Suuria odotuksia I
Charles Dickens (1812–1870)
Pip-niminen orpopoika kasvaa ankaran sisarensa ja seppä Joe Gargeryn huomassa, kunnes salaperäinen suojelija avaa hänelle tien Lontoon hienostopiireihin. Teos kuvaa Pipin kasvua, sosiaalista nousua ja niitä odotuksia, joita hän asettaa tulevaisuudelleen ja rakkaudelleen ylhäistä Estellaa kohtaan.
Charles Dickensin 'Suuria odotuksia I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 658. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SUURIA ODOTUKSIA I
Romaani
Kirj.
CHARLES DICKENS
Englanninkielestä ["Great Expectations"] suomentanut Alpo Kupiainen
Kariston klassillinen kirjasto 53
Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1934.
ENSIMMÄINEN LUKU
Kun isäni sukunimi oli Pirrip ja minun ristimänimeni oli Philip, ei lapsenkieleni osannut muovata näistä kummastakaan nimestä pitempää eikä tarkempaa ääntämismuotoa kuin Pipin. Niinpä nimitin itseäni Pipiksi, ja minua alkoivat muutkin nimittää Pipiksi.
Esitän isäni sukunimeksi Pirripin, luottaen hänen hautakiveensä ja sisareeni – Joe Gargeryn vaimoon, joka meni naimisiin sepän kanssa. Kun en ole milloinkaan nähnyt isääni enkä äitiäni enkä myöskään minkäänlaista kuvaa heistä kummastakaan (he elivät nimittäin kauan ennen valokuvien aikaa), olivat ensimmäiset kuvitelmani heidän ulkonäöstään järjettömästi johdetut heidän hautakivistään. Isäni hautakiven kirjainten muoto herätti minussa sen omituisen ajatuksen, että hän oli ollut tanakka, pyylevä, tumma mies, kihara- ja mustatukkainen. "Ylläolevan vaimo Georgiana"-kirjoituksen laadusta ja muodosta tein sellaisen lapsellisen johtopäätöksen, että äitini oli ollut pisamainen ja sairaloinen. Viittä pientä, kivistä suorakaidetta, jotka olivat noin puolen metrin pituiset ja järjestetyt sievään riviin heidän hautansa viereen sekä pyhitetyt viiden pienen veljeni muistolle – jotka luopuivat ylettömän aikaisin yrittämästä pysytellä hengissä tässä yleismaailmallisessa taistelussa – saan kiittää siitä uskonnollisesti hellimästäni luulosta, että he kaikki olivat syntyneet selällään, kädet housuntaskuissa, ja etteivät he olleet kertaakaan vetäneet käsiään pois taskuista olemassaolon tässä vaiheessa.
Kotiseutumme oli lietemaata joen varrella, mutkittelevaa jokea pitkin vajaan kolmenkymmenen kilometrin päässä merestä. Ensimmäiset eloisimmat ja selkeimmät vaikutelmani siitä, mitä mikin oli, olin luullakseni saanut eräänä kalseana ehtoopäivänä illansuussa. Sellaisena hetkenä sain sen varman tiedon, että tämä kolkko, nokkosten peittämä alue oli kirkkomaa; että tähän seurakuntaan kuulunut Philip Pirrip ja myöskin hänen vaimonsa Georgiana olivat kuolleet ja haudatut; ja että Alexander, Bartholomew, Abraham, Tobias sekä Roger, heidän alaikäiset lapsensa, olivat myöskin kuolleet ja haudatut; ja että tumma, lakea, hautausmaan takana leviävä erämaa, jota silpoivat padot, sulut ja portit ja jossa oli karjaa hajallaan siellä täällä laitumella, oli lietemaata; että tuolla etäällä, alhaalla koukerteleva lyijynharmaa juova oli joki; että tuulen kaukainen, autio tyyssija, josta se syöksyi puhaltamaan, oli meri; ja että pieni, vapiseva mytty, joka alkoi pelätä tätä kaikkea ja rupesi itkemään, oli Pip.
"Ole mölyämättä"! karjaisi hirvittävä ääni, samalla kun kirkon oven läheisyydessä sijaitsevien hautojen keskeltä ponnahti mies pystyyn. "Pysy hiljaa, pieni paholainen, tai leikkaan kurkkusi poikki!"
Peloittava mies, karkeaan, harmaaseen asuun puettu, jalassa jykevä rautakahle. Mies hatuttomin päin, jalassa rikkinäiset kengät, kulunut riepu sidottuna pään ympärille. Mies, joka oli kastunut likomäräksi vedessä, ollut tukehtumaisillaan mutaan, joka oli kolhiutunut kiviin, jota piiliuskat olivat viileksineet, nokkoset polttaneet ja orjantappurapensaat repineet, joka nilkutti ja värisi, mulkoili ja ärisi ja jonka hampaat kalisivat hänen tarttuessaan leukaani.
"Voi! Älkää leikatko poikki kaulaani, hyvä herra!" rukoilin kauhuissani. "Älkää toki tehkö sitä, herra!"
"Mikä on nimesi"? kysyi mies. "Vikkelästi!"
"Pip."
"Vielä kerran"! käski mies, tuijottaen minuun. "Sano kovasti!"
"Pip. Pip, hyvä herra."
"Missä asut?" tiedusti mies. "Osoita kädelläsi sitä taloa!"
Osoitin kyläämme, joka lepäsi alavalla rannalla leppien ja latvottujen puiden keskellä lähes parin kilometrin päässä kirkosta.
Silmäiltyään minua tuokion mies käänsi minut pää alaspäin ja tyhjensi taskuni. Niissä ei ollut mitään muuta kuin palanen leipää. Kun kirkko joutui takaisin entiseen asentoonsa – sillä mies oli niin nopea ja väkevä, että pani sen keikahtamaan ylösalaisin silmieni edessä ja näin tornin jalkani alapuolelta – kun kirkko tosiaankin joutui jälleen entiseen asentoonsa, istuin korkealla hautakivellä ja vapisin hänen syödessään leipääni ahmimalla.
"Sinä nuori koira", virkkoi mies, nuoleksien huuliaan, "kuinka pulleat posket sinulla onkaan!"
Uskon niiden olleen pulleat, vaikka olinkin siihen aikaan ikäisekseni vajamittainen ja heikonlainen.
"Pahus minut periköön, jollen voisi syödä niitä", jatkoi mies, ravistaen päätänsä uhkaavasti, "ja jollei mieleni puolittain tee sitä tehdä!"
Lausuin vakavasti julki toivomukseni, ettei hän sitä tekisi, ja takerruin tiukemmin hautakiveen, jolle hän oli minut pannut – osittain pysyäkseni sillä, osittain pidättyäkseni itkemästä.
"Kuulehan!" sanoi mies. "Missä äitisi on?"
"Tuolla", vastasin.
Hän hätkähti, juoksi vähän matkaa, seisahtui ja katsoi olkansa ylitse.
"Tuolla", selitin pelokkaasti. "Ylläolevan vaimo Georgiana. Siinä on äitini."
"Vai niin!" äänsi hän, tullen takaisin. "Entä onko tuossa äitisi vieressä isäsi?"
"Kyllä", myönsin, "on hänkin; tästä seurakunnasta."
"Ahaa!" mutisi hän sitten, miettien. "Kenen luona asut – jos sinun nimittäin hyväntahtoisesti sallitaan elää, mitä en vielä ole päättänyt?"
"Sisareni luona – rouva Gargeryn – seppä Joe Gargeryn vaimon."
"Seppä, niinkö?" kertasi hän, vilkaisten jalkaansa.
Katsahdettuaan useita kertoja synkästi jalkaansa ja minua hän astui likemmäksi hautakiveäni, tarttui molempiin käsivarsiini ja kallisti minua niin kauas taaksepäin kuin saattoi minua pidellä, niin että hänen katseensa osui mitä voimakkaimmin minun silmiini ja minun katseeni mitä avuttomimmin hänen silmiinsä.
"Kuuntele nyt", käski hän, "sillä kysymys koskee sitä, jätetäänkö sinut henkiin! Tiedäthän, mikä viila on?"
"Kyllä tiedän."
"Entä tiedätkö, mitä elintarpeet ovat?"
"Tiedän."
Kummankin kysymyksen jälkeen hän kallisti minua hieman enemmän, herättääkseen minussa selvemmän avuttomuuden ja vaaran tunteen.
"Sinä hankit minulle viilan." Hän kallisti minua taaskin. "Ja sinä hankit minulle ruokatarpeita." Hän kallisti minua taas. "Sinä tuot ne minulle." Hän kallisti minua taas. "Muutoin kiskon sydämen ja maksan irti ruumiistasi." Hän kallisti minua taaskin.
Olin kauheasti peloissani, ja minua pyörrytti niin, että takerruin häneen molemmin käsin ja huomautin: "Jos hyväntahtoisesti sallisitte minun olla pystyssä, ei päätäni ehkä huimaisi ja saisin kenties suoritetuksi enemmän."
Hän heilautti ja pyöräytti minua hirvittävästi, niin että kirkko hypähti oman tuuliviirinsä yläpuolelle. Senjälkeen hän piti minua käsivarsista pystyssä kivellä ja jatkoi, lausuen seuraavat peloittavat sanat:
"Sinä tuot minulle, varhain huomisaamuna, sen viilan ja ne ruokatarpeet. Tuot sen kaiken minulle tuonne vanhalle patterille. Sinä teet sen etkä uskalla sanallakaan hiiskua etkä merkilläkään ilmaista nähneesi sellaista miestä kuin minua tai yleensä ketään, ja sinun sallitaan elää. Jollet sitä tee tai jos poikkeat sanoistani missään kohdassa, olipa se vaikka kuinka vähäinen, niin sydämesi ja maksasi revitään pois ruumiistasi, paistetaan ja syödään. Minä en ole yksin, kuten luullet minun olevan. Seurassani on eräs nuori mies, johon verrattuna minä olen enkeli. Se nuori mies kuulee lausumani sanat. Sillä nuorella miehellä on oma omituinen, salainen tapansa päästä käsiksi poikaan ja hänen sydämeensä sekä maksaansa. Turhaa on pojan yrittääkään piiloutua siltä nuorelta mieheltä. Poika saa lukita ovensa, olla lämpimässä vuoteessaan, kietoutua peitteihinsä, vetää ne päänsä ylitse, luulla oloaan mukavaksi ja turvalliseksi, mutta se nuori mies hiipii hiipimistään hiljaa hänen luoksensa ja repii hänet rikki. Vain vaivoin tälläkin hetkellä pidätän sitä nuorta miestä tekemästä sinulle pahaa. Minun on hyvin vaikea estää sitä nuorta miestä raastamasta sisuksiasi. No, mitäs sanot?"
Lupasin hankkia hänelle viilan ja niin paljon ruokatarpeita kuin voisin sekä tulla hänen luoksensa patterille varhain aamulla.
"Sano: Jumala iskeköön minut kuoliaaksi, jollen sitä tee!" vaati mies.
Sanoin niin, ja hän nosti minut maahan.
"Nyt", pitkitti hän, "muista, mitä olet ottanut tehdäksesi, muista sitä nuorta miestä ja laittaudu kotiisi!"
"Hy-hyvää yötä!" sopersin.
"Kylläpä totisesti!" virkkoi hän, vilkaisten ympärillä leviävää, kylmää, märkää tasankoa. "Kunpa olisin sammakko! Tai ankerias!"
Samalla hän kietoi molemmat käsivartensa tutisevan vartalonsa ympärille – puristaen sitä ikäänkuin pitääkseen itseään koossa – ja lähti nilkuttamaan kirkkotarhan matalaa kiviaitaa kohti. Nähdessäni hänen poistuvan, pujottelehtien nokkosten ja vihreitä kumpuja yhdistävien orjantappurapensaiden lomitse, näytti hän nuorista silmistäni välttelevän vainajien käsiä, jotka varovaisesti ojentuivat haudoista saadakseen kiinni hänen nilkastaan ja vetääkseen hänet maan poveen.
Ehdittyään kirkkotarhan matalalle aidalle hän kapusi sen ylitse ikäänkuin hänen jalkansa olisivat olleet turtuneet ja kankeat ja kääntyi sitten katsomaan minua. Kun näin hänen kääntyvän, suuntasin kasvoni kotia kohti ja aloin käytellä jalkojani parhaani mukaan. Mutta pian vilkaisin olkani ylitse ja näin hänen taaskin etenevän joelle päin, yhä syleillen itseään molemmin käsin ja helline jalkoineen astellen isojen kivien välitse, joita oli luhdalle pudoteltu sinne tänne jalansijoiksi ankarien sateiden ja nousuveden aikana.
Lietemaa oli vain pitkä, musta, vaakasuora juova silloin, kun pysähdyin silmäilemään hänen jälkeensä; ja joki oli vain toinen vaakasuora juova, vaikka ei läheskään yhtä leveä eikä niin mustakaan; ja taivas oli pelkkä sarja pitkiä, äkäisen punaisia ja samean mustia juovia. Joen äyräällä erotin himmeästi ne koko näköalan ainoat kaksi mustaa esinettä, jotka näyttivät seisovan oikein päin pystyssä. Toinen niistä oli meriviitta, jonka mukaan merenkulkijat määräsivät suuntansa – se muistutti tangon nenässä olevaa vanteetonta tynnyriä – ruma esine, kun oli sitä likellä; toinen oli hirsipuu, jossa riippuvat ketjut olivat aikoinaan kannattaneet merirosvoa. Mies mennä nilkutti tätä jälkimäistä kohti ikäänkuin hän olisi ollut henkiin herännyt ja maahan laskeutunut merirosvo menossa ripustamaan itsensä uudelleen koukkuun. Minua vihlaisi kamalasti niin ajatellessani; ja kun näin nautojen nostavan päätänsä katsoakseen hänen jälkeensä, tuumin, ajattelivatko nekin niin. Tähystin ympärilleni, näkyisikö sitä kauheata nuorta miestä, mutta en nähnyt hänestä merkkiäkään. Mutta nyt olin taaskin peloissani ja juoksin pysähtymättä kotiin.
TOINEN LUKU
Sisareni, Joe Gargeryn vaimo, oli yli kaksikymmentä vuotta minua vanhempi ja oli omissa ja naapurien silmissä saavuttanut kunniakkaan maineen, koska hän oli kasvattanut ja ruokkinut minut "kädestä antamalla." Kun minun siihen aikaan piti omin päin ottaa selkoa sen sanontatavan merkityksestä ja kun tiesin hänen kätensä kovaksi ja raskaaksi ja hänen usein laskevan sen puolisonsa samoin kuin minunkin päälleni, otaksuin, että Joe Gargery ja minä olimme molemmat kasvatetut kädestä antamalla. Hän ei ollut kaunis, tämä sisareni, ja minulla oli sellainen ylimalkainen vaikutelma, että hänen oli täytynyt kädestä antamalla pakottaa Joe naimisiin kanssansa. Joe oli vaaleaverinen, pellavanväriset hiukset kaartuivat kiharaisina hänen sileiden kasvojensa kahden puolen, ja hänen silmänsä olivat niin kovin epämääräisen siniset, että ne näyttivät jollakin tavoin sekoittuneen omiin valkuaisiinsa. Hän oli lempeä, hyväluontoinen, säyseä, sopuisa, hupakkomainen, herttainen miekkonen – eräänlainen Herkules voimiltaan ja myöskin heikkoudeltaan.
Sisarellani, Joen vaimolla, oli mustat silmät ja hiukset sekä niin voimakkaan punainen iho, että toisinaan aprikoin, eikö hän mahdollisesti käyttänyt peseytyessään pähkinäraastinta saippuan sijasta. Hän oli kookas ja luiseva, ja hänellä oli melkein aina karkea esiliina, joka oli kiinnitetty hänen yllensä kahdella selän taakse solmitulla silmukalla ja jonka neliskulmainen, vedenpitävä etuliuska oli täynnä lukko-, nuppi- ja silmäneuloja. Hän katsoi itselleen suureksi ansioksi ja Joelle pahaksi häpeäksi, että hän käytti sitä niin paljon, vaikka minä en tosiaankaan käsitä, minkätähden hänen piti sitä lainkaan käyttää tai, jos hän sitä käytti, minkätähden hänen ei olisi pitänyt riisua sitä yltänsä jokikinen päivä.
Joen paja oli talomme yhteydessä, joka oli puinen rakennus, kuten monet asunnot seudullamme olivat – useimmat siihen aikaan. Kun juoksin kotiin kirkkomaalta, oli paja suljettu, ja Joe istui yksin keittiössä. Koska Joe ja minä olimme kärsimyskumppaneita ja sellaisina pidimme toisiamme uskottuinamme, puhutteli Joe minua tuttavallisesti, heti kun avasin oven salvan ja pilkistin sisälle hänen istuessaan ovea vastapäätä uunin sopessa.
"Vaimoni on ollut ulkosalla kymmenkunta kertaa sinua etsimässä, Pip. Ja ulkosalla hän on nytkin samalla asialla."
"Niinkö?"
"Niin, Pip", vahvisti Joe. "Ja vielä pahempi on, että hänellä on 'Kutittaja' muassaan."
Kuultuani tämän kaamean tiedon aloin pyöritellä liivieni ainoata nappia ja katselin hyvin masentuneena tuleen. "Kutittaja" oli pikilankanuppinen ruokokeppi, joka oli kulunut kiiltävän sileäksi kolahdellessaan kutiteltuun ruhooni.
"Hän istahti", kertoi Joe, "mutta ponnahti pystyyn, sieppasi 'Kutittajan' ja ryntäsi ulos. Juuri niin hän teki", puheli Joe, verkkaisesti kohennellen tulta hiilihangolla ja silmäillen sitä, "hän ryntäsi ulos, Pip."
"Onko hän ollut jo kauan poissa, Joe?" Kohtelin Joea aina, kuten kohdellaan isompaa lasta, ja pidin häntä vain vertaisenani.
"No niin", virkkoi Joe, vilkaisten schwarzwaldilaiseen kelloon, "hän on nyt viimeiseen otteeseen ollut retkellään noin viisi minuuttia, Pip. Hän tulee nyt! Pujahda oven taakse, veikkonen, ja laita tuo pyyhinliina välillenne!"
Noudatin neuvoa. Sisareni, Joen vaimo, paiskasi oven selkosen selälleen, huomasi sen takana olevan jonkun esteen, arvasi heti syyn ja käytti "Kutittajaa" tarkastuksen jatkamiseen. Lopuksi hän viskasi minut – olin usein aviopuolisoiden välisenä heittoaseena – Joea kohti, joka iloisena siitä, että sai minut käsiinsä millä ehdoilla tahansa, sujautti minut edelleen uuninsoppeen ja tyynesti salpasi minut sinne vankalla jalallaan.
"Missä olet ollut, senkin nuori apina?" kivahti Joen vaimo, polkien jalkaansa. "Kerro heti, mitä olet puuhaillut, niin että olen ollut ihan kuolla tuskastumisesta, pelosta ja levottomuudesta, sillä muutoin kiskon sinut pois sieltä sopesta, vaikka teitä olisi viisikymmentä Pipiä ja viisisataa Gargerya!"
"Olin vain kirkkomaalla", vastasin jakkaraltani, itkien ja hieroskellen itseäni.
"Kirkkomaalla!" toisti sisareni. "Ilman minua olisit joutunut kirkkomaalle jo aikoja sitten ja jäänyt sinne. Kuka on sinut kasvattanut kädestä antamalla?"
"Sinä", vastasin.
"Entä miksi olen sen tehnyt? Sen haluaisin tietää", huudahti sisareni.
Uikutin: "En tiedä."
"Minä en sitä tiedä!" tiuskaisi sisareni. "Toistamiseen en sitä tekisi! Sen tiedän. Totuudenmukaisesti saatan vakuuttaa, ettei tämä esiliina ole kertaakaan ollut poissa yltäni siitä pitäen, kun sinä synnyit. Jo sekin on kylliksi paha, että on naimisissa sepän – vieläpä Gargeryn – kanssa, tarvitsematta olla sinun äitinäsi."
Ajatukseni harhautuivat pois siitä kysymyksestä tähyillessäni lohduttomasti tulta. Lietemaalla piileksivä pakolainen, jolla oli rauta jalassaan, salaperäinen nuori mies, viila, ruokatarpeet ja se kamala lupaus, että olin sitoutunut suorittamaan varkauden tällä suojaisella alueella, kohosivat nimittäin silmieni eteen kostavien kivihiilien hehkuessa.
"Ohhoh!" huoahti Joen vaimo, pannen Kutittajan paikalleen. "Kirkkomaalla tosiaankin! Teidän kyllä sopii puhua kirkkomaasta, teidän kahden." Toinen meistä ei muuten ollut hiiskunut siitä mitään. "Te saatatte yhteisvoimin minut kirkkomaalle ihan pikapuoliin, ja oi, kuinka oivallinen pari olisittekaan ilman minua!"
Hänen ryhtyessään järjestämään teekalustoa Joe tähyili minua jalkansa ylitse ikäänkuin olisi mielessään arvioinut minua ja itseään sekä pohtinut, millainen pari meistä oikein tulisi ennustetuissa, murheellisissa olosuhteissa. Senjälkeen hän istui hypistellen oikeanpuolisia, pellavankarvaisia kiharoitaan ja oikeata viikseään sekä tarkkaillen vaimoaan sinisillä silmillään, kuten hänen oli aina tapana tehdä myrskyisinä hetkinä.
Sisarellani oli harmistuttava ja muuttumaton tapa leikata meille voileipämme. Ensiksi hän vasemmalla kädellään painoi leivän tiukasti esiliinansa rintalappua vasten – ja siihen toisinaan upposi nuppi-, toisinaan silmäneula, jonka myöhemmin saimme suuhumme. Sitten hän otti veitsellä voita (ei liian paljon) ja levitti sen leivälle apteekkarin tapaan ikäänkuin olisi laittanut laastaria – käytellen veitsen molempia puolia tavattoman näppärästi sekä tasoitellen ja silitellen voin pois kuoren ympäriltä. Senjälkeen hän vielä viimeisen kerran taitavasti pyyhkäisi veistä laastarin reunaan ja sahasi sitten oikein paksun viipaleen kannikasta, sivaltaen sen vihdoin kahtia, ennenkuin erotti sen irralleen, antaen toisen puoliskon Joelle, toisen minulle.
Tällä kertaa en uskaltanut syödä viipalettani, vaikka olinkin nälkäinen. Minusta tuntui, että minulla täytyi olla jotakin varattuna peloittavaa tuttavaani ja hänen liittolaistaan, vielä peloittavampaa nuorta miestä varten. Tiesin, että Joen vaimon taloudenhoito oli mitä tiukinta ja että varkausaikeissa etsiessäni en ehkä löytäisi mitään kelvollista ruokakaapista. Senvuoksi päätin soluttaa voileipäni housunlahkeeseeni.
Se päättäväisyyden ponnistus, jota tämän tarkoituksen saavuttaminen vaati, tuntui minusta perin kamalalta. Tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt päättää hypätä korkean talon harjalta tai syöksyä hyvin syvään veteen. Ja mitään aavistamaton Joe teki sen vielä vaikeammaksi. Kun, kuten jo on mainittu, kärsimyskumppaneina olimme vapaamuurariveljeksiä ja hän oli hyvänsävyisen toverillinen minua kohtaan, oli iltaisin tapanamme verrata, miten viipaleitamme pureksimme, äänettömästi silloin tällöin kohottamalla ne toistemme ihailtaviksi – mikä kiihoitti meitä uusiin ponnistuksiin. Näyttämällä nopeasti pienentyvää viipalettaan Joe tänä iltana useita kertoja kehoitti minua ryhtymään tavanmukaiseen, ystävälliseen kilpailuumme, mutta näki joka kerta minun istuvan keltainen teekuppi toisella ja kajoamaton voileipä toisella polvellani. Vihdoin epätoivoissani ajattelin, että suunnittelemani temppu täytyi tehdä ja että se oli paras tehdä vähimmin otaksuttavalla, olosuhteisiin soveltuvalla tavalla. Käytin hyväkseni hetkeä, jolloin Joe oli juuri katsonut minuun, ja sujautin voileipäni housunlahkeeseeni.
Joe tuli ilmeisesti pahoilleen luulottelemansa ruokahalunmenetykseni tähden ja haukkasi miettivästi suupalan omasta voileivästään, josta hän ei näyttänyt nauttivan. Hän pyöritteli sitä suussansa paljoa kauemmin kuin tavallisesti, aprikoiden sen ohessa sangen paljon ja loppujen lopuksi nielaisten sen, kuten pilleri niellään. Hän oli puraisemaisillaan uuden suupalan viipaleestaan ja oli juuri kallistanut päätänsä saadakseen siitä hyvän otteen, kun hänen katseensa osui minuun ja hän näki voileipäni kadonneen.
Joen hämmästys ja tyrmistys hänen jäädessään kesken puraisuaan istumaan hiljaa ja tuijottamaan minuun olivat liian ilmeiset välttääkseen sisareni huomiota.
"Mikäs nyt on hätänä?" tiedusti sisareni tuimasti, laskien kuppinsa pöydälle.
"Totisesti!" jupisi Joe, pudistaen minulle päätänsä sangen vakavan nuhtelevasti. "Pip, hyvä poika! Sinä vahingoitat itseäsi. Se takertuu kiinni johonkin. Sinä et ole voinut sitä pureksia, Pip."
"Mikäs nyt on hätänä?" toisti sisareni terävämmin kuin ensi kerralla.
"Jos voit yskäisemällä saada sitä hiukan takaisin, Pip, kehoittaisin sinua tekemään sen", virkkoi Joe tuiki kauhistuneena. "Käyttäytyminen olkoon sillänsä, mutta terveys on terveys."
Tällöin sisareni oli jo ihan vimmoissaan, ja niinpä hän karkasi Joen kimppuun, tarttui viiksiin ja jyskytti vähän aikaa hänen päätänsä takana olevaan seinään, samalla kun minä istuin sopessa, katsellen syyllisyydentuntoisena.
"Nyt kenties ilmaiset, mikä on hätänä", tiuskaisi sisareni hengästyneenä, "sinä, joka hölmistelet kuin iso, pistetty sika."
Joe katsahti avuttomasti, puraisi sitten palastaan avuttomasti ja katsoi jälleen minuun.
"Tiedäthän, Pip", lausui Joe juhlallisesti viimeksi haukattu suupala poskessaan, puhuen tuttavalliseen sävyyn, ikäänkuin olisimme olleet aivan kahden kesken, "että olemme aina ystävyksiä ja etten missään tapauksessa tahtoisi kieliä sinusta. Mutta niin" – hän siirsi tuoliaan ja silmäili lattiaa ja sitten taaskin minua – "niin kovin tavattoman palan nielaiseminen!"
"Onko hän ahminut ruokansa pureksimatta?" huudahti sisareni.
"Katsos, hyvä poika", jatkoi Joe, katsoen minuun eikä vaimoonsa, leipäpala edelleen poskessaan, "minä itsekin ahmin pureksimatta sinun iässäsi – usein – ja poikana näin paljon ahmijoita; mutta en vielä koskaan ole nähnyt sinun nielaisusi vertaista, ja Jumalan onni on, ettet siihen kuollut."
Sisareni kumartui äkkiä puoleeni ja hiuksista pidellen nosti minut jakkaraltani hiiskumatta mitään muuta kuin nämä kammottavat sanat: "Tule saamaan lääkettä!"
Joku lääketiedettä harrastava raakalainen oli niihin aikoihin saattanut tervaveden jälleen käytäntöön oivallisena rohtona, ja Joen vaimo piti sitä aina varastossa ruokakaapissa, koska hän uskoi sen olevan yhtä hyvätehoista kuin se oli ilkeänmakuista. Parhaissa tapauksissa sain tätä eliksiriä, valiovirvoketta, niin paljon, että tunsin liikkuessani lemuavani kuin uusi pistoaita. Mutta tänä iltana vaati kohtaukseni vaarallisuus tätä miksturaa puoli litraa, joka lisälohdutuksekseni kaadettiin kurkkuuni, samalla kun Joen vaimo piti päätäni kainalossaan kuten saapasta pihdissä. Joe pääsi puolta pienemmällä määrällä; mutta hänen oli pakko se niellä (suureksi harmikseen, istuessaan tulen ääressä, hitaasti pureksien leipäänsä ja mietiskellen), "koska hänelle oli sattunut kohtaus." Oman itseni mukaan päätellen väittäisin hänen varmasti saaneen kohtauksen myöhemmin, jollei hänellä ollut aikaisemmin sellaista ollut.
Omatunto on kauhea laitos, milloin se syyttää miestä tai poikaa; mutta kun kysymyksessä on poika ja tämä salainen taakka vaikuttaa yhdessä toisen salaisen, pojan housunlahkeeseen kätketyn taakan kanssa, on se (kuten minä voin todistaa) ankara kidutus. Se syyllisyydentuntoinen tieto, että aioin varastaa Joen vaimolta – ei mieleenikään johtunut, että aioin varastaa Joelta, sillä taloustarvikkeita en koskaan pitänyt hänen ominaan – ynnä se seikka, että minun aina täytyi pitää toista kättäni voileivän kohdalla, kun istuin tai kun minun käskettiin keittiössä suorittaa pikku tehtäviä, kiusasivat minut melkein järjiltäni. Kun sitten Hetemaan tuulahdukset panivat takkavalkean hehkumaan ja liekehtimään, olin kuulevinani ulkoa sen miehen äänen, jolla oli rauta jalassa ja joka oli vannottanut minua pitämään kaikki salassa ja joka nyt selitti, ettei hän voinut eikä tahtonut olla nälässä aamuun saakka, vaan että hänen täytyi saada ruokaa nyt heti. Toisin vuoroin ajattelin: entäpä jos se nuori mies, jota oli niin vaikea pidättää tahraamasta käsiään veressäni, antaisi perään synnynnäiselle maltittomuudelleen tai erehtyisi ajasta ja luulisi, että hänellä olisi oikeus repiä irti sydämeni ja maksani jo tänä iltana eikä vasta huomenna! Jos kenenkään hiukset ovat törröttäneet kauhusta pystyssä, täytyi minun hiusteni silloin törröttää. Mutta kenties eivät kenenkään hiukset ole koskaan nousseet pystyyn.
Oli jouluaatto, ja minun piti hämmentää seuraavaksi päiväksi valmistettavaa vanukasta kuparisella puikolla kello seitsemästä kahdeksaan schwarzwaldilaiskellon mukaan. Yritin sitä taakan painaessani jalkaani (ja se pani minut uudelleen ajattelemaan miestä sekä hänen jalkaansa rasittavaa taakkaa) ja huomasin liikkumisen pyrkivän soluttamaan voileivän näkyviin nilkkani kohdalta, mikä tuntui minusta perin sopimattomalta. Onneksi pääsin pujahtamaan tieheni ja sijoitin omantuntoni sen osan ylisillä olevaan makuuhuoneeseeni.
"Kuunteles!" sanoin herettyäni hämmentämästä ja lämmitellessäni vielä vähän aikaa uuninsopessa, ennenkuin minut lähetettiin ylisille nukkumaan. "Oliko se tykin laukaus, Joe?"
"Ahaa!" äänsi Joe. "Taaskin on vanki irrallaan."
"Mitä se merkitsee, Joe?" tiedustin.
Joen vaimo, joka aina otti selittämisen tehtäväkseen, virkkoi ärtyisesti: "Karannut. Karannut." Hän antoi selityksensä samalla tavoin kuin tervavesi-annoksensakin.
Joen vaimon istuessa kumartuneena ompeluksensa puoleen muovasin suuni ilmaisemaan Joelle: "Mitä vanki on?" Joe muovasi oman suunsa vastaukseen niin perin huolitellusti, etten erottanut siitä mitään muuta kuin yhden ainoan sanan: "Pip."
"Eräs vanki karkasi eilen illalla", sanoi Joe ääneen, "auringonlasku-laukauksen jälkeen. Ja tykillä ammuttiin varoitukseksi hänestä. Ja nyt nähtävästi ammutaan varoitukseksi toisesta karkulaisesta."
"Kuka ampuu?" kysyin.
"Pahus tuota poikaa!" kivahti sisareni. "Millainen utelija hän onkaan! Älä kysele mitään, sillä silloin sinulle ei valehdella!"
Mielestäni ei ollut kovinkaan kohteliasta häntä itseään kohtaan vihjata, että hän valehtelisi minulle, vaikka kyselisinkin. Mutta hän ei ollutkaan kohtelias milloinkaan paitsi vieraiden seurassa.
Samassa Joe lisäsi uteliaisuuttani suuresti ponnistamalla ylen ankarasti avatakseen suunsa ihan levälleen ja muovatakseen sen ikäänkuin lausumaan kuten minusta näytti: "Pahalla päällä." Luonnollisesti osoitin senvuoksi hänen vaimoaan ja väänsin suuni sanomaan: "Hänkö?" Mutta Joe ei tahtonut kuulla mistään sellaisesta, vaan aukaisi suun taaskin levälleen ja ravisti siitä mitä ponnekkaimman sanan muodon. Mutta minä en saanut siitä sanasta ollenkaan selvää.
"Kuulehan, sisko", virkoin, turvautuen viimeiseen keinooni, "haluaisin tietää – jollet kovin pahastu – mistä ampuminen kuuluu."
"Luoja siunatkoon tuota poikaa!" huudahti sisareni ikäänkuin ei olisi oikein tarkoittanut sitä, vaan pikemminkin päinvastaista. "Vankilalaivoilta!"
"Oh!" äänsin, katsoen Joeen. "Vankilalaivoilta!"
Joe yskäisi moittivasti ikäänkuin huomauttaakseen: "No, johan ilmoitin sen sinulle."
"Entä mitä vankilalaivat ovat?" tiedustin.
"Tuollainen se poika on!" huudahti sisareni, osoittaen minua neulallaan ja rihmallaan sekä pudistaen minulle päätänsä. "Jos vastaa hänen yhteen kysymykseensä, niin hän heti esittää kymmenen uutta. Vankilalaivat ovat taklauksettomia aluksia, jotka ovat ankkurissa lietteikön kohdalla."
"Keitähän vankilalaivoihin pannaan, ja miksi heitä sinne pannaan?" aprikoin ääneen ylimalkaisesti ja hiljaisen epätoivoisena.
Se oli liikaa Joen vaimosta, joka nousi heti pystyyn. "Sanon sinulle", lausui hän, "etten ole kädestä ruokkimalla kasvattanut sinua kiusaamaan ihmisiä hengettömiksi. Siitä saisin häpeätä enkä kiitosta, jos olisin sen tehnyt. Ihmisiä pannaan vankilalaivoihin, koska he murhaavat, ryöstävät, valmistavat väärää rahaa ja tekevät kaikenlaista pahaa; ja aina he aloittavat kyselemällä. Ja nyt mene nukkumaan!"
Minulle ei koskaan annettu kynttilää mennessäni makuuhuoneeseeni, ja kun sinä iltana kävelin portaita myöten yläkertaan, samalla kun päätäni kirveli, sillä Joen vaimon sormustin oli napauttanut sitä tamburinin tapaan hänen viimeisten sanojensa säestykseksi, tunsin hirveän selvästi sen erittäin lohdullisen seikan, että vankilalaivat olivat sopivia minulle. Olin selvästi niihin menossa. Olin aloittanut kyselemällä ja aioin varastaa Joen vaimolta.
Siitä ajasta saakka, joka nyt on sangen kaukainen, olen usein ajatellut vain harvojen tietävän, mikä salaperäinen voima vaikuttaa kauhuisen pelon valtaamassa lapsessa. On aivan samantekevää, kuinka järjetön pelko on, kunhan se vain on olemassa. Minä pelkäsin kuolemakseni sitä nuorta miestä, joka pyrki käsiksi sydämeeni ja maksaani; pelkäsin kuolemakseni rautajalkaista puhuttelijaani; pelkäsin kuolemakseni omaa itseäni, jolta oli kiristetty kamala lupaus; en voinut toivoakaan pelastusta kaikkivoivan sisareni puolelta, joka yhtenään sysi minua pois luotansa; minua kammottaa se ajatus, mitä olisin vaadittaessa saattanut tehdä salaperäisen kauhuni vallassa.
Jos sinä yönä nukuin ensinkään, niin koko ajan uneksin, että olin voimakkaan tulvavuoksen mukana ajautumassa jokea alaspäin vankilaivoille, samalla kun sivuuttaessani hirsipuun kammottava merirosvo huusi minulle huutotorvella, että minun oli parasta tulla maihin hirtettäväksi heti, siirtämättä sitä tuonnemmaksi. Minua peloitti nukkuminen, vaikkapa minua olisi nukuttanutkin, sillä tiesin, että aamun alkaessa hämärästi sarastaa minun täytyisi varastaa ruokakomerosta. Sitä ei käynyt tekeminen yöllä, sillä valoa ei silloin osattu virittää keveästi raapaisemalla. Tulta saadakseni minun olisi täytynyt iskeä se piikivestä ja teräksestä, synnyttäen yhtä paljon melua kuin itse kahleitaan kalisteleva merirosvokin.
Niin pian kuin pienen ikkunani ulkopuolella leviävä laaja, musta, samettinen paarivaate alkoi muuttua harmahtavaksi, nousin vuoteestani ja laskeuduin alakertaan, jokaisen sivuuttamani lattialankun ja jokaisen lankuissa olevan raon huutaessa jälkeeni: "Seis, varas!" ja "Nouse makuulta, Joen vaimo!" Ruokakomerossa, jossa juhla-ajan vuoksi oli paljoa runsaampi varasto kuin tavallisesti, säikähdin hyvin kovasti takakäpälistään riippuvaa jänistä, jonka melkein luulin yllättäneeni iskemästä minulle silmää ollessani kääntyneenä puolittain selin siihen päin. Minulla ei ollut aikaa tarkastella, ei aikaa valita, ei aikaa mihinkään, sillä minulla ei ollut liikaa aikaa tuhlattavaksi. Varastin vähän leipää, joitakuita juustonkuoria, puoli vadillista lihamureketta (jotka samoin kuin eilisiltaisen voileipäni sidoin nenäliinaani), hiukan viinaa kivipullosta (kaataen sen lasipulloon, jota olin salaa käyttänyt huoneessani valmistaakseni huumaavaa nestettä, lakritsivettä, ja miedontaen sitten kivipullon sisältöä keittiön kaapissa olleesta ruukusta), paistiluun, jossa oli hyvin vähän lihaa, ja kauniin, pyöreän, kiinteän sianlihapiiraan. Olin poistumaisillani ilman piirasta, mutta mieleni teki kavuta eräälle hyllylle katsoakseni, mitä sen soppeen oli niin huolellisesti piilotettu kannelliseen savivatiin, huomasin sen piiraaksi ja otin sen siinä toivossa, ettei sitä ollut tarkoitettu kohta syötäväksi ja ettei sitä vähään aikaan kaivattaisi.
Keittiöstä vei ovi pajaan; aukaisin sen lukon ja salvan sekä otin viilan Joen työkalujen joukosta. Senjälkeen laitoin teljet ennalleen, avasin sen oven, josta olin tullut sisälle juostuani kotiin edellisenä iltana, suljin sen ja lähdin kiitämään usvaiselle suolle.
KOLMAS LUKU
On pakkashuurteinen aamu ja hyvin kostea. Olin nähnyt pienen ikkunani ulkopinnan olevan märän, ikäänkuin joku aave olisi ollut koko yön sen takana itkemässä, käyttäen ikkunaa nenäliinanaan. Nyt näin kosteutta alastomilla pensasaidoilla ja niukan ruohon pinnalla, ja se muistutti järeänlaatuista lukinverkkoa, riippuen oksalta oksalle ja lehdeltä lehdelle. Kaikki kaideraudat ja portit olivat kosteudesta tahmeat, ja suolla oli sumu niin sakea, etten erottanut pylvääseen kiinnitettyä tienviittaa, joka opasti ihmisiä kyläämme – ja jonka opastusta ei kukaan koskaan noudattanut, koska siellä ei ketään käynyt – ennenkuin olin ihan sen juurella. Kun sitten silmäilin sitä veden tippuessa siitä, näytti se vaivautuneesta omastatunnostani haamulta, joka mieli uhrata minut vankilalaivoille.
Usva oli vielä sakeampi ehdittyäni lietemaille, joten kaikki tuntui rientävän minua kohti sen sijaan, että minä juoksin kaikkea kohti. Se oli peräti vastenmielistä syyllisyydentuntoisesta mielestä. Sulkuportti, ojat ja penkereet syöksähtivät eteeni sumusta, ikäänkuin ne olisivat huutaneet niin selvästi kuin suinkin mahdollista: "Tuolla pojalla on varastettu sianlihapiiras! Ottakaa hänet kiinni!" Naudat ilmestyivät yhtä äkkiä eteeni mulkoilevien silmien ja höyryävien sierainten hokiessa: "Hei, nuori varas!" Musta sonni, jonka kaulassa oli valkea kravatti – ja joka heränneestä omastatunnostani teki jopa papillisen vaikutuksen – tähysti kiertäessäni sitä minua silmillään niin itsepintaisesti ja käänsi kömpelöä päätänsä niin syyttävästi, että itku kurkussa sopersin sille: "En mahtanut sille mitään! En ottanut sitä itseäni varten!" Senjälkeen se taivutti päänsä alaspäin, puhalsi höyrypilven sieraimistaan ja katosi, potkaisten takajaloillaan ja heilauttaen häntäänsä.
Koko tämän ajan etenin yhäti jokea kohti; mutta vaikka riensin kuinka vinhasti, en saanut lämpimiksi jalkojani, joihin kostea kylmyys tuntui olevan takomalla kiinnitetty, kuten rauta oli kiinnitetty sen miehen jalkaan, jota kohtaamaan juoksin. Osasin mennä patterille jotensakin suoraan, sillä olin ollut eräänä sunnuntaina siellä käymässä Joen kanssa, ja vanhalla tykillä istuen Joe oli vakuuttanut minulle, että kun olisin säännönmukaisesti tullut hänen oppipojakseen, meillä olisi aika hupaisia hetkiä. Hämäävässä sumussa kuitenkin huomasin vihdoin joutuneeni liian kauas oikealle, ja sen johdosta minun täytyi pyrkiä takaisin pitkin joen vartta mudasta kohoavalla, irtonaisista kivistä ja paaluista kyhätyllä padolla, joka esti tulvavettä leviämästä alangolle. Kiiruhtaen mahdollisimman nopeasti olin juuri päässyt erään ojan poikki, jonka tiesin olevan hyvin likellä patteria, ja parhaiksi kavunnut ojan toiselle äyräälle, kun näin miehen istuvan edessäni. Hän istui selkä minuun päin ja käsivarret ristissä, nuokkuen edestakaisin unen painostamana.
Arvelin hänen ilahtuvan enemmän, jos tulisin näin odottamattomasti hänen luokseen, tuoden hänen aamiaisensa, ja niinpä hiivin hiljaa hänen taaksensa ja kosketin hänen olkapäätään. Hän ponnahti heti pystyyn, mutta hän ei ollutkaan sama, vaan toinen mies!
Ja kuitenkin tämäkin mies oli puettu karkeaan, harmaaseen asuun, hänellä oli jykevä rauta jalassaan, hän nilkutti, oli käheä-ääninen ja viluinen, kaikin puolin samanlainen kuin se toinen mies paitsi siinä suhteessa, etteivät hänen kasvonsa olleet samat ja että hänen päässänsä oli litteä, leveälierinen, matalakupuinen huopahattu. Kaiken tämän näin tuokiossa, sillä minulla oli vain tuokio sen nähdäkseni; hän kirosi minulle, yritti lyödä minua – se oli haparoiva, heikko isku, joka ei osunut minuun ja oli kaatamaisillaan hänet itsensä kumoon, sillä se pani hänet horjahtamaan – ja sitten hän syöksyi sumuun, kompastuen kahdesti rientäessään, ja katosi näkyvistäni.
"Siinä on se nuori mies!" mietin, tuntien sydämeni läpättävän, kun minulle selvisi, kuka hän oli. Varmasti olisi tuntunut kipua maksassanikin, jos olisin tiennyt, missä se oli.
Senjälkeen olin pian patterilla, ja siellä vartosi toinen mies, halaillen itseään ja nilkuttaen sinne tänne, ikäänkuin olisi koko yön yhtä menoa halaillut ja nilkutellut minua odottaessaan. Hän oli totisesti kamalan viluissaan. Puolittain luulin hänen nujertuvan maahan silmieni edessä ja kuolevan vilustumisesta. Hänen silmänsäkin olivat niin nälkäisen näköiset, että kun ojensin hänelle viilan ja hän laski sen ruohikkoon, mieleeni välähti, että hän olisi koettanut syödä sitä, jollei olisi huomannut kääröäni. Tällä kertaa hän ei pyöräyttänyt minua ylösalaisin saadakseen tuomiseni, vaan salli minun seisoa pystyssä avatessani myttyni ja tyhjentäessäni taskujani.
"Mitä pullossa on, poika?" tiedusti hän.
"Viinaa", vastasin.
Hän jo tunki lihamureketta kurkkuunsa perin omituisella tavalla – näyttäen pikemminkin heittelevän sitä sisälle rajun kiireisesti kuin syövän sitä – mutta hän keskeytti touhunsa ryypätäkseen väkijuomaa. Hän tutisi koko ajan niin kovasti, että hädin tuskin saattoi pitää pullon kaulaa hampaittensa välissä purematta sitä poikki.
"Teissä taitaa olla horkkaa", huomautin.
"Niin luulen minäkin, poika", myönsi hän.
"Täällä on paha oleksia", jatkoin. "Olette makaillut suolla, ja se on kamala kuumeen ja myöskin reumatismin pesä."
"Syön aamiaiseni, ennenkuin se tuottaa minulle kuoleman", sanoi hän. "Tekisin sen, vaikkapa minut heti senjälkeen ripustettaisiin tuolla häämöttävään hirsipuuhun. Niin kauan uhmailen puistatuksia, se on varma."
Hän ahmi lihamureketta, paistia, leipää, juustoa ja sianlihapiirasta, kaikkia yhtä aikaa, samalla epäluuloisesti tähyillen meitä ympäröivään usvaan ja usein keskeyttäen puuhansa – jopa seisauttaen leukapieliensäkin liikunnan – kuunnellakseen. Joku todellinen tai kuviteltu ääni, joelta kantautunut kalahdus tai suolla liikkuvan eläimen hengähdys sai hänet nyt hätkähtämään, ja hän tokaisi äkkiä:
"Et kai ole petollinen pikku paholainen? Ethän tuonut ketään mukanasi?"
