[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fL20SPLsyRE8GIToNdMqSK_BftCqDvk0Y3t2gl-IcFzQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},656,"Erämaan taistelu","Ivalo, Santeri",1866,1937,"656-ivalo-santeri-eramaan-taistelu","656__Ivalo_Santeri__Erämaan_taistelu",null,"romaani",[],[],"fi",1909,100809,653620,false,43941,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Historical fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Erämaan taistelu: Historiallinen romaani\" by Santeri Ivalo is a historical novel written in the early 20th century. The book focuses on the lives of rural families and the conflicts they face, primarily emphasizing the struggles of the Karmala family as they wrestle with the hardships of life in the Finnish wilderness and the encroaching influence of outside forces, such as the church and neighboring clans.   The opening of the story introduces us to the Karmala family, particularly the patriarch Tuomas and his two sons, Lauri and Heino. As they toil in the fields and discuss the life they lead, the reader gets a glimpse of their relationships and the expectations placed upon them, especially the contrast between the hardworking nature of the father and the more restless spirits of the sons. Tuomas embodies a strong work ethic, demanding diligence from his boys, while Heino's reluctance to embrace such labor sets up a tension that suggests future conflict. Additionally, the arrival of a bishop's entourage and the impending discussions of a great expedition hint at broader societal themes that will intertwine with the personal struggles of the characters. (This is an automatically generated summary.)",[],292,"Historiallinen romaani sijoittuu keskiajan Suomeen ja kuvaa Sysikorven raivaajien elämää sekä aikakauden poliittista valtapeliä. Tarina kytkeytyy Kaarlo Knuutinpojan vaiheisiin ja erämaan asukkaiden kamppailuun karuissa olosuhteissa.","Santeri Ivalon 'Erämaan taistelu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 656.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ERÄMAAN TAISTELU\n\nKirj.\n\nSanteri Ivalo\n\n\nWSOY, Porvoo, 1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\n    I. Mustanahon rinteellä.\n   II. Piispa tarkastusmatkalla.\n  III. Heimolaiskansan luona.\n   IV. Kalajärville.\n    V. Erämaan taistelu.\n   VI. Maailmalle.\n  VII. Kovassa on korven leipä.\n VIII. Kaukaisten kuohujen laine.\n   IX. Piispa rauhan tuomarina.\n    X. Marski Kaarlo Knuutinpoika Turussa.\n    XI. Viipuriin.\n   XII. Krister Niilonpoika Vaasa.\n  XIII. Jumalan tuomio.\n   XIV. Kaarlo Knuutinpoika saapuu Viipuriin.\n    XV. Rauhan retkillä.\n   XVI. Rajankäynnissä.\n  XVII. Tupaantuliaiset.\n XVIII. Terve kuningas!\n   XIX. Karmalan lähteellä.\n\n\n\n\nI. MUSTANAHON RINTEELLÄ.\n\n\nHelteisesti paahtoi päivä Mustanahon eteläistä rinnettä, jonka tiheään\nsekametsään oli avattu pienoinen halme, ikäänkuin ruskahtava täplä\nlehdon vihreään pintaan. Lehdon takana kohosi tumma, syvien varjojen\nuurtama, havumetsää kasvava kivikkoharju, joka pohjoiskylmiltä suojasi\nlehtevän rinteen. Mutta siitä alaspäin loivasti laskeutuvan koivikon\nlävitse pilkisti esiin järven aukea pinta.\n\nTuo vähäinen viljelystilkku ikäänkuin ujosteli pienuuttaan laidattoman\nlehdon liepeessä, jykevän vaaran alla. Mutta ne, jotka aholla työtä\ntekivät, eivät pienuuttaan arastelleet. Vanhaan kaskeen oli siinä\npeltopalasta raivattava, ja siinä työssä ahersi nyt kevätkesäisen\naamupäivän helteessä sen talon väki, jonka savu koivunlatvain välitse\nkiemurteli sinervälle taivaalle, -- itse tupa oli ikäänkuin kätkeytynyt\nlahden metsäiseen poukamaan.\n\nKolme oli halmeella raatajaa, neljäs sen laidassa aitaa pani.\n\nVanhin ajoi hevosta vakoa pitkin ja hallitsi koko hartevan ruumiinsa\nvoimalla raskasta, jykevää puuauraa. Hänen luisevat kasvonsa, joita\nreunusti harva parta, olivat melkein mustat keväisen ahavan poltosta.\nPäivän ruskeaksi polttama tukka kihermöi niskassa takkuisina\nsuortuvina. Harvaa, harmahtavaa parranreunaa myöten tipahti silloin\ntällöin hikikarpalo kuin tiettyä vakoaan pitkin karvaiselle rinnalle,\njoka auki valahtaneen mekonrinnuksen alta punaisena hohti.\nHievahtamatonta lujuutta kuvastui miehen koko jännittyneestä\nvartalosta, joka oli auran kurkeen niin kiintonaisesti kumaraan\npainunut, ettei se suoraksi oiennut silloinkaan, kun terä kannon\njuureen töksähti ja pysähtyi. Niiltä tiloiltaan mies vain\nhartiavoimalla kyntövehkeensä kohotti ja ärjäisi, suupielestään\npuhaltaen, hevoselleen, joka taas painautui raskasta käännöstään\nvetämään.\n\nSe mies oli Tuomas, Karmalan kyhmyniskainen isäntä, Sysikorven kova\nraivaaja. Rupeaman aloitettuaan hän sen loppuun asti raatoi kertaakaan\nlevähtämättä, kupeilleen katsomatta, ja samaa työn kuria hän vaati\ntoisiltakin pellonperkkaajilta, pojiltaan.\n\nNäistä eräs hänen lähellään, ahon puolella halmetta, muokkasi kuokalla\nmaapohjaisten kivien kupeita. Se oli tanakka pojanpätkä, karkeilta\nkasvoiltaan ja kankealta ruumiinrakenteeltaan kuin isänsä pienoiskuva,\nja Tuomaaksi hän oli ristittykin, isänsä kaimaksi. Niinkuin isä auransa\nääressä, niin poika kuokkansa varressa heltiämättä kumarassa heilui,\nheilui kuin vipukone pysähtymättä, selkäänsä oikaisematta. Hän oli\nisältään oppinut, että työn aikana ei ollut lupa ajatella, puutuiko\nnuori selkä vai katkesivatko ehkä sivut, työtä vain piti tehdä. Työtä\nkovaa ja armotonta vaati korpi, jos mieli siitä viljelystä muokata. Ja\nviljelystä piti muokata, se on elämisen ehto, niin oli opettanut isä.\n\nMutta halmeen alasyrjässä, lehdon laidassa, minne tuore vesakko huokui\nedes hiukan viileyttä, siellä seisoi kolmas raataja, Tuomaan nuorempi\npoika, kuokanvarteensa nojautuneena. Hän katseli ja kopisteli joka\npuolelta kantoa, joka hänen olisi ollut juurineen kiskottava irti.\nMutta sen kannon juuret olivat sitkeät ja syvällä ja hänen jäntereensä\nolivat hennot ja heikot. Heino -- eli Henrikki, joksi hänet oli\nkirkonpyhimyksen mukaan kastettu -- loi siitä työstään kaipaavan\nkatseen ylös Mustanahon rinteelle. Juuri tuossa, mistä tumma harju\nlähtee nousemaan vihannasta lehdosta, on raikas lähde, ja nuori\nkuokkija mietti nyt itselleen asiaa, jonka nojalla päästä pistäytymään\nkoivikon viileään siimekseen.\n\nHeino tuli äitiinsä, niin isä usein ivaili. Hän oli kasvoiltaan aivan\ntoista tekoa kuin veli: vilkaspiirteiset, liikkuvat lihakset, leuka\nvielä haiventa vailla, silmät pyöreät ja pirteät, ne pälyivät\nalituiseen ympärilleen, viihtymättä muuta kuin tuokion kerrallaan tuon\nikävän työn ääressä.\n\nTaas hän tokaisi pari kertaa multaa kuokallaan, väänti kantoa puolelle\nja toiselle, iski kerran sen sitkeää juurta, mutta siinä iskussa ei\nollut uskoa eikä voimaa.\n\nYhtäkkiä kuitenkin vilkastui veitikan katse. Tuolla halmeen toisella\nsyrjällä pani vielä kolmas nuori mies aitaa uuden raivauksen ympärille.\nHän haki aina väliin metsästä aidaksia ja seipäitä ja hänen kirveensä\nkalkutus kajahti iloisena takaisin tuosta jylhästä, äänettömästä\nahosta. Se oli pitkä, solakka, mutta samalla harteva ja voimakas mies;\nnotkeat olivat liikkeet hänen raataessaan, kepeät askeleet hänen\nastuessaan. Hänen huuliaan varjosti jo pehmeä parranpohja, hänen\nkatseensa oli valoisa ja vapaa, ja tuontuostakin hän työnsä keskestä\nhelähdytti hilpeän vihellyksen. Hän kutsui silloin Peniä, koiraansa,\njoka mättäiden alta myyriä kaivoi ja aina toisinaan juoksi metsään\noravaa haukkumaan.\n\nTämä nuori mies oli Lauri nimeltään, Tuomas-isännän veljen,\nViljo-vainajan poika, Karmalan vanhin perijä. Hänen isänsä oli\npuolikymmentä vuotta sitten kaatunut kahakoissa kalajärvillä, sinne oli\nsilloin haudattu hänen äitinsäkin, ja orvoksi jäänyt raatoi nyt setänsä\ntalossa, serkkujensa kanssa saman kurin ja komennon alla.\n\nTaas oli Peni aholle loitonnut ja sieltä kuului sen tuttava, ärhentävä\nhaukunta. Aidanpanija iski silloin kirveensä aitaan, tempasi jousensa\nja viinensä, jotka siinä seipäässä riippuivat, ja painui kiireellä\nmetsään Penin haukunnan perille.\n\nNuori kannonheiluttaja oli nähnyt orpanansa kaari kädessä katoavan\nmetsään ja siitä se oli yhtäkkiä hänen katseensa kirkastunut. Miksei\nhänkin? Hän katsoi tovereitaan: he raatoivat siinä kumarassa niinkuin\nolivat aamuvarhaisesta asti raataneet, sivuilleen vilkaisematta...\nHeino hyppäsi kantonsa äärestä, keikahti pensaan taa ja hävisi\nvesakkoon.\n\nHän käveli ensiksi kappaleen ylöspäin ahon rinnettä, mistä Penin\nhaukunta kuului, ja pysähtyi tuokioksi vaaran laelle. Tuntuipa toki\ntuulenhenkikin sen harvaan havukkoon.\n\nVanha karsikko oli siinä aholla, jonka rinteellä muinoisin oli ollut\nkalmisto. Kuumuutta huokuivat nyt tasa-selkäiset, vanhat uhrikivet,\njoille ennen vainajain ateriat oli asetettu, mutta jotka nyt\npiiloilivat katajapensaiden välissä. Nuoria näreitä oli kasvanut jo\nsillekin sileälle kentälle, jossa näiden salojen ensimmäiset erämiehet\nmuinoin kuuluivat Tapiota lepytelleen. Mutta erään vanhan pihlajan,\npyhän puun, kylkeen oli naulattu laudoista karkeasti veistetty risti.\nÄidin isä-vainajan, joka aikoinaan oli tietäjänä kuulu, kerrottiin\nkerran vaihtaneen ne laudat kirkon alttariaidasta, panneen toiset\nsijaan, ja tuoneen ne tänne karsikkoon. Mutta Heinon äiti oli niistä\ntehnyt ristin ja sen ääressä se äiti vielä usein iltaisin ja öisinkin\nkävi polvistumassa ja helminauhaansa lukemassa, kun ei pirtin hälinältä\nsiihen rauhaa saanut. Oli sen Heinokin joskus nähnyt.\n\nPeni oli vaiennut. Heinosta tuntui kaamealta hiljaisuus autiolla aholla\nja hän käveli väleen alas notkoon, lähteelle, josta uhriväen ennen\nsanottiin uhrivetensä hakeneen. Lippi oli lähteen vieressä, himoiten\njoi hiestynyt nuorukainen raikasta ruostevettä ja istahti sitten veden\nviereiseen siimekseen, vitsasta vääntämään, oli muka höltynyt kuokasta\nvarsi...\n\nHalmeella raatoivat toiset edelleen. Päivä nousi yhä ylemmäs, yhä\nkuumemmin se paahtoi kummankin Tuomaan kumarata selkää. Mutta kotvasen\nkuluttua pysähtyi taas kyntömiehen hevonen: kivi oli vastassa, suuri,\nmaaperäinen kivi, se oli kierrettävä. Kyntäjä huoahti, pyyhkäisi\nhihallaan pölynpeittoisia silmiään, tunki mekon syvemmäs suolivyön alle\nja karisti hiekan pois virsuistaan. Sitä tehdessään katseli hän\nkynnöstään: ei ollut suuri se halmeaukea, mutta vasta oli siitäkin\npieni kolkka käännetty. Tuolla alempana vesakon rinnassa on toki maa\nmuheampaa...\n\nIsä-Tuomas siirsi katseensa alas lehdonlaitaan, josta Heinon piti\nkantoja korjata. Kuokka siellä oli kannon varassa, mutta kuokkijaa ei\nnäkynyt. Hän katsoi toista laitaa, aitoviertä: poissa on aidanpanijakin\njousineen. Entistään synkemmäksi kävi ankaran raatajan katse: tuon\nhavainnon hän sai tehdä harva se päivä, milloin muodossa, milloin\ntoisessa. Ei ollut noissa pojissa oikeaa raatajan sydäntä eikä sisua,\nsitä, jota kysyttiin, jos mieli korvesta leivän lähteä.\n\n-- Heinokin, se vetelys! -- puhui kumarahartiainen kyntömies\nharvakseen, heittäessään ohjasperät hevosensa lanteille. -- Laurista en\nvälitä, sen kuitenkin Ukko aina turvaansa ottaa, mutta omalle pojalleni\npitää olla apu, siitä on korven raataja tehtävä vaikka kurilla!\n\nHän läksi auransa luota kävelemään lehtoon päin, ukkosen ilme\nkasvoillaan. Vesakon rinnassa tulikin jo Lauri koirineen häntä vastaan,\n-- kahta oravaa hän sormessaan kiikutti. Ne ynnä kaarensa hän viskasi\naidalle, tarttuen taas kirveeseensä.\n\n-- Aikako tässä nyt on parhaalla työrupeamalla oravia ammuskella,\närähti setä hänelle vihaisesti.\n\n-- Ainahan niistä pieni apu on, kun veronperijä taloon tulee, vastasi\nnuori liuhuparta leikkisästi.\n\n-- Huono apu, ei se kesäorava taloa pystyssä pidä, murahti Tuomas\npyyntimiehen ohi koivikkoon astuessaan. -- Ja sinne vielä Heinonkin\nhoukuttelet!\n\nVesakon laidasta kääntyi isä-Tuomas lähteelle. Aivan oikein, sen\npartaalla, pehmoisella nurmella, makasi nuori veitikka koivujen\nviileässä siimeksessä, makasi siinä uneen vaipuneena, kädessään vesa,\njota hän oli käynyt vitsakseksi vääntämään. Siihen oli mies uupunut,\nväsyneenä pitkän rupeaman raadannasta, -- aikomus lie ollut levätä vain\ntuokio, mutta uni oli voittanut.\n\nIsä pysähtyi hetkeksi koivun taa. Ehkä kävi hänen hiukan säälikin\npoikaa, hentohan tuo oli vielä, hoikkaluinen, vasta seitsemästoista\nkesä menossa. Mutta ankaruus ei hänen katseestaan sulanut: miehen\ntäytyy karaistua, jos mieli työllä elää, vetelyys ei kelpaa talossa,\njonka on pakko korpea avata.\n\nIsä tempasi puoleksi väännetyn vitsan makaavan kädestä ja suomaisi\nsillä nurmella nukkuvaa poikaa. Isku sattui hartioihin, vitsan kärki\nläiskäytti lähteen vettä. Säikähtyneenä karahti nuorukainen pystyyn.\nHän katsahti isäänsä kerran: siinä katseessa oli hämmästystä ja kauhua.\nKatsahti toisen kerran, ja jo leimahti silmästä kiukkua ja uhmaa. Isä\nnäki sen, hän aavisti siinä katseessa jotakin, jota hän ei täysin\nymmärtänyt eikä sen vuoksi myöskään hallinnut, ja hän suomaisi\nuudelleen vitsallaan, karjaisten:\n\n-- Ole luimistelematta, suori pellolle!\n\nMutta Heino ei liikahtanut. Tuo kuri, joka ei enää kohdannut vallatonta\npoikaa, vaan jo mieheksi varttumaisillaan olevaa nuorukaista, nosti\ntämän sydämeen ennen tuntemattoman katkeruuden ja kapinan tunteen, se\nikäänkuin sytytti kipunan, joka siellä sisässä kihelmöi ja poltti. Hän\nei sanaakaan virkkanut, mutta hänen täytyi kuitenkin jollakin tavoin\nviihdyttää sitä polttoa, ja hän tarttui kaksin kourin vieressään\nkasvavaan koivunvesaan, ikäänkuin tempaistakseen sen juurineen irti\nmaasta. Mutta sepä ei lähtenyt ja nuoren, voimattoman kiukkunsa\nkiihkossa hän käsillään vetäisi solmuun kasvavan koivun.\n\nIsä katseli ihmetellen sitä nuoren vekaran sisua ja virkkoi jo\nrauhallisemmin:\n\n-- Niskoitteletko, nulikka! Ala astua työhön!\n\nTotellen, mutta mielessään nöyrtymättä, läksi Heino vesakosta halmeelle\nastumaan. Mutta poikansa jäljessä kävellessään puhui isä vielä,\nikäänkuin yleisenä, ainaisena elämänohjeenaan:\n\n-- Näinkö sinä luulet leivän vain maatessa kasvavan Karmalan ahoilla!\nUsko minun sanani: Totuudessa täällä täytyy jokaisen työtä tehdä,\nkatsomatta, tapaako väsymys vai helle, -- raada! Siemen on saatava\nkylvetyksi muokattuun maahan, siitä se on leipä ja vero otettava.\nKovalle se panee, orjansa meistä maa tekee, tekee jumalavita, mutta ei\nauta, sitä meidän on toteltava!\n\nHän oli näin puhuessaan jo halmeen laitaan astunut, ja asettui auransa\nääreen kyntämään. Silloin kuului lehdosta, aidan takaa, siitä, mistä\nlehmitie kulki Mustanahon rinnettä alas taloon, yhtäkkiä voimakas,\nhiukan ivalliselta kilahtava ääni:\n\n-- Pakkoko on heittäytyä yksinomaan sen nokisen kasken ja matalan\nmullan varaan, kun on metsää ja järveä, mistä rennommin elää, ja\nehommin.\n\nKaikki halmeella raatajat kääntyivät karjapolulle päin tuota uutta\njuttelijaa kuuntelemaan, ja hetkeksi katkesi siihen sekä tora että\ntyönteko, -- nuori Tuomas yksin vain heilui mistään välittämättä kuin\nvipu kuokkansa varressa. Polulle ilmestynyt puhuja oli talon vanhin ja\ntalon vaari, poikain ukko, Tuomaan isä, Karmalan Erä-ukon nimellä\ntunnettu koko pohjoisessa Hämeessä ja ennenkaikkea Lapinkorvessa. Hän\noli jo miespolven ajan ollut Hämeen erämiesten itsemäärätty johtaja,\nkaukaisimpain takamaiden tuntija, teiden tietäjä, taikojen taitaja.\nAikoinaan hän oli ollut Karmalan isäntä hänkin, vaan jo useita vuosia\nsitten hän oli, menetettyään toiset poikansa kahakoissa kalajärvillä,\njättänyt isännyyden talossaan Tuomaalle, pojalleen, joka oli kiintynyt\nkotoisiin talontöihin ja maan muokkaamiseen. Itse hän oli ennen kaikkea\nmetsämies ja kalastaja. Nepä toimet olivatkin vielä hänen kotikorpensa\npääelinkeinoja silloin, kun hän nuorena miehenä hallitsi Mustanahon\nrinteitä ja sieltä johti erämatkueet salolle kalan ja riistan pyyntiin,\neikä hän ollut vanhemmitenkaan voinut näistä mielitöistään luopua. Eipä\nollut hän sittenkään, kun kotoisen kasken ja pellon viljelys Hämeen\npohjoisen asutusmaan laidassakin vähitellen voitti vanhat elinkeinot,\nosannut itseään turpeeseen sitoa, vaan kierteli yhä edelleen\nenimmäkseen saloa, ansojaan virittäen ja loukkujaan rakentaen, taikka\nsouteli järvellä rysillään, milloin yksin, milloin lemmikkipoikansa\npoika, Lauri, soutajana tai nuolen noutajana.\n\nHän oli nyt käynyt hakemassa lehdeksiä lehdosta ja palasi sieltä,\nkorkea kantamus korkeilla hartioillaan, karjapolkua pitkin taloon.\nMutta hän oli pellon ohi astuessaan kuullut kappaleen tuota\nperhekeskustelua, joka hänen mieltään melkoisesti kiinnitti, ja\npysähtynyt siihen hänkin sanansa väliin pistämään. Nyt hän astui\nnäkyville aidan taa ja kävi veräjän nojaan ryntäilleen lepäämään. Se\noli komea tuo ukko, joka siinä nyt seisoi, selässään mahtava lehtikupo:\nkookasvartaloinen, leveärintainen, valkopartainen uros, päätään pitempi\nkaikkia muita. Ja pystyssä hän sen korkeaotsaisen päänsä pitikin, eikä\nolleet hartiatkaan vielä kyyryssä niinkuin hänen pojallaan, vaikka hän\nkantoikin niillä vuosia jo toisen mokoman. Terävänä loisti katse\nharmaiden kulmien alta, mutta siinä oli samalla lempeää leikkiäkin, kun\nhän sieltä aidan luota iski silmää suosikilleen, Laurille. Ja nyt sen\nnäki, keneltä tuo nuori aidanpanija oli rotevan vartensa ja valoisan\nkatseensa perinyt, -- hänessä oli ukkonsa ryhtiä paljon ja ukkonsa\neleitäkin.\n\nIva väikkyi vielä vanhuksen huulilla, kun hän toisten ollessa ääneti\nkoivikosta puhettaan jatkoi:\n\n-- Ei, Tuomas, kyllähän leipä hyvää on syödä ja tihuntijyviksi se on\naivan tarpeellista, mutta luissasi sen tunnetkin. Elä heittäydy\nyksinomaan sen varaan, minkä sinulle halla ja vouti ja pappi siitä\ntalven elämiseksi säästävät. Salolta täällä on eletty ennenkin ja\nsieltä se on särvin edelleenkin hankittava, nähtiinpä se hyvin viime\ntalvenakin. Anna sinä vain Laurin kaarineen lehdossa liikkua, kyllä hän\nsillä rupeamansa maksaa.\n\n-- Maksaa minkä maksaa, -- oravaparin ja näädän, taikka, kun onni on\nhyvä, metson ja joskus revon, -- eläpäs siitä ja elätä talo ja\nperhekunta!\n\nNäin vastasi Tuomas auransa äärestä, jota hän taas, kiven kierrettyään,\nsovitteli vaolle. Hän lausui sen matalalla äänellä, rauhallisesti,\nmutta aidalle asti saattoi kuitenkin nähdä, että hänellä otsasuonet\nsakoivat ja että hienot väreet viiltelivät hänen koviksi kangistuneita\nkasvonjäntereitään. Tämä oli hänelle näet arka kysymys, se oli hänestä\nihan hengenkysymys. Muuta hän ei tässä maailmassa paljoa väittänytkään\nymmärtävänsä, mutta tämän asian hän ymmärsi selvästi, hän tunsi sen\nsekä ruumiissaan että sielussaankin. Eläminen on saatava varman,\nvakinaisen viljelyksen pohjalle, perheet, ennen kaikkea nuori väki, on\ntotutettava siihen ajatukseen ja tietoon, että kotikaskesta ja pellosta\non elettävä, sen hyväksi on kaikki puuha, ja kova, hellittämätön työ\nomistettava, -- ellei siitä eletä, niin on elämisen pohja pilalla! Se\noli hänen elämänkokemuksensa ja juuri siksi, että hänessä oli niin\nlujana tämä usko, juuri siksi oli tämä kysymys hänelle niin arka, --\nhänen hitaat verensä eivät paljon muulloin kuumenneetkaan, kuin milloin\nyritettiin järkyttää tätä hänen uskonsa ja työnsä ja koko olemuksensa\npohjaa.\n\nSiksi hänellä nytkin jo tuokion kuluttua rinta aaltoili, kun hän\nmelkoista kipakammin lisäsi:\n\n-- Veden ja metsän antimien varaan ei saa heittäytyä se, jonka on talo\npystyssä pidettävä. Se on satunnaista saalista, mutta perheen nälkä ja\nvoudin vero ei tule sattumoisin.\n\nMutta aitaan nojaava ukko pysyi yhä leikkisällä päällä vastatessaan:\n\n-- Monestipa on vielä kapahaukia ollut orrella, kun jo hinkalo on ollut\ntyhjä. Eläkä puhu pahoja metsoista, makeilta ne sinunkin suussasi\nmaistuvat.\n\nTaisipa kuulua pientä, hillittyä naurahdusta Laurin puolelta halmetta,\nja se jo kuohahdutti Tuomaan mielen. Se kuohahti aina varsinkin\nsilloin, kun vanhojen eräaikojen ihailijat, niinkuin hänen isänsä,\ntahtoivat nuortenkin, kasvavan polven, mielistä haihduttaa sen uskon\npellonviljelykseen, johon kuitenkin ajoi kova pakko, ja siten ikäänkuin\nvastustivat sitä, mihin hän itse ankaralla työllä ja kurilla pyrki.\nSiksi hän nyt, painaen auransa yhä syvemmälle maahan ja kiirehtien\nväsynyttä juhtaansa, torvenaan vastasi:\n\n-- Elä siitä metsostasi ja opeta lapsetkin siihen kuljeskelevaan\nlaiskottelemiseen! Kautta Maarian, totta se helpompaa on, on kevyempää\nja vilpoisempaa kierrellä lehtoja, ammuskella lintuja ja vipuja\nviritellä, taikka meloa katiskoita kokemassa, -- on se helpompaa\nvetelälle miehelle, kuin viertää kaskea tai muokata pelloksi\nkivikkoahoa. Ei kihoo hiki hartioista, eivät katkeile sivut. Mutta sitä\nmyötenpä se onkin pyyntimiehen sato. Montako hirveä olette viime\nvuosina näiltä saloilta kaataneet, missä ovat nytkin ne kevätkalat?\nTyhjinäpä pysyvät sinunkin ansasi, isä, useimpina aamuina, ja sitä\ntyhjemmiksi ne katiskatkin käyvät, kuta useampi talonpaikka on avattu\ntänne Päijänteen rannalle. Sinun nuoruudessasi saattoi eränkäynti vielä\ntalon elättää, nyt se ei riitä. Mutta talo on pystyssä pidettävä --\ntyöllä!\n\nHän vaikeni, suimaisi hevostaan suitsienperillä ja lähti taas uutta\nvakoa kääntämään päättävästi ja varmasti. Se oli merkki pojillekin taas\ntyöhön ryhtyä. Eikä ukkokaan kotvaan aikaan siihen poikansa puheeseen\nmitään vastannut. Hänen täytyi myöntää, että Tuomaan tuumissa on paljon\nperää. Kun hänen isävainajansa aikoinaan oli Karmalan lahdenpohjaan\nensimmäisen saunan rakentanut, silloin olivat nämä Mustanahon lehdot\nvielä riistarikkaat, silloin viihtyivät täällä vielä majavat ja saukot,\nja antavia olivat kotilahtien apajat. Silloin ei vielä kotaa eikä\nkaskea savunnutkaan joka poukamassa, vieraan koiran haukuntaa ei\npyyntimailla kuulunut eikä häirinnyt eränkävijää kirkonkellojen\nkalkutus. Metsät olivat koskemattomat ja koluamattomat vielä keskisen\nPäijänteen rannoilla. Asui silloinkin kyllä jo kalastajia ja\nmetsänkävijöitä vakinaisesti näillä rannoilla pyyntiään harjoittaen ja\nkauempana korvessa kuljeskelevia lappalaisia verottaen, mutta sille\neräasutukselle oli tilaa kyllin. Huoletta sai mies päivän ja viikonkin\nsaloa kiertää, toista pyyntimiestä tapaamatta. Mutta sitten asettui yhä\nuusia perhekuntia näille entisille takamaille, levottomat ajat, sodat\nja verot ajoivat Hämeen rintamaiden eläjiä edemmäs korpeen. Ja perheet\nkasvoivat, ei riittänyt sauna enää, niinkuin ensimmäiselle tulokkaalle,\npiti rakentaa tupa ja ometta ja ometan taa kaataa kaski ja vuoden\nperästä jo uusi. Pälviä aukeni lehtoon, polkuja pyyntimaille. Tulivat\npapit ja veronkantajat, kirkon rakensivat Sysikorven harjulle, missä\nennen vain rautio karhunkeihäitä kengitti, panivat nimismiehet sarkoja\njakamaan ja saatavia punnitsemaan... Sitä myöten kaikkosi riistakin\nnäiltä uusilta rintamailta, karja porkkasi Tapion puhtaat lehdot, ja\nyhä pitempiä päivämatkoja täytyi erämiehen ruveta kulkemaan saalista\ntavatakseen.\n\nSe oli totta, elämisen ehdot olivat muuttuneet, se täytyi Erä-ukon\nmyöntää, miettiessään siinä aidan varassa poikansa puheita. Ja totta se\noli, että pakko oli opettanut nuoremman polven yhä laajentamaan\nhalmemaitaan ja vanhoja kaskiaan pelloiksikin perkkaamaan, --\nleipäviljaa tarvittiin sitä enemmän, kuta kauemmas erämaa siirtyi.\nHidasta ja vastahakoista se ryhtyminen maan kovassa kamarassa\nmyyrästämään kyllä oli ollut, mutta pakko siihen oli ajanut.\n\nMutta se ei ollut sittenkään kokonaan totta -- ei! Ei ollut totta, että\nelämisen pakko oli tuominnut näiden seutujen asukkaat jo yksinomaan\nmaan multaan turvautumaan. Siihen oli tämän nykypolven saamattomuus,\nyrittämättömyys ja arkuus ennen kaikkea syynä, sen tunsi vanha erämies\nsyvästi sydämessään. Pelättiin erämaan vaivoja, kartettiin sen vaaroja,\nhätäiltiin voutien kappoja, ja niin pureuduttiin kiinni maan kamaraan!\nMutta vielähän antoi toki kotikorpikin riistaa sille, joka ottaa osasi.\nJa siellä kauempana erämaissa, hämäläisten takamailla, siellä oli salon\nviljaa vielä määrättömästi, kun vain sen hakijoita tuli. Ne ulottuivat\nnuo hämäläisten vanhat takamaat niin kauas pohjoiseen, kuin vain mieli\nteki mennä ja menijässä oli miehuutta. Mutta siinäpä juuri oli vika, --\nei kyetty enää erille!\n\nVakavana oli ukko kotvasen näitä ääneti miettinyt, ja vakavana hän nyt\nvirkahti:\n\n-- Vähiltä muistoiltasi puhut, Tuomas, erämiehen elämästä. Kautta\nMaarian, se ei ole laiskan elämää! Lintu ei tule liikkumatta, kala ei\njalan kapsamatta, miestä se kysyy pyyntimiehenkin rupeama, mutta se\nkysyy häneltä sen lisäksi vielä toista taitoa, tarmoa ja oveluutta kuin\nturpeen kuokkijalta. Ja vieläkin muuta häneltä kysytään. Ennen\nkaraistiin jo poikain luonto erämaan vaivoissa, nyt niitä miehiset\nmiehet välttävät. Miksei lähde nykyinen väki Lapinkorpeen? Siellä on\nomilla takamaillamme antavat kalavedet, sieltä hirven ja majavankin\nlöydät, sieltä veronahat ja kapahauet saat kärkkyjille ja itsellesi\ntalven eväät, saat tuskailematta ja -- omaa vertasi ruoskimatta! Mutta\nsiihenpä juuri miestä ja miehuutta kysytään toisenlaista, kuin on\nnäillä nykypolven kuokkamiehillä, jotka eivät enää osaa eivätkä uskalla\nomaansa pitää eikä puolustaa.\n\nTuomas ajoi hevostaan päätään edes kääntämättä. Hän oivalsi kyllä,\nmihin ukon sanat tähtäsivät, mutta hän murahti vain hiljaa siitä aidan\nohi kyntäessään:\n\n-- Miehuuttapa todellakin -- tappelemaan savolaisten kanssa! Mutta\nniistä eräretkistä jo luulisi olleen tarpeeksi tuntua tässäkin talossa.\nVieläkö sinne nytkin!\n\nMutta nämä sanat saivat Erä-ukon kiivastumaan. Tuomas oli hipaissut\ntaas hänelle perin arkaa kysymystä, noita kalajärvien kahakoita, jotka\nolivat olleet monen miehen surmana ja jotka eniten olivat vieroittaneet\nhämäläisten mielet pois erämailta. Hän koroitti nyt komean äänensä\npuhuessaan:\n\n-- Vielä nytkin, ja siihen sitä juuri miehuutta tarvitaankin. Vai\npitäisikö meidän ikiajoiksi jättää hämäläisten vanhat takamaat, joista\nmeillä on runsas elanto tiedossa, ilman muuta savolaisille riistäjille,\njättää vain senvuoksi, että he eivät häikäile tulla toisten maille\ntappelemaan, -- sepä olisi todellakin sitä nykypappien opettamaa\nmiehuutta! Kyllähän erämailla surmia on, on siitä surun tuntua ollut\ntässä talossa muilla ehkä enemmän kuin sinulla. Siellä on minulta kaksi\npoikaa, siellä on sukuani monta. Mutta sittenkin meidän on muistettava,\nettä nuo takamaat ovat meidän ja sen otukset omamme. Luovutapas\ntakamaasi, pian se silloin tulee savolainen ja ottaa sinulta\nrintamaasikin ja korjaa sadon pelloltasi, jota vuoden olet tonkinut!\n\nNyt oli keskustelu livahtanut arimmalle asteelleen, siihen kysymykseen,\nmistä Pohjois-Hämeen rintamaan asukkaiden kesken aina väittely sukeusi,\nmilloin heitä kaksi tai kolme erimielistä yhteen sattui. Viime\nvuosikymmeninä olivat nuo vuotuiset, vanhaan Lapinkorpeen Sisä-Suomen\nvesistöjen varsille tehdyt tuottavat pyyntiretket, joihin rintamaan\neläminen vielä suureksi osaksi perustui, joko jääneet kokonaan pois\ntaikka supistuneet lyhyiksi, vähäntuottaviksi salomatkoiksi. Tämän oli\nvaikuttanut se, että savolaiset Saimaan asutuilta rannoilta olivat\nruvenneet näille samoille hämäläisten erävesille retkeilemään ja siellä\nnostaneet riidan näiden takamaiden vanhojen omistajain kanssa. Tuolla\netäällä erämaissa oli noiden eriheimoisten pyyntimiesten kesken siten\nusein syntynyt kahakoita ja usein verisiä tappeluitakin kalavesistä ja\npyyntimaista. Ja nuo miestensyöjät tappelut olivat viime aikoina aivan\nsuivauttaneet hämäläiset koko eräkäyntiin. Mutta heidän joukossaan oli\nkuitenkin toisia, jotka edelleen vaativat, että erämaille oli sittenkin\nlähdettävä ja että noita vanhoja takamaita oli hellittämättä heimolle\nkuuluvina puolustettava. Ja Karmalan Erä-ukko, tuo vanha takamaiden\ntuntija ja isien vanhan, vapaan elinkeinon ihailija, hän oli tietenkin\nerämatkojen innokkain puoltaja. Sen tiesivät pellolla raatavat\npojatkin. Ja kun he nyt taas kuulivat ukon äänen kiihtyvän ja näkivät\nhänen tempovan valkoista partaansa, niin jopa herkesivät Lauri ja\nHeinokin raatamasta, tarkemmin kuunnellakseen syntynyttä väittelyä. He\nolivat koko sydämestään ukon puolella ja ikävöivät hartaasti päästä\nhekin kerran mukaan noille pyyntimatkoille, joiden iloista ja vaaroista\nvanhemmat miehet olivat heille niin usein kertoneet. Siksi he niin\ninnostuneina kuuntelivat, kun ukko heidänkin tunteensa sanoihin\nsovitti. Mutta isä-Tuomas painoi vain hartiavoimalla raskasta\nkyntövehettään turpeeseen, virkahtaen:\n\n-- Ka, tarpokoon salolle tappelemaan ketä haluttaa, sinne jääköön tai\nsilmäpuolena palatkoon! Meidän väki halmeella raataa ja pitää taloa\npystyssä, vaikkapa ilman linturokkaakin!\n\n-- Ja puree petäjää, kun leipä loppuu eikä ole mistä särpimen ottaa.\n\nNiin vastasi ukko. Mutta jo tuokion kuluttua hän sentään taas\nvakavammin lisäsi:\n\n-- Jää sinä vain, Tuomas, tänne tonkimaan, tänne jäit aina\nnuorempanakin miehenä. Ja tarvitaanhan se mies talossa naisväen avuksi\nkotitöitä hoitamaan. Mutta kalajärville tästä nyt taas tänä kesänä\ntoiset lähtevät, sinne lähtevät jo miehet koko rintamaalta, kyllänsä\nsaivat jo viime talvena tapellessaan täällä kotona nälän ja tautien\nkanssa. Ja perille asti on nyt lähdettäväkin, muuten ollaan pian iäksi\nvailla takamaita. Niinpäin on mieli naapureissakin vanhain erämiesten\nkesken. Suopellon Sipi on varova mies, eikä hän tappeluita rakasta,\nmutta jo hänenkin pirtissään verkkoja korjataan, ja Ilvesmäessä on jo\nkevätkausi vuoltu vasamoita. Nyt sitä käydään valmistuksiin käsiksi\nKarmalassakin ja Pertunpäivän aikaan lähdetään, -- se olkoon sillä\nsanalla jo selväksi puhuttu.\n\nTuomas ei päätään kääntänyt, mutta hänen niskalihaksensa näyttivät\nharmista pullistuvan, kun hän ukon uhman kuuli, -- hän kyllä tunsi\npoikainkin mieliteot. Mutta Lauri, nuori metsämies, jonka sydämessä\nisoisän jokainen sana oli vahvan vastakaiun tavannut, ei enää jaksanut\nhillitä sitä kuohahtavaa intoa ja iloa, minkä Erä-ukon lupaus oli hänen\nmielessään synnyttänyt, hänkin jo puuttui vanhempain puheeseen ja\nvirkahti nuortealla innolla:\n\n-- Tässä on, ukko, mies mukaasi Lapinkorpeen tulemaan, ei pidätä minua\nenää mikään, jos vain erämaille lähdetään.\n\nMutta tämä nuorukaisen innostus sai hänen setänsä suuttumuksen jo\nläikähtämään yli laitojensa:\n\n-- Mene, suori jo soita rämpimään, vähänpä sinun raadannastasi talo\nhyötyneekin. Sinne sinua lienee talonvanhin jo vuosikausia houkutellut,\nsielläpä sukusikin on. Mutta me toiset jäämme taloa raatamaan, --\nkuokkikaa, pojat!\n\nUkko naurahti. Hän tiesi, ettei Tuomas voinut Lauria pidättää erämaille\nlähtemästä. Mutta hän katsahti nuorinta kuokkijaa, joka halmeen\nalasyrjässä seisoi kysyvin, levottomin, kaipaavin katsein, ikäänkuin\nudellen, mikähän hänen kohtalonsa olisi oleva. Ja ukko virkkoi:\n\n-- Niin, iskekää vahvasti turvetta! Mutta eiköhän teitä sentään ole\nkahdessa Tuomaassa kylliksi tämän halmeen haltijoiksi. Antaa Heinon\ntulla mukaan järville, takamaiden taipaleita oppimaan.\n\n-- Heinonko -- ei! -- Isän ääni oli terävä, melkein kostoniloinen. --\nRiittää jo, jos yksi Karmalan pojista heittäytyy korvenkulkijaksi.\nToiset tarvitaan työssä. Kyllähän Heinolla mieli palaa kaikkiin\nkujeisiin, näkeehän sen jo silmänpälynnästä, mutta kotona hän silti\npysyy. Työhön hänen täytyy oppia, jos ei hyvällä, niin kurilla. Niin,\nniin, usko se sillä sanalla, poika, täällä minä sinut työssä pidän,\npidän näillä kourillani. Sillä vesana vitsa väännettävä.\n\n-- Voit sen vääntää vaaraksikin, virkahti ukko vakavammin. -- Mutta\nkoeta kuriasi, itsepähän olet poikasi isäntä. Me lähdemme Laurin kanssa\nsalolle kesäkuntiin, ja taas on talveksi särvintä Karmalassa.\n\nNäin sanoen oikaisihe ukko aidalta ja läksi lehtikuormaansa taloon\nkantamaan. Sorainen polku rasahti raskaiden askeleiden alla ja lepikko\nsuhisi, kun hän sen lävitse taakkaansa veti. Vesakon halki astuttuaan\nsaapui vanhus törmälle, johon rantapensaikon yli näkyi saarien ja\nniemien lomitse kappale aavaa Päijännettä. Sinne vanhus katseensa\nsuuntasi. Selkä päilyi siellä melkein rasvatyynenä keväisen puolipäivän\npaahteessa, vedet siintivät sinertäviltä pilvettömän taivaan alla, ja\nhelakasti niihin kuvastui saarten nuori vehreys. Se muistutti eräjärven\nrauhaa ja kasvatti vanhan pyyntimiehen mielessä yhä syvemmän kaipauksen\nsinne suurille salovesille.\n\nMutta hänen vesiä katsellessaan terästyi vähitellen hänen silmänsä\nyhteen kohti ja samalla ikäänkuin särkyi hänen mielensä iloinen rauha.\nMitä venheitä sieltä selän yli soutaa, mitä matkuetta...? On kuin\nkirkkovenheitä! -- Kauan seisoi ukko yhdessä kohden liikahtamatta. --\nNiin, kolme venhettä sieltä peräkkäin soutaa, kuten näyttää, suoraan\nMustanahon korkeaa kohden. Mitä ovat ne kulkijoita? Läksivätkö\nJämsänjoen uudiskylän väet keskellä viikkoa kirkolle, -- pyhäisin\nsieltä joskus ovat tänne soutaneet, itsellään kun siellä ei vielä\nkirkkoa ole. Ei, ne ovat muuta väkeä, venheet ovat kuormitetut, niissä\non paljon tyhjiltään istujia, joilla on kirjavat vaipat ja höyhenet\nhatussa, -- herrain joukkoa ovat. Ja noin, eikö olekin keihäskasa\nvenheenkeulassa, kuin voutien veroroikalla, -- mutta eihän se vouti\nsieltäpäin kulje, ja vastahan se syksyllä tulee. Vai olisiko...\n\nUkon kasvot sitä mukaa kovettuivat, kuta kauemmin hän lähenevää\nvenhekuntaa katseli. Hän muisti nyt Marketta-emännän viime pyhänä\nkirkolta palatessaan kertoneen, että tänne odotetaan suuria\nkirkonvieraita Suomen Turusta, sanoiko piispankin tulevan. Jokohan\nlienee sitä pappisjoukkoa -- niin, eikö olekin siellä risti kohotettu\nkeskimmäisen venheen kokkaan kuin lehtipurje myötäisellä!\n\nUkko rypisti otsaansa tyytymättömänä ja vetäisi vitsakset, joilla hän\nlehdeksiä kantoi, tiukemma olkapäilleen. Sitä joukkoa on yhä enemmän\nruvennut liikkumaan täällä takamaan laidassakin, ei niistä ennen ollut\npaljoa vastusta!\n\nMutta tuokion kuluttua suli vanhuksen kasvojenilme taas\nrauhallisemmaksi. Hän näki venheiden suuntaavan matkansa toisiin\nlahtiin, ohi Mustanahon rinteen, nähtävästi kirkolle pyrkivät. Sinnepä\nmenkööt, siellä komentonsa pitäkööt, kunhan nämä kotoiset lehdot heiltä\nrauhaan jäävät. Sinne menee kai Marketta niitä kuulemaan, Tuomas ei\njouda, muita ei haluta, -- sinne painukoot ohi Karmalan vanhojen\nkarsikkokumpujen!\n\nVenheet katosivat niemen taa ja vanhus pääsi taas jatkamaan matkaansa\nkotilahden poukamaan, jossa talo solkikoivujen suojassa piiloili. Eikä\nhän koko piispankomentoa sen enempää ajatellutkaan. Hänen mieleensä\npalasi taas äsken halmeella sattunut keskustelu ja sen ristiriidat ja\nvaikuttimet täyttivät hänen mielensä kokonaan. Päätös, että hän kerran\nvielä, vaikkakin vanhana ja ikäloppuna, lähtee Lapinkorpeen, elähdytti\nhäntä yhtä lämpimästi kuin äsken Lauria, sinne hän ikävöi nuoruutensa\nja miehuutensa mieliretkille ja toimimaille, eräjärville!\n\nNyt se päätös oli toteutettava!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta lehtojen keskelle raivatulla halmeaukealla raatoi edelleen isä\npoikineen, päivän yhä korkeamma kohotessa taivaalle, yhä kuumemmin\nhartioita paahtaessa. Eri mielikuvat risteilivät siellä raatajain\nmielissä. Isän ajatukset kuvastuivat hänen liikkeistään selvästi joka\nkerta, kun hän raskaan puuauransa hartiavoimalla kohotti ja sen taas\nentistä syvemmä painoi poltetun maan kovaan kamaraan. Ja poika-Tuomaan\nkuokka näytti uskollisesti näitä isän mietteitä säestävän. Laurin\nkirves taas kalkahti iloisesti ahon rinnassa, kun hän rankaa aidaksiksi\nhalkoi, ja hilpeästi hivelivät hänen mietteensä sitä tulossa olevaa\npyyntiretkeä, jota ei nyt kestäkään päivän eikä viikon, vaan keväästä\nsyksyyn yhteen menoon. Koko kesän saa hän miesjoukossa eriä samota,\ntarvitsematta pölyssä kuokkia ja kuunnella sedän kuria!\n\nMutta nuorimman vesan, Heino-laiskurivekaran, mietteet, ne ne olivat\nkaikkein levottomimmat hänen siinä nyt vihapäissään kannon juuria\nkatkoessa. Hänen nuorta sydäntään valvoi isän ankara kuri ja tuo jyrkkä\neräretkikielto; hänen sisässään iti uhman siemen ja hän tunsi, miten se\nkasvoi ja koveni, vaikkei se vielä tarkkapiirteistä muotoa tavannut.\nTuontuostakin lennähtivät hänen katseensa tuon säälimättömän kyntäjän\npuoleen, joka uhkasi hänet tähän kuokkaan kytkeä, mutta samalla hän\ntunsi, että sen uhkauksen hän tyhjäksi tekee. Väliin hän säikähti\nitsekin tuota sisuaan, mutta se ei jättänyt häntä rauhaan, joka\nkuokaniskulta se uudisti hänelle kysymyksen:\n\n-- Miten, milloin? Miten, milloin?\n\n\n\n\nII. PIISPA TARKASTUSMATKALLA.\n\n\nSe piispanmatkue, jonka Erä-ukko oli Mustanahon alaiselta luhtatörmältä\nnähnyt Päijänteen selällä liikkuvan ei sittenkään jättänyt käymättä\nKarmalankaan lahtea. Pari päivää se viipyi Sysimäen kirkolla, jossa\npiispankäräjiä pidettiin ja juhlalliset jumalanpalvelukset\ntoimitettiin. Mutta toisen päivän iltana palasivat kirkolta kiireellä\nkotiin Karmalan Marketta-emäntä ja Enni-neito, ainoat, jotka talosta\nolivat kirkolle joutuneet, ja kertoivat miehille, että koko retkikunta\nsaapuu aamulla Karmalan rantaan.\n\n-- Mitä ne täältä hakevat? kysyi aamiaisen aikaan ukko tyytymättömänä,\nviskaten kuirin tyhjään piimähulikkaan ja nousten murkinalta.\n\n-- Täältä kuuluvat poikkimaisin jatkavan matkaansa Savon puolelle,\nselitti Enni, vilkasliikkeinen, ketterä tyttö, talon ainoa tytär ja\nainainen ilonpitäjä. Hän oli Heino-veljeään vanhempi, mutta Tuomasta\nnuorempi; jälkimmäisen oli hänellä tukeva varsi ja roteva työinto,\nmutta edellisen liukas kieli ja kasvojen pehmeä hipiä. -- Tänne on\nkuulutettu kaikkia rantakyläin talonpoikia tuomaan aamulla hevosensa\npiispan matkuetta varten, täältä painuvat salolle. -- Niin tiesi tyttö\nlisätä.\n\n-- On siinä taivalta hevosille jos miehillekin, murahti ukko nyrpeänä,\n-- Ja siksikö täällä nyt on emännillä tuota keskiviikkoista\njuhlatouhua, niille vierailleko siinä taikinata vastataan ja juustoja\npaistetaan?\n\nSen kysymyksen hän heitti talon kalvakkaalle, kärsivännäköiselle\nemännälle, joka ääneti kuin varjo hyöri pirtin ja aitan väliä, yllään\nvalkoinen mekko, päässään valkoinen huntu. Mutta vastausta ei ukko\nkysymykseensä saanut eikä sitä paljoa odottanutkaan. Hänen miniänsä,\nKarmalan Marketta-emäntä, ei näet usein suutaan puheeseen avannut,\nharvoinpa kysymykseenkään vastasi. Hän oli, tämä Tuomaan vaimo,\numpimielinen ja harvasanainen; hän oli kivulloinen, ja hänen\numpimielisyytensä luultiin siitä johtuvan. Mutta olipa hän muutenkin\nvähän omituinen. Harras oli hän kirkossakävijä, tiheään hän\nrippituolissakin polvistui, ja mustaa rukousnauhaa, jota hän aina\nkaulassaan kantoi, hänen sormensa alinomaa hypeltivät. Mutta siitä\nhuolimatta hänen usein iltaisin ja öisin nähtiin nousevan Mustanahon\nharjalle, pakanain vanhaan karsikkoon, jossa hänen kerrottiin väliin\nloveen lankeilevan ja isältään oppimillaan loitsuilla puhuttelevan\nmaahisia ja metsän haltijoita. Mutta vanhan pihlajan kylkeen ripustetun\nristin ääressä hän sielläkin sillävälin polvillaan rukoili.\n\nAina ei ollut Karmalan emäntä näin umpimielinen ollut. Erä-ukko muisti\nsenkin ajan, jolloin hän sulavasuisena liikkui sillan liitoksilla. Se\noli siihen aikaan, jolloin ukon vanhempi poika, Viljo, vielä eli.\nViljo se olikin oikeastaan metsämatkoillaan Marketan löytänyt vanhan\ntaikoja-raution sysimökistä ja hänet veljelleen vaimoksi hommannut.\nSiihen vanhempaan veljeen se oli tainnut Marketta oikeastaan olla\nmieltynyt, eikä Tuomas-juurikkaaseen, -- senvuoksi myöskin kälysten\nvälit usein olivat olleet kipakat Karmalan pirtissä, selvästi sen ukko\nvielä muisti. Mutta vasta sinä kesänä, jolloin Viljo kaatui\nkalajärville, oli emännän luonteessa ja käytöksessä jyrkkä muutos\ntapahtunut. Niiltä päiviltä asti oli hän käynyt kalvakkaaksi ja\numpimieliseksi. Kun ukko oli saapunut syksyllä kotiin, jätettyään kaksi\npoikaansa sotanurmen alle, tuntui Marketta tuosta tuhosta jo tietävän,\n-- hän oli, niin sanottiin, nähnyt näkyjä lovessa maatessaan Mustanahon\nkarsikossa ja uteli ensi sanoikseen vain hätäisesti, että onko se\ntotta... Silloin oli tuossa hennossa naisessa jotakin ikäänkuin\nsärkynyt, hän oli niiltä ajoilta käynyt entistään puhumattomammaksi ja\nyksin ääneti liikuskellut kuin kone töissään tuvassa ja tanhualla.\nSiitä asti eli hän sitä omaa elämäänsä, jonka salateitä ei kukaan\npäässyt tutkimaan, ja ikäänkuin muistojaan hautoen yhä riutui ja\nnäivettyi. Sekä oman tuvan väki että vieraat kohtelivat häntä senvuoksi\njonkinlaisella pelokkaalla kunnioituksella, mutta samalla he häntä\nrakastivat. Sillä pyytämättä tuo sairas emäntä usein tuli apuun,\nmilloin jollakin hätä oli suurin, ja jos naapurillakin suru yritti\nylivoimaiseksi käymään, niin hänelle silloin aukenivat Marketan mykät\nhuulet lausumaan lohdutusta.\n\nNyt hääri Marketta-emäntä tavallista toimekkaampana, siistien tupaansa\nja pihaansa ja valmistellen taloon juhla-ateriaa, siltä varalta että\npiispa hänen pirtissään murkinoisi. Talon miehet murtivat suuta koko\nsille vierailulle, mutta Marketasta se käynti oli suurin kunnia, mikä\nhänen talolleen saattoi tapahtua. Varsinkin ukkoa tuo ylimääräinen\njuhlatouhu suututti ja senvuoksi hän ennen pirtistä lähtöään vielä\nhiukan kiusoitti hurskasta emäntää, jonka hän tiesi ankarasti\nnoudattavan kaikkia kirkollisia sääntöjä ja muotoja. Hän näki Marketan\nkaloja pataan mättävän, muisti siitä, että nyt mahtoi olla paastopäivä,\nperjantai, ja virkkoi:\n\n-- Mikset piispalle linturokkaa anna, toimmehan Laurin kanssa eilen\nkotiin koko kantamuksen teirejä, -- kyllä niiden maun ymmärtää\nhengellistenkin herrain suu.\n\nSen verran aukenivat nyt Marketan huulet, että hän melkein kauhulla\nvastasi:\n\n-- Lihallako saastuttaisin paastopäivän!\n\n-- Eihän lintu lihaa ole, vastasi siihen ukko ilkahtaen. -- Niin sanoi\nainakin lukkari tässä eräänä talvena kerran, kun hänelle perjantaina\nverolintuja vein ja hänen emäntänsä niitä heti kävi pataan kynimään.\nLinnut luotiin samana luomispäivänä kuin kalat, sanoi laulumies, siksi\novat linnut luettavat kaloihin eikä lihoihin. Niin sanoi ja rokan söi,\nja jos se lukkarilta kävi päinsä, niin miksei meiltäkin.\n\nMutta nyt ei emäntä enää vastannut siihen viisasteluun, tiesihän hän\nukon, eihän sille kirkonmenoista mikään pyhää ollut. Hän vain Ennin\navulla taloustöissään yhä liukkaammin liikkui, kuta etemmäs aamu ehti,\nja tuokion kuluttua tuli jo naapurin emäntäkin, Suopellon puuhakas\nLeena-muori, heitä askareissa auttamaan.\n\nMutta kun miehet aterioituaan pihalle astuivat, oli sinne jo ruvennut\nkertymään kylältä miehisiäkin miehiä, jotka kirkon kuulutuksen mukaan\ntoivat piispan joukkueelle kyytihevosia, -- toisia uteliaita tuli\nniiden lisäksi. Ja hetken kuluttua souti jo muuan jämsäläisten\nkirkkovenheistä, joka piispan tavaroita toi, Karmalan lahteen\nMustanahon alle, ja sen soutajat kertoivat, että perästä tulee\ntoisilla venheillä piispa itse ja koko hänen matkueensa. Siten nyt\naamurupeamalla Karmalan törmällä kuhisi väkeä enemmän kuin tavallisina\npyhinä kirkolla, -- piispan tuloa siinä odotettiin.\n\nHäiriytyiväthän siinä tietenkin talon arkityöt aamurupeamalla, kun\nmiehet jäivät ahteelle vieraita haastattamaan. Mutta pilalle ei niiden\nisä-Tuomas sentään antanut keskeytyä. Hetkisen ääneti seistyään\ntarinoivan miesjoukon laidassa nykäisi hän poika-Tuomasta hihasta ja\nlähti astumaan ylös halmeelle, kynnökselleen. Sen enempää ei hän\nkirkonmenoista eikä piispallisesta komeudestakaan välittänyt. Minkä\nkirkko välttämättä vaati, sen Tuomas täytti: maksoi tihunnit, kävi\npääpyhinä kirkolla ja meni ripillekin silloin kuin muut. Mutta sen\npakon täytettyään katsoi hän olevansa niistä velvollisuuksistaan\nkuitti. Ennen ei hän ollut sapatinvietostakaan välittänyt. Mutta kerran\noli joku kateen mies hänet papille ilmiantanut siitä, että hän pyhän\nLaurin päivänä oli kaskeaan viertänyt, ja Tuomas oli siitä saanut\nmaksaa sievät sakot. Senjälkeen varoi Tuomas tarkasti sunnuntaityötä.\nHän heittäysi joka sunnuntaiaamu, milloin ei ollut pakko kirkkoon\nmennä, makuulleen ja nukkui iltaan asti. Mutta arkena katsoi hän\noikeudekseen raataa, tuli piispa tai pappi, ja siksi hän nytkin ahon\nlaitaan nousi. Niin oli sovittu, että Lauri lähtee talon puolesta\nTuomaan hevosella piispaa kyytiin ja Tuomas haki viidakosta nyt\nsenvuoksi nuoren sälkönsä, valjasti sen auransa eteen ja rupesi sitä\ntyöjuhdaksi opettamaan.\n\nMutta Erä-ukko jäi toisten poikain kanssa törmälle kylän miehiä\nhaastattamaan, ja kookkaana ja komeana hän kulki siellä miehestä\nmieheen puhellen siitä asiasta, joka hänen sydäntään lähinnä lämmitti,\n-- Pertunpäivän aikaan kalajärville toimeenpantavasta suuresta\neräretkestä. Hän innosti epäilijätkin mukaansa, muistuttamalla heille,\nkuinka tukalaa on talvikauden särpimettä elää. Herkkiä olivatkin taas\nmielet eräretkille taipumaan, ja ukko lisäsi tulta innon alle,\nkuiskahtaen, että nyt mennäänkin sinne perille asti, missä\nkoskemattomia ovat vielä hämäläisten vanhimmat apajat.\n\nSiitä puhuttiin keväisellä törmällä, mutta puhuttiinpa siinä muistakin\n-- liukkaasti luisti tarina. Puhuttiin piispasta ja hänen matkueestaan,\nihmeteltiin, että mies äijän iässä lähtee selkähevosella kulkemaan sitä\nkahden päivämatkan pituista asumatonta salotaivalta, joka oli Hämeen\nitäisimmän ja Savon läntisimmän asutuksen -- Sysimäen ja Savilahden --\nkirkkojen välillä. Kerrottiin myös niistä käräjistä, jotka piispa oli\näsken kirkolla pitänyt ja niistä manauksista, joita hän siellä oli\nrahvaalle antanut, ja sen yhteydessä kerrottiin siitä mahdista, mikä\npiispalla on.\n\nJämsäläisten soutajain joukossa oli muuan vilkas ja verevä mies, joka\nparhaiten osasi vastailla niihin moniin kysymyksiin, joita kaikkia\nulkonaisia oloja tuntemattomat sisämaan miehet puheen varrella\nviskelivät. Se oli Tuiran Vilppu Jämsänjoen uudisasutukselta, tuttu jo\nennestään Päijänteen itäpuolellakin, jossa hän milloin oli luvattoman\nmaakaupan pitäjänä liikkunut, milloin piillyt pillojaan, -- hänellä\nkerrottiin näet olevan varsin kirjava entisyys, vaikkei hän vielä vanha\nmies ollut. Jo poikasena oli hän Hollolan markkinoilla Saksan kesteihin\nyhtynyt, palvellut sitten merirosvolaivassa, liikkuen monilla merillä,\nsenjälkeen kujeilijana kulkenut Ruotsin puolella, kunnes oli takaisin\nkulkeutunut Suomeen ja asettunut erämaan laitaan, missä eivät häntä\nmahtimiehet tunteneet. Tämän verevän veitikan ympärille nyt salokyläin\nmiehet kertyivät kuulemaan, kun hän kuvaili Maunu-piispan valtaa ja\nvaikutusta Suomessa.\n\n-- Vai sellainen mahtava mies on piispa, -- niin joku virkahti. --\nIlmankos sen ääni niin komealta jyrähteli, kun hän kirkossa puhetta\npiti. Ja komea tuo oli nähdäkin, päästä ja rinnalta kiilsi hopea ja\nkulta.\n\n-- Mutta leppoisasti se puhui, rauhaan kehotti ja keskinäiseen\nsovintoon, kielsi toisen toistaan sortamasta. -- Näin muisteli naisista\nmuuan. Mutta miehistä taas joku kertoi:\n\n-- Mutta oli sen sentään äkäisempi ääni, kun hän seurakuntaa tiukkasi\npapille ja kirkolle kymmenyksiä maksamaan. Kaikesta maksa pois\nkymmenys, elä mitään unohda, osa vie papille, jos mitä saat vedestä tai\nmaasta.\n\n-- Ja osaa se pappi kuitenkin ottaa osansa kehoittamattakin, lisää aina\nvain kärkkyy, vaikka miten pullean mitan viet, -- niin lisäsi kolmas\nodottaja.\n\nMutta taas puuttui pakinaan Tuiran Vilppu, hän, joka aina asiat tiesi\nparemmin kuin muut ja joka ei pappeja rakastanut enempää kuin muitakaan\nherroja. Hän virkkoi:\n\n-- Puolustihan piispa pappia, kun kymmenveroista oli kysymys, mutta\nantoi se sentään nuhteista osan hänellekin. Kuulitteko, kuinka hän\npappia torui siitä, että tämä emäntänsä luonaan pitää pappilassa,\nemäntänsä ja lapsensa. Ei se sentään niitä kokonaan pitämästä\nkieltänyt, vaikka niin on säädetty. Tietäähän piispakin, että mihinkäpä\nse ihminen luonnostaan pääsee. Mutta siitä oli piispa äkäinen, että on\nemäntä pappilassa asunut. Siirtäköön kylälle ja käyköön siellä sen\npakinoilla, niin käski. Ja pois ajoi!\n\nNauramaan remahti törmäntäytinen väki. Eivät he pappinsa kohtaloa\nsäälineet, vaikkeivät he tuota naimiskieltoa ymmärtäneetkään.\nTiesivätpä he, että korvaa se pappi vahinkonsa toisaalla, kyllä se osaa\nelämän makeat maistaa. Väkevää sille pitää olut olla, kun se\ntalonpoikain kesteissä käy, ja sitä juodessaan se turisee niinkuin\nmuutkin syntiset. Vasta kun sunnuntaina valkoisen paidan päälleen\nvetää, silloin se on pyhä mies. Ja helposti tulee sille leipä,\nkymmenykset hän perii talonpojilta, ja eri maksun vielä kaikesta, minkä\ntoimittaa.\n\n-- Kun maailmaan synnyt, niin näädännahka papille ja kun kuolet, niin\njo kaksi karpiota viljaa! Katkerana sen lausui muuan salon mies. He\neivät, nämä korvenlaidan eläjät, yleensä kirkollisesta menosta paljoa\nymmärtäneet, eivät siitäkään piispallisesta komeudesta, jota heille\neilen oli näytetty. Se oli heidän käsityksensä mukaan kaikki kuuluvaa\nsiihen yhteen ulkonaisen esivallan käsitteeseen, joka heitä painosti ja\nkaavoihinsa pakotti ja jolla oli monet eri ilmestysmuotonsa: vouti ja\npappi, vero ja kymmenys, laamanni ja piispa...\n\nJa kun Vilppu kävi väkijoukolle kertomaan niistä moninkertaisista\njuhlamenoista ja kirkollisista komeuksista, joita saa nähdä Turun\nkirkossa, jossa on kymmenkunta eri alttaria ja joka alttarilla monta\npappia ja tuomioherraa toimessa, niin sydänmaan miehet sitä kuuntelivat\näänettöminä ihmetellen, mutta innostumatta, lämpenemättä. Se oli heille\nvierasta komentoa. Hiljaisissa mielissään he ajattelivat, että mahtaa\nse olla suuri ja voimakas tuo esivalta, jolla on niin paljon rikkautta\nja mahtia, -- mitä hyötyä hänestä sitten raatavalle rahvaalle lienee!\n\nInnostuneimpana kaikista kuunteli Vilpun kuvauksia nuori,\nvalkotukkainen Enni, joka tuvan helteestä oli laskeutunut törmälle\nmiesten pariin. Hän nyhti siinä pienen aituuksen viereltä nuorta\nnurmea, ja syötti sitä pystypäiselle, hoikkakoipiselle hirvenvasalle,\njonka ukko ja Lauri keväällä hirvenajosta palatessaan olivat metsästä\ntuoneet hänelle elätiksi. Suurilla, säikähtyneillä silmillään eläin\naidan raosta mulkoili ahteella loikovaa miesjoukkoa ja vavahteli\nvankilansa ikävää. Neitonen taputti hellästi hienokarvaisen tevanan\npäätä, mutta hänen silmänsä olivat toisaalla; ne olivat kiintyneet\nvilkkaaseen, verevään kertojaan, joka siinä oli kuuntelevan miesjoukon\nkeskustana. Eikä tyttö tiennyt itsekään, tarkkasiko hän tuota tarinaa\nTurun tuomiokirkon kullatuista pyhänarkuista, vaiko tarinoitsijaa,\njonka ääni sulavana sointui ja jonka silmänluonnissa oli eloa...\n\nMutta katkesipa kertomus, -- ylempää törmältä kuului huuto:\n\n-- Jo soutaa venheitä Karmalan lahdelle.\n\n-- Sieltä piispan matkue tulee!\n\nMiehet kavahtivat katsomaan, kuinka salmen läpi selän puolelta kaksi\nvenhettä laski lehteväin rantain lomitse Mustanahon alaiseen lahteen ja\nkiireisellä soudulla suhahti Karmalan valkamaan. He kurottausivat\ntoistensa olkapäiden yli nähdäkseen ja uteliaisuutta paloivat heidän\nsilmänsä. Mutta siellä he pysyivät törmällä, rantaan laskeutumatta ja\nainoastaan Marketta-emäntä meni Leena-muorin kanssa vesirajaan asti\nvenheestä nousevaa piispaa tervehtimään. Korven kansa tunsi kyllä\nkunnioitusta mahtavaa piispaa ja hänen seuruettaan kohtaan, mutta se\nsitä sittenkin mieluummin noinikään matkan takaa katseli, -- sen\nkunnioituksen seassa asui mielissä vielä paljon arkuutta ja\nepäluuloisuuttakin.\n\nKun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria\npystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina mukanaan\nalttari, jonka ääressä hän kolmesti päivässä piti messun, milloin\ntalonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Loistava oli se seurue,\njoka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, mistä väki verkalleen oli\nloitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja\nmunkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli\nasemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät\nvälkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä\nriisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa ja apupappi heitti hänen\nhartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli\nkullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä,\nkoruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän\nnostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja\nniin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat\nvetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.\n\nTörmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harvat\nhartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan\näänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen humaus väkijoukon läpi, --\ntuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten\nmieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:\n\n-- Onpa kuin ukko jumala!\n\n-- Senpä onkin sijainen!\n\nPiispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden\niässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta\nvarsi oli vielä taittumattoman suora ja miehevää terästä tuntui\njäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin,\nkun hän kansalle puhumaan kävi. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut\nkotoista suomalaista hiippakuntaansa, ja hän tiesi kyllä, mikä työala\nhänellä siinä oli, kun hän koetti juurruttaa vielä luonnon tilassa\nelävän kansan keskuuteen ristinoppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista\nvalistusta. Liian heikosti se oppi oli vielä Hämeenkin kansan tajuntaan\npainunut; hän kohtasi näillä matkoillaan vielä joka askelellaan\npakanuusaikaista taikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta\nsiksi hän ei voimiaan säästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin\nristinopin käsitteitä, siksi oli hän nytkin iästään huolimatta lähtenyt\nvaivalloiselle kiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille,\njoissa hän tiesi vanhojen velhotapojen vielä yleisesti rehoittavan,\nPäijänteen ja Saimaan vesistöihin, joiden välisten laajain,\nasumattomien erämaiden halki hänen oli taivallettava.\n\nNuo tuolla koivikon laidassa, hitaita ne ovat vastaanottamaan sitä\nsiementä, jota kirkko jo kaksi vuosisataa on heidän mieliinsä koettanut\nsirotella, sen tunsi vanha piispa nytkin puhuessaan Karmalan törmällä.\nHitaasti itää kylvö kylmissä mielissä. Mutta ne lämpenevät\nkuitenkin vähitellen. Ja Maunu-piispa tiesi, että sitä muinaisia\nluonnonhaltijoita vielä hapuilevaa \"kerettiläisyyttä\", jota väestön\nmielissä paljon asui, ei käynyt kitkeminen pois kirkon käytettävissä\nolevilla rangaistuskeinoilla, ei pannalla, ei sakoilla eikä\npolttorovioilla, eikä hän senvuoksi niihin turvautunutkaan. Hän pyrki\nsanan voimalla sanankuulijainsa sydämiin ja siksi hän, poiketen\nkatoolisen kirkon jumalanpalvelustavoista, puhui kansalle sen omalla\nkielellä, koettaen siten sille oppiaan ymmärrettäväksi tehdä. Ja hän\nkehoitti pappejaan samoin tekemään, -- kunpa vain niiden oma valistus\nriittäisi nostattamaan ituja heidän opetustyöstään! Tämän kansan, joka\nnyt tuolta loitolta koivikon laidasta epäillen kuuntelee, sen saa kyllä\nlähestymään, jos opettajan oma olemus siinä kykenee ylläpitämään uskoa\nja antaumusta!\n\nIlmeistä oli, että piispan puhe Karmalan törmälläkin syvästi\nkuuntelijoihin vaikutti. Hänen lopetettuaan seisoivat miehet sanaa\npuhumattomina tiheässä ryhmässä ja läksivät sitten yhtä äänettöminä\nyksitellen hevosiaan juottamaan. Heistä tuntui, että he olivat\nruvenneet tajuamaan jotakin korkeaa ja kaunista, vaikkeivät vielä\nosanneet sanoa, mitä se oli. Mutta naisista monet vetistelivät ja kun\npiispa messupukunsa riisuttuaan astui seurueineen tupaan, ennen kuin\nlähti haukkaamaan vierasvaraisen emännän tarjoamia keitoksia, silloin\nkyyneliin heltynyt Marketta polvistuen kynnyksellään hänen lievettään\nsuuteli, ja piispa siunasi lempeästi tuon sanankuulijoistaan\nhurskaimman. Mutta sillaikaa kuin seurue tuvassa aterioitsi, pistäysi\nMarketta vikkelänä pihalle, mihin piispan juhlapuku oli kivelle\nlaskettu, ja hänen keritsimensä välähtelivät nopeasti, kun hän\nmessukasukan helmasta pienen helmisen helpeen leikkasi, viedäkseen sen\nkarsikkoonsa Mustanahon laelle. Siellä hän pyhiä aarteitaan --\nalttaripaaden muruja ja käärmeen käräjäkiviä -- säilytti pienessä\npussissa, jossa uskoi asuvan haltijoita hallitsevan voiman.\n\nMutta jo astui pihalle piispan veljenpoika, ritari Olavi Niilonpoika\nTavast, Hämeenlinnan linnanvouti, joka huovien päällikkönä piispan\nmatkueessa kulki. Hän kiirehti nyt kyytimiehiä kuormittamaan hevosensa\nja satuloimaan toiset piispan seuruetta varten. Sillä matkalle oli\njouduttava, päivän taival oli pitkä.\n\nPaljon olivat rantakyläin talonpojat hevosia piispaa varten tuoneet,\nmutta vähiksi kävivät ne sittenkin. Jo täytyi Olavi-herran lopulta\nlähettää asemies hakemaan Tuomas-isännän halmeelta sekin nuori\nsälköhevonen, jonka kyntömies oli raskaan puuauransa eteen valjastanut.\nSynkän kirouksen päästi karkea maanmuokkaaja, kun hänen oli auran\nedestä varsansakin riisuttava ja jätettävä kynnöksensä kesken, ja hän\nmurahteli rinnusta aukoessaan.\n\n-- Ei heille riitä kymmenyksetkään talonpoikain saaliista, piispoille\nja papeille. Vielä työpäivän raatajalta pilaavat, hevosenkin valjaista\nvievät!\n\n-- Mutta tuleehan hevosesi takaisin parin kolmen päivän perästä,\nlohdutteli pystykypäräinen asemies.\n\n-- Tulee jos tulee ja jos ei tule, niin kärsiköön talonpoika vahingon.\n-- Mutta ennenkuin Tuomas ohjakset käsistään päästi, huusi hän\njyrisevällä äänellä luokseen pellolle Heinon, joka siellä ahteella\naamukauden miesten tarinaa oli kuunnellut ja kaikkea piispanmatkueen\nkomeutta katsellut. Hänelle hän virkkoi: -- Mukaan lähde sinäkin,\nHeino, sälköä kotia saattamaan, mutta selkään varo menomatkalla\nnousemasta, vekara!\n\nHepo vietiin halmeelta, ja Heinon kuokkaan kävi nyt isä-Tuomas käsiksi.\nMutta Heino loikkasi kohona veräjän yli ja viiletti taloon niin\nkiireesti, että lahkeet vain vilkkuivat vesakossa. Mieluisampaa\ntehtävää hänelle ei olisi isä voinut antaa kuin lähettää hänet piispan\nmatkueen mukaan, sen tarinoita ja kaskuja kuuntelemaan ja näkemään\nmaailmaa suuren salon takanakin, Savilahden oudoilla kylillä. Ja hän\nkiiruhti kenkimään, ettei isä vain ehtisi käskyjään peruuttaa ja että\nhän pian joutuisi toisten kyytimiesten matkaan, jotka jo ratsujoukon\njälkiä jalan kujasta lehtoon laskeusivat.\n\nMutta kujan suussa, lehdon liepeessä ja puolittain sen peitossa, seisoi\nhajareisin Karmalan juureva Erä-ukko, katsellen tuota poistuvaa\nkomeutta. Hänen tähystävistä silmistään välähti kätketty viha. Hän ei\ntiennyt, miksi häntä kiukutti tuo lempeä mies, joka ei kenellekään\npahaa tehnyt; mutta hänestä tuntui, että hänen oma mahtinsa ja\nvaikutuksensa heikkeni sitä myöten, kuta hanakammin salokyläin kansa\nheittäytyi piispan puheita kuuntelemaan. Itse ei hän uskonut\nristiniekan mahtiin. Nytkin hän, kun retkikunta oli saloon huvennut,\nmelkein vahingoniloisena siirsi silmänsä katsomaan, kuinka puolenpäivän\njälkeen pilven lonka nousi läntiselle taivaalle, illaksi sadetta\nennustaen. Ja ukko mietti ilkkuen itsekseen:\n\n-- Mahtaneeko piispa paljoakaan kaikella kirkkokomeudellaan, saa nähdä,\nosaako tuo edes poutaa matkapäivikseen loihtia!\n\n\n\n\nIII. HEIMOLAISKANSAN LUONA.\n\n\nTanner tömisi ja kangas soi, kun piispan monikymmenlukuinen matkue\nratsain ja jalan taivalsi varjoisia metsäteitä myöten kohti kaukaista\nitää, ja kauas kaikkosi jänis ja peura polkutien varrelta, jossa\nerämaan rauhaa häiritsi matkamiesten meluava lauma. Siimekseen\npeittivät päivän korven korkeat petäjät, mutta se läntinen pilvenlonka\nei toki sadetta nostanut, se vaipui kuivana alas, kertoen kauas\ntaaksepäin jääneen Karmalan Erä-ukolle piispan luontoakin hallitsevasta\nmahdista.\n\nVasta kun päivä oli mailleen menossa, saavuttiin rajasalon\nVahvajärvelle ja sen rannalla, Juuritaipaleessa, antoi piispa vihdoin\nvaahtoavan ratsunsa seistä. Hän tunsi sen rinteen jo entuudestaan.\nKerran nuorempana, näitä samoja matkoja talvikelillä tehdessään, oli\nhän samalla rannalla yönsä viettänyt havumajassa kinosten keskellä,\nroihuavan hirsitulen ääressä. Nuotion siihen nytkin miehet rakensivat,\nmutta piispalle pystytti Olavi Niilonpoika teltan törmän korkeimmalle\nkunnaalle. Väsyneet hevoset laskettiin laitumelle järven ruohoiselle\nrannalle, ja kun iltamessu oli pidetty, uupuivat sekä papit että\nmaallikot uneen lehtivuoteilleen, joiden vierestä liekit vähitellen\nhiillokseksi laskeutuivat, paistaen sieltä kuin savuava kankaansilmä\nkevätkesän valjuun yöhön.\n\nMutta alempana järven partaalla valvoivat saattomiehet vuorotellen ja\nvartioivat rantaruohoa jyrsiviä hevosiaan, etteivät ne loittonisi liian\netäälle sydänmaahan, mistä kontio saalista haisteli. Niinpä istui\naamuyöstä siellä rantakivillä Suopellon suulas ruotumies tarinoiden\nKarmalan nuoren Laurin kanssa, jota jo miesten kirjoissa pidettiin.\nSuopellon Sipi oli jo ikämies, vaikka vielä liikkuva olikin, ja hän\nmuisti kotikylänsä ja heimonsa vaiheet kaukaisesta lapsuudestaan asti\nselvemmin kuin kukaan muu, muistipa vielä isänsä ja ukkonsakin tarinat\nheidän aikaisiltaan ajoilta. Ja niistä hän nyt katkelmia kertoi\nnuorelle ystävälleen valvonnan ratoksi, jutteli kaskuja noista Savon\nmiehistä, joita he nyt olivat lähdössä heidän asuinpaikoillaan\ntervehtimään, mutta joita Hämeen väet eivät muuten koskaan tavanneet\nmuualla kuin sotaisissa kahakoissa erämailla. Heimojen välit olivat\nperin vihamieliset. Siksipä oli silläkin salotaipaleella, jota he nyt\nolivat kulkemassa, niin vähän liikettä, että tuskin kovalla maalla\ntien pohjaakaan tuntui, siksi ei ollut salon molempain puolien\nraja-asukkaillakaan mitään yhteyttä keskenään, siksi he karttoivat\ntoisiaan milloin toistensa kuuluville tulivat. Joskus vain ihmeeksi\njoku satunnainen matkustaja, turkistenostaja tai ruunun lähetti, kulki\ntämän talottoman korven poikki toisesta asutuksesta toiseen, leväten\nsilloin aina yönsä Vahvajärven Juuritaipaleessa.\n\n-- Eipä liene näin lukuisaa matkuetta koskaan tämän taipaleen kautta\nkulkenut, virkahti Lauri, tähystellen öiselle selälle, johon kelmeä\ntaivas kuvastui.\n\n-- Harvoinpa viime aikoina, eikä minun muistini varrella koskaan,\nvastasi verkalleen Suopellon Sipi. -- Mutta ennen aikaan ovat näitä\nvälimaita kyllä vielä suuremmat miesjoukot samoilleet, kulkeneet sekä\nnäitä taipaleita että yleensä saloa pitkin ja poikki. Eikähän siitä\ntaida vielä niin ylen paljon aikaakaan olla. Isävainajani ne vainon\najat vielä hyvin muisti.\n\n-- Vainon aikoja olivat siis nekin, virkkoi Lauri.\n\n-- Nepä ne vasta olivatkin. Sehän on eri heimoa tämä Savon kansa kuin\nmeidän väki, mistä lieneekin sieltä Karjalan meren kupeilta tänne\nkulkeutunut. Mutta jo silloin ennen vanhaan, kun siellä suurten koskien\ntakana elivät, tekivät he miesjoukoilla suuria ryöstö- ja hävitysretkiä\nmeidän, hämäläisten, rintamaille. Kuuluvat ollen sotaisia, viekkaita\nmiehiä -- ja niinpä ne ovat vieläkin --, nekun illan hämärässä kylän\nlaitaan, metsään, hiipivät, ja sieltä sitten yön tullen ihmisten\nmaatessa taloihin hyökkäsivät, ryöstivät karjan, veivät viljan ... ja\nsitten taas palasivat laajojen salojen halki omille mailleen... Niin,\npaljon niistä ryöstöretkistä on vanhoilla miehillä vieläkin muistoja.\nNiin ne meidänkin esivanhemmilta polttivat kotitalot etelämmästä\nHämeestä, ja silloin ne ovat isoisät joukkoineen Sysikorpeen\nmuuttaneet. Monta kertaa saivat näet vanhempamme ruveta uuteen paikkaan\nuusia saunoja salvamaan, kun vanhat olivat poltetut, ja uutta karjaa\nkasvattamaan sen sijaan, minkä vainolainen oli vienyt mennessään näiden\nsamain salotaipaleiden taa.\n\n-- Mistä niillä oikein oli ne vihat? tiedusteli Lauri, kun vanhus\nvaikeni. Ja tämä huudahti:\n\n-- Mistä! -- ne oli ikivanhoja vihoja, heimovihoja, kostovihoja, isiltä\naina pojille perittyjä. Toisen heimon miehet särkivät toisilta\npyydykset erämaissa tai tappoivat ajoporon tai veivät hevosen tai\nryöstivät naisen orjakseen. Ja toinen kosti, hävitti hänkin puolestaan\nja ryösti toisen heimon kylät. Monelta Hämeen mieheltä ovat\nsilloin karjalaiset tukan kerinneet, viedessään hänet raatajaksi\nkotirannoilleen, mutta moni Karjalan neito on myös Hämeen kylissä\nvääntänyt jauhinkiveä ja ikäväänsä itkenyt.\n\n-- Ne siis meidänkin miehet tekivät ryöstöretkiä näiden taipaleiden yli\nKarjalaan?\n\n-- Tekivätpä tietysti, luontohan se karkeni heilläkin. Väliin taisivat\nnuoret miehet vain huvikseen näillä ryöstömatkoilla hiihdellä, mutta\njoskus kuuluvat Hämeenkin puoleiset tehneen oikein satojen miesten\nvoimalla suuria sotaretkiä Karjalan rannoille, luiset kypärät päässään,\nhirvennahkaiset kilvet kädessään. Ja julmasti kuuluivat ryöstäneenkin\nja hävittäneen silloin vainolaistensa kyliä, armotta tappaneen kaikki\nelävät, ja tavaraa paljon kotiinsa kuljettaneen. Onhan niitä sen ajan\nryöstötavaroita vieläkin tallella vanhoissa taloissa.\n\nKauan istuivat hevospaimenet ääneti näihin muinaiseläjäin\nmuistovaiheisiin vaipuneina, katsellen, kuinka etäällä järven selällä\nvalju taivas ja tumma vesi sulivat yhteen. Mutta taas Laurin mielessä\nvirisi uusi kysymys:\n\n-- Mutta ovathan savolaisetkin tätä samaa kansaa kuin mekin?\n\n-- Samaa kai ovat, myönnytti Sipi, -- hyvin me heidän kielensä\nymmärrämme, täällähän ne naapureinamme elävät. Mutta toista ovat\nheimoa, vihakkain ovat joutuneet. Kuta lännemmäs savolaiset sieltä\nsuurien selkien poikki kulkivat, sitä useammin heidän kanssaan yhteen\ntörmättiin. Juuri näidenkin järvien rannoilla ovat silloin savolaiset\nja hämäläiset partiomiehet toistensa retkiä väijyneet, kuin ilves\npuusta vaanii ohitse kiitävää peuraa. Ja näitä heimosotia kesti kauan,\nmonta miespolvea, niin ovat vanhat kertoneet. Ne lienevät lakanneet\nvasta vähitellen ja pakolla sen jälkeen kun uudet vieraat tulivat tähän\nmaahan, ne vieraat, jotka laskivat veronalaisikseen sekä meidät\nhämäläiset että myöskin savolaiset.\n\n-- Niin, Ruotsin miehet.\n\n-- Niinpä niin, heidän soturinsa ja herransa, heidän pappinsa, heidän\nvoutinsa. Mutta ei ne hämäläisten ja savolaisten kahakat vielä\nsiihenkään kokonaan päättyneet. Ei hetikään! Se möyry ja melu, joka\nnytkin melkein joka vuosi kuuluu kalajärviltä, mitä se on muuta kuin\nniiden vanhojen vihojen peruja.\n\n-- Mutta savolaisethan ne nyt työntyvät meidän takamaillemme.\n\n-- Niin ne ovat ennenkin tehneet, vaikka ennen ne saattoivat tulla\nsuoraan rintamaille. Vanha on tämä nykyinen viha, eikä se ole lauhtunut\nkoskaan.\n\nLauri oli kuunnellessaan noita tarinoita heimonsa vanhoista\ntaisteluista ja kärsimyksistä mielikuvituksessaan muodostellut niistä\njo kirjavia taistelukuvia. Hän näki heimonsa ja isänsukunsa vuoroin\nmaahan masentuneena, vuoroin koston tuleen tuprahtaneena. Ja hän\najatteli jännityksellä, että hän nyt juuri oli kulkemassa noiden\nikivanhain vainolaisten kotoisille kylille, näkemään läheltä nuo samat\nvihatut miehet, jotka olivat niin paljon surua hämäläisten koteihin\nmiespolvien varrella tuottaneet ja joista hän lapsuudestaan asti oli\nvain hirmujuttuja kuullut.\n\nMutta hänen toverinsa nousi:\n\n-- Katso, tuolla rupeaa taivas jo päivännousun puolella ruskottamaan.\nMeillä on ehkä vielä aikaa vähän hiilloksen vieressä loikoa, nouskoot\ntaas toiset miehet hepoja paimentamaan, kunnes piispa lähtee\ntaipaleelle.\n\nSipi kävellä köpitti rannalta nuotion luo, missä matkue sikeää unta\nveteli, ja herätti sieltä pari nuorempaa miestä valvomaan. Mutta Lauria\nei enää nukuttanut. Hän asteli Vahvajärven hietikkorantaa pitkin ja\nkatseli, miten aamutuulen ensimmäiset väreet lahden pintaa elpymään\nherättelivät ja miten itäisen rannan takaa metsä vähitellen raskaasta\nyötummuudestaan kirkastui ja ikäänkuin kuultavaksi kävi, kun sieltä\naurinko verkalleen nousi. Hänen mielessään risteili yhä äskeisen\ntarinan luomia kuvia: ryöstömatkoilla hiihtäviä keihäsmiehiä,\nmetsänrinnassa kykkiviä hiipijöitä ja savuavia tuvan raunioita, ja hän\najatteli, että vielä on kerran hänenkin aikansa, kerran se kostaa\nhänkin sukunsa surmat ja surut...\n\nLauri teki lehdon kautta mutkan, ajaen sinne painuneet hevoset\nrannemmas kokoon, ja palasi sitten männikön läpi törmälle, missä Heino\nnyt vuorostaan hoiti vartian virkaa. Mutta toisaalta, telttamäeltä,\nnäki hän samalla piispan jo kävelevän nuotion ohitse rantaan päin,\nsiihen, mistä ruohokenttä sileänä vesirajaa kohden luisui. Siihen äijä\npysähtyi katsomaan, kuinka aurinko parastaikaa nousi petäjikön takaa ja\npani lehtevät rannat ikäänkuin kylpemään hopeankarvaisessa vedessä.\n\nSitä katseli aamuvirkku vieras ja taas katseli hän kaunista, vehmasta\nnurmikkorinnettä. Ja Lauri, joka oli vesakon rintaan pysähtynyt, kuuli\nhänen itsekseen virkahtavan:\n\n-- Olisipa tässä majatalon paikkakin mukava, tässä sileä piha ja tuossa\nvalmis valkama!\n\nMutta samalla huomasikin piispa Laurin ja viittasi hänet puheilleen:\n\n-- Tiedätkö, nuori mies, onko tämä järvi Hämeen vaiko Savon puolta?\n\nUjostellen astui nuori talonpoika mahtavan hengenmiehen luo ja vastasi:\n\n-- Taitaa olla melkein siltä väliltä. Meidän takamaihin tämä järvi aina\non luettu, mutta nyt savolaiset joka kohdassa pyrkivät työntymään\nmeidän erämaille ja vesille.\n\nPiispa hymähti. Taas sama valitus, jota hän pitkin matkaansa oli Hämeen\nrintamaan laitaa kulkiessaan joka kylässä kuullut. Saattoihan hän jo\narvata kuulevansa sen tältä juuri miehistyvältä nuorukaiseltakin, jolla\nkuitenkaan ei voinut olla paljoakaan omaa kokemusta takamaariidoista.\nJa piispa kysäisi äkkiä:\n\n-- Vihaatko sinäkin jo savolaisia?\n\nVeret kohosivat nuorukaisen ohimoille, olipa kovin äkkiä tullut se\nkysymys. Mutta äskenpä hän juuri oli sitä ajatellut, ja hetkeäkään\nempimättä hän nyt vastasi:\n\n-- Vihaan!\n\n-- Miksi, -- mies sinun iälläsi jo?\n\n-- He ovat sukuni vihollisia, meitä ovat he aina vainonneet, minulta\nisän tappoivat -- ja äidin.\n\nPiispa kuunteli kummissaan Laurin lyhyttä vastausta, joka kumminkin\nsisälsi hyvin riittävät vaikuttimet hänen vihaansa.\n\n-- Vai tappoivat, milloin ja missä?\n\n-- Puolikymmentä vuotta sitten, kalajärvillä.\n\nTutkivasti tarkkasi piispa nuorukaisen avonaisia kasvoneleitä: hän luki\nniistä tyyntä, mutta samalla lujaa päättäväisyyttä.\n\n-- Ja sinä olet päättänyt sukusi kostaa, niinkö? Aiot kalajärville\nsinäkin, siellä haet vainolaiset käsiisi ja isket heidän kimppuunsa --\nniinkuin isäsi aikoinaan?\n\nNuori mies ei vastannut, mutta hänen rävähtämättömät silmänsä\nkertoivat, että jokseenkin niin hän tulee tekemään, -- niinpä tekisi\nhänen sijassaan joka mies.\n\nMutta vanha piispa vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Noin se juuri viha ja\nkosto kulkee perintönä polvesta polveen, suvusta sukuun, -- milloin se\ntalttuu, miten se päättyy? Piispan tiedossa olivat jo nuoruuden ajoilta\nasti olleet nuo alituiset riidat ja veriset erämaan kahakat molempain\nnaapuruksina eläväin heimojen välillä ja piispanaikanaan hän oli usein\nsurren ja huolestuneena siihen asiaan huomiotaan kiinnittänyt. Hän\noivalsi varsin hyvin, että tuo riitainen, sotainen elämä oli omansa\nhidastamaan kristinopin ja valistuksen levenemistä rintamaiden\nlaidoille. Se juuri ylläpiti siellä enemmän kuin mikään muu mielten\nkesyttömyyttä ja tapojen raakuutta ja lietsoi raja-asujaimiin\nalituisesti niitä entisten pakana-aikain intohimoja, joita kirkon olisi\npitänyt kitkeä sydämistä pois. Noiden riitaisuuksien tasoittaminen oli\njuuri Maunu-piispan nykyisenkin tarkastusmatkan tärkeimpiä\ntarkoituksia. Hän nytkin siinä hiljaisissa mietteissään harkitsi, miten\nhänen parhaiten olisi koetettava sitä toteuttaa. Ja silloin hän tuli\najatelleeksi, että jos saataisiin vakinaista, rauhallista asutusta\ntänne molempain heimojen välimaille ja siten entisten riistariitojen\nsijaan liikettä ja rauhallista yhteyttä asutusten välille, niin se\nepäilemättä vähitellen vaikuttaisi katkeruutta sulattavasti ja oloja\ntasoittavasti. Esivallan pitäisi pyrkiä vakinaisesti asuttamaan nämä\nerämaat, silloinpa loppuisi vähitellen kiista takamaista! Ja hän\nvirkahti ääneensä, puolittain itsekseen, puolittain Laurille:\n\n-- Tähän Juuritaipaleeseenkin pitäisi saada talo, vakinainen asutus,\nsittenpä olisi täällä majapaikkakin matkamiehille. Sitä ajatelkaa\ntekin, nuoret miehet, se olisi teille paljoa hyödyllisempää kuin\nkostoretket kalajärville. Ja sellaiselle uudisasutukselle minä kyllä\nverovapaudenkin hankkisin, sillä se pohjustaisi tänne rauhan heimojen\nvälille.\n\nLauri katsoi piispaa kummastellen. Hänellekö se tuota kaikkea jutteli.\nMutta piispakin havahtui samassa mietteistään. Hän näki auringon\nkohoavan jo petäjikön yläpuolelle ja muisti, että päiväntaival tänään\non pitempikin kuin eilen.\n\n-- Aika on koota hevoset ja tuoda ne leiritulille, lausui hän nyt,\nkatkaisten äskeiset haaveensa. Samassa hän näki Heinon, joka siinä\nsyrjästä oli kuunnellut piispan Laurille lausumia sanoja ja jonka\nsilmät uteliaina pälyivät. Tälle hän nyt virkkoi: -- Ja sinä poika, käy\nherättämässä nukkujat nuotion äärestä. Maltas ... etkö ole sinäkin\nKarmalasta, oletteko veljekset?\n\n-- Emme, vaan veljesten lapset.\n\n-- Onko sinullakin jo sukuvihaa savolaisiin, aiotko sinäkin\nkalajärville kostamaan?\n\n-- E-en, vastasi Heino verkalleen, uskaltamatta kuitenkaan kertoa, että\nmieli hänellä kyllä tekee, mutta isä ei laske.\n\n-- Se on oikein, ei vihasta siunausta kasva. Niin, mene, herätä\nsaattoväki aamumessuun!\n\nPian olikin leiri jalkeilla ja tuokion kuluttua taas painumassa\nhavumetsän halki ja rimpisoita kierrellen yhä etemmäs itään.\n\nKun piispan saattue illan suussa läheni Savilahden kyliä ja metsästä\nrupesi puitten lomitse vilkkumaan sinistä vettä ja harmaita\nhalmeaukeita, silloin kävivät taipaleensa iloisessa tarinassa kulkeneet\nhämäläiset saattomiehet vakaviksi ja harvasanaisiksi, ja ääneti nyt\nvesakon läpi vaellettiin aukeneville maille. Olipa jännittävä tuo\nhetki, kun nyt saavuttiin vanhojen vainolaisten asuinmaille ja siellä\noli yhdyttävä noihin samoihin miehiin, joiden kanssa vain ase kädessä\nennen oli keskusteltu; ja taisipa joku vähän arkaillenkin sinne astua,\nmuistellen niitä iskuja, joita ennen oli antanut tai saanut.\nSavolaiskylän hurtat päästivät hirmuisen äläkän, kun metsästä\nloppumaton miesjoukko rupesi esiin lappamaan, ja tuossa paikassa olivat\nkaikki järvenrannan eläjät, miehet, naiset ja lapset, ulkona\nkylänraitilla katsomassa piispan upeaa saattuetta, -- harvoinpa näille\nkaukaisille rannoille pienempikään vierasjoukko nähtäväksi kulkeutui.\nIhmeissään, suut selällään, metsäkylän asukkaat aitojen takaa tuota\nsaattuetta kurkistelivat, ja kun se oli ohi kulkenut, juoksivat he sen\nperästä kirkkomäelle asti, jonne opas seurueen ohjasi. Se oli\nvilkkaampaa väkeä kuin Hämeen kansa, sen huomasi piispakin kohta sekä\npuheista että liikkeistä, mutta hän kuuli myöskin jo tällä ensi\ntapaamalla, kuinka savolaisten joukosta heti ihmettelynhuudahdusten\nohessa singahteli pistopuheita hänen hämäläistä saattoväkeään vastaan.\n\n-- Työntyypä tänne hämäläisiä rysänvarkaitakin!\n\n-- Lienevätkö nyt hölmöläiset tulleet täältä asti meidän pyydyksiämme\nkokemaan?\n\n-- Mutta täällä voivat puntaripäät pian itse loukkuun tipahtaa!\n\nNiin Savon miehet naapuriheimon vieraita tervehtivät. Hämäläiset olivat\nnäet usein hävittäneet savolaisten pyydyksiä, kun nämä olivat tuoneet\nniitä niille takamaille, joita hämäläiset ominaan pitivät, ja siitä nyt\nSavon miehet heti vihojaan purkivat. Mutta piispan saattomiehet eivät\nmitään vastaan virkkaneet, hehän eivät nyt olleet omilla asioillaan, ja\nkun Olavi Niilonpoika perille tultua saattoi heidät yöpymään kirkkoa\nvastapäätä olevaan Tarvaisen taloon, joka oli suurin kylässä ja jossa\nmatkalaisten oli tapa vierailla, niin he pitempiin puheisiin\npuuttumatta hevosensa aituukseen veivät ja tuvan lattialle levolle\nlaskeusivat. Mutta sen varansa vanhemmat miehet kuitenkin yölläkin\npitivät, että nukkuessaankin toisella silmällä valvoivat, sillä\nsavolaisten vieraanvaraisuuteen he eivät luottaneet.\n\nMutta vanhaan piispaan nuo pistosanat, joilla hän kuuli savolaisten\ntervehtivän hämäläisiä naapureitaan, koskivat vielä syvemmin kuin\nasianomaisiin itseensä. Hän tunsi hyvin ne ulkonaiset syyt, jotka tuon\nheimovihan niin katkeraksi olivat tehneet. Vielä satakunta vuotta\nsitten oli tämä Savon kansa ollut Suuren Novgorodin venäläisten\npajarien veroväkeä, vasta Pähkinäsaaren rauha oli Savon maakunnan\nliittänyt Rooman kirkon ja Turun piispan vaikutuksen alaiseksi, ja\nsiellä olivat siten sekä uudet yhteiskunta-olot että kirkolliset\nkäsitteet kansan mieleen vielä höllemmin juurtuneet kuin Hämeen maassa.\nEnnen oli Ruotsin ja Novgorodin välisen rajan katsottu kulkeneen juuri\nniitä samoja saloja myöten, joiden yli piispa nyt oli ratsastanut ja\njotka erottivat noiden toisilleen vihamielisten heimojen, karjalaisten\nja hämäläisten, asuma-alat. Mutta senjälkeen kun Savon kihlakunta oli\nlopullisesti Ruotsille luovutettu, oli osa tuota karjalaista kansaa,\nlohkaistuna irti heimostaan, joutunut saman herruuden alle, joka jo\npaljoa ennen oli valloittanut Hämeen maan. Tästä alkaen ja sen pakosta\nolivat savolaiset myöskin ruvenneet asutustaan lännemmäs siirtämään.\nKun he rajankäynnin jälkeen olivat menettäneet vanhat Pielisen puolessa\nolevat takamaansa ja kalajärvensä itäiselle, s.o. Novgorodin, puolelle\nrajaa, oli heidän täytynyt ruveta hakemaan uusia pyyntimaita\npohjoisesta ja lounaasta. Mutta siellä he olivat pian osuneet\nhämäläisten vanhoille takamaille ja joutuneet tappeluihin niiden\nomistamisesta. Tuo kehityskulku se juuri, sen sijaan että se olisi\nvetänyt Saimaan savolaiset kiinteämmin läntisen vaikutuksen alaiseksi,\noli puhaltanut uuteen liekkiin vanhat heimovihat ja lietsonut mieliin\nsen katkeruuden, jonka piispa nyt näki niin korkeana kuohahtavan\nkummallakin puolella rajasaloa.\n\nJa sitä vanha piispa suri. Kirkolla piti siinä kesytystyössä, jota nämä\nolot kaipasivat, olla suuri ja ratkaiseva tehtävä. Mutta murheekseen\npiispa havaitsi, että hänen papistonsa vaikutus oli täällä kovin\nvähäinen. Hän antoi sen vuoksi jo heti ensimmäisenä aamuna Suur-Savoon\ntultuaan siitä ankarat nuhteet Savilahden pitäjän ja Juvan kappelin\npapeille, jotka häntä vastaanottamaan olivat kokoontuneet Savilahden\npappilaan. Näitä asioita hän aikoi saarnoissaan selitellä sille\nsavolaiselle kansallekin, jota oli sangen lukuisasti piispankäräjille\nkokoontunut, kehoittaakseen sitä naapuruussovintoon, rauhaan ja\nveljesrakkauteen.\n\nNäitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna, istuen\nseurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista Savilahden\npappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan piispalliseen\nasuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi jo ruveta\n\"yhteen\" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin ryntäsi hänen\nkotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi\nhätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut\nkirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa ja että siellä\nilmikahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten\nvälillä.\n\n-- Muuan mies on jo lyöty veriin ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee\nsiellä miesten käsissä, -- kuulkaa noita huutoja!\n\nSäikähtynyt pappi repäisi oven auki, ja aivan oikein, sieltä\nnaapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten\nnähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.\n\n-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti\npiispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa tempaisten.\n\n-- En sitä ymmärrä, vastasi pappi. -- Pientä kahnausta oli aluksi ja\nyhtäkkiä se leimahti...\n\n-- Tulkaa, käykäämme tuon kiihoittuneen kansan luo!\n\nJa piispa lähti kiireisin askelin, mutta juhlallisen vakavana astumaan\nkirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätientakaiseen\ntaloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja josta\nnaisia ja lapsia ulisten juoksi pakoon. Papit ja munkit seurasivat\nhänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä oli\ntapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. --\n\nMitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä\njuhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä\nviettäneet?\n\nEi oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin niin paljon, että\nvanha piispa näki, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli,\njota hän oli aikonut juurruttaa mieliin, kuinka herkkä kiihkon henki\noli liekkiin leimahtamaan nytkin, vaikka hän itse oli saapuvilla.\n\nKun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla\nolivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä\nmustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan\nsuusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet.\nHe tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja\nsavolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle\npäivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.\n\nSiihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen\noli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.\n\nMutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, -- lyhyenläntä jurrikka,\npää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä, -- ihan siihen\naitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän\nvieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti\ntutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta\ntutkimaan.\n\nHän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli\nkaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen\nkuvan. Vihdoin jo kysäisikin:\n\n-- Mistä sinulla tuo solki on?\n\nTuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle ja hän vastasi vähän\ntiukasti:\n\n-- Sitäkö himoitsisit, -- omanipahan se on!\n\nSolkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt\nmuutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian\nsuuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja uteliain, jonka\nhämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse\närtyen ja ärsyttäen:\n\n-- Omahan se on ryöstettykin tavara, -- tuttu on tuo vaski tässä\ntalossa!\n\nJa toiset säestivät:\n\n-- Vai sillä soljella tulit Savoon rehentelemään!\n\nNyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli soljen saanut\nlahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä\npalatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet\nsavolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta ukko ei ollut\nhänelle tarkemmin kertonut, mistä hän soljen oli saanut, oli vain\nkäskenyt Laurin sitä tarkoin säilyttää. Varmaankin solki oli sodasta\nsaatu, varmaankin nyt savolaiset sen tunsivat jonkun kaatuneen\nheimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kuin\nse juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin\nsilmäin kiukun. Toiset Hämeen miehet eivät koko juttua käsittäneet\nmuuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo Suopellon\nrauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle:\n\n-- Eriä loitommalle, se solki pysyy siinä missä on.\n\nMutta kuumaveristä Savon miestä se vastaus yhä ärsytti, hän hierausi\nuhmaillen yhä lähemmäs Lauria ja kiljahti:\n\n-- Mutta entäpä jos ei pysykään, jos talo periikin tavaransa.\n\nJa hän rupesi Laurin mekonrinnustaa tapailemaan. Mutta kiukustuneena\nkarahti silloin nuori hämäläinen pystyyn, viskasi ärhentäjän luotaan,\nniin että tämä heilahti loitommalle, ja huusi:\n\n-- Varo hyppysiäsi, kuritta ei kukaan Karmalan miesten rinnuksia\nkopeloi!\n\nSe oli kahakan alku. Pystyyn olivat ponnahtaneet sekä Hämeen miehet\nettä savolaiset ja uhkaavina he siinä vastakkain seisoivat. Samalla\nkäveli talosta siihen eräs vanhempi savolainen, laiha ja luiseva,\npäässään valkoinen kuikannahkalakki ja silmissä sama verestävä kiilto\nkuin äskeisellä ärhentäjällä. Nuoremmat Savon miehet vähän\nsyrjäytyivät, laskeakseen hänet aitan luo, -- siitä ja miehen ryhdistä\nsaattoi heti nähdä, että siinä on savolaisten johtomies, Tarvaisen\nisäntä, jonka vanhimmat hämäläiset kylläkin kalajärviltä tunsivat. Tämä\nnyt keskusteluun puuttui ja virkahti:\n\n-- Vai Karmalan miehet täällä huutelevat Tarvaisen pihalla, vai tänne\nlähetti Erä-ukko piimäsuunsa meille pajattamaan Hilppa-vainajan\nvaskissa, sama ukko, joka Hilpan salolle tappoi.\n\nTämä viittaus hämäläisten vihattuun eräjohtajaan leiskautti uuteen\ntuleen savolaisten jo kuumenneet veret, ja uhittelevana läheten\nvirkahti savolaisista yksi:\n\n-- Niitä penikoita on vähän nokitettava!\n\nHämäläiset olivat käyneet vakaviksi, he näkivät toden olevan\nkysymyksessä. Kehään he asettuivat Laurin ympärille, jonka kimppuun\nsavolaiset erityisesti pyrkivät. Eikä Heino-poika enää voinut hillitä\nkiukkuaan, hän huudahti:\n\n-- Tulkaa, ne penikat osaavat purra niinkuin ukkokin, jonka hampaat\ntunnutte tuntevan!\n\n-- Purepas, maitohammas, karjaisi siihen tuo lähinnä seisova riidan\naloittaja ja iski samassa nyrkillään Heinoa vasten suuta, niin että\nveri turskahti ikenistä ja poika tantereeseen kepertyi.\n\n-- Pure nyt, hampaaton nulikka! ilkkui iskijä. -- Ja tulkaapa vielä\nkerran kalajärville, niin saman kyydin saatte kaikki!\n\nToisetkin savolaiset kävivät kiihoittuneina vieraisiinsa käsiksi. Mutta\njo olivat nämäkin aseen käteensä löytäneet ja Suopellon Sipi astui\nesiin halkoa heilutellen ja virkkoi:\n\n-- Näinkö Savossa on tapana kohdella vieraita, jotka aseitta kylään\ntulevat. Hyvä, nyt tulkaa, mutta kaatua tässä pitää useampia Savon\nmiehiä siihen, mihin meitä yksi!\n\nSavolaiset taittoivat aidasta aseita ja toiset hakivat pirtistä\nkirveitään, -- kaikki huusivat ja melusivat.\n\nTällä kohdalla se oli piispan kotikappalainen ohi kulkiessaan kahakan\nnähnyt ja kiiruhtanut siitä pappilaan sanaa viemään. Mutta sillä välin\nkiihtyi jo tora ilmi tappeluksi, seipäät sinkoilivat molemmin puolin,\nverta vuotavana juoksi viereiseen Kylliäisen taloon eräs savolainen,\njoka halosta oli iskun niskaansa saanut, yleinen meteli ja juoksu\nvallitsi taloissa ja kylätiellä.\n\nSilloin astui kookas piispa pirtin kupeitse pihalle, astui täydessä\nmessuasussaan pappiensa seuraamana aittaa kohden ja hänen voimakas\nääneni jyrähti yli metelin:\n\n-- Asettukaa miehet! Pyhän Jumalanäidin nimessä, rauha!\n\nKuin jähmettyneinä jäivät tappelijat pitkin pihaa sen äänen pakosta\npaikoilleen seisomaan, ken halko ojossa, ken seivästä taittaen, jäivät\nkuin lamautuneina katsomaan tuota tappelun keskelle astunutta loistavaa\nilmiötä. Ja heidän kuohahtaneet verensä jäähtyivät samassa, kun\npiispavanhus silmät säkenöivinä jatkoi:\n\n-- Aseet alas, seipäät pois! Lakit päästänne miehet, polvillenne pyhän\nristin eteen!\n\nHän kohotti rinnallaan riippuvan kultaristin. Ja nuo juurikään niin\ntulistuneet, niin rutirohkeat miehet tottelivat kuin lapset\nvastaansanomatta hänen käskyjään ja kuuntelivat päät kumarassa, kun\npiispa surua ja suuttumusta värähtelevällä äänellä heitä nuhdellen\npuhui:\n\n-- Oletteko kristittyjä te, jotka Herran päivänä pyhän temppelin\njuurella käytte tappelemaan toistenne verta vuodattamaan! Veljinä\nteidän pitäisi täällä kristillisessä seurakunnassa elää, sovinnossa\ntoisianne auttaa ja Jumalan valtakuntaa edistää. Mutta te elätte kuin\npimeät pakanat, joilta kirkko armonsa kieltää, te olette kirouksen ja\nkuoleman ansainneet. Nöyrtykää ja rukoilkaa, onnettomat, että pyhä\nNeitsyt pehmittäisi sydämenne suuren paatumuksen, niin että vielä\nolisitte kelvolliset hänen huoneeseensa astumaan ja armoa pyytämään!\n\nVälittömästi ja syvästi vaikutti piispan juhlallinen ryhti ja ankara\nääni vielä enemmän kuin hänen sanansa äsken kiihtyneisiin mieliin;\nkaikki tunsivat yhtäkkiä olevansa ikäänkuin hänen henkisen valtansa\nalla, ja heidän oli siihen alistuttava. Hiljaa ja ääneti käveli jo\ntuokion kuluttua tuo juurikään niin meluisa joukko, miehet, naiset ja\nlapset, ylös mäelle kirkkoon päin, piispaa nöyrästi seuraten.\nHämäläisetkin astuivat sinne toisten jäljestä kiinteässä ryhmässä,\nsillä siellä hekin tunsivat parhaassa turvassa olevansa. Ja pian\nkajahtivat kirkosta hartaan messuvirren sävelet yli hiljaiseksi käyneen\nkylän aina metsään ja järvelle saakka.\n\nMutta jo piispan puheen aikana oli Lauri nostanut nurmelta nuoren\norpanansa, jonka verinen pää hervottomana retkotti, ja kantanut hänet\nrantaan, jossa hän Heinoa valellen virotti ja pesi hänen paksuiksi\nturvonneita huuliaan. Pian siellä poika virkosikin, ja syljeskeli vain\nja sadatteli, kun olivat häneltä kurkkuun asti etuhampaan iskeneet.\n\nMutta hetken kuluttua astui orpanusten luo siihen venhevalkamalle\nääneti ja varpaillaan nuori tyttö, joka toi saunasta liinasen, millä\nHeinon kasvoja kuivata. Se oli solakka ja hento tyttö, lapselta hän\nvielä etäämpää katsoen näytti, mutta kun hän siitä oikaisihe ja\nsilmille valahtaneen keltaisen tukkansa päälaelle sitoi, niin jo näki,\nettä siinä oli tyttö naisen ikään ehtimässä. Pehmeät olivat hänen\nhienosti ahavoituneet poskensa, ja säälivä veitikkamaisuus näytti\nväikkyvän tytön silmässä, kun hän vieraan virkoamista katseli. Hän oli\nhänkin ikäänkuin säikähdyksistään tointunut ja iloitsi siitä itse.\n\nSanaakaan siinä ei puhuttu. Vasta kun tyttö, liinansa kivelle\njätettyään, lähti astumaan poispäin rannasta, virkahti hänelle Lauri,\njonka mieli jo äskeisestä kahakasta oli aika lailla rauhoittunut:\n\n-- Oletko tämän talon väkeä, tyttö?\n\n-- Olenpa kyllä, miksi niin?\n\n-- Et kohtele meitä samalla tavalla kuin muu kotiväkesi, -- kuin\nveljesi äsken.\n\nTyttö katsahti vierasta vähän arasti, ikäänkuin epäillen, sopisiko tuon\nvainoheimoisen kanssa tarinoihin ryhtyä, vai pitäisikö siitä enempää\npuhumatta palata. Mutta eipä näyttänyt olevan pelkoon aihetta, tyttö\npysähtyi ja vastasi:\n\n-- Oma syysi se oli, miksi panit uhmalla rintaasi Hilppa-vainajan\nsoljen, kun meidän taloon tulit. Ärsytit sillä Ohto-veljeni, joka\nmuutenkin on kärkäs tappeluun.\n\nKummastellen katseli Lauri tuota outoa impeä, joka häntä siinä\nhiljakseen nuhteli. Ja ikäänkuin itseään puolustaakseen hän vastasi:\n\n-- En tiennyt solkeni olevan tästä talosta peräisin, olen sen saanut\nlahjaksi.\n\n-- Mutta täällä tuo käärmevaski heti tunnettiin, minäkin säpsähdin\naamulla, kun sen rinnassasi näin, -- anna minulle se solki!\n\nLauri katsahti uudelleen tyttöä, nyt tarkemmin ja kauemmin. Ja hän\njäikin siihen äänettömäksi katsomaan. Olipa niin herttainen ja valoisa\ntuo immyt siinä hänen edessään, leppoisa oli äänensointu ja nuo\nkirkkaat silmät, iloa niissä oli, mutta ne tuntuivat sen lisäksi\npuhuvan jotakin muutakin, vaikkei hän älynnyt, mitä ne puhuivat.\n\n-- No, annatko? -- Tyttö näytti melkein loukkautuvan tuosta Laurin\nviivyttelystä, näytti ihmettelevän, että mies todellakin epäröi hänelle\nsoikea antaessaan.\n\nNyt Laurikin jo naurahti ystävällisesti:\n\n-- Veljesi olisi solkeni väkisin vienyt, mutta väkisin sitä ei tuosta\nota kukaan, jos minussa henki lie. Mutta sinä, tyttö, sinä sitä pyydät\n-- ota!\n\nJa hän rupesi solkea kauluksestaan irroittamaan. Mutta hän ei sitä\nvielä irroittanutkaan, vaan virkkoi:\n\n-- Entä sinä, mitä annat minulle sijaan, jos sinulle solkeni jätän?\nMiksipä sen palkkiotta sinulle antaisin!\n\nPunaiseksi karahti nyt tyttö. Hän mietti taas pakoon juosta -- eipä\ntiedä, vaikka tuo mies hänet syliinsä koppaisi! Mutta hän ei kuitenkaan\njuossut pakoon, paikoiltaan vain vastasi:\n\n-- Saat toisen soljen sijaan...\n\nJa tyttö pistihe saunaan ja tuli sieltä tuokion kuluttua pieni\nvalkoinen solki kädessään.\n\n-- Vaihdatko?\n\n-- Näytäs, virkkoi Lauri viivytellen. -- Minun solkeni on sodasta\ntuotu...\n\n-- Mutta tämä on hopeainen, eikä siitä tappelua synny.\n\n-- Vaikka se on saatukin savottarelta! Oli menneeksi, kädestä käteen,\nnoin!\n\nSe oli silmänräpäyksen kädenvaihto, mutta Laurista tuntui, kuin se\npikainen hipaus olisi sytyttänyt tuleen hänen verensä, niinkuin taulaan\nhipasemalla tuluksesta kipuna lentää. Hänen olisi tehnyt mieli tarttua\ntuohon pehmeään kämmeneen ... mutta seuraavassa tuokiossapa juoksi jo\ntyttö ahdetta ylös taloa kohti. Siellä törmällä hän pysähtyi kumminkin\nvielä hetkeksi ja virkkoi ilkkua äänessään:\n\n-- Nyt luullaan Karmalan poikaa pelkuriksi, kun hän uhattuna heitti\npois voittosolkensa.\n\nHetkeksi Lauri säpsähti, hänen mieleensä vilahti ajatus, että oliko\ntuolla velholla todellakin petos mielessä... Ei, hän naurahti jo\nsamassa omalle epäilykselleen, katsellessaan törmällä seisovaa tyttöä.\nVelho hän on, onpa totta tosiaankin, mutta hänellä on toinen mahti, ei\nviekkauden. Ja hän vastasi:\n\n-- Onpa minulla toinen voittosolki sijassa, näytänpä sen soimaajille.\nJa jos sittenkin viekastat, tulen hakemaan omani pois.\n\nSilloin törmällä seisova impi ojentautui suoraksi, miltei ylpeäksi, ja\nuhmaa oli hänen äänessään, kun hän huudahti:\n\n-- Tule, mutta väkisin ei Hilpan solki enää täältäkään lähde.\n\n-- Entä pyytämällä, lähteekö?\n\n-- Koeta!\n\nSulaksi oli taas heltynyt tytön ääni, kun hän sen viimeisen sanansa\nvirkkoi, mutta samassa hän juoksikin jo törmältä pois ja hävisi\nasumusten taa. Nuorukainen seisoi yhä rannalla, pieni hopeasolki\nkouransilmässään ja katseli ylös ahteelle, jonne tuo kirkas ilmestys\noli kadonnut. Se oli poissa, mutta hänen oli vaikeata siirtää silmiään\nsiltä paikalta, josta äsken oli kajahtanut tuo heleä ääni: \"Koeta!\"\n\nTuokion vain oli se kohtaus kestänyt, vaikka se jätti pitkät muistot\nnuoren hämäläisen mieleen. Sillävälin oli Heino, vesikivellä yhä\nistuen, hautonut turvonneita poskiaan ja kuivaillut ikenistään tippuvia\nveriä. Vähitellen tukki kylmä vesi verenvuodon, ja hän oli jo kohta\nihmisen näköinen, kun kääntyi Laurin puoleen ja kysyi:\n\n-- Joko se tyttö meni? Ja mitä se nauroi?\n\n-- Niin kuka?\n\n-- Tuo tyttö, joka liinan toi, -- tuohon kivelle sen heitän. Kuulinhan\nminä, kun se nauroi.\n\n-- Nauroiko, -- lienee sinun leuoillesi nauranut. Tule, mennään jo\ntaloon. Vieläkö ikeniä kirvelee?\n\n-- Vielä ikeniä ja sisuakin. Eiköhän me sitä iskijää vähän tärähdytetä,\nennenkuin täältä lähdetään.\n\n-- Kovasti kielsi piispa tappelemasta, eikä sinussa tärähdyttäjää\nolekaan; anna siis kirvellä vain ja kärsi.\n\nHe olivat jo saapuneet Tarvaisen pihalle, missä tuo äänekäs rähäkkä\näsken oli soinut. Nyt oli piha äänetön ja tyhjä. Mutta Laurin katseet\nharhailivat joka soppeen, hän näytti etsivän jotakin, jonka hän olisi\nvielä kerran tahtonut nähdä, ennenkuin hämäläiset saattomiehet lähtivät\nSavilahdesta palaamaan salolle. Mutta ei kuulunut ketään, ei pihalla,\nei kujalla, ei ovien takana.\n\n-- Ketä sinä haet? kysyi Heino kummissaan.\n\n-- Haenko -- en ketään. Kirkkoon näkyy kaikki väki menneen, mennään\nmekin.\n\nNuorukaisten kirkkorinnettä noustessaan kajahti heitä vastaan vanhan\npiispan voimakas ääni, kun tämä siellä hirsiseinäin sisäpuolella\nkehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja veljesrakkauteen. Ja siellä\nkirkon lattialla makasi äskeinen riitarahvas polvillaan nuhtelevan\nristirinnan edessä, hartaana ja nöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli\nheittänyt kirkon edustaiseen asehuoneeseen, niinkuin kirkollinen\njärjestys sääsi ja vakaa tapa vaati.\n\nKirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt\nkirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä\nhänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän\nkuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas\nSaimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili\npiispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä\nkalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä\nnoilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, --\nsitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja\nSaimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja saadut nuhteet kalpenevat\nmielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun\nhillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen luonnon,\nniinkuin aamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille\npakanallisille raiteilleen, kun vanhat käsitteet edelleen sydämissä\nasuvat...\n\nMitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämet\nsulamaan, -- niin kyseli piispa itseltään. Äsken juuri, hautausmaata\nsiunaamasta palatessaan, oli hän omin silmin nähnyt näyn, joka hänet\nvielä murheellisemmaksi painoi kuin aamuinen kahakka. Muutaman saunan\nohi kävellessään hän kuuli sieltä kovaäänistä posmitusta; hän avasi\noven ja näki siellä taikurin loitsuluvuilla ja veren sanoilla koettavan\ntyrehdyttää verenjuoksua sen miehen niskasta, joka Tarvaisen\npihatappelussa oli siihen haavan saanut. Väki seisoi pakanallisessa\nhartaudessa taikurin ympärillä, -- sama väki, joka äsken kirkossa niin\nnöyränä oli polvistunut ristin edessä ja kuunnellut, kuinka sitä\nvarotettiin noitatemppuihin turvautumasta. Mitä auttoi, että hän ajoi\npoppamiehen ulos ja nuhteillaan taikuutta kuritti? Huomenna se väki on\ntaas loitsujensa uskossa, niin, ehkä jo tänään... Se on toivotonta...\n\nMutta se ei saa sittenkään olla toivotonta, päätteli vanha piispa,\nnousten kuistille kävelemään. Täytyy tehdä tarkempaa työtä, täytyy\nkyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä erämaan\nlaidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se ei saa\nsittenkään olla toivotonta!\n\nJa Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä\nsaarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli\nmukaansa ottanut, isä Klemetin, -- hänet hän tiesi sekä kansan elämään\nja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään\nsitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään\noli valinnut siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin välttämättömäksi\nhavaitsi.\n\nPitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti\nkumartaen piispan eteen, joka virkkoi hänelle juhlallisesti:\n\n-- Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko\nantautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta\nsinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan\ntyydytystä?\n\n-- Mitä käskette, piispa?\n\n-- Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta\nsalolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan\nohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristinopin\nkäsitteitä ja tarkoituksia, vihamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja\nkarttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä, -- tahdotko\njäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?\n\n-- Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä\non kirkkovenheitä rannassa.\n\nPiispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen\ntehtävään, jonka kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei\nsittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja\nyhden miehen voima on vähäinen...!\n\nKauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo\naurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kapsetta ja hetken\nkuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Siinä\nhänen hämäläiset saattomiehensä nyt lähtivät paluumatkalle salon halki\nkaukaisia kotejaan kohden.\n\nPiispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:\n\n-- Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?\n\n-- Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. -- Hevoset ovat jo levänneet.\n\n-- Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?\n\nKarkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen\nkysymykseen ja virkkoi sitten:\n\n-- Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempaa maata yömme\nsalolla kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty,\njospa ei tervehdittykään.\n\nJa piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta,\naihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka\nsavolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat\nvihan juuret, syvältä ne olisi kitkettävä! Huoahtaen hän vastasi:\n\n-- Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! --\nMutta huomatessaan Heinon siinä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä\nselässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen\nsaattajanaan oli runnelluksi tullut:\n\n-- Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä\nolekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajankaan. Mikä\nolikaan nimesi?