[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCSYJED0Y6Yq0qwXizWowlJn3nqJNOeDPRs0eoRoT21w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},654,"Turun linnassa","Lindman, Volmar",1861,1939,"654-lindman-volmar-turun-linnassa","654__Lindman_Volmar__Turun_linnassa","Kertomus Juhana-herttuan ajoilta","tietokirja",[],[],"fi",1892,11549,77304,false,51159,[22,23],"Castles -- Finland -- Turku","Turun linna (Turku, Finland)",[25,26,27],"History - Early Modern (c. 1450-1750)","History - European","History - Medieval/Middle Ages","\"Turun linna\" by Adolf Waldemar Jahnsson is a historical account written during the mid-19th century. The book explores the history and significance of Turku Castle, tracing its origins and the various historical events that took place there, particularly during the medieval and early modern periods in Finland. It delves into the themes of power, conflict, and the transition of rule in the region, making it a comprehensive exploration of an important landmark in Finnish history.  The narrative begins by recounting the construction of Turku Castle and the context of its establishment around the 12th century, during King Eerik's reign, emphasizing its role in the spread of Christianity in Finland. The book highlights the struggles for power between different factions, including the Swedes and Danes, and the internal conflicts that marked the region's history, such as the infamous Kalmar Union and subsequent rebellions. Through captivating anecdotes, Jahnsson depicts the lives of notable figures associated with the castle, including bishops and kings, ultimately painting a vivid picture of Turku Castle's importance as a symbol of authority and its transformation over the centuries. (This is an automatically generated summary.)",[],206,"Historiallinen kertomus sijoittuu 1500-luvun loppupuolelle ja kuvaa Juhana-herttuan sekä Katariina Jagellonican elämää Turun linnassa. Teos seuraa herttuaparin vaiheita, hovielämää ja poliittisia jännitteitä myrskyisästä merimatkasta aina vankeuteen ja veljesvihaan saakka.","Volmar Lindmanin 'Turun linnassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 654.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TURUN LINNASSA\n\nKertomus Juhana-Herttuan ajoilta\n\n\nKirj.\n\nV. LINDMAN\n\n\nSuomensi B. G. [Berndt Grönlund]\n\n\n\nHelsingissä [1892],\nK. E. Holm'in kustannuksella.\n\nHufvudstadsbladetin uudessa kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n     I. Myrsky merellä.\n    II. Turvapaikka maalla.\n   III. Raaseporissa.\n    IV. Juhlamenot Turun linnassa.\n     V. Juomingit seurasalissa.\n    VI. Pilviä kevättaivaalla.\n   VII. Retki Katrinedaaliin.\n  VIII. Vanki.\n    IX. Odottamaton löytö.\n     X. Unelmat. -- Todellisuus.\n    XI. Järkähtämätön päätöksessään.\n   XII. Kahleet päästetään.\n  XIII. Uusia löytöjä. -- Turvapaikka Ruissalossa.\n   XIV. Taistelu rakkauden ja velvollisuuden välillä.\n    XV. Veliriita.\n   XVI. Herttua ja herttuatar.\n  XVII. Öillisillä aalloilla.\n XVIII. Pahoja huhuja.\n   XIX. Tappio.\n    XX. Uhri.\n   XXI. Loppu.\n\n\n\n\nI.\n\nMyrsky merellä.\n\n\nOltiin joulun edellä 1562.\n\nTuima pohjatuuli ajeli Suomenlahden vaahtopäisiä aaltoja korkealle,\nvihellys kuului sen pienen laivaston mastoissa ja köysissä, joka\npimeänä joulukuun aamuna taisteli hurjan taistelun myrskyn ja rajuilman\nkanssa. Jo monet kerrat oli laivastolla epäilty saapumisesta\nikävöidylle Suomen rannalle, sillä uusia vastuksia oli yhä edelleen\nitsepintaisesti ilmestynyt eteen. Marraskuun 30 päivänä oli mitä\nvaloisimmilla toiveilla lähdetty Vironmaan rannasta, sillä myöhäisestä\nvuodenajasta huolimatta lupasivat silloinen kaunis ilma ja myötäinen\ntuuli nopean ylimenon; mutta palan matkan päässä keikkuvilla aalloilla\nmuuttuivat valoisat toiveet pian, ja kaksi vuorokautta oli jo\ntoivottomasti taisteltu elementtien raivoa vastaan.\n\nSynkkämielisenä ja ryppyisellä otsalla kyseli Juhana-herttua tuon\ntuostakin, hetkien hitaasti vieriessä, miehistöltä laivalla \"Ursus\nFinlandicus\", joka kulki etumaisena, jos ei herttuakuntansa ääriviivoja\njo näkynyt etäällä, mutta yhä edelleen olivat vastaukset yhtä\nmasentavia ja yhä levottomimmiksi tulivat kömpelöt laivastolla\nmatkustajat, jotka vapisevalla sydämellä jo puoleksi kangistuneina yhä\nkovenevasta talvipakkaisesta katselivat vastaisuutta mitä pimeämmässä\nvalossa. Jätettyinä mietintöihinsä melkein tuskallisesti odotellessaan\nparempain aikain koittamista muistelivat he menneiltä ajoilta jokaista\nepäsuotuista tapausta, ja asettaen ne sen rinnalle mikä mitä\nelävämmästi tapahtui heidän silmäinsä edessä, herättivät he kaikki\nkummitukset salaisista pesistään. Keihäisillä ollessa häiden aikana\nVilnassa oli ratsastajia haavoitettu ja hevosia kaatunut -- myöskin ne\nennustaen tulevia onnettomuuksia.\n\nHerttuatar, yhtä kaunis kun harrastunut katolilaiseen uskontoonsa, oli\ntehnyt mitä voi rauhoittaakseen levottomia neitoja. Hänen\nkehoituksestaan olivat he Jumalan äidin tykö koroittaneet kumminkin\ntusinan \"ave Mari'oita\" ja rukoilleet rukousnauhansa loppuun joka\npäivä, mutta heidän rukouksiansa ei kuultu ja sitä rauhaa, jota niiden\nkautta toivoivat saavansa, ei saapunut, vaan oli sen sijaan\nviimeinenkin toivon kipinä jo aikoja sitten sammunut.\n\nVihdoin aamupuolla päivää joulukuun 3 päivänä heikkeni myrsky vähän ja\nse lumituisku, joka pitkät, tuskalliset tunnit oli peittänyt kaiken\nnäkö-alan, taukosi. Sanomattomalla riemulla tervehdittiin laivastolla\nesiintyvän auringon kullankeltaisia säteitä, jotka kimellyksellään\nantoivat omituisen, synkkämielisesti ihanan kauneuden vaahtoisen meren\näärettömälle ulapalle.\n\nMutta vielä oli tuuli niin kova, että tuskin voitiin panna mitään\ntoivoa vaivaloisen matkan onnellisesta lopusta. Pelko, että viimeisinä\nkauheina päivinä oli poikettu täydellisesti pois oikealta uralta\nmuuttui myös yhä enemmän todeksi. Vielä muutaman tunnin levottoman\nodotuksen jälkeen nähtiin ensimäiset, heikot ääripiirteet maasta\nsiintävän etäällä, taas uudelleen suloisen kajastuksen tavalla\nkadotakseen pimeyteen. Auringon ystävällinen levy ei myöskään voinut\nkauvan pitää itseänsä näkyvissä, ennenkuin uudet pilvet tulivat ja\npeittivät sen läpitunkeemattomalla peitteellään.\n\nKuljettiin hurmaavaa vauhtia, vaikk'ei likimainkaan kaikkia purjeita\nollut levitetty. Uudelleen tulivat ikävöidyt ääriviivat esiin etäällä,\nne muodostuivat vähitellen läheneviksi vuoriksi ja kallioiksi, joiden\nharjuilla kitukasvuiset männyt ja kuuset vallitsivat. Jo ohjattiin\nensimäisen karin sivu, jonka rantakiviä vastaan raskaat aallot\nkykenivät lyömään tuskin jalkaa korkeammalle; niemi seurasi niemen\nperään, metsät tulivat yhä tiheämmiksi ja korkeimmiksi -- mutta Turun\nlinnan tornihuippuja ei tullut näkyviin -- -- -- havaittiin nyt, mitä\njo kauvan oli arveltu, että oli tultu aivan toisille seuduille kun mitä\nalkuaan oli tarkoitettu.\n\n\n\n\nII.\n\nTurvapaikka maalla.\n\n\nHämmästys Länsi-Uudenmaan pienessä pappilassa ei suinkaan ollut\nvähäinen, kun sanansaattaja joulukuun 3 päivänä päivällä tuli\nilmoituksella, että laivasto oli käynyt ankkuriin selällä sen edessä ja\nettä lipusta eräässä isomastossa selvästi voi päättää korkeita vieraita\nolevan laivastolla.\n\nHiljainen Eskil Isaeus par'aikaa puolisoineen söi yksinkertaisen\npäivällisateriansa, kun ensimäiset huhut tästä saapuivat tänne, ja hän\noli tuskin ehtinyt kiittää ruoan edestä ennenkun ratsu jo saapui\npihalle ja ilmoitti että hänen herttuallinen armonsa halusi saada\ntarpeellisia ajopeliä viemään saapunutta korkeata pariskuntaa ja\nhoviväkeä Turun linnaan. Hädin tullen tyydyttiin kun päästiin katon\nalle, koska pimeä pian oli tulossa. Raivoavassa myrskyssä ja sumussa\noli yli purjehtiessa kuljettu harhaan ja sentähden täytyi nyt koettaa\nmaatietä päästä matkan perille, sillä ei enää haluttanut mennä\nkoettelemaan meren ankaruutta niin levottomana vuodenaikana.\n\nVanha prelati oli hetken kuunnellut vaimonsa selityksiä mitään\nvirkkaamatta, sillä tämän kautta vietiin tämä toivomus huoneen\nisännälle ja perheen päälle, mutta vähitellen havaittiin laskujen hänen\notsallaan saavan tavallista uhkaavamman luonteen ja kädet ristissä\nrinnallaan lausui hän tuimasti:\n\n-- Minun asuntoni on rauhan asunto; omatuntoni kieltää minua\npalvelemasta valtakunnan vihollisia.\n\n-- Ja sinä luulet siis, että tyydytään tähän vastaukseen? Muista minkä\nvaaran kielto saattaisi meidän huoneellemme -- -- --\n\n-- Minä olen Herran sotilas, keskeytti pappi, enkä pelkää mitään\nihmisten juonia, tehdessäni mikä oikein on.\n\n-- Mutta kuule Eskil toisten tähden, jotka muuten saavat kärsiä sinun\nvihastasi herttuata kohtaan, jatkoi vaimo taivuttaakseen miestään.\n\nKauvan seisoi hän, miettien vaimonsa viimeisiä sanoja, sitte lausui hän\nlempeemmin:\n\n-- Heidän tähtensä, sinä olet oikeassa, Elisabeth, anna siis valjastaa;\nmutta meidän ainoalla ajopelillämme ei pitkälle päästä. Anna sentähden\nsanoa korkealle herrasväelle, että minun huoneeni saa olla avoinna\nheille kunnes ehtivät ryhtymään enempiin toimiin Turunmatkaa varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi-illan varjot olivat jo peittäneet seudun läpinäkymättömällä\npimeydellä; ainoastaan siellä täällä nähtiin valkoisia kinoksia\npilkottavan, ja tähtikirkas avaruus oli majesteetillisenä ympäröivän\nhiljaisuuden yli. Mutta rauhallisessa maapappilassa oli häärinää ja\npyörinää ja vilkkaasti leimuavat valkiat houkuttelivat kaikki\nympärilleen. Hoviväkikään ei laiminlyönyt virkistyttää vilusta ja\nväsymyksestä kankeita jäseniään sekä lämmittävän lieden ääressä että\nvirvottimilla, joita runsaasti oli tarjona. Viini juoksi virtoina ja\nhelinässä ja hälinässä, laulain ja jutustellen, iloittiin siitä, että\nvihdoin viimein oli saavuttu kovalle maalle -- kunnes uni voitti kaikki\nja sulki heidän ystävälliseen syliinsä.\n\nHerttuatar ennätti kaikkialle ja kaikkein kanssa ja se vaatimaton\nrakkaus, millä hän nyt niinkuin ainakin kohteli kaikkia palvelijoitaan,\nvaikutti aivan virkistävästi heihin niiden kaikkien synkkien\nvastaisuuden toiveiden aikana mitä jo saapuessaan heille vieraasen\nmaahan kantoivat tykönään. Juhana-herttuankin monesti synkille\nkasvoille loi hän katseellaan iloisen loisteen tahi saattoi hänen\nsydämensä sykkimään kovemmin jollakin ystävällisellä hyväilyllä tahi\nkehoittavalla sanalla.\n\nJo harmaapäinen pastoorinrouva hoiti myös emännän velvollisuuksiaan\nkiitettävällä tarkkuudella; varhain aamusta myöhäiseen iltaan nähtiin\nhän häärivän toimissa loistavan komeuden keskellä, aivan kun ei mikään\ntalvi vielä olisi riipottanut luntansa hänen kiehkuroihinsa eikä\nvanhuus ja väsymys painaisi häntä.\n\nMiehensä sitä vastoin vaarinotti, helposti ymmärrettävistä syistä, mitä\nvarovamman käytöksen vastentahtoisia vieraita kohtaan, vaikka hänkin\noli olevinaan itse kohteliaisuus ja nöyrä alamainen, kun niin\nvaadittiin. Mutta mielessään pyysi hän korkeimmalta anteeksi rikosta,\njonka piti tehneensä sekä kuningastaan että sitä seurakuntaa vastaan,\njonka paimeneksi oli pantu, palvelemalla tätä suuren Kustaa Vaasan,\nhänen mielestään sukuansa halventavaa poikaa.\n\nPappilassa ei kuitenkaan viivytty kauvan. Seuraavana päivänä saapui jo\nnimittäin joukko kelvollisia ajopeliä ja tuhatluku ratsuja, jolloin\nmatkaa jatkettiin Raaseporiin. Vähä sen jälkeen purjehti myös laivasto\nTurkuun.\n\n\n\n\nIII.\n\nRaaseporissa.\n\n\nRaaseporissa oleskellessa vietettiin aika mitä huolettomammalla\ntavalla. Herttua koetti aina olla niin kekseliäs kun mahdollista,\ntehdäkseen olon hauskaksi ja hupaiseksi nuorelle puolisolleen ja\nseuralaisilleen. Myös väestön annettiin ahkeraan ottaa osaa näihin\nmoniin huvituksiin tahi itse panna toimeen itselleen huveja, ja\nmielihalulla katselivat kaikki, aina herttuaan saakka, näitä.\n\nVarhain eräänä iltana, noin pari viikkoa siitä, kun saavuttiin Suomeen,\nistuttiin taas alhaalla avarassa seurustelusalissa katsellen niitä\nhyppyjä ja leikkejä, joita alhaisempi hoviväki pani toimeen niiden\nsotilaiden kanssa, mitkä vähä ennen olivat saapuneet tänne Turusta\nvahvistaakseen vartiaväkeä.