni kohtaan ja horjuin sinne tänne,\nvuoroin vallattoman iloisena, vuoroin taas aivan masentuneena\nmieleltäni. Jo kesällä alkoi tilani parantua, ja täällä uuttera,\nsäännöllinen työ vahvistaa tahdonvoimaani ja antaa minulle, jos kaikki\nkäy hyvin, tarpeellisen itseluottamuksen jälleen.\n\nJa lopuksi, mitä yksinäisyyden vaikutukseen opintoihin tulee, jota\nseikkaa äidin kysymys tarkoitti, niin täytyy minun sanoa, ettei minun\nkoskaan ole ollut niin helppo oppia, nyt kun ei mikään ole\nharrastuksiani hajoittanut, ja että muistini, josta tutkintoa varten\nlukiessa eninten on riippuvainen, on täällä paljon parantunut\nvarmaankin siksi, että koko huomioni on kohdistunut siihen, mitä luen.\n\nMitä taas oppiaineisiini tulee, niin olen omistanut aamupäivän, joka on\npitempi ja parempi osa päivää, historialle. Kahtena ensimäisenä\nkuukautena pääsin Schlosserin maailmanhistorian loppuun, ja nyt olen\nalottanut jälleen alusta ja aion tätä kertausta jatkaa aina helmikuuhun\nsaakka. Iltapäivisin luin ensiksi Fischerin estetiikan, jota lukiessa\najatukseni ovat suuresti syventyneet ja olen päässyt selvyyteen monesta\nkysymyksestä, jotka usein ovat mielessäni päilyneet. Ensi suvena luen\nsiitä osia äidille. Erikoiseksi ilokseen hän on huomaava, miten\nuskonnollinen tuo mies on, jota niin monet ovat syyttäneet\nharhaoppiseksi. Vastikään olen ruvennut lukemaan Ponten Atterbomin\n\"Svenska siare och skalder\", joka on tavallaan ruotsalainen\nkirjallisuushistoria. Tämän teoksen, joka itsessään on runollinen\nmestariteos, olen jo kerran ennen kymnaasissa ollessani lukenut, ja\nmielihyvällä muistelen sitä tuttavuutta. Se on suurella rakkaudella ja\ntunnollisuudella piirretty sarja kuvia, joihin liittyy näytteitä\npuheenaolevien ruotsalaisten runoilijoiden parhaista tuotteista.\n\nNyt minulla on teille vielä jotakin kerrottavaa, mikä suuresti tulee\nihmetyttämään teitä, nimittäin että olemme muuttaneet asuntoa. Ei\nsilti, että meillä entisessä paikassa olisi ollut paha olla, mutta\nniinkuin tiedätte: \"Le meilleur est le plus grand ennemi du bon\".\n[Paras on hyvän pahin vihollinen.]\n\nOlimme kuulleet kerrottavan eräästä talonpoikaistalosta, jossa oli\nhyvin suuri uusi tupa. Me läksimme sitä katsomaan ja se miellytti meitä\nniin suuresti, että päätimme muuttaa asuinpaikkaa. Me asumme nyt\nkorkeassa, kauniissa salissa, jossa on viisi ikkunaa ja joka on niin\ntilava, että se tekee 18 askelta toisesta nurkastaan toiseen.\nKattohirsiin olemme kiinnittäneet keinun ja voimistelemme joskus\npoikkipuiden varassa. Täällä voin oikein mielin määrin kävellä ja\nlukea. Olen totuttanut itseni siihen jo aikoja sitten ja se rasittaa\nvähemmän kuin ikuinen istuminen. Ikävä kyllä voin sitä tehdä vain\nniinkauankuin on valoisaa, ja päivät lyhenevät nopealla vauhdilla.\nNiinpä juoksen myös edestakaisin kirja kädessä niinkauankuin on\nvaloisaa, kunnes jalat eivät tahdo enää kannattaa. Välillä istun jonkun\naikaa ja sitten alotan jälleen juoksuni. Saappaat, jotka sain isältä,\novat tällä tavalla jo loppuun luetut. Onneksi asuu lähiseudulla\nerinomainen suutari, joka on jo pannut metsästyssaappaihini niin hyvät\npuolipohjat, ettei sen parempia voisi Helsingissäkään saada, ja ne\nmaksoivat vain 1 ruplan 75 kop!\n\nYleensä on täällä paljon kaikenlaisia käsityöläisiä, niin ettei täällä\npulaan joudu, jos jotakin sattuu tarvitsemaan. Monet heistä ovat\nkäyneet oppia Pietarissa, Helsingissä tai muualla.\n\nJa nyt lopetan tällä kertaa päiväilmoitukseni lähettäen terveisiä\nisoisälle, sisarille ja kaikille muille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Rautalammilla, 17 p. joulukuuta 1858.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nLähestyvän joulu- ja uudenvuodenjuhlan johdosta toivotan teille\nsydämestäni onnea. Jospa ensi vuoden kuluessa olisimme yhtä tyytyväisiä\nja onnellisia kuin tänäkin loppuunsa kallistuvana vuonna. Jospa\nvarsinkin minun onnistuisi tuottaa teille kunniaa ja iloa!\n\nJoulu-aattona tulen erikoisesti ajattelemaan teitä, kun nyt ensi kertaa\neläissäni vietän tätä juhlaa yksin. Mutta me olemme päättäneet sinä\niltana sytyttää hiukan useampia kynttilöitä kuin tavallisesti, jotta\nmeillä olisi kuitenkin jotain, mikä muistuttaisi joulukuusta. Olin\noikeastaan aikonut tuottaa talon lapsille jouluilon, jommoista he eivät\nennen ole nähneet ja olin ottanut mukanani värillistä paperia lyhtyjä\nvarten; mutta mistä saisin aikaa niiden valmistamiseen?\n\nYhden joululahjan olen kuitenkin saanut, jotta en jäisi aivan\nosattomaksi. Se on vastailmestynyt kirja: Dunckerin, erään viime Suomen\nsodassa kaatuneen sankarin elämäkerta. (Hänen pojanpoikansa on kaunis\nlaulaja Duncker.) Jos tapaatte Ahrenbergin, niin kiittäkää häntä, olkaa\nniin hyvät, huomaavaisuudestaan minua kohtaan, kun hän lähetti tämän\nkirjan. --\n\nVoikaa nyt hyvin ja sanokaa terveisiä isoisälle ja sisarille.\n\nTeidän _erakkonne_.\n\nJa vielä viimeiseksi: Jos tahdotte tuottaa minulle suuren jouluilon,\nniin antakaa avustusta niille veteraaneille, jotka puolustivat Suomea\n1808. Kaikkialla Suomessa heille kerätään rahaa. Ei suinkaan Viipuri\nole niin epäisänmaallinen, ettei se tekisi mitään?\n\n\n\n    Rautalammilla Tahvananpäivänä 1858.\n\nVeli Kaldun (Kaarlo Slöör).\n\nJopa tainnet luulla minun erämaihin eksyneeksi, kun en ole sanaakaan\nlähettänyt sinulle, ja ehkä lienee syytä minunki vähän murista, kun et\nole uusista tiloista ja toimistas virkkanut mitään. Elä kuitenkaan\nminua kovin syytä, sillä aikani on ollut niin niukassa, etten\nmielellään ole tuntiakaan antanut pois.\n\nNäille seuduille tulimme Öhbergin kanssa alussa syyskuuta ja saimme,\nvähän aikaa pitäjää korttierin etsossa kuljeskeltua, asuntopaikan\nArvolassa, joka taitaa olla sinullekin tuttu paikka. Me jo vähän olimme\nepäilyksissä saisimmeko tässä pitäjässä asuinsiaa ollenkaan, sillä\nkokonaista kaksi vuorokautta meidän täytyi kulkea talosta taloon eikä\nmeitä tahdottu ottaa vastaan. -- Arvolassa oli meidän hyvä olla niin\nkauan kuin lämmintä piisas; vaan pakkanen meidät siitä korkeasta\naukeasta paikasta karkotti Sahalaan, jossa nyt olemme asuneet\npuolitoista kuukautta. Nykyinen asuntomme on kaikin puolin parempi:\nmeillä on iso tupa, parempi ruoka ja parempi siivo ja siisteys. --\nSuomea tässä kirkonkylässä puhutaan niin ruotsinsekaista, ettei tässä\njuuri ole mitään oppimista; mutta me emme joudakaan paljon lörpötellä,\nkun Schlosser-riivattu ja Brunérin kielioppi vievät kaiken aikamme. Voi\njos olis päästy tästä pulasta! Jumala ties miten viimein käynee! Päivä\npäivältä minä tulen typerämmäksi, niin että pahoin pelkään, ettei\nkeväällä ole ihmisjärkeä hituakaan jäljellä. Ompa raavaan raatamista\ntää \"pluggaminen\"!\n\nPitäjän herrasväki ovat meille olleet hyvin kohteliaita, niin kuin\nSavossa ainakin. Suntai-illat ollaan aina käyty visitin päällä,\nniinkuin turkulaisen sisar. Muuta en tiedä mainita mitään erinomaista\nkuin että provasti Hirn viimeinkin on kuollut. Tuttavas sanovat sinulle\npaljon terveisiä!\n\nJa nyt jää hyvästi! Voi hyvin ja sano terveisiä Britsille[39] vanhalta\nveljeltäs _Julius'elta_.\n\n\n\n    Rautalammilla, 2 p. tammikuuta 1859.\n\nRakkaat hyvät vanhempani.\n\nEn tiedä, miksi kuvailin mielessäni, että äidin edellinen kirje oli\nvain tuollainen ylimääräinen ja että minua tänään taaskin odotti\nsunnuntaihuvitus. Ja aivan oikein, kun väki palasi kirkosta, toivat he\nkirjeen minulle. Miten iloinen olinkaan, etten ollut pettynyt!\n\nNiinkuin viime kirjeessäni mainitsin, oletimme, että joulu-aattomme\ntulisi olemaan hyvin yksinäinen, ja vielä samana aamuna olimme siinä\nluulossa. Mutta äkkiä saimme hovineuvos Westzynthiukselta[40]\nystävällisen kutsun, jota me tietysti kernaasti seurasimme, koska tämä\nperhe on niin hienosti sivistynyt ja hyväntahtoinen. Me vietimme heillä\nerittäin hauskan illan. Myöskin me molemmat saimme joululahjan itseään\nnimittämättömältä henkilöltä (ommellun valkean kaulahuivin). Myöhemmin\nsaimme selville, että ne olivat Collaneilta, jotka ensimäisinä ottivat\nmeidät vastaan kotiinsa. Täällä on näet se tapa vallalla, että nuoriso\nantaa perheen ulkopuolellekin pieniä joululahjoja. Yleensä on suhde\nperheitten välillä täällä niin läheinen ja ystävällinen, kuin\nkuuluisivat he kaikki yhteen.\n\nKuvauksestasi joulujuhlan vietosta koulussa, kiitän sinua isä kulta;\nolin hyvin utelias kuulemaan, miten sitä oli vietetty, ja minua\nilahdutti suuresti, että lähettämäni pieni puhe[41] lapsille mielytti\nheitä. Luulin ensiksi, kun vedin esille painetun paperiliuskan, että\nsiinä oli kutsu jonkun seuran jäseneksi, ja hämmästyin hiukan\nnähdessäni vanhan tuttavan; rauhoituin kuitenkin huomatessani, että\nkirjoitus oli nimetön. Älkää antako myöhemminkään ilmi, mistä se on\nlähtenyt. Olen näet sen johdosta, että aina jotakin innolla\nsuoritettuani olen kertonut siitä muille, ikäänkuin se voisi myös muita\ninnostuttaa, joutunut siihen maineeseen, että olen oikea käki. Siksipä\ntahtoisin kernaammin, ettei minun nimeäni mainittaisi sen yhteydessä,\nmitä olen tehnyt.\n\nJoululahjastasi, rakas isä, kiitän suuresti.\n\nEttä Viipurissa vihdoinkin on tehty jotakin veteraanien hyväksi,\nilahduttaa minua suuresti. Vaikka Qvist[42] arvostelussaan olikin\nhiukan liian nopsa, niin täytyy tunnustaa, että olisi ollut suuri häpeä\nViipurille, ellei se tässä asiassa olisi tehnyt mitään. Mitä esim.\nSaksassa olisi sanottu, jos siellä olisi kerätty varoja 1813:n\nveteraaneille, ja joku rikkaista kauppakaupungeista, esim. Hampuri tai\nBremen ei olisi tahtonut ottaa osaa keräykseen siitä syystä, ettei\nnäiden kaupunkien lähitienoilla asunut näitä veteraaneja?\n\nJa nyt toivon teille ja isoisälle sekä kaikille muille rakkailleni\nhyvää vuoden jatkoa.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Rautalammilla, 16 p. tammikuuta 1859.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nTänään sai posti sen typerän päähänpiston, ettei se tuonut minulle\nkirjettä. Ikävä, että postia tulee vain kerran viikossa tänne, sillä\nnyt minun täytyy odottaa aina ensi sunnuntaihin.\n\nViime kirjeessäni kerroin teille jouluajan vietosta. Kolmessa\ntanssiaisissa me olimme, mutta sitten elämä alkoi jo käydä liian\nkirjavaksi minulle ja päätin sulkeutua kuoreeni korvatakseni sen\nvahingon, jonka parina hukkaanmenneenä päivänä olin kärsinyt. Sillä\ntuollaisia hyppyjä seuraavina aamuina emme olleet oikein halukkaat\ntyöhön. Olenpa luopunut yksin sunnuntaivierailuistakin. Kerran on minut\nkuitenkin viekoiteltu mukaan sen jälkeen kuin tein tämän päätöksen,\nsillä lukkari oli kovin ystävällisesti pyytänyt meidät luokseen,\nvieläpä lähettänyt oman hevosensakin meitä hakemaan, niin etten voinut\nolla menemättä.\n\nIsää pyytäisin minun nimessäni tilaamaan \"Mehiläistä\". Tuleeko Suometar\nmeille tänä vuonna? Ellei, niin haluaisin saada sen.\n\nJa nyt, voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat; paljon terveisiä isoisälle ja\nsisarille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Rautalammilla, 12 p. helmikuuta 1859.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nTämä on viimeinen kirje, jonka saatte täältä, sillä kahden viikon\nkuluttua matkustan ja ilmoitan teille heti saavuttuani Helsinkiin. Ensi\nkirjeenne tulee teidän osoittaa Helsinkiin, sillä täällä ei posti minua\nenää tapaa. Syynä siihen miksikä lähden täältä kaksi viikkoa varhemmin\nkuin alkujaan olin aikonut, on se, että en voinut saada tänne erästä\nkirjaa, jota välttämättä olisin tarvinnut. Rauhoittaakseni äitiä\nmatkani suhteen voin kertoa teille, että minua on kohdannut aivan\nodottamaton onni siinä suhteessa, että Sahalan (talo, jossa me asumme)\nomistaja tahtoo saada rekensä ja _vällynsä_ Helsinkiin ja että minä\nkuljetan ne mukanani.