[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_fOCQYNSTRaN1kRmiia6yCOxWmN6RzPgZk7BOtDobPk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},65,"Työmiehen vaimo","Canth, Minna",1844,1897,"65-canth-minna-tyomiehen-vaimo","65__Canth_Minna__Työmiehen_vaimo","Viisinäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1885,null,17696,101820,false,11296,[23],"Finnish drama",[25,26],"Gender & Sexuality Studies","Plays/Films/Dramas","\"Työmiehen vaimo\" by Minna Canth is a play written in the late 19th century. The drama explores themes of marriage, gender roles, and social class through the experiences of its central character, Johanna, who navigates the challenges of her new life as a wife amidst societal expectations and personal conflicts.  At the start of the play, Johanna is preparing for her wedding alongside friends and family, highlighting the celebratory atmosphere. However, as the festivities unfold, tension arises, particularly with the appearance of Homsantuu, a troubled young woman who complicates the celebration. Risto, Johanna's husband, is drawn into a confrontation with Homsantuu, exposing his character flaws and the underlying issues in his relationship with Johanna. The opening scenes set the stage for a conflict that suggests deeper societal critiques, drawing attention to the struggles of women in a patriarchy while foreshadowing the rocky dynamics of Johanna's marriage. (This is an automatically generated summary.)",[],747,"Realistinen näytelmä kuvaa Johannan ja Riston onnetonta avioliittoa 1800-luvun lopun kaupungissa. Teos tarttuu naisen oikeudettomaan asemaan ja lainsäädännön epäkohtiin, kun aviomies tuhlaa vaimonsa omaisuuden. Mukana on myös Riston entinen rakastettu, omapäinen mustalaistyttö Homsantuu.","Minna Canthin 'Työmiehen vaimo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 65.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen ja\nProjekti Gutenbergin DP Europe oikolukijat.","TYÖMIEHEN VAIMO\n\nViisinäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nMINNA CANTH\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1885.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS\n\n\n_Riston ja Johannan häähuone. Oikealla ovi sivuhuoneeseen, vasemmalla\nikkuna. Perällä ovi porstuaan. Huudetaan: \"Morsian ulos!\" Esirippu\nnousee. Johanna seisoo morsiuspuvussa ikkunan edessä; Katri ja Laura\nnäyttävät valkeata molemmin puolin. Vappu seisoo etunäyttämöllä\noikealla. Taempana: Risto, Yrjö, Toppo, Kustaa, Heikki, Janne, Lotta,\nLiisa, Leena-Kaisa ja Anna-Maija ym. häävieraita. Ikkunan takaa kaikuu\neläköönhuutoja._\n\nRISTO. Mitä mietitte, Vappu? Eiköhän olisi hauskaa sentään olla tuolla\nkohdalla.\n\nVAPPU. Morsiamenako?\n\nRISTO. Niin juuri. Kun vielä noin kunnioitetaankin. Seuratkaa pois\nJohannan esimerkkiä ja ottakaa itsellenne mies tekin.\n\nVAPPU. Enpä hänestä ole millänikään.\n\nRISTO. Mutta minkätähden ei? Teille niitä kumminkin on tarjolla sulhasia\nkuin kirjavia kissoja. Mikä arveluttaa?\n\nVAPPU. Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä.\n\nRISTO. Te olette liian varovainen.\n\nVAPPU. Parempi katsoa kuin katua.\n\n(_Eläköönhuutoja kaikuu uudelleen. Johanna nyökäyttää iloisesti\npäätänsä_.)\n\nJOHANNA. Näettekö tuota tyttöä, joka on kiivennyt ylös aidalle kadun\ntoisella puolen.\n\nKATRI. Tuotako, joka tuolla kuutamossa seisoo ja niin armottomasti\nhuiskii käsillään? Ihme ja kumma, ettei hän keikahda sieltä alas nurin\nniskoin.\n\nJOHANNA. Eikö se ole Homsantuu?\n\nKATRI. Toden totta. Hän se on.\n\nLAURA. Aivan selvästi. Jo minäkin hänet tunnen.\n\nLOTTA. Homsantuuko tuo? Ei ikipäivinä. Homsantuuta ei ole nähty\nkaupungissa puoleen vuoteen, mistä hän nyt sitten niin äkkiä olisi\ntuohon pyrähtänyt.\n\nJOHANNA. Sitä en tiedä, mutta hän se vain on. Lähetä, Katri hyvä, joku\nkäskemään häntä sisään.\n\nKATRI. Älähän nyt. Homsantuutako sisään? Semmoisissa ryysyissä, kun hän\nluultavasti on.\n\nJOHANNA. Niin, mitä se tekee. Eihän vaatteet ihmistä pahenna.\n\nKATRI. No, eipä silti.\n\n(_Menee ovensuuhun ja puhuttelee hiljaa Heikkiä, joka sen jälkeen lähtee\nulos. Teetä tarjotaan_.)\n\nLAURA. Vielä sinä kadut, että haetit Homsantuun tänne. Saatpas nähdä,\nhän käyttäytyy sopimattomasti taas niinkuin ainakin.\n\nJOHANNA. Mitä turhia. Ei Homsantuu ole niinkään häijy, kun häntä vain\nhyvästi kohdellaan.\n\nRISTO. Tahtoisinpa kuulla, mitä kuokkijat tuolla ulkona sanovat\nmorsiamestani.\n\nYRJÖ. Kuulemattakin sen tietää, että he kiittelevät Johannaa siellä.\n\nRISTO. Ja kadehtivat minua. Niin, niin, Yrjö, kuinka lienee sinunkin\nlaitasi. Monta vuotta kerrotaan sinun pitäneen Johannaa silmällä, mutta\nminä tulin ja sieppasin yks' kaks' tytön sinulta.\n\nYRJÖ. Mitä puhumme siitä. Hänellä oli valta ottaa kenet tahtoi. Sen toki\nsanon sinulle, Risto: parhaimman kulta-aarteen sinä Johannassa omaksesi\nsait.\n\nRISTO. No, sinä et pane liikoja ollenkaan. Tiedättekö mitä? Kuusisataa\nmarkkaa hänellä on rahoja pankissa, ihan valehtelematta, ja korkoja\nvielä lisäksi. Jahka teille näytän. Otin Johannalta pankin vastakirjan\njo omaan huostaani. Katsokaapas tätä.\n\nKUSTAA. Kuusisataa on, totta maarin. Voi, miekkoista. Kelpaa sinun elää.\nKunpa olisin minäkin yhtä onnellinen. Kuulitkos, Toppo? Kuusisataa\nmarkkaa tuo kullan poika sai vaimonsa myötäjäisiä. Emmekö lähde mekin\nnaimaan.\n\nTOPPO. Helkkaria kanss'. Eihän niitä rikkaita tyttöjä kumminkaan joka\nmiehelle riitä. Toiset saavat tyytyä köyhempiin taikka olla ilman. Ja\nminä puolestani olen ennemmin ilman, niin saan elää niinkuin itse\ntahdon.\n\nKUSTAA. Älä sano. Köyhänkin kun ottaa, niin saapa yhtäkaikki sen, joka\nhousut paikkaa, ettei tarvitse polvet ulkona käydä.  RISTO. Niin, ja\nmikä siinä on, ettei mies saisi elää niinkuin itse tahtoo, vaikka\nakankin ottaa. Loruja? Tupakkaa piippuun, miehet.\n\nKUSTAA. Mutta kyllä minä sentään ennemmin rikasta haluaisin, minäkin.\nPaha vain, ettei niitä ole juuri niin hyllyltä otettavissa, niillä kun\ntavallisesti on monta pyytäjää. Millähän mahdilla sinä, Risto, sait tuon\nJohannan taipumaan, olisipa hyvä tietää.\n\nRISTO. Mitäs maksat, jos sanon sen sinulle?\n\nTOPPO. Älä huoli luvata mitään, Kustaa. Minä tuon konstin neuvon sinulle\nmaksutta.\n\nRISTO. Sinäkö? No, annahan kuulla.\n\nTOPPO. Mitäs siinä muuta, kun vetää tyttöjä hiukan nenästä. Ja se on\nhelposti tehty, sillä maailman menosta ne poloiset eivät tiedä, ei\npaljon mitään.\n\nJOHANNA. Mutta muistakaa minun sanoneeni: Homsantuusta tulee vielä\nihminen, jahka aikaa kuluu.\n\nLAURA. Tuosta hurjasta? Ei ikinä. Semmoinen se on kapine. Jota ei saa\ntyöhön talttumaan, ei vaikka ihmeitä tekisi. Kerrankin, kun oli apunani\nvaatteita huuhtomassa, niin alkoipa hyötä hyviään tanssia avannolla.\nMitä mustalaista lienee pannutkaan, mutta ei ruojalle olisi mikään\nvoinut nauramatta olla. Ajatelkaas, kun hame oli vyötäisistä saakka niin\njäässä, että seisoi kankeana ympärillä ja tämä vain lentää ja pyörii\npitkin iljannetta kuin tuulispää. Johan semmoisesta ihmistä tulisi.\nKyllä kai!\n\nLIISA. Älä sano. Soisisen emäntä Riistavedeltä kehui Homsantuuta maasta\ntaivaaseen tässä tuonnoin. Kuuluu olleen heillä koko kesän ja tehneen\ntyötä kuin hevonen.\n\nJOHANNA. Kas sitä vain.\n\nLIISA. Mutta pilkkanaan olivat sittenkin pitäneet, tyttö parkaa,\nvarsinkin nuoret hurjapäät. Tietäähän niiden. Miten malttavat olla\nilkeyksiään tekemättä.\n\nKATRI. Jospa hän antoi heille syytä.\n\nLIISA. Vielä mitä. Hän oli vain ollut niin tarkka, ettei raahtinut\noikeinpäin syödäkään, kun, näet aikoo tänä syksynä mennä naimisiin.\nTäällä kaupungissa on sanonut olevan itsellään sulhasen.  KATRI. Häntä\nvarmaan on joku narrannut.\n\nJOHANNA. Ei tiedä\n\nKATRI. On kuin onkin. Kuka nyt tuommoista ottaisi.\n\nLAURA. Mustalainen kun hän vielä on päälle päätteeksi.\n\nLIISA. Eipäs olekaan, koska isä oli Tuusniemen Väänäsiä.\n\nLAURA. Mutta äiti oli mustalaista sukuperää, ja semmoinen ylenannettu\nkuuluu vielä olleenkin. Ei hän miehensäkään luona asettunut olemaan,\nvaan karkasi pois, ja Homsantuun hän olisi vienyt mukanaan, mutta\nVäänäsen sukulaiset ajoivat takaa ja ottivat lapsen pois. Sitten nuo\nmustalaiset, kelvottomat, olivat vielä tehneet taikoja ja panneet\nVäänäsen juomaan niin pahanpäiväisesti, että muutamassa vuodessa hävitti\ntalonsa ja kaikki. Viinaan hän viimein kuolikin.\n\nJOHANNA. Ja jätti lapsensa turvattomana maailmanrantaa polkemaan.\nHomsantuu parka! Ehkä hänellä kumminkin olisi ollut äidin luona parempi.\n\nRISTO. Älä laske liikoja, Toppo. Minä en kuuna päivänä eukkoani pelkää,\njos juoda tahdon. Ohoh, jopa jotakin.\n\nTOPPO. No, no, saadaan nähdä. Minkähän sille taidat, kun eukkosi sanoo:\nrahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin kuten itse tahdot.\n\nRISTO. Minkäkö taidan? Heh, sepä kysymys. Kumpi omaisuutta hallitsee,\nmies vai vaimo? Tunnetkos sen verran Suomen lakia, veli veikkoseni?\n\nTOPPO. Kyllä minä tiedän, että laki antaa miehelle vallan, mutta näkyypä\nne eukot osaavan pitää puoliaan kuitenkin.\n\nRISTO. Pahanilkisillä lienee jonkinlaisia konsteja ja koukkuja, mutta\nJohannapa ei ole semmoinen.\n\n(_Toppo hyräilee pilkallisesti ja panee tupakkaa piippuun_.)\n\nRISTO. Niin, niin, naura sinä vain. Ettenkö minä Johannaa tuntisi. Ja\nkohta saattekin nähdä, olenko minä mies vai kannanko suotta tämmöisiä\njaloissani. (_Johannan luokse_.) Koskas niitä juomia tuodaan sisään?\n\nJOHANNA. Katri hyvä, mene kiirehtimään.\n\nRISTO. Ja pankoot joutuun nyt. Mitä ihmettä ne siellä viivyttelevätkin\nnäin kauan. Aikoja sitten olisi miehille pitänyt väkeviä tarjota.\n(_Katri menee oikeaan_.)\n\nJOHANNA. Mitä arvelet Risto? Eikö tämä elämämme alku ole juuri kuin\nkeväisen päivän nousu?\n\nRISTO. Siltäkö se sinusta tuntuu? Herran poika, kuinka kaunis sinä\noletkin tänä iltana. Oikein sinua ilokseen katselee. Ja tuo pukukin on\nkomea kuin rikkaan morsiamen ainakin. Kelpaa sinua näyttää omanaan, sen\nsanon.\n\nJOHANNA. Kunhan sinä vain olet tyytyväinen, muusta en välitä. Ja olethan\nsinä, Risto?\n\nRISTO. No, se on tietty. Vielä häntä kysyy. Niin minä olen kuin kolmen\nmarkan hevonen. Arvaas, kuinka moni tänä iltana tahtoisi olla minun\nsijassani. Kyllä maar poikain sydämiä kaivelee. Peijakas, kun sais noin\nrikkaan ja kauniin tytön, ajattelee jok'ainoa itsekseen.\n\nJOHANNA. Vähät heistä.\n\nRISTO. Entäs seppä sitten! Usko pois, hän on haljeta harmiinsa, vaikka\nkoettaa sitä peittää. No, tuollahan viimeinkin tuodaan juomat.\n\n(_Katri asettaa tarjottimen pöydälle. Risto kaataa laseihin_.)\n\nKATRI. Mitäs ne tyttäret nyt noin toimessaan ovat? Tänä iltana täytyy\nkaikkien olla iloisia. Ei näitä tänlaisia pitoja vietetä joka päivä.\n\nLIISA. Tuleehan täällä tiedämmä tanssiakin, vai kuinka, Johanna?\n\nJOHANNA. Tanssia saatte niin paljon kuin haluttaa. Risto on käskenyt\nHakalan Jannen tuomaan viulun mukanaan.\n\nLIISA. Sepä vasta hauskaa. Minun jo varpaitani kutiaa hyppimisen\ninnosta. Näytänkö teille, kuinka vanhaa piikaa tanssitaan? Antakaahan\nvähän tilaa.\n\n(_Laulaa puoliääneen ja tanssii_.)\n\n    Raatikkoon, raatikkoon, vanhat piiat pannaan;\n    Tuon, tuon Kyöpelin vuoren taa,\n    Ett'ei noita, ett'ei noita pojat naida saa.\n\nLAURA. Oletkos siinä hurjastelematta. Kaikki katsovat tänne päin.\nLIISA (_lopettaa tanssin_.) Katsokoot. Minä siitä viis!\n\nJOHANNA. Sano Liisa: koska sitten saa tanssia ellei häissä.\n\nLIISA. Näettekö, Janne ottaa jo viulunsa esiin. Kohta ilo alkaa. Ja\nmorsianta viedään ensimmäisenä lattialle. Mahdat sinä olla onnellinen\ntänä iltana, Johanna?\n\nJOHANNA. Onnelleni en tällä haavaa tiedä mittaa enkä määrää. Tänlaista\npäivää en vielä ikänäni ole elänyt.\n\nLIISA. Miekkonen. Koskahan tulee minun vuoroni?\n\nJOHANNA. Sitten, Liisa kulta, kun se oikea ilmestyy, se jolle Jumala on\nsinut määrännyt.\n\nLIISA. Niin, kuka sen tietää. Ehkä minun osalleni ei ole luotukaan\nketään.\n\nJOHANNA. On varmaan. Sinulle niinkuin mullekin.\n\nRISTO. Terveydeksenne, hyvät vieraat. Tulkaapas maistamaan. Tänä iltana,\nmiehet, saatte juoda niin paljon kuin haluttaa. Minä takaan, ettei\nmeiltä tavarat kesken lopu. Noin. Antakaa mennä pohjaan saakka vaan\nyksin tein. Kas, niin. Kaadetaanpas kohta toista. Minun häissäni ei pidä\nkenenkään moittiman ryyppyjen välejä liian pitkiksi.\n\nKATRI. Kun eivät vain joisi itseään pahasti humalaan tänä iltana.\n\nJOHANNA. Eihän nyt toki. Kyllä Risto pitää varalla.\n\nKATRI. Jos hän sen muistaa.\n\nJOHANNA. Tietysti. Ei sitä tarvitse epäilläkään.\n\nLIISA. Ja mitä sitten, vaikka nyt hiukan joisivatkin. Silloinhan miehet\naina ovat hauskimmillaan, kun ovat pikkuisen humalassa.\n\nVAPPU. Ettet vähän ajattele, Liisa. Saisit vaan juopon miehen, niin\netköhän tuohon hauskuuteen pian kyllästyisi.\n\nLAURA. Mutta tosi se on, ettei nykyiset miehet oikein roveissaan ole\nmuuta kuin pullon ääressä.\n\nJOHANNA. Ei sitä kumminkaan sovi kaikista sanoa. On niitä vielä\nsiivojakin joukossa. Eikös ole, Vappu?\n\nRISTO. Nyt ne ovat täytetyt uudelleen. Ottakaa, miehet. Juokaa, ja\njuokaa vahvasti, juokaa siksi kuin maailma pyörii ympäri silmissänne, ja\nkorvissanne humisee ja pauhaa pahemmin kuin Tampereen puuvillatehtaassa.\nTiedätte silloin juoneenne Riston häitä.  TOPPO. Oikein puhuttu. Huonot\npidot ne ovat, joista miehet selvinä kotia palaavat.\n\nRISTO. Ja sitten aloitamme polskan. Eikö tuo viulusi ole jo viritetty,\nJanne? Annapas sieltä tulla oikeata tanssin säveltä. Noin, noin, hei\nvaan! Kyllä se Janne osaa. Pankaapa joutuun miehet. Ottakoon omansa\nitsekukin ja minä otan kainaloisen kanani. (_Hyräillen Johannan\nluokse_.) Kitkat, katkat, pitkät matkat. Sinä ja minä ja Sirkan Liisa,\nPuntun Paavo ja Juortanen Jussi, Kapakka Lassi ja Myllärin Matti --\n\nJOHANNA. Kuulehan, Risto. Pari sanaa ensin.\n\nRISTO. Vaikka kolme. Vai niin. Oikeinko sitä mennään loitomma, ettei\nmuut kuule. No, mitä maailman päivinä sinulla nyt onkaan?\n\nJOHANNA. Eihän täällä vain ruvettanekaan pitämään pahaa elämää tänä\niltana? Minua jo alkaa pelottaa.\n\nRISTO. Pahaa elämää. Kissa vieköön. Sitäkö varten sinä noin totiseksi\nkävit. Älä turhia. Mitä pahaa elämää täällä pidettäisiin.\n\nJOHANNA. Jos miehet ryyppivät liiaksi ja humaltuvat.\n\nRISTO. Entä sitten. Kerrankos semmoista tapahtuu. Olletikin tällaisissa\npidoissa. Eihän tuo niin kumma olisi.\n\nJOHANNA. Se turmelisi meiltä koko hääilon. Risto kulta, olethan sinä\nainakin varuillasi.\n\nRISTO. Niin minäkö? (_Hyräilee_.). Enkös minä häissäni sais' olla vähän\npäissäni? -- Ei se ole mies, eikä mikään, tiedätkös, joka ei koskaan\nuskalla edes väkeviä nauttia.\n\nJOHANNA. Hiljaa, hiljaa, älä puhu niin kovasti. Sinä lasket leikkiä,\nRisto, et sinä tarkoita sitä, mitä sanot. Minä häpeäisin silmäni maalle,\njos sinä joisit itsesi humalaan.\n\nRISTO. Kas vain! Näyttää siltä, kuin -- Kuules, Johanna, älä sinä unohda,\nmitä pappi meille äsken lausui.\n\nJOHANNA. Mitä niin?\n\nRISTO. Että mies on vaimon pää.\n\nTOPPO. Mies on vaimon pää, niinkuin kissa on hiiren pää.\n\nKUSTAA. Ja myöhä on hiiren haukotella, kun on puoliksi kissan suussa.\n\nRISTO. Oikein, Kustaa, oikein, ha, ha, ha. Myöhä on hiiren haukotella,\nkun on puoliksi kissan suussa. No, Johanna, jokos aloitamme?\n\nJOHANNA (_laskee molemmat kätensä Riston käsiin_) Aloittakaamme!\n\n(_Kaikki astuvat paikoilleen ja tanssivat polskaa. Tanssi käy yhä\nvilkkaammaksi, ilo nousee korkeimmilleen. Silloin aukeaa ovi ja Heikki\nraastaa sisään Homsantuuta, joka kaikin voimin panee vastaan. Tanssi\ntaukoaa; itsekukin jää paikoilleen_.)\n\nHOMSANTUU. Minä en tahdo tulla, kuuletkos, minä en tahdo! Laske minut\nirti! sinä pakanan pallinaama, taikka minä puren sormesi poikki.\n\nRISTO. Kerttu! (_Vetäytyy syrjään_.) Mitä ihmettä tästä nyt tuleekaan.\n\nHEIKKI. Siivolla, siivolla! Herran poika, niin hän riehuu kuin Penttinen\npappilan kaivossa. Kas, kas, kuinka terävät kynnet sillä on. Kiusan\nkappale!\n\nHOMSANTUU. Annatko mun olla.\n\nHEIKKI. Älä siinä suotta hihise, tulla sinun kumminkin pitää. Ei auta\ntässä velikullatkaan. Kustaa, ota sinä toisesta kädestä.\n\nJOHANNA. Ei, ei, älkää häntä väkisin tuoko.\n\nKUSTAA. Sittenpähän kumma lienee, ellei kaksi miestä tuommoista\ntytöntypykkää voittaisi. (_Viskaavat hänet yhdessä tempauksessa keskelle\nlattiaa_.) Kas noin! Semmoisia puhvia minä annan, sanoi Vallas, kun\npäänsä lankkuun puski.\n\nTOPPO. Mikä hiiden poropirkko tuo on?\n\n(_Kaikki nauravat ja suhisevat; tytöt vetäytyvät kuiskutellen vasempaan.\nHomsantuu seisoo jäykkänä, kädet nyrkissä kupeilla, katsellen tuimasti\nympärilleen_.)\n\nJOHANNA. Tervetuloa, Kerttu!\n\nHOMSANTUU. Tuli nyt nurkkihin nuhina, sekä soppihin sohina.\n\nKUSTAA. Etkö kuule, Homsantuu, morsian puhuttelee sinua.\n\nHOMSANTUU. Nimeni on Kerttu.\n\nJOHANNA. Tervetuloa häihimme, Kerttu!