[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiJ5YJPf6xmBVhnEzHkcvjR7LWXfcdZVNZow4I0yHxj4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},657,"Kuvauksia ruotsalaisesta talonpojan kodista","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"657-sigurd-kuvauksia-ruotsalaisesta-talonpojan-kodista","657__Sigurd__Kuvauksia_ruotsalaisesta_talonpojan_kodista",null,"romaani",[],[],"fi",1884,1894,20401,131169,false,44674,[23,24],"Short stories, Swedish -- Translations into Finnish","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26],"Novels","\"KUVAUKSIA RUOTSALAISESTA TALONPOJAN KODISTA\" by Sigurd is a collection of vignettes providing a glimpse into rural Swedish life, likely written in the late 19th century. The work explores themes of love, community, and the ordinary struggles of a peasant family in Småland, reflecting the author's deep connection to the subjects and their simple yet profound existence.  At the start of the narrative, the reader is introduced to the loving and challenging life of a rural family. The opening chapters unfold as a child named Tiina is christened in a local parish, a significant event that highlights the customs and societal expectations of the time. Various characters, such as the struggling parents Lauri and Sissa, their neighbors, and the visiting community members, are presented in a way that paints a vivid picture of their lives, filled with heartfelt moments and the harsh realities of peasant existence, culminating in a rich tapestry of social dynamics and personal hopes. (This is an automatically generated summary.)",[],315,"Smålandin maaseudulle sijoittuva kertomuskokoelma kuvaa ruotsalaisen rahvaan arkista elämää, työtä ja juhlaa. Lyhyet tarinat tarkastelevat ihmisten elämänvaiheita ja luonteenpiirteitä myötätunnolla ja huumorilla.","Sigurdin 'Kuvauksia ruotsalaisesta talonpojan kodista' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 657. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUVAUKSIA RUOTSALAISESTA TALONPOJAN KODISTA\n\nKirj.\n\nSigurd [Alfred Hedenstierna]\n\n\nTekijän luvalla neljännestä painoksesta suomennettu.\n\n\n\nRaumalla 1894, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiö.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Esipuhe.\n Kun pikku Tiina ristillä käytettiin.\n Lukusilla.\n Kaikkien ystävä.\n Rakkaus.\n \"Hänestä tulee kyllä.\"\n Ainoastaan yksi lehmä.\n Salakapakoitsijan tytär.\n Pekka Juhonpojan Lassi, josta tuli mies maailmassa.\n Kuninkaan kyyti.\n Uusi lukkari.\n Kansalaisluottamus.\n Anoppi.\n Kun rautatie oli valmis.\n \"Kun juna kiitää kohti Göteporia.\"\n Ruotilainen.\n \"Liian myöhään.\"\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nRakas lukija!\n\nOlen sitonut pienen vaatimattoman kimpun luontoperäisiä kukkia, jotka\nolen löytänyt kotiseutuni Smålandin laihalta, mutta uskolliselta\npovelta, ja nyt minä tahdon istuttaa ne sinne takaisin; siinä kaikki.\n\nMoni olisi taidokkaammin liittänyt kukat yhteen ja huolekkaammin\nerottanut rikkaruohon; ei kukaan olisi tehnyt sitä suuremmalla\nrakkaudella.\n\nSillä minä olen elänyt rahvaan parissa, ottanut osaa sen töissä,\nhuolissa ja toiveissa, oppinut tuntemaan sen maailmankatsomuksen,\ntavannut oikeaa leikillisyyttä karkeiden pintojen alta ja kelpo\nsydämmiä koruttomien nuttujen alta.\n\nMoni pitää aiheita näissä pienissä kuvissa varsin mitättöminä ja\nvähäpätöisinä. Ja se on siitä yksinkertaisesta syystä, että se maailma\non niin pieni, joka liikkuu töllin neljän ahtaan seinän ja\npikkutilallisen saran rajalinjan sisällä.\n\nMutta olen ollut sitä mieltä, että se maailma ansaitsee kyllä\noppimista, sillä vielä on, Jumalan kiitos, meidän ruotsalainen kansamme\nmetsissään, vuorillaan ja laaksoissaan sellaista, jotta sitä oikein\ntuntea on samaa kuin paljon rakastaa sitä.\n\nJärkähtämättömällä luottamuksella Sinun hyväntahtoisuutesi Sinun\nystäväsi ja palvelijasi\n\n                          Sigurd.\n\n\nEsipuhe kolmanteen painokseen.\n\nKun minä näissä pienissä kyhäelmissä etsin suurta pienessä ja kauneutta\nrumien pintojen alta, olin minä täysin varma siitä, ettei minua\nhyväksyttäisi siihen runoilijalahkoon, joka yhtenään hakee totta\nrumassa.\n\nNiin on tapahtunutkin, mutta omaksi ja monen muun kummastukseksi lensin\nminä suoraan niiden syliin, joille minä olin uskaltanut kirjoittaa, ja\ntulen nyt kolmannen kerran heidän luokseen pienten, yksinkertaisten\nkangas- ja metsäkukkieni kanssa.\n\nMinulla ei ole mitään erityisesti lisättävänä. Tämän tällaisen\nesipuheen tarkoituksena onkin vain pyytää lukijoita olematta panemaan\nmitään erityistä huomiota kirjan kaikenmoisiin puutteisiin, mutta\ntätähän olen minä jo runsaassa määrässä saanut osakseni, ja kun synnit\novat anteeksi annetut, lopetetaan tavallisesti lukemalla\nsynnintunnustus.\n\nKuitenkin -- löytyy sana melkein yhtä kaunis kuin arkaileva:\n\"_Anteeksi_!\" ja se on tuo lämmin: \"_Kiitos_!\"\n\nKiitos siis sinulle, ruotsalainen yleisö, siitä, että sinä joka kerta\nkun minun kuvailuni on käynyt kömpelöksi eikä täysin ole ilmaissut\nsitä, mitä sinun oma silmäsi mahdollisesti on nähnyt elämässä, aina\nolet ystävällisesti muistanut suurta eroavaisuutta kynän, silmän ja\nsydämmen kuvailukyvyssä, aina suosiollisesti olet huomannut, kuinka\nerilaisiksi luonnollisesti tulevat kaistaleet metsää ja kangasta\npainomusteen kasteessa kuin taivaan samasessa!\n\nJa kiitos siitä että sinulla kirjallisen kukkaiskummun keskellä, jossa\nlöytyy hyviä ja aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan nostettuja\nkasveja, on ollut suosiollinen silmä ja avonainen korva myöskin sille\npikkuruiselle paljasjalkaiselle Getapulien runottarelle, joka raa'alla\nkylämurteella tarjoili kanervakukkaisiaan ujona sammaltaen: \"Hyvä\nherrasväki, ostakaa minulta!\"\n\nWexiössä Elokuussa 1886.\n\n                         Sigurd.\n\n\n\n\n\nKun pikku Tiina ristillä käytettiin.\n\n\nHyvinhän se kuitenkin olisi käynyt päinsä, jos Lauri Juhonpoika olisi\nollut edes pikkutilallinen tai sotilas tai vain pelkkä torppari.\n\nSiinä tapauksessa olisi hän varsin helposti saanut pienelle kakaralleen\näitikummin, sillä onhan oikeastaan kunnia saada seurata mukana\npappilaan ja pitää paitaressua, jos hän on syntynyt noin niinkuin\nhyvistä vanhemmista: siihen kunniaan uhrataan mielellään pari taaleria\nhuntuun ja muutama kyynärä kuudentoista killingin karttuunia, kun tuo\npieni olento on mahdollinen ristille vietäväksi.\n\nSillä tämä on todellisuudessa kirkkokäsikirjan paljon vaativan\nlupauksen koko täyttämys \"pitää huolta kastetun kristillisestä\nkasvatuksesta.\"\n\nJos ei saa talokkaiden emäntiä kantamaan, saa tyytyä torpparien\nvaimoihin, ja jos nämät eivät suostu, niin saa pyytää palveluspiikoja,\nmutta nekin pitivät itseään liian hyvinä olla mukana vietäessä Lauri\nJuhonpojan mukulaa kastettavaksi pappilaan.\n\nLauri Juhonpoika oli näet perin köyhä mäkitupalainen eikä hän voinut\npitää pitoja, joihin olisi kutsunut joitakin hauskoja poikia\nvastakummeiksi.\n\nMutta vihdoinkin oli hän saanut käsiinsä pienimmän kesäpiian\nherrastalosta. Se oli niin raihnaista kuin se suinkin voi olla, sillä\nhän oli vain 16 vuotias ja sitte oli hän tuollainen \"suvuton piian\npenikka\", jonka isästä ei kukaan tiennyt muuta, kuin että hän oli\nohjannut matkansa Norrlannin rautateille, kun tuli puhetta kalleista,\naina 30 kruunuun nousevista vuosittaisista isän velvollisuuksista.\n\nMutta ripillä oli käynyt pikku Emma, niin ett'ei kirkkolain\npuolelta ollut mitään estettä hänellä ottaa vastatakseen mistä\nkummisitoumuksista tahansa, ja niin piti hän, että olisi erinomaisen\nharvinaista päästä äitikummiksi, vaikka taivas ties hän ei voinut panna\nenempää kuin yhden taalarin käärinvaatteeseen. Voi, hänellä oli niin\npienen pieni palkka!\n\nJa Lauri Juhonpoika oli luvannut, että sitähän ei voi kukaan\nkuolevainen auttaa, vaikka hänellä ei olekaan enempää, ja lainasi\ntalonisännän hevosen ja vieterirattaat, tietysti puima-aikana yhden\npäivätyön lupausta vastaan ja niillä ajaisivat Lassi ja Emma ja tuo\nnimetön raukka pappilaan. Sepän vääräjalka Kalle oli viilettänyt puoli\ntuntia ennen yhtyäkseen pappilan navettarakennuksen veräjällä joukkoon,\nja sitte arveltiin, että kirkkoherran rengit ovat luuvalla tai\nhalkomäellä ja että he muutamista taskumatin kulauksista ottavat\nseuratakseen sisään olemaan todistajina tuossa kristillisessä\nedesvastauksessa. Siihen he olivat niin tottuneet niinä seitsemänä\nvuotena, jotka he olivat palvelleet pappilassa, että jos he olisivat\nottaneet kaiken tuon puustaavin mukaan, niin olisi heillä nyt ollut\nvähäinen, oikein huolehdittava yksityinen sielunhoito.\n\nAluksi oli isäntärenki Pekka, joka oli järjestystä rakastava mies,\nkirjoittanut muistiin hengelliset takaussitoumuksensa almanakan\npuhtaalle lehdelle vastapäätä mihin hän merkitsi lehdenleikkuusta,\nmutta sitte sanoi hän, niinkuin totta olikin, ettei hänessä ollut\nmiestä jatkamaan sitä pitkän päälle.\n\nKeskitaipaleella alkoi pikkarainen kirraamaan ja Emma, joka tahtoi\nosoittautua kekseliääksi, kiersi \"tilan\" yhdestä nenäliinan nurkasta ja\nsokurimurusta, jonka hän oli unohtanut viime markkinoin jäleltä\nhameensa taskuun. Mutta sokuripalasessa oli pipariminttuöljyä, jotta\npienokainen otti rykiäkseen aivan kauheasti.\n\nJa kun päästiin navettarakennuksen nurkkaan, seisoi sepän vääräsääri\nKalle siellä läähättäen kuin kilpa-ajohevonen ja koetti katsoa oikein\nkauniisti Emmaan, mutta se ei tahtonut hyvin onnistua, sillä kohtalo\noli muodostanut hänen näköelimensä -- onnettomasti kyllä -- siten, että\nkun hän suuntasi silmänsä tytön tynkkään, niin toinen silmä sattui\nhalkokasaan, toinen koirakoppiin.\n\nJa pappilan rengit ne tuolla olivat hakkailemassa salavinta\nhonkapuuta, jotta metsä vastaili; mutta kun he ymmärsivät, mistä\nkysymys oli, niin niistivät he nenänsä, ottivat kumpikin kasvoihinsa\njuhlallisen eljeen ja kaksi pitkää kulausta Lassin taskumatista.\n\nJa niin mentiin sisälle, ja pappi oli katsonut ulos akkunasta ja\nymmärsi myöskin kohta, mistä kysymys oli ja huusi kyökkiin: \"Kaisa,\nlaita kahvia ja kastemalja!\"\n\nNähkääs, nyt oli Lokakuu!\n\nJa pienonen kastettiin Liinaksi Lassin äidin kaimaksi. Sissa, Lassin\nvaimo, joka makasi niin kalpeana ja heikkona siellä kotona\nkaappisängyssä, oli kyllä maininnut nimen \"Nöyrä\", sillä se oli nimenä\nherraskartanon kotiopettajattarella, jossa Sissa oli palvellut, mutta\nsilloin oli Lassi pudistanut nuuskarasiaa ruokapöytään ja sanonut: \"Ei\nmitään tyhmyyksiä! Kyllä minä teistä molemmista ilmankin nöyrät\nlaitan.\"\n\nJa kun toimitus oli tehty, koperoi Lassi vasempaa liivintaskuaan, sillä\nhän aikoi pistää papille taalarin vaivoista, mutta pappi ei sitä\nottanut.\n\nMutta hän ei sanonut, ett'ei hän tahdo sitä ottaa siksi, että Lassi oli\nniin kovin köyhä, sillä löytyy ihmisiä, jotka ovat köyhällekin\nkohtelijoita, vaan siksi, että Lassi oli avannut veräjät pastorille\nkahden virstan matkalla, kun hän oli palannut syysmarkkinoilta.\n\nSen sijaan tarjosi rouva kahvia, ja kaikkien pappilan mamsellien piti\ntietysti tarkastaa, oliko pikkuraukka Lassin näköinen, eikä se\nollutkaan niin erinäköinen, sillä liian punakoita olivat he molemmat.\n\nJa Emma, hän seisoi tuolla niin ylpeänä ja punastuneena ja äidillisenä\nrippikoulupuvussaan sekä vastasi kainosti mamsellien kysymyksiin ja\npainoi pienokaista niin varovasti, voi niin varovasti poveaan vasten.\nNäytti kuin olisi _nainen_ ensi kerran herännyt elämään tuon\n16-voutisen sydämmessä ja puoleksi itsetiedottomasti kohottanut\nsiniset, kummastelevat silmänsä tähän asti tuntematonta maailmaa\nkohden.\n\nNuori Upsalan maisteri, mamsellien serkku, joka tutki maaseutumurteita\nja siksi käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta lähestyäkseen kansaa,\nseisoi salin ovella ja painoi lujemmalle rillejään jotenkin ohuessa\nnenävarressaan ja mumisi: \"taululle pantavaa\" vahattujen viiksiensä\ntakaa ja katsoi Emmaa niin ihmettelevällä katseella, että sepän Kalle\nkouristi nyrkkiään salaa kuin jos hänellä olisi ollut housuntaskussaan\nmestarin moukari.\n\nJa vanhin pappilan mamselli, jolla oli \"maailmankipu\" sydämmessään ja\nkeuhkotautiin kuollut apulainen kirkkomaassa, otti mahdollisimmasti\npienimmän sokerisirun sokeriastiasta ja laittoi uuden \"tilan\"\nakkunaverhopalasesta, jottei Tiina-pienokainen yskisi niin kauheasti\npistävän pipariminttuöljyn tähden paluumatkalla.\n\nSitte heitettiin vihdoin hyvästit ja Lassi kumarteli ja kiitteli.\n\nÄidillä siellä kotona oli ollut köyhäinhuone-Riitu keittämässä herneitä\nja läskiä ja kahvia ja leipomassa piirakoita ja kakkuja Emmaa ja sepän\nKallea varten, joille tietysti piti tarjota parasta mitä talo voi.\n\nLassi ja Emma tulivat ensiksi, mutta loppupalan saivat he kävellä,\nsillä metsän läpi vei vain jalkapolku tuvalle ja hetken takaa kuului\naskeltamista mäellä ja rapisi pensaissa.\n\n-- Nyt tulee Kalle! sanoi Emma.\n\nMutta se oli vain punakirjava vasikkamullikka, joka yksikseen hyppeli\nhaassa.\n\nHetken takaa olivat kuitenkin kaikki koossa, ja tuo pieni toimi oli\npian ohitse, isä ja äiti jäivät yksinään pienen piikansa kanssa, ja\nLassi polvistui kaappisängyn viereen, missä vaimo makasi.\n\nMutta ei sitä varten, että hän olisi pää vaimonsa rinnalla uneksinut\ntuon pienen olennon tulevaisuudesta, jolle he molemmat olivat antaneet\nelämän, vaan ainoastaan ottaakseen esille puukenkänsä, kun hän menisi\nulos kaivamaan ojaa seuraavana aamuna.\n\nMutta ennenkuin hän sammutti läkkilampun paneutuakseen maata viereiseen\nsohvaan, kääntyi hän puhumaan vaimolleen:\n\n-- Sissa, nyt on siitä kulunut neljä päivää, kun lapsi syntyi; luuletko\nvoivasi huomen aamulla nousta ylös ja kuokkia ylös tarhasta perunat?\nMinä pelkään, että ne ehkä paleltuvat.\n\nVaikka Sissa tunteekin itsensä niin heikoksi ja kurjaksi, ett'ei hän\nvoi liikuttaa kättä eikä jalkaa, niin tuntee hän myöskin voimakkaamman\noikeuden ja köyhän osan ja vastaa raikkaasti, vaikka silmissä\nkiiltääkin kyyneleitä:\n\n-- Niin, Lassi minä kyllä koetan.\n\nPikku Tiina nukkuu sikeästi. Nuku niin kauvan kuin sinä saat,\npikkuraukka! Ajan päälle kyllä saat tietää, tuleeko sinun kohtaloksesi\nviettää kaiken elämäsi kieltäymyksissä pienessä mäkituvassa niinkuin\näitisi, tai onko se oleva vielä huonompi, että sinut Meklenburgin\njostain maakartanosta potkaistaan kotiseudulle halveksittuna ja\nhäväistynä tai saatko ravintolan ummehtuneessa ilmassa kuulla\nilkkuilevan hellyyden sanoja, kuulla kuiskattavan korviisi\nhuvittelevilta huulilta.\n\nNuku, pikku-raukka!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta alaalla maantiellä virstantolpan takana seisoo sepän Kalle\nheittäen toisen silmänsä pilviin ja toisen saappaisiinsa ja painelee\nyhden suudelman toisensa perästä Emman pienille, kuumille, intohimosta\nväriseville huulille.\n\nVäliin on varsin hauskaa olla isäkummina!\n\n\n\n\nLukusilla.\n\n\nKerran vuodessa vaivaa myöskin maaseudun yksinkertaista nuorisoa se\nepämiellyttävä tunne, jota nuoret opiskelevat n.k. \"paremmista\nluokista\" nimittävät \"tutkintopiinaksi.\"\n\nKoko vuoden on uunin loukosta joutilaina hetkinä, jotka ovat uhrattu\njuorujen jumalalle, kuulunut: \"Niin sanoi hinastuvan Sissa, Horjarydin\nTiina ja Pekka Niilonpoika ja Sventan Jussi\"; nyt on toinen ääni\nkellossa: \"Niin kirjoittavat evangelistat Matheus, Markus, Luukas ja\npyhä Paavali.\"\n\nOnhan hirveä häpeä olla taitamatta kristinoppiaan lukusilla, joissa\ntäytyy kuitenkin olla joka toinen vuosi. Ei se ole niin tarkkaa, onko\nkristillisyys tunkeutunut itse elämään.\n\nNyt aletaan melkein kaikkialla pitää lukusia kunnanhuoneissa tai\nkoulusaleissa, missä lasi vettä papille ja tupakkapiippu lukkarille on\nainoana tarjoiluna.\n\nToista se oli ennen maailmassa. Silloin pidettiin kinkereitä vuorostaan\nkunkin lukuruodin talonomistajan kotona ja yhdessä pitojen kanssa, niin\nupeiden, että emäntä pitkin vuotta useita kuukausia ennakolta\nvalmistautui siihen sekä piti niitä yhtä rasittavina kuin laillista\npalstomista taikka vähäistä tulipaloa, kun ne koskivatkin yhtä\nraskaasti pikkutilallista kuin kahden manttaalin suurviljelijää.\n\nNiinpä kuultiinkin usein, kun tuli kysymys jonkun talonpojan\ntaloudellisesta asemasta tai jostain tarpeellisesta parannuksesta\ntalossa tai tilassa, täydellä todella puhuttavan: \"siihen sillä\nraukalla ei ole varoja; hänellä kun oli lukuset viime syksynä.\"\n\nJotain lievennystä kustannuksissa sai kuitenkin isäntäväki aina niistä\nrunsaista \"tulijaisista\" kaikellaista Jumalan lahjaa, joita toi\nmukanaan jokainen eri ruodin talo, vieläpä sotilaat ja torpparitkin.\n\nJa niin tuli vihdoin tuo suuri päivä. Tupa oli siistitty ja\npuhdistettu, suuri ruokapöytä oli levitettynä akkunan edessä papin\nsiihen pantavaksi kirjansa ja nuuskarasiansa, pitkiä, höylätyitä\nlautoja pantiin pukkien päälle ja tehtiin monta penkkiriviä, parasta\napilaheinää pudistettiin pilttuuseen papin Pollelle ja karjapiika\nTiina, jolle oli ollut mahdotonta silmäillä yli viidennen pääkappaleen\n\"selityksiä\", sai yhtäkkiä niin kovan pistoksen ja pakotuksen vasempaan\nkylkeensä, niin että hänen täytyi mennä makuulle sekä henkisestä että\nmaallisesta ravinnosta.\n\nKello aamu yhdeksältä tuli pappi. Kaikki papillinen toiminta pitää\nalettamaan rukouksella ja veisuulla, mutta kun lukkari maalla\ntavallisesti samassa on koulunopettaja ja hänellä on tuntinsa\naamupäivällä, voi hän vasta myöhemmin olla saapuvilla, jonkatähden\npappi määräsi jonkun toisen säveltaiteessa yleisen mielipiteen\ntunnustaman taitavan miehen ottamaan ylös virren ja kun smålantilaiset\näänivarat tavallisesti nousevat korkealle, niin \"otti hän ylös sen\"\naina korkeaan e:hen sekä noilla väräjävillä lirutuksilla ja\njuoksutuksilla, joita Bondeson niin mestarillisesti osaa jäljitellä.\n\nJa sitte alettiin \"ylöskirjoitus\", sillä papin moniin maallisiin\ntoimiin kuuluu myöskin olla seurakuntansa väenlaskija. Nyt pitäisi\nmäärättämään, kutka olisivat ensi vuonna kirjoitettuina itse kussakin\ntaloudessa, ja niiden atestit annettamaan, jotka olivat muista\npitäjistä muuttaneet palvelukseen tänne. Samaten kirjoitettiin ne ylös,\njotka nyt olivat saapuvilla päivän kuulustelussa.\n\nJos seurakunnan sielunpaimen oli erityisesti isällisen luonteen saanut,\nniin voivat nämä ylöskirjoitukset tulla väliin hyvin huvittaviksi.\nSilloin sattui esim. tähän tapaan: \"Numero 27, Pieni Kellola. Siellä on\nmeillä ensiksi tilanomistaja Sven Juhonpoika, syntynyt 1832, ja hänen\npiikansa Anna Kaisa Jonaantytär ... jaha, _piika_, ja. Mutta kuule nyt,\nrakas Sven; kuinka kauvan aivot sinä tuota tuollaista suhdetta\npitkittää? Se on häpeä koko lukuruodille, että sinä, jolla on oma\nkartano ja perustus ja olet talonisäntä, jonka pitäisi olla esimerkkinä\nalamaisillesi, käyttäydyt tuolla tavalla. Ja sinä, Anna Kaisa! Jos\nsinulla olisi vähänkään jäljellä naisellista kainoutta, niin olisit jo\naikoja sitte muuttanut tämän miehen luota, joka ainoastaan tahtoo\nalentaa sinua. Tule kotiin minun luokseni Sunnuntaina jälkeen\npäivällisen, niin saan minä puhua kanssasi, Sven!\"\n\n(Sven punastuu, Anna Kaisa itkee, ja koko ruoti näyttää erinomaisen\njuoruhaluiselta ulos.)\n\n\"Vasikkaha'an torppa. Siellä on meillä torppari Juho Maununpoika ja\nhänen vaimonsa Riita Svensintytär, poika Kalle ... mutta mitä se tahtoo\nsanoa? Poikahan on 19-vuoden vanha, ja sinä pidät, että hänen tulee\nolla kotona ja vetelehtiä siellä talveakin! Niin, kyllähän se on\nerinomaista: _kaksi_ suurta, voimakasta miestä yhdessä torpassa kahta\nlehmää ja vasikkamullia vaalimassa. Se kelpaa se. Mutta totuudessa\nsanottuna, rakas Juho, tämä ei käy päinsä, pojan pitää mennä maailmalle\nansaitsemaan.\"\n\n-- \"Niin, nähkääs rovasti! Sen hän kyllä tekisi, mutta en minä ole\nvoinut hänelle mitään sellaista hankkia.\"\n\n-- \"Älkää puhuko tyhmyyksiä! Minä annan hänelle tallirengin paikan,\ntule minun luokseni aamulla varhain.\"\n\n(Juho hymyilee tyytyväisenä ja hänen Riitunsa näkee hengessä Kallensa\nrovastin kuskipenkillä samoilla tunteilla kuin joku hieno rouva uneksii\navio-armaansa presidentin tai valtioneuvoksen tuolilla.)\n\n\"Bleckhem N:o 42. Vai niin, että te, vanha Antti, jätätte talon nyt\npoikien huostaan, ja teidät itsenne kirjoitetaan erilleen. Niin, te\nolettekin rehellisesti ansainneet vanhuuden leponne: olettehan ollut\nkelpo työntekijä, joka kahdella tyhjällä kädellä ja korkeimman\nsiunauksella on rakentanut oman talon ja perustan. Ja sen sanon minä\nteille, pojat, (ovatko pojat täällä?), että pitäkää vanhoja kunniassa\nja olkaa heille siivoja vanhuuden päivinä; muussa tapauksessa ei teille\nkäy yhtään hyvin maailmassa, sillä (anna olla repimättä, kissarakkari,\ntakinlievettä!) vanhempain siunaus rakentaa lapsille kodon.