\n\nNiinpä on tämä elämäni ajanjakso lopussa, ja toivon, että voisin olla\ntulevaankin yhtä tyytyväinen, silloin palaisin suuremmalla\nluottamuksella yliopistoon. Ikäväkseni olen huomannut, että vaikka\nennenkin olen tehnyt työtä ja toverit ovat pitäneet minua\npedanttinakin, niin on vilkkauteni kaikesta huolimatta vienyt minut\npintapuolisuuteen. Moni asia, josta luulin olevani jo selvillä, on\ntuottanut minulle täällä kovaa työtä, ja pahinta on se, että minulla\ntuskin enää on aikaa käydä kaikki vielä huolellisesti lävitse, vaan\ntäytynee minun lopulta, pelkään pahoin, hutiloida tullakseni valmiiksi.\n\nJa nyt voikaa hyvin ja sanokaa terveisiä isoisälle ja sisarille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, 3 p. maaliskuuta 1859.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nNyt olen onnellisesti täällä ja kerään parasta aikaa huonekalujani ja\nmuita tavaroitani kokoon. Vasta huomenna toivon voivani alottaa lukuni.\n\nNiinkuin olette nähneet edellisistä kirjeistäni, olen jo pitemmän aikaa\nollut epätoivoissani sen johdosta, että suurimmalla ponnistuksellakaan\ntuskin voinen jossakin määrin kunniakkaasti suoriutua tutkinnostani.\nTämä ajatus on kiusannut minua hirveästi ja käynyt yhä painostavammaksi\nmitä selvemmin huomasin, että aika on supistunut liian lyhyeksi. Nyt\ntäytyy minun vihdoinkin rohkaista mieleni ja pyytää teitä, että\nsallisitte minun lykätä tutkintoni ensi syksyn _alkuun_. Minä annan\nteille pyhän lupauksen, että se on viimeinen lykkäys! Jumala tietää,\nettä minä itse, enemmän kuin kukaan muu, toivon vihdoinkin saavani\ntämän kuorman hartioiltani; mutta ymmärrättehän myöskin, miten vaikea\non alistua tutkittavaksi, jollei ole vakuutettu siitä, että voi siitä\nsuoriutua oman ansionsa, eikä toisten armahduksen nojalla.\n\nToivoen, että onnelliset olot kotona saattavat teidät unohtamaan tämän\npettyneen toiveen, lausun tällä kertaa teille jäähyväiset ja pyydän\npikaista vastausta.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsingissä, 12 p. maaliskuuta 1859.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nTuhannet kiitokset sydämellisistä kirjeistänne, jotka virkistivät minua\naina sieluun saakka. Minun täytyy tunnustaa, että levottomalla\njännityksellä odotin teidän vastaustanne ikävään ilmoitukseeni.\nPelkäsin suuresti, että arvostelisitte ankarasti päätöstäni. Oikeastaan\nolisikin velvollisuuteni ollut kysyä ensin teidän mielipidettänne.\nMutta osittain on asia sitä laatua, että oikeastaan vain itse voi olla\nneuvonantajansa. Osittain oli se sisällinen taistelu, jonka nostatti\nhalu ratkaista asia niinpiankuin suinkin omaksi parhaakseni ja teidän\ntyydytykseksenne sekä toiselta puolen tunne, että muutamista\nosattavista pääsisin vain läpi livahtamalla, niin kiusallinen, että\nminun täytyi toivoa sen mitä pikimmin päättyvän. Älkää kuitenkaan\nluulko, että väärä kunnianhimo olisi ohjannut minua; käsi sydämellä\nvoin vakuuttaa teille, että siitä en tiedä mitään. Mutta se seikka,\nniin kernaasti kuin haluaisinkin, estää minua suorittamasta\ntutkintoani, että minusta tuntuu aivan sietämättömältä vastaanottaa\njotain ansiotta. Jos minulla olisi vain muutamia viikkoja vielä aikaa,\nniin olisin tyytyväinen. -- Olen pahoillani, etten voi seurata\nneuvoanne, mutta se on todellakin mahdotonta. -- Mitä ensi kesään\ntulee, niin ikävä kyllä en voine, niinkuin haluaisin, viettää sitä\nteidän seurassanne; aivan eristettynä ei minun kuitenkaan tarvitse\nolla. Koska olen tottunut varhain nousemaan, voin työskennellä jo\nvarsin monta tuntia sinä aikana, jolloin teillä ei kuitenkaan olisi\nminusta mitään iloa. Tosin heinäkuun lopussa täytynee minun palata\njälleen tänne saadakseni olla aivan häiritsemättä.\n\nTe näytätte olevan huolissanne asuntoni vuoksi; voin vakuuttaa teille,\nettä se on lämmin ja hyvä, joskaan ei sellainen tanssisali kuin\nRautalammilla.\n\nNyt voikaa hyvin ja tervehtikää kaikkia rakkaitani.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsingissä, 13 p. Maalisk. 1859.\n\nVeli Kaldun.\n\nJo on sinulle kirjoittaminen minulla ollut vähän aikaa hankkeissa, ja\nSederholmin[43] kautta lähettämäsi muistutus on sitä jouduttanut.\nViimein kirjoittaessani olin tulisessa kiireessä, kun aioin vielä tänä\nkeväänä keritä mainioon kokelasarvoon; vaan sen on nyt täytynyt jäädä\nsyksyyn. Se kyllä on kaikin puolin paha heittää huomiseksi mitä olisi\ntänäpänä tehtävä, vaan mitäs teet kun et kuitenkaan voi Josuan tavalla\nsaada päivää venytetyksi. Voi veikkonen, kyllä on Suomen kielen\noppiminen tarpeellinen asia, mutta tosi on sekin, että sitä oppiessa\ntäytyy jäädä jälelle muun opin ja valistuksen tiellä ja työtä on sitten\npyrkiä muiden rinnalle. Kirjeestäs näen ettei olekaan virkas joku\n\"Schlaraffenland\" missä kun suun aukaiset, kyhkyiset paistettuna\nlentävät sisään; kylläpä sinulla näkyy työtä olevan itsen pitää ja\nmuillenki antaa. Onkos edes kesäksi rauhaa? -- Koulusta puhuessamme\nsopinee kysyä mitä sanot Jyväskylän \"Suomalaisesta\" koulusta. Semmoista\nse on kun ei panna kunnon miehiä asian johtajiksi. (Yrjö) Koskista ei\ntahdottu, pantiin Pesonius[44] _quidam_ (jokin) ja niin kävi kuin\npelättiin. Tuomiokapitulin kysymykseen oliko mahdollista asettaa Suomen\nkieli yliluokillekin, hän, mainio _quidam_, vastas: Koulukirjoja\npuuttuu; ja koska useimmat koulun yläluokkain oppilaat ovat\nruotsalaisia, niin pitää odottaa kunne aliluokista suomalaisia tulee\nsiaan. -- Syyllä sanoo Snellman: \"ei ainoastaan linnain komentajana\ntule kuuluisaksi\", s.o. on Cronstedt'ejä muuallakin kuin Viaporissa.\n\nViime kirjeessäni mainitsin Pentimäen isäntää (Rautalammilla) en\nnähneeni; sittemmin hänet tapasin rovastin hautajaisissa; hän lähetti\npaljon terveisiä sinulle. Nyt on Öhberg, joka ei tullutkaan minun\nkanssani Helsinkiin, mennyt sinne asumaan. Kesäksi taitaa taas\nRautalammille mennä jommoinenkin joukko ylioppilaita enimmiten\nviipurilaisia. Rautalampelaiset ovat sinulle hyvin kiitolliset siitä,\nettä tämän ylioppilastulvan olet johtanut sinne. Sillä käyntisi siellä\nPekan[45] kanssa ja kertomukset ovat meidät kaikki sinne houkuttaneet.\n\nKirjallisuuden Seuralle on, niin kuin arvattavasti sanomalehdistä olet\nnähnyt, tullut 3 näytelmää, joista yksi ehkä palkinnon saanee; toisista\non yksi merkillinen vaihettelevaisuudestaan, sillä ei päähenkilökään\ntule esille enemmän kuin kahdessa, kolmessa kohtauksessa; yhä tulee\ntoisia! -- Sivumennessä saan mainita, että minäkin olen nyt tullut\nSeuran jäseneksi.\n\nVoi nyt hyvin velikulta ja muista joutaessas jolloinkulloin\n_Juliustas_.\n\nViipurilaiset tahtoisivat saada runokalenterin toimeen ja pyytäisivät\nsinultakin apua. Etkö voisi antaa joitakuita niistä lauluista, jotka\npalkkion saivat tahi muita!\n\n\n\n    Helsingissä, 24 p. maaliskuuta 1859.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nJuuri sain Emilien kirjeen, jossa hän kertoo teidän palanneen kotiin.\nMyöskin näen hämmästyksekseni, että hänen häänsä tulevat vietettäviksi\njo kesäkuun 10 päivänä. Mikä vahinko, ettei niitä voida yhdistää teidän\nhopeahäihinne. Miten ihanaa, jos ne voisivat hiukan odottaa ja minä\nvoisin kiirehtiä kandidaattitutkintoani.\n\nNyt minun pitäisi kai kertoa teille hiukan itsestäni ja elämästäni;\nmutta siitä on herttaisen vähän kerrottavaa. Onpa sentään ihmeellistä,\nmiten jokin työ tai ajatus voi niin kokonaan kiinnittää ihmisen\nhuomion, että kaikki muu joutuu syrjään. Niinpä olen siinä määrin\nsyventynyt työhöni, että monen asian suhteen, joka muuten herätti\nmielenkiintoani, olen tullut suhteellisen välinpitämättömäksi.\nKuitenkin vain tilapäisesti; kun kivi kerran putoaa sydämeltäni, niin\ntiedän, että kaikki, mikä on piiloutunut syvyyteen, kumpuaa taas\nesille. Nyt voin jossakin määrin kuvailla mielessäni, miten tuollainen\nkamarioppinut kirjatomussa kuivettuu eläväksi muumioksi. Jos tahtoo\nolla kokonainen ihminen, niin ei saa yksinomaan hautautua \"suurten\nvainajien\" pariin; sillä välin täytyy myöskin hyöriä elävien joukossa,\nvaikkapa nämä eivät olisikaan yhtä suuria.\n\nEnnenkuin taaskin lausun teille hyvästit, täytyy minun pyytää, että\näiti ottaisi huolehtiakseen hiukan rempallaan joutuneesta ulkonaisesta\nihmisestäni. Rautalampelainen pesijätär on nimittäin suorittanut työnsä\nniin perinpohjaisesti, että luvalla sanoen alemmat \"nimittämättömät\"\nvähitellen ovat muuttuneet riivityksi nukaksi. Yksi ainoa pari on\nkäyttökelpoinen; pian minun täytyy siis kuin Epaminondas istua kotona\nsillä välin kuin vaatteita pestään. Mutta koska tuollaisia\nvanhanaikuisia sankaritekoja ei meidän käytännöllisenä aikakautenamme\nenää ihailla, niin pyydän äidin mitä pikimmin lähettämään koko\nvaravarastoni, jonka jätin kotiin. Terveisiä isoisälle ja sisarille.\n\nTeidän _Sansculotte'nne_.\n\n\n\n    7 p. huhtikuuta 1859.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nKahtena viime viikkona en ole tehnyt yhtä ankarasti työtä kuin siihen\nsaakka; sillä olin sittenkin hiukan väsynyt; mutta nyt alan uudelleen\nkerättyäni hiukan voimia.\n\nTänä aikana vietettiin täällä varsin soma juhla. Filologinen tiedekunta\njakaa näet joka vuosi palkintoja runoteoksista tai novelleista y.m.\nTänä vuonna kaksi ylioppilasta huomattiin kelvollisiksi palkittaviksi,\ntoinen sai palkinnon alkuperäisestä runokokoelmasta, toinen Mooren\n\"Irish melodies\" -- käännöksestä. Piakkoin on kulunut kolme vuotta\nsiitä, kun viimeksi palkintoja jaettiin, jolloin Kaarlo Slöör tuli\npalkituksi. Viime vuosien kuluessa on ollut niin suuri puute\nrunoilijoista, että tuntui oikein ilahduttavalta, kun jälleen joitakin\non ilmestynyt. Kolmas nuori runoilija piti samassa tilaisuudessa\nerinomaisen kauniin puheen maisteri Ahlqvistille, joka vastikään on\npalannut kotiin kielitutkimusmatkoiltaan suomalaisten heimolaisten\nkeskuudessa Venäjällä. Niinkuin tiedätte, on Castrén päässyt selville\nsiitä, että suomalaisten kotipaikka oli Altain seuduilla. Sen johdosta\nlausui puhuja: Muutamia vuosia sitten juhlimme me Castrénin\nkotiintuloa, hänen, joka äärettömien vaarojen ja vaivojen takaa oli\nseurannut kansamme jälkiä aina sille seudulle saakka, missä sen kehto\noli seisonut. Mutta hänet riistettiin pois työn äärestä ennenkuin se\noli loppuun saatettu. Tämä työ on tärkeä Suomen kansalle. Samoinkuin\nyksityiselle ihmiselle on kansallekin itsensä tunteminen välttämätöntä,\njos se tahtoo saada jotain suurta aikaan. Tällaisen itsetuntemisen\nsaavuttamiseksi on tärkeätä tutustua kansan alkuperäiseen elämään,\nsellaisena kuin se esiintyy vieläkin heimolaisten parissa. Jos siis\nSuomen kansa kerran on saavuttava aseman kulttuurihistoriassa, niin on\nA. yksi niitä, jotka ansaitsevat meidän kiitostamme sen johdosta.\nCastrén löysi Suomen kansan kehdon; ettei sen hauta tule katoamaan\naivan tietämättömiin, siitä A. on puolestaan pitänyt huolta. -- Minun\non mahdotonta tulkita tätä vain kerran kuultua puhetta runollisessa\nmuodossaan. Mutta eikö jo yksin sen perusajatus ole kaunis? -- Tämä\npuhe oli ruotsinkielinen, mutta useampia pidettiin myöskin suomeksi, ja\neräässä juhlassa, joka vietettiin ennen Ahlqvistin kotiintuloa (minä en\nsilloin vielä ollut täällä), olivat kaikki puheet, yhtä ainoaa\nlukuunottamatta, suomenkielisiä. Nähkääs, siten suomalainen elementti\nedistyy. Ja nyt, voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Terveisiä isoisälle\nja sisarille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Huhtik. 9 p, 1859.\n\nVeliseni.\n\nKiitosta paljon ystävällisestä kirjeestäs. Joka sana minkä kirjoitat on\nminulle sielun virvoitusta, sillä se herättää puolihaihtuneita muistoja\nniistä ajoista, kun täällä yhdessä arvelimme ajattelimme, kuinka\ntoistemme intoa kiihoittelimme sekä virittelimme tietoja. Totta\nsanoakseni olen sinua paljon kaivannut; täällä ei ole ketään kenen\nkanssa voisin niin jutella kuin sinun kanssa. Keskustelkaamme siis edes\nkirjeiden kautta totuttuun tapaan.