\n\nHOMSANTUU. Pilkkapuikoksenneko minut tänne haetitte? (_Kädet\nlanteilla_.) Hyvä! Tässä olen nyt. Tehkää parastanne. Koettakaa saatteko\nminusta enemmän kuin minkä kirves kivestä saa.  TOPPO. Ken on tuo\nsatapaikkainen tytönhuitukka, jonka ikenet on irvallaan ja silmät kiljan\nkaljallaan.\n\nKUSTAA. Etkö sinä Homsantuuta ole ennen nähnyt? Hänet tuntee muuten koko\nmaailma.\n\nHOMSANTUU. Sama juuri, jota kilvan olette kiehuttaneet\nkielikattilassanne ja hautoneet hammastenne välissä. Paljonko siitä\ntyöstänne lienette hyötyneet. Sanokaapa pilanpäiten. Syntiä saitte\nsydämen täyden, mutta sitähän teillä oli yllin kyllin jo entuudeltakin.\n\nTOPPO. Voi, saksan pukki, sitä sappea. Tohtiiko tuota ollenkaan lähelle\nmennä, vai suihkuaako sen suusta tuli, lenteleekö kipinöitä kielen alta.\n\nJOHANNA. Pois, Toppo! Kerttua ei saa kukaan pilkkanaan pitää, hän on\nkutsuttu vieras, niinkuin kaikki muutkin. Ehkä tahtoisit tulla tuonne\ntoisten tyttöjen luokse, Kerttu?\n\nHOMSANTUU. En.\n\nJOHANNA. Minä takaan, että he kohtelevat sinua hyvin, jos vain sinä\npuolestasi olet heille ystävällinen.\n\nHOMSANTUU. Ennen minä kuusia kumarran, kuin kumarran kunnottomia; ennen\nleppiä lepytän, kuin lepytän lempoloita.\n\nLAURA. Tuo hävytön!\n\nKATRI. Kuinka hän uskaltaakin!\n\nKUSTAA. Emmeköhän sieppaa tyttöä uudelleen käsikynkästä ja vie häntä\nsamaa tietä jälleen pois.\n\nHEIKKI. Ja samaa hamppua, jolla hänet toimmekin.\n\nJOHANNA. Hiljaa! Ei saa noin katkeroittaa hänen mieltään. Kuulettehan,\nse on kylläkin katkera jo ennestäänkin. Kerttu, lasi viiniä, jos saan\ntarjota.\n\nHOMSANTUU. En huoli.\n\nTOPPO. Verkkasen tuli! Ei hän olekaan ruma, kun tarkemmin katson. Kaula\non kuin kanervan varsi, huulet kuin hunajametsä ja poskipäät kuin kaksi\npuolikypsää puolukkaa. Vähällä pitää etten jo rupea häntä rakastamaan.\n\nHOMSANTUU. Tule vain lähelle, niin revin sinulta silmät päästä.\n\nTOPPO. No, no, ethän nyt kumminkaan. Saapa kattikin kuningasta katsoa,\nellei muualta, niin uunin päältä.  HOMSANTUU. Pakenetko, koira!\n\nTOPPO (_kavahtaa takaisin_). Älä, luojan luoma.\n\nHOMSANTUU (_jälleen kylmänä ja tyynenä_). Liekö minut luoja luonut,\nvaiko synti synnyttänyt.\n\nJOHANNA. Älä välitä heistä, Kerttu. He eivät saa sinulle tehdä mitään\npahaa, niin kauan kuin olet minun turvissani.\n\nHOMSANTUU. Sinun turvissasi? Olenko minä mikään vaivainen, että minä\nturvaa tarvitsen? Mene loitommalle minusta. Sinua vihaan vielä enemmän\nkuin noita toisia.\n\nJOHANNA. Tyttö parka! Mikä sinun nuoren sydämesi on noin koventanut?\n\nHOMSANTUU. Kysy sitä noilta kylän herjoilta. Ja kysy sitä ennen kaikkea\nomalta kurjalta sulhaseltasi, joka piilee tuolla toisten takana, eikä\nuskalla tulla näkyviini.\n\nJOHANNA. Ristoa et saa soimata. Hän ei ole sinulle tehnyt mitään pahaa.\n\nHOMSANTUU. Mahdan sen tietää.\n\nJOHANNA. Astu esiin, Risto. Älä anna hänen loukata kunniaasi ilkeillä\nsyytöksillään.\n\n(_Risto tulee verkalleen esiin._)\n\nJOHANNA. Näet, Homsantuu, eikö hän uskalla.\n\nHOMSANTUU (_katselee hetken äänetönnä Ristoa, puhkeaa sitten raivosta\ntukahdetulla äänellä puhumaan_). Petit vaivainen valasi, söit kuin koira\nkunniasi.\n\nRISTO. Valehtelee, hi, hi, hi. Voi, peijakas, kuinka hän osaakin omiansa\npanna.\n\nJOHANNA. Ja sitä sinä vain naurat, Risto.\n\nHOMSANTUU (_menee lähemmäksi Ristoa, käsi ojennettuna_). Valehtelenko\nminä? Katso minua suoraan silmiin ja sano vielä kerran se sana, jos\nvoit.\n\nJOHANNA. Voithan sinä, Risto!\n\nRISTO (_naurahtelee hiukan hämillään, kääntyy pois ja lausuu puoliääneen\nmiehille_). Joutuu sitä johonkin tässä maailmassa, minkä sittapörrö\nseipääseen.\n\nJOHANNA (_tukahduttaen heräävää tuskaa_). Tee, niinkuin hän käskee,\nRisto. Minä tiedän, että sinä voit.  (_Hetken äänettömyys._)\n\nJOHANNA. Katso häntä silmiin, Risto. Syytön sinä kumminkin olet.\n\nHOMSANTUU. Käänny päin, jos uskallat, sinä kurja.\n\nJOHANNA. Tuolla tavalla annat itseäsi herjata kaikkien kuullen. Olisinko\nmies, kyllä häneltä suun tukkisin. En säälisi mokomaa ollenkaan.\n\nHOMSANTUU. Joko paljastat kyntesi sinäkin, laupias samarialainen?\nMainiota! Tuota juuri halusinkin. Tulkaa nyt kimppuuni jok'ainoa, minä\nen teitä pelkää. Minä huudan sittenkin, että kajahtaa korvissanne: Risto\non sanansa syöjä, valansa rikkoja, kunnottomin konna, pahin petturi\nauringon alla.\n\nJOHANNA. Suuri Jumala, etkö sinä puolusta itseäsi, Risto? Kiellä häntä\njo viimeinkin; masenna tuo käärme, joka sylkee maihin myrkkyänsä.\n\nHOMSANTUU. Kiellä? Masenna? Minuako? Oho! Kiven alla on kieltäjäni, maan\nalla masentajani.\n\nRISTO. Mitä sinä nyt joutavia pauhaat, Kerttu. Sovitaan pois kaikki\nvanhat vihat, syödään kissan kirppulihat. Ja sitten tanssimme polskaa,\nse on toista kuin tyhjästä riiteleminen. Minä vielä kaadan sinulle\nviiniäkin, Kerttu, tulepas juomaan.\n\nHOMSANTUU. Kelvoton! Viinilläkö tahdot syntivelkaasi viruttaa?\n\nRISTO. Olipa tämä nyt sitten hyvinkin suuri synti. Kantänka, sanoi\nruotsalainen. Kerrankos nuori mies hiukan narrailee kaunista tyttöä, ja\netenkin tuonlaista halvempaa naista, kuin sinä olet, Kerttu parka, ilman\nettä hänellä on sen totisempia aikomuksia. Eikös ryypätä, miehet?\n\nHOMSANTUU (_melkein mieletönnä_). Seis! (_Tukahdetulla äänellä_.)\nMinulla on vielä sana sanottavaa, ryyppää sitten vasta. Sinä\nteeskentelit rakkautta, kun petos asui mielessäsi, sinä ehdollasi\nsyöksit minut turmioon. Niinpä sinun pitää myös ansaittu palkkasi\nsaaman. (_Ottaa povestaan sormuksen, jonka heittää Riston eteen_.) Tuon\nkihlasormuksesi kanssa viskaan viimeisenkin hellemmän tunteen\nsydämestäni. Tästä hetkestä lähtien leimuaa siellä vain vihan ja\nkostonhimon liekit. Minun kiroukseni seuraa sinua aina kuolemaan\nsaakka, vielä haudan tuolle puolenkin se ulottuu. Se painaa hartioitasi\nkuin vuori, se kalvaa rintaasi kuin mato, yötä päivää se sinulle\nmuistuttaa kenen onnen ja elämän olet sortanut.\n\nJOHANNA. Auttakaa -- minä pyörryn.\n\nYRJÖ. (_vie häntä tuolille istumaan_). Vettä, tuokaa vettä.\n\nVAPPU (_antaa Johannalle vettä ja hieroo hänen ohimoitaan_).\n\nHOMSANTUU. Joko nyt surkastuu tuo lemmen kukka? Joko lakastuu tuo\nkirkkokunnan kirkkain ja kansakunnan kaunein? Eihän vielä ole aika\ntullut. Nauti ensin sitä onnea, jonka toisen kadotukselle olet\nperustanut, nauti iloa ja lemmen ihanuutta niin kauan kuin voit. Minä\nsillä välin kiertelen kuin huuhkain teidän onnenne majaa ja huudan:\nkostoa, kostoa, kostoa! (_Syöksee ulos_.)\n\n(_Äänettömyyttä ja hämmästystä_.)\n\nVAPPU. Kuinka on sinun laitasi, Johanna?\n\nYRJÖ. Varsin huonosti, pelkään.\n\nJOHANNA. Ehkä se menee ohitse. -- Olkaa tässä luonani te molemmat.\n\nTOPPO. Mutta kas, siinä tytössä oli vasta pippuria. Oikein tulista\nturkin pippuria. Voi, sen pahanen päivä! Niin seisoi Ristokin hänen\nedessään kuin vaivainen syntinen, eikä saanut sanaakaan suustansa.\n\nKUSTAA. Entä me muut sitten. Lempo vieköön, en ole minäkään usein niin\nnolostunut kuin äsken.\n\nLAURA. Siinä se nähtiin. Eikö käynyt aivan niinkuin minä jo sanoin.\n\nKATRI. Tarvitsi Johannankin häntä tänne tahtoa. Tietäähän sen hyvin\nentisestäkin, ettei Homsantuu osaa ihmisiksi olla.\n\nRISTO. Uh, uh, totta toisen kerran. Tämä pöyristys ei lähde ruumiista\nmuulla kuin viinalla. (_Täyttää lasit_.) Mitä sinä sieltä haet, Toppo?\n\nTOPPO. Katselen, mihin se sormus joutui, jonka tuo visapää heitti\nmaahan.\n\nRISTO. Anna velikulta olla, ei se maksa vaivaa. Se oli vaan tuommoinen\nvaskinen sormus: joutava, pahanpäiväinen, vaikka hän, hupakko, sitä\npovellaan kantoi. Tule ennen ottamaan ryyppy. Maljanne, miehet!\n\n(_Kolme kovaa lyöntiä kuuluu seinään. Kaikki säpsähtävät, varsinkin\nnaiset_.)\n\nNAISET. Herra siunaa, mikä se oli?\n\nLEENA-KAISA. Kalma löi.\n\nANNA-MAIJA. Vai lienee maailman loppu käsissä.\n\nTOPPO (_katsoo ikkunasta_). Eikö lieto! Homsantuu se vain seinää\njymäytti, koska hän nyt tuolla nyrkkiä pui ja hyppää kuin villitty.\n\nRISTO. Ulos miehet! Ottakaa kiinni se riivattu ja viekää\npoliisikamariin.\n\nJOHANNA. Ei, antakaa hänen olla rauhassa.\n\nRISTO. Mitä vielä. Putkaan tyttö vain ja pian.\n\nTOPPO. Myöhäistä! Hän juoksee pois, ette häntä enää kiinni saa. Tuolla\nhän jo lentää niin kaukana, ettei koko tytöstä näy muuta kuin hame, joka\ntuulessa liehuu.\n\nRISTO. No, menköön sitten. Mutta peijakas hänet perii, jos hän vielä\nkerran mailleni tulee.\n\nLIISA. Semmoinen heittiö. Kun tärväsi koko ilomme. Saa nähdä, tuleeko\ntästä enää tämän parempaa.\n\nLAURA. Tuskin, koska morsiankin näyttää noin surkealta.\n\nLOTTA. Nämäpä vasta häät. Totta tosiaankin. Kannatti näitä tämmöisiä\nvarten ostaa kukka rintaansa.\n\nKATRI. Ja minun kun piti vielä sijainen toimittaa, kun ei rouva muuten\nolisi laskenut.\n\nVAPPU. Onko sinun jo helpompi olla, Johanna?\n\nYRJÖ. Ehkä tahdotte vielä vähän vettä?\n\nJOHANNA. En minä tarvitse enää mitään. Kun vain jaksaisin sen verran,\nettä pääsisin täältä pois.\n\nRISTO. Johanna taisi säikähtyä vallan hukkaan. Älä huoli olla\nmilläsikään koko asiasta. Ei siitä semmoisesta kannata pahaa mieltä\npitää. Kuuletkos! Ei, mutta katsokaas, kuinka hän on lapsellinen. Itkee\nnyt tuota.\n\nVAPPU. Onko se ihme? Menköön kukin itseensä. Ei mahtaisi olla niinkään\nhauskaa juuri hääiltana kuulla tuonlaisia sulhasestaan.\n\nRISTO. Minkälaista?  VAPPU. Petoksia.\n\nRISTO. Petoksia! Kaikkea mun pitää kuulla. Vai petoksia. Olette te\noikein hassuja. Petostako sekin on, jos tyttöjä hiukan narraa. Semmoista\naina tapahtuu.\n\nTOPPO. Miesten narriksihan ne naiset on luotukin maailmaan. Eipä niillä\nmitä virkaa liene muuta.\n\nRISTO. Niinpä kyllä. Ja mitä pahaa siinä on, jos nuori mies kauniita\ntyttöjä rakastelee. Ei hän silti voi kaikkien kanssa naimisiin mennä,\neipä vain.\n\nVAPPU. Mutta olittehan kihlannut tuon tytön, sen kuin ymmärsin.\nMinkätähden sitten jätitte hänen noin vain?\n\nRISTO. Minkätähden, minkätähden! Sepä kysymys. Tietysti sentähden kun\nsain paremman. Tottahan Johanna toista on kuin Kerttu, jolla\ntyttöparalla ei ole kunnon hamettakaan, saatikka sitten rahoja pankissa\nniinkuin tällä. Ennemminhän minä toki sinut otin, Johanna, etkä suinkaan\nsinä minulle siitä vihaa kanna, vai kuinka, he he, he.\n\nJOHANNA (_nousee_). Pois minun täytyy päästä, -- pois vaikka mikä olisi.\nAuttakaa minua, tytöt, irti näistä koristuksista.\n\nRISTO. Mitä nyt? Mihin sinä aiot? Kesken kaikkea. Sano, hyvä ihminen.\n\nJOHANNA. En tiedä, kun vain pääsen pois. Tottapahan sitten selviää. Sen\nkumminkin tunnen, että me kaksi emme sovi yhteen.\n\nRISTO. Herra tule ja puserra, onko hän menettänyt järkensä?\n\nKATRI. Mitä sinä ajattelet, Johanna. Vallanhan sinä laitat itsesi\nihmisten naurettavaksi.\n\nLAURA. Vastikään vihiltä päässyt ja nyt jo tahtoisi erota miehestään. Ei\nsemmoista ole ikipäivinä kuultu.\n\nLOTTA. Ja mokomastakin syystä sitten. Hullun naikkosen tähden. Niin\njuuri; eihän Homsantuuta kukaan ihminen pidä viisaana.\n\nJOHANNA. Kuinka kovaan nuo neulat panittekaan. En saa niitä millään\nlähtemään.\n\n(_Repii kruunut ja harsot päästään. -- Leena-Kaisa ja Anna-Maija tulevat\nesiin ja asettuvat molemmin puolin Johannaa_.)\n\nLEENA-KAISA. Katsokaa kuinka paha henki ihmistä riivaa, kun hänet vain\nkerran saa pauloihinsa.\n\nJOHANNA. Paha henki? Minua?  RISTO. Niin kyllä. Pahan hengen yllytyksiä\ntuo on, ei muuta. Ei totisesti olekaan.\n\nVAPPU. Lieneehän, mitä lieneekin, mutta Johannan sijassa tekisin juuri\nsamoin.\n\nLAURA. Toinen hyvä. Yllyttää vielä tuota hassua.\n\nKATRI. Mitäs Vapusta. Ei hän olekaan niinkuin muut. Ajattelee aina\ntoisin kaikissa asioissa.\n\nLEENA-KAISA. Vappu on maailman lapsi. Älä kuuntele häntä.\n\nVAPPU. Mutta ajatelkaa, hyvät ihmiset, pikkuisen. Kuinka saattaisi elää\nyhdessä semmoisen miehen kanssa, johon ei voi luottaa. Mahdotonta\nsuorastaan. Ennemmin toden totta menisin kaivoon.\n\nJOHANNA. Niin se on. Ennemmin kaivoon taikka sikoja paimentamaan. Älkää\nminua estelkö, vaan antakaa minun mennä.\n\nANNA-MAIJA. Onneton, näinkö pian sinä pyhän vihkivalasi unohdat?\n\nJOHANNA. Vihkivalani? (_Painaa päänsä alas_.)\n\nLEENA-KAISA. Näinkö sinä miehesi tahdolle olet alamainen? Näinkö häntä\nmiehenäsi ja herranasi kunnioitat?\n\nANNA-MAIJA. Emmekö kaikki olleet tässä todistajina äsken, kun sinut\nRiston haltuun annettiin, ollaksesi häneen elinkautesi sidottuna?\n\nLEENA-KAISA. Ja käyttäytyäksesi kaikessa niin, että miehellesi\nkelpaisit.\n\nRISTO. Että miehellesi kelpaisit. -- Niin papin sanat kuuluivat.\n\nANNA-MAIJA. Kohta ensimmäisessä vastoinkäymisessä olet nyt kuitenkin\nvalmis luopumaan hänestä, jonka tähden luotu olet. --\n\nRISTO. -- sillä vaimo on luotu miehen tähden eikä mies vaimon\ntähden. -- Senkin pappi luki virsikirjasta.\n\nANNA-MAIJA. -- olet valmis luopumaan hänestä, jonka tähden luotu olet,\nseurataksesi pahan hengen houkutuksia ja omaa lihallista mieltäsi. Voi,\nsitä kadotuksen syvyyttä, jonka partaalla sinä ihmisparka, seisot.\n\nJOHANNA. Taidatte olla oikeassa. En tullut tuota ajatelleeksi. Hyvä\nJumala, mitä nyt teen?\n\nLEENA-KAISA. Rukoile anteeksi mieheltäsi ja pyydä häntä kärsimään\nheikkouttasi, muistaen, että hänet on varustettu vahvemmalla luonnolla\nja suuremmalla viisaudella.  RISTO. Kyllä, -- kyllä minä sen muistan. Ja\nettä minun tulee vaimoa parhaakseni hallita. Kaikki se vihkimäluvussa\nsanotaan. Enkä minä turhista vihaa pidä, vaan olen myös valmis antamaan\nJohannalle anteeksi.\n\nLAURA. Kuuletteko, kuinka hyväluontoinen hän on. Ei pahaa sanaa kaikesta\ntästä.\n\nKATRI. Noin ei olisi moni mies Riston sijassa tehnyt. Johanna saa\nkiittää onneaan.\n\nVAPPU. Lähde jo pois, Johanna. Minun luonani saat asua ensi aluksi.\n\nJOHANNA. En minä voi erota miehestäni. Olisihan se suuri synti.\n\nVAPPU. Ja mitä se olisi. Synti? Korjata erehdystä, jonka huomaa\ntehneensä. En jaksa kuunnella.\n\nJOHANNA. Sinä et muista, että pappi on meidät yhteen vihkinyt.\n\nVAPPU. Vaikka kohta, mitä se tähän kuuluu.\n\nLAURA. Siunaa ja varjele, minkälainen pakana hän on. (_Ulkona huudetaan:\nMorsian ulos_!)\n\nKATRI. Kas niin! Nyt tahdotaan taas morsianta ulos ja hänen pukunsa on\ntuommoisessa epäjärjestyksessä.\n\nLOTTA. Istu tähän tuolille, Johanna, niin laitamme kaikki kuntoon\njälleen tuota pikaa.\n\nKATRI. Kuinka ne pauhaavat. Odottakaahan siellä nyt siunaama hetki ja\nolkaa hiljempaa. Kyllä meitä vähemmälläkin saatte nähdä. No, -- ehkä se jo\nkelpaa. Kunhan on vähän sinnepäinkin. Lähdetään jo.\n\n(_Menevät ikkunan eteen. Eläköön-huutoja kaikuu. Risto ryyppää ja\ntarjoaa miehille_.)\n\nVAPPU. Noinkohan sitä ennen Vanhan testamentin aikaan uhrilampaillekin\nhuudettiin, kun niitä teurastettaviksi vietiin. Mitä luulette,\nLeena-Kaisa?\n\nLEENA-KAISA. Sitä minä en tiedä. Mutta kuinka niin?\n\nVAPPU. Muuten vain kysyn.\n\nLEENA-KAISA. Taidat viisastella. Tuommoinen puhe on muuten hyvin\nsopimatonta häävieraalle.\n\nVAPPU. Poispa minä täältä lähdenkin. -- Jää hyvästi, Johanna!\n\nJOHANNA. Nytkö jo? Viivy vielä hetkinen, Vappu!  VAPPU. Ei, kiitos\npaljon. Hääilosta olen tällä kertaa saanut tarpeekseni. Hyvästi vain\nkaikki. (_Menee_.)\n\nRISTO. Olipa sillä helkkarin kiire. Hääilosta saanut tarpeekseen!\nVastahan se, tiedämmä, oikein alkaakin. Panepas polskaa, Janne taas,\nniin pääsemme tanssimaan.\n\nKATRI. Se oli hyvä sana. Tanssia meidän täytyy, että morsiamenkin\nposkille tulee puna. Näettekö, kuinka kalpea hän on?\n\nJOHANNA. Jättäkää tanssi tänä iltana, ei se enää käy.\n\nRISTO. Mikäs sitä estää? Nyt se vasta käykin, kun on vähän lasia\nkallisteltu. Ota sinä, Toppo, Johanna pariksesi, minä tanssin tuon\niloisen Liisan kanssa. (_Hyräilee_.) Likka nätti ja sorea, poika potra\nja korea, Likka tanssivi somasti, poika polkevi kovasti. -- Eikös niin\nLiisa?\n\nTOPPO (_kumartaa Johannalle_). Saanko luvan.\n\nJOHANNA. Minä istun ennemmin tässä ja katselen.\n\nRISTO. Mitä nyt taas?\n\nJOHANNA. En minä jaksa, Risto. Olen niin väsynyt, ja aivan kuin\nkuumeessa. Varmaan kaadun, jos menen lattialle.\n\nRISTO. Vieläkös vain. Tule pois joukkoon. Tietysti sinun täytyy tanssia,\nkuinkas muuten.\n\nTOPPO. No, Johanna! Anna huolia honkasien, surra suuren suopetäjän ja\ntule sinä meidän kanssamme jalkoja heittelemään.\n\nRISTO. Joutuun, joutuun, Johanna. Kas niin. Ja te muut myöskin. Älkää\nviivytelkö noin, eihän tällä lailla ikinä pääse alkuun.\n\n(_Janne soittaa; kaikki asettuvat paikoilleen_).\n\nANNA-MAIJA. Onneksi saimme Johannan järkiinsä sentään.\n\nLEENA-KAISA. Jumalan kiitos, että kaikki päättyi näin hyvin. Minä jo\npelkäsin, mitä tästä piti tulemankaan.\n\n(_Polska alkaa_.)\n\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS\n\n\n_Kauppatori. Taempana vasemmalla muutamia kojuja ja pöytiä, täynnä\nkaikenlaista tavaraa. Myyjiä ja ostajia. Oikealla poikia, reput\nkainalossa, heittävät palloa. Perällä viisukauppias laulelee ja myy sen\nohessa arkkiviisuja ympärillä seisoville, joiden joukossa nähdään\nLiisakin. Katri ja Laura ostavat vasemmalla kaaliksia. Etumaisena\neräässä kojussa vasemmalla on Vappu myymässä._\n\nVIISUKAUPPIAS.