\n\nIlo oli yleinen ja muutamat hovineideistäkin eksyivät tanssin pyöreihin\nherttuattarensa suureksi huviksi. Herttua itse oli edellisenä päivänä\nmatkustanut Turun linnaan valmistamaan herttuallisen puolisonsa\njuhlallista vastaanottoa.\n\nNäistä neideistä huomattiin erittäin yksi, Zaida Barinsky, joka\nkauniilla ulkomuodollaan ja haaveksivalla katseellaan suurissa mustissa\nsilmissään herätti kaikkein huomion. Hän oli syntynyt Puolassa köyhistä\nvanhemmista, mutta oli harvinaisen kauneutensa ja tavattomain\nluonnonlahjainsa tähden jo aikaisin otettu hoviin, ja oli nyt yksi\nherttuattaren uskotuista. Tämä suosio oli tosin alussa saattanut\nhänen naiskumppaninsa hyvin paljon kadehtimaan häntä, mutta\nvaatimattomuudellaan oli hän pian ymmärtänyt poistaa kaiken vihan ja\ntehdä itsensä rakastetuksi myös näiltä.\n\nRusottavan punaisena huimasta tanssista, johon hänkin oli ottanut osaa,\noli hän istahtanut erään pylvään viereen, joka toisten keralla kannatti\nsuuren salin holvattua kattoa, ja istui siellä vilkkaassa keskustelussa\ntoisten neitien kanssa. Silloin astui sisälle ovesta vastaisella\nseinällä nuori, kookas mies, yksi äsken saapuneista sotilaista.\nKuiskutus alkoi salissa heti hänen jalon, muhkean muotonsa ilmestyttyä\nja neitoset kokoontuivat toisiltaan tiedustamaan ken sorea mies oli.\n\nNuori mies, Hans Ivarsson, oli kotoisin Blekingestä ja oli jo\nkokonaista kolme vuotta palvellut herttuata ja kohonnut paljon hänen\nsuosiossaan miehuudellaan ja rehellisyydellään, ehkä enemmän kun moni\nhäntä vanhempi sotilas, joka ei suinkaan ollut omiaan enentämään\nsovintoa hänen ja kumppaniensa kesken. Tänäkin iltana näkyi veren\nnousneen monen nuoren miehen päähän nähdessään mikä onni vastatulleella\noli myös kauniimman sukupuolen luona. Mutta tämän menestyksen ei\nnäkynyt herättävän mitään huomiota hänessä; pää-asia oli hänen\nmielestään ottaa vaarin tilaisuudesta, kun semmoinen sattui löytymään,\nsiten haihduttaakseen sitä koti-ikävää, mikä silloin tällöin valtasi\nhänen. Mutta lapsuuden kotiin ei hän ikävöinnyt, kun muisto menneistä\najoista valtasi hänen. Hänen isänsä ja äitinsä olivat aikoja sitten\nkuolleet ja se maatilkka, missä lapsena oli juoksennellut, oli mennyt\nperinnöksi vanhemmalle veljelle. Mutta kivenheiton päässä Oosin\ntorpasta, hänen lapsuuden kodostansa, asui nuori ja kaunis Blekingen\ntyttö, hän voi nyt olla noin 19-vuotias; hänestä oli aina lapsuudesta\nsaakka pitänyt ja poislähtiessään antoivat he toisilleen pyhän\nlupauksen, että niin pian kun kohtalo veisi heidän yhteen, he\nlaatisivat itselleen kodon saman katon alla eivätkä milloinkaan enään\njättäisi toisiaan.\n\nNyt oli, niinkuin sanottiin, kolme kokonaista vuotta mennyt eikä hän\nollut mitään kuullut tytöstä, ja Jumala tiesi milloin saisi jälleen\nnähdä rakastettuansa ja ikävöittyä Blekingeänsä, sillä varmaan olivat\nlevottomat ajat tulossa herttuan ja kuninkaan eripuraisuuden tähden,\ntämän herttuan, jota sydämensä pohjasta vihasi, vaikka oli häneltä\nsaanut niin suurta suosiota. Hän häpesi uskollisuuttansa\ntälle ulkokauniille herralle, kuitenkin -- hän oli täyttänyt\nvelvollisuutensa, mitä muuta häneltä vaadittiin!\n\nMilloinkaan ei hän ollut pyytänyt turhaa kunniaa eikä vertaistensa,\nenempää kun muidenkaan, ihmettelemistä, hänen elämänsä tarkoitus oli\npysyväisempää laatua: että kerran tuntea itsensä onnellisena\nmainitessaan Greeta Larssonia omakseen, että Greetan kanssa saada olla\nosallinen iloissa ja huolissa täytettyään velvollisuutensa isänmaan\nhyväksi.\n\nMutta missä tahanaan tämä nuorukainen esiintyi ei voinut hän välttää\nkaikkein huomiota. Paitsi miellyttävää ulkomuotoa oli hänessä niin\npaljon muuta, jonka välttämättömästi täytyi vetää puoleensa, eikä se\nollut ensinkään kummallista, jos tämä ihana olento puolalaisissa\nhovinaisissa, joilla yhä edelleen oli mitä huonommat ajatukset\npohjoismaista ja niiden asukkaista, herätti hämmästyksen ja ihastuksen.\n\nZaida Barinsky näkyi tässä tilaisuudessa enimmin mieltyneen nuoreen\nruotsalaiseen soturiin. Koko iltana otti hänen vaarin jokaisesta tämän\npienimmästäkin liikkeestä eikä voinut kyllin ihmetellä, että tämä\nalhainen sotilas kaikessa käytöksessään osoitti semmoista\nsäädyllisyyttä, joka olisi ollut kunniaksi monelle häntä korkeammalle.\nVielä leikkien ja tanssien hälinän vaiettuakin, kun yö yksin vallitsi\nsuuressa talossa, ei hän unissansakaan voinut olla antamatta hänelle\nkunnioitustaan ja ihastustaan.\n\n\n\n\nIV.\n\nJuhlamenot Turun linnana.\n\n\nPerjantaina joulun edellä 1562 otti herttua Juhana juhlallisesti\nvastaan puolisonsa Turun linnassa. Nyt seurasi perättäin juhlia ja\nhuvituksia, joita kesti kahdeksan päivää ja sittemminkin koko sen ajan,\nkun korkea parikunta oleskeli täällä, oli linnassa semmoinen hyvin\nvointi, ett'ei siellä ennen eikä jälkeen ole semmoista ollut. Jo kauvan\nennen naimista oli laveihin toimiin ryhdytty linnan panemiseen\ntäydellisesti arvolliseen kuntoon ja oli herttua tässä suhteessa tehnyt\nkaikki, saattaakseen jumaloidun puolisonsa olon täällä niin mieluiseksi\nkun mahdollista.\n\nLinnan vanhat seinät ja katot olivat koristetut kalleilla tapeteilla ja\nmaalauksilla, kultanahkapäällyksillä, damasti- ja silkkikankailla,\nmaalatuilla kilvillä, loistavilla aseilla ja monihaaraisilla\nkynttiläkruunuilla. Jo vuona 1557 löytyi täällä 56 maalattua taulua\ntahi tapettia, useimmat kuvaavia vanhan testamentin tapauksia, 22\nesirippua, joita käytettiin ehkä vuoteiden eteen ja joista moni oli\nsilkistä, 21 kirjavaa kattovaatetusta, myöskin ne enimmäksi osaksi\nsilkkikankaasta, 8 seinäpeitettä, kaikki uljaasti kaunistetut\nmaalauksilla ja osa niistä yli neljänkymmenen kyynärän pituisia. Pitkin\nseiniä oli pitkät lavitsat, peitetyt tyynyillä ja samettipäällyksillä,\nmuutamat yli kymmenen kyynärän pituisia. Luvultaan oli niitä 45.\nNiitäkin koristi kaikellaiset kuvat, tapahtumia Trojan sodasta y.m.\n\nVielä suurempaa komeutta todistivat astiat ja puvut. Pöytiä peittivät\nmonivärillisellä silkillä ommellut pöytäliinat. Pöytä- ja juoma-astiat\nolivat suuremmaksi osaksi kullasta ja hopeasta. Suuri joukko kalliita\nhopeamaljoja luetellaan herttuan kaluluettelossa. Yksi semmoinen painoi\nesim. 31 naulaa 4 luotia, hopeainen viinikannu 40 naulaa 14 luotia\nj.n.e. Kulta ja kalliit kivet välkkyivät myös runsasti hoviväen\nsilkistä ja sametista tehdyissä puvuissa. Yksi ainoa herttuattarelle\nkuuluva päähine arvattiin 2,200 taalarin arvoiseksi. Yksi kaularengas\nmaksoi 4,000 taalaria, yksi kaulassa kannettava risti 2,000 taalaria\nj.n.e.\n\nYlöllisyys ruoassa ja juomassa kuului myös järjestykseen.\nVastaanottojuhlallisuuksien aikana ja vastedeskin pöydät oikein\nuupuivat niitten ruokien alla, joita niille katettiin. Siten oli\nruokaluettelossa ainoastaan kalaruokia seuraavat: lohi, siika,\nlohenmäti, siian mäti, silakka, säynäs, nahkiainen, lahna, ahven,\nsärki, hauki, kuore ja ankeriainen.\n\nLukuisa hoviväki edusti montaa kansakuntaa. Siten tavattiin siellä,\npaitsi suomalaisia, saksalaisia, tanskalaisia, puolalaisia, skotteja,\nranskalaisia, englantilaisia ja italialaisia.\n\nJo aikoja ennen herttuattaren komulla ja loistolla tuloa Turun linnaan\nolivat sen muurit kajahdelleet iloisten juhlain riemusta. Herttua oli\nnimittäin henkilö, joka ymmärsi huvitella, joka nähdään esimerkiksi\neräästä kirjeestä, kirjoitettu Turussa joulukuun 22 päivänä 1556 Erik\nMemmingin leskelle, rouva Heblalle Paraisten Qvidjassa, jossa tätä\nkehoitetaan \"rakkaine lapsineen ja neitsyineen\" toisena joulupäivänä\nherttuan luo \"olemaan hupainen ja kevytmielinen\".\n\nJuhlallisuudet nyt ja vast'edes vietettiin lukuisilla leikeillä ja\ntansseilla, joissa soitti oma soittokunta, johon kuului kantelen- ja\nviulunsoittajia erään Juhan Italianin johdolla. Vielä mainitaan\nkortinpeliä ja teaatterinäytöksiä, joissa viimeksi mainituissa\nnäyttelijät olivat koulunuorisoa. Olon sisällä huoneissa tullessa\nyksitoikkoiseksi noustiin laivaan aina valmiina olevassa laivastossa,\njoka oli ankkuroittuna linnan edessä, ja ohjattiin Ruissaloon, mihin\nerityinen eläintarha oli perustettu ja sen monesti ylistetyt tammet\nolivat istutetut, tahi Katrinedaaliin (josta enemmän vastedes). Nämät\nhuviretket ulotettiin joskus aina Kastelholmaan Ahvenanmaalla ja\nUlvilaan.\n\n\n\n\nV.\n\nJuomingit seurasalissa.\n\n\nLaskevan joulukuun auringon viimeiset säteet luovat omituisen\nvärillisen kiillon maalle ja vedelle, ikkunat Turun linnassa loistavat\nniinkuin olisi valkea kaikissa raoissa sen muurien sisällä ja heijastus\ntuomiokirkon etäällä vilkkuvasta katosta ja torninhuipusta on oikein\nlumoava. Tätä näkyä kestää kuitenkin vaan muutama minuutti ja varjot\npeittävät taas kaikki tuolla ulkona läpinäkymättömään pimeyteen.\n\nAstumme suuren portin kautta Kuningattaren kadun [nyt Linnankatu]\npäässä ulkomaiselle linnapihalle. Juhlan riemu on hetkeksi vaiennut,\nhiljaisuus vallitsee kaikkialla; vaan silloin tällöin häiritsee\nrauhallisuutta vahtisoturin askelein kaiku hänen astellessaan\nkylmettyneessä maassa, tahi soturien hilpeä sorina juomingissa\npohjoisessa sivurakennuksessa.\n\nMutta jos astumme vanhan linnan pihalle, kohtaa meitä runsas valo\neteläisestä sivurakennuksesta. Se tulee tänne alas varjojen seuraan\nKatarina Jagellonikan komeasti koristetusta rukouskammiosta, jossa hän\nPuolasta tuomansa luonnollisen suuruisen Marian kuvan, täysinäisestä\nhopeasta, edessä katolilaisessa innossaan monet kerrat päivässä\nrukoilee \"ave'nsa\", jossa hän, ajatuksissaan kaukana uudesta kodistaan\nPohjolassa, uneksii takaisin lapsuutensa muistoihin Puolassa, missä hän\nrukoilee monta palavaa rukousta pyhän Jumalan äidin tykö, että tämä\ntaivuttaisi hänen puolisonsa ainoaan autuaaksi tekeväiseen uskoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunsaasti valaistussa seurasalissa alikerroksessa on hyvin hauskaa.\nPeder Rank, rakuuna edesmenneen Kustaan ajoista, istuu par'aikaa sen\npitkän pöydän päässä, joka on pitkin toista poikkiseinää, ja laulaa,\nvahtoova oluttuoppi kohotettuna, hauskan laulun \"Eerikki-kuninkaan ja\nKarin-neidon rakkauden seikoista\", ja toiset laulavat silloin tällöin\nmukana kaikki yhdessä. Ja juotuansa melkoisen kulauksen keltaista\nlempijuomaa käy tuoppi seuran ympäri, kunnes viimeinen pisara on tullut\ntarkoitukseensa. Tätä menettelyä, jota on toistettu ahkerasti kyllä,\nsen verran mitä voi päättää rusottavista kasvoista ja iloisista,\nremastavaisista lauluista ja pilasta, joka kajahtaa salissa yhä\nenennetyllä innolla mitä enemmän aika kuluu. Ja häpeä sille, joka\nylenkatsoo Jumalan lahjan tahi luulee herttuan kellarin tyhjentyvän\näkkiä.\n\nPerällä avoimen takan edessä, missä iloinen nuotiovalkea räyskyy,\nheittäen lumoavan valonsa saliin, istuu aivan nuori mies, soturi\nhänkin, tarkasti seuraten toisiansa kiertäviä tulen kieliä. Muuten\nnäkyy hän olevan vallan välinpitämätön toisten melusta ja ilosta.\n\n-- Mitä hittoa, ärjäsee eräs pöytäseurasta, eikö tuo poikanulikka taas\nistu tuolla ja uneksi tyttölöisestään Blekingessä. Mitä paholaisen\nhullutuksia se on. Tule tänne, niin ilahtuu mielesi.\n\nPeder Rank, joka taas on täyttänyt tuopin niin että sen sisältö\nvaahtoaa yli reunojen, menee samassa erakon luo, lyö miehuullisesti\nhäntä olkapäälle ja lausuu:\n\n-- Tässä on tuoppi, juo herrasi ja herttuasi malja.\n\n-- Eerikki-kuningas on minun herrani, vastaa nuorukainen vakavalla\näänellä.\n\nPeder Rank muuttaa muotoa, mutta hillitsee itsensä ja lausuu\nteeskennellyllä tyyneydellä:\n\n-- No, no -- älä nyt raskauta omaatuntoasi, kenelle olet vannonut\nuskollisuuden ja kuuliaisuuden, sitä tulee rehellisenä miehenä\npalvella.\n\n-- Ja juoda siitä hyvästä, mitä hän tarjoo, jos et ole pelkuri,\nkarjasee joukko perällä hänen oikealle puolellaan vastaukseksi.\n\nNuorukainen muuttaa vuorostaan muotoa hänkin, kohottaa reippaasti\nsorean vartalonsa ja menee toisten luo pöydän ääreen.\n\n-- Mikä Ruotsin mies voi palvella kahta herraa? kysyy hän.\n\n-- Me palvelemme herttuata eikä ketään muuta, hän on meidän herramme,\nkuuluu yksäänisesti vastaus hänelle.