\n\nSinä näyt mielelläsi näkevän, että minä vieläkin heitin kokelastuumat\ntoistaiseksi. Minä en tuosta juuri taida iloita, vaikka pakko on\nvaatinut niin päättämään. Ensimmäisten joukkoon meidän kyllä on\nkaikkein pyrkiminen, vaikka tulisi loppu semmoinen kun Ikaros-paralle\nmuinoin. Mutta sekös se on tieteen ylin porras kokelas-nimi? Minä\nsoisin, että olisin aikoja sitten päässyt siihen, että joutaisin\nuusille teille, minne mieleni pyrkii. Kokelaaksi pyrkiessä täytyy\nvoimansa jakaa eri haaroille, siksi päästyä vasta voipi väkivoimalla\nryhtyä yhteenne päin ja sillä tavalla ennättää ensimmäisten rinnalle.\nNyt esimerkiksi on Seura määrännyt palkinnon Suomen historiasta\nkertomuksissa Fryxell'in tapaan; minä aivan mielelläni siihen\nrupeaisin, vaan en jouda! Semmoisten syitten tähden eikä hylkeäkseni\nlukemiset ja oppikirjat soisin jo olevani minne ensiksi pyrin.\n\nTäältä uutta ei kuulu paljon ja paraan osan olet arvattavasti lukenut\nsanomalehdistä. Yhtä tapausta ne eivät kuitenkaan ole maininneet ja se\non historial. tiedekunnan palkintojakojuhlaa. Siinä ilmaantui kaksi\nuutta runoniekkaa: Wecksell = s-l Pappersfykta'ssa ja Forssell.[46]\nEdellinen oli omia antanut, jälkimäinen käännöksiä Thomas Moorelta.\nHyvä että meille vihdoinkin kanteleen laulattajia taas on tullut; kova\npuutos oli niistä viime vuosina tässä kansassa kasuavassa.\nPalkintoinjako tapahtui pidoissa ja niissä pidettiin puheita enemmän\nkuin muistaakseni missään muussa tilaisuudessa. Niitä oli 11, joista\nuseampia suomalaisia (Oksasen tervetulijaisissa pidettiin yksi ainoa\nruotsiksi, muut suomeksi). Yksi Donnerin[47] pitämä on erinomaisen\nkaunis, etten voi olla sitä sinulle lähettämättä. -- Runoniekoista\njutellessa juohtuu mieleeni, että viime kirjeessä pyysin sinulta vähän\napua aiottuun viipurilaisten runokalenteriin. Siihen et ole sanaakaan\nvastannut. Onkos se sattumalta tapahtunut tahi etkös huoli siihen\npuuttua?\n\nSnellman lukee tänä lukukautena: tapainopin historiaa ja halullisille\nerittäin logikia. Edellistä käypi jommoinen joukko kuulemassa (paljon\nviipurilaisia), jossa minäkin. Kyllä on hän mies selvästi esittelemään.\nLönnrotiin minä aion kohta mennä tutkisteltavaksi; sentähden en\ntarvitse käydä hänen luennoillaan.\n\nSederholmissa olen kerran ollut \"visiitin päällä\". Maarianpäivän\nkunniaksi oli siellä väkeä koolla, paljon nuorisoa. Siellä laulettiin\nja juteltiin ja ilta kului hupaisesti. Sillä on hyvin somat huoneet,\naivan sopivat vastanaineille, liki vanhaa kirkkoa tuon pensaikon takana\n\"i skymundan\".\n\nSiihen nyt loruni lopetan täksi kerraksi. Voi hyvin ja sano terveisiä\nBritsille.\n\n(Ei allekirjoitusta.)\n\n\n\n    Helsinki, 26 p. huhtikuuta 1859.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nVaikkakin hiukan myöhään toivotan teille iloista pääsiäistä. Vietin\npari pyhäiltaa tutuissa perheissä, toisen Forssmanilla, missä muutamia\nvuosia sitten asuimme, toisen erään entisen yliopistotoverin luona,\njoka on mennyt naimisiin.\n\nMeillä on jo täysi kevät. Meri on vapaa, ei lunta enää missään ja ruoho\nesplanaadeissa alkaa jo vihertää. -- Pyhäpäivinä oli ilma erittäin\nihana. -- Öhberg, jolta vastikään sain kirjeen Rautalammilta, puhuu\nvain lumipyryistä; sellainen erotus Rautalammin ja Helsingin välillä.\n\nSen jälkeen kuin viimeksi kirjoitin olen _alottanut_\nkandidaattitutkintoni suorittamisen, s.o. koska on lupa jo edellisenä\nlukukautena suorittaa tutkinnot kielissä, joissa voi saada korkeimman\narvosanan, niin läksin viikko sitten professori Lönnrotin luo, ja\nsuomenkielen tutkinto on nyt takanani. Toisten luo en ikävä kyllä voi\nmennä, koska en ole erittäin perehtynyt latinankieleen, ainoa paitsi\nsuomenkieltä, jossa aion ottaa arvosanan. Historiaa, filosofiaa ja\nestetiikkaa ei saa edeltäpäin suorittaa. Niinpä näette minut sentään\n1/5 kandidaattina jälleen.\n\nTällä viikolla antavat ylioppilaat, samoinkuin viime vuonna, muutamia\nteatterinäytäntöjä ylioppilastalon hyväksi. Tällä kertaa näytellään:\nAntti Putronius, jonka P. Hannikainen on muodostanut tanskankielestä\nHollbergin mukaan, sekä \"Ylioppilaat runonkeräysmatkalla\", jonka eräs\nnuori ylioppilas on sepittänyt. Edellinen kappale herätti suurta\nihastusta ja sitä näyteltiin erittäin hyvin, varsinkin onnistunut oli\nystävämme Willy Hougberg (pää- ja nimiroolissa). Sääli tosiaankin,\nettei hän antaudu näyttelijäksi, sillä hänellä on suuri kyky. -- Toinen\nkappale oli kovin heikko eikä tehnyt minkäänlaista vaikutusta, joskin\nuseat näyttelijöistä esittivät osansa hyvin. -- Me pelkäsimme hiukan,\nettei viisinäytöksinen suomalainen kappale voisi houkutella paljon\nkatselijoita; mutta teatteri oli aivan täynnä, ja loppumattomat\nnaurunpuuskat todistivat, että yleisö ymmärsi sukkeluuksia. Tosin\nkerrotaan, että monet, jotka eivät osaa hyvin suomea, varsinkin\ntäkäläiset naiset, olivat jo kauan edeltäpäin tutkineet kappaletta.\n\nTällä kertaa sanon teille taaskin hyvästi ja lähetän terveiseni\nkaikille rakkailleni.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, 24 lokakuuta 1859.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nViime lauvantaina, isän syntymäpäivänä, ilmoittauduin vihdoin\ntutkintoon professori Reinille.[48] Sinä päivänä ei tutkinnosta vielä\nkuitenkaan mitään tullut, vaan vasta eilen. Jumalan kiitos, nyt olen\nsiitä taakasta vapaa ja hengitän helpommin. Turhaan en ole kiusannut\nitseäni, niinkuin äiti arvelee, sillä minulla oli se tyydytys, että\ntutkinto kävi hyvin. Nyt aion levätä pari päivää ja ryhdyn sitten\nfilosofiaan ja kirjallisuushistoriaan. Toisen niistä suoritan vielä\ntällä lukukaudella, toisen sekä latinan, joka on minulle oikea bête\nnoire [musta kummitus], täytyy minun säästää ensi lukukauden alkuun,\nsillä historian lykkäyksen kautta tämä lukukausi on liiaksi lyhennyt.\nJouluksi tulen kuitenkin kotiin, joskaan en pitkäksi aikaa.\n\nÄidin kysymyksen johdosta vastaan, että Ernst [ks. 28] jää täksi\ntalveksi tänne. Hän antoi vastikään konsertin, joka suuresti miellytti.\n\nNyt voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä isoisälle,\nWoldemarille[49] sekä hänen rouvalleen, ja sisarille (palvelijoita ei\npidä myöskään unohtaa).\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsingistä lokak. 24 p:nä 1859.\n\nVeliseni.\n\nKauvan olet vastuuta odotella saanut, vaikka kiitollisuus lahjastas\nolis vaatinut kerkeyttä. Elä kuitenkaan pahaksu, sillä syy on ollut\nsemmoinen, että historian lukeminen minulta on venynyt venymistään\nniin, etten sitä tutkintoa ole saanut suorittaneeksi ennenkuin nyt\nvasta eileispäivänä. Jumalan kiitos kun nyt olen päässyt ja kunnialla\npäässyt, jota viime viikkoina synnytintuskissani en uskaltanut\ntoivoakaan. Jos olisinki paremmin joutanut, en olis tahtonutkaan\nkirjoittaa sinulle ennenkuin voitolle päästyäni.\n\nKiitokset sanon nyt sulle tervetulleesta kuvastas, joka on niin\nerinomaan onnistunut, että luulisi olevasi itse silmien edessä.\nMielelläni lähettäisin sinulle korvaukseksi oman naamani, vaan kun\nsyksyllä teetin pari kappaletta, ne tulivat niin eriskummallisiksi,\netten ilkeneisi antaa. Minä olen siinä niin hurjan vihaisen näköinen,\nettä luulisi olevani juuri matkalla järveen. Jos malttaisit kevääseen\nasti, ehkä saanen sinulle paremman.\n\nTutkinnon puuhissa ollaan täällä melkein joka mies. Måns[50] menee\nkohta Porvooseen väittelemään. -- Vähitellen palauvat metsäherratkin\nulkomailta. Muiden seassa mainitsen Onkel Tomin,[51] joka on niin\nlihavaksi ja pulskaksi pöyhistynyt, että on lysti nähdä. Yrsa[52] on\nmyöskin tullut, hänkin entistä muhkeampana. Saksan olut siihen on\nsyynä. Lysti on ollut heitä, vanhoja ystäviä tavata.\n\nUusia kirjoja on meille ilmaantunut muutamia, toisia tulossa.\nNuijasodan toinen osa on jo ehkä kerinnyt Pietariin; vielä mainitsen\nIngmanin Uuden Testamentin, Porthanin kirjoja I osa, Ahlavitsan\n(niinkuin Viipurissa luetaan) matkakertomukset, muita pienempiä\nlukematta.\n\nHyvästi nyt täksi kerraksi. Minä eilisistä juomengeista olen vähä\npohmelossa, niin ettei kynä oikein suju. Toiste enemmän. Terveisiä\nBritsille veljeltäs.\n\n_J. Krohn_.\n\n\n\n    Helsinki, 21 p. marraskuuta 1859.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nKirjeestäni Woldemarille ja Emilielle olette nähneet, miten me olemme\njuhlineet maailmanmainiota runoilijaa [Schillerin 100-vuotisjuhla].\nSiksipä ei teillä ole mitään huvia, jos toistamiseen kertoisin siitä.\nVain isän kysymykseen, mistä sain aikaa \"Sukeltajan\" suomentamiseen,\ntahdon vastata. Sen asian laita on näet sellainen, että kun päätettiin\nviettää juhla, minä kauan aikaa taistelin itseni kanssa, sillä\nvelvollisuudentunne vaati minua syrjäyttämään kaiken allotrian; sitä\nvastoin halu saada avustaa mukana juhlassa oli suuri. Lopulta kävi\nilmi, että henki oli voimakas ja liha heikko, ja minä istahdin työn\nääreen. Itse työhön ei oikeastaan mennyt kuin päivä; mutta väsymys,\njoka aina seuraa suurta sielunponnistusta, ja jännitys, mitenkä työ\nonnistuisi, riistivät minulta muutamia päiviä. Mutta minkä sille\nmahtoi. Toisen kerran minä tekisin kuitenkin aivan samoin. Kun on aivan\nkuivua, niin luonto vaatii oikeutensa vastustamattomalla voimalla. --\nSchillerin tytär, eräs vapaaherratar Gleichen-Russwurm, on pyytänyt,\nettä hänelle lähetettäisiin kaikki juhlaohjelmat, puheet, j.n.e. Sen\nteemmekin -- huomauttakaa Emilielle, että \"Kello\" on painettu\nSuomettareen; hän osaa antaa arvoa mestarilliselle käännökselle.\n\nJa siirtyäkseni nyt toisesta taiteesta toiseen, niin ette suinkaan\nvielä ole kuulleet, että Ernst [ks. 28] on antanut konsertin Porvoossa\nja tämän kuun lopulla antaa toisen vielä täällä.\n\nMe voimme molemmat hyvin ja olemme reippaalla mielellä; sen parempaa ei\nmeistä tällä kertaa ole kerrottavaa. Voikaa siis hyvin ja terveisiä\nisoisälle ja sisarille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Jouluk. 11 p. 1859.\n\nKaldun-veljeni.\n\nKauan olet nyt saanut odottaa vastausta ja siihen ei ole muu syynä\nollut, kuin että minä en tahtonut kirjoittaa ennenkuin voisin lähettää\nmukaan kappaleen \"Sukeltajaa\". Minä sen olen painattanut \"Mustikkoihin\nja Mansikkoihin\" (ensimäiseen suomalaiseen runokalenteriin) ja saanut\nmuutamia ylimääräisiä kappaleita, joista kaksi lähetän Saksaan ja muut\njaan ystäville.\n\nViime kerralla kirjoitin käyneeni Reinin luona; tällä en voi\nsemmoisesta urhotyöstä kehua, vaikka kyllä muutaman päivän perästä\nmenen Cygnaeus'en[53] luo. Olisin minä ollut valmis jo viikkoa sitte\nvaan kumppalini on nuhjustellut.\n\nUutta nyt täällä kuuluu jotenkin. -- Ensiksi on mainittava se, että\nvaltiopäiviä hommataan kätten mahtain. Saapas nähdä mitä niissä ukot\nsaavat toimeen. Toiseksi on Cygnaeus[54] tullut kotiin ja laadiskelee\nesitystä miten kansakouluopettajaseminaria pitäisi asetettaman. Hänellä\non hyvä toivo, vaikka arkkipiispa ja muut roistot vetää vastahankaa.\nMinä olen luvannut ruveta opettajaksi, jos asia tulee toimeen; pyri\nsinäkin siihen; vaikka ei taida tulla palkkaa siihen vertaan kuin\nPietarissa, niin eihän he toki saata panna lopen vähäistä tästäkään\nvirasta. -- Kirjakauppaan tulee näinä päivinä \"Mustikat ja Mansikat\";\ntullunna jo on (huono) käännös Goldsmith'in kirjasta \"The vicar of\nWakefield\", Wrightin \"Finlands fåglar\", j.m.\n\nMuuta en nyt jouda kirjoittamaan. Hyvästi siis ja sano terveisiä\nBritsille _Julius-veljeltäs_.\n\n\n\n    (Viipurissa, luultavasti uutena vuonna 1860).\n\nVeliseni.