\n\n    Istuen ihanassa,\n    raikkaassa lehdossa\n    nyt Akseli ja Hilda,\n    hänen morsiamensa,\n    kauniina kesäyönä\n    he rakkaudestaan\n    puhuivat muistellen\n    muinaista onneaan.\n\n    Ja ikävä ja hauska\n    se yö oli Hildalle,\n    hän armastansa lempi\n    ja nojas rinnalle,\n    hän suruissansa lauloi\n    ja huolin huokaili:\n    hyvästi, kauniit lehdot,\n    hyvästi, armaani!\n\nJOHANNA (_tulee oikealta, pysähtyy epävakaisena; katselee vuoron rahaa\nkädessään, vuoron myyjiä; itsekseen_). Yksi ainoa markka! Ei penniäkään\nenempää. Eikä tietoa, mistä toista tulee. (_Katselee hetken äänetönnä\nrahaansa_.) Mitä tällä nyt teen? Ostanko maitoa lapselle, vaiko leipää\nmeille kaikille?\n\n(_Katri ja Laura tulevat häntä vastaan. Liisa huomaa heidät ja rientää\narkkiveisu kädessä ja koppa käsivarrella heidän luokseen_.)\n\nKATRI. No, vielähän se Johannakin elää. Terve, terve! On siitä aikoja\nkulunut, kun sinut viimeksi näin.\n\nLAURA. Kuinka sinä olet hirmuisesti muuttunut. Ja vuosi on vasta\nkulunut, kun häitäsi vietimme. Ei sinua tuntisi enää samaksi\nihmiseksikään.\n\nJOHANNA. Makasin ensin kauan aikaa sairaana ja sitten on taas pieni\npoikani ollut kipeänä. Kun kaiket yöt saa valvoa kätkyen ääressä, niin\nkyllä kasvot kalpenevat.\n\nLIISA. Vai niin, vai on sinulla jo poika. En minä ole tiennytkään. No, ei\ntässä maailmassa. Joko hän on vanhakin? Kolmen kuukauden, sanot? Ja\nkenenkä näköinen? Onko hän äitiinsä vai isäänsä? Minäpäs tulen häntä\nkatsomaan jonakin päivänä. Vai on sinulla poika!\n\nJOHANNA. Hän on niin hento ja kivulias, lapsi raukka. Ehkä Herra hänet\npiankin korjaa.\n\nKATRI. Ei siihen ole taikaa. Kivuliaista lapsista usein tulee ihan\nterveitä, kun niitä vain hoidetaan. Kyllä oli meidänkin Iigori pienenä\nniin laiha ja huono, ettei suinkaan olisi luullut hänestä kalua\nsaatavan. Mutta annas, kun rouva rupesi syöttämään pojalle munia ja\nhakattua tuoretta raavaan lihaa, niin heti se alkoi kasvaa ja lihoa\noikein silmissä. Näkisitte vain kuinka riski ja terve hän nyt on.\nPosketkin niin punaiset ja paksut, että niitä ilokseen katselee.\n\nLAURA. Meidän Eveliinaa taas pidettiin mallashauteissa. Pantiin koko\nkappa maltaita aina kerrallaan korvoon. Koetapas sinäkin, Johanna, sitä\nkeinoa.\n\nJOHANNA (_hymyillen_). Munia, lihaa, maltaita! Kyllä kuulee, että te\npalvelette herrasväessä. Ei noita kaikkia meikäläisten varoilla osteta.\n\nLAURA. No, hyvänen aika! Kaksi nuorta tervettä ihmistä ja yksi ainoa\nlapsi. Totta nyt tuolle jaksaisi hankkia vaikka mitä. Eikä ne semmoiset\nmallashauteet sitä paitsi koko maailmaa maksa. Mutta sinä olet vain niin\ntarkka, Johanna, siinä koko asia.\n\nLIISA. Olihan sinulla omia rahoja pankissa, osta niillä.\n\nKATRI. Niin, tosiaankin. Omia rahoja on ihmisellä, ettei tarvitse\nmieheltäänkään joka ropoa rukoilla, ja yhtäkaikki kehtaa varojen\nvähyyttä syyttää. Kuka olisi ennen aikaan uskonut sinusta noin ahnasta\ntulevan.\n\nLIISA. Mikä sinun on, Johanna? Oletko sairas?\n\nJOHANNA. Ei -- en minä sairas ole. Välistä vaan ottaa niin pahasti\nsydämestä.\n\nKATRI. Ai, ai. Sinä näytät kovin huonolta. Jaksatko kävellä, vai tulenko\ntaluttamaan sinua? Ethän vain kaadu?\n\nJOHANNA. Ei, anna minun olla. Kyllä se menee ohitse. Hyvästi nyt tällä\nkertaa, tytöt. Hyvästi, Liisa! Tule sitten joskus katsomaan poikaani,\nkoska mielesi tekee.\n\nLIISA. Hyvästi, hyvästi. Kyllä minä tulen. Kuule, Johanna, vielä kun\nkysyn. Miltä sinusta nyt tuntuu miehelässä olo? Eikö se ole vähän\nhauskaa sentään?\n\nJOHANNA. Älä kaikkea kysele. Saat kai sen itsekin aikanaan kokea, lapsi\nparka. (_Menee jonkun verran vasempaan, pysähtyy ja puhuu itsekseen_.)\nOmia rahoja pankissa! Omia rahoja? Niin, olinhan ne rehellisesti saanut\nkokoon kymmenvuotisessa palveluksessani. Mutta, hyvä Jumala, olivatko ne\nsittenkään omiani? (_Menee Vapun luokse_.)\n\nKATRI (_katselee Johannan jälkeen_). Mikä tuota vaimoa vaivaa? Ei hän\nole oikealla jäljellä, muistakaa minun sanoneeni.\n\nLAURA. Kuka hänet tietää. Minä en ole voinut kärsiä koko ihmistä enää\nsen jälkeen, kun hän niin tyhmästi käyttäytyi häissänsä. Vieläkö aiotte\nviipyä täällä? Minun ainakin täytyy lähteä.\n\nKATRI. Minun myös. Ei ole hyvä vitkastella, kun on toisen leivässä.\n\nLIISA (_katsoo koppaansa_). Voi Taavetti! Enhän minä vielä ole\nsaanutkaan tarpeitani. Mahtaa rouvalla taas olla tortut lämpiminä, kun\nkotia pääsen.\n\n(_Liisa menee perälle tekemään ostoksia, Laura ja Katri menevät\noikealle_.)\n\nVAPPU. Niinkuin sanoin, Johanna hyvä, nauloittain ei kannata myydä\nleipää nyt alle kahdentoista pennin, kun jauhot ovat niin kalliita.\nMutta jos koko leiviskän ostat, saat vähän huokeammalla.\n\n(_Risto ja Toppi ilmestyvät perälle_.)  JOHANNA. En voi. Minulla ei\ntällä kertaa ole rahaa kuin yksi markka ja täytyy ostaa vähän maitoakin\nlapselle.\n\nVAPPU. Tuolla tulee miehesi; ehkä saat häneltä lisää.\n\nJOHANNA (_säpsähtää, kätkee kätensä esiliinan alle ja väistyy jonkun\nverran syrjään_).\n\nRISTO. Niin, mitäs nyt teemme, Toppo? Ryyppy pitäisi saada näin\naamutuimaan, eikä ole rahaa. (_Vetää taskunsa nurin_.) Ei niin penniä.\nToinen tasku tyhjä, toisessa ei mitään. Sano, velikulta, mikä tulee\nmeille neuvoksi.\n\nTOPPO. Näetkö vaimoasi?\n\nRISTO. Johannaa? Onko hän täällä? No hitto, eukko ei ole tyhjin käsin\ntorille tullut.\n\nTOPPO (_hyräilee_). Heijuu, ajunttanpoo, nostakaa ylös, laskekaa\njo. -- Vaimolla rahaa, miehellä ei. Muistatkos vielä, mitä sinulle\nhäissäsi sanoin? Rahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin juuri kuin\nitse tahdot. Kävikö toteen?\n\nRISTO. No, ei käynyt, ole siitä varma. Vai rahat ovat minun. Oho toki!\nÄlä usko, rakas sielu, että kissa lentää. Johanna aina pitää neuvonsa ja\nhankkii itselleen jonkun pennin, mutta sekin kuuluu minulle, niin sanoo\nlaki ja asetus.\n\nTOPPO. Mutta eukkosi, eikö hän ole toista mieltä?\n\nRISTO. Vastoin lakia ja oikeutta maassa? Ehei! Ei sitä niin\nsentään. -- Elä maassa maan tavalla, taikka maasta pois. -- Näetkös, kuinka\nhän minua pelkää. Piiloittelee ja hiipii pakoon kuin varas juuri.\nTodistus siitä, että hänellä on rahaa. Malta vähäisen, Toppo, kohta\nsaamme ryypyt. (_Rientää Johannan luokse_.)\n\nTOPPO. Jokohan tuo tottakin onnistuu. En minä vain vaimon sijassa --\n\nRISTO. Johanna, odota, älä mene. Kuule onko sinulla yhtään rahaa?\n\nJOHANNA. Kuinka niin?\n\nRISTO. Minä olisin tarvinnut. Anna tänne, äläkä tee verukkeita, näenhän\nsen silmistäsikin, että sinulla on.\n\nJOHANNA. On yksi ainoa markka, jonka sain kutomapalkkaa kahdesta\nsukkaparista. En minä voi antaa sitä sinulle, Risto. Se täytyy panna\nruokaan, sillä lapsi itkee kotona nälissään.  RISTO. Joko sinä taas\nintät vastaan, vaikka hyvin tiedät, ettei se mihinkään auta. Tuo nyt\nvain kauniisti raha tänne, niin pääset vähemmällä vaivalla. Saat sinä\naina toista sen verran kuin lapsen ruokaan tarvitset.\n\nJOHANNA. Kolme vuorokautta meni minulta ummelleen noita sukkia\nkutoessani. Ennenkuin toisen markan ansaitsen, on lapsi kuollut nälkään.\nEnkä minäkään enää kykene työhön, ellen saa leipää. Moneen päivään en\nole syönyt muuta kuin suolavettä ja perunoita. Lapsi kun sitten vielä\nimee tyhjää rintaa, niin onko ihme, että voimat menevät. Tuskin enää\npysyn pystyssä.\n\nRISTO. Kehtaat vielä valittaa. Eikö se ole oma syysi. Olisit mennyt\nsepältä lainaamaan, niinkuin tuhannen kertaa olen sanonut. Hän sinulta\nei kumminkaan mitään kieltäisi.\n\nJOHANNA. Enhän voi millään tavalla mennä velkaa tekemään, kun tiedän,\netten sitä koskaan saisi maksetuksi. Koetan sitten ennemmin hankkia\njollakin muulla keinolla taikka tulla ilman toimeen.\n\nRISTO. Tee kuin tahdot, mutta syytä myös itseäsi, jos puutetta kärsit.\nJa vedä ja joutuin roposi esiin. Toppo tuolla nauraa, kun näin kauan\nsaan sinua rukoilla.\n\nJOHANNA. En minä anna ainoata rahaani, en vaikka mikä olisi. Kuinka sinä\njulkeatkin sitä minulta tahtoa. Eikä siinä kyllin, että olet juonut ja\ntuhlannut kaikki entiset säästöni, vieläkö sinun lisäksi pitää penni\npenniltä ryöstää minulta pienet ansionikin. Sinulla ei ole omaatuntoa,\nei hiventäkään. Onko tuo enää laitaa, ettei mies huoli käydä työssä enää\nollenkaan, juo vaan ja hurraa päivät päätään, siksi kun saa kaikki\nhävitetyksi, mitä vaimo on koonnut. Ajattele sentään vähän, mikä meille\ntulee eteen. Nyt olemme jo melkein maantiellä, eikä ole vielä kulunut\nkuin vuosi siitä, kun yhteen menimme. Keppi kerjäläisiä meistä tulee\ntuossa paikassa, ei auta mikään.\n\nRISTO. Oletkos huutamatta siinä. Kaiken näköisiä. Kun rupeaa pauhaamaan\nkeskellä toria aivan kuin hullu. Etkö sinä vähän häpeä. Ihmisetkin\nsinuun katsovat kuin kummaan.\n\nJOHANNA (_itkien_). Minkä sille taidan, kun olen näin onnettomaan tilaan\njoutunut. En suinkaan minä itsestäni välittäisi, mutta lapsi raukka kun\nsaa kärsiä ja ihan nälkään nääntyä.  RISTO. Niin, itke siinä nyt vielä\nja ruikuttele. Hyvästäkin asiasta kuin yhdestä markasta. Luulisi jo\nolevan hengen hädässä.\n\nJOHANNA. Yhdestä markasta! Onko tämä sitten ensikerran, kun minulta\nväkisin otat hiellä ja vaivalla ansaitut pennini. Puhumattakaan niistä,\nmitkä olin kerännyt ennen naimisiin menoani.\n\nRISTO. Vai myötäjäisistäsi sinä tässä vielä rupeat ylpeilemään.\nMokomastakin summasta, kuin kuusisataa markkaa. Moni vaimo on tuonut\ntuhansia ja kymmeniä tuhansia miehelleen eikä niistä sentään pitkiä\npuheita pidä. Olet sinä se kapine, totta tosiaan.\n\nJOHANNA. Ensi kerran niistä mainitsin ja olkoon myös viimeinen. En\ntiedä, kuinka tuo pääsi suustani. Kun mieli on katkera, tulee ihminen\nsanoneeksi paljon semmoista, jota ei tahtoisikaan.\n\nRISTO. Niin, olkoon nyt; mutta tuo raha hyvällä jo tänne, taikka minä\nkäsken poliisia tuolta avukseni. Näytetään, saadaanko eukkoa\ntottelemaan, vai ei. No, kuinka käy? Joko minä huudan? Hei, po --\n\nJOHANNA. Ei, älä käske, tuossa on. Ottaisit henkesi samalla, että\npääsisin tästä kurjuudesta.\n\nRISTO. Tästä kurjuudesta? Mikähän sinulla on hätänä siinä. Mene edes\nkotia tillittelemään, ettet joudu vielä koko kaupungin pilkaksi. (_Menee\nTopon luokse_.)\n\nTOPPO. Noo, tuliko rahaa?\n\nRISTO. Mikäs siinä oli. Näetkös tuota?\n\nTOPPO. Hei, pullon hinta. Nytpä meidän kelpaa.\n\nRISTO. Eukko minua vaan harmittaa. Kun pani vastaan, että pois tieltä.\n\nTOPPO. Jo minä arvasin. Mutta ole mies, kärsi kaikki. Onhan jo\nvirsikirjassakin sanottu että miehen pitää usein vaimonsa heikkoutta\nkärsimän. Ne, näet, kun ovat noita maailman hentoja astioita.\n\nRISTO. Lähdemmekö sitten anniskeluun, vai kuinka?\n\nTOPPO. Tietysti. Sinne menemme ja elämme taas niinkuin herrat vaan tämän\npäivää. (_Laskee kätensä Riston kaulaan; laulaa_) -- Ei saa moittia\njuomari-poikaa, juomari-poikaa, juomari-poikaa, mies sen on paikallansa.\nJa mies se on paikallansa -- -- _Menevät oikealle_.)\n\nVAPPU. Mihinkä sinä jäit, Johanna? Tule pois leipä-kauppaan tekemään.\nJOHANNA. Toisen kerran, Vappu kulta. Nyt ei sovi.\n\nVAPPU. Minkätähden ei? Hintaako moitit?\n\nJOHANNA. Ei, en minä hintaa moiti, mutta tällä erää täytyy jättää\nostokset sikseen.\n\nVAPPU. Tulehen kumminkin lähemmäksi, minulla olisi vähän muutakin\npuhumista. Kuule, etkö sinä tahtoisi ruveta kutomaan kangasta? Vörskyn\nrouva pyysi minua tässä tuonoin tiedustelemaan joltakulta luotettavaa\nihmistä, joka olisi taitava semmoiseen työhön. Ajattelin kohta sinua,\nsillä muita en tunne, joiden rehellisyyttä voisin niin taata.\n\nJOHANNA. Voi, kuinka mielelläni otan kankaan kutomista, jos vaan saan.\nSehän olisi minulle oikein suureksi avuksi näin tiukkana aikana, sillä\naina kankaalla kumminkin enemmän ansaitsee, kuin muulla käsityöllä. Joko\nhän kuinka pian tahtoisi saada sen kuteille?\n\nVAPPU. Mene kuulemaan. Sano, että minä sinut lähetin. Mutta yksi asia\nvielä. Jos vain tahdot, niin saat minulta velaksi leipää. Tunnenhan\nsinut sen verran. Maksat sitten kun voit.\n\nJOHANNA. Tuhannen kiitosta! Nyt kun minulle tulee työtä, voin sen ehkä\npiankin suorittaa.\n\nVAPPU. Kas tässä on puoli leiviskää. Anna minä panen sen tuohon\nvaatteeseen.\n\nJOHANNA. Jumala palkitkoon sinulle hyvyytesi minua kohtaan, Vappu. En\ntaida sinua niin kiittää kaikesta kuin pitäisi. (_Sitoo nyyttinsä,\njättää hyvästi ja menee vasempaan_.)\n\nHOMSANTUU (_tulee juosten oikealta ja lykkää yksipyöräisiä kärryjä,\njoissa hänellä on perunoita. -- Katupoikia seuraa häntä kintereissä_.)\n\nPOJAT. Homsantuu, mustalaistyttö! Homsantuu! Kenen perunamaassa olet\nkäynyt varkaissa?\n\nHOMSANTUU (_torjuu poikia luotaan_). Oletteko siivolla siinä. Menkää\ntiehenne mokomat.\n\nPOLIISI. Missä olet noita kasvattanut?\n\nHOMSANTUU. En missään. Nostamapalkkaa olen saanut jok'ainoan. Mutta mitä\nse sinuun kuuluu?\n\nENSIMMÄINEN POIKA. Sui muoria, onko muorilla vaaria?  TOINEN POIKA.\nÄlkää menkö liian lähelle. Sillä on suu kuin syövällä sudella.\n\nKOLMAS POIKA. Varikseltako sinä, Homsantuu, olet varren saanut, ja\nkorpiltako olet tuon nenän kopannut?\n\nENSIMMÄINEN POIKA. Kuinka sinusta tuli noin mustaverinen sitten vielä.\nLieköhän emosi sinut kekäleistä keräillyt, sysilöistä synnytellyt?\n\n(_Risto ja Toppo tulevat perälle. Toppo estelee Ristoa menemästä\nHomsantuun luokse_.)\n\nTOINEN POIKA. Ettemmekö sinun sukuperääsi tuntisi, Homsantuu?\nMustalainen äitisi oli.\n\nKOLMAS POIKA. Ruumenpurnu, tervatynnyri, sylttysammio --\n\nRISTO (_repäisee itsensä irti Toposta ja ajaa pojat pois_). Kyllä minä\nniille opetan. Pakenetteko siitä, vai? Semmoisia nulikoita. Koettakaapas\nvielä tulla tänne. (_Takaisin Homsantuun luokse_.) Hyvää päivää, Kerttu,\ntaas pitkästä aikaa. Mitä sinulle kuuluu?\n\nHOMSANTUU (_istuu kärryilleen ja viskelee perunoita palloina ylös\nilmaan. Ei ole Ristoa näkevinään_).\n\nRISTO. Minä sinut pelastin noilta pojan pahuksilta.\n\nHOMSANTUU. Turha vaiva. Niistä olisin kyllä itsekin selvinnyt.\n\nTOPPO. Näet nyt, mitä sinä hänestä kostut. Kun viitsitkin tuon\nturjakkeen jäljessä juosta. Tule pois anniskeluun takaisin. Panemme pari\npeliä kontraa ja juomme pullon loppuun.\n\nRISTO. Mene edellä, minä tulen jahka kerkiän. Täytyyhän miehen toki\nentistä morsiantaan tervehtiä, vaikka ihme olisi, eikös niin, Kerttu?\n\nHOMSANTUU. Pysy vaan erilläsi. Minulla ei ole sinun kanssasi mitään\ntekemistä.\n\nTOPPO. Siinä sen kuulit.\n\nRISTO. Yhäkö sinä olet minulle äkeissäsi? Ja minussa, tiedätkös, tuo\nvanha rakkaus syttyi uuteen tuleen heti kun anniskelun ikkunasta näin\nsinun juoksevan ohitse.\n\nHOMSANTUU (_hyppää ylös_). Pois luotani.\n\nRISTO. No, no, hiljaa, hiljaa. Enhän minä sinulle pahaa tee.\n\nTOPPO. Perhana, kuinka uljas. Sinuun täytyy väkisenkin mieltyä,\nHomsaliisa, vai mikä sinä olet.  HOMSANTUU (_kääntyy väkijoukkoon_).\nEikö kukaan tahdo ostaa perunoita? Kaksikymmentäviisi penniä kappa.\n\nTOPPO. Päästäpä, Risto, minua likemmäksi. Paremmin minä kumminkin osaan\ntyttöjen kanssa leikkiä laskea kuin sinä.\n\nHOMSANTUU. Perunat ovat hyviä. Tulkaa katsomaan.\n\nTOPPO (_puoleksi laulaen_). Ofilia mansulalii, Ofilia\nmansulalii. -- Muistatko vielä sukusi kieltä, sinä mustasilmä\nmurheenlapsi? Ala bingelibii, ala dackeli dii, Saridoo! Ala hingeli bii,\nala danckeli dii, Saridoo! Ala baskusi, nellusi, vatsusi, Sulamala,\nsulamala sumperin sutsatsii. Ofilia mansulalii, Simsilä, kimsilä,\nrattentaal.\n\nHOMSANTUU. Mitä siinä suotta leukojasi levittelet ja hampaitasi\nharjoittelet.\n\nTOPPO. Mustalaista se on, heimosi kieltä, etkö sitä tunne? -- Ala bingeli\nbii, ala danckeli dii vaktartaa. Konsunellos vad, ala vengos vad, ala\nmiira, miira Surted sudsura vaktartaa.\n\nHOMSANTUU. Noin kiehunee kielesi vielä kerran pirun pihtienkin välissä.\n\nTOPPO. Ei, Risto, lähdetään pois. Tuolle myrkkyhampaalle ei kannata\nsuutansa pieksää.\n\nRISTO. Jahka minä koetan. -- Kerttu kultani, kanamarjani, punakukkani,\nsokeritokkani, tule paiskaamaan kättä ja sano: pois vihojen vimmaukset,\npuhas siunaus sijahan!\n\nHOMSANTUU. Herjetkää minua kiusaamasta, te kyykäärmeet; muutoin ei\nkunnian kukko laula.\n\nRISTO (_laulaa_). Heija, veija, voikkoset ja heija veija vennen; Missä\non se rakkaus, jok' oli meissä ennen --\n\nHOMSANTUU. Olisi minulla vain ase, niin kuoliaaksi sinut löisin tuohon\npaikkaan.\n\nTOPPO. Siinä vasta on kiukkupussi.\n\nRISTO. Karhun sappi sillä tytöllä on.\n\nHOMSANTUU. Karhun sappi ja kynsissä kymmenen viikatetta. Tule vaan\nlähelle, niin --\n\nRISTO. Ettäkö sinua pelkäisin, sitten? Johan nyt. Syliini sinut\nsieppaan, ennenkuin tiedät asiastakaan.\n\nHOMSANTUU. Anna minun olla, taikka noidun sinut suin syteen, päin\nsaveen, jotta silmäsi kellelleen jäävät.\n\nRISTO. Ethän sinä edes osaa noitua. (_Ottaa häntä vyötäisiltä_.)