[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foP3QCsngmapkeet1o4ZP2BbKRguYjj4QgYLJ574qXTg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},650,"Suotorpan tyttö","Lagerlöf, Selma",1858,1940,"650-lagerlof-selma-suotorpan-tytto","650__Lagerlöf_Selma__Suotorpan_tyttö","Kansannäytelmä neljässä näytöksessä","naytelma",[],[15],"nobel","fi",1913,1914,14727,86999,false,45056,[24],"Swedish drama -- Translations into Finnish",[26,27],"Plays/Films/Dramas","Nobel Prizes in Literature","\"Suotorpan tyttö: Kansannäytelmä neljässä näytöksessä\" by Selma Lagerlöf and Bernt Fredgren is a play written during the early 20th century. The story revolves around Helga, a young woman who finds herself in a difficult situation due to her accusations against Per Mårtenson, a married man. The play delves into themes of honor, societal expectations, and the moral dilemmas faced by its characters, showcasing the complexity of human relationships and the harsh realities of life in rural Sweden.  At the start of the play, we are introduced to a courtroom scene where the proceedings revolve around Helga's claims against Per Mårtenson, stirring tension among the attendees. As Helga struggles with her accusations and the scrutiny of the court, we witness her emotional turmoil and fear of societal judgment. The unfolding drama captures the dynamics of small-town life and the way individual fates are influenced by community perceptions and rigid moral standards. The interactions between characters such as Gudmund, a young man who shows concern for Helga, hint at deeper connections and potential conflicts as the narrative progresses. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Halonen, Maija",245,"Lagerlöfin novelliin perustuva kansannäytelmä kertoo köyhästä Helgasta, joka joutuu käräjille selvittämään lapsensa isyyttä. Teos kuvaa moraalista kasvua, rehellisyyttä ja Gudmundin kamppailua velvollisuudentunnon ja aidon tunteen välillä perinteisessä maalaismiljöössä.","Selma Lagerlöfin 'Suotorpan tyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 650. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOTORPAN TYTTÖ\n\nKansannäytelmä neljässä näytöksessä\n\n\nSelma Lagerlöfin samannimisen kertomuksen mukaan sovitelleet\n\nBERNT FREDGREN ja SELMA LAGERLÖF\n\n\nSuomentanut Maija Halonen\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1914.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n ERIK PERSSON, talollinen ja lautamies.\n ANNA, hänen vaimonsa.\n HILDUR, heidän tyttärensä.\n ERLAND ERLANDSON, Närlundasta,\n INGA, hänen vaimonsa.\n GUDMUND, heidän poikansa.\n NIILO NILSSON, Suursuon torppari.\n STIINA, hänen vaimonsa.\n HELGA, heidän tyttärensä.\n JANNE ÖSTER, pelimanni.\n TUOMARI.\n NOTARIO ja VALLESMANNI.\n OIKEUDENPALVELIJA.\n PER MÅRTENSON, Vestergårdista.\n ELIN, Närlundan palvelijatar.\n BRIITA | Hildurin ystävättäriä.\n LIINA, |\n MAIJA-MUORI | talonpoikaisvaimoja.\n KAISA-MUORI |\n Käräjäväkeä. Häävieraita. Närlundan palvelijoita.\n\nEnsimäisen näytöksen ensi kuvaelma Åkerin käräjähuoneella. Ensimäisen\nnäytöksen toinen kuvaelma Suotorpan pihalla.\n\nToinen näytös Närlundan isossa tuvassa.\n\nKolmas näytös Närlundan isossa tuvassa.\n\nNeljäs näytös Klarjoen varrella olevan Ålvåkran talossa.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kuvaelma.\n\nÅkerin käräjäsali. Suuri, matalanpuoleinen huone, peräikkunat maantien\npuolella. Oikealla puolen aitaus, avoin katsomoon päin. Aitauksen\nsisällä pitkä pöytä. Pöydän takana tuomarin korkeaselustainen tuoli.\nVasemmalla puolen pöytää kirjurin paikka. Pöydällä asiakirjapapereita\nja kirjoitustarpeita, tuomarin tuolin takana ovi sisempään huoneeseen.\nMolemmin puolin pöytää, aituuksen sisäpuolella, penkit kahdelletoista\nlautamiehelle. Aituuksen ulkopuolella pari penkkiä asiamiehille ja\ntodistajille. Niiden takana kuuntelijoille. Ikkunoiden välissä vanha\ntaalalaiskello. Vasemmalla puolen ovi ja tämän oven vieressä ilmoitus\nasioiden käsittelyn järjestyksestä, kapeissa kehyksissä.\n\nEsiripun noustessa sulkee oikeudenpalvelija paraillaan ikkunaa.\nGudmund, lautamies Erik Persson ja eräs toinen talollinen astuvat\nsisään.\n\nLAUTAMIES (ovelta). Uskaltaako tänne tulla? Nyt varmasti olette\ntuuleuttanut täällä liikaa, niin että tuomarin täytyy ottaa turkit\nylleen.\n\nOIKEUDENPALVELIJA (sulkee toisen ikkunan). Niin, se kai tässä nyt on\nvikana. Äsken hän oli tulla sairaaksi kuumuudesta ja tukahuttavasta\nilmasta. Hän on kyllästynyt itseensä, siinä koko asia.\n\nGUDMUND (nuori, komea mies, yllään harmaa metsästystakki, jalassa\npitkävartiset saappaat, ja musta, kukonsulalla koristettu huopahattu\npäässä). Ei, tuomari ei ole tänään hyvällä tuulella.\n\nLAUTAMIES. Jos Gudmundilla on keskeneräisiä asioita oikeudessa, niin on\nparas koettaa saada siirretyksi päätöksen antaminen ensi käräjiin! Tänä\npäivänä ei kukaan tule toimeen tuomarin kanssa.\n\n    (Janne Öster sekä toiset tulevat sisään, ja muutamat asettuvat\n    paikoilleen seuraavan kohtauksen aikana.)\n\nGUDMUND. Kiitos vain neuvosta, lautamies, mutta minä tulinkin tänne\nvain isäni asiakirjoja hakemaan. Ja kun kerran olin täällä asti, oli\nminusta hauskaa jäädä kuuntelemaan. Kehuvat tätä tuomaria niin\nerikoiseksi.\n\nERÄS TALONPOIKA. Niin olen minäkin kuullut kerrottavan. Mutta tänään\nhän kiirehtii yhdestä asiasta toiseen, eikä sano sanaakaan liikaa.\n\nJANNE ÖSTER (köyhästi puettu, viulu pussissa; vanhanpuoleinen,\nnoin 60 vaiheilla oleva mies). Sen minä sanon teille, miehet, ettei\nainakaan minulla ole erikoista syytä kiittää tuomaria. (Ympärillä\nolijat nauravat.) Hän tuomitsee minut sakkoja maksamaan melkein joka\nkerta kun tapaamme täällä käräjillä. Mutta minä olen huomannut, että\nsilloin kun hänellä ei ole muita asioita käsiteltävänä kuin turhia\npikku riitoja, niin hän kyllästyy kaikkeen niinkuin tänäpäivänä. Mutta\nannappas sille miehelle oikea asia, jossa hän voi hankkia viattomalle\noikeuden tai sovittaa kunnon ihmiset, jotka ovat riitaantuneet, niin\nsilloin on hauska häntä kuunnella.\n\nGUDMUND. Ehkä tänään vielä otetaan jokin suurempi asia esille.\n\nLAUTAMIES. Tuskin se on luultavaa. Nyt on enää vain yksi asia jälellä.\n\nOIKEUDENPALVELIJA (lukee taululta). Se on Suotorpan Helgan ja\nVestergårdin Perin välinen asia.\n\nTALONPOIKA. Siitä ei taida tuomari tulla erikoisemman iloiseksi.\n\nJANNE ÖSTER (itsekseen). Silloin taitaa Helga saada sanoa hyvästi\nkodilleen.\n\n    (Hän nousee ja istuutuu penkille aivan huoneen perälle.)\n\nLAUTAMIES. En olisi uskonut saavani kuulla sellaisesta\nraukkamaisuudesta.\n\nGUDMUND. Mutta eihän voi ajatellakaan hänen syyttävän Per Mårtensonia\nväärin?\n\nLAUTAMIES. Siitä minä en voi mennä takuuseen. Se nyt ratkaistaan\nkäräjillä tänään.\n\nTALONPOIKA. Asia on yhtä paha, käänsi sen miten tahansa. Jos Helga saa\noikeuden puolelleen tänään, niin on ratkaistu, että hänellä on lapsi\nnaimisissa olevan miehen kanssa. Ja jos hän ei saa oikeutta, niin\nsilloin tiedetään hänen keksineen koko asian vain rahoja saadakseen.\n\nGUDMUND. Minä en ikinä voi sitä uskoa -- --\n\nLAUTAMIES. Gudmund on vielä niin nuori. Jos hän olisi ollut mukana yhtä\nmonilla käräjillä kuin minä, niin hän ei ihmettelisi mitään. Taitaa\nolla viisaampaa pyytää kasvatusapua Perin laiselta vakiintuneelta ja\nvarakkaalta mieheltä kuin joltakin nuorelta keltanokalta, jonka\nolinpaikkaa hän tuskin tietää. (Kello lyö.) Ei, nyt tulee oikeus! Minun\ntäytyy mennä paikalleni.\n\n    (Oikeus tulee sisään. Tuomari ja notario istuutuvat pöydän\n    ääreen. Vallesmanni istuutuu tuomarin taakse oikealle puolen.\n    Lautamiehet ja kaikki läsnäolijat istuutuvat.)\n\nTUOMARI. Seuraava asia!\n\nOIKEUDENPALVELIJA (lukee oven vieressä olevasta taulusta). Helga Sofia\nNiilontytär Suotorpasta tilanomistaja Per Mårtensonia vastaan.\n\nTUOMARI (vanhempi mies, jäykkä ja kunnioitusta herättävä käytös).\nOlihan se asia esillä viime käräjillä. Astukaa esiin, Per Mårtenson ja\nHelga Niilontytär! (Per Mårtenson nousee ja astuu rohkeasti aitauksen\nluo. Helgaa ei näy.) Missä on Helga Niilontytär? Eikö hän ole läsnä\nkäräjillä?\n\nOIKEUDENPALVELIJA. Helga Niilontytär, minne sinä olet mennyt? Onhan hän\nistunut täällä käräjäsalissa koko päivän.\n\nERÄS NAINEN (nousee joukosta). Hän ei taida uskaltaa tulla sisään. Minä\nnäin hänen seisovan porstuan nurkassa, kun me muut astuimme ohi. Ja kun\nminä kysyin eikö hänkin aikonut tulla sisään, niin hän sanoi, ettei hän\nuskaltanut.\n\n    (Nainen nauraa ja käräjäväki yhtyy siihen.)\n\nTUOMARI (oikeudenpalvelijalle). Jansson, kutsukaa sisään Helga\nNiilontytär!\n\nOIKEUDENPALVELIJA (ovelta). Tule sisään, Helga! Nyt on sinun asiasi\nesillä. Mitä sinä turhia ujostelet. Tule vain sisään!\n\n    (Hän menee ulos, mutta jättää oven auki. Käräjäyleisö\n    osoittaa hillittyä iloisuutta.)\n\nTUOMARI (nojautuu tuoliinsa ja rummuttaa sormillaan tuolin käsinojaan).\n\nGUDMUND (Janne Österille, joka istuu hänen takanaan penkillä). Voihan\nhän olla huono ihminen, mutta ymmärtäähän jokainen tämän olevan hänelle\nvaikeaa.\n\nLAUTAMIES (naapurilleen). Senkin mokoma! Vielä tässä ujoutta\nteeskentelee kaupan päälle!\n\nTUOMARI (tekee hiljaisen kysymyksen lautamies Erik Perssonille, joka\nvastaa ääneen).\n\nERIK PERSSON. Hänenkö vanhempansa? He ovat köyhiä, mutta siitä ei ole\nvaaraa. He ovat kunnon ihmisiä. He ovat niin häpeissään tyttärensä\npuolesta, että he tuskin antavat hänen jäädä kotiin.\n\nOIKEUDENPALVELIJA (tulee vasemmalta Helgan kanssa. Hän pitelee häntä\nkädestä ja osaksi vetää, osaksi työntää häntä sisään. Helga on\nkohottanut yhden käsivartensa peittääkseen sillä kasvonsa. Hän aikoo\nvaipua yhdelle takimaisista penkeistä.) Mutta oletko sinä tänään aivan\njärjiltäsi? Sinun pitää astua tuomaripöydän luo. Nyt on sinun asiasi\nesillä. (Hän vie hänet oikeuden eteen.) Jää nyt vain siihen seisomaan!\n\nTUOMARI (yleisölle, joka naureskelee ja kuiskuttelee). Olkaa hiljaa!\n(Helgalle.) Ei kukaan ole sinua kutsunut tänne, vaan sinä itse olet\nanonut apua oikeudelta. Sinun on sopimatonta pysytellä poissa silloin\nkun sinun asiasi ratkaistaan. (Hän silmäilee edessään olevaa\nasiakirjaa.) Pysyykö Helga Niilontytär Per Mårtensonia vastaan\ntekemässään syytöksessä?\n\nHELGA (lyhytkasvuinen, hinterä, itkettynyt. Hän näyttää olevan aivan\nnuori, yllään pieneksi käynyt ripilläkäyntipukunsa, päässä musta\nsilkkihuivi, jaloissa kömpelöt, suuret kengät. Hän vastaa\nkuulumattomasti).\n\nTUOMARI. Koska sinä kerran olet tuonut asiasi oikeuteen, niin täytyy\nsinun myöskin vastata kun oikeus kysyy sinulta. -- Pysytkö sinä\nkasvatus-avustuksen vaatimuksissasi Per Mårtensonilta? Väitätkö sinä\nvieläkin hänen olevan sinun lapsesi isän?\n\nHELGA (yrittelee vastata).\n\nTUOMARI (kohauttaa olkapäitä, kääntyy Periin). Kieltääkö Per Mårtenson\nedelleenkin tämän?\n\nPER MÅRTENSON (40-vuotias mies, reippaan näköinen ja rohkearyhtinen).\nKiellän, herra tuoman.\n\nTUOMARI (katsoo asiakirjoihin). Viime käräjillä esitettiin vakavat\ntodisteet vastaajaa vastaan, ja vastaaja myönsi itsekin Helga\nNiilontyttären palvelleen hänen talossaan. Sen nojalla tuomittiin\nvastaaja maksamaan kasvatusapua Helga Niilontyttärelle, ellei hän\nhalunnut valanteolla vapautua siitä. -- Onko Per Mårtenson valmis\nvalalla vannomaan?\n\nPER MÅRTENSON. Olen, herra tuomari.\n\nHELGA (joka on seisonut kädet silmillä, säpsähtää ja katsoo ylös).\n\nTUOMARI (katsoo tiukasti Periä silmiin). Per Mårtenson on nainut mies.\nVastaaja on siis suuressa kiusauksessa koettaa vapautua syytöksestä.\nSenvuoksi määräsi oikeus, että vastaaja sielunpaimeneltaan saisi\nopetusta valan tärkeydestä ja merkityksestä. Onko vastaaja saanut tätä\nopetusta? Ja tunteeko vastaaja minkä rangaistuksen laki määrää\nvalapatolle?\n\nPER MÅRTENSON. Tunnen, herra tuomari.\n\n    (Hän ottaa povitaskustaan kokoontaitetun paperin, jonka\n    hän ojentaa tuomarille.)\n\nTUOMARI (lukee ääneen todistuksen). Täten todistetaan, että minä Åkerin\nseurakunnan sielunpaimenena olen keskustellut Vestervikistä olevan\ntalollisen Per Mårtensonin kanssa hänen ja Helga Niilontyttären välisen\noikeusjutun päätöksestä, sekä olen hänelle sen johdosta selittänyt\npyhän valan suuren ja vakavan merkityksen, ja koska hän näkyy\ntäydellisesti sen käsittäneen, ei mikään estä häntä vannomasta valaa\noikeuden edessä.\n\n                              Åkerin pappilassa syyskuun 11 p. 1900.\n                                         Thomas Björkholm\n                                               V. p.\n\n(Taittaa ajatuksiinsa vaipuneena paperin kokoon ja jättää sen\nnotariolle.) Niin, todistus on kyllä oikea. -- Minä kysyn siis vielä\nkerran: Onko vastaaja valmis valantekoon?\n\nPER MÅRTENSON (hiukan kärsimättömästi). Kyllä minä olen.\n\nHELGA (säpsähtää, lähestyy aituusta ja mutisee puoliääneen). Aikooko\nhän vannoa? (Hän pysähtyy ja palaa takaisin paikalleen mutisten.) Ei,\nse on mahdotonta. Minä kuulin väärin.\n\nTUOMARI (viittaa oikeudenpalvelijalle. Tämä astuu pöydän luo ja asettaa\nraamatun vastaajan eteen, ja osoittaa hänelle miten sormet ovat\nasetettavat).\n\nHELGA (itsekseen, voimatta käsittää mitään). Mitä hän raamatulla tekee?\n\nJANNE ÖSTER. Hän vannoutuu vapaaksi.\n\nHELGA. Mutta silloinhan hän vannoo väärän valan.\n\nTUOMARI (terävästi, Helgalle). Mitä sinä sanoit?\n\nHELGA (änkyttäen). En mitään. (Hän aikoo ensin väistyä, mutta äkkiä hän\nkääntyy ja kiirehtii tuomarin luo. Kiihkeästi ja rukoillen.) Niin, minä\npyytäisin ettei herra tuomari sallisi hänen vannoa! Ymmärtäähän herra\ntuomari minun puhuneen totta.\n\nTUOMARI (huomattavaa vastenmielisyyttä tuntien). Minä tiedän toisen\nteistä valehtelevan. Mutta minä en tiedä kumpi teistä on se joka pysyy\ntotuudessa.\n\nHELGA (hyvin nopeasti, yhä kiihtyneemmin). Tietäähän herra tuomari\nitsekin hyvästi miten ankaria kaikki ihmiset ovat täällä pitäjässä\nsilloin kun on kysymyksessä jokin, joka koskee naimista. He eivät tiedä\npahempaa syntiä kuin se, jonka minä olen tehnyt. Ymmärtäähän herra\ntuomari miten tukalaksi minun asemani kävi, kun minä tunnustin kuka\nlapsen isä oli. Olisinkohan minä ollut niin kova itselleni, jos minä\nolisin voinut syyttää jotakin muuta kuin nainutta miestä?\n\nTUOMARI (välittämättä sen enempää Helgasta kääntyy notarion puoleen).