[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDFa14KuhoSZAyq-sqN4_2cJmrG9LKkeKkEX_IlcNqMQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},651,"Erämaan nuijamiehet","Ivalo, Santeri",1866,1937,"651-ivalo-santeri-eramaan-nuijamiehet","651__Ivalo_Santeri__Erämaan_nuijamiehet",null,"romaani",[],[],"fi",1922,69490,454704,false,43890,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Historical fiction",[25],"Historical Novels","\"Erämaan nuijamiehet: Historiallinen romaani\" by Santeri Ivalo is a historical novel written in the early 20th century. The story highlights the challenges faced by the Finnish people during a tumultuous period, centering around the character Martti Pietarinpoika Silta, a veteran soldier writing to his son who serves in a distant garrison. The narrative explores themes of family connections, societal struggles, and the impact of war on everyday life.  The opening of the novel introduces Martti as he pens a letter to his son, Juhana, who is stationed at Olavinlinna. Martti is deeply engrossed in thoughts about their ancestry and a potential family connection to a prisoner named Erkki Pentinpoika, leading him to reminisce about his family's past and the hardships of the common people under the burden of military demands. As Martti writes, he reflects on the societal tensions resulting from the harsh realities of life during wartime, particularly the oppression faced by farmers and the growing dissent among the populace against their ruling authorities. This sets the stage for a story that promises to delve into both personal and collective histories of struggle and identity. (This is an automatically generated summary.)",[],286,"Historiallinen romaani sijoittuu 1590-luvun Suomeen ja nuijasodan kynnykselle. Teos seuraa entisen alivoudin ja tämän ratsumestaripojan elämää aikana, jolloin erämaan talonpoikien tyytymättömyys esivaltaa kohtaan kasvaa avoimeksi kapinaksi.","Santeri Ivalon 'Erämaan nuijamiehet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n651. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ERÄMAAN NUIJAMIEHET\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nSANTERI IVALO\n\n\nWSOY, Porvoo, 1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Isän kirje pojalleen.\n    II. Veljesten kohtaus.\n   III. Erämaan miehet.\n    IV. Pohjanmaan viestit.\n     V. Ison riistan pyyntiin.\n    VI. Vanha ylimys.\n   VII. Kuolevan rouvan talossa.\n  VIII. Ensi taistelu.\n    IX. Kun selkäranka katkesi.\n     X. Pitkät hiihdot.\n    XI. Eristetyssä linnassa.\n   XII. Metsäkylässä.\n  XIII. Pakosaunaan.\n   XIV. Taistelu Leskisen talossa.\n    XV. Putkilahden pidot.\n   XVI. Keskeytetty saarna.\n  XVII. Hullulle retkelle.\n XVIII. Klaus Flemingin sotaleirissä.\n   XIX. Sydänmaalle.\n    XX. Kaksi hakumiestä.\n   XXI. Pojan kirje isälleen.\n\n\n\n\nI.\n\nISÄN KIRJE POJALLEEN.\n\n\nMatalassa mutta viihtyisässä tuvassaan Turun Aningaisten\nkaupunginosassa istui eräänä syyskuun päivänä 1596 sotavanhus ja\nentinen Turunlinnan alivouti Martti Pietarinpoika Silta kirjoitustyöhön\nvaipuneena. Hän kirjoitti kirjettä pojalleen, joka palveli\nratsumestarina kaukana Savon uudessa linnassa, minne hän tiesi airuen\nTurusta seuraavana aamuna lähtevän. Sellaisen kirjeen tekohan oli\nhänelle, vanhalle kirjamiehelle, oikeastaan vain hetken asia, mutta\nMartti oli tätä kirjettä kirjoitellut monta tuntia. Hän oli näet sen\nvarrella sotkeutunut pieneen, visaiseen juttuun, joka pakotti hänet\nalituisesti pysähtymään ja kaivelemaan muistinsa vanhoja komeroita. Hän\nsysäsi paperille rivin ja kaksi, mutta vaipui taas miettimään, sukien\nhanhensulalla hopealta välkähtävää, harvahaivenista tukkaansa.\n\nTuo poika, Juhana -- kuningasvainajan kaimaksi ristitty, Martin\nesikoinen, -- oli näet viime kirjeessään ohimennen kertonut, että\nheillä siellä Olavin linnassa oli vankina muuan erämaan talonpoika,\njonka puheista oli käynyt selville, että mies oli peräisin samasta,\nSysikorven Karmalassa kasvaneesta juuresta, josta oli Martin oma\nsukukin, ja poika oli isältään kysynyt, mihin suvun haaroista tämä,\nRautalammen erämaille Savosta päin myöhemmin muuttanut perhe mahtoi\nkuulua. Saattoikohan tuo vanki, Erkki Pentinpoika nimeltään, olla\nheille läheistäkin sukua? Hänen isänisänsä oli muiden savolaisten\nmukana aikoinaan siirtynyt -- Erkki ei muistanut tarkemmin mistä --\nsinne pohjoisille sydänmaille, jonne nyt oli kasvanut laajahko\nerämaanpitäjä, ja tuossa suvussa kuuluu kulkevan tarina, että se\nalkujaan oli Karmalasta peräisin. Jos Erkin puheet sukulaisuudestaan\npitävät paikkansa, aikoi Juhana, niin oli hän isälleen kirjoittanut,\nkoettaa vapauttaa tuon laatuisan miehen linnan pakkotöistä, joihin hän\noli pari, kolme vuotta sitten joutunut osallisuutensa vuoksi johonkin\nerämailla sattuneeseen verokahakkaan.\n\nTähän sukujuttuun oli nyt Martti-vanhus kiintynyt ja hän koetti sitä\nselvitellä vanhojen muistojensa ja niiden vähien kirjallisten\nsukutietojen avulla, joita hän aikoinaan oli perinyt isältään, Turun\nviimeiseltä arkkiteiniltä, ja joita hän myöhemmin itse oli Sysikorvessa\nkäydessään täydentänyt. Hän oli luullut tuntevansa sukupuunsa, olipa\njoskus ylpeillytkin siitä, mutta sangen mutkikkaaksi se nyt kuitenkin\nosoittautui. Se runko, joka parisataa vuotta sitten oli Mustanahon\nrinteellä lähtenyt vesomaan \"Karmalan ukosta\", latvahämäläisten\nkuulusta noidasta ja eräpäälliköstä, se oli tällävälin jo levinnyt niin\nmonihaaraiseksi, oli viskellyt vesoja niin monille tahoille, että eri\noksain lukuisia haaraantumisia oli Martin vajavaisilla apuneuvoilla\nmiltei mahdoton eritellä ja hallita... Tuo Erkki Pentinpoika saattoi\npolveutua Karmalan joko vanhemmista tai nuoremmista oksista, saattoi\nyhtä hyvin olla perin etäinen heimolainen kuin jonkun oman orpanan\npoika tai pojanpoika.\n\nHänen isänisänsä muutti siis erämaille Savosta, -- sieltähän niitä\nerämiehiä vuosisatain varrella on tullut paljo hämäläisten vanhoille\nkalavesille ja kaskimaille, -- otapas niistä selko! Mutta katsotaan!\nYksi vanhan Karmalan pojanpojista, Pentti-niminen, joka sotilaana paljo\nmaailmaa kulki ja oli mukana Viipurin pamauksessakin, hän joutui sitten\npuolustamaan Savon uutta linnaa ryssiä vastaan ja jäi sinne, --\nakoittui ja asettui Savonmaahan vanhuuttaan elämään, -- tämän muinaisen\nPentin pesäkuntaa saattaa Vanki-Erkki hyvinkin olla. Mutta se on vallan\nepävarmaa, hän voi yhtä hyvin olla toista, nuorempaa haaraa. Eräs\nVahvajärven erämaille asettuneen Karmalan oksan pojista, siis myöhempää\npolvea, nai Olavin linnan päällikön, Kylliäisen, tyttären, ja otti\ntämän kotitalon Suur-Savossa viljelläkseen. Molemmat suvut ovat\nnähtävästi olleet liikkuvaa, seikkailevaa väkeä, -- hyvin on niistä\nsirpaleita voinut eksyä erämaillekin, missä lopulta ovat tapelleet\nverovoutien kanssa, eivätkä ne ole kumpikaan kovin läheisiä sukulaisia.\n\nMartti-vanhus heitti kynän pöydälle, näihin tutkimuksiinsa jo hiukan\ntuskastuneena. Olavin linnan vanki tietää sukunsa juontuvan Karmalasta,\n-- hän voi siis olla sieltä paljo myöhemmin lähtenyttä haaraa. Olihan\nesimerkiksi Martin omalla isoisällä, Juuritaipaleen Manu-isännällä,\nkymmenkunta poikaa, joista yksi, Sillan Pietari, Martin isä, joutui\nKurki-piispan ottopoikana Turkuun lukutielle, mutta toisia veljeksiä\nlähti maailmalle, tiettävästi joku Savoonkin päin. Ne joutuivat näet\nsiellä Sysikorven syrjäkulmalla Juhana-herttuan aikoina ruunun\nvihoihin, kun olivat erämailla tapelleet, ja saivat paeta mikä\nminnekin. Ehkä on joku näitä poikia tai pojanpoikia sitten kulkeutunut\nSavon kautta erämaille, jossa he lopultakin ovat ruvenneet hämäläisten\nkanssa sovinnossa elämään ja yhdessä vouteja vastustamaan. Maltapas:\nnämä pojat olivat siis setiäni ja Vanki-Erkki voisi niin ollen todella\nolla oman serkkuni poika. Mutta noiden veljesten nimethän olen itse\naikoinaan kirjoittanut Agrikolan testamentin kanteen...\n\nTyöhönsä innostunut kirjoitusmies hypähti istuimeltaan, sukelsi\nvieressä olevaan suureen arkkuun ja läimäytti sieltä auki\npaksukantisen, vaskisäpeillä vannehditun kirjan. Lehteili sitä\nhellävaroen, jatkaen mietelmiään:\n\n-- Kas niin! Aivan oikein! Yksi nuorempia setiäni oli Pentti-niminen,\n-- Erkki Pentinpoika, totta tosiaan, niinhän se olikin! Mene tiedä,\nvaikka lie serkkuni poika, Juhanan oma pienserkku, se pakkotöissä\nahertava erämaanmies, joka pari vuotta sitten on joutunut Olavin\nlinnaan, tarmokkaan Götrik Fincken tyrmään.\n\nKiireesti tempaisi Martti taas kynänsä ja rupesi tätä oletustaan\npojalleen selittämään. Kotvasen tuota juttua kehiteltyään hän kuitenkin\njatkoi:\n\n\"Varmaanhan en tiedä, onko Erkkisi näin läheinen sukulainen. Mutta\nolipa hän orpanasi taikka kuinka etäinen heimolainen hyvänsä, vapauta\nsinä vain mies tyrmästä, jos voit, ja laske hänet kotiinsa raatamaan.\nVerovoudit eivät ole enkeleitä, ja johan tuo miesraukka on kolmatta\nvuotta pakkotöissä rikostaan sovittanut. Talot tarvitsevat nyt kylläkin\nkotiin miehensä, joita liiankin paljo on sotaväkeen viety, -- raskas on\nrahvaalle tämä aika...\"\n\nMartti jäi taas sulka kädessään kotvaksi istumaan, miettien niitä\nseikkoja, joihin hänen viime sanansa viittasivat. Ja nämä vakavat\nmuistot suuntasivat hänen ajatuksensa vähitellen sukututkimuksista\naivan toisiin asioihin. Ulkoa, talon edustaiselta mäkiaukealta, kuuluva\nrähinä oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Pienestä ikkunastaan hän näki\nsotamiesparven, jotakin ryysyistä jalkaväkeä, meluten marssivan\nsoramäen yli pohjoista maantietä kohden. Näkyi olevan ryhmäkunta tuota\nvilliä, ulkomaalaista palkkaväkeä, jonka kenttäelämä oli raaistanut ja\njolta, jäätyään sovittua palkkaa vaille, kaikki kuri oli höltynyt.\nKaupungissa remutessaan on tuokin parvi tietysti nyt myönyt asepukunsa\nja aseensa -- siitä ryöstösaaliistaan puhumattakaan, jota nuo Viron\nsodista palanneet joukot alkujaan toivat mukanaan --, nyt kai se on\nmatkalla suomalaiselta maalaisrahvaalta ryöstämään niitä\npalkkasaataviaan, joita ei ruunu kykene sille säännöllisesti maksamaan.\nEipä epäilystä, tämäkin ryysyjoukko on varmasti matkalla\n\"linnaleiriin\", s.o. talonpoikain luona itsensä elättämään, eikä se\nkysy, kuka on velvollinen sille jotakin maksamaan, kuka ei. Se ottaa\nsieltä, missä ruokaa tai vaatetta on, kansa saa tyytyä ja -- maksaa!\n\nMeluava ja kiroileva joukko, jota katupojat oppivaisina loitompaa\nseurasivat, hupeni Multavierun taa ja Martti painautui taas\npapereihinsa. Ja nyt hyppeli hanhensulka keveästi karkeaa paperinpintaa\nvastaan, sillä ukko kirjoitti taas innostuneena:\n\n\"Vankinne on luultavasti yksi niitä satoja Suomen talonpoikia, jotka\novat joutuneet epätoivoon ja menettäneet malttinsa sen rajattoman\nrasituksen ja raatelun kautta, jota sotaväen pakkoruokinta ja sen\nelostelu rahvaan taloissa tälle tuottaa. Se on kaikki vielä tuon\npitkällisen, viheliäisen Viron sodan perintöä, johon kuningas-vainaja\ntakertui ja jossa mekin, sinä ja minä, vuosikausia olimme mukana.\nSiellähän suomalainenkin sotaväki lopulta ja pakosta tottui ryöstämään\nelantonsa, -- se tekee nyt samat temput omassakin maassaan, sillä tuo\nlinnaleirin nimellä kulkeva majoitus-veroitus ei ole muuta kuin\ntunnotonta ryöstämistä. Jumala armahtakoon sitä kansaraukkaa ja\nniitäkin sotureita, joiden on pakko tuollaiseen elatukseen turvautua.\nMuistakaa tekin siellä kansan kärsimyksiä, sen keskuudessa\nliikkuessanne, kunnes mahtava marskinne kerrankin laskee tuon kansan\npainajaisena olevan sotaväkensä hajalleen...\"\n\nTuosta Suomessa isännyyttä pitävän marski Klaus Flemingin\n\"mahtavuudesta\" oli vanhus vielä lisäämäisillään muutamia kirpeitä\nsanoja, mutta hän hillitsi kynänsä ja nielaisi särmikkäät mietteensä.\nNiitä on varovaisinta olla paperille panematta, varsinkin hänen...\nKlaus Fleming oli näet ollut karsas häntä, Marttia, kohtaan heidän\nnuoruudestaan asti, jolloin sattuma oli viskannut köyhän, orvon teinin\nylhäisen, rajun ja raa'an aatelispojan tuttavuuteen, -- Kuitian herra\noli pitkämuistoinen ja pitkävihainen.\n\nHanhensulkaa heilutteleva vanhus hymähti. Hänelle muistui yht'äkkiä\nmieleen, miten nuori, ylpeä ylimys kerran Innamaan pidoissa oli\nraivonnut huomatessaan, että häneltä oli hänen iltahempukkansa, kaunis\nKaarina, siepattu pois, -- marski sen kyllä vielä vanhanakin muistaa ja\nepäilee, että siinä pelissä olivat hänenkin, Martin, sormet mukana...\nKirjavat ovat olleet senjälkeiset kohtalot niin kauniille Kaarinalle,\njoka herttuallisen lempijänsä hylkäämänä jo on toisen aviomiehen leski,\nkuin Klaus-herrallekin, josta on paisunut kuninkaan sijainen Suomessa,\n-- mutta tuota silloista nöyryytystään ei Kuitian herra unohda...\n\nTuvassa vallitseva hiljaisuus ja syyspäivän harmaja tuntu vaivutti\nMartti-vanhuksen taas näihin uusiin mietteisiin.\n\nHarvoin oli hän noiden nuoruusvuosien jälkeen joutunut marskin\nkosketuksiin, joita hän olikin väistänyt. Juhana-herttuan ja sittemmin\nkuninkaan hallitusaikana ja hänen jatkuvaa suopeuttaan nauttien oli\nMartti elänyt Turun linnassa, jossa hänellä oli ollut erilaisia toimia,\nja hyvin hän olikin siellä menestynyt, ylennyt asteissa, jopa lopulta\nlinnan alivoudiksi. Sittemmin, kun kaikki Suomen sotaväki tarkoin\ntarvittiin Virossa käytyyn pitkään sotaan, oli hänkin taas tarttunut\nmiekkaan ja turkulaisen neljänneslipullisen päällikkönä, johon hänen\nJuhana-poikansakin oli kuulunut, ottanut osaa moniin vaivaloisiin\nsotaretkiin. Narvan taistelussa sai hän vihdoin vaikean haavan\nlonkkaansa ja palasi silloin raajarikkona, jalkarampana Turkuun,\nperheensä luo, astuen taas entiseen alivoudin virkaansa. Mutta kun\nJuhana-kuningas kuoli ja Klaus Fleming tuli kaikkivaltiaaksi Suomessa,\nsilloin oli Martin tähti laskenut -- hän oli menettänyt virkansa. Oli\nmuka jo liian vanha ja raihnainen... Martti oivalsi hyvin, että\nkaikkivaltias marski ei tahtonut pitää nuoruudentuttavaansa\nläheisyydessään ja että Klaus Fleming ikämiehenä vielä oli valmis tällä\ntavoin maksamaan neljänkymmenen vuoden takaisia kalavelkoja. Mutta\nymmärtäen eropassinsa syyt ei Martti kysellytkään enempää, vaan\nmuutti Turun linnasta perheineen siihen pieneen taloon Aurajoen\npohjoispuolelle, minkä hänen vastoinkäymisissäkin uljas vaimonsa oli\nsaanut vanhemmiltaan periä.\n\n-- Paljastaisit kyllä kyntesi pidemmällekin, karhu, jos siihen vain\naihetta saisit, mutisi mietteihinsä vaipunut vanhus itsekseen. Hänen\nmielessään asui katkera kauna tuota ylen ylhäistä ja sittenkin\nmatalamielistä ylimystä kohtaan, mutta hän kätki sen kiukun visusti\nsydämensä salaisimpaan soppeen.\n\nTässä pienessä talopahasessaan, valtavan kaalimaan keskellä, eleli\nMartti nyt vieläkin topakan Kerttunsa kanssa, joka yrttitarhaa\nviljellen ja taloutta tarkasti hoitaen piti pienen perheen pystyssä.\nLapsia heillä ei enää ollutkaan kotosalla. Heidän molemmat poikansa\nolivat jo kasvaneet miehiksi ja niistä oli vanhempi, joka noina\nsotaisina vuosina jo varhain tempautui sotilasalalle, ylennyt\nratsumestariksi. Hän oli saanut tulikasteensa isänsä mukana Viron\nsodassa, jäänyt sinne vielä isänsä jälkeenkin palvelemaan Antti Boijen\nlipullisessa, seurannut sitten esimiestään Ruotsiin, kuningas\nSigismundin kruunajaisiin, jonne Klaus Fleming kuljetti mukanaan\nmelkoisen suomalaisen joukon ikäänkuin takuumiehikseen, ja nyt oli hän\nvihdoin joutunut sen ratsuväkiosaston päälliköksi, joka Antti Boijen ja\nAksel Kurjen osastoista oli lähetetty itärajalle äsken solmitun\nTäyssinän rauhan loukkaamattomuutta valvomaan, kunnes raja lopullisesti\nkäytäisiin.\n\n-- Se poika ihailee Klaus-herraa kuin mitäkin sankaria ... niin,\nFleminghän on kieltämättä voimakas ja miehevä, tehoo sotaisaan\nnuorisoon, puheli vanhus itsekseen. -- Ravakka sotaherra, mutta en ole\nkoskaan hennonut Juhanalle oikein perusteellisesti enkä omasta\nkokemuksestani selittää, mitä se mies muuten on ... itsekäs, kavala ja\nvallanhimoinen. Pysyköön poika uskossaan, niin lie parempi hänen\nitsensä vuoksi...!\n\nJuuri tälle vanhimmalle pojalleen Martti Pietarinpoika nyt kirjettä\nkirjoitti. Se ei ollut vielä aivan valmis, mutta hän aikoikin sen\nlopettaa vasta sitten, kun hänen nuorempi poikansa Mikael --\npiispavainajan, Agrikolan, kaima -- oli tapansa mukaan illan suussa\nkäynyt vanhempainsa kodissa ja kertonut hänelle päivän uusimmat\nkuulumiset, joita Martti vielä tahtoi tuoreiltaan kirjeeseen lisätä. Se\noli pappi, tämä nuorempi poika, isoisänsä ammatin jatkaja ja niinkuin\ntämä aikoinaan tuomiokirkon pappeja, piispa Sorolaisen oppilas ja\napulainen. Hän asuikin siellä piispan pappilassa, mutta kävi sentään\njoka päivä Aningaisissa vanhuksiaan tapaamassa.\n\nTuokion kuluttua rupesi jo pihalta kuulumaankin tuttuja, iloisia ääniä.\nSiellä kuului Kerttu-äiti, palaten markkinoilta, kaaliksiaan myömästä,\nrattoisasti rupattelevan Mikko-pojan kanssa, joka siis jo oli saapunut\niltapäiväkäynnilleen. Ja olihan siellä vielä kolmaskin tarinoimassa,\nMikon pappistoveri ja hyvä ystävä Eero Markonpoika, joka häntä usein,\nkirkon asioista innokkaasti keskustellen, saatteli Aningaisiin asti.\n\nJo kuuluivat rupattajat astuvan tupaan ja nuori, sileäksi ajettu,\nvilkaseleinen pappi tuli vanhusta ikkunapöydän ääreen tervehtimään.\n\n-- Terveisiä markkinoilta, isä, sieltä me jo äidinkin kotiin toimme,\nvirkkoi hintelämpi tupaan tulleista nuorukaisista. -- Kaalit on menneet\nhyvin kaupaksi!\n\n-- Hyvä on, poikani, mutta kerroppas nyt päivän kuulumiset, että saan\ntähän pistää Olavinlinnaa varten tuoreita uutisia.\n\n-- Vai Juhanalle kirjettä kirjoitat. Niin, nämä Maarian markkinat ovat\ntänä vuonna tavallista suuremmat, maalaisia on paljo kaupungissa.\nKerrotaanpa itsensä marskinkin saapuvan nyt Turkuun tiloiltaan\nUudeltamaalta, missä hän kiireellä on rakennuttanut itselleen yhä uusia\nsotalaivoja. Monet markkinamiehet kuuluvat aikovan taas pyrkiä hänen\npuheilleen, -- valituksille, tietysti.\n\n-- Vai sotalaivoja, matki ukko, Mikon toveriakin, reipasta, tanakkaa\nmiestä, tervehdittyään. -- Mutta lieneehän toki vielä rauha maassa?\n\n-- Rauha on vielä, mutta kuinka kauan, sitä et osaa sinä, isä,\nkirjeessäsi Juhanalle taata. -- Nuoret papit olivat istahtaneet ukon\nääreen arkun kannelle ja eräänlainen alakuloisuuden ilme näytti, ehkäpä\njälkimuistona heidän äskeisestä keskustelustaan, varjostavan molempain\nnuorekkaita kasvoja. -- Kuohuntaa kuuluu joka taholta, paukahtaakin voi\nminä hetkenä tahansa.\n\n-- Mitä kuohuntaa se nyt taas on? kysyi Martti, jonka vanhat sotaveret\nvilkastuivat.\n\n-- Sitä vanhaa vain. Puolasta tulee kuningas Sigismundilta ehtimiseen\ntänne määräyksiä, ja toisia, vastakkaisia, tulee Ruotsista,\nKaarlo-herttualta. Joka asiassa yhä isketään ristiin. Kaarlo-herttuan\nlähetystölle, jonka oli tarkoitus saada täällä kiinteämpi järjestys\ntoimeen, antaa marski palttua. Hän julistaa noudatettaviksi Puolan\nkäskyt, jotka hän on sieltä itse hankkinut, ja hallitsee täällä siten\nkuin itsevaltias. Sotaväkeä, jota pitäisi kansan kurjuuden vuoksi\nvähentää, hän yhä lisää, hän varustautuu kuin sotaan, vaikka ryssän\nkanssa juuri on rauha tehty, rakentaa laivoja ja korjaa linnoja, -- ja\nRuotsissa tekee herttua samoin. Tietysti siitä kerran paukahtaa!\n\n-- Omain miesten kesken, huoahti Marttikin nyt hiukan raskaasti.\n\nSilloin yhtyi Eero-pappikin puheeseen.\n\n-- Ja kansa on tyytymätön. Markkinoille saapuneet talonpojat valittavat\nyhteen ääneen hätäänsä, sanovat nääntyvänsä sotilasrasituksen alle,\nmutta heidän valituksistaan ei täällä välitetä eikä heitä lasketa\nRuotsistakaan apua hakemaan. Taaskin ovat marskin huovit vanginneet\ntalonpoikia, jotka ovat yrittäneet purjehtia herttuan puheille.\nPohjanmaalla ovat muutamat jo ajaneet mäkeen lisäveroja vaativat\nryttärit, heillä kun siellä on herttuan vapauskirja. Mutta huovit\nrepivät, palaten suuremmalla joukolla, ne talonpoikain turvakirjat\nkappaleiksi, ja kiskovat moninkertaisen veron. Näkeehän sen, mitä siitä\nkehittyy!\n\n-- Niinpä niin, huonot ovat ne oireet, myönsi ukko. -- Olipa tavallaan\nonni, että Juhana joutui sinne kauas itärajalle näiltä juonien ja\nmyllerrysten mailta.\n\nTuokion istuivat miehet ääneti, katsellen kuinka Kerttu-emäntä\neteisessä juotti ympärilleen tungeksivia vuohia. Mutta Eero-pappi\nvirkkoi sitten taas äskeistä vakavampana ja miltei kumealla äänellä:\n\n-- Eikä tuokaan vielä pahinta ole. Eihän anneta uskonnonkaan, Lutherin\npuhdistetun opin, rauhassa kansaan vaikuttaa. Juonia punotaan,\npaavillisten oppien ja menojen palauttamiseksi tehdään täällä työtä\nsalaa ja julkisesti, lakkaamatta...\n\n-- Joutaako Klaus-herra siihenkin puuttumaan? ihmetteli isä.\n\n-- Vähemmin kai itse, selitti Mikko, -- mutta hänen luvallaan ja\ntoimestaan täällä taas puuhataan kirkkoihin helyjä ja koristeita\ntakaisin ja jumalanpalvelukseen roomalaisia menoja, -- hän tahtoo\ntietysti siinäkin olla katooliselle kuninkaalle mieliksi. Kansaa\nvedetään harhaan...\n\n-- Järjestelmällisesti, piispasta ja konsistoriosta välittämättä,\nkuohahti Eero, pystyyn kimmahtaen. Hän näkyi vielä tulisemmin kuin\nMikko kiivailevan puhdistetun opin puolesta ja inhoavan vehkeitä sitä\nvastaan. -- Ruotsissa on nyt, senjälkeen kuin Sigismund sieltä lähti,\npaavin kätyrit pantu lujille, mutta täällä Suomessa ne saavat marskin\nturvin sitä vapaammin temmeltää. Tuokin saksalainen tohtori Samuel,\njoka tänne kesällä tuli, pitää joka päivä kokouksia tuvissa ja kujilla,\nsaarnaten paavillista hapatustaan, aivan piispan kielloista vähintäkään\nvälittämättä. Ja kun oppimaton kansa vielä vanhoilta muistoiltaan on\nmieltynyt noihin koristeellisiin menoihin, jotka puhdistettu oppi\ntuomitsee perkeleen keksinnöiksi, niin ei Samuelilta eikä hänen\napureiltaan sen pahempi puutu kuulijoita eikä kannattajia... Tästäkin\non tuleva ankara taistelu!\n\nNuori mies puhui lämpimissään, hän oli käynyt kasvoiltaan aivan\npunaiseksi hiusmartoa myöten. Tämä uskonnollinen kysymys aiheutti näet\nTurussa näihin aikoihin ehkä vielä enemmän mielten kiihkoa kuin ajan\nvaltiolliset ristiriidat. Pari vuotta sitten, pidetty Upsalan kokous,\njohon Suomenkin papit olivat miehissä yhtyneet, oli jyrkästi ja\nintomielisesti julistanut Lutherin opin ainoaksi maassa sallittavaksi,\nainoaksi autuaaksitekeväksi, ja kansa olisi nyt hyvällä tai pahalla\nollut saatava siihen suostumaan. Osa papistosta, varsinkin nuoremmasta,\nolikin aivan tulistunutta tähän tehtävään ja siksi sitä niin\näärimmilleen ärsytti kaikki se vehkeily paavillisen opin puolesta, jota\nKlaus Fleming suosi ja kannusti. Tämä uskonnollinen kiivailu ja mielten\nkuumennus kärjisti osaltaan myös niitä ajan valtiollisiakin\nvastakohtia, jotka ilmankin jo olivat tarpeeksi kärjekkäät.\n\nTuota uskonkiihkoa ei Martti kuitenkaan puolestaan oikein ymmärtänyt,\nhänestä oli melkein yhdentekevää, oliko kirkoissa kuvia tai messuja\nenemmän vai vähemmän, eikä hän oikein hyväksynytkään nuorukaisten uhmaa\ntässä asiassa. Siksi hän virkkoi:\n\n-- Ehkä sentään vähän liioittelette, pojat, eiköhän vanha ystäväni\nEricus-piispa rauhallisuudellaan ja maltillaan ohjanne näitä asioita\noikealle tolalle.\n\n-- Piispa ei ole tarpeeksi kova, rupesi tuliverinen Eero edelleen\nkiivailemaan. Mutta Mikko, joka tiesi, miten suuresti hänen isänsä\nihaili tuota paljo kokenutta kirkonpäämiestä, käänsi puheen toisaalle,\nvirkkaen:\n\n-- Suokoon Jumala, että olisit oikeassa, isä. Mutta meidän on taas pian\nlähdettävä. -- Ja pyörähtäen Kerttu-äidin puoleen, joka nyt lieden\nääressä hääräsi patojen kimpussa, puhui hän: -- Saammeko, äiti, pian\nlupaamasi hunajaleivoksen?\n\n-- Olen sen juuri lämmittänyt, maistakaa, jutteli äiti töittensä\nkeskeltä. -- Mutta mihin teillä on kiire, pojat, lämmittäisin teille\nvähän oluttakin.\n\n-- Piispalaan on meidän jouduttava takaisin, luulen, että vanha Ericus\nvielä tänään tahtoo jotakin toimia...\n\nNuoret papit rupesivat hyvästelemään. Mutta Martti kapusi samassa\npöytään nojaten pystyyn kirjoitustensa äärestä, otti kainalosauvansa,\njotka olivat siinä vieressä nojallaan, ja virkkoi:\n\n-- Odottakaa, pojat, tulen mukaanne tavalliselle iltapäiväkävelylleni,\nlopetan kirjeeni sitten palattuani.\n\nHänellä oli toinen jalka aivan kankea ja kuivettunut tuon Narvan\npuolustuksessa saamansa vamman johdosta, eikä hän ilman sauvoja päässyt\nliikkumaan. Mutta niillä hän liikkuikin liukkaasti ja oli muutenkin\nvielä ketterä, virkeä äijä, -- kyllä hän olisi mainiosti vielä linnan\ntoimissakin kelvannut, ellei häneen olisi osunut mahtajan epäsuosio.\n\nOli lämmin, kuulakka syyskuun päivä. Joen puoleisella rinteellä,\nentisillä \"piispan pelloilla\", korjasivat turkulaiset vielä\nkaalisatojaan ja alempaa rannalta, missä verkkoja oli kuivamassa,\ntuoksahti kalantotkujen tunkeaa lemua. Mutta joen etelärinteeltä,\nvenhevalkamista ja aittalaitureilta, kuului markkinain melua. Sinne\nolivat saaristolaiset tuoneet silakoitaan, vakkasuomalaiset\npuuastioitaan ja Pohjanmaan rantalaiset lohta ja riistaa, ja Turun\nporvarit, miehet ja naiset, hieroivat siellä näiden kanssa yhä\nillansuussa kauppoja. Taaempana törrötti synkännäköisiä raunioita ja\nalastomia savupiippuja. Täällä Turun hienoimmassa ja vauraimmassa\nkaupunginosassa oli näet äsken riehunut tulipalo, eikä palaneiden\ntalojen tilalle oltu vielä ehditty rakentaa uusia. Mutta alempana,\nvanhaa kivisiltaa vastapäätä, oli tori kivipuoteineen ja\nraatihuoneineen vielä melkein entisessä, keskiaikaisessa asussaan, ja\nsiellä oli nytkin markkinain keskus. Väkeä tulvi kirjavanaan\nrihkamamyymäläin edustalla, maalaiset tarjoilivat siellä\nnahkakiihtelyksiään ja villakankaitaan ja kaikenmoiset kirjavahelyiset\ntempuntekijät huutelivat väkijoukossa kääntääkseen yleisön huomion\npuoleensa. Siellä torinlaidassa helisteli mustalaisjoukkokin\nvaskitiukujaan ja sen vieressä kuului joku saarnamies kiihtyneellä\näänellä julistavan kovakorvaisille markkinamiehille maailman turmelusta\nja iankaikkista kadotusta.\n\nTätä kirjavaa vilinää katselivat Martti ja molemmat nuoret papit\nhetkisen sillalta, jonne olivat tungoksen takia pysähtyneet. Mutta\nsamassa tempautui heidän huomionsa toisaalle, joensuuhun päin.\nLinnantieltä rupesi näet kuulumaan rummutusta ja lähenevän ratsujoukon\nkaviontöminää, ja tuokion kuluttua he näkivätkin isonlaisen\nratsuväkiosaston hölkkäävän rantatietä linnasta kaupunkiin päin.\n\n-- Sieltähän taitaa itse mahtava marski ajaa, virkahti Eero Markonpoika\nterävästi.\n\n-- Niin näkyy, hän on siis todella saapunut Siuntiosta, vastasi Mikko.\n-- Tuollahan hänen laivastonsa tottatosiaan kelluukin linnan selällä.\n\n-- Ilmankos mestari Samuel päivällä olikin niin erityisessä touhussa,\njotakin kai hän valmisteli suojeluspyhimystään varten, puheli Eero\nkatkeralla äänellä.\n\nMartti vanhus katseli ääneti saapuvaa komeutta, poikain keskusteluun\npuuttumatta. Näin ajaa siis Klaus Fleming siinä kuin kuningas hovinsa\nja sotaväkensä keskellä, eikä ole vähäinen tuo sotalaivastokaan, jolla\nhän on tänne saapunut. Ehkeivät liioittele ne, jotka väittävät marskin\nvalmistautuvan purjehtimaan meren yli Ruotsiin, kukistaakseen siellä\nkatkerimman vastustajansa, kuninkaan sedän. Hänen varustuksensa\ntähtäävät pitkälle, ja väsymättä hän aina vain riuhtoo ja häärää.\n\n-- Sillä miehellä on tosiaan suuret tuumat, virkkoi hän ääneensä\najatuksiaan jatkaen.\n\n-- Suuret, säesti Eero vilkkaasti. -- Se mies tietää mitä tahtoo, ja se\ntahto on kova. Puolassa olevan kuninkaan asiata hän täällä ajaa\ntarmolla, toimien aina hänen nimessään, mutta tosiasiassa hän sittenkin\nkokoo ohjakset omaan kouraansa ja tekee täällä Suomessa mitä itse\nhaluaa, halliten tätä maata jo omaan lukuunsa. Eikä kukaan\nuskalla täällä häntä enää vastustaa, kävipä hänen ikeensä kuinka\nsietämättömäksi tahansa ja hänen tekonsa kuinka laittomiksi hyvänsä.\nJos ken yrittää, sille käy hullusti, niinkuin äsken Kankaisten uljaalle\nKaarlo-herralle, -- marskin oveluus ja raskas nyrkki musertaa hänet, ja\nne, jotka tuota uskalikkoa yrittävät kannattamaan, ne lysähtävät\npolvilleen...\n\n-- Kuinka kävi sitten Kaarlo Hornille, kysäsi Martti. -- Hän kai\ntietääkseni nyt oleskelee kotonaan Kankaisissa.\n\n-- Niin oleskelee, ehätti Mikko selittämään, -- mutta hän on siellä\nkuin kotiarestissa. Etkö muista, isä, kuinka Klaus-herra tuonaan\nkiepautti asiat ... julisti Kaarlo-herran arvottomaksi neuvottelemaan\nkuninkaan edustajain kanssa...\n\nMuistihan Martti tosiaan tuon sukkelan tapauksen. Kankaisten suvun\nnykyinen päämies, kuuluisa sotapäällikkö ja sankari Kaarlo Horn oli\njoku aika sitten saapunut Tukholmasta herttuan erikoislähetystössä\nTurkuun varoittamaan Klaus-herraa hänen omavaltaisuuksistaan, ja hän\noli tässä tilaisuudessa käyttänyt verrattain voimakasta kieltä. Silloin\noli Klaus herra -- tosissaan tai tekeytyneenä -- hirmustunut, syyttänyt\nHornia kuninkaan loukkaamisesta ja käskenyt hänet neuvottelusta pois.\nJa kun kukaan läsnäolevista ei uskaltanut Kaarlo-herraa puolustaa, oli\nhänen tosiaankin täytynyt vetäytyä syrjään hänelle uskotusta toimesta,\n-- likeltä piteli, ettei marski häntä vangituttanut. Tätä Kankaisten\nrehtiä sukua oli Martti aina kunnioittanut; hän tiesi sen kauan olleen\nFleming-suvun ainoan arvovaltaisen kilpailijan Suomessa ja uumosi nyt,\nettä kun tämäkin suku siis näin oli nujerrettu, oli Klaus-herra\ntietenkin paisunut yhä itsevaltaisemmaksi.\n\nSillalla tungeksiva markkinaväki oli painautunut yhä ahtaammalle\ntehdäkseen tilaa saapuvalle ratsujoukolle, ja isä ja poika katkaisivat\nkeskustelunsa, jääden siihen puristautuneina töllistelevän joukon\nkeskelle. Jo ajoi näet marski seurueineen hiljaista ravia sillalle,\ntervehtien kuin ruhtinas päätään nyökyttäen katurahvasta. Martti\nkatseli häntä, väkijoukkoon painautuneena, eräänlaisella\nuteliaisuudella, -- hän ei ollut moniin vuosiin välittänyt tulla näin\nlähelle tuota ylhäistä nuoruudentuttavaansa. Sama sillä oli ryhti vielä\nkuin ennen vanhaan: itsetietoinen, varma, karski. Ruumis oli tosin\npatvinut, liikkeissä tuntui kankeutta, kypärähatun alta esiinpistävä\ntukka loisti harmajalta ja harmaa oli ihon väri, harmaa karkea,\npörröttävä leukapartakin. Mutta siinä leuvassa oli vielä entinen,\nluiseva voimansa, koko kasvot näyttivät entistäänkin kovemmilta, kuin\nolisivat olleet visaan veistetyt, ja nuo pienet, terävät silmät, joita\nnyt tuuheat kulmakarvat varjostivat, ilmaisivat herpautumatonta\nvalppautta, epäluuloa, mutta samalla ankaruutta. Suoraselkäisenä\nratsastavan marskin oikea käsi oli miekan kahvassa, vasen piteli\nohjaksia, ja sen ote oli luja ja varma.\n\n-- Juureva mies, mies kypärästä kannuksiin asti, kuuli Martti jonkun\nvieressään seisovan lausuvan, ja hänen täytyi myöntää se arvostelu\noikeaksi. -- Mutta armoton ja kylmä, lisäsi hän omissa mietteissään --\njaloutta ei ole siinä miehuudessa!\n\nMarski ratsasti raatihuoneelle -- oli kai pormestarille ja raadille\njotakin muistutettavaa tai tiedoitettavaa. Hetken kuluttua sieltä\nilmestyivätkin raadin rummuttajat torille ja kaduille, pärryyttäen\nrumpujaan ja julistaen markkinarahvaalle, että marski Klaus Fleming\nkutsui ihmisiä koolle tuomiokapitulin saliin, missä ylhäinen herra\nhalusi rahvasta puhutella.\n\n-- Mikä kansankokous se sellainen on kapitulin salissa, murahti Eero\nMarkonpoika heti julistajain kutsun kuultuaan. -- Nyt on taas joku\npaavillinen juoni vireillä...\n\n-- Tosiaankin, miksi kutsuu hän tuota oppimatonta rahvasta kapituliin,\njossa vain hengellisiä asioita käsitellään, säesti Mikkokin.\n\n-- Tohtori Samuelin sormet ovat siinä pelissä mukana, ole varma siitä;\njotakin jalkakoukkua heitetään taas puhdistettua oppia ja papistoa\nvastaan.\n\n-- Siihen kokoukseen täytyy meidänkin mennä, Eero ... kaiketi piispakin\non siellä.\n\nHe olivat pysähtyneet kuhisevalle torille, mistä nuorukaiset, uuden\nlevottomuuden lietsomina, heti rupesivat raivaamaan itselleen tietä\ntuomiokirkolle päin. Isä koetti heitä hiukan pidätellä ja kiellellä:\n\n-- Menettekö sinne marskin kokoukseen ... sekaannutte vain noihin\nviritettyihin juoniin. Tiedättehän, minkälaista on mennä herrain kanssa\nmarjaan...\n\n-- Mutta onhan velvollisuutemme valvoa kirkon parasta ja sen opin\npuhtautta, vastasi Mikko, sukeltautuen jo väkijoukkoon. -- Hyvästi,\nisä, tulen illalla vielä sinulle kokouksen menosta kertomaan.\n\nMartti jäi yksin sauvainsa varassa seisomaan ja lähti tuokion\nkuluttua verkalleen ja varovasti painautumaan markkinaväen lomitse\npäinvastaiseen suuntaan. Hän köpitti torilta kappaleen matkaa\nLuostarinmäkeä kohden, siellä olevaan Kiltankellariin, jossa hänen pari\nkertaa viikossa oli tapana tavata eräitä vanhoja aseveikkojaan,\nsotavanhuksia, jotka sinne saapuivat oluthaarikan ääressä tarinoimaan.\nNämä kiltanretket olivat nykyjään vanhuksen ainoita huvin ja\nvirkistyksen keitaita, sen enempää hän ei juuri enää ulkosalla\nliikkunut eikä elämältä vaihtelua vaatinut.\n\nSiellä kellarissa oli nytkin vanha pöytäkunta koossa, melkein kaikki\nmikä mitenkin raajarikkoisia miehiä. He olivat sotavanhuksia, jotka\nolivat vuosikymmeniä olleet mukana Juhana kolmannen pitkällisissä\nsodissa, minne tuhansia Suomen miehiä oli jäänyt, mutta mistä nämä\näijät olivat, joskin siipirikkoina, henkensä pelastaneet ja nyt köyhän\neläkkeensä varassa elelivät pääasiallisesti edesmenneissä muistoissaan.\n\nNäitä sotamuistojaan he nytkin pohtivat kiltan hämärässä syvänteessä,\nniiden valossa arvostellen nykyistä maailman menoa, joka heistä\ntietysti oli entistä huonompaa.\n\n-- Marski on taas Turussa laivastoineen ja sotaväkineen, saattepa\nnähdä, että asiat taas lähtevät luistamaan, puhui joku juureva\nharmaaviiksi kannua kalistellen. -- Tästä taas toiminta alkaa!\n\n-- Mitä sellaisesta sotaväestä, joka on hajallaan ympäri maan\ntalonpoikia kiskomassa, intti toinen arpinaama sotavanhus halveksuen.\n-- Se saa pian puolustaa itseään talonpoikia vastaan, jotka ovat\ntotisesti ärtyneet, lisäsi kulauksen otettuaan mies, joka oli\nnykyiselle komennolle käärmeissään siitä, että hänenkin oli vaikea\nsaada vaivaisia eläkekappojaan.\n\n-- Talonpoikain täytyy alistua, kyllä marski siitä huolen pitää,\nriiteli Klaus-herran ihailija. -- Katsokaas: kun sotaväki vuodattaa\nverensä esivallan puolesta, täytyy niiden, jotka saavat kotona rauhassa\nraataa, antaa sille kyllin syötävää ja -- juotavaakin.\n\n-- Minkä esivallan, tiukkasi arpinaama. -- Sehän tässä onkin\nsolmunpaikka, kun esivaltoja on kaksi, toinen Ruotsissa, toinen\nPuolassa, ja ne hankaavat vastakkain.\n\n-- Ja kolmas Suomessa, pisti väliin Martti, joka juuri oli seuraan\nistahtanut.\n\n-- Niin, oikein, säesti eräs silmäpuoli sankari, jonka ainoassa\nsilmässä paloi ihasteleva tuli. -- Meillähän on _täällä_ vain yksi\nesivalta, oma marskimme, mitä me muusta välitämme. Hän on meitä\nennenkin kunnialla johtanut, hänen kouransa on luja, -- jos hän käskee,\ntartun vieläkin tapparaan, vaikka en toista puolta maailmasta näekään,\ntartun vaikkapa itse paholaista vastaan!\n\n-- Ja myöskin Ruotsin hallitusta vastaan, ivaili arpinaama kirpeästi,\n-- mitä sellaisesta sotakomennosta lopulta kasvaa, kurjuutta vain\nkaikille!\n\n-- Hä, väitätkö Klaus-herran vievän meidät kurjuuteen, -- luukasa,\npuhupas pienemmällä suulla, kun hänestä on kysymys! Se herra tietää\nmitä tahtoo!\n\n-- Sen hän kyllä tekee, myönsivät toiset varovasti. -- Mutta mikä tästä\ntulee...?\n\nNäin ne vanhat sotakarhut siellä kellarin syvänteessä väittelivät,\nusein kiivaastikin, ollen monesta asiasta eri mieltä keskenään. Toiset,\nuseimmat, ihailivat vanhaa sotakenraaliaan, amiraalia ja sotamarskia,\nja olivat valmiit hänen puolestaan vieläkin vaikka tuleen menemään,\ntoiset taas arvelivat asiain menevän hullusti ja arvostelivat terävästi\nnykyistä komentoa. Väliin he siinä haarikan ääressä kimpausivat ja\nsaattoivat aivan suuttuneina erota, kumminkin parin päivän perästä taas\nparhaina ystävinä tavatakseen toisensa samassa kellarissa ja\njatkaakseen samoja kiistojaan.\n\nMartti-vanhusta ne kiltanretket aina virkistivät. Hän ei paljo ottanut\nosaa väittelyihin. Kaikki tiesivät, miten marski oli häntä kohdellut,\neivätkä sitä hyväksyneet ja tiesivät myös, että Martin oli näistä\nasioista puhuttava varovasti. Mutta hän kuunteli ja nautti, ja kerta\nkerralta hänelle ikäänkuin selveni asema: Tästä menosta ei tule lopulta\nmitään hyvää, asiat sotkeutuvat, olot huononevat, kerran se tulee\nmahtavalle marskillekin tilinteon päivä, olipa hän kuinka kova ja\ntarmokas tahansa. Mutta näistä päätelmistään ei hän mitään puhunut, hän\nhautoi niitä vain yksin ja hiljakseen.\n\nHilpeällä mielellä, kuulemiinsa tyytyväisenä, käydä kuupitti Martti\nnytkin illan hämärässä Kiltan kellarista kotiinsa Aningaisiin, söi\nKertun kanssa kaalikeittonsa ja valmistautui lopettamaan Juhanalle\nSavonlinnaan menevän kirjeensä, saadakseen sen aamulla itärajalle\nlähtevälle airuelle. Silloin saapui Mikko-poika kokouksesta, syöksähti\nkuin rajuilma tupaan, hengästyneenä, huohottaen ja paahteissaan.\nRahille istahtaen puhkesi hän puhumaan:\n\n-- Oikein arvasimme, isä, Eeron kanssa, taas oli punottu juoni Lutherin\noikeaa oppia vastaan. Nyt se Kuitian herrakin vasta oikean karvansa\npaljasti, hän ajaa nyt aivan avonaisesti paavin oppia Suomeen!\n\n-- Senkö tekee, hymähti isä poikansa rajattomalle kiihtymykselle. Mutta\nhän huomasi samassa Mikaelin pingottuneista kasvoneleistä, että asia\noli tällä kertaa hänelle erityisen vakava. -- Paavillisuuden\npalauttaminenko siis olikin asiana tuossa kokouksessa, jonne\nmarkkinarahvasta oli kutsuttu koolle?\n\n-- Kokous oli järjestetty piispaa ja meitä pappeja vastaan, vastasi\nnuori pappi vaimenneella, tärähtävällä äänellä. -- Sen älysin\nheti saapuessamme, kun kuulin, mitä eräs marskin heitukoista\nmarkkinarahvaalle esitti. Kansaa loukkaa muka se, että kuvat on\nriistetty pois sen kirkoista ja vanhoja juhlamenoja karsittu, ne\npitäisi palauttaa takaisin ... se on kuninkaankin tahto. Ovelaa\npuhetta, kun kuulijoina oli vain oppimatonta kansaa, joka ei uskonnosta\npaljo muuta älyä kuin ne kuvat ja ulkomuodot. Ja nämä vähätietoisimmat\nrupesivatkin kannattamaan tohtori Samuelin ja marskin juonta, --\nKlaus-herra itsekin suvaitsi näet puhua siellä kapitulissa tästä\n\"kansan oikeuksien polkemisesta\". Se oli kaikki niin nurinkurista,\nlopen viheliäistä...\n\n-- Rauhoituhan poikaseni, tyynnytti isä. -- Klaus-herra on toisinaan\nsuuri komeljantti, sen olen kauan tiennyt! Mutta hänen paavillinen\nkiihkonsa on vain pinnallista eikä sellaisena ylen vaarallista, se on\nvain sekin välikappaletta hänen maalliseen mahtavuuteensa. Vanha kettu\npyrkii näillä kiusallisilla tempuilla hierautumaan oppimattoman kansan\nsuosioon, jonka hän julmuudellaan muuten on menettänyt, niinkuin\ntoisaalta kuningas Sigismundinkin suosioon, voidakseen sitten sitä\ntehokkaammin täällä ajaa omapäisiä, sotaisia suunnitelmiaan. Mutta\ntalonpoikiin nähden se ei onnistu; kansa vihaa häntä ja hänen\nkomentoaan.\n\n-- Sama käsitys on piispallakin, ja siksi hän pysyi kokouksessa varsin\nrauhallisena. Mutta se on liikaa herkkäuskoisuutta...\n\n-- Eikö Erik-piispa esiintynyt marskia vastaan, kysyi Martti uteliaana.\n\n-- Heikosti esiintyi, muiden täytyi terästää...\n\n-- Vai muiden ... kai siellä Eerokin taas riehahti. Entäs sinä?\n\nMikko katseli kainostellen ja puoleksi katuvaisena maahan.\n\n-- Puhuinhan siellä vähän minäkin...\n\n-- Ai, ai, poikani, nuhteli isä ihan vakavissaan. -- Sinun ei olisi\nollut mentävä Klaus-herran kanssa sanakarttua vetämään. Hän on\npitkämuistinen eikä muutenkaan rakasta meidän sukuamme. Mitä puhuit\nsiellä, Mikael, ethän vain kiivaillut?\n\nUkko uteli näitä ihan huolestuneena, vaistoten, että Kuitian herra\nkyllä käyttää pienimmänkin varomattomuuden vanhan kostonsa aiheeksi.\nMutta Mikko vastasi rohkeasti ja innostuneesti:\n\n-- Tietysti kiivastuin, kun siellä ruvettiin kansan edessä meistä\npapeista pilkkaakin tekemään. Kokouksessa syystä valitettiin tätä uutta\nkomentoa, esimerkiksi sellaistakin raakuutta, että sotamiehet kerran\nolivat viskanneet luterilaista kuvain kielto-oppia toteuttavan papin\nalas kirkon kiviaidan taa. Marski sille vain nauraa hohotti ja neuvoi\nviskaamaan papin vielä voimakkaammin takaisin. Minkälaista esivallan\nsuhtautumista maassa laillistettuun ja ainoaan lailliseen kirkkoon tämä\non! Sellainen sukkeluus tietysti huvitti kadulta kerättyä väkijoukkoa,\nsekin nauraa röhötti, mutta silloinpa laukesin minä puhumaan,\nosoittaen, että tämä ei ole ainoastaan pappien vaan uskonnonkin\npilkkaamista...\n\nIsä puisteli päätään:\n\n-- Esiinnyit siis suoraan marskia vastaan, sen hän on pistänyt\nhampaankoloonsa!\n\n-- Mitä, enkö puhunut oikein, isä...?\n\n-- Ei ole tarvis aina puhua kaikkea, mikä on oikein, ei varsinkaan\nKlaus-herraa vastaan. Hänellä on omat oikeusmittansa, ja ellen häntä\nväärin tunne, tulee puheistasi vielä jälkipuheitakin...\n\n-- Tulkoon, kärjistyköön ristiriita, sitä nyt soisinkin, voidakseni\nvaikuttaa kansassa jotakin tehokkaampaa, herättää untelot ihmiset...\nMuuten olen piispan enkä marskin alainen.\n\n-- Ja luulet hänen välittävän enempää piispasta kuin valtioneuvoksista,\njoita hän ajaa neuvotteluistaan ulos, huudahti isä. -- Hän pistää jos\ntahtoo liian puheliaan pappismiehen linnansa tyrmään, ja siellä et\nvaikuta mitään...\n\n-- Mutta silloinpa kaikki näkevät, kuinka hän kohtelee puhdistetun opin\npappeja. Täällä on vielä taisteltava...!\n\nNäin uhmaili nuori pappi uskonnollisessa innossaan ja siinä\ntaistelu-uhmassa hän lähti vanhempainsa kodista. Mutta Martti jäi\nmielessään hautomaan tuota kapitulin kokousta, ja kuta enemmän hän sitä\nmietti, sitä levottomammaksi hän kävi. Ja vielä syysillan hämärässä\nlähti hän vasten tapojaan uudelleen ulos, suunnaten kulkunsa\npiispalaan. Hän tahtoi jo verekseltään tavata vanhan, teininaikaisen\ntuttavansa, itsensä Ericus-piispan, saadakseen häneltä selon, kuinka\nvaromattomasti nuorukaiset todellakin ovat mahtaneet marskia vastaan\nesiintyä, onko Mikko ehkä puhunut päänsä puhki...\n\nPiispa Erik Sorolainen, vanttera, karkealuinen, keski-iän mies,\nistui työhuoneessaan, johon takkavalkea oli sytytetty, yksin\nkirjoituspöytänsä luona, papereittensa ääressä, mutta töihinsä kiinni\npääsemättä. Taas tänään oli häntä häiritty noissa hänelle mieluisissa\nkirjoitustöissään ja hänen mielenrauhansa oli särjetty, -- sitä\nvartenko tuo outo kokous lie järjestettykin! Ja kun nyt jälleen hänen\novelleen koputettiin, kävi hän itse aivan huolestuneen näköisenä\navaamaan, varoen uusia Jobin sanomia. Nähdessään Martin siinä\nkainalosauvojensa varassa hän toki rauhoittui ja hänen leveille,\nrehellisille kasvoilleen levisi ystävällinen hymy. Ei mikään marskin\nheitukka, vanha teinituttava vain...\n\nMutta huolenalainen ilme hälveni vain hetkeksi piispan kasvoilta. Hän\nistahti nojatuoliinsa, heitti patalakin päästään pöydälle ja harasi\nharventunutta tukkaansa, -- arvasi jo, mille asialle Martti oli tullut.\nJa Martti tiesi, että tuo hänen kunnianarvoisa nuoruudentuttavansa oli\nsangen onneton, monelta taholta vatvottu ja vaivattu ihminen, niin\nylhäinen piispa kuin olikin. Hän oli aikansa ristiaallokossa koettanut\nsovitella ja rakentaa rauhaa, siihen oli hän elämäntehtävänsä\nomistanut, mutta se hänen pyrkimyksensä oli tuottanut hänelle aina vain\nuusia kärsimyksiä, pettymyksiä ja nöyryytyksiä. Monta kertaa oli hän\nliian sovinnollisuutensa vuoksi ollut menettää hiippansa eikä hänellä\nvirassaan paljo vaikutusvaltaa ollutkaan. Hän oli opissaankin koettanut\nmukautua ajan eri repiviin suuntiin niin pitkälle kuin hänen\nomatuntonsa oli sallinut, mutta sillä tavoin ei hän ollut saavuttanut\nluottamusta millään taholla. Takavuosina oli hän melko pitkälle\nhyväksynyt ja omaksunut Juhana-kuninkaan puolikatoolisen liturgian, --\nnöyryyttävää oli hänen sitten ollut siitä luopua, kun Juhanan kuoltua\ntaas vaadittiin selviä, luterilaisia suuntaviivoja. Upsalan kokouksessa\noli hän pari vuotta sitten ollut läsnä ja allekirjoittanut sen ankarat,\nprotestanttiset päätökset, mutta siitä hän tietenkin taas oli joutunut\nkatoolisen kuninkaan ja Klaus Flemingin epäsuosioon, -- viimemainittu\noli häntä usein ja monella tavalla nöyryyttänyt. Joku vuosi sitten oli\nFleming itsessään tuomiokirkossa, kirkkorahvaan läsnäollessa, hänet\nraa'asti haukkunut, kun Ericus ei suostunut asettamaan kirkkoon\ntakaisin kaikkea sen entistä, paavillista prameutta, olisipa omin käsin\nlyönytkin piispaa, ellei siinä joku hänen omaisistaan olisi ehtinyt\nväliin. Tuo raaka kohtaus oli niin järkyttänyt rauhaarakastavan piispan\nmielen, että hän vieläkin vapisi marskin lähettyville joutuessaan.\nMutta hänen uskollisuutensa Upsalan kokouksen päätöksiä kohtaan, ja se\nvaino, jonka alaiseksi hän tämän johdosta joutui, ei ollut vapauttanut\nhäntä kiihkoluterilaistenkaan epäluuloista, jotka aiheutuivat hänen\nentisestä sovittelupyrkimyksestään, ja niin oli Ruotsin uusi\narkkipiispa lähettänyt hänelle apulaiseksi, mutta samalla\njonkinlaiseksi tarkastajaksi, puhdasprotestanttisen papin, Pietari\nMelartopaeuksen, jonka tuli valvoa, että Suomessa Upsalan rajuimpiakin\npäätöksiä tarkasti noudatettiin. Tämä epäluottamus häntä katkeroitti,\nmutta vielä enemmän kiusasi häntä se, että maltiton kirkonmenojen\nkarsinta teki hänen suhteensa kansaankin karsaaksi. Sille kuiskailtiin,\nettä Herran vitsaus, kato ja köyhyys johtuu siitä, että kirkoista oli\nriistetty pyhät kuvat ja sakramentit...\n\nNämä vanhan teinitoverin monet kiipelit ja vaikeudet muistuivat Martin\nmieleen, kun hän kuuli piisparaukan siinä yksinäisenä työhuoneessaan\nhuokaavan ja valittelevan, että häntä, joka tahtoi kaikille hyvää ja\nkoetti tasoitella aikansa tarpeettomia särmikkyyksiä, näin joka taholta\npotkittiin ja revittiin ja vedettiin yhdestä ristiriidasta toiseen. Ei\nole tosiaan kadehdittava tuo korkea kirkollinenkaan asema...\n\nTällävälin olivat he päässeet käsiksi siihen asiaan, josta Martti oli\ntullut piispan luo puhumaan. Ericus oli jo itsekin ollut levoton\nnuorten apulaistensa liian kuuman esiintymisen johdosta tuossa\nkapitulikokouksessa, -- se hillitön mieli on heissä Pietari\nMelartopaeuksen yllytyksen tulosta, valitti hän, -- eikä hän\ntosiaankaan ollut varma, ettei Mikaelin kiivas puhe voisi aiheuttaa\nhänelle ikävyyksiä.\n\n-- Marski on nyt mahtavimmillaan, hän on tänä samana päivänä jo Turun\nlinnassa ottanut aatelisilta ja sotaväeltä uuden uskollisuusvalan,\nvaatien heitä seuraamaan itseään ketä vastaan tahansa. Hän ei nyt\nsuvaitse mitään tekojensa arvostelemista...\n\n-- Mitä on siis tässä tilanteessa tehtävä, hätäili Martti, joka taas\nmuisti marskin erityisen epäsuosion häntä ja sukuaan kohtaan.\n\n-- Niin, ikävä juttu! huokaili piispa. -- Haluttomasti luopuisin\nluotetuimmista apulaisistani, mutta pelkään, että nämä nuoret papit\novat nyt kiireellä toimitettavat joksikin aikaa pois Turusta, marskin\nkätten ulottuvilta. Koetanhan tietysti heitä puolustaa ja suojella,\nmutta tiedäthän asemani ... on varmaankin parempi ajoissa väistää\npahinta...\n\n-- Hyvin ymmärrän, myönteli Martti, -- minnekähän sen pojan nyt\ntoimittaisi! Hän punoi päätään alakuloisena, sillä hän ei olisi\nkernaasti eronnut nuoremmastakin pojastaan, joka oli aina ollut hänen\nsilmäteränsä. -- Pitäisiköhän se koettaa lähettää Ruotsiin asti?\n\n-- Ehkei sentään, lohdutti piispa. -- Antakaamme pojille virkamääräys\njoihinkin etäisempiin maalaispitäjiin ... kappalaisiksi tai apulaisiksi\nsinne; oleskelu maalaisrahvaan keskuudessa voi tehdä heille muutenkin\nhyvää, ja työalaa on kyllin sielläkin. Upotkoot sinne joksikin aikaa,\nsiellä käyttäkööt ylitsevuotavaa intoaan, kunnes olot täällä taas\nrauhoittuvat.\n\nTuuma oli Martista hyvä, sillä eipä ollut hän varma, etteivät nuo\nnuoret huimapäät Turussa sotkeutuisi vielä uusiinkin selkkauksiin, --\nkovasti oli Mikko jo uhmaillut. Hän vain tiedusteli piispalta, minne\nsopisi Mikon nyt lähteä.\n\n-- Katsotaan, missä meillä onkaan nyt paikkoja auki. Niin, Rautalammen\nerämaanpitäjässä on tyhjinä parikin paikkaa; emäpitäjään tarvitaan\nkappalainen, se on liian laaja yhdelle papille, ja Laukaan kappeliin\ntarvitaan oma pappinsa. Lähetetään pojat sinne ... ne on kyllä\nkaukaisia paikkoja...\n\n-- Ei se tee mitään, Mikolla on sielläpäin sukulaisiakin...\n\n-- Hyvä, hän saa lähteä Rautalammelle, vaikkapa jo huomispäivänä,\nlaitan heti määräyksen kuntoon, -- Eero Markonpoika saa matkustaa\nLaukaalle.\n\n-- Ja siellä erämailla ovat pojat tallella?\n\n-- Jos heitä marski kyselee, ilmoitan, että olen heitä jo rangaissut,\n-- saan sitten itse taas ottaa vastaan vihat...\n\nNäin kävi, että nuoret piispanapulaiset yhtäkkiä joutuivat Turusta,\nSuomen elämän keskustasta, matkustamaan kauas erämaiden uusiin\npitäjiin. Kun piispa heille heti aamulla tämän tiedon antoi,\nhämmästyivät nuorukaiset aluksi kovasti, yrittivätpä vastaankin\nväittämään. Heistä oli arvotonta ja raukkamaista, että heidät, jotka\nselkeästi ja rohkeasti olivat esiintyneet puhdistetun opin puolesta ja\nolivat valmiit sen puolesta edelleenkin taistelemaan, näin vivuttiin\ntapahtumapaikoilta kuin pahantekijät syrjään, kauas sydänmaille. Mutta\nhe alistuivat kuitenkin kuuliaisina piispan virkamääräykseen, he olivat\nhäntä tottuneet aina tottelemaan ja kunnioittamaan. Ja ennen pitkää\nolivat he jo innostuneetkin päästessään vaikuttamaan sinne kirkon\nulkosaroille, itse kansan keskuuteen, siellä kylvöä tekemään, sieltä\npäin herättämään ja nostattamaan innostusta puhdistettua oppia kohtaan,\njonka innostuksen virittäminen Turusta päin kävi niin työläästi. Ja\ntosiasiassa heistä tuntui helpoitukselta myöskin päästä eroon\npääkaupungissa punotuista monista juonista, jotka varsinkin Mikkoa\ninhottivat. -- Riehukoot juonet Turussa, sydänmaalta nousee\nvastavaikutus, intoilivat pian toverukset. Ja piispan käskystä\nryhtyivät he heti matkalle valmistautumaan.\n\nMutta piispan luota oli Martti kiirehtinyt Turun iltapimeitä katuja\nmyöten kotiinsa lopettamaan kirjeensä vanhimmalle pojalleen. Siihen hän\nnyt lisäsi pari lausetta päivän uusimmista tapahtumista, sekä\ntiedonannon siitä, että Mikko-veli piakkoin matkustaa Sisä-Suomeen,\nkulkien sinne heidän alkukotansa, Sysmän pitäjän, kautta ja viipyen\nsiellä muutaman viikon. Ja hän kehoitti Juhanaa jos mahdollista\nasettamaan syysmatkansa niin, että hän voisi Karmalan vanhassa kylässä\ntavata veljensä, jota hän ei ollut pariin vuoteen nähnyt.\n\nNyt oli kirje vihdoinkin valmis aamulla lähtevälle airuelle\njoudutettavaksi.\n\n\n\n\nII.\n\nVELJESTEN KOHTAUS.\n\n\nKarmalan vanha, laajamainen talo, joka oli Päijänteen itärannan\nensimmäisiä viljelyspaikkoja, oli joku miespolvi sitten jakautunut\nkahtia. Lahdenpohjassa, Mustanahon alla, oli vanha, matala,\nruskeakylkinen tupa vielä jokseenkin niillä paikoilla, mihin suvun\nkantaisä kerran ensimmäisen kalasaunansa rakensi, ja siellä isännöi\ntuosta alkuperäisestä korvenraatajasta suoraan polveutuva, juureva,\nharvasanainen mies, Tuomas, joka väsymättömänä puski maata ja piti\nkovan työkurin perheessään, muusta maailmanmenosta välittämättä. Mutta\nsynkkämetsäisen Mustanahon taakse, sen toiselle, alavammalle,\npaisteiselle rinteelle, oli syntynyt uusi, korkeampi ja komeampi\npirtti, jonka muuan Karmalan nuorempi, yritteliäs perillinen oli\nrakentanut siihen Leinosen salmen rannalle. Siitä oli varsinkin sen\nnykyisen isännän, Matin, aikana paisunut vauraampi, elävämpi talo kuin\nvanha kantatalo olikaan, -- se oli nyt koko pitäjän pulskimpia.\n\nMatti Leinonen, roteva, voimakas, korkeaotsainen uros, oli paljo\nmaailmalla liikkunut, olipa käynyt seurakuntansa puolesta\nvalitusmatkoilla Ruotsissa asti, ja hän oli näillä matkoillaan kuullut\nja oppinut enemmän kuin useimmat pitäjäläisensä. Nyt oli hän Sysmän\nnimismiehenä sekä johto- ja luottamusmiehenä kotikulmansa kaikissa\nasioissa, -- hänen neuvojaan kysymään he tulivat kaikissa\npulmapaikoissaan.\n\nTämän heimolaisensa tilavaan tupaan oli nuori turkulainen pappi Mikael\nMartinpoika nyt poikennut, ollessaan syyskuun lopulla matkalla uuteen\nkappalaisenpaikkaansa Rautalammen erämaille. Isänsä neuvosta oli hän\nkyllä ensiksi ajanut vanhaan Karmalaan, mutta tästä matalasta tuvasta,\njonka isäntä oli ylen harvasanainen ja yksivakainen turpeenpuskija, oli\nhänet kohta opastettu nimismiehen luo ja tämän vierasvaraisessa talossa\nhän viihtyi viipymään useampiakin päiviä. Siellä odotteli hän veljeään,\njota isä oli kehoittanut nyt Sysmässä käymään, siellä piti talon\npyylevä emäntä häntä ruokien puolesta hyvänä ja siellä toimekas\nMatti-isäntä pidätteli häntä mieluisana vieraanaan ja tarinatoverinaan.\nMatti halusi tarkoin kuulla kaikki Turun kuulumiset ja kertomukset\nKlaus Flemingin ja Ruotsissa valtaapitävän Kaarlo-ruhtinaan välisistä\nriitaisuuksista ja sotavalmistuksista. Pitkään he juttelivatkin pimeinä\nsyysiltoina takkatulen ääressä ja heidän ajatuksensa maailman menosta\nkävivät pääasiassa samaan suuntaan. Ei olleet nyt asiat Suomessa\noikealla tolallaan...\n\nMatti-isännälläkin oli näet vihiä tai aivoitusta siitä, että jotakin\nmyryä on ennen pitkää tämän kaiken johdosta tuleva, -- ennen kaikkea\nsiitä, että Klaus-herran komento käy maassa sietämättömäksi. Hän oli jo\nviime talvena, valitusmatkallaan ollessaan, tavannut miehiä maan eri\nosista, varsinkin Pohjanmaalta, ja kaikki he olivat olleet lopen\ntuskastuneet maakuntiin sijoitetun sotaväen majoittamisesta. Asema oli\nsen jälkeen kuukausi kuukaudelta yhä kärjistynyt hänen omallakin\npaikkakunnallaan, missä Flemingin raaistuneet sotilasparvet yhä\ntiheämpään kulkivat vaatimassa ja viemässä talonpojilta aina vain uusia\nveroja. Hän itse oli nimismiehenä alituisesti joutunut niiden kanssa\nrettelöihin. Talonpojat nääntyivät tuon rasituksen alle ja napisivat,\nsotaväki uhkasi tutkaimella, jos ei sille heti muonaa annettu, -- sitä\nei voinut iankaiken jatkua!\n\n-- Onko siis tännekin ryttäreitä majoitettu, kyseli Mikko heidän näistä\nasioista tarinoidessaan.\n\n-- On niitä majoitettukin, mutta rasitus ei ole vielä raskain niistä,\njotka taloihin vakituisesti majoitetaan ja jotka sentään aina voisi\nmitenkuten saada ruokituksi. Mutta enimmät huovit ja nihdit, jotka\nväittävät tämän pitäjän olevan heille linnaleiriksi jaetun, eivät\ntäällä asusta, -- he elelevät lipullisissaan Hämeen tai Savon linnoissa\ntaikka aateliskartanoissa ja tulevat monasti vuodessa joukolla täältä\nmukamas saataviaan perimään, tulevat yhä useammin, eikä meillä ole\nselkoa siitä, kuka heistä on oikeutettu täältä kappojaan kantamaan ja\nkuinka paljon. Mutta he vievät mitä tahtovat, -- tapparaa kun\nheristävät, niin anna vain pois...! Pahin kiusa on sittenkin näistä\noman pitäjän vapaamiehistä ja knaapeista. Maansa on heillä verottomana,\nitse eivät he ruunulle mitään maksa, mutta meiltä, naapureiltaan, he\nryttäreineen ja renkeineen alituisesti vaativat viljaa ja särvintä, --\nnäitä syöpäläisiä on mahdoton täyttää!\n\n-- Mitä miehiä ne ovat, ihmetteli Mikko, joka ei ollut kuullut\nsellaisista mainittavan -- aatelisia, vai...?\n\n-- Aatelisiako lienevät vai mitä, kiivaili Matti, -- sodan siittämiä\nsyöpäläisiä he joka tapauksessa ovat. Ovat entisiä voudinrenkejä,\nvärvääjiä ja muita seikkailijoita, jotka ovat hankkineet itselleen\nhevosen ja sillä sitten lähteneet sotaan; siellä ovat he ävertyneet\nryöstöllä, ostaneet talonpojilta maita ja saaneet niihin\nknaappivaltakirjan, -- kaikki pitää heille nyt olla vapaata! Nyt he\nkiskovat toisia talonpoikia, kunnes saavat heidät mailtaan, jotka he\nsitten anastavat ja taas muuttavat verottomiksi. Juovat ja reuhaavat ja\nryöstävät yhtenään...\n\n-- Mutta onhan maassa laki, tuumi Mikko.\n\n-- Ei ole nyt lakia heille. Täälläkin on naapurissani, Koskipäässä,\nsellainen mahtimies, joka meidät saattaa epätoivoon -- roisto!\n\n-- Vai oikein roisto?\n\n-- Päätä itse, kyllä kai hänestä pian taas kuullaan!\n\nParin päivän perästä saikin Mikko nähdä tuon pitäjän pahimman\nkiusanhengen ja tutustua häneen. Leinosesta oli väet nuotalla, Mikko\nodotteli heitä rannassa juuri kotiin palaaviksi. Silloin ratsasti kolme\nasestettua ryttäriä pihaan, yksi heistä oikein sulkahatussa ja\nvallasviitassa, -- Mikko arvasi, että tuossa se vihattu naapuri nyt\ntuli. Se oli herrasteleva, mutta karkeanaamainen ja raakaliikkeinen\nmies. Helposti siinä tunsi entisen voutirengin, joka oli keinotellut\nitsensä knaapiksi ja nyt vain tavoitteli oikeata aatelisvaakunaa. Hän\nastui, veräjällä hevosenselästä noustuaan, komeilevin elein pihalle ja\nvaati kovalla äänellä isäntää puheilleen. Ja kun Matti-isäntä ei ollut\npihassa, astui hän kutsumattomana tupaan, jossa vain pari naista oli\nkotosalla. Ennen pitkää rupesi sieltä kuulumaan ensin naureskelevaa ja\nsitten kovenevaa puhetta ja tuokion kuluttua juoksi talon nuori tytär,\nElisa-neiti, pelokkaana kuin ahdistettu tevana ulos ja riensi\nhätäyksissään ikäänkuin Mikon suojaan turvautumaan. Mikko katseli sitä\nmenoa kummissaan, heti älyämättä, mistä oikein oli kysymys. Hän ei tätä\ntalon nuorta neitosta, jonka hän oli lukenut pirtin muihin lapsiin\nkuuluvaksi, ollut näihin asti paljo huomannutkaan, -- nyt hän yhtäkkiä\nnäki, että sehän oli kukoistukseensa puhkeamassa oleva immyt, suloinen\nja viehkeä, -- häntä se siis oli Koskipään herra tuvassa kiusannut!\n\n-- Pakoonko juoksit, Elisa, kysyi Mikko melkein kiihtyneenä neitoselta.\n\n-- Niin, kun rupesi ryttäri minua siellä syliinsä istuttamaan...\n\n-- Tuoko höyhenhattu! Kosiiko hän sinua morsiamekseen?\n\n-- Julmuri, pelkään häntä...\n\nSillävälin oli jo ratsuherrakin saapunut ulos tuvasta ja käveli nyt\nalas rantatielle, suoraan neitosta kohti taaskin, puhutellen häntä nyt\nimelällä äänellä ja tyttöä peipposekseen mairitellen. Mikko oli hiukan\nneuvoton, kun Elisa taas puoli-itkuisena hänen taakseen hiipi,\nikäänkuin suojaa hakien, jotavastoin ahdistaja ei vieraasta vähintäkään\nvälittänyt.\n\nMutta samassa kuului ääniä nuottarannasta ja ensimmäisenä astui sieltä\nTahvo, Elisan nuorempi veli, Matin silmäterä-poika törmälle. Hän\nkapsahti, niin hentonen kuin vielä olikin, teerevänä pöyhkeilevän\nratsumiehen eteen ja kivahti:\n\n-- Sisartani herkeä ahdistelemasta, herra!\n\n-- Mikäs sinä olet, nassakan tappi, tiehesi siitä! ärähti ratsumies yhä\nlähennellen uhkaavasti.\n\nMutta poika seisoi topakasti paikoillaan, ikäänkuin valmiina\nvastarintaa käymään, ja vastasi rauhallisesti:\n\n-- Olen Matti Leinosen poika, ja tässä pysyn.\n\nRatsumies oli tällä välin jo hiukan talttunut ja hölmistynyt ja virkkoi\nnyt vain käskevästä:\n\n-- Kutsu siis isäsi puheilleni, hänelle minulla on asiaa.\n\n-- Tuolta isä tulee.\n\nMatti Leinonen astui silloin juuri esiin rantalepikosta ja Mikko näki\nvihan tumman varjon laskeutuvan hänen kasvoilleen, kun hän vieraansa\nnäki ja ymmärsi hänen yrityksensä. Terävällä äänellä, mutta liiaksi\nkiivastumatta, hän, Koskipään Sipiä kohden kävellen, lausui:\n\n-- Elä kiusaa tytärtäni, ei hän sinuun kumminkaan suostu.\n\nRatsumies rämäytti raa'an naurun:\n\n-- Eikö suostu, sepähän nähtäneen, jahka tässä asiaa vähän\nkypsytellään! -- Ja kun Elisa arkaillen vetäytyi pois huoneiden taa,\nlisäsi hän voitonvarmana:\n\n-- Tyttö vain vähän kainostelee, mutta sellaisista ne juuri hempeimmät\nmorsiamet saadaankin!\n\nMatti ei ruvennut enempää väittelemään. Hän kääntyi taas kutsumattoman\nvieraansa puoleen ja puhui kylmällä äänellä:\n\n-- Oliko sinulla asiaa minulle?\n\nKoskipää lienee tuntenut jäisen kylmyyden henkäisevän vastaansa tuosta\nMatin kysymyksestä, sillä hänen äänensä muuttui heti viralliseksi ja\nkäskeväksi, kun hän vastasi:\n\n-- Oli, juuri sinulle oli asiaa. -- Hänen karkeat kasvonsa kävivät\nsamalla ivallisen näköisiksi. -- Kymmenen ratsumiestä, jotka ensi\nviikolla tulevat Viipurista, on nyt majoitettava näihin Karmalan kylän\ntaloihin. Kun sinä olet nimismies, niin on selvintä, että lähetän ne\nsuoraan tänne.\n\n-- Tänne, meille! huudahti Matti ihmeissään, ja kävi yhä punakammaksi\nniskakarvojaan myöten. -- Meidän kylästähän on linnaleiri juuri\nmaksettu...\n\n-- Ryttärit ovat majoitettavat ... ja'a ne muualle tai pidä ne itse! --\nSipin ääni oli ilkkuva. Hän tiesi hyvin, että kylän toiset, köyhemmät\ntalot eivät jaksa uusia sotamiehiä semminkään elättää, jotavastoin\nLeinosen talossa kyllä vielä varoja on -- ryöstäkööt nyt sen!\n\n-- Mutta tämä pitäjähän on jaettu Hämeen huoveille, Ivar Tavastin\nlipulliselle, yritti Matti vielä inttämään. Mutta Koskipää nauraa\nröhötti kiukkuäänellä vastatessaan:\n\n-- Vaikka liekin, -- nämä Viipurista tulevat Laukon lipullisen miehet\ntarvitsevat ensi viikosta alkaen täällä majoituksen, niidenkin täytyy\nelää.\n\nMatti-isännän rinta aaltoili valtoinaan. Hän tiesi, että kymmenen\nhuovia söisi ja hävittäisi lyhyessä ajassa kaiken sen, mitä hän\nedellisistä verotuksista oli saanut perheelleen talven varaksi\nsäästetyksi. Tuo knaappiraakimus oli nyt kostoksi ja kiristykseksi\nkeksinyt tämän uuden näännytyskeinon, mutta siihenpä hän ei aikonut\nalistua.\n\n-- Siitä majoituksesta ei tule mitään, vastasi hän tuokion kuluttua\npäättävästi ilkkuvalle ryttärille.\n\n-- Kun Laukon miehet saapuvat tänne, niin katsonevat he itse, tuleeko\nheille täällä murkinaa vai eikö. -- Mahtailevana kohotteli Koskipää\nolkapäitään ikäänkuin merkiksi, että asia on nyt selvä ja että hän\naikoo lähteä.\n\nJopa hän astuikin hevostaan kohti. Mutta tuokion kuluttua kääntyi hän\ntaas tuttavana naapurimiehenä Matin puoleen, rupesi lipevämmällä\näänellä kyselemään muikunsaantia ja oravain runsautta sekä virkkoi\nsitten melkein kuin nuhteleva ystävä:\n\n-- Tiedäthän sinä, Matti, että tuo majoitusasiakin voidaan järjestää,\njos tässä ruvetaan järkevästi puhumaan. Voidaanhan ne Kurjen huovit\ntästä saattaa edelleenkin Päijänteen taa, jos niin sovitaan.\n\n-- No niin, sinnehän ne kai ovatkin matkalla kotiinsa, Satakuntaan ...\nvastasi Matti hiukan epävarmasti. Mutta ratsumies jatkoi vielä\nmairittelevampana:\n\n-- Kunhan asiat puhutaan ja sovitaan. Tiedäthän sen, että Koskipää ei\nole mikään köyhä talo emäntääkään pitämään...\n\nMikko-pappi, joka oli pysähtynyt vähän alemmas vesakon laitaan,\nkatsahti silloin Matti-isäntää, jonka kaulajäntereiden hän näki\npingoittuvan ja joka nähtävästi salaa hammastaan puraisi, vielä mitään\nvastaamatta. Nyt vasta oli Mikolle oikein selvinnyt, minkälaisesta\nkiristyksestä siinä oli kysymys, miten tuo hento tyttö oli siihen\njuoneen punottu. Mutta Koskipään isäntä jatkoi vain imelästi, ikäänkuin\ntuon hetkisen äänettömyyden rohkaisemana:\n\n-- Tyttö vain kainostelee ... nuori tuo onkin vielä, mutta se vika\nlähtee. Ehkä hän arkailee siirtymistään vallassukuun ... siihenkin\ntottuu!\n\nMatti tuijotti maahan, näytti taistelevan, mutta hillitsi väkipakolla\nluontonsa ja vastasi rauhallisesti:\n\n-- Elisa on lapsi, hän saa vielä täällä kotonaan kasvaa. Turhaan häntä\nyhä uudelleen ryöstötaloosi emännäksi tavoittelet. Näet itse, hän sinua\nväistää ja pelkää...\n\n-- Se tauti on ohimenevää, urahti Sipi taas rajummin. -- Eikä tässä\nmuuten pitkiä puheita tarvita, nostan hänet satulaan ja lähden ajamaan.\n\nJo liikahtivat silloin uhkaavasti sekä isä että poika eikä Mikkokaan\nenää voinut pidättäytyä virkkamasta:\n\n-- Naisrauha on valtakunnassa lakina, joka on pyhänä pidettävä...\n\nEnsi kerran kääntyi silloin Sipi talon pappisvieraan puoleen, jota hän\nei ollut näihin asti ollut näkevinäänkään, ja kivahti kärttyisästi:\n\n-- Mikä se on täällä tämä papinsälli, joka sekaantuu toisten\nasioihin...?\n\n-- Hän on talon vieras, vastasi Matti kipakasti, -- ja sellaisena on\nhäntä kohdeltava.\n\nMutta ratsumies oli jo, älyten epäonnistumisensa, käynyt\nkärsimättömäksi; hän helisti miekkahelyjään, pyörähti Mattiin päin ja\ntiukkasi vihaisesti:\n\n-- Olkoonpa mikä tahansa. Sinulta nyt kysyn viimeisen kerran: Annatko\nminulle mielisuosiolla tyttäresi vaimoksi vai etkö?\n\n-- En, vastasi Matti nyt samaan äänilajiin, -- en koskaan! Olenhan sen\njo ennen sanonut.\n\nKoskipää remahti taas ilkeään nauruunsa:\n\n-- Ka, olkoon asia sitten niin, -- toistaiseksi, pian kyllä älysi\nkasvaa! Kuten sanottu, ensi viikolla ovat Kurki-herran ryttärit täällä.\n\nNäin uhkailevana ja enempiä hyvästejä sanomatta käveli ratsumies\nylvästelevin askelin veräjälle, jossa hänen heitukkansa hevosia\npitelivät. Mutta vielä satulasta hän Leinoselle ilkkuen huusi:\n\n-- Jos niitä ratsumiehiä sattuu tulemaan parikin kymmentä, niin on\nsinun ne majoitettava ja ruokittava, muista se!\n\nRaa'an naapurin lähdettyä ei hänen käynnistään kotvaan aikaan puhuttu\nmitään. Kukin meni ääneti töihinsä ja nuori turkulainen jäi itsekseen\ntuota näkemäänsä kohtausta mielessään harkitsemaan. Se hänelle vasta\noikein havainnollisesti osoitti, minkälaisen, kuinka moninkertaisen\nkirouksen Klaus Flemingin linnaleiri kansalle oli tuottanut. Kansan\nvalituksia oli kaupunkilaisväki joskus pitänyt talonpoikain\ntavallisena, liioiteltuna ruikutuksena, nyt hän näki, kuinka törkeästi\nheitä todella kohdeltiin ja sydämettömästi kiristettiin...\n\nMutta Mikon mietteet lähtevät tuosta pihakohtauksesta kulkemaan\ntoisillekin poluille. Talon nuori tyttö, joka niin säikähtyneenä äsken\noli hänen turviinsa paennut Koskipään raakaa kosintaa, se oli\ntosiaankin hempeä, herttainen tyttö ... pian naiseksi kehittynyt\nneitonen, -- omituista, ettei Mikko sitä ennen ollut huomannut!\nNyt olivat häneltä silmät ikäänkuin yhtäkkiä revenneet auki!\nSulavamuotoinen, älykkäät kasvot, hiukan veitikkaa silmäkulmassa ...\nhänpä olisi hauska emäntä jossakin toisessakin kuin Koskipään talossa.\nMaalaistyttö, mutta esiintymiseltään noin viehkeä ja hieno...\n\nIstuessaan siinä syyspäivän paisteessa tuvan rappusilla, josta naisväki\nalituiseen touhuissaan juoksi ohitse, tuli Mikko samalla ajatelleeksi\nomaa kohtaloaan siellä, jonne hän oli lähdössä, -- kovin yksinäiseksi\noli elämä hänelle epäilemättä käyvä. Emäntä on siellä ajan oloon\nvälttämätön. Kuinka ei Mikko ollut tuota jo Turusta lähtiessään tullut\najatelleeksi? Hän oli siellä kotona, alituisissa pappistoimissa ja\nkirkonkiistoissa hääriessään, verrattain vähän joutunut naisten\nseuraan, eikä hän vielä kertaakaan ollut polttanut siipiään. Nyt tuntui\nmelkein ... no, no, eihän ollut toki vielä mitään tapahtunut. Mutta\nhänestä tuntui nyt yhä selvemmin, että jos hän pariksi, kolmeksikaan\nvuodeksi joutuu jäämään erämaille, niin kieltämättä hän siellä emännän\ntarvitsee!\n\nYhtäkkiä hän sitten ikäänkuin havahtui ja miltei häveten totesi, että\nnehän ovat kovin lennokkaita tuumia, joihin hän siinä hetken\nmielijohteen vaikutuksesta antautuu ... mistä ne oudot ajatukset nyt\nyhtäkkiä tulivat ja kenen luvalla...! Raaka ratsujunkkari ahdistelee\ntalon nuorta tyttöä ja peloittelee tuota herttaista lasta... Elisa\npakenee luottavaisena hänen, Mikon turviin, -- eikö siihen\npikiintymiseen muuta tarvitakaan...!\n\nTällaiset uudet pikamietteet ne rupesivat tuon pihakohtauksen jälkeen\nyhä useammin palaamaan ativotalossa viipyvän nuoren papin mieleen, ja\nnäistäpuolin tapasi Mikko itsensä tuon tuostaankin talon nuoren\nneitosen seurasta, milloin tämä kaivolla pesi maitoastioita tai\nkesannolla viritti lehmisavua, ja heillä oli silloin omituisen paljon\nkeskenään juteltavaa. Eikä hän kiirehtinyt lähtöään Leinosen salmelta,\nvaikka näyttikin siltä, ettei Juhana-veli nyt sinne saavukaan, ei\nhätäillyt saattomiehen hankkimista erämaille, -- hän viihtyi talossa\nyhä paremmin ja antoi päivän mennä toisensa perästä. --\n\nMutta vastoin odotusta saapui kuitenkin eräänä iltana taloon vieras\nSavosta, ratsastaen pihaan saattohuovin seuraamana. Ratsumestari Juhana\nMartinpoika oli todella isänsä neuvosta lähtenyt Savonlinnasta\ntarkastamaan Savilahteen sijoitettua lipullisensa osastoa ja sieltä nyt\npoikennut metsätaipaleen poikki Sysikorpeen, sukulaisiinsa. Tämä uusi\nvieras jatkoi yhä Mikon viipymistä Leinosen talossa, sillä veljekset\neivät olleet vuosikausiin toisiaan tavanneet. Juhanan saattomies, joka\noli hiljainen ja harvapuheinen, heittäytyi tuvassa nukkumaan ja näytti\nsiellä viettävän enimmät aikansa, mutta veljekset istuivat pitkään\ntörmällä tai tuvassa pärevalkean ääressä, keskustellen kotioloistaan ja\nyksin jääneistä vanhemmistaan.\n\nJuhana Martinpoika oli harteikas, vaaleaverinen, mutta ruskeaksi\nahavoittunut, rotevaliikkeinen soturi, jonka kasvoja kellertävä parta\nreunusti. Kasvot olivat avonaiset ja iloiset; otsassa oli isonlainen\narpi, Viron sodassa saatu, mutta ei sekään noita nuorteita kasvoja\nrumentanut. Hänen rinnallaan oli Mikko hintelä ja heikonnäköinen,\nkalvahko ja sileänaamainen mies, jonka olemuksessa oli hänen\nikäisekseen liiaksi vakavuutta. Veljeksiksi heitä tuskin olisi tuntenut\nmuusta, kuin ruskeain silmäin vilkkaasta välkkeestä. Talonväki piti\nMikkoa, hiljaista rauhanmiestä, paremmin omaan joukkoonsa kuuluvana\nkuin ratsumestaria, jota se aluksi pelon sekaisella kylmyydellä\nkohteli. Näet miekkamiestä, huovipäällikköä, vihatun sotaväen\nedustajaa, -- sellaistahan talonpoikaistuvissa kartettiin, vaikkei\nJuhana esiintynytkään millään sotilaallisella ylimielisyydellä.\nMatti-isäntäkin tervehti häntä ensi näkemällä, töistä palatessaan,\njurosti ja epäillen ... eikö lie niitä yksiä linnaleirin vaatijoita...!\n\n-- Oletko veromatkoilla sinäkin, kysyi hän Juhanalta kylmästi. -- Ethän\nvain tästä pitäjästä!\n\n-- En, elatukseni saan linnan varoista, vastasi ratsumies\nröyhkeilemättä, talonpoikain epäilyksen ja kammon hyvin ymmärtäen. --\nSe meidän linnaherra, Götrik Fincke, ei olekaan kansan kiskojia...\n\n-- Tiespä hänet, murisi Matti, -- mistäpä se hänkään muonansa muualta\nsaanee kuin rahvaalta...\n\nLinnasta tullut ratsumieskin huomasi pian, että täällä niinkuin muualla\ntalonpoikain joukossa yksi ainoa ajatus, yksi suuri suuttumus, täytti\nmielet: kiukku sotaväen pakkomajoituksen, linnaleirin johdosta ruunun\nedustajia kohtaan, jotka alituiseen vaativat talonpojilta uusia veroja,\nkyytejä ja muita rasituksia. Hän koetti rauhallisesti selittää asiaa,\nosoittaa, että täytyihän niidenkin sotilasten, jotka sotatantereelta\npalattuaan olivat toistaiseksi Suomeen majoitetut, elää, kunnes heidät\nlasketaan sotapalveluksesta. Tätä rahvaalle kylläkin kiusallista\ntilannetta ei kestäne kauan ... ainoastaan siksi, kunnes rauha ryssän\nkanssa on lopullisesti saatu vakiinnutetuksi ja rajat käydyiksi.