\nHOMSANTUU (_repäisee itsensä irti ja viskelee häntä perunoilla_). Tuossa\nsaat, tuossa, tuossa ja tuossa --\n\nRISTO. Voi, lasta. Perunoillako luulet aikamiehen voittavasi? (_Koettaa\ntaas ottaa hänestä kiinni_.)\n\nHOMSANTUU (_ottaa hiekkaa maasta ja viskaa häntä silmiin_). Entäs\nnyt -- entäs nyt --?\n\nRISTO. Älä hemmetissä! Pahus, kun sokaisi minulta silmät.\n\nHOMSANTUU. Saitko vihdoinkin tarpeeksesi.\n\nTOPPO. No, Risto, tappiollehan sinä taisit joutuakin.\n\nRISTO. Ole ilkkumatta. Tässä on tosi edessä.\n\nHOMSANTUU. Kunpa kirvelisikin vähän aikaa. Muistat silloin antaa minun\nvastedes olla rauhassa.\n\nTOPPO. Olisit totellut minua ja pysynyt anniskelussa.\n\nRISTO. Auttakaa, hyvät ihmiset. Eikö kellään ole vettä tai maitopisaraa?\n\n(_Ihmisiä kokoontuu ympärille. Homsantuu istuu kärryinsä reunalle_.)\n\nERÄS EUKKO. Mikä silmille on tullut?\n\nRISTO. Tyttö tuolla viskasi ne täyteen hiekkaa ja multaa.\n\nEUKKO. Kuka tyttö?\n\nHOMSANTUU. Minä.\n\nÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Mustalainen, pakana.\n\nTOINEN. Selkäsaunan sietäisit, mokoma.\n\nEUKKO. Istu tuonne kärryille, niin saan katsoa niitä tarkemmin.\n\n(_Homsantuu nousee ja antaa sijaa_.)\n\nRISTO. Niin ne polttavat kuin tulessa.\n\nEUKKO. Ihmekö se on. Hyvä Jumala, silkka verihän niistä lähtee. Elä mies\npoloinen, hiero niitä enää. Voi, voi. Ei näistä ikinä kalua tule, näistä\nsilmistä.\n\nTOPPO. Oho? Jokohan tottakin niin hullusti kävi.\n\nEUKKO. Sokeaksi tulee mies parka auttamatta. Sanokaa minua\nvalehtelijaksi.\n\nHOMSANTUU. Sokeaksi? Tuleeko hän sokeaksi? -- Se ei ole totta.\n\nÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Kyllä Sauna-Anna tietää. Hän on hyvä silmäin katsoja.\n\nHOMSANTUU. Eihän näkö niin vähästä voi mennä.  EUKKO. Tule katsomaan.\nSilmät ovat kuin veripallot juuri.\n\nRISTO. Onko nyt mielesi hyvä, Kerttu? Voi, saakeli, kuinka niitä\nkirveltää.\n\nHOMSANTUU. Pankaa niihin jotakin.\n\nEUKKO. Mitäs tässä nyt osaan niihin panna.\n\nHOMSANTUU. Rohtoa, voidetta. Ettekö tiedä neuvoa mitään.\n\nEUKKO. Kyllä, jos vain on rahaa.\n\nHOMSANTUU. Sitä saadaan. Sitä hankin vaikka kiven kolosta. (_Ottaa\npovestaan rahakukkaron_.) Tuossa aluksi. Lähettäkää joku apteekkiin.\nUuteen apteekkiin, joka on tässä lähinnä. Pian, pian! Minä sillä välin\ntoimitan enemmän rahaa. Eikö kukaan osta perunoita!\n\n(_Eukko kuiskaa jotakin eräälle pojalle, joka lähtee menemään_.)\n\nHOMSANTUU. Juokse, poika, juokse minkä ennätät.\n\nRISTO. Tuska vaan nousee nousemistansa. Kyllä minulta nyt silmä-kullat\nmenivät.\n\nHOMSANTUU. Älä hätäile vielä. Odotetaan. Kohta tuo poika rohdot. Ehkä\nniistä on apua. Kun saat paljon rohtoja, oikein paljon. (_Juoksee\nperälle, jossa muutamia herroja seisoo tupakkaa polttaen_.)\n\nÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Tulipas tytölle hätä.\n\nTOINEN. Se on tietty. Johan nyt vähemmästäkin.\n\nHOMSANTUU. Hyvät herrat, annatteko minulle rahaa? Minä tanssin teille\nniin ihmeen kauniin mustalais-tanssin.\n\nENSIMMÄINEN HERRA. Tusan till vacker fiicka.\n\nTOINEN HERRA. Zigenerska, tror jag.\n\nHOMSANTUU. Annatteko minulle rahaa?\n\nENSIMMÄINEN HERRA. Så innerlight hon ber.\n\nKOLMAS HERRA. Nej, men se på de ögonen!\n\nNELJÄS HERRA. Charmant!\n\nHOMSANTUU. Hyvät herrat, saanko tanssia teille?\n\nENSIMMÄINEN HERRA. Vi låta henne dansa.\n\nTOINEN HERRA. Ja, ja, naturligtvis.\n\nKOLMAS HERRA. Ypperligt!\n\nNELJÄS HERRA. Tanssi, tanssi. Sinä kaunis tyttö. Me anta raha! Kaunis\ntyttö sa paljon raha. Paljon raha.  HOMSANTUU. (_viskaa kärryt\ntieltään_). TEHKÄÄ SIJAA JA LAULAKAA!\n\n(_Väkijoukko laulaa. Homsantuu tanssii_.)\n\n    Ilta on raitis,\n    hauska on hyppely.\n    Sävel on kaunis\n    vilkas vippely.\n    Tulkaapa tänne\n    mua katsomaan,\n    teille ma tanssin\n    ja laulan vaan.\n    Ma hyppelen ja laulelen.\n    ma hyppelen ja laulelen.\n\n    Musta mun tukka,\n    kaunis mun vartalo.\n    Köyhä oon raukka,\n    kurja kohtalo,\n    päivällä tanssin\n    ja iloitsen,\n    öisin ma itken\n    ja huokailen.\n    Niin öisin itken, huokailen,\n    vaan nyt mä nauran tanssien.\n\n(_Kokoaa rahaa esiliinaansa ja vie ne Ristolle_.)\n\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS\n\n\n_Metsäinen seutu. Oikealla heinälato. Kuu loistaa._\n\nHOMSANTUU (_tulee oikealta_). Pois täältä, kauas kauas pois. -- Aina\nsinne, missä ei kuu kumota eikä aurinko paista. Taikka järven pohjaan\ntuonne, niin syvälle mutaan, ettei aallotkaan sieltä kadonnutta\nlöytäisi. Mitä minä maailmassa teen? Ei minulla ole täällä sijaa; ei\nyksikään ihminen minua kaipaa eikä itke. Miksi, Jumala, loit näin kurjan\nolennon, josta ei kenellekään ole iloa, ja jota ei kukaan, kukaan, ei\nkukaan rakasta. (_Heittäytyy puun juurelle vasempaan ja puhkeaa haikeaan\nitkuun_.\n\n-- _Vasemmalta tulee mustalaisjoukko, Helka edellä, Hagert, Ilona ja\nheidän kaksi lastansa jäljessä_.)\n\nHELKA. Hei, tulkaa tänne! Täällä on lato, jossa saamme oivallisen\nyösijan. Heinissä makaamme tuolla paremmin kuin höyhentyynyillä.\n\nILONA. Muori, näetkö tuolla on joku pitkällään puun alla.\n\nHELKA. Totta maar', siellä on ihminen. Hei, kuka se?\n\nHOMSANTUU. Maan mato, tuonen toukka, kalojen ruoka.\n\nHELKA. Kies'avita, jopa sinä olet meitä melkein kurjempi. Mistä olet,\npoloinen?\n\nHOMSANTUU. Mistäkö olen? Niin, sanoisin, jos tietäisin. Onko\nturvattomalla tupaa, onko onnettomalla katosta? Sorsalla on sijansa,\nAllilla tyynet asunnot, mutta kovaosaisella on vaan korpi kotona, salo\nsaunana ja aidan soppi suojana.\n\nILONA (_Hagertille_). Kuuletko, Hagert, hänen puhettaan? Ei hänellä ole\nkotoa enempää kuin meilläkään.\n\nHAGERT. Ole hiljaa. Luuletko hänen sittenkään tahtovan tulla meidän\nseuraamme.\n\nHELKA. Kovin näytät vielä nuorelta ja kuitenkin olet jo noin onneton.\nEikö sinulla ole ketään maailmassa, joka sinusta pitäisi huolta?\nVanhempia, sukulaisia, taikka tuttuja edes?  HOMSANTUU. Ei ketään.\nÄitini on tiellä tietymättömällä, isäni lepää nurmen alla kirkkomaassa.\nTuttuja ei ole muita kun taivaan tuiskut ja tuulet, ystäviä ei armaampia\nkuin ahon ainaiset ahavat. Mutta mitäpä siitä. Ne eivät kumminkaan\nsuotta soimaa, eivätkä niin kovalasti petä kuin ihmiset.\n\nHELKA. Totta, lapseni, totta!\n\nHOMSANTUU. Tästä lähtien en enää menekään ihmisten ilmoille, sillä\nheidän pariinsa en kumminkaan sovi. Yksin on hyvä olla. Ei ole kenenkään\ntiellä, ei kenenkään pilkattavana, eikä turmele silmiä keltään.\n\nILONA. Voi, Hagert, minun käy niin sääli tuota onnetonta.\n\nHAGERT. Anna nyt, kun äiti häntä puhuttelee.\n\nHELKA. Mikä sinun on nimesi, tyttö raiska?\n\nHOMSANTUU. Kerttu.\n\nHELKA. Kerttu? -- Kuuletko, Hagert, hänen nimensä on Kerttu. Entä\nsukunimesi, sukunimesi, lapsi?\n\nHOMSANTUU. Väänänen.\n\nHELKA. Tuusniemeltä?\n\nHOMSANTUU. Sieltä oli isäni.\n\nHELKA. Ja äitisi, lapsi, kuka oli äitisi?\n\nHOMSANTUU. Sanotaan hänen olleen teidän heimoanne, sanotaan hänen\njättäneen isäni, kun olin vielä pieni, vain kapalolapsi. Eikä hänestä\nsittemmin ole mitään kuultu.\n\nHELKA. Tule tänne sieltä puun varjosta, lapsi, tänne kuutamoon, että\nnäen silmäsi. Ooh, taivaan taatto, olethan sinä oma Ailini, ihka\nelävänä. Hagert, katso noita silmiä, tuota otsaa, noita hiuksia. Totta\ntotisesti sinä olet minun lihaani ja vertani. Tule syliini, lapsi, tule\nmummosi syliin.\n\nHAGERT. Terve, Kerttu, tässä näet enosi.\n\nILONA. Ja tässä hänen naisensa. Nyt et enää ole yksin, Kerttu, sinulla\non sukulaisia ja ystäviä.\n\nHOMSANTUU. Minulla sukulaisia, ystäviä? Onko se mahdollista? Entä\näitini, missä on hän?\n\nHELKA. Maan povessa, lapsi. Heliät hiekat ovat hänen silmänsä peittäneet\njo ummelleen kuusitoista vuotta. Äitisi sai paljon kärsiä, Kerttu,\nmaailman rantaa vaeltaessaan. Kaikki tuimimmat tuulet antoi taivaan\ntaatto hänen ylitsensä käydä.  HOMSANTUU. Äiti raukkani!\n\nHELKA. Näetkös, Kerttu, hän heitti heimonsa, hylkäsi oman sukunsa ja\nsiitä hänelle rangaistus koitui. Turvapaikan ja paremman elannon luuli\nhän saavansa, kun meistä erosi, mutta silloin vasta poloisella apeat\nmielialat alkoivatkin. Miehensä kodissa hän oli kuin karilla lokkien\nseassa. Häntä vihattiin sukunsa tähden, sorrettiin ja vainottiin, siksi\nkunnes hän, lapsi sylissä, pakeni jälleen luoksemme. Mutta nuo pedot\najoivat häntä takaa ja riistivät sinut hänen rinnoiltaan, eikä siitä\nhetkestä saakka äitisi enää tervettä päivää nähnyt. Kaiho kalvoi hänen\nsydäntään ja vei koitopäiväisen viimein maailman vaivoista pois manalan\nmajaan.\n\nHOMSANTUU (_hiljaa itkien_.) Onnellinen hän!\n\nHELKA. Monta vuotta on siitä ajasta vierinyt, ja me yhä vain maita\nmantereita kiertelemme. Mutta vasta nyt vei tiemme takaisin näille\nkammotuille seuduille. Mikä ihmeellinen sattuma meitä lieneekin yhteen\njohdattanut. Sinä tietysti tästä lähtien seuraat meitä, vai kuinka,\nlapseni?\n\nHAGERT. Totta vissiin, Kerttu. Älä ajattelekaan muuta.\n\nILONA. Me pysymme yhdessä aina kuolemaan saakka, eikö niin, Kerttu?\n\nHELKA. Ja vaikkei olekaan tiluksia eikä kartanoita huostassamme, niin\nonhan sen sijaan tuo kultainen vapaus. Mitä meiltä puuttuu, kun\nsamoilemme soita ja maita, kun metsissä käen kukuntaa kuuntelemme,\ntaikka kun marjaisilla ahoilla päivän paisteessa venyttelemme.\nMaantiellä on majamme, turpeessa muut tupamme, ja lämmittävänä lietenä\nkaikkialla rakkaus ja yksimielisyys. Ei, vaikka mikä olisi, tätä elämää\nen vaihtaisi, en kuninkaan valtikkaan.\n\nHOMSANTUU. Mummo, minä seuraan teitä. Voi, tästä syntyy uusi elämä. Ja\nnuo lapset. Teidänhän ne ovat? Tulkaa syliini, pienokaiset, tulkaa. Minä\npidän teitä niin hyvänä, niin kovasti hyvänä. Saahan serkku kantaa teitä\nsylissään aina matkalla, ja hoitaa ja vaalia teitä, saahan?\n\nLAPSET. Saa, saa.\n\nHOMSANTUU. Ja väliaikoina leikimme sokkosilla ja piilosilla ja\nhippasilla. Ja sitten serkku opettaa teitä tanssimaankin, -- kaakkuria,\nköttöstä, pitkinsiltaa, kopukan vaihtoa ja hallin lumppua. Meille tulee\nniin hauskaa, niin ihmeen hauskaa. Mutta eikö sinua palella, raukka,\nkun kaulasi on noin avoinna. Näytäpäs, serkku sitoo huivin ympärillesi.\nKas niin, nyt on lapsella lämmin. Mikä sinun on nimesi, pikkuiseni?\n\nTYTTÖ. Ilona minä olen niinkuin äitikin.\n\nHOMSANTUU. Vai olet sinä äitisi kaima. Ja sinä, poikaseni, sinä varmaan\nolet isäsi kaima.\n\nPOIKA. Ei, minulla on oma nimi: Herman Gabriel.\n\nHOMSANTUU. Meistä varmaan tulee hyvät toverit, Herman, uskotko sen?\n\nHERMAN. Kyllä. Ja minä osaan jo laittaa perunapaistikkaitakin, mutta\nIlona ei osaa. Mitäs ne tytöt semmoisiin pystyisivät.\n\nHOMSANTUU. Niin -- perunapaistikkaita -- (_Irtautuu lapsista ja nousee\nlevottomana_.) Kuinka saatoinkaan sen unohtaa. Mummo, olethan sinä vanha\nja kokenut, varmaan tunnet paljon lääkkeitäkin. Etkö voisi laittaa\nsilmille semmoista voidetta, joka estää sokeaksi tulemasta. Minä\npäivällä heitin multaa erään miehen silmiin ja siitä sanotaan hänen\ntulevan sokeaksi! Ajatteles, sokeaksi, iäksi päiväksi sokeaksi! Ja minä,\nkurja, hänet niin onnettomaksi tein. Mummo, jos suinkin voit, niin\nparanna hänen silmänsä, muuten en koskaan enää saa rauhaa.\n\nHELKA. Minkätähden sinä hänen silmiinsä multaa heitit, lapsi?\n\nHOMSANTUU. Kun minulla on niin paha luonto, mummo. Minä vihasin häntä,\nraivokkaasti aivan, ja minä tahdoin saattaa hänet turmioon. Olisi vain\nollut ase kädessäni, varmaan olisin hänet kuoliaaksi lyönyt. Minä olen\nniin kiukkuinen ja minulla on niin kauhean häijy luonto.\n\nHELKA. Ja minkä tähden sinä häntä vihasit, Kerttu?\n\nHOMSANTUU. Minkätähden häntä vihasin? Niin, minkätähden! Kaiketi vain\nsentähden, että häntä ennen niin äärettömästi rakastin.\n\nHELKA. Oliko hän sinut pettänyt?\n\nHOMSANTUU. Älä kysele kaikkia, mummo.\n\nHELKA. Oliko hän sinut pettänyt, Kerttu? Minä tahdon sen tietää.\n\nHOMSANTUU. Ja jos hän olisi sen tehnytkin, mitä sitten? Voiko häntä\nsoimata siitä, että hän jätti mustalaistytön, kun hänellä oli vara\nvalita parempia. Kaikki muut olisivat tehneet samoin.\n\nHELKA. Tietysti, sehän on heidän tapansa. Ei se synti ole, jos mies\nhalpa-arvoisen naisen viettelee ja onnettomaksi saattaa. Tuhannet ovat\nsen tehneet eikä sitä heille ole viaksi luettu. Ei heitä siitä sakoteta\neikä panna linnaan. Voi, teitä kristityitä, minkälaisia te olette.\nUlkokullatuita, tekopyhiä, ei muuta. Kyllä ovat hurskaita olevinaan, kun\npyhäisin istuvat kirkossa ja kuuntelevat pappinsa ikävää saarnaa, mutta\nannas, kun selkänsä kirkkoon kääntävät, niin kohta susi astuu esiin\nlampaan nahasta. Toisin ne kurjat opettavat, toisin ne elävät, se on\ntotinen tosi. Ja olen minä niin mustalainen kuin olenkin, mutta sen vaan\nsanon: minua nuo ihmiset inhottavat.\n\nHAGERT. Älä kaikkia sentää tuomitse, muori. On lampaan päässä hyviäkin\npaikkoja.\n\nHELKA. Minä en ole hyviä nähnyt, niin paljon kuin olenkin maailmaa\nvaeltanut. Yhtäläisiä ovat kaikki, ei toinen ole toistaan parempi. Ja\nmeitä he sitten vielä hylkivät, pitävät meitä koiriaan halvempina.\nSanovat Jumalansa meitä kironneen ja ikuiseen maanpakoon tuominneen. Ja\nyhtäkaikki pitäisi meidän käymän kirkossa, ja palveleman tuota Jumalaa.\nKyllä kai! Kuinka olikaan asia? Sinä tahdoit minua auttamaan sitä\nmiestä, joka sinut on pettänyt? Laittamaan voidetta hänen silmilleen?\n\nHOMSANTUU. Niin, mummo, jos vain suinkin voit sen tehdä.\n\nHELKA. Voisin kyllä, mutta minä en tahdo. Kuuletko, minä en tahdo.\nPikemminkin laittaisin hänelle sellaista voidetta, joka viimeisenkin\nvalkeuden hänen silmistään veisi. Niin siihen minulla, jumaliste,\nolisikin halua.\n\nHOMSANTUU. Sinä voisit parantaa hänen silmänsä etkä tahdo. Etkö\nsittenkään, vaikka tiedät, että minun täytyy hukuttaa itseni, jos hän\ntulee sokeaksi.\n\nHELKA. Mitä hullua! Sinäkö hukuttaisit itsesi sen miehen tähden, joka\nsinut on pettänyt? Sinä niin paljon säälisit noita petoja, jotka äitisi\nkuolemaan saattoivat ja jotka heimoasi kiroavat. Ei! Niin mieletön ei\nole minun tyttäreni tytär. Sitä et saa minua uskomaan.\n\nHOMSANTUU. Mummo, lyhyesti: parannatko hänen silmänsä, vai et?\n\nHELKA. En! Ja vaikka hän iankaikkisesti pimeydessä vaeltaisi, en! En\nsittenkään, en!\n\nILONA (_kietoo kätensä Homsantuun kaulaan_). Kerttu, älä tällä hetkellä\npuhu mummolle enää mitään siitä asiasta. Odota siksi kuin hänen mielensä\nlauhtuu.\n\nHELKA. Mitä kuiskuttelet siellä, Ilona? Pois, latoon tuonne lapsinesi.\nJa heinille nukkumaan nyt kaikki. Sinä myöskin, Kerttu. Taikka\njäähdyttele vaan ensin luontoasi täällä ulkona, jos niin tahdot. Mutta\nälä puhu minulle sanaakaan enää siitä miehestä, muista se. (_Menee\ntoisten jäljessä latoon_.)\n\nHOMSANTUU. Hyvästi, mummo! Hyvästi, te kaikki. Minua ette enää näe.\nParempi olla järven pohjassa siikojen sisarena, kuin tuommoisten\nkovasydämisten sukulaisten parissa. (_Aikoo lähteä_.)\n\nRISTO (_oikealta_). No, hei! Sainpa kuin sainkin sinut käsiini. Jo minä\narvasin, ettei sinua muualta ollut etsiminen kuin Niittylän\nheinäladosta.\n\nHOMSANTUU. Kuinka on silmiesi laita, Risto? Tuletko tottakin sokeaksi?\n\nRISTO. Pahaa pelkään. Eihän niitä tahdo kärsiä katsella paljon\nollenkaan. Varsinkaan tällä toisella.\n\nHOMSANTUU. Mutta rohdot ja voiteet? Eikö niistä ole apua?\n\nRISTO. Mitäs tyhjää. Kahta hullummin rupesi vain kirvelemään.\n\nHOMSANTUU. Miksi et minulle kosta, Risto? Ottaisit puukkosi ja pistäisit\nsen rintaani.\n\nRISTO. Johan nyt. Siitäkö ne sitten paranisivat.\n\nHOMSANTUU. Kun voisin edes jollakin tavalla tämän sovittaa sinulle,\nRisto.\n\nRISTO. Ja tahtoisit sen todellakin tehdä, Kerttu? Totta puhuen, siinä\ntoivossa tänne tulinkin jäljessäsi.\n\nHOMSANTUU. Josko tahtoisin! Kysy sitä. Henkeni antaisin, kun vain saisin\nsinulle näkösi jälleen.\n\nRISTO. Se nyt on mahdotonta. Mutta voisithan minua hyvittää jollakin\nmuulla tavalla.\n\nHOMSANTUU. Risto, minä tiedän! Itse et enää voi ansaita elatustasi, jos\ntulet sokeaksi. Mutta minä teen työtä ja elätän sinua. Ja minä jaksan\ntehdä, saatpa nähdä. Ei ole kellään niin paljon voimia kuin minulla.\nKuinka hullu olinkaan. Järveen päätin jo mennä, kun olin niin suuttunut\nitseeni ja elämään. En tullut ajatelleeksikaan että voisin olla sinulle\navuksi ja hyödyksi.\n\nRISTO. Saattaisihan tuo tosiaankin olla. Mutta naisen työstä maksetaan\nniin vähän. Ei niillä tuloilla pitkälle juosta.\n\nHOMSANTUU. Niinpä tiedän minä toisenkin neuvon. Kuljen markkinoilla ja\ntanssin ja laulan. Ja herrojen juomatiloissa vielä paremmin. Ooh, kyllä\nminä keinot keksin. Muistatko kuinka paljon rahaa nuot herrat tänäkin\npäivänä antoivat minulle torilla.\n\nRISTO. Niin, tuo ei ole hullumpi tuuma. Jotakin sinnepäin minäkin\najattelin.\n\nHOMSANTUU. Sinä elät kuin kreivi tästä lähtein, Risto. Aina vähän päästä\nminä kannan sinulle rahoja. Ja silloin käy mielesi joka kerran\niloiseksi. Eikös niin, Risto?\n\nRISTO. Se on tietty. Kun saan rahaa.