\n\n-- Mutta Eerikki-kuningas on Svean valtakunnan voideltu kuningas ja\nSuomi on osa Svean valtakunnasta.\n\n-- Siitä pidämme viis väliä, herttua on palkannut meidän, häneltä\nsaamme palkkamme ja häntä palvelemme me kunnes joku muu maksaa enemmän.\n\n-- Muuten istuu Eerikki-kuningas hyvin horjuvasti\nkuninkaanistuimellaan, sanoo Peder Rank teeskennellyllä tuntijan\nvakavuudella.\n\n-- Aina siitä saakka kun otti munien myyjän Tukholman torilta, lisää\ntoinen joukosta.\n\n-- Kuningas ymmärtää kyllä naisten mielet, sen voitte uskoa, vakuutti\nkolmas; ei hän antanut itseänsä pettää tuonoin Mons Perssonilta, joka\nluuli ytimen olevan hyvän, vaikka kuori oli rypistynyt ja ilmoittunut.\n\n-- Kiitos lyönnistä, Larsson, mutta minunkaan tupani ei ole täynnä\näpärälapsia, joihin yleisö ylenkatseella katsoo. Poika minulla on ja se\noikeata laatua, sillä Kreeta ja minä olimme olleet naituna vähintäänkin\nneljä vuotta ennenkuin hän näki päivän valon.\n\nHans Ivarsson, sillä se oli sama miehuullinen nuorukainen, jonka ennen\nolemme tulleet tuntemaan Raaseporissa, oli seisonut hetken\ntulipunaisena ja kuunnellut kaikkia niitä kokkapuheita, joita nyt\nkuului sieltä ja täältä -- nyt viimein tulistui hän ja lyöden nyrkkiään\npöytään niin että kaikki, mitä sillä oli, hypähtivät ylös-alaisin\nilmoitti hän paheksumisensa, lausuen samalla:\n\n-- Suu kiini kirotut panettelijat, Eerikki-kuningas on kunnon mies ja\nSvean valtakunta voi ylpeillä omistaessaan kuningattaren, niin lempeän\nja hyvän kun Karin on.\n\nNyt ilmestyi levottomuus sotureissa, kostohuutoja, kirouksia ja\nherjaussanoja, joihin oluen vaikuttama juoppous antoi maukkaan\nhöysteen, kaikui salissa ja miekkojakin paljastettiin antaakseen,\nniinkuin sanottiin, vastausta puheesen.\n\nKuka tietää miten tämä yöllinen välinäytös olisi päättynyt, ell'ei\nPeder Rank vanhimpana joukossa olisi mennyt väliin ja eroittanut\nsotahaluisia ja rauhoittaakseen heitä luvannut toimittaa\nuppiniskaiselle nuorukaiselle tarpeellista rangaistusta.\n\"Vankitornissa\" saisi hän kyllä vielä miettiä ken oli herra Turun\nlinnassa.\n\n\n\n\nVI.\n\nPilviä kevättaivaalla.\n\n\nTurun linnassakin tuli Zaida Barinsky tavattoman kauneutensa tähden\nihailun esineeksi, erittäinkin oli naimaton linnanvouti hänen innokas\nihailijansa. Mutta kaikki osoitettu kohteliaisuus ei näyttänyt juuri\nerittäin vaikuttavaan häneen, hänen ajatuksensa olivat kokonaan toiseen\nsuuntaan: nuoren, sorean Ivarssonin kuva oli lakkaamatta yötä ja päivää\nhänen edessään.\n\nSiten istui hän taas eräänä kevätpäivänä varhain aamulla yksin\nhuoneessaan ja katseli matalasta ikkunasta ulos talviunestaan heräävätä\nluontoa alhaalla. Linnanlahti oli heittänyt jääpeitteensä, ainoastaan\nsiellä ja täällä rannoilla oli vielä vähän syrjää. Havumetsä kaukana\netäällä hohti viheriänä ja majesteetillisenä ja sadottain pieniä\nsadepuroja lirisivät virmana suurempaan veteen. Ja tämän kaiken yli\npaistoi aurinko taivaasta, joka oli niin puhdas ja pilvitön kun\nlapsuuden muisto.\n\nMikä vastakohta elämän tuolla ulkona ja hänen sisällisten taistelujensa\nvälillä!\n\nKatkeruudella puristi hän kokoon kirjeen, joka oli auki edessänsä\npöydällä ja repi sen raivoisalla ynseydellä palaisiksi, jotka sitten\nvaristeli ulos avoimesta ikkunasta edessään. Hän oli iloinen nähdessään\nmiten paperilaput tansseivat kohti katoovaisuuttaan, kannettuina\nkauvas, kauvas lauhkeilta kevättuulilta.\n\nHän avasi ikkunan selälleen, ilma sisällä tuntui hänestä niin tukalalta\nja painavalta. Tuhansien lintujen iloiset laulut saivat jo aikaan\nmoniäänisen kai'un Ruissalon metsistä ja lähellä olevista rannoista.\nValleilla alhaalla oli linnan väestö täydessä työssä linnan\nvarustuksien kuntoonpanossa ja näiden huolettomat laulut ja työssä\nlausutut komentohuudot olivat hänestä täynnä eloa ja ilahuttivat häntä\nniin, että hän pian unhotti kaiken, mikä äskettäin oli huolestuttanut\nhäntä ja tehnyt hänen surumieliseksi.\n\nSilloin kiinnitti hän huomionsa yhteen keskusteluun kahden sotilaan\nkesken alhaalla.\n\n-- Ivarsson lienee tullut kärsimään nuoruuden intonsa tähden, sanoi\ntoinen; muuten ei se ollut ensimäinen kerta kun hän lausui vähämielisiä\nsanoja herttuasta, lisäsi tämä vielä niinkuin vaan ohimennen.\n\n-- Tulee kyllä, tuomio lankesi eilen ja se oli kova kyllä, neljän\nvuoden vankeus, vastasi toinen.\n\n-- Joka on sama kun kuolema, sillä se kun neljä vuotta saa olla\n\"Vankitornin\" muurien sisällä ei tule sieltä hengissä. Vouti on ankara\nherra, jatkoi ensimäinen pontevasti.\n\n-- Mutta miksikä tahdotaankin juuri osoittaa kiittämättömyyttä ja\nylenkatsetta sille, joka ei tehnyt muuta kun hyvää, keskeytti kumppani\nteeskennellyllä myöntäväisyydellä.\n\n-- Ja jos hänellä oli jotain muistuttamista, niin olisi saanut pitää\nsuunsa kiini. Minä puolestani olen aina havainnut, että on parempi olla\nvaiti kun pahoin puhua -- kumminkin silloin kun saa pelätä pöllöjä\nsammalistossa, selvitti se, joka ensin oli alkanut keskustelun.\n\nKeskustelu vaikeni nyt äkkiä, linnanvouti oli saapunut paikalle\ntarkastamaan rakennustöitä ja hänen läsnä ollessaan oli paras jättää\nkaikki aprikoimiset, jos ei nimittäin tahtonut tulla osalliseksi nuoren\nIvarssonin kohtalosta.\n\nZaida oli kuullut kyllin, jopa enemmänkin kiihtyäkseen vihassaan\nhirmuista verenjanojaa kohtaan, samalla kun sääli nuoren miehen\nonnetonta kohtaloa, ja hiljaisuudessa kytevä rakkaus saattoi hänen\nsanomattomaan levottomuuteen.\n\nJa tuo raukka, tuo ei hävennyt kertoa hänelle niistä tunteista, joita\nei milloinkaan ollut tuntenut -- joita ei peto milloinkaan voi kantaa\nrinnassaan; se oli mahdotonta! Mutta saisipa joskus kuulla totuuden\nhäneltä. Ja itse ponnistaisi hän toiselta puolen kaikki voimansa\npelastaakseen tuon hiljaisuudessa jumaloidun, joka ei aavistanut mikä\nhyvä hengetär hänellä oli linnan muurien sisällä.\n\n\n\n\nVII.\n\nRetki Katrinedaaliin.\n\n\nLaitsalmen lahden rannikolta noin kolmannes penikulman päässä Turun\nlinnasta pistäy ulos luonnonihana niemi, joka nykyään kuuluu Ispoisten\nherrastalon alle Nummen pitäjässä. Paikka, joka vielä tänäänkin on\nhauska lempiseutu kesän aikana kaupunkilaisille ja rehevillä nurmillaan\nja varjoisella puistollaan todella onkin mieluinen vastakohta\ntomuisille, auringon paisteelta kuumille kaduille ja painavalle\nilmanalalle, näkyy olleen myös Katarina Jagellonikan lempipaikoista\nretkillään linnasta. Hänen jälkeensä kutsutaankin sitä Katrinedaaliksi\nja rannalla osoitetaan kävijälle suurta, lakeaa kiveä, jonka ympärille\nherttuattaren neitinensä, kävelyjen, ja leikkien jälkeen tuuheassa\npuistossa, sanotaan sijoittuneen ihanan luonnon helmassa nauttiakseen\nlinnasta mukana tuotuja ja kivipöydälle asetettuja virvokkeita.\n\nKauniina kevätaamuna 1563 viemme lukijan tänne ulos. Kaikki hovin\njäsenet, ylhäiset ja alhaiset, ovat kokoontuneet tänne täysin määrin\nnauttiakseen heräävän luonnon suloudesta.\n\nHerttua, muuten alakuloinen ja harvapuheinen, mieliala, johon toistansa\nristeilevät tiedot Tukholmasta, jotka puhuivat uusista rettelöistä,\nuusista sodista, saattoivat hänen, on tänään itse ilo ja hauskuus.\nHillitsemättömästi on hän osallinen toisten pienimmissäkin tempuissa ja\nleikeissä, ja ne teeskentelemättömät ilon ilmaukset, jotka kaikuvat\nkaikkialta, antavat koko seurueelle mitä hilpeimmän luonteen. Milloin\nhän nähdään puolisonsa rinnalla kävelevän lehtipuiden oksissa versoovan\nvihannuuden alla tahi ohjaavan kulkunsa raikkaasti tuoksuavain kuusien\nohi, joiden huipuissa Pohjolan hiljaan tulleet vieraat visertävät\ntervehdyksensä isänmaalle. Ja hiljaisella mielihyvällä kuuntelee hän\npuolisonsa ihailevan sitä kauneutta, mitä Pohjolankin lyhyt kevät voi\ntarjota, kauneutta, joka tosin eroaa siitä runsaasta komeudesta, jota\non tottunut rakastamaan lapsuutensa kotimaassa, mutta kuitenkin\nyksinkertaisuudessaan ansaitseva kunnioitusta ja tunnustamista. Paljon\noli luullut täytyvänsä puuttua mennessään hänelle, mutta nyt jo\nhavaitsi hän miten rakkaus ja harrastus runsaasti voivat korvata kaiken\nmuun. Sentähden tunsi itsensä niin onnelliseksi, sentähden uskalsi\ntyyneenä kohdata kaikkia myrskyjä, joita kohtalo ehkä saattaisi heille.\n\nZaida Barinskyyn yksin ei tämä yleinen ilo eikä vilkas elämä täällä\nulkona näytä vaikuttavan mitään ja hänen nyreä, vakava olentonsa ei\nmyös näytä muissakaan herättävän mitään halua koettamaan saada häntä\nleikkeihin eikä kujeihin. Muuten on viimeaikoina kummastellen selvästi\nhavaittu tämä, ennen niin iloisen tytön mielenlaatu, ja herttuatarkin,\njoka aina mitä huolellisemmin on suosinut häntä, tunsi surua ett'ei\nenään nähnyt häntä niin iloisena ja onnellisena kun ennen. Kun ei\nkuitenkaan onnistuttu saamaan mitään tyydyttävää selitystä hänen\nsynkkämielisyyteensä, ei voitu luulla muuta kun että se oli voittamaton\nkoti-ikävä, joka niin painoi häntä. Ja ett'ei enempää vaivattaisi\nhäntä, annettiin hänen olla yksinäisyydessä, miten itse halusi.\n\nAinoa, joka ei voinut jättää kaunista puolalaisnaista rauhaan, oli\nlinnan vouti. Aina ja alinomaa koetti tämä kaikilla kohteliaisuuden\nosoituksilla ilahuttaa häntä, eikä edes se kylmä välinpitämättömyys,\nmillä Zaida Barinsky aina vastaanotti hänen kokeensa lähestyä, voineet\npitää häntä etäällä.\n\n-- Se on väärin, että niin kaunis kukka, kun te olette, ennen aikaansa\nkuihtuu yksinäisyydessä, kuuli Zaida hänen taas imarrellen kuiskaavan\nkorvaansa, yksinään tulleena kauvas laveassa puistossa.\n\n-- Mitä väliä pidetään metsän kukista, vastasi hän, helppo on taittaa\nheidän heikot vartensa tahi polkea ne jalkainsa alle.\n\n-- Ja sen sanotte te, jolla vielä on pitkä, toivorikas elämä edessänne,\nte, jonka tähden panisi kaikki alttiiksi, nähdäkseen teidän\nonnellisena.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte, kysyi Zaida katkerasti.\n\n-- Tarkoitan että minä ja moni minun kanssani olisi halullinen\ntottelemaan teidän pienintäkin käskyänne, jos sitä vaatisitte.\n\n-- Niin liehakoitsevalta kun tuo kuuluukin ja niin kiitollinen kun\ntunnenkin itseni olevan kaikesta tästä hyväntahtoisuudesta, täytyy\nminun kuitenkin omantuntoni mukaan työntää takaisin kaikki teidän\nuhrauksenne minun hyväkseni -- ne eivät minua kuitenkaan hyödyttäisi.\n\n-- Ja se on teidän viimeinen sananne?\n\n-- On, vastasi Zaida lyhyesti ja päättävästi.\n\n-- Ja kuitenkaan ette aivan varmaan ymmärrä mitä kaikkea tällä\npöyhkeällä kopeudellanne sysäätte luotanne.\n\n-- Minä en tarvitse mitään -- ja jos tarvitsisinkin jotain, ette _te_\nole oikea antamaan minulle sitä.\n\n-- Vai niin, luuletteko tosiaankin niin?\n\n-- Luulen, ja vielä enemmän, minä tiedän sen, tunnen teidän paremmin\nkun voitte arvatakaan; minä tiedän mikä sydämetön ihminen te olette.\nOlette valmis ryhtymään mihin toimiin hyvänsä, kuinka katalaan tahansa,\nylentyäksenne askeleen isäntänne suosiossa, te ette valitse, teidän\nhuvinne on musertaa -- ja kuitenkin on teillä rohkeutta lausua kauniita\nsanoja kietoaksenne turvattoman naisen kavaliin pauloihinne. Olette\nhalpa ihminen, herra linnavouti, kärme -- -- --\n\n-- Säästäkäät minua näiltä kovilta sanoilta, varmaankin ovat ne saaneet\nalkunsa halpamaisesta panettelemisesta, sillä niin kauniit huulet, kun\nteidän ovat, eivät milloinkaan ole voineet synnyttää niitä.\n\n-- Säästäkää tekin minua lupauksilta, joita ette kykenisi täyttämään,\nantakaa metsän kukan jäädä kuihtumaan, koska ei teillä kuitenkaan ole\ntahtoa eikä kykyä antamaan hänelle sitä valoa ja lämpöä, jonka olette\nhäneltä ryöstäneet.\n\nHän jatkoi kulkuaan jättäen väsymättömän ihailijansa miettimään mitä\nviimeiset sanansa tarkoittivat.\n\n\n\n\nVIII.\n\nVanki.\n\n\n\"Vankitornin\" ainoan, matalan, ristikolta suljetun, pohjoista päin\nolevan ikkunan läpi voi päivänvalo ainoastaan säästäväisesti tulla\nsisälle ja poistaa sitä puolipimeyttä, joka vallitsi täällä sisällä. Se\nkosteisuus, joka vallitsi tässä ummehtuneessa luolassa, oli peittänyt\njääkylmät harmaakiviseinät paksulla homepeitteellä ja sen inhottavan\nilman, joka täällä aina oli, täytyi ehdottomasti turmella parhaimmankin\nterveyden. Vilutaudin oireet värisyttävät kerran toisensa perään vangin\nväsyneitä jäseniä ja se viitta, jota hän huolellisesti koetti kääriä\nympärilleen, voi ainoastaan hieman poistaa sitä.