\n\nJos Viipurimme tähän asti on ollut muuta Suomea jälellä, niin alkaapa\nse nyt toden todella pyrkiä eteenpäin ja ellei muut kaupungit ajoissa\ntiedä kilvalle ruveta, niin ehkä jäänevätkin takakelkalle tykkänään.\n\nMikäs nyt on saattanut sinut niin ylpeästi kehumaan? arvellet ehkä\nkummastuksella. No malta vähäisen, veikkoseni, kunne kerkiän selittää\nsinulle syyt ja tunnukset, joista päätän kaupunkimme edistyvän\nsivistyksen ja kansallisuuden tiellä.\n\nEnsinkin mainitsen äitini perustaman naiskoulun kaupungissa, jossa on 7\nmamselliamme opettamassa. Opetuslapsia on 50. -- Voi jos näkisit millä\nahkeruudella lapset oppivat ja mikä halu heillä on kouluun, niin että\npahimmassakin tuiskuilmassa eivät epäile tulla aina Hiekasta asti. No\nentäs opettajat sitten! Hekin toimittavat virkaansa semmoisella innolla\nja halulla, että koulun välttämättömästi pitää hyvin menestyä heidän\nhaltuussansa.\n\nTässä koulussa opetetaan aivan ilmaiseksi, eikä siihen otetakkaan kuin\nkaupungin köyhimmästä väestä lapsia. Mutta nyt kuuluu toinenkin\nnaiskoulu olevan hankkeissa, varsinkin maksavia oppilaita varten. Se\ntuuma on syntynyt kymnaasirouvien seassa.\n\nMutta varmin tunnus tästä uudesta hengestä näillä perillä on se, että\nUuraan, Lihaniemen, Porkansaaren ja Piispansaaren kylät ovat sopineet\nkeskenänsä koulun laittamaan lapsillensa. He ovat suostuneet maksamaan\nvuodelta 6 rupl. hop. joka koululapsesta, niin että opettaja, paitsi\nasuntohuoneetta ja polttopuita vielä saapi 200-300 rupl. palkkaa. Mutta\nkun niin runsaasti ruokitaan, niin tahtoisivat myöskin kuokkiaa sen\njälkeen ja sentähden pyytäisin sinua Suomalaisissa tiedustelemaan,\njosko rupeaisi kunnon mies tähän virkaan. Kun löytänet, eikä se niin\nvaikea lienekkään mainituilla ehdoilla, niin kirjoitapa minulle\nkiireesti. Oisin minä voinut heittää tämän asian siksikin, kun\nHelsinkiin palaun, mutta ehkä ei olle haittana vähäisen jo edeltäpäin\ntiedustella.\n\nMitäs näistä tuumista sanot? Tämä koulu ei ole lahjaksi annettu, eikä\nsitä perustettaessa ollut vaikutusta ylhäältä, vaan kansan omasta\ntarpeesta ja tahdosta on se syntynyt ja on välttämättömästi kantava\nhyviä hedelmiä. En muistanut sanoa, että sitä aiotaan joka arkipäivänä\npidettäväksi.\n\nSe olkoon sanottu sivistyksen asioista. Nyt katselkaamme kansallisuuden\nlaitaa.\n\nSiitä on mainittava, että useammat kaupungin neitoloista, varsinkin\nopettajat äitini koulussa harrastavat Suomen kieltä. Siitä vaan kuuluu\nyleinen valitus, että on puute kelpo oppikirjasta ja sanakirjasta.\nKielioppia on kyllä mieleksi, tarpeeksi; mutta Lempo näistä kuivista\nkyhäyksistä viisaammaksi tulkoon. Mikä tarpeen olisi, se on käytöllinen\noppikirja monella esimerkillä, niinkuin Ollendorfin ja m.s. Kutkutapa\nmyös Borgin kuvetta ja kuiskuta hänelle korvaan, että Viipurin neitoset\neivät enää jouda odottaa kauan hänen sanakirjaansa. Tulee suuri\nnaimavuosi, joka näkyy Viipurissa olevan alinomainen, niin peitetään\npalmikkonsa pönäkkämyssyn alle, niin on häärimistä lasten ja talouden\nkanssa, ettei enää olekaan aikaa kieliä oppimaan, vaikka kyllä\nharjoittamaan ja lapsille opettamaan, mitä nuorena, naimatoinna on\nopittu.\n\nEi nämät kirjain puutteet kuitenkaan olisikaan niin suurena haittana,\njos löytyisi kelpo opettaja. Vaan sepä vasta vahinko onkin! Voi ettemme\njo ole _täysioppineina_ opettajina Viipurissa! Ei sitten jäisi neitoset\nauttamatta!\n\nKirjallisena uutisena saanen ehkä mainita \"Aamuruskon\". \"Päivän\"\nennustajanako se nousnee sanomakirjallisuutemme taivaalla, tietänette\nparemmin Helsingissä. Se on hyvin halpahintainen ja sisällyksen ja\nkielen puolesta paljoa parempi Lasten Suometarta, vaikkei se\nLukemisille Nuorisolle voi vertoa vetää. Kauan etsittyään on Jussi[55]\nvihdoin onkeensa saanut Hannikaisen.\n\nNo siihen nyt lopetan loruni. Itsestäni ei ole paljon puhumista muuta,\nkun että täältä min pikemmin aivon lähteä sentähden, ettei täällä saa\nrauhassa lukea.\n\nJää hyvästi siksi ja sano paljon terveisiä kaikille tutuille\n\nystävältäsi _Juliukselta_.\n\n\n\n    Helsinki, 22 p. tammikuuta 1860.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nMinä tuumin juuri tänä iltana sinne ja tänne, mihin voisin ryhtyä, kun\nfilosofia ei tänään oikein tahtonut mennä päähän. Silloin juolahti\nmieleeni, etten voisi aikaani paremmin käyttää kuin juttelemalla\ntaaskin teidän kanssanne. Ja niinpä sitten alotin tämän kirjeen.\n\nSen jälkeen kuin viimeksi teille kirjoitin, olen melkein yksinomaan\nlukenut logiikkaa ja saan sen parin päivän kuluttua loppuun. Niinpä\nolisi sitten teidän ja varsinkin Ottilien[56] toive täytetty, sillä\nlaudatuurini Snellmanin luona on nyt varma. Ikäväkseni vain täytyy\nminun lisätä jotain, mikä tuottaa Ottilielle suurta sydänsurua.\nTodennäköisesti ei meidän tänä vuonna sallita viettää promotsionia,\nehkäpä ei koskaan enää. Niinkuin muistatte, oli viime kerralla läsnä\nRuotsista vieraita, joita juhlittiin puheilla ja kaikella muulla\ntavalla. Siinä tilaisuudessa ilmituodut sympatiian-osoitukset pani\nkeisari kovin pahakseen, puheita, joista yksi tosin oli kovin\najattelematon, tulkitsivat yliopiston vihamiehet kaikkein pahimmalla\ntavalla ja antoivat niille valtiollisen leiman, joita niillä ei\nlainkaan ollut -- sanalla sanoen, seurauksena siitä on nyt se, että\naiotaan kokonaan poistaa promotsionit, koska niitä pidetään\nvaarallisina, ja meitä kandidaatteja on kehoitettu tänä vuonna\njättämään promotsioniluvan pyyntö sikseen. Että saisimme kieltävän\nvastauksen, on aivan varma, mutta siitä huolimatta me luultavasti\nsittenkin lähetämme anomuksemme, koska muuten saattaisi näyttää siltä,\nkuin emme välittäisi koko juhlasta, ja siitä taas voisi olla\nseurauksena, että vihkiäisjuhlat poistettaisiin kokonaan tarpeettomina\ntoimenpiteinä. -- Tästä voitte siis nähdä, että toiveet tänä keväänä\nainakin ovat hyvin vähäiset, ja koska ensi vuoden oleskelen luultavasti\nulkomailla, niin en voine olla läsnä omissa maisterivihkiäisissäni.\nSiten päähuvi menee hukkaan sekä teiltä että minulta, jos mahdollisesti\nvielä pääsisin primukseksi. Ihminen päättää ja Jumala säätää!\n\nMitä seminaarikysymykseen tulee, niin on Cygnaeus jo jättänyt\nehdotuksensa senaattiin. Jumala ohjatkoon niiden sydämiä, jotka tämän\nasian päättävät, niin että tämä tärkeä ja siunauksellinen laitos tulisi\noikein tarkoituksenmukaisesti järjestetyksi. Että keisarillamme siinä\nasiassa on kaikkein jaloimmat ja vapaamielisimmät mielipiteet, kävi\nhänen viimevuotisesta julistuksestaan ilmi. Kunpa nyt vain ne henkilöt,\njotka esittävät hänelle asian lopullista ratkaisua varten, eivät\nitserakkaudessaan ja yksityisetujen vuoksi sitä pilaisi. --\n\nNyt minulla olisi vielä lopuksi isälle pyyntö, jonka suuruutta tosin\nhiukan pelkään, mutta jollei se käy päinsä, niin toivon, ettei isä sitä\nkuitenkaan pane pahaksi. Täällä on näet eräs nuori ylioppilas [Aleksis\nKivi], joka Kirjallisuuden Seuralle jättämällään 5-näytöksisellä\nsuomenkielisellä näytelmällään on osoittanut omaavansa aivan\nharvinaisen suuret runolliset lahjat, jotka oikeuttavat mitä suurimpiin\ntoiveihin. (Että professori Cygnaeus nimittää tätä näytelmää\nhuomattavaksi tapaukseksi meidän kirjallisuudessamme, antanee minun\narvostelulleni enemmän kantavuutta!) Mutta hän on aivan varaton, erään\nköyhän oikeudenkirjurin poika, ja elää kuin koira hirvittävän kylmässä\nasunnossa. Että niin vaikeissa olosuhteissa ei juuri voida lukuja\nilolla ja tarmolla harjoittaa, on itsestään selvää. -- Mutta jos hän\nsaisi vaikkapa vain 100 ruplaa vuosittain, niin hän voisi, niin\nsäästäväinen kuin hän on, yliopistollisen stipendin sekä muiden\npienempien apulähteiden varassa leipähuolitta jatkaa opintojaan. Minä\ntiedän, rakas isä, että sinun tulosi näinä viime vuosina ovat suuresti\nentisestään supistuneet; mutta jos sinä voisit taata tälle nuorelle\nmiehelle avustusta kolmeksi vuodeksi, niin olen varma siitä, että se\nraha kantaisi runsaat hedelmät. Täksi lukukaudeksi hänellä kuitenkin on\nkyllin varoja, jos hän, niinkuin otaksun, saa Kirjallisuuden Seuran\npalkinnon (150 rupl. hop.). Jos tahtoisit piakkoin antaa minulle tähän\nvastauksen, niin olisin hyvin kiitollinen.\n\nJa nyt voikaa hyvin ja ottakaa vastaan sydämelliset kiitokseni Ottilien\nkuvasta, jonka lähetitte minulle. Hän näyttää siinä niin avosydämiseltä\nja suloiselta, että rakkaasti silmäilen sitä joka aamu ja ilta.\nSydämelliset terveiset kaikille sisarille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, 17 p. helmikuuta 1860.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nJuuri äsken hain isän kirjeen postista, ja vaikka tutkintoni\nSnellmanilla on aivan ovella, niin en voi sittenkään parilla sanalla\nolla ilmaisematta kiitostani sen johdosta, että isä on luvannut täyttää\npyyntöni. Toivon, että Jumalan avulla tämä avustus on kantava runsaita\nhedelmiä. Ja vaikkapa toiveeni runoilijan suhteen eivät täyttyisikään,\nniin toivottavasti ei suojattisi ihmisenä ole tuottava sinulle häpeää.\n-- Vähitellen ihmisparka on saavuttava jälleen luottamuksensa\nlähimäisiään kohtaan, jota vastoin hän tähän saakka on luullut, että\nkaikki pitävät häntä, varatonta, pariana eikä kukaan välitä hänestä.\n\nMitä promotsioniin tulee, on täällä taaskin parempia toiveita. Ja\nmeidänkin kesken on ollut puhetta siitä, miten menoja voitaisiin\nsupistaa, koska ne todellakin ovat nousseet kovin suuriksi. Kunpa\nOttilie ei vain estäisi teitä tulemasta tänne. Ja nyt, voikaa hyvin.\nSuoritettuani tutkintoni kirjoitan jälleen. Terveisiä sisaruksille ja\npalvelijoille (älkää unohtako Kyökki-Maria).\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, 13 p. maaliskuuta 1860.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nNyt, Jumalan kiitos, lähestyy vapahduksen hetki suurin askelin. Toissa\npäivänä olin Snellmanin luona toistamiseen, ja hän näytti olevan\ntyytyväinen. Nyt on vielä 7-8 päivän työ latinan kieliopin lukemisessa\nja lauvantaina viikon perästä on kai loppumuodollisuus, julkinen\ntutkinto. -- Enpä tiedä, miten sen jälkeen maltan pysyä maan päällä;\njoka tentin jälkeen irtaantuu taakka sydämeltäni, joka tentin mukana\nhaihtuu annos rasvaa ja lihaa; lopulta minä katoan pilviin kuin\nilmapallo, joka on täytetty kaasulla ja jota ilo ohjaa. --\nKirjoittakaahan minulle siihen aikaan, niin kirjeenne on kuin\nankkuriketju, joka kytkee kevytmielisen oikealle paikalleen.\n\nVastikään tapasin tulevan prinsipaalini, pastori Cygnaeuksen; hän on\nnyt täällä laatiakseen yksityiskohtaista suunnitelmaansa. Jo ennen\njoulua hän jätti Senaattiin sen yleiset ääriviivat ja se otettiin\narmollisesti vastaan. Kaikki senaattorit kuuluvat olevan yksimielisiä\ntässä asiassa; vain puheenjohtaja, meidän Feodor Feodorowitsch Berg\nkuuluu kynsin hampain vastustavan sitä. Suokoon Jumala, ettei keisari\nkallistaisi hänelle korvaansa! Ennen kesää asia tulee kai ratkaistuksi.\n\nVoikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä sisaruksille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, 25 p. maaliskuuta 1860.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nNyt olen, Jumalan kiitos, vihdoinkin vapautettu kiusastani, sillä eilen\noli minulla viimeinen tutkintoni latinankielessä. Niinkuin tiedätte, en\nole erikoisesti tutustunut vanhoihin klassikoihin, ja mennessäni\nprofessorin luo en ollut lainkaan varma, tulisiko siitä vielä _da\ncapo_. Tutkinto kävikin herttaisen huonosti, ja luulenpa, että\nprofessori hyväksyi minut pääasiallisesti vain edellisten tutkintojeni\nnojalla. -- Julkinen tutkinto on vasta torstaina, sillä professoreilla\nei ole ennemmin aikaa.\n\nTähän lopetan nyt tämän lyhyen kirjeen, sillä olen viime päivien työstä\nvarsin väsynyt. Pian kirjoitan jälleen ja kerron, mitä aion tehdä ennen\npromotsionia. Siihen mennessä voikaa hyvin ja tervehtikää isoisää ja\nsisaria.