\"\n\n\"Pojat\", jotka ovat käyneet rippikoulunsa rovastin edessä, pyhkivät\nsilmiään mustuneiden nyrkkiensä syrjillä.\n\nKun ylöskirjoitus on loppunut, alkaa kristinopin kuulustelu, kuitenkin\nkaikkein useimmissa seurakunnissa ainoastaan naimattomien kanssa. Ne,\njotka jo ovat taivuttaneet niskansa avioliiton jumalan ikeen alle,\npidetään, eikä suotta, saaman kyllin lakia kotiripityksistä ja\nevankeliumia sen jälkeen seuraavassa avioliitossa sovinnossa. Jos\nvastoin luuloa tapahtuisi niin, että joku vanhempi talonpoika käsketään\nastua esiin, niin \"ei hän ole lukenut niitä selityksiä, joita ne\nnykyisin lukevat\", ja jos häntä kehotetaan lukea värsy uudesta\ntestamentista ulkoa, niin on hän aina \"unohtanut lasisilmät kotiin.\"\n\nNuoremmat sitävastoin selviävät tavallisesti hyvin sisä- ja\nulkoluvussa. Tosin voi tapahtua, että kysymykseen: \"kutka ovat meidän\nvanhempamme\", vastataan: \"perkele, maailma ja meidän oma lihamme\",\nmutta sellainen erehdys -- jos sitä edes siksi voidaan nimittää --\nkuitenkin kuuluu aina poikkeukseen.\n\nPahemmin on pääkappalten kanssa. Kansakoulut ovat kuitenkin tässäkin\nvaikuttaneet huomattavaa parannusta, mutta vielä kolmisen kymmentä\nvuotta takaperin voitiin kuulla seuraavia kysymyksiä ja vastauksia:\n\n-- No, Lauri Pietari, voitko sanoa minulle, mikä on parasta mitä\nihminen saa kasteessa?\n\n-- Riikintaaleri, jonka äitikummi antaa verhoon. -- -- --\n\n-- Mikä se oli, joka tunkeutui paratiisiin ja viekotteli meidän\nesivanhempamme syntiin, Anna Tiina?\n\n-- Käärme.\n\n-- Niin, mutta mikä käärme se oli?\n\n-- Kyykäärme!\n\n-- Nyt sinä olet tyhmä, Anna Tiina, ajattele paremmin!\n\n-- Keltakäärme.\n\n-- Hm, hm! tämä on suoraan liian huonoa.\n\n(Anna Tiina itkien:) Sitte se on varmaan tarhakäärme.\n\nVastaukset ovat nyt parempia verkaröijyisiltä pojilta ja\nsilkkihuivisilta tytöiltä suuressa koulusalissa, kuin mitä ne olivat\npienessä, juhlahetkeksi somistetussa talonpojan tuvassa, jolloin pojat\nolivat sarkanutuissa ja tytöt liinahameissa. Mutta onko hurskaus\nsuurempi?\n\nKysymyskuulustelun jälkeen tuli jälkitutkinto, vapaampi kuulustelu,\njossa ei kysymyksiä annettu erityiselle henkilölle, vaan myöskin\nvanhemmat saivat tilaisuutta loistaa jumaluusopillisella tiedollaan. --\nSenjälkeen \"kantoi\" papisto tavallisesti muutamia rahaksi muutetuita\nluonnonsaataviaan, ja sitte seurasi pitojen puuska, joka usein kesti\nuseita päiviä, mutta eivät pidot missään tilaisuudessa eronneet\ntavallisista vierastilaisuuksista rahvaan kodissa. Näihin kemuihin\nottivat osaa ainoastaan ne naidut ihmiset, jotka olivat tuoneet\n\"tulijaisia\": nuorisoa ja köyhiä, joilla ei ollut varoja laittaa\ntulijaisruokia, ravittiin parilla kahvekupilla, palalla pannukakkua ja\nuutisleipää.\n\nLukuset alkuperäisessä, varsinaisessa \"kotiluvun\" muodossaan,\npidettyinä maanviljelijän omassa kodissa, kuuluvat nyt pian menneeseen\naikaan. Nyt tullaan lukusille varsin säännöttömästi ja paraasta päästä\n\"ylöskirjoituksen\" takia.\n\nNiiden kaunein puoli, kun ne pidettiin kodeissa, oli rukouksella\nlopettajaiset. Minä muistan niin hyvin sellaisen tilaisuuden. Nuoret ja\nvanhat kohosivat penkeiltään, ja hartautta puhuvia silmäyksiä\nsuunnattiin vanhaan pastoriin, joka seisoi tuolla päätyikkunan luona\nsiniseksi maalatun seinäkellon vieressä. Kaksi tienosottajaa ajalle ja\nijankaikkisuudelle! Syysaurinko säteili sisään pienien akkunaruutujen\nläpi ja sen katoavat säteet leikkivät pehmeästi harmailla hapsilla ja\nruusuisilla lapsenposkilla. Pienonen, tuskin viikon vanha lapsi, joka\noli tuotu lukusille kastettavaksi, katsoi äidin sylistä niin suurilla,\nihmettelevillä silmillä viereiseen vanhaan krenatieriin, jonka paljas\npää lakkaamatta vapisi kuin tuulessa täysin kypsynyt tähkä\nleikkuuaikana.\n\nJa vanha pappi rukoili lämpimästi ja sydämmellisesti laumansa edestä,\nrukoili, että kun vaivan ja työn aika olisi loppunut, viimeinen laiho\nkorjattu ja viimeinen vako käännetty, raskaan ja vaivaloisen työn pojat\nja tytöt, jotka olivat hänen ympärillään, hyvin kestäisivät viimeisen\nkoetuksen suuressa kuulustelussa tuolla ylhäällä, jossa\nhurskassydämminen yksinkertainen ehkä paremmin kuin kaikki ajattelijat\nja nerot käsittää elämän, kuoleman ja ijankaikkisuuden pääkappaleet.\n\n\n\n\nKaikkien ystävä.\n\n\nEnsi kerran näin minä Mäen Kaijan juuri sinä kesänä, kun apulaisen\nrouvaa pisti niin armottomasti mehiläinen.\n\nMitä hänellä oli tekemistä mehiläisten kerassa, kun hän ei osannut\nhoitaa niitä?\n\nNiin, siten voi kyllä se sanoa, jolla on kaikkea, mitä hän tarvitsee,\nyllin kyllin, niinkuin voita ja lihaa ruokakamarissa eikä tarvitse\npanna sen suurempaa arvoa joihinkin niukkoihin mesikakkuihin. Mutta\napulainen oli köyhä kuin taivaan lintu, kuitenkin sillä eroituksella,\nettei hän voinut lentää pakoon velkojiaan niinkuin varpunen\nvarpushaukan tieltä; mutta mennä naimisiin sen hänen kyllä piti tehdä,\nnähkääs morsian oli tuollainen yksinkertainen lapsuuden rakastettu,\nniinkuin ne sanovat, vaikka sellaiset nykyisin alkavat jäädä kokonaan\nunhotuksiin. Mutta jos vain olisitte nähneet pikku pastorskaa, kun hän\npuuhasi kyökissään suuri valkoinen esiliina vyöllään, vastapesty\nvaatteus ylöskäännetyin hihoin päällään ja suu kuin nyponkukka\nkahdellaneljättä pienellä, valkoisella, tasaisella, terveellä\n\"helmellä\", niinkuin sanottiin siihen aikaan, kun vielä löytyi\nidealisteja, niin luulen minä, että olisitte olleet taipuvaisia\nantamaan anteeksi pastorille sen, ettei hän odottanut mennä naimisiin\npastorskansa kanssa vasta sitte, kun hän oli saanut ottaa seurakunnan\nja sydänkäpynen tekohampaat.\n\nMutta tuo sekä oli siunattu mehiläisvuosi, ja mehiläinen surisi kuin\nautuas fosforisti maailmassa, ja pikku rouvalla oli uusia mehiläispesiä\nhiveltyinä medellä suulta valmiina houkuttelemaan sisäänsä surisijoita,\nmutta hänellä ei varmaan ollut oikeaa kätevyyttä toimeen taikka myöskin\nluulivat mehiläiset hänen pieniä, punervia poskusiaan vasta\npuhjenneiksi kukkasiksi, sillä ne pistivät häntä kaikkialle kasvoihin,\nniin että hän näytti niin lihavalta ja hyvinvoivalta kuin jos hänen\nmiehellään olisi ollut oma seurakunta jo viisikolmatta vuotta.\n\nMutta pastori oli epätoivoissaan ja perin neuvoton, sillä Augustinus ja\nmuut kirkkoisät, joita hän oli lukenut, puhuivat kyllä paholaisen\nhehkuvista nuolista ja omantunnon pistosta, mutta mehiläisen\npistämisestä eivät ne sanoneet luotua sanaa.\n\nMutta kyökkipiika tiesi neuvon ja juoksi heti hakemaan Mäen Kaisaa.\n\nKaisa oli silloin suuri, roteva nainen, noin kuudenkymmenen vuotias;\nhänellä oli siniraitanen pumpulihame, siniraitanen pää- ja esiliina,\nruiskukka nuttunsa napinlävessä, mustelma otsassa, minkä hän oli saanut\nlautamiehen sonnilta puoskaroidessaan sitä, ja silmissä soma,\nuskollinen, sininen katse. Kun hän samassa tiesi parannusta kaikkeen ja\nhaettiin apuun aina huolekkaina hetkinä, niin ei ollut kummallista,\nettä hänen monet tarvitsijansa pitivät, että hän väliin tuli avun\ntarpeessa kuin suorastaan taivaasta.\n\nEnsiksi tullessaan apulaisen taloon ammensi hän puukapulalla sisään\nmehiläiset uusiin kennoihin kuin jos ne olisivat olleet ryyni- tai\nmallaskappa, ilman että yksikään koetti pistää häntä. Ja kun hän sitten\notti rouvan käsiteltäväkseen, asetti hän maata ja vilvottavaa laastaria\npistokselle, niin että pikku pastorska parin tunnin kuluttua oli\nentisellään. Kun Kaisa kerran oli talossa, niin paransi hän sen jälteen\npari porsasta, määräsi rohdot hammastautiin karjakolle, ja tästä\nkaikesta sai hän kaksi kuppia kahvea, yhden \"leivän\" kanssa ja 12\nkillinkiä rahaa.\n\n-- Minne Kaisa nyt menee? tiedusteli joku, kun tuo ravakka nainen viime\nkupin perästä kiiruhti hyvästiä heittämään.\n\n-- Kysyä sitä! Minä olen puhemiehenä tänä iltana. Minä olen jo ollut\nkirkkoväärtin Riitun luona kahteen kolmeen toviin puhumassa Nääsin\nJuhanin puolesta. Tyttö suostuu kyllä, ja kirkkoväärti, hänen isänsä ja\nAnna Tiina, hänen äitinsä, eivät myöskään ole niin vastahakoisia\nkauppaan, mutta siinä on vielä kysymys viidestätoistasadasta\ntaalarista, jonka summan he tahtovat Juhanin vanhusten antavan lisäksi\nja jos minä saan ne saivartajat siihen, niin on Juhani luvannut minulle\nkaksi taalaria rahassa ja naulan villoja syksyllä, kun ne lampaansa\nkeritsee.\n\nKaksi sunnuntaita sen jälkeen kuulutettiin Juhania ja Riitua. Kaisa\nistui itse kirkossa ja kuuli päältä ja hykersi aivoissaan ilointa\najatusta kahdesta taalaristaan ja puhemiehen villoistaan.\n\nMyöhemmin syksyllä piti nimismiehellä olla kalaasit ja ja ne olikin\nkomeat kemut kaksine lampaanpaisteineen, kolmine leivoslautasineen,\nneline ylioppilaineen, varatuomarineen, kaksine opettajattarineen ja 10\npulloineen alkuperäistä sherryä. Kaikki oli niin onnistunutta ja hyvin\nlaitettua, että rovasti oli todella liikutettu, kun hän, sittenkuin\nkolmas leivosastia oli tehnyt kierroksensa, kaivoi esiin nuuskarasian\nliivin taskustaan, avasi valkoisen kaulahuivinsa ja toivotti Jumalan\nsiunausta nimismiehen rouvalle, joka oli saavuttanut sellaisen taivaan\narmon oikein käyttää luojan antimia.\n\nMutta sattumalta tulin minä seisoneeksi sen salin oven pielessä, mikä\nvei kyökkiin. Se oli ravollaan ja minä näin Kaisan siellä kyökissä\nsuuressa vyöliinassa hikoilemassa, paistamassa ja hymyilemässä, sillä\nse oli hän, joka seisoi koko kestin etunenässä.\n\nSitten joutui henkikirjurin vanhin tytär aivokuumeeseen ja tohtori\nsanoi, että jos ei Kaisa yhdeksää viikkoa olisi vaalinut sairasvuoteen\nääressä, luvattomasti valvoen tuon sairaan luona, äänettömästi\ntyydyttäen hänen pienimmänkin tarpeen ja tarkoin seuraten lääkärin\nmääräyksiä, niin olisi pian saatu sirotella kartanolle kuusenhakoja.\n\nKerran piti piispan tulla pitämään tarkastusta seurakunnassa ja\nvihkimään virkaansa uuden saarnastuolin lakitauluineen, uskoine,\ntoivoine ja rakkauksineen sekä kaikki näkevine silmineen, kaikki\nensilajin kultauksessa 2,50:neen jalalta, ja silloin oli Kaisa neljästä\nriikintaalarista laittanut kirkon niin sorjaksi ainoastaan\nkuusenhavuilla ja ruohoilla, että hänen korkea-arvoisuutensa\npäivällisillä puheli pappilan mamselleille \"armaista kätösistä, jotka\nhienon naisaistin ohjaamina, taidokkaasti olivat koristelleet Sionin\nkartanoita.\"\n\nTosin kävi myöskin paha huhu kylällä Kaisasta, että hän harjoitti\nnoidan ammattia vähän kotitarpeiksi, mutta todellisuudessa se ei ollut\nsen pahempaa kuin että hän silloin ja tällöin möi kuudesta tai\nkahdeksasta killingistä \"lemmenkakkua\" jollekin tyttöparalle, jonka\nsulhanen mieli hylkäämään morsionsa. Tämän kakun yhdessä alimmaisimman\npukunsa yhdeksän langan kanssa piti tytön saada sopivalla tavalla tuon\nkevytmielisen sulhon syömään ja sitte sai hän olla varma, ettei omansa\n\"enää milloinkaan tirkistellyt muita tyttöjä.\"\n\nKun oli kysymyksessä kaivon teko, niin oli parasta ottaa Kaisa paikan\nmäärääjäksi. Smålannin kivikkoisessa ja kovassa maassa sattuu usein,\nettä sellaisessa yrityksessä joko ei ollenkaan saada vettä tai sattuu\neteen kallio, joten tulee turhan takia paljon työtä. Mutta\nleipäkyrsästä, makkarasta ja kolmesta taalarista rahaa otti Kaisa\nleikatakseen taidokkaan haarukan pähkinä- tai piilipuusta, kulki sitte\nkaivoalueen poikki kantaen haarukkaa edessään ja missä se itsestään (!)\nkeikahti maahan, siinä ei tarvinnut kaivaa pitkälti saadakseen\nrunsaasti maukasta juomavettä.\n\nHuomattavasti oli Kaisa yleensä luonnon tuntevalla silmällään\ntarkastanut maan laatua, ja pitkä kokemus oli antanut hänelle tietoja,\njotka harvoin tai eivät koskaan pettäneet, mutta niin yksinkertaiseen\nasiaan eivät hänen rakkaat ystävänsä suinkaan uskoneet ja siksi sai\nKaisa väliin luvan tehdä myös pieniä \"taitoja.\"\n\nParantaa luunmurtoa ja muuta sairautta, sovittaa pahansopuisia\npuolisoja, kaikki se oli jokapäiväinen asia Kaisalle, kaikesta tästä ja\nmonesta muusta puhuteltiin Kaisaa alituisesti; kuitenkin hän mieluummin\nlaittoi entiselleen sääriluun kuin rikotun sovun avioliitossa, \"sillä\",\nsanoi hän, \"luu on luu, mutta ihmissydän on usein pahempi kuin harmaa\nkivi.\"\n\nMuuan pikku talokas sisäpitäjästä, jossa heille ei tullut mitään\nsanomalehteä ja sen vuoksi olivat kauhean tyhmiä: politiikissa, kysyi\nkerran täydellä todella neljännysmieheltä, eikö kävisi päinsä tehdä\nKaisa -- kihlakunnan valtiopäivämieheksi, mutta silloin vastasi\nneljännysmies, jolla läänin virkamiehenä oli hiukan tolkkua\nperuslaista, että \"kyllä niitä siellä valtiopäivillä on parempia\nakkoja kuin Kaisa, mutta eivät ne saa kulkea pieniruutuisissa\npumpulihameissa\", ja siten oli vaimon valtiopäiväehdokkaisuus pantu\nviralta seurakunnassa.\n\nUuttera työ ja pienet elinkustannukset olivat, huolimatta pienistä\npalkkioista työssä, tehneet Kaisasta voivan eukon, ja vaikka hän jo oli\nniin ijäkäs, kun minä opin hänet tuntemaan, oli hänellä vielä\nkosijoita, joihin koristeltu tupa ja pieni, hyvin lukittu kaapin\nlaatikko vaikuttivat enemmän kuin koko maailman \"lemmenkakut.\" Mutta\nKaisalta eivät he saaneet koskaan muuta kuin kaksi kahvikuppia leivän\nkanssa ja tillikan sekä tuon ystävällisen selityksen, että\nruisjauhovelli \"on hyvin hyvää rinnalle, kun on ollut ulkona ja\nrämpinyt joutavassa pyhäiltoina.\"\n\nHän jätti myöskin tämän maailman vanhana piikana 78 vuoden vanhana\nympäristönsä kaipaamana ja arvottavana.\n\nLuultavasti oli Kaisalla, niinkuin kaikilla muilla, kerran ollut\nrakkaustarunsa, myöskin hänellä, mutta onnettomasti kyllä oli se\nluultavasti sattunut ennenkuin hän oli keksinyt \"lemmenkakut.\"\n\n\n\n\nRakkaus.\n\n\nNiukasti oli leipää mäkituvassa ja Joulun edellisinä viikkoina ei Jöns\nvaimoineen ja lapsineen saanut olla kovin vaatelijas, vaikka ei\nolisikaan saanut syödä tavallista kolmea ateriaa päivässä.\n\nMutta jouluaatoksi oli kuitenkin onnistuttu saamaan kokoon maaseuduilla\ntavallista jouluruokaa, vieläpä haarakynttiläkin levitti valoaan\nköyhään kotoon särkyneen pullon kaulasta. Akkunalaidalla seisoi pullon\nehyt veli korkki suulla ja kuulsi niin kauniilta, että Jöns aina kerran\npuolen tunnin takaa erehtyi suutelemaan sitä vaimon ja lasten sijasta.\n\nJohanna, mäkitupalaisen ainoa kotona oleva lapsi, oli 16 vuotias ja\nkaunis -- ei \"niinkuin päivä\", mutta kuin lempeä pohjolan kesäyö:\nsilmät olivat tummat ja syvämietteiset, ja hänen hiuksensa ja Jönsin\ntulevaisuuden tuumat olivat mustimmat koko lukuruodissa.\n\nVanhempi sisar oli useita vuosia palvellut talonpojissa tuolla alhaalla\nSkånessa. Alussa oli hän kirjoittanut kotiin kaksi kertaa vuodessa,\nmutta nyt ei hän ollut antanut tietoja itsestään pitkään aikaan. Äiti\njuuri tuumi vähän, kuinkahan tytär voipi nyt jouluiltana, mutta nyt ei\nollut aikaa pitkiin tuumailuihin, sillä nyt tahtoi isä ruokaa pöydälle.\n\nSilloin tartuttiin ovenripaan ja kaivattu astui kynnyksen yli. Ei juuri\ntullut niin suurta hämmästystä kuin olisi voinut odottaa, kun vanhemmat\nja lapset äkkiä kohtaavat toisensa vuosien takaa, mutta tyttären ääni\ntervehtäessä oli hiukan epävarma.\n\n-- Hyvää iltaa tänne!\n\n-- Hyvää iltaa taas, Riitu, oletko osunut kotiin itse jouluaattona?\n\nSiinä oli kaikki.\n\nHiukan elosampaa tuli kuitenkin, kun Riitu oli riisuutunut saaleistaan\nja päällysvaatteistaan ja äiti huomasi, ettei hän tullut -- yksinään,\nettä hän sydämmensä alla kantoi naisen tavallista rangaistusta miehen\nerehdyksistä. Silloin syntyi haukkumasanoja ja itkua ja isä teki uuden\ntervehdyksen ehyeeseen pulloon, mutta silloin myöskin valkeni asema\nJönsille, niin että hän antoi seuraavan määräyksen:\n\n-- Molemmat tytöt eivät saa olla kotona. Kun juhlapäivät ovat ohitse,\nsaa Johanna mennä hakemaan palvelusta, mutta varo itseäsi tulemasta\nsillä tavalla kotiin kuin sisaresi, sillä silloin saat selkäsaunan,\nymmärrätkö.\n\nJa siten joutui Johanna ulos maailmaan ja pääsi herrastaloon\nsisäpiikaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiellä oli toisellaista elämää jouluiltana: koristeltua ja kaunisteltua\njoka nurkassa, elämää, liikettä ja iloa. Ja sitte tulivat pojat\nkoulusta kotiin ja nuori kotiopettaja heidän kanssaan. Johanna oli\nnähnyt hänen sinisen ylioppilaslakin käänteleivän sinne ja tänne lahden\noivallisella luistinsäällä; koko aamupäivän seisoessaan salin akkunassa\npuhdistamassa kynttiläjalkoja, mutta nyt oli hän varmaan kotiin tullut\nja hänen pitäisi mennä kutsumaan häntä kahville.\n\nHän seisoi akkunassa puhdistamassa luistimiaan nenäliinalla. Suonet\ntakoivat vähän kiivaammin tuosta reippaasta urheilusta ja poski hohti\nlämpöisenä joulukuun auringossa, joka juuri laittautui sanomaan hyvää\nyötä.\n\nJohanna ei olisi ollut nainen, jos hän ei olisi nähnyt, että hän oli\nkaunis...\n\n-- Minä pyytäisin herra Elgin olemaan hyvän ja tulemaan juomaan kahvea\nalas saliin.\n\n-- Kiitoksia pikkunen!... Ja kääntyessään ympäri näki hän levottoman,\nkostean katseen runsaiden, mustien kiharain alta ja pienen ruskean\nnyrkin, joka rapisteli lukon kanssa hiukan kovemmin kuin olisi ollut\ntarpeellista ulos päästä. -- -- --\n\nEi siitä tullut mitään tuollaista tavallista viekotteluhistoriaa\npetettyine lupauksineen ja murrettuine sydämmineen ja\nhaudankaivajineen ja kirkkotarhoineen ja omantunnontuskineen,\nrtstinpuuryövärikääntymyksineen ja kaikkine niine kuin kuuluu siihen\nasiaan. Mutta he pitivät toisiaan pitkässä ja lujassa syleilyssä ja\nolisi kenties ollut vaikeata laskea, kuinka monta kertaa heidän\nhuulensa tapasivat toisensa parin minuutin aikana.\n\nSitten eivät he puhuneet enää koko jouluna. Nuori ylioppilas oli hyvä\npoika, joka punnitsematta ei tehnyt mitään, jota hän ei voinut\ntäydellisesti hyväksyä ja Johanna karttoi häntä viattomuuden vaistolla\nsiinä, missä vaara oli tarjona.\n\n_Hän_ matkusti muutamain päiväin takaa ja unohti, että Johannaa koskaan\noli ollut olemassa. _Johannan_ sydän sai piston elämänsä ajaksi.\n\nNe naiset ovat väliin semmoisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sentään voivat he kuitenkin milloin tahansa ojentaa kätensä\ntoiselle miehelle tuon _ainoan_ kuva vielä himmentymätönnä\nsydämmessään. Tapa ja muoto ja kirkkolaki myöntävät sen, ajalliset edut\nvaativat sitä, kauppa lopetetaan ja sanotaan kauniilla nimellä\n\"avioliitoksi.\"\n\nTäten tuli Johannakin rustitilallisen emännäksi. Olisihan se ollut\nennen kuulumatonta, jos hän, köyhä palvelustyttö, olisi kieltäynyt, kun\nrikas rustitilallinen alentautui kunnioittamaan häntä tarjouksellaan.\n\nJa aika kului tavallista menoaan, ja rustitilallinen kokosi enemmän ja\nenemmän kirstun pohjalle ja eli hyvin ja teki joka miehelle oikein ja\nsai viime lopuksi suuren korean punanenän kasvoihinsa ja hiukan\nmyöhemmin suuren uhkean kiven kultaisine hautakirjoituksineen luidensa\npäälle, ja niin tuli Johannasta leski.\n\nJa hän oli rehtevä ja valtansa pitävä leski nuuskarasioineen ja\nhienoine aliluutnanttiviiksineen ylähuulessa, mutta oliko hänellä\nmitään sydäntä, ei kukaan tiennyt, sillä siitä ei hän antanut koskaan\ntietoa, teki ympäristölleen oikeutta, mutta ei hyvää, ja oli hänellä\nenemmän itsekunnioitusta kuin kellään miehisellä talonisännällä\nnaapurikartanoissa.\n\n-- Ne tulevat semmoisiksi nuo lapsettomat naiset, sanoi lukkari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kaksi päivää ennen jouluiltaa oli eräs vanha vaimo kaukaa\ntoisesta seurakunnasta sisällä Johannan kyökissä, ja sekä rengit että\npiiat huomasivat, ett'ei emäntä ollut enää kaltaisensa sen jälkeen.\nKerjäläisvaimo oli huomattavasti tullut kertomaan sellaista, mikä oli\nvienyt kokonaan rustitilan emännän tasapainosta ja päivällisen aikaan\nkäski hän valjastaa hevosen reen eteen. Ei kukaan saisi seurata\nhäntä. Ja sitte ajoi hän neljä penikulmaa pieneen, syrjäiseen\nkappalaiskartanoon vanhassa Finnvedenissä.\n\nOli kolkkoa ja surullista sielunpaimenen majassa. Kuolon enkeli oli\nvarsin usein seurannut köyhyyttä kantapäillä sen kynnyksen yli.\nPuolison, ystävät, kukoistavat lapset, toiveet paremmasta ja\nrunsaammasta elämän leivästä, kaikki se oli hävittänyt ja ahtaalta\nnäytti köyhän kodin rajoitettu ala. Nyt makasi vanha pastori itse\ntautivuoteella. Omasta puolestaan ei hän pyytänyt mitään, mutta pieni,\nyhdeksänvuotinen poika, ainoa, joka oli jäänyt jälelle kaikesta siitä,\nmitä hän oli rakastanut maan päällä, lepäsi niin painokkaana hänen\nrinnallaan, että hän tunsi melkein katumusta siitä ilosta, miksi poika\noli ollut hänelle yksinäisyytensä viime vuosina, ja melkeimpä toivoi,\nettä hänkin olisi mennyt ijäisyyden tietä ennen häntä.