\n\nIvarsson oli jo kokonaista neljä kuukautta taistellut kaikkia näljän ja\ntuskan vaivoja vastaan tässä luonnottomassa asunnossa, sillä se\nruokakaan, joka lähetettiin tänne alas, ei ollut likimaillekaan\nriittävä täyttämään kaikkia ruumiin tarpeita. Hyvin vähän oli hänellä\nmyös tietoa siitä, mitä tällä ajalla oli tapahtunut ulkona, ainainen\nkuollon hiljaisuus oli kaikki, mitä oli saanut kokea, ainoastaan\nsilloin tällöin häiritty valitushuudoilta palan matkan päässä olevasta\n\"läpitornista\", eräs vielä pimeämpi ja kamalampi vankila, johon\npaatuneet pahantekijät pantiin, siellä tapahtuvien kidutusten kautta\npakoittaakseen heitä tunnustamaan. Ennenkun vanki laskettiin tänne alas\nriisuttiin häneltä kaikki vaatteet, kesällä aina paitaan asti, talvella\nsai hän pitää takin yllänsä. Ruokana täällä oli vesi ja leipä.\n\nAinoat valoisammat hetket Ivarssonin sietämättömässä asemassa olivat ne\najat, jolloin hän pääsi hengittämään vapaata ilmaa ulkona vankipihassa,\neräs korkealta muurilta ympäröitty kenttä eteläisen sivurakennuksen\nedessä.\n\nTäällä voi hän havaita, mitä ei tuolla sisällä ollut aavistanutkaan,\nettä kevät jo oli ehtinyt pitkälle, että Auran laineet jo olivat\nheittäneet jääpeitteensä, että puut olivat hohtavina kevätpuvussaan ja\nettä muuttolinnut olivat palanneet vielä hiljakkoin niin autioihin\nmetsiin Pohjolassa. Taivaan sininen laki, joka oli päänsä päällä, ja\nkullalta loistavan auringon säteet sulattivat niin kummallisesti hänen\nrinnassaan lämpimämmät tunteet, jotka jo olivat olleet jäätymäisillään\nsiellä kylmässä, pimeässä hautaluolassa, mihin oli karkoitettu. Mutta\nsamalla heräsi myös mietteitä ja aavistuksia, jotka usein vielä enemmän\nsynkistyttivät hänen mielensä ja kuvasivat vastaisuuden vielä\ntummempana kun ennen.\n\nHänen kävellessään täällä mykkänä kun hahmo, valmiina niin pian kun\nvaan mahdollista ottamaan jäähyväiset elämältä ainaiseksi, heräsivät\nmuistot, joille ennen kernaasti oli antautunut, ja siirsivät hänen,\nniinkuin monasti ennen, kauas pois Suomen rajoilta kotimaahan rakkaasen\nRuotsiin ja sen aarteen luo, jonka siellä talletti. Kuinka eikö\nhalunnut tulla sinne ja uudelleen solmia niitä siteitä, jotka pitkä\npoissa-olo oli irroittanut, kuinka eikö odottanut häntä taas nuorena,\nvoimakkaana ja kukoistavana se, joka sinä kauniina heinäkuun aamuna\nsanoi hänelle jäähyväisensä -- ja nyt, nyt oli hänestä jälellä\nainoastaan varjo, joka pian katoaisi sekin, joll'ei hän jonkun ihmetyön\nkautta pelastuisi niistä kärsimisistä ja taisteluista, jotka nyt\nkalvoivat häntä.\n\n\n\n\nIX.\n\nOdottamaton löytö.\n\n\nEräänä päivänä toukokuun alkupuolella kun hän taas kovaonnisten\nkumppaneinsa keralla nauttei muutamien nopeain hetkien virvoitusta\nulkona, tapahtui tapaus, joka enemmän kuin yhdessä suhteessa lupasi\nlievitystä siinä tuskallisessa tilassa, missä Ivarsson nyt oli.\n\nVankipihaa ympäröivässä muurissa oli siellä täällä aukkoja, joista\nkanuunain suut ammottivat sotaista vihollista vastaan, ikäänkuin\nvaroittaen häntä tulemasta linnan muureja liian lähelle.\n\nIvarsson oli, muutaman kerran tavallisuuden mukaan käveltyänsä\nedestakaisin pihalla, istahtanut erään tämmöisen raskaan\nmetallikapineen päälle ja katseli halukkaasti ulos avoimesta paikasta,\nmikä kanuunalta jäi muuriin. Vastapäätä oli Korpolaisten nokka, jossa\npar'aikaa oltiin innokkaassa työssä linnoitusten ja vallien\nrakentamisessa, tarpeen vaatiessa vastaanottamaan Ruotsin laivastoa\nlämpymillä tervehdyksillä, jos, niinkuin huhu tiesi kertoa, se tulisi\nuhkaamaan linnaa piirityksellä. Sen edessä keinui herttuan laivasto,\nvalmiina milloin tahansa nostamaan ankkurin ja viemään huvittelijoita\nlähempänä tahi etäämpänä oleviin lempipaikkoihin, ja iloisia ääniä\nkuului kaikkialta.\n\nArvaamatta havaitsivat hänen silmänsä paperipalasen, pistetty muurin ja\nsen kanuunan väliin, mihin hän tavallisuuden mukaan taas oli\nistahtanut. Jo ensi silmäyksessä siihen voi hän eroittaa muutamia\nkirjaimia ja lähemmin tutkittuansa sitä havaitsi hän niiden muodostavan\nnimensä. Löytö siis oli kirje, osoitettu hänelle.\n\nVarovasti pisti hän sen kenenkään huomaamatta takkinsa alle, vakaana\npäätöksessään vankeutensa yksinäisyydessä koettaa selittää sen\nsalaperäistä sisältöä.\n\n\n\n\nX.\n\nUnelmat. -- Todellisuus.\n\n\nKun \"Vankitornin\" ovet taas olivat suljetut Ivarssonin jälkeen ja hän\noli vakuutettu ett'ei yhtään asiaan kuulumatonta silmää tavoitellut\nhäntä, otti hän esiin salaperäisen löytönsä, minkä oli löytänyt ulkona,\nja avasi sen.\n\nSe oli, niinkuin jo ennen oli aavistanut, kirje, kirjoitettu\nmurteellisella Ruotsin kielellä.\n\nMonien ponnistusten jälkeen taisi hän viimein puolipimeässä, joka\nympäröi häntä, saada selvon sen sisällöstä.\n\nSiinä oli:\n\n\"Tänään matkustetaan Kastelholmaan muutamaksi päiväksi. Huomenna voi\npakeneminen huomaamatta tapahtua. Vankipihaa ympäröivän muurin\nluoteisessa kulmassa löytyy pieni salaovi, joka on avoinna teidän\nkäytettäväksenne. Olkaat varoillanne, että jonakin vartijatta olevana\nhetkenä hiivitte sen kautta ulos. Vene on valmiina alapuolella. Sillä\nvoitte päästä ylitse Ruissaloon. Rohkeutta, nuori mies, teidän tulee\npelastua liian aikaisesta haudasta.\"\n\nVoimatta edes aavistaakaan, ken se innostunut suojelija tahi\nsuojelijatar oli, joka hänen tietämättään piileili Turun linnan muurien\nsisällä, tunsi hän sydämensä sykkivän sanomattomasta ilosta ja\nonnellisuudesta, mutta tähän onnellisuuteen sekoittui pian myös\nvaivaava levottomuus hänen ajatellessaan seurauksia, jos ei yrityksensä\npakenemaan onnistuisi.\n\nKuitenkin, rohkeutta! niinpä oli kirjeessä, hänen kohtalonsa ei missään\ntapauksessa tulisi huonommaksi. Hän ymmärsi aivan hyvin, mitä hänellä\naikaisemmin tahi myöhemmin oli odotettavana ummehtuneessa, pimeässä\nvankihuoneessa, ja kuolemalla silmäin edessä ponnistaa mielellään\nvoimiansa viimeiseen asti saavuttaakseen kurotetun pelastuksen.\n\nVäsyneenä miettimisestä ojensi hän itsensä kovalle lepovuoteelleen ja\nkuinka ihmeellistä! Uni, jota ei hän moneen, moneen aikaan ollut\nsaanut, tuli pian kyllä.\n\nMutta hänen lepoansa häiritsi pian toistansa risteilevät unelmat.\nMilloin oli olevinansa tuolla kaukana rakkaassa Blekingessään ja\niloitsevinaan lapsuuden morsiamensa kanssa yhtymisen runsaasta onnesta,\nmilloin istui hän Turun linnassa vaipuneena ajatuksiin muistellessaan\nsuurta, mustaa silmäparia keskellä mustia kiehkuroita; nämät silmät,\njotka hymyilivät hänelle haaveksivalla hehkullaan, olivat kokonaan\nlumonneet hänen, hänen oli antauminen jos tahtoi eli ei; milloin\ntaisteli hän katkeran taistelun puutteen ja viheljäisyyden kanssa\nkaukana, hänelle vieraassa seudussa laveassa Suomen erämaassa, johon\noli paennut vainoojiansa; mutta miksi oli hän niin vainottu ja kuinka\noli hän tullut tänne, sitä ei hän voinut selittää. Äkkiä säpsähti hän,\ntöytäsi unen horroksissa ylös ja pyyhki kylmän hijen otsaltaan. Hänen\npäänsä oli niin kummallisesti raskas ja torroksissa ja sydän tykytti\njuuri kuin olisi sairastunut kuumetautiin.\n\nVielä kerran tarttui hän vapisevin käsin salaiseen aarteeseensa, joka\nedelleen oli hänestä kuin unelma sekin. Mutta ei, se ei voinut olla\nvaan harhanäky, hänpä piti valkoista paperia kädessään, hän näki\naivan selvästi mustan kirjoituksen; ja huomenna siis oli hänen\nvapautushetkensä tuleva, se hetki, jota niin kauvan oli turhaan\nodottanut, huomenna hän taas sitoisi yhteen katkenneet siteet elämän\nkanssa -- elämän, semmoisena kun se oli hänelle ennen kun hän sysättiin\ntähän kadotuksen luolaan.\n\n\n\n\nXI.\n\nJärkähtämätön aikeessaan.\n\n\nSillä pelastussuunnitelmalla, minkä Zaida Barinsky oli tehnyt, oli\npaljon toiveita onnistumisesta juuri sentähden, että oli valinnut ajan.\njolloin suurin osa linnan asujamista oli tavallisilla partioretkillään\nja jälillä olevat yhä edelleen työskentelivät puolustuslaitosten\nvahvistamisessa.\n\nTämä ajatus ynnä varmuus siitä kiitollisuuden velasta, johonka tämä\nepäilemättäkin tulisi hänelle kun kerran saisi täysin selville ken se\nsalaperäinen hyväntekijätär oli, ilahutti Zaidaa sanomattomasti. Ehkäpä\nhänessäkin silloin syntyisi aavistus niistä alkuperäisistä syistä tähän\nitseuhraavaan hiljaiseen toimeen ja hän itse samalla saavuttaisi mitä\nniin lämpimästi halusi, parhaiden toivomustensa tarkoituksen: että\nkerran saada pitää häntä omanaan, tietää hänen sydämensä sykkivän\nomansa keralla.\n\nKuinka taisikaan aavistaa kaikkia taisteluja, joita pian tietämättään\nsaisi aikaan hänessä, kaikkea sitä eripuraisuutta, kaikkia niitä\ntuhansia vaivoja, joita itse juuri tämän teon tähden saisi nähdä.\n\nKokonaan antauneena kaikille näille hillitsemättömältä rakkaudelta\njohdetuille tuumitteluille oli hän kaikella sillä salaperäisyydellään,\nminkä siinä suhteessa osoitti, sitä paremmin onnistuakseen vehkeissään\nuudelleen ja enemmän kuin ennen vetänyt päällensä naiskumppaneinsa\nvihan ja tyytymättömyyden -- yht'äkkiä oli syntynyt eripuraisuus, joka\npäivä päivältä eneni eikä lopullisesti voinut välttää herttuattarenkaan\nhuomiota. Se vastentahtoinen epäsuosio, joka siitä seurasi, oli myös\nomiaan katkeruttamaan Zaidan oloa niiden hänen mielestään jo ennen\ntupehuttavien linnan muurien sisällä, missä kaikki, siitä loistosta ja\nylellisyydestä huolimatta, joka oli vallan päällä kaikkialla mihin\nkatsahti, tuntui hänestä elämäksi kahleissa, elämäksi, jonka aikana ei\nsaanut toimia vapaasti, ujostelematta, missä ihanan, viettelevän pinnan\nalla väijyi vaan köyhyys ja pakko, ilottomuus, tyhjyys, joka hänestä\noli sietämätön.\n\nHän ymmärsi selvästi että käänne hänen asemassaan hovissa aikaisemmin\ntahi myöhemmin tapahtuisi, ell'ei palajaisi takaisin entiseen\nperho-elämäänsä, elämään vaan nykyistä hetkeä varten, elämään, mistä\njokainen vakavampi ajatus oli poistettu, missä vaan tuli tyydyttää\ntoisten huvihalua, missä oma itse kaikkine oikeuksineen ja tarpeineen\nsai kokonaan syrjääntyä.\n\nArveluttavan askeleen oli hän nyt ottanut, kohden tyhjää, hirvittävää\nepätietoisuutta kävi hän, mutta kuitenkaan ei hän epäillyt\nsilmänräpäystäkään mennä perille, tottunut kun oli hamasta\nlapsuudestaan monenlaisiin kieltäymyksiin ja puutteisiin. Täydellisesti\noli hän vakuutettu voivansa voittaa vielä vaikeampia vastuksia, jos\nvaan kohtalo sallei hänen saavuttaa tarkoituksen, jota kohden nyt\npyrki.\n\n\n\n\nXII.\n\nKahleet irroittuvat.\n\n\nIvarssonin viimeinen yö \"Vankitornissa\" tuli paljon vaivalloisemmaksi\nkun kaikki muut, mitkä monen kuukautisen vankeutensa aikana oli täällä\nsaanut kokea. Uni, joka aikaisemmin niin helposti saapui, vaikka\nhäirittykin vilkkailta, väsyttäviltä unelmilta, ei nyt enää, huolimatta\nhänen innokkaista ponnistuksistaan, tahtonut tulla; sen sijaan\nheiteltiin hän toivon ja epätoivon tilan välillä, joka väsytti häntä\npaljon enemmän kun sen levon tavoitteleminen, jota ei voinut saavuttaa.\n\nVihdoin näki hän kuitenkin aamuauringon ensimäiset säteet kiitävän\nikkunansa ohi, kuitenkaan löytämättä tietä tähän hautaluolaan, johon\nhän oli sysätty. Hän nousi halvalta olkivuoteeltaan toisella seinällä\nja alkoi lyhyillä, arvollisilla askeleilla käydä edestakaisin kovalla,\nkostealla kivilattialla. Hetkien meno tuntui hänestä hirveän\npitkälöiseksi. Hän pysähtyi silloin tällöin, oli ollut kuulevinansa\naskeleita vankilaan johtavissa portaissa, ehkä oli se vankivartija,\njoka vei alas sen ruoan, minkä vangin piti saada päivässä. Eipä\nkuitenkaan, se oli vaan hänen sairaan mielikuvittelunsa sikiö, paljas\nkuollon hiljaisuus vallitsi edelleen kaikkialla, valitusäänetkin\nläheisyydestä olivat vaienneet, viimeinen onneton päätti eilen kurjan\nelämänsä, oli vanginvartija kertonut hänelle.