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, maaliskuussa 1860.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nEilen oli julkinen tutkintoni ja olen siis nyt onnellisesti päässyt\npäämäärääni. Sain 12 ääntä, yhtä monta kuin priimuksella oli viime\npromotsionissa, -- mutta eräs tutkintotovereistani sai 13, -- siis\ntäytyy Ottilien luopua toiveestaan! Toinen oli vahvempi kasviopissa.\nMinä toivon kuitenkin, rakkaat vanhemmat, ettette ole tyytymättömiä,\nsillä olenhan tehnyt parhaani! Filosofiaa lukisin kernaasti enemmänkin,\nsillä siitähän on ainakin hyötyä; mutta omatuntoni ei olisi sallinut\nminun tuhlata enemmän aikaa latinaan, vaikkapa -- en tahdo sitä teiltä\nnyt salata -- voimani eivät olisi olleet aivan lopussa. En usko, että\nolisin kestänyt enää viikkoakaan kauemmin sairastumatta. --\n\nRuumiillisesti olen nyt taaskin virkeä; mutta henkisesti yhä vielä\nsangen tylsä, välinpitämätön ja haluton. Tuntuu siltä, kuin olisin\nsyönyt liiaksi.\n\nToivottavasti tämä haluttomuus pian katoaa, sillä tarvitsisin tarmoani\nniihin töihin, jotka nyt ovat edessä. -- Ensiksikin täytyy minun\npedagogillisilla opinnoilla valmistua Saksan matkaani varten, joka\nluultavasti on edessä. Sitten täytyy minun vihdoinkin saada valmiiksi\nkemiani. Sitä paitsi opetan 6 tuntia viikossa suomalaisessa\nkansakoulussa, jonka ylioppilaat ovat perustaneet täällä. Jos lisään\nsiihen vielä tuntini tyttökoulussa, niin en voi ainakaan valittaa\ntyönpuutetta.\n\nTiistaisin ja perjantaisin olen vapautunut kaikista tunneista\nvoidakseni aamupäivin käydä hiihtämässä, jota olen jo tällä viikolla\ntehnytkin. Ja kun sitä paitsi olen päättänyt uutterasti vierailla\ntuttavieni luona, niin kuluu kaikesta päättäen tämän lukukauden\nloppupuolisko sekä hyödyllisesti että hauskasti.\n\nÄidin kirjeestä, jonka sain viime lauvantaina, kiitän sydämellisesti.\nSäilytän sitä aina muistona teidän epäitsekkäästä ja valistuneesta\nrakkaudestanne meitä kohtaan; se on oleva minulle kompassina, jos\neksyisin oikealta tieltä. Kaukana siitä, että nuo vakavat, mutta hellät\nsanat olisivat ilossani tuntuneet soraääniltä, päinvastoin ne\nsoveltuivat täydellisesti silloiseen mielialaani, niin, herättivätpä\nsuorastaan iloa. -- Ennenkuin olin vielä valmis, puhkesi vilkkauteni,\njota uuttera lukeminen oli painostanut, aika ajoin vallattomuutena\nesille, ja se ajatus, että pian olisin vapaa, teki minut melkein\nmielettömäksi ilosta. Mutta niinpiankuin jännitys, jonka monet,\nnopeasti perätysten seuraavat tutkinnot viime aikoina pitivät yllä,\nlaukesi, seurasi uupumus ja väsymys, joka henkisessä suhteessa ilmeni\nalakuloisuutena. Tämän synkän mielialan karkoittamista edisti suuressa\nmäärin äidin kirje, muistuttaen minua siitä, että on olemassa\nkorkeampikin päämäärä kuin se, minkä vastikään olen saavuttanut, ja\njonka turhuus ja tyhjyys oli tehnyt minut juuri alakuloiseksi.\n\nTäten lausun teille taaskin jäähyväiset. Terveisiä sisarille.\n\nTeidän _Maisteri_.\n\n\n\n    Helsinki, 3 p. huhtikuuta 1860.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nNiinkuin jo jouluaikana kerroin teille, olin luvannut pastori\nCygnaeukselle ruveta opettajaksi vastaperustettavaan seminaariin.\nSilloin asia kuului vielä kokonaan suunnittelujen piiriin; mutta nyt\nnäyttää pastorilla olevan parhaat toiveet, että hänen ehdotuksensa\ntulee hyväksytyksi. Kaikkien edellytysten mukaan matkustan siis ensi\nkesänä Saksaan ja Sveitsiin. Me saamme valtiolta matkarahat.\n\nToisetkin opettajat ovat jo valitut; vain opettajattaria puuttuu vielä.\nKun Cygnaeus puhui kanssani asiasta ja valitti pulaansa, mainitsin\nhänelle sinun opettajattariasi, rakas äiti, varsinkin suosittelin rouva\nElfströmiä (osaahan hän hyvin suomea?) ja Amalie Alfthania.[64] Sen\njohdosta pyysi hän minua tiedustelemaan, olisiko toinen heistä halukas\nomistamaan työnsä tälle asialle. Hän pyytää pikaista vastausta.\n\nMe molemmat voimme hyvin. Toivon teille hauskaa pääsiäistä.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsingistä huhtik. 17:nä p. 1860.\n\nKalleveljeni.\n\nKiitos viime kirjeestäs ja suo anteeksi, etten vastuuta ole ennen\ntyöntänyt enkä toimittanut asioitasi. Minun oli sitä kirjettä saadessa\npää niin pyörryksissä entisistä ja uusistakin tuumista, että sen panin\npöydälleni enkä tullut uudestaan lukemaan ennenkuin ruvetessani sinulle\nvastaamaan. Heti huomeispäivänä lähden liikkeelle ja teen tehtäväni.\n\nPidot oli meillä veljeksillä yhteiset, niinkuin arvasit samana päivänä\nkuin julkinen tutkintoni. Sain minä 12 huutoa (3 laudaturia, 1 non sine\nlaude ja 1 lubentissime approb.), mutta Borg[65] (\"meidän lehtorin\nveli\" sanovat Julkiset) sai 13; siis raukesi toivetukses tyhjään.\nMuutamia päiviä sitten tuli luonnonoppilasten primus valmiiksi myöskin\n13:l1a huudolla; se on Antti Malmgren.[66] Historialais-kielioppilaista\nehkä vieläkin joku saanee 13 (Blomstedt, Rein, Forsnäs[67]). Muuten\novat huudot nyt entistä huokeampana, koska Rein-parka antaa cum\nlaudensa kaikille, antaa mykille sekä sokeillekin. Noh, yrittäväthän\npojat tupatakin itsensä niin paljon kuin kiireissään kerkiävät; lukevat\npäivin öin, laihtuvat, vaalenevat, heikkonevat, niinkuin lauriseppeleen\npyytäjäin sopii. Anomuksemme on jo 10 päivää ollut Teillä (Pietarissa)\npäätettävänä; kohta pitäis joutua vastaus.\n\nTutkinnoista päästyä olen ensin pari viikkoa päätäni parannellut sen\nsuuren kohmelon perästä. Sitten olen käynyt mielityöhöni käsiksi. Minä\npelmutan kirjat, sanomalehdet, käsikirjoitukset kaikissa kirjastoissa,\nsaadakseni kokoon nykyisten _nimellisten_ runoniekkain käsialat. Alussa\noli mielessäin vaan kerätä ainetta kirjalliseen iltahuvitukseen\n(litterär soirée), mutta työtä tehdessä ovat tuumani laajenneet; minä\nnyt aion toimittaa painoon noitten runoseppäin kelvolliset teokset\nvarustettuina elämäkerroilla. Eikös se pitäis tulla hyvä? Paha vaan,\nettä totista runonhenkeä useimmat näistä runoista ovat vailla.\n\nToiseksi minä vihdoin viimeinkin laitan kemiani valmiiksi. --\nKolmanneksi minä pait Blomqvistin koulussa opettelen äsken perustetussa\nsuomalaisessa rahvaskoulussakin. Opettajia on 15, joista et tuntene\nmuita kuin Svenssonin ja Alopsaus'en[68]; muut ovat nuoria\nlänsi-suomalaisia. Opetus käypi Cygnaeus'en neuvomassa järestyksessä\nja kaikissa tiedon haaroissa uudella \"åskådning\"-keinolla\n(havainto-opetus). Minulla on alempi luokka, 5-7-vuotisia, joita Wilken\nkuvien avulla taivuttelen järellisesti puhumaan ja ajattelemaan.\nOppilasten paljous on yhä enenemässä; nyt on niitä 16. Tää koulutuuma\non syntynyt Länkelän[69] päässä.\n\nNeljänneksi minä näillä kevätilmoilla olen paljon käyskennellyt ulkona.\nNiin kauan kuin lunta kesti, seurasin minäkin uutta muotia ja hiihtelin\nluikuttelin Runnipuistossa. Mutta nyt on lumi loppumaisillaan. Sen\nsijaan aion jäiden lähdettyä paljon keikkuilla lakkipäillä lainehilla,\npaljon aalloilla asua. Helsingin maaseudut kuuluvat olevan hyvin\nihanoita, ja minä en ole milloinkaan tullut niitä ihaelemaan. --\nMelkein olisin, töitäni, toimituksiani luetellessa, unhottanut yhden\nasian, nimittäin, että minä suomen kieltä opettelen Sederholmin\nrouvalle ynnä hänen (rouvan) siskoilleen. He eivät osanneet mitään,\nmutta ovat niin ahkerat, että kyllä toivon pääsevän siihen, että omin\npäin saattavat jatkaa oppimistansa.\n\nMuitten teoista ja hankkeista saan mainita, että Mehiläinen ensivuoden\nalusta tulee yhdyskunnan omaksi, jossa Koskinen tulee päämieheksi.\nSillä lailla siitä ehkä saatanee kunnon lehti. Samate oli Ahlqvistin\nluona äsken puhetta, että pitäis osakkeille perustaa yhdyskunta, joka\nottais kustantaaksensa suomalaista kaunokirjallisuutta oikein viljalta.\nMitäs muuten arvelet hänen ja Tuiretuisen (Tikkasen) riidoista\nHelsingin Sanomain kanssa? Minun mieleeni on siinä ilmoittuva raakuus\nja uhkamielisyys kipeästi koskenut ja luulen kaikkein A:n ystäväin\nsuovan, ettei hän olis ollut siihen puuttumatta.\n\nSinä kysyt, milloinko meitä ulkomaille viedään? Vielähän veikkonen koko\nesitys makaa kenraalikuvernyörin kansselissa, milloin sitä katsonee\nsoveljaaksi lähettää Pietariin. Jos päätöstä siksi joutuu, pitäis\nmeidän jo kesäkuulla lähteä matkoille, vaan minä en mielelläni menisi\nennenkuin elokuulla, käveltyäni sinun kanssa sotamuistoin keruulla.\nSaas nähdä suostuneeko siihen Cygnaeus? Onhan sitä aikaa kuitenkin\nseuraavaan syksyyn asti. Tiedätkö että Järvinen, Kahelin, arvattavasti\nMurman, Wallin jun.[70] tulee meille kumppaleiksi?\n\nSinä tiedustelet tuumiani Flemingistä. Ne ovat vielä niin epäselvässä,\nettei niistä ole paljon virkkamista. -- Fleming on minusta sopivampi\nsuomalaiseen näytelmään, koska itsekin on suomalainen. Sinä sanot, että\nhäneltä tehty näytelmä tulisi (Fr.) Cygnaeus'en teoksen mukaelmaksi.\nJumala siitä varjelkoon, sillä C. rukka on sen aineen hirveästi\npilannut. Kaikki hänen henkilönsä ovat pöyhkeäpuheisia Cygnaeus'ia eikä\nmitään muuta. -- Eikös ole murhenäytelmään sopiva aine Flemingin\njärkähtämätöin, joskin yksipuolinen uskollisuus kuninkaalleen, jonka\neteen urhoollisesti ja voimalla taistelee omaa kansaansa, herttuata\nruotsalaisineen ja koko historian menoa vastaan? Yhdessä tapauksessa\npitäisi kuvaella Suomen kansan tilaa ja siinä itävää Nuijasotaa.\n(Nuijasodan toisessa osassa on kapinan alku Kyrön kirkon luona elävästi\nkuvattu eikä tarvitsisi paljon muutosta tullaksensa näytelmälliseksi.)\nToinen tapaus näyttäisi asiain menoa Ruotsissa, ynnä Suomen\nlähettilästen käyntiä herttuan luona. (Herttuan viimeiset sanat\nsuomalaisille, itse riitauttua neuvoskunnan kanssa: \"En muuta neuvoa\ntiedä, vaan toimittakaa rauha omalla kädellänne; onhan teitä ainakin\nniin monta, että taidatte ne päältänne torjua, jos ei muulla niin\naidanseipäillä ja nuijilla!\") Niin kaikki jo kytee sisältäpäin, vaikkei\nvielä tulta näy. Kolmannessa tapauksessa kapina leimahtaa ilmituleen,\nsotaa, verenvuodatusta, Fl. voittaa. Neljännessä Fl. varustaikse\nherttuatakin kukistamaan, mutta -- kuolee. (Se seikka on vähä\nhaitallinen, että Fl. ennen aikaan kuolee; jalompaa olis jos hän\nkaatuisi sodassa K:ta vastaan. Vaan ei historiallista totuutta voi\nsiksi loukata, että hänen antais sen tehdä.) Viides tapaus olisi\nainoastaan ikäänkuin epilogina. Fl:n kuolema neljännessä on jo asian\npäättänyt, ja turhat on A. Kuren yritykset, herttua voittaa ja\nrankaisee kovuudella. (Sais myös näyttää kuinka parantaa Suomen tilan.)\n-- Semmoiset ovat tuumani; itse en niitä koskaan voine panna toimeen,\nkäytä sinä mitä sinulle sopii. --\n\nJää hyvästi nyt, sano paljon terveisiä Britsille ja kirjoita kohta\nystävälles _Julius'elle_.\n\n\n\n    Helsinki, 26 p. huhtikuuta 1860.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nEn ole taaskaan niin pitkään aikaan kirjoittanut, että tunnen oikeaa\ntarvetta saada jutella kanssanne.\n\nViime kirjeestänne käy ilmi, että pelkäätte minun rasittavan liiaksi\nitseäni. Sitä teidän todellakin on turha olettaa. Ruumiillinen väsymys\nja henkinen uupumus ja alakuloisuus, jotka olivat luonnollisia\nseurauksia viimeisistä par force-luvuista, ovat nyt näinä viikkoina\nkokonaan kadonneet. Nyt katselen maailmaa jälleen reippain ja iloisin\nmielin ja tunnen itsessäni työvoimaa. Todistuksena siitä, että\nelinvoimani ei ole lamassa, olkoon teille se, että runosuoneni, joka\noli jo melkein kokonaan kuivunut, on alkanut uudelleen kuohua. Oi,\nmiten kiitänkään Jumalaa siitä, että hän ei ole minulta riistänyt tätä\nlahjaa ikiajoiksi, annettuaan minun kerran kokea tätä sanomatonta\nnautintoa. Jos Emilie tahtoo nähdä yhden vastasyntyneistä, niin\nhankkikoon itselleen Suomettaren ensi numeron (4 p. toukok.). Muihin\nhän saa tutustua tullessaan promotsioniin.