"En toki, en!"
"Etkä kehoittanut ketään tulemaan jäljessäsi?"
"En!"
"No niin", virkkoi hän, "uskon sinua. Olisithan totisesti vain kiukkuinen nuori koira, jos jo tuonikäisenä saattaisit olla vainoamassa surkeata poloista, joka on ahdistettu niin likelle kuolemaa ja tunkiota kuin tämä onneton ketku on."
Hänen kurkustaan kuului rasahdus ikäänkuin hänen sisällään olisi ollut kellomainen koneisto, joka oli alkamaisillaan lyödä. Ja hän hieroi silmiään risaisella, karkealla hihallaan.
Säälien hänen lohdutonta tilaansa ja tarkkaillen, kun hän asteittain ahdisti sianlihapiirasta, rohkenin virkkaa: "Olen hyvilläni, että nautitte siitä."
"Sanoitko mitä?"
"Sanoin olevani hyvilläni, koska nautitte siitä."
"Kiitos, poika. Kyllä nautin."
Olin usein tarkkaillut isoa koiraamme sen syödessä ruokaansa; ja nyt panin merkille selvän yhtäläisen piirteen koiran ja tämän miehen syömistavassa. Miehen haukkaukset olivat voimakkaita, teräviä, äkillisiä, aivan samoin kuin koirankin. Hän nielaisi tai oikeammin hotkaisi jokaisen suupalan liian pian ja liian nopeasti; ja hän vilkui syrjäsilmin sinne tänne syödessään ikäänkuin olisi pelännyt joka suunnalla uhkaavan sen vaaran, että joku tulisi anastamaan piirasta. Hän oli sitä ahmiessaan kaiken kaikkiaan liian rauhaton mieleltään voidakseen nauttia siitä mukavasti, arvelin, tai voidakseen olla, jos joku olisi ollut aterioimassa hänen kanssaan, puraisematta vierastaan. Kaikissa näissä suhteissa hän muistutti likeisesti koiraa.
"Pelkään, ettette jätä muruakaan tähteeksi hänelle", aloin jälleen oltuamme vaiti hetkisen, jolla aikaa olin epäröiden punninnut tämän huomautuksen kohteliaisuutta. "Enää ei ruokaa saa sieltä, mistä tuo tuli." Juuri tämän tosiseikan varmuus pakotti minut lausumaan huomautukseni.
"Jätä muruakaan hänelle? Kenelle hänelle?" kummeksi ystäväni, lakaten purra rouskuttamasta piiraan kuorta.
"Sille nuorelle miehelle. Sille, josta puhuitte. Joka piileskelee kanssanne."
"Ahaa, niin!" vastasi hän, jörösti naurahtaen. "Hänellekö? Niin, niin! Hän ei tarvitse ruokaa."
"Mielestäni hän näytti tarvitsevan", panin vastaan.
Mies herkesi syömästä ja silmäili minua tiukan tutkivasti ja hyvin hämmästyneesti.
"Näytti? Milloin?"
"Juuri äsken."
"Missä?"
"Tuolla", vastasin, osoittaen kädelläni. "Tapasin hänet siellä nuokkumassa torkkuvana ja luulin häntä teiksi."
Hän piteli minua kiinni kauluksesta ja tuijotti minuun niin, että luulin hänen alkuperäisen ajatuksensa kaulani katkaisemisesta virinneen uudelleen.
"Samanlaisessa puvussa kuin tekin, mutta hattu päässä", selitin vapisevana, "ja – ja" – tuskaisen huolellisena halusin lausua tämän hienotunteisesti – "ja hänellä oli – sama syy koettaa saada lainatuksi viila. Ettekö kuullut tykinpamahdusta eilen illalla?"
"Siis todella ammuttiin!" virkkoi hän itsekseen.
"Minua kummastuttaa, ettette te ollut varma siitä", huomautin, "sillä me kuulimme sen kotona, ja sinne on pitempi matka, minkä lisäksi me olimme sisällä."
"Kuulehan nyt!" vastasi hän. "Kun mies on yksin näillä rämeillä pää hatarana ja vatsa tyhjänä, sortumaisillaan viluun ja nälkään, ei hän koko yönä kuule mitään muuta kuin pyssynpamauksia ja huutoja. Kuule? Hän näkee, kuinka sotilaat, joiden punaisia takkeja heidän etupuolellaan kannetut soihdut valaisevat, piirittävät hänet. Kuulee numeroaan huudeltavan, kuulee hänelle itselleen luikattavan, kuulee muskettien kalisevan, kuulee komennukset: 'Valmiit! Tähdätkää! Tähdätkää häneen varmasti, pojat!' Ja hänet pidätetään – eikä olekaan mitään! Totisesti näin paljonkin takaa-ajajia viime yönä – he tulivat ketjussa – paha heidät periköön! Entä sitten ampuminen! Näinhän sumun tärisevän tykinpamauksista, silloinkin kun oli jo päivä. – Mutta se mies" – hän oli puhunut kaiken muun ikäänkuin olisi unohtanut minun läsnäoloni – "panitko mitään hänestä merkille?"
"Hänen kasvonsa olivat pahasti kolhiutuneet", vastasin muistaen sellaista, minkä tuskin tiesin tietäväni.
"Ei kai tältä kohtaa?" huudahti mies, läimäyttäen vasenta poskeaan armottomasti kämmenellään.
"Kyllä, juuri siitä."
"Missä hän on?" Hän sulloi vähäiset ruuantähteet harmaan puseronsa povelle. "Näytä minulle, mihin päin hän lähti! Vainuan hänet käsiini kuin verikoira. Tuo kirottu rauta heltyneessä jalassani! Ojennas tänne se viila, poika!"
Osoitin, millä suunnalla sumu oli kietonut verhoonsa toisen miehen, ja hän katsoi sinnepäin hetkisen. Mutta heti hän istuutui rehevälle, märälle ruohikolle ja alkoi viilata rautaansa vimmaisesti, välittämättä minusta ja välittämättä omasta jalastaan, jossa oli vanha hiertymä ja joka oli verinen, mutta jota hän käsitteli niin kovakouraisesti kuin siinä ei olisi ollut enempää tuntoa kuin viilassa. Pelkäsin taaskin häntä kovasti, kun hän nyt oli kiihtynyt rajun kiiruhtavaksi, ja minua peloitti viipyä enää kauempaa poissa kotoa. Ilmoitin hänelle, että minun täytyi lähteä, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, joten katsoin parhaaksi pujahtaa tieheni. Vilkaistessani häneen viimeisen kerran hän oli kumartanut päänsä polvensa puoleen ja työskenteli ankarasti kahleensa kimpussa, maltittomasti syytäen jupistuja kirouksia sille ja jalalleen, ja viimeksi kuullessani hänestä mitään seisahduin sumuun kuuntelemaan, ja viila oli yhäti käynnissä.
NELJÄS LUKU
Tosimielessä odotin tapaavani konstaapelin keittiössämme vartoamassa vangitakseen minut. Mutta siellä ei ollut konstaapelia, eikä varkauttakaan ollut vielä huomattu. Joen vaimo oli suunnattoman touhuinen laittaessaan taloa kuntoon alkavan päivän juhlimista varten, ja Joe oli pantu keittiön kynnykselle, jotta hän pysyisi poissa rikkalapiosta – johon esineeseen hänet kohtalo ennemmin tai myöhemmin aina johti, milloin sisareni pontevasti siivosi huoneistonsa lattioita.
"Entä missä tulimmaisessa sinä olet ollut?" kuului Joen vaimon joulutervehdys, kun minä ominetuntoineni näyttäydyin.
Sanoin käyneeni joulukirkossa. "Vai niin! Hyvä!" virkkoi hän. "Olisit saattanut tehdä pahempaa." Epäilemättä, tuumin.
"Jollen olisi sepän vaimo ja, mikä on sama asia, orjatar, joka ei koskaan saa riisua esiliinaa edestään, niin kenties minä olisin mennyt joulukirkkoon itsekin", pitkitti Joen vaimo. "Pidän sangen paljon jumalanpalveluksista, mutta senvuoksihan en milloinkaan niihin pääse."
Joe, joka oli uskaltautunut jäljessäni keittiöön, koska rikkalapio oli peräytynyt tieltämme, pyyhkäisi kätensä selkämyksellä nenäänsä, tehden sovinnollisen eleen, kun hänen vaimonsa loi häneen pikaisen katseen, ja kun taas vaimon silmät kääntyivät toisaalle, pani hän salaa etusormensa ristikkäin ja näytti niitä minulle, mikä oli meidän välisemme merkki siitä, että talon emäntä oli äreällä tuulella. Tämä oli siinä määrin hänen normaalinen tilansa, että Joe ja minä saimme viikkokausia yhteen menoon pidellä sormiamme ristissä.
Meidän piti syödä uhkea päivällinen, suolattua kinkkua ja vihanneksia sekä pari paistettua, täytettyä kanaa. Edellisenä aamuna oli valmistettu komea lihapiiras (mikä selitti, ettei lihamureketta ollut kaivattu), ja vanukas oli jo kiehumassa. Näiden laajaperäisten valmistuksien vuoksi meistä suoriuduttiin mutkattomasti aamiaisen suhteen, "sillä minä en", huomautti Joen vaimo, "aio alistua mässäilyyn, touhuamiseen ja astianpesuun nyt, kun minulla on muutoinkin paljon tehtävää, sen sanon teille!"
Niinpä meille jaettiin palasemme ikäänkuin meitä olisi ollut kaksituhatta pikamarssille komennettua sotilasta eikä mies ja poika kotioloissa; joimme kulauksia vedensekaista maitoa keittiöpöydälle otetusta astiasta kasvoillamme anteeksipyynnön ilme. Tällävälin Joen vaimo laittoi ikkunoihin puhtaat, valkeat verhot, kiinnitti uuden, kukikkaan kaihtimen tilavan takkansa eteen vanhan sijalle ja poisti suojaverhot käytävän toisella puolen sijaitsevasta pienestä juhlahuoneesta. Tätä ei tehty missään muissa tilaisuuksissa, vaan huone vietti koko muun vuoden viileän, utumaisen hopeapaperin vallassa, joka ulottui jopa uuninreunukselle sijoitettuihin neljään saviseen villakoiraan saakka. Näillä oli jokaisella musta kuono ja kukkakoppa suussa, ja ne kaikki olivat aivan samanlaisia. Joen vaimo oli perin siisti taloudenhoitajatar, mutta hänellä oli omituinen tapa tehdä siisteytensä vaivaavammaksi ja vastenmielisemmäksi kuin itse likaisuus on. Puhtaudenharrastus on jumalisuuden likeinen sukulainen, ja jotkut ihmiset tuovat uskonnollisuutensa esiin samalla tavoin.
Koska sisarellani oli niin paljon tehtävää, aikoi hän suoriutua kirkossakäynnistä sijaisten avulla; Joen ja minun piti nimittäin lähteä. Arkiasussaan Joe oli tanakkatekoinen seppä, joka näytti aivan kuin sepäksi luodulta; pyhävaatteissaan hän muistutti hyvässä kunnossa olevaa variksenpelättiä enemmän kuin mitään muuta. Ei mikään hänen vaatekappaleensa sopinut hänelle; ja kaikki, mitä hänen yllänsä silloin oli, vaivasi häntä. Tässä juhlatilaisuudessa hän tuli huoneestaan, heleä-äänisten kirkonkellojen soidessa, surkeuden perikuvana, pyhäpäiväisten katumuksentekijäin täydessä puvussa.
Mitä minuun tulee, täytyi sisarellani luullakseni olla sellainen ylimalkainen käsitys, että olin nuori rikoksentekijä, jonka lapsenpäästäjä-poliisi oli pidättänyt (syntymäpäivänäni) sekä luovuttanut hänelle kohdeltavaksi lain loukatun majesteetin vaatimusten mukaisesti. Minua kohdeltiin aina ikäänkuin olisin itsepintaisesti tahtonut syntyä vastoin järjen, uskonnon ja siveyden käskyjä sekä parhaiden ystävieni kielteleviä perusteluja. Jopa silloinkin, kun minut vietiin saamaan uutta pukua, käskettiin vaatturin valmistaa siitä eräänlainen uudestimuovausväline, missään nimessä jättämättä minulle mahdollisuutta vapaasti käytellä jäseniäni.
Mennessämme kirkkoon täytyi Joen ja minun senvuoksi tarjota liikuttava näky sääliväisille henkilöille. Mutta se, mitä ulkoisesti kärsin, ei kuitenkaan ollut mitään siihen verrattuna, mitä sisäisesti sain kestää. Sitä kauhua, joka oli minut vallannut joka kerta, kun Joen vaimo oli lähestynyt ruokakomeroa tai poistunut huoneesta, saattoi verrata ainoastaan siihen kalvavaan katumukseen, jota mieleni tunsi ajatellessani, mitä käteni olivat tehneet. Rikollisen salaisuuteni taakan painamana aprikoin, olisiko kirkko kyllin mahtava suojelemaan minua sen hirvittävän nuoren miehen kostolta, jos ilmaisisin kaikki tälle laitokselle. Minussa heräsi sellainen mielijohde, että kun kuulutukset olisi luettu ja pappi lausuisi: "Se pitää nyt ilmoittaa", minun olisi aika nousta pystyyn ja pyytää kahdenkeskistä puhelua sakastissa. En ole ensinkään varma siitä, etten olisi ällistyttänyt pientä seurakuntaamme turvautumalla tähän äärimmäiseen keinoon, jollei nyt olisi ollut joulupäivä eikä tavallinen sunnuntai.
Päivälliselle piti tulla vieraiksemme seurakuntamme lukkarin Wopslen, pyöräntekijä Hubblen, rouva Hubblen ja eno Pumblechookin (Joen enon, mutta hänen vaimonsa anastaman), joka oli hyvinvoipa viljakauppias lähimmässä kaupungissa ja ajeli omilla kieseillään. Päivällinen oli määrätty kello puolikahdeksi. Kun Joe ja minä palasimme kotiin, oli pöytä katettu, Joen vaimo juhlapuvussa, ruoka valmistumaisillaan, julkisivun ovi avattu (se oli aina muulloin lukittuna) kutsuvieraita varten, ja kaikki mitä loistavimmassa kunnossa. Eikä yhä hiiskahdustakaan varkaudesta.
Määräaika tuli tuomatta muassaan rahtuakaan huojennusta tunteilleni ja seurue saapui. Wopslella oli roomalaisen nenän ja laajan, kiiltävän, kaljun otsan lisäksi syvä ääni, josta hän oli tavattoman ylpeä. Hänen tuttavapiirissään uskottiinkin, että jos hän vain saisi menetellä oman mielensä mukaan, hän saarnaisi papin pyörryksiin. Itse hän tunnusti, että jos kirkko olisi "avoin", nimittäin kilpailulle, hän epäilemättä saavuttaisi siinä huomattavan aseman. Mutta kun kirkko ei ollut "avoin", oli hän, kuten olen maininnut, lukkarimme. Mutta hän lausui aamenensa tärisyttävän vaikuttavasti; ja kun hän ilmoitti veisattavan virren – aina lukien koko säkeistön – katsoi hän ensin ympäri koko seurakunnan ikäänkuin sanoakseen: "Olette kuullut tuon ylhäällä seisovan ystävämme puhuvan; suvaitkaa lausua minulle mielipiteenne hänen esitystavastaan!"
Minä aukaisin oven vieraille – koettaen näyttää siltä kuin oven avaaminen olisi kuulunut tapoihimme – ja aukaisin sen ensin Wopslelle, senjälkeen herra ja rouva Hubblelle ja viimeiseksi eno Pumblechookille. Huom.! Minun ei sallittu nimittää häntä enoksi mitä ankarimpien rangaistusten uhalla.
"Hyvä emäntä", lausui eno Pumblechook, iso, raskaasti hengittävä, keski-ikäinen, hidas mies, jolla oli kalamainen suu, tylsästi tuijottavat silmät, hiekanvärinen, pystyssä törröttävä tukka, joten hän näytti ihan äsken olleen tukehtumaisillaan ja toipuneen juuri sillä hetkellä, "juhlaonnitteluksi olen tuonut – olen tuonut teille, hyvä emäntä, pullon sherryviiniä – ja olen tuonut teille, hyvä emäntä, pullon portviiniä."
Joka joulupäivä hän saapui, esittäen aina täsmälleen samat sanat tavattomana uutisena ja kantaen pulloja kuten voimistelupunnuksia kannetaan. Joka joulupäivä Joen vaimo vastasi, kuten hän nyt vastasi: "Oi, e-no Pum-ble-chook! Olette kovin ystävällinen!" Joka joulupäivä tulija puolestaan jatkoi, kuten hän nyt jatkoi: "Sen te hyvin ansaitsette. Entä oletteko nyt kaikki hilpeitä, ja miten se miehentypistys voi?" Sillä hän tarkoitti minua.
Näissä tilaisuuksissa söimme päivällisen keittiössä ja siirryimme vierashuoneeseen nauttimaan pähkinöitä, appelsineja sekä omenoita, mikä muutos suuresti muistutti Joen pukeutumista arkiasusta pyhävaatteisiin. Sisareni oli tässä tilaisuudessa harvinaisen vilkas, ja hän olikin yleensä herttaisempi rouva Hubblen kuin kenenkään muun seurassa. Muistan rouva Hubblen pieneksi, kiharaiseksi, teräväsärmäiseksi naiseksi, jota ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta pidettiin nuorekkaana, koska hän oli mennyt naimisiin Hubblen kanssa – en tiedä, kuinka kaukaisena aikana, jolloin hän oli ollut paljoa nuorempi miestänsä. Muistan Hubblen jäykäksi, korkeaolkaiseksi, kumaraiseksi, sahajauhoilta lemuavaksi vanhukseksi, jonka sääret olivat tavattoman etäällä toisistaan, niin että pienenä ollessani aina näin kilometrien laajuudelta avomaata niiden välitse, kohdatessani hänet kylänraitilla.
Tässä hyvässä seurassa olisin tuntenut olevani nurjassa asemassa, vaikka en olisikaan käynyt varkaana ruokakomerossa. En sen tähden, että minut puserrettiin pöytäliinan terävään kulmaan, jossa pöytä painoi rintaani ja Pumblechookin kyynärpää uhkasi silmääni, en sen vuoksi, ettei minun ollut lupa puhua (en halunnut puhua) enkä senkään vuoksi, että minua kestittiin kanansäärien suomuisilla alapäillä ynnä niillä kinkun halvoilla reunamilla, joista sialla oli eläessään ollut vähimmin syytä ylpeillä. En; siitä en olisi välittänyt, kunhan minun vain olisi sallittu olla rauhassa. Aterioitsijoiden mielestä näytti tilaisuus tuntuvan hukkaan menneeltä, jolleivät he olisi tuontuostakin kärjistäneet keskustelua minua kohti ja tunkeneet sen kärkeä minuun. Olin samanlaisessa asemassa kuin kovaonninen pieni sonni espanjalaisella arenalla, niin vihlovasti minuun koskivat nämä siveelliset pistokset.
Se alkoi heti istuuduttuamme pöytään. Wopsle luki ruokasiunauksen, esiintyen teatterimaisesti – kuten minusta nyt tuntuu, jotenkin siihen suuntaan kuin Hamletin aaveen ja Rikhard Kolmannen uskonnollinen sekasikiö esiytyisi – ja lopettaen sillä sangen sopivalla kehoituksella, että meidän tulisi olla todella kiitollisia. Ja senjälkeen sisareni tähtäsi silmänsä minuun ja virkkoi hiljaisella, nuhtelevalla äänellä: "Kuuletko sen? Ole kiitollinen!"
"Erittäinkin", säesti Pumblechook, "ole kiitollinen niille, poika, jotka ovat kasvattaneet sinut kädestä ruokkimalla!"
Rouva Hubble pudisti päätänsä, silmäili minua, mielessään murheellinen aavistus, ettei minusta sukeutuisi mitään hyvää, ja pahoitteli: "Mistähän johtuu, etteivät nuoret ole koskaan kiitollisia?" Tämä siveellinen ongelma oli nähtävästi liian pulmallinen seurueelle, kunnes Hubble ratkaisi sen nasevasti lausumalla: "Luonnostaan syntisiä." Silloin kaikki mutisivat: "Aivan totta!" ja katsoivat minuun erikoisen epämiellyttävästi ja loukkaavasti.
Joen asema ja vaikutusvalta olivat jonkun verran heikommat (jos mahdollista), milloin meillä oli vieraita, kuin kolmisin ollessamme. Mutta hän auttoi ja lohdutti minua aina, milloin voi, jollakin hänelle ominaisella tavalla, ja teki sen aina päivällisaterialla antamalla minulle kastiketta, jos sellaista oli pöydässä. Kun kastiketta tänään oli runsaasti, mätti Joe sitä juuri nyt lusikalla lautaselleni noin neljänneslitran.
Hiukan myöhemmin aterian aikana Wopsle arvosteli saarnaa ankarahkosti ja vihjaili, millaisen saarnan hän olisi esittänyt – siinä tavanomaisessa, hypoteettisessa tapauksessa, että kirkko olisi ollut "avoin." Ravittuaan muiden mieltä joillakuilla sen esitelmän pääkohdilla hän huomautti pitävänsä päivän saarnan aihetta huonosti valittuna, mikä oli sitäkin moitittavampi seikka, lisäsi hän, kun oli niin paljon aiheita tarjolla.
"Totta sekin", kehui eno Pumblechook. "Se sana osui aivan kohdalleen, sir! Yllin kyllin ilmenee aiheita, kunhan vain osaa käydä niihin käsiksi. Siinä juuri niksi. Ihmisen ei tarvitse paljoakaan haeskella puheenaihetta, jos hänellä on se kyky." Lyhyen tuokion mietittyään Pumblechook lisäsi: "Katsokaahan vain sianlihaakin! Siinä on aihe. Jos aiheesta on puute, sopii puhua sianlihasta."
"Totta kyllä, sir. Monta opetusta nuorille", yhtyi Wopsle, ja arvasin hänen aikovan nykäistä minua korvasta, ennenkuin hän sen sanoikaan, "voisi johtaa siitä tekstistä."
("Sinä kuuntele tätä!" virkkoi sisareni minulle ankaraksi
välihuomautukseksi.) Joe antoi minulle lisää kastiketta."Siat", jatkoi Wopsle syvimmällä äänellään, osoittaen haarukallaan punehtuvia poskiani ikäänkuin olisi maininnut ristimänimeni, "siat olivat tuhlaajapojan kumppaneina. Sikojen ahneus on silmiemme edessä varoittavana esimerkkinä nuorille." (Mielestäni se oli aika kaunista hänen lausumakseen, joka oli ylistänyt sianlihaa, koska se oli niin rasvaista ja mehevää.). "Mikä on inhoittavaa siassa, on vielä inhoittavampaa pojassa."
"Tai tytössä", lisäsi Hubble.
"Tietysti myöskin tytössä, herra Hubble", myönsi Wopsle hieman ärtyneesti, "mutta saapuvilla ei ole ainoatakaan tyttöä."
"Sitäpaitsi", säesti Pumblechook, kääntyen äkkiä minun puoleeni, "ajattele, mistä sinun tulee olla kiitollinen! Jos olisit syntynyt porsaaksi –"
"Hän oli porsas, jos lapsi koskaan on ollut", vakuutti sisareni mitä ponnekkaimmin.
Joe antoi minulle lisää kastiketta.
"Niinpä niin, mutta minä tarkoitan nelijalkaista porsasta. Jos olisit syntynyt sellaiseksi, olisitkohan tässä nyt? Et –"
"Jollet tuossa muodossa", tokaisi Wopsle, nyökäten kinkkuvatiin päin.
"Mutta minä en tarkoita sitä, sir", vastasi Pumblechook, jota harmitti se, että häntä keskeyteltiin. "Tarkoitan: olisitkohan tässä nauttimassa vanhempiesi ja parempiesi seurassa, kehittymässä heidän keskustelustaan ja kieriskelemässä ylellisyyden helmassa? Olisiko hän? Ei, hän ei olisi. Entä mikä olisi ollut kohtalosi?" Hän kääntyi jälleen puoleeni. "Sinut olisi myyty sen tavaran mukaisesta markkinahinnasta, teurastaja Dunstable olisi tullut luoksesi levätessäsi oljillasi, siepannut sinut vasempaan kainaloonsa, kohottanut oikealla kädellään takinlievettään ottaakseen kynäveitsen liivintaskustaan, vuodattanut veresi ja riistänyt henkesi. Silloin ei sinua olisi kädestä ruokittu. Ei sinnepäinkään!"
Joe tarjosi minulle lisää kastiketta, jota en uskaltanut ottaa.
"Hän on tuottanut teille paljon huolta ja vaivaa, rouva", sanoi rouva Hubble, surkutellen sisartani.
"Huolta ja vaivaa?" kertasi sisareni. "Huolta ja vaivaa?" Ja sitten hän aloitti hirvittävän luettelon kaikista sairauksista, joihin olin ollut syypää, kaikista viettämistäni unettomista ajoista, kaikista korkeista paikoista, joista olin pudonnut, kaikista matalista kohdista, joihin olin suistunut, kaikista vammoista, joita olin itselleni hankkinut ja kaikista niistä kerroista, jolloin hän oli toivonut minun joutuvan hautaani, mutta jolloin minä uppiniskaisuudessani olin kieltäytynyt sinne lähtemästä.
Luullakseni roomalaisten täytyi ärsyttää toisiaan aimo lailla nenillään. Kenties heistä juuri sen takia tuli se rauhaton kansa, joka he olivat. Joka tapauksessa Wopslen roomalainen nenä ärsytti pahoja tekojani lueteltaessa minua niin pahasti, että mieleni olisi tehnyt vetää siitä, kunnes hän olisi ulvonut. Mutta kaikki, mitä olin sietänyt tähän mennessä, ei ollut mitään verrattuna niihin kammottaviin tunteisiin, jotka minut valtasivat sisareni esitystä seuranneen äänettömyyden loputtua; ja jo sen kestäessä olivat kaikki silmäilleet minua (kuten tuskaisesti tunsin) paheksuvasti ja inhoavasti.
"Mutta", virkkoi Pumblechook, johtaen seurueen lempeästi takaisin siihen aiheeseen, josta oli harhauduttu, "sianliha on – sulamiseen nähden – myöskin vankkaa, eikö olekin?"
"Ryypätkää vähän viinaa, eno!" kehoitti sisareni.
Armias taivas, nyt se tuli vihdoinkin! Pumblechook tuntisi sen olevan mietoa, hän sanoisi sen olevan mietoa, ja minä olisin hukassa! Pidin liinan alla molemmin käsin tiukasti kiinni pöydänjalasta ja odotin kohtaloani.
Sisareni lähti noutamaan kivipulloa, palasi kivipullo kädessään ja kaasi enolle viinaa; kukaan muu ei sitä ottanut. Se kovanonnen mies leikitteli lasillaan – nosti sen pöydältä, katsoi sitä valoa vasten, laski sen pöydälle – pitensi tuskiani. Koko tämän ajan Joe ja hänen vaimonsa tyhjensivät ripeästi pöytää piirasta ja vanukasta varten. En voinut siirtää katsettani pois hänestä. Yhäti pidellen tiukasti kiinni pöydänjalasta käsineni ja jalkoineni näin tuon kurjan olennon hypistelevän lasiaan leikillisesti, kohottavan sitä, hymyilevän, keikauttavan päänsä takakenoon ja juovan ryyppynsä. Heti senjälkeen joutui seurue sanoinkuvaamattoman tyrmistyksen valtaan, koska hän ponnahti pystyyn, pyörähti useita kertoja ympäri kamalassa, suonenvedontapaisessa hinkuyskätanssissa ja syöksyi ulos ovesta; sitten näkyi ikkunasta, kuinka hän rajusti kimmahteli ja syljeksi, väänteli kasvojaan mitä kamalammin ja oli nähtävästi ihan järjiltään.
Pidin edelleen lujasti kiinni Joen vaimoineen juostessa hänen luoksensa. En tiennyt, miten sen olin tehnyt, mutta uskoin ehdottomasti murhanneeni hänet jollakin tavoin. Kauheassa asemassani oli huojennus, kun hänet tuotiin takaisin ja hän silmäili kaikkia seurueen jäseniä ikäänkuin he olisivat tehneet häneen pahan vaikutuksen, vaipui tuolinsa ja päästi yhden ainoan merkitsevän ähkäisyn: "Tervaa!"
Olin täyttänyt pullon tervavesiastiasta. Tiesin hänen vointinsa pian huononevan. Nykyaikaisen medion tapaan liikutin pöytää voimakkaalla, näkymättömällä otteellani.
"Tervaa"! huudahti sisareni hämmästyneenä. "Mutta miten ihmeessä olisi pulloon voinut tervaa joutua?"
Mutta eno Pumblechook, joka oli kaikkivaltias siinä keittiössä, ei tahtonut kuulla sitä sanaa, ei tahtonut kuulla koko asiasta, pyyhkäisi käskevästi kädellään sen kaiken syrjään ja pyysi kuumaa vettä ja geneveriä. Sisareni, joka oli käynyt huolestuttavan miettiväksi, täytyi puuhailla toimeliaasti noutaessaan geneveriä, kuumaa vettä, sokeria sekä sitruunankuorta ja sekoittaessaan juoman. Sillä hetkellä ainakin olin pelastunut. Pidin vieläkin kiinni pöydänjalasta, mutta puristin sitä nyt kiitollisen hartaasti.
Vähitellen rauhoituin kylliksi, hellittääkseni otteeni ja syödäkseni vanukasta. Pumblechook söi vanukasta. Kaikki söivät vanukasta. Sen ruokalajin nauttiminen päättyi, ja Pumblechook oli alkanut säteillä genevertodin miellyttävästä vaikutuksesta. Aloin uskoa suoriutuvani tästä päivästä, mutta samassa sisareni käski Joea: "Puhdista lautaset – kylmiksi!"
Takerruin heti uudelleen pöydänjalkaan ja puristin sitä rintaani vasten, ikäänkuin se olisi ollut nuoruudenkumppanini ja helmaystäväni. Arvasin, mitä oli tulossa, ja tunsin tällä kertaa olevani todella hukassa.
"Teidän täytyy maistaa", lausui sisareni puhuen vieraille ystävällisimpään tapaansa, "teidän täytyy lopuksi maistaa eno Pumblechookin niin kovin ihanaa ja herkullista lahjaa."
Täytyikö heidän! Kunpa he eivät olisi halunneet maistaa sitä! "Teidän pitää tietää", jatkoi sisareni, nousten seisoalleen, "että se on paistos, mehukas sianlihapaistos."
Seurue jupisi kiittävästi. Tuntien hyödyttäneensä lähimmäisiään ansiokkaasti eno Pumblechook vastasi – hyvin eloisasti, kun kaikki otetaan huomioon: "No niin, hyvä emäntä, panemme parastamme; antakaa meille viipale sitä paistosta!"
Sisareni poistui sitä noutamaan. Kuulin hänen askeltensa loittonevan ruokakomeroon. Näin Pumblechookin pitävän veistänsä tasapainoasennossa. Näin uudelleen heräävän ruokahalun Wopslen roomalaisissa sieraimissa. Kuulin Hubblen huomauttavan, että "palasen hyvämakuista sianlihapaistosta saattaisi nauttia, vaikkapa olisi sitä ennen syönyt mitä tahansa, eikä se olisi haitaksi", ja kuulin Joen vakuuttavan: "Kyllä sinäkin saat, Pip." En ole milloinkaan ollut varma siitä, päästinkö kimakan, kauhuisen kirkaisun ainoastaan hengessä vaiko ruumiillisesti seurueen kuullen. Tunsin, etten enää kyennyt kestämään, vaan että minun täytyi juosta tieheni. Hellitin pöydänjalasta ja lähdin juoksemaan kuin henkeni edestä.
Mutta en juossut talon ovea pitemmälle, sillä siellä törmäsin musketeilla varustettuun sotilasjoukkoon. Eräs tulijoista ojensi minuun päin käsirautoja, lausuen: "Kas niin, vikkelästi toimeen!"
VIIDES LUKU
Nähdessään sotilasosaston kolauttavan panostettujen muskettiensa perät portaaseemme nousi päivällisseurue pöydästä hämmingin vallassa, ja Joen vaimo, joka palasi keittiöön tyhjin käsin, seisahtui töllistelemään kesken hämmästyksen sekaista valitustaan: "Voi, hyväinen aika, mitä ihmettä on – tapahtunut – paistokselle!"
Kersantti ja minä astuimme keittiöön Joen vaimon ällistellessä; ja tällä ratkaisevalla hetkellä sain osittain takaisin malttini. Juuri kersantti oli puhutellut minua, ja nyt hän katseli seurueen jäseniä käsiraudat tarjoavasti ojennettuina heitä kohti oikeassa kädessä ja vasen käsi minun olallani.
"Suokaa anteeksi, hyvät naiset ja herrat", alkoi kersantti, "mutta kuten ovella mainitsin tälle pirteälle, nuorelle veitikalle" (mitä hän ei ollut tehnyt) "olen liikkeellä kuninkaan nimessä ja haluan tavata sepän."
"Entä mitä oikein saatatte hänestä tahtoa?" tokaisi sisareni kerkeänä harmistumaan, jos hänen miestänsä lainkaan tahdottiin tavata.
"Hyvä rouva", vastasi kohtelias kersantti, "jos puhuisin omasta puolestani, vastaisin: hänen oivallisen vaimonsa tuttavuuden tuottamaa kunniaa ja iloa; puhuessani kuninkaan nimessä, vastaan: pienen tehtävän suorittamista."
Näitä kersantin sanoja pidettiin siron sukkelina – siinä määrin, että Pumblechook huudahti kuuluvasti: "Hyvä taaskin!"
"Nähkääs, seppä", jatkoi kersantti, joka tähän mennessä oli katseellaan löytänyt Joen, "näille vehkeillemme on sattunut joku kommellus, toisen lukossa on vika, eikä niiden kiinnittäminen käy hyvin. Kun niitä tarvitsen heti, suvaitsetteko vilkaista niitä?"
Joe vilkaisi niihin ja selitti, että korjaamisen tähden täytyisi tehdä tuli pajan ahjoon ja että puuha vaatisi lähemmä kaksi tuntia.
"Niinkö? Suvaitsetteko siis ryhtyä toimeen heti, seppä", kysyi suorasukainen kersantti, "koska se tapahtuu hänen majesteettinsa palveluksessa? Ja jos mieheni voivat missään suhteessa auttaa, ovat he valmiit käskettäviksenne." Senjälkeen hän huusi sotilaitaan, jotka astuivat jonossa keittiöön ja panivat aseensa soppeen. Sitten he seisoskelivat sotilaiden tapaan, milloin kädet löyhästi yhdessä etupuolella milloin lepuuttaen polvea tai olkaa, milloin höllentäen vyötä tai reppua, milloin aukaisten oven sylkäistäkseen kankeasti pihalle korkeiden, jäykkien kaulahuiviensa ylitse.
Kaikki nämä seikat näin tietämättä nähneeni ne, sillä olin tuskaisten aavistusten vallassa. Mutta alkaessani oivaltaa, etteivät käsiraudat olleet minua varten ja että sotilaat olivat kylliksi paljon paistosta merkitsevämmät työntääkseen sen taustalle, alkoi järkkynyt järkeni hiukan paremmin tointua.
"Kuinkahan pitkällä aika nyt on?" tiedusti kersantti Pumblechookilta, puhutellen häntä miehenä, jonka arvostelukyky oikeutti sen johtopäätöksen, että hän oli ajan tasalla.
"Hiukkasen yli puolikolme."
"Varsin hyvä", virkkoi kersantti miettien. "Vaikka minun olisi pakko viipyä täällä lähes kaksi tuntia, käy kaikki hyvin. Kuinka pitkä matka näiltä seuduin on suolle? Ei kai kahta kilometriä?"
"Noin puolitoista", vastasi Joen vaimo.
"Se sopii. Alamme kiertää heitä hämärissä. Vähän ennen pimeäntuloa, kuuluu määräykseni. Se sopii."
"Vankeja, kersantti?" kysyi Wopsle, itsestään selvänä asiana.
"Niin", myönsi kersantti, "kaksi. Jotensakin varmasti tiedetään heidän vielä olevan suolla, eivätkä he yritä poistua sieltä ennen pimeäntuloa. Onko kukaan täkäläisistä nähnyt merkkiäkään sellaisista otuksista?"
Kaikki muut paitsi minua vastasivat rohkean epäävästi. Minua ei kukaan ajatellut.
"No niin", jatkoi kersantti, "he joutuvat otaksuttavasti kierrokseen, ennenkuin luulevatkaan. Ja nyt, seppä! Jos olette valmis, hänen majesteettinsa kuningas on."
Joe oli riisunut takkinsa, liivinsä ja kravattinsa, vetänyt nahkaisen esiliinan yllensä ja meni pajaan. Muuan sotilaista avasi sen puiset ikkunat, toinen viritti tulen, kolmas väänsi palkeiden kampia, muut seisoivat pian roihuavan tulen ympärillä. Sitten Joe alkoi takoa kalkuttaa, takoa kalkuttaa, ja me kaikki muut katselimme.
Pian aloitettavan takaa-ajon herättämä mielenkiinto ei ainoastaan sitonut yleistä huomiota itseensä, vaan jopa teki sisareni anteliaaksi. Hän laski tynnyristä ruukun olutta sotilaille ja pyysi kersanttia juomaan lasin viinaa. Mutta Pumblechook huomautti terävästi: "Antakaa hänelle viiniä, rouva! Minä takaan, ettei siinä ole tervaa." Niinpä kersantti kiitti häntä ja selitti, että koska hän mieluummin nautti ryyppynsä ilman tervaa, joisi hän viiniä, jos siitä ei koituisi enempää vaivaa. Kun ryyppy oli hänelle tuotu, joi hän hänen majesteettinsa terveydeksi, samalla toivottaen onnellista pyhäaikaa, siemaisi kaikki yhdellä kulauksella ja maiskutti huuliaan.
"Hyvää ainetta, vai mitä, kersantti?" kysyi Pumblechook.
"Kuulkaahan", vastasi kersantti, "arvattavasti se aine on teidän hankkimaamme."
Pumblechook naurahti typerästi. "Niin, niinkö? Miten niin?"
"Koska", vastasi kersantti, taputtaen häntä olalle, "te tiedätte, mitä mikin on."
"Niinkö arvelette?" äänsi Pumblechook. "Juokaa toinen lasi!"
"Teidän kanssanne. Selvä", vastasi kersantti. "Kili, kili, kippis! Terveydeksenne! Toivoisin teidän elävän tuhat vuotta ja pystyvän aina arvostelemaan laadun hyvyyttä yhtä hyvin kuin pystytte elämänne tässä vaiheessa!"
Kersantti siemaisi kulautti lasinsa taaskin ja näytti perin valmiilta ottamaan uuden. Panin merkille, että Pumblechook vieraanvaraisuudessaan unohti lahjoittaneensa viinin toiselle, otti pullon Joen vaimolta ja sai itselleen kaiken kunnian tarjoillessaan sitä pursuavan rattoisuuden vallassa. Jopa minäkin sain sitä vähän. Ja hän oli niin aulis, että pyysi toisenkin pullon ja ensimmäisen tyhjennyttyä tarjosi siitä yhtä anteliaasti.
Tarkkaillessani heitä heidän kaikkien seisoessaan ryhmittyneinä pajan ympärille ja ollessaan niin kovin hyvällä tuulella mietin, kuinka hirvittävän oivallinen päivällisaterian höyste suolla piileksivä karkulaisystäväni oli. Heillä ei ollut ollut läheskään niin hauskaa, ennenkuin hänen hankkimansa kiihotus valoi pitoihin virkeyttä. Ja kun he kaikki nyt näyttivät vilkkaasti odottavan "niiden kahden roiston" pidättämistä, kun palkeet tuntuivat puhkuvan, tuli roihuavan heitä tavoitellessaan, savu kiiruhtavan ajamaan heitä takaa, Joe takoa kalkuttavan heidän kiinniottamisekseen ja kaikki seinien tummat varjot uhkaavasti heristelevän heille sitä mukaa kuin liekit suurenivat ja pienenivät ja punahehkuiset kipinät laskeutuivat ja sammuivat, tuntui ulkona vallitseva, kalpea iltapäivä säälivästä, nuorekkaasta mielikuvituksestani kalvenneen heidän, onnettomien poloisten, tähden.
Vihdoin Joe oli saanut tehtävänsä valmiiksi, ja kalske ja puhkuminen vaimenivat. Laittaessaan takkia yllensä Joe rohkaistui ehdottamaan, että jotkut meistä lähtisivät sotilaiden mukaan katsomaan, miten etsintä luonnistuisi. Pumblechook ja Hubble kieltäysivät, selittäen mieluummin nauttivansa piipusta ja naisten seurasta, mutta Wopsle vakuutti lähtevänsä, jos Joe lähtisi. Joe sanoi olevansa siihen halukas ja ottavansa minut mukaan, jos hänen vaimonsa suostuisi. Emme varmastikaan olisi saaneet lupaa lähteä, jollei Joen vaimo olisi uteliaisuudessaan halunnut kuulla tarkkaa selostusta takaa-ajon kulusta ja päättymisestä. Asiain näin ollen hän vain esitti ehdon: "Jos tuot pojan takaisin pää musketinluodin murskaamana, älä usko minun parsivan sitä jälleen ehyeksi."
Kersantti sanoi kohteliaat jäähyväiset naisille ja erosi Pumblechookista kuten kumppanista, vaikka epäilen, oliko hänellä täysin yhtä varma käsitys tämän herrasmiehen ansioista kuivissa oloissa kuin kosteiden olosuhteiden vallitessa. Hänen sotilaansa tarttuivat musketteihinsa ja sijoittuivat riviin. Wopsle, Joe ja minä saimme jyrkän määräyksen pysytellä perässä ja olla hiiskumatta sanaakaan suolle saavuttuamme. Ehdittyämme kaikki raakeaan ilmaan ja edetessämme jatkuvasti tehtäväämme kohti, supatin petollisesti Joelle: "Toivon, Joe, ettemme heitä löydä." Ja Joe kuiskasi minulle: "Antaisin shillingin, jos he olisivat livistäneet tiehensä, Pip."
Meihin ei liittynyt vetelehtijöitä kylästä, sillä sää oli kylmä ja uhkaava, tie kolkko ja huonossa kunnossa, pimeä tulossa, ihmisillä oli kelpo takkavalkeat huoneissaan, ja he viettivät juhlapäivää. Muutamia kasvoja kiiruhti valaistuihin ikkunoihin tähystämään jälkeemme, mutta ketään ei tullut ulos. Sivuutimme tienviitan ja marssimme suoraan kirkkotarhalle. Siellä kersantin kädenviittaus pysäytti meidät muutamiksi minuuteiksi, joiden aikana kaksi tai kolme hänen miehistään hajautui hautojen sekaan ja tarkasti myöskin kirkon eteisen. He palasivat löytämättä mitään, ja sitten lähdimme lakealle suolle kirkkotarhan sivuportista. Pureva räntäsade pieksi meitä siellä itätuulen voimalla, ja Joe otti minut selkäänsä.
Vasta nyt, kun olimme kaamealla tasangolla, jossa minun ei aavistettu olleen enintään kahdeksan tai yhdeksän tuntia sitten ja nähneen molemmat piileksivät miehet, aloin hyvin pelokkaasti ajatella, otaksuisiko avustamani vanki juuri minun opastaneen sotilaat tänne, jos sattuisimme saamaan heidät kiinni. Hän oli kysynyt, olinko petollinen paholainen, ja väittänyt, että minun täytyisi olla kiukkuinen nuori koira, jos yhtyisin vainoamaan häntä. Uskoisiko hän, että olin sekä pikku paholainen että koira, tosissani kavaltaja, ja että olin pettänyt hänet? Minun oli turha kysellä sitä itseltäni nyt. Tässä olin Joen selässä, ja tuossa oli Joe allani, hypähdellen ojien kohdalla kuin metsästysratsu sekä kehoitellen Wopslea varomaan kompastumasta roomalaiselle nenälleen ja pysyttelemään muassamme. Sotilaat olivat edellämme hajautuneina varsin pitkään ketjuun aina jonkun matkan päähän toisistaan. Etenimme siihen suuntaan, johon olin lähtenyt, mutta josta olin harhautunut sumuun. Joko sumu ei ollut vielä levinnyt suolle tai oli tuuli sen hälventänyt. Matalalle painuneen auringon punaisessa hohteessa näkyivät selvästi majakka, hirsipuu, patterikumpu ja joen vastapäinen ranta, vaikka kaikki vesimäisen lyijynharmaina.
Sydämeni takoessa sepän lailla kyyhöttäessäni Joen hartioilla tähystelin ympärilleni, näkyisikö vangeista merkkiäkään. En nähnyt mitään, en kuullut mitään. Wopsle oli useita kertoja kovasti pelästyttänyt minua puhkumisellaan ja huohotuksellaan, mutta nyt jo tunsin ne äänet ja osasin erottaa ne odottamistani. Hätkähdin kauheasti, kun olin kuulevinani viilan vielä vinkuvan, mutta se olikin vain lampaan tiu'un kilinää. Lampaat keskeyttivät syömisensä ja silmäilivät meitä arasti, ja naudat, jotka olivat kääntäneet päänsä tuulen ja räntäsateen mukaan, mulkoilivat meitä äkäisesti ikäänkuin olisivat pitäneet meitä vastuunalaisina molemmista näistä kiusallisista seikoista; mutta paitsi tätä ja kuolevan päivän värisemistä jokaisessa ruohonlehdessä ei mikään häirinnyt kolkon suon hiljaisuutta.
