[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiGDkXLtxPFjzF4VaTKncEIQPzG-lI-wCVT9qrlaRYuI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},652,"Avaruuden porteilla","Siikaniemi, Väinö",1887,1932,"652-siikaniemi-vaino-avaruuden-porteilla","652__Siikaniemi_Väinö__Avaruuden_porteilla",null,"runous",[],[],"fi",1929,2371,14242,false,75223,[22],"Finnish poetry -- 20th century",[24],"Poetry","\"Avaruuden portilla: Runoja\" by Väinö Siikaniemi is a collection of poetry written in the early 20th century. This work encompasses themes of nature, existence, and emotion, presenting profound reflections on the human experience against the backdrop of the cosmos. The collection features diverse poems that explore personal memories, seasonal changes, and cosmic connections, revealing the interplay of love, longing, and the beauty of the natural world.  The poems in \"Avaruuden portilla\" delve into various facets of life and the universe, showcasing the beauty of nature through vivid imagery and introspective language. For example, \"Auringon maja\" speaks to the unity and enchantment of the sunlit world, while \"Morsian yö\" personifies night as a beloved companion, bringing a sense of warmth and familiarity. Other poems, such as \"Aallon kuolema,\" reflect on ephemeral moments and the passage of time, illustrating the transient nature of existence. Siikaniemi's lyrical style invites readers to contemplate their own experiences and emotions, making this collection a deeply immersive and thought-provoking read. (This is an automatically generated summary.)",[],230,"Runokokoelma sisältää luonnonläheisiä ja tunnelmallisia säkeitä, joissa kuvataan muun muassa tunturimaisemia, suvea ja muistoja. Teokseen sisältyy myös muistorunoja suomalaisille kulttuurihenkilöille, kuten Eino Leinolle ja Toivo Kuulalle.","Väinö Siikaniemen 'Avaruuden portilla'  on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 652. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AVARUUDEN PORTILLA\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ SIIKANIEMI\n\n\n\nHelsinki,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAuringon maja:\n\n Auringon maja\n Koski ja kellokukka\n Tunturivirta\n Suven tuuli\n Suviraannalla\n Sävelmä\n Iltatunnelma kuistilta\n Syyskuva\n Keltainen aamu\n Elonkorjaajain virsi\n Kuun sirppi kuluu\n\nMuistojen tarha:\n\n Hiihtäjän suru\n Kaksi latua\n Helmikuun hangella\n Muistojen tarha\n Vanhuuden ilo\n Runokirje ajan taa\n Serenaadisonetti\n Kaipaus\n Keitaani\n\nIn memoriam:\n\n Säeseppele Eino Leinolle\n Suon laulu\n Helge Lindberg graniitissa\n\nAvaruuden portilla:\n\n Avaruuden portilla\n Kaksoistähdet\n Ympäri auringon\n Kangastus\n Morsian yö\n Yön valta\n Ikuisen kaipuun virta\n Pyramiidi\n Aallon kuolema\n\n\n\n\nAURINGON MAJA\n\n\n\n    AURINGON MAJA\n\n\n    Päätön on päivä ja yötön on yö,\n    äärillä taivaan tunturivyö.