\n\nVanginvartija oli muuten ainoa ystävä, johon onnettomuudessaan johonkin\nmäärin voi luottaa. Miten tämä oli antautunut niin halpaan ja hänelle\narvottomaan toimeen, kun se mikä hänellä nyt oli, ei Ivarsson voinut\nkäsittää. Hänen kaltaisensa miehen, sydämellä oikealla paikallaan,\nolisi kernaammin pitänyt paeta kauvas, kauvas täältä ennenkuin hänkin\njähmistyi siihen kylmään välinpitämättömyyteen, joka vallitsi\nylt'ympäri kaikkialla ja kaikissa, ennen kuin jonkun julkisen työn\ntähden, tehty jalosta, ylevämielisestä ihmisrakkaudesta, mutta\nväärinkäsitetty ja pidetty kavalana salahankkeena, joutuisi sen yleisen\nepäluulon ja halun uhriksi että musertaa, vaan musertaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSekavista tunteista sykkivällä sydämellä kävi hän viimein ulos\nraittiille, valoisalle vankipihalle. Milloinkaan ennen ei hän sillä\nihastuksella kun nyt ollut kuunnellut sen oven ääntä, joka nyt\nsuljettiin hänen jälkeensä pitääkseen vangin tunnettuin rajain\nsisäpuolella.\n\nYksin seisoi hän nyt siellä ulkona; nykyään oli siis Turun linnan\nmuurien sisällä hän ainoa kuolemaan tuomittu. Ilkkuvainen ilmaus näkyi\nhänen vielä nuorissa, vaikka kalpeissa kasvoissaan. Hetki oli tullut,\njolloin tämä viimeinenkin uhri pelastettaisiin kuoleman kohtalosta,\nhävityksen raatelevista kynsistä, jolloin vankilan portit aukenisivat\nelämään eikä haudan pimeään, kylmään loukkoon, jonne tie ennen aina oli\njohtanut, kun vapauden hetki kurjille vangituille oli tullut.\n\nVarovasti hiipi hän osoitettuun paikkaan sen muurin luoteisessa\nsopessa, joka ylinäkymättömänä ympäröitsi häntä. Aivan oikein, sen\ntornin juurella, joka pilven korkeuteen kohotti harjaansa, löytyi\ntodellakin vähäinen ovi, sovitettu niin, että vieraan silmän oli\nmahdoton sitä löytää.\n\nHän tavoitti sitä varovasti kädellään ikäänkuin ottaakseen selkoa, että\nse todellakin oli auki. Olipa niinkin, päivän valo virtasi kirkkaana\nsisään soukasta raosta, joka erotti sen muurista. Kuitenkaan ei hän\nvoinut löytää mitään lukun jälkeä, se oli ulkopuolella. Joku\nystävällinen käsi oli siis epähuomion hetkenä avannut ne kahleet, jotka\nsitoivat sen; varmaankin sama käsi, joka oli kirjoittanut hänelle sen\nkäsittämättömän kirjeen.\n\nHän raotti vielä enemmän sitä salaista ovea: alhaalla loiskivat aallot\nhiljaa äskettäin lapioittuja valleja vastaan, kaikki näytti niin\nvilkkaalta, niin iloisesti elävältä. Hän ponnisti itseään viimeiseen\nsaakka nähdäkseen näiden vallien yli. Aivan niin, alhaalla oli\ntodellakin se vene, jota hänen piti käyttää pakenemiseensa -- kaikki\noli siis valmiina. Mutta lähteminen nyt kun, huolimatta siitä\nvähennyksestä, mikä hovin huvimatkan kautta oli tapahtunut linnan\nasujanten luvussa, liike ja melu ympäröivät häntä, oli hänestä\nuppiniskaisuus itse sitä kohtaloa vastaan, joka oli kääntynyt hänen\npuolelleen, ja tätä ajatellessaan sykki hänen sydämensä vielä nopeammin\nkun äsken. Hän sulki salaisen oven taas nopeaan perässään ja alkoi\nkävelemään levottomasti edestakaisin lavealla pihalla.\n\nJos huomattaisiin juuri hiipiessään alas vallilta venheesen? Silloin ei\nhänen tarvitsisi odottaa kauvan, hänen vaivansa lopetettaisiin siinä\ntapauksessakin pian. \"Läpitorni\" ei kauvan sulkenut asujamiaan\nennenkuin saivat tehdä tilin ijankaikkisuuden kanssa. Jos odottaisi\nkauvemmin, vietäisiin hän taas vankitorniin ja tilaisuus pakenemiseen,\njoka nyt oli hänelle avoinna, olisi menetetty. Ja sitten oli hänen\nedessään kuitenkin joko varhemmin tahi myöhemmin sama kohtalo, jota nyt\nkammosi.\n\nKauvemmin ei hän miettinyt. Tuskin voi hän aavistaakaan, miten se oli\ntapahtunut, seisoi hän jo vähän viheriöitsevien vallien alla; vielä\nhyppäys tullakseen venheesen -- ja sitten hurmaavaa vauhtia pois, päin\nRuissalon ystävällisiä rantoja.\n\nMelkein mielettömänä kauhistuksesta ja riemusta ponnisti hän viimeiset,\njo heikot voimansa ehtiäkseen pakoon ennen kuin kaikki oli myöhäistä.\nMutta luodessaan silmänsä takaisin sille rannalle, joka yhä enemmin\nkatosi näkyvistä, havaitessaan kanuunien aukot, jotka ahnaasti avasivat\nkammottavat kitansa häntä kohden, kuullessaan väestön huudon, ja rähmän\nKorpolaisten niemestä tunsi hän kylmän väreen kiitävän pitkin\nselkäpiitänsä, tiesi myös että ainoastaan muutama minuuti vielä oli\njälellä siihen kun vankipihan ovi avattaisiin viemään vankia takaisin\nodottavaan vankilaan; ymmärsi että vaan yksi ainoa hänelle onneton\nsilmäys linnasta tahi läheisiltä mäiltä tarvittiin havaitsemaan häntä\nilman mitään menettääkseen hänen -- -- -- mutta pois se, hän ei vielä\nollut kuolemaan tuomittu, hän saisi vielä nauttia sitä vapautta, jonka\nperään niin kauvan oli pyrkinyt, ehkäpä saisi vielä kostaa, joka jo\nolikin tullut hänen päätarkoituksekseen elämälle.\n\nVielä siis muutama aironvetämä vaan ja hän oli pelastettu,\ntäydellisesti pelastettu -- -- --.\n\n\n\n\nXIII.\n\nUusia havaintoja. -- Turvapaikka Ruissalossa.\n\n\nMelkein voimattomana ankarasta soudosta vaipui Ivarsson heti maalle\nnoustuansa alas mättäälle rannalla. Mutta syvällä rinnassaan asuva\nlevottomuus herätti hänen kuitenkin taas pian täydellisesti. Oli vielä\nammuttavissa, karkaamisensa oli nyt havaittu ja kaikkialle urkkivat\nsilmäykset voivat ehkä huomata hänen vastaisella rannalla. Kontaten\nmaassa hiipi hän palan matkaa metsään. Kuinka ihanalta eikö tuntunut\nhänen mielestään taas hengittää raikasta ilmaa kutistuneihin\nkeuhkoihin, nähdä versovan elon ilmauksen ympärillään, olla kauvan\npäätetyn tarkoituksen perillä.\n\nNiin istuissaan miettien tuli muistaneeksi erään kirjeen, jonka oli\nlöytänyt kätkystä veneen etupenkin alla, mutta jonka innostuksissaan\noli unohtanut ottaa. Ja kuitenkin oli hänen nyt, huolimatta uhkaavasta\nvaarasta uudelleen paljastaa itsensä vihollistensa silmäyksille,\nmeneminen sitä noutamaan.\n\nNiin varovasti kun mahdollista hiipi hän alas ottamaan selkoa jos joku\nmahdollisuus tässä suhteessa vielä löytyisi. Saapuneena vähän\nlähemmäksi rantaa havaitsi hän, että vene, jonka ehkä liian vähän oli\nvetänyt maalle, keinui ulkona vedessä. Epätoivossaan oli juuri\nhuutamaisillaan kun samassa havaitsi, ett'ei tuuli ollut maalta päin.\nVene siis kuljeksi rantaa pitkin sisäväylää kohden Ruissalon ohitse, ja\nehdittyään ensimäisen niemen taakse voi hän vapaasti uiden saavuttaa\nsen ja pelastaa aarteensa. Mutta jos vene matkallaan joutuisi karille\n-- eipä niinkään, hän tunsi aivan hyvin rannikot täällä, ne olivat\näkkijyrkät.\n\nMuutaman minuutin kovan ponnistuksen perästä istui hän taas kätkettynä\nvakoilevilta silmiltä, mutta läpimärkänä ja puolittain värisevänä\nvilusta, kirje kädessään.\n\n\"Kauimpana Ruissalossa\", kirjoitettiin kirjeessä, \"missä Airiston\naallot huuhtovat sen rantoja, asuu eräs kalastaja, jonka turviin teidän\ntulee paeta, kunnes pahin on ohi. Sinne tulen piakkoin luoksenne\nantamaan teille lisätietoja. Älkäät sillä välin laiminlyökö\nsilmänräpäystäkään kiiruhtaa sinne, sillä pian havaitaan teidän\npakenemisenne ja ryhdytään toimiin teidän kiinnisaamistanne varten.\"\n\nKirjeen alla ei nytkään ollut nimeä syystä, jonka on aivan helppo\narvata; jos vene sisällyksineen olisi havaittu ennen aikaa ja auttajan\nnimi jollain tavoin olisi tullut ilmi, olisi hän aivan varmaan saanut\nolla osallinen Ivarssonin kohtalosta.\n\nVaroitus liian kauvan viipymästä Turun linnan läheisyydessä ja\nluottamasta onnen suosioon vuodatti uutta elämää nuorukaisen väsyneihin\njäseniin, heti ryhtyi hän työhön raivaamattomilla poluilla, läpi\npensaiden ja varvikkojen tullakseen vastaiseen turvapaikkaansa. Se ei\nollut mikään vähäinen ponnistus, usein oli hän voimattomana vaipua\nmaahan, mutta taas muisti hän varoituksen kirjeessä ja rupesi uudelleen\nkaikella sillä pontevuudella, mikä hänellä vielä oli jälellä.\n\nSaapuneena melkein niille paikoille, missä Choraeuksen lähde meidän\npäivinämme osoittaa runoilijan lemmikkipaikan hänen oleskellessaan\ntäällä, oli hän kuulevinansa keskustelun aivan läheisyydessä, joka\nosoitti ett'ei pakolainen ollut niin aivan hyvässä turvassa kun oli\nuskaltanut toivoa.\n\nAavistaen, kuten sanottiin, vaaraa piilesi hän miten voi vuoren\nrotkoon, jonka sattumus ikäänkuin toi hänen tielleen, vakuutettuna\nett'ei häntä täällä huomattaisi, koska sen seinät olivat hyvin kaltevat\nja luonto oli ikäänkuin rakentanut vihriöivän sillan yli sen aukon.\nTuskin oli hän ehtinyt tänne ennenkuin takaa-ajajansa jo olivat\npaikalla ja ahnaasti urkkivat kaikkialla.\n\n-- Jahka vaan kerran saisin sen kirotun heittiön käsiini, lausui\ntoinen, jonka heti tunsi Rankin käheäksi ääneksi, niin kyllä voisin\nvalmistaa haukoille hyvän aterian. Sillä viekas valapatto hän on, itse\npaholaisen sukua, jota ei edes Turun linnan vahvat kahleet voineet\ntallettaa.\n\n-- Kuules Rank, vastasi hänen apulaisensa tällä hillittömällä\najoretkellä, kuinka kauvan luulet että meidän pitää kuljeskeleman\ntäällä niinkuin pikkuhassut pensaissa ja varvikoissa. Luulen että\ntoinen käsi tällä kertaa on mukana ja että paholainen kyllä on\nmääritellyt tuumansa niin, ett'ei häntä niinkään helposti tavoiteta.\n\n-- Luulet että vanginvartija nyt on jättänyt eräälle suosikeistansa\nvapaan pääsyn ja tuttuna paikkakunnalla ja viekkaana kun itse hitto\nantanut hänelle hyviä neuvoja matkalla?\n\n-- Olkoon miten tahansa, minulla on omat ajatukseni asiasta, ja\nvastaisuus on ehkä todistava, mitä nyt vaan rohkenen edellyttää.\n\n-- Mutta hyvä herra vanginvartija, pääsi ei suinkaan istu niin\nvakavana, kun vaan vouti ja herttua taas kerran saapuvat linnan\nalueelle, kuuli Ivarsson Rankin lisäävän tähän.\n\nKeskustelu vähitellen yhä enemmin tuli vaikeammaksi käsittää, kunnes se\nviimein kokonaan vaikeni.\n\nEnemmän voimattomana kiihtyvästä vihasta kaiken sen ilkeyden tähden,\nmikä taas pantaisiin toimeen viatonta kohtaan tuolla herttuallisessa\npetopesässä, kun helposti käsitettävästä kauhusta sen vaaran suhteen,\njoka ehkä edelleen väijyi häntä, kahmei hän viimein varovasti päivän\nvaloon vastenmielisestä pakopaikastaan.\n\nVähitellen kuitenkin jo rupesi hämärtämään ulkona. Puiden latvat\nnäkyivät yhä himeämmin etäällä ja hieno tuuli humisi lumoavasti muuten\nhiljaisessa, rauhallisessa metsässä.\n\nMyöhään illalla saapui Ivarsson ilman muita seikkailuja pieneen mökkiin\nKuuvan niemellä. Sen ainoasta matalasta ikkunasta loi se vilkas valkia,\njoka oli tehty takan nurkkaan, miellyttävän valon ulos varjojen\npiiriin. Märkänä ja väsyneenä tunsi hän teeskentelemättömän ilon\ntunteen kiitävän ruumiinsa läpi. Hän koputti varovasti.\n\nOvi avattiin heti ikäänkuin häntä olisi odotettu.\n\nHän astui sisään siihen ainoaan huoneesen, joka oli mökin seinien\nsisällä. Valkian himeässä valossa voi hän vaivaloisesti nähdä kaikki.\nYlt'ympäri seinillä riippui erilaisia kalanpyydyksiä. Perällä nurkassa\noli ruskeaksi maalattu vuode, ainoan ikkunan edessä pöytä ja kaksi\ntuolia, kaikki saman väriset, oven vieressä oli pitkä laatikkokirstu\nj.n.e. kaikki samaan laatuun.\n\nKalastaja Flink oli jo vanhanpuolinen mies, pitkällä harmaalla parralla\nja vaivoista ja ijästä ryppyisillä kasvoilla, mutta pienissä, tuuheain\nsilmäripsien puoleksi peittämissä silmissä oli edelleen terävä katse,\njoka oli valmis tunkemaan sen läpi, johon se kiinnitettiin.\n\n-- Istu, nuori mies, ja levähdä vähäisen, toivon että sinulla on ollut\ntarpeeksi työtä tänään, lausui vanhus ujostelematta ystävällisellä\näänellä.\n\n-- Onpa niinkin, vastasi Ivarsson ja nosti itselleen tuolin niin\nlähelle takkaa kun mahdollista, tasoittamatoin maa on melkein\nviimeiseen saakka vienyt ne voimani, mitkä minulla vielä oli jälellä\nonnistuttuani pääsemään tuolta kirotusta petoluolasta, jonka tunnette.\n\n-- Niinpä niinkin, tiedän kyllä mitä on tulla herttuan ja hänen\nlinnanvoutinsa kynsiin; olen kyllin saanut kokea sitä kestitystä\nminäkin pian viiden vuoden ajan, vaikk'en sinun tavallasi.\n\n-- Hm, tarkoitatte?