\n\n-- Heino.\n\n-- Heino, -- ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä\nolet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin\nnimeksi, eikö niin?\n\nKummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin\narvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa\nhuomasi hänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:\n\n-- Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa,\nkyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.\n\nSitä puhetta eivät hämäläiset ratsumiehet ymmärtäneet ja piispakin\nhymähti mieleensä juolahtaneelle mietelmälle. Ja vakavana hän taas\nheille jäähyväisiksi lausui:\n\n-- Menkää rauhassa, Hämeen miehet, Pyhä Neitsyt turvananne!\n\nSaattomiehet ajoivat edelleen läntistä saloa kohden. Hetken kuluttua\nkuuli piispa tantereen töminästä, että he kylän laitaan ehdittyään\nratsastivat täyttä neliä. Ja hän ymmärsi heidän pyrkivän niin pian kuin\nmahdollista tarpeellisen matkan päähän tästä asutuspaikasta, jonka\näärillä he eivät tunteneet matkaansa turvalliseksi. Niin, syvällä,\nsyvällä asuu heimoviha! --\n\nVasta pitkän matkaa saloa ratsastettuaan asettuivat hämäläiset\nsaattomiehet illan hämärässä käyden peräkkäin ajamaan metsän kapeita\nkarjapolkuja pitkin.\n\nViimeisenä joukossa ratsasti tällä kertaa Karmalan miehevä Lauri.\nMatalat olivat toisten ratsastajain mielet ja ilottomat heidän\nmietteensä, -- hänen mielessään sitävastoin vain risteilivät tällä\nerämaantaipaleella valoisat kuvat, jotka karkoittivat kaikki kaunan ja\ntappelun muistot. Ja niistä liehuvista mietteistä muodostui pian yksi\nainoa kirkas kuva, joka painui sitä selväpiirteisemmäksi hänen\nmieleensä, kuta kauemmin hän sitä muistoissaan hiveli. Se oli kuva\nkeltatukkaisen immen, joka seisoi törmällä ja helakasti nauroi.\nRatsastaessaan siinä varjoisia metsäpolkuja pitkin pujotti hän nyt\nmekkonsa rinnukseen sen pienen hopeasoljen, jota hän siihen asti oli\nkouransa silmässä pitänyt, eikä hän luullut kenenkään sitä huomaavan.\nMutta hänen edellään ratsastava toveri älysikin hänen mekostaan\nhopeasoljen ja kysäisi:\n\n-- Vaihdoitko savolaisilta itsellesi uuden soljen?\n\n-- Vaihdoin.\n\n-- Katsoppas vain, taitaa olla hopeainen. Annoitko mitä väliä?\n\n-- En, kädestä käteen vain, vastasi Lauri verkalleen.\n\nMutta itsekseen hänen teki mielensä lisätä: Eipä tiedä, ehkä annoin,\nehkä otinkin jotakin väliä.\n\n\n\n\nIV. KALAJÄRVILLE.\n\n\nKorkeiden kuusten latvat huojahtivat väliin hiljaa hentoisen tuulen\nhengessä, mutta asettuivat taas liikkumattomiksi, ikäänkuin\nkuunnellakseen sitä askelten raskasta töminää, joka niiden juurelta\nsoi. Joskus tuntui se tuulenhenkäys aavimmilla ahoilla maanpintaan\nasti, vilvoittaen hetkisen niiden kulkijain kuumaa ihoa, jotka siellä\nkuusten lomitse nopeasti astuivat. Mutta laaksoissa ei latvakaan\nheilahtanut eikä lepattanut haavankaan lehti.\n\nMatkue kierteli kuin jättiläiskäärme kivikkojen ja murrosten välitse\nnäihin esteisiin hetkeksikään pysähtymättä. Jonon päässä kulkevan\njohtajan tarkka silmä haki näet jo kaukaa oppaikseen tunnetut\nmerkkipetäjät tai kallionsärmät, milloin ei kuusenkyljissä näkynyt\nvanhoja rasteja taikka tuntunut portaitten pohjaa suossa, ja hän\nviuhtoi vinhaa vauhtia taas niiden merkkipuiden ohitse. Eikä siinä\nauttanut jonon viimeistenkään jäljemmäs jättäytyä, vaikka olisi väsynyt\njalka taikka raskaalta tuntunut taakka hartioilla; ei varsinkaan tällä\nlouhisella Matokankaalla, jossa kerrottiin kolmen tangon pituisen\nerämaan käärmeen nielaisevan kitaansa yksinäisen erämiehen kuin itikan,\nvieläpä suksineen, sompineenkin. Eteenpäin piti vain painaa, kunnes\nehdittiin sammaleiselle Jumalanmäelle, jolla vanhalla lepopaikalla oli\nlepytetty erämaan haltia.\n\nEtumaiset saapuivat jo tälle ylängölle, jonon johtaja hellitti\nkönttinsä viilekkeet ja pudotti raskaan taakkansa sammaleiselle\nkalliolle; toiset, sitä mukaa kuin perille joutuivat, tekivät samoin.\nHe olivat enimmäkseen nuoria miehiä, joku vanhempi jässäkkä joukossa.\nAvopäin he astuivat, hurstisen mekon rinnus auki, mutta konttiinsa\nsidottuina oli useammilla miehillä silti turkitkin, sillä he tiesivät,\nettä helle on poissa, kun he syksyllä palaavat; ja nahkaiset olivat\nheillä kapeat kaatiotkin, jotka ruojukenkäin pulteilla olivat tiukasti\npohkeille sidotut. Miesten perästä tulivat sieltä naiset, toiset\nreippaasti jutellen, toiset jo huohottaen konttiensa alla.\n\nTämä hämäläisten erämatkue oli nyt kulussa kalajärville suuremmalla\njoukolla kuin moniin vuosiin. Se oli jo näinikään saloa astunut\nmuutaman päivätaipaleen ja läheni nyt vanhojen takamaittensa\nensimmäisiä eräjärviä. Kiire oli perille päästä, retki oli\npiispanmatkan vuoksi hiukan myöhästynyt, paras kala-aika oli käsissä.\n\nTulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin -- siksi riippui miehen\nvyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio -- ja naiset\nkävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu,\nnälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti\ntuossa monipäisessä joukossa.\n\n-- Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Venheheittoon, niin\nvirkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä\ntaipaleet kulkenut.\n\n-- Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten\nvanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi.\n\nSuopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet.\nLuonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut.\nNäillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn\ntaloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät\nyhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin\nkesät erissä viipyä.\n\n-- Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään,\niloitsi Leena-muori edelleen.\n\nMutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa\npalaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä\nkesänä jäädäkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen\nselän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti,\nmissä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kuljettu. Ja Pilvenperän vanha,\nvanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:\n\n-- Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!\n\n-- Niin, no mitä vitkasteltaisiin?\n\nTaas miehet toisiinsa katsoivat. Oli kai nyt jo parasta ilmaista koko\neräjoukolle se kotona keväällä tehty, mutta miesten kesken salassa\npidetty päätös, jolla oli omat tarkoituksensa, -- niin arveli Karmalan\nkookas Erä-ukko, jonon johtomies, joka siinä padan ääressä ääneti\nlinnunluuta nakersi. Ja hän virkahti nyt rauhallisesti:\n\n-- Ei, akat, ei tänä kesänä Venheheitossa verkkoja kastella, sieltä on\nmeillä vielä pitkä soutu edessä.\n\nÄänettömästi se tieto erämatkueessa vastaanotettiin. Taisipa siitä\nuseimmilla jo ollakin aavistus, mutta nuorten miesten mielissä se\nilmoitus sittenkin riemua herätti. He nyt vain ikäänkuin odottivat\nlähempiä tietoja niistä aikeista, joiden pääsisällön ukko näin oli\nilmaissut. Mutta levotonna kysyi Leena:\n\n-- Ettäkö siis todella Kylmäjärville asti soudetaan. Lienevätköhän\nsiellä apajat sen antavampia?\n\nUkko rykäisi. Hän oli jo mielessään selvillä siitäkin, ettei tällä\nkertaa jäädä edes niille Kylmävesillekään, joista Leena puhui. Mutta\ntuo epäilys kaukaisemman retken tarpeellisuudesta oli ensiksi mielistä\nkitkettävä. Siksi hän rykäisi ja vastasi:\n\n-- Ovat ne antavampiakin, mutta tässäpä ei olekaan nyt vain siitä\nkysymys. Tässä on nyt katsottava, kenen takamaita ovat rannat siellä\npohjoisemmilla haukivesillä.\n\nJo kuului huokaus naisten joukosta ja sitten hiljaista supatusta. Ja\nvieläkin Leena-muori siellä äänessä pysyi:\n\n-- Ei siellä onni ainakaan ennen ole ollut suotuisampi kuin näillä\nlähemmillä vesillä, ei kalaonni eikä -- muukaan onni.\n\nKaikki älysivät, mihin muori puheellaan tähtäsi, mutta Erä-ukolle tuo\nakkaväen kapinahenki jo pisti vihaksi. Kimmahtaen hän vastasi:\n\n-- Kyllä täällä kalaonnesta vastataan ja juuri nyt on meidän huolta\npidettävä siitä, että voimme vielä muustakin vastata. -- Hän viskasi\njyrsimänsä metsonreiden koirille kauas näreikköön ja jatkoi: --\nHelpointahan kai olisi kotilahdesta nuottaa vetää, eikähän naiset\nriistasta välitä, kun se on haettava, vasta silloin, kun sitä ei enää\naitassa ole. Mutta jos ei sinne etäisemmille kalajärville vieläkään\nkyetä, niin sitten sinne ei ole enää vastakaan asiata, jos mielikin\ntekisi. Silloin ne vanhat erämaat väleen jo ovat lopullisesti muitten\nhallussa, meidän ei ole silloin tarvis lähteä enää hakemaan haukia eikä\nmajavia sieltä -- eikä pian lähempääkään!\n\nUkon puhetta kuunteli innostuneena koko miehinen joukko, joka sen\nymmärsi ja hyväksyi. Alistuvaisina naisetkin nyt ääneti aterioivat. Ja\ntuokion kuluttua nousi ruokapaikalta vakavana Suopellon Sipi, joka\nväittelyn ajan oli ääneti istunut. Hänet tiesivät kaikki rauhalliseksi,\nkaikkea liikaa riehahtamista välttäväksi mieheksi, mutta hänkin selitti\nnyt päättäväisenä:\n\n-- Niin, suvulle ovat näet etäisemmätkin takamaat säilytettävät,\nvaikkapa vielä meidän polvellemme riistaa lähempätä riittäisikin.\nTakamaat ovat heimon omat, meidän on ajateltava myöskin lapsiamme ja\nsuojeltava heidänkin oikeuttaan.\n\nUkkokin nousi nyt aterialta, tarttui tanakkaan keihässauvaansa, jonka\nvarrelle oli kuvattuna suden pyynti ja karhun kaato, jymäytti sillä\nkivipohjaista tannerta ja virkkoi kuin vapautunein iloisin mielin:\n\n-- Niin, Sipi, juuri siksi me soudetaankin nyt niin kauas, että\nMaanselkä vastaan töksähtää!\n\nEikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta\neräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta:\n\n-- Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa\ntappelemaan käydä.\n\nSe oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle,\nkun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut. Tyttö virkahti sen\nikäänkuin ilkamoiden, mutta tuntuipa vähän värähtävää levottomuuttakin\nhänen äänestään, -- kuvaukset Savilahden kirkolla tapahtuneesta\ntappelusta olivat häntä niinkuin monta muutakin taas säikähdyttäneet.\nJa ehkäpä värähti nuoren neidon äänessä pelkoa siitäkin, että tuo\nkaukainen retki voisi tuottaa vaaran jollekin, joka oli hänen\nmielelleen erikoisesti rakas.\n\nMutta heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi\nääneensä Tiuran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville\nseikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön\npuhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:\n\n-- Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä\nme silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon\nja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste\ntule.\n\n-- Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen\nnyt, veriset apajat se nyt Nilakasta vetää! -- Niin säesti Ilvesmäen\nsisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. --\nHei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella\nsaadaan!\n\nMutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä ja tanakkavartinen\nPilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:\n\n-- Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän\nniillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä\nNilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.\n\nMutta tämä toivo pani Suopellon Sipin pudistelemaan päätään.\n\n-- Ei ne pysy, siihen älä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana\nSavilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas\nnähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.\n\nErä-ukko vain ei ryhtynyt enää väittelemään siitä, tulevatko\nsavolaisetkin taas kalajärville vai eivätkö, eikä hän ilmaissut\nmieltään, toivoiko hän heidän tulevan vai eikö. Heittäytyessään\nhetkeksi selälleen sammalikkoon, virkahti hän vain:\n\n-- Siellä perilläpähän se nähtäneen, ovatko savimiehet siellä, vai\neivätkö. Mutta jos siellä ovat, niin juuri siksi täytyy meidänkin\nsiellä olla!\n\nSe oli kuin päätöslauselma ja siihen katkesi keskustelu Jumalanmäellä.\nAinoastaan naisten kehästä, padan luota, kuului vielä jokunen\ntukahdutettu huokaus, kertoen siitä tuskasta ja niistä kärsimyksistä,\njoita äidit ja puolisot niin usein ja niin syvästi olivat saaneet\ntuntea noiden miehiä syöväin erämaakahakkain johdosta.\n\n-- Pitääkö noiden veritöiden aina vain uudistua!\n\nJa Suopelto kuului siellä kuiskien naisia lohduttavan:\n\n-- Ehkä eivät toki uudistukaan kahakat, onhan meitä nyt sellainen\njoukko, ettei luulisi savolaisen selkää syyhyttävän, jospa se vielä\nkalajärville tuleekin. Jollakin tavoinhan nämä riidat on loppuun\nsaatava. Ehkäpä ne loppuvatkin nyt, kun savolaiset näkevät, että me\nemme omastamme hellitä...\n\nMutta Karmalan Lauri, joka jännittynein mielin oli miesten keskusteluja\nkuunnellut ja jonka nuorta eräintoa viritti halu tuntea tarkemmin\nentiset Lapinkorven riidat, siirtyi isoisänsä viereen istumaan ja\nkysäisi:\n\n-- Millä syyllä ne savolaiset näille järville pyrkivät, selvästihän ne\novat meidän?\n\n-- Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut,\ninnostui hän pian kertomaan: -- Meidän miehet siellä ovat monen polven\najan vuosittain hiihtäneet verottamassa lappalaisia, jotka olivat\nHämeen veronalaisia, ja sillä he jo ovat ottaneet tämän korven\ntakamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä saloissa vielä viljalta\nnuoruuteni päivinä. Missä savupatsaan näimme kohoavan näreiköstä,\nsiihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme, ja nöyrästi luki\nlappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä vieraan suksen\nlatuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset hävisivät näiltä\nsaloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen, niin vuosittain\nme täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä; saunat rakennettiin,\nloukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski vierrettiin. Eikä siellä\nmuitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut, meidän yksin olivat\nhirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä ukonmaljat juotiin, kun\nkevätohra oli maahan kylvetty... Kerran sitten osui tänne meidän\ntakamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, -- mikä heidät\nlieneekin tänne opastanut! Ja sen kerran perästä ne ovat tänne\nuseamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset\novat arkailleet ja veltostuneet.\n\n-- Sinä muistat siis, ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi\nkerran takamaillemme tulivat?\n\n-- Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka\nkevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten\ntapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli\nmajat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme\nkäynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat!\nKummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa\nlappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, -- luulimme näet\ntuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt\npyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet\nja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen\nisompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä ... niin, silloin\nme nähtiin ensi kerran savolaiset.\n\n-- Hyökkäsivätkö yöllä?\n\n-- Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet, ja kun oli\nmenty maata, syöksyivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat\ntoisia, haavoitettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme,\najoivat koirineen takaa kuin metsän petoja, -- suurta matkuetta ei\nmeitä näet sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin\nsaunamme polttivat...\n\n-- Entä te?\n\n-- Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen\nrintamaa. Emme älynneet aluksi, mistä niitä sellaisia raatelevia eläjiä\noli takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme\nseuraavana kevännä suuremmalla joukolla erämaille -- ja jo loimusivat\ntulena savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle\nrakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä\nkesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!\n\nSen kiitoksensa ukko singautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä\npolvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä\nlisäsi:\n\n-- Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen\nkerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta nuo ensi tiensä\nhe löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin\nvarkaat pimeällä, vaanivat luotojen takana, yksinäistä jousimiestä\nmetsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään\nkytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet -- siihen\novat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä\ntavanneet. Toisilta ovat he silponeet jäsenet ja syöttäneet ne\nkoirillaan, -- raaka, raaka on niillä luonto!\n\nSiihen ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet\nkertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja\nvihasta pingoittuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen\nkiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita\nLauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:\n\n-- Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin\nmeidän talon väki sinne järville jäi?\n\nMutta Karmalan ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi\nkonttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan\nsitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen\nkasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:\n\n-- Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan\naikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja --\ntaipaleelle!\n\nMielellään olisivat miehet siinä syönnin päälle vielä hetkisen\nlevänneet, kernaasti olisivat ukon kertomuksiakin kuunnelleet. Mutta ei\nauttanut, kankein jäsenin siitä täytyi pystyyn kavuta ja taas taakkain\nalle paneutua; pitkiä ettoneita ei ukko koskaan suonut eräjoukolleen.\nTuokion kuluttua tuo pitkä jono olikin taas liikkeellä, uutta laaksoa\nmyöten kiemurtelemassa uudelle kankaalle ja siitä alas suonlaitaan,\naina vain kauemmas pohjoiseen. Pian oli leiripaikka tyhjä, tulet\nsammutetut ja ainoastaan koirat siellä vielä hetkisen jyrsivät niille\nheitettyjä luita ja lähtivät sitten nekin kiireen vilkkaa oikaisemaan\nmiesten jäljille kostean notkon läpi. Sieltä eräkulkueelle\ntuontuostakin haukuntaa kuului, kun pystykorvat juostessaan olivat\nyhyttäneet jäniksen taikka hongan latvassa kyyhöttävän mustan metson,\njolle ohimennessään äkäisesti ärähtivät.\n\nUkko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta\nkun oli pari kangasta kuljettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän\nnoron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taempana\nnuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella,\nmatalalla äänellä:\n\n-- Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi -- isäsi, setäsi\nja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole\nhennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä\npaljon muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on näinä vuosina\nlähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on näet\nmustin muistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet\nitse samanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että\ntunnet sinäkin savolaisten oikean sisun.\n\nUkko käveli hetken ääneti, tarkkasi vanhoja tiemerkkejä ja survoi\nkeihäänvarrellaan suosammalta. Sitä tehdessään vilkaisi hän\ntuontuostakin pojanpoikaansa, joka leveärintaisena ja rotevana hänen\njäljessään astui, vilkaisi hellin ja samalla ylpein mielin. Tästä\npojasta oli hän kasvattanut seuralaistaan erämiehenä, hänessä hän\ntoivoi hämäläisten vanhojen sukumuistojen elävän ja elpyvän, tuohon\nvoimakkaaseen vesaan hän tahtoi valaa vanhan tammen mehua, istuttaa\nmiehuutensa avut, rohkeuden ja raudan ja sukunsa perinnäisen koston.\n\nVerkalleen alkoi hän kertoa, aluksi katkonaisesti, joskus pysähtyen\nmuistoissaan, mutta sitten taas pian vilkastuen, kiihtyen, ääntään\nkoventaen, niin että Laurin jäljestä kulkijatkin toistensa kintereille\nkiirehtivät ukon tarinaa paremmin kuullakseen, vaikka hän luuli yksin\npojanpojalleen puhuvansa.\n\n-- Siitä on nyt kuudes kesä kulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue\nhämäläisiä sinä vuonna kalajärvillä. Oli kuljettu Nilakkavesille asti,\nniinkuin tapa oli, milloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet.\nKarmalastakin oli meitä neljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut\nsavolaisia salolla näkynyt eikä niitä osattu odottaakaan, sillä oli\nkuultu heidän jo ruvenneen hakemaan itselleen vielä pohjoisempia\ntakamaita. Rauhassa siis riistaa pyydettiin ja vedettiin nuottaa, --\nehkäpä liiankin vähän varottiin vainolaisen viekkautta ja omainkin\nheittiöiden ilkeyttä.\n\nUkko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäisi synkästi,\nennenkuin jatkoi:\n\n-- Joukossamme oli silloin eräs lurjusluontoinen mies, joka toisten\nnaisia nauratteli ja toisten ansoja koki. Pidimme käräjät siellä\ntavallisessa tuomiosaaressamme, ja mies julistettiin joukostamme\nkarkoitettavaksi, ajettiin pois koko kalarannaltamme. Tuo heittiö se\nkorpea kierrellessään sitten löysi savolaisten saunan; heitä oli\npienoinen joukko saapunut muutamaan kaukaiseen lahteen, eivätkä he\nmeistä mitään tienneet, ennenkuin petturi heidät savullemme opasti.\nSuohon olisi ajoissa pitänyt upottaa se heittiö, mutta suohon tuo taisi\nsittenkin lopulta kuolla, savolaisetkin kun hänet yksin korpeen\nhylkäsivät...\n\n-- Hänkö vainolaiset saunallenne toi ja yölläkö taas? -- kysyi Lauri\njännittyneenä.\n\n-- Ei ollut yö, oli iltapäivä. Kotarantamme oli silloin autio, miehistä\nolivat toiset ilveksenajossa, toiset ansoillaan, meitä oli taas toisia\nvenheillä verkkoja laskemassa. Äitisi minulle souti, selvästi sen vielä\nmuistan. Savolaisten vaanijat kai sen hetken havaitsivat otolliseksi\nryöstölleen; he hiipivät metsästä aittoihimme ja rupesivat sieltä, kuin\nvarkaat ainakin, meidän saaliitamme tyhjentämään. Taakoiksi ne sitoivat\nja selkäänsä sälyttivät, -- aikoivat kai niine hyvineen livistää\ntiehensä. Mutta eivät ehtineet, -- kunpa olisivat ehtineetkin!\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Silloin olisi toki osattu pitää vara. Parahiksi nyt meidän\nilveksenajajat palasivat salolta, -- heitä oli puolikymmentä miestä,\nisäsi ja setäsi niiden joukossa, -- kun törmällä yhdyttivät oudolla\nasialla olijat. He suuttuivat tietysti, juoksivat kohti aseet ojossa,\neivät tienneet vainolaisia kolmea kertaa lukuisammiksi. Savolaisilta\noli silloin tie ummessa, he viskasivat taakkansa selästään, tarttuivat\nkeihäisiinsä ja tappelu syntyi... Me kalamiehet kuulimme majarannasta\ntuohitorven töräyksen, -- se oli sovittu hätämerkki -- ja arvasimme,\nettä nyt on paha merrassa. Minä tunsin heti Viljo-vainajan kiirehtivän\näänen. Soudimme saunalahteen päin joka taholta minkä vain airoista\nlähti, avuksi koetimme ehättää, ja ensimmäisenä meidän venhe lahden\nsuulle saapuikin.\n\nUkko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään\nkorpikuusia kohti, ikäänkuin osoittaakseen, miten hän venheensä perästä\nsuuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi\ntahtonut lentää vainolaisten surmaksi.\n\n-- Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan\nriitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he\nahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia\ntavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhunkeihäs oli sedälläsi\nkädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen\nverkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten\npiikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin\nkaatuvan, saunan kynnykselle retkahti...\n\nTaas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen\npuheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:\n\n-- Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen\nmennä saaliinensa tiehensä, mutta heidät näkyi vallanneen petomainen\nmurhainto. Miesjoukolla he keräytyivät setäsi ja isäsi ympärille,\nkymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he\nsivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin\npääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset\nhuomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi\nsitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi\nvihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan\npiteli, vaikka hän nähtävästi jo haavoitettu olikin. Muistat isäsi,\nmies minun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan\nollut, olisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut.\nNyt hän vain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua.\nMutta hän horjahti...\n\nUkon ääni, joka taas oli sitä mukaa kovemmaksi paisunut, kuta enemmän\nhän kertoessaan innostui, sortui nyt käheäksi. Hänen kasvojensa\nlihakset olivat jähmettyneet koviksi jäntereiksi, hän puri leveitä\nleukojaan vastakkain, niin että narskuivat vanhat hampaat, hän oli\nkamala nähdä, kun hän hetkeksi taapäin seuralaisiinsa kääntyi. Mutta\nolipa taas entistä enemmän terästä hänen äänessään, kun hän tuokion\nkuluttua kertomustaan jatkoi:\n\n-- Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä\nkaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin\nharpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta\nkapsahtanut minua ennen veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään\nkohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois\nsavolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdimme,\nsurvasi vihamies keihäänsä haavoitetun rintaan -- ja kääntyi samalla\npakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkaisi\nohi karatessaan ja hupeni sitten metsään... Minä tempasin aseen jonkun\nkaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten\ntoistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat\njo kupeillani ja miehiä viittasin perästäni rientämään...\n\nMelkein juoksuun oli ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten\nkuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka\ntaas rämähti särkyneeltä. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten\ntakaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet\nkasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen\nolivat ehtineet:\n\n-- Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui\nkahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme\nvainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jäljen\nse oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja\nkaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset\nitkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen\npuhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli\nnostettu. Mutta kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin\nlujasti, ettei se siitä irtautunutkaan, -- miehen mukana asekin\nkuopattiin.\n\nLaurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja\nvaivoin sai hän kootuksi henkeä kysäistäkseen:\n\n-- Entä äitini ... niinhän olette kertonut, että hän joutui samaan\nhautaan?\n\n-- Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta\njatkamaan. -- Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi ja\naamulla hän oli vainaja. Lieneekö vainolainen häntä niin pahasti\npotkassut, vai sattuiko tuo kamala näky ja puolison kuolema häneen niin\nsyvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan osannut sanoa.\nEipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, -- ei! Kaikki kolme\nsukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen\nhautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun,\njoka iältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, -- ei se\nollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin\nmuisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa\nluotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi\nhaavoitettua rintaa ... ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut\nehtiä apuun...\n\nRauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt ukko salotietä eteenpäin.\nHän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon\nkamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin\nsuorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.\n\nMutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen\npojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt\nhehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykki hänen suonensa ja koston muikeat\nmyrkyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.\n\n-- Ukko, sanokaa -- niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, --\nsanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä ajoitte\ntakaa?\n\nHiljaisella äänellä ukkokin vastasi:\n\n-- Tapasimmehan osan heistä. Muutamat savolaisistakin olivat ottelussa\nhaavoittuneet ja haavat viivyttivät heidän pakoaan. Pari heistä yritti\nsilloin vastarintaan asettua, mutta...\n\n-- Mutta?\n\n-- Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen\npoikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, -- niin en olisi minä\nkoskaan tehnyt.\n\nTaas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi\ntällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän\nvielä tahtoi päästä. Hän kysyi:\n\n-- Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se\nSavilahden Tarvainen?\n\nTerävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:\n\n-- Oli.\n\n-- Sama, joka isäni kuoliaaksi survaisi?\n\n-- Sama.\n\n-- Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?\n\n-- Niin lienee ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen\nruumiinsa muurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin\nsen soljen, jonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?\n\nVähän viivytti nuorukainen vastaustaan:\n\n-- Tallessa on.\n\n-- Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, -- nyt sen ymmärrät jo sinäkin,\nettä kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen\nituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin\nsinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun,\njossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt on\nmeille uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun\ntulee siitä suvulle vastata. -- Olet nuori vielä, et ehkä täysin\nymmärrä, kuinka raskas se perintö on, jota johtavan suvun täytyy\nheimonsa puolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta\nkerran olet sen kyllä täysin ymmärtävä.\n\nMutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin\nvaltaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin ukko,\nolisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut.\nHänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia\nvanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä\nsuuren tehtävän.\n\nMutta Laurin niissä mietteissä luoviessa puhui ukko vielä, ikäänkuin\nnoita koston mietteitä yhä säestäen:\n\n-- Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me\nsilloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti\nkuljettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta.\nJa silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja\nsilloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat,\njoita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljonkin\nverta ja miesten surmaa.\n\nNäin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan\naavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa\nmielessä jo syttyneen tiesi.\n\nMutta tuo kipuna, jonka Erä-ukko näin sytytti kasvattipoikansa mieleen,\nviritti tulta monen muunkin nuoren miehen rintaan, niiden, jotka olivat\nehdättäneet jonon päähän Erä-ukon kertomuksia kuulemaan. He polkivat\ntunnin tuntinsa perästä aavoja suomaita, jotka kävivät sitä\nvetisemmiksi, kuta kauemmas pohjoiseen ehdittiin, ja heidän mielessään\nkävi vähitellen kirkkaaksi tajunta siitä, että he eivät kulkeneetkaan\nnyt vain pyyntiretkelle, mutta myöskin kostoretkelle. Ja kun miehet\nvihdoin illan suussa väsyneinä retkahtivat kosteille havuille yönuotion\nääreen, silloin tunsi Lauri, jonka silmästä sakeat mietteet\nkarkoittivat unen, käden, joka hänen kouraansa puristi. Hän kohosi\nryntäilleen konttinsa päälle, joka hänellä päänalaisenaan oli, katsoi\nvierustoveriaan: Se oli Tuira, Jämsän erämiesten verevä veitikka, joka\nhänkin posket pohteissa istualleen nousi ja hiljaa kuiskasi:\n\n-- Lauri, me kostamme isäsi! Leimuamaan oli näet ukon taipaletarina\nsaanut Tuiran Vilpunkin herkästi syttyvän sydämen ja hänellä oli tarve\njo tuoreeltaan ilmaista se intonsa toverilleen, jonka rinnassa hän\ntiesi saman tulen palavan. Ja hän lisäsi:\n\n-- Tuntea saakoon vielä tänä suvena Tarvaisen joukko, jos se eriin\ntulee, että viha elää Hämeen miehissä. Tuohon käteen!\n\n-- Niin, Tuira, me kostamme.\n\nHerkkämielinen toveri nukahti samassa siihen päätökseensä. Mutta Laurin\nmielessä risteilivät kirjavat kuvat, jotka nopeina toisiaan ajoivat. Ja\nyhtäkkiä välähti silloin muita kirkkaammaksi uusi kuva, joka, mistä\nlieneekin mieleen tullut, hetkiseksi karkoitti siimekseen kaikki Laurin\nsuuret aikeet ja suunnitelmat. Se oli törmällä seisova tyttö, joka\npunanauhaa kutriinsa sitoi...\n\nLauri säpsähti. Kuinka pääsi tuo melto muisto juuri nyt himmentämään\nhänen mieheviä mietteitään...? Tarvaisen tyttö, verivihollisen sikiö,\njoka hänet hetkeksi oli hempeillä silmillään lumonnut, -- pois mokoma\nmuisto! Tuo tytön isähän se juuri teurasti haavoitetun miehen ja\naseettoman naisenkin surmasi, äidin armaan, ja syöksi koko suvun\npitkään suruun, -- juuri siihen mieheen, siihen sukuun, oli Laurin\nkoottava vihansa armottomin kosto! Kosto hänelle, kosto koko heimolle,\n-- ei armon ajatusta kenellekään!\n\nNiin päätteli nuotion luona lepäävä nuorukainen ja se päätös oli luja\nja pyhä. Mutta vielä ennenkuin pehmeäsiipinen unetar oli ehtinyt hänen\nluomensa kokonaan ummistaa, loihti se hänen hallavalle taivaalle\ntähystäväin silmiensä eteen taaskin uusia, liiteleviä, nopeasti\nvaihtuvia kuvia: Mustapintaisia miehiä, jotka ikenet irvissä puremaan\ntyöntyivät ja joita hän henkensä hinnalla luotaan hosui, niinkuin\nkerran hosui kontiota, joka Mustanahon laidassa oli talon hiehoa\nahdistellut. Mutta näitäkin mielikuvia ylempänä liiteli yhä, kaikista\nkielloista huolimatta, ilkamoiva immyt, joka kädellään viittoi ja\nkuiski:\n\n-- Tule, koeta!\n\nJa siihen mielikuvaan hän lopultakin nukahti.\n\nSeuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt\njohtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas\nMaanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne\nolivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaisiin\npeitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs\nkorpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet\ntervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille ja niihin nyt pyydykset\nja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin aidaskasa\nkeihäitä, tuuria ja tarpoimia.\n\nVenheet olivat lujat ja hankavat, soutajat piipivoja. Soudettiin päivä\nja soudettiin toinen, ohi soudettiin monen tunnetun verkkomatalan ja\nnuotta-apajan, ja vaikka Iisveden aavoja viiletettäessä monen soutajan\nsilmä kaihoillen katseli tuttuja saunarantoja ja vanhoja kaskiaukeita,\nniin ohi niidenkin huopasi Erä-ukko, joka etumaisen venheen perässä\nistui ja väylät selvitti autioiden saarien lomitse.\n\nEteenpäin, kaukaisemmille kiistavesille! Jo sauvottiin virrat ylös\nNilakan päähän ja erään lahden suulla seisautti ukko selällä venheensä\nja viittasi melalla lahdenpohjaan, missä petäjäin siimeksessä helotti\nsievoinen nurmikkoranta:\n\n-- Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina\nperhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat\nsaunat vieressä.\n\nHartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota\nrinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja\nkaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystyyn jääneet, sen jälkeen\nolivat savolaiset käyneet nekin polttamassa.\n\nMutta ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan soutuaan ja virkkoi:\n\n-- Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa,\nnyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.\n\nOhi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle\nei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän\netempänä vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän,\nja sen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin\nvartioida. Sen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan\nhän nyt venheet laski.\n\nTörmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen\nukko venheestä astui ja virkkoi:\n\n-- Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.\n\n-- Mutta ei tässä muuten ole paljon sateelta suojaa, virkkoi vähän\npisteliäästi Suopellon Leena, katsellen törmällä kasvavaa katajaista\nryteikköä. Hän olisi tahtonut pysähtyä lähemmäs vanhoille, valmiille\nsaunoille eikä malttanut nyt olla sitä tyytymättömyyttään\nilmipurkamatta.\n\n-- Ei, muori kulta, vastasi ukko leikkisästi. -- Mutta ne saadaan,\nsaadaan!\n\nMutta nuori väki oli uuteen majarantaan ihastunut ja joku liuhuparta\nsieltä jo huudahti:\n\n-- Heti nyt pojat rantakalan pyyntiin!\n\n-- Hei, verkkoja kastelemaan! intoili toinen, purkaen jo kontistaan\ntalvella kudottuja verkkoja.\n\nMutta ukko pysähdytti vinhalla kädenliikkeellä heidän ennenaikaisen\ninnostuksensa, urahtaen:\n\n-- Ei, pojat, verkkoihin ei saa koskea, pyyntipaikkoihin ei vielä\nkajota! Näillä rannoilla asuvat vielä vainolaisten vihat, he täällä\nviimeksi ovat rähjänneet; lehdot ovat lumotut, vedet ovat pilatut.\nEnsiksi on karkoitettava kateen kirot!\n\nUteliaana odotti erämiesten nuori väki saadakseen nähdä noita haltijain\nlepyttäjäisiä. Kotona, rintamaan laidassa, jossa valta jo oli papeilla\nja uskovaisilla, ei niitä enää monesti toimitettu. Mutta Erä-ukko ei\nhätäillyt. Vasta kun konteista pala oli haukattu uudella kalarannalla,\nrupesi hän antamaan määräyksiään.\n\nKahden venheen tuli ensi töiksi lähteä soutamaan järven rantoja, toisen\nitään, toisen länteen, tutkimaan, oliko vainolaisista vaaraa.\nVanhoille, kokeneille erämiehille, Suopellon Sipille ja Rapalan\nKaapolle, se tehtävä uskottiin, ja heille naiset soutajiksi lähtivät.\n\n-- Pelutkaa joka lahden perukka, joka salmi soutakaa! varoitti\nErä-ukko, -- sillä vasta silloin tiedetään, voidaanko täällä rauhassa\npyytämään ruveta.\n\nMutta nuorten miesten tuli lähteä pienissä parvissa jousineen ja\nkoirineen metsään, katselemaan Mielikin maita, ja joka ryhmään lähti\nmukaan vanhempi metsänkävijä, joka tunsi pyyntimiehen luvut ja tiesi,\nmiten riistan oikullinen haltija on suositeltava.\n\n-- Eri kulmilta te metsä kiertäkää, Olkkola ja Voipala ja Raskula ja\nPohjola ja Koskipää. Ja muistakaa, Tapiota ei taivuteta kovalla\näänellä, vaan sievällä kululla, kauniisti pyytäen...\n\nMutta Erä-ukko itse jäi Pilvenperän, taitavan kalamiehen, kanssa\nuudelle valkamalle puhdistamaan pyydyksiä ja pyyntivesiä, niinkuin\nvaati erämiesten peritty tapa.\n\nKaikki läksivät iloiten tehtäviinsä ja reippaana sieppasi Laurikin\nluupäisen jousensa metsämiehiin yhtyäkseen. Mutta hänet isoisä\npysähdytti, virkkaen:\n\n-- Sinä jää tähän, jonkun ne täytyy pyyntiluvutkin oppia, kun me vanhat\nedestä kaadumme.\n\nJa kohta seisoi pihlajan juurella ainoastaan kaksi vanhusta ja\nliuhupartainen nuorukainen, joka loi kateellisia katseita metsään\npainuvain pyyntimiesten jälkeen. Mutta pitkään ei Karmalan ukko\nvitkastellut käydessään käsiksi pyhiin tehtäviinsä. Nuotan hän nurmelle\noikaisi, verkot viritti vesileppiin, rysät rannalle sovitti ja itse\nsouti hän mutkan lahdelle, jonne heitti puisen kalankuvan, -- niin hän\nVeteistä lepytteli ja sulatteli vihan kiroja, ankaralla äänellä hokien:\n\n    Lähde nyt hiisi hiihtämähän,\n    Painainen pakenemahan,\n    Veden lempo lentämähän...\n\nLauri katseli kummissaan ukkojen temppuja, katseli tarkoin, näkisikö\ntodella pahasuisen Ikiturson taikojen pakosta nousevan vedestä ja\nlentämään lähtevän. Mutta Vesihiiden manattuaan pitkällä loitsulla\nvastaisilta apajoiltaan sulattivat vaarit sanansa lempeämmiksi ja\nkauniisti pyyteli Pilvenperä:\n\n    Ve'en Ahti ruohorinta,\n    Satahauan hallitsija,\n    Anna meille antimesi,\n    Vetisen pihan väkeä...\n\n-- Kuunteletko tarkasti, kysyi Erä-ukko rantaan soutaessaan Laurilta,\njonka silmästä hän ehkä luki epäilyksen itua. -- Loitsuun täytyy\nantautua ehyeltään, vasta silloin se tehoo.\n\nMutta kun pyydyksiä käytiin puhdistamaan, niin jo tarvittiin Laurinkin\napua. Vaari löysi pian katajikosta mitä haki, -- muurahaispesän, ja sen\nläpi pyydykset lapettiin kuin vedestä, karistettiin sitten puhtaiksi ja\nhaudottiin hetkinen vielä nuotion savussa. Se oli hidasta työtä, mutta\nkun se oli tehty ja viisikanta viilletty nuotan uuteen perälautaan,\nsilloin olivatkin verkot valmiit kasteltaviksi lepytetyissä vesissä,\nsilloin käytiin hakemaan kevätkalaa. Saunalahdelle verkot laskettiin,\neikä raskasta nuottaa ollut kolmen miehen helppo saada veteen\npotketuksi eikä sieltä nostetuksi, mutta tulihan kuitenkin se yksi\napaja vedetyksi, satalauta kastelluksi. Illan suussa jo verkotkin\nkoettiin, ja jo oli Laurinkin into herännyt. Sillä antava oli veden\nhaltija, runsas rantakala kannettiin törmälle patoihin pantavaksi,\njuhla-ateriaksi erämiehille, joita jo kohta odotettiin retkiltään\npalaaviksi. Iltaan oli näet jo ehditty, päivän pyörä läheni lahden\nläntistä, korkeavaaraista rinnettä ja lehdon linnut lopettelivat\nviserryksiään yöoksilleen hankkiutuen.\n\nAimo tuli loimusi kalapatain alla, joihin ukot vielä varistivat\npihapihlajasta muutamia lehtiä, ja tyytyväisinä vanhat arpojat niiden\nääressä lepäilivät, varmassa uskossa, että he nyt tehokkailla\ntaioillaan olivat hankkineet eräjoukolleen hyvän pyyntionnen.\n\nJo palasivat metsämiehet retkiltään ja pian venheetkin rantaan\nlaskivat. Ja hyviä viestejä ne toivat tullessaan. Ei näkynyt savua\nkaukaisillakaan rannoilla, ei ollut venheen keula mistään taittanut\nkaislikoita, ei missään näkynyt verestä nuotionpohjaa eikä ruotokasaa.\nViljalti saalista olivat taas metsämiehet tavanneet, suopeaksi oli\nkeksitty metsän hippa, havuhattu. He toivat jo tullessaan koppeloita ja\nteiriä ensi päiväin eväiksi ja tiesivät jo salot, missä asui peura, ja\nsavikkorannat, joissa pesi majava.\n\nKeitto nostettiin tulelta, nälkäisinä kertyivät miehet sen ympärille.\nMutta ensiksi ammensi kuitenkin Erä-ukko rasvaista rokkaa kauhallisen\npieneen tuohiseen, jonka hän rannasta työnsi veden varaan kellumaan. Ja\neräjoukon katsellessa, kuinka siellä aalto keinutti haurasta astiaa,\nluki vanhus vielä viimeisen lukunsa:\n\n    Veden kultainen kuningas,\n    Veden ukko, vaahtoparta,\n    Tule, syö kevätkaloa...\n\nNyt oli haltija lepytetty, vihan luotteet olivat lumotut, ja hilpeästi\nvirkahti johtaja, itse lusikan vyöltään sivaltaen:\n\n-- Nyt miehet mekin syömään kevätkaloja! Huomenna saunoja salvamaan!\n\nMelkein juhlallisen hartaasti se järven ensi saalis nautittiin,\nniinkuin kirkossa pyhä leipä, -- tämäpä olikin kalamiesten sakramentti.\nHarvakseen puhuttiin, hiljaa puhuttiin siitä, mihin ensi katiskat oli\nrakennettava ja mistä löytyvät lähimmät apajat. Rauhallisesti istuttiin\nvielä illallisen jälkeenkin hetkinen rantapenkereellä, vaikka päivä jo\noli painunut läntisten vuorten taa. Lämmin oli poutapäivän ilta,\nleppoisan vihannat olivat rannat, rauhaa tuntui henkivän luonto, eikä\neränkävijäin mieleen tällä hetkellä johtunut, että näillä samoilla\nrannoilla niin usein olivat riehuneet vihan kirot ja veriset kiistat.\nJos olivat ennen riehuneetkin, nyt oli ainakin näille rannoille\nloihdittu lempeä haltija, suopeus ja onni!\n\nNiin heistä tuntui. Mutta siinä istuessaan he näkivät, kuinka korvesta\npäin lahden suulle yhtäkkiä liiteli mustasiipinen kokko, joka hetkisen\nilmassa yhdessä kohden siipiään lepatti ja sitten vasamana iski alas\ntyynipintaisen järven rantaan, niin että vesi laajalti porskui. Mahtoi\niskeä ruohokossa lepäävää haukea, päättelivät rannalta katsojat. Mutta\neipä se nousekaan sieltä heti ... taisi olla ukkohauki, jonka selkään\nse kyntensä upotti. Niinpä oli... Siellä riehui vedessä tuima taistelu,\nkokko koetti kohota siipiensä varaan, iski nokallaan, ja pieksi vettä\nniin, että höyhenet pölähtivät laajalle sen kupeilta. Vesi porisi, kun\nsitä hauki pyrstöllään takoi, pyrkien syvemmälle, vetääkseen sinne\niskijänsäkin...\n\nVihdoin kokko verkalleen kohosi vesirajasta ja liiteli läheistä\nvuorenrinnettä kohden, kohosi sinne ilman saalista, kynsiään räpytellen\nja vaivalloisesti siipiään lekuttaen, ja katosi yöharmaan vaaran taa.\n\n\n\n\nV. ERÄMAAN TAISTELU.\n\n\nRivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukia, jotka\nkuivuivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella\ntörmällä. Kiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet\nnahkoja -- kärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan nahkoja --\npiiloaittaansa korven laitaan. Tehonneet olivat ukkojen loitsut,\nriistaa riitti sekä järvessä että salolla, vihamiestä ei kuulunut\nkiistelemään hämäläisiltä heidän pyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä\nheidän uusilla saunoillaan.\n\nSiksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä\nhämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin\nsoudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän\nmentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja\nnoustiin maihin oudoissakin salmissa, -- eipä ollut vainolaista\nkuulunut eikä enää sinä suvena paljon odotettavissakaan.\n\nNiinpä soutelivat Karmalan Lauri ja Jämsän Tuira kepeällä haapiollaan\nusein kahden kauas pohjoiseen päin, suuren Saunaselän yli erääseen\nsaarirypäleeseen asti, jonka salmiin he olivat katiskoitaan rakentaneet\nja jonka lahdissa oli vesilintuja viljalti. Ja eräänä aamuna he,\nkatiskat koettuaan, soutivat vielä senkin laajan veden poikki, joka\nniiden saarten takaa aukeni, ja laskivat vasta maihin järven\npohjoiselle rannalle, missä eivät olleet ennen käyneet. Näitä\npyyntimaita he nousivat tutkimaan, -- Tuiran Vilppu, tuo levoton sielu,\njoka aina uutta haikaili, hän se tänne Laurinkin vietteli, vaikka jo\niltapäivä oli käsissä, kun he perille ehtivät.\n\nSe oli karua maata, ylen synkkä oli kivikkosalo kävellä, ei se\npyyntimiehenkään mieltä innostanut. Vähän näkyi riistaakin liikkuvan\nnoissa harmaissa havulinnoissa ja maahiisien korkeissa kivikoissa.\nMuuatta kivikkorinnettä kiertäessään näkivät metsämiehet toki\nporolauman, joka suon rannassa naavoja järsi, ja se heidän intonsa\nhetkeksi herätti. Niitä oli siinä monia kymmeniä sarvipäitä, näyttipä\netäältä katsoen siltä, kuin olisi suonlaita heilahdellut, kun siinä\nporot päitään huojuttivat. Toverukset hiipivät lähemmäs vastatuuleen,\naikoen lähettää nuolen edes jonkun härän kylkiluiden väliin. Mutta\narkoja olivat otukset: risahti pienoinen oksa, pystyyn heristivät\npeurat päänsä ja jo rupesi elämään erämaan rinne. Koko lauma loikkasi\nkuin harmaja pilvi nevan yli näreikköön; hetkisen vain kuului sieltä\nvesisuon loisketta ja kavion kilkettä ja taas oli äänetön hiisimäen\nlaita, niinkuin ei siinä mitään elämää olisi ollutkaan.\n\nNuoret miehet katsoivat vähän noloina toisiaan, ikäänkuin kysyen,\nlähdetäänkö otuksia toiselta kulmalta kiertämään. Mutta ei se heitä\ninnostanut.\n\n-- Huonoa se on kesäpeuran nahka, liha ei kelpaa mihinkään, virkkoi\nLauri.\n\n-- Niin, paremmat ovat pyyntimaat omalla saunarannallamme, vastasi\nVilppukin. -- Mutta eikö liene lappalaiskota täällä lähellä, sillä\nlappalaisen lauma se varmaankin oli tuo, -- mitähän jos käytäisiin\nkorvenpoikaa katsomassa?\n\n-- Voi olla kaukana lappalainen, jos onkin, eipähän mistään näy savua.\n\n-- Ei näy, palataan venheelle.\n\nMutta siihen oli päivä kuitenkin mennyt, yöksi täytyi erämiesten\nkiirehtiä venheelleen, ettei lehdon liekkiö, virvatulena palaen, heitä\nvieraasta metsästä tapaisi. Siinä he nukkuivat yön autiolla rannalla ja\nvasta aamulla he läksivät kotiinpäin palaamaan, nyt vaihteeksi toisia,\nitäisempiä selkiä soudellen.\n\nLiikkumatonna päilyi järvi, tuskin värettä sen pinnalla heilahti.\nAinoastaan lokki, joka vesirajassa liiteli ja aina väliin siipensä\nkasteli, särki joskus tuon kirkkaan kalvon, josta heijastava kilo\nmelkein sokaisi soutajain silmät. Auerta oli etäämpänä taivaanrannalla,\nja sen hämärästä kuumottivat kaukaa itäisen rannan loivat harjut.\nPainostavan äänetöntä oli luonnossa kaikki, tuntui melkein\nhelpotukselta, kun joskus kuului jostakin kaukaa edes kaakkurin\nsurunvoittoinen valitushuuto.\n\nTuota hämärää itäistä rantaa, joka venheen edetessä vähitellen kävi\nselväpiirteisemmäksi, tähystivät soutajain raukeat katseet. Se oli aina\nepäilyttävä tuo itäranta, sinne ne tulevat savolaiset aina omilta\npyyntivesiltään, milloin tulevat, sen tiesivät Hämeen miehet. Mutta\neipä ole heitä nyt kuulunut ... ei näkynyt nytkään hienointa haikuakaan\nnoista rantalehdoista, jotka vähitellen erottautuivat tummasta\ntakalistosta.\n\nMutta tuon uupumuksen keskellä vilkastui kuitenkin vähitellen\nperässä istuvan Laurin katse. Hän oli jo kauan tähystänyt erästä\nkallionkielekettä, jonka sivulta siinti lahti ja joka sen vuoksi\nselvemmin tarttui erämiehen terävään silmään. Pitkään aikaan hän ei\npuhunut mitään, mutta ei myöskään silmäänsä toisaalle kääntänyt.\nVihdoin hän Vilpulle virkkoi:\n\n-- Katsopas tuota kalliota, tuota lehdon laidassa olevaa töyrästä, on\nkuin siinä joku elävä liikkuisi.\n\nTuira pyörähti katsomaan.\n\n-- En näe mitään. -- Mutta miten olikaan, sinne takertui hänenkin\nkatseensa. Kädellään varjosti silmiään hänkin, souti taas kappaleen,\nkatsoi, vilkastui:\n\n-- Mutta on todella siellä jotakin elämää. Olisiko peura, joka hioo\nsarventynkiään näreen kylkeen, vai liikkuisiko täälläpäin peurain\nisäntä, lappalainen? Vai olisiko se vain koivu, jota rantatuuli\nheiluttaa.\n\nKului pitkä hetki.\n\n-- Ei se ole koivu, virkkoi Lauri, -- soudetaanko lähemmäs katsomaan?\n\nNuorukaiset katsahtivat äkkiä toisiaan ja ymmärsivät heti toistensa\najatukset. Jos siellä ihmisiä liikkuu, niin tuskinpa ne ovat muita kuin\nsavolaisia, ja silloin heidän ei ole sinnepäin soudettava itseään\nilmaisemaan, -- sehän on erämiesten ensimmäinen sääntö. Mutta\nsittenkin, -- uteliaisuus ja seikkailuhalu oli jo ehtinyt herätä\nnuorissa mielissä, ja se kävi niissä heti ylivoimaiseksi -- se on\ntutkittava tuo liikkuja, selko on asiasta otettava! Niin he sen\nkysymyksen ratkaisivat.\n\n-- Olkoonpa lappalainen tai viholainen, vaikka olisi vesihiisi,\nsoudetaan kohti! -- niin virkkoi Vilppu jo voitettuna.\n\n-- Anna huhkia siis!\n\nHetkisen kohisi vesi keulan edessä, väleen lyheni välimatka rantaan. Ja\ntaas pysähtyivät nuorukaiset katsomaan: Ei se ollut vesihiisi, ei\nlöntystävä lappalainenkaan, muu olento siellä rantalehdossa\nliikkui, väliin peittyen vesojen varjoon, väliin taas ilmestyen\npäivänpaisteiselle törmälle.\n\n-- Se on nainen, -- kas, kassa jo näkyy, virkahti Lauri vilkkaasti.\n\n-- Vierasta väkeä on siis täällä, -- nyt kiireesti eräjoukkoa\nvaroittamaan!\n\nTämä oli toki Tuirankin ensimmäinen ajatus, vaikka hän kyllä olikin\nlietomielinen hetken lapsi. Mutta kumma kyllä meloi Lauri pysähtymättä,\narkailematta, edelleen ja taas rupesi Vilppukin soutamaan, pyörähtäen\nkuitenkin alinomaa katsomaan tuota utuista ilmiötä.\n\nSe oli nainen, sinihelmainen, keltatukkainen, selvään sen jo näki, ja\npian oli hänkin venheen keksinyt. Hän seisahtui työstään jyrkälle\ntörmälle ja katseli liikahtamatta selälle. Tuiraa vieläkin epäilytti\nmennä kovin lähelle tuota rantaa, jossa nyt siis oli arveluttava\nasutus, ja hän nosti aironsa vedestä; mutta Lauri yhä huopasi\nrannemmas, toverin ymmärtämättä, mikä outo yty hänet oli vallannut.\nEipä tiennyt Tuira, että Lauri jo kaukaa oli ollut erottavinaan\nvartalon ja liikkeet, jotka hän entuudestaan tunsi, ja että hän noin\narvelematta huopasi siksi, että hän tahtoi varmasti nähdä, oliko\nrannalta katselija todella se, joksi se hänen silmäänsä kaukaa\nkuvastui, vai oliko tämä hänen oman mielikuvituksensa kepposia.\n\nSe se oli, -- Savilahden impi. Silmiä varjostavan käden alta tunsi\nLauri jo varmasti nuo ruskahtavat, pehmeät lapsenkasvot, joita reunusti\nohrankeltainen hius. Eikä hän aprikoinut, miten tyttö oli tänne\nilmestynyt, ei ajatellut, ettei se tietysti yksin ollut tällä autiolla\nrannalla, yhä vain lähemmäs hän huopaili. Mutta jo virkahti Tuira:\n\n-- Älä melo, -- mertaan joudutaan!\n\n-- Maltahan, ei ole vielä vaaraa, -- tunnen tuon tytön, vastasi Lauri\nverkalleen.\n\n-- Tunnet! -- velhonnut lienee sinut veden neito!\n\n-- Ei ole veden väkeä, Savilahdesta hän on kotoisin.\n\n-- Siis savotar sittenkin, savijoukko on täällä!\n\nTyttö seisoi liikahtamatta kalliolla ja sulavana hänen nuortea\nvartalonsa kuvastui vesakon vihantaa taustaa vastaan. Pianpa silloin\nTuirankin epäilykset voitti uteliaisuus ja kisailunhalu ja hän antoi\nkepeän haapion soljua vanhalla vauhdillaan ihan kallion reunaan asti,\njonka siimekseen se pian peittyi. Siinä he nyt toisiaan vastakkain\nkatsoivat, eikä kotvaan aikaan sanaakaan vaihdettu venheen ja rannan\nvälillä. Tyttö se kuitenkin ensimmäisenä virkkoi:\n\n-- Mistä soudatte, Hämeen miehet?\n\n-- Täällähän me on kesäkausi soudeltu, vastasi Tuira. -- Mutta mitä\nväkeä olet sinä?\n\nTyttö naurahti, Lauriin katsoi:\n\n-- Etkö tunne enää?\n\n-- Tunnenpa soljenvaihtajan Savilahden rannalta. Mutta...\n\n-- Mutta mitä, -- peloittaako?\n\n-- Enpä olisi suonut sinua täällä näkeväni, -- milloin tulitte?\n\n-- Vasta eilen valmistui sauna, ensi kylpyyn haen nyt vastoja. Vai et\nolisi suonut minua näkeväsi!\n\n-- En täällä, -- tulitte hämäläisten vanhoille erävesille, täällä ei\nsovinto säily.\n\n-- Miksei säily, onhan täällä vettä useammillekin!\n\nSiihen tytön kysymykseen eivät Hämeen miehet vastaamaan käyneet, ne\nasiat eivät naisille kuuluneet. Ja keveämmäksi käänsikin heti\nVilppu-veitikka keskustelun:\n\n-- Tule venheeseen, tyttö, tuttujasi tapaamaan!\n\nTyttö nauroi.\n\n-- Veisitte ehkä väkisin mukaanne!\n\n-- Tokkopa pahoin vikiseisit?\n\n-- Tulkaapas koettamaan, nouskaa törmälle!\n\nLaurin veret olivat ruvenneet kuumenemaan, hän meloi venheensä kallioon\nkiinni ja tarttui sen halkeamassa kasvavaan rantakoivuun, virkkaen:\n\n-- Jospa tulisin, huudonko päästäisit, tyttö, vai pakoonko juoksisit,\n-- niin, mikä olikaan nimesi?\n\n-- Anja.\n\n-- Vai suostuisitko sulhasiin, tulisitko Hämeeseen emännäksi?\n\nTyttö punastui, peräytyi vähän, ja viskaisi ylpeästi niskaansa taapäin.\nHän oli ihana siinä kalliolla seistessään, posket hohteissaan, käsi\npuuskassa, lehtikerppu kainalossa. Hetkeksi hän näytti suutahtaneen,\nmutta suli taas leikkisäksi, vastaten:\n\n-- Ei tulla sillä tavoin, ei lähde tämä tyttö karkaamalla sulhasille,\neikä ryöstämälläkään!\n\n-- Mutta miten?\n\n-- Käy, kysy Savilahdesta, jos tietää tahdot!\n\nVilppu oli sen keskustelun ajan seisonut keulateljolla ja kummissaan\nkuunnellut toisten outoa lemmenkiistaa. Ja hänen lieto mielensä oli\nsiinä heti vainunnut seikkailun tilaisuutta, -- tässähän voisi\nsavolaisille kepposet tehdä! Tämä oli juuri sitä, jota hän rakasti ja\njota hän jo eräretkellä oli kaivannutkin, -- tuossa tuokiossa syttyi\nhänen herkässä mielessään rohkea tuuma! Enempiä miettimättä hän tarrasi\nkiinni rantakoivun runkoon, viskautui voimakkaalla nykäyksellä kallion\nalimmalle särmälle ja kapusi siitä kuin orava tytön luo törmälle.\n\n-- Nyt tulet kuitenkin hämäläisten haapioon, -- huudahti hän\nkiivetessään ja yritti tyttöä syliinsä koppaamaan.\n\nMutta Anja oli kohta nähnyt soutomiehen liikkeen ja arvannut hänen\naikeensa. Notkeana kuin kärppä pyörähti hän kalliolta alas lehdon\npuolelle, heitti sieltä vielä helakan naurun taakseen, ja hupeni kuin\nmetsänpiika vehmaaseen vesakkoon. Tuira kahmaisi tyhjää käsivarteensa,\nsuuttui, loikkasi tytön jäljestä lehtoon, mutta otusta ei ollut enää\nkuuluvissakaan. Ja seuraavassa tuokiossa törähti jo koivikosta, lahden\npartaalta, tuohitorven kimeä ääni, -- tyttö varoitti sieltä omaisiaan.\n\nTurhiin oli huvennut Tuiran hurja tuuma kaapata kassapää savolaisten\nrannalta ja viedä se saaliinaan toverilleen kainaloiseksi kanaksi.\nTyhjänä hän lehdosta palasi ja laskeusi nolona kalliolta venheeseen,\njossa Lauri yhä liikahtamatta seisoi ja moittien palaavaa toveriaan\nkatseli:\n\n-- Tuhmasti teit nyt, Tuira, taitamaton oli ryöstöyrityksesi.\n\nEi käynyt Vilppu tekoaan puolustamaan, airoihin hän vain rivakasti\nasettui, veteli voimakkaasti pois selälle ja viittasi Laurille, että\ntämä viilettäisi lähimmän niemen taa, josta ei haapio savolaisten\nlahteen näy, jos he torvenäänen kuultuaan lähtisivät nuorukaisia\ntakaa-ajamaan. Ääneti he soutivat. Vasta niemen kärjen sivuutettuaan\npysähtyivät he rantapehkojen lomitse katsomaan taakseen. Ei näkynyt\nvenhettä tulevaksi. Mutta siihen kallionkielekkeelle, josta Tuira äsken\noli koettanut sinihelmaisen tytön haapioonsa siepata, siihen ilmestyi\nkohta laihaluinen, harvapartainen äijä, jonka Lauri heti tunsi\nSavilahden Tarvaisen isännäksi, ja hänen perästään pari muutakin\nmiestä. Siinä he seisoivat hetkisen, näkyivät keskustelevan vilkkain\nliikkein, mutta kotvan kuluttua he painuivat takaisin lehtoon samoja\njälkiä kuin tyttö äsken.\n\nLauri siirtyi nyt airoihin, soutamaan kaukaista kotirantaa kohti, ja\nhän vetelikin niin hartiaväellä, että hauraan haapion laidat notkuivat\nja piukkivat pihlajaiset airot. Vakava oli hän katseiltaan. Olihan\ntällä heidän soudullaan tapahtunut jotakin ratkaisevaa, toteutunut oli\njuuri se, jota hämäläiset kevätkauden olivat varoneet: vihollinen\ntavattiin näiltä samoilta vesiltä, ja sille nuorukaiset nyt olivat\nitsensä ilmaisseet. Pyynnin rauha oli nyt poissa, taas oli soudettava\nsotavesiä... Mutta vielä olivat Laurin mietteet vakavat muistakin\nsyistä: Savilahden leppymätön vainomies on täällä, koston tilaisuus on\nauennut, miehen tehtävät ovat edessä... Mutta täällä on myöskin tyttö\nSavilahden rannalta. Ristiriitaisina, sekavina risteilivät taas tunteet\nnuoren miehen povessa ja hänen oli vaikea itselleen selittää, mikä\ntunne oli voimakkain.\n\nKotvanen oli soudettu, kun Tuira huovatessaan puhui:\n\n-- No, nyt sitä ehkä saadaan näillä järvillä tapellakin, savolaiset\ntulivat sittenkin tarjolle!\n\nNiin, siihen sitä kai nyt on varustauduttava, ajatteli Lauri,\npalautellen muistoihinsa ne pyhät päätökset, jotka hän eriin\nkulkiessaan oli tehnyt, kun kuuli kuvaukset isänsä kuolemasta näillä\nvesillä. Mutta se ajatus ei ollut enää puhdas, ei iloinen ... eikä hän\ntoverinsa puheeseen mitään vastannut. Mutta Tuiran Vilppu jatkoi,\nikäänkuin äskeistä varomattomuuttaan nyt puolustellen:\n\n-- Olisivat ne meidät kuitenkin keksineet, kun kerran täällä ovat, jos\neivät tänään, niin huomenna. Saattoipa olla hyväkin, että me savakoista\nselon otimme ennenkuin he meistä. Nythän tiedämme minkä teemme.\n\nLauri myönsi mietteissään toverinsa tosia puhuvan, vaikka hän juuri\näsken vielä oli nuhdellut, kun Tuira pakotti tytön torveensa\nturvautumaan ja savolaisten huomion herättämään. Mutta kun Lauri yhä\nääneti souti, heittäysi Tuira jo hilpeäksi:\n\n-- Vai etkö olisi suonut minun tyttöä säikäyttävän? Mistä minä tiesin\nsinulla niin tosia lemmenkisoja olevan savottarien kanssa! Kun sinun\nkuhertavan kuulin ja tyttö vieressä viserteli, arvelin, että mitäs\ntässä pitkistä puheista, otetaan neito mukaan, koska siinä turhia\nkainostelee, -- niinhän ne ennen vanhaankin hämäläiset tekivät ja hyviä\nemäntiä saivat. Ja niistä sitten tapeltiin...\n\nLauri souti edelleen äänettömänä omissa mietteissään. Tuira sai aina\nvain yksin olla äänessä, ja hän kysyi nyt suoraan:\n\n-- Olisit kai tytön ottanut, jos hänet venheeseen olisin saanut?\n\nLauri katseli sivulleen lehteviä rantoja, joiden ohi haapio liukui, ja\nvastasi nyt harvakseen:\n\n-- En tiedä mitä olisin tehnyt -- tuskin olisin häntä Saunarantaan\ntuonut... Tarvaisen tyttäriä se on, vainolaisen perhettä. Näin hänet\ntuonoin Savilahdessa, kun piispaa kyyditsin, puhuttelin kerran ... en\ntiennyt, mikä hän oli ... ja minusta tuntui, että mieluisempaa impeä en\nosaisi kainaloisekseni löytää, -- en sitä kiellä. Mutta ne ovat turhia\nne kuvittelut. Hänen isänsähän isäni tappoi, sitä pesuutta ukkoja koko\neräväkemme eniten vihaa, sukuni surmanheimoa hän on, ja kostamatta ovat\nvielä sen heimon viimeiset kolttoset. Ei ole tässä aika lemmenhoureita\nhautoa! Kostoon minua haastaa isäni surma, kostoa olen vannonut koko\nsuvulle -- ja sitähän sille lupasit sinäkin...\n\n-- Niin lupasin, ja nyt onkin koston aika käsissä.\n\n-- Nyt olkoon! -- Lauri huudahti sen melkein kiljaisten, mutta samalla\noli surua hänen äänessään, kun hän matalammin jatkoi:\n\n-- Säpäleiksi särkykööt siis kaikki hempeät mietteet, kunis on kostettu\nisäni kumpu. Ja siksi olkoon meidän keskeinen koko tuo kallioniemen\ntarina, sehän ei kuulu kotisaunan väelle...\n\nLauri kiskoi oikein olan takaa, ikäänkuin ajaakseen airoihin sen\nmielensä kiusan, joka hänen mietteitään velloi, ja vaahdoten halkoi\nhaapion keula selkävesiä. Mutta hän ei saanut sillä tasaantumaan niitä\nvoimia, jotka hänen sisässään kamppailivat, ja hänen äänensä kähisi\nkatkerana, kun hän tuokion kuluttua tiuskaisi:\n\n-- Sukuni kirotko vai velhojen luotteet minut lienevät ajaneet jo\nkahdesti tuon naisen pariin! Mutta pois hänet mielestäni kitken ja\nkostettu pitää olla oma sukuni, ennenkuin hänet kolmannen kerran\nnäen! --\n\nJo kuulsi viimeisen selän takaa kotilahden tuttava suisto, ja ennen\npitkää nuorukaiset laskivat pienen haapionsa suurten matkavenheiden\nlomaan saunarannalle. Hiukan epävarmoina he kotiväkeään tervehtivät,\nsillä olipa kuin satua se, mitä heillä oli tältä retkeltään\nkerrottavana, -- eikä kuitenkaan se ollut satua, vaan ankara\ntodellisuus, joka pakostakin nostaa myryn koko eräväessä, sen he\ntiesivät. Ukko tuli ensimmäisenä heitä vastaan rantaan ja torui heidän\nviipymistään, -- eilisestä asti olivat he suotta vesillä virkailleet.\nJa kun Lauri mainitsi heidän käyneen tutkimassa pohjoisia rantoja,\nurahti ukko:\n\n-- Mitä te siellä, luulin teidän jo savolaisia tavanneen!\n\nSilloin se oli heti tosi tunnustettava.\n\n-- Olemme heitä tavanneetkin, savolaiset ovat tämän saman Nilakan\nrannalla.\n\nLauri ei, kumma kyllä, kertonut sitä sillä kiireellä, jota asian\nmerkitys edellytti, ja siksi ukko vielä epäilevänä kysyi:\n\n-- Mitä olette tavanneet ja missä?\n\nRannassa olevia erämiehiä saapui nyt muitakin nuorukaisten venheelle,\njossa he oivalsivat outoja asioita kerrottavan. Mutta ukko tiukkasi\naivan ankarasti:\n\n-- Hä, savolaisiako olette nähneet? Missä?\n\n-- Järven itärannalla.\n\n-- Kertokaa!\n\nTuira viskeli ääneti haapiosta saaliitaan rannalle ja kävi sitten siitä\nvettä äyskäröimään, -- hän antoi Laurin kertoa juttunsa mitä myöten\nhalusi. Ja Lauri kertoikin tarkalleen koko heidän retkensä, kertoi,\nkuinka he kallioniemen ohi soutaessaan näkivät vastoja taittavan\nnaisen, -- sen lahden pohjassa oli nähtävästi savolaisten sauna.\n\n-- Jospa lie ollut lappalainen, epäili ukko vieläkin.\n\n-- Savotar oli, puvusta hänet tunsimme ja puheestakin ymmärsimme...\n\nErä-ukko vilkastui, mutta miehistä toiset säpsähtäen huudahtivat:\n\n-- Puheesta, -- puhuttelitteko vainolaisen akkaa? Olisitte väistäneet\nkatalaa!\n\nLauri keskeytti kertomuksensa, kun hän Tuiran hymyilevän näki, ja\nlisäsi lyhyesti:\n\n-- Hän keksi venheemme jo kaukaa. Ja pois soutaessamme näimme miehiäkin\nsamalla törmällä. -- Ja hän lisäsi vielä vakavana ukkonsa puoleen\nkääntyen: -- Yksi niistä oli Suursavon Tarvainen!\n\n-- Sen jo arvasin, virkahti Suopelto, joka jo hänkin oli rantaan\nehtinyt uutisia kuulemaan. -- He uhkasivat tulla, syyskalalle\ntulivatkin!\n\nKuin kuloviesti se tieto levisi venhekunnasta toiseen, jotka juuri\npyynniltään palasivat, ja hälinän ja hämmingin se synnytti hämäläisten\nsaunarannalla. Naiset sitä toisilleen hätä-äänellä huutelivat, ja\nmiehetkin jättivät kalanperkkuunsa kesken ja keräytyivät neuvottelemaan\ntörmälle, missä Lauri ja Tuira saivat vastata satoihin kysymyksiin.\nMutta Suopellon Leena-emäntä asettui kädet puuskassa miesten eteen ja\nhuusi hätääntyneen päättäväisyydellä:\n\n-- Huomisaamuna ajaa Suopellon nuottakunta tavaransa venheeseen ja\nlähtee soutamaan kotiin päin!\n\nMiehet hymähtivät ja Sipi koetti säikähtyneitä naisia rauhoittaa:\n\n-- Eihän vielä niin kiirettä ... tässä nyt asiat ensiksi tuumataan!\n\nMutta Erä-ukko oli istahtanut nuotion äärelle ja ammensi itselleen\nrauhallisesti kupillisen kalakeittoa padasta. Hänen kasvojenilmeissään\nei näkynyt hämmästystä eikä hätääntymistä, hänen mietteensä näyttivät\nkulkevan omia teitään, ja joskus valaisi salainen hymykin hänen\nparroittuneita kasvojaan. Olipa niinkuin hän juuri tätä uutista olisi\nodottanutkin, kuin olisi nyt tullut se hetki, jota hän kesäkauden oli\ntoivonut ja jota hän nyt tahtoi edullisimmin käyttää.\n\nMutta muiden erämiesten ateria ei ollut yhtä rauhallinen, ja he\nkokoontuivat kaikki ukon ympärille, johon olivat tottuneet\nturvautumaan, -- hänenhän se oli tiedettävä, mitä nyt on tehtävä.\nHeidän keskensä oli siitä jo heti kiistaa sukeutunut. Ilvesmäki tahtoi\nsuoraa päätä soutaa järven itärannalle ajamaan savakot pois,\nPilvenperän mielestä oli sitä rantaa päinvastoin vältettävä niin kauan\nkuin suinkin. Mutta Erä-ukko söi keittonsa levollisesti loppuun ja\nvirkkoi sitten:\n\n-- Ensiksi on tietysti otettava asiasta tarkka selko; emmehän vielä\ntiedä, onko täällä savolaisia yksi perhekunta vaiko koko erämatkue. Ja\nparasta on, että tiedustajat lähtevät liikkeelle jo tänä yönä.\n\nVakoojiksi valittiin kohta pari kokenutta metsänkävijää ja Tuira heille\noppaaksi otettiin. Mutta heidän matkalle varustautuessaan puhui vanhus\nlevotonta joukkoaan tyynnyttäen:\n\n-- Huomisiltaan palaavat tiedustajat takaisin ja siihen mennessä me\nmuut täällä pysymme koossa. Vartijat valvomaan nyt, joutoväki\nnukkumaan, -- sittenpähän nähdään, mihin täällä ryhdytään! --\n\nMutta seuraavana iltana eivät olleet tiedustajat vielä palanneet, ja\nyöksi jäi silloin nuotio palamaan pihlajan alle hämäläisten pihalle.\nSen ääressä valvoi vakavia miehiä, odottaen malttamattomina\ntiedustajain paluuta, valvoi vielä, kun syyskesän aamu kylmänä ja\nkelmeänä valkeni. Vakavana nousi vihdoin päivän rusko itäisen vaaran\ntakaa ja kirkasti ensiksi lahden läntisen rinteen ylimmät lehdot, jotka\nnäyttivät palavan punaisena tulena. Mutta kylmää oli se tuli, ja lahden\npeittävä usva tuntui sen valossa sitä paksummalta, jäätyneeltä, --\nmelkein puistatti valvoneita miehiä. Vasta kun päivänsäteet lahteen\nulottuivat ja vähitellen ajoivat sieltä sakeat, itsepäiset, hitaat\nsumupilvet pakosalle, vasta silloin tuntui elämän lehahdusta luonnossa,\nvasta silloin kuului myös selältä airojen loisketta. Ja silloin\nnousivat miehet nuotion äärestä vastaanottamaan yökunnista palaavia\ntovereitaan.\n\nNämä kertoivat päiväkauden kuljeskelleensa louhikossa savolaisten\nkotalahden seutuvilla, jonne olivat kurkistelleet vuorten harjuilta ja\nmäntyjen latvoista. Mutta illan suussa olivat he hiipineet sen lahden\nrinteelle, jonka toisella rannalla savolaisten uusi sauna oli. Yksi\nsauna oli siellä vain, eikä venheitäkään ollut rannassa monta, mutta\nmiehiä siellä sentään kuhisi patatulella kymmenkunta, ehkä enemmän, ja\nnaisia lisäksi. Ja iltamyöhällä saapui rantaan vielä eräs venhe, jossa\noli puolikymmentä miestä, eikö liene urkkimasta palannut. Hyvin\nvaroskellen siellä savolaiset tuntuivat liikkuvan, väleen he savunsa\nsammuttivat, korkealle venheensä yöksi vetivät, -- niin kertoivat\nvakoojat.\n\n-- He tietävät meidän joukkomme suuremmaksi, päätteli Ilvesmäki heti\ninnoissaan, -- odottavat meidän vieraissa käyvän, miksemme kävisikin!\n\n-- Taikka varustautuvat yöllä tänne hyökkäämään, Tarvainen poikineen on\nmatkassa, -- vastaili Pilvenperä päätään punoen.\n\nMutta niistä arveluista välittämättä kääntyivät taas neuvottomat\nerämiehet ukon puoleen, joka heti tiedustajain palattua oli saapunut\nsaunasta ahteelle. Lauri koetti tarkata vaarinsa kasvonjuonteita,\nymmärtääkseen, mitä mietteitä hänessä liikkui, -- hän ne kyllä aavisti,\nmutta ei ollut niistä oikein selvillä. Mutta värähtämättömin piirtein\nkuin ainakin puhui johtaja vanhus verkalleen:\n\n-- Oikein arvasit, Suopelto, uhmalla ovat savolaiset meidän\ntakamaillemme taas lähteneet, -- jos olisi tarve ajanut, olisivat kyllä\njo keväällä tulleet. Riitaa haastavat. Hyväpä oli, että me joukolla\ntänne saavuttiin, eikä täältä nyt kesken lähdetä, savolaisille ei\ntakamaita jätetä, -- sitä myöten on juttu selvä! Pyyntiä jatketaan,\nsyysapajat vedetään, talveksi vasta me kotiin palataan.\n\nSiinä oli vastaus siihen pääkysymykseen, joka eräväkeä enin oli\nhuolettanut. Mutta se vastaus ei heitä vielä tyydyttänyt, ja ikäänkuin\nkaikkien puolesta Suopelto kysyi:\n\n-- Mutta miten? Ajetaanko savolainen pois Nilakan rannoilta, käydäänkö\ntappeluun, vai odotetaanko hiipijäin syyspimeällä tänne hyökkäävän, --\nsydämikköjä he ovat, vaikka olisivat harvalukuisempiakin.\n\nNiin, siihenpä juuri olisi Laurikin tahtonut vastauksen kuulla. Ja kun\nhän huomasi vanhuksen sitä vältellen kiertävän, niin hän jo yskän\nälysi. Kaikki tiesivät useimpain vastustavan tahallista verityöhön\nkäymistä, mutta pitkän kostonsa aietta ei ukko silti tahtonut uhrata.\nSen Lauri nyt oivalsi, kun vanhus vastasi:\n\n-- Ei käydä tappelemaan, jos ei toinen tappelua haasta, mutta aseissa\nliikutaan tarpeen varalta. Pyyntiin soudetaan kuin omilla takamaillamme\nainakin, mutta soudetaan joukolla, ei enää venhekunnittain. Tulkoon\nsilloin Tarvainen, jos tahtoo! Huolellisesti on kesän saaliit\nkätkettävä, saunalle ei jätetä mitään, kun nuotalle lähdetään, vartijat\nvalvovat yöt, maattakoonpa kotona taikka nuottanuotiolla. Silloin\nolemme valmiit, tulkoon Tarvainen, jos nahkaansa syyhyttää.\n\n-- Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto\nvielä epäilevänä.\n\n-- Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaat\nsavolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.\n\nUkko pääsi siihen, mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien\nmieli. Saaliit kätkettiin nyt salommas, venheisiin varattiin aseet ja\neväät ja joukolla vesille lähdettiin. Ja turvan tunne voitti siten taas\nvähitellen huolestuneetkin retkeläiset. Mutta entistä rauhan elämätä ei\nollut enää erämiesten elämä takamailla. Milloin vain metsästäjä kuuli\noksan risahtavan tai otuksen loikkaavan kaukana näreikössä, silloin oli\nhänen aina kyyristyttävä varomaan vaanivaa vihollista. Kalamiesten oli\njoka salmen suussa pälyttävä eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle,\neikä ollut yöunella koskaan täyttä lepoaan. Kukapa sen tiesi, milloin\nkyyryselkä kyttä nukkuvain nuotiota kiersi. Mutta pyyntiä sittenkin\njatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla eikä\nvainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja\npainuneet takaisin omille järvilleen, -- niin jo naisia lohdutettiin.\nJa kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi\nkävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin\nrauhoitti ja rohkaisi.\n\n-- Pian se koittaa Leenankin päivä, niin vakuutti Suopellon emäntä\nilolla matkueelleen.\n\nEikä sitä voinut Erä-ukkokaan kieltää, vaikka hän vielä tavallisesti\nvastasi:\n\n-- Vielä ei puhuta kotiinlähdöstä mitään, tänä vuonna viivytään erissä\nniin kauan kuin vain syyspyyntiä kestää.\n\nHänellä oli se tuntu, että vielä sitä sittenkin jotain tapahtuu,\nennenkuin \"Leenan päivä\" koittaa, ja hän tiesi toistenkin aina vain\nvaistomaisesti sitä tapausta odottavan, -- muutamain toivovan, toisten\nvarovan.\n\nJa se, mitä hän odotti, se tapahtuikin.\n\nEräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä\nsaariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä\nolivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli\netumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta\nei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta,\njonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään\npysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe ja siitä kuului hiljainen\nhuudahdus...\n\nSe oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, -- vasta\nsilloin kun muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi,\nilmoittaen:\n\n-- Siinä on vieras!\n\nKäskemättä seisahtui nyt soutu toisissakin venheissä, ja kun ne hiljaa\netumaisen tasalle lipuivat, jäivät kaikki sanattomina katsomaan edessä\nolevalle rannalle. Hiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain\npuolikymmentä kalavenhettä, ja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen\nnuotion liekkiä, jossa kai rantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja\nastuskeli nuotion ympärillä.\n\nSe oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai\njuuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida,\nennenkuin uudelle lähtevät.\n\nHämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheissään. Vasta kotvasen\nkuluttua kuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehoittavan:\n\n-- Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!\n\nMutta miesääni vastasi samalla:\n\n-- Jo ne meidät ovat nähneet!\n\nLauri silmäsi keulapuulta perässä istuvaa ukkoa, hakien hänen\nkatsettaan. Uuden, kauniin tulen näki hän nyt syttyneen vanhuksen\nsilmään, joka terävänä tarkkasi törmää, missä savolaiset juuri\nhytkähdellen kääntyivät selältä saapuvaa nuottamatkuetta katsomaan.\nJärähtipä vähän maltitonna vanha ääni, kun hän tuon kuiskivan\nkeskustelun katkaisi ja vihaisesti virkkoi:\n\n-- Ei koskaan käydä siihen häpeään, että savolaisten edestä\npyörrällettäisiin. Eteenpäin!\n\nMutta pystyyn olivat venheissä kohonneet hämäläiset nuoret miehet, he\narvasivat nyt sen ratkaisuhetken tulleen ja laskivat kiireesti\nvihollistensa lukumäärän. Ja ensimmäisenä Tuira laskuistaan tuloksena\nlausui:\n\n-- Soudetaan kohti -- pidämme me noille puolemme!\n\nUkon käskyä totellen olivatkin soutajat jo taas airoihinsa tarttuneet\nja rinnakkain soluivat venheet aallokossa sitä salmea kohti, minkä\nrannalla savolaiset nyt levottomasti liikkuivat lepotulellaan. Mutta\nsupatusta jatkui yhä venheissä. Niissä väiteltiin, hätäiltiin ja\nuhmailtiin, ja ääneensä jo pyysivät naiset, että ohi soudettaisiin\nvihollisten rannasta, tappeluun käymättä. Mutta kun johtajavenhe oli\nsavolaisten hiekkarannan tasalla, silloin viittasi taas Erä-ukko\nsoutajiaan seisauttamaan aironsa. Mitä vaarilla oli mielessään, sitä\neivät soutajat tienneet. Mutta he tottelivat, ja jylhä äänettömyys\nvallitsi nyt venheissä, joita aalto hiljaa solutti rantaa kohti.\nÄänetöntä oli rannallakin, mihin savolaiset olivat kokoontuneet\ntuijottamaan outoja vieraitaan, joilta he eivät mitään hyvää\nodottaneet.\n\nSiinä eräjärven aution saaren kupeella, kaukana syksyisessä\nsydänmaassa, olivat nyt kerran taas vastakkain niiden vihamielisten\nsukulaisheimojen edustajat, jotka vuosisatoja olivat katkeraa kaunaa\ntoisiaan vastaan kantaneet ja myrtyneet ja leppymättömiksi paatuneet,\n-- siinä he silmästä silmään toisiaan mulkoilivat. Usein olivat he\nkostonsa kiihkossa toisiaan hakeneet; nyt eivät olleet hakeneet, vaan\nsattuma oli heidät vastakkain viskannut. Mutta tulus ja piikivi olivat\nsiinä sittenkin liian lähekkäin, tarvittiin vain sysäys, ja kipuna oli\nherkkä syttymään roimuavaksi tuleksi. Oliko iskettävä se tuhoisa\nkipuna?\n\nKotvasen kesti tuota juhlallista äänettömyyttä. Vihdoin virkahti\nhämäläisten suurimman venheen perästä Karmalan ukko karkealla äänellä,\njonka kaiku järeänä ponnahti takaisin rantapenkereestä:\n\n-- Taas lähditte Savon miehet hämäläisten vesiä porkkaamaan. Eikö\nteillä ole järviä omilla takamaillanne?\n\nSe sana iski kuin vasama savolaisten parveen, jossa nyt heti virisi\nlevotonta liikettä. Vikkelänä heilahti siellä ryhmästä toiseen vanha\nmies, jonka hämäläiset vaaleasta kuikannahkalakista heti Tarvaisen\nisännäksi tunsivat. Ja yhtä kova kuin ukon, mutta kiihkoisampi, oli\nTarvaisen ääni, kun hän tuokion kuluttua rannalta vastasi:\n\n-- Omillapa tässä olemme vesillämme, en näe täällä hämäläisten\nmerkkikiviä. Mutta te lienette harhaan kulkeneet, koska meidän apajalle\nsoudatte.\n\nVastaus venheestä tuli viipymättä:\n\n-- Me tunnemme vetemme, emme me harhaan souda. Hämäläisten ovat täällä\nvanhimmat apajat, meidän ovat olleet täällä ensimmäiset saunat ja\nkatiskat, nämä maat ovat meidän veromaitamme.\n\n-- Näytäpäs, mistä veromaasi alkaa, -- suden ovat nämä maat mittaamat!\nMutta savolaiset ne lähinnä näitä vesiä asuvat, tottapa takamaat\nrintamaihin kuuluvat.\n\n-- Niin kuuluvat, hämäläisten rintamaihin. Missä asuivat savolaiset\nsilloin, kun me täällä ensiksi lappalaisia verottelimme ja pyynnissä\nkävimme, -- työnnyitte tänne sitten jäljestä kuin varkaat toisen\nhalmeelle! Mutta sen te tiedätte, että takamaitamme me emme jätä.\n\nSavolainen päästi silloin ilkkuvan äänen:\n\n-- Jätittepähän jo, pakoon täältä livistitte, vuosikausiin ei teitä ole\ntäällä näkynytkään.\n\nMutta jo kiihtyi ääni hämäläisten venheessäkin:\n\n-- Ette ole jääneet tänne silloin tekään, kun Hämeen miehet ovat täältä\nlähteneet, -- hiiloksina ne ovat olleet silloin teidänkin saunanne ja\nhiiloksiksi jäävät vastakin, jollette sovinnolla näiltä rannoilta\nsuoria.\n\n-- Nähtäneen, kuka täältä ensiksi suoriaa!\n\nTämä heimojohtajain sananvaihto oli kalskahtanut terävästi ja kylmästi\nkuin teräs, isku aina vastauksena iskuun; ääni oli vain jännittynyt,\nkiihtynyt, kuin purevain tapparain nälkä, sinkoillessaan edestakaisin\nsalmiveden yli. Tähän johtajain väittelyyn eivät muut kummaltakaan\npuolen puuttuneet, henkeään pidellen sitä miehet kuuntelivat, ihaillen\niskujen voimaa, ja pelokkaina naiset kuin piiloon kyyristyivät. Sillä\nkärjistyihän väittely pian uhkailuksi, ja Savon pojat näkyivät jo\nvenheistään tapailevan tuuriaan. Airoissa istuvat hämäläiset odottivat\ntaas jännittyneinä ukon enempiä käskyjä.\n\nMutta silloin tarttui hämäläisten toisen venheen perästä Suopellon Sipi\nkeskusteluun. Hän puhui rauhallisella, maltillisella äänellä, ikäänkuin\ntasoitellakseen äskeistä kiivautta:\n\n-- Toden sanoit, Suur-Savon Tarvainen, rajat ovat käymättä meidän ja\nteidän takamaiden välillä. Joskus on sitä yritetty, mutta ei näille\nvesille asti. Me hämäläiset kyllä vanhat takamaamme tunnemme, mutta\nsovinnossa olisi kuitenkin kerran varmasti määrättävä, mitä myöten Savo\nerissä kulkee, mitä myöten Häme, -- vettä riittää vielä molemmille.\n\nTämä puhe asetti heti jo kohonneita kuohuja, ja pian nähtiin, että\nSuopellon sovinnollisella tuumalla oli kannatusta molemmin puolin. Eräs\nleveänaamainen, punapartainen Savon mies murahti hyväksyvästi Suopellon\npuheelle ja astui askeleen rannemmas. Se oli mies Juvan metsäkylästä,\nPouta-Paavo nimeltään, taitava takoja ja tunnettu runoseppä. Erämaan\nriidat kiusasivat pahimmin hänen kyläkulmaansa, joka enin takamaista\neli, ja siksi häntä sovinnon puhe enimmin miellytti.\n\n-- Se on järjen puhetta, virkkoi hän arkailematta. -- Raja olisi\nkäytävä takamaitten välille, sittenpä vasta kukin omansa tietäisi ja\nsaisi rauhassa raataa ja pyytää. Ja siitä olisi sovinnossa päätettävä.\n\nAlas venheisiin nähtiin, kuinka Savon miehet nyt eri ryhmiin asettuivat\nsupattelemaan. Heidän joukossaan näkyi olevan eri mieliä. Tarvaisen\nkuultiin siellä terävästi väittävän.\n\n-- Joko pehmeni taikoja-rautio. Rajan me panemme siihen mihin soudamme\nja mistä pyydämme, kukapa ne muut rajat täällä pyhittää!\n\nMutta Poutanen kuului pitävän puoliaan:\n\n-- Olen minä takonut ja olen minä tapellutkin, mutta sanankin voimalla\nolen toimeen tullut. Jos täällä ensiksi miesten kesken takamaista\nsovittaisiin, niin sitten pyydettäisiin ruunua rajat panemaan.\n\nHämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi.\nOudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen\nkoskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli\nsyntynyt aina, kun oli tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti tappelu.\nMutta tuo ajatus, että piti määrätä rajankäynnillä varmoiksi molempain\nheimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä keski-iän\nmiehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja parikymmentä\nvuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen rajankäynnin\nalullekin pannut, yksi sen ajan rajapyykki -- Tähkäveden Naulasaaressa\n-- oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta siihen se rajankäynti olikin\nhuvennut, sen muita määräyksiä ei enää tunnettukaan. Mutta itse tuo\najatus oli senkin jälkeen mielissä kytenyt ja siksi juuri Suopellon\ntuuma nytkin paljon vastakaikua sai. Itse hän siitä rohkaistuna jatkoi:\n\n-- Eihän yrittänyttä laiteta, -- saisihan asiasta miesten kesken puhua.\n\nMutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää ukkoa, joka\nviimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut.\nHyvästi he tiesivät, ettei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään\nmiellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan\nerämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän\nluki sen inhon nytkin ukon tyytymättömistä katseista. Liian syvät\nolivat ne haavat, joita savolaiset olivat hänen pitkän ikänsä varrella\nhänen sydämeensä iskeneet; heidän kanssaan hän ei voinut sovitella\nkoskaan. Hänen lyhyt oppinsahan oli aina ollut: vainolainen on\nkostettava, tungettelija on ajettava tiehensä! Sen Lauri tiesi, ja\njuuri sen vuoksi hän ihmetteli, että ukko niin kauan ääneti istui,\nlausumatta sitä repäisevää, ratkaisevaa sanaa, jota nuoret miehet\nhäneltä odottivat ja joka oli tekevä lopun turhasta haastelusta.\n\n-- En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään\nkystä syntyvän, -- uhmalla he nytkin tänne tulivat...\n\nKaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista, ja\nrannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:\n\n-- Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!\n\nJa alakuloisena Suopeltokin huokasi:\n\n-- Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!\n\nMutta kaikkien ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi:\n\n-- Mutta kun lienee savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista\npuhuttavana, kun lienee heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin\npuhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.\n\nHelpotuksen huokaus pääsi naisten rinnoista, kun he sydän ahdistuksessa\nsoutoteljoillaan istuivat ja tuskaisina odottivat, mihin tämä väittely\npäättyisi. Kummastellen katselivat nuoret miehet toisiaan, pettymystä\nja kiukkua kuvastui monenkin silmistä ja turhaan koetti Laurikin\nukkonsa harmaista kasvoista lukea, mitä tämä viimeisellä puheellaan\ntarkoitti. Mutta savolaisten rannalla supateltiin hetkinen hiljaa,\nväiteltiin ja väisteltiin, ja vihdoin astui Suur-Savon Kylliäisen\nisäntä, joka hänkin oli savolaisten johtomiehiä, pari askelta rannemmas\nja huusi:\n\n-- Meillä on se mieli, että koetetaan asiat kerran sovinnossa\nselvittää. Jos lienee teissä, niinkuin tuntuu, sama tuuma, niin\nsoutakaa maihin -- puhutaan!\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Hämäläiset oivalsivat, että Savon miehet nyt\ntunsivat heikommuutensa ja siksi noin sovinnollisiksi heittäytyivät, ja\nse heistä monta suututti. Mutta Suopelto piti asian jo selvänä, hän\nantoi merkin soutajilleen ja samassa hänen venheensä aallokosta\nlaskikin jo rannalle, toki kappaleen matkan päähän savolaisten\nvalkamasta. Vielä viipyi salmella ukon venhe, ja sen liikkeitä ne\ntoisetkin yhä odottivat. Mutta jo tarttui Erä-ukko huoparimeen ja\nlausui elpyen:\n\n-- No, hyvä, lasketaan siis maihin, katsotaan, mitä merkitsee\nsavolaisten sovinto. Mutta muistakaa, miehet, aseet mukaan maihin\nnoustessamme, sitä myöten vain heidän aikeisiinsa luotan!\n\nNiin seisoivat hetken kuluttua Hämeen miehetkin saman saaren rannalla,\njossa paloi savolaisten rantatuli, seisoivat ääneti vakavana, tummana\njoukkona, joka ei siinä itseään oikein kodikkaaksi tuntenut. Mutta\nSuopelto, Pilvenperä ja muutamat muut sovinnon miehet nousivat ylemmäs\ntörmälle savolaisten luo, pannakseen alulle sen neuvottelun takamaiden\nerottamisesta, jota varten he olivat maihin tulleet. Siinä vaihdettiin\njo sana ja toinen, mutta perin kankeasti se tarina luisti; epäilystä\nhuokui sanoista ja sanain lomista, kaarrellen karttoivat sovinnonkin\nmiehet liiaksi lähestymästä toisiaan. Rantahiekalla lähenivät toisiaan\nsitävastoin nuoremmat miehet, toistensa aseita tarkastellen, mutta\nvielä tylympinä he silmäyksiä vaihtoivat, sanoja eivät yhtään.\n\nTästä parvesta astui tuokion kuluttua törmälle neuvottelevain miesten\nluo Karmalan ukko, asettui tapparansa varaan miesjoukon eteen seisomaan\nja kysyi:\n\n-- Kuinka kulkee tarina? Mistä te oikein puhutte?\n\n-- Siitä, mitä myöten kummankin heimon olisi pyydettävä, vastasi\nSuopelto neuvotonna, kun ei ruvennut keskustelua alkuunkaan saamaan.\n\n-- Vai siitä! No, kumman ovat siis nyt aluksi apajat tämän saaren\nympärillä, se kai lienee ensiksi selviteltävä? -- Tällaisen kekäleen\nheitti ukko ilmeisesti tahallaan neuvottelevain miesten keskelle ja\njatkoi sitten itse: -- Mehän tiedämme, että nämä apajat, joihin juuri\nnuottaamme soudimme, ovat hämäläisten vanhoja apajia, monet peräthän me\ntälle rannalle olemme vetäneet. Vai eikö ole niin asia?\n\nSe väite tärähti terävänä mieliin molemmilla puolin ja kuumensi heti\ntaas veret. Poutanen koetti kyllä tovereitaan rauhoittaa ja Suopelto\nvirkahti melkein moittivasti:\n\n-- Siitähän nyt juuri olisi sovittava.\n\nMutta silloin ukko kiivastui:\n\n-- Minä en rupea tinkimään siitä, mikä on omani -- minä sen pidän.\nTässä ei ole valittava muuta kuin: joko lähtevät savolaiset taikka me\ntältä apajalta pois. Mutta minä en lähde!\n\nJo kuului suuttumuksen surinaa savolaisten joukossa. He ryhmittyivät\ntaas sivummas ja Tarvaisen äijä se taas äkäisenä ärähti:\n\n-- Ehkä lähdet, jos lähetetään!\n\n-- Ka, jompikumpi lähtenee!\n\nTaas olivat jo yhtyneet miehet toisistaan loitonneet ja murjottivat\nkarsaina vastakkain. Siellä törmällä älyttiin, ettei ukko suostu\nsovintoon muilla ehdoin kuin että savolaiset peräytyvät. Mutta alempana\nvesirajassa olivat nuoret miehet sillävälin yhä enemmän ärtyneet.\nSiellä he jo viskelivät kompasanoja vastakkain, sana syntyi sanasta ja\nsiitä virisi pian äänekäs kina. Joku savakko siellä ivaili hämäläisiä\nnaistenvarkaiksi, viitaten kai Tuiran kesäiseen onnistumattomaan\nryöstöyritykseen, ja sille toiset tyrskähtivät nauramaan. Mutta se se\nkävi kuumaverisen Vilpun sapelle, hän astui esiin ja uhmaili\nivailijalle:\n\n-- Käy miehen vastukseksi, jos et itse liene naisuros!\n\nVastaukseksi lennähti vain kivi savolaisten parvesta Tuiraa kohti, joka\nsen toki kiireisellä liikkeellä sai väistetyksi. Mutta siitä\nhytkähtivät Hämeen miehet, he tarttuivat tuimina aseisiinsa, ja samalla\nkuului törmältä, jossa neuvottelijatkin olivat kääntyneet rantatoraa\nkuuntelemaan, ukon ääni melkein ilkkuvana:\n\n-- Kas niin, pojat, sen jo arvasin. Näin meitä vastaanottavat\nsavolaiset, jotka meidät rauhan miehinä rannalle kutsuivat!\n\nJa hän lähti kiireesti törmältä alas astumaan, ikäänkuin johtaakseen\nnoita kiihtyneitä nuoria miehiä, ja virkkoi laskeutuessaan:\n\n-- Mutta kun me kerran tänne on tultu, niin täällä me nyt pysymmekin!\n\nSilloin suhahti nuoli kentän poikki, savolaisten rannalta, muutaman\npajupehkon takaa. Ja ampuja oli kyllä tiennyt, kehen hän tähtäsi:\nrautapää nuoli iski Karmalan ukon vasempaan olkapäähän, kun hän juuri\nkeskirinnettä alaspäin astui, siihen iski ja upposi syvälle\nkainalolihaksiin, joihin värähtämään jäi.\n\nTuskan tuntien vanhus horjahti ja nojasi viereistä koivua vastaan.\nMutta se nuolen isku löi samalla kuin salamanisku molempiin\nmiesjoukkoihin. Savolaiset ensin tuokioksi nolostuivat, ja Pouta-Paavo\nkuului siellä valittavalla äänellä moittivan miehiään, mutta samassa jo\nheilahtivat aseet esiin heidänkin parvestaan, ja ahteella syntyi pian\nmäärätön hälinä.\n\nMutta ainoastaan hetkeksi oli ukko koivun kylkeä vastaan hervahtanut.\nTuokion kuluttua hän oikaisihe taas suoraksi, kiskaisi verisen nuolen\nirti kainalostaan ja huusi sitä huiskuttaen melkein riemuavalla\näänellä:\n\n-- Tätä se oli savolaisten sovinto, siinä näette salakytän nuolen!\nMutta etpä osunut sydämeen, sinä pelkuri pensaantakalainen, vielä on\npystyssä Karmalan Erä-ukko ja vielä iskee sen oikea käsi. Nyt\neteenpäin, Hämeen miehet, pois ajetaan nyt katalat rannoiltamme!\n\nMutta jo hänen sitä puhuessaan olivat Hämeen miehet vihansa vimmassa\nrynnänneet eteenpäin tuota kavalaa tekoa kostamaan, ja tuliteräisinä\nvälähtivät heidän aseensa laskeutuvan syyspäivän hohteessa. Tuossa\ntuokiossa koko ranta riehui yhtenä tuiskuna, kuin jos olisivat sinne\nkaikki hiisien hirmut lasketut irti intohimoissaan temmeltämään. Ja\nrynnätessään huusivat Hämeen miehet:\n\n-- Erä-ukkoa ampuivat, katalat!\n\n-- Sitä varten ne meidät tänne hakivat!\n\nYksin Suopellon Sipikin, joka vielä tuokio sitten oli rakennellut\nrauhaa, syöksyi nyt miestensä etunenässä, keihäs ojossa, savolaisia\nvastaan, karjuen:\n\n-- Nyt ei ole sovintoa eikä armoa, nyt ilkityö kostetaan!\n\nOdottamattoman nuolen vaikutuksesta hetkeksi typertyneet Savon miehet\nasettuivat vastarintaan, torjuakseen hämäläisten hurjan hyökkäyksen.\nTulinen tosiottelu leveni pitkin ahdetta; siellä kaikui huutoja ja\nkirouksia, miehiä jo voihkien kaatui ja koko sitä temmellystä säesti\nvenheistä katselevain naisten avuton ulina. Mutta ylinnä soi Karmalan\nukon riemahteleva yllytysääni:\n\n-- Ajakaa järveen kuokkavieraat, juuri niin, näytetään nyt savakoille,\nmistä raja kulkee...!\n\nMutta taistelun näin ahteella soidessa riehui pajukon luona\nvesirajassa, siinä, mistä vihan nuoli oli lentänyt, yhtä tuima ottelu,\nleppymätön ja toivoton, vaikkei sitä törmälle näkynyt. Karmalan Lauri\noli seisonut hämäläisten sivustalla rantahiekalla, silloin kun tuo\nkavala nuoli ukkoa kohti lennähti, ja sieltä nähnyt jousimiehen, joka\nlaukaistuaan kiireesti laski maahan aseensa. Rajaton inho oli hänen\nmielensä täyttänyt, hänet oli sytyttänyt uusi ja vanha kosto, ja\ntovereitaan odottamatta oli hän kirves koholla juossut hietikon yli ja\npajukon läpi ampujan kimppuun. Samassa hän ampujan tunsikin; se oli\nTarvaisen kiilusilmäinen Ohto, savolaisten sisukkain mies, jonka kanssa\nhän jo ennen oli käsirysyssä ollut, -- häntä tavoitti nälkäisenä Laurin\nisku. Mutta vaaniva savolainen oli ajoissa nähnyt hyökkäävän\nnuorukaisen, oli väistänyt hänen iskunsa ja tarttui nyt hänen\nrinnukseensa, painaakseen hintelämmän miehen käsivoimalla alleen.\nKotvan kesti sitä hurjaa sylipainia. Mutta vähitellen taipuivat Laurin\nnuoremmat jäntereet, hän painui polvilleen... Mutta hän ei tahtonut\nkostamatta kaatua, hänen mieleensä välähti isänsä surma ja sukunsa\nsuru, hän ponnisti yhä polviltaankin, nosti koholle pitelijänsä ... ja\njuureva mies roiskahti rantakiven yli, keikahti selälleen vesirajaan.\nLaurilta oli pudonnut kirves, hän tempasi vihollisensa siinä vieressä\nlepäävän jousen ja iski sen vaskitetulla varrella voimansa takaa Ohtoa\notsaan. Kuului kamala parahdus, veri tulvahti esiin ja punersi\nrantaveden...\n\nLäkähtymäisillään läähätti Laurin rinta, hän tapaili henkeään, päätä\nhuimasi, -- tuo ponnistus oli ollut liian kova. Mutta samalla näki hän\nkahden savolaisen rientävän kaatuneelle Ohdolle avuksi; hän kääntyi\ntörmälle päin, juoksi, kompastui, lankesi, -- hervonnut oli ottelussa\npolven jänne... Ja siinä hän nyt makasi, surmaniskua odottaen.\nSavolaiset juoksivat häntä kohti, -- mutta perille asti eivät ehtineet,\nse isku ei tullut...\n\nLauri nousi, katsoi. Tuiran Vilppu se oli hänen avukseen ehdättänyt ja\npysähdyttänyt viholliset. Mutta peräytyessään nostamaan toveriaan\nvesirajasta viskasi savolaisista toinen juuri sillä hetkellä keihäänsä\nTuiraa kohti; se upposi syvälle apumiehen reiteen, ja Laurin oli nyt\nvuorostaan kannettava pahoin haavoittunut ystävänsä venheille, missä\nitkevät naiset jo toistenkin haavoja sitoivat. Palatessaan ahteelle\nnäki Lauri jo taistelun talttuneen. Hetken se vain olikin kuumana\nriehunut, nyt jo savolaiset väistyivät. He eivät olleet kestäneet\nHämeen miesten vinhaa hyökkäystä, itsensä Tarvaisen siellä nyt täytyi\nkehoittaa:\n\n-- Venheille, Savon miehet, soutamaan!\n\nMutta Erä-ukko liehui muita pitempänä omiensa keskellä ja huusi\nilkkuen:\n\n-- Soutamaan, pakosalle, sanoinhan sen jo, -- älkääkä palatkokaan enää!\n\nMutta se iva puraisi syvälle savolaisten sisukasta johtajaa. Hän\nkääntyi vielä kerran taaksepäin, antaakseen iskun tuolle vihaamalleen\nnoidalle, joka vaikka verta vuotavana vielä hänen jäljessään tappara\nojossa juoksi. Mutta se hetken viivähdys maksoi savolaisten\nvalkotakkiselle johtajalle hengen. Hänen omat miehensä loittonivat\nhämäläisten takaa-ajamina hänen ympäriltään, hän eksyi umpimutkaan ja\nyrittäessään vihdoin paeta sai vaahtosuinen vanhus toisen vanhuksen\ntapparasta viimeisen iskunsa. Siihen seisahtui ukkokin, katsoi\nkaatunutta vihollistaan ja hänen silmässään salamoi tyydytetty kosto.\n\nHenkiin jääneet savolaiset juoksivat sillävälin sekasortoisena laumana\nvenheilleen, jotka heidän naisensa jo olivat vesille työntäneet,\ntyrkkivät hädissään toisiaan, kahlasivat syvälle veteen ja viskausivat\nsiellä suinpäin aluksiinsa. Siinä kuppelehti miehiä päällekkäin, toisia\njuoksi vielä rantaa myöten takaa-ajavain edestä, ja viimeisten\nsavolaisten oli uimasilleen heittäydyttävä pelastuakseen edes siten\nrannasta loittonevain venheittensä perään...\n\nPakenevain kintereillä olivat Hämeen miehet voittonsa hurmaamina\njuosseet rantahiekalle asti ja survoivat sieltä vielä keihäitään\npakoon ehättäviin venheisiin, joissa vallitsi sanomaton sekasorto ja\njoita johdotta jääneet savolaiset koettivat henkensä hinnalla\nvasta-aallokkoon soutaa. Mutta vesille eivät hämäläiset enää lähteneet\npakenevia tavoittamaan, siksi uupuneita jo olivat hekin, siksi syrjässä\nolivat heidän omat venheensä. He vain riemulla tuota pakoa katsoivat ja\naina väliin vielä nuolen lennättivät loittoneviin aluksiin.\n\nTässä miesjoukossa seisoi Laurikin, vielä taistelun huumaus korvissaan.\nMutta hänen huuliltaan ei riemun huutoa lähtenyt. Erään venheen\nkeulateljolle kyyristyneenä näki hän nuoren tytön, jota hän ei\ntuoksinan aikana ollut hetkeäkään muistanut. Nyt vasta palasivat\nmuistot. Se ei itkenyt, tuo kalpea tyttö, ei ulissut toisten naisten\ntavoin eikä käsiään väännellyt, mutta sitä raskaammalta näytti hänen\näänetön surunsa. Verkalleen käänsi hän päänsä venheestä rannalle päin\nja hänen kauhua kertovat katseensa sattuivat Laurin tähystävään\nsilmään. Vedetön, mutta valittava, murheen murtama, oli se\njäähyväissilmäys, ja sellaiseksi se, kun venhe samassa salmesta kääntyi\nsaaren taa, nuorukaisen sydämeen painui.\n\nJotakin särkynyttä tunsi Lauri rinnassaan, kun hän riemuavain\ntoveriensa keskeltä taas saareen päin kääntyi. Mutta suruksipa muuttui\nsiellä ahteella toistenkin riemu. Melkein joka talon miehiä makasi\nsiellä vainajina taikka haavojaan valitellen. Hengettömänä lepäsi\nsiellä Olkkolan isäntä, nuolenpää vieressään, viimeisiä henkäyksiään\nveti Voipalan nuori perijä, ja Koskipää oli kaatunut katajikkoon, johon\nhän vihollisen oli ajanut ja iskenyt. Surun sortamina seisoivat omaiset\nnäiden jäykistyneiden ruumiiden luona, ja valitellen koettivat naiset\nnurmella lepääväin verihaavoja tukkia. Haavoitettunsa olivat viholliset\ntoki saaneet mukaansa, mutta montapa makasi heitäkin kuolleina\nrinteellä.\n\nMutta sen hävityksen keskellä istui Karmalan vanhus, vielä tappara\nkädessään, kivellä Tarvaisen luisevan ruumiin vieressä, jonka\nkangistuneista suupielistä vielä tursui verensekainen vihan vaahto, ja\nonnellinen hymy kirkasti Erä-ukon partaiset kasvot. Mutta kalpealtapa\nhän sentään näytti itsekin ja voipuneelta, ja huolestuneena Lauri,\nrannasta hänen luokseen astuessaan, kysyi:\n\n-- Miten on laitanne, ukko, onko haavanne tukottu?\n\n-- Ei se mikään haava ole, nuolen naarmu vain, ei se tukkoja kaipaa,\nvastasi vanhus halveksuen.\n\n-- Mutta katso, mekkosi on paksussa hurmeessa, vieläkin vuotaa verta!\n\nNyt sen vasta ukko itsekin huomasi, ja pian siihen kertyi muitakin\navaamaan hurstista paitaa. Sieltä löytyi karvaisen rinnan kupeelta\nruosteisten nuolensärmäin repimä haava, syvä ja sälöinen. Mutta vanhus\nei vieläkään sitä tosiasiaksi arvannut. Ja sillaikaa kuin hänen\nhaavaansa tukettiin, puhui hän lepokiveltään rohkaisevia lohdutuksen\nsanoja sureville, masentuneille erämiehille:\n\n-- Älkää itkekö kaatuneita, sulo on sotahan kuolla. Raskaalta tuntuu\nkyllä vainajia nähdä, mutta se hinta meidän oli maksettava, jotta\nsavolaiset kerrankin saataisiin älyämään, ettei heidän ole näille\nvesille pyrittävä. Nyt on erämaa taas meidän ja meillä se pysyy, jos\nvain huolellisesti apajoitamme varjelemme...\n\nMutta Ukon rohkea riemu ei muuhun eräväkeen tarttunut. Surevina\nsuorittivat Hämeen miehet viimeiset tehtävänsä tällä taistelun\nanteella: korjasivat venheisiin haavoittuneet ja hautasivat vainajansa,\n-- kaatuneet viholliset he jättivät maan päälle makaamaan. Sitten he\nkiireisesti lähtivät soutamaan pois tästä kalman saaresta, jota he nyt\nSotasaareksi sanoivat, soutamaan samoja salmia, joita savolaiset äsken\nolivat kulkeneet. Tuuli oli illaksi tyyntynyt, autiona siinsi taas\nkellervälehtoinen hiekkarantasaari suuren eräjärven keskessä, ja\nensimmäinen kaarne laskeusi pian lennostaan tuolle hiljaiselle\nrannalle, jossa äsken oli soinut intohimojen mylvivä pyörre.\n\nEtuvenheen perässä, vanhalla kunniapaikallaan, tahtoi Erä-ukko nytkin,\nvoitosta palatessaan, istua, vaikka hän olikin verenvuodosta kalpea ja\nvaikka vihavoimaan ruvennut haava estikin häntä muuta kuin yhdellä\nkädellä perää pitämästä. Sairaaksi hän ei tahtonut heittäytyä, ei,\nsuoraksi hän selkänsä oikaisi, kun hän siinä uupumusta tunsi, ja\nsuorana hän venhekuntansa kotilahteen viiletti. Mutta ennenkuin rantaan\nehdittiin, niin jopa putosi huopari hervonneesta kädestä, vilun väreet\nvanhusta puistattivat ja taluttamalla oli ukko vietävä saunaan,\nnahkaselle vuoteelleen.\n\nHuolestuneina valvoivat monet väsyneet, murheiset Hämeen miehet tänä\niltana rantanuotiolla. Jokohan sittenkin teki pillojaan viholaisen\nlemmonnuoli, mistä sitten apu saadaan, jos auttaja kaatuu? -- niin he\ntoisiltaan kyselivät. Aamuyöstä kutsui ukko Laurin ja Suopellon\nluokseen. Nämä näkivät heti, että haavakuume oli yöllä yltynyt ja\nnopeasti myrkyttänyt vanhat veret; hämäräksi oli jo käynyt\njohtajavanhuksen silmän kiilto, ja heikentyneellä äänellä hän heille\npuhui. Mutta mieli oli vanhuksella terve.\n\n-- Minun aikani on kypsi, sanoi hän, -- kostettu on sukuni surma,\nvoitettu vainon mies, joudan pois. -- Hän kääntyi sitten pojanpoikansa\npuoleen ja virkkoi lempeästi: -- Kostoa neuvoin tuonoin sinullekin,\nkostoa ja vihaa, siihen olen kasvanut. Mutta sinulla on nousuaika\nedessäsi ... sitä olen yökauden ajatellut ... tuota eilistä\nmuistellessani. Niin, ehkä olet, Sipi, oikeassa, ehkei tämä ainainen\ntora lopultakaan elätä. Punnitkaa itse, onko rauha parempi kuin sota;\nminä en voinut sopia, ehkä voitte te...\n\nHänen raukea silmänsä pysähtyi taas pitkäksi hetkeksi Lauriin. Ja hän\njatkoi:\n\n-- Katselen sinua, Lauri: sinussa on vartta, on mieltä, on miestä, erän\nkovat kestät, tapellakin osaat... Mutta ei ole sinussa sittenkään samaa\nsisua kuin oli isässäsi ja minussa. Toinen aika voi vaatia toista\nmiestä. Sinun ajettavaksesi jää kerran meikäläisten asia; aja se\nheimosi onneksi, vaikkapa rauhan teitäkin. Mutta muista: niitä maita,\njotka ovat ostetut heimosi verellä, niitä älä heimolta hinnatta heitä!\n\nNiin hän puhui, ja taas valaisi nuortean auvon ilme hänen kasvonsa,\njoilta jo kuumeen hehkukin kelmeni. Vielä hän kuitenkin riemahtaen\nvirkkoi:\n\n-- Kostamatta en kuitenkaan katoa ... kostin jo itse!