\n\nSilloin saapui Johanna vuoteen luo ja kysyi, tunsiko pastori häntä\nenää.\n\nEi, pastori ei tuntenut häntä. Eikö pastori muistanut muuatta joulua\nmonta vuotta sitte, kun hän oli ollut kotiopettaja... Eikö hän\nmuistanut pientä tyttöä, joka ... joka ... pari silmänräpäystä oli\nollut hänen huoneessaan jouluaattona.\n\nAh, vanhalla pastorilla ei ollut ollut montaa \"hauskaa seikkailua\"\nelämässään! Monelta olisi samanen pikainen kohtaus jäljettömiin\nunhottunut, mutta hän muisti sen ja punastui.\n\n-- Suokaa Jumalan kanssa minulle anteeksi, jos minä silloin panin\nkiusaukseen teidän nuoren, viattoman sydämmenne!\n\nEi, sitä ei pastori ollut tehnyt, hän oli koko elämänsä ajan ollut sama\nkunniallinen nainen kuin mikä nyt istui hänen vuoteensa vieressä\nharmaahapsisena. Mutta hän \"ei ollut voinut unhottaa\" ... ja kun hän\nnyt sattumalta oli saanut tietää, kuinka asian laita oli, \"oli hän\nrientänyt hänen kuolinvuoteelleen kuulemaan, eikö hänellä ollut mitään\ntoivomusta, jonka hän voisi täyttää, sillä pastori oli kuitenkin aina\nollut...\"\n\nJa niin se tapahtui yhdellä kertaa tuon vanhan naissydämmen tunnustus\nsalaisesta, muuttumattomasta alttiiksi antavaisuudesta, syöksyi esiin\nviisikymmenvuotisen jään ja pakkasen särkyneistä tokeista, vuosi\nkuumissa kyynelissä kesäsateen tavalla vanhan pastorin kurtistuneille\nkäsille.\n\nJa hän, hän lepäsi hiljaan kummastellen kuunnellen. Eikö hän ollut\nollut köyhä ja aina puutteessa, ja kuitenkin oli hänellä ollut varoja\nsellaiseen rajattomaan tuhlaukseen, että oli antanut olla haudattuna\ntuon runsaan rakkauden aarteen, joka oli kuulunut hänelle, koko pitkän\nelämän ajan! Kuinka ihmeellistä?\n\nSuuri hämmästys syntyi siellä kotona, kun Johanna-emäntä tuli takaisin\nitse jouluaattona kasvattipojan kanssa. Vielä suuremmaksi kuontui\nhämmästys ja tyytyväisyys, kun huomattiin, että yhdessä tuon\npikkaraisen kanssa rauhan ja lempeyden enkeli oli muuttanut kartanoon.\nEmäntä ei ollut sama kuin ennen. Erehdykset oikaistiin sävyisästi ja\nvakavasti, puutteen lapset tunsivat olevansa kotonaan Johannan talossa\nja kun hän katsoi kasvattipoikaan, oli kuin taivaallinen loiste olisi\nkoristanut jokaista poimua kovissa kasvonpiirteissä.\n\nPian kasvaisi pojasta nuorukainen leveine hartioineen, punervine\nposkineen ja soreaa päätä koristaisi kultakokardinen sinilakki. Ja jos\n_silloin_ hänen nuori sydämmensä tulisi sykkimään nopeammin jollekin\ntytölle, jota oli katsonut liian syvälle hänen iloisiin, uskollisiin\nsilmiin -- eivät he koskaan tulisi eroamaan toisistaan, sen oli\nrustitilallisen emäntä pannut mieleensä.\n\nTietysti kummailivat naapurit, mitä Johanna-emännällä oli voinut olla\ntekemistä vanhan pastorin kanssa syrjäisessä naapuripitäjässä, mutta\nlukkari, joka oli ymmärtäväinen mies ja tavallisesti osasi naulan\npäähän, hän veti pari pitkää haikua piipustaan ja sanoi:\n\n-- Se on varmasti jotain tuollaista nuoruuden rakkautta, ne sanovat.\n\n\n\n\n\"Hänestä tulee kyllä.\"\n\n\nTurhamielisyys, jonka me paraiten kaikista annamme anteeksi, silloinkin\nkun se on väärään suuntaan ohjautunut ja epäonnistunut, on vanhempien\nheikkous saada lapsensa ylemmälle elämän asemalle kuin se, jossa he\nitse ovat. Vanha talonpoika, joka on iertanut, kieltäytynyt\nvuosikymmeniä raivatakseen paikkaa pojalleen herrasmiesten usein\nepäillyssä ja vähän arvotetussa, mutta silti kadehditussa luokassa,\nvivahtaa Moosekseen, joka itse ei koskaan saanut astua siihen maahan,\njoka oli ihastuttanut hänen silmiään niin herttaisena kuuman\nerämaamatkan jälkeen; mutta isänrakkauden pilvenkorkuisten toivomusten\nvuorelta saa hän kuitenkin heittää ylpeitä tulevaisuuden silmäyksiä\nsinne, saa nähdä poikansa papin kauhtanassa tai univormussa,\nkatederissa tai saarnatuolissa, ja silloin unhottaa hän helposti,\nkuinka punajuovikkaat härät uhrattiin tieteen alttarille yhtenä ainoana\nlukukautena ja kuinka kiinnitykset perintötilaan kasvoivat melkein\nsukkelammin kuin pojan lukukausitodistusten luku.\n\nMiltä lähemmältä näyttää herrasmiesten erotetussa valtakunnassa, saa\nvanha isä niin harvoin kokea, sillä ennenkuin hänen poikansa palkatonna\nylimääräisenä on kuluttanut voimansa jossain virastossa taikka\nluottamuksensa pankissa, ennenkuin velkautunut apulainen ja hänen\nlapsilaumansa on aivan rasittautunut oman seurakunnan odotuksessa,\nennenkuin Pelle virkaan nimityksen altistamasta polusta on alkanut\nikävöidä takaisin isänkodon työtelijäille saroille, niin sangen usein\nsitä ennen isä ja äiti on saanut karkeissa, mustissa lautapuvuissa\nruumisvaunussa ajaa vanhaa, tunnettua tietä ylösnousemisen risteillä\nkoristettuun laihomaahan.\n\nMutta väliin pettää vanhusten toivo jo ennenkuin nuorukainen on\nsaavuttanut työskentelynsä ensimmäisen maalin! Mökin poika hurjistuu\nilon remakkuudesta nuoruuden kaupungissa, valkoinen lakki saa tahran\nyhden toisensa jälkeen, ja yhä useammin ja kauemmin pysähtyy\nnuorukainen nauttimaan pettävää \"virvoitusjuomaa\" velvollisuuden tiellä\nhuvin pikarista. Tai on hän ainoastaan muistiton ja heikko ja horjuu\nkeinotonna sinne tänne tiedon tiellä sen jälkeen, kun se tuoli, joka\ntarjona oli hänelle läksyluvuissa koulussa, on temmattu hänen altaan\nvalmistustutkinnossa.\n\nHän on tällöin paljon huonompi kuin hänen ikäisensä auran kuressa, isän\ntoivo on silloin tehnyt koko käänteen.\n\nHevosniityn Juhanin Kalle oli jo 9 vuotijaana toisellainen kuin muut\nlapset. Puimakoneen ajo kävi kauhean huonosti, mutta lukusilla oli hän\nkelpo taituri ja koulututkinnossa olivat kaikkein opettajien toiveet\nhänessä. Samaan aikaan oli isäukko suorittanut viimeiset maksut kylän\nlainvoittaneesta jaosta, mutta havaitsi kuitenkin löytyvän 500 taaleria\nyli säästöpankkikirjassa, ja niin päätettiin, että Kallen pitäisi lukea\npapiksi.\n\nIllalla sai hän käsiinsä virsikirjan, solmi äidin mustan\nkirkkoesiliinan selkäänsä, kapusi ylös uunille ja antoi piian kuulla\nulostuontilahjojaan. Äiti itki.\n\nJa niin luki hän yksityisesti papin edessä ja niin tuli hän kolmannelle\nluokalle isoon kouluun ja seuraavana välikautena kävivät kapteenin\npojat hänen luonaan ja ne ja Kalle sinuttelivat toisiaan ja olivat\naivan kuin vertaiset ja leikkivät keskenänsä poliisia ja ryöväriä\nsiemenladossa, ja äiti seisoi luuvan ovella ja katseli päältä eikä\nhuomannut pelkästä ilosta, että porsas söi kaiken kanaruuan.\n\nSeuraavana vuonna kävi hän tanssikoulussa ja kutsuttiin kotona rovastin\nkesteihin, ja rovastin kyökkipiika oli itse nähnyt hänen tanssivan\nkatrillia herraskartanon kotiopettajattaren kanssa, mutta silloin oli\nmyös isän säästöönpanot loppuneet ja hypoteekkiherrat olivat\narvostelleet Hevosniityn tasalleen 11,000 taaleriin.\n\nKun isän sitten piti nostaa suuri lainansa, meni hän sitte kaupunkiin\ntervehtimään poikaansa, mutta sitä ei hän tehnyt koskaan toistamiseen,\nsillä Kalle oli niin pilannut silmänsä paljosta lukemisesta, ett'ei hän\nollut tuntea enää ukkoa, kun hän kohtasi hänet kadulla.\n\nEnsi kerran joutui Kalle kiini ylioppilastutkinnossa, mutta silloin\ntiesi Leena-äiti Hevosniityssä kertoa jokaiselle, joka tahtoi\nkuunnella, että se riippui professorin ilkeydestä, kun Kalle, joka oli\nniin oppinut, ei ollut pistänyt professorille viittä taalaria, kuten\nkaikki muut ylioppilaat olivat tehneet. Rovasti sanoi, ettei se voinut\nmissään tapauksessa olla totta, mutta Kalle oli itse sanonut sen ja\nkuka voisi epäillä omaa lihaa ja vertansa. Muuten tuli nuorukainen\nylioppilaaksi vuotta myöhemmin ja saarnasi syntymäpitäjänsä kirkossa,\nettä kyyneleet virtoina juoksivat naisväen penkeissä, mutta silloin möi\nisä kaiken tiluksensa metsän.\n\nJa Leena-äiti hän itki, vain itki pelkästä ilosta. Voi jos hän saisi\nelää kolme vuotta vielä siksi, että Kallesta tulisi oikea pappi; mutta\nsitte haluaisikin hän kuolla heti ainoastaan siksi, että hänen oma\npoikansa saisi antaa hänelle pyhän ehtoollisen kotona vanhassa tuvassa,\njossa hän itse oli syntynyt ja jossa hänen vanha äitinsä oli rukoillut\nniin monta lämmintä rukousta hänen puolestaan.\n\nKalle ei ollut seurannut vanhusten kanssa kotiin kirkosta, sillä hän\noli kutsuttu päivälliselle herraskartanoon yhdessä kotiopettajan kanssa\nsiellä, joka oli hänen koulutoverinsa. Siitä ei ollut isä oikein\npitänyt, mutta silloin oli Leena-äiti kysynyt häneltä, eikö hän suonut\nomalle lapselleen hiukan iloa sinä päivänä, jona hän oli saattanut\nheille niin paljon kunniaa.\n\nJa kun sitte Kalle tuli kotiin kahdentoista aikaan yöllä ja äiti istui\nvielä ylhäällä pienessä eteiskamarissa ja odotti häntä, eikä kukaan\nnähnyt sitä eikä kukaan voinut nauraa hänen vanhalle, kurtistuneelle\nhameelleen ja isoroimaselle huivilleen, niin silloin oli ikäänkuin\njotain lämmintä olisi virrannut Kalleenkin sisälle, sillä hän painoi\npäänsä vaimon polville, nyyhki kuin lapsi ja jokelsi hellitellen: \"äiti\nrakas\", aivan niinkuin pienenä ollessaan.\n\nSitä hetkeä ei Leena-äiti koskaan unhottanut. Monina pitkinä vuosina\nturhaan odottaessaan, että poika palaisi rauhan ja ilon kanssa vanhaan\nautioon kotiin, tuskallisesti valvoessaan, oliko mahdollista, että niin\nrunsas rakkauden siemen ei koskaan antaisi mitään hedelmää, johdatti\nhän muistiinsa tuon suloisen yön, väänteli ja käänteli sitä sielussaan\nkuin saituri kääntelee dukaattia. Kun Kalle kuitenkaan ei koskaan\ntullut kotiin, vaikka vuosi meni toisensa perästä ja hän alkoi epäillä\nhänen kirjettänsä ja häntä itseään, niin meni hän eteiskamariin,\nmuisteli sitä yötä, kiersi silmistään pari polttavaa kyyneltä ja\nkuvitteli mielessään, että kaksi syleilevää kättä veti hänen päätänsä\npuoleensa ja kuiskattiin \"äiti rakas!\"\n\n\"Hän tulee kyllä\", vastasi hän itsekseen seuraavana päivänä tuollaisen\nsielun taistelun jälkeen tyynesti ja välinpitämättä kaikille\nnaapureille, jotka alituisesti utelivat, eikö Kalle jo ollut lopettanut\nlukujaan Upsalassa.\n\nJa kun kylän ukot menivät kirkonkokoukseen tai muuhun; yhteiseen\nseuraan, tiesi Hevosniityn Juhani puhua, kuinka hirveän kovalla\npidetään ylioppilaita Upsalassa; ne saivat lukea yötä päivää, ja heidän\nKalle, joka kuitenkin oli sukkela poika ja nyt oli seitsemättä vuotta\nsiellä, ei ollut saanut koskaan niin paljon lomaa, että olisi voinut\nmatkustaa tervehtimään heitä kotiin.\n\nRovasti arveli, ettei se voinut olla niin tiukkaa, mutta silloin\npudisti Juhani päätään ja vakuutti: \"Rakas herra rovasti, ei ollut\nyhtään samallaista Upsalassa teidän aikananne kuin nyt on.\"\n\nPian tiesi jokainen tuolla kotona vähin, että Hevosniityn Juhanin Kalle\noli käynyt läpi ne kaikki arvoasteet, jotka iloinen ylioppilasmaailma\non keksinyt liiallisen ilon sankareille sekä ettei hän koskaan elämässä\nvoisi tulla kotiin tutkintotodistus taskussaan, mutta Hevosniityn\nvanhuksilla oli asia paremmin selvillä. Olihan Kalle itse kirjoittanut:\n\"Jos minä olisin tahtonut ottaa vain tavallisen jokapäiväisen\ntutkinnon, niinkuin rovasti ja apulainen siellä kotona, niin olisin\nminä ollut valmis pappi jo aikoja sitte, mutta ne sortoaseet, jotka\nmeidän päivinämme uhkaavat kirkon muureja, vaativat toisellaista\nvastapainoa kuin ne hauraat jumaluusopilliset aseet, joita taottiin\n1830-luvulla: minä haluan tulla oppineeksi mieheksi, mainioksi,\neteväksi jumaluusoppineeksi, minä tahdon ennen kaikkea tuottaa\nvanhoille, rakkaille vanhemmilleni kunniaa, ja sentähden se -- viipyy.\"\n\nJa siksi rahoja, paljon rahoja! Yksi niittysirpale ja peltotilkku meni\ntoisensa perästä ja vihdoin kirjoitti Kalle, joka aina oli niin rakas\nja vanhempien parasta huolehtiva, että olisi parasta että he möisivät\nkoko Hevosniityn, sillä hän piti olevan suuren synnin, että he\nvanhoilla päivillään iertäisivät ja ahertaisivat maanviljelyksen\nkanssa. Sitten voisivat he elää hyvin rahoilla, mitä jäisi jäljelle\nsiitä, kun hän olisi saanut lukujensa lopettamiseksi, ja jos ne\nriittäisivät vain pari vuotta, niin hän kyllä sitte pitäisi huolta\nvanhuksista.\n\nJa niin pidettiin tilalla huutokauppa, ja kun Juhani sitten seisoi\nvalmiina muuttokuorman vieressä taivaltamaan uuteen kotiinsa,\npienoiseen mäkitupaan metsän sisässä, ja kysyi huutokaupan pitäjältä\nsellaisella äänellä, tietysti, kuin keuhkotautinen tiedustelee\nlääkäriltä tilaansa, uskoisiko hän, että Kallesta tulisi pian pappi,\nkatkaisi Leena huutokaupan pitäjältä puheen, nauroi iloisesti ja\narveli:\n\n-- Hänestä tulee kyllä.\n\nToiset lapset olivat saaneet aikoja sitte lähteä ulos maailmaan\nsuutuksissaan, että vanhemmat olivat ensiksi syntyneen eduksi uhranneet\nkaiken varallisuutensa. Kirjeet Kallelta lakkasivat myöskin, kun hän\noli täydelleen saanut suuren summan talon hinnasta, ja neljä vuotta oli\nkulunut ilman mitään lohdutusta ja hoivaa vanhusten sydämmille.\nVihdoin olivat he sellaisella kainoudella kuin haaveileva nuorukainen\nensi kerran rohkenee epäillä rakastettuansa, tiedustelleet\nyliopistokaupungista. \"Entinen jumaluusopin ylioppilas Karl Johansson\nei ollut ollut kahteen vuoteen kaupungissa.\"\n\nNyt ei voinut enää itse Leena muori kauvemmin uneksia poikaansa pyhää\nehtoollista jakamassa kuolinvuoteellaan, mutta voi jos hän kuitenkin\npalaisi kuinka köyhänä, kurjana ja vihelijäisenä tahansa ilman viiniä\nja oblaattia, ilman papin vihittyä pukua. Kuka on silti paremmin\nvihitty ummistamaan äidin silmiä kuin oma poika!\n\nMutta hänen pitäisi tulla pian, sillä ilta alkoi tulemaan mäkituvan\nasukkaille, ja eukon ääni kävi aina heikommaksi kun hän melkein\ntajutonna mumisi:\n\n-- Hän tulee kyllä, hän tulee kyllä! Ja niin hän tulikin. Hiljaisena,\nsuloisena kesäiltana ilta-auringon laskiessa. Kun Leena äiti silmäsi\nylös, niin seisoi hän ovella. Hänen silmänsä eivät tunteneet enää sitä\nkomeaa ylioppilasta, jolle hän oli heittänyt hyvästit 10 vuotta sitte,\ntuossa kalpeassa, ränsistyneessä maankiertäjässä, joka nyt katseli\nhäntä kuumeesta hehkuvilla, kyyneleisillä silmillään mutta hänen suunsa\nhuudahti hänen nimensä yhtä sukkelaan ja erehtymättä kuin kompassin\nneula näyttää pohjoista.\n\nJa niin sai hän vihdoinkin kuulla hänen saarnaavan. Mutta se ei ollut\nsellainen saarna, kuin hän oli odottanut 10 vuotta. Se oli synnin ja\npuutteen puolipäiväsaarna, lähtöisin suoraan todellisesta elämästä, ja\nsaarnaaja oli kurjuuden täydessä virkapuvussa: liassa ja rääsyissä.\nEikä siinä saarnassa ollut monta \"Isä meidän\", mutta pimeyden ruhtinas\nsiinä tuon tuostakin sai tulla esille ja sai, kuten tavallista,\nsyytöksiä kaikesta siitä, mitä oli kohdannut nuorukaista ja miestä ja\nsaattanut hänet tänne, jossa hän nyt makasi vanhusten ovella, mutta\nmyöskin kuoleman portilla.\n\nMutta sen mukaan kuin yö lähestyi loppuaan, ja linnut heräsivät\npuistossa, ja aamurusko tunkeutui akkunaruutujen lävitse, ja poika\nalkoi erottamaan rynkkyjä äidin otsalla ja isän kumarassa muodossa,\nniin puhkesipa esiin katumus, itsesyytös ja kyyneleet. Ja juuri\nauringon noustessa nukahti hän viimeiseen uneen pää nojautuneena sille\npolvelle, joka hänelle oli niin tuttu, ja otsalla muutamia suuria,\nlämpöisiä vesihelmiä.\n\nJa Leena äiti silmäsi ylös tuonne siniseen avaruuteen ja arvaili,\nlöytyikö paikkaa tuolla ylhäällä sortuneelle, synnin saastuttamalle\nhenkiraukalle, jota ei ollut voinut tukea edes voimakkain maallinen\nrakkaus: äidin rakkaus; arvaili, voiko hänen poikansa päästä sinne,\njossa ei ole enää mitään surua ja kiusausta.\n\nJa ruudulla leikkivä auringon säde, hennonvihreät koivunlehdet,\nvarpunen akkunanlaudalla; kaikki, kaikki tässä luonnossa, joka niin\nselvään ja kuultavasti puhui rakkauden kieltä ja vakuutti mahdottomaksi\nluojan ikuisen vihan, kuiskasi:\n\n-- Hän pääsee kyllä, hän pääsee kyllä!\n\n\n\n\nAinoastaan yksi lehmä.\n\n\n\"Tähden\" kanssa oli samoin kuin kruununprinssien perintötilusten: sitä\noli mietitty, toivottu ja odotettu jo vuosikausia ennen syntymistään.\n\nEnsi vuosina naimisessaan kun he olivat majoittuneet kylän syrjään\nmetsätorppaan, makasivat Tiina ja Kalle joka ilta puoli tuntia\njutellen, kuinka olisi erinomaista itsellä olla oma lehmä. Jos Kalle\nolisi ollut ymmärtäväinen, olisi se kyllä ollut heillä jo, mutta\nonnettomuus juuri oli se, että \"Tähti\" oli hänen kolmas rakkautensa ja\nsiksi veti aikaa pitkään, ennenkuin hän sai sen omakseen. Hellien\ntunteidensa ensi kuohahduksen oli hän uhrannut taskumatille; se vei\nkaiken hänen vuosipalkkansa ja kaikki hänen joutohetkensä. Sitä joutui\nhän palvelemaan yhdessä Tiinan kanssa, rakastui, kävi haaveilijaksi,\nmurskasi pullon navetan seinään ja otti kuulutukset. Ja vasta sitte\ntuli rakkaus numero kolme, tuo palava halu saada oma pieni\nmaidonantaja. Hän rakasti kyllä Tiinaa yhtä paljon kuin ennenkin, mutta\nhän ajatteli häntä mieluummin kauniina kesäkuun iltana istumassa mäellä\nsuuren kuusen alla valkoinen lypsinkiulu hänen puristavien polviensa\nvälissä ja pullea ahavoitunut poski lepäämässä uneksitun \"Tähden\"\nruskeankiiltävää kylkeä vasten.\n\nLopulta ei hän voinut tulla aikaan pitemmältä, vaan meni ulos\nmuutamana varhaisena aamuna ja kaivoi ylös kuusi suurta kiveä tuvan\nlänsipuolella; ne olisivat tulevan navetan peruskivet, ja vuoden takaa\noli hänellä myös pieni karjapiha valmis, mutta ei vielä äyriäkään\nlehmän ostamiseksi. Silloinpa sitä päätettiinkin ostaa sen sijaan\nvasikka isännältä sekä itse kasvattaa kotieläimensä, ja kahdeksan\npäivää sen jälkeen tuli \"Tähti\" maailmaan.\n\nOikeastaan olisi vasikka maksanut kymmenen kruunua, kun se oli\nkuukauden vanha, mutta Kalle sai sen seitsemästä taalarista ja yhdestä\npuimapäivätyöstä, sentähden että hän oli isännän lukutoveri.\n\nMinä kyllä uskon, että Kalle oli iloinen, kun hän ensi kerran vei\nTiinansa tupaansa, mutta valitettavasti hän ei ollut paljoa vähemmän\niloinen, kun hän talutti \"Tähteä\" karjapihaan, ja Tiina se nauroi\ntäydellä naamalla ja silmäili ylös hyllylle läkkiastiatansa ja paria\nruhjounutta kahvikuppiaan ja uneksi niin suloisesti tulevista ajoista\nternimaito-pannukakkuineen ja vakituisine kahvikermoineen.\n\nJos me nyt niinkuin vanhan koulun romaaninkirjoittajat tahdomme jättää\nsankarittaremme lepoon pariksi tai kolmeksi vuodeksi, niin tapaamme me\nsen täydellisesti varttuneena lehmänä. Oli kyllä monasti talvisaikoina\nottanut lujalle saada sille ravintoa, mutta vaikka Kalle ja Tiina usein\nolivat pakotetut tyytymään kylmiin perunoihin kastettuina suolaveteen\nniin oli kuitenkin aina \"Tähdellä\" ollut nurmiheinänsä ja silppunsa. Ja\nmuuten oli se koko perheen lemmikki.\n\nLuulen kyllä, että kruununprinssi piti oleman hauskan saada alkaa\nhallitsemaan hiukan sillä aikaa kuin hänen isänsä matkusti vihkimään\nrautateitä, mutta mitä oli se verrattuna Kallen esikoisen riemuun, kun\nhän ensi kerran sai viedä \"Tähteä\" juomaan.\n\nLehmä oli myöskin läpeensä ihanteellinen: pitkähkö, kapeat hienot\nsarvet, hieno pää, jonka otsassa välkkyi seraafimerkki, pitkä ja hyvin\nmuodostunut rinta, hienot sorkat, lempeät silmät, hyvämerkkiset\nkylkiluustot, kumpuilevat utaret ja vaaleanruskea arkipuku, joka oli\nruumista myöten. Yksi ainoa kapea rengas alaalla sarven juuressa\nosotti, että \"Tähti\" äsken ensi kerran oli tullut äidiksi, ja että\nTiina oli saanut niin hyvin pannukakkua kuin kahvikermaa. Voi kuinka\nharvoin käyvät meidän rohkeimmat unelmamme tuolla tavalla onnellisesti\ntoteen!\n\nLautamies oli tarjonnut yhdeksänkymmentä kruunua puhdasta rahaa\neläimestä, mutta Kalle oli vastannut, että yhtä kernaasti voitaisiin\ntarjota hänelle rahaa vaimosta tai vanhimmasta pojastaan, sillä Tähti\noli kuin ihminen, ja viime kesänä, kun tytönalku oli pudonnut\nperunahautaan, tuli lehmä ravistelemaan kyökin akkunaan aivan kuin\nolisi hän tahtonut pyytää apua.\n\nEi kuitenkaan saa uskoa, että mäkitupalaiset saivat viettää hyviä\npäiviä kaiken maidon kanssa. Ei köyhällä ihmisellä ole sellaisia\netuisuuksia. Suurin osa kirnuttiin voiksi ja muutettiin rahaksi, mutta\npisara silloin tällöin maajasta maitoa pikkuruiselle kehdossa ja sitte\nkirnumaito sekä ilo personallisesta seurustelusta Tähden kanssa, se oli\nkuitenkin silkka huvi \"olla itsellä lehmä.\"\n\nJa vuodet kuluivat ja Tähti kävi aina rakkaammaksi perheelle.