\nLakikirja!\n\nHELGA (kiihkeästi, hiljaa Perille). Sinä tahdot vain vaimosi vuoksi\nvannoutua vapaaksi. Mutta ethän sinä senvuoksi voi luopua\niankaikkisesta autuudesta.\n\nPER MÅRTENSON. Pidä suusi kiinni!\n\nHELGA (samalla tavalla). En minä ikinä olisi tätä uskonut. Minä en\nolisi ikinä sinua syyttänyt, jos olisin voinut aavistaa sinun vannovan\nväärin.\n\nTUOMARI. Jansson, pitäkää huoli siitä, että syyttäjä on hiljaa\nsillaikaa kun vala vannotaan!\n\n    (Oikeudenpalvelija astuu Helgan luo.)\n\nOIKEUDENPALVELIJA. Hiljaa nyt, Helga! Asia on ratkaistu. Sinä et enää\nvoita vaikka kuinka koettaisit.\n\nHELGA (työntäsee hänet syrjään ja lähestyy tuomarin pöytää. Huutaen).\nMinä en uskalla katsoa sinuun, Per! Minä luulen näkeväni punaisen\nleiman otsallasi -- sen punaisen leiman, jonka Jumalan sormi painaa\nkaikkien niiden otsaan, jotka vannovat väärin.\n\nTUOMARI (katsoo ylös kirjasta). Vanno valasi, Per Mårtenson!\n\n    (Per asettaa kaksi sormea raamatulle.)\n\nHELGA (huutaa kaikkien kuullen). Eikö kukaan täällä voi häntä siitä\nestää? Eikö teille ole opetettu niinkuin minulle, että helvetin portit\navataan selkoselälleen sille, joka vannoo väärin?\n\nTUOMARI (Helgalle). Ole hiljaa! (Oikeudenpalvelijalle.) Eikö Jansson\nvoi opettaa häntä kunnioittamaan oikeutta?\n\nOIKEUDENPALVELIJA (astuu Helgan luo ja puhuu hiljaa hänelle).\n\nHELGA (tuijottaa taukoamatta Per Mårtensoniin eikä kuuntele tuomaria.\nSupisee itsekseen). Hän ei sitä uskalla. Hän ei uskalla vetää Jumalan\nvihaa ylleen.\n\nTUOMARI (alkaa sanella valaa). Minä, Per Mårtenson, vannon ja\nvakuutan -- --\n\nHELGA (horjahtaa taapäin pelosta huomatessaan Per Mårtensonin aikovan\ntoistaa kaavakkeen).\n\nPER MÅRTENSON (kovalla äänellä). Minä, Per Mårtenson, vakuutan ja\ntodistan -- --\n\nTUOMARI (keskeyttää). Ei, se ei ollut oikein! Kuunnelkaa tarkasti!\n(Toistaa hitaasti ja painolla.) Minä, Per Mårtenson, vannon ja\nvakuutan -- --\n\nHELGA (syöksähtää esille, työntäsee Perin käden raamatulta, jonka ottaa\nkäteensä. Yleinen hämmästys. Oikeudenpalvelija tahtoo ottaa raamatun\nHelgalta).\n\nOIKEUDENPALVELIJA. Anna tänne!\n\nTUOMARI. Anna pois raamattu, Helga!\n\nPER MÅRTENSON. Pois tieltä! Anna tänne raamattu!\n\nHELGA (huutaen). Hän ei saa vannoa. Hän ei saa vannoa!\n\n    (Lautamiehet ja käräjäväki nousevat ja kaikki puhuvat kilvan.)\n\nTUOMARI (lyö pöytään ja huutaa). Olkaa hiljaa! (Helgalle.) Mikä sinua\nvaivaa? Mitä sinä raamatulla teet?\n\nHELGA (kuin äsken). Hän ei saa vannoa!\n\nTUOMARI (ylenkatseellisesti). Olisiko asian voittaminen sinulle niin\ntärkeä?\n\nHELGA (kiihkeänä kuin äsken). Minä en tahdo pakottaa häntä vannomaan\nväärin. Ennemmin tahdon luopua kanteestani.\n\nTUOMARI. Oletko järjiltäsi? Tiedätkö sinä mitä sanot?\n\nHELGA (vetäsee pari syvää hengenvetoa, sanoo tyyneesti ja hiljaa,\nkatsoen tuomaria suoraan silmiin). Minä luovun kanteestani. Hän on\nlapsen isä. Mutta minä pidän hänestä vielä niin paljon etten tahdo,\nettä hän vannoo väärin.\n\nTUOMARI (nousee puoleksi ja katsoo häneen, nojaten molemmin käsin\npöytään. Huoneessa yleinen hiljaisuus). Minä näen sinun totta\ntarkoittavan, Helga Niilontytär. Sinun tahtosi täytetään. (Notariolle.)\nAsia jätetään silleen! (Hän istuutuu. Yhä notariolle.) Notario,\nkirjoittakaa, että kantaja luopuu syytteestään senvuoksi, ettei sen\nmiehen, josta hän pitää, tarvitsisi tehdä väärää valaa. Kantaja on\nköyhä ja kaikkea vailla, mutta luopuu kuitenkin syytteestään. Kantaja\non niin ujo, että hänet tuskin saatiin pakotetuksi tulemaan tänne\nkäräjäsaliin, mutta hän on pitänyt puoliaan sekä tuomaria että\nlautamiehiä vastaan. (Äänessä hieno väreily.) Notario kirjoittaa\ntämänkin asiakirjaan, että nähtäisiin kerran tämän käräjäkunnan\nasiakirjoista miten paljon rakkautta ja jumalanpelkoa yksi sen\nhalvimmista on osoittanut.\n\nPER MÅRTENSON. Herra tuomari!\n\nTUOMARI (jyrisevällä äänellä). Mitä nyt? Onko sinulla jotakin\nvastaansanomista?\n\nPER MÅRTENSON. Ei. Lienee parasta antaa asioiden olla, niinkuin ovat.\n\n    (Hän poistuu hitaasti läsnäolijoiden huomattavasti häntä\n    ylenkatsoessa).\n\nTUOMARI. Nyt voit antaa raamatun pois, Helga! (Helga asettaa raamatun\npöydälle. Tuomari nousee ja pitelee raamattua kädessään.) Tuomari ja\noikeus kiittävät sinua, Helga Niilontytär, siitä, että olet osoittanut\nmeille miten Jumalan sanaa on pidettävä kunniassa. (Hän astuu alas\npaikaltaan ja ottaa Helgaa kädestä.) Kiitos sinulle! Hyvästi!\n\n    (Poistuu oikeanpuoleisesta ovesta, notarion seuraamana. Monet\n    yleisön joukosta seuraavat tuomarin esimerkkiä ja ojentavat\n    Helgalle kätensä, mutta tämä vetäytyy arkana ja pelokkaana\n    pois. Hän jää seisomaan vasemmanpuoleiselle etunäyttämölle,\n    pää kumarassa.)\n\nJANNE ÖSTER (astuu Helgan luo, sanoo liikutuksesta väräjävällä\näänellä). Tätä minä en koskaan unohda.\n\nGUDMUND (Erik Perssonille). Mitä sanoo lautamies tästä! Saipa tuomari\nlopultakin nähdä jotakin suurta.\n\nLAUTAMIES. Tyttö on kaikessa tapauksessa hulttio, vaikka hän näkyykin\noppineen hiukan jumalanpelkoa. Hyvästi, Gudmund!\n\nGUDMUND. Hyvästi, lautamies! Tervehtikää emäntää -- ja Hilduria!\n\nLAUTAMIES. Käykää pian katsomassa meitä, Gudmund!\n\n    (Menee. Sali on nyt melkein tyhjä. Helga vetäytyy ulko-ovelle,\n    mutta Gudmund astuu hänen tielleen.)\n\nGUDMUND (ystävällisesti). Tahdotko ajaa minun kanssani, Helga? Onhan\nmeillä sama tie. (Helga ei vastaa, vaan koettaa päästä hänen ohitseen.)\nEtkö kuule, sinä pääset ajamaan minun kanssani?\n\nHELGA. Sen kyllä kuulin, Gudmund, mutta minä kävelen mieluummin.\n\nGUDMUND. Etkö usko minun tarkoittavan parastasi, Helga?\n\nHELGA. Ehkä tarkoitat. Mutta minä en tahdo, että väki tuolla ulkona\nvirnistelee sinulle senvuoksi, että sinä otat minunlaiseni raukan\nkärryillesi.\n\nEsirippu laskee.\n\n\nToinen kuvaelma.\n\nNiilo Nilssonin pieni torppa suursuon luona. Talo on näyttämön oikealla\npuolella, vinosti etualasta. Siinä on matala ovi ja kaksi ikkunaa,\njoiden läpi näkyy pieni huone takkatulineen. Ulkona mäellä kaivo,\npuuvaja, jonka edustalla kirves ja vähän puita. Vasemmalla lahonnut\nnavetta. Näyttämön poikki aita; sen aukosta alkaa metsätie, joka johtaa\nvasemmalla hyvin korkealle kohoavan harjun yli. Harju alenee oikealle,\nniin että siltä puolen näkyy kuun valaisema laakso, missä suuri joki\nkiemurteleikse. Kirkas kuutamo ja leijailevaa sumua.\n\nKun esirippu nousee, kuullaan etempää viululla soitettavan\nyksinkertaista laulua. Valo loistaa tuvan ikkunoista. Niilo istuu\nkenkiä paikkaamassa, silmälasit nenällä. Stiina kehrää. He kuulevat\nsoiton ja tulevat ulos kuuntelemaan.\n\nSTIINA. Kyllä varmasti joku soittaa! Minä en ole ikinä kuullut niin\nihmeellistä. Kuulethan sinäkin sen nyt?\n\nNIILO. Hyvin tuntuu olevan iloinen se soittoniekka. Sillä on kaunis\nääni viulussaan.\n\nSTIINA. Sinä siinä vain seisot ja kuuntelet onko se kaunista vai rumaa?\nEnsin kai meidän pitää ottaa selville kuka se siellä soittaa. Onko hän\nihminen vai peikko.\n\nNIILO. Kuka ihminen tänne sydänmaalle tulisi soittamaan?\n\nSTIINA. Se on kaiketi joku maantien kulkija.\n\nNIILO (viittaa). Eihän tuolla päin ole minkäänlaista tietä.\n\nSTIINA. Niilo, ethän sinä vain tarkoita sen kuuluvan Suursuolta? Ja sen\nsinä sanot niin tyynesti! Etkö yhtään muista, että Helga on poissa tänä\niltana?\n\nNIILO. Niin, se tyttö! Se nyt on niin harhateille joutunut, että sen\nkyllä suon väki saa valtoihinsa.\n\nSTIINA (tuskaisena). Mutta jospa siellä nyt soitetaankin Helgaa suohon!\nJa täällä me seisomme kädet ristissä, emmekä tee mitään!\n\nNIILO. Mitäpä voisi tehdä? Se, joka ei itse tahdo pysytellä pystyssä,\nse joutuu suohon, vaikka kuinka koettaisimme olla vartijoina.\n\nSTIINA. Mutta odotappas! Nyt ne tulevat tännepäin! Voisivatpa edes\npysyä poissa ihmisten ilmoilta!\n\n    (Hän huomaa Janne Österin, joka tulee soittaen oikealta\n    ja astuu aidan yli.)\n\nMutta sehän on Janne!\n\nJANNE (ottaa viulun leuvan alta ja tervehtii). Hyvää iltaa ja Jumalan\nrauhaa metsäpirttiin!\n\nNIILO. Janne on tainnut käydä suolla, saadakseen oppii niiltä, jotka\nsiellä tänä iltana soittavat?\n\nJANNE. Etpä tainnut oikein pitää nuotistani, Niilo, koska luulit sitä\nitse peikkojen soitoksi?\n\nSTIINA. Taitaapa Janne itsekin olla melkein peikko. Eipä hän ensi\nkertaa soittele niille, jotka tanssivat yösumuissa soiden ja rämeiden\nyli. Jos me vain olisimme tienneet hänenlaisen höperön olevan metsässä,\nniin emmepä olisi pelästyneet.\n\nJANNE. Niin, minun pitikin sepittää uusi sävel yhdestä Suursuontytöstä,\nyhdestä noista hienoista, kepeistä Suursuontytöistä, jotka vain\ntahtovat tanssia ja leikkiä. Ja hänet oli pantu palvelukseen tuonne\nalas talonpoikien luokse, missä aina pitää tehdä työtä, rehkiä ja\nraataa, ja hän oli tullut siellä aivan heikkopäiseksi (vetää pari\notetta jousellaan) ja oli vajonnut kaikenlaiseen kurjuuteen. Mutta\nsitten, kun hän oli syvimmällä surussa ja surkeudessa, alkoi hän\ntanssin, jonka vertaa ei kukaan täällä kylässä ole nähnyt. (Soittaa\npari tahtia.) Kas näin, kuuletteko! Ja koko väen täytyi nousta ylös\naivan hurmautuneena. (Soittaa.) Tuntui kuin olisin tulena palanut kun\nkuulin hänen puhuvan tänään käräjillä. Ja silloin minä sanoin\nitselleni: siitäpä sinun, Janne Öster, täytyy tehdä nuotti!\n\nSTIINA. Yhä hullummaksi vain näkyy Janne vanhentuessaan käyvän.\n\nNIILO. Mitä sinä sanoit? Oletko ollut tänään käräjillä, Janne?\n\nJANNE. Et suinkaan sinä, Niilo, luule minun vanhoilla päivilläni niin\nkäpertyneen, etten saisi aikaan oikeusjuttua? Et suinkaan sinä\ntarkoita, etten ehtisi olla kunnon tappelussa joka käräjien välillä?\n\nNIILO. En minä sitä ajatellut. Tahdoin vain kuulla miten Helgalle kävi.\n\nJANNE. Eikö Helga vielä ole tullut kotiin?\n\nNIILO. Tässä juuri istumme häntä odottamassa.\n\nJANNE. Siis vain te molemmat saitte kuulla soittoni? En voinut ikinä\narvata ettei Helga jo tähän aikaan olisi kotona. (Tutkistellen.) Mutta\njospa hän onkin käynyt kotona ja te ajoitte hänet pois?\n\nSTIINA. Te voisitte kuitenkin kertoa, tuomittiinko Per Mårtenson häntä\nauttamaan?\n\nJANNE (pistää pahantuulisena viulun pussiinsa). Pahus tässä teidän\nkanssanne viitsii pakista, kun ei Helga ole kotona. (Huutaa.) Ei, hän\nei saanut rahoja.\n\nSTIINA. Ottakoon sitten myöskin lapsensa käsivarrelle ja menköön. Niilo\nja minä olemme jo molemmat vanhoja. On onni, jos voimme itsemmekään\nelättää.\n\nNIILO (hiljaisesti.) Per vannoutui siis vapaaksi?\n\nJANNE. Mitä pirua pidinkään sellaista kiirettä? Soitella tässä\nmokomillekin kuiville kärryköille!\n\nNIILO. Ehkei Perin tarvinnutkaan vannoa?\n\nJANNE (kiivastuen). Tuomari otti Helgaa kädestä ja kiitti. Vallesmanni\notti kädestä ja kiitti. Gudmund Erlansson, joka on sellainen prinssi\nmielestään, pyysi häntä kärryihinsä, ja Janne Öster teki laulun hänen\nkunniakseen. Mutta hänen vanhempansa, he tahtovat ajaa hänet ja hänen\nlapsensa mieron tielle! Niin ne mokomat tahtovat. Ja senvuoksi Osterin\nJanne menee matkaansa näiden puupökkelöiden luota.\n\nSTIINA. Mutta, Janne, älkää toki noin tulistuko! Tulkaa sensijaan\nsisään ja kertokaa meille miten käräjillä kävi!\n\nNIILO. Tulkaa, Janne! Mehän olemme lähimmät sitä kuulemaan.\n\nJANNE (astuu tupaa kohti toisten jälestä). Tekisipä mieleni tulla\nteille hiukan lakia lukemaan -- (Hän pysähtyy ja nostaa pienen nyytin,\njoka on rappusella tuvan edessä.) Mitä Stiina on tänne ulos jättänyt?\n\nSTIINA. En minä tietääkseni ole sinne mitään jättänyt. (He tutkivat\nlöytöä.) Se on minun silkkihuivini, jonka Helga sai lainaksi tänään\nkäräjille mennessään, ja tuon kultaneulan löysi Niilo kerran\nmaantieltä, ja entäs kirkkonenäliina! Mutta silloinhan Helga on\nkuitenkin käynyt täällä tänä iltana?\n\nJANNE. Hän on käynyt kotona jättämässä teille sen, mikä oli teidän\nomaanne. -- Mutta minne hän sitten on itse mennyt?\n\nSTIINA (miettiväisenä). Hän on mennyt jonnekin, mihin hän ei tahtonut\nottaa mukaansa mitä minä olin lainannut hänelle -- -- (Tarttuu\nkiivaasti Jannen käsivarteen.) Janne, minne luulette hänen menneen?\n\nJANNE (hillitysti, juhlallisesti). Meillä taitaa kaikilla olla sama\najatus, mutta älkäämme kuitenkaan uskoko niin pahaa -- -- Jos sinä olet\nsamaa mieltä kuin minä, Niilo, niin menemme metsän halki suursuolle. --\nEi, jääkää te, Stiina, kotiin, ettei tupa ole tyhjä, jos hän palaisi!\n\nNIILO. (huutaa). Helga!\n\nJANNE (astuessaan Niilon kanssa). Ei, älä huuda, Niilo! Astukaamme vain\naivan hiljaa metsään päin!\n\nSTIINA (menee sisään). En ymmärrä miten voin elää siksi kunnes he\ntulevat.\n\n    (Helga tulee samassa hiipien pitkin aitoviertä, kulkee talon\n    varjossa niin pitkälle että voi nähdä sisään ikkunasta,\n    kohoaa varpailleen ja kurkistaa sisään,)\n\nHELGA. Ei, tästä en voi nähdä häntä! (Siirtyy toisten ikkunaan.) Tuolla\non kehto, mutta -- -- (Kuuntelee.) Joku tulee tiellä!\n\n    (Hän kiirehtii pihan yli puuvajaan, jonne piiloutuu.)\n\n    (Gudmund tulee aivan samaa tietä kuin Helga. Tultuaan aitauksen\n    sisäpuolelle pysähtyy hän. Hän näyttää suuttuneelta, kun ei näe\n    Helgaa tuvassa. Kuulee puuvajasta nyyhkytystä ja hiljaista\n    valitusta.)\n\nGUDMUND (astuu nopeasti vajan luo ja avaa oven). Totisesti, täällä hän\non! Täälläkö sinä, Helga, istut ja itket?\n\nHELGA (on vaiti).\n\nGUDMUND. Mikä päähänpisto tämä on? Minä olin vähällä kulkea tästä ohi,\nsaamatta tavata sinua! Tule vain pois sieltä!\n\nHELGA (aikoo syöksyä hänen ohitseen).\n\nGUDMUND (tarttuu häntä ranteeseen). Ei, saatpa jäädä tähän siksi kunnes\nminä saan puhutuksi asiani.\n\nHELGA (hurjasti, koettaen irtautua). Anna minun mennä, kuuletko!\n\nGUDMUND. En anna, sillä sinä näytät siltä kuin aikoisit mennä järveen.\n\nHELGA (kuin ennen). No niin, se ei kuulu sinuun eikä muihinkaan! Kuka\nminusta välittäisi? Miksi seisot tässä estelemässä minua? Sinulla ei\nole mitään sanomista minun asioistani.\n\nGUDMUND (päästää hänet irti). No niin, jos siltä kannalta asia otetaan,\nniin voinpa sinut päästääkin. Minulla oli sinulle asiaa äidiltäni,\nmutta jos et välitä kuulla sitä, niin on minulle samantekevää jättää se\nsanomattakin.\n\nHELGA (epäluuloisesti). Sinä vain keksit sen, että sinulla muka on\nasiaa minulle.