Sotilaat etenivät vanhan patterin suuntaan, ja me seurasimme vähän matkan päässä heidän jäljessään, mutta yhtäkkiä me kaikki seisahduimme, sillä tuulen ja sateen siivillä oli korviimme kantautunut pitkä huuto. Se toistui. Se kuului jonkun matkan päästä idän puolelta, mutta se oli pitkä ja äänekäs. Niin, kuulosti siltä kuin kaksi tai useampia henkilöitä olisi yhdessä kajauttanut huudon – jos saattoi päättää äänen sekavuudesta.
Tähän suuntaan kersantti ja hänen sotilaansa puhelivat kuiskimalla Joen ja minun ehtiessämme heidän luoksensa. Vielä tuokion kuunneltuaan Joe (joka oli hyvä arvostelija) yhtyi heidän mielipiteeseensä, ja Wopsle (joka oli huono arvostelija) yhtyi siihen myöskin. Kersantti, päättäväinen mies, komensi, ettei huutoon saanut vastata, vaan että suuntaa muutettaisiin ja että hänen miestensä piti rientää sitä kohti pikavauhtia. Niinpä lähdimme oikealle (itää kohti), ja Joe harppaili eteenpäin niin ihmeen pontevasti, että minun täytyi pitää tiukasti kiinni pysyäkseni "satulassa."
Samoamisemme olikin nyt juoksua, kuten Joe lausui ainoilla koko aikana virkkamillaan kahdella sanalla, "tuulen vauhtia." Äyräitä alas ja ylös, sulkuporttien ylitse, polskimista ojissa, tunkeutumista järeiden kaislojen lomitse, ei kukaan välittänyt, mihin meni. Ehdittyämme likemmäksi huutopaikkaa kävi selväksi, että huutajia oli useampia kuin yksi. Toisinaan huutaminen kuulosti tyyten vaimenevan, ja silloin sotilaat seisahtuivat. Sen alkaessa uudelleen kuulua lähtivät sotilaat taivaltamaan sitä kohti entistä vinhemmin, ja me heidän jäljessään. Jonkun ajan kuluttua olimme ennättäneet niin lähelle sitä, että erotimme yhden äänen huutavan; "Murha!" ja toisen äänen: "Vankeja! Karkulaisia! Vahdit! Tännepäin tavoittamaan karanneita vankeja!" Sitten molemmat äänet kuulostivat tukehtuvan kamppailuun, ja senjälkeen ne kajahtivat taaskin. Ja tällöin sotilaat juoksivat kuin hirvet, ja Joe juoksi myöskin.
Kersantti ehti ensimmäisenä paikalle, päästyämme aivan sen läheisyyteen, ja kaksi hänen miestänsä kiiti ihan hänen kintereillään. He olivat virittäneet aseittensa hanat ja tähtäsivät niillä meidän muiden juostessa rytäkkään.
"Täällä ovat ne molemmat miehet!" huohotti kersantti painiskellessaan ojan pohjalla. "Antautukaa! Paha periköön moiset villipedot! Erillenne!"
Vesi loiski, mutaa sinkoili ilmassa, kirouksia syydettiin, ja iskuja sateli, kun vielä joitakuita sotilaita laskeutui ojaan kersantin avuksi, kiskoen sitten sieltä erikseen kaksi miestä, minun vankini ja sen toisen. Molemmat olivat veressä, läähättivät, kiroilivat ja rimpuilivat; mutta luonnollisesti tunsin heidät molemmat heti.
"Muistakaa", sanoi minun vankini, pyyhkien risaisella hihallaan verta kasvoistaan ja ravistaen irti revittyjä hiuksia sormistaan, "että hänet pidätin minä. Minä luovutan hänet teille! Muistakaa se!"
"Sitä ei kannata pitää kovinkaan tärkeänä seikkana", vastasi kersantti. "Siitä ei koidu teille paljoakaan hyötyä, hyvä mies, koska itse olette samassa pinteessä. Käsiraudat tänne!"
"En odotakaan siitä hyötyväni. En tahdokaan siitä sen enempää hyvää kuin jo olen saanut", selitti minun vankini naurahtaen kiihkoisesti. "Minä pidätin hänet. Hän tietää sen. Se riittää minulle."
Toisen vangin kasvot olivat sinertävät, ja ennestään kolhiutuneen vasemman puolen lisäksi hänen kasvonsa näyttivät yltyleensä murjotuilta ja raadelluilta. Hän ei kyennyt huohotukseltaan edes puhumaan, ennenkuin heidät oli kumpikin erikseen pantu käsirautoihin, vaan nojasi erääseen sotilaaseen pysyäkseen pystyssä.
"Ottakaa huomioon, vahtisotilaat – hän yritti murhata minut", kuuluivat hänen ensimmäiset sanansa.
"Yritinkö murhata hänet?" tokaisi minun vankini pilkallisesti. "Muka yritin ja jätin sen tekemättä? Pidätin hänet ja luovutan hänet teille; siinä tekoni. En ainoastaan estänyt häntä pujahtamasta pois suolta, vaan myöskin raahasin hänet tänne – raahasin hänet tänne saakka takaisinpäin. Hän on herrasmies, jos haluatte tietää, tämä roisto. Nyt ovat vankilalaivat saaneet herrasmiehensä takaisin minun avullani. Murhatako hänet? Kannattikin minun murhata hänet, kun voin tehdä hänelle pahempaa ja kiskoa hänet takaisin!"
Toinen haukkoi yhäti ilmaa. "Hän yritti – hän yritti – murhata – minut. Te – te olette – todistajani."
"Kuulkaahan!" sanoi minun vankini kersantille. "Omin neuvoin pääsin pois vankilalaivasta, yritin karata ja karkasin. Samoin olisin päässyt pois tältä kalmankylmältä nevalta – katsokaa jalkaani; ette näe siinä paljoakaan rautaa – jollen olisi saanut selville, että hän oli täällä. Salliako hänen päästä vapauteen? Sallia hänen hyötyä minun keksimästäni keinosta? Sallia hänen taas uudelleen tehdä minut välikappaleekseen? Vielä kerran? Ei, ei, ei. Jos olisin kuollut tuonne pohjalle" – hän heilautti kahlittuja käsiään ponnekkaasti ojaan päin – "olisin pitänyt häntä kiinni puristuksessani, joten varmasti olisitte löytäneet hänet minun otteestani."
Toinen karkulainen, joka ilmeisesti tunsi kuolemankauhuista pelkoa kumppaniaan kohtaan, hoki: "Hän yritti murhata minut. Olisin pian ollut vainaja, jollette te olisi saapuneet."
"Hän valehtelee!" kivahti minun vankini rajun ponnekkaasti. "Hän on syntynyt valehtelijaksi, ja valehtelijana hän kuoleekin. Katsokaa hänen kasvojaan! Eikö se ole niihin kirjoitettu? Katsokoon hän noilla silmillään minua silmiin! Vaadin häntä tekemään sen."
Toinen koetti pakottaa kasvoilleen ivallisen hymyn – mikä ei kuitenkaan kyennyt saamaan hänen hermostuneesti nytkähtelevän suunsa ympärille varmuuden ilmettä – katsoi sotilaihin, katsoi ympäröivälle suolle ja taivaalle, mutta ei totisesti katsonut puhujaan.
"Näettekö?" jatkoi minun vankini. "Näettekö, millainen konna hän on? Näettekö nuo matelevakatseiset, harhailevat silmät. Juuri tuonnäköinen hän oli silloin, kun meidät tuomittiin yhdessä. Hän ei vilkaissutkaan minuun."
Toinen vanki, jonka kuivat huulet edelleenkin nytkähtelivät ja jonka silmät harhailivat rauhattomasti sinne tänne, kauas ja likelle, kääntyi vihdoin tuokioksi puhujaan päin, virkkaen: "Sinussa ei ole paljoa katseltavaa." Samalla hän puolittain ilkkuvasti vilkaisi kahlehdittuihin käsiin. Tällöin minun vankini vimmastui niin peittelemättä, että olisi karannut hänen kimppuunsa, jolleivät sotilaat olisi sitä estäneet. "Enkö vakuuttanut teille", jatkoi toinen vanki sitten, "että hän murhaisi minut, jos voisi?" Ja kuka tahansa saattoi nähdä, että hän tutisi pelosta ja että hänen huuliinsa ilmestyi omituisia, valkeita läikkiä, ohuiden lumihiutaleiden kaltaisia.
"Tässä on puheltu kylliksi", lausui kersantti. "Sytyttäkää soihdut."
Kun muuan sotilas, jolla pyssyn asemesta oli koppa, laskeutui polvilleen avatakseen sen, katsoi minun vankini ensi kerran ympärilleen, huomaten minut. Saavuttuamme ojan partaalle olin soluttautunut Joen selästä maahan enkä ollut senjälkeen liikahtanutkaan. Hänen katsahtaessaan minuun silmäilin häntä kiihkeän innokkaasti, heilautin hieman käsiäni ja pudistin päätäni. Olin odottanut, että hän näkisi minut, voidakseni koettaa vakuuttaa viattomuuttani. Minulle ei lainkaan selvinnyt, käsittikö hän edes tarkoitukseni, sillä hän loi minuun katseen, jota en ymmärtänyt, ja kaikki oli ohitse silmänräpäyksessä. Mutta vaikka hän olisi katsonut minuun kokonaisen tunnin tai päivän, ei hänen kasvonilmeensä olisi voinut sen tarkkaavaisempana syöpyä muistiini.
Koppaa kantanut sotilas sai pian tulen viritetyksi, sytytti kolme tai neljä soihtua, otti itse niistä yhden ja jakoi loput muille. Jo aikaisemmin oli ollut hyvin hämärää, mutta nyt näytti pimeältä ja vähän myöhemmin hyvin pimeältä. Ennenkuin lähdimme liikkeelle, laukaisi neljä kehässä seisovaa sotilasta pyssynsä kahdesti ilmaan. Pian näimme soihtuja syttyvän myöskin jonkun matkan päässä takanamme ja samoin joen toisella puolen leviävällä suolla. "Kaikki hyvin", virkkoi kersantti. "Mars!"
Emme olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin edestäpäin kajahti kolme tykinlaukausta, joiden ääni tuntui rikkovan jotakin korvassani. "Teitä odotetaan laivalla", selitti kersantti minun vangilleni, "siellä tiedetään teidän olevan tulossa. Älkää vetelehtikö, hyvä mies! Joutukaa!"
Vankeja pidettiin erillään, ja kumpikin käveli eri vartijoiden ympäröimänä. Pidin nyt kiinni Joen kädestä, ja Joella oli yksi soihduista. Wopsle oli kannattanut palaamista, mutta Joe oli päättänyt olla mukana loppuun saakka, ja niinpä menimme edelleen seurueen keralla. Nyt kuljimme siedettävän hyvää tietä, joka enimmäkseen vei pitkin joen äyrästä, poiketen siltä ainoastaan siellä täällä, ojansuiden kohdalla, missä oli pienoinen tuulimylly ja mutainen sulkuportti. Vilkaistessani taakseni näin muiden soihtujen seuraavan jälessämme. Meidän soihduistamme tippui isoja tuliläikkiä tielle, ja erotin nekin savuavina ja liekehtivinä. Mitään muuta en nähnyt paitsi sysipimeyttä. Soihtumme lämmittivät ympäröivää ilmaa pikiroihuillaan, ja vangit näyttivät olevan siitä sangen mielissään, ontuessaan eteenpäin muskettien keskellä. Heidän nukuttamisensa tähden emme voineet kävellä ripeästi, ja he olivat niin menehtyneet, että meidän täytyi kaksi tai kolme kertaa pysähtyä vähäksi aikaa, jotta he saivat levätä.
Vaellettuamme noin tunnin tällä tavoin saavuimme karkeatekoiselle, puiselle majalle ja laiturille. Majassa oli vahteja, he luikkasivat, ja kersantti vastasi. Senjälkeen astuimme majaan, jossa haisi tupakalle ja valkaisukalkille. Siellä oli komea takkavalkea, lamppu, muskettiteline, rumpu, matala, suunnatonta, koneistotonta mankelia muistuttava makuulava, jolle mahtui toistakymmentä sotilasta yhtä aikaa. Kolme tai neljä sotilasta, jotka lepäsivät sillä mantteleihinsa kietoutuneina, eivät osoittaneet meitä kohtaan kovinkaan suurta kiinnostusta, kohottivat vain päätänsä, tähystivät unisesti ja painautuivat sitten jälleen nukkumaan. Kersantti esitti jonkunlaisen raportin, merkitsi jotakin erääseen kirjaan, ja senjälkeen se vanki, jota nimitän toiseksi vangiksi, komennettiin vartijoineen lähtemään vietäväksi ensimmäisenä laivaan.
Minun vankini ei katsahtanutkaan minuun sitä ainoata kertaa lukuunottamatta. Majassa ollessamme hän seisoi takkavalkean ääressä, silmäillen sitä aatoksissaan tai nostellen jalkojaan vuorotellen takan reunalle ja katsellen niitä miettivästi ikäänkuin olisi surkutellut niitä äskeisen seikkailun vuoksi. Äkkiä hän kääntyi kersantin puoleen ja huomautti:
"Haluaisin kertoa jotakin tästä karkaamisestani. Se saattaa estää joitakuita henkilöitä joutumasta epäluulonalaisiksi minun tähteni."
"Saatte kertoa, mitä haluatte", vastasi kersantti, joka seisoi käsivarret ristissä, silmäillen häntä kylmästi, "mutta teidän ei ole tarpeen kertoa sitä täällä. Teillä on nähkääs yltäkyllin tilaisuutta puhua asiasta ja kuulla siitä, ennenkuin siitä on suoriuduttu."
"Tiedän sen, mutta tämä on toinen pykälä, kokonaan eri asia. Mies ei siedä nälkää; ainakaan minä en siedä. Otin vähän ruokaa tuolta kylästä – missä on kirkko ihan suon reunassa."
"Tarkoitatte varastaneenne", tokaisi kersantti.
"Ja sanon teille, mistä. Sepältä."
"Hei vain!" äänsi kersantti, tuijottaen Joeen.
"Hei, Pip!" äänsi Joe, tuijottaen minuun.
"Otin ruuantähteitä, tilkkasen viinaa ja paistoksen."
"Onko teillä kaivattu sellaista kuin paistosta, seppä?" tiedusti kersantti tuttavallisesti.
"Vaimoni kaipasi, juuri silloin, kun te tulitte sisälle. Eikö totta, Pip?"
"Siis", virkkoi vanki, kääntyen katsomaan Joeen alakuloisesti, mutta vilkaisemattakaan minuun, "siis te olette seppä. Minun täytyy niin ollen ikäväkseni tunnustaa syöneeni teidän paistoksenne."
"Jumala tietää, että sen teille suon – mikäli se olikaan minun", vastasi Joe, lisäten ehdon muistaessaan vaimoaan. "Emme tiedä, mitä olette tehnyt, mutta emme tahtoisi teidän nääntyvän nälkään sentähden, onneton ihmisparka – vai mitä, Pip?"
Miehen kurkusta lähti taaskin sama omituinen kulahdusääni, jonka olin aikaisemmin pannut merkille, ja hän käänsi meille selkänsä. Vene oli palannut, ja hänen vartijansa olivat valmiit, joten saatoimme hänet veistämättömistä saloista ja kivistä kyhätylle laiturille ja katselimme, kun hänet pantiin veneeseen, jonka soutumiehistö oli hänen vankikumppaneitaan. Hänen näkemisensä ei näyttänyt ketään hämmästyttävän eikä kiinnostavan, ei ilahduttavan eikä pahoittavan, ei kukaan hiiskunut mitään, paitsi että joku veneessäolija ärähti ikäänkuin koirille: "Soutakaa!", mikä oli merkkinä siitä, että airot piti painaa veteen. Soihtujen valossa näimme mustan vankilalaivan kelluvan vähän matkan päässä rannan liejusta, muistuttaen ränstynyttä Noakin arkkia. Suljettuna, ristikoilla varustettuna ja vankoilla, ruosteisilla ketjuilla ankkuroituna vankilalaiva näytti nuorekkaista silmistäni olevan samalla lailla raudoissa kuin vangit olivat. Näimme veneen laskevan aluksen kylkeen ja vangin nousevan kannelle sekä katoavan näkyvistä. Sitten soihtujen tähteet viskattiin veteen, ne sihahtivat ja sammuivat ikäänkuin hänen tarinansa olisi päättynyt.
KUUDES LUKU
Mielentilani näpistelyn johdosta, jonka aiheuttamasta taakasta minut oli niin odottamatta vapautettu, ei pakottanut minua vilpittömään tunnustukseen; mutta toivottavasti siitä laskeutuneessa pohjasakassa oli hyvää.
En muista omantuntoni olleen lainkaan arkana sisareni suhteen, kun ilmitulon pelko poistettiin painamasta mieltäni. Mutta rakastin Joea – niinä nuoruusaikoinani kenties en sen paremmasta syystä kuin siitä, että se herttainen miekkonen salli minun rakastaa itseään – ja mitä tulee häneen, ei sisäinen olemukseni ollut niin helposti rauhoitettavissa. Mielessäni liikkui voimakkaana ajatus (erikoisesti silloin, kun ensi kerran näin hänen etsivän viilaansa), että minun pitäisi ilmaista Joelle koko totuus. En sitä kuitenkaan tehnyt, koska pelkäsin hänen silloin pitävän minua huonompana kuin olinkaan. Se pelko, että menettäisin Joen luottamuksen ja että siitä alkaen saisin iltaisin istua uuninsopessa tuijottelemassa iäksi menetettyyn kumppaniini ja ystävääni, sitoi kieleni. Sairaloisesti kuvittelin, että jos Joe tietäisi, en koskaan enää voisi nähdä häntä takan ääressä hypistelemässä vaaleita viiksiään luulematta hänen miettivän sitä, – että jos Joe tietäisi, en enää milloinkaan voisi nähdä hänen vilkaisevan, vaikkapa kuinka sattumoisin, edelliseltä päivältä jääneeseen, pöytään tuotuun paistiin tai vanukkaaseen luulematta hänen aprikoivan, olinko käynyt ruokakomerossa, – että jos Joe milloin hyvänsä vastaisuudessa, yhteisen kotielämämme aikana, huomauttaisi oluensa olevan väljähtynyttä tai sameata, varmasti uskoisin hänen epäilevän siinä olevan tervaa, mikä saisi veren tulvahtamaan kasvoihini. Lyhyesti sanoen, olin liian raukkamainen tehdäkseni sen, minkä tiesin oikeaksi, samoin kuin olin ollut liian raukkamainen ollakseni tekemättä sitä, minkä tiesin vääräksi. En ollut siihen aikaan lainkaan tutustunut maailmaan enkä jäljitellyt ainoatakaan sen monista tällä tavoin menettelevistä asukkaista. Aivan koulitsemattomana keksin itse omin neuvoin tämän menettelytavan.
Koska minua alkoi nukuttaa ennenkuin olimme ehtineet kovinkaan kauas vankilalaivasta, otti Joe minut taaskin selkäänsä ja kantoi minut kotiin. Se lienee ollut hänelle uuvuttava matka, koska Wopsle oli väsymyksestä niin pahalla tuulella, että jos kirkko olisi ollut avoinna, hän olisi otaksuttavasti erotuttanut seurakunnan yhteydestä retkikunnan, aloittaen Joesta ja minusta. Maallikkona hän itsepintaisesti istuskeli kostealla maaperällä niin paljon, että kun hänen takkinsa riisuttiin kuivattavaksi keittiön lieden hohteessa, hänen housuihinsa jäänyt välillinen todistusmerkki olisi riittänyt saattamaan hänet hirteen, jos kysymyksessä olisi ollut hengenrikos.
Tällöin minä hoippuroin lattialla ikäänkuin olisin ollut pieni juomari, koska minut oli äsken pantu seisoalleni, koska olin ollut sikeässä unessa ja koska olin herännyt lämpöön, valoon ja ihmisäänten hälinään. Tajuntani palasi (mitä jouduttivat kova jymähdys hartioitteni väliin ja sisareni virkistävä huudahdus: "Totisesti! Onko koskaan nähty tuollaista poikaa!"), kuulin Joen selostavan vangin tunnustusta ja kaikkien vieraiden esittävän erilaisia mielipiteitä siitä, miten hän oli päässyt ruokakomeroon. Huolellisesti tarkastettuaan huoneistoa Pumblechook selitti, että hän oli ensin kavunnut pajan, sieltä sitten talon katolle ja laskeutunut savutorvea myöten keittiöön suikaleiksi leikatuista vuodevaatteistaan punomansa köyden avulla. Ja koska Pumblechook esiintyi hyvin varmasti ja ajeli omilla kieseillään – mitä ei kukaan muu tehnyt – myönnettiin, että niin asian täytyi olla. Väsyneen ihmisen heikon ilkeään tapaan Wopsle tosin huudahti rajusti: "Ei!", mutta kun hänellä ei ollut otaksumaa esitettävänään eikä takkia yllään, vähäksyttiin hänen mielipidettään yksimielisesti – jättääkseni mainitsematta, että hänen takapuoleltaan kohosi runsaasti höyryä hänen seisoessaan selkä keittiön lieteen päin kuivattaakseen housujaan, mikä ei suinkaan ollut otollista herättämään luottamusta.
Siinä kaikki, mitä sinä iltana kuulin, ennenkuin sisareni tarttui minuun, koska olin seurueen silmien uninen loukkauskivi, ja auttoi minut yläkertaan niin voimakkaasti, että minusta tuntui kuin minulla olisi ollut viidetkymmenet kengät jaloissani ja kuin olisin kolistellut niitä kaikkia portaiden särmiin. Edellä kuvaamani mielentila alkoi, ennenkuin nousin jalkeille seuraavana aamuna, ja sitä kesti kauan sen jälkeen kun asia oli häipynyt kaikkien mielestä, joten sitä mainittiin vain poikkeustapauksissa.
SEITSEMÄS LUKU
Silloin, kun seisoin kirkkotarhassa lukemassa omaisteni hautakivien kirjoituksia, olin oppinut parhaiksi niin paljon, että osasin tavata ne. Eivätkä edes niiden yksinkertaista merkitystä koskevat tulkintani olleet aivan paikkansa pitävät, sillä "ylläolevan vaimo" oli minusta kohtelias viittaus siihen, että isäni oli ylennetty parempaan maailmaan; ja jos jostakusta kuolleesta sukulaisestani olisi käytetty sanaa "allaoleva", olisin epäilemättä muodostanut itselleni mitä huonoimman mielipiteen sukumme siitä jäsenestä. Eivätkä käsitykseni jumaluusopillisista säädöksistä, joita noudattamaan katkismukseni minut velvoitti, olleet suinkaan täsmälliset. Elävästi nimittäin muistan otaksuneeni selityksen, että minun tuli "vaeltaa sillä tiellä koko elämäni aika", velvoittavan minut kulkemaan kotoamme kylän lävitse yhteen ainoaan määrättyyn suuntaan koskaan poikkeamatta siltä joko kääntymällä alaspäin pyöräntekijän talon tai ylöspäin myllyn kohdalla.
Tultuani kyllin vanhaksi minun piti tulla Joen oppipojaksi, ja siihen mennessä, kunnes voisin saada sen arvon, ei minua, kuten Joen vaimo sanoi, sopinut hemmoittelulla pilata. Senvuoksi en ainoastaan suoritellut pikku tehtäviä pajassa, vaan jos joku naapuri sattui tarvitsemaan poikaa pelottelemaan lintuja, poimimaan kiviä tai johonkin muuhun sellaiseen hommaan, suotiin se kunnia minulle. Mutta jottei asemamme ylemmyys joutuisi siitä millään tavoin kärsimään, pidettiin keittiön uuninreunustalla säästölipasta ja julkisesti ilmoitettiin, että kaikki ansioni pistettiin siihen. Minulla on sellainen vaikutelma, että ne aiottiin käyttää kansallisvelan lyhentämiseen, mutta varmaa on, etten toivonutkaan omakohtaisesti pääseväni osalliseksi aarteesta.
Wopslen isotäti piti kylässämme iltakoulua; se merkitsee, että hän oli naurettava, iäkäs, suppeavarainen, mutta äärettömän heikko ja kivulloinen nainen, jonka tapana oli nukkua kello kuudesta seitsemään joka ilta niiden nuorten seurassa, jotka maksoivat kaksi pennyä viikossa kukin saadakseen rakentavan tilaisuuden nähdä hänet siinä puuhassa. Hän asui vuokralaisena pienessä talossa, jonka yläkerran huone oli Wopslen hallussa; me opiskelijat kuulimme usein hänen lukevan ääneen mitä arvokkaimmin ja kauhistavimmin, silloin tällöin tömäyttäen laipiota. Luuloteltiin Wopslen "kuulustelevan" oppilaita joka neljännesvuosi. Mutta tosiasiallisesti hän niissä tilaisuuksissa käänsi paitansa hihansuut ylöspäin, pörrötti tukkansa ja esitti meille Marcus Antoniuksen puheen Caesarin ruumiin ääressä. Tätä seurasi aina Collinsin oodi intohimoista, jolloin erikoisesti kunnioitin Wopslea. Kostona, joka paiskaa veren tahraaman miekkansa jymisten maahan ja tarttuu sodanjulistustorveen kasvoillaan murhan ilme. Silloin ei laitani ollut samanlainen kuin myöhemmin, jolloin tutustuin intohimoihin ja vertasin niitä sekä Collinsiin että Wopsleen, mikä ei suinkaan ollut edullista kummallekaan näistä herrasmiehistä.
Tämän opetuslaitoksen lisäksi Wopslen isotäti piti samassa huoneessa – pientä sekalaisten tavarain kauppaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänellä oli varastossaan ja minkähintaista mikin tavara oli. Mutta eräässä lippaassa oli vähäinen, rasvainen muistikirja, jota käytettiin hintaluettelona, ja tämän neuvonantajan avulla Biddy järjesti myymälän kaikki liikeasiat. Biddy oli Wopslen isotädin lapsentytär; tunnustan olevani täysin kykenemätön selvittämään ongelmaa, millainen hänen ja Wopslen sukulaisuussuhde oli. Hän oli orpo kuten minäkin; kuten minut oli hänetkin kasvatettu kädestä ruokkimalla. Hänen huomattavimmat piirteensä olivat mielestäni hänen ulkonevat ruumiinosansa, sillä hänen tukkansa kaipasi aina kampaamista, hänen kätensä kaipasivat aina pesua, ja hänen kenkänsä kaipasivat aina korjaamista ja niiden korkopuolet ylöspäin nykäisemistä. Tämä kuvaus rajoittuu kuitenkin arkipäiviin. Sunnuntaisin hän kävi kirkossa huolitellussa asussa.
Suureksi osaksi omin neuvoin ja pikemminkin Biddyn kuin Wopslen isotädin avulla ponnistelin aapiston loppuun saakka ikäänkuin olisin tunkeutunut orjantappurapensaikon lävitse, saaden aika paljon huolta, vaivaa ja kiusaa joka kirjaimesta. Senjälkeen jouduin noiden yhdeksän veijarin, numeroiden, keskelle, jotka tuntuivat joka ilta keksivän jotakin uutta laittaakseen itsensä toisennäköisiksi ja tuntemattomiksi. Mutta vihdoin aloin vähänäköisen hapuilevaan tapaan lukea, kirjoittaa ja laskea mitä pienimmässä mittakaavassa.
Eräänä iltana istuin kivitauluineni uuninsopessa, ankarasti ponnistellen kyhätäkseni kirjeen Joelle. Luullakseni oli kulunut hyvinkin vuosi suolle tekemästämme retkestä, sillä väliaika oli ollut pitkä, ja nyt oli talvi ja ankara pakkanen. Liedellä jalkojeni juuressa oli aapisto muistin virkistämistä varten, ja tunnissa tai kahdessa minun onnistui piirtää seuraava kirje:
"RAKAS JOE TOIVON SINUN VOIVAN HYVIN TOIVON PIAN VOIVANI OPETTAA SINUA
JOE JA SITTEN OLOMME TULE HAUS2 KUNOLN OPPIPOIKASI YSTÄVÄSI PIP."
Minun ei olisi ollut ehdottoman välttämätöntä ilmaista Joelle ajatuksiani kirjeellisesti, koska hän istui vieressäni ja olimme kahden kesken. Mutta luovutin tämän kirjoitetun tiedonannon (tauluineen kaikkineen) omakätisesti, ja Joe otti sen vastaan, pitäen sitä opillisena ihmeenä.
"Totisesti, Pip, hyvä kumppani!" huudahti Joe, aukaisten siniset silmänsä levälleen. "Millainen kirjanoppinut oletkaan! Totisesti!"
"Mielelläni tahtoisin olla", vastasin, vilkaisten hänen kädessään olevaan tauluun, mielessäni vaivaava aavistus, että kirjoitus oli perin epätasaista.
"Tässähän on J", ihasteli Joe, "ja O, vaikka kuinka hyvä! Tuossa on J, O ja E, Pip, ja J-O-E, Joe."
En ollut koskaan kuullut Joen lukevan ääneen enempää kuin tämän lyhyen nimen, ja edellisenä sunnuntaina olin kirkossa pannut merkille, että kun vahingossa pidin rukouskirjaamme ylösalaisin, se näkyi olevan hänestä aivan yhtä mukavaa kuin jos olisin pitänyt sitä oikein päin. Haluten käyttää tätä tilaisuutta saadakseni selville, pitäisikö minun Joea opettaessani alkaa ihan alusta, kehoitin: "Niin, mutta luehan kaikki, Joe!"
"Kaikki, niinkö, Pip?" vastasi Joe, tähystäen kirjoitustani verkkaisesti etsivin silmin. "Tässähän on kolme J:tä, kolme O:ta, kolme E:tä, kolme J-O-E, Joea, Pip!"
Kallistuin Joen puoleen ja käyttäen etusormeani apuna luin hänelle koko kirjeen.
"Hämmästyttävää!" ihmetteli Joe ehdittyäni loppuun. "Sinä olet kirjanoppinut."
"Miten tavaat Gargery-nimen, Joe?" kysyin häneltä vaatimattoman suojelevasti.
"En tavaa sitä ensinkään", vastasi Joe.
"Mutta entä jos sen tekisit?"
"Sellaista ei voi olettaa", vakuutti Joe. "Mutta kyllä minäkin olen tavattoman mieltynyt lukemiseen."
"Oletko, Joe?"
"Tavattoman. Kun vain saan", jatkoi Joe, "hyvän kirjan tai hyvän sanomalehden ja pääsen istumaan oivallisen takkavalkean ääreen, en pyydä mitään muuta. Hyvä Luoja!" pitkitti hän hieroskeltuaan hieman polviaan. "Kun silmään osuu J ja O ja E ja sanoo itsekseen: 'Tässä vihdoin on J-O-E, Joe', kuinka kiintoisaa lukeminen onkaan!"
Tästä viimeisestä puheesta päättelin, että Joen opilliset tiedot olivat vielä lapsuusasteellaan kuten höyryvoima. Kehittäen aihetta tiedustin:
"Etkö käynyt koulua, Joe, ollessasi yhtä pieni kuin minä olen?"
"En, Pip."
"Minkätähden et käynyt koulua, Joe, ollessasi yhtä pieni kuin minä olen?"
"No niin, Pip", virkkoi Joe, tarttuen hiilihankoon ja ryhtyen pöyhimään tulta, mikä oli hänen tavallinen puuhansa hänen ollessaan mietteissään, "kerron sen sinulle. Isäni, Pip, hän oli viinaan menevä, ja viinan saatua hänet valtoihinsa hän takoi äitiäni tuiki armottomasti. Ei hän takonutkaan juuri mitään muuta paitsi minua. Ja minua takoessaan hän osoitti pontevuutta, jonka vertaista hän osoitti ainoastaan ollessaan takomatta alasintaan. – Kuuntelethan ja ymmärräthän, Pip?"
"Kyllä, Joe."
"Senjohdosta äitini ja minä karkasimme isän luota useita kertoja; ja silloin äitini aina lähti työhön ja sanoi: 'Joe', hän sanoi, 'suokoon Jumala, että saat käydä koulua, lapsi!' Ja hän pani minut kouluun. Mutta isäni oli sydämeltään siksi hyvä, ettei hän voinut tulla toimeen ilman meitä. Niinpä hän aina tuli suunnaton joukko väkeä mukanaan ja nosti sellaisen metelin sen talon ovella, jossa asuimme, että toiset eivät voineet olla missään tekemisissä kanssamme, vaan heidän oli pakko luovuttaa meidät hänelle. Ja sitten hän vei meidät kotiin ja takoi meitä. Ja se, oivallathan, Pip" – hän keskeytti mietteliään tulenkohentelun ja katsoi minuun – "haittasi opiskeluani."
"Varmasti, Joe-rukka!"
"Mutta katsos kuitenkin, Pip", jatkoi Joe, harkitsevasti pari kertaa koskettaen kekäleitä, "kun jokaista arvostellaan ansionsa ja ihmisiä tuomitaan saman mittapuun mukaan, oli isäni niin hyvä sydämeltään, etkö käsitä?"
En käsittänyt, mutta en sitä virkkanut.
"No niin", jatkoi Joe, "jonkun täytyy pitää tulta padan alla, sillä muutoin pata ei kiehu, ymmärräthän, Pip?"
Sen oivalsin, minkä ilmaisinkin.
"Sentähden isäni ei pannutkaan vastaan, kun aloin tehdä työtä. Niinpä ryhdyin työhön nykyisessä ammatissani, joka olisi ollut myöskin hänen, jos hän olisi siinä pysynyt, ja työskentelin aika tiukasti, sen sanon sinulle, Pip. Ajan mittaan pystyin huolehtimaan hänestäkin ja huolehdinkin, kunnes hän kuoli halvaukseen. Ja aikomukseni oli hakkauttaa hänen hautakiveensä: 'Jos lieneekin hän usein horjahtanut, ei sydän häntä harhaan johdattanut'."
Joe lausui nämä kaksi säettä niin silminnähtävän ylpeästi ja niin huolellisen selvästi, että kysyin, oliko hän itse ne sepittänyt.
"Kyllä sepitin ne", myönsi Joe, "ihan itse. Sepitin ne yhdessä tuokiossa. Se kävi samoin kuin olisin iskenyt hevosenkengän valmiiksi yhdellä iskulla. En eläissäni ole niin kovasti hämmästynyt – en voinut oikein uskoa omaa päätäni – totta puhuakseni tuskin uskoin, että minulla oli oma pääni. Kuten sanoin, Pip, oli aikomukseni hakkauttaa se hänen hautakiveensä. Mutta runosäkeet maksavat rahaa, hakkauttipa ne miten tahansa, pieniksi tai isoiksi, eikä sitä tehty. Puhumattakaan kantajista tarvitsin kaikki liikavarani äitiä varten. Hänen terveytensä oli huono, ja hän oli ihan murtunut. Ennen pitkää hän seurasi miestänsä, ihmisraukka, ja sai vihdoinkin rauhan."
Joen siniset silmät kävivät hiukan vetisiksi. Hän hieroi ensin toista, sitten toista perin epämiellyttävästi ja huolestuttavasti hiilihangon pyöreällä nupilla.
"Olipa sitten ikävää", pitkitti hän, "asuessani täällä yksin, ja tutustuin sisareesi. Ja, Pip" – Joe katsoi minuun tiukasti ikäänkuin olisi arvannut, etten olisi samaa mieltä hänen kanssansa, "sisaresi on komea nainen."
En voinut olla tähyilemättä tuleen silminnähtävästi epäilevänä.
"Mikä lieneekään sukulaisten mielipide, ja mikä lieneekään maailman mielipide siitä asiasta, Pip, sisaresi" – Joe kolautti hiilihangolla arinanristikkoa säestykseksi jokaiselle seuraavista sanoista – "on – komea – nainen."
En keksinyt mitään parempaa sanomista kuin: "Olen hyvilläni, että sinusta niin on, Joe."
"Niin minusta on", vakuutti Joe, tarttuen sanoihini. "Minä olen hyvilläni, että minusta niin on, Pip. Hiukan punerrusta tai hiukan luisevuutta siellä täällä, mitäpä minä siitä piittaan?"
Huomautin terävästi, että jollei hän siitä piitannut, kuka siitä olisi piitannut.
"Juuri niin", yhtyi Joe. "Siinä se. Olet oikeassa, hyvä kumppani. Tutustuessani sisareesi puheltiin yleisesti siitä, että hän kasvatti sinua. Siinä hän tekikin oikein hyvin, kehuivat ihmiset, ja minä kehuin kaikkien muiden mukana. Mitä sinuun tulee", jatkoi Joe kasvoillaan ilme, josta kuvastui joku todella ilkeä näkemys, "jos olisit tiennyt, kuinka pieni, heiverö ja mitätön olit, hyväinen aika, olisit saanut perin kehnon käsityksen itsestäsi!"
Kun tämä ei minua oikein miellyttänyt, huomautin: "Älä minusta välitä, Joe!"
"Mutta minä välitin sinusta, Pip", vastasi hän hellän koruttomasti. "Kun ehdotin sisarellesi yhteiselämää ja kuuluttamista kirkossa, milloin hän olisi taipuvainen ja valmis muuttamaan pajalle, sanoin hänelle: 'Ja tuo se pienokaisrukka mukaasi! Jumala sitä pienokais-rukkaa siunatkoon!' sanoin sisarellesi. Pajalla on tilaa hänellekin.'"
Purskahdin itkemään, pyysin anteeksi ja halasin Joea kaulasta. Hän hellitti irti hiilihangon, syleili minua ja virkkoi: "Aina hyviä ystävyksiä me, eikö totta, Pip? Älä itke, poika-kulta!"
Kun tämä pieni keskeytys oli sivuutettu, alkoi Joe uudelleen:
"No niin, katsos, Pip, siinä se. Ja nyt tulemme asiaan. Jos nyt rupeat ohjaamaan opiskeluani, Pip – ja sanon etukäteen, että olen kauhean typerä, kerrassaan kauhean typerä – ei vaimoni saa liian hyvin huomata, missä puuhassa olemme. Sen pitää käydä niin sanoakseni salaa. Entä miksi salaa? Sanon sen sinulle, Pip."
Hän oli jälleen tarttunut hiilihankoon; ilman sitä hän tuskin olisi päässyt pitkälle todistelussaan.
"Sisarellasi on taipumus hallita."
"Taipumus hallita, Joe?" Säpsähdin, sillä minulla oli hämärä ajatus (ja pelkään, että minun täytyy lisätä, toivo), että Joe eroaisi hänestä meri- tai rahaministeriön hyväksi.
"Taipumus hallita", toisti Joe, "nimittäin minua ja sinua."
"Ahaa!"
"Eikä hän mielellään näe talossamme luku- ja kirjoitustaitoisia", pitkitti Joe. "Ja erikoisesti hän ei olisi mielissään, jos minä osaisin lukea ja kirjoittaa, siitä pelosta, että saattaisin nousta eräänlaiseen kapinaan, etkö käsitä?"
Aioin vastata kysymyksellä, mutta Joe keskeytti minut, kun olin ennättänyt saada suustani: "Minkävuoksi –"
"Maltahan hieman! Arvaan, mitä aiot sanoa, Pip, mutta malta hieman! Myönnän sisaresi silloin tällöin kohtelevan meitä tyrannimaisesti. Myönnän hänen komentelevan meitä ja olevan kovakouraisen meitä kohtaan. Milloin sisaresi on sillä tuulella" – Joe hiljensi äänensä kuiskaukseksi ja vilkaisi ovelle – "on hän aikamoinen riitelijä, se täytyy rehellisyyden nimessä tunnustaa."
Joe lausui "riitelijä"-sanan ikäänkuin sen alussa olisi ollut vähintään kymmenkunta isoa R:ää.
"Minkätähdenkö en nouse kapinaan? Niinhän olisit huomauttanut, kun keskeytin sinut, Pip?"
"Niin, Joe."
"No niin", alkoi Joe, siirtäen hiilihangon vasempaan käteensä voidakseen hypistellä viiksiään; ja olin hänen suhteensa toivoton, aina kun hän ryhtyi tähän levolliseen puuhaan. "Sisaresi on käskijäluonne. Käskijäluonne."
"Mikä se on?" tiedustin, jonkun verran toivoen saavani hänet pysähtymään. Mutta Joe esitti määritelmänsä kerkeämmin kuin olin otaksunut ja vastasi, katsoen minuun värähtämättä: "Hän."
"Ja minä en ole käskijäluonne", jatkoi Joe käännettyään katseensa toisaalle ja tartuttuaan taaskin viiksiinsä. "Ja loppujen lopuksi, Pip – ja tämän tahdon sanoa sinulle hyvin vakavasti, poika-kulta – näin äidissäni niin hyvän esimerkin naisesta, joka uurastaa ja raataa kuin orja, jonka vilpitön sydän särkyy ja joka ei saa koskaan rauhaa elinpäivinään, että minua kuolemakseni pelottaa sellainen väärä menettely, etten kohtelisi oikein naista, ja mieluummin menettelisin väärin toiseen suuntaan ja kärsisin itse hiukan epämukavuutta. Toivoisin, että vain minä olisin alttiina, Pip, toivoisin, ettei sinua varten olisi 'Kurittajaa', poikakulta; toivoisin voivani ottaa kaikki omille niskoilleni. Mutta asia on nyt kerta kaikkiaan näin, Pip, ja toivottavasti arvostelet ymmärtävästi vajavaisuuksia."
Niin nuori kuin olinkin, aloin luullakseni sinä iltana ihailla Joea uudella tavoin. Olimme senjälkeenkin tasavertaisia, kuten olimme olleet ennenkin. Mutta kun myöhemmin rauhallisina hetkinä istuin katsellen Joea ja ajatellen häntä, oli minulla se uusi tunne, että tiesin sydämessäni katsovani häneen ylöspäin.
"Mutta", lausui Joe nousten lisäämään kivihiiliä pesään, "tuo schwarzwaldilaiskello lyö aivan kohta kahdeksan, eikä häntä vielä kuulu! Toivottavasti eno Pumblechookin tamma ei ole polkaissut jääpalaselle ja kompastunut."
Joen vaimo kävi silloin tällöin markkinapäivinä eno Pumblechookin kanssa lyhyillä retkillä, auttaakseen häntä ostamaan sellaisia taloustarvikkeita ja -tavaroita, joiden valinta vaati naisen arvostelukykyä, koska eno Pumblechook oli vanhapoika eikä luottanut palvelijattariinsa. Nyt oli markkinapäivä, ja Joen vaimo oli sellaisella retkellä.
Joe kohensi valkean ja lakaisi lieden, minkä jälkeen menimme ovelle kuuntelemaan, kuuluisiko kiesien kolinaa. Oli kuiva, kylmä ilta, tuuli puhalteli purevasti, ja huurre oli valkeata ja kovaa. Tänä yönä kuolisi, jos viruisi pitkänään suolla, mietin. Ja sitten katsahdin tähtiin ja ajattelin, kuinka kamalalta tuntuisi kääntää kasvonsa niihin päin ja paleltua kuoliaaksi näkemättä avun ja toivon pilkahdustakaan koko tuosta kimaltelevasta paljoudesta.
"Nyt tamma tulee", virkkoi Joe, "ja sen kavionkapse helkkyy kuin kellonsoitto."
Hevosen rautakenkien kalahtelu kovalla tiellä oli hyvin sointuva ääni, lähestyvän juhdan ravatessa paljon ripeämmin kuin tavallisesti. Nostimme ulkosalle tuolin valmiiksi, jotta Joen vaimo voisi laskeutua maahan, kohensimme tulta, jotta tulijat näkisivät kirkkaasti loistavan ikkunan, ja tarkastimme vielä viimeisen kerran keittiötä, jotta vain kaikki olisi paikallaan. Joen vaimo oli pian maassa, ja myöskin Pumblechook oli kohta laskeutunut rattailta. Hänen pantuaan loimen hevosen selkään menimme kaikki keittiöön, vieden muassamme niin paljon kylmää ilmaa, että se tuntui karkoittavan kaiken lämmön tulesta.
"Ja nyt", lausui Joen vaimo, riisuen vaippansa kiihtyneen hätäisesti sekä sysäten hattunsa hartioilleen, mihin se jäi riippumaan nauhojen varassa, "jollei tuo poika ole kiitollinen tänä iltana, ei hän ole milloinkaan."
Olin niin kiitollisen näköinen kuin poika suinkin saattaa täysin tietämättä, minkävuoksi hänen pitäisi ottaa se ilme kasvoilleen.
"Toivottava vain on", jatkoi sisareni, "ettei häntä hemmoitella. Mutta minulla on omat pelokkaat aavistukseni."
"Neiti ei ole senlaatuinen, rouva", virkkoi Pumblechook. "Hän on siihen liian järkevä."
Neiti? Katsoin Joeen, tehden huulillani ja kulmakarvoillani vastaavan liikkeen: "Neiti?" Joe katsoi minuun, tehden hänkin huulillaan ja kulmakarvoillaan vastaavan liikkeen: "Neiti?" Kun sisareni yllätti hänet siinä puuhassa, pyyhkäisi hän kädenselkämyksellä nenäänsä sellaisissa tilaisuuksissa tavalliseen, sovittavaan tapaansa ja katsoi vaimoonsa.
"No?" kivahti sisareni tiuskivaan tapaansa. "Mitäs te hölmistelette? Onko talo tulessa?"
"Joku mainitsi", vihjaisi Joe kohteliaasti, "jotakin neidistä."
"Ja hän kaiketi on neiti", vastasi sisareni, "jollei neiti Havishamia nimitetä herraksi. Ja epäilenpä, tokko tekään menette niin pitkälle."
"Yläkaupungin neiti Havishamko?" kysyi Joe.
"Onko olemassa alakaupungin neiti Havishamia?" tokaisi sisareni. "Hän haluaa tämän pojan leikkimään sinne. Ja poika tietysti lähtee. Ja hänen on parasta siellä leikkiä", pitkitti sisareni, pudistaen minulle päätänsä ikäänkuin kehoittaakseen minua olemaan äärimmäisen vikkelä ja hilpeä, "sillä muutoin minä hänet peittoan."
Olin kuullut puhuttavan yläkaupungin neiti Havishamista – monien kilometrien laajuisessa ympäristössä oli jokainen kuullut yläkaupungin neiti Havishamista. Hän oli suunnattoman rikas ja yrmeä nainen, joka asui isossa, kolkossa, rosvoja ja varkaita vastaan hyvin varustetussa talossa, viettäen eristettyä elämää.