\nErityisesti muistettiin sitä muutamana päivänä syysmyöhällä, kun vanhin\nrippikoulun käynyt tytär lähti palvelemaan vieraita. Isä ei sanonut\njuuri mitään, pusersi vain tytöntynkän kättä ja huoahti, mutta äiti\nitki ja pisti koko kourallisen rinkeliä vaatemyttyyn, ja tyttö hieroi\nsilmiään itkusta niin pumpuliliinaansa, että silmät tulivat aivan\npunaisiksi. Ja sitte kun hän oli heittänyt hyvästit kaikille tuolla\nalaalla, meni hän Tähden luo, pani kätensä sen ruskean kaulan ympäri ja\nsanoi: \"hyvästi, pikku Tähti!\" Ja Tähti tunsi nyt itsensä enemmän kuin\nkoskaan ennen kuuluvaksensa perheeseen ja nuoleksi pientä käsnäistä\nkättä ja sanoi: \"Mu-u-u-uh,\" mutta sitä minä en osaa kääntää.\n\nSitte tuli kovia aikoja. Säälimättömän kylmä Kesäkuun yö ruhjosi laihot\nmäkituvan pienillä saroilla, ja Kallen oli täytymys turvautua\nhuutokauppaan saadakseen viljaa leipäaineeksi. Syksyn tullen eivät ajat\nolleet käyneet paremmiksi eikä talonpojilla ollut mitään työtä\nannettavana. Kalle oli velkaunut, kun oli huutokaupassa hankkinut\nitselleen viljaa eikä hän voinut maksaa sitä. Nimismies tuli\nulosmittauksille. Taloudentarpeet olivat vanhat ja huonot, ja Tähti oli\nainoa kelpaava velan suoritukseksi. Ja niin kirjoitti nimismies sen 33\ntaalarista ja 16 killingistä, ja suuri sinetti kiinnitettiin sen\nvasempaan sarveen, ja Kallea muistutettiin uloshakulain määräyksistä,\nsiinä tapauksessa, että hän hukkaisi pantin.\n\nMutta kun komisarius tuli ulos navetasta, seisoi Tiina halkomäellä\nkalpeana kuin ruumis ja ui kyyneleissä. Mutta ei se ollutkaan tällä\nkertaa tuo vanha, oivallinen, hellittämätön komisarius, vaan uusi\nkirjoittaja, joka ei vielä ollut kerjennyt hankkimaan itselleen\ntuollaista hyvää ja mukavaa kerrosta sydämmensä ympärille, mikä on niin\nhyödyllinen täällä elämässä, vaan hänen silmälasiinsa tuli kosteutta ja\nvähän lämpöistä rintaan, ja niin meni hän takaisin parteen, nykäsi pois\nsinetin \"Tähden\" sarvista ja sanoi: \"Minä lainaan teille rahat; saatte\nmaksaa minulle takaisin, milloin voitte.\"\n\nJa silloin itki Tiina vielä kovemmin eikä voinut sanoa muuta kuin\n\"Jumala siunatkoon!\" ja se tuntui olevan vanhasta neljännysmiehestä\nhirmuisen huono suoritus.\n\nJa jokaikinen sunnuntai sitte, kun pappi rukoili \"kaikkien uskollisten\nvirkamiesten\" puolesta, muisti Tiina meidän Herraamme rukoilla\nerityisesti nuoren nimismiehen kirjurin puolesta ja \"Tähti\" seisoi\nlevollisena parressaan vielä pari talvea.\n\nSitte tuli taas parempia aikoja; metsät nousivat hinnassaan ja Kalle\nansaitsi paljon rahaa sarkahakkuussa. Mutta muutamana iltana tulivat\nkumppalit mökkiin kantaen Kallea paareilla; muuan honka oli tuulen\nvoimasta kaatunut vastaiselle puolelle, murskannut häneltä rintakehän\nja he luulivat, ettei Kallella olisi paljon jäljellä elämässä.\n\nIhmissydän on aina yhtäläinen. Ei siinä auta, että on tottunut\npuutteeseen ja kärsimiseen, ei siinä auta, että koko pitkän ijän on\ntaistellut puutteiden ja kieltäymyksien kanssa: tuollainen isku tapaa\nyhtäläisesti armollista rouvaa kuin torpparin vaimoa ja kun Kalle\nmullattiin itäpuolelle pientä pitäjäntupaa, tunsi Tiina selvästi, että\nnyt oli loppunut sekin niukka ilo, mitä hänellä ennen oli elämässä\nollut.\n\nJa \"Tähti\" täytyi myödä; ei löytynyt mitään neuvoa siihen; vaikka kyllä\nTiinan ja tyttären askeleet markkinoille tuon vanhan toverin rinnalla\nolivatkin raskaimmat kuin mitä he olivat elämässään ottaneet niiden\njälkeen, mitkä veivät heidät \"isän\" haudalle.\n\nOli liikuttavaa nähdä miten välinpitämättömästi sekä herrat että\ntalonpojat käsittelivät \"Tähteä\" lehmätorilla. He tarkastelivat ja\ntunnustelivat sitä, ajoivat sitä eteenpäin ja vieläpä potkaisivatkin\nsitä, aivan kuin jos se olisi ollut tavallinen lehmä. Mutta se\ntalonpoika, joka potkasi Tähteä, ei sitä saanut, vaikka hän tarjosi\nkolme taaleria enemmän kuin toinen, siivo talonpoika, joka\nystävällisesti silitti sitä. Se oli köyhän ihmisen uhri tunteilleen, se\noli viimeinen, minkä nuo naisraukat voivat tehdä vanhalle, rakkaalle\nystävälleen.\n\nJa kun rahat olivat luetut ja tytär pistänyt viimeisen palan eväskakkua\nTähden suuhun, ja nuo harmaansiniset silmät viimeistä kertaa\nkummastelevalla ilmeellä suuntautuivat noihin kahteen, jotka seisoivat\ntuossa itku kurkussa, silloin, silloin oli liian rasittavaa heille\nmolemmille ja ääneen nyyhkien kääntyivät he pois ja menivät sukkelaan\nalas maantielle päin.\n\nMutta markkinaäijät kirkuivat, jotta metsä vastaili, vetivät korkkeja\npulloistaan ja arvelivat, että tuo naisväki on hullua, kun vanhan\nlehmärahjuksen tähden noin vesittelee.\n\n\n\n\n\nSalakapakoitsijan tytär.\n\n\n\"Se lämmittää, mutta samalla tavalla kuin piiskan sutkaus lämmittää\nväsynyttä kyytihevosta.\"\n\nNäin puhui tuo arvokas raittiudenystävä Pehr Wieselgren kerran\nväiteltäessä väkijuomista, kun vastapuolue toi puolustukseksi meidän\nkylmän ilmanalamme ikäänkuin anteeksi annettavana ruotsalaisen\nväkijuomien haluun.\n\nOlkoon nyt tämän kanssa kuinka tahansa: se on varmaa että Ruotsin\ntalonpoika usein on käyttänyt arvokasta keksintökykyään mukavasti tai\nhyvään hintaan saada tuota mielijuomaansa. Tästä salapolttimot, kun\nvaltio otti yksinoikeudekseen sen valmistuksen, siitä salakapakat kun\nsen anniskeleminen annettiin vapaaksi, mutta alituisesti suurenevaa\nveroa vastaan, joka on saattanut kolmikertaisen hinnan tavaralle.\n\n\"Kotitarvepolton\" aika oli ohitse; ei nähty enää pienten kylien\ntilanomistajain -- joissa usein koko kyläkunnan peltomaa oli\nylinäkyvänä piirinä ilman aitoja sarkain välillä keväällä ajavan yhteen\nsahransa ja karhinsa eteen valjastetut konit ja yhteisesti pystyttävän\nviinajumalanalttarin milloin yhden milloin toisen pientareella, aina\nsen mukaan kuin vierasvaraisen satunnaisen tarjoojan kellari oli\nsijoitettu, eikä kuulunut enää tällaista: \"Isälle puolituoppia, äidille\npuolituoppia, rengille ja piialle puolituoppia, kaikille lapsille\ntuoppi juhla-aamuisin.\"\n\nMutta tuntui liian kalliilta maksaa kahdeksan taalaria kannusta, kun\noli totuttu keittämään itse tavaraa takassa tuolla kotona taikka\npahimmassa tapauksessa ostaa tuoppi 33 äyrillä lähimmäiseltä\nnaapurilta. Ainakin päästäkseen tekemästä lähetyksiä kievaritaloihin,\nalkoivat yrittelijäät miehet ja vaimot, joita ei rasittanut liian\ntiukka omatunto, pitää saatavina virvoitusjuomia salassa. Todistajia\noli helposti ymmärrettävistä syistä vaikea hankkia ja se, joka\nkirjoittaa näitä rivejä, muistaa vielä lapsuudestaan muuatta\npaloviinajuttua paikkakunnan käräjissä, jossa kylässä oli muuan suuri\nkivi, jonka taakse rahat ja tyhjät pullot pantiin ja josta täytetyt\npullot tunnin takaa noudettiin; syytteeseen voitiin ainoastaan tämä\nyksi ainoa paloviina-asia saada. Usein vanhat, entiset linnavangit tai\npiiskatut naiset toimittelivat alttaripalvelusta näissä juopumukselle\npyhitetyissä, vaatimattomissa temppeleissä, mutta asia ei sen vuoksi\nkärsinyt, sillä mitäpä tarvitsivat nämä viinajumalan palvelijat lain\ntarkoittamaa \"kansallista luottamusta\", kunhan heillä oli vaan\nostajiensa luottamus.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Metsä-Sissalla\" R---- pitäjässä Kronobergin lääniä oli persoonassansa\nniin vähän kuin mahdollista Hebeä, mutta hyvin kyllä paljon Megaraa.\nHän oli 45 vuoden vanha, hampaaton, hoippuva ruumiiltaan ja päivettynyt\nkasvoiltaan, hän oli kolme kertaa ollut vedellä ja leivällä Wexiön\nkoppivankilassa ja kaksi kertaa täytynyt taivuttaa ei vakaumustansa,\nvaan luisevan selkänsä raipoille, joilla juriidillinen oikeus entiseen\naikaan niin usein lopetti väittelynsä piiskurin välityksellä. Hänen\nharmaa lyyhistynyt tupansa lankunpalasine rikkoutuneella katolla ja\nrikkinäisine ikkunaruutuneen, jotka mellastelevat vieraat olivat\npuhkoneet, eteenasetettuine Sissan hameenpalasineen kohosi puhtaasti\nl,5 kyynärää maan alta, jonka sisään se oli kaivettu melkein yhtä\nsyvälle: se tuskin näkyi ohimenevän maantien aidan toiselta puolen,\nmutta Sissan kauppaystävät olisivat kuitenkin sinne pimeimpänäkin\niltana osanneet, sillä emäntä oli jo vuosikausia myönyt paloviinaa\nkohtuulliseen hintaan eikä koskaan estellyt asian kanssa. Väliin sai\nhän kihlakunnan oikeuteen tehdä yhden ja toisen matkan, mikä pahimmassa\ntapauksessa ulotettiin, niinkuin äsken mainittiin, läänin\npääkaupunkiin, mutta hyvin onnistuneesti palanneena pesäänsä palveli\nSissa ostajoitaan samalla vilpittömällä uutteruudella kuin ennenkin.\n\nTällä olennolla, joka _naisesta_ oli kadottanut kaiken muun paitsi\nvähää jäännöstä ulkonaisesta muodosta, oli yksi lapsi -- nimettömälle\nisälle tietysti -- mutta (juonitteleva luonto!) se oli rakastettavin\npienokainen kuin voi kohdata. Tytön kiharat olivat ruskeat ja silmät\nruskeat ja kummailevat ja sitte se oli iloinen ja onnellinen\npaitaressu, sillä kaikki inhimilliset tunteet, jotka mahdollisesti\nennen olivat asustaneet salakapakoitsijan sydämmessä, olivat uudestaan\nsyntyneet jumaloivana rakkautena pikku Märthaan, joka aina sai osakseen\nhyvän kohtelun eikä koskaan kaivannut mitään niinkauvan kuin liike oli\nvoimassa, ja oli liian heikko ymmärtämään kaikkea sitä kurjuutta, joka\nhäntä ympäröi.\n\nNiin kuluivat vuodet, mutta sitte kuohahti tempova tuulahdus Pohjolan\nmetsissä; miehuullinen ääni, jota tulistutti innostuksen hehku, kohotti\nsotahuudon kansakunnan perintövihollista vastaan, ei itäistä kotkaa\nvastaan, joka vuosisadan koitossa repi veljesmaan Pohjanlahden rannalla\nmeidän poveltamme, vaan tuota hiiviskelevää paholaista vastaan, joka\noli astunut niin monen Pohjolan mökin kynnyksen yli ryöstääkseen kaiken\nilon ja rauhan, joka oli asunut siellä sisällä. Ja se mies, joka puhui\nherätyshuutoja Ruotsille, oli syntyisin Wärendin seuduilta, eikä siis\nihmeellistä, jos hän siellä ensiksi kaiutti taisteluhuutoaan, ei\nihmeellistä, jos _Pehr Wieselgren_ piti ensimmäisen raittiussaarnansa\nmeidän seuduillamme. Tuo hienosti sivistynyt kaunotieteilijä, jonka\nluennoita korkeamman oppipaikan sivistystä etsivä nuoriso ihmettelyllä\noli kuunnellut, meni ehkä liian pitkälle, kun hän, jotta maamiehensä\nhäntä ymmärtäisivät, usein valitsi kuvansa suoraan -- karjapihalta ja\nsikolätistä, mutta tarkoitus saavutettiin, ainakin siksi kertaa, ja\nkoko kunnat nousivat yhtenä miehenä kirjoittamaan kaikkialla\nmuodostuneiden raittiusyhdistysten listojen alle ja kielsivät\n\"pirunjuoman\" käytön niin hyvin kotona kuin kylässä.\n\nR---- oli yksi niitä pitäjiä, joissa liike oli voimakkain.\nPaloviinapullot lyötiin rikki enempi välittämättä Carl XIV Juhanin\nkruunatuista nimikirjaimista, mitkä tavallisesti koristivat niiden\nkuvetta ja raittiusinto, niinkuin niin monta muuta itsessään jaloa\nharrastusta meillä, muuttui lopulta kiihkoilemiseksi.\n\nMetsä-Sissa kadotti melkein kaikki ostajansa, ja kahdeksanvoutinen\npikku Märtha oli jo muutamia kertoja pitänyt mennä maata ryypyn jälkeen\nkovettuneiden leipäkannikkain palanpaineeksi. Mutta se ei ollut jäävä\ntähän. Muutamana sunnuntai-iltana, jolloin mielikiihko oli tehnyt osan\nraittiusyhdistyksen jäseniä yhtä huolimattomiksi kuin ikänään ennen\n\"Sissan tipat\", tulivat he kävellen maantietä eteenpäin ja huomasivat\nentisen juoppouden syntimajansa.\n\n-- Tulkaa, me revimme alas tuon paholan.\n\n-- Ja tyhjennämme pirunjuoman puroon.\n\n-- Ja poltamme saatanan palvelijan hökkelinsä roviolla.\n\n-- Ja lyömme kuolijaaksi synnin lapsen, tuon pienen kyykäärmeen.\n\nTuollaisia puheita kuului tuon kiihoittuneen joukon suusta, joka kuin\npetoeläinjoukko syöksyi aidan yli Sissan tupaan. Tuossa\nsilmänräpäyksessä oli katto poisotettu, seinät alasrevityt, ja\nsalakapakoitsija oli jo saanut muutamia väkivallan lyöntejä, kun muuan\nnuori talonpojanrenki, joka näki pienen itkevän tytön, veti veitsellään\npahan haavan lapsen poskeen.\n\nJuuri silloin matkasivat pari kauppamatkustajaa tietä. Ne olivat\nlämminsydämmisiä miehiä ja kun he näkivät, että oli kysymys murhasta\ntuolla metsässä, hyppäsivät he vaunuista sekä kiiruhtivat joukkoon.\nHeidän varma esiintymisensä, se takaisin järkiin tulo, jonka nuo kaksi\nuutta osanottajaa vaikuttivat hurjistuneissa aivoissa ja ehkä myöskin\npari pistoolia, jotka loistivat uhkaavana nuorten kauppamatkustajien\nkäsissä, kaikki tämä vaikutti, että väkivallan tekijät saatiin\nvetäytymään pois, mutta salaisesti uhkaavina, että ensimmäisessä\nsopivassa tilaisuudessa pantaisiin täytäntöön teko.\n\nMetsä-Sissa kuoli kahden vuoden kuluttua, minkä ajan hän puoleksi\nkulutti vankilassa ja köyhäinhuoneessa. Jos jolloin kulloin joku rauhan\nja sovinnon valo-säde sillä välin pääsi salakapakoitsijan sydämmeen,\nemme me tiedä. Me ainoastaan tiedämme, että hänen viimeiset katkonaiset\nsanat kuuluivat: \"Ottakaa tänne minun pikku Märthani!\" Äidinrakkaus,\nsinä olet voimakkaampi kuin synti ja kuolema, sinä tunkeut\nsellaisiinkin sydämmiin, joissa paha on saanut olla asukkaana koko\npitkän elämän ajan!\n\nJa pikku Märtha? Hän tuli ensiksi köyhäinhoitoon, myötiin muutamalle\ntorpparille 35 kruunusta ja 4 vakasta viljaa vuodessa, sekä läksi 16\nvuoden ijässä ... kaupunkiin hakemaan palvelusta tehtaassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauppias X -- häneltä olen minä kuullut aiheen tähän pieneen\nkertomukseen -- oli kauvan aikaa sitte lakannut olemasta\nnäytekauppiaana, hän oli nyt \"oma herransa,\" ja jos hän joskus ajatteli\nsitä iltaa Smålannissa, jolloin hän oli pelastanut kahden ihmisen\nelämän kuolemasta, tapahtui se ainoastaan silloin, kun me väliin\nannamme sielun silmämme kiitää takaisin puoleksi kalpeutuneiden\nmuistojen kuihtuneeseen ruusutarhaan.\n\nHäneltä oli kahtenakymmenenä vuotena ollut affääriasioita arvossa\npidetyn ----e:n firman kanssa eräässä kaupungissa, mutta ei ollut\nkoskaan tavannut sen päällikköä. Nykyisin oli hän saanut tietää, että\ntämä oli vetäytynyt pois affääreistä ja jättänyt ne pojalleen. Tapahtui\nsitte, että patruuni X. muutamana päivänä sai lääkäriltään neuvoja\nsuoristamaan konttoripulpetin tykönä liiaksi köykkyyn käynyttä\nselkäänsä merenrannikon suolaisessa vedessä, ja matkallaan tuli hän\nkaupunkiin. Kauppamiehet ovat yhtä kohtelijaita kuin muutkin,\njonkatähden patruuni X. käytti tilaisuutta käydäkseen ----e:n\nkauppahuoneen uuden päällikön puheilla. Hän otettiin mitä\nystävällisemmin vastaan ja kutsuttiin päivällisille herra ----e:n\nkotiin, joka oli hieno ja soma ja jossa rouva ----e nuorempi, kaunis,\nrakastettava nainen, toimitti niin emännän virkaa, että hän kokonaan\nihastutti kauppapatruunan \"maalta.\" Ainoa, mikä olisi voinut muistuttaa\nrouva ----e:n ulkonäöstä, oli ruma arpi toisessa poskessa, ikäänkuin\njonkun palohaavan tai sellaisen aikaansaama. Mutta vieras kuitenkin\nkiinnitti vähemmin huomiotansa siihen kuin emännän ihmeellisesti\nsäteileviin ruskeihin silmiin, jotka hän luuli nähneensä jossain ennen,\nvaikka hänen oli mahdoton muistaa missä.\n\nMutta herkullisemmallakin päivällisellä on loppunsa, ja kahvin\ntarjottua otti herra ----e vierastansa kainalosta sekä sanoi nuorelle\nrouvalleen:\n\n-- Me menemme nyt ulos, jotta herra X. saa nähdä hiukan ... kaupungin\nympäristöä eikä maksa vaivaa odottaa minua illalliselle, pikku Märtha.\n\n\"Pikku Märtha\" -- eikö hän sanonut niin tuo vanha kauhea metsämummo,\nkun väkivallantekijät tahtoivat surmata hänen lapsensa? Ja nuo ruskeat\nsilmät ja arpi poskessa -- niin, se oli hän, siitä ei ollut mitään\nepäilystä. Häntä, joka ei salli varpusenkaan pudota maahan ilman\ntahtoaan, oli miellyttänyt antaa tuolle paheen ilmapiirissä kasvaneelle\nsalakapakoitsijan tyttärelle, torpparin \"myödylle\" kasvatuslapselle\nsellaista, mitä hyvien vanhempain hellästi ja hyvin hoidetut\nlapsukaiset usein saavat kaivata: rikkautta, rakkautta ja hyvän kodin\nja -- mikä parasta kaikista -- hän näytti sen ansaitsevan.\n\n\n\n\nPekka Juhonpojan Lassi, josta tuli mies maailmassa.\n\n\nPekka Juhonpojan Lassi oli tuonkin vähän helläsydämmisen\nköyhäinhoidonesimiehen lausunnon mukaan \"kauheassa kurjuudessa.\"\n\n\"Kurjuus\" voi olla monenlaatuista, emmekä me harvoin sekoita sitä --\nylpeyden ja ilon kanssa.\n\nKulta ja kunnia, ostettuina ihmisarvolla ja kansalaisluottamuksella,\nloisto ja nautinnot sydämmettä jakaa niitä muiden kanssa, ylellisyys ja\nylpeys, saavutettuina kieltämällä oman vakaumuksensa, se kaikki on\nkurjuutta. Olla tuntematonna, köyhänä ja vähäpätöisenä, mutta sydän\nhehkuvana täynnä nuoruuden mieltä ja nuoruuden voimaa, joka haluaa ja\nvoi syleillä koko maailmaa, se ei ole kurjuutta, se on iloa, ylpeyttä,\npauhaavaa riemua.\n\nMutta löytyy myös sellaista kurjuutta, josta ei kukaan erehtyne, ja\nsellainen oli tullut Pekka Juhonpojan lesken raskaaksi osaksi. Ei\nkenenkään sitte puolen vuosisataa ole tarvinnut meidän isänmaassamme\n\"kuolla nälkään\" ja tuo keuhkotautinen leski, joka ei ollut voinut\nvuosikausiin jättää olkivuodettaan kurjan hökkelinsä loukossa, sai\nmyöskin köyhäinhoidolta tulevat kuusi kappaansa viljaa ja\nkaksikymmentäneljä killinkiä rahaa joka kuukausi itseään ja poikaansa\nvarten. Hän siis nautti aikalailla apua, niin, hän oli pitäjän kaikkein\nrunsaimmasti vaivaishoitoa kuluttava ja hänen tuli olla tyytyväisen.\nSen ajan tavarahintojen mukaan teki se kokonaista kolme killinkiä\npäivässä \"kahdelle yksinäiselle ihmiselle.\"\n\nMutta hän oli niin hirveän kipeä, hän ryki, jotta tuo kurja asunto\nvapisi, ja olisi ollut ruodulle ja hänelle itselleen parasta, kuta\npikemmin hän olisi saanut sen lopettaa. Eikä hän voinut olla\najattelematta poikaraukkaansa, vaan maatessaan itki yöt läpeensä, mitä\nhänestä tulisi sen jälkeen kun hän oli mennyt pois.\n\nOikeastaan se oli tämä, jota köyhäinhoidon esimies piti niin \"kauhean\nkurjana.\" Herra Jumala, voihan poika nyt kelvata paimentamaan lampaita,\najamaan puimakonetta, tulla kaupunginrengiksi, kaartilaiseksi,\nmäkitupalaiseksi, rantajätkäksi tai murtovarkaaksi, kaikki mahdollisia\nelämänratoja, jotka ovat avoinna köyhän miehen lapselle.\n\nKansakouluja ei vielä silloin ollut. Poika -- hän oli muutoin nimeltään\nLassi -- sai sentähden väliin silpota kuusenhakoja talonpoikien\nvasikankarsinoihin, mennä ulos noukkimaan tuulenkaatamia oksia\niltalämmitykseksi sekä sitte puhteella istui lukemassa katekismusta,\nkuinka meidän tulee rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiämme. Voi, miten tuo\nrakastaminen tuntui vastenmieliseltä poikaparalle! Eihän Jumala\ntahtonut parantaa äidin yskää tai vaikuttanut talonpoikiin, että he\nolisivat hyvin puhdistaneet köyhäinhoidolle tulevan viljan;\n\"lähimmäiset\", ne olivat kylän poikia ne ja ne tavallisesti löivät ja\nhäpäsivät Lassia ja nimittelivät häntä \"kerjäläiseksi\" ja\n\"ruotilaiseksi.\"\n\nSitte tuli eräs nuori lääketieteen kandidaatti herraskartanoon kesällä.\nHänellä oli tapana olla paljon ulkona nuorten neitien kanssa ja kun\nihmisystävyyden aate oli tullut juuri siihen aikaan muotiin sekä\nTukholmassa että Upsalassa, niin kävi nuori herrasväki siellä ja täällä\nsisällä köyhimmissä tuvissa. Nuoret neidit antoivat laihimmille\nlapsille pieniä kauniita rukouskirjoja ja kertoivat liikuttavia\nhistorioita pienistä mustista neekerilapsista, jotka olivat tulleet\nuskomaan Kristuksen päälle, ja kandidaatti määräsi voimakasta ravintoa\nja lasin hyvää viiniä silloin ja tällöin heikoimmille naisille.\n\nMutta ei kukaan maailmassa voinut käsittää, miksi eivät lapset tulleet\nlihavimmiksi rukouskirjoista tai iloisemmiksi kaikenmoisista\nneekerihistorioista ja mitä renginvaimoihin tuli, niin olivat he\nyksipäisiä edelleenkin syömään kauraleipäänsä ja unohtivat kokonaan\nhankkia itselleen häränpaistia ja portviiniä.\n\nKerran tuli kandidaatti myöskin lesken mökkiin ja tervehti niin\nystävällisesti ja arveli, että tuvassa oli huono ilmajohto ja olisi\nparasta rakentaa tupa uudelleen, mutta tuo vaimoraukka hymyili niin\nlempeästi ja sanoi:\n\n-- Kiitoksia, rakas herra tohtori, mutta minun kanssani on se pian\nohitse kaikissa tapauksissa, keuhkotauti tuo kuoleman kuinka se\nmuuttuneekin.\n\nMutta nuori lääkäri kuunteli vaimon hengitystä, kopisti häntä hellästi\nja vakuutti, ett'ei se vielä ollut keuhkotautia, vielä voisi parempi\nkoti, lääkkeet ja voimakkaampi ravinto palauttaa terveyden.\n\nLassi seisoi ammottavin suin ja säteilevin silmin. Voitaisiinko todella\nhänen äitinsä pelastaa! Hänen pitää mennä köyhäin esimiehen luo\nkertomaan, mitä tohtori on sanonut. Mutta siellä sai hän vain nuhteita:\n\"Pitäisikö köyhäinhoitolaisia vaalia kuin kreivinnoja! Kuka palkitsisi\nruodille kaiken tuon?\"\n\n-- Se olen _minä_; minä teen teille työtä koko elämäni ajan, kunhan\nvain äiti saa vähän ruokaa ja rohtoja apteekista. Minä hakkaan hakoja\nöin päivin, jos muutatte hänet johonkin, missä ei sada vuoteeseen.