\n\nKemiani, jota yhdessä erään toisen kanssa tarkastan, valmistunee\ntoukokuun lopulla. Toinen työni, kokoelma uudempaa suomalaista\nrunoutta, tulee myöskin melkein valmiiksi. Esipuheen, yleiskatsauksen\ntästä runoudesta, pidän piakkoin eräässä kirjallisessa iltamassa.\nNiinkuin tiedätte, pidetään täällä aika ajoittain iltamia\nylioppilastalon hyväksi. Kun minua pyydettiin antamaan myös roponi\ntähän tarkoitukseen, valitsin tämän aiheen, joka jo sinänsä on\nmielenkiintoinen. -- Suomalaisen koulumme, josta viime kerralla\nkirjoitin, näyttää käyvän hyvin. Joka viikko ilmoittautuu uusia\noppilaita ja he edistyvät hyvin.\n\nPromotsionilupa on saapunut! Nyt on vain kysymys siitä, että te\npääsette tänne tulemaan; sillä ilman teitä tuottaisi juhla meille vain\npuolinaista iloa. Epäilemättä ovat laivat siihen aikaan jo liikkeessä.\nMeillä on laivakulku jo jonkun aikaa ollut täysin vapaa; teillä on kai\nvielä paljon jäitä.\n\nNyt sanon teille taas hyvästi ja toivon näkeväni teidät täällä.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, 8 p. toukokuuta 1860.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nKiiruhdan teille heti ilmoittamaan sitä ilosanomaa, että me tapaamme\ntoisemme täällä promotsioni-aikana. Päivä ei tosin vielä ole määrätty;\nmutta sen mukaan mitä professorit edeltäpäin ovat sanoneet, tulee se\nvietettäväksi luultavasti toukokuun 30 tai 31 päivänä. Silloin teillä\non parhaiksi vielä aikaa tulla tänne. Mikä ilo se onkaan! Hauskuus\nolisi ollut vain puolinainen, jollette olisi voineet saapua. Hyvä\nolisi, jos edeltäpäin ilmoittaisitte meille minä päivänä te tulette,\njotta hankkisimme teille asunnon. Sillä kun uusien maisterien lukumäärä\non niin harvinaisen suuri, niin epäilemättä saapuu kaupunkiin suuri\njoukko ihmisiä. Kylläpä siinä taaskin on elämää! Paitsi tavallisia\npromotsionijuhlallisuuksia pidetään sinä aikana ylioppilasnäytäntöjä,\nkonsertteja, kirjallinen esitelmä, jne. Taidenäyttely on luultavasti\nmyöskin silloin vielä avoinna. Sanalla sanoen, te saatte huomata\ntulleenne pääkaupunkiin ja kruunajaisiin, joskin vain pienen maan\npääkaupunkiin ja ainoastaan maisterien kruunajaisiin.\n\nUlkomaanmatkani suhteen olen vielä aivan epätietoinen. Senaatti on\nyksimielisesti hyväksynyt Cygnaeuksen ehdotuksen, mutta Berg on\nkerrassaan sitä vastaan ja vitkastelee asiaa. Muuten on minulle\nmieluista, jollei ole pakko kesän kuluessa matkustaa. Nähkääs, rakkaat\nvanhemmat, teille voin sen sanoa ilman että luulette minua\nitserakkaaksi. Jo lapsesta saakka, lukiessani runoutta, päilyi\nmielessäni ajatus: Anch' io sono pittore! [Minäkin olen runoilija!]\nTuo ajatus, vaikka sen joskus kovin rohkeana tukahdutinkin, on yhä\nuudestaan tullut esille -- ja nyt en epäröi enää, tunnen sen liian\nselvästi: minä olen runoilija! Siivet liikkuvat yhä voimakkaammin ja\nkantavat yhä korkeammalle. Kun nyt tämä on minulle selvinnyt, niin\nolisi väärin itseäni sekä sen kansan köyhää kirjallisuutta kohtaan,\njohon nyt kerta koko sielustani kuulun, jos ikiajoiksi sitoutuisin\ntoimeen, jossa minulle ei jäisi aikaa minkäänlaisen kirjallisen työn\nsuorittamiseen. Siksi olen päättänyt sitoutua kolmeksi koevuodeksi\nseminaariin. (Ehdotuksessa on ajateltu minulle 36 rupl. viikossa, ja\nvapautta ainoastaan pyhäpäivinä; siis ei kesälläkään.) Siten luulen\nvapautuvani lupauksesta, jonka annoin innostuneena tähän tärkeään\nasiaan, kun vielä epäilin omaa voimaani. Jos voisin matkustaa ottamatta\nvastaan valtion varoja, niin olisi omatuntoni vieläkin kevyempi. Jos\ntämän koeajan jälkeen runottareni ei ole uudelleen nukahtanut, vaan on\nkehittynyt, niin eroan seminaarista ja haen jotain tointa yliopistossa,\nmissä on aikaa muuhunkin yllin kyllin.\n\nMitä te sanotte näihin tulevaisuudentuumiin? Sitä haluaisin kernaasti\ntietää.\n\nJotta en unohtaisi kuitenkaan kokonaan nykyhetkeä, tahdon kertoa teille\neräästä pienestä juhlasta, jota me vietimme Blomqvistin koulussa. Oli\nerään opettajattaren nimipäivä, ja oppilaat olivat jo paljoa varhemmin\nvalmistaneet kaikki sen viettoa varten. Jo kello 6 he olivat paikalla\nja lauloivat neliäänisesti laulun, johon minä olin sepittänyt sanat.\nOpettajille ei oltu annettu virallista ilmoitusta asiasta; siksi he\ntulivat tavalliseen aikaan, ja nuo veitikat saivat heidät narratuksi.\nTytöt istuivat näet jo järjestyksessä ja siivosti luokassa, mutta\nnousivat äkkiä ylös ja juoksivat ääneensä riemuiten saliin. Minäkin,\nvaikka tiesin mikä juhlapäivä oli, ja senvuoksi tulin tavallista\nmyöhemmin onnittelemaan, hämmästyin suuresti, kun ei mitään erikoista\nollut tekeillä. Vain naurunpurskahdus siellä täällä ja nytkähdykset\nsuupielissä, joita tyttöjen oli mahdoton hillitä, ilmaisivat minulle\nvarsin pian asian oikean laidan. Kun tytöt huomasivat, että heidän\nsotajuonensa oli onnistunut, riemuitsivat he: Maisteri tuli narratuksi!\n-- Kun kaikki vieraat olivat koolla, lauloivat he uudestaan sepittämäni\nsanat, ja laulu kuului erittäin somalta. Sitten juotiin kahvia ja\nsimaa, ja sen jälkeen tytöt alkoivat keskenään tanssia. Mutta\npiiritanssiin, Niia-Maijaan, täytyi minunkin ottaa osaa. Sanalla\nsanoen, minun oli kuninkaallisen hauska. Ei mikään ole niin hupaista\nkuin katsella lasten iloa; kuori, joka yhä uudestaan punoutuu sydämen\nympärille, sulaa kuin lumi auringossa.\n\nNyt voikaa hyvin ja tervehtikää sisaria.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Viipurista kesäk. 13 p:nä 1860.\n\nVeliseni.\n\nSuo anteeksi, että niin kauan olen antanut sinun odottaa vastausta.\nVaan itse älynnet, että jo aikoja ennen maisterivihkiäisiä ei muista\neikä ajattele mitään muuta. Minulla oli enemmän kuin muilla tekemistä\nja puuhaa, kun olin valittu toimikuntaan. Muistanethan mikä kansseli\nniinä aikoina syntyy.\n\nNyt olen vihdoin viimeinkin päässyt rauhaan ja otan ensityöksein käydä\npuheillas. Sä kysyt milloinko lähdemme matkaan. Minä olen, veikkonen,\nvalmis lähtemään, milloin vaan joutanet ja haluat! Britsiltä kuulin\npääseväs irti noin Juhannuksen aikana; tule sitten heti Kiiskilään,\nniin samotaan pohjoseen päin.\n\nViimepäivinä Burmanin kertomuksen 5:nnen brigadin retkistä luettua olen\nsen mukaan määrännyt matkamme niin, että ensin kulkisimme höyryssä\nSavonlinnaan, missä majuri Malmin leski kuuluun asuvan (majurin sisar,\njonka sanotaan olleen aika tarina-aitta, on valitettavasti joku vuosi\nsitten kuollut). Sieltä pitäis mennä Karjalaan päin Pälkjärvelle, missä\nankarin taistelu tapahtui; sitten Tohmajärven kautta Pielisensuuhun\naina Malmin jälkiä myöten. -- Sieltä taitanee olla tarpeen pistäytyä\nNurmekseen ja Pielisjärvelle, mistä suurin osa talonpoikia oli kotosin.\n-- Tältä sivuretkeltä palattua pitäis painua Kuopiolle päin, käydä\nIisalmella ja Rautalammilla ja Kuopion kautta kotiin. Kerinnemmekö näin\npitkiä matkoja yhtenä kesosena samota, saamme vasta nähdä; mutta\nmainittuin seutuin pitäis Burmanin mukaan olla aarrepaikkamme. Yksille\nmatkoille kuuluu tänä kesänä lähtevän muitakin, Pohjanmaalle,\nSatakuntaan ja Uudellemaalle.\n\nMinä joudan matkalla viipyä elokuun loppuun asti, sillä tänä vuonna en\nlähdekään ulkomaille. Seminarion asiat kun ovat aivan epätiedossa eikä\nainakaan sitä saa täydellisesti toimeen ennenkuin kolmen vuoden\nkuluttua, niin pidän paraana pysyä Helsingissä vielä ensitalven, sitten\nlisensiatiksi tultua lähteä Saksaan. Väitöksen aineeksi olen arvellut\nottaa suomalaisen runollisen kirjallisuuden, jota jo tänäkin keväänä,\nniinkuin arvattavasti olet nähnyt, olen viljellyt. Murmanin kanssa olen\npelmuttanut, pöllyttänyt Kirj. Seuran sekä Ison kirjaston hyllyjä niin\nettä melkein tiedän mitä löytyy. Minä en muuta etsinyt silloin kuin\nnykyisten talonpoikaisten runoniekkain teoksia, vaan nyt kun joudan\novat tuumani laajentuneet. Aion nyhdäistä Polénin hampaista palasen\nhänen kannikkataan, koska hän sitä näkyy niin kauan järsyttävän.\n\nRietrikista puhuessa muistuu mieleeni toinen asia. Kohta\nmaisterivihkiäisten perästä oli hänen luonansa kokous, jossa ilmoitti\nei enää jaksavansa voimassa pitää Mehiläistä ja esitti eikös\nperustettaisi osakkeille sekä työn että voiton puolesta. Siihen\nsuostuttiin ja nyt on Mehiläisen osamiehiä 9, nimittäin: Polén,\nAhlqvist, Koskinen, Blomstedt, Ahlman,[71] Murman, Länkelä, nuorempi\nKoskinen[72] ja minä. Jokainen on velvollinen toimittamaan 5 arkkia\nvuoteensa (omia tai toisten kirjoittamia). Minä olen arvellut ja\ntoivonnut sinua apumiehekseni, jos et huoline itse ruveta osakkaaksi.\nVaikea muuten tulisi niin suurta arkkimäärää saada kokoon, sillä eihän\nsiihen lopen paljon julkene käännöksiä panna. Mitäs siihen sanot?\n\nMitä uutta kirjakaupoissa löytyy tietänet, kirjakauppiaana ollen,\nparemmin, minua. Kevään tuottamat runokalenderit lienet Britsin kautta\nsaanut. Nuori Joukahainen minusta on liiaksi oppinut, niin että\npeloittaa. Uusmaalaisten Albumissa oot epäilemättä ihaellut T.\nLindin[73] runoelmia, muuta ei siinä mainittavata löydy; ei ole\nÖhberginkään kirjoittamat minkään arvoiset. Länsi-suomalaiset, joita\naina olemme Hölmölän sukuun lukeneet, ovat tällä kertaa paraiten\nonnistuneet yrityksessään. Pait Törngrénin[74] tekemiä ansaitsevat\nuseimmat Wecksellin runoelmat kiitosta. Erittäin olen mieltynyt näihin\nkolmeen: _Den vakande modren, Demanten på Marssnön ja Svenskan och\nFinskan_. -- Viipurilaisten kalenderista ei vielä tullut mitään. Mutta\nnyt kun olemme sulaneet yhteen Savo-Karjalaisten kanssa, ehkä saanemme\njouluksi jotain toimeen.\n\n_Ensimäisen rakkautes_ olen lukenut; muutamia pieniä kielivikoja olen\nhänessä havainnut; muuten on suomennos minulle hyvin mieleen. Hyvä olis\njos joutaisit vastakin semmoisiin töihin. -- Mitenkä _Kaarleherttua_\njaksaa, olen hyvin utelias näkemään! Ainahan tuonet sen tänne Suomeen?\n\nNyt sanon taas sinulle hyvästi ja pysyn toivossa kohta sinut näkeväni.\n\nYstäväs _Julius_.\n\n\n\n    Helsingistä syysk. 1860.\n\nVeliseni.\n\nJo alkaa ikävä tulla, kun en ole kaukaan aikaan ollut puheillas ja\npitäähän taas ruveta laskemaan latturia. Sinusta olen Ahlbergassa\nkäydessäni vähäsen tietoja saanut, vaan niihin en tyydy; lähetä kohta\nenemmän.\n\nViipurista läksin lopulta elokuuta ja olen siitä ajoin ollut täällä...\nKouluni on alkanut ja ikävällä odottelen niitä kirjoja, joita lupasit\nlähettää. Alimmalla luokalla opettelen suomea sillä lailla, että kuvia\nnäytellen virkan kappaleiden nimet ja annan sitten käyttää eri\ntiloissa, niin että oppivat taivutuksia tietämättä, että ne taivutuksia\nonkaan. Lapset sekä vanhemmat ovat tähän asti aina huutaneet vaikeaksi\nja ikäväksi suomenkielen oppimista, koska lasten muka täytyy vaivata\npäätään lukemattomilla taivutusmuodoilla ja niiden nimillä. Mutta tällä\nkeinolla luulen ja toivon minä saavani asian heille mieleisemmäksi.\nLapset ainakin ovat hyvin halusat ja opiskelevat ulkonakin koulusta\nmitä vaan suomen sanoja onkeensa saavat.\n\nMuun aikani olen niin jakanut, että luen kasvatusoppia, historiaa,\nUutta Testamenttia ja Greekan kieltä. Uuden Testamentin olen päättänyt\nkerran yhdessä jaksossa lukea; sieltä täältä olen sitä aina katsellut,\nvaan en milloinkaan lukenut läpi. -- Kasvatusopissa olen ryhtynyt\nOtto'n näyttö-opetusta neuvovaan kirjaan. Hän ei oikeastaan kuvia\nkäytä, vaan kyselee, tiedustelee mitä lapset todellisessa elämässä\novat huomanneet. Paljon siinä näkyy olevan hyvää ja innolla Otto\nasiatansa ajaa, vaikkei hän minusta juuri aina ole selvä ja koettaa\nhiuskarvojakin saada jaetuksi. Sen kun olen saanut luetuksi, aion\ntoisen samanlaisen ottaa vertaamisen vuoksi. Greekan kieltä luen\nopettajatutkinnon tarpeeksi. -- Historiallista lukemista on minulla Mac\nAulay'ssa. Voi veikkonen, miten häneen yhä enemmän ihastun. Kas se on\nhistorioitsija! Siitä on oppia! Sitä lukiessani unhotan koko maailman.