"No, totisesti!" äänsi Joe ällistyneenä. "Mistähän hän tuntee Pipin!"
"Tolvana!" huudahti sisareni. "Kuka on väittänyt hänen tuntevan?"
"Joku mainitsi", huomautti Joe taaskin kohteliaasti, "hänen haluavan Pipiä sinne leikkimään."
"Entä eikö hän ole voinut tiedustaa eno Pumblechookilta, tunsiko tämä jotakuta poikaa, joka olisi sopiva sinne leikkimään? Eiköhän ole mahdollista, että eno Pumblechook saattaa olla hänen vuokralaisensa ja saattaa toisinaan – emme tahdo sanoa neljännes- tai puolivuosittain, sillä silloin vaatisimme sinulta liikaa – käydä siellä maksamassa vuokransa? Ja eikö hän ole silloin saattanut kysyä eno Pumblechookilta, eikö tämä tuntenut poikaa, jonka sopisi mennä sinne leikkimään? Ja eikö eno Pumblechook aina ajattelevana ja huomaavaisena meitä kohtaan – vaikka sinä et niin arvelle, Joseph" – hänen sävynsä oli mitä syvimmin nuhteleva, ikäänkuin Joe olisi ollut mitä tunnottomin sisarenpoika – "silloin ole saattanut mainita tätä poikaa, joka seisoo tuossa pöyhistelevänä" – juhlallisesti vakuutan, etten pöyhistellyt – "ja jonka nöyrä orja olen aina ollut?"
"Hyvä taaskin!" kehui eno Pumblechook. "Oivallisesti esitetty! Sievästi tulkittu! Hyvä taaskin! Nyt, Joseph, tunnet asian."
"Ei, Joseph", väitti sisareni yhäti nuhtelevasti, samalla kun Joe yhä uudelleen anteeksipyytävästi pyyhkäisi kätensä selkämyksellä nenäänsä, "et vielä – vaikka et sitä uskone – tunne asiaa. Arvellet tuntevasi, mutta et tunne, Joseph. Et nimittäin tiedä eno Pumblechookin, käsittäen, että mikäli me osaamme päätellä, tämä poika saattaa saavuttaa onnensa menemällä neiti Havishamin luokse, tarjoutuneen kyyditsemään hänet kaupunkiin tänä iltana omilla kieseillään, pitämään hänet yön luonansa ja omakätisesti saattamaan hänet neiti Havishamin luokse huomenaamulla. Mutta Luoja minua armahtakoon", parahti sisareni, viskaten hattunsa syrjään äkillisen epätoivon puuskassa. "Tässä seison jaarittelemassa noille ääliöille eno Pumblechookin odottaessa ja tamman vilustuessa ovella, ja poika on karstassa ja liassa hiuksista jalkapohjiin saakka!"
Niin sanottuaan hän syöksähti kimppuuni, niinkuin kotka syöksyy karitsan kimppuun, ja kasvoni painettiin puiseen astiaan veden sisään, pääni pantiin vesitynnyrin tapin alle, minua saippuoitiin, hangattiin, pyyhittiin, jyskytettiin, vatvottiin ja raavittiin, niin että menin ihan sekaisin. (Tässä minun sopinee huomauttaa, että otaksun paremmin kuin kukaan muu elollinen olento tietäväni, millaisen vaikutuksen vihkimäsormus tekee liikkuessaan säälimättömästi pitkin ja poikin ihmisen kasvoilla.)
Kun pesuni oli suoritettu, puettiin minut mitä kankeimpiin liinavaatteisiin, joten muistutin säkkiin pukeutunutta, nuorta katumuksentekijää, ja minut kiristettiin ahtaimpaan ja hirvittävimpään asuuni. Senjälkeen minut luovutettiin Pumblechookille, joka otti minut vastaan muodollisesti kuin sheriffi, valuttaen korviini puheen, jota pitämään arvasin hänen tuskaisesti ikävöineen koko ajan: "Poika, ole iäti kiitollinen kaikille ystävillesi, mutta erittäinkin niille, jotka ovat sinua kasvattaneet ja sinua pienenä hoivanneet."
"Hyvästi, Joe!"
"Jumala sinua siunatkoon, Pip, poika-kulta!"
En ollut kertaakaan ennen eronnut hänestä, ja tunteitteni sekä saippuavaahdon vuoksi en aluksi erottanut ainoatakaan tähteä kieseiltä. Mutta ne alkoivat tuikkia toinen toisensa jälkeen luomatta vähääkään valaistusta kysymyksiin, minkä ihmeen tähden minun piti lähteä leikkimään neiti Havishamin luona ja mitä ihmettä minun piti siellä leikkiä.
KAHDEKSAS LUKU
Pumblechookin huoneisto kauppalan High-kadun varrella teki pippurisen ja jauhoisen vaikutuksen, kuten vilja- ja siemenkauppiaan huoneiston pitääkin tehdä. Minusta tuntui, että hänen täytyi olla tosiaankin hyvin onnellinen mies, kun hänen myymälässään oli niin paljon pieniä vetolaatikolta. Kun tirkistin yhteen tai kahteen alarivin laatikkoon sekä näin siellä olevat nuoralla sidotut, ruskeat pikku kääröt, aprikoin ikävöivätkö kukansiemenet ja -sipulit koskaan kaunista päivää päästäkseen pois vankiloistaan ja alkaakseen kukkia.
Nämä mietteet liikkuivat mielessäni varhain aamulla saapumiseni jälkeisenä päivänä. Edellisenä iltana minut oli lähetetty suoraa päätä nukkumaan ullakolle, jonka viettävä katto oli vuodesopessa niin matalalla, että arvioin tiilien olevan enintään jalan päässä kulmakarvoistani.
Samana varhaisena aamuna havaitsin omituisen yhteyden siementen ja korduroihousujen välillä. Pumblechookilla oli sellaiset housut, ja samoin hänen myyjälläänkin. Ja jollakin tavoin oli korduroihousuissa yleinen tuntu ja tuoksu niin likeisesti siemeniä muistuttava, ja siemenissä yleinen tuntu ja tuoksu niin läheisesti korduroihousuja muistuttava, että tuskin erotin niitä toisistaan.
Samassa tilaisuudessa saatoin panna merkille, että Pumblechook näytti hoitavan liikettään katselemalla kadun poikki satulaseppää, joka näytti huolehtivan omasta liikkeestään pitämällä silmällä vaununtekijää, joka näytti pääsevän eteenpäin maailmassa työntämällä kädet taskuun ja silmäilemällä leipuria, joka vuorostaan pani käsivartensa ristiin ja tähysti maustekauppiasta, joka seisoi ovellaan ja töllisteli rohdoskauppiasta. Kelloseppä, joka aina istui pienen pöydän ääressä tähystellen suurennuslasi silmässään ja jota aina tarkasteli ryhmä työpuseroisia, hänen liikkeensä ikkunasta tähyileviä miehiä, näytti olevan High-kadun varrella melkein ainoa henkilö, jonka ammatti vaati hänen huomiotaan osakseen.
Pumblechook ja minä söimme kello kahdeksan myymälän takana sijaitsevassa vastaanottohuoneessa, kun taas myymäläapulainen nautti teekulhonsa ja voileipänsä istuen hernesäkillä kadunpuolisessa huoneessa. Mielestäni Pumblechook oli ilkeä pöytäkumppani. Paitsi sitä, että hän oli sen sisareni omaksuman mielipiteen riivaama, että ravintoni tuli olla lihaakuolettavaa ja katumuksentekijälle sopivaa – paitsi sitä, että hän antoi minulle mahdollisimman paljon leipää ynnä mahdollisimman vähän voita ja sekoitti maitooni niin paljon lämmintä vettä, että olisi ollut vilpittömämpää jättää maito kokonaan pois – hänen keskustelunsa koski yksinomaan laskentoa. Toivotettuani hänelle kohteliaasti hyvää huomenta hän virkkoi mahtipontisesti: "Seitsemän kertaa yhdeksän, poika?" Ja miten minä olisin osannut vastata, kun jouduin näin odottamatta kuulusteltavaksi oudossa paikassa vatsa tyhjänä! Olin nälkäinen, mutta ennenkuin olin nielaissut muruakaan, aloitti hän jatkuvan yhteenlaskuesimerkin, jota riitti koko aamiaisajan. "Seitsemän?" "Ynnä neljä?" "Ynnä kahdeksan?" "Ynnä kuusi?" "Ynnä kaksi?" "Ynnä kymmenen?" Ja niin edelleen. Ja kun olin suoriutunut jostakin luvusta, ennätin hädintuskin haukata palasen tai hiukan ryypätä, ennenkuin jo seuraava tuli, samalla kun hän istui mukavan huolettomasti, syöden sianlihaa ja lämpöistä vehnäleipää (jos saan sanoa) ahmivasti ja herkuttelevasti.
Tästä syystä olinkin oikein iloissani, kun kello löi kymmenen ja lähdimme neiti Havishamin luokse, vaikka en suinkaan ollut rauhallinen sen suhteen, miten minun pitäisi esiintyä tämän naisen katon alla. Neljännestunnissa saavuimme neiti Havishamin talolle, joka oli vanha tiilirakennus ja jossa oli sangen paljon rautaristikkoja. Jotkut ikkunat oli muurattu umpeen, kaikki alakerran ikkunat olivat ruosteisten ristikkojen suojaamat. Kadun puolella oli piha, mutta sekin oli suljettu, joten kelloa soitettuamme saimme jäädä vartoamaan, kunnes joku tulisi avaamaan portin. Odottaessamme tähystin pihalle (silloinkin Pumblechook virkkoi: "Ynnä neljätoista?", mutta en ollut häntä kuulevinani) ja näin, että talon vieressä oli tilava panimo. Se ei ollut toiminnassa eikä ollut nähtävästi ollutkaan pitkään aikaan.
Eräs ikkuna avattiin, ja kirkas ääni tiedusti: "Kuka siellä?" Siihen saattajani vastasi: "Pumblechook." Ääni sanoi: "Hyvä", ikkuna suljettiin taaskin, ja pihan poikki tuli nuori nainen avainnippu kädessään.
"Tässä", ilmoitti Pumblechook, "on Pip."
"Tässä Pip, niinkö?" vastasi nuori nainen, joka oli oikein sievä ja tuntui hyvin ylpeältä. "Tule sisälle, Pip!"
Myöskin Pumblechook aikoi astua sisälle, mutta nainen pani portin eteen.
"Oi!" äänsi nainen. "Haluatteko tavata neiti Havishamia?"
"Jos neiti Havisham haluaa tavata minua", vastasi Pumblechook nolostuneena.
"Niin", sanoi tyttö, "mutta hän, nähkääs, ei halua."
Hän lausui tämän niin varmasti ja ehdottomasti, ettei Pumblechook voinut huomauttaa mitään, vaikka hänen omanarvontuntonsa olikin kuohuksissa. Mutta hän silmäili minua ankarasti – ikäänkuin minä olisin tehnyt hänelle mitään! – ja poistui lausuttuaan nuhtelevasti: "Poika! Olkoon käyttäytymisesi täällä kunniaksi niille, jotka ovat kasvattaneet sinut pikku lapsesta saakka!" Minua vaivasi pelokas aavistus, että hän palaisi jyräyttämään portin lävitse: "Ynnä kuusitoista?" Mutta sitä hän ei tehnyt.
Nuori saattajattareni lukitsi portin, ja menimme pihan poikki. Se oli kivetty ja puhdas, mutta ruohoa kasvoi jokaisessa raossa. Panimorakennuksia yhdisti siihen kapea kuja, jonka puinen portti oli auki kuten koko panimokin aina korkeata ulkomuuria myöten. Ja kaikki oli tyhjää ja käyttämätöntä. Kolea tuuli tuntui kylmemmältä siellä kuin portin ulkopuolella; ja se ulvoi kimakasti puhaltaessaan panimon sivuseinien aukoista sisälle ja ulos, muistuttaen tuulen vonkumista merellä purjehtivan laivan taklauksessa.
Nainen huomasi minun katselevan sitä ja sanoi: "Saattaisit ilman haittaa juoda kaiken sen väkevän oluen, joka siellä nyt valmistetaan, poika."
"Niin luulisin, neiti", vastasin ujosti.
"Parasta on olla koettamatta panna siellä olutta nyt, sillä siitä tulisi hapanta, poika; etkö sinäkin arvele niin?"
"Siltä näyttää, neiti."
"Eipä silti, että kukaan aikoo sitä yrittääkään", lisäsi hän, "sillä siitä on luovuttu, ja rakennus saa seistä niin joutilaana kuin se on, kunnes rappeutuu. Väkevää olutta on muuten kellareissa jo niin paljon, että siihen voisi upottaa koko Hovin."
"Onko se tämän talon nimi, neiti?"
"Yksi sen nimistä, poika."
"Onko sillä siis useampia nimiä, neiti?"
"On toinenkin. Sen toinen nimi oli Satis, joka on kreikkaa, latinaa tai hepreaa tahi kaikkia kolmea – minusta yhdentekevää – ja merkitsee kylliksi."
"Kylliksi-talo!" kummeksin. "Se on omituinen nimi, neiti."
"Niin on", myönsi hän. "Mutta se merkitsi enemmän kuin kuulosti merkitsevän. Kun se annettiin, merkitsi se, että kenellä hyvänsä tämä talo olikin, hän ei voinut kaivata mitään muuta. Siihen aikaan oltiin varmastikin vähään tyytyväisiä, tuntuu minusta. Mutta älähän vitkastele, poika!"
Vaikka hän niin usein nimitti minua "pojaksi" ja lisäksi niin välinpitämättömästi, ettei se suinkaan ollut imartelevaa, oli hän suunnilleen minun ikäiseni. Hän näytti luonnollisesti paljon vanhemmalta minua, koska hän oli tyttö, kaunis ja itsetietoinen. Ja hän oli minua kohtaan niin ylimielinen kuin olisi ollut yksikolmattavuotias ja kuningatar.
Menimme sisälle taloon sivuovesta – julkisivun ovi oli teljetty kaksilla, sen poikki ulkopuolitse pingoitetuilla ketjuilla – ja ensimmäiseksi panin merkille, että käytävä oli ihan pimeä ja että tyttö oli jättänyt kynttilän sinne palamaan. Hän otti sen, ja etenimme pitkin käytäviä, ylös portaita, ja yhäti oli ihan pimeätä vain kynttilän valaistessa meille tietä.
Vihdoin saavuimme erään huoneen ovelle, ja hän kehoitti: "Käy sisälle!"
Pikemminkin ujoudesta kuin kohteliaisuudesta vastasin: "Teidän jälessänne, neiti."
Tähän hän tokaisi: "Älä ole naurettava, poika! Minä en mene sisälle." Ja halveksivasti hän poistui ja – mikä oli pahempaa – otti kynttilän mukaansa.
Se oli peräti epämiellyttävää, ja minua melkein pelotti. Mutta koska en voinut tehdä muuta kuin koputtaa ovelle, koputin, ja minun käskettiin astua sisälle. Tein senvuoksi niin ja huomasin joutuneeni sievään, avaraan, vahakynttilöiden kirkkaasti valaisemaan huoneeseen. Siellä ei näkynyt pilkahdustakaan päivänvalosta. Se oli pukeutumishuone, kuten kaluston perusteella otaksuin, vaikka sen useiden esineiden muoto ja käytäntö olivat silloin minulle aivan oudot. Mutta silmäänpistävänä siellä oli veralla verhottu pöytä, jolla seisoi kultakehyksinen kuvastin ja jonka ensi silmäyksellä oivalsin hienon naisen pukeutumispöydäksi.
Olisinko käsittänyt tämän seikan niin pian, jollei sen ääressä olisi istunut hieno nainen, sitä en osaa sanoa. Nojatuolissa istui kyynärpää pöytään nojattuna ja pää käden varassa omituisin nainen, mitä olen milloinkaan nähnyt ja mitä milloinkaan näen.
Hän oli upeasti puettu atlaskankaaseen, pitseihin, silkkiin – yltyleensä valkoiseen asuun. Hänen kenkänsä olivat valkeat. Ja hänen päälaeltaan riippui pitkä, valkea huntu, ja hänen hiuksissaan oli morsiuskukkia, mutta hänen tukkansa oli valkea. Joitakuita kirkkaita jalokiviä säihkyi hänen kaulassaan ja käsissään, ja vielä joitakuita jalokiviä kimalteli pöydällä. Siellä täällä huoneessa oli pukuja, vähemmin loistavia kuin hänen yllänsä oli, sekä puolittain sullottuja arkkuja. Hän ei ollut ehtinyt ihan täydelleen pukeutua, sillä vain toisessa jalassa oli kenkä – toinen oli pöydällä likellä hänen kättänsä –, hänen huntunsa ei ollut lopullisesti järjestetty, kello ketjuineen ei ollut paikallaan, ja joitakuita rintaa koristamaan tarkoitettuja pitsejä, nenäliina, käsineet, muutamia kukkia ja rukouskirja viruivat helyjen joukossa sekavana kasana kuvastimen ympärillä.
Moniaina ensimmäisinä tuokioina en kaikkea tätä nähnyt, vaikka heti alussa huomasin siitä enemmän kuin olisi saattanut otaksua. Mutta havaitsin, että kaikki näkyvissäni oleva, minkä olisi pitänyt olla valkeata, oli ammoin ollut valkeata, menettänyt hohteensa, virttynyt ja kellastunut. Havaitsin morsiuspuvun verhoaman morsiamen kuihtuneen, kuten oli käynyt puvulle ja kukille, ja menettäneen kaiken loistonsa paitsi syvälle painuneiden silmiensä kiiltoa. Havaitsin, että puku oli valmistettu nuoren naisen pyöristynyttä vartaloa varten ja että se vartalo, jonka yllä se nyt höllänä riippui, oli kuihtunut luuksi ja nahaksi. Kerran olin markkinoilla päässyt katsomaan kammottavaa vahateosta, joka esitti jotakuta mahdotonta henkilöä asetettuna kuoleman jälkeen nähtäväksi. Kerran minut oli viety erääseen suoseutumme vanhaan kirkkoon katsomaan luurankoa, jonka ympärillä oli uhkean puvun jätteet ja joka oli kaivettu esille kirkon lattian alla olevasta holvista. Ja nyt näytti vahakuvalla ja luurangolla olevan tummat silmät, jotka liikkuivat ja tähystivät minua. Olisin kirkaissut, jos olisin voinut.
"Kuka siinä?" tiedusti pöydän ääressä istuva nainen.
"Pip, neiti."
"Pip?"
"Herra Pumblechookin poika, neiti. Tullut – leikkimään."
"Tule likemmäksi; annas kun katson sinua! Tule ihan lähelle!"
Juuri seisoessani hänen edessään, välttäen hänen katsettaan, panin yksityiskohtaisesti merkille ympäröivät esineet ja näin, että hänen taskukellonsa oli seisahtunut kaksikymmentä minuuttia vaille yhdeksän ja että seinäkello oli seisahtunut kaksikymmentä minuuttia vaille yhdeksän.
"Katso minuun!" käski neiti Havisham. "Ethän pelkää naista, joka ei ole kertaakaan nähnyt aurinkoa sinun syntymäsi jälkeen?"
Ikäväkseni minun täytyy todeta, ettei minua pelottanut sen suunnattoman valheen lausuminen, joka sisältyi vastaukseen: "En."
"Tiedätkö, mitä nyt kosketan?" jatkoi hän, laskien kätensä päällekkäin rintansa vasemmalle puolelle.
"Kyllä, neiti." (Se johti minut ajattelemaan sitä nuorta miestä.)
"Mitä kosketan?"
"Sydäntänne."
"Särkynyttä."
Hän lausui tämän sanan kiihkeän näköisenä, hyvin ponnekkaasti, huulillaan kummallinen hymy, josta kuvastui eräänlaista kerskailua. Senjälkeen hän piti käsiään sillä kohtaa vähän aikaa ja siirsi ne pois verkalleen, ikäänkuin ne olisivat olleet painavat.
"Olen ikävystynyt", virkkoi neiti Havisham. "Kaipaan huvitusta ja olen saanut kyllikseni miehistä sekä naisista. Ala leikkiä!"
Luullakseni väittelynhaluisinkin lukijani myöntää, että hän tuskin olisi voinut käskeä kovaonnista poikaa tekemään mitään vaikeampaa niissä oloissa.
"Saan toisinaan sairaloisia mielitekoja", jatkoi hän, "ja nyt minulla on se sairaloinen mieliteko, että haluan nähdä jonkun leikkivän. Kas niin, kas niin!" lisäsi hän maltittomasti liikuttaen oikean kätensä sormia. "Leiki, leiki, leiki!"
Silmieni edessä väikkyi pelko, että sisareni peittoaisi minua, ja hetkisen oli mielessäni ajatus lähteä juoksemaan ympäri huonetta, esittäen Pumblechookin kiesejä. Mutta tunsin, etten kykenisi sitä suorittamaan, minkävuoksi hylkäsin sen ajatuksen ja jäin seisomaan, katsoen neiti Havishamiin, kuten otaksun hänen arvelleen, juron itsepäisesti, koska hän sanoi sittenkun olimme hyvän aikaa tuijottaneet toisiimme:
"Oletko jörö ja uppiniskainen?"
"En neiti. Olen hyvin pahoillani teidän tähtenne ja hyvin pahoillani siitä, etten voi leikkiä juuri nyt. Jos valitatte minusta, saattaa sisareni minut ikävyyksiin, joten tekisin sen, jos voisin. Mutta täällä on niin uutta, niin outoa, niin hienoa ja – niin alakuloista –" Vaikenin, peläten ehkä puhuvani tai jo puhuneeni liikoja, ja taaskin silmäilimme toisiamme.
Ennenkuin hän puhkesi uudelleen puhumaan, käänsi hän silmänsä pois minusta ja katsoi yllänsä olevaa pukua, pukeutumispöytää ja lopuksi itseään kuvastimesta.
"Niin uutta hänelle", mutisi hän, "niin vanhaa minulle, niin outoa hänelle, niin tuttua minulle; niin alakuloisen tuntuista meistä molemmista! Kutsu Estellaa!"
Kun hän edelleen katseli omaa kuvaansa, luulin hänen vielä haastelevan itsekseen ja pysyin hiljaa paikallani.
"Kutsu Estella!" toisti hän, vilkaisten minuun. "Sen voit tehdä. Kutsu Estella! Ovelta."
Seisomassa oudon talon pimeässä, salaperäisessä käytävässä, huutaen Estellan nimeä kopealle, nuorelle naiselle, jota ei näkynyt eikä kuulunut, samalla kun hänen nimensä karjuminen tuntui hirvittävän julkealta teolta, oli melkein yhtä vaikeata kuin käskystä leikkiminen. Mutta vihdoin hän vastasi, ja hänen kynttilänsä muistutti tähteä lähestyessään pimeässä käytävässä.
Neiti Havisham viittasi hänet likelleen, otti pöydältä jalokiven ja koetti, minkä vaikutuksen se teki hänen valkealla, nuorekkaalla povellaan ja hänen sieviä, ruskeita hiuksiaan vasten. "Se on kerran sinun omasi, rakas, ja sinun tulee käyttää sitä hyvin. Käy pelaamaan korttia tämän pojan kanssa!"
"Tämän pojan kanssa! Mutta hänhän on tavallinen työläispoika!"
Olin kuulevinani neiti Havishamin vastaavan – vaikka se tuntui niin epätodennäköiseltä: "Entä sitten? Sinähän voit särkeä hänen sydämensä."
"Mitä osaat pelata, poika?" kysyi Estella minulta mitä halveksivimmin.
"En mitään muuta kuin Mustaa Maijaa, neiti."
"Pelatkaa sitä!" kehoitti neiti Havisham. Niinpä istuuduimme pelaamaan korttia.
Juuri silloin aloin tajuta, että kaikki huoneessa oli seisahtunut samoin kuin kellot jo kauan aikaa sitten. Panin merkille, että neiti Havisham pani jalokiven takaisin täsmälleen samalle kohdalle, jolta oli sen ottanut. Estellan jakaessa kortteja vilkaisin taaskin pukeutumispöytään ja huomasin, ettei sillä viruvaa kenkää, joka oli aikoinaan ollut valkoinen, mutta oli nyt keltainen, ollut koskaan käytetty. Katsahdin kengättömään jalkaan ja näin, että sitä verhoava silkkisukka, joka oli aikoinaan ollut valkea, mutta nyt oli keltainen, oli kävelty risaiseksi. Ilman tätä kaiken pysähtymistä, tätä kaikkien noiden virttyneiden, ravistuneiden esineiden paikallaanpysymistä ei tuo riutunutta hahmoa verhoava, haalistunut morsiuspukukaan olisi voinut niin läheisesti muistuttaa ruumispukua eikä tuo pitkä huntu niin likeisesti käärinliinaa.
Niin hän istui ruumiin kaltaisena meidän pelatessamme korttia; ja hänen morsiuspukunsa röyhelöt ja koristukset näyttivät maatuneelta paperilta. En silloin tiennyt mitään siitä, että toisinaan löydetään muinaisaikoina haudattuja ruumiita, jotka raukeavat tomuksi heti ilmoille jouduttuaan. Mutta usein olen senjälkeen miettinyt, että hänen täytyi näyttää siltä kuin hän olisi luonnollisen päivänvalon häneen osuessa hajonnut tomuksi.
"Hän nimittää sotamiehiä pampuiksi, tämä poika!" virkkoi Estella ylenkatseellisesti, ennenkuin ensimmäinen pelimme oli lopussa. "Ja kuinka karkeat kädet hänellä onkaan! Ja kuinka paksupohjaiset kengät!"
Mieleeni ei ollut koskaan ennen johtunut hävetä käsiäni, mutta nyt aloin pitää niitä sangen kehnonnäköisinä. Hän osoitti minua kohtaan niin voimakasta halveksumista, että se oli tarttuvaa, ja se tarttui minuun.
Hän voitti pelin, ja minä ryhdyin jakamaan kortteja. Jaoin väärin, mikä olikin luonnollista, kun tiesin hänen väijyvän nähdäkseen minun hairahtuvan. Ja hän julisti, että olin typerä, kömpelö työläispoika.
"Sinä et hiisku mitään hänestä", huomautti neiti Havisham katsellessaan puuhiamme. "Hän lausuu sinusta paljon ilkeyksiä, mutta sinä et virka hänestä mitään. Mitä arvelet hänestä?"
"En haluaisi sitä sanoa", sopersin.
"Kuiskuta korvaani!" kehoitti neiti Havisham, kumartuen puoleeni.
"Minusta hän on hyvin ylpeä", supatin.
"Entä vielä?"
"Hän on hyvin sievä."
"Entä sitten."
"Hän esiintyy hyvin loukkaavasti." (Hän katsoi minuun tällöin kasvoillaan äärimmäisen inhon ilme.)
"Entä vielä?"
"Mieleni taitaa tehdä kotiin."
"Ja olla enää koskaan häntä näkemättä, vaikka hän on noin sievä?"
"En ole varma siitä, enkö haluaisi nähdä häntä uudelleen, mutta nyt tahtoisin kotiin."
"Saat kohta lähteä", lupasi neiti Havisham ääneen. "Pelatkaa peli loppuun!"
Jollen olisi alussa nähnyt omituista hymyä neiti Havishamin kasvoilla, olisin ollut melkein varma, etteivät hänen kasvonsa osanneetkaan hymyillä. Niille oli levinnyt tarkkaavainen ja alakuloinen ilme – joka olikin hyvin sopiva, kun kaikki hänen ympärillään oli paikalleen jähmettynyttä –, ja näytti siltä kuin ei mikään enää voisi niitä elähdyttää. Hänen povensa oli painunut sisään, joten hän istui kumarassa, hänen äänensä vaimennut hiljaiseksi, ja hänestä uhosi kuoleman rauhaa. Sanalla sanoen hän näytti sekä ruumiillisesti että sielullisesti, sekä sisäisesti että ulkoisesti nujertuneen musertavan iskun voimasta.
Pelasin Estellan kanssa pelin loppuun, ja hän voitti. Senjälkeen hän paiskasi kortit pöydälle ikäänkuin olisi halveksinut moista voittoa.
"Milloin tulet uudelleen luokseni?" lausui neiti Havisham. "Annas, kun ajattelen!"
Olin muistuttamaisillani hänelle, että tänään oli keskiviikko, mutta hän keskeytti minut liikauttamalla oikean kätensä sormia kärsimättömästi kuten aikaisemminkin.
"So! So! Minulla ei ole aavistustakaan viikon päivistä; eikä minulla ole aavistustakaan vuoden viikoista. Tule uudelleen kuuden päivän kuluttua! Kuuletko?"
"Kyllä, neiti."
"Estella, saata hänet alakertaan! Anna hänelle syötävää, ja hän saa liikkua ja katsella ympärilleen syödessään! Mene, Pip!"
Seurasin kynttilää alakertaan, kuten olin seurannut kynttilää yläkertaan, ja tyttö asetti sen samaan paikkaan, josta olimme sen ottaneet. Siihen saakka, kunnes hän aukaisi sivuoven, olin asiaa miettimättä kuvitellut, että illan täytyi olla käsissä. Sisälle tulvahtava päivänvalo ihan tyrmisti minut; minusta tuntui siltä kuin olisin ollut oudon huoneen kynttilänvalossa useita tunteja.
"Sinun pitää odottaa tässä, poika", ilmoitti Estella, kadoten näkyvistäni ja sulkien oven.
Seisoessani yksin pihalla käytin hyväkseni tilaisuutta tarkastaakseni karkeita käsiäni ja yksinkertaisia kenkiäni. Arvosteluni näistä lisäkkeistä ei ollut suotuisa. Ne eivät olleet milloinkaan ennen vaivanneet mieltäni, mutta nyt ne vaivasivat rahvaanomaisina liitännäisinä. Päätin tiedustaa Joelta, miksi hän oli opettanut minut nimittämään niitä kuvakortteja pampuiksi, vaikka niitä pitäisi nimittää sotamiehiksi. Olisin toivonut Joen saaneen hienomman kasvatuksen, sillä silloin olisin minäkin saanut.
Estella palasi, tuoden leipää, lihaa ja pienen kulhon olutta. Hän pani kulhon pihan kiveykselle ja antoi minulle leivän ja lihan katsahtamattakaan minuun, yhtä röyhkeän hävyttömästi kuin olisin epäsuosioon joutunut koira. Tunsin olevani siinä määrin nöyryytetty, loukattu, halveksittu, kiukuissani ja pahoillani – en keksi oikeata nimitystä kärsimykselleni – Jumala tietää sen oikean nimityksen –, että kyyneleet kihosivat silmiini. Heti kun ne tunkeutuivat näkyviin, katsoi tyttö minuun ilme riemuisena, koska hän oli ne aiheuttanut. Se valoi minuun voimaa pidättää niitä ja silmäillä häntä; silloin hän keikautti pilkallisesti päätänsä – vaistoten kuitenkin, kuten arvelin, liian varmasti uskoneensa minuun koskeneen hyvin kipeästi – ja poistui luotani.
Mutta hänen mentyään katselin ympärilleni löytääkseni paikan, johon kätkisin kasvoni, menin panimokujalta vievän portin taakse, painoin hihani siellä muuria vasten, nojasin otsani siihen ja purskahdin itkemään. Itkiessäni potkin muuria ja revin tiukasti hiuksiani, niin karvaat olivat tunteeni, ja niin vihlova oli nimetön tuskani, joka vaati toimintaa vastapainokseen.
Sisareni kasvatus oli tehnyt minut arkatuntoiseksi. Siinä pienessä maailmassa, jossa lapset oleksivat, kuka heitä kasvattaneekaan, ei mitään huomata niin terävästi eikä tunneta niin herkästi kuin vääryys. Lapsi saattaa olla alttiina ainoastaan vähäiselle vääryydelle. Mutta lapsi on pieni, hänen maailmansa on pieni, ja hänen keinuhevosensa on hänen mittakaavansa mukaan yhtä monen kämmenenleveyden korkuinen kuin roteva irlantilainen metsästysratsu. Mielessäni olin varhaisesta lapsuudestani asti saanut alituisesti kamppailla vääryyttä vastaan. Siitä saakka, kun olin oppinut puhumaan, olin tiennyt sisareni olevan epäoikeudenmukaisen minua kohtaan alistamalla minut oikulliseen ja väkivaltaiseen pakotukseen. Minulla oli ollut se syvällinen vakaumus, ettei hän kasvattamalla ja vaalimalla minua pikku lapsesta silti saanut oikeutta kasvattaa minua läimäyksillä ja sysäyksillä. Kaikissa kestämissäni rangaistuksissa, häväistyksissä, paastoissa, valvontatilaisuuksissa ja muissa katumuksenharjoituksissa olin säilyttänyt tämän vakaumuksen. Ja siitä, että yksinäisenä ja suojattomana jouduin niin paljon sitä tuntemaan, uskon henkisen arkuuteni ja suuren herkkyyteni suureksi osaksi johtuneen.
Tällä kertaa pääsin loukatuista tunteistani eroon potkimalla niitä panimon seinään ja kiskomalla niitä hiuksistani. Sitten pyyhin kasvoni hihaani ja astuin esille portin takaa. Leipä ja liha olivat mieluiset, olut lämmitti ja hiveli, ja pian olin kyllin pirteä katsellakseni ympärilleni.
Paikka oli totisesti kolkon autio aina panimon pihalla sijaitsevaa kyyhkyslakkaa myöten, jonka myrsky oli joskus kallistanut vinoon kannatinpatsaan nenässä ja joka olisi saanut kyyhkyset luulemaan olevansa merellä, jos siellä olisi ollut kyyhkysiä keinutettavissa. Mutta ei ollut kyyhkysiä lakassa, ei hevosia tallissa, ei sikoja lätissä, ei maltaita varastohuoneessa, ei rankin eikä oluen hajua isossa kuparikattilassa eikä sammiossa. Tuntui siltä kuin käytännön tuntu ja hajut olisivat haihtuneet viimeisen savutuprahduksen mukana. Sivupihalla oli sekava rykelmä tyhjiä tynnyreitä, joista vielä huokui parempien päivien hapanta muistoa. Mutta se oli liian hapanta pidettäväksi entisen oluen näytteenä – ja tässä suhteessa muistan näiden erakkojen olleen samanlaisia kuin useimmat muut.
Panimon takana oli rehevä puutarha, jota ympäröi vanha muuri. Tämä oli kuitenkin niin matala, että saatoin reutoutua sen harjalle ja pysytellä siellä kyllin kauan silmäilläkseni sitä ja oivaltaakseni hoitamattoman puutarhan kuuluvan samaan taloon. Se oli yhteen sotkeutuneiden rikkaruohojen vallassa, mutta vihreän ja keltaisen kirjavilla teillä oli jälkiä, ikäänkuin joku olisi silloin tällöin siellä kävellyt. Ja juuri silloinkin Estella asteli siellä poispäin minusta. Mutta hän näyttikin olevan kaikkialla. Kun nimittäin annoin perään tynnyrien herättämälle kiusaukselle ja aloin kävellä niiden päällä, näin hänen kävelevän niillä tynnyripihan toisessa päässä. Hän oli selin minuun päin, piteli sievää, ruskeata tukkaansa levällään molemmissa käsissään ja poistui heti näkyvistäni vilkaisemattakaan taaksensa. Samoin itse panimossa – jolla tarkoitan avaraa, kivipermantoista, korkeata huonetta, jossa olutta oli valmistettu ja jossa oluenpanovälineet vieläkin olivat. Kun ensi kerran menin sinne ja sen synkän hämyn painostamana seisoin ovensuussa, katsellen ympärilleni, näin hänen astelevan tulettomien liesien lomitse, nousevan ohuille rautaportaille ja menevän ulos korkealla olevan parvekkeen kautta, ikäänkuin hän olisi noussut taivaaseen.
Juuri tässä paikassa ja tällä hetkellä sattui mielikuvitukselleni kummallinen seikka. Pidin sitä kummallisena silloin ja pidin sitä kummallisena vielä kauan senjälkeen. Käänsin katseeni – joka oli hieman sumentunut katsellessani ylöspäin kalseaan valoon – rakennuksen matalassa sopukassa lähellä minua oikealla puolellani olevaan jykevään, puiseen orteen ja näin siinä kaulastaan riippuvan hahmon. Hahmo oli yltyleensä kellertävän valkeassa asussa, ja vain toisessa jalassa oli kenkä. Ja se riippui niin, että erotin puvun haalistuneiden koristuksien muistuttavan maatunutta paperia ja kasvojen olevan neiti Havishamin. Yli hänen koko piirteittensä kulki vavahdus, ikäänkuin hän olisi koettanut huutaa minulle. Kauhuissani hahmon näkemisestä ja siitä, ettei se varmastikaan ollut riippunut siinä tuokiota aikaisemmin, syöksähdin ensiksi loitommalle siitä, mutta käännyin sitten juoksemaan sitä kohti. Ja kauhuni äityi ylimmilleen, kun en löytänytkään mitään hahmoa.
Ainoastaan hymyilevän taivaan kylmä valo, pihan portin takana liikkuvien ihmisten näkeminen ja leivän, lihan ja oluen tähteiden elvyttävä vaikutus saattoivat palauttaa minut ennalleen. En niidenkään avulla olisi ehkä tointunut niin pian kuin toinnuin, jollen olisi nähnyt Estellan avaimineen lähestyvän minua päästääkseen minut kadulle. Hänellä olisi jonkinlainen pätevä syy halveksia minua, ajattelin, jos hän näkisi minun olevan peloissani; eikä hänen pitänyt saada pätevää syytä.
Sivuuttaessaan minut hän loi minuun voitonriemuisen katseen ikäänkuin olisi nauttinut siitä, että käteni olivat niin karkeat ja kenkäni niin paksupohjaiset. Hän aukaisi portin ja jäi seisomaan, pitäen sitä auki. Aioin poistua vilkaisemattakaan häneen, mutta hän hipaisi minua kiusoittelevasti.
"Minkätähden et itke?"
"Koska minua ei haluta."
"Kyllä sinua haluttaa", väitti hän. "Olet itkenyt silmäsi puolittain sokeiksi, ja olet nyt taaskin pillahtamaisillasi itkuun."
Hän nauroi halveksivasti, työnsi minut ulos portista ja lukitsi sen jälkeeni. Menin suoraapäätä Pumblechookin asuntoon, ja mieleni huojentui suunnattomasti, kun hän ei ollut kotona. Käskettyäni niin ollen kauppa-apulaisen ilmoittaa hänelle, minä päivänä minut jälleen haluttiin neiti Havishamin luokse, lähdin taivaltamaan kuuden kilometrin pituista matkaa pajallemme. Kävellessäni mietiskelin kaikkea näkemääni ja syvästi aprikoin sitä, että olin rahvaanomainen työläispoika, että käteni olivat karkeat, että kenkäni olivat paksunahkaiset, että olin saanut kehnon tottumuksen nimittää sotamiehiä pampuiksi, että olin paljon tietämättömämpi kuin olin edellisenä iltana luullut olevani ja että yleensä asemani oli halpa ja huono.
YHDEKSÄS LUKU
Kotiin saavuttuani oli sisareni hyvin utelias, haluten tarkkaa selostusta neiti Havishamin oloista, ja kyseli minulta kaikenlaista. Ja pian tunsin kovia tömähdyksiä niskassani ja ristiluillani, ja kasvoni painettiin häpäisevästi keittiön seinää vasten, koska en vastaillut hänen kysymyksiinsä kyllin laajasti.
Jos se pelko, ettei saa osakseen ymmärtämystä, piilee muiden nuorten rinnassa likimainkaan yhtä voimakkaana kuin se piili minun rinnassani – mitä pidän todennäköisenä, koska minulla ei ole erikoista syytä epäillä olleeni eriskummainen – tarjoaa se useissa tapauksissa selityksen umpimielisyydelle. Olin varma siitä, että jos kuvailisin neiti Havishamin oloa ja ympäristöä sellaisena kuin olin ne omin silmin nähnyt, minua ei ymmärrettäisi. Ei siinä kylliksi, vaan olin varma siitäkin, ettei myöskään neiti Havishamia ymmärrettäisi. Ja vaikka hän olikin täysin käsittämätön minusta itsestäni, oli minulla sellainen tunne, että menettelisin karkeasti ja petollisesti, jos raahaisin hänet sellaisena kuin hän todella oli (puhumattakaan neiti Estellasta) Joen vaimon tarkasteltavaksi. Senjohdosta puhuin niin vähän kuin voin, ja kasvoni työnnettiin keittiön seinää vasten.
Pahinta oli se, että vanha rehentelijä Pumblechook, jota raastoi kalvava uteliaisuus ja halu saada tietää kaikki, mitä olin nähnyt ja kuullut, tuli suu avoinna kieseissään meille teeajaksi kuulemaan yksityiskohtaista selontekoa. Ja pelkästään se, että näin tuon kiusanhenkeni, hänen kalamaiset silmänsä ja ammottavan suunsa, hänen hiekanvärisen, uteliaisuudesta pystyssä pörröttävän tukkansa ja pullistavan laskuopin vaikutuksesta kohoavat ja laskeutuvat liivinsä, teki minut juron harvasanaiseksi.
"No, poika", alkoi eno Pumblechook niin pian kuin oli istuutunut kunniatuoliin takan ääreen. "Mitenkäs sinua luonnisti kauppalassa?"
Vastasin: "Aika hyvin, sir", ja sisareni heristi minulle nyrkkiään.
"Aika hyvin?" kertasi Pumblechook. "Aika hyvin ei ole mikään vastaus. Selitähän, mitä sillä tarkoitat, poika!"
Rappauskalkki otsalla kenties karkaisee aivoja itsepäisyyteen. Ainakin minun itsepäisyyteni oli kova kuin timantti seinärappauksen painaessa otsaani. Mietin jonkun aikaa, ja ikäänkuin olisin keksinyt uuden ajatuksen vastasin sitten: "Tarkoitan: aika hyvin."
Kärsimättömästi huudahtaen sisareni oli karkaamaisillaan kimppuuni – minulla ei ollut turvan varjoakaan, sillä Joe oli työssä pajassa –, mutta Pumblechook sekautui välittämään: "Ei, ei! Älkää menettäkö malttianne! Jättäkää tämä poika minun huostaani, rouva; jättäkää tämä poika minun huostaani!" Senjälkeen Pumblechook käänsi minut itseensä päin ikäänkuin olisi aikonut leikata hiukseni ja virkkoi:
"Ensiksi (saadaksemme ajatuksemme järjestykseen): paljonko on neljäkymmentäkolme pennyä?"
Harkitsin, mitä seuraisi, jos vastaisin: "Neljäsataa puntaa." Mutta kun oivalsin seuraukset epäsuotuisiksi itselleni, vastasin niin oikein kuin osasin – hairahtuen noin kahdeksan pennyä. Sitten Pumblechook kuulusteli minulta pennytaulun, alkaen siitä, että "kaksitoista pennyä on shillinki", ja päätyen siihen, että "neljäkymmentä pennyä on kolme shillinkiä ja neljä pennyä", minkä jälkeen hän kysyi voitonriemuisesti ikäänkuin olisi pannut minut pussiin: "No nyt! Kuinka paljon on kolmeviidettä pennyä?" Pitkään mietittyäni vastasin siihen: "En tiedä." Ja olin niin ärtynyt, että miltei epäilen, tiesinkö sitä.
Pumblechook käytteli päätänsä kuin korkkiruuvia kiskoakseen sen minusta ja sanoi: "Onko kolmeviidettä pennyä esimerkiksi seitsemän shillinkiä kuusi kokonaista ja kolme neljännespennyä?"
"Kyllä!" myönsin. Ja vaikka sisareni heti läimäytteli ympäri korviani, oli minusta peräti mieluista nähdä vastaukseni turmelleen Pumblechookin ilveilyn ja sulkeneen hänen suunsa.
"Poika! Minkä näköinen neiti Havisham on?" alkoi Pumblechook uudelleen toinnuttuaan, pannen käsivartensa tiukasti ristiin rinnalle ja käyttäen korkkiruuviaan.
"Hyvin pitkä ja tumma", vastasin.
"Onko hän, eno?" tiedusti sisareni.
Pumblechook iski silmää myöntymykseksi, mistä heti päättelin, ettei hän ollut nähnytkään neiti Havishamia, sillä tämä ei suinkaan ollut sellainen.
"Hyvä!" äänsi Pumblechook itserakkaasti. ("Tällä tavoin häntä pitää
käsitellä. Luultavasti alamme saada tahtomme perille, rouva.")"Totisesti, eno", vastasi Joen vaimo, "toivoisin teidän aina olevan häntä ohjaamassa. Osaatte niin hyvin häntä käsitellä."
"No niin, poika! Mitä hän puuhasi, kun menit tänään hänen luoksensa?" tiedusti Pumblechook.
"Hän istui", vastasin, "mustissa, sametilla verhotuissa vaunuissa."
Pumblechook ja Joen vaimo katsoivat hölmistyneinä toisiinsa – kuten heidän hyvin saattoi odottaakin tekevän –, ja molemmat kertasivat: "Mustissa, sametilla verhotuissa vaunuissa?"
"Niin", vakuutin. "Ja neiti Estella – luultavasti hänen sisarentyttärensä – ojensi hänelle leivoksia ja viiniä vaununikkunasta kultalautasella. Ja me kaikki saimme leivoksia ja viiniä kultalautasella. Ja minä kapusin vaunujen takaistuimelle syömään osaani, koska hän käski minun tehdä niin."
"Oliko siellä keitään muita?" tiedusti Pumblechook.
"Neljä koiraa."
"Isoja vai pieniä?"
"Summattomia", selitin. "Ja ne tappelivat vasikankyljyksistä, joita niille annettiin hopeakopassa."
Pumblechook ja Joen vaimo tuijottivat taaskin toisiinsa äärimmäisen hämmästyksen vallassa. Minä olin ihan suunniltani – harkintakykynsä menettänyt, kiduttamalla kuulusteltu todistaja – ja olisin ollut valmis kertomaan heille mitä tahansa.
"Missä ihmeessä ne vaunut olivat?" kysyi sisareni.
"Neiti Havishamin huoneessa." Taaskin he hölmistelivät. "Mutta niiden edessä ei ollut hevosia." Lisäsin tämän varauksen, samalla kun hylkäsin neljä upeasti koristettua juoksijaa, jotka olin huimasti ajatellut valjastaa vaunujen eteen.