\n\nMutta Matti-isäntään eivät Juhanan rauhoittavat selitykset tepsineet.\n-- Hän rupesi kiivaasti väittämään vastaan:\n\n-- Älä koeta meitä pimittää, -- liian paksua pajunköyttä on itsellesi\nsyötetty! Rauhahan on ryssän kanssa tehty jo toista vuotta sitten,\nsotaväki joutaisi jo kotiinsa. Mutta se mahtava marski, joka nyt maassa\nisännöi, ei laske sitä hajalleen, hän pitää sen koossa oman valtansa\ntukena, -- hän tahtoo olla herrana maassa ja sotavoimalla puolustaa\nvaltaansa.\n\nJuhana koetti tyyneesti siihenkin vastailla, että marski Klaus\nFleminghän on Suomessa nyt kuninkaan edustajana, hän puolustaa täällä\nvain kuninkaan laillista valtaa. Mutta Matilla oli siitä oma, hyvin\nmäärätty, käsityksensä, ja hän kiivaili vastaan:\n\n-- Kuningas on kaukana missä lie Puolan maalla, maan hallitus on\nRuotsissa, Tukholman linnassa, mutta sitä ei tämä teidän mahtava\nmarskinne tahdo totella. Hän tahtoo olla itsevaltias, olla itse täällä\nkuninkaana, ja siihen varoja saadakseen hän meitä ryöstelee ja\nryttäreillään säälittä rasittaa.\n\n-- Hän on ehkä liian kova, myönteli Juhana, -- mutta taitava ja\ntarmokas herra hän on.\n\nNäin viimeksi tullut vieras hienoksittain puolusteli Klaus Flemingiä,\njonka kuntoa ja voimaa hän sotavuosinaan oli oppinut ihailemaan, mutta\njota hän huomasi kansan katkerasti vihaavan ja johon Mikko-velikin\nkarsaasti, jopa kauhulla suhtautui. Häneen oli jäänyt ylpeä muisto\ntuosta voimakkaasta esimiehestään, varsinkin Ruotsin matkalta, jossa\nKlaus suomalaisineen niin tiukasti ja loisteliaasti esiintyi, ja\nhänelle selvisi nyt vasta vähitellen, kuinka syvällinen katkeruus\nmaassa vallitsi tätä liian jäykkänä esiintynyttä ylimystä kohtaan.\nVarsinkin kuvasi Matti hänelle vaikuttavasti kansan kärsimykset\nnykyisen mielivallan alla, osoittaen siihen kärsimysten mitan monin\npaikoin olevan aivan täyttymäisillään.\n\nNäistä asioista he usein keskustelivat ja varsin vakavana kuunteli\nSavonlinnan huovipäällikkö, kun omakohtaisenkin uhan synkistämä isäntä\nkerrankin puhkesi lausumaan:\n\n-- Te sotaherrat ette usko, että meiltä talonpojiltakin saattaa maltti\ntaittua, mutta se hetki voi olla lähempänä kuin luulettekaan. Kun\ntuonaan olin valitusmatkallani Ruotsissa, oli siellä miehiä Suomen\nmuistakin maakunnista. Siellä pidettiin, herttuan luota palattua,\nyhteistä neuvottelua siitä, että meidän ei lopulta auttane muu, kuin\nitse vapauttaa talomme ja kylämme tuosta painajaisesta. Varsinkin\nPohjanmaan miehet uhkasivat tarrata huoviensa niskaan ... ja herttua\nmeitä varmasti auttaa, jos kerran se rytinä alkaa...\n\n-- Mikä rytinä, kysyi Juhana kummissaan, voimatta kuvitellakaan, että\ntalonpojat todella ryhtyisivät omankäden oikeuteen marskia ja sotaväkeä\nvastaan.\n\n-- Sitä en vielä tiedä, tuleeko siitä rytinää ja millaista. Mutta kun\npalaat linnaan ryttäriesi ja esimiehesi luo, niin neuvo heitä\ntalonpoikia ihmisiksi kohtelemaan. Sano, että minäkään en rupea ensi\ntalvikaudeksi kymmentä huovia talossani elättämään... Kapula voi\njonakin päivänä lähteä kiertämään Pohjanmaalta, ja silloin ei meitä\nmikään pidätä...!\n\nSurulla kuunteli sotilas näitä sydämistyneen sukulaismiehensä uhkaavia,\nkatkeria puheita, ja hän lupasi varmasti kotiin palattuaan kertoa\nmyöskin Fincke-herralle näistä vakavista kokemuksistaan. Siihen\nkehoitti häntä veljensäkin, joka Turun viesteinä kertoi, että marski\noli sielläkin töykeällä esiintymisellään hankkinut itselleen paljo\nvihamiehiä ja että häntä vain pakosta toteltiin, -- kukaan ei häntä\nrakastanut. Odotettiin sodan milloin tahansa puhkeavan Klaus-herran ja\nKaarlo-herttuan välillä ja silloin saattoi kyllä tapahtua mitä hyvänsä.\n\nMutta näiden vakavain keskustelujen lomissa seurustelivat veljekset\nnoina muutamina yhdessäolonsa päivinä keveämminkin ja hauskemmin\nLeinosen salmessa, usein kolmantena talon nuori neitonen Elisa, joka\nheidän seurassaan näytti hyvin viihtyvän. Häntä piti Mikko kuin\nerityissuojattinaan ja ennen pitkää Juhana-veli huomasi, että\nhänen veljensä tunteet Elisa-neitoa kohtaan olivat tavallisia\nsukulaistunteita lämpöisemmät. Hän rupesi aavistamaan jotakin ja tunsi\nsamalla omassa rinnassaan pientä, outoa pistosta.\n\nTytön lämpöiset silmät hymähtivät näet iloisesti heidän kolmenkesken\ntarinoidessaan ja toisinaan tuntui, kuin ne olisivat hymähtäneet juuri\nhänelle, Juhanalle; ja se tuntui silloin omituisen hyvältä... Mutta\nniiden lämpö oli siis kuitenkin suunnattu hänen pappisveljeensä, -- se\nhavainto sai toisinaan kesken pilapuheiden hilpeyden kaikkoamaan hänen\nhuuliltaan. Mutta se hilpeys palasi pian takaisin. Hän tarkkasi\nveljensä eleitä, näki hänen hetki hetkeltä yhä syvemmäs pihkaantuvan ja\nkäsitti, että erämaan pappilaan tarvitaan emäntä ... mitäpä hän,\nmaailman kulkija, siinä rupeaisi haaveksimaan! Mutta pientä kiusaa hän\nei sentään malttanut olla pappisveljelleen tekemättä.\n\nElisa laski leikkiä molempain kanssa eikä näyttänyt väliin tietävän\nitsekään, kummanko kanssa hän mieluummin kisaili ja kinaili.\n\nTätä käytti Juhana veli, sotaväessä veitikaksi tottunut leukailija,\nhyväkseen, ja heittäytyi toisinaan aivan hempeämieliseksi tytön kanssa\ntarinoidessaan. Kun hän huomasi Mikon hiipivän kaivotielle, josta Elisa\noli vettä hakemassa, kiirehti hän navetan takaa edelle ja tuli jo tytön\nkanssa tarinoiden Mikkoa vastaan vesisankoa kantaen. Taikka kun Mikko\noli saanut tytön muista erilleen tarinatoverikseen, lennähti hän siihen\nkohta kolmanneksi. Nämä oireet oivalsi Mikko pian, ja ne puolestaan\njouduttivat hänen aluksi hauraiden ja hämäräin tunteittensa kypsymistä.\nMutta samalla lähti epäilys ja kade hänen mielessään itämään ja hän\ntunsi ajelehtivansa omituisessa ristiriidassa. Velikö, jota hän ei\nvuosiin ollut tavannut, jolle hän toivoi kaikkea onnea ja joka\nepäilemättä aina hänen parastaan harrasti, hänkö oli tässä nyt äkkiä\njoutunut hänen nuorena rusottavan onnensa tielle, hänenkö kanssaan\nolisi Mikon kilpailtava tytön suosiosta? Se häntä kiusoitti ja\nkarkoitti hänen unensa. Sillä eipä hän saanut selvää siitäkään, kumpaa\nveljeksistä Elisa enemmän suosi; hän oli iloinen molemmille eikä\nnäyttänyt ollenkaan ajattelevan, että hänen, joka ennen kaikkea pelkäsi\nKoskipään kosintaa, olisi valittava veljeksistä jompikumpi ainaiseksi\nsuojelijakseen...\n\nEräänä päivänä, kun Mikko oli ollut Elisan kanssa verkoilla ja siellä\nsoutajaansa yhä enemmän kiintynyt, päätti hän karistaa kaiken\nepävarmuuden pois sekä itsestään että veljestään ja virkkoi senvuoksi\nviimemainitulle:\n\n-- Mitä arvelisit siitä, Juhana, jos minä tästä ativotalosta kihlaisin\nitselleni morsiamen?\n\n-- Mitäpä ... olethan jo hyvällä alulla. Tee se vain, tyttö on topakka\npappilan emännäksi.\n\n-- Etkä sitä sinä moiti ... en asetu sinun tiellesi...?\n\n-- Minunko! -- Juhana nauroi oikein raikkaasti. -- Mitäpä minä\nmorsiamella ... kulkija-soturi, ruunun poika, -- minä nauratan tyttöjä\njoka syöttöpaikassa, se minulle riittää!\n\nMikon mielestä hänen naurussaan kuitenkin oli jotakin väkinäistä ja\npingoitettua, -- sen ylimielinen hilpeys ei häntä täysin rauhoittanut.\nJa kun Juhana hetken kuluttua erosi veljestään, näki Mikko hänen\nkasvojensa ikäänkuin kovettuvan ja käyvän vakaviksi, miltei\nkaihoisiksi... Eikä Mikko ollut varma, oliko soturiveli tahtonut\nuhrautua hänen puolestaan, vai laskiko se hänestä leikkiä, vai hautoiko\nmielessään sittenkin omia aikeitaan...\n\nMutta syyspäivät kuluivat ja eräänä aamuna souti Mikolle hankittu\nsaattaja Leinosen rantaan, -- tänään oli nuoren papin määrä lähteä\njatkamaan matkaansa Päijänteen latvavesille ja sieltä kannasten poikki\nkauas Rautalammen erämaille. Saattajaksi jo lupautunut mies oli\nkumminkin haluton lähtemään yksin näin pitkälle taipaleelle\nsyysmyrskyihin, ja teki esteitä. Siitä pihalla neuvoteltaessa astui\nSavonlinnan huovipäällikköä seurannut ratsumies, joka nämä päivät oli\nenimmäkseen viettänyt pirtissä maaten tai tallissa hoidellen hevosia,\nisäntänsä luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Juhana nyökäytti päätään ja\nastui reippaasti veljensä viereen, virkkaen:\n\n-- Saat minulta soutajan, tämän Erkki Pentinpojan, saat\nmatkatoveriksesi. En tarvitse häntä itse enää.\n\n-- Mutta miten hän ne matkat tuntee? ihmetteli Matti-isäntä.\n\n-- Tuntee hyvin, hän on ne usein kulkenut, hän on Rautalammelta\nkotoisin, ja haluaa nyt palata sinne.\n\n-- Mutta joutaako sinne linnanhuovi? kyseli Mikko vieläkin kummissaan.\n\n-- Joutaa, kun minä luvan annan, vastasi Juhana naurahtaen. -- Eikä hän\nvarsinainen linnan huovi olekaan, hän on ollut linnan vanki, nyt hän on\nvapaa...\n\nJa Juhana kertoi ottaneensa Savonlinnasta ratsutoverikseen sen linnan\nvangin, heimolaismiehen, josta hän oli isälleen kirjoittanut,\ntarkoituksessa vapauttaa hänet tällä retkellä, -- kyllä hän\nFincke-herralle Erkin paon sitten tyydyttävästi selittää. Vakavan,\nharvasanaisen saattomiehen kasvoilla kuvastui tämän tiedonannon\njohdosta vilpitöntä, syvää kiitollisuutta, jota hän turhaan yritti\nsanoiksi pukea, isäntänsä kättä tavotellen. Mutta Juhana torjui nauraen\nhänen otteensa, taputti miestä olalle ja virkkoi:\n\n-- Mene rauhassa kotikorpiasi viljelemään, Erkki. Yhden ehdon sinulle\nkuitenkin panen: Hoitele matkoillanne kuin veljeäsi tätä veljeäni, joka\non hiukan toisesta maailmasta, elä hylkää häntä siellä perilläkään. Ja\nsinä, Mikko-veli, rupea sinä tämän Erkin ystäväksi, parempaa et mistään\nlöydä! Hän on omaa heimoamme, tämän saman Karmalan perua hänkin...\n\n-- Sukulaismies, terve! virkkoi Mikko ihastuneena ja Matti puhui\nnuhtelevasti nuorelle ratsumiehelle:\n\n-- Mikset tuota ennen sanonut?\n\n-- Enpä halunnut... Erkki kun on vielä muka vangin kirjoissa. Nyt hän\nlähtee erämaille ja sieltä ei häntä enää kukaan kysele...\n\nNuori pappi tervehti sydämellisesti ja luottavasti uutta saattajaansa\nja heidän välilleen punoutui hiljaa ja sanattomasti siinä jo Leinosen\npihalla heti herttaiset, luottavat suhteet. Sydämellisesti syleili\nMikko veljeään, joka myös samalla teki lähtöä pois Sysmästä, ja virkkoi\ntälle:\n\n-- Entäs sinä? Yksinkö lähdet täältä ajamaan laajain metsäin halki\nSavoon asti?\n\n-- Onhan minulla ainaiset toverini, ratsu ja miekka, niiden kanssa\nkuljen minne vain. Kun sinun venheesi rannasta lähtee, silloin nousen\nminäkin pian satulaan.\n\nJäähyväiset sanottuaan kaikelle talonväelle syleilivät muutamia päiviä\nnäin yhdessä viettäneet veljekset toisiaan vielä kerran siinä\nsyksyisellä törmällä, lähteäkseen sitten pitkille matkoilleen, kumpikin\nomalle taholleen. Mutta vielä viime sanoikseen kuiskasi Juhana\nveljelleen, joka jo oli venheeseen nousemassa, ikäänkuin rohkaisten:\n\n-- Kun ensi kerran tässä talossa yhdymme, silloin kai juhlaa pidetään,\nniinhän!\n\n-- Kenties, vaikka vielä ei asia ole selvä. Mutta eletään hyvissä\ntoiveissa...!\n\n-- Elä vitkastele, muista, Elisaa kiskotaan toisaalle. Siksi lyö\ntuumasi lukkoon pian, Mikko! Talo on hyvä ja tyttö vielä parempi!\n\n-- Senpä tiedän. Mutta ensin on minun nyt kiirehdittävä uudelle\ntyöalalleni erämaille.\n\n-- Älä hautaudu sinne -- pääset sieltä talvikelilläkin tänne!\n\n-- Kiitos neuvosta...!\n\nKirkkaina kohtasivat veljesten katseet toisiaan ja lähtevä päätti\ntäysin rauhoittuneena, että ei ole jäävän mielessä mitään vilppiä.\n\nSamassa saapui Mattikin siihen veljesten luo törmälle lähtevää\nhyvästelemään, rupesi matkamiehen viimeisiä tavaroita venheeseen\nnostamaan ja puhui ikäänkuin eroavain veljesten keskustelua jatkaen:\n\n-- Vie terveiset sinne erämaille, Mikko, ja kuuntele, mitä siellä kansa\najattelee asiain nykyisestä menosta. Muista, niiden on pakko selviytyä,\nmiten se sitten tapahtuneekin! -- Ja hän huusi ääneensä, venheen jo\nirtauduttua rantahiekalta: -- Joko näännyttää linnaleiri meidät, taikka\nteemme me siitä lopun, tietäkööt sen kaikki, nykyiselleen eivät olot\nvoi jäädä! Viekää se viesti kaikkialle, missä kuljette! -- Terve\nlähteville ja tervetuloa taloon, koska vain tästä kuljette, ehkäpä\nsiihen mennessä on jo jotakin selvinnyt!\n\nMikon, joka istui rannasta jo loittonevassa venheessä, teki mieli\nhuutaa vastaan, että jotakin on jo selvinnyt... Mutta hän painoi sen\nhuutonsa omaan hyvätoivoiseen rintaansa.\n\n\n\n\nIII.\n\nERÄMAAN MIEHET.\n\n\nKumea jytinä kuuluu riihestä, jossa Apajan talon väki on ruista\npuimassa. Se kajahtaa yksitoikkoisena, kuin maanalaisena töminänä\nkoivikon rintaan asti, jossa viisi miestä joutilaina loikoilee ahteella\ntuulen suojassa, syöden kupeeltaan puolukoita. Miehet odottavat\npuimisen päättymistä ottaakseen osansa riihimiesten jyvistä ja\npannakseen talon naiset sitten niitä käsinkivillä kiireesti jauhamaan.\nTässä kylässä on nyt elettykin muutamia melkein leivättömiä päiviä. Nyt\nhe aikovat illallisekseen keittää makean jauhopuuron, jota ajatellen he\njo mielessään etukäteen herkuttelevat, samalla lasketellen kokkapuheita\ntyössään mustina piruina hikoilevista talonpojista, joiden on heille\nravinto raadettava.\n\nMiehet ovat tähän kylään majoitettuja ja sen elätettäviä huoveja, jotka\nnäin ahteella loikovat ja valvovat, että kylän väet heille hankkivat\nleipää ja särvintä. Eikö sieltä riihestä vähitellen aleta säkkejä\nkantaa...?\n\nJo aukee vihdoin riihen ovi ja nokimekkoinen mies astuu ulos\nvilvoittelemaan. Soturien naurunhohotus keskeytyy ... se näkyy olevan\nApajan isäntä, tuima äijä, roteva ja voimakas ... sen kanssa he\nmieluummin elävät sovinnossa. Huovit painautuvat nytkin hiljakseen\nmarjoja suuhunsa poimimaan. Mutta riihestä tullut isäntä on jo kuullut\nheidän hohotuksensa ja hänen nokiset kasvonsa ovat vihan vääntämät, kun\nhän ne kääntää ahteelle päin ja katselee mahallaan makailevia\nlaiskureita. Huovit tietävät, mikä isännän sisussa kiehuu: noille\ntäyttymättömille kärkkyjille tässä täytyy puskea ja raataa henkensä\nkaupalla ... siinä ne nytkin vahtivat valmista viljaa.\n\nOikein miehet arvaavatkin isännän sisun, -- se on harmista revetä --,\nja he odottavat jo tavanmukaista haukkumistulvaa, johon heidän sitten\nsamalla mitalla on vastattava. Mutta Apajan isäntä vain sylkäisee ja\nkääntää kasvonsa järvelle päin, jossa korkeana käy syksyinen kare.\nVaahtopäisinä siellä laineet ajelevat toisiaan, pärskyen korkealle sen\nkivikkoniemen rantaa vastaan, jonka alaisessa poukamassa kylänsatama\nsijaitsee. Mitä se katselee ... eihän siellä synkällä selällä mitään\nnäy, ei yhtään venhettä kylän lahdellakaan liiku...\n\nMutta näkyypähän. Vai mikä se on tuo, joka niemen kärjessä vilkkaa, ja\ntaistelee karetta vastaan, -- venhe se on! Se pyrkii juuri korkeassa\naallokossa kiertämään niemenkärjen ... airot välähtelevät kuohujen\nkeskeltä. Kas noin, johan se kääntyykin kylänlahtea kohden, ponnistaa\nkauan ja tiukasti vastaiseen, huppelehtaen aallokossa. Ahteella\nvetelehtineet soturit painuvat syvemmä metsään puolukoita poimimaan ...\nsitä iltapuuroa saa nähtävästi vielä odottaa! Mutta Apajan isäntä\nlaskeutuu alas järvelle päin riihimäeltä, josta varstain pauke yhä\ntömähtelee, astuu vainioiden poikki Kelalan riihtä kohti, jota sen\nisäntä juuri näkyy ahtavan ja jonka ovesta jo savu tupruaa. Pysähtyy\nsiihen antajan viereen, viittaa selälle ja virkkoo:\n\n-- Mikä soutaja tuolla pinnistelee ... ei siinä ole leikin paikka!\n\nKelalan isäntä, vanhempi, liuhuparta mies, varjostaa kämmenellään\nsilmiään ja katsoo kotvasen selälle.\n\n-- Saa siinä kiskoa...\n\n-- Eihän meidän kylästä ketään ole nyt kalassa ollut?\n\n-- Kukapa tällaisella tuulella! Ja kannattaapa sitä kalassakaan\nrehkiä ... kenelle nuottasi potket, noille jätkille, jotka puolet\nsaaliista heti kitaansa ahtavat...\n\n-- Niin, halu on mennyt muikun pyyntiinkin, vastaa Apaja alakuloisena.\n-- Mutta ketä sieltä sitten puskee ... eihän lie taas uusia\nveronottajia...?\n\n-- Taasko uusia, onhan niitä ottajia jo tarpeeksi täällä kylässä. Eikä\nse vouti viitsikään syysmyrskyillä tänne soutaa.\n\n-- Outo venhe se vain tuntuu olevan. Kahdessa hangassa kiskovat.\n\nVerkalleen läheni venhe, koettaen hiipiä niemen kaislikkoreunaa myöten\nja ilmeisesti kylänvalkamaan pyrkien. Kun sitä vihdoin rupesi maa\nsuojaamaan, läheni se jo nopeammin. Riihimiehet lähtivät silloin\nlaskeutumaan satamaan päin ja astuivat sitä ravakammin, kuta rannemmas\nehtivät.\n\n-- Kolme on miestä venheessä, puheli Apaja kävellessään, -- vierasta\nväkeä ... on kuin pappi tuo mustatakkinen, joka perässä viilettää.\n\n-- Pappi se on...\n\nSiinä saapui nyt seurakuntaansa pitäjän uusi kappalainen, Mikael\nMartinpoika Turusta. Eihän ollut tosin tästä kylästä kuin parin\nneljänneksen taival Rautalammen kirkolle, mutta siksi väsyneitä olivat\nsoutajat, että laskivat myrskyn käsistä Apajan rantaan, -- toinen\nheistä oli sitä erityisesti pyytänytkin. Hän oli näet tästä kylästä\nkotoisin ... Kelalan poikia, joka täältä kolmatta vuotta sitten oli\nsotamiesten välissä viety vankina maailmalle. Häntä veti voimakas halu\nsuoraan Apajan kylän rantaan.\n\nJa outo kohtaus tapahtui nyt siinä tuulisella hiekkarannalla,\nnuottatalon kupeella, johon selältä soutanut venhe vihdoin laski. Siinä\ntähystelivät kylän miehet kysyvinä ja hieman arkoina perässä istuvaa\nnuorta, vierasta pappia, joka heitä siitä tervehti, ehtimättä soutajiin\nheti huomiota kiinnittää. Mutta sillävälin nousi keulatuhdon soutaja\nverkalleen airojensa äärestä, oikasi pitkästä istumisesta kangistuneita\nraajojaan ja kääntyi riihimekkoisiin vastaanottajiin päin.\n\n-- Isä! -- pääsi silloin huudahdus hänen huuliltaan. Ja Kelalan vanha\nliuhupartakin huudahti samassa:\n\n-- Erkki ... sinäkö, hengissä ja terveenä!\n\nÄijän ääni värähti monivaiheisesti, hänen näin katkonaisin puhein\nrientäessä poikaansa vastaan, joka samassa norjana hyppäsi venheestä\nrantahiekalle. Oli siinä tapaamisessa iloa ja yllätystä, vilpitöntä,\nkorutonta tunnetta, mutta siihen yhtyi samalla riemua pidättäviä,\nkarvaita muistoja, -- vähältäpä kihosi kyynel nuoren perämiehen\nsilmään, hänen ääneti katsellessaan sitä isän ja pojan ensi\nkättelemistä. Apajan isäntäkin seisoi siinä ääneti ääressä, tuskin\nsilmiään uskoen. Mutta maihin noussut soutaja rämäytti, ukkojen\nällistystä katsellessaan, raikkaan naurun, joka heti taittoi oudon\nlumouksen.\n\n-- Näin sitä nyt maailmalta palataan. Johan siellä Savon linnassa\ntulikin tarpeeksi kiviä väännetyksi.\n\n-- Luulimme sinut menneeksi mieheksi ... äiti suri itsensä sokeaksi ...\nmontahan niitä on iäksi mennyttä! Terve palaamastasi!\n\nNäin änkytti äijä katkonaisesti, voimakkaita mielialojaan vaikeasti\nhilliten. Mutta Erkki kääntyi venheen perään päin, jossa nuori pappi\nvielä ääneti istui -- hänet vastaanottajat siinä hämmästyksessään\nolivat vallan unhottaneet -- virkkaen:\n\n-- Ette tunne vielä uutta pappianne, jonka tänne toimme ... pitäjän\nkappalaiseksi määrätty. Nouskaa maihin, pastori, tänne nyt yövytään,\ntässä on sukulaistalo.\n\nPaljo oli selittämistä ja kertomista heti siinä myrskyisellä rannalla\njo ennenkuin kylään maltettiin astua, ja vasta vähitellen,\nmoninkertaisten kyselyjen ja vastausten perästä, rupesi eräkylän\nhitaille miehille asema ja tapausten yhteys selvenemään.\n\nErkki Pentinpoika, Kelalan vaarin vanhin poika, oli niitä Rautalammen\nmiehiä, jotka kolmatta vuotta sitten äärimmilleen ärtyneinä olivat\nnousseet kotikulmaansa silloin kiskovia ruotsalaisia ratsumiehiä\nvastaan ja omankädenoikeudella heidät niskastaan pudistaneet. Nämä\nerämaan viljelijät, jotka asuivat muusta maailmasta eristettyinä ja\njoille leipä oli lujassa, olivat tottuneet omintakeiseen, vapaaseen\nelämään salollaan ja he olivat senvuoksi vielä aremmat kuin muiden\nmaakuntain talonpojat raskaasti hankituista varoistaan. Kenenkään\nkomentamatta he olivat eläneet ja raataneet korvessaan, ruunun miehet\nolivat vain kerran vuodessa saapuneet heiltä veronahkoja ja kappoja\nperimään eikä he olleet koskaan tienneet mistään majoitusvaatimuksista.\nHe olivat saaneet aseinkin puolustaa kovalla työllä raivaamiaan\nviljelyksiä -- ken heille tuli väkivaltaa tekemään, se oli heidän\nvihollisensa! Kun sitten Rautalammelle oli heidän painajaisekseen\nmajoitettu osasto Uplannin ratsumiehiä, joiden kieltäkään he eivät\nymmärtäneet, mutta jotka söivät tai veivät kaiken, minkä he\nkaskesta tai järvestä saivat irti, silloin heiltä loppui luonto.\nKärsivällisyytensä menettäneet miehet kokoontuivat kirkolle, tarttuivat\naseisiinsa ja hyökkäsivät ahdistajainsa kimppuun. Eräänä yönä he\najoivat ryttärit tuvistaan metsiin, tappoivat vastaanhangoittelijat ja\npistivät vihatuimmat sortajat avannosta jään alle...\n\nSe oli hätäisesti päätetty, harkitsematon ja epätoivoinen teko,\njonka erämaanlapset pian saivat raskaasti maksaa. Uplannin\nhuoveista pääsi kaksi metsiä myöten karkuun ja he kertoivat\nesimiehilleen ja hallitusmiehille rautalampelaisten tihutyöt.\nKlaus Fleming, joka jo silloin oli Suomessa mahtava, julmistui\nja johti itse rankaisuretkikunnan, tuhat miestä, Rautalammen\nerämaille. Siellä pidettiin silloin ankarat käräjät ja koko laaja\npitäjä sai moninkertaisilla veroilla ja majoituksilla korvata sen\nmalttamattomuuden, mikä kirkolla oli tapahtunut. Enin syyllisiä, jotka\nolivat käsiksi käyneet ruunun miehiin, etsiskeltiin tietysti\nerityisesti, mutta nepä olivat marskia odottamatta hävinneet\nlaidattomille erämaille. Mestattiinpa kuitenkin silloin Rautalammen\nkirkon edustalla koko pitäjälle rangaistukseksi ja varoitukseksi useita\nväkivaltaan ryhtyneitä ja toisia vei sotaväki vankeina mukanaan muka\nedelleen tutkittaviksi. Apajan silloinen isäntä, tämän nykyisen\nvanhempi veli, heitti silloin hänkin henkensä mestauspölkyllä,\nja Kelalan vanhin poika, Erkki, vietiin kahleissa kotoaan\nrankaisuretkikunnan mukana, tuntematonta minne.\n\nNe olivat synkkiä, raskaita muistoja sydänmaan harvalukuiselle,\nsaloelämässä kovettuneelle väestölle, jonka sydämet tämä tapaus oli\numpimielisiksi paaduttanut. Melkein joka talossa surtiin nyt jotakin\nvainajata tai kadonnutta perheenjäsentä, mutta ääneensä ei siitä\nkukaan puhunut eikä valittanut. Ne uudet majoitusrasitukset, joita\nsenjälkeen oli yhtenään jatkunut, katkeroittivat äärimmilleen köyhiä\nkorvenraatajia, mutta he eivät mukisseet, vaikka heidän vihansa noita\njoutilaina vetelehtiviä syöpäläisiä kohtaan nyt oli moninkertainen ja\nrajaton.\n\nTällainen oli mieliala, jonka keskelle Erkki Pentinpoika vankilasta\npalasi ja johon pitäjän uusi pappikin sai tutustua. He tunsivat melkein\nsamanlaisen mielialan kaikkialta taipaleensa varrelta, mutta ne harvat\nsanat, joilla Apajan kylän miehet, kun vihdoin taloksi oli käyty,\nilmaisivat sisäiset mietteensä, paljastivat Mikko-papille\npohjattomamman vihan kuin mitä hän missään muualla oli tavannut. Hän\nkauhistui sitä katkeruutta ja rupesi ymmärtämään, että sen täytyy vielä\nkerran purkautua, kuten Matti oli ennustanut, sitä ei voi padota\nmillään.\n\n-- Syökää vieraat puuroa, kehoitteli Kelalan isäntä, -- vähän\nviljoistamme leiväksi riittää. Ja voita silmäksi, niinkauan kuin\nnavetassa vielä lypsäviä on huoveille teurastamatta.\n\n-- Niinkö tarkkaan he taas vievät kaikki, kyseli Erkki, vihan puna jo\nhänenkin ohimoillaan.\n\n-- Niin vievät.\n\n-- Entäpä kun kaikki ruoka on lopussa?\n\n-- Silloin kuollaan nälkään ... taikka ... otetaan mistä saadaan...\n\nKun vieraille oli lämmitetty sauna ja he, kylvettyään pois matkansa\nvaivat, jälleen palasivat Kelalan pirttiin, oli sinne kertynyt muitakin\nkylän miehiä, jotka olivat saapuneet matkamiehiä tervehtimään ja\nrintamaa-uutisia kuulemaan. Huoveja vain ei näkynyt, niille oli\ntoimitettu puurokestit toiseen taloon ja vapaasti siellä nyt siten\nvoitiin kansan vaivoista keskustella. Mikko, kaupunkilaispoika,\nkuunteli järkytettynä heidän kuvauksiaan ja katseli samalla\nmielenkiinnolla noita hartevia, vakavia erämaanmiehiä, jotka jo\nulkonäöltään koko joukon erosivat siitä hämäläisväestä, jonka\nasuma-alojen halki hän oli taivalta tehnyt.\n\nTämän kylän, samoinkuin ylemmän Rautalammen laajan salon, väestö oli\nnäet osaksi hämäläistä, osaksi savolaista juurta ja nuo eri rodut\nolivat siellä jo ruvenneet sulautumaan toisiinsa. Hämäläisethän sinne\naluksi olivat tulleet erämailleen ja kalavesilleen, joita olivat\nsitkeästi puolustaneet idästä tunkeutuvia savolaisia vastaan, mutta\nnämä viimemainitut olivat lopulta korkean ruunun avustuksella päässeet\nnäitä kalarantoja vakinaisesti asuttamaan. Pitkät riidat, monet käräjät\nja kuumat taistelut erämaiden omistamisesta olivat lopulta vieneet\nsiihen, että Hämeen rintamaat menettivät nämä entiset takamaansa, mutta\nsavolaisen uudisasutuksen pesiytyessä sinne asui siellä jo vakinaisesti\nmonta hämäläistä perhekuntaa, jotka sinne olivat aikomaan lymynneet\nja sisukkaina paikoilleen jäivät. Aluksi ja kauankin oli vielä\nkarsautta ja vainoa ja kiistaa näiden eriheimoisten välillä kaukana\neräjärvien rannoilla, mutta vähitellen se viha yhteisessä, kovassa\nelämäntaistelussa sentään lientyi ja antautui. Savolaispoika otti\nvaimokseen hämäläistyttären, punoutui sukulaissiteitä, eikä nouseva\npolvi enää hautonut vanhoja vihoja.\n\nVarsinkin se yhteinen rasitus ja hätä, johon linnaleiri viime aikoina\noli sydänmaan raatajat saattanut, sulatti eriheimoiset yhteisiin\nharrastuksiin ja ponnistuksiin, eikä Apajan hämäläisperäinen perhe enää\nmuistanutkaan, että Kelalan naapuriväki oli Savosta päin tullen\naikonaan asettunut sen vanhemmille halmeaukeille. Niistä miehistä,\njotka tänä syysiltana olivat koolla Kelalan väljässä tuvassa, ei kukaan\nenää ajatellut, että heidän esivanhempansa olivat aikoinaan vihanneet\ntoisiaan yhtä katkerasti, kuin he yhteisesti nyt vihasivat marskin\nhuoveja. He vaihtoivat hyvinä naapureina joka päivä karvaita\nkokemuksiaan. Ja tänä iltana kääntyivät he yhä uudelleen vasta Turusta\nsaapuneen nuoren papin puoleen, kysellen miten siellä luultiin maassa\nvallitsevan tilanteen selviävän ja olisiko mitään yritettävä kansan\nrajattoman ahdistuksen poistamiseksi. Nuori pappi puisteli neuvotonna\npäätään.\n\n-- Jotakin on kuitenkin yritettävä, vakuutti silloin vanha Kelala, --\nmuuten emme pääse tämän talven ohi.\n\n-- Ja jotakin nyt yritetään, säesti Apaja terästyvällä äänellä. --\nSellaista on jo kuulunutkin...\n\n-- Mistä on kuulunut ja mitä? kyseli Mikko uteliaana, muistaen Leinosen\nMatin samansuuntaiset, uhmailevat lausunnot.\n\n-- Kivijärven miehet ovat kertoneet, kun näitä metsätaipaleen takaisia\nkaukonaapureita väliin on erämatkoilla tavattu ... kertoneet, että\nPohjanmaan talonpojat eivät aio näitä syöpäläisiä ikuisesti konnuillaan\nkärsiä. He aikovat karistaa ne hartioiltaan...\n\nNäitä hämäriä huhuja siitä, että jotakin on tekeillä, oli siis jo\nlevinnyt näihin kaukaisiin salokyliin asti, totesi Mikko, huomaten\nsamalla miltei kauhukseen, että tällaisilla tuumilla oli yhä edelleen\nmaaperää näiden kovasti kuritettujen mutta yhä kiusautuneiden\nsydänmaalaisten mielissä. Hän ei kumminkaan osannut siihen mitään\nvirkkaa, mutta Erkki Pentinpoika, äsken linnan tyrmästä palannut mies,\njoka kotiväkensä juttuja näihin asti oli ääneti kuunnellut, hän kävi\nnyt harvakseen puhumaan:\n\n-- Saattaahan olla taas monenlaisia tuumia käärmettyneiden talonpoikain\nmielissä, mutta täällähän niitä jo yritettiin toteuttaa... Eikö lie\nparasta nyt malttaa ja kärsiä ... hullusti kävi silloin viime\nkerralla...\n\n-- Hullusti kävi silloin, myönsivät isännät huoahtaen. Mutta heidän oli\nylen raskasta ajatella, että tätä kiusan menoa aina vain jatkuisi,\nilman että mitään helpotusta suunniteltaisiinkaan. He ikäänkuin\nhapuilivat, janosivat edes jotakin toivoa, vähäistäkään valkenemista.\nJa yksi heistä virkkoi taas tuokion äänettömyyden jälkeen:\n\n-- Olisiko vielä kerran valittaa ... selittää ruunun herroille, ettei\ntätä majoitusta täällä salolla enää kestetä?\n\n-- Valittaa, kenelle? kivahti siihen Apaja melkein suuttuneena. --\nSillekö marskille, joka meitä juuri kiduttaa...?\n\n-- Taikka Ruotsin ruhtinaalle.\n\nSiihen tarttui taas Mikkokin:\n\n-- Taikka molemmille...\n\n-- Onhan sitä valitettu jo molemmillekin, ei auta!\n\n-- Mutta vielä kerran, puhui Mikko miltei hätäisenä, pyrkien, joskin\nheikkoutensa tuntien, näin rauhoittavasti vaikuttamaan uusiin\nseurakuntalaisiinsa, etteivät he maltittomuuksiin eksyisi. -- Sitten\nvasta, jos hätä ei lopultakaan hellitä, mietittäköön muita,\ntoisenlaisia keinoja...\n\n-- Vielä kerran, matki Kelala katkerasti. -- Pehmeneehän se kivikin\ntippuvan räystään alla, mutta pehmenisikö herrain sydän?\n\n-- Tuskin pehmennee, epäili Apaja. -- Mutta koetetaan vielä\nvalituspaperilla, en pane vastaan, tässähän meillä nyt on kirjamieskin\nääressä!\n\nAlakuloisina ja heikoin toivein ryhtyivät erämaan miehet harkitsemaan\nvieläkin uuden valituksen tekoa, ja ennen kaikkea päätettiin koettaa\nyhä vakuuttaa Klaus Flemingille, että erämaa nääntyy linnaleirin alle.\nMikko muisti Turussa kuulleensa, että marskin puoliso, Ebba-rouva, joka\noli armelias ja hyvänsuopa ihminen, oli joissakin tapauksissa\npuolustanut hätääntyneitä talonpoikia, ja päätti senvuoksi vedota\nhäneenkin.\n\nMiehet valittiin siis lähtemään pitkälle matkalle vielä kerran yhteistä\nasiaa ajamaan, ja Mikko, jolla oli kirjoitusvehkeet mukanaan, kävi jo\nsinä yön seutuna päresoihdun liehuvassa valossa laatimaan mielestään\nvakuuttavaa ja voimakasta valituskirjaa uusien seurakuntalaistensa\npuolesta.\n\nKyti siis taas pieni toivon kipinä metsäkyläläisten mielissä, kun uusi\nkappalainen seuraavana aamuna nousi venheeseen, jatkaakseen\ntyyntyneempää selkää pitkin matkaansa Rautalammen kirkolle, ja\ntalonpoikain lähettiläät samaan aikaan soutivat etelään päin uutta\nvalituskirjaansa perille viemään. Hauras oli se toivo ja heltymätön\nvihan sappi sydämessään silmäilivät isännät taas niitä hyvin syötettyjä\nryttäreitä, jotka, joutilaina vetelehtien, ylempää ahteelta ihmetellen\nkatselivat nuottarannalta eri tahoille hankkiutuvia matkueita.\n\nPapin venheestä jäi nyt toinen soutaja rannalle, -- Erkki Pentinpoika\nsai taas pitkien vaiheiden jälkeen jäädä rakkaaseen Kelalaansa\nraatamaan kotoisilla halmeilla. Mutta hänen ja nuoren papin välillä oli\nkuljetun taipaleen varrella punoutunut luja ystävyyden liitto, Erkki\noli hintelää kaupunkilaispoikaa koko matkan kuin holhottiaan hoivannut\nja virkkoi tälle vielä vesirajassa erottaessa:\n\n-- Jos sinulle milloin taas matka tulee ja saattomiestä tarvitset,\ntässä on silloin lähtijä.\n\n-- Kiitos, Erkki, virkkoi nuori pappi puristaen uuden ystävänsä\nkättä. -- Lupaukseesi luotan. Ja jos täällä käy ahdistus teille\nylivoimaiseksi, jos mielistä katkee maltti, niin hiihdä kirkolle, kerro\nminulle, neuvotellaan yhdessä...\n\n-- Tuohon käteen, -- tervennä mene!\n\n\n\n\nIV.\n\nPOHJANMAAN VIESTIT.\n\n\nJoulukuun alussa 1596 oli jo Suomessa täysi talvi. Suksikeli oli jo\nmetsissäkin menettelevä ja selillä se oli mainio, kun partiokunta\nKivijärven miehiä Pohjanmaan itäkulmalta hiihti suuren salon halki\nRautalammen uudispitäjään tuomaan tuoreita uutisia. He hiihtivät\nhissuksiin pitkin laajan järven rantoja kylästä kylään, pistäytyivät\npirttien pimennoissa supattamassa isäntämiesten kanssa, kertoivat\nkuulumisensa, vannottivat vaikenemaan ja ehättivät edelleen. Ja\nrantakyläin isännät valjastivat hevosensa, ajoivat naapuriin\nneuvottelemaan, että mitäs te tuumaatte ... ja luimistelivat kulmainsa\nalta kyläahteella kyttääviä ryttäreitä. Kuumentava, humaiseva huhu\nkulki kulona laajan, talvisen erämaapitäjän laidasta toiseen.\n\nKeskellä viikkoa liikkui Rautalammen kirkollakin siten tavallista\nenemmän väkeä ja pappilan tuvassa pistäytyi monenlaista matkamiestä. He\ntarinoivat salavihkaa siitä, mitä Kivijärven miehet olivat kertoneet,\nja nuori kappalainenkin kuuli, ulkosalla liikkuessaan, katkelmia niistä\nlevottomista kuiskeista ja näki miesten silmissä intohimon verestävän,\nmutta hän ei päässyt heti perille siitä, mikä heitä nyt niin\nerikoisesti kuumensi ja hiihdätti. Vanha kirkkoherra, äreä äijä,\nsitävastoin ei huomannut mitään. Hän vain murisi ja torui niitä, jotka\nnäin joutilaina keskellä viikkoa kyliä kulkivat ja pirtissä suutaan\npieksivät, eikä hän tahtonut heidän hulluista tuumistaan mitään\ntietääkään. Mutta eräänä päivänä astuivat apulaispapin kylkeistupaan,\njohon Mikko Martinpoika oli Rautalammen pappilassa sijoitettu, Apajan\nisäntä ja Kelalan Erkki, vakava, miltei juhlallinen ilme kasvoillaan,\nja he pyörittelivät tärkeän näköisinä tuuheita karvalakkejaan\nkämmentensä välissä.\n\nMikko ymmärsi heti asian vakavaksi ja rupesi, saatuaan tuttavansa\nistumaan, kyselemään naapurikylän kuulumisia ja joko olivat sinne\nasiamiehet marskin luota palanneet.\n\n-- Jo palasivat, vastasivat miehet yksikantaan.\n\n-- No, luvattiinko helpotusta linnaleiriin?\n\n-- Ei luvattu...\n\n-- Eivät tainneet miehet tavata siellä Ebba-rouvaa?\n\n-- Olivat tavanneet senkin ... rouva oli kyllä ollut armollinen, kertoi\nApaja. -- Mutta kun he olivat marskille itselleen valituskirjansa\nantaneet, niin suuttunut oli herra, haukkunut... Likeltä oli pitänyt,\nettei pistänyt miehiämme köysiin, kun oli kuullut, mistä he olivat.\n\n-- Hän muisti viime käyntinsä täällä, lisäsi Erkki selittäen.\n\n-- Niin kai. Ja se on muutenkin tyly ja kova ylimys, se Klaus-herra,\nhuoahti Mikko, muistellen omia Turun-aikojaan ja pettyneenä hauraissa\ntoiveissaan.\n\n-- Ja kiukkuinen, kivahti Apaja tulistuneena. -- Oli kironnut, että\nhänen ryttärinsä ovat vain täällä hyvin ja runsaasti ruokittavat, --\nmitkä herkut heille sitten pitäneekään paistaa! Jos yhtä pitäjää\nhelpotetaan, silloin käy rasitus toisille sitä raskaammaksi, niin oli\nherra tiukannut.\n\n-- Ja sitähän se kyllä onkin, myönsi Erkki hiljaisella, harkitsevalla\näänellä. -- Mutta marski ei suostu väkeään vähentämään?\n\n-- Ei, totesi Mikko, hän kun varustaupi sotaan! Se on auttamaton\numpikuja joka taholla!\n\n-- Mutta se umpi on puhkaistava!\n\nApajan isännän rauhallisiin silmiin oli syttynyt outo kiilto. Hänen\nluisevat, leveät kasvonsa karahtivat tumman punaisiksi eikä hän\nmalttanut enää istuallaan pysyä, kun hän jatkoi:\n\n-- Ja se puhkaistaan! Nyt se puhkaistaan!\n\nMikko katsoi kummissaan hiljaisen salolaisen kiihtymystä, aavisti sen\ntakaa sammumatonta, pohjatonta lieskaa, jotakin pelottavaa ja\nratkaisevaa, ja kysyi melkein säikähtyneenä:\n\n-- Mikä puhkaistaan? Onko jotakin uutta tulossa?\n\n-- Tulossa on, selvänteko on käsissä!\n\n-- Sitäkö ne ovat kuiskineet, nuo täällä kirkollakin liikkuvat miehet,\nkyseli Mikko, ruveten jo ymmärtämään. -- Onko teille tullut sanantuojia\nja mistä?\n\n-- Pohjanmaalta, selitti Erkki nyt tyyneemmin. -- Täällä on hiihtänyt\nKivijärven miehiä.\n\n-- Eikä ne ole olleet leikin asioilla, säesti Apaja innostuneena.\n\nJa siinä innossaan kävivät vieraat nyt ääneti kuuntelevalle nuorelle\npapille torvenaan kertomaan laajan korven takaa hiihtäneiden miesten\nterveisistä ja kehoituksista. Apajan ääni vavahteli, hänen näytti\nolevan vaikea hillitä kuumaa malttamattomuuttaan, Erkki sentään säesti\nja oikoi häntä rauhallisemmin ja asiallisemmin. Siellä suurten salojen\ntakana, Pohjanmaan Kyrössä, oli pidetty suuria kansankäräjiä ja tehty\nsuuria päätöksiä. Sinne oli tullut tieto, että Ruotsin ravakka\nKaarlo-ruhtinas on luvannut talonpojille apua, jos he ajavat hiiteen\nmarskin huovit maakunnastaan -- ja hiiteen ne oli jo ajettu. Siellä\novat miehet nyt isäntiä maakunnassaan ja heillä on luja tuuma, että he\nvapauttavat samasta ikeestä vielä muutkin maakunnat. Mutta niissä\nkaikissa on talonpoikain nyt samalla noustava huovejaan häätämään,\nmuuten tulevat kyröläiset epäröiväin talonpoikainkin niskaan...\n\n-- Sitäkö hiihtivät Kivijärven miehet teille kertomassa? uteli Mikko\nhenkeään pidellen.\n\n-- Sitä. Jouluneellusviikolla he lähtevät Kyröstä liikkeelle ja\nkulkevat aina Turkuun asti, vapauttaen kaikkialla talonpojat marskin\nryttärien painajaisesta.\n\n-- Ja silloinko se alkaa rytinä täälläkin?\n\n-- Silloin on meidänkin oltava valmiina, kirveet ja keihäät ja eväät\nmukana. Ja ensi töiksi on tämän oman pitäjän huoveista tehtävä selvä!\n\n-- Vai sellainen on nyt käsky, hoki Mikko hiljaa, henkeään pidellen,\nmutta oivaltaen jo, mihin asiat ovat väkipakolla menossa.\n\n-- Sellainen ... eikä se kuulemma enää järkähdä, vakuutti Apaja aivan\njyrähtäen. Mutta hän jatkoi kuitenkin tuokion kuluttua epävarmempana:\n-- Mitä sanotte siitä te pastori, on kai meidänkin käytävä mukaan\nsiihen rytäkkään?\n\nSe oli nyt erämaamiesten suuri ja vakava kysymys. Kansa nousee koko\nmaassa, pitäisikö heidän, enin kärsineiden, jäädä syrjään? Heitä\npeloitti kolmen vuoden takainen kokemuksensa -- ankara oli heille ollut\nrangaistus. Mutta silloin he olivat yksin nousseet esivaltaa vastaan,\nyksin karanneet omien ryttäriensä kimppuun ja yksin saaneet kestää\nvastuun. Nyt on liike yhteinen koko maassa ja sitä tukee Ruotsin\nruhtinas, joka on kuningasvainajan veli ja kansan ystävä...\n\nTuon kaiken oivalsi Mikko Martinpoika, mutta hän tunsi itsensä liian\nnuoreksi ja kokemattomaksi ja epäileväksi mitään varmoja neuvoja\nantaakseen. Hän oli läheltä nähnyt marski Flemingin mahtavuuden ja\nvoiman, tiesi hänet kuninkaan lailliseksi edustajaksi Suomessa ...\nhäntä peloitti kyröläisten kapinahanke eikä hän tätä pelkoaan\nvierailtaan salannut.\n\n-- Joka miekkaan ryhtyy, se miekkaan hukkuu, virkkoi hän ensin\nikäänkuin välittävästi, mutta jatkoi samassa: -- Oletteko itse sitä\nvakavaa asiaa kotikylässänne kypsäksi pohtineet?\n\n-- Onhan pohdittu jos punnittukin. Myrtynyt on siellä miesten sisu,\neivät aio he jättäytyä tänne huovien jalkoihin silloin, kun muut ne\npäältään karistavat, kertoi Apaja. -- Mutta toisia siellä kyllä\nepäilyttää, -- tämä Erkkikin se vain varottaa...\n\n-- Niin, hän on vasta ollut sen sotakomennon kourissa, totesi Mikko,\nsaaden näin vahvistusta omille epäilyksilleen.\n\nMutta Erkki rykäisi ja virkkoi:\n\n-- Hullusti saattaa talonpojille taas käydä, -- hullusti käy...! Mutta\njos muut suksille nousevat, niin nousen minäkin.\n\nMiehet kertoivat nyt nuorelle papille vielä tarkemmin eri tahoilta\nsaamistaan viesteistä. Toisissa erämaanpitäjissä kuulutaan jo hiottavan\nkarhunkeihäitä ... Laukaassa, Lappajärvellä ... ja rintamailla on juttu\nsama. Sysmän kulmalla ovat mielet kuumia, niin ovat matkamiehet\nkertoneet, sinne on tuotu uutta majoitusväkeä, siellä ikävällä\nodotetaan Pohjanmaan nousumerkkiä.\n\n-- Vai jo Sysmässäkin, innostui Mikko. -- Jokohan lie Leinosen Mattikin\nmenettänyt kärsivällisyytensä!\n\n-- Sehän siellä onkin kiivain kaikista, niin nimismies kuin onkin,\ntiesi Apaja. -- Hän kuuluu äsken saaneen kymmenen ryttäriä omaankin\ntaloonsa...\n\nKuumentavana rupesi nyt veri Mikonkin suonissa kiertämään. Sellainen\nkidutus on sietämätön, kaikkeen ei voi taipua, päätteli hän. Ja jos\nMatti ryhtyy ajamaan ryttärinsä pois, silloin tosiaan on arpa heitetty!\nSe mies ei suotta leikkiin käy, mutta jos hän siihen käy, hän joko\nvapauttaa talonsa ja pitäjänsä taikka menettää kaikki, talonsa,\nperheensä... Siinä ratkee nyt Elisankin kohtalo ... se mielle välähti\nsalamana Mikon tajuntaan ... jos siellä hullusti käy, silloin joutuu\ntyttöraukka varmasti raa'an Koskipään armoille!\n\nVeri kohisi Mikon korvissa eikä hänen mielensä enää päässyt\ntasapainoon. Hänestä rupesi tuntumaan, että ne kohtalokkaat,\nsolmuksi sitoutuvat enteet, jotka nyt näyttivät tosiasioiksi,\nvälttämättömyydeksi kiteytyvän, ne pian tempaavat hänetkin\npyörteisiinsä, tahtoipa hän taikka ei. Jos jotakin siellä maailmalla\ntapahtuu, silloin täytyy kyllä hänenkin olla siellä mukana, omaansa\nvaalimassa ... tänne syrjään hän ei voi jäädä, täällä hänellä ei olisi\nyön lepoa... Mutta samassa hän säikähti niitä uusia ajatuksiaan ja\npäätelmiään: noinko hän yksityisluontoisten unelmiensa ja\nmielihalujensa vaikutuksesta jo suunnitteli osanottoaan talonpoikain\narveluttavaan kapinanousuun, hän, jonka pitäisi neuvoa heitä asettumaan\nja malttamaan mielensä...!\n\nMutta talonpoikaiset miehet katselivat häneen kysyvinä, ikäänkuin\nlopullista neuvoa ja apua pyytävinä, -- sitä vartenhan he olivat nyt\nkirkolle tulleet. Ristiriitaisten mielialojen vielä sydämessään\nkamppaillessa, mutta tuntien ikäänkuin joutuneensa jo talonpoikain\nkohtaloon kytketyksi, virkkoi hän lämmöllä:\n\n-- Kyllä tunnen tuskanne ja ymmärrän, että se ei lienny, ellei joku\nratkaisu tapahdu. Siksi en voi teitä kieltää hankkeista, jotka ovat\nvaaralliset, mutta joihin kärsimyksenne teidät ajaa. Harkitkaa asiaa\nvielä keskenänne, harkitkaa se joka kolkalta. Mutta jos päätätte yhtyä\nPohjanmaan miehiin ja jos nämä todeksi tulevat teitä retkelle\nvaatimaan, niin mukaanne lähden silloin minäkin, en teitä jätä...\nVoinko olla teille joksikin avuksi, sitä en tiedä; ehkä tarvitsette\njoskus kirjamiestä, ehkä sielunpaimentakin ... olen valmis sellaisena\nkulkemaan matkassanne ja jakamaan kohtalonne. Mutta ominpäin älkää\nmihinkään ryhtykö, odottakaa ensin, mitä muualta kuuluu.\n\n-- Se olkoon sovittu, vastasi Apaja innostuneena ja nuoreen pappiinsa\nihastuneena. Mutta Erkki tarttui hänen käteensä hyvästiksi ja virkkoi\nlämmöllä:\n\n-- Kun Pohjanmaalta lähtökäsky saapuu, -- ja varmasti se saapuu --,\nsilloin ajan minä tänne kirkolle sinua hakemaan, Mikko. Silloin on\nrauhanpäivä poissa!\n\nNiillä puheilla lähtivät Apajan kylän miehet Rautalammen pappilasta,\njonne nuori kappalainen jäi levotonna punnitsemaan antamaansa lupausta.\nHän ei näissä asioissa voinut saada mitään tukea eikä neuvoa vanhalta\nkirkkoherralta, joka oli kokonaan vetäytynyt kuoreensa eikä vieläkään\ntalonpoikain hankkeista mitään tiennyt taikka -- tahtonut tietää. Yksin\noli Mikon seistävä päätöksensä takana, yksin odotettava, mitä tuleva\noli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului viikko, toista, eikä asiasta sen enempää kuulunut. Mikko liikkui\ntoimissaan kylällä, puhutteli isäntämiehiä, mutta uusia viestejä ei\nollut saapunut Pohjanmaalta eikä suolaostoksiltaan palanneet\nmarkkinamiehet tienneet muuallakaan mitään kansannousua tapahtuneen.\nMutta sen oivalsi nuori pappi, että tämä oli tyyntä myrskyn edellä, ja\nhän tiesi, että nyt Rautalammen taloissa hiottiin isien vanhoja\nkeihäitä ja terästettiin vasamankärkiä ikäänkuin suurpyyntiä varten.\nVielä eli hänessä kuitenkin heikko toivo, että uhkaava palo sentään\nsammuisi alkuunsa.\n\nMutta eräänä tuiskupäivänä nähtiin parvi lyhytturkkisia, kirvesvöisiä\nmiehiä hiihtävän viistoon kirkon ohi Rautaselän rantaa pitkin etelään\npäin. Heitä oli vain puolensataa miestä, mutta poiketessaan rantakyliin\nhe vakuuttivat, että heitä on jo viikon perästä tuhat, -- nyt on\nsiekailematta noustava suksille! Pyrynä lennähti tämä heidän vaativa\nviestinsä kylästä toiseen: pohjalaiset ovat saapuneet, johtajanaan\nMartti Vilpunpoika Lapualta, he käskevät mukaansa, nyt alkaa retki\netelään! Martti Vilpunpojan partioväki on vain pieni osa sitä valtaista\ntalonpoikaisjoukkoa, jonka sanottiin lähteneen Kyrön, Lapuan ja\nIlmajoen pitäjistä liikkeelle vapauttamaan maan ryttärien ja voutien\npainajaisesta ja joka useita teitä pitkin samosi Suomen Turkua kohden.\n\nLapualainen neuvoi rantakyläin miehille, mitä heidän on tehtävä, minne\nensiksi riennettävä, missä kokouduttava, ja jatkoi itse nopeasti\nnostatusmatkaansa. Mutta jäljellejääväin piti heidänkin matkallaan\nnostattaa aseisiin koko pohjoisen Hämeen ja koko Savon rahvas ja\nlennossa rientää sovittuihin yhtymäpaikkoihin, -- erämaan miesten oli\nyhdyttävä Päijänteen rannalla, Sysikorvessa.\n\nJo syttyi taas palo erämailla. Pappilaan saapui sanoma, että jo on\nvouti vangittu, jo hänen verorenkinsä surmattu; toisissa kylissä ovat\ntalonpojat iskeneet kuitiksi niihin majoitetut huovit, toisista ovat\nnämä kiireisesti paenneet tai lymynneet sakeimpiin metsiin.\n\nErämaa eli. Pappilan portailta näki Mikko Martinpoika pienempäin\npartiojoukkojen hiihtävän pyrynä etelään päin ja joka talosta heihin\nuusi lähtijä liittyi.\n\nLevottomana hän sitä katseli ja kuunteli, kuin jo kohtalonsa tuntien,\nnoita lenteleviä viestejä. Vyöry oli lähtenyt liikkeelle, sitä ei\nvoinut enää pidättää mikään. Päättynyt oli siis hänenkin rauhantyönsä.\nJa eräänä päivänä ajoi Erkki Pentinpoika Apajan kylästä vihurina\npappilan pihaan, työntyi turkeissa ja kallokkaissa kylkeistupaan ja\nhuudahti Mikolle:\n\n-- Nyt sitä lähdetään, maisteri! Pitkä retki on edessä.\n\n-- Sinäkin olet jo lähtöinnossa, Erkki, virkkoi Mikko hiukan\nepävarmana. -- Epäilit vielä, kun viimeksi täältä lähdit.\n\n-- Nyt ei epäile enää kukaan, kaikki ovat jalkeilla!\n\n-- Ja kaikki varovaisuus on nyt tiessään?\n\n-- Niin on -- tuli mikä tuli! Martti Vilpunpojalla on näet povellaan\nsellainen taikakalu, joka innostaa epäilevimmätkin.\n\n-- Mikä se on? kysyi Mikko ihmeissään.\n\n-- Se on Ruotsin ruhtinaan, Kaarlo herttuan kirje kaikille tämänkin\nkulmakunnan asukkaille. Siinä hän käskee miehen talosta, kaksi\nparhaasta lähteä marskia vastaan ja lupaa lähtijöille viiden vuoden\nverovapauden.\n\n-- Vai on jo herttua aivan julkisesti asettunut sotakannalle kuningasta\nvastaan, puhui puolittain itsekseen nuori pappi. -- Sota on siis\npuhjennut! Silloin kai hän saapuu itse Suomeen meitä auttamaan?\n\n-- Niin saapuukin. Olen itse nähnyt tuon kirjeen, -- sen voimalla nyt\nPohjanmaan miehet kulkevat eteenpäin. Ja kaikkialla syttyy nyt roimuten\nkoston tuli!\n\n-- Koston tuli, matki Mikko kalpeana ja vakavana, ruveten sullomaan\nheiniä kallokkaihinsa. -- Kasvaako kostosta mitään siunausta?\n\n-- Sitä emme tiedä, vastasi Erkki talttuneena, mutta ilman arkailua. --\nRetkeä ei vain voi enää peruuttaa kukaan. Lähdetkö matkaan?\n\n-- Olenhan sen luvannut. Kansan mukana tahdon kulkea, vastasi Mikko. --\nMinne ajamme siis nyt ensiksi?\n\n-- Sysmään, siellä yhdytään eri tahoilta. Joukko kasvaa joka kylältä,\nse kiihtyy kuin nielevä koski. Sellaisen vyöryn voimaa ei voi enää\npidättää, kunpa sen vain voisi järjellä ohjata!\n\n-- Amen, virkkoi Mikko huoahtaen ja kävi sitomaan pitkää villavyötä\nhoikan vartalonsa ympäri. -- Siinä meillä olisi tehtävä, suuri ja\ntärkeä, jospa vain voimamme siihen riittäisi. Mutta koettakaamme\nyhdessä, Erkki!\n\nMikko tunsi vaistomaista, kasvavaa luottamusta tuota vakavaa, paljo\nkokenutta sukulaismiestään kohtaan, joka häneen oli kuin näkymättömillä\nsiteillä lujasti kiintynyt. Hänen sydämensä vapisi vielä, kun hän\nrekeen istui, häntä peloitti tämä alkava, arveluttava retki. Mutta\nErkin rinnalla erämaan taivalta ajaessaan hänen mielensä tyyntyi ja\ntasaantui, hän tunsi, että tämän talonpoikaisen ystävän rinnalla on hän\nsittenkin kulkemassa oikeaan suuntaan, tehdäkseen parhaansa paljo\nkärsineiden seurakuntalaistensa hyväksi.\n\n\n\n\nV.\n\nISON RIISTAN PYYNTIIN.\n\n\nMustanahon rinnettä laskeutui Mikon ja Erkin resla eräänä huurteisena\njoulukuun päivänä Sysikorven Leinosen törmälle.\n\nToisenlainen äänen tohina ja miesten vilinä oli nimismiehen talon\nedustalla nyt kuin heidän sieltä syksyllä lähtiessä. Siinä oli rekeä ja\nsusta, hevosta ja sompaa niin tiheässä pitkin pihoja ja aitovieriä,\nettä uusi ajaja tuskin enää rakoon mahtui. Jo taipaleella oli tavattu\ntätä oudon vilkasta väen liikettä: raidoittain hiihti siellä miehiä\ntiepuolen valmiita latuja pitkin, ja rekiin, joissa jo oli\nturkkiniekkoja täysi kuorma, otettiin milloin mistäkin veräjän suusta\nvielä uusi lähtijä seville tai kannaksille. Kaikki painautuivat etelään\npäin, kaikille oli selvillä matkan määrä, kaikkien silmissä kuulsi\nvarmuus ja uhma. Päitä nyökäytettiin reestä rekeen, harvakseen\npuhuttiin. Mutta täällä Leinosen mäellä kävi äänekäs porina. Erämaan\neri kulmilta saapuvain yhtymäpaikka oli näet täällä Päijänteen\nitärannalla juuri Leinosen Matin talo. Siellä yhtyivät laajain\nkorpikulmain kaukaiset eläjät, siellä oli jousimiestä Savon ja Hämeen\nrintamaiden välisistä metsäkylistä, sinne samosivat Laukaan\nkarhuntappajat keihäineen ja Keiteleen nopeat hirvenhiihtäjät, Niinkuin\nsuurilla markkinoilla tapasi siellä tuttava toisensa kymmenen vuoden\ntakaa, ja ennen kalahaudoista tai riistamaista riidelleet isännät\nlöivät täällä kämmentä toisilleen, -- heidät yhdisti nyt yhteinen asia.\nPaljo tuli kaikille uusia tuttavia ja kun siinä nyt kerrottiin ja\nkehaistiin kunkin kulmakunnan kuulumisia, kävi turina pitkin kujia, ja\npirtistä kuului yhtenään sinne sulloutuneiden retkeläisten äänekäs\nporina.\n\nSiinä muurahaiskeossa oli Mikon tovereineen vaikea tavata talon\nisäntäväkeä sitä tervehtiäkseen ja lämpimään päästäkseen. He\npujottausivat hiljakseen väkijoukon keskitse muka tupaa kohden, mutta\nnäkivät samassa pihalle viritetyn nuotion ääressä miesjoukon\nlämmittelevän. Tämän keskellä hääri Matti-isäntä itse liukkaana kuin\nainakin, liikkui parvesta toiseen miehiä tarinoittaen, naurattaen ja\navustaen. Hän hymähti iloisesti, kun näki syksyiset vieraansa, ja\nhyppäsi muutaman reslan yli heitä kohden.\n\n-- Tulittepahan, -- saatiinhan pappikin matkalle, puhui hän vilkkaasti.\n-- Käykäähän tupaan, ehkä siellä joku soppi löydetään levätäksenne.\n\n-- Keritäänhän, vastasi Mikko vitkastellen. Hänen huomionsa oli\nkiintynyt väkijoukon suuruuteen ja surinaan. Ja siihen viitaten\nMatti-isäntäkin jatkoi:\n\n-- Niin, tämähän siitä nyt tuli, johan sen syksyllä arvasin. Ei\ntarvittu kuin pikainen sananviesti, niin miehet olivat koko tästäkin\nmaakunnasta liikkeellä.\n\n-- Oletko nyt, Matti, tyytyväinen? kysyi Mikko, jonka mielessä tuon\nriehahtelevan väkijoukon äänekkyys ja uhma taas herätti vakavia\nepäilyksiä.\n\n-- Vähänpä siitä, olenko minä tyytyväinen. Mutta tästä voit nähdä, että\ntätä retkeä ei voitu enää välttää. Vuosikausien kärsimysten ja niiden\nvarrella sydämiin iskostuneen kiukun täytyi päästä purkautumaan, ja nyt\nvoit itse havaita, kuinka nuo raskasluontoiset ja hitaat sydänmaan\nmiehet ovat ikäänkuin keventyneet, lauenneet, kuinka ketterinä ja\ninnostuneina he nyt liikkuvat tässä yhteishankkeessaan, kun kerta perä\ntuli puhkaistuksi.\n\n-- Näenpä kyllä, sisäinen into ja pakko heitä ilmeisesti kannustaa,\nvastasi Mikko.\n\n-- Usko siihen, että he voivat tämän nousun kautta saada asemansa\nparanemaan, puheli Matti edelleen. -- Toisissa se usko on lujempi,\ntoisissa heikompi, mutta eipä tällä pihalla nyt ketään tarvitse\nrohkaista eikä kannustaa, -- pidätellä mieluumminkin pitäisi ja\nteroittaa heille yrityksemme vakavuutta. Toiset tahtoisivat jo heti\nsuinpäin hyökätä edelleen toisia odottamatta. Ja auta armias sitä\nsisua, -- siellä palaa kosto!\n\n-- Sen jo näen, huoahti Mikko. -- Sitä mielten kiihtymystä tahtoisin\npuolestani liennyttää, sillä pelkäänpä, pelkäänpä...\n\n-- Että se tekee tuhoja, niinkö? naureskeli Matti. -- Sitä ei voida nyt\nvälttää. Mutta koeta parastasi, pappi, sehän kuuluu virkaasi.\n\n-- Tahtoisin tavata ja puhutella retken johtajia, -- missä he ovat ja\nkeitä he ovat?\n\n-- Martti Vilpunpoika on kai tuolla tuvassa, vastasi Martti melkein\nvälinpitämättömästi. -- Mutta johtajat eivät tässä kovinkaan paljo\nmerkitse. Kansa on noussut omasta sisäisestä pakostaan ja se vyöryy\neteenpäin sen pakon voimalla -- johtajana on yhteinen sisu. -- Mutta\nkäydään jo tupaan.\n\nSitä kohden vieraitaan saatellessaan kertoi Matti, -- aina\nsekaan heittäen leikkisän tervehdyksen tai kompasanan jollekin\nvastaantulevalle tuttavalleen -- nyt tarkemmin, miten kansannousu\nsiellä Sysikorvessa oli puhjennut. Kohta kun ensi sana Pohjanmaalta\nlennähti, oltiin selvillä, että ensiksi on huoli pidettävä näistä oman\nkulmakunnan ryttäreistä. Mutta ennenkuin talonpoikaistaloihin\nmajoitettuihin syöpäläisiin, huoveihin tai nihteihin, käytiin käsiksi,\najoi mieskunta Koskipäähän, seutukunnan pahimman painajaisen vieraiksi.\nKierrettiin talo, Sipi ei tiennyt mitään varoa, mies heitukkoineen\nsiepattiin kiinni ja pistettiin lujiin nuoriin.\n\n-- Kai se sentään vastarintaa yritti, tiedusteli Erkki, joka Mikkoa\ntupaan seurasi.\n\n-- Ei kerinnyt, yhytimme hänet aamuvuoteeltaan. Mutta kuinka synkästi\nse kirosi asian tajutessaan ... en ole sellaista raivoa koskaan nähnyt!\n\n-- Hirteenkö miehen nyt veditte, kyseli Erkki edelleen.\n\n-- Eikö helkkarissa, Ruotsin ruhtinaalle vietäväksi säästämme sellaisen\nherkkupalan. Tuollahan se on saunassa salpain takana, -- eikö kuulu\nsieltä mökinä nytkin, sen miehen luonto ei vähällä asetu!\n\nTosiaankin, saunasta kuului melua, mutta niin äänekästä, että Mattikin\npysähtyi sitä kuuntelemaan ja lähti harppaamaan rannalle päin. Niin,\nolihan hän asian arvannut, se ei ollut yksinomaa Koskipään Sipin ääntä.\nMuutamat retkeläiset olivat edellisenä yönä käyneet ryöstämässä erään\nkaukaisemman knaapinkartanon ja tuoneet sieltä tullessaan tynnyrin\nolutta, jonka olivat asettaneet saman saunan porstuaan. Ja siellä kävi\nalituiseen miehiä tappia vääntämässä ja suuren innostuksensa\naiheuttamaa janoaan sammuttamassa -- siitä ne kävivät isoäänisiksi.\nTästä menosta ei Matti pitänyt -- rohkeutta ja uhmaa oli miehillä\nmuutenkin tarpeeksi --, ja sillä kiirehti hän nyt juopottelevia ja\nrähiseviä miehiä hillitsemään. Nämä kuuluivat siellä pönkätyn oven\ntakaa tekevän pilkkaa Koskipään vihatusta knaapista, joka nuoritettuna\nmakasi lauteilla ja jota tuo miesten karkea iva yhä ärsytti. Leinosen\nMatti, joka oli ankara järjestyksen mies, ajoi rähjääjät pois saunasta\nja varoitti heitä sinne palaamasta. Mutta kun Koskipää tunsi Matin\näänen eteisestä, niin hänen raivonsa yltyi uuteen vimmaan ja hän karjui\nsieltä äänellä, joka kaikui laajasti yli pihan:\n\n-- Tämän olet nyt aikaansaanut, sinä Matti Leinonen, kavala naapuri,\nmutta tästä kaikesta saat kerran karvaasti vastata. Niin, minä olen\nnuorissa nyt, henkenikin voit nitistää, mutta esivalta, jota palvelen,\nse elää. Sinä olet nostanut kansan kuningasta ja marskia vastaan, ja se\ntekosi ei jää rankaisematta. Et tahtonut toimia yhdessä esivallan\nedustajan kanssa, mutta muista, sen tyttäresi, jota et mulle antanut,\nsen löydän kerran, kun sinä itse hirressä roikut...\n\n-- Suus kiinni, taikka ... karjasi Leinonen, mutta naurahti samassa\nsuuttumukselleen, kääntyen seuralaistensa puoleen: -- Tuollaista se on\nkansansortajain kiukku, kun kerrankin tilille joutuvat.\n\n-- Luuletteko, tomppelit, Klaus Flemingin jättävän tämän kolttosenne\nkostamatta, torisi ääni edelleen saunasta melkein ilkkuen. -- Laulunne\non oleva lyhyt, hän hirttää teidät omiin suoliinne!\n\n-- Eiköhän siltä pitäisi tukkia ääni tarkempaan, virkahti silloin Erkki\nvaroittaen, tuota ryöppyä kuunnellessaan. Ja eräs oluenjuojista\ntarjoutui heti kirveenkamaralla iskemään pahasuisen vangin varsin\nvaiteliaaksi. Mutta Matti ei noista vangin uhkauksista välittänyt, hän\nvain komensi kaikki saunan eteisestä pois, sulkien vahvalla pönkällä\nsenkin oven. -- Karjukoon siellä iltikseen, kyllä tälle törmälle ääntä\nmahtuu!\n\nMutta Mikon sydäntä olivat vangitun, kiukusta puolihullun\nhuovipäällikön huudot ja uhkaukset pahasti karmaisseet ja ilkeästi soi\ntuo rämisevä ääni vielä hänen korvissaan, kun he taas saunatörmältä\nastuivat tupaan päin. Sekoittihan knaapiraakimus Elisankin\nsydäntyneisiin sadatuksiinsa, talon herttainen tytär on siis yhä vielä\ntuon hurjan miehen likaisessa mielessä ja synkissä uhkauksissa! Jos hän\nkerran vapaaksi pääsee, jos talonpojat joutuvat tappiolle, kamala on\nsilloin tosiaan sen tyttöraukan kohtalo, jota Mikko ei nyt vielä ollut\nnähnytkään, mutta jonka kuva taas ilmielävänä ja kirkkaana välkkyi\nhänen mielessään.\n\n-- Kapinoitte esivaltaa vastaan! -- ne vangin syyttävät kiljahdukset\nkajahtivat yhä saunasta, eikähän Mikko voinut kieltää, että se syytös\noli tosi. Oliko siitä siis tällekin talolle tosiaan koituva kauhea\nkosto...?\n\nEtsien pälyivät Mikon levottomat silmät, kun hän astui puolipimeään,\nväentäyteiseen pirttiin, mistä tunkea ilma lemahti häntä vastaan.\nSiellä oli märkiä turkkeja ripustettu orsille kuivamaan, miehiä makoili\npitkin permantoa, toisia turisi äänekkäästi seinäraheilla. Uunin luona\nhääri naisia keittohommissa, Matin pyylevä emäntä tuntui siellä\napulaisiaan komentavan, mutta niidenkään joukosta ei hänen katseensa\nlöytänyt sitä, jota se haki. Oli joku tuttavakin miesjoukossa. Uunin\nkupeella aukoi eväitään Apajan ankara äijä ja kurkistihan ovelta\nKarmalan vanhantalon isäntäkin, -- ovatpa totta tosiaan miehet tarkoin\nmukaan saatu, jos yksin tuo yksivakainen Tuomaskin, joka muuten ei\nkonnultaan liikahtanut, harvoinpa kirkkoonkaan, oli pistänyt kirveen\nvyönsä alle ja lähtenyt miesjoukon meininkejä katsomaan! Ja innostuksen\ntulta paloi nyt hänenkin harmaissa silmissään ... toimeliaana oli\nhänkin ollut mukana, kun ajettiin huovit Karmalan kylästä pois, niin\nkehaisi hän kiilto silmissään Mikolle, joka häntä siinä ohimennen\ntervehti ja puhutteli. Sitä hän vain ei oikein ymmärtänyt, miksi\nheidän, häädettyään jo häristäjänsä pois omasta pitäjästään, piti\nlähteä vielä muihin pitäjiin tappelemaan, hän puolestaan halusi jäädä\ntänne kotikontuaan varjelemaan.\n\n-- Jää pois, virkahti Matti naureskellen. -- Hyvä on, kun joku mies\nkylään jääpikin naisväen turvaksi, monta niitä ei jää!\n\nMatti vei nuoren pappisorpanansa pirtin perälle, suuren perhepöydän\nääreen, ja raivasi hänelle sen vieressä istumasijan. Siellä oli\narvohenkilöitä muitakin ... ensimmäisenä osuivat Mikon silmät\nhämmästyneinä Turun aikaiseen parhaaseen työtoveriinsa ja\nkohtalotoveriinsa, Eero Markonpoikaan, joka siinä istui matkamiehen\npuvussa turkit levällään, kallokkaat jalassa. Nuoret papit, jotka\nkolmikuukautisen eron jälkeen nyt yhtäkkiä tapasivat toisensa heille\nnäin oudossa seurassa ja vielä oudommalla retkellä, hyökkäsivät syliksi\ntoisilleen ja kävivät kokemuksiaan kertomaan. Eero oli joutunut näihin\nomituisiin olosuhteisiin aivan samoista syistä ja vaikuttimista kuin\nMikko: halunsa päästä lähelle kansaa, pysyä sen täydessä luottamuksessa\nja vaikuttaa siihen oli hänet saattanut yhtymään Laukaan partiomiehiin\nja lähtemään tälle aseretkelle, vaikka se tietysti häntäkin monessa\nsuhteessa epäilytti. Olipa hän sentään innostuneempikin kuin Mikko\ntalonpoikain asiasta, ja tämä nyt Mikkoa kummastutti, sillä ennen Turun\naikoina oli Eero Markonpoika ollut verrattain välinpitämätön rahvaan\ntarpeista ja mielialoista. Mutta samalla tämä vanhan toverin ja\nvirkaveljen kohtaaminen näillä retkillä Mikkoa tietysti varmistikin ja\nrohkaisi.\n\nAivan pitkään eivät toverukset kumminkaan nyt voineet keskenään\ntarinoida, sillä saman perhepöydän ääressä istui miehiä muitakin, jotka\npian puuttuivat pappien keskusteluun ja joihin Mikonkin oli huomionsa\nkiinnitettävä. Toverukset tulivat kosketelleiksi kuningas Sigismundon\nja Södermanlannin herttuan välistä, taas yhä pingoittunutta\nristiriitaa, joka saattoi sangen ratkaisevasti vaikuttaa alkaneen\nkansannousun kohtaloon, ja siihen iski heti kiinni pöydän toisella\npuolella istuva vilkaseleinen, liukaspuheinen mies, jonka Mikko pian\noivalsi retkeläisten johtomieheksi. Tämä lyhytläntä pukinparta, jonka\ntummat, etsivät silmät alituiseen pälyivät ympärilleen ja joka\npuhuessaan usein ponnahti pystyyn, oli nyt juuri Martti Vilpunpoika\nLapualta, Savon ja Pohjois-Hämeen nostattaja, ja hän väitti kohta,\nettä kansannousu on järjestetty ja ajankohdaltaan sovitettu juuri\nKaarlo-herttuan ohjeiden mukaan. Jahka talonpojat ovat tehneet selvän\npainajaisistaan, kiskovista huoveista ja nihdeistä, tulee ruhtinas\nRuotsista ja tekee lopputilin rautamarskin kanssa ja järjestää maassa\nasiat.\n\n-- Niin, mehän ollaan matkassa juuri Kaarlo-ruhtinaan ja Ruotsin\nhallituksen nimessä ja kehoituksesta, virkkoi Eero Markonpoika,\nselittäen asiaa tietämättömälle toverilleen.\n\n-- Onko siitä takeita, varmuutta? kyseli Mikko hiukan epäillen.\n\n-- No totta jumaliste, sävähti pöydän takana istuva mustasilmä silloin,\npainautuen taas pöydän yli toveruksia kohti. -- Ettekö ole kuulleet\nruhtinaan kirjeestä?\n\n-- Kuullut siitä olen, vaan en ole sitä nähnyt enkä lukenut, vastasi\nMikko. -- Onko se mukananne?\n\n-- Tietenkin, povellani sitä vaalin kuin aarrettani, vakuutti\nlapualainen, ja kävi kohta mekkonsa salapoimuista kaivamaan esille\nmustunutta, paljo sormittua ja laskoksistaan jo kulunutta\npergamenttipalasta. -- Olen tämän lukenut jo ainakin sata kertaa, mutta\nkerta vielä, oli menneeksi...!\n\nUteliaana keräytyi pirtintäyteinen rahvas siihen pöydän ympärille\nkuulemaan tuota paljo puhuttua Ruotsista saapunutta kirjettä, johon\nheidän retkensä suurelta osalta perustui. Useimmat olivat sen tosin jo\nkuulleet, vaan sen uudelleen kuuleminen heitä aina innoitti, sillä se\nheille vakuutti, että he eivät toimineet ominpäinsä esivaltaa vastaan.\nKirje oli näet todella kirjoitettu kuin Kaarlo herttuan, kuninkaan\nsedän, nimessä ja puolesta. Kansaa siinä tosiaankin kehoitettiin\nnousemaan aseisiin ahdistajiaan vastaan ja usean vuoden verovapaus\nluvattiin jokaiselle retkelle lähtevälle. Sellaiseen Ruotsin\nhallituksen neuvoon ja kehoitukseen kannatti kylläkin vedota, myönsi\nMikko, joka silmät selällään Martti Vilpunpojan suomalaista\nkirjeentulkintaa kuunteli ja itsekin sivulta seurasi pergamentille\npiirrettyjä, ruotsinkielisiä rivejä. Mikko pyysi kirjeen ihan omaan\nkouraansa: oikein oli sen Vilpunpoika esittänyt, mutta Mikkoa\noudostutti, ettei siinä alla kuitenkaan ollut ruhtinaan\nnimikirjoitusta, vaan toinen, erään Mustasaaren kauppiaan nimi.\n\n-- Sen miehen minä tunnen, selitti siihen Leinosen Matti, joka hänkin\ntaas oli juoksuistaan ehtinyt pöydän ääreen tuon kalliin kirjeen\nlukemista kuuntelemaan. -- Tapasin hänet Tukholmassa, kun olin\ntämänpuoleisten edustajana valitusmatkalla, ja hän se juuri siellä\nmeidän asiaamme valtioneuvosten luona ajoi. Rehti mies, hän on vain\njäljentänyt ruhtinaan kirjeen ja pannut varmuudeksi oman nimensä alle.\n\n-- Mutta miksi ei siinä ole ruhtinaan nimeä? tiedusteli Mikko vielä\noudoksuen asiaa.\n\n-- Mitenpä hän ruhtinaan nimen siihen kirjoittaisi, selitti nyt Eero\nMarkunpoikakin, joka kirjeen oikeaperäisyydestä tuntui olevan täysin\nvakuutettu. -- Onhan se herttuan nimissä kirjoitettu...\n\n-- Totta jumaliste, juttuhan on selvä, kiivaili Martti Vilpunpoika,\nheittäen utelevaan pappiin miltei nuhtelevan silmäyksen. -- Verovapaus\njokaiselle, joka mukaan lähtee, saat näistä puolin huoveista ja\nvoudeista vapaana itse viljellä maasi ja itse väkinesi syödä, minkä\nkaskesta ja järvestä irti saat... Sellainen on tämä paperi, -- kunhan\nme ryttäreistä ensin selvä tehdään!\n\nMartti Vilpunpojan äänessä ja eleissä oli paljo kansaan välittömästi\npystyvää, sen mieltä kiehtovaa ja kiihoittavaa hehkua, ja sillä\nhenkilökohtaisella vetovoimallaan hän olikin helposti saanut kansan\nliikkeelle kaikkialla, missä hän vain kulki. Sokeasti kansa uskoi\nhäneen, joka lupasi vapauttaa talonpojat heidän rasituksistaan ja viedä\nheidät Suomen Turkuun tekemään tiliä kansaa sortaneiden ylimysten\nkoitoksista. Mikko älysi pian, ettei hänen olisi ollut viisasta\npitemmältä esittää epäilyksiään tuosta ruhtinaan kirjeestäkään,\nsydäntyneet miehet eivät sellaista saivartelua ymmärtäneet eikä\nsuvainneet. Siksi hän vaikeni, uskoen kernaasti, että kirje todella\nsittenkin oli Kaarlo-herttuan valtuudella kirjoitettu. Mutta kun\nnuoret papit vähän myöhemmin lähtivät kuumasta tuvasta pihalle\nvilvoittelemaan, virkkoi Mikko ikäänkuin omain mietteittensä vieläkin\nvaivaamana:\n\n-- Emme me virallisessa toimessamme saisi tuollaista kirjettä pitää\ntäysarvoisena.\n\n-- Mitäs siitä tutkiskelee, vastasi Eero. -- Miehet vain ärtyvät...\n\n-- Mutta entäpä, jos tässä olisi kansaa rumasti huiputettu, yritti\nMikko vielä alakuloisena, -- jos meidän, rehellisiä ollen, täytyisi\nkäsittää, että se rakentaa toiveensa petokseen...?\n\n-- Ollapa vaikka niinkin, intti Eero, epäsuorasti myöntäen, että häntä\nvainosivat samat epäilykset, -- mitenkäpä me voisimme enää muuttaa\nasiain menoa, miten pysähdyttää vyöryä, joka on lähtenyt liikkeelle\nluonnon pakosta?\n\n-- Ei, Eero, sitä emme voi, tunnusti silloin Mikko. -- Kunpa voisimme\ntaltuttaa sen vihan voiman, ohjata sen siivolla suvantoon!\n\n-- Koettakaamme sitä, mutta siihen tarvitsemme kansan täyden\nluottamuksen. --\n\nEi ollut Mikko alakuloinen ainoastaan tuon uuden epäilyksensä johdosta.\nHäntä kiusasi yhä enemmän se, ettei hän ollut vielä saanut tavata talon\nnuorta tytärtä, jonka vuoksi, -- se hänen täytyi itselleen myöntää --,\nhän ennenkaikkia oli Rautalammelta lähtenyt erämaan partiomiesten\nmukaan. Melua ja nurinaa oli majatalossa joka taholla, hänen\najatuksensa olivat revityt moniin säikeisiin ja ristiriitaisina ne\nedelleen hänessä kamppailivat. Oliko hänkin, kansan paimen, mukana\nohjaamassa sitä petokseen ja onnettomuuteen? Ja miksi? Saattoiko hän\nedes toteuttaa sen tehtävänsä, joka hänet pohjimmaltaan oli liikkeelle\najanut, pelastaa neiden, johon hän oli mieltynyt ja joka kerran oli\nhäneen turvautunut, raakalaisen kynsistä...?\n\nJoku retkikunta talonpoikia palasi taas hoilaten keskustaloon joltakin\npartiomatkalta ja pihantäyteinen samoinkuin pirtintäyteinen väki\nryntäsi sen viestejä kuulemaan. Tuo partiojoukko se oli ollut\npyydystämässä kihlakunnan vihatuinta miestä, sen voutia Matti\nTordinpoikaa, hänen upeasta asunnostaan Jyrängön seuduilta ja samalla\nnostattamassa sen puolen rahvasta aseisiin. Viimemainittu tehtävä oli\nsille hyvin onnistunut, mutta vouti, yhtä ovela kuin ilkeä mies, joka\nliikaveroilla oli kansaa vuosikausia rasittanut ja siltä laittomia\nkyytejä vaatinut, hän oli ehtinyt livistää pesästään, -- oli kai\nhaistanut käryä. Mutta voudin talon olivat partiomiehet ryöstäneet --\nsaalista oli heillä nyt paljo mukanaan -- ja lopuksi polttaneet.\n\nKun väkijoukko oli rynnännyt pihanuotion ääreen näitä uutisia\nkuulemaan, palasi Mikko, jonka silmä yhä etsien pälyili, takaisin\npirttiin ja siellä hän nyt karsinassa tyttönsä tapasi. Elisa hääri nyt\nmuiden naisten kanssa siellä talouspuuhissa, täytti juuri aitasta\nhakemiaan eväitä matkalle lähteväin talonmiesten kontteihin. Kun tyttö\nnyt yhtäkkiä näki edessään nuoren papin, jonka kanssa hän syksyllä oli\nmonet leikit laskenut, niin hän karahti punaiseksi kasvoiltaan ...\nnäytti ensi hetkessä säpsähtävän, mutta tuli sitten ujona ja arkana\ntuttua sukulaismiestä tervehtimään, ja hetkisen he saivat nyt, sivussa\nsurisevasta väkijoukosta, siinä keskustella ja uudistaa syksyistä\ntuttavuuttaan.\n\nYksinäisyydessään oli Mikko paljo hautonut mielessään syksyllä\nvirinneitä utuisia unelmiaan ja ne olivat hänen mielikuvituksessaan\npukeutuneet häilyviin, monenkirjaviin muotoihin. Nyt, kun hänellä taas\noli unelmainsa esine elävänä, kainona ja kukkeana siinä edessään, kävi\nhänelle ikäänkuin yhtäkkiä ja väläyttämällä selväksi, että noilla\nhäilyvillä unelmilla on vain yksi toteutumismuoto, että juuri tässä nyt\nhänen onnensa on, tässä hänen on viipymättä lyötävä lukkoon ne\nkodinonnen kuvitelmansa, joita hän syyskauden oli mielikuvituksessaan\nsoinnuttanut. Tätä hetkeä vartenhan hän oli matkalle lähtenytkin. Mutta\nmatkaa jatkuisi nyt tästä edelleen miesjoukon mukana tiesi kuinka\npitkälle tuntemattomia kohtaloita kohden ... epävarmuuteen ei ole enää\nvaraa... Ja vain hetkisen Elinan kanssa juteltuaan kävi hän suoraan ja\narkailematta puhumaan tytölle:\n\n-- Kun me tältä retkeltä palaamme, saanko silloin, Elisa, viedä sinut\ntäältä mukaani?\n\nTyttö ei hämmentynyt sitä äkkikysymystä niinkään pahasti, kuin Mikko\noli olettanut, tuo kysymys ei näyttänyt olevan hänelle aivan\nodottamaton. Hän loi vain katseensa alas ja virkkoi:\n\n-- Minutko, minne?\n\n-- Emännäkseni Rautalammelle. Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin.\nTurvausit minun puoleeni kerran, Elisa, kun sinua ahdisti Koskipään\nraaka ryttäri, tahtoisin suojella sinua edelleenkin häntä ja kaikkia\nmuita vastaan. Odotatko minua?\n\nKauan ei tyttö kainostellut. Hän kohotti suuret, luottavat, viattomat\nlapsensilmänsä nuorta pappia kohden ja vastasi rohkeasti:\n\n-- Odotan kernaasti, odotan ikävällä. Mutta tarvitseeko sinunkin lähteä\nmiesten matkaan?\n\nTosiaankin, miksi hän, rauhan mies, oikeastaan lähtikään tuolle\narveluttavalle retkelle, -- tämä houkutteleva kysymys iski nyt voimalla\nnuoren papin ajatuksiin. Miksei hän palaisi täältä onnellisena\naviomiehenä kotiinsa, olihan hän matkansa varsinaisen tarkoituksen jo\nsaavuttanut... Mutta se hävetti häntä samassa tuo uusi ajatus, se\ntuntui raukkamaiselta, -- aivanko itsekkäistä syistä hän oli erämaan\nmiesten matkaan lähtenytkin, vaikka oli itselleen ja heille kuvitellut\nja luvannut, että hän tahtoi heille olla apuna ja tukena retken\nvarrella, heidän taistellessaan henkensä puolesta? Ei toki...!\nVerkalleen hän vastasi:\n\n-- Olen luvannut seurata pitäjäläisiäni, ehkä voin heille olla joksikin\nhyödyksi, ehkä estää heitä liiaksi riehahtamasta. Mutta kun retki on\nonnella tehty, silloin palaan sinua hakemaan...\n\n-- Jos silloin vielä olen täällä, vastasi tyttö alakuloisesti.\n\n-- Missä olisit? Vai tahtoisitko, että en lähtisikään miesten matkaan?\n\n-- Mentävä kai sinun on, muuten ei isäkään sinuun suostuisi...\n\n-- Niin, Elisa. Kaipauksella nyt lähden, vaan samalla ilolla. Ja täältä\nsinut tietysti löydän.\n\n-- Meitä jää tänne vain vähäväkisiä naisia ja lapsia koko kylään ...\nvirkahti tyttö vieläkin kuin varoittaen.\n\n-- Ja sinä pelkäät...? -- Mikon ääni vavahti, kun hän nyt yhtäkkiä\nmielessään kuvitteli, mitä tuolla nuorella tytöllä samoinkuin miesten\njättämäin kyläin muilla turvattomilla naisilla todella saattoi olla\nlevottomiksi käyneinä aikoina syytä peljätä. -- Pelkäät, että miesten\npoissaollessa huoveja voi tulla taloon?\n\n-- Onhan toki Koskipää nyt nuorissa, virkahti tyttö siihen vähän\nreippaammin, kun näki, miten raskaasti hänen epäilyksensä oli\nvaikuttanut hentomieliseen pappissulhaseen. Mutta tämä jatkoi, yhä\nvärähtävällä äänellä:\n\n-- Taikka sitäkö, että retki päättyy hullusti ja kosto saapuu\nkylään...?\n\nSilloin tyttö jo uljaasti vastasi:\n\n-- Se ei saa päättyä hullusti, eikä pääty, onhan siellä isäkin\njohdossa! Tervetuloa vaan takaisin...!\n\nVäkeä oli taas palannut tupaan pihalta, jossa oli kuunneltu\npartiolaisten kertomuksia, ja tyttö rupesi vetäytymään uunin luo, jossa\ntoisia naisia kiireisinä keittiöpuuhissa juoksenteli. Mikko ennätti\nvielä ainoastaan pikaisesti kysäistä:\n\n-- Ja silloin siis...?