\n\n    Tunnen kuin maailma kaikki ois täällä,\n    leijaisi välkkyvin siivin ja sulin\n    elämän lintu päittemme päällä\n    ijäti palavin töyhtönsä tulin.\n\n    Täällä ei idän ja lännen rajaa,\n    kaikki on yhtä auringon majaa!\n\n\n\n    KOSKI JA KELLOKUKKA\n\n\n    Mä kesän hennon kellokukan näin;\n    soi kalliolla, kosken partahalla\n    se tiukuansa hiljaa helistäin,\n    vaikk' ärjyivätkin jättikuohut alla.\n\n    Sen sinisilmä keinui kahtahalla:\n    se milloin katsoi kuohupäitä päin\n    ja milloin unelmoi taas taivahalla\n    heleimmät sinne laulut helkyttäin.\n\n    Tuo suven hauras lapsi, orpo salon,\n    hyräsi virttä kirkkahimman valon\n    ja kera kosken jakoi ilot, surut,\n\n    sai kivipöydältänsä niukat murut.\n    Sen hiljaisesti soitti sinikelloin,\n    min jättikosken vinhat kuohut velloin.\n\n\n\n    TUNTURIVIRTA\n\n\n    Sun on sielusi kirkas ja katseesi avoin,\n    sun on tiesikin puhdas ja päilyvä niin!\n    Ah, kaikki jos kulkisi vettesi tavoin,\n    niin ilolla kuolohon käytäisiin.\n\n    Sa leikiten lasketat kivistä pohjaa,\n    ja pisaras helminä kimaltavat.\n    Sun kulkuas kauneus tunturin ohjaa,\n    yli uomasi koivikot kumartavat,\n\n    ja tunturiailakit tuoksunsa jakaa\n    sun yllesi valkeusmatkallas.\n    Saa vaahtosi iloa tunturi vakaa,\n    se kuvaansa etsii sun kalvostas.\n\n    Vaan helmassa meren, mihin kaipasit niin,\n    ei helmies päily ja puhtaus kestä;\n    sa kuulut, oi kirkas, vain pienimpiin,\n    et voi sinä merta synnistä pestä!\n\n\n\n    SUVEN TUULI\n\n\n    Suven tuuli soittaa säveleitään,\n    pilvet taivahalla kiitää teitään;\n    liukuu lämmön laine yli maan\n    hallan muistot huuhtoin matkassaan.\n\n    Sykkää elon suoni kaikkialla:\n    ilo, leikki maassa, taivahalla.\n    Kesän autuus korkeimmillaan on,\n    usko onneen uusi, rajaton.\n\n    Elää, liikkuu ruoho, kukat, laiho,\n    kesän keinuun nukkuu kaikki kaiho.\n\n    Huomaat vasta syksyn saapuneen,\n    kun näät käyneen viljaan viikatteen.\n\n    Lailla suven sykkii elämäin --\n    syksy suuri saapuu yllättäin.\n\n\n\n    SUVIRANNALLA\n\n\n    Suvirannalta naurua seljille soi,\n    ilolauluja lainehet kantaa:\n    ahonurmella nuoriso karkeloi\n    liki yöllistä nuotiorantaa.\n\n    Käy, neitonen, liekkien loimuhun\n    ja katsele kanssani kuuta!\n    Jos tahdot sa olla ijäti mun,\n    on aika sun antaa jo suuta!\n\n    Tän yön kai kanssasi tanssia saan,\n    sun ulapan ylitse soutaa,\n    suvinurmelle häitämme karkelemaan\n    taa vetten sun kerran noutaa?\n\n\n\n    SÄVELMÄ\n\n\n    Ilon viulut, surun sellot\n    soivat sydämeni juhlaa;\n    helää huilut, kajaa kellot,\n    tiukujansa taivas tuhlaa.\n\n    Näkinkengät kattaa rantaa,\n    aallon sormet soittaa santaa\n\n    Kukkuu käet kultakaulat\n    puuttumatta unten haassa,\n    kun sa, armahani, laulat --\n    Olkoon vaikka hanki maassa.