"Voiko tämä olla mahdollista, eno?" kummeksi Joen vaimo. "Mitähän poika saattaa tarkoittaa?"
"Selitän teille, rouva", virkkoi Pumblechook. "Minun mielipiteeni mukaan oli siellä kantotuoli. Se nainen on sekapäinen, nähkääs – hyvin sekapäinen – ihan kylliksi sekapäinen kuluttaakseen päivänsä kantotuolissa."
"Oletteko koskaan nähnyt häntä siinä, eno?" tiedusti Joen vaimo.
"Miten olisin voinut", vastasi toinen pakotettuna myöntämään tämän, "kun en ole eläissäni häntä nähnyt? Hän ei ole kertaakaan ollut silmieni edessä."
"Hyväinen aika, eno! Olettehan kuitenkin puhellut hänen kanssansa?"
"No, mutta ettekö tiedä?" vastasi Pumblechook ärtyneesti, "että minut siellä käydessäni on viety yläkertaan hänen huoneensa ovelle, ovi on ollut raollaan, ja hän on sillä tavoin keskustellut kanssani. Älkää väittäkö, ettette sitä tiedä, rouva! Mutta poikahan meni sinne leikkimään. Mitä leikit, poika?"
"Leikimme lipuilla", sanoin. (Pyydän huomauttaa, että kummastelen itseäni muistellessani, mitä kaikkea valehtelin tässä tilaisuudessa.)
"Lipuilla!" kertasi sisareni.
"Niin", vahvistin. "Estella liehutti sinistä, ja minä liehutin punaista lippua, ja neiti Havisham liehutti vaununikkunasta sellaista, joka oli siroiteltu täyteen pieniä, kultaisia tähtiä. Ja sitten me kaikki heilutimme miekkojamme ja hurrasimme."
"Miekkoja!" toisti sisareni. "Mistä te miekat saitte?"
"Kaapista", vastasin. "Ja näin siellä olevan pistooleja – ja hilloa – ja pillereitä. Eikä huoneessa ollut ensinkään päivänvaloa, vaan se oli kynttilöillä valaistu."
"Se on totta, rouva", virkkoi Pumblechook, nyökäten vakavasti. "Niin on asianlaita, sillä niin paljon olen minäkin nähnyt." Ja sitten he molemmat tuijottivat minuun, ja pakottaen kasvoilleni julkean vilpittömyyden ilmeen tuijotin minä heihin, poimuttaen oikeata housunlahjettani oikealla kädelläni.
Jos he olisivat vielä udelleet minulta, olisin epäilemättä paljastanut itseni, sillä juuri silloin olin mainitsemaisillani, että pihalla oli ilmapallo, ja olisinkin uskaltanut lausua sen julki, ellei keksimiskykyni olisi jakautunut tuumimaan panimoon sijoitettavaa karhua samanaikaisesti kuin tätäkin ilmiötä. Heidän mietittäväkseen jo nyt esittämieni ihmeiden pohtiminen antoi heille kuitenkin niin paljon puuhaa, että minä pelastuin. Tämä puheenaihe askarrutti heitä vielä silloinkin, kun Joe tuli työstänsä juomaan kupillisen teetä. Hänelle selosti sisareni tekaistut kokemukseni pikemminkin huojentaakseen omaa mieltänsä kuin tyydyttääkseen miehensä uteliaisuutta.
Kun nyt näin Joen avaavan siniset silmänsä levälleen ja avuttoman ällistyneenä mulkoilevan sinne tänne ympäri keittiötä, valtasi minut katumus, mutta ainoastaan sikäli kuin asia koski häntä – ei rahtuakaan, mikäli molemmat muut olivat kysymyksessä. Joea kohtaan, mutta ainoastaan Joea kohtaan katsoin käyttäytyneeni nuoren hirviön tavoin heidän istuessaan pohtimassa, mitä seurauksia neiti Havishamin tuttavuudesta ja suosiosta minulle koituisi. He uskoivat neiti Havishamin epäilemättä "tekevän jotakin" hyväkseni; heidän epäilyksensä kohdistuivat siihen, millaisen muodon tämä jokin saisi. Sisareni oli "omaisuuden" kannalla. Pumblechook taas kannatti sievoista palkintoa, jotta pääsisin oppipojaksi johonkin hienoon ammattiin – esimerkiksi vilja- ja siemenkaupan alalle. Joe joutui heidän molempien syvään epäsuosioon esittämällä sen loistavan vihjauksen, että minulle ehkä lahjoitettaisiin joku niistä koirista, jotka olivat tapelleet vasikankyljyksistä. "Jollei pässinpää voi tuoda julki sen parempia mielipiteitä", lausui sisareni, "ja jos sinulla on mitään tehtävää, olisi sinun parasta mennä suorittamaan se." Niinpä Joe lähti.
Pumblechookin poistuttua ja sisareni pestessä astioita pujahdin Joen luokse pajaan ja jäin sinne siihen saakka, kunnes hän lopetti työskentelyn sen illan osalta. Silloin sanoin: "Ennenkuin tuli sammuu, Joe, haluaisin ilmaista sinulle jotakin."
"Niinkö, Pip?" virkkoi Joe, vetäisten kengitysjakkaransa ahjon viereen. "Anna tulla sitten! Mistä kysymys, Pip?"
"Joe", aloin, tarttuen hänen kierrettyyn paidanhihaansa ja väännellen sitä sormeni ja peukaloni välissä, "muistathan kaikki, mitä puhuin neiti Havishamista?"
"Muistanko?" äänsi Joe. "Totisesti! Ihmeellistä!"
"On kauheata, Joe, ettei se ole totta."
"Mitä sinä puhelet, Pip?" huudahti Joe, peräytyen kovin hämmästyneenä. "Ei kai tarkoituksesi ole väittää, että se –"
"Kyllä, teen sen; se on valhetta, Joe."
"Mutta eihän se kaikki? Ethän toki tarkoittane, Pip, ettei siellä ollutkaan mustia, sametilla verhottuja vaunuja?" Seisoin nimittäin pudistellen päätäni. "Mutta olihan siellä ainakin koiria, Pip? Kas niin, Pip", jatkoi Joe suostuttelevasti, "jollei siellä ollutkaan vasikankyljyksiä, olihan siellä ainakin koiria?"
"Ei, Joe."
"Yksi koira?" tiukkasi Joe. "Koiranpentu? Olihan!"
"Ei, Joe; siellä ei ollut minkäänlaista koiraa."
Minun silmäillessäni Joea toivottomasti hän katsoi minuun alakuloisena. "Pip, poika-kulta! Tämä ei käy päinsä, hyvä kumppani. Mihin oikein luulet joutuvasi?"
"Se on hirveätä, Joe, eikö olekin?"
"Hirveätäkö?" huudahti Joe. "Kamalaa! Mikä sinua riivasi?"
"En tiedä, mikä minua riivasi, Joe", vastasin, hellittäen irti hänen paidanhihansa ja istuutuen pää riipuksissa tuhkaan hänen jalkojensa juureen. "Mutta toivoisin, ettet olisi opettanut minua nimittämään korttipakan sotamiehiä pampuiksi; ja toivoisin, etteivät kenkäni olisi näin paksunahkaiset eivätkä käteni näin karkeat."
Ja sitten ilmaisin Joelle, että minusta tuntui hyvin surkealta, etten ollut voinut selittää mitään sisarelleni ja Pumblechookille, jotka olivat minua kohtaan niin tylyjä, että neiti Havishamin luona oli ollut kaunis, nuori neito, joka oli kauhean ylpeä, että hän oli sanonut minua rahvaanomaiseksi, että itse tiesin olevani rahvaanomainen ja että valheet olivat jollakin tavoin johtuneet siitä, vaikka en käsittänyt miten.
Tämä oli metafyysillinen tapaus, jota Joen oli ainakin yhtä vaikea selvittää kuin minunkin. Mutta Joe siirsi asian tyyten pois metafysiikan alalta ja selvitti sen siten.
"Yhdestä seikasta saat olla varma, Pip", lausui hän aprikoituaan jonkun aikaa, "nimittäin siitä, että valheet ovat valheita. Mistä ne johtunevatkin, niiden ei pitäisi päästä ilmoille, ja ne ovat alkuisin valheiden isästä ja johtavat meidät takaisin hänen luoksensa. Älä sinä enää valehtele, Pip! Sillä tavoin ei vapaudu rahvaanomaisuudestaan, hyvä kumppani. Ja mitä rahvaanomaisuuteen tulee, ei se asia ole minusta suinkaan selvä. Sinä olet poikkeuksellinen eräissä suhteissa, muissakin kuin pienuudessasi. Olet harvinaisen oppinut."
"En; olen tietämätön ja takapajulla."
"Mutta ajattelehan, millaisen kirjeen kirjoitit eilen illalla! Kirjoititkin sen painokirjaimilla! Olen nähnyt kirjeitä – niin, ja hienojen ihmisten kirjoittamia – jotka eivät, sen olen valmis vannomaan, ole olleet painokirjaimilla kirjoitettuja."
"En ole oppinut juuri mitään, Joe. Sinulla on suuret luulot minusta, siinä kaikki."
"No, Pip", virkkoi Joe, "olkoonpa asia niin tai näin, täytyy sinun olla tavallinen kirjanoppinut, ennenkuin sinusta voi tulla harvinaisen oppinut mies, kuten toivoisin. Kuningas valtaistuimellaan, kruunu päässä, ei pysty kirjoittamaan parlamentille pohdittavaa painokirjaimilla, jollei hän jo prinssinä ollessaan ole alkanut aakkosista – niin", lisäsi Joe, ravistaen päätänsä hyvin merkitsevästi, "ja alkanutkin A:sta sekä ponnistellut Z:aan saakka. Ja minä tiedän, mitä se tehtävä merkitsee, vaikka en voi väittää sitä oikeastaan suorittaneeni."
Tähän viisauteen sisältyi toivoa, ja se rohkaisi minua jonkun verran.
"Eikö ammatiltaan ja ansioiltaan rahvaanomaisten", pitkitti Joe harkitsevasti, "kenties olisi parempi edelleen pysyä rahvaanomaisten seurassa menemättä leikkimään hienojen pariin – mikä muistuttaa mieleeni, että toivottavasti siellä ehkä oli lippu?"
"Ei, Joe."
"(On ikävä, ettei siellä ollut lippua, Pip.) Onko asia niin vaiko näin, sitä emme voi nyt tutkia saattamatta sisartasi pahalle tuulelle, emmekä saa ajatellakaan tehdä sitä tahallamme. Kuulehan, Pip, mitä tosiystävä sinulle sanoo. Ja tosiystävä sanoo sinulle, että jollet pääse hienoksi pysymällä oikealla tiellä, et ikinä pääse sinne vääriä polkuja pitkin. Älä siis enää valehtele, Pip, vaan elä hyvin ja kuole onnellisena!"
"Ethän ole minulle vihainen, Joe?"
"En, poika-kulta. Mutta ottaen huomioon, että ne olivat, kuten mieleni tekee sanoa, ällistyttäviä ja julkeita – tarkoitan niitä, jotka koskivat vasikankyljyksiä ja koirien tappelemista – neuvoisi sinulle vilpittömästi hyvää toivova henkilö, Pip, sinua miettimään niitä, kun menet yläkertaan vuoteeseesi. Siinä kaikki, hyvä kumppani, äläkä enää milloinkaan niin tee!"
Mentyäni yläkertaan pieneen huoneeseeni ja rukoiltuani en unohtanut Joen kehoitusta; kuitenkin oli nuori mieleni sellaisessa hämmingin ja kiittämättömyyden tilassa, että vuoteeseen käytyäni ajattelin kauan, kuinka rahvaanomaisena Estella pitäisi Joea, pelkkää seppää, kuinka paksupohjaisina hänen kenkiään ja kuinka karkeina hänen käsiään. Ajattelin, että Joe ja sisareni istuivat silloin keittiössä, että minä olin lähtenyt nukkumaan keittiöstä ja etteivät neiti Havisham ja Estella koskaan istuneet keittiössä, vaan olivat korkealla sellaisen rahvaanomaisen menettelyn yläpuolella. Uneen vaipuessani muistelin, mitä "minun oli ollut tapana tehdä" ollessani neiti Havishamin luona ikäänkuin olisin viettänyt siellä viikkoja tai kuukausia enkä vain muutamia tunteja ja ikäänkuin se olisi ollut vanhaa muisteltavaa eikä vasta sinä päivänä syntynyttä.
Se oli muistettava päivä minulle, sillä se aiheutti minussa suuria muutoksia. Mutta samoin on itsekunkin ihmiselämän laita. Jos kuvitellaan joku valittu päivä siitä poistetuksi, niin ajateltakoon, kuinka toisenlainen sen juoksu olisi ollut! Pysähdy sinä, joka tämän luet, tuokioksi ajattelemaan pitkää rauta- tai kulta-, orjantappura- tai kukkaketjua, joka ei mitenkään olisi sinua kahlehtinut, jollei sen ensimmäistä rengasta olisi muovattu eräänä muistettavana päivänä.
KYMMENES LUKU
Herätessäni pari päivää myöhemmin aamulla välähti mieleeni se onnellinen ajatus, että paras askel, jonka voisin astua päästäkseni edistymään, oli puristaa Biddyltä kaikki, mitä hän tiesi. Tämän valoisan ajatuksen toteuttamiseksi mainitsin Biddylle, mentyäni saman päivän iltana Wopslen isotädin luokse, että minulla oli erikoinen syy toivoa pääseväni eteenpäin elämässä ja että olisin hänelle hyvin kiitollinen, jos hän opettaisi minulle kaikki tietonsa. Biddy, joka oli mitä hyväntahtoisin ja avuliain tyttö, vastasi heti suostuvansa ja alkoikin täyttää lupaustaan vajaan viiden minuutin kuluttua. Wopslen isotädin oppisuunnitelma voidaan selittää seuraavalla yleiskatsauksella. Oppilaat söivät omenia ja työnsivät oljenkorsia toistensa niskaan, kunnes Wopslen isotäti jännitti tarmonsa ja hoippui ahdistamaan heitä umpimähkäisesti koivuvitsalla.
Otettuaan hyökkäyksen vastaan, nauraen ja naljaillen, oppilaat asettuivat riviin ja hymisten panivat risaisen kirjan kulkemaan kädestä käteen. Kirjassa oli aakkoset, joitakuita kuvia ja taulukkoja sekä muutamia tavausharjoituksia – siinä nimittäin oli aikoinaan ollut. Niin pian kuin tämä nidos alkoi kiertää, vaipui Wopslen isotäti horrostilaan, joka johtui joko unesta tai reumatismin puuskasta. Silloin oppilaat ryhtyivät keskenään kilpaillen tarkastamaan kenkiään päästäkseen selville siitä, kuka saattoi kovimmin polkea toisen varpaille.
Tätä henkistä harjoitusta kesti, kunnes Biddy karkasi heidän kimppuunsa ja jakoi heille kolme kulunutta raamattua (jotka olivat sennäköisiä kuin taitamaton käsi olisi hakannut ne jostakin puupölkkäreestä), joiden kirjaimia oli vaikeampi lukea kuin minkään myöhemmin näkemäni harvinaisen ja omituisen julkaisun, joissa oli kaikkialla ruostetäpliä ja joiden lehtien väliin oli rutistunut hyönteismaailman erilaisia edustajia. Oppisuunnitelmamme tämän osan tekivät tavallisesti hilpeämmäksi lukuisat kaksintaistelut Biddyn ja niskuroivien oppilaiden välillä. Taistelujen päätyttyä Biddy ilmoitti sivun numeron, ja senjälkeen me kaikki luimme ääneen, mitä osasimme – tai mitä emme osanneet – hirvittävässä kuorossa. Biddy johti ääni korkeana, kimakkana ja yksitoikkoisena, eikä kukaan meistä välittänyt rahtuakaan siitä, mitä luimme, eikä kunnioittanut sitä.
Kun tätä kamalaa melua oli kestänyt jonkun aikaa, herätti se mekaanisesti Wopslen isotädin, joka horjui umpimähkäisesti jonkun pojan kimppuun ja ravisti häntä korvasta. Tähän tiedettiin opetuksen sinä iltana päättyvän, ja me riensimme ulkoilmaan, päästellen kiljaisuja älyllisen voittomme kunniaksi.
Oikeuden- ja kohtuudenmukaista on huomauttaa, että keneltäkään oppilaalta ei ollut kielletty kivitaulun eikä edes musteenkaan käyttö (milloin sellaista oli), mutta ettei sen opiskeluhaaran harjoittaminen ollut helppoa talvisaikaan, koska pieni kaikenlaisten tavarain myymälä, jossa koulua pidettiin – ja joka myöskin oli Wopslen isotädin arki- ja makuuhuone – oli vain heikosti valaistu yhdellä alakuloisella talikynttilällä eikä kynttiläsaksia ollut.
Edistyminen tuntui minusta näissä oloissa kysyvän aikaa, mutta siitä huolimatta päätin yrittää. Ja jo samana iltana Biddy aloitti erikoissopimuksemme mukaisesti opettamalla minulle joitakuita tietoja pienestä hintaluettelostaan farinisokerin kohdalta ja lainaamalla minulle kotona jäljennettäväksi ison, vanhanaikaisen, englantilaisen D:n, jonka hän itse oli jäljentänyt jonkun sanomalehden otsikosta ja jota minä luulin soljen malliksi, kunnes hän ilmoitti, mikä se oli.
Kylässämme oli tietenkin kapakka, ja tietysti Joe halusi toisinaan polttaa piipullisen tupakkaa siellä. Olin saanut sisareltani ankaran määräyksen käydä sinä iltana kotimatkalla häntä tapaamassa "Kolmessa iloisessa laivurissa" ja tuoda hänet kotiin rangaistuksen uhalla. Senvuoksi suuntasin askeleeni "Kolmeen iloiseen laivuriin."
"Iloisissa laivureissa" oli tarjoiluhuone, ja sen seinään, ovenpieleen, oli liidulla kirjoitettu huolestuttavan pitkiä laskuja, joita ei nähtävästi koskaan maksettu. Ne olivat olleet siinä niin kauan kuin muistin ja kasvaneet enemmän kuin minä. Mutta seudullamme olikin runsaasti liitua, eivätkä ihmiset kenties päästäneet käsistään ainoatakaan tilaisuutta käyttääkseen sitä hyödykseen.
Koska oli lauantai-ilta, istui isäntä saapuessani tarkastamassa näitä muistiinpanoja sangen tuikeasti; mutta koska minulla oli asiaa Joelle eikä hänelle, toivotin hänelle vain hyvää iltaa ja menin käytävän päässä olevaan yleisönhuoneeseen, jonka liedellä roihusi hilpeä valkea ja jossa Joe poltteli piippuaan Wopslen ja erään tuntemattoman seurassa. Joe tervehti minua tapansa mukaan: "Hei vain, Pip, vanha veikko!" Ja heti kun hän oli sen lausunut, kääntyi tuntematon katsomaan minua.
Hän oli salaperäisen näköinen mies, enkä ollut häntä ennen nähnyt. Hänen päänsä oli kallellaan, ja hänen toinen silmänsä oli puolittain ummessa, ikäänkuin hän olisi tähdännyt jotakin näkymättömällä pyssyllä. Hänellä oli piippu suussa, ja hän otti sen käteensä, puhalsi verkkaisesti kaiken savun ilmaan, silmäillen minua koko ajan tiukasti, ja nyökkäsi. Niinpä minäkin nyökkäsin, ja sitten hän nyökkäsi uudelleen, tehden tilaa viereensä penkille, jotta voisin istuutua siihen.
Mutta kun olin tässä kokoontumispaikassa käydessäni aina tottunut istumaan Joen vieressä, virkoin: "Ei, kiitoksia!" ja painauduin sille paikalle, jonka Joe laittoi minulle vastapäiselle penkille. Vilkaistuaan Joeen ja nähtyään, että hänen huomionsa oli kiintynyt toisaalle, tuntematon nyökkäsi minulle jälleen ehdittyäni istuutua ja hankasi sitten säärtänsä – hyvin omituisella tavalla, kuten minusta näytti.
"Mainitsitte", huomautti outo mies, kääntyen Joen puoleen, "olevanne seppä."
"Kyllä. Niin mainitsin", myönsi Joe.
"Mitä haluatte ryypätä, herra – nimeänne ette muuten maininnut."
Joe ilmoitti sen nyt, ja tuntematon käytti sitä.
"Mitä haluatte juoda, herra Gargery? Minun kustannuksellani. Lähtöryypyksi."
"No", äänsi Joe, "totta puhuakseni ei minulla ole tapana juoda kenenkään muun kuin omalla kustannuksellani."
"Tapana? Niin", vastasi tuntematon, "mutta nyt kerran, näin lauantai-iltana. Kas niin! Mitä juomaa, herra Gargery?"
"En haluaisi olla kursaileva enkä itsepäinen pöytäkumppani", vastasi Joe. "Rommia."
"Rommia", toisti muukalainen. "Entä suvaitseeko toinenkin herra ilmaista, mitä haluaa?"
"Rommia", virkkoi Wopsle.
"Kolme rommia!" huudahti tuntematon, kutsuen isäntää. "Lasi mieheen!"
"Tämän herran", huomautti Joe esitelläkseen Wopslen, "kuulisitte mielellänne kajauttavan äänensä ilmoille. Hän on kirkkomme lukkari."
"Ahaa!" äänsi tuntematon kerkeästi, tähdäten katseensa minuun. "Ihan suon laidassa olevan, yksinäisen, hautojen ympäröimän kirkon."
"Juuri niin", myönsi Joe.
Tyytyväisesti murahtaen piippu hampaissa tuntematon nosti jalkansa penkille, joka oli kokonaan hänen hallussaan. Hänen päässänsä oli matkahattu, jonka leveät lieret olivat lerpallaan, ja sen alla myssyn tapaiseksi päähän sidottu nenäliina, joten hänen hiuksiaan ei näkynyt. Hänen katsellessaan tuleen olin näkevinäni hänen kasvoillaan ovelan ilmeen, jota seurasi hymyily.
"En tunne tätä seutua, hyvät herrat, mutta joen varsilla näyttää hyvin autiolta."
"Useimmat suot ovat autioita", selitti Joe.
"Epäilemättä, epäilemättä. Liikkuuko täällä mustalaisia, kulkureita tai muita maankiertäjiä?"
"Ei", vastasi Joe, "ei muita kuin karannut vanki silloin tällöin. Ja heitä meidän ei ole helppo tavata, vai mitä, herra Wopsle?"
Majesteettisesti muistaen menneitä vaivojaan Wopsle myönsi, mutta ei lämpimästi.
"Kuulostaa siltä kuin olisitte ollut etsimässä jotakuta sellaista", sanoi tuntematon.
"Kerran", vastasi Joe. "Ei silti, että olisimme tahtoneet heidät pidättää, ymmärrättehän. Lähdimme katsomaan, minä, herra Wopsle ja Pip. Eikö totta, Pip?"
"Kyllä, Joe."
Tuntematon katsoi minuun taaskin – yhäti siristäen silmäänsä ikäänkuin olisi tarkkaan tähdännyt minua näkymättömällä aseellaan – ja virkkoi: "Hän on miellyttävä nuori vekara, tuo poika. Mikä hänen nimensä on?"
"Pip", ilmoitti Joe.
"Onko hänet kastettu Pipiksi?"
"Ei, ei ole."
"Onko Pip sukunimi?"
"Ei", selitti Joe, "se on eräänlainen liikanimi, jonka hän pienenä itse antoi itselleen ja jota hänestä käytetään."
"Poikanneko?"
"No niin", vastasi Joe miettivästi – ei tietystikään sen tähden, että sitä olisi millään tavoin tarvinnut aprikoida, vaan sen vuoksi, että "Iloisissa laivureissa" oli tapana olla syvästi punnitsevinaan kaikkea, mitä piippua polteltaessa pohdittiin, "no niin – ei. Ei, hän ei ole."
"Veljen- tai sisarenpoika?" jatkoi outo mies.
"No niin", äänsi Joen näyttäen yhtä syvällisen miettivältä, "hän ei ole – ei, en halua teitä pettää, hän ei ole – veljen- eikä sisarenpoikani."
"Mikä helkkari hän sitten on?" kysyi muukalainen, mikä minusta tuntui tarpeettoman voimaperäiseltä tiedustukselta.
Tällöin sekaantui Wopsle keskusteluun sellaisena henkilönä, joka tunsi kaikki sukulaisuussuhteet, koska hänellä ammattinsa vuoksi oli syytä pitää muistissaan, minkä naispuolisten sukulaistensa kanssa mies ei saanut mennä naimisiin, ja selvitti minun ja Joen väliset suhteet. Alkuun päästyään Wopsle lopuksi lausui mitä hirvittävimmän kiukkuisen kohtauksen "Rikhard Kolmannesta" ja oli nähtävästi omasta mielestään esittänyt sille kylliksi laajan selityksen lisättyään: "Kuten runoilija sanoo."
Ja tässä minun sopinee huomauttaa, että kun Wopsle puhui minusta, hän katsoi välttämättömäksi sellaisen maininnan ohessa pörröttää hiuksiani ja sohia niillä silmiäni. En käsitä, minkätähden jokaisen hänen kanssansa samanlaisessa asemassa olevan henkilön piti meillä käydessään alistaa minut samaan tulehduttamistemppuun samanlaisissa oloissa. Mutta en muista varhaisesta nuoruudestani ainoatakaan tapausta, jolloin olisin ollut huomion kohteena perheemme seurapiirissä ja jolloin joku isokätinen henkilö ei olisi suorittanut sellaista silmäinkäsittelyä, osoittautuakseen suojelijakseni.
Koko tänä aikana muukalainen ei vilkaissutkaan mihinkään muuhun kuin minuun, ja hän katsoi minuun ikäänkuin olisi päättänyt lopultakin ampua minua ja kaataa minut maahan. Mutta helkkarillisen huomautuksensa jälkeen hän ei hiiskunut mitään, ennenkuin rommitodit tuotiin pöytään. Silloin hän ampui laukauksensa, ja se laukaus oli perin erikoislaatuinen.
Se ei ollut lausuttu huomautus, vaan äänetön ele-esitys, ja se oli varmasti osoitettu minulle. Hän hämmensi totiaan, tehden sen minun nähtäväkseni, ja maistoi totiaan, tehden sen minun nähtäväkseni. Eikä hän hämmentänyt ja maistanut sitä lasin mukana tuodulla lusikalla, vaan viilalla.
Hän teki sen niin, ettei viilaa nähnyt kukaan muu kuin minä, ja sen tehtyään hän pyyhki viilan ja pisti sen povitaskuunsa. Tunsin sen Joen viilaksi ja heti sen nähtyäni tiesin hänen tuntevan vankini. Istuin silmäillen häntä kuin lumottuna. Mutta nyt hän nojautui taaksepäin penkillään, kiinnitti minuun hyvin vähän huomiota ja puheli etupäässä nauriista.
Kylässämme vallitsi lauantai-iltaisin se miellyttävä tunnelma, että puhdistauduttiin ja pysähdyttiin rauhallisesti hengähtämään, ennenkuin uudelleen käytäisiin käsiksi elämän tehtäviin. Sen innostamana Joe uskalsi viipyä lauantaisin ulkosalla puoli tuntia kauemmin kuin muulloin. Kun tämä puolituntinen ja rommitoti loppuivat samalla kertaa, nousi Joe lähteäkseen ja tarttui käteeni.
"Malttakaahan lyhyt tuokio!" kehoitti tuntematon. "Minulla taitaa olla taskussani uusi, kirkas shillinginkolikko, ja jos minulla on, saa poika sen."
Hän valitsi sen kourallisesta kolikoita, kääri sen rypistyneeseen paperiin ja antoi sen minulle. "Tämä on sinun!" sanoi hän. "Muista: sinun omasi!"
Kiitin häntä, tuijottaen häneen paljon kauemmin kuin hyvän käyttäytymisen säännöt olisivat myöntäneet ja pitäen lujasti kiinni Joen kädestä. Hän toivotti hyvää yötä Joelle, hän toivotti hyvää yötä Wopslelle (joka poistui seurassamme) ja loi minuun vain katseen tähtäävästä silmästään – ei, hän ei luonut katsetta, sillä hän sulki sen, mutta silmällä voi tehdä ihmeitä sulkemalla sen.
Jos kotimatkalla olisin ollut puhetuulella, olisi minun yksin täytynyt puhua; Wopsle erosi meistä "Iloisten laivurien" ovella ja Joe käveli koko ajan suu auki haihduttaakseen rommin hajun mahdollisimman runsaalla tuulettamisella. Mutta olin ikäänkuin tyrmistynyt, kun vanha pahatekoni ja vanha tuttavani olivat tällä tavoin ilmestyneet silmieni eteen, enkä voinut ajatella mitään muuta.
Astuessamme keittiöön sisareni ei ollut kovin pahalla tuulella, ja tämä harvinainen seikka rohkaisi Joea puhumaan hänelle kirkkaasta shillingistä. "Se on ihan varmasti väärä", virkkoi Joen vaimo voitonriemuisesti, "sillä muutoin hän ei olisi antanut sitä pojalle. Katsotaanhan sitä!"
Otin sen esille paperista, ja se osoittautui oikeaksi. "Mutta mitäs tämä on?" kummasteli sisareni, viskaten shillingin kädestään ja temmaten paperin. "Kaksi punnan seteliä?"
Siinä oli kuin olikin kaksi punnan seteliä, jotka näyttivät olleen mitä läheisimmissä suhteissa kreivikunnan kaikkien karjamarkkinoiden kanssa. Joe sieppasi jälleen hattunsa ja lähti kiidättämään niitä "Iloisiin laivureihin", palauttaakseen ne omistajalleen. Hänen ollessaan poissa istuin tavallisella paikallani ja katselin tylsästi sisartani jotakuinkin varmana siitä, ettei mies enää ollut kapakassa.
Pian Joe palasi ja kertoi, että mies oli ennättänyt poistua, mutta että hän, Joe, oli jättänyt "Kolmeen iloiseen laivuriin" tiedon seteleistä. Senjälkeen sisareni kääri ne paperiin ja pani ne kuivattujen ruusunlehtien alle vierassalissa olevan kaapin päälle sijoitettuun, koristeelliseen teekannuun. Siellä ne viruivat painajaisenani monen monta yötä ja päivää.
Vuoteeseen mentyäni nukuin kiusallisen katkonaisesti, sillä ajattelin tuntematonta miestä, joka tähtäsi minua näkymättömällä pyssyllään, ja sitä rikollisen karkeata ja alhaista seikkaa, että olin salaisissa liittosuhteissa vankien kanssa – minkä piirteen halvassa elämänurassani olin aikaisemmin unohtanut. Myöskin viila kummitteli mielessäni. Minut valtasi pelko, että viila ilmestyisi jälleen, kun sitä vähimmin odottaisin. Tuuditin itseni uneen ajatellen olevani neiti Havishamilla seuraavana keskiviikkona. Unessa näin viilan tulevan minua kohti ovesta, näkemättä, kuka sitä piteli, ja kirkaisin niin, että heräsin.
YHDESTOISTA LUKU
Sovittuna aikana menin taaskin neiti Havishamin asunnolle, ja soitettuani epäröivästi kelloa tuli Estella portille. Samoin kuin edellisellä kerralla lukitsi hän sen nytkin päästettyään minut sisälle ja asteli nytkin edelläni pimeään käytävään, jossa hänen kynttilänsä oli. Hän ei ollut huomaavinaankaan minua, ennenkuin oli ottanut kynttilän käteensä, jolloin hän kopeasti katsahti minuun olkansa ylitse, ilmoittaen: "Sinun pitää tulla tänään tännepäin." Senjälkeen hän opasti minut tyyten toiseen osaan, taloa.
Käytävä oli pitkä ja näytti ulottuvan koko talon neliönmuotoisen pohjakerroksen lävitse. Kuljimme kuitenkin vain neliön toisen puoliskon poikki, ja käytävän päässä Estella pysähtyi, pani kynttilän pois kädestään ja avasi oven. Tällöin jouduimme jälleen päivänvaloon, ja eteeni avautui pieni, kivetty piha; vastapäisellä laidalla kohoava erillinen rakennus oli nähtävästi aikoinaan ollut nyt käyttämättömän panimon johtajan tai konttoripäällikön asuntona. Tämän talon ulkoseinässä oli kello. Samoin kuin neiti Havishamin huoneen seinäkello ja neiti Havishamin taskukello oli sekin seisahtunut kaksikymmentä minuuttia vaille yhdeksän.
Astuimme avoimesta ovesta hämärään, matalaan, alakerrassa peräpuolella olevaan huoneeseen. Huoneessa oli ihmisiä, ja mennessään heidän seuraansa Estella huomautti minulle: "Sinun pitää mennä tuonne seisomaan, poika, kunnes sinua kutsutaan." Hän viittasi ikkunaan päin, minkä vuoksi menin sen ääreen, jääden seisomaan ja katselemaan siitä ulos hyvin kiusallisessa mielentilassa.
Edessäni oli perin viheliäinen hoidotta jätetyn puutarhan sopukka, mätänevä röykkiö kaalinkantoja ja puksipuu, joka oli ammoin leikattu lihapalleron muotoiseksi ja jonka yläosaan kasvaneet uudet oksat pilasivat sen muodon ja olivat toisenvärisiä, ikäänkuin lihapalleron se osa olisi tarttunut kiinni paistinpannuun ja palanut. Tämä koruton ajatus tuli mieleeni puksipuuta katsellessani. Yöllä oli satanut höytyväistä lunta, mutta sitä ei minun tietääkseni enää ollut missään muualla jälellä. Se ei kuitenkaan ollut tarkoin sulanut tämän puutarhanosan kylmässä pimennossa, ja tuuli sieppasi sitä pieniin pyörteisiin, viskoen sitä ikkunaan, ikäänkuin olisi mielinyt piestä minua tuloni tähden.
Aavistin saapumiseni keskeyttäneen keskustelun huoneessa ja muiden läsnäolijain katselevan minua. En voinut nähdä huoneesta mitään muuta kuin takkatulen hohteen ikkunanruudussa, mutta kaikki niveleni kangistuivat ajatellessani, että minua tähysteltiin tarkasti.
Huoneessa oli kolme naista ja yksi herrasmies. En ollut seisonut ikkunan ääressä viittä minuuttia, ennenkuin he olivat jollakin tavoin ilmaisseet minulle, että he kaikki olivat liehittelijöitä ja veijareita, mutta ettei kukaan heistä ollut tietävinään toisten olevan liehittelijöitä ja veijareita, sillä jos joku heistä olisi myöntänyt sen tietävänsä, olisi se paljastanut hänet itsensä liehittelijäksi ja veijariksi.
He kaikki olivat raukean ja ikävystyneen näköisiä, ikäänkuin olisivat odottaneet jonkun suvaitsevan antaa heille määräyksiä, ja puheliaimman naisen täytyi puhua aika tiukasti tukahduttaakseen haukotuksen. Tämä nainen, jonka nimi oli Camilla, muistutti minusta likeisesti sisartani, mutta hän oli kuitenkin vanhempi, ja (kuten havaitsin hänet nähdessäni) hänen piirteensä olivat järeämmät. Kun opin tuntemaan hänet paremmin, aloinkin ajatella, että hän oli vain sallimuksen armosta saanut lainkaan piirteitä, sillä siinä määrin muistuttivat hänen elottomat kasvonsa sileätä, korkeata seinää.
"Sitä poloista, herttaista olentoa!" lausui tämä nainen, puhuen aivan yhtä jyrkästi kuin sisareni. "Ei kenenkään muun kuin itsensä vihamies."
"Olisi paljon suositeltavampaa olla jonkun muun vihamies", huomautti herrasmies, "paljon luonnollisempaa."
"Serkku Raymond", huomautti toinen naisista, "meidän tulee rakastaa lähimmäisiämme."
"Sarah Pocket", vastasi serkku Raymond, "jollei ihminen itse ole oma lähimmäisensä, niin kuka sitten on?"
Neiti Pocket nauroi, ja Camilla nauroi, sanoen (ja tukahduttaen haukotuksen): "Onpa sekin ajatus!" Mutta minusta he näyttivät pitävän sitä hyvänä ajatuksena. Kolmas nainen, joka ei ollut vielä hiiskunut mitään, virkkoi vakavasti ja ponnekkaasti: "Aivan oikein!"
"Ihmisrukka!" säälitteli Camilla taaskin kohta senjälkeen (olin varma siitä, että he kaikki olivat tällä välin katsoneet minuun). "Hän on niin kovin omituinen. Voisiko mitenkään uskoa, että kun Tomin vaimo kuoli, häntä ei suorastaan voinut saada käsittämään, kuinka tärkeätä lasten oli saada mahdollisimman tummat koristeet surupukuihinsa? 'Hyvä Luoja, Camilla', vastusteli hän, 'mitä merkitystä sillä on, kunhan vain pienet orporaukat ovat mustassa asussa?' Niin Matthewin tapaista! Moinen ajatus!"
"Hänessä on hyviä puolia, kyllä hänessä on hyviä puolia", selitti serkku Raymond. "Taivas varjelkoon minua väittämästä, ettei hänessä ole hyviä puolia. Mutta hän ei tajua eikä ikinä opi tajuamaan, mikä on sopivaa."
"Ymmärrättehän, että minun täytyi", jatkoi Camilla, "minun täytyi olla luja. Sanoin: 'Se ei sovi, perheen kunnian vuoksi.' Vakuutin hänelle, että ilman tummia koristuksia perhe joutuisi häpeään. Hoin sitä aamiaisesta päivälliseen saakka. Pilasin ruuansulatukseni. Ja vihdoin hän kuohahti rajuun tapaansa, säväytti p:n ja lisäsi: 'Tee sitten niinkuin tahdot!' Ainaisena lohdutuksenani on, Jumalan kiitos, se tieto, että viipymättä lähdin rankkasateeseen ja ostin ne laitteet."
"Hän maksoi ne, eikö totta?" kysyi Estella.
"Kysymys ei ole siitä, rakas lapsi, kuka ne maksoi", vastasi Camilla. "Minä ne ostin. Ja usein ajattelen sitä vastaisuudessa rauha mielessäni, kun herään yöllä."
Etäinen kellonkilinä ja huudon tai kutsun kaiku siitä käytävästä, jota myöten olin tullut, keskeytti puhelun ja sai Estellan sanomaan minulle: "Nyt, poika!" Pyörähdettyäni ympäri katsoivat he kaikki minuun äärimmäisen halveksivasti, ja poistuessani huoneesta kuulin Sarah Pocketin lausuvan: "No, totisesti! Mikähän seuraava temppu on?" Ja Camilla lisäsi paheksuvasti: "Onko moista oikkua ennen kuultu tai nähty? On sekin ajatus!"
Kävellessämme kynttilöinemme pimeässä käytävässä Estella yhtäkkiä pysähtyi, pyörähti minuun päin ja kasvot hyvin likellä minun kasvojani virkkoi ilkkuvaan tapaansa:
"No?"
"No niin, neiti", vastasin seisahtuen, oltuani törmäämäisilläni häneen. "Olenko sievä?"
"Kyllä, mielestäni olette hyvin sievä."
"Olenko röyhkeä?"
"Ette niin röyhkeä kuin olitte viime kerralla."
"Enkö niin röyhkeä?"
"Ette."
Hän tulistui lausuessaan viime kysymystä ja vastattuani läimäytti minua vasten kasvoja niin kovasti kuin jaksoi.
"Entä nyt?" tiedusti hän. "Mitäs nyt minusta arvelet, sinä pieni, karkea kuvatus?"
"Sitä en teille ilmaise."
"Koska aiot kieliä yläkerrassa. Niinkö?"
"Ei."
"Miksi et taaskin itke, sinä kurja pahanen?"
"Koska en enää milloinkaan itke teidän tähtenne." Tämä väitteeni oli luullakseni niin valheellinen kuin suinkin saattoi, sillä mielessäni itkin hänen tähtensä silloin ja itse tiedän, mitä tuskia hän aiheutti minulle myöhemmin.
Tämän välikohtauksen jälkeen astelimme edelleen yläkertaan, ja sinne mennessämme kohtasimme herrasmiehen, joka hapuillen laskeutui sieltä.
"Kukas tämä on?" tiedusti herrasmies, pysähtyen katsomaan minua.
"Eräs poika", vastasi Estella.
Kysyjä oli roteva, tavattoman tummaihoinen mies, ja hänellä oli tavattoman iso pää ja vastaavasti iso käsi. Hän otti leukani isoon käteensä ja käänsi kasvoni ylöspäin silmäilläkseen niitä kynttilän valossa. Hänen päälakensa oli ennenaikaisesti kalju, ja hänellä oli tuuheat mustat kulmakarvat, jotka eivät taipuneet pitkin ihoa, vaan seistä törröttivät pystyssä. Hänen silmänsä olivat hyvin syvällä kuopissaan ja sangen epämiellyttävän terävät ja epäluuloiset. Hänellä oli paksut kellonperät sekä laajat mustat läikät niissä kohdissa, joissa parta ja viikset olisivat olleet, jos hän olisi sallinut niiden kasvaa. Hän ei merkinnyt minulle mitään enkä olisi voinut aavistaa hänen koskaan merkitsevänkään, mutta minulle sattui tarjoutumaan tämä tilaisuus tarkkailla häntä hyvin.
"Lähiseudun poikiako? No?" kysyi hän.
"Niin, herra", vastasin.
"Miten olet sinä tänne joutunut?"
"Neiti Havisham kutsui minut", selitin.
"Hyvä! Käyttäydy kunnollisesti! Minulla on hyvin laaja kokemus pojista, ja te olette ilkeitä veitikoita. Muistakin", varoitti hän, purren ison etusormensa kuvetta ja katsoen minuun tuimasti, "käyttäytyä hyvin!"
Niin sanottuaan hän hellitti minut irti – mistä olin hyvilläni, sillä hänen kätensä lemusi hajusaippualle – ja jatkoi matkaansa alakertaan. Aprikoin, saattoiko hän olla lääkäri; mutta ei, tuumin, hän ei voinut olla lääkäri, sillä silloin hän olisi käyttäytynyt tyynemmin ja miellyttävämmin. Minulla ei ollut paljoa aikaa pohtia sitä kysymystä, sillä pian olimme neiti Havishamin huoneessa, jossa hän ja kaikki muukin oli ihan samassa tilassa kuin edellisellä kerralla sieltä poistuessani. Estella jätti minut seisomaan ovensuuhun, ja pysyin siellä, kunnes pukeutumispöydän ääressä istuva neiti Havisham katsahti minuun.
"Kas!" äänsi hän säpsähtämättä tai kummastumatta. "Määräpäivät ovat kuluneet, niinkö?"
"Kyllä, neiti. Tänään on –"
"So, so, so!" Hän liikautti kärsimättömästi sormiaan. "En tahdo sitä tietää. Oletko valmis leikkimään?"
Minun oli pakko jossakin määrin hämmentyneenä vastata: "En taida olla, neiti."
"Etkö korttiakaan pelaamaan?" tiedusti hän, silmäillen minua tutkivasti.
"Kyllä, neiti, sen voin tehdä, jos niin halutaan."
"Koska tämä talo tuntuu sinusta vanhalta ja totiselta", jatkoi neiti Havisham maltittomasti, "etkä tahdo leikkiä, oletko halukas tekemään työtä?"
Tähän kysymykseen voin vastata rohkeammin kuin edelliseen ja vakuutin olevani perin halukas.
"Mene sitten tuonne vastapäätä olevaan huoneeseen", käski hän, osoittaen kuihtuneella kädellään takanani olevaa ovea, "ja odota siellä minua!"
Menin portaanlevon poikki hänen osoittamaansa huoneeseen. Tähänkään huoneeseen ei päivänvalo päässyt, ja siellä oli painostavan ummehtunut haju. Äskettäin oli viritetty tuli kosteaan, vanhanmalliseen takkaan, mutta se näytti pyrkivän pikemmin sammumaan kuin syttymään, ja huonon vedon vuoksi huoneessa leijaileva savu tuntui kirkkaampaa ilmaa kylmemmältä – kuten usva suollamme. Muutamat uuninreunukselle sijoitetut, talvisia oksia muistuttavat kynttilät valaisivat huonetta himmeästi, tai ilmeikkäämmin sanoen, haihduttivat hieman sen pimeyttä. Huone oli avara ja oli varmasti aikoinaan ollut kaunis, mutta kaikki siellä olevat esineet, jotka saattoi erottaa, olivat pölyn ja homeen peitossa sekä kappaleiksi hajoamaisillaan. Silmäänpistävin huonekalu oli pitkä pöytä, jolle oli levitetty liina, ikäänkuin parhaillaan olisi valmistettu juhla-ateriaa, kun talon elämä ja kellot seisahtuivat kaikki yhtä aikaa. Keskellä tätä liinaa oli jonkinlainen koristuslaite, mutta se oli niin paksulti lukinverkkojen verhoama, ettei sen muotoa voinut erottaa. Ja silmäillessäni keltaista pintaa, josta se näytti kohoavan mustan sienen kaltaisena, näin kirjavajalkaisia, näppyläruumiisia hämähäkkejä kiiruhtavan sen suojaan ja juoksevan sieltä esille, ikäänkuin hämähäkkien yhteiskunnassa olisi juuri nyt sattunut joku kaikille mitä tärkein tapaus.
Kuulin myöskin hiirien rapisevan seinälaudoituksen takana, ikäänkuin sama tapaus olisi ollut tärkeä niidenkin pyrkimyksille. Mutta torakat eivät olleet kiihtymyksestä tietääkseen, vaan ryömivät takan seutuvilla juron vakavasti, iäkkääntapaisesti, ikäänkuin ne olisivat olleet likinäköisiä ja huonokuuloisia eivätkä niiden keskinäiset välit olisi olleet hyvät.
Nämä ryömijät olivat kiehtoneet huomioni, ja tarkkailin niitä matkan päästä, kun neiti Havisham laski käden olalleni. Hänen toisessa kädessään oli sakarapäinen sauva, johon hän nojasi, ja hän näytti talon noidalta.
"Tuohon", virkkoi hän, osoittaen sauvallaan pitkää pöytää, "pitää minut panna kuoltuani. Ihmiset saavat tulla katsomaan minua siinä."