\n\nEi, se oli mahdotonta; se, joka ei tahtonut elää ja tulla terveeksi\nkuudella kapalla jyviä ja 24 killingillä rahaa kuukaudessa, sitä ei\nvoinut Kvastlöjan köyhäinhallitus auttaa. Myöntää lainaa 12-vuotisen\npojan takaukseen ei luontunut köyhäinhoidon esimiehen raha-asioihin\n1840-luvulla.\n\nPoikanen juoksi ympäri itkien ovelta ovelle. Hän piti itseään äitinsä\nmurhaajana, jollei hän hankkinut sille sitä apua, jonka oli sanottu\nvoivan parantaa hänet. Hän sai myöskin kyllältä velliluujäännöksiä ja\nleipäpalasia, mutta hänen varsinaista asiaansa ei tahtonut kukaan\nymmärtää.\n\nAinoastaan tehtaan patruunin rouvan sydän pehmeni, hän ratkesi itkuun\nsekä antoi pojalle ryynivelliä ja satakuusikymmentä noppaa Hoffmanin\nja sydämmenvahvistustippoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmen kuukauden kuluttua pyyhkäistiin Pekka Juhonpojan leski\nköyhäinhoidon listasta pois, ja nyt, kun hän ei enää tarvinnut sitä,\nteki kylänikkari hänelle aivan uuden vedottoman asunnon, joka muutamana\nsumuisena sunnuntaiaamuna Marraskuussa laskettiin siihen kirkkotarhan\nkolkkaan missä huonot ja tilattomat saivat sijansa elämäntyönsä\npäätettyä.\n\nLassi kuhnusti mukana haudalle, mutta siellä ei juuri kukaan sanonut\nhänelle mitään. Niin, tämä oli totta: esimiehen poika, jolta hän oli\nsaanut lainata juhlavaatteet, pukkasi häntä kylkeen ja kuiskasi: \"Älä\nitke niin hirveästi minun uudelle liivilleni, sinä lurjus!\"\n\nOnnellisesti kyllä, ei Lassi ollut koskaan lukenut vanhan ajan\nhistoriaa, niin ettei hänelle koskaan johtunut mieleen vannoa jotain\nHannibalin valaa rikkaita kohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli suuri juhla kauppias Perssonin kauniilla maatilalla. Pojat ja\npalvelusväki olivat sitoneet kauniita kunniaportteja isännän\nviidentenäkymmenentenä vuosipäivänä, Värilyhtyjä riippui tiheässä\nsokurisuppilonnuorissa, jotka olivat sidotut puusta puuhun puutarhassa\nja puistossa. Pehtori seisoi ulkona päärappujen luona ja pyyhki hikeä\notsaltaan kaikkien niiden sielun ja ruumiinvoimien ponnistusten\njälkeen, joita hän oli saanut kokea johtaessaan yhdeksänkertaista\nhurrahuutoa, ja rovasti oli juuri isännän erinomaisessa sampanjassa\njuonut kiitollisuuden maljan isännälle komean urkulaitoksen\nhankkimisesta pitäjän kirkkoon hänen puolivuosisata-riemujuhlanaan.\n\nVähää ennen oli tuomari liikutuksesta ja Xeres-viinistä värisevällä\näänellään esittänyt varsinaisen syntymäpäivämaljan monilla kauneilla\nsanoilla \"miehestä, joka omilla voimillaan oli murtanut itselleen tien\nköyhyyden matalasta majasta rikkauteen ja arvoon, kaikkien\nkunnioitukseen ja rakkauteen.\"\n\nJa kauppamies Persson oli vastannut moniailla lyhyeillä sanoilla\ntavalliseen tapaansa, jotta muutamat äsken veljistyneet vieraat\nkaupungin herrasluokasta kuiskivat keskenään: \"talonpoika pistää esiin,\nvaikkapa hän ansaitsisikin miljooneja\", ja nyt huvitteleivat vieraat\nitsekseen niin hyvin, että isäntä voi sytytettyään sikaarin hetkeksi\nmennä puistoon yksinään.\n\nEi hän rakastanut seuraelämää, mutta hän oli kerran oman nimensä ohessa\nkuullut mainittavan lisänimen \"vanha kitupiikki\", ja sen jälkeen sai\npaikkakunnan miespuolinen pitoja rakastava osa syödä mahansa kipeäksi\nja juoda itsensä humalaan hänen luonaan neljä kertaa vuodessa\nparemmissa tavaroissa kuin kenenkään muun luona.\n\nHän kävi harvoin, jos koskaan kirkossa, mutta hän oli kuullut, että\nValdersborgin kamariherra oli kieltäytynyt lahjoittamasta rovastin\nkehoituksesta 300 kruunua uusiin kirkkourkuihin, ja silloin sai hän\n\"nousukas\" äkkiä vastustamattoman halun lahjoittaa koko tuollainen\nlaitos, johon kopealla ja jäykällä aatelismiehellä ei ollut varoja\nantaa edes satunnaista apua.\n\nEi hän suosinut ulkonaista loistoa, mutta kuitenkin oli hän koristanut\nkauan aikaa sitte kuolleen köyhäinhoitolaisnaisen haudan Kvastlöjan\nkirkkotarhassa oikealla marmoripatsaalla.\n\nMutta tuo köyhäinhoitolaisnainen oli hänen äitinsä...\n\nSamana päivänä, jona sama patsas oli saapunut Kööpenhaminasta, ja hän\noli matkustanut hautausmaalle työmiestensä kanssa laittamaan sitä\nsijalleen, oli kamariherra kohtelijaana tullut häntä kohti ja\narmollisesti lausunut rautaportilta:\n\n-- Paras herra Pettersson, älkää pitäkö minua liian epahienotunteisena,\njos sanon, että on hiukan sopimatonta teille, että kunnioitettu rouva\näitinne on saanut sijansa paikassa, missä lepäävät monenmoiset\nhenkilöt. Minua ilahduttaisi suuresti saada ehdottaa teille teidän\nsiirtämään tuon ylevän naisen jäännökset ja sijoittamaan ne minun\nsukuhautani viereen, missä vielä yksi paikka löytyy.\n\nMutta silloin oli tuo entinen kerjäläispoika oikaissut itsensä ja\nvastannut käryllä äänellä:\n\n-- Erinomaisesti teille, herra vapaa- ja kamariherra, olen kiitollinen,\nmutta itse kullakin on ylpeytensä ja minulla on se, että Per Jönssonin\nleski, joka ei suinkaan ole mikään \"rouva\", vaan ainoastaan köyhä\nkansannaisraukka, joka kuoli kärsimyksistä ja huolista, lepää siellä,\njonne hän on laskettu, ja että kirkkotarhan _köyhäinosalla_ on kaunein\nmuistokivi.\n\nKaikki tuo nyt johtui niin vilkkaasti patrooni Perssonin mieleen tuossa\nhänen kävellessään ja itsekseen ajatellessaan. Useita muita muistoja\npullahti myös esiin monimutkaisista piiloistaan hänen sielunsa\npinnalle.\n\nHän muisti, miten hän oli alkanut \"kesämiehenä\" \"esimiehen\" talossa 30\nkruunun palkalla kuukaudelta, kuinka hän oli säästänyt 7,50 näistä 30,\nostanut niillä muutamia saipuoita, lankarullia ja nauhoja sekä 50\nkelvotonta sikaaria, ja sitte lähtenyt kaupalle maailmalle \"pussi\nseljässä\", hän muisti, kuinka pussi oli vähitellen kasvanut ensiksi\noikeaksi kauppamiehen laatikoksi, sitte huonoiksi vaunuiksi pattijalka\nPuten vetäminä, sen jälkeen kunnollisiksi kaluvaunuiksi, joita veti\nrivakka ja nopsajalkainen hevonen, mikä oli m.m. herättänyt kateutta\nKvastlöjan talonpojissa, ja lopullisesti omaksi kiinteäksi puodiksi,\njossa oli punnituspainot ja sadottain pieniä laatikoita.\n\nSen perästä luisti asiat sukkelaan. Yksi summa toisensa perään oli\nkarttunut säästöihin, ja nyt oli hän pohatta, suuri pohatta, mutta\nkummallisen vähän hän tunsi siitä riemua. Aina kun hän oli tuntenut\nhalua alkaa nauttia elämästään, saamaan hiukan virkistystä työkuormassa\ntai kun hän oli aikeessa perustaa omaa kotia, niin oli hän aina\ntuntenut itsensä niin vieraaksi sille piirille, johon hän oman asemansa\npuolesta kuului, niin oli sydämen ja muiston hiljaisesta nurkasta\npistänyt esiin hänen ja elämän ilon välille kärsivät, vakoituneet\nnaisen kasvot ja kuivunut käsi, joka hervokkaasti nypläili vuoteen\nlikaista olkea, niin, kun hän oli ollut teaatterissa, oli iloisimpien\nlaulunäytelmien tenoorien juoksutuksia hänestä äkkiä tuntunut\nkeskeyttävän repivä kuoleman yskä.\n\nNyt oli hän tullut puiston päähän, tallin luo, missä hänen\nlemmikkielukkansa hauskuutteli täyteläisen suurteen ääressä. Ja kuinka\ntallin seinät olivat lujat ja tiiviit! Jos tuossa kurjassa, pienessä\nmäkituvassa olisi ollut _sellaiset_ seinät, niin ehkä ... ehkä...\n\nMutta ei, hänen täytyi mennä vieraidensa luo! -- Kohotetut lasit\nsäteilivät ruutujen läpi. Niissä oli alkuperäistä, hyvää viiniä, sen\nhän tiesi. Mitä hän olisikaan tahtonut antaa, että olisi saanut pari\npulloa sitä, kun tuo sairas raukka väsyneellä äänellä kähisi:\n\n-- Onko maitosiutu läkkimitassa jo aivan kaikki, Lassi pikkunen?\n\nKyökin akkunassa seisoivat palvelijat ja ahmivat kananpoikia ja teiriä.\nVoi ettei hän kaikella kullallaan voinut pakottaa takaisin aikaa, ja\nyhdellä sadannesosalla kaikesta tuosta ylellisyydestä rientää\nsovittavilla käsillä metsien ja öiden läpi tuohon kurjaan, pieneen\nlapsuuden kotoon!\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ei, katsoppas Perssonia, missä sinä olet ollut, kunniaäijä? Maljasi,\nvanha kelpo mies! Onko se totta, että sinä aivot Karlstadiin ensi\nviikolla? Rikkaan miehen kipuja ... tietysti ... tietysti... Sitte emme\nme saa sinua nähdä pitkään aikaan, mutta ei me, tuhat vieköön, tule\nsinua sentähden unohtamaan. Laulajat esiin!\n\n    \"Ken veljyttään ei muistaisi\"\n    -- -- -- -- --\n\nNiin kaikui ilon rähinä kauppias Perssonin jälleen sisään astuessa,\nmutta nurkassa kuiskittiin:\n\n-- Hiton kituri, kun ei kirjoittanut Silfversvans'in vekseliin, vaikka\nhän alentautui juomaan veljen maljan tuon vanhan ryytikauppiaan kanssa\n-- -- Missä luulet hänen nyt olleen? Ehkä hänellä oli kohtaus jonkun\ntorpparinsa tyttären kanssa puistossa. -- Voi tuhat, ei hänellä ole\nenemmän tuntoa ruumiissa kuin kivipatsaalla, jonka hän pystytti äitinsä\nhaudalle. -- Hän on ollut varmaan alaalla konttoorissaan ja laskenut\nkorkoja, luulen minä.\n\n-- ... Ei, nyt me jätetään rauhaan sinut, kunnon veikko. -- Hyvästi,\nhyvästi! -- Nämä sikaarit ovat niin hyviä, niin että et saa pahastua,\nettä minä otan niitä kourallisen. -- Terve tuohon käteen, veli!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä kauvan sen jälkeen kuin vieraat olivat lähteneet, välkkyili\niltatähti avonaisen salin akkunan läpi isäntään, joka seisoi yksinään\nkatkeroissa ajatuksissa kädet vakoutuneiden kasvojensa edessä, sillä\nvälin kun koko pitäjäs kadehti \"Per Jönssonin Lassia, joka noin\nonnekkaasti oli päässyt eteenpäin maailmassa.\"\n\n\n\n\nKuninkaan kyyti.\n\n\nKun isä sunnuntaina jälkeen päivällisen tuli kirkosta tuonne pieneen\nkotiinsa metsän takalistolla, ei hän puhunut yhtään sanaa, mutta\nkotiväki ymmärsi kyllä kuitenkin, että jotain oli vinossa, sillä hänen\npuhdistaessaan paidan hihaansa puulusikkaansa, uiskenteli vielä pari\ntai kolmekymmentä pientä keltaista hernettä sinne tänne kannunkupissa\naivan kokonaisina, ja silloin ei ollut asiat oikealla kannalla isän\nkanssa, sen voi silloin jokainen käsittää.\n\nLapset, renkipoika ja tuo pieni kesäpiika eivät puhuneet mitään, mutta\näiti oli huolissaan ukkonsa tähden ja tiedusteli.\n\n-- Onko nimismies taas langettanut sakkoon tielohosta?\n\n-- Sakkoja ei lueta ylös ennenkuin sunnuntaina, tiedät sinä hyvin.\n\n-- Sitte ovat varmaan mullipahukset menneet Pekka Ollinpojan Kustaa\nJuhanin peltoon, luulen minä.\n\n-- Oo -- se on paljon pahempaa!\n\n-- No mitä Herran nimessä se sitte on?\n\n-- Niin, Perlan pitää mennä kuninkaankyytiin Rackarkylän kievariin\nperjantaina.\n\nSilloin valtasi syvä suru koko perheen. He tiesivät kyllä, mitä\n\"kuninkaankyyti\" merkitsi. Niityllä käyskenteli Perla ja oli yhtä\ntietämätön kuin valtioneuvos ennen ylennystään siitä, että hän\nvaljastettaisiin joidenkuiden \"valtiovaunujen\" eteen. Sillä oli ollut\nparempi isäntä kuin useimmilla Smoolannin vetojuhdilla siihen aikaan.\nSe oli täyteläinen ja niskaltaan tukeva, ja ruskeat silmät\ntirkistelivät veitikkamaisesti isännän Olli Jönsson'in perhettä heidän\ntuolla tullessaan jokaisella suuri leipäpala kädessä.\n\n-- Synti tammalle, ajatteli Olli Jönsson ja kalttasi sen mustaa harjaa.\nJos kuitenkin kuningas itse ajaisi Perlalla eivätkä nuo kirotut\nhoviherrat, niin ehkä hän ostaisi sen ratsastushevoseksi ja antaisi\nsiitä hyvän hinnan.\n\n-- Ei se käy päinsä, huomautti renkipoika, sillä Perla on niin\npikkunen, ja siten tulisivat kuninkaan jalat roikkumaan maassa hänen\najaessaan.\n\n-- Perlarukka, jonka pitää mennä kuningasta kyytiin! sanoi pikku Antti\nja antoi sille suuren palan kakkua.\n\nMutta Perla ei ollut ensinkään suuttuneena, vaan haukkasi leipää aivan\ntyytyväisenä. Joko se ei ymmärtänyt mitä poika puhui tai oli sen kanssa\nniin asian laita kuin monen kaksijalkaisen, joka myöskin on ollut\n\"kuninkaan kyydissä\", että \"leipäpala\" virkisti sitä.\n\nJa aina perjantaihin asti tuli Olli Jönsson joka päivä Perlan luo\nniitylle tuoden muassaan kapan kauroja, niin ett'ei| tamma yhtään\nkäsittänyt, mikä isännän oli villinnyt.\n\nMutta kauransa söi se tyvenesti.\n\nPerjantaina lähdettiin Rackarkylän kievariin, ja sinne oli kokoutunut\nkansaa neljästä kirkkopitäjästä, nähdäkseen maan isää ja pieniä\nprinssejä.\n\nMutta joukon keskellä käyskenteli nimismies ja oli kauhean vihainen ja\nkiroili tuota uskollista kansaa, jolla oli niin vaikea pysyä\njärjestyksessä kahdessa rivissä molemmin puolin tietä ja oppia\nhuutamaan hurraa. Ja jokaisella hänen univormunsa napilla välkkyi suuri\nhikipisara, joka oli pudonnut siihen kesän helteessä kuninkaan ja\nisänmaan palveluksessa.\n\n-- Te kirotut pöllöt! Ettekö te voi saada päähänne, että ne, joilla on\nsiistit nutut, on oikeus seisoa ensi rivissä, ja siinä pitää myös\nlautamiehen tyttärien olla kukkakimppuineen. Ja kun kuningas tulee ja\nminä annan merkin nenäliinalla, hurraatte te kaikki yhdessä yhdeksän\nkertaa niinkuin minä olen opettanut teitä, että kun minä nostan\nnenäliinan, sanotte te 'huu...', ja kun minä lasken sen alas, sanotte\nte '...rah!'\n\nMinä luulen kyllä, että ruotsalaiset vielä voivat pelvotta asettua\npuolustamaan vihollista tykkipatteria vastaan, mutta nyt, kun oli\nkysymyksessä ilmi kantaa kuninkaalle osotuksen alamaisesta\nrakkaudestaan, vapisivat he joka jäsenelleen. Paitsi tietysti kahta\nvanhaa gratialistia, jotka olivat olleet mukana Leipzigin ja\nDennewitzin tappeluissa ja hurranneet itse kantaisälle.\n\nJa kievarin isäntä silmäili väliin veräjän kunniaporttia, väliin\nsuurta, siniseksi maalattua käkikelloaan, mutta hänen sielunsa ei ollut\nkummassakaan niissä.\n\nJa kievarin emäntä piikoineen seisoi juhlapukuisena kyökin ovella ja\nemäntä neuvoi:\n\n-- Sen minä sanon sinulle, Kaisa, että jos joku noista kuninkaallisista\npyytää lasin vettä, niin älä sinä anna hänelle vettä, vaan kuorimatonta\nmaitoa tuolta penkiltä. Ja jos hän sanoo, että hän mieluummin tahtoo\nvettä, niin kumarra ja sano: \"Se ei tule koskaan kysymykseenkään,\nteidän kuninkaallinen majesteettinne.\" Ja kun hän sitte kysyy, mitä se\nmaksaa, niin kumarra uudestaan ja sano: \"Ei mitään, teidän\nkuninkaallinen majesteettinne.\" Ja kun hän sitte ottaa viiden taalarin\ntai kymmentaalarin ja antaa sinulle, niin kumarra silloin vielä\nsyvempään ja sano: \"Kaikkein nöyrimmästi kiitän, tässä on varmaan liian\npaljon, teidän kuninkaallinen majesteettinne.\" Ja sitte menet sinä\ntakaperin sisään, niin ettet sinä käännä selkääsi kuninkaalliselle\nmajesteetille.\n\nVaunun räminää ja liikettä kuuluu etäällä tiellä.\n\n-- Voi, hyvä Jumala, nyt tulevat ne ... neljän hevosen vetämä vaunu...\nJumala vahvistakoon meitä, komisarjus ei häntä näe ... me kuitenkin\nsaamme hurrata ... \"josko se ei ole kuningas\", sanoit sinä. Tuhannesti\nse on hän, tuo suuri, korea herra, joka istuu tuossa edessä, vaikka\nkruunun hän on ottanut päästään ja pitää polvellaan, sillä on niin\nkuuma ... ja komisarjus ei huomaa ... ei, nyt pitää meidän hurrata omin\npäin ... hurraaaa ... a ... a ... a ... ah!\n\nMutta \"kuningas kruunu polvilla\" ei antanut ystävälliselle kansalleen\nmitään muuta kuin armollisen kumarruksen. Hän ainoastaan kääntyi yhden\n\"hoviherran\" puoleen ja nauroi, nauroi vielä pahemmin, kun lautamiehen\ntyttäret syvästi kumarrellen heittivät hänelle jokainen suuren\nkukkakimppunsa.\n\nNyt tuli nimismies.\n\n-- No ettekö te sen seitsemännen taivaan tolliskot tiedä! Pitääkö\nteidän hurrata -- _kokille_, te pöllöt. Minun pitää sielustani opettaa\nteille ... ja muutamia voimakkaita korvapuusteja lankeili läheisimpäin\nkasvoille...\n\nSamassa tuli todella kuningas itse, mutta ei saanut osakseen ei\nhurrahuutoja eikä kukkia. Hänen toinen tai oikeammin sanoen\n_ensimmäinen_ minänsä oli sillä välin päässyt perille, ottanut\n\"kruunun\" polveltaan sekä -- samassa kiiruhtanut kievaritupaan, pannut\n\"kruunun\" tulelle ja siinä alkanut keittämään suklaata korkealle\nherrasväelleen. [Todellinen kertomus kuningas Oskar I:sen\nhallitusajalta.]\n\nApua anovia kaikenlaatuisia tungeksi kuninkaallisten vaunujen\nympärillä. Vanha eläkettä nauttiva sotilas oli vioittanut jalkansa\nGötan kanavan työssä ja oli täytynyt antaa leikata sen. Muutamalla\nlipunkantajan leskellä oli syöpä vatsassa ja kaksi tytärtä, jotka\npotivat kaatumatautia. Rackarkylän kirkkoherra pyysi saada\nkuninkaallisen seurakunnan, urkuinpolkija seitsemän kruunua alusvyöksi\nja Welingen kartanon vapaaherra joitakin armollisia sanoja,\nkopeillaksensa niillä koko loppuikänsä.\n\nKaksi viimemainittua saivat toivomuksensa täyteen heti, toiset\nlohduttavia ja armollisia sanoja sekä toiveita tulevaisuudessa.\n\nJos Olli Jönsson'illa vielä oli joitakin aikeita Perla pahasestaan\nkuninkaallisena ratsuhevosena, niin tulivat ne karkeasti petetyiksi,\nsillä Perla ja naapuritalojen hevoset saivat ainoastaan pari\nkamariherraa ja yhden hovilakeijan osalleen. Olli veti povitaskustaan\nesiin pari viimeistä taalariaan, ojensi ne ajajalle ja pyysi niin\nkauniisti:\n\n-- Hyvä, siivo herra, olkaa kiltti ja varokaa Perlaa niin paljon kuin\nmahdollista.\n\nMutta hän sai ainoastaan tyrkkäyksen rintaansa, niin että hän lensi\nkauvas taakse päin, ja karjahduksen:\n\n-- Tiedä huutia, moukka! Aivotko _sinä_ opettaa _minua_ ajamaan, ehkä?\n\nJa Perla sai uuden sutkauksen ruoskasta, niin että sormen vahvuinen\nkohouma nousi ruskealle, kiiltelevälle lautaselle, ja niin sitä\nlähdettiin.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin sai Olli nähdä hevosensa taas ensi\nkievarikartanolla. Silloin peitti valkoinen vaahto sen kaulan ja\nkyljet, maha kohoili kiivaasti, pää riippui maata kohden eikä se\ntahtonut maistaa edes leivänpalaa, jota Olli puoleksi itkien tarjosi\nsille ruokapussistaan.\n\nEikä sen perästä tamma kostunut entiselleen. Tietysti se kyllä veti\nsekä kirkolle että myllylle useina vuosina, mutta ei koskaan tahtonut\nenää ottaa lihoakseen eikä se enää räpytellyt korviaan niin\nleikittelevästi kuin ennen, siitä oli tullut ikiloppu, ja kun se\nköntyytti naapurien ohi tietänsä, sanoivat he:\n\n-- Tuolla on Olli Jönssonin Perla, mikä pilautui kuningasta kyydissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Se oli silloin_ se, ja monta vuotta on kulunut sen jälkeen. Perla on\nkuollut ja Olli Jönssonin poika myös, mutta hänen Anttinsa on niin\nhyvin toiminut, että hän jo neljä vuotta takaperin pääsi\nvaltiopäivämieheksi toiseen kamariin.\n\nTuolla kotona ja kun hän ensiksi tuli Tukholmaan, oli hän niin kansan\npuolustaja, ett'ei hän tiennytkään mistään muusta kuin \"köyhästä,\nsorretusta kansasta\", ja sen oikeuksista, ja valitsijat uskoivat niin\nvarmaan, että jos joku tuli häntä liian lähelle, potkaseisi hän yhtä\nravakasti kuin Perla nuorina päivinään.\n\nMutta sitte kutsuttiin Antti Ollinpoika hoviin ja kuningas itse\ntaputteli häntä olalle ja kilisti sampanjalasiaan hänen lasiaan vasten.\n\nKyytistä ei hän tietysti kiittänyt, sillä siitä oli kulunut jo pitkät\najat, mutta nyt halusi hän saada muutaman toisenlaisen kyytin\nsaadakseen läpi viedyksi erään ehdotuksistaan valtiopäivillä, ja sitä\nauttaisi Antti Ollinpoika häntä vetämään läpi.\n\nTätä hän ei tietysti itse sanonut, mutta Antti oli smoolantilainen ja\nkäsitti kyllä, miten asian laita oli ja äänesti aina kuninkaallisten\nehdotusten eduksi ja aina vastoin useimpia kamarikumppaleitaan, jotka\nolivat niin piintyneitä, ett'ei heihin vaikuttanut taputukset eikä\nsampanja.\n\nMinä en mene punnitsemaan, kellä oli oikein. Ehkä niin oli kuninkaalla\nja Antilla, luullakseni. Mutta minä ainoastaan tiedän, että\nläänitoverit kamarissa, mitkä olivat joitakin lurjuksia ja sattumalta\nsaaneet kuulla Perlan historian, ne irvistelivät niin ilkeästi ja\nsanoivat aina:\n\n-- Kas tuolla Olli Jönssonin Antti, joka pilautui kuninkaan kyydissä.\n\n\n\n\nUusi lukkari.\n\n\nPikku Sven oli vasta 12 vuotinen, kun hän kerran joulukesteissä kuuli\nlautamiehen lausuvan:\n\n-- Lukkari, jolla on tuhat taalaria palkkaa, on yhtä hyvä kuin\ntalollisenpoika, jolla on kuusi tuhatta taalaria.\n\nNyt tiesi pikku Sven, että hänellä oli yhtä mahdoton saada kuutta\ntuhatta taalaria kuin keisarin kruunua Jaapanissa, mutta hänellä oli\npalava halu päästä eteenpäin maailmassa, tulla \"ylhäiseksi ja\narvostetuksi\", ja lautamiehen puhuessa tuntui hänestä kuin suomukset\nolisivat pudonneet hänen silmistään: jos hän sentään voisi tulla\nlukkariksi!\n\nVoiko hän laulaa? oli sekin sitte kysymys! Mikä smoolantilainen poika\nei sitä osaisi! Mutta varmuuden vuoksi voi hän juosta mäelle ja\nkoettaa:\n\n    \"Tyttöseni, tyttöseni -- -- --\"\n\n    \"Oi terve kaunis aamuinen\n    -- -- -- -- --\"\n\n    \"Nyt joulu ompi taas\n    -- -- -- -- --\"\n\n    \"Arvoisest' tutki töitäni\n    -- -- -- -- --\"\n\nVoi, miten hyvin se toki meni! Sven voi laulaa mitä hyvänsä!\n\nSvenssin isä omisti 1/8 manttaalia, velalla tietysti.