\n\nJa se ilon ilme jäi hänen kasvoilleen, kun hän siinä hiljaa,\nvalittamatta, makasi ja aamun valetessa hiljaa kuoli. --\n\nMuutamia päiviä myöhemmin souti hämäläinen erämatkue jo myödyttäviä\nvesiä kaukaisilta haukijärviltään etelää kohti. Myrskyisiksi kiihtyivät\nsyystuulet suurilla selillä, ne repivät puut rannoilta lehdettömiksi,\nne kaatoivat honkia palolla ja läikyttivät laineita lastissa olevain\nvenheiden varpelaitojen ylitse. Mutta väsymättä kiskoivat kovettuneet\nkourat aluksia aallokon halki, ja kun virtavesille saavuttiin, niin\nlevähtämättä laskettiin kohisevat kosket ja suvannoilla nostettiin\nlehtipurje avuksi.\n\nKotikyliin paloi näet mieli syksynpimeiltä saloilta. Kotimatkalle\nolivat hämäläiset -- vanhalle johtajalleen saunarantaan kummun luotuaan\n-- lähteneet heti kun haavoittuneet suinkin jaksoivat taivalta tehdä.\nSavolaisten pelko ei heitä siihen enää ajanut, nämä olivat näet\nsota-illan jälkeen kiireesti paenneet soittensa taa. Mutta avuttomiksi\nHämeen erämiehet sittenkin itsensä tunsivat ja alakuloisiksi: paljon\nverta, monta uhria oli taas tämä kalaretki vaatinut, suru asui\nkotiinpäin soutavain miesten mielissä.\n\nMutta yhtä painoa he eivät vieläkään päässeet kulkemaan\nrintamaankyliinsä asti. Kun he saapuivat Venheheittoon, jossa\ntavallisuuden mukaan saaliista suurin osa kätkettiin rotkoihin, sieltä\nsuksimiesten talvikelillä haettaviksi, niin huomattiin, että Tuirassa\nei ole vielä miestä pitkien metsätaipaleiden poikki kotiinsa\nkävelemään. Muut haavoittuneet olivat jo kutakuinkin kostuneet, hänen\nreidessään oli vielä tuuranreikä auki, ja huonoksi se oli vienytkin\nverevän miehen. Sairasta ei tietysti voitu yksin salolle jättää, mutta\npitempään ei erämatkue myöskään malttanut sinne jäädä. Siitä pulmasta\nkauan neuvoteltiin miesten kesken. Vihdoin virkahti Suopelto:\n\n-- Jonkun on jäätävä Vilpun kanssa tänne, kunnes talvella täältä\nsaaliit haetaan. Kuka jää Jämsän miehelle kumppaniksi?\n\nLauri oli jo aiemmin tarjoutunut jäämään henkensäpelastajan toveriksi\nsalolle, mutta siitä tarjouksesta ei Vilppu huolinut; hän tiesi, että\nLauria tarvittiin viemään suruviestiä Karmalaan ja hoitamaan Erä-ukon\nhänelle jättämiä tehtäviä. Poissa oli vanha leikkiluonto nyt\nveitikalta, siinä hän lepäsi avutonna lehtivuoteella Kihosjoen\npartaalla ja virkkoi katkerasti neuvottomina ääneti seisoville\nmiehille:\n\n-- Ei tarvitse jäädä kenenkään, jo joudan tästä yksin kuolemaan!\n\nMutta silloin kuului neuvottelevain miesten kehään arka naisääni, joka\nsivulta kuiskasi:\n\n-- Minä jään.\n\nMiehet kääntyivät katsomaan. Se oli Karmalan nuori Enni, joka oli\nsydäntään pidellen kuunnellut miesten puheita sen kulkijapojan\nkohtalosta, jota hän kenenkään tietämättä mielessään rakkaana piti.\nIhmetellen huudahti Lauri:\n\n-- Sinäkö, Enni, jättäytyisit salolle?\n\nPunaisiksi olivat karahtaneet neitosen kasvot, kun kaikki olivat häntä\nkatsomaan kääntyneet, -- hän ujosteli nyt havaitessaan, että oli näin\nyhtäkkiä salaiset tunteensa toisille ilmaissut. Mutta Tuiran Vilppu,\njoka oli maannut väsyneenä ja välinpitämättömänä, hän nyt kuin elpyen\nistualleen kimmahti, hänen raukea katseensa kirkastui ja vanhaan\ntapaansa hän taas iloiten virkkoi:\n\n-- Jäisitkö Enni, jäisitkö todella toverikseni salolle talvikaudeksi,\n-- me kahden vain!\n\nNyt voitti tyttökin ujoutensa, ja rohkeana hän astui haavoitetun\nviereen:\n\n-- Jäänpä vaikka moneksikin talveksi, -- etkö sitä arvannut?\n\n-- Enpä uskaltanut, mutta nyt en joudakaan kuolemaan! Tule, jäädään\ntänne takamaille elämään, tänne sauna saakaamme! Nyt kyllä pian haavani\nparanee enkä ikävöi enää Jämsänjoelle!\n\nMiehet katselivat iloisesti hymyillen tätä kohtausta autiolla\njokirannalla, ja pian virkkoi Pilvenperä:\n\n-- Taitaa olla lemmen liitto siinä tekeillä, perhekunnan alku\ntakamaille, eipä sitä apua arvattukaan!\n\nMutta Suopelto puhui innostuen:\n\n-- Se on oikein, koskapa yhteen kuulutte, niin perustakaa vain kotinne\ntänne takamaille. Me kyllä teille tänne jykevän pirtin rakennamme ja\neväitä heitämme, ettei hätä heti heiluttele. Ja vaikkei ole pappia\naviotanne vihkimään, niin yhtä pyhä se liittonne silti on, kun sen koko\nerämatkue vahvistaa, -- voittehan sitten joskus tulla papinkin luo,\nsamalla kuin lapsenne ristitte, silloin on yksi tie ja kaksi asiaa.\n\nSiinä oli Kihoskosken kupeella komea kuusikko ja sen rinteellä tiheä\nlehto, johon hyvästi saattoi saunan kätkeä, -- siihen eräjoukko kävi\nyhteisvoimin nuorelle väelle salopirttiä rakentamaan, ja parissa\npäivässä se oli jo valmis. Ensi tuli tehtiin uuden tuvan uuniin, sen\nvalossa Leena-muori nuorikolle ensi taikinan vastasi ja hilpeät\nhääjuhlat siinä joukolla vietettiin.\n\nMutta erojuhlat samalla. Sillä seuraavana aamuna läksi hämäläisten\nerämatkue painumaan lounaisille metsäpoluille, jättäen kaksi nuorta\nihmistä pitkän talven ajaksi yksinäiselle salolle, missä ei kymmenien\npeninkulmain kuuluvilla muuta ihmistä asunut. Mutta rohkeina jäävät\nlähteville hyvästinsä lausuivat, ja iloisina he sulkivat ovensa\nsyysmärkään poistuneiden jälkeen, kätkeytyen niin kahden oman tupansa\nlämpimään.\n\nHetkeksi pysähtyi vielä erämatkue Kihoskosken harjulle katsomaan,\nkuinka Tuiran salopirtistä nouseva savu hienona hiveli syysmetsän\nmärkiä latvoja, ja kyynel silmissään virkahti Leena-muori:\n\n-- Ei ole niillä raukoilla mihin turvautua, jos tulee vieraaksi tauti\ntai korven kontio.\n\nMutta vakavana vastasi Sipi:\n\n-- Toisiinsa turvautuvat. Rohkeutta siltä kysytään, joka noinikään\nsalolle pirttinsä perustaa. Mutta niin ne ovat erämaat asutettavat,\nniin ne ovat asutetut ennenkin, ja ehkä on eletty onnellisempinakin\nsilloin kuin nyt rintamailla!\n\nMutta syrjemmässä muista seisoi Karmalan Lauri ääneti katsellen tuota\nerämaan keskeltä hienosti kiemurtelevaa savua, ja kaihoten, kadehtien\nhän ajatteli ystävänsä onnea. Noin olisi hänkin tahtonut saada kerran\nmielittynsä keralla jäädä sydänmaan saunaan, kahden vain, syrjään\nihmisten kiistoista ja kilvoituksista. Mutta se hänen hiljainen\nunelmansa, se oli kostoon särkynyt. --\n\nUsein oli suru erämiesten matkassa kotosalle kulkenut ennenkin, mutta\nharvoin olivat suruviestit niin suuret olleet kuin tänä syksynä. Niitä\nkulki nyt joka kylään niiden matkueiden mukana, jotka rintamaan\nlaidassa eri tahoille haaraantuivat.\n\nMutta raskain viesti oli Laurilla vietävänä, hänen yksin astellessaan\nlehtoa pitkin Karmalan lahteen. Etäältä vaarojen takaa kumahteli kuin\nhaudasta kirkonkellojen soitto, -- oli lauantai, pyhäksi soitettiin, --\nja hän ajatteli, että saavat ne nyt pitempäänkin soida, kuolinkellot.\nPenikin käveli siinä vakavana hänen rinnallaan, ikäänkuin sekin tuntien\nraskaaksi sen viestin, joka heillä oli kotiin vietävänään.\n\nMutta kun Lauri kotipihalle saapui ja tarinaansa kertomaan kävi, niin\ntunsi hän mielessään kylmän puistatuksen. Kenenkään silmä ei siellä\nitkuun sulanut, harvan sanan sai hän vastauksekseen, -- tuntui melkein\nkuin se hänen tuomansa tuonenviesti jo olisi ollut tuvassa tunnettu. Ja\nniinpä hänelle emäntä jo ennen kuin Lauri suunsa avasi virkkoikin:\n\n-- Taasko tappelitte, veriin miehiä menetitte, vaarinkin sinne jätitte.\n-- Niin, jo sen tiedän, nähnyt sen olen, nähnyt vihanvenheitä\nvierekkäin rannalla ja ruumiita olen nähnyt hautoihin laskettavan.\nMutta missä on Enni, vihkimättä lapsen salolla naititte...\n\nLauri tiesi kyllä, että tuo sairaalloinen emäntä Mustanahon karsikossa\nusein loveen lankeili ja kaukaisia asioita katseli, -- olihan se\nennakolta nähnyt senkin tappelun, johon häneltä mies ja lanko oli\nkaatunut, ja siitä asti se olikin noin kummaksi käynyt. Mutta kaameata\noli Laurista sittenkin kertoa sanomiaan tuolle kylmälle tietäjälle,\njoka jo salatkin tunsi. Eikä lämpimämpi ollut sedänkään vastaus, kun\nLauri tälle vaarin kuolemanviestiä kertoi. Tylysti Tuomas vain virkkoi:\n\n-- Surmaansa kai se isä ikäloppuna läksikin sieltä savolaisten\ntappeluista hakemaan, eihän se malttanut lähtemättä olla. Sen siitä nyt\ntaas näitte!\n\nLaurilla hyyti sydäntä; nyt hän vasta oikein tunsi orpona liikkuvansa\nnäillä setänsä pihoilla, joista äänetön kylmyys häntä vastaan huokui.\nPainostavalta hänestä oli siellä kyllä ennenkin tuntunut.\nRaskasmielisenä oli setä aina ahertanut siinä ilottomassa\nraadannassaan, ja kuin haamu oli tuo kärsivännäköinen emäntä siellä\nennenkin liikkunut umpisuisena ja umpimielisenä. Mutta nuoresta\nerämiehestä tuntui sittenkin siltä, kuin joku erityinen, äänetön, salaa\njäytävä suru ja entistä raskaampi apeus olisi nyt näillä kotituvilla\nasunut ja häntä vastaan lehahtanut. Se ikäänkuin puristi kokoon\nLaurinkin nuoren sydämen, hänet valtasi melkein pakko saada edes jonkun\nkanssa puhua, kertoa ja kuulla. Hetken tuvassa levättyään käveli hän\nsenvuoksi ulos tanhualle, mistä kuului havukirveen yksitoikkoinen\nnakutus. Poika-Tuomas siellä pölkyn ääressä heilui ja häneltä Lauri\nkysyi:\n\n-- Missä on Heino? -- Hän tahtoi toki saada tarinoida nuorimman\norpanansa kanssa, joka ei mikään tuppisuu ollut.\n\nMutta Tuomas ei vastannut, nakutti vain ääneti poikki pieniä\nkuusenoksia. Vasta kun Lauri uudisti kysymyksensä, ärähti juro raataja\nmelkein äkäisesti:\n\n-- Heinoko... Karannut!\n\n-- Mitä puhut, karannutko kotoaan, uteli Lauri hämmästyneenä. -- Miksi\nja minne?\n\n-- Maailmalle, minne lienee livistänyt, helpompia päiviä hakemaan kai!\n\nLaurin täytyi hämmästyksensä kesken hymyillä, sillä hän tunsi noista\nsanoista niin hyvin isä-Tuomaan lyhyet puheenparret, jotka jo olivat\nhänen kuvaansakin syöpyneet.\n\nMutta vielä hän kysyi:\n\n-- Milloin se lähti?\n\n-- Tässä kesällä, yöllä livisti, jälkiään ei jättänyt...\n\nEnempää ei Tuomas tiennyt kertoa. Mutta Lauri ymmärsi jo siitäkin tuon\ntuvassa vallitsevan mielialan, isännän ärtyisän äänen, emännän\nlaihtuneen hahmon. On siis surua täälläkin, jäytävää surua ja soimuuta.\nJa hän istahti hetkeksi tanhuan aidalle havumiehen viereen, katseli\nrantakedon yli järvelle, missä syysmyrsky vesiä myllersi ja\nvaahtopäisiksi särki aallonharjoja, ja hän ajatteli, että eipä ole\noikeastaan ihmekään, jos Heino kotoaan karkasi. Sillä itsestäänkin\nhänestä tuntui, että hauskempi kuin täällä on sittenkin siellä\nsyyssateisella salolla, -- ilman tovereitaan, joustaan ja Peniään,\nhänkin tänne menehtyisi!\n\nSamassa hänen silmänsä sattuivat siihen aituuksen nurkkaan, missä Ukon\nEnnille kasvatiksi tuoma tevana vielä vankina kohotteli korkeata\nkaulaansa korkean aidan tasalle. Poissa on nyt Ennikin, Karmalan ainoa\nilolintu; kesykki on yksin jätetty siihen, eikä hoitajaa ole enää\nodotettavissakaan. Lauri käveli aituuksen luo, purki veräjän ja astui\ntaputtamaan arkaa hirvenvasaa, joka suurilla silmillään tätä outoa\nlempeyttä katseli. Mutta kun hirvi tuokion kuluttua aukinaisesta\nveräjästä astui nurmelle ja sieltä pitkin harppauksin loikkasi lehtoon\npäin, niin eipä Lauri sitä pidättämään käynyt, vaan ajatteli:\n\n-- Mene vapauteesi, ilotontahan täällä on sinunkin!\n\n\n\n\nVI. MAAILMALLE.\n\n\nNiin, Karmalan nuorin poika, Heino, oli karannut isänsä kodista.\n\nEräänä sydänkesän päivänä oli Karmalan lahdelle saapunut outoja\nkulkijoita. Ne olivat olleet kuljeskelevia teinejä.\n\nSauvat kädessä, pussit selässä he olivat tulleet, hilpeinä miehinä\nolivat taloksi heittäytyneet ja talon nuorimmasta olivat pian\ntuttavansa tehneet. Heino oli heidän juttujansa kuunnellut, kuunnellut\nheidän tarinoitaan Turun koulusta, jossa lukeminen oli työnä ja jossa\nmiehestä tehtiin pappi tai lainlukija, ihaillut heidän elämänsä\nvapautta ja kadehtinut heidän kepeätä mieltään. Ja nuoret miehet olivat\nHeinon nähdä pirtin nokiseen seinään piirtäneet niitä samoja\nkoukeroita, joita koulussa luettiin ja kirjoitettiin, ja antaneet\nhänelle muutaman nahkalevyn, johon itse olivat harjoituksekseen\nkirjaimia piirustaneet.\n\nAhmien oli poika sitä kaikkea katsellut ja kuunnellut ja hänen\nsydämessään oli polttavaksi kiihtynyt se jano, jonka hän jo kesäkauden\noli siellä jomottavan tuntenut ja joka piispanretken jälkeen ei\nsammumaan ruvennutkaan. Ne tarinat, joita piispan saattomiehet olivat\nSavon matkalla salon pojille kertoneet kaukaisen maailmansa oudoista\noloista: linnoista, luostareista, kaupungeista ja niiden kepeästä\nelämästä, olivat syöpyneet syvälle Heinon mieleen. Kun hän sitten\naamusta iltaan raatoi isän kovan kurin alaisena halmeella ja\nheinärannassa, pyörivät hänen yksinäisen ikävänsä mietteet noiden hänen\nmieleensä painuneiden kuvien ympärillä, ja niiden keskeltä välähti\nhänen muistoihinsa aina väliin vanhan piispan mahtava olento kuin\npilvien päällinen ilmestys. Ja hän kertasi usein ajatuksissaan niitä\nkehoittavia sanoja, joita tämä hänelle oli puhunut: \"Kun tulet\nTurkuun...\" Mutta kenellekään hän ei niistä mielikuvistaan saanut\nkertoa ja siksipä Heino, varsinkin erämiesten lähdettyä Pertunjuhlain\njälkeen kalajärville, tunsikin Karmalassa entistä syvemmin ilottoman\nyksinäisyytensä.\n\nEhkäpä olisivat kuitenkin nuo muistot ajan oloon kalvenneet nuorukaisen\nmielestä, mutta nyt tulivat nuo kuljeskelevat teinit ja virittivät\njutuillaan hänen mieleensä aivan uuden kaipion. Toinen heistä oli pitkä\nroikale, Pietari nimeltään, aina laulussa suin, aina kompasana\nhuulillaan, ja hän se varsinkin iloisilla jutuillaan voitti puoleensa\nHeinon herkän mielen. Tämä Pietari se eräänä iltana, kun Karmalan\ntuvassa illallista syötiin, muiden iloisten juttujensa sekaan yhtäkkiä\nkysäisi:\n\n-- Eikö lasketa Heinoa teiniksi kouluun, koska hänellä näkyy hyvä halu\nolevan?\n\nMutta vihaisesti pöydän päässä istuva isä-Tuomas silloin vieraaseensa\npäin kääntyi ja ärähti:\n\n-- Ei! Ja jos te käytte semmoisia juttuja hänen päähänsä ajamaan, niin\nväleen suoriatte taipaleelle tästä talosta!\n\nMutta toinen teini, Paavali, jossa oli jo paljon papin alkua, virkkoi\nsiihen isännälle melkein kiivastuen:\n\n-- Mikäs häpeä se olisi, jos pojasta pappi tehtäisiin?\n\n-- Pappiko, sanoit, -- herra! huudahti isä.\n\n-- Niin, miksei pappi tai ruunun mies, -- sitä tietä sinne kiivetään.\nHeinolla on pää terävä, pian hän latinat oppii.\n\nNiin leperteli taas Pietari-teini, Heinon korvien yhä enemmän\nkuumetessa. Mutta silloin kävi Tuomas-isän niska taas punoittamaan,\nhänen leukansa väkätti vähän aikaa ja sitten tulivat sanat:\n\n-- Jo olette te maailmankiertäjät tarpeeksi tässä talossa virkailleet,\njo joudatte taipaleelle. Tämän talon poikia ei herroiksi opeteta eikä\nsiitä asiasta toista kertaa puhuta enää tässä talossa, kun lienee\nminulla valta. Heino suorii viikatteineen heinänurmelle ja te laputatte\nmatkoihinne, -- saatte uskoa jo sillä sanalla!\n\nTodeksi sen silloin ymmärsivät sekä Paavali että Pietari, ja vielä yötä\nvasten he läksivät astumaan vihaisen isännän tuvasta toiseen kylään.\nMutta veräjälle kantoi heille Marketta-emäntä vielä eväiksi salaa\njuuston ja leivän, -- jokaisesta teinialmusta oli kirkko luvannut\njonkun päivän synninpäästön armeliaalle antajalle, sen tiesi hurskas\nemäntä.\n\nTeinit läksivät, ja taas kuluivat päivät hitaina ja harmaina Mustanahon\nrinteellä. Mutta Heinon mielestä ei isän ankarin uhkauskaan ollut\npystynyt karkoittamaan hiljaisia mietteitä, jotka nyt olivatkin\nentistään elävämpiä. Heinänteko loppui. Viimeisen kuivan ruon suovaan\nkannettuaan oli Heino eräänä päivänä istahtanut aitovierelle ja\nruvennut puukkonsa kärjellä tuoheen piirtelemään niitä samoja\nkoukeroita, joita oli teinien hänelle antamassa nahkalevyssä, -- sitä\nhän aina povellaan kantoi. Nuo kirjaimet olivat hänestä kuin oppaita\nopin tielle, ja niitä piirrellessään virisi hänessä taas halu lähteä\nkuljeskelevain teinien matkassa maailmalle. Se halu kävi joskus hänessä\nmelkein ylivoimaiseksi. Mutta isän silmä oli häntä jo turhaan suovalta\netsinyt, ja kun se keksi hänet aidan kupeelta kykkimästä, karjaisi\nankara mies lähemmäs astuen:\n\n-- Mitä taas kökötät siinä parhaalla työrupeamalla, vetelys?\n\n-- Johan loppuivat heinäruot, vastasi Heino, koettaen piilottaa\npergamenttipalastaan.\n\n-- Nyt on nuotalle lähtö, sinua tässä vain on soutajaksi etsiskelty. Ja\nmitä kääröjä sinulla on siinä kourassasi, näytä!\n\nHeino vastasi arasti:\n\n-- Se on kirjoitusta, isä!\n\n-- Kyllä minä sinut kirjaan! Eikö liene niiden teinien kujeita,\narvasinhan, vitsahousun koukeroita...!\n\nJa isä repäisi vihaisesti kahtia Heinon kalliin pergamentin, viskasi\npalat pensaaseen ja ärjäisi:\n\n-- Kujeet pois, nuottarantaan astu! Taasko luimistelet, -- mutta sen\nsisun minä sinusta pehmitän, vekara, niin että tiedät, mitä ilve maksaa\nja mitä työ!\n\nTaas oli näet Heinon silmässä välähtänyt se uhkamielen salama, jota isä\nei suvainnut. Poika keräsi kiireellä pensaasta revityn lehtensä\npalaset, ja samalla hänessä ikäänkuin päätökseksi kypsyi tuo salaa\nkytenyt tosiuhman halu. Ja rantaan päin kävellessään hän itsekseen\nhoki:\n\n-- Se jo riittää, nyt tiedän, minkä teen, ja nyt sen teen!\n\nSitä mielessään hokien souti nuorukainen tänä iltana raskasta\nnuottavenhettä; hänen sydämensä ympärille ikäänkuin kasvoi umpinainen\nkuori, joka sitä nopeammin kovettui, kun isä tuontuostakin vielä hänen\nvoimattomuuttaan ivasi:\n\n-- Tuomas vetää hartiaväellä, hänen soutuaan nuotta tottelee, -- mutta\nkatsopas tämän vätystäjän näykkimistä!\n\nKoetti harvapuheinen äiti toki nuorimpaansa puolustaa:\n\n-- Heino on heikompaa tekoa ja nuorempikin, vielä...\n\n-- Ja laiskempi, murahti isä. -- Mutta tiedän minä rohdon sille\ntaudille.\n\nMutta se uhkaus vain terästi Heinon sisua, se vain tuki hänen\npäätöstään.\n\nSumuinen, kostea oli yö, kun nuottamiehet kotiin saapuivat ja väsyneinä\npirttiin pitkälleen retkahtivat. Mutta Heinolla oli silmät auki, hänen\nsiinä uuninkupeella veljensä vieressä maatessaan, hänessä painiskelivat\npitkin yötä yhä mielen uhma ja kodin rakkaus. Äiti tuntui levottomasti\nnukkuvan; olipa kuin hän olisi aavistanut poikansa mietteet, ja kerran\nhän jo nousi, seisoi tuokion Heinon vuoteen vieressä ja viskasi raanun\nhänen peitokseen. Ja silloin horjahti pojan äskeinen, luja päätös.\nMutta taas kuului isän kuorsaus uunilta, ikäänkuin toruvana sekin, ja\nsilloin paatui jälleen nuori sydän. Niin hän taistellen makasi: ei\nollut rauhaa nukkua, ei ollut tarmoa nousta.\n\nJo pilkisti päivä räppänän raosta ja valoi punaa päreorsille. Heino\nsäpsähti: isä herää kohta, nousee, äskeinen päätös on mennyt, -- suoria\nvain vanhan kurin alle, ilman iloa, ilman armoa...!\n\nEi, vielä on aikaa, vielä nukkuu perhe, vielä voi hän tavata etelään\npäin kulkeneet teinit... Melkein vavisten nousi Heino, hiipi ulos ja\nseisoi hetkisen neuvotonna pihalla. Mutta tuvasta kuului isän rykäys:\npoika juoksi aittaan, otti sieltä leipäparin ja suolakaloja väliin ja\nlaskeusi rantaan, jossa ukon hänelle veistämä pikkuvenhe piiloili\npajukossa. Sen hän potkaisi irti vesikiviltä...\n\nSe oli tehty, ja tuntuipa kohta kuin helpommalta, kun hän nousevan\npäivän kultaamaa lahtea myöten souti selälle ja niemestä etelään\nkääntyi. Tuoreen metsän tuoksu lehahti rannoilta, raitista oli\nhengittää aamuinen ilma, kevyttä oli soutu nyt, ei työlästä, niinkuin\niltayöstä nuottavenheessä.\n\nHeino tiesi, minnepäin teinit olivat kulkeneet, ja heitä tapaamaan hän\nsouti. Mutta kotikyläin kuuluvilla ei hän tahtonut taloissa käydä, ja\nhän souti senvuoksi selän yli toisensa perästä, jättäen kauas\nautereeseen ne saaret, jotka kotilahteen kuulsivat. Vasta kun päivä\nkorkeimmilleen nousi, leväytti poika airojaan ja laski venheensä\nselällisen saaren nurmikkorantaan. Hiukan hitaasti kulki siellä veitsi\nläpi kotoisen leivän, kun hän rannalla murkinoimaan kävi, ja siltä\nmiehestä tuntui, kuin olisi pala syödessä kurkkuun takertunut ja vesiä\nsilmiin nostanut. Mutta kyyneleinä eivät ne vedet päässeet vuotamaan,\nennenkuin väsynyt soutaja jo nukkui päivänpaisteiselle nurmelle.\n\nSikeään hän nukkui. Mutta se mielen levottomuus, joka häntä oli\nyökauden vellonut, se elpyi nyt unelmiin. Hän oli kulkevinaan\nMustanahon rinnettä notkoon, mutta jyrkiksi kävivät rinteen seinät,\neikä kohta näkynyt kapeasta laaksosta harjanteiden välitse muuta kuin\nkipene sinistä taivasta. Kolkkoa oli metsä, kalliot tuntuivat\nlaskeutuvan vastakkain, kuin puristamaan yksinäistä vaeltajaa; hän\nolisi tahtonut palata, mutta ei voinut, eteenpäin piti hänen vain\nastua, kunnes hän seisoi jyrkkäreunaisen rotkon partaalla, jonka\nmustasta syvyydestä kohisi kumea ääni. Tuska valtasi vaeltajan, ja\nepätoivossaan läksi hän kiipeämään pystyjyrkkiä kalliosärmiä myöten\nylöspäin, muualle ei hän enää päässyt. Kapusi, kapusi -- jo aukeni\nylimmän kallion laelta näkyviin laaja selkä ja sen takaa avara maisema.\nJa hänen sydämensä täytti valtava riemu. Sillä vauras oli tuolla talo\nvihantain ketojen keskellä, kypsänä siellä lainehti vilja; veräjän\nsuussa polki tannerta liinaharja-ratsu ja uhkuvautareisina kulkivat\nlehmät rantalaitumella. Se oli kuin onnen maa, joka kehoitteli: tule ja\nota! ja hän ojensi kätensä tuota läheiseltä näyttävää rantaa kohden.\nMutta se olikin kaukana, kaukana, ja hänen kupeillaan olivat kalliot\npystyt ja alla oli musta vesi. Siellä oli kyllä kallion alla hänen\npieni ruuhensa, mutta rinne oli liian jyrkkä. Sitäkö myöten hänen piti\nlaskeutumaan lähteä ... jalka livetti, se tuskin kalliota hipaisikaan.\nHän putosi, solui syvälle ja tunsi jo kostean usvameren, johon hän\nupota uhkasi... Vielä pilkisti etäältä vihanta ranta, mutta itse hän\nsiihen kylmään usmaan upposi ja käsillään hän hapuili, tavatakseen\njotakin, johon tarrautua ja siten pelastua...\n\nHeino seisoi jo pystyssä törmällä, kun säikähtyneenä unestaan heräsi...\nSiinähän oli venhe rannalla ja rauhallisna lainehti järvi. Mutta päivä\noli jo painunut rantakoivikon taa, ja viileä iltatuuli hänen ruumistaan\nsiimeksessä kylmi. Väleen hän nyt unen kuvat silmistään karisti,\nkarkaisi mielensä ja souti taas eteenpäin outoja selkiä pitkin.\n\nSeuraavana päivänä hän jo katseli talonsavuja ja poikkesi Päijänteen\nitäisiin lahtiin teinituttaviaan kysymään, sillä sitä tietä hän heidän\nkulkevan tiesi. Mutta ei kuulunut siellä rantatiellä teinejä kulkeneen,\nja yksin oli hänen painettava yhä edelleen, vaikka pian loppuivat eväät\nja matalaksi laskeusi mieli. Jo joutui hän tiheämmin asutuille\nrannoille ja sinne hän venheensä heitti, lähteäkseen jalkaisin yhä\nvahvistuvaa valtatietä myöten talojen väliä taivaltamaan. Ne olivat\nHollolan pitäjän vanhoja rintamaita ja yhä vaikeammaksi kävi hänen\nsieltä tuttaviaan teinejä löytää.\n\nEräänä päivänä ehti hän ison aukean partaalle, missä hän vesien\nkeskeltä näki korkeat kiviset seinät ja jyrkät, suipot harjat, -- sen\nhän arvasi Hämeen kuuluisaksi linnaksi. Nyt luuli hän jo joutuneensa\nsen uuden maailman kynnykselle, jota hän oli etsimään lähtenyt, ja hän\nkäveli rohkeasti siltaa kohti, siitä linnaan mennäkseen. Mutta eipä\nhäntä sinne sisään laskettukaan. Siltaa vartioiva mies kyseli hänen\nasiaansa, ja kun ei salon poika sitä osannut selittää, niin\nkeihäsniekka hänet muitta mutkitta pyörähdytti takaisin.\n\nSilloin laukesi sisämaan kaukaiselta lapselta luonto, jota niihin asti\nheikkenevä toivo oli ylläpitänyt, ja alakuloisuus pääsi lopultakin\nvoitolle. Hänestä tuntui nyt, niinkuin tuonoin unessa, tie pystyyn\nnousevan, ja hänen rintaansa tuntui painavan tuska niinkuin kallio\nrotkotiellä. Verkalleen käveli hän järven rantaan, -- jalatkin\nlaahustivat nyt väsymyksestä kankeina, ne eivät tuntuneet enää\neteenpäin kantavan, -- ja matalampana mieleltään kuin koskaan ennen\nistahti hän mättäälle. Minne nyt? Kerjäämäänkö edelleen, -- tylyltä\ntuntui maailma ja kolkolta, ja hän muisti kaivaten, kuinka lämpöisenä\ntuli aamuisin kiilsi kotituvan tuhkasissa, joihin äiti kävi liekin\npuhaltamaan. Vai pitäisikö palata takaisin pohjoiseen, hakea venhe\nkätköstään ja katuvaisena kotirantaan soutaa, nöyrtyneenä, avutonna\nastua ankaran isän eteen ja hänen armoilleen antautua, -- ei, minne\ntahansa muualle, sinne vain ei!\n\nNäin synkkänä rannalla istuessaan kuuli Heino yhtäkkiä törmältä,\npensaan kupeelta, äänen:\n\n-- Poika hoi, tulepas tänne!\n\nSe puhuttelija oli silmäpuoli ukko, joka törmällä verkkojaan korjasi.\nMutta hänen toinen silmänsä vilhui ystävällisenä, niinkuin olisi äijä\nHeinon huolet huomannut. Ja heti hän kävikin kyselemään nuoren kulkijan\nmatkoja. Heino ei ollut muualla missään matkansa määristä puhunut,\nmutta nyt oli hänellä mieli niin raskas, että tuntui hyvältä sitä\nkeventää, -- hän kertoi, ihan sydämensä avaten, verkkoukolle kaikki\nmielensä toiveet ja pettymykset, pakonsa ja aikeensa tavata teinit,\njoita ei enää löytänytkään. Käpy kääntyi ketterästi verkkoukon kädessä\nhänen kuunnellessaan, mutta melkein ankara oli hänen äänensä, kun hän\nyhtäkkiä virkkoi:\n\n-- Heimosi heitit, läksit herraksi kiipeämään! Mutta taidatko jo\ntemput, joita siihen tarvitaan?\n\n-- Niin, lukemistako, -- en vielä.\n\n-- Muutakin! Osaatko valehdella ja pettää? Vähän sitä sydänmaalla\noppii. Mutta jos osaatkin, ei riitä sekään. Uskallatko varastaa?\n\nKummissaan katseli Heino verkonkutojaa, ymmärtämättä, puhuiko se\nleikkiä vai totta, vai oliko mies löylyn lyömä. Mutta ukko vain jatkoi:\n\n-- Sitä sinun täytyy oppia, jos mielesi maailmalla herrana menestyä.\nTalonpojilta täytyy sinun oppia ottamaan, mitä tahdot, nimessä ja\ntoisessa, ja oppia ottamaan niin ovelasti, että et siitä hirteenkään\njoudu. Ja onko sinulla omaatuntoa?\n\nUkko puhui aivan vakavissaan, melkein katkeralla äänellä, kuin syvää\nelämänviisauttaan sanellen, mutta olipa Heino sentään hänen ainoassa\nsilmässään näkevinään edelleenkin hyväntahtoista veitikkaa. Siksi hän\nvastasi reippaammin:\n\n-- On kai.\n\n-- Pane pois se, jos mielit maailmalla puolesi pitää. Et saa katua\nmitään, et muita ajatella kuin itseäsi, muuten joudut sitä katumistasi\nkatumaan. Jos jo karkaamistasi kadut, niin laputa ajoissa kotiisi\ntakaisin! -- No, mitä mietit? Minne aiot kävellä, tuostako itäänpäin,\ntalonpojaksi takaisin, vai tästäkö länteen, Turkuun?\n\nJo oivalsi Heino, että pilkkanaan häntä verkkoukko piti, ja hän\najatteli itsekseen, että mikseipä hän kestäisi siinä missä muutkin ja\noppisi sitä, mitä maailmalla tarvitaan. Päättävästi hän vastasi:\n\n-- Eteenpäin kävelen, kun kerran kulkemaan lähdin.\n\n-- Vai niitä olet miehiä. No mene, pian sinä toverisi löydät. Tuosta\nkylästä, joka järven toiselta rannalta paistaa, tapaat teinit,\nluultavasti samat, joita haet. Idästä päin ne äsken sinne kulkivat.\n\n-- Tätäkö valtatietä vain?\n\n-- Samaa leveää tietä. -- Nyt hymähti verkkoukko jo ihan sulana, hän\noli vain ajan kuluksi vähän poikaa viivytellyt, ja siksi hän ei ollut\nkysyjälle heti sanonut sitä, mitä tämä tietää tahtoi. Mutta vielä hän\nlisäsi: -- Mene tervennä, mutta muista neuvoni, niitä maailman rannalla\ntarvitset!\n\nMutta Heino käveli jo notkein jaloin, joista nyt väsymys oli kaukana,\njärvenrantaa kierrellen valtatietä myöten. Sen kahden puolen oli siihen\nBirgerin vanhan linnansaaren edustalle syntynyt röttelöinen\nesikaupunki, jossa kalasteleva ja kaupusteleva väestö linnan turvin\neli. Pian tapasi hän tuttavansa teinit, jotka ilolla härkäpojan\nmatkaansa ottivat ja naureskellen hänen tarinaansa kuuntelivat. Ja\npoissa olivat samalla pojan mielestä huolet ja katumiset ja apeat\nmietteet, ja maailman hän jo tunsi itselleen aukenevan.\n\nYhdessä nyt teiniveljekset iloista taivalta tekivät, -- pyhä Pietari ja\nPaavali ja pieni Henrikki-pyhimys oppipoikana matkassa, -- niin he itse\nretkensä kuvasivat. He keräilivät talonpojilta teiniapuja, vierailivat\npäivän ja pari taloissa, joissa heitä hyvänä pidettiin, mutta nielivät\nmurkinan sielläkin, missä kiertäjiä karsaasti kohdeltiin. Pietarilta ei\nkoskaan luonto lamautunut, ei silloinkaan, kun joku äkäinen isäntämies\nheille venhekyydin asemesta vitsakyytiä tarjosi; hän kiskaisi vain\nsilloin pussinsa tiukemmas olalleen ja vihelsi salolle astuessaan.\nMutta kujan suusta saattoi hän silloin, talonväen työhön lähdettyä,\npalata lehdon kautta aitalle takaisin ja itse sieltä ottaa sen\nvoimukulan tai makean lampaanreiden, jota ei kitsas isäntä tahtonut\nkoululaisille antaa, -- ja hän kehui silloin, että niin Jumala itarat\nrankaisee! Väliin hän taas, kun taival oli pitkä ja suolia hiukaisi,\nloikkasi aidan yli naurishalmeelle, tutkiakseen, kuinka pitkälle\nkasvullisuus oli ehtinyt. Mutta jos tie näytti tekevän kovin suuren\nmutkan, irroitti hän omin luvin venheen nuottarannasta ja souti\nmatkueensa suoraan järven yli, lohduttaen tovereitaan, että kyllä\nomistaja venheensä sieltä hakee ja on taas onnellinen, kun sen löytää.\n\nJa toiset seurasivat oppivaisina hänen neuvojaan, ja Heinosta tuntui,\nettä jo hänelläkin omatunto rupesi venymään, minkä verkkoukko oli\ntarpeelliseksi väittänyt.\n\nMutta Paavali oli ääneltään ja varreltaan papillinen mies ja osasi\ntaloissa niin hurskaaksi heittäytyä, että harvoin emännät hänen\npussiinsa olivat pistämättä kalakukkoa tai leipäjuustoa; joskuspa\ntipahuttivat sinne räävelinkillinginkin, jonka salaa kaivoivat isännän\nnahkamassin pohjalta. Hän osasi ihanasti messuta, ja jos tarpeen paikka\nsattui, niin säikkymättä hän ripinkin kuunteli ja sakramentit jakoi,\nvaikkei teineillä sellaiseen papilliseen toimitukseen mitään oikeutta\nollut. Mutta Paavali tiesi saavansa siitä hyvän käteisen tunnustuksen,\n-- miksei hän niin ollen olisi auttanut miestä mäessä ja naista sielun\ntuskassa!\n\nTaipaleilla tehtiin tuttavuutta matkamiesten kanssa, ja yhdessä sitten\ntalottomat tiet astuttiin ja tasattiin talonpoikain eväitä. Hattulan\nkirkolta tuli toivioretkeläisiä, jotka palasivat syntejään heittämästä\nsiellä olevan ihmeitätekevän pyhimyskuvan juureen, ja heidän kanssaan\nteinit yhtä matkaa kulkivat. Mutta lähempänä Turkua liikkui paljon\nnäitä pyhissäkävijöitä, jotka joko tuomiokirkon pyhäinjäännöksiä olivat\nkumartamassa käyneet ja anekirjat itselleen ostaneet taikka sille\nasialle menivät. Heillä oli mieli herkkä, ja almunsa he teineillekin\nantoivat. Siellä myös valtatie yhä leveni ja asutus tiheni, ja vaikka\nnäillä mailla kouluteinejä jo enemmänkin liikkui, niin riitti sitä\nsentään aina jotakin pitkämatkaistenkin pusseihin. Pulleat ne olivatkin\nnuo haarapussit ja aika painavat, kun nuoret pitäjänkiertäjät eräänä\nsyyspäivänä Aurajoen ahdetta pitkin astellen kulkivat kaupunginojan yli\nja Hämeen tullin kautta saapuivat Turun kaupunkiin.\n\nSiellä oli matkan määrä. Hölmistyneenä kaukaisen sydänmaan lapsi\npysähtyi pussi selässään keskelle Hämeenkatua katsomaan siellä liehuvaa\nliikettä ja hurinaa. Oli juuri rälssimiesten vuotuinen aseidenkatselmus\nTurussa näinä päivinä, ja tavallisen kaupunkiliikkeen lisäksi liikkui\nsen vuoksi kaduilla nyt joukoittain aatelisia ja rälssimiehiä,\nritareita ja knaappeja, asemiehiä ja vaakunankantajia, kaikki\nkiiltävimmissä kypäreissään ajellen parhailla ratsuillaan ja\nväläytellen kotoisissa pajoissa vasta karaistuja ja tahkottuja\naseitaan. Sitä Heino katsomaan pysähtyi. Mutta hänen toverinsa häntä\nkiirehtivät.\n\n-- Kerkeät tähän komeuteen kyllästyäkin, -- nyt joudu!\n\n-- Minne?\n\n-- Majapaikkaa hakemaan, niistä tulee tiukka, kun teinit kaikki\nkaupunkiin keräytyvät. Nyt vain hurskaaksi naama ja lipeväksi suu, niin\nsitä pyritään parhaiden porvarien pirtteihin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kylmänä talvipäivänä käveli teini Henrikki Tuomaanpoika Aurajoen\nyli vievää siltaa myöten sen pohjoispuoliselta rannalta itse kaupunkia\nkohden. Tuuli puhalsi kylmästi joen jäätä pitkin, ja mekkosillaan\nkulkeva teini katsoi kadehtien tuuheissa turkeissaan jäällä ajavaa\ntalonpoikaa, muistellen, että noissa lämpimissä se hänkin Mustanahon\nrinteeltä viime talvena halkoja ajoi, -- nyt ei ole lammasnahoista\ntietoa! Vielähän! Kun olisi tietoa edes lieden lämpimästä ja\neineleivästä, mutta ilkeimmilleen oli nyt nälkä suolissa yltynyt, --\neipä ollut teinille kankurin koukkuleuka akka enää tänä aamuna\nsuupalaakaan antanut.\n\nMutta vaikka kylmästi puhalsikin pohjoinen sarkamekon läpi, ei nuori\nteini silti askeleitaan kiirehtinyt. Hän oli nyt menossa tuttaviensa\nteinien, \"pyhän\" Pietarin ja Paavalin, majataloon kirkon taakse, heiltä\npyytämään ruoka-apua; nämä teinit näet asuivat vauraan porvarin\npirtissä, jossa aina sentään nälkäiselle vieraallekin ateria annettiin.\nMutta vitkastellen ja vastahankaisesti Heino sinne käveli; hänen oli\nsamalle asialle täytynyt mennä joskus jo ennenkin, ja nuo vanhemmat\nteinit, jotka jo olivat ylemmässä katedraalikoulussa, pyrkivät silloin\naina pilkkailemaan hänen, maalaismoukan, pikkukoululaisen, ainaista\npulaa ja paranematonta saamattomuutta.\n\n-- Mikäs siinä auttaa, kun hätä käskee, mutta ei tämä hauskaa ole.\nEhei, ei ole tämä lukutyökään ylen iloista eikä helppoa!\n\nNiin huoahti värjöttävä nuorukainen itsekseen siinä lumisella sillalla,\neikä hän astunutkaan enää eteenpäin. Hän painautui kylmää kaidepuuta\nvastaan katselemaan joensuuhun päin, mihin joukko saksain laivoja oli\ntalveksi jäätymään jätetty, ja siinä vieressä olevaa umpeenrakennettua,\nsuurta, harmaata kivilinnaa, jonka särmikkäät tornit ja terävät harjat\nnyt peitti paksu lumi. Raskaina hänen alakuloiset mietteensä siinä\nyksitoikkoista uraansa kulkivat.\n\nYhtä vähin tavaroin ja tiedoin, yhtä orpona ja yksinäisenä kuin hän oli\nkyllä moni muukin suomalainen maalaispoika saapunut Turkuun ohdakkeista\nopillista uraansa alottamaan; yhtäläisissä olosuhteissa oli saanut\nsiellä koko teiniaikansa nälän ja puutteen kanssa taistellen jäystää\ntieteiden alkeita ja papiksi valmistautua. Siellä piti oppia ja\nedistyä, asua jonkun porvarin pirtinnurkassa ja syödä haarapussista\nniitä teinialmuja, joita maalta oli kerätyksi saanut -- niinkauan kuin\nniitä riitti. Ynseäksi lienevät kyllä käyneet usein Turun porvarit ja\nkäsityöläiset muillekin teineille, ja monesta syystä he kyllästyivätkin\nnäihin kärkkyviin majamiehiinsä, jotka vallattomuuksissaan monesti\ntekivät porvareille kepposia. Mutta olipa sitten tainnut tavallista\nhuonompi onni Heinolle sattua. Hän oli joutunut asumaan kaupungin\nlaitaan pahasuisen kankurin akan mökkiin, joka häntä kyllä luonaan\npiti, niinkauan kuin pojan pussissa jotakin kalisi, ja aina väliin\nkeitonkin laittoi, mutta sitten heti uhkasi ajaa teinin ulos pakkaseen,\nkun tältä leivät ja särpimet loppuivat. Niin se oli uhannut tehdä\nnytkin, eikä ollut padastaan kauhallistakaan Heinolle aamiaiseksi\nantanut.\n\nNuoren miehen täytyi kuitenkin hymyillä tuon alakuloisuutensa keskellä;\nSe muistutti paljon Suopellon Leenaa, tuo kankurin kipakka muija --\nyhtä sisukas ja topakka se oli. Ja tämä muisto sulatti taas hänen\nmielensä sovinnollisemmaksi, se toi mukanaan monet muutkin muistot\nsuuremmistakin vaikeuksista, jotka hän oli voittanut, ja hän kääntyi\ntaas rohkeammin matkaansa jatkamaan. Päiväkin pilkisti jo esiin\nVartiovuoren takaa ja valaisi kirkkaaksi Pyhän Gertrudin kiltan\nkorkean, lumikattoisen kivirakennuksen ja ylhäällä Vestinvuorella\nolevan pyhän Olavin luostarin, jotka raatihuoneen ja tuomiokirkon\nohessa näyttivät hallitsevan tuota matalaa, kinoksien keskelle\npainunutta kaupunkiyhteiskuntaa. Tottakai tässä kylässä on apua\nhänelle, koska on ollut niin monelle muullekin, ajatteli Heino. Ja\npäättäväisesti käveli hän nyt tuohon sokkeloiseen, kapeakujaiseen\nkaupunkiin, jossa talot olivat kylikkäin yhteen puristetut ja päädyt\nvain, joista myymäläluukut saranoilla auki laskettiin, olivat kadulle\npäin. Ja hän ihmetteli taasenkin, miksi noiden ihmisten täytyy asua\nniin ahtaasti, ettei jää pihanurmeakaan talojen välille, ei muuta kuin\nkapea, likainen katu. Nyt sunnuntaiaamuna olivat myymälätkin suljetut,\nniihin arkena ladotut kiiltävät rihkamat eivät nyt houkutelleet\nmaalaispoikaa pysähtymään; hän kiirehti edelleen kapeita, mutkikkaita\nkujasia myöten tuomiokirkon taa. Harvassa liikehti ihmistä ulkosalla\ntänä tuulisena pakkaspäivänä. He olivat kai kaikki vetäytyneet\nlämpöisiin tupiinsa, joiden juoksulautaiset ikkunat olivat suljetut ja\njoiden räppänistä kohosi vieri vierestään savupatsas, -- tuuli\nheilutteli savupatsaita ja muodosti niistä yhtenäisen, tuota matalaa\nkaupunkia peittävän hunnun.\n\nIhanan lämmön tunsi Heinokin ruumiissaan astuessaan hetken kuluttua\npakkasesta siihen tilavaan tupaan, jossa hänen matkatoverinsa istuivat\nräiskivän takan ääressä ja selvittelivät roomalaisia auktoreita. Nämä\nkelpo teinit, jotka olivat Heinon monesta pulasta auttaneet, ne taas\nmiehelle, hänen hätänsä kuultuaan, aterian hommasivat, vieläpä\nvarastoistaan makean madekukon evääksikin antoivat -- pitihän teinien\ntoisiaan auttaa. Mutta sen ohessa he häntä nytkin nuhtelivat:\n\n-- Joulun edellähän kävit maaseudulta eväitä keräilemässä, kuinka ne\nsinulta taas ovat lopussa? Jakelit kai niitä tuhmasti muille!\n\n-- Vähän jakelinkin, tunnusti Heino, -- olinhan minäkin muilta apua\nsaanut. Mutta sitten otti opettaja osansa; tuli, kyseli mitä olin\npussiini kerännyt, ja parhaat paistit se siitä vei emännälleen,\npuutteessa näet valitti hänkin perheensä olevan. Ja osansa on tietysti\nkankurin akkakin ottanut.\n\n-- Niin, mikäpä siinä niinollen muu neuvoksi lienee kuin katkaise\nlukusi taas ja lähde maakuntaan hiihtämään, uutta evästä hakemaan.\n\n-- Niin täytynee, kun vain tarkenisi! huoahti Heino. Ja hän lisäsi\nvähän kateellisesti: -- Hätäkös tässä teillä on tilavassa tuvassa, kun\nporvarilta joka päivä keiton saatte, -- olisipa minullakin sellainen\nsuosija-porvari!\n\n-- Vielä sen saat sinäkin, koska kuulut luvuissasi hyvin edistyvän,\nlohdutti Pietari-teini. -- Eikö sinulla ole täällä ketään kotipuolesi\nmiestä porvarina tai muuna?\n\n-- E-ei, ei ketään.\n\nHyvälahjaisia, uutteroita maalaisteinejä ottivat Turun äveriäämmät\nporvarit tai tuomiokapitulin papit usein suojateikseen, antaen heille\ntuvassaan asunnon ja ruoan ja auttaen heitä siten voittamaan niitä\npuutteita ja kärsimyksiä, jotka opin tielle antautuvien taipaleen\nmuuten tekivät alituiseksi retustamiseksi, kieltäytymiseksi ja\nkerjäämiseksi. Heinonkin mielessä oli, hänen Turkuun tullessaan, asunut\nrohkea toivo, että hänkin siellä sellaisen suosijan löytäisi. Se toivo\noli jo rauennut, ja hän oli iloinen, että oli sen toki tovereiltaan\nsalannut, koska se ei kumminkaan toteutunut. Ja alakuloisena hän\nlisäsi:\n\n-- Ehkäpä siksi, kun kotoani karkasin, minulle tämä taival näin\nrosoiseksi käy.\n\nMutta silloin välähti taas veitikka Paavali-teinin papillisessa\nsilmässä, ja hän virkkoi kuin säälivänä Heinolle:\n\n-- Ainako sinua vain tuntosi soimaa siitä paosta? Niin, syntihän se\nolikin, mutta hävitä pois se synti!\n\n-- Hävitä, miten? kyseli Heino kummissaan.\n\n-- Pitkän matkanhan olet tänne kulkenut, se sinulle varmasti hyväksi\nluetaan. Tule, kävellään kirkkoon, siellä menet kaimasi, Pyhän Henrikin\nkuoriin, kerrot papeille vaeltaneesi tänne aneita saamaan, --\nsuuremmatkin synnit siellä kuitataan!\n\nEpäillen kuunteli maalaispoika toveriensa puhetta, mutta tuomiokirkkoon\nhän hetken perästä heitä kuitenkin kyrsä kainalossaan seurasi. Sinne\noli teinien aina muutenkin tapana mennä, kun koulusta vapaina\nkuljeskelivat, kuuntelemaan kauniita messuja, joita siellä pyhät, aret,\naamusta iltaan pidettiin milloin missäkin niistä monista, kullalla ja\nmaalauksilla koristetuista kappeleista, joita ylhäiset hengen miehet\ntaikka rikkaat maallikot olivat sinne rakentaneet. Mutta Heino näki\nsiellä muidenkin astuvan anepöytäin luo ja saavan päästön synneistään,\nsekä entisistä että vastaisista, -- miksipä ei hänkin? Siellä oli\nnytkin pappi, joka tätä tointa työnään hoiti; hänelle korven poika\nasiansa kertoi, ja siellä Henrikki Tuomaanpojalle heti luvattiin 80\npäivän aneet kaikista tunnetuista ja tuntemattomista synneistään,\nkoska hän katuvaisena oli saapunut pyhän Henrikin alttarin luo.\nPortinviereisestä anehuoneesta hänelle siitä oikein kirjakin luvattiin.\nMutta sieltä hän kuitenkin tuokion kuluttua palasi nolona toverinsa\nluo.\n\n-- Anekirjasta lahja vaaditaan, mitäs minulla on lahjana antaa!\n\nMutta Paavali-teini ei ollut neuvoton:\n\n-- Anna tuo matikkakukkosi, sano, että se on Huittisten lukkarin\nemännän leipoma, kyllä se papillekin kelpaa.\n\nJa se kelpasi. Heino oli siten viimeisellä eväällään ostanut itsensä\nirti kauan jäytäneistä tunnonvaivoistaan; siitä oli hänellä nyt\ntuomiokirkon kuitti kädessään. Eikä hän tiennyt, uskoivatko nuo\ntoverit, jotka veitikka silmässään häntä olivat tähän temppuun\nopastaneet, tuon kuitin tepsiväisyyteen, -- uskoivat kai, koska heidän\nitsensä jo muutaman vuoden perästä oli pappeina astuttava aneita\nmyymään. Itsessään hänessä se usko ei ollut syvä, mutta eipä hän\nmyöskään osannut epäillä; kukaan muukaan ei epäillyt paavillisen kirkon\nmenoja. Ja hän kuvitteli nyt, että hänellä siitä todellakin lauhtui\ntunnon soimuu ja varsinkin äitiään kohtaan tuntemansa jäytävä ikävä,\nhänestä tuntui todellakin, että hän nyt keveämpänä miehenä kirkosta\npalasi kuin sinne meni.\n\nMutta Pietari-teini kiusoitti vielä hiukan nuorta teini-ystäväänsä.\n\n-- No, nyt ei sinulla taas ole kyrsääkään jäljellä, nyt ei muuta kuin\naamulla hiihtämään!\n\nMutta pahasti se huoli ei enää Heinoa painanut, ja lohduttaen huudahti\nnyt Paavali-teinikin:\n\n-- Älä toki huomenna lähde, ei sinun tarvitse nyt lähteä viikkokausiin.\nNythän ovat Heikin-messut tulossa Turkuun, nyt ei ole muutamaksi ajaksi\nteineilläkään hätää. Maalaiset saapuvat tänne kuormineen, ja niistä\ntoki aina jotakin lähtee kotipuolen pojalle. Ja silloin saat nähdä\ntäällä pyhän kaimasi luut ja itsensä piispan saat nähdä niitä palvovan.\nLähdet sitten vasta markkinain jälkeen pitäjille.\n\nMutta Paavalin puheesta oli yksi sana terävästi iskenyt Heinon mieleen.\nInnostuen hän kysyi:\n\n-- Tuleeko piispa Turkuun silloin? Eikö hän ole enää Ruotsissa?\n\n-- Ei, johan hän tuli kotiinsa Kuusiston linnaan viimeisellä\navovedellä, vaikkei hän ole täällä käynyt. Mutta varmasti hän\nHeikin-messuksi Turkuun saapuu.\n\n-- Enpä lähdekään teinimatkoille sitä ennen, vaikka yhtä nälkää siihen\nasti näkisin!\n\nNiin Heino päättävästi huudahti. Hän oli ensi aikoinaan Turkuun\ntultuaan kerran toisensa perästä kysellyt tovereiltaan ja\nmajatalostaan, missä on Suomen piispa, missä hänet saisi nähdä. -- Hän\non Ruotsissa, niin olivat silloin kaikki hänelle vastanneet; siellä on\npiispa ollut kesästä asti, sinne kuuluu talvikaudeksi jäävän. Ja he\nolivat kertoneet, että Suomen piispa oli Tukholmassa mukana niiden\nvaltakunnan ylimpäin aatelisten ja kirkkoruhtinasten neuvotteluissa,\njotka siellä nyt rakentelivat maan hallitusta ja järjestivät\nvaltakunnan repaleisia asioita. Nuori teini, jonka hiljaisia unelmia\nsurkeasti särki tuo piispan pitkäaikainen poissaolo, oli silloin\ntarkempaankin kysynyt noista merentakaisista valtiollisista asioista,\njoista siellä kotona erämaan laidassa ei oltu paljon mitään tiedetty.\nJa hänelle oli silloin kerrottu, että Ruotsin kansa oli viime aikoina\ntyyten suivautunut siihen nykyiseen kuninkaaseen, joka ei ollut oman\nmaan miehiä, vaan vieras, juutilainen, mikä lienee ollut, ja jonka\nulkomaalaiset voudit kansaa veroilla kiskoivat ja kiduttivat. Nuo\nvoudit ja vieraat herrat olivat Ruotsin talonpojat vihdoin, jaloa\njohtajaansa Engelbrechtiä seuraten, ajaneet maastaan pois,\nvalloittaneet heidän linnansa, hirttäneet heidän huovinsa, -- siitä oli\nviime syksynä Turussa paljonkin puhuttu. Ja itsensä kuninkaan, sen\njuutinmaalaisen Eerikin, oli silloin täytynyt nöyrtyä, ja pyhästi oli\nhän silloin luvannut hallita kansaa ryöstämättä ja sortamatta ja maan\nomien miesten avulla. Niin oli vihdoin sovinto saatu aikaan, ja kaksi\nRuotsin ja Suomen miestä oli asetettu maan hallintoa hoitamaan; toinen\noli vanha mies, Vaasan vanhaa sukua, Krister Niilonpoika nimeltään, ja\ntoinen oli Suomesta syntyisin oleva nuori ylimys, ritari Kaarlo\nKnuutinpoika, Bonden ylhäistä sukua. Ja niitä asioita auttamaan oli\nMaunu-piispakin kesällä, heti tarkastusmatkaltaan palattuaan, Ruotsiin\nlähtenyt, ollen jäsen valtakunnan neuvostossa.\n\nNäin oli Heinolle kerrottu ja näin oli kehuttu nyt pysyväisen rauhan\nRuotsiin palaavan. Silloin oli Heinokin piispaa takaisin odottanut.\nMutta sitten oli jo taas tullut uusia viestejä. Kuningas ei ollut\npitkää aikaa sanojaan pitänyt, hän oli valapattona taas kätyrinsä\npäästänyt kansaa kiusoittamaan. Tämän johdosta oli hänet viimeinkin\njulistettu menettäneeksi Ruotsinmaan kruunun, ja uusi hallitus oli\nkokoonpantu kotoisista miehistä. Ja taas oli silloin kerrottu Suomen\npiispan pitemmäksi ajaksi, koko talveksi, jäävän sinne meren taakse,\nmissä olot olivat levottomat ja maan hallitus vaappui kuin vavan\nnenässä. Kansa ei tänään tiennyt, kuka sitä taas huomenna hallitsee.\n\nSieltä oli nyt siis kuitenkin Suomen piispa viimeisellä avovedellä\npalannut kotoiseen hiippakuntaansa, -- niinhän teinitoverit nyt\nHeinolle kertoivat. Hän oli silloin Turussa käymättä purjehtinut\nsuoraan Kuusistoon, josta hän laajaa laumaansa paimenti, ja siksi ei\nollut Heino kuullut hänen paluustaan. Mutta kun hän nyt siitä tiedon\nsai, niin iloisestipa hytkähti hänen sydämensä, ja hän kuvitteli heti,\nettä se uutinen oli hänelle armon palkinto siitä, että hän oli\nkarkaamisrikoksensa sovittanut. Taas virkosivat hänessä heti uuteen\nvauhtiin jo rauenneet unelmat ja toiveet.\n\n-- Vai niin on ankara halusi nähdä piispaa, että viikon sitä varten\nnälässä olisit? -- ihmetteli Paavali-teini, kun he talvipäivän\nhämärtyessä yhdessä valoisasta tuomiokirkosta astuivat pimeille ja\nkapeille kaduille ja piispan kivisen kaupunkitalon ohitse rannalle päin\nkävelivät. -- Tässä se ukko asuu, kun Turussa on, -- lisäsi papinalku,\n-- mutta tuomiokirkossa hänet Heikin-messun aikana parhaiten näet, hän\nse näet itse pyhät luut siunaa.\n\n-- Mutta etäältä vain saat häntä nähdä, hänellä on silloin paljon\npappeja ympärillään ja seurakuntaa vielä enemmän.\n\nNiin kertoi taas toinen toveri. Mutta Heino ei enää heidän\nkertomuksiaan paljoa kuunnellutkaan. Hän vain itsekseen ajatteli,\nvieläköhän se piispavanhus mahtoi kaikkien matkojensa takaa muistaa\nsen, mitä hän kerran ohimennen Savilahdessa lausui, -- muistaa hän oli\nluvannut! Eikä hän enää pakkastakaan tuntenut astuessaan taas sillan\nyli yksin takaisin kankurin ilottomaan mökkiin, missä pussi oli tyhjä\nja liesikin kylmänlainen, -- häntä lämmitti taas uudella voimalla vanha\ntoivo.\n\nJo alusta viikkoa rupesikin markkinaväkeä kertymään Turkuun talvisille\nHeikin-markkinoille, jotka tammikuun lopulla, pyhän piispan\nkuolinpäivänä, vietettiin ja joille kansaa tavallisuuden mukaan saapui\nkaukaistenkin salojen takaa. Sisämaan asukkaat toivat näet nyt\nhevoskuormittain, kymmeniä rekiä peräkkäin ajaen, Suomen Turkuun\nkaupaksi niitä maalaistuotteita, joita maan kullakin kulmalla parhaiten\noli ja joita kesä- ja syyssadosta asti oli säästetty; mistä voita ja\nviljaa, mistä lintuja ja nahkasia, mistä suolakalaa, mistä kapahaukia,\nmistä vihdoin puuastioita. Pororaidoilla pohjoisempain seutujen\nasukkaat tavaroitaan markkinoille toivat, sijoittaen uljaat sarvipäänsä\nAurajoen jäälle; mutta köyhimmät pyyntimiehet saapuivat vain suksilla,\nselässään kantaen ne nahkakiihtelykset, joita he olivat syksyn varrella\nsaaneet säästetyiksi, vaihtaakseen niillä itselleen suolakarpion tai\nrautaisen padan. Koko Aurajoen suun varsi muuttui yhdeksi ainoaksi\nkuhisevaksi markkinapaikaksi, jonne talveksi Turkuun jääneet\nSaksan kestit, niinkuin kaupungin omat porvaritkin, pystyttivät\nmyymäläkojujaan, tarjotakseen niistä sisämaan asukkaille tarvetavaroita\nja kirjavata rihkamaa. Niiden kupeella markkinakujeilijat temppujaan\ntekivät, tanssittivat rengastettuja karhuja ja nielivät tulensulaa\ntinaa, houkutellakseen maalaisilta heidän harvoja äyrejään. Mutta\ntäpösen täynnä näitä maalaisia majamiehiä olivat nyt porvarien tuvat,\nja talojen ahtailla pihoilla tungeksi reki reen vieressä, joiden\nääressä huurteiset hevoset heinää purivat. Kapeilla kaduilla kilisivät\nkulkuset ja poronkellot, ja siellä soi hälinä ja melu, kun ulkomaan\nhaljakkaan puetut kestit tavaroitaan kehuivat ja maalaiset\npitkävartisissa kallokkaissa ja valkopintaisissa lammasnahkaturkeissa\nlumisilla kujilla kauppoja hieroivat tai kapakassa siemaistun kuuman\noluttuopin voimalla toisiaan jutteluttivat.\n\nHeikin-messua odotettaessa suoritettiin näin Heikin-markkinat. Se oli\nilon aikaa teineillekin, joille tuttavat markkinamiehet olivat\ntuliaisina kotipuolesta tuoneet leipäsäkin tai vuohensorkan tai\nvillasukat tai palttinapaidan ja jotka vielä reestä rekeen kiertelivät\nkysellen kotikyläin uutisia ja kärkkyen lisää evään apua. Sieltä sai\nHeinokin taas kankurin pirttiin kannetuksi evästä monen viikon ajaksi.\nHän ei tosin kotikulmansa miehiä tavannut, sieltä Päijänteen takaa\neivät olleet miehet Turun markkinoille lähteneet, mutta Padasjoen ja\nHollolan markkinamiehiltä sai hän toki kuulla yhtä ja toista\nkotipuolensakin asioista. Sai kuulla, että taas oli viime kesänä\nkalajärvillä kovasti tapeltu ja miehiä sinne paljon menetetty, että\nhalla oli taas syyskesällä käynyt vikuuttamassa viljahalmeita, ja että\nköyhyys ja puute siten taas tänä talvena vallitsi Sysikorvessa. Ja\nuutisten lisäksi tipahti aina almukin viluisen sydänmaanteinin pussiin.\n\nMutta tämän markkinatouhun keskellä ajatteli Heino sittenkin eniten\nitse sitä tuomiokirkossa pidettävää juhlamessua, johon piispankin\ntiedettiin saapuvan. Siihen jo teinitkin valmistautuivat, heillekin oli\nsiellä juhlatehtävät varattu. Heidän tuli tuomiokirkossa päämessua\nodotettaessa veisata rahvaalle pyhän Henrikin muistovirsi, ja sitä he\nnyt koulutuvassa iltaisin harjoittelivat, laulaen sekä latinaksi että\nsuomeksi siitä, miten\n\n    Muinen upoksis pimeyden all'\n    Makais surkija Suomen maa.\n    Osuit sit' armas aurinko jäll'\n    Paistamaan pakanain maall'.\n        Iloidse siis Suomen maa\n        Tähden laupjan lahjan,\n        Et Christin kanssa yhteyden sait\n        Kautt' Herran sanan saarnan. --\n\nJo ehtikin tuo suuri juhlapäivä. Aamulla varhain saatettiin teinitkin\nheille määrätylle paikalle tuomiokirkkoon. Silloin se jo oli puolillaan\ntoivioretkeläisiä, jotka olivat kauempaa saapuneet suutelemaan pyhän\nHenrikin luita. Mutta jo kauan ennen messun alkamista oli kirkko täynnä\nkaupunkilaisia ja maalaisia, ja pian täyttyi kirkon luminen pihakin\nkorkean umpimuurin sisäpuolelta, jossa väki uskollisesti pakkasessa\nseisoi, odotellen saada kuulla edes kaikua kirkossa pidettävästä\npiispanmessusta ja nähdä edes vilahdukselta kirkkopyhimyksen hopealla\nsilattuja luita. Ja tämän odottavan juhlayleisön joukossa loikoi siellä\nkinoksissa sokeita ja rampoja, jotka ojennetuin käsin armeliailta almua\nanoivat -- ja saivat. Mutta Heino seisoi itse kirkossa teinien parvella\nja terästi teräviksi silmänsä, nähdäkseen tarkoin nuo kuulut\njuhlamenot. Tuhannet tulet oli sytytetty tuohon muuten puolihämärään\nkirkkoon, johon värikkäiden ikkunalasien kautta vain säästäen päivän\nvaloa hiipi. Kuoripojat lauloivat lumivalkoisissa vaipoissaan parvella,\nvihkivettä sirotettiin vähän perästä tungoksessa ahertavan rahvaan\nylitse ja pyhää suitsutusta höyryytettiin niin sakeaan, että se pian\nraskaana täytti korkean kirkon ja huumasi odottavain aistit. Mutta itse\npääalttarilla piti kolmattakymmentä pappia, kaniikkia ja tuomioherraa\nyhtämittaa juhlallista jumalanpalvelusta; kulta ja hopea kiilsi\nkirjailluista messukasukoista, sitä säteili alttarien pyhimyslippaista\nja monihaaraisista kynttiläkruunuista.\n\nTähän pappiensa loistavan seurueen keskuuteen nyt astui Kuusistosta\nTurkuun saapunut Suomen piispa päivämessua pitämään suuren\nkirkkopyhimyksen kunniaksi. Hänen värähtävä, voimakas äänensä kaikui\nsieltä korkeakuorista ulos pihalle asti, kun hän siunasi juhlarahvaan\nja julisti kunniaa Jumalalle ja maalle rauhaa. Hartaana kuunteli kirkko\nja piha, kun hän sitten kansalle suomeksi saarnasi Pyhän Henrikin\nmuistosta ja elämäntyöstä. Siihen korkeakuoriin se sitten saarnan\nloputtua Henrikin kappelista kannettiin tuo kuulu hopeoitu arkku, jossa\nolivat nuo kalliit luut, siellä se avattiin ja sieltä sen messupapit\nkantoivat kansan keskelle kirkkoon, kaikkien nähdä. Väkijoukko ryntäsi\nääreen, ja hurskaaseen mieleen sulaneet miehet ja naiset polvistuivat\nsuutelemaan noita hopeoituja luita. Pihallakin odottava väkijoukko sai\nosansa tuosta juhlallisesta menosta, sinnekin tekivät messupapit\nkierroksen, näyttääkseen kokoontuneelle rahvaalle tätä Suomen kirkon\nkalleinta pyhimysaarretta.\n\nPäivä siihen meni, -- vihdoin teki kuitenkin pitkä juhlamessu loppuaan.\nPiispa itse saattoi pyhän arkun takaisin sen raudoitettuun\nhautaholviin, joka lujasti lukittiin. Viimeiset messun sävelet\nkajahtivat alttarilta, ja niitä säesti vielä valkoisten kuoripoikain\nkirkas ylistyslaulu.\n\nSilloin hiipi Heino toisten teinien joukosta ja tungeskelevan\nväkijoukon keskitse tuomiokirkosta ulos ja kiipesi muurin reunalle\nsiihen portin suuhun, josta hän tiesi varmasti piispan läheltä\nnäkevänsä, kun tämä nyt juhlasaatossa oli kirkosta palaava. Hän oli\netäältä kirkossa piispan nähnyt, tuntenut nuo tarmokkaat, harmajat\nkasvot, jotka hän niin hyvin muisti Savilahden matkalta, mutta hän\nolisi tahtonut tietää, vieläkö piispa hänet tunsi ja muisti, niinkuin\noli luvannut, ja siksi hän näkyvän paikan itselleen valitsi.\nKirkkorahvas ryntäsi hänen ohitseen, asettui ahdinkoon kadun kahdelle\npuolelle, mutta sitkeästi poika kapealla muurinreunalla paikkansa\npiti...\n\nNyt sieltä astui jo piispa kirkosta pappissaattueensa etunenässä,\nastui verkalleen hiippa päässään, risti rinnallaan, kourassaan\nkoukkupää-sauva, josta jalokivet kimaltelivat kylmän talvipäivän\nvalossa kuin lumikiteet keväisellä hangella. Heino ei silmäänsä\nräpäyttänyt... Vakavana kulkee piispa, kupeilleen katsomatta, -- ei se\nhäntä näe, ei tunne! Mutta näkeehän ... juuri tuossa Heinon ohi\nastuessaan siirtää vanhus silmäyksensä sivulle, ja hänen tyyni, terävä\nkatseensa osuu nuoren teinin hakevaan silmään, pysähtyy siihen\ntuokioksi, näyttää lauhkeasti hymyilevän...\n\nPiispa oli tuntenut hänet! -- riemu täytti Heinon kauan kaihonneen\nmielen, ja hän ryntäsi nyt väkijoukon mukana piispansaattueen jäljestä\njuoksemaan. Mutta tuolla se saattue jo loittoni tuomiokapitulin taloa\nkohden, ja markkinahurina tempasi pian sen näkyvistä hintelän teinin\ntemmellykseensä. Mutta hänpä ei ollut enää mielestään köyhä eikä\navuton, -- piispa tuntee hänet, ja muistaa kyllä sanansa!\n\nSiihen Heino luotti ja siksi hänen sydämensä niin voimakkaasti sykähti,\nkun muuatta päivää myöhemmin kerrottiin, että Maunu-piispa Turussa\nviipyessään tulee tarkastamaan sitäkin alempaa pappiskoulua, jonka\nlattialla Heino muiden teinien joukossa istui. Kolakassa, holvatussa\nkoulutuvassa siellä poikaparvi kuunteli, kuinka opettaja korkealta\nistuimeltaan latinalaisia lauseita luki ja niitä taas perästään\nteineillä luetti ja patukkansa avulla näiden päähän takoi. Se vieras\nlatinahan se oli aluksi ollut Heinolta niinkuin monelta muultakin\nsuomalaiselta maalaispojalta opintien heti pystyyn nostaa, kun hänen\nsalolta tultuaan suoraa päätä oli siihen ollut iskeydyttävä käsiksi.\nOpettajalla ei ollut armoa, selkänahkainsa uhalla piti salonpoikain\nruveta sulattelemaan Donaton kielioppia ja sanaharjoituksia, tuntuipa\nse kuinka mahdottomalta tahansa. Mutta ihme kyllä, ne alkuvaikeudet oli\nvoitettu, nyt jo teinit laulelivat latinalaisia lauluja, ja latinaksi\nheidän jo täytyi vastata latinalaisiin kysymyksiin, -- menipä miten\nmeni. Ja nyt heidän piti siis itselleen piispalle näyttää, mitä oli\nopittu. Mutta pelkäämättä Heino sitä tarkastusta odotteli, hän oli\noppinut latinat siinä missä muutkin ja enemmän kuin monet, ja hänen\nvanha toivonsa kannusti...\n\nJo astui piispa puolihämärään koulutupaan, jossa pojat pahnoillaan\nistuivat, ja kävi heidän tietojaan kuulustamaan. Mutta kuulustelunsa\nsekaan hän aina kyseli oppilailta, jotka hän yksitellen eteensä\nkutsutti, myöskin heidän kotipaikkaansa, heidän varallisuusolojaan,\nheidän vanhempiaan, lausuipa hän kaikille rohkaisevan, ystävällisen\nsanankin.\n\n-- Tuosta laumastahan sitä valmistettiin paimenia hänen kotoiseen\nkarjaansa.\n\nVäliin hän langetti vakavan moitteen, kun vastaus kovin kompasteli,\nmutta toiselle pojalle hän leikkisäksi herkesi, kysäisten:\n\n-- Mitä se on: Deus est in coelo, sed Deus non est in coelo?\n\nJa kun teini tyhmänä seisoi hänen edessään, virkahti hän naureskellen:\n\n-- Niin, otappas siitä selko, siksi kun ensi kerran tarkastamaan\nsaavun!\n\nJo tuli Heinonkin vuoro. Hiukan notkahtavin polvin hän korkean\nkateederin edessä seisoi, kun vanha piispa hänelle virkkoi:\n\n-- Kas niin, sinut tunnen, poika Sysikorven taipaleelta, erämaan\nlaidasta, -- mikä olikaan taas isäsi talon nimi?\n\n-- Karmala, vastasi Heino arasti.\n\n-- Niin, sinä olet Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta, kyllä muistan.\nSieltä lähdettiin suoraan Savoon, jossa sinulta iskettiin pari hammasta\nsuusta, -- näytäs, siinä on aukko vieläkin hammasrivissä! Niin,\nsiellähän me sovittiin, että sinä sovit eräjärville paremmin papiksi\nkuin tappelijaksi. -- Saatko kotoasi mitään kouluapua?\n\n-- En, vastasi poika verkalleen. Hän ei uskaltanut kertoa kotoaan\nkaranneensa.\n\n-- Koti kaukana, koti köyhä, -- tavallinen juttu! Lue ahkerasti, ja jos\nedelleen hyvin opit regula Donati, niin saat tulla Kuusistosta\nkouluapua hakemaan...\n\nHeinolla riemusta kohisivat korvat. Nyt hän tiesi jo itselläänkin\nsuosijan olevan, jopa mahtavamman kuin muilla teineillä. Ja kun toiset\nteinit piispan lähdettyä ihmetellen ja kadehtien tulivat kyselemään,\nmiten korven poika itsensä mahtavan piispan suosioon oli päässyt,\nkertoi hän heille vasta nyt koko sen kotoisen tarinansa, joka hänet\nteiniuralle oli työntänyt.\n\nHän oli nyt \"piispanteini\", taival oli edestä tasaantunut.\n\nEihän Heino jokaisen pikkupuutteensa sattuessa ilennyt kävellä piispan\nPiikkiön pitäjässä olevaan, muureilla varustettuun Kuusiston\nsaarilinnaan, missä hän tunsi itsensä niin pieneksi lukuisan\npalvelijakunnan, asemiesten ja huovien keskellä. Taloudenpitäjät tuossa\nkomeassa linnassa kohtelivat näitä kerjääviä teinejä, joita piispan\nsuosituksella alituisesti sinne arkituvan ateriapöytään saapui, usein\nnyrpeästi ja vierovasti. Mutta kun oma eväs oli aivan lopussa, ja\nkankurin akka Heinoa tuvastaan hääteli, silloin hän talvisia jääteitä\nmyöten aina Turusta Kuusistoon käveli, ja silloin oli hänellä siellä\naina ruoka tiedossa ja lukueväs taas kaupunkiinkin muutamain viikkojen\najaksi.\n\nPiispanlinnaan hän siten piankin kotiutui. Kun koululla oli juhlalomia\nja toiset pojat hiihtivät teinipitäjiinsä täyttämään varastojaan,\nsilloin viipyi Heino Kuusistossa päiviä ja viikkoja, ja pian häntä\nlinnanherratkin siellä taloon kuuluvana kohtelivat, kun näkivät hänen\npiispan suosiossa olevan.\n\nMaunu-piispan kirjasto varsinkin oli Heinolle kuin aarremaailma; siellä\nhän usein pitkään viipyi katsellen noita paksuihin, vaskitettuihin\nkansiin sidottuja jymykirjoja, joihin munkit olivat käsin piirustelleet\nkauniita kirjaimia ja värikkäitä kuvia ja jotka vitjoilla olivat\npöytiin lukitut.\n\n-- Roomasta toin nämä suuret kirjat, kun siellä kävin paavilta hiippani\nsaamassa, niin kertoi eräänä päivänä vanha piispa, astuessaan\nkirjastoonsa, jossa nuoren suosikkinsa tapasi. -- Niiden hintaa et voi\narvatakaan, siinä ovat monen kylän maat. Nuo pienemmät niteet ovat\nPragista, jossa nuorena opiskelin ja väittelin oppineiden seurassa.\n\n-- Sieltäkö kaukaa on tämä kaunis arkkukin? kysyi Heino arasti,\nkatsellen kultavanteista lipasta, joka oli kohokkeella kirjapöydällä.\n\n-- Vielä kauempaa, poikaseni, pyhästä maasta asti olen sen tuonut.\nKatso nöyrästi sitä arkkua, siinä on sirunen pyhän haudan kivestä.\n\nNöyrällä kunnioituksella Heino katselikin piispan aarteita, jotka tämä\npitkiltä matkoiltaan oli kerännyt, nöyrää kunnioitusta tunsi hän tuota\nylhäistä, ystävällistä kirkkoruhtinasta kohtaan, jonka hän tiesi\nnauttivan hurskaan ja oppineen nimeä kaikissa Pohjoismaissa. Mutta\nHeino oli jo Kuusistossa saanut nähdä, ettei Maunu-piispa ollut\nainoastaan kirkon korkea ruhtinas, vaan että hänen käsiinsä kulkivat\nmyöskin Suomen maallisen hallinnon ohjakset. Usein oli hän nähnyt Turun\nlinnanherran, Hannu Kröpelinin, ajavan jään yli Kuusistoon kyselemään\nvanhan piispan neuvoja, ja alempia käskynhaltijoita ja vouteja\nkutsuttiin sinne vielä useammin saamaan piispalta neuvoja tai nuhteita,\nmilloin olivat kansaa liian rajusti kiskoneet. Piispalle tekivät näet\ntalonpojat valituksiaan virkamiesten ja aatelisherrain sorrosta, ja\nusein hän otti heidät suojelukseensa. Tällaisia valittajia oli\ntänäänkin käynyt piispan luona, ja niistä hän nyt siirtyi nuorelle\nteinillekin puhumaan, istahtaen lepäämään kirjastonsa nojatuoliin.\n\n-- Tyytymätöntä on kansa siellä kaukaisessa sisämaassa, miehiä on taas\nPohjois-Hämeestä täällä veroistaan valittamassa. Oletteko todella niin\nköyhiä siellä kuin sanotte?\n\nNuori teini kävi melkein hämilleen siitä luottamuksesta, jota ylhäinen\nherra hänelle kysymyksellään näin osoitti, mutta arkailematta hän\nkuitenkin vastasi:\n\n-- Elettäisiinhän siellä muuten, mutta tyhjiksi käyvät talot aina, kun\nvouti on vieraillut. Ja milloin erämaille ei uskalleta lähteä...\n\n-- Tiedän, lausui piispa keskeyttäen. Ja hän lisäsi melkein kuin\nitsekseen: -- Ei, en ole tavannut kapinan henkeä koskaan tuon väestön\njoukossa. Vain taloudellinen köyhyys ja elämänehtojen puute sen\nkärsimättömäksi tekee. Minä tahdon lähettää heidän valituskirjansa\nRuotsiin ja puolustaa heille veronhelpotusta. Jotakin heidän hyväkseen\non tehtävä. Mutta jotakin outoa siellä maakunnassa kuitenkin nyt\nkuohuu, siitä kertovat kaikki voudit. Siitä meidän täytyy ottaa\ntarkempi selko. Ensi kesänä saat sinäkin, Henrikki Tuomaanpoika, tehdä\nteinimatkan Satakuntaan, kertoaksesi minulle sitten, mikä siellä kansan\noikeastaan niin levottomaksi tekee. Sillä meidän on suojeltava tämä\nrauhaisa hiippakuntamme niiltä myrskyiltä, jotka meren takana yhä\nintohimoja lietsovat.\n\nNiin puheli vanha piispa lepäillessään, puoleksi itsekseen, puoleksi\nsuojatilleen. Hän oli hiukan levoton niistä talonpoikain ja\nvirkamiesten välisiä kahakoita koskevista uutisista, joita nykyisin\nalituiseen maakunnasta saapui. Monta talonpoikaa, jotka malttamattomina\nolivat lääninherrojaan vastaan niskoitelleet, oli piispa jo armahtanut,\nkoettaen yleensä lieventää aikansa tuomioistuinten ankaruutta, joiden\nohjeena vielä oli: silmä silmästä taikka käsivarsi tai selkänahka tai\nhenki pienimmästäkin rikoksesta. Ja hänellä oli valtaa siihen, hän oli\n\"Jumalan armosta Suomen piispa\", mutta samalla todellisuudessa sen\nkorkein maallisenkin hallinnon keskus. Mutta hän ei voinut salata\nhuoltaan, että kansan ja virka-aatelin välit yhä näyttivät\nkiristyvän. --\n\nNäin pääsi nuori teini tänä talvena Kuusistossa vieraillessaan\nsilmäilemään niihin moniin ja monenlaisiin toimiin, jotka Maunun\nTavastin vanhoja hartioita rasittivat. Mutta keväämmällä, kun jäät\nsulivat Itämerestä ja laivaliike alkoi, joutui Heino-teini yhä useammin\nja pitempään Kuusistossa vierailemaan ja yhä tarkemmin tutustumaan\nniihin Suomea ja koko valtakuntaa koskeviin kysymyksiin, joihin\nMaunu-piispa oli kiintynyt. Silloin palasi näet kesäksi Suomessa\nkäymään Maunu-piispan aviottomana syntynyt poika, Olavi, joka kyllä\nkulki piispan veljenpojan nimellä, mutta, jonka koko Kuusisto hänen\nomakseen tiesi ja jota hän ulkomaiden yliopistoissa kustansi. Tämä\nnuori Olavi-maisteri, pitkästä ajasta taas kerran kotiinsa palattuaan,\nrakasti nuoruutensa huvituksia, kalastusta ja metsästystä, ja\nsoutumiehekseen saaristoon hän otti usein mukaansa Heinon, kun tämä\npiispanlinnassa majaili. Ja kun he päivän olivat vesillä retkeilleet ja\nillalla palasivat Kuusiston lämpimiin suojiin, silloin istahtivat\noppinut maisteri ja vanha piispa takan ääreen iltatarinaa pitämään\nniistä suuren maailman monenkirjavista kuulumisista, joiden vilkkailla\nluomasijoilla Maunu-piispa itse oli nuorempana viipynyt ja joiden\nmyöhemmistä vaiheista nyt nuori maisteri ihastuneena kertoi. Mutta pian\nlivahti tarina tavallisesti takaisin kotimaan oloihin ja tapahtumiin,\nsen taloudellisiin ja valtiollisiin vaikeuksiin, jotka olivat vanhan\npiispan sydämen huolena, ja silloin oppinut maisteri kuunteli ja\nteräväsilmäinen vanhus kertoi.\n\nAikansa valtiollisiin tapahtumiin ei Maunu Tavast tosin ottanut osaa\nsamalla tavalla kuin monet muut piisparuhtinaat, jotka usein\nrautapaitoihin pukeutuivat ja aseväellä kävivät kuninkaitakin\nasettelemaan ja erottelemaan. Maunu-piispa rajoitti vaikutuksensa sanan\nja tiedon voimaan, -- kilvan Ruotsin kilpailevat ylimykset hänen apuaan\nja suosiotaan tavoittelivat. Se oli kaikille tuttua ja siihen viitaten\nOlavi-maisteri eräänä iltana, kun he taas istuivat piispan työhuoneessa\ntakan ympärillä, vanhukselle virkkoi:\n\n-- Sinäkin olet siis nyt hylännyt kuningas Eerik Pommerilaisen. Minä\ntuskin sinun iälläsi olisin lähtenyt näille uusille, oudoille vesille.\n\nHeino-teini, joka tapansa mukaan uunin katveessa istuen kuunteli näitä\noppineiden herrojen keskusteluja, näki vanhan piispan harmaapintaisten\nkasvojen vilkastuvan, kun Olavi-maisteri kotimaansa valtiollisia\nkiistakysymyksiä kosketteli.\n\n-- Minun täytyi, poikani, vastasi piispa lämmöllä. -- Sinä olet liian\nkauan ollut isänmaastasi poissa, Olavi, et tiedä, mitä sen kansa on\nsillä välin saanut kärsiä. Laillista kuningastamme, rakastetun\nMargareetan poikaa, puolustin viimeisiin asti; vielä senkin jälkeen\ntuin hänen kruunuaan, kun hänet kaikki muut jo olivat hylänneet. Mutta\nsitten en häntä enää tukea voinut. Minä näin, että en saattanut luottaa\nenää hänen hyvään tahtoonsakaan, hän petti kaikki, petti valansakin, ja\nuusilla kärsimyksillä hän kansaansa uhkasi. Hän oli arvoton kruunua\nkantamaan, hänen täytyi suistua.\n\n-- Ja nyt kannatat nuorta seikkailijaa, virkkoi Olavi-maisteri hiukan\npisteliäästi.\n\n-- Nuorta kyllä, mutta en seikkailijaa. Valtionhoitajamme on\nolennoltaan kuninkaallisempi kuin voideltu Eerik. Kaarle Knuutinpoika\non ystäväni, senhän tiedät. Hänen luonteensa ja lahjansa tunnen, itse\nolen hänen kasvatustaan ohjannut. Olisipa hän kuninkaasta syntynyt! --\nnyt on hänen tehtävänsä moninverroin vaikeampi, kun hänen täytyy nousta\nvertaistensa joukosta ja kestää heidän kateensa ja juonensa. Mutta\njuuri siksi häntä kannatankin kaikella voimallani, sillä hänen\ntehtävänsä isänmaaraukan pelastamiseksi sekasorrosta, muukalaisvallasta\nja perikadosta on jalo ja suuri. Jospa sen kaikki Ruotsin ja Suomen\nherrat, hengelliset ja maalliset, ymmärtäisivät!\n\n-- Tehokaspa kannatuksesi mahtaa ollakin, olen jo nähnyt useampia\nKaarlo-marskin airuita tällä lyhyellä ajalla purjehtivan Kuusistoon.\n\nMaunu-piispa huoahti.\n\n-- Niin, monessa asiassa hän neuvoja tarvitsee. Hän olisi tahtonut\npidättää minut koko talven luonaan Tukholmassa, mutta enhän voinut\nhiippakuntaani koko vuodeksi jättää, puolen vuotta siellä jo olin.\nMutta tukea hän tarvitsee, tuo nuori mies, kaikki ylimykset häntä\nsiellä repivät siksi, että hän heidän vertaisensa on, -- vain kansa\nhäntä rakastaa.\n\nHeino huomasi nurkastaan, ettei Olavi-maisteri isänsä kantaa kaikin\npuolin hyväksynyt, vaikkei hän enää ruvennut vastaankaan väittämään.\nTuo Pariisin yliopiston oppineiden piirien edustaja näkyi olevan\nenemmän tiedemies ja jumaluusoppinut kuin valtioasiain ymmärtäjä, ja\nhän kääntyikin taas kertomaan noista etäisemmän suuren maailman\nsuurista tieteellisistä ja kirkollisista kiistakysymyksistä, joista\ntaas Maunu-piispa kaukaisessa hiippakunnassaan oli vieraantunut. Hän\nkertoi hartaasti kuuntelevalle vanhukselle ja nuorelle teinille niistä\nmullistavista, puhdistavista liikkeistä, joita tähän aikaan kirkon\nkeskuudessa oli syntynyt ja jotka tähtäsivät uudistamaan monia\nkäsitteitä ja tapoja, mitkä väärinkäytöksiksi olivat paavilliseen\nkirkkoon juottuneet. Hän kertoi Juhana Hussin oppilaista Pragissa ja\nsiitä oikeudenkäynnistä, joka oli tätä mestaria vastaan viritetty,\nkertoi, kuinka uudet, vapaammat aatevirtaukset kaikista pakkokeinoista\nhuolimatta raivasivat itselleen tilaa aikalaisten mieliin, -- kertoi\nsiitä valittaen, huolestuneena, sillä hän oli paavin kirkon uskollinen\npoika, mutta kertoi samalla tunnustaen, että noissa uusissa\nvirtauksissa on jotakin elävää ja repäisevää voimaa, jota ei auttanut\nolkansa takaa halveksua. Ja vielä hän kertoi, kuinka jo vanhoissa\nyhteiskunnissakin nuortumisliikettä tapahtui, kuinka rautapukuisten\nritarien raaka aika vähitellen uusien olojen pakosta jätti tilaa\nelpyville, vilkkaille porvarisaineksille kaupungeissa, ja kuinka nuo\nrautaritarit itse, tuodessaan ristiretkiltä liikkuvampaa elämää ja\nkansojen keskeistä yhteyttä vanhoihin elämänmuotoihin olivat loihtineet\nhereille ne uudet ainekset ja aatteet, jotka nyt elinvoimaisina\npinnalle pyrkivät.\n\n-- Feodaalisen ylimysvallan liitokset ruskavat! -- niin huudahti\nOlavi-maisteri, itsekin kertomuksistaan melkein tahtomattaan lämmeten,\nja nousi kävelemään ikkunan luo, jonka läpi sadepilvien lomitse\npilkistävä aurinko laskeutuessaan keväisen metsän taa, nyt heitti\nkelmeitä säteitään piispan avaraan työhuoneeseen. -- Ja mikä on\npahempi, hierarkisenkin vallan saranat vinkuvat, kun sen päämiehet,\nkeskenään kiistellen, eivät jouda niitä hoitamaan.\n\n-- Niin, aika ei pysähtymään ehdi, sen kehitystä olisi vain oikeaan\nohjattava, -- vastasi vakavana vanha piispa, joka ehkä selvemmin kuin\nhänen taistelujen keskessä elänyt poikansa aavisti tulossa olevan\nmurroksen. Mutta hän lisäsi hymähtäen: -- Mutta täällä kaukaisessa\npohjolassamme emme vielä näistä murtavista voimista mitään tiedä, ja\nmeille se onkin onnellisinta. Meillä on vielä niin äärettömän paljon\ntehtävää istuttaessamme tähän nukkuvaan kansaan tiedon ensimmäisiä\nalkeita, alkuperäisimpiä käsitteitä hyvän ja pahan tiedon puusta. Se\ntehtävä kysyy monen miehen työn ja iän, -- sen hyväksi saat sinäkin,\nOlavi, vielä kirkon päämiehenä täällä laajan tietovarastosi käyttää,\nsiihen työhön saat uhrata sekä syvän oppisi että nuortean tarmosi.\n\n-- Minäkö -- eihän minusta kirkon päämieheksi ole! vastasi maisteri\nhiukan punastuen, viitaten siihen, että aviottomasti syntyneitä ei\nkatolinen kirkko ylempiin papillisiin arvoihin laskenut.\n\n-- On kyllä, siitä on meillä jo paavin kirje, -- jotakin olemme toki\nmekin täällä kaukana pohjan kulmilla puuhanneet.\n\nMutta oppineen maisterin katsetta ei se uusi uutinenkaan kirkastanut.\nHän virkkoi:\n\n-- Jos kelpaisinkin, oi, pientä on täällä kaikki, kuihtunutta, maahan\nmatalaan painavaa, sovellunko tänne minä? Täällä te kiistelette siitä,\nkuka ylimyksistänne kulloinkin olisi korkeimpana kukkona linnan\nhuipussa, -- kiskaistaksenne hänet taas sieltä alas heti kun olette\nhänet sinne huippuun saaneet. Minä pelkään, että menehtyisin näissä\nahtaissa, hengettömissä oloissa, minulla ei ole samaa kaivavaa\nsitkeyttä kuin sinulla.\n\n-- Se tulee, kun työhösi kiinnyt, vastasi vanha piispa, ikäänkuin omia\nkokemuksiaan kertoen. -- Työ vetää mukaansa, ja varsinkin työ sellaisen\nkansan puolesta, jota omanaan rakastaa, -- sen saat nähdä. Pientä on\nsinusta ehkä nyt perustella kirkkoja aution erämaan laitaan taikka\npuuhata uutta luostaria Pohjanlahden karulle kalliorannalle, mutta kun\ntyöhön tartut, niin se on sinusta tärkeää, suurta, elämäntehtäväksi\narvokasta, -- minä en unelmoi enää suurempaa. Kunpa riittäisi minulla\nikää ja voimia saada päähän asti suunnittelemani mielityöt, silloin\nonnellisna hautaan laskeutuisin ja tyytyväisenä siellä lepäisin.\n\n-- Niin, minä tiedän, virkkoi Olavi-maisteri taas innostuneemmin, --\nsinä perustat tänne juuri uutta naisluostaria. Kuulin siitä jo\nVadstenassa, jonka birgittalaissisarilta sinulle terveiset toin. Se on\nsuuri työ, kaunis työ, sinulle arvokas, -- niin, paljon olet sinä\ntehnyt Suomen kirkon hyväksi!\n\nHeino ymmärsi, että kirkon miehet puhuivat siitä suuresta, uudesta\nluostarista, joka parastaikaa oli tekeillä Karinkylässä Maskun\npitäjässä ja jonka asioissa rakennuttajat alituiseen näihin aikoihin\njuoksivat Kuusiston linnassa, -- se oli vanhan piispan mielityö ja\nsuurimman huolenpidon esine hänen elämänsä ehtoopuolella. Sen Heino\nhyvin tiesi, mutta paljon vaikeuksia se vanhukselle myös näytti\ntuottavan: rakennusvaroja oli vaikea saada kokoon, kansa kitui\nmuutenkin jo suurten verojen alla. Ja huoahtaenpa vanha piispa nytkin\nvirkkoi:\n\n-- Paljon on keskeneräistä, paljon tekemätöntä työtä. Mutta olkaamme\nuskollisia vähässä, ehkä vähitellen satoa kypsyy.\n\nIlta kävi jo myöhäksi, vanha piispa nousi, makuuhuoneeseensa\nkävelläkseen, ja rupesi Olaville hyvää yötä toivottamaan. Mutta samalla\nhän huomasi nuoren teinin, joka maisterin tarinan aikana oli siihen\nuuninkatveeseensa unehtunut. Piispa näki nyt, kuinka innostuneina\nsäteilivät nuorukaisen silmät kaiken sen johdosta, mitä hän oli noiden\noppineiden miesten keskusteluista kuullut, ja tälle hän nyt virkahti:\n\n-- Entä sinä, nuori mies, tekisikö sinunkin mielesi sinne suurille\nopinsijoille, koskapa noin palavat silmäsi? Niin, moni köyhä poika\nSuomesta siellä on ennenkin opiskellut, ja apua hän on siihen saanut,\njos hän lahjoiltaan ja tarmoltaan sitä on ansainnut. Osoitapas sinäkin,\nmihin kykenet, -- mutta siihen täytyy antautua ehyeltään, koko\nsielullaan!\n\nHeino ei osannut mitään vastata. Hän tunsi mielessään voimakkaan\nlaineen, samanlaisen kuin silloin kerran, kun piispavanhus oli häntä\nSavilahden rannalla puhutellut. Mutta se tuntui hänestä nyt vieläkin\nkaukaisemmalta, hän oli nyt jo kokenut enemmän kuin silloin...\n\nHiljaisena, uneen vaipuneena kohosi suuri piispanlinna, kun Heino\npäätalosta iltamyöhällä pihan yli kulki siihen matalampaan\nsivurakennukseen, jossa hänellä linnanpalvelijain joukossa oli\nmakuusijansa. Hän viivähti vielä tuokion linnanpihalla, katsellen sen\nkorkealta multavallilta selkien yli kevätyön kelmeätä taivaanrantaa.\nSiitä, mitä hän piispantuvassa oli kuullut, hauteli hän nyt mielessään\nmonta muistoa. Mutta varsinkin oli Olavi-maisterin kuvaus siitä\nrappiotilasta, johon katolinen kirkko siellä suuressa maailmassa kuului\nolevan uppoamassa, häneen syvälle painunut. Ja sitä muistellessaan hän\najatteli, että olipa hän itsekin juuri täällä hurskaan piispan\npyhitetyssä talossa joskus vaistomaisesti tehnyt hiljaisia havaintoja,\njotka hänen maalaismieleensä olivat luoneet samanlaisia, joskin hämäriä\nmietteitä ja epäilyksiä, kuin ne, joihin oppinut maisteri viittasi.\nSeurustellessaan siellä nuorten pappien ja piispanapulaisten piireissä\nkotoisissa arkioloissa oli hän heidän ajatuskehänsä ja harrastuksensa\nhuomannut paljoa vähemmän ihanteelliseksi, hurskaaksi ja pyhäksi, kuin\nmiksi hän tuota kirkonmiesten elämää kaukaa syrjästä oli kuvitellut. He\nolivat ihmisiä hekin riitoineen ja intohimoineen, juonineen ja\njuoruineen, ihmisiä, joiden oli juhlahetkinä tarvis peittää\nheikkoutensa ja haprautensa loistavan pukukuoren ja ulkokullaisuuden\nalle, jotta heidän olemuksensa oppimattoman kansan silmissä näyttäisi\nedes vähänkään sopusointuiselta sen opin kanssa, jota he julistivat.\n\nKesäksi vaihtui kevät. Viileässä koulutuvassa, jonka holvatun katon\nalla olevista juoksulautaikkunoista tunkeutui sisään ainoastaan\nsäästävästi valoa ja yhtä niukasti suven lämpöistä, kuivaa ilmaa,\njatkoivat kalpeaposkiset kouluteinit yhä edelleen kankeita,\nlatinankielisiä harjoituksiaan, ja opettaja takoi siellä patukan avulla\nheidän päähänsä munkkien silotettuja lauseita ja Donaton mutkikkaita\nsääntöjä. Mutta vapauden toivo elähdytti toki jo nuorten lukuorjainkin\nmieliä, ja he jakelivat nyt lukutuntien lomissa taas keskenään niitä\npitäjiä, joihin kukin heti kesäloman alettua lähtee kiertelemään\ntalonpoikain luo ja keräämään teiniapuja taas syksyisten lukuaikain\nvaralle. Kukin teini valitsi mieluimmin kotoiset seutunsa\nkulkupitäjikseen, ja ne vanhemmat teinit, joilla jo ennen oli pitäjiä\nollut, saivat ne nyt edelleenkin ominaan pitää. Siten hankkiutuivat\nystävysteinit Pietari ja Paavali taas kiertämään kauas Hämeen\npohjoisten rintamaiden harvaanasuttuja laitoja, -- sieltä oli saalis\nollut hyvä. Ja kun vihdoin eräänä päivänä teineille vapauden hetki löi\nja he ryntäsivät ummehtuneesta koulutuvasta ulos, rientääkseen miltei\nsuoraa päätä pussit selässä taipaleelle, silloin virkkoi Pietari\nnuorelle suojatilleen, Heinolle, joka ääneti ja vakaamielisenä kulki\ntoveriensa myllertävässä laumassa:\n\n-- No, tuletko taas yhtä matkaa meidän kanssa Päijänteen rantoja\nkiertämään? Me lähdemme nyt heti ja kuljemme Sysikorpeen asti.\n\nMutta Heino pudisteli ääneti ja surumielisesti päätään. Ihmeissään\ntoinen kysyi:\n\n-- Etkö tule sinne, kotipuoleesi, omaisiasi tapaamaan? Missä on sinulla\nsitten teinipitäjäsi?\n\n-- Toisaalla, -- Hämeen ja Satakunnan rajoilla.\n\n-- Miksi niin?\n\nMutta jo oli Paavalikin sitä keskustelua kuulemaan saapunut, ja hän\nymmärsi välemmin Heinon asiat ja mietteet.\n\n-- Mielesi taitaisi tehdä meidän matkaan, mutta et uskalla, niinkö? --\nvirkkoi hän nuorukaiselle, joka oli katseensa maahan luonut. -- Pelkäät\nluisevan isäsi kyhmyistä karahkaa, kun karkaamalla kotoasi läksit.\nMutta johan sen synnin olet pyhältä Henrikiltä anteeksi saanut!\n\nHeino ei vastannut. Hän ei kehdannut ilmaista toisille sitä ikävää,\njoka nyt hänen mieltänsä jäyti, kun hän näki kaikkien toveriensa\nriemuiten kotiinsa hankkiutuvan, mutta ei hän voinut tänään myöskään\ntapansa mukaan vallattomaksi heittäytyä, -- sydän ei siihen taipunut.\nPietarikin jo näki, että tosiapea oli nyt veitikan mieli, ja kävi häntä\nrohkaisemaan:\n\n-- Oikeassa olet, älä tosiaankaan kumartaen kotiisi palaa, älä almujen\nanojana, täyttyyhän pussisi muualtakin. Palaa sinne kotikorpeesi\nvasta kerran, kun olet pappi tai muu virkamies, ja silloin astu\nkumartelematta kotiorren alle ja lausu: Tässä on nyt se poika, joka\nkarkasi! Kyllä sinut silloin karahkattakin vastaanotetaan.\n\nHeinon silmä välähti, toveri oli sanoiksi tulkinnut juuri ne uhmaavat\nmietteet, jotka hänen omassa mielessään liikkuivat, ja siitä vahvistui\nyhä hänen päätöksensä, että juuri niin hän tekee! Mutta kun toverit\ntuokion kuluttua haarapussit selässä ja sauvat kädessä astuivat\nkaupungin pahaltahaisevia, kuivuuttaan pölyäviä kujasia myöten\nHämeentulliin päin, niin saatteli Heino heitä kappaleen matkaa\nkaupunginojan toiselle puolelle, siihen tiehaaran asti, mihin\nMaunu-piispan toimesta spitaalitautisten sairaala oli rakennettu.\nSiellä he hyvästelivät. Mutta ennenkuin he erosivat, tempasi Heino\nvielä Pietari-toverinsa syrjään ja virkkoi tälle hätäisesti:\n\n-- Kuule, jos Karmalaan asti kuljette, niin vie äidille tuo pieni\nkäärö. -- Ja hän antoi toverilleen tuohikäärön, jossa oli pieni\nvaskiristi, lisäten: -- Se on ostettu pyhän Henrikin kappelista, sano\nniin äidille...\n\n-- Sen hänelle annan, ole siitä varma. Ja mitäpä muuta viestiksi\nvirkan?\n\nHiukan karhenti nyt nuorukaisen kurkkua ja lyhyeen hän lähtevälle\nvastasi:\n\n-- Terveiset vain, -- sano, että usein häntä muistan...\n\nHän pisti jo kättään poistuville jäähyväisiksi. Mutta vielä tuokion hän\nviivähdytti toverin kämmentä ja lisäsi:\n\n-- Mutta muista: isältä salaa ... aivan salaa!\n\nHeinon piti itsensä jonkun päivän perästä lähteä muutamassa Ulvilan\nvenheessä, joka oli tuonut maalaistavaroita Turkuun, purjehtimaan\npohjoiseen, ja jatkaa sieltä jalan omiin teinipitäjiinsä, ja hän palasi\nnyt yksin verkalleen helteistä maantietä myöten kaupunkiin takaisin.\nSillan yli astuttuaan kankurin ilotonta mökkiä kohti näki hän siinä\nsillan korvassa, törmällä, ryhmän mustapintaisia, vanuketukkaisia\nmiehiä ja naisia liassa loikovan. Kaupungin joutokansaa oli siihen\nryhmittynyt katsomaan noita outoja, vierasrotuisia, kiertäviä ihmisiä,\njoita nyt ensi kerran Suomessa nähtiin ja joilla oli siinä hyvät\nmarkkinat, kun he temppujaan tehden taikauskoisten ihmisten käsiin\nkatsoivat ja heille heidän vastaisia kohtaloitaan ennustelivat.\nUteliaana astui Heinokin lähemmäs ja jo livahdutti hänkin äyrisen\nmustalaisakan massiin ja ojensi kätensä noidan tutkittavaksi.\n\n-- Kiemurainen kulku, -- niin taikuri hoki -- monta mutkaa matkassa.\nItse onnesi mestaat -- itse sen sepitätkin ja itse suvullesi uran avaat\n-- pitkän radan, jyrkän radan...\n\nHeino käveli edelleen, hymähdellen itsekseen akan ennustuksille. Itse\nhän kyllä onnensa sepittää, sen hän oli jo alulle pannut, mutta miksipä\nhän sen itse mestaisi! Ei, loruja laverti akka; piispan suosiossa\npysyen aikoi hän sitä onneaan aina vain sepittää ja yhä ylemmäs kiivetä\nalkamallaan taipaleella. Ei hän aikonutkaan jäädä maalaispapiksi\nerämaan laitaan, niinkuin piispa kerran oli kuvaillut -- ei, edemmäs ja\nylemmäs hän aikoi pyrkiä, pyrkiä niitä samoja teitä myöten, joita\nOlavi-maisteri oli kulkenut ja joista hän niin houkuttelevasti oli\nkertonut. Sen tien ovat muutkin kulkeneet, miksei hänkin! -- Niin hän\nsiinä yksin kävellessään rohkeana suunnitteli, ja innostuen niistä\nmietteistään hän huiskaisi kädellään ja huudahti:\n\n-- Sinne, kauas ja korkealle!\n\n\n\n\nVII. KOVASSA ON KORVEN LEIPÄ.\n\n\nEi ollut onnea Karmalan kumaraharteisella Tuomaalla hänen muokatessaan\nMustanahon vanhoja kivikkohalmeita pehmeämmiksi peltosaroiksi. Sivujaan\nsäälimättä hän oli kuokkinut karua rinnettä, sitkaan oli hän kyntänyt\nvinot vakonsa ja kylvänyt niihin ne siemenet, jotka hän kevätverosta\noli säästetyiksi saanut. Mutta kitsaasti palkitsivat näinä vuosina\nhänen vaivansa nuo raskaasti raadetut sarat. Harvana nousi ohra\nlaiholle laihasta maasta, ja kun se vihdoin terää teki, niin armotonna\nväijyi sitä viereisestä notkosta nouseva halla. Se oli korjannut sadon\nsinä syksynä, jolloin ukko oli takamaille kuollut, ja hätä olisi\nvieraillut Karmalan pirtissä sitä seuraavana talvena, elleivät\nerämiesten kalajärviltä kalliilla hinnalla saamat saaliit olisi\nehtineet hyvään apuun. Sama vilu huokui nytkin jo toisena kesänä\nhyytään samoille halmeaukeille; se oli jo pahasti nipistellyt notkon\nlaidasta vielä vihantia teriä, ja sekeiset, tuulettomat illat uhkasivat\nsamaa tuhoa ylemmillekin rinteille. Siksi oli Tuomas-isäntä\nkaimapoikansa kanssa jo kiivennyt sirppeineen Mustanahon ylälaitaan,\nsiellä lainehtivan viljan kimppuun, vaikkei se vielä aivan kystäkään\nollut, ja he latoivat siellä nyt eräänä elokuun päivänä ensimmäisiä\nvaaleankellertäviä kuhilaita riviin. Kahden he vain siellä raatoivat,\nvähiin oli näet viime vuonna supistunut työväki Karmalasta. Poissa oli\nErä-ukko lehtoja kiertämästä, poissa Enni-tyttö viljapellolla\nvisertämästä, poissa Heino-heittiö, -- hänen nimeään ei suvainnut\nTuomas-isäntä mainittavankaan Karmalan pihoilla eikä halmeilla. Ja\näsken oli Laurikin lähtenyt pitkille pyyntimatkoille, lähtenyt viemään\nlehmää Vilpun uudismökkiin Kihoskosken rannalle ja samalla parin,\nkolmen toverin kanssa keräämään salolta syysnahkoja ja särvintä. Yksin\nliikkui surumielinen emäntä pirtissä ja pihalla taloustöissään, kahden\nraatoivat Tuomaat ulkotöissä, äänettöminä ja vakavina niinkuin ainakin.\n\nMutta jo seisahdutti poika-Tuomas hetkeksi sirppinsä ja näytti jotakin\nkuuntelevan, kumminkaan työasennostaan suoraksi nousematta. Silloin\nheristi isä-Tuomaskin korviaan melkein säikähtyneenä ja kysäisi:\n\n-- Mitä kuuntelet -- askeleitako?\n\n-- Taisi pettää korvani, vai olisiko joku otus aholla loikannut; ei\nkuulu enää mitään.\n\n-- Ettei siellä vain metsä liiku, viime viikollahan se Suopellosta\nhiehon repi.\n\n-- Töräyttäisi kai silloin jo paimenkin torveaan...\n\nEi kuulunut mitään aholta. Sirkka vain pientareella hioi unista\nlauluaan, ja yksinäinen leppälintu piipitti orpona norossa. Taas\npainautuivat sirppimiehet työhönsä. Mutta se pieni säikähdys nykäisi\ntaas Karmalan isännän mietteet kulkemaan niitä samoja rosoisia latuja,\njoita myöten ne viime aikoina alinomaa olivat kuin kehässä kiertäneet.\nSe tässä vielä tarvittaisiin, että kontio karjan kaataisi, tirppomista\ntässä on kyllä muutenkin, jos mieli perhekunnan hengissä ja talon\npystyssä pitää... Lauri ylpeili viime talven, että eräriistan avulla\nsitä taas rintamailla elettiin, ja tottahan se oli, että muuten olisi\nsaatu purra Karmalassakin silkkaa petäjätä, kun vilu vei koko kauniin\nsadon. Mutta leipään tässä on turvauduttava sittenkin, parempi on toki\nvilua vastaan tapella kuin savolaisia ... eivätpähän ole erämiehetkään\ntänä kesänä kyenneet lähtemään kehutuille kalajärvilleen, niitä jäi\nviime kesänä sinne liian monta... Ja ehkä se nyt sentään lähdenorokin\narmon antaa ... siksi se kypsyisi kyllä tuo alalaitakin, kun me kahden\nsinne leikkaamaan joudumme, kun vain se siksi säilyisi. Silloin se\nolisi taas talven leipä tiedossa, vaikkei kylvö suurta ollut, --\nolisi ... kun vain sitä vieraat eivät liiaksi puolentaisi!\n\nVihaisesti puraisi isä-Tuomaan sirppi, kun hänen mietteensä tälle\nkohdalle ehtivät. Hän muisti, että siitä vähästä, minkä halla viime\nkesänä säästi vikautumatonta eloa, vei vouti heti runsaamman puolen,\njäännös oli siemeneksi säästettävä, syötäväksi ei jäänyt mitään. Vouti\ntuli silloin juuri tähän aikaan taikka jo heti Laurinmessun jälkeen,\npani vain puimaan kuhilaat halmeelta, jyvät venheeseensä kannatti ja\nilkkui sitten pois soutaessaan... Niiden määriä ei tiedä kukaan,\nlisääntyneet ovat verot joka vuosi ja viime aikoina tuhottomasti;\nvoudit taitavat ottaa, minkä tahtovat, milloin milläkin nimellä...\nMonet niillä on ilveensä: rahassa ovat muka määrätyt verot otettaviksi,\n-- mistä meillä salolla rahaa on, harva on killinkiä nähnytkään, sen\nvouti hyvin tietää. Mutta kun ei ole rahaa, niin ottaa hän tavaran ja\npanee sille minkä hinnan ilkeää, -- ja punnita herra kyllä ilkeää, kun\nsaa punnita talonpojan aitasta! Ei ole määrää millään! Jospa vielä oman\nosasi saisitkin maksetuksi, niin on muka muilta rästejä jäänyt,\nnaapureilta, ja nekin pitää sinun silloin täyttää, jakokunnan täytyy\nmuka vastata koko ruodun verosta! Ei sitä täytä kukaan, kun se noin\nottamaan rupee, ja minkäs teet, -- katsele vain, kun se talven varasi\ntyhjentää ja petäjän työntää perheen kouraan... Tämä oli se katkera\nmuisto, joka kalvoi Tuomas-isännän sydäntä ja johon hänen ajatuksensa\naina palasivat, mistä lienevätkin kiertämään lähteneet: raada, raada,\nmuille raadat, itse nälkää näet! Vielähän siitä selviää metsän\nkontiostakin, kun panee karjalle hyvän paimenen, mutta verokarhusta et\nselviä millään. Kun sen joukko taloon saapuu, silloin on tullut tuho.\nSiksipä juuri isä-Tuomaan sydän nytkähti, aina kun hän näki poikansa,\njolla kuulo oli tarkempi, työstään kuuntelemaan jäävän. Sillä jos ahon\nrinteeltä, kylänpolulta, askeleita kuului, niin silloin sen tiesi, että\nvieras on tulossa. Ja harvoin oli vieras tervetullut Karmalaan, sillä\ntavallisestipa se oli joku kantomies, jos ei itse Hollolan vouti, niin\njoku hänen rästimiehiään, taikka papin kymmenysten perijä tai\ntuomarinkappain kantaja, -- aina se kavensi talon laihoja varoja. Mutta\ntaas pysähtyi poika-Tuomas kuuntelemaan, nyt ihan pystyyn kohoten ohran\nkeskestä. Hänen korvansa eivät olleet valehdelleet äsken, askeleita oli\nkaikunut kankaalta, vaikka ne sitten pehmeämmällä maalla olivat\nvaimenneet. Nyt ne kopahtivat jo aivan läheltä kivikkoahon rinteeltä,\nisäkin sen jo ojentautuessaan kuuli.\n\n-- Tuntuu olevan tulijoita kaksi, virkkoi poika-Tuomas, tarkaten\nlähenevää töminää.\n\n-- Kun olisi saatu yksikin riihi puiduksi, niin olisi siemenviljan\nvaikka korpeen kätkenyt, huoahti isä masentuneena. -- Nyt taas\npahimmoilleen tulivat, kyllä ne nyt taas kylällä odottavat, kunnes koko\nhalme on leikattu ja puitu.\n\n-- Mutta jospa eivät olekaan tulijat vouteja?\n\n-- Ketäpä ne olisivat. Mutta tuli ketä tahansa, me pysymme työssämme.\n\nNiin virkkaen painautui isä taas syvälle ohransa kimppuun, ikäänkuin\npiiloutuakseen vihatuilta vainoojiltaan. Ja poika painautui sinne\nmyöskin. He eivät olleet kuulevinaankaan, kuinka askeleet lähenivät,\nkopisivat kivikossa lähteen kohdalla ja jo pysähtyivät aidan kupeelle,\n-- eivät päätään kohottaneet, eivät taakseen katsoneet. Mutta apeina he\najattelivat: siinä se on nyt taas ryöstäjä ääressä.\n\nJo kuului vieras tervehtivän ... ei se ollut Hollolan voudin ääni, sen\nisä-Tuomas heti tunsi. Vieras oli kai joku hänen renkejään.\nMurahdettuaan lyhyen \"jumal-antakoon\" jatkoi hän edelleen työtään.\nVieraita oli kaksi, sen hän kuitenkin jo ennätti huomata, herroja\nolivat, tasalaattainen sulkahattu oli ainakin toisella päässään ja\nhartioillaan väljä herrasviitta. Pian jo vieraista toinen kysyi:\n\n-- Onko teistä kumpikaan Karmalan isäntä?\n\nHyytymään tuntuivat veret käyvän isä-Tuomaassa, sillä hän arvasi, että\nnyt se alkaa se ruunun miehen asia. Alakuloisena kohottausi hän\ntyöstään ja iski sirppinsä lyhteeseen, kääntyen hidastelevin liikkein\nveräjälle päin. Poika-Tuomas se vain edelleen leikkasi, mutta\ntyytymättömänä luimisteli hänkin kulmainsa alta vieraita, joiden hän\nodotti jo tuossa paikassa rupeavan jakelemaan talonväelle niitä tylyjä\nkäskyjään, jotka hänkin jo hyvin tunsi voutien entisiltä matkoilta, --\nkahdesti vuodessahan ne vähintään vieraiksi saapuivat. Mutta mikä\nihme ... eipä ollutkaan niillä nyt vanhoja tapojansa! Mahtoivat olla\nuusia miehiä, sillä varsin sävyisästihän se väljäviittainen puhui:\n\n-- Miten kasvavat halmeet nyt Sysikorvessa, tuleeko viljaa tarpeeksi\ntalven varalta?\n\nEi ymmärtänyt kumaraniskainen isäntäkään sitä puhetta. Hän katseli ylen\nepäilevästi vieraita, miettien, mikä heillä lienee nyt oikein mielessä,\neikä hän vastannut mitään. Mutta vieraista taas toinen jatkoi:\n\n-- Tässäkö sinulla on viljasi kaikki?\n\nJo luuli Tuomas asian ymmärtävänsä. Hän vastasi kuivasti:\n\n-- Tietänette, paljonko talonpojille viime vuonna siemenviljaa jäi!\n\nVeräjään nojautuva mies näytti sen tietävän ja virkkoi:\n\n-- Halla vei viime vuoden sadon.\n\n-- Ja vouti vei loput, vastasi Tuomas terävästi. -- Minkä jättänee\nnytkään!\n\nMutta vieras veräjältä puhui sävyisästi:\n\n-- Niin, rajusti ovat kuulemma voudit viime vuosina talonpojilta veroja\nraastaneet, siitä on monesta paikasta valitettu. Mutta nyt ei saa vouti\nenää liikoja ottaa...\n\nSuu auki kuuntelivat sekä isä että poika sitä puhetta, liikahtamatta,\nhölmistyneinä. He eivät ymmärtäneet mitään, ja vasta kotvasen kuluttua\nsai isä hämmästyneenä kysyneeksi:\n\n-- Ettekö te olekaan sitten maarahain ottajia?\n\nVeräjän luona seisova mies pudisteli päätään, eivätkä pellolla olijat\nhuomanneet epäilevää värähdystä hänen äänessään, kun hän vastasi:\n\n-- Emme, me emme mitään veroja ota, me vain otamme selkoa siitä, mistä\nvoudit ovat liikoja perineet.\n\nSe oli isä-Tuomaasta niin ihana sanoma, että hänen oli sitä vaikea\ntodeksi uskoa. Ja vielä hän vieraitaan epäilikin, kysyessään:\n\n-- Keitä te sitten olette?\n\n-- Me ollaan tarkastusmiehiä... Vähän pyörähteli leuka viittaniekalla\nnyt hänen puhuessaan, hänen tuntui olevan hiukan hankala tuohon\näkkikysymykseen vastata. -- Niin, minä olen hauptmanni, neuvoston\nRuotsista lähettämä, tämä toinen mies on apulaiseni. Hallitus on\ntalonpoikain valitusten johdosta määrännyt ruunun veroja\nhuojennettaviksi, ja me nyt tarkastamme voutien jälkiä. -- Ja ikäänkuin\nvielä puhettaan varmentaakseen vetäisi hän laukustaan pitkän\npergamentin, jossa oli paljon kirjoitusta. -- Tässä näette ruunun\nsinetin...\n\nTuomas katseli kuin lehmä konttia tuota juhlallista kapinetta, josta\nhän ei mitään ymmärtänyt. Mutta hän tunsi taas verensä sulavan, ja hän\nrupesi verkalleen uskomaan, että mahtaa sitä olla vielä talonpojallekin\nsentään oikeutta ja armoa. Ja viittaniekka virkkoi rohkaisevana:\n\n-- Tule nyt taloon selvittämään, minkä olet veroja maksanut, ja me\nsinulle selitämme, minkä verran näistä puolin maksat, -- enempää ei saa\nvouti enää periä.\n\n-- Niin, käykää taloksi! -- Se oli kaikki kuin kaunista unennäköä\nTuomaasta. Vieraiden puheet soivat kuin sovittava kanteleen soitto\nhänen kiusautuneeseen mieleensä, ja sitä myöten kuin hänessä epäilys\nuskoksi muuttui, kirkastuivat nyt kerrankin hänen syväjuovaiset,\nkovettuneet kasvonsa. Hän tiesi, että valituksia veroista ja voutien\nelämöimisestä oli taas viime talvena tehty piispalle ja hallitukselle\nPäijänteen talonpoikainkin puolesta, -- ne ovat siis tehonneet ... onpa\nse toki herrallakin herra, turvattomallakin Jumala!\n\nSiitä päivästi tuli rattoisa lepopäivä Karmalan muuten ilottomaan\ntupaan. Viisivanteisen olutkipon sai emäntä täyttää kerran toisensa\nperästä ja pöytään sai hän kantaa parasta, mitä aitassa oli, vieläpä\npistettiin lahjatkin matkamiesten laukkuihin. Ja iloisena teki tuo\nmuuten raskasmielinen emäntä työtä käskettyä, häneltäkin näkyi nyt\nkerran luonto vähän lauhkeammaksi sulaneen. Ei tiennyt isäntä, että tuo\nluvattu verohelpotus ei ollut sitä keventymistä aiheuttanut, eipä\naavistanut, ettei hänen emäntänsä uskonut vieraittensa olevan ihan\nniitä, joiksi he itsensä sanoivat. Toinen vieraista oli vain ometan\novella salaa emännän kouraan pistänyt pienen tuohikäärön ja suihkaissut\nhänen korvaansa lyhyet terveiset, ja niistä se oli ilo nyt tullut\numpimielisen naisen raskaaseen katseeseen, niiden palkaksi hän nyt\npiirakkaat paistoi ja vieraille vierrettä kantoi.\n\nPaisteista oli sen päivän jälkeen, vielä vieraitten lähdettyäkin, elämä\nKarmalan hiljaisella törmällä. Raudanrohkea oli juron isännän runneltu\nmieli, hän raatoi nyt iloisesti ahonlaidassa ja yksin poika-Tuomaankin\ninnoton katse oli saanut oudon kiillon. Ja vaikka norosta nouseva halla\ntaas eräänä yönä vei melkein puhtaaksi vielä vihantana olevan ohran\nhalmeen alasyrjästä, niin eipä masentunut karmalaisten mieli siitäkään,\n-- ainahan sen hallan saa asettumaan, kun kerran voudin suuhun on\nkuolaimet löydetty. Ja sellaiset Tuomas-isällä nyt oli povellaan;\nruunun vieraat olivat lähtiessään hänelle antaneet kirjan, jota on\nvoudinkin toteltava... Ei uskonut naapurin isäntä, Suopellon Sipi,\nsilmiään, kun hän nyt eräänä päivänä Karmalaan tuli ja näki siellä\nvilkkaat miehet, jotka puheliaina vastaan astuivat. Hän oli huolet\nmielessään tullut puhumaan siitä taloudellisesta hädästä, johon tuo\nviimeinen halla taas oli koko seutukunnan painanut, tullut\nneuvottelemaan, että vieläköhän olisi lähdettävä syyspyyntiin\nkalajärville, sillä hän ei ymmärtänyt, miten nyt muuten talven yli\npäästään. Mutta siitä hädästä ei Karmalan Tuomas tiennyt mitään,\nreippaana hän naapuriaankin rohkaisi, kertoen hänelle vieraittensa\nkäynnistä ja veronhuojennuksesta.\n\n-- Ihmeellisiä taikureita ne vieraat ovat olleet! tuumaili Suopelto,\nnähdessään emännänkin nyt entistä ketterämpänä sillalla liikkuvan.\nMutta hän ei ruotumiehenä tahtonut paljastaa tietämättömyyttään eikä\nruvennut senvuoksi epäilemäänkään. Mutta Tuomas pirteänä tiukkasi:\n\n-- Mitä taikureita, oikeahan heillä oli asia, onhan se toki vielä\nmaassa hallitus! --\n\nViikkokausi, toista, niin rohkealla mielellä Karmalassa työtä tehtiin,\nleikattiin vikaantunut vilja ja ahdettiin terveinä säilyneistä jo\nensimmäiset aumat riiheen. Paljoahan siitä ei tullut puhdasta viljaa,\nmutta tulipa aina jotakin viluttuneen jatkoksi. Sen parhaiten säilyneen\nriihen olivat Tuomaat nyt eräänä aamuyönä puineet, ja poika ajoi juuri\nhalmeelta uusia kuhilaita riiheen kuivumaan, sillaikaa kuin isä tuon\nedellisen kalliin sadon säkkiin mätti, kannettavaksi jauhinkiville,\njotta jo illaksi valmistuisi makea uudispuuro, -- pitkään olikin näet\nkalaruoilla eletty. Silloin pysähtyy poika-Tuomas yhtäkkiä kuormansa\nääreen riihen kupeelle ja huudahtaa:\n\n-- Voudin venhe laski rantaan!\n\n-- Kenen, kyseli epäilevästi isä, joka juuri lyhteitä kuivamaan ahtoi.\n\n-- Hollolan voudin, suuri joukko miehiä jo törmälle nousee.\n\nIsäkin ehti sitä ulos katsomaan. Tuttua väkeä! Aseelliset miehet,\nsulkaniekkahatuissa, astuivat törmälle ja läksivät suoraan\nsuuntautumaan riiheen päin, josta savun nousevan näkivät. Mutta\nTuomaspa ei hätääntynyt.\n\n-- Nytpä tulkoot, virkkoi hän. -- Nytpä tiedämme, minkä verran heille\nveroa annamme, eivät jyvääkään saa enempää.\n\nJa jäykkäniskaisena seisoi hän riihensä ovella, kun vouti kohti astui\nja tapansa mukaan ärjymään kävi:\n\n-- Riisu väleen hevosesi valjaista, me sitä tarvitsemme.\n\n-- Vai hevosia te nyt olette tulleet ottamaan, vastasi Tuomas melkein\npilkallisesti, muistaen, että siinä kalliissa kirjassa, jota hän\npovellaan kätki, kiellettiin vouteja talonpojilta ilmaisia kyytejäkin\nvaatimasta.\n\n-- Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, mörähti vouti.\n-- Välemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto,\nsen tiennet.\n\nMutta Tuomas ei pitänyt kiirettä, verkalleen hän vastasi:\n\n-- Jahka tästä nyt katsotaan, mitä teillä on oikeus ottaa, mitä ei.\n\n-- Meilläkö oikeus ottaa...?\n\n-- Niin, se vanha raasto on nyt lopussa, jo se täällä tiedetään, älä\nyritäkään meitä säikyttää. -- Niin puheli Tuomas voitonvarmana, ja\nvoudinrengille, joka oli ruvennut hevosta kuorman edestä päästelemään,\nhän tiukemmin virkkoi: -- Älä koske siihen hevoseen, ne eivät enää\nolekaan teidän retusteltavinanne!\n\n-- Hä, eivätkö ole...!\n\nJulmistuneena astui vouti, joka ei ollut tottunut talonpoikain\nvastaväitteitä suvaitsemaan, hevosen luo, repäisi luokin längistä ja\nviskasi rengilleen ohjakset, isännälle ärjähtäen:\n\n-- Niskoittelemaanko käyt, hölmö, vai mitä viisastelet!\n\nMutta Tuomas ei säikähtänyt, hän virkahti pojalleen:\n\n-- Älä hellitä suitsista, Tuomas. Ja sinä vouti, liiku siivommin!\nLuulet meitä hölmöiksi, jotka emme tiedä, että korkea ruunu on jo sinun\nelämöimisellesi rajan pannut. Sen maksamme, mikä teille tulee, mutta\nemme kahmaloakaan enempää kuin kulttikirjassa sanotaan.\n\nVouti katseli melkein ällistyneenä talonpoikaa:\n\n-- Missä kirjassa?\n\n-- Tässä! -- Tuomas kaivoi nyt poveltaan \"tarkastajilta\" saamansa\nkuitin ja näytti sitä ylpeästi kiukuissaan ärhentävälle voudille. Mutta\ntämä tempasi pergamenttipalan talonpojan kädestä, ilkkui ilkeästi sen\npaloiksi repäistessään ja karjaisi nyt täydeltä kurkulta:\n\n-- Siinä kuittisi -- kulkurien kujeita! Suori aitalle kaivamaan esiin\njyväsi ja voisi, mutta niskoittelemisestasi saatkin nyt maksaa\nkaksinkertaisen veron, jotta vastakin muistat, mitä meillä on oikeus\nottaa. -- Ja rengeilleen hän virkkoi: -- Siinähän on täysi jyväsäkki,\nkantakaa se venheeseen. Ja nyt eteenpäin!\n\nMutta Tuomaskin oli jo tulistunut. Hän ei nyt niinkään hevillä särkenyt\nsitä hyvää uskoaan, joka kerta oli hänet läpeensä lämmittänyt, hän piti\nsiitä kiinni kuin hengestään, luullen voudin vain vanhoilta\nmuistoiltaan ärjyvän. Kuumeentapaisesti karahti hän kaksin kourin\nkalliiseen säkkiinsä, jossa oli perheen ensimmäinen uudisvilja, sen\nainoa puhdas leipä, ja huusi vihan vaahto huulillaan:\n\n-- Sitä säkkiä ei liikuteta. Revit ruununmiesten verokuitin, siitä\nvielä vastaat, mutta kaksia veroja et kisko sittenkään enää tästä\ntalosta, niinkuin ennen, siitä minä...\n\nMutta keskenpä katkesi isä-Tuomaan lause. Vimmastunut vouti oli antanut\nviittauksen rengeilleen, nämä tarttuivat sähisevän talonpojan\nhartioihin, väänsivät hänet tantereeseen ja kävivät ratsuruoskillaan\nselkään peittoamaan vanhaa miestä, niin että pölysi ruumeninen\nriihimekko. Ja sillä välin pauhasi kiukustunut veronkantaja:\n\n-- Irti minä pölytän uppiniskaisuuden teistä Hämeen härkäpäisistä\ntalonpojista. Siinä tunnet nyt luissasi, mitä myöten minulla on valta\nveroja ottaa! Iskekää kovemmin, ja jos vielä kerran murahtaa moukka,\nniin ruumeniksi survokaa sen luut! -- Ja nyt aitalle nahkoja ja haukia\nhakemaan ja mitan täytyy tulla täyteen!\n\nSiinä makasi tantereella tyrmistyneenä kumaraniskainen isäntä, kun\nvoudin heitukat, häntä vielä viimeisen kerran suomaistuaan, kävivät\nhänen viljasäkkiään venheelleen kantamaan. Hän ei enää mukissut, hän\nkatseli vain tylsästi, kun toiset asemiehet hänen aitalleen astuivat ja\nsieltä itse kävivät talon vähiä säästövaroja veroikseen mittaamaan ja\nilkkuen kaikki orret tyhjiksi työnsivät. Mutta kävellessään kihelmöivin\nhartioin sitä raastoa äärestä katsomaan, oli hänellä vain yksi tunne:\nhän tahtoi hakea kirveensä ja sillä iskeä, halkoa, teurastaa... Hänen\nsydämeensä kovettui kauhea viha, joka sieltä tappoi kaikki muut\ntunteet, työn innon, talonvastuun, kotihalmeen rakkauden, kaikki. Ja\nkun ilkkuvat verottajat vihdoin, aitan tyhjennettyään ja vielä pirtistä\nkuormansa kukkuraksi talon kattilan kannettuaan, poistuivat Karmalan\npihalta, vieden voudin ratsuksi talon ainoan hevosen, silloin seisoi\nTuomas tyhjän aittansa edustalla, puiden vaahdossa-suin kahta\nnyrkkiään, ja hänen silmässään paloi silloin outo lieska, joka jo\npoika-Tuomastakin peloitti.