\n\nHOMSANTUU. Mikä hupakko minä olen. Itken ja nauran yhtäaikaa. -- Tuntuu\nniin hyvältä ja kevyeltä nyt, vaikka kyyneleet vielä silmissäni. Ihme,\netten kohta huomannut, millä tavalla voisin vähän parantaa tuota\nonnetonta tekoani.\n\nRISTO. Olet sinä yhtä kaikki oikein soma. Semmoinen kummallinen luonto.\nNiin äkeissäsi vielä tänä aamuna ja nyt noin hyvä taas. Mihin sinun\nkiukkusi joutui, kun siitä ei enää ole merkkiäkään jäljellä?\n\nHOMSANTUU. Se vaipui kuin vaha tuleen. Katosi kuin kaste kankaalta. Älä\nsitä enää muistele, Risto. Häpeän jo itsekin tyhmyyttäni.\n\nRISTO. Mutta tiedätkö mitä, Kerttu?\n\nHOMSANTUU. Anna kuulla.\n\nRISTO. Ota minut mukaasi, niin kuljemme yhdessä markkinoilta\nmarkkinoille ja kokoomme rahaa oikein kosolta.\n\nHOMSANTUU. Yhdessä? Sinäkö ja minä?\n\nRISTO. Niin, me molemmat juuri. Näes, minä kumminkin tunnen paremmin\nherrojen kokouspaikat ja sen semmoiset. Et sinä niistä selkoa saa, ellen\nminä tule sinua neuvomaan ja viemään.\n\nHOMSANTUU. Mutta kuinka voit sen tehdä, jos sokeaksi tulet?\n\nRISTO. Ehkä en sentään tulekaan. Niin, tarkoitan tietysti, etten aivan\numpisokeaksi tulisi.\n\nHOMSANTUU. Entä Johanna?\n\nRISTO. Jääköön tänne ja elättäköön itse henkensä. Ei hänellä ole\nhätäpäivää. Työtä saa niin paljon kuin tahtoo tehdä.\n\nHOMSANTUU. Niin, mutta --\n\nRISTO. Ei hän minua kaipaa, älä sitä pelkää. Kiittää vain, kun pääsee.\n\nHOMSANTUU. Sinusta miehestään! Kuinka se on mahdollista?\n\nRISTO. Usko, jos tahdot, mutta niin on asiat. No, mitä tuumaat?\nLähdemmekö yhteen matkaan?\n\nHOMSANTUU. Kun kysyn mummolta.\n\nRISTO. Mummolta?\n\nHOMSANTUU. Mummolta ja enolta, jotka nukkuvat tuolla ladossa. Heidän\nseurassaan meidän kaiketikin tulisi vaeltaa.\n\nRISTO. Helkkarissa! Vai on siellä ladossa ihmisiä. Puhutaan sitten\nhiljaa. Tule istumaan tuonne puun juurelle, Kerttu, niin saamme\njutella, -- tuonne vähän kauemmaksi.\n\nHOMSANTUU. Miksi juuri sinne. Onhan tässäkin yhtä hyvä.\n\nRISTO. Ei, tule tuonne, niin supatan jotakin korvaasi. No, -- mitä sinä\nepäilet?\n\nHOMSANTUU. En tiedä. Nyt on jo yö ja siellä on niin pimeä.\n\nRISTO. Älä ole lapsellinen, tule pois vain. (_Vetää Homsantuuta\nkädestä_.)\n\nHELKA (_huutaa ladosta_). Kerttu! Hei, Kerttu, oletko siellä ulkona?\n\nHOMSANTUU (_vetää kätensä pois_). Laske minut, mummo huutaa. Ja mene\npian pois, Risto; mene mene, ettei mummo näe sinua.\n\nRISTO (_tarttuu vielä uudelleen häneen_). Hiljaa! -- Odotetaan pikkuisen,\nei suinkaan hän tänne tule.\n\nHELKA. Kerttu, missä olet?\n\nHOMSANTUU. Päästä minut, Risto, kyllä hän tulee. Parin päivän päästä\nsaat minusta tietoja, hyvästi siksi.\n\nRISTO. Onko se varma?\n\nHOMSANTUU. Luota siihen. Nyt hän jo tulee.\n\nRISTO. Hyvästi sitten niin kauaksi! (_Menee_.)\n\nHELKA (_katsoo ladon ovelta_). Mitä viivyt siellä niin myöhään? Tule\npois nukkumaan jo.\n\nHOMSANTUU. Mummo, kuule! Rakastatko minua vähääkään?\n\nHELKA. No, hei, lapsi! Miksi sitä noin rajusti kysyt. Tietysti minä\nsinua rakastan. Olethan omaa sorrettua heimoamme, ja olethan omaa\nlihaani ja vertani. Tietysti minä sinua rakastan.\n\nHOMSANTUU. Sitten otat ystäväni myöskin omiesi joukkoon ja katsot häntä\nsamoin kuin minuakin sukuumme kuuluvaksi. Teethän sen, mummo?\n\nHELKA. Tarkoitatko tuota miestä, joka sinut petti?\n\nHOMSANTUU. Hän ei sitä enää tee.\n\nHELKA. Ja ellen suostuisikaan ottamaan häntä mukaan, mitä sitten,\nKerttu?\n\nHOMSANTUU. Niin vaellamme silloin omia teitämme.\n\nHELKA. Lapsi, lapsi, sinä olet sokea, vaan ei tuo mies, jota ystäväksesi\nsanot. Tule latoon nyt täältä yökylmästä. Ei ole terveellistä valvoa\nöitä yksinäisyydessä, Kerttu. Äitisi noudatti sitä tapaa eikä se hänen\nsydänsurujaan lieventänyt.\n\nHOMSANTUU. Vastaa minulle ensin. Suostutko vai et?\n\nHELKA. Täytyneehän mun. Mikä siinä muukaan auttaa.\n\nHOMSANTUU. Kiitoksia, mummo!\n\nHELKA. Mutta tiedä myöskin: jos hän vielä kerran sinut pettää, silloin\nminä hänet surmaan.\n\nHOMSANTUU. Jos hän vielä kerran minut pettää, niin _sinä_ et häntä\nsurmaa, vaan minä.\n\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS\n\n\n_Johannan ja Riston asuinhuone. Vasemmalla kangaspuut, joissa kuteilla\noleva kangas on kiinni. Oikealla kätkyt. Peräseinällä oikealla vuode;\nkeskikohdalla ovi porstuaan. Johanna istuu jakkaralla, tuudittaen lasta.\nRisto on pitkällään vuoteella._\n\nJOHANNA (_laulaa hiljalleen_).\n\n    Tuuti lasta tuonelahan,\n    tuonne kirkon kammiohon.\n    Siell' on tupa turvekatto,\n    hieno hiekka peltomaana.\n    Tuonen viita, rauhan viita!\n    kaukana on vaino, riita,\n    kaukana kavala maailma --\n\nRISTO (_kääntyy kärsimättömänä toiselle kyljelleen_). Oles tuossa\nhiljaa, että saan maata.\n\nJOHANNA (_lakkaa laulamasta. Liikuttelee vielä hetken kätkyttä\ntarkastaa, onko lapsi nukkunut, ja nousee hiljaa_). Risto, -- oletko\nvalveilla?\n\nRISTO. Niin mitä sitten?\n\nJOHANNA. Pyytäisin sinua pikkuisen aikaa kaitsemaan lasta. Minun täytyy\nkäydä Vörskyn rouvan luona saadakseni kuteita kankaaseen.\n\nRISTO. Viivytköhän siellä kauankin?\n\nJOHANNA. En kuin siunaaman hetken.\n\nRISTO. Ihan olen hukassa, jos se sillä aikaa herää ja rupeaa huutamaan.\nEn minä sitä koskaan saa taukoamaan, koetan tai olen koettamatta.\n\nJOHANNA. Tuskin hän herääkään tällä välin, kun vasta juuri nukkui.\n\nRISTO. Saattaisit pyytää Vörskyn rouvalta pari markkaa rahaa työsi\npäälle. Ei suinkaan hän sitä kiellä.\n\nJOHANNA. Se on niin vaikeata, Risto. En minä voi mennä etumaksua\npyytämään. Eikä meillä tällä haavaa ole suurempaa tarvettakaan, kun on\nleipää ja särvintä kotona.\n\nRISTO. Tarvitaanhan sitä rahaa muuhunkin, ei vain ruokaan. Saappaanikin\novat rikki, pitäisi viedä niitäkin paikattavaksi.\n\nJOHANNA. Onhan sinulla toinen pari ehjiä. Pidä niitä siksi kuin saan\nkankaan kudotuksi. (_Ovella_.) Kai sinä sitten olet kotona sen aikaa,\nettei lapsi jää yksin?\n\nRISTO. Ala mennä; ehkäpä tuosta huolen pidän.\n\nJOHANNA (_menee_).\n\nRISTO (_huutaa_). Taikka, -- joko se meni? Johanna! Kuules vielä kun\nsanon, Jo-han-na!\n\nJOHANNA (_aukaisee oven ja seisoo kynnyksellä_).\n\nRISTO. Tuo sieltä nyt kumminkin vähän rahaa mukanasi, että saan edes\npullon olutta taas pitkästä aikaa.\n\nJOHANNA. Mahdotonta! Mitä rouva sanoisi, jos pyytäisin häneltä rahaa\nolueen?\n\nRISTO. Onko sinun pakko sitä hänelle ilmoittaa, hupsu. Voithan sanoa\nminun olevan sairaana, esimerkiksi, ja tarvitsevan rohtoja.\n\nJOHANNA. En minä rupea valehtelemaan, Risto.\n\nRISTO. Et rupea, et rupea! Tuommoinen sinä juuri olet. Aina ja aina\nvastahankaan, ei koskaan myötä. Mene sitten tiehesi siitä, että kerran\ntakaisinkin joudut, mene joutuin.\n\nJOHANNA (_menee_).\n\nRISTO (_haukottelee pitkään ja nousee sitten istumaan_). Ei tästä ole.\nIllat ikävät ja päivät pitkät kuin nälkävuodet. Eikä sitä\nHomsantuutakaan kuulu tulevaksi, vaikka niin varmaan lupasi. Pitänee mun\nlähteä häntä hakemaan taas.\n\nTOPPO (_pistää päänsä ovesta sisään_). Morjens! Kotonahan sinä oletkin?\n\nRISTO. Missäpäs sitten.\n\nTOPPO. Vielä hän kysyy. Anniskelussa sinua enimmäkseen on tähän saakka\ntavattu.\n\nRISTO. Mitä siellä ihminen enää tekee, kun rahat ovat menneet\nhuithelkkariin.\n\nTOPPO. Eikä ne sinun kynsissäsi kauan riittäneetkään, se täytyy\ntunnustaa.\n\nRISTO. Oliko kumma. Yksi kuusi sataa markkaa. Ei sillä pitkälle juosta.\n\nTOPPO. No, eihän se niin suuri summa liene mennäkseen, vaikka kyllä saa\nhikoilla, ennenkuin se koossa on.\n\nRISTO. Kävitkö muuten anniskelussa?\n\nTOPPO. Sieltä juuri tulen.\n\nRISTO. Ja siellä oli miehiä?\n\nTOPPO. Kuinkas sitten. Ainahan siellä väkeä on, oli aika päivästä mikä\nhyvänsä.\n\nRISTO. Päivästä taikka yöstä. Kyllä me sentään olemme niitä velikultia,\nToppo, kun kaikki ympäri käy.\n\nTOPPO. Älä sano! Mehän tässä vasta parhaita miehiä olemmekin, jos oikein\najattelet. Tuskin maailma pystyssä pysyisikään ilman meitä.\n\nRISTO. Ole nyt! Ihanko sinä tuota tosissasi sanot?\n\nTOPPO. No, kuulehan! Kenen hartiat täällä kuorman kantavat, herrainko\nvai työväen? Kuka työn tekee, ja kuka työstä hedelmät nauttii, selitäpäs\nse seikka.\n\nRISTO. Niin, niin, voi olla. Mutta minä oikeastaan tarkoitinkin\ntällaisia maailmanmattia, kuin sinä ja minä ja moni muu.\n\nTOPPO. Jotka muka juomme. Vaan siinäpä se juuri onkin. Näes, tässä\nmaassa on meidän osamme niin ylen viisaasti järjestetty, ettemme missään\ntapauksessa ole tarpeettomia jäseniä yhteiskunnassa. Elimme niin tai\nnäin, aina me vain autamme maan parasta. Jos teemme työtä, se on hyvä,\njos juomme, ei sekään ole paha. Ellei olisi viinan juojia, ei olisi\nviinakeittimöitä, ellei olisi viinakeittimöitä, ei valtio saisi\nviinaveroja. Ja millä se sitten kouluja ja rautateitä laittaisi?\n\nRISTO. Tosiaankin! Kun minä en ole tullut tuota ajatelleeksi. Sinä et\nole mikään tyhmä mies, sinä, Toppo.\n\nTOPPO. Mutta herrat sen sijaan! Juovat kalliita ulkomaan juomia, käyvät\nulkomaan verassa, ruoat, huonekalut ja vihon viimeisetkin tarpeettomat\ntarpeet, kaikki vaan pitää ulkomailta tuotaman. Eikö tämä rasita maata?\nJa millä se korvataan, ellei juuri alhaisemman kansan hiellä ja työllä.\n\nRISTO. Ja nälällä.\n\nTOPPO. Niin kyllä, nälällä vielä lisäksi. Rehkiköön meikäläinen kuinka\npaljon hyvänsä, niin eipä sittenkään saa sen vertaa, että sillä\nkunnolleen toimeen tulisi. Hullu paljon työtä tekee, viisas elää\nvähemmälläkin. Minä puolestani en huolikaan työllä liiaksi hartioitani\nkiskoa, vaan juon ennemmin, koska sillä vielä jalommasti hyödytän tätä\nihmiskuntaa.\n\nRISTO. Kuin työnteolla?\n\nTOPPO. No, aivan. Katsos, nyt, eikö tämä ole selvä. Jos teen työtä,\nrikastutan vain entisiä rikkaita, että pääsevät elämään yhä suuremmassa\nylellisyydessä, mutta jos juon, niin edistän sivistystä maassa, ja se,\ntiedämmä, on vähän toista se. Kun tässä tuonnoin luin sanomista, kuinka\nsuuret voitot anniskelut viimekin vuonna olivat antaneet, ja kuinka\nniitä varoja sitten riitti lukusaliin, kansankirjastoon, tyttökouluun ja\nkaikenmoisiin hyviin laitoksiin, niin jopa arvelin itsekseni (_laulaa_):\nEi saa moittia juomaripoikaa, juomaripoikaa, juomaripoikaa. Mies se on\npaikallansa ja mies se on paikallansa -- (_Taukoaa äkkiä; puhuu_.) Tule,\nvelikulta, anniskeluun.\n\nRISTO. Dengi nietu.\n\nTOPPO. Eikö sinulla ole mitään pantattavaa täällä?\n\nRISTO. Vänta! Totta toisen kerran, sinä sanoit sanan. Annahan olla.\nLeikkaamme tuosta Johannan kankaan poikki ja viemme sen anniskeluun\npantiksi. Mitä luulet? Käykö laatuun?\n\nTOPPO. Miksei se kävisi; mutta mitä vaimosi siitä sanoo?\n\nRISTO. Minä Johannasta vähät. Minkä hän minulle voi? Itkeä tirauttelee\nensin, hankkii sitten rahaa ja lunastaa kankaan pois. Sillä se on tehty.\nTulepas neuvomaan, en tiedä oikein, kuinka tässä pitäisi menettelemän.\n\nTOPPO. Älä niin täperältä leikkaa, jätä korttelin verran kudottua ja\nanna sitten mennä tuota rantua pitkin. Noin ikään. Ja nythän se on\npoikki. Tukista vain irti vielä. Hätäkös tässä. Kyllä tällaisella\nkankaalla aina viinaa saa. (_Laulaa_): Mitäs minä muuta kuin juon ja\nrallaan henttuni tavaralla ja ralla. Mitäs minä muuta kuin juon ja\nrallaan henttuni tavaralla --\n\nRISTO. Ole nyt jo rallattelematta ja auta kangasta kääröön sinäkin.\nHyvästä lykystä Johanna vielä tulee kotiin, ennenkuin ehdimme tästä\npois.\n\nTOPPO (_lyö jalallaan tahtia_). Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan\nhenttuni tavaralla ja ralla. Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan\nhenttuni tavaralla --\n\nRISTO. Sinä olet ihan hullu, taikka olet jo saanut muutamia ryyppyjä\nliikaa tänä aamuna.\n\nTOPPO. Mies syö ja mies saa, ja miehelle Jumalakin antaa. Eikös meille\nnytkin siunaantunut kohta toista, kun entinen loppui. Olemmehan me niitä\nonnen poikia sentään.\n\nRISTO. Mutta minä olen vallan hukassa tämän kankaan kanssa, kun sitä\nvielä on niin pitkältä. Enhän minä saa sitä kokoon. Ja sinäkin piekset\nsuutasi siinä tyhjään etkä kehtaa edes auttaa.\n\nTOPPO. Olet sinä oikea pöhkelö. Näytäs tänne. Mikä konsti tässä on. Sinä\nvain suotta hätäilet. Noin sen pitää käymän, noin, ja noin. Kas, tuossa\nnoin. Pane se kauniisti käsivarrellesi. Ja nyt turskisti anniskeluun.\nKannattaakin poikain ylpeillä, kun on tuommoinen kangaspakka hartioilla.\n\nRISTO. Kun ei vain Johanna tulisi meitä tiellä vastaan. Syntyisi siinä\npieni kahakka, ennenkuin ohi pääsisimme.\n\nTOPPO. Älä pelkää, ei hän tule. Seuraa meitä hyvä lykky sen verran.\n\n(_Aikovat mennä, kun samassa ovi aukeaa ja Leena-Kaisa astuu sisään_.)\n\nRISTO (_pelästyy, hyppää Topon taakse ja koettaa kätkeä kangasta_). Nyt\ntuli kummat!\n\nTOPPO. Hulipit, sanoi ryssä, kun parta paloi.\n\nLEENA-KAISA. Jumalan terveeksi. Mitäs minua noin pelästytte?\n\nRISTO. Luulin teitä Johannaksi. Hyvää päivää!\n\nLEENA-KAISA. Mihinkäs ollaan menossa?\n\nRISTO. Eipä paljon mihinkään. Ajattelimme vaan pikipäin pistäytyä tästä\nkaupungilla.\n\nLEENA-KAISA. Onko Johanna kotosalla?\n\nRISTO. Ei ole. Hän lähti käymään Vörskyn rouvan luona. Jotakin asiaa,\nluulemma.\n\nLEENA-KAISA. Mutta kuinka sitten voitte mennä pois ja jättää lapsen\nyksin?\n\nRISTO. Helkkarissa! En muistanut koko lasta.\n\nTOPPO. Ja miestenkö sitten pitäisi lapsia paimentaman? Jo nyt maailma\nkääntyy nurin.\n\nRISTO. Ehkä Leena-Kaisa istuu täällä pojan luona sen aikaa. Kyllä\nJohanna pian tulee, ei hän kauan viivy.\n\nLEENA-KAISA, Yhden tekevää. Saatanhan minä jäädä tänne, koska teillä on\njohonkin mentävää.\n\nRISTO. Niinpä me lähdemme, Toppo.\n\nTOPPO. Napletsoo, mars! (_Menevät_.)\n\nLEENA-KAISA. Mitä hän tuota kangaspakkaa noin selkänsä takana\npiilotteli? Pelkäsikö minun silmieni siitä osaa vievän. (_Istuu\njakkaralle ja tuudittelee jalallaan kätkyttä; ottaa taskustaan\nsukankutimen_.) Ei siitä Johannastakaan ole. Kun kehtaa jättää miehensä\nlasta hoitamaan, sillä välin kun itse kylää hyppää. Jotakin asiaa, sanoi\nRisto. Kyllä kai! Usko sitä. Tikusta pian asian laittaa, kun mieli\nkaupungille tekee. Hohhoo sentään näitä ihmisiä. (_Laulaa hiljaisella\näänellä_.) Ah suruton! koskas synnistä lakkaat, Kuink' kauan synniss'\nmurheetonna makaat? Ah herää, aika on jo tull', Viel' tahtoo Jumal'\nlaupias olla sull'.\n\nJOHANNA (_tulee_). Kas, Leena-Kaisa. Hyvää päivää!\n\nLEENA-KAISA (_kääntyy_). Jumal' antakoon.\n\nJOHANNA. Terve! Mitä kuuluu?\n\nLEENA-KAISA. Ei entistä enempää. Mitä itsellesi?\n\nJOHANNA. Kiitos kysymästä. Kyllä meilläkin Jumalan avulla päästään taas\nvähän alkuun. Tiedättekö, kun minulla oli semmoinen onni, että sain\nkankaan kutomista. Vappu sitä toimitti minulle Vörskyn rouvalta. Oikein\nsiunattu ihminen, se Vappu.\n\nLEENA-KAISA. Paljonko Vörskyn rouva maksaa kyynärältä?\n\nJOHANNA. Vain kaksikymmentä viisi penniä, mutta onhan sitä siinäkin. Kun\naamusta iltaan istuu kankaan ääressä, niin kutoopa neljä kyynärää ja se\ntekee jo markan. Millä sitä meikäläinen senkään vertaa ansaitsee. Ja\nsillä kaksi henkeä melkein leivässä pysyykin. Paha vain, etten saa\nlapselta aina olleeksi niin uuttera.\n\nLEENA-KAISA. Sinulle sen kautta muistutetaan, ettet liian paljon\nrupeaisi ahnehtimaan tämän maailman hyvyyttä.\n\nJOHANNA. Saattaa niin olla. Mutta kuulkaa, Leena-Kaisa. Ettekö tekin\nusko minun tästä lähtien saavani työtä yltäkyllin, kun rouvat kerran\noppivat minut tuntemaan ja näkevät, minkälaisen vaatteen minä kudon.\nSiitäkin asiasta olen ollut niin hyvilläni, etten sanoa taida.\n\nLEENA-KAISA. Elä huoli liian paljon iloita semmoisista turhista. Ne\neivät sinua taivaaseen kumminkaan vie.\n\nJOHANNA. Eihän ne sinne vie, kyllä se tosi on. Mutta kun tuo leivän\nsaantikin on niin työlästä, tahtoo siihen mieli väkisenkin\nkiintyä. -- Vörskyn rouva tulee tuossa paikassa tänne, kangastaan\nkatsomaan. Saat nähdä, mitä hän siitä pitää. Ei hän työtäni moittimaan\npysty, sen takaan.\n\nLEENA-KAISA. Aina sinä vaan menet takaisin kankaaseesi. Tokko enää osaat\nmuusta puhuakaan.\n\nJOHANNA. Niin, semmoinenhan minä olen, hupakko. Täytyy jo itsekin sille\nnauraa. Mutta ei se kumma ole, kun oikein ajattelee. Täällä istuin yötä\npäivää sukanneule kädessä ja olin vähällä kuolla nälkään lapsineni.\nKuinka rauhallisesti se nyt makaa, raukka, kun on saanut ruokaa.\n\nLEENA-KAISA. Pidätkö sinä, ihmisparka, enää mitään huolta\nkuolemattomasta sielustasi?\n\nJOHANNA. Eipä siihen, Jumala paratkoon, tahdo paljon aikaa olla. Sitten\nkun pojan sain, en ole päässyt edes kirkossa käymään.\n\nLEENA-KAISA. Se on kovin surkeata. Ajatteles, jos tällä hetkellä\nkuolisit, mihin silloin joutuisit?\n\nJOHANNA. En suinkaan tiedä.\n\nLEENA-KAISA. Pahaan paikkaan, ilman armoa.\n\nJOHANNA. Varjelkoon hyvä Jumala meitä äkillisestä kuolemasta.\n\nLEENA-KAISA. Vähitellen tulet niin paatuneeksi, ettei sinua enää\nhalutakaan tehdä parannusta eikä Jumalan sanaa kuulla.\n\nJOHANNA. Kyllä minä sitä kotona sentään aina väliin luen, Leena-Kaisa.