\n\n-- Silloin...!\n\nElisa hupeni liukkaana naisten joukkoon ja Mikko jäi yksin seisomaan\ntupaan taas ahtautuneiden, porisevain matkamiesten keskelle. Hänen\nsuonissaan veri kuumana kohisi -- olihan hän tuossa jo kosinut ja\nsaanut myöntävän vastauksen! -- Onnen aallot ne hänen mielessään nyt\nailahtelivat. Hänkö oli muka epäillyt tuon tytön mieluummin valitsevan\nsulhasekseen Juhanan, huovipäällikön, -- turhia, turhia olivat ne hänen\nsyksyiset epäilyksensä... Mutta äskeisetkin epäilykset ja kaikki hänen\nsydäntään velloneet ristiriidat olivat nyt tiessään, elämänusko,\nmielenrohkeus ja luottamus edessäolevan retkenkin onnistumiseen oli\nkuin taikavoimalla hänessä yhtäkkiä varmistunut, vasta nyt kuljettava\ntaival oli hänelle ikäänkuin kirkkaaksi selvinnyt. Käyköön nyt miten\ntahansa, noiden säteileväin silmien vuoksi, jotka olivat häneen\nluottamuksella katsoneet, oli hän nyt valmis kansan puolesta\nretkeilemään ja omalla tavallaan taistelemaan...\n\nPohjolan varhainen talvi-ilta oli sillävälin jo käynyt pimeäksi,\ntuvassa kävi vaikeaksi tuttujaankaan enää erottaa. Mikko pälyili\nturhaan ympärilleen talon isäntää tavatakseen. Vihdoin kuului hänen\ntuttu äänensä ovelta. Matti Leinonen astui sieltä tupaan ja Mikko\nyritti silloin mielensä kuumassa innossa heti päästä hänen luokseen ja\nhänelle, tytön isälle, puhua aikeestaan ja tulevasta lankoudestaan.\nMutta Matti, joka juuri palasi sijoittamasta toisia matkamiehiä\nnaapuritaloihin, ei häntä nyt nähnyt taikka joutanut kuuntelemaan. Hän\nkomensi vain tupaan kovalla äänellä:\n\n-- Miehet nukkumaan nyt kaikki, niin pitkälle kuin permantoa\nriittää ... aamulla aikaiseen on oltava matkalla! Silloin se alkaa ison\nriistan pyynti, eikä näille kotoisille maille palata, ennenkuin huovit\non ajettu hiiteen talonpoikain mailta ja koko marskin sortovalta on\nmurrettu! Nyt lepoon!\n\nSitä käskyä toteltiin heti. Mikko makasi virkaveljensä Eero Markonpojan\nkanssa, -- heille oli talon puolesta vielä illallinen tarjottu --,\npirtin peräpenkillä, mutta uni vältti kauan hänen silmäänsä. Raskas\nkohina kävi tuvassa, jossa kyljikkäin lattialla nukkuva miesjoukko\nkuorsasi, ilma oli siellä sakea ja kuumuus sietämätön. Mutta se ei\nolisi estänyt väsyneen miehen unta. Hänen mielessään kierteli nyt vain\nliian paljo kirjavia kuvia, mieluisia jos outojakin, ja ne kuvat\nvaihtelivat siinä nopeasti. Olihan outoa salliman leikkiä jo se, että\nhän, rauhallinen pappismies Turusta, äskeinen kapitulin apulainen,\njonka kaikki ajatukset olivat kohdistuneet kirkon ja uskonnon\nkysymyksiin, nyt retkeili tällaisella \"maallisella\", sotaisella\nmatkalla kapinaväen mukana. Ei hän sitä itse ollut tahtonut eikä\ntarkoittanut, tapausten meno oli vain viskellyt häntä mukanaan ja hän\noli antautunut rentonaan niiden viskeltäväksi. Miksi? Mikä oli hänet\ntähän arveluttavaan seikkailuun vetänyt? Sairas aikako, jonka rajuimpia\nsyöksähdyksiä hän muka kuvitteli voivansa lievittää, vaiko säälinsä\nkärsivää kansaa kohtaan, vaiko papillinen velvollisuutensa? Ei, ei\nmikään niistä, -- nuoren tytön, melkein lapsen, kirkkaat, viattomat\nsilmät, ne ne olivat häntä vetäneet näihin pyörteisiin... Nyt oli hän\nsiis onnellinen sulhanen, onnellisin mies epäilemättä koko tuossa\nsotaisesta yrityksestään hurmaantuneessa miesjoukossa, mutta oli nyt\nsittenkin jo heti jättämässä aarteensa, kulkeakseen esivaltaa vastaan,\nrikosten tielle! Voiko siitä hänellekään onnea kasvaa?\n\nSellaiset ristiinkäyvät mietteet ne Mikkoa valvottivat ummehtuneessa\ntuvassa, johon pihalta kuului kumeaa töminää, kun hevoset kylmissään\npolkivat lumista tannerta ja helistivät valjaitaan, ja jonka ovi\nalituiseen paukahteli, kun vielä uusia retkeläisiä työntyi pakkasesta\nsisään. Mutta yli kaiken sen kohinan ja kaikkien epäilysten soi hänen\nrinnassaan riemuava sävel: Elisa on hänen omansa...! Ja siihen onneensa\nhän lopulta nukahti.\n\nMutta jo muutamien tuntien perästä hän heräsi uuteen rymyyn ja\novenpaukkeeseen. Puolipimeässä tuvassa olivat ihmiset jo jalkeilla,\nvyöttivät kiireellä turkkejaan ja pörisivät äänekkäästi, tunkien siinä\ntoistensa ohi ja ylitse ulos, missä suksia jo kalistettiin ja hevosia\njuotettiin valjaisiin vietäviksi.\n\nLieden ääressä seisoi Matti-isäntä jo matkalle vyöttäytyneenä ja hänen\nedessään 15-vuotias Tahvo-poikansa, joka hartaasti pyyteli, että hänkin\npääsisi tälle suurelle retkelle mukaan.\n\n-- Nuori olet vielä, Tahvo, kielteli isä, -- jää tänne äitisi ja\nsiskosi luo, tarvitaanhan se mies meidänkin talossa.\n\n-- Mutta tahtoisin olla asemiesten matkassa, sopersi poika\nmalttamatonna.\n\n-- Vielä ehdit, nauroi isä, -- liian olet hento niin pitkälle\nhiihtämään.\n\nJa siihen poika alakuloisena alistui, isän rientäessä hommiinsa.\n\nKiire näytti olevan kaikilla, kiire aamun pimeässä aloittamaan sitä\nsotaista taivalta, jota kulkemaan he olivat kokoontuneet. Kiireesti\nkapsahtivat nuoret papitkin pystyyn ja riensivät rekeensä.\n\nPitkä raito rekiä ja suksimiehiä lähtikin jo tuokion kuluttua Leinosen\nmäeltä solumaan alas sumuiselle lahdelle, ja se kiemurteli sinne\nkapeana, mustana vyönä. Mutta kun jo Matti Leinosen reki, joka\nviimeisenä pihasta läksi ja jonka jäljestä papit yhteisessä reessä\najoivat, oli laskenut törmän alle, silloin pyyhkäisee pari suksimiestä\nvielä vinhasti alas ahteelta, huutaen Mattia ja hänelle kauhulla\nkertoen:\n\n-- Saunasta on vanki livistänyt!\n\n-- Koskipääkö, -- päästittekö ruojan käsistämme?\n\n-- Menimme häntä sieltä hakemaan, muka mukaamme ottaaksemme, niinkuin\nkäsketty oli, mutta silloin olikin sauna tyhjä. Siellä kuuluu eteisessä\nkäyneen miehiä vielä aamutuimaansa tynnyristä olutta siemaisemassa, he\nlienevät käyneet itse saunassakin ja jättäneet pönkät hölliksi. Siinä\nlähdön hurakassa on vanki karannut.\n\n-- Kirotut juopottelijat, karjaisi Matti synkästi kiroten. -- Sen\nmiehen me vielä edestämme löydämme -- taikka takaamme! Mutta nyt ei\nauta lähteä häntä hakemaan, nyt on painettava eteenpäin!\n\nMutta tämä viesti kouristi pahasti jälkireessä ajavan nuoren papin\nsydäntä. Sinnekö hänen nyt täytyi jättää aarteensa alttiiksi irti\nlasketun raakimuksen kostolle!\n\n\n\n\nVI.\n\nVANHA YLIMYS.\n\n\nPäijänteellä, jossa lunta oli siteeksi kierällä jäällä, oli keli\nmainio, ja nopeasti pyyhkäisi erämaan partiokunta sen ylitse\nJämsänpuoleiselle rannalle. Mutta siellä oli retkikuntaa vastassa\nsanantuoja, joka sen jakoi kulkemaan kolmelle taholle tehtäväänsä\ntäyttämään.\n\nTämä sanantuoja oli Simo Piitulainen, sotilaskarkuri ja seikkailija,\njoka oli vuosikausia pakoillut monenlaisia pillojaan Pohjanmaan\nkorvissa ja siellä nyt parasna miesnä syyskauden valmistellut\nkansannousua. Sieltä oli hän ensi kelillä lähtenyt nostattamaan Hämeen\ntalonpoikia yhteiseen toimintaan ja kehui saaneensakin jo suuria\naikaan. Etelä-Hämeen hidas kansa on jo sekin valmis ajamaan huovit\ntaloistaan ja hiihtämään vainoojiaan vastaan, ei tarvitse muuta kuin\nkipuna tappuroihin, niin ne leimahtavat. Erämaan retkeläisten on nyt\neri teitä samottava sinne heittämään tuo sytyttävä kipuna -- kohta\nroihuu palo sielläkin!\n\nLahden jäällä pitivät retkikunnan johtomiehet, Martti Vilpunpoika,\nMatti Leinonen ja eräät muut, nyt neuvottelua Simon kanssa.\nPohjalaisten johtajan, Jaakko Ilkan pääjoukko, kertoi Simo, on\nparastaikaa Pohjanmaalta samoamassa Kyrönkankaan yli etelään päin,\nPirkkalaa kohti, josta se aikoo painua Turkuun asti, minne Pentti\nPouttu jo ryntää suoraan Pohjanlahden rantatietä pitkin. Erämaan\nmiesten on nyt nostatettava ja puhdistettava Häme ja Etelä-Suomi,\nvallattava Hämeenlinna, että Ilkan selkäpuoli pysyy vapaana, ja sitten\non senkin riennettävä Turkuun, joka on oleva kaikkien retkikuntain\nyhteinen päämäärä. Sitä varten on eri joukoissa nyt heti hiihdettävä\nPäijänteen kaikki rantapitäjät; toisten on kuljettava Asikkalan ja\nKalvolan, toisten Kuhmoisten ja Padasjoen kautta. Mutta kolmannen\nosaston Sysmästä lähteneitä talonpoikia tuli Martti Vilpunpojan\njohdolla oikaista Jämsän jokivartta ylös suoraan länteen päin Yliseen\nSatakuntaan ja riennettävä siellä yhtymään Ilkkaisen johtamaan\npääjoukkoon, jonka oli suoritettava ratkaisevin tehtävä. Tähän\nviimemainittuun osastoon sijoitettiin Martti Vilpunpojan johtamat\nlapualaiset sekä Rautalammen sisukkaat miehet, ja siinä joutui siis\nMikko-pappikin kulkemaan.\n\nHurinaa ja turinaa oli nyt siinä aukean lahden jäällä, missä eri\npitäjäin miehet ryhmittyivät omiin osastoihinsa eri tahoille\nkulkeakseen ja kutakin kyläkuntaa kovalla äänellä huudettiin\nkeräytymään määräpaikkaansa. Mutta se oli iloista, reipasta hurinata,\nrohkeutta ja voiton varmuutta soi noista jään yli kajahtavista\nkomennoista samoinkuin eroavain miesten jäähyväishuudoista toisilleen.\n\n-- Siis Hämeen kivisessä linnassa nyt ensiksi tavataan, ja siellä\npidetään jymypidot!\n\n-- Linnanmahdit juomanlaskijoina!\n\n-- Ja jos ei yhdytä ennen, niin viimeistään Turussa, jonne nuotan perä\nvedetään.\n\n-- Ja jossa marski huoveineen lopullisesti vedetään tilille. Siellä ne\nloppukäräjät käydään.\n\n-- Sinne tulee niitä pitämään se Ruotsin ruhtinaskin, joka on meidän\nmiehiämme!\n\n-- Hei pojat, nyt vain ensiksi selvä knaappien ja ryttärien pesistä.\nTerve mieheen!\n\nNäin huihkasivat eroavat miesparvet toisilleen suksille noustessaan.\nTaisipa kyllä toisten mielissä pyöriä vakavampiakin mietteitä ja\ntotisella naamalla eräät isäntämiehet puristivat erojaisiksi uusien ja\nvanhain tuttavainsa kämmentä. Missähän tosiaankin tavataan, jos\ntavataan, ja minkälaisissa olosuhteissa? Mikä on oleva eri pienten, nyt\nerkanevien miesjoukkojen kohtalo, -- tosi on nyt joka tapauksessa\nedessä. Sillä piankin voi mikä osasto tahansa tavata huovien tapparat\nja tuliluikut vastassaan.\n\nErityisen vakavina erosivat toisistaan nuoret papit, vanhat toverukset,\njoiden nyt oli seurattava kumpaisenkin joukkoaan ja jotka taipaleen\nvarrella reslassa olivat paljo keskustelleet siitä hankkeesta, johon he\nolivat joutuneet mukaan.\n\n-- Terve, Eero, virkahti Rautalammin pappi, -- koettakaamme parastamme\nkansan hyväksi.\n\n-- Hyvästi, Mikko, Jumalan haltuun jättäytykäämme kaikki!\n\nMutta nämä vakavammat mietteet eivät saaneet yleistä mielialaa\nvaltoihinsa; se oli edelleen raudanrohkea, miehet olivat hurjan kiihkon\nlumoissa ja sitä mielialaa kannusti yhä kasvava koston jano, joka\nmiehiä sivakoilleen kiirehti.\n\nPienemmiksi jakaantuneet joukot liikkuivat nyt nopeammin ja\nliukkaammin. Mutta sikäli kuin ne etenivät ranta- ja metsäkyläin läpi,\nkasvoi niiden lukumäärä taas ehtimiseen. Sillä jokaisessa\nsyöttöpaikassa, jokaisen tien suussa, jokaisessa kylässä, yhtyi uusia,\nennakolta valmistettuja miehiä etenevän talonpoikaisjoukon riveihin,\nkenellä kirves, kenellä karhunheihäs, kenellä nuija aseenaan. Vihurina\noli näet viesti käymässä olevasta kansanliikkeestä kulkenut saapuvain\n\"nuijajoukkojen\" edellä, -- tätä pilkkanimeä olivat edestä pakenevat\nhuovit ja nihdit jo ruvenneet rahvaanliikettä ivaten käyttämään\ntalonpoikain huonosti asestetuista parvista, -- ja monen talon\nveräjällä seisoivat jo sen miehet valmiina suksilla, odotellen saapuvia\nvapauttajiaan ja lyöttäytyäkseen viipymättä heidän matkaansa. Ja jos\njossakin metsäkylässä vähän vielä epäiltiin tai vitkasteltiin, siellä\npakotti talonpoikaisjohtajain uhkaava käsky haluttomatkin heti\nliittymään yhteiseen yritykseen.\n\nJämsän kirkolla se osasto, joka kulki jokivartta ylös länteen päin,\nIlkkaa tukemaan, ensi kerran pitempään lepäsi, sinne yöpyenkin. Siellä\njoutui se myös ensi kerran ja odottamattomalla tavalla kosketuksiin\nerään esivallan edustajan kanssa.\n\nOli aamuyö. Suurin osa retkeläisistä nukkui Jämsän nimismiehen tuvassa,\njonka lattialla lepäsi rivittäin miestä kuin rankaa. Silloin lennähti\ntuvan ovi yhtäkkiä ryminällä auki ja komentava ääni kuului huutavan\npakkasesta sisään:\n\n-- Hevosia pian valjaisiin, hevosia Porkkalan herralle!\n\n-- Kuka perhana siellä ... kuului murinaa pirtin permannolta.\n\n-- Kuka meitä täällä komentaa?\n\nMiehet heräilivät ja nousivat mikä verkalleen, mikä nuolena pystyyn,\naseisiinsa hyökäten, ja talon isäntä kiirehti puhaltamaan tulta lieden\nhiilokseen. Aluksi siinä säikähdettiin ja hölmistyttiin ... peljättiin\njo Porkkalan herran, joka oli vanha sotaherra ja Savonlinnan päällikkö,\nhuovijoukkoineen piirittäneen talonpojat ja hyökänneen heidän\nkimppuunsa. Joku taisi ehtiä siinä pimeän päässä puhua kiireisestä\npaostakin ja toinen luikki jo turkki kainalossa ulos suksilleen. Mutta\ntoisia miehiä riensi kirveet ojossa hevosenvaatijoita vastaan ja he\npiankin totesivat, ettei matkustavalla herralla, joka poikineen\nkuomussa kulki, ollut kuin pari ratsastavaa saattomiestä mukanaan.\nTalonpojat oivalsivat silloin heti yliotteensa sekä kävivät puolestaan\nkuomussa torkkuvaa kyydinvaatijaa komentelemaan.\n\nPienenläntä, susiturkkeihinsa aivan uponnut mies nousi reestä ja astui\nontuen ympärilleen sakovan miesjoukon keskelle. Se oli Savonlinnan\nisäntä Götrik Fincke, useille sisämaan talonpojille tuttu herra, joka\noli kotoaan, Lammin Porkkalasta, missä hän oli ollut käymässä, matkalla\ntakaisin linnaansa ja lääniinsä. Ihmettelevänä ja kysyvän näköisenä\nseisoi hän tuokion siinä pimeällä pihalla katsellen ympärillään\nhäilyviä haamuja, ja virkkoi sitten rauhallisesti, mutta varmasti:\n\n-- Valjastakaa hevoset! Missä on tämän talon isäntä?\n\nNimismies, joka illalla oli ottanut liittolaismiehenä vastaan\ntalonpoikaisen kapinajoukon, luvaten itsekin aamulla siihen yhtyä,\nastui nyt nöyränä tervehtimään matkustavaa ylimystä, kutsuen hänet\nsisään tupaan. Mutta äijä vastasi äskeistä kipakammin:\n\n-- Tuo hevoset, minulla on kiire. Minun on jouduttava jouluksi\nlääniini.\n\nNimismies seisoi neuvotonna. Mutta pihalle kertyneet ja jo entiseen\nytyynsä yltyneet retkeläiset kävivät koppaviksi, huudahtaen vaativalle\nherralle:\n\n-- Tässä tarvitaan nyt hevoset toisaalle, tässä ollaankin nyt me\nkäskijöinä!\n\nJa muutamat jo taempaa usuttivat:\n\n-- Kyllä me tästä kyytiä annamme niin Porkkalan kuin muillekin\nherroille!\n\n-- Niin, antakaa sille päin Porkkalaa...!\n\nSilloin rupesi pieni susiturkkiherra oivaltamaan, että tässä on nyt\njotakin outoa, merkillistä liikettä olemassa. Hän ei tiennyt alkaneesta\ntalonpoikain noususta vielä mitään. Täyden rauhan vallitessa oli hän\nlähtenyt ajamaan Hämeestä etäiseen linnaansa. Kaukaa Pohjanmaalta oli\ntosin kuulunut jotakin kumeata huhua rahvaan ärtyneisyydestä huoveja\nvastaan, mutta kukaan ei ollut aavistanut, että samaa mielialaa olisi\njo Sisä-Suomessakin. Teerevänä asettui nyt Götrik Fincke, monissa\ntaisteluissa karaistu, mieleltään uljas joskin ruumiiltaan rampa herra\närhentävän miesjoukon eteen ja tiukkasi:\n\n-- Mitä tämä on? Mikä hitto teillä on mielessänne?\n\nGötrikin nuori, 16-vuotias poika Knut oli hänkin sillävälin herännyt\nkuomusta, kuullut noita uhittelevia ääniä ja astui nyt miekka\nkupeellaan kuin taisteluvalmiina isänsä viereen, kutsuen avukseen noita\nkahta saattohuovia, jotka olivat jääneet väkijoukon taakse. Mutta isä\nrauhoitti häntä parilla sanalla ja virkkoi taas yhä äänekkäämmiksi\nkäyneille talonpojille, jotka olivat vaatineet häntä pirttiin:\n\n-- Niin, käykäämme tupaan, miehet, siellä kertokaa, minne te olette\nmatkalla, miksi liikutte täällä tällaisella joukolla?\n\nRyminällä painui koko miesjoukko pakkasesta pirttiin, jossa sillävälin\noli viritetty roimuava tervastuli, ja siellä kävi retkeläisten keskelle\ntemmattu ylimys verkalleen riisumaan suuret turkkinsa ja kallokkaansa.\nNiiden sisältä ilmestyi hintelä, kuivahko, harmaapartainen äijä, joka\noli perin vaatimattoman ja vaarattoman näköinen ja joka rauhallisesti\nnilkutti lieden ääreen ja siellä istahti pölkyn päähän, porisevain\nmiesten keskelle, joiden silmissä paloi kiihtymyksen tuli.\n\nTällä välin oli Mikkokin jo noussut nukkumasta, kuullut saapuneesta\nvieraasta, ja hän katseli nyt sivulta tuota joukkoa, joka tervastulen\nympärille ryhmittyi. Hänen myötätuntonsa oli heti vanhan, raihnaisen\nlinnanherran puolella, joka siinä yksin istui hurjistuneiden,\nkostonjanoisten miesten ivailtavana, ja häntä rupesi peloittamaan tuon\nharmaapäisen ukon kohtalo, joka niin elävästi muistutti hänen omaa,\nsodassa rampautunutta ja harmahtunutta isäänsä. Mutta äijä itse ei\nnäkynyt ollenkaan hätääntyneen tuon monipäisen joukon meluavasta\nesiintymisestä. Varsin levollisesti hän siinä sukkasillaan ojenteli ja\nlämmitteli reessä kangistuneita raajojaan ja kyseli sitä tehdessään yhä\nuudelleen talonpoikain tarkoituksia, kutsuen poikansakin, joka näkyi\ntilannetta enemmän oudoksuvan, viereensä istumaan.\n\nPian oli hän oivaltanut Martti Vilpunpojan talonpoikaisjoukon\njohtajaksi, viittasi hänet ystävällisesti luokseen ja virkkoi:\n\n-- Kerropas nyt oikein, minne olette matkalla?\n\n-- Turkuun, vastasi talonpoikain johtaja karkealla, mutta kuitenkin\nhiukan talttuneella äänellä.\n\n-- Mitäs sinne näin miesjoukolla?\n\n-- Tekemään marskin kanssa tiliä linnaleiristä ja rahvaan\nhävittämisestä. -- Lapualainen oli istahtanut jakkaralle ja heilutti\nuhkaavan näköisenä, joskin ilmeisesti epävarmana, tapparaansa\njalkojensa välissä, jatkaen kiihtyvällä äänellä: -- Kansa on noussut\nPohjanmaalla ja koko maassa, se ei siedä enää sortajiaan, se tekee\nniistä silppua, -- tekee sitä sinustakin!\n\nPieni, harmaapartainen äijä silmäili tyyneesti ympärilleen, näki\nkiihkoisat katseet, kiiltäviksi tahkotut aseet, kuuli miesten murinan\nja rupesi ymmärtämään. Mutta aivan rauhallisesti, ikäänkuin\nhyväntahtoisesti, hän kävi puhumaan:\n\n-- Olette eksyneet hullulle tielle, te erämaan miehet. Raskas on\nrasitus ollut kansalle, tiedän sen. Mutta mitäs piruja? Te kuljette\naseissa, ryhmitytte kapinajoukoksi esivaltaa vastaan, syöksette itsenne\nonnettomuuteen, -- elkää helkkarissa niin tehkö, tulkaa toki järkiinne!\nEttekö huomaa yritystänne epätoivoiseksi?\n\nMartti Vilpunpoika urahti pari uhkaavaa kirousta, mutta sotkeutui\nsamalla sanoihinsa, -- hän ei kestänyt hennon, mutta varman herran\ntuikeaa, tutkivaa, läpi-iskevää katsetta. Silloin Matti Leinonen\nsyrjemmältä vakavammin vastasi piiritetylle herralle:\n\n-- Kansa on nääntynyt, sen tiennette, se ei kestä enää linnaleiriä eikä\nhuovien kiskontaa, se on nyt työntänyt nihdit ja ryttärit niskoiltaan.\nTuli mikä tuli, sorrosta on tehtävä loppu. Ja jos sinä, Savonlinnan\nherra, olet kansan mies, niinkuin on sanottu, niin yhdyt meihin ja\nKaarlo herttuaan kukistamaan marskin vallan.\n\nGötrik Fincke vihelsi hiljaa, kuullessaan Kaarlo herttuan nimen\nmainittavan. Hän aavisti siitä, että yrityksellä lie sittenkin laajempi\nkantavuus kuin hän oli luullutkaan. Mutta hän jatkoi sävyisästi:\n\n-- Olen aina elänyt hyvissä väleissä kansan kanssa ja koettanut\nlääniläisteni puolta pitää, kun heitä on liiaksi rasitettu. Ja juuri\nsiksi tahtoisin teille nytkin parastani neuvoa: heretkää pois aseista.\nHerttua ei Ruotsista voi tulla avuksenne jos tahtoisikin, eikä hänkään,\nenempää kuin minä, voi hyväksyä kapinaa.\n\n-- Mutta onpa hän meille avunlupauksensa antanut, väittivät aseistetut\nmiehet nyt pirtin joka nurkasta. Ja taas vedettiin esiin se\nSödermanlannin herttuan nimiin laadittu kirje, joka Finckelle luettiin.\nMutta tämä puisteli vain päätään:\n\n-- Teitä on petetty miehet, kuljette omaa turmiotanne kohti. Säälin\nteitä, en tahtoisi tuhoanne, ja siksi varoitan vielä kerran: heretkää\npois!\n\n-- Mutta mehän kysymme vain oikeuttamme, intti Matti itsepäisesti. --\nMajoitus on laitonta, kiskonta samoin, nyt on herrain siitä kerrankin\nvastattava!\n\nÄänekkäästi pirtintäyteinen väki ilmoitti yhtyvänsä Matin puheisiin ja\npiiri puristui yhä uhkaavammin pienen linnanherran ympärille. Mutta\ntämä nousi sangen rauhallisesti:\n\n-- Rasituksenne on ollut suuri, sen ymmärrän. Mutta sittenkin: Ystävänä\nteitä varoitan nousemasta kuningasta ja esivaltaa vastaan.\n\n-- Emmehän nouse kuningasta vastaan, ja Ruotsin hallituskin on\npuolellamme. Kuitian marskin ja hänen heitukkansa me vain\nkarkoitamme...\n\n-- Ja siten uhmaatte juuri esivaltaa, sillä he ovat ruunun\nluottamusmiehiä. Ja se on rikos, jota seuraa rangaistus. -- Pieni herra\nastui askeleen oven puoleen, jossa hänen turkkinsa ja kallokkaansa\nolivat, virkkaen taas virallisemmin: -- Mutta puhuttu on jo tarpeeksi,\nnimismies, toimita hevoset, matkalle on jo lähdettävä.\n\n-- Siitä lähdöstä ei tule mitään, hevoset tarvitsemme me, kivahtivat\nsiihen kuumimmat miehet, ja asettuivat seinäksi Fincken eteen. Tämän\nnuori, kuumaverinen poika rupesi jo sitä röyhkeää väkivaltaa vastaan\nreuhtomaan ja tapasi miekkansa kahvaa. Mutta isä asetti hänet taas ja\nvirkkoi aivan rauhallisesti:\n\n-- Tehkää tilaa miehet, minua ette kuitenkaan säikytä. En pelkää\nhenkeäni täällä enempää kuin sitä olen pelännyt lukemattomilla\nsotatanterilla, missä lopulta olen rammaksi joutunut. Tarkoitan\nparastanne, miettikää sanojani!\n\nJa hän astui taas askeleen eteenpäin. Mies-seinä syrjäytyi, epäilevinä\nvetäytyivät uhkaajat taaksepäin ja kiivaimpainkin kinailijain kielet\nrupesivat sammaltamaan. Poikansa avulla veti ontuva mies kallokkaat\njalkaansa, vyötti rauhallisesti turkit ylleen ja nilkutti miesjoukon\nkeskitse ulos. Mutta kynnyksellä hän vielä kääntyi tupaan päin ja\nlausui vakavasti:\n\n-- Koetan puhua puolestanne ja toimia rasitustenne helpottamiseksi.\nMutta vain sillä ehdolla, että palaatte kauniisti koteihinne. Hyvästi,\nmiehet!\n\nHän astui rekeään kohti, jonka eteen nimismies parastaikaa kenenkään\nestämättä valjasti hevosta. Miehet jäivät pirtin ovelle keskenään\nväittelemään siitä, olisiko Porkkalan herra laskettava ajamaan, vai\nolisiko hänet pidätettävä talonpoikain vangiksi. Yksimielisyyteen siitä\nei päästy, mutta kukaan ei kiirehtinyt lähtevää estämäänkään.\n\nMikko Pietarinpoika, joka henkeään pidätellen oli kuunnellut tuvassa\ntapahtunutta keskustelua, sitävastoin oli Fincken perässä astunut ulos\nja seisoi nyt hänen rekensä ääressä, kun matkustajat siihen nousivat.\nGötrik-herra huomasi silloin hänen papillisen pukunsa ja virkkoi\nihmeissään:\n\n-- Kuinka sinäkin, nuori pappi, kuljet kapinaväen mukana, -- opastathan\nja johdat laumasi aivan eksyksiin!\n\n-- En heitä johda, en siihen kykene, koetan vain olla heille joksikin\nhyödyksi.\n\n-- Jos sitä haluat, niin käännytä heidät takaisin.\n\n-- Luulen, herra, että se on jo liian myöhää...\n\n-- Myöhää -- tuskitteli Götrik -- sehän olisi hirmuinen onnettomuus!\nVai oletko sinäkin saman eksytyksen riivaama kuin he?\n\n-- Olen isoksi osaksi heidän kannallaan. Tunnen heidän kärsimyksensä.\nMaltti ei kestänyt enää. Kansa on lopulleen kiusattu, tämä nousu ei ole\nyksin heidän syytään.\n\n-- Siinä sinä piru vie olet oikeassa, virkkoi pieni herra nyt\nvakavissaan, rekeen istautuen. -- Mutta he sen kaiken kumminkin saavat\nmaksaa. Hullu juttu! -- Mutta nyt ei auta. Kanutus, poikani, painaudu\nviereeni, nyt lähdetään ajamaan!\n\nPirtissä oli tällävälin taas kiihtynyt, ärtynyt mieliala päässyt\nvoitolle ja muutamat sydämistyneet, nuoret talonpojat juoksivat hevosen\nkuolaimiin, herran lähtöä lopultakin estääkseen, hokien:\n\n-- Ette hitto soi lähdekään. Turkuun teidätkin viemme, siellä ne\nkäräjät käydään...\n\nMutta silloin korotti Mikko-pappi hennon äänensä:\n\n-- Tähän rampaan mieheen älkää koskeko, sehän olisi häpeällistä ja\nraukkamaista. Hän ei ole teille pahaa tehnyt.\n\nTuokioksi pihahti kuuma kina pimeällä pihalla.\n\n-- Yhtä luuta vuohensarvi -- herra kuin herra, huudettiin moittivasti\npapille. -- Vai laskettaisiin tämä marskin kätyri noin vain menemään,\nmeitä takaapäin sitten ahdistaakseen.\n\n-- Eikö hemmetissä! Onko hän meidän puolellamme vai meitä vastaan --\nvastatkoon?\n\n-- Teidän puoltanne pidän vielä sittenkin, kun te olette lyöneet päänne\nkantoon, vastasi vanhus reestään. -- Mutta tätä puuhaanne en voi\nhyväksyä.\n\n-- Kuuletteko, kiinni se mies, kiivailivat hurjimmat.\n\n-- Valjaat alas!\n\nMutta tanakka, roteva mies talonpoikain joukosta asettui nyt Mikon\nviereen kuolaimiin, ryntääjiä loitomma häätämään. Se oli Erkki\nPietarinpoika, Savonlinnan entinen vanki, ja hän siitä voimakkaasti\njyrähti:\n\n-- Syrjemmäs, miehet! Minä tunnen Savonlinnan isännän, olen hänen\nalaisenaan ollut. Se mies ei ole kansan sortaja, häneen älkää kättänne\nsatuttako. Vanhus ajakoon rauhassa!\n\nTämä melkein uskonnolliselta hartaudelta kajahtava varoitus ja vaatimus\nvaikutti rytistäjiin taltuttavasti.\n\n-- No, ajakoon. Menköön matkoihinsa, murisivat nyt kiihkeimmätkin.\n\nSiihen keskeytyi väittely pihalla ja kuomureki lähti kahden huovin\nsaattamana kenenkään estämättä solumaan törmää alas pimeälle joelle.\nMiehet kuuntelivat kotvasen aisakellon äänen loittonemista ja rupesivat\nsitten valjastamaan omia hevosiaan ja korjaamaan sustensa mäystimiä\nSillä pirtistä oli tullut käsky, että retkikunnan oli senkin lähdettävä\nliikkeelle jatkaakseen matkaansa länttä kohden.\n\nPakkanen oli aamutunneilla yhä kiihtynyt, se paukahteli talon nurkissa,\nnirskui anturain alla ja tuntui turkkien läpi pureutuvan luihin asti.\nHuuruna nousi henki miesten liikkuessa ja parrat jäätyivät\npörröttäviksi ja kankeiksi. Tässä aamupakkasessa hiihtämään\ntuntemattomia kohtaloita kohden nousivat miehet siis nyt suksilleen tai\nresloihinsa ja pitkä raito lähti taas verkalleen kiemurtelemaan\ntalvitietä myöten länteen päin. Ääneti siinä nyt hiihdettiin. Porkkalan\nvanhan herran varoitussanat olivat sittenkin vajonneet ja jääneet\npistämään monen miehen mieleen, ja he kävivät nyt taivalta tehdessään\nniiden johdosta uudelleen sydämissään niitä samoja hiljaisia käräjiä,\njotka heitä varhemmin olivat vatvoneet, mutta jotka he jo olivat\nluulleet päättyneiksi.\n\nSyvimmin ja voimakkaimmin velloivat nuo öisessä kohtauksessa uudelleen\nvirinneet mietteet nuoren Mikko-papin mieltä, kun hän aamun verkalleen\nsarastaessa ajoi raidon loppupäässä huurteisen metsän halki. Hän\nsaattoi niin hyvin kuvitella, mitä äsken oli liikkunut vanhan, kansalle\nystävällisen ylimyksen mielessä. Tämä ymmärsi epäilemättä täysin kansan\ntoivottomuuden, hän suri ilmeisesti sydäntään myöten sitä erehdystä,\njohon nuo muuten kärsivälliset talonpojat olivat antautuneet, hän olisi\nvarmasti tahtonut tehdä kaiken voitavansa, vapauttaakseen heidät\ntoivottomuuteen vieneestä painajaisestaan. Mutta hän ei voinut muuta\nkuin varoittaa ... ja hänen täytyi vain varoittaa viimeisiin asti,\nvaikka tiesikin varoituksensa turhaksi. Tämän oivalsi Mikko ja ymmärsi\ntuon kaiken hyväntahtoista vanhusta vakavasti huolettaneen.\n\n-- Mutta eikö hänkään sitten voi solmun avaamiseksi tehdä jotakin\nmuuta, eikö löydä hänkään mitään rauhallista ratkaisukeinoa? Ja eikö\nlöydä sitä kukaan?\n\nNäin kysyi nuori pappi hiljaisissa mietteissään ja vastasi itse:\n\n-- Ei kukaan. Ja silloinhan ovat kaikki varoituksetkin turhat ja\ntehottomat. Tapausten meno, hevosen jokainen askel, vie väkisinkin,\narmottomasti, väkivaltaista ratkaisua kohden.\n\n-- Ja silloin ei muuta voi tehdä, kuin koettaa taltuttaa intohimojen\nraivoa, koettaa lievittää iskujen kireyttä, missä sen vain tehdä voi.\n\nNäin hän ikäänkuin itseään lohdutti ja koetti puolustaa\nmukanaoloaan kapinaväessä. Mutta kaukaa aamuseltaan hämärtyvässä,\nsinervänhuurteisessa metsässä oli hän näiden mietteittensä keskeltä\nusein näkevinään vilahdukselta vanhan isänsä vakavat, surumieliset,\nvaroittavat kasvot, -- vai olivatko ne Götrik-herran harmaapartaiset,\nmurheelliset, nuhtelevat kasvot, ne muistuttivat hänestä niin elävästi\ntoisiaan.\n\n\n\n\nVII.\n\nKUOLEVAN ROUVAN TALOSSA.\n\n\nOli jouluaaton aatto v. 1596. Liuksialan kartanosta, joka\nvaatimattomana piiloili koivikkomäellä Roineen rannalla Kangasalla,\nlaskeutui saarnireki alas vesakkoon, kulkusten iloisesti kilistessä\nkirkkaassa aamuilmassa. Reen perällä istui turkiksiin peitettynä\nhienopiirteinen, jaloryhtinen rouva, joka rinnettä laskeuduttaessa\nkohotti vällyjä ylös leukansa alle, arastellen vihaista pohjoisviimaa,\nja hänen rinnallaan naureskeli vilkassilmäinen, iloinen immyt, jonka\nposkille pakkanen pian nosti kauniit ruusut. Mutta ajajan penkillä\nistui solakka, hentojäseninen nuorukainen, parikymmenvuotias, joka,\npuoleksi neitoseen päin kääntyneenä ja hänen kanssaan jutellen, hiukan\nhuolimattomasti ohjasi hyvin syötettyä ruunaa. He ajoivat vesakon läpi\nvaltatielle, ja siellä rouva hiukan arkana ajajaa varoitti:\n\n-- Väistä varovasti vastaantulijoita, Henrik, täällä kuuluu nykyisin\nolevan liikkeellä kaikenlaista vierasta väkeä.\n\n-- Kaiketi niiden sentään on väistettävä kuningattaren rekeä, vastasi\nnuorukainen ylpeästi. Mutta rouva huoahti:\n\n-- Eipä välitä nykypolvi enää kaatuneesta kuningattaresta, hän on sille\nkuin jo kuopattu vainaja, jonka ei enää pitäisi liikkua.\n\n-- Kuinka niin, rouva, ovathan naapurit nähdäkseni sentään teille\nystävälliset ja huomaavaiset?\n\n-- Ehkä lähimmät naapurit, jotka meidät silloin tällöin tapaavat. Mutta\nmuut entiset alamaiseni eivät kyllä enää muista kuningatar Kaarina\nMaununtytärtä olleeksikaan. Näinhän sen selvästi viime kesäisellä\nmatkallani Uudellemaalle, -- siksi en yleensä enää halua Liuksialastani\nmihinkään liikkua.\n\n-- Mutta kun liikut, ryhdistäsikin tuntuu silloin kuningatar...\n\nSe ajaja, jonka kanssa Ruotsin entinen kuningatar, Eerikki XIV:nen\nleski Kaarina Maununtytär, näin jutteli, koettaen hälventää hänen\nalakuloisia mietteitään, oli hänen tyttärensä Sigridin, Sigrid Vaasaksi\nsanotun, sulhanen Henrik Tott, ylhäinen aatelismies, lukumies ja\nmiekkamies, joka kotoaan Lohjalta äsken oli saapunut Liuksialaan\njouluksi morsiantaan tervehtimään ja piakkoin pidettäviä häitään\njärjestämään. Ja morsian, Sigrid Vaasa, kauas Suomen sydänmaille\njoutunut kuninkaantytär, hän se juuri naureskeli tuossa äitinsä\nrinnalla reen perällä, iloisena ja huolettomana siitä, että hänellä ei\nenää ollut prinsessan arvoa eikä asemaa. Olihan hänellä hyvä koti,\nhyvät naapurit, joiden seurassa hän mainiosti viihtyi, ja hyvä sulho,\njota hän rakasti ja joka siinä nyt jutteli reen sevillä. Mitäpä muuta\nhän kaipasi! Mutta äiti pysyi yhä äskeisessä, raskaassa mielialassaan:\n\n-- Ei ole ryhtikään entinen. Mutta johan siitä onkin kolmattakymmentä\nvuotta, kuin olen ollut Ruotsin valtaistuimella, jossa sen jälkeen jo\non istunut monta kuningatarta. Olenhan tänne Suomeen karkoitettu ja\nhaudattu vanha muori, jolla on vain muistonsa jäljellä.\n\n-- Mutta voihan Eerikin suvun tähti vielä nousta, puheli nuorukainen\nedelleen rohkaisevasti. -- Vielähän elää poikasi, Ruotsin kruunun ainoa\noikea perijä, ajat voivat vielä muuttua.\n\n-- Ei ne muutu, huokaili rouva. -- Näin poikani Tallinnassa viime\nkesänä, -- ei hänestä, Kustaa-raukasta, koskaan tule kuningasta!\nSammunut on Eerikin tähti... Mutta jo kauan sitten olen lakannut sitä\nsuremasta ja alistunut kohtalooni. Täällä elän ja kuolen, -- suoritan\nvain täällä pientä armeliaisuuttani omassa ahtaassa piirissäni.\n\nArmeliaisuustyöhön oli Kaarina Maununtytär nytkin ajamassa; hän oli\nmatkalla Vääksyyn, Kangasalan Vesijärven rannalle. Siellä oli nykyisin\nsairaana talon rouva, tavallaan hänen kohtalotoverinsa, Kaarina\nHannuntytär, ja nuoret kihlatut olivat lähteneet äitinsä mukana\ntervehtimään siellä nousevaa nuorisoa. Oli vietävä sairaalle rohtoja ja\nVääksyn rouvan orvoille lapsenlapsille pieniä joululahjoja.\n\nMonet vuodet olivat Kustaa Vaasan vanhimpain poikain, Eerikin ja\nJuhanan, aikoinaan kauniit ja kuuluisat, jumaloidut lemmikit viettäneet\nvanhuuttaan toistensa naapureina täällä Kangasalla, asuneet siellä\ntoisiaan tapaamatta, toisistaan mitään tietämättä. He olivat\nvälttäneetkin toisiaan, vieroneet, ehkä vihanneetkin toisiaan, vaikka\nsaman kohtalon alaisina elivät. Mutta eroahan olikin heidän välillään.\nOlihan Kaarina Maununtytär vihitty ja kruunattu kuningatar, Ruotsin\nvaltaistuimella istunut kuninkaan puoliso ja laillisten kuninkaanlasten\näiti, vaikka veljesviha ja kateus sitten oli syössyt hänet alas\nloistostaan ja arvostaan. Kaarina Hannuntytär, turkulaistyttö,\nsitävastoin oli vain kuninkaallisen prinssin jalkavaimo, Suomen nuoren\nherttuan Juhanan Turun-aikainen lemmitty, joka kai kerran oli uneksinut\nSuomen herttuattaren arvoasemaa, mutta joka sitten oli heitetty kuin\nkäytetty leikkikalu syrjään, kun Juhana-prinssi oli Puolan\nkuningashovista hakenut itselleen ylhäisen puolison. Molemmat Kaarinat\nolivat halpasyntyistä sukua, toinen sotilaantytär Tukholmasta, toinen\npapintytär Turusta; heidät oli onnen oikku aikoinaan kuin sadussa\nkohottanut valtakunnan ja hovielämän ylhäisimmille paikoille, loistoon\nja mahtavuuteen, sitten syöstäkseen heidät siitä korkeudesta alas ja\nsijoittaakseen heidät pettyneinä, unhotettuina, hyljättyinä toistensa\nnaapureiksi kauas Sisä-Suomen syrjäiseen pitäjään. Molemmat olivat kuin\ntaikavoiman kehittämät metsäkukat kohonneet ympäristöstään äkilliseen,\nodottamattomaan, upeaan kukoistukseen, mutta pian olivat he lakastuneet\nmolemmat ja viettivät nyt iltaansa suuruutensa kuihtuvina muistoina.\n\nKauan olivat nuo muistot, veljesvihan katkerat perinnöt, pitäneet heitä\nvieraina ja karsaina toisilleen täälläkin sydänmaalla. Mutta viime\naikoina oli yhteinen unhotus ja yhteinen suru sittenkin tuonut heidät\nlähemmäksi toisiaan. Kaarina Maununtytär oli varsinkin viime kesän\njälkeen, jolloin hän tapasi poikansa, unelmainsa viimeisen toivon,\nheikkona, saamattomana, ahdashenkiseksi raukaksi herpautuneena,\nvetelänä vesivesana, joka oli vailla kaikkea yritteliäisyyttä ja\ntahdonvoimaa noustakseen isänsä istuimelle, varsinkin sen jälkeen oli\nKaarina Maununtytär lopullisesti nöyrtynyt ja oivaltanut kuninkuutensa\nlopullisesti kadonneeksi. Jo silloin oli hän ikäänkuin tuntenut\ntarvetta lähestyä naapurissa elävää kohtalotoveriaan ja antanut\nylpeytensä mennä. Vähitellen oli jää siten murtunut maailman murjomain\nkaimasten välillä.\n\n-- Onko Vääksy kuninkaankartano samalla tavalla kuin Liuksiala? kysyi\nnuori kuski matkaa jatkettaessa.\n\n-- Ei, se on vain tavallinen aateliskartano, Kaarina-rouvalle viimeisen\nmiehensä jälkeen leskitaloksi jäänyt perintö, vastasi reen perällä\nistuva entinen kuningatar.\n\nKaarina Hannuntytär oli sen jälkeen, kuin hänen ruhtinaallinen\nihailijansa oli hänet hyljännyt, ollut kahdestikin naimisissa, ja oli\nnyt jo toisen aviopuolisonsa leski. Lapsia hänellä oli eri avioista.\nNiistä kolmesta lapsesta, jotka Kaarina Hannuntytär oli synnyttänyt\nJuhana herttualle, ei elänyt enää ketään, senjälkeen kuin sekin tytär,\nSofia Gyllenhjelmiksi ristitty, joka oli ollut naimisissa suuren\nsotapäällikön, Pontus De la Gardien kanssa, joku aika sitten oli\nkuollut. Mutta Pontuksen alaikäiset, isästään ja äidistään orvoiksi\njääneet lapset kasvoivat Vääksyssä äidinäidin hoidossa ja niistä oli\nvanhin, Jaakko, jo Henrik Tottille tuttava.\n\n-- Mutta olihan Jaakon äiti kuninkaallisen prinssin tytär, Sigridin\nserkku, jatkoi tiedonhaluinen ajaja.\n\n-- Sigridin isä oli Ruotsin kuningas ja hänen äitinsä voideltu\nkuningatar, vastasi Kaarina Maununtytär hiukan ylväästi, vanhoilta\nmuistoiltaan. -- Jaakon äiti oli herttuaallisen lemmikin tytär, jota\nhänen korkea isänsä ei saanut lailliseksi perijäkseen tunnustaa.\nVääksyn rouvalla on myöhemmin ollut aviopuolisoita, minulla on ollut\nvain yksi puoliso, kuningas Eerik, Sigridin korkea isä.\n\nNyt oli Vääksyn rouva sairaana. Elämä oli vaatinut häneltä paljon,\nkuluttanut hänen kauneuttaan ja elinhermoaan, voimat rupesivat nyt\nloppumaan. Monta viikkoa oli hän jo maannut vuoteessa eikä toipumisesta\nollut tietoa. Tämä ennen niin toimekkaan naisen ruumiillinen riutuminen\nja siitä aiheutuvat talonpitohuolet olivat kutsuneet Liuksialan\navuliaan emännän tänä syystalvena jo eri kertoja Vääksyyn, missä hän\nhoidollaan ja neuvoillaan lievitti potilaan huolia ja kärsimyksiä.\nTällaiselle armeliaisuuskäynnille oli hän sinne lähtenyt nytkin,\njouluaaton aattona, vaikka aika olikin nyt levoton ja monenlaisia,\nepämääräisiä huhuja oli liikkeellä.\n\nTaival taittui nopeasti vankan raudikon hölkätessä, eikä mitään\nhäiritseviä retkeläisiä näkynyt valtatielläkään. Eräs vastaanajava\nnaapurinisäntä tiesi kuitenkin kertoa yhtä ja toista levottomuutta\naiheuttavaa juttua. Pohjanmaalta päin oli kulkeutunut tietoja, että\nsieltä oli esivallan virkamiehiä vastaan nousseita, hurjistuneita,\nasestettuja talonpoikia hiihtämässä joukoittain etelään päin. Olipa jo\nlähiseudun aatelisperheitä lähtenyt kodeistaan pakosalle Hämeenlinnaan,\nja toisia valmistautui matkalle lähtemään. Rajuja huhuja oli\nPohjanmaalta lennähtänyt, että sieltä tulevat talonpojat polttavat\nkaikki aateliston ja knaappien kartanot ja ryöstävät ne armotta\nputipuhtaiksi, juoden ja mekastaen hävittämissään taloissa. Levottomin,\nhätääntynein mielin ajoivat senvuoksi Liuksialan väet nyt Vääksyn\npihaan.\n\nSiellä ei tiedetty näistä uhkaavista enteistä mitään, rauhassa siellä\ntalon väet suorittelivat talvitöitään. Keventynein mielin kiirehti\nsenvuoksi Liuksialan emäntä sisähuoneisiin sairasta emäntää\ntervehtimään, ja nuoret kihlatut joutuivat pian talon nuorten pariin.\n\nMutta kauan ei oltu näin ativotalossa vierailtu, kun sen pihaan ajoi\nLängelmäen puolelta reslallinen hätääntyneitä pakolaisia, jotka\nkertoivat pakenevansa idästä päin samoavan talonpoikaisjoukon jaloista\npois. Suksijoukko kuului juuri olevan tulossa Kangasalalle.\n\n-- Mitä joukkoa ne ovat? kysyivät hämmästyneet, pahaa aavistamattomat\ntalonväet.\n\n-- Julmannäköisiä, kesyttömiä erämaanmiehiä he ovat, ryösteleviä\nrosvojoukkoja...\n\n-- Tekevätkö ne ilkitöitä?\n\n-- Vallastalojen rauniot jäävät savuamaan heidän taipaleelleen,\nvakuuttivat peljästyneet pakolaiset. -- Ja nuo hurjiintuneet ovat jo\naivan kintereillämme!\n\nTosiaankin näkyi Sahalahdelta päin nousevan savua hallavaa\ntalvitaivasta kohden. Ihmiset ällistyivät, eikä nekään, jotka olivat\nkuulleet kumeita huhuja Pohjanmaan kansan noususta, ymmärtäneet, mitä\naseellisia talonpoikaisjoukkoja sieltä Päijänteeltä päin nyt oli\ntulossa. Mutta pihaan ajaneet pakolaiset hätäysivät yhä itse\nnäyttämistään savuista, huokasuttivat vain hetkisen hevostaan kaivolla\nja hoputtivat sitä sitten taas juoksemaan, viedäkseen kauhun viestinsä\nedelleen kylästä kylään.\n\nVääksyssä, jonne pakolaisten sanoma oli näin yllättäen saapunut, syntyi\ntietysti tavaton hälinä ja hätä. Palkkapiiat juoksivat kuin päättömät\nkanat sisään ja ulos, osaamatta ryhtyä mihinkään, pienemmät lapset\nparahtivat itkemään ja rengit supattivat salaperäisesti tallissa.\nIsännättömässä talossa oli ilmankin usein neuvojen puute, nyt makasi\nemäntäkin sairaana eikä voinut antaa mitään ohjeita. Joku käski\nvaljastaa hevoset, sulloa edes lapset rekiin ja lähteä ajamaan\nkirkolle. Toinen kielsi, koska ei sairasta rouvaa kuitenkaan voitu\nliikuttaa, ja kun valjastajia sittenkin mentiin hakemaan, olivat he\ntipotiessään. Nuori Tott lohdutteli pihalla morsiantaan ja hänen\nrinnallaan talon vanhin miespuolinen jäsen, Jaakko de la Gardie, vaikka\nvasta alun toisellakymmenellä oleva poika, puuhaili muka vastarintaan\nasettumista ja kertoi missä ullakolla oli talon vanhoja aseita, -- hän\noli valmis heti miekkaan tarttumaan.\n\nLähenevästä vaarasta oli ilmoitus vihdoin viety myöskin sairaan emännän\nhuoneeseen, jossa Kaarina Hannuntytär makasi suuressa vuoteessa\nverettömänä ja voimattomana, mutta kasvoiltaan vieläkin kauniina. Hän\nei jaksanut nostaa päätään patjoilta, ja kun hänelle nyt kerrottiin\nhurjan talonpoikaisjoukon tulosta, kävi hän entistäänkin huonommaksi:\nhätäysi, yritti nousta, ei jaksanut, ja vaivausi siitä sitäkin enemmän.\nLiuksialan emäntä, joka vuoteen ääressä istui, koetti häntä lohduttaa,\nmutta potilas vain voihki tuskaisessa hiessä ja hoki:\n\n-- En jaksa, vaivainen, sydämeni halkee, -- kuka pelastaa\nlapsiraukat...? Polttavatko ne meidät tähän!\n\nKuningatar oli levoton itsekin ja kiirehti ulos asioista selkoa\nottamaan. Päästyään selville pakolaisten kertomuksista toimitti hän nyt\ntyttärensä sulhoineen heti takaisin Liuksialaan, kehoittaen Henrik\nTottia sieltä viipymättä ajamaan edelleen Hämeeseen päin kutsumaan\naseväkeä avuksi. Itse hän jäi Vääksyyn vaalimaan kartanon alaikäisiä\nlapsia ja hoivaamaan heikkoa potilasta, joka puolihoureisena yhä hoki:\n\n-- Lapset raukat, millä he elävät, kun ryöstäjät tulevat ja vievät\nkaikki...\n\n-- Ehkeivät sentään tänne tulekaan, lohdutti naapurin rouva, --\neiväthän talonpojat sentään mitään petoja ole. Lepää alallasi vain,\nkuomaseni...\n\nNäin koetti hän rauhoittaa yhä heikompana hytkyvää potilasraukkaa,\nvaikkei hän suinkaan ollut omassa sydämessään rauhallinen,\nmuistellessaan omaa, emännättömäksi jäänyttä taloaan, jonne hän nyt ei\nvoinut palata avuttoman potilaan luota. Mutta turhaan hän sairasta\nrauhoitteli; tämä sai kouristuksia kerran toisensa perästä ja vaipui\nvälillä hervottomana voihkimaan. Viereisestä tuvasta kuului hälinää ja\nitkua ... taas oli saapunut taloon kuormallinen jonkun knaappitalon\npakolaisia kertoen, että perästä tulevat erämaan hiihtäjät armotta\nhävittävät kaikki aatelisten, voutien ja knaappien kartanot.\n\n-- Katsokaa, musta patsas kohoo tuoltakin kaakon kulmalta, -- niin\nviittoilivat pakolaisnaiset ja hätäännyttivät yhä talonväkeä.\n\n-- Ja tuolta, -- paetkaamme kiireesti edelleen, pian ne polttavat\ntämänkin talon!\n\nJa Vääksyn väkeä he mennessään kehoittelivat:\n\n-- Paetkaa tekin jo ajoissa, ne paistavat teidät tupaanne...!\n\nMutta Vääksystä oli kaikki yritteliäisyys ja toimintakyky kuin\njähmettynyt. Kukaan ei kyennyt pakoa järjestämään, avuttomina ja\nneuvottomina jättäysivät heikkovoimaiset naiset ja lapset itkien\npaikoilleen. Ja ennen pitkää ajaa hurauttikin jo ensimmäinen\nreslallinen aseellisia talonpoikia Vääksyn pihaan, jonne riisuivat\nhevosensa. Sitä seurasi toinen reki ja kolmas ja kohta jo\nsuksimiestenkin pitkä raito.\n\n-- Tässähän on elävännäköinen herrastalo, tässä nyt aattosauna\nkylvetään, hihkaisivat hikiset hiihtäjät toisilleen tyhjällä pihalla.\n\n-- Ja eletään reilusti herrain jouluruoilla.\n\n-- Sitten vasta talo tuleen höyräytetään!\n\nJa ensiksi saapuneen reslan miehet repäisivät jo auki arkituvan oven,\njossa hätääntyneet naiset uikuttivat, karjaisten:\n\n-- Hei akat, nyt on tullut nälkäisiä vieraita. Pankaa kysta pöytään,\nhyvää ja paljon!\n\n-- Ja sauna lämmitä, kuin jo olisi!\n\n-- Ja aitat auki, että eväitäkin saadaan. Itse me kyllä nämä\nsisähuoneet tutkimme!\n\nJoku palkkapiioista yritti livistää ulos, pakoon juostakseen, mutta\nhänen käsipuoleensa tarttui tupaan astuva Martti Vilpunpoika, joka\nheilautti tytön miltei kohona takaisin ja ärjäisi:\n\n-- Maltahan, hempukkani, missä täällä on talon isäntä, hä?\n\n-- Ei ole isäntää, inisi säikähtynyt tyttö, -- lesken on talo.\n\n-- No tuo tänne emäntäsi sitten, ja pian!\n\n-- Rouva on sairaana, vuoteessa...\n\n-- Kyllä me täällä rouvat parannamme ja jalkeille nostamme! Tutkitaanpa\npaikat.\n\nHän astui sisähuonetta kohti, jossa kuolemansairas emäntä makasi, ja\ntempaisi rajulla otteella oven auki. Siellä näki hän vuoteella kalpean\nnaisen, joka kuumeisin, kauhua säteilevin silmin tuijotti avatulle\novelle ja jonka ohkaiset huulet värähtivät, vaikka ääni ei kulkenut.\nVuoteen ympärillä kyyhötti itkeviä lapsia... Raju mies pysähtyi\nhetkeksi sen kuvan eteen, peräysi vaistomaisesti askeleen taaksepäin,\nmutta ryntäsi taas keskilattialle, ikäänkuin häveten heikkouttaan,\nsillä toisiakin miehiä oli jo astunut ovelle. Mutta samassa seisoi\nryhdikäs, kookas, kaunis harmaatukkainen nainen hänen edessään, levitti\nkätensä torjuvasti ja kuin vuodetta suojellakseen, sekä virkkoi\nkäskevästi:\n\n-- Takaisin, miehet, näettehän, täällä makaa talon emäntä hyvin\nsairaana.\n\nMiehet peräysivät todellakin ovelle. Mutta Martti Vilpunpoika kysyi\nkäskijältä:\n\n-- Kuka olet sitten sinä?\n\n-- Minä olen Ruotsin entinen kuningatar, vastasi Kaarina Maununtytär\nkopeasti, kohottaen päätään entistä pystymmäksi. -- Minä olen\nLiuksialan rouva.\n\n-- Liuksialan ... onko tämä talo Liuksiala?\n\n-- Ei, tämä on Vääksy, lesken talo tämäkin, tuossa lepää sen emäntä.\nSäästäkää meitä turvattomia, avuttomia naisia!\n\nMiehet katselivat kysyen toisiaan ja Martti Vilpunpoika peräytyi taas\naskeleen, pyöritellen sanoja suussaan. Hän näytti empivältä:\n\n-- Liuksialan kartano, jossa asuu entisen kuningasvainajan leski, on\nmeidän jätettävä ryöstämättä, niin päätettiin jo Kyrössä. Mutta\nVääksystä siellä ei puhuttu mitään.\n\n-- Säästäkää Vääksykin niinkuin Liuksiala, puhui harmaapäinen rouva\nliikutettuna. Talonpojan ilmoitus, että he olivat päättäneet säästää\nhänen oman talonsa, oli syössyt oudon, rohkaisevan ilonlaineen hänen\nvaltavasti tykyttävään sydämeensä ... muistettiinhan siis vielä\nkuitenkin Suomessa vanhaa kuningatarta! Heltyneellä ja hellyttävällä\näänellä hän edelleen rukoili: -- Säälikää kärsivää sairasta ja hänen\nkotiaan!\n\nMiehet olivat sillävälin hiljaa vetäytyneet sairashuoneesta suurtupaan,\njossa johtajat nyt neuvottelivat keskenään. Mutta ulkoa astui yhä uusia\ntulokkaita pirttiin. He saapuivat remuavina ja äänekkäinä ja vaativat\nankarasti pöydille syötävää ja juotavaa, välittämättä mistään\nhentomielisistä jutuista. Tähän taloon he, raskaan hiihdon\nsuoritettuaan, olivat tulleet juuri remutakseen tänä juhlien aattona,\njuodakseen ja herkutellakseen, eivätkä he suinkaan aikoneet antaa\njonkun sairaan akan hämmentää tätä päätöstään. Ääni koveni taas heidän\njoukossaan, palkkapiiat saivat sen tuhannen kyytiä, kun eivät ajoissa\ntuoneet esille olutta eivätkä heti saaneet tulta saunaan.\n\n-- Avaimet tänne, otamme itse, karjuivat miehet, eikä Liuksialan\nrouvakaan enää saanut, vaikka tupaan tuli, siellä ääntään kuuluville.\nJa Martti Vilpunpoika neuvoi ikäänkuin hyväntahtoisesti tuota\nhätäilevää naista:\n\n-- Antakaa miehille hyvällä ruokaa ja juomaa, mitä tahtovat, ne ottavat\nkuitenkin itse!\n\nSitä neuvoa oli toteltava ja pian olivat yltäkylläiset, meluavat pidot\nkäymässä Vääksyn molemmissa tuvissa. Joulutynnyrit avattiin ja olutta\nkannettiin pöytiin suurin kipoin, jotka pian tyhjenivät ja taas olivat\ntäytettävät, ja talon jouluruoat, liikkiöt ja paistokset, menivät samaa\ntietä. Palkkapiiat juoksivat kuin väkkärät yhä uusia herkkuja esiin\nkantaen. Kiireellä piti vielä tappaa ja paistaa pari hiehoa ja\nlammasta, ennenkuin miesten nälkä rupesi asettumaan. Ja sitä\nasetellessaan he joivat ja juopuivat ja kävivät yhä remuavammiksi.\nToiset pistäysivät vuoron päältä saunassa, toiset mättivät aitoista\nrekiinsä leipäsäkkejä ja voipyttyjä, mutta useimmat istuivat kuitenkin\nyhtä painoa kuumassa tuvassa olutkippoja kallistellen ja kehuskellen\ntoisilleen, että näin sitä nyt me vuorostamme... Talon väet, aikuiset\nja lapset, jotka olivat piiloutuneet uunin pimentoon, katselivat sieltä\npelokkain, ammottavin silmin sitä rajua menoa, uskaltamatta\näännähtääkään.\n\nTämän ryminän jatkuessa istui Liuksialan valtiatar sairaan rouvan\nvuoteen ääressä, koettaen häntä rauhoittaa. Mutta tuvan melu ja huuto\nkaikui yhtenään sairashuoneeseen ja sen aiheuttama säikähdys ja kauhu\nmurteli nopeasti heikon potilaan viimeisiä voimia. Hänen tilansa\nhuononi huononemistaan ja iltapuoleen, kun juopuneiden mölinä oli\nkovimmillaan, valtasi hänet taas kouristuksen tuska. Hän pyysi pappia,\nkohdisti nyt siihen pyyntöönsä kaiken voihkinansa ja hätänsä. Mutta se\noli vallan toivotonta.\n\n-- Kukapa pääsisikään täältä nyt kirkolle ajamaan, hätäilivät naiset.\n-- Rengit ovat tiessään, talli on täynnä vieraita hevosia.\n\n-- Ja kaiketi se kirkkoherrakin jo on pakosalle lähtenyt, niinkuin\nkaikki muut.\n\n-- Pappia, pappia! voihkii kuoleva nainen, mutta mistä sen nyt ottaa!\n\nNäin hälysivät talon naiset, juosten edestakaisin ovissa, väännellen\nkäsiään ja vaikertaen. Kalpeana seisoi Liuksialan rouva kynnyksellä,\nkeksimättä, miten lievittää sielun ja ruumiin tuskissa kiemurtelevan\npotilasraukan hätää.\n\nSilloin kuului tuvan karsinasta, missä muutamia hiljaisempia\nretkeläisiä, toisten rymytessä, lepäili seinäraheilla, ääni:\n\n-- Täällä on pappi...\n\nHiukan ujona, mutta vakavana ja arvokkaana astui Mikko esiin katveesta,\nmissä hän, joka toisia myöhemmin oli perille saapunut, oli miesten\nporistessa ottanut pienet unet. Nyt hän korjasi pukunsa, asetti\npapinkauluksen paikoilleen ja pyysi rauhallisesti miehiä vähän\nasettumaan. Sitten astui hän Liuksialan rouvan eteen häntä kunnioittaen\ntervehtien.\n\n-- Pappiko teillä mukananne, huudahti rouva ihmeissään, mutta samalla\nhelpotuksesta huoahtaen. -- Käykää sisään, pastori, käykää tänne\nkuolevaa lohduttamaan ja vahvistamaan.\n\nNaurun höhötystä kuului oluenjuojain pöydästä ja oudolta tämä\ntoimitus nyt näissä oloissa tuntui nuoresta papista, joka ei ollut\ntupaan saapuessaan kuullut sairaasta emännästä mitään. Mutta hän\nkäsitti velvollisuudekseen auttaa hätääntynyttä, haki esille\nsakramenttilaatikkonsa ja astui sisähuoneeseen, missä kuihtuneena\nrauniona lepäsi Juhana kolmannen lemmitty, jonka kukoistavasta\nkauneudesta ja kirjavasta elämänsadusta hän oli monet tarinat Turussa\nkuullut. Siinä hän nyt tuskissaan kamppaili ja vaimenneella äänellä\nvoihki, että hurjat raakalaisjoukot syövät ja ryöstävät hänen talonsa\nja tavaransa... Ja noiden raakalaisten matkassa kulkevan papin täytyi\nnyt koettaa lohduttaa ja rauhoittaa ja viime tilille valmistaa tuota\nseikkailijanaista, joka tuskaili kaatuneen onnensa maallisten rippeiden\nkatoamista.\n\nMutta Vääksyn molemmissa tuvissa kohisi mässääväin miesten porina\nentisellä pauhullaan ja viimeistä ehtoollista kuolevalle jaettaessa\nkuului pyhäin sanain sekaan äänekästä laulun loilotusta ja sakeita\nkirouksia. Kotvasen kuluttua kutsuttiin emännän lapset ja lapsenlapset\ntaas tautivuoteen ääreen polvistumaan ja Mikko-pappi koetti turhaan\nvaimentaa pirtin porinaa. Siellä oli Martti Vilpunpoika äsken\njulistanut, että matkaa oli taas yötä vasten lähdettävä jatkamaan,\nsellaiset verekset terveiset sanoi hän airuen tuoneen Ilkalta, joka\ntuon saapuneen viestin mukaan jo oli ehtinyt Pirkkalan Ylöjärvelle. Nyt\nsiellä tuvassa äänekkäästi väiteltiin siitä, oliko Vääksyn kartano,\njossa päiväkausi näin oli remuttu, lähdettäessä sekin todella\nhöyräytettävä tuleen. Siitä toiset, maltillisemmat, kieltelivät,\nviitaten talon sairaaseen emäntään ja pieniin lapsiin. Mutta niistä\neivät hurjimmat välittäneet:\n\n-- Menkööt mäkeen taikka paistukoot! Onko meidän lapsia muistettu, kun\ntalosta viimeinen jauhovakkanen on viety... Totta jumaliste tässä\njoulunuotio nyt on roihautettava, jahka viimeinen haarikka on\nkallistettu.\n\nMartti Vilpunpoika ei uskaltanut käydä estämään tätä miestensä\ntulitusintoa, vaikka ehkä itse olisi tahtonutkin säästää talon. Siksi\nhän vain komensi:\n\n-- Tehkää talolle minkä tahdotte. Nyt joka tapauksessa pian suksille\nkaikki ja taipaleelle!\n\n-- Tuli siis nurkan alle...!\n\n-- Että tästä lähteä nähdään!\n\nKaameilta ne huudot kaikuivat potilaan huoneeseen. Mikko-pappi yritti\ntaas järkipuheilla hillitä oluesta hullaantuneita miehiä, mutta se ei\nenää ollenkaan onnistunut. Hänelle ivaten nauraa hohotettiin ja\npilkkasanoja sateli häntä vastaan:\n\n-- Vai jo pappia jänestää ... sitäkö varten se mukaan otettiin!\n\n-- Alkuahan tämä vasta on. Monen talon saat nähdä palavan, jos meidän\nmatkassa mielinet kulkea...\n\n-- Eikä tässä enää paljoa maksa yhden vanhan akan henki. Nyt ovat todet\nkäsissä!\n\nTuskaisella ahdistuksella kuunteli Mikko näitä muuten niin sävyisäin\nerämaanmiestensä karkeita uhkauksia. Hän jo syvästi katui, että oli\nheidän matkaansa ollenkaan lähtenyt. Eihän hän kuitenkaan voinut heidän\nsyvälle syöpyneestä katkeruudesta kasvanutta hurjuuttaan taltuttaa, --\nkuilu näytti aukenevan hänen ja talonpoikain välille. Hänen sydäntään\nsärki nähdessään talon naisten jo rupeavan kokoamaan hynttyitään talven\nselkään paetakseen, ja kauhulla vetäytyi hän lähtöä tekevistä,\nräyhäävistä retkeläisistä loitommas, palaten vielä sairashuoneeseen.\n\nMutta retkeläisten kesken syntyi vielä, ennenkuin he tuvasta\npoistuivat, uutta neuvottelua ja väittelyä. Se airut, joka oli tuonut\nsanan Ilkan joukon saapumisesta Ylöjärvelle, oli samalla tuonut Martti\nVilpunpojalle käskyn muuttaa matkansa suuntaa ja lähteä samoamaan\netelään päin, Pälkäneen kautta suoraan Hämeenlinnaa kohden. Oli näet\nsaatu tietoja, että Hämeestä päin oli Satakuntaan tulossa pakoon\nehtineiden herrojen sotaväkeä, Arvid Tavastin ja Knuutti Kurjen\njohtamia huoviosastoja, jotka ilmeisesti pyrkivät Ilkan nuijajoukon\nkimppuun takaapäin, samalla kuin marski Klaus Fleming itse Turusta päin\naseväkineen riensi sitä vastaan. Talonpoikain pääjoukko uhkasi siten\njoutua pahaan puristukseen. Senvuoksi oli Martti Vilpunpojan nyt\nkiireellä riennettävä noita Hämeestä tulevia ryttäreitä vastaan, niitä\npysäyttämään ja siten suojelemaan Ilkan joukon selkäpuolta.\n\nTämä oli järkeenkäypä määräys, mutta monille erämaan retkeläisille se\nkuitenkin tuotti pahan pettymyksen. Heitä, jotka olivat toivoneet pian\njo pääsevänsä pääjoukon mukana kulkemaan suoraan Turkuun, kiukutti nyt,\nkun heidän olikin poikettava takaisin metsäisille maille. Toiset,\nhumalapäiset, niskoittelivat, ja johtomiehillä oli tekemistä\nmasentaakseen heidän vastarintaansa. Retken suunnan muuttaminen tuotti\nniinikään monenlaista järjestelyä. Tämän muutoksen oivalsivat kaikki\nvakavaksi asiaksi: olihan lähdettävä päätä pahkaa taistelemaan\nrynnistävää, hyvinvarustettua ratsuväkeä vastaan, -- ilmitappelu\nsaattoi syntyä koska tahansa!\n\nUudet järjestelyt vaativat aikansa. Piti lähettää etujoukko teitä\ntutkimaan ja sananviejiä monelle taholle. Mikkoa tarvittiin taas\nkirjoitusmieheksi, sillä Ilkalle oli vastauskirje laadittava ja\njoulupyhinä kirkoissa kuuluutettavaksi oli valmistettava julistus,\njossa paikkakunnan väestöä kehoitettiin liittymään talonpoikain\nliikkeeseen. Illan suussa olivat ne valmistukset vihdoin suoritetut ja\nhumalastaan hiukan selvinneet, mutta uuteen kiukkuun yltyneet miehet\nnouseskelivat pihalla suksilleen. Mutta matkasuunnan muutoksen\naiheuttama suuttumus oli taas kiihoittanut heidän mielensä, ja pirtistä\nlähteväin joukosta nousi äänekäs ja yleinen vaatimus:\n\n-- Nyt piru vie ei jätetä Vääksyä polttamatta!\n\n-- Ei jumaliste Laukon herran, joka Hämeestä tulee, pidä ainakaan\ntäällä saada yösijaa!\n\n-- Tuli olkiin nyt!\n\nJa sydäntyneet miehet rupesivat jo uunista vetämään kekäleitä\nviskatakseen ne lähtiäisiksi lattialle vuodepahnoihin.\n\nSilloin aukeni selälleen sairashuoneen ovi ja Mikko-pappi, joka äsken\nkirjoitustyönsä päätettyään oli rientänyt sinne, astui sen kynnykselle\nkalpeana, vakavana, juhlallinen ilme kasvoillaan. Hän katsoi miesten\nhäärintää ja virkkoi:\n\n-- Miehet, -- tuolla on nyt vainaja. Tekö rupeaisitte\nruumiinpolttajiksi?\n\nMiehet ällistyivät, uunista vedetyt kekäleet jäivät liedelle savuamaan.\n\n-- Rauha kuolintalolle, julisti Mikko, -- poistukaamme täältä siivosti\nja hiljaa!\n\nNyt hänen vaativaa ääntään taas kuunneltiin ja äsken ärtyisät\nmiehet vetäytyivät nyt ikäänkuin hervoittuneina ja puolihäpeissään\nulko-ovelle. Heidän päästään tuntuivat viimeiset humalahöyryt äkkiä\nhälvenevän, kuoleman henkäys tuntui heidät ikäänkuin herättävän. Ääneti\nhe hakivat eteisestä konttinsa ja keihäänsä ja ehättivät kuin\nerityisellä kiireellä suksilleen, hiihtääkseen jo lähteneiden jäljille.\n\nViimeisenä läksi Mikko-pappi Vääksyn taas tyhjentyneestä suurtuvasta,\njossa naiset ja lapset kuin typertyneinä, vieläkin kauhun ilme\nsilmissään, katselivat poistuvia miehiä. Hän kumarsi kunnioittaen\nLiuksialan rouvalle, joka jäi sinne ympärilleen kertyneitä orpoja\nhuoltamaan ja joka, kuin pingoituksesta lauenneena mutta yhäkin\nepävarmana, kysyi lähtevältä:\n\n-- Onko siis Vääksy nyt sittenkin pelastunut?\n\n-- On. Sen pelasti sen emäntä-raukka kuolemallaan.\n\n\n\n\nVIII. ENSI TAISTELU.\n\n\nSurullinen joulu vietettiin Hämeen vanhassa linnassa vuonna 1596.\nTuolla pienellä, vanhanaikaisella sisämaanlinnalla ei ollut enää\npitkiin aikoihin ollut sotilaallista merkitystä, mutta hallinnon\nkeskuspaikkana ja ruunun varastopaikkana oli se kuitenkin edelleen\nHämeen sotaväenkin keskus. Siellä isännöi näihin aikoihin vanha, vakava\nSteen Fincke, Götrikin veli, ja hänen apulaisenaan ylpeä ja ylimielinen\nratsumestari Ivar Arvidinpoika Tavast, nuoresta iästään huolimatta yksi\nrahvaan pahimpia painajaisia. Tämä viimemainittu, jolla komennossaan\noli ratsulipullinen Virosta palautettua sotaväkeä, oli sen sijoittanut\nnaapuripitäjiin talonpoikain elätettäväksi ja remuili itse linnassa,\nvalmistellen siellä läheisten kartanoiden aatelisjunkkarien kanssa\nrepäiseviä juhlajuominkeja. Muita harrastuksia tai huolia ei linnassa\nyleensä ollutkaan. Siellä elettiin sisämaan eristetyissä oloissa,\njoihin eivät Klaus Flemingin ja hänen vastustajainsa valtariidat taikka\nTurun kirkkokiistat ulottuneet, ja paikkakunnan hidasluontoinen, kankea\nkansa kantoi sekin napisematta niskoilleen sälytettyjä raskaita\nlinnaleirirasituksia.\n\nElämä meni linnassa verkkaista, tasaista menoaan. Oli taas valmistuttu\njoulua viettämään entiseen tapaan: oluet oli pantu, leivottu oli paljo\nmakeaa ja rasvaista, pitkät pidot oli edessä.\n\nSilloin juuri rupesi ilmenemään tuota hiljaista rauhaa häiritseviä\nenteitä. Jouluneellusviikolla saapui ensiksi merkillisiä sanomia\nkaukana Pohjanmaalla tapahtuvasta kuohunnasta, ja päivän parin kuluttua\nrupesi tuohon hiljaiseen linnaan ajamaan aatelisrouvia perheineen,\njotka olivat Satakunnasta ja Pohjois-Hämeestä paenneet lähenevää,\nuhkaavaa ryminää. He kertoivat Pohjanmaan talonpoikain vanginneen tai\nsurmanneen voutinsa ja huovinsa ja lähteneen aseissa samoamaan etelään\npäin. Näistä ensi viesteistä ei linnassa sentään paljoakaan\nhämmästytty. Tottapa siellä pohjoisessa sotaväki pitää talonpojat\nkurissa, ja mitäpä se jytinä tänne asti vaikuttanee! Mutta eräänä\npäivänä ajoi linnaan Laukon herra, Knut Kurki, perheineen ja\nasemiehineen, kuvaten aseman jo sangen arveluttavaksi ja vaatien\nlinnanherroja ryhtymään kiireellisiin sotilaallisiin toimenpiteisiin.\nNopeasti nyt tuhoviestit sakoivat: aatelisten kartanot Satakunnassa\npalavat, talonpojat ovat suurin joukoin ja eri teitä matkalla Turkuun!\nJopa kertoivat linnaan paenneet ruununmiehet läheisten Hollolan ja\nHauhon talonpoikainkin käyneen levottomiksi, hosuneen elättihuovejaan\nkorennoilla ja ajaneen heidät ulos pirteistään. Ja vihdoin lennähti\nitseltään marski Flemingiltä, joka silloin juuri oli lähdössä\nsotaväkineen Turusta Satakuntaan kapinajoukkoja asettamaan, kiireinen\nkäsky lähettää Hämeenlinnan seudun ratsuväet pohjoista kohti\npysäyttämään sieltä tulevaa vyöryä.\n\nJoulupidot täytyi nyt jättää toistaiseksi ja kiireen vilkkaa oli Ivar\nTavastin kerättävä kokoon huovinsa, lähteäkseen Knut Kurjen kanssa\npäätä pahkaa painumaan pohjoiseen päin.\n\nLinnaan jäi täten enimmäkseen vain lapsia ja naisia, pakolaisperheitä,\njoita sinne saapui uusia kuormia joka päivä. Niitä oli vaikea\nsijoittaa linnan vanhoihin, ahtaisiin suojiin, sen kylmänkolkkoihin,\nränstyneisiin huoneisiin, joita oli mahdoton pitää lämpiminä, ja siellä\nne häärivät ja hätäilivät toistensa jaloissa, vaikerrellen jättämäinsä\nkotikartanojen kohtaloa, jotka nyt olivat joutuneet hävittäväin\ntalonpoikain jalkoihin. Steen Finckellä oli tuska ja vaiva pitää\njärjestystä näin äkkiä ylikansoitetussa linnassaan.\n\nMutta pahinta oli, että samoihin aikoihin saapui vielä toisia viestejä,\njotka ennustivat, ettei itse Birger Jaarlin vanha sisämaanlinnakaan\nollut talonpoikain hyökkäyksiltä turvassa. Hätääntyneenä ja pohteissaan\najoi näet eräänä iltana linnaan Itä-Hämeen vouti Antti Tordinpoika sekä\nKoskipään Sipi-herra Sysmästä, jotka kertoivat, että heidän molempain\ntalot oli hävitetty ja että he itse vain hädin tuskin olivat\npelastuneet talonpoikain kourista, jotka nyt Päijänteen molempia\nrantoja pitkin ovat hyökkäämässä etelään päin. Varsinkin oli Sipi-herra\nkuohuksissaan, kertoen kamalasta vankina-olostaan talonpoikain saunassa\nja näiden tavattomasta lukumäärästä sekä leppymättömästä vihasta. Hän\noli omin korvinsa kuullut heidän aikovan rynnätä ensiksi Hämeenlinnaan,\njonka herrat he uhkasivat armotta hirttää ja jonka muurit he aikoivat\nhajoittaa maan tasalle. Molemmat miehet latelivat linnalaisille\nvärikkäitä, kauhunpitoisia kuvia omista kärsimyksistään, miten heidän\nkapinaväen ajamina oli täytynyt kahlata kinoksissa ja viettää yönsä\nmetsissä, kunnes vihdoin pakolaisina tapasivat toisensa; miten kansa\nmyöskin Etelä-Hämeessä röyhkeästi osoitti heille vihamielisyyttään ja\nkielsi heiltä kyytejä, joten heidän oli pakko paeta kuin henkipatot\nkylästä kylään.\n\n-- Päijänteen rannat ovat ilmikapinassa, jyrisi Tord-herra ankaralla\näänellä, -- ja rutto on levinnyt jo linnaa ympäröiviin pitäjiin.\nKaikkialla rahvas liikehtii; missä miehet vielä eivät ole aseissa,\nsielläkin he vain odottavat pohjoisten nuijajoukkojen tuloa, yhtyäkseen\nnäihin ja hyökätäkseen tänne linnaan.\n\n-- Ja täällä ei ole aseväkeä muuta kuin muutamia raajarikkoja\nsotavanhuksia, säesti Sipi. -- Millä aiotte sen lumivyöryn torjua?\n\nNämä uudet kuvaukset ja kysymykset panivat vanhan, raihnaisen\nSteen-herran aivan ymmälle ja hätääntymään. Ivar Tavast ja Knut Kurki\nolivat todellakin vieneet mukanaan kaikki linnan asekuntoiset miehet ja\nkaikki hevoset, eikä hän ymmärtänyt, mistä siihen kiireeseen saataisiin\nlinnaan riittävästi puolustusväkeä.\n\n-- Mistä se liike on levinnyt Päijänteenkin rannoille ja kuka sitä\nsiellä johtaa, kyseli Steen-herra ihmeissään, sillä näihin asti ei\nsiellä päin ollut mitään melua kuulunut. Hän epäili säikähtyneiden\npakolaisten vähän liioittelevan kauhunkuvauksiaan.\n\n-- Liike on lähtöisin Rautalammen erämailta, mutta se on jo levinnyt\njoka pitäjään, kertoi Sipi, joka Leinosen saunaan oli kuullut yhtä ja\ntoista talonpoikain puheista.\n\n-- Johtajina on muuan lapualainen ja Sysmän nimismies, mutta on\njoukossa sotilaspakolaisiakin, kirjoitusmiehiä, -- on pappejakin.\nKehuivatpa he jonkun Kaarlo-herttuan lähettiläänkin kulkevan\nmatkassaan.\n\n-- Vai siis sinnekin ulottuisivat näiden valtiollisten riitain langat,\nihmetteli vanhus. -- Ja Turkuunko hekin aikovat?\n\n-- Turkuun, mutta ensiksi tänne Hämeenlinnaan. Sieltäpäin tänne\nvälittömin vaara nyt uhkaakin. -- Miten se torjutaan?\n\nKiperä kysymys vei yörauhan Steen-herralta. Mutta linnan turviin\nsaapuneisiin pakolaisiin tekivät nämä räikeät kuvaukset aivan\njärkyttävän vaikutuksen. Oliko jouduttu ojasta allikkoon, tultu tänne\nsuoraan hiirenloukkuun? Niin kyselivät ylimysrouvat hätääntyneinä\ntoisiltaan. Heidän ja heidän lastensa henki on nyt kysymyksessä, sillä\njos julmistuneiden nuijalaisten laumat saavat linnan haltuunsa, niin ne\ntietysti eivät jätä sinne ketään elämään. Pelästyneet naiset juoksivat\nlinnan rappusissa ja voihkivat ja säikyttivät yhä toisiaan, niin että\nelämä siellä kävi surkeaksi ulinaksi.\n\nKiireellä ryhtyi vanha linnanherra silloin keräämään läheltä ja kaukaa\nmitä sotaväkeä vielä oli kokoonsaatavissa ja voutien ynnä Koskipään\nherran avulla saatiinkin vähitellen jotakin varustusväkeä kokoon,\nvaikkei suinkaan riittävästi. Odotettiin tietoja Tavastilta ja\nKurjelta, mutta sellaisia ei saapunut -- mikä lie heidänkään\nkohtalonsa!\n\nJo muutamain päiväin perästä Hämeenlinnasta lähdettyään olivat Knut- ja\nIvar-herrain huovijoukot päässeet kosketuksiin Kangasalta eteläänpäin\nhiihtävän talonpoikaisjoukon kanssa. Vastaan tulevilta pakolaisilta he\nolivat kuulleet, että tämä nuijajoukko oli verrattain pieni, ja he\nratsastivat nyt voitonvarmoina täydellä vauhdilla sitä kohden,\niskeäkseen vihurina aseleikkiin harjaantumattomain talonpoikain\nkimppuun ja tehdäkseen heistä ensikesäisille haaskalinnuille ruokaa.\nTämän osaston hajoitettuaan aikoivat he hyökätä Satakuntaan, marskin\narmeijaa vastaan kulkeneen Ilkan pääjoukon niskaan.\n\nRoineen ja Mallasveden selkiä pitkin hiihtävät talonpojat eivät\nsitävastoin tienneet mistä ja milloin vihollinen saattoi sukeltaa\nesiin. Siksi he varoen liikkuivat ja pysyttelivät, edemmäs ehdittyään,\nmieluummin metsämaissa kuin aukeilla selillä, missä tuliaseilla\nvarustettu sotaväki aina oli paremmalla puolen. Kangasalla saatu humala\nja siitä sekä matkasuunnan muutoksesta aiheutunut alakuloisuus olivat\njo sentään karisseet pois, uusia miesparvia oli taas liittynyt heidän\njoukkoonsa ja reippain mielin miehet laskettelivat talvitietä\nHämeenlinnaa kohden.\n\nSilloin palasivat eräänä aamuna yhtäkkiä edeltä lähetetyt tiedustajat\nkertomaan, että huovijoukko on tulossa Mallasveden jäällä -- pakkaslumi\nvain pöläjää sen ympärillä. Oltiin juuri saapumassa sakeasta\nrantametsästä laajanlaisen lahden selälle ja pysähdyttiin nyt siihen\nmetsään neuvottelemaan. Alas järvelle ei talonpoikain ollut lähdettävä,\nsiitä olivat he kaikki yksimieliset, mutta erimielisyyttä syntyi\nsiitä, olisiko heidän ryhdyttävä taisteluun tuossakaan ahtaassa\nryteikkömetsässä, jossa he juuri olivat, vai olisiko heidän palattava\ntaapäin hakemaan joku edullisempi taistelupaikka. Huovien lukumäärästä\nheillä ei ollut mitään tietoa ja koko ilmitaisteluun ryhtyminen\narvelutti ankarasti siihen tottumattomia miehiä. Peräti vakavina siinä\npäällikötkin neuvoa pitivät.\n\nMutta sillävälin käänsivät arimmat miehet jo hevosensa taaksepäin ja\nmonet suksimiehet tekivät saman tempun. Toiset taas rupesivat\nrakentamaan murroksia metsätielle vihollista ainakin viivyttääkseen.\nHajaannusta ja sekasortoa ennätti siten jo syntyä talonpoikain\njoukossa, ennenkuin johtajat olivat päässeet päätökseen siitä, miten\noli meneteltävä. Kuului komento- ja kehoitus-huutoja edestä ja takaa,\npuita kaatui ryskyen tien poikki ja hätäisimmät miehet haukkuivat näitä\ntientukkijoita.\n\nSilloin ajaa porauttivat jo ensimmäiset huovit lahden rannasta ylös\nmetsätielle, jossa olivat kuulleet talonpoikain hoilaavan, karauttivat\npeitset ojossa ja väkimiekat iskemässä eteenpäin. Hiihtäjäin oli\nnopeasti väistyttävä tieltä metsään ja sieltä he nyt katselivat\nratsujoukon tuloa. Tie oli kapea, yksitellen tai parittain oli huovien\nsiinä ratsastettava ja siksi paljon lunta oli jo tiepuolissa, että\nhevonen, jos sinne poikkesi, upposi. Mutta vihaisessa innossaan\nhyökkäsivät ratsumiehet arvelematta eteenpäin, tavatakseen mölyävän\ntalonpoikaisjoukon.\n\nSilloin rupesi metsästä, murrosten ja pensaiden takaa, singahtelemaan\nerämiesten teräsnuolia huoveja ja heidän hevosiaan kohti ja niitä tuli\npian tien molemmilta puolin. Hevoset korskahtivat, toiset niistä\nnuolien iskeminä kompastuivat, ratsumiehet hölmistyivät; he karauttivat\ntaas eteenpäin, mutta siellä oli edessä tien poikki kaadettuja puita,\njoiden yli eivät ratsut päässeet. Siihen oli pysähdyttävä, siitä\nkäännyttävä ja tähän käännepaikkaan taas suhahtivat yhä tiheämmin\nerämiesten vinkuvat nuolet. Etummaisten ryttärien täytyi pyörähtää\ntakaisin, mutta silloin he joutuivat ajamaan omia perästä ryntääviä\nmiehiään vastaan... Syntyi ruuhka tiellä, sekasorto ja hämminki;\nhaavansaaneita miehiä suistui ratsujen seljästä toisten jalkoihin,\nhevosia upposi kinokseen, kirouksia ja karjuntaa kaikui laajasti yli\nhuurteisen metsän. Ja menestyksestään yltyneet talonpojat hyökkäsivät\nesiin vesakosta ja survoivat toisiinsa sekaantuneita huoveja\nkarhukeihäillään ja tapparoillaan.\n\nVasta kun huovipäälliköt, Tavastin ja Kurjen herrat, ehtivät metsään ja\nälysivät tilanteen sekä komensivat miehensä takaisin törmälle, vasta\nsilloin rupesi ruuhka aukeamaan ja ratsumiehet pääsivät vähitellen\npalaamaan metsästä lahden jäätä kohden. Mutta talonpoikain into ja\nrohkeus oli sillä välin yhä yltynyt. He ahdistelivat nyt tuhatta\nhurjemmin, toisiaan kutsuen ja kiihoittaen, peräytyviä ryttäreitä,\nhiihtivät kuin pörriäiset heidän kupeillaan ja kintereillään eivätkä\nlaskeneet heitä järjestymään vastarintaan. Siinä tekivät työtä tuurat\njos nuijatkin ja huoveja ja hevosia kepertyi tuhkatiheään tantereeseen\ntoisten tielle, tai kuppelehti haavoittuneita kinokseen. Jo ennenkuin\nse osa talonpoikia, joka oli lähtenyt ryteikkömetsästä peräytymään,\nehti palata taistelupaikalle, olivat Hämeenlinnan ylpeät huovit tuhotut\ntai ajetut pakosalle ja henkiin jääneet laskettivat hurjaa vauhtia alas\njäälle, jota myöten he uutta rynnäkköä yrittämättä heti ajoivat kauas\nselälle, kuin paholaista paeten. Mutta samassa liukuivat talonpojatkin,\njoiden yty yhä kiihtyi, metsästä jäälle, patistellen pakenevia ja\nampuen teräskärkisiä nuoliaan heidän peräänsä. Huovipäälliköt\nkiroilivat ja koettivat pysähdyttää miehiään, mutta nämä olivat siinä\näskeisessä rytäkässä jo niin hölmistyneet, ettei heitä enää pidättänyt\nmikään.\n\nOdottamattoman helposti, melkein tietämättään, olivat talonpojat siinä\nsiten saavuttaneet voiton, ja heidän riemunsa oli rajaton, kun he\njäältä hikisinä palasivat lahden törmälle, minne taistelusta\nmyöhästyneetkin sillävälin olivat mantereen puolelta kertyneet. Siitä\nnyt ylpeydellä katsottiin, kuinka Ivar Tavastin ja Knut Kurjen\nratsuväki yhtä painoa kiireisesti jatkoi peräytymistään selän\nvastakkaiselle rannalle, pienemmän erämiesjoukon sitä edelleen\nloitommalla seuratessa. Tehtiin törmälle nuotiot, valmistettiin\nmurkinat ja metsätielle kaatuneet, haavoitetut huovit ja heidän\nhevosensa kerättiin siihen voiton kunniaksi. Oli sentään haavoja\nomillakin miehillä ja Mikko-papin asiaksi jäi nyt niitä sitoa ja\nloukkautuneita hoidella. Ne saatettiin siitä sitten hevosilla lähimpään\nkylään, jonne koko nuijajoukko asettui lepäämään.\n\nAikomus oli siitä hetkisen levon jälkeen lähteä jatkamaan matkaa\nväistyneiden ryttärien kintereille ja innokkaimmat tahtoivat yhteen\nponteeseen hiihtää Hämeenlinnaan asti. Mutta ennenkuin kylästä oli\nehditty liikkeelle, palasivat sinne ratsumiehiä toiselle rannalle\nseuranneet hiihtäjät kertoen, että Tavastin ja Kurjen lipulliset olivat\nsieltä kääntyneet länteen päin, Lempäälää ja Vesilahtea kohden. Tämä\ntieto pani taas nuijamiehet miettiviksi. Aikoivatko ne kiertää sieltä\nIlkan selkäpuolelle, pitäisikö samota sinne niitä vastaan, vai oliko\nsiellä muuta sotaväkeä, johon he pyrkivät yhtymään? Piru tiesi, mikä\nniillä on mielessään, -- ohjeet Ilkan pääjoukosta olisivat nyt tarpeen.