\n\nHän olisi halunnut, että Sven olisi auttanut häntä viljelemään\nmetsäsuota, mutta Sven tahtoi viljellä ainoastaan musiikkia. Hän olisi\ntahtonut Svensin hoitamaan tammaa, mutta Sven, hän uneksi ainoastaan\nvoivansa pitkälle katekismuksella hoitaa pitäjän nuorison sieluja,\nsittenkuin hän tietysti oli käynyt seminaarin, sillä hän tahtoi\nluonnollisesti lukea sekä lukkariksi että koulunopettajaksi, muutoin ei\nnousisi palkka tuhanteen taalariin, muuten ei hän pääsisi \"kuuden\ntuhannen taalarin omistavan talollisen pojan tasalle.\"\n\nMutta isä kiroili ja mietti, tietysti että Svens ei ollut liian hyvä\ntulemaan 1/8 manttaalin tilalliseksi. Hän saisi talon sopivasta\nhinnasta, naisi kuusi tai kahdeksan tuhatta taalaria ja erottaisi pois\npikkusisarukset.\n\nMutta äidillä oli kunnianhimoinen henki ja hän mietti, että jos hän\nkerran saisi nähdä Svensin laulavan hautavvirttä, niin se olisi jotain\nylpeää, ja runsaasti vierivät häneltä kyyneleet, kun isä oli yksipäinen\nsiitä, että Svenssistä pitäisi tulla talonpoika.\n\nTietysti on nykymaailmassa kaikki väärennettyä, mutta äidin kyyneleet\novat jokseenkin samallaisia ja jos ne kerran maailmassa voivat\nsynnyttää Augustinuksen, niin olisi merkillistä, jos ne eivät meidän\npäivinämme voisi luoda ainakin maalaislukkaria.\n\nSven tuli seminaariin 16 vuoden ijässä, sai kolmannessa kerroksessa\nmuutaman solan portaassa yksinäisen huoneen yhdessä kahden toverin\nkanssa, ja piti elää Jumalan sanasta, kasvatusopista ja kotoisesta\nruokapussista.\n\nHistooria, maantiede ja äidin juusto olivat verrattain helposti\nsulaavia, mutta laskuoppi, jumaluustiede ja vanha, härskeytynyt silava\ntakertuivat kurkkuun useamman kuin yhden kerran.\n\nHuveista ei ollut mitään puutetta, sillä kerran lukukaudessa oli siellä\npalokunnan harjoitus kaupungissa, ja kerran lukukaudessa kustansi Svens\nitselleen teaatterinlipun. Uudet ruiskut ja vanhat näyttelijättäret\nelivät yhdessä kirkkoisien ja uskonkappaleiden kanssa pääkopassa tuolla\nnuorella seminaarilaisella, niin että oli aivan hirmuista.\n\nKaksi kertaa lähetti hän kaupungin sanomalehteen ylistysrunon tuolle\nnuorelle (ainoastaan 42 vuotijaalle) kaunottarelle hyvin arvossa\npidetyssä Jönssonin seurueessa, johon kuului 6 täysi-ikäistä henkilöä,\n5 lasta, koira ja kanarialintu, mutta ensi kerralla pyysi toimitus\nlupaa \"saada liittää nuo kauniit värsyt käsinkirjoitettuun\nkokoelmaansa\", toisella kerralla lupasi se \"yksityistä tietä saattaa\nrunon siinä ihaillulle esineelle.\"\n\nVäliin panivat seminaristit toimeen pieniä kemuja jossain\nvaatimattomassa vinnikamarissa esikaupungissa. Ompelijattaria,\nparempien perheiden hienompia palvelusneitejä ja vaatimattomia\nkäsityöläistyttäriä oli naisina. Väliin kuului seuraan joku kaupungin\ntulitikkutehtaan sorjimmista tyttäristä, mutta siitä oli seurauksena se\nmauttomuus, että koko huone tuoksahti fosforille kuin jos paha henki\ntai muuan ruotsalainen runoilija olisi asunut kiellä kuusi kuukautta.\n\nJouluaikana ja kesällä loisti Sven joka sunnuntai urkulehterillä\nsyntymäpitäjänsä kirkossa. Tytöt olivat aina silloin taittaa niskansa\nsijoiltaan, ja kun pastori Blomsternack saarnatuolissaan teki\nsuunnitelmia pieniin asemakarttoihin taivaasta, ja puhui \"enkelikuoron\nsäestämästä soiton voimasta voittamattomasti virvoittaa mieliä, jotka\novat taistelleet, ja sydämmiä, jotka ovat vuotaneet verta täällä\nmaailmassa\", niin silloin eivät lautamiehen tyttäret koskaan voineet\nkuvitella tuota paikkaa ilman Sveniä jollain pilvellä huoneurkuin\nvieressä.\n\nSeurakunnan vanha lukkari Pipenqvist oli mies, joka aina oli sopinut\najalleen ja valinnut sopivan ajan kaikkeen. Hän oli tullut maailmaan\nmuutamana sunnuntai-ittapäivänä viiden tienoissa häiritsemättä\nomaisiaan jumalanpalveluksessa, työssä tai yölevossa, ja nyt lähti hän\nmaailmasta juuri kun Sven Gnällstedt sai taskuunsa lukkarin, urkuri- ja\nkouluopettajatodistuksensa ja silmäili leipää himoitsevin silmin\nympärilleen.\n\nSinä sunnuntaina, jona Sven kotiseurakuntansa kirkossa teki\nkoenäytöksen, olivat kaikkien silmät, korvat ja kaikki mielet niin\nkiintyneet Sveniin, ett'ei kukaan kuunnellut pastorin saarnaa, aina\nlautamiehen emännästä, jolla oli viisi naimatonta tytärtä, pitäjän\nräätäliin asti, joka ei ymmärtänyt, kuinka hän saisi lainata Sven\nGnällstedtin piispankaupungissa tehtyä nuttua sitä tarkastaakseen.\n\nJa isä istui häpeillen, että hän kerran oli ollut niin typerä ja\nkiellellyt Sveniä harjoittelemasta soitantoa, ja äiti, hän itki, mutta\nymmärrettävästi ne eivät olleet katkeria kyyneliä, vaan sellaista\nsielun lämpöistä kesäkadetta, joka antaa toivon ja rakkauden suloisten\nkukkien imeytyä syvemmälle ja kukkia runsaammin äidin sydämmen\nkasvitarhassa.\n\nJa tilallisten pojat arvelivat, ett'ei he olleet sinä päivänä tehneet\nmitään kirkossa, mutta tytöt pitivät, että mitä tahansa Gnällstedt\nsoitti, kuului se aivan kuin häävirsiltä.\n\nJokaisen äänen vaalissa ja hyvän hinnan lukkaripuustellin\nsiemenviljalle sai hän.\n\nLautamies kutsui Gnällstedtin todille ja puhui hirveän paheksivasti\nvanhemmista, jotka ovat voineet olla niin sydämmettömiä, että antavat\ntyttäriensä mennä naimisiin putipuhtaina. Se olisi sellaista, jota hän,\nlautamies, tuntonsa mukaan ei voisi tehdä.\n\nLautamiehen emäntä oli saattaa hänet kipeäksi makealla juustolla ja\nmunakakulla.\n\nKirkkoväärti pyysi viinikalaasseihin puistoon eikä puolestaan voinut\nkäsittää, että pitäjän säästöpankki ei sen paremmin edistynyt. Itse oli\nhän kuitenkin pannut sinne talletuksille yhdeksän tuhatta taalaria\njokaiselle tyttäristään.\n\nJos Gnällstedt tahtoisi nähdä kirjoja, niin ovat kaapissa päätyakkunan\nluona.\n\nKirkkoväärtin emäntä oli aivan tyrkyttelevä makeisseoituksineen ja\nvaarainmehuineen.\n\nJa tytöt sitte, ne hivuttivat ja hankasivat itseään suopalla ja\nhyvähajusaipualla saadakseen pois ammoniakin lemua hyppysistä, ja sitte\npistivät ne sormensa äidin voipannuun lukkarin tullessa hiuksiaan\nsivelläkseen.\n\nVanha, köyhä apulainen, joka oli päästänyt ripille Svenin, tarttui\nhäntä kädestä, käski hänen kutsua itseään \"setäksi\" ja kysyi, eikö hän\njoskus tahtoisi käydä hänen luonaan hämäröissä hiukan huviksi\npelaamassa.\n\nJa Gnällstedt, hän ainoastaan nauroi ja hymyili ja kumarteli, ja\njuustoja kokoontui ihmeteltävän suuressa määrässä hänen kyökkinsä\nhyllylle.\n\nLopulta alkoi hän tuntemaan tuon käyvän aivan vaikeaksi, sillä hänen\nvatsansa tuli epäkuntoon tuosta hyvinelämisestä, hän sai vähentää\nliiviään kerta kerralta, ja kansakouluinspehtori sanoi, että lapset\nolivat oppineet tavattoman vähän kuluneena lukukautena.\n\nKuitenkin kului syksy ja talvi, ja muutamana sunnuntaina kevätpuoleen\nistui tuolla urkurilehterillä pieni, hieno ja suloinen tytär niin\nlähellä lukkari Gnällstedtiä, että jokainen arveli hiukan\nkummalliseksi, ett'ei hän pois karkoittanut otusta.\n\n-- Mikä naisihminen se oli, joka mulkoili niin Gnällstedtiin tänään\nlehterillä? kysyi kirkkoväärti sakaristossa.\n\n-- Se oli vain minun morsiameni, jonka kanssa minä tein tuttavuutta\nseminaarissa, vastasi Sven Gnällstedt.\n\nJa siitä päivästä alkain ei häntä enää koskaan kutsuttu vaarainmehulle\nja makealle juustolle; säästöpankkikirjoja kirkkoväärtin talossa ei hän\nenää koskaan saanut nähdä, ja kun hän tuli apulaisen taloon, olivat\nsekä lautapeli että klaveri kiini.\n\n\n\n\nKansalaisluottamus.\n\n\nKirkkoväärtin oli juuri onnistunut lopettaa velkakauppa kaupungin\npuutavarakauppiaan kanssa. Se oli paras metsäpuisto, jossa oli 8,000\npuuta, ja se oli säästynyt sekä isä- että isoisän aikana, mutta pojat\nolivat hurmautuneet markkinaelämään ja hevosenkauppoihin, ja tytöt\nalkaneet käydä rynkkyhelmaisissa hameissa. Se mitä saatiin myydystä\nviljasta ei riittänyt menoihin niinkuin ennen, täytyi käydä käsiksi\nmetsään, ja niin oli kirkkoväärti kirjoittanut kontrahdin\npuutavarakauppiaan kanssa, ja nyt oli se todistettava.\n\nRenki ja piika eivät kelvanneet, sillä ne olivat palkkaussäännön\nalaisia ja olivat sentähden jäävejä isännän asioissa, lapsipiika ei\nollut käynyt ripillä, ja sentähden täytyi lähettää kutsumaan\npäivätyöläisiä, jotka väänsivät kivejä palstalla.\n\nNe tulivat: vähäläntä viidenkymmenen ikäinen torppari tirkistelevine\nsilmineen ja punainen parta kasvoissa, sekä suuri karhea mies, jolla\noli musta tukka, kotkan nenä ja synkät kasvonpiirteet. Hän taisi olla\nnoin 35 vuoden vanha.\n\nKun kirkkoväärti mainitsi mistä kysymys oli, piirsi pieni torppari\npian: gustaf JoansSonn, mutta toinen mies hidasteli ja näytti\nrasittuneelta.\n\n-- No, Kalle, ole siivo ja kirjoita nimesi tähän.\n\nKalle näytti kummalliselta, hän painoi silmänsä alas hämmästyneenä.\n\n-- Eikö kukaan muu voi sitä tehdä?\n\n-- Ei, täällä ei ole ketään muuta, kirjoita nyt joutuun!\n\n-- Minä saatan mennä Tupa-Pekkaa hakemaan.\n\n-- Mitä sitä tarvitaan? Jos et sinä voi itse kirjoittaa, niin pidä vain\nkynästä, niin minä kuljetan, puhui pieni, punahiuksinen mies.\n\nSuuria hikipisaroita valui Kallen ruskeille kasvoille, sormet kulkivat\nsuonenvedon tapaisesti lakinlipassa, jota hän piti kädessään, ja\nvihdoin sammalsi hän:\n\n-- Se ei kelpaa, kirkkoväärti.\n\n-- Minkätähden Herran nimessä se ei kelpaa; olethan sinä niin vanha jo.\n\nKalle ojentautui suoraksi, sipasi sysimustan hiustukon otsaltaan,\nkatsoi vakavasti läsnäoleviin ja sanoi lujalla äänellä:\n\n-- Ei, se ei kelpaa siksi, että minä olen kadottanut kunniani ... minä\nen saa todistaa tuomioistuimissa, minun sanani ei merkitse mitään, minä\nolen huonompi lasta tuossa. Nyt te sen tiedätte. Miksi ... miksi ette\nvoineet antaa minun olla rauhassa...?\n\nNyt valtasi hänen kokonaan harmi ja häpeä, ja kiivaiden nyyhkytysten\nvaltaamana meni Kalle nuttunsa hiha silmäin edessä huoneesta.\n\nJälellejääneet silmäilivät arasti toisiaan, aivan kuin olisi jokainen\nheistä ollut nielemäisillään kokonaisen luodin arsenikkiä.\n\n-- Jumala varjele! Kuka olisi voinut uskoa Kallesta sitä! sanoi\nkirkkoväärtin emäntä.\n\n-- Se oli hyvä, että minä sain sen tietää. Minä olin melkein ajatellut\nottaa hänet metsänhakkaukseni päällysmieheksi, sillä hän on sukkela ja\nkelvollinen työmies, tuo lurjus, sanoi puutavarakauppias.\n\n-- Ja minäkin kun edellisviikolla annoin hänen ajaa härät markkinoille\nja ottaa kotiin rahat itse, katui kirkkoväärti.\n\n_Ei kukaan_ vaivannut itseään ihmettelemällä, miksi Kalle \"oli\nmenettänyt kunniansa.\"\n\nAinoastaan pieni, punahiuksinen torppari oli vaiti, ehkä hän teki sen\nkiitollisuudesta, kun hän 15 talvena peräkkäin häiritsemättä oli saanut\nvarastaa viljaa kirkkoväärtin tuvasta, täydellisesti nauttien\nkansallista luottamusta.\n\nMutta ulos mennessään mietti hän itsekseen: \"Se oli tuhma piru, kun ei\nvain kirjoittanut mistään mitään hiiskumatta.\"\n\nKalle oli hyvä työmies, jolla oli ollut kelpo ansio sen puolen vuotta,\njonka hän oli ollut pitäjäässä. Ei kukaan muu kuin pappi tiennyt tuosta\nrumasta pilkusta papintodistuksessa, joka juorusi Kallen rangaistun\nvarkaudesta ja väärennyksestä ja 10 vuoden kansalaisluottamuksen\nmenettämisestä ryöväysyrityksestä.\n\nKun Kalle seuraavana päivänä tuli toimeensa, oli siellä jo toinen hänen\nsijallaan. \"Kirkkoväärti ei tarvinnut häntä enempää.\"\n\nEmäntä ja lapset olivat siitä yksimieliset, vaikka edellinen\nhuolekkaana lausui:\n\n-- Kun ei se kurja vaan suuttuisi meihin, jotta panee tulen huoneisiin.\n\nSitä ei Kalle tehnyt. Kyllä paloi sinä aamuna, kun hän, sillä kertaa\nilman papintodistusta, jätti kylän, jossa hän oli toivonut voivansa\nrehellisesti tulla toimeen työtä tekemällä, mutta ei se palo ollut\nkirkkoväärtin uljaassa rakennuksessa, vaan muutaman raukan\nharmistuneessa sydämmessä, joka oli luottanut unhotukseen ja\nsovitukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSukkela ja rivakka oli Säbyn herraskartanon nuori metsästäjä. Jänis\njuoksussaan ja kurppa lennossa eivät saaneet kauvan aikaa ajatella\nelämäänsä, kun kuulivat hänen pyssynsä näppäyksen, ja nuoret\nherrat pitivät, että heillä tuskin oli hauskempaa toveria\nmetsästysmatkoillaan.\n\nHän tuli aivan sattumalta taloon juuri silloin, kun metsästysaika alkoi\nja vanha metsänvartija oli taittanut jalkansa. Nuoret herrat ottivat\nhänet palvelukseensa toistaiseksi juuri keskellä kesää.\n\nVanha patruuna oli kysynyt todistusta.\n\nSilloin näytti poika hänelle veristä kurppaa ja sanoi: \"300 askeleen\nmatkalta täydessä lennossa.\"\n\n-- Noo, siinä ilmenee _taitavuus_, mutta _maine_ sitte, rakas Aattoni.\n\n-- Stål kirjoittaa heti papintodistuksensa, hyvä pappa.\n\nNuori metsästäjä seisoi kuuntelemassa. Hän tuli mahdottoman punaiseksi\nkasvoiltaan ja latinkipuikko hypiskeli hänen korviensa välissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEivät mitkään naiset maailmassa voi tehdä niin monilukuisia\nvalloituksia kuin -- kamaripiikat. Eivät kreivit eivätkä muonamiehet\nkulje varmoina niiden lumousvoiman sulosta, ja mitä metsästäjä Ståliin\ntulee, niin ei hän tehnyt mitään kierroksia kauniin Säbyn Annan\nkarttelemiseksi, vaan piti joka hetken ja paikan olevan soveliaan\nojentaa hänelle uusia silkkihameita ja katsella häntä kirkkailla\nruskeilla silmillään.\n\nJa kun Anna puolestaan sai kuulla, että vanhan metsänvartijan jalka ei\nkoskaan tulisi oikein terveeksi ja että herrat olivat ihastuneet\nStåliin, ja muisteli kuinka hauskalta tuo pieni punainen metsänvartijan\ntupa valkoisine nurkkauksineen paistoi tuolta harjun rinteeltä, ja\nkuinka komealta näytti Stål vihreässä nutussaan ja sulkahatussaan,\nminkä hän oli saanut Kustaa-herralta, niin ei hän enää enempää\nvastustellut kuin mitä kohtuus ja säädyllisyys vaati, kun Stål iltasin\nherrasväen mentyä levolle veti hänet alas polvelleen lehtimajassa.\n\nSitte kirjoitti Stål kuulutusten saamiseksi siihen seurakuntaan, jossa\nhän viimeksi oli henkikirjoitettu, ja sai vastaukseksi pastorinviraston\nsinetillä varustetun kirjeen.\n\nKun hän sitte illalla kietoi kätensä Annansa täyteläisen nivustan\nympärille, vapisi hänen sekä kätensä että äänensä hehkuvin poskin\nkysyessään:\n\n-- Onko se aivan varmaa, että sinä tahdot tulla minun pikku vaimokseni,\nmitä tahansa tapahtuneekin?\n\nSitä tahtoi Anna ja niin tekevät säännöllisesti kaikki tytöt, kun\nheidät kerran on saatu niin pitkälle.\n\n-- Mutta jos nyt ... jos nyt ... olisi jotain hullusti minun kanssani.\n\n-- Herra Jumala, Stål! Ethän ole vapaamuurari?\n\n-- En. Mutta olen ehkä jotain pahempaa.\n\n-- Onko se jotain rikosta? kysyi tyttö ja punastui.\n\n-- Niin rikosta se on, sen Jumala tietää, sanoi Stål ja kävi\ntuhkanharmaaksi kasvoiltaan.\n\nJa sitte sai Anna nähdä papintodistuksen. Hän itki tietysti hirveästi,\nmutta apostoli sanoo, että \"rakkaus kärsii kaikki\", ja apostoli lienee\nollut mies, jolla oli asiat selville, sillä puolen tunnin jälkeen oli\nAnnan pikku sydän lohdutettu, ja Stål oli saanut lupauksen, että vaikka\nhänellä ei ollutkaan kansalaisen luottamusta, niin olisi hänellä\nkuitenkin Annan luottamus, ja jos hän olikin \"kadottanut kunniansa\",\nniin oli hän saavuttanut rakkauden sijaan.\n\nMutta vanhemmat eivät olleet samaa mieltä: \"Kunniaton\" ei koskaan saisi\nheidän lastansa, ja heidän suustaan kuullusti asia Annastakin paljon\nparemmalta kuin silloin, kun sydän löi ja suonet takoivat tuolla\nalaalla syreenilehtimajassa.\n\n\"Kunniaton\" karkoitettiin pois täältäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäräjähuone oli täynnä väkeä. Aine oli myöskin erittäin jännittävä:\npostin ryövääminen murhayrityksen ohessa. Asia oli selvä ja valmis --\nsillä murhayrityksestä päässyt postiljooni oli tuntenut murhaajan, sekä\nsitäpaitsi ei tämä ollut yrittänytkään kieltää.\n\nOikeuden puheenjohtaja luki:\n\n\"-- -- -- tuomitaan hän, Kalle Stål, ryöväyksestä yhdessä raa'an\nväkivallan kanssa 10 vuoden kuritustyöhön ja koko elinajakseen\nmenettäneeksi kansalaisluottamuksensa.\"\n\nHän seisoi kylmänä ja välinpitämätönnä tuomiota luettaessa; ainoastaan\nviime sanain aikana välähti ivan vilahdus synkällä otsalla ja tummissa\nsilmissä. Kun valitusosotusta luettiin, huusi hän:\n\n-- Ei, minä olen tuomioon tyytyväinen, _hyvin_ tyytyväinen. Ha, ha, ha!\nKolme kertaa olen minä pyrkinyt kunnialliseksi mieheksi, olisin myös\npäässyt siksi, jos ei papintodistusta olisi löytynyt, niin, siksi\nolisin minä päässyt piru vieköön...\n\n-- ... viekää vanki ulos!\n\nJa vanki vietiin ulos. Yhteiskunta oli saanut hänet sinne, jonne se oli\nniin monta vuotta koettanut häntä saada, ja taisi nyt niin paljon kuin\ntahtoi kummastella uhrinsa \"paatumusta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKievaritalossa söi tuomari päivällistä apulaistensa kanssa. Tuomittua\nyhteiskunnan ja lain nimessä hauskuteltiin nyt tuomita yleisen\nmielipiteen mukaan.\n\n-- Tuo Stål on aivan kauhean julkea roisto, arveli vanha tuomari;\nviimeksi sai hän tuomionsa ryöstöyrityksestä sisäänmurron ohessa,\nvaikka hän sanoi, että hän ainoastaan tahtoi löylyttää muuatta\nsisälläolijaa siksi, että se oli kutsunut häntä \"rosvoksi\" muutamilla\nmarkkinoilla, mutta tuo selitys ei kelvannut minun rakkaan Stålini\npuolustukseksi, ja niin sai hän kuusi vuottansa ja 10 vuodeksi menetti\nkansalaisluottamuksensa.\n\n-- 21 luku, 2 §, 4 momentti rikoslaissa, puheli nuorin tuomari ja otti\nkaksi uutta potaattia.\n\nSitä ennen, sanoi varatuomari, sai se kanalja 1 vuoden\npapintodistuksensa väärentämisestä; ehkä häntä se vaivasi, että\ntodistus kertoi hänen kerran varkaudesta vangitun.\n\n-- Jaha, aivan niin, 12 luku, 3 § rikoslaissa, kertasi taas pikku\nnotarius, joka äsken oli suorittanut tutkintonsa ja oli näpsä\nnäyttämään, että hänellä olivat asiat selvillä.\n\nVaratuomari numero toinen, joka tähän asti oli ollut hiljaa, kysyi nyt:\n\n-- Mutta minkälainen oli Stålin _ensi_ rikos?\n\n-- Tuhat sen tiennee; varkaus tietysti.\n\n-- Mutta _minä_ tiedän sen sattumalta, ja se rikos ja Stålin koko\nelämän historia vahvistavat minua vakaammin jo kypsyneessä arvelussani,\nettä koko meidän rikoslainperustus \"huonomaineisine\" papinkirjoineen ja\n\"kansalaisluottamuksen menetyksineen\", joilla rangaistu häväistään koko\nelämän ajaksi, viepi mielen katkeruuteen eikä parannukseen, koska siitä\npuuttuu hyvintekevän rankaisun pääehto...\n\n-- ... joka on? tiedusteli vanha tuomari pilkallisena.\n\n-- _Anteeksianto_, lisäsi nuori lainoppinut totisena ja katsoi\nesimiestään vakavasti kasvoihin.\n\n-- Mutta mikä on sitte Stålin ensimmäinen rikos? kysyi nimismies.\n\n-- Niin, se oli kuten tuomiokunnan, jossa hän asui, herrat ja\ntuomiokirja hyvin selvään sanovat \"varkaus\", mutta varkaus 18 vuoden\nijällä ja hän varasti muutamia tuulen kaatamia halkorimoja kruunun\nalueelta kuolevalle äitilleen saadakseen lämpöä muutamassa mäkituvassa.\nSilloin tuomittiin hän 2 kuukauden vankeuteen.\n\n\n\n\nAnoppi.\n\n\nHänellä ei ollut ollut todella koskaan ilopäivää elämässään, vaikka hän\noli Granhyttan rikkaan Perin tytär ja joutui naimisiin Ola Granatin\nkanssa, joka oli viisneljännesosamanttaalin isäntä.\n\nNiin, se oli tosi, eräinä viikkoina muutamana kesänä, kun oli kiiruisin\nheinänteon aika, ja Granhyttan Per sai tilaisuuden vuokrata naapurin\nJohanneksen avuksi ulkoniityillä, _silloin_ oli hän onnellinen, sitä\nhän muisteli.\n\nSilloin tehtiin lujasti työtä eri osastoissa, ja sekä veli Kalle että\nrenki jäivät paljon jälkeen, kun Johannes antoi paitahihasillaan\nviikatteensa loistaa kilpaa Heinäkuunauringon kanssa. Parempaa\nniittomiestä ei ollut pitäjäässä, ja kun isä Per oli nähnyt, kuinka työ\noli sujunut ensimmäisenä päivänä, kun Johannes oli Granhyttassa,\nvirkkoi hän vaimolleen:\n\n-- Se on tuhatta mieheksi tuo Johannes; anna hänelle kolme munaa kahden\nsijasta eineeksi.\n\nOlisi luullut, että noin raskaasta työstä Johannes olisi ollut kovasti\nväsynyt iltasin, mutta se oli kummallinen nuori mies, sillä\nväsymyksestä ei hän tiennyt mitään, vaan istui silloin puhelemassa\nGranhyttan nuoren talontyttären kanssa ja koki jutteluillaan karkoittaa\npois eroitusta velkaantuneen kahdeksannesosamanttaalin pojan ja l,5\nmanttaalin perijän välillä. Ja hänen puheensa mukaan pieneni\npienenemistään suuri Granhytta, ja Johanneksen kahdeksasosainen tila\nkasvoi kasvamistaan, niin että lopuksi se tuli nuoren tytön koko\nmaailmaksi.\n\nMinä luulen, ettei se tyttö koskaan olisi kelvannut maanmittariksi.