\n\nGUDMUND. Minun piti sanoa sinulle terveisiä äidiltä, että tulisit\nhuomenna hänen luokseen.\n\nHELGA (hämmästyen). Närlundan emännän luo? Mitä hän minunlaisestani\nvälittää?\n\nGUDMUND. Luulen hänen aikovan kysyä, haluaisitko ruveta meille\npalvelukseen.\n\nHELGA (ei rohkene uskoa häntä). Minuako -- hän aikoisi --\npalvelukseensa?\n\nGUDMUND. Tietysti hän tahtoi ensin nähdä sinut.\n\nHELGA (voimatta käsittää). Ehkei hän ole kuullut miten huono minä olen.\n-- Eikös hän ole sairas? Sanotaan hänen aina istuvan tuvassa.\n\nGUDMUND. Ole vain rauhassa, kyllä hän on kuullut yhtäpaljon kuin\nmuutkin. Mutta, katsos, minun äitini onkin vähän toista maata kuin muut\ntavalliset ihmiset. Kun minä tänä iltana palasin käräjiltä ja kerroin\nmitä sinä olit tehnyt, niin hän lähetti minut viemään sanaa sinulle.\n\nHELGA (hurmaantuneena). Mutta tämä ilo on liian suuri! (Heittäytyy\nilosta itkien hänen kaulaansa.) Oi, Gudmund!\n\nGUDMUND (melkein pelästyneenä). Mitä ihmettä, Helga!\n\nHELGA (nojaa päänsä hänen rintaansa vasten ja itkee). Tahtoisiko hän\nottaa minut palvelukseensa? Mutta silloinhan minä saisin elää. Sillä\ntiedätkö, minä olin todellakin aikonut mennä Suursuohon tänä yönä. Minä\nen uskaltanut sanoa isälle enkä äidille etten ollut saanut rahoja, vaan\nminä tahdoin lopettaa päiväni. Vähän aikaa sitten olin jo veden\npartaalla, mutta silloin valtasi minut haikea ikävä nähdä lastani vielä\nkerran eläessäni. Tahdoin vain nähdä sen pienet kädet, sitten olisin\nmennyt matkaani. -- -- Sinä et voi käsittää miten iloinen olen siitä\nettä tulit? Sillä sinä olet antanut minulle elämäni takaisin.\n\nGUDMUND (joka näihin asti on seisonut liikkumattomana, lämpenee ja\nsivelee hiljaa hänen hiuksiaan). Helga, sinä, oletpa tainnut kovia\nkokea?\n\nHELGA (tointuu äkkiä, irtautuu ja kavahtaa punastuen suorana seisomaan\nhänen eteensä). Sinun mielestäsi, Gudmund, minä varmaankin käyttäydyn\nhyvin omituisesti.\n\nGUDMUND (myöskin jäykästi ja hämillään). Et suinkaan sinä voi olla\naivan entisesi laisena sellaisen päivän jälkeen.\n\nHELGA. Sinä ehkä sanot äidillesi, ettei hän ajattelisi minua?\n\nGUDMUND. Ei, sitä minä en sano, Helga, mutta ehkä olisi parempi, että\nsinä ensin vähän tyyntyisit. Katsoppas, me olemme niin tottuneet kotona\nhiljaisuuteen. Isäni, ensiksikin, on niin hiljainen, että hän voi olla\nkoko päivän puhumatta. Vain silloin, kun meille muille joku pulma ei\nota selvitäkseen, sanoo hän pari sanaa saattaakseen meidät oikealle\nladulle. Ja äiti sitten. Hän on hiljainen hänkin, mutta toisella\ntavalla. Hän pitää juttelemisesta. Mutta hän on niin tautien kalvama\nettei voi liikkua. Hän ei voi kärsiä ympärillään hätiköimistä eikä\nkiirettä, vaan kaikkien täytyy liikkua tasaisesti ja hiljaa. -- Uskotko\nsinä voivasi täyttää sen ehdon?\n\nHELGA. Ei ole mikään taito olla tyyni, kun minulla vain on joku, johon\nvoin luottaa. Kun minun ei vain tarvitsisi tuntea olevani kuin\nahdistettu eläin. Kun eivät vain joka päivä uhkaisi karkoittaa minua\nerämaahan. -- Voi, jos sinä vain aavistaisit miten vaikealta minusta on\ntuntunut? -- --\n\nGUDMUND. Minä ymmärrän kaikki, Helga. Mutta vielä minun piti yhdestä\nasiasta puhua sinulle! Katsoppas, minun äitini on hyvin ankara. Hän oli\naikoinaan kova työihminen, ja hän voi nyt panna liian raskaita\ntaakkoja.\n\nHELGA. Paljon hän saisikin vaatia, ennenkuin voisi panna liian raskaita\nkuormia minulle, hän, joka on ainoa, joka on tahtonut ottaa minut\nluokseen. -- -- (Hän pysähtyy ja kuuntelee.) Odota! Mennään syrjään!\n\n    (Janne ja Niilo tulevat peremmältä. Astuvat alakuloisina\n     pihan poikki tupaa kohti.)\n\nSTIINA (heidän avatessaan oven). Tuletteko te yksin?\n\nNIILO. Me emme nähneet häntä metsässä emmekä Suursuolla.\n\n    (He menevät sisään ja sulkevat oven.)\n\nGUDMUND. He ovat olleet etsimässä sinua metsästä, Helga. Sinun täytyy\nmennä sisään heidän luokseen! Nyt minä menen.\n\nHELGA. Voi! Nyt tulee vaikein.\n\nGUDMUND. Mutta eihän se nyt ole niin vaikeaa kuin äsken?\n\nELGA. Ei, ei ole. Kaukana siitä! Voi, hyvä Jumala, miten minä olen\nkiitollinen siitä, että sinä tulit!\n\nSTIINA (näyttäytyy ovelta). Sinäkö siellä puhelet, Helga?\n\nHELGA (nöyrästi). Minä täällä olen, äiti.\n\nSTIINA. Jumalan kiitos, että sinä olet täällä! Tule vain sisälle! Älä\npelkää.\n\nNIILO (astuu pihalle). Äiti on pitänyt ruuan lämpöisenä sinulle.\n\nHELGA. Älkää ottako niin ystävällisesti vastaan minua, isä ja äiti,\nsillä minä en ole saanut yhtään rahoja.\n\nNIILO. Emme me rahoista välitä, Helga. (Hän rykäsee. Juhlallisesti.)\nKatsohan, Helga, asia on nyt sellainen että, sinun äitisi ja minä, me\nolemme aina tahtoneet olla kunniallisia ja rehellisiä köyhyydessämme,\nja meidän mielestämme me olimme joutuneet häpeään sinun tähtesi. Tuntui\nsiltä kuin me emme olisi opettaneet sinua eroittamaan hyvää pahasta.\nMutta kun minä sain kuulla Österin Jannelta mitä sinä olit tehnyt\ntänään, niin minä sanoin itselleni, että kyllä nyt ihmiset kuitenkin\nnäkivät sinun saaneen oikean kasvatuksen ja opetuksen. Ja me\najattelimme, että kyllä me vielä saamme sinusta iloakin.\n\nHELGA. Voi, isä, miten kauniisti te puhutte!\n\n    (Kuuluu Janne Österin viulunsoittoa. Hän soittaa samaa\n    säveltä kuin alussa.)\n\nSTIINA. Sinun täytyy kuunnella tuota säveltä! Sen on Janne tehnyt sinun\nkunniaksesi. Se on sinun laulusi.\n\nHELGA. Oi taivaan siunaus, minkälainen ilta tämä on!\n\nGUDMUND (on hiipinyt salaa pois talon varjoa myöten). Hyvää yötä,\nHelga! (Ääni kuuluu yhä kauempaa.) Sinä tulet siis huomenna Närlundaan?\n\nHELGA (huutaa riemuiten). Niin, minä tulen! Hyvää yötä, Gudmund!\n\nEsirippu laskee.\n\n\n\n\nTOINEN NAYTOS.\n\n\nNärlundan suuri tupa. Kodikas vanhanaikainen talonpoikaistupa. Oikealla\npuolen perällä on ovi sen ulkopuolella olevaan pieneen eteiseen. Oven\nvasemmalla puolen takkauuni, sen takana ovi, josta mennään keittiöön.\nVasemmalla seinällä kaksikerroksinen uudinsänky, edessä raanut, jotka\nulottuvat lattiaan asti. Lähinnä katsojia ovi Gudmundin huoneeseen.\nOikeanpuoleisessa nurkassa taalalaiskello. Ikkuna keskellä oikeaa\nsivuseinää. Sen edessä pöytä, jonka vieressä Inga-emännän nojatuoli.\nKeskellä lattiaa suuri, vanhanaikainen maalaamaton pöytä ja pari\nmaalaamatonta tuolia. Tinakannuja ja kupariastioita hyllyillä ovien\nyläpuolella.\n\nInga-emäntä, kaunis, harmaahapsinen talonpoikaisvaimo, istuu ja nukkuu\npäivällisunta, suuri tyyny pistettynä pään taakse. Hänen edessään\npöydällä on suuri piplia ja virsikirja sekä silmälasit. Sängyn vieressä\npenkillä nukkuu Erland Erlandsson. Hän on laihanpuoleinen mies, kasvot\nsäännölliset. Huoneen keskellä olevan pöydän ääressä istuvat Helga ja\nGudmund, jäykkinä, unisina ja haluttomina, toisella kirja, toisella\nsanomalehti kädessä. Kissa nukkuu eräässä nurkassa.\n\nGUDMUND (nousee kyllästyneen näköisenä ja astuu kellon luo). Jospa\nymmärtäisi mitä varten nämä pyhäiltapäivätkin luotiin! Ne ovat niin\nloppumattoman pitkiä ja ikäviä.\n\nHELGA (katsahtaa ylös kirjastaan). Eikö Gudmund ajele tänään Ålvåkraan?\n\nGUDMUND (kääntyy kiivaasti häntä kohti, ikäänkuin olisi loukkautunut\nkysymyksestä). Miksi Helga niin kysyy?\n\nHELGA (viattomasti). Onhan Gudmund ajellut Ålvåkraan joka pyhä siitä\nasti kun minä tulin tänne Närlundaan.\n\nGUDMUND (kiihkeästi, selitellen). Voinhan minä kerrankin jäädä kotiin\näidin luo, minäkin. Eihän hänen kanssaan saa koskaan puhua, kun täytyy\nkoko viikon olla metsätyössä.\n\nHELGA. Minä istuin ja katselin Ålvåkran Hilduria kun hän tänään tuli\nkirkkoon. Enkä minä voinut sitten koko jumalanpalveluksen aikana\najatella muuta kuin häntä.\n\nGUDMUND (hymyilee). On onneksi Helgalle, että äiti nukkuu\npäivällisuntaan. Muuten hän antaisi kyllä Helgan kuulla ketä on\najateltava silloin kun Herran huoneessa istuu.\n\nHELGA. Kerronko minä Gudmundille mitä minä ajattelin Hildurista?\n\nGUDMUND. Juttele vain, Helga, niin minä pysyn valveilla.\n\nHELGA. Minä ajattelin vain, että Hildur on nyt juuri sellainen kuin\nmeidän tulisi olla. Minä tarkoitan että meidän kaikkien pitäisi olla\nyhtä kookkaita, vaaleita ja kauniita. Ja miten komeasti hän oli puettu!\nMiksi emme me muutkin voi ruveta käyttämään näitä vanhoja pukuja? Minun\nmielestäni me muut kutistuimme niin pieniksi ja mitättömiksi vain\nsenvuoksi että hän kulki ohitsemme.\n\nGUDMUND (koetellen). Varmaankin Helga sanoo niinkuin kaikki muutkin\nettä hänen pitäisi joutua naimisiin herrasmiehen kanssa.\n\nHELGA (reippaasti). Kyllähän koko pitäjä tietää kenet Hildur tahtoo.\nHän on sanonut kaikille ihmisille, ettei hän milloinkaan mene naimisiin\nmuun kuin talonpojan kanssa. Hän tahtoo tehdä työtä omilla käsillään.\nHän ei tahdo tulla herrasrouvaksi, joka istuu sohvassa ja antaa passata\nitseään.\n\nGUDMUND. Vai niin, sellaistako Helga on kuullut?\n\nHELGA. Kyllähän Gudmund sen ymmärtää, ettei hän ole sitä minulle\nsanonut. Mutta totta on kuitenkin että hän on sen sanonut. Enkä minä\ntiedä ketään, joka olisi sopivampi hallitsemaan ja ohjaamaan suurta\ntaloa kuin hän. Sellainen emäntä vasta hauskuutta luo ympärilleen!\nGudmundin täytyy...\n\nGUDMUND. Mitä Helga aikoi sanoa?\n\nHELGA. Minä aijoin sanoa, että... (keskeytyy hämillään.) Mutta kyllähän\nGudmund ymmärtää minun totta tarkoittavan. Minä en sano sitä\nkiusotellakseni.\n\nGUDMUND. Ei, en minäkään sitä usko, Helga.\n\nHELGA. Jospa Gudmund vain voisi puhua hyvän sanan minun puolestani\nHildurille ja sanoa etten minä ole niin huono kuin hän uskoo, niin että\nminä saisin jäädä Närlundaan vielä sitten kun hän muuttaa tänne!\n\nGUDMUND. On aivan liian aikaista puhua sellaisesta, Helga. Minä\npelkään, ettei minun koskaan tarvitse pyytää Hildurilta sitä.\n(Iloisesti.) Varmaankin sinä, Helga, olet viihtynyt hyvin meillä tänä\ntalvena, koska niin mielelläsi tahdot jäädä tänne?\n\nHELGA (varovasti). Olisihan häpeä, jos en viihtyisi, sillä niin hyviä\novat Inga-emäntä ja isäntä olleet minulle.\n\nGUDMUND. Etkö sinä sentään välistä ole ikävöinyt metsiisi? Kyllä olivat\nkauniita siellä teidän luonanne nuo valkoiset sumut, jotka tanssivat\nympäri mustien vuorien ja suuren, valoisan laakson pohjalla, missä\nmusta virta kiemurtelee!\n\nHELGA (vilkkaasti). Mutta hyvänen aika! Muistaako Gudmund todellakin\nminkälaista siellä kotoseudulla oli! Gudmund on varmaankin ollut siellä\nvain tuon ainoan kerran.\n\nGUDMUND. Mutta sinä iltana oli kaikki siellä niin ihanaa, etten minä\nsitä koskaan unohda. Minä tiedän, että jos minä olisin syntynyt siellä,\nniin en koskaan lakkaisi ikävöimästä sinne takaisin.\n\nHELGA (katsoo pitkään häneen. Tämän jälkeen ovat he molemmat vähemmin\njäykkiä ja puhelevat iloisesti ja tuttavallisesti, sinuttelevat, jota\nhe eivät tehneet alussa. Erland herää välillä unesta, katsahtaa heihin\nja sulkee uudelleen silmänsä; samoin tekee Inga-emäntä, mutta nuoret\neivät sitä huomaa). Minun täytyy kertoa sinulle, että minusta tuntui\nensi viikkoina tukalalta täällä Närlundassa. Mutta sitä sinä et saa\nsanoa äidillesi, Gudmund.\n\nGUDMUND. Jos sinä tahdot että minä vaikenen, niin minä vaikenen.\n\nHELGA. Ajattele, että minä ikävöin niin hirveästi, että melkein luulin\netten voisi jäädä!\n\nGUDMUND. Ja minä luulin sinun olevan iloisen kun sait olla täällä!\n\nHELGA. Minä en todellakaan voinut sille mitään. Oli jotakin, joka imi\nja veti minua metsää kohti. Tuntui yhtä onnettomalta kuin\nmetsälinnusta, joka on häkkiin suljettu.\n\nGUDMUND (hymyilee hänelle ja puhuu kuin lapselle). Oliko täällä joku\npaha sinulle?\n\nHELGA (torjuen). Oi, ei toki! Mutta vaikealta tuntui kuitenkin. Minä en\nnukkunut ainoatakaan yötä. Heti kun iltasella painausin vuoteeseeni\naloin itkeä ja itkin aamuun asti. Päivin, kun liikuin täällä teidän\nkeskellänne, voin olla itkemättä, mutta heti kun jäin yksin, herahtivat\nkyyneleet silmiini.\n\nGUDMUND. Sinä taidat olla herkkä itkemään, sinä.\n\nHELGA. Ei minusta tunnu mikään maailmassa niin helpolta kuin\nikävöiminen. Ei mikään ollut kaunista eikä mikään hauskaa, enkä minä\nvoinut pitää ainoastakaan ihmisestä. Te kuljitte täällä minulle yhtä\nvieraina kuin ensi päivänä teidät nähtyäni.\n\nGUDMUND. Oletpa sinä sentään omituinen, sinä Helga. Äsken sinä sanoit\ntahtovasi jäädä tänne.\n\nHELGA. Niin sanoinkin.\n\nGUDMUND. Ehkä et enää ikävöi pois täältä?\n\nHELGA. Saatpa kuulla miten minun kävi.\n\nGUDMUND (istuutuu pöydälle Helgan luokse). Olisit jo ennen jutellut\ntämän minulle.\n\nHELGA. Sinulle? Luulen melkein, ettet sinä ole puhunut minulle\nsanaakaan koko talvena. En uskonut sinun edes muistavan, että minä olin\ntäällä.\n\nGUDMUND. Kukapa silloin ajattelisi lohduttamista, kun uskoo kaiken\nolevan hyvästi. Mutta nythän sinä sentään olet ikävästäsi päässyt.\n\nHELGA. Silloin kun se oli pahimmillaan pyysin minä äidiltäsi päästä\nkotona käymään eräänä lauantai-iltana ja viipyä siellä koko pyhän. Ja\nkun silloin illalla menin, niin en minä uskonut enää koskaan tulevani\ntakaisin Närlundaan. Mutta siellä kotona olivat isä ja äiti niin niin\niloisia siitä, että minä sain olla täällä, etten minä hennonut kertoa\nheille ikävästäni. Ja se kyllä vähenikin samalla kun tulin kotiin.\n\nGUDMUND (kiusotellen). Ehkäpä sinä aloitkin ikävöidä tänne takaisin?\n\nHELGA. Ikävöimistä ei paljon tuntunut maanantaiaamuun asti, mutta\nsilloin se taas valtasi minut. Silloin maatessani minä itkin sitä etten\nsaanut jäädä metsään. Mutta pahimmassa ikävässäni minä muistin jonkun\nsanoneen, että jos vie kourallisen tuhkaa kotitakasta siihen vieraaseen\npaikkaan ja sirottelee sen siellä liedelle, niin pääsee ikävästä.\n\nGUDMUND. Sepä oli helppo parannuskeino se, Helga.\n\nHELGA. Niin, mutta katsoppas, siitä on se seurauksena, ettei sitten\nenää viihdy missään muussa paikassa. Jos muuttaa pois siitä talosta\nmihin tuhkan kantoi, niin ikävöi sinne yhtä paljon kuin oli ikävöinyt\nsieltä.\n\nGUDMUND (nauraen). Eikö voi viedä tuhkaa mukanaan siihen uuteen\npaikkaan?\n\nHELGA. Sitä ei voi tehdä kuin yhden kerran. Sitten siihen on sidottu.\nSenvuoksi sen keinon käyttäminen on uhkateko.\n\nGUDMUND (teeskennellyn totisesti). Minä en olisi ikinä uskaltanut sitä\ntehdä.\n\nHELGA (iloisesti). Mutta minäpä uskalsin! Minä tahdoin ennemmin kärsiä\nsen kuin olla kiittämätön sinulle ja sinun äidillesi.\n\nGUDMUND. Et suinkaan sentään tuonut tuhkaa tänne?