\nErittäin olen tarkkuudella ja halulla lukenut mitä hän Irlannista\npuhuu. Siinä näkyy tulisilla ja verisillä puustaaveilla: ken miekkaan\ntarttuu, sen miekka surmaa! -- ja pienen kansan turva ei ole\nsota-aseissa, vaan sivistyksessä.\n\nVaan olkoon nyt kylläksi puhuttu minun toimistani. -- Polheim (Leopold\nveli) tappaa ihmisiä minkä kerkiää ja lähtee kahden viikon päästä\nTukholmaan. -- Måns [ks. 50] on tänä talvena vapaa virastaan, ja on\nilolla sekä innolla ryhtynyt lukemiseen. -- Sederholmia en ole tavannut\npaljon ensinkään. Muutkin ystävät alkavat vähitellen lappaa kaupunkiin.\n\nTähän nyt lopetan kirjeeni ja pyydän terveisiä sanomaan Britsillekin.\n\nYstäväs _J. Krohn_.\n\n\n\n    Helsinki, 29 p. syyskuuta 1860.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nPian on kokonainen kuukausi kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin\nteille ja alan jo vähitellen saada omantunnonvaivoja.\n\nNiinkuin kirjeestäni Emilielle näitte, olen ahkerassa työssä, niin,\noikeastaan on minulla enemmän tunteja kuin mitä omille opinnoilleni on\neduksi. Mutta ensiksikin on käytännöllinen harjoitus myöskin jonkun\narvoista, ja sitä paitsi oli minun mahdoton kieltäytyä, kun minua\npyydettiin avustamaan suomalaisessa kansakoulussa.[75] En olisi\nkehdannut toiste lämmöllä puhua sellaisista asioista, jos nyt täällä,\nkun oli kysymyksessä tosi työ ja uhraus, olisin peräytynyt. Kernaasti\nolen myöskin pienokaisten seurassa, vaikka ikävä kyllä olen tehnyt sen\nhuomion, että sellaiset tunnit ovat paljoa rasittavammat kuin\ntyöskennellessä suurempien lasten kanssa. Sellaisina päivinä, jolloin\nminun on kaksi tuntia perätysten askaroitava pikku ihmisten kanssa\n(ensin Blomqvistin koulussa alimmalla luokalla suomea, sitten\nkansakoulussa), olen hiukan väsynyt. Havainto-opetus, jota siellä\nkäytän, näyttää tuottavan hyviä tuloksia, mitä lapsiin tulee, mutta\nvaatii opettajalta tavatonta henkistä ponnistusta; sillä jos opettaja\nosoittaa hiukankin väsähtymistä, niin katoaa myöskin lasten\ntarkkaavaisuus ja harrastus. Sen sijaan jos vilkkailla ja\ntarkoituksenmukaisilla kysymyksillä pitää heitä vireillä, niin on\nhauska nähdä, miten silmät loistavat, miten kasvot innosta säteilevät\nja miten he kilvoittelevat keskenään kuka ensiksi osaa vastata. Pari\nkertaa olen heidän kanssaan käynyt eri käsityöläisten luona näyttämässä\ntyökaluja yms.\n\nTunnit Blomqvistin koulussa jatkuvat samoinkuin viime vuonnakin.\nSuomenkielen yksityistunnit, kaksi kertaa viikossa, ovat myös\nalkaneet. Oppilaani, joita nykyään on kahdeksan, olen jakanut kahteen\nosastoon; Nybergiläiseen, johon myöskin senaattori Ekbomin tytär\nkuuluu, ja Blomqvistiläiseen. Näillä tunneilla on sellainen\ngummi-elasticum-luonne, että jään joskus koko illaksi taloon.\n\nHuveista ei täällä ole puutetta; mutta, niinkuin tiedätte, en\nsellaisista paljon välitä. Eikä minulla niihin tosiaankaan olisi\naikaakaan. Kuitenkaan en aio olla käyttämättä tilaisuutta hyväksi, kun\nvastikään tänne saapuneet bearnesiläiset laulajat antavat konsertin.\nKuulin heitä kerran puolitoista vuotta sitten ja he tekivät minuun\ntavattoman vaikutuksen. -- Vastikään kävin katsomassa uutta kaunista\nteatteritaloa, joka on melkein valmis. Katossa karkeloi yhdeksän\nrunotarta, Ekmanin mestariteos. Varsinkin Urania on ihmeen kaunis.\nMarraskuun keskivaiheilla se avataan, jollon taiteenharrastajat\nesittävät oopperan (Lemminkäinen, sanat Topeliuksen, musiikki\nPaciuksen). Sepä vasta tulee olemaan mielenkiintoista!\n\nTähän lopetan nyt kirjeeni ja pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, sanomaan\nsydämelliset terveiseni isoisälle ja sisarille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, 20 p. lokakuuta 1860.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nTaaskin on kulunut pitkä aika siitä, kun viimeksi teille kirjoitin.\nViikot kuluvat niin nopeasti, että on vaikea pitää niistä lukua. Siitä\nvoitte nähdä, etten ole ollut toimeton. Ja kuitenkin täytyy minun\ntunnustaa, etten kolmena viime viikkona ole lainkaan opiskellut, paitsi\nlukenut Ossianin lauluja. Melkein kaiken vapaan aikani olen käyttänyt\njutteluihin kuun kanssa sekä esitelmäni suomentamistyöhön. Kaikki tämä\nsekä muut suomalaiset runoni tulevat julkaistaviksi kaunokirjallisessa\njulkaisussa \"Mustikoita ja Mansikoita\". Kuun tarinoita, joista useat\novat teille uusia, on kolmetoista. Nyt en lähetä enää useampia\nEmilielle ja pahoittelen hiukan, että lähetin kahta viimeistäkään,\nsillä nyt tulee julkaisussamme olemaan kovin paljon teille ennestään\ntuttua. Minä toivon kuitenkin, että te mesenaatteina suositte myös\nsuomalaista runotarta! Meidän marjaraukkamme ovat ansarihedelmiä, jotka\nparia kuukautta liian varhain kypsyvät; niiden lukumäärä ei ole\nkovinkaan suuri, joilla on kylliksi isänmaanrakkautta ostaakseen\nsuomalaisen taiderunouden esikkoja. Meidän rannikkoseuduillamme, missä\nkirjallisen ravinnon tarve jo on herännyt, on ikävä kyllä paljon\nsellaisia, jotka eivät ymmärrä suomea, ja sisämaassa, missä\nsivistyneetkin ovat perehtyneet kieleen, ei lueta juuri nimeksikään.\n\nTälle allotrialle te luultavasti ette niin pahasti pudista päätänne\nkuin pedagogiselle sivuhyppäykselleni. Ja oikeastaan tämä onkin\ntyöskentelyä toisten hyväksi. Mitäpä jos nyt pitäisinkin tätä\ntyöskentelyä toisten hyväksi elämän päätehtävänä, ja itsensä hyväksi\ntyöskentelyä vain sen välikeinona. Mitäpä ahertelumme tässä elämässä\nmuuta onkaan kuin pyrkimystä kohottautumaan omien epäitsekkäiden\nharrastusten ahtaasta piiristä siihen työhön, joka tarkoittaa Jumalan\nvaltakuntaa. Äiti sanoo sitä sivistystyötä, jota pääkaupungissamme\nharjoitetaan suomalaisen nuorison hyväksi, vieraaksi harrastukseksi.\nMutta minulla se on syvästi sydämeen kiinnikasvanut. Jokainen Suomen\nkansan edistysaskel täyttää mieleni suuremmalla ilolla, kuin mitä\nsuurin persoonallinen onni voisi minulle tuottaa; jokainen taka-askel\ntässä suhteessa koskee kipeästi sieluni syvimpiin kieliin. Mitenkä\nvoisin sitä sanoa vieraaksi harrastukseksi, jolla ajatuksissani ja\nsydämessäni on niin suuri sija. Minä olen nyt kerta siten kokoonpantu,\nja teidän täytyy antaa minun toimia sen mukaan. Vaisto johtaa minua\nsamoinkuin muuttolintua lämpimistä maista aina takaisin kylmään,\nautioon pohjolaan. Se ei voi tehdä toisin, enkä minäkään. -- Ensi\nlukukaudella olen kuitenkin pakotettu jättämään tuntini suomalaisessa\nkoulussa ja rajoittumaan yksinomaan opintoihini, jotta kevääksi saisin\nlisensiaattitutkinnon suoritetuksi.\n\nVoikaa hyvin ja viekää terveiseni kaikille rakkaillemme.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, 30 p. lokakuuta 1860.\n\nRakas isä.\n\nOta vastaan joskin myöhästynyt, niin ei silti vähemmän sydämellinen\nonnitteluni syntymäpäiväsi johdosta! Olin aikonut syntymäpäivälahjaksi\nlähettää sinulle saksalaisen käännöksen keväällä pitämästäni\nesitelmästä, joka käsitteli suomalaista kansanrunoutta. Aivan valmis se\nei kuitenkaan vielä ole.\n\nÄiti kirjoittaa, että hän oli kääntänyt kaksi kuuntarinaani sinulle\nsyntymäpäiväksesi. Joskin minusta oli hauska siten olla edustettuna\nsinä päivänä, niin olen kuitenkin hiukan pahoillani, että äiti ennätti\nennen minua. Siksipä pyydän ettei hän sitä enää tekisi. Mitäpä voisin\nisälle antaa joululahjaksi, jos minulta riistetään pienokaiseni.\n\nEttä sinä, rakas äiti, teet paljon hyvää lähimäisillesi ja voit heidän\nhyväkseen uhrautuakin, siitä olen nähnyt siksi monta todistusta, etten\nhetkeäkään voisi epäillä sinun mielialaasi siinä suhteessa. Mutta sitä,\nmikä itseesi nähden on sinusta aivan luonnollista, et pidä aina muille\ntarpeellisena. Jollei esimerkki vaikuttaisi tuhat vertaa enemmän kuin\nsanat, niin kukapa tiesi, vaikka sulasta rakkaudesta olisit kasvattanut\nmeistä egoisteja. Anna meidän siis seurata esimerkkiäsi, niin, vieläpä\npaljon korkeampaa -- vapahtajamme esimerkkiä -- joka meidän ihmisten\nhyväksi teki työtä ja kärsi kuolemaansa saakka, aina ristinkuolemaansa\nasti! Mitäpä sillä väliä kestääkö elämä paria vuotta kauemmin tai\nvähemmän -- vaikkapa sitä kestäisi kokonaisen vuosisadan, niin se olisi\nsittenkin vain pisara iankaikkisuudessa! -- kunhan se vain kantaa\nhedelmiä, hedelmiä ihmiselle itselleen ja hänen lähimäisilleen.\n\nVoikaa nyt hyvin, rakkaat, hyvät vanhempani ja sanokaa terveisiä\nkaikille meikäläisille.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Helsinki, 1 p. joulukuuta 1860.\n\nRakkaat vanhemmat.\n\nNyt lähestyy jo se aika, jolloin taaskin saan viettää pitemmän ajan\nteidän piirissänne. Oi, miten sitä jo ikävöinkään! Tuntuu aina niin\nhyvältä palata maailman levottomasta hälinästä ja humusta kodin\nhiljaiseen, rauhalliseen suojaan! Tällä kertaa aion taas oikein nauttia\njoulusta; viime kerralla en saanut olla kuin lyhyen aikaa ja edellisenä\nvuonna olin kovin kaukana poissa.\n\nOttilie kirjoittaa, ettei hän odottanut minulta kirjettä, kun olen niin\nkiinni työssä. Sitä olen ollutkin, vaikka en sen ohjelman mukaan, jonka\nteille annoin. Viimeiset kaksi kuukautta, lukuunottamatta pedagogista\ntoimintaani, on runotar kokonaan ottanut minut valtaansa. Ensiksi\nantoivat \"Mansikat\" minulle työtä (tämän vihon 9 1/2:sta painoarkista\non enemmän kuin seitsemän minun kädestäni lähtenyttä). Ah, jospa\nihmiset tietäisivät, miten runouteen on yhdistynyt paljon proosallisia\nsivuseikkoja, nk. juoksut sensorin luona ja varsinkin aikaakysyvä ja\nkauhean ikävystyttävä korrehtuurinluku!\n\nNe ovat ruusun okaita!\n\nTämä työ läheni jo loppuaan ja minä toivoin loppulukukaudeksi\npääseväni kiinni lukuihini. Mutta niinpä ei käynytkään. Ahlqvist ei\nollut suostunut proloogin sepittämiseen uuden teatteritalomme\nvihkiäistilaisuutta varten, ja silloin käännyttiin minun puoleeni. Minä\npanin kyllä hiukan vastaan, mutta koska vastustajien puolelta olisi\nepäilemättä pidetty sitä puuttuvan kyvyn todisteena, jos suomalainen\naines ei olisi ollut edustettuna tässä tilaisuudessa, niin täytyi minun\nsuostua. Kokonaisen viikon kiusasin itseäni tuloksetta, mutta vihdoin\nse onnistui minulta eräänä päivänä, jolloin aioin jo lähteä Topeliuksen\nluo peruuttamaan lupaustani. Runotar on ylpeä neito; hän lahjoittaa\nsuosionsa armosta eikä salli ryöstää itseltään suuteloa. -- Sitten en\nmuutamaan päivään nähnyt muuta kuin painopoikia, yksin unissakin he\najoivat minua takaa. Parin päivän jälkeen, Jumalan kiitos, vapaudun\nheistä kokonaan.\n\nEttä teatteri vihittiin Topeliuksen näytelmällä (Pacius oli säveltänyt\nsiihen musiikin ja tehnyt sen kunnialla), tiedätte jo sanomalehdistä.\nMinun proloogini lausui Hougberg. Se oli oikeastaan draamalliseen\nmuotoon kirjoitettu, mutta kun sen esittämistä kohtasi monenlaiset\nvastukset, oli minun pakko muuttaa toiminta kertovaan muotoon.\n\nÄlkää olko minulle pahoillanne, rakkaat vanhemmat, vaikka lukuni tämän\nkautta ovat jääneet takapajulle. Mutta luoja on luonut linnun\nlaulamaan, enkä minä voi pakottaa luontoani. Sen mikä sielun\nsyvyyksissä liikkuu, täytyy päästä ilmoille! Ensi lukukautena koetan\nolla ahkera, oikein ahkera. Muuten sain eilen kokea, ettei runous\nkuitenkaan ole aivan leivätön taide, sillä minut kutsuttiin proloogini\nvuoksi kaikkein herkullisimmille päivällisille, joissa eläissäni olen\nollut. Ne olivat kuvernööri Alfthanilla.\n\nJa nyt pikaisiin näkemiin asti! Sanokaa terveiseni kaikille\nrakkaillemme.\n\nTeidän _Julius_.\n\n\n\n    Viipurista jouluk. 24 p. 1860.\n\nVeliseni.