\n\nIsä Per näki kyllä, ett'ei tytär ollut kovinkaan tyly Johannekselle,\nmutta kun hän halusi saada heinänsä leikatuksi tuossa paikassa, ei hän\nollut siitä tietävinään, mutta kun viimeinen heinäkuorma oli saatu\nsisään, sanoi hän Johannekselle, että hän saisi koko riikintaalarin\npäivässä viiden taalarin sijasta, mikä oli tavallinen palkka, sentähden\nettä hän oli ollut niin rivakka, ja tytölle, että hänen pitää mennä\nkihloihin Ola Granatin kanssa, kun hän oli l-1/4 manttaalin omistaja.\n\nNuoret eivät panneet vastaan voimakkaampaa tahtoa; sellaista tapahtuu\nparaiten romaaneissa. Eivät he myöskään tappaneet toisiaan; sellaista\ntapahtuu paraiten ja sopivammin teaatterissa. Eivät he myöskään\nantauneet kiusaukseen omistaa toisensa ilman papin toimittamaa\nvihkimystä, sillä heidän suonissaan juoksi vanha, kelpo, ylpeä\ntalonpoikaisveri.\n\nNiinkuin sanottu, sinä kesänä oli hän ollut onnellinen pari viikkoa, ja\nsitte joutui hän naimisiin Ola Granatin kanssa.\n\nOla Granat oli siivo mies. Hän antoi hänelle uuden silkkihuivin joka\ntoinen vuosi, rahoja 2 kahvi- ja sokerinaulaan suurempina\nkirkkojuhlina, kahdeksaksi päiväksi vapautta työstä joka kerta, kun hän\noli synnyttänyt hänelle lapsen eikä lyönyt häntä koskaan, ainoastaan\njonkun kerran hänen tullessaan markkinoilta, joilla mullikauppa oli\nmennyt päin mäntyyn.\n\nVarmaan ei ollut monta talonpoikaisnaista, joilla siihen aikaan olisi\nollut niin hyvä olla.\n\nJa sitte sai hän istua lähimpänä kappalaisen rouvaa; lukusien pidoissa,\nja senjälkeen kuin Ola oli tullut kirkkoväärtiksi, kutsuttiin hänet\nkahville viidenlajisen leivän kanssa rovastilaan joka joulusaarnan\njälkeen.\n\nMutta voi, miten sydän on katkera ja juonikas kapine! Uskotteko, että\nhän voi kokonaan kuitenkin unohtaa naapurin Johanneksen?\n\nJa niin kasvoivat lapset. Vanhin Kalle perisi kerran kartanon, ja häntä\nrakasti äiti enimmän, sillä hän aina ajatteli, että jos meidän Herramme\nkutsuisi pois Olan, niin saisi hän jäädä elämänsä ehtooseen asti\nlapsensa luo. Ja uskollisesti hoiti hän taloa ja kotoa, eikä mikään\nsaanut turmeltua, ja hänen kätensä ja silmänsä ulottui kaikkeen, ja se\nolikin tarpeen, sillä Olalla oli suuri pullo sivukamarissa täynnä\njotain nestettä, jossa ei varmaan ollut mitään voimaa, sillä kuta\nenemmän Ola sitä joi, sitä heikommaksi tuli hän.\n\nSitten kuoli Ola \"liiallisesta juomisesta\" sanoi tohtori. \"Syksyn\nkylmien tuulien vilustamana puuhatessaan uutterassa työssään\", sanoi\npappi \"kiitosta\" tehdessään.\n\nMutta niinpä olikin lääkäri saanut ainoastaan 20 kruunua vaivoistaan,\nmutta pastori 30 \"hautausrahaksi.\"\n\nÄiti antoi lapsille kaiken, mikä perintöjaossa tuli hänen osalleen.\nKallelle enimmän, sillä hänen luonaan tulisi hän asumaan elämänsä\nloppuajan, niin oli sovittu.\n\nEttä Kalle \"naisi rahoja\" lunastaakseen muilta sisaruksilta kartanon,\noli aivan luonnollista ja hän itse oli neuvonut häntä siihen, mutta\nkuitenkin viilteli niin kummallisesti rinnan vasemmalla puolella hänen\nantaessaan uudelle emännälle avaimet luhtiin, juustokorit ja tuon\npienen puikon, johon hänellä oli tapana merkitä veitsellä, milloin\nlehmät poikisivat, sillä hän oli vanhan ajan ihminen ja piti, että\nuusmuotinen almanakkaan kirjoittaminen oli vain hutiloimista.\n\nOli luistanut kaikinpuolin niin hyvin talossa kolmenkymmenen vuoden\naikana, mutta uusi emäntä tahtoi kaikki saada _omalla_ tavallaan, ja\nkun vanhus sanoi jotain palvelusväelle, panivat ne vastaan, ja aina oli\n\"emäntä\" käskenyt toisella tavalla.\n\nSe oli kummallista, ettei hän enää itse ollut \"emäntä.\"\n\nVielä kohdeltiin häntä ystävyydellä ja määrätyllä arvostamisella.\nPienet lapset, joita syntyi maailmaan yksi toisensa perästä,\ntarvitsivat häntä, hän rakasti heitä kovasti, ja ne olivat yhdysside\nhänen, pojan ja miniän välillä.\n\nKaikki olisi käynyt hyvin, kun vaan ei kuolema olisi unhottanut pois\nhäntä lapsien kasvettua yhä suuremmiksi, jolloin häntä ei enää\nvarsinaisesti tarvittu. Minä olen useasti ihmetellyt, mitä kuolema\nmiettii, kun se antaa viikatteensa niin helposti säästää surun\nrasittamia, vaalenneita päitä, mitkä ovat lakanneet toivomasta ja\ntekemästä iloisia tulevaisuuden suunnitelmia, vanhoja, kuihtuneita\nkorsia inhimillisellä vainiolla, mitkä eivät enää seiso siinä iloksi\nitselleen eikä muille. Mutta sitä vastoin tunkeutuu niittomies\ntoisaalle, jossa häntä ei ole odotettu eikä haluttu, lyö mielet surun\nkahleihin ja erottaa sydämmet, jotka ovat levollisesti niin lähekkäin\ntoisiaan, että ne ovat melkein yhteenkasvaneet kuin siitosoksat.\n\nVoi, ei mitään ote niin ihmeellistä, mutkikasta ja käsittämätöntä\nkuin kuolema. Kunhan vaan ei sitä olisi elämä.\n\nTupa oli rakennettu lisää, mutta siellä ei kuitenkaan alkanut olla\nsijaa vanhalle isoäidille. Purtilo sijaitsi siellä, missä tavallisesti\noli hänen rukkinsa. Vastaleivottu leipä pantiin jähtymään hänen\nsänkyynsä, ja kun hänen vanhaa nimikko sarvilusikkaansa, joka hänellä\noli ollut 18 vuotta, ei löytynyt päivällisen aikaan, ilmoitettiin, että\nse oli pantu rengin ruokalaukkuun hänen pannessaan aitaa haassa.\n\nSitte alkoi satelemaan pahoja sanoja, lopulta niin kovia ja\nkärjekkäitä, että ne tunkeutuivat surun ja nöyryytyksen pehmittelemän\nseitsenkymmenvuotisen kuoren lävitse ja painuivat suoraan vanhuksen\nsydämmen sisimpään.\n\nMyöhään muutamana iltana, kun kaikki muu talonväki oli mennyt levolle,\nsitoi eukko nyyttiin muutamia pieniä kapineitaan lähteäkseen ilman\nhyvästiä heittämättä poikansa talosta muutaman toisen vanhuksen luo,\njolla oli pieni tupa kirkkomäellä.\n\nEi ole totta se, että sydämmet murtuvat surusta, sillä siinä\ntapauksessa olisi hänen sydämmensä tehnyt niin, kun hän viimeisen\nkerran antoi silmänsä tarkastaen kiitää pienen kyökin hyllyjen yli.\nmissä kolme neljääosaa hänen elämästään oli kulunut, taikka kun hän\nviimeistä kertaa asetti säppiä eteisen ovelle, jonka hän niin kauniisti\noli koristellut, kun miniä oli otettu vastaan morsiamena.\n\nUlkona läätissään seisoi porsas kiljahdellen, kun sille oli unohdettu\nantaa ruokaa illalliseksi. Mitä liikutti se häntä enää? Mutta vanhasta\ntottumuksesta heitti hän kuitenkin sille pari kourallista ruohoa.\nNavetan edustalla juoksenteli ulosjäänyt kana ja kaakatteli. Mitä\nsekään häntä enää liikutti? Ei mitään, mutta hänelle oli kuitenkin\nmahdotonta jättää sitä sisään päästämättä.\n\nMutta ohrapellolla veräjän vieressä tapahtui vielä pahempaa. Sinne oli\nlammaslauma päässyt aidan lävitse ja syödä ahmi siellä nyt täysiä\nkykkäitä tai kyhni niitä vasten, jotta keltanen ohra lenteli ympäri.\n\nNyt unhotti vanhus kaiken. Olihan se hänen Kallensa omaisuutta, jota\nniin säälimättömästi hävitettiin, ja mitään aprikoimatta kiiruhti hän\nsuin päin joukkoon vitsa kädessä.\n\nMutta suuri sonni, jolle hän oli antanut rehua niin monta kertaa, ei\nollut hyvällä tuulella sinä iltana, vaan ilkeästi mylvien painoi\nsarvensa vanhuksen sydämmeen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoika ja miniä surivat häntä \"säädyllisesti.\" Kalle kuivasi kerta\nkerran perästä nenänsä sivuja nyrkillään ollessaan pappilassa\nsielukelloja tilaamassa, ja nuori emäntä itki kaksi uutta suurta\npumpulinenäliinaansa niin märjiksi kuin olisivat ne olleet vedessä\nliotetut sekä puhui kenelle hyvänsä, kuinka hyvä ja siivo hän aina oli\nollut anopilleen, joka viime aikoina oli ollut hyvin juonikas,\nvaatelijas ja aina tyytymätön, mitä hyvänsä hänelle sitte tehtiinkään.\n\nJa hautaus tapahtui pöyhkeän suuresti. Hienoiksi silputuita\nkuusenhakoja oli sirotettu neljännespenikulmaa pitkin tietä ja\nkaupungista oli tilattu erityiset hautajaiskonvehtit. Sen lisäksi\nteurastettiin ja paistettiin, jotta jos anoppi olisin eläissään saanut\nliian vähän hellyyttä osakseen, niin sai hän sitä sitä enemmän\nkuollessaan.\n\n\n\n\nKun rautatie oli valmis.\n\n\nKuin uinuva tarutar, jota vielä ei ole herättänyt kuninkaanpojan\nsuudelma, lepäsi samanlaisena kuin vuosisatoja sitte, tuo\npieni, kivinen, metsien, järvien ja vuorien lomassa pienine\nviljelystilkkuineen otsallaan ja miljoonine kääpiömäisine pehkoineen\nköyhällä povellaan, joka vaivalla salli uutterien käsien saada siitä\nniukkaa elatusta nälkäisiin suihin.\n\nAinoastaan etäältä olivat seudun lapset kuulleet kohoavan viljelyksen\naallon syöksyvän esiin höyrypillin vihellyksessä. Yhdellä oli poika,\njoka monta vuotta oli ollut rautatien työssä tuolla kaukana\nNorrlannissa, toisella tytär, joka oli saanut kadehdittavan paikan\nmuutaman rautatiehotellin siivoojana ja kirkkoväärtiläiset oli\nkerran valjastaneet Puttensa kärryjen eteen ja kulkeneet 5\npenikulmaa lähimmälle rautatieasemalle ja sieltä menneet rautatiellä\nmuutaman sisaren luo Skåneen, jota he eivät olleet nähneet\nkolmeenkymmeneen vuoteen. Ja vielä Gatetorpan Sissalla oli muuan\nserkku Itä-götalannissa, jonka porsaan yli oli lokomotiivi ajanut,\nniin että kyllä tunnettiin vuosisadan uusi matkanvälittäjä, kyllä.\n\nMutta ei koskaan uskottu, että höyryhepo kerran henkisi nokista\nhenkeään oman kodin koivuihin tuolla etäällä sisämaassa honkien ja\npetäjäin keskellä.\n\nSitte olivat lääninkaupungin johtavat miehet ja paikkakunnan\ntilanomistajat, Stenbergan nimismiehen kannattamina, joka oli kaikin\npuolin tulevaisuuden mies, alkaneet miettiä, että tuossa köyhässä\nseudussa oli kuitenkin metsiä, jotka olivat kullan arvoisia, kun vaan\neivät kalliit rahdit vie kaikkea voittoa, sekä soita, jotka kauvan\nolivat kaivanneet ojitusta samaten kuin niiden omistajat jyviä ja\nravintoa, vaikka ei kummatkaan olleet ymmärtäneet toisiaan.\n\nSitte seurasi viisauden ja yrittelijäisyyden tavallinen taistelu\ntiedottomuutta ja etuluuloja vastaan, uuden taistelu vanhaa vastaan, ja\nkun sitte vihdoin itsekukin oli vakuutettu, että tuo voimakaskeuhkoinen\nvarsa ja messingiltä hohtavat silat eivät olleet mikään Belzebub tai\nAntikristus, eivät polttaisi heitä eikä tuhoaisi heitä, niin kuitenkin\njohtui paljon riitaa erilaisten osakkeiden summasta ja uuden tien\nsuunnasta. Nyt oli kyllä 5 penikulmaa likimmäiselle rautatieasemalle,\nmutta nyt ei olisi sitä tahdottu olevan kuin korkeintaan puoli\npenikulmaa, ja sen mukaan tehtiin kustannuksia.\n\nLinjaa oli oikeastaan 4 penikulmaa, mutta insinööri oli laskenut,\nettä jos nyt seurattaisiin kaikkein toivomuksia, niin tulisi sitä\nkokonaista 18, niin että hän viimein suutuksissaan ehdotti, että hänen\nsijastaan mutkitteleva jänis saisi linjan määritellä. -- Vaadittiin\nkärsivällisyyttä, asian harrastusta ja rakkautta kotoseutuun voidakseen\nyhdistää ja puhua järkeä kaikille noille taisteleville mieliteoille.\nMutta lopulta onnistui.\n\nSitte tulivat insinöörit, asettivat kojeensa metsärinteelle ja kätyrit\niskivät keppejä maahan ja tekivät merkkejä puihin, ja vanha \"Tähti\"\ntuolla etäällä torpassa nosti kummissaan tuuhean kuusen alla sarvikkaan\npäänsä kimaltelevaa diopteria kohti ja piti, ettei hän ollut koskaan\nnähnyt sellaista sen jälkeen kuin hän oli pieni vasikka.\n\nJa pian senjälkeen alettiin louhimaan ja ampumaan kallioita, jotta ääni\nkuului ja moni neljännes-talonpoika, joka päänsä ympäri oli miettinyt,\nmistä saada ne muutamat kruunut, jotka vuosittain menivät häneltäkin\nkunnan yhteisen osakkeenottovelan koron suorittamiseksi, piti, ettei\nasia ollutkaan niin vaarallinen, kun hänen poikansa voivat käydä\nrautatien työssä ja ansaita kaksi ja viiskymmentä päivässä.\n\nEhkä oli myös vastaisuudessa parempi, kun sai ajaa puuainesten ja\nviljan jäämän saman viikon sisällä rautatieasemalle kuin maata ja\nkinata koko talven ajamalla niitä kaupunkiin, tai antaa ne\nkulkuostajille kotona, mistä hinnasta ne suvaitsivat ottaa. Ehkä\nsaattoi myös täten säästyneen työvoiman käyttää suon perkaamiseksi\ntuolla metsä-alhossa, sillä seurauksella, että muuan kapanala tuota\nsuurta viljamaata maksoi koko tilan rautatievelan; ehkä koko\nStenbergassa tulisi aivan toisellainen yrittelijäisyys alulle, kun\nhöyryn ja sähkön pienet haltijat alkoivat päästä taloon.\n\nNiin, se oli kaikin puolin mahdollista.\n\nNyt oli viimeinen santajuna kulkenut, ja molemmat Ruotsin raudasta\nEnglannissa tehdyt lokomotiivit vierivät tasaisesti rataa pitkin\npenikulman penikulman perästä läpi metsien, salojen, louhittujen\nkallioiden, yli yksinäisen kankaan ja välkkyvän veden.\n\nJuhlajunan ensimmäisessä liputetussa vaunussa seisoi itse kuningas\nsinikeltanen töyhtö hatussaan. Ei nyt ollut kysymystä verisellä\ntaistelulla elämästä ja kuolemasta viedä noita värejä voittoon;\nunohdettiin kuninkaalla olevan sotilaspuvun, nähtiin vain sinisen värin\nkuvaavan uskollisuutta, jota ympäröi tulevien aikojen ihanoiden satojen\nkellervä kulta.\n\nLoppuaseman juhlallisesti koristellussa tavaramakasiinissa syötiin\npäivällinen, mikä maksoi 30 kruunua niille, joilla oli varoja jakaa\nvatsan kanssa sydämmen riemuja. Ja siellä pidettiin paljon puheita ja\npitkiä puheita, ylpeitä, sukkelia ja tuhmia puheita. Tavarakillan\nkupeessa oli nuora kiinnitetty seinästä seinään, ja siellä sen takana\nseisoivat ne, jotka eivät voineet ottaa osaa niin kalleihin aterioihin,\nmutta silti ne olivat melkein yhtä iloisia: he kuulivat puheet, näkivät\nkuninkaan ja maaherran sekä yhtyivät hurrahuutoihin, sillä täällä\nvallitsi yleinen äänestys-oikeus molemmin puolin \"raja-aitaa\", eikä\nkukaan huutanut: \"pois raja-aidat\", sillä se olisi maksanut\nkolmekymmentä kruunua.\n\nJa ne, jotka seisoivat raja-aidan yläpuolella, tunsivat itsensä paljon\nenemmän \"ahdistetuiksi\" kuin ne, jotka seisoivat sen alapuolella.\n\nSitte piti juhlajunan vihdoin palata takaisin.\n\nMutta Jöns-torppari, joka oli kulkenut kaksi penikulmaa jalkaisin pieni\npoikansa käsivarrellaan, hän oli ikävistynyt seisomaan tavaramakasiinin\nkaikkein syrjäisimmässä kopessa ja vain turvaumaan omaan pussiinsa\nsamalla kun patruuni, hänen isänisänsä, istui syömässä parsaruohoja ja\nkinkkua, ja sentähden oli hän lähtenyt kotiin niin varhain etukäteen,\nettä hän illalla jo seisoi pienen kaalitarhansa veräjällä, kun sohajava\nääni ja kaksi punasenhehkuvaa silmää ilmaisivat juhlajunan palausta.\n\nTuo inhimillisen älyn ohi rientävä voitonmerkki lipui sukkelaan mökin\nhalvan työntekijän ohi, ja Jöns-torppari tunsi himmeästi hitaassa\nsielussaan, että tuo on uudenajan tuloa torpparein ja talonpoikain\nkoteihin, tasa-arvoisuuden ja veljestymisen ajan höyryhevon, kevyen\nkulunvälittäjän muodossa, ajan, joka jo on lunastanut pikajunapiletit\nisänmaamme kaukaisemmillekin kolkille, ja jonka ystävällinen valo\nloistaa yhdessä tiedon, inhimillisyyden ja rakkauden kirkkaan, tasaisen\nleimun kanssa syrjäyttäen kateuden, säätyerotuksen ja epäilyksen\nveripunasen, sähisevän loisteen.\n\nPikku Pietari ilakoi äänekkäästi isän käsivarrella ja taputti pieniä,\nlikaisia käsiään hehkuville pisteille, jotka katosivat kaukaisuuteen.\n-- Riemuitse vapaasti, sinä pikkunen! Se olet sinä, joka saat niittää\nvoiton hedelmät ja seisoen hartioillamme yllät sinä sinne, jonne me\nemme kerjenneet!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdemmäksi rivakasti matkasi höyryhepo yön pimeydessä ja häiritsi\nkipunoillaan järven rannalla keijukaisten tanssin. Ja ne tiedustelivat\nkuningattareltaan, mikä kumma se oli, joka syöksyi esiin kumussa ja\nräyskeessä levon hiljaisena hetkenä.\n\nKeijukais-kuningatar piilotti kasvonsa kullanhohtaviin kiharoihinsa.\nHän ymmärsi, että hänen aikansa oli kaikki, että leikit, unelmat ja\nkuutamohaaveilut eivät enää säilyisi höyryn aikakautena, hän ymmärsi,\nettä nyt oli sivistyksen nuori, elinvoimainen kuninkaanpoika ainiaaksi\niskenyt rautaisen käsivartensa metsäneidon viheriäisten nivusten\nympärille, nyt oli tarujen prinssi suudellut laihojen uinuvan immen\neloon vuosisatojen horroksesta, nyt antaisi isänmaan köyhä, kutistuva\npovi ehkä elatusta kylliksi uutterille pojilleen.\n\n\n\n\n\"Kun juna kiitää kohti Göteporia.\"\n\n\nSittenkun minä tulin niin vanhaksi, että rupesin ajattelemaan\nitsenäisesti, en ole koskaan yhtynyt tuohon ajattelemattomaan rähinään\npuuttuvasta isänmaanrakkaudesta niissä, jotka etsivät onneaan ja\nleipäänsä vieraassa maassa.\n\nSanottakoon mitä tahansa \"petollisista heijastuksista\" siellä\nmenestymisestä, \"kiusauksista\" ja \"kevytmielisyydestä\", kohtaavista\n\"katkeroista kokemuksista\" ja \"myöhäisestä katumuksesta\", mutta älköön\npuhuttako \"puuttuvasta isänmaanrakkaudesta\", sillä myötätuntoisuus\nvanhaan Ruotsiin on tavallisesti paljon voimakkaampi vanhassa\ntorpparissa, joka työn hien lämpimillä pisaroilla on kostuttanut sen\nmaan, jossa hän viimeisimpään asti on kokenut saada elämän leipänsä,\nkuin esim. tuossa tilanomistajassa valtiopäivämiehessä, joka\nvaltiopäivillä täyttää osapuilleen samaa ajatustapaa, eikä harvoin\nsamoja sanoja neuvoteltaessa uhrauksista maan itsenäisyyden eduksi kuin\njoita lähimmäisimmällä kauppatorilla kaupatessaan tynnyrin perunoita.\n\nVoi kyllä olla asianlaita niin, että kurjuudessa kasvaneen tunteet\neivät niin erittäin riipu _historiallisessa_ isänmaassa, voi tapahtua,\nettä tuo riiviö voisi vaeltaa lävitse koko Riddarholmin hautaholvin ja\npuolet Kansallismuseosta tuntematta erityistä ihastusta, ja voi olla\nniinkin, ettei hän pidä Kaarle XII:sta kyllin viisaana. Mutta tuohon\nkaikkeen on syynä hänen puutteellinen kasvatuksensa. Pitää lukea paljon\nhistoriallisia oppikirjoja, juoda paljon punssin isänmaansa maljoiksi\nkuninkaallisina syntymä- ja nimipäivinä, kuulla monta koreaa\njuhlapuhetta, ja, jos mahdollista, olla kantanut tarkka-ampujan\nunivormua taikka kuulua \"asevelvollisuuden ystäviin\", voidakseen oikein\ntajuta \"isänmaan\" aivan noin.\n\nTaitamaton, köyhä raukka, ei hänellä ole varoja rakastaa maatansa noin\nperin pohjin ja silminnähtävästi. Mutta hän rakastaa pientä metsämäkeä,\njossa hänen tupansa seisoo, hän rakastaa säännötöntä, kivistä\nsarkaansa, jonka hän on perkannut, hän rakastaa kirkkotarhan lehmuksia,\njoiden alla väsyneet isoisät lepäävät ja hän tuntee helliä tunteita\nvanhaa, ränsistynyttä alttariaitausta kohtaan, jonka edessä hän uudisti\nkasteenliittonsa nuorena, jolloin toive vielä eli sydämessä ja\ntulevaisuus kajasti valoisammalta.\n\nVoi kyllä olla, että tuo on kovin puutteellista isämaanrakkautta,\nisänmaanrakkautta pienoiskoossa, mutta se on varojen ja tilan mukaista,\nniin syvää kuin se voi olla puukenkien ja paikattujen nahkahousujen\nkäyttäjällä 5-1/2 jalkaa korkean katon alla.\n\nJa minä kyllä luulen, että myöskin tuo rakkaus kaikessa epärunollisessa\nvaatimattomuudessaan kelpaisi kyllä koettelemuksen hetkenä, sillä jos\nPekka rakastaa yhden tynnyrinalan isänmaata, Matti kaksi j.n.e., niin\nvoi kyllä maa kokonaisuudessaan olla rakastettu ilman punssia ja\nkoreita puheita laulun ohessa muistojuhlina.\n\nSillä torppari ja mäkitupalainen uskaltaisi kyllä mitä tahansa\nestääksensä pienen kotinsa hävittämistä ja laihan sarkansa sotkemista,\neikä sen pitäisi olla minkään voittamattoman vaikeuden vakuuttaa häntä,\nettä tätä kotia väliin pitää puolustaa muutamia penikulmia\nkivimuurilta, joka ympäröipi aitauksen, muutaman tuhannen samallaisen\nkodin omistajan seurassa, ruunun nutussa kivääri kädessä ja henki\nalttiina.\n\nSiten on meillä ruotsalainen sotilas valmiina. Ja me tiedämme, että hän\nvuodattaa vertaan nurisematta ja kuolee ilman pelkoa. Niin paljon\nhistoriaa taidamme me kaikki.\n\nMutta kun köyhällä rahvaan pojalla ei ole rahoja eikä luottoa ostaa\nitselleen pienintäkään tilusosaa, niin silloin hän viljelee palan\npeltoa toisen tiluksilta ja rakentaa sinne itselleen tuvan. \"Sydämmen\"\non hän tavallisesti jo ennen voittanut; sellaisia on kyllin tuolla\nmaalla, ja nuoret miehet hyvin helposti voittavat ne rivakkuudellaan,\nvaikka ei niitä peitäkään silkit eikä kureliivit.\n\nJa kuitenkin voi heidän joukossa väliin löytyä pieniä oikein hyviä ja\nuskollisia sydämmiä, vaatimattomia ja yksinkertaisia, tietysti; mutta\nne kestävät uhraavassa alttiiksiantavaisuudessa, vaivoissa ja\nkieltäymyksissä ihmisijän eli niille paikoille.\n\nMaanomistaja on levollinen niin kauan kuin hänen alustalaisensa eivät\nole saaneet mitään erityistä viljelystä metsätörmästä. Sitte vaatii hän\nmaapalasesta, josta hän sitä ennen ei saanut mitään, mitättömän veron\ntai jonkun päivätyön.\n\nMutta asumus kasvaa, sarat suurenevat ja kerrotaan, että tuo uusi\ntorppa erityisemmin hyvänä vuonna on antanut kokonaista kymmenen\ntynnyriä viljaa, paitsi perunoita ja papuja.\n\n-- Kyllä sinä nyt saat tehdä _kaksi_ päivätyötä viikossa torpasta, kun\nsinulla on noin hyvästi, puhuu maanomistaja, ja torppari tekee ne,\nsillä koti on jo tullut hänelle rakkaaksi, hänen lapsensa ovat siellä\nsyntyneet, hänellä on pieni kukkaistarha eteläisen tuvan päädyssä ja\nneljä kirsimarjapensaspahasta veräjän tykönä. Ei hän voi jättää kaikkea\ntuota suloutta!