\n\n-- Painetaan Hämeenlinnaan, laitetaan juhlat siellä, kehoitti yksi\nkiihkeimpiä.\n\n-- Ei me näillä kirveillämme sentään saa sitä kivilinnaa revityksi,\nvaroitti Vilpunpoika. -- Pitäisi ehkä yhtyä Kuhmoisiin ja Padasjoelle\nhiihtäneeseen osastoon ja sitten rytistää yhdessä.\n\n-- Taikka palata Ilkan luo Pirkkalaan, ehkäpä hän siellä apuväkeä\ntarvitsee, jos hänellä jo on marskin joukot vastassaan.\n\n-- Sana sinne on ainakin heti laitettava taistelustamme ja voitostamme.\nJa uusia ohjeita pyydettävä. Pappi hoi, kirjettä laittamaan!\n\nSiihen kului se päivä. Sananviejä pantiin hiihtämään poikkimaisin\nPirkkalaan ja päätettiin odottaa kylässä seuraavaan päivään tämän\npikahiihtäjän tuomia tietoja retken jatkamisesta. Kylvettiin ja syötiin\nvoiton ja joulun kunniaksi, ja elämä tuntui taas makealta. Näin kauas\netelään samonneet erämaan miehet, joille kotoiset joulupahnat\nmuistuivat mieleen, arvelivat taas lepopäivän ansainneensakin.\n\nOli näet joulupäivä. Vasta kylään saavuttua olikin huomattu, että\nitsenään jouluaamuna oli tapella nujuutettu talvisessa metsässä\nMallasveden rannalla. Kirjoitustöistään päästyään piti Mikko-pappi nyt\nsenvuoksi saarnan seuralaisilleen ja silloin juhla rupesi juhlalta\ntuntumaan.\n\nNuori pappi oli Vääksystä matkaa tehtäessä reessään käynyt kauan ja\nankaraa sisäistä kamppailua. Hänet oli talonpoikain Vääksyssä osoittama\nhurjuus ja julmuus voimakkaasti vieroittanut koko siitä yrityksestä,\njohon hän oli mukaan antautunut. Oliko hän näin joutunut toisten\njohtoon, voimatta olla seuralaisilleen miksikään todelliseksi hyödyksi,\nvoimatta toteuttaa niitä tarkoitusperiä, joita varten hän oli matkalle\nlähtenyt? Eikö hän ollutkin lähtenyt matkalle itsekkäistä syistä,\nvoittaakseen oman yksityisen onnensa, joka hänen kuitenkin oli täytynyt\njättää sinne taakseen monille vaaroille alttiiksi? Hänen teki vakavasti\nmieli pyörtää takaisin, ajaa Leinosen törmälle, hakea sieltä aarteensa\nja paeta pois. Mutta hän ei voinut, ei saanut paeta. Ja kun talonpojat\nniin häätivät sotaväen edestään pois, ei Elisaa toki nyt mikään välitön\nvaara uhanne...\n\nHänen täytyi tehdä parhaansa vieläkin toteuttaakseen matkansa\nvarsinaisen tarkoituksen. Mutta se tuntui niin vaikealta, usein hän\ntunsi sortuneensa itselleen kuuluvalta työalalta väärälle tielle.\n\nRaskaina palasivat nytkin hänen mietteensä entisiin, kotoisiin,\nrauhallisiin joulumuistoihin, isän ja äidin hiljaiseen majaan,\nkirkonmiehenä meluttomasti suorittamaansa rauhantyöhön. Voimakas\nkotikaipuu sai hänet nyt, kun hän joulu-iltana loikoi vieraan tuvan\npenkillä sotaisten toveriensa ympäröimänä ja odotteli unta, kokonaan\nvaltoihinsa. Mutta samalla toi päivällä saavutettu voitto hänen\nmieleensä rohkeampiakin, toivehikkaita unelmia. Ehkä tästä sentään\npäästään piankin kotoiseen Turkuun, päästään sinne voittavain\nkansanjoukkojen matkassa, joiden tarkoitus on syöstä rahvasta sortava,\ntyly ja kova Klaus Fleming ohjaksista ja palauttaa maahan lempeämpi\nhallitus! Ehkä käy retki nyt nopeasti länteen, Pirkkalaan, ja sieltä\npohjolaisten pääjoukon mukana alkujaan asetettua päämaalia, Turkua\nkohti. Ehkä saa hän jo viikon, parin perästä nukkua vanhassa, rakkaassa\nvuoteessaan vanhusten rakkaassa tuvassa Aningaisten rinteellä ja kertoa\nheille kirjavista seikkailuistaan, odottavasta onnestaan ja\ntulevaisista suunnitelmistaan. Silloin käy hän piispankin puheilla ja\nneuvottelee, miten voimakkaimmin puhdistettu oppi on, yksissä toimin\noikeamielisen hallituksen kanssa, juurrutettava kansan tajuntaan ja sen\nsydämeen...\n\nNäihin kauniisiin kuvitelmiin hän nukahti. Kun hän aamulla heräsi, oli\npikahiihtäjä jo palannut Pirkkalasta. Hän oli tavannut Ilkan suuren,\nvankan leirin siellä Nokiankosken rannalla. Pienemmät vastaansa\nasettuneet huovijoukot oli tämä talonpoikain pääosasto jo voittanut ja\nhajoittanut ja rohkealla mielellä siellä varustauduttiin suurempiin,\nratkaiseviin tehtäviin. Erämaan partiojoukkoa ei Ilkka avukseen\ntarvinnut, se noudattakoon ennen annettuja ohjeitaan, yhtyköön toisiin\nSysmästä lähteneisiin osastoihin ja rynnätköön niiden kanssa yhdessä\nHämeenlinnaan. Sitä tietä Turkuun!\n\nTämä sanoma tiesi Martti Vilpunpojan retkikunnan kulkua Päijännettä\nkohti, poikkimaisin Padasjoelle, missä toisten osastojen jo otaksuttiin\nolevan. Mikko Martinpoika hymähti eilisiltaisille, rusohohteisille\nunelmilleen, -- toiseen suuntaan kävikin taas hänen tiensä! Ja\ntoisenlaisia vaiheita kohden.\n\nTalvipäivän noustessa oltiin taas taipaleella.\n\n\n\n\nIX.\n\nKUN SELKÄRANKA KATKESI.\n\n\nLähes pariviikkoisen eron jälkeen tapasivat ystävykset, erämaan\npartiolaisten molemmat papit, Eero Markonpoika ja Mikko Martinpoika,\ntoisensa Padasjoen pappilassa, minne molemmat olivat vanhan\nkirkkoherran vieraiksi majoittuneet. Eero Markonpoika oli tullut sinne\njo muutamia päiviä aikaisemmin, hänen osastonsa oli Päijänteen\netelärannoille ehdittyään ottanut tämän kirkonkylän ja sen lähikylät\nkeskuspaikakseen, sieltä päin nostattaen Hämeen talonpoikia ja\nryöstellen sen herraskartanoita. Täällä pappilassa he nyt,\nhyväntahtoisen, mutta hätäisen ja alituisesti tuskittelevan\nkirkkoherran vieraina, eräänä uuden vuoden (1597) ensimmäisistä\npäivistä keskustelivat takkatulen ääressä ja vaihtoivat kokemuksiaan ja\nmietelmiään. Nojatuolissa keskellä lattiaa istua röhötti Martti\nVilpunpoika, joka retkikunnan johtajana hänkin oli ottanut pappilan\nmajatalokseen ja josta näinä viikkoina oli paisunut itsemielestään\nmahtava mies. Hän oli pukeutunut jostakin aateliskartanosta\nryöstämäänsä turkisreunaiseen, hienoverkaiseen, ihomyötäiseen\nasetakkiin, kantoi vyöllään hopeahelaisista kannatinsoljista riippuvaa\nherrasmiekkaa ja jaloissaan oli hänellä leveävartiset, keltanahkaiset\nratsusaappaat, joissa kannukset kilisivät. Muuttunut oli lapualainen\nrahvaannostattaja puheiltaankin: tuossa hän nyt parille Hämeen miehelle\nkehuskeli äskeisiä voittojaan, jotka hän luki kokonaan omiksi\nansioikseen, sekä kertoi uusista, sotilaallisista suunnitelmistaan,\nniinkuin sotakenraali ainakin.\n\nMutta muuttunut oli Eero Markonpoikakin, ei muodoltaan, mutta\nmietteiltään. Hän oli käynyt synkkämieliseksi, kertoi jo aikoneensa\npalata pois koko retkeltä takaisin kaukaiseen kappalaistaloonsa, mutta\nlaukaalaiset eivät olleet häntä laskeneet; kertoi pettyneensä ja\nkärsineensä ja menettäneensä tulevaisuususkonsa... Talonpoikain hommiin\nei hän enää luottanut ... he ovat riitaiset keskenään, vailla kiinteää\nkuria ja järjestystä, hajaantuvat kukin minne haluaa ryöstämään ja\npolttamaan, keräävät vain saalista eivätkä saa toimeen mitään yhteistä\npäätöstä retken jatkamisesta... Eikä hän uskonut enää omaan\nkutsumukseensa, eikä kykyynsä heitä ja heidän asiaansa hyödyttää...\nKaikki hajoo, uskokin taittuu, valitti hän...\n\nMelkoisesti samanlaisethan olivat Mikon omat kokemukset matkansa\nvarrelta, mutta näin synkästi ei hän kuitenkaan ollut katsellut\ntapausten viimeaikaista menoa eikä talonpoikain yrityksen onnistumista.\nOlivathan erämaanmiehet toki luoneet painajaisen omilta niskoiltaan,\nolivathan he edenneet muita vapauttaen, -- pääjoukko samoo ehkä piankin\nTurkuun, jossa nyt toivottavasti saadaan uusi, parempi järjestys\ntoimeen. Ja täältähän on erämaanmiehillä aikomus Hämeenlinnan kautta\nkiertää samaa päämaalia, Turkua, kohden.\n\n-- Niin on aikomus, huokaili Eero, -- mutta tuleeko siitä mitään?\nViikon on tässä nyt viruttu, retkotettu ja mässäilty, pääsemättä sen\npidemmälle. Sanopas, missä ovat retkeläiset?\n\n-- He ovat kai nostattamassa eteläisten pitäjäin talonpoikia yhteiseen\nyritykseen, vastasi Mikko.\n\n-- Ryöstämässä he ovat. Kukin ryhmäkunta menee minne haluaa, tekee\nmonen päivän matkoja toisista mitään tietämättä puhdistamaan vain\naatelisten kartanoita... Nytkin enimmät miehemme ovat partioimassa mikä\nLammille, mikä Sääksmäelle, Tenilään tai Uuteenkylään Uudellemaalle ...\nsaalista sieltä keräävät kuin mitäkin riistaa...\n\n-- Mutta pian kai ne sieltä palaavat?\n\n-- Palaavat milloin palaavat ... ja lähtevät taas...\n\nMartti Vilpunpoika kuuli omaan ryhmäänsä katkelmia noista nuorten\npappien keskusteluista ja käsitti ne arvosteluiksi itseään ja omaa\njohtajakykyään kohtaan. Hän silloin nauraa hohotti heidän\nhätähousumaisille, yleistä tilannetta ymmärtämättömille tuumilleen ja\nivaili heidän sekaantumistaan johtajain asioihin. Totta kai kansa\ntäälläkin ensiksi on herätettävä liikkeelle, muutenhan se helposti\nasettuu auttajiaan vastaan ... eikähän yhden sivustan sovi rynnätä\nliian pitkälle ennenkuin muut. Nyt juuri odotetaan viestiä Ilkan\npääjoukon etenemisestä Nokialta Turkuun päin, -- silloin noustaan\ntäälläkin suksille!\n\n-- Vastikäänhän palasi miehiä Uudeltamaalta kertoen, että sielläkin on\njo rahvas valveilla, jatkoi Martti koppavasti. -- Se elää, se\nlainehtii, -- sellaista kansanliikettä ei pidätä mikään!\n\n-- Mutta sotaväen päälliköt ehtivät varustautua sillävälin kun täällä\nnäin vitkastellaan, yritti Eero inttämään.\n\n-- Älkää te papit hätäilkö, uhmasi Martti ylimielisesti, -- hoitakaa\nomat hengelliset asianne ... taikka olkaa hoitamatta, ei teitä täällä\noikeastaan tarvita. Me asemiehet tässä kuitenkin asiat hoidamme ja\nratkaisemme. Juokaa olutta ja syökää sianlihaa niinkuin me...\n\nSe retkeläisten elämä olikin nykyisin alituista syömistä ja\nherkuttelua; ruoista ja juomista ei ollutkaan puutetta. Kerranhan\nsaanee toki aina ryöstetty talonpoikakin makean maistaa...!\nKuumennettua olutta kannettiin nytkin suuret haarikat pappilan tuvan\npitkään pöytään, jonka ääreen useampia retkeläisiä jo oli kertynyt\nkeskustelemaan.\n\nPihaan hiihti hetken kuluttua lumisia miehiä, parrat kuurassa, tukka\nhiessä. Heihin eivät pirtissä olutkestejä pitävät pomot kiinnittäneet\nmitään huomiota; niitähän palasi partioparvia alituiseen milloin\nmiltäkin voutien ja valtain kartanoihin tekemiltään retkillä taikka\nhiihti uusia tulokkaita talonpoikain joukkoon. Mutta kun nyt saapuneet\nmiehet astuivat pappilan tupaan ja harvakseen rupesivat kertomaan\ntietojaan, silloin oluen ääressä istujat piankin höristivät korviaan ja\nunhottivat haarikkansa.\n\nMiehet olivat pakolaisia pohjolaisten suuresta Nokian-leiristä, --\nmetsissä harhailtuaan ja huovien ajamina oli heidän täytynyt painua\ntänne vieraille kulmille yhtyäkseen muuhun nuijaväkeen. Valtateitä oli\nheidän täytynyt välttää, sillä niillä nyt huovit liikkuivat.\n\n-- Mutta miksi helkkarissa pakenitte Nokialta, Ilkan leiristä? kyseli\nMartti ylen kummissaan.\n\n-- Ilkka on paennut yön pimeässä ja hänen joukkonsa on hajallaan,\ntuhottuna...\n\n-- Ilkkako paennut ... vastaa puheesi mies, jyrähti siihen lapualainen.\n-- Itse lienette karkuriraukkoja.\n\n-- Ilkka pakeni, kun hänen päästään kauppoja tehtiin, ja sen jälkeen\npakenivat muut, kuka kerkesi, vakuuttivat tulijat. -- Ja marskin huovit\nhyökkäsivät pakenevain kimppuun, -- siinä miestä kaatui kuin heinää.\n\nMartti Vilpunpoika ja muutkin pöytäkuntalaiset olivat karahtaneet\npystyyn ja piirittivät nyt ällistyneinä, silmät varren päässä, kasvot\nkysyvinä ja jännittyneinä, kaukaa hiihtäneitä outojen tietojen tuojia.\nJa mies toisensa perästä huudahti:\n\n-- Mutta sehän on mahdotonta, Ilkallahan oli suuri miesjoukko ja\nparasta väkeä!\n\n-- Sinnekö Nokialle se marski huoveineen hyökkäsi?\n\n-- Syntyikö siinä tappelu ja joutuivatko meikäläiset häviölle?\n\nYhä uudelleen saivat Pirkkalasta paenneet miehet nyt vastata\nkysymyksiin ja juurtajaksain kertoa Nokian tapahtumat sikäli kuin he ne\ntunsivat ja ymmärsivät. Kaikissa suhteissa ei kyllä tapausten meno\nollut heille tunnettu, he kun eivät olleet mitään johtomiehiä. Mutta\njoulujen välissä oli joka tapauksessa marski Fleming huovijoukkoineen\nsaapunut Turusta Pirkkalan Pyhäjärvelle, jonka toisella rannalla\nIlkalla oli suuri leirinsä, ja oli hän heti kuumiltaan hyökännyt\ntalonpoikia vastaan. Siinä Nokian kosken alla, alavassa rantavesakossa,\noli siten marskin väen hyökätessä käyty pari kovaa ottelua eikä\ntalonpojat, joiden lukumäärä oli huovien joukkoa suurempi, siinä\nhäviölle joutuneet, vaikka välistä vetikin lujille. Mutta talonpoikia\nlie jatkuva verileikki ruvennut hirvittämään; heitä jänisti; ja silloin\noli herrain taholta heille luvattu sovinto ja hyvät ehdot, -- Ilkkaa he\nvain olivat vangikseen vaatineet. Iltapimeällä, vanhan vuoden\nviimeisenä päivänä, lähti näiden huhujen leirissä levittyä miesjoukko\ntoisensa perästä hiljaa hiihtämään Pirkkalan leiriltä ja täyttä luikua\npainumaan pohjoiseen päin. Toiset, jotka eivät noista hankkeista mitään\ntietäneet, jäivät paikoilleen, nukkuivat tuvissa ja nuotioilla mitään\npetosta aavistamatta. Ja silloin aamuyöllä marskin väki hyökkäsi!\n\n-- Ette ehtineet asettua vastarintaan?\n\n-- Ei siinä ollut ketään vastarintaan asettamassa, kaikki ällistyivät,\npaeta täytyi itse kunkin vain alta pois minkä sivakasta lähti. Teillä\noli ääretön tungos ja niiltä piti suksimiesten pian poiketa metsiin,\njonne eivät toki huovien hevoset päässeet. Enimmät henkiinjääneet\npakenivat Pohjanmaalle päin.\n\n-- Totta siinä toki pääjoukko pelastui?\n\n-- Emme tiedä; se oli silloin aamuhämyssä uudenvuoden päivänä, jolloin\nväkemme viimeksi näimme, vallan päätöntä joukkoa, jonka kintereillä\nhuovit hosuivat ja kirkuivat. Me painoimme silloin metsään henkemme\nhinnalla...\n\nNäitä tarinoitaan saivat matkamiehet kertoa useampaan kertaan eri\nkysyjille ja kuulijoille, -- ne jutut vaihtelivat vähän, mutta pääjuoni\noli aina sama: Ilkan väki on hajoitettu! Ennen pitkää toivat toisetkin\nmiehet, jotka olivat olleet matkalla Nokialle, mutta jo tiellä olivat\nkuulleet talonpoikain häviöstä, vahvistuksen näihin synkkiin uutisiin.\nEi ollut epäilykselle sijaa enää, talonpoikain äsken uljaalta,\nvoittoisalta retkikunnalta oli selkäranka katkaistu ja pää listitty\npois!\n\n-- Ja nyt ajelevat huovit myöskin Hämeenlinnan ja Pirkkalan välisellä\nvaltatiellä? kyselivät oluthaarikkansa hyljänneet johtomiehet, äänen\nvavahtaessa ja parran tutistessa.\n\n-- Kaikki tiet ovat nyt heidän hallussaan, vakuuttivat uudetkin\nviestintuojat.\n\nNopeasti levisi tieto Ilkan pääjoukon tuhoutumisesta Padasjoelle\nkeskittyneiden nuijamiesten majoituskyliin, aiheuttaen niissä\nhämmästystä ja hätää. Äsken vielä rohkeat miehet aivan musertuivat,\nalta kulmainsa katselivat uhmaajatkin toisiaan. Joka taholla kyseltiin:\nmitä on meidän nyt tehtävä? Mutta kukaan ei osannut vastata. Puhuttiin\nkyllä edelleen hyökkäyksestä Hämeenlinnaan, ja johtomiehet, varsinkin\nMartti Vilpunpoika, koettivat edelleen ylläpitää mielissä rohkeutta ja\ntaisteluhalua. Hän vakuutti, että kyllä Ilkka sydämistyneine\npohjolaisineen vielä kokoo väkensä ja ryntää uudelleen Turkua kohti,\nhän kuvaili miehilleen, kuinka Klaus Fleming nyt on luultavasti\nlähtenyt ajamaan Pohjanmaan pääjoukkoa Kyrönkankaan yli, missä hän\nvarmaankin polttaa rautakyntensä, ja hänen siellä ollessaan on erämaan\nmiesten nyt sopiva hetki rynnätä Hämeen vanhaa valtatietä Turkuun, --\nHämeenlinna on vain pikku pysähdys sen matkan varrella. Ei tässä olla\nhätäpoikia, maakunta elää ja liikkuu nyt joka taholla, ei sitä niinkään\nnitistetä...\n\nNäin hän kehui ja kehoitti, mutta hänen oli vaikea saada enää mitään\nintoa miehiinsä. Hämeenlinnan valtaamiseen ei kukaan enää uskonut.\nMiesten kesken supateltiin monenlaista ja siellä täällä rupesi\nkuulumaan kumeata puhetta sellaistakin, että erämaan partiojoukko on\njohdettu harhaan, että sitä on petetty. Miksei heitä jo viedä sinne\nTurkuun? Ja missä on se herttua, jonka piti tulla avuksi ja josta on\nniin paljo puhuttu...?\n\nMartti Vilpunpoika kuuli näitä kuiskeita ja oivalsi, että häntä odottaa\nIlkan kohtalo, jos tätä näinikään jatkuu ja jos lopuksi hullusti käy.\nJa siksi hän yhä koetti lietsoa rohkeutta miehiinsä, ylläpitää heissä\nvoiton uskoa, mutta heikkenevällä menestyksellä. Häneen ei enää\nluotettu. Mutta kun erämaan miesten joukossa toisaalta joskus\nviritettiin sellaista puhetta, että taitaisi olla parasta nyt kaikkien\npalata retkeltä ja luikkia metsäteitä kotiin sekä odottaa siellä, mitä\ntuleva on, silloin sähähtivät sydänmaalaiset sydäntyneellä kiukulla ja\nkammolla moista ajatustakin vastaan: siihen peräytymiseen eivät suostu\nne, jotka kaikkensa alttiiksi pannen ja vapautuakseen sietämättömistä\nrasituksista ovat kerran lähteneet asein oikeuttaan kysymään, --\nmenköön vaikka henki kaikilta, se hanke on ajettava perille! Eikä\nheidän autakaan taistelematta alistua, heidän täytyy jatkaa yritystään\nja voittaa, sillä hävinneinä he ovat tuhon omat.\n\nJohonkin yritykseen olisi siinä joka tapauksessa ollut ryhdyttävä ja\nviipymättä, sen kaikki käsittivät. Mutta omituinen herpautuminen ja\nsaamattomuus oli Nokian viestin saavuttua saanut erämaajoukon johtajat\nja koko retkikunnan valtoihinsa. Ei päkähdetty paikoiltaan. Tätä\ntoimettomuutta selitettiin eri tavoilla. Toisia partiojoukkoja viipyi\nvielä nostatus- ja ryöstömatkoillaan ja niitä muka odotettiin. Samoin\nodotettiin tietoja vakoilijoilta, joita oli lähetetty Hämeenlinnan\ntienoille tutkimaan siellä olevan sotaväen suuruutta ja hommia. Mutta\npääsyy viipymiseen ja saamattomuuteen oli sittenkin se, ettei päästy\nyksimielisyyteen siitä, mihin olisi ryhdyttävä, mitä olisi tehtävä.\nNiin kului päivä toisensa perästä ja kaikkia painosti tietoisuus siitä,\nettä ne olivat heille kalliita päiviä.\n\nRaskaasti kului aika niiltä nuorilta papeiltakin, jotka majailivat\nPadasjoen pappilassa ja siellä hekin tietysti tilanteesta hiljakseen\nkeskustelivat. Mikon ystävä ja suojatti Erkki Pentinpoika, Olavinlinnan\nentinen vanki, toi heille sinne usein tietoja palanneiden partiokuntain\nuutisista ja miesjoukossa vallitsevasta mielialasta. Niinpä hän\neräänäkin iltana kertoi muutaman ryöstömatkalla olleen parven äkkiä\npalanneen tyhjin toimin Tuuloksesta päin, kun siellä oli liikkunut Ivar\nTavastin huoveja -- ne eivät olleet kovinkaan kaukana. Kylässä\nmajailevain miesten joukossa oli tämä tieto tehnyt järkyttävän\nvaikutuksen, -- eihän tiedä, koska ne huovit kohti hyökkäävät. Entistä\nvakavammiksi olivat siitä johtajatkin käyneet, mutta entistä kiivaammin\nhe olivat taas kiistelleet keskenään.\n\n-- Eihän tästä mitään tule, virkahti silloin Eero Markonpoika\nmasentuneesti virkaveljelleen. -- Näethän, ne saartavat meidät tähän\npaikkaan!\n\n-- No, ehkäpä saadaan siis taas tapella Ivar Tavastin huoveja vastaan,\nniin koetti Mikko rohkaista toveriaan. -- Se on tehty kerran ennen ja\nhyvällä menestyksellä.\n\n-- Mutta nyt heitä onkin paljo enemmän.\n\n-- Niin on nyt meitäkin, väitteli Mikko.\n\n-- On täällä miehiä, myönsi Eero, -- tällä joukolla pitäisi tosiaankin\njo saada jotakin aikaan. Mutta miksi ei saada, miksei yritetäkään? Hä?\nSiksi, että taisteluun ei käydä, kun miehissä on nykyinen mielialansa,\nkun selkäranka on poikki! Myönnä pois, tässä ollaan hullulla tolalla...\n\nMikko pureskeli hiljaa ohkaisia huuliaan. Hänen täytyi tosiaankin\ntunnustaa talonpoikain menestymisen toivot jo vähäisiksi. Ja hiljakseen\nhän virkkoi:\n\n-- Mitäpä sinä sitten neuvoisit? Kotiinpaluutako ja alistumista taas\nkaikkeen vanhaan kurjuuteen?\n\nEero Markonpoika mitteli pitkin askelin tuvan lattiata:\n\n-- Pitäisi ryhtyä neuvotteluihin, sovitteluihin sotapäällikköjen\nkanssa, niinkauan kuin talonpojat ovat näin uhkaavan suuressa joukossa\nkoolla. Tiedäthän, että on vallasherrojakin, jotka eivät hyväksy Klaus\nFlemingin sortokomentoa ja jotka toivoisivat olojenmuutosta: Koko\nKankaisten suku, Ståhlarm, Boije...\n\n-- Tiedän kyllä, myönsi Mikko, -- mutta eivät he voi asettua esivaltaa\nvastaan nousseiden kapinoitsijain puolelle.\n\n-- Mutta he voisivat kuitenkin avustaa siedettävän sopimuksen\naikaansaamista sotaväen ja talonpoikain välillä...\n\n-- Joka sopimus täällä tietysti veisi samaan tulokseen kuin Nokialla,\njatkoi Mikko. -- Antautuneet talonpojat nujerrettaisiin, heidät\nsyöstäisiin takaisin samaan surkeuteen, josta nyt ovat koettaneet\nvapautua. -- Ei, heidän ei tosiaankaan auta muu kuin jatkaa\ntaisteluaan! Eero Markonpoika käveli edelleen lattialla huohottaen ja\nmuristen. Hetken kuluttua hän virkkoi:\n\n-- Entä meidän, jotka selvästi näemme, että tämä taistelu vie häviöön,\nkurjuuteen, pitääkö meidän sitä sittenkin edelleen avustaa ja ottaa\nomallekin vastuullemme sen jatkaminen?\n\nMikko vastasi siihen päättävästi:\n\n-- Meillä ei ole muuta vaalia kuin pysyä niiden mukana, joiden matkaan\nkerran olemme sydämemme kutsusta lähteneet ja joiden kärsimykset me\nnäimme ylivoimaisiksi, -- auttaa ja lohduttaa heitä, mikäli voimme.\n\n-- Siinä ei ole paljo valoa, huudahti Eero. -- Uskomme kun pettää...\n\n-- Se ei saa pettää. Eihän Jumala tahtone heittää tätä kansaa vielä\nentistään raskaampaan kiroukseen, jossa se kokonaan menehtyy.\nToivokaamme vielä!\n\nMutta paljo toiveiden aiheita ei nuorilla papeilla tosiaankaan ollut,\nsen osoittivat yhä uudet uutiset. Vakoojia oli palannut ilmoittaen,\nettä Ivar Tavast on keräämällään huovijoukolla todella samoamassa\nHämeenlinnasta juuri Päijännettä kohti. Se tieto oli kuitenkin vihdoin\nomansa saamaan aikaan jotakin toimintaa talonpoikain joukossa. Martti\nVilpunpojan johdolla he nyt ryhtyivät varustautumaan, vastaanottaakseen\nIvar-herran hyökkäyksen, ja tämä työntouhu, johon viimeinkin oli päästy\nkäsiksi, se näytti heti valavan talonpoikiin taas uutta intoa ja\npäättäväisyyttä. He aikoivat vastaanottaa herrat huoveineen siellä\nkuumilla tervehdyksillä, antaa heille uudet, paremmat selkäsaunat ja\nsitten samota heidän perässään Hämeenlinnaan ja minne asti tahansa.\nTaas oli uhmaa ja iloista rohkeutta talonpoikain hyörinässä.\n\nMartti Vilpunpoika oli valinnut puolustautumispaikaksi Nyystölän kylän,\nkirkolta kappaleen etelään päin erään Päijänteen lahden rannalla, missä\ntalonpoikain pääjoukot jo majailivat. Tämä kylä nyt muonitettiin ja\nvarustettiin, sinne kerättiin kaikki pyssyt, mitä retkeläiset\nmatkallaan olivat saaneet herrastaloista ryöstetyiksi, -- pienen joen\nvarrella olevasta suurimmasta, neliönmuotoisesti umpeen rakennetusta\ntalosta oli tehtävä oikea linna. Sinne nyt retkeläisiä joka taholta\nkeräytyi ja keskittyi ja sinne käveli Mikko-pappikin Padasjoen\npappilasta eräänä päivänä talonpoikain uutta innostusta ihailemaan ja\nheitä hänkin puolestaan rohkaisemaan.\n\nMutta kun hän sieltä taas oli kovaksi poljettua rantatietä kävelemässä\ntakaisin kirkolle, silloin tapasivat hänet Matti Leinonen ja Erkki\nPentinpoika ynnä pari sysmäläistä, jotka olivat häntä hakemassa.\nMiesten kasvoilla oli vakava, huolenalainen ilme, ja huoleen tosiaan\nantoikin aihetta se uutinen, joka heillä nyt oli Mikolle kerrottavana.\n\nÄsken palanneet vakoojat, jotka olivat tuoneet tiedon Ivar Tavastin\nhuovijoukon kulusta Padasjokea kohti, ne olivat samalla kertoneet\ntoisenkin havaintonsa, joka näitä Sysikorven miehiä aivan erityisesti\npainosti. Toinen, pienempi huovijoukko oli myöskin ollut liikkeellä\nPäijänteen eteläkärjessä, ja siinä olivat vakoojat tunteneet Hämeen\nitäisen kihlakunnan voudin, Matti Tordinpojan, sekä Sipin, Koskipään\nherran. Mutta tämä joukko ei ollut kulkenut pohjoiseen Padasjoelle\npäin, se oli samonnut Asikkalaan ja laskeutunut siellä jäälle,\nsuunnaten kulkunsa Päijänteen itäiselle rannalle vievälle viittatielle.\nRantakylässä, jossa tämä joukko oli murkinoinut, oli kerrottu sen\nolevan lähdössä Sysmään kurittaman tätä kapinan ahjoa ja pesäpaikkaa...\n\n-- Kostamaan, lisäsi Leinonen käheällä äänellä, ylläolevat tiedot\nMikolle kerrottuaan. -- Koskipään herra oli ollut mukana.\n\nVeri tuntui pakenevan nuoren papin kasvoilta, kun hän näitä tietoja\nkuunteli, ja häntä rupesi kouristamaan sydänalasta. Heti kun Koskipään\nnimi mainittiin, oli hänelle selvää, minne tuota huovijoukkoa nyt\njohdetaan, ja häntä karmaisi kohta ankara itsesyytös sen johdosta, että\nhän niin hyväuskoisesti oli täällä maita matkaillut, otaksumatta ja\najattelematta, että hirmuisin vaara saattoi takanapäin uhata sitä, joka\noli hänelle rakkain ja kallein maailmassa. Soinnuttomalla äänellä hän\nnyt Leinoselle vastasi:\n\n-- Niin, Sipi tietää kyllä, minne hän matkansa suuntaa!\n\n-- Ja sen voi helposti arvata, minkä selvän hän tekee Karmalan\navuttomissa kylissä. Hän on käärmettynyt äskeisistä kärsimyksistään, ja\nhänellä on musta sisu!\n\nLevottomuus viilteli nuoren papin herkkää sydäntä, kun hän muisteli\nkirkassilmäistä tyttöään, jota Sipi niin kiihkeästi oli omakseen\nhalunnut, ja hänestä tuntui, että jotakin olisi hänen vielä viime\nhetkessä yritettävä tuon kamalan ryöstön ehkäisemiseksi. Palavin\nsilmin, melkein läähättäen, asettui hän Leinosen eteen kysyen:\n\n-- Mitä ajattelette, voiko Karmalan kylää enää mikään pelastaa?\n\n-- Sitäpä tässä juuri aprikoimme, halusimme sinunkin neuvoasi kysyä.\nJos solkenaan hiihtäisi tästä selän poikki suoraan Sysikorven rantaa\nkohti, silloin voisi sinne ehkä vielä ehtiä ennen huoveja, jotka\nkiertävät rantatietä pitkin ja joiden täytyy ratsujaan syöttää. Silloin\nsaataisiin koettaa kotikylää puolustaa.\n\nMikon rinta rupesi voimakkaammin aaltoilemaan. Hän sopersi:\n\n-- Jos lähdette sinne hiihtämään, silloin tulen minäkin mukaanne.\n\n-- Sen arvaan, hymähti Matti surunvoittoisesti, tuntien monista\noireista nuoren tyttärensä ja Mikko-papin salaisuuden. -- Mutta osaatko\nhiihtää ja jaksatko?\n\n-- Osaan kyllä, olen sitä lapsena paljon harjoitellut. Ja jaksan, --\nminä tahdon nyt jaksaa, minun täytyy jaksaa!\n\nSysmän ruttoliikkeinen nimismies näytti silloin tekevän rohkean\näkkipäätöksen:\n\n-- Siis lähdemme hiihtämään, otamme vielä muutamia naapureita mukaamme.\nMutta jos lähdemme, lähdemme viipymättä, -- täpärällä on kyllä ilmankin\naika!\n\nToiset innostuivat heti, ainoastaan Erkki Pentinpoika näytti vähän\nvielä epäilevän.\n\n-- Mitä mietit, Erkki, tietysti tulet mukaani? kyseli Mikko.\n\n-- Tietysti tulen, mutta...\n\n-- Mutta pelkäät minun väsyvän. Itse en sitä tässä tapauksessa pelkää.\n\n-- En sitäkään, mutisi Erkki. -- Mutta jos täällä sillaikaa linnan\nhuovit hyökkäävät ja syntyy taistelu, silloin näyttäisi siltä, kuin\nolisimme me livistäneet pakoon...\n\n-- Se on totta, myönsi Mikko nolostuneena. -- Ja voimmeko kavaltaa\njoukkomme, juuri kun ne joutuvat tulikokeen eteen, sehän olisi\nkunnotonta...?\n\n-- Vai mieluumminko antaisimme kostonjanoisen Koskipään polttaa\nkotimme, virkkoi eräs Sysmän miehistä. -- Ja tehdä muita pillojaan...?\n\n-- Niin, se olisi jos suinkin estettävä...\n\nMikko seisoi tuokion siinä talvitiellä kuin kahden tulen välissä,\ntuijottaen levotonna Sysikorven miehiin. Mutta silloin taas hymähti\nLeinosen Matti lempeästi ja helpottavasti:\n\n-- Eihän ole vielä tietoa siitä, hyökkäävätkö Tavastin huovit tänne ja\nmilloin, eikä me sitä taistelua voida ratkaista. Siihen nähden voimme\nkyllä lähteä aavalle selälle hiihtämään. Mutta onko siitä enää apua, se\non toinen asia.\n\n-- Koettakaamme kuitenkin, kehoitti nyt Erkkikin, joka hänkin täysin\ntajusi papillisen ystävänsä hädän.\n\nSama ajatus oli samoihin aikoihin ruvennut kytemään muutamain\nmuittenkin Sysikorven miesten mielissä, kun he tiedustajilta olivat\nkuulleet Koskipään Sipin retkestä, ja he olivat valmiit hekin heti\nlähtemään pitkälle hiihdolle uhattuja kotejaan varjelemaan. Kuri oli jo\nsiksi höltynyt talonpoikain leirissä, että kukin tuli ja läksi\npartiohiihdoille milloin halusi, eikä toiset kyselleet, minne te\nhiihdätte. Vitkastelematta lähtivät Sysmän miehet nyt matkalle\nvarustautumaan, hakemaan majapaikoistaan kontit selkäänsä ja kirveet\nvyölleen ja nousemaan suksilleen. He katselivat sitä tehdessään vain\nvähän epäillen koilliselle taivaanrannalle, josta puski vihasenlainen\nviima ja josta lumia rupesi heittelemään, mutta eivätpä he pientä\nlumipyryä olleet tottuneet säikkymään.\n\nKiireesti vaihtoi Mikkokin pappilassa papillisen pukunsa\ntalonpoikaiseen, lyhyeen lammasnahkaturkkiin, veti kallokkaat jalkaansa\nja nousi Erkin hankkimille suksille. Keveästi ne tuntuivat taas\nluistavan kuivalla lumella, mielikin ikäänkuin keveni, kun hän\nsauvoillaan sysäytyi luisumaan myötämäkeä alas jäälle, jossa toiset\nhäntä jo odottivat. Ja tuo kymmenen miehen joukko lähti tasaisesti ja\nvarmasti painamaan avointa Päijännettä kohti, pelastamaan, jos vielä\nmahdollista, sen takana olevia kotejaan ja omaisiaan.\n\n\n\n\nX.\n\nPITKÄT HIIHDOT.\n\n\nPitkän yön ja puolen päivää oli Leinosen joukko hiihtänyt suurta\nPäijännettä, jonka yli rotevat suksimiehet vaivatta pyyhkäisivät\nrupeamassa. Koko yön oli se sakeassa pyryssä, miesten pysyessä\ntoistensa kintereillä, puskenut suoraan vastaiseen, niinkuin jo selälle\nlähtiessäänkin, koillisen lumimyrskyn pieksäessä kasvoja. Aamun valjuna\nvalettua olivat miehet ällistyneinä tähystelleet vieläkin sakeana\nolevaa taivaanrantaa ja etsineet maata, mutta turhaan. Silloin olivat\nhe älynneet hiihtäneensä kaaressa. Tuuli oli yöllä nähtävästi\nverkalleen kääntynyt -- sen he nyt oivalsivat, -- siirtynyt pohjoisen\nkautta kai luoteen puolelle, ja sitä vastaan viilettäessään olivat\nmiehet joutuneet kehässä kiertämään Tehin selkää ja sen rantoja\nkarttamaan, eivätkä he nyt tienneet, missä ja millä selällä he olivat.\nSilloin he pysähtyivät, solahtivat lopulleen uupuneina suksiltaan ja\nretkahtivat kinokseen.\n\nMiehet olivat väsymyksensä lisäksi surun ja suuttumuksen murtamat.\nHeidän rohkea yrityksensä porhaltaa yhtä painoa poikki Päijänteen\npääselkäin kotipitäjäänsä, pelastamaan kontunsa ja perheensä katkeran\nvihamiehen kostolta, se oli nyt turhiin rauennut; kallis vuorokausi oli\nhuvennut harhahiihdossa ja nyt he eivät kotirantaan osanneetkaan.\nSynkkää kirousta särähteli voimansa suotta ponnistaneiden miesten\nkorisevista kurkuista.\n\nMuita heikommassa tilassa oli Mikko, joka kyllä sitkeästi oli\npinnistellyt kestääkseen mukana tuon pitkän rupeaman, mutta jolla ei\nsittenkään ollut toveriensa voimia. Aamupuoleen oli hän senvuoksi jo\nruvennut jättäytymään jäljelle ja väliin oli hän aikonut heittäytyä\nhervotonna hankeen. Mutta Erkki Pentinpoika oli häntä silloin aina\ntukenut ja muiden matkassa pitänyt. Nyt Mikko makasi kuin ranka siinä\nnietoksessa, johon oli retkahtanut, ja Erkin täytyi puoliväkisin nostaa\nhänet istumaan ja pistää hänen suuhunsa pala jäätynyttä silavaa. Mutta\nhänen sielunsa oli vieläkin runnellumpi kuin hänen ruumiinsa, ja hänen\nrinnastaan nousi tuon tuostaankin raskaita, toivottomia huokauksia.\n\nKaikki tuntui menneeltä!\n\nMutta siihen pyryävälle selälle eivät miehet sittenkään aikoneet jäädä\nkuolemaan. Levättyään ja eväitään tukevasti haukattuaan lähtivät he\ntaas verkalleen liikkeelle, pyrkien suoraan yhteen ilmansuuntaan maata\nlöytääkseen. Puhuri oli sen verran hellittänyt, että siinä jo sentään\nnäki vähän eteensä, ja nyt päiväsydännä koettivat miehet tarkalleen\npitää suuntansa. Mikkokin seurasi mukana, jäsenet kankeina ja turtina,\nseurasi melkein tahdottomana, vaistomaisesti vain tajuten, että hänen\noli henkensä säilyttääkseen pakko pysyä toisten matkassa.\n\nVihdoin kuumotti vasemmalta, lumiaavikon laidasta, jotakin korkeaa ja\nharmajaa. Sitä kohden miehet nyt ponnistivat ja vähitellen sieltä\nkasvoi esille huurteinen metsä, karu, kallioinen ulkoranta. Uteliaina\nnousivat miehet törmälle, mutta turhaan he sitä paikkaa tunnustelivat;\nhe painautuivat kappaleen metsään, kaatoivat kelohongan ja tekivät\ntulen. Sen ääreen loivat he syvän lumihaudan, jonka pohjan peittivät\nhavuilla, lämmittivät ruokansa, sulattivat ropeessa juomavettä, söivät\nja vääntyivät nukkumaan. He yrittivät kyllä aluksi vuoron päältä valvoa\ntulta hoitaakseen, mutta pian nukkuivat uupuneet miehet kaikki\nlämmittävän nuotion ääreen.\n\nKun kylmän väreet vihdoin herättivät Matin, oli taas pimeä ja honka\nkärysi hiiltyneenä ja sammuvana. Hän herätti nopeasti toverinsa,\netteivät he uneensa jähmettyisi, viritti uuden tulen ja verrytti\nkangistuneita jäseniään. Ja he rupesivat nyt levähtäneinä miehinä\ntyyneesti asemataan aprikoimaan. Missä he olivat, se oli ensimmäinen ja\nvaikein kysymys.\n\n-- Olisiko tämä joku Tehinselän saaria, en muista kuitenkaan sieltä\ntällaista louhikkorantaa, puheli Leinonen harvakseen. -- Vai olisiko\njouduttu Judinsalon riutoille saakka?\n\n-- Taikka miksei Karilanmaan rannikolle, Asikkalan ulkolaidoille,\nvirkkoi eräs sysmäläisistä. -- Aivan yhtä mahdollista on sekin.\n\n-- Miten siitä nyt selon otamme tässä pimeässä?\n\n-- Niin, onko nyt ilta vai aamu? Kun näkisi edes, mistä päin päivä\nvalkenee.\n\n-- Aamua tämä on, sen tunnen luissani, vakuutti Matti, -- toinen aamu\njo siitä, kun Padasjoelta lähdettiin. Kyllä on nyt Koskipää ehtinyt\ntehdä puhdasta Karmalan kylästä, ei sinne enää paljo kannata palata!\n\nRaskasta se oli todeta, mutta sinne palaamaan paloi kuitenkin kaikkien\nmieli. Ja sitä varten oli seudusta ja suunnasta heti selko otettava.\nLeinonen virkkoi tuokion kuluttua päättävästi:\n\n-- Minä lähden hiihtämään tästä oikealle rantaa pitkin, tulkoon ken\ntahtoo mukaani, -- tottapa me jonkun tuntopaikan löydämme ennemmin tai\nmyöhemmin.\n\n-- Ja minä hiihdän vasemmalle, tarjoutui Erkki Pentinpoika. -- Jos tämä\nsaari on, niin kai me vastakkain tulemme.\n\n-- Oikein, myönsi Matti, lähtekää pari miestä sitäkin suuntaa\ntutkimaan. -- Ja toiset lepäilevät tässä ja hoitavat nuotiota, tänne\nkaikin palataan...\n\nKauan viipyivät tiedustajat poissa. Harmajana valkeni aamu ja\niltahämärään asti kului lyhyt talvipäivä, joka nuotiolla odottavista\ntuntui toivottoman pitkältä, eikä elämän liikettä kuulunut. Vihdoin\npalasi Leinonen tovereineen ja toi tiedon, että hiihtäjät olivat\ntuiskussa joutuneet kauas pohjoiseen, aina Jämsän edustaisen\nTiirinselän laitaan, jonka muutamaan ulkosaareen näin lopulta oli\nosuttu. Jämsäläisten kalasaunasta, jossa miehet olivat Erkki\nPentinpojan tavanneet, olivat he saaren tunteneet. Erkki oli vielä\npoikennut lisätietoja saamaan läheisen mantereen rannalta, jonka he\nolivat salmen takaa nähneet kuumottavan, mutta oli hän luvannut pian\npalata.\n\n-- Siis on meillä täältä Sysikorven Karmalaan melkein sama matka kuin\nPadasjoelta, totesi eräs retkeläisistä synkästi. -- Eipä ole retki\npaljo edistynyt, vaikka kaksi päivää on kovasti taivalta tehty.\n\n-- Ei, myönsi Matti. -- Kannattipa meidän tosiaan lähteä Padasjoelta\nyön selkään! Olisi yhtä hyvin voitu siellä odotella Ivar Tavastia ja\ntapella häntä vastaan kuin nyt tuiskua vastaan.\n\n-- Tuskin olisi ottanut kovemmalle sielläkään... Nuori pappi kuunteli\nraskain mielin näitä kohtalotoveriensa puheita, jotka hänelle\nlopullisesti todistivat heidän yrityksensä turhaan rauenneen. Vihdoin\nhän kysyi:\n\n-- Entä nyt, mihin täältä painumme?\n\n-- Vieläkö jaksat hiihtää? kysyi Matti vastaan.\n\n-- Jaksan taas, vakuutti Mikko.\n\n-- Silloin ponnistamme sittenkin vielä selkien yli Karmalaa kohti.\nItärannalle päästyämme emme enää eksy.\n\n-- Niin, pyritään sinne, kehoitteli Mikko hartaasti. -- Ehkä ehdimme\nsittenkin ajoissa, niinhän, Matti?\n\nNiin suurta hätää ja avuttomuutta oli siinä nuoren papin viimeisessä\nkysymyksessä, ettei Matti hennonut olla häntä pienellä toivolla\nrohkaisematta:\n\n-- Ehkäpä lumimyrsky on hidastanut Koskipäänkin ja hänen huoviensa\nkulkua. Mutta kuinka tahansa, käytävä meidän on katsomassa, vieläkö\nsiellä koti on. Kun palaisi se Erkki...!\n\nKauan hän viipyi, tuskallisen kauan, sietämättömäksi kävi odotus\ntaipaleelle ikävöiville miehille. Pimeäksi vaihtui taas illan hämärä,\nyön tähdet tuikkivat taivaalla; ilma oli näet vihdoinkin tyyntynyt ja\nseestynyt kirkkaaksi pikku pakkaseksi. Sydänyöllä kuulivat\nkärsimättöminä odottavat miehet viimeinkin suksien sohinan\nrantanäreiköstä ja ikävöidyt hiihtäjät palasivat. Mutta he eivät\npalanneetkaan kahden, niinkuin olivat lähteneet, tulijoita oli nyt\nneljä miestä.\n\n-- Keitä nämä vieraat ovat, kysyivät odottajat ällistyneinä, ennenkuin\nsaapujat olivat ehtineet suksiltaankaan nousta.\n\n-- Omia miehiämme ovat, vastasi Erkki, -- Padasjoelta hiihtävät hekin.\n\n-- Mistä ne löysitte?\n\n-- Mantereen rannalta, kertoi Erkki. -- Hiihdimme sinne rantatielle\nasti ottaaksemme seudusta selon, ja sitä tietä nämä miehet juuri\npohjoiseen päin pakenivat. Ensin siinä toisiamme vähän arkailimme,\nsitten jo tunsimme ja yhdyimme...\n\nJo tunsivat Leinonenkin tovereineen nuo uudet vieraat. He olivat\nlaukaalaisia, joiden kanssa yhdessä oli Sysmästä asti taivalta tehty.\nViimeksi tulleiden lepäillessä hetkisen nuotiolla kertoivat he nyt\njännittyneille kuulijoilleen ensi viestinsä ja pakonsa synkät syyt.\n\nPadasjoella oli tapeltu heti Leinosen joukon lähdön jälkeisenä päivänä.\nAamulla oli silloin jo ruvennut huoveja lännestä päin teitä pitkin\nparveilemaan ja pian oli saapunut Ivar-herra itsekin pääjoukkoineen...\nNiin, siinä Nyystölän kylän pelloilla oli syntynyt taistelu sakeassa\nlumipyryssä. Tavastin joukoilla oli ollut mukanaan pari tykkiä ja\nniillä hänen nihtinsä heti olivat ruvenneet ampua paukuttamaan...\nMinkäpä niille olivat tehoneet talonpoikain harvat tulipyssyt, vaikka\nMartti Vilpunpoika olikin asettanut miehensä ovelasti taisteluasentoon\nkinosten taa. Erämiehet hölmistyivät pauketta ja vetäytyivät pian\nNyystölän taloon, joka oli ennakolta puolustuskuntoon varustettu. Mutta\neipä ollut pitkäksi aikaa turvaa sielläkään.\n\n-- Tykinluoti iski yhtäkkiä pirttiin ja tappoi pari miestä, siitä\ntoiset pahasti hätäysivät ja lähtivät juoksemaan. -- Näin kertoivat\npakomiehet toisiaan silloin tällöin täydentäen. -- Mutta pianpa he\nhuomasivatkin olevansa umpisaarroksessa. Ivar-herra ei kuitenkaan\nhätäillyt hyökkäämään ... meitä olikin paljo enemmän, ja olisimme kyllä\ntasapäätappelussa pitäneet puolemme. Mutta tykinluodeille, jotka yhä\ntaajemmin taloon iskivät ja särkivät läävänseinät ja tallinkatot,\nniille emme mahtaneet mitään. Silloin rupesivat muutamat meikäläiset\nhieromaan Ivar-herran kanssa kauppoja antautumisesta...\n\n-- Ja niin antauduttiin ilman tositaistelua? kysyi Leinonen terävästi.\n-- Sen jo arvasin miesten mielialasta.\n\n-- Kotvanhan siinä tingittiin, mutta lopulta olivat miehet suostuneet\nantamaan pois aseensa... Herrat olivat vakuuttaneet kaikille luvan\nlähteä vapaasti hiihtämään. Ja siihen talonpojat luottivat...\n\n-- Mutta herrat söivät sanansa, arvaili Matti edelleen. -- Entä Martti\nVilpunpoika?\n\n-- Hän kyllä tahtoi jatkaa taistelua, kehotteli kiivaasti, mutta\nhänestä ei kai enää välitetty, kertoivat miehet hiukan epävarmasti. --\nEmme olleet enää sitä menoa näkemässä, mutta surkeasti siellä lopulta\nkävi.\n\n-- Aseensa luovuttaneet miehet pistettiin köysiin, niinkö?\n\n-- Emme köysiä nähneet... Julmaa se vain oli...\n\nPakolaiset vaikenivat, heidän näkyi olevan raskasta kertoa noita\nmuistojaan ja vaikeasti heiltä sanat lohkesivat. Toisiinsa he\ntuijottivat ja loivat sitten katseensa alas.\n\nErkki, joka jo matkalla oli kuullut pakolaisilta heidän tarinoitaan,\nauttoi heitä silloin, selittäen heidän puolestaan:\n\n-- Nämä miehet eivät olleet enää Nyystölän pihassa silloin, kuin siellä\naseet huoveille annettiin, siksi he eivät tarkoin tiedä, mitä siellä\ntapahtui.\n\n-- Olitteko jo aikaisemmin lähteneet karkuun? kysyivät sysmäläiset\nhiukan halveksuen.\n\n-- Emme karanneet, vastasivat miehet harvakseen. -- Meidät oli pantu\navannosta vettä taloon vetämään, pihakaivon kun peljättiin kuivuvan ja\nluultiin piirityksen ja taistelun venyvän pitkällisemmäksi. Joen\npuolelta eivät näet huovit olleet silloin vielä ehtineet Nyystölää\nsaartaa. Olimme jo kaksi kelkallista vesisaaveja pihaan vetäneet ja\nkolmatta kertaa olimme laskemassa törmän alle, kun huoviparvi kuului\nkarauttavan pellolta siihen joen puolellekin taloa. Jätimme kelkan\njoenrantaan ja painausimme kiireesti törmän alle kinokseen. Lumituisku\noli silloin sakeimmillaan, siihen juuri kinosti törmää vastaan, lumi\npeitti meidät piankin umpisokkeloon... Siitä sentään jotakin näimme ja\nkuulimme...\n\nNuotioon ei oltu enää lisätty puita, sen oli annettu vähitellen sammua.\nNyt sammutti Leinonen hiilloksenkin ja nousi suksilleen, -- toiset\nmiehet ymmärsivät siitä, että nyt oli taas lähdettävä pitkälle\ntaipaleelle. Otettiin tarkat merkit päivänlaskusta ja taivaan tähdistä\nja lähdettiin painumaan itään päin Sysikorven rantaa kohden, -- sinne\nseurasivat nyt Leinosen retkikuntaa siihen äsken liittyneet uudet\nmiehetkin.\n\nNäiden kertomus keskeytyi lähtötouhussa hetkeksi. Mutta kun oli kappale\nhiihdetty, sinkoili heille taas kysymyksiä edellä ja perästä\nhiihtäviltä miehiltä ja kauempana olevat keräytyivät heidän rinnalleen\nhiihtämään, kuullakseen tarkempia kuvauksia Nyystölän taistelun\npäättymisestä.\n\n-- Siellähän oli miehiä viiteensataan, ihmetteli Erkki, -- miten ne\nhuovit sellaisen määrän vangikseen ottivat, elleivät talonpoikia\nköysiin sitoneet?\n\n-- Eivät ottaneet vangiksi ketään. Tappoivat ... tappoivat kaikki...!\n\n-- Taivaan isä -- polttivatko miehemme taloon?\n\n-- Eivät edes polttaneet, vastasi Laukaan mies melkein kuin vihaisesti,\nja hänen äänensä vapisi ja vaipui käheäksi. -- Siihen pellolle\nmestasivat toverimme, teurastivat...\n\n-- Satoja miehiä, sehän oli kamalaa...!\n\n-- Niin se oli ... päätäni pyörryttää sitä muistellessani vieläkin, ja\npari kertaa meninkin siellä kinoksessa pökerryksiin nähdessäni tuota\njulmaa verenvuodatusta, jota toisten uhrien täytyi katsella.\n\nKertojan ääni kävi nyt taas terävämmäksi, kun hän yksityiskohtaisemmin\nkuvaili, miten huovit piirittivät talon, miten asettuivat paljastetuin\nmiekoin sen portin eteen kahteen riviin ja laskivat niiden välitse\nkymmenkunnan miestä kerrallaan kulkemaan ulos pellolle, jossa\nIvar-herra lähimpien heitukkainsa ympäröimänä istui ratsujensa\nseljässä.\n\n-- Siinä pellolla niitä sitten listittiin kuin nauriita, kertoi\nlaukaalainen, jonka ääni tarinan jatkuessa koveni karjunnaksi, mikä\nkaameana kajahti kauas yli aution seljän. -- Aina uusi miesrykelmä\nastui siihen pellolle Nyystölän umpinaisesta pihasta ja kaatui\nvaltaherran eteen pyövelien iskemänä...\n\n-- Ja ne olivat meidän miehiä, satoja miehiä...!\n\n-- Tuttuja miehiä, oman kylän ja naapurin miehiä tunsin monta, vaikka\nsiitä törmältä pellolle olikin matkaa ja ärjyvä myrsky koko ajan\ntuprutti lunta.\n\n-- Eikö yrittänyt kukaan enää vastarintaa? tiedusti Matti aivan\nkiukussaan.\n\n-- Aseettomat miehet! vastasi kertoja. -- Joku sentään potki ja\nponnisti vastaan ja löi nyrkillä saattohuoviaan, mutta hänet pistettiin\nheti puhki ja kaadettiin siihen paikkaan.\n\n-- Kuin eläin! Ja te vain kolossanne makasitte?\n\n-- Hiljaa kuin hiiret, minkäs me teimme, aseettomat olimme mekin. Mutta\nmonasti luulimme siihen itsekin kauhusta hyytyvämme, toisin ajoin teki\nmielemme hypätä esiin ja karjaista...\n\n-- Sitä teurastusta kai kesti koko päivän?\n\n-- Iltapimeään asti. Hämärissä jo sytyttivät huovit Nyystölän kylän\ntalot palamaan, ja jatkoivat sen roihun valossa sitten vielä\nteloitustaan, jatkoivat äänekkäästi hoilaten, olivat kai saaneet olutta\ntai viinaa, mikä yhä karaisi heidän luontonsa. Vasta kun talot olivat\nmultimuksiaan myöten palaneet ja talonpoikaiset vangit loppuneet, vasta\nsilloin jatkoivat huovit matkaansa kirkolle, jonne nähtävästi yöpyivät.\nMutta eilen näimme takaamme korkean punahohteen -- taisipa palaa\nsilloin Padasjoen kirkonkyläkin.\n\n-- Miten pääsitte sitten te pakoon sieltä huovien keskeltä? kyseli\nMatti uteliaana.\n\n-- Yöllä nousimme pimeän päässä kinoksesta ja ryömimme alas joelle.\nMuistimme eräiden erämiesten jättäneen nuotta-talaaseen suksensa,\ntempasimme sieltä kahdet ja livistimme metsään. Metsiä myöten sitten\nhiivimme yön läpi pohjoiseen päin, kunnes vihdoin uskalsimme laskeutua\nrantatielle, -- siellä ei enää ryttäreitä näkynyt.\n\n-- Eikö näkynyt muita pakolaisiakaan?\n\n-- Ei ketään, tuskin lie Nyystölän verilöylystä ketään muita\npelastunutkaan!\n\nKertoja vaikeni, hänen pingoitettu äänensä olikin jo käynyt vinkuvaksi.\nJa äänettömässä hiljaisuudessa hiihtivät nyt toisetkin, kaikki sen\nkamalan tarinan tärisyttäminä ja valtaamina, jonka he siinä öisellä\njäällä olivat kuulleet. Eikä nämä hiihtäjät siinä enää muistaneet omia\näskeisiä kärsimyksiään eikä pettymyksiään, eivät omain kyliensäkään\nkohtaloa, heidät oli sitonut ja turruttanut kokonaan se kauhun kuva,\njonka he nyt yön pimeässä selvästi näkivät edessään. He näkivät\nparhaiden tuttaviensa, äskeisten hiihtotoveriensa, astuvan verestä\npunoittavalle hangelle kuin teuraat verensä vuodattamaan, ja heitä\npuistatti sitä ajatellessaan. Siihenkö veriuhriin oli nyt päättynyt\nerämiesten epätoivoinen yritys, Nyystölässäkö oli pantu täytäntöön se\ntalonpoikain häviö, joka Nokialla oli alkanut? -- Kinnas puristi\nsuonenvedontapaisesti sompaista sauvaa ja jalka potki sivakkaa kahta\nvinhemmin, ikäänkuin olisi pitänyt kiirehtiä noiden kauhun mietteiden\nalta pois.\n\nNäissä mielialoissa se hiihti Rautalammen nuori pappikin, muistamatta\nhänkään enää omaa väsymystään tai omia raskaita huoliaan. Hänen oli\nvaikea ajatella ja uskoa, että koko tuo äsken vielä uljas ja uhmaava\neräjoukko, koko harvaan asutun sydänmaan miesväki, oli yhdellä pellolla\nlyöty lihoiksi, ja hänen täytyi vielä varmuuden vuoksi kysyä Laukaan\nmiehiltä:\n\n-- Eihän toki kaikkia retkeläisiä siellä teloitettu?\n\n-- Emmehän voineet laskea teloitettujen määrää. Mutta kaikki, joita\nnäimme, tapettiin, eikä siinä sen pitempiä käräjiä pidetty. Yksi ainoa\njätettiin henkiin, pappi, meidän kappalainen.\n\nTämäkään tieto ystävänsä Eero Markunpojan pelastumisesta ei kuitenkaan\nkirkastanut Mikon mieltä, joka oli syttä synkempi. Hänestä tuntui, että\njos hän siellä Nyystölässä olisi ollut, olisi hän tahtonut toisten\nkanssa kaatua. Ja hänestä tuntui, että hänen olisi siellä pitänyt olla,\nnyt juuri olisi pitänyt siellä olla, paljo kärsineitä pitäjäläisiään\nviime ahdistuksessa rohkaistakseen ja sitten sortuakseen heidän\nkanssaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNopeasti jouduttiin nyt yhtenä sekeisenä yönä selän yli Päijänteen\nitärannalle. Tätä kotoista rannikkoa hiihdettäessä virkosivat taas\nmieltä vellomaan kotoisetkin huolet ja ne tehtävät, joita varten\npartiolaiset olivat Padasjoelta liikkeelle lähteneet. Miehet\npoikkesivat heti ensimmäisiin rantataloihin kysymään, oliko siellä\nhuovivieraita näkynyt. -- Ei ollut näkynyt eikä ollut, kertoivat äsken\nnaapurikylissä käyneet, niissäkään mitään sellaisia kuulunut. Toiveet\nvirkosivat miesten mielissä: ehkä ehditään sittenkin ajoissa perille,\nehkä vouti ja Koskipää ovat hekin myöhästyneet taikka ehkä eivät ole\nuskaltaneet vähällä väellä näin kauas edetä... Ehkä ovat sittenkin\nennallaan talot Mustanahon rinteellä...\n\nMutta toivo petti. Kun miehet, viimeisen niemen katkaistuaan\njännittynein mielin olivat kiitäneet yli kotoisen lahden ja nousivat\nlähimmälle, vanhan Karmalan törmälle, katselivat he oudoksuen entistä\ntuttua seutua: ei ollut siellä taloa paikoillaan, joku lato vain ja\nriihipahainen. Lähemmäs hiihtäen näkivät he kiukaanraunioiden\ntöröttävän nietoksesta, -- tuli oli tehnyt tehtävänsä Tuomaiden\nvanhoilla asuinmailla! Isä-Tuomaan vanhempi poika makasi raatona\naitta-tiellä. Sen he riiheen kantoivat ja hiihtivät edelleen Leinosen\nlahtea kohden. Ei noussut savua mistään, lattea oli Leinosen törmäkin.\nEi elävää olentoa, ei koiraakaan koko autioilla tanhuvilla. Tiet oli\nummessa, tuiskunnut oli vielä vieraitten lähdettyä, -- tuskin olisivat\nmiehet ehtineet ajoissa perille, vaikkei lumimyrsky olisi heitä\nPäijänteelle eksyttänytkään.\n\n-- Kävi, kosti, puhui Matti-isäntä yksikantaan uljaan tupansa raunioita\nkohti hiihtäessään. -- Siinä on nyt kotitalo!\n\n-- Mutta missä ovat sen eläjät, huokaili Mikko, joka isännän\nkintereillä hiihti tuskaisena läähättäen ja henkensä hädässä\nympärilleen tähyillen.\n\n-- Niin, missä, vastaili Matti soinnuttomasti, sauvallaan kinosta\nkuopaisten. -- Eivät ole jälkiäkään jättäneet!\n\nVesi pyrki kihoamaan silmään miehisen miehen ja hän puraisi hammastaan,\nniin että leveä leuka narahti.\n\n-- Onko vihollinen vienyt talon naiset? hätäili nuori pappi raukealla\näänellä.\n\n-- Ja poikani! -- kun olisi ne edes tänne tappanut, huokaili\nMatti-isäntä. -- Mutta ei näy vaatteen riepuakaan kinoksessa...\n\nMiehet hiihtivät viipymättä tuskissaan tiedustelemaan naapurikylään,\nmutta se oli niinikään autio, ja siitä kolmanteen, jossa vielä joku\ntalorähjä oli polttamatta, ja siellä he vihdoin tapasivat tuhoa ja\nhävitystä ruikuttavia naisia. Kaksi päivää sitten, kertoivat naiset,\noli huoviparvi ratsastanut etelästä päin, tullut Sysmän rannalle\ntuimalla tuiskusäällä. Se näkyy ensiksi poikenneen Karmalan kylään,\nvanhasta emätalosta oli ensiksi tuli hohtanut, sitten Leinosen\nlahdesta. Sieltä oli huovijoukko edennyt näihin kyliin, mutta paljon\nlaajemmalta ei se tällä kertaa näytä Sysmän pitäjää ryöstäneen.\n\n-- Tässä olivat huovit yötä, joivat ja reuhasivat ja uhkasivat\nhenkeämme, kertoivat vielä vapisevat naiset. -- Mutta aamulla\nkahluuttivat he hevosensa takaisin valtatielle ja sinne mihin lienevät\nhuvenneet.\n\n-- Oliko Koskipää joukossa?\n\n-- Oli Sipi-herra ja vouti oli, -- kaikki aitat he ryöstivät puhtaiksi\nja uhkasivat taas pian tulla uudelleen...\n\n-- Oliko heillä ketään vankeja matkassaan?\n\n-- Ei meillä näkynyt, mutta toisia huoveja majaili toisissa taloissa.\n-- Meiltä tappoivat vanhan isännän, kun se ainoaa hevostaan koetti\npelastaa, muita miehiä ei ollutkaan kotosalla, toisissa taloissa\nkuuluvat naisiakin tappaneen, jos ei missä aittoja heti avattu.\n\n-- Ettekö tiedä, minne Karmalan ja meidän väet ovat joutuneet? -- niin\niski Matti vihdoinkin sydämensä pääkysymykseen, joka samalla tavalla\nkoko ajan paloi Mikonkin huulilla.\n\n-- Emme tiedä mitään, vastasivat nyyhkyttävät naiset. -- Emme ole\nliikkuneet täältä mihinkään eikä ketään ole kylässämme käynyt,\nsittenkuin vainolainen läksi.\n\n-- Olisivatko raukat paenneet? Ettekö te yrittäneet pakoon?\n\n-- Emme arvanneet paeta, huovit ajoivat yhtäkkiä tuiskun keskeltä\npihaan.\n\nMahdoton oli naapurikylistä saada tietoja Karmalan kotiväen kohtalosta.\nKaikki olivat kauhun lyömiä, kuin puolitainnuksiin pökertyneitä.\nLeinonen kävi tiedustelemassa asiaansa kaukaisemmissakin kylissä,\nkävipä kirkollakin. Sai siellä tietää, että Koskipään huovit,\npuolenkymmentä rantakylää poltettuaan, olivat yhtä äkkiä hävinneet\nomille teilleen kuin olivat tulleetkin; sai tietää muutamain\npakolaisnaisten ja lasten vihollisten lähdettyä hakeutuneen poltetuista\ntaloistaan kaukaisempiin kyliin, mutta omasta kotiväestään ei hän\nsaanut mitään tietoja.\n\nLeinonen palasi poltetun talonsa paikalle, jonne myöskin Mikko ja\nErkki, toisia kyliä kierreltyään ja niistäkin turhaan Leinosen väkeä\ntiedusteltuaan, taas saapuivat. Muut Päijänteen yli hiihtäneet miehet\nolivat hajaantuneet kukin omia kotipaikkojaan katsomaan, olivatko ne\npoltetut vaiko vielä pystyssä. Kolmisin he siinä siten nyt liikkuivat\nkaamean autiolla pihalla.\n\nSiellä Matti kaivoi raunioita ja kinosta raunioiden ympärillä, etsien\nrakkaimpainsa poltettuja luita taikka jäätyneitä ruumiita, eikä hän\ntiennyt, soisiko hän niitä löytävänsä vai eikö soisi.\n\n-- Tahvo poikani ... hoki isä väliin itsekseen, kinosta pöyhentäessään.\n-- Kunpa olisinkin ottanut sinut mukaani ... hartaasti sitä pyysit!\n\nHänen rintaansa raateli raskaimmin nuoren poikansa kohtalo. Hävinnyt\noli häneltä topakka, toimelias emäntänsä, hävinnyt armas, iloinen\ntyttärensä, kadonnut kaikki muu talonväki -- kaikki, minkä hyväksi hän\noli elänyt ja ponnistanut. Poltettu oli karja omettaan, poltetut\nolivat aittaan viljat, mikäli niitä ei oltu ryöstetty, -- ei ollut\nMatti-isännällä mitään jäljellä. Täällä hän nyt kaivoi kotinsa\nraunioita ja tunsi itse itsensä raunioksi. Mutta yksi kipu oli\nsittenkin kaiken kurjuuden keskellä muita pistävämpi, ja hänen\nkirvelevästä kurkustaan nousi yhä uudelleen tuo haikea huokaus: --\nTahvo, poikani...!\n\nMuutamia sydänyöntunteja nukkuivat miehet Leinosen syrjemmällä olevassa\nsaunassa, ainoassa suojassa, jonka Koskipää oli taloon jättänyt\npolttamatta, -- samassa sannassa, missä Koskipää itse oli talonpoikain\npilkkaamana saanut viettää muutaman pitkän päivän. Raskasta oli heidän\nsiellä unestaan herätä -- ei ollut miehillä tietoa, mihin olisi\nryhdyttävä, mistä päästä alettava elämistä. Palasen eväitään\nhaukattuaan rupesi Matti-isäntä aamun hämärässä taaskin talonsa\nraunioita toivottomana tutkimaan ja Mikko, jonka sydäntä raateli hänen\noma suuri surunsa, kaivoi siinä isännän rinnalla, -- mitään jälkiä\nvainajista eivät he löytäneet. Erkki oli sitävastoin jo aikaisemmin\nnoussut suksilleen ja lähtenyt metsään hiihtämään, jotakin jälkiä\netsiäkseen. Aamun valjettua hän sieltä palasi ja virkkoi:\n\n-- Eiköhän jätetä tämä kaivaminen ja hiihdetä metsään kadonneita\nhakemaan?\n\n-- Oletko sieltä mitään jälkiä löytänyt? kysyi terävästi Matti, jonka\nsilmä tuokion välähti, mutta jonka äänestä ei kuitenkaan mitään toivoa\nsoinut.\n\n-- Olen seurannut muuatta latua, jonka katkelmia vielä sakeimmassa\nmetsässä voi löytää ja joka vie kauas salolle, -- siinä on monia\nsommanjälkiä.\n\n-- Ne ovat Tahvon rihmanpyyntijälkiä, selitti Matti surunvoittoisesti.\n-- Ne näin jo eilen ja tunsin...\n\n-- Niin arvelin ensin minäkin, mutta ne vetävät liian kauas korpeen\nviedäkseen vain rihmoille, vastaili Erkki harvakseen. -- Olisivatko\ntalon eläjät sieltä suuren salon halki pyrkineet johonkin\nturvapaikkaan...?\n\n-- Siitä on joskus oikaistu sydänmaitse Vahvajärven Juuritaipaleelle,\njossa meillä on sukulaisia, kertoi Matti, -- mutta eivät meidän naiset\nolisi sellaiselle taipaleelle omin päinsä lähteneet, jos olisivat\nkerinneetkin.\n\n-- Eipä tiedä, intti Erkki yhä, -- siellä näkyvät ladulla koirankin\njäljet, ja talostahan on koirakin hävinnyt...\n\nJo iski Mikkokin, jonka rinta vähimmästäkin toivosta lämpeni, siihen\nuuteen mahdollisuuteen ja kysyi isännältä:\n\n-- Tunsiko joku talonväestä sen oikotien...?\n\n-- On sitä Tahvokin kerran viime talvena hiihtänyt. Mutta mikseivät\nolisi kotiväet paenneet tänne oman pitäjän kyliin?\n\n-- He ehkä pelkäsivät tuhon ajavan heitä takaa sinnekin. Matti ei enää\nväitellyt. Hän istahti kiukaanraunioille, pyyhkäisi siinä hikeä\notsaltaan ja jäi siihen kuin kangistuneena miettimään. Äsken kirkolla\nkäydessään oli hän kuullut sellaisen uutisen, että erämailta oli joku\naika sitten tullut uusi partiojoukko, mutta että se oli täältä painunut\nSavoon päin, jonka kautta se kuuluu aikoneen samota Viipuriin...\nHänessä oli jo silloin virinnyt ajatus lähteä sitä joukkoa seuraamaan,\nsiihen yhtyäkseen ja siinä taistellakseen ja kaatuakseen, -- eihän\nhänestä kuitenkaan ollut enää uuden elämän alkajaksi. Nyt hän siinä\nmietiskeli yhdistää Erkin hataran toivon omaan epätoivoiseen\nsuunnitelmaansa. Hetken kuluttua hän nousi ja laski kinokseen\npystyttämänsä sukset maahan.\n\n-- Ka, lähdetään siis hiihtämään salolle. Ei ole minulla suuria\ntoiveita löytää sieltä väkeäni. Mutta yksi menneen kaikki!\n\nJa Mikon puoleen kääntyen virkkoi hän:\n\n-- Pappi, tuletko mukaan vielä tälle salohiihdolle? Siitä voi tulla\npitkä hiihto!\n\n-- Tulen mukaan, -- minnekäs minä muualle yksin lähtisin, vastasi nuori\npappi avuttomasti. Hän seisoi kuin turtana siinä kinoksessa, tarttui\nkuin hukkuva jokaiseen pilkistävään toivoon, hän ei voinut vielä\najatella loppuun asti sitä synkkää ajatusta, että hänen kirkassilmä\ntyttönsä oli vainolaisen ryöstämä ja hänen nuori onnensa tuhottu. --\nEihän ole minulla enää muuta tehtävää kuin koettaa etsiä morsiameni ...\neikä ole enää muusta väliäkään...\n\n\n\n\nXI.\n\nERISTETYSSÄ LINNASSA.\n\n\nKyrönkosken saarilinna Savon sydämessä, Pyhän Olavin suojatiksi\naikoinaan vihitty, oli viistoistasataluvun lopulla jo menettänyt sen\nalkuperäisen merkityksensä, jota varten Erik Akselinpoika Tott sen\ntoistasataa vuotta aikaisemmin oli rakentanut valtakuntain rajalle ja\nerämaan laitaan. Erämaa oli tällävälin jo siirtynyt kauas Haukiveden ja\nPihlajaveden seuduilta, valtakuntain todellinen raja samoin. Sillä\nasutuksen ja viljelyksen voimalla olivat Ruotsin valtakuntaan kuuluvat\nsavolaiset liittäneet nuo entiset erämaat ja rajavedet varmasti ja\nkiinteästi muun Suomen yhteyteen, eikä venäläisten ja karjalaisten\nryöstöretket enää, niinkuin ennen, näihin seutuihin ulottuneet.\nNimenomaan viimeisen, Juhana kolmannen pitkän, Venäjää vastaan käydyn,\nsodan jälkeen oli Savonlinna lakannut olemasta rajalinna. Sillä kun\nPontus-herra lähes parikymmentä vuotta sitten oli valloittanut\nvenäläisiltä Käkisalmen lääneineen, oli valtakuntain raja siirtynyt\nkulkemaan Pielisten kankaita pitkin. Tosin oli itse \"Korelan\" linna\npari vuotta sitten tehdyssä Täyssinän rauhassa ollut luovutettava\nVenäjän tsaarille takaisin ja sen rauhanteon jälkeinen rajankäynti oli\nvielä parhaillaan käynnissä, mutta joka tapauksessa oli Savonlinna\njoutunut kauas rajalta.\n\nSen päällikkö ja Savonlinnan läänin käskynhaltija Götrik Fincke ei\nsiten enää ollut sotilaallisesti tärkeän linnan herra eikä hänellä\nsiellä ollut tällaiseen tarkoitukseen riittävää väkeäkään. Hänellä oli,\nniinkuin jo hänen isävainajallaan, vanhalla, toimeliaalla Kustaa\nFinckellä, joka ensimmäisen Vaasa-kuninkaan aikana Olavinlinnassa\nisännöi, aivan toiset tehtävät hallintopiirissään: asutuksen yhä\nlaajentaminen ja juurruttaminen Sisä-Suomen vielä vakinaista asutusta\nvailla oleviin takamaihin, viljelyksen levittäminen ja kehittäminen\nsiellä. Paljo hyvää hän olikin tehnyt laajassa maakunnassaan, jonka\nväestöä hän monella tavalla auttoi ja tuki, suoden uudisviljelijöille\nverohelpotuksia ja kannattaen heidän siirtolaistaipumuksiaan. Tuo\nhyväntahtoinen ukko oli siten lääninsä talonpojille kuin isällinen\nystävä, jonka puoleen he koska tahansa saattoivat kääntyä ja joka\ntarkastusmatkoilla usein käydessään heidän luonaan vieraili kuin\nvanhain, hyväin tuttavain parissa ainakin. Siten olivat hyvät ja\nluottavat suhteet sukeutuneet linnanherran ja rahvaan välillä, --\nväittivätpä toiset maakunnat väliin, että Götrik-herra aivan\nyksipuolisesti suosi savolaisiaan, suoden heille laajempia oikeuksia ja\netuoikeuksia kuin mitä muualla nautittiin.\n\nSiksipä ukko, tavatessaan Hämeessä joulun alla 1596 joukon\nlinnaleiristä käärmeytyneitä, kapinajoukoksi yhtyneitä talonpoikia, ei\nollenkaan uskonut, että mikään tällainen esivallanvastainen liike\npuhkeaisi hänen läänissään. Tuolta matkalta kiirehti hän kuitenkin,\ntajuttuaan talonpoikain vaarallisen kiihkon, yötä päivää linnaansa,\nläänistään huolta pitämään.\n\nRauhallista vielä olikin Savossa, sen hilpeä kansa kohteli häntä,\nkotiin ajaessaan, vanhalla herttaisuudellaan, ja itse koskilinnassakin\noli kaikki kunnossa. Siellä oli hänen poissaollessaan isännyyttä ja\npäällikkyyttä pitänyt hänen toimelias ja ankara emäntänsä, Inga-rouva,\nBoijen sukua, eikäpä siellä nyt paljo sotapäällikkyyttä tarvittukaan.\nSillä linnassa oli aseväkeä vähän. Sen harvain, vakinaisten\nlinnannihtien lisäksi olivat hänen lankomiehensä, sotaeverstit\nAntti Boije ja Aksel Kurki, sijoittaneet Götrikin hoitoon\nOlavinlinnaan lipullisistaan pienet osastot ratsuväkeä, jota heidän oli\nLänsi-Suomessa vaikea saada mahtumaan linnaleiriin. Näistä osastoista\nkomensi ensinmainittua eräs kankea saksalainen palkkasoturi Hannu von\nOldenburg ja toista turkulainen ratsumestari Juhana Martinpoika, Sillan\nsukua, -- nämä muodostivat linnan esikunnan. Eikä Götrik arvellut tätä\nsuurempaa sotavoimaa linnassa tarvitsevansakaan, joskin joku laine\ntoisten maakuntain kapinaliikkeestä loiskautuisi hänenkin lääniinsä.\n\nJoulupyhät oli siten saarilinnassa vietetty kaikessa rauhassa. Jo\nkotimatkallaan oli Götrik-herra toimittanut voudeilleen ja\nnimismiehille käskyn laittaa heti tiedot linnaan, jos heidän piirissään\njotakin levottomuutta esiintyisi. Mutta mitään sellaista viestiä ei\nollut saapunut, uusi vuosi teki alkuaan ja Götrik-herra, joka ei äsken\nollut Turusta päin saanut mitään tietoja, arveli tuon talonpoikain\nkapina-haihatuksen jo Hämeessäkin asettuneen.\n\nNiin istuttiin eräänäkin tammikuun päivänä (1597) linnan arkituvassa\nkuin perheen kesken, kaikki esimiehet ja asemiehet ja talon naiset\nkoolla, lämmittävän pystyvalkean ääressä pieniä puhdetöitä naperrellen.\nSilloin lennähti rantavahti tupaan ja kertoi, että vieraita pyrkii\nsalmen takaa linnaan. Se oli harvinainen tapaus tässä eristetyssä\nerämaanlinnassa, jossa harvoin kävi vieraita. Götrik-herra itsekin\nkiirehti linnan pihalle saapuvia vastaan. Hän odotti näet jännityksellä\ntietoja Turusta ja arveli sanantuojan nyt vihdoinkin saapuneen.\n\nUlkona oli jäinen usva; synkkänä kohisi virran vesi jäätyneiden\nrantojensa välitse, muuten oli erämaa eloton ja harmaa. Sieltä usvan\nkeskeltä nousi nyt vartijan saattamana linnanpihaan turkkeihin\nvyötetty, pyylevä vieras, joka tullessaan puhkui ja huohotti ja jo\nennen tupaan ehtimistään julisti kovalla, hätäisellä äänellä:\n\n-- Suursavossa on kapina, ilmikapina! Minä pakenin henkeni hinnalla...\n\n-- Mitä houritte, kirkkoherra, rauhoitteli Götrik vierastaan\ntervehtiessään. -- Mutta käykäähän peremmäs, riisutaan turkit...\n\nVieras oli Mikkelin suuren emäseurakunnan kirkkoherra Hannus Mikonpoika\nSavilahdesta, vanha, puhelias rovasti, jonka pappilassa Götrik usein\nmatkoillaan oli majaa pitänyt ja jonka hän nyt heti oli tuntenut hänen\npuhkuvasta, kimeästä äänestään. Tasainen, järkkymätön maalaispappi,\njota eivät pienet tärinät heilutelleet, mutta nyt näkyi hän olevan\nkovasti kiihdyksissään. Siinä kallokkaita riisuessaan laski hän jo\ntulemaan suustaan vuolaana virtana pitkää, sekavaa juttua pappilaansa\nsaapuneista aseellisista miehistä, marski Flemingin kirjeistä, sadoista\nasestetuista talonpojista, vangituista airuista ja ennen kaikkea omasta\nhirmuisesta säikähdyksestään.\n\n-- Rauhoittukaa, rovasti, istukaa, kehoitteli tarkkaavaksi käynyt\nlinnanherra, joka ei tuosta torvenaan juoksevasta puhetulvasta vielä\nsaanut mitään järkevää tolkkua. Hän toimitti vilusta saapuneelle\nvieraalleen lämmitettyä olutta, istutti hänet takan ääreen ja kyseli,\nasettaen nojatuolinsa hänen eteensä, tyynesti ja rauhoittavasti:\n\n-- Kertokaahan, rovasti, kaikki järjestyksessä. Mikkelin pappilaan\nhyökkäsi siis aseellisia miehiä? Mistä päin ne tulivat!\n\n-- Hämeestä päin, Sysmästä, Vahvajärven salolta ne Suursavoon tulivat,\nmutta sanoivat samoavansa kauempaa, Rautalammen erämailta...\n\n-- Oliko niitä paljo?\n\n-- Paljo, monta sataa miestä; niitä tuli hevosilla ja suksilla. Outoja\nmiehiä, kaikki aseissa...\n\nPappi oli edelleen kovasti järkytetty. Hän oli yön ja päivän halki yhtä\npainoa ajanut linnaan ehtiäkseen ja eli vieläkin sen kotipappilassa\nsaadun pelkonsa vallassa, vaikka jo istuikin linnan paksujen muurien\nturvissa. Hänen äänensä värähti aina, kun hän joutui kertomaan noista\nrajuista, parrakkaista miehistä, ja hänen silmänsä pälyilivät\nhätääntyneinä ympärilleen.\n\n-- Ne täyttävät nyt kaikki Savilahden talot ja uhkaavat tulla\ntännekin ... huohotti rovasti.\n\n-- Vai tänne, matki Götrik hiukan hymähtäen.\n\n-- Ja sitten Viipuriin, niillä on suuret tuumat...\n\n-- Mitä ne teille siellä pappilassa oikein tekivät, uteli linnanherra\nedelleen. -- Pitelivätkö ne teitä pahoin?\n\n-- Eivät toki pahoin pidelleet ... pappia, vastasi rovasti vallan\nloukkautuneena. -- Ensiksi tuli heitä puolenkymmentä aivan siivoina\nmiehinä pappilaan luettamaan minulla erästä ruotsinkielistä kirjettä,\njonka olivat siepanneet muutamalta vangitsemaltaan marskin airuelta...\n\n-- Vai ovat vanginneet marskin airuen, hylkiöt, sadatteli linnanherra\njo kiukustuen. -- Ja kenelle se kirje oli?\n\n-- Tänne Savonlinnan päällikölle...\n\n-- Älä hittoja, kivahti äijä, heittäen rampautuneen säärensä terveelle\npolvelle. -- Vai ovat talonpojat vieneet minulle tulevia kirjeitä!\nIlmankos niitä täällä onkin odotettu! Ja mitä siinä kirjeessä oli?\n\n-- Marski ilmoitti siinä, mikäli sitä vilkaisin, matkustavansa juuri\nPohjanmaalle kapinaa kukistamaan ja käski teidän täällä varustautua,\nkoska Pohjanmaalta on tännekin lähetetty kapinannostattajia. Ei näy\nKlaus-herrakaan silloin tienneen, että Savossakin jo kapinajoukkoja\nliikkuu...\n\n-- Sellaisen kirjeen ovat siepanneet, konnat, murisi Götrik yhä\nhirmustuen. -- Miksette ottanut heiltä pois sitä kirjettä?\n\n-- Eivät antaneet, vakuutti pappi tiukasti. -- Kun en ruvennut heille\nlukemaan teidän, linnanherran, kirjettä, veivät he sen mennessään ja\nsanoivat tuovansa sen tänne luettavaksi...\n\n-- Tulkootpa ... kyllä minä! Mitä varten he tänne aikoivat?\n\n-- Aikoivat hakea teidät, linnanherran, mukaansa, päällikökseen marskia\nvastaan, -- savolaiset kehuivat teitä laatumieheksi...\n\n-- Savolaiset, sanot. -- Vanha, nilkku linnanherra oli nuolena\nponnahtanut nojatuolistaan ja kivahti syyttävänä kirkkoherran eteen: --\nHä, väitätkö savolaisiakin olleen tuossa kapinaväessä?\n\nSitä mahdollisuutta, että hänen oman maakuntansa väestöä olisi noussut\naseisiin esivaltaa, s.o. häntä itseään, vastaan, sitä hän ei ottanut\nlukuunkaan, sitä hän ei olisi sallinut edes väitettävänkään. Mutta\nkirkkoherra vastasi kuin puolustautuen:\n\n-- Oli savolaisiakin, oli varmasti, tunsin monta oman pitäjäni miestä,\nkun he uudelleen tulivat... Tietysti heitä nuhtelin ja varoitin, vaan\nhepä eivät olleetkaan enää nöyriä ja kuuliaisia lapsiani. Nauroivat\nminulle vasten naamaa ja ilkkuivat, että jos siivosti olen ja heidän\npuoltaan pidän, saan jäädä virkaani. Mutta knaapit ja voudit ja muut\nsuuret ja pienet herrat helvettiin, voudit kuitiksi, pois marskikin ja\nhänen kätyrinsä...! Niin he kehuivat.\n\nPieni linnanherra sähisi suuttumuksesta tuota kuvausta kuunnellessaan,\nmutta pyylevän rovastin monisanainen tarina ja järkytetty tasapaino\nhäntä samalla huvittikin, joten hän hieman pisteliäästi kysyi:\n\n-- Miksi sitten pelkäsitte ja pakenitte, vaikka he lupasivat teidän\njäädä paikoillenne?\n\n-- He olivat rajuja ja hurjan näköisiä aseineen ja uhkasivat julmasti,\njos heitä vastaan asetun... Suuttuivathan jo, kun en heidän kirjettään\nlukenut, ja aikoivat pian palata vielä suuremmalla joukolla takaisin.\nNäiden keihäsvieraiden vihdoin lähdettyä en sen vuoksi pitkään\naikaillut. Sälytin rekeen perheeni -- se on nyt Säämingin pappilassa --\nja läksin yötä myöten ajamaan. Joka talon pihalla oli rivittäin\nasestettujen talonpoikain suksia, ja uusia partiolaisia hiihti\nehtimiseen tähän talonpoikaiseen kapinaväkeen yhtyäkseen, -- pelkäsin\nhenkeäni joka hetki!\n\n-- Oliko niitä täällä Säämingin puolessakin?\n\n-- Väkeä on liikkeellä kaikkialla, vaikkei ihan linnan kuuluvilla.\nMutta Suursavoon ne tuntuvat keräytyvän.\n\nVanha Götrik Fincke kuunteli näitä suulaan rovastin kauhunsekaisia\ntarinoita kuin pahaa satua ja epäili niitä osaksi vieläkin.\nHän oli näet vieläkin valmis väittämään ainakin sen valheeksi,\nettä kapinaväkeen kuuluisivat hänen omat, hilpeät uskolliset\nsavolaisensakin, jotka eivät koskaan olleet osoittaneet hänelle mitään\nnurjaa mieltä, -- eivät nytkään mitään napisseet, kun hän äsken\nSuursavon kautta kulki --, jotka aina olivat totelleet hänen jokaista\nkäskyään ... että he nyt muka olisivat aseissa häntä vastaan! Noinko\nolisi tuo tauti voinut heihinkin tarttua!\n\nTuokion kuljeskeli pieni linnanherra ääneti tuvassa, muristen itsekseen\nkuin karhu pesässään ja ikäänkuin vihaisena äyskien näiden uutisten\ntuojallekin. Moniin vuosiin ei kotiväki ollut nähnyt häntä noin\nsuuttuneena.\n\nJoka tapauksessa ryhtyi virkeä, tarmokas vanhus heti saapuneiden\ntietojen aiheuttamiin toimenpiteisiin. Hän lähetti vielä samana päivänä\ntoisen päälliköistään, Juhana Martinpojan, ratsuväkensä kanssa matkalle\nSuursavoon, joka ilmeisesti oli muualta tulleen talonpoikaisliikkeen\nkeskuspaikka. Juhanan piti koettaa ajaa vieraat väet pois maakunnasta\nja saada savolaiset talonpojat, jos he todellakin olivat tarttuneet\naseisiin, lähtemään siivosti koteihinsa. Samalla lähetti Fincke taas\nuudet kirjeet alaisilleen voudeille, käskien heidän ryhtyä pikaisiin\ntoimenpiteisiin väestön rauhallisena pysyttämiseksi tai järkiinsä\nsaattamiseksi. Lääninsä pappejakin hän kehoitti nuhteilla ja hyvillä\nsanoilla seurakuntalaisiaan neuvomaan ja heistä tukahduttamaan napinan.\nKiivasluontoinen linnanrouva, Götrik Fincken puoliso, joka kirkkoherran\ntuomista viesteistä oli kiukustunut paljo enemmän kuin hänen harkitseva\nmiehensä, kuunteli noita lähtevälle huovijoukolle annettavia neuvoja ja\nohjeita ja piti niitä aivan liian pehmeinä. Hän oli kovaluontoinen,\nylimyshenkinen rouva ja hänen mielestään oli uhittelevia talonpoikia\nheti iskettävä esivallan täydellä nyrkillä.\n\n-- Mitäs kirjeistä, mitä varoituksista ja manauksista, marisi hän\nmiehelleen. -- Lähetä kaikki sotaväkesi lyömään maahan ja kukistamaan\nkaikki kapinajoukkoon yhtyneet, olivatpa savolaisia tai muita,\nkitkemään yhdellä nykäisyllä heistä koko kapinahenki!\n\n-- Mitäpä enempää sotaväkeä täältä juuri liikenisi lähettää, vastaili\nukko sävyisästi. -- Mutta jos liikenisikin, ei kärpäselle tarvita\nmoukaria. Talonpoikia täytyy kohdella päättävästi, mutta lempeästi;\nhehän voivat houkuteltuina hullautua ja erehtyä, mutta he ovat siltä\npohjaltaan kunnon miehiä, ja -- heidän maksamistaan veroistahan me\nelämme...\n\n-- Talonpoikia on kohdeltava kovuudella, intti vain innokas rouva. --\nSilloin he nöyrtyvät ja alistuvat, muuten he alituiseen napisevat.\n\n-- Ja uhmaavat esivaltaa, pisti nyt väliin Mikkelin pyylevä\nkirkkoherrakin, joka isännän äskeisen pistoksen jälkeen oli ollut\nhetkisen vaiti. -- Uhkaavathan ne tuhota marskinkin...!\n\nKiepsahtipa pieni linnanherra silloin taas rampuudestaan huolimatta\nketteränä ja teerevänä rovastin eteen ja virkkoi:\n\n-- Mutta siihen pitäisi sinun, pappina, ymmärtää syy. Marski on tehnyt\nsuuria erehdyksiä, paljo aihetta tähän mellakkaan on juuri hänessä. En\nhäntä ihaile, porsas hän on miehekseen ja raakalainen, sellaisena hän\non kohdellut heimolaisiani Kankaisissa, sellaisena hän on kohdellut\ntalonpoikia ja tappanut sortotoimenpiteillään heistä viimeisenkin\nmaltin. Olen häntä monasti varoittanut...