\n\nViime kirjeessäs sanot kirjallisten puuhain vieneen sinulta\nmuut ajatukset ja kirjevaihteloamme hämmentäneen. Samaa virttä\ntäytyy minunki laulaa, että tietäisit oikean syyn pitkälliseen\näänettömyyteeni. Nyt taitavat jo Mansikkamme sekä prologinikin olla\nkäsissäs, josta näet että minä sitä _laiskurin työtä_ tänä syksynä olen\nmiltei virkana pitänyt. Lokakuun alusta asti en olekaan joutohetkinäni\nmuuta tehnyt, kuin ensin kirjoitellut ja sitten korehtuuria lukenut.\nLaulattarien parissa on aikani niin tiukkaan mennyt, etten oppimiseen\nole paljon ensinkään joutanut ja kasvatusoppi-tutkintoni on jäänyt\nkukaties iäksi päiväksi. Minä nyt olen lopullisesti päättänyt\nseminarioon ei ruveta, vaan pysyä yliopistossa taikka, jos ei siinä\nvirkaa eikä viran toivoakaan olisi, mennä opettajaksi Jyväskylän\naiottuun suomalaiseen kymnaasiin. Mitäs siitä arvelet? Eikö sinua\nhaluta tulla takaisin Suomeen, niin ettei tuosta laulustas sopisi\npuustaintakaan sinuun? Vaikka muutenkin en oikein ymmärrä millä tavalla\nse sinuun koskisi, joka vieraassa maassa raukenevaa suomalaisuutta\nturvaat. Kymnaasin opettajana sinulla olisi riittävä palkka ja aikaakin\nkirjoitella. Minäkin olen yhä välistä surkutellut tuota kannelparkaasi,\njoka päivät pitkät pölystyy, ruostuu. Runollisuuden tähden olen\nheittänyt seminaariotuumat; heitä sinäkin, veikkonen, muut hankkeet ja\nhae semmoinen paikka, jossa joudat runoelemaan. Meitä on niin vähän\nlaiskurin työn tekijöitä, ettei pitäis kenenkään sitä heittää, kelle\nvaan Jumala sitä lahjaa on luonut. -- Vaan yhtä olen toisinaan\nkummeksinut, kun sinä yhä vaan kääntelet ja mukailet! Kirjoitithan\nennen muinoin omiakin ajatuksiasi runoksi; eikös niitä nyt enää tule?\nJa kun käännät, niin eikös todellaki olis etusampi kääntää suuria\nteoksia? Noiden pienten lauluin käännöksissä, joissa ajatuksella on\nniin tiukasti sopiva verho, tahtoo aina olla kankeutta; suurempia\nteoksia suomentaessa pitäisi sitä olla helpompi välttää.\n\nHelsingissä on meillä viime aikoina ollut tuuma, josta toivon paljon\nhyvää syntyvän. Kun meitä suomen kielen kirjoittajia on niin vähän ja\nniistäkin useimmat muissa toimissa kiinni, niin etteivät paljon kerkiä\ntehdä, niin olemme sen keinon keksineet, että pitäis ylioppilasten,\njotka välttävästi suomea osaavat, suomentaa maaoppaallisia ja\nhistoriallisia kuvauksia, elämäkertoja j.n.e., ja sitten tottuneempain\nkynämiesten niitä käännöksiä oiaista ja parannella. Meitä on\noikaisijoita noin kymmenkunta ja jokaisen piti itselleen hankkia 4-5\napumiestä. Minulla niitä jo on, miten muilla lienee, en tiedä. Mitäs\ntästä arvelet, jos siitä totta tulee? Eikös se hyvinkin auttais\nkirjallisuuttamme?\n\nKummalla ja häpeällä havaitsen, että kirjallisuudesta alusta asti\npuhuessain en ole kuitenkaan ollut tietävinäinkään \"Fänrik Stålista\"!\nMutta sillä lailla se on, että ihmisen mielessä pienemmät asiat, kun\nvaan ovat omat, välistä tahtovat hämmentää pois suuria ja tärkeitä. Voi\nveikkonen kuin olen ollut ihastuksissani tätä maailman parasta\njoululahjaa lukiessa. \"Fänr:s marknadsminne\" ja \"Trosskusken\" ovat\nminusta paraat; varsinkin on viimeisessä niin syvä ajatus niin\nyksinkertaisessa puvussa, että oikein ihmetyttää. \"Von Törne\" ja\n\"Munter\" ovat myöskin mielipalojani ja samate kaikki muutkin. -- Pitäis\nruveta heitä suomentamaan; minä olenkin usein kummeksinut kuinka ei\nmikään suomenkielinen kirja eikä sanomalehti ole sanaakaan virkkanut\nRunebergistä, niin että hän umpi-suomalaisille taitaa olla aivan\ntietämätön. Pitäis Mehiläiseen panna kirjoitus hänen elämästään ja\nteoksistaan.\n\nNo nyt on Lönnrotin Kasvi-oppikin ilmestynyt; nyt saat ensi kesänä\nruveta kukkasia tutkimaan. Paksu se tuli ja joka sivulla näkyy ukon\ntarkka käsi.\n\nKylläpä nyt on ollut jouluksi kirjallinen tulva. Snellman näkyy siitä\nolevan hyvällä tuulella ja lopettaa viimenumeron Litteraturbladia\nkauniilla sanoilla.\n\nHyvästi nyt veikkonen! Huvillista joulua ja onnellista uutta vuotta\ntoivottaen pysyn nyt ja ainian ystäväsi _Suonio_.\n\n\n\n\nVIITTAUKSIA.\n\n\n[1] _Carl Wilhelm Ahrenberg_, roomalaisen kirjallisuuden lehtori\nViipurin lukiossa. -- _Carl Henrik Ståhlberg_, rovasti, uskonnon\nlehtori Viipurin lukiossa. -- _Carl Henrik Jakob Ignatius_,\nvarapastori, apulainen Viipurin lukiossa.\n\n[2] _Kaarlo Slöör_, maisteri, sittemmin Suomalaisen Virallisen Lehden\ntoimittaja. Salanimellä _Santala_ julkaissut sekä alkuperäisiä runoja\nettä suomennoksia.\n\n[3] Tämä lukion oppilaiden perustama _kirjallisuusseura_ oli Viipurin\nKirjallisuuden Seuran malliin, joka oli perustettu v. 1845.\n\n[4] _Alexander Nordmann_, eläintieteen professori.\n\n[5] _Adolf Edvard Arppe_, kemian professori.\n\n[6] _Arthur Nordmann_, professori A. Nordmannin poika; murhattiin\n24-vuotiaana luonnontieteellisellä matkalla Siperiassa.\n\n[7] _Gustaf Adolf Hjärne_, vapaaherra, eversti. Ylioppilaiden\ninspehtori. Erikoisten asioiden hoitaja v.t. varakanslerin virastossa.\n\n[8] _Erik Niklander_, luonnontutkija.\n\n[9] _E.V.E. Hisinger_, vapaaherra, maanviljelijä; innokas\nluonnontutkija.\n\n[10] _Karl Samuel Forssman_, laamanni, venäjänkielenkääntäjä\nsenaatissa, kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö. Puoliso o.s.\nAhrenberg, kotoisin Viipurista.\n\n[11] _Henrik Borgström vanh_., kauppaneuvos, nykyisen Borgström & C:nin\nliikkeen perustaja. Hänen kotinsa oli kirjallisten ja taiteellisten\npiirien tyyssijana Helsingissä.\n\n[12] _Johan Ascholin_, lääkäri. Puoliso o.s. Heyno, kotoisin\nViipurista.\n\n[13] _Bengt Olof Lille_, kirkkohistorian professori.\n\n[14] _N.R. Holstius_, lasaretinlääkäri Viipurissa. Krohnin perheen\nkotilääkäri.\n\n[15] _Andreas Wilhelm Bolin_, sittemmin Yliopiston kirjaston hoitaja.\n\n[16] _Fredrik Wilhelm Mäklin_, sittemmin ylimääräinen eläintieteen\nprofessori.\n\n[17] _Clas Henrik Molander_, vapaaherra, sittemmin senaattori.\n\n[18] _Nante_; ei ole onnistuttu saamaan tarkempia tietoja.\n\n[19] _Karl Gustaf Borg_, sittemmin suomenkielen lehtori Yliopistossa.\n\n[20] _Viktor Löfgren-Lounasmaa_, maisteri, sittemmin Uuden Suomettaren\npäätoimittaja.\n\n[21] _Johan Wilhelm Murman_, suomenkielinen kirjailija; toimi pappina\nInkerinmaalla.\n\n[22] _Magnus Leonard Alftan_, kauppias, sittemmin lasitehtaan omistaja.\n\n[23] _Viktor Öhberg_, sittemmin kansakoulujen tarkastaja; isä kirjurina\nForsbyn tehtaalla Pernajassa.\n\n[24] _Peter Nordmann_, luutnantti, muonavarastojen piiritarkastaja\nSuomessa. -- _Carl Emil Cedercreutz_, vapaaherra, asessori Viipurin\nhovioikeudessa, sittemmin senaattori.\n\n[25] Julius Krohnin äiti perusti 1851 vuoden vaiheilla Viipuriin omalla\nkustannuksellaan _tyttökansakoulun_, jossa hän tyttärineen ja usea\nkaupungin nuorista naisista opetti. Koulu lakkasi vasta sitten, kun\nkaupunki perusti kansakouluja tyttöjä varten.\n\n[26] _Juha Pynninen_, suomalaisten kirjastojen ensimäinen perustaja,\nkirjastonhoitaja Viipurissa.\n\n[27] _Fredrik Gottlieb (Fritz) Slöör_, Kaarlo Slöörin veli, sittemmin\npappi Inkerinmaalla. -- _A. Virén_, sittemmin suom. seurakunnan\nkirkkoherra Pietarissa.\n\n[28] _Ernst Fabritius_, sittemmin sanomalehtimies, maanviljelijä.\nEnsimäisiä suomenkielisten runojen säveltäjiä maassamme.\n\n[29] _Fr.W.R. Berg_, kreivi, kenraalikuvernööri.\n\n[30] _Emilie Krohn_, vanhin Julius Krohnin sisarista. Naimisissa\nkauppias Woldemar Hackmanin kanssa Viipurista; toisissa naimisissa\nsaksalaisen säveltäjän, Leipzigin Thomas-kirkon kanttorin Gustav\nSchreckin kanssa. Elää nykyään Leipzigissä.\n\n[31] _Aline Hackman_, viipurilaisen kauppaneuvos J.F. Hackmanin tytär,\nnaimisissa kapteeni C.A. Ekströmin kanssa.\n\n[32] _Antti Manninen_, maanviljelijä, kirjailija. Maanviljelyskoulun\njohtaja Tohmajärvellä ja Kuopiossa.\n\n[33] _Eero Rudbeck_ eli _Salmelainen_, maisteri, suomalaisen\nkansanrunouden tutkija ja kirjailija.\n\n[34] _Hugo von Ziemmsen_, saksalainen lääkäri, kirjailija.\n\n[35] _Leo Mechelin_, sittemmin senaattori. -- _Karl August Sanmark_,\nviipurilainen ylioppilas, juristi.\n\n[36] _Sven Wilhelm Hougberg_, sittemmin senaattori. -- _Karl Johan\nRosenius_, sittemmin kauppias Viipurissa.\n\n[37] _Gustaf Leonard Stenbäck_, Loviisan kirkkoherra.\n\n[38] _Klas Erik Collan_, henkikirjoittaja Rautalammin kihlakunnassa.\n\n[39] _Britsi -- Fritz Slöör_, vrt. 27.\n\n[40] _Herman Berndt Westzynthius_, Rautalammin tuomari.\n\n[41] Äitinsä pyynnöstä oli Julius Krohn kirjoittanut pienen\nuskonnollisen puheen luettavaksi kansakoulun joulujuhlassa Viipurissa.\n\n[42] _Carl Immanuel Qvist_, sanomalehtimies ja lääkäri, Wiborg-nimisen\nsanomalehden toimittaja.\n\n[43] _Claes Theodor Sederholm_, sittemmin yliopiston konsistorin\namanuenssi, kirjailija.\n\n[44] _Gottlieb Leopold Pesonius_, kreikan kielen lehtori Jyväskylän\nlyseossa.\n\n[45] _Pekka = Emil Lindebäck_, sittemmin Suomen Pankin johtaja.\n\n[46] _Ernst Albert Forssell_, sittemmin sanomalehden toimittaja,\nPorvoon tuomiokapitulin sihteeri.\n\n[47] _Otto Donner_, kielentutkija, sittemmin professori ja senaattori.\n\n[48] _Gabriel Rein_, historian professori.\n\n[49] _Woldemar Hackman_, vrt. 30.\n\n[50] _Måns = Gustaf Magnus Cederhvarf_, maisteri, sittemmin koulunopettaja\nHelsingissä. Johti \"Tolfvan\" nimistä ylioppilaslaulaja-joukkoa, joka\nkonserteillaan keräsi varoja ylioppilastaloa varten.\n\n[51] _Onkel Tom = Anton Gabriel Blomqvist_, sittemmin Evon metsäopiston\njohtaja, metsätaloudellinen kirjailija.\n\n[52] _Yrsa = C.Th. Sederholm_, vrt. 43.\n\n[53] _Fredrik Cygnaeus_, runoilija, kirjallisuushistorian professori.\n\n[54] _Uno Cygnaeus_, Suomen kansakoululaitoksen perustaja.\n\n[55] _Jussi = Johan Alftan_, kirjakauppias, painattaja ja Viborg-lehden\ntoimittaja.\n\n[56] _Ottilie Krohn_, Julius Krohnin keskimäinen sisar, sittemmin\nnaimisissa kenraali K. Pelisskyn kanssa. Asuu nykyään Berlinissä.\n\n[57] _Thiodolf Rein_, sittemmin filosofian professori.\n\n[58] _Karl Gustaf Ehrström_, rikoslain ja oikeushistorian professori.\n\n[59] _Jakob August Estlander_, kirurgian ja anatomian professori.\n\n[60] _Carl Gustaf Estlander_, sittemmin estetiikan professori.\n\n[61] _Alexander Armfelt_, kreivi, ministerivaltiosihteeri.\n\n[62] _Oskar Toppelius_, dosentti, harras teatterin ystävä.\n\n[63] _Lala = Wilhelm Lavonius_, hovioikeudenneuvos.\n\n[64] Rouva _Elfström_, luultavasti naimisissa maisteri E. Elfströmin\nkanssa, jolla 1850-luvulla oli kasvatuskoulu Viipurissa. Luultavampaa\non kuitenkin, että mainittu henkilö on neiti Wilhelmine Elfström,\nraatimies Charles Elfströmin tytär, joka toimi myöhemminkin opettajana\nViipurissa. -- _Amalie Alfthan_, sittemmin naimisissa ranskankielen\nlehtorin Jules Favren kanssa.\n\n[65] _Adolf Reinhold Borg_, sittemmin nimituomari.\n\n[66] _Antti Malmgren_, eläintieteilijä, sittemmin ylimääräinen\nprofessori.\n\n[67] _Oskar Blomstedt_, kielentutkija, sittemmin dosentti, pedagoogi ja\nkirjailija.\n\n[68] _Gustaf Waldemar Svensson_, sittemmin latinan ja kreikan kielen\nopettaja Böökin lyseossa Helsingissä. -- _Johan Magnus Alopaeus_,\nkoulumies, sittemmin Joensuun yli-alkeiskoulun rehtori.\n\n[69] _Jaakko Länkelä_, sittemmin suomen kielen lehtori Jyväskylän\nseminaarissa.\n\n[70] _Nestor Järvinen_, sittemmin uskonnon lehtori Jyväskylän\nseminaarissa; viimein Joroisten kirkkoherra. -- _Karl Henrik Kahelin_,\nsittemmin matematiikan ja luonnontieteitten opettaja ja rehtori\nJyväskylän lyseossa. -- _Olai Wallin_, sittemmin pedagogiikan ja\nhistorian lehtori Jyväskylän seminaarissa.\n\n[71] _Frans Ferdinand Ahlman_, sittemmin koulunopettaja ja Senaatin\nkielenkääntäjä.\n\n[72] _Jaakko Forsman_, sittemmin rikosoikeuden ja oikeushistorian\nprofessori.\n\n[73] _Anders Theodor Lindh_, sittemmin oikeusraatimies Porvoossa.\n\n[74] _Carl Wilhelm Törnegren_, yliopiston kirjaston hoitaja.\n\n[75] V. 1858 perustettiin suomalainen kansakoulu Helsinkiin, jossa 12\nylioppilasta antoi opetusta suomenkielellä.\n\n\n\n"]