\n\nJa niin tarttuu hän rivakammin lapioon ja kuokkaan, jotta pian pari\nkapanalaa uutta peltoa on vanhan vieressä. Maanomistaja näkee sen ja\narvelee, että torppari noin hyvin voipana voi tehdä hänelle kymmenen\nylimääräistä leikkuupäivätyötä. Hän saa nekin, sillä torpparin selkä on\njo kumara ja hänen on jo raskasta jättää sitä maata, jonka hän on\nostanut omien jäntereidensä katoavalla voimalla.\n\nMutta isäntä ei tule koskaan tyytyväiseksi. Parin vuoden takaa tahtoo\nhän _kolme_ päivätyötä viikossa ja samaan aikaan tulee kirje veli\nPekalta Amerikassa, että hänellä on siellä hyvin ja mielellään tahtoo\nlähettää vapaapiljetit sukulaisille.\n\nTaistelu on usein suuri ennenkuin päätös tehdään matkustamisen tai\njäämisen väliltä. Mökki on vuosien kuluessa tullut niin rakkaaksi, ja\nnuo pienet peltotilkut ovat luojansa ylpeys. Jokainen kivi, jokainen\nväännetty kanto huutaa: \"Muista, muista!\" Äiti itkee ja toivoo\nmieluimmin, että hän jo lepäisi haudassa.\n\nEhkä kuitenkin tulisi vielä toimeen noilla kolmella päivätyöllä\nviikossa, mutta onko mitään takeita, ett'eivät pian lisäydy neljään tai\nviiteen, viime lopuksi velvollisuudeksi olla täytenä renkinä kartanossa\nkoko viikon. On hirveää olla alituisesti noin toisen mielivallassa.\n\nEi, mieluummin olkoon koko kulunut aika hukkaan mennyttä. Vielä on\nkyllä voimaa työhön tottuneessa käsivarressa rakentaa uusi koti tuolla\nlännessä. Ja veli se saa vastaukseksi, että vapaapiletit otetaan\nvastaan kiitollisuudella.\n\nNuoret kylän rengit alkavat tuumailemaan ja aprikoimaan, vaikka se\ntavallisesti ei kuulu heidän luonteeseensa. Pitääkö heidänkin noin\nraataa ja iertaa turhan takia? Ei, pois Amerikkaan kun vielä on aikaa,\nparempi ennemmin kuin myöhemmin.\n\nAmerikka vastaa niin vähän kuitenkin siirtolaisten toiveita! Siellä on\nnyt vaikeampaa kuin ennen saada maata itselleen, ja monelle, niin\nuseimmille tulee päivätyö ainoaksi elatuskeinoksi, toimeksi, joka\nulettuu kädestä suuhun myöskin siellä, mutta tuhansissa uusissa\ntukaluuksissa.\n\nMutta sitä ei ajatella rautatieasemalla junan kiitäessä Göteporia\nkohti. Silloin on iloa ja elämää. Nauru tuntuu ehkä vähän väkinäiseltä,\nja yksi ja toinen nenäliina viedään epäilyttävällä tavalla kalpeille\nnaisen kasvoille, mutta useimmat ponnistelevat esiintyä iloisina ja\ntyytyväisinä. Taskumatti kulkee ahkeraan ympäriinsä, ja hokelma silloin\nja tällöin \"kurjasta Ruotsista\" ilmaisee sen vaikutusta. Siniseksi\nmaalatuita kirstuja pitkissä riveissä työnnetään tavaravaunuihin.\nPienet lapset katselevat ympärilleen kummastuneina.\n\nEhkä tämä eloisa hyvästijättötapaus kerran väreiden utuisena kuvana\nkajastaa Kaukasin tai Minnesotan tulevalle maanviljelijälle epäselvänä\nmuistona siitä, mitä runoilijat sanovat isänmaaksi, mutta siirtolainen\nkutsuu \"vanhaksi kurjuudeksi.\"\n\nMatkusta vain sinä pikkuinen! Turhaan asettaa kamariviisaus kättään\nestääkseen ihmissuvun virtausta idästä länteen, pohjoisesta etelään,\nkaikkialle sillä pienellä planeetilla, jossa se on määrätty kasvamaan\nja kehittymään.\n\n\n\n\nRuotilainen.\n\n\nOlla johonkin paikkaan tervetulematon on kovin ikävää, vaikka käynti\nkestäisikin vain jonkun tunnin, sillä kierot silmäykset eivät suinkaan\nlämmitä. Mutta vielä on ikävämpää syntyä tervetulematonna maailmaan:\nolla parjattu, halveksittu ja huonosti vastaanotettu jokaisessa\nasunnossa, jonka ovea avaa; ei koskaan saada osakseen ystävällistä\ntervehdystä ennenkuin papin käskeminen \"nouse ylös\" kolmen multalapion\nmuassa ei enää voi korvia ihastuttaa.\n\nTuollaisessa asemassa ovat ruotilaiset maalla, mutta koko tuo laitos\nalkaa nyt, hyvä kyllä, poistumaan valistuneempien ja inhimillisemmin\najattelevaisten parempiosaisten heränneestä velvollisuuden tunnosta\nköyhiä kohtaan. Mutta tehkäämme tässä muistoon muutamia havainnoita.\n\nRuotilainen on, taikka paremmin oli, sellainen itseään huoltamaan\nkykenemätön inhimillinen olento, joka säästäväisyyden vuoksi sai kulkea\ntalosta taloon viipyen määrätyn ajan jokaisessa eri paikassa,\ntavallisesti yhden päivän jokaisella neljännesosamanttaalilla.\n\nJokainen, joka ymmärtää mitä sana _koti_ merkitsee, käsittää helposti\ntällaisen elämän sulottoman kurjuuden.\n\nUseimmille lienee tunnettua, että vielä aivan äsken teollisesti\nharjoitettiin orjakauppaa Ruotsissa, kun kuntien köyhäinhoito \"möi\npois\" (juuri tätä sanaa käytettiin) etupäässä köyhien vanhempien\nlapsia, mutta myöskin enemmän tai vähemmän voimattomia vanhempia\nhenkilöitä urakkahuutokaupalla sille seurakuntalaiselle, joka pyysi\nvähimmän niiden hoidosta ja ylläpidosta.\n\nOli liikuttavaa nähdä tuollaisina huutokauppapäivinä noita pieniä,\nlaihoja, kalpeita ja arkoja lapsukaisia -- tilaisuutta varten jollakin\nlailla ehyesti ja puhtaasti vaatetettuina, mutta tavallisesti jonkun\nvanhemman ihmisen vaatteissa, jotka olivat kaksinkertaisesti liian\nsuuret -- seisovan ja tungeskelevan pitäjän tuvan ovella. Toiset\nnäyttivät tylsämielisen haluttomilta, toiset nyyhkivät hiljaan,\nvanhemmat, jotka jo jonkun kerran ennen ovat olleet \"vasaran alla\",\nvakoilevat levottomasti ja tuskallisesti, kenen mahtavat saada\ntulevaksi isännäkseen.\n\n-- \"Et saa olla kovin tinki, sinä Kalle\", kuului huutokaupanpitäjän --\nköyhänhoidon esimiehen kehottava ääni, \"poikahan on jo kokonaista\nyksitoista vuotta, voi hakata havuja ja auttaa karjapihassa; kevääksi\nvoi hän jo oppia karhitsemaan, puida hän jo taitaa kuin joku huono\npiika. No, mitä sinä sanot? -- Kuusikymmentä taalaria? ... oletko sinä\npoissa järjiltäsi! Luuletko sinä, että pitäjällä on kultakaivoksia pois\nannettavana! No, joudu nyt! Koitappa vain noita jänteviä käsivarsia\nkuin pojalla on! Ja jos hänestä tulee isäänsä, niin huonoa työmiestä et\nhänestä saa, sillä Nääkin Pekka raahtoi kuin koira, vaikka hän oli\ntyhmyri ja antoi piestä itseään kuolijaaksi. Kas niin, nyt se nulikka\nvesittelee! ... Viisikymmentä taalaria, kuka se oli? Vai niin, Olli. No\nse oli oikein tehty, Olli ... neljäkymmentä seitsemän taalaria ...\nneljäkymmentä kuusi taalaria ... ja viisikymmentä äyriä ... ei yhtään\nenempää... Sano neljäkymmentä tasasesti, niin lyön minä ... no, tässä\non sinulle poika, Olli. Vai niin, vieläkö sinä itket, kanalja?\"\n\nJa niin jatketaan edelleen huutokauppaa, ja aina sen mukaan kuin\n\"tavara\" myödään, poistuvat talonpojat ja torpparit kotiinsa omituisine\n\"huutoineen.\"\n\nKotiin! Tavallisesti ei se koti ole mikään lempeyden ja rakkauden koti,\njohon nuo pienet raukat pääsevät, vaan saavat siellä itselleen\npimeimmän nurkan, kovimman leipäkannikan, likaisimmat ja ikävimmät\ntoimet, pahimmin parkitun peiton, ja jos isäntäväki onkin jotakuinkin\nsiivoa, niin kyllä lapset ja palvelusväki, jos sellaisia on talossa,\npitävät huolen, ett'ei elämä tule olemaan kovin suloista tuolle\n\"myödylle\", joka aina saa säästää heitä työssä ja palvella heidän\nhuonojen luonteidensa esineenä.\n\nEi kuitenkaan luonnollisesti ole aivan mahdotonta, että elämä voi\ntuollaisellekin lapselle muodostua verrattain siedettäväksi. Köyhiä\nihmisiä löytyy kaikkialla, ja niinpä löytyy yksi ja toinen lapseton\nihminen, joka todella kiintyy noihin pieniin, jotka niin omituisella\ntavalla on uskottu heidän huostaansa. Kaikissa tapauksissa on noilla\nnuorilla \"elämä edessään\", tuleepi kerran se päivä, kun he pääsevät\nripille eikä heitä enää \"myödä\", vaan itse menevät palvelemaan.\n\nSitte voi tapahtua, jos heillä koko pitkän työtelijään elämän aikana on\nkylliksi onnea mukanaan tai kylläksi itsekieltäymyksen voimaa, etteivät\nhe enää vanhoina päivinään tarvitse uudelleen seisoa pitäjän tuvan\novella, ja kuulla huutokaupanpitäjän huutavan:\n\n-- Ukko ei ole vielä niin kurja, ettei hän jaksaisi jotain\ntoimittaa ... neljäkymmentä taalaria ... kolmekymmentä kahdeksan\ntaalaria ja seitsemänkymmentäviisi äyriä ... kolmekymmentä kuusi\ntaalaria ... hyvä! ... kuka se oli?\n\nMinä en unohda koskaan erästä tapausta tuollaisessa tilaisuudessa.\nHuutokauppa oli lopussa, säästelijäästi putoilevia huutoja säesti\nmuutaman vanhan miehen nyyhkytykset, joka istui alimpana penkillä uunin\nkupeessa. Se oli \"Härkä-Johannes\", tunnettu paikkakunnalla, ensin\n\"pitäjän rikkaimpana poikana\", senjälkeen oman talon omistajana\nja sitä myöhemmin hurjana osakkaana tukkuhärkäkaupoissa, tuossa\nmaaseudun uhkapelissä, joka on saattanut perikatoon tuhansia hyvin\ntoimeentulevia miehiä ja varakkaita tilanomistajia. Niin oli käynyt\nHärkä-Johanneksellekin, ja nyt hänen täytyi turvautua samaan\nköyhäinhoitoon, jonka puheenjohtajana hän ennen oli ollut 12 vuotta.\nTalonpojat olivat ikäänkuin vähän arkoja katsomaan tuonne loukkoon,\njossa ukko istui eikä mieliala tahtonut päästä huolettomaksi.\nJohanneksen veljenpoika, jotenkin toimeentuleva neljännestalonpoika,\noli myöskin joukossa. Ja hänelle puhui lopussa vanhus:\n\n-- Pikku Kustaa! Sinä voisit ostaa minut. Minä teen sinun luonasi\nkaikkea työtä, mitä jaksan, ja minä olen niin vanha, ett'en minä jaksa\npaljoa syödä.\n\nVeljenpoika painoi ensin silmänsä alas ja punastui, mutta pian selkeni\nhämmästyksestään ja lausui pelkällä affääriäänellä:\n\n-- Tuhat sen tiennee, olisiko siitä mitään voittoa. Setä on niin\nkauhean heikko...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJokaisessa huutokaupassa jää tavallisesti tavaraa, jota ei kukaan tahdo\nmistään hinnasta. Niin näissäkin huutokaupoissa. Löytyy sokeita ukkoja\nja akkoja, tylsämielisiä, jotka ovat mahdottomia kaikenlaatuiseen\ntyöhön ja jotka eivät voi hoitaa edes omaa ruumistaan, kaatumatautisia,\njotka herättävät kauhua ympäristössään, rampoja ja vaivaisia, joille on\nmahdotonta tehdä mitään palvelusta edukseen.\n\nNe ovat nämä, jotka joutuvat varsinaisiksi ruotilaisiksi, ne ovat\nnämät, jotka määrätyllä kellon lyönnillä saavat mennä ovelta ovelle\nruodin tilallisten luona. Mitä kurjuutta tuollainen \"huolenpito\" tuo\nmukanaan, tahdon ainoastaan valaista yhdellä esimerkillä. Kaksi\ntylsämielistä sisarta, jotka eivät yhtään voineet pitää huolta\nitsestään, vaan köyhäin määräyksen mukaan koko elämänaikansa ajettiin\nkuin karjaa talosta taloon, synnyttivät -- toinen _viisi_, toinen\n_kaksi_ lasta. Oikeutettu palkinto köyhäinhoidolle sen nurinpuolisesta\nhoidosta.\n\nKummallisesti muodostuu todella kuitenkin ihmisten kohtalot. Kaikilla\nnäillä lapsilla oli säännölliset sielunvoimat, parilla suuremmatkin, ja\nyksi niistä on nykyisin erään arvossa pidetyn kauppiaan kelpo puoliso\nhänen varakkaassa kodissaan muutamassa suuremmista kaupungeistamme. --\nMutta se ei nyt kuulu tähän.\n\nMuistan muutaman päivän, jona eräs vanha piika, tunnettu nimellä\n\"Hultin Maija\", myötiin muutamassa silloisessa huutokaupassa. Hän oli\npalvellut muita koko elämänsä, mutta siihen aikaan korkeintaan\nkolmekymmentä taalaria vuotuisesta vuosipalkastaan ei hän ollut\nsäästänyt mitään vanhain päiväin varaksi! Hän oli vielä jotenkin\nvirkku, mutta hänen näkönsä oli niin heikontunut, että hän vaivoin\nerotti päivän yöstä. Pitäjän lautamies \"huusi\" hänet 60 taalarista,\nmutta kun hän oli ollut hänen luonaan pari vuotta, oli hän upposokea ja\n-- kelpaamaton myötäväksi. Silloin piti vanhan Maijan alkaa kulkemaan\nruotia, neljä päivää itsekullakin manttaalilla.\n\n-- Maija-raukka, kuinka jaksatte?\n\n-- No niin, kiitos, Jumala nähköön hyvästi. On syntiä valittaa. Pahinta\non muuttopäivinä, sillä silloin lähettävät ne minut tavallisesti pois\npäivällisen aikaan ja arvelevat, että minä saan syödä päivällistä\nsiellä, minne tulen, mutta minä kuljen hiljaan, ja kun minä pääsen\nperille, on jo kulunut hyvän aikaa päivällisestä, jotta ne sanovat:\n\n-- Päivällisen aika on jo aikaa sitte ohi. Mutta muuten ei minulla ole\njuuri niin huonosti.\n\nJouluaattona pari vuotta takaperin, jona Maijan piti \"muuttaa paikkaa\",\noli hän niin kipeä, ettei hän voinut jäsentä liikuttaa. Mutta silti ei\nhän saanut olla paikallaan, vaan talon pojat sitoivat hänet takarekeen\nja vetivät yhtä iloisesti meluten viereiseen taloon.\n\nTodella oli pitkä aika siitä kun Maija oli saanut ajaa. Mutta kun\ntultiin perille ja käskettiin Maijan nousemaan ylös, niin silloin ei\nMaija -- jäsentä hievahduttanut. Hän oli jättänyt tämän maailman.\n\n\n\n\n\"Liian myöhään.\"\n\n\nAurinko voi kyllä polttaa kauniin, vienon ruusunkarvaisen pikku Miian\nkaulan ja käsivarsien hipiän ja tuuli, pakkanen, sade ja kova työ sen\nturmella, mutta käsivarren suloa pyöreyttä, poskien hymykuoppia ja\nsilmän lempeää, ystävällistä ilmettä eivät ne hävittäneet.\n\nPahkaiset koivuhalot painoivat kyllä raskaasti hienoa ihoa, kun Miia\ntalvella auttoi isäänsä kuorman panossa hänen ajaessa halkoja metsästä\nja voimainponnistus vaivasi tuota heikkoa olentoa hänen keväällä ja\nleikkuuaikana työskennellessään yli voimiensa pellolla ja niityllä,\nmutta ikäänkuin joku kauneuden hengetär työpäiväin loputtua\nnoitasauvallaan kosketti sitä kovaa vuodetta, jolla Miia makasi, sillä\nhuolimatta kaikista rasituksista aina syntymästä saakka, kaikista\nvaivoista aina seitsemästä vuodesta alkaen, kun hän sai alkaa orjan\nelämää hoitamalla pieniä sisaruksiaan, oli Miia 16 vuotijaana hempein\nimpi kuin mitä kylässä vielä oli nähty.\n\nIsä ei puhunut asiasta mitään eikä äiti mitään, mutta väliin aterialla,\nkun heidän silmänsä kohtasivat toisensa puulautasen yli, missä viidelle\nhengelle aivottu suuri silli loikoi yksinään tympähyttävän näköisenä,\nkatsoivat he syrjään niin lempeästi, missä pikku Miia istui, ja silloin\nvälähteli syyskuunauringon kaltainen valo Lotta-äidin kulmikkaille\npiirteille sekä vanhan Pekan karheat kasvot pehmenivät myös hiukan.\n\nKerran tuli herrastalon nuori herra iltasen aikaan mökkiin ja oli\nunohtamaisillaan pois lähteä, hän piti varmaan, että tuo kuiva leipä\nisä Pekan pöydällä oli liian kovaa Miian pienille, valkeille hampaille,\nsillä hän ei hellittänyt äitiään ennenkuin se oli luvannut kysyä tyttöä\nsisäpiiaksi. Mutta se ei onnistunut, tiedettiin kyllä, että leipä oli\npehmeämpää siellä herrastalossa, mutta Lotta oli hiukan tarkastellut\nnuoren herran silmiin sinä iltana, ja hän pelkäsi, että nuo hienot\nleipäviipaleet herrastalon pöydällä ajan oloon voisivat tulla liian\npehmeiksi, jos niitä pääsisi kostuttamaan katumuksen kyyneleet.\n\nMinusta on varsin ikävää, etten minä voi sanoa mitään erinomaista Miian\n\"sielunelämästä\", niin vaikuttavaa kuin se olisikin, sillä\ntodellisuudessa ei hänen sieluelämänsä ollut mikään erinomainen.\n\n-- \"Hän on tavattoman vähän kehittänyt\", sanoi vanha apulainen, joka\nopetti häntä sinä talvena kuin hänen piti mennä ripille. \"Pienen\nkatekismuksen taitaa hän jotenkuten, mutta 'selityksiä' ei hän osaa\nniin yhtään.\"\n\n-- Hän on enkeli, puhui uusi koulunopettaja, joka teki työtään\nruokapalkoilla naapurissa ja väliin iltasin tavallisesti kuunteli Miian\nlaululahjoja hänen mennessään noutamaan lehmiä.\n\nJa koska koulunopettaja seminaariaikanaan usein oli käynyt teaatterissa\npiispankaupungissa, ja katunäytelmissä nähnyt pieniä, väriseviä\ntehtaantyömiesten lapsia varustettuina villatekotukilla ja\npahvisiivillä liitelevän näyttämöllä, niin ymmärsi hän hiukan\nenkeleitä.\n\nOikeastaan ei Miia koskaan tullut täysi-iäiseksi. Hän oli vähän ollut\nmuiden kanssa yhteydessä, paitsi vanhempain ja sisarten, ei kukaan\nollut hänessä herättänyt eräitä huonoja haluja, ja \"se vanha ihminen\",\njosta papit puhuvat niin pahaa, varmaan vielä oli Miiassa nukuksissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevätpuoleen tuli Miia kalpeaksi, pienet hampaat vavahtelivat\njokaisessa suuremmassa voimanponnistuksesta hän tuli hiljaisemmaksi\nkuin ennen ja äiti joutui suruunsa, mutta isä ajatteli, että tyttö on\ntehnyt nyt liian paljon kovaa työtä, hän kyllä paranee talven tullen.\nJa talvi tuli ja lumi tuli maahan, mutta oli tuskin valkoisempaa kuin\nMiian posket, ja muutamana päivänä syöksyi verta kovasti hänen\nvapisevien huulien kautta.\n\nSilloin mainittiin ensimmäistä kertaa kahdeksaantoista vuoteen sanaa\n\"lääkäri\" talossa. Mutta lääkäri asui kolmen penikulman päässä, isällä\nei ollut hevosta noutaa häntä ja se käynti olisi maksanut\nkaksikymmentäviisi taalaria, päätettiin odottaa toistaiseksi.\n\nMiia tuli huonommaksi. Hän sai yhä enemmän tuollaisten hienojen\nhellätuntoisten kasvien ulkonäön, joita kukkien rakastaja kauneina\nkesäpäivinä viepi kamarista puutarhaan juomaan ilmaa ja valoa, mutta\njoista ohikulkija ensimmäisen syystuulen tullessa ajattelee: \"Nuo pitää\npian muuttaa sisään.\"\n\nÄiti itki ja isä makasi valveillaan koko yön ja ajatteli ainoastaan\nlääkäriä ja neljän aikaan otti hän pyhänuttunsa ja lähti ovea kohti.\n\n-- Mihin sinä menet, isä? kuului heikosti pieneltä vuoteelta akkunan\npielessä.\n\n-- Minä menen panemaan valjaisiin ja noudan lääkärin, sillä en minä voi\nkestää tätä kauvemmin.\n\n-- Älä, isä, tee sitä, sillä se tulee liian kalliiksi eikä ole\nmiksikään hyödyksi.\n\n-- Mutta sinä kuolet meiltä, lapsukainen! vastasi vanha Pekka ja ääni\nvapisi kuin olisi häntä vilustanut sydämmen sisimpään asti.\n\n-- Ei. Minä tunnen itseni tänään paljon paremmaksi, jotta ei kannata\ntuhlata niin paljon rahaa kuin mullit tuottavat koko vuonna.\n\n-- No, minä sitte odotan, mutta sano sinä, jos sinä tulet vähääkään\nhuonommaksi!\n\nKului viikko ja yhä vaaleammiksi kävivät Miian posket. Äiti Lotta\npunnitsi itsekseen, eikö tämä vaaleus ollut alkua niihin \"hohtaviin,\nvalkoisiin vaatteisiin\", joista kulkeva saarnamies oli puhunut, kuinka\nniitä kantavat ne, jotka \"laulavat ylistystä karitsan istuimen edessä!\"\nIsä mietti joka päivä mennä lääkärin luo mutta voi -- kaksikymmentä\nviisi taalaria painoi raskaasti köyhässä kodissa. Ne tarvittiin niin\nhyvin muualle, ja jos kuitenkin Miia muuten paraneisi. _Silloin_ hän\nniin varmaan ja totisesti itse saisi valita itselleen silkkihuivin\nmuutamalla osalla tuota säästettyä summaa.\n\nMuutamana aamuna oli niin hiljaista tuolla akkunan pielessä. Lotta\nhypähti peloissaan ylös, ja veren tahraama peite todisti, miten oli\nasianlaita. Lapsi hengitti ainoastaan heikosti.\n\nMuutamia tunteja sen jälkeen seisoi lääkäri Miian vuoteen vieressä. Nyt\noli hän noudettu ilman mitään aprikoimisia, oli ollut kotona ja heti\nseurannut mukana.\n\nHän katsoi terävästi Miiaan, Lottaan ja Pekkaan, ja sitte sanoi hän:\n\n-- Miksi ette ole noutaneet minua ennen?\n\n-- Herra Jesus, pitääkö minun lapseni kuolemaan, onko se liian myöhään?\nnyyhki äiti.\n\nPekka ei puhunut koskaan yhtään sanaa, mutta tohtorin puhuessa vavahti\nhänen ruumiinsa päästä jalkoihin, ja sitte meni hän ulos eteiskamariin.\n\nMiia ymmärsi kaikki. Hän ei ollut voinut puhua koko päivänä, mutta\nlapsirakkaus poisti heikkouden ja hän huoahti puhumaan.\n\n-- Ei äidin pidä olla suuttuneen. Minä olen paljon parempi nyt ja pian\npääsen minä ylös.\n\nJa \"ylös pääsi\" hän myös samana iltana, -- ei köyhän kodin pikkumaisiin\naskareihin, vaan suuren, valoisan, rikkaan isänkodin sapatin lepoon.\n\nSyystuuli oli tullut. Saaronin lilja oli \"muutettu sisään.\" Vanhusten\nkodin ilma ja valo ei enää sopinut pikku Miialle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi yhtään epäilyksen sanaa, että oli liian myöhään kutsuttu lääkäriä,\nliikkunut isän eikä äidin huulilta. Ei sellainen ole tavallista\ntalonpojankodissa, mutta syvällä kahdessa murtuneessa sydämmessä puhkoi\nesiin nurjuutta ja itsesyyttämistä.\n\nPojat ovat nyt miehistyneet, jotta työ kyllä sujuu, vaikka Miia on\npoissakin, ja silli tietysti riittää nyt paremmin.\n\nUsein kun äiti jakaa sen neljään palaseen viiden sijasta, samenee\nkuitenkin hänen silmänsä, ja silloin luo isä niin terävästi ja synkästi\nkatseensa syrjään. Ei kukaan voi ymmärtää, mitä hän tarkastaa, mutta\nsillä paikalla Miia tavallisesti istui.\n\nJa kun kukkaset akkunan ulkopuolella kukoistavat, kurkistavat ne niin\nutelijoina akkunaruutua kohden ja ihmettelevät, miksei Miia tule ulos\nniiden luokse niinkuin ennen, ja silloin katkaisee äiti muutamia niistä\njoka sunnuntaiaamu ja viepi ne kirkkomaalle ja panee ne Miian haudan\nviheriälle nurmelle. Ehkä hän leikkii niiden kanssa, kun aurinko on\nmennyt alas eikä yksikään ihmissilmä näe sitä...\n\nJa kotona eteisen kaapissa on laatikko, johon ei kukaan saa katsoa\npaitsi isä ja äiti. Naapurit uskovat, että Pekka, poikien miehistyttyä\non piilottanut sinne kaulakoristeita ja hopeapikareja, mutta se on\nväärä usko: sillä ei siinä laatikossa, joka säilyttää vanhusten\nsuurimman aarteen, ole mitään muuta, ei mitään muuta kuin pari --\npieniä halkeilleita puukenkiä.\n\n\n\n"]