\n\n-- Marski Flemingiäkö? kysyi maan mahtimiehelle ylen kuuliainen rovasti\nihmeissään.\n\n-- Juuri häntä, ja juuri tämän linnaleirin johdosta, jota kansa ei ole\njaksanut kestää. Mutta esivaltaa on joka tapauksessa toteltava, ja hän\nedustaa nyt esivaltaa Suomessa. Järjestys on senvuoksi palautettava,\nlisäsi hän taas rouvansa puoleen kääntyen, -- mutta järjellä ja\ntaidolla ja kimpautumatta, muoriseni...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhana Martinpoika, Mikko-papin vanhempi veli, lähti parinkymmenen\nhuovinsa seurassa ratsastamaan viittatietä Pihlajaveden tuiskuavalle\nselälle, painuen hämärää lounasta kohden. Nämä ratsastusmatkat, milloin\nitään päin rajalle, milloin etelään Viipuriin päin, milloin\nlähipitäjiin majoitettuja sotamiehiä tarkastamaan, ne olivat hänen\nalituista työtään ja näillä matkoillaan oli hän seudun väestöön hyvin\ntutustunut. Tervetulleena vieraana hänetkin oli, vaikka hän\nhuovipäällikkö olikin, aina vastaanotettu kaikkialla rahvaan\nkeskuudessa, ja hänestä oli outoa ajatella, että hän nyt oli matkalla\ntaistelemaan tuota väestöä vastaan taikka sitä ankaruudella\nrankaisemaan. Eikä hän tätä nykyistä tehtävätään muutenkaan oikein\nymmärtänyt: jos talonpoikia on aseissa sadoittain, niin minkä hän\npienellä joukollaan niille tekee... Mutta liiaksi ne huolet eivät\nkuitenkaan painaneet huovipäällikön hilpeää mieltä; iloista\nsotilassäveltä vihellellen ratsasti hän tasaista hölkkää aavan selän\npoikki ja painui sen takana lumiseen metsään.\n\nLinnaan jäänyt vanha Fincke ei hänkään Mikkelin kirkkoherran kuvaamaa\ntilannetta tai sen vaikutusta omaan asemaansa voinut heti perin\npeloittavaksi käsittää. Miten olisi piru näin riivannut tämän muuten\nsävyisän, sopuluontoisen kansan? Kenties vain muutamat nuoret huimapäät\novat antaneet vietellä itsensä tihutöihin ... kaipa koko liike\nviranomaisten varoituksista pian asettuu, -- ei hän voinut ajatella\nmuuta. Sillä hänen asemansa olisi tosiaankin nolo, jos läänissä\npuhkeisi yleisempi kansannousu esivaltaa vastaan. Siksi yksinäiseksi\noli varsinkin talvikelillä Olavinlinna eristetty muusta maailmasta,\nettei hän usein viikkokausiin saanut sinne viestejä miltään taholta, --\nmistä saisi hän apuväkeä, jos todella hätä tulisi? Ja hän oli itsekin\nsotaisista hommista jo vieraantunut. Ravakka, uljas sotaeversti oli hän\nollut aikoinaan, olipa monista pulista ovelasti suoriunut Viron\npitkissä sodissa. Mutta nyt oli hän vanha ja rampa, oli tänne\nsydänmaalle hiukan jo maatunut ja ukottunut ... eipä hän olisi\npitkäaikaisesta sodankäynnistä nyt enää välittänyt. Jos sentään tosi\ntulisi, kyllä hän kai vieläkin kynnelle pystyisi. Mutta eipä hän\nuskonut tapausten toki vievän mihinkään vakavampiin yhteenottoihin.\n\nLähipäivinä järkytettiin kumminkin tätä hänen hyvää uskoaan tuntuvasti.\nHeti ratsumiesjoukon lähdettyä saapui näet Suursavon voudilta\nsanantuoja, joka vahvisti tosiksi kirkkoherran puheet, vieläpä kertoi\nkapinajoukon joka päivä nopeasti kasvavan, -- savolaiset menevät mies\ntalosta Hämeestä saapuneiden talonpoikain puolelle ja ajavat\nmajoitusväen taloistaan. Vouti oli Suursavossa koonnut tätä sotaväkeä\nja koettanut hillitä kapinaa, mutta hänen oli itsensä täytynyt paeta\ntalostaan, josta pian sen jälkeen nousi sakea savu, ja vetäytyä\nväkineen Sulkavalle päin. Kiireistä apua pyysi hätääntynyt vouti.\n\nTämä oli Götrik-herralle ikävä uutinen, sillä hän oli toivonut voudin\nvoivan pysyä paikoillaan Savilahdessa ja siellä yhdessä Juhanan kanssa\nrauhoittaa kansan. Hän toraili senvuoksi sanantuojaa ja tiukkasi,\nmiksei vouti ollut asettanut kapinaliikettä heti alkuunsa.\n\n-- Ei sitä ole niin helppo asettaa, vastaili airut. -- Erämaan\nnuijamiehet eivät pitkään haikaile, ennenkuin jonkun voudin renkeineen\nhirttävät.\n\n-- Kelvottomat voudit joutavatkin hirteen, kiivaili ukko, ja kyseli,\nmikä talonpojilla näytti olevan mielessä.\n\n-- He ovat panneet suksimiehiä nostattamaan Juvan ja Joroisten\ntalonpojat, ja niiden kanssa he yhdessä uhkaavat hyökätä tänne...\n\n-- Taas tänne, sähähti rampa herra kiukustuneena. -- Vai jo lainehtivat\nmielet Juvassakin, johan nyt on pirua! Mutta annahan kun vouti ja Hannu\nyhtyvät ja antavat heille selkäkyytiä!\n\n-- Elleivät siellä itse joudu saarroksiin, epäili sanantuoja, kuvaten\nedelleen, kuinka hänen oli täytynyt kiertää monia kyliä, joissa miehet\njo olivat täydessä kapinakuumeessa ja hioivat keihäitään.\n\n-- Mene syömään ja nukkumaan! urahti ukko lopulta väsyneelle airuelle.\n-- Olet turhista yhtä säikähtynyt kuin pappinne, joka tänne eilen\nvapisten saapui...\n\nMutta tosiasiassa rupesi jo vanha soturi itsekin oivaltamaan aseman ja\nlinnaa uhkaavan vaaran vakavaksi. Hän lähetti miehiään linnaa\nympäröiviin pitäjiin kutsumaan sieltä talonpoikia linnan nostoväkeen,\nmikä asepalvelus vaaran uhatessa kuului heidän velvollisuuksiinsa.\nMutta ainoastaan lähikylistä totteli joku määrä talollisia nyt Götrikin\nkutsua, etäisemmistä kylistä ei tullut ketään. Siellä oltiin jo\nkosketuksissa nuijamiesten lähettien kanssa ja ivailtiin vain nihtien\nkutsua, -- vihurina oli kapinahenki kaikkialle puhaltanut. Palanneet\nvärvääjät olivat aivan peloissaan.\n\n-- He uhkaavat hyökätä tänne linnaan ja repiä sen alas, koska täällä\nmuka on huovien pesäpaikka, kertoivat he.\n\n-- Nämäkö meidän omat naapurimme niin uhkaavat? kyseli Fincke, tätä\nseikkaa vieläkään täysin tajuamatta.\n\n-- Samat miehet, jotka täältä viikko sitten saivat suolaa ja rautaa.\n\n-- Malttakootpa, -- kyllä minä...!\n\nMutta ukko ei tiennyt itsekään, mitä hän noille kiittämättömille aikoi\nuhata ja miten hän asemastaan selviäisi. Linnan nykyisellä väellä ei\nhän ilmeisesti voisi maakuntaa rauhoittaa, tuskin linnaansa\npuolustaakaan, jos talonpojat todella hyökkäisivät. Hämeestä ja Turusta\npäin ei tietenkään ollut nyt odotettavissa mitään apua, siellä kai\npaloi kapinaroihu täydessä liekissä. Vielä malttoi hän muutamia päiviä\nmielensä odotellen, tulisiko voudilta tai Juhana Martinpojalta mitään\nlohdullisempia tietoja. Mutta mitään sellaisia ei tullut, päinvastoin\npakeni linnaan joka päivä pappeja ja knaappeja, jotka kertoivat\nkapinaliikkeen yhä levinneen ja yhä julmistuvan. Pieksämäelläkin päin\non jo kansa noussut, sinne on näet saapunut erikoisia yllyttäjiä\nPohjanmaalta, ja Juvalla keräytyvät miehet aseellisiin joukkoihin.\n\nLinnan naiset ja sinne kertyneet pakolaiset rupesivat hätääntymään,\neikä Götrik-vanhus voinut heitä paljoakaan rauhoittaa. Silloin hän pani\npari nihtiään hiihtämään poikkimaisin Käkisalmeen, jossa rajalinnassa\noli runsaammin sotaväkeä, pyytäen sieltä kiireistä apua. Mutta nihdit\npalasivat pian takaisin. He olivat jo alkutaipaleellaan joutuneet\ntaloon, joka oli kapinaväen hallussa, ja hädin tuskin pelastaneet\nsieltä nahkansa.\n\n-- Niitä on jo siis silläkin taholla, totesi Fincke hämmästyneenä. --\nMe olemme pian umpisaarroksessa!\n\n-- Niin ollaan, vakuuttivat retkeltä palanneet, ja pakolaiset säestivät\nheitä: -- Arvattavasti on Juhana ratsumiehineen jo hänkin joutunut\nkapinaväen kynsiin.\n\n-- Ei sitä poikaa niinkään siepata, lohdutteli Fincke, vaikka hän kyllä\nepäili omia lohdutuksiaan. -- Mutta jos kapinoitsijat todella ovat näin\nlähellä, mikseivät he jo hyökkää linnaa vastaan?\n\n-- He kai odottavat, kunnes talonpojat kaikilta tahoilta, Pieksämäeltä,\nJuvalta ja Suursavosta, ovat ehtineet keräytyä ja yhtyä, -- silloin\nkyllä saamme heidät täällä nähdä.\n\nGötrik Fincke tajusi nyt tosiaankin olevansa ahtaalla, eristettynä ja\ntoimettomuuteen tuomittuna. Kiireesti pani hän taas uudet pika-airuet\nhiihtämään Saimaan selkiä pitkin etelään päin, Viipuriin, pyytämään\nsieltä apuväkeä. Sillä omalla pienellä linnaväellään hän ei kyennyt\nlähtemään talonpoikia vastaan eikä hän tahtonut jättäytyä saarretuksi\nlinnaansa kuin hiirenloukkuun. Nämä hiihtäjät eivät palanneet,\nlienevätkö satimeen joutuneet vai päässeet perille, joka tapauksessa\noli Olavinlinnassa nyt heidän matkansa tuloksia ja saapuvaa apuväkeä\nodotettava.\n\nPitkäksi kävi se odotus ja sillävälin saapui joka päivä yhä uusia\ntietoja talonpoikaisen kapinaväen lähestymisestä. Silmukka linnan\nympärille vetäytyi yhä kireämmälle, siellä elettiin kuin linnut\nhäkissä. Vanhan sotaherran kiukku, jota pakolaisten hätäilyt alituiseen\närsyttivät, kiihtyi nyt sapekkaammaksi; hän tunsi jo itse menettävänsä\nentisen rauhallisen harkintakykynsä ja pelkäsi juuri sitä kaikkein\npahimmin.\n\nEräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että sillan päässä salmen takana\non pari talonpoikain lähettilästä, jotka pyrkivät linnaan hänen\npuheilleen. Kiukkuunsa yltynyt ukko empi ensiksi, ottaisiko hän noita\nvastaansa nousseita, kiittämättömiä talonpoikia ollenkaan puheilleen,\nmutta voitolle pääsi kuitenkin hänessä halunsa saada heidän omasta\nsuustaan kuulla, mikä heitä riivaa ja mikä heillä on varsinaisena\ntarkoituksena. Hän kutsutti senvuoksi talonpoikain airuet luokseen ja\nrupesi heitä vanhana, tuttavallisena linnanherrana isällisesti ja\nnuhtelevasti puhuttelemaan:\n\n-- Kuinka kehtaattekin tulla eteeni te, jotka olette nousseet minua ja\nesivaltaa vastaan? Vastatkaa jos voitte, mitä oikein tahdotte?\n\nMiehet olivat vakavan ja päättäväisen näköisiä, eivät enää niitä\nsopuisia, nöyriä talonpoikia, jotka ennen olivat linnassa hänen\npuheillaan käyneet. He olivat tulleet talonpoikain suuresta leiristä\nJoroisista, näyttivät tuntevan arvonsa ja vastasivat suorasukaisesti:\n\n-- Linnaleirin vaadimme pois, knaappien verovapauden lopetettavaksi, ja\nhuovit herrojen elätettäviksi. Teitä vastaan emme ole tahtoneet nousta,\nemmekä esivaltaa vastaan, mutta marskin valta on kukistettava!\n\n-- Ja tekö sen muka kukistatte, te muikunpyytäjät --, hullusti teidän\nkäy, varoitti vanhus vielä tuttavallisesti. -- Ja minua vastaanhan te\nhyökkäätte, esivalta on tämän linnan minun käsiini uskonut.\n\n-- Me haemmekin toista, parempaa esivaltaa...\n\n-- Ja mistä sen löydätte? Minne aiotte...?\n\n-- Viipuriin.\n\n-- Ja mikä hiton esivalta teillä siellä on? Sama kuin täällä, -- teidät\nnujerretaan!\n\n-- Siellä kuuluu olevan se entinen kuninkaanpoika, ilmoittivat nyt\ntalonpojat, heittäen sen tietonsa esille vankimpana tukenaan. --\nHänelle menemme nyt avuksi ja hänet huudamme siellä kuninkaaksi!\n\n-- Mikä kuninkaanpoika se Viipurissa on, kuningashan on Puolassa\npoikineen...\n\nVanhaa ylimystä nämä puheet yhä enemmän suututtivat, mutta samalla\nhäntä säälitti talonpoikain tietämättömyys ja sokeus. Väliin he\nluulevat Ruotsin herttuan liittolaisekseen, väliin...! Silloin välähti\nhänen mieleensä eräs päätön huhu, josta hän joku aika sitten oli juttua\nkuullu ... silläköhän huhulla nyt on talonpoikia petetty! Uudelleen hän\ntiukkasi:\n\n-- Mitä kuninkaanpoikaa te Viipurista haette?\n\n-- Eerikki-kuninkaan poikaa, vastasivat lähettiläät tietäväisinä ja\nkopeasti. -- Hän elää vielä, sen tiedämme, ja hän on nyt meitä vastassa\nViipurissa, siellä hän meihin yhtyy. Yhtykää tekin, sitä talonpojat\ntoivovat...\n\nGötrik-herra vihelsi pitkään. Oikeinpahan hän oli arvannut. Onnetonta,\nmaailman murjomaa, munkkien pimittämää Kustaa-raukkaa, Eerikin\nmaanpakolaista poikaa, häntä oli siis käytetty tässäkin pelissä\nsyöttinä, hänen nimellään oli talonpoikia pimitetty ja houkuteltu\nesivaltaa vastaan. Moittivasti hän murisi:\n\n-- Teitä on siinäkin petetty! Eerik-kuninkaan poika ei ole Viipurissa\neikä hän koskaan nouse Ruotsin valtaistuimelle. Valtakunnassa on\nlaillinen kuningas, häntä ja hänen käskynhaltijoitaan teidän on\ntoteltava. Menkää ja kertokaa se lähettäjillenne ja palatkaa sitten\nkaikki siivosti kotiinne, silloin koetamme teitä mikäli mahdollista\narmahtaa ja lieventää raskaan rikoksenne rangaistusta!\n\nUkko puhui näin jo varsin vihaisena ja viittasi airueille ovea. Mutta\nnämä eivät lähteneet, seisoivat vain pelottomina kiukustuneen herran\nedessä, ja toinen heistä virkkoi:\n\n-- Meillä on kirjekin linnan herralle. Siitä tarkemmin näkyy, mitä\ntalonpojat vaativat.\n\n-- Vaativat...! -- Ärtyneenä tempasi Götrik-herra kirjeen ja rupesi sitä\nlukemaan. Hänen niskansa kävi punoittamaan hänen sitä silmäillessään ja\nhänen rouvansa, joka tällävälin oli tullut huoneeseen, painautui hänkin\nuteliaana miehensä olan takaa lukemaan tuota kapinoitsijain kirjettä.\n\nSe oli ruotsiksi kirjoitettu, talonpojat itse sitä eivät siis olleet\nymmärtäneet, he olivat vain antaneet jonkun joukkoonsa liittyneen\nseikkailijan itsensä pimittää. Siinä kehoitettiin Götrik Finckeä\nantautumaan ja tulemaan talonpoikain puolelle. Mutta sitä ennen oli\nhänen luovutettava heille talonpoikain rangaistaviksi linnassa olevat\nhuovit. Linnan vanhat nihdit saivat aseettomina mennä matkoihinsa,\nmikäli eivät olleet erikoisen syylliset talonpoikain sortamiseen, --\nsauva kädessä oli näiden nihtien marssittava sillan yli pois linnasta.\nFincke-herran oli annettava Juvan leirille kirjallinen vastaus,\nsuostuuko hän talonpoikain vaatimukseen ja luopuuko hän Klaus\nFlemingistä sekä hänen ryöstäjäjoukostaan...\n\n-- Kirjallinen vastaus ... kyllä minä teidät kirjaan! sähisi vanha\nlinnanherra kirjeenlukemisen lopetettuaan, -- se oli hänen ennestään\närtynyttä mieltään taas rivi riviltä kiukuttanut. Ja Inga-rouva, jonka\nsilmät vihaa säteilivät, kivahti halveksivasti miehelleen:\n\n-- Tuonkinko vielä siedät ... sehän on röyhkeää!\n\n-- En siedäkään, vastasi ukko kimpautuneena, ja tiukkasi airueilta:\n\n-- Kuka teidät lähetti tällaista kirjettä minulle tuomaan?\n\n-- Se on yhteisen kansan tahto, vastasi toinen airueista ylpeästi, --\nne sanat oli piirretty myöskin tuon muuten nimettömän kirjeen alle.\n\n-- Yhteisen kansan, matki rouva ivallisesti, -- sen saman, joka eilen\non Rantasalmella teloittanut sikäläisen voudin ja koko hänen perheensä\nja polttanut kaikki ruunun talot...\n\n-- Mistä sen tiedät, Inga, kysyi Götrik verestävin silmin vaimoltaan,\nja hänen kirjettä vielä pitelevät kätensä rupesivat vavahtamaan.\n\n-- Juurikään saapui siitä tieto linnaan, vastasi rouva. -- Eivätkö\nliene nämäkin miehet suoraan siitä verityöstä tänne saapuneet!\n\n-- Vai niitä poikia olette, ärisi ukko. -- Saatte tosiaankin viedä\nkapinoiville talonpojille sopivan vastauksen.\n\nHän oli miltei sokeaksi kiihtynyt, hänen vanhat verensä sakoivat ja\nhänen pieni ruumiinsa nytkähteli, -- niin oli häneen koskenut tuo\nentisten uskollisten lääniläistensä hävytön, ruokoton kirje, jossa\nhäntä puhuteltiin kuin mitäkin tarmonsa menettänyttä eläkevaaria. Ja\nhänen äänensä kähisi ja tärisi, kun hän kutsui vartionihtinsä\nhuoneeseen ja heille komensi:\n\n-- Viekää ulos nämä häpeämättömät miehet, hakatkaa heiltä poikki oikea\nkäsi kummaltakin ja lähettäkää heidät sitten sellaisina linnasta\nmenemään... Talonpoikain on vihdoinkin nähtävä, miten täältä linnasta\nkapinoitsijain vaatimuksiin vastataan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalonpoikain joukko läheni lähenemistään, sen sanottiin jo samonneen\nSääminkiin asti, se saattoi muutaman päivän perästä seistä linnan\nedustalla. Kiertorengas tiukkeni, mieliala linnassa kävi yhä\nmatalammaksi. Ja sen isännästäkin näytti ryhti taittuneen. Levottomuus\nvelloi hänen mieltään, yölläkään hän ei saanut unta. Miltei kaameaksi\nkävi olo linnassa; vanha linnanherra nilkutti siellä ääneti,\nkasvoiltaan harmajana, huoneesta huoneeseen, ärisi jokaiselle, joka\nhäntä puhutteli, niin että kukaan ei enää uskaltanut hänen puheilleen\ntulla. Rampuudestaan huolimatta kapusi hän monesti päivässä linnan\nvartiotorniin katsomaan, eikö jo Viipurista päin tule Saimaan selkiä\nmyöten apujoukkoa. Ei näkynyt tulevaksi, erämaan linna oli\nyksinäisyyteensä hyljätty. Tämä se kai Götrik-ukkoa niin perinpohjin\npeloitti ja ärsytti, arvelivat linnalaiset ja huolestuivat siitä\nsitäkin enemmän. Mutta yksinäisillä vaelluksillaan pysähtyi vanhus\ntuontuostakin henkäisemään, harasi harmajaa tukkaansa ja hoki\nitsekseen:\n\n-- Olisi se saanut olla tekemättä, -- kirottua se oli, onhan kuin\nnäkisin ne edessäni...\n\nHän oli nähnyt unissaan oman, nuoren poikansa, kalliin silmäteränsä,\nkulkevan linnan huoneissa riiputtaen katkaistuja kädentynkiään, joista\nverta tippui lattialle, eikä hän tuota kuvaa päivilläkään saanut\nmielestään. Kenellekään hän ei niistä näkemistään puhunut, mutta\nitsekseen hän katkerasti katui, että oli antanut ärtyneen mielensä ja\nairuiden kirjeen johtaa itsensä tuohon julmaan tekoon... Uni karttoi\nedelleen öisin hänen silmiään, mutta hän varoikin nukahtamasta, sillä\nhän pelkäsi uudelleen näkevänsä nuo verta tippuvat kädentyngät... Ja\nsiksi hän usein harhaili pimeän päässä linnan suurissa suojissa ja\nkapeissa rappusissa, ikäänkuin vahtien jotakin hiipivää tuhoa.\n\nPäivät kuluivat. Talonpojat parveilivat aina lähempänä linnaa,\napujoukkoa ei kuulunut. Eräänä aamuna Götrik Fincke silloin lopen\nkiusautuneena virkkoi saksalaiselle ratsumestarille:\n\n-- En kestä tätä enää. Meidän on hyökättävä ärhentäväin talonpoikain\nniskaan sillä väellä mikä meillä täällä on, -- kapinaväki on ajettava\nainakin loitommas.\n\n-- Puolisataa ratsumiestä voi korkeintaan lähteä linnasta, useampia ei,\nselitti itsepäinen Hannu von Oldenburg. -- Mitä saamme aikaan sillä\nväellä, -- minä en ainakaan lähde sellaiseen hyökkäykseen!\n\n-- Mutta minä lähden, vakuutti vanhus järkähtämättömänä ja komensi\nratsunsa esiin. -- Ja sinä tulet mukaan!\n\nPieni ratsujoukko lähti tosiaankin linnasta samoamaan Rantasalmelle\npäin, missä talonpoikain tuhatpäisen pääleirin sanottiin sijaitsevan,\nrampa linnanherra ajoi itse joukkonsa etunenässä. Kotvasen kuluttua\npyyhkäisi kuitenkin sen perästä suksimies linnasta, huutaen iloisella\näänellä:\n\n-- Ratsujoukko lähenee Haukiveden selältä. Apua tulee!\n\nGötrik herra palasi silloin linnaansa takaisin, järjestämään tuon\nvihdoin saapuneen apujoukon hyökkäystä toiselta sivulta talonpoikain\nleiriä vastaan, -- sisukas saksalainen sai pienen joukkonsa kanssa\njatkaa matkaansa. Taas oli nyt linnassa touhua ja toimeliaisuutta, sen\nvanha isäntä järjesteli sieltä tarmokkaasti hyökkäysretkikuntia ja\nniiden muonitusta, komensi ja määräili rauhallisesti, hätäilemättä,\nvarmasti, ikäänkuin ei häneltä maltti koskaan olisi ollut\nkatkeamaisillaan.\n\n\n\n\nXII.\n\nMETSÄKYLÄSSÄ.\n\n\nTahvo oli hiihtänyt edellä miehekkäänä ja varmana, opastaen äitiään ja\nsisartaan, kun he Leinosen törmältä eräänä tuiskuisena tammikuun\npäivänä kiireellä painuivat Musta-ahon metsään. Hänhän se näet tunsi\nmatkan laajan korven kautta Karmalasta Juuritaipaleelle, kun sen kerran\nennen oli isänsä kanssa kulkenut, ja hänhän oli, vaikka vasta\n15-vuotias, talon ainoa mies.\n\nHänpä se myöskin oli kotipirttiinsä lennättänyt sanan sen huovijoukon\ntulosta, jossa hän heti oli tuntenut Koskipään mustapartaisen Sipin.\nRihmoiltaan palatessaan vanhan Karmalan ohi oli hän näet vesakosta\nnähnyt tuon hurjan ratsujoukon häärivän sukulaistalon pihalla ja oli\nsamassa arvannut, mikä sillä oli mielessä, -- monesti oli tänä talvena\nLeinosen tuvassa pelolla ja vavistuksella puhuttu tuon pakoon päässeen\nkostajan mahdollisesta paluusta. Nuolena oli hän silloin viilettänyt\nvesakon halki ja ahon poikki kotiinsa ja kertonut näkemistään. Siellä\noli syntynyt sanomaton säikähdys; talon naiset olivat heti olleet\nselvillä, että heidän on nyt viipymättä paettava, Elisa varsinkin oli\nsuin päin syössyt tuvasta suksilleen. Äiti oli toki vielä sullonut\nkonttiin evästä, tempaissut naulasta turkit ja poronnahkakengät heille\nkaikille ja niin oli siekailematta lähdetty painumaan Tahvon vanhaa\nrihmalatua myöten kotitalosta korpeen. Sinne oli pian tulen hohde\ntakaapäin paistanut ja olivat pakolaiset silloin suru sydämessään\noivaltaneet, että vainooja oli nyt ehtinyt perille, -- siellä se nyt\npaloi heidän rakas kotinsa, Leinosen muhkea tupa.\n\nSitä vinhemmin olivat pakolaiset painuneet salon sydämeen, peljäten\nkostajan vielä pyrkivän kintereilleen, ja vasta pimeän tullen, vinhan\nhiihdon jälkeen, olivat he pysähtyneet neuvottelemaan, minne he tässä\nherranilmassa koettaisivat paeta. Tahvo neuvoi Juuritaipaleelle, jonne\nhän luuli osaavansa, ja vaikka sinne olikin pitkä ja vaikea sydänmaan\ntaival, olivat naisetkin suostuneet puskemaan sinne asti mieluummin\nkuin Sysmän lähempiin kyliin, jonne huovit ehkä piankin ehtisivät.\nVaikea taival se oli varsinkin Leinosen lihavahkolle emännälle, joka ei\nenää vuosikausiin ollut metsässä suksilla liikkunut, yö siihen hiihtoon\noli mennyt ja puolet seuraavaa päivääkin ja monesti oli ollut\npysähdyttävä pahimpiin ryteikköihin lepäämään. Mutta perille oli\nsentään tultu ja väsyneinä saavuttu taipaleentakaiseen sydänmaan\nsukulaiskylään.\n\nHämmästystä herätti siellä pakolaisten tulo ja moneen kertaan he saivat\nkertoa juttunsa Vahvajärven vanhan Esko-isännän väljässä tuvassa, saman\nEskon, joka nuorena miehenä kerran oli käynyt Kustaa Vaasalta turhaan\nperäämässä hämäläisten vanhoja erämaaoikeuksia. Yhä uudelleen heidän\ntäytyi kertoa tähän kylän suurimpaan taloon keräytyville kyläläisille\npakonsa ja sen syyt, kertoa alusta asti erämaan kansan nousu ja\nkeräytyminen Leinosen Matin pihaan, miesjoukon sotaanlähtö ja Koskipään\nvankinapito -- kaikki, ennenkuin nämä metsäkulmalaiset pääsivät\nvähänkään ymmärtämään, mitä oikein oli tapahtunut, mistä vakavista\nyrityksistä siellä rintamailla oli kysymys.\n\n-- Matinko sanotte olevan tappelemassa marskia ja hänen huovejaan\nvastaan, kyseli Esko-isäntä yhäkin kummissaan, sillä tällä salokulmalla\nei tapahtuneesta kansannoususta vielä ollut vihiäkään, siellä oli koko\njoulunaika eletty kuin herran kukkarossa, syvimmässä rauhassa.\n\n-- Niin on, vastasi Leinosen emäntä huoahtaen. -- Siellähän ne ovat\ntalonpojat nyt joka pitäjästä, joista huovit on ajettu pois. -- Vai\nvieläkö teillä täällä huoveja elätetään?\n\n-- Ne lähtivät täältä joulun alla äkkiä Suursavoon, saivat kutsun\nsinne, selitti metsäkylän isäntä. -- Sitäköhän se tiesi, kun he niin\nsuinpäin läksivät?\n\n-- Sitäpä tietenkin...\n\n-- Mutta miten se Koskipää huoveineen sitten teille pääsi ryöstämään ja\npolttamaan, jos talonpojat joka paikassa ovat aseissa?\n\n-- Miten lie kiertänyt Päijännettä, -- tulipahan vain! Talon poltti,\nkarjan se on tietysti tappanut, vienyt viljat... Ja kuka sen tietää,\nmitä siellä suurilla tappelupaikoillakin on tapahtunut... -- Leinosen\nemäntä huokaili raskaasti ja nieleskeli itkua. -- Viikkokausiin ei\nmeillä ole ollut tietoja Matista eikä muista Sysikorven miehistä, ei\nsittenkuin he meidän törmältä joukolla lähtivät hiihtämään. Lienevätkö\nhengissäkään enää!\n\n-- Vai on siis nyt kapina maassa, kapina esivaltaa vastaan,\nihmettelivät kylän miehet vieläkin. -- Hätäähän se tosin meillekin teki\ntuo ryttärien elättäminen ja alituisten verojen otto, lopen\ntuskastuneita olemme olleet mekin. Mutta aseisiin ei meitä kukaan ole\nkäynyt nostattamassa.\n\nMelkein kadehtien Karmalan naispakolaiset katselivat Juuritaipaleen\nasukkaiden viatonta tietämättömyyttä. Tämä muutenkin eristetty\nmetsäkulma oli viime aikoina joutunut entistäkin enemmän kulkuteistä\nsyrjään, sillä valtatie Etelä- ja Länsi-Suomesta Savoon vei nyt\nHollolasta suoraan Jyrängön kautta Mikkeliin, joten ei vanhaa, synkän\nsalon halki vievää \"piispan ratsutietä\" enää usein tarvittu. Siihen\nVahvajärven rantamalle, johon eräs Sysikorven Karmalan pojista\ntoistasataa vuotta sitten oli perustanut ensimmäisen, yksinäisen\nuudistalon Hämeen ja Savon latva-asutusten väliselle laajalle\nmetsätaipaleelle, siihen oli nyt kasvanut melkoinen kylä, jonka\nasukkaat vielä enimmäkseen olivat vanhaa Karmalan juurta. Mutta siellä\nelettiin edelleen omaa, hiljaista, umpinaista, muusta maailmasta\nerilläänolevaa elämää, harjoitettiin kaskenpolttoa ja eränkäyntiä ja\nharvoin saatiin ulkomaailmasta tietoja. Eikä noita paljon kaivattukaan.\nSiten oli ymmärrettävää, ettei siitä rajusta kansannousustakaan, joka\ntänä talvena oli tärisyttänyt Suomen melkein kaikkia osia, metsäkylässä\ntiedetty mitään.\n\nSiellä lepäilivät nyt ativotalossa Leinosen kodittomat pakolaiset,\nmutta aivan turvallisiksi eivät he tunteneet itseään sielläkään. Usein\npuhkesi Leinosen alati itkevä, mieleltään murtunut emäntä kysymään:\n\n-- Tuleekohan se voudin huoviroikka vielä tännekin asti?\n\n-- Tulee varmasti, jos vain arvaa meidän tänne paenneen, vastasi Elisa\nalakuloisesti.\n\nMutta Esko-isäntä lohdutti levottomia pakolaisvieraitaan:\n\n-- Huono olisi huovien nyt ajaa tänne salolle umpiteitä, ei tänne\nherrat yleensä vähästä asiasta kulje. Olkaa rauhassa!\n\n-- En saa rauhaa, huokasi järkytetty emäntä ja Elisa säesti häntä\npahanenteisesti:\n\n-- Ja jos huovit saapuvat, polttavat he varmasti tämänkin kylän...\n\nSilloin urahti ukko, jonka vanhat intohimoiset eräveret kihosivat,\nuhkaavasti:\n\n-- Mutta täälläpä ovat miehet kotosalla, kyllä me sen kokoisen\nhuovijoukon vastaamme, joka voudilla kuuluu olleen. Haetaanpa esiin\nvanhat aseet, joita ennen eräjärvillä käytettiin, ja pannaan pojat\nvuorotellen salotielle vahtimaan. Siellä pyytäkööt riistaa ja\nlennättäkööt kylään sanan, jos pahoja vieraita olisi tulossa.\n\nSiitä pojat innostuivat, Leinosen Tahvo oli ensimmäinen vahtihiihtoon\nlähtemään. Ja samalla heräili sotainen sisu Juuritaipaleen\nmiehisissäkin miehissä; he hioivat esi-isiensä vanhat väkimiekat ja\nkehuivat, että: tulkoot! Niin rauhoittui vihdoin pakolaistenkin levoton\nmieli ja kenenkään häiritsemättä he jäivät elämään yksinäisessä\nmetsäkylässä.\n\nMutta jo muutamain päiväin perästä porhalsivat vahdissa olleet pojat\nkylään kertoen, että melkoinen miesjoukko todellakin on tulossa\nVahvajärvelle päin. Mutta siinä joukossa ei ole vankeja eikä huoveja,\nsiinä on vain talonpoikaisia miehiä. Näitä tulokkaita vastaan hiihtivät\nnyt kylän miehiset miehet, tulokkaiden aikeista selkoa ottamaan, ja\npian oltiinkin selvillä, että hiihtäjät ovat Rautalammen erämailta\nSysmän kautta saapuvia talonpoikia, jotka kulkevat \"nuijamiesten\"\nyhteisillä asioilla. Siis ystäviä, auttajia, -- ja niitä olikin koko\nsatainen parvi. Heidät saatettiin kesävieraina parhaisiin taloihin ja\nakat pantiin heille kiireellä saunoja lämmittämään.\n\n-- Mutta mitä te tänne salolle kuljette, kyseli Esko-äijä tulokkailta\nuteliaana. -- Minne täältä?\n\n-- Savoon, vastasivat keihäsmiehet korskeasti. -- Se on nyt saatava\nSavon kansakin nousemaan!\n\n-- Ja Savosta edelleen minne tahansa, jatkoivat toiset. -- Meidän\nmatkoilla ei ole määrää!\n\nNyt karisi viimeinenkin uneliaisuus Vahvajärven salokylästä ja kaikki\narkityöt keskeytyivät. Sotatielle sonnustetut miehet majoitettiin joka\ntaloon ja siellä ne pitkinä puhteina kertoivat suurista aikeistaan ja\nkuljetun taipaleensa kuulumisista. He olivat jo toinen Rautalammen\nerämailta keräytynyt joukko, jonka Pohjanmaalta saapuneet hiihtäjät\nolivat panneet liikkeelle uusia, suuria tehtäviä varten. Oli vihdoinkin\nhaettava se entisen kuninkaan lempeämielinen poika ja huudettava hänet\nkuninkaaksi... Tällä joukolla ei ollut vielä tietoa Nokian eikä\nPadasjoen tapahtumista, se liikkui edelleen uhkeissa voiton huumeissa,\nkuvitellen, että pian on rautamarski saarrettu Turkuun, ja se viritteli\nsiten elämänintoa ja virkeyttä myöskin metsäkylän verkkaisiin mieliin.\n\n-- Ja se entinen kuningasko pannaan viralta? tiedusteli Esko sentään\nhiukan epäuskoisesti.\n\n-- Sillähän kuuluu olevan toinen valtakunta, jossa asuukin, jääköön\nsinne!\n\n-- Ja missä tämä kaikki on päätetty? uteli Esko edelleen.\n\n-- Pohjanmaalla, siellä on pidetty uudet, suuret kansankokoukset...\n\nEiväthän sydänmaanmiehet osanneet kauemmin epäillä näitä tietoja, joita\nitse mukana olleet heille kertoivat -- pari pohjalaistakin kulki näet\nrautalampelaisten matkassa -- ja jotka niin hyvin sointuivat heidän\nomien sydämensä toivomuksiin. Retkikunnan johtajat lähettivät heti\npienempiä osastoja edellään herättämään Suur-Savon rahvasta yhteiseen\ntoimintaan ja valmistamaan sen keskuudessa maaperää pääjoukon\ntulolle, sekä tiedustamaan, joko toinen erämiesten osasto, joka oli\nsamanaikaisesti lähtenyt Rautalammelta Pieksämäen kautta kulkemaan\nSavonlinnaa kohti, oli kuinka pitkälle ehtinyt. Juuri nämä\npartioparvet, joihin sillävälin jo savolaisia oli ehtinyt yhtyä, ne\nSavilahteen tultuaan henkiheikoksi säikäyttivät Mikkelin suulaan\nrovastin ja sikäläisen voudin, nehän ne myös sieppasivat käsiinsä\nmarskin airuen ja hänen Finckelle menevän kirjeensä. Mutta pääjoukko\nlepäili silläaikaa Juuritaipaleella, kylpi ja piti viikkoista pyhää.\nAivan häiritsemättä ei tämä \"nuijajoukko\" kuitenkaan saanut salokylässä\npyhiään pitää. Sysmän läpi kulkiessaan oli se jo kuullut siitä\nhuovijoukosta, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli poltellut eräitä\nsikäläisiä kyliä ja jonka kerrottiin edelleen näillä mailla liikkuvan.\nTäällä korpikylässä siitä Sipin joukosta taas kerrottiin. Suksimiehet\npitivät senvuoksi varansa, olisiko tuo huovijoukko lähtenyt heidän\njälkiään seuraamaan, asettivat vahteja tien varteen lahden takaiseen\nmetsään, ja aivan oikein, jo seuraavana iltana puhalsivat vahdit sieltä\nsalamana kylään kertoen, että huovijoukko on tulossa lahden takana.\n\n-- Siinä ovat talomme polttajat! huudahti silloin ensimmäisenä Leinosen\nemäntä, joka lapsineen edelleen asui Eskon tuvassa. Ja Elisa huoahti\nkoko ruumiinsa vavahtaessa:\n\n-- Siinä Koskipää, -- äiti, minä pelkään, paetkaamme!\n\nMutta talon miehet ja talossa vierailevat retkeläiset nauroivat tuolle\npakolaisnaisten turhalle pelolle, käskivät heidän pysyä vahvassa\nturvassa ja sonnustausivat nopeasti ja rohkealla mielellä suksilleen.\nHe tunsivat ylivoimansa ja kehuivat nyt tekevänsä silppuja huoveista:\n\n-- Kerrankin joutuivat talonpoikain pieksäjät mertaan, nyt eivät itse\ntäältä pieksämättä selviä.\n\n-- Eivätkä täältä enää mihinkään aja. Me pistämme heidät kuin\nalasimelle!\n\n-- Ja silloin he ovatkin sepän pihdeissä!\n\nNuijamiesten johtajat panivat osan miehistään kiertämään metsän kautta\nsaapuvain vihollisten selkäpuolelle, etteivät nämä pääsisi pakoon\nperäytymään, ja odottivat itse pääjoukkoineen, kylän laidassa kykkien,\nhuoveja, jotka paksussa lumessa lahden poikki iltapimeässä kahluuttivat\nväsyneitä ratsujaan kylää kohden. Oli tiheähkö, nuori näreikkö lahden\nja kylän välillä; siinä juuri oli johtajain aikomus puristaa\nvihollisensa kahden tulen väliin ja tehdä heistä \"silppuja\". Ja\njännittynein mielin ensi kertaa sotaväen kanssa käsirysyyn antautuvat\ntalonpojat odottivat nyt johtajainsa hyökkäyskäskyä, rynnätäkseen\ntuiskuna esiin tuurat ojossa.\n\nJo tuli käsky, jo ponnahtivat jalat, jo sihahtivat sukset ja miesjoukko\nsyöksyi pilvenä alamäkeen näreikköä kohti, josta kuului huutoja ja\nkähinää, -- kiertojoukko oli siellä siis jo ottelussa. Kimeästi\nhyökkääjät kiljaisivat ja etummaiset näkivät jo kuuraisten huovien\nhypittävän hevosiaan kinoksessa. Mutta ennenkuin viimeiset suksimiehet\nvielä olivat kylän laidasta ehtineet näreikköön asti, juoksi kylästä\nnaisia ja poikasia tielle, päästellen kirmahtelevia hätähuutoja:\n\n-- Vainolainen on kylässä...!\n\n-- Huovijoukko ryntää Savon tieltä... Tulkaa apuun, miehet!\n\nJoka taholla näkyikin illan hämärässä hätäytyneitä naisia ja lapsia\npakenevan suksillaan mikä rantaan, mikä metsään, -- toiset juoksivat\nhenkensä hädässä miesten luo näreikön laitaan itkien ja voihkien, että\nmikä nyt eteen, minne on paettava...\n\nHölmistyneinä pysähtyivät kylänlaidasta rynnänneet erämaan miehet,\nryhmittyivät siihen tielle ja katsoivat kuin typertyneinä toisiaan.\n\n-- Ne ovat vietävät kiertäneet kylän, huoviroistot meitä\npyydystävät...!\n\n-- Hyökkäävät kahta kautta, turilaat, saattaakseen meidät satimeen...\nJuuri kun me luulimme heidät kiertäneemme...\n\n-- Pirullinen juoni, -- Koskipään keksimä...!\n\nYhä kuului tappelun nujakkaa syvemmältä näreiköstä ja kylästä kajahti\nedelleen peljästyneiden naisten parkumista. Juuri ryntäysvauhdissa\nolleet ja siitä äkkiä pysähdytetyt talonpojat eivät tienneet minne päin\nkääntyä, mitä tehdä, eikä sitä tienneet heidän johtajansakaan, -- hepä\nnyt tunsivat itse olevansa pihdeissä, alasimen ja vasaran välissä!\nHitto soikoon! Kylän laidasta vilahti todella jo ratsastavia huoveja,\npian niitä tuli useampiakin näkyville ja ennen pitkää karahutti\nkokonainen ratsujoukko sieltä myötämaata neuvottomia suksimiehiä kohti.\n\n-- Nyt ollaan nuotassa, minne nyt? kyselivät hölmistyneet miehet.\n\n-- Alas jäälle, yhdytään siellä...!\n\nNiin komensivat vihdoinkin joukon johtajat, hekin yhä hölmistyneinä.\nJäällä, paksussa lumessa, eivät huovien hevoset toki voi rynnätä, sen\nhe oivalsivat, ja siellä aikoivat he neuvotella, mitä olisi tehtävä.\n\nPari suksimiestä ehtivät huovit siepata siinä tiellä näreikön laidassa,\nmuut poikkesivat kiireesti tieltä ja pakenivat järven hämärälle\nselälle. Sielläkin uskalsivat he vasta kotvasen hiihdon jälkeen\npysähtyä taakseen katsomaan. Huovijoukko oli jäänyt tielle, se ei ollut\ntakaa-ajoa yrittänytkään... Siinä viipyivät ryttärit hetkisen, ja\nnäkyivät sitten palaavan kylään, kai sitä polttaakseen. Oliko tuo\njoukko jo näreikössä yhtynyt Hämeen tiellä hyökkääviin huoveihin, sitä\neivät talonpojat voineet pimeän päässä nähdä, he seisoivat siinä vain\nläähättäen, kiroillen ja riidellen, -- ja vahvajärveläiset odottivat\njoka hetki näkevänsä tulen taloistaan leimahtavan...\n\nMutta ei leimahtanut tulikaan. Miehet pitivät nyt pitkää neuvottelua,\njossa ei kumminkaan päästy yksimielisyyteen, ja lähtivät vihdoin\nvaroskellen ja verkalleen sekä usein pysähdellen hiihtämään rantaa\nkohti takaisin. Siellä tuli heitä vastaan pienin parvin niitä heidän\ntovereitaan, jotka olivat tehneet kiertoliikkeen huovijoukon selän taa\nja näreikössä näitä ryttäreitä vastaan tapelleet. Nämä miehet tulivat\nvastaan vihaisina ja syyttelevinä, kysellen tiukasti, miksi pääjoukko\noli heidät jättänyt pulaan, yksin tappelemaan Koskipään huoveja\nvastaan, -- mitä se oli säikähtänyt, ja miksi se oli raukkamaisesti\npaennut...\n\nSaatiin siinä nyt kotvasen selitellä molemmin puolin, ennenkuin\nkumpikin talonpoikaisryhmä toisensa ymmärsi ja ennenkuin päästiin\nselvyyteen, mitä siinä puolipimeässä näreikössä oikein oli tapahtunut.\n\n-- Sipin huovit pääsivät siis yhtymään noihin kylän takaa kiertäjiin?\nkysyivät kylänlaidassa kytänneet miehet.\n\n-- Eivätkä päässeet, he pakenivat omille jälilleen ... vastasivat\nsiihen näreikössä tapelleet miehet aivan koppavasti. -- Teidän huutonne\nkuullessaan he kiireellä käänsivät hevosensa ympäri ja karauttivat\nsapelit ojossa meitä vastaan, kuin jos tuli olisi ollut hevosten hännän\nalla...\n\n-- Ja te väistitte...\n\n-- Tapeltiinhan siinä ... kuulitte kai sen ... pari miestä kaatuikin\nmeiltä haavoittuneina, -- mikä siinä auttoi muu kuin väistyä tiepuoleen,\nkun teitä ei avuksi kuulunutkaan. Mutta sieltä tiepuolesta tuikimme\nryttäreitä tuurillamme, on siellä ainakin yksi hevosraato vieläkin\ntiellä...\n\n-- Ja huovit ajoivat matkoihinsa Hämeen tietä niinkö?\n\n-- Niin, niin, sinne ajoivat, minkä kaviosta lähti! Eivät taakseen\nkatsoneet enempää kuin tekään, joiden me näimme tänne jäälle pakenevan\nkuin teiriparven...\n\n-- Hm... Siellä kylässä ei siis olekaan nyt muita kuin se huovijoukko,\njonka me näimme? -- Tästä pulmakysymyksestä koettivat talonpoikain\njohtajat päästä selville.\n\n-- Ei pitäisi olla...\n\nVarovasti, mutta sydäntynein sisuin, hiihtivät silloin miehet taas\nyhtenä joukkona takaisin kylään päin, joka hämäränä ja harmajana\nkuumotti törmältä öistä taivasta vastaan. Olihan heitä nyt koossa\nsellainen joukko, että he muutaman huoviparven nutistavat, kunhan vain'\nsaadaan selville, missä niitä on...\n\nKylä oli kuitenkin autio ja äänetön, kun miesjoukko vähitellen, eri\nkohdista törmälle nousten, siihen palasi, -- oli kuin nukkuva kylä.\nTalot olivat tyhjät, pirtinovet enimmäkseen auki, tulta ei ollut\nmissään eikä eläjiä näkynyt. Naiset olivat lapsineen paenneet metsiin\ntai niittylatoihin ja palailivat sieltä nyt vasta vähitellen, kun\nnäkivät miestensä jäältä kylään hiihtävän. Käytiin varoiksi talo\ntalolta, tutkittiin kaikki paikat, vainolaisia ei näkynyt missään.\nMuutamissa taloissa oli leipävartaat pudotettu alas ja leipiä niistä\nviety, toisista oli viety voita ja suolakalaa tai muuta särvintä. Mutta\nnavetoissa oli karja koskemattomana, aitatkin olivat säilyneet\nryöstämättä, -- heiniä ja apetta oli vain vähän talleista otettu, muuta\nhäviötä ei näyttänyt tapahtuneen.\n\nMuutamat taloihin jääneet vanhukset, jotka eivät olleet ehtineet\npirteistään mihinkään paeta vaan olivat hoidelleet sinne jääneitä,\nparkuvia lapsia, ne kertoivat nyt palaaville miehille, että huovit\nolivat vain hetkisen viipyneet kylässä, syöttäneet ja lepuuttaneet\nhevosiaan, syöneet itsekin ja sitten taas nousseet kiireellä hevostensa\nselkään sekä ajaneet kylästä pois samaa tietä, jota olivat tulleetkin.\nTiukasti olivat he vain kuulustelleet kylään jääneitä vanhuksia sekä\nniitä paria Rautalammen nuijamiestä, jotka he olivat vangeikseen\nottaneet, mutta kenellekään eivät olleet tehneet pahaa.\n\n-- Eivät uskaltaneet, kehaisivat nyt yösydännä kylään palanneet\njohtomiehet, tehtyään tulen Eskon tuvan uuniin ja ryhmittyen taas sen\nympärille tarinoimaan. -- Näkivät meitä olevan isomman joukon...\n\n-- Mutta meidän olisi pitänyt uskaltaa käydä heihin käsiksi, murisivat\ntoiset, näin johtajiaan moitiskellen...\n\n-- Olisi pitänyt ... mutta kun niitä tuli kahta kautta! Mikseivät nämä\nkylässä käyneet huovit yhtyneetkään noihin toisiin...?\n\n-- Mene tiedä ... vaikka lienevät yhtyneetkin. Ja vaikka vieläkin\nyhdessä hyökännevät...\n\n-- Niin, vara on nyt pidettävä...\n\nSe yö valvottiin Vahvajärvellä ja vartioitiin tiensuita joka taholle,\nmutta vihollisista ei enää mitään kuulunut. Aamulla palasivat kylään ne\nnaiset ja alaikäiset, jotka metsiin paenneina eivät olleet uskaltaneet\nvielä yöllä palata. Päivän valjetessa oli tuo rauhallinen, sydänmaan\nperimmäiseen pohjukkaan kätkeytynyt metsäkylä, jossa nyt yhtäkkiä niin\npaljo outoja vieraita oli liikkunut, jota hurjat huovijoukot olivat\nsäikähdyttäneet ja jota eilen illalla vielä tuima tappelu tärisytti,\nmelkein ennallaan. Sen väet ryhtyivät vähitellen arkisiin töihinsä,\nvaikka mielet vielä öisen kuohunnan ja säikähdyksen jälkeen\nvavahtelivatkin ja vaikka pelästyneitä lapsia oli vaikea rauhoittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArkitöihinsä ryhtyivät eläjät Eskon suuressa pirtissäkin, jossa\nhuovijoukko näkyi pisimpään elostelleen ja talon ruoilla runsaimmin\nherkutelleen. Pian siellä Esko-isäntä, joka iästään huolimatta oli\nollut asemiesten mukana, kuitenkin järjesti kaikki kuntoon. Mutta\ntalossa vierailleet pakolaisnaiset eivät olleet vielä palanneet, ja\nitku kurkussa hiihteli Tahvo, joka hänkin yöllä oli ollut miesten\nmatkassa, aamusta alkaen halki lähimmät metsät hakien ja huudellen\näitiään ja sisartaan, -- niitä ei löytynyt mistään. Nämä pakolaisnaiset\nolivat olleet, kertoivat talonväet, hyvin hädissään ja pelonalaisia\nheti tiedon saavuttua huovijoukon tulosta, ja kun muut naiset talosta\npakenivat metsään, oli heidätkin nähty pihalla lähtötouhussa, suksiaan\nhakemassa. Varsinkin oli Elisa-neito ollut levoton ja kuin päästään\npyörällä, -- hän niin kovin pelkäsi sitä Koskipään Sipiä, joka oli\nuhannut hänet ryöstää ja jonka tiedettiin olevan huovien matkueessa.\n\n-- Ne ovat raukat niin peräti pelästyneet tuon kiertojoukon kylään\ntuloa, että ovat paenneet kuka tiesi kuinka kauas sydänmaalle, arveli\nEsko isäntä, lohduttaen surevaa Tahvo-poikaa. -- Mutta kyllä ne sieltä\nsentään palaavat.\n\nMutta päivä kului iltaan, eikä pakolaisparat palanneetkaan. Silloin\nisäntäkin huolestui ja pani miehiä seuraamaan kaikkia kylästä vieviä\nsuksenjälkiä, hiihtämään saloa pitkin ja poikki aina peninkulman\nlaajuudelta. Turhaan. Olisivatko menehtyneet pakkaseen, poloiset, vai\nolisiko ... olisiko huovijoukko ryöstänyt heidät matkaansa? Pari\nrautalampelaisten hevosta oli kylästä hävinnyt, ehkäpä niillä veivät\nvankinsa...? Ukko tiedusteli kylässä yötä olleilta akoilta,\nnäkivätkö nämä huovien paluun ja oliko heillä muita kuin ne kaksi\nrautalampelaista hiihtäjää mukanaan. Mutta kukaan ei ollut huovien\nlähtöä nähnyt, pirteissä piiloilleet vanhukset eivät olleet uskaltaneet\nulos pistäytyäkään... Tahvo oli menehtymäisillään surusta.\n\nViimeisten naistenhakijain joukossa saapuivat sitten seuraavana päivänä\nkylään Leinosen törmältä Sysmästä salolle hiihtämään lähteneet miehet,\nMatti-isäntä, Mikko-pappi ja Erkki Pentinpoika. He olivat heikoilla\ntoiveilla lähteneet tietöntä korpea myöten seuraamaan epämääräisiä,\nusein häipyviä suksenlatuja. Taipaleen varrella olivat heidän toiveensa\nkuitenkin vironneet, kun he näkivät noiden Erkin vainuamain latujen\ntodellakin johtavan salon halki Vahvajärvelle päin. Ja rohkealla\nmielellä olivat he, hämäristä laduista enää välittämättä, porhaltaneet\nsuoraan metsäkylää kohden, varmasti uskoen tapaavansa sieltä nyt\nomaisensa ja armaansa. Silloin kohtasivat he kylän paltaalla nämä\nnaistenhakijat, kuulivat heiltä kaiken, mitä metsäkylässä oli\ntapahtunut, kuulivat omaistensa todella sukulaistalossa olleen, mutta\nhuovien hyökkäyksen aikana hävinneen, ja heidän muutenkin murtuneet,\nmutta toivon ylläpitämät mielet ikäänkuin lyyhähtivät läjään. Heille ei\nollut, niin nyt tuntui, enää suotu tässä maailmassa mitään armoa eikä\nlohdutusta...\n\n-- Koskipään huovit ne ovat saaneet naisparkamme käsiinsä ja vieneet\nheidät matkassaan, päätteli Matti, voimatta enää synkkämielisyydessään\nmuuta mahdollisuutta ajatella.\n\n-- Vieneet sittenkin isännälleen iloksi, virkahti Erkkikin, joka oli\nperäti onneton, kun hänen hyvä keksintönsä seurata pakolaisten jälkiä\noli näin nolosti päättynyt. Ja hän lähti taas täältä tutkimaan\nsuksenlatuja, mutta nyt vallan tuloksettomasti.\n\n-- Sai se nyt Sipi koston, hoki Matti isäntä itsekseen, istuen\nativotalon seinärahilla, pää riipuksissa polvien välissä, voimatta\nlohduttoman talonväenkään kanssa tarinoihin antautua.\n\nMutta Mikko-pappi oli kuin tylsynyt, hän ei voinut koota murheellisia\nmietteitään mihinkään järkevään ajatukseen, hän tuijotti vain yhteen\nkohti kuunnellessaan talonväen kertomuksia huovien tulosta ja menosta.\nHän oli ruumiillisesti lopen väsynyt, lähes viikon yhtämittainen hiihto\nja ponnistelu oli herpaissut hänen siihen tottumattomat jäsenensä, hän\ntunsi olevansa levon tarpeessa, mutta ei voinut levätäkään. Herpautunut\noli hänen sielunsakin, uudet kärsimykset ja pettymykset eivät siihen\nenää yhtä raatelevasti vaikuttaneet kuin ensi iskujen sattuessa, ne\nvain laskeutuivat hänen ylitseen kuin painostava, tukahduttava sumu.\nMutta siinä turtuneisuudessaan rupesi hänestä tuntumaan, että häntä\nrangaistaan nyt siitä, että hän itsekkäissä tarkoituksissa, itsensäkin\npettäen, oli lähtenyt teille, jotka hän tiesi luvattomiksi ja vääriksi,\nja hänen vaistonsa sanoi, että hänen täytyy nyt pohjaan asti niellä se\nrangaistuksen ja kärsimysten kalkki...\n\nIltapäivällä palasi Esko-isännän tupaan Tahvo-poika, joka vielä kerran\noli ollut salolla äitiään turhaan huutelemassa, ja siellä tuvassa\ntapasi aivan orvoksi jo itsensä luullut poika odottamatta, aavistamatta\nisänsä. Hänen ilonsa siitä oli suuri, mutta vielä suurempi oli isän\nriemu, kun hän kaikessa kurjuudessaan toki tapasi poikansa, rakkaan\nsilmäteränsä, hengissä ja terveenä. Taas tuntuivat Matissa veret\npääsevän liikkeelle ja hänen murtuneeseen mieleensäkin palasi rahtunen\nelämän ja toiminnan halua.\n\n-- Ei me asiatamme vielä jätetä, Tahvo, virkahti hän poikaansa kädestä\npidellen, -- yhdessä lähdemme nyt kuin hirvikoirat seuraamaan\nvainolaisen jälkiä ja hakemaan äitisi takaisin...\n\n-- Niin on tehtävä, kehoitti Erkkikin. -- Ei ne naiset ole maan rakoon\npainuneet.\n\n-- Minne luulette huovien ajaneen? kysyi Matti päättävästi, äkkiä taas\nEsko-isännän puoleen kääntyen.\n\n-- Täältä kylästä ne tuntuvat häipyneen kahdelle taholle, mutta kenties\nne sittenkin pääsivät meidän huomaamattamme yöllä yhtymään. Tiet on\nniin poljettu, että niistä ei voi saada mitään selkoa, ja me viivyttiin\nliian pitkään siellä jäällä. Mutta ainakin osa huoveista on ajanut\nSavoon päin -- sinnekö lienevätkin olleet matkalla.\n\n-- Sinne ne ovat ajaneet, vakuuttivat toisetkin miehet. -- Näimme\nsiellä heidän nuotiopaikkansa...\n\n-- Huoveilla on siis sama matka kuin meilläkin, totesivat\nrautalampelaiset. -- Hyvä on, sinne Suursavoon me heitä pian seuraamme.\n\n-- Sinne hiihtäkäämme jo heti, yltyi innostumaan Matti, joka taas oli\nkäynyt malttamattomaksi. -- Tahvo, nyt saat tulla sinäkin isäsi kanssa\nmiesten matkaan, vielä me ne naisryöstäjät löydämme!\n\n-- Ja iskemme käsiksi silloin, isä! uhmaili poika.\n\nPidettiin taas neuvotteluja ja Rautalammelta saapunut erämiesten\nretkikunta päätti jo seuraavana aamuna lähteä huovien jälkiä hiihtämään\nSuur-Savoon päin, jonne se oli alkujaankin matkalla. Sitä kismitti\nsydänjuuria myöten, että vihollinen, jonka talonpojat juuri luulivat\nolevan heidän kierroksessaan, ovelalla tempulla muutti heidän voittonsa\nnoloksi tappioksi ja pääsi livistämään. Ja siksi heitä sisu poltti\nsamoamaan huovien jäljille.\n\nHeidän joukkoonsa liittyi nyt hiihtämään monta Vahvajärvenkin nuorta\nmiestä, jotka halusivat olla mukana talonpoikain yhteisellä retkellä,\nsekä etummaisina Matti poikineen. Ja Mikko-pappi, jolle taas oli\nhankittu hevonen ja reki, seurasi mukana hänkin, istuen ääneti ja\nerämaan sakeaan metsään tuijottaen reslassa, jonka sevillä Erkki\nPentinpoika piteli ohjaksia.\n\n\n\n\nXIII.\n\nPAKOSAUNAAN.\n\n\nSe Savon tieltä Vahvajärven kylään tuiskahtanut huovijoukko, joka ajoi\nkylänväet sieltä metsiin pakenemaan ja muutti talonpoikaisten\nasemiesten jo varman voiton tappioksi, se ei ollutkaan mikään\nsysmäläisen Koskipään ratsuväen kierto-osasto, niinkuin kyläläiset\nuskoivat, vaan Suur-Savosta sinne poikennut erityinen ratsuosasto,\nsama, joka muutamia päiviä sitten oli Juhana Martinpojan johdolla\nlähtenyt Savonlinnasta Mikkelin pitäjää rauhoittamaan. Tämä huovijoukko\nei ollut vielä matkallaan tavannut sanottavaa vastarintaa.\nTalonpoikaisjoukkoja oli kyllä jo liikkeellä Suur-Savossa, mutta ne\nväistivät vielä harvalukuistakin säännöllistä sotaväkeä ja häärivät\nsivukylissä. Mikkelin kirkolla, josta kansannostattajat jo olivat\nhäipyneet, sai Juhana kuulla, että pahan varsinainen itu, Rautalammelta\ntullut kapinaväki, majaili vielä sikäläisestä kirkonkylästä pari, kolme\npeninkulmaa länteen olevassa metsäkylässä, mistä se yhä lähetteli\npartiojoukkoja savolaisia aseisiin yllyttämään. Juhana päätti silloin\ntehdä rohkean äkkirynnäkön tuota erämaan suksiväkeä vastaan, vaikka se\nkyllä kuvattiinkin hänen omaa osastoaan paljoa suuremmaksi, ottaa selon\nsen hommista ja jos mahdollista hajoittaa koko tuon ydinjoukon.\nKoskipään rangaistusretkikunnasta hän ei tiennyt mitään vielä kylään\nhyökätessään, eipä edes hajoittaessaan hätäytyneet suksimiehet näreikön\nrinnassa. Hän sai tuosta toisesta huovijoukosta, joka silloin jo oli\npaennut takaisin länteen päin, tiedon vasta kylään palattuaan ja siellä\nvankejaan kuulusteltuaan.\n\nKotvasen hän vain kylässä viipyi miehiään ja hevosiaan lepuutellen,\nsillä hän kohta oivalsi, että jos nuo paljo monilukuisemmat talonpojat,\nhänen hyökkäyksensä aiheuttamasta ensi typerryksestä toinnuttuaan,\nryhtyisivät häntä saartamaan ja ahdistamaan, hän pienine joukkoineen\npian olisi satimessa. Retkensä päätarkoituksen hän arveli\nsaavuttaneensa, kun oli talonpoikiin ajanut asianmukaisen pelon, eikä\nhän, Götrik Fincken neuvoa totellen, sallinut miestensä polttaakaan\nkylää, jonka oma väki näkyi pysyneen rauhallisena. Syödäkseen ja\neväikseen saivat huovit ottaa taloista, minkä vatsaansa ja\nsatulalaukkuihinsa mahduttivat, ja iloisen iltahetken nämä pitkän\nmatkan miehet nyt mässäsivätkin miltei autioiksi jätetyissä taloissa.\n\nMutta suureksi ihmeekseen löysi ratsujoukon päällikkö, näreikköön\ntekemästään hyökkäyksestä kylään palattuaan ja ajettuaan sen suurimpaan\ntaloon, siellä tuttua väkeä, sukulaisväkeä, -- Leinosen naiset. Nämä\neivät olleetkaan muun väen mukana paenneet metsään, eivät ehtineet,\ntoiset olivat heidän suksensa siepanneet. Suuressa hädässään\npiilottuivat he silloin, ratsujoukon jo kylään rynnätessä, heiniin\nnavetan parvelle ja sieltä seinänraosta Elisa henki kurkussa katseli,\nkuinka huovit ajoivat tietä myöten ohi. Silloin hän yhtäkkiä tunsi\njoukon johtajan Juhana Martinpojaksi, sulhonsa veljeksi, joka syksyllä\noli heillä vieraillut. Hän ei uskonut silmiään, vaan veti äitinsäkin\nraolle; tämäkin tunsi heti Juhanan reippaan ryhdin ja avonaiset,\niloiset kasvot. Miten hän tänne oli huoveineen joutunut, sitä eivät\nhätääntyneet naiset ymmärtäneet, mutta heidän tuskanraatelemissa\nsydämissään virisi sukulaismiehen nähtyään toivo, että kyllä Juhana\nheitä toki puolustaa, jos Sipi käy liian julkeaksi ja julmaksi. Ja kun\nJuhana puolenkymmenen ratsumiehen kanssa kotvan kuluttua ajoi takaisin\nEsko-isännän autioon pihaan ja siinä taloksi kävi, laskeusivat he\nrohkeasti lymypaikastaan tuttavaansa tervehtimään.\n\n-- Miten te olette Karmalan rannalta tänne joutuneet...?\n\n-- Mistä ja minne sinä sotamiehinesi kuljet?\n\n-- Vai on talonne poltettu, -- mitä tiedätte Matista ja Mikosta?\n\n-- Onko Koskipää kylässä? Tuleeko hän takaisin?\n\nTällaiset kysymykset sinkoilivat nyt vastakkain ja nopeasti niihin\nvastattiin. Mutta varsinkin kohdistuivat pakolaisnaisten huolenalaiset\nkysymykset tuohon viimemainittuun, heitä kammottavaan mahdollisuuteen,\neivätkä he heti ymmärtäneet tai uskoneet, kun ei Juhana sanonut\ntietäneensä mitään Koskipäästä eikä hänen huoveistaan, ennenkuin äsken\njuuri vangeiltaan hämmästyksekseen kuuli ja ymmärsi, että Hämeenlinnan\nja Savonlinnan partioivat huovijoukot sattumalta olivat joutuneet aivan\nlähelle toisiaan, olleet miltei yhtymäisillään, pienessä, sakeimman\nsydänmaan korpikylässä. Eikä hän voinut tuskittelevia naisia täysin\nrauhoittaa, päinvastoin hänkin piti mahdollisena, että Koskipään\njoukko, jos se oli saanut tilanteesta selon, piankin palaisi kylään\ntakaisin. Juhana pani pari miestään seuraamaan kappaleen matkaa\nKoskipään jälkiä, sillaikaa kuin toiset huovit taloissa lepäilivät ja\nsöivät. Nämä palasivat mitään ratsuväkeä tapaamatta, mutta kertoivat\nsen sijaan talonpoikaisjoukon taas lähenevän jäältä. Siitä Juhana\nymmärsi, ettei hänen joukkonsa ollut mahdollista enää hetkeäkään viipyä\nkylässä, vaan rupesi hän kohta hankkimaan kiireistä lähtöä sieltä.\nMutta silloin hätäysivät Eskon tuvassa naiset, jotka tällävälin siellä\nolivat kantaneet huoveille ruokaa ja juomaa, entistä pahemmin, ja\nvarsinkin Elisa kävi pyytelemään:\n\n-- Älä jätä meitä tänne Koskipään kostolle alttiiksi, hän palaa\nvarmasti takaisin!\n\n-- Mutta ovathan täällä sentään miehet aseissa kylää ja teitä\npuolustaakseen, vastaili Juhana.\n\n-- Hekin lähtevät ehkä pian ja me jäämme avuttomiksi. Ota meidät\nmukaasi, Juhana, vie johonkin turvapaikkaan...\n\n-- Mukaani, nauroi huovipäällikkö, oudoksuen koko sitä ajatusta, -- Ja\nmihinkä teidät veisin, kaikkiallahan riehuu sota...?\n\n-- Oih, me menehdymme levottomuuteemme, voihki Elisa edelleen\nsydäntäsärkevästi, ja hänen äitinsä oli yhtä hätäinen. -- Kätke meidät\njohonkin...\n\n-- Kätke nyt tässä...!\n\nHuovit olivat sillävälin jo poistuneet tuvasta ja keräytyivät tielle,\nsiellä hevostensa selkään nousten. Juhana oli todellakin neuvoton. Hän\ntunsi, että hänen olisi pitänyt tehdä jotakin noiden sukulaisraukkain\nhyväksi, -- tiesihän hän sitäpaitsi, että hänen veljensä mieli omakseen\nkorjata tuon hennon, nyt levottomuuden raateleman tytön. Hän seisoi\ntuvan lattialla naisten edessä miestensä jo sieltä poistuttua eikä\ntiennyt mitä tehdä, -- hänenkin olisi ollut kiireellä riennettävä\nsatulaan... Silloin hänen hilpeä, seikkaileva luonteensa taas sai\nhänessä ylivallan. Äkkiä hän antoi pihalla odottavalle alapäällikölleen\nkäskyn johtaa joukon kylästä pois, luvaten itse heti karauttaa perästä\n-- vähän sotasaalista piti muka saada hänenkin! Käski sitten naisten\npukeutua matkaturkkeihinsa ja hakea esille ruokavaroja. Itse valjasti\nhän pihalla tallista ottamansa hevosen, sälytti rekeen jauhopussin ja\nkuivatun lehmänreiden ja mitä muuta kiireessä löysi, pisti mukaan\nkirveen ja muutamat suksetkin ja raanuja mitä käteen sattui, ja komensi\nnaiset istumaan rekeen.\n\n-- Minne nyt viet meidät, ihmetteli emäntä, toki hyvillään kun edes\njohonkin paettiin.\n\n-- On tiedossani kätköpaikka, jos todella täältä pakoon pyritte?\n\n-- Pyrimme varmasti, vakuutti Elisa, jo reessä istuen.\n\n-- No ota sitten ohjakset ja aja...!\n\nNäin tämä pieni matkue lähti yöpimeässä Juuritaipaleelta huovijoukon\njäljestä painumaan Savon tielle, naiset ajaen edellä, Juhana perästä\nratsastaen. Ajoivat niin peninkulman, toista, kuullen huovijoukon yhä\nhoilaavan edellään. Mutta kun huovit vihdoin pysähtyivät ja tekivät\nmetsässä nuotion tienposkeen, siinä yösydämen nukkuakseen rakotulen\nääressä, silloin kehoitti Juhana naisia nousemaan suksilleen, purki\neväät reestä, ajoi molemmat hevoset huovien leiriin ja palasi itse\nsuksilla naisten luo, joita hän, eväitä selässään kantaen, lähti\nsalolle opastamaan. Hän oli monesti matkannut tämän metsätaipaleen ja\ntunsi sen mutkat. Viime syksynä oli hän Erkki Pentinpojan kanssa tätä\nkautta kulkiessaan ja tieltä vähän eksyttyään sattumalta tavannut tällä\nsalolla hyvin kätketyn, vanhan piilopirtin -- arvatenkin entisten\nheimojenvälisten viha-aikain eräretkien jäljiltä. Siinä he olivat Erkin\nkanssa yötä viettäneet ja sinne hän nyt oli päättänyt kätkeä\nhätäytyneet naiset. Se oli hänestä itsestään vieläkin hurja tuuma,\njohon hän asiatta, pakotta antautui, eikä hän ollut varma, eikö naisten\nsittenkin olisi ollut parempi jäädä kylään. Mutta kun se tyttö niin\nkauniisti pyysi ... hänen silmänsä olivat niin rukoilevasti säteilleet\nkyyneleitten takaa... Ja olihan se Mikon morsian...\n\nKallion rotkossa, kuusten siimeksessä, oli matala, ränstynyt\nsaunapahanen. Mutta kiuas oli siinä sentään kunnossa ja ovi\ntukottavissa, -- hätätilassa siinä pakolainen saattoi elää. Juhana haki\nkuivia oksia, sytytti tulen ja nosti sisään eväät.\n\n-- Tänne ei Koskipää osaa, -- tuisku peittää pian suksenladutkin --,\nosannevatko tänne Vahvajärven miehetkään. Täällä voitte olla turvassa\nja maata rauhallisina kuin Herran kukkarossa... -- Näin puheli Juhana\nrohkaisevasti, kantaen havuja saunan lattialle. -- Mutta iloton tämä on\npaikka, kontiokin voi korvessa murahdella, tahdotteko tänne jäädä?\n\nEpäillen ja kauhistuneena katseli ison talon emäntä ahdasta, umpinaista\nsaunaröttelöä, sen vinoksi painunutta kattoa ja sen homeisia seiniä,\nmutta Elisa vastasi varmasti:\n\n-- Tänne jäämme!\n\n-- Voittehan täältä päästä kylään koska tahdotte, tuossahan teillä on\nsukset, selitti Juhana rauhoittaen. -- Voitte muutaman viikon tässä\npiiloilla siltä varalta, että Koskipää palaisi Juuritaipaleelle.\n\n-- Kiitos, Juhana, täällä kykimme, sopersi tyttö. -- Onhan meillä\neväitä pariksikin viikoksi.\n\n-- Ja pyytäkää rihmoilla riistaa lisäksi. Hyvästi!\n\nNiin jätti Juhana kylästä korjaamansa naiset yksinäiseen pakosaunaan ja\nkiirehti itse takaisin miestensä nuotiolle. Huovit olivat matkan\nvarrella kylläkin älynneet, mitä hommia heidän hilpeällä päälliköllään\ntaas oli tekeillä, ja lasketelleet siitä pitkin yötaivaitaan karkeaa\npilaa. Ja kun Juhana nyt yksin palasi nuotiolle, rämähtivät harvat\nvalveilla olevat miehet ilkkuvaan nauruun:\n\n-- Joko sait kylläsi naistesi seurasta? Etkö heitä Suur-Savoon ja\nSavonlinnaan asti kuljetakaan, kysyivät tuttavallisimmat soturit.\n\n-- Enpä viitsi, -- lähetin heidät kylään takaisin, vastasi Juhana\nhilpeästi naureskellen hänkin.\n\n-- Parasta olikin! Mutta hevosen toki pidit?\n\n-- Varahevonen on hyvä olemassa...\n\nMuutamaksi tunniksi vääntäytyi ratsumestari Juhana Martinpoikakin\nhavuvuoteelle rakotulen ääreen nukkumaan. Siinä maatessaan miestensä\nkeskellä häntä huvitti öinen seikkailunsa ja hän ihmetteli vieläkin,\nmitä varten hän, sotaväen päällikkö, oli ryhtynyt talonpoikain naisia\nkätkemään. Veljensäkö vuoksi, sukulaissäälistäkö? Ehkä, mutta enin\nkuitenkin Leinosen tytön kirkkaiden silmien vuoksi... Mietiskelipä hän\nmaatessaan sitäkin, mikähän hälinä metsäkylässä nouseekaan, kun sinne\nväet palaavat ja kun naiset ovatkin kateissa ... ei löydy mistään,\nryöstetyiksi tietysti luulevat! Ja siihen huvittavaan mielikuvaansa\nJuhana nukahti...\n\nMutta jo pienen hetken perästä nousi huovijoukko taas satulaan\najaakseen Mikkelin kirkolle ja sieltä yhtä painoa kapinan kuohuttaman\nmaakunnan halki Savonlinnaan takaisin. Sillä siitä oli Juhana jo tällä\nretkellään päässyt selville, ettei tätä kansanliikettä Savossakaan\ntukahduteta eikä rauhoiteta sentään tämänkokoisella huovijoukolla.\n\n\n\n\nXIV.\n\nTAISTELU LESKISEN TALOSSA.\n\n\nKun Rautalammen erämaan nuijamiehet saapuivat Suur-Savoon ja sieltä\netenivät Juvan pitäjään, kasvoi heidän satainen joukkonsa nopeasti,\nkylä kylältä, lumivyöryn tavoin niin, että määrä pian tuhanteen\nlaskettiin. Jo oli näet sillävälin tieto talonpoikain yhteisestä\nyrityksestä huoveja ja herroja vastaan sekä linnaleirin lopettamisesta\nlevinnyt Savossakin kaikkialle, ja sen miehet olivat hekin\nherkkämielisinä keräytyneet aseellisiin joukkoihin taistellakseen tuon\nvapautuksen puolesta. Götrik-herra oli kuin olikin väärin arvioinut\nsavolaistensa mielialan: he olivat kyllä suopeita häntä kohtaan, mutta\nhuoveja ja knaappeja he vihasivat. Siksipä nyt esivallan pienimmät\nedustajat ja ne huovijoukot, joita Savonlinnasta oli lähetetty\nmaakunnan rahvasta kurissa pitämään, saivat nopeasti rientää nousevan\nrahvaanliikkeen jaloista pois, ja paenneiden, vihattujen knaappien\nkartanoissa nyt nuijamiehet isännöivät ja pitivät juominkeja. Ja\nkartanot paloivat, kun he niistä eteenpäin hiihtivät. Talonpojat olivat\nnyt rautarohkealla mielellä; menestyksestään olivat he varmoja, olivat\nhurjistuneita ja humaltuneita. Sillä heille oli jo Suur-Savoon saapunut\ntieto, että Pieksämäen kautta hiihtäneet kansannostattajat olivat\nsaaneet rahvaan sielläpäin miehissä liikkeelle ja että he\nsuurilukuisena joukkona ja nopeasti etenivät Olavin yksinäistä linnaa\nkohden. Parkunmäellä, parin peninkulman päässä linnasta, oli molempain\njoukkojen yhdyttävä, -- ja sitten...\n\n-- Savonlinnaan ja Viipuriin ja sieltä Suomen Turkuun!\n\n-- Huovit kuitiksi ja herrain valta kumoon!\n\nNäin matkalla uhmailtiin. Mutta jo Juvan pitäjässä huomattiin, ettei\ntätä voittoretkeä sentään vaikeuksitta kuljeta. Vastaantulevat\nhiihtäjät tiesivät kertoa, että Savon herra on vihdoin saanut linnaansa\nkauan odottamaansa apuväkeä -- talonpoikaisjoukon olisi pitänyt\nporhaltaa sinne aikaisemmin ja tiukemmin. Tuli toisia, jotka kertoivat,\nettä jo Säämingissä oli ollut kuumia otteluita Pieksämäen osaston ja\nlinnan huovien välillä, että talonpojat siellä muutamassa tappelussa jo\nolivat saaneet selkäänsä ja peräytyneet Joroisiin. Ja samalla\nosoittautui, ettei yhtyminen tuohon pohjoisesta tulevaan\ntalonpoikaisjoukkoon ollut enää niinkään helppoa -- sotaväki oli jo\nmiehittänyt tiet.\n\nVerkkaisesti ja pienemmin joukoin oli senvuoksi Suur-Savosta tulevain\ntalonpoikain nyt pyrittävä eteenpäin, sekä vahdittava tiensuita,\netteivät huovit pääsisi selkäpuolelle kiertämään. Näitä huoviparvia oli\njo näkynyt, -- niillä on paha mielessä!\n\nEräs noin kuudenkymmenen miehen osasto, jota Sysimäen Leinonen johti,\nsaapui siten muutamana päivänä tammikuun puolivälissä Leskisen taloon,\nJuvan kirkolta kappaleen etelään päin, odottaakseen siinä toisia\nryöstelemään hajaantuneita tai perästä samoavia talonpoikaisparvia.\nAikomus oli painaa siitä yhtenä joukkona eteenpäin. Mutta Leskisen\nisäntä, joka oli talonpoikiin liittynyt ja heidän asioitaan ajoi,\nvaroitti... Leinonen oli pienellä joukollaan ehkä kulkenut jo liiankin\npitkälle, linnan sekä jalka- että ratsuväkeä, melkoisia määriä, liikkui\naivan lähikylissä. Leinonen jäi kuitenkin sovitulle yhtymäpaikalle,\nluottaen odottamaansa apuväkeen, -- sittenpähän taas kerran tapeltanee,\njos ryttäri ryntää, -- eihän asema muuten selviä! Hän asetti vartijat\neri teille ja lähetti miehiä ryöstäjiä kiirehtimään.\n\nNäiden lähettien ja saapuvain pakolaisten mukana lennähteli taloon nyt\nmonenlaisia sotaviestejä eri tahoilta. Saapui sanoma, että linnan\nhuovit olivat erääseen taloon polttaneet Pieksämäen puolen talonpoikia\nmonta kymmentä. Hammasta purren ja kostoa hautoen tätä kauhunviestiä\nnyt Leskisessä kuunneltiin. Mutta olivatpa talonpojatkin toisaalla\nvouteja ja knaappeja kovakouraisesti kurittaneet: hirttäneet parikin\npikkuherraa heidän oman talonsa kaivonvinttiin ja sitten sytyttäneet\ntalon... Nämä julmuudet olivat kiihoittaneet ja ärsyttäneet mieliä\nmolemmin puolin vastakkain, miehet olivat Leskisessäkin aivan\nkuohuksissaan ja lupasivat toisilleen palkkion jokaisen surmatun huovin\npäästä. Enin vihattuja olivat huovien päälliköt ja knaapit. Niin\npuhuivat talonpojat erityisellä kiukulla ja kostonhalulla siitäkin\nhuovipäälliköstä, Juhana Martinpojasta, joka äsken oli kiertänyt ja\ntuhonnut erään partioivan talonpoikaisjoukon.\n\nLeinosen joukossa edelleen kulkeva nuori Mikko-pappi kuuli näitä kauhun\nkertomuksia ja hänen sydämensä kärsi. Mainitun, erityisesti vihatun\nhuovipäällikön tunsi hän omaksi veljekseen ja hän ajatteli\nvavistuksella, että hänen ehkä pitäisi näissä oloissa, näillä\nsotateillä, tavata veljensä, joka liikkui linnan asioilla, taisteli\ntalonpoikia vastaan! Hirmuiseen vihaan ja raakuuteen oli kiihdyttänyt\nmielet tämä talonpoikain vapautumisyritys! Ilkkuen kerrottiin Leskisen\npirtissä edelleen, miten Olavinlinnasta oli pantu tykkejäkin niiden\njalka- ja ratsumiesten mukaan, joita oli lähetetty talonpoikia\nmasentamaan, mutta miten nuo tykit olivat tarttuneet paksuun lumeen,\nniin että niitä ei voitu mihinkään liikuttaa. Talonpojat ivailivat\nverisesti näitä huovien mahtavia hommia ... eipä sellaisista\nvastustajista toki kovin suurta vaaraa lie, kun heidän täytyy siellä\nkinoksissa tykkejään kantaa ja vahtia ... uhkasivat pian käydä noita\ntuliluikkuja katsomassa. Ja rempsein mielin he, ryöstösaalista\ntukevasti syötyään, tuvassa nukkumaan asettuivat.\n\nMutta heti aamun valjetessa lennättivät vartijat sanan, että Juvan\nkirkolta on tulossa Leskisen taloon päin suuri määrä sotaväkeä,\nratsu- ja jalkaväkeä. Leinonen odotti joka hetki apujoukkoaan, mutta\nkun sitä ei lopultakaan kuulunut, ei hänen enää auttanut muu kuin\nruveta puolustautumaan siinä majatalossaan ja sillä väellä, mikä\nhänellä oli. Hän tukki umpeenrakennetun talon kaikki solat ja portit,\nvarusti jousimiehensä jokaiselle aukolle ampumaan ja kulki ryhmästä\nryhmään miehiään rohkaisemassa. Mutta perin vakava oli nyt mieliala\nillalla vielä remunneiden nuijamiesten joukossa; he käsittivät olevansa\npakotetut siinä paikassa joko voittamaan tai kaikki sortumaan, --\nmitään paon mahdollisuutta ei ollut.\n\nSen käsitti yksin Mikko-pappikin, joka pihalla liikkui asemiesten\njoukossa, ja siinä mielialassaan hän ryhtyi pitämään heille\naamurukousta. Hän rukoili hartaasti, kutsui Jumalan, kaikkivaltiaan,\njoka ei saata antaa sorron voittaa eikä sorrettujen menehtyä, pienen\nmiesjoukon avuksi. Hän puhui lämmöllä ja, niinkuin itsekin luuli,\nvakaumuksella, siinä valjusti valkenevalla, lumisella pihalla, jonne\nmiehet toimistaan lakki kourassa seisahtuivat, hän valoi luottamusta ja\nlujuutta taisteluun valmistautuviin talonpoikiin, jotka hetken\nvakavuuden tuntien häntä hartaasti kuuntelivat. Ja hänestä tuntui,\nrukouksensa lopettaessaan, että hän oli todella saanut vahvistetuksi\nheidän mielensä ja karaistuksi niissä uskon heidän oikean asiansa\nvoittoon.\n\n-- Taistelkaa rohkeasti, taistelkaa sitkeästi, Jumala teitä auttaa,\nhuusi hän lopuksi, ja muuten äänetön piha tuntui kuin kaiun huminana\ntoistavan hänen aamenensa. --\n\nJo näkyivätkin vihollisten joukot metsänrinnasta ja Mikko siirtyi\npihalta, taistelevain jaloista, sisään tupaan, jossa naiset äänettömän,\nraudanraskaan mielialan vallitessa hiljaa häärivät, ja ryhtyi siellä\njuoksulaudan raosta syttyvää taistelua seuraamaan. Hänen sydämensä\npalpatti, kun hän näki huovien taloa kohti karauttavan, hän ei ollut\nennen koskaan, vaikka olikin nyt talvikauden kulkenut sotateillä\ntalonpoikain joukossa, ollut ilmitaistelua näkemässä. Ne ryntäävät jo\ntietä pitkin, ne tuntuvat painavan kaikki alleen... Veri silloin\nikäänkuin jähmettyi nuoren papin suonissa, hänen otsaansa kihosi kylmää\nhikeä... Tässäpä umpinaisessa talossa, josta ei kukaan pääse\npakenemaan, taitaa nyt olla hänenkin tuomiopaikkansa, päätteli hän.\nSitä mielenrauhaa ja rohkeutta, jota hän oli koettanut vuodattaa\ntaistelevain miesten mieliin, ei hän kuitenkaan tuntenut omassaan, --\nhänen rukouksensakin oli ollut petosta! Kuinkapa hän olisikaan voinut\nluottaa voittoon: onnettomuushan seurasi kaikkia hänen askeleitaan,\nmissä hän vain liikkuikin. Onnettomuutta hän tuottaa kaikille, joiden\nmukana hän kulkee tai joihin hän liittyy: talonpojille, sukulaisilleen,\n-- armaimmalleenkin! Ja se on kaikki, -- sen hän taas tunsi --,\nrangaistusta siitä, että hän tieten tahtoen liikkuu petoksen tiellä,\nettä hän, vaikka rikoksen tiesi rikokseksi, oli ryhtynyt sitä\nkannattamaan ja siten toisiakin siihen kannustamaan. Noiden henkensä\nedestä taistelevain talonpoikain laita on toinen ... heidänhän ei\nlopulta auttanut muu kuin ryhtyä asein elämistään puolustamaan. Jos\nesimerkiksi Matti Leinonen, joka kyllä tajusi talonpoikaisliikkeen\nkapinaluonteen, olisi siitä pysyttäytynytkin syrjässä, olisi hän näissä\nmyllerryksissä ilmeisesti kuitenkin menettänyt kaikki: talonsa,\nperheensä, tavaransa, -- eiväthän olleet huovit säästäneet hänen\nkotiinsa jäänyttä Tuomas-naapuriaankaan... Vastakohdat olivat niin\nkovat ja säälimättömät, niiden yhteentörmäämistä oli mahdoton välttää.\nAuttamaton kohtalo oli nostanut aseen talonpojan käteen. Matti-isäntä\nei sille voinut enempää kuin hallalle tai raekuurolle, joka hävitti\nhänen peltonsa, hänen oli vain koetettava kamppailla sortumistaan\nvastaan. Mutta Mikko itse, hän oli antanut itsekkäiden laskelmain viedä\nitsensä mättäältä mättäälle, vaikka tiesikin alla olevan pohjattoman\nsuon, -- hän oli menetellyt epärehellisesti omaa kutsumustaan ja tätä\nkansaraukkaakin kohtaan, sen kapinaan liittyessään. Siksi on rangaistus\nhänelle nyt oikeutettu, mutta pitääkö noiden kaikkien talonpoikainkin\nsen vuoksi menehtyä...!\n\nPerin vaaralliselta, aivan musertavalta, oli näyttänyt se huovien ensi\nraju hyökkäys, joka Mikon otsalle oli nostanut toivottomuuden kylmän\nhien. Mutta se ryntäys ei ihme kyllä päässyt sittenkään ulottumaan\ntaloon asti. Tuo musta rintama horjui ja taipui odottamatta talon\nlähettyville tultuaan ja peräytyi hetken kuluttua, -- talonpoikain\nnuolet olivat iskeneet liian vihaisesti vastaan. Hetkisen Mikkokin\nhelpotuksesta hengähti.\n\nMutta sotaväki, jota sillävälin yhä suurempi joukko oli astunut\nmetsänrinnasta esiin pellolle, järjestäytyi siinä ja lähti uudelleen,\njalkamiehet nyt kirveineen edellä, taloa eri puolilta sen\nvalloittamaan. Nopeasti ja karkeasti karjuen juoksivat nyt kirvesmiehet\nkentän poikki, -- helppohan heidän täytyi olla iskeä mäsäksi Leinosen\ntilapäiset tokeet ja tunkeutua taloon...! Taas kasvoi ahdistus ja tuska\ntuota hyökkäystä katselevan nuoren papin sielussa. Ja taas tunsi hän\njuuri itsensä syypääksi tulossa olevaan onnettomuuteen, tunsi itsensä\nhenkipatoksi, jonka pitäisi uhrautua pelastaakseen ne, jotka hän oli\nsaattanut vaaraan. Hänen olisi nyt juuri pitänyt hyökätä ulos, pitänyt\nukkosen äänellä jyristä hyökkääjille ja taltuttaa nuo taistelevat\nmiehet ... julistaa heille kaikille kamala erehdys tapahtuneeksi ja\ntarjoutua sen sovittajaksi. Mutta hänellä ei ollut siihen voimaa eikä\nuskallusta ... olihan hän äskenkin valehdellut, kun toisiin koetti\nvalaa rohkeutta itse sitä tuntematta... Ja samalla hän tajusi, että\nhänen esiintymisestään, jospa hän uskaltautuisikin ulos kentälle, ei\nolisi mitään hyötyä. Hänen oli siinä vain katseltava kamalaa\nverenvuodatusta ja voimattomana odotettava loppusuoritusta...\n\nMutta taaskaan eivät sotamiehet päässeet portille asti. Etummaiset\nkompastelivat sen edessä lumeen ja jäljempää juoksevat väistivät\nnuolisadetta, peräytyivät taas. Olisiko armollinen Jumala sittenkin\ntalonpoikain puolella, hänen rikoksestaan huolimatta...!\n\nVielä kolmannen ryntäyksen panee sotaväki toimeen Leskisen taloa\nvastaan. Sen päällikkö, huovien etunenässä ratsastaen, johtaa nyt itse\nrynnäkköön koko joukkonsa, jota on puoliväliin toistasataa jalka- ja\nratsumiestä, karauttaa viivana talon portille asti. Jo paukkuvat\nporttipalkit, jo rämähtää ryntääjien voitonrääkynä... Mutta silloin\nitse huovipäällikkö horjuu ... hän on saanut nuolen päähänsä ... putoo\nhevosensa selästä. Toiset rientävät häntä pystyyn auttamaan, syntyy\nsekasorto hyökkääjäin riveissä, jotka tälläkin kertaa lähtevät\nväistymään. Mutta samassa kuuluu Leinosen voimakas ääni pihalta ... hän\nkomentaa sieltä miehensä ulos ajamaan pakenevia takaa ja antamaan\nheille vauhtia... Huovihevoset kompastelevat jaloissaan huppelehtiviin\njalkamiehiin, pakenevia kellahtaa hankeen, talonpojat hyökkäävät kohti,\niskevät tuurillaan, vangitsevat kinokseen sotkeutuneita vihollisia...\n\nTalonpojat voittivat, Jumala oli heidän puolellaan. Rohkealla,\nrepäisevällä mielellä he kotvan kuluttua palaavat Leskisen tupaan, ovat\ntaas reippaalla, ylimielisellä tuulella, kehuvat tekoaan ja uhkaavat\nantaa vastakin linnan väelle samanlaista kyytiä. Vai taloon yrittivät\nryttärit ... kiittäkööt, kun hengissä pakoon pääsivät...! Jospa olisi\nse apuväki ajoissa joutunut, susikuoppaan ne nihdit ja ryttärit nyt\nolisi sullottu! Tulkootpa vain toisen kerran...!