Mielessäni epämääräinen pelko, että hän olisi saattanut heti paikalla nousta pöydälle ja kuolla heti, muuttuen markkinoilla näkemäni vahakuvan täydelliseksi ruumiillistumaksi, hätkähdin hänen kosketuksestaan.
"Minkä arvelet tuon olevan?" kysyi hän, osoittaen uudelleen kepillään. "Tuon, jonka ympärillä on lukinverkkoja?"
"En osaa arvata, mikä se on, neiti."
"Se on komea kakku. Hääkakku. Minun!"
Hän katseli ympäri huonetta tuikeasti kiiluvin silmin ja virkkoi sitten, nojaten minuun, kätensä kouristellessa olkapäätäni: "Tule, tule, tule! Kävellytä minua, kävellytä minua!"
Tästä päättelin, että tehtäväni oli kävellyttää neiti Havishamia tässä huoneessa. Niinpä lähdin heti liikkeelle, hän nojasi olkaani, ja me astelimme sellaista vauhtia, joka olisi saattanut olla Pumblechookin kiesien matkimista (ensimmäiseen sen katon alla saamaani mielijohteeseen pohjautuvaa). Hän ei ollut ruumiillisesti vahva ja lausui vähän ajan kuluttua: "Hitaammin!" Vauhtimme oli kuitenkin maltittoman puuskittaista, ja astellessamme hän puristeli olkaani ja nytkäytteli suutansa, johtaen minut siihen luuloon, että kävelimme vinhasti, koska hänen ajatuksensa liikkuivat vinhasti. Jonkun ajan kuluttua hän käski: "Kutsu Estellaa!" Menin niin ollen käytävään ja karjuin sitä nimeä, kuten olin tehnyt edelliselläkin kerralla. Tytön kynttilän ilmestyttyä näkyviini palasin neiti Havishamin luokse, ja aloimme jälleen kiertää ympäri huonetta.
Jos Estella olisi yksin tullut katselemaan puuhailuamme, olisin jo siitäkin ollut aika lailla harmissani. Mutta kun hän toi muassaan alakerrassa näkemäni kolme naista ja herrasmiehen, en tiennyt, mitä tehdä. Kohteliaisuudesta olisin pysähtynyt, mutta neiti Havisham kouristi olkaani, ja me marssimme edelleen – minä nolona uskoessani tulijain luulevan, että tämä kaikki oli minun aiheuttamaani.
"Rakas neiti Havisham, kuinka pirteän näköinen olettekaan!" ihasteli Sarah Pocket.
"Enkä ole", ärähti neiti Havisham. "Olen pelkästään keltaista nahkaa ja luita."
Camillan kasvot kirkastuivat, kun neiti Pocket sai näin yrmeän vastauksen. Ja katsoen neiti Havishamia surullisesti hän mutisi: "Rakas ihmispoloinen! Totisesti ei hänen voi odottaa olevan pirteän näköisen, olentoraukan! Moinen ajatus!"
"Entä miten voitte te?" virkkoi neiti Havisham Camillalle. Koska silloin olimme likellä Camillaa, olisin luonnollisesti seisahtunut, mutta neiti Havisham ei sitä tahtonut. Riensimme edelleen, ja tunsin olevani hyvin ilkeä otus Camillasta.
"Kiitos, neiti Havisham", vastasi hän. "Voin niin hyvin kuin saattaa odottaakin."
"No, mikä teitä oikein vaivaa?" tiedusti neiti Havisham ylettömän terävästi.
"Ei mikään mainitsemisen arvoinen", vastasi Camilla. "En halua näytellä tunteitani, mutta minulle on tullut ihan tavaksi ajatella teitä öisin enemmän kuin voimani oikein myöntävät."
"Älkää siis ajatelko minua!" tokaisi neiti Havisham.
"Hyvin helppo sanoa!" virkkoi Camilla, sydämellisesti tukahduttaen huokauksen, samalla kun hänen ylähuulensa alkoi vavahdella ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. "Raymond voi todistaa, kuinka paljon inkivääriä ja vahvistustippoja minun täytyy öisin nauttia. Raymond voi todistaa, kuinka hermostuneesti jalkani nytkähtelevät. Hengenahdistus ja hermostuneet nytkähtelyt eivät kuitenkaan ole uutta minulle, milloin levottoman huolestuneena ajattelen rakastamiani henkilöitä. Jos voisin olla kylmempi ja penseämpi, olisi ruuansulatukseni parempi, ja hermoni olisivat rautaiset. Totisesti toivoisin voivani olla. Mutta olla ajattelematta teitä yöllä – onpa sekin ajatus!" Nyt hän purskahti itkemään.
Raymond, johon oli vedottu, oli käsittääkseni saapuvilla oleva herrasmies ja Camillan puoliso. Hän riensi nyt avuksi, lausuen lohduttavasti ja mielistelevästi: "Camilla, rakkaani, on tunnettu asia, että sukulaisrakkautesi asteittain jäytää terveyttäsi, kunnes viimein toinen jalkasi tulee toista lyhemmäksi."
"Minusta ei ole selvää", huomautti se vakava nainen, jonka äänen olin kuullut ainoastaan kerran, "että ajattelemalla jotakuta henkilöä ansaitsee oikeuden vaatia paljon tältä henkilöltä, rakas ystävä."
Neiti Sarah Pocket, joka, kuten nyt näin, oli pieni, kuiva, ruskea ja ryppyinen vanha nainen, jonka pienet kasvot olivat kuin saksanpähkinän kuorista laitetut ja leveä suu muistutti viiksetöntä kissaa, kannatti tätä mielipidettä lausumalla: "Ei tosiaankaan, rakas ystävä. Hm!"
"Ajatteleminen on sangen helppoa", sanoi vakava nainen.
"Mikäpä sen helpompaa?" yhtyi Sarah Pocket.
"Oi, niin, niin!" huudahti Camilla, jonka kuohuvat tunteet nähtävästi kohosivat sääristä poveen. "Se kaikki on ihan totta! On heikkoutta olla niin hellästi kiintynyt, mutta en mahda sille mitään. Epäilemättä terveyteni olisi paljon vankempi, jos asianlaita olisi toisin, mutta en sittenkään vaihtaisi luonnonlaatua, jos voisinkin. Se aiheuttaa paljon kärsimyksiä, mutta öisin herätessäni on lohdullista tietää, että minulla on sellainen luonto." Jälleen tunteenpurkaus.
Neiti Havisham ja minä emme olleet koko aikana hetkeksikään pysähtyneet, vaan olimme jatkuvasti kiertäneet ympäri lattiaa, milloin hipoen vieraiden hameita, milloin ollen kolkon huoneen koko pituuden päässä heistä.
"Ajatelkaahan Matthewia!" pitkitti Camilla. "Hän ei rahtuakaan välitä luonnollisista siteistä, ei koskaan käy täällä tiedustamassa neiti Havishamin vointia. Minä olen heittäytynyt sohvalle, kureliivieni nauhat on leikattu poikki, ja olen virunut siinä tuntikausia, pää laidan ulkopuolella, hiukseni riipuksissa, ja jalkani missä lienevätkin olleet –"
("Paljon korkeammalla kuin pääsi, rakas", ilmoitti Camillan puoliso.)
"Olen joutunut siihen tilaan monen moniksi tunneiksi Matthewin kummallisen ja selittämättömän käyttäytymisen tähden, eikä kukaan ole minua kiittänyt."
"En sitä uskoisi, se minun todella täytyy myöntää!" pisti vakava nainen väliin.
"Katsos, hyvä ystävä", lisäsi neiti Sarah Pocket (ironisen ilkeä olento), "sinun pitää kysyä itseltäsi sitä, kenen odotat sinua kiittävän."
"Odottamatta kiitosta tai mitään sellaista", jatkoi Camilla, "olen ollut siinä tilassa tuntikausia, ja Raymond voi todistaa, kuinka tukehtumaisillani olen ollut ja kuinka täysin tehottomaksi inkivääri on osoittautunut. Ja ähkymiseni on kuulunut pianonvirittäjän asuntoon kadun toiselle puolelle, ja siellä ovat lapsirukat jopa erehtyneet pitämään sitä etäältä kuuluvana kyyhkysenkuherruksena – ja nyt minulle sanotaan –" Samassa Camilla vei käden kurkulleen ja alkoi ihan kemistin tapaan muodostaa siellä uusia yhdistyksiä.
Kun Matthewin nimi mainittiin, seisautti neiti Havisham minut sekä itsensä ja jäi katsomaan puhujaan. Tällä muutoksella oli niin voimakas vaikutus, että Camillan kemiallinen askartelu äkkiä katkesi.
"Matthew tulee minua katsomaan lopultakin", kivahti neiti Havisham, "kun minut on nostettu tuolle pöydälle. Tuossa on hänen paikkansa – tuossa" – hän kolautti pöytää kepillään – "pääni vierellä! Ja teidän on tuossa! Ja miehenne tuossa! Ja Sarah Pocketin tuossa! Ja Georgianan tuossa! Nyt te kaikki tiedätte paikkanne, kun tulette minusta nauttimaan. Ja nyt menkää!"
Nimiä lausuessaan hän oli jokaista niistä säestänyt kolhaisemalla kepillään pöytää aina uuteen kohtaan. Nyt hän käski: "Kävellytä minua, kävellytä minua!" Taaskin lähdimme liikkeelle.
"Ei kai voi muuta", huudahti Camilla, "kuin totella ja poistua. Onhan jotakin, että on nähnyt rakastamansa ja kunnioittamansa henkilön, jos kohta vain ikäänkuin vilahdukselta. Tunnen surumielistä tyydytystä, kun ajattelen sitä yöllä herätessäni. Toivoisin Matthewinkin saavan saman lohdutuksen, mutta hän pitää sitä pilkkanaan. En suinkaan tahdo näytellä tunteitani, mutta kovalta tuntuu kuulla, että haluaa nauttia jonkun sukulaisensa kuolemasta – ikäänkuin olisi peikko – ja saada lähtökäsky. On siinä ajatus!"
Camilla laski kätensä huohottavalle povelleen, mutta hänen miehensä kiiruhti häntä tyynnyttämään, ja silloin hän tekeytyi luonnottoman lujamieliseksi, minkä otaksuin ilmaisevan, että hän aikoi romahtaa kokoon hengenahdistuksen vaivaamana ehdittyään pois näkyvistämme. Hänen suudeltuaan kättänsä jäähyväisiksi neiti Havishamille hänet saatettiin pois huoneesta. Sarah Pocket ja Georgiana kilpailivat siitä, kumpi jäisi viimeiseksi. Mutta Sarah oli liian ovela petettäväksi ja kaarteli Georgianan ympärillä niin taitavan liukkaasti, että jälkimmäisen oli pakko mennä edellä. Sitten Sarah Pocket teki oman lähtönsä vaikuttavaksi lausumalla: "Jumala teitä siunatkoon, rakas neiti Havisham!" ja ottamalla saksanpähkinäkasvoilleen anteeksiantavan sääliväisen hymyn muiden heikkouksien vuoksi.
Estellan ollessa valaisemassa heille tietä alakertaan käveli neiti Havisham edelleen käsi olallani, mutta vauhti hidastui hidastumistaan. Vihdoin hän seisahtui takkavalkean ääreen, jupisi ja tuijotti siihen muutamia sekunteja, sanoen sitten:
"Tänään on syntymäpäiväni, Pip."
Aioin toivottaa hänelle onnea, mutta hän kohotti keppiään.
"En siedä siitä puhuttavan. En salli noiden, jotka olivat äsken täällä, enkä kenenkään muun hiiskua siitä mitään. He tulevat käymään täällä syntymäpäivänäni, mutta he eivät uskalla vihjatakaan siihen."
Minä en tietenkään enää yrittänyt siihen vihjata.
"Tänä vuoden päivänä, kauan ennen syntymääsi, tuotiin tänne tämä pilautunut kasa." Hän ojensi sakarakeppinsä pöydällä olevaa lukinverkkoläjää kohti, mutta ei kajonnut siihen. "Se ja minä olemme surkastuneet yhdessä. Sitä ovat hiiret nakertaneet, ja minua ovat jäytäneet terävämmät hampaat kuin hiirillä on."
Hän piti kepin päätä sydämensä kohdalla seisoessaan, silmäillen pöytää, puettuna asuun, joka oli aikoinaan ollut valkea, mutta nyt oli kauttaaltaan kellastunut ja virttynyt. Samoin oli ennen valkea pöytäliina kellastunut ja virttynyt, ja kaikki huoneen esineet olivat valmiit romahtamaan rikki kosketuksesta.
"Kun rappeutuminen on täydellinen", jatkoi hän silmissään kammottava ilme, "ja minut kuolleena, morsiuspuku ylläni, nostetaan hääpöydälle – mikä tapahtuu, niin se on lopullinen kirous hänelle – sitä parempi, jos se tapahtuu tänä päivänä."
Hän seisoi katsellen pöytää, ikäänkuin olisi katsellut sillä viruvaa omaa hahmoaan. Minä pysyin hiljaa. Estella palasi, ja hänkin oli hiljaa. Minusta tuntui, että seisoimme siten kauan aikaa. Huoneen raskas ilma ja sen etäisissä nurkissa vallitseva synkkä pimeys herättivät mielessäni jopa sellaisen huolestuttavan kuvitelman, että Estella ja minä saattaisimme pian alkaa kuihtua.
Neiti Havishamin kiihtymys ei tasaantunut asteittain, vaan haihtui vihdoin silmänräpäyksessä, ja hän virkkoi: "Tahdon katsella, kun te kaksi pelaatte korttia; minkätähden ette ole alkaneet?" Senjälkeen palasimme hänen huoneeseensa ja istuuduimme samoin kuin edellisellä kerralla. Minä hävisin pelissä samoin kuin edellisellä kerralla, ja taaskin, samoin kuin edellisellä kerralla, neiti Havisham tarkkaili meitä koko ajan, suunnaten huomioni Estellan kauneuteen, sovittaen jalokiviään Estellan povelle ja tukkaan ja siten pakottaen minut vielä paremmin panemaan sen merkille.
Myöskin Estella puolestaan kohteli minua entiseen tapaansa, paitsi ettei alentunut puhumaan mitään. Pelattuamme puolikymmentä peliä määrättiin päivä, jona tulisin uudelleen, ja minut vietiin pihalle ruokittavaksi samaan koiramaiseen tapaan kuin ennenkin. Siellä minut myöskin jätettiin harhailemaan sinne tänne mieleni mukaan.
Ei ole kovinkaan suuriarvoinen seikka, oliko portti siinä muurissa, jonka harjalle olin viime kerralla kavunnut tirkistääkseni sen toiselle puolelle, silloin, viime kerralla, suljettuna vai auki. Se riittää, etten silloin porttia nähnyt ja että nyt sen näin. Kun se oli auki ja tiesin, että Estella oli päästänyt vieraat kadulle – sillä hän oli palannut avaimet kädessään – menin puutarhaan ja kävelin siellä yltympäri. Se oli aivan metsittynyt; siellä oli vanhoja meloni- ja kurkkulavoja, joissa rappiotilan aikana näytti kasvaneen itsestään itänyt sato vanhoja hatun- ja kengäntapaisia sekä siellä täällä kolhiutunutta paistinpannua muistuttava rikkaruohon lehti.
Tarkoin tutkittuani puutarhan ja kasvihuoneen, jossa ei ollut mitään muuta kuin maahan pudonnut viiniköynnös ja joitakuita pulloja, jouduin siihen kolkkoon soppeen, jota olin ikkunasta katsellut. Koska mieleenikään ei johtunut epäillä, ettei talo ollut nyt asumaton, tähystin eräästä toisesta ikkunasta sisälle ja suureksi ällistyksekseni huomasin tuijottavani suoraan kalpean nuoren miehen silmiin, jolla oli punaiset silmänluomet ja vaalea tukka.
Tämä kalpea nuori mies katosi nopeasti ja ilmestyi sitten luokseni. Hän oli istunut kirjojen ääressä osuessani häneen tähyilemään, ja nyt näin hänen sormiensa olevan musteessa.
"Hei", huudahti hän, "nuori veitikka!"
Koska "hei" oli yleinen sanontatapa, johon parhaaksi vastaukseksi olin tavallisesti huomannut saman sanan, vastasin: "Hei!" jättäen "nuoren veitikan" kohteliaasti pois.
"Kuka sinut on päästänyt tänne?" kysyi hän.
"Neiti Estella."
"Kuka sinulle on antanut luvan kuljeksia täällä?"
"Neiti Estella."
"Tule tappelemaan!" kehoitti kalpea nuori herrasmies.
Mitäpä muuta olisin voinut kuin seurata häntä? Olen usein jälkeenpäin kysynyt itseltäni sitä; mutta mitä muuta olisin voinut tehdä? Hän esiytyi niin varmasti, ja minä olin niin ällistynyt, että menin hänen jälessään ikäänkuin lumottuna.
"Mutta maltahan tuokio!" virkkoi hän, pyörähtäen ympäri, ennenkuin olimme edenneet montakaan askelta. "Minun pitäisi myöskin antaa sinulle aihetta tapella. Kas näin!" Hyvin ärsyttävästi hän sitten taputti käsiään vastakkain, heilautti taitavasti jalkaansa selän taitse ylöspäin, nykäisi tukkaani, taputti taas käsiään, kumartui ja puski päänsä vatsaani.
Sen lisäksi, että tätä sonnimaista temppua oli epäilemättä pidettävä julkeana tekona, oli se erikoisen epämiellyttävä heti leipä- ja liha-ateriani jälkeen. Tähtäsin senvuoksi häneen iskun ja olin sivaltamaisillani toistamiseen, kun hän sanoi: "Ahaa! Suostutko?" Nyt hän alkoi hypähdellä eteen- ja taaksepäin niin taitavasti, etten sellaista ollut lyhyen elämäni aikana vielä nähnyt.
"Nyrkkeilysäännöt voimassa!" Tällöin hän ponnahti vasemman jalan varasta oikean varaan. "Kaikki säännönmukaisesti." Nyt hän siirsi painonsa oikealta jalalta vasemmalle. "Tule kehään! Suoritamme alkuvalmistukset!" Samassa hän sujahteli edestakaisin ja teki kaikenlaisia temppuja minun katsellessani häntä avuttomana.
Mielessäni pelkäsin häntä, nähtyäni hänet niin taitavaksi. Mutta minulla oli sekä siveellinen että ruumiillinen vakaumus, ettei hänen vaalealla päällänsä ollut voinut olla mitään asiaa sydänalaani ja että minulla oli oikeus pitää sitä asiaankuulumattomana, kun sitä sillä tavoin tyrkytettiin huomattavakseni. Sentähden sanaakaan hiiskumatta seurasin häntä puutarhan syrjäiseen soppeen, jonka muodosti kaksi yhtyvää muuria ja jonka roskaläjä piilotti näkyvistä. Tiedusteltuaan, olinko tyytyväinen paikkaan, mihin vastasin myöntävästi, hän pyysi lupaa poistua hetkiseksi ja palasi pian käsissään pullo vettä ja etikkaan kastettu pesusieni. "Molempien käytettäviksi", ilmoitti hän, pannen ne muurin juurelle. Senjälkeen hän riisui yltänsä sekä nuttunsa ja liivinsä että myöskin paitansa samalla kertaa iloisesti, asiallisesti ja verenhimoisesti.
Vaikka hän ei ollut oikein terveen näköinen – hänellä oli pisamia kasvoissa ja rohtumia suun ympärillä –, tyrmistivät pelottavat valmistelut minua pahanpäiväisesti. Arvostelin hänen olevan suunnilleen minun ikäiseni, mutta hän oli paljon pitempi, ja hänellä oli tapana pyörähtää ympäri tuiki komeasti. Muuten hän oli nuori herrasmies, joka oli puettu harmaaseen asuun (jollei ollut riisuutunut ottelua varten) ja jonka kyynärpäät, polvet, ranteet ja kantapäät olivat kehityksessä huomattavasti edellä hänen muita ruumiinosiaan.
Rohkeuteni pyrki pettämään nähdessäni hänen ryhtyvän ahdistamaan minua, osoittaen joka suhteessa koneellista taitoa ja silmäillen rakennettani ikäänkuin visusti valitakseen sen kohdan, johon iskisi. En eläissäni ole ollut niin ällistynyt kuin olin sivallettuani ensimmäisen iskuni ja nähdessäni hänen viruvan selällään, katsoen minuun nenä verisenä ja kasvot suuresti lyhentyneinä.
Mutta hän oli heti jälleen pystyssä ja pyyhittyään itseään sienellä hyvin tottuneesti kävi uudelleen kimppuuni. Elämäni toiseksi suurin yllätys oli se, että näin hänet taaskin selällään, toinen silmä mustana.
Hänen sisunsa herätti minussa suurta kunnioitusta. Hänellä ei tuntunut olevan voimia, eikä hän kertaakaan iskenyt minua lujasti, ja yhäti minä kolhaisin hänet maahan. Mutta silmänräpäyksessä hän oli aina jälleen pystyssä, pyyhkien itseään sienellä tai juoden vettä pullosta, mitä tyytyväisimpänä avustaen itseään yleisen tavan mukaan, ja alkoi sitten uudelleen ahdistaa minua ilme ja eleet sellaisina, että uskoin hänen todella mielivän lopulta nujertaa minut. Hän kolhiutui pahasti, sillä ikäväkseni minun täytyy mainita, että kuta useammin iskuni osuivat, sitä lujemmiksi ne kävivät, mutta hän ponnahti pystyyn uudelleen ja yhä uudelleen, kunnes vihdoin kolautti takaraivonsa ilkeästi muuriin. Tämänkin ratkaisevan käänteen jälkeen hän kiepsahti seisomaan ja pyöri sekavana muutamia kertoja ympäri oivaltamatta, missä minä olin. Mutta vihdoin hän laskeutui polvilleen sienensä viereen, viskasi sen ilmaan ja samalla huohotti: "Se merkitsee, että sinä olet voittanut."
Hän tuntui niin uljaalta ja viattomalta, että vaikka en ollutkaan ottelua ehdottanut, tunsin voittoni tähden vain synkkää tyydytystä. Menenpä niinkin pitkälle, että toivon pukeutuessani pitäneeni itseäni villinä sudenpentuna tai jonakin muuna petona. Pukeuduin kuitenkin, mieli mustana pyyhkien aina väliin verisiä kasvojani, ja tarjouduin: "Voinko auttaa teitä?" Hän vastasi: "Ei, kiitoksia." Senjälkeen sanoin: "Jääkää hyvästi!" Ja hän vastasi: "Samaten!"
Tullessani pihalle oli Estella avaimineen vartoamassa. Mutta hän ei kysynyt, missä olin ollut, eikä myöskään, miksi olin antanut hänen odottaa. Ja hänen kasvoillaan oli helakka puna, ikäänkuin olisi tapahtunut jotakin riemastuttavaa. Hän ei mennytkään suoraan portille, vaan takaisin käytävään ja viittasi minua tulemaan mukaan.
"Tule tänne! Saat suudella minua, jos tahdot."
Suutelin hänen poskeaan, kun hän käänsi sen minuun päin. Luultavasti olisin ollut valmis kestämään paljon saadakseni suudella hänen poskeaan. Mutta minusta tuntui, että se suudelma suotiin karkealle rahvaanpojalle, kuten kolikko olisi annettu, ja ettei se ollut minkään arvoinen.
Syntymäpäivävieraiden, korttipelin ja tappelun tähden olin viipynyt niin kauan, että kotia lähestyessäni suoniemekkeen kohdalla olevalle hiekkasärkälle sijoitettu majakka loisti mustaa taivasta vasten ja Joen ahjo loi valojuovan tien poikki.
KAHDESTOISTA LUKU
Mieleni kävi sangen rauhattomaksi kalpean nuoren herrasmiehen vuoksi. Kuta enemmän ajattelin tappeluamme ja muistelin kalpeata nuorta herrasmiestä hänen viruessaan selällään, kasvot asteittain yhä enemmän pöhöttyneinä ja verisinä, sitä varmemmalta minusta tuntui, että minulle tehtäisiin jotakin. Minusta tuntui, että kalpean nuoren herrasmiehen veri oli minun päälläni ja että laki sen kostaisi. Minulla ei ollut selvää käsitystä siitä, millaisten rangaistusten alaiseksi olin joutunut, mutta käsitin kyllä, etteivät maalaispojat saaneet tepastella seudulla, tehdä tuhojaan hienoston taloissa ja karata Englannin opiskelevien nuorten kimppuun, saattamatta itseään alttiiksi ankaralle rangaistukselle.
Muutamia päiviä pysyttelinkin ihan kodin läheisyydessä ja tähystelin hyvin varovasti ja pelokkaasti ulos keittiön ovesta lähtiessäni jollekin asialle, jotteivät kreivikunnan vankilan viranomaiset syöksyisi niskaani. Kalpean nuoren herrasmiehen nenästä vuotanut veri oli tahrannut housuni, ja koetin yön hiljaisuudessa pestä pois nämä syyllisyyttäni todistavat merkit. Olin haavoittanut rystysiäni kalpean nuoren herrasmiehen hampaisiin ja vatvoin mielikuvitukseni tuhansille mutkille keksiessäni uskomattomia tapoja selittääkseni tämän raskauttavan seikan, kun minut raahattaisiin tuomarien eteen. Sinä päivänä, jona minun piti palata pahoinpitelyn näyttämölle, kiihtyi pelkoni ylimmilleen. Olisivatkohan oikeuden käskyläiset, Lontoosta erikoisesti lähetetyt, väijymässä portin takana? Nousisikohan neiti Havisham pystyyn hauta-asussaan, mieluummin haluten omakohtaisesti kostaa kotiaan kohdanneen loukkauksen, vetäisi esille pistoolin ja ampuisi minut? Olikohan pestattu harhaan johdettuja poikia – lukuisa joukko "palkkasotureita" – karkaamaan panimossa kimppuuni ja pieksämään minut hengettömäksi? Hyvä todistus kalpean nuoren herrasmiehen mielenlaatua kohtaan tuntemastani luottamuksesta oli se, etten kuvitellutkaan hänen olevan mukana näissä kostotoimenpiteissä. Mielessäni pidin niitä aina hänen puolueellisten sukulaistensa suorittamina, kun heitä kannusti hänen kasvojensa tila ja suuttunut myötätunto sukupiirteitä kohtaan.
Minun täytyi kuitenkin mennä neiti Havishamin luokse, ja meninkin. Ja kas, äskeisestä ottelusta ei koitunut mitään. Siihen ei millään tavoin viitattu, eikä kalpeata nuorta herrasmiestä näkynyt koko talossa. Sama portti oli auki, tarkastin puutarhan, jopa pilkistin erillään olevan rakennuksen ikkunoista sisälle, mutta näköalani katkaisivat sisäpuolella olevat suljetut kaihtimet, ja kaikki oli elotonta. Vain siinä sopukassa, jossa tappelu oli suoritettu, havaitsin merkkejä nuoren herrasmiehen olemassaolosta. Siellä oli hänen verensä jättämiä läikkiä, ja peitin ne puutarhamullalla ihmissilmien näkyvistä.
Neiti Havishamin oman huoneen ja sen huoneen, johon pitkä pöytä oli sijoitettu, välisessä leveässä käytävässä huomasin puutarhatuolin – kevyen, pyörillä liikkuvan, takaa työnnettävän tuolin. Se oli tuotu sinne edellisen käyntini jälkeen, ja samana päivänä ryhdyin säännölliseen työhön, työntelemään neiti Havishamia (milloin hän väsyi kävelemään käsi olallani) tässä tuolissa ympäri hänen omaa huonettaan sekä käytävän poikki ja ympäri toista huonetta. Kiersimme samoja ratoja yhä uudelleen ja toisinaan sitä saattoi kestää jopa kolmekin tuntia yhteen menoon. Huomaamattani johdun käyttämään näistä kiertelyistämme "lukuisa"-sanaa, koska heti alussa päätettiin, että kävisin talossa tätä tarkoitusta varten joka toinen päivä ja nyt lasken sitä puuhaa jatkuneen ainakin kahdeksan tai kymmenen kuukautta.
Kun aloimme paremmin tottua toisiimme, puheli neiti Havisham minulle enemmän, kysellen minulta sellaisia seikkoja kuin sitä, mitä olin oppinut ja miksi aioin. Ilmoitin hänelle, että minusta luultavasti tulisi Joen oppipoika, ja selitin laveasti, etten tietänyt mitään ja että mieleni teki tietää kaikki, siinä toivossa, että hän ehkä tarjoisi apuaan tämän toivottavan päämäärän saavuttamiseksi. Mutta hän ei sitä tehnyt, vaan päinvastoin tuntui pikemmin suovan minun pysyvän tietämättömänä. Hän ei myöskään milloinkaan antanut minulle rahaa eikä mitään muuta kuin jokapäiväisen ateriani – eikä myöskään luvannut maksaa minulle palveluksistani.
Estella oli aina saapuvilla ja päästi aina minut sisälle sekä ulos, mutta ei enää kertaakaan sanonut, että saisin taaskin suudella häntä. Toisinaan hän kohteli minua kylmän suvaitsevasti, joskus alentuvasti, joskus oikein tuttavallisesti; toisinaan hän jyrkästi ilmoitti vihaavansa minua. Usein neiti Havisham kuiskaamalla tai kahden kesken ollessamme ääneen kysyi: "Tuleeko hän yhä sievemmäksi, Pip?" Ja kun vastasin myöntävästi (sillä niin asia tosiaankin oli), oli hän siitä hyvin iloissaan. Myöskin korttia pelatessamme neiti Havisham saiturimaisen ihastuneena tarkkaili Estellan mielialoja, olivatpa ne millaisia tahansa. Ja kun tytöllä toisinaan oli niin paljon ja niin ristiriitaisia oikkuja, etten tiennyt mitä sanoa tai tehdä, syleili neiti Havisham häntä ylenpalttisen hellästi, jupisten hänen korvaansa jotakin, mikä kuulosti sanoilta: "Säre heidän sydämensä, sinä ylpeyteni ja toivoni, säre heidän sydämensä vähääkään armahtamatta!" Joella oli tapana pajassa hyräillä erästä laulua, jossa usein toistettiin pyhän Klemensin nimi. Se ei ollut kovinkaan juhlallinen tapa osoittaa palvovaa kunnioitustaan suojeluspyhimykselle, ja luullakseni pyhä Klemens oli seppien suojeluspyhimys. Laulu jäljitteli raudantakomisen poljentoa ja oli pelkästään lyyrillinen veruke pyhän Klemensin kunnioitetun nimen lausumiseksi. Eräänä päivänä, kohta tuolin ilmestymisen jälkeen, neiti Havisham äkkiä käski, tehden sormillaan tavallisen kärsimättömän liikkeensä: "Kas niin, kas niin! Laula!" Ällistyneenä aloin hyräillä tätä laulua, työntäessäni häntä lattialla. Se sattui miellyttämään häntä niin, että hän yhtyi siihen hiljaa ja uneksivasti, ikäänkuin olisi laulanut unissaan. Senjälkeen tuli tavaksemme hyräillä sitä liikkuessamme. Mutta silloinkin, kun meitä oli kolme, oli äänemme niin hillitty, että se kuului kolkossa vanhassa talossa hiljaisemmin kuin mitä lievin tuulenhenkäys.
Mitä minusta saattoi tulla tässä ympäristössä? Saattoiko luonteeni olla saamatta vaikutelmia siitä? Onko ihmekään, että ajatukseni olivat huumautuneet, samoin kuin silmäni huikaistuivat tullessani luonnolliseen valoon usvaisista, keltaisista huoneista?
Kenties olisin kertonut Joelle kalpeasta nuoresta herrasmiehestä, jollen olisi aikaisemmin viehättynyt esittämään niitä suunnattomia valejuttuja, jotka olin tunnustanut. Näin ollen minusta tuntui, että Joe tuskin voisi olla pitämättä kalpeata nuorta herrasmiestä mustien, sametilla verhottujen vaunujen sopivana matkustajana, enkä senvuoksi hiiskunut hänelle mitään. Minut jo heti alussa vallannut vastenmielisyys sitä kohtaan, että pohdittaisiin neiti Havishamin ja Estellan asioita, kävi sitäpaitsi ajan mittaan yhä voimakkaammaksi. En luottanut täydelleen kehenkään muuhun kuin Biddyyn, mutta Biddy-rukalle kerroinkin kaikki. Minkätähden minusta oli luonnollista tehdä se ja minkätähden Biddyä syvästi kiinnosti kaikki, mitä hänelle kerroin, sitä en silloin tiennyt, vaikka nyt luulen sen tietäväni.
Tällä välin käytiin keittiössämme edelleen neuvotteluja, jotka olivat melkein sietämättömän rasittavia kiusaantuneelle mielelleni. Pumblechook-aasi tuli usein iltaisin meille pohtimaan sisareni kanssa tulevaisuudentoiveitani. Ja todella uskon (tuntien katumusta vielä nytkin lievemmin kuin minun pitäisi), että jos käteni olisivat voineet kiskaista sokkanaulan hänen kieseistään, ne olisivat sen tehneet. Se kurja oli mieleltään niin rajoitetun typerä, ettei voinut keskustella tulevaisuudenmahdollisuuksistani, jollen seisonut hänen edessään – ikäänkuin valmiina leikeltäväksi –, ja hän kiskoi usein minut pystyyn istuessani rauhallisena sopessani, sijoitti minut tulen ääreen, ikäänkuin minut pitäisi paistaa, ja alkoi: "No niin, rouva, tässä on tämä poika! Tässä on tämä poika, jonka olette kasvattanut pikku lapsesta. Pidä pääsi pystyssä, poika, ja ole iäti kiitollinen niille, jotka ovat niin sinua kohdelleet! Niin, rouva, tästä pojasta puhuttaessa!" Ja sitten hän pörrötti tukkaani väärin päin – minkä teon oikeuden, kuten jo olen viitannut, olen varhaisimmasta muistamastani ajasta alkaen sielussani evännyt jokaiselta muulta luodulta – ja piteli minua hihasta edessään sellaisena tylsyyden näytteenä, jolle ainoastaan hän itse veti vertoja.
Senjälkeen hän ja sisareni aloittivat yhteistuumin niin turhanpäiväisen haihattelun neiti Havishamista ja siitä, mitä hän tekisi minulle ja hyväkseni, että mieleni oikein tuskallisesti teki purskahtaa kiukkuisiin kyyneliin, karata Pumblechookin kimppuun ja piestä hänet perinpohjaisesti. Näiden kaksinpuhelujen aikana sisareni puhui minulle ikäänkuin olisi jokaisen viittauksensa ohella sielullisesti kiskonut hampaan suustani, kun taas Pumblechook, joka itse oli asettautunut suojelijakseni, istui tarkastellen minua moittivasti, ikäänkuin onneni arkkitehtinä, joka oli mielestään ryhtynyt peräti epäkiitolliseen tehtävään.
Näihin keskusteluihin ei Joe ottanut osaa. Mutta toisten päästyä vauhtiin hänelle usein puhuttiin, koska hänen vaimonsa oivalsi, ettei hän ollut mielissään, kun minut vietiin pois pajasta. Olin nyt täysin niin vanha, että minut olisi voitu ottaa Joen oppipojaksi; ja kun Joe istui hiilihanko polviensa varassa, miettivästi haroen tuhkaa tuliristikolta, tulkitsi sisareni niin selvästi tämän viattoman puuhan vastustukseksi, että syöksyi hänen luoksensa, kiskaisi hangon hänen käsistään, ravisti häntä ja pani hangon syrjään.
Kaikki nämä pohdintatilaisuudet päättyivät ärsyttävästi. Yhtäkkiä, ilman vähintäkään aihetta, sisareni katkaisi haukotuksensa, katsahti minuun ikäänkuin sattumalta ja kävi kimppuuni, huudahtaen: "Kas niin! Nyt jo riittää sinusta! Sinä laittaudu yläkertaan vuoteeseesi; sinä olet toivottavasti aiheuttanut kylliksi harmia yhden illan osalle!" Ikäänkuin olisin hartaasti pyytänyt heitä suosiollisesti kiusaamaan minua kuolemakseni.
Tällä tavoin elelimme pitkän aikaa, ja todennäköisesti olisi sitä jatkunut vielä pitkän aikaa, jollei neiti Havisham olisi eräänä päivänä kävellessämme äkkiä pysähtynyt ja virkkanut jonkun verran harmistuneesti:
"Sinä alat käydä pitkäksi, Pip!"
Arvelin parhaaksi, ottamalla kasvoilleni miettiväisen ilmeen, vihjata sen ehkä johtuvan sellaisista seikoista, jotka eivät olleet minun määräysvallassani. Hän ei hiiskunut enää mitään sillä kertaa, mutta pian hän seisahtui taaskin minua katselemaan, näyttäen senjälkeen pahantuuliselta ja alakuloiselta. Kun seuraavalla palvelusvuorollani olin tavanmukaisen harjoittelumme jälkeen saattanut hänet pukeutumispöytänsä ääreen, pysäytti hän minut, liikauttaen sormiaan kärsimättömään tapaansa.
"Sanohan minulle vielä kerran sen seppäsi nimi!"
"Joe Gargery, neiti."
"Nimittäin sen mestarin, jonka oppipojaksi sinun piti joutua?"
"Juuri niin, neiti Havisham."
"Sinun olisi parasta päästä oppiin heti. Luuletko Gargeryn suostuvan tulemaan tänne kanssasi ja tuomaan välikirjanne?"
Ilmaisin varmasti uskovani hänen pitävän kunniana, jos häntä pyydetään tulemaan.
"Tulkoon hän siis!"
"Onko parempi tulla johonkin määrättyyn aikaan, neiti Havisham?"
"So, so! En tiedä ajasta mitään. Tulkoon hän pian ja tulkoon sinun seurassasi!"
Kun sinä iltana tulin kotiin ja ilmoitin tämän sanoman Joelle, joutui sisareni pahalle tuulelle huolettavammassa määrin kuin koskaan ennen. Hän tiedusti minulta ja Joelta, pidimmekö häntä jalkojemme pyyhkimistä varten levitettynä ovimattona, kuinka uskalsimme käyttää häntä siten ja millaiseen seuraan sopivaksi häntä armollisesti arvelimme. Syydettyään kokonaisen tulvan sellaisia kysymyksiä hän viskasi Joea kynttilänjalalla, purskahti äänekkäästi nyyhkyttämään, otti esille rikkalapion – mikä oli aina oikein paha merkki, – laittoi karkean esiliinansa ylleen ja alkoi suorittaa hirvittävää siivousta.
Tyytymättä kuivaan siivoukseen hän turvautui vesisankoon ja pesuharjaan, karkoittaen meidät koko talosta, joten saimme tutisevina seisoskella takapihalla. Vasta kello kymmenen illalla rohkenimme hiipiä takaisin sisälle, ja silloin hän kysyi Joelta, minkätähden tämä ei ollut heti alussa ottanut vaimokseen neekeriorjatarta. Joe, miekkosrukka, ei vastannut mitään, vaan hypisteli viiksiään, silmäillen masentuneesti minua, ikäänkuin olisi ajatellut, että se ehkä tosiaankin olisi ollut edullisempi temppu.
KOLMASTOISTA LUKU
Oli kiusallinen koettelemus tunteilleni, kun kaksi päivää myöhemmin näin Joen pukeutuvan pyhäasuunsa saattaakseen minut neiti Havishamin luokse. Mutta koska hän itse piti juhlapukuaan välttämättömänä tähän tilaisuuteen, ei minun asiani ollut vakuuttaa hänelle, että hän oli paljon hauskemman näköinen työasussaan, sitäkin suuremmalla syyllä, koska tiesin hänen laittavan olonsa niin kauhean epämukavaksi yksinomaan minun tähteni ja juuri minun vuokseni kiskovan paidankauluksensa niin kovin korkealle niskasta, joten se pani hänen päälakensa hiukset törröttämään pystyssä sulkatupsua muistuttavina.
Aamiaisaikana sisareni ilmoitti aikovansa lähteä seurassamme kaupunkiin ja jäädä eno Pumblechookin luokse. Meidän piti noutaa hänet sieltä "suoritettuamme asiamme hienojen naistemme luona" – mistä sanontatavasta Joe nähtävästi oli taipuvainen ennustamaan mitä pahinta. Paja suljettiin siksi päiväksi, ja Joe kirjoitti liidulla oveen (kuten hänen tapansa oli tehdä niissä sangen harvinaisissa tapauksissa, jolloin hän ei ollut työssä) lyhyen poissa-sanan, piirtäen sen oheen nuolen, joka muka lensi hänen poistumissuuntaansa.
Kävelimme kaupunkiin sisareni astellessa etumaisena, hyvin iso majavannahkahattu päässänsä, kantaen Englannin valtiosinetin muotoista, olkikudoksista koppaa, päällyskenkiä, varashaalia ja sateenvarjoa, vaikka oli kaunis ja kirkas päivä. En oikein varmasti tiedä, oliko näiden esineiden mukaanottaminen katumusta ja parannusta vaiko pöyhistelyä; mutta melkeinpä luulen niiden näyttelemisen olleen varallisuusrehentelyä – hyvin samanlaista kuin Kleopatran tai jonkun muun ylimielisellä tuulella olevan hallitsijattaren rikkaudennäyttely loistavassa juhlakulkueessa.
Saavuttuamme Pumblechookin asunnolle syöksyi sisareni sisälle, jättäen meidät ulkosalle. Kun keskipäivä alkoi olla käsissä, lähdimme Joe ja minä suoraan neiti Havishamin luokse. Tavallisuuden mukaan avasi Estella portin, ja heti hänen näyttäydyttyään Joe otti hatun päästänsä ja jäi seisomaan, pidellen lierestä molemmin käsin, ikäänkuin olisi jostakin tärkeästä syystä tahtonut arvioida sen painon kymmenelle grammalleen.
Estella ei kiinnittänyt ensinkään huomiota meihin kumpaankaan, vaan opasti meitä niin hyvin tuntemaani tietä pitkin. Minä kävelin hänen takanaan, ja Joe tuli viimeisenä. Vilkaistessani Joeen pitkässä käytävässä punnitsi hän yhäti hattuaan mitä huolellisimmin ja asteli perässämme varpaillaan, harppoen pitkiä askelia.
Estella käski meidän molempien mennä sisälle, joten tartuin Joen takin hihansuuhun ja talutin hänet neiti Havishamin luokse. Tämä istui pukeutumispöytänsä ääressä ja kääntyi heti katsomaan meitä.
"Ahaa!" hän virkkoi Joelle. "Oletteko tämän pojan sisaren mies?"
Olisin tuskin osannut kuvitella kelpo Joe-kumppania niin oudonnäköiseksi ja jotakin harvinaista lintua muistuttavaksi kuin hän oli seisoessaan sanattomana, sulkatupsu sekavana ja suu ammollaan, ikäänkuin olisi tahtonut saada madon.
"Oletteko", toisti neiti Havisham, "tämän pojan sisaren mies?"
Oli kovin kiusallista, että Joe koko keskustelun ajan itsepintaisesti puhui minulle eikä neiti Havishamille.
"Asia on sillä tavoin, Pip", vastasi Joe, ja hänen esiintymisestään kuvastui samalla kertaa tehoavaa perustelua, luottamuksellisuutta ja suurta kohteliaisuutta, "että menin naimisiin sisaresi kanssa ja että siihen aikaan olin, kuten saattaisin sanoa (jos olisi vähääkään halua) yksinäinen mies."
"Hyvä!" äänsi neiti Havisham. "Ja olette kasvattanut pojan, aikoen ottaa hänet oppiinne; onko asia niin, herra Gargery?"
"Tiedäthän, Pip", vastasi Joe, "että sinä ja minä olemme aina olleet ystävyksiä ja että olemme yhdessä odottaneet sitä aikaa, arvellen sen koituvan iloiseksi. Mutta jos sinä olisit koskaan huomauttanut mitään muistutuksia – esimerkiksi että helposti mustuu ja nokeutuu, tai muuta sellaista – niin siitä kaikesta olisi huolehdittu, ymmärräthän?"
"Onko poika", tiedusti neiti Havisham, "milloinkaan esittänyt vastustavia huomautuksia? Pitääkö hän siitä ammatista?"
"Kuten hyvin itse tiedät, Pip", vakuutti Joe, tehostaen aikaisempaa perustelun, luottamuksen ja kohteliaisuuden sekoitusta, "se on ollut oman sydämesi toivomus." (Huomasin hänen mieleensä äkkiä välähtävän sen ajatuksen, että hän sovittaisi hautakirjoituksensa tähän tilaisuuteen, ennenkuin hän jatkoi:) "Etkä sinä ole lausunut vastustavia huomautuksia, ja, Pip, se on ollut sydämesi hartain toivomus!"
Minun oli ihan turhaa yrittää saada häntä tajuamaan, että hänen olisi pitänyt puhua neiti Havishamille. Kuta enemmän vääntelin kasvojani ja elehdin hänelle, sitä luottamuksellisempi, perustelevampi ja kohteliaampi hän oli minulle.
"Ovatko hänen oppilaspaperinsa muassanne?" kysyi neiti Havisham.
"No niin, Pip, katsos", vastasi Joe, ikäänkuin kysymys olisi ollut hieman aiheeton, "näithän itse minun panevan ne hattuuni ja senvuoksi tiedät niiden olevan täällä." Niin sanoen hän otti asiapaperit esille ja antoi ne – ei neiti Havishamille, vaan minulle. Pelkään hävenneeni herttaisen kelpo kumppanini tähden – tiedän hävenneeni hänen tähtensä –, kun havaitsin Estellan seisovan neiti Havishamin tuolin takana ja hänen silmiensä tuikkivan ilkkuisen nauravasti. Otin paperit hänen kädestään ja ojensin ne neiti Havishamille.
"Ettekö ole odottanut", tiedusti neiti Havisham silmäiltyään papereita, "oppilasmaksua pojasta?"
"Joe!" huomautin, sillä hän ei virkkanut mitään. "Miksi et vastaa – –"
"Pip", keskeytti Joe ikäänkuin loukkaantuneena, "mielestäni se kysymys ei kaipaa vastausta meidän välillämme, ja oikein hyvin tiedät vastauksen olevan kielteisen. Tiedät, että se on kielteinen, Pip, ja minkätähden minun pitäisi se lausua?"