\n\n-- Niin näetkös, aina tänne tulostani saakka olen istunut varhain\naamusta myöhään iltaan työskennellen ja kalastaen lihottaakseni heitä\nja niukka on palkka ollut suuresta vaivastani, niin että oikein häpeen\nsitä mainita. Toista oli Kustaa-vainajan eläissä; se oli mies, joka\nymmärsi palkita työn ansion mukaan, sillä hän oli itse saanut kärsiä\nkovaa ennen kuin pääsi jaloilleen ja Eerikki-kuninkaalla on myös paljon\nhänen hyviä puoliansa, vaikka paljon huonojakin, joista Jumala hänen\nvapauttakoon; mutta tuo poikanulikka, tahi miksi häntä nyt kutsunenkin,\nhän pitää viis väliä siitä mitä kansa puhuu ja ponnistelee, kun hän\nvaan saa hallita ja vallita miten tahtoo. Mutta sen sanon, ett'ei sillä\nmilloinkaan ole hyvä loppu, kumminkaan ei hän hiljaisuudessa ja\nrauhassa saa hallita ja toimia tahtonsa mukaan koko elinaikaansa.\n\n-- Siis ette tekään ole mikään herttuan ystävä, kuulen minä, huudahti\nIvarsson iloisesti.\n\n-- En, Jumala suokoon sen minulle anteeksi, ja luuletko että minä\nvastaisessa tapauksessa antaisin sinulle suojaa kattoni alla?\nMinullakaan ei ole niin pienet syyt olla vihainen hänelle. Hän on\nimenyt minun, aina viimeiseen verenpisaraan saakka, voin sanoa, ja\npakoittanut minun vanhoilla päivilläni jättämään kodon ja kartanon\nvanhaan Ruotsiin, tällä tavoin ansaitakseni leipäni, mutta -- hän\nkatsahti varovasti ympärilleen, ollakseen varma, ett'ei kukaan asiaton\nvoisi kuulla hänen sanojaan -- minulla on tarkoitus asumiseeni täällä,\ntarkoitus, jota jo kauvan olen mietiskellyt sillä maksaakseni hänen\nkorkeudelleen entisten edestä. Ja minä toivon ett'ei sinulla ole mitään\nsitä vastaan että auttaa minua suunnitelmani toteuttamisessa.\n\nNuorukaisen hipuneet kasvot olivat yht'äkkiä saaneet kummallisen,\nvilkkaan näön ja tunsi sydämensä sykkivän todellisesta viehätyksestä\najatellessaan, ett'ei ainoastaan ollut pelastunut varmasta perikadosta,\nvaan vielä päälliseksi joutunut tottuneen ystävän, liittolaisen pariin.\n\n-- Niin, ainoa poikani, johon perustui vanhuuden toivoni ja joka hoiti\npientä taloamme Blekingessä niinkuin ainoastaan harvat kykenevät\nhoitamaan, myös hän on nyt herttuan palveluksessa jossakin Raaseporissa\ntahi miksi sitä kutsutaan. Viisi ja puoli vuotta on melkein kulunut\nsiitä kun hän jätti kodon ja kartanon, ja sen jälkeen en ole kuullut\nniin sanaakaan pojasta.\n\nIvarsson kuunteli, nähtävästi yhä enemmän mieltyneenä, ukon kertomusta.\nHänkin oli ollut Raaseporissa, mutta ketäkään Flinkki-nimistä sotilasta\nei hän muistanut siellä tunteneensa. Mutta ehk'ei hän enää ollutkaan\nsillä nimellä; tapahtuipa usein että sotilas otti tahi pakoitettiin\nottamaan, aina miten sovistui, toinen nimi. Ehkäpä siellä kumppanien\njoukossa oli joku samalla nimellä ja eroittaakseen heidät toisistaan\noli hän saanut antaa perään ja tyytyä kohtaloonsa.\n\nUkko Flinkin uteliaisuus oli Ivarssonin ilmoituksesta, että hänkin oli\nollut Raaseporissa, saanut mielitäytettä ja hän alkoi tekemään tälle\nniin paljon kysymyksiä että tämä tuskin ehti vastata kaikkiin. Siten\nistuivat he keskustellen pitkään yöhön huomaamatta miten valkia jo\naikoja sitte oli sammunut ja yön varjot aina enemmän ympäröivät heitä.\n\n\n\n\nXIV.\n\nRakkauden ja velvollisuuden taistelu.\n\n\nUkko Flink oli tapansa mukaan jo varhain seuraavana aamuna mennyt\nkokemaan kalanpyydyksiään, jättäen Ivarssonin häiritsemättä nauttimaan\nsitä lepoa, jota tiesi hänen niin hyvin tarvitsevan kuukautisten\nvaivojen ja taistelujen perästä. Aamu-aurinko onkin jo korkealla kuin\nhän säpsähti väsymättömästä koputuksesta tuvan ovella.\n\nKaikki äsken kokemansa seikkailut vielä tuoreessa muistossa nousi hän\nsykkivällä sydämellä vuoteeltaan, puki nopeaan vaatteet yllensä ja meni\nvarovasti ovelle eräästä ra'osta siinä nähdäkseen ken tuntematon vieras\noli. Vaan epäselvästi voi hän nähdä mustan olennon ääriviivat, mutta\nsen kasvoja oli mahdoton porstuassa olevan puolihämärän tähden lähemmin\nnähdä.\n\nKoputus toistettiin taas vielä innokkaammin.\n\n-- Flink ei ole kotona, vastasi nuorukainen viimein teeskennellyllä\näänellä; mutta tällä selityksellä ei näkynyt olevan tarkoitettua\nvaikutusta.\n\n-- Avaa vaan, lausui heikko nais-ääni murteellisella Ruotsin kielellä,\non saman tekevä kun vaan saan ajaa asiani.\n\nIvarsson meni kuitenkin varmuuden vuoksi katsomaan jos joku salavaino\nväijyisi häntä ulkona, mutta kun ei voinut havaita mitään pienintäkään\nvivahdusta semmoiseen, avasi hän oven.\n\nEdessään seisoi nainen, jonka sylfiidisessä olennossa hän heti tunsi\nyhden herttuattaren hovinaisista. Oli nähnyt hänen ennen monet kerrat,\nensikerran tanssijaisissa Raaseporin seuratuvassa ja tummat, ihanat\nsilmät olivat aina katselleet häntä erityisellä ikävöimisellä.\n\nVähän ujona antoi hän vieraallensa tuolin.\n\nPitkä, tuskallinen vaitiolo seurasi, jona molempien näkyi etsivän\nsanoja niille ajatuksille, joita salasivat luonaan.\n\n-- Voitte vakaasti antautua vanhan Flinkin suojaan kunnes pakonne ehtii\nunohtua, sanoi nainen viimein; innokkaista etsimisistä huolimatta ei\nkuitenkaan kukaan tule näin kauvas. Sanotaan ukon olevan herttuan\nsuosikeista.\n\nPilkkanaurun ja kummastuksen piirre näkyi Ivarssonin kasvoissa\nkuullessaan näitä sanoja.\n\n-- Te, hyvä neiti, tunnette siis minun ja hiljakkoin elämäni vaiheet?\nkysyi Ivarsson hätäillen.\n\n-- Siihen voitte luottaa, vastasi tämä, ja ystävällinen hymyily\nleikitteli hänen huulillaan.\n\n-- Ja te rohkenette uskoa, ett'ei pakolaista etsitä näillä seuduilla.\n\n-- Siinä suhteessa voitte olla aivan levollinen, olen jo johtanut\nheidän askeleensa aivan vastaiseen suuntaan.\n\n-- _Te_, huudahti hän hämmästyneenä.\n\n-- Se hämmästyttää teitä, niinpä niinkin, minä en pidä sitä ensinkään\nihmeellisenä; ehkäpä asia kuitenkin näkyy teistä luonnolliselta, kun\nsaatte kuulla, että juuri minä olen aikaansaanut koko teidän\npelastussuunnitelmanne.\n\nHän töytäsi esiin ja vaipui innostuneena alas ihanan puolalaisnaisen\njalkain juureen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä; mutta pian\ntointui hän kuitenkin ensimäisestä malttamattomuudestaan ja lausui sen\nsijaan lyhyesti: hm, minä kiitän teitä!\n\n-- Ette ole minulle missään kiitollisuuden velassa, vastasi hän,\nkiittäkäät Jumalan äitiä, joka antoi minulle voimaa ja rohkeutta\ntaitaakseni työskennellä hyväksenne. Kiittäkäät Jumalan äitiä, joka\nauttoi teitä kovassa vankeudessanne seisomaan vastaan kaikkia niitä\nkiusauksia, joilla väärintekevä linnanvouti kiusasi teitä\nkuunnellessaan halpoja kielityksiä.\n\n-- Hyvä neiti, luulen ett'ette oikein tunne koko asian laatua.\n\n-- Tunnenpa paremmin kun ehkä te itse, ja voin todistaa teille, että\nlinnanvouti on julma tyranni, jota kaikki vihaavat, vaikka hänelle\nosoitetaan teeskenneltyä luottamusta. Saattaa löytyä yksi ja toinen\njoka myös on hänen puolestansa, elääksensä niin hyvin kuin mahdollista,\nPeder Rank esim. on yksi näistä hänen uskotuistaan.\n\n-- Se oli tuo lurjus, joka ilmiantoi minun. Odota, ehkä vielä joskus\ntulen tilaisuuteen maksamaan sinulle samassa rahassa.\n\nTätä sanoessaan puristi hän käsiään, ikäänkuin osoittaakseen niitä\ntunteita, joita tunsi tätä hävytöntä kätyriä kohtaan viekkaan herransa\npalveluksessa.\n\nNainen jatkoi ikäänkuin lieventääkseen hänen sytytettyä vihaansa:\n\n-- Osoittakaat nyt jaloilla töillä, että olette oikein ymmärtäneet\narvostella vaivojani teidän tähtenne. Vihaatte herttuata, minä tiedän\nsen, ja tiedän myös että hänellä on harvoja totisia ystäviä tässä\nmaassa; mutta olette kuitenkin hänen palvelijansa ja velvollisuutenne\nvaatii, että olette uskollinen hänelle niin kauvan kuin olette hänen\npalveluksessaan. Älkäät luulko että minäkään olen hänen ihailijoitansa\nkuultuani kaikki, mitä huhu on tietänyt kertoa hänestä, mutta minä\nrakastan herttuatarta, sillä hänellä on harvinaisen jalo sydän ja hänen\nkohtalonsa en myös tästälähin yhdistetty herttuan kohtaloon. Tahdon\nmyös lisätä vielä, että jokainen uskollisuuden osoitus aikaisemmin tahi\nmyöhemmin saa oikeuden mukaisen palkkansa. Olettehan hairahtaneet\ntekin, mutta kun kerran teidän aikeenne tulevat tunnetuiksi ja ne\nmenevät siihen suuntaan, kun olen viitannut, on rangaistuksen sijasta\nkiitollisuus odottava teitä.\n\nHän nousi ja tarjosi kätensä jäähyväisiksi, mutta Ivarsson pidätti\nhäntä ja lausui:\n\n-- Yksin teille tulee minun puolestani osoittaa kiitollisuuttani, mutta\nkuinka voin minä, vähäpätöinen sotilas, palkita teitä kaikesta\nhyvyydestänne.\n\n-- Tehkäät kun olen käskenyt ja silloin olen myös minä palkittu. Olen\npuhunut yleisen ihmisrakkauden nimessä ja niiden tietojen mukaan kun\nolen saanut. Jos olen erehtynyt jossakin, ei se suinkaan tapahtunut\npahassa aikeessa. Mitä taas arvoon ja syntyperään meidän välillämme\ntulee, olette täysin minun vertaiseni, jos kohta onnellinen kohtalo on\nkohottanut minun hovin, useasti painavaan ilmaan.\n\n-- Kuinka olette jalo, kuinka sydämellisesti toivon, että kaikki se\nhyvyys, minkä olette minulle osoittaneet ilman että olen rohjennut\nsiitä uneksiakaan, palkittaisiin teille tuhatkertaisesti ja tekisi\nteidän onnelliseksi.\n\n-- Kiitän teitä tästä onnentoivotuksestanne, vastasi nainen vähän\nvapisevalla äänellä; mutta vastatkaat minulle: mitä on onni?\n\n-- Tarkoitan että ainoastaan sitä voidaan kutsua täydellisesti\nonnelliseksi, joka kerran näkee kaikki ihanimmat toiveensa\ntoteutetuiksi ja joka samalla tietää ansainneensa kaiken sen hyvyyden,\njota hänelle osoitetaan, vastasi nuorukainen teeskentelemättä.\n\n-- Aivan saman selityksen olisitte tekin saaneet minulta, ja jos\nminulle joskus suodaan tämä lahja, olen kiitollisuudella muistava\nteitä. Mutta viellä yksi pyyntö: jos tiemme joskus vastaisuudessa\nyhtyvät, älkäät tekään silloin unohtako Zaida Barinskya, vaatimatonta\nhovinaista, joka tarkoitti teidän parastanne.\n\nTaas antoi neiti kätensä hänelle merkilliseen vastaanottoon. Väristys,\nvielä kylmempi ja kammottavampi kun oli tuntenut linnan hautaholvissa,\nväristytti nuorukaisen jäseniä. Ymmärsi nyt kaikki, mitä oli salattu\ntähän kädenantoon. Tunsi samalla pelonkaltaisen tunteen valloittavan\nitsensä. Oli tällä hetkellä lähellä panemaan kätensä tuon viettelevän\nolennon soikean vartalon ympäri ja likistämän hänen rintaansa,\npainamaan tulisen suutelon hänen punertaville huulilleen -- mutta hän\nrohkaisi mielensä, mahdotonta oli hänen olla petollinen poissa olevaa\nkohtaan -- ja päälliseksi oli neiti ehkä viellä lopullisesti herttuan\nystävä, herttuan, jota hän itse sydämestään halveksui.\n\nPysyäkseen voittamattomana hehkulta ihanan puolalaisnaisen mustista\nsilmistä, katsoi hän ujokkaasti alas ja suuteli kiitollisella\nnöyryydellä ainoastaan hänen pientä pehmoista kättänsä.\n\n\n\n\nXV.\n\nVeliriita.\n\n\nKatkaisemme tässä kertomuksemme johtavan juonen antaaksemme\nkunnioitetulle lukijalle, jos kohta vaillinaisenkin tiedon\nvaltiollisista rettelöistä y.m. Kustaa Vaasan kuoltua. Tämä tieto\nollenee luullaksemme hyödyksi ennen kun edemmäs kerromme tapausten\nmenoa.\n\nJo eläissään oli Kustaa nimittänyt vanhimman poikansa Eerikin Ruotsin\nkuninkaaksi ja antanut muille pojilleen Juhanalle, Maunolle ja\nKaarlelle perittäviä herttuakuntia. Näistä sai Juhana suuren osan\nSuomea, nimittäin Turun läänin, Kokemäenkartanon läänin tahi\nSatakunnan, Raaseporin läänin ja Ahvenanmaan. Heinäkuun 1 päivänä 1560\ntekemässään testamentissa vahvisti kuningas Kustaa vielä nämät\nläänitykset, jota paitsi herttua Juhanan suhteen määrättiin, \"että\nhänen tämän lahjoitusmaan edestä tulee aina käyttää itsensä\nuskollisesti ja hyvin, kuuliaisuudella, uskollisuudella ja vakavuudella\nRuotsin kruunua kohtaan, ja läänistään pitää miten mahdollista kansaa,\nhevosia ja sotavarustuksia tarjona antaakseen Ruotsin kuninkaalle ja\nrakastetulle isänmaallensa, kaikessa tapahtuvassa hädässä, apua, tukea\nja turvaa maalla ja merellä.\"\n\nJo kesäkuun 27 päivänä 1556 oli Juhana saanut herttuakuntansa ja pari\npäivää myöhemmin sai hän myös ylimmäisen käskyvallan koko Suomessa,\njossa ymmärsi panna vaikutusvaltansa voimaan lahjoitusmaidensa\nulkopuolellakin. Mutta tämä vaikutusvalta vähennettiin heti Eerikin\ntultua hallitukseen, kun tämä nimittäin lähetti lähettilään Suomeen\nsaadakseen asujamet myös veljensä herttuakunnassa vannomaan itselleen\nkuuliaisuuden valan. Tätä tointa vastusti luonnollisesti Juhana ja\nvähän huoli hän myös siitä rajoituksesta herttuain vallassa, joka\nArbogan valtiopäivillä 1561 saatiin aikaan.