\n\nMutta Mikon rinta huohotti edelleen, hänen istuessaan siinä rahilla\njuoksulaudan edessä, mistä hän oli taistelun kulkua katsellut, ja hän\nkuunteli melkein ihmetellen voittaneiden talonpoikain iloa ja uhmailua.\nItse hän tuskin uskoi tapahtunutta ratkaisua todeksi ... todellako he\nkaikki olivat pelastuneet, hänkin...! Eikö sitten hänen rikoksensa\nollutkaan aiheuttanut enää uutta rangaistusta, oliko hän siis hädällään\nja tuskallaan jo saanut sen sovitetuksi...?\n\nEi ollut. Tuokion kuluttua palasi Matti Leinonen itse tupaan, ja hänen\nnuori Tahvo-poikansa talutti sinne köysissä kahta vangiksi saamaansa\nlinnan huovia, joita isä ja poika nyt rehennellen kaikille näyttelivät.\nJa Mikonkin eteen nuo kytketyt miehet taluttaen virkkoi Matti vankejaan\nkiusoitellen ja ylvästellen:\n\n-- Nämä miehethän kertovat olleensa Sysmässä asti partioimassa,\nkehuvatpa olleensa sinun veljesikin, Juhanan, lipullisessa.\n\n-- Oliko Juhana äskeisessä ryntäyksessä mukana? kysyi Mikko melkein\nkuin häveten.\n\n-- Ei ollut täällä. Vaan sitä ryntäystä, jonka huovit tuonaan tekivät\nVahvajärvelle, sitä oli hän juuri ollut johtamassa, peloittaen kylän\npuolikuoliaaksi...\n\n-- Juhanako siellä ... silloinko kun emäntä ja Elisa ryöstettiin,\nsammalteli Mikko. -- Eikö sitä ilkityötä sitten tehnytkään Koskipää?\n\n-- Niin, miehet, miten oli sen asian laita? tiukkasi Matti vangeiltaan.\n\nVangittuja miehiä tutkittiin ja kovistettiin nyt tuvassa tarkempaan ja\nhe kertoivat juurtajaksain, kuinka he Suur-Savosta olivat tehneet\nretken Juuritaipaleen metsäkylään ja sieltä ajaneet asestetut\ntalonpojat jäälle, naiset metsään. Muutamassa talossa oli siellä ollut\npari naista jäljellä, ja ne oli heidän ratsumestarinsa ottanut\nmukaansa.\n\n-- Juhana Martinpoikako? huohotti Mikko aivan hengästyneenä.\n\n-- Niin, niin...\n\n-- Tunnetteko hänet varmasti, minkälainen mies se on, kyseli Mikko\nläähättäen.\n\n-- Kuinka emme häntä tuntisi, vastasivat vangit kummastellen. --\nIloinen mies, -- vaalea leukaparta, arpi otsassa.\n\n-- Arpi otsassa, matki Mikko kuin masennettuna ja uteli: -- Hänkö otti\nnaiset mukaansa?\n\n-- Niin, reessä hän lähti heitä kylästä kuljettamaan, sen näimme,\nvaikka edellä ajoimmekin, vastailivat vangit, joilta tuota asiata\nheidän mielestään tarpeettomasti tiukattiin. -- Eikö lie vain\npiloillaan niitä kiusoitellut, lisäsivät he sitten lauhkeammin, -- se\non sellainen naisten naurattaja...\n\n-- Kiusoitellut, matki Mikko epävarmalla äänellä. -- Mutta minne hän ne\nvei?\n\n-- Sitä emme tiedä, kai hyvänään piti ... vastasivat vangit\nivallisesti. -- Me ajoimme edellä, sitten yövyimme nuotiolle.\n\nMutta Matti Leinonen huudahti nyt reippaasti ja rohkaisevasti\nTahvo-pojalleen, joka suurin silmin kuunteli tuota outoa tarinata:\n\n-- Hei, Tahvo, äitisi on ehkä pelastettu, vielä hänet löydät! -- Ja\npapin puoleen kääntyen hihkaisi hän:\n\n-- Kuule, Mikko, morsiantasi ei olekaan Koskipää ryöstänyt, veljesi on\nvaimoni ja tyttäreni johonkin pakosalle auttanut. Vielä me häihinkin\npäästään, jahka herroista on selvä tehty!\n\nMutta Mikkoa nuo vankien tuomat uutiset eivät rauhoittaneet eivätkä\nhänen mieltään kirkastaneet. Hän oivalsi nyt kyllä, että hänen kaihottu\nkaivattunsa ei ollut joutunut Koskipään kouriin, ymmärsi suureksi\nihmeekseen senkin, että hänen oma veljensä oli Leinosen naiset\nkorjannut pois Juuritaipaleelta. Mutta mitä varten, missä\ntarkoituksessa...? Hän oli kyllä tuosta uutisesta ensiksi tuntenut iloa\nmielessään hänkin, mutta se ilo oli pian muuttunut kalvavaksi\nepäilykseksi. Hän muisti Juhanankin ilmeisen mieltymyksen Leinosen\ntyttäreen, muisti hänen väkinäisen naurunsa, kun hän Elisan Mikolle\nluovutti ja kehoitti Mikkoa pitämään kiirettä... Vilppi oli sittenkin\nhänen mielessään, Juudaksena hän veljeään jäähyväisiksi syleili...!\nSattui tilaisuus, ja hän korjasi avuttoman immen itselleen...\n\nAivan kiihtyneenä nyt Mikko kimmahti pystyyn, hänen silmänsä paloivat,\nhän kävi toista vangeista hartioista ravistamaan ja hoki käheästi:\n\n-- Minne hän ne naiset vei? Mukaansako otti, sanot?\n\n-- Niin otti, reessä kuljetti, mutta Suur-Savossa niitä en enää\nnähnyt...\n\n-- Jättikö sinne vai veikö edelleen...?\n\n-- Mistä minä tiedän? Olisiko ratsumestari saaliinsa jo edeltä linnaan\nlähettänyt, vai...\n\n-- Vai mitä...?\n\n-- Vai olisiko muuten vain sen yhden yön heidän kanssaan pelihtinyt.\nKerrankos sitä sattuu...\n\nMatti Leinonenkin katseli nyt vuoroin vankia, vuoroin nuorta pappia\nkysyvästi ja rupesi epäilemään hänkin. Miksi oli pappi noin yhtäkkiä\nkimmastunut? Pelkäsikö hän ... itsepähän veljensä tuntenee, sellaista\njoukkoa ne kyllä ovat huovihurjimukset! Mutta ei Matti noita\nepäilyksiään sittenkään tahtonut vielä tosiksi uskoa, kovinhan se olisi\nollut rietasta ... vanha emäntäkin mukana...!\n\nMutta Mikko oli taas murjottu mies. Hän luuli käsittävänsä koko juonen.\nOlihan hän jo syksyllä Leinosessa sen oireet oivaltanut. Juhanakin oli\nilmeisesti mieltynyt talon nuoreen tyttäreen ... heillä oli siellä\nselvästi silmänheittoa keskenään, eikä Elisa-tyttö, lapsi vielä,\ntiennyt itsekään, kumman puolelle hän kallistuisi..\n\nTaas kääntyi Mikko rajusti äsken jo ravistamansa vangin puoleen, ja\nkysyi nyt hiljaa ja hätäisesti:\n\n-- Väkisinkö se huovipäällikkö ne naiset Vahvajärveltä vei?\n\n-- Väkisinkö lie ... se on se ratsumestari komea mies ... taisivat\nlähteä vikisemättäkin...\n\nLeinonen vei jo vangit parempaan talteen ja miesjoukko hajausi siitä\nmielestään joutavasta kuulustelusta.\n\nTaas istui Mikko yksin äänetönnä ja kalpeana seinärahilla,\nvoitonhuumeisten talonpoikain edelleen toisilleen kehuskellessa\nvoittoaan, niin että yhtenäinen porina kävi pirtissä, ja\nvalmistautuessa taas uusiin retkiin ja taisteluihin. Heitä oli Jumala\narmahtanut ... eipähän häntä... Hänen rikoksensa oli siis vaatinut\nvielä tämän uuden rangaistuksen, uuden kidutuksen, kaikista kauheimman:\nsydämeen juottuneen epäilyksen kaikkea sitä kohtaan, jota hän näihin\nasti oli pitänyt puhtaana ja jalona, omaa veljeään kohtaan, armainta,\nkaivattua impeään kohtaan! Hänestä tuntui, että tätä raatelevaa\nepäluuloa hän ei enää kaiken muun kauheuden lisäksi kestä. Mutta hänen\non kai kestettävä sekin...\n\nJo saapui vihdoin Leskisen taloon se toinen talonpoikain Suur-Savon\nosasto, jota siellä niin jännittynein mielin oli sotaväen hyökätessä\nturhaan odotettu, ja yhdessä lähdettiin nyt uljain mielin retkeä\njatkamaan. Mikkokin nousi jälleen rekeensä, ääneti ja alistuvana, mutta\nsydämessään haava paljo kirvelevämpi kuin minkä mikään miekka tai nuoli\nolisi voinut iskeä. Mutta kun Erkki Pentinpoika taas hypähti reen\nseville ajajaksi, kuiskasi hän, joka oli ollut mukana vankihuoveja\ntuvassa tutkittaessa, alakuloiselle isännälleen rohkaisevasti:\n\n-- Turvaan se on ratsumestari vienyt Leinosen naiset, usko pois! Elä\nsure heitä enää, Mikko, pelastanut hän on sulle tyttösi Koskipään\nkynsistä...\n\n-- Mistä sen tiedät, Erkki?\n\n-- Tunnen veljesi.\n\n-- Tunnet ... huliviliksi ja naisurooksi hänet toiset huovit tunsivat,\nhuokaili Mikko.\n\n-- Vaikkapa sitä olisikin, turvaan hän naiset vei, se vyyhti kyllä\nkerran selviää...!\n\nNäin koetti Mikko hokea itselleenkin ja vakuuttaa, että eihän hänellä\nnyt ollut ollenkaan murheen syytä. Elisa on ilmeisesti pelastettu\nKoskipään kourista ... samapa se kenelle ... iloitahan hänen siis\npitäisi... Mutta sittenkin: epäluulon mustat mujeet häntä edelleen\nreessä raatelivat, eikä hän saanut sydämensä uutta, kirvelevää haavaa\nasettumaan eikä arvettumaan.\n\n\n\n\nXV.\n\nPUTKILAHDEN PIDOT.\n\n\nSe pieni osasto Aksel Kurjen ratsulipullisesta, joka oli sijoitettu\nJuhana Martinpojan johdolla Savonlinnaan ja sieltä tammikuun\nalkupuolella 1597 oli retkeillyt Suur-Savossa talonpoikain\nkapinahommista selkoa ottamassa, se sai, pyrkiessään palaamaan\nVahvajärven-retkeltään kotilinnaansa, kestää monenlaisia vaaroja ja\nvaikeuksia. Suur-Savon talonpojat olivat tällävälin jo joka kylästä\nkokoontuneet asejoukkoihin, jotka pitivät päätiet miehitettyinä ja\nusein suurilla suksimieslaumoilla ajoivat Juhanan pientä huovijoukkoa\nkuin susilaumaa. Ainoastaan pikkukylissä, joihin yllättämällä\nporhallettiin, sai tämä ratsuväki nyt väkipakolla ruokaa ja yösijaa,\nmutta silloinkin oli sen peräti varoskellen nukuttava ja jo yön selkään\nnoustava taipaleelle. Vara täytyi näet alituisesti pitää sekä eteen\nettä taakse ja kummallekin kupeelle.\n\nKiertoteitä siten samoten saapui Juhana Martinpojan väki vihdoin linnan\nlähettyville. Mutta siellä sitä kohtasi sanoma, että sen oli heti\nriennettävä Juvalle, yhtyäkseen Hannu Oldenburgin ja muiden linnasta\nlähetettyjen sotapäälliköiden joukkoihin, jotka siellä taistelivat\nPieksämäeltä saapuneita melkoisia nuijajoukkoja vastaan. Tämänkään\nmääräyksen noudattaminen ei kuitenkaan ollut aivan helppoa, sillä\nsuksimiehiä parveili näillä mailla nyt tiheässä ja Juhanan täytyi\ntaistella veriset ottelut, pelastaakseen pälkähästä pienen osastonsa.\nJuuri näillä retkillä talonpojat oppivat Juhana Martinpojan pientä,\niskevää osastoa pelkäämään ja vihaamaan, ja häneltä meni niihin\nrasittaviin retkiin monta päivää. Vihdoin hän kuitenkin selvisi\nvihollisistaan ja pääsi lopen väsyneine miehineen Juvan kirkolle, joka\noli linnan sotaväen käsissä.\n\nTällä oli näihin aikoihin keskuspaikkanaan Putkilahden\nkuninkaankartano. Sieltä he olivat tehneet retkiä eri tahoille\ntalonpoikaisjoukkoja vastaan, sinne heidän oli määrä nyt taaskin\nkokoontua ja tuoda tykistönsäkin. Mutta sotaväen eri osastoilla oli\nviime päivinä ollut viivytyksiä ja vastoinkäymisiä. Tykistökuormat\nolivat tarttuneet lumihankeen ja oli ollut lähetettävä suurempi\nmiesjoukko vararekineen ja lapioineen niitä perille tuomaan. Toinen\npuoli miehistöä oli äsken saanut selkäänsä Leskisen kahakassa, ja\ntoinen oli saksalaisen Hannu Oldenburgin johdolla muka ollut\nhävittämässä parin peninkulman päässä Joroisissa päin majailevaksi\nkerrottua pieksämäkeläistä nuijajoukkoa; mutta se oli saanut samota\nsalot ja korvet löytämättä mitään vihollista, sekä lopuksi melkein\nmenehtyneenä väsymyksestä palannut tyhjin toimin takaisin.\nPutkilahdelle jäänyt pienempi osasto, joka oli ollut viipurilaisen\npiispanpojan, Pekka Juustenin komennossa, oli tällävälin sekin joutunut\npulaan ja hätään, kun etelästä, Suur-Savosta päin, saapuvat talonpojat\nolivat ehtineet jo aivan naapurikyliin. Juusten oli, silloin\nhätäyksissään lähettänyt avunpyyntöjä eri tahoille ja lopuksi oli hän\npannut juomatoverinsa, Juvan kirkkoherran, herra Olavin, tarjoamaan\nsovintoa Suur-Savosta tulleille talonpojille, jotka Leskisen talossa\njuuri saavuttamansa voiton johdosta yhä olivat ylpistyneet. Ruoka ja\njuomakin oli Putkilahdesta tällävälin ruvennut loppumaan, sinne\nsijoitetut miehet olivat käyneet kärtyisiksi, napisseet ja uhanneet\nlähteä tiehensä. Kiireellä oli Juustenin senvuoksi täytynyt laittaa\npikalähetit hakemaan Olavinlinnasta olutta ja muuta muonaa. Hänellä oli\nsiten ollut siellä monenlainen hoppu ja hätä. Vihdoin olivat kuitenkin\nOldenburgin miehet palanneet turhalta matkaltaan, mutta palanneet\nerämaita rämpimästä peräti huonossa kunnossa, kylmettyneinä, yskäisinä\nja kuumeisina, joten ei heistä arveltu olevan moneen päivään mihinkään.\n\nNämä surkeanlaiset tiedot Putkilahden oloista sai Juhana Martinpoika\nkuulla jo taipaleella niiltä jalkamiehiltä, jotka kiroillen ja karjuen\nvedättivät raskaita tykkikuormia Juvan kirkolle päin, ja hän arveli nyt\ntapaavansa miehet Putkilahdessa hyvinkin alakärsäisessä kunnossa. Mutta\nhänen ja hänen miestensä hämmästys oli suuri, kun he, väsyneillä\nratsuillaan vihdoin ajettuaan kuninkaankartanon pihaan, tapasivat\nsikäläisen majoitusväen -- täydessä humalassa. Miehet hoilasivat ja\nhoipertelivat pitkin pihoja ja porstuoita, laulaa lallattivat ja\nlepertelivät pehmoisia. Toiset hieroivat tappelua tallin ovella, toiset\nkaulakkain lumessa kahlasivat ja puhua porisivat kaikki yhtaikaa;\ntoiset taas olivat jo torkahtaneet kinokseen.\n\n-- Mitä tämä on? kysyivät saapuvat miehet.\n\n-- Tämä on sitä taivaallista sotamiehen elämää -- hei!\n\n-- Täällä on häät ja isot ilot, -- lisää juomaa, taikka laskemme\nkannuun verta!\n\n-- Ja sitten taas tapellaan ... missä ovat nyt ne nuijapäät...?\n\nNäin hihkui ja hulisi juopunut sotaväki, hieroi riitaa hämmästyneiden\ntulokkaiden kanssa, mutta savolainen hilpeys sai näissäkin pian voiton\nja rasvaisia sukkeluuksia sinkoili nyt ryhmästä toiseen. Näiltä\nmölyäviltä miehiltä ei saanut mitään tolkkua asioista; pantuaan\nhevosensa korjuuseen riensi Juhana sen vuoksi tupaan päälliköitä\ntapaamaan. Mutta siellä oli sama hulina, vielä räyhäävämpi vain ja\näänekkäämpi. Juovuksissa oli joka mies päälliköistä kuormanvetäjiin\nasti, toiset nukkuivat tukkeina lattialla, toiset vielä kallistivat\nolutkannua ja nauraa hohottivat vakavanaamaisille saapuneille. Järkevää\nvastausta ei saanut Juhana keneltäkään. Turhaan hän koetti päälliköille\ntehdä selkoa vaikeasta matkastaan ja talonpoikaisjoukkojen\nlähestymisestä, -- he vain löivät kaikki leikiksi ja kehoittivat\nvastatulleita koettamaan, vieläkö tynnyrin pohjalla mitään\nhilkkaisee...\n\nOlihan Juhana ollut mukana monissa sotilasjuomingeissa, joissa monista\nolutkannuista päihdyttiin, mutta tätä menoa aivan vihollisen\nlähettyvillä hän ei ymmärtänyt, ja kyseli:\n\n-- Miten olette laskenut koko joukon yhtaikaa juopumaan ja\nhullaantumaan? Oletteko sairaita?\n\n-- Ei, täällä ei ole enää kukaan kipeä. Aamulla olivat kaikki kipeitä,\nmutta nyt ollaan taas terveitä ja reimoja kuin varsat...\n\n-- Ja kuka vastaa, jos talonpojat hyökkäävät?\n\n-- Kaikki vastaamme, -- nyt me vasta tapellaankin! Kaikki olemme\nsaaneet rohkeutta antavaa tulijuomaa...\n\nVähitellen kävi vastasaapuneille selväksi, että koko Putkilahden väki\noli saanut juodakseen sitä tulista, poltettua viinaa, mitä Juusten\nkylmettyneitä varten oli tilannut muutamia kannuja Olavinlinnasta.\nViinan käyttö juovutustarkoituksiin oli varsinkin Suomen syrjäseuduissa\nnäihin aikoihin harvinaista. Se oli vielä outoa ainetta, jota\nkäytettiin enimmäkseen vain rohtona, -- virkistys- ja juovutusjuomana\noli yleensä edelleen Suomen vahva olut. Mutta kun melkein koko väki\nPutkilahdessa nyt oli köhäistä ja kuumeista, oli sille heti\nmuonantuojain linnasta palattua annettu aamutuimaan aika kulaukset\nviinaa, ja päälliköt itse olivat ottaneet yhtä rohkeasti tätä rohtoa.\nJuotiin olutta sekaan ... se tuntui turkasen lystiltä ... ja ennen\npitkää tyhjennettiin koko saapunut varasto. Mutta seuraus oli\nyllättävä; outo tulijuoma rupesi kihisemään siihen tottumattomain\nsuonissa, se päihdytti kestävimmätkin oluenjuojat, uuvutti toiset\nuneen, mutta hullautti useimmat vallan mielettömään humalaan, hurjaan,\nriemuavaan ja rautarohkeaan... Juhana Martinpoika oli osunut saapumaan\nPutkilahteen miesten juuri ollessa parhaassa hiprakassa ja älyämättä\nitsekään, miksi heistä nyt elämä oli näin kevyttä ja huoletonta...\nNapina ja tyytymättömyys oli miesten keskuudesta kuin pois puhallettu\nja äsken sairaat soturit tunsivat nyt itsensä voimakkaiksi kuin karhut.\n\nMutta viina oli nyt loppunut ja vähitellen rupesi raukeus ja kivistävä\nkohmelo kellistelemään miehiä kumoon. Juhana istahti päätuvan pitkän\npöydän ääressä turisevain päällikköjen parveen ja ryhtyi taas heille\nkuvailemaan, kuinka täpärällä asema todella on, kuinka uhkaavan lähellä\ntalonpojat liikkuvat, -- saattavat rynnätä kohti koska tahansa...\n\n-- Siitä ei ole vaaraa enää, vastasi hänelle Juusten yliolkaisesti. --\nHerra Olavi on ollut sopimassa talonpoikain kanssa, -- he antautuvat!\n\n-- Antautuvat, ihmetteli Juhana, jolla oli retkiltään aivan\ntoisenlainen kokemus talonpoikain keskuudessa vallitsevasta\nmielialasta. -- Yltyneethän he ovat äskeisen Leskisen-kahakan jälkeen.\n\n-- Antautuvat, sopersi Juvan turpea kirkkoherra, joka uskollisesti oli\nottanut osaa Putkilahden iloihin ja oli parasta pataa päällikköjen\nkanssa. -- Kävin siitä sopimassa juuri itsensä Leskisen isännän kanssa.\nHän lupasi sen kaikkien talonpoikain puolesta...\n\n-- He heittävät aseensa ... toiset jo pakenevat, solkkasi saksalainen\npalkkapäällikkö Hannu von Oldenburgkin, olutkannusta pohjasakkoja\nimien. -- Sitten vain napataan miehet kiinni, pidetään lyhyet käräjät\nja hirtetään kaikki...!\n\n-- Mikä se Leskinen on ja miten hän voi luvata kaikkien talonpoikain\npuolesta? ihmetteli Juhana edelleen.\n\n-- Lupasi, vannoi, vakuutti Olavi-herra rasvaista kämmentään pöytään\ntakoen. -- Ja minä lupasin, että kaikki saavat rauhassa mennä kotiinsa,\neikä heitä enää ahdisteta.\n\n-- Mutta miten heidät sitten hirtetään?\n\n-- Hirtetään kaikki, hoilasi Oldenburg ja iski hänkin puolestaan\nnyrkkiä pöytään. -- He ovat kaikki kapinoitsijoita...\n\n-- Niin ovat, vaan vielä he eivät ole käsissämme, vastaili Juhana. --\nKunhan eivät he saapuisi hirttämään meitä!\n\n-- Olet pelkuri, soperteli Oldenburg, vaipuen jo väsyneenä pöytää\nvasten. -- Me nukutaan nyt kaikessa rauhassa ja sitten lähdetään\nlinnaan lepäämään ja uutta tulijuomaa maistelemaan...\n\nMutta kun näitä tarinoita parhaallaan pidettiin kuninkaankartanon\nsuurtuvassa, saapuivat tykkikuormain vedättäjät vihdoinkin perille ja\nkertoivat talonpoikaisten suksimiesten jo puolen peninkulman päässä\nkylästä parveilleen heidän ympärillään. Kuormamiehet olivat\nhätäytyneitä, vaivoin he olivat saaneet tykkinsä perille ajetuiksi,\nnuolia oli sinkoillut heidän niskaansa.\n\n-- Ne voivat rynnätä tänne koska tahansa...\n\n-- Niin talonpojatko, julmettuneet, kyselivät päihtyneet päälliköt\ntylsännäköisinä.\n\n-- Niinpä niin, -- ne olivat tietysti jotakin etujoukkoa, joita me\nnäimme.\n\n-- Ja pääjoukot hiihtävät perästä, niinkö?\n\n-- Tännekö hiihtävät, meidän kimppuumme...?\n\n-- Eikö helkkarissa, olette nähneet unia!\n\nNäin huudahtelivat sotaherrat, hitaasti humalastaan selkiytyen, mutta\nvielä sittenkin aseman vakavuutta täysin tajuamatta.\n\n-- Pian siitä unesta heräätte, ehkä jo ennen kuin humalastanne,\nvaroittivat saapuneet kuormanvetäjät. Eikä Juhanakaan malttanut olla\nheidän puheitaan terästämättä.\n\nTästäkö nyt hälinä nousi kuninkaankartanossa, jossa toiset juopuneet\nvielä rymysivät, useimpain jo rankoina maatessa pitkin permantoja.\nJärki rupesi silloin lopultakin selvenemään humaltuneiden päällikköjen\nsameissa päissä; he käsittivät, että tuho on heille käsissä, jos\ntalonpojat tähän tajuttomina makaavain sotamiesten leiriin hyökkäävät.\nPidettiin perin vakavaa neuvottelua ja oltiin yhtä mieltä siitä, että\npitäisi lähettää huovijoukko talonpoikia vastaan, sitä loitommalla\npitämään, kunnes sotaväki taas olisi taistelukunnossa. Mutta onko\nmiehiä, jotka nyt kykenevät satulaan nousemaan, ja kuka heitä kykenee\njohtamaan? -- Äsken uhmailevat sotaherrat tunsivat itsensä nyt kovin\nheikoiksi. Hölmistyneinä katselivat he toisiaan, maailma pyöri yhtenä\nsekamelskana heidän sumentuneissa aivoissaan.\n\n-- Minä lähden, virkkoi silloin Juhana, vaikka lopen uupunut olikin\nmonipäiväisistä retkistään, eikä vielä ollut ehtinyt uneen päästä. --\nEn ole pelkuri.\n\nHäntä kismitti vielä saksalaisen palkkapäällikön äskeinen pistos ja\nsamalla hän käsitti, että toisista ei ollut nyt partiomatkalle.\n\n-- Mutta onko miehiä mukaani pystymään?\n\nHänen omat ratsumiehensä olivat jo ylen uupuneina retkahtaneet\nnukkumaan mikä minnekin, eikä ollut useimpia heistä ollenkaan\nmahdollista nyt saada jalkeille. Toisia huoveja turisi kyllä vielä\nliikkeellä, vaan he vaivoin pysyivät pystyssä. Mutta kun he kuulivat,\nettä miestä tarvitaan, kapusivat he sittenkin heti paikalla satulaan ja\nsiinä he istuivatkin varmasti kuin juotettuina; siinä he ikäänkuin\ntunsivat olevansa luonnollisessa asennossaan eikä heitä mikään hevosen\nselästä horjuttanut.\n\nNäin sai Juhana muutamia kymmeniä ratsumiehiä kokoon ja läksi illan\nhämärtyessä ratsastamaan siihen suuntaan, missä talonpoikain\netuhiihtäjiä oli nähty parveilevan, jättäen sotaväen päällikköineen\nPutkilahteen selviämään tuliliemen huuruista. Hän laski menemään\nhuimempaa vauhtia kuin koskaan ennen, pitääkseen miehensä virkeinä.\nMutta saipa tämä joukko ratsastaa koko peninkulmankin, ennenkuin mitään\ntalonpoikia tavattiin, ja silloinkin olivat nämä poispäin Juvalta\nhiihtämässä, ikäänkuin kiireisesti pötkien pakoon. Muutaman talon luona\njoen rannassa Juhana vihdoin yhytti talonpoikain jälkijoukon; heillä\nnäkyi ollevan aikomus yöpyä siihen taloon, ja hän päätti silloin tehdä\nhyökkäyksen, antaakseen väistyville vauhtia ja karkoittaakseen heidät\nheti kauemmas Juvalta.\n\nHiukan levottomana katsahti hän kuitenkin miehiään, joiden verissä\nnopea ratsastus taas oli pannut viinan uudella voimalla vaikuttamaan.\nSatulassa ne vietävät pysyivät, mutta oliko niistä tosiotteluun, sitä\nhän epäili.\n\n-- Tahdotteko tapella, miehet, kysyi hän kuitenkin pinnaltaan\nreippaana.\n\n-- Tapella tahdomme, karjahtivat ratsastajat, vaikka kenttä heidän\nsilmissään heittikin kiekkoa. -- Minne rynnätään?\n\n-- Rynnätään tuiskuna tästä vesakonlaidasta pellolle ja pihaan. Yksi\ntuima hyökkäys vain, nuijamiehet ajetaan käpälämäkeen, ja sitten\npalataan takaisin!\n\nSokeina syöksyivät ratsumiehet sitä käskyä totellen taloa kohti, joka\nöistä taivasta vastaan harmajana häämötti jokirannalta. Mutta\ntalonpojat olivat jo huomanneet takaa-ajajansa ja asettuneet\nrakennusten suojassa vastarintaan. Syttyi lyhyt vaan tuima ottelu siinä\nkuja-aidan kupeilla. Humalaiset ryttärit ryntäsivät sokeasti, mutta\ntypertyivät talonpoikain vastaiskusta; he hosuivat hurjasti\nmiekoillaan, karjuivat ja kiroilivat, mutta eivät päässeet eteenpäin,\n-- hevoset korskahtivat pystyyn aitaa vastaan. Pihan toiselta puolen\nnäkyi samaan aikaan kuitenkin talonpoikia kiireisesti laskeutuvan alas\njoen jäälle, ilmeisesti jatkaakseen pakoaan, sillaikaa kuin toiset\nvielä pitivät puoliaan aitain ja nurkkain takana. Juhana kokosi silloin\nmuutamia miehiä mukaansa, hyökätäkseen sivulta peltojen yli joelle\npakenevain kylkeen, siten pakovauhtia lisätäkseen. Mutta pellolla\nupotti hanki, talonpoikia hiihti siihen lumessa huppelehtavain hevosten\nkimppuun ja Juhanan täytyi kiireellä komentaa miehensä peräytymään. He\nolivat vielä pökerryksissään, Juhanan täytyi ajaa takaisin heitä\nauttamaan, ja niin he lopulta pääsivätkin kujatielle toisten luo. Mutta\nJuhanan oma ratsu kompastui samalla, hänen siinä kääntelehtiessään,\nmuutamaan ojaan, kaatoi ajajan alleen... Hän karisti lunta kasvoiltaan,\nkatsahti siitä ylös, ja näki turkkipäällisen suksimiehen julmana siinä\nedessään juuri tapparalla iskemässä. Juhana uskoi silloin viime\nhetkensä tulleen. Mutta talonpoika ei vielä iskenyt, hän painautui kuin\nkaatunutta tarkemmin katselemaan...\n\n-- Mikset iske, kysyi kaatunut, koettaen kiskoa jalkaansa hevosen alta.\n\n-- Eikö helkkarissa, ei niin kiirettä...\n\nJo tunsi Juhana entisen saattomiehensä ja Savonlinnan vangin äänen, --\nsehän oli Erkki Pentinpoika, joka tuossa kohotti kirvestään hänen\npäätään kohti, mutta samalla ystävällisesti irvisteli. Hänen oli vaikea\nyhtäkkiä tajuta tilannetta ja ällistyneenä hän huudahti:\n\n-- Erkki!\n\n-- Puhuppas hiljempaa! -- Siinä oli näet toinen suksimies ääressä ja\nhänelle Erkki, ollen pitelevinään maassa makaavaa vankiaan lujasti\nkiinni, huusi:\n\n-- Otapas tuo hevonen, minä sitaisen tämän ryttärin...\n\n-- Mitä siitä sidot, mikset tapa! ihmetteli hiihtäjä.\n\n-- Tästä saadaan hyvä saalis, se on huovien päällikköjä, -- viedään\nmukaamme!\n\nMies tempaisi hevosta ohjaksista, nosti sen jaloilleen ja lähti\ninnostuneesti taluttamaan tätä hyvää saalistaan jokitielle. Juhana oli\nsillävälin noussut pystyyn ja tarjosi Erkille käsiään sidottaviksi.\n\n-- Ei hitto sinun ole hyvä jäädä meidän vangiksi! Nouse suksilleni ja\nlivistä... Mutta ensin sano yksi asia...\n\n-- Mikä. Koskeeko se veljeäni?\n\n-- Koskee, hän on täällä Savossa. Mihin kätkit Leinosen naiset?\n\n-- Siihen eräsaunaan, jossa viime syksynä olimme yötä.\n\n-- Hyvä on. Mikko heitä hakee ja suree. Nouse nyt ja sivalla minut\nkumoon...\n\nJuhana olisi tahtonut kysellä enemmän veljestään ja Erkin omista\nretkistä, vaan ymmärsi, että siinä ei ollut aikaa. Ja totellen Erkin\nkäskyä kimmahti hän kärppänä kinoksesta, tölmäsi Erkin kumoon, astui\nhänen suksilleen ja hiihti vinhasti metsän rintaan, miehiään kohti.\nSillä hän näki juuri parin suksimiehen porhaltavan ylös joelta\nikäänkuin Erkille avuksi ja tajusi, että hänen oli niiden jaloista\njouduttava pois...\n\nSamassa nousi Erkki kinoksesta, sylki suustaan lunta, päristeli ja\nkiroili synkästi... Ryttäri, ruoja, oli odottamatta rynnännyt päälle,\nennenkuin hihna oli solmussa, ja viskannut hänet suulleen hankeen...\n\n-- Livisti, kehnolainen, ja suksenikin vei, syötävä...! Mutta jäipä\nsiltä toki hyvä hevonen meille saaliiksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuovit eivät ajaneet talonpoikia sen edemmäs, mutta nämä pakenivat\nkuitenkin yhtä painoa yötä myöten etelään päin. He olivat edellisenä\npäivänä saaneet jälkijoukoltaan sanan, että melkoinen sotaväenosasto\noli samoamassa suoraan Viipurista heidän selkäpuolelleen Suur-Savoon.\nSaarrokseen joutumista peläten lähtivät talonpoikain etujoukot\nsenvuoksi palaamaan pääjoukkoonsa. Heidän eri osastonsa olivat viime\npäivinä Savossa kärsineet raskaita tappioita, he olivat huomanneet\ntoivottomaksi päästä yhtymään Pieksämäeltä tulleeseen nuijajoukkoon,\njoka pakeni huovien tieltä yhä pohjoisemmas, ja heidän omassa\nkeskuudessaan oli puhjennut erimielisyyksiä. Olavinlinnaa, josta\nGötrik-ukko kuin hämähäkki taidolla ja tarmolla johti lankojaan, ei\nheistä kukaan enää uskonut voitavan valloittaa, ja siksi pyrki jokainen\nosasto omia teitään pelastautumaan taaksepäin sotaväen tieltä niin\nnopeasti kuin voi. Eilen elettiin vielä niin rohkeissa voiton toiveissa\nja ponnistettiin eteenpäin, nyt oli yhteishenki särkynyt ja voiton\ntoivo sen mukana.\n\nMutta takaisin Putkilahteen palasi Juhana Martinpoikakin unisine\nhuoveineen tuolta öiseltä ottelupaikalta, viedäkseen humalastaan\nselviytyvälle sotaväelle sen rauhoittavan sanoman, että talonpojat\npakenevat minkä kerkeävät. Ääneti ajoi nyt äänettömäin miestensä\nkeskellä tuo muuten aina hilpeä huovipäällikkökin, joka oli saanut\noudon ratsun alleen... Taas oli hänen henkensä ollut hiuskarvan\nvarassa, ihmeellinen sattuma oli, että kirvestä hänen päätään kohti\nkohotti juuri mies, joka viime hetkessä hillitsi iskunsa. Se kaikki\nvieläkin melkein pyörrytti häntä. Hän oli samalla tavallaan saanut\nodottamattomat terveiset veljeltään, joka haaveilijana retkeili noiden\nkapinoivain talonpoikain joukossa... Hänen ajatuksensa iskivät\nristikkäin ja harhailivat valtoinaan, kulkivat lapsuuskodin\nrauhallisille maille ja niiden vastakohtana taas Putkilahden\nrymyjuominkeihin...\n\nSilloin häntä taas nauratti ja hereten vakavammista mietteistään\nheläytti hän öisen lumiluonnon keskessä iloisen laulun, johon hänen\ntorkuksistaan heräävät huovinsakin pian yhtyivät.\n\n\n\n\nXVI.\n\nKESKEYTETTY SAARNA.\n\n\nSuur-Savon vanhassa, Pyhälle Mikaelille aikoinaan vihityssä kirkossa ei\nnyt muutamina pyhinä, sotaliikkeiden kestäessä, oltu jumalanpalvelusta\npidetty. Senjälkeen kuin pitäjän pahasti pelästynyt pyylevä\nkirkkoherra Hannu Mikonpoika oli, ensimmäisten kapinamiesten saapuessa\nSysmästä Savoon, kiireesti paennut Olavinlinnaan, ei siellä ollut\nsielunpaimentakaan. Vanhoilta heimosotien ajoilta tiheäksi rykelmäksi\nrakennettu Savilahden kirkonkylä oli koko tämän ajan ollut\ntalonpoikaisen kapinaväen keskuspaikkana, kirjavana sotaleirinä, josta\nhyökkäyksiä tehtiin Sisä-Savoon päin. Sen miehet olivat olleet linnaa\nkohti retkeileväin asejoukkojen matkoilla, ja sen taloissa, joissa vain\nnaiset ja lapset olivat kotosalla, oli alituisesti majaillut tulevaa ja\nmenevää nuijaväkeä.\n\nMutta sunnuntaiaamuna tammikuun 23 päivänä soivat taas tapulista\nkirkonkellot, kutsuen ihmisiä jumalanpalvelukseen. Talonpoikain\nmatkassa kulkenut Rautalammen kappalainen oli näet luvannut pitää\nsiellä saarnan, ja hän odotteli nyt tuossa vanhassa, kolkossa\npyhätössä, josta sen entiset, paavinaikaiset koristukset oli hävitetty\npois ja jonka värikkäät seinämaalauksetkin olivat kylmänvalkeiksi\nsivellyt, sanankuulijoitaan. Mutta niitä ei kuulunut, ainoastaan\nmuutamia akkoja oli kirkkoon saapunut. Ne talonpoikaiset asejoukot,\njotka eilen olivat tähän kirkonkylään, Juvalta peräydyttyään,\nkeräytyneet ja joita hän kirkkoon odotti, ne pitivät parastaikaa\nkokousta autiossa pappilassa, kirkon viereisessä Kenkäveron saaressa,\nja Mikko-pastori sai pitkään odottaa niiden sieltä kirkkomäelle\njoutumista.\n\nVakavaa neuvottelemista nyt taas talonpojilla olikin. Tämä pääjoukko\noli, Olavinlinnaan turhaan pyrittyään, saapunut Mikkelin kirkolle\nidästä päin, Sairilasta, jossa sillä eilen oli ollut kahakka Viipurista\nsuoraan saapunutta sotaväkeä vastaan. Tämä huovijoukko oli toki paljoa\npienempi kuin mitä alkujaan oli kerrottu, ja oli sen hyökkäys helposti\ntorjuttu. Tämän johdosta oli eilen vielä oltu rohkealla mielellä ja\naiottu täällä järjestäytyä uuteen ryntäykseen Savonlinnasta saapuvaa\nsotaväkeä vastaan sekä estämään Viipurin huoveja siihen yhtymästä.\nMutta pitkäänpä näkyvät talonpoikain neuvottelut nyt venyvän\npappilassa, päätteli sanankuulijoitaan odottava pappi, siellä kai taas\ntavan mukaan riidellään eikä päästä yksimielisyyteen. Johto on\ntalonpojilla monipäistä ja heikkoa, siitä sen onnettomuudet johtuvat...\n\nJo astui vihdoin jäältä hiihtänyt asemies kirkkoon ja käveli suoraan\nMikko-papin luo, virkkoen:\n\n-- Kotvan saadaan vielä talonpoikia kirkkoon odottaa, jos tuleekaan nyt\njumalanpalveluksesta mitään.\n\n-- Kuinka niin? Hiihdätkö pappilasta, Erkki?\n\n-- Sieltä tulen, vastasi Erkki Pentinpoika alakuloisesti. -- Siellä on\nvain riitaa ja turinaa, en usko siellä enää yhteistä päätöstä saatavan\naikaan.\n\n-- Mikä siellä nyt taas kangertaa, tiedusteli malttamaton pappi. --\nOnko Fincken sotaväki päässyt yhtymään noihin uusiin huoveihin?\n\n-- Eivätkö lie yhtyneet, linnan väkeä kuuluu jo saapuneen Sairilaan.\nMutta eipä sekään talonpoikia nyt erityisesti huoleta. Pahempi enne on,\nettä lännestä päin, Hollolasta ja Sysmästä, kuuluu uusi vaara olevan\nuhkaamassa.\n\n-- Mikä vaara se sieltä uhkaa?\n\n-- Marski itse kuuluu olevan tulossa tännepäin Hämeenlinnasta. Niin\novat kertoneet sieltäpäin saapuneet pakolaiset.\n\nKauan oli Savossa retkeilevä erämaan nuijaväki elänyt tietämättä\nmitään Ilkan pääjoukon kohtalosta ja kansanliikkeen kukistumisesta\nLänsi-Suomessa. Joku aika sitten vasta oli tämä masentava viesti\nsaapunut sen kuuluville, mutta melkein samalla oli saapunut tietoja\nPohjanmaan miesten uudelleen jalkeille noususta. Erämaan hiihtäjät\nolivat senvuoksi reippaasti jatkaneet retkeään muka Olavinlinnaa ja\nViipuria kohden. Mutta nyt olivat eräät Nokialla vangiksi joutuneet ja\nsitten pakoon päässeet talonpojat saapuneet kertomaan tarkempia tietoja\npääjoukon surkeasta häviöstä ja Klaus Flemingin uusista liikkeistä. Hän\noli nyt sotaväkineen tulossa Hollolan kautta Sysmään, jota kapinan\nahjoa hän kuulemma aikoi kurittaa, ja sieltä Savoon... Tämä tieto se\noli pahasti masentanut muutenkin väsähtäneet talonpojat, joista\nuseimmat nyt tahtoivat jättää koko yrityksensä sikseen ... paeta\nsaloille metsäläisiksi. Mutta erämaan miehet halusivat vielä yrittää...\n\n-- Siitäkö ne nyt näin pitkään siellä pappilassa neuvottelevat, kysyi\nnuori pappi yhä kärsimättömämpänä.\n\n-- Siitä, vastasi Erkki yksikantaan. -- Ja niillä on siellä nyt kova\nriita keskenään, toisiaan syyttelevät...\n\n-- Syyttelevät, -- mistä ja ketä?\n\n-- Nämä savolaiset moittivat meitä erämaan miehiä muka siitä, että\nolemme heidät pettäneet ja saattaneet onnettomuuteen. Tulimme muka\nrymyllä tänne ja lupasimme, että nyt vallataan tuota pikaa Olavinlinna\nja Viipuri ja siellä huudetaan se kuninkaanpoika uudeksi kuninkaaksi...\n\n-- Niin, liekö sitä prinssiraukkaa siellä olemassakaan, myönteli Mikko\nnolona.\n\n-- Mene, tiedä! Monet erämiehetkin ovat jo väsyneet ja sysmäläiset\naikovat palata kannaksen taa kotipitäjäänsä varjelemaan. Mutta\nsuursavolaiset vaativat, että kaikkien on jäätävä tänne tätä\nkirkonkylää puolustamaan. Jokainen puhuu omaan pussiinsa...\n\n-- Ja mikä on tulos? uteli pappi.\n\n-- Luultavasti on pakko peräytyä metsiin. Mutta vielä koettavat\nrohkeimmat johtomiehet sentään kehoittaa joukkoaan ryntäämään Sairilaan\nja iskemään siellä olevan sotaväen mäsäksi. Se olisi kuitenkin tehtävä\nheti, ennenkuin marski selkäämme ehtii...\n\nNäitä ristikkäitä neuvotteluja jatkettiin yhä pappilassa, eikä Mikko\npäässyt jumalanpalvelustaan aloittamaan. Ja hän olisi kuitenkin juuri\nnyt niin halusta tahtonut puhua pulaan ja sekasortoon joutuneille\ntalonpojille, rohkaista ja vahvistaa heitä... Hän oli viime aikoina,\nsotaisen vaelluksensa varrella, yhä syvemmin ja hartaammin kiintynyt\nsotapapin tehtäväänsä, hän oli usein pitänyt miehilleen hartaushetkiä\nyötuvissa ja levähdyspaikoilla, oli luullut voineensakin heidän\nsydämiinsä tunkeutua ja se taas oli hänen omaa, rikkirevittyä mieltään\nhiukan rauhoittanut. Nyt olisi hän tahtonut voimakkaasti puhua koko\nkapina joukolle...\n\nMalttamattomana kääntyi hän taas Erkin puoleen, kysyen:\n\n-- Mihin se vanha suntiokin meni? Olisin tahtonut soittaa vielä\nuudelleen yhteen.\n\n-- Hävinneen näkyy suntio-ukkokin...\n\n-- Nouse sinä Erkki tapuliin, soita kelloja kerran vielä, ehkä miehet\npappilasta sentään tulevat...\n\nOli se vähän outo tehtävä partiomiehelle, mutta Mikko-papille mieliksi\noli Erkki valmis kirkonkellojakin soittamaan. Hän oli taas tällä Savon\nmatkalla pysytellyt tuon kovan onnen painaman nuoren pappissukulaisensa\nlähettyvillä, johon hän hänen avuttomuutensa vuoksi yhä enemmän tunsi\nkiintyneensä, ajanut taipaleilla hänen rekeään ja opastellut\nmajapaikoissa häntä yösijaa saamaan. Milloin tapeltiin, silloin\nErkkikin oli asemiesten mukana, mutta hän palasi sieltä aina papin luo,\nnostaen suksensa rekeen, -- retkeläiset pitivätkin näitä kahta ihan\nyhteen kuuluvina.\n\nErkki nousi tapuliin ja loi sieltä ensin silmäyksen ympärilleen\navautuvaan, laajaan, lumiseen luontoon. Autio oli järven ulappa ja sen\npeltoiset rannat, autiolta näytti tiuhaan rakennettu kyläkin kirkon\ntakana, vain siellä täällä nousi räppänästä savua hallavaa taivasta\nkohden. Mutta pappilansaaressa ja sen edustaisen salmen rannalla oli\npaljo liikettä. Siellä oli hevosia pitkä rivi, vielä pitempi oli rivi\npystyyn nostettuja suksia, ja miehiä näkyi siellä ryhmittäin ja\nyksitellen liikkuvan teillä ja pihoilla. Siellä pappilan tuvassa näet\nmiehet vielä neuvotteluaan pitivät, mutta toiset heistä näkyivät jo\ntulleen ulos ja neuvottelivat törmällä pienemmissä parvissa... Nyt\nnousi jo melkoinen miesjoukko suksilleen ja lähti painamaan järven\nselkää länttä kohti...\n\n-- Siinä näkyvät menevän Sysikorven miehet ... eivät jää enää tänne\ntappelemaan, sisua polttelee omain kyläin kohtalo, joihin marskin\nsanotaan olevan tulossa...\n\nErkki seurasi silmillään tätä miesjoukkoa lahden länsirannalle asti,\nmissä se nousi törmälle ja hupeni metsätielle... Eipähän lähtenyt\nLeinosen Matti poikineen pakomatkalle, tänne jäi toisten kanssa loppuun\nasti tappelemaan, sen oli vannonutkin...! -- Siirtäessään katseensa\nläntiseltä rannalta takaisin pappilan saareen näki hän sieltä nyt\ntoisiakin miesjoukkoja lähtevän hiihtämään mantereelle päin, -- toiset\nsieltä resloissaan ajoivat... Kas niin, tuumi Erkki, nyt siellä on\nyksituumaisuus lopultakin taittunut, jo lähtee savolaisiakin\nmetsäkulmilleen, luopuvat koko yrityksestä ... mikä heidät sitten\nperineekin...! Parempi olisi ollut, jos olisivat pysyneet koossa ja\nyhdessä vielä yritelleet... Nyt jää pappilaan vain meitä erämaan miehiä\nja osa suursavolaisia ... pieni joukko, ei se huoveille enää suuria\nmahda... Lähtisivät yhden tien kaikki, kuitiksi tämä retki kuitenkin\ntässä sulaa...\n\nAlakuloisena katseli Erkki noita koko talonpoikain yritykselle\nmasentavia enteitä, ja alakuloisesti näkyi sakastin edustalla seisova\npappikin niitä seuraavan. Häneen Erkin silmät pysähtyivät: paljo on\nmies muuttunut sittenkuin Rautalammelta yhdessä lähdettiin ja ajettiin\nSysikorpeen Leinosen nuorta tyttöä tapaamaan. Kirkkaina loistivat\nsilloin silmät... Posket ovat nyt painuneet kuopille, vaatteet\nretkottavat väljinä hänen selässään ja hänen silmissään on kuin\nalituinen, hiiltyvä palo... Hento on mies ja mieleltään liian herkkä,\nei hänestä ollut tällaisille retkille ... pian hän loppuun palaa...\n\nMalttamattomana astelevaa ja sanankuulijoitaan odottavaa pappia sieltä\nylhäältä katsellessaan muisti Erkki nyt äkkiä sen varsinaisen asian,\njota varten hän oli tapuliin noussut, ja hän tarttui nyt rutosti kellon\nhihnaan. Mutta taitamaton hän oli sitä vetelemään, kello heilahti liian\näkkiä, läppäili epätasaisesti ja töksähtämällä ... oudolta sen ääni\nkajahti autioon luontoon, melkein kaamealta se itsestään soittajastakin\ntuntui.\n\nHän pysähdytti sen vuoksi hihnanvedon ja tuijotti taas ulos autioon\nluontoon. Oli tyyni pakkaspäivä, savu nousi kylästä suorana taivaalle\nja kaikki oli luonnossa äänetöntä. Äsken lähteneiden miesjoukkojen\näänet olivat vaienneet, -- se hiljaisuus tuntui tapulissa yksin\nolijasta miltei peloittavalta. Tuolla kaukana jo hiihtävät viimeiset\npappilasta lähteneet joukot, kiirepä on... Mutta mitä liikettä tuolta\nnäkyy, itäisen lahden takaa, onpa kuin siellä selkä tuiskuna pyryäisi\n-- tyyneessä pakkasessa? Sieltä lappoi mantereen rannalta alas jäälle\nmiestä ja hevosta kuin pilveä... Savonlinnan sotaväkeä ja Viipurin\nhuoveja sieltä nyt on tulossa täyttä ravia Mikkelin kirkkoa kohti.\n\nTaas heilahti kellon hihna ja raivokkaasti, hätäisesti lähti nyt kellon\nääni tapulista soimaan, ikäänkuin herättäen kirkonkylän eläjiä ja\nvaroittaen heitä lähestyvästä vaarasta. Pappilasta riensikin heti\naseväki ulos katsomaan, mikä nyt on hätänä, ja samaan aikaan palasivat\nsinne itärannalle lähetetyt tiedustajat kertomaan, että sotaväki on nyt\ntodella tulossa Sairilasta. Siellä syntyi nyt liikettä ja hälinää, --\npappilassa olevat nuijamiehet näkyivät päättäneen varustaa saaritalon\nlinnakseen ja ryhtyä siellä taisteluun, joka ei enää ollutkaan\nvältettävissä ja jota monet sisukkaimmat miehet koko aamun olivatkin\nvaatineet. Sinne riensi vielä myöhästyneitä miehiä kirkonkylästä,\nmantereen puolelta, mutta muutamia naisia ja ukkoja näkyi hätäisen\nsoiton ja saapuneiden vainonviestien hälyyttäminä pakenevan kirkkoon,\njossa oli kerrottu jumalanpalvelusta pidettävän.\n\nNyt ymmärsi nuori pappikin, ettei hän tänään voi saada talonpoikaisia\nasemiehiä sanankuulijoikseen kirkkoon, mutta hän ei sittenkään tahtonut\njättää sinne järjestämäänsä jumalanpalvelusta pitämättä. Kirkonmäki\noli tyhjä, ainoastaan hänen oma hevosensa syödä raksutti sen\nseinänvierustalla apetta; harvoja ihmisiä oli kirkossakin, mutta siitä\nhuolimatta lähti hän sinne toimekkaana tehtäväänsä suorittamaan.\n\nErkki oli ehtinyt alas tapulista, jossa kellonsoitto oli kilahtaen\nkatkennut, ja tapasi nuoren papin sakastissa, täydessä papillisessa\nasussaan juuri kirkkoon menossa. Pysähdytti hänet ja virkkoi:\n\n-- Sysikorven miehet läksivät äsken kotipuoleensa hiihtämään, eikö\nlähdetä ajamaan mekin ja heihin yhtymään? Linnalaiset hyökkäävät kuten\nnäet...\n\n-- Jumalanpalvelus on tietysti ensiksi pidettävä, vastasi Mikko\ntäydessä touhussaan.\n\n-- Siihen ei ole enää aikaa, koetti Erkki tarmokkaasti selittää. Mutta\nMikko ei siitä välittänyt.\n\n-- Aikaa täytyy aina olla saarnan pitoon...\n\nPappi astui kirkkoon ja pian siellä hänen äänensä rupesi alttarilta\nkuulumaan. Erkki pysähtyi neuvotonna sakastin pienen ikkunan ääreen,\nkatsomaan sotaväen saapumista. Se oli jo samonnut selän yli ja\nryhmittyi parastaikaa pappilan saaren ympärille, johon oli huomannut\ntalonpoikain varustautuneen ja sulkeutuneen. Pappila olikin heille aika\nsopiva suojapaikka, siihen ei huomaamatta päässyt hyökkäämään ja sitä\nsaattoi joka puolelta puolustaa. Mutta kauanko sitä jaksaa puolustaa\ntuollaista joukkoa vastaan...\n\nJäälle keräytynyttä jalka- ja ratsuväkeä oli näet monta sataa miestä,\nmoninverroin enemmän kuin talonpoikia, ja se kävi kohta pappilalinnaa\njoka taholta piirittämään. Pyssyt, joita sotaväellä oli, rupesivat\npamahtelemaan ja kiljaisten hyökkäsivät ratsumiehet tukottua porttia\nkohti. Mutta he palasivat pian takaisin, talonpojat olivat kai iskeneet\nsapekkaasti vastaan, niinkuin äsken Leskisen pihasta. Mutta samalla jo\nhyökkäsi toinen huovijoukko toiselta kulmalta...\n\nKirkosta kuului koko ajan messuavan papin harras, soinnukas ääni. Erkki\nei tiennyt, mitä hänen siinä olisi tehtävä ... pakoon olisi ollut\nkiireellä riennettävä, mutta otapas nyt tuo harras messuaja sieltä\nmukaasi...! Mikko on viime aikoina käynyt niin omituiseksi ja\noudonvakavaksi ... aina siitä asti, kun kuuli veljensä vieneen\nmetsäkylästä Leinosen naiset. Erkki oli kuitenkin hänelle lohduttavasti\nkertonut kohtauksensa Juhanan kanssa, kertonut tietävänsä, missä naiset\novat piilossa ja luvannut johtaa Mikon sinne. Mutta mies ei siitäkään\nenää riemastunut, umpimielisenä se aina reessäkin ääneti istui... Ja\nnyt se messusi ... taistelun soidessa tuossa kirkontörmän alla! Ei\nvälitä mies vaaranpaikasta, ei paljo mistään, rukoilee vain yhtenään\nkuin pahin pahantekijä ja saarnaa missä vain saa kuulijoita kokoon...\nEi, hän ei kestä tätä, mies pitäisi saada rekeen ja syrjään näistä\ntaisteluista...\n\nHyökkäykset pappilaa vastaan olivat sillävälin uudistuneet. Siellä\njytistettiin edelleen, mutta osa sotaväkeä näkyi jo nousevan\nvastaisellekin törmälle, kirkkoa ja kirkonkylää kohti... Hitto vie,\ntässä ollaan kiinni, nyt on yritettävä vielä viime hetkessä pelastaa\nvaikka väkisin papin ja oma henki! -- Erkki astui sakastista\npäättävästi kirkkoon.\n\nSiellä oli Mikko jo noussut saarnastuoliin ja saarnata paukutti\nparhaillaan: Hänellä ei ollut sanankuulijoinaan kuin muutamia\nhätääntyneitä akkoja ja joku äijänrähjä, mutta pappi ei sitä kirkon\ntyhjyyttä näkynyt huomaavankaan, hän vain laski tulemaan saarnaa,\nikäänkuin omaa sieluaan tyhjentääkseen... Erkki istahti nolostuneena\nsuntion penkkiin, eihän hän voinut lähteä pappia pöntöstä kiskomaan...\nMikko puhui nöyrällä, hartaalla äänellä ihmisten välisestä suuresta\nvihasta ja heidän pahasta tahdostaan toisiaan kohtaan ... kuinka he\novat rikkoneet Jumalan säätämät lait sotimalla toisiaan vastaan ja\nnyt kaipaavat katumusta ja nöyrtymistä. Hänen äänensä kiihtyi\nkiihtymistään, se kajahti pian voimakkaana ja intohimoisena melkein\nautiossa kirkossa...\n\nSilloin tempautui yhtäkkiä kirkonovi auki ja pari lumista nihtiä\nsyöksyi sisään. Mutta pappi ei heistä välittänyt ja ikäänkuin hänen\nkiehtovan saarnaäänensä vaimentamina paljastivat soturitkin päänsä,\nkuuntelivat kotvan aikaa kunnioittavalla hartaudella ja hiipivät sitten\nhiljaa ulos. Mikko jatkoi saarnaansa, purkaen esiin oman sydämensä\npatoutunutta tuskaa, raskasta, katkeraa ja syvästi katuvaa...\n\nErkki älysi mahdottomaksi saada saarnaava pappi enää ajoissa kirkosta\npois ja vetäytyi itse, kohtaloonsa alistuvana, sakastiin, astuen pian\nulos sen edustalla heiniä narskuttavaa hevosta katsomaan. Siinä se söi\nrauhallisesti ja häiritsemättä, vaikka kirkonmäellä jo taas oli\näänekästä väenvilinää, -- sotaväkeä keräytyi sinne yhä enemmän.\nSatimessa nyt ollaan, käyköön miten tahansa, hoki Erkki itsekseen,\nkätki kinokseen sotakirveensä ja kertoi rauhallisesti huoveille, jotka\nhäntä tulivat kovistamaan ja tutkimaan, olevansa papin kuski --\ntuollahan se vielä saarnaa kirkossa... Ja huovit antoivat papinrengin\nhoidella hevostaan.\n\nMutta sillävälin kuin Erkki oli ollut kirkossa, oli asiainmeno\npappilansaaressa jo muuttunut toisenlaiseksi. Siellä ei enää\ntapeltu ... liekö siellä joku sopimus tehty, talonpojat näkyivät joka\ntapauksessa luopuneen vastarinnasta. Sillä huovien hallussa oli nyt tie\nja portti, josta he ajoivat ulos ja sisään, ja he siellä nyt näkyivät\nisäntinä olevan. Saaresta saapuvain sotamiesten puheista Erkki pian\nymmärsikin, että pappilaan saarretut talonpojat olivat luvanneet\nluovuttaa aseensa, kun heille taattiin henki ja vapaa lähtö koteihinsa.\nTaitaa käydä kuin Nyystölässä, arveli Erkki huokaisten, ja rupesi\nhevostaan valjastamaan. Sillä jo vihdoin oli pappikin lopettanut\nsaarnansa ja astunut ulos kirkosta.\n\nHänet oli sieltä komennettu ulos. Sillä kun sotaväen päälliköt\nseurueineen olivat pappilan saaresta siirtyneet kirkonmäelle, olivat he\najattaneet väen kirkosta ja kirkonmaalta pois ja ruvenneet itse siellä\nomaa toimitustaan pitämään. He rakennuttivat männikköön hirsipuita,\nniissä kai hirttääkseen talonpoikain johtajat, ja pitivät sillävälin\nkirkon edustalla ylimielistä neuvottelua helposti saavuttamansa voiton\njohdosta sekä vangeiksi antautuneiden talonpoikain rankaisemisesta. Kun\nMikko astui ulos papillisessa kauhtanassaan, jonka hän oli vetänyt\nturkkinsa päälle, ja lipetit kaulassa, ei häneen kukaan koskenut, hän\nsai jäädä siihen ovelle syrjästä katselemaan tapausten menoa ja\nkuuntelemaan sotaherrain ilkkuvia puheita.\n\n-- Sytytetään pappila, poltetaan sinne koko kapinajoukko, kuului muuan\npäälliköistä ehdottavan. -- Silloin heistä päästään vähimmällä...!\n\n-- Eikä helkkarissa polteta Hannu-herran pappilaa, varoitti toinen. --\nSehän on hyvä mies. Ja tässähän ovat nuijapäälliköt ensiksi hirtettävät\ntoisille varoitukseksi.\n\n-- Entä ne muut talonpojat...?\n\n-- Heillehän luvattiin säästää henki, kuului joku joukosta virkahtavan.\nMutta toiset rämähtivät pilkallisesti nauramaan:\n\n-- Vai säästettävä heille henki, että taas pian lähtisivät voutien ja\nknaappien taloja ryöstämään ja meitä viikkokaupoiksi kinoksissa\njuoksuttamaan!\n\n-- Ei, kuitiksi kaikki! Kapinasta tehdään nyt kerralla selvä tili...!\n\nMikko kuunteli, kirkon ovella seisten, näitä sotapäällikköjen raakoja\nkeskusteluja, näki hirsipuita pystytettävän petäjäin väliin, kuuli\nhuovien ilkkuvat naurut, mutta ei vielä heti voinut ymmärtää, mitä oli\ntapahtunut ja mihin siinä varustauduttiin. Hän käsitti kyllä\ntalonpoikain, hetken vastarinnan jälkeen, pappilassa antautuneen, ja\nälysi, että hän oli joutunut voitonhuumeessaan hummaavain, talonpojille\nkatkeraa vihaa kantavain sotilaitten, vihollistensa, keskelle. Hän\ntajusi myös oman asemansa vaaranalaisuuden ja talonpoikia kohdanneen\nuuden onnettomuuden, mutta että siinä kirkonmäellä nyt juuri\nkädenkäänteessä tehtiin ratkaisua monien kymmenien, ehkä satojen,\nmiesten hengestä, että siellä valmistauduttiin veriseen teilaukseen,\nsitä hän ei voinut ajatellakaan.\n\nMutta kotvan kuluttua kuului eräs noista neuvottelua pitäneistä\npäälliköistä julistavan kirkonmäelle kokoontuville sotamiehille kovalla\näänellä:\n\n-- Vangit ovat nyt kaikki tuomitut kuolemaan, tuomitut hirtettäviksi\ntai mestattaviksi kapinoitsijoina esivaltaa vastaan!\n\nVallitsi hetkisen äänettömyys, raskas, painostava äänettömyys,\nkirkonmäellä, -- oli kuin sotamiehetkään eivät olisi heti saaneet\nitselleen selväksi, mitä tuo julistus merkitsi eikä miten se heihin\nvaikutti. Sitten rupesi tuon väen keskuudesta kajahtamaan meluava\nhyväksymishuuto, -- muuhan ei sotilaille sopinut, kiihkeä hurraa...\nHehän olivat nyt voittaneet, heidän oli nyt siis kostettava; jos toisin\nolisi käynyt, olisi heille kai tullut talonpoikain kohtalo...\n\nMutta kirkon ovella seisova nuori pappi oli -- tuloksen älyttyään --\ntukehtumaisillaan. Hän katseli hätääntyneenä, kuin hukkuva,\nympärilleen, ikäänkuin jostakin apua odottaen. Kylminä ja\nvälinpitämättöminä häärivät kuitenkin ihmiset siinä, hänen hädästään\nvälittämättä... Silloin vilahtivat hänen etsiviin silmiinsä yhtäkkiä\nJuhana veljen hymyilevät kasvot. Tämä ajoi juuri saaresta päin törmää\nylös sotapäällikköjen kehään ja samassa näki hänkin Mikon kuihtuneen\nolemuksen horjuvan kirkon ovella. Heidän hämmästyneet katseensa\nyhtyivät...\n\nMutta Mikon kasvot samassa ikäänkuin jääkylmiksi jäykistyivät, hänen\nsilmänsä melkein sammuivat, niissä oli vain kolkko, syyttävä,\nhalveksiva vihan kiilto. Ja hymy jäykistyi silloin Juhanankin hilpeiltä\nkasvoilta, joista hän tunsi veren pakenevan, ja hänen rinnastaan kohosi\nhuokauksentapainen korahdus, kun hän sanaa virkkamatta siirtyi sivummas\ntoisten päälliköiden taakse...\n\nTällä välin oli ensi ryhmä vankeja tuotu pappilasta kirkonmäelle.\nErästä vangeista, jonka Mikko tunsi muutaman savolaisjoukon johtajaksi,\nkuulusteltiin siinä muka käräjäpaikalla hetkinen ivallisesti ja sitten\nvietiin vangit sinne männikköön, jonne hirsipuut jo oli pystytetty.\nMikon edessä musteni maailma, hän astui askeleen eteenpäin, hän tahtoi\nhuutaa, julistaa rikokseksi tämä teko, johon sotaväki oli ryhtymässä,\nmutta hän ei saanut ääntään heti kuuluville. Vihdoin hän, horjahtaen\neteenpäin päälliköitä kohti, parkaisi:\n\n-- Ettehän toki surmaa näitä talonpoikia... Sehän on mahdotonta, se\nolisi valapattoutta...\n\n-- Hä, kuului silloin päällikköjen joukosta, -- mikä se on tämä\nhuutaja?\n\n-- Miksei häntä ole vangittu!\n\nMikko huojui askeleen eteenpäin, huusi särkyvällä äänellä:\n\n-- Vangitkaa minutkin, olen yhtä syypää kuin nämä talonpojat ja vielä\nenemmän...!\n\n-- Kuulkaas pappia, -- mikä liekin miehiään...! ivaili joku lähinnä\nseisovista huoveista, ruveten jo Mikkoon käsiksi käymään. Mutta samassa\nastui Juhana Martinpoika kalpeana esiin ja virkkoi kuin rauhoittavasti:\n\n-- Se on hullu pappi -- viekää hänet pois!\n\n-- Sekö sama, joka äsken kirkossa paasasi, kysyi huovi.\n\n-- Sama, ei hänellä ole täällä asiaa, puhui Juhana kuin\nvälinpitämättömästi.\n\nJa huomaten Erkin peräyttävän hevostaan siihen lähemmäs kirkonovea\njatkoi hän:\n\n-- Tuossahan on hänen hevosensa, ajakoon hiiteen täältä saarnaamaan!\n\nMutta Mikko ei istunut eteensä peräytettyyn rekeen. Hän katseli vain\nkauhuntäyttämin, todellakin kuin mielipuolen jäykin, älyttömin silmin\neteensä mäelle, johon juuri tuotiin toista vankiroikkaa pappilasta. Sen\netummaisena miehenä näet käveli, kädet selän taakse sidottuina,\nLeinosen Matti, rinnallaan nuori poikansa, joka melkein ylpeän\nnäköisenä polki hankea isänsä vieressä. Matin katseessa oli jotakin\nylen kammottavaa. Hän käveli kyllä selkä suorana, ylpeän näköisenä,\nmutta hän vilkui usein vieressään astelevaan poikaansa ja silloin\nvääntyivät hänen kasvonsa avuttomana hätään ... hän ajatteli\nnähtävästi, ei omaansa, vaan hennon, ainoan poikansa kohtaloa...\n\nMikon jokainen kasvonjäntere oli niin pingoittunut, kuin olisivat ne\nolleet katkeamaisilleen vedetyt, ja hänen verestävät silmänsä näyttivät\nuhkaavan pullistua ulos päästä. Hän ei voinut ajatella selvää ajatusta,\nei saanut ääntä kurkustaan ... näki vain Matin ja hänen nuoren poikansa\nsiinä editseen kävelevän mestauspaikkaa kohti, ja hän koetti riuhtaista\nitsensä irti Erkistä, joka juuri oli häntä rekeen auttamassa. Hän\ntempoi ja yritti juosta saapuvaa vankiroikkaa kohti, käheällä äänellä\nsopertaen:\n\n-- Tahvokinko tapetaan, isä ja poikakin...!\n\nMutta Juhanan ääni kuului silloin törmältä tiukemmin komentavan:\n\n-- Viekää pois pappi! Lähde jo ajamaan!\n\nErkki painoi silloin papin koko ruumiinsa voimalla reslan pohjalle,\nistahti itse viereen ja lähti hänkin henkensä hädässä ajamaan alas\ntörmältä Sysmään päin vievää tietä myöten. Rinteellä seisovat\nsotamiehet katsoivat kummastuneina ja hiukan epäillen tuota oudon\nreslan lähtöä, mutta kun se tapahtui huovipäällikön käskystä ja kun\nkyydittävä oli pappi, eivät he sitä pidättäneet. Mutta törmältä\nkantausi vielä reslan pohjalla makaavan, tuskaansa menehtymäisillään\nolevan nuoren papin korviin mestattavain vihlova tuskanhuuto ja jonkun\nnihtipäällikön vihaisesti ärjyvä komento:\n\n-- Välemmin tehkää selvä talonpojista, -- kaikesta kapinaväestä! Meidän\non tästä jouduttava kylään voittoamme juhlimaan.\n\nJa toinen ääni kuului ilkkuen säestävän:\n\n-- Kannattaapa nyt vähän juhliakin, sillä tähän se nyt loppui\nsavolaisten nousu!\n\n\n\n\nXVII.\n\nHULLULLE RETKELLE.\n\n\nMikkelin kirkonmäen kauhunkuvat olivat kuin tuliraudalla poltettuina\nsyöpyneet Mikko-papin herkkään mieleen ja raatelevasti ne häntä\nvihloivat, kun hän Erkin rinnalla ajoi tuolta kamalalta törmältä\nlänteen päin pitkälle metsätaipaleelle. Hän oli vaipunut reslan\npohjalle kuin horroksiin, mutta oli siltä yhä kuulevinaan korvissaan\nteilattavain talonpoikain tuskanhuutoihin sekaantuvaa huovien ilkuntaa,\nja hän näki koko ajan edessään, vaikka makasikin suljetuin silmin,\nLeinosen Matin hämmentyneen, hätää huutavan ja poikansa puolesta apua\nrukoilevan katseen. Ja Tahvon kirkkaat silmät -- oi, ettei hän voinut\nsiinä mitään...! Kaikki muut surut ja huolet olivat hänen mielestään\nhäipyneet, muisto Juhana-veljestäkin, jonka hän äkkiä tuolla\nkauhunmäellä, teloittajain seurassa, oli tavannut ja jota hänen\nepäluuloinen, sairas mielensä ei ollut voinut veljen silmäyksellä\ntervehtiä, vaikka Juhana hänet olikin pakoon pelastanut. Kaikki oman\nhengen vaara, kaikki ryöstettyä morsianta koskevat murheet, olivat\nhänen tajunnastaan kuin poispyyhityt, siinä asui vain se yksi kaamea\nkuva -- Mikkelin kirkonmäki ja siellä tapahtunut talonpoikain\nteurastus.\n\nMutta näistä synkistä, häilyvistä kuvista rupesi yksi hänen sairaassa\nsydämessään muita selvemmäksi kehittymään, yksi mielle saamaan muotoa,\nja siihen hän tarrautui kuin hukkuva pelastuakseen... Hän oivalsi jo,\nettä talonpoikain vapautumispyrkimys oli kaikkialla mennyt myttyyn,\nettä koko tuo epätoivoinen kansannousu oli lyöty maahan. Talonpojat\novat nyt hajoitetut ja voitetut maan joka kulmalla, saarretut\nsurmankierrokseen, niinkuin Nyystölässä ja Mikkelissä, tai tavataan\nheidät nyt hajallaan kotikylissään, minne huovien rankaisuretkikunnat\nkai parastaikaa kulkevat. Onko nyt kaikkialla pantava toimeen\ntuollaisia teurastuksia, onko koko väestö vereen upotettava ...\ntapahtuuko se esivallan käskystä ja eikö tuota julmuutta voida\nmitenkään ehkäistä...? Mikko tunsi itsensä kuin syypääksi näkemäänsä\nomain erämaanmiestensä kamalaan kohtaloon ... olihan hän heidän\nmukanaan kulkenut ja heidän erehdystään kannattanut ... jotakin olisi\nhänenkin, joka ansiottaan tuolta surmanmäeltä henkensä pelasti,\nyritettävä, estääkseen yhä uusia talonpoikaisjoukkoja veriin\nhukkumasta...\n\n-- Mutta mitä? Ja miten...?\n\nSitä hän tuskaisena reessään aprikoitsi. Keneenpä voisi hän,\nkapinoitsijoihin liittynyt maalaispappi, mitään vaikuttaa, kukapa\nyleensä voisi voittajain kostomielen taltuttaa tai pehmentää...?\nVoittavan sotaväen näki hän noita mietteitä yhä uudelleen hautoessaan,\nmielikuvissaan vähitellen lopulta personoituvan yhteen ainoaan\nhenkilöön, kovaan ja armottomaan, joka oli heidän kaikkien käskijä ja\npää ... jonka syystä, jota vastaan, tämä kansanliike oli noussut ja\njoka nyt oli voittanut, -- Klaus Flemingin ankara jättiläishaamu rupesi\nhänen liitelevissä haavekuvissaan hahmottumaan. Hän säikähti sitä kuvaa\nensiksi -- viimeksi koko maailmassa voisi hän kääntyä tuon jylhän,\nkylmän miehen, kansan ja hänenkin sukunsa sortajan puoleen, viimeksi\nkaikista ihmisistä kai tuon miehen sydän sulaisi tai heltyisi, -- eipä\nse ollut heltynyt koskaan ennenkään, vaikka kansan hätä ja epätoivo oli\nkoettanut sitä hellyttää... Hänkö nyt armahtaisi tai käskisi raakojen,\nvoitonhumalaisten huoviensa armahtaa häntä vastaan nousseita\ntalonpoikia...\n\n-- Ei, ei, ei koskaan!\n\nMutta Mikko-pappi ei päässyt näin vakuuttautumallakaan tuosta\nsairaaseen sydämeensä kerran kehittyneestä mielikuvasta eroon. Hän\nkoetti järkensä voimalla karkoittaa moisen mahdottoman unelman, mutta\nse ei enää hänestä lähtenyt. Hänen täytyi yrittää jotakin, se oli nyt\nkuin käsky, se oli hänen suuri velvollisuutensa, ainoa, viimeinen\ntehtävänsä enää maailmassa... Hänessähän oli vielä henki, hän saattoi\nvielä liikkua ja toimia, hänen on nyt toimittava, yritettävä oman\nhenkensä uhallakin, -- sehän on vähintä, mitä hän on velkapää tuolle\nkurjuuteen syöstylle kansalle.\n\n-- Minun täytyy puhua marskille, rukoilla, varoittaa... Minun on\nmatkustettava heti Klaus Flemingin puheille, kävi miten kävi...\n\nHänen järkensä torjui edelleen mahdottomana ja naurettavana koko tuon\najatuksen, mutta hän tajusi sittenkin olevansa sen kahleissa. Se oli\nhänelle samalla ainoa vapauttava ajatus siitä sielunhädästä, joka häntä\nniin armottomasti raateli ja jonka kouriin hän tunsi menehtyvänsä...\n\n-- Matkustettava on marskin leiriin, missä se vain onkin, vaikka\nTurkuun asti, astuttava pelottomasti ja kaikki vaikeudet voittaen hänen\nhirmuisuutensa eteen, kuvattava hänelle, kiroushuutoja säikkymättä,\nMikkelin kirkkomäen verityö ja kansan häviö ja pyydettävä häneltä apua\nja armoa niin hartaasti ja kuumasti, että se pyyntö häneenkin pystyy...\n\n-- Ihminenhän Klaus-herrakin sentään on, hänenkin täytyy voida\nheltyä...!\n\nNäin rupesi Mikko jo siinä taipaleen alussa, ikäänkuin valtoinaan\nsyöksähteleviä ajatuksiaan sitoakseen, suunnittelemaan tuota matkaansa\nja kaikkea sanottavaansa. Se oli oleva hänelle vaikein matka\nmaailmassa, ehkä vaarallisinkin, mutta sepä olikin oleva hänelle\nrankaisumatka, jonkinlainen toiviomatka, pelastusretki. Hänen oli\nkoetettava tehdä jotakin erehtyneen kansaraukan hyväksi ja sovitettava\nsamalla omat erehdyksensä, vapautuakseen niistä kauheista muistoista ja\nverikuvista, jotka häntä kiduttivat ja söivät.\n\nTavallinen syöttötaival oli äänettömässä hiljaisuudessa matkaa tehty,\nkun päiväsydännä saavuttiin eräälle aholle, samalle, missä\nVahvajärvellä käyneet huovit kolmatta viikkoa sitten olivat yönuotiota\npitäneet. Siinä seisahdutti Erkki hevosensa, viskasi sille tukon heiniä\nja virkkoi reessä istuvalle papille:\n\n-- No, nyt nouse suksille, tästä pääset oikoisimmin piilopirtille...\n\nMikko heräsi kuin unesta, katsoi saattomiestään suurin, tajuttomin\nsilmin ja kysyi:\n\n-- Mitä tarkoitat? Miksi pysähdyt?\n\n-- Tottahan lähdet nyt Leinosen naisten luo, jotka veljesi tälle\nsalolle on kätkenyt...?\n\n-- En lähde, aja eteenpäin...\n\nTätä Erkki taas ei ensinkään ymmärtänyt.\n\n-- Hä, -- heitähän olet koko talvikauden kaihoillut. Ja siellä saat nyt\nitsekin piiloilla, -- tälläkin tiellä liikkuu luultavasti huoveja,\njotka meitä eivät enää säästä.\n\nMutta Mikko puisteli päätään ja kehoitteli:\n\n-- Ajetaan vain eteenpäin, meidän on jouduttava tärkeämpiin tehtäviin.\nKauas täältä...\n\n-- Minne? Pelkäätkö huovien jo ajavan meitä takaa? Mutta niinkin ollen\non meidän paras poiketa tieltä syrjemmäs, -- kätketään hevonen tuonne\nnoroon... No, ala nousta...\n\n-- Minä en poikkea mihinkään, julisti Mikko oudon kylmästi, -- suoraan\non minun samottava eteenpäin.\n\n-- Hä? -- Erkki oli siitä itsepäisyydestä ihan ymmällä ja tiukkasi: --\nEtkö tahdokaan tyttöäsi tavata?\n\n-- Minä en saa nyt tieltäni poiketa, Erkki, selitti Mikko päättävästi.\n-- Tehtäväni minua kutsuu.\n\n-- Mikä hiton tehtävä? Minne sinulla nyt on niin kiire?\n\n-- Klaus Flemingin puheille. Minun on hänet tavattava niin pian kuin\nsuinkin, ennenkuin verilöylyjä jatkuu...\n\nErkki vihelteli pitkään, hän rupesi hämärästi tajuamaan haihattelevan\nja hentomielisen ystävänsä ajatuksenkulun ja hänen hurjat aikomuksensa.\nMutta ryhtymättä vielä hänen houreitaan mahdottomiksi kumoamaan jatkoi\nhän vallan loukkautuneena:\n\n-- Etkö älyä mitään, mies! Tässä on sinulla nyt tilaisuus tavata\nkaivattusi ja lohduttaa heitä... Arvatenkin nämä salolle yksin jätetyt\nnaiset ovat hyvinkin avun ja lohdutuksen tarpeessa...\n\nMikko vaikeni tuokioksi. Säälin ja hellyyden tunne rupesi saamaan hänet\nvaltoihinsa, vanhat muistot, vanha kiintymys pääsi hänessä jo\nvoimakkaaksi. Menetteleehän hän tosiaan väärin ja mielettömästi, jos ei\nnyt käy noiden turvattomain naisten luo, jotka salosaunassa\nvapisevat... Mutta miltei rajulla liikkeellä karkoitti hän samassa\nluotaan nuo muistot ja mieliteot kuin luvattomina ja kokosi kaiken\ntarmonsa siihen ainoaan tehtävään, jonka hän nyt kutsumuksekseen\noivalsi ja joka hänellä oli vielä elämässä suoritettavanaan... Vai\nheikoksiko hän tässäkin heittäytyisi... hänen täytyy voittaa ainakin\ntämä taistelunsa...!\n\n-- En saa nyt ajatella heitäkään, huudahti hän melkein kuin pahaa\nviettelystä väistäen, -- minulla on nyt sydämessäni toinen, tulisempi\npoltto, minun täytyy tavata marski Fleming...\n\n-- Ja jättää salolle avuttomaksi kihlattusi, ehkä nääntymään nälkään ja\nviluun...! Olet mieletön, Mikko, jos et nyt nouse suksille...\n\n-- Mieletön kenties olen ... hoki Mikko hiljemmin.\n\n-- Ehkä joskus myöhemmin saan palata omaa onneani ajattelemaan, nyt en!\n\nErkki rupesi tosissaan suuttumaan siinä odottaessaan hangella reestä\nnousijaa, -- tämähän on pähkähulluutta! -- Ja hän asetti Mikon sivakat\nreen viereen hangelle, nousi jo itse omilleen. Mutta Mikko ei reestä\npäkähtänyt, virkkoi vain kuin hätääntyneenä ja ystävänsä houkutuksista\neroon pyrkivänä:\n\n-- Ehkä jäät sinä, Erkki, tänne, -- mitäpä enää minun matkojani\nseuraat! -- Ne ovatkin kenties mielettömän matkoja, kaikkensa\nmenettäneen ... jätä minulle hevonen, koetan ajaa yksin halki maan.\n\n-- Sinä -- yksin...!\n\nMelkein halveksivasti sinkautti Erkki suustaan ne sanat, -- kiukku ja\nepätoivo tuon härkäpäiseksi heittäytyneen ystävänsä hulluttelun\njohdosta pani hänet siinä jo hiomaan suksiaan hankea vastaan, ikäänkuin\nhän olisi todellakin aikonut painaltaa siitä omille teilleen. Mutta\njättää pappi nyt ominpäinsä retkeilemään halki maan, -- eihän siitä\ntule mitään! -- Erkki hillitsi sisunsa kuohunnan. Hän koetti vieläkin\ntaivutella nuorta ystäväänsä, kuvata hänelle hänen aikeensa\nmahdottomuuden, todistaa, ettei häntä, kapina joukossa kulkenutta,\nsuinkaan lasketa marskin puheille ... tyrmään hänet pistetään ... ja\nettei hän saa päättömällä retkellään mitään toimitetuksi talonpoikain\nhyväksi. Mutta Mikko piti päänsä, hän tahtoi ehdottomasti ajaa\neteenpäin...\n\n-- No, ajetaan sitten, piru soi, -- pian taitaa se matka keskeytyä! --\nErkki hypähti suuttuneena, mutta sittenkin alistuvana rekeen ja tarttui\nohjaksiin. Hän arveli, että kai se Mikko kuitenkin palaa järkiinsä,\njahka vereksimmät muistot Mikkelin tapahtumista ehtivät vähän hänessä\narvettua. Ja luultavasti joudutaan näillä miehitetyillä teillä ennen\npitkää sellaiseen umpisolaan, että on pakkokin palata. -- Mihinkäpä\ntästä minäkään lähtenen yksin seikkailemaan, tässä olen nyt tottunut\nsukulaispapin reen sevillä tirppomaan, -- yksi menneen kaikki! Ajetaan,\nkunnes pystyaita nousee vastaan...!\n\nMutta pystyaita ei noussutkaan Mikon rekeä eikä retkeä vastaan.\nSydänmaan taipalilla ei ollut nyt mitään liikettä, ei ryttäreita eikä\nmuuta, he kulkivat aution, äänettömän erämaan halki. Vahvajärvellä\nsyötettiin hevosta, saatiin eväitä ja kyseltiin kuulumisia... Ei siellä\nmitään sen varmempia kuulumisia ollut, ei marskin tulosta eikä\nmahtiherrain aikeista, yhtenäisessä levottomuudessa vain elettiin,\ntietämättä, miltä taholta taas sotaväkeä hyökkäisi kylään. Miehet,\njotka olivat olleet nuijaväen matkassa, olivat paenneet tai lähdössä\nkoko kotikylästään kaukaisiin hirvisaloihin, missä esi-isäinsä tapaan\naikoivat elää eräkävijöinä... Sysikorvessa, jonne Mikko sieltä yötä\nmyöten ajoi, olivat useimmat talot jo raunioina ja väki pakosalla, ei\nsiellä marskilla olisi enää paljo rankaistavaa, jos sinne saapuisikin.\nVanha viittatie Päijänteen yli taas oli melkein ummessa, ei ollut nyt\nliikkujaa näillä teillä, joita myöten talonpoikain valtainen retkikunta\nkuukausi, toista sitten läksi niin toivorikkaana Turkua kohti\nsamoamaan. Sen mukana silloin Mikkokin kulki, kuvitellen muka voivansa\nvaikuttaa jotakin talonpoikain hyväksi... Ja nytkö taas hän sitä samaa\nkuvitteli ... samaa tietä taas ajaessaan... Mutta hänen täytyi siinä\najaa, toisenlainen oli hänellä sisäinen pakko nyt kuin silloin... Hänen\ntäytyi ajaa vaikka Turkuun asti... Mutta toisenlaiseksi kuvitteli hän\nnyt paluunsa Turkuun kuin viimeksi näitä teitä kulkiessaan. Ja\ntoisenlainen oli nyt hänen käsityksensä siitä ja sen riennoista kuin\nsyksyllä sieltä lähtiessään. Silloin oli hän kokonaan eläytynyt\nsikäläisiin kirkollisiin ja uskonnollisiin kiistoihin, kuvariitoihin,\nluterilaisen opin puolustamiseen takaisinhiipivää paavillisuutta\nvastaan, -- niistä hän oli innostunut ja riehahtanutkin. Nyt ne kaikki\nolivat hänestä niin peräti toisarvoisia asioita, -- pelkkä\nihmisyystunne oli niitä paljo ylempi, ihmisten, onnettomain,\nerehtyneiden, elämisensä puolesta turhaan kamppailleiden ihmisraukkain\nkohtaloiden ja hengen pelastaminen siitä armottomasta umpikuilusta,\njohon he olivat ajautuneet, se oli hänestä nyt hänen ainoa suuri\ntehtävänsä ja velvollisuutensa ... niin toivoton kuin se olikin...\n\nPäijänteen länsirannan teillä oli jo ihmisiä liikkeellä, sotaväkeä jos\nmuutakin väkeä, sitä enemmän, kuta lännemmäs jouduttiin. Mutta Mikon\nreslaa ei kukaan pidättänyt, matkustava pappi sai estämättä tehdä\ntaivaltaan, ja Erkkikin tuli ihmeekseen huomaamaan, että heillä tie ei\nnoussutkaan pystyyn. Vieläkin hän kyllä usein murisi koko tätä hullun\nyritystä, mutta ajoi kuitenkin edelleen papin rekeä ja kertoi\nsyöttöpaikoissa talonväille kuivasti olevansa hänen kuskinsa. Kun\nvahtipartioissaan liikkuvat huovit joskus taipaleella pysäyttivät reen\nja kyselivät vastaantulijalta hänen matkojaan, silloin selitti heille\nMikko-pappi niin tärkeänä ja niin vakuuttavasti olevansa virkamatkalla\noleva pappi ja pyrkivänsä marskin leiriin, että kyselijät enempää\ntiedustelematta jättivät hänet matkaansa jatkamaan. Ajoivatpa väliin\nkunnioittaen tiepuoleenkin, päästääkseen tärkeän näköisen hengenmiehen\nkulkemaan.\n\nPäijänteeltä ylisen Satakunnan rajoille saavuttuaan sai Mikko pian\nkuulla, ettei hänen tarvinnutkaan ajaa Turkuun asti marskia\ntavatakseen. Klaus Fleming oli, hävitettyään Ilkan joukon, äsken käynyt\nHämeessä ja todennut kaiken kapinaliikkeen jo sielläkin kokonaan\nrauenneeksi, sekä sitten, jatkamatta matkaansa sen pidemmälle, palannut\ntakaisin pääleiriinsä, joka edelleen oli Pyhäjärven rannalla. Niin\nkertoivat ilmeisen pelon vallassa olevat ihmiset syöttöpaikoissa, ja\nsen tiedon vahvistivat vastaantulevat huovit, joilta hän arkailematta\nsitä asiaa kyseli. Sinne oli hänen siis ajettava eikä tätä hänen\npyrkimystään voineet pysähdyttää Erkin jatkuvat varoitukset matkan\nvarrella eikä syöttöpaikoissa emäntäin kauhistuneet, pelokkaat katseet,\nkun he kuulivat matkustajain aikovan ajaa Klaus Flemingin pääleiriin.\nEräässä syöttöpaikassa tapasi Mikko odottamatta tuttavan miehen,\nystävänsä ja työtoverinsa Turun ajoilta, Eero Markonpojan, jonka kanssa\nhe talonpoikaisliikkeen alussa olivat yhdessä reessä matkustaneet\nnuijajoukon mukana ja yhdessä innostuneet tehtävästään sen hyväksi.\nToisessa mielialassa ja toisissa olosuhteissa olisi Mikolla ollut\npaljonkin tarinoitavaa tämän kohtalotoverinsa kanssa, paljo kyseltävää\nja tilitettävää. Nyt ei Mikolla ollut siihen mielenrauhaa eikä halua,\nja Eerokin tuntui kuin entistä ystäväänsä kartellen koskettelevan vain\npinta-asioita. Heidän lyhyestä keskustelustaan kävi kuitenkin kohta\nselville, että Eero oli paljo jyrkemmin kuin Mikko luopunut\ntalonpoikain asiasta, luopunut kokonaan heitä kannattamasta ja heidän\nhyväkseen uneksimastakin, -- luopunut yleensäkin uneksimasta. Hän\nkertoi nyt oikeastaan vain erehdyksestä ja talonpoikain vaatimuksesta\nseuranneensa kapinoivia seurakuntalaisiaan ... hän tuomitsi nyt\nankarasti koko heidän hankkeensa, josta he nyt jo ovat saaneet ansaitun\nrangaistuksensa. Mikko ymmärsi piankin, millä tavalla hänen entinen\nystävänsä, joka oli Padasjoella joutunut huovien vangiksi, oli\nselvinnyt ja vapautunut sotaväen pintehistä, -- kieltämällä oman\nosallisuutensa kansannousuun! Nyt oli Eero Turusta, jonne hän\nHämeenlinnasta oli vankina viety, matkalla takaisin entiseen\nkappalaisenpaikkaansa, jonne piispa Sorolainen oli hänet taas\nlähettänyt, -- Turussa, jossa marskin valta nyt oli kovempi kuin ennen,\nei hänen kaikesta huolimatta ollut hyvä viipyä.\n\n-- Tapasitko marskin itsensä, kerroitko hänelle suoraan talonpoikain\nhädästä? kyseli Mikko, tähdäten kohta siihen, mikä hänen omassa\nsydämessään askarsi.\n\n-- En totta tosiaan, marskin tapaamista vältin kuin ruttoa, vastasi\nEero torjuvasti. -- Se ukko olisi helposti voinut määrätä minut tyrmään\nheitettäväksi. Kiitin onneani, kun hänen heitukoistaan selvisin piispan\nsuosiollisella avulla Turussa!\n\n-- Onko henkesi sinulle niin kallis? Oletpa, Eero, muuttunut\nmelkoisesti, sittenkuin viimeksi tavattiin.\n\n-- Me haaveiltiin silloin, -- siitä unitaudista olen todellakin\nherännyt. Kansa erehtyi, ja me sen mukana, miksemme sitä tunnustaisi,\n-- sen ennätin ainakin minä oppia, kun Padasjoella olin lähellä\nhirsipuuta.\n\n-- Ja nyt et enää kansan kohtalosta välitä?\n\n-- Vaikka välittäisinkin, en sekaannu enää valtioasioihin. Meidän on\nhoidettava virkamme, saarnattava oikeaa oppia kansalle ja annettava\nesivallan hoitaa asiansa.\n\nTällaisen opetuksen oli verilöylyn läheltä näkeminen antanut Eerolle,\n-- sitä hän ei pyrkinytkään salaamaan. Hän näki kyllä entisen\ntyötoverinsa moittivista, hämmästyneistä katseista, että Mikko tuota\nkäytännöllistä elämänopetusta syvästi halveksi, mutta arveli\nelämänkoulun vielä kerran antavan Mikollekin saman, selvän opetuksen.\nKääntääkseen keskustelun pois itsestään kysyi nyt Eero Markonpoika\nvuorostaan:\n\n-- Entä sinä, Turkuunko olet matkalla?\n\n-- Enpä tiedä, menenkö Turkuun asti, vastasi Mikko aluksi vältellen.\n\n-- Mene pois sinne piispan puheille, hän antaa sinulle nuhteittensa\nohessa yhtä hyvät elämänohjeet kuin antoi minulle: \"hoida virkasi,\nmuuhun elä puutu...\"\n\nMikko tahtoi kerralla karistaa entisestä työtoveristaan sellaiset\nkuvitelmat itseensä nähden ja virkkoi nyt varmasti:\n\n-- Minä olen menossa Klaus Flemmingin puheille Tammerkoskelle...\n\n-- Mitä sinne, -- pistät suotta pääsi karhun kitaan! Vai aiotko pyytää\narmoa?\n\n-- Aion -- armoa tavallaan, armoa kansalle, ennen kaikkea ihmisyyttä!