\n\nHELGA. Naura sinä vain niin paljon kuin tahdot, mutta kuuntele nyt\nminua! Minä toin tuhkaa mukanani ja sirotin sen tänne liedelle eräänä\npäivänä heti päivällisen jälkeen. Sitten minä olin navetassa siihen\nasti kunnes tuli pimeä, ja minulla oli niin paljon tekemistä, että\nmelkein unhotin koko asian. Mutta ajatteleppas, että kun minun piti\ntulla sisään, niin minun mielestäni tuli loisti ikkunasta niin\nlempeästi, ja kun tulin ovesta sisään, niin näytitte te kaikki tuossa\ntakan ympärillä istuessanne niin ystävällisiltä ja tutuilta! Ja koko\ntupa oli niin kaunis. Oli oikein hauskaa tulla tänne sisään.\n\nGUDMUND. No, silloin sinä, Helga, varmasti uskoit taikaasi.\n\nHELGA. Etpä sinäkään voi pitää sitä muuna kuin ihmeellisenä, Gudmund.\nJa siitä asti minä olen viihtynyt päivä päivältä yhä paremmin.\n\nGUDMUND. Ainakin sinä näytät viihtyväsi täällä. Ei sinua voisi tuntea\nenää siksi suotorpantytöksi, joka seisoi itkien käräjillä... Mutta,\nentäs jos sinun nyt olisi pakko muuttaa Närlundasta?\n\nHELGA (ääni vapisevana). Minä tiedän, että silloin saisin ikävöidä\ntänne koko elinaikani.\n\nGUDMUND (vakavasti, äänessä lämmin väre). En ainakaan minä käske sinua\npois täältä. Tuossa käteni siitä.\n\n    (He pudistavat kättä.)\n\nERLAND (nousee penkiltä). Mutta miten sinä, Gudmund, et tänä\niltapäivänä ole lähtenytkään Ålvåkraan?\n\nINGA. Voit tulla nyt ottamaan pois tyynyn, Helga! (Helgan tultua hänen\nluokseen.) Luulen, että saat jo tuoda sisään kahvin.\n\nHELGA (katsoo kelloa). Hyvänen aika! Onko kello niin paljon! Se on\nvalmista tuossa tuokiossa.\n\n    (Kiirehtii ulos.)\n\nERLAND (itsekseen). Ensi kerran Helga myöhästytti kahvin tännetulonsa\njälkeen.\n\nGUDMUND (hiukan hämillään ja suuttuneena). En luulisi teillä olevan\nhuolestumisen syytä siitä, että minä vähän aikaa juttelin Helgan\nkanssa. Nämä sunnuntai-illat ovat niin kuolettavan pitkiä.\n\nINGA. Voithan sinä ymmärtää, Gudmund, ettemme me kumpikaan ole\n_sinusta_ levottomia. Mutta tämä suotorpantyttö on tullut meille niin\ntarpeelliseksi, ettemme tule toimeen ilman häntä. Emme tahdo, että hän\nrakastuisi meidän pulskaan poikaamme.\n\nERLAND (nyökäyttää ja sytyttää piippunsa. Hän seuraa keskustelua\ntarkkaavaisesti, mutta on itsepäisesti vaiti).\n\nGUDMUND. Sattuukin olemaan niin ettei hän ole rakastunut minuun, vaan\nHilduriin. Olisittepa vain kuullut, äiti, miten kiihkeästi hän toivoi\npääsevänsä hänen palvelukseensa.\n\nINGA. Hän kertoi minulle kaikki heti kirkosta tultuaan. Mutta ei hän\nsenvuoksi kuitenkaan tahtonut minua jättää. Kaikki kävisi hyvästi,\nkunhan sinä vain tahtoisit naida Hildurin ja tuoda hänet emännäksi\ntänne Närlundaan.\n\nGUDMUND. En minä ymmärrä minkävuoksi hän on niin varma siitä, että minä\ntahdon naida Hildurin.\n\nINGA. Hän on kuullut kaikkien ihmisten kirkolla puhuvan, että teistä\nvasta tulisi kaunis pari. Siellä ihmeteltiin vain miksi sinä et tullut\nkirkkoon tänään. Sanottiin Hildurin heittäneen pitkiä, ikävöiviä\nkatseita ympärilleen, kun et sinä seisonut siellä tervehtimässä silloin\nkun hän nousi reestä.\n\nGUDMUND (hypähtää ylös levottomana). Kunhan te ette vain olisi\nerehdyksissä, äiti!\n\nINGA. Minä en koko ikänäni ole ollut mistään sen varmempi. Kysy vain\nisältä, niin saat kuulla hänen olevan samaa mieltä. (Kääntyy Erlandiin,\njoka on seisahtunut hänen eteensä.) Jos tahdot tietää, Erland, niin\njuuri minun neuvostani ei Gudmund tänään mennyt Ålvåkraan.\n\nHELGA (tulee sisään ja etsii jotakin hyllyltä.)\n\nINGA. Mitä etsit, Helga?\n\nHELGA. Etsin veistä sytykkeitä vuollakseni.\n\nGUDMUND (menee Helgan luo ja ojentaa hänelle kääntöveitsen). Saat\nlainaksi minun veitseni. Ota iso terä! Sitä minä en milloinkaan itse\nkäytä.\n\nHELGA (kiittää ja menee).\n\nINGA (miehelleen ja pojalleen, jotka seisovat hänen luonaan). Niin, nyt\non Gudmund ajanut Ålvåkraan joka sunnuntai tänä talvena, ja sekä tyttö\nettä vanhemmat ovat pitäneet häntä mieluisena vieraana. He ovat kyllä\nselvillä, minkävuoksi hän siellä käy, mutta heidän puoleltaan hän ei\nvoi saada varmaa vastausta. Senvuoksi minä käskin hänen koettaa minkä\nvaikutuksen tekisi, jos hän pysyisi kerran poissa. Minä uskon että\nteidän molempien mielestä minä olen oikeassa, vaikka kyllä Gudmundista\nhelposti huomaa, että hänen on ollut vaikea istua kotona.\n\nGUDMUND. Ei, katsokaa, minä en yhtään usko, että tämä on oikea tapa\nvaikuttaa Hilduriin. Hän ei ole niitä, jotka taipuvat.\n\nINGA. Ei Hildurin tarvitsekaan taipua, vaan hän juuri taivuttaa\nvanhempansa. Antaapa hänen istua yksin ikävissään koko tämän pitkän\npyhä-iltapäivän! Niin, kysytäänpäs isältä! Etkö usko, Erland, että tuo\nÅlvåkran Erik Persson varmaankin mietti itsekseen istuessaan tänään\npäivällispöydässä, ettei hän koskaan naita tytärtään miehelle joka ei\nole meidän Gudmundia rikkaampi? Mutta kun sitten toinen pitkä tunti\nkuluu toisensa jälkeen ja Hildur yhä seisoo ikkunassa tuijottaen ja\nikävöiden, miten luulet silloin hänen isälleen käyvän?\n\nGUDMUND. Katsokaa, äiti, Hildur -- --\n\nINGA (keskeyttää). Minä ajattelen että Erik Persson ainakin aluksi\nistuu vaieten. Ja niin kauan kun hän vaikenee, ei ole mitään hätää,\nmutta sitten hän ei voi olla sanomatta paria sanaa Hildurille ja\nsilloin hän joutuu pulaan. \"Eipä taida Gudmund tullakaan tänään\", sanoo\nisä. \"Eipä suinkaan\", vastaa Hildur, \"hän on käynyt täällä niin usein,\nettä nyt hän on väsynyt.\" -- \"Mutta etkö sinä Hildur kuitenkin ole\nmielestäsi liian hyvä hänelle?\" sanoo lautamies. \"Sinä olet vähintäin\nseitsemän kertaa arvokkaampi häntä, jos teidät pantaisiin vaakaan.\"\n\nGUDMUND. Ei, nyt minun täytyy lähteä Ålvåkraan! On paha antaa Hildurin\nodottaa. Hänenlaisensa komean tytön. Tosiaankin hänen veroistaan ei ole\ntoista. On aivan ihmeellistä että hän välittää minusta. Ja sittenkään\nen minä ole mennyt hänen luokseen!\n\nINGA. Eikä sinun tarvitse! Kuuleppa nyt, niin isäkin on samaa mieltä\nminun kanssani! Ja sinä tiedät isän olevan viisaimman meistä kolmesta.\nEtkö muista, että minä sinua kehoitin tutustumaan Hilduriin. Silloin\nsinä pidit häntä liian hienona ja rikkaana. Sanoit, ettei hän edes\nviitsi katsoa sinuun. Nyt minä luulen sinun kuitenkin tunnustavan, että\nminä sillä kertaa olin oikeassa.\n\nGUDMUND. Te olitte oikeassa. Mutta enköhän minä nyt kuitenkin mene\nÅlvåkraan?\n\nINGA. Odota nyt siksi vain kunnes Helga tuo kahvin, sitten voit lähteä\nmatkaan. Helga leipoi eilen, sillä me tiesimme sinun jäävän kotiin.\nKatsohan, olen aivan varma siitä että Hildur nyt on joutunut niin\npitkälle isänsä kanssa, että on ruvennut itkemään. Hän on varmaankin\nsanonut isällensä, ettei hän mene ikinä naimisiin, jos ei saa sitä\njonka tahtoo. Nyt minä luulen, että Erik Persson istuu ja tuumii. \"Eipä\ntiedä,\" ajattelee hän, \"ehkä Gudmundin lainen kunnon ja ahkera mies on\nminulle parempi vävy kuin joku muu, joka ei ymmärrä rahoja pidellä. On\nmuutakin olemassa, joka korvaa suuret rikkaudet -- --\"\n\nHELGA (keittiöstä). Tulee vieraita! Ålvåkran lautamies, naisväki on\nmukana!\n\nGUDMUND (onnellisena). Herran nimessä, mitä ihmeitä! (Kiirehtii\novelle.) Minä sanon toisen kerran teille, äiti, mikä velho olette.\n\nINGA (Erlandille). Taitaa olla parasta, että sinäkin menet\nvastaanottamaan. Gudmundiin ei ainakaan voi luottaa. (Kuuluvammin.)\nOletko siellä, Helga?\n\nHELGA. Kyllä, hyvä emäntä.\n\nINGA. Ota tuolta kirstusta esille minun kirjailtu kaulahuivini ja paras\nesiliinani! Tässä on avain.\n\nHELGA (täyttää kiirehtien käskyn). Tässä, Inga-äiti!\n\nINGA. Kiitos! Auta nyt pyhäkorut päälleni! (Helga riisuu hänen yltään\nvanhan kaulaliinan.) Pane ne kauniisti kokoon, ja laske ne vuoteelle!\n(Helga tekee sen.) Kas niin! Olenko minä nyt hieno? Meneppäs nyt\nkeittämään oikein hyvää kahvia! Ja tuo se sisään heti kun se on\nvalmista!\n\nHELGA (ottaa käärönsä). Kyllä, emäntä.\n\nINGA. Odota vähän! Pane tarjottimelle sekä mandelileipiä että\nsokerikakkua, ymmärrätkö?\n\nHELGA. Kyllä, emäntä!\n\n    (Menee kiireisesti ulos.)\n\n    (Vieraat ovat nyt tulleet eteiseen, missä he riisuvat\n    turkit yltään Gudmundin ja Erlandin avulla.)\n\nLAUTAMIES ERIK PERSSON (tulee ensiksi valmiiksi ja astuu sisään\ntervehtimään Ingaa). Jumalan rauhaa ja hyvää iltaa, emäntä! Tänne me\ntulimme aivan päistikkaa. Mutta minulla oli asiaa tänne Erland\nErlandsonille ja naisväki halusi tulla keliä koettelemaan.\n\nINGA (pudistaa hänen kättään istualtaan). Niin, kyllä on ihmeellistä,\nlautamies, että vaikka sitä olisi pitäjän mahtavin mies, niin on\nkuitenkin niitä, jotka pakottavat hänet tekemään tahtonsa mukaan.\n\nLAUTAMIES (sävyisästi). Niin, minä olen kyllä oppinut taipumaan\nnaisväen tahtoon.\n\nLAUTAMIEHEN EMÄNTÄ ANNA. (Hän on pieni ja mitättömän näköinen, katoaa\nmelkein miehensä ja tyttärensä rinnalla, jotka molemmat ovat suuria ja\nesiintyvät varmasti. Ojentaa Ingalle kätensä.) Mitenkä jaksetaan\ntalossa? (Kun Inga yrittää nousta.) Ei, jääkää vain istumaan!\n\nINGA. Lautamiehen emäntä suo anteeksi, ettei täällä ole niinkuin tulisi\nolla! Ei ole hyvä, että talon emännän täytyy istua paikoillaan eikä\npääse liikahtamaan. Kyllä olisi nuori emäntä tarpeellinen tähän taloon.\n\nANNA. Kyllä kai Gudmund siitä huolen pitää.\n\nINGA. Se on toki selvää. Mutta nyt hän on sellainen hupakko, ettei hän\ntyydy vähempään kuin kaikkein parhaimpaan.\n\nLAUTAMIES (rykäsee).\n\n    (Anna astuu syrjään, tehdäkseen tilaa Hildurille, joka on kookas,\n    vaaleaverinen ja kaunis, yllään kallisarvoinen kansallispuku.)\n\nINGA. Tule nyt tänne, Gudmund, niin että voin nojata käsivarteesi!\nSillä minä tahdon nousta, ymmärrätkö, kun tervehdin sitä, joka nyt\ntulee. (Juhlallisesti ja liikutettuna, ottaessaan Hilduria kädestä ja\njäädessään ponnistaen seisomaan.) On jotakin suurta saada tervehtiä\nsitä, jonka minä mieluimmin kaikista näkisin askartelevan ja johtavan\nsijastani tässä vanhassa tuvassa. Jumala siunatkoon sinua, lapseni!\nMinä tiedän, ettet sinä pelkää saada miestä, joka tarvitsee\ntyötätekevän vaimon.\n\nHILDUR (huomattavan liikutettuna vastaanotosta). Minä olen niin\niloinen, jos tahdotte vastaanottaa minut tyttärenä. Te ette saa\najatella minua uutena emäntänä.\n\nLAUTAMIES (rykäsee). Hm --\n\nINGA (Hildurin käsi omassaan). Sinä vastaat hyvin puolestasi. Gudmund\nsanookin sinun aina löytävän sopivat sanat, ja se on suuri Jumalan\nlahja. Istu nyt tänne jakkaralle minun viereeni! (He istuutuvat.)\nKatsoppas, tämä on ollut Gudmundin paikka aina siitä asti kun hän oli\npieni. Enkä minä anna kenen tahansa tähän istua. Ja nyt saa Gudmund\nsiirtää esiin tuolit, niin että te toisetkin pääsette istumaan.\n\n    (Lautamies ja hänen vaimonsa istuutuvat Ingan viereen.\n    Gudmund ja Erland seisovat).\n\nINGA (hienosti). Minä olen kyllä kuullut, Hildur, että sinun isäsi on\ntullut tänne puhumaan asioista Erlandin kanssa, ja että sinä ja\nAnna-äiti olette matkustaneet tänne vain keliä koettelemaan. Mutta\nkoska minä kerran olen saanut teidät tänne, niin täytyy minunlaisen\nraukan, joka ei pääse tuvanovesta ulos, ottaa tilaisuudesta vaarin ja\npuhella teidän kanssanne eräästä vakavasta asiasta. -- Ensiksi ja\netupäässä minä kysyn teiltä, Anna, ettekö te ole kyllästynyt minun\npoikaani, joka matkustaa Ålvåkraan aina kun hänellä on vapaa hetki. Te\ntaitaisitte toivoa jo noiden käyntien loppuvan?\n\nANNA. Ei meillä ole mitään sitä vastaan, että Gudmund käy Ålvåkrassa.\n\nINGA. Vai niin, silloin minä puhun itseni puolesta. Minä tahtoisin\nsanoa, että kaikkina niinä pimeinä iltoina, jolloin olen istunut yksin\ntäällä tänä talvena, olen minä ajatellut itsekseni, että kyllä kai minä\nvielä palkakseni saan nähdä nuoren emännän askartelevan tuvassa ja\nkuulla lapsenkehdon liekkuvan vieressäni. Nyt minä käytän tilaisuutta\nhyväkseni kysyäkseni, täytyykö minun vielä odottaa kauan tätä iloa?\n\nLAUTAMIES. Teillä on niin kiire, Inga-emäntä.\n\nINGA. Teillä muilla on vielä pitkältä ikää jälellä, mutta se joka\ntietää ettei hänellä ole enää kauan elon aikaa, sillä on kiire saada\nnähdä onnen saapuvan taloonsa. Minä tiedän Gudmundin kertoneen\nlautamiehelle minkälaista meillä on, ja tiedänhän minä, ettei niitä voi\nverrata Ålvåkran ihanuuksiin, mutta minä tahdon sanoa lautamiehelle ja\nAnnalle jotakin, josta ei hän itse voi puhua, ja se on, että hän on\npoika, joka ei koskaan ole tuottanut vähintäkään surua vanhemmilleen.\n(Vetoaa Erlandiin.) Sen kai sinäkin myönnät, Erland. Ja minä uskon,\nettä jos Gudmund saa mieluisensa vaimon, niin hänkin voi sanoa samaa\nistuessaan täällä vanhoilla päivillään. Minä sanon tämän, sillä minä\ntiedän lautamiehen ymmärtävän rahan arvon, mutta hän ymmärtää myöskin\nsen mikä on enemmän arvoista kuin raha.\n\nLAUTAMIES. Te olette kyllä huomannut, Inga, puhuvanne miehelle joka on\nsaanut tottua myöntymiseen. Voin sanoa teille, että minä olen antanut\nHildurille luvan vastata Gudmundille niinkuin hän itse tahtoo, mutta\nminun mielestäni hänen piti ensin nähdä teidät ja talo.\n\nINGA (hienosti). Minä vain pelkään, että lautamies ajatteli itsekseen:\n\"Kun Hildur saa nähdä vanhan, pahan anoppinsa, niin ei hän enempää\nvälitä Gudmundista\", ja että te senvuoksi tulitte tänne tänä iltana. --\nMutta nyt sinun täytyy, Gudmund, ottaa Hildur mukaasi ja näyttää\nhänelle talo, ehkäpä hän silloin itse antaa sinulle vastauksen.\n\nHELGA (tulee kahvitarjotinta kantaen).\n\nERLAND. Täällä on kahvi, äiti.\n\nINGA. No sitten sinun täytyy ensin koetella, Hildur, osaammeko me\nkeittää kahvia ja leipoa pieniä leipiä Närlundassa, ennenkuin menet\ntarkastukselle.\n\nHILDUR (Helgan tarjotessa kahvia). Te puhutte niin, että minä tulen\naivan hämilleni. Ei minun tarvitse mennä tarkastukselle. Ei koko\nÅlvåkrassa ole niin hauskaa huonetta kuin tämä tupa. Minä luulen, että\nminä heti jään tänne.\n\nLAUTAMIES (tuntee Helgan). Mutta mitä? Sehän on sama -- (Vaikenee.)\n\nANNA (uteliaasti) Kuka?\n\nLAUTAMIES (kuiskaa hänelle.) Suotorpantyttö!!\n\nANNA (ääneen). Suotorpantyttö!!\n\n    (Vaikenee, kaikki ovat kuulleet huudahduksen. Kun Helga\n    tulee vapisevin käsin tarjoamaan kahvia Hildurille,\n    katsoo tämä häneen tuikeasti, ja Helga luo katseensa alas.)\n\nINGA (keskeyttääkseen tukalan vaitiolon). Onko kahvi liian heikkoa?\n\nANNA. Ei, se on oikeata pitokahvia.