\nJa muistan myös kiittää Jumalaa siitä, että minulla näinkin hyvät päivät\non. Moni muu raukka saa paljon enemmän puutetta ja kurjuutta kärsiä kuin\nminä.\n\nLEENA-KAISA. Vai niin sinä olet tyytyväinen. Ei mahda sitten ollakaan\nperää siinä, kun sanotaan Riston ruvenneen kovasti juomaan.\n\nJOHANNA. Kaikkia ne ihmisetkin tietävät. No niin, eihän sitä auta\nvalheeksi juuri sanoa. Mutta juovathan ne muutkin. Ja Risto on kuitenkin\nsiitä hyvä, ettei hän viinapäissäänkään ole minulle ilkeä. Pahankuriset\nmiehet alinomaa pieksävät vaimoaan, mutta Risto ei vielä kertaakaan ole\nminua lyönyt.\n\nLEENA-KAISA. Olet sinä yhtäkaikki tullut paljon nöyremmäksi kuin mitä\nennen olit. Muistan vielä, kuinka sydämikkö sinä saatoit hääpäivänäsikin\nolla.\n\nJOHANNA. Maailman ranta neuvoo meitä itsekutakin, Leena-Kaisa.\n\nLEENA-KAISA. Niinhän se on. -- Mitä kangasta se Risto muuten kantoi äsken\nkaupungille?\n\nJOHANNA. Kangasta? En ollenkaan tiedä. Mutta ajattelin juuri kysyä,\nvieläkö hän oli kotona, kun tänne tulitte?\n\nLEENA-KAISA. Olivat siinä poislähdössä Topon kanssa. Töyttäsimme\nvastakkain tuossa ovessa.\n\nJOHANNA. Ja Ristolla oli kangas kainalossa?\n\nLEENA-KAISA. Niin oli. Kaunista kangasta näytti olevankin. Valkopohjaa,\nsinisillä ja punaisilla juovilla.\n\nJOHANNA. Merkillistä. En voi käsittää, mitä kangasta se olisi\nollut. -- Valkopohjaa, sanoitte, sinisillä ja punaisilla juovilla. (_Menee\nkankaan luokse, huudahtaa ja putoo kangaspuihin istumaan_.)\n\nLEENA-KAISA. Noh, mikä nyt on? Johanna, mikä sinulle tuli?\n\nJOHANNA (_koettaa puhua, mutta ei voi_).\n\nLEENA-KAISA. Onko jotain tapahtunut?\n\nJOHANNA (_änkyttäen_). Hyvä Jumala, hyvä Jumala -- --\n\nLEENA-KAISA. Kangas?\n\nJOHANNA. He ovat vieneet minulta Vörskyn rouvan kankaan! -- koko pitkän\nkankaan --\n\nLEENA-KAISA. Oikeinko totta? No, ilmankos Risto sitä niin piilottelikin\nselkänsä taakse.\n\nJOHANNA. Mitä minä teen? Mitä minä onneton nyt teen?\n\nLEENA-KAISA. En ymmärrä. Mutta älähän sure noin? Ei se siitä kumminkaan\nparane. Koetetaan ennemmin keksiä jokin neuvo.\n\nJOHANNA. Jos tavoittaisimme heitä, -- jos saisimme kankaan vielä pois.\nHyvä, rakas Leena-Kaisa, auttakaa minua. Näittekö minne päin he\nlähtivät.\n\nLEENA-KAISA. Älä mene. Et sinä heitä kumminkaan enää tapaa. Kyllä he sen\novat jo myyneet. Ja mistäpä tietäisit heitä sitten etsiä?\n\nJOHANNA. Anniskelusta, en suinkaan muualta.\n\nLEENA-KAISA. Se on ihan turhaa, usko minua. Siellä syntyisi vain riita\nvälillenne ja semmoista on paras karttaa. Ilmankin ihmiset syyttävät\nsinua siitä, että Risto niin juo.\n\nJOHANNA. Minua? -- Kuinka se minun syyni olisi?\n\nLEENA-KAISA. En tiedä, mutta niin sitä vain sanotaan. Eivätkä ne taida\nsiinä niin varsin väärässä ollakaan; sillä -- älä pane pahaksesi -- mutta\naina siihen on vaimossa enemmän tai vähemmän syytä, kun mies juo. Jos\nolisit toisenlainen -- Aiotko sittenkin mennä?\n\nJOHANNA. Kyllä minun täytyy. Ehkä saisin edes rahoja heiltä pois.\n\nLEENA-KAISA. Ethän sinä, polinen, miten voi mennä tuollaisessa tilassa.\nOlet juuri kuin kuolema. Ja aivanhan sinä horjut. Ei, jää nyt pois ja\nkoeta edes rauhoittua vähän. Minä saattaisin ennemminkin mennä heitä\nhakemaan, mutta kun tiedän, ettei siitä ole mitään hyötyä. -- Siunaa ja\nvarjele, mitä sinä teet.\n\nJOHANNA. Minäkö? Enhän minä mitään tee.\n\nLEENA-KAISA. Kun viskaat vaattesi kaikki laattiaan. Näes tuota nyt.\n\nJOHANNA. Menivätkö ne laattiaan? -- Hyvä Leena-Kaisa, minä olen hukassa,\nei minua pelasta mikään, -- ei mikään.\n\nLEENA-KAISA. Pahasti se oli tehty Ristolta, ei voi muuta sanoa.\n\nJOHANNA. Jos hän olisi minut rammaksi ja vaivaiseksi pieksänyt, ei se\nolis mitään ollut tämän rinnalla. Antaisin hakata itseni kuoliaaksi, kun\nvain saisin kankaan takaisin.\n\nLEENA-KAISA. Yhtä koetellaan yhdellä tavalla, toista toisella. Jumalalla\non niin monta vitsaa kuin lastakin.\n\nJOHANNA. Kunpa voisinkin luottaa siihen, että tämä tulee Jumalalta.\nMutta eihän se niin ole. Jumala ei pannut heitä kangastani varastamaan.\nEnnemmin se oli pahan henki.\n\nLEENA-KAISA. Jumala sallii sen kumminkin tapahtua ja sinun tulee olla\nnöyrä hänen tahdolleen. Ja mitä siitä, jos ihminen täällä murheen\nlaaksossa kärsii kuinka paljon hyvänsä. Tulevassa elämässä se kaikki\nhänelle palkitaan. Niin kurit tääll' ja auta siell', laulamme\nvirressäkin. Paremmin sinun tulisi iloita, Johanna, sillä kruunuasi\ntällä tavoin vaan kirkastetaan.\n\nJOHANNA. Kuulitteko? -- Joku ajoi pihaan. -- Vörskyn rouva!\n\n(_Menee vavisten nurkkaan_). -- Hyvä Jumala -- -- hyvä Jumala --\n\nLEENA-KAISA (_katsoo ovesta_). Älä hätäile, ei täällä ole ketään.\nKadulta se varmaan kuului. -- Tule, hyvä ihminen pois sieltä nurkasta.\nIhan sinä olet järjeltäsi, kun tuolla lailla murehdit turhanpäiväisiä\nmaallisia asioita.\n\nJOHANNA. (_Pitelee päätään_). Kruunua tällä tavoin kirkastetaan,\nsanoitte. Voi, minä tyytyisin paljon himmeämpään kruunuun, kun vain\nRisto herkeäisi juomasta ja eläisi ihmisiksi, -- ja kun Vörskyn rouva\nsaisi kankaansa takaisin.\n\nLEENA-KAISA. Kyllä kuulee, kyllä kuulee, että olet suruton maailman\nlapsi. Vielä sinua, vaimo parka, Jumala saa paljon kurittaa, ennenkuin\nsinä oikealle tielle käännyt.\n\nJOHANNA. Leena-Kaisa -- nyt on joku porstuassa.\n\nLEENA-KAISA (_katsoo ovesta_). Ei se ole kuin tuuli, joka jyskyttelee\nulko-ovea.\n\nJOHANNA. Kohta hän kumminkin on täällä ja silloin -- silloin olen hukassa.\nMinä en kestä tätä, Leena-Kaisa, se on mahdotonta.\n\nLEENA-KAISA. Joka panee kuorman päällemme, auttaa sitä myös kantamaan.\n\nJOHANNA. Älkää Jumalaa syyttäkö tästä kuormasta. Riston hyvää työtä se\nvaan on, mutta ei hän sitä kantamaan auta.\n\nLEENA-KAISA. Taas sama virsi: ei Jumalalta, ei Jumalan syy. Kuinka\nsyvälle sinä raukka olet vaipunut epäuskon syntiin.\n\nJOHANNA. Mutta sanoohan sen jo järkikin, ettei Jumala pakota ihmisiä\npahuuteen.\n\nLEENA-KAISA. Missä on sinun järkesi? Sokea, pimitetty. Ei se käsitä\nniitä, jotka Jumalan valtakuntaan kuuluvat. Järki tulee ottaa vangiksi\nuskon kuuliaisuudelle, sanoo pyhä Paavali.\n\nJOHANNA. Kun minulla olisi edes rahaa, että voisin maksaa Vörskyn\nrouvalle tuon kankaan.\n\nLEENA-KAISA. Eikö ole ketään, jolta voisit lainata?\n\nJOHANNA. Ei ketään. -- Malttakaahan --\n\nLEENA-KAISA. Nooh --?\n\nJOHANNA. Pyytäisinkö Yrjöltä?\n\nLEENA-KAISA. Miksi ei? Sopiihan koettaa.\n\nJOHANNA. Mutta sekin on niin vaikeata. Niin kovin vaikeata.\n\nLEENA-KAISA. Eihän tuo mielestäni niin mitään olisi. Lupa kysyä,\nantakoon sitten, jos tahtoo,\n\nJOHANNA. Ei, ei -- en minä voi hänen puoleensa kääntyä.\n\nLEENA-KAISA. Pelkäätkö kieltävän?\n\nJOHANNA. Ei sen vuoksi. Muuten se tuntuu niin mahdottamalta.\n\nLEENA-KAISA. Niin, tee kuten tahdot. En käske, en kiellä. Mutta hyvä se\nvain olisi, jos saisit Vörskyn rouvalle rahat käteen kohta kun tulee.\n\nJOHANNA. Tietysti se hyvä olisi. Ehkei hän silloin niin\nsuuttuisikaan. -- Eikös kuulu nyt askeleita ulkoa?\n\nLEENA-KAISA (_hetkinen kuunneltuaan_). Ei, sinun korvasi valehtelevat.\n\nJOHANNA. Niin, jos minulla olisi antaa rahat heti. Ehkä kumminkin -- koska\nse ei teidänkään mielestänne mitään olisi. -- Hyvä Leena-Kaisa, menkää te\nYrjön luokse.\n\nLEENA-KAISA. Kyllähän minä saatan mennä.\n\nJOHANNA. Ehkä ennättäisitte vielä takaisin ennenkuin rouva tulee.\n\nLEENA-KAISA. Kauankos minä siellä viivyn. (_Menee_.)\n\nJOHANNA (_katsoo ikkunasta_). Ei näy kadulla ketään. (_Katsoo ovesta_).\nEikä täälläkään. -- Ehkä hän ei vielä tule. Ehkä ei tule ollenkaan tänä\npäivänä. Onhan voinut sattua esteitä. Vieraita tai muuta. (_Kuuntelee;\ntukahdetulla huudolla_:) Hevonen ajoi portaiden eteen. -- Se on hän -- se on\nhän.\n\nROUVA VÖRSKY (_tulee sisään_). Tässä minä vihdoinkin olen. Viivyin niin\nkauan lankapuodissa, kun en oikein tietänyt mitä ottaisin kuteiksi.\nSillä toisenlaiseksi se nyt välttämättä täytyy muuttaa. Sanoittehan\nolevan kaksikymmentäviisi kyynärää kudottuna? Niin, siitä tulee juuri\nparahiksi minulle ja pikku Almalle. Enempää ei tarvitse. Täällä on\nminulla muutamia uusia mallitilkkuja. Mitä sanotte tuosta esimerkiksi?\n\nJOHANNA (_ottaa koneentapaisesti tilkun käteensä_).\n\nROUVA VÖRSKY (_antaa toisen tilkun_). Entä tuo? Ei sekään ole ruma.\nSiinä tosin vähän erilaiset loimet, mutta ei se mitään tee. Ehkä tulee\nvaan kauniimpaa vielä näihin loimiin. Vai kuinka luulette?\n\nJOHANNA. Ehkä tulee.\n\nROUVA VÖRSKY. Kutokaa koetteeksi vähän matkaa niin saamme nähdä. Minä\nistun täällä sen aikaa. (_Heittää päällysvaatteet pois; istuu_). Niin,\nja sitten minä voin kertoa teille jotakin hauskaa. Lankapuodissa tapasin\nrouva Hanhisen, joka on naisyhdistyksen puheenjohtaja, ja hän lupasi\nantaa teille työtä koko talveksi. Ei juuri kankaan kutomista, mutta\nompelutyötä, ja onhan se yhdentekevä, vai kuinka. Tietysti te osaatte\nommella? Niin, mitäs semmoista kysynkään. Naisyhdistys on, näettekäs\nsaanut suuret tilaukset kasarmilta, ja niitä varten tarvitaan taitavia\nja rehellisiä ompelijoita. No -- mutta ettehän te virka mitään? Luulin\ntekeväni teille suuren ilon, kun näin pian täytin pyyntönne.\n\nJOHANNA. Hyvä rouva, jahka ensin kuulette. Jos uskaltaisin --\n\nROUVA VÖRSKY. Siihenkö luottaa? Varmaan, koska rouva Hanhinen kerran\nlupasi.\n\nJOHANNA. Ei, ei, mitäs minä siitä. Vaan jos uskaltaisin teille\nilmoittaa --\n\nROUVA VÖRSKY. Ilmoittaa? Mitä niin? Mikä teitä vaivaa, Johanna? Onko\njotain tapahtunut?\n\nJOHANNA. On.\n\nROUVA VÖRSKY. Vahinkoa? Kankaalleko? Eihän nyt kumminkaan. (_Nousee ja\nmenee kankaan luokse_). Hyvänen aika, mitä tämä on? Oletteko leikannut\nsen poikki?\n\nJOHANNA. Poikki se on, rouva.\n\nROUVA VÖRSKY. Ja missä on kangas?\n\nJOHANNA. Sehän on juuri pahinta, ettei sitä enää ole.\n\nROUVA VÖRSKY. Eikö ole? Kuinka?\n\nJOHANNA. Se on viety. Enkä minä voi sille mitään, en niin mitään.\n\nROUVA VÖRSKY. Viety? Leikattu ja viety? Kaksikymmentä viisi kyynärää\nkangasta. Ei, mutta tämähän on --. En tiedä enää, mitä ajattelenkaan.\n\nJOHANNA. Olen ollut siitä niin suuressa tuskassa, rouva hyvä. Jos voisin\njollakin tavalla saada sen takaisin edes, mutta siihenkään ei ole mitään\ntoivoa.\n\nROUVA VÖRSKY. Semmoinen vahinko! Mitä nyt miehenikin sanoo. Voi, että\nrupesin koko puuhaan. -- Tämän jälkeen ette luultavasti saakaan mitään\ntyötä naisyhdistykseltä.\n\nJOHANNA. Enkä keltään ihmiseltä, se on selvä. Kova onni minua vainoaa\nkaikessa.\n\nROUVA VÖRSKY. Milloinka se vietiin sitten? Ettehän äsken vielä mitään\npuhunut.\n\nJOHANNA. Se tapahtui juuri sillä aikaa, kun oli luonanne, rouva.\n\nROUVA VÖRSKY. Ja kuinka pääsi varas sisään? Eikö ovi ollut lukossa?\n\nJOHANNA (_on vaiti_).\n\nROUVA VÖRSKY. Eikö ovi ollut lukossa, minä kysyin.\n\nJOHANNA. Ei.\n\nROUVA VÖRSKY. Aukiko sen jätitte? Minkätähden? Kuinka saatoitte olla\nniin huolimaton?\n\nJOHANNA (_on vaiti_).\n\nROUVA VÖRSKY. Varsinhan te sillä tavoin olette pyytänyt vahinkoa. Onko\nihme, jos varastetaan, kun ovi on auki eikä ketään huoneessa.\n\nJOHANNA. Erehdytte, rouva -- Ei se niin ollut.\n\nROUVA VÖRSKY. Vaan kuinka? Puhukaa sitten.\n\nJOHANNA. Jos vain voisin sanoa totuuden. Mutta se on niin kauhean\nvaikeata.\n\nROUVA VÖRSKY. En ymmärrä, kuinka voitte jättää lapsennekin yksin.\nTuommoisen pienen raukan. Sillä välin hän olisi voinut itkeä itsensä\nkuoliaaksi. Ette mahda ollenkaan rakastaa lastanne.\n\nJOHANNA. Voi, hyvä rouva. Kuka häntä rakastaisi, ellen minä.\n\nROUVA VÖRSKY. Mutta jätätte hänet kuitenkin yksin tuntikaudeksi.\nKaunista rakkautta!\n\nJOHANNA. Ei hän ollut yksin.\n\nROUVA VÖRSKY. Eikö ollut yksin? Te puhutte ristiin. Ah -- nyt selvenee\nminulle kaikki. Te petätte minua, valehtelette minulle koko ajan. Itse\nolette hävittänyt kankaan. Pelkonne ja vavistuksenne sen ilmaisee. Minä\npoloinen, minkälaisten ihmisten pariin olenkaan joutunut.\n\nJOHANNA. Älkää, rouva kulta, noin pahastuko. Antakaa, minä selvitän\nteille kaikki alusta alkaen.\n\nROUVA VÖRSKY. Minä en tahdo kuulla mitään, enkä usko teitä enää\nollenkaan, koska olette noin kauhean kavala. Menen kohta ja kerron\nasian miehelleni. Jätän kaikki hänen huostaansa. Niin, se onkin parasta,\nsillä hieno ja sivistynyt nainen ei tule toimeen raakojen ja\nepärehellisten ihmisten kanssa. Miehiä te kumminkin enemmän pelkäätte.\n(_Pukee päällysvaatteet ylleen_.)\n\nJOHANNA. Voi, rouva, viipykää hetki, että saan kertoa totuuden\nmukaisesti teille tapauksen.\n\nROUVA VÖRSKY. Minä en teitä usko, johan sen sanoin. Kuinka voitte\nsemmoista odottaakaan enää sen jälkeen, kun olette näin palkinnut kaiken\nhyvyyteni. Ja mitähän luulette tällä voittaneenne? Itsellenne teitte\npaljon suuremman vahingon kuin minulle.\n\nJOHANNA. Ellette olisi noin kiivas --\n\nROUVA VÖRSKY. Pois, älkää tulko lähelleni. Minun täytyy lähteä täältä,\nmuutoin tukehdun. (_Aukaisee oven; porstuasta näkyy Yrjö, joka väistyy\nrouvan tieltä ja menee sisään senjälkeen kuin rouva on mennyt ulos_.)\n\nJOHANNA. Yrjö, Jumalan kiitos! Teiltä saan apua. (_Porstuaan rouvan\njäljessä_.) Rouva, rouva, odottakaa, tulkaa takaisin.\n\nROUVA VÖRSKY. Te vaivaatte itseänne turhaan. Matti, kiiruusti nyt Vapun\nluokse ensin ja sitten kotiin.\n\nJOHANNA (_palaa_). Vapullekin hän nyt kertoo kaikki hullunpäin. Ei,\ntästä ihminen tulee kohta aivan mielipuoleksi.\n\nYRJÖ. Mitä teille on tapahtunut, Johanna? Minun täytyi tulla kuulemaan\nsitä teiltä itseltänne, sillä Leena-Kaisan puheet olivat niin\nkummallisia, etten voinut niitä kaikkia uskoa. Mutta tosia taisivat olla\nsittenkin, koska olette noin täynnä tuskaa.\n\nJOHANNA. Kaikki on hukassa. En jaksa enää ajatella sinne enkä tänne.\n\nYRJÖ. Rauhoittukaa. Ehkä pääsemme tästä selville, kun yhdessä\ntuumailemme.\n\nJOHANNA. He luulevat minua varkaaksi. Tähän saakka kaikki ovat minuun\nluottaneet, nyt ei enää kukaan. Tämä minut murtaa, en minä kestä enää.\nLapsi raukkani.\n\nYRJÖ. Mutta kuulkaahan toki, Johanna. Tuolla tavalla ei ihminen saa\nantaa surulleen valtaa. Se vahingoittaa terveyttä.\n\nJOHANNA. Nyt hän varmaan on jo Vappua torumassa. Semmoisen palkan hän\nsaa hyvyydestään. Mitä hän minusta ajatteleekaan.\n\nYRJÖ. Ei mitään. Tuntee hän teitä niin paljon. Minä menen ja puhun\nhänelle asian. -- Ei toden totta, tämä ei käy laatuun. Teidän täytyy\nkoettaa tointua, Johanna. (_Laskee kätensä hänen hartioilleen_.) Teillä\nei oikeastaan ole mitään hätää, kun tarkemmin ajattelette. Minä annan\nrahaa, te maksatte täyden hinnan kankaasta ja silloin heillä ei ole\nmitään sanomista. Kuuletteko?\n\nJOHANNA. Kuulen. Mutta voinko ottaa teiltä rahaa, kun en tiedä millä\nsaan sen maksetuksi. En minä voi, en, en. Viekööt minut ennemmin\nlinnaan.\n\nYRJÖ. Ei teitä missään tapauksessa linnaan viedä, siitä saatte olla\nhuoletta. Ja mitä maksuun tulee, niin sillä teidän ei liioin tarvitse\nmieltänne rasittaa. Minä en siitä köyhemmäksi tule, vaikken koko rahaa\ntakaisin saisikaan. (_Kumartuu Johanna ylitse_.) Kas, niin, Johanna,\nolkaa nyt järkevä. Tässä kukkaroni. Siinä on viisikymmentä markkaa,\nenempää ei kangas varmaankaan maksa. No, Johanna, mitä epäilette?\n\nHOMSANTUU (_tulee äkkiä ovesta, jää silmänräpäykseksi seisomaan_). Ohoo!\nRisto oli siis oikeassa, kun sanoi, ettei häntä täällä kaivattaisi. No,\nniin; mitä sitten arvelisinkaan enää.\n\nJOHANNA. Kuka siellä?\n\nYRJÖ. Tuo hupsu tyttö se vain on. Älkää pelästykö. Mitä asiaa?\n\nHOMSANTUU. Mitäpä hupsun asioista. Tahdonhan vain ilmoittaa, ettei\nteillä enää Ristosta tule vastusta olemaan. Kyllä minä hänestä nyt\nhuolen pidän. Hyvästi.\n\nJOHANNA. Aikooko hän tehdä Ristolle pahaa?\n\nYRJÖ. Vielä vain. Mitä tuon puolihullun puheista. Ja totta Risto pitää\nitsestään vaaria; ajatelkaa te omia asioitanne. Minä panen väkisin tämän\nkukkaron käteenne, ellette sitä hyvällä ota. Noin. Ja nyt teidän täytyy\npennin päälle maksaa tuolle rouvalle kankaan hinta, ettei hän enää pääse\nsolvaisemaan teitä. Ettekä saa näyttää noin pelokkaalta ja aralta. Olkaa\nvaan rohkea, ettehän ole mitään pahaa tehnyt. Tässä maailmassa täytyy\npitää puoliaan, muuten ei tule toimeen.\n\nJOHANNA. Hyvä teidän on sanoa, kun olette mies. Toista on meidän\nvaimojen. Mitä me voimme.\n\nYRJÖ. Koettakaa, koettakaa kumminkin. Ihmisiä tekin olette, älkää\nunohtako sitä. -- Tuollahan se ajaa pihaan taas. Ehkä on parasta kun minä\nmenen pois. Hänen ei tarvitse tietää, että minulta olette rahat saanut.\nHyvästi nyt Johanna. Älkää salliko hänen hyppiä nenällenne, muistakaa\nse. Olkaa kerran tekin miestä puolestanne. Lupaatteko?\n\nJOHANNA. Minä koetan.\n\nYRJÖ. No, hyvä. Minä lähden sitten.\n\nJOHANNA (_ottaa häntä vielä kädestä_). Yrjö, Jumala siunatkoon teitä!\n\nYRJÖ. Kiitos! (_Menee_.)\n\n(_Herra ja rouva Vörsky sekä rouva Hanhinen tulevat sisään_.)\n\nROUVA HANHINEN. Oliko tuo hänen miehensä.\n\nROUVA VÖRSKY. Ei; se oli joku toinen. Tule tänne katsomaan, Ville. Noin\nse on leikattu poikki ja kangas viety. Kaksikymmentäviisi kyynärää.