\n\nLyhyesti kertoi Mikko nyt työtoverilleen aikeistaan koettaa vaikuttaa\nmarskiin kansaan kohdistuvan rangaistuksen lieventämiseksi, verivirtain\ntyrehdyttämiseksi, säännöllisen elämän palauttamiseksi paljo\nkärsineeseen maahan. Kertoi käsittävänsä tämän yrityksen ehdottomaksi\nvelvollisuudekseen, jonka tieltä kaikkien muiden harrastusten täytyi\nväistyä. Ja hän innostui lopuksi:\n\n-- Tule mukaani, Eero, puhukaamme marskille yhdessä, koettakaamme\nsulattaa hänen sydämensä, -- kaksi voi enemmän kuin yksi!\n\nMutta Eero oli aivan säikähtäen ruvennut jo virkaveljensä puhuessa\nkietomaan villavyötä turkkinsa ympärille, -- rekeen ja taipaleelle\nkiirehtiäkseen, -- ikäänkuin peläten, että tuo parantumaton haaveilija\nsittenkin jollakin tempulla saisi hänet sekoitetuksi omiin\nuhkarohkeihin seikkailuihinsa. Ja ovelle astuessaan virkkoi hän\nMikolle, jonka silmät taas paloivat tuon esittämänsä tehtävän\nvirittämää uuden tulen hehkua:\n\n-- Minä palaan erämaille kappalaisenvirkaani hoitamaan, -- parasta\nolisi sinullekin, jos enempiä haaveksimatta tekisit samoin. Mutta jos\ntahdot uskalikkona komeilla ja sekaantua asioihin, jotka eivät sinulle\nkuulu, niin tee se, mutta sano rehellisesti, mitä todella luulet sillä\nsaavasi aikaan, mitä voittavasi?\n\n-- Sitä en tiedä, en uskalla toivoa tuloksista paljoa. Mutta minulla on\npaino täällä rinnassani, minun täytyy se saada kevennetyksi...\n\n-- Sekin paino on ulkokultaisuutta, -- tutki sielusi tarkemmin ja palaa\nvirkaasi! Hyvästi!\n\nSen keskustelun perästä tutki nuori pappi vielä uudelleen sielunsa,\nkoetti erottaa siinä rehellisen pyrkimyksen turhasta kuonasta, koetti\nriisua ja kurittaa itsensä. Mutta hänen pakottava tunteensa,\nkäsityksensä velvollisuudestaan yrittää jotakin kansan hyväksi, se ei\nniissä uusissakaan käräjissä muuttunut; hänen päätöksensä pyrkiä Klaus\nFlemingin puheille pysyi horjumattomana. Ja tämän tapaamisen jälkeen\nhän ikäänkuin entistä kiihkeämmin tahtoi kiirehtiä tuota päätöstään\ntoteuttamaan, hän hoputti Erkkiä yhä nopeammin jokaisessa\nsyöttöpaikassa valjastamaan uupuvan hevosen, jotta taas taipaleelle\njouduttaisiin. Ja Erkki valjasti, mutta teki sen yhä suuremmilla\nepäilyksillä, kuta lähemmäs jouduttiin Näsijärven ja Pyhäjärven välistä\nkannasta.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nKLAUS FLEMINGIN SOTALEIRISSÄ.\n\n\nSuomenmaan käskynhaltija ja sen sotaväen päällikkö, Viikin vapaaherra,\nvaltaneuvos, marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming piti Nokian\ntaistelun jälkeen, josta jo oli lähes kuukausi kulunut, sotaleiriään\nPirkkalan pitäjässä, Ylisessä Satakunnassa. Siitä keskuksestaan johti\nhän tarmolla ja taidolla hänelle peräti vaarallisena hetkenä puhjenneen\nkansankapinan kukistamista ja uhatun, joskaan ei horjahtaneen, valtansa\nlujittamista. Hän oli sinne koonnut suurimman osan sitä runsaslukuista\nsotaväkeä, jonka hän Viron sodan jälkeen, vaikka siitä oli kulunut jo\npari vuotta, yhä kaiken varalta oli pitänyt aseissa valtansa tukena, ja\nsiitä hän lähetti retkikuntia eri tahoille kukistamaan kapinanpoikasia,\nmissä niitä vielä milloinkin esiintyi. Itsekin oli hän ratsuväkineen\ntehnyt pienempiä retkiä lähiseuduille kansaa peloittaakseen ja\nkitkeäkseen siitä viimeisenkin kapinahalun, olipa sitä varten äsken\nkäynyt Hämeessäkin, jonka hän oli todennut jo täysin rauhoitetuksi, --\nhän ei tahtonut palata Turkuun, ennenkuin maassa viimeinenkin\nvastarinnan ääni oli vaimennettu. Savossa ei nyt tammikuun lopulla\nvielä kaikki ollut selvää, jotapaitsi Pohjanmaalta, kansanliikkeen\nahjopaikoilta, edelleen kuului jotakin kumeaa kohinaa, vaikka\nsikäläinen nuijajoukko olikin niin perusteellisesti voitettu ja sen\njohtajat hirtetty, -- muuten oli kapina jo tyyten kukistettu.\n\nMarski piti päämajaa Pirkkalan nimismiehen talossa Tammerkosken\nrannalla, pienessä kylässä, -- hänen sotaväkensä oli tätä keskustaa\nympäröiviin kyliin ryhmitetty. Nimismiestalon kahdessa suuressa\ntuvassa, jotka hänen nöyräselkäinen ja aina puuhakas palvelijansa\nJuhana Näf -- kettumaisuutensa vuoksi oli hänelle annettu pilkkanimi\nRäf, -- oli läheisistä aateliskartanoista tuoduilla kalustoilla ja\nastioilla järjestänyt kutakuinkin siedettävään kuntoon, asusti hän nyt\nlähimpäin neuvonantajainsa ja ylimpäin sotapäällikköjensä kanssa, ja,\nmieltynyt kuin oli sotaleirielämään, viihtyi ja voi hän siellä\nerinomaisen hyvin. Söi vahvasti, joi olutta, ja vastaanotti eri\ntahoilta, Turusta, Viipurista, Hämeenlinnasta ja Pohjanmaalta saapuvia\ntiedonantajiaan; piti apulaisiaan alituisessa toiminnassa ja lähetti\nheidät heti sammuttamaan sinne, missä vielä vähänkin kulon itua ilmeni.\nTäältä Tammerkoskelta hoiti hän samalla lujalla kädellä koko maan\nhallintoa, johti rajankäyntiä Venäjää vastaan ja kiivasta\nkirjeenvaihtoaan Ruotsiin, tänne saapuivat kuninkaan airuet Puolasta\nasti hänen luokseen ja täältä hän kuninkaalle tiedotuksiaan ja neuvojaan\nlähetti. -- Pirkkalan leiri oli todellakin täksi sydäntalven ajaksi\nmuuttunut Suomen hallinnan keskukseksi.\n\nTammikuun loppupäivät (1597) olivat käsissä. Marski oli eräänä aamuna\nnimismiestalon päätuvassa noussut vuoteeltaan varhain, niinkuin hänen\ntapansa oli, ja takkatulen roihutessa -- hän rakasti lämmintä --\nsihteerinsä Kasper Gröningin kanssa suorittanut päivän ensimmäisiä\nkiireellisimpiä hallitustehtäviä, ja hän luetutti nyt itselleen\npikalähettiensä yöllä tuomia kirjeitä. Mitään tärkeämpää ei tänä aamuna\nollut... Kirje Paraisista Ebba-rouvalta, joka yhäti huolehti hänen\nterveydestään \"siellä synkässä erämaassa sen jumalattoman väestön\njoukossa, jolla tuskin on oikeita asuntojakaan\", -- turhaa huolta ja\nvaivaa, Klaus-herra ei ollut vuosikausiin tuntenut itsensä niin\nhyvinvoivaksi ja pirteäksi kuin nyt täällä Sisä-Suomessa...! Kirje\nKäkisalmesta, jossa kerrottiin rajaneuvottelujen alkuunpääsyn taaskin\nsitkistyvän, -- sitä marski tosiaankaan ei surrut, sillä hänestä oli\nsitä parempi, kuta pitempään siellä rajalla vitkasteltiin, onpahan\nsilloin aina enemmän aihetta pitää sotaväki Suomessa koossa! Ja tämän\nsaman airuen mukana Viipurin kautta kiertoteitse kulkeutunut pieni ja\nhätäinen kirjelappu Götrik Finckeltä, Savonlinnasta. Götrik-herra oli\nkirjeen lähettäessään vihdoin saanut sinne sydänmaanlinnaansa kauan\nodottamaansa apuväkeä ja toimittanut sen heti talonpoikia vastaan,\nmutta suuret, kiihkoisat kapinajoukot ovat vielä jalkeilla sekä\nPohjois- että Etelä-Savossa...\n\nKlaus-herra, joka loikoili vuoteensa reunalla villaisessa yönutussa,\nvielä tuhruisena ja takkuisena yöunensa jäljiltä kuunnellen Kasperin\nhänelle lukemia kirjeitä, murahti ja kirosi:\n\n-- Se nyt on pirua, ettei sieltä Savosta päin jo rupea tulemaan\nsuoranaisia tietoja. Mikäs tämäkin nyt on -- lähes kahden viikon vanha\nkirjelappu...! Sillaikaa on Götrik erämaanlinnoineen jo ehtinyt nousta\ntuhkana taivaalle...!\n\n-- Tiet ovat kai vielä kapinaväen hallussa, virkahti sihteeri,\nhienosteleva, kapeisiin kaatioihin ja väljään, samettiseen\nröyhelönuttuun puettu ja sileäksi suittu kääppänä.\n\n-- Mutta olisihan nyt jo kahdessa viikossa pitänyt ehtiä puhdistaa tiet\nja ajaa talonpojat helvettiin... Mitä se Götrik sitten kirjeensä\nlopussa oikein ilmoittaa?\n\n-- Pyytää vain apuväkeä täältäkin Savoon...\n\nMarski murisi, ryki ja syljeskeli:\n\n-- Götrik kehui Pohjanmaan kapinan puhjettua ylvästellen, että kyllä\nhän savolaisistaan vastaa, -- siinä sillä nyt on ukolla vastaamista!\nHän on salaa herttuaa ja talonpoikia hännystellyt ... tiedän sen, hän\non liian lähellä tuota petollista Kankaisten sukua. Tuhat tulimmaista,\nolisipa meidän sittenkin pitänyt lähteä Hollolasta sinne Savoon päin,\nniinkuin aikomuksemme olikin, ja puhdistaa se sekä pään että jäsenten\npuolesta...\n\n-- Hollolaan saapuneet tiedothan olivat vallan rauhoittavia, muistutti\nsihteeri Gröning, joka osaltaan oli varoittanut isäntäänsä lähtemästä\ntuolle kovin vaivaloiselle matkalle Päijänteen itäpuolelle, jonne häntä\nitseään ei ensinkään haluttanut.\n\n-- Niin, sikäläiset voudit ja knaapit kehuivat siellä muka\nsuorittavansa urotekoja, -- olivat kai Sysmässä käyneet ryöstämässä ja\npolttamassa...! Mutta miksei tule Savosta suoraan ja oikeita tietoja?\nPitänee lähettää vielä huovijoukko sinnekin...\n\nNäin marski siinä itsekseen vihapäissään rähisi, kirosi usein ja\nsynkästi, sekä yski sekaan. Oli taas illalla tullut monta olutkannua\nkallistetuksi, ja ne vielä hiukan kurkussa kutkuttivat. Rutosti hän\nsentään nousi puolimakaavasta asennostaan, oikaisi suoraksi kookkaan\nvartalonsa ja astui sihteerinsä luo tuvan suuren pöydän ääreen.\n\n-- Knut Kurki saa lähteä sukulaistaan Savoon tervehtimään ja pintehistä\npelastamaan, puheli hän edelleen kuin itsekseen. -- Vaikka tosin uskon\nFincke-ukon siellä omin voiminsakin selviävän; se on ovela äijä,\nmonista pulista se on ennenkin puikahtanut ... suotta se vain aina\nruinuaa...\n\nPalvelusintoinen Juhana Näf toi marskille suuret ratsusaappaat, jotka\nhän taitavasti veti herransa jalkoihin, puki karkean, sarkaisen\nasetakin hänen ylleen -- Klaus-herra ei rakastanut hienoja verkoja eikä\nsamettitakkeja, hänen pukunsa piti ennen kaikkea olla lämmin, -- ja\nkiinnitti miekan hänen vyölleen. Vesiastiakin oli siinä silmäinpesua\nvarten, mutta sen ohi marski välinpitämättömästi astui; tähän tottunut\npalvelija kantoi vesimaljan pois sekä sipsutti sitten nokkelana tuomaan\nherralleen kannullisen kuumaa olutta.\n\n-- Ei, minä tahdon nyt syödä, komensi vanhus, pöydän päähän istuutuen\nja miekkansa viereensä pöydälle läimäyttäen. -- Miksei tuoda jo\naamiaista, sianlihaa ja piimää ja rasvakyrsiä, -- hä?\n\nLuokkiselkäinen palvelija juoksi kuin hyrrä tätä käskyä toimittamaan ja\nsamassa häärikin lauma palvelijoita aamiaista valmistellen. Hetki oli\ntavallistakin varhaisempi, siksi ei vielä murkina ollut valmisna, mutta\nNäf tiesi vanhasta kokemuksesta, että hänen tuittupäinen herransa\nnostaa pahan metelin, jos ateria viipyy silloin, kun hän tahtoo syödä.\nJa hän tahtoi syödä usein ja paljon...\n\nMarski silmäili vielä siinä pöydällä olevia, yöllä saapuneita kirjeitä,\nkäänteli kuin halveksien kourassaan Götrik Fincken pientä, vanhaa ja\nvähän valaisevaa lappusta, joka häntä sittenkin enin huoletti, ja\nrupesi taas sihteerilleen toruen äyskimään.\n\n-- Mikseivät tule jo toiset herrat tänne tupaani, Kurki ja kuomani\nIivarinpojat ja ne muut, -- missä ne herrat laiskurit aikailevat, vai\naikovatko nukkua koko päivän ja antaa minun yksin syödä aamiaiseni.\nVikkelämmin, Kasper, nosta heidät pystyyn, kaada jäävettä heidän\nniskaansa ja tuo tänne -- niinkuin jo olisivat. Mokomat\nvuodesankarit...!\n\nKlaus-herran lähimpään seurapiiriin ja pöytäkuntaan kuuluivat\nsotaeverstit Ivar Tavast ja Knuutti Kurki, milloin eivät olleet\npartioretkillään, Särkilahden kiivasveriset veljekset Pertteli ja Mauno\nIivarinpojat, jotka tosin eivät paljoa liikkuneet sotaisilla retkillä,\nvaan sitä tehokkaammin avustivat marskia ruoka- ja juomapöydän ääressä,\n-- juovuttuaan usein tappeluksikin pistäen --, kuului Jaakko\nOlavinpoika, Bolstadin herra, joka seurasi Viikin vapaaherraa kuin\nuskollinen koira, sekä pari muuta ylimystä. Marski viittasi hienoluisen\nsihteerinsä viereensä istumaan. Sillä ateriat olivat hänelle usein\nsamalla virkaistuntoja, joissa tehdyt päätökset kirjurin kesken\nsyönninkin piti panna paperille, tai kirjoittaa niistä kirjeitä tai\ntoimeenpanna yhtäkkiä annettuja ohjeita. Hänellä ei näin ollen ollut\noikeastaan lepoa koskaan, sillä väliin yölläkin komensi marski\nkirjurinsa panemaan paperille jonkun tuuman, joka hänelle vuoteessa\nmaatessaan oli yhtäkkiä päähän pälkähtänyt. Toiset herrat kiirehtivät\ntoisesta tuvasta, sikäli kuin unisina vuoteiltaan kerkesivät, sisään ja\nasettuivat tietyille paikoilleen ruokapöytään.\n\nMarski söi nytkin paljon ja joi syödessään vielä enemmän. Mutta sitä\ntehdessään hänen ajatuksensa kuitenkin olivat koko ajan työssä. Nyt hän\nvarsinkin aprikoitsi sitä ongelmaa, miten Ruotsin Kaarlo-herttua, jonka\nhän uskoi koko nuijakapinan aiheuttajaksi, oli saanut vaikutetuksi\nkaukaisen Savonkin kansaan, jota Götrik oli kehunut. Hänen asiamiehensä\nPohjanmaalta ovat kai sielläkin hiihdelleet, -- ruotsinkielisiä\nkirjureita kuuluu sielläkin olleen kapinaväen joukossa.\n\n-- Mutta erehdys on ruhtinaalliselle herralle sittenkin tullut siinä,\nkun hän pani kapinan yllyttäjänsä liian aikaisin liikkeelle, -- näin\njatkoi hän ajatuksiaan ääneensä, pureskellessaan silavaa niin tiukasti,\nettä rasva suupielistä tippui. -- Nyt meillä on hyvin aikaa täällä\ntalvella kukistaa ja paljastaa hänen vehkeensä, ennenkuin hän itse\navovedellä pääsee laivoillaan liikkeelle. Ja siihen mennessä on meillä\nUudellamaalla rakennettu uusi; monimastoinen laivasto, jolla taas hänen\nkesäiset yrityksensä torjumme.\n\n-- Luuletko siis Kaarlo-herttuan todella hyökkäävän Suomeen, kyseli\nhiukan levottomana Laukon pukkipartaherra, viiltäen lohta leivälleen.\n\n-- Hän hyökkää varmasti, ellemme me jo sitä ennen ole vesillä, vastasi\nKlaus-herra tyyneesti ja varmasti. -- Sota on välttämätön, ja se alkaa\nheti avovedellä. Tämä talonpoikain kapina, jonka langat juontuvat\nRuotsista meidän päänmenoksi, se on ollut vain pieni sivuhyökkäys;\ntakaiskuksi tarkoitettu, -- edessäpäin esiintyy mestari itse kai\navonaisemmin. Olisikin tämä takatuuppaus tuottanut meille\nhelkkarinmoista hämminkiä, jos se olisi tullut keväällä, päähyökkäyksen\nyhteydessä. Luulenpa ruhtinaan nykyisin siellä Tukholmassa aika lailla\nsadattelevan Pohjanmaan talonpoikia, jotka malttamattomasti jo jouluksi\ntarttuivat nuijiinsa ja nyt jo ovat maahan masennetut.\n\nMarski puhui harvakseen, mutta varmalla ja voimakkaalla äänellä, ja\nkaikki hänen liikkeensä ja otteensa todistivat ripeyttä ja ruumiin\nterveyttä. Eipä olleet tämänkään talven rasitukset näyttäneet häntä\nkuluttaneen, vaikka hän ikäisekseen oli paljo rasittavia matkoja\ntehnyt, rehkinyt sotahommissa ja ratsun selässä hankitaipaleita\nkatkaissut. Vuodet ja huolet olivat tosin häneen leimansa lyöneet.\nOhkaiseksi oli päälaelta kulunut hänen tukkansa ja hänen pörröinen,\nruokkoamaton partansa oli täysharmaja. Harmahtava oli ihokin, mutta\nkasvot olivat luisevat ja lujat, leuka, joka rotevasti pureskeli\nruokaa, oli leveä ja tarmokas, ja silmät, jotka näyttivät sameilta ja\ntihruisilta, vilkuivat kuitenkin liukkaasti ja valppaasti joka taholle,\n-- hän huomasi kyllä seurueessaan jokaisen liikkeen, jopa jokaisen\nkasvojen ilmeenkin. Astuessaan oli hän vähän kankea ja kulmikas, mutta\nse ei ollut vain vanhuuden vikaa, hän oli muutenkin jo luonnostaan\nhiukan kuin kirveellä veistetty ja höyläämättömäksi jätetty...\n\n-- Mutta jos herttua todella keväällä Ruotsista tähän maahan hyökkää,\non meidän sitä varten ajoissa pidettävä huolta, että selkämme pysyykin\nvapaana, jatkoi Knut Laukon herra äskeistä, huolenalaista ajatustaan.\n-- Talonpojat eivät saa täällä silloin uudelleen tarttua tapparoihinsa,\nsiksi ovat he nyt niin perinpohjin nujerrettavat, etteivät enää kykene\nkynsiään näyttämään, jos tilanne meille kävisikin täperäksi.\n\n-- Se on totta, matki Jäppilän herra, -- täältä sisämaasta ei saa\nsilloin kuulua hiiskahdustakaan.\n\n-- Eikä kuulu, vakuutti marski rauhallisesti. -- Talonpojat on jo\nnujerrettu, mitä työtä vielä on jäljellä, se on vain pientä kotikuria.\nJa siinä on tärkeintä katsoa, että he, kun se suuri jytistys alkaa,\npysyvät erillään herttuan uusista pauloista.\n\nMurkinan aikana, jota kesti kauan, kävi nimismiehen talossa monenlaisia\nasiamiehiä, muonituksenhoitajia, matkalle lähteviä airuita,\narmonpyytäjiä ja muita, joiden asiat sihteeri enimmäkseen toisessa\ntuvassa ratkaisi, marskia itseään niiden pikkuasiain takia vaivaamatta.\nMutta eräs asioilleen pyrkivä tuntui olevan itsepäinen; sieltä\neteisestä kuului kinastelua ja väittelyä, -- tulokas pyrki tarmokkaasti\nja hellittämättä itsensä Klaus Flemingin puheille.\n\n-- Mikä se sellainen sisukas mies on, huusi sihteerilleen ruokapöydästä\nmarski, joka tuota jymyä oven takaa kuuli. -- Etkö voi antaa hänelle\npotkua, taikka anna jonkun huovin puolestasi potkaista.\n\n-- Potkaista, mutisi Kasper Gröning, joka marskin äänen kuultuaan tuli\nsisälle tupaan, -- se on eräs pappi...\n\n-- Ei se saa olla esteenä, uhmaili Klaus-herra, nauraa röhötellen. --\nOn me annettu ennenkin pappien tehdä häränpyllyjä, -- nehän ne salaa\nmeitä vastaan vehkeilevät. Mikä sillä on asiana, armonpyyntö, vai?\n\n-- Sellaistakin sanoo olevan asianaan ... kertoo tulevansa Savosta.\n\n-- Vai Savosta, innostui marski, -- laskepas sisään se pappi, kuullaan,\nmitä hänellä on sieltä kerrottavana.\n\nMarski siirsi ruokakulhonsa syrjemmäs, joi pitkän kulauksen olutta ja\nojentausi, äänekkäästi röyhtäisten, selkäkenoon seinää vasten, siitä\nmukavasta asennosta ikäänkuin puoli-ivallisesti katsellen, minkälainen\npaksu sielunpaimen siellä nyt tupaan työntynee.\n\nSe olikin hento, kalvakka, hyvin epävarman näköinen nuori mies, jonka\npolvet tuntuivat vavahtavan hänen sisään astuessaan ja jonka silmät\nsäikähtyneinä, mutta samalla intohimoisina, pälyivät kynttilöin\nvalaistuun ruokapöytään päin. Saapunut asiamies, Mikko Martinpoika,\nkumarsi ja pysähtyi keskilattialle.\n\n-- No, mikä olet sinä miehiäsi, mistä kotoisin, urahti marski pöydän\npäästä, puoleksi uteliaana, puoleksi kiusaantuneena.\n\n-- Olen Rautalammen kappalainen...\n\n-- Rautalammen, -- siinä erämaassa olen pari vuotta sitten käynyt yksiä\nhirtehisiä kurittamassa, mutta nythän sieltä taas kuuluu Hämeessä asti\nkäyneen kapinoitsijoita. Et ole tosiaankaan siellä hyvin laumaasi\npaimentanut...\n\nSe ensi ryöppy marskin suusta ei ollut omansa nuoren papin rohkeutta\nlisäämään ja neuvotonna hän jäikin äänettömäksi, tietämättä miten\nlähteä suurta tehtäväänsä esittämään, kunnes marski karjaisi:\n\n-- Asiasi! Tahdot kai puolustautua, että et muka ole syypää\ntalonpoikain nousuun, mutta minä en sitä paljo usko, -- te papit olette\nmonin paikoin kansaa villinneet, teidän asianne on myöhemmin vielä\nerikseen tutkittava!\n\n-- En puolusta itseäni, sopersi Mikko silloin vastaukseksi hiljaisella\näänellä, -- syyllinen olen kyllä monellakin tavalla, en ole osannut\nsanankuulijoitani johtaa oikeaan. Mutta itselleni en rukoile armoa,\nrangaiskaa minua ansioni mukaan, -- tuolle eksyneelle kansalle nyt\nrukoilen armoa, laupeutta...\n\n-- Mille kansalle, kenen puolesta puhut, mikä kapinajoukko sinut tänne\nlähetti, kyseli nyt kipakasti marski, jota asiamiehen ylimalkainen\nruikutus ellotti. -- Mistä nyt tulet?\n\n-- Suur-Savosta...\n\n-- No, se on toki selvä vastaus, nyt annas kuulua, mitä sinulla on\nsieltä kerrottavana. -- Milloin sieltä läksit?\n\n-- Olen ajanut yötä ja päivää yhteen menoon suoraan Mikkelin kirkolta.\nSiellä tapahtunut hirmuinen teurastus ei antanut sielulleni rauhaa...\n\n-- Mikä teurastus? -- Marski kumartui eteenpäin aivan jo uteliaana\nkyselemään, sillä noista Savon tapahtumistahan hän juuri oli odottanut\ntietoja. -- Onko siellä ollut taistelu? Milloin? Ja miten siellä kävi?\n\n-- Oli taistelu, vastaili Mikko, marskin mielestä liiankin hitaasti. --\nViime sunnuntaina, kirkon aikaan; taisteltiin Mikkelin pappilassa,\njonne sotaväki saartoi koko talonpoikaisjoukon...\n\n-- Ähäs, nyt sinun juttusi rupeaa joltakin kuulumaan, mikset tuota jo\nheti sanonut, intoili Klaus-herra iloisena tuosta vieraan tuomasta\nvoiton sanomasta. -- Vai saartoivat, kerro tarkempaan, miten sitten\nkävi...?\n\n-- Talonpojille oli luvattu henki, jos he antautuvat, mutta heidät\nmestattiin kuitenkin kaikki... Minä en saata uskoa, että tämä teurastus\ntapahtui teidän tahdostanne, jalosukuinen herra. Kansa on kärsinyt ja\nkärsimyksissään erehtynyt, mutta ettehän kuitenkaan voi sallia, että se\nlopen hävitetään.\n\n-- Mitä höpiset ... lopen hävitetään! Niskurit ja kapinoitsijat ovat\nkai vain saaneet rangaistuksensa, ärähti marski. -- Onko siellä Savossa\nkapina jo kaikkialla kukistettu?\n\n-- Talonpojat ovat tietääkseni joutuneet tappiolle joka taholla,\npohjoisessakin, sotaväki on kaikkialla voittanut. Mutta juuri siksi\nolen kauhistuneena ja typertyneenä tuosta hirmuisesta, tarpeettomasta\nverenvuodatuksesta tullut teitä rukoilemaan: älkää salliko tuon\nverenvuodatuksen jatkua, älkää antako voittaneen sotaväkenne surmata\nsyyllisiä syyttömäin mukana, julistakaa anteeksianto...\n\nNäitä nuoren papin taivuttavia rukouksia tuskin enää ruokapöydän\nympärillä kuunneltiin. Siellä oli itse tuo hänen tuomansa uutinen\ntalonpoikaisten nuijamiesten kukistumisesta vallannut niin suuren\nmielenkiinnon, että koko keskustelu herrain kesken keskittyi siihen.\nMutta saattoiko siihen uutiseen uskoa, tiesipä, mikä tämä\nhaihattelevana esiintyvä pappi on miehiään ja mihin hän tähtää.\n\n-- Miksei olisi Götrik Fincke itse lähettänyt meille pikaviestiä\nvoitostaan, epäili aina epäluuloinen Pertteli herra, ja hänen veljensä\nMauno säesti:\n\n-- Ei Götrik ole sellaisissa asioissa hidas...\n\n-- Mutta hän ei tiettävästi itse ollut mukana Suur-Savon taisteluissa,\nrampa ja raihnainen mies, selitti Ivar Tavast, joka Fincken hyvin\ntunsi. -- Ja hänen alapäällikkönsä ovat tolhoja...\n\n-- Kenties täytyy Knut Kurjen sittenkin lähteä sinne asioista oikeaa\nselkoa ottamaan, esitti jo Jäppilän herra.\n\nSilloin kääntyi Klaus Fleming, joka ääneti oli kuunnellut herrain\nporinata, taas tuikeana keskilattialla, ikäänkuin vastausta odottaen,\nseisovan, syväsilmäisen papin puoleen ja kysyi ärjäisten:\n\n-- Mitä oikein on tapahtunut siellä Savossa ja siinä Mikkelin\ntaistelussa, kerro selvästi kaikki, niin että voimme päättää\nvalehteletko!\n\nIloisena, että pääsi taas varsinaista asiataan ajamaan, kertoi nyt\nMikko, mikäli hän tapausten menoa oli ymmärtänyt, talonpoikain\netenemisen Juvalle ja Sääminkiin asti, heidän peräytymisensä sieltä,\nkertoi talonpoikain hajaantumisesta ja jäännösjoukon sulkeutumisesta\nMikkelin pappilaan. Täällä pappilassa ja kirkonmäellä harjoitetut\nverityöt kuvasi hän sillä kauhulla ja vavistuksella, joka vieläkin\nhänen mieltään vatvoi ja joka oli hänet pakottanut tälle retkelle.\nMutta siinä marski taas äkkiä ja kärsimättömänä keskeytti hänet ja\nkarjaisi tiukasti:\n\n-- Tuon jo kerroit äsken. Jos juttusi on tosi, ovat asiat Savossa\nhyvällä kannalla. Mitä siis oikeastaan väität ja ruihnaat?\n\n-- Talonpojat ovat pahasti esivaltaa vastaan rikkoneet, heidän hätänsä\non heidät eksyttänyt, vastasi Mikko tuota komentoääntä säikähtäneenä,\nmutta jatkoi sitten rohkeammin, pakkautunutta sydäntään tyhjentäen: --\nMutta salli niiden, jotka taas tahtovat palata rauhassa viljelemään\nraastettuja maitaan ja köyhissä kodeissaan elämään, salli heidän se\nrauhassa tehdä! Älä anna enää huoviesi teloittaa noita onnettomia\nvoitettuja viimeiseen mieheen asti, niinkuin Nyystölässä ja Mikkelissä\ntekivät, älä salli heidän hävittää tätä kovia kärsinyttä kansaa ja\nsitten istuttaa henkiin jääviinkin niin syvää kauhua ja kirousta, että\nse vihana ja kostona periytyy vielä vastaisiinkin polviin. Ole\narmollinen noita erehtyneitä kohtaan ... siitä on sinulle oleva\nsiunaus...!\n\nKlaus Fleming oli kuunnellut papin pitkää juttua ensin mielenkiinnolla,\nsitten taas kärsimättömästi, -- häntä ärsyttivät varsinkin Mikon\nviittaukset siihen, että talonpojilla muka oli ollut liian raskaat\nrasitukset ja että niiden synnyttämä epätoivo olisi heidät aseisiin\nnostanut, -- itsehän hän syytti kaikesta herttuan vehkeitä ja\ntalonpoikain uppiniskaisuutta. Mutta kun Mikko vielä rupesi jatkamaan:\n\n-- Ja ulota säälisi niinkin pitkälle, että heiltä, paljaiksi\nryöstetyiltä, vastaiseksi helpoitat majoitusrasitusta ja veroja ...\nsilloin kimmahti pörröparta pöydän päästä pystyyn ja jyrisi ukkosen\näänellä:\n\n-- Hä, mies, sinä puhut päättömiä ja puhut pääsi puhki! -- Hänen\nniskansa oli käynyt punoittamaan, hänen leveä leukansa väkätti hetken\nja sitten hän jatkoi karkealla, ilkkuvalla äänellä: -- Tämä\nteerenpoikako tulee meitä neuvomaan, että kapinantehneet pitäisi jättää\nrankaisematta, kun heidän kavala yrityksensä iskeä puukko selkäämme ei\nonnistunut...! Ja kun he vihdoin, ryöstettyään ja poltettuaan herrain\nja esivallan omaisuutta, joutuvat tappiolle kapinayrityksessään, jota\nkukistaakseen sotamiestemme on ollut uhrattava henkensä ja vuodatettava\nverensä, silloin nämä eivät saisi heitä edes kurittaa, vaan pitäisi\nlähettää kapinamiehet kauniisti koteihinsa, valmistamaan uusia\nvehkeitä, -- ehkä taputtaa vielä olallekin...!\n\n-- Ja kaiken lisäksi olisi vielä palkinnoksi kapinasta helpotettava\nnäiden nuijapäiden veroja ... säesti Jäppilän herra korkean\nsuojelijansa sisukkaita puheita. Ja hänen Mauno-veljensä kiirehti\nterästämään:\n\n-- Sehän olisi sama kuin kehoittaa heitä: yrittäkää pian uudestaan! Ei,\ntällä papilla on pää pehmyt -- tai liian kiero!\n\nMutta marski Fleming ei pitänyt siitä, että hänen puheisiinsa\npuututtiin silloin, kun hän itse oli sanavauhdissa; ja hän humautti\ntihruisilla silmillään moittivasti liian palvelushaluisiin Särkilahden\nveljeksiin. Hän puhui usein hyvin laajasanaisesti ja perinjuurisesti ja\nnytkin otti hän lattialla seisovalle, orvon näköiselle papille oikein\nolan takaa selittääkseen, kuinka rikollisesti talonpojat olivat\nmenetelleet, murhanneet hänen huovejaan, avantoonkin heitä\nupottaneet ... polttaneet satoja kartanoita, yrittäneet erottaa hänet,\nkuninkaan edustajan, virastaan ja panna kuninkaan vastustajan\nsijaan...! Hän kuvasi nuhtelevasti, kuinka he olivat esivallalle\nuppiniskaisina antautuneet ilkimysten verkkoihin, jotka valtakunnalle\nturmiota valmistavat, ja uhanneet tulla repimään maahan Turun linnan\nmuurit...\n\n-- Ja tämän kaikenko he olisivat saaneet iltikseen tehdä,\nrankaisematta...! Sellaista viisautta ei sinun, keltanokan, olisi\ntarvinnut tulla Rautalammelta eikä Savosta meille opettamaan! Kuka\nsinut on lähettänyt meille tuota lorua jaarittelemaan, -- vastaa\nsuoraan ja kiemurtelematta...!\n\nMikko oli tärissyt kuin vilutaudissa tuota korkean herran pitkää ja\nvihaista nuhdepuhetta kuunnellessaan. Marskin puheissa oli aina iskevää\nvoimaa, ja voimakkuudellaan hänen sanansa nytkin aivan typerryttivät ja\nsekoittivat Mikon omat ajatukset ja suunnitelmat. Hän tunsi aivan\nmaahan vajonneensa eikä uskonut enää saavansa sanaa suustaan, --\nkohtalonsa hän aavisti jo päätetyksi. Mutta kun kiukkuinen herra\nlopuksi teki tuon suoran, vastausta vaativan kysymyksensä, vastasi\nMikko siihen nöyrästi, mutta avoimin katsein:\n\n-- Kukaan ei ole minua lähettänyt. Omantuntoni pakosta olen tämän\npitkän matkan tehnyt. Olen murjottu mies, sydämeni vuotaa verta,\nkaikkeni olen itsekin menettänyt ... mutta kansan teurastamista en\nsittenkään voinut nähdä. Minun täytyi jotakin yrittää noiden\nonnettomain hyväksi. Ja tiesin, että ainoastaan te, marski, voitte\npakottaa sotaväen säästämään talonpoikia sukupuuttoon häviämästä.\n\n-- Sukupuuttoon ... väitätkö Götrik Fincken hävittävän lääniläisensä\nsukupuuttoon, -- hän on savolaisilleen liiankin pehmyt, urahti marski,\nmutta hänen ääneensä oli Mikon viimeksi vastatessa sittenkin tullut\nhiukan talttuneempi sävy.\n\n-- Ehkä hän itse on lempeämpi, hänen sotapäällikkönsä ovat joka\ntapauksessa julmia kostaessaan, vastasi Mikko jo hiukan vapaammin. --\nJa miten voi kansa enää maitaan viljellä ja verojaan maksaa, jos sen\nmiehet kylittäin ja pitäjittäin surmataan... Kansa on nyt nöyrtynyt...\n\nMarski oli istahtanut penkille ja käynyt taas kuin tuohon jutteluun\nvähän väsähtäneenä ja miettiväisenä jyrsimään mehukasta lampaanlapaa,\nkulauttaakseen taas kurkustaan alas kannullisen olutta sen päälle. Ja\nsillaikaa olivat taas toiset herrat käyneet ääneen, rökittäen\nmielestään liian rohkeapuheiseksi käynyttä asiamiestä sanojensa\nruoskilla.\n\n-- Vai lempeyttä nyt vaaditaan, sitäkö talonpojat osottivat, kun\nryöstivät meidän kartanoitamme, puhui Knut Kurki, jonka pari aputaloa\nheti kapinan alussa oli tullut ryöstetyksi. -- Ei, antaa huovien\nSavossa tehdä puhdasta, siivota ja kitkeä väestöstä uppiniskaisuus\naivan juuriaan myöten. Sen he kyllä tekevätkin, täältä ei tarvitse\nsinne lähettää apulaisia eikä hillitsijöitä.\n\nKnut Kurjen ei ollenkaan tehnyt mieli lähteä retkeilemään Savon\ntiettömille erämaille ja hän kannatti senvuoksi täyden toimintavapauden\njättämistä sikäläisille sotapäälliköille.\n\n-- Hirsipuu ja mestauskirves ovat noille nuijapäille aivan oikeutettu\nrangaistus, intoili Hämeen rauhoittaja Ivar Tavast, joka oli näitä\nkurituskeinoja itse runsaasti käyttänyt. -- Ja sinullekin, pappi, joka\ntulet tänne meille laverruksiasi latelemaan!\n\n-- Niin, ainakin tyrmään tuo mies joutaa miettimään omatekoisia\nvaltiollisia viisauksiaan, yritti veistelemään Bolstadin herrakin, joka\naina tahtoi olla muita muuatta astetta edellä ja aina mahtavalle\nsuojelijalleen mieliksi, mutta ei kumpaakaan aina osannut.\n\n-- Käskykirje Götrik-herralle, että hän listii päät niin monelta\ntalonpojalta kuin suinkin, -- sen tämä anomus aiheuttakoon, eikä mitään\nmuuta, uhmaili edelleen omista verkoistaan ylpeilevä Ivar Tavast. --\nNiin mekin Padasjoella tehtiin, niskat nurin vain kaikilta, jotka\nolivat asetta kantaneet!\n\n-- Vaikka olitte valoin taanneet heille heidän henkensä, pisti\nKurki-herra väliin hiukan myrkyllisesti, -- hän ei sentään,\nritarillisena miehenä, tuollaista sanapattoisuutta oikein hyväksynyt.\n\n-- Mitäs talonpojille annetuista valoista, -- vannopas nyt jotakin\nvihaiselle härkälaumalle, joka päällesi käy, ikeen alle sen pistät\nkuitenkin. -- Ivar herra joi mahtavan kulauksen olutta; ikäänkuin tuon\nelämänohjeensa varmistukseksi.\n\nMarski jyrsi sillä välin lampaan lapaa, kuunnellen ääneti herrain\nuhittelevaa keskustelua ja heittäen aina väliin miettivän silmäyksen\nsillalla avuttoman näköisenä seisovaan kalpeaan, mutta tulisilmäiseen\npappiin. Tämän aiheettomista puheista ja neuvoista oli hän aluksi\nkovasti suuttunut, mutta joku sana Mikon vastauksesta oli herättänyt\nhänen päässään eräitä siinä jo ennen liikehtineitä ajatuksia taas\nkiertämään. Mistäpä todella lypsetään veroja, ja millä sotaväki\nelätetään herttuan hyökkäyksen varalta, jos lehmä tapetaan tai\nsaatetaan täysmahoksi?\n\nTarmolla on tämä kapina kukistettava, niinkuin on tehtykin, mutta\nmyöskin taidolla... Silmällä on pidettävä sitäkin, ettei väestö liiaksi\nheikkene ... ja ennen kaikkea, ettei se epätoivossaan taas uudelleen\nsyöksy herttuan helmaan, jos tämä todellakin pääsisi Suomeen. Se on\ntuosta auttajastaan kertakaikkiaan vieroitettava ... sitä oli marski jo\nennen yritellyt, kuvaten kansalle herttuan syypääksi talonpoikain\nnousuun ja koko heidän onnettomuuteensa; sille on teroitettava, että\ntuo ovela ruhtinas on heidät pettänyt ja uhrannut heidät omiin\ntarkoituksiinsa -- niinkuin on tehnytkin...\n\nEhkä on tuon pappiparan puheissa sittenkin jotakin järkeä, hänen\nitsensä siitä tietämättä, mutisi karkeapiirteinen ylimys itsekseen. Ja\nhän voi juuri olla sopiva mies vaikuttamaan nyt nöyrtyneiden\ntalonpoikain mielialaan, -- vaikka hän tässä vain älytöntä lempeyttä ja\narmonantoa haihatteleekin...\n\nKuuntelematta enää toisten herrain väittelyä oli marski kotvan istunut\nnäissä mietteissään ja virkahti nyt ikäänkuin koko kohtaukseen\nkyllästyneenä:\n\n-- Jo on tämän löyhäpäisen papin kanssa tarinoitu tarpeeksi, meillä on\ntässä tärkeämpiäkin tehtäviä, -- kirje on nyt laitettava Puolaan Suomen\nkapinan lopullisesta päättymisestä. -- Ja viskaten jyrsimänsä\nlampaanluun kolisten koirille pirtinnurkkaan, lisäsi hän: --\nKapinoitsijoita on rangaistava ansion mukaan, varsinkin johtajia. Mutta\njos talonpojat näistäpuolin pysyvät siivolla ja viljelevät napisematta\nmaitaan ja maksavat veronsa, niin saavat sen tehdä. -- Kankeasti\nviitaten kädellään pappia poistumaan jyrähti hän tälle: -- Vie sinne\nmaille sellaiset terveiset -- enin rikollisten asia tutkittakoon sitten\nkäräjillä. Mutta auta armias, jos he vielä uudelleen nousevat esivaltaa\nvastaan taikka vehkeilevät meidän selän takana, yllyttipä heitä kuka\ntahansa, -- silloin emme jätä elävää elukkaa heidän kyliinsä, emme\nkukkoa tunkiolle kiekumaan. Sano se heille...!\n\n-- Mitä, lasketko tämän röyhkeän kapinanpuolustajan noin vain menemään,\nkiivaili Pertteli Särkilahti, kun oivalsi marskin aikovan lähettää\npapin takaisin talonpoikain luo terveisiään viemään.\n\n-- Köysiin minä hänet pistäisin, terästi Ivar-herra, jonka päässä jo\nväkevä aamiaisolut kihahteli, -- itselleen opetukseksi ja muille\nnuijapäille varoitukseksi.\n\n-- Ties mikä hän on lopultakin miehiään, usutti Bolstadin herrakin.\n\nJa aina palvelushaluinen Juhana Näf kutsui jo tupaan vahtihuovin muka\nviemään noin tuomitun asiamiehen parempaan talteen. Mikko näki ne\noireet, mutta ne eivät häntä hänen nykyisessä mielialassaan\nsäikyttäneet, hän astui kuin rohkaistuneena askeleen lähemmäs ja\nvirkkoi:\n\n-- Minut sitokaa ja surmatkaa, ehkä sen olen ansainnut. Mutta kansan\nkohtaloa helpottakaa, se on epätoivon partaalla...!\n\nMarski naurahti, heitti intoileviin seuralaisiinsa hillitsevän katseen\nja virkkoi papille:\n\n-- Ehkä lienet ansainnut hirttoköyden sinäkin. Mutta nyt mene, aja\nsuoraan Rautalammen erämaille ja vie äskeiset terveiseni sinne. Sano\nnoille jukuripäille, että minä kirjoitan samanlaiset neuvot\nGötrik-herralle Savoon ja muille käskynhaltijoilleni. Mutta muistakoot\nja varokoot vihaani, jos vielä jotakin yrittävät, he ovat jo ennen\ntunteneet kourani... No, ala laputtaa...\n\nMikko ei oikein ymmärtänyt asiain tätä käännettä ja seisoi vielä\ntuokion kuin neuvotonna siinä lattialla. Juhana Näfin täytyi häntä\noikein olasta työntää ja ohjata ovelle, ennenkuin hän typerryksissään\nsiitä ulos osasi.\n\nEikä tuota marskin suopeutta ymmärtäneet toiset ruokapöydässä vielä\nistuvat herratkaan. He rupesivat Mikon lähdettyä puolittain\npilkallisesti, puolittain moittivasti puhumaan tuosta kapinaväen\nnäöltään hurskaasta, mutta todellisuudessa koppavasta asianajajasta,\njoka nyt näin pääsi erämaan nuijapäille armon evankeliumiaan\nsaarnaamaan.\n\n-- Liekö ollut koppava, en tiedä, mutta ennen kaikkea hän oli lammas,\nvirkahti siihen marski naurahtaen. -- Ja oikeata, minun mieleistäni\nevankeliumia hän siellä nyt saarnaa.\n\n-- Tiesi tuon taata, epäili sihteeri Gröning, joka juuri tuli sisään\nasioiltaan. -- Tuolla toisessa tuvassa tunnustelivat häntä eräät\nsamaksi papiksi, joka viime syysmarkkinain aikana Turussa puhui ja\npaasasi kapitulin salissa teidän korkeuttanne vastaan.\n\n-- Samako mies, kivahti nyt hetkeksi marskikin.\n\n-- Senkö vehkeilijän Aningaisten Martin poika?\n\n-- Sen juuri, se suku on aina vastaasi vehkeillyt, usutti\nPertteli-herra. -- Eikä se poika luultavasti ollut oikeilla asioilla\nnytkään.\n\n-- Senkö poika, hoki Klaus-herra hampaittensa välitse ja hiukan kuin\nkatuen lauhkeuttaan. -- Mutta menköön, lammas hän joka tapauksessa on,\nja meidän asiaa hän nyt tietämättään ajaa.\n\nTerävästi tuijotti hän eteensä, ikäänkuin katsellen kauas\ntulevaisuuteen, laski raskaan käsivartensa ponnella pöydälle ja puhui\nnyt varsin vakavissaan:\n\n-- Se suuri asia, edessä oleva tiukka ja armoton taistelu, se luo jo\nennakolta varjonsa moniin nykyhetken ilmiöihin, pieniin jos suuriinkin\nseikkoihin. Meidänkin on muokattava täällä maata sen taistelun varalta,\nniinkuin herttua omalla tahollaan tekee, meidän on varattava selkämme\nvapaaksi, on varustauduttava ottamaan vastaan iskuja edestäpäin ja --\niskemään itse. Iskettävä on silloin, piru soi, niin että kypärät ja\notsaluut paukkuen halkeavat...!\n\nHonkainen pöytä paukkui, kun kuumentunut mahtimies siihen, aterialta\nnousten, nyrkkinsä pudotti, mutta ei toki haljennut. Toisetkin herrat\nnyt nousivat kannujensa äärestä hiukan noloina. He näet eivät voineet\noikein seurata Viikin vihaisen vapaaherran viimeistä, kierteistä\najatuksenkulkua, eivät käsittäneet, mitä tuon haihattelevan papin\nmukana erämaille lähetetyt terveiset saattoivat kuulua siihen\ntaisteluun Kaarlo herttuaa vastaan, joka nykyisin todellakin loi\nvarjonsa kaikkiin marskin ajatuksiin ja tekoihin ja jota he tiesivät\nhänen hautovan mielessään yöllä ja päivällä. Sen he vain käsittivät,\nettä hankkeissa oli kiivas, leppymätön, ratkaiseva taistelu niiden\nkahden mahtimiehen välillä, jotka kuninkaan poissaollessa nyt\nisännöivät Ruotsin valtakunnan eri osissa, ja tämän edessä olevan\nvaltataistelun rinnalla kaikki muu tosiaankin oli arvotonta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin ajoi jo Mikko Martinpoika Pirkkalan Tammerkosken kylästä\nhyvää vauhtia itään päin. Ajomies, jonka korvat olivat olleet kuumat ja\njonka sydän oli pahasti läpättänyt, kun hän nimismiestalon pihalla,\nhuovien ja kaikenlaisen uteliaan aseväen keskellä, aamukauden odotti\nmarskin majataloon puoliväkisin tunkeutunutta pappia, ei nyt pitkän\nmatkan tehnyttä hevostaan säälinyt. Hän löi sitä ohjasperillä lanteille\nmyötä- ja vastamäessä, häntä poltteli halu päästä mahdollisimman pian\nja kauas tuolta sotaväen suurleiriltä, jonka lähettyvillä hän ei\nvieläkään tuntenut henkeään turvalliseksi. Vasta kun puolirupeama näin\noli ääneti ajettu, sai läähättävä koni vihdoin astella vastamaassa ja\nvasta silloin Erkki Pentinpoika kääntyi reen perällä istuvan Mikon\npuoleen, joka näytti siinä avoimin silmin uinailevan.\n\n-- Sinnekö Päijänteelle tästä takaisin ajetaan? kysyi hän\nmahdollisimman tyyneesti, ryhtymättä vieläkään tiedustamaan Mikon\nrohkean vierailun onnistumista ja miten hän oli selvinnyt sieltä\nkontion pesästä.\n\n-- Ei, käännytään pohjoisemmas, ajetaan suorimpia teitä kohastaan\nRautalammen erämaille, kotikulmille!\n\n-- Ja jätetään sukulaisnaiset edelleen yksin pahaiseen pakosaunaan\nSysmän takaiselle salolle, niinkö?\n\nErkki katsoi uteliaana Mikkoa suoraan kasvoihin, eikö niissä vieläkään\nnäkyisi järkiinpalaamisen ja entisen arkipapin ilmeitä. Mutta ei,\njuhlallisen vakavat ja kylmän järkähtämättömät olivat edelleen Mikon\nkasvot, ja hänen silmissään paloi yhä sama rauhaton lieska, joka Erkkiä\noli Mikkelin pappilasta asti vistottanut. Ikäänkuin nöyrästi, mutta\nvarmasti Mikko vastasi:\n\n-- Emme saa vielä heitä ajatella, suuremmat asiat ja tehtävät meitä\nensin erämaille vaativat. Käännä ensi tienhaarassa pohjoiseen päin,\nkysellään kylistä tietä...\n\nSamapa se Erkistä oli minne ajettiin, melkein mieluummin hän puolestaan\ntaivalsi suoraan kotisaloaan kohti. Mutta Mikon jatkuva päättäväisyys\nja ankaruus, hänen äänetön, jäykkä olemuksensa häntä yhä oudoksutti\neikä hän enää malttanut olla kysäisemättä:\n\n-- Etkö päässytkään painajaisestasi, vaikka marskin puheille pääsit, --\nturhako olikin tämä pitkä matkamme?\n\n-- En tiedä vielä, oliko se turha, enkä tiedä, pääsenkö painajaisestani\nkokonaan koskaan, vastasi Mikko huoahtaen. -- Mutta sain toki sanoa\nsanottavani, sain purkaa pakahtuvan sydämeni, ja paljo se sentään\nhelpotti. Mutta suurta tehtävääni en ole sittenkään vielä suorittanut,\nsitä kestää kyllä ikäni kaiken.\n\n\n\n\nXIX.\n\nSYDÄNMAALLE.\n\n\nPäiväin pidetessä tammikuun lopulla ja helmikuun alussa rupesi\nvähitellen pitkälle hiihdolle jouluksi lähteneitä miehiä palailemaan\netelästä päin Rautalammen kaukaisiin korpikyliin. Niitä tuli pienin\nparvin, kaksi ja kolme miestä yhdessä, tuli eri tahoilta, mikä\nPieksämäen puolesta, mikä Laukaan kautta hiihtäen, mikä Sysmästä päin.\nHe palasivat nyt, ketkä palasivat, noista \"suurista eristä\", mutta\neivät palanneet korskeina pyyntimiehinä, eivät retkauttaneet, niinkuin\ntavallisesti eristä tullessaan, raskasta kantamusta pirtin lattialle\neivätkä ruvenneet kehuen kertomaan metsäseikkailuistaan eikä parhaista\nriistamaistaan. Hiljaa ja arkaillen hiihtivät he iltahämärissä metsän\nrinnasta navetan taakse, hiipivät pirttiin ja nousivat ääneti,\nuupuneina miehinä, uunille nukkumaan. Eikä talonväetkään kiirehtineet\nheiltä matkan tuloksia utelemaan, -- he olivat näet jo ensimmäisiltä\netelästä tulleilta pakolaisilta kuulleet, että hullusti on käynyt\ntaasen, huovit ovat voittaneet, -- hyväpä, kun mies toki hengissä\npalasi...\n\nSillä useimpiin taloihin ei jouluksi mies palannutkaan eikä toisiin\nkyliin palannut miestä yhtään. Vielä niitä odotettiin, sillä yksi ja\ntoinen pääjoukostaan poikennut tai partioissa eksynyt ja metsissä\nkierrellyt mies saapui vielä myöhemmin, ja vielähän Savon latvakylissä\ntaisteluita jatkuikin; mutta palanneet tiesivät monessa tapauksessa\nkertoa, että turhaan siihen ja siihenkin taloon elättäjiä odotetaan.\nMikä oli saanut surmansa Nyystölän pellolla, mikä Mikkelin\nkirkonmäellä, mikä Juvalla tai Joroisissa, -- palaamaan pääsivät vain\nne, jotka eivät olleet pahimpiin surmanpaikkoihin joutuneet, vaan\nolivat sattuneet kulkemaan eri osastoina.\n\nNäissä yleensä jylhän vakavissa salokylissä oli joulun tienoo ja sen\njälkeiset viikot eletty eräänlaisessa äkkiä heränneessä yltiöpäisyyden\nhumussa, suuren voiton ja paranevain elämänehtojen kauniissa toiveissa.\nOlihan huovit ja voudit ajettu pois koko pitäjästä, omat miehet olivat\nolleet käskijöinä, kun he lähtivät sataisissa joukoissa entisiä\nahdistajiaan ahdistamaan, elämänilolla ja rohkealla mielellä oli\ntaloissa kotitöitä tehty... Nyt niissä taas vallitsi toimettomuus ja\ntahdottomuus, suru ja tuska tai jäytävä levottomuus painoi leimansa\nkoko elämään, taikka vatvoi mieliä pingoittunut odotus, aina sen\nmukaan, oliko jo tieto tullut isän tai veljen kuolemasta, vai\nvarrottiinko vielä tuota murjovaa tietoa. Kaikkialla, niissäkin\ntaloissa, joihin erämies oli palannut alakärsänä ja nolona, vallitsi\nsynkin epätoivo, eikä vielä osattu ryhtyä mihinkään. Sillä mikä oli nyt\ntaas voitetuilla talonpojilla edessään, mikä oli oleva niiden kohtalo,\njotka olivat kapinaan ryhtyneet? Sitä toisiltaan kysyttiin, mutta\nentisestä kokemuksestahan se jo tiedettiin.\n\nVielä eivät olleet huovit ja voudit saapuneet näihin erämaankyliin\ntuomioitaan tekemään eikä sakkoverojaan ottamaan, mutta heidän\narvattiin minä hetkenä tahansa saapuvan ja tiedettiinpä kylläkin, millä\nmelulla ja missä mielessä he nyt, kukistettuaan aseisiin ryhtyneet\ntalonpojat, sinne kostajina karauttavat. Silloin ei ole armoa eikä\nsääliä missään, silloin rakennetaan taas hirsipuita, eikä silloin ole\nsaaliin kiskomisella mitään määrää. Ja silloin ei ole ainakaan kotiin\npalanneiden nuijamiesten hyvä viipyä kotosalla... Senpä vuoksi olikin\nainoa toimi, mihin näihin aikoihin noissa murjotuissa kylissä yleensä\nkyettiin, se, että niissä pidettiin hätäisiä neuvotteluja, mihin olisi\nnyt kotikylistä paettava, -- paettava niin kauas, ettei huovien kosto\neikä rankaisevan esivallan käsivarsi ulotu.\n\nKovimmin kolhittuja oli Apajan rantakylä. Sieltä oli kaikki miehet\nolleet etelänhiihdolla ja harvat olivat palanneet. Mutta muutamia oli\nsentään saapunut Savosta päin ja toinen ryhmä tuli vielä myöhemmin\nHämeestä. Nämä miehet tiesivät, että kun huoviroikka erämaille saapuu,\nsaapuu se ensimmäisenä juuri heidän kyläänsä ja tekee silloin heti\npuhdasta. Siksipä ruvettiinkin jo muutaman levähdyspäivän perästä\nApajan ja Kelalan taloista hankkiutumaan uudelle, vakavalle,\nvaivaloiselle hiihdolle, -- pakoon kaukaisimpainkin takamaiden taa ja\nsydänmaanjärville. Saloa oli toki Rautalammen latva-asutuksen takana\nvielä niin kaukaista ja niin syvää, että siellä tuskin pisimmän\nkierroksen tehneet erämiehetkään olivat käyneet, ja ettei sinne mikään\nvoutiroikka osaa. Siellä on, se tiedettiin, suurten soiden ja metsien\ntakana nimettömiä järviä, joiden lahtiin ei ole koskaan katiskaa\nlaskettu ja joiden selkiä ei ole koskaan venheillä soudettu. Niiden\nvälisissä synkissä saloissa, joihin vastaavat Pohjanmaan laidattomat\nsuot ja joissa ei kontiota vielä koskaan ole häiritty, voivat\nhenkipatot miehet rauhassa piillä ja rakentaa uutta elämistä, -- sinne\nhe nyt aikoivat paeta! Ja sitä varten nyt kaikissa taloissa kiireellä\nkorjattiin verkkoja ja koottiin kontteihin rihmoja ja kirveitä ja\neväitä ja tervattiin kalhoiksi kuluneita suksia. Rinta raskaana, sydän\nsydenmustana, äänettömästi ja hälinättä näitä varustuksia tehtiin,\nsillä matkalle lähtijät oivalsivat, että näihin vanhoihin, rakkaihin\nkoteihinsa ei heidän kai tule enää koskaan palattavaksi.\n\nSilloin ajoi eräänä päivänä Apajan pihaan resla, jota veti luukasaksi\nlaihtunut koni ja josta kankeina pitkän istumisen jälkeen nousi kaksi\nmiestä: Kelalan talon vanhin poika Erkki, joka Mikkelin kirkonmäeltä\noli papinkuskina pelastunut, mutta sitten taas kadoksiin jäänyt, ja\npitäjän nuori kappalainen, joka hänkin joulun alla oli lähtenyt\nnuijamiesten matkaan ja jonka kohtaloista sitten ei ollut paljoa\nkuulunut. Kaihoisin mielin heitä nyt Apajassa ja Kelalassa\ntervehdittiin, ei sillä riemulla, millä heidän saapuessaan eräänä\ntuulisena syyspäivänä. Eikä ollut siellä nyt palanneelle pojalle eikä\npapillekaan paljo sanottavaa, jota nämä eivät olisi itse heti\noivaltaneet. Se yksi, viimeinen, surullinen tehtävä täytti nyt kaikkien\nmielen: pako kotitaloista! Apajasta, jossa ei nyt ollut pieniä lapsia,\naikoivat kaikki väet, koko perhekunta, lähteä sydänmaalle, sijoittaa\nkarjan naapureihin ja jättää talon aivan autioksi. Toisiin taloihin,\nkuten Kelalaan, kuuluivat aikovan jäädä heikkovoimaisimmat ja ne, jotka\nluulivat voivansa todistaa syyttömyytensä.\n\nMutta äsken palannut pappi kehoitti toivottomia tuttaviaan vilkkaasti\nja hartaasti luopumaan koko pakoaikeesta, väittäen, että he saavat ja\nvoivat nyt rauhassa koteihinsa jäädä:\n\n-- Tulen suoraan sotamarski Klaus Flemingin luota Pirkkalasta, jonne\nErkin kanssa ajoin juuri huovien julmuutta estääkseni. Ja hän käski\nminun tuoda tänne juuri sellaiset terveiset.\n\n-- Klaus-herrako, mikä sen nyt olisi näin muuttanut? Toista hän oli\npoikaa, kun kolme vuotta sitten kävi meitä kurittamassa.\n\nNäin epäilivät murjotut miehet heti.\n\n-- Sillä kai on omat syynsä, selitti Mikko tupaan astuen, -- ei tahdo\nkansaa hävittää liiaksi sukupuuttoon, tarvitsee veronmaksajia...\nVarmasti hän lupasi laatia käskyn alasilleen virkamiehineen, että\nantavat talonpoikain raataa taloissaan rauhassa, kun nämä vain itse nyt\nrauhassa pysyvät, -- enin syyllisten asia tutkittanee sitten\nkäräjillä...\n\nMutta nämä papin vakuutukset eivät tehonneet erämaan paljo kokeneisiin\ntalonpoikiin. He uskoivat kyllä, että pappi, joka kansan parasta\ntarkoittaen oli käynyt itsensä pääpirun puheilla, oli sieltä saanut\njonkunlaiset lupaukset. Mutta pidetäänkö näin annettuja lupauksia, sitä\nhe suuresti epäilivät.\n\n-- Luvattiinhan Mikkelin pappilaan saarretuille talonpojillekin armo ja\nhenki, virkkoivat retkeltä palanneet, joilta toverit olivat jääneet\ntuolle veriselle kirkonmäelle. -- Mutta päät listittiin kaikilta --\nniinkuin nauriilta...\n\n-- Ja vaikka pääherrat tahtoisivatkin säästää veronmaksajiaan, eivät\nhuovit, kun kerran kylään tulevat, siitä välitä. Heillä on oma\nkostonsisunsa ... emmehän mekään heitä paljoa armahtaneet...\n\n-- Eikä ole suurta toivoa siitäkään, miten käräjillä käy, jos\nniitä jäämme odottamaan, varoittelivat vanhat miehet vanhoilta\nkokemuksiltaan. -- Lainlukijat ovat herrain kätyreitä, he tuomitsevat,\nniinkuin toiset herrat tahtovat, taikka kiskovat meiltä määrättömiä\nlahjuksia päittemme hintana.\n\n-- Ja kukapa meistä oikein on enemmän tai vähemmän syyllinen, säestivät\ntoiset. -- Kaikki annoimme elättihuoveillemme köniin, kaikki oltiin\nyhtä sisukkaasti tappelemassa...\n\nMiehet eivät papin neuvosta keskeyttäneet valmistuksiaan suurelle\nhiihdolle, ja naiset seurasivat huokaillen heidän esimerkkiään: panivat\ntavaroitaan kokoon ja sälyttivät niitä kelkkoihin ja poronpulkkiin. He\ntahtoivat olla valmiit hiihtämään minä päivänä tahansa, jos vain tieto\ntulisi sotaväen lähestymisestä. Mutta Mikko-pappi kehoitti heitä\nvieläkin malttamaan mielensä ja pysymään kotona edes siksi, kunnes hän\nkirkolla saisi varmempia tietoja sotaväen aikeista.\n\nItse lähti hän näet kirkolle aloittaakseen uudella voimalla ja innolla\ntyönsä kovia kärsineiden seurakuntalaistensa hyväksi, ryhtyäkseen\nihmisenä ja pappina auttamaan heitä uuden, vaikean elämän\nalkutaipaleella. Siinä rauhan työssä hän nyt toivoi olevansa oikealla\nalallaan ja voivansa vihdoinkin erehdysten jälkeen toteuttaa\nkutsumuksensa.\n\nRautalammen kyliin saapuikin pian Savosta päin viestejä, jotka olivat\nomansa vahvistamaan tosiksi papin puheet armahduksesta ja elämän\npalaamisesta terveisiin uomiin. Savonlinnan päälliköltä, vanhalta\nGötrik Finckeltä, saapui Rautalammelle varsinainen lupakirja, että\ntalonpojat saavat rauhassa ja rankaisematta kodeissaan asua, kun\nsiivolla pysyvät, ja oli sieltäpäin jo palannut jokunen linnan vanki,\njolle oli Olavinlinnasta tuon lupauksen vahvistukseksi annettu oikea\nruunun vaakunoilla varustettu rauhan-arpa, -- kenellä sellainen on,\nsiihen eivät enää muka huovit eikä voutirengit koske. Näin kerrottiin.\nJa niitä arpoja oli kuulemma luvattu antaa kaikille, jotka vain\nlupaavat olla uudelleen aseisiin tarttumatta.\n\nJo ruvettiin Apajan taloissakin empimään, voitaisiinko sittenkin jäädä\nkotiin elämään, vanhoille rakkaille ja raskaasti raivatuille maille.\nHoukutus oli suuri, ja niin pidettiin jo pirteissä uusia neuvotteluja,\nolisiko purettava pulkat ja kontit ja käytävä vain kotiaholta uusia\nhalmeita aukomaan. Kirkolta lähetti nuori kappalainen siihen\nkehoittavat terveiset. Mutta samaan aikaan tuli näihin kyliin toisia\ntietoja, jotka murjottujen mustista mielistä karistivat ja sammuttivat\nnämä heikot toivonvälkkeet. Tuli Pohjanmaalta viesti, että siellä\naiotaan uudelleen rynnistää huovien ja herrain voittanutta valtaa\nvastaan ... kuka sen tietää, milloin ja miten näihin uusiin kahakkoihin\nerämaillakin taas sotkeudutaan...? Tuli taas kauhunvaltaamia hiihtäjiä\nSavosta, sikäläisiä pakolaisraukkoja, jotka kertoivat, että sotaväen\nvaltaamissa pitäjissä siellä nyt ryöstetään talonpoikain tavarat\npuhtaiksi, viedään viimeiset karjantähteet, tyhjennetään aitat ...\nei ole siellä käytännössä mitään armoa, eivät tehoo mihinkään\nGötrik-herran jakamat puiset \"rauhan-arvatkaan\"... Sekasorto on\npäinvastoin sanomaton, talonpojat ryöstävät toisiaankin... Ja vihdoin\nsaapui samalta kulmalta uusien pakolaisten mukana tieto, että sotaväkeä\non tulossa Savosta Pieksämäen kautta Rautalammelle ... niitä samoja\nlinnan alapäälliköitä, jotka valoistaan huolimatta Mikkelin kirkolla\nsuorittivat vangittujen talonpoikain teloituksen... Oli jo Pieksämäellä\ntilattu hevosia näitä sotamatkueita varten, joiden kerrottiin tätä\nkautta samoavan Pohjanmaalle, sen jo puhjennutta uutta kapinata\nkukistelemaan...\n\nSilloin oli ainakin Apajan kylän miehille asema ilman muuta selvä:\nheidän on sittenkin kiireellä painuttava salolle!\n\n-- Mistä se armo meille tulisi, jota ei Savonlinnan herra saa omille\nlääniläisilleen hankituksi, virkkoivat he toisilleen.\n\n-- Meitä erämaan miehiä ne huovit ja nihdit enin vihaavat, me olemme\nmuka syypäät toistenkin kapinaan, -- nahat he selästämme nylkevät!\n\n-- Eivätkä jyvääkään aittoihimme jätä, kun tästä kautta Pohjanmaalle\nkulkevat. -- Uudet tappelut ja kurjuudet täällä ovat edessä, -- salolle\non meidän painuttava ja pian!\n\nEikä se päätös enää muuttunut. Siihen jo yhtyi Erkki Pentinpoikakin,\njoka viimeisiin asti oli pyrkinyt noudattamaan Mikko-ystävänsä\nhyväätarkoittavaa neuvoa. Kaikki oli pimeätä ja uhkaavaa, mitään toivon\npilkahdustakaan ei näyttänyt jäävän niille, jotka halusivat kotitupiin\njäädä.\n\nMutta kun kotipirtin liedeltä tuli sammutettiin ja sen väki muutamana\naamuna hiljaa ja raskaasti nousi suksilleen, hiihtääkseen pois lumiseen\nmetsään, silloin poikkesi Erkki vielä joukosta, luvaten tavoittaa sen\nensi yönuotiolla. Hän hiihti vielä mutkan kirkolle, sanoakseen\njäähyväiset talviselle matkatoverilleen, pitäjän nuorelle\nkappalaiselle.\n\nSiellä pappilassa hän Mikon tapasikin, kertoi tälle kotiväkensä paosta\nja kotitalon jättämisestä autioksi, kertoi lähtevänsä hänkin nyt\nerämiehenä ja uudisraivaajana aloittamaan kirjavaa elämätään taas\nuudelta pohjalta.\n\n-- Näinkö siis kävi...? virkahti Mikko alakuloisesti, vieraansa\nistumaan saatettuaan, mutta ei hän sentään näyttänyt tahtovan\nmoittiakaan apajalaisten ystäväinsä päätöstä. Ymmärsihän hän sen syyt.\n\n-- Näin kävi, totesi Erkki. -- Ja nyt ei sinun meidän kylän väkeä\ntarvitse odottaa kirkkoosi. Tuskin palaamme vanhoihin koteihimme\nkoskaan, yhteiset matkamme ovat nyt lopussa!\n\n-- Aiotteko paeta niin kauas sydänmaille?\n\n-- Niin kauas ja niin tiettömäin taipaleiden taa, vastasi Erkki. --\nEmmekä haluakaan sieltä lähteä tänne, vetämään veroherroja perässämme,\npysymme siellä, minne kerran asetumme, rakennamme sinne uuden\nmetsäkylän, josta ei kukaan mitään tiedä, ei ystävä eikä vihamies, --\nsiellä elämme ja sinne kuolemme...\n\n-- Aiotteko jäädä sinne kokonaan, ettekö ajattelekaan paluuta? kyseli\nMikko uudelleen ikäänkuin heräävällä uteliaisuudella.\n\n-- Näin on miesten mieli, vastasi Erkki. -- Kun kerran sinne uudismökit\nrakennamme, raivaamme uudet halmeaukeat ja asetumme sinne perheinemme\nasumaan, mitäpä kannattaisi tänne taas palata veromiesten ja ryttärien\nryöstettäviksi. Mitäpä se on elämä sen huonompaa sielläkään ... se vain\nero, että minkä järvestä pyydät tai kaskimaastasi korjaat, sen saat\nitse pitää ja syödä...\n\n-- Mutta entä talonne täällä?\n\n-- Ehkä asettuu joskus joku sukulainen sitä viljelemään, -- autioksihan\nse nyt ainakin on hyljättävä.\n\n-- Ja aiotte elää aivan erillänne koko muusta maailmasta, ihmetteli\nMikko, mutta milteipä kateutta kajahti samalla hänen äänestään. -- Ei\nmitään sielunhoitoakaan, ei kuka kastaisi lapset ja vihkisi avioparit\nja hautaisi vainajat...!\n\n-- Niinpä ne erämaille lähteneet ennenkin ovat eläneet... Sitten,\nvuosikymmenien perästä, kun korpikylä on vahvistunut, tulee ehkä\njostakin pappi siellä käymään, vihkii vanhat pariskunnat ja siunaa\nnurmettuneet haudat... Mutta nyt lähivuosiin emme häntä käymäänkään\nhalua, sillä hänen perästään tulisi tietysti heti vouti...\n\n-- Mutta muututtehan siten pakanoiksi, väitteli Mikko edelleen. -- Eikö\nteillä ole kaipuuta saada kuulla edes saarnaa joskus...?\n\n-- Ehkä on kaipuutakin, mutta paljosta muustakinhan meidän on\nkieltäydyttävä. Aikomuksemme kyllä oli jättää lähtömme ensi\nmaanantaihin, että vielä kerran ensi pyhänä olisimme saaneet käydä\nkirkossa ja kuulla sinun saarnaavan... Mutta ei ollut miehillä malttia,\nsotaväki voi jo siihen mennessä keritä tänne...\n\nMikko istui kotvan ääneti siinä puolihämärässä kylkeistuvassa, jossa\nhänellä taas oli pappilassa asuntonsa, istui silmät siltaan luotuina,\nmurheellinen, masentunut ilme kasvoillaan. Sitten virkkoi hän hiljaa:\n\n-- Minä en saarnaa enää Rautalammen kirkossa, ehkä en muuallakaan?\n\n-- No miksi et? -- Nyt oli Erkin vuoro ihmetellä.\n\n-- En saa. Kirkkoherra on sen kieltänyt. Hän ei uskalla ... kun minä\nolen ollut kapinaväen matkassa, pelkää siitä kostoa itselleenkin. Hän\non jo asiasta kirjoittanut tuomiokapituliin... Minun on täältä pian\nlähdettävä...\n\n-- Lähdettävä täältä? Miksi -- juurihan tulit?\n\n-- Vanha kirkkoherra ei uskalla antaa minun kauan asua pappilassaan ...\nvoin aiheuttaa ikävyyksiä ... hän on jo kehoittanut minua ensi tilassa\nmatkustamaan tieheni ... pelkää kovasti, ukkopaha!\n\n-- Matkustamaan, minne? Turkuunko?\n\n-- En voi Turkuun lähteä ilman piispan kutsua. Siellä on nyt muuten\nmeikäläisiin nähden komento kova...\n\n-- Mutta minne sitten joudut?\n\n-- Samapa se minne! Mitäpä minusta enää...\n\nMikko oli, Rautalammelle palatessaan, aikonut ryhtyä innolla ja\nvoimalla papilliseen työhönsä paljo kärsineiden seurakuntalaistensa\nkeskuudessa, -- kaikki nuo uudetkin unelmat olivat nyt taas rauenneet.\nHän oli toivonut siellä vihdoinkin saavansa rikki vatvottua sieluaan\ntyydyttävän toimialan, olipa jo taas uneksinut siellä löytävänsä\nkodinkin, -- kaikki kumossa! Mutta Mikko oli jo tähän uuteenkin\nkohtaloonsa alistunut: se on kaikki, päätteli hän, jatkuvaa\nrangaistusta siitä, että hän oli erehtynyt kansan unelmia kannattamaan\nja tehnyt sen itsekkäässä tarkoituksessa ... hän ei ollut vielä\ntyhjentänyt kalkkiaan pohjasakkoja myöten. Hän ymmärsi, että hänen on\nse tehtävä, ja alistui nöyrästi...\n\nMutta Erkki syljeskeli vihaisena uunin kupeella ja murisi, -- tuotapa\nhän ei ollut osannut aavistellakaan. Hän tunsi heidän yhteisten\nmatkojensa varrelta hyvin Mikon hiljaiset, uudetkin unelmat ja niiden\nkorkeimman pyrintöpäämäärän, joka oli entinen, vanha ja rakas: saada,\nsittenkuin hän oli taistelunsa loppuuntaistellut, hakea ja tuoda\nkaukaisen pappilan kylkeistupaansa se Leinosen orpo tyttö, jonka he\ntoivoivat piilosaunassaan säästyneen vainojen kynsistä... Eihän kyllä\nMikko milloinkaan ollut siitä unelmastaan Erkille suoraan puhunut, hän\noli karttanut siihen koskemista, epäillyt jotakin ja hautonut salaa\nmielessään niitä omia epäilyksiään. Hän oli kantanut salahaavaa\nsydämessään, mutta Erkki oli uskonut sen piankin arpeutuvan. Nytkin oli\nErkki helposti Mikon puheista ymmärtänyt noiden vanhain unelmain yhä\nasuvan nuoren papin mielessä ja olipa hän toivonut niiden vielä tänä\nkeväänä, rauhan palattua, toteutuvankin... Nytkö on kaikki sekin mennyt\nmäsäksi...! Vai aikoisiko --? Erkki kysäisi yhtäkkiä iloisemmin:\n\n-- Täältä lähdettyäsi ehkä poikkeat Sysikorpeen, kaiketi Leinosen\nnaiset jo ovat sinne palanneet piiloretkiltään?\n\n-- Mitä minä sinne ... vaikka olisivat palanneetkin ... virkaheitto\npappi...!\n\n-- Saanethan taas viran ... yritti Erkki lohduttelemaan. Mutta Mikko\npuisteli päätään:\n\n-- Mitenkä saan ja missä...? Ja sitäpaitsi, emmehän tiedä, kuka ne\nnaiset taas on saattanut pelastaa ja missä ne ovat...\n\nErkki ymmärsi, mihin hänen raskasmielinen ystävänsä tähtäsi noilla\nepämääräisillä, mutta katkerasti särähtävillä sanoillaan ... siinä se\nhaava taas oli aukinaisena! Mikko ei ilmeisesti voinut karkoittaa\nmielestään kalvavaa epäilystään sen johdosta, että hänen tyttönsä oli\nlähtenyt hänen huovi-veljensä matkaan ja sen ilomielellä tehnyt... Se\noli kaikki, koko elämä, nyt taas Mikkoon nähden umpimutkassa ja\numpisurullista ... surkeampaa kuin saloon painuvain kohtalo! Erkin\nolisi pitänyt siinä nyt sanoa kiireiset jäähyväisensä tuolle entiselle\nmatkatoverilleen ja rientää hakemaan sovitulta aholta kyläläistensä\nensimmäistä yönuotiota, mutta hänen oli vaikea tuolleen jättää tätä\navutonta nuorukaista, jota hän monien vaikeiden retkien varrella oli\nhoivannut. Mikko huomasi silloin Erkin neuvottomuuden ja virkkoi\nmelkein naurahtaen:\n\n-- Lähde sinä vain hiihtämään toisten apajalaisten luo, etteivät sinua\nliian kauaksi jätä. Kiitos entisistä yhteisistä retkistä, tottapahan\nminä tästä johonkin joudun...\n\n-- Mihin joudutkaan, liian herkkämielinen mies! murisi Erkki. --\nKäräjiin sinut vielä vievät ja tyrmään...\n\n-- Vaikkapa niinkin, se lie silloin niin sallittu...\n\n-- Mutta minäpä en sitä salli! -- Ja äkkiä seisaalleen ponnahtaen,\nikäänkuin äkkipäätöksen tehtyään, huudahti Erkki: -- Sinä lähdet meidän\nmukana sydänmaalle hiihtämään, sinne perille asti...\n\n-- Teidän vaivaksenne ... ei ole minusta teille apua!\n\n-- Tule papiksemme sinne korpeen, -- vaikkapa seurakuntasi pieneksi\njäisikin. Siinä elät, missä mekin...\n\nMikon sairasta mieltä tuo ehdotus heti viehätti ja hurmasi. Yhdellä\nkertaa hän siten katkaisisi kaikki ongelmansa, häviäisi pois koko\nasutuilta mailta, niinkuin nuo pakenevat talonpojat... Ei tarvitsisi\nhänen enää kantaa huolta menetetystä virastaan eikä uudesta\npaikkapaikasta, ei vaivata piispaa anomuksilla ... eikä myöskään\nkiusata itseään eikä tyttöään tyrkyttäytymällä hänelle. Kaikki solmut\nselviäisivät, hän olisi haudattu salolle, eikä siitä haudastaan koskaan\nenää nousisi...\n\nHänen nykyiseen tilanteeseensa ja mielialaansa ei mieluisampaa\nratkaisuehdotusta olisi voinut tulla. Hän häviäisi hiljaa pappilasta,\npuhumatta sanaakaan pelonalaiselle kirkkoherralle, jonka hän siten\nvapauttaisi kaikista huolista... Siellä salolla huolehtisi hän vain\nnoiden hyvien tuttavainsa, erämaan talonpoikain, sielunhoidosta ja\npääsisi siten kerrankin lähelle tuota kansaa, jonka sielunelämään ja\najatusmaailmaan hän ei vielä kaikesta huolimatta ollut päässyt\nsyventymään. Kerrankin täysin reipastuneena hän uunin luona seisovalle\nystävälleen virkkoi:\n\n-- Minä lähden matkaasi, Erkki, lähden apajalaisten kanssa sydänmaille,\njos vain he minusta huolivat!\n\n-- Kun kestänet sitä taivalta tehdä, mikä edessä on, ja maata\nviikkokausia havuilla rakotulen ääressä...\n\n-- Minä kestän, olenhan jo tottunut...\n\nKiireellä rupesi Mikko keräämään vaatteitaan ja muita vähiä tavaroitaan\nkonttiin ja selkälaukkuunsa, joista Erkki otti toisen oman taakkansa\nlisäksi hartioilleen. Hän pani mukaan virsikirjan ja messukirjan ja\nkuluneen testamenttinsa, pudotti sakramenttilippaansa konttiin ja\nmietti kotvan, pistäisikö hän siihen kirjoitusvehkeensäkin. Missäpä hän\nniitä siellä tarvitsisi, kenelle hän sieltä koskaan kirjoittaisi, --\nhänhän nyt hautautuu pois maailmasta. Lopuksi tipautti hän sentään\nnekin vehkeet laukkuunsa, -- muita sivistyksen välineitä hän ei aikonut\ntarvita, jääkööt tänne kirkkoherran hyväksi ne vähät, mitä hänellä\nTurusta mukanaan olikin...\n\nIllan hämärässä nousi kaksi matkamiestä pappilan pihalla suksille ja\nlähti tien poikki harvakseen painamaan tummaa saloa kohti. Kukaan ei\nkysynyt heidän matkansa määrää eivätkä he siitä kenellekään kertoneet.\n\n\n\n\nXX.\n\nKAKSI HAKUMIESTÄ.\n\n\nVanhan Karmalan mäeltä, Mustanahon eteläiseltä rinteeltä, kuului eräänä\nkirkkaana kevätpäivänä tiukkaa, iloista kirveen kilkutusta. Siinä\nveisteli Karmalan juureva, harvasanainen Tuomas rivakasti ja ahkerasti\nseinähirsiä uuteen tupaansa, jota hän rakensi huovien talvella\npolttaman vanhan tuvan tilalle ja jonka kehä jo ovenkorkuisena seisoi\nsiinä kauniilla törmällä, hohtaen päivän paisteessa valkoiselta ja\npuhtaalta. Työtoverinaan oli hänellä nuori poikansa, vasta\ntoisellakymmenellä oleva valkotukkainen vesa, varreltaan lyhyt mutta\ntanakka, sisukas jurrikka, joka hajallareisin ja hellittämättä pinnasi\nhirttä toisesta päästä salvokselle, jonne isä sitä kontion voimilla\nveti.\n\nHuhtikuu oli loppuunkulumassa, mutta vielä oli järven selkä talvisen\nhangen peitossa ja kinoksia oli vielä kujilla ja vesakossa. Ainoastaan\nMustanahon eteläiselle rinteelle oli päivä sulattanut suuria päiviä ja\nhankipuro kuului sieltä jo lirisevän ahdetta myöten alas. Piha oli\ntäynnä rakennuspuuta. Poltetun tuvan kiuaskiviä oli kasattu uuden\nsalvoksen viereen ja niillä istui muuan matkamies kontti vieressään,\nkuivatellen kevätahavassa kastuneita saappaitaan ja siitä harvakseen\ntarinoiden työssään sitkeästi puskevan salvumiehen kanssa.\n\n-- Te sentään poikinenne hengissä säästyitte sotaväen kynsistä, kun\nnämä talvella talonne polttivat, virkahti vieras kiviröykkiöltä.\n\n-- Henki sentään minullakin säilyi, vaikka vähissä se jo oli, kun piti\nhuovien hevosten perässä juosta hytkyttää kytkyessä monta peninkulmaa,\nvastasi veistäjä vihaisella äänellä kilkatustensa lomitse.\n\n-- Vai vangiksi veivät?\n\n-- Veivät Hollolaan ja sieltä Hämeenlinnaan asti, -- siellä olin jo\ntyrmässä mädätä. Pari kuukautta näet siellä meitä pitivät ... toisia\nvankeja sinne kuolikin, mutta hengissä meitä sieltä sentään lopulta\nmuutamia pääsi...\n\n-- Ja poikako myöskin...?\n\n-- Poikaa eivät sinne toki vieneetkään, lapseksi kai katsoivat ja tänne\njättivät. -- Äitinsä kanssa pääsi tämä poika pirtin palaessa\nlivistämään metsään. Mutta vanhemman pojan meiltä ruojat tappoivat ...\nkun hän koetti aitan ovea varjella...\n\n-- Ja talon polttivat poroksi?\n\n-- Talon ja navetan karjoineen, kaikki... Tuo riihipahanen vain jäi\npolttamatta, ja sieltähän minä nämä orvot, poloiset vihdoin palattuani\nlöysin...\n\n-- Mutta palattuasi rupesit heti uutta taloa rakentamaan, virkkoi taas\nvieras, isännän tarmoa ihaillen.\n\n-- Ka, mikä siinä auttoi, vastasi hiestynyt raataja, ojentautuen\nhetkeksi työstään, ja vierasta tuikeasti katsellen. -- Elettävähän\ntässä on, vaikka kaikki on viety ja hävitetty ... koetettava puskea\neteenpäin ja pitää taloa pystyssä, vaikka verovoudit taaskin\nuhkailevat. Raada pois ja koeta elättää perheesi, -- mikäpä muukaan\nneuvoksi...\n\n-- Mikäpä muukaan, se on oikein! Raunioillehan sitä on koetettava uutta\nelämää rakentaa.\n\nKyllä vanha Karmala vielä voimiinsa nousee, päätteli matkamies\nitsekseen isän ja pojan sitkeyttä ja sisua katsellessaan. Pellot\nkynnetään ja kylvetään taas jo tänä suvena, karjaa hankitaan ja\nkasvatetaan vähitellen uutta, syksyksi on kai jo omettakin pystyssä...\nMutta tuonne ahon toiseen laitaan, Leinosen törmälle, ei taida talo\nhevillä kohota poltetun tilalle ... ei ole enää hengissä niitä, jotka\nsinne elämistä pystyttäisivät...\n\nKotvasen äänettömyyden jälkeen kyseli matkamies taas:\n\n-- Onko Leinosen väestä mitään kuulunut ... eikös ne olleet teille\nsukulaisväkeä...?\n\n-- Tämän saman Karmalan perua olivat nekin, vastaili mies salvoksen\npäältä, -- kadonneet ne ovat nyt kaikki. Isäntä itse kuuluu surmatun\nSuur-Savossa ja poika myöskin, -- sitä se kuljetteli lastaankin sinne\nsotaretkille! Mutta se oli aina sellainen liian ponteva ja kiihkoisa,\nse Matti...\n\n-- Entä talon naisväki, liekö niitäkään enää hengissä, kyseli\nmatkamies, tekeytyen aivan tyyneeksi ja kylmäkiskoiseksi, kyseli\nikäänkuin ilman vain puhellakseen, mutta hänen äänessään värähti\nkumminkin samalla jotakin erikoista uteliaisuutta ja intoa, jonka\nsalvumieskin kilkatustensa lomitse huomasi.\n\n-- Eivätkö liene jo kuolleet nekin, vastasi hän hirren nokalta\nharvakseen. -- Täältä ne olivat vielä poltetusta talostaan pelastuneet\nsukulaisiinsa Juuritaipaleelle, mutta sinnekin olivat Koskipään\nryttärit sittemmin rynnänneet ja siihen rytäkkään ne ovat tainneet\nhukkua, -- ei ole kuulunut heistä sen enempää...\n\nSalvoksella kahareisin istuva mies veisteli taas hetkisen tuikeasti,\nmutta luimautti aina työnsä keskeltä silmäyksen vieraaseen, joka näytti\nvaipuneen entistä väsyneemmäksi ja vakavammaksi siihen kiuaskiville.\nVirkkoi sitten:\n\n-- Tunsiko se vieras näitä Leinosen väkiä, -- se Matti oli paljo\nmaailmaa kulkenut ja ihmisiä tavannut...\n\n-- Tunsinhan minä ... oltiin tässä talvella yhteisillä retkillä, kertoi\nvieras vähän kuin varoskellen.\n\n-- Vai olitko retkillä sinäkin ... niin, kaikkihan ne silloin reistaili\nja rytisti. Mutta sinäkin sentään siitä hengissä selvisit?\n\n-- Selvisinhän sinne kotisalolle... -- Vieras ei nähtävästi tahtonut\nasioistaan tarkemmin kertoa. Näihin aikoihin, heti kapinan jälkeen,\nolivat ihmiset varovaisia vieraille juttelemaan osanotostaan kapinaan,\nsillä vieläkin kylissä usein ajelevat voutirengit ja kuljeskelevat\nhuoviroikat noppivat kiinni kapinamiehiä, vaikka jo olikin eletty monta\nkuukautta rauhassa talvisen kansannousun jälkeen. Eikä Karmalan\nisäntäkään tahtonut sen tarkemmin matkamiehen asioita udella,\nkysäisipähän vain vielä:\n\n-- Mistä kaukaa se vieras olikaan, Rautalammeltako asti?\n\n-- Sieltä, takaperukoilta. Hiihtelen tässä tiedustellakseni muutamain\nsotaan hävinneiden sukulaisteni kohtaloa ... mutta eipä niistä taida\ntietoja löytyä...\n\n-- Niin, paljohan kuuluu täälläkin päin talvella liikkuneen Rautalammen\nmiehiä ... eivätkö liene enimmät surman kitaan sortuneet. Sinne ovat\nmenneet puolet tämänkin pitäjän miehiä...\n\nKiuaskivillä lepäilevä matkamies oli Erkki Pentinpoika, Rautalammen\nApajan kylän miehiä, joka helmikuulla hiihti kotikylästään yhä\nkaukaisemmille takamaille, minne hän kotiväkineen silloin pakeni\nhuovien odotettua vainoa ja kostoa. Omituiselta hänestä taas tuntui\nistuskella täällä Sysimäen rantakylän talonraunioilla, joiden ohi hän\ntalvella Leinosen joukon kanssa tuiskusta pelastuneena hiihti, -- taas\noli hänen levoton luonteensa ajanut hänet maailmalle seikkailemaan.\nMitä varten hän oikeastaan täällä taas reuhtoi ja ponnisti, kysyi hän\nmiltei tuskastuneena itseltään, salvumieheltä kuulemiaan uutisia\nmielessään hautoen, -- turhapa taitaa olla taas tämäkin hänen\nrehkintänsä...\n\nJa matkamies muisteli siinä lepäillessään lähinnä viimeisiä\nvaelluksiaan.\n\nMonta päivää oli Apajasta lähtenyt pakolaisjoukko tehnyt taivalta\nyhtämittaa talven selässä sydänmaita kohden, lepäillen vain jonkun\npäivän hirsinuotion ääressä ja jatkaen sitten taas tasaista hiihtoaan.\nTuiskut peittivät pian suksien ja kelkkain jäljet, niin ettei\nmatkamiehet enää takaa-ajajia pelänneet, mutta he painuivat sittenkin\nyhä vain kauemmaksi korpeen. Sillä he halusivat päästä rintamailta\nsiksi etäälle, ettei verovoudeilla vuosikausiin olisi sinne asiaa, ja\nhe etsivät nyt mahdollisimman sopivaa järvenrantaa ja lehtometsää\npiiloon pakenevalle uudisasutukselleen. Kun miehet tätä varten saloa\nristiin rastiin kiertelivät, tapasivat he toistenkin suksimiesten\njälkiä ja saavuttivat pian naapurikyläin pakolaisia, jotka olivat\nsiellä aivan samalla asialla kuin he. Joukko kasvoi siten pariin,\nkolmeenkymmeneen henkeen, ja yhdessä samottiin nyt eteenpäin, kunnes\njouduttiin suuren selän partaalle, missä näytti olevan kalavettä ja\nriistamaata aivan riittävästi koskemattoman erämaan keskellä. Mutta\nvielä siihenkään järven etelärannalle eivät pakolaiset jääneet, he\nkaarsivat rantaa pitkin yhä pohjoisemmas ja painoivat sitten selän\nylitse, seuraten nyt sen toista rantaa, kunnes heidän korviinsa rupesi\nkuulumaan kosken kohina, -- ryöpyten laski siinä erämiehillekin\ntuntematon erämaanjoki heidän löytämäänsä järveen. Siihen he\npysähtyivät jokisuulle, lehtevälle niemelle, tekivät siihen ensimmäiset\ntulet ja tutkivat tienoot tarkoin joka taholle. Ei ollut suksenlatua\nmissään, ei kiukaanpohjaa lahtien perukoissa, ei kirveellä katkaistua\nkantoa, ei jälkeäkään ihmisen käynnistä. Silloin purkivat pakolaiset\nvihdoin kelkkansa, ja ennen pitkää rupesi metsä ryskimään, kun miehet\nkaatoivat hirsiä ensimmäistä erämaasaunaansa varten.