\n\nINGA (Helgalle, joka on mennyt tarjotinta kantaen perälle ja näyttää\nhyviä onnettomalta). Pane tarjotin pois, Helga, ja mene ulos!\n\nANNA. Oliko tuo Suotorpantyttö?\n\nINGA. Kyllä se on hän.\n\nANNA (jäykästi). Kyllä minun mielestäni on omituista, että te pidätte\ntuollaista talossanne.\n\nINGA. Minä otin Helga Niilontyttären luokseni, kun kuulin miten hän oli\nkäyttäytynyt Per Mårtensonin asiassa. Molemmat, sekä Erland että minä,\nkatsoimme kristityn velvollisuudeksi auttaa onnetonta tyttöä.\n\nANNA (neuvoen). Mutta kristityn velvollisuus on myöskin estää paheiden\nja kevytmielisyyden tunkeutumista kotiinsa.\n\nINGA. Tyttö ei ole niin paha kuin sanotaan. Hän on kaikinpuolin\nkäyttäytynyt säädyllisesti ja kunniallisesti täällä ollessaan. Vai mitä\nsinä sanot, isä?\n\nERLAND. Niin, ei häntä ole voinut mistään soimata. Hän on tehnyt\nenemmän kuin hänen ikäiseltään voisi odottaa.\n\nGUDMUND. Hän olisi kenties voinut joutua onnettomuuteen uudelleen,\njollei äiti olisi ottanut häntä luokseen.\n\nHILDUR (nousee äkkiä kiivaasti). Jos tuo tyttö jää tänne Närlundaan,\nniin minä en tule koskaan tänne.\n\nGUDMUND (pelästyneenä). Mutta, rakas ystävä, ajattele toki, ettei\nkukaan näihin asti ole osannut niin hyvin hoitaa äitiä kuin Helga!\n\nINGA. Niin, siinä on Gudmund oikeassa.\n\nHILDUR (varmasti). En minä tahdo pakottaa sinua enkä sinun vanhempiasi\najamaan häntä pois. Mutta minä en aijo elää saman katon alla hänen\nkanssaan. Se sinun täytyy tietää, että voit miettiä miten menettelet.\n(Isälleen.) Taitaa meidän olla jo aika lähteä kotiin, isä.\n\nLAUTAMIES (katsoo kelloaan). Niin on. Muuten tulee pimeä ennenkuin\nehdimme kotiin.\n\nANNA. Kiitos kahvista!\n\nINGA. Kiitos kiittämästä!\n\nLAUTAMIES. Hyvästi ja kiitos, Inga emäntä! (Ojentaa hänelle kätensä.)\nPelkään pahoin tämän asian vielä menevän myttyyn.\n\nINGA (varovasti). Se riippuu Gudmundista.\n\nLAUTAMIES (poistuu Erlandin kanssa).\n\nANNA. Toivokaamme parasta. Hyvästi ja kiitoksia!\n\n    (Kättelee Ingaa ja seuraa miestään.)\n\nHILDUR (Gudmundille). Nyt minä saan nähdä, Gudmund, minkä arvoinen minä\nolen sinulle. (Kääntyy hänestä ja menee Ingan luo.) Hyvästi Inga-äiti!\nMinä toivoisin, ettei tämän ensinäkemän tarvitsisi jäädä viimeiseksi.\n\nINGA. Kiitos sinulle, Hildur! (Pitelee hänen kättään.) Älä nyt ole niin\nankara tytölle! Voi tapahtua kenelle hyvänsä, että hän joskus tarvitsee\nihmisten sääliä.\n\nHILDUR. Vaikka te kuinka pyytäisitte, Inga-äiti, niin minun on mahdoton\nottaa Suotorpantyttöä palvelukseeni.\n\n    (Menee nopeasti ulos, Gudmund seuraa häntä ääneti.)\n\nINGA (pudistaa epäröiden päätään). Mitä tästä tulee? Kaunis hän on\nnäöltään, mutta hän on varmasti sellainen, joka etupäässä aina ensiksi\najattelee itseään. (Sulkee silmänsä ja tuumii.) Sitä ei voi auttaa.\n-- -- Helgan täytyy poistua. -- -- Helgan täytyy muuttaa.\n\nGUDMUND (tulee verkalleen sisään, alakuloisena ja synkkänä, heittää\nlakin luotaan).\n\nINGA.\nMiten sinun kävi?\n\nGUDMUND (katkerasti). Hän sai tahtonsa perille. Minun täytyi pakostakin\nluvata -- --\n\n    (Erland tulee hiljaa sisään, jää seisomaan perälle\n    ja katselee Gudmundia.)\n\nINGA (nyökäyttää). Niin, ethän voinut muuta tehdä. Samaa mieltä minäkin\nolen.\n\nGUDMUND (purkaa tunteensa). Oli alhaista ja häpeällistä kaikessa\ntapauksessa käyttäytyä sillä tapaa Helgaa kohtaan!\n\n    (Heittäytyy, oikeanpuoleiselle penkille.)\n\nINGA. Vähempi saa väistyä suuremman tieltä. Vai miten sinä, isä,\najattelet?\n\nERLAND (hitaasti ja miettien). Kyllä sinä olet oikeassa, äiti. Mutta\nnyt se riippuu siitä mikä on suurempi ja mikä on vähempi.\n\nGUDMUND (mutisee). Enhän minä voi antaa Hildurin mennä luotani Helgan\ntähden.\n\nINGA. Helgan ei tarvitse kärsiä puutetta. Siitä minä pidän huolen. Ja\nminä ilmoitan hänelle poismuuttamisesta niin varoen ettei hän tule\nsiitä pahoilleen.\n\nGUDMUND (pyytäen). Mutta ei tänä iltana, äiti! Odottakaa huomiseen!\n\nINGA. Nyt tuleekin väki iltarukoukseen.\n\n    (Renkejä ja palvelustyttöjä tulee molemmista peräovista.\n    Helga vasemmanpuoleisesta. Hän jää toisten taakse.)\n\nIstukaa nyt!\n\n    (Väki istuutuu Ingan ympärille.)\n\nINGA. Tule sinä tänne minun luokseni, Helga! (Helga lähestyy) Istu\ntähän jakkaralle!\n\n    (Helga katsahtaa häneen ja istuutuu Ingan jalkoihin.)\n\nINGA (avaa virsikirjan, asettaa silmälasit nenälleen ja sanoo\nsillaikaa). Nyt me laulamme: \"On päivä iltaan ehtinyt.\"\n\nKAIKKI (alkavat laulaa). On päivä iltaan ehtinyt -- --\n\nEsirippu laskee.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nNärlunda. Sama isotupa kuin ensi näytöksessä, mutta nyt koristettu\ntuoreilla koivunlehvillä. Aamupäivä muutamaa kuukautta myöhemmin. Inga\näiti istuu juhlapuvussa tuolissaan pöydän vieressä oikeanpuolisen\nseinän ikkunan edessä. Hänkin on juhlapuvussa. Elin, nuori\npalvelustyttö, kattaa aamiaispöydän yhdelle hengelle suurelle pöydälle,\njoka on keskellä huonetta, enemmän katsomon puolella.\n\nINGA. Elin, katsoppas eikö Gudmund jo ole hereillä? Siellä sisällä on\nniin hiljaista.\n\nELIN. Kyllä menen. (Astuu vasemmanpuoleiselle ovelle, tirkistää sisään\nja sulkee oven varoen.) Ei, hän nukkuu vielä. Hän kääntyilee\nlevottomasti, eikä hän ole riisunut vaatteitakaan yltään.\n\n    (Jatkaa kattamista ja poistuu tuvasta.)\n\nERLAND (pienen vaitiolon jälkeen). Onpa sekä typerää että hullua, kun\nmiesväki viettää juomalla viimeistä nuorenmiehenpäiväänsä juuri ennen\nhäitä. Ne ovat liian hurjia tuollaisissa tilaisuuksissa.\n\nINGA. Se on nyt sellainen tapa, eikä sitä voi mennä muuttelemaan. Eikä\nGudmund vain senvuoksi mennyt kaupunkiin eilen, menihän hän tekemään\nostoksia toisenpäivän-pitoja varten. Ja kun hän nyt kerran oli\nkaupungissa, niin eihän hän voinut kieltäytyä ystäviensä kutsusta.\n\nERLAND. Mutta ei se nyt ole vain sitä, äiti. Monta kertaa viime aikoina\nhän on ollut samanlainen kotiin tullessaan. Kun minä vain tietäisin\nmikä häntä vaivaa! Hän taitaa juoda vain unohtaakseen jotakin, joka\nhäntä painostaa.\n\nINGA. Niin, muutamat ovat nyt sellaisia, että kun he ovat saaneet sen,\njota he eniten ovat toivoneet, niin he alkavat epäillä ettei tuo\ntoivomansa ollutkaan niin erinomainen kuin he olivat ajatelleet. Kyllä\nkaikki paranee, kunhan he joutuvat naimisiin.\n\nERLAND (nousee). Mutta nyt minä kaikessa tapauksessa herätän hänet.\n\nINGA. Voi, anna hänen vielä nukkua vähän aikaa!\n\nERLAND. No niin, nukkukoon nyt vielä pari minuuttia lisää.\n\n    (Tupakoi edelleen.)\n\nJANNE ÖSTER (astuu sisään hitaasti ja arasti). Hyvää päivää tähän\ntaloon!\n\nERLAND. Päivää, Janne!\n\nINGA. Päivää Janne! Istukaa!\n\nJANNE. Kiitos vain, emäntä!\n\n    (Istuu oikeanpuoleiselle seinäpenkille.)\n\nINGA. Jos Jannelle maistuu voileipä ja lasi sahtia, niin istukaa\npöytään! Se on katettu Gudmundille.\n\nJANNE. Enpä vastaa kieltävästi, hyvä emäntä, sillä niukasti elämme\nkotona tätä nykyä.\n\n    (Istuutuu pöydän ääreen ja syö hyvällä ruokahalulla.)\n\nINGA. Janne tulee vähän sopimattomaan aikaan, sillä Gudmund viettää\ntänään häitään.\n\nJANNE (syödessään). Kyllä tiedän, emäntä, kyllä tiedän. Senpävuoksi\nlähdinkin tänään liikkeelle. Minä olen matkalla häätaloon, mutta\nminulla oli sivumennessä tänne vähän asiaa. Kuulin että täällä on\nhuomenna toisen hääpäivän pidot. Sattuisiko niin hyvin, että täällä\ntanssitaan?\n\nINGA. Ei tiedä vaikka olisi vähän tanssiakin. (Ystävällisesti.) Jos\nJanne soittaa Ålvåkrassa, niin tulee hän myöskin mukana tänne!\nKuuluuhan hän hääjoukkoon.\n\nJANNE (huomattavalla helpoituksella). Niin, sitä minä odotinkin, mutta\nkaikessa tapauksessa on hyvä tietää varmasti.\n\nINGA (hetken vaitiolon jälkeen). Onko Janne yhtään tavannut Helgaa?\nTehän olette naapureita siellä Suursuolla.\n\nJANNE. Minä näin hänet pari päivää sitten. Minun mielestäni hän näytti\nhyvin surkealta. (Hetken mietittyään.) Ettekö te pitänyt Helgasta,\nInga-emäntä? Te annoitte hänen muuttaa jo puolen vuoden kuluttua!\n\nINGA. Tietääkö Janne, ei minulla koskaan ole ollut ketään\npalveluksessani, jonka kanssa olisin tullut paremmin toimeen. Mutta nyt\nkun Gudmund menee naimisiin ja Hildur muuttaa tänne, niin on meitä\nliian monta naishenkilöä talossa. Ja sen, joka oli nuorin ja viimeksi\ntullut, täytyi väistyä.\n\nJANNE. Hän on itsekin sanonut samaa minulle. Ja hän on näyttänyt\nminulle miten paljon te olette antaneet hänelle sekä vaatteita että\nmuuta, niin että se pieni vaatenyytti, joka hänellä oli tänne\ntullessaan, oli kasvanut kokonaiseksi kirstuksi. Eihän sitä voinut\nottaa uskoakseen että te olitte niin kovin tyytymättömiä häneen, koska\nisä Erland itse kyyditsi hänet kotiin.\n\nINGA. No, sitä me emme olleet ensinkään, Janne. Mutta missä suhteessa\nnäyttää hän Jannen mielestä surkealta?\n\nJANNE. Niin, näyttää vain siltä, ettei hän jaksa kauempaa elää\nmetsässä. Hän ei ole enää se entinen suotorpantyttö, joka oli minun\nainoa iloni. Ei, hän on aivan muuttunut.\n\nINGA. Mutta, Janne, ehkäpä se onkin hänelle parempi.\n\nJANNE. Ensi kerran palatessaan palveluksesta täältä alhaalta kylästä,\noli hän vajonnut lokaan ja kurjuuteen, mutta hän oli sama kuitenkin.\nHän oli iloinen päästessään takaisin Suursuon ja metsän läheisyyteen.\nMutta nyt, tällä kertaa --\n\nINGA. Oliko hän Jannen mielestä muuttunut?\n\nJANNE (niin kiintyneenä asiaan, että unohtaa syöntinsä). Hän on tullut\nniin kovin hiljaiseksi. Hän on tullut samanlaiseksi kuin te muut\ntäällä. Te olette tehneet hänet tupaihmiseksi. -- -- -- Hän ei enää\nviihdy siellä ylämailla. Niin se nyt vain on.\n\nINGA. Onhan hänellä lapsensa!\n\nJANNE (kiivaasti). Lapsi! Sen on vanha Stiina kokonaan vienyt häneltä!\nHelga saa tuskin silmätä sitä. Enkä minä usko Helgan enää jaksavan\nhoitaa lastaan. (Yhä kiivaammin.) Minä luulen hänen ikävöivän itsensä\nkuoliaaksi.\n\nINGA (päättäväisesti). Sanokaa nyt vain suoraan mitä tarkoitatte,\nJanne! Jos minä voin auttaa Helgaa enemmän kuin mitä olen tehnyt, niin\nsanokaa minulle! (Huomaa Gudmundin, joka avaa ovea.) Mutta tuolla\nGudmund viimeinkin tulee! Sinä olit jo nukkua liikaa, itse\nhääpäivänäsi.\n\nGUDMUND (kalpean ja unisen näköisenä. Takki on rikkirevitty. Hän astuu\näidin luo). Taisinpa nukkua. (Koettelee otsaansa.) Ja yhtä raskas on\nvielä pääni. Taitaa vielä monta unikuormaa olla siellä painamassa.\n\nINGA (katsoo hellästi ja tutkivasti häneen). Toverisi taisivat pitää\nsinulle aika isot kestit.\n\nGUDMUND. Olihan ne. Sanonpa teille muuten, että minä en muista koko\nmoskasta enää yhtään mitään.\n\nINGA. No, silloin ei siitä minun luullakseni ollut paljoakaan iloa.\n\nGUDMUND (huomaa takkinsa revityksi). Mutta mitä tämä on?\n\nINGA (kuivasti). Näyttääpä siltä kuin tuo takki olisi ollut tappelussa\ntänä yönä. (Viittaa pöytää kohti.) Mutta istu vähän syömään ennenkuin\nmenet pukua muuttamaan! Sinä et ole maistanut vielä suupalaa tänä\npäivänä.\n\nGUDMUND (kääntyy pöytään päin, huomaa Jannen). Istutteko te täällä,\nJanne? Minä luulin teidän soittavan Ålvåkrassa.\n\nJANNE (nousee tervehtimään). Minä olenkin matkalla sinne, mutta\npoikkesin ohimennessä tänne kun oli vähän asiaa. Ja sitten emäntä\ntarjosi voileipää.\n\nGUDMUND (istuu syömään). Istukaa vain alallanne ja syökää, Janne! --\nEhkä teillä on jotakin hauskaa kertomista, niin minä unohtaisin\nhetkeksi päänkipuni!\n\nINGA. Janne istui juuri puhumassa Helgasta, kun sinä tulit. Hän sanoo\nHelgan ikävöivän tänne kylään.\n\nJANNE. Niin se nyt on. Ja kun minä sain kuulla, että Per Mårtensonin\nvaimo oli kuollut, niin minä tulin ajatelleeksi, että ehkä joku järkevä\nihminen, niinkuin te, Inga-emäntä, voisitte ottaa puhuaksenne --\n\nGUDMUND. Vai on se ihmisparka kuollut.\n\nINGA. Olipa onni hänelle kun pääsi pois, hänellä oli niin huono mies.\n\nJANNE. Niin, mutta hän kuuluu viime aikoina tulleen paljoa paremmaksi.\n-- Sanovat, että siitä asti kun hän oli noilla käräjillä --\n\nGUDMUND. Senpä tahdon nähdä, ennenkuin sen uskon.\n\nJANNE. Minä sanon vielä kerran, että jospa joku viisas ihminen puhuisi\nhänelle. -- Ehkä hän voisi sovittaa minkä on tehnyt Helgalle.\n\nGUDMUND (kiivaasti). Pahus vie, siihen hän ei rupea!\n\nINGA. Gudmund, mikä sinua vaivaa?\n\nGUDMUND. Minä tarkoitan, vain, että Helga on liian hyvä mokomallekin\nsialle.\n\nINGA. Sehän olisi paras mitä Helgalle voi ajatella. Kiitos, Janne, että\nherätitte minussa tuon ajatuksen.\n\nGUDMUND (kääntyy kiivaasti äitiinsä päin, mutta luo alas silmänsä kun\nhuomaa hänen katseensa. Toisella äänensävyllä). Eikö teillä ole näin\nhääaamuna muusta puhumista kuin kuolemantapauksista, Janne?\n\nJANNE. Ei tottamaar ole. Ainakin on parempi, että vaikenen.\n\nGUDMUND. Sepä jotakin. Kukas vielä on manalle mennyt?\n\nJANNE. Taidatpa sinä tietää siitä yhtä paljon kuin minä. Kuuluu olleen\ntappelu viime yönä kaupungissa muutamien talonpoikien ja noiden\ntiilitehtaan roistojen välillä.\n\nGUDMUND (välinpitämättömästi). Minä en tiedä mitään viime yön\ntapahtumista.\n\nJANNE. Yhhyh! Meidän ajan nuoret ovat sellaisia nahjuksia. Jos minä\nolisin ollut kaupungissa, niin tottavie olisin ollut mukana antamassa\nroistoille selkään. Mutta niin ovat nyt asiat, että poliisin tullessa\nmakasi yksi taistelusankareista kuolleena kadulla. Ja kun hänet saatiin\npoliisikonttoriin, niin huomattiin, että joku oli pistänyt veitsen\npäähän, ja se oli tunkeutunut aivoihin. Terä oli mennyt poikki ja\njäänyt päähän. Se oli tavallisen kääntöveitsen terä. Itse veistä ei\nlöytynyt. Sen oli kai murhaaja ottanut mukaansa.\n\nGUDMUND (on laskenut kädestään veitsen ja haarukan, kuuntelee\njännitetyn tarkkaavasti). Ovatko he jo saaneet kiinni hänet?\n\nJANNE. Ei vielä, mutta poliisi kyllä tietää ketkä olivat tappelussa. Ne\novat nyt seuraamassa hänen jälkiään. Meidän vallesmannille ja\nsiltavoudille on myöskin lähetetty sana. Niin, minä ainakaan en johda\nheitä oikeille jälille.\n\nGUDMUND (koettaa olla välinpitämätön). Janne on vain aina entisensä\nlainen.\n\n    (Jatkaa syömistään, mutta näyttää hajamieliseltä.\n    Erland pitää häntä tarkasti silmällä.)\n\nJANNE. Ja nyt kiitoksia ruuasta, sillä taitaa jo olla aika minun joutua\nÅlvåkraan. (Nousee.) Hyvästi, emäntä, ja paljon kiitoksia! Hyvästi isä\nErland! Kiitos, Gudmund! Sinä olet juuri yhtä ikävystyneen näköinen\nkuin kaikki muutkin sulhasmiehet tavallisesti ovat. Mutta taidatpa olla\ntoisen näköinen, kun illalla saat tanssia minun viuluni mukaan.