\n\n\n\n    ILTATUNNELMA KUISTILTA\n\n\n    Syyssuven tumma, lämmin ilta\n    on kartanolle tullut hiipien.\n    Ei airon ääntä kuulu valkamilta,\n    päät lintuin painui peittoon siipien.\n\n    Ei taukoo yössä soitto suven sirkkain,\n    jo lauloivat ne päivän helteisen,\n    ja yhä yltyin sinkoo ääni kirkkain,\n    kuin hionnasta satain sirppien.\n\n    \"On leikattava huomenella viljaa\",\n    yön sirkat sirinällään ennustaa.\n    Jäi metsä vaiti, kuuntelemaan hiljaa,\n    vain herkät haavat yössä vavahtaa...\n\n\n\n    SYYSKUVA\n\n\n    On leikattu, puitu jo kaura;\n    syyspeltoa kaataen käy\n    maamiehen viiltävä aura,\n    ei muuta kuin multaa näy,\n    sänget kun vaipuu.\n\n    Käy kurkien parvikin auraan,\n    niin kaukana määränpää,\n    syysauteren halkoen hauraan.\n    Vako valtava jälkeen jää:\n    katsojan kaipuu!\n\n\n\n    KELTAINEN AAMU\n\n\n    Sen huomasin ma huomenella vasta,\n    ett' on jo koivun lehti keltainen,\n    jo linnut lakannehet laulamasta\n    kuin kuolon kosketusta kammoen.\n\n    Niin yksitoikkoisesti, kuulen, valuu\n    syyssade tihkuin multaan murheiseen.\n    Jo muuttolintuin alkanut on paluu\n    pois valon maahan täältä kaukaiseen.\n\n    Me ihmislapset yksin ikäväämme\n    suruiseen, pitkään syksyyn laulamaan\n    orpoina, lentimiä vailla jäämme --\n    vain kaipuu kantaa maahan valkeaan.\n\n\n\n    ELONKORJAAJAIN VIRSI\n\n\n    Sa, sadon Herra, suonut olet meille\n    taas aurinkosi paistaa lämpimän,\n    toit siunaustas pellon pientareille,\n    soit viljan nousta valmiin, teräisän!\n\n    Sua kiitämme, oi Herra, armostasi,\n    Sua, kasvattaja laihon, jyvien!\n    Soit lyhteet meidän noutaa saraltasi,\n    soit leipää syödä pahain, hyvien.\n\n    Sa talven hangen, vihurien alle\n    syvälle multaan siunaat siemenen,\n    se että nousis jälleen orahalle,\n    kun uuden kutsut kultakeväimen.\n\n\n\n    KUUN SIRPPI KULUU\n\n\n    Kuun sirppi kuluu, ohueksi käy,\n    sen koht' ei terää enää näy.\n    Nyt joutuin vilja niittäkää,\n    kun kullankypsänä se kellertää!\n\n    Käy loppuansa kohti elokuu\n    ja vilja viipyin kuivettuu.\n    Siis korjaa, jotta saisi syys\n    aittaansa sen, min vaatii ijäisyys!\n\n\n\n\nMUISTOJEN TARHA\n\n\n\n    HIIHTÄJÄN SURU\n\n\n    Hiihdän mä yöllistä kuudantarhaa,\n    pilvien varjot hangilla harhaa\n    liitäen, laukaten aaveitten lailla,\n    korpehen kaikoten, määrää vailla.\n\n    Hiihtäjä tumma, tuulien myötä\n    sauvon ma kylmää kuutamoyötä.\n    Kiireellä kuljen, vaikk' olen yksin,\n    varjoni kera vain vieretyksin.\n\n    Jäähile-kahleissa helisee hanki --\n    harhaava hiihtäjä -- surujen vanki!\n    Kylmästi hangella jääkide kiiltää --\n    hyljätyn hiihtäjän syömessä viiltää!