\n\nHätäisesti ne ensi saunat rakennettiin hankeen kaivetulle maaperälle;\nkiuaskivetkin olivat lumen alta kiskottavat, mutta löylykivet\nnostettiin kohisevasta koskesta. Mitään lattiata ei ehditty kyhätä,\nlauteet olivat käytettävät vuoteiksi. Mutta näissä kosteutta tihkuvissa\nsaunoissa se talvisydän nyt oli asuttava, sillaikaa kuin salolta\npyydettiin riistaa eväiden jatkoksi ja uusia hirsiä vedettiin törmälle\nkuivamaan suvella rakennettavia parempia pirttejä varten. Ja hyvinhän\nsiinä eläminen aloitettiin ... lämmintä oli ja tuiskunsuojaa, metsä\nantoi riistaa runsaasti, ja täydessä turvassa tunsivat pakolaiset\nolevansa täällä sydänmaan kaukaisessa kätkössä.\n\nPappi vain, joka kylläkin reippaasti oli talonpoikaisten pakolaisten\nmatkueessa hiihtäen halkaissut suuret salot ja kestänyt taipaleen monet\nvaivat, usein puhuen leponuotioilla pienelle seurakunnalleen\nrohkaisevia ja lohduttavia sanoja, hän vain rupesi tänne perille tultua\nsairastamaan. Liekö matkalla vilustunut havunuotiolla vaiko perillä\nkosteassa saunassa ... yskimään rupesi mies eikä pystyyn kyennyt ...\nsiinä kuumeisena makasi.\n\nErkki oli hoidellut potevaa ystäväänsä viikon ja toisen ja valvonut\nöisinkin hänen ääressään ja siinä hänessä oli vähitellen syttynyt tuuma\nlähteä taas tälle pitkälle hiihdolleen. Sillä Mikko oli usein\nkuumehoureissaan puhunut sellaista, josta hän ei selvillä päin enää\nkoskaan kenellekään hiiskunut ... oli valitellut ikäväänsä ja\nkaipaillut kauas jättämäänsä morsiantaan... Rautalammen kirkolta\nlähdettäessä oli Mikko-pappi kyllä Erkille vakuuttanut jättäneensä nyt\nkaikki ne mahdottomat lemmen houreet jälkeensä, kitkeneensä ne turhina\ntyyten mielestään ... mutta eipähän ollut saanut niitä tarkoin\nkitketyiksi. Tuossa aina vain Elisastaan horisi...\n\nSekavia se Mikko-raukka oli puhunut tautivuoteellaan muutenkin. Vähin\noli hän ollut muka veljeään toruvinaan: \"Sinäkin Juhana kuljet täällä\nvalapattoisten murhaajain joukossa ... niitä olet itsekin ... veljesi\nmorsiamenkin ryöstit ja raiskasit, sydämetön...\" \"Kuinka hennoitkaan\nriistää minulta kyyhkyseni...?\" -- Väliin taas potilaan kuumeinen ääni\noli kuin kirkossa ankarana jyrähdellyt ... hän oli silloin ollut\njulistavinaan Herran tuomiota jollekin mahtimiehelle ... eikö lie siinä\nitseään marskia puhutellut: \"Elä sorra enää sorrettuja ... ne eivät\nuusia rasituksia kestä... Muista, me ollaan kaikki kuolevaisia,\ntuomiosi kohtaa sinua kohta...\" -- Joskus oli hän taas rukoilevinaan\narmoa Leinosen nuorelle pojalle, jota vietiin mestattavaksi ... hän oli\nsilloin itkenyt kuumia kyyneleitä ja nyrkeillään ilmaa iskenyt...\n\nMutta useimmiten oli Mikko-raukka sittenkin vienolla, kaihoavalla,\nsurun kalvamalla äänellä valitellut ja vikissyt: \"Elisa, tyttöni,\nannatko minulle anteeksi ... turhassa epäluulossani ja ylpeydessäni\nsinut hylkäsin yksinäiselle salolle...\" Ja taas: \"Löytäisinköhän hänet\nvielä, jos lähtisin hakemaan... Mutta minä en voi lähteä ... en saa ...\nenkä jaksa...\" Taikka huokaili houriva mies: \"Jospa saisin sinut vielä\nkerrankaan nähdä ... mutta en saa, ja se on oma syyni...\"\n\nTällaisina sairaan houre-öinä kypsyi Erkin mielessä päätös lähteä\nsittenkin sieltä sydänmaan perukoilta, jonne hänkin jo oli luullut\nhautautuneensa, ihmisten ilmoille, lähteä hakemaan Leinosen naisia ja\njos mahdollista tuomaan heidät tuolle uudelle saunarannalle... Silloin\nhän selvästi oivalsi, että nuoren papin sydämessä on salahaava, syvempi\nja kirvelevämpi kuin hän oli uskonutkaan, että juuri siinä haavassa on\nlopultakin vika Mikon sekä raskasmielisyyteen että tautiinkin, -- hän\nei kestä ajatusta, että hänen on ainiaaksi aarteestaan erottava. Tuosta\nyskäkuumeestaanhan mies kyllä kostuu, ymmärsi Erkki, mutta\nsalahaavastaan ei... Sääli ja seikkailuhalu kypsytti siten Erkissä\nvähitellen sitä ajatusta, joka hänessä tautivuoteen ääressä oli\nvironnut.\n\nNuori pappi, joka jo oli käynyt pienen seurakuntansa suosikiksi,\nkostuikin kevään tullen vilutaudistaan ja hänet muutettiin asumaan\nsillävälin valmistuneeseen, uuteen, varsinaiseen, sammalilla tilkittyyn\ntupaan, jossa oli sekä uuni että permanto. Mutta Erkki huomasi yhä\nselvemmin, että hänen hiljaisen tuumansa toteuttaminen vasta olisi\nMikolle pystyvä ja pysyvä lääke vastaisenkin varalle. Ja hän päätti\ntaas kerran nousta suksilleen ja lähteä yksin pitkälle hiihdolle.\n\nNäihin aikoihin, huhtikuulla, jolloin kevätpäivä jo rupesi lämmittämään\nluontoa ja mielissäkin toiveet virkistyivät, haikailtiin pienessä\nsiirtokunnassa, jossa jo useampia tupia oli kehällä ja olo tuntui\nlupaavammalta, kovasti karjan puutetta. Muutenhan elämä rupeaisi\nmenettelemään, virkkoivat miehet usein, järvi antaa kyllä kalaa, metsä\nriistaa, kaskimaa kaadetaan ja poltetaan, ensi siementä varten jo heti\nkeväällä pieni pelto muokataan, mutta kun ei ole siitä maitotilkasta\ntoivoakaan... Silloin oli Erkki eräänä päivänä ilmoittanut korpijärven\nasukkaille, että hän lähtee hakemaan Apajasta lehmän ja mullikan...\nLähtee nyt jo hankikelillä ja tuo ne mukanaan kesän tultua. Ja kun\ntoiset olivat kiellelleet ja varoitelleet sellaisen matkan vaaroista ja\nvaikeuksista, peloitelleet, että hän vielä vetää voudit jäljilleen,\nettei hän saa elukoita suurten soiden yli ajetuiksi ainakaan yksin ...\nsilloin oli Erkki vain naurahtanut ja luvannut, että hän kyllä ne\nvaikeudet voittaa... Mutta siitä toisesta asiastaan, siitä, jota varten\nhän oikeastaan pitkälle hiihdolleen hankkiusi, siitä ei hän hiiskunut\nkenellekään mitään... Sen hän piti omana salaisuutenaan ... onnistuipa\nse sitten taikka ei.\n\nOli kirkas, paisteinen kevätpäivä, kun hän läksi uudelta ahteelta\nhiihtämään suuren selän poikki laajaa saloa kohti. Ilma oli tyyni,\nhanki kimmeltävä. Väki oli keräytynyt törmälle lähtevää hyvästelemään,\npappi siunasi, kyynel silmänkulmassaan, hänen retkensä... Juuri silloin\noli kuulunut korkealta taivaalta ensimmäisen kiurun viserrys, tuon\nnäkymättömän laulajan, joka ennusti kesää. Ja silloin vasta oli uudelle\nasutukselle ja sille järvelle, jonka rannalle sitä rakennettiin,\nannettu nimi -- Kiurun nimi...\n\nTämän hiihdon hän oli nyt suorittanut aina Sysikorpeen asti. Oli\nvältellyt teitä ja pääkyliä, ainoastaan syrjäkylissä hän oli\nRautalammen halki hiihtäessäänkin pistäytynyt. Sikäläiset uutiset oli\nhän kuullut: ryöstetyt olivat taas talot, sotaväkeä oli pitkin\ntalvea samonnut edes ja takaisin, Apajan kylässäkin se oli moneen\nkertaan vieraillut; ankaria käräjiä oli pidetty ja etsiskelty oli\nnuijamiehiä, mutta tuskin yhtään oli tavattu. Henkiin jääneet olivat\nkaikki pakosalla... Nuoren papin luultiin lähteneen uusille\narmoretkille, mihin lie sitten häipynytkin, ei ollut kuulunut enää\npalkkapitäjäänsä... Erkki oli hiihtänyt siitä edelleen ja nyt hän\nSysmän Karmalan törmällä kautta rantain tiedusteli Tuomas-isännältä\nsitä asiataan, jota varten hän oli matkalle lähtenyt.\n\nMutta huonot olivat täällä kuulumiset, eikä kirkollakaan oltu tiedetty\nhänen utelemastaan asiasta sen enempää. Täytyi hiihtää edelleen, hakea,\nvaikka heikkenevilläkin toiveilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErkki nousi hiukan kankeana kiuaskiviltä, oikaisi koipikenkäinsä\nvarret, heitti kontin olalleen ja katsoi taivaalle. Johan siinä olikin\nlevätessä ja rupatellessa sydänpäivä mennyt, iltapuoleen rupee kai taas\nsen verran kylmäämään, että suksi metsissä luistaa. Hän sanoi hyvästit\nahkerille kirvesmiehille, jotka työnsä keskeltä vastauksiksi hänelle\nvain yksikantaan murahtivat, ja nousi suksilleen. Mutta siinä vielä\nkontin viilekkeitä sitoessaan näki hän saanireen laskeutuvan ahon\nrinnettä alaspäin taloon ... joku uusi matkamies näkyi ajavan pihaan.\nErkki hiihti jo hiukan vesakkoon päin, mutta pysähtyi sinne\nkuuntelemaan oudonnäköisen matkamiehen asiaa poltettuun taloon.\n\nAjomies pysäytti hevosensa salvoksen kupeelle ja auttoi reestä vanhaa,\nrampaa, herrasturkkeihin puettua miestä... Ei se ollut veroherran\nnäköinen, sotaherroja se ei ollut ollenkaan, päätteli Erkki, ja palasi\nlähemmäs... Vieras tuntui kyselevän Karmalan isäntää ja kertoi, kun\nTuomas tuvan kehältä laskeusi häntä tervehtimään, olevansa\ntiedustelemassa poikaansa, joka kuluneena sotatalvena oli tänne Savon\nrajamaille hävinnyt... Erkki kuunteli korvat hörössä ... yhteiselläpä\nollaan asialla...\n\n-- Paljohan niitä on hävinnyt nyt miehiä tänne ja muualle, monia niitä\nnyt haetaan, vastasi Tuomas karkeasti ja lohduttomasti. -- Tuossakin on\njuuri muuan hakumies ... ei tunnu löytävän haettavistaan jälkiä\nhänkään...\n\n-- Mutta minun poikani on pappi, selitti reestä noussut vanhus, --\npitäisihän hänestä toki tietoja löytyä, sillä mihinkään taisteluunhan\nhän ei ole voinut kaatua...\n\nErkillä oli vanhuksen puhuessa sydän voimakkaasti sykähtänyt ja jalka\nirtausi nyt nopeasti mäystimestä. Hän ei vielä lähtenytkään hiihtämään,\nsillä hän tiesi jo, ketä tämä uusi hakija kyselee, ja arvasi, kuka\nkyselijä on.\n\nMutta Tuomaskin oli pysähtynyt hämmästyneenä, kun kuuli pappia\nhaettavan, ja uteli nyt vuorostaan vilkkaammin:\n\n-- Sekö Rautalammen pappi, joka jouluna Leinosesta läksi miesten\nmatkassa? Ja joka täällä jo syksyllä vieraili...?\n\n-- Sepä juuri -- sukulaismieshän se on näihin Karmalan taloihin,\nniinkuin olen minäkin, kertoi vanhus, kainalosauvojensa varaan\nojentautuen. -- Tiedän kyllä hänen syksyllä näissä taloissa muutamia\nviikkoja viipyneen ja täällä myöhemminkin liikkuneen ... siksi juuri\ntäältä lähdin tietoja hänestä hakemaan.\n\n-- Tunsimmehan me Mikko-papin, muisteli nyt Tuomas-isäntä, jonka\nrantaan Mikko syksyllä Turusta tullen ensiksi olikin soutanut. -- Mutta\nkäykäähän lämpimään, vieras, tuonne riiheen, tupaa ei meillä nyt\nolekaan ... siellä tarinoidaan!\n\nMutta vieras oli malttamaton, hän halusi jo niiltä tiloiltaan kysellä,\nmitä hänen kadonneesta pojastaan tiedetään, mistä hän mahdollisesti\nolisi löydettävissä. Tuomas ei kuitenkaan siihen osannut mitään vastata\nhän ei ollut sittenkuin silloin joulun alla sukulaispappia nähnytkään,\noli vain kuullut hänen myöhemmin talvella käyneen Vahvajärven salolla\nja sitten miesten mukana painuneen Savoon päin. Mutta suksiltaan\nnoussut matkamies tiesi enemmän. Erkki astui nyt rampaa vanhusta, Mikon\nisää, tervehtimään:\n\n-- Minäkin tunnen Mikko-papin, kertoi hän. -- Yhteisillä retkillä on\noltu ... kyllä hän vielä muutamia viikkoja sitten oli hengissä ...\nterve hän myös varmaankin on...\n\n-- Missä hän on ... kuinka hänet löydän?\n\nErkki ei tahtonut siinä heti toisten kuullen ilmaista itseään eikä\nrautalampelaisten erämiesten uutta, kaukaista uudisasutusta. Hän\nsenvuoksi vastaili epävarmasti ja vältellen, kertoi, että Mikko oli\npakoon päässeiden erämaan nuijamiesten kanssa vetäytynyt jonnekin\nnäiden syrjäisempään piilopaikkaan, kuljeskelevia huovijoukkoja\npakoon ... heitä ei nyt ole helppo löytää ... mutta tallella se mies\ntiettävästi on... Levotonta isää hän näinikään lohdutteli ja tyyntynein\nmielin tämä nyt Tuomaan uudistetusta pyynnöstä kuupittikin\nkainalosauvojensa varassa ylempänä rinteellä olevaan riiheen, joka nyt\noli Karmalan väen ainoana asuntona. Siellä saatiin ruokaa pöytään ...\nolihan sitä Tuomas toki jo hengenpitimeksi saanut hankituksi, saatiin\nlämpimässä levätä, ja siellä kertoi nyt huolistaan hiukan keventynyt\nturkulainen matkastaan tänne Sisä-Suomeen ja sen syistä.\n\nKova levottomuus oli vallannut vanhan Martin ja hänen vanhan vaimonsa\nheti, kun he talvella Turkuun olivat kuulleet poikansa liittymisestä\nkapinaväkeen. He olivat siitä saaneet tiedon jo tammikuulla Eero\nMarkonpojalta, joka Padasjoella vangittuna oli tuotu tutkittavaksi\nTurkuun ja siellä armoa anottuaan piispan välityksellä pian päässyt\nvapaaksi. Eero oli kertonut Mikon lähteneen Padasjoelta hiihtämään\nPäijänteen yli Sysmään päin muutamain kapinamiesten matkassa vähän\nennen Nyystölän taistelua... Kovassa tuiskussa olivat lähteneet, kertoi\nEero, ja sille tielle vanhukset jo olivat uskoneet hentovoimaisen\npoikansa uupuneen. Jo olivat he häntä silloin kuolleena itkeneet...\n\nTurussa elettiin kuluneena talvena muutenkin raskaita aikoja;\nsotilaskomento oli kovimmillaan, ketä vähänkään epäiltiin kapinan\nkannattajiksi tai marskin vastustajain ystäväksi, häntä pidettiin\nkovilla... Olipa Martti-vanhus, joka ei muutenkaan ollut tuon mahtavan\nKlaus-herran suosiossa, saanut peljätä omaakin henkeään, varsinkin kun\noli tiedoksi tullut, että hänen poikansa oli kulkenut ryösteleväin\ntalonpoikain joukossa. Elettiin tuskassa päivästä toiseen. Kuultiin\ntalonpoikain kapina masennetuksi, monta heidän johtomiestään tuotiin\nTurun linnan tyrmiin... Mikosta vain ei mitään kuulunut.\n\nVihdoin, maaliskuun puolivälissä, kutsuttiin Martti yhtäkkiä Turun\nlinnaan, -- linnanhuovi kävi hänet sinne asiata tehden hakemassa.\nMarski oli silloin äsken palannut Turkuun pitkältä sotaretkeltään\ntalonpoikia kukistamasta, palannut kaukaa Pohjanmaalta, jossa syntyneen\ntoisen kapinan hän juuri oli veriin sammuttanut, ja hän oli nyt mies\nmahtavimmillaan. Kukaan ei koko maassa uskaltanut hiiskahtaakaan tätä\nankaraa voittajaa vastaan ja hänen tiedettiin nyt kaikella tarmollaan\nvalmistautuvan uuteenkin sotaan, sotaan Ruotsin Kaarlo-herttuaa\nvastaan, joka yksin rohkeni riidellä häneltä hänen mahtiasemaansa.\n\nMartti ukko oli linnaan lähtiessään uskonut rangaistuksen nyt kohtaavan\nitseään poikansa vuoksi, jota hän jo vainajana suri, eikä hänellä ollut\nsuuria toiveita koskaan enää siltä matkalta palata. Ja ankara\nnuhdesaarna oli hänellä ollutkin heti vastassaan, kun hänet tuotiin\nsotamarskin eteen linnan kuninkaansaliin ... vanhaksi vehkeilijäksi ja\nkelmiksi häntä Klaus-herra raa'asti haukkui, maanpetturiksi, joka muka\noli lapsensakin kasvattanut kapinoitsijaksi... Kuuman hetken oli\nMartti-vanhus näin linnassa viettänyt. Mutta yhtäkkiä selvisi hänelle\njuuri siellä marskin puheista, että hänen pappispoikansa oli vielä\nhelmikuun alussa ollut hengissä, että Mikko oli sitä ennen ollut\nSavossa ja palannut sieltä Hämeeseen sekä käynyt marskin itsensä\npuheilla Pirkkalan leirissä, rukoilemassa voitetuille talonpojille\narmoa...\n\nErkin oli vaikea hillitä kieltään, kun Martti-ukko riihessä, vuoteen\nreunalla leväten, kertoi näistä poikansa matkoista, jotka hän, Erkki,\ntunsi paremmin kuin kukaan muu, -- kylmät väreet hänessä vieläkin\nristeilivät, kun hän muisteli tuota heidän Pirkkalan-matkaansa. Hänellä\nposket paloivat ja suoni tykitti valtavasti, mutta hän hillitsi\nitsensä, pysyi ääneti, kuunteli vain selkäänsä lepuuttavan vanhuksen\ntarinata.\n\nFleming ei ollut Pirkkalassa Mikkoa tuntenut, vasta perästäpäin hän oli\nsaanut tiedon, kuka se \"hullu pappi\" oli ollut, -- onneksi ei tuntenut,\nsillä muutenpa olisikin Mikko-poika, joka häntä jo Turussa oli\nsuututtanut, taitanut joutua siellä nimismiestalossa käpälälautaan.\nSilloin oli \"hullu pappi\" päässyt lähtemään, mutta nyt tahtoi marski\ntaas Mikon käsiinsä ja puheilleen ... tutkittavakseen muka, hän kun\nsanoi epäilevänsä, että Rautalammen niinkuin Laukaankin papit olivat\nolleet joissakin suoranaisissa kosketuksissa Kaarlo-herttuan Ruotsista\nlähettämäin kapinakiihoittajain kanssa...\n\n-- Vai sinne olisi vaatinut Mikko-papin pakinoilleen, huudahti Erkki,\njoka hiljaa itsekseen siunaili heidän yhteistä onneaan, kun Pirkkalasta\nsuoraan olivat ajaneet kauas erämaille.\n\n-- Niin, huokasi isä, -- yksinäiseen ja pimeään paikkaan hän siellä\nlinnassa luultavasti olisi joutunut. Mutta muuten koetti kyllä marski\nsilloin keräillä joka taholta todistuksia herttuata vastaan\nkapinayllytyksestä, esittääkseen ne sitten Puolassa olevalle\nkuninkaalle, -- hän on vihassaan yhtä sitkeä kuin sisukas!\n\n-- Mutta te toki selvisitte siitä rautamarskin kuulustelusta, kyseli\nErkki edelleen mielenkiinnolla.\n\n-- Niin, hän laski minut, haukuttuaan aikansa, menemään. Mutta vain\nsillä ehdolla, että toimitan poikani hänen luoksensa -- niin hän\nuhkaavana jyrisi. Klaus-herra oli silloin lähdössä Uudellemaalle, ja\nkunnes hän sieltä palaisi, oli minun hankittava Turkuun poikani...\n\n-- Jonka olinpaikkaa ette tienneet...\n\n-- Vakuutin sen hänelle, mutta hän ei sitä uskonut. Ryhdyin silloin\ntiedustelemaan Mikko-poikaani, en suinkaan häntä Turkuun hakeakseni,\nvaan varoittaakseni tuota haaveilijaa, jos hän vielä hengissä on.\nKyselin kaikilta matkamiehiltä, utelin Turkuun tuoduilta vangeilta,\ntiedustelin sinne palaavilta sotureilta, -- olenhan vanha soturi\nitsekin --, mutta aina turhaan. Sain vihdoin kuulla Mikon käyneen\nRautalammella, mutta taas kadonneen sieltäkin -- siellä oli niihin\naikoihin liikkunut paljo sotaväkeä --; hän oli hävinnyt tietymättömiin\nniissä kapinanjälkeisissä mylläköissä... Silloin valtasi meidät,\nvaimoraukkani ja minut, uusi pelko, että poikamme on sittenkin kuollut\ntaikka menehtyy jossakin vankilassa. Tuota epävarmuutta oli meidän\nvaikea kestää, ja aioin jo silloin, raihnaudestani huolimatta, lähteä\nmatkoille edes joitakin selviä tietoja hänestä saadakseni, mutta en\nuskaltanut, -- marski oli käskenyt minun odottaa itseään Turussa...\n\n-- Kuinka siis nyt pääsitte lähtemään, vai marskiko teidät lähetti?\nuteli Erkki edelleen.\n\n-- Marskiko, matki vanhus miltei hölmistyneenä, ja katsoi kummissaan\nkyselijää. -- Silloinhan se juuri tuli yhtäkkiä Turkuun tieto...?\n\n-- Mikä tieto? -- Erkki oivalsi, että tällä välin oli asiassa joku\nodottamaton, ratkaiseva käänne tapahtunut, mutta ei käsittänyt, mikä.\n-- Mikä tieto tuli Turkuun?\n\n-- Tieto marskin kuolemasta, luonnollisesti, selitti Martti,\naavistamatta, että se suuri uutinen ei ollut vielä ehtinyt kauas\nSisä-Suomen perukoille.\n\n-- Marskin kuolemasta! huudahtivat riihessä olijat kaikki yhtaikaa.\nYksin hidas ja untelo Tuomaskin karahti pystyyn ja hänen uunin ääressä\nhäärivä vaimonsa pudotti leipälapionsa.\n\n-- Onko sotamarski Fleming kuollut? -- Näin he huudahtivat yhteen\nääneen.\n\nErkki oli jäänyt suu ammollaan seisomaan ja sai vasta kotvan kuluttua\näänensä kulkemaan:\n\n-- Missä ja milloin?\n\n-- Johan siitä on pari viikkoa aikaa, -- kotimatkalla Turkuun ollessaan\nhän sairastui ja kuoli, -- eikö siitä tänne vielä ole tietoa tullut?\n\nEi ollut tullut tietoa, matkamiestä ei ollut sattunut sielläpäin\nkulkemaan. Mutta nyt tuo tieto yllättävänä iski pieneen, Karmalan\nriiheen kokoontuneeseen seuraan, iski ajatuksia seisottavana, mutta\nsamalla ikäänkuin ahdistuksesta vapauttavana. Samalla tavalla tuo tieto\nedellisinä päivinä ja viikkoina oli iskenyt Suomen asukkaiden mieliin\nmaan kaikissa osissa, minne se vain tuli: tuokioksi lamauttavana ja\nikäänkuin hämmentävänä, mutta sitten kohta hengitystä helpottavana,\npainajaisesta päästävänä. Se rautakoura, joka maata vuosikausia oli\npitänyt pingoituksessa, joka oli ollut armoton maahan rutistamaan\njokaisen, joka sitä vastaan vähänkään hangoitteli, tuo kova ja jäntevä\nkäsivarsi oli siis nyt herpautunut, teräsohjasten pitelijä oli\npoissa... Sitä oli vaikea yhtäkkiä käsittää ... tuntui mahdottomalta,\nettä sellainen koura noin äkkiä hellittäisi otteensa, ja jokaisen\nmielessä virisi heti kysymys: mitä sitten, kenen käsiin ja minkälaisiin\njoutuu nyt valta...? Mutta samalla kuin noita outoja, vakavia\nkysymyksiä mielissä virisi, tuntui niissä ennen kaikkea tuota suloista\nkeventymistä, jota pingoituksen laukeaminen joka tapauksessa tiesi. Ja\ntältä se tuntui ennen kaikkia niiden sisämaan paljo kärsineiden ja\nmahtajan uutta kostoa yhäti vapisevain asukkaiden mielissä, jotka enää\ntuskin olivat uskaltaneet uneksia huomenta synkkään yöhönsä.\n\nSe Martti-vanhuksen uutinen vaikutti Karmalan riihessä kuin valoa\nlupaavan aamun sanoma, eivätkä nuo luonnonlapset osanneet salatakaan\niloaan siitä. Hitaat maalaiset vilkastuivat, he puhuivat ristikkäin,\nkukin omaa mielenkipuaan visertäen.\n\n-- Taitaa olla nyt kohta poikki huovien herruus ... ennusteli jo\njuureva Tuomas pohteissaan.\n\n-- Mene, tiedä, vaikka tulisi taas raja voutienkin kiskomaalle,\ntoivoili hänen huolten jo kumaraksi painama emäntänsä.\n\n-- Niin, niiltä on nyt molemmilta poissa se voima, johon he kansaa\npainaessaan varasivat, totesi Erkkikin. -- Eikä ole tietoa, tuleeko\nheille sitä mahtiaikaa enää.\n\nMutta ällistyksensä ja ilonsa sekaan muisti hän kuitenkin vanhan\nturkulaisen matkantekijän keskenjääneen tarinan, joka niin läheltä oli\nkosketellut hänen suojattiansa ja häntä itseään, ja tuokion kuluttua\njohti hän taas puheen isä vanhan ponnistuksiin kadonnutta poikaansa\netsiäkseen. Tämä silloin kertoi:\n\n-- Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tieto oli saapunut marskin\nkuolemasta -- hänen ruumistaan oltiin juuri hakemassa Turkuun Pohjan\npitäjän majatalosta, johon vainaja oli vaipunut, -- läksin minä\nmatkalle. Mikään ei minua enää pidättänyt. Rannikolla oli kyllä jo\nkelirikko, mutta sisämaassa kestivät vielä jäät ja metsätietkin. Kävin\nMikkoa tiedustelemassa Pirkkalasta, jossa vielä on sotaleiri ja\npidetään vankeja, ja ajoin sitten tänne Sysmään, jossa tiesin poikani\nsukulaistensa luona oleskelleen.\n\n-- Leinosessahan se vieraili, sen Matin kanssa matkoja teki, kertoi\nTuomas, puolustellen tietämättömyyttään. -- Mutta taloton ja autio on\nnyt se Leinosen törmä..\n\n-- Mutta tämä vierashan vakuuttaa poikani toki hengissä olevan. --\nMartti kääntyi taas kyselevänä ja tarkempia tietoja anovana Erkin\npuoleen, joka ensi tiedoillaan jo heti oli hänen mieltään lohduttanut.\n-- Sano, mistä hänet haen, mihin tästä nyt ajan...?\n\n-- Ajakaa kotiinne, niinkauan kuin keliä vielä vähänkään kestää,\nvastasi Erkki, -- poikanne on hengissä ja tallella. Aikanaan hän kyllä\nteille toimittaa tiedot itsestään.\n\n-- Siitä lohdutuksen sanasta sinua kiitän...\n\nPäivä oli näitä tarinoitaessa jo Karmalan nokiseinäisessä riihessä\nkulunut iltaan, tie oli taas kovempi, hanki kantoi suksimiestä.\nVieraitten oli lähdettävä matkalle, ja keveämmällä mielellä he nyt\nsieltä lähtivät, kuin olivat tulleet, jättäen isännänkin poikineen\nvaloisammilla toiveilla veistämään uutta tupaansa. Yhdessä he tekivät\ntaivalta Leinosen törmälle asti, josta reen oli poikettava alas jäälle\nja suksimiehen ylös korpeen. Erkki näytti turkulaiselle matkustajalle\nsen suuren tuvan rauniot, jossa Mikko oli syksyllä niin hyvin viihtynyt\nja jossa hän oli veljensäkin tavannut.\n\n-- Tunnetteko Juhana-poikanikin? kysyi Martti silloin kummastuneena.\n\n-- Tunnen hyvin Savonlinnan ajoiltani..\n\nJa heidän siinä kahden seistessään samoilla raunioilla, joita\nMatti-isäntä ja Mikko-pappi eräänä talvipäivänä niin epätoivoisesti\nolivat kaivaneet, ilmaisi nyt Erkki itsensä Martille. Kertoi olevansa\nsama sukulaisvanki, josta Juhana syksyllä oli isälleen kirjoittanut,\nkertoi Juhanan välityksellä päässeensä vapaaksi linnan pakkotöistä ja\nsitten ruvenneensa Mikko-veljen saattomieheksi. Kertoi heidän\nyhteisistä matkoistaan ja kärsimyksistään, kertoi teurastuksesta\nMikkelin kirkonmäellä ja sen tärisyttävästä vaikutuksesta nuoreen\npappiin, kertoi heidän yhteisestä \"hullusta\" retkestään Pirkkalan\nleirille sekä paluustaan takaisin Rautalammelle. Ja lopuksi hän kertoi\nnuoren papin liittymisestä niihin pakolaisiin, jotka olivat Flemingin\nja hänen huoviensa kostoa välttääkseen karanneet kauas sydänmaille ja\nsinne juuri parhaillaan perustivat uutta uudisasutusta.\n\n-- Ja siellä salolla siis kovia kärsinyt poikani nyt on, totesi Martti,\nsamalla iloisena ja kiitollisena, kun nyt vihdoin tarkoin tunsi hänen\nvaiheensa ja hänen nykyiset olonsa.\n\n-- Siellä. Mutta nuo korvenraatajat haluavat siellä toistaiseksi pysyä\nkätkössä, paenneet nuijamiehet eivät toivo esivallan edustajia\nvieraikseen, selitti Erkki, ikäänkuin tarinatoveriaan varoittaen.\n\n-- Sen käsitän, vastasi Martti. -- Mutta nythän he palannevat sieltä\ntakaisin kotikyliinsä, kun heidän sortajansa on kaatunut...?\n\n-- Palaavatko vai eivätkö, sitä en osaa sanoa, vastasi Erkki vältellen.\n-- Miesten aikomus oli kyllä sinne takamaille jäädä ja pesittyä...\n\n-- Ja poikaniko myöskin...?\n\n-- Heitä aikoi hän pappina palvella siellä salolla. Mutta itse hän\naikoinaan teille aikomuksistaan ilmoittanee, -- minä vien hänelle\nterveisenne...\n\n-- Ja siunaukseni, mitä hän päättäneekin: jäädäkö vai palata. Oikean\nasian puolesta hän on ponnistellut ja kärsinyt, sen käsitän kaikesta,\nkansan puolesta sortajaa vastaan, -- minä kiitän hänen retkiään ja\npyrkimyksiään, vaikka niitä muut moittinevatkin. Mielelläni me\nvanhukset hänet tietysti kotiimme ottaisimme, mutta olemme näinkin\nrauhalliset, kun tiedämme hänen olevan turvassa, -- saammehan toki\ntoisen poikamme kotiin.\n\n-- Palaako Juhana Turkuun...?\n\n-- Palaa, häneltä on tullut tieto, että hänen lipullisensa siirretään\nTurkuun. Klaus-herrahan kokosi sinne kaikkialta sotaväkensä uutta\ntaisteluaan varten. Mutta vihjasipa Juhana kirjeessään haluavansa\npalata Aningaisiin kaaleja viljelemään...\n\n-- Joko lie suivautunut sotimaan?\n\n-- Ehkä on Mikkelin verilöyly häneenkin vaikuttanut ... en tiedä,\nvastasi isä varovasti. -- Mutta kaalien puoleen koetan minä hänen\nmielensä kääntää...\n\nNiin pitkään jäivät nämä uudet tuttavukset tarinoimaan Leinosen tuvan\nraunioille, että ajomies, joka tiellä hevosta piteli, sitä jo kävi\nääneensä kummastelemaan. Erottava oli heidän siis nyt vihdoin eri\nhaaroille.\n\n-- Ja tästäkö painut nyt suoraan sitä kaukaista sydänmaata kohti, jossa\npoikani on? kysyi Martti, kun he jäähyväisiksi kättä puristivat.\n\n-- En suoraan, minunkin on haettava eräitä vainon aikana kadonneita\nomaisiani, minunkin, vastasi Erkki, varsinaisesta tehtävästään mitään\nsen tarkemmin kertomatta. -- Lähden nyt jatkamaan etsimääni.\n\n-- Olkoon onni sinulle yhtä suopea kuin minulle, toivotteli Martti\nsydämellisesti.\n\n-- Sitä toivon sekä itseni että muitten puolesta, vastasi Erkki, ja\nhänen silmässään välähti pieni veitikka. -- Jääkää hyvästi!\n\nRampa vanhus rupesi jo kapuamaan rekeensä. Mutta kainalosauvoja rekeen\nnostaessaan pysähtyi hän vielä ja viittasi ajomiestään malttamaan\nmielensä. Hänessä näkyi heränneen uusi tuuma, jonka hän vielä viime\nhetkellä tahtoi toteuttaa.\n\n-- Odota, matkamies, vielä hetki, virkkoi hän Erkille ja otti\nmatka-arkustaan kiireesti esille pienen lippaan, josta hän latoi arkun\nkannelle kirjoitusvehkeensä. Keväinen ilta jo hämärsi, mutta laskeneen\npäivän kuulaassa valossa rupesi hän siinä vielä kiireellä raaputtamaan\nkirjettä pojalleen, ajajan ja matkamiehen sitä kummastellen\nkatsellessa. Muutamia rivejä hän siihen vain piirsi, mutta hän tahtoi\ntoki antaa pojalleen mieskohtaiset, kevenneestä sydämestään lähteneet\nterveiset ja selvän todistuksen siitä, että hän poikansa teot ymmärsi.\n\n-- Kas niin, puheli ukko, käärien kirjettään kokoon. -- Kun tapaat\npoikani, anna tämä hänelle.\n\n-- Perille vien, vakuutti Erkki, -- ja tiedän hänen tästä tuomisestani\niloitsevan.\n\n-- Ja nyt, Herran haltuun! -- Rampa äijä kapusi lopultakin rekeensä,\njohon ajomies hänet peitti vällyjen väliin ja joka siten vihdoinkin\npääsi laskeutumaan Leinosen törmältä. Mutta Erkki nousi ylöspäin\nMustanahon rinnettä, suuntautuen öiselle hiihdolle Vahvajärven\nsalokylää kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSieltä Vahvajärven Juuritaipaleelta, Esko-isännän tuvasta, toivoi Erkki\nlöytävänsä ne Leinosen orvot naiset, joita hän oli Rautalammen\ntakamailta asti lähtenyt hakemaan. Mutta pontevan, öisen hiihdon\njälkeen tätä kylää eräänä kirkkaana kevätaamuna lähestyessään huomasi\nhän jo etäältä, että paljo muuttunut on sitten viime näkemän tämäkin\ntaipaleiden takainen metsäkylä. Monet talot olivat poltetut\npaikoiltaan, -- sotaväen kosto näkyy tännekin kovasti iskeneen. Perille\ntultuaan hän kuulikin, että tänä verisenä talvena oli sotaväkeä moneen\nkertaan kulkenut tätä kautta Savon ja Hämeen väliä suuntaan ja toiseen,\netsien ja ahdistellen aseellisia talonpoikaispartioita, ja nuo\nhuovijoukot olivat ilkkuen rangaisseet taipaleen asukkaita siitä, että\nhe talvella olivat majoittaneet kapinaväkeä kyläänsä ja yhtyneet\nsiihen. Mutta miehiset miehet olivat silloin ja koko kevätkauden olleet\nkylästä poissa, pakoretkillä... Nyt oli heistä osa palannut, toiset\nolivat vielä jääneet vanhoille kalajärvilleen kevätkalan pyyntiin...\n\nSurullisia viestejä, murtuneita, epäluuloisia katseita, vältteleviä\nvastauksia sai Erkki nyt vastaansa tässä ennen herttaisessa\nmetsäkylässä liikkuessaan. Poltettu oli Esko-isännän komea talokin,\nmutta isäntä itse oli jo kotosalla, vanhassa tuparähjässä asuen...\nHäneltä sai Erkki toki tietoja hakemistaan naisista. Palanneethan ne\nolivat jo parin viikon perästä sieltä pakosaunastaan; murjottu emäntä\noli näet ruvennut sairastelemaan ja tänne se sitten oli muutaman\nviikon kuluttua kuollutkin... Ne olivat kovia, murheellisia aikoja ne\nviikot ... alituiseen tuli viestejä sotaväen saapumisesta, ihmisten\ntäytyi paeta kodeistaan metsiin ja takamaille. Elisa-raukka, joka ihan\nyksin oli perheestään jäänyt, oli tietysti ollut maailman murjoma,\nitkenyt vain ... ja pelko Koskipään paluusta oli häntä vielä kaiken\naikaa ahdistellut... Siksi kiirehti hän jo pian äitinsä kuoltua\nmuutamassa pakolaisjoukossa pois kalajärville ... siellä hän vieläkin\non ... sinne nyt toiset kylän perheet aikovat jäädäkin...\n\nErkki sai erään kylän pojista oppaakseen Juuritaipaleen takamaille,\nmissä sen asukkailla vanhastaan oli pyyntisaunansa, eikä ne olleetkaan\nkuin muutaman päivänhiihdon takana. Mutta keli teki jo täällä\nsalollakin aivan loppuaan. Päiväsydämen vain kylässä levättyään jatkoi\nsiis pitkän matkan hiihtäjä taas sitkasta vaellustaan, jatkoi\nsisukkaasti ja herpautumatta, vaikka jo jäseniä uuvutti ja mielikin\ntoisinaan pyrki mataloitumaan. Silloin hän pilkkasi itseään höperöksi,\njoka näin toisten asioilla maita, mantereita, kyliä ja saloja,\nkierteli, kenenkään pyytämättä, jopa asianomaisten tietämättäkin.\nEihän hänellä ollut täyttä varmuutta, tekikö hän palveluksen\npappisystävälleen hakemalla hänelle tuota tyttöä, jota mies ei itse\nviime talvena käynyt puhuttelemassa, vaikka jo oli muutaman\nneljänneksen päässä hänen piilopaikastaan... Eikähän hän tiennyt,\nodottiko orpo tyttöraukkakaan enää ollenkaan haihattelevaa sulhastaan,\njoka hänet näin pitkäksi ajaksi oli hylännyt ... kenties on Elisa\ntällävälin jo hädissään suostunut johonkin toiseen sulhaseen, johonkin\nnuoreen pakolaistoveriin, jonka kanssa hän aikoo rakentaa uuden pirtin\nLeinosen törmälle ja siellä ruveta isävainajansa viljelyksillä\nelämään...\n\nNäinä epäilyksensä hetkinä Erkki verisesti itseään ivaili ja nuhteli,\neikä hän voinut tehdä itselleen selkoa, miksi hän oikein tähän urakkaan\noli ruvennut, mikä häntä oli vetänyt koko talvikaudeksi tuota nuorta\npappia noin palvelemaan... Sukulaismies ja avuton raukka, -- onhan\nniitä aina sellaisia! Mutta hänestä oli Mikon luonteessa jotakin niin\npuhdasta ja vilpitöntä, että se häntä vaistomaisesti veti puoleensa,\njotakin epäitsekästä ja kaunista, jota hän ei voinut vastustaa. Ja\nvarsinkin äskeinen keskustelunsa Mikon isän kanssa oli häntä\nvahvistanut uskossaan, että hän, niinkuin Mikko itse, ponnisteli oikean\nasian hyväksi. Tunsihan hän nuoren papin hivuttavan salahaavan, vaikkei\ntämä siitä hänelle ollut muuta kuin kuumehoureissaan valittanut,\ntunsihan hän hänen suuren kaipuunsa... Ja tyttö taas, -- häntä Mikko\nepäili itsestään vieraantuneeksi, veljeensä muka mieltyneeksi ... no\npian tuo nähtänee, ketä se omakseen toivoo ja odottaa... Mitäpä hän\ntässä joutavia mielessään käräjöi, päätteli Erkki silloin aina\nepäilyksensä katkaisten, mitäpä hän, yksinäinen seikkailija, muutakaan\ntoimitti, kuin hiihti maita ja ajoi muiden asioita, -- se häntä\nsittenkin huvitti enemmän kuin turpeen puskeminen tai hirsien\nveisteleminen...\n\nNäin hän itseään rauhoitteli ja hiihti edelleen salon halki toukokuun\nviimeisiä hankirippeitä myöten. Tänne salomaille hänen retkensä nyt\njoka tapauksessa keskeytyy kesään asti, sen hän käsitti, kävi hänen\nasianajonsa sitten miten tahansa. Sillä hanki petti jo aavemmilla\nmailla kokonaan, metsäpurot paisuivat, niin että niiden yli oli pian\nvaikea päästä, ja päivä porotti kuumana niskaan. Nyt on tämä taival\npian puskettava, sittenpähän saa taas levätä...\n\nTässä mielialassa saapui Erkki vihdoin vahvajärveläisten takamaavesille\nja löysi heidän kalasaunansa salojärven rannalta. Yksin hän sinne\nsaapui, loppumatkalla suksiaan kantaen. Jo metsätaipaleen varrella, kun\nhän suunnasta oli selvillä, oli Erkki näet lähettänyt oppaansa\ntakaisin, että tämä ehtisi kylään, ennenkuin keli kokonaan loppui, ja\nhän saapui siten pakolaisten luo itsekin metsiä kiertelevänä,\navuttomana pakolaisena, joka heidän saunoiltaan haki turvaa. Saihan hän\nsiellä asua ja pyyntiä harjoittaa niinkuin muutkin, yhteistä oli\neränkävijöillä kaikki. Ja hätäilemättä, liikoja retkistään kertomatta,\nryhtyi hän tiedustelemaan sitä pakolaisista, jota hakemaan hän oli\nlähtenyt vielä kaukaisemmilta sydänmailta.\n\nElisa näkyi häärivän siellä pakolaisten keittokodassa, vastakkain\npystyyn nostetuista maloista kyhätyssä suipposuojassa, parin muun\nnaisen seurassa, jotka nuijamiesten mukana olivat Vahvajärveltä saloon\nsiirtyneet, ja näytti nöyränä kohtaloonsa alistuneen. Uteliaana katseli\nErkki ensin syrjästä tuota nuorta, tukevaa tyttöä, joka hänelle oli\nniin monet hiihdot aiheuttanut, ja pohti mielessään, olisiko tuon\notuksen vuoksi maksanut niin paljo suruja kantaa, kuin hän tiesi nuoren\npapin kantaneen, -- tällaisia tyttöjähän kasvaa kymmenittäin joka\nkylässä! Itse olisi hän kyllä pian ottanut toisen, jos yhden olisi\nkadottanut... Mutta sitä ei tiedä sittenkään, ehkei toinen toistaan\nkorvaa, vaikkei muodossa eikä mielessäkään ole suurta eroa. Ja tähän\ntyllykkään se nyt Mikko on joka tapauksessa silmänsä iskenyt, tätä vain\nhän niin hartaasti omakseen kaihoo, että terveys pettää ja järkikin\nsekoo...\n\nJo oli Elisakin huomannut äsken tulleen vieraan tutkivan katseen, oli\nsamassa kai tuntenut Erkin, joka pari kertaa oli Mikon seurassa käynyt\nLeinosen talossa, ja hän karahti samassa kasvoiltaan punaiseksi ihan\nhiusmartoa myöten.\n\n-- Hyvät merkit, tuumi Erkki itsekseen. Ja kun tyttö lähti avannosta\nvettä hakemaan, oli hän jo rantapolulla vastassa, tervehtien Elisaa\ntuttavallisesti.\n\n-- Terveisiä minulla on sinulle tuotavana, virkkoi Erkki jo ensi\nsanoikseen.\n\n-- Mistäpä minulle enää terveisiä... -- Ujona ja murheellisena katseli\ntyttö alas, ja kun hän taas kohotti silmänsä, oli niissä surumielinen,\nkostea kiilto. -- Kuka muistaisi köyhää ja orpoa...?\n\n-- Tulen Rautalammelta päin, -- kyllä jo arvaat, kuka sinua muistelee!\n\n-- Hengissäkö hän on vielä ja terveenä? -- Jo vilkastuivat tytönkin\nsurulliset kasvot, hän ei kainostellut tunnustaa sulhoansa, vaan näytti\njännittyneenä odottavan vastausta elämänsä ainoaan, suureen\nkysymykseen.\n\n-- Terveenä on ja sinua kaipaa, vastasi Erkki rohkaisevasti. Ja se sana\nnäyttikin kuin taikavoimalla vaikuttavan äsken vielä murheelliseen\nneitoon, joka kumminkin vielä hiukan epäilevästi uteli:\n\n-- Mistä hän osasi minulle terveisiä lähettää, eihän hän tiedä, olenko\nelossakaan enää.\n\n-- Ei hän tiedäkään, ja sitä hän juuri suree. Siksi lähdinkin sinua\nhakemaan...\n\nJa Erkki kertoi nyt siinä keväisellä rantapolulla lyhyesti nuoren papin\nvaiheet heidän erostaan asti Leinosen pirtissä, kertoi heidän monet\nretkensä, kertoi paon takamaille ja Mikon kaihoiset hourepuheet, kertoi\npotilaan parantumisesta ja omasta lähdöstään muka lehmänhakuun. Tyttö\nkuunteli kuumentuvin poskin, unohtaen vesisankonsa tien poskeen,\nunohtaen suuret surunsa, kalvavan pelkonsa, orpoutensa ja\nyksinäisyytensä. Erkin tarina oli kuin tuota luonnossa helottavaa\nkeväistä paistetta hänen jo nuorena pimeäksi käyneeseen mieleensä.\n\nVihdoin Erkki virkkoi:\n\n-- Ei hän siellä takamailla tiedä, että lähdin sinua hakemaan. En\ntahtonut siitä hänelle ilmoittaa ... jos en sinua olisi löytänytkään,\ntaikka jos sinä jo olisit toisiin sulhoihin suostunut...\n\n-- Keneenpä minä ... orpo raukka...\n\n-- Älä sano. Koskipäähän on sinua jo kauan omakseen pyydystellyt...\nEntä se sorea ratsumestari, joka sinut pakopirttiin pelasti ... hän oli\nkyllä sinuun pihkaantunut hänkin...\n\n-- Hänkö, Mikon veli, sopersi tyttö Erkin puhetta täysin tajuamatta.\n-- Hän pelasti meidät, kun suuressa hädässämme häneltä suojaa\nrukoilimme ... sinne jätti meidät yksinäiseen korpeen...\n\n-- Eikä tullut enää sinua sinne tapaamaan?\n\n-- Ei tullut hän eikä kukaan, yksin siellä saatiin olla, kunnes äiti\nsairastui ja meidän oli pakko pyrkiä takaisin kylään.\n\n-- Niinpä niin, virkkoi Erkki, tytön tarinoista täysin vakautuneena\nsiitä, että Mikon epäilykset olivat olleet hänen oman sairaan mielensä\nhoureita, turhia kuvitelmia. -- Nyt olen sinua hakemassa sinne kauas\nRautalammen takamaille, -- lähdetkö?\n\nKirkkaana kiilsi tytön silmä ja varmana hän vastasi:\n\n-- Lähden, jos vain hän minua kaipaa ja vielä omakseen odottaa.\n\n-- Sinua hän kaipaa, tuskinpa hän mitään muuta kaipaakaan koko\nmaailmassa. Mutta sinne takamaille on pahat matkat ... viikon saat\nsoita rämpiä ja ryteikköjä kulkea, ja siellä perillä on vain yksinäinen\nuudisasutus ... pakosaunoja pahaisia, niinkuin täällä... Mietipäs\nsitäkin, tyttö...!\n\n-- En mieti! vastasi tyttö uljaasti. -- Olen yksin täällä vieraitten\njoukossa, omaisiani ei ole missään, ei ole minulla mitään muuta turvaa\nkuin sulhaseni... -- Tyttö tarttui Erkin käsivarteen ja jatkoi innolla:\n\n-- Milloin lähdetään?\n\nErkki naurahti, nyt hän tiesi hakuretkensä täysin onnistuneen, -- hänen\nvaivannäkönsä oli palkittu. Mutta tyynnyttävästi ja hiukan\njäähdyttävästikin hän vastasi:\n\n-- No, no, eihän niin tulista kiirettä ole, ei täältä toki vielä päästä\nlähtemään. Täällä on meidän nyt pyydettävä kevätkala vahvajärveläisille\nja annettava maitten sillaikaa vähän kuivua pahimmista tulvista.\n\nMutta kun hän näki kaihoisan, ikävöivän katseen tytön silmässä, lisäsi\nhän rauhoittavasti:\n\n-- Ne kuivuvat kyllä pian tällä paahteella, sitä älä surkeile. Ja\nsitten lähdetään suoraan poikkimaisin Rautalammelle ja sieltä ylös\ntakamaille -- odottavan luo.\n\n\n\n\nXXI.\n\nPOJAN KIRJE ISÄLLEEN.\n\n\nUuden saunalahden, Kiurulahden, perukassa oli Mikko-pappi kokemassa\nkotikatiskaa, istuen kelohongan tyvestä koverretussa, pienessä,\nvaappuvassa ruuhessa, jota hän siinä tyynessä vedessä airolla varasi ja\nmeloi. Hän oli ottanut tämän saunatörmän viereisen katiskan samoinkuin\nkotilahdessa pidettäväin verkkojen hoidon huolekseen, sillaikaa kuin\nmiehet keväällä veistetyllä, vakavalla, suurella venheellä kulkivat\nselällä ja etäisemmillä apajoilla kalanpyynnissä.\n\nOli kirkas, tuuleton kesäkuun aamu. Lahden vesi kajasti jo lämmenneenä\nporottavan päivän säteitä ja lehtevä törmä loisti heleänä kevätkesän\nvehmaan viheriässä tuoreudessa. Mikko katseli meloskellessaan melkein\nylpeänä tuonne törmälle. Siellä oli näet jo suveen päin antautuvalla,\nkuivalla männikkörinteellä, puitten suojassa, puolenkymmentä\nuudistupaa, jotka sieltä valkoisina pilkistivät päivän hohteessa ja\njoiden räppänöistä savua tuprusi, ja rantaäyräällä oli äsken\nvalmistunut nuottatalas. Siinä rantakivillä pesi joku nainen vaatteita\nja ihmisiä vilahteli petäjäin lomitse uudistupain välisellä polulla.\nMiehiä näkyi jo palailevan rihmoiltaan kotiahteelle, selässään raskaat\nkantamukset metsälintuja, ja ylempänä törmän laella ryskyivät puut ja\nkilkkoivat kirveet, -- sinne oli ruvettu rakentamaan vieläkin uutta\ntupaa, jota pappilaksi sanottiin, mutta jota Mikko mieluummin olisi\ntahtonut nimittää kirkoksi, siinä kun oli aikomus jumalanpalveluksetkin\npitää.\n\n-- Mitäpä minä, yksinäinen mies, pappilalla teen, saatanhan hyvin asua\nyhteispirtissä muiden erämiesten kanssa, niinkuin näihinkin asti, tuumi\nhän meloskellessaan nuorta kaislikkoa pitkin. -- Mutta, samapa se,\nolkoon pappila, siinäpähän Erkin kanssa, josta tehdään lukkari, sitten\neletään kahden, eihän hänelläkään ole perheestä tietoa. Kun se nyt\npalaisi, se Erkki ... hänen kohtalostaan alkavat uudiskylän miehet jo\nolla hiukan huolissaan.\n\nErkki olikin jo ollut matkallaan pari kuukautta, juhannus oli jo\nkäsissä... Ettei vain olisi vahinko osunut ovelaankin mieheen ...\nsusilauma hyökännyt jo menomatkalla yksinäisen hiihtäjän kimppuun\njonkun metsäjärven jäällä ... taikka olisiko mies kotimatkalla voinut\nkorvessa sotkeutua lehmineen niin pahalle suohon, ettei jaksanutkaan\nsieltä enää päästä kuivalle maalle...? Vai olisiko veitikka kyllästynyt\nmetsäläiselämään ja jäänyt sinne rintamaille...?\n\nNäin jo saunarannalla epäiltiin, mutta Mikko ei tahtonut uskoa yhtään\nnoista epäilyksistä mahdolliseksi, ei ainakaan viimeistä. Se mies ei\njoukkoaan petä eikä hän myöskään metsään sorru, hän kyllä vaikeudet\nvoittaa, mikäli ne voitettavissa ovat... Mutta kovasti Mikko kaipasi\nystävätään ja hänen mukanaan tietoja rintamailta.\n\nHän oli kyllä uuteen elämäänsä jo näinkin sopeutunut ja sulautunut ja\nvakuuttanut sen itselleen ainoaksi mahdolliseksi, viimeiseksi\npelastuksekseen. Hän oli siellä alunperin asettunut toisten pakolaisten\nkannalle ja heidän ajatuspiiriinsä sekä totuttautunut siihen\najatukseen, että täällä hän nyt elää ja kuolee ja että paras maailmassa\nhänen onkin täällä erämiehenä elääkseen. Tuossa petäjikkömäellä\nhän sunnuntaisin piti pienelle seurakunnalleen täydellisen\njumalanpalveluksen ja askarteli sillävälin ahkerasti arkitöissä --\npäivät eivät tulleet pitkiksi ja yöt hän raadannastaan väsyneenä nukkui\nyhteistuvassa rauhallisesti. Mutta hän kaipasi sittenkin jotakin ... ei\nhän tiennyt oikein mitä... Niin, Erkkiä kai hän vain kaipasi... Mutta\noli siinä ystävän kaipuussa jotakin muutakin, -- hän ikäänkuin\nvaistosi, että Erkki toisi hänelle jonkun tiedon niiltä, jotka vielä\nolivat hänelle rakkaita ... ja sitä, juuri sitä hän toivoi. Eihän\nhänellä ollut syytä eikä oikeutta mitään sellaista viestiä toivoa ...\nlehmää ja mullikkaahan se oli Erkki vain lähtenyt Apajasta hakemaan,\nmuuta ei... Mutta hän odotti ja kaipasi sittenkin, vaikka hän itselleen\nmoneen kertaan todisteli, että sellainen hämärä toivo on hänelle\nvaarallinen ... että sen pettäminen tuottaa hänelle vain uutta\nkärsimystä...\n\n-- Ja miksi suotta kaipailen ja ikävöin, nuhteli hän itseään, antaen\npienen ruuhensa vapaasti lipua rantaheinikkoa myöten... -- Näinhän ovat\nesi-isämme, monet polvet ja sadat perheet, muuttaneet autiolle salolle,\nsiellä tyytyväisinä eläneet ja raivanneet viljelystä, puskeneet\nsitkeästi, vaipumatta mihinkään hentomieliseen kaihoon. -- Miksikäs\nminä...!\n\nNäin kauas laidattomaan korpeen eivät tosin uudisasukkaat vielä ennen\nolleet uskaltaneet asettua. Täällä asti on ehkä joskus joku sydämmikkö\nerämies hiihtänyt, -- sellaista olivat pakolaiset talvipuhteina\nsaunassa kertoneet --, mutta hänkin oli palannut täältä kiireellä\ntakaisin, eikä toista kertaa lähtenyt. Oli muka nähnyt siellä\nlouhikoissa outoja olijoita, kääpiömäisiä linnunkotolaisia... Metsissä\nhiiviskeleviksi heinäkenkä-lappalaisiksi olivat niitä toiset arvelleet,\nmutta eristä palannut itse oli väittänyt karvaisen metsähiiden siellä\nnorossa hiipineen, pahan haltian, joka asusti vuoren onkaloissa ja\nnirsuna hallitsi korpeaan, jonne se ei suonut ihmisen tulevan\nporkkineen sohimaan...\n\nHävinneet olivat nyt ainakin jo hiidet ja haltiat näiltä rannoilta,\npäätteli Mikko meloessaan, rauha oli siellä häiriytymätön ja syvä.\nJoskus vihelsi kyllä kontio sydänkorvessa, mutta sekin katosi yhä\nkauemmas, kun sitä miehet keihäineen ahdistelivat, sen pehmoista taljaa\ntavoitellen. Jo niitä oli talvella kaadettu, ja hirviä myös! Sudet\nloikkivat joskus öisin sauna-ahteelle asti pystykorvaista Peniä\nvaanimaan, mutta savun tunnettuaan koikkelehtivat ne törmältä selälle\nja vasta siellä kaukana vaikertaen ulvahtivat. Mutta suurimman turvansa\ntunsivat nämä monia kauhuja kestäneet uudisasukkaat kuitenkin siitä,\nettä pahat ihmiset eivät päässeet heitä ahdistamaan, että heidän pieni\nyhteiskuntansa oli veroton ja vapaa...\n\n-- Mitäs minä ikävöisin, lopetti yksinäinen kalamies nuo hiljaiset\najatuksensa, vihdoinkin saapuessaan katiskalle. -- Tällaista\nerakko-onneahan olen oikeastaan kaiken ikäni mieleni hiljaisuudessa\nunelmoinut...\n\nMikko nosti katiskasta ruuheensa leveitä, lihavia lahnoja ja\nvoimakkaasti porskuvia haukia ja eteni siitä toisen kaislikon rinnassa\nolevia verkkojaan kokemaan. Silloin kuului hämmästyneitä huudahduksia\nsaunatörmältä ja kun Mikko nosti katseensa näki hän puitten välitse\noudon elävän, -- lehmän...\n\n-- Erkki on palannut, tuonut kuin tuonutkin uudiskylään karjan\nsiemenen...!\n\nNopeasti lähti hän melomaan maihin, yhä terävästi tähystellen törmälle.\nSiellä näkyi todella kaksi punakirjavaa elukkaa ja useampia ihmisiä\nhääri niiden ympärillä. Ja kun hän kiireesti meloi rantaan, kantoivat\nhänen korviinsa uudisasukkaiden iloiset, hämmästyneet huudahdukset:\n\n-- Mistä tämän lehmänajajan vielä löysit?\n\n-- Taisi olla mielessäsi jo lähteissäsi karjanhakuun!\n\nMikon mielestä soljui kömpelö ruuhi tänään auttamattoman hitaasti\nrantaa kohti, se ei tuntunut nyt koskaan ehtivän valkamaan asti. Erkin\nvastauksia ei törmältä kuulunut, mutta Mikko jo ymmärsi, että Erkki oli\ntuonut jonkun neidon mukanaan... Kai avukseen ajamaan elukoita erämaan\nhalki ... ehkä jonkun Kelalan naisia ... niin Mikko koetti päätellä,\nmutta hänen sydämensä tykytti valtavasti ja hänen kouransa puristi kuin\nkouristuksessa karkeasti veistettyä airoa...\n\nUudisasukkaat olivat jo melkein kaikki kokoontuneet suurimman saunan\npihalle ja siitä he nyt riemukkaina kehuivat läähättäen törmää\nnousevalle papille, että ei vain elukoita Erkki ollut tuonut, vaan\nvielä kontissaan suoloja, siemeniä, verkkolankaa ja kaikenlaista muuta,\nmitä erämailla tarvitaan... Reilusti hän oli lupauksensa täyttänyt ...\nturhia täällä oli pelätty! Saloa samonneet vieraat oli jo viety\nlepäämään siihen uuteen, suurimpaan tupaan, jossa nyt heiltä ensi\ntietoja matkan varrelta lypsettiin ja kyseltiin tärkeimpiä ulkomaailman\nkuulumisia.\n\nKun Mikko astui tupaan, täytyi hänen hetkiseksi pysähtyä ovensuuhun,\nennenkuin hänen silmänsä tottuivat puolihämärästä erottamaan, missä\npäin hänen palannut ystävänsä istui. Mutta silloin nousi uunin kupeelta\nnuori nainen, astui askelen saapuvaa vastaan ja seisahtui siihen kuin\nneuvotonna. Mikko tunsi kauan ikävöidyn morsiamensa, oivalsi salaa\nhautomansa toiveen toteutuneen, ja sulki seuraavassa tuokiossa tytön\nsyliinsä.\n\nUusi, iloinen hälinä syntyi tuvassa, naurusuulla kävivät miehet Erkkiä\npistelemään:\n\n-- Vai et itsellesi tuonutkaan tuota kainaloista kanasta!\n\n-- Kas sitä miestä, joka meni papille emäntää hakemaan, vaikka vain\nlehmistä puhui...!\n\nErkki hymyili tyytyväisenä ja kehui:\n\n-- Hyvän emännän me siitä tänne saamme, ja sellaisen, joka ei ikävöi\npois. Juuri tännehän sitä ikävä poltti niin, että tuskin malttoi antaa\njäitten lähteä suotaipaleilta.\n\nMikko oli istahtanut seinäpenkin pimentoon morsiamensa viereen ensi\ntervehdyksiä vaihtamaan, kun sillä välin Erkki pirtintäyteiselle\nkuulijakunnalle kertoi matkansa vaiheista ja seikkailuista, joista moni\noli ollut hyvinkin hullunkurinen.\n\nMutta kauan ei hauskoja muistoja riittänyt, ja hän siirtyi kuvailemaan\nryöstettyjen rintamaakylien tilaa ja niissä elämisensä puolesta\nponnistelevain ihmisten hätää. Kun hän vihdoin kertoi tietonsa Klaus\nFlemingin kuolemasta, aiheutti se täälläkin takamaiden takana saman\njymäyttävän hämmästyksen ja yllätyksen kuin kaikkialla muualla\nSuomessa. Kaikki muut utelemiset siirtyivät hetkeksi syrjään. Tämän\nsuur-uutisen johdosta nyt tietenkin heti sukeutui salopirtissä vilkas\nkeskustelu siitä, oliko pakolaisten näissä muuttuneissa oloissa\nruvettava ajattelemaan palaamistaan vanhoille talonpaikoilleen.\n\nVastenmielisesti ja epäillen useimmat miehet heti siihen ajatukseen\nsuhtautuivat. He olivat jo valmistautuneet ja ikäänkuin juurtuneet\ntalviseen päätökseensä jäädä tänne pysyvästi uudisviljelystä avaamaan.\nHe olivat jo mielistään kitkeneet ja edesmenneinä haudanneet kaikki\nentiset suhteensa, he olivat jo pikeytyneet tähän uuteen asutukseen,\njossa heitä ei esivallan rangaistus eikä veroherrain kiskoma tapaa.\nEikä myöskään ne tarkemmat tiedot, joita Erkki matkaltaan toi, olleet\nomiansa tätä heidän päätöstään järkyttämään.\n\nSinne Suomen rintamaille oli tulossa, kertoi hän, katovuosi. Märkä\nkevät oli turmellut syysviljan, ruissadosta ei ollut mitään toiveita,\neikä toukojen tekoon kyetty, kun kaikki hevoset oli menetetty sotaan ja\neläinruttoon sekä kapinaa seuranneihin ryöstöihin. Vaikea kulkutauti,\nveritauti, ahdisti ihmisiäkin noissa nääntyvissä kylissä, -- ken ei\nsiihen sortunut, saattoi kuolla nälkään, sillä ruokavarat olivat\nkaikkialta loppuneet eivätkä heikkoväkiset eläjät kyenneet uusia\nhankkimaan. Viheliäisyys oli Rautalammellakin ollut sanomaton, kertoi\nErkki, itkua ja valitusta oli hän siellä kohdannut missä vain\nliikkuikin.\n\n-- Sinne me ei palata, huudahtivat silloin päättävästi erärannalle jo\npesittyneet nuijamiehet. -- Täällä sentään elämme, siellä on kurjuus ja\nsurma edessä!\n\nNekin, joita ikävä vielä jonkinverran veti takaisin vanhoille\nasuinmaille, sukulaisten ja tuttavain luo, myönsivät nämä varoitukset\ntosiksi. He vain vielä koettivat Erkiltä tiedustella, eikö siellä\nsentään, säälimättömän, itsevaltiaan mahtimiehen kaaduttua, nyt\ntoivottu aikojen keventyvän ja parantuvan.\n\n-- Ei ole siitä tietoa, vastasi Erkki vakavana, koettaen esittää asiat\nsellaisina, miksi hän ne oli havainnut. -- Sotaväkeään eivät herrat\nvähennä, he kun varustautuvat siihen uuteen sotaan Ruotsin herttuaa\nvastaan, jonka sittenkin sanotaan syttyvän; linnaleiriä ja\nveronkiskontaa eivät he niinollen voi helpottaa, jospa sitä toiset\ntahtoisivatkin.\n\n-- Ja sotaväkikö raastaa talonpoikia entiseen tapaansa?\n\n-- Niin tekee. Ennen kuolemataan oli marski ehtinyt myöntää\nverovapauksia useille sellaisille -- talonpojillekin --, jotka\nkapinasodassa olivat hänen puoltaan pitäneet, oli tehnyt niistä uusia\nknaappeja, ja nämä ne nyt elävät siellä suurina herroina ja kiduttavat\ntoisia, joiden nyt on maksettava verot heidänkin puolestaan...\n\n-- Ja nepä pikkuherrat osaavatkin olla pirullisia, kun orrelle\npääsevät, muistelivat pakolaiset, siunaten onneaan, että olivat noista\nsyöpäläisistä irti. -- Mutta kuinka kestävät sitä verotalonpojat...?\n\n-- Minkäpä tekevät, huovin miekka on alati uhkaavana heidän niskassaan.\n-- Mutta niin onkin siellä rintamailla mielenkarvaus nyt katkerampi\nkuin koskaan ... uutta kostoa vain miehet miettivät... Antaa knaappien\nnyt kylvää, ehkä joudutaan tästä taas sadonkorjuuseen, niin kuulin\nmonen epätoivoisen isäntämiehen taas uhkaavan.\n\nErkin näitä kertoessa oli nuori pappikin taas noussut esille karsinan\npimennosta, morsiamensa kanssa vastasaapuneen järkyttäviä uutisia\nkuuntelemaan, ja hänkin virkahti nyt vallan kauhistuneena:\n\n-- Uutta kapinaako ajattelevat taas ja uhkailevat, nuo onnettomat\nihmiset!\n\n-- Hiljaa pirteissään epätoivoisina uhkailevat, vastaili Erkki\nharvakseen, -- tuskin he siihen enää kykenevät...\n\n-- Ja näkiväthän he viime talvena, minkälaista se vieraan sadon\nkorjaaminen oli...\n\n-- Näkivät ... murjottu mieli vain miettii jos jotakin! Ja nythän he\novat siellä taas kirkoissa vannoneet uudet valatkin, etteivät enää\nnouse esivaltaa vastaan...\n\n-- Millaiset uudet valat siellä nyt on ihmisiltä vaadittu? kyselivät\npirtissä istuvat miehet.\n\n-- Valat sellaiset, että he ovat pirun riivaamina ja pahain ihmisten\nhoukuttelemina nousseet napinaan ja kapinaan ... hätä ja rasitus heitä\nei ole siihen ajanut, ilkeys vain...\n\n-- Ja sellaista on kotiin jääneiden sukulaistemme täytynyt todistaa,\nhuudahtivat miehet kiukustuneina. -- Niitä valoja vannomaan me ei\ntäältä palata!\n\nSe oli kaikkien yksimielinen, luja päätös, jonka kukin kohdastaan\nhammasta purren painoi syvälle omaan mieleensä, tappaen siitä\nlopullisesti kaiken muun kaipuun ja mielihalun.\n\nYksinpä Mikko-pappikin vahvisti ilomielin ja rohkaisevasti tuon\nerämiesten uudistetun päätöksen, virkkaen Erkin pitkän tarinan\nloputtua:\n\n-- Tänne jäämme kaikki. Vapaammin ja onnellisemmin elämme täällä\nsydänmaalla, kuin siellä vanhoilla rinta- ja riitamailla. Täällä\nkestämme omat kilvoituksemme, ponnistelemme yhdessä ja hylkäämme kaikki\nkaipuut...!\n\nMutta silloin Erkki, joka väsyksiinsä asti oli noista raskaista,\nvakavista asioista kertonut, hellitti äänensä leikkisäksi ja virkkoi\npapin puoleen kääntyen:\n\n-- Niin, kehupas nyt helpoksi heittää kaipiosi, kun sait sen kaivatun\nkainaloosi. Toinen oli äänesi tässä talvella, kun houreissasi makasit\nja hoit: \"Kunpa saisin sen Elisan kerran vielä nähdä...\"\n\n-- Hoinko sellaista, kysyi pappi hiukan hämillään, mutta samalla\navoimin, iloisin, kiitollisin katsein palannutta ystäväänsä kiittäen.\n\n-- Monena yönä hoit ja yhä uudelleen, vakuutti Erkki, -- ja tiesinhän\nminä sen kipusi muutenkin. Sitä oli surku kuulla ja siksipä\nlähdinkin...\n\n-- Siksikö läksit? huudahti Mikko aivan haltioihinsa sulaneena ja\nrajatonta kiitosta kertovin äänin. -- Sitä joskus salaa toivoin, mutta\nen uskaltanut sitä uskoa. Olinhan koettanut sinulta sen salata --.\nSiksikö lähdit, Erkki?\n\n-- No, tarvittiinhan tänne sitä karjan ituakin, vaikea on ajanmittaan\nmaidotta elää... Mutta huonosti sinä sen salaisuutesi peitit ... päätin\nsilloin yrittää, löytyisikö vielä se Leinosen tyttö...\n\n-- Ja se löytyi!\n\n-- Lopulta löytyi ... toisilta takamailta... Mutta tapasinpa sieltä\ntoisenkin hakumiehen, joka vuorostaan sinua etsiskeli...\n\nUteliaana ja jännittyneenä odotti Mikko tietoja tuosta toisesta, häntä\netsineestä hakumiehestä. Mutta Erkki kaivoi kiirehtimättä ja\nrauhallisesti mekkonsa alta, poveltaan, vielä jotakin tuomista, ja\nojensi sitten Mikolle pieneksi taitetun, kurttuisen paperin, jonka hän\noli saanut turkulaiselta matkamieheltä hänestä erotessaan Leinosen\nmäellä.\n\n-- Tuossa on sinulle kirje, siltä hakijalta!\n\n-- Kirje minulle, tänne...!\n\nMikko siirtyi lieden luo, jonka valossa hän rupesi lukemaan noita\nulkona pakkasessa, illan hämyssä, hätäisesti piirrettyjä, harvoja\nrivejä. Hän tavaili ne tervaksen loimuavassa valossa ensiksi hiljaa\nitsekseen ja luki ne sitten toistenkin kuulla hellällä, hartautta\nväräjävällä äänellä:\n\n    \"Paljo olin surrut sinua, kadonneeksi luultua poikaani, nyt\n    en sure enää. Kuuntele vain oman sydämesi ääntä ja pyri sitä\n    totellen totuutta kohti, silloin olet oikealla tiellä ja löydät\n    rintaasi rauhan. Erkki Pentinpoika, luotettava ystäväsi, kertoo\n    sinulle kohtauksestamme ja vaiheistamme. Meitä vanhuksia älä\n    murehdi, mekään emme ole enää murheelliset, koska tiedämme sinun\n    olevan hyvässä turvassa. Kun olet uskollinen vähässä, silloin on\n    tuntosi puhdas ja se on elämän paras palkinto. Työtäsi uuden,\n    pienen saloseurakuntasi hyväksi siunaa\n\n                                             Isäsi\n                                   Martti Pentinpoika Silta...\"\n\nKyynelkarpalo vierähti Mikon silmästä poskelle ja siitä lieden\nreunalle, eikä hän kotvaan aikaan saanut siirretyksi silmiään noilta\nrakkailta riveiltä. Hartaudella koko pirtintäyteinen pakolaisjoukkokin\noli kuunnellut Mikon hiljaista lukua ja katseli nyt kuin ihaillen hänen\ntervastulen kirkastamia, onnesta loistavia kasvojaan. Mutta vielä eivät\nmiehet käsittäneet, mistä pappi tuon kauniin kirjeen oli saanut. Heille\nErkki nyt selittäen virkkoi:\n\n-- Tapasin Sysmässä vanhan, ramman ukon, joka tuon kirjeen Mikolle\nlaittoi.\n\n-- Tapasit isäni, joka oli matkalla minua, kadonnutta poikaansa,\nhakemassa ja jonka mieltä rauhoitit ja lohdutit. Kerro hänestä Erkki,\nkerro kaikki...!\n\nPäivä oli uudistuvassa vierähtänyt iltapuoleen saakka noita kaikkia\nkaukokuulumisia kerrottaessa. Pienen salokylän asukkaat olivat lopuksi\nsieltä vähinerin vetäytyneet iltatöihinsä ja sitten syömään ja\nlepäämään kukin omiin saunoihinsa, mutta vieläkin oli Erkillä\nkerrottavaa pitkältä matkaltaan. Mikko oli varsinkin väsymätön\nkyselemään isästään, kotioloistaan, veljestään, Karmalan väestä,\nkaikista. Mutta ennen kaikkea hän halusi tarkkoja tietoja Elisan\nhakemisesta ja löytämisestä, -- tyttö sai itsekin kertoa vaiheistaan,\nsuurista suruistaan ja suuresta pelostaan sekä haikeaan kohtaloonsa\nalistumisesta. Erkki taas tiesi kertoa senkin, että Koskipää, joka\nkosinnallaan ja vainollaan oli tuottanut Elisalle niin paljo surua ja\nlevottomuutta, nyt oli uuteen taloonsa tuonut vaimokseen vallasnaisen\nHämeenlinnan tienoilta, -- mies tavoittelee sitäkin tietä\naateliskilpeä. Joka tapauksessa oli sekin Elisaan kauan kohdistunut\nuhka nyt poissa.\n\nPaljo oli kauan erossa olleella sulhasella ja morsiamella toisilleen\nkerrottavaa. Heidän molempain muistelmat, heidän kaihonsa ja toiveensa,\nselvitettiin siten puolelta ja toiselta eikä niihin lopuksi jäänyt kuin\nyksi hämärä kohta, johon Erkki ja Elisa kumpikin omalta kannaltaan\nkaipasivat sulhaselta valaistusta.\n\n-- Miks'et tullut minua piilopirtistäni hakemaan, kun pakopaikkani sait\ntietoosi, niin kysyi Elisa vihdoin arasti ja punehtuen. -- Etkö\nhalunnut tulla? Se kysymys on mieltäni vielä suotaipaleilla\nmustentanut...?\n\n-- Niin on omaanikin, vastasi Mikko vakavana ja kuin itseensä\npainuneena. -- Olin silloin niin kokonaan noiden Mikkelin näkyjen\njärkyttämä, minun täytyi heti koettaa tehdä jotakin, sieluni hätä minua\najoi eteenpäin...\n\n-- Piilosaunamme ohitse...\n\n-- Tahdoin rangaista itseäni, uhmata ja uhrata henkeni suuren asian\npuolesta, -- uskoin siihen kykeneväni...\n\n-- Ja unhotit minut...?\n\n-- Unhotinko? Ainakin koetin ... mikään ei saanut minua silloin\nsitoa... Nyt olen oppinut, että minusta ei ole suuriin tehtäviin, että\njos voin jotakin vaikuttaa, voin sen tehdä täällä kätkössä\nmaailmalta...\n\n-- Olit samalla kuin jonkun pahan haltian lumeissa, pisti Erkki kuin\nnuhdellen väliin. -- Järkeä ei siinä sinuun saanut millään...\n\n-- Pahan haltian lumeissa ehkä olinkin ... se haltia vallitsi minua\nmustan epäilyksen muodossa...\n\n-- Epäilit Juhana-veljeäsi ... ehkäpä morsiantasikin, ja suotta, torui\nErkki.\n\n-- Suotta kai! Mutta silloin en saanut sitä epäilystä kitketyksi\nrunnellusta sielustani, jonne se oli syöpynyt.\n\nElisa naurahti tähän veitikkamaisesti ja virkkoi yhtaikaa anteeksi\nanoen ja anteeksi antaen:\n\n-- Näinpä kyllä sen epäilyksesi ituja jo syksyllä kotona Leinosessa,\nmutta en uskonut tuon taudin voivan sinua voittaa... Vallattomassa\nvaromattomuudessani annoin epäilystesi vain versoa -- syy on siis\nosaltaan minunkin...\n\nMikko katsoi eteensä kuin pitkästä sumusta selkenevin silmin ja puhui\nvakavasti:\n\n-- Tuhoisaksi se tautini olisi voinut meille käydä, ellei Erkki sitä\nolisi huomannut ja sitä pyytämättäni käynyt parantamaan. Mutta antoihan\nJuhana epäilyksiini sentään syytäkin, eikö totta?\n\n-- Ei antanut, vähän naljaili vain, vakuutti tyttö. -- Hän kertoi\nminulle suoraan, ettei hän minua sinulta tahdo, sinua vain\nkiusoittelee... Mutta sinulle hän minut soi ja sinulle hän minut sitten\npelasti, -- eikä se hänelle niin helppoa ollutkaan...\n\nVasta nyt, kun Elisa avoimin kasvoin ja kirkkain silmin todisti\naiheettomaksi hänen hivuttavan salatautinsa, vasta silloin se oka, jota\nMikko oli koko talven rinnassaan kantanut veljeään vastaan, rupesi\nhellittämään, vasta silloin hän tunsi onnensa täydeksi. Mutta samalla\nhän tunsi lääkityssä rinnassaan tunnonsoimausta siitä, että hän näin\naiheetta oli epäillyt omaa veljeään, joka kaiken aikaa oli tarkoittanut\nhänen parastaan. Ja hän päätti sieltä erämaan syvyydestäkin koettaa\ntoimittaa anteeksipyynnön veljelleen, -- Elisalta hän sen anteeksiannon\njo tiesi saaneensa.\n\nKesäinen ilta oli käynyt myöhäksi, pieni erämaan kylä, jota tänään nuo\nmonet ulkomaailman uutiset olivat virkistäneet, oli jo vaipunut uneen.\nUutisten tuojatkin olivat, väsyneinä viikkoisten metsätaipaleidensa\nrasituksista, vihdoin vaipuneet nukkumaan tuohon uusimpaan tupaan,\njossa he päiväkauden olivat matkan vaiheitaan kertoneet. Mutta Mikko ei\nollut vielä mennyt vuoteelleen.\n\nHän istui ulkona tuvan järvenpuoleisella seinämällä ja kirjoitteli. Hän\noli toisten maata mentyä hakenut esille kirjoituslippaansa, jota hän ei\nkoko keväänä ollut käyttänyt, oli kaatanut seinää vastaan nostetun\nahkion pöydäkseen ja sen kumotulla, tasaisella pohjalla hän, kelkan\npajulla istuen ja kumaraan painuneena, raaputti hanhenkynällään\nkarkeata paperia, auringon mailleen painuessa.\n\nMikko oli jo kirjoittanut veljelleen ilmoituksen naimisiin menostaan ja\nsen anteeksipyynnön, josta hän illalla mielessään oli päätöksen tehnyt,\nja nyt hän piirteli vastauskirjettä isälleen. Eihän hän tiennyt, koska\nhän saisi nuo kirjeet menemään, ehkäpä vasta syyspuoleen, jolloin joku\nkylästä suoriutuisi talvisuoloja hakemaan, tai kenties vasta ensi\nsuksikelillä, jolloin lähdettiin syysnahkoja myymään, -- mutta se ei\nhäntä huolettanut. Hänellä oli vain tarve nyt jo heti verekseltään\npurkaa paperille onnentunnetta uhkuva sielunsa ja kiitollisuutensa sen\njohdosta, että hänelle ansiottaan oli suotu näin rikas ja täyteläinen\nelämä.\n\nLuonnossa oli kaikki hiljaista. Linnut olivat yösydämeksi uinahtaneet\nlaulamasta eikä lahden pinnalla käynyt värettäkään. Päivän kehä oli jo\nhetkeksi pistäytynyt pohjoisen vaaran taa, mutta sen punerrus hohti\nkauniina koilliselta rannalta ja se loi luontoon leppeän, hillityn\nvalaistuksen, riittävän voimakkaan, että Mikko siinä kuulaassa\nyövalossa ulkona törmällä hyvin näki kirjettään kirjoittaa.\n\n\"-- -- Kiitos, isä, ymmärtämyksestäsi ja siunauksestasi.\n\n\"Olen iloinen, kun tiedän teidänkin voivan käsittää, että tämä erämaan\nelämä, johon kohtalon laineet minut vähinerin ovat ajaneet, on minulle\nsopivin ja paras rauhan satama.\n\n\"Kerronpa sinulle jotakin täkäläisestä, hiljaisesta, vähän\nvaihtelevasta, mutta sittenkin mieltäni tyydyttävästä elämästäni.\nKeväällä olin apulaisena ja oppipoikana venettä veistettäessä ja nyt\nyrittelen itse uutta venettä tekemään, voidakseni tehokkaammin ottaa\nosaa kalanpyyntiin. Välitöiksi rakentelen sahalla ja kirveellä\nensimmäisiä huonekaluja uutta pappilaani varten, joka jo on vesikaton\nalla ja joka parin, kolmen viikon perästä valmistuu. Silloin muutan\nsinne suureen kirkkotupaan asumaan nuorikkoni kanssa. Kihlasin näet\nsyksyllä Sysmän Leinosesta, tuntemasi etäisen sukulaisen talosta, jonka\nrauniot olet nähnyt, tyttären, Elisan, nyt orvoksi jääneen tytön, jonka\nkanssa rupean yhdessä elämään. Erkki Pentinpoika toi äsken tämän\nminulle kalliin elämäntoverin eräältä pakolaisrannalta suureksi\nilokseni tänne, ja vaikka en nyt teille vanhuksille voikaan näyttää\nuutta miniätänne, pyydän kuitenkin liitollemme siunaustanne. Täällä ei\ntietysti ole eikä tänne voida saada toista pappia, joka meidät vihkisi,\nsen vihkimisen saan siis toimittaa itse, mutta olenpa varmasti\nvakuutettu, että liittomme on näinkin luja ja Jumalalle otollinen. Jos\ntänne joskus, ehkä vuosikymmenen perästä, tulee käymään joku pappi,\nvahvistakoon hän silloin vihkimisemme, -- täällä erämaillahan kastetaan\nlapsetkin usein vasta kymmenen vuoden vanhoina. Minun pienessä\nseurakunnassani ei sellaista odotusta kuitenkaan tarvita. Toimin\ntäällä pappina ja sielunpaimenena kaikissa suhteissa, hoidan\njumalanpalvelukset ja muut papilliset toimitukset säännöllisesti\nkirkkokäsikirjan mukaan sunnuntaisin, mutta taas maanantaista aherran\nahkerasti koko viikon seurakuntalaisteni kanssa arkisissa töissä,\nkalanpyynnissä ja kaskenpoltossa.\n\n\"Olen tänä sotatalvena käynyt kovaa oppia ja koetan nyt sitä käyttää\nhyväkseni. Luulin voivani suuremmalla opillani ja kirjatiedoillani\nvaikuttaa jotakin hyvää tuohon kovia kärsineeseen ja epätoivoon\najettuun kansaan, luulin voivani lieventää sen uhkamieltä ja raakuutta\nja auttaa sitä sen oikeissa ponnistuksissa. Uskoin noin ylhäältä päin\nvoivani siihen täysin sulautua ja vaikuttaa siihen johtavasti ja\nkohottavasti. Tämä oli erehdys, tätä tietä en päässyt kansan sydämeen,\nen tuntemaan sen tunteita enkä niitä jalostamaan, niinkuin olin\nkuvitellut. En senvuoksi voinut sotaretken varrella vaikuttaa paljo\nmitään, kärsin vain kauheasti siitä molemminpuolisesta julmuudesta ja\nryöstöstä ja verenvuodatuksesta... Ja kumminkin koetin parastani ...\ntunsin sydämessäni kansan pyrkimyksen olevan tosihädän pakottaman ja\ntoivoin sille menestystä. Mutta samalla ymmärsin, että se oli lähtenyt\nväärälle tielle ja että minäkin mukana ollen sitä siinä kannatin, --\nsiihen ristiriitaan olin, isä rakas, sortua. Vasta nyt alan hämärästi\noivaltaa, että kansan sydämeen on pyrittävä toista tietä, oppipojan\nkannalta, jättämällä kaikki, mikä on muualta saatu, sulautumalla\nsiilien kokonaan, -- silloin ehkä voin saada aikaan jotakin siitä, mitä\nolin uneksinut.\n\n\"Sukumme on kansan keskuudesta lähtöisin, sen olet minulle, isä,\nmonesti kertonut, samoinkuin senkin, että se sittemmin on kansasta\nvieraantunut. Moni sukumme jäsen on siihen taas pyrkinyt sulautumaan\ntakaisin, mutta onnistumatta, -- hän on aina tuntenut roikkuvansa\ntaivaan ja maan välillä. En tiedä, onnistuuko tuo sulautuminen minulle,\nmutta sen tiedän, että pyrkimykseni siihen, ehdoton antautumiseni,\ntuottaa minulle jo tyydytystä ja onnea. Ja se minulle riittää.\n\n\"Peräti vähäarvoiset ovat minulle nyt ne kiistat ja kilvoitukset siellä\nsuuren maailman keskuudessa, jotka minuakin ennen innostivat ja\nkuumensivat ja joiden riitain ratkaisemisesta luulin kaikkien\nelämänarvojen riippuvan. Mitäpä ne sittenkään tosielämässä merkitsevät?\nMitä merkitsee kansalle ja meille itsellemme, onko kirkoissa kuvia vai\neikö, josta kysymyksestä Turun-aikoinani tulistuin, mitäpä sillä on\nväliä, koettaako mestari Samuel palauttaa kirkonmenoihin joitakin\npaavillisia tapoja ja suosiiko joku mahtimies sitä tai tätä opin\nvivahdusta? Onko se ihmisten onnen ja sielunrauhan kannalta minkään\narvoista? Kuka voi sanoa, onko Ericus-piispan johtama kirkollinen\nvälityssuunta, jota siellä eri tahoilta ankarasti moitittiin, oikea vai\nväärä, ja mitäpä vaikuttaa meidän ihmisten sisäiseen onneen,\nkumminpuolin se kysymys ratkaistaan. Oma sisäinen kamppailuni on\njättänyt minut niihin asioihin nähden aivan kylmäksi. Toiset tiet ja\ntekijät vievät siihen mielemme rauhaan ja sopusointuun, joka on onnemme\nehto, ja sisäiseen sopusointuummehan meidän on pyrittävä. Se on ainakin\nminulle ainoa tavoittelemisen arvoinen päämaali. Kun sen saavutan, ja\nluulenpa olevani nyt hyvällä tiellä, ei mikään muu ole minulle minkään\narvoista.\n\n\"Siellä maailmalla, missä intohimojen laineet käyvät korkeina, ei ole\nsitä sopusointua helppo saavuttaa. Se ei ollut mahdollista ainakaan\nminulle. Täällä salolla, jonne mikään vieras vaikutus ei voi ulottua,\non meille, pienelle pakolaisjoukollemme, myös aivan yhdentekevää sekin,\nhoitaako isännyyttä, kantaako veroja ja rasittaako kansaa Klaus Fleming\nvaiko joku muu ylimys, voittaako siinä suuressa kilvoittelussa Puolassa\noleva kuningas vaiko Ruotsissa oleva herttua. Meitä se ei liikuta, ja\niloitsemme siitä, että meidän ei sitä tarvitse ajatellakaan. Pysymme\nsiitä kaikesta visusti syrjässä. Minä koetan hoitaa uskollisesti ja\nantaumuksella pientä seurakuntaani ja oppia sen sydämiin sulautumaan,\nkoetan säilyttää itsessäni sopusoinnun; jos siinä onnistun,\non elämäntyöni menestyksellä suoritettu ja elämäni tarkoitus\nsaavutettu -- -- --\"\n\nSydänmaanjärven hiljaisella törmällä tätä kirjettä yksinäisessä\nkesäyössä piirtelevä mies nosti kumartuneen päänsä ahkion pohjalle\nasettamastaan paperista, rupesi varovasti vuoleskelemaan tylsynyttä\nhanhensulkaansa ja katsahti sitä tehdessään lahdelle, jonka pinnalla\nnyt näkyi pieniä väreitä. Aamutuuli oli herännyt, -- kas, johan olikin\npäivän kehä noussut metsäisen vaaran takaa ja se nyt kimallutti noita\ntuhansia, lahdelta välkkyviä väreitä, jotka loivat eloa äsken\nnukkuneeseen luontoon. Törmällä olivat petäjänrungot ruvenneet\nvaskenkarvaisilta hohtamaan ja alavamman notkon vehmaassa lehtimetsässä\nvirittivät linnut aamuvirtensä. Sydänyö oli kulunut. Mikosta tuntui,\nettä hän sen nyt oli valvomalla huonosti viettänyt, hänen olisi pitänyt\nnukkua niinkuin muut pakolaiset, noustakseen heidän kanssaan taas\naikaisin, päivän töihin... Mutta hän ei ollut nyt voinut olla\npurkamatta täyttä sydäntään.\n\nLehmä ammui pienessä aituuksessa, joka sille ja mullikalle eilen oli\nsiihen ruohoiselle vietteelle kiireellä kyhätty. Pirtin ovi liikahti\nsilloin; sieltä astui ulos Elisa, joka taipaleen varrella oli lehmän\nhoitajana tottunut nukkumaan herkästi ja heräämään heti sen ensi kertaa\nammahtaessa. Tyttö tuli sieltä törmälle vielä unen pöpperössä,\npunoittavin poskin ja katsoi suurin, kysyvin silmin Mikkoa, joka kelkan\npajulla istuen kirjoitteli ahkion pohjalla. Hän oli kuin hölmistynyt ja\nvirkahti hämmästyneenä:\n\n-- Oletko valvonut koko yön? Teetkö usein niin?\n\n-- En, pulmuseni, nukun tavallisesti niinkuin toiset, harvoinpa kosken\npäivilläkään kirjoitusvehkeisiini. Nyt tuli poikkeus, ja sinä olet\nsiihen syypää.\n\n-- Minäkö? kysyi tyttö ihmetellen.\n\n-- Niin, minun täytyi paperille purkaa iloni ja onneni...\n\n-- Paperille ... ilosi... Minä jo säikähdin, että sinä usein öillä\nkummittelet.\n\n-- Älä pelkää -- kohta lähden vuoteelleni. Mene jatkamaan untasi,\nElisa, elukoilla ei ole mitään hätää.\n\nTyttö meni rauhoittuneena ja Mikko painautui taas paperinsa yli\npäättämään kirjeensä.\n\n\"Vaikka en tiedä, koska tämä kirjeeni voi täältä lähteä, kiirehdin sen\ntällä kertaa lopettamaan. Olen sitä kirjoittanut taivasalla keskellä\nyötä -- siitä jo käsität, kuinka kaukana olen pohjoisessa, -- ja minua\nmääräävä tahto, morsiameni moittiva silmäys, kieltää minua kauemmin\nvalvomasta. Alistun siihen nöyrästi ... mutta olen samalla tehnyt sen\nhavainnon, että minun -- ja meidän kaikkien -- on onnemme edellytyksenä\npyrittävä ja päästävä täyteen sopusointuun paitsi itsemme myöskin\nympäristömme kanssa. Koetan ottaa varteen senkin ja toivoakseni se\nonkin helppoa. Tuvasta kuuluu erämaan nuijamiesten tukeva kuorsaus. Se\non minulle jo tuttua soittoa, joka pian on tuudittava minut\nrauhalliseen sydänmaan uneen...\"\n\n\n\n"]