\n\n-- Ne pieksivät minut omalla pihallani, -- niin puhui hän harvakseen,\n-- se löyly ei minusta enää lähde!\n\nEikä se uusi lieska kyrmyniskaisen Tuomaan silmästä enää sammunutkaan.\nHänen raskas luontonsa oli nyt heilahtanut saranoiltaan pois, eikä hän\ntahtomallakaan sitä enää tasapainoon saanut. Monta kertaa hän tapasi\nnyt tämän päivän jälkeen itsensä työnsä äärestä joutilaana seisomasta\nja uhman mietteitä hautomasta, -- hän, joka ei ennen koskaan sallinut\npoikainsakaan työn keskestä miettimään jäädä! Ja kun Suopellon Sipi ja\nmuut miehet, joilta vouti niinikään taas armottomasti oli veroja\nryöstänyt, hänelle kertoivat, että nuo veronhelpottajat olivat todella\nolleetkin kujeilevia teinejä, jotka jostakin aatelistalosta olivat\nsaaneet vaateapuna vanhan ritariviitan ja sulkahatun ja jotka\ntalonpoikain mieliksi olivat syrjäkylillä monessa paikassa sen saman\njuttunsa jutelleet, niin ei hän heitä ollenkaan uskonut. Hän piti siitä\nasiasta oman päänsä eikä siitä ensinkään keskustelemaan antautunut.\nMutta kun miesten kesken muuten väiteltiin liioista veroista, jotka\nTurun itara linnanherra Hannu Kröpelin oli moninkertaisiksi nostanut,\nja joita vouti vielä tunnottomasti lisäili, niin silloin ei Karmalan\nTuomaskaan enää niinkuin ennen tuppisuuna miesten piirissä istunut,\nvaan laski kiihkeänä ilmoille koko patoutuneen katkeruutensa ja puhui\nharvakseen, mutta voimakkaasti:\n\n-- Mikä tulee tästä lopuksi? Pusket kivikkoahoa koko miehuutesi\nvoimalla, raadat kuin henkesi kaupalla kesät ja talvet ja tappelet\nhallan ja kontion kanssa. Mutta sittenkin: tyhjä on aittasi, syö\nperheinesi petäjätä, vouti vie kaikki! Kenelle raadat, kenen puolesta\npusket!\n\nJa kylän miehet myönsivät hänen ilmeisiä tosia vaikeroivan. Jo nyt\nsyksystä olivat petäjähuhmaret käynnissä kaikissa taloissa, eikä kukaan\ntiennyt, miten talven yli päästään. Tuskamielellä säesti Suopellon\nSipikin Tuomaan valitusta, virkkaen:\n\n-- Kuolema on edessä täällä rintamailla, nälkä tuo taudit mukanaan,\nruttokin on ruvennut taas liikkumaan. Mutta minkäs teet? Valitat, ei\nsinua kukaan kuuntele, väistät verottajaa, se perii verosi toisilta, ja\nkaikilla on sama hätä! Ei ole armoa missään...\n\nTällainen oli mieliala hallaöiden ja voudinretkien jälkeen pitkin koko\nHämeen pohjoisen rintamaan asutusta. Eivätpä tienneet ne nuoret teinit,\njotka kujeillessaan olivat sydänmaan talonpojille väläytelleet toiveita\nveronhelpotuksesta, kuinka äärettömän tulenarkaan kohtaan he olivat\nkoskeneet, eivät tienneet, minkä pohjattoman pettymyksen he olivat\nkorven raatajain rintoihin ajaneet, kun nämä taas havaitsivat\nperättömiksi tuon kauniin unelman. Eivätkä he tienneet, että se kipuna,\njonka he vallattomuuksissaan olivat epätoivoisiin mieliin heittäneet,\nsinne jäikin kytemään ja että sillä kipunalla oli ääretön syttymisvoima\nja sytyttämiskyky. --\n\nKarmalan tuvassa oli toivottu, että kun Lauri palaa pitkältä\npyyntimatkaltaan, niin hän tuo taas niinkuin viime syksynä sieltä\nerämailta runsaan elämisen avun, jonka varassa toki talvi kestetään, --\nisä-Tuomaskin sitä miltei häveten ajatteli. Lauri palasikin eristä jo\npikemmin kuin oli odotettukaan huolten painamaan kotiinsa, mutta laiha\noli tällä kertaa hänen laukkunsa, eikä kuulunut nyt saaliita saloonkaan\nkasatun. Eikä hän palannut erämaista yksin. Enni ja Vilppu astuivat\nhänen perässään Karmalan veräjästä pihalle, astuivat vakavina,\nharvapuheisina, kuin surun murtamina vanhuksina. Poissa oli\nveitikka-hymy nuoren Ennin pehmeiltä tytönkasvoilta ja tuvan penkille\nehdittyään hän ilmi itkuun herahti. Poissa olivat veret Vilpunkin\nposkilta ja hilpeys vilkkaasta silmästä. Ääneti hän nyt jousensa\nnaulaan ripusti ja oven suuhun istui, päätään kumarassa kiikuttaen. Ja\nkun talonväki kysymään kävi, miksi he olivat saunansa jättäneet,\nvastasi hän vain enempää selittämättä:\n\n-- Savolaiset polttivat saunan!\n\nKotiväen oli senvuoksi ensiksi tulokkaille omat masentavat kuulumisensa\nkerrottava. Ääneti, neuvottomina istuivat erämiehet, kuullessaan, miten\nhuutava hätä täälläkin oli joka talon ovella. Mutta kun puolenpäivän\ntienoissa Suopellon vanhukset saapuivat Karmalaan eräuutisia kuulemaan\nja ryhtyivät kyselemään tarkempia tietoja siitä savolaisten käynnistä,\nsilloin hypähti äkkiä Vilppu suoraksi rahiltaan, astui Ennin luo ja\nvirkkoi:\n\n-- Ei ole minulla nyt mielen rauhaa jäädä tänne tupaan loikomaan,\nköyhyys on täällä ja suru niinkuin meilläkin. Soudan jo heti Päijänteen\nyli Jämsän joelle, entisille asuintiloilleni, katsomaan, olisiko siellä\nelämisestä parempaa tietoa. Jää sinä tänne, täältä sinut haen!\n\nHän pyysi isännältä pikkuvenheen lainaksi ja läksi niin enemmittä\npuheitta yksin soutamaan syksyiselle selälle. Yksin jäi Enni törmälle\npoistuvaa venhettä katsomaan, ja kun se oli huvennut saarten taa,\nnotkahti hän sateiselle törmälle istumaan, ja taas sulivat itkuun\nturvonneet silmät.\n\nMutta sisällä tuvassa tiedusteli Suopellon Sipi sillä välin yhä\ntiukemmin Laurilta noita erämaan kuulumisia, savolaisten vierailua,\nkorven kahakkaa, -- kaikki näet arvasivat siellä taas kahakan\ntapahtuneen. Ja kotvasen kuluttua kävikin Lauri kertomaan:\n\n-- Iloisina elivät vielä Tuiran väet siellä piilopirtissään Kihoskosken\npoimukassa, kun meitä neljä pyyntimiestä sinne saapui; sitä iloisempana\nmeitä Ennikin tervehti, kun me hänelle lehmän toimme. Sen tarpeessa hän\njuuri olikin, kun oli kevätkesällä lapsen saanut...\n\n-- Lapsen, missä se nyt on? kysyivät uteliaina kuuntelijat.\n\n-- Kuollut on, kolmikuisena... Siitä pojastaanhan niillä silloin iso\noli ilo, siitä nyt suru on suuri. Onni tuntui tuvassa asuvan. Tuiralla\noli hyvät pyyntimaat ja lohivedet siinä ihan pirttinsä äärellä,\nsievoisen kaskenkin hän oli sinne kaatanut, ei ollut hätää mitään. Ja\njoukolla me nyt siellä eränpyynnissä kuljettiin, runsaasti saalista\njoka päivä tuotiin tupaan.\n\n-- Ettekä savolaisista tienneet mitään?\n\n-- Emme mitään, aina siihen asti, kun tässä viime viikolla eräänä\npäivänä arvasimme vieraan maillemme tulleen. Koirat tapasivat kontion\nsiellä Perkuvaaran kaltaalla, ja viiden miehen voimalla painuimme kauas\nsalolle metsän kuningasta ajamaan. Iltaan asti ajoimme, -- silloin iski\nIlvesmäen nuoli sen lapaan, ja keihäillä me siihen noroon vihdoin\nkarhun kellistimme. Siinä olivat silloin koiratkin kaikki ääressä,\nVilpun Halli vain oli poissa. Arvelimme kontion käpälällään sen\nrunnelleen, mutta jo silloin Vilppu vainusi pahaa, siksi taitavaksi hän\ntoverinsa tunsi... Saaliin nyljettyämme läksimme illan suussa astumaan\nkotiin päin, yöpyäksemme ylemmälle kankaalle muutaman lahden perukkaan.\nMutta juuri kun siihen kankaalle saavuimme, niin siinä olikin\nsammalaukealla Halli -- vainajana. Ei ollut sitä surmannut kontion\nkäpälä, nuolen sen rinnasta löysimme.\n\n-- Vainolaisen arvasitte ääressä olevan?\n\n-- Johan sen tiesimmekin, savolaisen oli nuoli. Yö oli jo käsissä\nsilloin, ja väsyneet olivat miehet, mutta ei malttanut Vilppu siihen\nenää yöksi jäädä, kotiinsa, pirtilleen, piti hänen viipymättä päästä.\nLäpi pimeän korven, poikki märkien soiden siitä yötä myöten painuttiin\nKihoskoskelle päin... Hidasta oli astua pimeää metsää, aamu jo idästä\nsarasti, kun vihdoin kosken kohinan kuulimme. Mutta lounaasta kajasti\nsamalla toinen valo ... siellä paloi Tuiran pirtti.\n\n-- Vainolainen oli sinne jo ehtinyt?\n\n-- Meitä hän lienee syrjästä väijynyt ja meidän jälkiämme sitten\nKihoskoskelle kulkenut, kaiketi saaliita ryöstämään. Ne ryösti ja\npirtin poltti.\n\n-- Entä Enni -- hän oli kai kotosalla?\n\n-- Lehmää kuuluu olleen juuri savulla lypsämässä, kun kuuli pirtiltä\noutoja ääniä. Siihen oli kiulunsa heittänyt ja pirtille katsomaan\njuossut, -- lapsi näet siellä vasussaan nukkui... Mutta ovella oli\nvastassa outoja miehiä, ne olivat ilkkuen käsiksi käyneet avuttomaan\nnaiseen... Mukaansa lienevät aikoneet hänet ryöstää, koska jo rantaan\npäin, kosken alle, Vilpun venheen luo, olivat häntä lähteneet\nraastamaan. Ennin oli siinä täytynyt nähdä, kuinka vainon mies\nlehmitulelta toi palavan kekäleen ja sen pirttiin viskasi, missä lapsi\näitiään itki ... nähdä, miten tuprahti tuleen tupa...\n\n-- Siihen lapsen polttivat, katalat! No nyt sen jo ymmärtää Ennin\nsurun!\n\nItkuun oli jo herahtanut Suopellon Leena ja kostea oli silmä yksin\nKarmalan kylmämielisen emännänkin, kun hän tuvasta ulos hiipi törmälle,\npaljon kärsinyttä lastaan lohduttamaan. Vihaa liekehtivät miesten\nsilmät, ja kumealla äänellä kyseli jo isä-Tuomaskin:\n\n-- Miten pelastui Enni petojen kynsistä, etteivät häntäkin tappaneet?\n\n-- Sitä ei Enni-raukka itsekään tiedä, tainnoksiin oli hän raastajainsa\nkäsiin vaipunut, tapellessaan hurjasti päästäkseen lastaan pelastamaan.\nLienevätkö puristajat hänen tukehtuneen luulleet vai säikähtäneetkö\nlienevät jotakin risahdusta metsästä, en tiedä. Tuntuu vain siltä, kuin\nolisivat kiireellä paenneet pillomuspaikaltaan, koska eivät enää\nvenheelle asti malttaneet mennä, vaan jalan läksivät saaliineen salolle\nluikkimaan.\n\n-- Talo paloi siis vielä, kun te kotiin ehditte, kyseli Sipi, --\nvainolaiset olivat kai vasta lähteneet?\n\n-- Pohjiaan myöten se oli jo palanut, raunioissa vielä liekehti lieska.\nValittavana voihki Vilpun rinta, kun hän niitä palavia raunioita\nkaiveli ja Enniä nimeltään huusi, niin että raikui synkkä korpi. Sinne\nvuoteelleen hän näet luuli vaimonsakin palaneen. Mutta hetken perästä\nkuului hiljainen valitus rannasta, -- sieltä me Ennin löysimme, silloin\nvasta hän tainnoksistaan virkosi ja samalla lastaan huutamaan kävi...\nNe olivat kirmakat ne huudot siinä kytevän hiiloksen partaalla,\njota nyt molemmat vanhemmat sauvoilla kaivoivat, hakien palanutta\nlastaan ... vieläkin ne äänet sisuani vihlovat. Tekipä mielemme huutaa\nmeidänkin, sivullisten, miehisten miesten...\n\n-- Mutta ettekö lähteneet vainolaisten jäljille, kysyi kärsimätönnä\nSipi, joka henkeään pidellen oli Laurin tarinaa kuunnellut. -- Eihän ne\nolleet kovin kauas voineet ehtiä.\n\n-- Lähdimme tietysti, sepä olikin ensi työmme. Hurjana Vilppukin\nyhtäkkiä hiiloksen äärestä hyppäsi ja kostoa karjumaan kävi. Ennille\nteimme rotkoon taljoista vuoteen, sinne hänelle eväät jätimme ja itse\nlähdimme soutamaan, yön valvoneet miehet. Arvailimme näet savolaisten\nmajailevan sen lahden seutuvilla, jonka viereisellä kankaalla olivat\nHallin ampuneet. Siellä olikin heidän yötulensa; mutta aamu oli sinne\njoutuessamme jo pitkälle ehtinyt, pystyssä olivat siellä miehet --\nheitä oli kolme miestä ja yksi poikanen --, he näkivät jo kaukaa meidän\ntulomme ja kerkesivät muuatta saarta kiertäen pakosalle soutamaan.\n\n-- Mutta saavutitte kai katalat? uteli Sipi.\n\n-- Yksihankainen oli Vilpun haapio, edeltä ehtivät savolaiset suurelle\nselälle. Mutta sen yli mekin heidän vanavedessään viiletimme. Väsyneet\nolivat nukkumattomat miehet, vuorotellen siinä venheen pohjalla vähän\nunta otettiin, mutta aina oli veres mies airoissa, toinen perässä,\nemmekä me vainolaisia näkyvistämme päästäneet, vaikka he koettivat\nmeitä eksytelläkin selän takaisiin salmivesiin. Ja kun he vihdoin\nitäiseen mantereeseen laskivat, niin sinne laskettiin mekin... Menoa\noli se edellisen päivän karhunajo, mutta vielä hurjempi metsänajo siinä\nnyt alkoi ... koirat edellä, miehet perässä, emmekä me otusta\nkuuluvistamme päästäneet. Savolaiset painuivat suoraan kotikyliään\nkohden, mutta sitä me emme säikkyneet, perästä vain laskimme yli soiden\nja kankaiden. Henkensä edestä he pakenivat, sen he kyllä tiesivät,\nmutta koston sisu ajoi taas meitä...\n\n-- Seurasitteko heitä aina kylään asti?\n\n-- Sinne asti, -- se savolaisten metsäkylä ei olekaan kuin vajaan\npäivämatkan päässä meidän kalajärviltä. Iltamyöhällä aukenivat maat ja\nvilahti taloja järven rannalta, jossa myrskytuuli ulvoi. Huutaen\npakenijat sinne kyläänsä karkasivat, herättääkseen nukkuvat eläjät, ja\nliikkumaan siellä rupesi törmä, kun me vaaran rinnettä alaspäin\nlaskeusimme. Säpsähdimme silloin, että jokohan mertaan juostiin,\npysähdyimme hetkiseksi halmeiden taa. Mutta yli ohransängen viiletti\nVilppu, enkä minäkään häntä yksin jättänyt. Akkoja siellä juoksi\navokintuin tuulessa, hulmuavin hurstein, hiukset hajallaan ...\ntuvistaan pakenivat miehetkin, me vain jäljestä kylän keskelle asti...\n\n-- Ja tappeluko syntyi vihdoin?\n\n-- Ei ollut aikaa tappeluun, keihäsjoukko jo rannalta meitä kohti\nkulki, ja ylen uupuneet olivat meidän miehet. Mutta nuotiot me tehtiin\nsavolaisten taloista, ja kun taas vaaran laelle palasimme, niin näimme,\nettä korkealle puhalsi siellä syysmyrsky loimuavia liekkejä...\n\n-- Eivätkä joutaneet savolaiset teitä enää ahdistelemaan?\n\n-- Ei heitä kuulunut. Pimeäksi oli jo käynyt yö, ja tuokion saloa\ntakaisinpäin tarvottuamme retkahdimme me muutamaan ryteikköön\nhuoahtamaan ... ja nukuimmekin aamuyöhön asti. Emme tienneet,\nlienevätkö viholliset meitä yöllä hakeneet. Mutta venheemme me\nseuraavana iltana löysimme siitä, mihin olimme sen jättäneet, ja\nsoudimme sillä Kihoskosken rannalta Enniä hakemaan. Siellä se yhä itki,\neikä ole sen jälkeenkään paljoa itkemästä laannut.\n\nKauan vallitsi äänettömyys Karmalan tuvassa, kun Lauri oli\nkertomuksensa lopettanut. Ensimmäisenä sen katkaisi Tuomas-isäntä, joka\nverkalleen virkkoi:\n\n-- Ei ole elämisestä sielläkään takamailla. Johan se on koettu. Olen\ntässä epätoivossani tänä syksynä sitäkin miettinyt, olisiko jättää\nautioksi talo ja kaataa kaski niin kauas saloon, ettei sinne vouti\nosaisi. Mutta surkeus näkyy olevan sielläkin, ei armoa missään!\n\n-- Ei armoa missään, toisteli Suopellon Sipikin. -- Kovassa on korven\nleipä! Täällä halla ja vouti, siellä verikoura savolainen. Mistä\nlopulta elät?\n\nPystyyn karahti silloin Karmalan ankara isäntä. Hän oli ikäänkuin\nsaanut uuden puhdin siitä päivästä asti, jolloin hänet vouti pieksätti,\nusein hänellä sen jälkeen loiskahti loukattu luonto, ja nytkin hän\nmelkein karjaisi:\n\n-- Sitä on meidän hallitusherroilta kysyttävä! Onhan se esivalta\nmaassa, kysytään siltä, pitääkö meidän kuolla nälkään vaiko toisemme\nsalolla tappaa? Sama on surkeus joka talossa. Eikö miehiä saada\nliikkeelle sitä kysymään?\n\nMutta Suopelto ei kohonnut kumarasta asennostaan; siitä polviensa\nvälistä hän vain vastasi:\n\n-- Niin esivallaltako? On siltä kysytty ennenkin, on valitettu\näskenkin, -- mikä on ollut apu? Missä lienee koko esivalta enää...\nKysytään vain, kysytään kerran vielä, mutta kylmäksi taitaa se meille\njäädä.\n\nKylmää tuntui huokuvan aukinaisesta juoksulautaikkunasta tupaankin,\njossa masentuneiden miesten keskustelu vähitellen talttui ja vaimeni.\nUlkoa, tihkuvasta syyssateesta, saatteli emäntä sisään tyttärensä, joka\nyhä itki poltettua lastaan ja särjettyä onneaan, vaikka lapselta vielä\nitsekin näytti, -- saatteli hänet vuoteelle ja siihen loimella\npehmoisesti peitti. Ääneti hän äänettömässä tuvassa liikkui, sulki\njuoksulaudan, puhalsi tulen hiilokseen, sytytti päreen ja viritti\nliedelle valkean. Ja hahlaimesta riippuvaan perhepataan kaatoi hän\ntuohisesta jauhoja, joihin oli sekoitettu puoleksi hallan imellyttämää\neloa, toiseksi jauhettua petäjänkuorta.\n\n\n\n\nVIII. KAUKAISTEN KUOHUJEN LAINE.\n\n\nOli kekrin aatto. Jo aamusta päivin oli Enni lämmittänyt saunan\nKarmalan rannassa, hautonut vastat ja lyönyt löylyn, ja hän sulki nyt\nsievästi saunan oven ja sipsutti hiljaisin askelin törmälle. Henkiä ei\nsaanut häiritä, kun ne saapuvat kekrisaunaan kotoiselle kylylle, niin\noli ukko-vainaja aina opettanut, ja siksi Enni nyt vain varpaisillaan\nja vähän arasti törmälle hiipi. Sillä talon vainajille oli se\nensimmäinen löyly nyt lyöty, heille oli haudottu uudet vastat ja\nlevitetty lauteille puhtaat oljet, -- se oli tapa vanha ja varma\nvainajain päivänä.\n\nTörmälle pysähtyi nuori nainen tuokioksi, loi kaipaavan katseen\nsumuiselle selälle, -- sinne hän silmäillä muisti sekä selvällä että\nsumulla. Mutta ei näkynyt venhettä lahdelle soutavan, poissa viipyi\naina se kaivattu alus.\n\nTyhjänä oli juhlaksi puhdistettu talo, kun hän sinne ehti, ja Enni\nastui suoraan omettaan, jossa hän arvasi äidin elukoille kekrirehuihin\nvierrettä sekoittavan, että ne talven taudeilta säilyisivät. Sieltä\nkävelivät he yhdessä Mustanahon kalmistoon, äidillä tuohisessaan\nkauhallinen kalakeittoa, Ennillä tuopponen olutta, jota oli kesäisestä\npanoksesta tilkka kekriin säästetty. Ääneti he kulkivat, hiljaa\nlaskivat kantamansa henkien eväät syksyn kosteille sammalille, ja\nhiljaa he myös rinnettä alaspäin laskeusivat, risuja rasauttelematta,\nkivikoissa kolajamatta.\n\nSilloin olivat jo miehetkin työstään palanneet, ja Tuomas-isäntä puhui\ntuvassa työvaatteita riisuessaan:\n\n-- Taitaa olla jo eläväinkin aika saunaan mennä, vaikkei olekaan nyt\njuhla-aterioille kiirettä. Ennen oli kekrinä kystä pöydässä, niin että\nnotkuivat laudat, -- nyt on särjen tintti herkkuna ja rasvana\nkuorerokka.\n\n-- Ihme juttu, kun kaikkosivat riistatkin lehdosta, valitteli Lauri,\njoka erätönnä oli metsältä palannut. -- Lienevätkö lentäneet linnutkin\nruttoa pakoon, niin arveli ainakin Pilvenperän Aapo, jolta syöjäsurma\neilen äidin vei.\n\n-- Monta niitä haudataan taas huomenna syöjän surmaamaa, syöjän tai\nnälän...\n\nNäissä synkissä tarinoissa perhe käveli alas kekrisaunaan, jossa\nhenkien arveltiin jo kyllältään kylpeneen. Siellä löi nyt isäntä itse\nvihaisen löylyn, ikäänkuin sillä harmejaan ja vaivojaan hautoakseen, --\nhädintuskin muu perhe sitä juhlahellettä kestikään lauteilla, jotka\nkuin pilvenä peitti kirmakka höyry.\n\nMutta juhlavastain vinkuessa lennähti yhtäkkiä saunan ovi auki, ja\nsieltä kuului sakean huurun keskeltä reipas ääni, joka huudahti.\n\n-- Ennätinpähän kekrisaunaan, kun parhaani panin, -- onko sijaa\nlauteilla soutaneen miehen?\n\nJo äänestä kaikki tulijan tunsivat, ja ilon huuto pääsi nyt taas kerran\nEnninkin umpinaisiksi painuneilta huulilta. Se tulija oli Vilppu, ja\ntaas oli veitikka verevä ja sula, ja hänestä tarttui pian rohkeampi\nmieli matalamietteisenä kylpevään talonväkeenkin. Kiirehtiessään löylyn\nmakeaan lämpöön puhui hän nyt laupein ja rohkaisevin sanoin\nnuorikolleen, joka hänen kengänkautojaan availi:\n\n-- Nyt heitetään surut taas hoikemmille, Enni, nyt tästä alkaa taas\nelämä uusi. Pojan meiltä polttivat katalat, mutta Enni, syntyypä uusi.\nJa vähät me metsäpirtistä enää välitämme, toiset pirtit tässä pian\nsaataneen ja niissä sileä elämä, -- kehno ikänsä köyhänä raatakoon!\n\n-- Joko sinulla ovat uudet tuvat tiedossa? kyseli Lauri, ystävänsä iloa\nihmetellen.\n\n-- Tuvista ei tietoa ole, mutta elämän me silti ehommille urille nyt\ntyönnämme, ja silloin kyllä tuvatkin löytyvät. Sellaiset ovat nyt\nviestit läntisistä pitäjistä. Siellä eivät aio talonpojat enää\nheittäytyä huolissaan huokaamaan eikä nälkään kuolemaan, eivät aio\nantaa enää voutien iltikseen nylkeä raatajan kettä, siellä ovat tuumat\njo lukossa, että tästä viheliäisyydestä tehdään tiukka loppu.\nKärsinevätkö tätä nykyistä kurjuutta enää Sysikorvenkaan miehet, kun\nkuulevat muiden paremmille päiville pyrkivän, -- sekin pian kuullaan.\n\n-- Minkähän aikovat niiden länsipitäjäin miehet tehdä, kun tulee vouti\nveronottoon, ihmetteli edelleen Lauri. Mutta Vilppu vain suloisesti\nvihmoi vastallaan selkäänsä, vihelsi ja virkkoi:\n\n-- Tule huomenna kirkolle, siellä sen kuulla saat. Huomennahan on\nkaikkien kirkkopyhimysten päivä, tokihan sinne silloin rahvasta\nkarttuu, otetaanpa siellä männikössä ne asiat puheeksi.\n\n-- Niin mitkä asiat? kysäisi jo isä-Tuomaskin, hiukan hellittäen\nvihaisesta vastoittamistyöstään.\n\n-- Ne, että ajetaanko voudit ja herrat hiiteen, vai annetaanko heidän\nedelleen kansaa kiskoa ja kiduttaa.\n\nJa siinä vitsottaessa pitkään suloisessa kekrikylyssä kertoi Tuiran\nVilppu nyt Karmalan väelle tarkempaan, mitä hän tällä kuukauden\nkestäneellä matkallaan oli kokenut ja kuullut. Köyhyys oli ollut sama\nJämsänjoella kuin Sysikorvessa. Ei tarjoutunut siellä pakolaiselle sen\nonnellisempia elämänoloja. Mutta jo siellä vanhoissa naapureissaan\nliikkuessaan oli Vilppu tuntenut sitä uhkaavaa ja uhmaavaa humua, joka\nmonessa pitäjässä nyt täytti kadon ja verottajain epätoivoisiksi\närsyttämäin talonpoikain mielet. Siellä oli jo hänelle kerrottu eräästä\nHuovi-Taavetiksi sanotusta Satakunnan miehestä, joka oli liikkunut\nmyöskin pohjoisen Hämeen läntisissä pitäjissä ja kiusautuneilta\ntalonpojilta kysynyt, aikoivatko he kauankin tätä kitumista kestää. Se\nTaavetti oli monet vuodet seurannut Eerikki Puke nimistä ritaria hänen\nmiehenään Ruotsissa ja ollut hänen kanssaan mukana Ruotsin kansan\nvapaudentaistelussa sortavia herroja ja vieraita vouteja vastaan.\nSieltä olivat talonpojat ajaneet herrat käpälämäkeen ja hankkineet\nitselleen siedettävät olot. Mutta kotipuoleensa palattuaan oli Taavetti\nnähnyt kotoisten talonpoikain samalla tavalla huokailevan verokuormain\nalla ja herrojen kynsissä, ja hän oli naapureilleen ihmetellyt, että\nkestättekö te sitä, mitä eivät Ruotsin rahvaat kärsi. Uuden toivon oli\nhän siten sytyttänyt kiusautuneisiin mieliin, ja siitä oli sanoma\nlentänyt kylästä kylään ja pitäjästä pitäjään...\n\nSitä humua oli Tuiran Vilppukin kuullut ja kuulustellut; hänen mielensä\noli herkkä syttymään, ja hän oli, liikkuva mies, lähtenyt kulkemaan\nsinne läntisempiin pitäjiin, Lempäälään ja Vesilahdelle asti, ja siellä\noli hän Taavetin tavannutkin. Asiat oli puhuttu siellä miesten kesken\npitkin ja poikki, ja palavana miehenä oli sieltä nyt Vilppu palannut.\nHuovi-Taavetin yksinkertainen neuvo oli se, että kansan pitäisi jo\nvihdoin itsensä nousta kysymään, mitä myöten oli annettava voutien ja\naatelisherrain raastaa talonpoikain aittoja, nousta miehissä joka\npitäjästä ja hiihtää talvikelillä niin kauas, kunnes vastaus löytyisi.\nKansa oli siellä jo valmis nousemaan, sen oli Vilppu nähnyt, ja hän oli\nitse nyt kuljeskellut Hämeen itäisemmät pitäjät vieden niihin Taavetin\nviestit...\n\nHänen näitä kertoessaan Karmalan saunan lauteilla rupesivat vähitellen\nTuomas-isännän silmät kiiltelemään, -- Vilpun sanat olivat sattuneet\nkyrmyniskaisen miehen rinnassa vielä verestäviin säikeisiin, ne olivat\nikäänkuin palkeina puhaltaneet kytevää hiilosta. Ja kun taas tuli puhe\nsiitä, että täälläkin Sysikorvessa olisi miehet nyt saatava jalkeille\ntuota yhteistä asiaa ajamaan, niin jopa loikkasi Tuomas kohona alas\nlauteilta ja huudahti puhtaan valkoisiin pyhävaatteisiin pukeutuessaan:\n\n-- Johan sen sanoin, itsensä ukko-ruunun puheille meidän on päästävä ja\njoukolla sinne onkin lähdettävä, ei tule apua, jos mies tai kaksi\nvalittamassa käy. Kokoon ne saadaan kyllä Sysikorven miehetkin, itse\nkäyn vielä tänä iltana naapureihin sanan viemässä, ja huomenna puhutaan\nkirkkomäellä vielä muistakin asioista kuin kirkon pyhistä. -- Ja\nkaimapojalleen hän huudahti: -- Vedä välemmin kaatiot koipiisi, Tuomas,\njoudu sanaa viemään kylille sinäkin, tässä on nyt totuus asiana\nkerrankin!\n\nLauri kyseli Vilpulta vielä tarkempaan läntisten miesten aikeista.\nMutta isä-Tuomas oli jo mielestään tarpeeksi kuullut. Saunasta\nrientäessään puhui hän vielä itsekseen:\n\n-- Ne löivät minua, herjat, omalla pihallani; käydäänpä koettamassa,\nminkä kestävät _heidän_ hartiansa! Ja jos ei muuten apua tule,\nniin tapellaan! Isän into tarttui välittömästi hänen poikaansakin, ja\nkotiväkensä ihmeeksi poika-Tuomaskin nyt kuin kekrihumalassa\ntantereella teutaroi ja hihkaisi:\n\n-- Tässä vielä tapellaan ja isketään kuin kivikkoahoa vuotien selkää!\n\nIlokseen näki Sysikorven kirkkoherra pyhäinmiestenpäivänä tavattoman\nrunsaasti laskevan venheitä kirkkorantaan ja miehiä mustanaan\nkasaantuvan kirkkomäelle, missä eri kulmalaisten oli tapana kuulumisia\nkysellä ja missä kuljeksivat rihkamasaksat pientä, luvatonta kauppaansa\npitivät. Mutta kauan ei se väki messussa viihtynyt, kylmäksi se jäi\npyhäin miesten muistoille, joita pappi koetti parhaansa mukaan\nselitellä. Tuo väki ei juuri rakastanut pappiaan eikä koko kirkollista\nkomentoa. Kirkko oli sen mielestä sitä samaa verottajajoukkoa, jota\nvoutikin; raskasta oli maksaa kymmenykset kaikesta mitä saatiin, ja\npappi vaati kuitenkin noina köyhinä vuosina kymmenykset siitäkin, mitä\nei oltu saatukaan, -- sitä paitsi vielä alituiseen \"ruokalisänsä\" ja\nmuut pikkusaatavansa. Messussa kansa pistäysi, koska niin oli säädetty,\nmutta toiset mietteet sen mielissä kuohuivat. Sen älysi pian pappikin,\nkun näki seurakuntansa keräytyvän männikkömäelle, missä nyt pitkään\npohdittiin niitä terveisiä, joita Vilppu oli läntisistä pitäjistä\ntuonut.\n\nKaikissa taloissa oli köyhyys ja hätä nyt se ainoa asia, joka mielet\ntäytti, ja siksi herätti Vilpun viesti kohta kirkkomäellä vilkasta\nvastakaikua. Nälän mukana kulki ruttokin, kauhea spitaalitauti; noita\nonnettomia potilaita, joilta lohkeilivat jäsenet pois ja jotka\nhajullaan tekivät elämisen yhteisissä tuvissa terveillekin\nsietämättömäksi, niitä oli taas tänä nälkäsyksynä ilmestynyt useaan\ntaloon. -- Epätoivo jo kietoili kansan valtoihinsa. Jotakin on\nyritettävä elämisen puolesta, siitä oli tuo kokoontunut kirkkorahvas\ninnostuneesti yksimielinen, ja se kuunteli kuin vapautussanaa Taavetin\nlähettämiä terveisiä.\n\n-- Onko tässä hankkeessa mitään kohtuutonta tai väärää? kyseli Vilppu,\nväen intoihinsa lietsottuaan. Ja kirkkoväki huuteli vastaan:\n\n-- Ei ole, täytyyhän olla herroillakin raja ja talonpojallakin elämä!\n\nOli kuitenkin jokunen sataisessa miesjoukossa, joka tuota etäälle\ntehtävää retkeä ja siitä tulevaa apua epäilikin, ja näiden puolesta\nvirkahti siellä miettiväisenä Suopellon Sipi:\n\n-- Ehkä vähän korjautuisi elämä täälläkin korven laidassa, kun\nsaataisiin verot alenemaan ja voudit ihmisiksi liikkumaan. Mutta meillä\non vielä toinen kipu pahempi. Täällä et elä sittenkään ilman takamaiden\napua, kalajärviltä olisi saatava talven särvin ja veronahka, muuten\npysyy kurjuus rintamailla aina, onhan se jo nähty. Ei olisi hätää\nnytkään, jos olisi suvella erämaille kyetty. Mutta siellä ovat\nsavolaiset väijymässä meidän vanhoilla pyyntimailla, sieltä ei tule\nenää elämisen apua. Tuiran Vilppu, sinäpä sen erämaan elämisen\nvereksimmältä tunnet! Hanki meille takamaamme takaisin, silloin sinua\nseuraamme, kuinka kauas tahdot!\n\nTämä puhe iski syvälle sydänkorven miehiin, he tunsivat kaikki, että\nsiinä on sittenkin heidän hätänsä arin paikka. Erämaa jäi mahoksi; ken\nsinne yritti, se sai henkensä kaupalla siellä tapella ja sittenkin\ntyhjänä palata. Epäilevinä äsken jo innostuneet miehet taas Tuiran\nympärille ryhmittyivät. Hetkeksi painuikin noloksi Vilpun vilkas naama,\nmutta taas se kirkastui, ja hän viskasi yhtäkkiä epäilijöille\nkysymyksen:\n\n-- Kenen on syy, että meiltä takamaat häviävät? Minulta polttivat tänä\nsyksynä savolaiset salolta pirtin, pojan polttivat, lehmän tappoivat,\ntavarat kaikki puhtaiksi ryöstivät, niin olen tyhjä nyt tässä edessänne\nkuin nuo kaksi kämmentäni. Kyllä minä sen eräkurjuuden muistan. Mutta\nkenen on vika? Kenen olisi valvottava, että saisimme vanhoilla\npyyntimaillamme rauhassa liikkua ja perheinemme elää ja eräriistaa\nkerätä -- kenen?\n\nÄllistyipä jo Sipikin sitä tuiman miehen kipakkaa kysymystä.\n\n-- Kenen valvottava, vastaili hän harvakseen, -- kenenpä se olisi\nvalvottava muun kuin ruunun, esivallan. Mutta eipä se siitä välitä!\n\nMutta tiukkana miehenä jatkoi nyt Vilppu:\n\n-- Niin, juuri ruunun. Mutta jos ruunu ei välitä siitä, saako\ntalonpoika omansa pitää, vai ryöstääkö sen murhamies, niin mitäs\nsitten? Ja nämä herrat, jotka antavat savolaisten iltikseen meidän\ntakamaita rosvota ja apajamme anastaa, ne ovat samoja herroja, jotka\ntäältä rintamailta kuitenkin verona ovat viimeisen vakkasi vieneet.\nMutta niiltä herroilta meidän juuri on kysyttävä, antavatko he meidän\npitää omamme, antavatko he meidän elää.\n\nSe sattui, -- ruunun herrojen tehtävähän se takamaiden puolustaminenkin\nolisi, sen kansa selvästi tunsi. Mutta Suopelto vielä kyseli Vilpulta:\n\n-- Mitä tarkoitat, -- onhan täältä niistä takamaista ruunun miehille jo\nmonesti valitettu.\n\n-- On valitettu, mutta vähät ne valittajista välittävät, kun sinne sinä\ntulet tai minä. Mutta mennäänpä miesjoukolla ... vaaditaanpa sataisella\nvoimalla, -- eiköhän tule apu!\n\n-- Ja jos ei tule hyvällä, niin tulee pahalla!\n\nKarkea ääni miesjoukon perältä näin murahti. Kaikki kääntyivät sitä\nuhmaajaa katsomaan, -- se oli Karmalan kumarahartiainen Tuomas, joka\noli tunnettu hiljaiseksi raatajamieheksi, harvoin hän miesjoukossa\nsuunsa avasi. Nyt avasi, ja kaikki tunsivat, että jo on nyt asia\nvakava, kun noin on suuttunut Karmalan karhukin. Mutta tämä jatkoi\nvieläkin:\n\n-- Hiihtämään lähtevät ainakin Mustanahon miehet, kun kapula saapuu,\neikä siihen enää pitempiä puheita tarvita!\n\n-- Tulee mukaan muitakin, säesti muuten pitkämielinen Pilvenperä, jonka\ntaloon nälkä ja tauti nyt oli tuonut täyden kurjuuden.\n\nJa kun iltahämärässä erottiin kirkonmäellä, oli päätös jo tehty, että\nensi kelillä odottavat Sysikorven miehet lähtövalmiina lännestä tulevaa\nkapulakäskyä, hiihtääkseen aseissa sovittuun yhtymäpaikkaan\nVesilahdelle. Tuiran Vilpun piti taas heti järven jäädyttyä lähteä\nläntisiin pitäjiin Taavetin kanssa yhdessä yhteistä retkeä lopullisesti\nvalmistamaan, ja pian hän, nuorikkonsa kanssa pappilassa käytyään, taas\ntämän Karmalaan suremaan jätti. Mutta niin hän oli nyt korpimiesten\nsuosion voittanut, että hänelle yhteisellä kustannuksella hevonen\nmatkalle hankittiin ja eväät rekeen laitettiin, -- Tuira nyt\ntunnustettiin retken johtajaksi.\n\nMutta kotoisissa pajoissa kengitettiin tämän syksyä keihäitä ja\nhiottiin tukevia tuuria ja jalkaviksi sukset painettiin ja paahdettiin.\nJa kun voutirengit joulun alla tulivat Sysikorvesta rästejä perimään ja\nuutistaloja verolle panemaan, niin he kohtasivat kansan puolelta\njäätävää, ivallista kylmyyttä ja ynseää ylimielisyyttä. Tyhjin toimin\nhe saivat useimmista taloista palata, kiittäen onneaan, että\nselkänahkansa säilyttivät Turhaan he akoiltakin utelivat, mitä nyt\npajoissa taotaan, mille retkille tuuria hiotaan. Heille vastattiin\nvain:\n\n-- Taitaa lähteä miesjoukko nyt emäkarhun kaadantaan, kontion kuuluisan\npesille!\n\nJoulu meni, kapula tuli, ja eräänä harmajana talvi-aamuna hiihti sankka\nmiesjoukko Suuren Päijänteen lumisia aukeita kuin sopuliparvi suoraan\npäivänlaskua kohden. Kirveet olivat miesten vyöllä ja sauvain nenissä\nkimaltelivat vastalasketut keihään kärjet. Se oli kuin talvisille\nerille lähtevä matkue, vaikka se tällä kertaa painui päin rintamaita ja\nvankkenevaa asutusta. Elämistään etsimään tämäkin eräjoukko hiihti,\nvaikkei nyt salojen riistaa hakemaan, vaan valloilta kysymään\nelämisensä oikeutta.\n\nJonon etumaisena tyrkki rautapäistä sauvaansa harvaan mutta hartaasti\nKarmalan harteva Tuomas, joka aina vakavana asiaansa antautui, oli työ\nmitä laatua tahansa. Hänen ladussaan lasketti Suopellon Sipi,\nkatsellen, kuinka pontevasti juron maamyyrän jalka nyt potki sotaista\nsivakkaa, eikä hän malttanut olla puoleksi leikillä virkahtamatta:\n\n-- Et sinä Tuomas ennen usein kotoasi hiihtämään lähtenyt, et hirven\najoon etkä kontiota kiertämään.\n\n-- En, mutta voudin ajoon hiihdän, ne löivät minua kerran...\n\n-- Ja siitä on yhä myrtynyt mielesi. Entäpä jos löisivät nytkin ja\nraudalla löisivät...?\n\n-- Yksi menneen kaikki! Kysyn vain, saanko talossani elää ja jos en\nsitä saa, niin sillä mitalla heiltä mittaan, millä he minulta, -- meni\npuuhun tai petäjään!\n\nSamaa katkeruutta ja uhmaa kytivät toistenkin hiihtäjäin mielet. He\neivät olleet niin aivan selvillä siitä, mikä kantavuus tällä heidän\nretkellään oikein oli oleva, harvat heistä käsittivät, että se\nkansanliike, johon he nyt olivat liittyneet, oli omavaltainen liike\nesivaltaa vastaan, oli kapina. He luulivat hiihtävänsä juuri\nesivallalta suojaa saamaan ilkivaltaisia vouteja ja kiskovia\nlääninherroja vastaan. Mutta sapettuneissa sydämissään he samalla\ntunsivat, että nyt kerran liikkeelle lähdettyään he vuorostaan eivät\nsortajiaan säästä eivätkä kärsimyksiään kostamatta jätä. Eikä se joukko\nsiinä mielentilassaan arkaillut taivalten pituutta eikä talviyön\npimeää. Nuotion ääressä havuvuoteilla sydänyön nukuttuaan nousi se jo\nsamaan pimeään taas aloittamaan uutta pitkää rupeamaa, oppaanaan otava\nja lämmittäjänään sydämien pitkä kärsimys.\n\nJa kun tuo Päijänteen takainen miesjoukko eräänä aamuna vihdoin\npitkältä hiihdoltaan saapui Pyhäjärven rantaan ja nousi sen loivaa\nrinnettä sille harjulle, jolta Vesilahden pieni, harmaja kivikirkko\ntörötti metsän keskellä, kuin erakko saaressa, silloin se näki, että\nsama tuli jo oli ajanut talvipakkasessa koolle monen pitäjän miehet.\nMustanaan kuhisi siellä lumisilla teillä ja talojen pihoilla\nkeihäsmiehiä, koko seutukunta oli jo talonpoikaisen kapinaväen hallussa\nja pois olivat sieltä kauhuissaan karanneet sekä ruunun edustajat että\nne aateliset, joilla näissä pitäjissä kartanoita oli. Mutta kuhisijain\njoukossa näkyi siellä asua ja pukua monenlaista: ylämaalaiset olivat\nhiihtäneet lappalaisten tapaan neulotuissa umpipeskeissä ja\nporonnahkakallokkaissa, etelämpää tulleet lyhyissä lammasnahkaturkeissa\nja kapeissa kaatioissa; metsäkyläläisten suksien vieressä oli\nkinoksessa karhunkeihäs, lännen miehillä oli tanakka tappara. Eri\njoukoissa ne siellä nyt näkyivät vilkkaasti tarinoivan, niin että\nkuului yhtenäinen porina pitkin talvista kenttää.\n\nMyöhään olivat Sysikorven miehet kapulan saaneet, muita myöhemmin he\nsen vuoksi nyt olivat perillekin ehtineet. Eivätkä he heti päässeet\nymmärtämään, mistä siinä oikein poristiin tuossa sataisessa parvessa,\nsen vain näkivät, että kiihtyneitä olivat mielet ja riitaisia miehet.\nViimeksi tullutta joukkoa ei siinä hälinässä paljon huomattukaan, ja\nvarsin kummissaan nuo pitkän matkan kulkeneet miehet hiihtivät\nkärtyisästi kuhisevan joukon ohi kylän laitaan ja rupesivat\neväskonttejaan taloihin kantamaan.\n\n-- Kas, kun mököttävät miehet siinä kuin lautapäät härät, virkkoi\nLaurille suksiltaan Suopelto.\n\n-- Mitä mukisevat, -- malta, tuolla on Vilppu...\n\nLauri oli nähnyt pyyntitoverinsa siellä muutamassa miesjoukossa\nkäsillään huitovan ja kävi häntä nyt puheilleen viittomaan. Sieltä\ntulikin verevä mies, mutta mustana hahmoltaan ja muikein verin. Hän\nnäkyi olevan aivan palavissaan, pakkasesta huolimatta hän nyt viskasi\nturkkinsa auki ja tervehti kotikulmansa miehiä ikenet irvissä:\n\n-- Kunhan ette olisi turhaan hiihtäneet pitkää matkaa, Sysikorven\nmiehet!\n\n-- Miksi turhaan, uteli Lauri kummissaan, kaikkien kertyessä majatalon\nedustalle.\n\nVilppu istahti kynnykselle, kohautti hartioitaan, ikäänkuin halveksien\nkoko juttua ja vastasi:\n\n-- Semmoinen virsipä täällä nyt vierii sataisessa miesjoukossa, että\nistutaan tässä näinikään mitään yrittämättä, jäädään tähän kiinni kuin\njuuristaan suopetäjät!\n\nVielä eivät korven miehet ymmärtäneet tuttavansa sapekkaita sanoja.\n\n-- Mitäs tässä siis odotettaisiin? kysyivät he.\n\n-- Piispaa muka ja hänen pappisjoukkoansa ja linnan huoveja, ne ovat\ntulossa tänne sovintoa saarnaamaan, -- tiedetään se herrojen sovinto!\n\n-- Mitä se piispa tähän kuuluu, mehän olemme tulleet voutiherroilta\noikeuttamme kysymään, murisi Karmalan Tuomas. Ja siitä taas Vilppukin,\njolta mieli jo oli matalaksi painunut, innostui:\n\n-- Sinäpä sen sanoit, mitäpä piispan saarnat meidän asiaamme auttavat.\nMutta nämä etelän viisaat tahtovat kai odottaa täällä rautaratsuja\nniskaansa. Tänään juuri oli aiottu lähteä hiihtämään Turkuun päin -- ja\nolisihan meitä nyt kerran tässä joukkoa koolla asiaamme ajamaan! --\nmutta silloin tuli piispalta viesti, ja jäniksiksi herkesivät heti\nmiehet. Siinä nyt jököttää joutilaana satapää uros!\n\nNäin kertoi kuumaverinen johtomies survoen kiukussaan keihästään\nhankeen. Kummissaan sitä kuuntelivat korven miehet, suuttuneina heistä\nnuoremmat heti Vilpun puolelle asettuivat, ja Karmalan Tuomas, joka\nasiasta ymmärsi sen verran, ettei häntä aiottukaan laskea vihattujen\nvoutien kimppuun, joita peittoamaan hän oli liikkeelle lähtenyt, jo\nkarjaisi niin, että kajahti aukea kirkkomäki:\n\n-- Jääkööt tänne akkamiehet odottamaan, mutta nouse suksillesi sinä,\nvävypoika, tottapa täällä on niitäkin miehiä, jotka uskaltavat hiihtää\nvoutien pakinoille!\n\nSe jyrähtävä ääni kuului etäämpänäkin neuvotteleviin miesjoukkoihin,\njotka nyt kääntyivät viimeksi tulleita katsomaan. Ja pystyyn karahtaen\nhuusi niille nyt Tuiran Vilppu voitonvarmana:\n\n-- Täällä on miehiä, jotka uskaltavat lähteä asiansa perille asti\najamaan!\n\nMutta Suopellon Sipi oli sillävälin liikahtanut toisiin miesjoukkoihin,\njoissa hän nyt tuttavuutta teki, ja Laurikin siirtyi toisten miesten\nseurassa sinne hänen rinnalleen uutisia kuuntelemaan. Ja ne asiat,\njoita Sysikorven miehet näin kuulivat Vesilahdella kauemmin viipyneiltä\npartiojoukoilta, ne olivat toki vähän toisenlaiset kuin Vilpun\nsuuttuneet sutkaukset.\n\nSatakunnan miehet olivat jo pilanneet sen hyvän yrityksen, johon monen\npitäjän talonpojat olivat päättäneet yhdessä ryhtyä hiihtääkseen\nTurkuun asti, -- niin kertoivat miehet. Pyhän Nuutin päivänä oli aiottu\nliikkeelle lähteä, mutta juuri muutamia päiviä ennen olivat sattuneet\nkäräjät Sastmolaan, ja sinne oli paljon rahvasta kertynyt. Eikä se\nrahvas siellä enää malttanutkaan toisia odottaa. Se oli jo käräjillä\njyryämään käynyt, ajanut kiireellä käpälämäkeen sieltä tuomarit ja muut\nkäräjäherrat ja lähtenyt omin päinsä aatelisten kartanoita ryöstämään\nja Turkuun päin hiihtämään. Ei ollut Huovi-Taavettikaan malttanut sitä\nkärsimättömäin kiihkoa hillitä, hän oli hiihtänyt mukaan, ja sillä hän\nolikin päänsä mestannut, -- nyt kuului olevan jo Turun linnassa,\nnuorissa, johtajamies. Herrat, joiden taloissa talonpojat mellastivat,\nolivat näet paenneet Turkuun, ja sieltä olivat linnan huovit pian\nvastaan hyökänneet talonpoikaisparvien kimppuun. Mutta huovien mukana\noli tullut Turusta myöskin Suomen piispa -- niin kerrottiin edelleen\nVesilahden kirkolle kokoontuneiden hämäläisten joukossa, -- ja hän\nkuului sovinnollisilla puheillaan saaneen sen aikaan, ettei tappelua\nsyntynytkään huovien ja talonpoikain välillä. Hän oli kutsunut\ntalonpojat puheilleen ja taivuttanut heidät palaamaan siivolla\nkotiinsa, luvaten hankkia heille veronhelpotusta. Ja niinkuin akanat\ntuuleen olivatkin Satakunnan talonpojat heti sen jälkeen hajaantuneet\nympäri maakuntansa, ainoastaan heidän johtomiehensä olivat linnan\nherrat kiinni napanneet ja Turkuun vieneet.\n\nNäin olivat Vesilähteen kokoontuneille hämäläisille kertoneet\nlännestäpäin poikkimaisin rientäneet hiihtäjät, ja siitä olivat heti\nhölmistyneet Pohjois-Hämeen miehet. Koko liike oli Satakunnassa siis jo\nloppunut, hämäläiset olivat omille nojilleen hylätyt, ja Turun\nlinnanherra oli ratsuväkineen parastaikaa valtatietä kulkemassa\nHämeeseen, -- senkin olivat hiihtäjät kertoneet. Jopa olivat silloin\nnytkähtäneet Hämeen miehet, muutamat olivat aikoneet suoraa päätä\npakosalle lähteä. Mutta sitten oli juuri edellisenä yönä saapunut\nheidän yhtymäpaikkaansa Vesilahdelle vielä uusi viesti, piispan airut.\nTämä oli tuonut vanhalta Maunulta terveiset, että hämäläiset pysyisivät\nrauhallisina koolla, kunnes piispa heidän puheilleen ehtii, hän oli\nluvannut Vesilahdella heidän valituksiaan kuunnella ja oli rauhan\nmiehille turvan taannut.\n\nNämä vakavat kuulumiset ne olivat epävarmuuden ja eripuraisuuden\nsiemenen kylväneet keihäs kädessä ja intomielellä kokoontuneiden\nmiesten parviin ja niistä Sysikorven myöhästynyt matkue sai vasta\nvähitellen täydet selvät. Niistä siellä yhä miehet neuvottelivat, eri\nparviin ryhmittyneinä. Mitä oli nyt tehtävä?\n\nMiesjoukoissa kulkiessaan oli Lauri huomannut, että niissä liikkui\nkolmenkinlaista mieltä. Muutamat murjottivat synkkinä hioen sivakoitaan\nhankeen ja supattivat keskenään, että taitaa olla parasta lähteä tästä\nhiihtämään kotiin ... pilassahan retki kuitenkin on, hitto jääköön\ntänne huovien surmaksi! Mutta terävästi ivailivat näitä akkamiehiä\ntoiset, sydäntyneemmät, ja Lauri kuuli heidän katkerin sanoin\npistelevän:\n\n-- Heitetään vain koko yritys näin miehuuttomasti kesken, kyllä siitä\nvoudit yhä julmemmiksi yltyvät!\n\n-- Ja miksi tieltä pyörrettäisiin? Antaa piispan kulkea heitukkoineen\nvaltateitä myöten, hiihdetään me poikkimaisin voutien kartanoihin ja\nTurkuun asti.\n\n-- Turkuun, Turkuun! -- niin kuului vaativa huuto monelta taholta, ja\nkärsimättöminä nuoret miehet keihäitään pyörittelivät.\n\nMutta vanhemmat ilvesturkkiset isäntämiehet olivat kokoontuneet vielä\neri parvena kirkon edustalle seisoskelemaan. Sinne yhä useampi epäilijä\nyhtyi, ja siinä joukossa se Suopeltokin näkyi parhaiten viihtyvän.\nSiellä puhuttiin:\n\n-- Turvassa voimme odottaa piispan tuloa, se ukko kyllä sanansa pitää.\nHänelle saatamme vapaasti huolemme kertoa ja puhua suut puhtaiksi. --\nVähäväkisiä olemme yksin linnan huoveja vastaan käymään. Mutta jos ei\npiispasta tuntuisi apua tulevan, niin onpa meillä vielä aika\nsuksillekin nousta. -- Onpa aika sitten, kun olemme täällä huovien\nsatimessa! -- niin pisteli Vilppu, sen joukon ohi astellessaan. --\nSilloin kyllä herrat tietävät, minkä meille tekevät.\n\n-- Ei ole meidän pakko mennä saarrokseen, pysytään loitommalla. Mutta\nkatsotaan, -- talonpoikain puolta se on piispa ennenkin pitänyt.\n\nSe suuri kunnioitus, joka kansan kesken vallitsi vanhaa Maunu-piispaa\nkohtaan, ja luja luottamus hänen oikeamielisyyteensä näytti lopultakin\ntuovan ratkaisun kiisteleväin miesten parviin. Useimmat kallistuivat\nilvesturkkisten tuumaa kannattamaan, ja jo saapui Suopelto\nsysikorpelaistenkin majataloon selittämään, että siinä on järjen tuuma,\nsitä on nyt toteltava. Mutta Vilppu ja toiset johtajamiehet olivat\nsillä välin, nähdessään joukkonsa taipuvan tuohon piispan temppuun ja\nsiten aikovan uhrata herrojen vihoille heidät, niinkuin satakuntalaiset\nTaavettinsa, tämän varalta jo syrjemmässä keränneet hurjaluontoisimmat\nmiehet ympärilleen ja hiihtivät nyt ylpeinä esiin kirkonmäen alle,\njulistaen ilkkuvina ja raudanrohkeina yhä neuvotteleville parville:\n\n-- Tässä lähtee miesjoukko tutkimaan herrain pesiä, niinkuin päätetty\noli, tulkoon mukaan, kuka uskaltaa!\n\nJa miehiä, joiden mielissä ylinnä loiski kiukku ja katkeruus, jotka\nkerrankin halusivat kiusata kiusaajiaan ja kostaa kärsimyksensä, niitä\nyhtyi useampiakin lähteväin joukkoon. Laurikin seisoi siinä suksillaan\nja katseli tuota hurjistunutta parvea. Häntä toinen käsi kielsi siihen\nyhtymästä: Suopellon tuuman hän viisaimmaksi tunnusti ja hän ymmärsi\nsen surun, jonka näki vakavain miesten silmissä. Mutta toinen käsi\nhäntä käski: hän oli nuori mies itsekin, kuumiksi olivat hänenkin\nverensä kiihtyneet... Hän näki tuossa juurevan setänsäkin seisovan\ninnokkaimpana lähteväin joukossa, näki halveksivan moitteen Vilpun\nsilmässä, -- ja hän tyrkkäsi yhtäkkiä voimakkaalla sauvansysäyksellä\nsuksensa soljumaan lähteväin ladulle ja laski jo seuraavassa tuokiossa\nsen mukana kirkkorinnettä alas Pyhäjärven jäälle.\n\nVilppu johti joukkonsa metsien poikki suoraan Pirkkalaan päin, jonka\nvoudintalossa hän, miehiään innostaakseen, ensi yön aikoi vierailla.\nLaukon kartanon, josta Kurki-herra poikineen oli Turkuun paennut ja\njonka jo talonpojat olivat ryöstäneet, hän jätti sivulle ja laski\nPirunvuoren jyrkiltä rinteiltä alas Sotkan virralle ja siitä\npoikkimaisin Nokian koskea kohden, jonka niskassa vihatun voudin talo\nsijaitsi. Ei ajatellut tämä joukko, joka tammikuun pakkasessa pyrynä\nhiihti halki huurteisten metsäin ja poikki lumisten aavain, enää\noikeuksiensa puolustamista eikä esivallan apua. Särkynyt oli yhteinen\nsuunnitelma, pilattu retken alkuperäinen aie; mutta tuo joukko tahtoi\nkuitenkin tyydyttää pettyneet intohimonsa, kostaa, riehua, ryöstää...\n\nIllalla keihäsniekat Nokialle ehtivät ja kävivät rymyllä taloksi. Vouti\noli paennut, naisia oli enimmäkseen vain talossa ja heidät ajoivat\nhurjistuneet talonpojat kiireellä käskyjään täyttämään. Ruokia piti\nkantaa pöytään, mitä parasta talossa oli, siihen piti kantaa talon\nväkevintä olutta, tervastuli piti liedelle sytyttää, ja uhman ilo\nmielessään kävivät vero-orjat kerrankin verottajan varoja maistelemaan.\nKopeina he komentelivat, ja tiheään kierteli haarikka janoisessa\njoukossa. Ja uhmaavana luisti siellä tarina.\n\n-- Liian usein ovatkin voudit meillä isäntinä, nyt ollaan kerran mekin\nisäntiä voudin talossa. Hei, akat, tuokaa koko tynnyri tupaan, -- nyt\nei olla enää köyhiä eikä kurjia! -- Niin intoili ensimmäinen, jonka\npäässä kihahti voimakas humala! Ja Vilppu yhä rohkaisi joukkoaan:\n\n-- Eikä me köyhiksi enää ruvetakaan. Hiiteen me ajamme voudit ja herrat\nkoko maakunnasta, pois huovit ja heitukat! Mihinkäs me niitä\ntarvitsemme, vouteja taikka veroja! Syömme itse, minkä saamme metsästä\ntaikka maasta, syökööt herratkin omiaan!\n\nJa eräs vanha erämies puhui sydänmaan oloihin innostuneena:\n\n-- Ei ole meillä erämaissa vouteja eikä pappeja, ei piispoja eikä\nkuninkaitakaan, ja hyvin tullaan ilmankin toimeen; itse käräjämme\nkäymme ja saaliit jaamme, -- miksei tultaisi ilman niitä toimeen\nrintamaillakin. Mikä hyöty meillä on ruunun ja kirkon herroista, ei\nmuuta kuin aina vain maksamista, veroa!\n\nJo herkesi Tuira naurusuulle ja virkkoi:\n\n-- Ja jos kuninkaan tarvitsemme, niin valitsemme sen itse.\n\nLeikki pystyi hyvin huumautuneisiin miehiin. He jatkoivat:\n\n-- Itse valitsemme, ja sille jos veron maksamme, silloinpa tiedämme\nkelle se tulee. Mutta kenen me tästä nyt kuninkaaksemme panemme?\n\n-- Tuiran Vilpun, hän yhä johtajamme olkoon!\n\nMutta silloin taas Vilppu kävi vakavampana puhumaan:\n\n-- Olkoon sijansa pilallakin! Mutta sen sanon vakavissani, että kun me\nnyt päivää pari kolme olemme retkeä tehneet, silloin yhtyvät kyllä\nmeihin nekin arat, jotka nyt Vesilahdella herrain huoveja odottavat, ja\nmiehet tulevat mukaamme koko laajasta Hämeen maasta. Eikä ne ole\nSatakunnan miehetkään vielä vihojaan sulattaneet, vaikka jo kotiin\nhiihtivät, suksilleen pääsevät vielä hekin. Silloin ei ole Turun\nherroilla muu neuvona, kuin pakene pois takaisin Turunlinnan muurien\nturviin ja pysy siellä. Mutta talonpojat ovat silloin heistä irti ja\nirti me pysymmekin, omien keihäittemme varassa. -- Akka, anna tappisi\ntiheämmin vuotaa!\n\nMyöhään yöhön istuivat hämäläiset hiihtäjät voudin väljässä tuvassa,\nrohkeista tuumistaan tarinoiden. Vilkkaiksi kuumenivat verkkaiset\nveret, vetreiksi sulivat jäykät mielet. Muutamat vetäysivät vihdoin\nraheille nukkumaan, levätäkseen uusia retkiä varten. Mutta toiset\njatkoivat juominkeja huolehtimatta huomisesta päivästä.\n\nSilloin, puolenyön aikaan, rupesi kosken kohinan sekaan kuulumaan\nkavioiden kopsetta ulkoa jäätyneeltä tieltä. Siitä eivät ensiksi\nvälittäneet huumautuneet talonpojat. Mutta jo erotti Vilppu naisten\nsupatusta eteisestä, kuuli heidän kuiskivan, että \"jo ratsumiehet\ntulevat\". Silloin ponnahti hän kuin ammuttu vasama pystyyn pöydän\näärestä ja juoksi kohona ulos, synkästi karjaisten:\n\n-- Joko ne herjat huoveille sanan veivät!\n\nJa kotvasen kuluttua ryntäsi hän takaisin tupaan, huutaen hengästyneenä\njoukolleen:\n\n-- Ylös, miehet, ja suksille! Huovit ajavat taloon...! Ulos, muuten\nollaan merrassa!\n\n-- Huovit...!\n\nHölmistyneinä nousivat puolijuopuneet talonpojat olutpöydän äärestä ja\ntoiset kömpivät unisina makuultaan pystyyn hakemaan turkkejaan ja\ntuuriaan, -- he eivät tätä uutta hälinää heti ymmärtäneet ja\nvalittelivat, että tyhjentämättä jäi viimeinen kipollinen. Mutta tuskin\nolivat he ulos ehtineet hakemaan suksiaan pimeältä kinokselta, kun jo\nparikymmentä ratsumiestä pihalle karahti ja huutaen talonpojilta tien\nsulki. Siinä oli ritari Jaakko Illen komentama osasto Hannu Kröpelinin\nlinnanhuoveja, joka pääjoukon kulkiessa valtatietä Vesilähteen oli\nsaanut sanan talonpoikaisjoukon yöpymisestä Nokialle. Ja tuo nuori,\nroteva ritari se nyt siinä kiroili ja komensi:\n\n-- Pysykää alallanne, moukat, muuten teiltä listimme päät. Nyt on asia\nVesilähteen takaisin!\n\nHetkeksi talonpojat liikkumattomiksi pysähtyivät ja vastakkain\nseisoivat nyt huovit ja talonpojat ääneti pimeällä pihalla. Pakkanen\noli yön kuluessa purevaksi kiihtynyt, se puistatti lämpöisestä tulleita\nmiehiä, joiden päässä vielä oluthuurut kohisivat, eivätkä he tienneet,\npitikö siinä totella vai tapella. Mutta Vilppu, joka muutamain miesten\nkanssa ensiksi oli suksilleen ehtinyt, lähti painumaan kosken rantaa\nylöspäin, kehoittaen:\n\n-- Tänne päin, miehet, huonot huoveja totelkoot!\n\nMutta pitkälle ei sitä tietä paettu. Koski siinä mutkan viskaa, taas\noli vastassa kuohuva vesi ja takana huovien parvi. Keihäineen\nkääntyivät silloin rysänpohjaan ajetut talonpojat huoveja vastaan ja\nsiinä iljangolla, kohisevan veden partaalla, syntyi pian mökä ja melu.\nKun Lauri, joka toisten jäljestä vasta pirtistä pääsi, ehti törmälle,\nnäki hän siellä vedenrajassa huovihevosten kompastuvan jäätiköllä ja\nmiesten suksiltaan kaatuvan. Mutta lyhyeen sitä tappelua kesti.\nNopeasti tarttuivat huovit vielä vastusteleviin talonpoikiin, sitoivat\nheidät satuloihinsa kiinni ja lähtivät tuomaan pihalle, jonne\ntalonpojista useimmat olivat jääneet, kahakkapaikalle ehtimättäkään.\n\n-- Joko nyt lähdette piispan pakinoille, ilkkui Ille-herra, lähtien\nedellä ratsastamaan Vesilahden tielle.\n\nSiihen oli päättynyt Hämeen miesten lyhyt unelma voitokkaasta\nhiihtoretkestä herrojen Turkuun. Kuulakka oli pakkasyö, jonka keskessä\nnuo äsken vielä niin rohkeat miehet nyt huovien saattamina surullista\ntaivalta tekivät. Kylmiä valoja välkkyi selkeiseltä taivaanlaelta, joka\nikäänkuin tuntui laskeutuvan lähemmäs lumista maata. Jää vonkui\nkiristävän pakkasen pihdeissä, kun tuo äänetön saattue laskeusi\njärvelle, jonka rannat upposivat harmajaan hämärään. Kuin kuolleeksi\nkangistunut oli luonto, ainoastaan sukset vaikeroivat pakkaslumessa, ja\nteräviltä kaikuivat jäästä raudoitettujen kavioiden iskut.\n\nRaskasta se taival oli nyt hiihtää Hämeen miesten, jotka päivällä\nkepeästi kuin lentäen olivat oikaisseet yli lumisten aavain. Eikä\nainoastaan pakkaslumi suksissa hangotellut, eikä yksin yökylmä henkeä\nsalvannut, -- mieli oli miehillä sitäkin raskaampi, katkenneet olivat\nkaikki paranevan elämisen toiveet. Kankeana liikkui Laurinkin jalka\nmäystimessä, hänen hiihtäessään siinä nyt keihäättömäin talonpoikain\nkeskellä. Tuolla asteli edellä kalvosimistaan huovin satulaan\nkytkettynä hänen hilpeä ystävänsä, Tuira, retken suosittu johtaja,\nsiinä nyki hänen setänsä, Karmalan Tuomas, entistä kumarampana\nkahlettaan, siinä olivat nyt huovinkytkyessä myöskin Kangasalan ja\nLempäälän rohkeimmat hiihtäjät. Muu joukko nuoritta hiihti, mutta\nhuovien huurteiset hevoset teutaroivat heidän ympärillään, edessä ja\ntakana, ja tallasivat heidän suksilleen.\n\nVäsynyt välinpitämättömyys oli vallannut Laurin mielen. Ei hän\naprikoinut, mikä oli oleva retkikunnan kohtalo tuon lyhyen hiihdon\njälkeen, ei hän harkinnut, mitenkähän oli päättyvä se päivä, jonka\nensimmäinen väre idän kaukaisesta hämärästä virisi, tuskin hän\nhuomasikaan, kun tie jäältä taas mantereelle kääntyi ja kävi\nmutkittelemaan rinnettä myöten ylöspäin Vesilahden kirkolle, -- hän\nmuisti nyt selvästi vain setänsä katkeran vastauksen Suopellon Sipille,\nkun Päijännettä hiihdettiin: Yksi menneen kaikki!\n\nVasta kun kirkkomäeltä välähtivät esiin nuotiotulet, silloin hän\nikäänkuin havahtui: hänestä näytti siellä nyt kaikki niin kokonaan\ntoiselta kuin päivällä. Ei näkynyt nyt talonpoikain suksirivejä eikä\nkeihäskasoja kinoksessa, vaan oudot hevoset siellä purra narskuttivat\nheinää kummallisten kuomurekien kupeella, ja hevosten luona liikkui\noutoja miehiä, miekat vyöllä ja kannukset saappaissa... Sitä pysähtyi\nLauri ihmeissään katsomaan, sillävälin kuin sekä toiset hiihtäjät että\nratsastavat vartijat hänen sivuitseen riensivät, -- kaiketi tupiin\nkiirehtivät pakkasesta --, ja pian huomasi hän yksin seisovansa\naamuhämärällä tiellä. Päivällä tänne Vesilahdelle jääneitä miehiä ei\nnäkynyt missään, nuo oudot liikkujat olivat siis kaikki huoveja...\nEtäämpänä vesakon rinnassa näki hän parin hiihtäjän painuvan aika hujua\nmetsään ja hän oli liikkeistä tuntevinaan heidät tovereikseen Nokian\nmatkalta, -- Lauri survaisi jo suksiaan seuratakseen noita pakenevia\npois koko näiltä tulilta.\n\nMutta hän pysähtyi vielä. Hän näki yksinäisen jalkamiehen saapuvan\ntietä myöten, kulkeakseen hänen ohitseen pappilaan päin. Se oli kyllä\nvieraan pukimissa sekin, väljä kaulusvaippa hartiollaan, mutta Laurista\ntuntui, että tuota hinteloa miestä hän kyllä uskaltaa puhutella. Ja hän\nkysäisi ohikulkijalta:\n\n-- Minne ovat täältä Hämeen miehet lähteneet?\n\nVieras pysähtyi, ei vastannut, vaan katseli siinä aamuhämärässä Lauria\npitkään, katseli ikäänkuin tunteakseen. Ja hän virkkoi:\n\n-- Etkö sinä ole Karmalan Lauri?\n\nJa samalla hän ojensi Laurille kätensä tervehdykseksi. Lauri tunsi\näänen, katsoi vierasta kasvoihin ja huudahti:\n\n-- Miten olet täällä sinä, -- Heino!\n\n\n\n\nIX. PIISPA RAUHANTUOMARINA.\n\n\nPitkän retken oli vanha Maunu-piispa taas tänä vuonna talvipakkasessa\ntehnyt Sisä-Suomen laajoille maille, valvoakseen parhaalla tavalla sen\nseurakuntansa onnea, jota hän oli lempeästi johtanut jo yli\nkolmekymmentä vuotta ja jonka hän nytkin tahtoi mahdollisimman vähällä\nturmiolla opastaa pois äkillisen eksymyksensä tieltä. Heti kun\npakenevat virkamiehet ja aatelisherrat olivat saapuneet Turkuun\nkertomaan siitä vaarallisesta kapinasta, johon Satakunnan talonpojat\nolivat kohta joulun jäljestä nousseet, ryöstäen voutien taloja ja\naatelisten kartanoita, oli hän kutsunut sekä julmistuneet linnanherrat\nettä aateliset ja virkamiehet puheilleen Turun piispantaloon,\nneuvotellakseen, mitä nyt olisi tehtävä. Hän tunsi näet hyvin tuon\nkapinaliikkeen syyt ja säikeet, hän oli äskenkin kuullut talonpoikain\nkesken vallitsevasta mielenkuohusta Henrikki-teiniltä, joka oli ollut\nteinimatkalla juuri noissa kuohahtavissa Satakunnan pitäjissä, ja hän\ntiesi, että syy tähän järjestyksen särkymiseen ei ollut yksinomaan\ntalonpoikain. Turun linnanherra, ahnas tanskalainen Hannu Kröpelin, oli\ntunnottomasti rahvaalta liikaveroja kiskomalla ajanut sen näin\nepätoivon partaalle. Tuo kansa oli katovuosien johdosta nälkiintynyt ja\nhätääntynyt, se oli siis altis yllyttäjille ja valmis mihin tahansa,\nsitä ei yksin kurilla ojenneta. Onnettomuuden alkusyyt olivat\ntutkittavat, olot olivat korjattavat, jos mieli pysyväisesti rauhoittaa\näärimmilleen ärsytetyn kansan mielet, -- niin selitti herroille vanha\npiispa. Ja hänen mielessään oli heti, kun tuhoviestit olivat tulleet,\nsyntynyt rohkea tuuma koettaa henkilökohtaisen arvonsa vaikutuksella,\nsanan voimalla ja ilman aseväen apua asettaa tuo korkealle\nkuohahtanut kansanlaine, joka ilmeisesti oli hyökyä siitä suuresta\nkansanliikkeestä, mikä äsken meren toisella puolen oli tapahtunut.\n\nMaunu-piispa oli sen vuoksi ilmoittanut kostonjanoisille\naatelisherroille, jotka parastaikaa Turussa keräilivät rautapukuisia\nratsumiehiä hyökätäkseen niskoittelevain alustalaistensa kimppuun, että\nhän lähtee itse retkelle mukaan, ja hän oli kieltänyt heitä veritöihin\nryhtymästä, ennenkuin hän oli saanut kapinakansaa puhutella. Muristen\nja ivaillen olivat talonpoikain ryöstöistä ärtyneet aatelisherrat\nkuunnelleet tätä piispan tuumaa, ja vanha, hätääntynyt Hannu-herra,\njoka jo pelkäsi kapinajoukon tuossa paikassa hänen linnaansa työntyvän,\noli kironnut ja vannonut, että kapina ei asetu muuten, kuin että\ntalonpojat kaikki rinnakkain hirtetään. Mutta siksi suuri oli\nMaunu-piispan arvo ja vaikutus kuitenkin aatelistenkin joukossa että\nhe, vaikka haluttomina, hänen tahtoonsa alistuivat, -- piispa\nseurueineen lähti talvikelillä Turusta ajamaan hiihtäviä talonpoikia\nvastaan ja aateliset huoveineen sekä linnanherra ratsuväkineen seurasi\nhäntä kuin saattoväki, totellen hänen käskyjään.\n\nTällä retkellä oli Maunu-piispa nyt sydän-Hämeessä, majaillen\nVesilahden pappilassa, johon hän edellisenä iltana oli lännestä päin\najanut. Hänen tuumansa oli ollut rohkea; helposti se olisi pettää\nvoinut, sillä liian kiihkoisina olivat nyt vastakkain nuo eri ainekset,\nherrat ja talonpojat, joiden välinen juopa muutenkin oli niin syvä.\nMutta Maunu oli tuntenut voimansa. Piispallisella arvollaan ja sanansa\nmahdilla hän oli jo Satakunnassa riisunut aseet hurjistuneilta\nhiihtäjiltä eivätkä kiukkuiset aatelisherrat olleet haarniskaväellään\npäässeet hyökkäämään talonpoikain taloihin, heidät orjikseen\nmasentaakseen. Siellä Satakunnassa oli hänen avukseen kyllä ehtinyt\ntalonpoikain hatara johto ja hajanainen järjestys, mutta olipa hän heti\neilen hämäläisten kapinaleirillekin saavuttuaan huomannut, että rauhan\nsanalla saa senkin taipumaan. Hänen neuvoaan totellen oli\nVesilahdellakin suksimiesten joukko rauhallisesti asettunut viereiseen\nkylään odottamaan huomisaamua, joksi piispa oli sen puheilleen\nkutsunut, kyselläkseen sen valituksia ja luvaten sille turvallisen\nolon.\n\nPäivän valkenemista ja rauhankäräjäin alkamista piispa nyt aamutuulia\nodotteli Vesilahden pappilassa, Hän oli tapansa mukaan ani varhain\nnoussut vuoteeltaan ja istuskeli nyt papin nahkoitetussa nojatuolissa\nmietteisiinsä vaipuneena, ottamatta osaa seurueensa tarinoihin. Hän\nharkitsi siinä niitä havaintojaan, joita hän taas tällä retkellään oli\ntehnyt kansan elämästä ja sen suhteesta läänitysherroihinsa ja\nvirkamiehiinsä. Syynä tuohon välien kireyteen, voutien ryöstöihin,\nkansan katkeruuteen, on isoksi osaksi hallituksen kaukaisuus ja\nheikkous, päätteli hän. Se ei voi arvostella, minkä verran rasituksia\nköyhä kansa kestää, sen käsivarsi ei ulotu tänne asti hillitsemään\nvirkamiesten vallattomuutta, pitäisi olla itse maassa täällä voimakas\nhallituskeskus... Ja siitä vanhan piispan mieleen muistuivat ne suuret\ntuumat, joita eräällä hänen suurella edeltäjällään, Tuomas-piispalla,\noli ollut: luoda Suomen itsenäinen, hyvin järjestetty kirkkovaltio,\njonka kohtaloita, niin hengellisiä kuin maallisia, johtaisi yksi\nkäsi... Tuomas-piispan rohkea unelma suuresta pohjoisesta\npiispanvaltakunnasta oli taittunut, särkynyt Nevajoen veriseen\ntappeluun jo puolitoista vuosisataa sitten. Mutta Maunu-piispa tunsi\ntällä aamuhetkellä, että jos se silloin olisi toteutunut, voisi hänkin\nnyt Turun ruhtinaspiispana ehkä hallita tätä kotoista kansaansa niin,\nettä se tuntisi itsensä onnellisemmaksi ja kohtaloonsa tyytyväisemmäksi\nkuin nyt...\n\n-- Vanitas vanitatum...! -- Näin huoahtaen keskeytti piispa\najatuksenlentonsa, karkoitti mielestään turhat suuruudenmietteet ja\nkysyi, seurueensa puoleen kääntyen:\n\n-- Eikö siellä ulkona jo kohta päivä valkene?\n\n-- Vielä on aamu pimeä, vastasi hänen kotikappalaisensa, ovea raottaen.\n\n-- Mutta lähetetään jo joku tiedustamaan, miten ovat Hämeen miehet\nyönsä viettäneet mäen takaisessa kylässä, vieläkö siellä on rauha\nmielissä. Käske Henrikki-teini tänne.\n\nPiispa oli retkelle lähtiessään ottanut mukaansa, asemiehekseen ja\nkirjurikseen, nuoren Heino-teinin, jonka vilkkaaseen luontoon hän oli\nmieltynyt. Ja kun Heino nyt väentuvasta piispan eteen saapui, virkkoi\ntämä hänelle:\n\n-- Käy ilmoittamassa hämäläisille Mäkisalon taloihin, että he joka\npitäjän puolesta valitsevat pari valistunutta talonpoikaa, jotka heidän\nvalituksensa täällä esittävät. Nämä miehet tulkoot heti päivän\nvaljettua pappilaan, ja saa tänne muukin väki tulla.\n\nMutta ennenkuin Heino ennätti tuvasta lähteä, kuului kovaa rymyä\novelta, ja sisään työntyi lumisena ja parta kuurassa roteva Ille-herra,\nja hänen perässään joukko muita aatelisherroja. Jaakko Ille oli juuri,\njoukkonsa edellä ratsastaen, saapunut Nokialta, ja hän ryntäsi nyt\nverekseltään piispalle kertomaan talonpoikaisjoukon viimeisestä\nryöstömatkasta ja kahakasta kosken partaalla. Hän olisi kyllä voinut\najaa koskeen koko kapinajoukon, kehui hän, mutta piispan käskyä\ntotellen oli hän tuonut sen vankina tänne, täällä oli ryöstäjäin toki\nrangaistuksensa saatava. Ja toiset aatelisherrat, joiden mielestä tämä\ntalonpoikain ilkivaltaisuus taas todisti ankarampain toimenpiteiden\ntarpeellisuutta, säestivät lumisen ritarin puheita. Heinokin jäi siihen\nkuuntelemaan, kuinka Turun linnanherra, vanha Hannu Kröpelin,\nmiekkaansa kalistellen kävi piispalle selittämään:\n\n-- Sellaista on se väki, jonka kanssa teidän pyhyytenne uskoo\nsovinnollisten neuvottelujen kautta tuloksiin päästävän! Ryöstäjiä he\novat ja kapinoitsijoita, heidänkö valituksiaan tässä taas ruvettaisiin\nkuuntelemaan! Ei, kuria he tarvitsevat ja aseväen komentoa. Parisataa\nratsumiestä talonpoikain niskaan Mäkisaloon, siinä on heille\nneuvottelua kylliksi, ja siihen loppuu väleen kapina!\n\nEi ollut Hannu-herra kovin sotaisen näköinen tepastellessaan siinä\nhajalla reisin suurissa sudennahkaturkeissa ja poronkoipikallokkaissa.\nMutta hän olisi silti tahtonut veriin masentaa nuo talonpojat, jotka\nkapinansa syyksi väittivät hänen, Hannun, liikaa veronottoa, ja joiden\npuolta hänestä piispa suotta piti. Ja hän tiesi toisten aatelisherrain\nvilkkaasti kannattavan hänen kostoaikeitaan. Polttaneet olivat\ntalonpojat kartanon Pohjois-Suomen laamannikunnan laamannilta Henrikki\nKlaunpoika Djekniltä ja siitä oli nyt kiihkomielisenä tämäkin muuten\nkyllä rauhallinen, ulkomailla oppia ja sivistystä saanut mies. Maskun\nkihlakunnan tuomarin Pietari Karpalaisen oli täytynyt yösydännä lähteä\npakosalle pakkaseen kartanostaan, ja hän kantoi siitä nyt koston\nkiukkua talonpoikia kohtaan. Samoin oli laita Hannu Pietarinpojan,\nLepaan herran, joka keikarimies tällä sotaisella retkelläkin komeili\nFlanderin verassa ja hohtavissa hopeasoljissa; samoin Hartikka Garpin,\njonka pullealle varrelle miekkavyö ei oikein hyvin soveltunut, ja\nmonien muiden. Mutta tulisimpana kaikista ärhenti Hannu-herran\nkintereillä nuori 18-vuotias Klaus Kurki, joka oli pukeutunut\nrautahaarniskoihin, vaikka ne vielä hänen hennolla vartalollaan\nväljiltä tuntuivatkin. Isänsä, vanhan Jaakko Kurjen, kanssa oli hänen\ntäytynyt suinpäin Laukon kartanosta paeta kymmeniä peninkulmia\nkuohumistilassa olevan maakunnan halki Turkuun, jonne isä nyt oli\nsairaaksi jäänyt, mutta josta nuori Klaus oli palannut muka\nalustalaisiaan kurittamaan. Hän oli jo eilen iltamyöhällä ratsastanut\nLaukkoon, nähnyt sen ryöstettynä ja autiona, ja hänen intohimoiset\nsilmänsä säteilivät sydäntynyttä kiukkua, kun hän Hannu-herran puheen\nrohkaisemana intoili:\n\n-- Laukonkin ovat talonpojat tyhjäksi ryöstäneet, hyvityksen minä siitä\nvaadin isäni nimessä. Ja minä sen otan tämän miekkani terällä!\n\nJa rauhallinen Klaus Henrikinpoikakin virkkoi, piispan puoleen\nkääntyen:\n\n-- Niin, kurin tarvitsevat talonpojat, iltikseen ei heidän voi sallia\npolttaa ja ryöstää, muutoin loppuu heiltä pian kaikki kunnioitus\nesivaltaa kohtaan.\n\nMutta vanha piispa pysyi tyynenä tämän kannuksiaan kalistavan\naatelisjoukon keskessä ja virkkoi tuokion kuluttua vain heitä\nrauhoitellen:\n\n-- Tutkitaan asia, syylliset saakoot rangaistuksensa täällä niinkuin\nSatakunnassakin, ennen kaikkea johtajat. -- Ja Jaakko-herran puoleen\nkääntyen kysyi piispa: -- Nokian ryöstäjät ovat siis vangitut?\n\n-- Viittä heistä tuodaan tänne parastaikaa kahleissa, muille ei nuoria\nriittänyt, vastasi Ille.\n\n-- Heidät siis käräjillä tutkitaan ja tuomitaan.\n\nTähän piispan liian lempeään päätökseen ei kuitenkaan Hannu-herra\nvieläkään tahtonut tyytyä. Hän kiukkuili yhä toisten herrain\nsäestämänä:\n\n-- Mitä käräjistä, kapinoitsijoista on ennenkin tehty lyhyt juttu, --\nniin tehtäköön nytkin!\n\nMutta piispavanhus ei sitä väittelyä enää jatkanut. Hän iski toraa vaan\nlinnanherraan kylmän katseen, joka tämän kohta vaikenemaan saattoi, ja\nuudisti rauhallisesti:\n\n-- Syylliset tuomitaan, villitsijät rangaistaan, syyttömiä ei! Tässä\nhuoneessa saatte pian valituksianne esittää, mutta talonpojat saakoot\nsen myöskin tehdä. -- Henrikki Tuomaanpoika, käy, vie Hämeen miehille\nne viestit, jotka sinulle vietäviksi annoin. --\n\nTätä piispan viestiä viemästä palasi Heino mäentakaisesta kylästä sinä\nhämäränä aamuhetkenä, jolloin hän yhtäkkiä aavistamattaan tapasi\nVesilahden kirkkotiellä kasvinveljensä ja orpanansa, Laurin, jota hän\nei lähes kahteen vuoteen ollut nähnyt ja jota hän ei suinkaan ollut\nodottanut tapaavansa kapinarahvaan joukossa Pyhäjärven vesistöjen\nvarsilla. Kauan seisoivat siinä lumisella tantereella nuoret\nkasvinkumppalit, ensi sanat vaihdettuaan, ääneti vastakkain,\nhämmästyksestä mykkinä molemmat. Kuumana höyrysi hengitys\npakkasessa, jäätyen niin asemiehen verkakaulukselle kuin talonpojan\nlammasnahkoihin, mutta sanakin tuntui jäätyneen suuhun molemmilta.\nHeinolle se asema kumminkin ensiksi rupesi selvenemään, hän virkkoi,\norpanansa kysymykseen vastaamatta:\n\n-- Vai on teitä miehiä täällä Päijänteen takaakin, -- sinä kuljet kai\nukon matkassa?\n\n-- Ukonko, matki Lauri verkalleen, -- etkö tiedä, ukko kaatui jo toissa\nkesänä kalajärvillä?\n\n-- Kaatuiko ukkokin, kuulin sinne miehiä jääneen. Entä äiti, vieläkö\nhän elää, kaipaako minua?\n\n-- Harvoin puhuu, enemmän itsekseen kaivannee. -- Mutta Lauria vaivasi\neniten se asia, josta hän jo äsken oli ensi kysymyksensä tehnyt, joka\nHeinolta oli vastaamatta jäänyt, -- siihen hän taas palasi: -- Me\nkuulimme sinun teininä kulkeneen, emme tienneet sinun palvelevan linnan\nhuovina, miekkaniekkana.\n\nNuhdetta oli noissa Laurin sanoissa, sen oivalsi Heino heti. Vilkaisten\nlyhyttä asemiehen miekkaansa, joka hänen vyöllään riippui, vastasi hän:\n\n-- En ole linnan väkeä, kuljen piispan seurueessa, hän minut mukaansa\notti. Mutta entä sinä, yksinkö olet Karmalasta kapinaväessä?\n\n-- Yksin -- en. Isäsi on täällä ja veljesi.\n\n-- Isäkö, mitä hän täällä, mikä liikutti hänet havupölkyn äärestä?\n\n-- Etpä näy tietävän, mitä täällä on viime aikoina koettu, -- isääsikin\nlöivät voudit hänen omalla pihallaan.\n\n-- Vai löivät...\n\nVarsin outo oli todellakin Heinolle se ilmakehä, jossa Laurin ajatukset\nnäkyivät liikkuvan, ja nyt hänelle vasta ikäänkuin hämärästi rupesi\nselvenemään, että he seisoivat siinä vastakkain edustaen eri leirejä,\ntoisilleen vihamielisiä joukkoja, vaikkei hän vielä voinut tarkemmin\ntajuta, miten tämä oli tapahtunut. Ja kun Lauri häneltä kärsimätönnä\nuteli, milloin huovijoukko oli Vesilahdelle tullut, mihin Hämeen miehet\nolivat huvenneet ja mitä nyt oli tekeillä, niin Heino hänelle lyhyesti\nvastaukset antoi, mutta hänen ajatuksensa pyörivät aina vain siinä\nihmeellisessä seikassa, että hän nyt kuului joukkoon, jota vastaan\nhänen oman kotinsa väki oli aseissa kulkenut. Ja taas hän virkkoi:\n\n-- Mutta en nähnyt isää hämäläisten joukossa Mäkisalossa, josta juuri\nkävin miehiä kutsumassa piispan puheille, -- missä hän on?\n\nLauri vitkasteli tuokion vastatessaan:\n\n-- Isäsi on tuossa talossa. -- Ja hän viittasi kädellään viereistä\ntaloa, johon ratsumiehet äsken olivat vankinsa kuljettaneet.\n\n-- Tuossako? Mutta siellähän majailevat huovit. Kuule -- mitä hän\nsiellä?\n\nSilloin Lauri kertoi orpanalleen koko sen eilisen hiihtoretken\nPirkkalaan ja sen lyhyen ja surullisen lopun. Siksi on nyt köysiin\nkytkettynä siellä Karmalan isäntäkin, siksi hän itse huovien unohtamana\nseisoo autiolla tiellä...\n\nVakavaksi oli Heino käynyt tuota Laurin kertomusta kuunnellessaan.\nHän muisti äskeisen kohtauksen pappilan tuvassa, aatelisherrain\nkostonhaluisen kiukun ja piispan luvan, että syylliset ja johtajat\nrangaistaan. Eipä hän kovin hellästi ollut ankaraa isäänsä näinä\nvuosina muistellut, mutta häntä puistatti sittenkin ajatus, että hän\nehkä pian saisi nähdä isänsä muitten kapinanjohtajain joukossa\nroikkuvan hirsipuussa Turun Vartiovuoren laella. Ja hän virkahti\npuolittain itsekseen:\n\n-- Isäkin ryöstömatkalla tavattu!\n\nSe huudahdus pisti terävästi Lauriin ja purevasti hän tokaisi:\n\n-- Loppuu se kerran luonto talonpojaltakin!\n\nSiihen ei Heino pystynyt mitään vastaamaan. Kankeammin lähti\nkasvinveljesten tarina luistamaan, he tunsivat molemmat, että vanhat\nveljestenvälit eivät enää olleet entisellään, nuo eri leirit heitä\nerottivat. Ja tuokion kuluttua he jo erosivatkin, Lauri rientääkseen\nhämäläisten luo mäentakaiseen kylään, Heino tekemään piispalle tiliä\nkäynnistään kapinaväen yötulilla. Aamu rupesikin vihdoin valkenemaan,\nidän kylmällä taivaanrannalla jo hattarat hienosti ruskottivat, ja\nkirkonmäelläkin saivat huurteiset puut vaalean punan, -- pian oli\nkäräjäin aika alkaa.\n\nMutta kiirehtiessään ylös pappilanmäelle tunsi Heino outoa\nrauhattomuutta mielessään. Teinien iloisessa parvessa oli hän jo kauan\ntottunut elämään omaa huoletonta elämäänsä erillään kotiväestään ja\nheidän harrastuksistaan, menemään, minne virta vei... Nyt viskasivat\nyhtäkkiä nuo Laurin viestit hänen eteensä joukon vakavia kysymyksiä,\njoiden parissa hänen mietteensä jäivät myllertämään, ristiriitoja,\njoihin hänen tunteensa sekaantuivat. Hän kulkee täällä asemiehen\nverassa -- ja hänen isänsä on köysissä huovien majatalossa...! Heino\npysähtyi äkkiä kävelystään, seisoi hetken pääsemättä edes tai taakse,\nja pyörähti vihdoin ympäri, juosten oiustietä siihen taloon, jossa\nvangitut talonpojat olivat. Ometan ovella seisoi siellä viluinen huovi\nvartijana, ja hänelle Heino lausui:\n\n-- Minulla on viesti vangeille.\n\nHuovi tunsi piispanmiehen ja vastasi:\n\n-- Vie, ja vaikka veisit vartioitavat mukanasi piispalle, en tuota\nsurisi tässä pakkasessa...\n\nHeino potkaisi pönkän ovelta ja astui kolkkoon, pimeään navettaan,\njonka parissa soimessa puolikymmentä miestä maata retkotti -- sinne\nolivat Illen huovit vankinsa viskanneet. Miehet nukkuivat ja heräilivät\nvasta verkalleen, kun valoa ja pakkasta tunkeusi ovesta. Heino tunsi\nisänsä ankarat, luisevat piirteet, joita hän niin monesti oli peläten\nkarttanut, ja virkkoi hiljaa:\n\n-- Isä!\n\nMiehet katsoivat kummissaan nuorta miekkamiestä, mutta vastausta ei\njoukosta kuulunut. Vasta kun Heino uudelleen isänsä nimen mainitsi,\nkohosi Tuomas ryntäilleen pahnoilta, ja nyt Heino melkein säikähti\nhänet tarkemmin nähdessään. Verestävissä silmissä oli vihainen tuli, ja\nlianmustilla kasvoilla oli kuin jähmettynyttä raivoa. Sitä ei Heino\nentuudestaan tuntenut, hän ei tiennyt tuon uuden tulen palaneen isänsä\nsilmässä siitä päivästä asti, jolloin hänet Hollolan vouti pieksätti.\nJa melkein arkana hän nyt kuiskasi:\n\n-- Pakene, isä, vielä pääset, ennenkuin sinut herrat hirttävät.\n\nMutta pahnoilla makaavalta mieheltä, joka oli yhä kiukustuneempana\nkatsellut asemiehen puvussa komeilevaa karkuripoikaansa, jonka hän nyt\nnäin odottamattaan näki, pääsi karkea, katkera nauru:\n\n-- Hirttäkööt, pankoot sinut, huovipenikan, silmukkaa vetämään! Mene\nherrojesi pariin, täällä ovat talonpoikain pahnat.\n\nIlkkuva nauru säesti soimesta sydämistyneen talonpojan sanoja, ja\nnolona, mieleltään vielä äskeistään murheellisempana, peräysi Heino\npois ovelle. Hän tunsi ikäänkuin puristusta rinnassaan, häpeän punan\nhän poskillaan tunsi ja käveli nopeasti poispäin, estääkseen itkun\nkurkkuunsa tunkeutumasta. Eikä hän kiireellä poistuessaan huomannut --\neikä huomannut sitä kylmissään käsiään takova vahtisoturikaan, -- että\nhänen jäljestään ovesta livahti ulos mies, joka nuolena nurkan taa\npuikahti ja sille tielleen hävisi. Mutta se pakenija ei ollut Karmalan\nTuomas, se oli tuo aina valpas ja vikkelä Tuiran Vilppu, joka jo oli\ntuntenut nuoran kaulaansa kiristävän ja siksi nyt oven raosta luiskahti\nkuin silmukasta irti ulos avaraan maailmaan. -- --\n\nPappilan tupaan kertyi jo parhaillaan vakavanaamaisia talonpoikia, kun\nHeino sinne ehti ja kirjuripöydän luo hiipi. Epäilevin, harhailevin\nkatsein he siinä seisoivat, pappien ja asemiesten hääriessä heidän\nympärillään, mutta lujaa päättäväisyyttä ja heltiämätöntä tarmoa\nkertoivat heidän värähtämättömät kasvonsa. Tiheänä parvena he siinä\nseisoivat, mutta vielä sankempi parvi seisoi keihäittensä varassa\nulkona. He olivat päättäneet, että asiataan perille ajamatta he eivät\njättäydy noiden herrojen armoille, jotka heitä nyt luimistelivat\nvihaisin silmäyksin kypäräsuojustensa takaa, -- piispan sanaan he\nluottivat, mutta lujina he olivat vannoneet asiansa puolesta\nseisovansa, tuli mikä tuli.\n\nJo astuikin piispa papin sisähuoneesta tupaan ja tervehti vakavana\ntuota kovapiirteistä rahvasta. Hänen äänensä soi tyynenä mutta samalla\nankarana, kun hän aluksi kävi talonpojille osoittamaan, kuinka suuren\nrikoksen he olivat tehneet sekä maallista että hengellistä esivaltaa\nvastaan, nostaessaan kätensä korkeata ruunua ja sen edustajia kohtaan.\nEsivalta on Jumalasta, huusi hän, ken miekkaan ryhtyy, se on tuomittu\nmiekkaan hukkumaan. Mutta taas hän lauhkeammalla äänellä käski\ntalonpoikain kertoa, mikä heidät oli eksyttänyt, mitä he valittavat.\n\nSilloin purkausi esiin vakavasta parvesta valitusten tuikea tulva.\nTäysi oli talonpoikain sydän, kauan he olivat kaivanneet tilaisuutta\nesittää ruunun edustajille kärsimyksiään ja katkeruuttaan. Vuorotellen\npuhuivat nyt eri pitäjäin vanhimmat luottamusmiehet, peittelemättä he\nkuvasivat voutien kaikki omavaltaisuudet, liiat verot ja luvattomat\nkannot. Joka kulmalta olivat valitukset ylimalkaan samat: kansa nääntyy\nverotaakan alle, kato ja tulvat eivät jätä mistä elää, millä sitten\nlapsesi ruokit, millä kylvät kaskesi, millä tyydytät täyttymättömät\nvoudit...\n\nPiispa antoi talonpoikain vapaasti puhua ja hillitsi aatelisherrain\nkärsimättömän kiukun, kun nämä olkapäitään kohautellen yrittivät\nkatkaista nuo pitkät ruikutukset. Hän tunsi ankaran totuuden huokuvan\nkiusautuneiden talonpoikain sanoista, ja kun viimeisen pitäjän puhemies\noli vaiennut, lupasi hän vakavasti käyttää kaiken vaikutuksensa,\nhankkiakseen hallitukselta talonpojille siedettävämmät vero-olot. Mutta\nsilloin ei enää Turun kiukkuinen linnanherra voinut sappeaan salata:\n\n-- Hyvä on, karjaisi hän, -- mutta lienee näillä käräjillä toki\ntoinenkin asia. Kuka maksaa Laukon ryöstön, kuka Pirkkalan voudin\nrosvotut tavarat, missä ovat näiden ruikuttajain joukossa ne, jotka\ntaloja ovat polttaneet -- tutkittakoonpa sekin asia!\n\nTalonpojat vaikenivat, mutta ääneensä kävivät nyt aatelisherrat\nkuvailemaan talonpoikain väkivallantöitä. Ja ennen kaikkea he kävivät\nkapinan johtajia tiukkaamaan, heidät he ainakin tahtoivat saada\nkäsiinsä, joskin piispa pyrki talonpoikaisjoukot liialla lempeydellään\nvapauttamaan. He tiesivät jo voudeiltaan, että varsinkin eräs\nVilppu-niminen mies Jämsänjoelta oli Hämeen talonpoikia kapinaan\nyllyttänyt, ja hänet he nimenomaan tahtoivat rangaistavakseen, muille\npeloitukseksi. Eivätkä talonpojatkaan voineet kieltää Vilpun heidän\njohtajanaan olleen.\n\n-- Siis tuotakoot vangit saapuville, virkahti piispa käskevällä\näänellä. -- Mitä väkivaltaisuutta yksityiset talonpojat ovat tehneet,\nse tutkittakoon sitten kevätkäräjillä, kiihoittajat kuulustellaan nyt\nheti.\n\nSyntyi vilkasta liikettä käräjätuvassa. Talonpojat kävivät\nlevottomiksi, neuvotellen, saattoivatko he näinikään etumiehensä\nuhrata. Mutta aateliset odottivat uteliaina saadakseen nähdä\nkapinanjohtajan ja hänen apumiehensä.\n\nHetkisen kuluttua toivatkin jo huovit neljä miestä, käsistään köysiin\nkytkettyinä, piispan eteen, joka virkkoi:\n\n-- Filippus Tuira Jämsästä, astu ensimmäisenä esiin!\n\nVangeista ei yksikään liikahtanut. Talonpojat katsoivat kummissaan\ntoisiaan, mutta kovaäänisiksi kävivät aatelisherrat, kun pian selvisi,\nettä Nokialla tavattu kapinanjohtaja ei ollutkaan enää vangittujen\njoukossa. He ahdistelivat vartijoita, huovit syyttelivät toisiaan ja\ntalonpoikia ja Hannu herra kysyi jo pisteliäästi piispalta, vieläkö hän\nnytkin neuvottelee tällaisten kujeilijain kanssa. Vihdoin selvisi, että\nVilppu oli karannut silloin, kun piispan asemies oli vankien luona\nkäynyt.\n\n-- Kuka asemiehistäni? kysyi piispa kummissaan.\n\nKalpeana nousi silloin Heino kirjuripöydästä ja tunnusti vankeja\npuhuttelemassa käyneensä, mutta kielsi ketään vapaaksi laskeneensa.\n\nHerrat häiläsivät harmistuneina, syytellen petturiksi teiniä, jonka\npiispa oli armoihinsa ottanut. Tiukkaan katseli Heinoa nyt piispakin,\nkysyen:\n\n-- Yksin kävit vankien luona, -- mitä varten? Selitä!\n\nÄäneti seisoi Heino vielä hetken tuijottavan miesjoukon ympäröimänä.\nHelppo ei ollut hänen siinä ruveta kertomaan asiataan kotipuolensa\ntalonpojille eikä tuttavilleen Turun huoveille, hän tunsi asemansa\nnäiden vihamielisten joukkojen välissä vielä kahta kierommaksi kuin\naamulla orpanaansa puhutellessaan. Arasti hän katseli Lauria, jonka\nsilmät ovensuusta melkein ilkkuvan näyttivät, ja sitten taas piispaa.\nMutta käskevä oli piispan katse, vastata hänen täytyi.\n\n-- Kävin isääni tapaamassa, virkkoi Heino hiljaa.\n\n-- Isääsi? matki piispa hämmästyneenä. -- Isäsi on siis noiden\nvangittujen joukossa?\n\nHeino vain päätään nyökäytti. Mutta mielenkiinnolla jatkoi piispa:\n\n-- Kuka noista on isäsi, näytä hänet minulle!\n\nAroin askelin astui Heino lattian poikki isänsä luo, jonka silmässä yhä\npaloi tuo samainen raivon ilme ja joka, pitäjäläisiään häveten, nyt\nhalveksuen nuorukaista katseli. Heino tunsi, kuinka kotoisten\ntalonpoikain katseet häntä polttivat, ja kuuli aatelisherrain ilkkuvan\nnaurun. Mutta piispa kääntyi vangitun Tuomaan puoleen ja kysyi:\n\n-- Hän on siis poikasi, tämä nuori teini?\n\nÄäni kurahteli Tuomaan kurkussa, kun hän vastata yritti, ja vasta\nkarjaisemalla hänestä sanat lähtivät:\n\n-- Minun lienee siittämäni, kakara, mutta meidän miehiä hän ei enää\nole. Kotoaan karkasi, työtä pakoon lähti, hulttio, herrain penikaksi\nheittäysi, nyt jo kansan kurittajana kulkee...\n\nPiispaa ei se isän raaka tuomio miellyttänyt, hän keskeytti Tuomaan\npuheen nuhtelevalla äänellä:\n\n-- Ei ole poikasi pilassa silti, jos hän on oppia saanut, siksi et\nhäntä hylkiä saa.\n\nMutta kiihtyneestä talonpojasta lähtivät nyt sanat torvenaan:\n\n-- Pilassa hän on, heimonsa häpäisi, mätämuna. Ei riitä herroille se,\nettä talonpojan alastomaksi nylkevät ja leivän perheeltä vievät, --\nvielä lapsenikin vetivät herraksi laumaansa. Mutta sillä pojalla ei ole\nenää asiaa Karmalan maille, luotani kiroon tuon käenpojan, joka\npesässäni kasvoi...\n\nVakaviksi olivat käyneet talonpojat ankaran isän puhuessa, vaiennut oli\naatelistenkin nauru. He tunsivat noista kovista sanoista sen syvän\nkuilun, joka vallitsi näiden kahden kansanaineksen välillä, oivalsivat,\nettä leppymätön on talonpoikain viha. Surumielisenä nojasi vanha\npiispakin päänsä käteensä, hän kauhistui tuon kuilun syvyyttä, joka\nnoin armotta verisiteetkin katkoi.\n\n-- Olet raivostunut, mies, vaikene! lausui hän Tuomaalle ja kävi sitten\nalakuloisena jatkamaan toimitustaan ja vankeja vastaan tehtyjä\nsyytöksiä kuulustelemaan. Heidät määrättiin Turkuun vietäviksi ja\nVilppu julistettiin rauhattomaksi mieheksi, joka oli vangittava missä\ntavataan.\n\nHeino oli sillä välin päässyt vetäytymään asemiesten siimekseen ja\nhetken kuluttua hän miesjoukkojen taitse hiipi ulos. Hänen päänsä\nkohisi, hänen rintansa aaltoili; hän ei olisi tahtonut katkaista\nvälejään heimonsa kanssa, mutta muut ne katkaisivat... Hyvä, siis\nkatketkoot! -- Taas tunsi hän suonissaan uhkuvaa uhmaa, ja kun hän\nhetken kuluttua ovella tapasi Laurin, jonka silmästä hän nyt sääliä\nluki, niin kylmä ja vieras oli hänen vastasilmäyksensä ja sydän\nkivettyneenä hän orpanalleen virkkoi:\n\n-- Sinä saat nyt suuremman perintö-osan Karmalasta, nauti onneksesi!\n\n-- Etkö aio siis enää kotiin palata? kysyi Lauri.\n\n-- Isähän sen kielsi, -- täytyy kai tästä siis tosissaan herraksi\nruveta. Mutta jos joskus vielä Sysikorpeen palaan, niin toista olen\nherraa kuin nyt, ja toisin minua kohdellaankin...\n\nJa hän astui nyt pää kenossa asemiesten riviin pöydän päähän, ritarien\ntaakse.\n\nPappilan tuvassa jatkuivat sillä välin yhä piispankäräjät. Vielä\nviimeisen haikean valituksensa olivat näet talonpojat piispalle\nesittäneet, sen, joka heidän toimeentuloaan raskaimmin painosti:\nerämaa-asiansa. Ja innostuneena oli piispakin taas käynyt tässä asiassa\ntalonpoikain puolesta puhumaan. Hän milteipä nuhteli Turun linnanherraa\nsiitä, ettei tämä ollut aikoinaan tuota rajariitaa selvittämään\npuuttunut. Mutta yli olkansa silloin kopea Hannu-herra julisti, ettei\nhän koko talonpoikain takamaariitaan puutu, ja yksin Djekn-ritarikin,\nPohjois-Suomen laamanni, ivaten talonpoikia neuvoi:\n\n-- Ajakaa tunkeilijat pois jos jaksatte, jos ette, väistykää sieltä\nitse, -- muuta neuvoa en tiedä!\n\nMutta tästä ivasta jo Suopelto suuttui ja avasi sanaisen lippaansa. Hän\nkertoi, kuinka monesti siellä erämaassa oli tappelulla isien oikeuksia\npuolustettu, kuinka paljon miehiä sinne oli kaatunut niissä otteluissa,\nhän huusi ylvästeleville herroille:\n\n-- Tietäkää, herrat: jos ei esivalta, jonka nimessä meiltä veroja ja\nkuria vaaditte, puutu eikä kykene meidän maitamme ryöstäjiltä\nsuojelemaan, niin silloin mekään emme siitä esivallasta mitään tiedä,\nvaikka meidät kaikki köysissä Turkuun vietäneen.\n\nHerrat karahtivat kiukuissaan pystyyn, ja moni talonpoikakin jo\najatteli, että jopa meni viisas Sipikin vipuun. Mutta piispa ei\nmoittinut hänen rohkeita sanojaan, hän nousi päinvastoin lämmenneenä\npöydän päästä ja virkkoi herrojen puoleen kääntyen:\n\n-- Talonpoika on oikeassa, ruunun on huoli pidettävä maakuntarajoista.\nJa jos te hallinnon edustajat ette siihen pysty, niin otan minä kirkon\nja rauhan edustajana tämänkin asian huostaani. -- Ja talonpoikain\npuoleen kääntyen hän jatkoi: -- Kotiinne palatkaa rauhan miehinä\nkorpianne viljelemään. Mutta valitkaa sieltä luotetut erämaantuntijat\najamaan asiatanne Turkuun. Sinne saapuu pian mies, joka sekä tahtoo\nettä kykenee teitä avustamaan, -- kääntykää suoraan marski Kaarlo\nKnuutinpojan puoleen, jolle minäkin asiastanne puhun; hän on lempeä ja\nviisas herra, hän on pitävä huolen, että kerran palaa rauha\nerämaillekin.\n\nTämä piispan lohduttava lupaus valoi käräjäin lopuksi keventävän\nsovinnontunnon talonpoikain raskaisiin mieliin. Kapinan jatkamista ei\najatellut enää kukaan, ja kun talonpojat vielä piispan kehoituksesta\nolivat seuranneet häntä messuun Vesilahden kirkkoon, jossa hän rukoili\nsiunausta rauhalle ja sovinnolle, lähtivät nuo äsken vielä niin\nkiihtyneet ja kovat miehet sovinnollisina ja sulanein mielin piispan\nrauhankäräjiltä. Mutta onnellinen kiilto haaleassa silmässään istui\nvanha piispa vielä samana iltana kuomurekeensä ja lähti seurueensa ja\nlinnan huovien saattamana pitkälle paluumatkalle Turkuun. Hän oli taas\nrauhan apostolina saanut tehdyksi kotoiselle kansalleen uuden\npalveluksen, saanut hillityksi sen kuohahtaneet himot ja estetyksi\nveljessodan ja verenvuodatuksen.\n\nMutta jo ennen kuin piispa rekeensä istui, olivat hämäläisten\ntalonpoikaisjoukot pieninä parvina hajaantuneet Vesilahden kirkolta\nja lähteneet leppoisin mielin hiihtämään kukin taholleen niihin\nPohjois-Hämeen pitäjiin, -- Kangasalle, Lempäälään, Pirkkalaan ja\nPäijänteen varsille --, joista he viikko sitten viha ja kosto\nmielessään olivat nousseet sotaisille suksille.\n\nPitkänä jonona hiihtivät taas Sysikorven miehetkin kaukaista kotiaan\nkohden, hiihtivät vitkaan mäkisiä maita, taivaan peittyessä sakeisiin\npilviin ja tuulen tupruttaessa heidän ympärilleen kuivaa lunta. Tuuli\nkiihtyi pyryksi, se kiersi järvipaikoilla hiihtäjät yhtenäiseen\nhuumaavaan, sakeaan pyörteeseen, niin että mies tuskin edeltäjäänsä\nnäki, vaikka hänen suksenkärkensä toisen kannoilla kalisivat. Mutta\nsakeampi oli mielikin näillä hiihtäjillä kuin muilla. Sinne olivat\nheidän joukostaan jääneet parhaat miehet: suosittu johtaja oli\nhuvennut, ei kukaan tiennyt minne, ja Karmalan nuori Tuomas hiihti\nsiinä miesjoukossa nyt epävarmana ja orpona. Hän oli aina tottunut\nkulkemaan isänsä latua, eikä hän ymmärtänyt oloaan, kun isä nyt oli\npoissa, -- poissa, kulkemassa toisaalle, ehkä viimeistä retkeään...\n\nHarvaan puhuttiin, pitkään taivalta tehtiin. Vasta kun saavuttiin\nsiihen yksinäiseen uudismajaan Päijänteen läntisellä rannalla, jossa\ntulomatkallakin oli yö vietetty, ja siinä puolisen päivää levättiin,\nennenkuin aamulla painuttiin Päijänteen aukeille, vasta silloin aukeni\nherkemmäksi tarinavarasto hiihtäjäin joukossa. Uudistalon väki tiesi\nnäet kertoa, että jo edellisenä päivänä oli siitä yksi Vesilahdelta\npalaavia miehiä hiihtänyt ohi ja laskeutunut suoraan pyryiselle\nPäijänteelle, ja se mies oli ollut Tuiran Vilppu Jämsänjoelta, -- hän\ntunnettiin.\n\n-- Pelastipahan nahkansa vikkelä mies, intoili silloin Suopelto\niloissaan, vaikka hän Vesilahdella olikin toista tuumaa ajanut kuin\nTuira.\n\n-- Ja kyllä sille nyt nahka edelleenkin säilytetään, puheli Lauri taas\nmieleltään reippaampana. -- Kuuluttakoot häntä kirkoissa kuinka paljon\ntahtovat, saamme me sukkelan miehen huoveilta säilymään Sysikorven\nlaidassa. Jos hakija sinnekin tulee, silloin hiihdetään hirvenajoon\nerämaille, sieltä ei vouti suksimiestä ota, sen takaan!\n\n-- Taikka saatetaan mies taipaleiden taa Karjalan maille, -- on siellä\nmaailmaa piillä vainotun miehen.\n\nSe viesti toi taas uuden toivon ja innon alakuloisena palaavaan\nmiesjoukkoon, ja nyt ruvettiin siinä jo vaihtamaan ajatuksia tehdyn\nretken tapahtumista ja merkityksestä ja elämän uusista toiveista.\nSiellä kerrottiin nyt lepäiltäessä talonväelle ja toisilleen\njuomaretkestä Pirkkalaan ja kahakasta kosken partaalla, käräjistä\npappilassa, herrojen kiukusta ja piispan veronhuojennuslupauksesta.\nSiihen lupaukseen kansa luotti, juhlallisesti oli sen vanha kirkon\npäämies antanut suurelle, kokoontuneelle rahvaalle, -- hän oli sanansa\npitänyt talonpojille turvan luvatessaan, ehkä pitää hän tässäkin.\nOnnellisesti oli retki lopultakin päättynyt, niin päätteli Suopellon\nSipi, hyviä uutisia on retkeläisillä kotiin vietävänä. Ja miehet\nrupesivat jo suunnittelemaan, miten he nyt keväämmällä piispan\nkehoituksen mukaan käyvät vanhoilta eräntuntijoilta keräämään tietoja\nentisistä rajapyykeistä erämailla ja todistuksia hämäläisten\nikiaikuisista takamaaoikeuksista ja sitten valitsevat luotetut miehet\nlähtemään sen lempeän Kaarlo-marskin luo eräasiataan ajamaan ja\nrajankäyntiä pyytämään ... sitkeät miehet, jotka eivät kesken\npalaakaan, kun kerran asialle lähtevät.\n\nRohkealla mielellä ja hyvin toivein miehet niitä vastaisia hankkeitaan\nsuunnittelivat. Laurikin otti innostuneena osaa näihin vanhempain\nmiesten suunnitelmiin, kuvaillen muita vilkkaamminkin, kuinka siitä\neläminen taas varmenee, kun saadaan rajat takamaille ja rauha\nnaapuriheimon kanssa. Eivätpä sitä muut arvanneet, ja tuskin tajusi\nLauri selvästi itsekään, että hänellä siihen intoonsa oli omat\nerityisetkin virikkeensä, toivo saada kerran rauhan miehenä käydä\nsavolaisten luo, kysymään sinihelmaista neitosta, jonka kuva niin\nkotoisissa askareissa kuin pitkillä pyyntiretkillä yhä vain usein hänen\nmielessään asui... Mutta toiset ihailivat sitä Laurin intoa ja\nvirkkoivat:\n\n-- Siinä taitaa olla yksi mies marskin puheille lähtemään ... no, hänpä\nonkin jo nuoresta asti erämies ollut ja on Erä-ukon innon perijä...\n\nEheäksi iloksi olisi toivehikas mieli sulanut Sysikorven miehiltä,\nellei olisi ollut se yksi huoli ja suru, joka vielä kaikkia painoi,\nmutta jota he mainita välttivät. Siinähän jökötti pirtin nurkassa\ntoisten tarinoidessa murheen murtamana ääneti Karmalan poika-Tuomas,\npyyhkäisten aina toisinaan hihallaan verestävää silmäänsä. Tallella\nolivat siinä muitten talojen isännät, reippaina he kulkivat taas\nkotisalojaan kohti... Karmalan isäntä se vain toisaalle kulki...\n\n-- Liian synkästi se Tuomas Heino-poikansa kirosi, virkkoi illan suussa\nSuopelto kuitenkin pakinan sekaan. -- Käräjillä kerrottiin, että poika\nolisi laskenut isänsä huovien ometasta pakosalle, mutta Tuomas oli vain\nkiukkuaan kähissyt eikä lähtenyt.\n\n-- Se ei herroja suvussaan suvaitse, vastasi Pilvenperä, -- eikä niitä\ntaidettaisi meilläkään kärsiä.\n\n-- En heitä rakasta minäkään, myönsi Sipi, -- mutta sydäntä tuntui\nHeinolla vielä olevan, ei ollut hän hylännyt isäänsä, niinkuin isä\npoikansa.\n\nHe eivät osanneet mitään hyvää isä-Tuomaan kohtalosta toivoa, kovin\nolivat olleet kostonjanoisia herrat, ja piispankin hän oli suututtanut.\nJa vaikka miehet koettivat surevaa poikaa vielä lohduttaa, kuvaillen,\nettä eihän se Tuomas toki mitään kuolemansyntiä ollut tehnyt, ehkä se\nsieltä vielä pelastuu, niin he eivät uskoneet niihin lohdutuksiinsa\nitsekään, ja tämä oka se yksin jäi karmimaan heidän mieltänsä ja pani\nheidät masentuneina ajattelemaan kotikyliinsä palaamista.\n\nMutta kun miehet siinä uudismökissä päivän tuiskusta levättyään ja\nillallisen syötyään makuulleen hankkiusivat lämpöisen pirtin\npermannolle, silloin kuului yhtäkkiä rymyä pihalta; vielä yksi mies\nkuului sauvansa kinokseen iskevän ja kolisten pimeässä eteisessä oven\nkääkkää hakevan. Mikähän lie matkamies...? Tuli oli liedestä jo\nsammunut, ainoastaan päre paloi seinänraossa, valuttaen pitkää\nkarstaansa ja valaisten hämärästi nokisen tuvan. Jo työntyi pirttiin\nlumenpeittoinen mies, seisoi siinä ovella karistellen jääpuikkoja\nharvasta parrastaan ja turkinkauluksestaan... Makaavat miehet katsoivat\ntunteakseen tuota kumaraa kulkijaa mutta katveesta, uunin kupeelta,\nponnahti kuin ammuttuna makuusijaltaan pikku-Tuomas ja syöksyi tulijaa\nvastaan:\n\n-- Isä, te pääsitte pakoon!\n\nSilloin tunsivat toisetkin Karmalan juron raatajan, joka verkalleen\nkehitteli villavyötään lumisen turkkinsa ympäriltä ja siristi tuohuksen\nvaloa. He huudahtivat:\n\n-- Ilmi elävänä siinä on huovien vanki. Millä ihmeellä pääsit heidän\nkynsistään, miten Turun hirsinuorilta säästyit?\n\nMutta Tuomaalla ei ollut kiirettä vastata noihin moniin, pirtin eri\nseinämiltä sateleviin kysymyksiin. Vasta harvakseen ja melkein\nvältellen hän puhui:\n\n-- Huimasti hiihdin tavatakseni teidät vielä tältä puolen Päijänteen,\n-- tapasinpahan!\n\n-- Mutta miten sinä hiihtämään pääsit?\n\n-- Eivät näkyneet huovit huolivan minusta. Mukaansa kyllä jo ottivat,\nmutta ensi syöttöpaikassa he köydet ranteestani hellittivät ja\nsanoivat: mene!\n\n-- Etkä sinä vitkastellut! Mutta sanoivatko huovit, kenen käskystä he\nsinut irti laskivat?\n\n-- Piispan käskystä, sanoivat. -- Oli kuin Tuomas-äijä tuon kysymyksen\ntakaa olisi vainunnut muutakin ajatusta, kuin minkä se sisälsi, jotakin\nepäilystä, jota hän itsekin oli hiihtäessään hautonut. Hän katsoi\nterävästi kysyjää ja virkkoi: -- Miksi niin?\n\n-- Ilman vain. Ehkäpä jo ennättivät huomata, että et sinä Tuomas mikään\njohtomies ollutkaan etkä tuumain keksijä!\n\nHilpeään nauruun hellitti se pila makaavat matkamiehet, eikä Tuomaskaan\nnäkynyt sitä pistosta pahakseen panevan. Ja Suopellon Sipi virkkoi taas\nkotvasen kuluttua:\n\n-- Eiköhän lie sittenkin Heino-poikasi ansiota tämä vapautesi, vaikka\nhänet niin kylmästi kirosit. Se poika näkyi olevan hyvissä väleissä\npiispan kanssa.\n\nSuuttumusta, miltei kauhua näkyi se sana yhtäkkiä ajavan Tuomaan\nluiseville kasvoille, hänen silmänsä seisahtuivat ikäänkuin\ntuijottamaan, eikä hän kotvaan aikaan mitään virkkanut. Käheästi hän\nsitten lausui:\n\n-- Niinkö luulet, Sipi...? Olisiko sittenkin se vekara puolestani\npuhunut...? Oma poikanihan tuo on ... synkästi hänet kirosin ... kovin\nkuohahti silloin sappeni, kun hänet huovien joukossa näin...\n\nEikä Tuomas näyttänyt siitä mietteestään pääsevänkään irti, vaikka\ntoiset jo sen puheen jättivät. Oli kuin jokin jäytävä vaiva olisi hänen\nmieltään kalvanut, jokin pistävä tunne, jota hän ei kuitenkaan\nkatumiseksi myöntänyt. Ja kauan aikaa päreen karstaa katseltuaan\nvirkkoi hän vielä itsekseen:\n\n-- Heimostaan pois herkesi poika ... suotta hän sinne Mustanahon maille\nenää pyrkiköön, siellä on talonpojan työpaikka, ei herran! Kestäköön\nkironi!\n\nToiset eivät hänen tuumiinsa enää puuttuneet, he nukkuivat jo mies\ntoisensa perästä turkkipeittojensa alle. Ja niillä puheilla kävi\nKarmalan Tuomas jäätyneitä eväitään aukomaan. Mutta tuo jäytävä tunne\nei palaa pureskellessakaan hänestä poistunut, ja vielä makuulleen\nlaskeuduttuaan uunin kupeelle, onnellisen Tuomas-poikansa viereen, ja\nkatsellessaan, kuinka päretulen sammuttua vielä viimeinen karsta kuin\ntuskissaan kiemurrellen hiillosti, hän itsekseen huoahtaen hoki:\n\n-- Olisiko sittenkin se vekara...? Poikanihan se on, oman perheeni\nperuja!\n\n\n\n\nX. MARSKI KAARLO KNUUTINPOIKA TURUSSA.\n\n\nTurun linnan korkeimman tornin laella seisoi eräänä kirkkaana kesäisenä\naamuna kaksi nuorta aatelisherraa katsellen Ruissalon vihantain\nlehtirantain ohitse merelle päin, jossa tasainen suvituuli keinutti\nloivia laineita. He tähystivät Kuusiston väylältä tulevia venheitä.\nVenheitä sieltä saapuikin, purjeessa ja soutaen, mutta sitä alusta,\njota he odottivat, ei kuulunut.\n\nJo siirtyikin toinen herroista sataman puolelle, katselemaan sitä\nuljasta laivastoa, joka siellä ankkurissa kellui: toistakymmentä\npyöreäkaarista, pyhimyskeulaista alusta, joiden mastonnokkiin\nnostetuista viireistä kuulti keltainen ruuhi, -- Bonde-suvun vaakuna.\nRannassa, laivojen kohdalla, kuhisi vilkasta liikettä: sieltä kajahti\nkorkeilta telakkapuilta kirveiden kalke vastapäiselle rannalle,\nhäiriten aamukäen kukuntaa; siellä soutelivat merimiehet edestakaisin\nlaivain ja laiturin väliä, ja kimakkaääniset kaupustelijat tyrkyttivät\nheille rannalta tavaroitaan. Yhteen laivaan oli jo alempi raakapurje\nnostettu, se odotti vain lupaa nostaa ankkurinsa, pyyhkäistäkseen\nväljille vesille.\n\n-- Kärsimätönnä nykkii \"Merikarhu\" vitjojaan, virkkoi nuorista miehistä\ntoinen, joka hajalla säärin seisoi tornin keskeltä kohoavaan\nviiritankoon nojautuneena ja kalisteli leveästä hopeavyöstään riippuvaa\nmiekanhuotraansa kiviseen permantoon. Hän oli karski soturi, ei aivan\nroteva varreltaan, mutta katseiltaan tuima ja liikkeiltään terävä.\nRuskea parta törrötti hänen leuoiltaan karkeana kuin sänki pellosta, ja\nkädellään hän sitä vielä usein levitteli, joten se hänen muotonsa\nhurjaksi teki. -- Hänen tietäväisyytensä näkyy käyneen verkkaiseksi\nliikkeiltään. Johan hänen olisi pitänyt moneen kertaan Kuusistosta\ntänne ehtiä.\n\n-- Hänen tietäväisyydellään on monet raudat tulessa, eikä hän aavista,\nkuinka hauskat uutiset häntä täällä odottavat. -- Niin vastasi taas\ntoinen herra, rintavarustuksen reunalla seisova kookas uros,\nheilutellen kädessään olevaa pergamenttikääröä, jonka hän aina\ntoisinaan kehitti auki, silmäillen siinä olevia rivejä. Nuori hän vielä\noli, ryhti oli jalo, jäsenet kauniin sopusuhtaiset, mutta hänen\nsileiksi ajetuilla, lempeänavonaisilla kasvoillaan, jotka hän\npuhuessaan käänsi toverinsa puoleen, näkyivät jo pitkän kokemuksen\ntarmojuovat, ja silmistä loisti terävä äly. Upeasti oli hän puettu:\nväljän, pitkän verkalevätin liepeet, jotka olivat nahkasilla\nreunustetut, hulmusivat tuulessa, ja levätin alta pilkistävästä\nsilkkikuteisesta, sinervästä ihotakista hohtelivat hopeaiset nyplät;\nyksin kengistäkin kimaltelivat hopeasoljet hänen kävellessään. Päässä\noli hänellä leveävanteinen lierihattu, jonka valkoinen sulka korkealla\nliehui ja joka puoleksi varjosti nuo vilkaspiirteiset kasvot, joiden\nilmeet mielialojen mukaan nopeasti vaihtelivat.\n\nSe mies oli Kaarlo Knuutinpoika Bonde, Ruotsin marski ja äskeinen\nvaltionhoitaja, sen ylimyksistä ylin ja sen kansan suosikki. Äsken oli\nhänet kohtalon vallaton laine syössyt pois siitä suuresta vallasta ja\nvaikutuksesta, joka hänellä nuoruudestaan huolimatta jo vuosikausia oli\nmaassaan ollut. Hän oli nyt melkein kuin maanpakoon karkoitettu\nsyntymäseutunsa, Suomen, syrjäiselle rannalle, muiden jakaessa sen\nvallan ja arvot, jotka vielä äsken olivat hänellä olleet. Mutta eipä\nollut mies silti masennuksissaan, rohkeana säteili nytkin hänen kirkas\nkatseensa, kun hän tuokion kuluttua lisäsi:\n\n-- Mutta saisi hän jo tulla. Viipymättä pitäisi pikkuisen\nKristoffer-kuomani saada se vastaus kirjeeseensä, jonka hän ansaitsee,\n-- hän ja hänen juonivat apurinsa.\n\nMutta hänen toverinsa liikahti levottomasti viiripatsaan varassa ja\ntuuhensi taas kämmenellään tuimia viiksiään. Tämä sotainen ritari oli\nKaarlomarskin ystävä ja toveri Tukholman loistoajoilta, Eerikki\nAkselinpoika Tott, ylhäistä aatelisperua, joka kerran Eerikki-kuninkaan\nhovipoikana oli kotimaastaan, Tanskasta, Ruotsiin tullut, mutta\nherransa kukistuttua olikin jäänyt sinne kansallisen valtionhoitajan\nystäväksi ja intohimoiseksi kannattajaksi. Hän oli nyt, marskin\nmenetettyä valtansa, seurannut tätä Suomeenkin, uskollisena toverina ja\nhänen sotaväkensä päällikkönä. Tämä intohimoinen mies se nyt,\nilmipurkaen pitkän kärsimättömyytensä, puhumaan kävi:\n\n-- Minua kiukuttaa tämä asemamme naurettavaisuus, sillä itse olemme\nsiihen syypäät. Itse sinä talutit tuon pienen saksalaisen, jolle kansa\nvihelsi ja nauroi, alttarin eteen kruunattavaksi, sinä hänelle\nkuninkaan vaalissa äänesi annoit ja hänestä kuninkaan teit. Ja nyt...!\nEi, se oli tuhmuutta! Jos olisimme viime kesänä päättävällä liikkeellä\nsilpaisseet vehjeherrain verkot poikki ja pistäneet lukkojen taa sekä\nKrister-enot että Jöns-piispat, niin me emme nyt olisi tällä kolkolla\nrannalla, vaan katselisimme rauhallisesti Tukholman linnasta\nMälarinjärven hymyileviä vesiä. Me olisimme puhtaasti voineet luottaa\nsotaväkeemme, ja kansa olisi sinua tervehtinyt yhtä suurella\nkiitollisuudella, kuin se Kristofferia tervehti ivalla ja vihalla.\nNäethän, kuinka nämä jäykät suomalaisetkin innostuneina\nuskollisuudessaan sinua kannattavat, -- niiden avulla voimme vieläkin\ntehdä jotakin tehokkaampaa kuin kirjoittaa purevan kirjeen!\n\n-- Mitä esimerkiksi? kysäisi marski.\n\n-- Esimerkiksi ajaa petollisen Kristofferin sinne, mistä hän on tullut.\nMuistatko, kuinka kerran, herrain pahimmoilleen juoniessa vastaasi,\nlähdimme ratsastamaan Tukholman rantatorille? Monta ei ollut\nratsumiestä mukanamme, mutta kun sinä kypärän päästäsi nostit ja kansaa\ntervehdit, niin yhtenä äänekkäänä merenä huusi koko tori, koko\nkaupunki, koko maa ... muistatko, mitä se huusi?\n\nHehkumaan olivat käyneet nuoren marskin kasvot ystävän puhuessa, hän\nnäytti hyvinkin hyvästi nuo tervehdyshuudot muistavan. Mutta hän\npakotti itsensä rauhalliseksi ja kylmäksi ja vastasi:\n\n-- Ei, Eerikki, kansan huudoissa ei ole vielä kaikki, niitä ei ollut\nmeidän lupa liian paljon kuunnella. Luulen kyllä, että viime kesänä\nolisimme voineet lyödä rikki hääriväin herrain juonet, ehkäpä vielä\ntähänkin kesään mennessä, mutta ajan oloon emme. Liian suuri on tuo\nkadehtivain ylimysten joukko, joka ei suvaitse, että sen vertaisista\nyksi kohoo paljon ylemmäs muita. Olin jo kauan oivaltanut, että tämä\nkeikahdus oli välttämätön, ja vanha ystäväni Maunu Tavast sen minulle\nsitovasti selitti, -- siksi talutin itse pienen Kristofferin Upsalan\ntuomiokirkkoon. Enkä sitä kadu, -- jousta en tahtonut jännittää\nliiaksi, en virittää itseni vuoksi uutta kansalaissotaa, joka varmasti\nolisi syttynyt.\n\n-- Et sitä voi välttää kuitenkaan, jos et aikone kokonaan heittäytyä\nkateellisten vihollistesi armoille, virkahti Eerikki-ritari melkein\nhalveksuen.\n\n-- En, sitä en aio, mutta minä voin odottaa hetkeäni.\nKatsastetaan, kuinka pitkälle vehkeilijät saavat ohjatuksi uuden\nkuninkaan valapattouden tiellä, kuinka kiusaavaksi he ajavat taas\nmuukalaisvallan. Jos silloin kansan tahto ja maan etu vaatii, että minä\ntaas ohjaksiin tartun, niin en arkaile levittää leveää rintaani taas\nkaikkien sala-ampujain juonille. Silloin voimme iskeäkin ja syvälle,\njos tarvitaan. Mutta nyt pidetään vain pihdeissä herrojen peukaloita.\nJa sillä välin lepään mielelläni tässä maassa, jossa olen syntynyt ja\nkasvanut ja jossa parhaat ystäväni ovat. Sinusta tämä maa voi olla\nkolkko ja karu, minulle se on rakas. Hyvin täällä viihdyn.