\n\n\n\n    KAKSI LATUA\n\n\n    Kymmenen virstaa rinnan\n    kaksi vie latua\n    elämän satua\n    ylitse hankien pinnan.\n\n    Pakkasta yllä ja alla\n    vaikka on tiemme,\n    viestiä viemme\n    hangella kimaltavalla\n\n    elämän valtavan hurman.\n    Hartaasti hiihtäin,\n    toistamme viihtäin\n    vältämme korpien turman.\n\n    Lävitse salojen lunten\n    latua kaksi\n    loitommaksi\n    pyrkivi kotihin unten...\n\n    Vieläkö monta on virstaa\n    jatkuva latumme,\n    kunnekka satumme\n    kuolema korpehen pirstaa?\n\n\n\n    HELMIKUUN HANGELLA\n\n\n    Helmikuun hangella ajan,\n    läheten kaukaista rantaa.\n    Akkuna etäisen majan\n    tuikkehen himmeän antaa.\n    Istun ma jäykkänä reessä,\n    katselen uurtoa eessä,\n    hilettä hyistä mi kantaa.\n\n    Mikä uurron hyisen teki\n    hankeen himmeähän?\n    Kulki tästä Tuonen reki!\n    Jään ma miettimähän:\n    kummassako reessä itse ajan\n    kohti sumurantaa,\n    tälläkö vai tuolla puolen rajan?\n    Vielä sentään jää mua kantaa --\n\n\n\n    MUISTOJEN TARHA\n\n\n    Käy mennehien muistojesi tarhaan,\n    sen etsi ihanata virvoitusta!\n    Saat siellä kulkiessas lohdun parhaan,\n    pois haihtuu kaikki murhe, aatos musta.\n\n    Siell' ylläs kaartuu lehväkatto lauha,\n    ja kukkii kukat tiesi kahden puolen.\n    On siellä suuri, vilvas onnen rauha,\n    ei yhtään painostusta helteen, huolen.\n\n    Ja joka aamu, jonka ruskoon heräät,\n    sun tuskas olleet peittää onnen kultaan.\n    Näin virvoitusta tarhaan muistois keräät\n    ja onnen siemeniä kylvät multaan...\n\n\n\n    VANHUUDEN ILO\n\n\n    Niin kaunihina kaartuu illan taivas,\n    ja tutut salmet, seljät aukeaa.\n    On nukkunehet menneet murhees, vaivas,\n    kaikk' elo ollut onnen kuullon saa.\n\n    Sun ilos istua on ruskoiltaa\n    ja nähdä elon väyläin välkkyvän.\n    Käyt ees ja taa sa muistojesi siltaa,\n    soi hiljaisena hymni elämän...\n\n\n\n    RUNOKIRJE AJAN TAA\n\n\n    Halk' elämäni onnen, hurman, harhan\n    sun muistan, nuoruuteni Julian,\n    kun varjostossa muistojeni tarhan\n    join huultes ensimäisen suudelman.\n\n    Näin silmäs palon alla kainon luomen\n    kuin kevätkukan terän umpussaan.\n    Vaan kerkeemmin kuin kukkasade tuomen\n    varisi unten vuokot varrestaan...\n\n    Viel' on kuin lennättäisi ajan tuuli\n    mun tiellein lunta unten kukkien,\n    kuin koskettaisi viileästi huuli\n    sun huultas yössä kevään mennehen.\n\n\n\n    SERENAADISONETTI\n\n\n    Ma akkunasi alla valvon salaa\n    ja kieliin hiljaisuuden harpun lyön;\n    äänettä nukkuu puisto kesäyön,\n    tuoksunsa täyden kammiohos valaa.\n\n    Vuoteesi viereen kaipuu hiljaa halaa,\n    ja lemmenlauluansa laulaa syön.\n    Ma hiljaisuuden harppuhuni lyön\n    yön halki, kunnes päivä uusi palaa\n\n    ja laulamahan luonto itse herää,\n    kuoronsa suuren kiittämähän kerää,\n    ja huomenkoitto avoakkunastas\n\n    säteensä kirkkaat kaataa kasvoillesi,\n    sua siunaa, hohdon antaa hymyllesi\n    ja luomes laulain avaa aamun rastas!