\n\nNurjamielisyys kuningas Eerikin ja herttua Juhanan välillä, joka jo\nheidän isänsä eläissä tuli ilmi enenevässä ynseydessä ja epäluulossa\nheidän keskenään, synnytetty etupäässä siitä etusijasta, minkä Juhana\nimartelevalla, liehakoitsevalla tavallaan oli onnistunut saamaan isänsä\nluona, kasvoi yhä enemmän ja sodan ilmestyessä Ruotsin ja Puolan\nvälillä 1561 oli tämä eripuraisuus jo kasvanut vihaksi. Herttuan\nnaimispuuhat vihamielisen maan kuninkaan, Sigismund II:sen nuorimman\nsisaren kanssa, melkoisesti puolestaan enensi tätä kireätä suhdetta.\n\nNäistä naimispuuhista lainaamme seuraavat lähemmät tiedot:\n\nEerikki-kuningas oli kyllä hallituksensa alussa antanut myöntymyksensä\nJuhanan kosimiseen, mutta kun erimielisyys Vironmaasta, joka\nsuurimmaksi osaksi oli ruotsalaisten vallassa, oli syntynyt Ruotsin ja\nPuolan välillä ja Sigismundin koetettu sovinto ei tahtonut onnistua,\nkatui Eerikki, kirjoitti taas ja varoitti Juhanaa aikomastansa\nnaimisesta, mutta Juhana pysyi lujana päätöksessään ja Eerikki antoi\ntaas suostumuksensa. Juhana käsitti kuitenkin, että sota piakkoin\nsyntyisi Eerikin ja Sigismundin välillä ja että silloin olisi myöhäistä\najatella naimista; hän matkusti sentähden tavallisesta residensistään\nTurussa 1562 salaisesti Danzigiin viettääkseen häitään. Tuskin oli\nEerikki saanut tiedon tästä ennenkun taas katui ja lähetti\nsananlennättäjän Juhanan perään, peruutti suostumuksensa ja kutsui\nhänen takaisin. Tästä pelästyi Juhana; hän oli sitäpaitsi tyytymätön\nkuningas Sigismundille, joka nyt nuorimman sisaren Katariinan sijasta\ntahtoi antaa hänelle vanhemman sisaren Annan. Juhana päätti sentähden\ntotella Eerikkiä ja palata. Jo oli hän astunut laivaan kun\nSigismundilta tuli uusi sanantuoja, joka toi mukanaan parempia tietoja.\nJuhana meni jälleen maalle ja matkusti Puolaan huolimatta Eerikin\nkiellosta. Täällä vietettiin myös, niinkuin jo mainittiin, häät\nlokakuun 4 päivänä 1562.\n\nTämä yhdistys maan vihollisen kanssa antoi Eerikille varmuuden siitä,\nmitä oli pelännyt. Helmikuussa 1563 meni Turkuun sanansaattaja saamaan\nJuhanan selitystä hänen menettelystänsä, mutta annettu vastaus ei\ntyydyttänyt Eerikkiä. Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Tukholmiin\nkesäkuun 1 päivänä 1563 ja siellä esiintyi kuningas itse veljensä\npäällekantajana. Juhana tuomittiin valtakunnan pettäjänä menettämään\nhengen ja tavaran, jollei kuningas armahtaisi ja säästäisi häntä.\n\nTiedot tästä ja Juhanan pelko selvän uppiniskaisuutensa tähden\nveljeänsä vastaan saivat hänen enennetyllä innolla varustamaan itseään\nvastarintaan, sillä hän ymmärsi mitkä seuraukset kaikesta tästä\npiakkoin olisivat. Tässä tarkoituksensa kääntyi hän suomalaistenkin\npuoleen, kun nämät Heikinmarkkinoilla lukuisasti olivat kokoontuneet\nTurkuun, ja pyysi heidän apuaan veljensä vääryyksiä vastaan, siinä\nsuhteessa tehden vaikeimpia syytöksiä, useimmat täydellisesti\nvalheteltuja. Suomalaiset, jotka uskoivat häntä, lupasivat\nmyös apuansa, apua, josta ei Juhanalla kuitenkaan hänen oman\nperäänajattelemattomuutensa tähden ollut mitään hyötyä, koska hän\nnimittäin, niinkuin pian saamme nähdä, sulkeusi Turun linnaan, jonka\nelokuun 12 päivänä täytyi antautua piirittäjien valtaan.\n\nTästä ajasta alkaen jatkettiin myös, niinkuin olemme nähneet,\naikaisemmin aljettua varustustyötä lakkaamatta ja levähtämättä ja apua\npyydettiin Puolasta, apua, joka, vaikka myönnetty, kuitenkin jäi\ntulematta.\n\nValtiopäiväin loputtua lähetettiin Hogenskild Bjelke Suomeen\nilmoittamaan Juhanalle siellä tehdystä päätöksestä ja ehdoittamaan\nehtoa, että jos vastustamatta tahtoisi antautua kuninkaan valtaan saisi\nelää, mutta mennä ikuiseen vankiuteen.\n\nHerttuan vastaus saapui pian, se sisälsi luonnollisesti kiellon; hän\ntahtoi vastustaa kovaa kovalla ja puolustaa itseään viimeiseen saakka.\n\nPian senjälkeen lähetti Eerikki tänne sotajoukon Anders Rolambin\njohdolla, jonka kanssa kuninkaalle uskolliset Suomen päälliköt Ivar\nMaununpoika Stjernkors ja Jakob Hästesko olivat yhdistyneet.\n\n\n\n\nXVI.\n\nHerttua ja herttuatar.\n\n\nKanuunien jyske ja se ristituli, joka päivä toisensa perästä melkein\nlakkaamatta oli kestänyt kuninkaallisen laivaston ja Turun linnan\nvälillä, oli keskeytetty pimeän tähden, lyhyt aselepo, joka seuraavana\naamuna taas lopetettaisiin. Lähes neljä viikkoa oli tätä jäykkää sotaa\npitkitetty kummankaan vastapuolueen tahtomatta antaa perään, kärsimistä\nsuurista tappioista huolimatta. Erittäin puolustavalle puolueelle\nolivat nämät tulleet sitä tuntuvimmiksi sitte kun puolustusvarustukset\nKorpolaisten niemellä olivat joutuneet vihollisten valtaan ja hyökkäys\nmaan puolelta siten tuli mahdolliseksi.\n\nHerttua istuu alakuloisena jo synkkämielisenä työhuoneessaan ja antaa\nlyhyvin arvollisin sanoin käskyjänsä päällikkyydelle, joka, hyvin\ntietäen että heidän viipymisensä vaan enemmän vaivaisi häntä, heti\nsenjälkeen erkanee.\n\n    Herttua Juhanan residenssi oli vanhan linnan pohjoisessa\n    sivurakennuksessa, missä suuri kuningassali, iso paneelisali\n    tahi ruhtinatarsali, Juhana herttuan sali, Juhanan kamari ja\n    miksi ne kaikki kutsuttaneekin vielä löytyvät. Täällä tavataan\n    vielä nytkin myös jäännöksiä runsaista koristeista ja\n    kaunistuksista, jotka todistavat menneiden aikojen komeudesta.\n\n    Uuden linnan itäisen sivurakennuksen ylisessä kerroksessa löytyy\n    n.k. uudempi residenssi, joka sanotaan olleen herttuan yksityinen\n    huoneusto. Huoneista täällä mainitaan kysymyksessä olevana aikana\n    \"vastaanottosali\", suuri ja avara sali neljällä ikkunarei'ällä,\n    suuremmat muita uudessa linnassa olevia, joissa melkein kaikkialla\n    on ainoastaan neljä ruutua ja ovat pienemmät entisessä asussaan\n    jälellä olevia vanhassa linnassa. Vastaanottosalista vei porras\n    ylös neljänteen kerrokseen, joka oli yksi ainoa suuri huone,\n    \"huvihuoneeksi\" kutsuttu ja myös se neljällä ikkunalla.\n    Vastaanottosali sekä herttuan ruokasali, jonka myös mainitaan\n    olleen täällä, ovat nyt jaetut kahtia.\n\nHänen mietiskellessään on puolisonsa Katariina huomaamatta hiipinyt\nhänen luokseen ja yhtä huomaamattomana pannut kätensä hänen kaulaansa.\n\n-- Jätä mietiskelemisesi, rakas Juhana, sanoo hän, pahan tahi hyvän,\nmikä meitä kohdanneekin, tahdon jakaa kanssasi, katso tässä\ntodistukseni siitä.\n\nHän on oikaissut vasemman kätensä, jonka nimittömässä sormessa kantaa\nkihlasormuksensa tunnetulla latinalaisella lauseella \"nemo nisi mors\"\n(ei kukaan paitsi kuolema).\n\nHerttuan katse valkenee silmänräpäykseksi, taas heti haperoidakseen\nepävarmuutta kohden, missä turhaan koettaa löytää jotain valkenemista.\n\n-- Puolan kaunistettu apu on saattanut minun tähän riivattuun pulaan,\nlausuu hän viimein vihaisella äänellä; mutta mikä on vielä pahempi:\ntämän linnan varustusväen laita ei myöskään ole niinkuin pitäisi: yksi\nsotilaista, joka salahankkeiden tähden minun arvokasta persoonaani\nvastaan on ollut vangittuna täällä, on hiljakkoin selittämättömällä\ntavalla pudistanut tomun jaloistansa eikä ole häntä sittemmin voitu\ntavata. Ihmettele sitte jos mieleni tätä kaikkea ajatellessa tulee\nsynkäksi ja mielialani äreäksi.\n\n-- Rakas Juhana, jos kaikki muut jättäisivätkin sinun, on sinulla\nkuitenkin jälillä minä ja se rakkaus, jota ei kenkään voi meiltä\nryöstää.\n\n-- Tiedän aivan hyvin kaikki mitä olet minulle ollut ja mitä semmoinen\nurhollisuus, kun sinun on, lupaa minulle tulevaisuudessa, mutta muista,\nmeidän tulee säilyttää korkea asemamme että minun tuumani kerran\ntoteutuisivat.\n\n-- Tuleepa niinkin, sinun asemasi, sinulla on oikein, olet myöskin\nsuurin Kustaa Vaasan pojista ja Eerikki on mielipuoli, tyranni, joka ei\nansaitse kauvemmin sitä valtioistuinta, johon kohtalo on hänen\nasettanut. Mutta rakas Juhana, anna asiain mennä omaa menoaan. Veljes\njoutuu kuitenkin aikaisemmin tahi myöhemmin hullumaisella ylpeydellään\nja epäilevällä luonnollaan perikadon partaalle, ja silloin on aika\ntoimia.\n\n-- Silloin, kun minua ei enään ehkä löydy, vastasi Juhana,\nteeskennellyllä surumielisyydellä.\n\n-- Luulet siis, että hän olisi valmis vaikka veljenmurhaan? Niin kovin\nei hän toki voi häväistä pyhää muistoa. Kustaan poika veljenmurhaaja!\n\n-- Olet lapsi, Katariina, hyvä viaton lapsi, jota eivät vielä ne\npuuskaukset ole kohdanneet, mitkä monesti tuottavat häpeän tahi vihan\npunan poskillemme, ja vievät kätemme saaliinhimosta miekkaan, ja hyvä\nettä niin on; toivon että koko elämäsi saisit häiritsemättä nauttia\nsamaa puhdasta katsantotapaa ja kuolla oppimatta elämän puuhista ja\ntaisteluista.\n\n-- En oikein ymmärrä sinua, Juhana, et vaan tarkoita että sinäkin\nvoisit tehdä semmoisen häpeällisen työn joutuessasi raivoon ja\nvallanhimosta.\n\n-- Sattumus usein pakoittaa joko tahallaan eli tahtomatta tekoihin,\njoita ehkä sitten saa katua, jo toisten juonet pakoittavat\nitsepuolustukseen. Kateus on kun juurtunut meihin, emme voi enää\ntäydellisesti päästä siitä.\n\n-- Tottapa, Juhana, me voimme; me emme saa huolimattomasti sysätä\nitseämme eikä muita vaaroihin, joita on mahdoton voittaa.\n\n-- Mutta jos kosto tahi rikos seuraa kintereillämme ja tikari kiikkuu\nväijyen takanamme, valmiina tahraantumaan verestämme ja huomautetaan\nvaarasta, silloin tulee meidän tehdä vastarintaa ja lyödä pahantekijä\nmaahan jos sitä tarvitaan ja kykenemme sen tekemään. Eerikki tahtoo nyt\nmusertaa minun niinkuin koiran, joka on uskaltanut vastustaa isäntänsä\nvääryyksiä, kuitenkin, sanon sen sinulle suoraan, on hän liian pelkuri\ntappaakseen minua. Ja tiedätkö, Katariina, vankeuden pimeydestäkin voi\nvanki katsella ulos valoon päin ja ilmauksia ulkona.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi Katariina levottomasti, olet varmaankin sairas\nliiallisista ajatuksen ponnistuksista, sillä niin en koskaan ennen\nkuullut sinun puhuvan. Tule kanssani ja rukoile Jumalan äitiltä apua\ntukalassa tilassamme, tule rakas Juhana, oletpa nähnyt miten rukous\naina tekee mieleni tyveneksi ja rauhalliseksi.\n\n-- Tiedä, Katariina, vastasi Juhana lyhyesti, siitä on kauvan kun minä\nvoin rukoilla -- luulen melkein ett'en enään laisinkaan voisi sitä\ntehdä, pelkään että se kaikki olisi vaan paljaita sanoja -- ja sinun\nuskoasi en myös vielä oikein ymmärrä, vaikka kyllä kunnioitan sitä;\nehkäpä muutaman tunnin lepo olisi minulle hyvä; mutta tee sinä miten\nomatuntosi vaatii, minä kyllä odotan sinua täällä niinkauvan.\n\nNähdessään Katariinan jäävän nousi hänkin ylös, pani vuoroonsa kätensä\npuolisonsa ympäri ja likisti häntä rintaansa vasten. Sitten kulkivat he\näänettöminä linnan salien läpitse etsimään lyhyttä, mutta virkistävää\nlepoa.\n\n\n\n\nXVII.\n\nYöllisillä aalloilla.\n\n\n-- Koston hetki on siis tullut, unohtakaamme kaikki menneet ja\nkohdatkaamme reippaasti sitä mikä tulee, lausui ukko Flink Ivarssonille\nheidän myöhäisenä iltahetkenä mennessään rannalle, missä vene oli\nvalmis matkaan.\n\nHieno yötuuli saatti Airiston lavean pinnan karehtimaan ja purjeet\nlöivät levottomasti odottaen saada pullistua ja viedä keveätä alusta\npois kaukana odottavaan päämäärään.\n\nUkko Flink itse istui perää pitämään ja Hans hoiti purjenuoria, pesti\nirroitettiin maasta ja heti oltiin matkalla Auran rantoja kohti.\n\nPian siinsi esiin puolipimeässä Ruotsin laivaston tummat ääriviivat.\nKaikki oli niin hiljaista heidän ympärillään, mutta mitä enemmän\nlähenivät laivoja sitä selvemmin taisivat kuulla aaltojen hiljaisen\nloiskinan sileätä sivua vastaan tahi jonkun vanhan tunnetun\nkansanlaulun säveliä kotiseuduilta Pohjanlahden tuolla puolla.\n\nAmpumamatkan päähän saavuttua laivastosta otettiin purjeet alas ja\nkäytiin soutamaan.\n\nSanakaan eivät yölliset merirosvot vaihettaneet, olivat ajatuksillaan\nniin kiinni siinä tuumassa, jota nyt kävivät toteuttamaan, että kaikki\nmuu oli heistä täydellisesti joutavaa.\n\n\"Seis, ken siellä?\" herätti heidät viimeinkin uinastuksestaan ja\nvakavalla äänellä vastasi ukko:\n\n-- Hyviä ystäviä ja Ruotsin miehiä, jotka ovat valmiita palvelukseenne.