\n\n-- Vaikkapa uneliaassa toimettomuudessakin!\n\n-- Ei, tehtävää meillä on täällä kyllin; ehkä saat sinäkin taas pian\npienen seikkailun, niin tyynnyt ja tyydyt!\n\nVasta muutamia kuukausia oli Kaarlo Knuutinpoika nyt viipynyt Turun\nlinnassa, jonka hän entuudestaan hyvin tunsi. Siellä oli näet hänen\nisänsä, valtioneuvos Knut Bonde, ollut linnanherrana silloin -- vuonna\n1409 -- kun Kaarlo syntyi. Siellä oli häneltä isä kuollutkin, -- hänen\nvasta viisivuotiaana ollessa, mutta äiti, joka oli ylhäistä Sparren\nsukua, oli uusiin naimisiin mentyään muuttanut Ruotsiin. Nuori Kaarlo\noli senjälkeen elänyt monet lapsuuden vuodet isoisänsä jäykän, sotaisen\nTord Bonden ankaran kurin alla Viipurissa ja silloin perinpohjin\ntutustunut ja mieltynyt tähän maahan, jonne hän nyt taas vallasta\nsyöstynä oli joutunut. Tällä väliajalla oli nuoren Kaarlon ura ollut\nloistava. Tuskin oli hän hilpeänä nuorukaisena palannut Ruotsiin\nmonivuotiselta ulkomaanmatkaltaan, jonka varrella hän oli opiskellut\nritaritapoja ylimysten hoveissa ja tieteitä Leipzigin yliopistossa, kun\nhän siellä joutui niiden valtiollisten tapausten pyörteeseen, jotka\nsiihen aikaan maata velloivat, ja sai pian osalleen tehtäviä ja\nvelvollisuuksia, jotka oikeastaan olisivat kuuluneet paljon kypsemmälle\niälle kuin hänen silloisille vuosilleen. Hän oli nähnyt kansansa\nepätoivoisena kärsivän Eerikki Pommerilaisen taitamattoman hallinnon ja\ntanskalaisten voutien kynsissä ja hän oli silloin, ylhäisen sukunsa\nedustajana, liittynyt siihen kansalliseen vapausliikkeeseen, jonka\njohtajaksi Taalainmaan talonpojat olivat saaneet jalon ritarin,\nEngelbrekt Engelbrektinpojan.\n\nKaivaten muisteli nyt Kaarlo Knuutinpoika noita ensi innostuksensa ja\nsaavutustensa kauniita aikoja, jolloin tanskalaiset maasta\nkarkoitettiin. Mutta ajan virran nopeat laineet viskasivat pian nuoren\nritarin erilleen entisistä kapinaliittolaisistaan. Jo Eerikki-kuninkaan\nhallituksen aikana tuli hänestä valtakunnan marski, ja Eerikin kruunun\nsuistuttua oli hänet 28-vuotiaana valittu valtionhoitajaksi,\nhallituksen esimieheksi, -- kuninkaan nimi vain puuttui. Mutta sitä\nmukaa kuin kansan suosio marskia kohtaan kasvoi, kasvoi myös toisten\nylimysten kateus ja viha. Ja taas oli laine läikähtänyt. -- Kaarlo oli\nnyt maanpakolaisena Suomessa, jonka hän vallasta erottuaan oli\nläänityksekseen pidättänyt. Eikä hän ollut vielä monta kuukautta tuon\nvallan juurelta ollut poissa, kun Ruotsista jo tuli sanomia, että\nkateen ja koston käsi pyrki riistämään häneltä nekin vallan tähteet,\njotka hän itselleen oli syrjäytyessään säilyttänyt.\n\n-- Selvästi tuntuvat kiukkuisen Krister-enosi likaiset sormet\nnoiden uusien juonien takaa, virkkoi hetkisen vaitiolon jälkeen\nEerikki-ritari, jonka mietteet olivat seuranneet ystävän\najatuksenjuoksua, sillä niin hyvin he toistensa tuumat tunsivat. -- Se\nukko kantaa kostoa sinua vastaan hautaansa asti aina siitä päivästä\nsaakka, jolloin me hänen joulunviettonsa keskeytimme, -- hän punoo\nvehkeitään Viipurista, ja taitava hän onkin punomaan.\n\n-- Sen tiedän, vastasi marski. -- Hän on sukulaiseni, isäkseni häntä\nolen sanonut ja hän minua pojakseen, mutta pahempaa verivihollista\nminulla ei ole. Hän on jo tänä kevännä, heti senjälkeen kuin me\nTukholmasta lähdimme, käynyt laivoillaan Viipurista pienen\nbaijerilaisen puheilla, houkutellakseen kuninkaan rikkomaan sanansa, --\nsen tiedän. Ja siinä on ukko onnistunut ja luulee kai minut jo lopen\nmasentaneensa. Mutta maltapas, enorähjä, ehkä käymme me pian Viipurissa\ntervehtimässä sinun vihaisuuttasi, jahka ensin olemme opettaneet\nkuninkaan sanassaan pysymään! Mutta taitavasti, -- taidokkaasti hekin\nverkkonsa kutovat!\n\nNuori marski tiesi hyvin, että hänen vastustajistaan kiihkein oli vanha\nvaltiodrotsetti Krister Niilonpoika Vaasa, kunnianhimoinen ja sydämikkö\nmies, joka ei koskaan voinut unohtaa sitä, että hänen nuori\nsukulaisensa, tuo \"Saksassa koulutettu hanhenpoika\", kuten hänen oli\ntapana sanoa, oli hänen edellään kohonnut asteelta toiselle,\nvaltaneuvokseksi, marskiksi, valtionhoitajaksi. Sen kiukkunsa\nkiihoittamana oli hän muiden ylhäisaatelisten -- ennen kaikkia piispa\nJöns Oxenstjernan -- avulla pitkin matkaa vehkeillyt Kaarloa vastaan.\nMutta hänen juonensa eivät olleet onnistuneet, kerran toisensa perästä\noli Kaarlo ne ripeällä liikkeellä katkaissut, niinkuin silloin toissa\njouluna, jolloin Krister-herra Ruotsissa valmisteli salaliittoa\nvaltionhoitajaa vastaan. Kaarlo sai asiasta vihiä, pani huovinsa juuri\nPyhän Nuutin päivänä vangitsemaan Kristerin hänen vuoteeltaan\nRefvelstan kartanosta ja sulki hänet tyrmään joulujuhlia lopettelemaan.\nSilloin oli Kristerin täytynyt nöyrtyä syvälle, luopua kaikista\nsuurista läänityksistään ja vetäytyä Viipurin linnaan, jonka Kaarlo\nhänelle tyyssijaksi jätti, -- mutta ainoastaan toistaiseksi senkin.\n\nSen jälkeen kun Kaarlo, valtionhoitajan virasta luovuttuaan, oli\nlähtenyt Suomeen, yritti Krister nyt lopullisesti hänet kukistaa, --\nsiihen tähtäsi se toimenpide, jonka johdosta marski nyt oli vanhan\nystävänsä, Maunu-piispan, neuvottelemaan kutsunut. Kaarlo oli uudelta\nkuninkaalta pidättänyt läänityksekseen koko Suomen, siinä joukossa\nViipurin linnankin, joka vielä toistaiseksi oli Krister Niilonpojan\nhallussa. Ainoastaan sillä ehdolla oli hän vallan käsistään jättänyt ja\nkuningas oli sen lisäksi kirjallisesti ja valallisesti vakuuttanut,\nettei uusi hallitus, s.o. Kaarlon viholliset siinä, enää jälestäkäsin\nsaaneet vaatia valtionhoitajaa tilille hänen hallituksestaan. Nämä\nehdot kuningas tinkimättä pitikin niin kauan kuin marski Tukholmassa\nviipyi ja kansansuosiollaan aina uhkasi hänen asemaansa. Mutta heti,\nkun marski oli etäämmällä, rupesi hänen vihollistensa vaikutus\nkuninkaaseen tuntumaan. Krister-äijä ei tahtonut luopua Viipurista.\nKaarlo-marski kysyi kuninkaalta, miksi hänen läänityksensä viipyy.\nVastaus tuli -- se kirje oli marskilla juuri kädessään, -- mutta se\nsisälsi Kaarlolle haasteen tulla vastaamaan erinäisiin syytöksiin,\njoita hänen hallitustaan vastaan nyt kuitenkin oli tehty. Ja sen\nsijaan, että kuningas lupauksensa mukaan olisi käskenyt Kristerin\nluovuttaa Kaarlolle Viipurin linnan, vaati hän nyt pelkäämäänsä marskia\nluopumaan sekä Viipurin että Turunkin linnoista. Kylläpä Kaarlo ne\nsormenjäljet tunsi!\n\nTämä valapattoinen menettely oli marskin mielen kuohuksiin nostanut,\nvaikka hän sen kuohun saattoi kätkeä kylmän kuoren alle. Mutta\ntuittupäinen Eerikki-ritari ei sitä voinut. Hän oli takertunut Kaarlon\näskeisiin viimeisiin sanoihin ja pureskeli niitä kauan hampaissaan.\nVihdoin hän virkahti:\n\n-- Taitavasti, sanot sinä, -- minusta tuntuu, että sinä liialla\ntaitavuudellasi herkeät pehmeäksi. Täällä sinä hiot pergamenttikääröä\nkourassasi ja odotat piispasi neuvoja, -- hiiteen pergamentit, hiiteen\npiispat, ainoastaan rohkea, tarmokas toiminta tepsii noihin\nviekasteleviin herroihin ja heidän nukkekuninkaaseensa, senhän jo\ntiedät. Tässä ei tarvita korkeasanaisia vastauskirjelmiä ollenkaan, --\nkypärä päähäsi, laivoihin viisisataa miestä, niin meidän sopii ilmestyä\nvastaamaan pikku Kristofferille ja kysymään: Pidätkö valasi,\nsaksalainen, vai nostatanko taas Ruotsin rahvaan aseisiin -- Suomessa\non jo asema selvä --!\n\nKaarlo Knuutinpoika naurahti, -- se oli hänen itsensä rakentama tuo\nvastaussuunnitelma, johon Eerikki Akselinpoika nyt oli niin innostunut.\nMutta hän vastasi:\n\n-- Kyllä tiedän, mikä tuohon juonijoukkoon pystyy. Kuningas ei tahdo\nasettaa takeita hengestäni, kun minut luokseen kutsuu, -- ne takeet\nasetan siis itse. Mutta voimakeinoja on taidolla käytettävä, ne eivät\nkahdesti tehoo.\n\n-- Mitä epäilet? Kuninkaan haastekirjehän on ilmeinen nöyryytyksen\nuhkaus. Meillä ei ole niinollen muuta keinoa kuin näyttää, onko meillä\nkyntemme jäljellä. Jos on, niin herrat nöyrtyvät, jos ei, silloin tartu\nrukousnauhaasi! Mutta väkemme on valmis, se on hyvin harjoitettu, --\njos minä tässä määräisin, olisin jo matkalla ajamaan petollisen\nbaijerilaisen pois koko maasta!\n\n-- Ei niin kiirettä, Eerikki, aikamme ei ole vielä kypsä. Mutta siinä\nolet oikeassa: kyntemme täytyy taas baijerilaisen nähdä, muuten hän ei\ntottele! -- Mutta katsopas tuonne salmen suuhun, eikö sieltä kolmihanka\nsouda?\n\n-- Siinä tulee tietäjäsi, vastasi Eerikki-ritari, katsellen lähenevää\nvenhettä, jonka keulan edessä vesi vaahtona kohisi. -- Neuvottele nyt\nhänen kanssaan, mutta älä toimia unohda!\n\n-- Ole huoletta, veli, pahemmin kirvelee kuninkaan petollisuus minun\nrintaani kuin sinun, vaikkei minun ole tapana riehahtaa eikä toisaalta\nraskasmielisyyteenkään vaipua. -- Tule, nyt laskeudumme linnan suojiin.\n\nJyrkkiä kiviportaita laskeutuivat miehet linnan asuinkerrokseen. Tornin\nalemmalle parvelle pysähtyivät he kuitenkin vielä tuokioksi katsomaan\nsitä vilkasta elämää, joka nyt Turun linnassa kuhisi. Muutamia linnan\nosia korjattiin, ja rakennustyöläisiä kiipeili siellä kuin muurahaisia\nkeollaan, kantaen kiviä ja savea. Linnan pihalta helähti huovien ääniä,\nja sieltä vilahteli töissään hääriväin naistenkin helakoita pukuja. Ja\nlaskusillan palkit tömähtelivät alituiseen, kun siitä linnanportin läpi\nasemiehiä tuli ja meni.\n\nToisenlaista oli elämä nyt Turun linnassa kuin vanhan, itaran Hannu\nKröpelinin aikaan, joka oli päästänyt linnan rappeutumaan, --\ntoisenlaisessa kunnossa olivat jo sen asuinhuoneetkin, jotka marski\nomalla kustannuksellaan oli korjauttanut, peitättäen seinäverhoilla\nsaviset muurit ja valkaisten nokiset katot ja holvikaaret.\nLaskeutuessaan asesaliin juttelikin Kaarlo leikkisästi toverilleen:\n\n-- Kerrotaan Hannu-ukon kuolleen siitä harmista, kun satakuntalaisten\nkapinan jälkeen piispan kehoituksesta kansalta liian raskaita veroja\nhuojennettiin. Hannu keräsi itselleen verorahoja rautaiseen arkkuun,\nraskimatta käyttää äyriäkään linnan korjaamiseen ja kiduttaen\nlinnuettaankin täällä puolinälässä. Sen arkkunsa hän aikoi viedä\nmukaansa Tanskaan, jonne vielä uhkasi palata. Mutta eipä ehtinyt ...\ntänne kuoli ukko, tänne hänen arkkunsa jäi!\n\n-- Sinun hyväksesi!\n\n-- Minkä saita haalii, sitä piru vaanii. Mutta me emme leiviskäämme\nkätke arkkuihin, joiden aarteille vieraat nauravat. Mikä tulee, se saa\nmennä, iloisesti on taas elettävä Turun linnassa, elettävä niin, että\ntäällä vieraatkin viihtyvät!\n\n-- Näkyypä se jo varustuksista, että täällä nyt rahoja pyörimään\npannaan, virkahti Eerikki, viitaten asesalin koristekaarisiin\nkynttiläkruunuihin ja silkkipatjoilla peitettyihin penkkeihin.\n\n-- Enkä kuitenkaan pane Turun linnaa kuntoon muuta kuin väliaikaisesti,\nvastasi marski. -- Sillä Viipurin linnaan minä asettua tahdon, siellä\novat nuoruuteni parhaat muistot, siellä suuren Novgorodin naapurissa on\nvaikutusalaa toimivalle miehelle, -- sieltä täytyy Krister-äijän\npoikineen kauniisti siirtyä, jos ei hyvällä niin pakolla!\n\nHe kävelivät linnan huoneiden läpi, joissa vilisi palvelijoita,\nseuranaisia ja kirjureita, suureen ruokasaliin päin, johon marski oli\nkäskenyt saapuvalle vieraalleen aamiaispöydän kattaa. Mutta sinne\nkävellessään poikkesi marski vielä makuuhuoneeseensa, jossa hänen\nkorkea, kattopäällinen vuoteensa oli kuin omapäinen rakennus\nrakennuksen sisällä. Sen vieressä seinällä riippui miekka, ja tämän luo\nmarski käveli, vetäen verkalleen terän huotrasta.\n\n-- Mikä tuo taikatemppusi on? kysäisi uteliaana Eerikki-ritari, -- olen\nnähnyt sinun sen jo ennen tekevän.\n\n-- Niin, minä olenkin vähän taikauskoinen, vastasi marski hymähtäen. --\nTämä miekkani on Tord Rörikinpojan perintöä, -- muistat isoisäni,\nsotakarhun, -- ja se osaa puhua.\n\n-- Miekkasi puhua -- no, mitä se siis haastaa? kysäisi ritari\nivallisesti.\n\n-- Se ei puhu aina, vaan joskus. Tahdotko kuulla sen tarinan, monelle\nsitä en ole kertonut.\n\n-- Anna tulla vain!\n\n-- Kerran oli Tord-ritari Viipurista sotaretkellä novgorodilaisia\nvastaan Laatokan takaisilla mailla. Hän joutui saarroksiin, eksyi\njoukostaan ja yöpyi haavoitettuna muutamaan karjalaiseen sysimajaan.\nTord-herra oli taikojamies, ja niin oli sysimökin ukkokin; he\nvaihtoivat siinä ritarin lepäillessä taitojaan ja tietojaan ja heistä\ntuli hyvät tutut, -- hyvin palkitsi isoisäni sydänmaan raution\nvierasvaraisuuden. Hän oli jättänyt katkenneen miekkansa raution\nmökkiin -- näet, terä onkin tavallista lyhyempi, -- ja kerran sitten\ntoi seppä sen hänelle Viipuriin takaisin. Mutta hän oli sen silloin\nuudelleen pajassaan karaissut, takonut sen taikaluvuin, ja tähän miekan\nkamaraan hän oli piirtänyt nuo kummat kuviot...\n\n-- Näytä, siinä on kuin kuu ja tähdet...\n\n-- Mitä lienevät ne merkit, sitä ei Tord-isä minulle koskaan\nselittänyt. Mutta hän kertoi, että nuo tummaan teräkseen piirretyt\nhämärät merkit joskus itsekseen käyvät selväpiirteisiksi, ikäänkuin\nhohtamaan. Ja sen olen nähnyt minäkin, -- silloin puhuu Tord\nRörikinpojan miekka. Mutta se puhuu valitettavasti vain niin harvoin.\n\n-- Milloin se on sinulle puhunut?\n\n-- Silloin, kun on mielessäni kypsynyt joku rohkea päätös, silloin voin\nmiekastani nähdä, onnistuuko se... Kun nuorena hurjapäisenä päätin\nyhtyä kapinoiviin talonpoikiin ja keräsin aseväkeä ympärilleni Eerikki\nPommerilaista vastaan, silloin ensi kerran näin noiden juovain\nkirkastuvan. Ja kun minun täytyi nousta entistä asetoveriani Eerikki\nPukea vastaan, joka kapinaa hieroi, ja kukistaa hänet, silloin näin,\nettä niin oli tehtävä. Kunpa vain ymmärtäisin nuo salaperäiset merkit!\nNiissä on jokin ennustus, kertoi Tord-vanhus --, mutta kukaan ei ole\nosannut niitä selittää.\n\n-- Omien mielikuviesi hohteen olet tainnut innossasi nähdä tuosta\nteräksestä, kun jotakin tuumaa olet kauan hautonut, virkahti Eerikki\nAkselinpoika. -- Minun miekkani puhuu myöskin, mutta se puhua välkähtää\nvain silloin, kun sen käsken, mutta silloin se puraiseekin puhuessaan.\n\n-- Purra voi silti tämäkin teräs, vastasi siihen Kaarlo, taas miekkansa\nseinään sovittaen. -- Sen tiedät, mutta sitäkin varten on sen karaissut\nsuomalainen rautio-noita. -- Mutta kuka siellä?\n\nMarski oli naulan luota kääntyessään nähnyt nuoren asemiehen seisovan\novella. Se oli piispan väkeä, Henrikki Tuomaanpoika, miehistyneenä,\nruskettuneena, leuoiltaankin jo parroittuneena. Hän oli jo kotvan ajan\nseisonut ovella ritarien puhellessa, ja nyt hän syvälle kumartaen\nvirkkoi:\n\n-- Hänen korkeutensa Turun piispa tervehtää ja käskee ilmoittaa\nsaapumisestaan.\n\nMarski silmäili terävästi kumartavaa nuorukaista, ikäänkuin\ntutkiakseen, oliko tämä asiaankuulumaton hänen perhesalaisuutensa\nperille päässyt. Mutta värähtämättömin ilmein seisoi Heino\novenpielessä, kun teräväkatseinen ylimys hänen ohitseen astui ja kutsui\nsisähuoneesta puolisoaan vierasta tervehtimään.\n\nKaarlo Knuutinpoika Bonde oli näihin aikoihin, vaikka oli mies vasta\nkolmenkymmenen korvissa, jo toista kertaa naimisissa. Ensimmäisen\npuolisonsa kuoltua oli hän Tukholmassa valtionhoitaja-aikoinaan nainut\nKaarina Kaarlontytär Gumsehufvudin, joka nyt toimekkaana emäntänä Turun\nlinnassa hyöri. Sydämellisen ystävällisesti tämä vastaanotti vanhan\npiispan, joka hengästyneenä holvirappusista nousi, ja saatteli hänet\nkunniasijalle nojatuoliin istumaan.\n\nMutta piispa kiinnitti tutkivasti, vaikka samalla miltei isällisen\nhellästi, katseensa marskiin, jonka kasvojen piirteistä hän koetti\ntämän mielialoja lukea. Hän oli marskin kehitystä tämän lapsuudesta\nasti opettajana ja neuvonantajana seurannut, tiesi hänen onnensa nyt\nlaskeutuneen aallonpohjalle ja tunsi hänen vihamiestensä jatkuvat\nvehkeet ja juonet, ja hän koetti nyt tutkia, miten nuori ylimys nämä\nvastoinkäymisensä kesti. Maunu tunsi nuoren ystävänsä suuret lahjat,\nmutta myöskin hänen rajattoman kunnianhimonsa; itse hän oli marskia\naikoinaan vallan huipulta väistymään neuvonut, jotta tämä sitä\nvarmemmin taas kerran pääsisi harjalle nousemaan, ja häntä nyt vain\nhuoletti se, ettei arvostaan arka ylimys ärsytettynä malttamatonta\naskelta astuisi.\n\n-- Noo, kysyi hän harvakseen, -- tulevatko huonot uutiset tällä kertaa\nidästä, Viipurista, vaiko lännestä, Tukholmasta?\n\n-- Mistä tiedät, isä, uutiset huonoiksi?\n\n-- Ymmärsin sen viestistäsi, näen sen katseestasi.\n\n-- Niin, ehkä niitä voisi yhtähyvin sanoa hyviksikin uutisiksi,\nvirkahti marski miettiväisenä. Mutta hänen sotaisa ystävänsä kiirehti\nlisäämään:\n\n-- Hyviä ne ovat, yksinomaan hyviä. Nyt saadaan taas pitkistä ajoista\nhaarniskaan pukeutua ja hiukan heilauttaa pikku Kristofferin kultaista\ntuolia.\n\nMutta vanha piispa puisteli päätään:\n\n-- Sellaisia uutisia en sanoisi hyviksi. Mutta kertokaa, -- viestit\ntulevat siis uudelta kuninkaalta?\n\n-- Niin, vaikka ehkä kylläkin välillisesti Viipurista.\n\nJa marski kertoi vanhukselle äsken saamansa kuninkaallisen\nhaastekirjelmän sisällön ja siirtyi sitten siihen kysymykseen, miten\nhänen piti tuohon haasteeseen vastata. Pitikö hänen vastata kirjeellä,\njossa hän selvin ja jyrkin sanoin osoittaa kuninkaan vaatimukset\nristiriitaisiksi juhlallisesti solmitun sopimuksen kanssa, vai oliko\nhänen oltava mitään selitystä antamatta, nostettava laivaston ankkurit\nja purjehdittava aseväellä haasteeseen vastaamaan.\n\nPiispavanhus istui kauan suureen nojatuoliinsa vaipuneena. Sitten hän\nlausui:\n\n-- Eerikki-ritari tahtoisi heti nostaa purjeet ja huutaa: \"quos ego!\"\n-- eikö niin? Mutta sinä itse, Kaarlo, mietit, olisiko edellinen\nvaihtopuoli ehkä viisaampi. Arvasinhan! Muistelepas, Eerikki, kaimaasi,\npommerilaista kuningasta. Äidiltään hän peri kolme kruunua; mahtavampaa\nhallitsijaa ei ole pohjola tuntenut. Mutta hän luotti liiaksi\nulkonaiseen mahtiinsa, hän ylvästyi -- ja kaatui. Kaatui niin syvälle,\nettä hän nyt Gotlannista käsin rosvoilee omain entisten alamaistensa\nkyliä, -- hän uhmasi, ja hänet hylkäsi Jumala.\n\n-- Mutta kehuuhan hän, niinkuin koko vitalijoukko, olevansa Jumalan\nystävä, joskin ihmisten vihollinen, viisasteli Tott-ritari.\n\n-- Se on herjausta, hän on juuri esimerkki siitä uhmasta, jonka\nJumalakin hylkää, virkkoi vanha piispa ankarana. Sitten hän kääntyi\ntaas marskin puoleen, puhuen: -- Palatakseni sinun asiaasi, ovat\nminusta molemmat tuumat hyviä, mutta ei kumpainenkaan riitä yksin.\nKirjoita ensin, purjehdi sitten. Rohkea rokan syö, se on totta, mutta\nvasta jos hän taitavasti sitä tapailee.\n\nMarski ymmärsi piispan tarkoituksen: Kaikki muodollisuudet on\ntäytettävä, mutta kun siten oikeutettu vaatimus on tehty, niin sitä on\nvoimalla tuettava. Vanha piispa näkyi hetkeksi mietteisiinsä vaipuneen\nja rupesi sitten verkalleen puhumaan:\n\n-- Mutta minusta tuntuu, ettei sinua pahin vastus sittenkään uhkaa\nsieltä, kuninkaan taholta...\n\n-- Vaan mistä?\n\n-- Juuret ovat toisaalla, eivätkä ne lakkaa alituiseen uusia\njuonenvesoja työntämästä. Vanha kettu Viipurissa tapailee lakkaamatta\n\"hanhenpojan\" kaulaa.\n\n-- Tiedätkö siitä taas jotakin uutta, isä? kysyi Kaarlo jännittyneenä.\n-- Juoniiko Krister vielä yhdessä Pommerilaisen kanssa?\n\n-- Se on typeryyttä, jos hän sen tekee. Mutta sinun kimppuusi hän\npyrkii mitä tietä tahansa, sen varmasti tiedän. Minulla oli juuri äsken\nvieraita Viipurista, kun venheesi saapui, niiden vuoksi vähän\nviivästyinkin. Krister-herra koettaa nykyisin houkutella Suomen\naatelisiakin vaatimaan, ettei tätä maata yhdelle miehelle -- sinulle --\nläänitettäisi, koska siten näillä rajamailla muka hallituksen voima\nheikkenee valtakunnan vihollisia vastaan, ja että kuningas siis\npidättäisi täällä linnat itselleen...\n\nMarskin vilkkaasta silmästä välähti terävä salama, hän oivalsi tuossa\ntuokiossa koko juonen:\n\n-- Siis säestystä samaan virteen, joka jo herrojen haastekirjasta soi.\nVai pitäisi Suomen aatelistenkin sotkeutua siihen vyyhteen, -- kyllä\ntunnen kömpelöt sormet! Hän on siis kääntynyt sinunkin puoleesi, isä?\n\n-- Minä en sano mitään muuta, kuin että pidä silmällä vanhaa kettua,\njos mielit täällä valtasi säilyttää. Krister kuvaa sinut villitsijäksi,\njoka tahtoo nostaa talonpojat isäntiään vastaan, -- se on nykyisin\nSuomessa arka kysymys, varsinkin sen jälkeen kun sinun avullasi äsken\nveroja on alennettu ja pappienkin kymmenyksiä kavennettu...\n\n-- Ahaa, hän on siis todella kysynyt sinunkin kannatustasi pimeille\nhankkeilleen!\n\nJo olivat nousseet tummat veret nuoren ylimyksen lujapiirteisille\nkasvoille. Hänen oli vaikea suuttumustaan hillitä, ja kärsimätönnä hän\nodotti piispalta tarkempia tietoja. Mutta tämä vastasi vältellen:\n\n-- Älä kiivastu, kettua ei tapaa ärtyneen karhun käpälä. Krister-herran\nlähettiläitä on käynyt täälläkin Turussa, se on totta -- ei, älä\nriemastu! -- he ovat jo poissa, kehoitin heitä kiirehtimään, ennenkuin\nsinut suuttumaan saavat. Ja ymmärrä toki: ukko taistelee pro aris et\nfocis. Viipuri on hänellekin rakas, hän on hallinnut siellä kohta\nkaksikymmentä vuotta. Neuvoni on: tarmolla, mutta kiivastelematta,\ntulee sinun katkaista hänen lankansa, niinkuin olet tehnyt ennenkin.\nMuista sekä itään että länteen: Fortiter in re, suaviter in modo!\n\nMaunu käytti usein keskustellessaan marskin kanssa latinankieltä, jota\nviimemainittukin puhui kuin paras piispa, vaikka hänen uransa olikin\ntoisaalle suuntautunut.\n\n-- Mutta kuinka pitkälle, quousque tandem, minulla pitää sitä malttia\nriittää!\n\nEerikki Akselinpoika mitteli jo siltaa sotaisin askelin ja murisi, että\nmitä tässä vitkastellaan, miksei jo satulaan nousta ja ajeta Viipuriin.\nJa itsensä marskin oli yhä työläämpi hillitä mieltään. Hän oivalsi\nselvästi, kuinka arkaan paikkaan tuo vanha juonenpunoja nyt oli\ntahtonut iskunsa tähdätä. Suomen aatelistosta oli suurin ja vaikuttavin\nosa heimolaisuuden siteillä Maunu-piispaan kiinnitetty ja hänen\nneuvoistaan riippuvainen. Vielä eli piispan veljiä kolme, niiden\njoukossa vanha valtaneuvos ja Hauhon tuomari Niilo Tavast, jota Suomen\naatelisto Nestorinaan kunnioitti, ja hänen pojistaan oli varsinkin\nOlavi Niilonpojalla, joka oli liukas ja liikkuva ritari, suuri vaikutus\nympäristöönsä. Ristiinkäyvien naimisten kautta olivat tähän laajaan\nsukuun moninkertaisesti punoutuneet Djeknin, Särkilahden, Finken ja\nIllen suvut, vieläpä sattuivat Kirveen, Kurjen ja Svärdin suvutkin\nsiihen etäämpää monella tavalla, ja Ståhlarmit ja Footangelit\npolveutuivat myös Tavastien vanhemmista haaroista. Kaikki nämä\naateliset, jotka ylpeinä lukeutuivat piispan heimolaisiksi, tunnustivat\nhänen johtavan vaikutuksensa ja tottelivat hänen neuvojaan. Tämän\nvaikutuksen oli siis kavala Vaasa-herra koettanut kääntää Kaarlo\nKnuutinpoikaa vastaan, masentaakseen hänet sitä varmemmin maata\nmatalammas. Ukko oli tosin laskenut väärin, sen marski heti oivalsi,\nsillä piispa oli hänen vilpitön, isällinen ystävänsä. Mutta jo tuo\nkatala yritys osoitti marskille, kuinka laajalta juonenlangat kulkevat.\n\n-- Tässä on isku iskettävä itse verkon virittäjään, lausui hän vieläkin\nkuohuksissaan.\n\n-- Niin, toimi tarmolla, mutta harkitse ensin...\n\nMaunu-piispan terveet neuvot ne taas voitolle pääsivät, kun siinä\njälleen rauhallisemmin keskusteltiin ensi tehtävistä. Paljastaakseen\nKristerin hankkeet päätti Kaarlo lähettää Olavi Niilonpojan käymään\nSuomen aatelisten puheilla ja sitten Viipurissa asti, viemässä marskin\nterveiset, että ellei Krister mielisuosiolla ja enempää vikuroimatta\nluovuta Viipuria Kaarlolle, tulee viimemainittu aseväellä omansa\nottamaan. Mutta Tukholmaan purjehtimaan päätti marski viipymättä, vielä\nsamana päivänä, päästää vitjojaan jo repivän \"Merikarhun\", viemään\nkuninkaalle marskin kirjallisen vastauksen, jossa hän myöskin lupasi\ntulla mieskohtaisesti haasteeseen vastaamaan, joskin aikaa ja tapaa\nilmaisematta. Mutta jo muutamia päiviä myöhemmin aikoi hän itse\nkoko laivastollaan ja Turun linnan miehistö mukanaan seurata\nsananviejälaivaa Ruotsiin, -- ajakseen asiansa sillä ponnella ja\nväellä, että herrat uskoivat hänellä kyntensä vielä tallessa olevan. Ja\nsillaikaa kun nyt juhla-ateria syötiin Turun linnassa, lennähtivät jo\nkäskyt oikealle ja vasemmalle valmistamaan näiden päätösten\ntoimeenpanoa.\n\nAamiaisen jälkeen oli marskin tavallinen aika ottaa vastaan anojia ja\nasiamiehiä, jotka heti sen jälkeen, kun hän oli Turkuun asettunut,\nolivat tottuneet hänen puoleensa kääntymään, -- harvoin hän avutta tai\nhyvättä neuvotta asiamiehen luotaan laski. Siellä oli nytkin asesalissa\nuseampia odottamassa, ja vaikka marskin mieli tällä hetkellä oli\nlevottomana toisaalle kiintynyt, laski hän niitä nytkin puheilleen.\n\nSieltä tuli Porvoon saariston kalastajia valittamaan sitä hävitystä,\nminkä heille tekivät vitaliveljesten ryöstölaivat, joita lakkaamatta\nSuomenlahdella risteili ja jotka vielä saivat suojaa Raseporin\nlinnassa. Tämän linnan herra, juro ja itsepäinen mies, joka ei mistään\nesivallasta välittänyt, vaan yhä mertarosvoilevaa Eerikki Pommerilaista\nkannatti, oli marskin setä, ja Kaarlo lupasi käyttää kaiken\nvaikutuksensa setäänsä, että tämä toki alustalaisiaan suojelisi. Toinen\nasiamiesryhmä oli lähetystö Rauman porvareita, jotka tulivat pyytämään\nkaupunginoikeuksia uudelle yhteiskunnalleen. Kaarlo tunsi jo ennakolta\nheidän asiansa, jonka hän oli harkinnut oikeaksi, ja hän myönsi\nRaumalle samat purjehdus- ja kauppaoikeudet kuin oli Turulla. Ja\ntyytyväisinä palasivat nämäkin asiamiehet kotipuoleensa kehumaan\nmarskin hallintoa.\n\n-- Onko vieläkin asiamiehiä? kysyi marski näiden poistuttua vähän\nkärsimättömänä, sillä hänen mielensä paloi toisiin tehtäviin. Ovihuovi\nilmoitti, että vielä pyrki eräs lähetystö Sisä-Suomesta marskin\npuheille. Silloin nousi Eerikki-ritari, joka tuskastuneena odotti\nmarskia päättämään Tukholmaan otettavasta miehistöstä, ja huudahti:\n\n-- Nyt ei enää ole aikaa talonpoikain ruikutuksia kuunnella, tulkoot\nsyksyllä!\n\nMutta vanha piispa oli käynyt uteliaaksi ja kyseli ovihuovilta\ntalonpoikain asiaa. Ja kun tämä kertoi talonpoikain puhuneen joistakin\ntakamaariidoista, niin huudahti piispa marskille:\n\n-- Ei, näitä asiamiehiä älä lähetä pois heitä kuulematta, heidän\nasiansa vaatii kaiken huomiosi. Minä olen heille itse luvannut, että\njuuri sinä tahdot ja voit korjata sen laajapohjaisen pahan, johon\nheidän valituksensa perustuu.\n\nMarski tunsi jo osaksi entuudestaankin tämän erämaakysymyksen, josta\npiispa hänelle nyt lyhyesti kertoi. Jo lapsuudessaan Viipurissa oli hän\nnoista korven kahakoista kuullut puhuttavan, ja valtionhoitajana hän\noli käsitellyt talonpoikain valituksia samasta asiasta, vaikka se\nmuitten huolien vuoksi sitten oli siellä siimekseen häipynyt. Heti hän\nnyt oivalsi, minkä suosion tämän kysymyksen selvittäminen taas saattoi\nhänelle talonpoikain keskuudessa tuottaa. Ja kun sydänmaan lähettiläät\nkohta hänen eteensä tuotiin, tervehti hän heitä sillä rohkaisevalla,\nystävällisellä tavallaan, jolla hän aina heti talonpoikain sydämet ja\nluottamuksen voitti.\n\nHeitä oli kolme miestä: Suopellon vakava Sipi, Karmalan nuori Lauri,\njoka kuuluisan eräsukunsa edustajana oli korvenlaitalaisten\nluottamusmieheksi nyt päässyt, ja kolmantena Sysikorven kirkkoherra,\njoka oli laatinut Hämeen talonpoikain valituskirjan ja sen vuoksi\nasiamieheksi oli valittu, vaikkei hän muuten kansan erityisessä\nsuosiossa ollutkaan.\n\nTurpeana kasvoiltaan astui kirkkoherra kiiltäväksi kuluneessa\nkauhtanassaan ensiksi talonpoikain asiata ylhäiselle ylimykselle\nselvittämään. Mutta hengen mies kompasteli ja tankkasi, ja vasta lähti\njutusta selvä tulemaan, kun Suopelto ääneen kävi ja kertoi heimonsa\nkärsimyksistä sen vaikeassa taistelussa takamaittensa puolesta ja siitä\ntaloudellisesta hädästä, johon erämaanriita oli rintamaat saattanut.\nHän kertoi tarkemmin ne viimeiset taistelut, joihin miehiä oli paljo\nsortunut, lapsia uudispirtteihin poltettu ja kaikki pyyntineuvot\nmenetetty, ja kuvasi, mikä etu siitä ruunullekin olisi, jos nuo laajat,\nriistarikkaat salot rauhallisesti asutetuiksi saataisiin, jos\nrajankäynnin kautta lopetettaisiin heimosota.\n\nMarski, joka itse oli kuulu kaunopuhuja koko Pohjoismaissa, kuunteli\nihaillen oppimattoman talonpojan korutonta, mutta voimakasta puhetta ja\nlämpeni sitä kuunnellessaan. Nyt hän vasta tuli oikein oivaltamaan\ntämän liian kauan laiminlyödyn erämaa-kysymyksen kantavuuden. Karkean\ntalonpojan puhuessa hänelle selvisi, että se ei ollut elinasia\nainoastaan laajalle Sisä-Suomelle, vaan että sillä asialla oli suurempi\nyleinen merkitys, kuin nuo kovia kärsineet talonpojat aavistivatkaan.\nSillä kysymys siitä, mihin asti Ruotsin valtakunnan alue ulottui noilla\nSuomen asumattomilla erämailla, ja mihin asti noissa tuntemattomissa\nsydänmaissa novgorodilaisten vaikutus päättyi, oli varsin epäselväksi\njäänyt. Avosilmäinen valtiomies aavisti, että sen kysymyksen lopullinen\nratkaisu kerran tulisi riippumaan siitä, miltä taholta ja milloin nuo\nkaukaiset erämaat asutettiin. Ja kun Suopelto oli sanottavansa\nlopettanut ja ojensi marskille hämäläisten valituskirjan, tarttui\nylhäinen herra ojennettuun talonpojan kouraan ja virkkoi:\n\n-- Tuossa on käteni, minä en jätä tätä teidän asiaanne, ennenkuin\nLapinkorvessa on selvä raja käyty savolaisten ja hämäläisten erämaiden\nvälille. Ja vaikka minun nyt juuri on lyhyeksi ajaksi lähdettävä\nmatkalle Ruotsiin, niin panemme asian alulle jo heti.\n\nTalonpojat kiittivät marskia hänen lupauksestaan ja kiitollisina he\nvilhuivat piispankin puoleen, jonka arvasivat heidän asiansa puolesta\npuhuneen. Mutta marskin mielessä näkyi äkkiä jokin uusi mielle\nsyntyneen, ja hän kysäisi talonpojilta:\n\n-- Entä savolaiset, haluavatko hekin rajankäyntiä?\n\n-- He ovat vihollisiamme, emme heistä paljon tiedä, mutta ainakin\ntoiset heistä sitä toivovat, vastasi Suopelto.\n\n-- Mutta he kuuluvat Viipurin linnalääniin, ja siellä on vielä\nlinnanherrana Krister Niilonpoika. Hänellekin on teidän valitus tehtävä\nsiitä, että hän sallii alustalaisensa tulla teidän alueellenne\nryöstämään ja polttamaan, hänenkin on taholtaan ryhdyttävä tätä vyyhteä\nselvittämään. Hänen puheillaan on teidän ensiksi käytävä.\n\n-- Meidänkö lähdettävä Viipuriin asti? lausui pappi epäillen. --\nViipurin Kristeriä sanotaan vihaiseksi herraksi.\n\n-- Niinkö sanotaan? naureskeli marski. -- Mutta minun vastuullani\nvoitte sinne huoletta mennä, silloinpahan nähdään, puuttuuko hän asiaan\nvai onko meidän se hoidettava yksin. Mutta muistakaa, teillä on minun\nsanani, tulkaa vain luokseni, kääntykööt asiat miten hyvänsä. --\nPäivän, parin perästä saatte hakea täältä suojeluskirjan, ja sitten\nvain onnea matkalle Viipuriin.\n\nTalonpoikain lähetystö läksi marskin luota hyvin toivein. Mutta\nmoittien kysyi marskilta vanha piispa:\n\n-- Miksi lähetit miehet tuon tylyn pirttikarhun luo?\n\nKaarlo hymähti:\n\n-- Onhan se asian oikea meno. Mutta sitäpaitsi: minua huvittaa kuulla\nukon kiukusta, kun hän minun lähettäminäni saa nämä valittajat\nniskaansa.\n\nMutta vanha piispa oli taas vakavaksi käynyt ja huoahti:\n\n-- Molemmilta puolin, maan kummaltakin kulmalta, siis aina vain\närsytystä, pistoksia, vahingoniloa, niin pikkuasioissa kuin suurissa,\n-- viha liekitsee Viipurin ja Turun välillä! Kuinka kauan sitä on\njatkuva?\n\nPiispan näin puhuessa oli Kaarlokin vakavaksi käynyt. Hän oli seisonut\nhetkisen ikkunasyvennyksessä, seisonut mietteisiinsä vaipuneena, mutta\nnyt hän astui sieltä esiin tuimana kauniilta kasvoiltaan ja virkkoi\nlujasti:\n\n-- Niin kauan, isä, kunnes toinen meistä on masennettu, Krister Vaasa\ntaikka minä! Siihen kärjistyy asema. Ja ehkä vielä pitempäänkin. Mutta,\nveli Eerikki, nyt on meidän juuri huolta pidettävä siitä, että tässä\ntaistelussa emme masennu me!\n\nOli puolipäivämessun aika, ja piispa käveli tavoilleen uskollisena\nrukousta pitämään linnan kirkkoon, jonne toisetkin häntä seurasivat.\nMutta astuessaan makuuhuoneensa ohitse ei marski malttanutkaan olla\nsinne sisään poikkeamatta; hänellä oli ikäänkuin aavistus, että nyt\npuhuu jo Tord Rörikinpojan miekka. Ja katso: eivätkö hohtaneetkin nyt\nselväpiirteisinä nuo salaperäiset viisikannat, jotka satavuotias\nkarjalainen sata vuotta sitten oli siihen säilän lappeelle taikoen\ntakonut... Ei, ei se voinut olla himmeän sarvi-ikkunan läpi kuumottava\npäivänsäde, joka nyt kirkasti tuota mustunutta rautaa, ei, se puhui\ntaas, tuo pureva teräs...!\n\nSäihkyvin mielin marski messuun riensi, vaikkei hän siellä nyt vanhan\npiispan leppeitä sanoja paljon kuulemaan joutanut. Hän kertasi siellä\nnyt itsekseen uhmailevin mielin noita karvaita sanoja kuninkaan\nkirjeestä... Vai niin, ettei \"Turun eikä Viipurin linnoja voida enää\nruunulta pois antaa\" ... vai ei voida! Vai ei voida nyt muuta kuin\njuonitella! Mutta sinun, hoikkaluisen baijerilaisen, olisi ehkä\nkuitenkin hyvä valojasi vähän pitempään muistella, sillä niiden\npurkaminen voi käydä sinulle liian kalliiksi! Sinä olet toki liian\nhento Kaarlo Knuutinpoikaa kukistamaan, vaikka nyt kruunua päässäsi\nkannatkin...!\n\nHumajavan messun sävelistä oli Kaarlo Knuutinpoika taas kuulevinaan sen\nhurmaavan huudon kaikua, josta hänen toverinsa äsken oli tornissa\nmuistuttanut ja joka kerran oli kajahtanut häntä vastaan Tukholman\nrantatorin väkijoukosta. Hän muisti sen hyvin, kovinkin hyvin. \"Terve\nkuninkaaksemme, Kaarlo Knuutinpoika!\", niin oli huutanut tuo\nhurmaantunut kansa. Ja hän muisti, kuinka vaikea hänen oli ollut\nhillitä mieltään, säilyäkseen alistumatta noiden huutojen houkutukseen.\nMutta taas tällä hetkellä, piispan kirkkomessua kuunnellessaan, Kaarlo\nitsekseen rukoili ja hoki:\n\n\"Kuningas Kristoffer, älä liiaksi ärsytä minua, etkö näe, että sinä\nsiten lietsot sitä vaarallista kipunaa, joka sydäntäni polttaa ja jota\nhillitsemään minun täytyy koko kylmäverisyyteni käyttää! Ole huoletta\nvielä, toistaiseksi se kipuna ei syttymään pääse! Juuri oman onneni,\noman kunnianhimoni vuoksi minä en nyt puhalla liekkiin sitä kapinan\nsoihtua, jonka kyllä puhaltaa voisin ... siitä syttyisi ehkä omakin\nrovioni! Mutta muista, Kristoffer, ainoastaan toistaiseksi tuon kipunan\nkätken, eikä se sammumaan pääse. Kerran se leimahtaa, eikä sen voimaa\nsilloin voi vastustaa kukaan, en itse eivätkä muut, ennenkuin koristaa\nnäitä kiharoitani Ruotsin kruunu ja tämä kourani valtikkaa puristaa...\nMutta ei vielä ... taltu, tulinen polttoni, taltu vielä...!\"\n\nSillä välin kuin Turun linnassa seuraavina päivinä suurella touhulla\nvarustettiin laivastoa ja miehistöä vesille lähtemään, viipyivät\nSisä-Hämeen lähettiläät Turussa toimitellen asioitaan ja katsellen\nSuomen pääkaupunkia. He olivat jo saaneet marskilta turvakirjeen\nKrister Vaasalle Viipuriin vietäväksi ja varustautuivat hekin taas\ntaipaleelle lähtemään. Kaupungilla liikkuessaan olivat he kaikkialla\nhuomanneet sitä heille vierasta kiihkoa, joka nyt ihmisten mielet\ntäytti, jakaen heidät kannattamaan toista taikka toista niistä\nmahtavista ylimyksistä, jotka nyt Suomen eri kulmilla isännöivät ja\nvallasta taistelivat. Useimmat oli Kaarlo Knuutinpoika reippaalla,\nkansanomaisella käytöksellään puoleensa hurmannut, mutta olipa\nniitäkin, jotka hänen menestystään epäilivät ja tahtoivat ajoissa\nkallistua tarmostaan tunnetun Krister Niilonpojan puolelle. Marskin\ntähti oli nyt laskemassa, eikä ollut takeita, jaksoiko hän enää siitä\nkohota... Tuntui, kuin olisi alemmissakin porvaripiireissä käynyt\nkiihoitusta häntä vastaan, vaikkei se voinut särkeä hänen nauttimaansa\nsuurta suosiota.\n\nSysikorven miesten toverina ja oppaana kulki näinä päivinä kaupungilla\nHeinokin, joka sitä varten oli Kuusistosta, piispalta, vapauden saanut.\nHänellä oli vielä teiniaikansa ylemmässä katedraalikoulussa kesken,\nmutta kesäajat niinkuin muutkin loma-aikansa vietti hän nykyisin\npiispan asemiehenä Kuusistossa, kuuluen jo vakinaisesti piispanlinnan\nväkeen. Hän nyt korven miehille näytteli Turun merkillisyyksiä, sen\nkivikartanoita ja luostareita ja sen ulkomaan verkaan puettuja\nkauppasaksoja, joiden silkillä reunustettu viitta yksin maksoi\nkokonaisen nahkakiihtelyksen, jommoisen kokoon saadakseen erämies sai\nviikkokausia saloa polkea. Hän myös heille hetken valtiollisista\nkiistoista kertoi, ollen sydäntään myöten uljaan Kaarlo Knuutinpojan\ninnokas kannattaja.\n\nEräänä päivänä opasti nuori asemies kaukaiset vieraansa pyhän Gertrudin\nkiltan kellariin, joka oli tuomiokirkon lähellä olevan kiltan kivitalon\nmaakerroksessa, ja siellä hän korven miehille tarjosi haarikan vahvaa\nLyypekin olutta, -- haarikan ja toisen, itse vielä useamman kallistaen.\nMaailman taipaleella oli hän näet jo oluenkin maun oppinut ja omistanut\nkaikki kapakkatavat. Ja siellä kellarissa hän nyt maalaisystävilleen\näänekkäästi kuvasi, kuinka hyvällä tolalla heidän erämaa-asiansa oli,\nkun sen mahtava marski oli käsiinsä ottanut.\n\n-- Häneltä onnistuu kaikki, mihin hän vain ryhtyy, niin kehui Heino\ntietäväisenä. -- Vaikeudet hänen tieltään itsestään väistyvät, kuin\nkerran Punaisen meren aallot Mooseksen kansan edestä!\n\nLämmeten hänen kuvauksiaan kuuntelivat maalaiset, joiden karkean\nluonnon myös vähitellen sulatti väkevä juoma. Mutta sivulta, paksun\nkivipylvään kupeelta, kuului silloin, ikäänkuin vastauksena Heinon\nkehumiseen, ilkahtava ääni:\n\n-- Kun eivät vain ne aallot sittenkin pään yli valahtaisi!\n\n-- Hä?\n\nKiukustuneena Heino pystyyn kimmahti ja kääntyi, lyhyen\nasemiehen-miekkansa kahvaan tarttuen, siihen pöytään päin, josta tuo\npilkallinen pistos tuli. Siinä istui, nenät vastakkain, kaksi\nrääveliläisten markkinasaksain pukimissa olevaa miestä; he istuivat\nsiinä jo hyvässä hiprakassa, eivätkä näyttäneet Heinon liikettä\nhuomaavankaan. Heino arveli heidän silloin omia juttujaan puhuneen ja\nistahti taas paikoilleen, huutaen paksunaamaista kapakoitsijaa tuomaan\nuutta juomaa.\n\nMutta hänen verensä oli jo kuohahtanut, luonto oli noussut, ja kun\nkapakan isäntä tuli miesten tinaisia oluttuoppeja täyttämään,\nhuudahtikin Heino hänelle rehennellen:\n\n-- Vie pois kaljasi, äijä, tulisempaa juomaa nyt tarvitaan. Laske\ntynnyristäsi meille kuumaa Espanjan viiniä, että erämaan pojatkin\nkerran saavat maistaa polttavan marjan mehua!\n\nEnsi kerran maistoivatkin nyt Sysikorven miehet etelän huumaavaa\nnestettä, mutta tarjoojan veret se kuitenkin ensiksi kuumensi. Hän\nkohotti maljansa korkealle ja huusi koko kellarin halki:\n\n-- Nyt juodaan ritareista jaloimman malja, Kaarlo Knuutinpojan, marskin\nja valtionhoitajan!\n\nMutta taas kuului kivipatsaan kupeelta tuo pilkallisesti pureva ääni:\n\n-- Joka oli valtionhoitaja, mutta potkun sai...\n\n-- Kuka uskaltaa...!\n\nNyt oli nuori asemies jo juossut lattian poikki siihen pöytään, josta\nivasanat tulivat, ja siellä hän hehkuvana haastoi:\n\n-- Kuka uskaltaa puheeseeni sekaantua, se vastatkoon omista puheistaan.\n\nPuolihumalainen mies, joka nuo pistosanat oli lausunut, katsoi Heinoa,\nnäki hänen olevan piispan väreissä ja vastasi:\n\n-- Olethan piispan väkeä, kenen urakalla siis kehut täällä sitä\nritaria, jolta itse piispakin on siivet leikannut ja joka täällä nyt\nmaanpaossa on?\n\n-- Marskiko... Suomi on hänen läänimaansa!\n\n-- Kauan ei taida hänellä olla täälläkään maita!\n\n-- No kenellä sitten?\n\n-- Sillä, jolle ne kuuluvat, Krister-herralla!\n\n-- Vakooja! -- karjaisi Heino kiihkoissaan. -- Kuulkaapa muutkin näitä\nKrister-herran urkkijoita, jotka täällä piiloilevat Räävelin saksain\nsaroissa...\n\nYleisen huomion oli tämä kohtaus herättänyt hämärässä kellarissa, jossa\nporvareita ja asemiehiä eri pöydissä istui, ja pian kyllä kuultiin,\nkummalla herroista siellä kannatus oli.\n\n-- Jokeen juonenpunojan joukko!\n\n-- Vartiovuorelle vaasalaisen miehet!\n\nSellaisia huutoja jo kellarissa kuului, ja kiltan isäntä koetti\nkiireellä saatella nuo hänen kapakkarauhalleen vaaralliset saksat ulos.\nMutta Heino oli saavuttamastaan kannatuksesta yhä kiihtynyt, hän\nojenteli siinä nyt haarikkaansa suoralla käsivarrella ja huusi pakoon\npyrkiville ilkkuen:\n\n-- Kaarlo Knuutinpojan malja, hänen, joka pian lähtee laivastollaan\nViipuriin, pistämään Krister-herran pussiin kuin silmättömän\nkissanpojan, hukuttaakseen hänet lähimpään rapakkoon!\n\nKapakkaväki nauroi kurkun täydeltä. Mutta lähtevistä miehistä toinen\nlöi ohi livistäessään nyrkillään Heinon haarikkaa, niin että se\nrämisten seinään lensi...\n\nHetkeäkään ei Heino silloin viipynyt, hän paljasti miekkansa ja juoksi\nsalamoivin silmin ulos paenneen jälkeen, joka jo katua pitkin harppasi\ntuomiokirkkoon päin. Kapakasta juoksi väki kadulle, kauppiaiden\nmyymälöistä pistäytyivät ostajat ulos katsomaan tappelua, -- sellaista\nhuvitusta kyllä Turussa useinkin tarjottiin. Pakenija huomasi pian,\nettä nuoren asemiehen jalat olivat nopeammat ja hädissään hän silloin\nkirkkomäelle kiirehti, tuomiokirkosta suojaa hakemaan, -- kirkon\npyhyyden tuli toki jokaiselle suojaa suoda. Mutta sokea oli\nsuuttumuksesta nyt takaa-ajava asemies; hän ei ajatellut paikan\npyhyyttä, ei kirkon kynnyskään häntä pysäyttänyt, hän ryntäsi sinne\nsisälle solvaajansa jälkeen, miekka ojossa, kasvoilla hurja kiihko.\nKeskikäytävällä hän pakenijan tapasi ja siellä hän iski...\nHaavoittuneena kaatui mies kirkon kiviselle permannolle.\n\nÄäretön hälinä syntyi nyt kirkossa ja kirkon edustalla. Tuomiokirkon\nkattoholvin alla oli verta vuodatettu, sen pyhyys oli häväisty...!\nTypertyneenä kävi kansanjoukko haavoittunutta ulos kantamaan ja vasta\nkotvasen kuluttua herättiin kysymään, mihin ilkityöntekijä oli\njoutunut? Hän oli hävinnyt, juossut ulos, huvennut väkijoukkoon...\n\nPyhän Gertrudin kiltan kellarin edustalla väänteli pulleanaamainen\nkapakoitsija käsiään, vaikerrellen sitä vahinkoa, mikä hänelle oli\ntullut, kun vieraat hälinässä maksamatta olivat menneet. Mutta\nSysikorven miesten päästä oli humala äkkiä huvennut, hölmistyneinä he\nkävelivät katua pitkin ja kuuntelivat kuvauksia tuosta kauheasta\ntapauksesta, kirkon häpäisemisestä ja siitä ankarasta rangaistuksesta,\njoka nyt hurjaa asemiestä odotti. He pelkäsivät siihen juttuun itsekin\nsekaantuvansa ja vallan kalpeana virkkoi Sysikorven kirkkoherra\nSuopellon Sipille:\n\n-- Nyt viipymättä taipaleelle, täällä ei ole meidänkään enää hyvä olla.\n\n-- Haetaan kortteeripaikasta kontit ja papin hevonen, vastasi Sipi ja\nalkoi astua alas rantaan päin.\n\nPäät kumarassa ja mielet matalina he astuivat, surren tuota verityötä,\njohon heidän hyvä tuttavansa oli etelän viinin hurjistamana eksynyt.\nMutta rantakatua kävellessään he yhtäkkiä huomasivat, etteivät he\npäässeetkään siitä eteenpäin; suuri väkijoukko täytti koko laivasillan\nja rantakadun Saksan kestien myymäläkojuihin asti, ja heidänkin täytyi\npysähtyä siihen katsomaan samaa, mitä muut katselivat.\n\nJa katselemisen arvoista se todella olikin. Uljas laivasto oli lahdella\nnostetuin purjein ja laivojen kannet olivat aseväkeä mustanaan; vieri\nvieressään seisoi siellä kiiltäväkypäräisiä miehiä, joiden pitkät\npeitset muodostivat kuin tiheän vesakon vesille. Toisiin laivoihin\nvielä rantalaiturilta ratsuja talutettiin. Mutta muita korkeampana ja\nkookkaampana kellui laivaston keskellä marskin komea, valkoiseksi\nmaalattu johtajalaiva, jonka keulaa koristi pyhän Nikolauksen,\nmerimiesten suojeluspyhimyksen, puusta veistetty rintakuva. Siihen\njuuri ankkuria ylös vivuttiin ja sen peräkohokkeella seisoi Kaarlo\nKnuutinpoika itse hopealta hohtavassa haarniskassaan, päässään\nkullattuun kaareen huippeneva, avonainen kypärä. Hänen vieressään\nseisoi tummissa teräsvarusteissaan hänen sotaisa toverinsa Eerikki\nAkselinpoika, jonka kypärä kasvojen kohdalta muodosti koukeron\nkotkannenän, tehden hänet peloittavan hirviön näköiseksi. Tähän laivaan\npäin linnan naiset rannalta liinojaan heiluttivat, ja sitä kohden\nkajahtivat rantarahvaan onnentoivotushuudot. Siihen viitaten puhuivat\nporvarit rannalla:\n\n-- Siinä menee nyt Suomen marski vastaamaan kuninkaan haasteeseen.\n\n-- Sellaisella joukolla vastata kelpaakin!\n\nJo soljuivat ensimmäiset noista lyhyistä, leveistä, laattapohjaisista\nlaivoista verkalleen hienossa maatuulessa merelle päin, ja vähitellen\nkävi katselijain muodostama ihmismuurikin rannalla höllemmäksi, joten\nSysikorven miehet pääsivät soljumaan laiturin luo. Sen äärestä juuri\nviimeistä laivaa työnnettiin vesille. Silloin juoksee vielä\nrihkamasaksain myymäläkojujen lomitse alas laiturille asemies, jolla on\nviitta hartioillaan kuin matkalle-lähtevällä ja joka heiluttaa\npergamenttikääröä kädessään, väläyttäen samalla näkyville piispan\nvärejä. Väkijoukko antaa auliisti tilaa juoksijalle, laivaa seisotetaan\nkeksin varassa silmänräpäys ja hengästynyt asemies, jonka hattu on\nsilmille valahtanut, harppaa laiturin poikki ja loikkaa kaidepuun yli\nlaivaan.\n\n-- Kerkesipähän vielä, virkkaa joku väkijoukosta jännityksellä, sillä\nsamassa hetkessä jo laiva ulkonee laiturista ja tuuli täyttää sen\npurjeet, kiidättäen sen lahdelle toisten laivain perästä, jotka jo kuin\njoutsenparvi uivat Ruissalon lehteväin rantain ohi.\n\n-- Oliko se Heino, kysäisi silloin kuiskaten Suopellon Sipiltä Karmalan\nLauri, kun he taas hajaantuvan väkijoukon välitse pääsivät kulkemaan\nkortteeripaikkaansa päin.\n\n-- Niin tuoko viimeinen viestintuoja? vastasi Sipi. -- Heinon se oli\nnäköinen, vaikka sillä oli hattu silmillä ja viitta pukunsa päällä.\n\n-- Mutta miten hän kolttosensa jälkeen pääsi juoksemaan tiheän\nväkijoukon lävitse, miten uskalsi hän hypätä huovien laivaan, surman\nsuuhun...?\n\n-- En ymmärrä, -- äläkä kysele. Me emme puhu kellekään koko asiasta, se\nolkoon meille aivan vieras juttu. Me haemme nyt vain kontit\nkortteeripaikasta ja luikimme yhtä painoa Hämeentullista ulos\nmaantielle, -- tästä Turun elämästä olemme jo tarpeeksemme saaneet.\n\nPian istui Sysikorven pappi jo hevosen selässä -- hän näet\nselkähevosella taivalta teki, toiset lähettiläät jalan -- ja hänen\nmolemmilla puolin kävelivät talonpoikaiset miehet, laukut selässä,\nsauvat kädessä, aloittaen taas pitkän taipaleen. Ja kun he\nkaupunginmäeltä vielä silmäyksen taakseen heittivät, silloin näkivät he\njuuri Kaarlo Knuutinpojan uljaan laivaston viimeisten purjeiden\nvilahtavan saariston vihreäin, lehteväin nienten taa.\n\n\n\n\nXI. VIIPURIIN.\n\n\nHidasta oli näin syyskesän aikana pääsy lautalla Kymijoen yli. Lautta\noli pieni, lauttamies vanha, ja liikettä oli tällä Turun ja Viipurin\nvälisellä valtatiellä paljon. Siinä oli törmällä ja majatalossa\nvuoroaan odottelevaa kulkijaa monenlaista. Oli kotoisia ja ulkomaan\nsaksoja, jotka matkustivat markkinoille, joita kirkkojuhlain aikana eri\npitäjissä pidettiin, oli talonpoikia, jotka rannikolta hakivat suoloja\nsyyskalastukseensa, oli karjalaisia laukunkantajia ja aatelisherrain\nasemiehiä ja ennen kaikkea oli veronkantomiehiä, jotka palasivat\nkesäveroja kiskomasta. Kun näiden viimemainittujen aina täytyi ensiksi\npäästä joen yli, vaikka olisivat viimeksi tulleetkin, saivat\ntalonpoikaiset kulkijat usein kiltisti odottaa.\n\nVuoroaan odottelivat erään kesäisen päivän Kymin läntisellä äyräällä\nSysikorven lähetystön miehetkin. Sillaikaa kuin Sipi ja pappi\nmajatalossa tekivät tuttavuutta toisten matkamiesten kanssa, jotka tien\ntomuja oluella huuhtelivat, istuskeli Lauri virran törmällä, katsellen\nkuinka asestetut ratsumiehet siellä kuormitettuja hevosiaan lautalle\nvetivät ja sitä tehdessään hoilasivat, niin että multaiset rinteet\nkajahtivat ja törmäpääskyset säikähtyneinä koloihinsa viilettivät. Hän\noli tavannut siellä siivonnäköisen miekkamiehen, joka sanoi olevansa\nViipurin linnan tallirenkejä ja jolta hän kyseli, mihin näitä tavaroita\nnyt niin tukuttain joen taakse vietiin.\n\n-- Viipuriin viedään, selitti tallirenki, Tapani. -- Jos Viipuriin\nsaakka kulkenet, saat nähdä näitä kuormia paljonkin, sillä kovasti\nsinne nyt kesäveroja joka taholta kerätään.\n\nLauri ihmetteli, kuinka niitä veroja täältä Kymin takaakin nyt\nViipuriin kerättiin, hänelle oli kerrottu, että juuri Kymijoki oli\nSuomen läntisen ja itäisen käskynhaltijakunnan, Hämeen ja Karjalan,\nrajajoki. Mutta Tapani selitti, että kun herrat nyt ovat riidassa\nkeskenään, niin he eivät paljon välitä, vaikka toistensakin alueilta\nveroja kantavat; varsinkin oli Viipurin isäntä, äkäinen Krister-herra,\nnyt oikein uhmalla pannut veroväkensä liikkeelle.\n\n-- On se Hämeen voutikin väkineen tuolla majatalossa, lisäsi Tapani. --\nMutta heikompi kun on tällä kertaa voimiltaan, niin eipä kykene\nestämään meitä saaliitamme joen taakse viemästä, vaikka mielikin\ntekisi.\n\nIhmetellen Lauri tiedusteli, mikä sellaisesta kaksinkertaisesta\nverottamisesta lopuksi tulee. Siihen vastasi Tapani:\n\n-- Sen herrat selittäkööt, ne, jotka nyt kiistelevät, kumpi heistä on\nmahtavampi maassa. Jos kovin suuttuvat, iskevät ehkä pian sotaväkineen\nvastakkain... Kuules tuotakin mökää tuvasta, siellä ovat jo pikkuherrat\ntainneet keskenään suuttua...\n\nMajatalosta kuuluva melu johtuikin todella siitä, että siellä jo\nKrister Niilonpojan verottajat olivat joutuneet riitaan Hollolan voudin\nja hänen miestensä kanssa, jotka eivät lopultakaan olleet jaksaneet\nhillitä sappeaan nähdessään, miten viipurilainen heidän veromaansa\npuhtaaksi raastoi. Nyt saapuivat sieltä tuvasta melunpitäjät ulos\npihalle, jossa he yhä toraansa jatkoivat. Mutta sen kestäessä hakivat\nHämeen puolen veromiehet hevosensa rantaniityltä ja hankkiutuivat,\nheikommuutensa tuntien, vielä hyvän sään aikana lähtemään matkoihinsa\nriitapaikalta, -- he tiesivät kyllä, kuinka väleen sellaisessa\ntilaisuudessa miekatkin saattoivat esiin välähtää. Mutta satulaan\npäästyään uskalsivat he jo viipurilaisille uhata:\n\n-- Nuo kuormat teiltä vielä takaisin peritään ja korkokin niistä\nkannetaan!\n\n-- Tulkaapas ottamaan! ilkkuivat Viipurin miehet.\n\n-- Pian tullaankin, -- meidän marski ei olekaan niitä miehiä, joka\nkurittamatta antaa rosvojen nylkeä verotalonpoikiaan.\n\n-- Vai rosvoksi Krister-herraa sanot...!\n\nJo yrittivät Viipurin miehet karata lähdössä olevain kimppuun, mutta\nnämä väistivät viisaasti, ajoivat kujaa myöten metsänrintaan, toisten\nheidän pakoaan naureskellessa. Mutta vielä sieltä kujalta Hämeen herra\nhuusi:\n\n-- Ilkkukaa sitten, kun marski on teistä käräjät pitänyt ja teidät\nherranne ympärille hirttänyt!\n\n-- Köyttä on Viipurissa sentään ensiksi teille ja maanpakolaiselle\nmarskillenne...!\n\nNiin uhmasivat eri herrain miehet vastakkain. Mutta kun hämäläiset\nveroherrat jo olivat hyvää vauhtia ajaneet pois kiistapaikalta, kääntyi\nSysikorven kirkkoherra, joka hänkin oli säikähtyneenä ja oluen\npunottamana tuvasta tullut ulos pihatoraa kuuntelemaan, jälelle\njääneitä puhuttelemaan. Jo alkumatkalla oli mukavuuteen tottunut\nkirkkoherra ollut tämän Viipurin-matkansa johdosta vähän levoton, sillä\npaljon liikkui nyt maakunnissa tuota ylimielistä, raakaa miekkajoukkoa,\njoka tietkin turvattomiksi teki, ja hän ajatteli kauhulla, rupeaako nyt\nmatkan jatko olemaan tuota vielä pahempaa melua ja tappelua. Ja\nhuolestuneena hän kysyi:\n\n-- Veroistako teillä tuli riita Hollolan voudin kanssa?\n\n-- Veroista ja muusta, vastasi karski huovipäällikkö. Mutta hän\nkatsahti samalla hiukan epäluuloisesti pappia ja hänen tovereitaan ja\nlisäsi: -- Entä te, jotka täällä sotkeudutte aseväen jalkoihin, kumman\nherran miehiä te olette?\n\n-- Emme kummankaan, vastasi Suopelto, -- omia olemme vain miehiämme.\n\n-- Mistä?\n\n-- Päijänteen varrelta, Lapinkorven rajalta. Teidän linnanherrallenne\nolemme juuri viemässä hämäläisten valituksia.\n\nNiin selitti Sipi, mutta silloin rämähtivät raa'at veromiehet\nnauramaan:\n\n-- Vai valituksia Krister-herralle, ja tietenkin veroista, -- tuohesta\nteillä lienee pää! Tiedättekö, minkä hän viime kevännä teki Jääsken\nmiehille, jotka niinikään veroista valittamaan tulivat? Hän käski\nheidän odottaa pikkuisen -- sulki heidät tyrmäänsä -- ja lähetti sillä\nvälin uudet verottajat Jääskeen ottamaan talonpojilta uudet maarahat.\nSitten hän näytti valittajille, mitä veromiehet taas olivat sieltä irti\nsaaneet, ja ärjäisi: Valehtelittepahan, talonpojilla on mistä maksaa!\nJa raippalöylyn hän linnan pihalla näille ruikuttajille annatti, --\neivätkä he ole tulleet enää takaisin!\n\nSilmät pullollaan kuunteli pappi näitä kuvauksia Viipurin ankarasta\nherrasta, jonka pakinoille hänetkin nyt oli lähetetty, ja yhä pahemmin\nrupesi häntä tuo matka huolettamaan. Muiden asioillahan hän liikkui,\najatteli hän, ja siitä saattoi kumminkin tulla hänen viimeinen\nretkensä! Ja aivan hätääntyneenä hän nyt verohuovilta kysyi:\n\n-- Ehkei ole hyvä meidän nyt Viipuriin matkustaakaan!\n\nToinen älysi papin pelkäävän ja rupesi sen vuoksi häntä yhä pahemmin\npeloittelemaan:\n\n-- Menkää, jos selkäänne syyhyttää. Mutta sen sanon jo etukäteen, ettet\nsinä, pappi, hevosen selässä perille asti aja; tällä taipaleella on\nmatkamiestä monta, jotka hevosen tarvitsevat ja ottavat. Eikä ole tämän\nmaantien kulkijoille mikään ihme ottaa henki aseettomalta, jos jonkin\näyrin luulevat hänen massistaan löytävänsä. Tiepuoleen vain ruumiit\nviskataan, -- sellaisia raatoja näkyi metsätaipaleilla monta, kun me\ntänne ajoimme! -- Lähtekää vain taipaleelle, jos halunne on kova, --\nmutta minä varoitan, meidän herraa älkää suututtako, jos perillekin\npääsette, silloin ei suojele sinua papin kauhtanakaan ukon vimmalta.\n\nKylmät väreet puistattivat pelästyneen papin ruumista, joka jo oli\nkipeytynyt hevosen selässä kiikkumisesta. Hän oli kuullut ennenkin sekä\nnäistä Karjalan vaarallisista metsätaipaleista että Krister-herran\nvihoista, ja hänessä kypsyi tällä hetkellä päätös: minä palaan\ntakaisin Hämeeseen! Ja tuota pikaa kävi kirkkoherra houkuttelemaan\ntovereitaankin keskeyttämään matkansa -- turhahan se kuitenkin on!\n\n-- Olkoon mikä on, vastasi siihen Suopelto, asiamme me perille ajamme!\n\nSamaa päättäväisyyttä kertoi nuoren Laurinkin katse. Mutta kirkkoherra\nkuunteli asemiesten hoilausta lautalla ... ei, hän ei lähde ollenkaan\ntuon vuolaan virran ylitse! Ja juuri silloin, kun lähetystön vuoro\nvihdoin tuli lautalle päästä, satuloitsi hän kiireellä hevosensa, nousi\nsen selkään ja huusi lyhyet jäähyväiset tovereilleen. Äsken kuljettua\ntaivalta hän lähti täyttä neliä takaisinpäin karauttamaan, niin että\nviitanhelmat hulmusivat. Ja vastaantulijat hyppäsivät säikähtyneinä\ntiepuoleen katsomaan, istuiko papin ratsun lautasilla itse punainen\npaholainen, koska hän noin hurjasti pakoon ajoi! Ei, pappi vain koetti\nkiirehtiä, tavatakseen ensi syöttöpaikassa vielä Hollolan veroväet ja\npäästäkseen sitten heidän matkueessaan Päijänteen kotoisille rannoille\npalaamaan.\n\nKahden jatkoivat matkaansa Sysikorven talonpojat autioiden seutujen\nhalki, eivätkä he kertaakaan ajatelleet kesken taipaleelta kääntyä,\nvaikka kyllä levottomat olivat tiet ja joukkoa monenlaista oli\nliikkeellä. Ja eräänä iltana aukeni heidän eteensä Suomenvedenpohjan\nselkä ja sen saarelta kuumotti kuulakkaa iltataivasta vastaan jylhä,\njykevä, särmikästorninen linna. Lahdenpohjan kierrettyään he saapuivat\npian siihen kallioniemeen, jonka kärkeen Viipurin kaupunki oli\nrakennettu, ja astuivat Karjaportin kautta kaupunginmuurien\nsisäpuolelle. Jo matkan varrella oli heille majapaikaksi neuvottu\neteläisen sataman varrella, suola-aittain luona, olevaa Hepolan tupaa.\nSinne he nyt kallioiden ylitse mutkittelevaa Karjalankatua myöten\nkävelivät, kunnes Raatihuoneen mäellä kääntyivät Mustainveljesten\nluostariin päin. Sen vierestä he Hepolan löysivät ja auliisti antoi\nHepo-Kaaperi yösijan tuvassaan Hämeen miehille, kaupoillaan kulkevain\nkarjalaisten joukossa.\n\nLähtipä Kaaperi, suulas, iloinen mies, itse pitkämatkalaisten oppaaksi,\nkun nämä jo heti aamulla aikoivat linnaan pyrkiä, linnanherran\npuheille, -- heillä oli se usko, että he täälläkin, niinkuin Turussa\nmuutamassa päivässä asiansa ajaisivat. Kolmen kävelivät he niin\nrantakatua pitkin, joka kiersi kallioisen niemen alavaa äyrästä ja\njonka varrella porvarien talot olivat sikin sokin, kävelivät siinä\nkatsellen talonpäätyihin avatuille myymäläluukuille ladottua rihkamaa.\nMutta rannan puolella katua olivat aitat, joissa Kaaperi kertoi\nItämeren suurten hansakaupunkien, Lyypekin ja Räävelin, pitävän suuria\nvarastojaan. Vilkas oli liike satamassa, toinen oli täällä hurina kuin\nTurussa, josta Hämeen miehet juuri tulivat. Laivoja oli sekä laiturin\nvarrella että ankkurissa ulompana selällä, oli monenkokoisia ja\nnäköisiä. Suurimmat olivat noita hansalaisten laivoja, jotka toivat\nsuoloja, rautoja ja kankaita ja joiden raskaita lasteja sitten\nkarjalaiset rahtimiehet Viipurista soutivat Vuoksen väyliä pitkin ja\nLaatokan yli Syvärinjokeen saakka. Itse oli näet Hansaliitto -- niin\nkertoi Kaaperi sydänmaan miehille -- katkaissut kauppansa pääväylän\nNovgorodiin, sulkenut Nevajoen, mutta tuon oman kieltonsa kiersivät\nyksityiset hansakauppiaat alituiseen tuomalla tavaroitaan Viipuriin ja\nniitä sieltä salaa sisäväyliä myöten soudattaen Novgorodin\nmarkkinoille. Siihen määrin kannattava oli tuo Itämaiden kauppa, ja\nsiksi juuri oli Viipurista tullut noin vilkkaan liikkeen keskus. Sen\nrantakadulla kuhisi nytkin ulkomaista saksaa monenkinnäköistä:\nhansalaisia kapeissa, ihonmyötäisissä pukimissaan ja venäläisiä\npitkissä, väljissä kauhtanoissaan, -- siinä he suomalaisella rannalla\nkauppoja hieroivat ja posmittivat vieraita kieliään.\n\nNiemen kärjessä oli kaupungin kirkko, ja sen sivuutettuaan\nsaapuivat matkamiehet tiheään talorypäjäkseen, joka oli syntynyt\nmantereelle vastapäätä linnansaarta ja josta Karjaportilta ja\nharmaidenveljien luostarista tuleva pääkatu johti suoraan\nlinnansillalle. Aamu oli jo pitkälle ehtinyt, mutta vielä oli pystyyn\nvivuttuna sillan linnanpuoleisessa päässä oleva laskusilta, ja\nmatkamiesten täytyi senvuoksi pysähtyä siihen Suomenveden rannalle,\npohjoisen sataman varrelle, vipusillan laskemista odottamaan. Siinä oli\nheidän edessään nyt korkeana ja juhlallisena Viipurin vanha linna, joka\nkuin harmaja möhkäle kohosi suviseltaan vihantarantaisten salmivesien\nkeskeltä.\n\n-- Tuo korkea rakennus on Olavintorni, neuvoi Kaaperi, osoittaen\njyrkkäseinäistä, neliskulmaista tornia, joka muodosti Torkelin\nperustaman linnan mahtavan pääosan. Alkujaan olikin tuo torni ollut\nlinnan yksinomaisena varustuksena, mutta sittemmin oli saaren rannoille\nrakennettu paksu, kivinen muuri, joka nyt pystyjyrkkänä vyönä kiersi\numpeen saaren kaikki rannat vesirajaa myöten. Ja tälle muurille oli\nuusia torneja rakennettu. Niistä oli kaupunkia vastapäätä, itäisellä\nrannalla, pyöreä vahtitorni, jonka alitse juuri kulki linnaan se\npääportti, joka nyt vielä öiseltään oli suljettu. Mutta sieltä portin\ntakaa ja Olavintornin edustaiselta linnanpihalta kuului hevosten\nhirnuntaa ja miesten huutoja salmen toiselle rannalle saakka.\n\n-- Onko siellä aina tuommoinen mölinä? kysyi Lauri ihmetellen\nHepo-Kaaperilta, kun he siinä hirsikasalla lepäilivät.\n\n-- Ei, siellä mahtaa olla nyt jotain erityistä tekeillä. -- Mutta\nkäykää itse katsomassa, nythän sieltä näkyvät jo nostosillan laskevan.\n\n-- Etkö sinä tulekaan linnaan mukaamme? kysyi Sipi, joka jo oli\ntoivonut Kaaperista sinnekin saattajan saavansa.\n\n-- En, -- ei sinne asiatta kukaan mene, eikä vähällä asiallakaan!\n\nKimakasti vinkuivat paksut rautavitjat, kun raskasta hirsisiltaa alas\nvivuttiin, ja ihmisiä näkyi jo kaupungista linnaan kävelevän. Sinne\nlähtivät nyt siis Hämeen miehetkin, ja portin sisäpuolelle he\npääsivätkin. Mutta siihen sisämuurin kupeelle, linnan pihalle, he\njäivät seisomaan kuin puristettuina ahtaaseen rakoon -- edemmäs eivät\npäässeet. Sillä piha oli täynnä satuloituja hevosia ja rautapaitaisia\nratsumiehiä, jotka siinä nyt kiireellä laukkujaan satuloihin sitoivat\nja selkään istumaan jouduttausivat. Sydänmaan miehet eivät sitä\nmenoa ymmärtäneet. Mutta tuokion kuluttua vaikeni yhtäkkiä melu:\nOlavintornin pääkäytävästä kuului kannusten kilinää, ja sieltä\nastui ulos lyhyenläntä, kumara ja kuiva ritari, kahden nuoremman\nkiiltohaarniskaisen ylimyksen seuraamana. Vielä ketterin askelin astui\ntuo vanha mies pihan poikki eikä hän paljon asepojan apua tarvinnut,\nkun hän satulaan kiepsahti, lähtien etumaisena ajamaan ulos portista\nsillalle, jonka paksut pohjapalkit kumeasti kajahtivat, kun koko\nratsujoukko johtajaansa sinne seurasi.\n\nNeuvottomina seisoivat hämäläiset autioksi jääneellä linnanpihalla\nkatsellen poistuvaa ratsujoukkoa, -- ei näkynyt siellä enää kuin pari\ntallirenkiä, jotka pihalta heinänjätteitä haravoivat. Mutta ilokseen\ntunsi Lauri näistä toisen samaksi hyvätuumaiseksi Tapaniksi, jota hän\nKymin törmällä oli puhutellut, ja häneltä he nyt kävivät kysymään,\nmiten linnanherran puheille mahtaisi päästä.\n\n-- Linnanherranko, hämmästeli Tapani, -- tuossahan juuri näit hänen\najavan portista ulos poikineen.\n\n-- Sekö oli itse Krister-herra!\n\n-- Itse oli, itse lähti täältä talonpoikia kurittamaan.\n\n-- Kurittamaanko talonpoikia?\n\nNiin, Tapani kertoi nyt tarkemmin tuon ratsastusmatkan aiheen. Kapinaan\nolivat nousseet Karjalan talonpojat, Jääsken miehet ja muut, olivat\nlistineet linnan veroherroja kuin halmenauriita, ja niiden luo\njoukkoineen vierailemaan lähti nyt juuri linnastaan Krister\nNiilonpoika.\n\nNäistä kertomuksista pääsivät pian Hämeen miehet ymmärtämään, että\nheillä olikin edessään pitkä odotusaika, jos mielivät Viipurin\nlinnanherraa tavata, -- ja tavata heidän häntä täytyi! Oli heillä nyt\naikaa Viipuria katsella, sekä yksin että Kaaperin seurassa.\n\nVasta muutamia vuosikymmeniä oli Viipurilla ollut oikeat\nkaupunginoikeudet, mutta se oli iältään jo vanha kaupunki, kertoi\nKaaperi. Se oli, tämä nykyisellä paikallaan noin sata vuotta sijainnut\nkaupunki, puristettu ahtaalle ranta-alueelle muuriensa sisäpuolelle, --\ntäällä ei näet koskaan voitu elää ihan turvallisina idän levottomalta\nnaapurilta, Suuren Novgorodin ruhtinasvallalta, jonka kanssa Ruotsin\nritarit alituiseen olivat olleet sotakannalla. Nyt oli kuitenkin\nmuutamia vuosikymmeniä rauha vallinnut näilläkin rajamailla, ja sen\nvarassa oli kaupunki jo päässyt melkoisesti vaurastumaan.\n\nNäitä kertoi Kaaperi pitkämatkaisille matkamiehille, heidän nyt\nviikkokausia hänen majassaan majaillessaan. Itse ei hän ollut kaupungin\nvarsinaisia suurporvareita -- ne olivatkin enimmäkseen noita\nhansalaisten laivoissa Viipuriin kulkeutuneita saksalaisia, -- hän oli\nvain ajurinammatin pitäjä, joka venheillä ja hevosilla kuljetti\nhansalaivain lasteja, milloin vain maista laivoihin, milloin\nlaivoista aina Laatokan vesille saakka. Mutta pitipä hänkin sentään\nranta-aitassaan suolakauppaa niille maalaisille, jotka eivät vielä\nolleet isompain porvarien majamiehiä -- kaikki viipurilaiset pitivät\nsuolakauppaa, siitä oli kaupunki saanutkin \"suolakaupungin\" nimen. Ja\nhän oli valpas, virkeä mies, joka osasi sydänmaan talonpojille selittää\nmonta asiaa, joita nämä eivät ennakolta tunteneet.\n\nEräänäkin iltana hän majatuvassaan oman valtiollisen ymmärryksensä\nmukaan selitti heille sen riitaisuuden ja kahnauksen syitä, jota\nerämaan miehet kaikkialla näillä vanhoilla rintamailla kulkiessaan\nolivat nähneet, mutta eivät vielä täysin ymmärtäneet. Kahta kukkoa ei\nsovi samalle rikkaläjälle, ne tappelevat siinä, kunnes toinen kaatuu,\nselitti Kaaperi. Kaksi mahtavaa miestä on nyt Suomessa, eivätkä he voi\ntoisiaan suvaita edes maan vastakkaisimmissa äärissäkään. Ja molemmat\nheistä vaativat Viipuria linnaläänikseen. Kaarlo-marskia oli jo\nViipuriin linnanherraksi odotettu, mutta ei tiedä nyt, miten käy.\nAatelisetkin menevät aina sen matkaan, jonka luulevat vankimman olevan,\nja nyt sanotaan Suomen herroista Kristerin olevan paremmalla puolella.\nHän kävi keväällä laivoillaan Tukholmassa, ja sieltä palattuaan hän\nrupesi oikein uhmalla linnaansa muonittamaan ja varustamaan, ei kuulu\naikovan siitä lähteä hyvällä eikä pahalla.\n\n-- Jo Kyminjoelta asti olemme kuulleet sellaista humua, että täällä\nsotaa varotaan, -- ihanko sitä todella odotetaan? kysyi Lauri.\n\n-- Me porvarit emme siitä mitään tiedä, vastasi Kaaperi varovasti, --\nmutta kukapa tuntenee herrojen aikeet, tuskin ne suottakaan\nvarustautuvat.\n\nSydänmaan talonpojat jäivät hetkeksi miettimään, miten heidänkin suuren\nrajankäyntiasiansa kävisi, jos täällä herrat vielä rupeaisivat\nkeskenään sotimaan ... kummastahan silloin lopultakin apu lähtisi. Ja\nKaaperin puheista teki Sipi äkkiä kysyvän johtopäätöksen:\n\n-- Tuntuupa siltä, kuin Kaaperi-isäntäkin enemmän pitäisi sen marskin\npuolta, -- taitaisipa hän olla teille mieluisampi herra?\n\nMutta majatalon isäntä aivan hätkähti, kun hänen selityksistään oli\nsellainen käsitys saatu, ja hän kiirehti melkein hätäisesti torjumaan:\n\n-- Pyhän Nikolain ja kaikkien pyhäin nimessä, enhän ole mitään sanonut,\nälkää hiidessä semmoista kenellekään puhuko. En sekaannu herrojen\nriitoihin, ajan rahtia ja myyn suoloja enkä välitä, kuka linnassa\nherrastaa. Taisihan kyllä sinä aikana, kun marskin suku Viipurissa\nisännöi, porvarikin usein saada myydyksi linnaan voisaavin taikka\nlohitynnyrin, -- nyt et myy mitään, kaikki sinne kiskotaan\ntalonpojilta. Mutta on se tämä Krister-herrakin porvarien puolta\npitänyt, kun on riitoja sattunut Räävelin tai Novgorodin saksain\nkanssa, ja uusia kauppaetuja se on meille hansalaisilta hankkinut, --\nei, minä en puhu mitään, vaikka joskus saisinkin vähän liiemman veron\nmaksaa.\n\nTuli oli Hepo-Kaaperin tuvassa jo sinä iltana matalaksi laskeutunut\nnäiden juttujen aikana, ja sekä matkamiehistä että talonväestä rupesi\ntoinen toisensa perästä jo makuulleen hankkiutumaan. Silloin työntyi\nvielä ulkoa pimeästä syyssateesta tupaan uusi vieras, märkänä kuin\nuitettu kissa, tervehti ja vetäytyi uunin kupeelle, katveeseen,\nvaatteitaan kuivailemaan. Kaaperi kutsui oudon vieraan taloksi, käskipä\nlähemmäs tultakin käymään ja kyseli, mistä kaukaa vieras kulkee.\n\n-- Lastivenhettä olen Juustilasta soutanut, -- myöhäksi kävi, ennenkuin\nkaupunkiin ehdittiin, vastaili vieras harvakseen, yhä katveessa pysyen.\nMutta Laurista oli tuo ääni helähtänyt tutulta, hän siirrähti\ntakkatulen luota vierasta lähemmältä katselemaan, ja häneltä oli\nsamassa päästä hämmästyksen huudahdus... Sillä eikö se ollut hänen\neräystävänsä, Tuiran Vilppu, tuo märkä, kalvakka olento, joka siinä\nuunin reunalla lymyili ja pyrki hatunreuhkalla silmiään peittämään.\nMutta vieras tempasi hänet viereensä uuninkiukaalle istumaan ja\nkuiskasi:\n\n-- Nyt vaikene, Lauri ... tässä ollaan nyt hiiden hinkalossa!\n\nVilppuhan se oli, vaikkei tuntunut olevan mies nyt omalla asiallaan.\nHuohottamalla hän vieläkin hengitti, ja hänen silmänsä pälyivät arasti\nympärilleen, kun hän yhä kuiskaten jatkoi:\n\n-- Monesti olen merrassa ollut, mutta niin lähellä hirsipuuta kuin nyt\nen ole ollut koskaan, -- siksi nyt liikutaan näin hyssyksittäin. Tuo\neväitäsi tänne pala, minulla on taas kiire käpälämäkeen, kunhan kolon\nlöytäisin...\n\n-- Vai ovat niin asiat, -- linnan huovitko ovat kintereilläsi? kyseli\nLauri hämmästyneenä.\n\n-- Jos eivät jo ole, niin tulevat... Ellen tässä nyt pääse maailmalle\nlivahtamaan, niin nuori leski on huomenna Karmalassa.\n\nLauri toi kontistaan tuttavalleen vähän eväitään, joita he Sipin kanssa\nolivat Kaaperilta ostaneet niillä harvoilla äyreillä, joita hämäläiset\nolivat heille matka-avuksi keränneet. Mutta ei ollut Vilpulla nyt\nmalttia siinä kuin muutama suupala haukata. Ja pureskellessaan hän\npuhui:\n\n-- Nyt pitää saada venhe vaikka mistä, tästä on jouduttava vesille, muu\nei auta.\n\n-- Lainataan isännältä, hänellä on venhe tuossa muurin takana\naittarannassa.\n\n-- Jos venheen tiedät, tule, neuvo minut siihen, pyytämään vain ei\nruveta.\n\n-- Mutta Kaaperi on rehti mies...\n\n-- Tunnen, mutta nahkojaan pelkäisi hänkin, jos asiani kuulisi... Tule!\n\nTalonväki oli sillävälin jo makuulleen mennyt, viimeiset kekäleet vain\nenää liedessä kiiluivat. Kenenkään huomaamatta hiipi silloin Laurikin\näsken tulleen jäljestä ulos, uteliaana kuulemaan, mihin kolttosiin\nhänen hilpeä ystävänsä taas oli joutunut, koska köysi jo noin läheltä\ntuntui niskaa puristavan. Lauri tunsi jo pimeässäkin Hepolan pihat ja\nportit, osasi opastaa toverinsa matalan muurin ylitse rantaan, löysi\nvenheen, löysi airot ja ääneti he rannasta aallokkoon laskivat. Mutta\nsiellä oli myrskyinen sadeyö pimeä kuin hauta, hän ei käsittänyt, mihin\nhe siinä säässä osasivat soutaa. Mutta Vilppu hengitti vesille\npäästyään vapaammin, ja pian oli entisellään hänen äänensä, kun hän\nselälle päin soutaen virkkoi:\n\n-- Nyt ei enää hätä heiluttele, tästä pimeästä eivät Krister-herran\nkoiratkaan enää miestä vainua. Nyt vain kysytään, mihin soudetaan,\nselkää on joka taholla, -- saat sinäkin jo maihin jäädä, jos tahdot.\n\n-- Tulenpahan Kaaperin venhettä takaisin tuomaan, vastasi Lauri. Ja kun\nVilppu kyseli jotakin lähdössä olevaa laivaa, johon hän vanhana\nmeripoikana merimieheksi pyrkisi, muisti Lauri päivällä nähneensä erään\nrääveliläisen aluksen, joka luovi satamasta Uuraan salmelle ja jäi\nsinne selän taa yöksi ankkuriin.\n\n-- Siispä sitä kohden soudetaan, intoili Vilppu sitä rohkeampana, kuta\nväljemmältä oli pimeää vettä häntä rannasta erottamassa. -- Kyllä\nlaivan löydämme, ja Räävelissä olen taas herran kukkarossa, siellä on\npakolainen paremmassa turvassa kuin luostarin suojassa.\n\n-- Oletko jo luostarissakin ollut? kyseli Lauri voimatta hillitä\nuteliaisuuttaan. Taistelutoveriaan ja sukulaistaan ei hän ollut\ntavannut sitten kuin viime talvena, jolloin tämä Sysikorvesta\npaetessaan Ennin Karmalaan itkemään jätti, ja nyt ilmestyi mies äkkiä\nkuin kuusta pudonneena hänen eteensä.\n\nVesilahdelta palattuaan oli Vilppu Laurin kanssa talvisydämen\nSysikorvessa hirviä ajanut ja muutamia viikkoja huoletonta elämää\nviettänyt. Eikä hän ollut hätkähtänyt sitäkään, että häntä kirkoissa\nkuulutettiin, eipä häntä siellä kukaan ilmiantanut. Mutta keväämmällä\noli sitten voutien huoveja ruvennut kylillä liikkumaan ja eräänä\nhankiaamuna oli Leena hiihtänyt Suopellosta tuomaan sanaa Karmalaan,\nettä jo ovat hakijahuovit Vesilahden kapinanjohtajan jäljillä. Silloin\nloppuivat Vilpulta rauhan päivät, ja Lauri oli hänet itse silloin\nsaattanut Juuritaipaleeseen, josta Vilppu läksi yksin hiihtämään\nSuursavon kautta itään päin, paetakseen kauas Karjalan maille. Sen\njäljestä ei ollut hänestä Lauri mitään kuullut, ja siksi hänellä paloi\nhalu tuntea noiden pakoaikojen vaiheet.\n\nMutta Vilppupa ei kiirehtinyt hänen äänellisiin eikä äänettömiin\nkysymyksiinsä vastaamaan. Hän vaikeni itsepäisesti, tarkaten vielä\nkerran vakavana ympäristöään, ja sillävälin hän vain souteli\nvoimakkaasti ulapalle päin. Mutta kaukaiselta kajahti jo yövahdin ääni,\nkun tämä Viipurin muurien takana iltatuntien kulumista hiljaiselle\nkaupungille julisti, ja viimeiset tulet näkyivät jo sammuvan\nRaatihuoneen mäen ja Katanpään kallioiden taloista, -- määrätuntia\nmyöhempään ei näet kaupunginlaki sallinut taloissa tulia poltettavan.\nUlkona syksyisellä selällä ei taas kuulunut muuta kuin sadetuulen\ntohinaa. Silloin vihdoin Vilppu avasi sanaisen lippaansa ja kävi\ntoverilleen kertomaan ne uudet merkilliset seikkailunsa, jotka hänestä\ntaas olivat pakolaisen tehneet ja hänet silmukan suulle saattaneet. Ja\nhän kertoikin ne leikkisästi, keveästi, ikäänkuin tuo kaikki ei olisi\nenää häntä koskenutkaan...\n\nVilppu kertoi Saimaan suuret selät poikki hiihdettyään avoveteen asti\nkeväällä Viipurissa virnailleensa, -- vähän oli työtä, vähän palkkaa!\nMutta heti ensi sulalla rupesi hän soutumieheksi muutamaan karjalaiseen\nlastivenheeseen, joka saksain tavaroita Viipurista kuljetti sisäjokia\nmyöten, Juustilan ja Yläveden väylää pitkin Tiurinlinnaan ja\nKäkisalmeen ja siitä aina edelleen Laatokan yli Syvärinjoelle ja\nIlmajärvelle sekä Suureen Novgorodiin asti. Puolelle kesää oli hän\nollut tällä monivaiheisella retkellä, jossa hauska oli ollut ja hyvä\noli ollut ansio, eikä hän tästä ammatista aikonutkaan heti erota. Mutta\nkun hän sieltä turkislastilla oli taas kesällä palaamassa Käkisalmen\nkautta Viipuriin, uutta saksain varastoa Itämaille hakemaan, niin hän\neräänä sunnuntaina joutui Jääsken kirkolle ja tarttuikin sinne.\n\n-- Mitä sinä siellä? kysyi Lauri, joka jo matkansa varrella ennen\nmuisti tuon pitäjän nimen kuulleensa.\n\n-- No siellä olivat asiat taas sellaiset, että ne minut viipymään\nviehättivät. Siellä oli rahvas kirkkomäellä koolla, kovin kiihtyneessä\nmielentilassa näkyivät olevan pitkähihaiset karjalaiset, kirjamiestä\nkyselivät. Heitä kuohuttivat ne uudet ja moninkertaiset verot, joita\nheiltä Viipurin linnanherra kiskotti, -- kahdet kesäverot se oli jo\nottanut samana kesänä ja miehiltä oli loppunut luonto. Minä kuuntelin\nniitä heidän valituksiaan ja jopa heille kirjamieheksi rupesinkin.\nSillä synkkää oli se komento, jonka alle he olivat joutuneet, -- jos\nolivat julmat Hannu-herran voudit Hämeessä, niin vielä sydämettömämmin\nliikkuivat Kristerin verohuovit Karjalassa ... itse näin, kuinka he\nlehmän laitumelta iskivät ja aitasta kantoivat pois naisten\npyhähameetkin.\n\n-- Sinä kirjoitit siis heidän valituskirjansa, ja siitä Krister-äijä\nsuuttui? kyseli Lauri malttamattomana.\n\n-- Suuttui siitä, että valitettiin hänestä kuninkaalle Ruotsiin, --\nsuuttui ja lähetti taas uudet verottajat talonpoikain taloihin. Silloin\nminä sanoin Jääsken miehille: Tätä menoa ei meidän puolessa kärsitty,\nsiellä käytiin kengittämään keihäitä.\n\n-- Niin, taisitpa sanoa vielä vähän muutakin, -- ja jääskeläiset\ntottelivat neuvojasi?\n\n-- Minua kesäkauden kestinään pitivät, ja kävin minä sieltä päin\nnostattamassa aseisiin naapuripitäjäinkin miehiä. Eikä verohuoveilla\nollut sinne viikkokausiin asiaa, verissä päin sieltä palasivat ne,\njotka pakoon pääsivät. Mutta nyt syyspuoleen tuli linnanherra itse\nsinne koko huovijoukkoineen kysymään, mihin hänen veronsa ja\nverottajansa ovat joutuneet. Vakava tuuma miesten kesken oli ollut\nlähteä tuurin ja keihäin herrain väkeä vastaan ja pienellä miesjoukolla\nheitä siis odottelin. Mutta kun metsästä välähtivät huovien haarniskat,\nniin jopa suli pehmeäksi luonto Karjalan miehiltä... Kävivät herralle\npolvea notkistamaan ja itkivät: \"Tuo Hämeen mieshän se meitä usutti,\nhän se valituskirjatkin laati...\"\n\n-- Olihan se vähän samanlaista jo Vesilahdella!\n\n-- Mutta Jääskessä he minut suoraan päänsä päästimeksi linnankarhulle\nluovuttivat, ja Krister-äijä oli niin äkäinen, että siinä paikassa oli\nminulta miekallaan pääkallon halkaista. Ja huovihevosen jäljestä sain\nkytkyessä juosta Viipuriin asti, -- henki oli mennä siinäkin kyydissä,\nennenkuin toisyönä linnaan ehdittiin.\n\nTästä taas Lauri vilkastui ja kysyi:\n\n-- Onko linnanherra siis jo palannut?\n\n-- On, osan väkeään hän vain jätti Karjalan miehiä masentamaan ja uutta\nrangaistusveroa ottamaan. Minut tuotiin linnaan hirtettäväksi ... jo\nnäytettiin minulle sen ilon paikkakin, odotettiin vain paria\nkarjalaista tovereikseni. Siksi aikaa oli minut tietysti tyrmään\npistettävä. Mutta siinä veroinnossaan olivat linnan heitukat sysänneet\nverotavaroita siihenkin hinkaloon, jossa minua oli säilytettävä, ja ne\noli ensiksi siirrettävä muualle.\n\n-- Ja sitä et sinä ruvennut odottamaan?\n\n-- En kauan. Kädet minulla olivat tiukkaan sidotut, mutta jalat olivat\nvapaat. Kun niin seisoin holviaukon suulla, huovien ympärilläni\ntouhutessa, katselin kupeilleni... Muurin reunalle ei ollut kovin pitkä\nharppaus, sen päälle jaksoin loikata, ja muurin alla, huimaavan\nsyvällä, tiesin rannan ja vesirajan olevan. Yksipä on, kuolenko köyteen\nvai rantakiviin, ajattelin itsekseni, hyppäsin muurin laelle, juoksin\nsen yli ja viskausin päistikkaa pimeään syvänteeseen... Kiire jo\nolikin, huovi oli perässäni muurille loikannut ja tapaili sitä\nkahlenuoraa, joka sidotuista käsistäni roikkui.\n\n-- Etkä iskenyt päätäsi mäsäksi?\n\n-- Sitä itsekin ihmettelin ... sattui siihen kohtaan syvä vesi. Siellä\npimeässä aallokossa kuppelehdin kädet köysissä ... mutta tuokion\nkuluttua tunsin ajauneeni muurin juurelle kivikkoon. Siinä makasin ja\nkihnutin terävään kivensärmään köyttä poikki, sillaikaa kuin huovit\nylempänä muurilla hoilasivat ja toisilleen minun jo hukkuneen\nvakuuttivat. Mutta kun käteni olivat irti, uin siikana salmen yli\nkaupungin rantaan ja pakenin Mustain veljien luostariin, jonka raskasta\nportinläppää kolkutin väsyneenä ja märkänä.\n\n-- Mutta sinne päästyäsihän olit turvassa!\n\n-- Siinä luulossa minäkin siellä levolle kävin, -- mutta mitä vielä!\nVihainen linnanherra kuuli heti aamulla minun luostariin paenneen,\nkutsui mustain päämiehen puheilleen ja uhkauksilla oli hän vaatinut\nvanhaa munkkia luovuttamaan minut pois luostarinsa turvasta, -- niin\nsydämikkö on äijä! Kovin kuului päämunkki sitä vaatimusta\nvastustelleen, luostareissa kun pitäisi vainotuillakin tyyssija olla,\nmutta taipua hänen oli täytynyt.\n\nVilppu hymähti katkerasti, muistellen, kuinka hän siellä nukkui kuin\npyhimys vahvassa turvassa, ja sillävälin oli sopimus tehty siitä, että\nhänet seuraavana aamuna luostarista linnaan luovutetaan, -- ritari oli\nsiinä kirkkoakin mahtavampi! Mutta taas hän hilpeästi jatkoi\nkertomustaan:\n\n-- Onni on, että nuo joutilaspäiväiset munkit ovat löyhäsuisia lärppiä.\nKun päivällä heräsin, juorusi yksi heistä heti minulle koko jutun.\nSiinä siis pelastukseni! ajattelin, nyt ei Krister-herra kaulani\nvenytystä enää toistaiseksi lykännekään! Hän oli jo pannut huovinsa\nluostarinportille minua vartioimaan, -- siellä kai ne seisovat vieläkin\nsateessa, sääli miehiä! Mutta minä kävin sairaaksi.\n\n-- Tosissasiko?\n\n-- Tosissanikin, luitani vilusti, pyysin rohtoa ja nukuin. Mutta nukuin\nvain sen verran, että näin jo munkkien levolle lähtevän, -- en tiedä,\ntokko he vahtivatkaan minua niin ylen tarkasti. Siinä rakennetaan nyt,\nkuten lienet nähnyt, uutta kivistä taloa vanhan puuluostarin viereen,\nja minut oli pistetty kiviseen koppiin. Niihin tehdään ikkunatkin ...\nse oli kyllä kapea rako vain siinä minun kopissani, mutta leveäkös minä\nolen mieskään, varsinkaan näin syömättömänä. Ryömin telineille, sieltä\npudottausin Hepolan talon katolle, joka on luostarinmuurin vieressä, --\nportilla vahtivat huovit eivät tietenkään sinne sateiselle taivaalle\ntähystelleet...\n\nVilppu vaikeni ja jopa siitä Lauri ymmärsikin, miksi seikkailijalla oli\nsellainen hätä käpälämäkeen ollut. Mutta tuokion kuluttua heläytti\nVilppu niin iloisen naurun, että se kajahti kuin vesihiisien joi'unta\npimeillä selillä.\n\n-- Mitäs naurat? kysyi Lauri kummissaan.\n\n-- Sitä melua, joka nyt aamulla syntyy Mustassaluostarissa, kun minua\nruvetaan hakemaan ja huutamaan, kun linnan huovit koviksi käyvät ja\nkiroilevat hurskaille miehille, -- sen melun jo arvaan! Varo sinä vain,\nLauri, että et joudu siihen sekaantumaan etkä vastaamaan öisestä\nsoudustasi!\n\n-- Kukapa minut täällä tuntee ja soutuni tietää!\n\n-- Hyvä olisi. Mutta siirrypäs airoihin sinä, nyt minulta tuntuu jo\neväs paremmin luistavan kuin äsken Kaaperin tuvassa.\n\nÄäneti soutivat nyt toverukset tuokion pimeää selkää. Sitten rupesi\nVilppu vuorostaan suupalojensa lomaan kyselemään Laurin matkoja ja\nhämäläisten eräasian enteitä. Hän kertoi Sysikorvesta paetessaan\nviipyneensä muutamia päiviä Suur-Savon kylillä ja siellä savolaisia\npuhutelleensa, -- eivät he olleet häntä kalajärviltä tunteneet, vaan\nauliisti olivat hänelle avun ja evään antaneet, kun kuulivat miehen\nruunun huoveja pakenevan. Ne ovat tuuman miehiä Savon miehetkin, kun\nheidän kanssaan noinikään sovinnossa juttelee, selitti Vilppu, -- ei\nuskoisi heitä samoiksi tappelijoiksi, kuin ovat kalajärvillä.\n\n-- Eikö sinua siellä kukaan tuntenut? kysyi Lauri hiukan aralla ja\nepävarmalla äänellä.\n\nSen arkuuden Vilppu heti oivalsi ... vieläpähän on miehellä se\nkallioniemen impitarina muistissaan, -- ja hymähtäen hän vastasi:\n\n-- Tunsi yksi, -- hänelle sinulta viestit vein, vaikket noita muistanut\nmukaani pannakaan. Ja hyvämuistiseen mieleen ne tuntuivat siellä\njoutuvan. Ei ole Tarvaisen tytär vielä sulhasiin suostunut, mutta pidä\nkiirettä, Lauri, jos häntä omaksesi mielit, pian se voidaan sieltä\nsiepatakin.\n\n-- Puhuiko hän sellaista sinulle? kysyi Lauri vilkastuen.\n\n-- Eiväthän ne miehettömiksi heittäydy isojen talojen koreat kassapäät.\nMutta jotain se puhuikin, kun hänelle kerroin sinun muiden erämiesten\nkanssa nyt rajankäyntiä ja rauhaa puuhaavan.\n\n-- No mitä virkkoi?\n\n-- Kun tullee rauhan miehenä, sanoi, niin voin hänelle saunan lämmittää\n-- mutta tulkoon ajoissa! Eikä se ollut leikkiäkään kaikki, sen näin.\n\nLauri souti nyt sanaa puhumatta, hänen mietteensä olivat yhtäkkiä\nruvenneet kulkemaan omia uriaan, jotka jo olivat kaukana hänen\nlevottoman toverinsa seikkailuista. Mutta Vilppu tarkkasi sillä välin\ntyystin tyyntyvää selkää, jonka pimeästä, sateen vähän tauottua,\nhämärät rannat vähitellen rupesivat häämöttämään. Hän oli näkevinään\njotakin korkeaa siellä sivulla keulan edessä ja kääntäen venheen sitä\nkohti virkkoi hän yhtäkkiä vilkkaasti:\n\n-- Onkohan se tuo, se sinun rääveliläinen laivasi? Tuolta kuultavat\nmastot taivasta vastaan.\n\nSiinä se oli, vaikka Laurin silmän oli sitä vaikeampi erottaa kuin\nVilpun, joka ennenkin oli meren aavoja tottunut tarkkaamaan. Ja laivaa\nkohden kulki nyt venhe hyvää vauhtia.\n\n-- Aiotko herättää laivamiehet? kyseli Lauri, kun lähestyttiin tummaa\nalusta.\n\n-- Eikä hiidessä, -- me liikumme pehmeästi kuin peltohiiret, emme\nherätä ketään. Kas näin! -- sano Ennille terveiset, että mies on\ntallessa!\n\nVenhe laski laivan luo, ja Vilppu huopasi sen keulan viereen, kopeloi\nsiinä hetkisen, löysi ankkurivitjan ja kiipesi sitä myöten kuin vanha\nlaivuri ainakin pimeälle kannelle. Lauri, joka airoissa istui, näki\nhänen sieltä vain kättä hyvästiksi viittovan, ja sitten hävisi hiipivä\nhahmo, ikäänkuin hupeni sen mustan rungon sisään.\n\n-- Taisipa mies ruumaan pudottautua, tuumi Lauri, laivasta poispäin\nsoutaen --, jokohan nahkansa pelasti taaskin veitikka!\n\nMutta itsellään oli hänellä nyt kova työpaikka edessä kiskoessaan yksin\nvoimainsa takaa venhettään vastalaitaiseen, joutuakseen ennen\npäivännousua kaupunkiin takaisin. Mutta siinä kiskoessaan ei hän noita\nponnistuksiaan muistamaan joutanut. Vilppu oli kirjavia juttujaan\nkertoessaan hipaissut hänen mieleensä jo puoleksi maatuneita muistoja,\njotka nyt taas kirkkaiksi välähtivät ja jotka syyssateessakin hänen\nverensä kuumenemaan saivat. Ja hän loi siinä nyt eteensä kirkkaita\ntulevaisuuden kuvia, miten hän pian, ruunun miesten avulla\nselvitettyään Lapinkorven riidat, solmii sovun vanhojen vihaheimojen\nvälille, miten hän eräänä päivänä saapuu savolaisten vieraiksi, astuu\nTarvaisen taloon, eteiseen keihäänsä jättää, ja virkkaa: \"No nyt tulen\nrauhan miehenä rauhan miesten luo\"... Mutta rannassa lämpiää silloin\ntuttu sauna, ja vastaksia taittaa lehdosta tuttava käsi...\n\nNe kiertelivät edestakaisin, nuo mieluisat mielikuvat, karkasivat\nvirvatulina ja palasivat taas. Eikä Lauri niissä mietteissä soutaessaan\nhuomannutkaan, kuinka vähitellen yön pimeä vesiltä väistyi ja hallavana\nvalkeni pilvinen taivas, -- siinä oli pian kaupunki hänen edessään, ja\naamu oli jo alkanut, kun hän venheensä aittarantaan laski. Silloin hän\nharkitsi parhaaksi olla yrittämättäkään enää muurin ylitse pihaan ja\ntupaan, jossa kai jo väki oli liikkeellä. Sen sijaan hän haki aitan\nkupeelta onkensa, jolla hän joutopäivinään oli rannasta särkiä\nnarraillut, ja rupesi ongelle, ikäänkuin sitä varten olisikin aikaisiin\ntuvasta noussut. Tuuli hajoitteli juuri harmaita pilviä ja päästi\npäivänkin pilkistämään märkään luontoon, ja särjet söivät nälkäisinä,\njoten niitä oli ilo rannalle nykkiä. Mutta niitä nykkiessään silmäili\nLauri usein selän taakse, jossa juuri rääveliläiseen laivaan märkiä\npurjeita nostettiin, -- nyt se pyyhkäisikin jo salmen lävitse aukealle\nmerelle päin!\n\nVahingoniloa tunsi onkimies mielessään, kun hän vähän myöhemmin kuuli\nkavionkapsetta muurin kupeiselta tieltä ja näki huoviparven linnasta\npäin karauttavan. Niillä on jo tieto luostarivangin karkaamisesta ...\npäätteli Lauri itsekseen ... kas noin, hätäpä tuntuu olevan\nhakijoilla... Yksi huoveista ajoi Laurinkin luo rantaan kysyen, eikö\nollut hän nähnyt luostarista päin pakenevaa miestä.\n\n-- Mistä minä ... tässä olen hetken vain särkiä aamusyönniltä nykkinyt.\n\nKyselijä oli tyytymätön ja kiukkuaan purkaen rupesi hän Laurille\ntiukkaamaan:\n\n-- Mikä teidät tietää ... yön olet sateessa ollut, näet, mekkosi on\nmärkä, vaikka lienet sinä karkurin pakoon auttanut.\n\nJopa läplätti vähän Laurin sydän, mutta silmiään siimasta kääntämättä\nhän vastasi:\n\n-- Vähän satoi vielä kun Kaaperin tuvasta rantaan tulin, -- ketä te\nsitten haette?\n\nKiire ajoi huovin edelleen ratsastamaan, mutta vähän epäillen hän vielä\ntaakseenkin Lauria katseli. Mutta aivan levollinen ei ollut enää\nLaurinkaan mieli, ja tuokion kuluttua hän jo saaliineen astui tupaan ja\nrupesi siellä liedellä kalakeittoa murkinakseen keittämään. Ei näkynyt\nSipiäkään, kaupungille kuului menneen. Syötyään lähti Laurikin taas\njaloittelemaan, katselemaan, mitä sinne kaupungille nyt oikein kuului.\n\nRaatihuoneentorilla seisoskeli harvinaisen sakea miesjoukko\nkeskustellen siitä viimeöisestä tapauksesta, joka uhkasi turmiota koko\nkaupungille. Krister-herra kuului näet heti aamulla äissään uhanneen,\nettä ellei pakolaista kiinni saada, niin hän kiskoo kovan sakkoveron\nporvareiltakin, joita hän kapinanjohtajan auttajiksi epäili. Siellä\nsisällä raatihuoneessa kuuluivat nyt pormestarit ja raatiherrat siitä\nhuolestuneina neuvottelevan ja kirjuri luki juuri portailta julistusta,\nettä karkuri on kiinni otettava, missä vain tavataan, ja auttaja myös,\njos sellaista on.\n\n-- Minkähän nuo tuolle tekisivät, jos kiinni saisivat, kysäisi Lauri\nvieressään seisovalta sepältä.\n\n-- Nahan nylkisivät ja hirressä kuivaisivat...\n\nPuistattipa vähän korven poikaa, kun hän tuota kuria ajatteli, ja hän\njo melkein säpsähti, kun hetken kuluttua joku häntä kylkeen töyttäsi.\nSe oli toki vain Suopelto, joka aamukauden sanoi Lauria kaupungilta\nhakeneensa.\n\n-- Etkö ole kuullut, että linnanherra jo on palannut retkeltään.\nMeidän on aika joutua asiaamme ajamaan, että sitten jo pääsemme\ntaipaleellekin.\n\nLauri olisi ehkä vielä antanut suuttuneen linnanherran jonkun päivän\nrauhoittua, mutta eipä huolinut hän ruveta Sipille epäilyksiään\nkertomaan, virkahti vain:\n\n-- Vai jo on palannut herra. No, mennään siis linnaan.\n\n\n\n\nXII. KRISTER NIILONPOIKA VAASA.\n\n\nPaksuun villavaippaan kääriytyneenä istui tervaksista roimuavan\npystytulen ääressä Viipurin linnan vaakunasalissa linnanherra\nKrister Niilonpoika Vaasa, potkiskellen aina väliin raskaalla\nhirvennahkasaappaallaan halkoja edemmäs takkaan, niin että kannus joka\nkerralta vihaisesti kilahti. Hän istui syvällä nahkaisilla\nreunustetussa nojatuolissaan ja syviin tyytymättömyyden mietteisiin\nvaipuneena. Hänen kuivanluisevilla kasvoillaan ei ilmettä liikahtanut;\nhänen pienet, vaalearipsiset silmänsä olivat puoliummessa, ja joskus\nvain hän kädellään harasi harvaa, harmajaa tukkaansa. Herra oli\nviluinen nyt pitkän syysratsastuksensa jälkeen, ja siksi oli hän noin\nvillaisiin kääriytynyt; mutta lämmintä hän yleensäkin rakasti,\nhirsituli paloi hänen takassaan miltei yhtämittaa talvet ja kesät, ja\nsen ääressä hän enimmäkseen murjotti kotosalla ollessaan.\n\nLoitompana pöydän luona, ikäänkuin liikaa kuumuutta paenneena, istui\nViipurin linnanvouti, Björn Degen, Kristerin vanha asetoveri ja uskottu\nmies, tyyni ja tasainen herra. Äsken oli Krister-herra maininnut häntä\naasiksi ja käskenyt hänen mennä hiiteen, mutta Björn odotti lähempiä\nohjeita. Hän sai näet aina vastaanottaa tuittuisen isäntänsä tiheäin\nsuuttumusten ensi puuskat, mutta hän oli niihin jo tottunut eikä niitä\nenää säikähtänyt. Hänen kanssaan kahden kesken oli Krister-herralla\ntapana istuskella pitkät illat shakkilaudan ääressä, -- he nököttivät\nsiten ääneti nenät vastakkain ja siirsivät kumpikin nappulan tunnissa,\nmiettien taas toisen tunnin uutta siirtoa. Mutta jos onni lopulta oli\nvoudille suosiollinen ja hän herrastaan matin teki, niin silloin\nsaattoi Krister polkien ja karjuen ajaa ystävänsä ulos, ikipäiviksi\npois koko linnasta! -- komentaakseen hänet seuraavassa tuokiossa\ntakaisin sisälle uutta ottelua koettamaan. Siihen oli Björn-herra\ntottunut. Ja tottunut hän oli siihenkin, että hänen kiivasverinen\nisäntänsä, kiukustuneena jostakin vastoinkäymisestä, ajoi ensimmäiset,\npahimmat vihansa häneen, kunnes sai oikean asianomaisen höyhentääkseen.\nHarvoin oli linnanvouti kuitenkaan sellaista ryöppyä niskaansa saanut\nkuin juuri tänä aamuna, jolloin tieto tuli kapinanjohtajan paosta\nmustain veljien luostarista, -- sitä kiukkua oli kestänyt kauan.\n\nMutta Björn Degen ei ollut sen alle luhistunut, ja varsin rauhallisena\nhän nytkin, herransa taas hetkisen äänettömänä lepäillessä takan\nääressä, istui häneen selin, katsellen peräseinän vaakunakoristeita ja\nodotellen uutta ryöppyä. Se vaakunasali oli suuri, holvattu huone\nOlavintornin keskiosassa, harmaja, iloton ja hämärä. Kivisiä seiniä\npeittivät siellä täällä karhuntaljat ja villaiset loimet, joita öisin\npeittoina käytettiin, mutta peräseinällä, uunia vastapäätä, oli\nVaasan-suvun kookas, komea vaakunakilpi, raudoitetusta tammesta\nrakennettu. Ja sen toisella puolella riippui Kristerin teräksinen\nhaarniskapuku ja vaskinen kypärä, mutta toisella puolella pitkä,\nkullalla kirjailtu ja nahoilla reunustettu vaippa, jossa uumenien\nkohdalla oli leveä vyö, jonka soljesta jalokivi hohti. Se oli Kristerin\ndrotsettiviitta, hänen juhlapukunsa niiltä suuruuden ajoilta, jolloin\nhän oli Tukholman linnassa maan ylimpiä hallitusmiehiä, -- se kirottu\n\"hanhenpoika\" vain aina häntä ylempänä.\n\nDegen-herra katseli, kuinka vyösoljen jalokivi takkatulen lieskasta\nsäteili, ja hän ihmetteli, kauanko isäntä nyt malttoi noin ääneti\nistua. Hänen luonaan oli näet äsken käynyt mustainveljien luostarin\npriori, jota hiljaista hengenmiestä linnanherra oli ankarasti sättinyt\nsiitä, että tämä luostaristaan oli laskenut vapaaksi linnasta karanneen\nvangin, jota Krister oli käskenyt tarkasti vartioida. Tuon ärsyttävän\ntapauksen seutuvilla ne takan ääressä istuvan vanhuksen vihaiset\nmietteet vieläkin liikkuivat, sen vouti hyvin oivalsi, ja aivan oikein,\njopa äijä sieltä hetken kuluttua taas ärähtikin:\n\n-- Degen, laadi kirjallinen julistus siitä, mitä äsken jo\nsuusanallisesti ilmoitin herrankoirain kavalalle preesekselle.\n\n-- Mitenkä siis?\n\n-- Niin, että minä peruutan luostarilta ne niityt ja maatilat, jotka\nolen sille lahjoittanut, peruutan rangaistukseksi siitä, että priori\non vastoin lupaustaan tahallaan laskenut vapaaksi vaarallisen\nkapinamiehen...\n\n-- Tahallaan, -- mutta jos hän valittaa päällikölleen? -- sellaisen\nepäilyksen julkilausui Degen.\n\n-- Valittakoon vaikka paaville! Jos hänellä onkin oikeus pakolaista\nsuojella, niin ei ole oikeutta laskea menemään. Ja lisää vielä:\nesivallalle petollisessa tarkoituksessa! -- Ukko liikahteli jo\nuudelleen ärtyen villaistensa sisällä ja jatkoi: -- Huolimattomille\nvartioille annetaan kullekin kaksikymmentä paria raippoja, ja katso,\nettä he ne rehellisesti saavat!\n\nSisään huoneeseen astui nyt keski-ikäinen mies, ritaripuvussa, mutta\nhanhensulka kädessään. Hän oli ryhdiltään ja vähän kumaralta varreltaan\nmelkoisesti Kristerin näköinen, ja siltä näytti, että hänen\nsilmissäänkin pälyi linnanherran synkkää katsetta. Se olikin\nlinnanherran vanhempi elossa oleva poika, Niilo Kristerinpoika, joka\nisänsä komennon alla otti osaa linnan ja läänin hoitoon, mutta josta\nisän ankara kuri oli itsenäisyyden vähiin kuivetuttanut. Niilo-ritari\noli nyt linnan asesalissa ollut puhuttelemassa erinäisiä linnanherran\npuheille tulleita asiamiehiä, joita Kristerin matkoilla-olon aikana\nolikin kertynyt koko joukko, ja hän kertoi nyt isälleen, mitä asioita\nniillä milläkin oli.\n\nSiellä oli pari lyypekkiläistä kauppiasta, joiden lastialukset\nHansa-liiton vartiolaivat olivat saaneet kiinni Suomenlahdella ja\nottaneet takavarikkoon, koska laiva oli kuljettanut Viipurin kautta\ntuodun luvattoman kauppalastin Novgorodista. Nyt he pyrkivät\nKrister-herran miehiksi ja palvelijoiksi, saadakseen sillä nimellä\nhäneltä suojeluskirjan, jonka avulla riitelisivät lastinsa takaisin.\nViipurin linnanherran alustalaisten laivoja ei näet uskaltanut\nHansa-liittokaan takavarikossa pitää. Sellainen temppu oli hyvin\ntavallinen, ja siihen kauppaan oli ahnas Krister-herra varsin hanakka,\nmutta runsaat hyvittäjäiset hän siitä hätääntyneiltä vaati.\n\n-- Puolen lastin hinta meille, sehän on vanha taksa, -- niin hän nytkin\npojalleen neuvoi.\n\nSitten siellä oli Viipurin pormestari ja kaksi raatimiestä pyrkimässä\nKrister-herran puheille ja Niilo-ritari kysyi, saisiko heidät laskea\nsisään. He olivat tulleet sen viimeöisen tapauksen johdosta\nselittämään, että Viipurin porvaristo oli siihen aivan viaton, ja\npyytämään, että porvareita ei tämän asian vuoksi toki rangaistaisi.\n\n-- Ei, heitä en nyt ota puheilleni, murisi vanha herra takkatulensa\näärestä, -- olkoot vielä toistaiseksi tarpeellisessa pelossa, se heille\nhyvää tekee. Kutsun heidät jonkun päivän perästä puheilleni ja ilmoitan\nsamalla, paljonko heidän nyt on hankittava viljaa ja suoloja linnaan,\n-- niitä tarvitaan täällä tänä talvena tavallista runsaammin.\n\nViipurin pormestarina oli Antti Degen, Björnin veli, ja tuntuipa tämä\ntyly vastaus vanhasta voudista sangen nöyryyttävältä, mutta hän oli\ntottunut ääneti nielemään pahemmatkin nöyryytykset.\n\nVielä oli, kertoi ritari, asesalissa odottamassa rääveliläinen\nrihkamasaksa, joka oli tavattu maaseudulla kaupustelemassa ja tuotu\nlinnaan tuomittavaksi. Hänen maksettavakseen määräsi Krister\nkohtuullisen sakon, -- mies voi kiittää suojeluspyhimystään, kun sillä\nnahkansa ostaa! -- Ja lopuksi oli siellä vain pari hämäläistä\ntalonpoikaa, jotka sanovat jo kauan Viipurissa odottaneensa.\n\n-- Hämäläistä, sanot, mitä ne meihin kuuluvat? ärähti Krister\näkeissään, mutta samalla vähän hämmästyneeksi ja uteliaaksi käyneenä.\n\nJa kun ritari kertoi heidän tulleen puhumaan jostakin rajankäynnistä ja\nviimeksi Turusta saapuvan, heristi vanhus yhä tarkempaan korviaan,\nvainuten heti jotakin juonta näiden outojen kaukamatkaisten asiasta.\nHän käski ovella seisovan heitukan saattaa hämäläiset eteensä.  Kotvan\nolivatkin jo Sipi ja Lauri odottaneet linnan kolkosti kumajavassa\netuhuoneessa, asesalissa, jonka kivipermannolla kannusniekat\nratsumiehet ja sarkapukuiset jousimiehet kolisten kävelivät ja jonka\nmustuneilla seinillä pitkistä puunauloista ja monihaaraisista\nhirvensarvista riippui rautaselkäisiä jousia ja pitkävartisia\ntapparoita. Niiden välissä oli vanhoja ruostuneita kilpiä ja särkyneitä\nvaskikoristeita, osoittaen, että oli siinä suuressa asesalissa ennen\nollut enemmänkin loistoa, -- nyt vallitsi siellä harmaja vakavuus ja\npainostava kolkkous. Sieltä kutsuttiin nyt yhtäkkiä Hämeen miehet\nsisälle ankaraksi kuvatun linnanherran eteen, joka puolittain selin\noveen istui eikä sanaakaan vieraille tervehdykseksi lausunut. Värähtipä\nsenvuoksi Sipinkin ääni nyt vähän pahemmin kuin Turussa, kun hän tälle\njurottajalle kävi talonpoikain takamaajuttuja selittämään ja\nvalittamaan Savon-puolisten väkivallantöistä.\n\nNuo valitukset ja talonpoikain vaatimus, että Kristerin olisi\nryhdyttävä suojelemaan hämäläisten oikeuksia, ne suututtivat nähtävästi\nalunpitäen entisestään ärtyisellä päällä olevan vanhuksen, sillä jo\nSipin puhuessa viskeli hän villaisiaan vähemmäksi päältään ja niiden\nalta ilmestyi pieni äijä, jonka eleet olivat kiukkuiset ja terävät.\nVielä ei ollut Sipi sanottavaansa lopettanut, kun Krister kääntyi oveen\npäin nojatuolissaan ja iski katseensa talonpoikiin, virkkaen:\n\n-- Mikä tuhma bundte geschihte teillä on juteltavananne! Sano lyhyesti:\nkuka olet ja kuka sinut tänne lähetti?\n\nSen hän lausui huonolla suomenkielellä, sillä Krister Niilonpoika Vaasa\nei ollut pitkän oleskelunsa aikana Viipurissa kansan kieltä edes\nauttavasti oppinut ja hän sekoitti aina puheeseensa viipurilaiseen\nmalliin kaikki ne kolme kieltä, ruotsin, saksan ja suomen, joita siellä\nrinnakkain viljeltiin. Hämmästynyt talonpoika, joka luuli kylläkin\nselvästi puhuneensa, ojensi Kristerille valituskirjansa, ilmoittaen,\nettä he olivat Hämeen talonpoikain asialla.\n\nMutta Krister-herra ei välittänytkään heidän asiastaan tarkempaa selkoa\nottaa. Hän rupesi puhumaan:\n\n-- Te talonpojat olette kaikki yhtä uppiniskaista joukkoa, das ist\ndasselbe, oletteko hämäläisiä vaiko karjalaisia. Ette tahdo verojanne\nmaksaa, vaan tappelette milloin ruunua vastaan, milloin keskenänne, ja\nsitten te tulette valittamaan, -- minä olen jo kyllästynyt tähän\nkatzenjammeriin!\n\nSipi luuli ukon sittenkin ymmärtäneen heidän asiansa väärin ja virkkoi:\n\n-- Emmehän nyt veroista valita, emme pyydä muuta, kuin että saisimme\nsaloillamme rauhassa elinkeinoamme harjoittaa ja että takamaiden rajat\nselviksi määrättäisiin.\n\n-- Hä -- kivahti ukko -- pitäisikö minun tästä lähteä teidän\nsumpmarkeille rajoja käymään sen vuoksi, että ette voi siellä\nsovinnossa elää! Ja mitä rajoja siellä tarvitaan! Erämaat ovat ruunun\nomia, kiittäkää onneanne, että saatte siellä kalastella, te niinkuin\nsavolaisetkin. Jos ette osaa siellä siivolla liikkua, niin tapelkaa,\nryöstäkää ja polttakaa, se on, djeflar i mej, yhdentekevää meille!\n\nHän kääntyi jo selin Hämeen miehiin, ikäänkuin siten heille\nilmoittaakseen, että sillä vastauksella heidän on lähdettävä. Mutta\npitkän matkan kulkeneet miehet, jotka niin kauan olivat odottaneet\npääsöä linnanherran puheille, eivät niin vähään tyytyneet. Sipi virkkoi\nrauhallisesti:\n\n-- Savolaiset, jotka ovat maillemme hyökänneet, kuuluvat tähän\nkäskynhaltijakuntaan, siksi odotamme täältä apua.\n\n-- Hä, odotatte, napisette... Kyllä minä teille avun tiedän!\n\nNäin puhuen viittasi Krister-herra ovella seisovalle heitukalleen, että\ntämä ajaisi talonpojat ulos. Mutta keihäsniekka ei ollut vielä ehtinyt\nliikahtaakaan, kun jo Lauri, joka oli ääneti kuunnellut linnanherran\nvihoja, astui askeleen eteenpäin ja kuumenneena virkkoi:\n\n-- Jos ei täältä raja-asiaamme apua tule, niin tulee sitä toisaalta.\n\nSilloin pyörähti Krister-äijä kuin neulan pistämänä ympäri, keikahti\nkuin kärppä Laurin eteen ja tiuski hänen nenänsä alla:\n\n-- Mitä mukisee der Bube? Mistä muualta se apu tulee, vastaa! Hä?\n\nLauri totteli käskyä ja vastasi rohkeasti:\n\n-- Kaarlo-herralta Turusta. Hän ymmärtää talonpoikainkin tarpeet, ja\nhäneen me luotamme.\n\nUhkaavasti leimahtivat silloin Krister-herran pienet, vilkkaat silmät,\nja käheänä hän sähähti:\n\n-- Vai Kaarlo-herran luo aiotte mennä, vai hän suosii talonpoikia, --\nkyllä tunnen sen kapinavirren! Entäpä jos minä pidän huolen, että ette\nsinne menekään!\n\nHänen äänensä vapisi kiukkua, hän ärtyi yhä enemmän, ja sulina tulivat\njo hänen suustaan puhtaat suomalaiset sanat, kun hän jatkoi:\n\n-- Vai oletteko te vehkeilijät jo marskin luona olleet, hänen\nasioillaanko te kuljettekin, ahaa, niinkö?\n\nSipi koetti selittämällä korjata Laurin tekemän varomattomuuden. Mutta\nhän ei ehtinyt ääneen päästä, ennenkuin Krister-herra yhä yltyvän\nvihansa kuumentamana jatkoi kuumaa puhettaan:\n\n-- Teissä härkäpäisissä suomalaisissa talonpojissa asuu niskoitteleva\nhenki, mutta kautta Maarian, kyllä minä sen teistä kitken. Täällä te\njuoksette marskin asioilla vakoilemassa ja sitten vehkeilette\nverotalonpoikain kesken minua vastaan. Mutta minä teen solmun sekä\nvehkeistänne että ruikutuksistanne, siksi lujia tyrmiä on toki\nTorkkelin vanhassa linnassa, -- niissä saatte miettiä, miten\nKaarlo-herra teitä auttaa mahtaa!\n\nMutta se uhkaus nosti kuohuun jo Sipinkin luonnon. Hän veti esille\nTurun marskilta saamansa turvakirjan ja lausui tyynesti:\n\n-- Ei meitä niinkään tyrmään suljeta, me olemme Kaarlo-herran\nsuojeluksessa.\n\nMutta se ilmoitus ei suinkaan taltuttanut suuttunutta herraa, se\npäinvastoin häntä vieläkin ärsytti.\n\n-- Juuri sitä arvasin, juuri tuo kirjasi todistaa teidän väärällä\nnimellä linnaani tunkeutuneen.\n\nJa taas hän viittasi heitukalleen, mutta nyt rajusti:\n\n-- Tyrmään, hetipaikalla, siellä saavat moukat mädätä, kunnes heidän\nherransa on tästä maasta ajettu.