\nAjatelkaa mikä vahinko. Kaksikymmentäviisi kyynärää. Olen niin, niin\npahoillani, että tekisi mieli itkeä.\n\nHERRA VÖRSKY. Tarvitseeko sitä luottaa kaikenmoisiin ihmisiin. Enkö minä\nole jo monta kertaa sinulle sanonut.\n\nROUVA VÖRSKY. Kuinka olisin saattanut tällaista epäillä, kun Vappu häntä\nniin takasi.\n\nHERRA VÖRSKY. Oikeutta myöten saisi Vappu nyt itse maksaa kankaan.\n\nROUVA HANHINEN. Mitä hän sanoo tästä, Vappu?\n\nROUVA VÖRSKY. Mitä hän! Pitää vain tuon ihmisen puolta eikä usko hänestä\nmitään pahaa. Vähällä, ettei väittänyt minua valehtelijaksi.\n\nHERRA VÖRSKY. Hän on kai viekastellut ja vetänyt Vappua nenästä niinkuin\nsinuakin, arvaamma. Mahtaa olla koko kapine.\n\nROUVA HANHINEN. Semmoista se kaupungin huono väestä ylipäänsä on. Kyllä\nne oppii tuntemaan, kun on niiden kanssa tekemisissä niin paljon kuin\nminä esimerkiksi.\n\nHERRA VÖRSKY. Tuoko se juuri on, joka tuossa seisoo?\n\nROUVA VÖRSKY. Hän se on.\n\nROUVA HANHINEN. Kasvoista jo kohta näkee, ettei se mikään hyvä ihminen\nole. Tuommoinen levoton katse on aina pahan omantunnon merkki.\n\nHERRA VÖRSKY (_katsoo tuikeasti Johannaan ja lähestyy häntä pari\naskelta_).\n\nROUVA VÖRSKY. (_erikseen rouva Hanhiselle_). Uh, kuinka tämä on\ntukalaa. Minua oikein vaivaa.\n\nROUVA HANHINEN. Älä ole milläsikään. Niitä sietää panna kovalle,\ntuollaisia. Muuten oltaisiin hukassa.\n\nHERRA VÖRSKY. Noo, eukko! Mihinkä sinä olet hävittänyt meidän kankaamme?\n\nJOHANNA (_hätääntyy_). En minä ole -- ei sitä -- en minä -- tuota --\n\nHERRA VÖRSKY (_koputtaa keppiään lattiaan_). Selvä vastaus. Missä on\nkangas?\n\nJOHANNA (_änkyttäen_). En -- tiedä, missä se on.\n\nHERRA VÖRSKY. Etkö tiedä? Etkö?\n\nJOHANNA. En.\n\nHERRA VÖRSKY. Entä jos antaisin sinulle pienen selkäsaunan? Ehkä sitten\ntiedät.\n\nROUVA VÖRSKY. Anna olla, Ville hyvä. Se tekee minulle niin pahaa.\n\nHERRA VÖRSKY. Kyllä hänen täytyy saada vähän keppiä.\n\nROUVA VÖRSKY. Ei, ei, anna olla. Minun tähteni, Ville. Pelkään jo\nilmankin pahoja seurauksia terveydelleni kaikista näistä\nmielenliikutuksista.\n\nHERRA VÖRSKY. Mitäs tänne tulitkaan, kun kerran olet noin\nheikkoluontoinen. Olisit pysynyt poissa.\n\nROUVA HANHINEN. Herra Vörsky, minäkin rukoilen tuon kurjan puolesta. Hän\ntosin ansaitsisi oikein tuntuvaa kuritusta, ei se olisi liikaa\nollenkaan. Mutta meidän olisi niin vaikea sitä nähdä.\n\nHERRA VÖRSKY. Teillä naisilla on liian hellä sydän. No, olkoon nyt\nsitten. Saat kiittää näitä rouvia, että pääset selkäsaunasta. Vaan elä\nluule, että tämä juttu tähän loppuu. Oikeuteen sinut vedän. Saat sakkoa,\nettä plaskahtaa. Ja sitten sinut vielä päälliseksi tuomitaan vankeuteen.\nPannaan vedelle ja leivälle. Niin! Kahleissa saat istua, sen lupaan.\nNähdään, tuletko toista kertaa pettämään parempia ihmisiä.\n\nJOHANNA. Vankeuteen? -- Rakas taivaallinen isä! Eikö loppua tulekaan\nnäille suruille.\n\nHERRA VÖRSKY. Ahaa! Joko rupeat huomaamaan, että tässä on tosi edessä.\n\nJOHANNA. Mistä syystä minua vankeuteen pannaan! En ole vielä eläessäni\nkellekään vääryyttä tehnyt, en varastanut enkä pettänyt ketään.\nTiedustelkaa niiltä, jotka minut tuntevat, ellette minua usko.\nRehellisellä työllä olen aina koettanut pyrkiä eteenpäin, se heidän\ntäytyy todistaa.\n\nROUVA HANHINEN. Ei, mutta kuulkaa tuota hävyttömyyttä. Hän koettaa\nvieläkin tehdä itseään syyttömäksi.\n\nHERRA VÖRSKY. Uskallatko sinä yhä valehdella meille vasten silmiä. Kyllä\nminä sinut opetan.\n\nJOHANNA. Totuuden olisin teille kertonut. Olisin tunnustanut kaikki,\nalusta loppuun, mutta ettehän ole sallineet sitä. Ette ole tahtoneet\nkuulla mitään, jota voisin puolustukseksi tuoda esiin.\n\nHERRA VÖRSKY. Lakkaa jo lavertelemasta siinä, taikka minä --\n\nJOHANNA. Älkää manatko minua oikeuteen. Armahtakaa lapsiraukkaani edes.\nMihinkä hän joutuu, jos äitinsä viedään vankeuteen. Vieraanko varaan\ntuommoinen pikkuinen, ei vielä neljän kuukauden vanha?\n\nROUVA VÖRSKY. Niin, ajatelkaa, hänellä on lapsikin. Minkälainen ihminen\nsiitä poloisesta maailmaan tulee, noin huonon äidin kasvattamana. Kun\npienestä asti saa nähdä vain pahuutta ympärillään.\n\nROUVA HANHINEN. Tekisimme oikein Jumalalle otollisen työn, jos voisimme\npelastaa hänet kurjan äitinsä käsistä. Minäpäs puhun asiasta\nnaisyhdistykselle.\n\nJOHANNA. Lapsiko otettaisiin minulta pois? Ei kuuna päivänä, minä en\nhäntä anna. En vaikka koko maailma nousisi vastaan. Te olette julmia\npetoja. -- Ei, ei, minä olen pyörryksissä, en tiedä enää, mitä puhun.\nÄlkää pahastuko. Säälikää minua onnetonta. -- Voi, niin, en ole\nmuistanutkaan. Onhan minulla tässä rahaa, viisikymmentä markkaa. Puolta\nenemmän kuin kangas maksaa. Ottakaa ne, herra, ottakaa kaikki. Tehkää\nsovinto. Jumalan tähden, antakaa sydämenne heltyä. Mitä hyötyä teillä\nsiitä on, jos minut panette vankilaan ja lapsen riistätte minulta. Hyvä\narmollinen herra, tässä on kahta vertaa enemmän kuin kankaan hinta on.\n\nHERRA VÖRSKY. Sitä sanatulvaa! Noo, kuinka teemme? Sovitaanko? Ja otanko\nrahat? Sinä tiedät paremmin, riittävätkö vahingon korvaukseksi?\n\nROUVA VÖRSKY. Älä ota, ennekuin tiedät, mistä hän ne on saanut.\n\nJOHANNA. En ole niitä varastanut, älkää pelätkö. Ottakaa, herra, vain.\nEi niitä kukaan tule teiltä perimään.\n\nROUVA HANHINEN. Minä aavistan jotakin.\n\nROUVA VÖRSKY. Minä myös, minä myös. Voi, voi, yhä kauheampaa, yhä\nkauheampaa.\n\nHERRA VÖRSKY. Kuinka? Ettäkö --?\n\nROUVA HANHINEN Tuolla ihmisellä varmaan on muitakin pahoja tapoja.\n\nHERRA VÖRSKY. Aa! Hyvin luultavaa. Mikä se mieskin oli, joka täältä\näsken niin kiirehti meitä pakoon.\n\nROUVA HANHINEN. Sitäpä minä juuri. Uskokaa minua, häneltä nuo rahat\novat.\n\nROUVA VÖRSKY. Kuinka äärettömän huono moraali! Ville kulta, lähdetään\npois! Minä rupean jo voimaan pahoin. Tuntuu kuin ilmakin olisi täällä\nsaastunut. Voithan sitten oikeuden kautta vaatia häneltä kaikki\nsaamiset.\n\nROUVA HANHINEN. Todella; ei täällä tee mieli olla kauemmin.\n\nHERRA VÖRSKY. Niinpä me lähdemme. (_Rouvat menevät_.) Sinä kuulet meistä\nvielä, eukko.\n\nJOHANNA (_polvillaan_). Herra, herra, hyvä herra, älkää menkö ilman\nsovintoa. Ottakaa rahat, vaatteet, kaikki mitä minulla on --\n\nHERRA VÖRSKY (_ovessa mennessään_). Suus kiinni -- portto!\n\nJOHANNA. Ooh! ooh! (_Lankee ensin suulleen, vaan nousee taas äkkiä\nylös_.) Portto, hän sanoi. (_Katsoo kukkaroa kädessään_.) Portto ja\nvaras. (_Viskaa kukkaron kauas lattiaan_.) Onko jo Jumalakin minut\nhylännyt? Eikö apua, eikö turvaa missään maailmassa? Näinkö minua kaikki\nsaavat sortaa ja polkea? Ja lapsenikin he ryöstävät. Oman kauniin\npoikani. Ei -- kautta taivaan ja maan. Sitä he eivät tee. Risto tulee\nkotiin. Hän auttaa minua, hän on lapsen isä. Niin, niin! Häntä liikuttaa\ntämä onnettomuus, johon hän on minut saattanut, ja hän auttaa, hän\npuolustaa lasta ja minua. Kun hän vain tulisi pian. Tämä tuska -- tämä\nhss -- hiljaa! Ääniä kuuluu kadulta. Jo tulee -- jo tulee.\n\nTOPPO (_laulaa, kulkiessaan ikkunan ohi porstuaan_). Kultani minust'\neron teki, teki toisen kanssa liiton. Enkä mä tuotakaan paljon surrut,\nnauroin koko viikon. (_Tulee sisään_). Hyvää päivää, kappa räivää! Älkää\npahaksi panko, vaikka olen näin pienessä hutikassa. Olemme, näette,\njuoneet läksiäisiä.\n\nLEENA-KAISA (_tulee Topon jäljessä_). Niin, oletkos kummempaa kuullut\nennen, Johanna.\n\nTOPPO. Tuohan se Leena-Kaisa minua tänne hilaa. Kertomaan terveisiä\nRistolta. Niin! Kultani minust' eron teki, toisen kanssa --\n\nLEENA-KAISA. Olkaas tuossa ääneti, älkääkä noita renkutuksianne aina\nlaulelko. -- Ei sinun määräsi vielä ole täysi, Johanna parka. Nyt vasta\npahin tulee. Jaksatko kuulla?\n\nJOHANNA. Mitä? Sanokaa pian.\n\nTOPPO. Risto paa helsa so mykky. Vara porta, -- porta, porta! Kaukana jo\nHomsantuun kanssa.\n\nLEENA-KAISA. Ajatteles! Onko mies enää viisas. Kun hyötä hyviään menee\npuolihullun naisen kanssa maata maailmaa vaeltamaan.\n\nJOHANNA. Minkä naisen? Mitä te puhutte?\n\nTOPPO. Hei, Homsantuun, ettekö ymmärrä. Terveisiä vaan paljon. Vaikkei\nhän niitä oikeastaan lähettänyt. Ei muistanut enää mitään siinä ilossa,\nkun pääsi vanhan henttunsa pariin. Niin, kyllä hän nyt teidät jätti oman\nonnenne nojaan. Mutta älkää siitä millännekään olko. Laulakaa vaan että:\nKultani minust' eron teki, teki toisen kanssa liiton. Enkä mä tuotakaan\npaljon surrut, nautoin koko viikon.\n\nJOHANNA. Ristoko lähtenyt pois? Ei, se ei ole totta. Se ei voi olla\ntotta. Kuinka tekin, Leena-Kaisa olette niin valmis uskomaan humalaisen\nlörpötyksiä.\n\nLEENA-KAISA. Sitä kertoivat muutkin, ei Toppo ainoastaan. Oli hän vielä\ntarjonnut siellä läksiäisiäkin miehille ja sanonut, ettei häntä pitkään\naikaan nyt täällä nähdä. -- Niin, niin! Jumalan viha kohtaa sinua\nankarana, Johanna parka. Mutta ota kaikki nöyrällä sydämellä vastaan ja\nmuista, että hän vain rakkaudesta kurittaa.\n\nJOHANNA (_vaipuu jakkaralle kätkyen ääreen_). Isä jätti meidät. Paha,\npaha isä!\n\nLEENA-KAISA. Ei sitä Ristoa sentään voi niin paljon syyttää. Tuo\nnaikkonen -- en mä muuta sano -- oli varta vasten mennyt anniskeluun häntä\nhoukuttelemaan. Kyllähän ne semmoiset osaavat paulojaan panna. Onko\nsitten ihme, jos mies hullaantuu ja kadottaa järkensä.\n\n(_Johanna voihkii lattialla_.)\n\nLEENA-KAISA. Mutta älä nyt anna noin surulle valtaa, yhtäkaikki. Mitä\nsinä lattialla virut. Kuule, hyvä ihminen, mikä sinun on?\n\nJOHANNA. Ei mikään, ei mikään.\n\nTOPPO (_katselee kangasta_). Herra ihme! Mikä leivän kontista vei,\nillalla oli viis' ja nyt ei ole kuin kuus'. Älä ole tietävinäsikään,\nToppo. Ei niinä miehinäkään. Kultani minust' eron teki, teki toisen\nkanssa liiton --\n\nLEENA-KAISA. Hiljaa, Toppo! Katsokaas tänne. Täällä ei ole hyvin laita.\nNouse ylös, Johanna. Kuinka sinä tuolla tavalla -- Nouse ylös.\n\nJOHANNA. En pääse. Lattia niin pyörii.\n\nLEENA-KAISA. Siinä se oli. Hän on sairas.\n\nJOHANNA. En ole sairas. Päätä vain polttaa, kun kruunua kirkastetaan.\nIlmi tulessa koko pää. Viekää pois, pois.\n\nLEENA-KAISA. Hän hourii. No, nyt ollaan hukassa.\n\nJOHANNA. Rouvat -- poikani, auttakaa! He ryöstivät lapseni. Tuolla,\ntuolla. Juoksevat ja nauravat. Ottakaa kiinni. Minä en jaksa, en pääse.\nÄlkää lyökö, herra. Risto, Risto, tule auttamaan. Hänellä on niin paksu\nkeppi.\n\nTOPPO. Ohho, onpa tuo surkeata.\n\nJOHANNA. Pilkkosen pimeä. En löydä kotiin. Ristokin katosi. Jätti minut\nyksin erämaahan, pimeään. Ryöväriä joka pensaassa. Eikö armahda kukaan?\nKuuletteko? Lapsi itkee. Herra pieksee sitä. Voi, voi, auttakaa, hyvät\nihmiset.\n\nTOPPO (_pyyhkii silmiään_). Vaimo parka!\n\nLEENA-KAISA. Tulkaa auttamaan häntä sänkyyn.\n\nTOPPO. Minä tulen, minä tulen. Tiedätkö, Leena-Kaisa, kyllä me miehet\nsentään olemme niin kelvottomia. Täytyy tunnustaa.\n\nLEENA-KAISA. Huolikaa nyt siitä. Joutukaa vaan tänne avuksi, enhän minä\nyksin saa häntä mihinkään.\n\nTOPPO. Nostetaan yhdessä, nostetaan.\n\nJOHANNA. Pois, pois. Älkää tehkö minulle pahaa.\n\nTOPPO. Ei, älä pelkää. Me hiljaa vaan viemme sinua vuoteelle. Kas, noin.\nRaukka! Lieneekö tuo lavantautia?\n\nLEENA-KAISA. Kuka hänen tietää. Olisi se Risto edes kotona.\n\nTOPPO. Niin, sanokaas muuta. Kun hänen piti lähteäkin juuri parahiksi.\nMutta mistä hän, poloinen, voi tätä arvata. Näettekös, täällä on\nrahakukkaro lattialla. Eikö se tyhjä olekaan. Tuossa, ottakaa\nhuostaanne. Se on hyvään tarpeeseen, jos tulee lavantauti.\n\nLEENA-KAISA. Tosiaankin! Taivaastako se lähetettiin.\n\nJOHANNA. Polttaa -- polttaa --\n\nLEENA-KAISA. Juoskaa hakemaan lääkäriä, Toppo.\n\nTOPPO. Kyllä, kyllä. Olenhan jo selvä mies. Ei suinkaan minusta enää\nmitään huomaa. Kyllä minä tuon lääkärin tänne, Leena-Kaisa. Voi sentään\nkuinka surkeata. (_Menee_.)\n\nJOHANNA. Pois kruunu, pois! Polttaa -- polttaa -- polttaa.\n\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS\n\n\n_Sama asunto. Leena-Kaisa järjestelee huonetta. Risto tulee ovesta._\n\nLEENA-KAISA. No, tuossa hän nyt viimeinkin tulee, Jumalan kiitos!\nTiedätkös, mitä täällä on tapahtunut sillä aikaa.\n\nRISTO. Johan talon lapset minulle kertoivat tuolla pihalla. Kuka\nsemmoista olis voinut aavistaa. Hän jäi terveeksi, kun lähdin kotoa.\n\nLEENA-KAISA. Eihän sitä ihminen tiedä, koska hänen aikansa on tullut.\nTänäpän' terve, huomenna kirves ompi puun juureen pantu. Mutta olkoon\ntämäkin meille varoitukseksi, ettemme armon päiviä täällä\nsuruttomuudessa viettäisi, vaan tyystin mieleen johtaisimme, kuinka\nelämä on juur' vähä tomun tuoksu ja hekuma kuin liukas virran juoksu.\n\nRISTO. Niin, ei maar Johannakaan olisi voinut uskoa näin pian\nkuolevansa, kyllä se tosi on.\n\nLEENA-KAISA. Älä tykkää pahaa, Risto, jos sen sinulle sanon, mutta ei\nsinun olisi pitänyt häntä noin jättää.\n\nRISTO. Jo sitä itsekin kaduin kohta kun kuulin, miten oli käynyt. Mutta\nsille nyt ei enää mitään voi. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. -- Kai\nsiitä vainaja oli hyvin pahoillaan.\n\nLEENA-KAISA. No, eipä sillä. Hän jo houraili, kun hänelle asiasta\nkerrottiin. Tuskin hän sitä oikein tajusikaan.\n\nRISTO. Olipa se edes hyvä.\n\nLEENA-KAISA. Mutta kankaasta hän oli suuressa tuskassa. Pelkäsi rouvaa\nvallan kauheasti.\n\nRISTO. Niin, kangas, näet! Se oli totta, se. Vai oli hän siitä tuskassa.\nNo, olisihan se kyllä saanut olla meiltä tekemättä, kun tuon olisi\ntiennyt. Mutta eikö hän, vainaja, voinut arvata, ettemme sitä myyneet\nsentään, panttasimme ainoastaan. -- Pelkäsi rouvaa, sanoitte? Niin, arvaan\nsen. Johanna oli kovin arkaluontoinen ja hätäili ennen-aikojaan\nkaikenmoisia joutavia. Hyvinkö hän oli minulle siitä vihainen?\n\nLEENA-KAISA. Ei sentään pahasti. Siinä vähää ennen hän juuri kiitti\nsinua. Sanoi ettet vielä kertaakaan ollut häntä lyönyt etkä pieksänyt,\nniinkuin moni muu mies vaimolleen tekee.\n\nRISTO. Sanoiko hän niin? Kyllä se totta onkin. Me elimme jokseenkin\nhyvässä sovussa. Kovaa riitaa ei ollut koskaan välillämme.\n\nLEENA-KAISA. Se on sinulle kunniaksi. Jos oletkin muussa suhteessa vähän\nerehtynyt, täytyy se antaa anteeksi. Liha on heikko ja viettelykset ovat\nsuuret. Siitä ei sinun nyt kumminkaan tarvitse pahaa mieltä pitää, että\nolisit vaimoasi kovuudella kohdellut, pieksenyt tai muuten rääkännyt,\nniinkuin täällä, sen pahempi, usein nähdään ja kuullaan.\n\nRISTO. Ei, arvon. Siitä minulla on hyvä luonto, etten minä kesken toista\nihmistä lyömään mene. -- Ennen sairastumistaanko se Johanna siitä puhui?\n\nLEENA-KAISA. Niin, siinä se oli pikkuista ennen. Sitten, hän poloinen,\nei enää joutunut muusta huolehtimaan kuin lapsestaan. Siitä hän houraili\nja se hänellä oli mielessään, kun pääsi vähän selvenemäänkin.\n\nRISTO. Mutta tosiaan! Mikäs minulle tulee tässä eteen tuon lapsen\nkanssa?\n\nLEENA-KAISA. Sitä olen minäkin juuri miettinyt.\n\nRISTO. Olisi hän edes vanhempi, mikä sitten olisi hätänä. Ajaisi häntä\nkerjuulle, ellei muu auttaisi. Mutta tuommoinen raukka. Mitä osaan\nhänelle tehdä? Ei, nyt on hukka peli. -- Ottaisivatkohan ne tuota köyhäin\nhoitoon? Kun koettaisi.\n\nLEENA-KAISA. En usko, että ottavat. Mutta tiedätkös, mitä Johanna\ntoivoi?\n\nRISTO. Sanokaa!\n\nLEENA-KAISA. Että Vappu ottaisi pojan kasvatikseen.\n\nRISTO. Jokohan tuo sen tekisi?\n\nLEENA-KAISA. Sopii ainakin kysyä. Jos minä veisin lasta hänen luokseen\nja puhuisin siitä. Ei tiedä, vaikka hän armahtaisi.\n\nRISTO. Se olisi mainio asia. Silloin saisin olla pojasta ihan\nhuoletonna.\n\nLEENA-KAISA. Niinpä minä menen.\n\nRISTO. Tehkää se. Minä tulen jäljessä niin pian kuin olen vähän\nsiistinyt itseäni.\n\nLEENA-KAISA. Älä hyvin hätäile. Ellei Vappu ota asiaa korviinsa, tuon\nminä lapsen heti pois. (_Ottaa lapsen syliinsä kätkyestä_.) Pikku\nraukka! Onhan tämä niin kaunis lapsi.\n\nRISTO. Kyllä Vappu hänet ottaa, saatte nähdä. Kouluttaapa vielä papiksi,\njos hyvin käy.\n\nLEENA-KAISA. Kun nukkuu niin sikeästi, ettei herääkään. Hyvästi nyt\nsitten vähäksi aikaa.\n\nRISTO. Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle. Mutta kuulkaas vielä,\nLeena-Kaisa. Tuota -- noin -- mitäs minun taas pitikään sanoman eikä\nvalehteleman. Niin! Jos sopii, niin mainitkaa Vapulle noin sivumennen,\nkuinka hyvä minä olin entiselle vaimolleni. -- Jos sopii, minä meinaan.\n\nLEENA-KAISA. Miksei. Mutta joko sinä nyt toista ajattelet, vaikkei\nentinen vielä kylmänä ole?\n\nRISTO. No, huolikaa te siitä. Menkää vain ja tehkää niinkuin sanoin.\nMinä tulen täältä myös tuossa paikassa.\n\nLEENA-KAISA. Jos viivyn, niin arvaat siitä, että Vappu suostuu tuumaan\nlapsen suhteen.\n\nRISTO. Hyvä, hyvä! (_Aukaisee kaapin ovea, ottaa sieltä peilin ja\nkamman, alkaa järjestellä pukuaan_.) Olenpa minä jotenkin pulska mies.\n(_Katselee peiliin_.) Mikä siinä on, etten minä vielä naisille kelpaisi.\nSaadaan nähdä vaan. (_Ikkunaan koputetaan_.) Kuka siellä? Ahaa, Toppo!