\n\n\n\n    KAIPAUS\n\n\n    On kaipausta täynnä sydämeni,\n    kun kesken hiljaisuuden yksikseni\n    ma mennehissä elän unelmoissa.\n    Juur' äsken hurman hetki oli, meni,\n    sa äsken luona, nyt jo poissa.\n    Se unta onko ollut kaunehinta,\n    ett' aaltos povellani armas rinta?\n\n    Vain hiljaisuutta vastaan sykkii sydämein,\n    on muistoin lämpimyys mun ainoo autuutein. --\n\n\n\n    KEITAANI\n\n\n    Niin monen hetken murhe mennyt on,\n    ja suli sunnuntaihin viikon vaivat.\n    Keskeltä kuuman tuskain aavikon\n    taas lähtehensä löysi erälaivat.\n\n    Sa kussa kerallani kuljitkin,\n    ja laulujesi helmet helkkyi milloin,\n    nous aavikosta keidas ihanin,\n    sen palmuin alle uinahtaa sain illoin.\n\n\n\n\nIN MEMORIAM\n\n\n\n    SÄESEPPELE EINO LEINOLLE\n\n\n    Seppo suuri sanallinen,\n    vaikka mies jo manallinen,\n\n    täällä vielä henkes häilyy,\n    kanteleesi soi ja säilyy.\n\n    Arkkus uppoo helmaan maasi,\n    kumpu kaikuu laulantaasi.\n\n    Asuntoos sait seinähirren:\n    synnyinmaasi kylmän kirren,\n\n    salpapuuksi hautavirren.\n\n\n\n    SUON LAULU\n\n    Toivo Kuulan muistolle.\n\n\n    Kuulitko ääniä kummia tuolta\n    kaukaa, suurelta rahkasuolta,\n    missä on väkevät pursujen lemut,\n    varjossa kuusten villit kemut?\n\n    Pauhaa korpi ja kalliot kajaa,\n    menninkäiset mäyrällä ajaa.\n    Yölintu huutaa, haltijat hiipii,\n    tohisee tuuli, lehtiä riipii...\n\n    Helskävät yöllisten henkien niidet,\n    virvojen juhlaa viettävät hiidet\n    kaukana, suurella korpisuolla.\n    Sen, ken katsoo, pakko on kuolla!\n\n\n\n    HELGE LINDBERG GRANIITISSA\n\n\n    Kalliolla tässä kerta\n    istuin, leikin Boddhisatvaa,\n    kuulin messuavaa merta,\n    humisevaa honganlatvaa.\n    Lauloi lokit päällä pääni,\n    paistoi päivä elämääni.\n\n    Meren, kallion ja taivaan\n    kolmisointu itse olin,\n    otin osaa onneen, vaivaan\n    maan, sen kamarata polin.\n    Kyti tähdet päällä pääni,\n    suusta haastoi Herran ääni!\n\n    Äkin sammui suuri haave,\n    riutui lieska rinnan nuoren:\n    olen kylmä kiviaave,\n    ihmissatu alla vuoren!\n    Olen itse olematon,\n    laulu meren lakkaamaton!\n\n\n\n\nAVARUUDEN PORTILLA\n\n\n\n    AVARUUDEN PORTILLA\n\n\n    I\n\n    Alussa aikaa ollut ei, ei paikkaakaan,\n    ei maailmoita, auringoita taivaan,\n    ei yötä, päivää, kumpaakaan.\n    Vain vihan-lemmen tuli kyti sydämenä kaaoksen;\n    se lieskaan leimahti ja syntyi valkeus,\n    ja kaaoksesta kirpos maailmoita\n    ja tähtiä ja auringoita!\n    Ne vihan tuli työnsi.\n    Mutt' kaipuu, kiintymys\n    ne sitoi alkujuureen,\n    ikuiseen keskusvoimaan suureen,\n    mi valon armon niille myönsi.