\n\nUkon viimeisen purkauksen aikana oli nuori, uljas, vaaleaverinen ritari\nastunut huoneeseen ja pysähtynyt sanatulvaa kuulemaan. Se oli hänen\nnuorempi poikansa, Juhana Kristerinpoika, vielä nuoruuden vuosissa\noleva, uljasotsainen, vapaakatseinen mies. Hän nyt kummissaan kysyi:\n\n-- Mitä ovat talonpojat tehneet, kun sinut noin suuttumaan saivat, isä?\n\n-- Bonden kätyreitä he ovat, samaa joukkoa kuin Olavi Tavast, jonka\neilen sinun kehoituksestasi, pehmeästi kyllä, laskin menemään, --\ntuossa näet heidän mainekirjansa! Välemmin, huovi, vie miehet tyrmään,\nja vastaa hengelläsi, etteivät karkuun pääse, niinkuin se äskeinen\nkapinamies!\n\nNuori ritari vaihtoi kysyvän katseen Degen-voudin kanssa, joka hänkin\nmelkein säälien, mutta tapansa mukaan vaieten, katseli, kuinka siinä\nhuolistaan valittamaan tulleita talonpoikia tyrmään raastettiin. Mutta\nKrister seurasi itse huoveja rappusille asti valvoakseen, että nuo\nylpeät Hämeen miehet todellakin tyrmään vietiin, ja sieltäkin hänen\nkäheäksi käynyt äänensä vielä jyrisi poistuvain jälkeen.\n\nMutta kun ukko sieltä palasi takkatulensa luo, tapasi hänet ankara\nyskänkohtaus, -- hän oli liiaksi ärtynyt, hengästynyt, ja silloin se\nkohtaus hänelle helposti tuli. Vieläkin yritti hän vihojaan puhumaan,\nmutta sanat tarttuivat kurkkuun, hän oli läkähtyä ja vaipui kasvot\nsinervinä, silmät verestävinä, hervotonna nojatuoliinsa. Se ei ollut\nhänen pojilleen eikä Degen-ukolle mitään outoa, se oli heille tuttu\nsuuttumuksen huippupiste, ja silloin oli heidän aina kutsuttava\nsaapuville suoneniskijä, joka laski vanhuksesta pois liikoja vihaisia\nveriä, ja peitettävä rykijä turkiksiin, hikoilemaan ja rauhoittumaan.\nNiin he nytkin tekivät.\n\nJa koko linnan läpi lehahti silloin ikäänkuin hetkisen helpotuksen\nhenkäys, -- ankara isäntä oli taas ainakin pariksi päiväksi ankkuriin\nsaatu! Hänen tuittupäinen kiivautensa rasitti näet aina kuin uhkaava\npainajainen linnan koko väestöä, josta se oli karkoittanut kaiken\nnaurun ja elämänilon, luoden vain kylmän pelokkuuden koko ympäristöön.\nNyt on herra taas saanut kohtauksensa, nyt hän on vuoteessa! -- niin\nkulki salailoinen supatus linnassa suusta suuhun.\n\nSiellä Krister Niilonpoika nyt makasikin hämärässä vuodehuoneessaan\nsänkyuudinten takana sävyisämpänä ja kesyttyneenä, makasi monien\npatjojen alla ja joi verta tyynnyttävää rohtokeitosta. Eipä kumma,\nettä se kohtaus taas oli tullut, sillä kovin paljon olikin nyt\nkuumaveriselle vanhukselle kasaantunut yhtaikaa suuttumuksen ja\nmielenliikutuksen syitä. Niitä hän nyt tyyntyneempänäkin siellä\nmuistoissaan hautoi.\n\nEnsin se jääskeläisten verokapina. Ja sitä kurittamasta palattuaan oli\nhäntä vastassa linnassa ollut monta tuskastuttavaa viestiä. Pahin\nniistä, Tukholmasta tullut, oli tiennyt kertoa, että hallitus siellä\ntaas oli -- marskin käynnin jälkeen -- asettunut uudelle kannalle hänen\nviipurilaiseen läänitykseensä nähden, jonka kuningas hänelle jo\nkeväällä oli luvannut; nyt se on taas kaikki hyvin epämääräistä. Ja\njoskin Krister oli kaikissa tapauksissa, vaikkapa aseväellä, päättänyt\npitää linnansa, niin tuo kuninkaan horjuvaisuus häntä kuitenkin\närsytti. Mutta vielä enemmän oli häntä kiukuttanut se viesti, jonka\njalosukuinen ritari Olavi Tavast oli samaan aikaan tuonut Turusta hänen\nveriviholliseltaan marskilta: Kaarlo Knuutinpoika tulee muka vain\nomansa ottamaan, hyvällä tai pahalla! Tulkoonpa se mahtaileva nulikka,\nkoettakoonpa täällä komennella! -- olisi sen asiamies kumminkin pitänyt\nsalpojen taa sulkea, vaikka liekin piispan veljenpoika! Mutta olipa hän\ntoki vastauksenkin saanut: \"Niin kauan kuin veri suonissani virtaa, ei\nKaarlo Knuutinpoika Viipurin linnaan astu, sen vannon kautta sieluni\nautuuden\", niin oli Krister vastannut lähettiläänä käyneelle nuorelle\nTavastille hänet linnastaan lähettäessään.\n\nNäiden harmien lisäksi oli sitten tullut talonpoikain johtajan\nkaksinkertainen pako, joka Kristeriä sitä pahemmin harmitti, kun hän\nvainusi pakolaisen saneen salaista apua, eikä hän tiennyt keltä. Ja nyt\nkaiken kukkuraksi tuli tuo hämäläinen poikanulikka julistamaan hänelle,\nKrister Niilonpojalle, vasten kasvoja, että kansa luottaa enemmän hänen\nkatkerimpaan vihamieheensä, kuin häneen, Kristeriin, itseensä, jota ei\nsiis pidettäisikään mahtavimpana herrana Suomessa, -- johan sitä\nvähemmästäkin saattoi verensalpakohtauksen saada!\n\nMutta eipä edes vuoteessaankaan, nahkasten välissä vanha toimenmies\nmalttanut kokonaan lepuuttaa väsymätöntä tarmoaan eikä hillitä\nlevottoman mielensä lentoa. Makuukammioonsakin hän kutsui poikansa ja\nlinnanvoudin, jaellakseen heille, joskin nyt heikolla ja talttuneella\näänellä, käskyjään:\n\n-- Degen, puhui hän, -- vie sana veljellesi, pormestarille, että\nsuolaporvarit nyt heti lähtevät syysretkelleen Danzigiin, jottei vain\ntalvi tapaa, ennenkuin linna tarpeensa saa. Sillä kuka takaa, ettei\n\"hanhenpoika\" yritä lentää tänne jo talvikelillä, -- kun hän minun\nkutsuni kuulee!\n\nMutta tämän asian yhteydessä vaivasi eräs aivan uusi tuuma vielä vanhan\nKristerin väsymättömiä aivoja. Hän viittasi nuorimman poikansa luokseen\nja kuiskasi:\n\n-- Ei siitä päästä vähemmällä, kuin että sinä, Juhana, matkustat\nAntti-herran laivassa Danzigiin, ostamaan muutamia niitä tuliputkia,\njoilla ne siellä ulkomaiden sodissa nyt ampuvat leveidenkin salmien\nyli. Viime kesänä näytteli minulle eräs Lyypekin kauppias sellaista\nkirnua laivassaan ja Viipurin muureilla se olisi piirityksen aikana\nhyvä kapine.\n\n-- Mutta kuka täällä osaa sellaista käyttää?\n\n-- Sinun se juuri täytyy oppia. Matkusta Flanderiin asti, jos et\nlähempää saa, ja tuo tullessasi tarpeeksi sitäkin tulihiekkaa, jota\nputkessa poltetaan. Parempi vielä, jos putkisepän mukaasi saat. Niillä\nlähetämme Kaarlo-keikarin toiseen maailmaan jo ennen kuin hän on\nViipuria lähellekään ehtinyt.\n\nNuoren ritarin ei ollut vastenmielistä lähteä isänsä ilottomasta\nlinnasta asioimaan hauskoihin hansakaupunkeihin, ja tällä kertaa pojat\nihailivat isänsä sisua, joka pani hänet hankkimaan linnaansa noita\nuuden ajan merkillisiä keksintökoneita. He lupasivat tarkoin täyttää\nhänen käskynsä ja tahtoivat jo jättää isänsä yksin hikoilemaan ja\ntyyntymään. Mutta vielä viittasi vanhus heidät jäämään ja kysyi tuokion\nkuluttua:\n\n-- Mihin luulette \"Filpuksen\" paenneen, kaupungissa hän ei ole ja\nmaakylät olen tarkoin haettanut? -- Ja kun pojat eivät osanneet siitä\nmitään arvella, jatkoi vanhus: -- Hän on ehkä paennut merelle päin,\njohonkin laivaan... Niilo poikani, kirjoita Lyypekin ja Räävelin\nporvareille, että jos sellainen \"Filpus\" sinne ilmestyy, niin on hän\npantava kiinni ja lähetettävä Viipuriin. Ja hänen auttajansa, -- kuule,\novatko hämäläiset varmassa tallessa?\n\n-- Ovat, mutta ethän heitä epäile, isä?\n\n-- Säilytä heitä tarkoin. Sillä pojalla oli viekas katse ... ja\nsuoneniskijä kertoi, että hänet aamulla oli tavattu märkänä rannassa...\nHe ovat kaikissa tapauksissa Bonden väkeä, ja tahdonpa näyttää heille,\nkumpi meistä kahdesta lopultakin on mahtavampi Suomessa!\n\nNiin kiukkuili vanhus, vaikka makasi heikkona vällyjensä välissä. Ja\nkaiken hänen kiukkunsa takana ja kaikkien toimiensa kannustimena oli se\nyksi ainoa suuri viha, jonka hänen mielensä täytti, -- viha tuota\nSuomen toisessa laidassa elävää sukulaisylimystä kohtaan.\n\nMutta silläaikaa kuin linnanherra lämpimässä vuoteessaan vähitellen\nrauhoittui kuuman verensä vihoista, tekivät talonpoikaislähettiläät\ntuttavuutta sen uuden asunnon kanssa, jonka Krister oli heille antanut\nvastaukseksi Hämeen kansan haikeihin valituksiin. Se oli linnan\npohjakerroksessa, kellarien ja halkovajain välissä, -- Lauri arvasi\nheti, että se oli sama lokero, joka Vilppua varten toissayönä oli\ntyhjennetty, mutta jonka kohtalon oikku nyt yhtäkkiä oli Vilpun\nsoutajan talvisuojaksi kääntänyt.\n\nSiellä he istuivat kostealla permannolla eikä varsinkaan hyväuskoisen,\nsovintoa rakastavan Sipin mieli ottanut kuohumasta asettuakseen. Heillä\noli oikea asia, vakava asia, jota ajaakseen he esivallan puoleen\nkääntyivät, ja sen vuoksi -- tyrmään! Synkkänä hän puhui:\n\n-- Vaivainen näkyy olevan se, joka herrojen apuun turvautuu. Koetettiin\nkurjuutta väistää, takamaiden tappeluita ja miesten surmaa, mutta yhtä\nhyväpä olisi meidän tainnut olla tapparain varassa ajaa asiamme\nLapinkorvessa ja vaikka kaatua tasapäässä tappelussa, kuin mädätä\ntällaiseen lokeroon!\n\nSipi potkaisi raudoitettua ovea, -- se ei hievahtanutkaan, -- vankoilla\nlukoilla oli se salvattu. Pieni kolo oli vain oven päällä ilma-aukkona\nja lakeisena, mistä tunkeusi sisään hämärä valo.\n\n-- Linnanhäkissä ollaan, eivätkä tiedä lähettäjät, kunne katosivat\nasiamiehet.\n\nNiin puhui katkerana sydänmaan vakava ja vapaa talonpoika. Mutta ääneti\nviskausi Lauri olkivuoteelle ja hänen mietteensä kiertelivät\nlinnanherran huudoista ja tyrmän pimennosta pois aamuisiin unelmiinsa,\njotka nyt kuin ilkkuvina irvinaamoina hänelle nauroivat. Mikä olikin\najanut hänet, metsänkävijän, kotoisilta hirvimailtaan kiertämään\nherrojen rappusissa, linnoissa ja tyrmissä? Olihan se ukko-vainajan\nperintö vakavana laskettu hänen nuorille hartioilleen, olihan\nhämäläisten yhteinen asia hänenkin asiansa. Mutta eipä sittenkään se\nollut häntä taipaleelle lykännyt, -- sen hän nyt siinä hiljaisissa\nkäräjissään myönsi --, ei takamaiden pyynti eikä rajojen varmuus, ei...\nToinen toivo oli näiden vaikutinten alla kytenyt syvemmällä hänen\nsydämessään, vaikka hän sitä monivaiheisella matkallaan harvoin oli\nmuistamaan joutanut, toinen, oma asia hänet oli kannustanut hankkimaan\nrauhaa ja sopua savolaisten ja hämäläisten väleihin... Vielä aamulla\noli se unelma häntä lämmittänyt...\n\n-- Tähän taisi päättyä unelma, -- niin hän nyt huoahti, -- tässä on nyt\nniiden retkien tulos!\n\nJa Lauri hymähti katkerasti, katsellessaan, kuinka Suopelto turhaan\npotki raudoitettua petäjätä. Mutta rauenneinakin nuo mieluisat mietteet\nhäntä vielä lämmittivät ja rauhoittivat, ja kourassaan puristaen\npientä, hopeaista mekonsolkea nukahti hän pian olkipahnoilleen, --\nhänellähän olivatkin vielä rästinä edellisen yön unet.\n\n\n\n\nXIII. JUMALAN TUOMIO.\n\n\nMeni syksy, tuli talvi. Pakkanen löi jäähän Viipuria ympäröivät lahdet,\npanipa riitteeseen virtavat salmetkin ja peitti lumillaan linnan jykeät\nmuurit. Linnan pihalla sytytettiin hirsitulet lämmittämään ja\nvalaisemaan töissään häärivää linnanväkeä, ja paksuissa susiturkeissa\npolkivat Olavintornin vartiat jäätynyttä tornin lakea, etsien turhaan\nrintavarustuksen takaa suojaa merituulen viimoilta. Mutta teinipojat\nsaapuivat kaupungista linnaankin vääntämään Betlehemin tähteään, ja\nyksin tyrmässä tirppovat vangitkin kuulivat joskus tallirenkien tuvasta\nheidän helakoita joululaulujaan.\n\nSiellä ne näet yhä istuivat linnan tyrmässä Sysikorven miehet, eivätkä\nhe tienneet vapauteen pääsemisestään mitään. Linnanherra oli näet\nyhtaikaa tuomari ja toimeenpaneva valta, ja hän oli vain käskenyt\ntallentaa tarkoin marskin miehet.\n\nMutta eräänä päivänä heti joulun jäljestä leväytti se vartiahuovi, joka\nheille oli ruokaa tuonut ja joskus halkojakin tyrmän lämmittämiseksi,\noven auki ja käski miehet ulos, -- työhön! Niin oli linnanherra nyt\nkäskenyt; kaikki väki, mitä linnassa oli, yksin naiset ja vangitkin,\npiti komennettaman työhön, jäitä sahaamaan ja uusia rintavarustuksia\nrakentamaan. Kaupunkilaiset olivat saaneet käskyn lujittaa kaupunkia\nkiertävän muurin, ja salmen vastapäisellekin rannalle, missä oli linnan\nlatokartano, oli ruvettu varustuksia rakentamaan. Linnanherra, joka\nsyystalven oli murjottanut takkatulensa ääressä kuin karhu pesässään,\noli taas ponnahtanut tuhattulimmaiseen toimintaan ja pannut koko\nlinnansa liehumaan.\n\nTyrmässä istuneille vangeille oli tämä työkäsky mieluinen vaihtelu, he\nvain ihmeissään vartialtaan kyselivät, mistä tämä yhtäkkinen muutos nyt\njohtui. Eikä ollut vartiakaan salaperäinen kertomaan sitä vähää, minkä\nhän tiesi. Airut oli äsken tuonut linnaan useita kirjeitä, ja niistä\ntämä hälinä johtui, -- linnanherra oli niistä suuttunut niin, että oli\nollut silmät repiä viattomalta viestintuojalta. Ja nyt linnassa\nkerrottiin, että kuningas oli tainnut sittenkin lopullisesti määrätä\ntämän Viipurin linnan marski Kaarlo Knuutinpojalle. Tämä oli viime\nsyksynä saapunut suurella laivastollaan Tukholman linnan alle, ja siitä\nolivat herrat siellä niin säikähtäneet, että olivat tinkimättä\nsuostuneet marskin kaikkiin vaatimuksiin.\n\n-- Sen laivaston me syyskesällä lähtevän näimme, kehui Lauri\ninnoissaan. -- Mutta Krister-ukko ei taida aikoa sittenkään linnastaan\nluopua?\n\n-- Ei hinnalla millään, vakuutti vartia. -- Mutta marski kuuluu aikovan\ntulla aseväellä linnan ottamaan. Hänen apumiehensä, ritari Eerikki\nAkselinpoika, värväilee parastaikaa lisää väkeä koko Länsi-Suomesta ja\nViron puolelta, saapuakseen tänne suurella sotajoukolla Viipuria\npiirittämään. Niin ovat kertoneet airuet ja siksi täällä nyt\nsellaisella kiireellä talvisydännä varustuksia lisäillään ja uutta\nväkeä harjoitetaan, -- näettehän, kuinka siellä komennetaan nahkapoikia\nlinnanpihalla.\n\n-- Ja siksi meidätkin nyt sillantekoon laskettiin. Eipä hullummaksi,\nahdasta olikin yöt päivät siellä yhdessä kolossa elää!\n\nNiin iloitsi Sipi. Heidät pantiin näet muiden vankien kanssa\nrakentamaan siltaa linnansaarelta salmen yli Tervaniemen latokartanoon.\nJa Hämeen miehet mursivat mielitöikseen kiviä rantakallioista ja\nvetivät niitä kivikelkalla silta-arkkuihin, sillä nythän he, vaikka\nvartioituinakin, saivat toki olla ihmisten ilmoilla, keskustella\ntoisten vankien ja veropäiväläisten kanssa ja kuulla, mitä maailmassa\ntapahtui. Mutta linnan oma väki oli tyytymätöntä tähän uuteen touhuun\nja murisi usein salaa työnsä sekaan. Liian pingoitettua oli sen\nmielestä tämä pakotettu toimeliaisuus, koskaan mies ei jaksanut\ntyydyttää kaikkea, mitä ankara isäntä häneltä vaati. Miehistössä oli\nvain pelkoa isäntäänsä kohtaan, suosiota ei.\n\nNiin kului sydäntalvi ja aurinko rupesi jo korkeammas taivaalle\nkohoamaan, lämmittäen lumisia maita. Eräänä kevättalven päivänä\nnäkivät Hämeen miehet, vetäessään tapansa mukaan kelkalla kiviä\nsilta-arkkuihin, että sinne samaan työhön oli taas ilmestynyt kaksi\nuutta vankia, -- Krister-herra piti tänä talvena hyvää huolta, etteivät\nhänen tyrmänsä tyhjinä olleet. He katsoivat ensiksi kaukaa noita uusia\ntulokkaita: talonpoikaisia miehiä olivat hekin, ja tutuilta he\ntuntuivat liikkeiltään, vaikkei turkinkaulusten alta kasvoja näkynyt.\nIllalla he kyselivät vartialtaan, mitä vieraita nämä uudet olivat, ja\nsaivat tietää heidän olevan Savon puolen talonpoikia, -- lienevät\nvalittaneet Kristerin uudesta ylimääräisestä sotaverosta, ja sellaiset\nvieraat ankara herra tyrmään pisti ja työhönsä pani. Seuraavana päivänä\nkatsoivat hämäläiset työtovereitaan vielä tarkemmin.\n\n-- Mutta onhan tuo leveänaamainen punaparta Pouta-Paavo, virkkoi Sipi,\njoka Sotasaaren neuvotteluista sovinnon-savolaisen hyvin muisti.\n\n-- Se on, myönsi Lauri. Mutta hän puolestaan tähysteli tarkempaan tuota\ntoista, lyhyttä, hartevaa jässäkkää, ja virkkoi hetken kuluttua:\n\n-- Eikö ole arpi tuon tanakamman miehen otsassa, lakkiturvelon alta\nsitä vähän näkyy?\n\n-- Arpi on -- tuttujapa ovat Savon miehiä! Se on Tarvaisen poikia tuo,\nsama mies, joka kerran Savilahdella rinnukseesi kiinni kävi.\n\nYhä uteliaampina katselivat nyt Hämeen miehet uusia kohtalotovereitaan,\njotka omaa kivikelkkaansa kiskoen aina väliin heidät jäällä\nsivuuttivat. Ja he näkivät pian, että jo savolaisetkin heidät tunsivat\nvanhoiksi vastustajikseen kalajärviltä, sillä supattavan kuuluivat\nhekin keskenään. Mikä vallaton salliman oikku oli nämä erämaiden\ntaistelijat viskannut vastakkain yhteiseen vankityöhön, sitä\nhe molemmin puolin ihmettelivät, mutta sanaakaan eivät nämä\nvihollisheimojen edustajat vielä toisilleen puhuneet, eivät hyvää eikä\npahaa. Ja ikäänkuin toisistaan tietämättä he iltahämärässä vartijainsa\nsaattamina kumpikin eri koppeihinsa painuivat.\n\nMutta muutamana päivänä pantiin heidät kaikki yhdessä suurta kuormaa\nkohottamaan, joka oli kinokseen kaatunut ja tarttunut, ja silloin ei\noudoksi jääminen enää vedellyt. Puolittain leikkisästi virkahti siinä\nensimmäisnä Suopellon Sipi:\n\n-- Näkyivät pudonneen Savon miehetkin tänne yhteiseen loukkuun.\n\nJa yhtä leikkisästi vastasi Poutasen mies:\n\n-- Ei näy katsovan sudenkuoppa, minkä metsän eläviä se pohjalleen\nottaa. Te kuulutte jo kauan tässä kolossa olleen?\n\n-- Syksystä asti, vastasi Sipi. -- Mutta mikä ajoi savolaiset nyt\nsydäntalvella tänne Viipuriin herroja vihoittamaan?\n\n-- Luultavasti sama asia mikä teidätkin.\n\n-- Joko on siis Savon puolessakin kyllästytty takamaiden taisteluihin,\nsillä niistä me lähdimme valittamaan ja rajankäyntiä anomaan.\n\n-- Niinpähän ovat vähän asiat meilläkin.\n\nTähän keskusteluun ottivat aluksi osaa ainoastaan Poutanen ja Suopelto.\nNuoremmat miehet väänsivät ääneti koivukangilla kiveä rekeen, kumpikin\npuoleltaan, mutta toisiinsa paljon katsomattakaan. Mutta kun he vihdoin\nolivat kelkan kohdalleen saaneet, niin jo virkahti Tarvaisen Ohtokin\nvähän terävästi:\n\n-- Eipä ole kumma, jos kyllästytään, kun eivät hämäläisille enää\ntakamaat riitä, vaan he jo tulevat kyliä polttamaan.\n\nHämeen miehet katselivat kysyvinä puhujaa, mutta enempää hän ei\nselittänyt. Vasta kun he hetken kuluttua vaivaloisesti kiskoivat\nraskasta kuormaa kinoksesta tielle ja sitä myöten sillalle päin, kävi\nPoutanen verkalleen tekemään selkoa heidän matkansa lähimmistä\naiheista.\n\nViime syksynä oli tapahtunut yhteentörmäys savolaisten ja hämäläisten\nvälillä aivan molempain rintamaiden laidassa, Vahvajärvillä, jonne\nkummaltakin taholta oli lähdetty syyskalan pyyntiin, kun ei kauemmas\nerämaihin uskallettu. Hämäläisten oli täytynyt peräytyä ja he olivat\nniin suuttuneet siitä, kun eivät kotimetsän laidassakaan saaneet\ntalvikalaa pyydetyksi, että olivat heti uhanneet kostaa. Samaan aikaan\nkuului Sysikorven pappi palanneen kotiinsa kertoen, että turhiin oli\nrauennut hämäläisten lähettilästen matka herroihin, ja vähän myöhemmin\noli tullut salokyliin sanoma, että toiset lähettiläät ovat vangitut,\nehkäpä jo hirtetytkin.\n\n-- Siellä sai silloin epätoivo vallan, sen jo arvaan, lausui Suopelto,\nhyvin oivaltaen odottavan kotiväkensä tunteet ja tuumat.\n\n-- Niin lienee saanut, jatkoi Paavo,-- sillä heti ensi talvikelillä\nhiihti odottamatta, aavistamatta, joukko Hämeen nuoria miehiä\nSavilahden laitakyliin, polttivat talot ja ajoivat eläjät\ntalvipakkaseen...\n\nKatkeralla äänellä sitä muuten sovinnollinen Savon mies kertoi, ja\nTarvaisen Ohto lisäsi heti uhmaillen, että heillä oli samassa ollut aie\nhiihtää polttamaan koko Sysikorven asutus. Mutta siinä oli kuitenkin\ntuumattu tarkempaan miesten kesken ja silloin oli nähty, että kovin\nolivat jo savolaisistakin enimmät suivautuneet noihin alituisiin\nryöstöretkiin. Päätettiin panna miehet verekseltään valittamaan\nesivallan edustajille tuosta hämäläisten väkivallanteosta ja pyytämään\ntakamaihin rajoja. Ja sillä asialla he nyt olivat.\n\n-- Niin, köyhyyttä ja hätää ne erämaantaistelut ovat meidänkin kyliin\ntuoneet, lisäsi Paavo vielä. -- Verottaja vie, minkä kotoinen kaski\nantaa, eläminen olisi saatava salolta, mutta sinne ei kyetä, -- siitä\ntäytyy tehdä selvä!\n\n-- Sen me olemme jo kauan älynneet, virkahti Sipi. -- Mutta mikä\nselvyys hänestä syntynee, kun ei esivallalta tämän parempaa apua lähde.\n\nNäitä kertoessaan ja keskustellessaan olivat miehet jo saaneet rekensä\nsillan luo ja istahtaneet kiville vakavina miettimään sitä kovaa\nkohtaloa, jonka heidän molempain rauhallinen sovinnon-yritys nyt oli\nosakseen saanut. Krister-herra oli ollut savolaisille melkein yhtä tyly\nkuin hämäläisille, eikä hän ollut luvannut heille mitään apua. Mutta\nkun Savon miehet onnettomuudekseen vielä olivat ruvenneet valittamaan\nsiitä, että Säämingin salon savolaisia olivat äsken Laatokan puoleiset\nkarjalaiset käyneet ryöstämässä, joten rahvas silläkin kulmalla\ntuskassa elää eikä jaksa veroja maksaa, niin oli heti Krister-ukolla\nhahmo muuttunut. Ja tuota pikaa hän oli määrännyt valittajat linnaan\npakkotyöhön, muka verorästejään lyhentämään, -- siellä raatakaa yhdessä\nhämäläisten ruikuttajain kanssa, niin oli hän ilkkuen kiljunut!\n\nJa siinä he nyt yhdessä raatoivat. Vartia tuli heidän kuormaansa\nkiirehtimään ja taas he koivukangilla väänsivät raskaita kiviä\nsilta-arkkuun ja miettivät ääneti avutonta kohtaloaan.\n\nMutta sen kevätpäivän perästä, jolloin he ensi kerran olivat näin\npuheikkain joutuneet, yhtyivät Savon ja Hämeen miehet usein linnan\ntöissä ja niistä lepäillessään ja keskustelivat rauhan miehinä\nyhteisistä asioistaan. Molempia kohdannut tyly sydämettömyys, yhteinen\nikävä ja yhteiset huolet lähensivät tällä vankinaolon ajalla toisiinsa\nnoita vihamielisten heimojen edustajia, jotka ennen vain katkerina\nvainolaisina olivat toisiaan ase kädessä erämaissa tavanneet. Vielä he\ntosin kauan toisiaan jonkunlaisella epäluulolla ikäänkuin etäältä\npuhuttelivat, ja varsinkin luimistelivat Savilahden Ohto ja Karmalan\nLauri, vierekkäin sattuessaan, karsaasti kulmainsa alta toisiaan. Nämät\nnuoret miehet olivat juuri heimojensa johtajasukujen pitkän, katkeran\nvihan ja karmivain surumuistojen edustajia, eivätkä he toisiaan\nnähdessään voineet olla alituiseen ajattelematta kahakkaa Savilahden\nrannalla ja Sotisaaren veristä tappelua ... heidän sydämensä eivät\ntahtoneet sulaa sovintoon edes yhteisessä vankityrmässä.\n\nMutta eräänä päivänä, kun he kahdessa kiveä arkkuun kiskoivat ja\nTarvainen sitä tehdessään paljasti päänsä hikeä pyyhkäistäkseen,\nvirkahti jo Lauri seivästoverilleen:\n\n-- Taitaapa olla tuo otsasi arpi minun iskemäni oman jousesi selällä.\n\nSavon mies luimahutti silmänsä kerran epäluuloisena Lauria kohti, mutta\neipä hän ilkkumista hämäläisen katseessa havainnut. Ja hetken kuluttua\nhän naurahtaen vastasi:\n\n-- Onhan niitä arpia saatu jos annettukin. Taistelussa täytyy iskeä,\nolen iskenyt minäkin.\n\n-- Olet, olet, -- ollaanko kuittina?\n\n-- Ollaanpa vain, vastasi Savon mies verkalleen ja melkein kuin\nhäveten, -- hän varmaankin muisti, että hän oli tuon vieläkin\npunottavan, suuren arpensa saanut avonaisessa taistelussa, mutta itse\noli hän piilosta Laurin ukon ja hämäläisten johtajan ampunut. Ja\nikäänkuin johtaakseen muistot siitä laukauksesta loitommas hän jatkoi:\n-- Jalkani lipesi siinä vesikivillä, muuten olisi ehkä tämä arpi sinun\notsassasi. Mutta huimasti sinä löit nuoreksi mieheksi, paljon kului\naikaa, ennenkuin pääkoppani umpeen kasvoi.\n\nLauri oli hyvillään, kun oli saanut sen ensi kankeuden katkaistuksi, ja\njatkoi jo rohkeammin:\n\n-- Kasvavathan ne haavat umpeen, ja missä arpi on, siitä kohden on luu\nlujempaa. Sinne jäivät erämaille sinä kesänä molempain heimojen\njohtajamiehet ja siitä päivästä asti tästä rajan käynnistä ruvettiin\npuhumaan, -- paljon sinne erämaihin on miehiä menetettykin!\n\nSe lyhyt keskustelu työn lomassa liennytti paljon sydänten katkeraa\nkaunaa, ja iloisemmin, avonaisemmin katsein jo nuoret miehet työtään\njatkoivat, keskustellen yhteisestä kohtalostaan. Ja Lauri siunasi jo\nhiljaisissa mietteissään sitä salliman oikkua, joka heidät oli tänne\nyhteen ahtaiden linnan muurien sisään sulkenut, sillä hän toivoi siitä\nvielä lujemmankin sovun kasvavan. Mutta kun Suopellon Sipi saapui\narkulle kivikelkkaansa vetäen ja näki nuorten miesten siinä kahden\nsovinnonsanoja vaihtavan, niin hän silmänsä suuriksi leväytti, heitti\njukon olaltaan hankeen ja astui kolmanneksi arkun luo tarinoimaan:\n\n-- Se on oikein, pojat, parempi laihakin sopu kuin paksu kauna, --\nvarsinkin täällä herrain pihdeissä. Antaa harmien kuivettua, ja\najatelkaamme tosissamme eteenpäin niitä asioita, joista voi onnea ja\nelämistä molemmille heimoille kasvaa. Jos täällä me sovinnot sidomme,\nniin ne kestävät kyllä kotonakin, ja silloin on takamaan rauhakin\ntaattu.\n\n-- Ja silloin me voimme koreasti kiittää Krister-äijää, joka meidät\ntänne linnaansa kiviä vääntämään jätti, -- niin huudahti Pouta-Paavo,\njoka jo hänkin oli arkulle ehtinyt ja tuumien kulun tajunnut.\n\nIloisiksi olivat käyneet nuo vanhemmat miehet, jotka jo kauan olivat\nhautoneet heimorauhan ajatusta. Nuoret miehet eivät enää puhuneet\nmitään, mutta heidän kasvoistaan ja eleistään nähtiin kyllä, että\nsovintoon ovat jo hekin kypsät. Ja he yhtyivät jo ääneensäkin Sipin\nsanoihin, kun tämä vielä lopuksi virkkoi:\n\n-- Joku ratkaisu tässä linnassa pian pakostakin tapahtuu, sen sanovat\nkaikki, ja silloin se ratkee meidänkin asia. Niinpä arvelevat linnan\nmiehetkin, että jymyherra meitä täällä vain työjuhtinaan pitää, mutta\ntotta tuo kerran meidät irtikin laskee, kun herrat ovat välinsä\nselvittäneet. Ja jos ei laske, niin paetaan. Mutta silloin palataankin\nyhdessä kotipuoleen ja sanotaan: nyt kahakat pois, nyt ruvetaan\nsovinnolla erissä kulkemaan, sen me olemme päättäneet Viipurin linnassa!\n\nNäitä keskusteluja Hämeen ja Savon miehet sen päivän perästä usein\njatkoivat, istuen iltojakin yhdessä siinä suuremmassa, valoisammassa\nvankikopissa, johonka he nuoren Juhana-herran suosiosta olivat päässeet\nyhteen muuttamaan. Juhana-ritari oli näet usein talonpoikaisvankien\nkanssa tarinoinut ja huomannut heidät kunnon miehiksi, joita suotta\ntyrmässä rääkättiin, ja hän oli heille suonut monta helpotusta. Siellä\nhe nyt, kuin kotoisessa pirtissä, iltaisin lämpimän lieden ääressä\npuutöitä nakertelivat ja suunnittelivat, miten he omasta aloitteestaan,\njos ei ruunulta apua tule, koettavat takamaarajoistaan sopia, ja he\nkertoivat toisilleen kukin oman puolensa muistoja ja kokemuksia. Sinne\noli Pouta-Paavo saanut Talli-Tapanilta vanhan kanteleenkin, ja sillä\nhän usein iltain kuluksi soitteli kotisalonsa surumielisiä säveliä,\nvirittäen miesten mieliin uuden, voimakkaan koti-ikävän, mutta samalla\nrauhalliset, sovinnolliset tunteet. Ja monena iltana oli kasaantunut\nkiviselle permannolle pieni pino palaneiden päreiden tynkiä, ennenkuin\nmiehet jutuistaan malttoivat makuulleen erota. --\n\nLinnan suuressa asesalissa, huovipihalla ja tallituvassa, kehittyi\nsillä välin pingoittunut mieliala sitä kireämmäksi, kuta kauemmas kevät\nehti. Toukokuun ensimmäisen päivän, pyhän Valpurin päivän, tiesivät jo\nkaikki siksi taitepäiväksi, jolloin linnassa joku ratkaisu oli\ntapahtuva. Siihen päivään asti, niin oli kuningas luvannut, sai Krister\nNiilonpoika pitää hallussaan Viipurin linnan, mutta silloin se olisi,\nkesällä tehdyn uuden sopimuksen mukaan, Kaarlo Knuutinpojalle\nluovutettava. Siihen päivään asti oli marskikin luvannut linnaansa\nodottaa, silloin hän oli uhannut tulla ottamaan sen hyvällä taikka\npahalla, ja sitä varten hän oli nyt talvella vankan miehistön Turkuun\nkoonnut. Mutta Krister-herra vannoi yhä synkempänä, että Viipuria hän\nei ikinä marskille heitä. Jännittyneinä siis kaikki niin kaupungissa\nkuin linnassa tuota taitepäivää odottivat, rehkien siinä rajussa\ntoimeliaisuudessa, jonka linnanherra tämän uhkaavan ajan varalta oli\nvireille pannut.\n\nMutta siitä työn nurinasta, joka nyt Viipurissa kaikkialla kohisi,\npuuttui intoa ja iloa. Porvarit murisivat, kun heidän täytyi\nranta-aitoistaan jäätä myöten linnaan kuljettaa pitkiä kuormia viljaa\nja särvintä. He tiesivät, että Krister-herra on ovela kaupoissaan;\nsuuretkin tavaravarastot hän usein kuittaa porvariston pieneen\ntottelemattomuuteen... Mutta he murisivat hiljaa salmen takana, ja\nankaran herran edessä he varpaillaan seisoivat. Pahempaa murinaa kuului\nnäihin aikoihin itse linnan pihoilla. Linnan miehet rakentelivat siellä\nmuureille heittokoneita, joilla vastustaa piiritysjoukkoa, he löivät\njään läpi paaluja väylävesiin, estääkseen marskin laivastoa lähelle\npääsemästä, mutta he supattivat sitä tehdessään keskenään, että olisi\nse parempi, jos tulisi linnaan isännänmuutos...\n\nVanhalle linnanherralle ei siitä mielialasta uskaltanut kukaan kertoa,\nmutta hän näkyi sen vaistomaisesti tuntevan, hän vainusi ilmassa\npeitettyä kapinanhenkeä. Ja siksi hän yhä pahemmin kiukutteli,\nkuljeskellessaan suurissa hirvennahkasaappaissaan ja tuuheissa\nilvesturkeissaan tarkastamassa tekeillä olevia varustuksia, -- häntä\nmelkein harmitti, ettei kukaan hänelle ääneensä käynyt liikatyöstä\nvalittamassa, ja hän takoi rautapääsauvaansa kevätiljankoon, haukkuen,\nettä työ sujuu laiskasti, innotta. Eikä hän suinkaan myöntänyt, että\nhän itsekin tunsi syvemmällä mielessään jotain epävarmuutta. Onhan\nTorkkelin linna kovemmatkin kestänyt, hoki hän itselleen, onhan hän\nitse tuimemmassakin tulessa ollut, kaikkihan on nyt hyvin varustettua,\n-- tulkoon marski äärille, kyntensä hän poltta...! Mutta näin\nkehuessaan luki Krister samaan aikaan miestensä kasvoista jotain kylmää\naavistusta ja tunsi sitä omassa povessaankin.\n\nKaiken lisäksi tuli sitten pieni harmin sattuma.\n\nPääsiäisyönä vietettiin Kristuksen ruumiin juhlaa linnan kirkossa,\njohon koko linnanväki, vapaat ja vangitkin, oli keräytynyt. Linnanherra\noli täydessä ritariloistossaan, poikineen ja naisineen, saapunut\nyömessuun. Hän oli polvistunut Neitsyt Maarian seinäkaapin eteen, jossa\npyhä kuva säilytettiin, mutta jonka puuleikkauksilla ja maalauksilla\nrikkaasti koristetut ovet vielä olivat suljetut. Tuolla kuvalla oli\nihmeitätekevä voima: sen kerrottiin linnan ratkaisevina hetkinä\nvalauttavan silmästään kirkkaan kyyneleen linnan ja sen haltijan onnen\npuolesta. Sydänyön hetkellä piti nyt linnanpapin avata nuo kauniit ovet\nja paljastaa kallis kuva koko kirkkorahvaan nähtäväksi, ja sitä hetkeä\nkirkossa äänettömänä odotettiin, miehet oikealla, naiset vasemmalla.\nValahtaako kyynel jumalanäidin silmästä, lentääkö pyhä henki kyyhkysenä\nläpi kirkon...? Messun sävelet olivat juuri kuorosta vaienneet, eikä\nkuulunut yön hiljaisuudessa muuta kuin etäinen läppäys harmaidenveljien\nluostarista, kaukaa kaupungin takaa.\n\nSilloin äkkiä katkaisi kumea rymähdys äänettömyyden. Se kuului\nviereisestä linnansalista, vaakunasalista, josta Krister äsken oli\nkirkkoon astunut. Moninkertaisena uusiutui kaiku tyhjissä, pimeissä\nholvihuoneissa, jopa itse kirkossakin vahakynttilät vavahtivat. Pappi\nkaikkosi peljästyneenä pyhänkuvan luota, ja polvistuneet hyppäsivät\nseisoalleen keskellä rukoustaan, -- kaikkien katseet kääntyivät\nkauhuissaan sille ovelle päin, joka johti suureen vaakunasaliin.\n\nVasta tuokion kuluttua uskalsivat huovit tuohukset kädessä mennä\nkatsomaan, mikä siellä oli kolissut linnanherran autiossa salissa.\nEnsiksi he eivät mitään nähneet, mutta sitten he huomasivat liehuvain\ntulien valossa, että peräseinän lattialla oli outo kasa: siellä\nmakasi Krister Niilonpojan vaakunakilpi hänen kultakirjaillun\ndrotsetin-pukunsa puoleksi peittämänä; vanha haarniska oli auki\nlattialla ja kypärä oli vierinyt nurkkaan. Irtautunut oli seinästä se\nrautainen väkinaula, josta tuo raskas vaakunakilpi oli riippunut, se\noli romahtanut maahan ja silpaissut mennessään Kristerin juhla-asunkin,\n-- siitä se jyrinä, joka kalpean pelon oli ajanut kirkkoyleisöön.\n\nKrister-herra kiirehti vielä samana yönä naulauttamaan kilpensä\npaikoilleen, ja syyksi jykeän väkinastan irtautumiseen selittivät\nherroista toiset sen, että vaakunasalin muurit olivat kovasta\nlämmityksestä liiaksi kuivuneet, toiset taas arvelivat, että joku oli\nvarmaankin pimeänpäässä kilpeen koskenut. Mutta niitä selityksiä ei\nkukaan uskonut. Tämä roiskaus käsitettiin enteeksi ja varoitukseksi,\nhuonoksi enteeksi linnanherralle, jonka kilven ei enää kauan uskottu\nViipurin vaakunasalissa riippuvan. Tieto tuosta Neitsyt Maarian oudosta\nilmestyksestä levisi salaman nopeudella kaupunkiin ja kyliin ja\nkaikkialla ihmiset ristivät silmänsä ja sanoivat:\n\n-- Viipurin linnan antaa jumalanäiti nyt toisiin käsiin.\n\n-- Hän on hylännyt Vaasan suvun!\n\nEikä Krister-herra kaikella ankaruudellaan saanut sitä käsitystä\ntaikauskoisen rahvaan mielestä lähtemään.\n\nJa ikäänkuin vastauksena tuohon enteeseen rupesi Viipuriin heti\npääsiäisen jälkeen saapumaan hälyyttävä viesti toisensa perästä.\nHuhtikuun puolivälissä tuli tieto, että Eerikki Akselinpoika oli jo\ntalvikelillä lähtenyt suuren sotajoukon kanssa kulkemaan itäänpäin\nTurusta, jossa marski itse kuului vain avovettä odottavan laivoihinsa\nnoustakseen. Ja Suomenlahdelta, jossa jäät usein pysyivät kauas\ntoukokuulle, olivat pitkät suvituulet jo huhtikuun lopulla ajaneet\nmeren auki. Ratkaisun hetki läheni.\n\nKrister-herra jakeli vinhasti määräyksiään takkatulensa äärestä -- alas\npihalle hän ei enää laskeutunut -- ja sieltä piteli hän terästahtonsa\nvoimalla edelleen kaikkia alustalaisiaan kovan kurin ja työn pihdeissä.\nPikipatoja oli jo kannettava muurin laelle, siellä tarvittaessa\nkuumennettaviksi hyökkääjäin varalle. Saksasta tuodut tuliluikut oli\npystytettävä tornien aukkoihin, kaikki oli valmistettava pitkänkin\npiirityksen varalta.\n\nJo saapuikin sanoma, että Eerikki Akselinpoika sotaväkineen majaili\nVirolahdella. Saapui toinen, että hän sieltäkin oli jo liikkeelle\nlähtenyt, -- saattoi ehkä päivän parin perästä ehtiä linnan alle ja\nmajoittua latokartanon rakennuksiin.\n\n-- Ne rakennukset on poltettava sieltä pois, siellä jäivät varustukset\nliian heikoiksi, -- niin komensi Krister pojalleen Juhanalle, joka\nhänelle tämän viimeisen pikaviestin toi.\n\nJa ukon ennestään kiihtynyt toiminta-into leimahti nyt kuumimpaan\nliekkiinsä. Hän kutsutti heti linnanvoudin puheilleen ja kysyi tältä:\n\n-- Kuinka pitkäksi ajaksi on meillä nyt muonaa linnassa, jos vihollinen\nestää laivojamme linnaan pääsemästä?\n\n-- On hyvin kolmeksi kuukaudeksi, jos linnassa on sen nykyinen väki,\nvastasi Degen.\n\n-- Mutta linnassa ei saa olla nykyistä määrää väkeä, urahti ukko\nkipakasti. -- Linnan täytyy kestää kuusi kuukautta, seitsemän, uuteen\njääntuloon asti, ja siksi on naiset ja lapset vietävä linnasta pois\njuuri tällä hetkellä!\n\nLinnanvouti pudisteli päätään, lähtiessään tätä käskyä viemään\nlinnueelle, jonka mieltä hän tiesi sen taas kovasti sapettavan. Sillä\nhuoveista olivat useimmat naineita miehiä, ja kuka elätti heidän\nturvattomat perheensä, kun ne linnasta pois lähetettiin.\n\nMutta Kristerin käsky oli ehdoton. Hän seisoi hetkisen hirsituleen\ntuijottaen ja pyörähti sitten äkkiä poikansa puoleen, käyden tätä\ntarkasti silmiin katsomaan... Kuusi kuukautta oli hän sanonut,\nseitsemän, mutta hän epäili sitä itsekin, ja hän tahtoi tutkia,\nepäilikö poikakin... Niin, epäilystä oli nuoren Juhanankin silmässä, ja\nsiitä ukko taas tuliseksi ärtyi.\n\n-- Epäilykselle ei saa antaa tilaa, huusi hän, rautaisina meidän täytyy\nseistä... Ei, Kaarlo kuomaseni, tähän Viipurin linnaan sinun kompastua\ntäytyy! Luulet korkeallekin lentäväsi, mutta muista, Tarpeian kallio\noli ennenkin aivan lähellä Kapitooliumia, -- ja se kallio olen nyt\nminä!\n\nDegen palasi annettua käskyä toimittamasta, ja hänelle nyt linnanherra\nkumealla äänellä puhui:\n\n-- Mitä muita tarpeettomia suita meillä vielä on linnassa, niistä\nkaikista on eroon päästävä!\n\n-- On linnassa kahdeksan vankia, vastasi vouti, -- mutta niitä voimme\npiirityksen aikanakin työhön käyttää.\n\n-- Ei, niihin ei ole piiritysaikana luottamista, ne on poistettava.\n\n-- Laskemmeko heidät siis menemään! kysyi vouti.\n\n-- Menemään! -- viipottaako päätäsi, vouti, vangitko menemään, suoraan\nvihollisten puolelle!\n\n-- Mitenkä siis?\n\n-- Mitenkä, -- onhan meillä hirsipuu!\n\nKavahtaen vetäytyi jäykkä linnanvouti, jolla kumminkin oli kansan\nkesken \"kovasydämen\" nimi, hän kun arkailematta aina täytti herransa\nkovimmatkin käskyt, nyt askeleen taapäin. Eikä hän kotvaan aikaan\nmitään puhunut. Krister näki hänenkin epäilevän ja kivahti:\n\n-- No, mitä viivyt?\n\nVakavana astui silloin tasatuumainen vouti herransa eteen ja virkkoi:\n\n-- Vankien joukossa on karanneita huoveja ja rääveliläisiä pettureita,\n-- heidät hirtettäköön! Mutta siellä on neljä sydänmaan talonpoikaa,\njotka ovat vain tulleet valittamaan taloudellisista huolistaan...\n\nKrister katkaisi kiivaasti voudin sanat:\n\n-- He ovat Bonden kätyreitä, heillä on kyllä hyvä halu karata marskin\nluo, mutta he eivät pääse... -- Ja kun vanha vouti yhä seisoi\nliikahtamatta paikoillaan, jatkoi Krister, hilliten vielä sen kiukun,\njoka hänen silmästään jo leimahti, kääntyneenä Juhana-poikansa puoleen:\n\n-- Vanhuuttaan rupesi Björn-Karhu meltomieliseksi, käy sinä Juhana ja\ntoimita tuo asia!\n\nMutta nuori ritari, joka allapäin oli isänsä käskyä kuunnellut, nosti\nnyt surumielisenä päänsä ja vastasi:\n\n-- En voi, isä. Tunnen talonpojat, he eivät ole hirsipuuta ansainneet.\n\n-- Mitä tämä on...?\n\nHetkisen muljottivat Krister Niilonpojan silmät liikkumattomina,\nikäänkuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt, että hänen, Krister\nNiilonpojan, käskyjä vastustettiin Viipurin linnassa. Mutta vähitellen\nkohosivat veret hänen päähänsä, ne tuntuivat puristavan umpeen hänen\nkurkkunsa, joten häneltä melkein karjahtamalla lähti ääni:\n\n-- Tottelemattomuutta, kapinanhenkeäkö tällä hetkellä linnanherraa\nvastaan! Vai niin, sanojani ei enää totella, eikö minulla ole enää\nkäskijävaltaa Viipurin linnassa...? Mutta minä näytän että on, --\nheitukka, kutsu teloittaja tänne!\n\nMutta ovella seisovan soturin kääntyessä verkalleen ja haluttomasti\nsaamaansa käskyä viemään astui nuori Juhana isänsä luo ja vielä\npysähtyi ovinihtikin kuulemaan, kun ritari puhui:\n\n-- Isä, älä jännitä jousta liiaksi, älä anna käskyä, joka ehkä vastaasi\nnostaa sen tyytymättömyyden hengen, jota jo on linnassa olemassa...\n\n-- Uhkailetko?\n\nAnkara herra tunsi, että hänen poikansa puhui totta, että\ntyytymättömyyden kipinä minä hetkenä tahansa saattoi linnassa liekkiin\nleimahtaa. Mutta hän julmistui nyt pojalleen juuri sitä enemmän, kun\nhän ei tuota tahtonut todeksi myöntää. Hän vaati, niinkuin aina\nennenkin, että häntä, ja yksin häntä, oli toteltava, käskipä hän mitä\ntahansa. Ituunsa hän nyt senvuoksi tahtoi uppiniskaisuuden tappaa ja\nosoittaa linnalle, ettei hän armahda omaa poikaansakaan, jos tämä häntä\nvastustaa...\n\nVanha ritari sivalsi miekan huotrastaan ja kohotti kiiltävän\naseensa, sen niskoittelevaan poikaansa survaistakseen. Jo hän oli\niskemäisillään, kun hän vielä kerran katsahti nuoren Juhanan kasvoihin:\nniistä olivat poistuneet heleät veret, ne olivat kalpeat, surumieliset,\nmutta ne eivät anteeksi pyytäneet. Silloin katkesi hänen oma katseensa,\njännittynyt käsivarsi hervahti ... hän tapaili henkeä, veri oli taas\ntunkeutunut päähän. Ja yhtäkkiä tapasi ukon taas hänen vanha\nkohtauksensa, koristen rupesi rinta rykimään, vanhus peräytyi ja\nlutistui kuin vyyhti takaisin nojatuoliinsa, miekan pudotessa\nkilajavalla valituksella alas permantoon.\n\nDegen-vouti ja Juhana kiirehtivät linnanherraa tukemaan, että hengitys\nkulkemaan pääsisi, ja lähettivät heti ovinihdin suoneniskijää hakemaan,\nmutta se oli jo myöhäistä. Äkillinen yskänkohtaus, joka ei nyt\nollutkaan päässyt rinnasta esille, sulki hengen... Ukko aukoi suutaan,\nkoetti päätään kohottaa, mutta tuokion kuluttua hänen päänsä\nretkahtikin hervotonna alas nojatuolin reunapuuta vastaan.\n\nKrister Niilonpoika oli kuollut. Neuvottomina, hätääntyneinä seisoivat\nhänen poikansa ja Degen-vouti jäykistyvän ruumiin vieressä, kun hetken\nkuluttua suoneniskijä ja Niilo Kristerinpoika ja muuta linnanväkeä\nvaakunasaliin riensi.\n\nKrister Niilonpoika on kuollut, -- se sanoma levisi samalla hetkellä\nyli koko linnan ja sen työmaiden, synnyttäen kaikkialla hämmästystä,\nsäpsähdystä, huolta. Kysymyksiä se viesti viritti monenlaisia, mutta\nsurua tai kaipausta ei missään, -- helpotuksen huokaus vain pääsi\nkaikkien rinnasta. Vahti, joka kuuritornin portilla seisoi, katsoi\nsanantuojaa tutkivasti, iski sitten silmää ja vihelsi tuokion kuluttua\nhilpeän sävelen, jommoista ei vuosikausiin oltu Torkkelin linnassa\nkuultu. Ja hän kertoi sen uutisen ilosanomana kaikille, jotka portista\nkulkivat. Mielistä ikäänkuin laukesi pitkäaikainen jännitys ja putosi\nraskas painajainen. Mitä nyt oli tuleva, sitä ei kukaan kysynyt, sillä\ntulipa mitä tahansa, poissa oli kaikissa tapauksissa se synkkä varjo,\njonka ärtyisän äijän olemus oli ympäristöönsä heittänyt!\n\nHetken kuluttua soivat kuolinkellot sekä linnan että kaupungin\nkirkoissa, ja alttarien ääressä luettiin yksivakaisia sielumessuja.\nMutta kadunnurkissa ja tiskipöytäin ylitse puristivat porvarit\ntoistensa kättä, virkkoen:\n\n-- Kuule, miten kilkkavat kellot!\n\n-- Eivät kilka kuin surunkellot. Mutta rauha hänen levottomalle\nhengelleen!\n\nJa kun maalaiset viimeisiä talvikelin jätteitä myöten ajoivat\nKarjaportista ulos, niin he tullin takana sivalsivat virkkuaan vitsalla\nja hihkaisivat metsänrinnassa.\n\nMutta Viipurin linnan sisäpihalla, tallin luona, seisoivat lapiot\nkädessään Kristerin talonpoikaisvangit, luoden katvepaikoilta pois\njääiljankoa, ja vain harvakseen, hiljaisella äänellä he sanan\nvaihtoivat. Mutta kun Tapani tuli tallista, asettui hän kahareisin\nlapiomiesten eteen seisoman ja sanoi:\n\n-- Jos linnanherra vielä näihin aikoihin eläisi, niin olisi teidän\nkaikkien niska muuatta tuumaa pitempi.\n\nTapani oli näet jo kuullut ovinihdiltä syyn vaakunasalissa\ntapahtuneeseen riitaan ja ukon kiihtymykseen, ja kertoi siitä nyt\nvangeille, joiden selkäpiitä kylmät väreet karmivat.\n\n-- Mutta tulipa toinen tuomari väliin, virkkoi vakavana Pouta-Paavo. Ja\nSipi lisäsi:\n\n-- Niin, se oli Jumalan tuomio!\n\nJa tämä Sipin sana kulki tallista tupaan ja tuvasta turulle ja kaikkien\nmielissä se uskovan vastakaiun löysi. Jumalanäiti se näin rankaisi\njulmurin syntisen aikeen; olihan Pyhä Neitsyt jo pääsiäisyönä\nKrister-herraa uhmailustaan varottanut, mutta tämä ei ollut sitä\ntotellut. Ja Viipurin linnakirkon Maaria-neitsyen puisen veistokuvan\nihmeitätekevään voimaan uskoi kansa siitä päivästä pitäen entistään\nkiinteämmin. --\n\nSeuraavana aamuna -- se päivä oli viimeinen huhtikuuta -- keskustelivat\nViipurin linnan pihalla Kristerin vangit työnsä lomassa siitä, mihin\nheidän nyt olisi ryhdyttävä. Yhdessä oli vältetty kuoleman vaara,\nyhdessä he nyt aikoivat joko pakoon luikkia, -- ja se olikin jo varsin\nhelppoa, -- tai odottaa Kaarlo Knuutinpojan tuloa Viipuriin. Kumpi oli\ntehtävä? Silloin ratsasti pihaan täyttä neliä eräs Kristerin huoveja ja\nhuusi viskautuessaan alas vaahtoavan hevosensa selästä:\n\n-- Eerikki Akselinpojan joukot ovat neljän tunnin matkan päässä\nViipurista, ennen iltaa ne ovat täällä.\n\nJa hän kiirehti viemään sitä viestiä linnan huoneisiin, joissa\nKrister-vainajan pojat juuri voudin kanssa neuvottelua pitivät. Hetken\nkuluttua laskeusivat nämät ritarit kaikki kolme Olavintornista alas ja\nvanhan linnanvoudin Björn Degenin ratsua käytiin kiireesti satuloimaan,\n-- viisi ratsumiestä komensi hän mukaansa. Hän aikoi -- niin tiesi jo\nlinnanväki -- ratsastaa Eerikki Akselinpoikaa vastaan ilmoittamaan,\nettä Krister Niilonpoika Vaasa on kuollut ja että hänen poikansa\naikovat, kuninkaan määräystä totellen, pyhän Valpurin päivänä luovuttaa\nViipurin linnan Kaarlo Knuutinpoika Bondelle.\n\n-- Huomiseen viipyköön Eerikki-ritari, silloin hän vastarinnatta saa\nlinnan avaimet, silloin olemme me jo täältä poissa, -- niin virkkoi\nlähtevälle voudille vakavana synkkämielinen Niilo Kristerinpoika.\n\n-- Se on siis varma päätöksenne, -- isänne ei olisi siihen koskaan\nsuostunut, muistutti melkein varoittaen Degen-herra, vaikka hän kyllä\nnähtävästi oli asiallisesti samaa mieltä.\n\n-- Sen tiedämme, -- hänellä oli vanha valtakirja tähän linnaan, hän\npuolusti ikimuistoista oikeuttaan. Mutta meille ei ole tätä linnaa\nläänitetty, siksi emme tahdo uhmalla taisteluun käydä.\n\nNiin virkahti hiukan alakuloisena Niilo-ritari, mutta hänen nuorempi\nveljensä lisäsi reippaasti ja päättäväisesti:\n\n-- Ja me lähdemmekin kaipauksetta tästä linnasta, Degen, nuoruutemme\ntäällä ei ole ollut iloinen. Onneksi meille on meri näin aikaisin\nauennut, me purjehdimme pois iloisempiin maihin!\n\nSanaa puhumatta viskausi silloin vanha vouti satulaan, puristi\nsieltä vielä nuorukaisten kättä, ja ratsasti pois miehineen.\nTalonpoikaisvangit näkivät linnan huovien toisilleen iloisesti silmää\niskevän, ja heillä itsellään oli samalla päätöksensä valmis: he\nodottavat Viipurissa vielä marskin tuloa, hän saapuu sinne kohta.\n\nKävellessään myöhemmin päivällä kuuriportin luo näkivät he Krister\nNiilonpojan suurta purjelaivaa kiinnitettävän kaupunkiin vievän sillan\nvarrelle, portin luo. Ja samaan aikaan rupesivat linnan miehet siihen\nkantamaan Krister Niilonpojalle kuuluvia tavaroita, arkkuja, aseita,\nmuonaa ja vaatteita. Sillalle ja salmen rannalle keräytyi tiheä joukko\nuteliaita kaupunkilaisia sitä lähtötouhua katsomaan ja linnan joutoväki\nseisoskeli vartiotornin jalustalla ja sen viereisellä muurilla ääneti\nseuraten tuota miehistön äänetöntä toimitusta.\n\nNiin kului päivä iltaan ja yhä lastasivat linnan huovit laivaan\nKrister-vainajan tavaroita, -- paljon niitä olikin kertynyt\nkahdenkymmenen vuoden aikana. Ilta oli harmaja ja hämärä, melkein\nsyksyisen kolkko. Pilvinen taivas kuvastui tummaan veteen, jossa vielä\nmustuneita jäätelejä kuin aaveita uiskenteli ja jonka kylmiä laineita\nmerituuli läikytti. Silloin kuului sillalle linnasta päin hienoista\nhyminää, ja kaikki muurilla olijat kääntyivät sinne pihalle\nkatselemaan. Sieltä kannettiin itseään linnanherraa nyt pois\nOlavintornista, ja avopäin pysähtyivät pihallaolijat kaikki saattueen\nreunalle, kun se verkalleen laskeusi portille päin.\n\nEtumaisena astui joukko harmaavelimunkkeja, vaipan huppu pään ja\nkasvojen yli vedettynä. He kävelivät hitaasti, kaksi miestä rivissä,\nkantaen käsissään pitkiä vahakynttilöitä, joiden liekit tuulessa\nlepattivat, ja surunvoittoista, yksitoikkoista, talttunutta hautavirttä\nhe astuessaan hyräilivät. Heidän jäljessään kulkivat Kristerin\nvanhimmat vartijanihdit, kantaen hänen suurta, raskasta, tammista\nvaakunakilpeään, hänen ritarihaarniskaansa, kypäriänsä ja\nmiekkaansa. Mutta linnanpappi, joka lähinnä arkkua kulki, heilutti\nsuitsutusastiaansa verkalleen, surunvoittoisesti, ikäänkuin kaihoten ja\nkainostellen. Itse arkkua kantoivat huovit, jotka olivat miekkansa\nvyöltään riisuneet, ja arkun perässä astuivat sitten rinnakkain,\npaljainpäin, vainajan pojat, katseet maahan luotuina, sekä heidän\nhuntupeittoiset naisensa, -- useampia ei...\n\nKenenkään silmässä ei kyyneltä näkynyt eikä hiiskahdustakaan kuulunut\nmonisataisesta ihmisjoukosta, kun arkkua pohjoisesta linnanportista\nulos sillalle kannettiin. Vasta kun se oli laivaan nostettu ja huovit\nsen siellä hautaliinoilla laskivat syvään ruumaan, vasta silloin kuului\nhiljainen kuiske kansan joukosta. Siellä virkettiin:\n\n-- Siinä menee nyt mahtava Krister Niilonpoika, -- päivän noustessa\nnostetaan jo purjeet!\n\n-- Hänet kuulutaan vietävän Vaasa-suvun hautakammioon Tukholmaan.\n\n-- Rauha hänen hengelleen!\n\nRauhaa vainajan levottomalle hengelle munkitkin vielä laivan kannella\nhiljaa hyräilivät, ja lepattava liekki heidän vahakynttilöistään\nkuvastui alas tummiin vesiin, jossa sitä aalto särki ja velloi. Mutta\npian ruuman luukut suljettiin, tulet sammuivat, ja väkijoukko sillalta\nläksi verkalleen painumaan kaupunkiin päin.\n\nTämän väkijoukon mukana kävelivät kaupunkiin nyt Krister-vainajan\ntalonpoikaisvangitkin, jotka tuota hiljaista surutoimitusta olivat\nkuuritornin viereiseltä muurilta katselleet. Kukaan ei heitä enää\npidättänyt, vahtisoturikin oli heille kättä pistänyt ja sanonut:\nmenkää! He kävelivät Hepo-Kaaperin vieressä taas hänen tupaansa\nsuola-aittain luo odottamaan Kaarlo Knuutinpoikaa, jonka tiedettiin\nviikon perästä laivastollaan saapuvan Viipuriin. Ja siinä sillalla\nastellessaan virkahti Savon mies silloin vielä vakavana vakavalle\nHämeen miehelle:\n\n-- Eipä tainnut ylväs Krister-herra koskaan uskoa, että hänelle tällä\ntavalla tulisi lähtö Viipurin linnasta.\n\n-- Eipä tainnut, vastasi hämäläinen. -- Toista ukko tarkoitti\nuhmaillessaan, että elävänä hän ei lähde koskaan linnastaan ja ettei\nhän koskaan sitä toiselle jätä.\n\nVieressä kulkeva Kaaperi lisäsi:\n\n-- Se oli nyt Jumalan tuomio!\n\n\n\n\nXIV. KAARLO KNUUTINPOIKA SAAPUU VIIPURIIN.\n\n\nOlavintornissa vahtina kulkeva vartia oudosteli eräänä toukokuun aamuna\nomia silmiään, katsellessaan linnan alla ja ympärillä leveneviä selkiä\nja hienosti vihannoivia metsämaita. Hänestä eivät nuo selät olleet\nkoskaan olleet niin suuret kuin nyt, hänestä oli nyt tornista katsoen\njoka taholla entistään paljon enemmän, paljon laajemmalta metsiä ja\nmäkiä, -- näkihän hän tuolta salojen takaa järvensilmiä ja kunnaita,\njoita hän ei ollut koskaan ennen huomannut. Mistä ne olivat sinne\ntulleet, sitä ei vartia ymmärtänyt, sillä hän ei tullut ajatelleeksi,\nettä tuo raikas toukokuun aamu oli niin harvinaisen kirkas ja tuo\nkeväinen ilma niin läpikuultava, että se kantoi katseen tavallista\nkauemmas.\n\n -- Hoi vartia, eikö sinulla ole jo asiaa puhaltaa torveesi? kuului\nyhtäkkiä miehevä ääni kysyvän linnan alemmalta parvekkeelta.\n\n-- Ei, ei näy vielä mereltä purjeita, huusi vartia vastaan, merelle\nsilmäillen.\n\nNe purjeet olisivat nyt kyllä kaukaakin näkyneet, jos niitä siellä vain\nolisi ollut. Vartialla oli näinä päivinä erityisenä tehtävänä\ntarkastaa, milloin marski Kaarlo Knuutinpojan laivasto, joka oli\nTurusta matkalla, saapuu Viipurin edustalle, jotta linnassa ja\nkaupungissa ajoissa tiedetään vastaanottajaiset valmistaa. Ja tuo mies,\njoka häneltä sitä taas kyseli, se oli ritari Eerikki Akselinpoika Tott,\nmarskin ystävä ja hänen maaväkensä päällikkö, joka jo toista viikkoa\noli Viipurin linnassa majaillut ja nyt kärsimätönnä sinne herraansa\nodotteli.\n\nPyhän Valpurin päivänä oli Tott, sopimuksen mukaisesti, marssinut\njoukkoineen Viipurin linnaan, jonka avaimet vanha Degen-vouti häntä\nvastaan sillalle toi, -- täyspurjeinen laiva oli silloin juuri\nkuljettanut entistä linnanherra-vainajaa ulos Uuraan salmesta. Samana\npäivänä oli Eerikki-ritari kiinnittänyt Kaarlo Knuutinpojan vaakunan\nvahtitornin portin päälle ja kiirehtinyt panemaan linnaa auttavaan\nkuntoon isäntänsä ja hänen perheensä varalle.\n\nLaivasto viipyi -- tuulet olivat nyt keväällä huonot Suomenlahdella --\nja siksi Olavintornin vartian niin monesti päivässä täytyi huutaa alas\nutelevalle ritarille: Ei näy vielä purjeita.\n\nMutta liian kauaksi unehtui Olavintornin vahti sittenkin tänä aamuna\nsilmäilemään noita mantereen puoleiselta taivaanrannalta siintäviä\nkaukaisia, uusia vesiä, -- kun hän sieltä vihdoin taas kääntyi merelle\npäin, niin jo tulikin hänelle kiire vaskitorveensa tarttua. Sillä\nsiinäpä oli salmen suussa pullea, valkoinen raakapurje ... oli toinen\nja kolmas, ne kasvoivat siihen nopeasti ikäänkuin merestä...\n\nVilkkaan liikkeen synnytti se törähdys heti niin hyvin linnan pihoilla\nja silloilla kuin sen viereisessä kaupungissakin. Eerikki-ritari oli\nsamassa tuokiossa jalkeilla, jaellen joka taholle käskyjään, ja hetken\nperästä jo vallitorneihin ja muurinkulmauksiin juhlalippuja\npystytettiin, tallipihalla suittiin kiiltäviksi ratsuja ja\nsiltakaiteelle levitettiin punaisia raanuja. Ritari itse kiirehti jo\nkaupungin puolelle, jonne laivain piti laskea, mutta vielä sinne\nlähtiessään muistutti hän huoveilleen:\n\n-- Kun laivat laskevat satamaan, silloin te laukaiskaa peräkkäin kaikki\nnuo tuliluikut, jotka Krister-herra on linnaan Kaarlo Knuutinpojan\nvastaanottajaisiksi hankkinut, -- juuri hänelle niiden pitääkin nyt\nkomeasti soida!\n\nKaupungissakin olivat pormestarit ja raatiherrat kovassa puuhassa\npukeakseen punaisilla veroilla ja vihreillä vesoilla juhla-asuun sen\nrantakadun, jota myöten uuden linnanherran tuli saareensa ajaa.\nHansa-saksojen rannalla olevat rihkamakaupat suljettiin, ja kirjavissa,\nhelakanvärisissä, ihonmukaisissa pukimissaan ja suippokärkisissä\nkengissään kerääntyivät porvarit perheineen rantalaiturille, saapuvia\naluksia odottamaan. Siihen kertyivät vähitellen kaikki Viipurin\nasukkaat, ylhäiset ja alhaiset, saksalaiset ja suomalaiset, kertyivätpä\nsinne kaikki kaupungissa olevat majamiehetkin -- koko ranta oli pian\nkirjavanaan uteliasta väkeä.\n\nJo paukahtivat Kristerin tykit linnan valleilta, ja ankkuriin\nlaskeneista laivoista läksivät nopeat venheet rantaan soutamaan.\nEnsimmäisenä saapui korkeasta johtajalaivasta marski itse perheineen\nlaiturille, jonka reunalla kaupungin vanha pormestari, tummanpunaiseen\nvirkaviittaansa ja neliskulmaiseen laakalakkiinsa pukeutuneena, hänelle\nsaksankielisen tervehdyspuheen saneli. Siellä kilpailivat molempain\nluostarien päälliköt, mustain pitkänkalvakka priori ja harmajain\npaksunpullea guardiaani, sorvaillessaan latinalaisia tervehdyssanoja\nuudelle linnanherralle, joka samalla kielellä ja yhtä sorvatulla\nkohteliaisuudella heille vastasi. Mutta sysäten syrjään hengen miehet\ntunkeusi pian laiturin reunalle vanha linnanvouti Björn Degen, joka oli\nliian hartaasti Krister Niilonpoikaa palvellut ja senvuoksi hiukan\nlevotonna vanhan linnanväen puolesta riensi uudelta herralta suopeata\nsuosiota anomaan.\n\n-- Vanhat unhotetaan ja uutta aikaa ajatellaan nyt eteenpäin Viipurin\nlinnassa! vastasi marski voudille, häntä ystävällisesti taputtaen. Ja\nkun hän näki voutivanhuksen takana hänen nuoren, kukoistavan tyttären\npunastuneena ja lapsekkaan iloisena polviaan notkistavan, niin jo\nvaltasi marskin vallaton hilpeys. Hän nosti tuossa tuokiossa\nvoimakkailla käsivarsillaan koholle tuon hennon immen ja suuteli\nkaikkien nähden hänen kukkivia poskiaan, virkkaen vilpittömällä,\nsydämestä lähtevällä ilolla:\n\n-- Näin minä Viipuriani tervehdin!\n\nSilloin kävi hurmaantunut huumaus koko väkijoukon läpi. Ja vaikka ehkä\nlaiturin monet muut hienohelmat kadehtivat pienen Kaarinan onnea, niin\nyhtyivät hekin kaikki siihen yleiseen, iloiseen, välittömään\nriemuhuutoon, joka nyt koko rannalta marskia vastaan kajahti.\n\nJo ensi näkemällään oli komea, leikkisä marski siten kaikkien\nviipurilaisten sydämet valloittanut. Liian yksitoikkoisen harmajaa ja\nsynkänvakavaa olikin ollut nyt päättynyt aika Viipurissa Krister\nNiilonpojan ankaran komennon alla. Sen ajan nuoriso ei varsinkaan ollut\ntiennyt mitään niistä iloista, jotka sen iälle luonnostaan kuuluvat,\nnaisia linnassa tuskin oli huomattu ollenkaan, he olivat siellä saaneet\nkuin häkissä kalveta käsitöittensä ääressä. Sen raskaan lumouksen\ntaittoi marski heti, ja siksi hehkui nyt toivokkaana, innokkaana häntä\nvastaanottamaan saapuneiden nuorten ritarien mieli, siksi kukki uuden\ntoivon puna nyt nuorten neitosten poskilla.\n\nMutta ylempää rannasta, ratsujen luota, jossa Eerikki Akselinpoika\nturhaan oli odottanut marskia satulaan nousemaan, pujottelihe hän\nvihdoin malttamattomana porvarien ja aatelisten hääriväin joukkojen\nlävitse laiturille, iski ystäväänsä olalle ja huudahti:\n\n-- Terve, Kaarlo, karjalaiseen valtakuntaasi, sitä ei meidän edes\nvalloittaakaan tarvinnut!\n\n-- Tiedän, Eerikki, sivuutimme Kristerin ruumisarkun merellä.\n\n-- Kerrankin ymmärsi ukko väistyä oikeaan aikaan ja lopullisesti. Ja\nsinun retkiäsi seuraa aina onni! Uusi linnasi odottaa sinua -- tule,\nnouse satulaan!\n\nUljaan näköinen oli marski ratsastaessaan nyt kiiltokypäräisen\nseurueensa keskellä, päätään pitempänä kaikkia muita, linnaan päin.\nMerituuli ja kevätahava oli ruskeaksi paahtanut nuo hienopiirteiset\nkasvot, jotka hän yleisölle paljasti nostaessaan tervehdykseksi\nsulkareunaista hattuaan, -- hän näytti tosiaankin nuoruuden ja\nmiehevyyden perikuvalta. Mutta uljas oli hänen seurueensakin. Aivan\nhämmästyneinä katselivat etenkin sydänmaan talonpojat, jotka hekin\nolivat Hepo-Kaaperin tuvasta rientäneet ulos uutta linnanherraa\ntervehtimään, tuota moninaista komeutta: loistavia kilpiä ja värikkäitä\nviirinauhoja, liehuvia lippuja ja tuulessa heiluvia töyhtöjä.\n\nHe olivat, yhdessä kaikki Savon ja Hämeen talonpoikaislähettiläät,\nasettuneet juhlasaattuetta katsomaan sillan korvaan sille törmälle,\njosta Lauri ja Sipi ensi kerran olivat Viipurin linnaa ihmetelleet.\nHarvakseen he siinä sanasen vaihtoivat, torvien pauhu esti heitä\npitempään puhumasta. Mutta kun saattueen pää soittajineen oli jo\nehtinyt sillalle, jossa linnan rummut saapuvia tervehtivät ja jossa\nlinnan pappi tarjosi Kaarlo Knuutinpojalle suolaa ja leipää, silloin\nviittasi yhtäkkiä Lauri sormellaan kahta saattueessa rinnakkain ajavaa\nratsumiestä ja huudahti:\n\n-- Katso, Sipi, katso sinäkin, eikö ole tuo laitimmainen ratsumies\nminun kasvinveljeni, Karmalan entinen Heino? Ja hänen vieressään ajaja,\nkatso...!\n\nVanha talonpoika varjosti silmiänsä kämmenellään, ja todeksi hän sen\nnäki. Siinä ratsasti Karmalan hento Heino-poika remseänä rotevampain\nratsumiesten joukossa, taputellen rauhoittavasti kämmenellään\nhevostaan, joka näytti hiukan arastelevan siltapalkkien pauketta.\n\n-- On kautta pyhän Yrjänän, ja hänen rinnallaan ajaja ei ole kukaan muu\nkuin Tuiran Vilppu, ilmielävänä kuin minä tässä. Katso, jo Vilppu\nmeidät keksiikin, katso, jo suu hymyyn kääntyy ... nyt hän Heinoa\nreidestä nykäisee...!\n\n-- Mutta pyöriipä, pyöriipä Heinon silmä, hän ei nähtävästi ymmärrä,\nmiten me täällä olemme. Mutta Vilppu näkyy ymmärtävän, se hirtehinen\narvaa meidän tänne kiikkiin jääneen, katsos, miten hän melkein ilkkuen\nmeille silmää iskee, se veitikka!\n\nSaattue kulki ohi, ja sanattomina jäivät nyt Sysikorven miehet siihen\nvastakkain ihmettelemään, miten nuo heidän molemmat seikkailevat\ntuttavansa, joiden kohtalosta he omain vastoinkäymistensä ohessa olivat\nusein huolestuneina keskustelleet, nyt tuossa ajoivat Kaarlo\nKnuutinpojan komeassa juhlasaattueessa, hänen asemiehinään. Missä he\nolivat toisensa löytäneet, mitä olikaan siellä maailman rannalla\ntapahtunut, sillaikaa kuin korven miehet talvikauden olivat raataneet\nViipurin linnan varustustöissä? Olihan Heino-parkaa odottava kohtalo\nhänen malttamattoman kolttosensa jälkeen Turun tuomiokirkossa ollut\nhyvinkin uhkaava. Ja Vilpun oli Lauri itse yösateessa viime syksynä\nsoutanut kurjassa tilassa vieraaseen laivaan, -- miten olivat he\npälkähästään pelastuneet ja taas kunnian kukkuloille kiivenneet?\n\nSitä kyselivät Sysikorven miehet turhaan toisiltaan ja juhlasaattueen\npainuttua linnaan päättivät, hekin sinne lähteä tuttaviaan tapaamaan.\nMutta siellä linnanpihalla oli nyt sekava mylläkkä ja hälinä. Siellä\nmiehet huutelivat, kiroilivat ja nauroivat, uudet tulokkaat kun eivät\ntienneet, mistä he tilaa saisivat itselleen ja ratsuilleen, -- siinä\nmelussa eivät talonpoikaiset miehet tuttaviaan tavanneet. Vasta\niltasella he sillalta Heinon kohtasivat, kun tämä juuri oli lähdössä\nkaupungista kasvinveljeään hakemaan, ja yhdessä he nyt nousivat\nvallille katselemaan juhlakokkoja, joita kaupunkilaiset marskin\nsaapumisen kunniaksi juuri rannoille ja kukkuloille sytyttivät.\n\nIloinen oli se yhtyminen, ja kysymyksiä sateli siellä niin ristikkäin,\nettä tuskin toinen ennätti vastauksen saada, kun jo toinen sitä odotti.\nPianhan Sipi ja Lauri saivat kertoneeksi lyhyen tarinansa, jonka Vilppu\njo heti olikin arvannut. Mutta kirjavat olivat noiden kirjavapukuisten\nkannusniekkain vaiheet, vasta vähitellen ja lypsämällä korven miehet\nniiden perille pääsivät, kun he pitkään istuivat kevätiltana,\ntarinoiden Viipurin linnan ulkovallilla, johon salmen takaa hohtivat\njuhlatulet.\n\n-- Luulimme sinun suoraan loukkuun juoksevan, kun näimme sinun Turun\nrannassa sotamiesten laivaan loikkaavan, virkkoi Lauri orpanalleen,\nhänen vaiheitaan udellen.\n\n-- Olihan siinä kova ristikuulustelu ensiksi kestettävä, kun kaikki\nhuovit utelemaan kävivät, mitä piispan asemies tekee marskin laivassa.\nMutta pahasti en hätäillyt, kun olin kerran kirkonmiesten kynsistä\npäässyt. Koetin ensiksi keksiä kysyjille pikkuvalheita, mutta lopuksipa\nsiinä ei auttanut muu, kuin tunnusta pois koko totuus!\n\n-- Entä laivamiehet, eivätkö sinua nuoriin panneet?\n\n-- Ei ne sotakarhut sitä kirkkojuttua niin pahana pitäneet, heillä on\nitsekullakin sellaisia pikkusyntejä sydämellään, -- toiset heistä jo\nheti kahakalleni nauroivat ja minua kiittivätkin siitä, kun olin\nmarskin puolta pitänyt. He olivat kaikki silloin rohkealla, reippaalla\npäällä marskin retkelle päästyään. Eikä minua kukaan ahdistellut,\nvaikka kuului juttuni kyllä tulleen marskinkin tietoon. Hänkin oli vain\nhymähtänyt sille kyydille, minkä Kristerin vakooja Turussa sai.\n\n-- Mutta mihin sinä siellä Tukholmassa jouduit, uteli Lauri edelleen,\n-- ethän siellä ketään tuntenut?\n\n-- Oleskelinpa vain Turun huovien parissa ja odottelin heidän\nseurassaan, kun herrat linnassa neuvottelivat. Jos olisi siellä sota\nsyttynyt, niinkuin jo puhuttiin, niin mukaan olisin lähtenyt minäkin.\nKuningas kuuluu näet koettaneen peräytyä valoistaan. Eräänä aamuna\npäivän noustessa kutsui hän marskin puheilleen ja lupasi tälle silloin\nkaikki läänityksensä, mutta kolmea tuntia myöhemmin, kun neuvosto\nkokoontui, tahtoi hän riistää marskilta sekä Turun että Viipurin.\n\n-- Vai niin on epäluotettava kuningas, ihmetteli Sipi.\n\n-- Niin tuntuu olevan, mutta ei auttanut vikuroiminen sillä kertaa.\nTästä Viipurin linnasta kuuluu olleen kovin tinka, kuningas kun oli sen\njo Krister-herralle luvannut. Mutta marski ei siitä peräytynyt. Kerran\noli siellä jo kiivastuttukin, niin kerrottiin. Joku valtaneuvos oli\nuhkaillut pistää Kaarlon vähän ahtaampaan paikkaan, mutta silloin oli\ntämä astunut ikkunan luo ja näyttänyt lahdella kelluvaa laivastoaan, --\nhänen ei tarvinnut kuin viitata, niin kohta olisi viisisataa miestä\nlinnassa. Eikä me olisi vitkasteltukaan silloin maihin juosta...\nSilloin täytyi kuninkaan taas pyörtää sanansa ... totta jumaliste, se\noli ihanaa aikaa! Ja sitä juhlaa, kun marski taas palasi voittajana\nlaivastoonsa, uusi sopimuskirja kourassaan ... auta pyhä Egidius,\nkuinka siinä ryypättiin sakeinta, tulisinta espanjalaista...!\n\n-- Et toki silloin ketään vaivaista missään kirkossa pistänyt, veisteli\nLauri tuon juomakertomuksen johdosta, ja ääneensä toiset nauroivat,\nHeino itse eniten. Mutta Sipi uteli yhä teinipojan tarinan jatkoa:\n\n-- Kauanko siellä Tukholmassa silloin mässäsit?\n\n-- Vierrettiin siellä monta viikkoa, kunnes laivasto taas eräänä\npäivänä teki matkaa takaisin Turkuun. Olisin ehkä silloin jo voinut\nmarskin mieheksi päästä, mutta enpä uskaltanut näin verekseltään palata\ntuomioherrain näkyville. Jäin Tukholmaan. Mutta sielläkin tuntuivat jo\nliian monet juttuni tuntevan ja senvuoksi nousin muutamana päivänä\nerääseen Rääveliin menevään laivaan, -- vaihdoin piispan aseviitan ja\nsiihen kuuluvat helpeet muutamiin kolikkoihin. Räävelissä taas rupesin\nrikkaan saksalaisen kauppiaan rengiksi, -- siellä ei entisiä vaiheitani\nkysytty ja siellä tulin suomenkielellä hyvin toimeen. Siellä elin kuin\nherran kukkarossa; kaikki teinilukuni ja pappisaikeeni olivat kerta\nkaikkiaan tuomiokirkon ristikäytävälle katkenneet, enkä niitä\nsurrutkaan. Mutta siellä Räävelin satamassa tapasin sitten muutamana\npäivänä suolakuormaa tehdessäni -- tämän Vilpun, joka seisoi siinä\nhajareisin suolavajan varassa, seisoi nukkavierun näköisenä ja pää\nriipuksissa, kuin olisi raajarikkoisten pyhimystä, herra Marttinusta\navukseen huudellut.\n\n-- So, so...\n\nVilppu pyrki vastaan väittämään, mutta hilpeällä naurulla tervehtivät\nsalon miehet tuota Heinon kuvausta karjalaisten kapinanjohtajan\nulkonaisesta asusta, -- jokseenkin samanlaisenahan hän oli ilmestynyt\nHepo-Kaaperin tupaankin. Ja Lauri virkahti:\n\n-- Taisivat olla silloin kapeanlaiset kaatiosi, sinua kuulutettiin\nkiinniotettavaksi sekä idässä että lännessä.\n\nMutta Vilppu ei myöntänyt Räävelissä enää olleensa ollenkaan\navuttomassa tilassa. Hän kertoi:\n\n-- Silloin yöllä, jolloin sinusta, Lauri, erosin, silloin teki kyllä\nvielä mieleni rukoilla sekä Marttia että Jaakoppia ja kaikkia pyhiä\njärjestään. Sillä enpä tiennyt, miten minua vieras laivuri aamulla\nkohtelisi, mereenkö minut viskaa vai Kristerin kouriin vie. Mutta kun\naamulla olin kuullut ankkuria vivuttavan ja purjeita nostettavan, niin\njopa rohkeampana kapusin kannelle ja kiroilin, että minut muka jo\nkaupungissa oli unhotettu laivaan nukkumaan... Ja kun parin päivän\nperästä Räävelin laiturilla seisoin, silloin jo ilovirttä veisasin,\nsillä Kristerin silmukasta olin silloin irti.\n\n-- Eikö sinua Krister-herra Räävelistäkin luovutettavaksi vaatinut,\nkyseli Sipi. -- Hän kuuluu sinua kyllä kaikkialta kyselleen.\n\n-- Kyseli Räävelistäkin, lähettipä ankarat kirjeet sinne raadille, että\n\"Filpus\" on laitettava Viipuriin. Mutta vapaakaupungit ovat mahtavia\npuolestaan, ne eivät luovutakaan niin hevillä miestä, joka niistä on\nturvaa hakenut, kuin Viipurin luostarit. Ja kun Krister talvemmalla\nuudisti uhkauksensa, että hän Räävelille ihmeet näyttää, elleivät sen\nporvarit minua luovuta, silloin olin jo toisen herran miehiä, silloin\noli minulla jo Kaarlo Knuutinpojan turvakirja povellani!\n\nMutta juuri sitäpä sisämaan miehet eniten kyselivätkin ja ihmettelivät,\nmiten pakolaisten Räävelistä pitäin oli onnistunut päästä marskin\nmiehiksi. Vilppu selitti senkin nyt varsin luonnollisena asiana.\nKuullessaan Kristerin häntä Viipuriin vaativan oli Vilppu lähettänyt\nKaarlo-marskille laajan valituskirjan, jossa hän oli selittänyt\nsuurimman syntinsä olevan sen, että hän Kristerin kiskomisista ja\njumalattomasta komennosta oli talonpoikain puolesta valituksen\nhallitukselle tehnyt. Hän tunsi Kristerin ja marskin välit! Ja vielä\nsamana syksynä toi airut Turusta Räävelin raadille mahtavan kirjeen,\njossa marski kielsi sitä miestä Viipuriin viemästä.\n\n-- Niin, siitä silmukasta toki helposti suoriusin, -- jatkoi Vilppu --,\nja olisin silloin mieluimmin palannut kotiin Päijänteelle, ellei marski\nolisi minua jo miehekseen pestannut. Mutta vaikeampi oli saada\nsuojeluskirja Heino-pojalle, jonka nimi vielä roikkui Turun\ntuomiokirkon ovella.\n\n-- Taisipa siellä olla sinunkin nimesi, vastasi Heino.\n\n-- Jos olikin, niin tunnusta pois, että minä sinullekin armon hankin.\n\n-- Tunnustan, tunnustan, rehellisesti me olemme toisiamme auttaneet. Ja\ntässä nyt ollaan mahtavan herran mahtavina miehinä.\n\nReippaasti löi Heino kohtalotoveriaan olalle, nousten kävelemään\nvallille, johon vastapäisten rantain komeilta kokkotulilta nyt keväisen\nsalmen takaa kuuluivat kisailevain nuorisojoukkojen laulut. Liikkeelle\nlähteäkseen nousivat jo talonpoikaisetkin miehet, sillä pian oli heidän\naika linnasta poistua ennenkuin portit suljettiin. Mutta Lauri ei ollut\nvielä orpanansa vaiheista täysin selvillä ja siinä astellessa hän vielä\nuteli:\n\n-- Ilman muutako sinulle piispa leppyi ja armon soi?\n\n-- Eihän se ihan ilman muuta, -- hän kuuluu lukeneen tuon\nkirkkorikokseni kaikkein pahimpain kuolemansyntien joukkoon. Mutta\nmarski oli puolestani puhunut, -- hän tarvitsi silloin paljon\nuskollista väkeä, hankkiutuessaan tälle Viipurin retkelle. Sen ehdon\nolivat kuitenkin tuomioherrat panneet, että minun pitää jonkinlainen\nkatumuslahja Turun tuomiokirkolle maksaa.\n\nNauraen puuttui silloin Vilppu taas puheeseen:\n\n-- Siinäkin sinä minulta hyvän neuvon sait, kun kehoitin sinua\ntuomiokirkolle testamenttaamaan perintötalosi, jota sinulla ei olekaan.\n\n-- Niin, osuuteni Karmalaan, johon isä minut jo palaamasta kielsi.\nMutta kuulostihan se komealta lahjakirjassa: osuuteni perintötalooni...\n\nSalon miehet eivät tienneet, tuliko heidän tosina vai ilveinä pitää\nkaikkia noita seikkailijain juttuja. Mutta uskoahan niitä lopultakin\ntäytyi, kun miehet siinä heidän edessään marskin väreissä reippaina ja\nhuolettomina tepastivat. He kertoivat vielä jään yli kevättalvella\nhiihtäneensä Räävelistä Porkkalaan ja sieltä Turkuun, jossa olivat\nsaaneet aseet ja ratsut. Siksi myöhään keväällä he kuitenkin olivat\nTurkuun saapuneet, että sieltä Eerikki Akselinpojan maajoukko jo oli\nehtinyt liikkeelle lähteä, ja sen vuoksi he olivat päässeet marskin\nlaivoihin, joka olikin kahta komeampaa.\n\n-- Ja tänne nyt jäämmekin marskin miehiksi, kehui Vilppu vielä lopuksi,\nkun he vallilta linnanpihalle laskeusivat. -- Tänne ei meihin ulotu\nvieraiden vihat eikä kirkkojenkaan kirot, -- kertokaa niin\nkotiväellekin, kun salolle palaatte, kertokaa, että tallessa ovat\niloiset pojat!\n\nNiin rehenteli reippaana veikeä mies. Mutta kun hän samassa kävi\nhiljemmin kyselemään, milloin Sysikorven miehet kotipuoleen aikovat,\nnäkyi sentään silmänluonnista, että sinne hänelläkin ikävä paloi,\nniinkuin heilläkin. Mutta Olavintornin vartia töräytti jo puolenyön\nhetkeä, ja kiireesti marskin asemiehet silloin saattoivat\nmaalaisvieraansa vahtiportista sillalle. Linnan pihoilla ja käytävissä\noli silloin jo tauonnut touhu ja hälinä, jota iltamyöhään oli jatkunut,\nja Torkkelin vanha varustus lepäsi taas rauhallisena yöunessaan,\nikäänkuin siinä ei mitään isännänmuutosta olisi tapahtunutkaan, ei\nriehunut vallanjanon intohimoja eikä niiden ajamina koskaan olisi\nvarustauduttu veljestaisteluun.\n\nMuutamia päiviä kului vielä, ennenkuin Hämeen ja Savon miehet, jotka\nnyt olivat päättäneet yhdessä ajaa takamaa-asiansa, marski Kaarlo\nKnuutinpojan luona, hänen puheilleen pääsivät.\n\nTämä oli näet nyt toimihaluisen luonteensa täydellä innostuksella\nryhtynyt kokoomaan käsiinsä uuden lääninsä ohjaksia ja asettelemaan\nsiellä asioita Krister Niilonpojan jäljiltä sille tolalle, mille hän ne\ntahtoi saada. Viipurin linna oli toisessa asemassa kuin Ruotsin kaikki\nmuut läänitysalueet sikäli, että linnanherra isännöi siellä täysin\nitsevaltiaana, valtakunnan hallitusta kuuntelematta. Hän läksi\nsotaretkelle Suurta Novgorodia tai hansalaisia vastaan, kun sen\ntarpeelliseksi näki, ja solmi taas rauhan vihollisen kanssa aikana ja\nehdoilla, jotka hän yksin arvosteli. Hän teki itsenäisiä kauppa- ja\npurjehdussopimuksia vieraiden ruhtinaiden kanssa, kielsi yhtenä vuonna\nkaupankulun Nevajoella -- rangaistakseen itäistä naapuria -- ja salli\nsen taas toisena -- osottaakseen läntiselle suosiotaan. Hän kutsui\nNovgorodin tai Lyypekin edustajia Viipuriin tekemään sopimuksia\nmerirosvouksen hillitsemisestä tai viipurilaisten kauppaoikeuksista, --\nja sekä Ruotsin että vieraiden maiden hallitukset tunnustivat tämän\nViipurin erikoisaseman. Se perustui näet siihen, että tämä linna oli\nniin etäällä valtakunnan hallituskeskustasta ja että sillä oli niin\ntärkeä raja-asema. Mutta Krister Niilonpoika oli tätä erikoisasemaansa\nusein väärinkin käyttänyt, joten hän lopulta oli kiristänyt välinsä\nsekä Novgorodin tasavallan että Hansaliiton kanssa, -- ilmisotaakin oli\nviime aikoina pelätty, ja siitä oli, kuten porvarit nyt marskille\nvalittivat, Viipurin kauppa pahasti kärsinyt.\n\nKaarlo Knuutinpoika ryhtyi heti ensi hallituspäivästään noita välejä\nselvittämään ja pani viipymättä alulle uudet neuvottelut naapurivaltain\nkanssa, rakentaakseen tuon ikävöidyn kaupparauhan pysyväiseksi ja\nsamalla hankkiakseen, jos mahdollista, kotikaupunkinsa Viipurin\nporvareille pääsyoikeuden Novgorodin kauppakeskustan, Gotenhofin\nmainioille markkinoille sekä jäsenyyden Räävelin kauppakiltassa. Hänen\nlähettiläänsä lähtivät jo matkalle itään ja länteen, ja heillä oli\nedellytyksiä onnistumiseen, -- olihan marski Kaarlo Knuutinpoika itse\nItämerta isännöivän Kalparitarikunnan kunniajäsen, ja hänen nimellään\noli Novgorodissakin komea kaiku.\n\n-- Saat nähdä, Degen, kuinka sulina hansalaiset nyt ehdotuksiimme\nvastaavat, ne samat, jotka Kristerille vain hampaitaan näyttivät. --\nNiin puhui marski eräänä päivänä, lähettiläät liikkeelle saatuaan,\nvoudilleen Björn Degenille, joka linnan vaakunasalissa linnanherran\napumiehenä toimi nyt niinkuin ennenkin, vaikka nyt toinen vaakunakilpi\nsalin peräseinää konstikin.\n\n-- Niin, Krister pyrki kaivautumaan pikkuasioihin, oli turhan tarkka,\nmutta sillä hän vastustajansa ärsytti, vastasi Degen, joka mainitusta\nentisen herransa luonteenpiirteestä kylläkin usein oli saanut kärsiä.\n\n-- Ja ärsyttäminen on toki huonoa valtiotaitoa, lisäsi marski. --\nTosiaan hän oli liian tarkka, -- eihän täällä linnassa ole edes\nasumuksia miehistöllemme, se on taas huonoa säästäväisyyttä!\n\n-- Mutta onko aikomus pitää linnassa sekä sen vanha väki että Eerikki\nAkselinpojan miehet? kysyi vouti kummissaan.\n\n-- Kaikki -- meidän täytyy voida näyttää naapureillemme, että meillä on\npohjaa, jolta puhumme.\n\n-- Mutta kustannukset kasvavat silloin kaksinkertaisiksi, ehkä\nkolmin...\n\n-- Ei kitsailla, kyllä tulevaisuus maksaa, jos eivät nykytulot riitä!\n\n-- Niinollen ei ole tosiaankaan täällä asumuksia talveksi\npuolellekaan...\n\n-- Niitä rakennetaan uusia, Degen, korkeampia, tilavampia. Revitään nuo\nvanhat röttelöt pois, -- kutsu puheilleni huomiseksi savimestari!\nTäällä tarvitaan nyt linnassa muitakin uudistöitä, ennen kaikkea\nenemmän valoa, enemmän ilmaa!\n\nNäin puhuen kääntyi marski innostuneena jalosukuisten seuralaistensa,\nEerikki Akselinpojan ja Olavi Niilonpojan puoleen, jotka sivulla\nseisoivat tarinoiden öljytystä nahasta tehdyn ikkunan luona, joka laski\nhuoneeseen kellervän valon. Heille hän nyt virkkoi:\n\n-- Niin, me tarvitsemme tänne enemmän valoa, väriä, elämää, täällä on\nvielä kaikki liian synkkää. Siksi valkaisemme sisältä nämä mustuneet\nseinät ja ulos istutamme puiston tuohon tornin edustaiselle kalliolle!\nJa meidän pitää saada tänne linnaamme kootuksi nuoruutta, iloa,\nritarielämää! Jo olenkin tilannut Laatokan puolelta oivalliset\nmetsästyshaukat, joita heti opettamaan käydään, ja Lyypekistä\npalatessaan tuo lähettilääni kellarit täyteen reininviiniä.\n\n-- Suunnittelet pitoja ja metsästysretkiä, -- ole huoletta, kyllä siten\npian saat joutoväkeä ympärillesi enemmänkin kuin toivot. -- Niin\nvirkahti Eerikki-ritari hiukan pisteliäästi.\n\n-- En enempää, vastasi marski leväyttäen sylinsä auki, -- kokoontukoon\ntänne vain ympärilleni vaikka koko Suomen aatelisto, kyllä sille täällä\ntilaa ja tointa löydämme! Miksi emme, Eerikki, hankkisi nuoruutta,\nkauneutta, ritaritapoja, soittajia ja leikareita linnaamme, -- ei tämä\nmaa niin kylmä ole, että täällä pakosta kaikkien hentojen tunteiden ja\nhilpeyden pitäisi kontettua ja jäätyä! Ei, Viipurin linnan pitää taas\nelää!\n\nKaarlo Knuutinpoika puhui noista aikeistaan aivan lämmenneenä, astellen\nhehkuvin poskin edestakaisin suuren vaakunasalin permannolla. Mutta\nhänen sotainen ystävänsä Eerikki katseli uteliaana ja epäillen tätä\nmarskin kuumenemista ... tuossa innostuksessa oli hänestä sittenkin\njotain keinotekoista, pakotettua. Sillä Eerikki Akselinpoika vainusi,\nettä Kaarlo ei ollut noihin uusiin tuumiinsa innostunut niiden itsensä\nvuoksi, vaan upottaakseen niihin sen jäytävän tulen, joka hänen poveaan\nyhtenään poltteli ja jota hän ei tahtonut liekkiin päästää. Eerikki\nritari tiesi kyllä, mikä se kipuna oli ja kuinka se poltti, -- hän oli\näskeisellä Tukholmanmatkallakin nähnyt, kuinka kovaa taistelua marski\nsisässään kävi, painaakseen alas ne rohkeat unelmat, jotka\nhoukuttelevina virvatulina hänen sielussaan liiankin usein\nleimahtelivat. He olivat sillä retkellä taas läheltä nähneet, kuinka\nheikkojen jalustain varassa oli se ulkonainen kuninkuus, jota maan\nharvat ylimykset itsekkäissä tarkoituksissa pönkittivät, -- kevyt\npuhallus olisi kyennyt kaatamaan kumoon koko tuon täperän rakennuksen.\nMutta marski ei ollut tahtonut sitä puhaltaa kumoon, hän tahtoi yhä\nsäilyttää sen malttinsa, jota hänen vanha piispa-ystävänsä oli hänelle\nneuvonut, ja odottaa aikaansa. Mutta tuo sisällinen taistelu oli sitkeä\nja kova, sen Eerikki-ritari oivalsi; ja kun marski nyt suunnitteli\nitselleen iloja ja viihdytyksiä Viipuriin, virkahti hän hiukan\nterävästi:\n\n-- Sinä aiot koettaa täällä nuorisoleikkeihin ja nais-iloihin upottaa\nikäväsi ja veltostuttaa toimintasi tarmon!\n\nKaarlo Knuutinpoika tunsi ystävänsä piston, mutta hän oli jo itse\nennakolta ajatuksissaan siltä kärjen taittanut. Jo silloin, kun hän\nviime syksynä oli viekoitusten huumaavain suitsutusten keskeltä\nTukholman rannassa astunut alas viileään laivaansa palatakseen Suomeen,\nvilautettuaan vain vastustajilleen voimaansa, jo silloin hän oli\nvoittanut itsensä ja siinä voitossaan hän aikoi johdonmukaisena pysyä.\nJa hymähtäen hän nyt ystävälleen vastasi:\n\n-- Vaikkapa niinkin, Eerikki. Me keräämme ympärillemme intohimojen\nviihdykettä, me tahdomme laittaa elämämme niin siedettäväksi kuin\nsuinkin, -- eikö se ole järkevää?\n\nMutta tulinen ritari jatkoi vieläkin pistävästi:\n\n-- Ja annamme siten hyödyttömänä täällä karreksi palaa sen tulen, jolla\nvoisimme maailmat mullistaa. Me pukeudumme velttoon valhenaamariin ja\nkoteudumme siihen, sen sijaan että sen jo viskaisimme pois ja\nantaisimme veremme tositoimissa koskena kuohua ja kohista.\n\nHetkeksi kävivät marskin kauniit kasvot vakaviksi, hän tunsi\nhyökyaallon rinnassaan. Mutta hän tiesi sitä hallitsevansa ja vastasi\nlohduttavasti ritarille:\n\n-- Ei, Eerikki, sitä koskea on täällä niin paljon, että sitä riittää\nsiihenkin aikaan, jolloin se valtoinaan kuohua saa, -- sitä vain täällä\ntaiten vaalikaamme! Mutta juuri siihen tarvitsemme ympärillämme elämää,\ntointa, liikettä. Lähdemmekö illalla, Eerikki, ratsastamaan,\nkaataaksemme aamulla kontion Suokorvesta, se on näinä päivinä riehunut\nsiellä talonpoikain karjassa?\n\n-- Lähtekäämme vain, päiväksihän siitäkin on viihdytystä.\n\n-- Hyvä, karhunjahtiin siis jo tänään puolilta päivin. Ja kun siihen\nkyllästymme, purjehdimme Suomenlahdelle merirosvoja ahdistamaan. --\nPuolileikillä näin marski lohdutteli kuumaveristä ystäväänsä, joka\npahemmin kuin hän itse pelkäsi pitkästyvänsä täällä erämaan rajalla.\nMutta taas hän kääntyi vakavampana Degen-ukon puoleen: -- Muuten meillä\non täällä kyllä tositoimia kotosaliakin, jotka huolenpitoamme vaativat.\nSinä mainitsit, että täällä on joku talonpoikaislähetystö kauan\nodotellut saadakseen jonkun asiansa ajetuksi?\n\n-- Niin, ainakin kahdeksan kuukautta.\n\nMarski oli jo ruvennut riisumaan päältään väljähihaista samettista\nkotinuttuansa, pukeutuakseen ratsastuspukuunsa, -- Eerikki-ritari oli\nnäet jo heti lähtenyt karhunajo-retkeä valmistamaan. Nyt Kaarlo\nyhtäkkiä, ikäänkuin jonkun hämärän aavistuksen herättämänä, pysähtyi\nlinnanvoudin eteen ja kysyi uteliaalla hämmästyksellä:\n\n-- Mitä tuhmia haastat, -- kahdeksanko kuukautta!\n\n-- Niin, toiset noista erämaanmiehistä tulivat tänne jo viime syksynä.\n\n-- Erämaan...!\n\nHaalistunut muisto, jonka muut huolet ja riennot taas olivat umpeen\najaneet, palasi nyt vähitellen marskin mieleen. Hänelle kävi yhtäkkiä\nselväksi, keitä nuo kauan odottaneet talonpojat ovat, ja samalla hän\noivalsi senkin, että Krister-herra oli nähtävästi nuo erämaan\nasiamiehet talvikauden vankinaan pitänyt. Hänen tuntonsa soimasi häntä\nsiitä, mitä hän oli unhottanut ja laiminlyönyt, ja hän lähetti nyt\nkiireesti huovin hakemaan talonpoikaislähettiläät heti puheilleen.\nSillä välin Degen-vouti marskille kertoi, miten salon vieraita oli\nlinnassa kohdeltu ja kuinka lähellä hirsipuuta nuo viattomat talonpojat\njo olivat olleet, kun Krister-herran hänen oma kiukkunsa oli korjannut\npois. Sitä marski varsin vakavaksi käyneenä kuunteli, sillä hän muisti\nnyt taas, mikä merkitys sillä erämaakysymyksellä oli, jonka\nselvittämistä Lapinkorven asiamiehet kulkivat pyytämässä, ja hän päätti\nnyt rutosti ja ravakasti ajaa talonpoikain toivomukset perille. Jo\nennenkuin nämä hänen puheilleen saapuivat, kääntyi marski senvuoksi\nOlavi Niilonpoika Tavastin puoleen, joka hänen seurueessaan oli\nViipuriin tullut, ja virkkoi tälle:\n\n-- Sinä tunnet tietysti Hämeenlinnan voutina nuo talonpoikain\nerämaariidat ja heidän takamaataistelunsa. Niistä on meidän nyt tehtävä\nloppu, sinun on juuri tänä kesänä otettava se juttu selvitettäväksesi!\n\n-- Siis käytävä raja Hämeen ja Savon takamaiden välille, -- sepä ei\nolekaan mikään pieni patikkamatka.\n\n-- Juuri niin, selvä ja varma raja on sinne käytävä. Ja laskenpa\ntunnonasiaksesi, että sen tehtävän huolellisesti ja ymmärtävästi\nloppuun asti ajat, -- se on suurempi kysymys kuin me nyt ehkä\nluulemmekaan! Saat täällä jo tehdä tuttavuutta niiden talonpoikain\nkanssa, joiden pariin sitten kesällä joudut, ja linnueestani saat\nvalita mieleisesi miehet matkallesi.\n\n-- Ehkäpä olisi Viipurissa ensi kesänä iloisempaa kuin salolla\nsääskisodassa, vastasi hilpeä ritari. -- Mutta olkoon menneeksi, minä\nlähden!\n\nKädestä taas marski puristi talonpoikaisia miehiä, kun heidät nyt hänen\neteensä saatettiin, ja avoimin, luottavin katsein he hänen puoleensa\nkääntyivät, -- hän oli jo voittanut savolaisten sydämet yhtä ehyeltään\nkuin ennen hämäläisten. Ja vielä kerran kuunteli hän heidän\nerämaavalituksiaan, jotka nyt molemmilta puolin kohdistuivat siihen,\nettä esivallan toimesta takamaille vihdoinkin raja käytäisiin.\n\n-- Se käydään tänä kesänä, vastasi marski heille päättäväisesti, --\ntämä jalo ritari Olavi Niilonpoika tulee sitä nyt teille käymään. Ja\nsyksyllä sitten pidetään maakuntakäräjät Hollolan Lahdessa, jonne itse\nsaavun ja jossa rajankäynti vahvistetaan.\n\nHetken kuluttua marski kertoi jo tarkemmin talonpojille sen menettelyn,\njonka hän nopeasti oli mielessään suunnitellut. Sekä hämäläisten että\nsavolaisten tulee nyt jo heti keväällä valita luotetut miehensä\nedustajikseen rajankäyntiin. Mutta sen lisäksi on puolueettomiksi\nlautamiehiksi kutsuttava neljä Pohjanmaan talonpoikaa, jotka\nSisä-Suomen takamaat tuntevat. Juhannuksen aikaan tulee kaikkien näiden\nkokoontua Tähkäjärven Naulasaareen, joka rajan eteläpääksi jo tunnetaan\nja tunnustetaan. Sinne saapuu silloin myöskin Olavi Niilonpoika\nmiehineen, ja sieltä käydään raja sitten etelästä pohjoiseen, sitä\nmukaa kuin asianomaiset itse ja valitut lautamiehet siitä sopivat, ja\nrajapyykit merkitään rajakirjaan, joka sitten tuodaan maakuntakäräjille\nvahvistettavaksi. Ken sen jälkeen toisen heimon puolelle rajaa\npyyntimatkoille lähtee, se rangaistaan kihlakunnanoikeudessa kuin varas\nainakin.\n\n-- Ja siitä tulee silloin ikuinen raja ja ikuinen rauha, huudahti\nmarski lopuksi itsekin innostuneena. Mutta sydänmaan miehet kuuntelivat\nsitä marskin puhetta kuin kaunista soittoa, -- suunnittelihan hän\nheidän omien sydäntensä hartaimpia toivomuksia, joiden he nyt vihdoin\ntoteutuvan toivoivat. Ja siksi he mielissään siunasivat talonpoikain\nystävänä Viipurin uutta herraa, kun he hänen linnastaan hetken kuluttua\npalasivat. Mutta silloin paloikin jo Viipurissa pitkään viipyneiden\ntalonpoikain mielissä ylivoimaisena ikävä päästä vihdoinkin\ntaipaleelle, kotimatkalle. Nopeasti he nyt asiansa kaupungissa\ntoimittivat, heittivät hyvästit Hepo-Kaaperin tupaan ja sitoivat jo\nsamana päivänä kontinviilekkeet rinnalleen ristiin. Mutta ennenkuin he\nkääntyivät kaupungin portille, poikkesi Lauri vielä rantakadulle\nsaksain rihkamakauppoihin, joissa myytiin noita monia kauniita\nkiiltokaluja, joita novgorodilaiset kauppiaat olivat kuljettaneet aina\nPersiasta ja Arapiasta asti ja Viipuriinkin kaupan tuoneet. Ja siellä\nhän kaivoi esille mekkonsa syvimmästä poimusta ne säästöhopeansa,\njoihin hän Turkuun tuomansa revonnahat oli vaihtanut. Nyt hän antoi\nniiden mennä, -- osti saksalta hopeaiset vyöllisvitjat, sellaiset\npitkät kiertovitjat, jommoisia hän oli nähnyt Karjalan naisten\nmieluisimpina koristeinaan käyttävän. Sipi katsoi suurin silmin sitä\nystävänsä tuhlaavaisuutta, arvasi jonkun kotipuolen immen nyt nuoren\nmiehen muistoissa asuvan, ja virkahti:\n\n-- Taidatpa kihlat ostaa?\n\n-- Varalta ostan, jos tarve sattuisi...\n\nKarja-portilla odottivat heitä jo Savon miehet, joiden kanssa\nalkutaival oli päätetty yhdessä kulkea, -- heidän oli vielä keskenään\nsovittava läheisen rajankäynnin valmistuksista ja siihen valittavista\nluottamusmiehistä. Sinne saapuivat myöskin Vilppu ja Heino\nkotiinlähteviä omaisiaan hyvästelemään, ja varsin vakavina linnan\nasemiehet nyt maantietä astuivatkin iloisten korvenmiesten rinnalla.\nVilppu rupesi jo heti ensi sanoikseen kertomaan, että hän aikoo pyrkiä\nOlavi-ritarin mukana rajankäyntiin, päästäkseen samalla käymään\nKarmalassa, jossa häntä odotti vaimo ja lapsi, -- jo oli näet talvella\npoika syntynyt sen poltetun sijaan, siitä oli hän viestin saanut,\nvaikkei hän ollut lastaan vielä nähnyt. Hän puhui, Ennille terveiset\nlaittaen, pitkään ja lämmöllä niistä kotitoiveistaan. Mutta ääneti ja\nmurjottavana kulki hänen vieressään Heino, puhumatta mitään\nkotiintulostaan taikka terveisistäkään. Hänelle senvuoksi Lauri\nvirkkoi:\n\n-- Entä sinä Heino, etkö pyri mukaan sinäkin, kotipuoltasi näkemään\ntaas pitkästä ajasta?\n\nHeino ei nostanut silmiään tiepuolesta, jonka nuorta nurmennukkaa hän\nnäytti hyvin tyystin tarkastavan, ja vastasi hiljaa:\n\n-- Eipä taida minun olla sinne tulemista ... vihalla minut isäni\nkirosi, vihalla taitaisi taas Karmalasta ajaa.\n\nMutta Sipi näki nuoren miehen mielen ylen matalaksi vajonneen,\nilmeisesti koti-ikävä häntäkin vaivasi, eivätkä hänen ahavoituneet,\nparroittuneet soturinkasvonsa sitä täysin voineet salata. Ja nuorta\nmiestä rohkaistakseen kävi Sipi silloin iloisemmin puhumaan:\n\n-- Eipä tiedä niitä vihoja, luulenpa Tuomaan sisussa katumistakin\nnähneeni, kun hän arvasi sinun hänet Vesilahdelta auttaneen. Tule pois\nkotikulmille sinäkin, Heino, ehkä siellä pian hääjuhlatkin saadaan, --\nLauri jo Viipurista kihlat osti!\n\nJo vilkastui Heinokin ja kysyi:\n\n-- Saadaanko, Lauri, häät, joko sinulla on siellä siippa tiedossa?\n\n-- Mistäpä minulla, joka maailman jaloista palaan. Mutta kuka\ntietää...?\n\nLauri ei ollut matkatovereilleen vielä sanaakaan hiiskunut sydämensä\nsarastavista toiveista, eipä hän ollut Tarvaisen pojalle uskaltanut\nvielä viitatakaan, että hän tämän sisaren tunsi ja juuri sitä impeä\nmielessään ajatteli. Mutta Vilppu, joka yksin niistä Laurin salaisista\ntoiveista tiesi, iski nyt tovereilleen silmää ja kävi hilpeästi\nveistelemään:\n\n-- Ehkei se kana ole sentään niin aivan katsomatonkaan. Minä arvaan,\nettä kun siellä korven laidassa nyt hääjuhlat syntyvät, niin niistä\ntulevatkin oikeat jymyhäät, -- niissä tahdon minäkin olla mukana\nnuodemiehenä.\n\nJa reippaampana silloin jo Heinokin huudahti:\n\n-- Kun laittanet iloiset häät, Lauri, niin jo tulen kerran minäkin\nkotikylillä käymään ja äitivanhaa näkemään. Tuohon käteen!\n\nNiillä puhein kääntyivät marskin asemiehet palaamaan takaisin tuohon\nharmajaan linnaan, joka korkeana ja vakavana maantielle asti näkyi ja\njoka näytti hallitsevan koko ympäröivää luontoa. Mutta talonpoikaiset\nmiehet lisäsivät vauhtiaan ja riensivät kevein askelin kuusikkoa kohti,\njohon tie painui ja joka heitä kuin vanha, ikävöity tuttava tervehti\npihkaisella tuoksullaan. Iltapäivän liikahtamaton, melkein painostava\ntyyneys vallitsi metsässä, kun he sinne ehtivät, aurinko paahteli\nlämpöisenä keväiseltään heräävää luontoa, ja äsken palanneet\nmuuttolinnut heläyttelivät vielä kirkkaita, mutta talttuvia\nviserryksiään, ennenkuin oksilleen yölepoon heittäytyivät. Notkosta\nnousi ilmaan lämpöinen, leppoisa kosteus, sen tuores, suokorpea\nmuistuttava tuoksu täytti oudoksestaan huumaavalla riemulla\nmatkamiesten mielet, jotka tuota salon tuntua niin kauan olivat\numpinaisessa linnassa ja likaisessa kaupungissa ikävöineet, ja he\nvetivät kuin ahmien keuhkonsa täyteen tuota kanervain ja vehkain lemua,\njosta niin kauan olivat olleet erossa.\n\nJäljelle jäi heistä nyt levottomasti hyörivä linna ja touhuissaan\närhentelevä, tomuinen kaupunki. Mutta vielä kuitenkin miesten jäljestä,\nkun he näin hilpeinä metsätietä astuivat, tuli sieltä humusta viimeinen\ntervehdys. Kuului takaa kavioiden kopsetta, keihäsniekka ratsujoukko\npyrähti tietä myöten pilvenä talonpoikain ohi. Se oli marskin\nmetsästysseura; hän ajoi siinä nyt Eerikki-herran ja muutamain muiden\nnuorten ritarien parissa karhua Suokorvesta kaatamaan. Nopeasti\nviiletti kepeä, kirjava ratsujoukko ohi, mutta marski ehti kuitenkin\ntuntea tuttavansa miehet ja huutaa heille vielä tienmutkasta\nkääntyessään:\n\n-- Terveiset salolle, salon miehet!\n\nKavioiden kopse loittoni ja loppui, ja tie kääntyi harjun taa, johon ei\nenää Olavintornin korkein huippukaan päässyt kuultamaan. Päivä laskeusi\nlatvojen siimekseen; ja illan viileä rauha valtasi ehyeltään luonnon ja\nluonnonmiesten mielet.\n\n\n\n\nXV. RAUHAN RETKILLÄ.\n\n\nTarvaisen törmänrinteellä Savilahden rannassa oli pitkän matkan\nmiehille, omille ja vieraille, lämmitetty tulinen kyly. Sieltä\nsuuresta, mustapintaisesta rantasaunasta kuului ylös mäelle asti\ntuoreiden kevätvastain hilpeä läiske ja sen keskeltä miesten äänekäs\ntarina, kun he lauteilla pitkästä ajasta verkalleen hautoivat\nhartioitaan ja kummissaan kuunteleville kotimiehille matkansa vaiheista\nkertoivat. Tuhka tiheään sähähtivät uunin tulikuumat kivet, ja aina kun\njoku helakanpunaisen alastomana astui ovesta saunan edustalle\nvilvoittelemaan, tulvahti hänen mukanaan uksesta ulos paksu, valkoinen\nhöyry ja keväisen koivikon vehmas tuoksu.\n\nLauri oli jo ensimmäisenä kylpenyt ja pukeutunut saunarannassa, ja hän\nnousi nyt siihen mäelle leppeään iltatuuleen virvoittelemaan. Siitä hän\nkatseli noita maisemia, jotka hän niin hyvin muisti ensimmäiseltä\nSavon-käynniltään. Tuolla oli kirkko, jossa piispa oli rauhan sanoja\nsaarnata paukutellut, vaikkeivät hänen puheensa olleetkaan syvälle\npystyneet, tuossa pihanlaidassa aitta, jonka rappusilla Hilpan soljesta\noli riita syntynyt ja jossa Heino etuhampaansa menetti. Noilla\nvesikivillä oli Lauri huuhdellut kasvinveljensä turpuneita huulia, ja\ntässä rinteellä, juuri tässä, oli hän ensimmäisen ja ainoan kerran sen\nSavon immen kättä puristanut, jota hän nyt oli tapaamaan tullut, mutta\njota hän ei vielä ollut nähnyt, vaikka jo puolilta päivin oli\nSavilahdessa viipynyt.\n\nOmituiselta tämä kaikki nyt Laurista tuntui, hänen seistessään siinä\nmietteissään vieraalla törmällä. Vielä Viipurista lähtiessään ei hän\nollut tiennyt, pääsisikö hän ja milloin sen immen asuinmaille, jonka\nmuistoa hän mielessään kantoi. He olivat Sipin kanssa aikoneet\nrantatietä kotiinsa palata. Mutta juuri siinä tiehaarassa, josta\nSaimaan-vartisten vanha kauppatie kääntyi Lappeelle, oli Tarvaisen Ohto\npysähtynyt ja Hämeen miehille virkkanut: Lähtenette Savilahden kautta\nSysikorpeenne palaamaan, niin saadaan me Tarvaisessa saunakin\nmatkamiehille lämpiämään. Ja Pouta-Paavo oli siihen lämmöllä lisännyt:\nYhteinenhän meillä on nyt asia, yhdessähän voimme rauhan miehinä nämä\ntaipaleet kulkea ja siten rakentaa sovinnon heimojen kesken...\nVilkkaasti oli Suopellon Sipi siihen sovinnon tarjoukseen tarttunut, ja\nhe olivat siinä ikäänkuin hiljaisen sopimuksen tehneet, että nyt ne\nhaudataan pois vanhat vihat ja vainoajan muistot. Ja rajusti oli Laurin\nrinta iloa sykähdellyt, kun taival siten kääntyi kulkemaan niitä\nrantoja kohti, joilla hänen mielitiettynsä asui. Yhdessä he olivatkin\nniin astuneet Lappeen loivalle rannalle, jossa oli Saimaan savolaisten\nmarkkinapaikka ja venhevalkama, ja siellä he olivat pian tavanneet\nSuursavon venheitä, joissa yhtenä edelleen olivat Savilahteen\nsoutaneet. Nyt he olivat perillä ja vierasvaraisena isäntänä oli täällä\nTarvaisen Ohto Hämeen miehet taloksi kutsunut ja ativoväkenään heitä\nkohdellut.\n\nMutta turhaan oli Laurin silmä tulohetkestä asti sitä kassapäätä\npälynyt, jonka hän mietteissään oli omakseen valinnut. Ei hän ollut\nAnjaa kysellä osannut, mutta senverran hän oli sivulta kuullut, että\njoku talon naisia oli lähtenyt hakemaan metsästä kotiin lehmiä, jotka\nnyt ensi kertoja olivat laitumella ja vielä hidastelivat lypsylle\njoutuessaan. Ja kun Lauri nyt saunasta noustessaan kuuli aholta\nkarjankellojen iloista kalketta, arveli hän sieltäpäin tyttönsä\ntapaavansa ja läksi talon kupeitse kulkemaan kellon ääntä kohden\nhalmeen laitaa pitkin, missä äsken kylvettynä orasti helakanvihreä\nohranlaiho.\n\nVesakon laitaan hän käveli ja pysähtyi veräjälle, mistä kuja vei\nlehmitarhaan, -- siinä hän kuunteli rautakellon lähenemistä. Jopa\nvilahtikin punakylkistä karjaa leppien lomitse, ja hän kuuli notkosta\nhelakan äänen kutsuvan myöhästyviä nautoja:\n\n-- Tui Tuirikki, tui Mairikki, osaatkos lypsylle Omena...!\n\nTuttu oli ääni. Ja tuossahan seisoi jo huutaja itse lehdossa,\nkellokasta kupeellaan iloisesti sarvesta työntäen. Paimen oli suota\ntarpoessaan sonnustanut hameensa ylös vyötäreilleen, joten paljaat,\ntukevat pohkeet polvia myöten valkoisilta välkkyivät, ja palmikosta\nauki valahtaneen tukkansa hän oli sitaissut solmuun päälaelle. Hän oli\nsiten pitkän, rotevan, voimakkaan näköinen nainen, kun hän siinä\nmättäälle nousi ja metsäänpäin huhui:\n\n-- Hei Heluna, tui Tuirikki...\n\nOliko se sama immyt, jonka Lauri viimeksi oli eräjärven kallioniemellä\nnähnyt hentoisella kädellään silmiään varjostavan? Leveämpi oli tämä\nlanteiltaan ja poveltaan pyöreämpi kuin se solakka tyttö, jonka kuva\noli Laurin muistoihin jäänyt. Mutta kun paimen kääntyi kujalle päin ja\nyhtäkkiä tunsi veräjään nojaavan nuoren miehen, silloin jo heti näki\nposkien helakasta punasta ja silmien iloisesta säteilystä, että sama on\nimpi kuin silloin. Tytöltä katkesi lehmiä kutsuva ääni, mutta\nhämmästymättä, ujostelematta hän jäi Lauria silmiin katsomaan. Ja hän\nse ensiksi puheeseenkin ryhtyi:\n\n-- Tulitpa, Hämeen mies, sittenkin Savon maille.\n\n-- Tulin niinkuin lupasin. Mutta miksi et tullut sinä tuvan ovella\nkättä pistämään?\n\n-- Tulivathan muut ... ja kylyn minä lämmitin, niinkuin lupasin,\nkoskesta löylykivet kokosin.\n\n-- Muistat siis vielä vanhan sopimuksemme, -- muistatko sen kokonaan?\n\nTyttö naurahti, laskeusi mättäältä, valautti vyötäreille sidotun\nhameensa suoraksi ja hosaisi kellokasta, joka oli silmät selällään\njäänyt katsomaan, vierasta, -- mikähän lie tuo, joka paimenen veräjälle\npysäytti eikä karjaa kujalle laskenut!\n\n-- Niin senkö solkisopimuksen? virkahti tyttö, nyt vähän arasti.\n\n-- Sen ... sovittiinhan, millä ehdoilla soljet takaisin vaihdetaan.\nOletpahan sitä muistanut, koska sulhasiin et ole suostunut, vaikka\nniitä kilpaa kuuluu Savilahdessa käyneen!\n\n-- Mihinpä tästä lienee kiire ollut, hyvä on ollut kotonakin olla.\n\nMutta tytön katse, kun hän sen taas kohotti, kertoi jo avomielisesti,\nettä Hämeen mies oli enemmänkin hänen mielessään ollut, kuin suu\nmyöntää tahtoi. Lauri näki sen ilmeen tytön silmässä, hyppäsi veräjän\nyli ja astui jo rohkeammin tytön luo, puhuen:\n\n-- Nyt tulee loppu hämäläisten ja savolaisten riidoista, nyt voidaan\nnaapurusten kesken ruveta sovinnossa elämään.\n\n-- Sinäpähän sitä sovintoa kuulut puuhanneen...\n\n-- Ja tiedätpä syynkin, miksi. Siksi, että sinulta kysymään pääsisin:\nKestääkö sopimuksemme, otatko kihlat Hämeen pojalta?\n\nTyttö ei väistänyt suoraa kysymystä, vaan kysyi vastaan:\n\n-- Oletko siitä asiasta Ohdolle puhunut?\n\n-- Puhun sinulle ensiksi. Tuletko emännäksi Sysikorven Karmalaan, vai\ntehdäänkö uusi tupa uudismaille?\n\n-- Oho, vai siitäkö vain pitäisi valita! -- Neito asettui hetkeksi\njäykän näköisenä ylpeään asentoon, kääntyi puolittain selin ja\nkeikautti kenoon päänsä. Mutta tuokion hän vain niin seisoi, -- heti\nherahti se ylpeys helakkaan nauruun ja hilpeänä hän jo taas jatkoi: --\nMutta jos se valittava on, niin tehdään tupa uudismaille, siellä ei ole\nkyty kylmä eikä nato naljasilmä...\n\n-- Sen jo arvasin, siellä me myyrästetään omaa halmetta ja kuljetaan\nomilla katiskoilla...\n\nNiin kuvaili Lauri jo innoissaan, ja naurusuuna neitonen samaa säveltä\njatkoi:\n\n-- Ja sinne tuodaan Tuirikki Tarvaisesta omaan omettaansa ammumaan...\n\n-- Ja sille seuraksi hieho Sysimäeltä...\n\n-- Ja tui lehmiä tui! -- tarhaan Heluna! Veräjä auki, nyt lypsylle, --\nsitten katsotaan, kelpaavatko kihlat!\n\nLehmät olivat ammottavin silmin, ikäänkuin hämmästyneinä, keräytyneet\nsiihen keskustelevain ympärille ihmettelemään, miksi heidän saattajansa\nsiihen veräjälle oli viivästynyt. Rotevasti tempasi nyt tyttö aidakset\nveräjästä ja ajoi karjansa lehmitarhaan, johon jo toisiakin naisia\nkiuluja kalistellen talosta saapui lehmitulia virittämään. Yksin jäi\nLauri vesakon laitaan seisomaan ja omaa onneaan siinä ikäänkuin\noudoksumaan. Onko tämä savolaisten mannerta, jota hän nyt polkee, onko\nhän todella sulhasmiehenä vainolaisheimon talossa, hänenkö on impensä\ntuo, joka iloisena lehmisavulla liehuu, -- tosiako ovat siis vuosien\nkauniit unelmat?\n\nTosia!\n\nJa sen uhkuvan ilonsa innossa päätti Lauri vielä samana iltana\nselvittää tytön naittajalle sen juttunsa, josta hän tytön itsensä\nkanssa oli tuossa siunaamassa sopinut.\n\nTaas hän käveli halmeen reunaa myöten pihalle, mutta nyt ravakasti,\ntoimeliaana. Suopellon apuun oli hänen tässä oudossa asiassaan nyt\nturvauduttava, häntä hakemaan Lauri kiirehti. Siellä istuikin\nhirsikasalla Sipi pohteissaan löylyn jäljeltä, kuivaten vieläkin\nhikoavaa tukkaansa. Hänen luokseen Lauri suoraan käveli ja niin mahtoi\nnyt olla vakava ja tärkeä nuoren miehen kasvojen ilme, että Sipi\nhäneltä heti huolestuneena kysyi:\n\n-- Mitä, onko taas jotakin tapahtunut?\n\n-- On! vastasi Lauri, -- tarvitsen apuasi heti.\n\n-- Mitä olet tehnyt?\n\n-- Olen kosinut Tarvaisen tytärtä, -- nyt on sinun puhemiehekseni\nruvettava ja Ohdolta hänen sisartansa minulle pyydettävä.\n\nSuu auki jäi punottava kylvynlepääjä katsomaan nuorta ystäväänsä ja\npitkäaikaista kohtalotoveriaan, joka nyt vilkkain elein hänelle outoa\nasiataan selitti. Sipin leveät kasvot, joita matkalla isosti vaalennut\nposkiparta reunusti, venyivät pitkänlaisiksi hämmästyksestä, ja vasta\npitkän ajan kuluttua hän sai virkahtaneeksi:\n\n-- Mitä puhut, poika? Täälläkö olet jo kosissa käynyt ... savotarta\nmielit...! Mistä sen löysit?\n\nEi ollut Lauri koskaan heidän pitkän, yhteisen vaelluksensa varrella\nsydämensä salaisista toiveista Sipille sanallakaan maininnut, -- eihän\nhän ollut itsekään uskonut niiden voivan toteutua. Nyt istahti hän\nSipin viereen hirrelle ja kertoi hänelle lyhyesti lempensä lyhyen\ntarinan. Ja kun Sipi sitä melkein epäilevän näytti, lisäsi hän:\n\n-- Ei, ei se ole leikkiä, Sipi, tämän talon tytär on omakseni\nlupautunut, ja ennenkuin tästä talosta lähdemme, tahdon hänet jo\nmorsiamekseni julistaa!\n\n-- Vai hänelle sinä ne vitjat ostit...! -- Jo rupesi Sipi vähitellen\nyhtä ja toista ymmärtämään ja sitä myöten myöskin uskomaan. Hän hiveli\nharvakseen saunassa oiennutta partaansa ja puheli edelleen: -- Vai\nsiksi suostui Erä-ukon perijä hakemaan sovintoa savolaisten kanssa,\ntuota olenkin väliin kummastellut... Vai savottaren tuot sinä, Lauri,\nKarmalaan...\n\n-- Miksen savotarta naisekseni ottaisi, rakennammehan me nyt rauhan\nheimojen kesken!\n\n-- Ja lujennamme sen lankoussiteillä, -- ei ole hullu se tuumasi,\nvaikka se oudolta tuntuu. Mutta mihin sinulla sellainen kiire on?\n\n-- Miksi vitkasteltaisiin, kun kerta mailla ollaan. Syksyllä,\nrajankäynnistä palattua, käydään hakemassa nuorikko täältä. Mitä\nepäilet, Sipi, etkö tahdo puolestani puhua?\n\n-- Puhun, puhun, kunhan tästä toivun... Ei, ei ole tuumasi huono, kun\ntarkemmin sitä ajattelen, -- juuri niin ne onkin heimojen välit eheiksi\nrakennettava, juuri niin on voideltava vanhat, vihavoivat haavat! --\n\nTuvassa olivat emäntäväet sillävälin vieraiden kunniaksi juhla-aterian\nvalmistaneet. Siellä oli jo uljaat, kaksikorvaiset, katajaiset haarikat\nkannettu pöytään, ja kylän väkeäkin oli jo kertynyt koko joukko\nkuulemaan pitkämatkaisten uutisia ja näkemään sitä ihmettä, kun\nTarvaisen tuvassa Hämeen miehiä vieraina kestittiin. Eivät olleet\nsavolaiset sitä ensiksi ymmärtäneet, epäillen ja vieroen he olivat\naluksi nurkkain takaa kurkistelleet niitä miehiä, joita he ennen vain\ntappeluissa olivat tavanneet. Mutta kun Viipurista palanneet savolaiset\nolivat kertoneet, mitä he matkallaan olivat kokeneet ja oppineet, ja\nkun Ohto-isäntä itse, jonka hämäläisviha oli kiivaimmaksi tunnettu,\nkutsui vieraat väljään tupaansa juhla-iltaiselle, silloin astuivat jo\nkotimiehetkin hämäläisiä lähemmäs, ja jopa joku heistä näille kättäkin\npisti, joskin arkaillen vielä. Mutta haarikat läksivät kiertämään\ntukevan honkapöydän ympärillä, ja vähitellen vetreytyi kankea\nkielenkanta ja suli epäilys ja arkuus karuista mielistä.