\nTule sisään, lurjus.\n\nTOPPO (_tulee_). Pianpa sinä palasit.\n\nRISTO. Pian. Eihän siellä tehnyt mieli kuljeksia näin syysilmassa. Kovin\noli kurjaa.\n\nTOPPO. Kas kun Homsantuu laski sinut pois.\n\nRISTO. Minä karkasin. Luuletkos, että hänestä muulla tavalla olisin\nerilleni päässyt. Kyllä kai! Semmoinen se on tyttökin.\n\nTOPPO. Mutta hukka sinut perii, jos hän vielä tulee jäljessäsi.\n\nRISTO. Koettakoonpas. Kyllä minä keinon keksin, kun hyvin rupeaa\nkiusaksi. Toimitan yks' kaks' tytön linnaan irtolaisuudesta. Mutta ei\nhän tulekaan. Minkä hän minulle voi, tietää hän sen verran.\n\nTOPPO. Kiitä onneasi, jos pääset niin vähällä. Sillä tytöllä on tulinen\nluonto. Pelkään, ettei ole hyvä laskea liian paljon leikkiä hänen\nkanssaan.\n\nRISTO. Pyh!\n\nTOPPO. No, ja sinulta kuoli eukko sillä aikaa.\n\nRISTO. Niin teki.\n\nTOPPO. Et suinkaan sinä, hunsvotti, sitä kauan sure; otat toisen niin\npian kun vain saat.\n\nRISTO. Se on tietty. Mitä se suremisesta paranee? Eikä siihen pitkiä\naikoja kulukaan, ennenkuin minulla on taas uusi.\n\nTOPPO. Kuules poikaa! Etteikö hän vielä näytä meille ihmeitä.\n\nRISTO. Vilkaisepa ikkunasta, näkyykö siellä Leena-Kaisaa tulevaksi.\n\nTOPPO. Mitä? Häntäkös sinä nyt tuumailet?\n\nRISTO. Leena-Kaisaa? Oletkos hullu.\n\nTOPPO. No, johan minä ajattelinkin. -- Ei täällä kadulla ainakaan ketään\nnäy.\n\nRISTO. Hyvä juttu.\n\nTOPPO. Mitä sinä puuhailet ja laittelet itseäsi niin hirveästi? Onko\njohonkin meno?\n\nRISTO. Arvelin lähteä tästä Vapun luona käymään.\n\nTOPPO (_viheltää_). Ku-ku-ku-ku-kuule! Vai Vapun luona. Ei vähä mitään.\nKorkeallepa siat tänä vuonna tonkivatkin, sanoi Lillqvisti laissa.\n\nRISTO. Ole sinä vaiti. Rohkea ruokansa hakee. Ei tiedä yhtään kuinka\nkäy. Vaihdetaanpas nuttuja. Sinun on kumminkin siistimmän näköinen.\n\nTOPPO. Saat sen. (_Vaihtavat_.) Mutta jo minä mahdan Matti olla, jos\nVappu sinusta huolii. En sitä ikinä usko.\n\nRISTO. Ole uskomatta, ei siihen sinua kukaan pakota. -- Voi, hitto! Ei\ntäällä ole veden pisaraa missään, ja olisihan minun pitänyt kasvonikin\npestä.\n\nTOPPO. Kyllä minä haen vettä kaivosta. Onko sinulla pyttyä?\n\nRISTO. Ei näy sitäkään. Katsele sieltä pihasta ja liiteristä, mistä vain\nsaat astian tapaista käteesi.\n\nTOPPO (_menee_).\n\nRISTO (_seisoo selin oveen ja katselee peiliin_.) Ei kuulu Leena-Kaisaa\ntakaisin. Lapsen hän siis kumminkin ottaa. Ja sittenpähän kumma lienee,\nellei hän suostuisi myös isään. (_Ovi aukeaa, Risto säpsähtää ja\nkääntyy_.) No, joko se nyt tulee? Ei -- Homsantuu. -- Pahus!\n\n(_Homsantuu seisoo äänettömänä_.)\n\nRISTO. Mitä sinä täällä teet?\n\n(_Homsantuu ääneti; puristaa revolveria kädessään_.)\n\nRISTO. Mitä sinä täällä teet, minä kysyin?\n\nHOMSANTUU. Tulin ottamaan sinulta jäähyväisiä, Risto.\n\nRISTO. Jäähyväisiä? Vai niin. Olkoon sitten, koska et muuta tahdo.\nPahaan aikaan sinä vain saavuit.\n\nHOMSANTUU. Kuinka niin?\n\nRISTO. Olen tässä juuri poislähdössä.\n\nHOMSANTUU. En minä sinua kauan viivytä.\n\nRISTO. Etkö? No, se on toinen asia. Mutta sinä näytät niin oudolta.\nJa -- mikä sinulla on kädessäsi?\n\nHOMSANTUU. Enoni revolveri se on. Jotenkin hyvää tekoa.\n\nRISTO. Minkätähden sitä mukanasi kuljettelet?\n\nHOMSANTUU. Tällainen kalu on välistä tarpeellinen.\n\nRISTO. Sinä pitelet sitä niin varomattomasti. Onko se latingissa?\n\nHOMSANTUU. On.\n\nRISTO. Pane se pois kädestäsi. Ampuma-aseilla ei saa noin leikkiä.\n\nHOMSANTUU. Minkätähden ei?\n\nRISTO. Ammut pian itsesi.\n\nHOMSANTUU. Taikka sinut.\n\nRISTO. Niin, taikka minut.\n\nHOMSANTUU. Taikka meidät molemmat. Mihinkä lähdet?\n\nRISTO. Käyn pikipäin vain ulkona. Kyllä tulen kohta takaisin.\n\nHOMSANTUU. Jos paikaltasi hievahdat, laukaisen minä heti.\n\nRISTO. Sinulla on paha mielessäsi, Kerttu.\n\nHOMSANTUU. Koskapa siellä muuta on ollut?\n\nRISTO. Sitä juuri pelkäsin. Sinussa alituiseen kiehuu ja kuohuu tuo\nmustalais-veri. Koeta, Kerttu-kulta, kerran hillitä itseäsi, koeta\ntaivaan tähden.\n\nHOMSANTUU. Turha vaiva. Taivasta ei kumminkaan ole minua varten tehty.\n\nRISTO. Minä lupaan sinulle vaikka mitä, kun vain maltat mieltäsi.\n\nHOMSANTUU. Lupauksiin en luota.\n\nRISTO. Enkä minä aikonut sinua jättää, Kerttu, vaikka tulit ehkä siihen\nluuloon, kun lähdin niin äkkipikaa. Niin pian kun Johannan olen hautaan\nsaanut, yhdyn sinuun jälleen, se on totinen tosi.\n\nHOMSANTUU. Maan povessa yhdymme, kun multana olemme molemmat; ei ennen.\n\nRISTO. Mutta ajatteles nyt sentään, Kerttu kulta. Kun minä veisin sinut\nvihille, ja sinä tulisit kunniallisen miehen aviovaimoksi. Et olisikaan\nenää koko maailman hylkynä, niinkuin tähän saakka.\n\nHOMSANTUU. Kahdesti olet minut pettänyt. Kolmatta kertaa sitä et tee.\n\nRISTO. Kuules vielä kun sanon. Älä, Jumalan tähden laukaise. Odota edes\nsiunaama hetki. Näethän, etten kumminkaan pääse tästä pois, jos\ntahtoisinkin.\n\nHOMSANTUU. Puhu sitten joutuin.\n\nRISTO. Kun vain tietäisin, mitä sinä oikeastaan tahdot. Sieluni kautta,\nnyt olisin valmis mihin hyvänsä. Sano, haluatko jotakin.\n\nHOMSANTUU. Haluan.\n\nRISTO. Mitä? Kerttu, mitä sinä haluat?\n\nHOMSANTUU. Kostoa.\n\nRISTO (_pyyhkii otsaansa; itsekseen_). Missä se Toppokin viipyy.\n\nHOMSANTUU. Onko sinulla mitään muuta sanottavaa?\n\nRISTO. On. On paljonkin. Mutta sinä panet minun niin pelkäämään, etten\nvoi mitään puhua. Laske vähäksi aikaa revolveri pois kädestäsi. Kerttu\nkulta, tee se.\n\nHOMSANTUU. En.\n\nRISTO. Tuohon tuolille vaan, seiso itse vieressä.\n\nHOMSANTUU. En siihen enkä muualle. Ja lopettakaamme jo. Aikaa menee\nhukkaan.\n\nRISTO. Ei, odota! (_Toppo tulee sisään_.) Jumalan kiitos. Viimeinkin\nsinä tulit.\n\nTOPPO. Olisit minulle sanonut, että ruumis on pantu liiteriin. En totta\nmaarin olisi sieltä mennyt astiaa hakemaan, jos olisin tiennyt.\n\nRISTO. Oliko se siellä. Niin, niin, mihinkä sitä muuallekaan olisivat\nvieneet.\n\nTOPPO. Herra varjele, kuinka pahaa se teki. Menen sinne pimeään\nnurkkaan ja yhtäkkiä on ruumis edessäni. Oikein sydämeni sävähti,\nvaikken ole juuri mikään pelkuri. Entä kun sillä vielä on silmät auki,\nsehän siinä on kaikkein kamalinta. Niin, älä minuun noin tuijota. Ei\nminulla ole veden pisaraakaan. Kourassaniko sitä toin, kun en astiaa\nlöytänyt. Uhhuh, vieläkin pöyristyttää. Kuuluu tietävän pahaa, kun\nruumiin silmät jäävät auki. Hän toisia jälkeensä kutsuu, sanotaan.\n\nHOMSANTUU. Juuri niin. Hän toisia jälkeensä kutsuu.\n\nTOPPO. Kas, onko tuo täällä. No, Risto, mitä minä sanoin?\n\nRISTO. Tulit parahiksi hätään. Hän aikoi tappaa minut täällä.\n\nHOMSANTUU. Aikoo vieläkin ja tekee sen myös. (_Kohottaa revolveria_.)\n\nRISTO. Toppo, Toppo, auta!\n\nHOMSANTUU. Jos tulet väliin, ammun sinut ensiksi.\n\nTOPPO. Kies avita, nyt ollaan hukassa. (_Pakenee ovelle_.)\n\nRISTO. Älä mene pois, Toppo, älä mene. Ei hän sinua ammu.\n\nTOPPO. Ei siitä hullusta tiedä.\n\nHOMSANTUU. Korjaatko luusi, taikka --\n\n(_Toppo rientää ulos_.)\n\nHOMSANTUU. Oletko valmis, Risto?\n\nRISTO (_polvillaan_). Armahda, minua, Kerttu! Mitä siitä hyödyt, jos\nminut tapat. Armahda.\n\nHOMSANTUU. Armahditko sinä minua, konna? Uuden kerran minut kavalasti\npetit, viettelit pahemmin kuin ennen. Ajattelit: tuo on maailman hylky,\nei siitä rangaistusta tule, jos hänet turmelee. Mutta sinä erehdyt! Tämä\nmaailman hylky, jonka puolia ei kukaan pidä, kostaa sinulle itse.\n\nRISTO. Kosta muulla tavalla. Säästä henkeäni.\n\nHOMSANTUU. Ei, kuolla sinun täytyy. Ja minun myös.\n\nRISTO. Armoa, armoa!\n\nHOMSANTUU. Armoa ei sinulle eikä minulle.\n\nRISTO. Varro! Salli minun edes rukoilla ensin.\n\nHOMSANTUU. Se on suotta. Et sinä taivaaseen kumminkaan pääse sen enempää\nkuin minäkään.\n\nRISTO. Pääsen minä, en ole huonompi kuin muutkaan. Eikä ihmiseltä muuta\nvaadita kuin uskoa. Ja minä uskon, uskon totisesti. Varmaan pääsen, jos\nvain annat aikaa rukoilemiseen.\n\nHOMSANTUU. Niinpä rukoile.\n\nRISTO. Etkös laukaise ennenkuin olen sanonut amen?\n\nHOMSANTUU. Aloita, muuten jo laukaisen.\n\nRISTO. Minä aloitan, minä aloitan! Kun vain muistaisin jotakin ulkoa.\nEi -- ei johdu mitään mieleen. Minä onneton. -- Odota, jo tiedän: Koskan\nkaikki päivät päätän, Ann' mun autuaast' nukkua. Hampaat kalisevat\nsuussani pelosta. Koskan kaikki päivät päätän, Ann' mun autuaast'\nnukkua. Kuolon kautt' -- Olet sinä sentään kauhean kovasydäminen, -- ei,\nei, minä jatkan. Koskan kaikki päivät päätän, Ann' mun autuaast' nukkua.\nKuolon kautt' kosk' maailman jätän, pyhäis joukkoon joukkoon\njoutua. -- Kuinkas se sitten olikaan -- pyhäis joukkoon --\n\n(_Porstuasta kuuluu kolinaa, Homsantuu säpsähtää, katsoo oveen, josta\nkaksi poliisia ynnä Toppo tulevat sisään; laukaisee. Risto parkaisee ja\nkaatuu. Poliisi paiskaa revolverin Homsantuun kädestä ja tarttuu häneen\nkiinni. Homsantuu vaipuu maahan_.)\n\nENSIMMÄINEN POLIISI. Aha, sudenpenikka; jouduit nyt satimeen.\n\nTOPPO. Myöhästyimme, peijakas!\n\nTOINEN POLIISI (_kumartuu Ristoa tarkastamaan_). Älkäähän hätäilkö.\nVielä tämä elää. Mihinkä paikkaan se kävi?\n\nRISTO. En tiedä oikein.\n\nTOINEN POLIISI. Koeta, pääsetkö ylös.\n\nRISTO (_nousee poliisin avulla_). Ehk'ei se käynytkään. Taisin vaan\nsäikähtää.\n\nTOPPO. Eikö osunut sinuun? No, olipa se helkkarin hyvä.\n\nRISTO. Kiitoksia, Toppo. Tätä et minulle ilmaiseksi tehnyt.\n\nTOPPO. Ei mitään kiittämistä. Ainahan mies miestä sen verran auttaa.\nMutta onpas tyttö kerrankin masentunut. Noin kalman karvaisena ei häntä\nole ennen nähty. Onko siinä enää henkeäkään koko ruumiissa?\n\nENSIMMÄINEN POLIISI. Kyllä hän siitä vielä virkoaa.\n\nRISTO. Ettei hän vain pääse karkuun käsistänne. Pitäkää varanne.\n\nENSIMMÄINEN POLIISI. Ei vaaraa. Totta tuommoisen tyttöhuitukan aina\nhallitsee.\n\nRISTO. Mutta hänellä on yhdeksän miehen voima, kun raivoon rupeaa.\n\nENSIMMÄINEN POLIISI. Raivo ei auta, kun linnaan paiskataan. Pannaan vain\nsitä kovempiin kahleisiin.\n\nRISTO. Entä jos päästävätkin hänen vapaaksi. Silloin on taas henkeni\nvaarassa.\n\nENSIMMÄINEN POLIISI. Ei hän kesken vapaaksi pääse, älä pelkää. Tunnen\nminä lakia niin paljon. Ensin hänet tuomitaan murhayrityksestä moneksi\nvuodeksi linnaan, ja sitten hänet määrätään pakkotyöhön. Sillä tätä\ntällaista elävää ei kumminkaan kukaan ota suojelukseensa.\n\nTOINEN POLIISI. Ei maarin. Kyllä hänestä kruunu saa pitää huolen tästä\nlähtein.\n\nRISTO. Hyvä! Onpa se yhtäkaikki siunattu asia, että maassa on laki ja\noikeus, joka varjelee ihmisten turvallisuutta. Mikä tässä tulisi\nmiehelle eteen, jos nuo tuollaiset saisivat olla irrallaan. Mutta kun\nkohta otetaan korjuuseen -- kun laki ja oikeus --\n\nTOPPO. Mitä hän puhuu, kuunnellaanpas!\n\nENSIMMÄINEN POLIISI. Tyttökö? Ei suinkaan hän mitään puhunut.\n\nTOPPO. Jotakin hän sanoi, koska huulet liikkuivat. Näettekö, taas!\n\nENSIMMÄINEN POLIISI. Huulet liikkuvat, mutta ei sieltä ääntä tule.\nNousepa jo pystyyn, tyttö, en minä sinua kantamaan kumminkaan rupea.\nKovin olet raskas. No, koettelehan nyt, kannattavatko jalkasi.\n\nTOINEN POLIISI. Ja puhu selvemmin, jos sinulla jotakin sanottavaa on.\n\nTOPPO. Niin, anna tulla suustasi kaikki, että mekin kuulemme. Älä\nitseksesi höpise.\n\nRISTO. Pian, pian!\n\nHOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha.\n\nTOPPO. Lakinne ja oikeutenne. Mitä hän tarkoittaa?\n\nHOMSANTUU. Niitähän minun pitikin ampua.\n\nTOPPO. Hän on sekaisin päästään. Huh, huh, tämä alkaa tuntua kamalalta.\nNäettekö, kuinka silmät pyörivät hänen päässään.\n\nENSIMMÄINEN POLIISI. Hulluna hän nyt todenperästa taitaa olla. Mutta\nlieneekö tuo koskaan ollutkaan ihan viisas. (_Tarttuu Homsantuun\nkainaloon_.)\n\nHOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha --\n\nTOINEN POLIISI (_tarttuu toiseen kainaloon_). Jokos sitä mennään?\n\nHOMSANTUU. Niitähän minun pitikin ampua.\n\nRISTO. Ettäkö hän hullu on, tuo. Vieläkös mitä. Rikkiviisas pakana.\nÄhmissään vain herjaa yksin korkeata oikeuttakin. Suottakos hän\nmustalainen olisi. Se muuten sopii panna rotakollaan, että hän on\nuhannut lakia ja oikeutta.\n\nHOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne --\n\nTOPPO. Onkohan tuo tarpeellista.\n\nRISTO. Tietysti.\n\nTOPPO. Hänpä kun tekee sen mielettömyydessään, poloinen.\n\nHOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha, --\n\nENSIMMÄINEN POLIISI. Lähdetään nyt!\n\nHOMSANTUU. Niitähän minun pitikin ampua.\n\nRISTO. Saanko luvan pyytää herroja anniskeluun, sitten kun olette tytön\nkorjuuseen vieneet. Tarjoisin teille edes ryypyt avustanne täällä.\n\nPOLIISIT. Paljon kiitoksia. Kyllä tullaan.\n\nHOMSANTUU (_ovessa ja porstuassa_). Teidän lakinne ja oikeutenne, ha,\nha, ha, ha --\n\nRISTO. Nyt siitä, Jumalan kiitos, päästiin.\n\nTOPPO. Tyttö riepu. Ohraisesti hänelle kuitenkin kävi.\n\nRISTO. Kenen syy? Olisi ollut ja elänyt ihmisiksi. -- Mutta kuule. Miltä\nminä nyt oikeastaan näytän?\n\nTOPPO. Oletpahan kuin tuossa.\n\nRISTO. Silmäni taitavat olla liassa?\n\nTOPPO. No, kantänka, mitä se tekee.\n\nRISTO. Älä hitossa. Eihän minusta Vappu silloin tykkää. Odota pikkuisen.\nMenen kaivolle pesemään. (_Aukaisee oven porstuaan, mutta vetäytyy\nsamassa takaisin, kun Vappu tulee vastaan_.) Hei, täällähän Vappu jo\ntuleekin.\n\nVAPPU. Hyvää päivää!\n\nRISTO. Päivää, päivää. Olin juuri teille lähdössä. Olkaa niin hyvä ja\nkäykää istumaan.\n\nTOPPO. Vassakuu! Tässä on tuoli.\n\nVAPPU. Jaksan minä seisoakin sen aikaa, kun täällä viivyn.\n\nRISTO. Eihän toki, ei millään tavalla. Käykää tänne perälle. Ei teidän\npaikkanne oven suussa ole.\n\nVAPPU. Yhdentekevä, oli missä hyvänsä. Lapsestanne tahtoisin puhua pari\nsanaa.\n\nRISTO. Niin, lapsesta, näet. Niin, niin, siitähän minäkin.\n\nVAPPU. Saanko hoitaa ja kasvattaa häntä aivan kuin omaani?\n\nRISTO. Herran tähden, vielä häntä kysyy. Mitäs parempaa pyytäisinkään.\n\nVAPPU. Niin, ettei itsellänne ole siinä suhteessa mitään sanomista?\n\nRISTO. En puutu, en kajoa koko elävään, sen lupaan.\n\nVAPPU. Hyvä! Siinä tapauksessa minä otan poikanne ja koetan Jumalan\navulla saada hänestä ihmistä.\n\nRISTO. Mutta minulla oli vähän toistakin asiaa. Tulkaa nyt sentään\nistumaan. Eikö? No, tehkää niinkuin tahdotte? Niin, minulla oli vähän\ntoistakin asiaa. Taidatte sen melkein arvatakin. Näette: minähän olen\nleskimies tällä haavaa. Eikö ole miehen hyvä yksin olla, niinkuin luemme\nsanassa. Eiköhän passaisi -- mutta taitaa olla mielestänne liian aikaista.\nMinusta nähden, joutaisihan olla valmiiksi puhuttuna yhtäkaikki.\n\nVAPPU. Älkää lörpötelkö tyhjää. Minua ette kumminkaan saa vietellyksi.\nTyytykää siihen, että kahden naisen elämän jo olette turmellut. On sitä\nsiinäkin yhden miehen osaksi.\n\nRISTO. Kahden naisen elämän turmellut! Mitä puhetta tuo on?\n\nVAPPU. Vaimonne kuoli suruun ja huoleen teidän tähtenne.\n\nRISTO. Kuka sen on sanonut?\n\nVAPPU. Eikä siinä kyllin. Kahta kauheampaan tilaan olette vielä\nsaattanut tuon onnettoman tyttöparan, jota poliisit täältä kuljettivat\nvastaani äsken.\n\nRISTO. Niinkö Homsantuun? Olkaa huoletta. Hänen kanssaan menetellään\nlain ja oikeuden mukaan.\n\nVAPPU. Ja minkä mukaan menetellään _teidän_ kanssanne?\n\nRISTO. Minun? Mistäs minua voitaisiin vetää edesvastaukseen?\n\nVAPPU. Ei mistään, sehän on selvä. Ei mistään! Maailma on teistä saanut,\nmitä on tahtonutkin, ei se teitä rankaise, eikä se teidän vikojanne\nvikoina pidä. Yksin papit ja tuomaritkin ovat puolellanne, sillä synti\nheidän silmänsä sokaisee. Pimeyden palvelukseen valon palvelijat\nvaltaansa käyttävät. Mutta siihen ei toki kaikki lopu. Viimeinen sana ei\nvielä ole sanottu. Ja niin totta kuin herrallakin on herra ja\nvaivaisella Jumala, niin totta on myös, että te ja kaikki teidän\nvertaisenne kerran seisotte sen valtaistuimen edessä, johon ei ihmiset\npääsekään oikeutta ja totuutta mielensä mukaan väärentämään. Silloin\nvasta teidän tuomionne langetetaan.\n\nRISTO. Missä se on, se valtaistuin?\n\nTOPPO. Niin, missä, minäkin kysyn.\n\nVAPPU. Siellä, missä _vanhurskaus_ elää ja hallitsee nyt ja\niankaikkisesta iankaikkiseen. (_Menee pois_.)\n\nRISTO. Mitä hän tarkoitti?\n\nTOPPO. Eikö lie meinannut Jumalaa. Niin minä sen käsitin.\n\nRISTO. Saattoi sitä puolta olla. No, mut' jokohan tuo tosiaankin --?\nEikö hiis'! En minä vielä säikähdä. Mistä Vappu sen asian tietää. Ei\nsuinkaan hän ole Jumalan puheilla käynyt. Yks' vaimoihminen.\n\nTOPPO. Mutta, tiedätkös, kyllä minunkin kävi jo vähän sääli tuota tyttö\npahaa.\n\nRISTO. Ole vaiti, velikulta. Älä rupea surkuttelemaan semmoista\nkapinetta. Kuka hänen käski tulla toista tappamaan, kuka. Vielä sääliä\nmokomaa. Kaikkea muuta.\n\nTOPPO. Niin, hyvä sinun on sanoa; mutta, mutta --\n\nRISTO. Mutta mitä?\n\nTOPPO. Jos sinä olit toimittanut hänet --? Semmoisessa tilassa sanotaan\nmuutamain naisten olevan tykkänään suunnilta pois.\n\nRISTO. Pyh, joutavia! Lähdetään me anniskeluun. (_Menevät_.)\n\n    Esirippu.\n\n\n\n"]