\n\n    (Menee.)\n\nGUDMUND. (Kun toiset katsovat Jannen jälkeen, ottaa Gudmund\nkääntöveitsensä taskusta ja tarkastaa teriä. Äkkiä hän säpsähtää ja\npistää nopeasti veitsen taskuunsa. Tämän on Erland huomannut, ja tästä\nhetkestä asti hän panee pois piippunsa ja tulee vilkkaaksi ja\ntoimeliaaksi.) Kiitos ruuasta, äiti!\n\n    (Ojentautuu ja haukottelee teeskennellen tyyneyttä).\n\nERLAND. Mene nyt pukua muuttamaan, Gudmund.\n\nGUDMUND (on taas totisen ja hajamielisen näköinen). Minä menen vain\npanemaan luokin Mustan kaulaan ennenkuin pukeudun hienoksi.\n\n    (Kiirehtii ulos.)\n\nINGA (katsoo ikkunasta hänen jälkeensä). Mutta minne hän aikoo?\n(Ihmeissään.) Mitä tekemistä hänellä on puutarhassa?\n\nERLAND (tulee kiireesti ikkunaan). Varmaankin hakee kukkaa\nnapinläpeensä.\n\nINGA (katsoo ulos). Hän pysähtyy lammikon luo -- -- Nyt hän ottaa\njotakin taskustaan ja heittää sinne. Näitkö sinä miten vesi roiskahti?\n\nERLAND (ruutuun nojaten). Sepä oli omituista, äiti.\n\nINGA. Se oli ehkä jokin vanha muisto-esine, josta hän tahtoo päästä nyt\nkun aikoo mennä naimisiin. Ehkä hän on saanut sen Helgalta.\n\nERLAND (levottomana). Jospa se olisi!\n\nINGA. Jos ei tietäisi miten asiat ovat, niin voisi melkein uskoa\nGudmundin ajattelevan enemmän Helgaa kuin Hilduria. On oikein hyvä,\nettä hän menee naimisiin tänään. (Erland yhä katsoo ulos eikä vastaa.)\nSinä et kuuntele mitä minä sanon, isä.\n\nERLAND (varovasti, koetellen). Et kai sinä, äiti, katsonut Gudmundiin\nsilloin kun Janne puhui tappelusta?\n\nINGA (ymmärtämättä häntä). Tappelustako? -- -- Kai tarkoitat hänen\npuhettaan Per Mårtensonista?\n\nERLAND (menee istumaan, sivelee otsaansa). Niin, niin. Sitähän minä\ntarkoitin.\n\nINGA. Onpa ikävää olla tänään poissa kirkosta. Kyllä Gudmundista ja\nHildurista tulee kaunis morsiuspari.\n\nERLAND (taistellen yhä kiihtyvää levottomuutta vastaan). Niin, varmaan\nhe ovat kauniita katsella.\n\nGUDMUND (tulee oikeanpuolisesta peräovesta). Ei teidän tarvitse kauan\nodottaa, isä. Olen pian valmis.\n\nINGA. Häävaatteesi ovat kirstun päällä huoneessasi. Kunhan saisit niitä\nilolla kantaa!\n\nGUDMUND. Kiitos äiti! (Kääntyy äkkiä Erlandiin.) Isä...\n\n    (Säpsähtää.)\n\nERLAND. Mitä tahdot, Gudmund?\n\nGUDMUND (kovasti). Ei, se on yhdentekevää.\n\n    (Kiireesti vasemmalle.)\n\nERLAND (katsoo hänen jälkeensä). Häävaatteet hän kyllä voi pukea\nylleen, mutta tuskinpa hän voi hankkia itselleen oikeaa häämieltä.\n\nINGA. Minä melkein luulen, Erland, että sinä olet näitä häitä vastaan.\nNäyttää siltä kuin aikoisit hautajaisiin.\n\nERLAND. Ehkäpä, äiti. (Nousee.) Minä menen katsomaan ovatko rattaat\npuhdistetut viime yön matkan jälkeen. Minun on parempi olla, kun saan\njotakin tekemistä.\n\n    (Menee ulos.)\n\nINGA (katsoo ulos ikkunasta, ensin välinpitämättömänä, sitten\nuteliaana). Sepä omituista -- -- Sinnekö hän menikin? Hänkin menee\nlammikon rannalle -- -- (Tyyntyen.) Kas miten utelias hän on. Hän\ntahtoo saada selville mitä Gudmund heitti sinne!\n\n    (Katsoo edelleen ulos.)\n\nHELGA (tulee sisään kantaen huiviin käärittyä kangaspakkaa. Hän näyttää\nitkettyneeltä ja alakuloiselta ja tervehtii arasti). Hyvää päivää,\nInga-emäntä!\n\nINGA (kääntyy ikkunasta). Kas, Helga! Päivää, lapsi! Miten sinä jaksat?\n\nHELGA (lähestyy.) Kyllä, kiitos! Ei taida olla sopivaa minun tulla\ntänne tänään kun on Gudmundin hääpäivä. Mutta minä toin sen\nliinakankaan, jonka te käskitte minun kutoa.\n\nINGA. Sepä oli hyvä. Annahan se tänne, että saan sitä katsella! (Sillä\naikaa kun Helga avaa kangasta, katselee Inga ulos.) Nyt on Erland\nhakenut haavin ja haroo sillä vettä. Luulenpa sekä isän että pojan\nhassahtaneen hiukan hääaamuna. (Helga on levittänyt kankaan.)\nSaadaanpas nähdä! (Hän tarkastaa kangasta.) Sinä teet hyvää työtä,\nHelga. Mitä tahdot kutomapalkaksi?\n\nHELGA. Taitaa olla parasta, että määräätte itse, emäntä.\n\nINGA (ottaa esille avaimen). Kas tässä! Tahdotko ottaa esille\nrahalompakkoni tuolta vihreästä kirstusta! (Helga tekee sen.) Tyydytkö\nviiteen kruunuun?\n\nHELGA. Se on aivan liian paljon.\n\nINGA. Ei suinkaan. Ota sinä vastaan rahat! Olet ne rehellisesti\nansainnut. (Antaa rahalompakon Helgalle.) Kas tässä! Pane nyt se\ntakaisin ja lukitse kirstu!\n\nHELGA. Suur kiitosta!\n\n    (Toimittaa käskyn.)\n\nINGA (katselee sillaikaa ulos). Nyt hän etsii haavista... Nyt hän panee\nsen pois... Nyt hän varmaankin on löytänyt sen mitä haki... (Aavistaen\nonnettomuutta.) Näyttää siltä kuin kulkisi hän äkkiä niin kumarassa ja\nkoukistuneena.\n\nHELGA. Saisinkohan minä toivottaa onnea Gudmundille ennenkuin hän\nlähtee häihinsä?\n\nINGA. Tietysti sinä saat. (Hän lyyhistyy tuoliinsa ja sulkee silmänsä.)\nTänään on kaikki niin outoa, Helga. Tuntuu sillä kuin tämä naiminen ei\ntuottaisikaan onnea.\n\nHELGA. Te taidatte olla pahoillanne, että tavallanne kadotatte\npoikanne, emäntä. Mutta kyllä te olette iloinen kun ajattelette, että\nhän joutuu parhaisiin naimisiin tässä pitäjässä.\n\nINGA (pyyhkäisee kyynelen ja rohkaisee itseään). Kyllähän se oli suurin\nonni mitä voi ajatella, että hän sai Ålvåkran Hildurin.\n\nHELGA (lohdutellen). Saadaanpa nähdä, miten Gudmund rupeaa mylläämään\ntäällä Närlundassa, kun saa rahoja liikutella.\n\nINGA (pyyhkii uudelleen silmiään). Eipä tainnut juolahtaa mieleesi,\nHelga, että minä täällä tänäpäivänä istuisin itkemässä. Mutta täällä\ntuvassa on niin omituista. Jotakin pahaa hiiviskelee täällä ympäri.\nMinusta täällä kuiskaillaan nurkasta nurkkaan, ettei tämä naiminen\ntuota onnea.\n\nHELGA. Mutta rakas Inga äiti! Minkävuoksi se ei tulisi onnelliseksi?\n\nINGA. Se ei tule onnelliseksi senvuoksi, että se perustettiin väärällä\ntavalla. Se alkoi vääryydenteolla. (Keskeytyy, mutta jatkaa\npäättävästi.) Sanoimme sinulle Helga, että sinun piti muuttaa\nsenvuoksi, ettemme tarvitse sinua enää Hildurin tultua tänne. Mutta se\nei ollut totta, vaan Hildur ei tahtonut ottaa Gudmundia ellemme me\najaneet sinua pois.\n\nHELGA. Sen minä tiedän. Sen olen ymmärtänyt koko ajan.\n\nINGA. Niin, mutta se oli väärin tehty. Ja me häpeämme sitä kaikki\nkolme. Ja saatpa nähdä, että me vielä saamme siitä rangaistuksen.\n\nHELGA. Älkää toki sitä uskoko, emäntä. Olihan mahdotonta Hildurin, joka\non niin tarkka ja ankara, pitää minua palveluksessaan.\n\nINGA (katsoo lempeästi häneen, ojentaa hänelle kätensä). Puolustatko\nsinä nytkin häntä? Niin, te molemmat olette hyvin erilaisia.\n\nERLAND (perältä. Huomaa Helgan). Päivää Helga! (Ystävällisesti.) Miten\nsinä jaksat? Minä en voi sinua kätellä, sillä olen märkä ja likainen.\n\n    (Pyyhkii nurkassa riippuvaan pyyhkeeseen.)\n\nHELGA. Kiitos, ei ole valittamista.\n\nINGA. Helga tahtoi sanoa hyvästi Gudmundille ennenkuin hän lähtee.\n\nERLAND. Se on varsin luonnollista se.\n\nINGA. En minä tahtoisi pyytää sinulta mitään nyt, kun et enää ole\npalveluksessani. Mutta ehkä sinä kuitenkin tahdot ottaa tämän\nvaatepakan ja kantaa sen vaateluhtiin.\n\nHELGA. Kyllä, sen teen mielelläni.\n\n    (Ottaa kankaan ja poistuu keittiön ovesta.)\n\nINGA. Erland, mikä sinua vaivaa? Minä varmaankin tulen päästä vialle,\njollet sinä sano minulle minkävuoksi olet niin levoton.\n\nERLAND (vältellen). Mikäs minua vaivaisi?\n\nINGA. Mitä sinä lammesta nostit?\n\nERLAND (raskaasti, ponnistaen). Tämän veitsen minä otin, Inga.\n\n    (Laskee kääntöveitsen hänen eteensä pöydälle.)\n\nINGA (kääntelee veistä, tajuamatta häntä). Onko tämä se onnettomuus,\njota minä olen koko aamun odottanut?\n\nERLAND (merkitsevästi). Yksi terä on siitä poissa.\n\nINGA (tarttuu hänen käsivarteensa). Yksi terä poissa! -- Et suinkaan\ntarkoita, että Gudmund -- (keskeyttää) onko sinun aikomuksesi sanoa,\nettä Gudmundilla oli tämä veitsi mukanaan kaupungissa viime yönä?\n\n    (Ääni on kohonnut, niin että viimeinen on melkein huutoa.)\n\nERLAND (synkän totisena). Hän otti sen niiden vaatteiden taskusta,\njotka olivat sen näköisiä kuin olisivat olleet tappelussa, ja heitti\nsen lammikkoon.\n\nINGA (ei sano mitään, jää istumaan huojuen edestakaisin, valitellen\nhiljaa).\n\nERLAND (astuu edestakaisin lattialla). Niin, nyt on onnettomuus tullut\ntähän taloon.\n\nINGA (joka on luhistunut kokoon kuin vanha ihminen iskun saatuaan,\noikaisee äkkiä itsensä). Mutta onhan Gudmund pukeutumassa sulhaseksi!\nJos siinä olisi perää, niin ei hän silloin ajattelisi naimisiin menoa.\n\nERLAND. Niinpä hän kuitenkin tekee. Senvuoksi hän heitti veitsen\nlammikkoon, jotta voisi mennä tänään naimisiin.\n\nINGA (ylpeästi). Gudmund! Ei, nyt sinä erehdyt, isä. Joskin hän\njuovuksissa ja sekapäisenä on joutunut ihmishengen menettämiseen, niin\nei hän sentään mene naimisiin nuoren ja viattoman tytön kanssa\nantamatta hänen tietää asioistaan.\n\nERLAND (itsepäisesti). Hän on heittänyt pois veitsensä, ja nyt hän on\npukemassa ylleen hääpukuaan.\n\nINGA (nousee tuolilta). Se on tapahtunut niin äkkiä. Se on kova koetus\nhänen nuorelle mielelleen. Mutta hän kyllä tekee niinkuin oikein on.\nSen saat nähdä.\n\n    (Vaipuu oihkaisten istualleen ja istuu taas kuten ennen\n    ja valittelee.)\n\nERLAND (miettiväisenä). Tämä on ensimäinen kova koettelemus hänelle. Ja\nkuinka voi nuori poika ymmärtää, ettei ole mitään iloa rikkauksista ja\nvallasta, kun ei ole omatunto puhdas?\n\nINGA (oikaisee itsensä, ylpeällä luottamuksella). Saat itse nähdä mitä\nhän tekee, sillä nyt hän tulee. (Gudmund tulee sisään kauniissa\nsulhaspuvussa. Inga äiti sanoo merkitsevästi, nähdessään hänen\nkasvoillaan kauniin, melkein kirkastuneen ilmeen.) Nyt sinä olet sen\nnäköinen kuin minä tahdon sinun olevan.\n\nGUDMUND. Minä tunnen itseni niin oudoksi tässä puvussa, äiti. Mutta\nkatsos, kun Hildur on saanut jotakin päähänsä --\n\nINGA. Tässä hän minun mielestäni on oikeassa. Sinä et ole koskaan ollut\nniin hyvännäköinen kuin tänään, Gudmund. -- Isä, etkö tahdo pyytää\nväkeä sisään, jotta he saavat nähdä Gudmundin ja toivottaa onnea!\n\nERLAND (menee).\n\nGUDMUND (huutaa hänen jälkeensä). Isä, jos te -- -- (keskeytyy).\n\nERLAND (seisoo ovella ja viittaa ulos, palaa sisään). Tahdoitko sanoa\nminulle jotakin, Gudmund?\n\nGUDMUND (hiljaa). En, en mitään.\n\nERLAND (asettuu Ingan viereen; juhlallisesti Gudmundille). Tässä\ntalossa on ollut tapana, että äiti puhuu sekä itsensä että minun\npuolestani. Mutta tänäpäivänä, Gudmund, tahdon minä, sinun isäsi, puhua\nmeidän molempien puolesta. Minä tahdon sanoa sinulle, että tapahtukoon\nsinulle mitä tahansa, mitä kohdannetkin, niin me emme sinua jätä.\nMeihin molempiin sinä voit aina luottaa. Se varmuus on hyvä olemassa,\nsekä onnessa että onnettomuudessa.\n\nGUDMUND (kiirehtii vanhempiensa luo ja ottaa heitä kädestä).\n\nINGA (pitää hänen kättään omassaan). Meillä on aina ollut iloa sinusta,\nmutta älä pelkää tulla luoksemme, jos surut sinua kohtaisivat!\n\nGUDMUND (murtuneella äänellä). Kiitos, isä ja äiti! (Taistellen\nliikutustaan vastaan.) Te olette hyvempiä minua kohtaan kuin\nansaitsisin. (Taistelee huomattavan sielullisen kamppailun. Hän kääntyy\nsitten isäänsä, mutta näkee väen, joka tulee sisään hiljaa ja\njuhlallisena.) Vai niin, nyt te olette täällä. (Hän menee väen luo ja\nottaa heitä kädestä. Kaikki sanovat: \"Onnea!\" Kun hän on kätellyt\nheitä, tulee Helga sisään. Gudmund huudahtaa iloisesti.) Helga!\n\nHELGA. Hyvää päivää, Gudmund!\n\nGUDMUND (kättelee häntä). Olitpa oikein hyvä kun tulit!\n\nHELGA. Minun teki niin mieleni tulla toivottamaan onnea ja siunausta\nGudmundille hänen hääpäivänään.\n\n    (Gudmund pitelee hänen kättään omassaan, katsoo häneen,\n    voimatta puhua.)\n\nERLAND. Siitä onnittelusta taitaa Gudmund iloita enemmän kuin mistään\nmuusta.\n\nGUDMUND. Niin iloitsenkin. Minä olen niin kiitollinen siitä, että sinä\nolet tullut toivottamaan minulle onnea, Helga.\n\n    (Kääntyy äkkiä syrjään ja taistelee itsekseen. Silmänräpäys\n    jännittävää vaitioloa.)\n\nINGA (tekee äkkinäisen päätöksen). Tulkaa tänne Pekka ja Olli! (Viittaa\nparille rengille.) Te autatte minut pääsemään sillalle! Minä tahtoisin\nmielelläni nähdä, kun Gudmund lähtee talosta.\n\n    (Häntä autetaan ulos. Kaikki poistuvat, niin että isä\n    ja Gudmund jäävät kahden.)\n\nGUDMUND (katsahtaa ylös ja sanoo hyvin hiljaa). Isä!\n\nERLAND (astuu hänen luokseen). Nyt sinä olet sanonut kaikille hyvästit.\nNyt me sitten lähdemme.\n\nGUDMUND (painaa päänsä isän olkapäälle ja purskahtaa voimakkaaseen\nitkuun).\n\nERLAND (lempeästi). Mikä sinua vaivaa, Gudmund?\n\nGUDMUND (hilliten itkunsa). Te olette kaikki niin hyviä minulle, mutta\nminä en ansaitse sitä.\n\nERLAND. Ethän sinä ole tehnyt mitään pahaa.\n\nGUDMUND. Kyllä minä olen. (Vetäsee syvään henkeä.) Minä olen lyönyt\nkuoliaaksi yhden ihmisen.\n\nERLAND. Vai niin, niinkö siis sittenkin oli?\n\nGUDMUND (ihmetellen). Tiedättekö te jo sen, isä?\n\nERLAND. Silloin kun Janne puhui tappelusta, huomasin minä sinusta,\netteivät asiasi olleet oikealla tolalla. Ja sitten löysin sinun\nveitsesi lammikosta.\n\nGUDMUND. Minun veitseni!\n\nERLAND. Niin, sinnehän sinä sen heitit. Ja minä näin suurimman terän\nolevan poikki.\n\nGUDMUND. Niin, isä, se on poikki. Mutta en kuitenkaan voi käsittää,\nettä minä olisin sen tehnyt.\n\nERLAND. Etkö voi muistaa miten se tapahtui?\n\nGUDMUND. En muista mitään. Kaikki on minulle mustaa yötä. Vain\nvaatteista minä huomaan olleeni tappelussa, ja minä tiedän veitsenterän\nolevan poissa.\n\nERLAND. Aijotko sinä salata sen?\n\nGUDMUND. Olen ollut aivan mieltä vailla. Onhan hirveää, että tämä\nonnettomuus kohtasi minua juuri tänä päivänä. Ajattelin, että ehkä ne\ntoiset, jotka olivat mukana, olivat yhtä humalassa kuin minäkin,\neivätkä myöskään muista mitään. Ehkei minua vastaan ole muita\ntodisteita kuin veitsi, ja senvuoksi tahdoin sen hävittää.\n\nERLAND. Arvasin kyllä sinun niin ajattelevan. Tahtoisinpa tietää mikä\nmuutti sinun mielesi?\n\nGUDMUND (luo alas katseensa). Kun minä näin Helgan.\n\nERLAND. (tarkkaavasti). Vai niin, Helgan.\n\nGUDMUND. Niin, isä. Kun Helga tuli minua onnittelemaan. Silloin jokin\nkova suli minussa. Minä tulin niin liikutetuksi hänen tulostaan. --\nTeitä toisia voin katsoa pää pystyssä; kun Helga tuli, en enää kyennyt.