\n\nMutta vakavana ja harvapuheisena istui alkuillasta outojen\nisäntämiesten keskellä, seinäpenkillä, Karmalan Lauri, odottaen\njännityksellä, miten ja milloin Sipi ottaisi ajaakseen sen hänen suuren\nasiansa, jonka hän tänä iltana oli luvannut selvittää. Jo vihdoin näki\nhän Sipin heittävän lusikkansa purtiloon, nousevan paikoiltaan ja\nvievän Ohto-isännän ulos puheilleen. Silloin Lauri tiesi, mitä se puhe\nnyt koskee, ja sitä kuumempina hänen korvansa nyt kohisivat, kuta\nkauemmin miehet ulkona viipyivät. Mutta lopultakin sieltä miehet\npirttiin palasivat, vakavina ja äänettöminä, ja varsinkin olivat\nSuopellon eleet niin juhlalliset, kun hän paikoilleen juhlapöytään\nastui, että kylmäksi karahti Laurin selkä. Aterioivain surisevan joukon\nhuomiokin kiintyi heti häneen. Etäälle pöydän päähän Sipi istahti,\nLauri ei päässyt häneltä viestejä kyselemään, eikä hän ymmärtänyt, mitä\nSipi tarkoitti, hyvääkö vai pahaa, kun hän tuokion kuluttua äänensä\nkoroitti ja puhumaan kävi.\n\nHän tuntui kiittävän kesteistä ja kutsuvan savolaisia puolestaan rauhan\nmiehinä Hämeenkin puolella käymään... Sitäkö vain...! Laurin oli\nverensä kohinalta vaikea Sipin puhetta maltillisesti kuunnella. Mutta\njohan se Sipi muutakin puhuu: Rauhan kämmen on lyöty, sanoo, se uudella\nliitolla nyt vahvistettakoon... Hämeen poika on katsonut itselleen\nverevimmän immen Savon kassapäiden joukosta ... tämän talon tytärtä nyt\npyytää Karmalan perijä kainalonsa lämmittäjäksi... \"Ohto, sinä olet\nnaittajamies ... ota kihlat, katso hinta, sinulta me vastausta\nodotamme...\"\n\nHöröllä korvin oli koko juhlaväki sitä puhetta kuunnellut, ja nyt kävi\nväljässä pirtissä kuin humahtava supatus karsinasta ovensuuhun ja\neteiseen asti, missä naisväki tungeskeli, tuota outoa uutista udellen.\nKaikkien silmät kääntyivät Lauriin päin, joka vakavana koetti seinän\nvarassa istua, ja sitten hänestä taas Ohdon puolelle, jolta kaikki nyt\nvastausta odottivat. Ja hänelle nyt hämmästyneitä kysymyksiä sateli:\n\n-- Anjaako Hämeen puolelle pyydetään?\n\n-- Kosiinko tuli tänne Karmalan poika?\n\n-- Ottaako Ohto kihlat?\n\nMutta kaikkipa tiesivät, että kun puhemies noin julkisesti tyttöä\nkosii, silloin ovat kaupat jo ennakolta selvät, eikä kukaan enää\nihmetellytkään, kun isäntä tuokion kuluttua Sipin kosintaan vastasi:\n\n-- Paljon pyydätte sovinnon lunnaiksi, Hämeen miehet. Mutta ne lunnaat\nkuuluvat jo luvatun, mikä siinä heimon auttaa muu kuin maksaa ne pois.\nHeläytä pöytään kihlasi, Suopellon Sipi, niin vielä täällä tämän\niltamme iloksi kihlajaiset juotaneen.\n\nHelpommin kulki taas Lauriltakin hengitys, kun hän nyt pöydän takaa\nnousi ja Sipin luo kihloja antamaan kiirehti. Mutta pirtintäyteinen\nväki hääri ja hulmusi; siinä ihmeteltiin, siinä tiedusteltiin, toiset\nhuusivat kytyä, toiset natoa, ja morsianta itseään kysyivät useimmat.\nVihdoin ryntäsivät kaikki ulos hakemaan talon tytärtä, joka noin\nyhtäkkiä, odottamatta oli vieraalle heimolle miehelään luvattu.\nSuostuuko hän itse sinne lähtemään, vai onko todella tyttö heimosovun\nlunnaiksi kysymättä luvattu?\n\n-- Missä on Anja, missä hän itkee?\n\nAitastaan löydettiin vihdoin tyttö, eikä itkemästä, vaan naurusuisena\nhän siellä keltaista tukkaansa suki. Siellä hän oli jo pannut valkeinta\nvarrellensa ja helmoillensa hempeintä ja nyt hän sitoi vaskipannan\npäähänsä ja soljen rintaansa kiinnitti. Ja kun naapurintytöt häntä\nsurkutellen läksivät pihalle saattamaan, silloin Anja itse juosten\nkartanolle kapsahti ja virkkoi uhmaten surkuttelijoille:\n\n-- Huonommat itkien miehelään menkööt, ilolla Tarvaisen tyttö\nvalitultaan kihlat ottaa!\n\nJa reippaana hän kummissaan tähystävän pihayleisön halki astui tupaan\nveljensä viereen kihloja ottamaan. Koreana hän siinä nyt vieraiden\nedessä seisoi, päässä panta, helmoissa helpeet, ja se solki, jonka hän\noli rintaansa pistänyt, oli suuri vaskisolki, jossa oli käärmeen kuva.\nSen savolaiset heti Hilppa-vainajan soljeksi tunsivat ... siksi he\nsupattivat toisilleen:\n\n-- Morsiamelleen on kosijamies antanut voittosolkensa sovinnon\nmerkiksi!\n\n-- Ja kas ... nyt jo Anja kihlavitjat vyölleen sitoo! --\n\nNäistä Savon ja Hämeen pääsukujen yhdistävistä kihlajaisista puhuttiin\npaljon molempain heimojen kesken, ja heimosovinnon liittona tätä juhlaa\njo heti pidettiin. Ja näihin juhliin viitattiin vielä vastakin, milloin\nyrittivät särkymään naapuriheimojen välit. Sillä ne olivat iloiset\nkihlajaiset, joita kesti pääksytysten kaksi päivää ja joiden varrella\nmiesten kesken sovittiin rajankäynnistä ja takamaiden jaosta. Ja\ntaipaleelle asti uudet sukulaiset Sipin ja Laurin saattoivat, kun nämä\nvihdoin kolmantena aamuna läksivät astumaan laajan erämaan poikki\nkotoisia kyliään kohden. --\n\nVahvajärven Juuritaipaleeseen Sysikorven matkamiehet tavallisuuden\nmukaan yöpyivät. Mutta kun he kahden siinä nuotion ääressä olivat\nkesäisen yön viettäneet, niin eivätpä he heti aamulla lähteneetkään\ntaivalta jatkamaan.\n\nLauri oli noussut aamukeittoon rannasta vettä hakemaan. Mutta rantaan\nmennessään hän pysähtyi hetkeksi törmälle tuota yöpymäpaikkaa\nkatsomaan, pysähtyi samalle rinteelle, jossa hän kerran oli piispan\nhevosia paimennellut ja kuunnellut heimonsa vanhoja tarinoita. Tuntuipa\nniin houkuttelevan viehkeältä nyt taas tuo tyyni lahdenpohja\nsalovaarojen välissä, niin herttainen, syvä rauha tuntui vaalivan tuota\nkorpikuusien poimussa piilevää aamupaisteista nurmiaukeaa, että se\nikäänkuin sitaisi mieheltä askeleet ja ajatukset. Aivan vieressä siellä\nkuului harjun takana kevätkäki kukahtelevan, mutta alempana rannassa\nseisoi kurki märän mättään nokassa katsellen kuin miettijämies lahden\nsuulle, jossa pienet aallot toisiaan kepeästi ajelivat, niinkuin\nolisivat ne olleet kevätsulaa ihastelevaa Ahdin väkeä, -- mikään ei\nsiellä luonnon syvää hiljaisuutta häirinnyt. Siksi Lauri siihen melkein\nkuin lumoutui.\n\nMutta jopa laskeusi Sipikin nuotiolta siihen törmälle ja kysäisi\nLaurilta:\n\n-- Näetkö lahdelta mitään, vai muisteletko näillä rannoilla taas viime\nkesänä käynyttä tappelun rysyä?\n\n-- Muistin vain piispan tästä Juuritaipaleesta kulkiessaan\nvirkahtaneen, että tällä törmällä olisi talonpaikka mukava ja kaunis.\n\n-- Niin sanoi silloin piispa, ja tähän se uhkasikin uudistalon puuhata,\njotta saataisiin majatalokin matkamiehille. Mutta unehtuneenpa näkyy\nukolta se tuuma.\n\nNiin nyt Sipikin muisteli. Mutta Laurin mieli oli kovasti kiintynyt\nsiihen uudistalo-aatteeseen. Hän jatkoi hetken kuluttua:\n\n-- Vähällä tälle taipaleelle talonpaikan saisikin. Tuohon pirtti aukean\nlaitaan, sauna tähän törmän alle, halme vesakkoon, mäen laitaan, --\npehmyt siinä olisi multa pelloksikin muokata...\n\n-- Ja mäelle aitta emännän tarpeisiin, eikö niin?\n\nNäin lisäsi leikkisästi Sipi, joka jo oli ruvennut ymmärtämään\nystävänsä ajatusten juoksua. Ja hän jatkoi:\n\n-- Taidatpa jo itsellesi ja nuorikollesi ajatella sitä uutta saunaa ja\nnaurishalmetta. Miksei, kyllähän talonpaikka on mainio, ja kalainen on\njärvi vieressä, mutta mitäpä varten sinä tänne salolle muuttaisit,\nonhan sinulla Mustanahon alla jo valmiit tuvat ja perkatut halmeet.\n\nMutta varsin tosissaan kääntyi nyt Lauri Sipiin päin:\n\n-- Ne eivät ole omia perkkaamiani ne halmeet, setäni ja Tuomas siinä\novat hikensä valaneet. Enkä ole koskaan itseäni oikein iloiseksi\ntuntenut siellä setäni ja tätini tulilla, eipä taitasi Anjakaan siellä\nviihtyä. Minua on luontoni aina vetänyt salolle, erämieheksi!\n\n-- Se oli isäsikin luonto ja ukkosi myös. Jos todella, Lauri, salolle\naiot asuntosi rakentaa, niin etpä tätä taivalta sopivampaa talonpaikkaa\nlöydä. Ehkä eivät sitten enää tulisi kalamiehetkään tänne rintamailta\ntappelemaan, jos täällä olisi talo ja asutus. Mutta yksinäistä ja\nautiota on salolla elämä, sen tiedät.\n\n-- En sitä säiky, uudispirttiin minä kaikissa tapauksissa elämiseni\nperustan, se on jo sovittu...\n\nAamiaisen haukattuaan kävelivät miehet vähän laajemmalti järven rantoja\nkatselemassa. Mutta palattuaan takaisin nuotiotörmälle haki Lauri\nkontistaan kirveensä ja rupesi enempää miettimättä läheisestä\nmänniköstä jykevää honkaa hirreksi kaatamaan, ja iloisesti kajahti\nkohta kirveen kalske erämaan metsästä ulos aukealle lahdelle. Hän oli\npäättänyt jo heti, ennenkuin matkaansa jatkoi, kyhätä siihen suviselle\nrinteelle, metsän laitaan, uuden pirtin kehän, salvoksen pohjan vain\nmerkiksi, että hän siitä nyt itselleen on pirtinpaikan valinnut ja\nvallannut. Hetken kuluttua kilahti siellä jo Sipinkin kirves hänen\nvieressään kaukaisen sydänmaan männikössä, valkoiset lastut sinkoilivat\npitkin keväisen kosteaa kanervikkoa, ja ryskyen kaatuivat suuret puut.\nJa kun miehet illalla, päivän raadettuaan, auringon lähtiessä\nlounaiseen laskemaan, herkesivät työstään, silloin oli juuri sille\npaikalle, missä piispa kerran matka-alttarinsa ääressä piti\naamumessuaan Vahvajärven rannalla, kohonnut hirsikerros hirsikerroksen\npäälle, ja tilavan tuvan kaunis kehä loisti jo puhtaana ja valkoisena\nvihannan kevätnurmikon laidassa, kuivalla, paisteisella kankaalla.\n\n-- Siinä nyt kuivukoon kehän pohja, virkkoi Lauri iloisena, taas\nyönuotiota sytytellessään. -- Siitä käyn pian salvostani jatkamassa.\nEnnenkuin rajankäyntiin lähdetään saan kyllä tupani vesikaton alle, ja\nsyksyllä pitää pirttini olla valmiina!\n\n-- Ja ensi talven siinä jo nuorikkosi kanssa elät, -- virkkoi Sipi, --\nonneksesi olkoon! Sitten voi piispakin matkoillaan maata yönsä\nlämpöisessä tuvassa Vahvajärvellä.\n\nYön vielä levättyään uuden tuvan salvoksen ääressä läksivät\npitkämatkaiset patikkamiehet vihdoin astumaan viimeistä\npäiväntaivaltaan Sysikorven kotoisiin kyliin. Ja kun puolenpäivän\njälkeen metsässä rupesivat kuulumaan kotikarjan kellot, ja polut\nrupesivat hajaantumaan eri tahoille ja maat aukeammiksi käymään,\nsilloin puristivat vuoden yhdessä vaeltaneet talonpojat, vanha ja\nnuori, toistensa kättä jäähyväisiksi, ja painuivat kumpikin omalle\npuolelleen Päijänteen lahtea kauan kaivattuja kotitalojaan kohden.\n\nPeni haukahti Karmalan pihalla, tunsi tulijan askeleet ja vieri keränä\nveräjälle, jossa se kohona hyppeli kauan poissa viipynyttä isäntäänsä\nvastaan. Ja pihalla ja tanhualla tapasi Lauri kaikki niin entisellään,\nkuin jos hän sieltä eilen olisi kotikorpeen lintuansoilleen lähtenyt ja\nnyt yöpyynnin jälkeen kotiinsa palannut. Pirtistä maitoaittaan näkyi\nkulkevan pihan yli talon yksivakainen, surukatseinen emäntä, ehkä vielä\nentistään kalvakkaampana, mutta äänetönnä ja ilmeettömin kasvoin\nniinkuin aina. Mustanahon laidassa raatoivat molemmat Tuomaat,\nkumarassa niinkuin ennenkin, sieltä vilkkuivat vain valkoiset mekot,\nkun he kuokkaa heiluttivat. Mutta sisältä tuvasta kuului pirran läiske.\nLauri arvasi, että siellä hänen nuori orpanansa kangaspuissa istuu, ja\nsinne hän ensiksi kiirehti ikävöityjä terveisiä viemään.\n\nSiellä istuikin Enni aukinaisen juoksulaudan ääressä, vuoroin kädellään\npirtaa piukahutti, vuoroin vieressään olevaa kehtoa keinutti. Kalvakka\noli nyt hänenkin pehmeä poskensa, ja väsynyt surun piirre näytti jo\nkovettuneen hänen suunsa ympärille. Hän melkein säikähti, kun näki\nLaurin tupaan astuvan, ilostui hetkeksi, mutta taas vaipui katse\nalakuloiseksi. Hänen huulillaan pyöri kysymys, mutta hän ei näyttänyt\nuskaltavan sitä sanoiksi pukea, ei ilmaista kysymyksenä sitä sydämensä\ntoivoa, jonka hän jo iäksi taittuneen luuli.\n\n-- Kysy pois, virkahti silloin Lauri, tajuten nuoren serkkunsa surun,\n-- kyllä sinulle hyvät vastaukset annan, sen jo etukäteen lupaan.\n\n-- Mitä, oletko tavannut Vilpun ... elääkö hän vielä ... elääkö,\nmissä...?\n\n-- Elääpä kyllä ja entistään ehompana, sinua muistelee ja lastaan,\nvielä tänä kesänä hän teitä tervehtimään tulee... Älä itke, Enni, älä.\n\nEnni oli kangaspuilta kääntynyt kehtoon päin ja hyrskähti siihen\nnukkuvan lapsensa yli kuin pitkän, yhtäkkiä katkenneen tuskan jälkeen\ntyrskivänä itkemään, -- hänen mielensä ei kestänyt tasallaan sitä\näkillistä ilon uutista kuulla. Mutta siitä ilonitkunsa keskestä hän\nkatkonaisesti puhui:\n\n-- Leskeksi luulin jo itseni, isättömänä syntyneeksi peipposeni\npelkäsin... He vainosivat Vilppua kaikkialta, luulin heidän hänet jo\ntavanneen ja tappaneen... Viipyköön hän nyt vielä, jos hänen asiansa\nvaativat, kunhan hänen elävän tiedän ja omiaan muistavan. -- Ja\nkirkkaina kohotti Enni kyyneleiset silmänsä kehdosta, nauroi itkunsa\nsekaan ja vaati:\n\n-- Mutta kerro, Lauri, kerro missä hänet tapasit, miten hän nyt elää,\nvieläkö hänen henkeään väijyy vaara!\n\nJa Lauri kertoi. Hän sivuutti lyhyempään Vilpun monivaiheiset\nvaaranretket, mutta jutteli laajemmin ja hilpeästi hänen\npelastumisestaan Rääveliin ja hänen kunniakkaasta paluustaan Kaarlo\nKnuutinpojan asemiehenä Viipuriin, sekä sukulaismiesten iloisista\nyhtymisistä. Ja sitä mukaa kuin hän kertoi, löysivät taas kukkaiset\nveret tiensä Ennin äsken vielä niin kalpeille kasvoille, hänen\nsilmiinsä tuli eloa, toivoa, riemua, -- nyt hän ei enää kysellyt,\nkuunteli vain. Ja kun lapsi sillävälin kehdossaan heräili, nousi Enni\nkangaspuilta, laskeutui polvilleen kätkyen viereen ja puristeli\npienokaistaan rintaansa vasten, hokien:\n\n-- Et ole isätön, sinä vesani pieni, et ole orvoksi maailmaan syntynyt,\ntaattosi elää, luoksemme tulee. Vielä alkaa meillekin, Matti, onnen\naika, ison onnen aika, kuuletko, Matti...!\n\nKun Lauri taas tuokion kuluttua poistui tuvasta, niin läiski siellä\ntaasen pirta, mutta nyt reippaasti, pirteästi. Iloa ja onnea kertoi sen\njokainen isku, jota säesti hiljainen, mutta riemua täyteläänä raikuva\nkehtolaulu.\n\nPihalla, maito-aitan ovella, odotteli Lauria niinkuin monesti ennen\ntalon surumielinen emäntä, joka oli tulijan nähnyt, mutta tahtoi hänet\nmuista erillään tavata. Hänelläkin oli oma kysyttävänsä, sen Lauri\ntiesi, hänenkin välinpitämättömyyteen vaipunutta mieltään vaivasi toki\neräs huoli ... hänen maailmalle lähtenyt, hyljätty poikansa.\n\n-- Heinon olet tavannut, sen kasvoistasi näen, puhui emäntä. -- Missä\nhän on, miten hän elää?\n\nMutta kun Lauri kävi kertomaan Heino-pojan seikkailuista ja monista\nvaiheista, keskeytti hänet emäntä, virkkaen:\n\n-- Niin, niin, hän on purjehtinut suurten merien yli ja punainen kalma\non hänen kintereillään kulkenut. Paljon tuskaa olen hänen tähtensä\ntuntenut, ohkaiseksi on kulunut rukousnauhani, kun hänen henkensä\npuolesta täällä olen palunnut. Missä hän nyt on?\n\n-- Viipurissa, siellä on yhdessä Vilpun kanssa, terve hän on ja reipas,\nja äidilleen laittoi terveiset.\n\n-- Mutta mitä hän aikoo ... pappia ei hänestä siis enää tule?\n\n-- Ei, mutta hyvin hän näyttää silti menestyvän. Kenties tulee Heinokin\nsyksyllä kotipuolessaan käymään.\n\nSilloin emäntä melkein säpsähti:\n\n-- Tuleeko, mitä hän täältä hakee, miksei hän pysy siellä maailmalla,\njonne kerran läksi. Miksi katkoo taas suuren uransa?\n\nÄllistyneenä kuunteli Lauri tuota muuten harvapuheisen tätinsä\nsanatulvaa, -- miksei äiti soisi poikansa kotiin palaavan, mitä taas\nemäntä oudoilla puheillaan tarkoittanee...! Tunsihan Lauri jo\nentuudestaan Marketta-emännän sairaalloiset mielikuvat, hänen hämärät\naavistuksensa ja oudot ennustuksensa. Mutta entistä hehkuvampi kiilto\nnäytti nyt olevan emännän syvälle painuneissa silmissä, entistä\nlevottomammat olivat nyt hänen eleensä, katkonaista, hätäistä oli hänen\npuheensa. Ja rauhoittaakseen sairaalloista emäntää kävi Lauri taas\nhänelle kertomaan Heinon vaiheista, kertomaan reippaasti, iloisesti,\nniinkuin ne Heino itsekin oli kertonut. Rauhallisemmin sitä nyt emäntä\naitan kynnyksellä istuen kuunteli. Mutta kun Lauri oli lopettanut\nkertomuksensa, istui Marketta vielä kauan äänetönnä, miettiväisnä,\nikäänkuin jotakin omaa, syväpohjaista tuumaansa hautoen, ja puhui\nsitten harvakseen, melkein kuin itseksensä:\n\n-- Hänen levoton, vaihteleva verensä, se on vielä eräretkien perintöä,\nsitä yhä pelkään. Mutta minun on varjeltava häntä uudelleen uraltaan\nsuistumasta; minun on se tehtävä, vaikkapa oman henkeni hinnalla...\n\nSitä ajatusten lentoa ei Lauri voinut seurata. Hän oivalsi tätinsä\nkäyneen vielä entistään omituisemmaksi ja nousi hetken kuluttua aitan\nkulmakiveltä, jättäen tätinsä yksin noihin omiin, kaukaisiin\nmielikuviinsa.\n\nAholle päin käveli nyt Lauri, sinne, missä Tuomaat, isä ja poika,\nsivuilleen vilkumatta yhä raatoivat, vaikka jo lehdon koivut heittivät\npitkät iltavarjot halmeen harmajalle pinnalle. Entisellään näyttivät\nmiehet olevan. Mutta kun Lauri lähemmäs astui, niin hän pian näki, että\nolipa sentään jo pahasti harvennut sedän paksu takkutukka ja että nuo\nkapeat huulet, jotka ennen aina olivat työn aikana pysyneet niin\ntiukasti ja vihaisesti ummessa, nyt hiukan lerpattivat hänen\nraataessaan. Ja kun setä Laurin näki ja häntä kohden työstään\nkohottausi, niin eipä enää aivan suoraksi oiennutkaan tuo tanakka\nvarsi. Itseään säälimättä oli Tuomas siinä ikänsä raatanut, ja se\narmoton työn kuri oli hänestä liian aikaisin vanhuksen tehnyt. Niin\npäätteli Lauri itsekseen. Mutta toisilta hän myöhemmin kuuli, että tuo\ntoistalvinen hiihtomatka Vesilahdelle, se oli Karmalan karhun\ntaittanut. Ei ollut kotitöihinsä tottunut raataja kestänyt sen retken\nmielenliikutuksia, ei vangin kahleita eikä odottamatonta vapautustaan,\n-- sen talven jälkeen oli häneltä katkennut hammas ja lähtenyt hius.\n\nPoika-Tuomaan työtä ei vieraan tulo keskeyttänyt, mutta setä vääntäysi\ntoki Laurin viereen pientareelle, kyselemään, missä sitä näin pitkään\noli viivytty. Ja Laurin kerrottua lyhimmittäin matkansa vaiheet, istui\nkumara isäntä vielä hetkisen ääneti hänen vieressään ja virkkoi sitten\nmelkein surunvoittoisesti:\n\n-- Taidatpa nyt tulla ja ottaa isännyyden käsiisi tässä talossa,\nkoskapa akottuakin aiot.\n\n-- En setä, en ole sitä aikonut, vastasi Lauri.\n\n-- Aio sinä vain minun puolestani, minä rupean jo vanhenemaan. -- Vähän\nkammelsi nyt Tuomaan kieli, hän ei ollut tottunut pitempään puhumaan\ntällaisista hellemmistä asioista. Varsinkaan hän ei ollut Laurin kanssa\nkoskaan tuttavallista tarinaa pitänyt. -- Jätän jo mielelläni\nisännyyden, työn ja vastuun, nuoremmalle miehelle. Eipä silti, että\naikoisin työstä herjetä ... ei se minulta käy. Mutta ottakoon jo\nnotkeampi, liikkuvampi mies talonasiat hoitaakseen --, nuorena ne piti\nminunkin ottaa, kun sinun isäsi ja setäsi kalajärville kaatuivat ja\nukko eläkkeelle heittaysi. Nyt on minun aikani heittäytyä eläkkeelle.\nSe on minulle huolettomampaa, minä olen jo vanha!\n\nMutta kun Lauri nyt selitti sedälleen, että hänellä on aivan toiset\naikeet, jotka hän jo osaksi on alullekin pannut, niin ei Karmalan\nisäntä sitäkään hämmästynyt.\n\n-- Sinä oletkin nuoresta asti ollut erämiehiä niinkuin oli ukkosi,\nvirkkoi hän, -- taitaa todella olla onnellisempaa sinulle, että korpeen\nasetut. Ja taitaa se olla kotitalollekin parempi. Sinä voit elää\neristä, talon täytyy elää kovasta työstä. Saat perintösi Karmalasta,\njos sen niinpäin tahdot, ja Tuomas rupeaa täällä silloin isännäksi,\nottaa akan, antaa eläkkeen meille vanhoille...\n\nNyt isä-Tuomas koroitti äänensä, niin että kuokanvarressa heiluvan\npojankin vihdoin täytyi kääntyä kuuntelemaan toisten puhetta. Ja\nhänelle nyt isä-Tuomas jatkoi:\n\n-- Niin, Tuomas, sellainen on nyt mieleni, että sinä rupeat ensi\nsyksystä Karmalaan isännäksi ja minä jättäydyn syytingille. Sinä saat\najaa hevosta, minä tartun kuokkaan, sinä saat riidellä voutien kanssa\nja kantaa kymmenykset pappilaan ja pitää talon pystyssä, minä kuuntelen\nvain syrjästä, havupölkyn luota...\n\nPoika-Tuomas katsahti isäänsä kummastuneena ja epäillen, että laskiko\ntosiaan hänen isänsä leikkiä, -- katsahti toisen kerran ja jo ymmärsi\ntäyden toden olevan kysymyksessä. Hän seisoi siinä hetkisen\ntyhmistyneenä, ymmärtämättä mitään, sitten hän tarttui kuokkaansa,\narvellen, että totta kai se niin pitää olla, koska sen isä sanoo ... ja\nkäveli työtään jatkamaan. Ja sillä se asia oli päätetty, ensi syksystä\noli Tuomas Tuomaanpoika oleva Karmalan perintötalon isäntä.\n\nMutta Lauri huomautti vielä sedälleen, kun he olivat jääneet kahden\npientareelle, että onhan tällä toinenkin poika... Synkäksi kävi siitä\nisän katse. Ei se leimunnut vihaa nyt, niinkuin kerran Vesilahden\npappilassa, alakuloisuutta se kertoi, ja alakuloinen oli isän äänikin,\nkun hän vastasi:\n\n-- Se poika jätti kotitalonsa muiden raadettavaksi... Olisin ehkä\nminäkin vielä pyörtänyt kironi, jos hän olisi kotiin palannut ... mutta\nei ole hän tullut! Olkoon talo Tuomaan, niinkuin on puhuttu!\n\nSitä virkkaessaan oli vanhus ikäänkuin entistään pienemmäksi vaipunut,\nsurua ja ehkä katumustakin kertoivat hänen kuihtuneet kasvonsa.\nEikä enää entistä varmuutta eikä ankaruutta kuvastunut hänen\nliikkeistäänkään, kun hän hetken kuluttua nousi ja läksi taloon päin\nastumaan, käskien poikansakin jo lopettamaan työnsä. -- Taltuttanutpa\non maailman taival Karmalan isännänkin, arveli Lauri, kumarana kulkevan\nsetänsä jälkiä lehdon halki pihaan astuessaan, -- se oli siis kuitenkin\nkovempi kuin hän!\n\nJäykkänä, harvapuheisena, ikäänkuin elämään väsyneenä kävi Karmalan\nperhe illallispöytään, eikä monta sanaa aterian varrella vaihdettu. Oli\ntosin Laurin tulo tuonut talonväen mieliin ikäänkuin uuden, raikkaan\ntuulahduksen, joka heitä kutakin oli elähdyttänyt ja heidän mietteensä\nuusille urille kääntänyt. Mutta näkyville sitä mieltään ei kukaan\nlaskenut, ja siksi vallitsi tuvassa se sama entinen kylmä äänettömyys\nja jäykkyys, joka niin usein ennenkin oli ajanut Laurin jousineen ja\nkoirineen yksin korpeen ja joka oli hänestä metsämiehen tehnyt. Yhtä\npuhumattomina vetäytyivät kaikki aterian jälkeen levolle: isäntä\nuunille ja poika-Tuomas hänen jalkopäähänsä, emäntä ja Enni peräseinän\npenkille. Laurille oli vuode tehty entiselle paikalleen uunin kupeelle,\nmissä hän Heinon rinnalla lapsuusunensakin oli nukkunut, ja niinkuin\nennen kiertäytyi Peni haukotellen hänen jalkojensa luo. Pitkästä ajasta\nmakasi nyt Lauri taas kotipirttinsä permannolla, muistellen siinä\nelämiään harmaita vuosia ja rakennellen mielikuvituksessaan\niloisemmaksi, valoisammaksi, elävämmäksi sen tuvan, jonka hän itselleen\nja nuorikolleen aikoi perustaa, -- siellä piti naurunkin saada\nhelähtää, vaikkapa ei olisikaan aina huolta vailla huominen päivä.\n\nSe oman, iloisen onnenkodin tunne hänen mieltään hiveli, ja suloisesti\npainoi jo uni hänen luomiaan. Mutta vielä kerran Lauri hymähti,\nennenkuin nukkui. Hänen muistoonsa välähti näet yhtäkkiä isäntä-sedän\naikeet, joista tämä äsken pientareella oli puhunut, eikä Lauri voinut\nolla kuvittelematta mielessään, minkälaiseksi elämä Karmalassa oli\nmuodostuva, kun isä-Tuomas luopuu isännyydestä ja jättää sen pojalleen.\nMitenkähän siitä serkku-Tuomas selviää, hän, joka on aina tottunut\nkulkemaan isänsä vaossa? Ei koskaan edellä, aina jäljessä, ei koskaan\nomassa vaossaan, aina isänsä. Näistä puolin siis tuo juureva poika\npainaa raskaan auran terää multaan ja ränstynyt isä kaivaa eläkeukkona\nvieressä ojaa. Ja kun he Mustanahon laidasta taloon murkinalle\nlaskeutuvat, silloin kävelee kai poika-Tuomas edellä ja hänen perässään\nköpittää isä samassa tahdissa...\n\nMutta kerran putoo kai isä-Tuomas pois, ja hänen tilallaan rupeaa\nahopellolla nykyisen poika-Tuomaan poika astumaan isänsä jälkiä, yhtä\njuurevana, yhtä luisevana ja tuumissaan yhtä lyhyenä. Ja tämä poika\nkasvaa hänkin kerran mieheksi, kasvaa vartevammaksi isäänsä, jolta taas\nhäneltä vuorostaan kovassa työssä ovat sivut taittuneet ja haivenet\nharvenneet. Silloin kai taas näiden osat vaihtuvat, poika-Tuomas\nastelee ahopellolla isäntä edellä ja isä-Tuomas eläkeukkona perässä. Ja\nniin jatkuu sitä vuorottelua yhä edelleen, polvi polvelta, Tuomas\nTuomaalta, kun siinä Mustanahon laidassa isien tapaan raadetaan kovassa\ntyössä ja pidetään hiellä ja kurilla ja hartiavoimalla pystyssä\nKarmalan vanhaa perintötaloa.\n\n\n\n\nXVI. RAJANKÄYNNISSÄ.\n\n\nKaarlo Knuutinpojan määräämä rajankäyntimatkue oli Olavi Niilonpojan\njohdolla lähtenyt Naulasaaresta liikkeelle heti juhannuksen jälkeen ja\nteki nyt kesäsydännä matkaa pohjoiseen päin Savon ja Hämeen rintamaiden\nvälistä saloa pitkin ja siitä edelleen ylös Lapinkorpeen. Se oli\nsuurenlainen retkikunta, joka näin Sisä-Suomen autioita matkasi\nselventämään kahden heimokansan välisiä, ikivanhoja, katkeroita\nriitoja. Olavi-ritari oli ottanut mukaansa, paitsi kirjuriaan, kuusi\nrotevaa huovia -- Tuiran Vilppu oli niistä yksi -- ja vähäksi hän\nsittenkin väliin seurueensa tunsi, milloin kalajärvistään kiistelevät\nsisämaalaiset oikein vihaisesti vastakkain kimmahtivat. Hänen suuressa\njohtajavenheessään, joka aina etumaisena souti, kulkivat myöskin\nPohjanmaalta kutsutut lautamiehet, ja heistä vanhin, jota retkeläiset\nHalliparraksi sanoivat, istui enimmäkseen varmana perässä. Tätä suurta\njohtajavenhettä, jota kantamaan vetotaipaleiden yli tarvittiin\nkokonainen miesjoukko, seurasivat sitten pikkuvenheillään Savon ja\nHämeen erämiehet, joita melkoinen joukko oli tähän rajankäyntiin\nlähtenyt. Oli näet sovittu molemmin puolin, että tänä kesänä ei\netäämmille eräjärville kalaan yritetä, ennenkuin raja on käyty. Sen\nsijaan oli nyt joka pitäjästä miehiä lähtenyt rajamatkalle valvomaan\nheimonsa ja paikkakuntansa oikeuksia.\n\nSiten oli retkellä mukana edustajia kaikista niistä Hämeen pitäjistä,\njotka Lapinkorvessa eränkäyntiä harjoittivat -- Sääksmäen ja Pälkäneen\npitäjiä myöten etelään ja Saarion ja Kulsialan pitäjiä myöten länteen\n-- ja joille tämä eränkulku oli vanhastaan totuttu ja välttämätön\nelinkeinonapu kotoisen maanviljelyksen lisäksi. Savon puolella, Saimaan\nvesistöjen varsilla, jossa vielä ei ollutkaan kuin kaksi pitäjää,\nSavilahti ja Juva, siellä harjoitti taas koko asutus eränkäyntiä ja\ntälle verrattain nuorelle asutukselle olivatkin takamaiden pyyntivedet\nvielä välttämättömämmät, -- siksipä savolaiset juuri niin itsepäisesti\npyrkivätkin työntymään yhä pohjoisemmas ja lännemmäs. Eri pitäjien\ntakamaita ja kalavesiä oli hyvinkin sekaisin toistensa joukossa ja\njuuri senvuoksi niillä kaikilla olikin niin tärkeitä etuja tässä\nrajankäynnissä valvottavana, siksi ne olivat kaikki sinne edustajansa\nvalinneet, heti kun Kaarlo Knuutinpojan julistus oli heidän kirkoissaan\nkuulutettu. Ja siksi syntyi myös tuossa kymmenkunnan venheen matkueessa\nmonen kulmakunnan, monen kielimurteen välistä väittelyä ja riitaa\nmelkein aina, kun Olavi Niilonpoika uutta pyykkikiveä pystyttämään\nkävi.\n\nKaikkien niiden pitäjäin eränkävijät, jotka tässä rajankäynnissä olivat\nedustetut, olivat eri aikoina ja eri määrin saaneet tuntea niitä\nhaittoja, häiriöitä ja häviöitä, joita varman rajan puute takamailla\nmiespolvien kuluessa oli aiheuttanut. Mutta kaikki eivät olleet niin\ntuhoisasti kärsineet noista alituisista erämaakahakoista kuin\nrintamaiden laitapitäjäin asukkaat, joita kova pakko vihdoin olikin\najanut rajankäyntiä anomaan. Näiden edustajat ne senvuoksi sekä\nväittelyissä että sovitteluissa nyt etumaisina kulkivat, nepä myöskin\nkovan kokemuksen opettamina koettivat aluksi ylläpitää sitä\nnaapurisovintoa, joka molemmin puolin oli suotavaksi havaittu. Mutta\nkaikissa elivät vielä entisten vainoaikain mielialat tuoreina, ja\nepäluuloista, karttelevaa oli sen vuoksi eriheimoisten yhteistoiminta\ntässä rajankäynnissäkin. Koskaan eivät Savon ja Hämeen miehet samaan\nvalkamaan venheitään laskeneet, kun yöksi nuotiotulille asetuttiin,\nvaan aina he jonkun lahden tai salmen väliinsä jättivät, ja selkiäkin\nsoutaessaan jättivät he tavallisesti tarpeeksi vettä venheiden välille.\nSillä herkkiä olivat vanhat intohimot liekkiin leimahtamaan aina kun\njonkun riitarannan ohi soudettiin tai kun tunnettiin jonkun lahden\npohjassa poltetun saunan rauniot. Koettivathan kyllä Pouta-Paavo\nyhtäältä ja Suopelto toisaalta tuota katkeruutta tasoitellakin, mutta\nsurukseen täytyi heidän toisilleen virkkaa:\n\n-- Ei ole vielä pakko opettanut kaikkia uskomaan sitä, mitä se meille\non neuvonut.\n\n-- Ei, nuo eivät vielä oivalla, mitä maksaa riita ja mitä sovinto!\n\nMutta kun etäisempäin pitäjäin miehet näkivät Sipin ja Paavon näin\nkeskenään tuttavallisesti keskustelevan, niin he sekä ihmetellen että\npisteliäästi toisilleen kuiskivat:\n\n-- Vai kelpaa jo sysikorpelaiselle vainon mies tarinatoveriksi!\n\n-- Kelpaa kai siksi, kunnes savolainen taas häneltä nuotan vie ja\nsaunan polttaa!\n\nJa tämä jälkimmäinen, epäluulon ja kinan kanta, se pian molemmin puolin\nyleisimmäksi pääsi. Alkumatkalla ei kuitenkaan, kun venheitä kiskottiin\nvetotaipaleiden poikki ja vanhaa rajaa vielä vähän muistettiin,\nilmeistä toraa syttynyt. Kuljettiin suoraan pohjoiseen, vedettiin raja\nVahvajärveä pitkin ja sovinnossa jätettiin Juuritaipale, jossa Karmalan\nLaurilla oli uudispirttinsä jo kattopäällisenä, Hämeen puolelle. Mutta\nkun Veneheitosta, hämäläisten vanhasta valkamasta, oli soudettava\neteenpäin niitä vesiä, joilla savolaisten myöskin oli viime vuosina\nollut tapa kalassa kulkea, silloin alkoivat vaikeudet. Molemmilta\npuolin näytettiin, millä rannalla heimolla kulloinkin oli ollut\nkalasaunansa ja nuottatalaansa, ja nuo tiedot kävivät tietysti heti\nristiin. Miehet kiistelivät, mielet kiihtyivät. Mutta pohjalaiset\nlautamiehet, joista varsinkin vanha Halliparta oli ovela ja varma mies,\nauttoivat kumminkin Olavi-ritarin lopultakin löytämään keskitien, johon\nriitelijät, vaikkapa muristen, tyytyivät. He rakensivat silloin\nkiireellä pyykkipatsaan jonkun selkäsaaren kunnaalle tai kallioniemen\nkärkeen ja soutivat siitä salmia ja virtoja ylöspäin, oikaisten korpeen\nja kankaille silloin, kun vesistöt mutkittelivat. Molempain heimojen\nerämiehet soutivat johtajavenheen perässä, kappaleen matkan päässä\ntoisistaan, mutta soutivat päätään pudistellen, sillä he jo epäilivät,\nmitenkähän siitä vastainen pyyntimies tuon rajan tuntenee...\n\nPäästiin näin Hankavetten ohi ja soudettiin Kylmäjärven selkiä pitkin,\njotka nyt heinäkuun paisteessa lämpöisinä helottivat. Iloisena ohjasi\nsiellä Olavi Niilonpoika itse johtajavenhettään noita pitkulaisia,\nlehtevärantaisia selkiä ja mutkittelevia salmia pitkin, aikoen ne\ntapansa mukaan jakaa kahtia kilpailevain heimojen kesken. Mutta silloin\nrupesi kuulumaan hänen perästään äänekästä mökää, ja kun hän muutamassa\nsalmessa kääntyi taaksepäin seuralaisiaan katsomaan, niin istuivat nämä\nairot pystyssä venheissään ja huusivat:\n\n-- Tästä me emme eteenpäin souda, nämä ovat hämäläisten ikivanhoja\nvesiä!\n\n-- Meidän takamaitamme ei saa halkaista!\n\nOli taas laskettava saaren rantaan kuuntelemaan molempain riitapuolien\nväitteitä. Mutta tällä kertaapa ei neuvotteluissa päästy yli eikä\nympäri. Savolaisetkaan eivät tahtoneet hellittää näistä kalaisista\nvesistä, näitä virtoja myöten oli heidän välttämätön kulkea suuremmille\npyyntijärvilleen. Ja kun lautamiehet tunnustivat hämäläisten oikeudet\nvanhemmiksi, niin uhkasivat savolaiset päistikkaa soutaa kotiinsa ja\npalata takaisin toisilla vehkeillä pyyntipaikkojaan puolustamaan...!\n\nNeuvottomina seisoivat rajankävijät saaren korkeimmalla harjulla,\nkatsellen ympäröiviä maisemia, ja he koettivat turhaan saada\nkiisteleviä sopimaan. Siinä tingittiin päivä iltaan asti, mutta yhtä\nhellitämättömiä olivat molemmat heimot; äänekäs tora kaikui vain yli\naution selän, eivätkä sovinnon puhujat saaneet enää sananvuoroakaan.\nSilloin, illan suussa, suuttui vihdoin Olavi-ritarikin, joka muutoin\naina oli milloin leikkisällä, milloin vakavalla sanalla saanut\nsekasolmun avatuksi, suuttui ja huusi kuumenneille kiistelijöille:\n\n-- Tämä tora jo minulle riittää. Olen parhaani koettanut teille rajaa\nsaadakseni, -- nyt palaan minä tästä paikasta takaisin ja jätän\nrajankäynnin sikseen. Sopikaa sitten miten tahdotte! Aamulla käännetään\nmeidän venhe tästä Ilottomasta salmesta etelään päin, jääkää tänne\nsitten vaikka tappelemaan!\n\nMutta eipä edes se uhka saanut kiihtyneitä erämiehiä peräytymään.\nSavolaisten puolelta vastattiin heti suuttuneelle ritarille:\n\n-- Kääntyvät tästä vedet itäänkin, sinne soudamme me!\n\nMutta hämäläiset heille ilkkuivat:\n\n-- Menkää! -- me pidämme eräjärvemme omin väkimme, niin me olemme\npitäneet ne ennenkin! -- Ja kiihkoisimmat heistä jo intoilivat, että\nannetaankos savolaisille vähän kyydin apuakin sinne itään päin...\n\nOlavi-ritari oli mennyt telttaansa, joka oli pystytetty saaren\netelärannalle, ja äkämystyneinä, synkkähahmoisina seisoivat eri\nheimojen erämiehet parvittain pienen lahden äyräällä, jonka eri\npuolille he olivat venheensä vetäneet, heitellen vastakkain vihaisia\nkatseita kapean veden yli. He tunsivat kyllä kaikki mielessään, että\nhullusti nyt kävi, hukkaan meni kesä, hukkaan hyvä yritys, mutta\nkovettunut luonto ei sittenkään peräytymään taipunut. Päivä laskeusi\npilviin, kylmiltä kuultivat taas nuo äsken vielä kirkkaat vedet, ja\nkorkeat, metsäiset rannat loivat niihin kolakan varjon, kertoen, mistä\ntämä järvi oli Kylmän nimensä saanut.\n\nKarmalan Lauri, joka ääneti istui ylempänä törmällä, vihojaan purkavain\nheimolaistensa sivulla, näki silloin Tuiran Vilpun toimekkaana astuvan\nritarin teltan luota hämäläisten valkamaan. Turhaan oli Lauri koettanut\nkäyttää vaikutustaan rauhoittaakseen kiihtyneitä miehiä. Ennen ne toki\nolivat häntäkin kuunnelleet, ja raja-asiamiehenä ja johtajasuvun\nperijänä olikin hänellä ollut heimolaisiinsa melkoinen vaikutus, mutta\nnyt olivat liiaksi kiihtyneinä miehet, niihin ei vaikuta nyt kukaan,\nsen hän tiesi. Ja siksi hän huusi Vilpullekin tämän ohi astuessa:\n\n-- Älä yritäkään taivuttaa Hämeen miehiä peräytymään, he siitä vain\närtyvät!\n\nVilppu pysähtyi Laurin eteen ja katsoi häntä pitkään, melkein\nmoittivasti:\n\n-- Entä sinä -- tiedätkö, mitä tämä rajankäynnin raukeaminen merkitsee?\nTietysti rupeavat eri heimojen erämiehet nyt entistä vihaisemmin taas\ntakamailla kahakoimaan, anastaakseen väkisin ne vedet, joita ei\njaetuiksi saatu. Naapurisovusta ei välitä kukaan, ennenkuin taas kaikki\nkalasaunat molemmilta puolin on poltettu ja tappeluissa kaatuneet\npyyntimiehet kuopattu. Sitä se merkitsee! Entä sinunkin kihlasi...?\n\n-- Mitäpä minusta, kun on tässä kysymys heimon vanhoista oikeuksista...\n\nLauri oli kyllä selvillä siitä, että hänenkin oma onnensa oli katketa\nrapsahtava siihen toraan, joka taas oli syttymään päässyt. Hän oli tätä\nrajankäyntiä ilolla odottanut, sen päätyttyä hän oli vasta pääsevä\nsiihen kotoiseen rauhaansa, jota hän niin hartaasti ikävöi.\nReippaalla, toivokkaalla mielellä oli hän pirttinsä Juuritaipaleessa\nvalmiiksi salvanut, mutta paljon oli siellä vielä keskeneräistä ja\naloittamatontakin, ja siksi oli hän niin haikeasti odotellut sitä\npäivää, jolloin rajankäynti päähän asti saataisiin ja hän pääsisi\nTarvaisen tyttären uuden pirttinsä lämmittäjäksi hakemaan. Ja nyt...\nTarvaisen tyttären! Kaikki näytti lohkeavan pirstaleiksi!\n\nNe Laurin alakuloiset mietteet oivalsi Vilppu hyvin, vaikkei tämä\nniistä mitään virkkanut, ja häntä säälitti jo ystävänsä kova onni.\n\n-- Olen minäkin ... ja näet, tuossa Sipi juuri vielä haastattaa\noman kylänsä järkevimpiä isäntiä; siinä on Rapala ja Olkkola ja\nNuolenmaa ... näet, kuinka ne hänelle vain nauravat! Se on turhaa, he\nlähtevät aamulla rajankäynnistä pois!\n\nVilppu katseli rannassa pohteissaan hääriviä miehiä ja oivalsi pian\nLaurin oikeassa olevan. Mutta hänen levoton mielikuvituksensa teki\nsittenkin ankaraa työtä. Hän oli ennen ollut eräretkilläkin\ninnokkaimpia tappelumiehiä, vieras oli hänelle sovinnonhierojan virka,\nmutta nyt hän tahtoi kuitenkin koettaa, eikö hän voisi sittenkin tehdä\nkotikansalleen sitä palvelusta, jolle se ei tällä hetkellä itse osannut\narvoa antaa, -- ja samalla nimenomaan vanhalle erätoverilleen. Tuokion\nkuluttua hän jo virkahti Laurille, kääntyen takaisin telttaan päin:\n\n-- Annahan olla, eiköhän tästä sittenkin saada retkeä eteenpäin\nsolumaan!\n\nHän meni Olavi-herran puheille. Tämä oli jo todella lopen suuttuneena\ntalonpoikain riitoihin antanut miehilleen käskyn aamulla kääntää keulan\netelään päin, mutta hän kuunteli nyt kuitenkin vielä, mitä tuolla\niloisella asemiehellä, johon hän matkan varrella oli oppinut\nmieltymään, oli hänelle ehdotettavana. Ja Vilpun ehdotus huvitti heti\nhilpeää ritaria: hän muutti kuin muuttikin äskeisen päätöksensä.\nRatkaisevimmin lie siihen kuitenkin vaikuttanut asian tyynempi\nharkinta, -- Olavi-ritari muisti, kuinka tärkeänä tehtävänä Kaarlo\nKnuutinpoika hänelle tämän rajankäynnin oli uskonut. Mutta sukkelan\nasemiehen suunnitelman mukaan hän päätti yllättää kiistankuumat\ntalonpojat.\n\nAikaisin olivat kaikki venekunnat aamulla jalkeilla, lähteäkseen\nkotimatkalle keskenjääneeltä rajankäynniltä. Mutta muita ennen oli tänä\naamuna kuitenkin johtajavenhe vesillä; siinä istui jo Olavi-herra\nmatkavalmiina, kun Savon ja Hämeen miehet vasta nouseskelivat\nsammuneiden nuotioittensa äärestä. Aamu oli pilvinen, taivaalta oli\nmaata vasten laskeutunut tahmea talma, ja sumun läpi näkivät\ntalonpojat, miten johtajavenhe vesille laski. Mutta sieltä selältä,\nsumun keskeltä, kuului Olavi-ritari maissa vielä viipyville\nvenhekunnille julistavan:\n\n-- Me jatkamme rajankäyntiä, koska sen hallitus on tehtäväksemme\nantanut. Seuratkoon meitä kuka tahtoo, palatkoon ken haluaa. Mutta\ntuossa näette tämän saaren harjulla rajapatsaan, ja siitä kulkee raja\nedelleen keskeltä selkää pohjoiseen, jonne nyt lähdetään uutta patsasta\npystyttämään. Hän seisoi venheensä perässä ja viittasi kädellään\nkorkeaan kivikumpuun, joka sumun läpi saaren harjulta kuulsi, -- sen\nolivat nihdit Vilpun johdolla siihen yöllä rakentaneet. Varmalla\näänellä ritari sitten komensi:\n\n-- Eteenpäin!\n\nJa johtajavenhe läksi soljumaan sumukkoon. Ällistyneinä katselivat\ntalonpojat, niin savolaiset kuin hämäläiset, sen loittonemista,\nkatselivat tuota valmista, korkeaa kivikumpua ja katselivat taas\ntoisiaan. Mutta vain hetken he niin ääneti seisoivat. Venhekunta\ntoisensa perästä rupesi jo vesille joutumaan, kiirehtiäkseen\njohtajavenheen perään, ja jo laski niistä viimeinenkin Ilottomasta\nsalmesta selälle. Synkästi kiroillen varsinkin hämäläiset tätä taivalta\nsoutivat, ja päätään punoen he katselivat jäljelle jäävää kivikumpua,\njonka he käsittivät omalle, vanhalle takamaalleen pystytetyksi. Mutta\nse asia oli jo ratkaistu, eivätkä he uskaltaneet rajankäynnistä\npoiskaan jäädä, sillä he pelkäsivät etujensa ja oikeuksiensa silloin\nvielä pahemmin joutuvan kärsimään.\n\nOnnistunut oli Vilpun yllätysneuvo. Ja kun päivä oli salmivesiä taas\npohjoiseen päin soudettu ja kun illalla yövyttiin vesistön ylempään\npäähän, johon nihdit kävivät uutta rajakiveä pystyttämään, silloin ei\nkukaan enää riitaa haastanut, -- se oli silloin jo myöhää!\n\nKankaita katkaisten ja virtoja sauvoen saavuttiin siitä Iisveden\nlaajoille selille. Siinä oli vettä jakaa niin Hämeen kuin Savonkin\npuolelle, ja riittävästi jäi riistamaita ja kalahautoja kuitenkin\nmolemmille, -- siksi sujui siellä soutu nopeammin. Mutta myrtyneitä\nolivat yhä erämiesten mielet, ja kun ehdittiin kalaisen Nilakan\nniskaan, niin jo rupesi taas sekä vanha viha että veres ärtymys\nilmoille pursuamaan. Nämä olivat juuri niitä kaukaisia kala-apajoita,\njoista enimmät erämaankahakat olivat aiheutuneet ja jonne useimmat\nurhokkaat erätaistelijat olivat heimovihan uhreina uupuneet. Raskaat\nmuistot nousivat siellä soutajia vastaan, katkerat vainon muistot,\njotka valoivat uutta sappea jo ruvettuneisiin haavoihin ja taas\njäähdyttivät sovinnon mielen ja rauhanhalun.\n\nKarvasta polttoa tunsi Laurikin rinnassaan, kun hän oikean hangan\npuolella soutaessaan katseli noita sivulle jääviä, karuilta näyttäviä\nNilakan rantoja. Nehän olivat hänellekin niin suruntutut nuo rannat,\nettä hänestä melkein tuntui, kuin olisivat tänne kaatuneiden erämiesten\nhaamut viittoilleet hänelle sieltä etäältä ruskahtavain rantaleppäin\ntakaa ja ankarapiirteisin kasvoin nuhdelleet häntä siitä, että pojasta\noli polvi pehmennyt. Nuo vainajathan olivat ensimmäisen Lapinkiertäjän\noikeudella omikseen ottaneet nämä järvet ja rannat ja jättäneet ne\nperinnöksi pojilleen ja poikainsa pojille. Ja nämä pojat ne nyt täällä\nsoutivat savolaisten rinnalla, tinkien näille pois niitä apajoita ja\nhirvisaloja, joita puolustaen isät olivat kaatuneet!\n\nTuosta kallioniemen takaa aukeni se lahti -- selvästi sen Lauri vielä\ntunsi --, jonka ahteella hänen isänsä oli yksin ja haavoittuneena,\nkalasaunan seinään nojaten, taistellut tunnottoman vainolaisen\nmurhanhimoa vastaan ja jonne hän lopulta oli kaatunut. Tuossa juuri\nnäkyi se ryteikköranta, jota hänen äitivainajansa oli sydämensä\näärettömässä tuskassa kahlannut, turhaan koettaen miehelleen avuksi\nkerjetä. Ja kun siitä edelleen puolen rupeamaa tuttuja vesiä\nsoudettiin, silloin jo kuumotti luoteen kaukaisesta hämärästä sekin\nrannikko, jonka eräässä poukamassa hän itse oli hämäläisten erämatkueen\nmukana kärsinyt kaiken sen tuskan ja surun, jonka savolaiset heille\nolivat tuottaneet, ja jonne ukko-vainaja, hämäläisten kuulu johtaja,\noli petollisen savolaisnuolen sortamana turpeen alle kuopattu. Siitä\nohi soutaessaan näki Lauri kuin ilmielävänä edessään ukkonsa tarmoa,\nvoimaa ja oikeutettua vihaa uhkuvat kasvot, näki ne säkenöivinä ja\npunoittavina kuin silloin, jolloin Erä-ukko Sotasaaren rannalla kohotti\nkirveensä ja huusi: \"Hei, Hämeen pojat, tällaista rauhaako te\nsuvaitsette?\"... Siinä oli voimaa, siinä isäin vihassa, se ei tuntenut\nsääliä, ei armoa, ei tinkimistä! Ja nyt...!\n\nLauri koetti muistella ukkoaan toisenlaisenakin, sellaisena, jommoisena\nhän lehtivuoteella kuumeessaan makasi ja kehoitti vihansa perijää\nhakemaan rauhaa vainolaisten kanssa... Sitähän neuvoa oli Lauri\ntotellut. Mutta tuo edellinen mielikuva oli voimakkaampi, se himmensi\njälkimmäisen ja tuntui nuhtelevan: \"Olinko sellainen voimani päivinä,\ntahallaan minut väärin ymmärsit, Lauri. Käskinhän sinun ennen kaikkea\npuolustamaan hämäläisten oikeutta, luovuttamatta pois mitään siitä,\nminkä omaksemme tiedämme. Mutta sinä; ... vainolaisen suosiota olet\nhakenut, hänen ativoihinsa olet nöyränä pyrkinyt ... savottaren\nsilmäkulmain koreutta vain olet ajatellut, et heimosi oikeutta...\"\n\nNoiden muistorannan autereisesta hämärästä lähteväin, nopeasti\nvaihtuvain mielialojensa vallassa ja viskelemänä souteli Lauri tunnin\ntoisensa perästä. Väliin kuumensi häpeän puna hänen poskensa, väliin\nhän alakuloiseen välinpitämättömyyteen vaipui; joskus täytyi toisten\nsoutajain häntä soimata, kun hän liikoja kiirehtien venäjäksi veteli,\njoskus taas hänen käsivartensa melkein hervottomina liikahtelivat.\nOliko hän siis todella lemmenunelmainsa takia uhrannut miehen tehtävät\nja isien luottamuksen, eikö se asia ollutkaan yhteinen, jonka vuoksi\nhän oli herroja kumartamassa kulkenut? -- siitä hän sydämessään nyt\nhiljaisia käräjiä kävi. Mutta miten hän siinä käräjöikin ja vastakkain\npunnitsi vanhain vainovesien synnyttämiä mielikuviaan, jäljelle jäivät\nvallanpaikasta taistelemaan aina vain hänen ukkonsa loistavat silmät,\nkun tämä Hämeen miehiä taisteluun kehoitti, ja Anjan iloinen hymy, kun\ntyttö kallioniemen kärjeltä katseli haapiossa soutavia tuttaviansa...\n\nMenneitä sotamuistoja koski tällä taipaleella keskustelu Laurin\nvenheessä niinkuin kaikissa muissakin venheissä, jotka nyt Nilakan\nselkiä soutivat. Nämä vedet oli Erä-ukko nimenomaan Hämeen omiksi\njulistanut, niiden puolustamiseksi oli paljon verta vuodatettu, -- nyt\nhalkaistiin nämäkin kalaiset vedet kahtia. Siitä kasvoi taas katkeruus,\nvanha viha iskostui mieliin. Ja kun lautamiehet laskivat Hengenmäen\nalle tai Armosaaren rantaan, johon Olavin nihdit kävivät rajapatsasta\nrakentamaan, eivät erämiehet enää viitsineet maihin noustakaan\nriitelemään, venheistään he vain karsain silmin muljottivat sitä\ntoimitusta sekä toisiaan. Kumealla äänellä kuultiin silloin tanakan\nPilvenperänkin venheestään virkahtavan:\n\n-- Nurin käy tämä rajankäynti, meiltä menevät ikivanhat takamaat!\n\n-- Tässä tingittiin alusta liiaksi, parempi olisi ollut Ilottomasta\npalata ja vaikka tapella, niin vakuutti Ilvesmäkikin kiukuissaan.\n\nLauri tunsi ne moitteet syytöksiksi häntäkin vastaan ja verestetyt\nmuistot virittivät hänessäkin nyt heimoushengen taas uuteen voimaan, --\nhänkin olisi taas tällä hetkellä ollut valmis tappelemaan heimonsa\noikeuksien puolesta.\n\nNäissä mietteissä edelleen soudettiin tuttuja selkiä. Muutaman salmen\nsuussa kiintyivät Laurin silmät hirvipariin, joka niemen kärjestä oli\nlähtenyt laajanlaisen selän yli uimaan. Rauhallisesti huopaili emähirvi\nedellä, poikahirvi sen vanavedessä pulikoi. Mutta kun ne yhtäkkiä\nhuomasivat sivulta tulevat venheet, toisen toisensa perästä, silloin\ntaittui nopeasti pystypäiltä matkan suunta; emä läksi uimaan lähintä\nrantaa kohden sellaista vauhtia, että aalto kahtia halkesi sen rinnan\nedestä, ja poikanen ponnisti hurjasti perästä, toisinaan aivan\nkoholleen vedestä kimmahtaen.\n\nSitä katsellen ja selin keulaan soutaen ei Lauri tullut huomanneeksi,\nettä nyt olikin ehditty niihin salmivesiin, joista kapeammat väylät\nläksivät johtamaan Pielaveden avaroille aukeille. Sivulleen katsahtaen\nhän nyt yhtäkkiä tunsi saaret ja salmet, muisti ne ilmikirkkaasti. Hän\nnousi koholleen katsomaan: Siinä oli keulan edessä Sotisaari, jonka\nhiekkarannalla oli riehunut se lyhyt mutta verinen taistelu, joka\nmolemmilta heimoilta oli johtajat vienyt. Olavi Tavastin venhe oli jo\nlaskemassa saaren länsipuoliseen salmeen, jonka mukaan siis tuo\nhämäläisten voittosaari olisi savolaisten puolelle jäänyt. Yhtenä\njonona välähtivät silloin Laurin mieleen sotasyksyn kirjavat\nmuistot ... juuri tuo apajahan oli syynä ollut väittelyyn ja toraan,\noliko hämäläisten nyt sekin uhrattava...? Voimakkaalla äänellä hän\nyhtäkkiä ritarin venheeseen huusi:\n\n-- Oikealta kädeltä laskekaa, tämä saari ja apaja on meidän.\n\nHyväksyvä humina kuului hämäläisten venheistä. Mutta jo oli\nsavolaistenkin aluksessa mies seisomaan noussut ja sieltä kajahti nyt\nkarkea ääni:\n\n-- Ei koskaan Hämeen puolelle sitä saarta anneta, jossa Tarvaisen äijän\nluut lepäävät.\n\n-- Mutta mepä sen taistelun voitimme, vastasi Lauri vielä tyynellä,\nmutta kuitenkin jo mielenkiihkon koventamalla äänellä. -- Kalliin\nhinnan me siitä saaresta maksoimme, meille se kuuluu.\n\nMutta Savon mies -- se oli Tarvaisen Ohto -- ei salannut enää\nkiukkuaan, kipakasti hän ärjäisi:\n\n-- Takaisin me sen olemme ottaneet, meidän on luoma kumpu saaren\nlaelle, hämäläisellä ei ole ollut sinne enää asiaa eikä ole...!\n\nTämä saattovenheiden välinen lyhyt väittely muistutti niiden mielestä,\njotka olivat olleet mukana Sotasaaren taistelussa, paljon sitä Karmalan\nukon ja Tarvaisen vanhan isännän terävää sananvaihtoa, joka tässä\nsamassa salmessa silloin oli kalskahtanut kuin teräskalpain iskut, --\nja nämä nykyiset väittelijät olivat niiden silloisten poikia.\nKäskemättä pysähtyivät venheet, ja Olavi-ritari, joka ei tuntenut\nriidan syytä, mutta joka tuon katkeruuden tajusi, päätti taas laskea\nmaihin, juuri sen riidanalaisen saaren rannalle.\n\n-- Iltakin on jo käsissä, yövytään tähän ja sovitaan riita maissa. Ehkä\nhalkaistaan kahtia tämäkin toran saari! -- niin virkkoi hän\nleikkisästi.\n\nMutta erämiehet eivät nyt leikkiin taipuneet, kumpaiseltakin taholta\nsähähti heti kiivas vastaväite:\n\n-- Ei, sitä saarta ei jaeta!\n\n-- Ennemmin vaikka tapellaan vieläkin kerran!\n\nJa aivan ärtyneessä mielentilassa, vihaisin liikkein ja kiiluvin silmin\nnousivat eräjoukkueet maihin kappaleen matkan päähän kyllä toisistaan,\nmutta sentään siksi lähelle, että pistopuheet toisesta valkamasta\ntoiseen kuuluivat. Niitä rupesikin nyt heti ristikkäin singahtelemaan,\nja kuumaverisimmät molemmista heimoista lähenivät toisiaan ärsytellen,\n-- se ikäänkuin helpotti oman mielen saonnutta kiukkua.\n\n-- Nelinkontin ja uimalla taisivat savimiehet viimeksi tältä rannalta\nlähteä, -- miten lähtenevät nyt!\n\n-- Se nähdään sitten, kun hölmöläiset ovat täältä hiidessä, -- nyt\nollaankin taas tasaväkisiä!\n\n-- Ja osaahan se pienempikin joukko pensaan takaa ampua.\n\n-- Mistä?\n\nTuo viimeinen, tuittupäisen Ilvesmäen heittämä letkaus sattui liian\nkipeästi Tarvaisen Ohtoon, jolle tuo pensaslaukaus oli arka paikka ja\njolla veret jo muutenkin kiehuivat. Kuin kiimainen metso karahti hän\nnyt joukkonsa keskeltä esiin hietikolle ja haastoi hämäläistä\nuudistamaan sanansa. Ja tämä jatkoikin purevasti:\n\n-- Pensaan takaa, sanoin, mutta siinäkin voi pää haleta, onhan sinulla\nvieläkin otsassasi poikenluoma...\n\nNyt riehui Ohdon luonto jo täydessä raivossaan. Hän teutaroi\ntantereella ja huusi:\n\n-- Tulkoon tänne ottosille se, joka uskaltaa rehtitaisteluun\nkamppaamatta käydä, tulkoon se silloinen hameuros, ja toinen meistä\ntantereeseen jääköön.\n\nLauri oivalsi yhtä hyvin kuin kaikki muut, että juuri häntä Ohto\ntaisteluun haastoi, ja hän tunsi, että hänen oli heimonsa edustajana\nvaikea siitä haasteesta vetäytyä. Mutta hän viipyi tuokion ... ja loi\nkysyvän katseen vieressään seisovaan Sipiin.\n\nMutta ilkkuen jo Ohto jatkoi:\n\n-- Ei kuulu miestä, sellaisia ne ovat Hämeen uroot...\n\nJo tunkeusi Ilvesmäki miesjoukosta esiin, ja hänen eteensä syöksähti\nnyt Laurikin ärhentävää haastajaa vastaan --, yleinen rysy molempain\nheimojen välillä näytti siinä auttamattomasti syntyvän, toisen kerran\nsamalla sotasaarella.\n\nMutta silloin kuului rannasta, riiteleväin välistä -- siitä, mihin\nOlavi-ritarin johtajavenhe oli laskettu -- jyrähtävä ääni, joka\nkäskevästi huusi:\n\n-- Lapsettaako teitä, ikämiehet, kun tyhjästä sodan teette. Asettukaa,\nnyt ei olla veritöillä, vaan rauhan matkoilla!\n\nSe sana vaikutti heti jäähdyttävästi, miehet pysähtyivät hiukan noloina\ntätä nuhtelijaa kuuntelemaan. Se oli tuo harmaapartainen lautamies,\njoka oli venheen nokassa seisomaan noussut ja nyt tappelunhierojat\npalautti järkiinsä. Mutta kun Halliparralle kerrottiin, mistä tämä\nriita oli syntynyt, niin hän ei sitä enää ivannut, vaan astui miesten\nkeskelle ja virkkoi lauhkeammin:\n\n-- Meillä oli myöskin siellä Pohjan perillä aikoinaan tällaiset\nsamanlaiset katkerat veljesriidat kalavesistä ja ansametsistä, tapella\nnujuutettiinkin sekaan. Mutta nyt me emme siellä enää keskenämme\ntappele, vaan sovinnossa yhdessä käymme kalajärvillämme, -- vaikkei ole\nsiellä rajoistakaan tietoa.\n\nIkäänkuin helpotuksen tuntein äskeisen kiihkon jälkeen keräytyi nyt\nmiehiä molemmilta puolin Halliparran ympärille, ja jo kohta Sipi\nkysäisi:\n\n-- Mikä teihin sen mielenmuutoksen toi? -- Täällä on sovinto hidas\nsyntymään!\n\nHalliparta katseli tuokion miesjoukkoa, joka jo oli melkoisesti\ntyyntynyt, mutta jonka keskeltä hän yhä vieläkin vihaisia katseita\nnäki, ja hänessä syntyi tuuma johtaa noiden tulistuneiden eriheimoisten\najatukset hetkeksi kaukaisempiin asioihin ja tasaisemmille tanterille.\n\n-- Kerronko teille sen meidän puolen tarinan? kysyi hän.\n\n-- Kertokaa, kertokaa, kehoittivat sekä savolaiset että hämäläiset,\njoista toiset jo äskeistä rähäkkäänsä näyttivät hiukan häpeävänkin. Ja\nhe istuutuivat kiville ja kanervamättäille odottamaan ukon tarinaa.\n\nTämä seisoi vielä tuokion miettiväisenä, katsellen salmelle, jossa\nsuvituuli kepeästi laineita keinutti --, vielähän oli iltaa kappale\njäljellä! Muutamat erämiehistä olivat lähteneet kaislikon rintaan\nverkkoja laskemaan iltakeittoa varten ja palailivat sieltä nyt rantaan.\nHalliparta odotti, kunnes miehet olivat rantaan meloneet, ja virkkoi\nsitten:\n\n-- Se on pitkäkin tarina ja ankara tarina, mutta kerronpahan siitä\ntässä illan kuluksi vähän, sillaikaa kuin varraskalat verkkoihin\nkertyvät...\n\nHän sytytti risuista ja sammalista sääskitulen, jotta sen savu pitäisi\nsilmiin pyrkivät mäkäräparvet vähän loitommalla, istahti sitten\nsavutulensa viereen miesten keskelle ja alkoi:\n\n-- Meillä on siellä Pohjanmaalla monta virtaa, jotka rinnakkain mereen\nlaskevat, -- siksi vieraat maakuntaamme sanovatkin Kymmenen virran\nmaaksi. Ylempänä virtojen latvoilla ovat meidän takamaamme ja\nhaukivetemme, ja entisaikoina joutuivat eri jokivarsien asukkaat siellä\nsydänmailla usein kiistaan ja kahakkaan keskenään parhaista kalavesistä\nja nuottarannoista, -- niinkuin tekin. Mutta teillä ovat toki\ntakamaaolonne paljon onnellisemmat kuin meillä, te saatte keskenänne\nriitanne riidellä ja sopia, tarvitsematta kolmatta, vierasta, varoa.\nMeidän haukivesillemme tulee yhtäkkiä vielä vieras -- ja vie kaikki!\n\n-- Vieras? kysyivät kuuntelijat kummissaan, eikö se Pohjanmaa olekaan\ntätä meidän samaa maata?\n\n-- Samaahan se on, vaikka on siitäkin riitaa. Kaukaisen Novgorodin\nruhtinaat väittävät, että muka suuri osa Pohjanmaata kuuluukin heille,\nja sillä nimellä, peruuttaakseen itselleen meidän lohijokemme, nuo\nruhtinaat usuttavat Maanselän takana asuvat karjalaiset hyökkäämään\nkalajärvillemme ja jokisuihin asti. Se on kauppakansaa tuo Vienan\nkarjalaisten heimo, se puhuu kyllä tätä meidän kieltämme omalla\nmurteellaan, mutta se on sotaisaa, rajua joukkoa. Sen miehet tulevat\nmuka rauhan miehinä meidän markkinoillemme, mutta rauhan miehinä\nlähdettyäänkin palaavat he muutaman viikon perästä rannikolle takaisin,\nryöstävät tavarat, surmaavat miehet, polttavat talot, vievät naiset ja\nlapset vangeikseen ja elämöivät kuin kaarneet haaskan kimpussa...\n\nHalliparta-vanhus keskeytti tuokioksi kertomuksensa. Hän ei\nollut aikonut kertoa noista vienalaisten hyökkäyksistä suurin\nasejoukoin Pohjanmaan rantakyliin, ainoastaan heidän jokavuotisista\ntemmellyksistään Maanselän viereisillä takamailla ja kalavesillä. Mutta\nkoko rajankäyntiretkikunta istui nyt äänettömässä jännityksessä hänen\nympärillään, odottaen hänen tarinaansa, ja tuokion kuluttua taas\nHalliparta jatkoikin:\n\n-- Siellä on Pohjanmaalla kolme laajaa pitäjää, kuten kai olette\nkuulleet, Kemi, Ii ja Liminka. Iin ja Limingan kalavedet ovat Maanselän\nkupeella vierekkäin, ja näiden pitäjäin pyyntimiesten välillä ne sen\nvuoksi ovat riidat olleetkin kovimmat. Kun me liminkalaiset joskus\nvähän myöhemmin keväillä jouduimme kalajärvillemme, niin silloin siellä\naina tapasimme iiläiset, jotka olivat anastaneet meidän apajamme.\nRiitoja syntyi silloin ja tappeluita. Eräänäkin kevännä oli hankia\nmyöten saavuttu kalajärville niinkuin tavallisesti keskipaaston aikaan,\n-- siinä jo iiläiset meidän putailta kevätkalaa pyysivät, ja siitä\nsyntyi heti nujakka. Meitä liminkalaisia oli yli puolensataa henkeä,\niiläisiä oli vähemmän, ja näiden jälkimmäisten täytyi senvuoksi\nkiireellä lähteä kalasaunoilta tiehensä ja siirtyä vielä etäisemmille\nhaukivesille. Syttä synkempinä he läksivät uusia kalasaunoja\nrakentamaan, uhaten ja sadatellen siellä salolla erottiin.\n\nPari viikkoa siitä sai kuluneeksi, niin jo tuli pyyntipirtillemme\nMaanselän takaisia karjalaisia rihkamoitaan kaupustelemaan. Epäillen\nheitä kohtelimme, sillä vanhastaan jo heidän kavaluutensa tunsimme,\nmutta pyhästi Vienan miehet nyt vannoivat ja vakuuttivat, että nyt on\nrauha solmittu, nyt ei enää ryöstetä eikä tapella... Jatkoimme siis\npyyntiä. Silloin jo aavistimme, että parasta olisi tainnut olla pysyä\niiläisten kanssa sovinnossa, mutta pilaile olivat nyt särkyneet välit.\nJa itseksemme ilkuimme, että jospa palaakin vainolainen, niin ei se nyt\nmeidän, liminkalaisten, kimppuun käy, vaan harvalukuisampia iiläisiä se\nnyt ahdistamaan rupeaa...\n\nMutta tulipa se meidänkin niskaamme ja hirmuna tulikin. Vasta\njäljestäkäsin saimme tietää, että karjalaiset olivat kyllä ensiksi\niiläisten järville hyökänneet, polttaneet heidän saunansa ja heidän\nsaaliinsa ja pyydyksensä ryöstäneet, -- mutta eivätpä iiläiset,\nvihoissaan kun olivat, siitä meille sanaa laittaneet. He olivat, sikäli\nkun eivät olleet kahakassa kaatuneet, paenneet hankia myöten korpeen ja\nsinne kätkeytyneet...\n\nMutta tuosta ensi verivoitostaan lienevätkin karjalaiset hurjistuneet,\n-- he samosivat nyt salon halki meidänkin pirteillemme. Oli\npalmusunnuntaiaamu, muistan sen vielä hyvin, kaunis ja kirkas kevätaamu\nse oli. Muutamia miehiä oli meiltä jo metsässä loukkuja kokemassa,\nmutta enimmät eräväet nukkuivat vielä pirtissä. Silloin hyökkää korven\nlaidasta partaista miestä kuin pilveä, keihäät sauvoina, kirveet\nvyöllä, -- samojakin miehiä oli siinä joukossa, jotka pari viikkoa\nsitten olivat kaupoissa käyneet ja rauhaansa vannoneet. Eihän siinä\nvastarintaa meidän puolelta ensin yritettykään, rauhallisesti\nkoetettiin vain vieraita puhutella. Mutta karjalaiset nyt mahtailivat,\nettä nämä ovat muka heidän riistamaitaan, siksi muka ottavat he nyt\nveroinaan meidän saaliit ... ja ottamaan kävivät. Sitä ei tietenkään\nmeidän miesten sisu suvainnut; käytiin aseisiin mekin. Mutta\nvähäväkisiä olimme, vainolainen meidät nujersi, köysiin sitoi, hangelle\nheitti.\n\nJa silloin se juhla alkoi --, pintaani karmii vieläkin, kun sitä\nmuistan. Sillaikaa kuin toiset heistä meidän eväillämme mässäsivät,\nkiskoivat toiset huvikseen Limingan miehiä jaloista korkeaan\npetäjänoksaan ja rakensivat risuista tulen alle, -- elävältä siten\nmeikäläisiä kärvensivät ja polttivat. Mutta jos kuka ei siitä\nkidutuksesta kuollut, ennenkuin nuora poikki paloi, sille sitoivat he\nköyden tiukkaan pään ympärille, painoivat kartun köyden alle ja\nkiersivät, kiersivät, kunnes silmät pullistuivat onnettoman päästä...!\nSe oli petojen iloa! Ja kun he toiselta vangiltaan olivat viiltäneet\nvatsan auki, niin että suolet maahan roikkuivat, niin pakottivat he\nhänet vielä niinikään kiertämään tuota savustuspetäjäänsä, kunnes mies\nvihdoin kuolleena hangelle kepertyi...\n\nTeitä puistattaa se meno, näen sen, -- mitäs sitten minua, jonka täytyi\nsitä vierestä katsoa, nähdä veljiäni rääkättävän ja odottaa omaa\nvuoroani! Näin, kuinka vaimoni ja lapseni surmattiin. Naiset he\nriisuivat alasti hangelle ja sitoivat heidät tuohon samaan petäjään ja\nsiinä heitä pieksivät ... toisilta he rinnat leikkasivat irti ja toisia\nraastoivat mukanaan, orjikseen... Mutta lapset, joita niitäkin eräillä\nperheillä oli mukanaan haukivesillä, ne he potkivat itkevinä pirttiin,\nlöivät pönkän ovelle ja sytyttivät pirtin palamaan, -- sitä täytyi\nmeidän vanhempain köysissä maaten katsella! Kun lapsiraukoista joku sai\nikkunan juoksulaudan auki ja siitä pyrki pakenemaan, niin tyrkkäsi\nilkkuva partaniekka keihäillään hänet sinne takaisin, palavaan\npirttiin...\n\n-- Hirmuista, huudahtivat vihdoin kuuntelijat, aivan kauhun tuskassa;\nheitä vanhan Halliparran julma kertomus jo suorastaan kidutti. --\nKuinka saatoitte tuota kaikkea katsella, huoahti joku joukosta.\n\n-- Täytyi, köysissä oltiin. Mutta emme me sitä lopulta sentään\nsaattaneetkaan katsella. Kun vainolainen ilkeimmillään riehui, silloin\nkarkasimme hangelta ylös ja poltimme palavan pirtin kekäleihin köytemme\npoikki ja tempasimme aseiksemme tulisia hirsiä. Siihen uuteen\ntaisteluun meistä useimmat kaatuivat, ja helpompaahan se toki olikin\nheille kuin tuo kidutuskuolema, -- kaatoivathan he toki vainolaisiakin\nmennessään. Puolenkymmentä miestä meitä vain pääsi pakenemaan hankea\nmyöten saloon, jossa saimme varoitetuksi niitäkin pyyntimiehiämme,\njotka juuri ansoiltaan palasivat. Näin pelastui meitä kaikkiaan korpeen\nparikymmentä miestä, eikä täyteen sitäkään. Siellä synkimmässä\nkorvessa, muutaman suosaaren havumajassa, tapasimme myöhemmin myöskin\nlymyilevät iiläiset ja kuulimme heidän tarinansa. Ja silloin, siellä\nautiossa, keväisessä metsässä, siellä tehtiin se liitto ja vannottiin\nse sopimus, että keskenämme me rannikkopitäjäin eläjät emme enää\nkoskaan tappele, vaan yhdessä kuljemme kalajärville ja yhtä puolta\npidämme yhteistä vainolaista vastaan.\n\nSen sopimuksen olemmekin siitä asti pitäneet. Yhdessä hiihdämme\nkeväthankea haukivesillemme, ja niin lähekkäin ovat meillä siellä\nsaunarannat, että kun torvi yhdestä nuottakunnasta soi, niin väleen\nsinne toinen avuksi ehtii. Kirveet vyöllä, keihäät nuottavenheissä,\nniin meidän täytyy siellä pyyntiä harjoittaa, eikä vartiatta nukuta\nyhtään yötä. Mutta missä Ahti antaa antimensa iiläiselle, siellä sen\nsaa liminkalainenkin...\n\nKertoja vaikeni.\n\nKului tuokio syvässä äänettömyydessä, kun Halliparta tähän tarinansa\nkatkaisi. Mutta vielä tarkemmin olisivat nyt Hämeen ja Savon erämiehet\ntahtoneet kuulla noista Pohjanmaan ankaroista taisteluista. Kiistan\nhalu oli nyt hävinnyt nuorista miehistäkin, hekin jo häpesivät äskeistä\nkeskenäistä ärtymystään, ja heistä juuri muuan vielä vanhalta\npohjolaiselta kysyi:\n\n-- Entä sen vainokevään jälkeen, oletteko saaneet olla rauhassa?\n\n-- Rauhassa emme tiedä olevamme koskaan, emme pyyntimaillamme emmekä\nkotikylissämme, -- vainolainen voi hyökätä minä yönä tahansa. Ja on se\ntaas hyökännytkin, tapellut, tappanut, polttanut, ryöstänyt. Joka talvi\ntavataan heidän suksenjälkiään laitakylillämme, mutta he tietävät jo,\nettä me pidämme varamme ja autamme toisiamme, tietävät, että me\nkostaakin osaamme... Ääni vaimeni vanhukselta. Mutta tuokion kuluttua\nhän reippaammin virkkoi:\n\n-- Mutta kyllin tarinaa täksi illaksi. Johan on aika kalamiesten kokea\nverkkonsa, -- sytyttäkää te nuoret miehet hirsituli, kas, päivä jo\nlaskee, on jo yönuotion aika!\n\nNäin puhuen nousi tarinamies kanervamättäältä sääskisavun äärestä ja\nläksi rantaan päin kävelemään, luoden muistoista surumielisiksi käyneet\nkatseensa tyyntyneille salmivesille, jotka olivat iltahohteeseen\nrauhallisina nukahtaneet, -- hän ei sinä iltana tahtonut kertoa\nenempää.\n\nEikä Halliparran savutulen luota, jonka ympärille miesjoukko vielä jäi\nistumaan, kotvaan aikaan ääntäkään kuulunut. Maahan olivat miehet\nkatseensa luoneet, he muistelivat ehkä äskeistä, pikkupistosten\njohdosta syntynyttä kahakkaansa, -- kovempi tosi on toki niillä\nmiehillä, joiden tuolla kaukana pohjoisen rannikon lakeudella on\nalituiseen taisteltava kotiensa, lapsiensa, olemassa olonsa puolesta.\n\nIllan vilpastuessa oli teltastaan saaren laelta Olavi-ritarikin astunut\nalas rantaan ja hämmästyneenä pysähtynyt hartaana ja oudoksestaan\nhyvässä sovussa istuvan miesjoukon keskelle, jääden siten Halliparran\ntarinaa kuuntelemaan hänkin. Ja pian oli se kertomus tempaissut\nhänetkin mukaansa, ääneti seisoi hänkin siinä vielä koivun kylkeen\nnojautuen. Oli kuin jonkinlainen lumous olisi hetkeksi vallannut\nSotisaaren suvisen rinteen, kuin olisivat täällä turpeen alla lepäävät\nentiset erämiehet Halliparran tarinan kautta kehoittaneet jälkeläisiään\nveljessopuun.\n\nSen lumouksen katkaisi ensiksi Halliparta itse, kun hän rannasta palasi\nsammalsavulle ja virkkoi:\n\n-- Paistetaanko yhteisessä hiilloksessa tänä iltana rantakala koko\nrajajoukolle, -- vai vieläkö kukaan riitaa haastaa?\n\n-- Ei haasta, kuului hiljainen vastaus miesjoukon toiselta jos\ntoiseltakin laidalta, ja nuorimmat miehet nousivat samassa yhteistä\nnuotiota rakentamaan.\n\nOlavi-ritari katseli ihmetellen tuota sovinnon mielialaa, joka nyt\nvallitsi äsken vielä niin kuumankiihkoisessa eräväessä. Ne ovat luonnon\nihmisiä, nämä sydänmaan asukkaat, ajatteli ritari, suuria lapsia vielä,\njotka hetken tunnelma sytyttää tai rauhoittaa, miten sopii, ja joiden\nherkän mielen pistävä kompasana yhtä pian ajaa malttamattomiin\ntekoihin, kuin kaunis pyhimystaru tai sääliä herättävä kertomus\ntaivuttaa sovintoon ja sydämellisyyteen. Eikä hän huomannut, tuo\nerämiehiä paljon oppineempi ritari, että hän noissa mietelmissään\nkuvasi koko aikakautensa herkän luonteen, oma \"ylempi\" säätynsäkin\nsiihen mukaan luettuna. Nytkin oli itse karski ritarikin herkäksi\nkäynyt, hän istahti talonpoikain keskelle, söi heidän kanssaan\nvartaassa paistettua rantakalaa ja iloitsi siitä yhteisestä ateriasta\nyhtä paljon kuin he. Mutta aterian aikana hän sentään miesjoukolle\nvirkahti:\n\n-- Mutta se rajakivi, mihin se lopultakin pystytetään näillä nyt jo\nunhotettujen riitain mailla?\n\nKylmiksi jäykisti se kysymys taas hetkeksi jo sulaneet miehet: kenen\noli sittenkin peräydyttävä ja luovutettava kilpailijalle tuo muistojen\nsaari? -- Kumpainenkaan heimo ei mielialan muututtuakaan sitä tahtonut\ntehdä. Mutta Vilppu, joka tämän jäykistymisen näki ja tunsi kotiväkensä\nmielet ja mielialat, hän käsitti heti, että tässä on sukkelalla\ntempulla taas vältettävä uusi kiista. Hän astui hilpeänä miesjoukon\nkeskelle ja virkkoi vilkkaasti:\n\n-- Jätetään rajojen väliin tämä riidan saari, joten se ei tule\nkuulumaan toiselle eikä toisellekaan heimolle, -- jätetään näiden\nsalmien apajat rauhoitetuiksi vesiksi, joista ei pyydä Savo eikä Häme,\nonhan täällä apajoita ilmankin tarpeeksi.\n\nKysyvinä katselivat rajankävijät Jämsän miestä, joka oli yhtä tunnettu\nsukkeloista keksinnöistään kuin ilveilevistä koirankujeistaan, -- he\neivät heti älynneet, oliko hänen puheensa nyt totta vai ilvettä. Ja\nTavast-ritarikin murahti:\n\n-- Miten rajojen väliin? Sinä höpiset!\n\n-- En, vakuutti Vilppu. -- Yksi pyykkipatsas nostetaan tuohon salmen\ntaakse läntisen saaren laelle ja toinen itäiselle mantereen rannalle,\n-- totta tämä saari salmineen silloin välille jää! --\n\n-- Ja raja kulkee silloin tässä kohden kaksihaaraisena, tehden\nsilmukkeen Sotisaaren ympäri, puheli nyt Olavi-ritari, oivaltaen\nnihtinsä tuuman ja innostuen siihen heti. -- Silloin jää todellakin\ntämä saari väliin vainajille.\n\n-- Ja tästä tulee silloin Pyhäsaari, jonne ei kukaan totkujaan tuo eikä\nrihmojaan viritä, -- tuuma on hyvä!\n\nNiin kannatti sitä ehdotusta Pohjanmaan lautamies, ja ennen pitkää oli\nse voittanut kiisteleväin talonpoikainkin suosion. Ja vielä samana yönä\nsoutivat lautamiehet rakentamaan rajakivet kahdelle puolelle\nSotasaaren. He rakensivatkin ne röykkiöt nyt niin korkeiksi, että ne jo\nkaukaa kuumottivat näihin erämaan salmiin saapuville ja muistuttivat,\nettä niiden välillä on vainajain saari, jonka rantoja ei saa rähinällä\nhäiritä ja jossa sorsain ja oravain on annettava rauhassa pesiä ja\npoikia. --\n\nAamulla jatkettiin rajankäyntiä taas rauhanmiehinä Pielaveden avaroille\nulapoille. Niiden latvavesille venheet jätettiin ja jalan lähdettiin\nsiitä painumaan saloa myöten edelleen Maanselän kylkiä kohden. Näillä\nvesillä ja suomailla ei enää riitaa rajoista syntynyt, sillä ne seudut\ntunsivat Pohjanmaan lautamiehet paremmin kuin Savon ja Hämeen\neränkävijät,-- he olivat siellä usein talvisin hiihdelleet peuranajossa\nja lappalaisia verottamassa. Ja jakaessaan näitä kaukaisia saloja\nsavolaisille ja hämäläisille, ilmoittivat he samalla, että sinne ne\ntulevat talvisin Pohjanmaankin pyyntimiehet, joilla näissä metsissä,\nniinkuin ylempänä Oulunjärven rannoilla, on verolappalaisiaan, --\neivätkä etelän miehet siitä riitaa nostaneet.\n\nSillä synkät heistä olivat jo nämä kaukaiset salot, kovin vetelät\nolivat nevat ja karut olivat kalliokankaat. Ja kun he venheistä\nlähdettyä parin päivän kuluttua saapuivat Maanselän rinteelle, jonka\nmahtavia kallioraunioita sanottiin hiisien läjäämiksi linnoiksi, niin\njopa ruvettiinkin siihen suurta laakakiveä rajannavaksi pystyyn\nnostamaan, -- päähän asti oli tultu eikä edemmäs pyritty! Mutta juuri\nkun miesjoukko siinä hiisien tarhassa iloisin mielin ja hilpeästi\nhoilaten rajanpäätä rakensi, kuului alempaa notkosta napsahdus, kuin\njos säikähtynyt peura yhtäkkiä olisi juoksustaan pysähtynyt ja\netujalkainsa varaan töksähtänyt. Rajanpanijat juoksivat rinteelle\nkatsomaan.\n\n-- Ei se ole peura, huudahti ensimmäinen, joka notkon laitaan ehti --\nmuu se on elävä.\n\n-- Kaksin jaloin juokseva, -- se on lappalainen akkoineen!\n\nPieni, matalajalkainen lappalainen siellä todella säikähtyneenä juosta\nlyntysti henkensä edestä pakoon suonlaitaa pitkin, päässään\nneliskulmainen punakairalakki, yllään leveä poronnahkapeski ja\nkädessään käppyrä katajajousi, -- juoksi vesakkoa kohti sellaista\nhimppua, että poronkoipiset töppöset vain vilkkuivat pensaiden välissä.\nJa hänen vielä pienempi ja latuskaisempi nuolenhakija-akkansa polki\nhänen perässään pehmyttä suota vielä tuskaisemmassa hädässä, niin että\nvesi rinnoille roiski.\n\nNaureskellen sitä erämiehet vuoren rinteeltä katselivat. He tunsivat\nkyllä vanhastaan lappalaiset, joita hämäläisetkin viime aikoihin asti\nolivat erämaillaan verotelleet. Mutta vähitellen olivat lappalaiset\nvetäytyneet ja kätkeytyneet yhä pohjoisempiin saloihin suurten soitten\ntaa, joten heidän vaivaisia kotiaan ei ollut enää maksanut etsiskellä;\nlappalaisten verotus oli heiltä siten jo siirtynyt Pohjanmaan ja\nKainuun pirkkalaisten asiaksi. Siksi erämiehet nytkin vain\nvälinpitämättöminä ja naureskellen katselivat pakoon viilettäviä\nmetsäläisiä, kuvitellen, missä tuskassa nuo pienet ihmiset mahtoivat\njuosta, kun kai luulivat koko tämän miesjoukon saapuvan heidän vähiä\nnahkasäästöjään veroinaan jakamaan. Mutta Pohjanmaan vanha lautamies\nvirkahti vilkastuneena:\n\n-- Siinä näette, tästä alkavat jo meidän liminkalaisten veromaat,\nnoilta löntöstäjiltä me talvella hiihdämme oravannahkamme hakemassa.\n\nJa Olavi-ritarikin siihen lisäsi:\n\n-- Niin, tästä joudamme me palaamaan, täällä näkyvät jo olevan oudot\neläjät.\n\nRauhassa saivat lappalaiset juosta kodalleen. Rajankäyntiretkikunta\nkääntyi Maanselältä eteläänpäin laskeutumaan ja samosi nopeasti soiden\nja salojen yli venheilleen takaisin. Mutta vielä kun se venheille ehti\nja lehtipurje myötäisellä keulaan nostettiin, vielä silloin muisti\nSuopellon Sipi pakoonjuosseen metsäläisen ja virkkoi kuin manaten:\n\n-- Helpolla pääsit, lappalainen, laske nyt palkaksi hihastasi auki\ntuulen solmu, että se meidät väleen selän yli lennättää, laske\nensimmäinen solmu ja toinen solmu, mutta kolmatta, myrskynsolmua, sitä\nälä avaa...\n\nNopeasti sujuikin nyt paluumatka alaspäin myötäisiä virtoja; kosket\nhujautettiin alas, niin että rannat vain ohi vilistivät, ja\nviivähtämättä nyt selätkin soudettiin. Sillä eipä tarvinnut nyt\npyykkisaarista tinkiä, tarkastettiin vain menomatkalla käydyn rajan\nsuunta, ja ainoastaan joskus, milloin se kovin epäselvältä näytti,\nlisättiin uusi paasi. Tyytyväisiähän erämiehet eivät siihen käytyyn\nrajaan olleet kummaltakaan puolen, mutta myöhäistä siitä nyt oli\nnapista, vaikka usein olisi mielikin tehnyt.\n\nJa takaisinpäin näin rajavesiä soudettaessa ja yöpaikoissa levättäessä\nkatseli jo yksi ja toinen erämies, -- muistellen kotikulmansa köyhyyttä\nja sen raskaita veroja, -- mihin salmeen tai pohjukkaan hänen olisi\nsopivinta rakentaa kalapirtti, ruvetakseen siellä läpi vuoden\nuudishalmeen viljelijänä ja erämiehenä elämään. Näihin asti oli\nvainolaisten pelko estänyt halullisia takamaille asettumasta, -- nyt\nehkä uskalsi sinne paremmin muuttaa. Suurin joukoin oli viime aikoina\nerämailla ollut käytävä milloin käytiin, siksipä olivatkin maat tällä\nkulmalla jääneet kyläin yhteismaiksi. Nyt rajankäynnin jälkeen saattoi\nkai ken tahtoi kalarannan tai halmelehdon omakseen vallata, niin miehet\npäättelivät.\n\n-- Tuo olkoon minun nimikkoni, Lohikoski, koska siitä menomatkalla\nlohen sain. Sen rannalle kerran saunani rakennan, noiden havuhonkain\nväliin ja kaadan kaskeni tuohon kosken rinteelle.\n\nNiin kehaisi jokunen Hämeen mies, eikä hänen oikeuttaan siihen rantaan\nkukaan käynyt riitelemään. Sillä saipa toinen vapaasti tehdä toisessa\npaikassa samanlaisen julistuksen.\n\n-- Tähän salmeen minä ensi kesänä katiskani isken, siinä lahna kutee!\nJa siinä ovat vieressä myöskin mainiot oravimaat!\n\n-- Olkoon se vain sinun Oravisalmesi!\n\nOli tilaa kaikille vielä erämailla, vaikkapa takamaa näin\nmiehenosuuksiin olisi jaettu, -- kunhan vain siellä päästiin rauhassa\npyytämään ja viljelystä alulle panemaan. Nyt toivottiin päästävän. Ja\nkun salolle muuttaja pitkiksi ajoiksi tiesi ruunun maarahoista vapaaksi\npääsevänsä, niin edisti tämä rajankäynti jo heti ja voimakkaasti näiden\nSisä-Suomen erämaiden asuttamista. --\n\nNopeasti taivalta alaspäin tehtiin, mutta syyspuoli kesää alkoi silti\njo olla käsissä, kun retkikunta ehti takaisin Möhökosken alle, missä\nhämäläisten ja savolaisten vedet ja väylät erosivat, ja mistä vain\nkapea selkä oli soutaa Veneheittoon, hämäläisten jalkataipaleen suulle.\nKosken alle, suvannon rannalle, kirkaspintaiseen, lehtorantaiseen\npoukamaan, laski eräänä pilvisenä elokuun aamuna Halliparta\njohtajavenheen ja siihen kerääntyivät sen ympärille nyt loivalle\nnurmirannalle erämiesten pikkuvenheet, sitä mukaa kuin virrasta alas\nsoluivat. Siihen oli näet Olavi-ritari käskenyt kaikkien vielä\nkokoontua, ennenkuin rajankäynnistä eri suunnille erottiin. Siinä hänen\nkirjurinsa vielä laatimastaan rajakirjasta luki Savon ja Hämeen\nedustajille niiden saarien ja niemien, virtojen ja vaarojen nimet,\njoihin nyt oli pyykkipatsaat nostettu ja joita myöten uuden rajan piti\nkulkea. Ja siinä Olavi Niilonpoika itse vielä muistutti molempain\nheimojen edustajia saapumaan syksyllä Hollolan maakuntakäräjille, joita\nmarski Kaarlo Knuutinpoika itse oli luvannut tulla pitämään ja joilla\nraja lopullisesti ja \"ikuisiksi ajoiksi\" oli vahvistettava.\n\nKylminä, äänettöminä, innottomina kuuntelivat erämiesten edustajat\ntuota virallista toimitusta. Vastaan he eivät puhuneet, mutta\ntyytyväisiä he myöskään eivät olleet. Liian paljon oli heidän\nmielestään tätä rajaa varten täytynyt uhrata vanhoja oikeuksiaan;\nvarsinkin hämäläiset käsittivät, että tämä rajankäynti oli heidän\nheimoltaan vienyt kovin paljon heidän isiensä valtaamia takamaita.\nEivätkä he olleet tällä rajamatkalla hyvään naapurisovintoonkaan\npäässeet paljon luottamaan, useinhan oli tälläkin ruunun retkellä\nheimojenvälinen katkera riita puhjennut ilmiliekkiin ja osoittanut,\nkuinka syvällä ja syttyvänä vielä vanha viha kyti. Joskushan oli kyllä\nsovinnon sävel kauniina kaikunut mielissä, niinkuin silloin Sotasaaren\nrannalla, jolloin kuunneltiin Halliparran kertomusta ja paistettiin\nyhteinen varraskala. Mutta monesti olivat rajamiehet senkin jälkeen\ntunteneet, että pieni pisto jo olisi taas riittävä särkemään kaiken\nulkonaisenkin sovinnon. Niin herkässä piili ikivanha heimokauna, sen he\nnytkin eron hetkellä tunsivat.\n\nSuvannon rannassa, Möhökosken alla, irroittivat nyt savolaiset\nvarppeita venheittensä laidoista ja valmistausivat itäiselle reitille,\nkotikylään kohden soutamaan. Lauri lepäili ylempänä rinteellä Hämeen\nmiesten joukossa ja katseli siitä lähteväin touhua. Hän tunsi\npettymystä mielessään hänkin. Särkyneet olivat hänen toiveensa luoda\neheitä, sovinnollisia välejä riitaisten heimojen keskuuteen, huvenneet\nolivat tällä retkellä monet hänen kauniit unelmansa. Tarvaisen Ohtoa,\njonka kanssa hän jo Viipurissa oli kättä puristanut ja jonka tuvassa\nhän oli iloiset kihlajaiset juonut, ei hän nyt Sotasaaren sanakiistan\njälkeen ollut kertaakaan puhutellut. Ohto oli välttänyt häntä ja hän\nOhtoa, mutta arpiotsaisen savolaisen katseissa oli Lauri taas monesti\nnähnyt sen ilkeän kiillon, jonka hän niin hyvin muisti heidän ensi\nyhtymisestään, -- ei, kestäviä, hyviä sukulaissuhteita hän ei tuon\nsyväsappisen miehen kanssa saa koskaan rakennetuksi!\n\nMutta sitä unelmistaan kauniinta ja armainta, jota hän vuosien halki\noli povessaan vaalinut, ei hän sittenkään laskenut särkymään. Sen hän\ntoteuttaa aikoi, riehuipa myrsky tai paistoi päivä. Ja kun hän nyt näki\nOhdon venheen suvannon rannalta jo lähtöä tekevän, astui hän varmoin\naskelin hänen luokseen vesirajaan ja virkkoi:\n\n-- Sanani olen sisarellesi antanut, että tänä syksynä tulen hänet\nvaimokseni hakemaan, sen tiedät. Oli meidän miesten väli mikä tahansa,\nminä tulen Mikon messun aikaan Suur-Savoon.\n\nTarvaisen arpiotsainen Ohto luimisteli kotvasen Lauria kulmainsa alta\neikä hetken aikaan mitään virkkanut. Harvakseen hän sitten vastasi:\n\n-- Taisi olla liian kiireinen se kauppa, en sinua enää puheilleni\nodottanut.\n\n-- Minä olen oppinut sanassani pysymään, virkahti Lauri. Ja hänen\npuheessaan oli uhkaa, että hän sen sanansa pitää kaikissa tapauksissa,\nhyvällä tai pahalla.\n\nToisen kerran luimautti häntä Tarvaisen mies nyt tukkansa alta. Hänellä\nnäytti sisu käskevän purkamaan kaupat hämäläisen kanssa, mutta hän ei\nkehdannut sitä sentään omalta väeltään tehdä, olihan hän julkisesti\nsuostumuksensa antanut julkiseen kosintaan. Sivulle kääntyen hän nyt\nsenvuoksi vastasi:\n\n-- Sanassani pysyn minäkin, -- itsepähän Anja ne kaupat hieroi, itse\nniistä vastatkoon!\n\n-- Me vastaamme niistä yhdessä.\n\nEnempää ei puhuttu, -- kylmä ja kankea oli sekin lyhyt keskustelu.\nEivätkä vastaiset langokset toistensa kättäkään enää puristaneet, kun\nhe siinä valkamassa erosivat. Ohto nousi jo vesille työnnetyn venheensä\nperään ja lähti viilettämään itäistä selkää kohti, ja Lauri astui\nsynkkänä muodoltaan, mutta päättäväisin askelin, törmälle, josta\nhämäläisetkin jo eväitään kokoilivat. Siellä astui häntä vastaan\nSuopelto, joka oli tarkasti sivulta seurannut Viipurin-toverinsa kylmiä\njäähyväisiä, ja jännityksellä hän nyt Laurilta kysyi:\n\n-- Milloin ovat häät Savilahdessa?\n\n-- Mikonpäivän aikaan, tule sinne, Sipi!\n\nSuopelto oli jo pelännyt toisenlaista vastausta ja iloisiksi hänen\nleveät kasvonsa kävivät, kun hän Laurin lujan sanan kuuli.\n\n-- Oikein, Lauri, virkkoi hän, -- yhtä kylmää ei pidä miehen\nsäikähtää, eikä montakaan. Se on totta, että syvemmälle maahan täytyy\nriitavainajain luiden maatua, ennenkuin eheiksi ummistuvat nämä vanhain\nvihain jäljet; uuden polven täytyy sitä ennen kasvaa vanhojen\nhaudoille. Mutta se uusi polvi on juuri luotava, ja siitä kasvaa uusia\nmiehiä, ole siitä huoletta, Lauri!\n\nJo näkyi Olavi Niilonpojan johtajavenhe laskevan rannasta suvannolle,\nja kiireesti kävivät nyt Hämeen miehetkin kantamaan konttejaan\naluksiinsa, soutaakseen viimeisen vesitaipaleen kotikyliinsä päin. Jo\nSysikorven venheitäkin rannasta työnnettiin, kun vielä mies\nhengästyneenä tulla torvesi lepikkojen välitse ja juoksi siihen\nlähdössä olevaa alusta kohti. Se oli Tuiran Vilppu, joka nyt läähättäen\nkertoi:\n\n-- Olinpa vähällä myöhästyä ja yksin jäädä jalkamieheksi --, en tiennyt\nteidän niin kiirehtivän.\n\n-- Missä olet sitten käynyt? kysyi Lauri kummissaan hiestyneeltä\nmieheltä.\n\n-- Kihoskoskella kävin, vanhaa pirtinpohjaani katsomassa, poikkimaisin\ntästä juoksin...\n\n-- Tuon ruostuneen kirveenkö sieltä vielä löysit?\n\n-- Vielä sieltä löysin paljon muutakin. Koivut löysin, joiden välille\nolin tehnyt kiikun, missä eukkoni ennen poikanen sylissään minua aina\nmetsästä odotti ... löysin rotkon, johon Ennin makaamaan jätimme, kun\nkiirehdimme vainolaiselle lapseni polttamista kostamaan... Rakas on\nminulle se paikka ... siellä lohet vielä hyppivät koskessa, ja\nteirinpoikue kukersi sen halmeen laidassa, joka minulta silloin jäi\npuoleksi kaatamatta...\n\nLauri näki veitikan katseiden nyt vakavina olevan, onnen ajan muistot\nnäiltä hiljaisilta saloilta hänen mielensä nähtävästi täyttivät. Ja hän\nvirkkoi Vilpulle:\n\n-- Taidatpa jäädäkin tänne pirttiäsi taas pystyyn salvamaan?\n\n-- En ... en nyt...\n\n-- Mielesi palaa vielä Viipuriin, huovien iloiseen elämään?\n\n-- Ei sinnekään, -- teidän venheeseenne nyt pyrin, onko aironpaikkaa\njoutilasta?\n\n-- Mitä, kysyi Lauri hämmästyneenä, hylkäätkö Olavi-herrasi ja koko\nhuovinurasi, Karmalaanko palaat?\n\n-- Enpähän ensi kertaa elämänuraani vaihtane. Karmalaan tulen ja jään.\nEroluvan sain jo Olavi-herralta, vapaa mies olen taas.\n\nJa siinä venheitä vesille viimeisteltäessä kertoi Vilppu jo taas\nkyllästyneensä soturinammattiin, -- perheensä luo, Ennin ja poikansa\nluo, sinne hän halusi jo asettua. Ja olihan siihen hänen päätökseensä\nvielä muitakin syitä, viittaili veitikka Laurille veikeämmin. Siksi\nusein hän oli elämänsä taipaleilla joutunut ristiriitaan esivallan\nedustajain kanssa, että hän varoi siitä vielä kerran tilille\njoutuvansa, jos aina vain siellä näkyvillä pysyisi, -- täällä korven\nlaidassa hänelle kyllä marskin turvakirja riitti. Arpa oli nyt\nheitetty, tahallaan oli hän Olavi-ritarin venheestä pois jäänyt, niin\nkertoi Vilppu taas iloisena ja lisäsi:\n\n-- Nyt seuraan sinua, Lauri, Karmalaan ja sieltä häihisi Savoon. Ja\niloisesti on nämä häät vietettävä kaikista kahnauksista huolimatta, sen\nminä takaan!\n\nLauri hymähti:\n\n-- Kun sinä sen takaat, niin uskoa kai täytyy. Mutta kuinka tahansa,\ntuosta saat airon, terve taas toveriksi salolle! Ja nyt kova soutu\nkotiin päin!\n\n\n\n\nXVII. TUPAANTULIAISET.\n\n\nKellastunut oli lehti ja mustunut maa metsässä, jonka läpi hääjoukko\nsaatteli Lauria ja Anjaa Savilahdelta heidän uudismökilleen Vahvajärven\nrannalle. Koivunlatvat olivat jo melkein alastomat, mutta haavat olivat\nvielä koreimmassa, punaisenruskeassa juhlapuvussaan, kimaltaen\nkirkkaina suontakaiselta rinteeltä tielle. Marjanvarsista oli lehti\nvarissut, mutta punaisina, mehevinä hohtivat karpalot suolla ja\nkypsänpulleat puolukantertut aholla. Syksy oli tullut. Mutta se ei\nollut sumuista, kosteata, masentavaa syksyä; raitis oli ilma\nmetsässäkin, tuores ja terve, sen olivat yökylmät puhdistaneet ja\npohjan vihurit tuulettaneet. Raitis oli myöskin hääjoukon mieli,\niloinen ja kevyt. Enimmäkseen vain nuori väki olikin lähtenyt\nvastanaineita salopirttiin saattamaan, -- matka kun oli vanhemmille\nliian pitkä --, ja leikkiä lyöden se taivalta teki ja kajautti\nlauluillaan kellastunutta saloa. Edellään se ajoi Anjan nimikkolehmää,\nparittain kantoivat saattajat korennoilla morsiustalosta tuotuja\nmyötäjäisiä ja uuden talon tarpeita, mutta itse juhlapari käveli\njoutilaana, kunniaväkenä, joukon keskellä.\n\nKankeathan ne häät olivat olleet Suur-Savon Tarvaisessa. Ei ollut kyllä\nOhto-isäntä säästänyt suuren talon varoja juhlia valmistaessaan: siinä\noli saanut härkä jos lammaskin henkensä heittää, mahtavat lohet oli\npöytiin kannettu ja vankkaa oli ollut kotihalmeen ohrista pantu olut.\nJa paljon oli vieraita juhliin kertynytkin; oli tullut savolaisia\nlaajan pitäjän joka kulmalta, ja miehissä olivat Sysikorven\nhämäläisetkin, syystyöt lopetettuaan, lähteneet johtajasukunsa perijän\naviojuhlille salotaipaleen taa. Mutta vaikka häihin oli tultu\nilman riidan mieltä, niinkuin vaati tapa vanha ja hyvä, ja vaikka\nOhto-isäntäkin oli varonut liikahaarikkaa kallistamasta, niin jäykkää\noli ollut eriheimoisten seurustelu näissä suurissa häissä. Ikävöiden\nolivat senvuoksi sekä vastavihityt että nuori väki molemmista heimoista\nodottaneet sitä hetkeä, jolloin häälahjat oli annettu ja itkuvirret\nveisattu morsiamelle jäähyväisiksi. Silloin päästiin kulkemaan salolle\npäin Laurin uuteen tupaan, -- sillä taipaleella se vasta oli ilo ilolle\ntuntuva, sen he arvasivat.\n\nJa he olivat sen arvanneet oikein. Helpottavalta oli heti syksyiseen\nmetsään tultua kaikista tuntunut; siellä lepoahoilla lyötiin mukana\nkannettavasta tynnyristä tappi auki, ja nyt vasta iltikseen kierteli\nviisvanteinen kippo häärahvaassa. Vasta nyt sai Vilppukin lupauksensa\ntäytetyksi, että näistä häistä oli sittenkin tehtävä iloiset häät. Hän\nkiusaili siellä Heino-toveriansa, joka vaskitetussa kypärässä ja\nhirvennahkaisessa miekkavyössä kulki talonpoikaisen häärahvaan\nseurassa, hän nauratteli nuorta Enniä, joka nyt hänkin ensi kerran\nelämässään iloisena ja onnea säteillen iloisten joukossa ilkamoi, ja\nnuorelle avioväelle hän antoi iloisia neuvojaan, -- Vilppu puhalsi nyt\ntodellakin äänekkään riemun hereille koko tuossa korpea samoilevassa\njoukossa. Murahtaen pysähtyi kontio, joka vaaran rinteellä mustikoita\nmauskutti, tuota melua kuuntelemaan, kuopaisi sitten tyytymättömänä\nmaata ja lonkkasi syvemmäs kankaalle, josta jäkälää jäystävä porolauma\nloikkasi suolle sellaista vinhaa, että kavionkilke tielle asti kajahti.\n\nMutta kun sen hilpeän päivätaipaleen jälkeen saavuttiin Vahvajärven\nrannalle, niin jo vaihdettiinkin leikki työhön ja reippaasti kävi nuori\nväki, niin hyvin Hämeen kuin Savon heimo, käsiksi niihin taikoihin,\njotka uudella tuvalla oli luvattu suorittaa, ennenkuin loppukarkeloihin\nsaatiin käydä. Tupa oli jo Juuritaipaleessa valmis, sen oli Lauri itse\nveistänyt, veistänyt kuin hyväillen sileiksi karkeat petäjät, ja\nkorkealle oli hän nostanut kurkihirren näkymään loitos yli rauhaisan\nlahden. Mutta rannassa oli sauna vielä kattoa ja kiuasta vailla, ja\nometta oli kiireellä kyhättävä asunnoksi ammuvalle Helunalle, joka\nKarmalasta mullikkaa toverikseen odotti ja jolle jo kesällä korkea\nheinäsuova oli järven rantaan koottu. Ja aitta oli tehtävä mäelle,\nmihin ripustaa nuorikon huomenvaatteet ja kuivamaan pingoittaa\nkaadettavain karhujen taljat ja oravakiihtelykset.\n\nTaas rytisi vavahdellen Vahvakorven metsä, kun hirsiksi kaatuivat\nsuuret petäjät, ja niiden kupeilla kalskahtivat veistäjäin kirveet.\nNaiset vetivät miesten apuna hirsiä salvokseen, johon nopeasti kerros\nkerroksen päälle kohosi. Mutta kun pitkät rupeamat siten oli työtä\ntehty, iskettiin illalla kirveet hirsiin kiinni, ja silloin Laurin\nuuden pirtin paksut siltapalkit tömisivät karkeloivien poljennasta, ja\niloinen nauru kajahti pimeälle lahdelle. Silloin viritti myös Juvan\nluiseva Pouta-Paavo, joka hänkin oli lähtenyt vankilatoveriaan uuteen\ntupaan saattamaan ja joka päivän rannassa oli nuorelle ystävälleen\nvenhettä veistänyt, virsivipunsa ja lauloi illan ratoksi niitä\nlaulujaan Ilmarisesta seposta ja Lieto pojasta Lemminkäisestä, joita\nhän kotoisilla Karjalan mailla oli oppinut. Jokena juoksi hänen\nlaulunsa. Ja sitä jatkoi toisaalta Suopellon Sipi, laulaen hän niitä\nvereksempiä lauluja Kurjen Matista ja hänen pirkkalaistensa\nlapinretkistä, joita Hämeen puolella tunnettiin. Mutta toimekkaana\npuuhasi uuden, sähisevän uunin ääressä talon nuori Anja-emäntä,\nvalmistaen talkooväelle illallista niistä metsän makeista antimista,\njoita erämiehet aina aamutuimaansa lehdosta hakivat, ja häntä\nLeena-muori auliisti auttoi ja opasti.\n\nTalkootöitä lopetettiin eräänä iltana Juuritaipaleen pihalla, kun Penin\nääni ärhentävänä kuului viereiseltä kankaalta, -- vieraita se haukkui.\nJuostiin katsomaan: Jokohan sieltä saapuvat Karmalan vanhukset, jotka\neivät olleet häihin jaksaneet tulla, mutta jotka Laurin uuteen tupaan\nolivat luvanneet tuoda hänen kotiperintönsä? -- Ei ollut tulija\nKarmalan väkeä, mutta tuttu kulkija se silti oli. Hän saapui sieltä\npuettuna harmajaan munkinviittaan, joka vyötäreiltä oli nuoranpätkällä\nsidottu. Se oli Klemetti-isä, sydänmaalaisten suosittu ystävä, jonka\nMaunu-piispa muutamia vuosia sitten oli erämaan laitaan jättänyt\nsavolaisten opettajaksi. Hän astui sieltä metsästä nytkin iloisena ja\nystävällisenä häärahvaan keskelle, astui avopäin, virsut jalassa ja\nselässään oli hänellä se pieni pussi, jossa hän kantoi astian pyhää\nöljyä ja toisen pyhää hostiaa, antaakseen sairaille ja kuoleville\nlohdutuksen, missä sellaisia tapasi.\n\n-- Tule taas tervennä joukkoomme, isä, huusivat savolaiset ilostuneina.\nHe tiesivät, että Klemetti-isä tänä kesänä oli käynyt Pyhän Henrikin\nhaudalla Rantamäellä ja samalla Maunu-piispan puheilla Turussa,\ntekemässä tiliä toimestaan, ja he arvasivat hänen niiltä matkoiltaan\nnyt palaavan. Ja Laurikin häntä kädestä puristi, virkkaen:\n\n-- Terve uuteen talooni!\n\nMutta munkki viskasi ohkaisen pussinsa selästään, istahti talkootyöstä\nlepääväin keskelle ja puhui:\n\n-- Tiesin täällä talon löytäväni ja jopa arvasin Anjan ja Laurin siitä\ntapaavani, mutta enpä uskonut ehtiväni hääjuhlain rääpiäisiin. Sen\nparempi, kun kerkesin, minulla on tähän uudistaloon terveisetkin\ntuotavana. Mutta, Anja-emäntä, onko sinulla oluttilkka vielä jäljellä\njanoiselle kulkijalle?\n\n-- Vielä on tilkka häätalon tuomisia...\n\nJuodessaan viskasi hän rohkaisevan sanan nuorelle emännälle ja\npuhutteli leikkisästi Savilahden kassapäitä, -- kaikkien ystävä hän\noli, ja varsinkin nuorten, joiden kehitystä hän oli koettanut lempeällä\nkädellä ohjata. Kiertävä harmaamunkki tiesi ja tunnusti, että puhdas\nuskonnollinen jälki hänen käännytystyöstään tämän salokansan\nkeskuudessa ei ollut suuri. Mutta metsäkyliä kierrellen oli hän\nalituisesti tuon kansan keskessä seurustellut ja siten sen mieliin ja\nkäsitykseen paljon vaikuttanut, -- siten hän oli opettanut sitä\nkunnioittamaan sitä ristin oppia, jonka nimessä hän täällä kuljeskeli.\nHän ei ollut leipäpappi, joka salokyläläisiä sakotteli laiminlyödystä\nkirkonkäynnistä taikka tihuntirästeistä, köyhänä tuli hän köyhään\ntupaan, söi talonpoikain pöydässä eikä hän opetustoimestaan mitään\npalkkaa vaatinut. Siksi kansa häneen luottikin enemmän kuin\nvirkapappiinsa, häntä se mieluummin rippi-isänään käytti ja hänen\nneuvostaan se jo hätänsä hetkellä ristinmerkin teki, vaikka sydämessä\nasuikin vielä pakanallisen viisikannan kuva.\n\n-- Niin, Lauri, piispa muistaa vieläkin tämän Juuritaipaleen, -- puhui\nmunkki, annettuaan Anjalle haarikan takaisin, -- hän se sinulle viestin\nlaittoi!\n\n-- Mitä, piispako? kummasteli Lauri.\n\n-- Niin, piispa kyseli minulta näitä Hämeen ja Savon rintamaiden\nvälejä, ja silloin hänelle mainitsin, että sinä juuri olet uudispirtin\nrakentanut tähän Vahvajärven rannalle, jossa hän kahdesti on yönsä\ntaivasalla viettänyt. Hyvin hän tämän paikan muisti, kertoi itse tänne\naikoneensa majatalon perustaa ja siksi tämä sinun uudispirttisi hänen\nmieltään ilahdutti. Ja ennenkuin Turusta lähdin, antoi hän minulle\ntämän kirjan sinulle, Lauri, tuotavaksi...\n\nMunkki veti poveltaan suuren, sinetillä varustetun pergamentin, jonka\nhän Laurin kouraan pisti. Kummastellen sitä kaikki katsoivat ja\nällistyneenä Lauri kysyi:\n\n-- Mikä kirja se on, isä ... mitä siinä luetaan?\n\n-- Siinä lahjoittaa piispa sinulle kaikki nämä Vahvajärven maat, kun\nsinä vain matkamiehille yösijan majassasi annat...\n\n-- Sepä on sievä huomenlahja, virkahti Suopelto innostuneena.\n\n-- Kiitetty olkoon piispa, lausui Laurikin, vieläkin ihmeissään tästä\nodottamattomasta häälahjasta. Ja Anja kietaisi kiitollisena\nkäsivartensa vanhan oppi-isänsä kaulaan.\n\nMutta munkki kertoi vielä tarkemmin piispan toivovan, että tällaisten\nuudisasutusten kautta Savon ja Hämeen kansojen kireät välit vähitellen\nkorjautuvat ja että liikekin molempain heimojen välillä siten käy\nhelpommaksi ja yleisemmäksi. Ja ainakin tästä nuorukaisjoukosta näytti,\nettä sen toivon ei toki pitäisi olla mahdoton.\n\nIloisella, rohkealla mielellä taas tänä iltana karkeloihin käytiin. Jo\nolikin viimeinen karkelo-ilta. Kovalla työllä ja kiireellä oli\ntalkooväki nyt lauantai-iltaan saanut Laurin uudistaloon tarpeelliset\nulkorakennukset pystyyn; Heluna oli omettaansa viety, Anja sai ripustaa\nhäälahjansa ja kotitalonsa tuomiset uuteen aittaansa, ja ensi löyly\nlyötiin talkooväelle tänä iltana Laurin uudessa saunassa. Huomenna,\nsunnuntaina, piti häärahvaan lähteä palaamaan Juuritaipaleen\nuudistalosta, toisten itään, Saimaan puolelle, toisten länteen,\nPäijänteen rannoille. Viimeiset iltakisat nyt kylvyn jälkeen pidettiin\nvalkoseinäisessä tuvassa leikkiä lyöden ja iloiten.\n\nMutta toisten iloihin ei tänä iltana Tuiran Vilppu ottanutkaan osaa.\nHän istui ääneti nurkassa tarkastellen Laurin rihmasia, lämsiä ja\nvasamakasaa, -- ne oli pyyntimies ensiksi uuden pirttinsä seinälle\nripustanut. Ihmetellen katseli Lauri tätä iloisen toverinsa outoa\nalakuloisuutta ja kysyi:\n\n-- Mitä mietit, Vilppu, kadutko jo kauppojasi, kun Viipurin ilot\nheitit?\n\n-- Katselen kateella tätä sinun uudistaloasi. Tällainen onnenpesähän se\noli jo minullakin Kihoskosken rannalla ... mutta ei ole enää.\n\nPerheensä luo päästyään oli Vilppu yhä varmistunut päätöksessään jäädä\npysyväisesti kotikulmalleen halmeenraatajaksi ja pyyntimieheksi. Mutta\nKarmalaa hän ei oikein kodikseen tuntenut, häntä painosti siellä\nsamalla tavalla kuin Lauria ja niinkuin tämä olisi hänkin tahtonut taas\nsalolle elämänsä perustaa. Siksi hän oli nyt alakuloiseksi käynyt,\nnähdessään näinä päivinä Laurin kotoista onnea uudessa uudistalossa.\nSen Lauri hyvin oivalsi ja virkkoi:\n\n-- Mutta nostetaanpa sinunkin tupasi pystyyn taas Kihoskosken rannalle!\nParemmin siellä nyt uskallat asua, kun raja on käyty; eikähän tästä\nmeiltä ole sinne kuin päivän astunta saloa, -- ihan naapureiksihan me\njouduttaisiin!\n\n-- Kun sen taas jaksaisi pystyyn saada, huoahti Vilppu, -- sinne\nmieleni tekisi. Mutta tuomet vesovat jo siellä vanhan kiukaani\nsijoilla.\n\nJo oli karkeloväkikin kertynyt tätä keskustelua kuuntelemaan, ja sille\nnyt Lauri kehoittaen huudahti:\n\n-- Toimitetaanko talkoot Kihoskosken rannallekin, rakennetaanko\nVilpulle tupa sen poltetun tilalle, yhdessä molempain heimojen\nvoimalla!\n\n-- Mukaan tullaan, tuuma on hyvä!\n\nAuliina innostuivat kaikki sitä hanketta avustamaan. Ja sillä hetkellä\nse päätettiin, että ensi kevännä, kun kalajärville lähdetään,\npysähdytään päiväksi pariksi Veneheittoon ja silloin rakennetaan\nmiesvoimalla Vilpulle uusi tupa Kihoskosken äyräille, ja entistään\nehompi. Kättä lyötiin päälle. Eikä ollut enää Vilppukaan kisoista\nsyrjässä, ja iltakauden pälyi ilon kyynel Enninkin suruista sulaneessa\nsilmässä. --\n\nKaipaavana valmistautui seuraavana päivänä tuo puolen viikkoa yhdessä\nviettänyt hääjoukko toisilleen jäähyväisiä sanomaan. Oli kirkas,\nlämmin, päivänpaisteinen sunnuntain aamupäivä, lauhkea \"kesäinen\"\nsyksypäivä, ja hääjoukko oli ryhmittynyt sen sulosta nauttien\nistumaan siihen Vahvajärven kauniille nurmikentälle, joka ensimmäisenä\nolikin houkutellut Laurin tähän uudistaloa ajattelemaan ja johon\nkeltarantaiset selät tyyninä siintivät. Siinä kuunneltiin vielä\nPouta-Paavon soittoa, -- hän oli näet ottanut kanteleen mukaansa näihin\ntupaantuliaisiin ja näppäili nyt hiljaa sen kieliä päiväpaisteisella\nrinteellä.\n\nMutta siinä kanneltaan sormiessaan innostui soittaja vähitellen itse\nomasta soitostaan. Hän rupesi pehmeillä sävelillään manaamaan esiin\nVahvajärven hyvät haltijat tätä uudistaloa suojelemaan. Ja soittonsa\nsäestämänä herahti hän laulamaankin, kutsuen lehdonhaltijat vaalimaan\npientä perhettä erämaan kätkössä. Hän toivotti sille\n\n    Lehot laajat leipämaiksi,\n    ahonvieret vehnämaiksi\n    kukkamaiksi kummunvieret;\n    salon hiekat hernemaiksi,\n    salon mullat maltahiksi...\n\nMutta hänen kanteleensa kajahti myöskin erämaan yksinäistä ikävää, sen\nkorven raskasta kohinaa autioina iltoina, jolloin eläjän mieli siellä\n\n    On kuin laaka lammin ranta,\n    kuin pimeä pilven ranta,\n    kuin on alli aallokossa\n    uiessa vilua vettä...\n\nSyvään, surunvoittoiseen erämaantunnelmaan vaipuneena kuunteli\nrinteellä istuva hääjoukko tätä Paavon sydämestä lähtevää laulua ja\ntunsi kaksinkerroin erohetkensä ikävän, ikävän jättää nuori pari yksin\ntänne korven kätköön. Ja sydämestään yhtyi se laulajan toivotuksiin,\nkun tämä lopuksi taas erämaan luontoa lauhkeaksi kehoitti uuden tuvan\neläjille ja metsään päin kääntyen manasi:\n\n    Lepy lehto, kostu korpi,\n    lempeä salo sininen!\n    Anna rauha rahvahalle\n    salon pirtille sovinto...!\n\nSe oli korven kansan korkeinta jumalanpalvelusta, herkemmin se soitto\nja laulu salon lasten sydämiä liikutti kuin kauneinkaan kuorivirsi tai\nmahtavin messu kirkossa. Sen tuo kansa nyt täyteläästi tunsi;\nkylmimmänkin kuoren alta löytyi nyt sydän, peitetyinkin tunne\npurkausi nyt ilmi ja kyynele kimalteli tänä sunnuntaiaamuna monen\ntakamaataistelijan silmässä. Sen hartauden oivalsi myöskin\nmunkkivanhus, joka avopäin istui hääjoukon keskessä kuunnellen, kuinka\nvanha laulaja pakanallisia haltijoita uuden talon suojelijoiksi manasi.\nHän oli jo tottunut alistumaan tähän salon kansan piintyneeseen tapaan,\nettä se hänen Jumalansa rinnalla yhä vanhoja haltijoitaan palveli, eikä\nhän voinut eikä tahtonut nytkään häiritä sen syvää, kaunista hartautta,\n-- se oli hänestä jumalanpalvelusta sekin!\n\nLaurin vieressä rinteellä istui Pouta-Paavon soittoa kuunnellen hänen\norpanansa, Heino, ja tämänkin huijaripojan mielen nuo korven säveleet\nvälittömästi ja syvästi vaikuttivat. Heti talkootaloon tultuaan oli hän\nriisunut pois sotilastakkinsa ja nostanut kypäränsä naulaan, johon hän\nleveän miekkavyönsäkin oli ripustanut; kirveeseen oli tarttunut hänkin,\nliehuen puolen viikkoa toisten rinnalla veistotöissä. Silloin jo oli\nhänen mielessään toisinaan herännyt kaipuu takaisin kotoiselle salolle,\njota hän kirjavan maailmantaipaleensa varrella harvoin oli joutanut\nmuistelemaankaan. Mutta kun hän nyt Laurin uudistalon pihalla kuunteli\nkotikanteleen hillitysti helähtäviä, surumielisiä säveliä, kasvoi se\nkaiho hänessä ylivoimaiseksi. Ja sen tunnelman vallassa kääntyi hän,\nkun Paavo oli lopettanut laulunsa, Laurin puoleen ja virkkoi, koettaen\ntehdä äänensä leikkisäksi:\n\n-- Sinä olet, nyt, Lauri tämän järven isäntä, mitähän jos minullekin\nsen jostakin lahdenpohjasta mökinpaikan antaisit.\n\n-- Sinulleko...? -- Lauri katsoi pitkään orpanaansa, jonka muuten\nhiukan jo herrastavassa ja ylimielisessä käytöksessä hän oli\nhuomannut joitakin epävarmuuden merkkejä. Heino oli ensiksi, kun\nSavilahdella tavattiin, kehahtaen hänelle kertonut, kuinka suuria\ntulevaisuudentoiveita hänellä oli sillä uudella uralla, johon sattuma\nniin äkkiä oli hänet lukutieltään nykäissyt. Kaarlo Knuutinpojan\nsuosioon hän oli jo vajaassa vuodessa päässyt saman verran kuin ennen\nMaunu-piispan, olipa hän jo viime kesänä väliaikaisesti toiminut\nlinnanvoutinakin. Hän oli hyvissä väleissä ja suosittu vieras\nDegen-ukon perheessä, jonka vanhempaa tytärtä -- jalosukuista neitosta\nsiis -- hän uhkasi kosia, -- sitä tietä oli hän aikonut yhä ylemmille\nvirka-asteille kiivetä... Tosissaanko Heino nyt miettisi jättää nuo\nkorkeat tulevaisuudentuumansa ja palata kaukaiselle salolle\nuudisasukkaaksi, -- ei, pilaa hän puhuu, niin päätteli Lauri ja jatkoi:\n\n-- Taitavat toki asemiesten pidot ja linnanneitosten kisat Viipurissa\nsinulle makeammilta maistua kuin halmeenraadanta tai pyyntimiehen\nretket, -- niitähän et kestänyt ennen nuorempanakaan.\n\nHeino ei heti vastannut; oudot ristiriidat hänen mielessään\nristeilivät. Hän katseli tuota rinteellä hartaassa tunnelmassa lepäävää\nnuorukaisjoukkoa, ja hänestä tuntui, että onnellisempina nämä nuoret\nnauttivat noista kotoisista iloistaan kuin kiiltopukuiset linnanritarit\nja neitoset juhlajuomingeistaan ja palkattujen leikarien soitosta. Se\ntunne oli hänessä tällä hetkellä voimakas ja syvä, ja vakavin katsein\nvastasi hän Laurille:\n\n-- En tiedä, salo tuntuu vetävän minuakin puoleensa. Ihmettelin ensiksi\nVilppua, kun hän kypäränsä hylkäsi, nyt en ihmettele enää, -- ei ole\nhauskaa olla aina muitten käskettävänäkään.\n\n-- Vai vetävät sinuakin lapsuutesi maat... Kyllähän täällä lahtia\nlöytyy sinullekin, jos tahdot kotisaloon palata, mutta muistapas: kovaa\non korvessa raataa...\n\nHeino ei enää vastannut. Hän kummasteli itseäänkin: oliko metsän rauha\nja kellastunut syksyluonto hänet lumonnut, vai loihtiko hänet\nPouta-Paavon äskeinen laulu...?\n\nHän katseli, kuinka Peni ahon rinnassa tuvan kupeella surunvoittoisesti\nulisi, pää pilviä kohti nostettuna. Mutta yhtäkkiä Peni siitä pystyyn\nkarahti ja karkasi ärhentävästi haukkuen metsätielle päin, ilmeisesti\nvainuten uuden kulkijan. Pihanurmella istunut häärahvas nousi ylös ja\nsiirtyi tuvan taa metsän rintaan katsomaan, ketä sieltä kulki. Jo\nkajahti tervehtivänä Laurin ääni, -- tuttuja olivat tulijat, Karmalan\nväki sieltä vihdoinkin saapui. Isä-Tuomas asteli siinä edellä,\nmullikkaa nuorasta vetäen, ja poika-Tuomas käveli mullikan perässä,\nsitä vitsalla hosuen; molemmilla oli selässään korkeat jymykontit\ntäynnä työkaluja ja talontarpeita, jotka heidät vielä entistä\nkumarammiksi painoivat. Innottomin kasvoin he pysähtyivät uuden tuvan\neteen taakat selässään, -- juuri sellaisina Heino isänsä ja veljensä\nlapsuutensa ajoilta asti muisti. Mutta viimeisenä jonossa ja jalkojaan\nväsyneesti laahaten saapui sieltä Heinon äiti, kalpeana ja kylmänä\nniinkuin ainakin. Kontti oli hänelle ilmeisesti liian raskas. Mutta\nhänen silmänsä pälyivät ympärilleen, kun hän pihalle astui, ikäänkuin\nhakien jotakin. Ja kun ne vihdoin Heinoon sattuivat, silloin nuo\nkatseet jäykistyivät ja kävivät ankariksi.\n\n-- Sinäkin tulit, äiti, vaikka heikoilta voimasi näyttävät, virkahti\nHeino, nyt ensi kerran pitkien vuosien takaa emoaan tervehtien.