Neiti Havisham katsahti häneen ikäänkuin olisi käsittänyt, millainen hän todella oli, paremmin kuin olisin uskonut mahdolliseksi hänen esiintyessään sillä tavoin. Neiti otti pienen pussin viereltään pöydältä.
"Pip on ansainnut oppilasmaksunsa täällä", sanoi hän, "ja se on tässä. Tässä pussissa on viisikolmatta guineaa. Anna se mestarillesi, Pip!"
Ikäänkuin Joe olisi ollut täydelleen poissa suunniltaan emäntämme kummallisen olemuksen ja omituisen huoneen herättämän ihmettelyn johdosta hän tällöinkin itsepintaisesti puhutteli minua.
"Olet kovin aulis, Pip", kehui Joe, "ja siinä mielessä otetaan rahat tervetulleina kiitollisesti vastaan, vaikka niitä ei ole koskaan odotettu, ei läheltä, ei kaukaa eikä mistään. Ja nyt, hyvä kumppani", jatkoi hän, herättäen minussa ensin kuumuuden, sitten vilun tunteen, sillä minusta tuntui kuin tätä tuttavallista sanontatapaa olisi käytetty neiti Havishamista, "ja nyt, hyvä kumppani, tehkäämme velvollisuutemme! Tehkäämme velvollisuutemme, sinä ja minä, molemmat toisiamme sekä niitä henkilöitä kohtaan, jotka ovat varanneet sinulle auliin lahjasi – tyydytykseksi – niille –, jotka eivät koskaan" – tässä Joe näkyi tuntevan joutuneensa kamalan vaikeaan pulmaan, kunnes voitonriemuisesti pelastui lisäämällä: "Ja minusta se olkoon kaukana!" Nämä sanat kuulostivat hänestä niin ponnekkailta ja vakuuttavilta, että hän lausui ne kahdesti.
"Hyvästi, Pip!" toivotti neiti Havisham. "Saata heidät ulos, Estella!"
"Pitääkö minun tulla uudelleen, neiti Havisham?" tiedustin.
"Ei. Nyt on Gargery isäntäsi. Gargery, pari sanaa!"
Hänen siten kutsuttuaan Joen takaisin kuulin ovesta poistuessani hänen sanovan Joelle selvästi ja pontevasti: "Poika on ollut täällä hyvä poika, ja siinä on hänen palkkionsa. Rehellisenä miehenä ette luonnollisestikaan odota enää mitään muuta."
Miten Joe pääsi pois huoneesta, sitä en ole koskaan voinut selvittää. Mutta sen tiedän, että hän ulos päästyään yhtenään pyrki portaita ylös- eikä alaspäin ja oli kuuro kaikille huomautuksille, kunnes riensin hänen jälkeensä ja tartuin häneen kiinni. Seuraavalla minuutilla olimme portin ulkopuolella, se oli lukittu, ja Estella oli poistunut. Seisoessamme jälleen kahden kesken päivänvalossa Joe nojasi seinään ja virkkoi: "Hämmästyttävää!" Ja hän pysyi paikallaan, tuon tuostakin hokien hämmästyttävää, niin kauan, että aloin uskoa, ettei hän enää tointuisikaan. Vihdoin hän pitensi huomautustaan, lausuen: "Pip, totisesti vakuutan sinulle, että tämä on häm-mäs-tyttävää!" Ja niin hän asteittain alkoi jälleen kyetä puhelemaan ja kävelemään pois.
Minulla on syytä uskoa, että Joen äly oli kirkastunut kestämässään kamppailussa ja että hän astellessamme Pumblechookin asunnolle keksi ovelan ja syvällisen suunnitelman. Tämän syyn havaitsee siitä, mitä tapahtui Pumblechookin vierashuoneessa, jossa sisareni meidän saapuessamme istui neuvottelemassa inhottavan viljakauppiaan kanssa.
"No!" huudahti sisareni, osoittaen sanansa meille molemmille. "Entä miten teidän on käynyt? Totisesti ihmettelen, että alennuitte palaamaan näin huonoon seurapiiriin!"
"Neiti Havisham", aloitti Joe, katsoen minuun tiukasti, ikäänkuin jännittäen muistiaan, "tahtoi oikein erikoisesti meidän esittävän – oliko se tervehdyksensä vai kunnioituksenilmaisunsa, Pip?"
"Tervehdyksensä", vastasin.
"Niin minunkin muistaakseni", jatkoi Joe – "tervehdyksensä rouva Gargerylle."
"Paljon hyvää niistä minulle sukeutuukin!" tokaisi sisareni, mutta oli sentään mielissään.
"Ja sen toivomuksen", pitkitti Joe, silmäillen minua taaskin tiukasti, ikäänkuin jälleen jännittäen muistiaan, "että neiti Havishamin terveys olisi – sallinut, niinkö se oli, Pip?"
"Hänen saada ilon", lisäsin.
"Nauttia naisseurasta", täydensi Joe, hengähtäen senjälkeen syvään.
"Hyvä!" huudahti sisareni, vilkaisten lauhtuneesti Pumblechookiin. "Hän olisi saanut olla kyllin kohtelias lähettääkseen sen sanoman heti alussa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Entä mitä hän antoi tälle nuorelle vintiölle?"
"Hän ei antanut hänelle mitään."
Joen vaimo oli riehahtamaisillaan, mutta Joe jatkoi:
"Mitä hän antoi, sen hän antoi pojan ystäville. 'Ja pojan ystävillä', kuului hänen selityksensä, 'tarkoitan hänen sisartaan, rouva Gargeryä'. Ne olivat hänen sanansa: 'J. Gargeryn vaimoa'. Hän ei ehkä tiennyt", lisäsi Joe miettiväisen näköisenä, "olenko Joe vaiko Jorge."
Sisareni katsoi Pumblechookiin, joka kiillotti puisen nojatuolinsa käsinojia sekä nyökkäsi häneen ja tuleen päin, ikäänkuin olisi tuntenut koko asian jo etukäteen.
"Entä kuinka paljon sait?" kysyi sisareni, nauraen – ihan varmasti, nauraen!
"Mitä tämä seurue sanoisi kymmenestä punnasta?" tiedusti Joe.
"Se sanoisi", vastasi sisareni lyhyesti, "aika nätti raha. Ei yletön, mutta aika nätti raha."
"Summa on siis suurempi", virkkoi Joe.
Pumblechook, mokoma kauhea vilpistelijä, heti nyökkäsi, hankasi tuolinsa käsinojia ja huomautti: "Summa on suurempi, rouva."
"Mitä? Ei kai tarkoituksenne ole väittää –", aloitti sisareni.
"Kyllä on, rouva", vakuutti Pumblechook. "Mutta malttakaahan vähän! Jatkakaa, Joseph! Esiinnytte hyvin. Jatkakaa!"
"Mitä tämä seurue sanoisi", pitkitti Joe, "kahdestakymmenestä punnasta?"
"Kaunis olisi sopiva sana", vastasi sisareni.
"No niin", virkkoi Joe, "se on siis enemmän kuin kaksikymmentä puntaa."
Tuo kelvoton teeskentelijä Pumblechook nyökkäsi taaskin, naurahti suojelevasti ja vakuutti: "Se on suurempi, rouva. Hyvä taaskin! Edelleen, Joseph!"
"Lopettaakseni siis jutun", lausui Joe riemuissaan, ojentaen pussin sisarelleni, "se on viisikolmatta puntaa."
"Se on viisikolmatta puntaa, rouva", kaiutti tuo huijareista halpamielisin, Pumblechook, nousten pudistamaan sisareni kättä, "ja sen te täysin ansaitsette (kuten sanoin, kun mielipidettäni kysyttiin), ja toivotan teille iloa näistä rahoista!"
Vaikka se lurjus olisi lopettanut siihen, olisi hänen rikoksensa ollut aika kauhea, mutta hän pahensi syyllisyyttään ottamalla minut taaskin hoivaansa, omaksuen sellaisen suojelusoikeuden, joka jätti hänen kaiken entisen rikollisen menettelynsä tyyten varjoon.
"Nähkääs nyt, Joseph ja rouva", rehenteli Pumblechook, tarttuen käsivarteeni kyynärpään yläpuolelta, "minä olen niitä miehiä, jotka aina suorittavat kohta loppuun aloittamansa tehtävän. Tämän pojan pitää päästä oppiin heti. Sellainen on minun menettelytapani. Oppiin heti."
"Taivas tietää, eno Pumblechook", sanoi sisareni (siepaten rahat), "että olemme teille syvässä kiitollisuudenvelassa."
"Älkää minusta välittäkö, rouva!" vastasi tuo pirullinen viljakauppias. "Mielihyvä on mielihyvä kautta koko maailman. Mutta tämä poika, ymmärrättehän, meidän täytyy saada oppiin. Lupasin huolehtia siitä – puhuakseni totta."
Ammattineuvostolla oli kokous läheisessä kaupungintalossa, ja menimme heti sinne saadaksemme minut viranomaisten edessä määrätyksi Joen oppipojaksi. Sanoin, että menimme sinne, mutta minut sysi Pumblechook sinne aivan kuin olisin sillä hetkellä tehnyt taskuvarkauden tai polttanut heinäsuovan. Yleinen vaikutelma neuvostossa olikin, että minut oli saatu kiinni itse teossa, sillä Pumblechookin työntäessä minua edellään tungoksessa kuulin joidenkuiden kysyvän: "Mitä hän on tehnyt?" ja toisten säestävän: "Hän on vielä nuori, mutta näyttää pahalta, eikö totta?" Eräs lempeän ja hyväntahtoisen näköinen henkilö jopa antoi minulle lentokirjasen, jota koristavan puupiirroksen esittämällä ilkeännäköisellä nuorella miehellä oli kahleita yhtä paljon kuin makkaramyymälässä on makkaroita ja jonka nimi oli Lukemista kopissani.
Kaupungintalon sali oli mielestäni kummallinen paikka; siellä oli korkeammat penkit kuin kirkossa – ihmisiä roikkumassa penkeillä ja katselemassa – mahtavia neuvoksia (yhdellä puuteroitu pää) istumassa takakenossa tuoleissaan, käsivarret ristissä, nuuskaten, torkkuen, kirjoittaen tai lukien sanomalehtiä – ja seinillä joitakuita kiiltäviä, mustia muotokuvia, joita epätaiteellinen silmäni piti mantelitahtaasta ja kiinnityslaastarista sommiteltuina. Eräässä sopessa oppilaskirjani laillisesti allekirjoitettiin ja todistettiin, ja minä olin "oppipoika." Pumblechook piti minua kiinni koko ajan ikäänkuin olisimme matkalla hirttopaikalle poikenneet tänne järjestämään vähäisiä valmisteluita.
Palattuamme ulkoilmaan ja päästyämme eroon pojista, joita toivo nähdä minut julkisesti kidutettuna oli kovasti innostanut ja jotka pahasti pettyivät nähdessään vain ystävieni keräytyvän ympärilleni, lähdimme jälleen Pumblechookin luokse. Ja siellä sisareni ihastui saamistaan viidestäkolmatta guineasta siinä määrin, että hänen mielestään meidän täytyi kuin täytyikin mennä tämän aavistamattoman onnen potkauksen johdosta nauttimaan päivällinen "Sinisessä Metsäkarjussa" ja että Pumblechookin täytyi käydä kieseillään noutamassa Hubblet ja Wopsle.
Niin päätettiin tehdä; ja minä vietin mitä murheellisimman päivän. Jostakin selittämättömästä syystä näytti nimittäin seurueen kaikista jäsenistä olevan selvää, että minä olin liiallinen olento näissä kesteissä. Ja vielä pahempi oli, että he kaikki vähäväliä – lyhyesti sanoen, aina milloin heillä ei ollut muuta tekemistä – kyselivät minulta, miksi minulla ei ollut hauska. Ja mitä ihmettä olisin silloin voinut tehdä muuta kuin vakuuttaa, että minulla oli hauska – vaikka niin ei ollut!
Mutta he olivat täysikasvuisia, heillä oli omat tapansa, ja he käyttivät sitä mahdollisimman tarkoin edukseen. Pumblechook-huijari, korotettuna koko tilaisuuden hyväntekeväiseksi järjestäjäksi, sijoittui kuin sijoittuikin pöydän yläpäähän. Ja kun hän puhuessaan muille siitä, että olin nyt sepänoppilas, oli pirullisesti onnitellut heitä sen johdosta, että minut voitaisiin tuomita vankeuteen, jos pelaisin korttia, joisin väkeviä juomia, viipyisin myöhään ulkosalla, oleskelisin huonossa seurassa tai antautuisin muihin huikenteluihin, joita oppilaskirjani kaavakkeessa nähtävästi pidettiin miltei välttämättöminä, asetti hän minut seisomaan vieressään olevalle tuolille valaisemaan hänen huomautuksiaan.
Ainoat muut muistoni suuresta juhlatilaisuudesta ovat, ettei minun sallittu nukkua, vaan milloin pääni huomattiin nuokkuvan, minut herätettiin ja minun käskettiin pitää hauskaa; että sangen myöhään illalla Wopsle esitti meille Collinsin oodin, paiskaten verentahraaman miekkansa jymisten lattiaan, minkä johdosta luoksemme saapui tarjoilija ilmoittamaan: "Alakerrassa istuvat kauppamatkustajat lähettävät huomauttamaan, että tämä ei ole sirkus." Kotimatkalla he kaikki olivat erinomaisella tuulella ja lauloivat "Kaunoista neitoa" Wopslen hoitaessa bassoa ja tärisyttävän voimakkaasti vakuuttaessa (vastaukseksi sille uteliaalle törkiölle, joka johtaa tätä musiikkikappaletta perin nenäkkäästi, vaatien tuiki tarkkoja tietoja jokaisen yksityisistä asioista), että hän oli se mies, jonka valkoiset hiukset hulmusivat ja että hän ylimalkaan oli heikoin toivioretkeläinen.
Lopuksi muistan, että päästyäni pieneen vuodekomerooni olin todella onneton, ja minulla oli varma vakaumus, etten ikinä pitäisi Joen ammatista. Olin pitänyt siitä aikanani, mutta se aika ei ollut nyt.
NELJÄSTOISTA LUKU
On peräti surkeata hävetä kotiaan. Siinä saattaa olla mustaa kiittämättömyyttä, ja rangaistukseksi voi koitua hyvin ansaittu kosto. Mutta ainakin voin todistaa, että se on surkeata.
Koti ei ollut sisareni luonnonlaadun vuoksi milloinkaan ollut kovin miellyttävä paikka minusta. Mutta Joe oli pitänyt sitä pyhänä, ja minä olin uskonut siihen. Olin uskonut, että vierashuoneemme oli mitä hienoin salonki; olin uskonut, että julkipuoli-ovemme oli valtiotemppelin salaperäinen sisäänkäytävä, jonka juhlalliseen avaamiseen liittyi paistettujen kanojen uhraaminen; olin uskonut, että keittiömme oli nuhteettoman puhdas, vaikka ei upea huone; olin uskonut, että paja oli miehekkyyteen ja riippumattomuuteen vievä, hohtava tie. Yhdessä ainoassa vuodessa oli kaikki tämä muuttunut. Nyt se kaikki oli karkeata ja rahvaanomaista, enkä olisi millään ehdolla suonut neiti Havishamin ja Estellan näkevän sitä.
Kuinka suurelta osalta epäkiitollinen mielentilani lienee ollut omaa, kuinka suurelta neiti Havishamin, kuinka suurelta sisareni syytä, ei nyt merkitse mitään minulle eikä kellekään muulle. Sellainen muutos oli minussa tapahtunut; se oli tosiasia. Olipa se hyvä tai paha, ymmärrettävä tai anteeksiantamaton, se oli tapahtunut tosiasia.
Aikoinaan minusta oli tuntunut, että kun vihdoin käärisin paidanhihani ylös ja menisin pajaan Joen oppilaana, olisin erikoinen ja onnellinen. Nyt se oli todellisuutta, mutta tunsin vain olevani yltyleensä sysien tomussa, ja mieltäni painoi joka päivä sellainen taakka, johon verrattuna alasin oli kevyt kuin höyhen. Myöhemmin on elämässäni (kuten otaksuttavasti useimpien muidenkin elämässä) ollut tilaisuuksia, jolloin minusta on jonkun aikaa tuntunut siltä kuin kaiken kiinnostavan ja romantillisen eteen olisi laskeutunut paksu verho, sulkien minut ikiajoiksi pois kaikesta muusta kuin tylsästä alistumisesta. Se verho ei ole koskaan laskeutunut niin paksuna ja kuviottomana kuin silloin, kun elämänpolkuni oli oikoisen suorana edessäni äsken auenneen valtatien kautta, koska olin päässyt Joen oppilaaksi.
Muistan eräänä oppilasaikani myöhempänä jaksona sunnuntai-iltaisin seisoskelleeni kirkkotarhassamme illansuussa, vertaillen omaa tulevaisuuskuvaani tuuliseen suomaisemaan ja huomaten niissä yhtäläisyyttä, ajatellessani kuinka lakeita ja alavia ne molemmat olivat ja kuinka molemmissa näkyi tuntematon tie, tummaa usvaa ja sitten meri. Olin aivan yhtä masentunut oppilasaikani ensimmäisenä työpäivänä kuin tänä myöhempänä aikana; mutta ilokseni tiedän, etten päästänyt nurkumisen hiiskahdustakaan Joelle, niin kauan kuin oppilasaikaani kesti. Se onkin kaiketi ainoa tieto, joka ilahduttaa minua tässä yhteydessä.
Vaikka se nimittäin käsittää kaikki, mitä vielä kerron, oli koko ansio siitä, mitä vielä kerron, Joen. Se, etten karannut, antautuen sotilaaksi tai merimieheksi, ei johtunut siitä, että minä olisin ollut uskollinen, vaan siitä, että Joe oli uskollinen. Se, että vastenmielisestikin työskentelin auttavan innokkaasti, ei johtunut siitä, että minulla olisi ollut voimakas tajunta ahkeruushyveestä, vaan siitä, että Joella oli voimakas tajunta ahkeruushyveestä. On mahdotonta tietää, kuinka laajalle rakastettavan, sydämeltään rehellisen, velvollisuutensa täyttävän miehen vaikutus maailmassa ulottuu. Mutta hyvin mahdollista on tietää, kuinka se on ohimennen hipaissut kutakin itseään, ja tiedän oikein hyvin, että kaikki oppilasaikaani sekautunut hyvä oli alkuisin yksinkertaisesta, tyytyväisestä Joesta eikä rauhattomasta, korkealentoisesta, tyytymättömästä minusta.
Mitä olisin tahtonut, kuka voi sen sanoa? Kuinka voisin minä sen sanoa, kun en ole koskaan sitä tiennyt? Sitä pelkäsin, että jollakin kovaonnisella hetkellä, ollessani likaisimmillani ja rahvaanomaisimmillani, nostaisin katseeni työstä ja näkisin Estellan tähystävän pajan puisesta ikkunasta sisälle. Minua vainosi painajaisena pelko, että hän ennemmin tai myöhemmin yllättäisi minut kädet ja kasvot mustina suorittamassa työni karkeimpia tehtäviä, pilkkaisi minua ja halveksisi minua. Usein pimeän tultua, kun käytin palkeita Joelle, lauloimme "Pyhää Klemensiä", ja ajatus, että olimme usein laulaneet sitä neiti Havishamin asunnossa, tuntui paljastavan minulle Estellan kasvot tulenhohteessa, hänen sievän tukkansa hulmutessa vedossa ja hänen silmiensä ivatessa minua – usein sellaisina iltoina vilkaisin seinässä oleviin, yötä muistuttaviin ikkunaluukkuihin, kuvittelin näkevinäni hänen juuri vetäisevän kasvonsa syrjään ja uskoin hänen vihdoin saapuneen.
Kun senjälkeen menimme sisälle syömään illallista, tuntuivat sekä asunto että ateria entistäkin yksinkertaisemmilta, ja omassa kiittämättömässä rinnassani häpesin kotiani pahemmin kuin ennen.
VIIDESTOISTA LUKU
Kun aloin käydä liian isoksi Wopslen isotädin huoneeseen, päättyi koulunkäyntini tämän hupakkomaisen naisen johdolla. Ei kuitenkaan ennenkuin Biddy oli opettanut minulle kaikki tietonsa, pienestä hintaluettelosta alkaen hänen aikoinaan puolipennysellä ostamaansa pilalauluun saakka. Vaikka tämän kirjallisuusnäytteen ainoa tajuttava kohta olivat alkusäkeet
Kun Lontooseen minä tulin
tara rallallaa,
Heti veijarin kynsissä olin,
tara rallallaa,
tara rallallaa.opettelin, haluten viisastua, kuitenkin tämän sepitelmän ulkoa äärimmäisen vakavasti. Enkä muista epäilleeni sen arvoa, paitsi että silloin (kuten nytkin) mielestäni tara rallallaa oli saanut liiallisen sijan. Tiedonjanossani ehdottelin Wopslelle, että hän tarjoisi minulle joitakuita älyllisiä murusia, mihin hän hyväntahtoisesti suostui. Mutta kun osoittautui, että hän vain halusi minut draamalliseksi mallinukeksi, johon hän saattoi monin tavoin kohdistaa moitteensa, syleilynsä, itkunsa, rehentelynsä, kouristelunsa, iskunsa ja tyrkkimisensä, kieltäydyin pian sellaisesta opetuksesta, vaikka en ennenkuin Wopsle oli runollisessa raivossaan pidellyt minua sangen pahasti.
Kaikki ne tiedot, jotka sain hankituksi, koetin opettaa Joelle. Tämä väite kuulostaa niin hyvältä, ettei omatuntoni salli jättää sitä selittämättä. Halusin vähentää Joen tietämättömyyttä ja rahvaanomaisuutta, jotta hän paremmin ansaitsisi seurani eikä olisi niin altis Estellan halveksumiselle.
Suolla sijaitseva vanha patteri oli opiskelupaikkamme, ja opetusvälineinämme olivat särkynyt kivitaulu sekä lyhyt kivikynän pätkä, joihin Joe liitti piipullisen tupakkaa. Tietääkseni Joe ei koskaan muistanut mitään sunnuntaista toiseen eikä saanut minun johdollani minkäänlaisia tietoja. Mutta silti hän poltteli piippuaan patterissa olemuksessaan paljon terävämpi tuntu kuin missään muualla – jopa oppineen tuntu – ikäänkuin olisi omasta mielestään edistynyt suunnattomasti. Sitä kultaista miekkosta! Toivoisin hänen edistyneen.
Oli miellyttävää ja rauhallista siellä, joella liikkuvien alusten purjeiden lipuessa ohitsemme maavallin toisella puolella, ja matalan pakoveden aikana näytti toisinaan siltä kuin purjeet olisivat kuuluneet uponneihin laivoihin, jotka yhäti purjehtivat pohjaa myöten. Milloin vain tarkkailin aluksia, jotka kulkivat ulapalla valkeat purjeet levällään, johtuivat neiti Havisham ja Estella jollakin tavoin mieleeni. Ja joka kerta kun valo kaukana osui vinosti pilveen, purjeeseen, vihreään rinteeseen tai vedenrajaan, kävi samoin. – Neiti Havisham ja Estella, kummallinen talo ja sen kummallinen elämä näkyivät olevan jollakin tavoin kaiken kauniin yhteydessä.
Kun Joe eräänä sunnuntaina, suuresti nauttien piipustaan, oli siinä määrin kerskunut "kamalalla tylsyydellään", että olin luopunut yrittämästä siksi päiväksi, viruin jonkun aikaa maavallilla leuka käden varassa, erottaen merkkejä neiti Havishamista ja Estellasta kaikkialta koko maisemasta, taivaalta ja vedestä, kunnes vihdoin päätin mainita heitä koskevasta ajatuksesta, joka oli usein pyörinyt päässäni.
"Joe", virkoin, "eikö minun mielestäsi pitäisi mennä käymään neiti Havishamin luona?"
"No niin, Pip", vastasi Joe verkkaisen aprikoivana. "Mitä varten?"
"Mitäkö varten, Joe? Mitä varten yleensä vieraisilla käydään?"
"Joistakuista vieraskäynneistä kenties", selitti Joe, "sopii aina keskustella, Pip. Mutta käynti neiti Havishamin luona! Hän saattaisi luulla sinun haluavan jotakin – odottavan jotakin häneltä."
"Eikö minun mielestäsi sopisi mainita, etten odota mitään, Joe?"
"Sopisi kyllä, hyvä kumppani", myönsi Joe. "Ja hän ehkä uskoisi sen, mutta kenties ei uskoisikaan."
Joe tunsi, kuten minäkin tunsin, että hän oli siinä osunut kohdalleen, ja imi tiukasti piippuaan malttaakseen olla heikentämättä sen tehoa sen toistamisella.
"Katsos, Pip", jatkoi Joe sivuutettuaan sen vaaran, "neiti Havisham teki kauniin teon sinua kohtaan. Sen tehtyään hän kutsui minut takaisin ilmoittaakseen, että siinä oli kaikki."
"Niin, Joe. Kuulin hänen sanansa."
"Kaikki", toisti Joe hyvin ponnekkaasti.
"Niin, Joe. Sanoinhan sen kuulleeni."
"Ja luullakseni, Pip, hänen tarkoituksena ehkä oli – Lopettakaa se! – Kaikki entinen! – Minä pohjoiseen, te etelään! – Pysykää erillänne minusta!"
Minäkin olin sitä ajatellut, eikä minusta ollut suinkaan lohdullista saada tietää sen ajatuksen johtuneen hänenkin mieleensä, sillä nyt se tuntui olevan paljon todennäköisempi.
"Mutta, Joe."
"No, hyvä kumppani?"
"Oppiaikani ensimmäinen vuosi on jo pitkälle kulunut, enkä oppilaaksi tultuani ole kiittänyt neiti Havishamia, en tiedustanut hänen vointiaan enkä osoittanut häntä muistavani."
"Se on totta, Pip; ja jollet aio valmistaa hänelle täyttä kenkäsarjaa – mutta luultavasti ei täydellinen kenkäsarjakaan ehkä olisi tervetullut lahja, kun tyyten puuttuu kavioita –"
"En tarkoita sellaista muistamista, Joe; en tarkoita lahjaa."
Mutta Joe oli saanut lahja-ajatuksen päähänsä, ja hänen täytyi sitä vatvoa. "Tai vaikkapa sinua autettaisiin takomaan hänelle uudet ketjut pääoveen – tai esimerkiksi grossi tai pari haipäisiä ruuveja yleistä käyttöä varten – tai joku kevyt hienosteluvehje, kuten haarukka vohveleiden tai halstari kilohailien paistamista varten tai joku muu sellainen –"
"En tarkoita minkäänlaista lahjaa, Joe", pistin väliin.
"No niin", äänsi Joe, yhäti jauhaen asiaa, ikäänkuin olisin erikoisen hartaasti sitä pyytänyt, "sinun sijassasi en sitä tekisi. Niin, en tekisi. Mitäpä nimittäin oviketjusta, kun hänellä jo sellainen on? Ja haipäistä voi saada väärän käsityksen. Ja jos lahja olisi paistohaarukka, täytyisi käyttää pronssia, eikä siitä koituisi kunniaa. Eikä taitavinkaan ammattimies pysty osoittautumaan taitavaksi halstarissa – sillä halstari on halstari", lausui Joe, vakavasti tehostaen sitä minulle, ikäänkuin olisi koettanut herättää minua mieleen juuttuneesta harhakuvitelmasta, "ja vaikka pyrkisit mihin tahansa, halstari siitä sukeutuu, tahdoitpa tahi olit tahtomatta, etkä mahda mitään sille –"
"Rakas Joe", huudahdin vimmastuneena, tarttuen hänen takkinsa liepeeseen, "älä enää puhele sellaista! En ole ajatellutkaan lahjoittaa neiti Havishamille mitään."
"Et, Pip", myönsi Joe, ikäänkuin olisi juuri sitä väittänyt koko ajan, "ja sanon sinulle, että olet oikeassa, Pip."
"Niin, Joe; mutta halusin sinulle ehdottaa, että jos nyt, kun meillä on varsin hiljainen aika, antaisit minulle huomenna puoli päivää lomaa, taitaisin lähteä kaupunkiin ja käydä katsomassa neiti Est– Havishamia."
"Hänen nimensä", huomautti Joe totisena, "ei ole Esthavisham, Pip, jollei sitä ole muutettu."
"Totta, Joe, totta. Se oli minun hairahdukseni. Mitä arvelet asiasta, Joe?"
Lyhyesti puhuen, Joe oli sitä mieltä, että jos se oli minusta hyvä, oli se hyvä hänestäkin. Mutta erikoisesti hän korosti, että jollei minua otettaisi vastaan sydämellisesti tai jollei minua rohkaistaisi uudistamaan käyntiäni, jolla ei ollut sivutarkoituksia, johtuessaan yksinkertaisesti hyväntyön herättämästä kiitollisuudesta, tämä koekäynti jäisi viimeiseksi. Näitä ehtoja lupasin noudattaa.
Joella oli viikkopalkoissa päiväläinen, jonka nimi oli Orlick. Hän väitti, että hänen ristimänimensä oli Dolge – selvä mahdottomuus – mutta hän oli luonnostaan niin itsepäinen mies, etten usko hänen tässä suhteessa joutuneen harhakuvitelman uhriksi, vaan tahallaan valheellisesti uskotelleen kyläläisille olevansa senniminen, pilkatakseen heidän älyään. Hän oli leveähartiainen, notkea, tumma, väkevä mies, ei milloinkaan kiirehtinyt, vaan liikkui aina kuhnustellen. Hän ei edes koskaan näyttänyt tulevan työhön tarkoituksellisesti, vaan löntysti vetelehtivästi pajaan ikäänkuin sattumalta. Ja kun hän lähti "Iloisiin laivureihin" päivälliselle tai poistui iltaisin, hän astui holtittomasti ulos, muistuttaen Kainia tai Jerusalemin suutaria, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut aavistusta päämäärästään eikä aikomusta tulla koskaan takaisin. Hän asui erään sulkuvahdin luona suolla ja tuli työpäivinä erakkomajastaan kävellä jahnustellen kädet taskussa, eväskäärö löyhässä siteessä kaulassa, selässä roikkuvana. Sunnuntaisin hän enimmäkseen loikoili sulkuporteilla tai seisoskeli heinäsuoviin ja latoihin nojautuneena. Liikkuessaan hän aina kävellä löntysteli katse maahan luotuna; ja milloin hänen jonkun häntä puhutellessa tai jostakin muusta syystä täytyi kohottaa se ylös, hän katsahti puhuttelijaan puolittain harmistuneesti, puolittain ymmälle joutuneen näköisenä, ikäänkuin ainoa hänen päässänsä koskaan liikkunut ajatus olisi ollut, kuinka omituista ja loukkaavaa oli, ettei hänen pitäisi milloinkaan ajatella.
Tämä juro päiväläinen ei pitänyt minusta. Ollessani hyvin pieni ja arka selitti hän minulle, että paholainen majaili pajan pimeässä sopessa ja että he olivat oikein hyviä tuttuja; oli myöskin välttämätöntä joka seitsemäs vuosi sytyttää tuli elävällä pojalla, ja minun sopi pitää itseäni poltettavana. Kun minä tulin Joen oppilaaksi, vahvistui Orlickin mielessä ehkä jonkunlainen epäilys, että minä syrjäyttäsin. hänet. Olipa sen laita miten tahansa, olin hänestä entistäkin vastenmielisempi. Ei silti, että hän olisi koskaan sanonut tai tehnyt mitään, mistä olisi avoimesti huokunut vihamielisyyttä. Panin vain merkille, että hän aina takoi kipunansa sinkoamaan minun suunnalleni, ja että milloin vain lauloin "Pyhää Klemensiä", hän yhtyi siihen väärässä poljennossa.
Dolge Orlick oli työssä ja saapuvilla, kun seuraavana päivänä muistutin Joelle lomastani. Hän ei hiiskunut mitään sillä hetkellä, sillä hän ja Joe olivat juuri silloin nostaneet tulisen raudankappaleen väliinsä, ja minä käytin palkeita. Mutta piakkoin hän moukariinsa nojautuneena virkkoi:
"Kuulkaahan, mestari! Ettehän toki aio suosia ainoastaan toista meistä? Jos nuori Pip saa puoli päivää lomaa, antakaa saman verran myöskin vanhalle Orlickille!"
Otaksuttavasti hän oli suunnilleen viisikolmattavuotias, mutta puhuessaan tavallisesti esitti itsensä hyvin iäkkääksi.
"No, mutta mitä teet puolen päivän lomalla, jos sen saat?" tiedusti Joe.
"Mitäkö minä teen sillä? Mitäs hän sillä tekee? Minä teen sillä yhtä paljon kuin hänkin", vastasi Orlick.
"Mitä Pipiin tulee, hän lähtee kaupunkiin", selitti Joe.
"No, mitä siis vanhaan Orlickiin tulee, hän lähtee kaupunkiin", tokaisi tuo kunnon mies. "Kaksikin voi mennä kaupunkiin eikä ainoastaan yksi."
"Älä kiihdy!" varoitti Joe.
"Kiihdyn, jos haluan", ärähti Orlick. "Mokomatkin kaupunkimatkoineen! Kas niin, mestari, ei suosikkijärjestelmää tässä pajassa! Olkaa mies!"
Kun mestari ei suostunut pohtimaan kysymystä, ennenkuin päiväläinen olisi paremmalla tuulella, syöksähti Orlick ahjolle. Hän veti sieltä punahehkuisen rautatangon, sohaisi sillä minuun päin, ikäänkuin olisi aikonut varrastaa minut siihen, heilautti sitä pääni ympärillä, laski sen alasimelle, takoi sitä – ikäänkuin se olisin ollut minä, ajattelin, ja kipunat olisivat olleet purskahtelevaa vertani – ja vihdoin, taottuaan itsensä hikiseksi ja raudan kylmäksi, nojasi jälleen vasaraansa, sanoen:
"No, mestari!"
"Oletko nyt oma itsesi?" kysyi Joe.
"Oh, kyllä olen", vastasi äreä Orlick.
"Koska yleensä hoidat työsi yhtä hyvin kuin useimmat miehet", virkkoi Joe, "olkoon siis puolen päivän loma kaikille!"
Sisareni oli seisonut hiljaa pihalla äänenkantamissa – hän oli mitä häikäilemättömin urkkija ja salakuuntelija – ja näyttikin sen heti katsomalla sisälle ikkunasta.
"On sinun kaltaistasi, mokoma hupakko", kivahti hän Joelle, "antaa lomaa tuollaisille isoille, laiskoille kuhnuksille! Oletpa totisesti rikas mies, kun tuhlaat palkkarahoja sillä tavoin! Kunpa minä olisin hänen mestarinsa!"
"Te olisitte jokaisen mestari ja käskijä, jos uskaltaisitte", tokaisi Orlick, runsaasti virnistäen.
("Anna hänen olla!" kehoitti Joe.)
"Pitäisin kyllä puoleni kaikkia tolvanoita ja vintiöitä vastaan", vakuutti sisareni, alkaen yltyä valtavan raivoisaksi. "Enkä kykenisi pitämään puoliani tolvanoita vastaan, jollen olisi pitänyt teidän mestarianne vastaan, joka on tolvanoiden sakopäinen kuningas. Enkä kykenisi pitämään puoliani vintiöille, jollen pystyisi pitämään teille, joka olette mustin ja pahin vintiö tämän paikan ja Ranskan välillä. Siinä se!"
"Olette pahasuinen rähisijä, muori Gargery", murahti päiväläinen. "Jos sen ominaisuuden nojalla pystyy arvostelemaan vintiöitä, pitäisi teidän olla etevä arvostelija."
("Jätä hänet rauhaan, jätäthän?" pyysi Joe.)
"Mitä te sanoitte?" huusi sisareni, alkaen kirkua. "Mitä te sanoitte? Mitä tuo Orlick-miekkonen sanoi minulle, Pip? Miksi hän minua nimitti mieheni seisoessa kuuntelemassa? Oi! Oi! Oi!" Jokainen näistä huudahduksista oli parkaisu, ja minun täytyy lausua sisarestani huomautus, joka pitää yhtä hyvin paikkansa kaikista näkemistäni väkivaltaisista naisista, ettei hänen puolustuksenaan ollut intohimoinen kiihko, koska hän eittämättä ei joutunut kiihtymyksen valtaan, vaan tietoisesti ja tahallisesti pinnistäytyi pakottamaan itsensä kiihkoiseksi ja kiihtyi asteittain sokean vimmaiseksi. "Minkä nimityksen hän antoi minulle tuon kehnon miehen kuullen, joka vannoi puolustavansa minua? Voi! Tukekaa minua! Voi!"
"Ä-äh!" ärähti päiväläinen. "Kyllä minä tukisin teitä, jos olisitte vaimoni. Pitäisin teitä pumpuntorven alla ja huuhtelisin ilkeyden pois teistä."
("Sanon sinulle, jätä hänet rauhaan!" huomautti Joe.)
"Voi! Kuulla häntä!" Sisareni läjäytti käsiään vastakkain ja kirkaisi yhtä aikaa – mikä oli hänen seuraava asteensa. "Kuulla, miten hän minua nimittelee! Tuommoinen Orlick! Omassa talossani! Minua, aviovaimoa! Puolisoni seisoessa kuuntelemassa! Voi! Voi!" Nyt sisareni löi käsillään poveansa ja polviaan, viskasi lakin päästänsä ja kiskoi hiuksensa hajalleen – mikä oli viimeinen aste hänen raivostumistaipaleellaan. Ollen tällöin täydellinen raivotar ja esiintyen perin menestyksellisesti hän syöksähti ovelle, jonka olin onneksi lukinnut.
Mitäpä Joe-poloinen olisi nyt, väliin pistämiensä ja huomiotta syrjäytettyjen keskeytystensä jälkeen, voinut muuta kuin astua päiväläisensä eteen ja kysyä, mitä tämä tarkoitti sekautuessaan hänen ja hänen vaimonsa väleihin ja oliko hän kylliksi miesmäinen ryhtyäkseen tappeluun. Vanha Orlick tunsi, ettei siinä tilanteessa voinut muuta kuin tapella, ja oli heti valmis puolustautumaan. Niinpä he, edes riisumatta kärventyneitä ja palaneita esiliinojaan, karkasivat toistensa kimppuun kuin kaksi jättiläistä. Mutta jos lähiseudulla oli ainoatakaan miestä, joka olisi kauan kestänyt Joea vastassa, en minä sitä miestä nähnyt. Ikäänkuin hän olisi ollut yhtä mitätön kuin kalpea nuori herrasmies, oli Orlick sangen pian pitkällään sysitomun seassa, eikä hänellä ollut kiirettä nousta sieltä pois.
Senjälkeen Joe avasi oven ja otti syliinsä sisareni, joka oli vaipunut tajuttomana ikkunan ääreen (mutta joka luullakseni oli sitä ennen katsellut tappelua), joka kannettiin sisälle ja laskettiin vuoteeseen ja jota suostuteltiin toipumaan, mutta joka ei suostunut muuhun kuin rimpuilemaan ja kouristelemaan Joen hiuksia. Sitten syntyi kaikkia purkauksia seuraava omituinen tyven ja hiljaisuus. Ja mielessäni erikoinen tunne, jonka olen aina liittänyt sellaiseen tyyneen aikaan – että nimittäin oli sunnuntai ja että joku oli kuollut – lähdin sitten yläkertaan pukeutumaan.
Palattuani olivat Joe ja Orlick siivoamassa jälkiään ilman hämmingin merkkejä paitsi Orlickin toisessa sieraimessa olevaa naarmua, joka ei ollut kielivä eikä koristeellinen. "Iloisista laivureista" oli saapunut kannu olutta, ja he ryyppivät siitä rauhallisesti vuorotellen. Tyvenellä oli tyynnyttävä ja filosofinen vaikutus Joeen, joka saattoi minut tielle ja lausui minulle ehkä terveelliseksi erohuomautukseksi: "Huonolla tuulella, Pip, ja taas hyvällä, Pip – sellaista on elämä!"
Kuinka järjettömät tunteet kuohuttivat mieltäni (sillä pidämme tunteita, jotka täysikasvuisessa ovat aivan vakavia, koomillisina pojassa) mennessäni taaskin neiti Havishamin luokse, se ei tässä merkitse paljoakaan. Ei sekään, että kävelin portin ohitse useita kertoja edestakaisin, ennenkuin rohkaistuin soittamaan. Ei myöskään se, että aprikoin, pitäisikö minun poistua soittamatta, eikä se, että epäilemättä olisinkin poistunut tullakseni jälleen takaisin, jos aikani olisi ollut omassa vallassani.
Portille saapui neiti Sarah Pocket eikä Estella.
"Mitä nyt? Sinä taaskin täällä?" kummeksi neiti Pocket. "Mitä haluat?"
Vastattuani tulleeni vain tiedustamaan neiti Havishamin vointia Sarah ilmeisesti harkitsi, pitäisikö hänen lähettää minut hoitamaan omia asioitani vai eikö. Mutta tahtomatta ottaa niskoilleen mahdollista vastuuta hän päästi minut sisälle ja toi pian jyrkän sanoman, että minun piti "tulla yläkertaan."
Kaikki oli ennallaan, ja neiti Havisham oli yksin. "No!" äänsi hän, tähdäten silmänsä minuun. "Toivottavasti et halua mitään? Et saa mitään."
"En, en tosiaankaan, neiti Havisham. Tahdoin ainoastaan ilmoittaa teille, että menestyn hyvin sepänopissa ja että olen teille aina hyvin kiitollinen."
"Kas niin, kas niin!" Hänen sormensa liikahtivat entiseen tapaan rauhattomasti. "Tule silloin tällöin käymään; tule syntymäpäivänäsi! – Ahaa!" hän huudahti äkkiä, kääntyen tuoleineen minuun päin. "Tähyilet Estellaa? Niinkö?"
Olin tähyillyt – todellakin Estellaa – ja sopersin toivovani hänen voivan hyvin.
"Ulkomailla", selitti neiti Havisham, "kasvatettavana hienoksi naiseksi; kaukana täältä; sievempi kuin koskaan ennen; kaikkien niiden ihailema, jotka hänet näkevät. Tunnetko menettäneesi hänet?"
Lausuessaan viime sanansa hän oli niin pahanilkisen riemuitsevan näköinen ja purskahti niin epämiellyttävään nauruun, etten tiennyt, mitä sanoa. Hän säästi minulta miettimisvaivan, lähettämällä minut pois luotansa. Kun saksanpähkinäkasvoinen Sarah oli sulkenut portin jälkeeni, olin entistäkin tyytymättömämpi kotiini, ammattiini ja kaikkeen. Ja siinä kaikki, mitä siitä teostani sain.
Kuljeksiessani High-kadulla, alakuloisesti katsellen myymälänikkunoita ja mietiskellen, mitä ostaisin, jos olisin herrasmies, tuli Wopsle kirjakaupasta. Hänellä oli kädessään liikuttava George Barnwellin murhenäytelmä, johon hän oli juuri silloin sijoittanut kuusi pennyä, aikoen syytää sen jokaisen sanan Pumblechookin korville, jonka luokse hän oli menossa teelle. Heti minut nähtyään hän näytti ajattelevan sallimuksen erikoisesti ohjanneen hänen tiellensä oppipojan, johon lukemisen voisi kohdistaa. Hän pysäytti minut ja vaati minua mukaansa Pumblechookille. Kun tiesin, että kotona olisi surkeata, ja kun illat olivat pimeät, tie oli kolkko ja melkein millainen matkakumppani tahansa oli parempi kuin yksinäisyys, en hangoitellut kovinkaan paljoa vastaan. Niinpä astuimme Pumblechookin asuntoon samaan aikaan kun valot kadulla ja myymälöissä sytytettiin.
Kun en ole kertaakaan muulloin ollut saapuvilla George Barnwellin esityksessä, en tiedä, kuinka kauan siihen tavallisesti kuluu. Mutta oikein hyvin tiedän, että sinä iltana siihen meni aikaa puolikymmeneen asti ja etten luullut Wopslen Newgateen tultuaan astuvankaan mestauslavalle, sillä hän kävi paljon verkkaisemmaksi kuin oli ollut häpeällisen elämänuransa missään aikaisemmassa jaksossa. Mielestäni oli sittenkin vähän liikaa hänen valittaa, että hänet teloitettiin parhaissa voimissaan, ikäänkuin hän ei olisi asteittain juuri siihen kypsynyt aina uransa alusta alkaen. Tässä oli kuitenkin kysymys vain pitkästymisestä ja ikävystymisestä. Mutta minua vihloi se, että koko juttu liitettiin minun viattomaan olemukseeni. Kun Barnwell poikkesi harhateille, vakuutan varmasti tunteneeni puolustautumisen tarvetta; niin ankarasti syytti Pumblechookin paheksuva tuijotus minua siitä. Myöskin Wopsle koetti visusti esittää minut mitä huonoimmassa valossa. Samalla kertaa julmana ja vetistelevän ventoluonteisena minut pantiin murhaamaan setäni ilman minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja; Millwood masensi minut väittelyssä kaikissa tilaisuuksissa; oli silkkaa hulluutta isäntäni tyttäressä välittää minusta rahtuakaan; ja huohotuksestani ja viivyttelystäni kohtalokkaana aamuna voin vain sanoa, että se oli luonteeni yleisen heikkouden arvoinen piirre. Vielä sitten kun minut oli onnellisesti hirtetty ja Wopsle oli sulkenut kirjan, tuijotti Pumblechook minuun, ravistaen päätänsä ja lausuen: "Pidä varasi, poika, pidä varasi!" kuin olisi ollut tunnettu asia, että suunnittelin jonkun läheisen sukulaiseni murhaamista, jos vain saisin jonkun heistä suostutelluksi rupeamaan heikkoudessaan hyväntekijäkseni.