\nHänen pitäisi vihata minua, mutta aina hän on yhtä lempeä.\n\nERLAND. Gudmund! Varmasti sinä et rakastakaan Hilduria?\n\nGUDMUND. Kyllä minä olen rakastanut. En ketään ole asettanut häntä\nkorkeammalle. Tiesinhän minä meidän arvomme ja rikkautemme hänen\nkauttaan kohoavan, ja minä tiesin varmasti, että siinä talossa, missä\nhän hallitsee, olisi hyvä elää. -- Minä olin oikein ylpeä ja\nmielissäni, kun olin saanut myöntävän vastauksen häneltä. Mutta sitten\nkun hän pakotti minut lupaamaan, että Helgan täytyy muuttaa, olen minä\nalkanut epäillä häntä toisenlaiseksi kuin miksi minä hänet luulin.\nSillä hän oli väärässä, isä. Se oli sydämetöntä ja kovaa. Joka kerta\nkun minä menin hänen luotaan, en voinut olla ihmettelemättä, mitenkä\nkauan hänen rakkautensa minuun kestäisi, jos se asetettaisiin\nkoetukselle. Ja samalla minä näin Helgan seisovan käräjäsalissa piplia\nsylissä. Ja minä kuulin hänen huutavan: \"Minä luovun kanteesta! Minä\npidän hänestä vieläkin. Minä en tahdo että hän vannoo itsensä\nonnettomuuteen minun tähteni.\"\n\nERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). En tiedä, olenko ymmärtänyt sinut\noikein, Gudmund. Et suinkaan sinä enää ajattele voivasi mennä\nnaimisiin?\n\nGUDMUND (kasvoilla jalo ilme). Siinä on minun koko tulevaisuuteni ja\nonneni! Täytyykö minun luopua kaikesta tästä, vaikka en edes itse tiedä\nolenko minä ollenkaan puukkoa käyttänyt? Isä, minä tunnustan tämän\nteille, kysyäkseni teiltä neuvoa.\n\nERLAND. Siitä tulisi sinulle kova edesvastuu, jos asiat ovat niinkuin\nsinä uskot. Et suinkaan sinä tahdo vetää mukanasi Hilduria ja hänen\nsukuaan onnettomuuteen?\n\nGUDMUND. Minä en itse voi tätä asiaa selvittää. Sano minulle mitä minun\npitää tehdä.\n\nERLAND. Kaiken sen jälkeen mitä olen kuullut, Gudmund, minä sanon, että\nainoa minkä voimme tehdä on se, että menemme Ålvåkraan ja kerromme mitä\non tapahtunut.\n\nGUDMUND. Mutta tarvitseeko minun tulla mukaan, isä? Ajattelin, että\nminun pitäisi siitä päästä. Nyt ovat kaikki häävieraat koolla. Siitä\nsyntyy sellainen hämminki.\n\nERLAND. Sinä tulet kuitenkin mukaan, Gudmund. Saat itse puhua Hildurin\nkanssa. Hän rakastaa sinua. Ehkei käy niin huonosti kuin sinä pelkäät.\n\nGUDMUND. Minä en usko hänen rakkauteensa, isä. (Myöntyy, kun Erland\naikoo keskeyttää hänet.) Niin, olenhan sanonut, että teen niinkuin te\ntahdotte.\n\n    (He menevät. Kuuluu ulkoa hyvästelemistä ja pyörien rätinää.\n    Sen aikana esirippu laskee.)\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nErik Perssonin talo Ålvåkrassa. Perältä näkyy pienisaarinen ja\nmetsärantainen Klar-joki. Joen toiselta puolen, metsäisen vaaran\njuurelta häämöittää kirkontorni. Näyttämön poikki kivinen aita, jonka\nportit ovat auki, sen takana maantie. Vasemmalta näkyy osa\nruotsalaiseen talonpoikaistyyliin rakennettua taloa, ulkokuisti\non puuleikkauksilla koristettu. Talon edustalla penkkejä ja\npuutarhasohvia. Keskellä näyttämöä, perälle päin, pitkä pöytä, katettu\nvalkealla liinalla, jonka laidoissa kirjava raita. Pöydällä leivoksilla\ntäytetty korkeajalkainen maljakko; viinikannuja ja laseja. Oikealla\nlehtimaja. Pöydät ja talo koristetut seppeleillä ja kukilla. Penkeillä\nistuu joukko vanhempia häävieraita, juhlallisina ja jäykkinä. Nuorta\nväkeä istuu ja seisoo; he ovat kaikki kansallispuvuissa ja näyttävät\nkatselevan toistensa kirjavia pukuja. Nuoret ovat iloisia,\nnaureskelevat leikkiä laskien.\n\nLAUTAMIES (seisoo kuistin rappusilla ja katselee tielle päin,\nvarjostaen kädellään silmiään). Kyllä Närlundalaisten pitäisi jo olla\ntäällä.\n\nERÄS VANHEMPI TALONPOIKA. Niin onpa ihmettä, että Gudmund on niin\nhidas.\n\nLIINA (nuori tyttö, tulee ulos. Lautamiehelle). Minun käskettiin sanoa,\nettä nyt on morsian melkein valmiiksi puettu, niin että hän on kohta\nvalmis kirkkoon.\n\nLAUTAMIES (kärsimättömästi). Tervehdä sinä heitä, että sulhanen ei ole\nvielä tullut, niin että hänellä kyllä on aikaa pukea itsensä niin\nkoreaksi kuin haluaa.\n\n    (Menee sisään, Liinan seuraamana.)\n\nBRIITTA (yhdelle nuorista miehistä). Voi mun päiviäni miten pulska sinä\nolet, Niilo!\n\nNUORI TALONPOIKA. En minä ainakaan omasta puolestani pidä tästä\nkoreilemisesta. En tunne itse itseäni näissä pukimissa.\n\nMAIJA-EMÄNTÄ. Kyllä se Hildur vain osaa pitää muut aisoissa. Hän saa\nkaikessa tahtonsa perille. Minun ymmärtääkseni eivät vanhemmat ole\nkovinkaan tyytyväisiä tähän naimiseen.\n\nKARIN-EMÄNTÄ. Ajatelkaa, että hän on saanut koko nuoruutensa ijän\najatella vain pukeutumistaan.\n\nMAIJA-EMÄNTÄ. Hän saa isänsä taipumaan mihin tahtoo. Minä olen oikein\niloinen ettei hän saanut päähänsä että mekin vanhat pukeutuisimme\nkansallispukuihin, sillä kyllä meidänkin olisi ollut pakko suostua.\n\nHILDUR (kultakruunu päässä, ylt'yleensä koristeltuna kirjavilla\nsilkkinauhoilla, helminauhoilla, ketjuilla j.n.e. -- huntua ei käytetä\nkansallispuvussa -- näyttäytyy ikkunassa. Hän seisoo ääneti ja katselee\nmaantielle).\n\nBRIITTA (näkee Hildurin ja huudahtaa). Kas morsian!\n\nKAIKKI MUUT (huutavat kilpaa). Kas morsian!\n\nERÄS TYTTÖ. Miten kaunis hän on!\n\nERÄS MIES. Oletteko milloinkaan nähneet kauniimpaa morsianta?\n\nANNA EMÄNTÄ (näkyy myöskin ikkunassa). Ei, Hildur, ei sovi, että sinä\nnäyttäydyt!\n\nHILDUR. Minä tahdon vain nähdä eikö Gudmund tule.\n\n    (Vetäytyy pois.)\n\n    (Veneellinen häävieraita tulee oikealta. Eräs talonpoika\n    huomaa heidät.)\n\nTALONPOIKA. Ne ovat varmasti Sörbyyläiset!\n\nERÄS VAIMO. Eivät ole. Svartsjöläiset sieltä tulevat.\n\nJANNE ÖSTER (tulee huoneesta iloisena ja kovaäänisenä). Tuolla tulevat\nSvartsjöläiset! Mennäänpäs yhdessä heitä soitolla vastaanottamaan!\n\n    (Hän soittaa marssia ja astuu koko joukon etunenässä rantaan,\n    niin että näyttämö jää aivan tyhjäksi.)\n\nHILDUR (taas ikkunassa). Niin, mutta nyt hän kuitenkin tulee!\n\nLIINA (hänen vieressään ikkunassa). Älä vain seiso siinä ikkunassa,\nHildur, niin että hän saa heti nähdä sinut, kun tulee! Silloin hän\ntulee herraksi teidän avioliitossanne.\n\n    (Oikealta kuuluu rattaiden jyrinää, ne pysähtyvät.)\n\nLAUTAMIES (tulee kuistiin tähystämään. Hämmästyy, nähdessään Erlandin\nja Gudmundin tulevan lehtimajan kulmauksen takaa). Mutta mitä teitä te\ntulette?\n\nERLAND (kätellessään ja tervehtiessään). Me sidoimme hevosemme\npuutarhanportille, lautamies. Arvelimme, että kenties ei sillä puolen\nsattuisi olemaan väkeä. -- On eräs asia, josta meidän pitäisi puhua\nteidän kanssanne ennen vihkimistä.\n\nLAUTAMIES (hämmästyneenä). Mitä nyt on tapahtunut? -- No, sopiihan se,\nvaikka meidän oikeastaan pitäisi tähän aikaan olla matkalla kirkkoon.\n\nERLAND. Me tahtoisimme mielellämme että Anna ja Hildur olisivat läsnä.\n\nLAUTAMIES (hyvin hämmästyneenä). Mitä Herran nimessä? Onko jotakin\nikävää tapahtunut? Eipä ole juuri tavallista, että morsian tulee\nmorsiuskamarista näyttäytymään vieraille ennenkuin kirkkoon lähtiessä.\n\nHILDUR (ikkunasta). Minä kuulen, että Gudmund haluaa puhella äidin ja\nminun kanssani. Minä tulen alas, kunhan saan päälleni viimeiset\nkultarannerenkaani.\n\nLAUTAMIES (astuu pöydän luo ja täyttää kolme lasia). Voimmehan\nkuitenkin ottaa lasillisen, ennenkuin te tuotte esiin tuon\nsalaisuutenne, olkoon se mikä hyvänsä. (Kohottaa lasinsa.) Terve!\nOlkoon tämä päivä onnen ja siunauksen päivä sekä nuorille että meille\nvanhoille! (He kilistelevät keskenään ja juovat. Lautamies istuutuu.)\nIstukaa nyt ja avatkaa kielenne siteet!\n\nERLAND (istuutuu oikeanpuoliselle penkille, Gudmund jää seisomaan\npöydän eteen). Emmekö odota, kunnes naiset tulevat?\n\nLAUTAMIES. Niinkuin tahdotte, Erland Erlandsson! (Vaitioloa.) Hildur ja\nGudmund eivät ainakaan voi hääilmaa moittia.\n\nERLAND. Ei, parempi se ei voisi olla.\n\nLAUTAMIES (katsoo Gudmundiin). Mutta kylläpä Gudmund on hiljainen ja\ntotinen tänään! Olisinpa luullut hänen näyttävän iloiselta\nhääpäivänään.\n\nERLAND. Minun mielestäni hän on niinkuin olla pitää. Gudmund kai\najattelee päivän vakavuutta.\n\nLAUTAMIES (nyökäyttää). Siinä te kyllä tietysti olette oikeassa.\n(Vaitioloa.) Olette kai kuulleet viime yönä kaupungissa tapahtuneesta\nmurhasta?\n\nERLAND. Kyllä olemme.\n\nLAUTAMIES. Kurjalla paloviinalla on paljon omallatunnollaan. (Anna ja\nHildur tulevat ulos ja pysähtyvät rappusille.) Tiedättekö, onko\nmurhaaja löytynyt?\n\nERLAND (tyyneesti). Kyllä hän on löytynyt.\n\nLAUTAMIES. Kas, tuolla ovat naiset!\n\nANNA (tervehtii). Tervetuloa!\n\nGUDMUND (huudahtaen). Hildur!\n\n    (Hillitsee itsensä).\n\nHILDUR (ihmeissään). Mitä sinä aijoit sanoa, Gudmund?\n\nGUDMUND. Miten kaunis sinä olet morsiamena, Hildur!\n\nHILDUR (hymyillen). Sitä on minulle sanottu jo monasti tänään, mutta\nkaikkein hauskinta on kuulla sinun niin sanovan, Gudmund.\n\nLAUTAMIES. Istuutukaa nyt, niin että pian selviäisimme tästä! (Naiset\nistuutuvat vasemmalle penkille.) Antaapas nyt kuulua mitä tärkeää\nGudmundilla ja Erlandilla on sydämellään!\n\nERLAND. Niin, puhu nyt sinä, Gudmund!\n\nGUDMUND (seisoo hetken ääneti, sitten nopeasti ja kiihkeästi). Me\npuhelimme äsken tuosta eilisiltaisesta tappelusta, jossa yksi ihminen\nlyötiin kuoliaaksi.\n\nLAUTAMIES. Niin, niin, mutta miksi nyt enää siitä puhuisimme?\n\nGUDMUND (hetken vaitiolon jälestä, nopeasti). Katsokaa, minä olin\nkaupungissa viime yönä...\n\nHILDUR (huudahtaa ja Gudmund vaikenee äkkiä. Äänettömyys, jonka aikana\nkuuluu vieraiden naurua ja ääniä).\n\nERLAND. Muutamat Gudmundin toverit olivat panneet toimeen juhlan. Hän\noli tainnut juoda liikaa, sillä kotiin tullessaan hän ei muistanut\nmitään mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta hänen vaatteistaan me näimme,\nettä hän oli ollut tappelussa, sillä ne olivat aivan repaleissa ja\nliassa.\n\nGUDMUND (äkkiä uhkamielisesti). Antakaa minun kertoa loppu, isä!\n(Kääntyen lautamieheen.) Kun sitten tänä aamuna pelimanni Janne tuli\nmeille Närlundaan kertomaan veitsenterästä, joka oli jäänyt murhatun\npäähän, niin silloin minä otin veitseni ja näin että suurin terä oli\npoikki. Niin, silloinhan minä olin syyllinen tai ainakin minua\nvoitaisiin epäillä.\n\nLAUTAMIES (hyvin vakavana, mutta tyynesti). Sinäpä tuot ikäviä uutisia,\nGudmund.\n\nERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). Kyllähän Gudmund olisi mieluummin\ntästä vaiennut. Hän kadottaa paljon tällä tunnustuksella.\n\nLAUTAMIES (nousee, katkerasti). Niin, me täällä Ålvåkrassa voimme\nkaikki olla iloisia, että hän kertoi sen, muuten olisi onnettomuus\nvetänyt meidätkin mukaansa.\n\nANNA. Onhan päivänselvää ja oikeudenmukaista että Gudmund tunnusti.\n\nGUDMUND (joka koko ajan on katsonut Hilduriin, astuu askeleen häntä\nkohti).\n\nHILDUR (on tähän asti ollut hiljaa. Nyt hän kohottaa käsivartensa ja\nvetäsee hiuksista pois suuret neulat, jotka kruunua kiinnittävät).\n\nGUDMUND (pysähtyy ja katsahtaa häneen moittivasti). Hildur!\n\n    (Hildur työntää neulat takaisin kruunuun.)\n\nERLAND. Eihän ole vielä todistettu, että Gudmund on syyllinen. Mutta\nminä ymmärrän, että te tahdotte siirtää häät siksi kunnes asia on saatu\nselväksi.\n\nLAUTAMIES (kylmästi). Ei kannata puhua siirtämisestä! On kai Gudmund\nsiksi varma asiasta, että me kaikki voimme sopia siitä, että Gudmundin\nja Hildurin välit ovat nyt lopussa.\n\nERLAND (ei vastaa, vaan luo silmänsä maahan).\n\nLAUTAMIES. Tule, Anna! On parasta meidän mennä sanomaan vieraille,\nettei nyt tule mitään häitä!\n\n    (He menevät.)\n\nGUDMUND (menee Hildurin luo, joka on noussut, ja ojentaa hänelle\nkätensä). Etkö tahdo sanoa minulle hyvästi, Hildur?\n\nHILDUR (säihkyvin silmin). Tuollako kädelläsi sinä puukkoa heilutit?\n\nGUDMUND (säpsähtää. Erlandille). Niin, nyt minä olen varma siitä, ettei\nhäitä enää tarvitse siirtää.\n\n    (Hildur menee.)\n\nERLAND (panee kätensä Gudmundin käsivarrelle). Gudmund, taitaa olla\nparasta, että me samalla ajamme vallesmannin luo. Tai ehkä sinun ensin\npitäisi käydä kotona, että saisit levätä ja nukkua?\n\nGUDMUND (kuuntelee). Kuulkaa!... Miten hiljaa ollaan sisällä! Nyt\nsiellä on saatu kuulla tuo uutinen. (Äkkiä katkeroituen.) Ajattele,\nkaikki nämä laitokset ovat tehdyt minun häitäni varten! Kaikki tämä\nolisi ollut minun omaani! (Yhä enemmän liikutettuna.) Oi, minä olisin\nvalmis menemään huutamaan sinne, että kaikki on valhetta! Että minä\nolen keksinyt sen kaiken pannakseni Hildurin koetukselle!\n\nERLAND. Eipä hän juuri koetusta kestänyt.\n\nGUDMUND. Niin, se on kyllä totta. Mutta mitä minä siitä välitän? Mitä\nsiitä vaikka hän onkin itserakas ja ylpeä? Hän on kaikessa tapauksessa\ntämän seudun komein ja kaunein tyttö. -- -- -- Nyt me olisimme olleet\nmatkalla kirkkoon, isä, ja sitten minä olisin istunut ylinnä\nhääpöydässä, ja kaikki olisivat kadehtineet minulta kaunista morsianta.\nMinä olisin tanssinut ja leikkinyt koko päivän. Ja nyt on kaikki mennyt\nmyttyyn! Olinpa typerä kun tunnustin! Nyt minä menetin elämäni\nparhaimman päivän.\n\nERLAND. Sinun äitisi ja minä iloitsemme siitä, että sinä tunnustit,\nGudmund.\n\nGUDMUND. Iloitsetteko te siitäkin, että minä joudun linnaan?\n\nERLAND. Tiedämme kyllä, ettei se suinkaan ollut sinulle helppoa.\n\nGUDMUND. Niin, kyllä te olette hyviä kun kiitätte minua sen vuoksi että\nolen tärvellyt koko tulevaisuuteni.\n\nERLAND. On vielä yksi joka sanoo, että sinä olet tehnyt oikein.\n\nGUDMUND. Kuka?\n\nERLAND. Suotorpan Helga.\n\nGUDMUND (kiivaasti). Helga? (Seisoo hetken ääneti; senjälkeen\ntyyneesti.) Isä, tule, nyt me lähdemme!\n\n    (Poistuu kiireesti samaa tietä, jota oli tullutkin. Erland menee\n    ajatuksiin vaipuneena jälestä).\n\n    (Näyttämö on vähän aikaa tyhjä, kuuluu piiskan läimäyksiä ja\n    pyörien jyrinää, mutta ei naurua eikä puhetta. Vähän senjälkeen\n    soutaa vene takaisin jokea pitkin. Sitten tulee Helga maantieltä\n    pihalle Janne Österin seurassa.)\n\nJANNE (viittaa joelle). Tuolla menevät Sörbyyläiset takaisin joen yli,\nja tuolla (viittaa oikealle) -- tuolla ajaa Erland Erlandsson Gudmundin\nkanssa vallesmannin luo! Nyt sinä näet, että kaikki ovat menneet\nmatkoihinsa. Miksi tahdoit juuri minun palaamaan takaisin sinun\nkanssasi tänne?\n\nHELGA. Minä näen tulleeni liian myöhään.\n\nJANNE. Niin, ei tänäpäivänä vietetä häitä Ålvåkrassa. Ja koska ei tässä\npelimannilla ole ansion toivoa, niin on parasta, että minä nyt menen\ntodenteolla kotiin.