\n\nHeidän tulonsa näkyi olevan arvatun, sillä ilman mitään pidempiä\ntemppuja saivat he lähestyä amiraalilaivaa, laskutikkaat päästettiin\nalas ja pian olivat he sen muhkean laivan kannella.\n\nEmme tahdo edeltäpäin kertoa heidän tarkoituksiaan, huomautamme vaan,\nettä he heti pääsivät Rolambin puheille, jolla ynnä muiden päällikköjen\nkanssa piirityksen aikana oli pääkortierinsa tällä laivalla.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nPahoja huhuja,\n\n\nAsema Turun linnassa tuli päivä päivältä tukalammaksi ja mieshukka oli\nsuuri. Eikä se ollut ihmeellistäkään, kun kuulat suhisivat korvien\nympäri jo tunkeusivat kaikkialle; kerrotaanpa että semmoinen eräänä\npäivänä erehtyi herttuattaren makuukammioonkin ja repäisi rikki hänen\nvuoteensa edessä alaslasketun poimutelman.\n\nValitus ja levottomuus ilmestyi pian linnan naispuolisten asujanten\nkesken, minne tahansa silmäili ympärilleen oli helposti ymmärrettävä\nkauhu nähtävänä kaikkien kasvoilla.\n\nHerttuatar oli useat kerrat liikuttavilla sanoilla kehoittanut\npuolisoansa autaumaan eikä turhaan vuodattamaan viatonta verta, sillä\nmikään pelastus ei nyt enää ollut mahdollinen, sanoi hän; mutta ylpeä\nluonnoltaan ja järkähtämätön uppiniskaisuudessaan antoi hän\nherttuattaren rukousten tässä suhteessa mennä kuulematta.\n\nZaida Barinsky oli nyt enään ainoa koko hovissa, jolla vielä oli jotain\ntoivoa asiain onnellisesta menosta ja joka päivä nähtiin hän ylhäällä\njossakin varmassa näköpaikassa vakoilevan jos ei jonakin arvaamattomana\nhetkenä mitään iloisempaa sanansaattajaa kun ne sovintolähettiläät.\njotka aina ja yhäti kävivät piiritettyjen luona, lähestyisi. Hänelläpä\noli oikeus odottaa hyvitystä tehdyistänsä uhrauksista, siitä hyvästä,\nmitä oli toimittanut. Ja mitenkä taisikaan tämä muuta kun täyttää hänen\ntoivomuksensa sitte kun oli saanut tietää ken hyväntekijättärensä oli\nja mitä se korvaukseksi toivoi. Paljon ei hän myös ollut pyytänytkään,\nvaan paljaastaan sitä, jota on oikeus vaatia jokaiselta rehelliseltä\nkansalaiselta: velvollisuuden täyttämistä ja miehuullista rohkeutta.\n\nMutta mitään Ivarssonia ei kuulunut hyvillä eikä huonoilla sanomilla,\nvaan huhuja, joita tähän asti oli pitänyt paljaana parjauksena ja jotka\nkylmänä oli sysännyt luotaan, huhuja, jotka tiesivät kertoa miten\npaennut sotilas nyt istui ja vietti hauskoja päiviä ruotsalaisella\nlaivastolla, milloinka tahansa valmis antamaan herttuan vihollisille\napuansa tätä vastaan tarkoitetulla toimella.\n\n\n\n\nXIX.\n\nTappio.\n\n\nEräänä iltana elokuussa, kun yön varjot jo levittivät mustan vaippansa\nAuralinnan harmaiden muurien yli ja suurin osa väestöstä oli etsinyt\nvähäisen lepoa, kutsuttiin kaikki, ylhäiset ja alhaiset, eteläiseen\nsivurakennukseen sen ikkunoista katsomaan eriskummallista näkyä.\nEräällä saarella, sittemmin Hevoskariksi kutsuttu ja sijaitseva aivan\nAurajoen suussa, havaittiin palava esine, joka suurilla keikahduksilla\nja vikellyksillä juoksi ympäri siellä. Tämä näky synnytti huvia linnan\nmieltyneissä katsojissa ja oli tavallaan, niin sitä pidettiin,\ntervetullut keskeytys siinä surkeudessa, joka viikkokaudet oli\nvallinnut täällä. Kaikellaisia mielenilmauksia ja lausuntoja lausuttiin\nsiitä harvinaisesta kummituksesta ja muutamat pitivät sitä itse\npaholaisena, joka oli mennyt piirittävien joukkoon; aivan selvästi voi\nnähdä pukinsorkan vilkahtavan esiin raivokkaan hypyn kestäessä.\n\n    Vihollisen sanotaan nimittäin keksineen seuraavan kujeen: Kun\n    eräs hevonen, joka oli laitumella luodolla, oli voideltu piellä\n    ja tervalla, sytytettiin se. Palava hevonen alkoi luonnollisesti\n    kaikin voimin juosta luodon ympäri ja herätti siten linnan\n    väestön huomion. Kaikki kiiruhtivat sinne, mistä parhain voi\n    nähdä tämän ihmeellisen leikin. Vihollinen käytti tätä\n    tilaisuutta ja teki väkirynnäkön linnaa vastaan maan puolelta.\n\nTämä ilo oli kuitenkin hyvin lyhyt, sillä naurun ja riemun par'aikaa\nkaikuessa ryntäsi eräs ulkomaisen linnanpihan vahdeista hengästyneenä\nsisään tiedolla, että Ruotsin sotajoukko teki väkirynnäkön linnan\nportteja vastaan kaupungin puolelta.\n\nJos ilo äsken oli ollut suuri, tuli häiriö sitä suuremmaksi. Muutamat\ntarttuivat aseisiinsa ja juoksivat huolimattomasti linnan pihalle,\ntoiset jäivät seisomaan kun kiinninaulatut, tietämättä mitä tekisivät\nja toisiansa kohtaavien komentohuutojen väliltä kuuli naisten\nvalitushuudot, jotka yhä enensivät yleistä häiriötä.\n\nVanhan linnan käytävässä oli sota pian täydessä vauhdissa, vihollinen\noli jo tunkenut tänne saakka. Ensimäinen kaatuneista piirittäjien\npuolella oli urhollinen Ivarsson, tavattuna hyvin tähdätyltä\nkuolettavalta miekaniskulta, annettu Peder Rankilta, joka yleisestä\nhäiriöstä huolimatta oli tuntenut pakolaisen.\n\nVoitto oli pian hyökkäävien puolella, jotka tuon tuostakin saivat\nuusia, terveitä voimia, kun suuri osa linnan väestöstä käänsi kilpensä\nherttuata vastaan ja meni vihollisten puolelle. Pian täytyi linnan\njälillä olevain puolustajain ja kaikkein muiden siellä olevain\nhenkilöin antautua armoille, herttua kuitenkin ehdolla että saisi\nnauttia tulot herttuakunnastaan sekä pitää viisikymmentä palvelijaansa\nruhtinaallisessa vankeudessa. Tähän pyyntöön ei kuningas Eerik\nkuitenkaan sittemmin suostunut.\n\nHerttua puolisoineen, neuvostoineen ja palvelijoineen pidettiin\nsill'aikaa vartioittuna tallella linnassa, kunnes laivasto tuli\nvalmiiksi purjehtimaan.\n\nVangit vietiin Tukholmaan. Sinne saavuttua kysyi kuningas\nherttuattarelta, jos tahtoisi omaisuuksineen palata Puolaan tahi\noleskella vapaana Ruotsissa. Vastaukseksi sanotaan herttuattaren\nottaneen kihlasormuksen sormestaan ja, osoittaen sen kirjoitukseen,\nlausuneen ennen tahtovansa kuolla puolisonsa kanssa kun erota hänestä.\n\nTukholmasta vietiin herttuallinen parikunta 100 miehen vartioimana\nGripsholman linnaan, jonne he majoitettiin yhteen ainoaan huoneesen.\nHerttuatar sai vankeutensa aikana käytettäväkseen kaksi hovinaista ja\nyhden kyttyräselkäisen puolalaisnaisen. Ainoastaan Juhanan puolison\nsallittiin joskus käyskennellä linnan puutarhassa. Puutetta kärsiessä\nsynnytti hän vankeudessa 1564 tyttärensä Isabellan, joka kuoli jo 1566,\nsekä viimeksi mainittuna vuona pojan Sigismund. Myöhemmin saivat vangit\nkäytettäväkseen kaksi huonetta, ja vieläpä ruokasalinkin.\n\n\n\n\nXX.\n\nUhri.\n\n\nZaida Barinsky oli yleisen häiriön aikana tykkänään kadonnut. Pidettiin\nvarmana että hän sodan pauhinassa ja pimeässä oli eksynyt taistelevien\njoukkoon ja siellä saanut olla osallisena kaatuneiden kohtalosta.\n\nMyöhemmin saatiin kyllä todistus hänen lähdöstänsä, mutta todistus,\njoka ei tyydyttänyt arveluja.\n\nEräästä sisämäisen linnanpihaan päin olevasta ikkunasta läntisessä\ntornissa oli hän katsellut sitä kauhistavaa näyttelyä, jota\ntulisoittojen valossa näyteltiin hänen allansa. Hän näki raivoisan\nsodan linnanpihalle vievässä käytävässä, hurjan ottelun herttuan\nystävien ja vihollisten välillä, näki Ivarssonin kuninkaan joukon\netupäässä raivokkaasti raivaavan itselleen tien linnan sisään, kuuli\nvoittavien joukkojen riemun, näki voimattomien hurjat ponnistukset\njännistäessään viimeiset voimansa yhä kasvavaa ylivoimaa vastaan ja\nvielä näki hän myös sen miekaniskun, joka tähdättiin ihanan nuorukaisen\npäätä kohden, näki sen putoovan raskaasti hänen päälleen, näki miten\nhän vaipui maahan, ensi tuokiossa muserrettavaksi kuoliaaksi hänen\nruumiinsa yli tunkeutuvalta joukolta.\n\nKauvemmin ei hän voinut katsella tätä kauheata näky-alaa; ne sisälliset\ntaistelut, joita viimeksi kuluneina kuukausina oli taistellut, huhut\nIvarssonin petollisista vehkeistä, Ivarssonin, jonka hän melkein\nmielipuolisuuteen menevän rakkauden tähden ihanaan, pulskeaan\nnuorukaiseen, oli pelastanut kuoleman vankeudesta, se viallisuuden\ntunne, joka, jos nämät huhut toteutuisivat, vaivasi häntä, oli uhannut\npainaa tämän jo muutenkin heikon olennon maahan, ja kun hän nyt näki\nnämät arvelut täysin todeksi, näki kaikki unelmansa rauenneen, koski se\nhäneen niin kovasti, että mielipuolisuuden valoton yö samalla ympäröi\nhänen iäksi päiväksi.\n\nVapisten kauhusta ja hurjapäisenä juoksi hän hillittömästi alas\nkieruportaita, jotka johtivat läntisen tornin kaikkiin kerroksiin ja\npäättyivät vankipihaan, sekä sen oven läpi, jonka kautta hän ei kauvan\nsitte oli avannut tien vapauteen ennen niin rakastetulle, nyt vielä\nkuolleena vihatulle pettäjälle. Pian oli hän niiden vallien harjalla,\njotka ympäröivät linnaa sen alla. Hänen allansa ammotti pimeä\nlinnahauta. O kuinka yö oli hänestä erinomaisen ihana vaaleine\nkuuvaloineen vaahtopäisten laineiden yli ulkona ulapalla, mitenkä\nihanata olisi, hänen mielestään, että juuri nyt päästä pois, pois\nelämästä, joka kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kärsinyt, kaikkien\nerhetysten jälkeen tulisi niin viheliäiseksi, niin köyhäksi rauhasta ja\nonnesta, päästä pois juuri nyt, saatettuna siltä ihanalta soitolta,\nminkä aaltojen loiske, myrskyn raivo ja taistelevien pauhu hänen\ntakanaan saivat aikaan. Ja kylmässä, märjässä haudassa tuolla alhaalla\nolisi hänen mielestään niin hiljaista, siellä ei mikään myrsky enään\nhäntä saavuttaisi, siellä saisi hän yksinään nauttia sitä lepoa, jota\nniin kauvan oli elämässä etsinyt, luullut löytävänsä, mutta ei\nkumminkaan ollut löytänyt.\n\nHyppäys vaan, hiljainen taistelu elämän ja kuoleman välillä, aaltojen\nhiljainen loiske kun peittivät uhrinsa, ja sitte oli taas kaikki tuolla\nulkona entisellään, ennen kun hän henkensä uhraamalla irroitti itsensä\nkohtalosta, jonka pakkoa hän ei kauvemmin voinut kantaa.\n\n\n\n\nXXI.\n\nLoppu.\n\n\nEnnen kun annamme esiripun mennä alas sen näytelmän jälkeen jo kauvan\nsitte menneistä ajoista, minkä hajanaisissa piirteissä olemme\nesittäneet lukijalle, täytyy meidän vielä tehdä pieni käynti\nBlekingeen, missä ukko Flink puutteellisessa mökissään viettää erakon\nvaiheista köyhää, mutta puutteista rikasta elämää, kuitenkin ylevänä\ntietäessään saavuttaneen elämänsä tarkoituksen, kostaneensa niinkuin\nmonet pitkät vuodet oli halunnut.\n\nTosin tuli tämä kosto kalliiksi, osti sen terveytensä menettämällä,\njoka oli seuraus niistä haavoista, mitkä hänkin raivoavassa taistelussa\nTurun linnaa valloitettaissa oli saanut, osti sen totisen uskollisen\nystävän kadottamalla, ystävän, johon oli luullut voivansa luottaa\nvastaisuudessakin, kun voimansa riutuivat ja elämänsä ehtoo himmeni.\nMutta vahinko oli vielä suurempi eräälle toiselle tuolla kaukana,\nHansin nuoruuden morsiamelle, joka iloisen jälleentapaamisen sijasta\nsai tuntea haaksirikkoon joutuneiden haaveilujen tunnetta, joka siitä\nsai sydämenhaavan, mitä ei kenkään enään voinut parantaa.\n\nKuitenkin oli heillä molemmilla jälellä yksi luottamus, joka antoi\nheille voimaa ja sisällistä iloa myös elämän synkimpinäkin hetkinä,\naavistivat että mitä olivat täällä ajassa kadottaneet saisivat\nrunsaasti haudan tuolla puolen.\n\nOnnellisia ovat jos tämä toivonsa on toteutunut.\n\nVuosisatojen vaiheet ovat vierineet heidän unhoitettujen hautojensa\nyli. Ken kyselee alhaista sotilasta hänen lopetettua matkansa\nmyrskyisellä taistelutantereella ja vuodatettua verensä isänmaan\nedestä.\n\nIvarsson ja vanha Flink pettivät herttuan ja avasivat hänen linnansa\nportit viholliselle. Olkoonpa niinkin, mutta he eivät tehneet sitä\ntarkoituksessa sen kautta saada epäiltävää kunniaa; se tapahtui siinä\nvahvassa vakuutuksessa, että julkinen uppiniskaisuus tarvitsee\nrangaistusta, he tahtoivat ehkä estellä sitä eripuraisuutta, vihaa ja\ntottelemattomuutta, joka yhä enemmän ilmestyi veljesten väliin, tekivät\nsen kuninkaansa nimessä, jonka pitivät ainoana oikeutettuna perillisenä\nsille saaliille, minkä suuri Kustaa Vaasa oli koonnut. Ja jos joku\nmäärä inhimillistä erehdystä löytyykin heidän hyvässä aikeessaan,\nälköön tuomio kuitenkaan kohdatko heitä liian ankarasti, \"sillä\ninhimillistä on hairahtua, jumalallista on anteeksi antaa\", sanoo\nrunoilija ja tekee siinä oikein.\n\n\n\n"]