\n    Ikuinen rakkaus ja viha --\n    ne kaksi voimaa jäivät kaikkiin tähtiin\n    ja ikuisesti vastatusten nähtiin.\n\n\n    II\n\n    On mittaamaton taivahitten työ.\n    Käy tähtilaumat avaruutta matain,\n    on kulku raskas ikuisuuden ratain,\n    ei pysy päivä, tummuu, tulee yö,\n    ja ahnahasti aikaa aika syö.\n    Sen voima sammumatta säilyy, riittää:\n    vuostuhat perillisen siittää,\n    min lähtöhetki jälleen lyö.\n\n    Vaan alla vaivan, ikeen yhteisen\n    ei taukoo toivo suuren kosmoksen.\n\n\n    III\n\n    Näin kulku jatkuu ajast' aikahan\n    ja vaihtuu ehdot elon, kuoleman,\n    vain lähemmäksi päivää kosmoksen\n    vie kauhut kaaoksen.\n    Tee kiertos korkea ja kirkas halki taivaan,\n    on osas jälleen käydä kiirastulen vaivaan!\n    Niin takaa satalukkoporttien\n    sa tavoittanet kerran kosmoksen.\n    Ei turhaa ollut kausi tuskanpainees:\n    voi kitehinä kimmeltää viel' ainees!\n\n\n    IV\n\n    Minnekä kiitävät\n    taivahan tähtien joukot?\n    -- Tyhjyyttä, tyhjyyttä pakoon!\n    Tiedä ei ainut, minne on matka.\n    Käsky vain kuuluu: tietäsi jatka\n    tyhjyyttä, tyhjyyttä pakoon --\n    sittenkin tyhjyyttä kohti!\n    Tyhjyyden tyhjyys tähtiä johti,\n    ihmisen kaipuuta tähtiä kohti.\n\n\n    V\n\n    Sun silmäs taivahille turhaan tähyää,\n    päämäärä kaiken kätketyksi jää.\n    Tyhjyyden ijankaikkisen sa näet vain\n    takana tähtein tuikkivain.\n    Ja virvaa tähtein vilkuntakin lie,\n    tais ammoin tauota jo niiden tie.\n\n    Vuosmiljoonia valo vielä vilkkuu,\n    elosta ollehesta muistuttaa\n    ja paetessaan ilkkuu\n    kotinsa kylmää kuolemaa.\n\n    Kun sammuu kerran kaikki valo,\n    pois kynttilänsä polttaa taivaan talo,\n    lie vielä jossain avaruutta,\n    mi elää tähtiaikaa uutta\n    ja juhlii valon ikuisuutta!\n\n\n\n    KAKSOISTÄHDET\n\n\n    Sylissään maata kantoi avaruus,\n    ja siellä, täällä loisti tyyni tähti.\n    Välähti taivahalla tähti uus\n    ja kiertotielleen avaruuteen lähti.\n    Hymyivät hiljaa ääret avaruuden,\n    kun tähdet joukkohonsa saivat uuden.\n\n    On taival pitkä taivaan vaeltajain,\n    sen tiesivät jo tähtein vanhimmat:\n    he Kaikkeuden merta matkaavat,\n    välillä Ikuisuuden äärten, rajain.\n\n    Etäällä toisistansa tähdet harhaa,\n    mik' Idän, mikä Lännen tähtitarhaa,\n    toiselleen mikä tuskin häämöittää,\n    mik' ijät kaiket vierahaksi jää.\n\n    Rataansa rajatonta vaeltamaan\n    käy tähti uusi, vastasyntynyt.\n    Sen vuoro onhan alkaa vasta nyt\n    ja Kaikkeuden kulkuun käydä samaan.\n\n    Sen täytyy jaksaa aikain loppuun hamaan\n    ja kulkuhunsa olla kypsynyt.\n    Kun kyllin on se kerran välkkynyt,\n    yö suuri saapuu hehkun sammuttamaan.\n\n    Mutt' tähden vastasyntynehen rataan,\n    sen eläessä nuorta unelmataan,\n    on käynyt kerran toisen tähden tie.\n\n    Niin outo voima radat yhteen vie.