\n\nHELGA (miettii, epäröi ja sanoo viimein päättävästi). Janne menee\nsisään sanomaan Hildurille, että tänne on tullut vieras, joka tahtoo\npuhutella häntä.\n\nJANNE. En minä ikinä usko, että hän tulee ulos puhumaan sinun kanssasi,\nHelga.\n\nHELGA. Te saatte kuitenkin koettaa, Janne! Ettekö te ymmärrä, että\nminulla on tärkeää asiaa, kun kerran minä tätä pyydän.\n\nJANNE. No niin, eiväthän he sentään voi syödä häntä senvuoksi.\n\n    (Menee sisään.)\n\nHELGA (huutaa hänen jälkeensä). Mutta älkää mainitko minun nimeäni,\nkuuletteko!\n\nJANNE (joka silmänräpäyksen on ollut sisällä, palaa takaisin). Nyt hän\ntulee sinun luoksesi. -- Ja nyt minä menen.\n\nHELGA. Ei, viivy vielä hetki, Janne! Voi sattua, että täällä kuitenkin\nvielä tänään vietetään häitä.\n\n    (Janne menee ja istuutuu penkille näyttämön perälle.)\n\nHILDUR (tulee nopeasti ilman kruunua. Hän on kalpea ja seisahtuu Helgan\nnähdessään). Suotorpan Helga! Mitä sinä minusta tahdot?\n\nHELGA. Minulla olisi vähän puhumista Hildurille.\n\nHILDUR (kiireisesti ja vilkkaasti.) Onko Gudmund lähettänyt sinut?\n\nHELGA. Ei, minä tulen itsestäni.\n\nHILDUR (kärsimättömästi). Mutta sano sitten, mitä tahdot! (Kun Helga\nkatselee ympärilleen.) Meidän täytyy jäädä tähän. Koko talo on täynnä\nväkeä.\n\nHELGA. Ennenkuin minä sanon asiani, tahtoisin minä tietää, pitääkö\nHildur Gudmundista.\n\nHILDUR (ylpeästi). Minkävuoksi sinä sitten uskot minun aikoneen mennä\nnaimisiin hänen kanssaan?\n\nHELGA. Minä tarkoitin, että pitääkö Hildur hänestä vielä?\n\nHILDUR. Minä en ole koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin tänään.\n\nHELGA (vilkkaasti). Silloin täytyy Hildurin heti antaa jonkun rengeistä\nratsastaa Erlandssonien jälkeen hakemaan heidät tänne takaisin. He\neivät ole vielä ehtineet kauas.\n\nHILDUR (yhä enemmän hämmästyneenä). Miksi? Mitä hyötyä siitä olisi,\nettä hän tulisi takaisin?\n\nHELGA. Senvuoksi, että Hildurin täytyy sanoa hänelle, että vaikka hän\nolisi tehnyt mitä tahansa, niin Hildur tahtoo olla hänelle uskollinen.\nHildur on katunut ja tahtoo odottaa häntä, siksi kun hän pääsee\nvankeudesta.\n\nHILDUR. Mutta miksi minä niin sanoisin?\n\nHELGA (kiihkeästi). Senvuoksi, että teidän välinne tulisi taas ehjäksi.\n\nHILDUR. Ei se enää milloinkaan tule ehjäksi. En minä tahdo mennä\nnaimisiin miehen kanssa, joka on istunut linnassa.\n\nHELGA. Eikö Hildur ole kuullut vanhaa satua miehestä, joka\nmetsästysretkellä oli sattunut ampumaan toverinsa? Pari päivää\nsenjälkeen piti hänen viettää häitä, mutta häätaloon tullessaan hän\nmeni morsiamensa luo ja sanoi hänelle: \"Nyt ei tule häistä mitään,\nsillä minä en tahdo tehdä sinua onnettomaksi\". Mutta morsian otti häntä\nkädestä ja vei hänet saliin, missä koko hääväki oli koolla, ja puhui\nheille mitä sulhanen äsken oli sanonut, ja lopuksi hän sanoi: \"Minä\ntahdon, että meidät heti vihitään, sillä minä rakastan sinua, vaikka\nsinulle olisikin käynyt onnettomasti. Ja kohdatkoon sinua mikä tahansa,\nniin minä tahdon ottaa kohtaloosi osaa.\" (Hän pyyhkäsee otsaansa ja\nkatsahtaa kauniisti Hilduriin.) Eikö Hildur voisi sanoa samoin kuin se\nmorsian?\n\nHILDUR. Se, joka noin voi sanoa, oli enemmän kuin ihminen!\n\nHELGA. Onko tuo Hildurin viimeinen sana?\n\nHILDUR (ylenkatseellisesti). Se, mitä Helga kertoi, tapahtuu vain\nromaanikirjoissa.\n\nHELGA (näyttää siltä kuin hän tahtoisi hyökätä Hildurin päälle, mutta\ntyynnyttää itsensä). Jos minä en olisi tiennyt häntä syyttömäksi, niin\nminä en olisi tullut pyytämään Hilduria kutsumaan Gudmundia takaisin.\n\nHILDUR (astuu hyvin jännittyneenä askeleen Helgaa kohti). Tiedätkö sinä\nsen, vai luuletko sitä vain?\n\nHELGA (katsoo tiukasti häneen). Jollen minä sitä tietäisi, niin en\nseisoisi täällä.\n\nHILDUR (katsoen vielä kerran tutkivasti Helgaan). Niin, jos se on\ntotta, niin --\n\nHELGA (kiireesti Janne Österille). Janne, juokse sanomaan rengille,\nettä hän ratsastaa Gudmundin jälkeen! Sano, että Hildur pyytää!\n\n    (Janne menee vasemmalle.)\n\nHILDUR (istuutuu penkille). Kerro minulle kaikki!\n\nHELGA. Minä olin tänä aamuna Närlundassa, ja kun Gudmund oli lähtenyt\ntänne, kertoi emäntä minulle mitä Gudmund oli tehnyt, ja että hän aikoi\nkertoa Hildurille kaikki ja sitten mennä vallesmannin luo.\n\nHILDUR (liikuttaa levottomasti jalkaa). Ei sinun tarvitse niin\njuurtajaksain kertoa.\n\nHELGA. Minä en tahtonut aluksi uskoa sitä. Silloin hän näytti minulle\nsen kääntöveitsen, josta yksi terä oli katkennut --\n\nHILDUR (keskeyttää). Entä sitten?\n\nHELGA. Kas, tiesinhän minä heti, että Gudmund ei voisi lyödä kuoliaaksi\nihmistä, ei juovuspäissään eikä selvänä. Mutta kun sain nähdä veitsen,\nolin varma asiastani. Minä sanoin hyvästi emännälle niin pian kuin\nmahdollista, lainasin hevosen ja rattaat torpparin Jannelta ja ajoin\ntänne niin joutuun kuin hevonen pääsi.\n\nHILDUR. Mistä sinä olit niin varma?\n\nHELGA. Siitä minä olin varma, että se veitsenterä, joka oli löydetty\ntuon työmiehen päästä, ei ollut Gudmundin veitsestä, sillä siitä oli\nvain yksi terä poissa, ja sen minä olin katkaissut kerran kun olin\nsaanut veitsen lainaksi päreitä vuollakseni.\n\nHILDUR (nousee). Voitko vannoa sen todeksi?\n\nHELGA. Sen voin kyllä. Minä sain sen veitsen lainaksi samana iltana\njolloin Hildur ensi kertaa kävi Närlundassa. Minä taitoin veitsen\nteidän tullessanne, sillä minulla oli niin kiire keittää uutta kahvia.\nMinä pelkäsin Gudmundin suuttuvan minuun, senvuoksi en koskaan tullut\nkertoneeksi, että olin taittanut terän. Eikä hän itse ole tainnut sitä\nhuomata. -- -- Niin, semmoinen oli se murha, jonka hän luuli tehneensä.\n\nHILDUR. Jonka hän luuli tehneensä -- -- Mutta kuinka saattoi\nkuvitellakaan, ettei hänelle ollut sen selvempänä oma asiansa? Se hänen\nluulottelunsa on särkenyt meidän onnemme.\n\nHELGA. Ei toki, ei vielä ole niin pahasti käynyt. Vielä teidän valinne\ntulevat hyviksi. Kun hän nyt tulee, niin Hildur vain sanoo katuneensa,\nettä antoi hänen matkustaa, ja tahtovansa olla hänelle uskollinen hänen\nteostaan huolimatta.\n\nHILDUR (ei vielä oikein ymmärrä). Enkö minä saa sanoa tietäväni, että\nhän on viaton?\n\nHELGA. Hildur ei ymmärrä häntä. Kyllä Gudmund pian saa tietää, ettei\nhän ole murhaaja, mutta minä tahtoisin, että Hildur sitä ennen kutsuisi\nniinkuin itsestään hänet takaisin.\n\nHILDUR. Etkö sinä virkkanut emännälle mitään veitsestä?\n\nHELGA. En, sillä mielestäni oli paras odottaa. Minusta tuntui, että\nminun ensiksi piti tulla tänne. Luulin ehtiväni ajoissa, mutta he\nolivat jo lähteneet vallesmannin luo. Ja silloin minä ajattelin, että\noli parempi jäädä tänne ja puhua siitä ensin Hildurille.\n\nHILDUR. Mitä sinä sillä tarkoitit?\n\nHELGA. Eikö Hildur ymmärrä, että minä tahdoin, että te taas tulisitte\nystäviksi? Teettehän, Hildur, niinkuin minä olen sanonut? Muuten ei\nGudmund milloinkaan anna anteeksi, että Hildur rikkoi hänen kanssaan\nvälit heti kun onnettomuus kohtasi häntä.\n\nHILDUR (Helgan sanat tekevät yhä valtavamman vaikutuksen häneen.)\nEn mitenkään minä voi ymmärtää, että sinä tahdot auttaa minua, Helga!\n(Hetkisen vaiti oltuaan.) Et suinkaan sinä tiedä, että juuri minun\ntahdostani sinut pantiin pois Närlundasta?\n\nHELGA. Kyllähän minä tiedän, ettei Närlundan isäntäväki tahtonut minua\nmuuttamaan.\n\nHILDUR (melkein nöyrästi). Minä en ole vielä koskaan tavannut sinun\nlaistasi ihmistä.\n\nHELGA. Älkää ihmetelkö, Hildur, että minä toivoisin Gudmundin tulevan\nonnelliseksi. Häntä minä kiitän siitä etten minä makaa Suursuon\npohjalla. (Kuuluu rattaiden jyrinää ja piiskanlyöntiä.) Nyt he tulevat!\nYmmärtäähän Hildur, ettei Hildur ole tietävinäänkään minun käyneen\ntäällä puhumassa?\n\nJANNE (nopeasti vasemmalta). Nyt ajavat Erlandssonit pihalle!\n\nHELGA (Hildurille nopeasti). Hyvästi Hildur! Koettakaa lepyttää hänet\ntaas!\n\nHILDUR (ovelta). Kiitos, Helga! Minä en unhoita tätä hetkeä.\n\n    (Katoaa.)\n\nGUDMUND (tulee samassa talon takaa, huomaa Helgan, pysähtyy ja\nkiiruhtaa sitten häntä kohti). Kas Helga, Helga! Ei, älä mene! Mitenkä\nsinä olet tullut tänne? Oi, rakkaani, miten iloiseksi tulin sinut\nnähdessäni!\n\nHELGA. Hildur juoksi juuri sisään Gudmundia vastaan.\n\nGUDMUND. Ei, älä mene, Helga! (Hengittää syvään, pyyhkäisee otsaansa.)\nEnhän minä sitä tiennyt ennenkuin juuri nyt. Mutta kun minä näin sinut\ntäällä, niin sanoi sydämeni, että sinua minä rakastan. Koko sinun\nmeillä-oloaikasi minä olin sidottu Hilduriin. Mutta sinusta minä pidän.\nNyt vasta, kun olen vapaa, minä sen ymmärrän.\n\n    (Hän aikoo syleillä Helgaa, mutta tämä väistyy.)\n\nHELGA. Ei Gudmund ole vapaa.\n\nGUDMUND. Kyllä minä olen vapaa. Jos sinä vain huolit minusta, Helga.\n\nHELGA (yhä väistyen). Gudmund on nyt pahastunut Hilduriin. Siinä koko\nasia.\n\nGUDMUND. Minä luulen isän ja äidin toivovan mieluummin sinua miniäkseen\nkuin Hilduria.\n\nHELGA (kiivaasti.) Mitä he nyt huolisivat minunlaisestani miniästä!\nOlenhan minä vain köyhä torpantyttö. Ja tietäväthän he minusta vielä\npahempaakin.\n\nGUDMUND (kiihkeästi pyytäen). Sano vain minulle, huolitko minusta?\n\nHELGA. En minä ole ikinä tahtonut mennä naimisiin sinun kanssasi.\n\nGUDMUND. Ehkä sinäkin pelkäät minua samoinkuin Hildur?\n\nHELGA. Ei, ei suinkaan senvuoksi.\n\nGUDMUND (uhaten). Pidätkö sinä sitten jostakin toisesta?\n\nHELGA (väistellen). Hildur tulee!\n\nGUDMUND. Pidätkö Per Mårtensonista?\n\nHELGA (aivan perältä). Niin, hänestä minä pidän.\n\nGUDMUND (kääntyy hänestä julmistuneen näköisenä). No, mene sitten! Nyt\nmeidän tiemme erosivat.\n\n    (Helga kiirehtii pois, Gudmund luhistuu pöydän viereen penkille.)\n\nHILDUR (tulee talosta. Hänen ryhtinsä on melkein nöyrä ja äänensä\nsävyisä). Sinä olit hyvä, kun tulit, Gudmund.\n\nGUDMUND. Onko totta, että sinä olet pyytänyt minua tulemaan takaisin,\nHildur?\n\nHILDUR. On, Gudmund, minusta tuntui, että minulla oli sinulle vielä\npuhumista.\n\nGUDMUND (lyhyesti). Minä luulin, ettei meillä olisi toisillemme enää\nmitään sanottavaa.\n\nHILDUR (yhä enemmän hämillään). Minä olin hyvin -- Niin, kyllä minä\nolin liian kova sinulle.\n\nGUDMUND. Ja, me yllätimme sinut niin äkkiä.\n\nHILDUR (kuten äsken). Minun olisi pitänyt ensin miettiä. Me voisimme --\nolisihan minun --\n\nGUDMUND (tyynen ystävällisesti). On kai parasta nyt antaa olla niinkuin\non, Hildur. Ei siitä kannata enää puhua. Mutta olit hyvä kun pyysit\nminua takaisin.\n\nHILDUR (liikutettuna, painaa kädet kasvoilleen, mutta kohottaa taas\npäänsä). Ei, en minä voi tätä kestää!\n\nGUDMUND (yhtä tyynesti). Älä enää sitä ajattele, Hildur!\n\nHILDUR (taistelee itkua voittaakseen ja puhuu kiirehtien). Minä en\ntahdo, että sinä uskot minua paremmaksi kuin olen. Tänne tuli eräs\nkertomaan minulle, että sinä olit syytön ja hän kehoitti minua\nkutsumaan heti sinut takaisin ja sovittamaan kaikki hyväksi. Enkä minä\nsaisi sanoa tietäväni sinun olevan syyttömän, sillä silloin sinä et\npitäisi niin suurena sitä, että minä lähetin sinua hakemaan. -- Nyt\nminä toivon, että olisin tehnyt sen omasta alotteestani; mutta sitä en\ntehnyt. Heti kun sinä olit lähtenyt aloin minä toivoa, että me olisimme\njälleen tulleet ystäviksi. Mutta käyköön miten tahansa, niin minä sanon\nsinulle että olen iloinen siitä, että sinä olet viaton.\n\nGUDMUND (lähestyen). Kuka sinulle antoi sen neuvon?\n\nHILDUR. Sitä minä en saa sanoa.\n\nGUDMUND. Minä ihmettelen vain mistä sinä jo sait sen tiedon. Sillä\ntiellä me juuri tapasimme siltavoudin, joka kertoi, että murhaaja oli\nsaatu kiinni.\n\nHILDUR. Minä ymmärrän, ettet sinä, Gudmund, koskaan voi unohtaa\nminkälainen minä olin äsken.\n\nGUDMUND. Kyllä, minä voin anteeksi sinulle antaa. Mutta unhoittamaan\ntätä päivää minä en kykene. -- Mutta _kuka_ kävi täällä sinulle\nsanomassa että tekisit tämän saadaksesi välimme korjatuksi. (Hypähtää\nylös.) Oi, nyt minä tiedän! Se oli Helga! (Kiihkeästi.) Helga se oli!\nSano, oliko se Helga?\n\nHILDUR. Kyllä se oli Helga.\n\nGUDMUND. Hän tuli tänne sovittamaan meitä!\n\nHILDUR. Niin tuli.\n\nGUDMUND. Oi, Jumala siunatkoon sinua, Hildur, senvuoksi, ettet sinä voi\nvalehdella. Uskotko sinä tuon suotorpan tytön, joka kiirehtäen tuli\ntänne tätä sinulle opettamaan, uskotko sinä hänen pitävän minusta?\n\nHILDUR. Kyllä, sitä olen aina uskonut.\n\nGUDMUND (innostuen). Sinäkin sen uskot, sinä Hildur! Mutta ethän sinä\nusko, että tämän hänen viimeisen tekonsa jälkeen, kun hän tahtoi antaa\nonnen minulle, ajattelematta itseään, ethän sinä usko, että minä tämän\njälkeen voin pitää kenestäkään muusta kuin hänestä?\n\nHILDUR. Mitä sinä tarkoitat, Gudmund?\n\nGUDMUND. Sinun ei olisi pitänyt kertoa minulle, Hildur, että hän on\ntullut tänään sinun luoksesi puhumaan minun puolestani! Nyt minä tunnen\nhänet. Nyt minä tiedän mistä löydän tosionneni. (Hän astuu aivan\nHildurin luo.) Nyt minä sanon sinulle hyvästi. Ymmärräthän sinä, etten\nminä voi viipyä täällä kauempaa. Hän ei saa tämän jälkeen odottaa minua\nsilmänräpäystäkään.\n\n    (Kiirehtii siihen suuntaan, minne Helga meni.\n    Lautamies, Anna ja Erland kuistin portailla.)\n\nLAUTAMIES. Mutta olethan sinä yksin, Hildur? Missä on Gudmund?\n\nHILDUR (ylpeästi). Gudmund on mennyt etsimään sitä vaimoa, joka sopii\nhänelle, isä. Nyt te pääsitte saamasta häntä vävyksenne.\n\nLAUTAMIES. Se on oikein, Hildur! Rohkaise mielesi! Olenhan aina\nsanonut, että sinä olit liian hyvä hänelle!\n\nHILDUR (purskahtaa itkuun. Erlandille). Ei, minä en ole liian hyvä\nniinkuin isä sanoo. Sano hänelle, isä Erland, että minä alan\nymmärtää -- -- Minä alan ymmärtää --\n\n    (Hän keskeytyy itkien ja nojautuu äitiinsä.)\n\n    (Gudmund ja Helga tulevat hitaasti kävellen tietä kiviaidan\n    takaa. Gudmund pitää käsivartta Helgan vyötäisen ympärillä\n    ja puhelee hänelle kiihkeästi. Helga astuu pää kumarassa ja\n    kuuntelee. He eivät katso lautamiehen puutarhaan. He ovat\n    melkein ehtineet ohi, kun Erland huomaa heidät ja huudahtaa.)\n\nERLAND. Gudmund!\n\nGUDMUND (pysähtyy ja kääntää onnesta säteilevät kasvonsa isää kohti).\nNiin, mitä sanotte tästä, isä?\n\nERLAND. Minä sanon, että nyt minun ei ainakaan tarvitse pitkiin\naikoihin sanoa mitään. Nyt minä saan taas olla vaiti.\n\nEsirippu laskee.\n\n\n\n"]