\n\n-- Sinua juuri tapaamaan tulin, vastasi Marketta. Melkein viluinen oli\nhänen tervehdyksensä, mutta noissa levottomissa katseissa näytti\nsittenkin piilevän jotain syvää polttoa.\n\n-- Arvasit minun Laurin häihin tulleen, äiti?\n\n-- Arvasin ja tiesin, tiesin, että minua täällä tarvitset. Aiotko\nKarmalaan?\n\n-- En ole aikonut, äiti...\n\nOmituinen oli se yhtyminen. Äiti, hento nainen, pysyi kylmänä ja\njäykkänä, poika sitävastoin, soturi ja maailmankiertäjä, suli pehmeäksi\nkuin vaha. Heino tunnusti nyt, että juuri äitiään tapaamaan hän oli\nnäihin häihin lähtenytkin, mutta syliinsä ei häntä emo sulkenut, ei\nkotiinsa käymään kutsunut. Jonkunlainen arka, kankea mieliala laskeusi\nsiitä äsken niin herkkämieliseen hääjoukkoon, ja melkein kiirehtien\nkaikki nyt kävivät viimeistä juhla-ateriaa syömään uudistuvassa,\njoutuakseen sitten taipaleelle. Vielä oli siinä nuori väki aikonut\nkaikkein viimeiset karkelot lyödä ennen eroaan, mutta niistä ei nyt\ntullut mitään. Ääneti istuttiin, kuiskaillen harva sana vaihdettiin, --\nviimeksi tulleiden ylen vakava, raskas mieli oli ilon karkoittanut.\n\nMutta äkkiä siirtyi pirtin perältä kumara isä-Tuomas ovelle, Heinon\nviereen. Hänellä näkyi olevan hyljätylle pojalleen jotain sanottavana,\njoka hänen mieltään painoi.\n\nOudostellen sitä katselivat sysikorpelaiset, jotka tunsivat Tuomaan\nheltymättömän mielen, ja vaikeaa näkyi vanhan miehen olevankin saada\nsanotuksi sitä, mikä hänen kielellään kammelsi. Vihdoin kuului hän\nkuiskaavan:\n\n-- Kuulin sinun äidillesi sanovan, että et ole aikonut Karmalassa\nkäydä.\n\nIsän äänessä oli nyt outo, katuva, melkein anteeksipyytävä sävy, joka\nHeinon mielestä heti sulatti kaikki vanhat kaunat, ja hän vastasi:\n\n-- Enhän ole tuota varmasti päättänyt...\n\n-- Muistan minäkin ne Vesilahden käräjät, mielessäni olen jo ne\nsilloiset sanani peruuttanut, -- kiivas olin silloin, nyt olen vanha.\nTullet kotitaloon, Heino, mahdut sinne Tuomaan rinnalle. Taikka jos\ntahtonet oman pirtin perustaa, kuten Lauri, niin on Karmalassa maita\njakaakin...\n\nSiihen heidän ympärilleen oli jo kertynyt kotikulman miehiä, jotka\noikein läheltä tahtoivat kuulla, oliko Karmalan karhu todellakin\npehmennyt, ja Lauri nyökkäsi heille iloisesti päätään, että näettehän\nsen... Mutta Heinon ohimoissa kohisivat veret kuumina, hänen äskeinen\nmielialansa sai hänet taas ehyeltään valtoihinsa, ja sulalla äänellä\nhän nyt isälleen puhui:\n\n-- Kaipuuta tunnen todellakin kotoisille mailleni, äsken vielä mieleni\nsuri sitä, ettet sinä, isä, minua kotiin tahdo. Ehkäpä kääntyykin tästä\nnyt tieni Sysikorpeen päin...\n\nTämän puheen aikana oli Karmalan sairaalloinen emäntäkin pirtin perältä\novensuuhun astunut. Kaikki tiesivät, kuinka haikeasti hän oli kotoa\npaennutta nuorimpaansa ikävöinyt, ja he iloitsivat nyt siitä riemusta,\njonka isän ja pojan sovinto mahtoi hänen mieleensä tuoda. Mutta sitä\nsuurempi oli hääjoukon hämmästys, kun Marketta nyt aukinaisen oviaukon\nkynnykselle asettui ja miltei vihaisesti kähisevällä äänellä virkkoi:\n\n-- Ei tule mitään siitä sopimuksesta, Heino ei palaa Karmalaan!\n\nSanattomaksi vaikeni isä, ja miltei tyhmistyneenä kysyi Heino:\n\n-- Äiti, etkö sallisi minun syntymäkotiini palata, sinun luoksesi...?\n\n-- En, vastasi äiti kiihkeästi, -- siitä ei sinulle onnea kasvaisi,\nsinun tiesi on pantu toisia uria kulkemaan. Vai siksikö sinua viikon\npienenä vihkivedessä pesin, siksikö tuskalla olen askeleitasi\nmaailmalla vaalinut, että sinä pehmeänä tieltäsi pyortäisit. Tuon jo\nsisässäni tunsin, juuri senvuoksi tänne tarvoin sinua varoittamaan,\nvaikka voimani vaivoin kestivät perille asti. Heino, vyötä vyöllesi\nmiekka, jonka pois olet riisunut, ja palaa sinne, mistä olet tullut!\n\nAivan säikähtyneinä jähmettyivät nyt häävieraat tuota muuten\nharvapuheisen emännän outoa puhetta kuuntelemaan, -- hän olikin, tuo\nlaiha, vanhahko nainen, melkein kaamean näköinen, seisoessaan siinä\nvapisevana, mutta uhkaavan näköisenä uuden pirtin kynnyksellä. Hänen\nsilmänsä, joita kiersivät mustat renkaat, paloivat kuumaa tulta, jota\nei katsoa kestänyt. Melkein säikähtyneenä nyt Heinokin, äitiään\nrauhoitellen, hänen viereensä astui ja virkkoi:\n\n-- Miksi kiivastut äiti, mitä tarkoitat?\n\nMutta kalpea nainen ei häntä enää katsonutkaan, hänen hiilostavat\nsilmänsä tähtäsivät ulos syksyiseen luontoon ja matalaksi painui nyt\näsken riehuva ääni, kun hän outoa puhettaan jatkoi:\n\n-- Tuskalla sinut synnytin ja henkeni hädässä olen retkilläsi\npuolestasi taistellut, ettet poikkeaisi siltä radalta, jonka sinulle ja\nsinun suvullesi olen valinnut. Etkö näe noita tappelevia joukkoja,\njoita erottaa ääretön erämaa, -- ken kerran on toiseen joukkoon käynyt,\nhän ei enää saa toiseen palata. Toisen tie käy poljettuja polkuja\npitkin, ylhäällä päivänpaisteessa. Rosoinen ja kivikko on toisen tie,\nnälkää, kylmää ja kyyneleitä on sen raskaan raadannan varrella. Tätä on\nmeidän talonpoikain kuljettava, mutta tuo paisteinen rinne, herrojen\nkuja, -- etkö ymmärrä siellä pysyä, sinä ja sukusi! Mitä välität meidän\nmatalain iloista, mitäpä meidän voimattomain vihoista, -- ota miekkasi\nja mene...!\n\nKimeäksi oli kiihoittunut heikon naisen ääni, se oli lopuksi kirmaisten\nkiljahdellut, ja nyt se yhtäkkiä katkesi niinkuin liiaksi pingoitettu\nkanteleen kieli, joka tuokion vielä valittaa, ennenkuin vaikenee. Vielä\nvärähtivät Marketta-emännän verettömät huulet, kun hän kaatui kokoon\nkynnyksen eteen pihalle, jossa suonenvedon vavahdukset hänen jäseniään\nnykkivät.\n\nSäikähtyneet häävieraat olivat loitommas vetäytyneet, ja siellä he nyt\nristivät silmiään, sillaikaa kun Heino ja Klemetti-isä kävivät\npyörtynyttä auttamaan. Ja kammoksuen he ikäänkuin taikoja luotaan\nhosuivat ja toisilleen kuiskailivat:\n\n-- Loveen lankesi taas Karmalan emäntä!\n\n-- Vitsahousun valtoihin vaipui! Se kuuluu loveen langenneen usein\nkotonaankin Mustanahon karsikossa.\n\n-- Siellähän se on oppinut nuo oudot taikansa, joista hän nytkin puhui,\nhäijyjen henkien avulla!\n\n-- Auta Jeesus ja Maaria...!\n\nMutta hölmistynyttä hääjoukkoa rauhoittaen virkkoi vanha harmaaveli,\nnostaen kaatuneen emännän kynnyksen edestä:\n\n-- Hän on sairas, rukoilkaamme hänen sielunsa puolesta!\n\nJa ääneensä latinaista rukousta sanellen kantoi hän tuon hennon naisen\nkuin lapsen käsivarsillaan mäelle Anjan uuteen aittaan, jonka lattialle\nEnni nahkaisista vuoteen laittoi, ja sinne jäi munkki yksin potilaan\nääreen polvistumaan.\n\nEi tullut hääjoukolle lähtöä uudistalosta vielä sinä sunnuntaina. Päivä\noli siinä hälinässä jo iltapuolelle kulunut, eivätkä hämäläiset voineet\nsairasta emäntää salolle jättää. Pelon valtaamina supattelivat nyt\nvieraat hiljaa pirtissä ja pihalla, kertoen toisilleen sekä Karmalan\nemännän että muiden ihmeellisistä loveenlankeemisista, kertoivat\njuttuja ukoista ja akoista, jotka olivat itsensä herjalle heittäneet ja\nkaukaisia asioita ennustelleet, sotia ja ruttoja, -- juttuja toistaan\nkamalampia. Niillä he herkät mielensä vieläkin aremmiksi säikyttivät,\nniin että veret kasvoilta pakenivat.\n\nIllan suussa palasi harmaavaippainen munkki aitasta häärahvaan luo\nkertomaan, että Marketta-emännän taudinkohtaus oli ohi, hän oli jo\ntuntoihinsa herännyt, rukouksiinsa heittäytynyt ja pyhää ehtoollista\npyytänyt. Hän on hurskas nainen, herja henki ei hänen suunsa kautta\npuhunut, vaan Pyhä Neitsyt, jota hän ikänsä on palvellut. Niin vakuutti\nmunkki ja kehoitti häärahvasta hiljaa makuulleen käymään.\n\nMutta Heinon silmää uni karttoi. Isä Klemetin jäljessä käveli hän nyt\naittaan sairaan äitinsä luo. Hän olisi tahtonut tarkemmin kysyä, mitä\näiti, jonka pohjattoman hellyyden poikaansa kohtaan hän tunsi, oikein\noli noilla oudoilla sanoillaan tarkoittanut.\n\n-- Äiti, mitä olet hiljaisissa mielikuvissasi minusta nähnyt? kysyi hän\nkuiskaten vuoteen ääreen astuttuaan.\n\n-- Älä kysele, kielteli Klemetti-isä, -- äidilläsi on jo rauha.\n\nTyyni ja nöyrä niinkuin ennen vanhaan olikin nyt Marketan katse, ja\nkädet olivat hänellä kuin rukouksessa rinnalla. Hän näytti siinä vain\nhartaasti kuuntelevan, kuinka munkki hänen viereensä polvistuneena luki\nrukouksen toisensa perästä ja sitä tehdessään hiljaa kalisti\nrukousnauhaansa. Mutta raskaasti kohoili jo riutunut rinta, ja se\nrauha, joka hänen kasvoilleen oli laskeutunut, näytti niitä jo\njäykistävän. Pilveen laskevan auringon rusko loi läntiselle\ntaivaanrannalle vain kapean, hohtavan viivan, ja sitä kohden oli\nsairaan sammuva katse aitan oviaukon läpi kiintynyt Ja sinne se\nvähitellen ikäänkuin hämärtyi, raukeni ja sammui. Vihkiöljyllään\nvoiteli munkki kuolevan kasvot, ja kun hän sen oli tehnyt ja vuoteen\näärestä siirtyi, silloin Heino näki, että siinä nahkasilla makasikin\nhänen äitinsä jo vainajana, -- Heino oli häneltä vielä ikäänkuin\nodottanut kysymykseensä vastausta! Mutta munkki painoi vainajan\npitkäripsiset luomet syviin kuoppiinsa sammuneille silmille, teki\nristinmerkin otsalle ja rinnalle, tarttui Heinon käteen ja talutti\nhänet, aitanoven suljettuaan, mäeltä alas pirttiin, elävien joukkoon.\n\nAamun ensi valkeamalla hankkiutui vihdoinkin Laurin tuvalla kauan\nvieraillut häärahvas lähtemään Juuritaipaleesta, jossa kalma\nkäynnillään lopulta oli katkaissut pitkän ilonpidon. Vakavana ja\npaljain päin seisoi se keltaisen vesakon laidassa katsellen, kuinka\nmännikkömäeltä vainajan ruumista alas kannettiin, kuinka se nostettiin\nvitsaksista kiireellä kyhätyille paareille ja siihen valkealla\npalttinalla peitettiin. Kotikirkolle, siunattuun maahan, oli näet\nKarmalan emäntä haudattavaksi vietävä, ja paareja kantamaan kävivät nyt\nnuo vakaiset Tuomaat, isä ja poika, -- heidän osansa oli aina kuormia\nkantaa, missä vain kulkivatkin. Mutta saattueen etupäähän asettui\nkulkemaan avopäinen munkki, joka ristiä korkealla kädessään kantoi, --\nhän palasi nyt Sysikorpeen vainajaa hautaan saattamaan.\n\nPirtin kulmalla lausuivat jäljellejäävät näin hautasaattueena\npoistuvalle hämäläisjoukolle jäähyväisensä. Siinä seisoi nyt Heinokin\npeitettyjä paareja katsellen, ja tuokion kimalteli kostea pisara hänen\nsilmäkulmassaan. Mutta tuokion vain. Isänsä käsiäkään hän ei nyt\njäähyväisiksi puristanut, ne olivat paareissa kiinni, kylmästi he vain\ntoisilleen päätään nyökkäsivät, ikäänkuin molemmat ymmärtäen, että ne\neiliset puheet olivat olleet vain hetken mielialan puheita. Ja kun\nsurusaatto oli länteen päin varjoisalle notkotielle painunut, silloin\njuoksi Heino kiireellä tupaan ja sitaisi taas leveän miekkavyönsä\nuumenilleen ja nosti vaskitetun kypärän päähänsä.\n\nVarreltaan ylväänä ja kannussaappaitaan kilautellen astui Heino siten\ntaas Kaarlo Knuutinpojan asemiehenä pihalle ja kävi reippaasti\nkasvinveljelleen jäähyväisiä sanomaan.\n\n-- Et tainnut tosissasi ajatellakaan sitä pirtinpaikkaa näiden järvien\nlahdilta, virkkoi hänelle Lauri hiukan pisteliäästi.\n\n-- Leikkiä laskin, eihän olisi minusta tänne myyrästäjäksi. -- Niin\nHeino nyt orpanalleen vastasi. Eilen se hänelle ei ollut leikkiä ollut.\nMutta se eilinen metsän lumous ja kotikorven ikävä, jonka kanteleen\nsäveleet hänessä olivat melkein ylivoimaiseksi virittäneet, oli nyt\nkatkennut, katkennut samana hetkenä, jona äiti velhopuheensa lopettaen\npihalle kaatui, ja nyt aamunraikkaassa valaistuksessa hänestä koko tuo\neilinen mieliala näytti miltei naurettavalta. Miksi jäisi hän tänne\nsalolle talonpoikain pikkuhuoliin uppoamaan, toisaallahan oli hänen\nmaailmansa, ja sen houkutukset häntä taas kutsuvat! Ja hän lisäsi\nLaurille:\n\n-- Pois kuoli äitikin, jonka vuoksi tänne ikävöin, taitaa olla minulle\ntarpeeksi pirtinpaikkaa Viipurin linnassa!\n\n-- Sinne siis menet ja jäät?\n\n-- Sinne. Muokkaa sinä täällä korven rantaa, minä muokkaan siellä\nmaailman rantaa, johon kerta olen viskattu.\n\n-- Äitisi neuvoako tottelet? kysäisi vielä Lauri, siihen eiliseen\nennustukseen viitaten.\n\n-- Houreissaanhan puhui muoriparka, -- vastasi Heino vähän punastuen --\nsairashan tuo oli jo tullessaankin. Mutta siellä kaukana on nyt\nkuitenkin minun kaskeni, -- ja kasurini on tässä!\n\nHän heilautti hyvästiksi kepeästi miekkansa huotraa ja harppasi samalla\nkankaalle, jonne savolaisten joukko jo edeltä oli astunut ja jossa se\njuuri hupeni louhisen harjun taa.\n\nTuokion seisoi Lauri vielä pirttinsä kulmalla kuunnellen viimeisten\nvieraittensa askeleiden kopajavan kankaalla ja häviävän sammaleiseen\nnotkoon. Sitten astui hän tupaan, jossa Anja vieraiden jäljiltä\nasetteli uuden kotinsa harvoja tavaroita paikoilleen. Pöydän luo oli\npysähtynyt nuori emäntä, -- siihen oli Juvan Poutaselta jäänyt kantele,\njolla hän eilen oli koko hääjoukon mieleen niin syvän korven tunnon\nsoittanut, ja sitä nyt Anja katseli.\n\n-- Unehtuikohan kantele ukolta, virkahti Anja Laurille, kun tämä tupaan\nastui, -- pitäisiköhän se vielä hänelle jäljestä juoksuttaa?\n\n-- Taisipa hän tahallaan sen jättää meille kotoiseksi soitoksi, vastasi\nLauri mietteissään.\n\nJa Anja antoi sen jäädä siihen pöydän kulmalle. Hän näppäili hiljaa sen\nkieliä, kosketteli niitä ikäänkuin arasti kerran ja toisen, tavoitellen\nsitä surumielistä, humajavaa, valittavaa, mutta samalla lohduttavaa\nsäveltä, jota Pouta-Paavo eilen soitteli, uudelleen ja uudelleen\ntoistaen samaa lyhyttä säejaksoa, samaa surua ja samaa lohdutusta. Ja\nsitä näppäillessään hyräili hän itsekseen:\n\n    Lepy lehto, kostu korpi...\n    anna rauha rahvahalle,\n    salon pirtille sovinto.\n\nMutta Lauri laski silloin pehmoisesti kämmenensä kanteleen kielille,\ntarttui Anjan käteen ja virkkoi:\n\n-- Nyt työhön, arki on alkanut. Soiton me säästämme tänne pirttiimme,\nsen pyhäiseksi iloksi.\n\n-- Niinpä kyllä, tuossa kirveesi, minä otan kassaran!\n\nJa he kävelivät rinnakkain ahon laitaan, kaatamaan sinne syksyn\nruskeankeltaista vesakkoa uudistalonsa ensimmäiseksi kaskeksi, ensi\nkevännä sen siinä viertääkseen ja raivatakseen siitä ensimmäisen\nviljelyksen Vahvajärven rannalle.\n\n\n\n\nXVIII. TERVE, KUNINGAS!\n\n\nViipurin linnassa pidettiin huhtikuun loppupäivänä 1448\nmaakuntakäräjät, joissa taas kerran sovitettiin ja ratkaistiin Hämeen\nja Savon väestön välisiä riitoja erämaista ja uudelleen vahvistettiin\nnoiden Sisä-Suomen molempain heimojen takamaiden rajat. Sen vuoksi\nliikuskeli nyt Torkkelin vanhassa linnassa lukuisasti talonpoikia sekä\nHämeen että Savon puolelta, sitä varten oli sinne aatelisia ja\nrälssimiehiä joukoittain saapunut vierailemaan Kaarlo Knuutinpojan\niloisessa hovissa, sitä varten piti linnan uuteen loistoon somistetussa\nasesalissa nyt kaksitoistamiehinen lautakunta, johon kuului puoleksi\ntalonpoikia, puoleksi rälssimiehiä, juhlallista istuntoaan suuren\ntammipöydän ympärillä, muun rahvaan sitä seinänvierustoilta\nkuunnellessa.\n\nPöydän päässä istui Kaarlo-marski itse puheenjohtajana ja ratkaisi,\nmolemminpuoliset väitteet kuunneltuaan, lautakunnan avulla kaikki\nyksityiskohdat varmasti ja selvästi. Jo olikin tuo pitkä rajakirja\nkohta kohdaltaan tarkastettu, ja marski kysyi nyt juhlallisesti\nkokoontuneelta rahvaalta:\n\n-- Onko kaikilla nyt tieto siitä, miten tämän rajan tulee kulkea?\n\n-- On, vastasi yksiäänisesti koko huoneentäyteinen väkeä.\n\n-- Esittäköön valituksensa nyt vielä se, kenellä valittamista on,\nsittemmin se on myöhää.\n\nEi kuulunut ääntäkään suuressa huoneessa. Ja marski kääntyi nyt hänen\nkirjurinaan toimivan linnan alavoudin puoleen, virkahtaen:\n\n-- Henrikki Tuomaanpoika, lue vielä kertaan rahvaalle tämä rajakirja,\nnyt siihen ei enää saa jäädä mitään epäselvää eikä hataraa.\n\nHataraksi oli näet monin paikoin vielä jäänyt sen edellisen\nrajankäynnin tulos, jota Olavi Niilonpoika Tavast oli johtanut, se oli\nnyt lähes kuuden vuoden perästä ollut parsittava ja korjattava. Jo\ntuolta kesäiseltä rajankäyntiretkeltä olivat sekä savolaiset että\nhämäläiset tyytymättöminä palanneet, ja kun sitten maakäräjät oli\npidetty Hollolassa rajakirjan vahvistamista varten, väittivät molempain\nheimojen edustajat käytyä rajaa vääräksi, -- se ei ollut tarkka, eikä\nsitä kesäretkellä tarkaksi saakaan, sanoivat he. Ja käytäntö oli pian\ntodistanut, että näissä väitteissä oli perää. Jo ensimmäisinä kesinä,\nkun molemmilta puolin oli sulassa sovinnossa uudella vauhdilla\ntakamaille pyyntiin riennetty, oli heti riitoja syntynyt pyyntimiesten\nvälillä. Ja niiden kesken, jotka nyt asettuivat vakinaisiksi\nuudisasukkaiksi takamaille, kesti noita riitoja ja rettelöitä,\nsuuttumusta ja katkeruutta, alituiseen. Kumman olivat apajat ja\nkaskirinteet selillä ja saloilla, joissa pyykkipatsaita oli harvassa?\nSiitä tingattiin, ja itse patsaista väitti milloin hämäläinen, että se\noli tuotu hänen oravimailleen, milloin taas savolainen, että se häneltä\nvei kalaisen kosken. Koetettiinhan siinä sovitellakin, mutta jo syntyi\neräänä syksynä muutamassa riitasalmessa verinen kahakka, -- vanhoihin\ntappelutemppuihin oli siten ollut lopulta turvauduttava, suru ja\nsydäntyminen oli suuri molemmin puolin.\n\nMutta silloin oli hiihtänyt miehiä sekä Sysikorvesta että Savilahdesta\nVahvajärvelle, Laurin uudispirtille, huolestuneina neuvottelemaan,\nmiten tuo tuho olisi korjattava. Auliisti oli Lauri katkaissut talviset\nloukkuretkensä ja hirvenajonsa ja ruvennut riiteleväin heimojen\nsovintomieheksi. Hän oli parin erämiehen seuraamana taas käynyt Kaarlo\nKnuutinpojan pakinoilla, joka oli määrännyt uuden rajantarkastuksen\ntalvella, suksikelillä, tapahtuvaksi. Ja kuusi Pohjanmaan miestä oli\nsen johdosta uudelleen hiihtänyt tuon pitkän korpitaipaleen ja\noikaissut ja tarkemmaksi määrännyt rajan. Tämän rajantarkastuksen\ntulokset ne olivat nyt vahvistettavina niillä maakuntakäräjillä, jotka\nmarski huhtikuun lopulle 1448 oli kutsunut kokoon Viipuriin ja joita\nlinnan asesalissa nyt parhaillaan pidettiin.\n\nLinnan alivouti Henrikki Tuomaanpoika -- Karmalan Heino -- luki nyt\nharvakseen äsken lopullisesti valmistuneen, uuden rajakirjan, ja hänen\nvaijettuaan virkkoi taas marski:\n\n-- Tämä raja siis nyt kestää ikuisiksi ajoiksi. Nyt sen lautamiehet\nallekirjoittavat, ja silloin onkin tämä tärkeä toimitus päättynyt.\n\nKirjuri levitti pöydälle kankeat pergamenttilaatat, ja lautakunnan\njäsenet kävivät nyt toinen toisensa perästä siihen piirustamaan\npuumerkkinsä. Eivätpä näet rälssimiehistäkään monet osanneet\nnimeään kirjoittaa, ja talonpoikaiset miehet raaputtivat kankeasti\nniitä samoja merkkejään, joita he kotona puukolla viilsivät\nporonvasainsa korviin ja verkkopulikkoihinsa. Marski Kaarlo\nKnuutinpojan piti viimeisenä kirjoittaa nimensä molemmille heimoille\nannettaviin rajakirjakappaleisiin, -- toimituksen jälkeen oli hän\nsitten vieraanvaraisena isäntänä kutsunut sekä lautakunnan että yleisen\nrahvaan juhla-aterialle linnaansa.\n\nMutta se toimitus ei päässytkään vielä päättymään. Juuri kun\nJuuritaipaleen Lauri seisoi orpanansa vieressä pöydän luona\npiirtääkseen puumerkkinsä rajakirjaan, lennähti asesalin ulko-ovi auki,\nja sisään työntyi rymyllä ja huohottaen matkapuvussa oleva, kovasta\nratsastamisesta hiestynyt airut, joka kiirehti suoraan pöydän päähän\nmarskin eteen, teki syvän kumarruksen ja lausui:\n\n-- Jalosukuiselle marskille ja valtaneuvokselle, Viipurin\nlinnanherralle Kaarlo Knuutinpoika Bondelle viestejä valtaneuvostolta\nTukholmasta.\n\nNiin sanoen kaivoi hän syvältä poveltaan suuren, nelitaitteisen\nkirjeen, joka oli rihmasilla lujasti sidottu, -- rihmain päät oli\nvahvoilla vahasineteillä lukittu.\n\n-- Tulet suoraan Turusta, niinkö? -- kysyi marski, aavistaen heti tämän\nviestin tuovan tapahtumille uuden käänteen.\n\n-- Niin, ja Turkuun olen tullut Tukholmasta vuoroin jäitse, vuoroin\nvenheellä. Minulla oli käsky kiirehtiä minkä voin, mutta kelirikko on\nminua paljon viivyttänyt.\n\n-- Hyvä, tule sisään kertomaan suulliset tietosi. Odottakoon lautakunta\ntäällä, palaan kun joudun.\n\nNiin sanoen kiirehti marski yksityishuoneistoonsa linnan ylempään\nkerrokseen, joka Olavintornissa nyt oli aivan uuteen asuun laitettu ja\nasuinhuoneiksi komeasti sisustettu.\n\nLautakunta ja käräjärahvas jäi ällistyneenä suureen asesaliin, jossa\ntoimitus näin yhtäkkiä oli keskeytynyt.\n\nSiellä nyt juttusille käytiin. Lauri, \"Vahvajärven lautamies\", joka\nnykyisin oli hämäläisten ensimmäinen luottamusmies, jäi puumerkkinsä\npiirustettuaan pöydän päähän tarinoimaan Heinon kanssa, -- vähän\nolivatkin orpanukset ehtineet näinä toimituspäivinä toisiaan tavata:\nHeino kyseli kotipuolen kuulumisia ja Lauri kertoi. Hän oli jo\nkertonut, että hänellä jo kolme poikaa pallerehti Juuritaipaleen pirtin\npermannolla Anjan valppaassa hoidossa. Mutta halmemaat eivät yhtä\nnopeasti ottaneet lisääntyäkseen uudistalon ympärille, isäntää pyrki\nluonto edelleen enemmän vetämään pyydysmaille kuin kaskelle. Sama oli\njuttu Kihosvirran partaalla, missä Tuiran Vilpulla nyt oli uusi, uljas\npirttinsä, jota eivät enää savolaisetkaan ahdistelleet, he kun itse\nolivat sitä rakentamassakin olleet. Vilpusta oli tullut kova lohimies,\nkertoi Lauri, Kihoskosken antimia hän sekä söi että möi, mutta usein he\nLaurin kanssa myöskin erissä toisensa tapasivat ja ajoivat yhdessä\npäivän, pari ilvestä tai hirveä tai kiersivät talvella kontion\npesäänsä.\n\n-- Entäpä Karmalassa, miten siellä eletään? -- niin uteli Heino\nsyntymäkotinsa oloja.\n\n-- Ennallaan, yksitoikkoisesti, vakavasti. Tuomas-veljesi otti heti\näitisi kuoltua taloon emännän, ja pieniä Tuomaita olen jo nähnyt siellä\npyllerehtävän. Setä raataa yhä itseään säästämättä pitkät rupeamat,\nmutta ränstymään hän on käynyt siitä pitäen, kun isännyyden käsistään\nheitti.\n\nHeino kyseli yhä lisiä kuulumisia.\n\n-- Muistakinko? Pappi juo ennallaan kuumaa olutta, jota hän sanoo\nterveytensä vaativan, mutta yhä miedompana sitä nyt jo hänelle hänen\nemännöitsijänsä antaa. Ilvesmäki haastoi toissa syksynä savolaisten\nkanssa tappelua takamailla ja menetti toisen silmänsä. Ja Suopellossa,\nniin, siellä vietettiin viime jouluna suuret hautajaiset, Sipi sieltä\nmaahan kannettiin.\n\n-- Vai jo kannettiin, mikä tappoi terhakan miehen?\n\n-- Tervennä hän vielä viime kesänä Leenansa kanssa takamailla kävi,\nmutta sieltä palattuaan rupesi hän potemaan. Sanovat kannuskäden\nlappalaisen, jonka hän oli erissä tavannut, häneen noidannuolen\nampuneen.\n\n-- Ja nyt olet sinä siellä yksin Hämeen pohjoisten erämiesten johtaja,\nvirkahti Heino hiukan ivallisesti kasvinveljelleen.\n\n-- En tiedä, mikä olen, -- minullehan nuo asioitaan ovat ajettaviksi\nuskoneet, siksipä tännekin nyt tulin. Mutta parempi on, että minuun\nsavolaisetkin luottavat; pikkuriitoja olen siellä siten usein saanut\nsovitetuksi.\n\n-- Niin, sinullahan on savakko emäntänä. Mutta hänen arpiotsa veljensä,\njoka minulta kerran hampaan katkaisi, malttaako hänkin sovinnossa\npysyä?\n\n-- Pysyy, kun ei riitaa haasteta. Eikä ole Ohto tullut itsekään sitä\nhaastamaan, Anjan vuoksipa ei iljenne. Mutta harvoin me langokset\nolemme yhteen yhtyneet, hirvenajossakin teen kierroksen välttääkseni\nhänen riistamaitaan, sillä vanha luontonsa Ohdolla yhä on.\n\n-- Ja sinusta tuli siis sovinnontekijä, virkkoi Heino lopuksi\nnaureskellen, nousten istuimeltaan ja heittäen hanhensulkansa pöydälle.\n-- Ukko sinusta aina ennusti sodan urosta.\n\n-- Olen minä sotinutkin, mutta hänpä itse minut rauhan teille neuvoi.\n\n-- Taisi se sittenkin olla enemmän Anjan ansiota, hän vei sinulta\nsotaluonnon silloin kerran, kun rantakivillä minun ikeniäni kuivattiin,\nkyllä sen muistan... Mutta tule, käydään marskia odotellessa linnaa\nkatselemaan, tämähän on sinullekin vanha tuttu talo!\n\n-- Vietinhän minä yhden talvikauden täällä Krister Niilonpojan\nvieraana. Siitä on nyt ummelleen kuusi vuotta siitä keväästä, jolloin\nme Sipin kanssa vihdoin pääsimme täältä salolle palaamaan.\n\n-- Kuusi vuotta, niin on siitä, kun Kaarlo-marski Viipuriin tuli. Mutta\netpä tunne enää linnaa entisekseen niiltä ajoilta, sen takaan!\n\nHe kävelivät, sydänkorven talonpoika ja hieno linnanherra, rinnan ulos\nasesalista ja laskeusivat linnanpihalle.\n\nKuusi vuotta oli kulunut, -- se näkyikin Laurista; hän oli niiltä\najoilta paljon miehistynyt jos metsistynytkin. Sakeana peitti nyt\nvaaleanpunainen parta hänen leukansa ja kasvonsa aina ahavan ruskeiksi\npolttamia poskipäitä myöten, hänen jäsenensä olivat patvineet ja\nkovettuneet korven kovassa työssä, ja silloisen nuorukaisen hakeva\nkatse oli muuttunut vakavaksi ja tutkivaksi -- se oli metsämiehen\nkatse, joka terävänä tunkee läpi lehdikkojen ja kuloheinän, osatakseen\nvasaman varmasti otukseen. Mutta solakka hän oli vielä pitkältä\nvarreltaan niinkuin nuorempanakin, ja päänsä hän pystyssä kantoi kuin\nsuku-uros ainakin, -- hänessä oli nyt vielä entistä enemmän\nukkovainajansa vartta ja näköä. Pieneltä ja hintelolta hänen rinnallaan\nHeino näytti, ojennellessaan siinä istumisesta uupuneita, hentoja\njäseniään, joita Flanderin verasta neulotut ruumiinmukaiset ihokkaat\nkuin valettuina peittivät. Ehkä olivat hänen kasvonsa sentään entistään\nkalvakammat, hän kun linnan alivoutina oleskeli enimmäkseen siellä\nmuurien sisällä ja väisti kevätahavan, ehkä hän tuntui käytökseltäänkin\nentistään hiotummalta, -- vanhat ratsusaappaansakin hän oli näet\nvaihtanut polvihousuihin ja solkikenkiin, ja vanhan huovinmiekan\nsijalla heilui nyt hänen helmikoristeiselta vyöltään lyhyt tikari.\n\nHeino näytti pihalle, Olavintornin kupeelle, rakennettua suurta, uutta\nkivirakennusta.\n\n-- Siinä on nyt tilaa useammille sadoille linnanmiehille kuin ennen\nKristerin aikuisissa, ahtaissa puupirteissä. Mutta tuossa pienemmässä\ntalossa ovat meidän, voutien ja kirjurien, perheasunnot.\n\n-- Niin, perhettähän sitä on jo sinullakin, virkahti siihen Lauri, --\nvaikka en ole vielä eukkoasi nähnytkään.\n\n-- Tänään näet hänet marskin pidoissa, miesten neuvotteluissa ei ole\ntapa linnanrouvain liikkua.\n\nHeino pani pienen painon \"rouva\" sanaan, sillä eipä hän olisi\nsuonut, että Lauri muitten kuullen olisi jalosukuisen herra Björn\nDegenin tytärtä hänen \"eukokseen\" maininnut. Mutta sitä eroa ei\nsalon mies oivaltanut, joskin hän tiesi, että hänen kasvinveljensä\ntuon naimiskaupan kautta oli siirtynyt paljon ylemmäs niihin\nherraspiireihin, joihin hän jo viraltaankin kuului. Kaikestahan näkyi,\nettä Heino jo oli täällä linnassa mahtimies ja marskin erityisessä\nsuosiossa, -- siihen viitaten Lauri heidän edelleen astellessaan\nvirkahti:\n\n-- Etpä taitaisi enää vaihtaa tätä taloa mökinpaikkaan Vahvajärven\nrannalta?\n\n-- En enää...\n\nOlavintornin suvenpuoleisella seinämällä, jossa Kristerin aikaan oli\nollut rykelmä puisia huoneröttelöitä, muokkasivat linnanrengit\nparastaikaa maata marskin uudessa linnanpuistossa, irroittaen\ntalvipeitteitä niiden ulkomaisten puiden ja pensaiden ympäriltä, joita\nKaarlo oli puistikkoonsa tuottanut ja istuttanut. Mutta keskellä\npuutarhaa oli kiviseinämillä ympäröity lammikko, jossa uiskenteli\npunaselkäisiä kaloja, jommoisia Lauri ei ollut koskaan verkoillaan\nSuomen järvistä saanut.\n\n-- Taitaapa olla tekemällä siihen lampi tehty ja kalatkin...\n\n-- Ei ne ole tekemällä tehtyjä, ne ovat ulkomaan rotua, oikaisi Heino\nnaurahtaen.\n\n-- Paljon täällä on ulkomaanrotuista, elävää jos elotontakin, vastasi\nLauri, katsellen kytkyessä vinkuvia hoikkajalkaisia metsäkoiria ja\npuistoon pystytettyjä koristepatsaita. -- Eikä ne huvit vähiä maksa!\n\n-- Meidän marski ei varoja säästä. Katsopas tuotakin laivastoa, ja yhä\nuusia rakennetaan! -- Hän viittasi sisäsatamaan, josta kohosi\nkokonainen mastometsä. Siihen oli Kaarlo Knuutinpojan laivasto, hänen\nilonsa ja ylpeytensä, talveksi koottu. Se oli siinä vielä vahvasti\njäätyneenä, mutta jo kiipeili siellä miehiä aluksia tervaamassa ja\nköysiä korjaamassa pian alkavaa purjehduskautta varten.\n\nUlkomuurin reunaa he nyt astuivat ja Lauri näytti Heinolle sekä sen\näyrään, josta Vilppu kerran aaltoihin loikkasi, että sen portinpielen,\nmistä he savolaisten kanssa yhdessä olivat katselleet Krister-äijän\nlähtöä viimeiselle merimatkalleen. Mutta kun he siitä taas pihalle\nlaskeusivat, tapasivat orpanukset siellä Juvan Poutasen, Laurin toverin\nvankila-ajoilta, joka muuatta muurinkolkkaa tyystin tarkasteli.\n\n-- Haen tästä sitä entistä asuntoamme, virkkoi Paavo saapuville\nserkuksille, -- eikö täällä Viipurissa enää tyrmiä tarvitakaan?\n\n-- Ne ovat nyt Olavintornin pohjalla, kertoi Heino, -- mutta autioina\nne ovat enimmäkseen marskin aikana olleet.\n\nLinnanpihalla löivät aatelisten vieraiden asepalvelijat painia. Pihan\nreunamille oli nyt rakennettu oikeat katsomot, joista marskin\nvieraineen talvisin oli tapana katsella huovien hurjia asetansseja ja\nhyppyjä palavain nuotioiden yli taikka nuorten ritaripoikain\nesteratsastuksia.\n\nPainijain ohi nousivat nyt kävelijät kolmisin takaisin Olavintorniin,\nsen vaakunasaliin, mistä Krister-herra ennen tulikuuman, nokisen\ntakkansa äärestä tiuski asiamiehilleen. Mutta eivät todella tunteneet\nerämiehet sitä enää entisekseen, -- tuo kolakka huone oli heistä nyt\nniin valoisa ja suuri. Kirkas lasi oli näet nyt noiden korkealla\nkatonrajassa olevain ikkuna-aukkojen peittona, joita ennen peitti vain\njuoksulauta tai öljytty kangas, ja valtoinaan pääsi nyt keväinen päivä\nvalaisemaan noita kuvallisilla kangasverhoilla peitettyjä seiniä.\n\n-- Onpas siinä komeutta, virkahti Lauri, viitaten siihen peräseinään,\njosta kerran Krister-vainajan vaakunakilpi oli Pääsiäisyönä pudota\nromahtanut. Sukukuvien kupeille oli äsken näet marskin varuspuvut ja\nasekokoelmat ryhmitetty ja riippui siinä asenaulassa marskin miekkakin,\njota linnanherra ei näinä rauhaisina aikoina vyöllään kantanut.\n\nSiinä heidän katsellessaan juolahti äkkiä Heinon muistoon tarinan\nkatkelma, jonka hän kerran Turun linnassa oli sattumalta kuullut ...\ntarina marskin miekan taiasta. Hän paljasti sen huotrasta. Mutta\nmyöskin talonpojat olivat marskin miekkaa katselemaan lähestyneet ja\nSavon miehen silmä oli heti terävästi tarttunut niihin merkkeihin,\njotka miekan kamaraan oli taottu. Ja yhtäkkiä hän innostuen virkkoi:\n\n-- Siinä ovat kamarassa karjalaisen velhon merkit!\n\nHämmästyneenä katsahti häneen Heino ja lausui:\n\n-- Niin, se on karjalaisen raution takoma. Mutta mistä sen sinä tiesit?\n\n-- Minussa on sepänvikaa minussakin, rautio oli isänikin ja hän oli\nKarjalasta kotoisin. Noita merkkejä olen paljon nähnyt, sellaisilla oli\nseppien siellä ennen tapana takomansa loihtia ja karaista.\n\n-- Ja mitä nuo koukerot tuossa sitten merkitsevät? kysyi Heino, vaivoin\nhilliten uteliaisuuttaan.\n\n-- Siinä on vain yksi merkki, vastasi Paavo, tarkalleen kamaraa\nkatsellen. -- Se on suku-urhon merkki, päällikön...\n\n-- Kuninkaan! Onko tämä siis ollut jonkun ruhtinaan miekka?\n\n-- Jos lie vain siksi aiottu. Miksi niin? -- Huvikseni vain kyselen...\n\nHeino jäi pitkäksi kotvaksi siihen paikkaan seisomaan, marskin puoleksi\npaljastettu miekka kädessään. Hänen teki mielensä rientää suoraa päätä\nmarskille kertomaan tuosta sydänmaanmiehen selityksestä, mutta samassa\ntäytyi hänen kiireesti ripustaa miekka naulaan takaisin. Asehuoneesta\nnäet kuului juoksua ja hälinää, ja nuori asepalvelija ilmestyi ovelle\nilmoittamaan:\n\n-- Marski kutsuu voutia puheilleen.\n\nMiehet siirtyivät asesaliin, missä niin aateliset kuin talonpojatkin\nnyt pienissä parvissa supattelivat. Tärkeitä uutisia oli airut tuonut\nmukanaan, se jo tunnettiin, mutta mitä nuo hänen tuomansa suuret\nkirjeet olivat sisältäneet, sitä ei vielä kukaan tiennyt. Pitkin\nharppauksin kiirehti Heino yläkerrokseen linnanherran kutsua\nnoudattamaan ja kuulemaan noita kaukaisia viestejä.\n\nKorkeaselkäiseen nojatuoliinsa vaipuneena istui siellä Kaarlo\nKnuutinpoika yksin, suuri sinettikirje edessään pöydällä, toinen\npienempi kirje levällään polvella. Hän näytti siinä liikkumatta\nlepäävän niinkuin puolinukuksissaan. Mutta hänen kasvonsa eivät olleet\nnukkujan kasvot, ne väreilivät päinvastoin erinomaista eloisuutta,\nkuvastaen miehen sisässä vaihtelevia mielialoja, ja hänen katseissaan,\njotka ikäänkuin hyväillen hivelivät polvella olevaa kirjettä, oli oudon\nterävä loiste. Heinon astuttua huoneeseen kohahti marski nojatuolistaan\nja virkkoi vilkkaasti:\n\n-- Onko mitattu jäitten paksuutta? Milloin voimme laivoilla merelle\npäästä?\n\nHeino oli luullut asian koskevan aivan toisia kysymyksiä ja vastasi\nmelkein pettyneenä:\n\n-- Lujat ovat vielä jäät, ei ole tullut sadetta koko kevännä, ja talvi\noli kova. Kuluu ainakin viikko, toista, ennenkuin laivaliike aukenee\nViipuriin.\n\n-- Viikko, toista! Se on kokonainen iankaikkisuus hetkellä, jolloin\nmeidän pitäisi heti, tuossa paikassa, päästä aukeille vesille! --\nMaltitonna käveli marski lattian poikki, nousi ikkunakohokkeelle ja\nsilmäili ulos päivänpaisteiselle lahdelle, joka vielä valkoisena\nkimalteli tiukassa lumi- ja jääpeitteessään. Ja kuin itsekseen hän\nsiinä puhui: -- Ensi kerranpa tunnen nyt tämän Viipurin linnan\nvankilakseni, karkoituspaikakseni, johon mies on sidottu käsistään ja\njaloistaan -- jääkahleilla!\n\nHeino kuunteli ääneti tuota marskille outoa kärsimättömyydenpurkausta,\njonka hän arvasi johtuvan äsken saapuneista kirjeistä, mutta hän ei\nuskaltanut tyydyttää uteliaisuuttaan kysymällä, mitä viestejä airut oli\ntuonut. Mutta tuokion kuluttua kääntyi marski voutinsa puoleen\nvirkahtaen tyynesti:\n\n-- Lähetä heti kaikki, jotka linnasta joutavat, korjaamaan koko\nlaivasto purjehduskuntoon. Mutta malta... Se ei riitä sellaisenaan,\nmeidän täytyy saada mukaamme tuhat miestä ja hevosta.\n\n-- Kyllä Viipurista laivoja saamme, virkahti Heino rohkaisevasti.\n\n-- Niin, välimme ovat hyvät porvariston kanssa. Käske appesi,\npormestarin, hankkia meille pari kaunista laivaa lisäksi, -- vaakunani\non perään maalattava. Tykit sijoitetaan laivoihin.\n\n-- Entä miehistö, saako se uudet asepuvut, -- purjehditaanko itään vai\nlänteen?\n\nNäin koetti Heino kautta rantain päästä marskin aikeiden perille. Joka\nkevät oli Kaarlo Knuutinpojan tapana tehdä laivastollaan retki\nSuomenlahdelle, milloin kurittamaan Eerikki Pommerilaisen merirosvoja,\nmilloin Inkerin rannalle jäähdyttämään Novgorodin härnäävää\nesiintymistä, milloin taas Rääveliin tervehtimään kalparitarien\nsuurmestaria tai Raaseporiin vierailemaan juron setänsä luo. Kun itään\npurjehdittiin, silloin kelpasi miehistölle kotoinen arkipuku, mutta\nläntisille retkille pukeuduttiin komeaan juhla-asuun.\n\n-- Uudet, uljaat puvut, huudahti marski vastaukseksi. -- Parhaat aseet,\nkiiltävimmät varustukset! Sillä länteen nyt purjehditaan, kauas sinne\nsuureen, kaivattuun länteen, jossa on miehen toiminnan ja maineen\npaikka, -- siellä nyt miehen kuntoa kysytään!\n\nHeinokin sävähti innostuksiinsa isännän lauseista, vaikkei hän vielä\nmatkan varsinaista aihetta tarkemmin tuntenutkaan, ja hän kääntyi jo\nlähteäkseen toimittamaan hänelle annettuja tehtäviä. Mutta marski\npidätti hänet:\n\n-- Vielä asia. Valmista nopein ratsumies viemään vastaviestiä\nTukholmaan. Hänen tulee matkustaa Turun kautta ja viedä kirje myöskin\nsinne, piispalle. Ja nyt lautakunnan luo, minä seuraan mukana.\n\nHe laskeusivat kapeita kiertoportaita marskin työhuoneesta suoraan\nvaakunasaliin, sieltä asehalliin mennäkseen. Mutta kun marski kulki\nsalin poikki kiinnitti hän nyt silmänsä miekkaansa, -- se oli hänestä\nvähän oudossa asennossa. Ja hän pysähtyi äkkiä, otti sen kiireisellä\nliikkeellä naulasta ja kiinnitti sen vyölleen. Sen tehtyään paljasti\nhän miekkansa puolitiehen, aivan niinkuin Heino äsken oli tehnyt, ja\nhän kääntyi äkkiä ikkunaan katsomaan, oliko se sieltä tuleva\npäivänsäde, joka nyt noin kirkasti tummuneen teräkseen, vai läksikö se\nhohde itse kylmästä raudasta ... puhuiko taas Tord Rörikinpojan\nmiekka...?\n\nMutta Heinolla sykähti sydän samanverran kuin hänen isännälläänkin. Hän\nei voinut enää olla marskille kertomatta sitä miekan salamerkkien\nselitystä, jonka hän äsken oli Savon mieheltä kuullut. Hän lausui\nhiukan arasti:\n\n-- Äsken kertoi minulle eräs sydänmaan talonpoika noiden merkkien\nmerkityksen.\n\nJa kun marski loi häneen kysyvän, ankaran katseen, lisäsi Heino:\n\n-- He tahtoivat katsella linnanherran aseita, silloin hän nuo merkit\nnäki.\n\nEdelleen pysyi marskin katse läpitunkevana. Mutta hänen sydämessään\npiilevän taikauskon idättämä uteliaisuus voitti pian moittivan\nankaruuden, ja hän astui askeleen lähemmäs voutiaan kysyen:\n\n-- Mitä luuli salon mies noiden koristeiden merkitsevän?\n\n-- Se on vanha karjalaispäällikköjen merkki, sanoi hän...\n\n-- Ja se tietää mitä?\n\n-- Kuningasta!\n\nTaas loi marski terävän silmäyksen voutiinsa, ikäänkuin tutkiakseen,\nmikä oli totta hänen sanoissaan, mikä palvelijasielun imartelua. Mutta\nhän ei löytänyt vilppiä Heinon avonaisesta katseesta.\n\nMarski seisoi vielä hetkisen puoleksi paljastettua miekkaansa\nkatsellen. Oli kuin olisi rohkeata riemua kaikuva sävel soinut hänen\nsydämessään ja hän puheli hiljaa:\n\n-- Ehkäpä. Mutta omituista... Tord Rörikinpojan miekka on juuri Suomen\nsydänkorvessa karaistu!\n\nMutta samassa hän ikäänkuin väkinäisellä liikkeellä katkaisi sen\nlumouksen, johon päivän säde ja salomiehen ennustus olivat tuokioksi\nhänen mielensä vaivuttaneet, pudotti aseen huotraansa, kiinnitti soljen\ntiukempaan ja virkkoi:\n\n-- Ase kelpaa siihen, mihin sitä käyttävä käsi kykenee, niin sen\ntulkitsi Eerikki-ystäväni. Nyt pian nähdään, mihin se kykenee. Tule!\n\nKylmänä ja rauhallisen näköisenä astui marski asesaliin, istahti\nselkätuoliinsa pöydän päähän ja silmäili tyynesti tuota kokoontunutta\nrahvasta, joka niin syvässä äänettömyydessä odotti vastausta\nkysymyksiinsä: \"Mitä on tapahtunut, mitä on tulossa?\" ettei\nhiiskahdustakaan kuulunut suuressa holvatussa huoneessa. Yksin marskin\nääni siellä kajahti, kun hän taas puhumaan kävi:\n\n-- Olemme nyt lopettaneet maakuntakäräjäin tärkeimmän asian; toiset,\npienemmät kysymykset lykätäänkin toisiin aikoihin. Meitä vaativat\nvaltakunnan asiat nyt matkalle Ruotsiin.\n\nJa saman hiljaisuuden vallitessa jatkoi hän vähän terävämmällä\näänensävyllä:\n\n-- Maasta on kuningas kuollut, siitä kertoi äsken saapunut viesti.\n\nSe sana laukaisi tuon odottavan jännityksen, se sai aatelisherrat\nhypähtämään istuimiltaan, ja talonpoikain joukosta kuului kohta\nhillittyjä huudahduksia:\n\n-- Kuningas kuollut!\n\n-- Maa on siis hallitsijatta!\n\nMutta marski jatkoi -- kylmänä, tyynenä, talttuneena -- puhettaan:\n\n-- Valtaneuvokset kokoontuvat pian Tukholmassa maan hallituksesta\npäättämään, ja meitä on kutsuttu niihin neuvotteluihin. Siksi saatte te\nnyt palata kotiinne. Joko on lautakunta allekirjoittanut erämaan\nrajakirjan?\n\nHeino kiirehti vastaamaan:\n\n-- Jo. Puuttuu vain teidän nimikirjoituksenne, marski.\n\n-- Siispä sen piirrän.\n\nJa hän veti pergamentit luokseen ja tarttui hanhensulkaan. Mutta äkkiä\nhän pysäytti kätensä, uusi mielijohde oli hänen aivoihinsa iskenyt. Hän\nlausui:\n\n-- En allekirjoita rajakirjaa täällä, teen sen vasta Tukholmassa, -- se\ntehoo siten paremmin.\n\nLautakunta ei ymmärtänyt, miksi marski tämän suurella vaivalla laaditun\nrajakirjan vahvistamisen lykkäsi näin epämääräiseen tulevaisuuteen, ja\naatelisetkin arvelivat tuota hänen päätöstään joksikin oikuksi. Mutta\nmarski lisäsi:\n\n-- Sekä Savon että Hämeen miehet valitsevat nyt edustajansa, kolme\nkukin, jotka seuraavat meitä Tukholmaan ja sieltä palatessaan tuovat\nrajakirjat mukanaan. Siellä ehkä nyt Suomen talonpoikiakin tarvitaan.\n-- Ja Heinon puoleen kääntyen käski hän: -- Ota rajakirjat mukaasi\nTukholmaan, vouti, vaadin ne sinulta siellä sillä hetkellä, jonka\nsopivaksi näen.\n\nEikä ollut suuressa asesalissa kuin yksi mies, joka Kaarlo Knuutinpojan\najatusten lentoa tällä hetkellä saattoi seurata ja joka arvasi hänen\ntällä lykkäyksellä tarkoittavan: \"Viipurin linnanherrana en enää näitä\nasiakirjoja allekirjoita, sen teen pian kuninkaana, -- silloin ne\ntehoovat paremmin!\" Sillä värettäkään siitä, mitä hänen sydämessään\nliikkui ja liekitsi, ei marski näkyville laskenut, ei pikaisinkaan\nkasvojenilme eikä käden malttamaton liike ilmaissut sitä intohimon ja\nkunnianjanon polttoa, joka häntä kalvoi, kun hän siinä toimituksen\npäätyttyä rauhallisesti tarinoi aatelisherrain kanssa. Heino yksin\njuoksujensa lomitse syrjäsilmällä seurasi marskin askeleita, kun tämä\ntuon tuostakin astui asesalin ikkunasta silmäilemään ulos jäisille\nselille taikka kun hän kutsutti saksalaisen kyökkimestarinsa puheilleen\nja hänelle komensi:\n\n-- Nyt kanna kellarista esiin viinilekkerit vanhimmat ja parhaat, niitä\nei sinun enää säästää tarvitse, sinä itara kellarikarhu!\n\n-- Vanhimmat reiniläisetkö nyt talonpoikaispitoihin? kuului mestari\nmoittien ja vastustellen väittävän. Mutta marski taputti häntä olalle\nja vakuutti:\n\n-- Sekä reiniläiset että espanjalaiset, -- lyö vain tapit auki minun\nvastuullani. Nyt vietetään jymyjuhlat, kuuletko mestari, ehkä viimeisen\nkerran Viipurissa!\n\nHetken kuluttua hyökkäsikin jo valkopukuinen kyökkipäällikkö\npalvelijalaumoineen sisään kattamaan pöydät herroille vaakunasaliin ja\ntalonpojille, kaupungin porvareille ja linnaväelle suureen asesaliin.\nJa melkein kärsivän näköisenä kantoi kellarikarhu molempain huoneiden\nnurkkiin nuo juhlalliset, kauan säästetyt tynnyrit; hän olisi tahtonut\nsäästää niitä vieläkin, mutta linnanherraa täytyi totella.\n\nSurulla ei siten Kaarlo Knuutinpojan linnassa valmistauduttu kuninkaan\nkuolinviestiä viettämään. Jäykät olivat olleet koko ajan tuon vieraan,\nsanapattoisen kuninkaan, Kristoffer Baijerilaisen ja Kaarlo-marskin\nvälit, joka viimemainittu oli hallinnut \"Viipurilaista valtakuntaansa\"\ntuosta Juutinmaalla majailevasta kuninkaasta aivan välittämättä. Suomen\naatelisto, jopa kansakin, oli myös tiennyt mahdollisimman vähän nyt\nmanalle menneestä hallitsijastaan, joka ei ollut koskaan Suomessa\nkäynyt, ja jonka he vain tunsivat itaraksi herraksi, joka vaati\nitselleen hyvittäjäiset jokaisesta myöntämästään läänityksestä.\nSuomalaisille oli heidän suosittu marskinsa ollut varsinainen\nhallitusmies, -- hänenhän olisi pitänyt olla kuninkaanakin!\n\nMielenkiinnolla keräytyivät maakäräjäin loputtua Suomen aateliset,\njotka osaksi näiden käräjäin johdosta olivat Viipuriin saapuneet,\nosaksi siellä muutenkin asemiehinä majailivat, nyt marskin ympärille\ntarkempia valtakunnanuutisia kuulemaan. Kärkkäimpiä kyselemään oli\nhänen nuori orpanansa Tord Bonde, Raaseporin äkäisen herran\nuljasmielinen poika, ja hänen vävynsä Eerikki Eerikinpoika\nGyllenstjerna, jonka häitä marskin tyttären kanssa oli pari vuotta\nsitten komeasti Bonden ruotsalaisilla tiloilla vietetty. Nämä molemmat\nylhäiset ritarit pitivät asuntoa marskin hovissa ja tiesivät kohtalonsa\nriippuvan hänen kohtalostaan. Heille marski nyt kertoi, että\nKristoffer-kuningas oli kuollut jo talvella, vaikka kelirikon vuoksi\nsiitä sanoma Viipuriin nyt vasta keväällä kerkesi. Tanskalaisliiton\nystävät Ruotsissa -- nuo Kaarlolle vihamieliset ylimykset, jotka tämän\nliiton avulla itse tahtoivat maan ohjaksissa pysyä -- olivat silloin\ntalvella Jönköpingissä asettaneet väliaikaisen haalituksen Ruotsiin,\ns.o. he olivat itse tuon hallituksen muodostaneet.\n\n-- Siis Pentti ja Niilo Oxenstjerna? kysyi innoissaan marskin nuori\norpana.\n\n-- Ja Juho Pentinpoika, äskenvalittu arkkipiispa, Krister Vaasan\ntyttärenpoika, kolmantena, tietäähän sen! Mutta he eivät nyt nähtävästi\ntunne maata lujaksi jalkojensa alla, muuten he eivät olisi minua\nTukholmaan kutsuneet. Heillä ei ole kansan kannatusta.\n\n-- Jota heillä ei ole ollut koskaan, täydensi nuori Eerikki\nEerikinpoika. -- He siis todella kutsuvat sinut nyt Ruotsiin?\n\n-- Lyhyesti, virallisesti kutsuvat valtaneuvoston kokoukseen, jossa\nmaan hallituksesta päätetään. Nämä uniooniherrat tarvitsisivat tietysti\ntaas ulkomaisen nimikuninkaan, saadakseen itse vallan loistossa kylpeä,\nmutta eivät ehkä nyt keksi sellaista eivätkä uskalla enää omin päin\nkauemmin hallita. Maa huojuu, kansa on levoton...\n\n-- Ja sinä lähdet heille nyt ulkomaista nimikuningasta ehdottamaan,\nveisteli Eerikki, joka tunsi appensa kiukun noita kavaloita herroja\nkohtaan ja myöskin tiesi, kuinka hartaasti maa jo kaipasi omaa,\nkotoista kuningasta.\n\nMarski hymähti. Hän ei vielä aatelisherroille käynyt kertomaan sen\ntoisen kirjeen sisällöstä, jonka hän oli saanut, eikä ilmaisemaan\nheille aikeitaan. Salassa täytyi toistaiseksi palaa sen\nkärsimättömyyden kipunan, jonka hänen vanhan asetoverinsa Eerikki\nAkselinpojan yksityiskirje, jossa tämä kutsui marskia äkkiliikkeellä\nratkaisemaan vaappuvat kysymykset, oli hänessä ilmiliekkiin sytyttänyt!\nMutta ne Suomen aatelisista, jotka olivat olojen kehitystä viime\nvuosina seuranneet, aavistivat kyllä, mihin suuntaan marskin mietteet\nkävivät, ja he tiesivät, että Ruotsin kruunu oli nyt kypsä kotimaisen,\nrohkean miehen päähänsä nostaa.\n\nMutta linnan loistopukuinen ovinihti leväytti jo vaakunasalin\nkaksoisovet auki ja julisti:\n\n-- Hänen pyhyytensä, dominikaanien guardiaani saapuu...\n\nKutsuvieraat kaupungista rupesivat nyt toinen toisensa perästä\nsaapumaan marskin pitoihin: kaupungin pormestarit tummanpunaisissa,\nkalliista Englannin verasta valmistetuissa virkavaipoissaan,\nhengelliset herrat, mustat ja harmajat, kaupungin saksalaisten\nporvarien edustajat kiiltävissä damastipuvuissaan ja heidän naisensa\npitkissä, ruumiinmukaisissa, selästä tiukkaan napitetuissa\nlaahushameissa, joita jo juhlahuoneisiin kertyneet köyhemmät\naatelisrouvat kateellisina katselivat. Saapuipa sieltä kaupungin\nmustakyntinen \"muistikirjan pitäjäkin\" ja nukkavieru koulumestari, --\nalivouti oli, isäntänsä mielialan älyten, tänään laittanut laajalle\nkutsut. Marski ja hänen ylhäinen rouvansa ottivat vaakunasalissa\nvieraat vastaan ja osoittivat heille kullekin paikkansa.\n\nKaarina-rouva, joka aikansa ankaroita ylimystapoja tarkalleen\nnoudatti, oli näet paikat juhlapöydässä jo etukäteen määrännyt.\nVaakunasaliin, jossa olivat paksuimmat pöytähopeat ja jykevimmät\nhaarakynttiläjalustat, sijoitettiin aatelisherrat perheineen sukunsa\niän ja arvon mukaan: Tavastit ja Djeknit ja Kurjet lähimmäs isännän\nkorkeaselkäistä kultatuolia, alemmas Ronkaiset, Illet, Karpalaiset ja\nBitzit. Mutta nuo aatelissuvut kilpailivat aina arvosta keskenään, ja\nsen vuoksi oli kekseliäs Kaarina-rouva sinne tänne pistänyt aatelisten\nväliin hengen miehen, kirkkoherran tai priorin, tai punaisen\npormestarin. Syrjemmäs, samaan saliin, oli katettu pienempi pöytä\nnuorelle, naimattomalle väelle, asepalvelijoille ja aatelisneidoille,\nja sinne oli hän isännäksi asettanut Tord-ritarin, -- Kaarina-rouva\ntahtoi karvaan kokemuksen opettamana, pitää oman, nuoruutta ja\nkauneutta liiaksi ihannoivan miehensä niin kaukana kuin mahdollista\ntuosta nuorten neitosten kehästä. -- Asesaliin olivat pöydät katetut\nporvariston edustajille, talonpojille ja linnaväelle. Ne pöydät olivat\npitkät, ja vaikkeivät niissä maljakot olleetkaan samaa hopeaa kuin\nvaakunasalissa, eivätkä kannut yhtä hohtavat, niin samat olivat nyt\nsielläkin nuo runsaat ruoat ja yhtä vahvaa oli se vanha viini, jota\nmarski tänään oli käskenyt säästämättä tynnyreistä laskea.\n\nHanakasti maljoihin käytiin, ja pian hellitti etelän mehu\nsuomalaisenkin kankean kielenkannan. Ja se ajatus, joka nyt kuninkaan\nkuolinviestin saavuttua päiväkauden oli kaikkien mieliä jännittänyt,\nmutta joka ei vielä ollut kenenkään kielelle kerinnyt, sekin pääsi nyt\nsanoiksi pukeutumaan ja voimakkaasti ilmoille purkautumaan.\n\nMarski oli aterian ajan istunut vaakunasalin pöydän päässä, iloisena\nisäntänä vierailleen seuraa pitäen. Mutta hän muisti toisetkin\nvieraansa, tempasi pöydältä hopeisen juomasarvensa ja meni juomaan\nasesalissakin aterioivain menestykseksi. Ja talonpoikain pöytään hän\nhetkeksi istahtikin ja Heino, joka tässä huoneessa isäntänä istui,\nkuuli hänen Pouta-Paavoa puhuttelevan ja kyselevän karjalaisista\ntaikatavoista ja näki myöskin marskin kilistävän maljaa hänen\nkasvinveljensä, Juuritaipaleen Laurin kanssa, jota hän kutsui\nhämäläisten johtomiehenä Tukholman retkelle häntä seuraamaan. Silloin\nkuului yhtäkkiä talonpoikain pöydästä karkea ääni, joka huusi:\n\n-- Terve kuninkaaksemme, Kaarlo marski!\n\nSe oli Pouta-Paavo, joka niin lämmenneenä huusi. Mutta\ntähän yksinäiseen huutoon yhtyi kohta asesalin pöytäkunnasta\nmonikymmenkertainen ääni:\n\n-- Terve kuninkaaksi sinä, talonpoikain ystävä!\n\n-- Kaarlo Knuutinpojan me kuninkaaksemme huudamme!\n\nJa se huuto siirtyi asesalista vaakunasaliinkin, kaikilta kulmilta se\nnyt kajahti. Aatelisetkin, jotka olivat kateellisia ja riitaisia\nkeskenään, kunnioittivat kuitenkin kaikki Kaarlo Knuutinpoikaa itseään\nylempänä, entisenä valtionhoitajana. Iltakauden he olivat tuosta\ntoiveestaan keskenään supatelleet, vaikkei itse sanaa ollut kukaan\nhuuliltaan ääneensä saanut. Kerrankin saattoivat sekä talonpojat että\naateliset nyt yhteen ääneen innostua:\n\n-- Eläköön kuningas, Kaarlo kuningas!\n\nSilmät paloivat nyt partasuumiehillä, jotka kauan olivat kaivanneet\nkotoista kuningasta maahan --ja kukapa se voisi olla, ellei Kaarlo\nKnuutinpoika! posket hehkuivat parrattomilla asemiehillä, jotka\nmaljojaan korkealle kohottivat. Ja tuo huuto ja huumaus kiskaisi\nitsensä marskinkin hetkeksi huimaavaan pyörteeseensä, -- hän kuuli\nnoista äänekkäistä verkaviittain ja sarkatakkien riveistä, kuuli\nrumpujenräminän ja huilujensoiton keskeltä tuon yhden ainoan, kauan\nkaihoamansa huudon: \"Eläköön kuningas!\" Se oli hänestä onnen ja maineen\nja tulevaisten voittojen huumausta, hänen teki mieli edes hetkeksi\nantautua hervotonna noiden suuruusunelmainsa ihanaan pyörteeseen.\n\nLiikahtamatta hän lattialla seisoi, hopeasarvi kädessään, tuon melun\nkeskellä. Vasta kun hänen vävynsä tuli häntä siihen kädestä\nonnittelemaan, vasta silloin hän ikäänkuin havahtui ja jyrkällä\nkädenliikkeellä vaati äänettömyyttä. Tuokion kuluttua hän puhui\nvakavasti, yleisen hiljaisuuden vallitessa:\n\n-- Te huudatte esille sydämienne vilpitöntä toivoa, hyvät herrat ja\nSuomen miehet, sen näen ja uskon, ja uskollisuuteenne aina luotan.\nMutta täällä ei ole paikka huutaa kuningasta, se tapahtuu toisaalla ja\ntapahtuu sen mukaan, mitä maan onnen harkitaan vaativan. Siitä neuvosto\nTukholmassa pian neuvottelee ja herrainpäivät valitsevat sitten\nkuninkaan ja siihen me kaikki alistumme. Meitäkin on nyt Suomesta\nkutsuttu maan pääkaupunkiin näistä vakavista asioista neuvottelemaan,\n-- tulkaa sinne, Suomen ritarit ja talonpojat, siellä huutakaa...! Minä\ntunnen teidän mielenne laadun, ja tietäkää te, että sitä luottamusta,\njonka minuun panette, sitä en petä; valmis olen leikkiin käymään, jos\ntarvitaan, ja teihin suomalaisiin silloin parhaan toivoni rakennan,\nsillä minä tiedän, että te olette sanoissanne sitkeitä ja uskossanne\nlujia. Yhteinen on nyt asiamme: me tahdomme Jumalan avulla karkoittaa\nvieraan ikeen valtakunnasta ja masentaa sen kätyrit, -- jos tarvitaan,\nniin taistelkaamme sen suuren asiamme puolesta yhdessä! Ja sillä\nvoimalla, minkä teidän kaikkien innostus meille antaa, on yrityksemme\nonnistuva. Mutta huutakaamme ajallamme, ensin toimikaamme.\n\nNäin puhui marski ja hänen nuortea, mehevä, kirkas äänensä kantoi hänen\nsanansa laajojen salien joka soppeen. Sillä kaunopuheisuudellaan, josta\nhän oli kuulu, oli hän jo ennenkin monet voitot voittanut, ja\nhiiskahtamatta jäi Suomen rahvas nytkin hänen rohkaisevia neuvojaan\ntottelemaan. Mutta katkaistakseen sen liian juhlallisen tunnelman,\njonka hänen sanansa olivat synnyttäneet, muutti hän taas äänensä\nleikkisäksi, kohotti hopeasarvensa ja lausui:\n\n-- Yhteisten ponnistustemme menestykseksi siis juokaamme! Nyt iloitaan\ntämä haihtuva keväinen yö, kiertäkööt tiheämmin maljat, tyhjentykööt\nuseammin! Hei, huilut soimaan taas ja leikarit laulamaan. Huomenna\nkäydään käsiksi vakaviin asioihin, ja me tiedämme silloin kaikki, että\nme toisiimme luottaen olemme lujia!\n\nTaas täyttivät edeskäyvät maljat ja haarikat ja marskin käskyä totellen\nistuivat vieraat paikoilleen juhlia jatkamaan. Harppuniekat\nammattilaulajat kutsuttiin sisään ja he lauloivat vuoroin\nsankaritarinan, vuoroin purevan pilkkapätkän, houkutellen kuulijain\ntunteet milloin kyyneleinä, milloin nauruna esille. Miehet humaltuivat,\nyleinen hurma soi valoisissa saleissa. Mutta huovien huoneessa vaati\nkuumennut liikavoima miehiä pian ottosille käymään, ja joskus temmelsi\nsiellä koko tuvantäysi yhtenä humuna.\n\nVartia Olavintornissa löi puoltayötä, ja kohta sen jälkeen aukeni ovi\nasesaliin, ja siitä astui sisään kalpea mies. Juopottelijat\nsäikähtivät; vanha taika näet tiesi, että puoliyön hetkellä usein\nvitsahousu ilmestyy juomaseuraan. Mutta ei se tulija ollut nyt manalan\nmiehiä, se oli linnan pappi, joka saapui hämmästyneen näköisenä\nkertomaan, että linnan kirkossa olivat ihmeitä tekevän Jumalanäidin\nsilmät yhtäkkiä käyneet vettymään. Sekä aateliset että aatelittomat\nhyökkäsivät linnankirkkoon sitä ihmettä näkemään, ja katso: kosteat\nolivat Pyhän Neitsyen silmät ja kasvot... Hän oli taas ihmeensä\nnäyttänyt, merkkinsä antanut, niinkuin hän, linnan suojelushenki, sen\nsuurten onnentapausten edellä oli ennenkin tehnyt. Eipä kukaan joutanut\nepäilemään, oliko ehkä liehakoiva linnanpappi itse tuohon kosteuteen\nsyypää, ei -- kyynel oli pyhimyksen kuvalta valahtanut! -- ja\ninnostuneet juhlavieraat kävivät, rintansa ristittyään, linnanherralle\nääneensä onnea toivottamaan:\n\n-- Jumalanäitikin on puolellasi, marski!\n\n-- Hän tahtoo siunata retkesi!\n\nMutta kun oli kirkossa käyty, jatkettiin juominkeja taas ja\nperusteellisesti niitä jatkettiinkin totuttuun tapaan. Juoda piti,\nkunnes uuvuttiin, eikä ollut linnanpalvelijoille outoa, että he saivat\nkantaa kaatuneita sekä aatelisia että aatelittomia viereiseen\nhuoneeseen, johon heitä kuin rankoja lattialle pinottiin. Pöydänisännän\noli pysyttävä selvänä, ja hänen asiansa oli vain katsoa, että juotavata\nriitti, niin kauan kuin vielä viimeisiäkin pystyssä kesti pöytäin\nääressä.\n\nMutta miesten juodessa ja juopuessa nousi Kaarlo Knuutinpoika hiljaa\nkunniatuolistaan ja käveli ulos juomahuoneista, joista naiset jo\naikaisemmin olivat poistuneet. Hän nousi vilvoittelemaan kuumentunutta\npäätään Olavintornin laelle. Aamu sarasti silloin jo kelmeänä,\nvalaisten verkalleen vielä hämärän peitossa olevia selkiä ja\nlaidattomia metsiä. Sinne ulapalle päin marski taaskin katseensa loi.\nMutta hänestä tuntui, että väyliä peittävä jää ei ollut enää yhtä\nvalkoista kuin eilen, siellä etäällä salmien takana, siellä näytti\nhänestä jotakin liikkuvan, ikäänkuin olisi jääpeitto siellä hiljaa\nkeinunut. Pyörryttikö kuuma espanjanviini noin hänen kokenutta päätään,\nvai ... vai oliko todella ihme tapahtunut, oliko Pyhä Nikolaus,\nmerenkulkijain suojelushenki, tosiaankin kuullut hänen kiihkeän\nrukouksensa ja käynyt murtamaan selkien jääpeitettä auki yhtenä\nyönä...?\n\nMelkein vavisten kääntyi hän vartian puoleen ja kysyi:\n\n-- Mikä liikehtii tuolla etäällä Uuraan selällä, näetkö?\n\n-- Näenpä kyllä, jäät siellä liikkuvat. Eilisestä puoleltapäivin on\npuhaltanut navakka lounainen ja se näkyy jo saaneen rikki merijäät; se\nahtaa niitä nyt kaakkoista rantaa kohti.\n\n-- Mutta siitähän pian meriliike aukenee?\n\n-- Jos tätä tuulta kestää, voi väylä aueta muutamassa päivässä...\n\nOlipa todellakin suopea Nikolaus hänen avukseen rientänyt, ajatteli\nmarski kiitollisessa mielessään. Meri aukenee, laivasto pääsee\nkyntämään Suomenlahden ja Itämeren selkiä aina Tukholman linnan alle...\nJa päivänruskoinen tulevaisuus kirkastuneissa silmissään laskeusi\nmarski taas alas tuosta hänelle rakkaaksi käyneestä, uljaasta tornista,\njosta hän niin usein pitkinä iltoina oli erämaan luontoa katsellut. Hän\nkiirehti nyt makuuhuoneeseensa lepäämään huomisten töiden varalta.\n\nSilloin oli vastaus lähetettävä sekä neuvostolle että Eerikki\nAkselinpojalle, sen kutsukirjeen kirjoittajalle, vastaus varma ja\nlyhyt:\n\n-- Minä tulen!\n\nEihän se Pyhä Nikolaus ihan yhtenä yönä eikä päivänä hävittänyt pois\njäitä Viipurin väylältä, mutta ne päivät, jotka vielä kuluivat siihen,\nkunnes meriliike pääsi alkamaan, tarvittiin hyvinkin laivojen\nsiistimiseen, miehistön varustamiseen, eväiden ja aseiden hankkimiseen.\nKiire oli ... voudit ajoivat kuin sukkulat linnan ja kaupungin väliä;\nkiire oli, yötä päivää istuivat vaatteenneulojat työpöydillään; kiire\noli lähiseudun aatelisilla ja rälssimiehillä, jotka näinä päivinä\nriensivät Viipuriin marskin retkelle mukaan päästäkseen, kiire oli\nporvareillakin, jotka marskin sotajoukolle sen tarpeita hankkivat ja\ntiesivät tältä isännältä hyvän tilin saavansa. Ne suomalaiset\ntalonpojat, jotka maakäräjiltä olivat Viipuriin jääneet, seuratakseen\nmarskia hänen Tukholman-matkalleen, katselivat ihmetellen tätä joka\ntaholla kiehuvaa toimeliaisuutta, ja milteipä jo matkakuume heihinkin\ntarttui. Kasvinveljeään ei Lauri näinä päivinä ehtinyt paljoa\nnäkemäänkään; ainoastaan ohimennen Heino kerran portista ratsastaessaan\nhänelle suhkaisemaan ehti:\n\n-- Laivoilla tavataan ja sitten Tukholmassa!\n\n-- Tuletko mukaan sinäkin, -- kuka linnanvoudiksi jää?\n\n-- Saa Degen-ukko palata kaupungista linnaan, minä tahdon olla\nkuninkaanvaalissa mukana minäkin.\n\nJopa joutui lähdön päiväkin; se oli toukokuun seitsemäs päivä. Jäät\nolivat pois väylältä, ainoastaan sirpaleisia telejä uiskenteli vielä\nsatamassa, jossa laivat täydellä miehistöllä ankkurissa vain odottivat\nmerkkiä nostaakseen purjeensa. Päivä paahtoi suvisen kuumasti, mutta\nsuven tulosta ei rannoilla vielä paljoa tiedetty, sillä sateeton ja\nkuiva oli ollut kevät, routa piili vielä maassa, ja se oli kevään\nmyöhästyttänyt. Siellä sataman rannalla oli aamusta asti liikuskellut\nuteliasta joukkoa, odotellen linnasta soivaa merkkiä ja Kaarlo\nKnuutinpojan lähtöä laivoihinsa. Puolenpäivän aikaan vihdoin jymähtikin\nsieltä Krister-vainajan järein tykki, purjeita ruvettiin nostamaan\nmastoihin, ja samassa marski uljaan ritariseurueen saattamana\nratsastikin linnanportista ulos sillalle. Ritarit olivat pukeutuneet\nhaarniskoihinsa ja kypäreihinsä ja kantoivat keihäitä pystyssä kuin\nsotaan lähteäkseen, -- eivätpä he tienneetkään, ennenkuin matkan määrä\noli saavutettu, päättyisikö se retki verettä.\n\nTaas oli Viipurin rantakatu lehdeksillä ja lipuilla juhla-asuun puettu,\ntaas olivat suljetut saksojen rihkamakojut, taas keräysivät porvarit\nnaisineen ja lapsineen satamalaiturille, nyt suositulle linnanherralle\njäähyväisiä huutamaan. Kannattipa heidän hänelle kiitokset lausuakin,\nsillä tuntuvasti oli kaupunki noina rauhan vuosina hänen hallintonsa\njohdolla kehittynyt, ja porvareilla oli ollut taattu tuki, keneen\nturvautua sekä ahnaasti kilpailevia hansalaisia että myöskin kotoisia,\nkiskovia herroja ja vouteja vastaan. Mutta he eivät sittenkään\ntoivottaneet häntä takaisin tulevaksi, sillä he tiesivät, että hän nyt\noli menossa suurempiin tehtäviin. Ja ne taajat joukot, jotka rantakadun\ntäyttivät, huusivat senvuoksi hänelle, kun hän ohi ratsasti:\n\n-- Tervennä lähde!\n\n-- Lähde kuninkaaksi!\n\nJa kun pormestarit ja raatiherrat häntä laiturin reunalla kumarrellen\nhyvästelivät, lausuivat he:\n\n-- Onni matkoillesi, jalo marski, muista laupeudella Viipurin\nkaupunkia!\n\n-- Sitä muistan, vakuutti lähtevä ylimys, -- luja on välillämme\nystävyyden side.\n\nSiunaten lausuivat Viipurin hengenmiehetkin lähtevälle marskille\njäähyväiset. Sillä anteliaasti hän oli kirkkoa ja luostareitakin\nauttanut; nytkin, juuri ennen lähtöään, hän oli lahjoittanut\nomistamansa Naistenkaivon tilan Viipurin mustilleveljille, jotka siitä\nsyystä saattokulussa olivat saapuneet rantaan häntä kiittämään.\n\n-- Pyhä Dominicus siunaa tiesi, -- niin toivottivat he hänelle.\n\nKaipauksella hyvästelivät yksin kaupungin naisetkin Kaarlo\nKnuutinpoikaa: iloiset olivat ne vuodet olleet, joina hän oli\nViipurissa hovia pitänyt ja heidän kaikkien lemmikkinsä ollut. Nytkin\nriitti häneltä heille leikkisä sana, kun hän laiturilla vielä viimeisiä\njäähyväisiä heitti, sittenkun hänen puolisonsa ja perheensä jo olivat\nlaivaan soutaneet. Mutta syrjemmässä toisista hienopukuisista naisista\nseisoi siellä kalpea immyt, jonka silmät kertoivat pohjatonta surua ja\njoka ujosti lähtevälle ojenteli pientä vuokkosvihkoa. Häneen sattuivat\nmarskin katseet juuri, kun hän oli venheeseen nousemassa, -- se oli\nsama impi, joka kukkivana punaposkena oli häntä tervehtinyt, kun hän\nkuusi vuotta sitten laivastaan tälle samalle laiturille astui, ja jonka\nhän silloin oli koholle nostanut, suudellakseen noita vereviä poskia...\nVärähtivätpä vähän uljaan ylimyksen kasvot, kun hän nuo silmät nyt noin\nsurevina näki, hän oivalsi yhtäkkiä unhottaneensa jotakin,\nlaiminlyöneensä ritarivelvollisuuden, -- hän ritareista ensimmäinen! Ja\nhän astui vielä viime hetkessä kalpean neitosen luo, virkkoen:\n\n-- Kaarina, kukkasi anna...!\n\nNeito ojensi hänelle ääneti vihkosensa.\n\n-- Ja kätesi jäähyväisiksi!\n\nKaikki laiturillaolijat tunsivat, että hellä lemmensuhde oli monet\nvuodet vallinnut tämän neitosen, Kaarina Degenin, ja marskin välillä,\njotka, paitsi pidoissa ja tanssiaisissa, liiankin usein olivat toisensa\ntavanneet linnan voutirakennuksessa, Kaarinan sisaren luona, joka oli\nalivoudin, Henrikki Tuomaanpojan, puoliso. Useimmat myös tiesivät,\nettei tämä lemmensuhde ollut seurauksittaan mennyt ja että kukoistavan\nimmen kasvot olivat kalpeiksi käyneet siitä, että hän isänsä talossa\nViipurissa oli salaa hoidellut Kaarlo Knuutinpojan lasta. Viime vuosina\noli tämä väli marskin puolelta kylmennyt, -- hän oli huikentelevainen\nlemmenasioissaan, -- ja neitonen oli yhä kuihtunut siitä, että hän\nyksin unhotettuna oli suremaan jäänyt. Nyt sen marski muisti...\n\nHän tempasi surevan neidon käden ja seisoi siinä tuokion melkein\nneuvotonna. Neidon saattajana oli rantaan tullut hänen serkkunsa,\nMartti Degen-vainajan poika, nuori Euergisle, jonka Kaarlo tiesi\nkauniiseen orpanaansa syvästi mieltyneeksi. Hänen puoleensa marski nyt\nkääntyi ja virkkoi:\n\n-- Sinähän olet uneksinut saavasi puolisoksesi tämän kauniin immen ...\neikö totta? Tahdotko nyt pyyhkiä surun kyyneleet Kaarina-serkkusi\nsilmästä?\n\nNuori mies, vasta poikavuosista päässyt, hämmästyi korkean herran\nkehoitusta ja sopersi hiljaa:\n\n-- Tahtoisin kernaasti, jos Kaarina tahtoo. Mutta me olemme orpanukset.\n\n-- Ei siitä hätää, vastasi marski reippaasti, -- sen asian järjestän\nminä piispan avulla. -- No, Kaarina?\n\nTyttö ei vastannut mitään, entistään kalpeampana hän siinä seisoi,\nkatse kiinteästi maahan luotuna. Mutta marski jatkoi:\n\n-- Se on siis sovittu, ojentakaa toisillenne kätenne. Myötäjäisistänne\nminä pidän huolen ja ne tulevat olemaan hyvät. Se on sovittu, -- onnea!\nJa hyvästi!\n\nVuokkokimppu kädessään hyppäsi marski venheeseen ja souti laivaansa,\njonka ankkurivitjoja samassa ruvettiin ylös kelaamaan. Mutta koko\nrantayleisö hurrasi hurmaantuneena, heilutti lakkejaan ja liinasiaan ja\nhuusi:\n\n-- Tervennä lähde, onni retkillesi!\n\n-- Lähde kuninkaaksi, Kaarlo!\n\nAina vain sama lauhkea lounainen, joka oli puhdistanut Kaarlo\nKnuutinpojalle Viipurin väylät ja ajanut jäät Uuraan salmesta, teki yhä\npyhän Nikolauksen puolesta palvelusta marskin kauniille laivastolle,\nkun tämä jännitetyin purjein luovi Suomenlahden aukeille, hukuttaen\npian korkean Olavintorninkin peränsä taa hämärtyvälle rannikolle. Sama\nsuojeluspyhä kuljetti edelleenkin taitavasti ja hellävaroen yli\nkeväiseltään rauhallisesti aaltoilevan meren nuo paksukeulat laivat,\njoista kirkkaisiin kevätiltoihin kajahti rautarohkealla mielellä\npurjehtivan asejoukon reipas laulu.\n\nKun uljas laivasto viikkoa myöhemmin laski Tukholman ulkosaaristoon,\noli sitä vastassa jo pääkaupungista laivoilla saapuneita ylimyksiä ja\nritareita, Kaarlo Knuutinpojan kannattajia, jotka olivat rientäneet\nhäntä kiirehtimään ja rohkaisemaan. He toivat hänelle viestit Kalmarin\nluostarin hurskaalta abbedissalta, joka jo ennen kuninkaan kuolemaa oli\nnäyssä nähnyt Kaarlo Knuutinpojan kruunajaisten tapahtuvan ennen\nensimmäisen vuosipuoliskon päättymistä. He kertoivat, millä\njännityksellä Ruotsin kansa häntä nyt odotti maassa valitsevan,\nkiusallisen epävarmuuden tilan lopettajaksi. Mutta marski pysyi\nlevollisena ja leikkisänä tämän touhun keskellä, eikä sitä janoa, joka\nhänen sydäntään poltti, kukaan nähnyt, -- hän retkeili siinä kuin\nhuvimatkalla taikka niinkuin se, joka on asiastaan varma. Ja niin laski\nlaivasto eräänä päivänä Tukholman linnan edustaiselle selälle.\n\nOli juuri Pyhän Ruumiin juhlapäivä. Kansaa kuljeskeli ulkosalla\nrannoilla lepopäiväänsä viettäen. Koko kevään oli Ruotsissa niinkuin\nSuomessakin vallinnut tuskastuttava kuivuus, joka oli estänyt toukoja\noraalle nousemasta ja hidastuttanut kaiken kasvullisuuden. Kirkoissakin\noli sadetta rukoiltu, mutta sitä ei ollut tullut; routa pysyi vielä\nmaassa täällä lännen lämpimämmillä rannikoillakin, vaikka pinnan jo\npoltti paahtava päivä. Koko luonto janosi sadetta. Ja nyt samalla\nhetkellä, jolloin Kaarlo marskin laivaston valkopurjeet vilahtivat\nTukholman satamaan ja odottava kansa kiirehti sen tuloa tervehtimään,\njuuri nyt rupesivat taivaalle kertyneet pilvet pudottamaan maahan\npehmeitä vesiään. Ja kun laivasto linnan alle laski, olivat nuo pisarat\njo kasvaneet viehkeäksi lämpöiseksi, virkistäväksi sateeksi, joka kuin\ntaikavoimalla nuorensi kuivuutta kärsivän luonnon, nosti pystyyn\npeltojen nuutuneet idut ja kuin kevätlehdon vastaksilla huuhteli\npuhtaaksi metsän, johon sitten yhtenä yönä puhkesi kirkkaanvihanta\nhiirenkorva.\n\nRantaäyräillä odottava väki antoi kesäsateen valella hartioitaan ja\nnautti siitä kaivatusta kasteesta. Se keräytyi sataman varrelle\nsaapuneen laivaston komeutta ihailemaan, ja sieltä kajahtivat sen\ntervehdyshuudot:\n\n-- Maan isä on tullut, onnen tuo hän mukanaan. Kristofferin aikana oli\nmeillä petäjäaika, nyt alkaa taas vilja-aika! Terve, Kaarlo, tuttavamme\nvanha!\n\nJa kun Pyhän Ruumiin kiltan jäsenet kulkivat saattokulussa Tukholman\nkaduilla, pysähtyivät hekin pyhimyslippaineen kevätsateessa\nrantalaiturille ja tervehtivät ankkuriin laskevaa laivastoa huutaen:\n\n-- Terve Jumalan valittu!\n\nKohta marskin Tukholmaan saavuttua kiirehtivät hänen ystävänsä panemaan\nalulle ne valtaneuvoston neuvottelut, joita häntä odotellen oli lykätty\nviikosta toiseen, ja lyhyiksi ne nyt supistuivatkin. Maaperä oli\nitsestään muokkautunut Suomesta tulevalle ylimykselle pehmeämmäksi kuin\nhän oli uskaltanut toivoakaan; hänen oli vain ojennettava kätensä ja\nsiihen rohkeasti tempaistava heiluva valtikka. Tanskalaisliiton\nystäville, marskia vastustavalle Oxenstjernan suvulle, oli näet asema\nkäynyt aivan mahdottomaksi. Sen uskollisimpia kannattajiakin siirtyi\nnyt Kaarlo Knuutinpojan puolelle, niinpian kuin tämä oli ratsastanut\nTukholman torille ja tervehtinyt hurraavaa kansaa. Oxenstjernat\nymmärsivät vetäytyä syrjään luopuen ulkomaisista kuningasehdokkaistaan,\nja valtiopäivät kutsuttiin viipymättä koolle kotimaista miestä\nkuninkaaksi valitsemaan. Se vaali oli näet herrainpäivillä tapahtuva,\nja vaikka vielä oli niitäkin kadehtijoita, jotka epäilivät kenelle\näänensä antaisivat niin jo tiesi jokainen mies ja nainen Ruotsissa,\nmiten se vaali oli päättyvä.\n\nSen ajan toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, jolloin valtiopäiviä\nvalmisteltiin ja jolloin Kaarlo Knuutinpoika jo kävi käsiksi\nvaltioasiain hoitoon, viipyi hänen uljas laivastonsa taistelukuntoisena\nTukholman selällä, antamassa pontta asiain menolle, ja siinä\nlaivastossa kuninkaan vaaliin saapuneet suomalaiset herrat ja\ntalonpojat sijoitettiin kansalaistensa luo kaupunkiin. Olipa korven\nmiehilläkin nyt aikaa katsella tätä valtakunnan sydäntä, josta\nSuomeakin hallittiin, sen kauniita kirkkoja, sen vilkasliikkeistä\nelämää ja ennen kaikkea tuota \"Stockholman linnaa\", jossa heille\nsaapuneet sekä mieluiset että raskaat määräykset aina oli päivätty.\nPitkäksi heille ehkä sittenkin olisi aika käynyt, ellei heitä\nsuomalaisten aatelisten ohessa olisi kutsuttu Suomen talonpoikaista\nrahvasta näillä valtiopäivillä edustamaan, -- muita edustajiahan sieltä\nei ajan lyhyyden vuoksi ollut ehtinyt saapua, vaikka Suomen rahvaalla\njo olikin nimenomainen oikeus kuninkaanvaaliin. Paljoa eivät\numpisuomalaiset talonpojat keskusteluista ymmärtäneet, mutta sen he\ntiesivät ja sen he aina kotonakin ylpeinä saattoivat kertoa, että\nmukana olivat olleet hekin Suomen marskia valtakunnan hallitsijaksi\nhuutamassa.\n\nVaali tapahtui eräänä kesäkuun poutapäivänä pyhän Gertrudin kiltan\nsuuressa tuvassa, joka oli herroja täysi. Valitsijamiehiä oli valittu\n70, mutta ainoastaan 9 heistä antoi äänensä unioonipuolueen\nedustajille, muut kaikki Kaarlo Knuutinpojalle ja nuo harvat vastaäänet\nhukkuivat siihen voimakkaaseen huutoon, jolla kansa Kaarlo Knuutinpojan\nkuninkaakseen kutsui. Riemulla se vaalin tulos vastaanotettiin ja\niloisin toivein siirtyivät valtiopäivät heti vaalin jälkeen läheiseen\nSuurkirkkoon, jonne saattokulussa seurasivat sydänkorven talonpojatkin.\nJa sydän heillä sykähti, kun he siellä näkivät, miten, heti sen jälkeen\nkuin \"Te Deum laudamus\" oli voimakkaasti laulettu, heidän nuorekas,\nsuosittu marskinsa, jalona ja kauniit kasvot rauhallisina, astui\nvaltiopäiväin eteen pääkuorin luo ja polvistui siihen ristiinnaulitun\nkuva kädessään. Eikä vavahtanut hänen voimakas äänensä, kun hän siinä\nJumalan temppelissä varmana hallitsijavalansa saneli ja laskien\nKarjalassa taotun miekkansa ristin juurelle lupasi puolustaa oikeutta\nja vainota vääryyttä ja suojella niitä, joita väkevämmät sortavat...\nSuomeksikin luki uusi kuningas Suomen talonpojille sen valansa, ja\nheistä tuntui, että näin ei voi elävän Jumalan edessä puhtain mielin\nvannoa kukaan muu kuin heidän oma marskinsa... Eivätkä he hartaudessaan\nuskoneet vilppiä olevan siinäkään, kun Suurkirkon täyteinen aatelisia\nja aatelittomia sormet pystyssä yhtä pyhästi vannoi uskollisuutta\nuudelle hallitsijalleen ja lupasi häntä hengellään ja verellään\npuolustaa.\n\nVakavana astui sitten äsken valittu kuningas kirkosta ja käveli\nlinnaan, torin laitaan, jossa odottava kansanmeri häntä riemulla\ntervehti. Kun Kaarlo Knuutinpoika seisoi siinä linnan rappusilla, josta\nOxenstjernat juuri kuljettivat tavaroitaan pois, ja hänen ruskea\ntukkansa hulmusi tuulessa ja aurinko kirkasti hänen voimakaspiirteiset\nkasvonsa, silloin täytti Suomen talonpoikain mielen niin voimakas\nriemu, etteivät he uskoneet äsken valitun hallitsijankaan tuntevan sitä\nhetkeä suuremmaksi onnensa hetkeksi kuin miksi he tunsivat.\n\nVaali oli lopussa, kuningas oli vetäytynyt linnan suojiin, ja meluava\nkansa kapakkoihinsa juhlapäivää juhlajuomingeilla viettämään. Silloin\ntuntui suomalaisista erämaan talonpojista, että he olivat tehtävänsä\ntäällä täyttäneet, ja heidät valtasi halu päästä jo palaamaan kotiin\nSuomeen, köyhille kaskiahoilleen, -- kauan oli heitä sinne jo vetänyt\nikävä ja viivästyneet kesätyöt. Eräs raumalainen laiva teki seuraavana\naamuna lähtöä Turkuun, ja siihen he mukaan mielivät pyrkiä. Mutta\nheidän oli kuitenkin ensiksi saatava kalliit rajakirjansa\nallekirjoitettuina käsiinsä, ja he läksivät sitä varten hakemaan\nalivouti Henrikki Tuomaanpoikaa, jolla ne kirjat olivat ja jonka piti\nauttaa heitä pääsemään äskenvalitun maanisän puheille. Kauan kyseltyään\nlöysivätkin he vihdoin Heinon linnan maakerroksesta, palvelijain\npuolipimeästä arkituvasta. Hän istui siellä vähän nyrpeän näköisenä\ntoisista syrjässä katsellen, kuinka korupukuiset hovipalvelijat siellä\nkeikailivat ja vain olantakaisesti kohtelivat Suomesta tuotua entisen\nmarskin kirjuria. Hänelle he nyt kuuden miehen voimalla asiansa\nesittivät.\n\n-- Hä, nytkö jo rajakirjoja tahdotte? huudahti Heino. -- Ettekö tiedä,\nettä täältä vielä huomenna matkustetaan Mooran kedolle ja Upsalaan,\njossa vasta kuninkaan kruunu nostetaan hallitsijaksi valitun päähän.\nEttekö tule kruunajaisjuhliin?\n\n-- Jo riittää meille näitä juhlia, vastasi Lauri. -- Kuningas on\nvalittu, meidän tekee jo mielemme palata kotiin. Huomenna pääsisi\nlaivalla lähtemään Suomeen.\n\n-- Pääsisikö huomenna...?\n\nMiettiväksi jo Heinokin kävi. Viipurin linnan hilpeä ja toimekas vouti\noli nyt huonolla tuulella. Siellä hän oli ollut marskin uskottu mies,\ntoinen mies linnanherrasta, kuten hän itse oli kehunut, kaikkialla\nvälttämätön. Mutta täällä! Täällä hän oli vain muiden suurempain\njaloissa, joiden tieltä hänet oli linnanpalvelijain arvoluokkaan\nsyrjäytetty, eikä täällä hänestä kukaan välittänyt. Pieni linnanvouti\noli tässä uudessa kuninkuuden loistossa kokonaan unhotettu, toiset nyt\nhyörivät hänen isäntänsä ympärillä. Siitä oli synkistynyt Heinon mieli,\njoka oli kuvitellut itselleenkin jotain sirua herransa loistosta.\n\n-- Vai pääsisi huomenna, toisti hän verkalleen miettiväisenä. -- Hyvä,\nkoetetaan siis pyrkiä kuninkaan puheille, mahtaisikohan tuo vielä aueta\ntie.\n\n-- Olisikohan marski niin ylpistynyt, ettei meitä enää puheilleen\nlaskisi, epäili Lauri.\n\n-- Siellä ovat nyt monet herrat vastassa, ennenkuin kuninkaan puheille\npäästään. Mutta tulkaa! --\n\nKaarlo Knuutinpoika oli juuri palannut työhuoneeseensa pitkästä\nneuvostonistunnosta, jossa samat ylimysherrat, jotka aamulla olivat\nhänelle uskollisuusvalan vannoneet, nyt jo iltapäivällä olivat\nrakennelleet vaikeuksia uudelle hallitsijalle, asetelleet ehtoja\nuskollisuudelleen ja tinkineet itselleen yksityishyvityksiä siitä, että\nhe vertaisensa miehen kuninkaakseen tunnustivat. Sapekas arkkipiispa,\njoka oli koettanut saada kuninkaan vaalin toistaiseksi lykätyksi,\noli uhmaillen ja uhkaillen ratsastanut koko Tukholmasta pois\npiispanlinnaansa. Se oli ollut kaikki taas sitä vanhaa juonittelua, ja\nKaarlon katseessa oli nyt, riemupäivänsä huumauksen hetkellä, jolloin\nkansan ilonhuudot vielä kadulta hänen korviinsa kaikuivat, surumielinen\npettymyksen ilme. Hän katseli liikahtamatta pöydällä edessään olevia\nvallan ulkonaisia merkkejä, kruunua, valtikkaa ja valtaomenaa, jotka\nhuomenna kruunajaisissa oli hänelle annettava, ja hän virkahti hiljaa:\n\n-- Ehkä olisi minun ollut viisainta hyljätä nämä korut.\n\n-- Sitä mietin paljon tänne Turusta purjehtiessani, virkkoi siihen\nhänen vieressään istuva vanha Maunu-piispa, joka hänkin marskin\nkutsusta oli näihin juhliin saapunut nuorta ystäväänsä hänen\nkunnianhetkellään tukemaan. -- Mutta minä tiesin, että tuon\nkultapäähineen loistoa on mahdoton vastustaa sen, joka sen päähänsä\nnostaa voi. Ja ehkä on sittenkin parempi näin, ajattelin, ehkä taittuu\nnopeammin kateen kärki, kun kerran kansa on itselleen kuninkaan\nhuutanut ja valtikan hänen käteensä antanut.\n\nTurun vanha piispa oli jo näinä päivinä saanut nähdä, kuinka karvas oli\nylimysherroissa kateensappi. Vielä muutamia päiviä sitten olivat nuo\nherrat rakennelleet salaliittoakin Kaarlo Knuutinpoikaa vastaan,\ntarkoituksena vielä viime hetkellä raivata heidän vihaamansa ylimys\nsyrjään ... olivatpa koettaneet houkutella vanhaa piispaakin\nvehkeihinsä mukaan. Mutta Maunu oli marskille heidän aikeensa\npaljastanut, ja Kaarlo oli taas kerran heidän verkkonsa repäissyt\nrikki. Mutta siitäkin oli vanha piispa tajunnut, kuinka tosiaankin\nkateenmujeilla sekoitettu oli vastavalitun kuninkaan ilonmalja, ja hän\njatkoi melkein säälien:\n\n-- Niin, Kaarlo, vallan kukka ei ole vailla okaitaan, sen tiedät jo\nennestään. Tarvitset tarkoin kaiken sen voiman, maltin ja tarmon, minkä\nolet näinä välivuosina Suomessa koonnut ja säästänyt, säilyäksesi\nehyenä noiden juonien keskellä. Ylvästelemättä kanna kruunuasi, muista,\nettä Tarpeian kallio oli lähellä Kapitoliumia!\n\nKaarlo ei vastannut. Mutta ikkunan luota, meluavan kansan iloja\nihailemasta, astui nyt esiin toinen Kaarlo Knuutinpojan luotettu\nnuoruudenystävä, Eerikki Akselinpoika Tott, jonka tuima katse näinä\nvälivuosina oli vielä entisestään terästynyt. Hän huudahti.\n\n-- Ylvästelemättä, mutta lujuudella! Rautakouria tarvitsevat nämä\njuonittelevat herrat, niiden puristamina he kiltisti rivissä astuvat.\nMutta jos heille hetkeksikään pehmeäksi herkeät, silloin viskautuvat he\nsinun ylitsesi. Voimaa ennen kaikkea!\n\n-- Voimaa kyllä, matki piispa, -- mutta myös kylmää harkintaa. Fortiter\nin re, suaviter in modo!\n\nVastavalittu hallitsija heilautti syrjään väljän, purppuranvärisen\nvaippansa, johon hän jo kuninkuutensa merkiksi oli pukeutunut, nousi\npöydän äärestä ja lausui:\n\n-- Kansalle olen luvannut sen eturintaan käydä, luvannut sen sekä\nSuomessa että täällä, sitä en pettää voi; minun on astuttava eteenpäin,\noli tiellä okaita tai kukkia! Ja eteenpäin astunkin varmasti, -- onhan\nminulla tukenani sekä voimaa että malttia, kun te, ystäväni, rinnallani\npysytte: sinä, Eerikki, asettani hoitaen, ja sinä Maunu-piispa järkeäni\njäähdyttäen.\n\nKarski soturi taputti hyväksyvästi ystäväänsä olalle. Mutta vanha\npiispa vastasi surumielisesti:\n\n-- Minusta ei ole enää kauan neuvonantajaksesi. Kuninkaanvaalissasi\ntahdoin olla mukana, sen ilon tarvitsi vanha sydämeni, mutta siihen\ntoimeni päättyvätkin. Minä olen jo vanha. Nyt palaan Suomeen ja jätän\nsielläkin pian tehtäväni ja hiippani nuorempiin käsiin, itse vetäydyn\npieneen Tuskulumiini, jonka Naantalin lempiluostarini rinnalle olen\nrakentanut, siellä on jo aikani päästä lepoon.\n\nMutta vastavalittu kuningas kävi innokkaasti tätä vanhan piispan\npäätöstä järkyttämään.\n\n-- Ainakin yhdeksi talveksi lupaa minulle vielä neuvojasi ja apuasi,\npyysi hän, -- nyt niitä juuri tarvitsen tässä mettiäispesässä!\n\nJa piispa taipui nöyrästi, hän oli tottunut ystävänsä hyväksi itsensä\nuhraamaan.\n\n-- Yksi talvi menköön, jos voin täällä parhaalla tavalla hyödyksesi\nolla. Mutta muista, monta talvea ei minulla enää olekaan jäljellä!\n\nTällainen oli mieliala uuden kuninkaan työhuoneessa, kun Suomen\ntalonpojat hänen puheilleen laskettiin. Tuttavana ja ystävänä heitä\nkuningas tervehti, virkahti leikkisästi Pouta-Paavolle, että \"toden\nsinä miekastani luit\", veisteli toisille, että tällaisiin pitoihin hän\ntahtoi heitä Tukholmaan tuoda, sekä kyseli, eivätkö miehet enää\nhalunneet seurata häntä Upsalaan, kruunajaisiin. Mutta pian hän jo\nviittasi Heinon tuomaan esille rajakirjat allekirjoitettaviksi, lausuen\nvakavana:\n\n-- Niin, oikeassa olette, työhönsä, toimeensa, palatkoon jokainen,\njuhlain humu on ohimenevää, työn jälki se vain jäljelle jää!\n\nMutta piirrettyään nimensä rajakirjan alle ja nimensä alle lyhyen sanan\n\"Rex\", vilautti hän taas veitikan silmäkulmastaan, virkahtaen\ntalonpojille:\n\n-- Siksi pidätin rajakirjanne allekirjoittamatta tänne asti, että\nvoisin ne allekirjoittaa Ruotsin kuninkaana. Nyt se raja kestää\nparemmin. Nyt voitte taas lähteä erämaillenne isienne elinkeinoja\njatkamaan, takamaitanne talokunnittain viljelemään ja niistä\nvaltakunnalle uusia rintamaita valloittamaan. Se tehtävänne on\nhyödyllinen ja tärkeä.\n\nMutta Kaarlon näin talonpojille heidän rajakirjojaan antaessa oli vanha\npiispa käynyt puheisiin Laurin kanssa, jonka hän nyt sai tietää siksi\ntalonpojaksi, joka oli hänen mielituumansa toteuttanut ja perustanut\nuudisasutuksen Savon ja Hämeen väliselle metsäkannakselle. Ja hän\nkääntyi nyt Kaarlon puoleen, lausuen:\n\n-- Yksi pyyntö vielä kuninkaalle. Tälle talonpojalle, joka Sysikorven\nsalotaipaleella majataloa pitää, olen luvannut verovapauden hänen\ntilastaan. Vahvista, kuningas, tämä lupaukseni!\n\nKaarlo tarttui hanhensulkaan ja kirjoitti heti omakätisesti\nverovapausluvan Lauri Viljonpojalle Juuritaipaleen tilasta. Ja hän\nlausui, antaessaan vapauskirjan Laurille:\n\n-- Sen teen mielelläni. Minäkin tunnen sinut rajarauhan innokkaimmaksi\najajaksi. Puolusta vastakin siellä erämaan laidassa hyvää sopua\nkotikansani molempain heimojen kesken, jotka minulle ovat yhtä rakkaat.\n\nJo kumarsivat talonpojat lähteäkseen poistumaan kuninkaan luota. Mutta\nViipurin alivouti, Heino, viivähti vielä ovella, ikäänkuin epäillen,\nvoisiko hänkin tällä sovinnon hetkellä tuoda esille sen asiansa, joka\nhäntä oli painanut siitä asti, kun hän nyt Maunu-piispan eteen oli\nastunut. Vanhaa piispaa hän ei näet ollut tavannut senjälkeen, kun hän\nkerran tämän hyväntekijänsä luota Turusta rikollisena pakeni. Nyt hän\nyhtäkkiä, sanaa puhumatta, notkisti polvensa piispavanhuksen edessä,\nkatseet maahan luotuina.\n\nLempeä piispa ymmärsi heti, mitä hänen entisen suosikkinsa mielessä\nliikkui, ja virkkoi lohduttaen:\n\n-- Oivallan, mitä tahdot sanoa ja anoa. Nouse, Henrikki Tuomaanpoika,\nmene rauhassa, olen sinullekin anteeksi antanut, -- olen oppinut\nanteeksi antamaan paljon inhimillistä heikkoutta!\n\nLiikutettuna suuteli Heino piispavanhuksen kättä. Mutta Kaarlo\nKnuutinpoika naurahti tuon kohtauksen nähdessään. Hänen muistiinsa\npalasivat sen alkusyyt, Krister-ukon vehkeet ja suomalaisen teinin\nkuumaintoinen uskollisuus, joka tämän lahjakkaan nuorukaisen sitten\nhänen palvelukseensa oli tuonutkin. Ja hän lausui Heinolle\ntuttavallisen ystävällisesti:\n\n-- Se syntisihän sinut toi minun miehekseni. Ja mehän pysytään edelleen\nyhdessä, eikö niin?\n\nMutta kun Heino ääneti ja miettiväisenä seisoi paikoillaan, jatkoi\nkuningas:\n\n-- Mitä, etkö aiokaan jäädä asemiehekseni Tukholman linnaan, vai\nhaluatko mieluummin takaisin Viipuriin?\n\nSilloin purki Heino avonaisesti isännälleen ne mielensä hiljaiset\nmietteet, joita hän täällä Tukholmassa oli kantanut ja hautonut:\n\n-- Vieraaksi tunnen itseni täällä, seikkailuvuotenikin ovat jo\ntakanapäin. Mutta ei ole minulla myöskään enää halua jäädä Viipuriin,\nkun et sinä, kuningas ole siellä.\n\n-- Mitä sitten aiot, ilmaise toivosi suoraan!\n\n-- Olen marskia uskollisesti palvellut, anna, kuningas minulle\nvoudinvirka Hämeessä, sinne kotipuoleeni ikävöin, -- pohjoisen Hämeen\nvoudinpaikka on vapaa.\n\nTuokion katsoi marski pitkään nyt alakuloista, muuten aina hilpeää,\napumiestään ja virkkoi:\n\n-- Pyyntösi on kohtuullinen, sen tahdon täyttää. Sinä ikävöit takaisin\nSuomeen, niin tekisin kai minäkin sinun sijassasi. Milloin haluat\nmatkustaa?\n\n-- Huomenna, yhtä matkaa talonpoikain kanssa.\n\n-- Saat aamulla valtakirjasi hovikansleriltani, -- hän antaa sinulle\nmyöskin muutamia Reinin kultaisia matka-avuksi. En tahtoisi sinusta\nluopua, mutta en voi sinua myöskään pidättää, -- tämän linnan voutia en\nvoi sinusta tehdä.\n\nJa miesten poistuessa lisäsi kuningas vielä:\n\n-- Onni matkoillenne, Suomen miehet. Kuka tietää, ehkä tarvitsemme\nvielä toisiamme, ehkä tapaammekin vielä toisemme Suomessa, -- jos taas\ntummuu miekkani teräs...\n\nNämä viimeiset sanat lausui nuori kuningas puolittain itsekseen,\npuolittain Heinolle, joka viimeisenä ovelta poistui. Heino kuuli ne\nsanat ja ymmärsi sen ajatuksen, jonka ne kätkivät, -- hetkeksi osuivat\nentisen linnanherran ja hänen voutinsa katseet tuttavallisina,\nymmärtävinä vastakkain. He hymähtivät toisilleen. Mutta poistuessaan\nhuudahti Heino vielä:\n\n-- Terve kuningas! Suomesta aina ystäväsi löydät.\n\nOvi sulkeutui, ja Ruotsin äskenvalittu hallitsija seisahtui tuokioksi\npöytänsä luo. Olipa kuin pieni kaihon oka olisi pistänyt siellä\npurppuraviitan alla, -- hänessä välähti elävänä tunne, että tuossa\nmenivät ne, jotka sittenkin muodostivat hänen valtansa uskollisimman\ntuen. Vanha piispa ymmärsi hänen viivähtävän katseensa ja virkkoi:\n\n-- Niin, Suomen talonpojissa on jokin voima, joka heihin sitoo sen\nmiehen, joka tuon karun kuoren alle on päässyt pilkistämään.\n\n-- Sen kuoren alla on sydäntä, ehkä on siinä se voima!\n\nMutta ainoastaan tuokion kuningas niin viivähti. Sitten istahti hän\ntaas työpöytänsä ääreen ja kutsui sisään kanslerinsa, suorittaakseen\nhänen ja molempain neuvonantajainsa kanssa yhdessä ne kiireellisimmät\nhallitusasiat, jotka vaativat ratkaisuaan jo ennenkuin kuningas ehti\nmatkalleen Upsalaan, kruunajaisiinsa.\n\nVielä näkivät Suomen talonpojat seuraavana aamuna, laivarantaan\nkävellessään, kuinka suuri ja loistava se saattoseurue oli, joka linnan\nedustalle kokoontui äskenvalittua kuningasta odottamaan ja ryhmittyi\nhäntä saattamaan Mooran kedolle, missä kansan, vanhan tavan mukaan,\npiti valittu kuningas kuninkaaksi huutaa. Kesäaamun raikkaassa\nvalaistuksessa välähtelivät linnanrinteeltä alas satamaan asti ritarien\nkirkkaat haarniskapuvut ja korkeat töyhtökypärät. Kookkaat ratsut,\njotka olivat päätään myöten verhotut kirjaviin, hopealla kirjailtuihin\nverkaloimiin, polkivat siellä levottomina kivitettyä tannerta,\nratsastajain vaakunakuvaiset kilvet kimaltelivat, kun he tungeskelivat\nkorkeiden tankojen nenään nostettujen lippujen ympärillä tai\npiirittivät korkeapyöräisiä vaunuja, joissa kuningattaren ja\nhovinaisten piti kruunajaisjuhliin ajaa. Siinä oli taas kerran koko\nRuotsin ja Suomen aatelisto koolla kunnioittamassa kotimaista\nkuningasta, -- jota vallan huipulta alasrepiäkseen nuo ylimykset\nkenties jo samalla hetkellä vehkeilivät.\n\nNäkivät Suomen talonpojat laivan kannelle noustessaan vielä senkin,\nkuinka Kaarlo Knuutinpoika linnastaan laskeusi tuota loistavaa\nseuruetta ja sitä ympäröivää kansanjoukkoa tervehtimään, ja\nkorkeasulkaista hattuaan heiluttaen ratsasti odottavain\nvalta-aatelisten keskellä. He näkivät, kuinka tuo kiiltävä kulkue hänen\nperässään läksi solumaan punakankaalla verhotun sillan poikki ja\nloittonemaan ihmisaaltojen välitse virran pohjoiselle rannalle.\n\nSinne se saattue hupeni, eikä sen loisto enää erämaan miehiä\nlämmittänytkään. Siinä oli heistä jotain levotonta, liiaksi\nsuurentelevaa, ja noista kiiltokylkisten hurraahuudoista kajahti heidän\nmielestään joku kirkuva sävel, joka heidän umpisuomalaisissa korvissaan\nyhtä hyvin saattoi merkitä \"ristiinnaulitse\" kuin \"terve kuningas!\" Ja\nkun heidän raumalainen laivansa hetkeä myöhemmin lipui saaristoväylää\nmyöten merelle päin, kotimaansa rantaa kohden, katselivat he\nkaipauksetta, kuinka etäisyyteen häipyivät hurraatahuutavaa kansaa\ntäynnä olevat mäet ja Tukholman linnan liputetut tornit.\n\n\n\n\nKARMALAN LÄHTEELLÄ.\n\n\nKarmalan vanhoille halmeaukeille, Mustanahon rinteelle, astelivat\neräänä pilvipoutaisena heinäkuun päivänä rannasta päin tässä talossa\nrinnakkain ylenneet orpanukset ja kasvinveljet, Heino ja Lauri, taikka\ntäydellisemmin sanoen Hämeen pohjoisen kihlakunnan vouti Henrikki\nTuomaanpoika ja Juuritaipaleen majatalon omistaja Vahvajärven salolta,\nLauri Viljonpoika. He olivat yhdessä palanneet Tukholmasta,\nkuninkaanvaalista, Turun ja Hämeenlinnan kautta syntymäpitäjäänsä,\nLauri kiirehtiäkseen vihdoinkin pitkiltä valtuusretkiltään kotoisille\nriistamailleen, ikävällä odottavan perheensä luo, Heino hankkiakseen\nitselleen asunnon uudessa voutikunnassaan. Nyt heidän oli erottava\ntoisistaan ja vanhasta kotitalostaan, ja he kävelivät halmeelle\nsanomaan jäähyväisiä siellä kyntötöissä puskevalle Tuomasisännälle,\njonka valkoinen piikkomekko sieltä vilahteli leppien lomitse.\n\nPari päivää olivat näet orpanukset nyt viipyneet Karmalassa, jossa isän\nkuoleman jälkeen pesäkin oli ollut selvitettävä, ja nyt veti toisen tie\nsalotaipaleen poikki itään ja toisen, Heinon, venheellä etelään,\nHollolan Lahteen, missä hänen oli vastaanotettava uusi virkansa.\n\n-- Noustaan aholle, sillaikaa kuin soutajani murkinoivat, minun tekee\nvielä mieleni nähdä äitivainajani vanha karsikko, virkkoi Heino. --\nHarvoinpa tänne taidan vasta kulkeutua, vaikka naapuriksi jäänenkin.\n\n-- Miksi harvoin? kysäisi Lauri, joka orpanansa jäljessä halmeen ohi\nahonrinnettä ylöspäin astui.\n\n-- Kylmääpä tuntuu olevan kohtelu täällä kotitalossakin. Ei ole minulle\nveli-Tuomas monta sanaa virkkanut ja hänen emäntänsäkin on umpisuinen\nja raskasmielinen. Näet, tuolla pihalla hän pää kumarassa kulkee tuvan\nja maitoaitan välillä aivan kuin äitivainaja, -- kuuluneeko se oikein\nKarmalan komentoon!\n\n-- Kova työ pään kumaraan painaa ja mielenkin raskaaksi tekee.\n\n-- Niin taitaa. Mutta kylmää ja tylyä täällä on kansa joka taholla, --\ntoisenlaiseksi olin sen lapsuuteni muistoilta kuvitellut.\n\nHeino oli uudeksi kodikseen ja virka-asunnokseen nyt tällä matkalla\nostanut talon vanhasta kotipitäjästään, Suopellon Sipi-vainajan vanhan\ntalon, josta perilliset pesäjaon jälkeen olivat lähteneet eräjärvien\nrannoille uudismaita viljelemään. Isännän kuoltua olivat siellä näet\nvävyt keskenään riitautuneet, eikä ollut Leena-muorikaan jaksanut heitä\nenää koossa pitää, -- silloin he olivat päättäneet myödä kantatilan ja\nrakentaa itselleen uudismökit takamaille, -- niin kauas toisistaan,\nettei akkojen tora salojen yli kuulu! Heino oli parahiksi\nkotipitäjäänsä ehtinyt ostamaan tuon vauraan talon, ja hän oli ensin\nmielessään iloinnut siitä ajatuksesta, että hän loppuiäkseen,\nnuoruusintoilujensa jälkeen, pääsisi asettumaan vanhalle\nkotikulmalleen, jossa hänellä oli lapsuudentuttavansa ja jossa häntä,\nSysikorven poikaa, virkamiehenäkin ystävyydellä ja luottamuksella\nkohdeltaisiin.\n\nMutta niissä toiveissaan hän oli jo tällä lyhyellä käynnillään\npettynyt. Epäluuloa oli häntä vastaan huokunut, missä hän kulkikaan.\nKun hän saapui talonpoikaistaloon, entisiin naapureihinsa, olivat\nvanhat lapsuudentuttavat kartelleet häntä, ja jäykästi olivat\nisäntämiehet häntä vieraana tervehtineet. Hän oli koettanut heittäytyä\ntuttavalliseksi, oli kertonut heille nuoruudenmuistojaan Karmalasta ja\niloisia juttuja vaelluksiltaan, mutta eipä ollut hän saanut hymyä\nnousemaan ukkosten kasvoille; loitommas olivat hänestä lapsetkin\nvetäytyneet, kun hän oli tupaan astunut. Ja hän oli kuullut talonväkien\nsyrjässä, nurkan takana, tylyllä äänellä toisilleen supattavan:\n\"Karmalan poikia sanoo olevansa tämä uusi vouti, mikä lieneekin...\" Ja\ntoinen oli vastannut: \"Niitähän se on, mutta herraksipa herkesi,\nheimostaan luopui...\"\n\nMasentavalta se oli Heinosta tuntunut, ja hiukan katumapäällä hän jo\najatteli asettumistaan tänne kotipitäjäänsä. Syvältä tuntui juopa hänen\nja kotiväenkin välillä, -- omanaan he eivät häntä enää pitäneet.\n\n-- Ethän tuota voine kummeksiakaan, vastasi hänelle Lauri, kun Heino\nahon rinnettä noustaessa tuota tylyyttä valitti, -- eihän täällä ole\ntotuttu herroilta mitään hyvää kokemaan, eikä varsinkaan voudeilta.\nSinä olet nyt herra ja vouti, -- täällä astut ulkomaan verassa ja\nkapeissa kaatioissa, ei sinua korven pojaksi tunneta.\n\n-- Mutta saman tuvan lapsiahan silti olen, miksi minua vieraana ja\nepäillen kohdellaan vain siitä syystä, että olen vähän koulua käynyt ja\nkuningasta uskollisesti palvellut ja häneltä viran saanut?\n\n-- Sinä olet siirtynyt toiseen säätyyn, vastasi Lauri harvakseen, mutta\nvarmasti, -- sinun eivät ole enää meidän raskaat työhuolemme eikä\nkärsimyksemme, sinä elät meidän työstämme, -- siksi et kuulu enää\nmeihin, siksi olet vieras. Ja eikö meillä ole syytä vouteja vihata?\nTuossa riihen edessä pieksätti muutamia vuosia sitten Hollolan vouti --\nsinun edeltäjäsi -- oman isäsi niin, ettei hän siitä enää koskaan\noikein kostunut. Silloin raskivat isäsi luut, -- kenen luita\npehmittänet sinä voutina, sitä ei vielä kukaan tiedä!\n\nHeino ei enää vastannut, tuo esimerkki selvitti hänelle paljon kansan\nja virkamiesten välistä vastakohtaa; hän oivalsi nyt paremmin sen syvän\njuovan, jonka hän oli joka askeleellaan tuntenut lapsuuden tuttavainsa\nja itsensä välillä. Mutta Lauri oli päässyt sananpäästä kiinni ja\njatkoi:\n\n-- Meillä on leipä lujassa, kovaa on, kun sen silloin vielä vieras vie,\nelääkseen sillä ylellisyydessä ja humussa. Näinpä marskin juhlassa\nViipurissa heitukkain kantavan juomahuoneeseen nassakoita, joista\njokainen kuului maksaneen saman verran kuin pikkutalo erämaan laidassa,\nja yöllä näin heidän kantavan juhlahuoneesta ulos saksanhaljakkoihin\npuettuja ritareita, joiden humala oli tullut maksamaan enemmän, kuin\nerämies koko talvipyynnin nahkasistaan saa. Tähän herrasjoukkoon kuulut\njo sinä, et meihin...\n\nMutta Heino kiirehti jo edellä, ikäänkuin orpanansa puheita paeten,\nahon laelle, missä ennen oli ollut tuo vanha, lapsia kammottava\nkarsikko, jossa Heinon äitivainaja oli käynyt kumartamassa pihlajaan\nkiinnitettyä pyhimyskuvaansa ja jossa hän öisin, muiden maatessa, oli\nkummia näkyjään nähnyt. Poissa oli nyt jo ristin kuva vanhan pihlajan\nkupeelta, ja karsikon alalaidan oli Tuomas jo kaskekseen viertänyt ja\nvääntänyt aitakiviksi vanhat käräjäkivet, joiden ääressä metsämiehet\nennen olivat pyyntiluvuillaan Tapiota lepytelleet. Mutta vielä löytyi\nkivenkolosta viipale jotakin emäntävainajan sinne kantamaa\nalttarikankaan palasta. Sitä orpanukset katselivat ja Lauri virkkoi:\n\n-- Äitisi oli tietäjäsukua.\n\n-- Paljon hän taisi tietääkin, vastasi Heino muistelmiinsa vaipuneena.\n-- Perää näkyi olleen siinäkin äitivainajani ennustuksessa, että minun\nurani tulisi kulkemaan toisia maita kuin teidän. En sitä tiennyt\nsilloin, kun kerran näiltä mailta pakoon karkasin!\n\nMutta hän näkyi tahtovan katkaista nuo muistonsa, jotka hänen mielensä\nnyt alakuloiseksi painoivat, ja lisäsi:\n\n-- Mutta jopa lienevät soutajani suurustaneet, astutaan jo halmeelle ja\ntaloon.\n\nSiellä halmeella ajoi veli-Tuomas avopäin ja mekonrinnus auki laiskaa\njuhtaansa, painaen hartiavoimalla raskasta kyntövehjettään kovaan\nrinteeseen, ja hänen vieressään, ojan partaalla, nosteli hänen\npaitasillaan leikkivä poikansa, viisivuotias ahavan ruskeaksi polttama\njukura, jykevää kuokkaa, jota hän ei vielä paljon koholleen saanut.\nMutta pojan hajareitisessä asennossa oli jo raatajan ryhtiä, kun hän\nsiinä savimöhkälettä jyysti, -- siitä ja leveäluisista kasvoista ja\ntukan valkoisista harjaksista sen jo näki, että siinä oli isänsä\npienoiskuva, vastainen halmeenraataja.\n\nTuomas ei joutanut vieraita huomaamaankaan, kun nämä veräjälle\nsaapuivat, hän oli niin kumaraan auransa kurkeen painunut, niin\nhuohottavana kohosi hänen rinnastaan joka henkäisemällä työnpainon\nraskas hengitys. Orpanukset pysähtyivät veräjälle, antaen miehen\nrauhassa vakonsa päähän kyntää, ja Heino kysäisi serkultaan:\n\n-- Tähän halmeelleko se isä kuolikin?\n\n-- Tästä ne hänet olivat keväällä eräänä päivänä löytäneet. Oli tullut\ntänne aitaa korjaamaan ja tuossa aidan vieressä, kirves kädessään, hän\noli maannut, kun emäntä oli sattumalta ohi kulkenut, -- siihen oli\nvanhus työnsä ääreen väsähtänyt. Vielä oli ollut miehessä henkeä\nvähäisen, kun hänet täältä tupaan ja vuoteeseen kannettiin, mutta sinne\nsaavuttuaan hän jo oli kohta sanaa puhumatta kuollut.\n\n-- Eihän se isävainaja voinut vuoteessa eikä työtönnä kauan elää!\n\nJo oli Tuomas vakonsa päähän kyntänyt, pysähtyi auraansa kääntämään ja\nnäki vihdoin vieraat. Mutta työstään hän ei silti silloinkaan\nherjennyt, hän vain pyyhkäisi hikikarpalon otsaltaan ja rupesi uutta\nvakoa ajamaan.\n\n-- Hyvästi nyt, Tuomas, huusi hänelle silloin Heino veräjältä, -- me\nteemme jo lähtöä talosta!\n\n-- Hyvästi, murahti kyntömies kumarasta asennostaan, hevostaan\nseisauttamatta, suoraksi ojentumatta. Hän maiskautti suullaan,\nkiirehtien laiskankankeaa vetäjää, ja taas hänen hengityksensä rupesi\nkohisemaan yksitoikkoisena, raskaana raatajan hengityksenä.\n\nPäivä oli hiottavan helteinen, vaikka aurinko piiloilikin ehkäisten\npilvien takana, luoden sieltä harmahtavan, painostavan valaistuksen\nluontoon. Lämmennyt oli jo Heinokin astellessaan, ja kun nyt orpanukset\nhalmeenveräjältä läksivät vesakon läpi rantaan päin painumaan, virkahti\nhän:\n\n-- Tuossa on lippi lähteen partaalla, odota, juonpa siitä kulauksen.\n\nHän laskeusi polvilleen lähteen reunalle, niinkuin hän ennen poikanakin\noli juodessaan tehnyt, kauhasi tuohella raikasta ruostevettä ja joi.\nJoi uudelleen, eikä malttanutkaan nousta siitä heti edelleen rantaan\nkävelemään. Tuohon samaan vedenkalvoon muisti hän nähneensä\nkuvastuneina nuorukaisen iloiset kasvot, kirkkaat silmät, ja hän\nikäänkuin ihmetteli, kun ei niitä sieltä enää löytynyt.\nLapsuudenmuistot tempasivat hänet mukaansa, hän istahti kerran vielä\nsiihen koivun alle, mättäälle ja siihen hän jäi.\n\nLauri oli pysähtynyt pensaikkoon, oli sen alta jalallaan potkaissut\nesiin vanhan, vioittuneen jousenselän, jossa oli vielä palanen\nhirvensuonesta punottua jännettäkin jäljellä. Hän katseli tuota\nruostunutta rautaa ... taisipa olla se hänen vanhoja jousiaan niiltä\najoilta, jolloin hän poikasena Erä-ukon seurassa näistä kotikuusikoista\nammuskeli oravia ja koppeloita. Metsään oli häntä luonto aina\npoikavuosista vetänyt, sinne hän usein halmeeltakin maatöistä hiipi,\nsepä hänestä oli erämiehen tehnytkin...\n\nMutta hän viskasi ruostuneen raudan takaisin pensaaseen, hyppäsi puron\nyli ja virkkoi orpanalleen:\n\n-- Joko lähdetään?\n\nHeino ei vastannut. Hän istui kuin kiinnikasvaneena mättäällä,\ntuijottaen lähteen yli viereiseen vesakkoon, -- hän näytti tuijottavan\nmuutamaan nuoreen koivuun, jonka varsi oli omituiseksi umpikääkäksi\nkasvanut, eikä hän siitä silmiään siirtänyt. Tuo koivu oli hänelle\ntuttu; monet rientävät muistot ja toistensa kintereillä viilettävät\nmielikuvat se nyt hänen mieleensä nosti. Juuri tuon koivun luonahan oli\nkerran hänen elämänuransa taittunut ja luiskahtanut siltä raiteelta,\njolla talonpojan elämä on säädetty kulkemaan polvesta polveen, uusille,\noudoille radoille, jotka hänet olivat kotiaholtaan kauas vieneet ja\nvieroittaneet hänet kotiheimostaan... Tuossa viidakossahan hän oli\nseisonut hammasta purren silloin, kun ankara isä oli häntä kohden\nvitsasta heiluttanut ja häväisten ajanut hänet takaisin helteeseen\nraatamaan, ja siinä hän oli nuoressa sydämessään vannonut, että hänen\npiti päästä näistä ahtaista pihdeistä pois avarampaan maailmaan...\nJuuri tuossa oli hän kihisevässä vihassaan tarttunut koivun vesaan ja\nsen kiukussaan solmuun kiskaissut... Siinä oli koivu, siinä sen\numpikääkkä! Piispanretkeläiset ja kuljeksivat teinithän ne sitten hänet\nmaailmalle houkuttelivat, mutta tässä lähteellä oli tuo itsetiedoton\nikävä ensiksi syntynyt, tässä olivat jo alkujaan särkyneet hänen ja\nhänen kotoisen heimonsa välit...\n\n-- Tuota koivuako katselet? kysyi Lauri melkein ivallisena, kun hän\nserkultaan turhaan vastausta odotti.\n\n-- Sitä! -- Jo laukesi Heinosta se lumous, johon solmukoivu hänet\nhetkeksi oli kietaissut, mutta vieläkin oli hänen vaikea irtautua\nnoista muistoistaan. Ja hän lisäsi selittäen Laurille: -- Tuon koivun\nvedin vihoissani solmuun silloin poikasena kerran, kun isäni minut\nkarahkalla tästä lähteen vierestä nukkumasta herätti.\n\nLauri purskahti ääneensä nauramaan:\n\n-- Muistanpa minäkin sen ripityksen, -- setä ei suvainnut unta työn\naikana! Se oli sama päivä, jona ukko minut ensi kerran erämaille\nlupasi, siitä alkoivat eränkäyntini.\n\n-- Ja alkoivat minunkin retkeni. Minkähänlaiseksi olisikaan elämäni\nkääntynyt, jos isä minutkin silloin olisi laskenut erämatkalle, jonne\nhalusin, enkä olisi teinejä tavannut enkä heidän jälkeensä karannut?\n\n-- Olisit kai tapellut kalajärvillä niinkuin me muut, ehkä olisit sinne\nkaatunut, niinkuin monet, tai sinne uudismökkiin asettunut, niinkuin\nVilppu.\n\nMutta Heinokin kimpaisihe nyt pystyyn mättäältä, heilautti\nohimennessään käppyrää koivua ja virkkoi:\n\n-- Siinä kasva minun muistokseni! -- enpä kadu sitä uraani, johon minut\nviskasit; siinä jatkan, minä ja sukuni. Jos ei täällä sovita hyvin\nyhteen kotiheimon kanssa, niin sovitaanpa sitten huonosti; mitellään\nvoimia, katsellaan karsaasti toisiamme, -- nähdäänpä, kumman kateet ne\nsyvemmäs sattuvat, kumman selkä ensiksi sujuu! Tule!\n\nHe astuivat vesakon läpi sille samalle törmälle, josta Erä-ukko eräänä\nkesäpäivänä otsa poimuissa oli katsellut piispanvenheiden tuloa. Siihen\nnäkyi vasemmalta talo viljelyksineen, mutta suoraan edessä oli\nsaunaranta ja venhevalkama... Sinne Lauri pysähtyi ja lausui\norpanalleen hyvästit.\n\n-- Tässä tiemme eroavat. Soutajasi ovat jo venheessä, näet, sinua\nviittovat. Minä haen konttini tuvasta ja sitten saloa kohti!\n\nJa Lauri läksi metsämiehen nopein, äänettömin askelin painumaan taloon.\nMutta Heino laskeusi loivaa rinnettä verkalleen alaspäin ja astui\nvesirajassa kasvavan pajupehkon ohi venheelleen. Sinne saapuessaan loi\nhän vielä katseen kotoiselle törmälle, -- niin oli hän tehnyt\nsilloinkin kerran, kun hän tuosta pehkon takaa potkaisi irti haapionsa\nja hyppäsi siihen, yksin soutamaan avaraan maailmaan.\n\n\n\n"]