\n    Välähtää kirkkahammin kumpainenkin --\n    Voi tähti olla sydän ihmisenkin!\n\n\n\n    YMPÄRI AURINGON\n\n\n    Ah, armas, ympäri auringon\n    niin kaunista kaksin kiitää on;\n    yhä tähtien tarhoja kimmeltää,\n    ja taivaiset taipalet taakse jää!\n\n    Yli tyhjyyden kuilujen huimaavain\n    me kiidämme korkeaa tietämme vain\n    läpi yön, läpi tummien taivahien,\n    suursaatossa tähtien tuhansien.\n\n    Lie pitkäkin vielä eessämme tie:\n    meitä kaipuun väkevät siivet vie\n    saman auringon ympäri ainiaan,\n    päämäärään aavistamattomaan,\n\n    pois talvista keväihin kuulaisiin,\n    ja keväistä kesihin kukkiviin --\n    Niin autuas ympäri auringon\n    sinun kanssasi, armas, kiitää on!\n\n\n\n    KANGASTUS\n\n\n    Me minne soudammekaan näin,\n    oi ystäväin? --\n    Sa älä kysy lain,\n    nyt soutakaamme vain,\n    mun armahain!\n    Tää onnen venhe on,\n    tää onnen on ja auringon\n    ja kuun ja tähtien!\n    Sen määrä kaukainen\n    ja ikuinen\n    kuin auringon\n    ja kuun ja tähtien.\n    Äl' aavaa säiky, armahin,\n    jo valot unten kaupungin\n    tuoll' eessä vilkuttaa,\n    sen onni odottaa.\n    Vie meitä keinu unten veen,\n    min lainehista laulut teen,\n    sua niillä tuudittain.\n    Kun lauluani kuuntelet,\n    mun kerasoutajain,\n    sa matkaa pitkää pelkää et,\n    et utu-ulappaa!\n    Jo, katso, ääriviivat saa\n    uus, outo unten maa:\n    näät tornit tuolla valkoiset\n    ja tornin tutkaimet...\n    Jo saapunemme valkamaan,\n    jo liemme liki rantaa --\n    Ei palaa pursi milloinkaan,\n    mi meitä kahta kantaa...\n\n\n\n    MORSIAN YÖ\n\n\n    Morsian Yö, oma ystävä armahin, kallehin, ainut,\n    saavuit luokseni taas, taivahan myötäsi toit.\n    Huomenen maan sinä aavistusta jo kanssasi kannat,\n    huomenen tuoksuja tuot, kastetta virvoittavaa.\n    Suortuvas sorjat kaulallein olet kietonut taasen,\n    suortuvas sorjat nuo, tummina hulmuavat.\n\n    Niinkuni kallein viini on huultesi viileä malja,\n    huultesi armahien, joilta ma unhoa juon.\n    Silmies kätköissä tähtiä taivahan kirkkaita kiiluu,\n    tähtiä taivahan, ah, sammuen, syttyen taas!\n    Ruskossa ehtoon hiljaa hiipien luokseni löysit,\n    koitossa huomenen taas luotani lähtevä oot.\n    Kaikkeni tuot sinä, oot sinä, kaikkeni viet sinä taasen,\n    kunnekka saapuvi yö luotani lähtemätön.\n    Helmahas tummaan saan minä rauhaan raueta silloin,\n    helmahan ainoan Sun, morsian Yö, Iki-Yö!\n\n\n\n    YÖN VALTA\n\n\n    Aamumme autuus\n    hetkessä haihtuu,\n    päivämme parhain\n    illaksi vaihtuu.\n\n    Yö ikiväkevä,\n    yö salanäkevä\n    silmämme sulkee,\n    aamuhun avaa;\n    helmasta sen suku\n    saapuva havaa.\n    Suuri ja mahtava\n    herra on yö,\n    tähtiä taivaan\n    vaanii ja syö...\n\n    Aurinko jaksanut\n    valvoa ei,\n    siksi sen linnaansa\n    valtias vei.\n    Käskynsä ankaran\n    antoi vain:\n    \"Ikuisen työsi\n    ma määrätä sain!\n    Lapsia, kukkia\n    kuolevan maan\n    käydä sa saat nyt\n    kasvattamaan.\n    Sen olen vasta ma\n    vaativa sulta --\n    Itse en kaipaa\n    rintasi tulta\".\n\n\n\n    IKUISEN KAIPUUN VIRTA\n\n\n    Lienee aamu ollut, ilta,\n    kun ma läksin tunturilta.\n\n    Korpi syntymäni näki,\n    kehtolaulun kukkui käki.\n\n    Jossain hongan juurten alla\n    ryömin maassa, matalalla.\n\n    Muistin -- merestä ma nousin,\n    taivaan selkiä jo sousin.\n\n    Näin ma näyt pilviratain,\n    siinnot kaukosaarten satain.\n\n    Kotihini suureen halaan,\n    sinne kaipaan, jälleen palaan.\n\n    Anna, taivas, voimaa pisar,\n    anna veli, anna sisar!\n\n    Rinnan keinuimme jo kerta,\n    ollessamme osa merta.\n\n    Sama meillä synty, veri,\n    äitimme on valtameri!\n\n    Yhtykäämme, sisarukset,\n    murtakaamme vuoren ukset!\n\n    Louhet kussa kammitsoivat,\n    siellä kohta kosket soivat!\n\n    Voitan Turjan myrskytuulet;\n    pauhuni kai, korpi, kuulet!\n\n    Olen nyt jo jättiläinen,\n    kymmen-, satatuhatpäinen!\n\n    Tahdon mereen kiirehesti --\n    surma sen, ken mua esti!\n\n    Helmassas, oi äiti, vasta\n    viihdyn, lakkaan riehumasta.\n\n\n\n    PYRAMIIDI\n\n\n    Erämaa nukkuu,\n    aavikon hiekkaan keitahat hukkuu --\n    Suru sfinksin on suuri, kun hiekkahan vaipuu,\n    senkin ois taivaille kaipuu.\n    Pyramiidi pystyssä valvoo,\n    tulia ylhiä palvoo,\n    taivahat täyteen ratoja piirtää,\n    tähdestä tähteen kärkensä siirtää.\n    Sfinksin katse on tuskaa:\n    pyramiidi sen jättänyt on\n    häviön uhkaan aavikkohon.\n    Sfinksi vain kääpiö on,\n    pyramiidi voittamaton!\n    Samumin hiekkainen hyöky erämaan ääriltä ryntää,\n    kohtalon uurtoja sfinksin kasvoille kyntää,\n    hymyn kylmän jo hiekaksi haurahaks' huuhtoi...\n    Sfinksi vapisee vaipuessaan\n    ikikohtalon voimien valtaan,\n    maan tuntee pettävän altaan.\n    Pyramiidin katse on muuttumaton\n    ajalla tähtien, kuutamon\n    ja päivien paahtavain.\n    Vuostuhanten tomuja vain\n    sade yltä sen huuhtoo pois,\n    se että selkeemmin seurata vois,\n    kuinka kuviot taivahan ryhmittyy,\n    ja missä on tuskien syy.\n    Sfinksi hukkuvi hiekkahan maan;\n    pyramiidi on pystyssä vaan,\n    pyramiidi jää hallitsemaan.\n\n\n\n    AALLON KUOLEMA\n\n\n    Ma luulen, viime lainettaan\n    ei meri nähne milloinkaan.\n\n    Vain unessaan on aalto veen,\n    sen kun näät rantaan rauenneen.\n    Sylissä tuulen syntyy taas,\n    sen vaikka toinen rantaan kaas.\n\n    Ma luulen, viime lainettaan\n    ei meri nähne milloinkaan.\n\n    Kun tuulet kerran taukoaa,\n    auringot taivaan hajoaa,\n    kuu, tähdet kaikki katoaa,\n    on silmä meren poissa jo,\n    sen sammunut myös aurinko.\n\n    Ma luulen, viime lainettaan\n    ei meri nähne milloinkaan.\n\n\n\n"]