Oli hyvin pimeä, kun esitys oli päättynyt ja lähdin Wopslen kanssa kävelemään kotiin. Kaupungin ulkopuolella jouduimme hyvin sakeaan ja kosteaan sumuun. Tullipuomin lyhty häämöitti himmeästi, näyttäen olevan paljon syrjässä tavalliselta paikaltaan, ja sen säteet näyttivät kiinteältä aineelta sumussa. Olimme juuri panneet tämän merkille ja puhelimme, kuinka aina oli sumua tuulen kääntyessä puhaltamaan määrätyltä taholta soiltamme, kun kohtasimme miehen, joka seisoi velttona tullirakennuksen suojassa.
"Haloo!" äänsimme, seisahtuen. "Onko siinä Orlick?"
"On", vastasi hän, löntystäen tielle. "Jäin vartoamaan hetkiseksi siltä varalta, että ehkä saisin seuraa."
"Olette viipynyt kauan", huomautin.
Varsin luonnollisesti Orlick vastasi: "Entä sitten? Sinäkin olet viipynyt kauan."
"Me olimme", selitti Wopsle haltioissaan äskeisestä esityksestään, "me olimme, herra Orlick, nauttimassa henkevästä illanvietosta."
Vanha Orlick murahti, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään sanomista siitä, ja kuljimme eteenpäin kolmisin. Tiedustin häneltä piakkoin, oliko hän viettänyt lomapäivänsä maleksimalla kaupungissa.
"Kyllä", myönsi hän, "koko ajan. Tulin kaupunkiin sinun jälessäsi. En sinua nähnyt, mutta minun täytyi olla jotensakin kintereilläsi. Muuten taaskin on ammuttu tykeillä."
"Vankilalaivoistako?" kysyin.
"Niin. Siellä on joku lintu lentänyt pois häkistä. Tykinpamauksia on kuulunut pimeäntulosta saakka. Pian taaskin jyrähtää."
Emme olleetkaan ehtineet monta askelta pitemmälle, kun korviimme kantautui tuttu pamahdus sumun vaimentamana, kiirien raskaasti edelleen jokea reunustaville alaville maille, ikäänkuin se olisi uhkaavana ajanut takaa karkulaisia.
"Mainio karkaamisyö", huomautti Orlick. "Nyt olisi karkulaisen löytäminen visainen ongelma."
Asia herätti mielessäni ajatuksia, ja pohdin niitä äänettömänä. Tämäniltaisen murhenäytelmämme kovaosaisena setänä Wopsle vaipui äänekkäisiin aatoksiin puutarhassaan Camberwellissä. Kädet taskussa Orlick löntysteli jykevästi vierelläni. Oli hyvin pimeätä, hyvin märkää ja hyvin liejuista, ja niin me astella lotistelimme eteenpäin. Tuontuostakin kajahti merkkilaukaus, kiirien taaskin jurona joen varsilla. Pysyttelin itsekseni ja omine ajatuksineni. Wopsle kuoli rakastettavana Camberwellissä, tavattoman urheana Bosworthin kentällä ja mitä vihlovimmissa tuskissa Glastonburyssä. Orlick toisinaan urahteli säkeitä "Pyhästä Klemensistä." Luulin hänen olleen juopottelemassa, mutta juovuksissa hän ei ollut.
Siten saavuimme kylään. Tie, jota myöten tulimme, vei "Kolmen iloisen laivurin" ohitse, jossa hämmästykseksemme – kello oli yksitoista – vallitsi hälinä; ovi oli selkosen selällään, ja siellä täällä paloi harvoin nähtyjä, hätäisesti hankittuja kynttilöitä. Wopsle poikkesi sisälle tiedustamaan, mistä oli kysymys (oletimme, että oli pidätetty karkulainen), mutta riensi hyvin kiireisesti juoksujalkaa takaisin.
"Jotakin on hullusti", huohotti hän pysähtymättä, "teillä, Pip. Juoskaa!"
"Mistä kysymys?" tiedustin, pysytellen hänen rinnallaan, kuten Orlick minun rinnallani.
"En oikein tiedä. Taloon on nähtävästi tunkeuduttu väkivaltaisesti Joe Gargeryn ollessa ulkosalla. Otaksuttavasti karkulaisvangit. Jonkun kimppuun on käyty, ja hän on saanut vammoja."
Juoksimme liian nopeasti voidaksemme puhella enempää, emmekä pysähtyneet ennenkuin keittiössämme. Se oli täynnä väkeä. Kaikki kyläläiset olivat siellä tai pihalla. Ja siellä oli lääkäri, ja siellä oli Joe, ja siellä oli ryhmä naisia, kaikki keskellä keittiön lattiaa. Joutilaat seisoskelijat vetäytyivät minut nähtyään syrjään, ja silloin näin sisareni – virumassa tajuttomana ja hievahtamattomana paljailla laudoilla, joille hänet oli nujertanut takaraivoon osunut hirvittävä isku. Iskun oli joku tuntematon sivaltanut sisareni kasvojen ollessa tuleen päin. – Kohtalo oli määrännyt, ettei hän enää koskaan olisi toratuulella, ollessaan Joen vaimona.
KUUDESTOISTA LUKU
Kun pääni oli täynnä George Barnwellia, olin aluksi taipuvainen uskomaan, että minulla täytyi olla jonkinlainen osuus sisareeni kohdistetussa päällekarkauksessa tai ainakin epäilykset saattoivat oikeutetummin suuntautua minuun kuin kehenkään muuhun, koska olin hänen läheinen sukulaisensa ja yleisesti tiedettiin minun olevan hänelle kiitollisuudenvelassa. Mutta kun seuraavan aamun kirkkaammassa valossa aloin uudelleen punnita asiaa ja kuuntelin, miten sitä pohdittiin kaikkialla ympärilläni, sain tapahtumasta paljon järkevämmän käsityksen.
Joe oli ollut "Kolmessa iloisessa laivurissa" polttelemassa piippuaan kello neljänneksen yli kahdeksasta neljänneksen vaille yhdeksään. Hänen siellä ollessaan sisareni oli seisonut keittiönsä ovella ja tervehtinyt erästä kotiin palavaa maatyöläistä. Mies ei kyennyt tarkalleen ilmaisemaan aikaa, jolloin hän näki vainajan (yrittäessään hän joutui ankaran hämmingin valtaan), vaan arveli, että sen oli täytynyt tapahtua ennen yhdeksää! Kun Joe saapui kotiin viisi minuuttia vaille kymmenen, oli hänen vaimonsa virumassa lattialla, ja hän nouti heti apua. Tuli ei ollut silloin palanut tavallista huonommin, eikä kynttilänsydämen karsta ollut kovin pitkä; mutta kynttilä oli puhallettu sammuksiin.
Talon mistään osasta ei ollut viety mitään. Eikä keittiössä paitsi sammutettua kynttilää – joka oli pöydällä oven ja sisareni välissä, ollen hänen takanaan hänen seistessään kasvot tuleen päin ja saadessaan surmaniskun – ollut mitään epäjärjestyksessä, paitsi mitä vainajan kaatumisesta ja verenvuodosta oli aiheutunut. Mutta paikalta oli löydetty huomattava todistuskappale. Häntä oli lyöty jollakin raskaalla aseella päähän ja niskaan; iskujen jälkeen, hänen viruessaan kasvoillaan, oli häntä paiskattu jollakin painavalla esineellä sangen rajusti. Ja kun Joe nosti hänet lattialta, oli hänen vierellään poikki viilattu vangin jalkarauta.
Tarkastettuaan tätä rautaa sepänsilmällä Joe selitti, että se oli viilattu poikki joku aika sitten. Kun huhu tästä kantautui vankilalaivoille ja sieltä tuli miehiä tarkastamaan rautaa, vahvistivat he Joen mielipiteen. He eivät tahtoneet sanoa, milloin se oli lähtenyt vankilalaivoilta, joihin se oli epäilemättä kuulunut. Mutta he vakuuttivat olevansa varmoja siitä, ettei juuri se rauta ollut painanut kummankaan edellisenä yönä karanneen vangin jalkaa. Lisäksi oli toinen heistä saatu jo uudelleen kiinni, eikä hän ollut vapautunut raudastaan.
Tietojeni perusteella tein tästä oman johtopäätökseni. Uskoin raudan olevan minun vankini – saman raudan, jota olin suolla nähnyt ja kuullut hänen viilaavan – mutta mielessäni en syyttänyt häntä sen viimeisestä käytöstä. Uskoin nimittäin jommankumman kahdesta muusta henkilöstä saaneen sen haltuunsa ja käyttäneen sitä tähän julmaan tarkoitukseen. Joko Orlickin tai sen tuntemattoman, joka oli näyttänyt minulle viilaa.
Mitä nyt Orlickiin tuli, hän oli mennyt kaupunkiin, aivan kuten hän kertoi meille tavatessamme hänet tullipuomin luona, hänen oli nähty liikkuvan kaupungilla pitkin iltaa, hän oli ollut monien henkilöiden seurassa useissa kapakoissa, ja hän oli palannut minun ja Wopslen kanssa. Häntä vastaan ei ollut mitään paitsi riitaa; ja sisareni oli riidellyt hänen ja kaikkien läheisyydessään olevien ihmisten kanssa kymmeniätuhansia kertoja. Mitä taas outoon mieheen tulee, jos hän olisi tullut noutamaan kahta seteliään, ei niistä olisi syntynyt kinaa, koska sisareni oli täysin valmis antamaan ne takaisin. Sitäpaitsi ei ollut riitaa ollutkaan; murhaaja oli tullut sisälle niin hiljaa ja äkkiä, että sisareni oli pitkänään lattialla ennenkuin ehti katsahtaa taaksensa.
Oli kamalaa ajatella, että minä olin hankkinut aseen, vaikka tosin sitä tarkoittamatta, mutta muuta tuskin voin ajatella. Mieltäni vaivasi sanomattomasti, kun pohtimistani pohdin, pitäisikö minun vihdoin haihduttaa tämä lapsuusaikani lumous ja kertoa Joelle koko juttu. Kuukausien aikana senjälkeen ratkaisin joka päivä sen kysymyksen lopullisesti ja kielteisesti, mutta otin sen uudelleen aprikoitavaksi seuraavana aamuna. Tämä kamppailu päättyi sittenkin seuraavasti: salaisuus oli niin vanha, oli siinä määrin syöpynyt minuun ja muuttunut osaksi olemustani, etten voinut repiä sitä irti. Sen pelon lisäksi, että kun se oli johtanut niin paljoon pahaan, se todennäköisemmin kuin koskaan ennen vieroittaisi Joen minusta, jos hän sen uskoisi, pidätti minua vielä se pelko, ettei hän sitä uskoisi, vaan väittäisi sitä tarukoirien ja vasikankyljysten kaltaiseksi, summattomaksi sepitelmäksi. Mutta tietenkin tingin itseni kanssa – horjuinhan nimittäin oikean ja väärän välillä, jolloin aina niin tehdään – ja päätin ilmaista kaikki, jos saisin jonkun sellaisen uuden tilaisuuden kuin uusi mahdollisuus tihutyöntekijäin selvillesaamisen avustamiseksi oli.
Konstaapeleita ja Lontoon poliisiviranomaisia – tämä nimittäin tapahtui entisten punaliivisten poliisien aikana – liikkui talomme tienoilla viikon tai parin aikana, menetellen hyvin samalla tavalla kuin olen kuullut ja lukenut samanlaisten viranomaisten menettelevän muissa sellaisissa tapauksissa. He pidättivät useita henkilöitä ilmeisen aiheettomasti, vaivasivat hyvin ankarasti päätänsä väärillä ajatuksilla ja koettivat itsepintaisesti sovittaa tapauksen yhteydessä esiintyneitä seikkoja näihin ajatuksiin, sensijaan että olisivat koettaneet johtaa mielipiteitä tosiseikoista. He myöskin seisoskelivat "Iloisten laivurien" oven läheisyydessä tietävän näköisinä ja vähäpuheisina, mikä täytti koko naapuriston ihailulla; ja he nauttivat ryyppynsä niin salaperäisesti, että se melkein vastasi syyllisen vangitsemista. Ei kuitenkaan aivan, sillä he eivät saaneet syyllistä kiinni.
Kauan sen jälkeen kun nämä valtiojärjestyksen mukaiset mahtihenkilöt olivat hajautuneet, lepäsi sisareni hyvin sairaana vuoteessaan. Hänen näkönsä oli häiriytynyt, niin että hän näki esineet monenkertaisina ja tavoitteli todellisten sijasta olemattomia teekuppeja ja viinilaseja; hänen kuulonsa oli suuresti huonontunut, samoin kuin muistinsa; ja hänen puheensa oli käsittämätöntä. Kun hän vihdoin toipui niin paljon, että hänet voitiin auttaa alakertaan, oli vieläkin välttämätöntä pitää kivitauluni aina hänen ulottuvillaan, jotta hän saattoi ilmaista kirjoittamalla, mitä hän ei kyennyt ilmaisemaan sanoilla. Kun hän (hyvin huonon käsialan lisäksi) oli enemmän kuin huono oikeinkirjoittaja, ja kun Joe oli enemmän kuin huono lukija, syntyi heidän keskensä tavattomia selkkauksia, joita ratkaisemaan minut kutsuttiin. Lammaspaistin tarjoaminen lääkkeen sijasta, Joen vaihtaminen teehen ja leipurin lihaan olivat lievimpiä minun omista erehdyksistäni.
Mutta sisareni luonne oli parantunut suuresti, ja hän oli kärsivällinen. Kaikkien raajojen vapisevat, epävarmat liikkeet kuuluivat pian hänen säännölliseen tilaansa, ja myöhemmin hän usein, kaksi tai kolme kuukautta kestäneiden väliaikojen kuluttua, puristi päätänsä käsillään ja oli sitten noin viikon yhteen menoon jonkinlaisen synkän mielenharhailun vallassa. Vaivasimme turhaan aivojamme löytääksemme hänelle sopivan hoitajan, kunnes eräs tapaus vapautti meidät siitä huolesta. Wopslen isotäti voitti vakiintuneen elämistottumuksensa, ja Biddy siirtyi meidän talouskuntamme jäseneksi.
Ehkä noin kuukauden kuluttua siitä, kun sisareni ensi kerran ilmestyi uudelleen keittiöön, tuli Biddy meille muassaan pieni, täpläinen rasia, joka sisälsi hänen kaikki maalliset tavaransa, ja hänestä tuli talomme siunaus. Ennen kaikkea hän oli siunaus Joelle, sillä tätä kelpo miekkosta vihloi pahasti vaimonsa surkeuden alituinen näkeminen, ja hänen tavakseen oli tullut hoivaillessaan vaimoaan iltaisin kääntyä tuontuostakin minun puoleeni ja siniset silmät kosteina virkkaa: "Niin komea nainen kuin hän ennen oli, Pip!" Kun Biddy heti alkoi perin taitavasti hoitaa sairasta ikäänkuin olisi tutkinut häntä pienestä pitäen, voi Joe tavallaan paremmin antaa arvon rauhallisemmalle elämälleen ja käydä silloin tällöin "Iloisissa laivureissa", minkä vaihtelu teki hänelle hyvää. Kuvaavaa poliiseille oli, että he kaikki olivat suuremmassa tai pienemmässä määrin epäilleet Joe-raukkaa (vaikka hänellä ei ollut siitä aavistustakaan) ja että he jokikinen olivat pitäneet häntä viekkaimpana koskaan kohtaamanaan miehenä.
Ensimmäisen voittonsa Biddy saavutti uudessa toimessaan ratkaisemalla ongelman, jolle minä en ollut mahtanut kerrassaan mitään. Olin yrittänyt tiukasti, mutta saamatta mitään aikaan. Asia on seuraava:
Sisareni oli yhä uudelleen piirtänyt kivitaululle kirjaimen, joka näytti omituiselta T:ltä, ja sitten äärimmäisen innokkaasti kiinnittänyt siihen huomiotamme ikäänkuin olisi erikoisesti sitä halunnut. Olin turhaan kokeillut kaikella t:llä alkavalla, tervasta taikinaan saakka. Vihdoin oli päähäni pälkähtänyt, että merkki näytti vasaralta, ja lausuttuani hilpeästi sen sanan sisareni korvaan hän oli alkanut takoa pöytää ja nyökkäillyt hyväksyvästi. Senjälkeen olin tuonut hänelle kaikki vasaramme toisensa jälkeen, mutta turhaan. Sitten muistin kainalosauvan, jonka muoto on hyvin samanlainen, lainasin sellaisen kylästä ja näytin sitä sisarelleni, uskoen jotensakin varmasti arvanneeni oikein. Mutta sen nähtyäänhän pudisteli päätänsä siinä määrin, että pelkäsimme hänen niskansa menevän sijoiltaan, kun hän oli niin heikko ja raihnas.
Sisareni havaittua, että Biddy oli hyvin nopsa ymmärtämään häntä, ilmestyi tämä salaperäinen merkki taaskin taululle. Biddy silmäili miettivästi, kuunteli selitystäni, katsoi miettivästi sisareeni, katsoi miettivästi Joeen (jota taululla aina edusti hänen alkukirjaimensa) ja juoksi pajaan, jälessään Joe ja minä.
"Sehän on tietysti selvä!" huudahti Biddy ilme riemuisena. "Ettekö oivalla? Se on hän!"
Orlick epäilemättä! Sairas oli unohtanut hänen nimensä ja osasi kuvata häntä vain vasaralla. Ilmoitimme hänelle, minkätähden tahdoimme hänet keittiöön, ja verkkaisesti hän laski vasaran kädestään, pyyhkäisi otsaansa kyynärvarrellaan, pyyhkäisi sitä toistamiseen esiliinallaan ja lähti kuhnustellen pajasta, polviensa notkahdellessa omituisen veltosti, hänelle ihan erikoiseen tapaan.
Tunnustan odottaneeni sisareni syyttävän häntä ja pettyneeni, kun niin ei käynyt. Potilas osoitti mitä hartaimmin haluavansa olla hyvissä väleissä miehen kanssa, oli ilmeisesti oikein mielissään, kun tämä vihdoin oli tuotu hänen luoksensa, ja ilmaisi viittauksella haluavansa, että Orlickille tarjottaisiin juotavaa. Hän tarkkaili päiväläisen kasvoja ikäänkuin olisi erikoisesti tahtonut olla varma siitä, että vastaanotto oli mieluinen, osoitti kaikin mahdollisin tavoin haluavansa olla sovussa miehen kanssa, ja kaikista hänen teoistaan huokui nöyrää lepyttelyä, jollaista olen aina nähnyt kuvastuvan lapsen käyttäytymisestä ankaraa opettajaa kohtaan. Tämän jälkeen hän harva se päivä piirsi vasaran kivitauluunsa, ja Orlick löntysti sisälle, jääden seisomaan jurona hänen eteensä, ikäänkuin ei olisi sen paremmin kuin minäkään osannut selittää tätä asiaa.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Nyt alkoi minulle oppilaselämän jokapäiväinen meno, johon kylän ja suon rajojen ulkopuolelta ei tuonut vaihtelua mikään sen merkittävämpi seikka kuin syntymäpäiväni saapuminen ja uusi käyntini neiti Havishamin luona. Porttivahdin tehtäviä suoritti edelleen neiti Sarah Pocket, ja neiti Havisham oli aivan samanlainen kuin edellisellä kerralla erotessamme ja puhui Estellasta ihan samaan tapaan, jollei ihan samoilla sanoilla. Keskustelimme ainoastaan muutamia minuutteja, ja poistuessani hän antoi minulle guinean, käskien minun tulla taaskin käymään seuraavana syntymäpäivänäni. Minun sopinee heti mainita, että siitä sukeutui jokavuotinen tapa. Ensi kerralla yritin kieltäytyä ottamasta guineaa vastaan, mutta tulos oli vain se, että hän tiedusti minulta hyvin äkäisesti, odotinko saavani enemmän. Silloin ja senjälkeen joka kerta otin sen.
Synkkä, vanha talo, pimeän huoneen keltainen valaistus ja pukeutumispöydällä olevan kuvastimen ääreen sijoitetulla tuolilla istuva surkastunut haamu olivat niin muuttumattomia, että minusta tuntui siltä kuin kellojen pysähtyminen olisi seisauttanut ajan kulun tässä salaperäisessä paikassa ja kuin se olisi pysynyt paikallaan, samalla kun minä ja kaikki sen ulkopuolella oleva vanhenimme. Taloon ei koskaan päässyt päivänvaloa, ei minun luuloni ja muistini mukaan eikä myöskään tosiasiallisesti. Se hämmensi ajatuskykyäni, ja sen vaikutuksen alaisena inhosin ammattiani ja häpesin kotiani edelleenkin.
Mutta huomaamattani aloin tajuta Biddyn muuttuneen. Hänen kengänkorkonsa oikenivat, hänen hiuksensa kävivät kiiltäviksi ja sieviksi, hänen kätensä olivat aina puhtaat. Hän ei ollut kaunis – hän oli rahvaanlapsi eikä voinut tulla Estellan kaltaiseksi – mutta hän oli miellyttävä, hyvä ja luonnonladultaan herttainen. Hän ei ollut asunut meillä vuotta kauempaa (muistan hänen äsken luopuneen surupuvustaan, kun se pisti silmääni), kun eräänä iltana huomautin itselleni, että hänellä oli omituisen miettiväiset ja tarkkaavaiset silmät, jotka olivat oikein sievät ja oikein hyvännäköiset.
Se johtui siitä, että kohotin katseeni tehtävästä, jonka kimpussa ahersin – kirjoitin joitakuita kohtia kirjasta parantaakseni eräänlaisen sotajuonen avulla tietojani ja taitojani samalla kertaa kahdella tavoin – ja näin Biddyn tarkkailevan puuhaani. Laskin kynän pois kädestäni, ja Biddy keskeytti ompelemisen panematta ompelusta pois käsistään.
"Biddy", virkoin, "miten saat sen tehdyksi? Joko minä olen hyvin typerä tai sinä olet hyvin älykäs."
"Mistä kysymys? En tiedä", vastasi Biddy hymyillen.
Hän sai järjestetyksi koko kotielämänsä, ja ihailtavasti saikin. Mutta en tarkoittanut sitä, vaikka se teki sen, mitä tarkoitin, sitäkin hämmästyttävämmäksi.
"Miten voit, Biddy", selitin, "oppia kaikki, mitä minäkin opin, ja pysyä aina tasallani?" Aloin olla aika itserakas tiedoistani, sillä käytin syntymäpäiväguineaani niiden kartuttamiseen ja säästin suurimman osan taskurahoistani samanlaisiin sijoituksiin, vaikka nyt on mielestäni epäilemätöntä, että silloiset vähäiset tietoni olivat käyneet äärimmäisen kalliiksi.
"Minä voisin yhtä hyvin kysyä", sanoi Biddy, "miten sinä suoriudut."
"Et, koska tultuani iltaisin pajasta jokainen näkee minun ryhtyvän opiskelemaan. Mutta sinä et tee sitä koskaan, Biddy."
"Sen otaksuttavasti täytyy tarttua minuun – yskän tavoin", virkkoi Biddy rauhallisesti, alkaen jälleen ommella.
Kehitellessäni ajatustani nojautuneena taaksepäin puisessa tuolissani, silmäillen Biddyä, joka ompeli pää kallellaan, aloin pitää häntä tavattomana tyttönä. Muistin nimittäin nyt, että hän oli yhtä hyvin perehtynyt meidän ammattimme sanontatapoihin ja tunsi erillisten tehtäviemme sekä eri työvälineittemme nimitykset. Lyhyesti: Biddy tiesi kaikki, mitä minä tiesin. Teoreettisessa suhteessa hän oli jo nyt yhtä hyvä seppä kuin minä tai parempi.
"Sinä olet niitä ihmisiä, Biddy", huomautin, "jotka käyttävät kaikki tilaisuudet mahdollisimman hyvin. Ennen tännetuloasi sinulla ei ollut lainkaan mahdollisuutta, ja kuinka paljon oletkaan edistynyt!"
Biddy katsoi minuun tuokion ja ompeli sitten edelleen. "Mutta minähän olin ensimmäinen opettajasi, enkö ollutkin?" kysyi hän ommellessaan.
"Biddy!" huudahdin hämmästyneenä. "Sinähän itket!"
"En, en itke", vakuutti Biddy, katsoen minuun ja nauraen. "Mistä se pälkähti päähäsi?"
Mistä se olisi voinut pälkähtää päähäni muusta kuin siitä, että näin kyynelen kimaltelevan tipahtaessaan hänen ompelukselleen? Istuin ääneti, muistellen, millainen palvelusjuhta hän oli ollut, kunnes Wopslen isotäti menestyksellisesti voitti huonon elämistottumuksensa, josta pääseminen on joistakuista ihmisistä niin perin toivottavaa. Muistelin, kuinka toivottomat olosuhteet häntä olivat ympäröineet viheliäisessä pikku myymälässä ja viheliäisessä, pienessä, meluisessa iltakoulussa, jossa se surkea, kykenemätön vanha nainen aina oli hänen raahattavanaan ja tuettavanaan. Mietin, että niinäkin epäsuotuisina aikoina täytyi sen, minkä nyt parhaillaan kehittyi, olla piilevänä Biddyssä, sillä ensimmäisten huolieni ja tyytymättömyyteni vaivaamana olin kääntynyt hänen puoleensa apua saadakseni, pitäen sitä itsestään selvänä asiana. Biddy istui, ommellen rauhallisesti, vuodattamatta enää kyyneliä, ja katsellessani häntä ja ajatellessani tätä kaikkea johtui mieleeni, etten kenties ollut osoittautunut kyllin kiitolliseksi Biddylle. Olin saattanut olla liian umpimielinen, ja minun olisi ehkä pitänyt olla häntä kohtaan suosiollisempi (vaikka juuri tätä sanaa en aatoksissani käyttänyt) ja luottavaisemman avomielinen.
"Niin, Biddy", jatkoin vatvottuani asiaa mielessäni kylliksi, "sinä olit ensimmäinen opettajani, emmekä siihen aikaan aavistaneet olevamme nyt tällä tavoin yhdessä tässä keittiössä."
"Voi, olento-rukkaa!" äänsi Biddy. Tapansa mukaan hän unohti itsensä ja käänsi huomautukseni kohdistumaan sisareeni, nousi hyörimään hänen ympärillään ja laittoi hänen olonsa mukavammaksi. "Se on surullisen totta!"
"No niin", sanoin, "meidän pitää puhella keskenämme vähän enemmän, kuten ennen puhelimme. Lähdetään ensi sunnuntaina rauhalliselle kävelylle suolle, Biddy, ja tarinoidaan pitkään."
Sisartani ei nyt milloinkaan jätetty yksin; mutta Joe oli tuiki altis huolehtimaan hänestä seuraavan sunnuntain iltapuolella, ja Biddy ja minä lähdimme yhdessä ulkosalle. Oli kesäaika, ja sää oli viehättävä. Kun sivuutettuamme kylän, kirkon ja kirkkotarhan ja ehdittyämme suolle näimme joella lipuvien laivojen purjeita, aloin tavalliseen tapaani liittää neiti Havishamia ja Estellaa näköalaan. Saavuttuamme joen rannalle ja istuuduttuamme sen äyräälle veden liplattaessa jalkojemme juuressa, mikä teki koko ympäristön rauhallisemmaksi kuin se olisi ollut ilman sitä ääntä, päättelin sekä ajan että paikan sopivaksi ottaakseni Biddyn läheiseksi uskotukseni.
"Biddy", ilmaisin vaadittuani häneltä vaitiololupauksen, "haluan herrasmieheksi."
"Oh, minä en haluaisi sinun sijassasi", vastasi hän. "En usko sen tyydyttävän mieltä."
"Biddy", lausuin ankarahkosti, "minulla on erikoinen syy haluta herrasmieheksi."
"Itse tiedät sen parhaiten, Pip. Mutta etkö usko olevasi onnellisempi sellaisena kuin nyt olet?"
"Biddy", huudahdin kärsimättömästi, "en ole ensinkään onnellinen tällaisena. Inhoan ammattiani ja elämääni. En ole kertaakaan tuntenut mieltymystä kumpaankaan koko oppilasaikanani. Älä ole järjetön!"
"Olinko järjetön?" virkkoi Biddy, levollisesti kohottaen kulmakarvojaan. "Olen siitä pahoillani; se ei ollut tarkoitukseni. Tahtoisin vain, että menettelisit hyvin ja että sinun olisi mukava olla."
"No niin, käsitä kerta kaikkiaan, ettei oloni ole eikä voi olla mukava – ei mitään muuta kuin surkeata – kas siinä, Biddy! – jollen voi viettää tyyten toisenlaista elämää kuin nyt vietän."
"Se on vahinko", pahoitteli Biddy, ravistaen päätänsä surullisen näköisenä.
Minäkin olin niin usein mielessäni pitänyt sitä vahinkona, että siinä omituisenlaatuisessa riidassa, joka alituiseen riehui sisälläni, olin puolittain taipuvainen vuodattamaan harmin ja tuskan kyyneliä, kun Biddy puki sanoiksi omansa ja minun tunteeni. Sanoin hänelle, että hän oli oikeassa, ja myönsin ymmärtäväni sen hyvin valitettavaksi, mutta sittenkään ei sille mahtanut mitään.
"Jos olisin voinut vakiutua", puhelin Biddylle, nykien maasta ulottuvissani olevaa, lyhyttä ruohoa hyvin samaan tapaan kuin kerran olin kiskonut tunteitani hiuksistani ja potkinut niitä panimon seinään, "jos olisin voinut vakiutua ja pitää pajasta vain puolittainkaan niin paljon kuin pidin siitä pienenä ollessani, olisi se varmasti ollut paljon parempi minulle. Sinä, minä ja Joe emme silloin olisi kaivanneet mitään, oppilasaikani päätyttyä Joesta ja minusta olisi kenties tullut yhtiökumppanukset, olisinpa ehkä saattanut tottua olemaan sinun seuranasi, ja olisimme saattaneet istua tällä samalla penkillä kauniina pyhäpäivänä ihan toisenlaisina ihmisinä. Olisinhan kelvannut sinulle, enkö olisikin, Biddy?"
Biddy huoahti, katsellen purjehtivia laivoja, ja vastasi: "Kyllä; minä en ole ylettömän vaativainen." Se tuskin kuulosti imartelevalta, mutta tiesin hänen tarkoituksensa olleen hyvän.
"Sensijaan", pitkitin, nykien yhä ruohoa ja pureksien lehteä tai paria, "millaista elämäni nyt onkaan! Olen tyytymätön, synkän levoton; mitäpä karkeuteni ja rahvaanomaisuuteni minulle merkitsisivät, jollei kukaan olisi niistä minulle huomauttanut!"
Biddy käänsi äkkiä kasvonsa puoleeni ja silmäili minua paljon tarkkaavammin kuin oli silmäillyt purjehtivia laivoja.
"Se ei ollut aivan totuudenmukainen eikä kovin kohtelias huomautus", arvosteli hän, suunnaten katseensa jälleen laivoihin. "Kuka niin sanoi?"
Olin hämilläni, sillä olin puhunut varomattomasti oikein oivaltamatta, mihin joutuisin. Nyt sitä ei kuitenkaan käynyt ilman muuta sivuuttaminen, ja vastasin: "Neiti Havishamin luona asuva kaunis nuori nainen, ja hän on kauniimpi kuin kukaan on koskaan ollut, ihailen häntä hirveästi ja tahtoisin tulla herrasmieheksi hänen tähtensä." Tämän mielipuolisen tunnustuksen jälkeen aloin viskellä repimiäni ruohoja jokeen ikäänkuin olisin mielinyt hypätä itse niiden perässä.
"Tahtoisitko tulla herrasmieheksi hänen harmikseen vai voittaaksesiko hänet omaksesi?" tiedusti Biddy tyynesti, oltuamme hetkisen vaiti.
"En tiedä", vastasin synkästi.
"Jos nimittäin tahtoisit sitä hänen kiusakseen", jatkoi Biddy, "niin luulisin – mutta itsehän parhaiten tiedät – että se kävisi paremmin ja riippumattomammin olemalla välittämättä vähääkään hänen sanoistaan. Jos taas tahtoisit sitä voittaaksesi hänet omaksesi, niin luulisin – mutta itsehän tiedät parhaiten – että hän ei ole voittamisen arvoinen."
Juuri niin olin itse usein miettinyt. Juuri se oli minusta täysin selvää sillä hetkellä. Mutta miten minä poloinen, huikaistunut maalaispoika, olisin voinut välttää sitä ihmeellistä epäjohdonmukaisuutta, johon mitä parhaimpia ja viisaimpia miehiä joka päivä lankeaa.
"Se kaikki lienee aivan totta", myönsin, "mutta ihailen häntä hirveästi."
Lyhyesti sanoen, tähän saakka ehdittyäni kävin maahan kasvoilleni, kouraisin käden täyden hiuksia kummaltakin puolelta päätäni ja raastoin niitä aika lailla. Ja koko ajan käsitin, että sydämeni hulluus oli niin peräti hullua ja harhaanosunutta, että kuten oikein hyvin tajusin olisi ollut parhaiksi kasvoilleni, jos olisin hiuksista kiskomalla kohottanut ne maasta ja iskenyt ne kivenmukuloita vasten rangaistukseksi siitä, että ne kuuluivat moiselle pässinpäälle.
Biddy oli hyvin viisas tyttö eikä enää yrittänyt järkeillä minulle. Hän laski kätensä, joka oli lohduttava, vaikka työn kovettama, vuorotellen kummallekin kädelleni ja irroitti ne lempeästi tukastani. Sitten hän taputti hartioitani hiljaa, tyynnyttävästi, samalla kun minä vähän itkin kasvot hihaa vasten painettuina – aivan samoin kuin olin tehnyt panimon pihalla – ja minusta hämärästi tuntui, että olin saanut perin huonoa kohtelua osakseni joltakulta – tai kaikilta; en osaa sanoa, kummin päin asia oli.
"Olen iloissani yhdestä seikasta", virkkoi Biddy, "nimittäin siitä, että olet tuntenut voivasi luottaa minuun ja kertoa minulle salaisuutesi, Pip. Ja olen iloissani toisestakin asiasta, nimittäin siitä, että tietenkin voit varmasti uskoa minun säilyttävän sen ja sikäli aina ansaitsevan luottamuksesi. Jos ensimmäinen opettajasi (hyväinen aika, kuinka huono opettaja ja kuinka kipeästi itse opettamisen tarpeessa!) olisi nykyisinkin opettajasi, luulisi hän tietävänsä, millaisen läksyn hän antaisi. Mutta se olisi vaikea oppia, ja sinä olet päässyt hänen opetuskykyään pitemmälle, eikä siitä nyt ole lainkaan hyötyä." Niinpä Biddy huokaisi rauhallisesti tähteni, nousi pystyyn joen äyräältä ja lausui ääni muuttuneena raikkaan miellyttäväksi: "Kävelläänkö hiukan kauemmaksi vai palataanko kotiin?"
"Biddy", huudahdin, ponnahtaen pystyyn, kietoen käteni hänen kaulaansa ja suudellen häntä, "kerron sinulle aina kaikki."
"Kunnes tulet herrasmieheksi", oikaisi Biddy.
"Tiedäthän, etten ikinä tule, joten kerron aina. Ei silti, että minulla olisi syytä kertoa sinulle kaikkea, sillä tiedät kaikki, mitä minäkin tiedän – kuten mainitsin sinulle kotona äskettäin."
"Oi!" äänsi Biddy kuiskaamalla, katsellen laivoja ja toistaen sitten äskeiseen miellyttävään sävyyn: "Kävelläänkö hiukan kauemmaksi vai palataanko kotiin?"
Vastasin, että kävelisimme hiukan kauemmaksi, ja teimme niin. Kesäinen iltapäivä vienoni kesäillaksi, ja oli hyvin kaunista. Aloin miettiä, eikö asemani sittenkin ollut luonnollisempi ja terveempi näissä oloissa kuin pelatessani "Mustaa Maijaa" kynttilänvalossa huoneessa, jossa kellot olivat seisahtuneet ja jossa Estella minua halveksi. Ajattelin, että minun olisi oikein hyvä, jos saisin pois päästäni hänet sekä kaikki ne muut muistot ja haihattelut, kävisin käsiksi työhön päättäneenä nauttia tehtävästäni, pysyisin siinä tiukasti ja laittaisin oloni mahdollisimman hyväksi. Kysyin itseltäni, enkö varmasti tietänyt, että jos Estella olisi sillä hetkellä ollut Biddyn sijasta vierelläni, hän olisi tehnyt oloni surkeaksi. Minun oli pakko myöntää olevani siitä aivan varma, ja sanoin itsekseni: "Pip, kuinka hupakkomainen oletkaan!"
Kävellessämme keskustelimme paljon, ja kaikki Biddyn huomautukset tuntuivat pitävän paikkansa. Biddy ei ollut koskaan loukkaava eikä oikullinen eikä tänään toinen ja huomenna toinen. Tuskan tuottaminen minulle olisi tuottanut hänelle vain tuskaa eikä mielihyvää. Hän olisi paljon mieluummin haavoittanut omaa rintaansa kuin minun. Mistä sitten voi johtua, etten heistä kahdesta pitänyt hänestä paljon enemmän?
"Biddy", virkoin astellessamme kotiin päin, "toivoisin sinun voivan saattaa minut oikealle tolalle."
"Toivoisin voivani!" yhtyi Biddy.
"Jos vain osaisin rakastua sinuun – ethän pahastu siitä, että puhun näin avoimesti niin vanhalle tutulle kuin sinulle?"
"Oi, hyväinen aika, en ensinkään!" vastasi Biddy. "Älä minusta piittaa!"
"Jos vain voisin tehdä sen, olisi se pelastukseni."
"Mutta sitä et koskaan tee, ymmärräthän", huomautti Biddy.
Se ei sinä iltana tuntunut minusta ihan niin epätodennäköiseltä kuin se olisi tuntunut, jos olisimme pohtineet sitä muutamia tunteja aikaisemmin. Vastasin senvuoksi, etten ollut siitä aivan varma. Mutta Biddy vakuutti olevansa ja lausui sen jyrkästi. Sydämessäni uskoin hänen olevan oikeassa; mutta sittenkin pahastuin aika tavalla siitä, että hän oli niin varma siitä asiasta.
Lähellä kirkkomaata meidän täytyi mennä padon ylitse ja käyttää sulkuportin vierellä olevia portaita. Siellä kohosi sulusta tai kaislojen seasta tai liejusta (joka oli yhtä vetelä kuin hän itsekin) vanha Orlick.
"Hei vain!" urahti hän. "Minnes te kaksi olette menossa?"
"Minne muualle olisimme menossa kuin kotiin?"
"No niin", sanoi hän, "minut saa kirputtaa, jollen saata teitä kotiin!"
Tämä kirputtamisrangaistus oli hänen suosimansa voimasana. Hän ei käsittääkseni liittänyt siihen sanaan mitään määrättyä merkitystä, vaan käytti sitä, kuten väitettyä ristimänimeäänkin, herjatakseen ihmiskuntaa ja ilmaistakseen jotakin hurjan vahingollista. Nuorempana ollessani minulla oli sellainen ylimalkainen luulo, että jos hän olisi kirputtanut minua henkilökohtaisesti, olisi hän käyttänyt aseenaan käyrää, terävää koukkua.
Biddystä oli Orlickin tulo mukaamme hyvin vastenmielinen, ja hän supatti minulle: "Älä ota häntä mukaan! En pidä hänestä." Kun minäkään en hänestä pitänyt, otin vapauden ilmoittaa, että kiitimme häntä, mutta ettemme tahtoneet saattajaa. Sen kuultuaan hän purskahti nauraa hohottamaan, jättäytyi jälkeemme, mutta tulla kuhnusteli vähän matkan päässä perässämme.
Haluten tietää, epäilikö Biddy Orlickin sekautuneen väkivallantyöhön, josta sisareni ei ollut voinut esittää selostusta, tiedustin, minkätähden hän ei pitänyt miehestä.
"Oh!" vastasi hän, vilkaisten olkansa ylitse jälessämme löntystelevään päiväläiseen. "Sentähden että – että pelkään hänen pitävän minusta."
"Onko hän koskaan ilmaissut pitävänsä sinusta?" kysyin harmistuneena.
"Ei", virkkoi Biddy, katsahtaen taaskin olkansa ylitse. "Hän ei ole milloinkaan sitä sanonut; mutta hän iskee minulle silmää milloin vain katseemme osuvat vastakkain."
Niin outo ja omituinen kuin tämä tapa osoittaa kiintymystään olikin, en epäillyt sen tulkinnan paikkansapitävyyttä. Minua kiukuttikin kovasti, että vanha Orlick uskalsi ihailla Biddyä, yhtä kovasti kuin jos se olisi ollut minua itseäni kohdannut loukkaus.
"Mutta eihän se merkitse mitään sinulle", lisäsi Biddy levollisesti.
"Niin, Biddy, se ei merkitse mitään minulle. Mutta en pidä siitä; en hyväksy sitä."
"En minäkään", yhtyi Biddy. "Mutta sekään ei merkitse sinulle mitään."
"Aivan niin", myönsin. "Mutta minun täytyy sanoa sinulle, ettei käsitykseni sinusta olisi hyvä, Biddy, jos hän iskisi sinulle silmää sinun suostumuksellasi."
Sen illan jälkeen pidin Orlickia silmällä, ja milloin olosuhteet olisivat olleet suotuisat ja sallineet hänen iskeä silmää Biddylle, laittauduin hänen eteensä hämätäkseni sen mielenosoituksen. Hän oli ikäänkuin juurtunut Joen kotielämään, kun sisareni oli äkkiä mielistynyt häneen. Muutoin olisin yrittänyt saada hänet erotetuksi. Hän oli täysin selvillä hyvistä aikomuksistani ja vastasi niihin samalla mitalla, kuten minulla myöhemmin oli syytä havaita.
Ja koska mieleni ei vielä nyt ollut kyllin sekava, sotkin sen viisikymmentätuhatta kertaa pahemmaksi vakuuttelemalla kirkkaina hetkinäni itselleni, että Biddy oli verrattomasti parempi kuin Estella ja että yksinkertaisessa, rehellisessä, työteliäässä elämässä, johon olin syntynyt, ei ollut mitään hävettävää, vaan että se tarjosi minulle riittävästi keinoja saavuttaakseni itsekunnioituksen ja onnellisuuden. Sellaisina hetkinä päättelin sitovasti, että vastenmielisyyteni rakasta kelpo Joea ja pajaa kohtaan oli häipynyt ja että joltisenkin hyvässä tahdissa kehityin Joen yhtiökumppaniksi ja Biddyn elämäntoveriksi. Mutta yhtäkkiä sitten joku hämmentävä muisto Havisham-ajoilta tipahti päähäni tuhoavaa ammusta muistuttavana, sekoittaen järkeni uudelleen. Sekautunut järki tarvitsee kauan toipuakseen; ja ennenkuin olin saanut mieleni kunnolleen järjestykseen, saattoi sen monesti jälleen perin sekavaksi sellainen harha-ajatus, että kenties neiti Havisham sittenkin loisi onneni oppiaikani päätyttyä.
Jos oppiaikani olisi kulunut loppuun, olisivat nämä pulmani yhä olleet pahimmillaan, siitä olen varma. Se ei kulunut loppuun, vaan päättyi ennenaikaisesti, kuten seuraavassa selostan.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Olin neljättä vuotta Joen oppilaana, ja oli lauantai-ilta. "Kolmessa iloisessa laivurissa" oli takkavalkean ympärille keräytynyt ryhmä väkeä kuuntelemaan Wopslea, kun tämä luki ääneen sanomalehteä. Siinä rykelmässä olin minäkin.
Oli tehty suurta huomiota herättänyt murha, ja Wopsle oli kulmakarvojaan myöten veressä. Ahmien hän nautti kuvauksen kaikista kamalista laatusanoista ja asettui itse jokaisen kuulustelussa esiintyneen todistajan asemaan. Uhrina hän valitti heikosti: "Olen mennyt mies" ja murhaajana karjui raa'asti: "Kyllä minä sinulle annan!" Hän esitti lääkeopillisen lausunnon, kärkevästi jäljitellen paikkakuntamme lääkäriä; ja iäkkäänä tullipuomin vahtina, joka oli kuullut lyönnit, hän ynisi ja tutisi siinä määrin halvautuneen tapaan, että heräsi epäilyksiä tämän todistajan sielullisesta pätevyydestä. Wopslen käsissä tuli kuulustelutuomarista Timon Ateenalainen ja oikeudenpalvelijasta Coriolanus. Hän nautti täysin siemauksin, ja me kaikki nautimme, ja meidän oli riemullisen hyvä olla. Tässä rattoisassa mielentilassa johduimme antamaan lausuntomme: harkittu murha.
Silloin ja vasta silloin havaitsin tuntemattoman herrasmiehen, joka nojasi minua vastapäätä olevan penkin selkämykseen ja katseli touhuamme. Hänen kasvoillaan väikkyi halveksumisen ilme, ja hän pureksi ison etusormensa kuvetta tarkkaillessaan kasvorykelmää.
"No niin!" äänsi tuntematon Wopslelle lukemisen päätyttyä. "Olette epäilemättä selvittäneet koko jutun täydeksi tyydytykseksenne?"
Kaikki hätkähtivät ja katsoivat häneen, ikäänkuin hän olisi ollut murhaaja. Hän katsoi kaikkia kylmästi ja purevan ivallisesti,
"Syyllinen tietenkin?" jatkoi hän. "Antakaa kuulua! No!"
"Hyvä herra", vastasi Wopsle, "vaikka minulla ei ole kunniaa tuntea teitä, sanon: syyllinen." Sen kuultuamme me rohkaistuimme yhtymään vahvistusjupinaan.
"Tiedän teidän sen tekevän", virkkoi tuntematon. "Tiesin sen etukäteen. Sanoinhan sen teille. Mutta nyt tahdon kysyä teiltä erästä asiaa. Tiedättekö vai ettekö tiedä, että Englannin laki pitää jokaista viattomana, kunnes hänet on todistettu – todistettu – syylliseksi?"
"Hyvä herra", alkoi Wopsle, "itse englantilaisena –"
"Kas niin!" keskeytti tuntematon, purren etusormeaan. "Älkää kiertäkö kysymystäni! Joko tiedätte sen tai ette sitä tiedä. Kuinka on asia?"
Hän seisoi pää kallellaan toiselle ja vartalo toiselle päin, rehentelevän kysyvänä, sohaisten etusormeaan Wopslea kohti – ikäänkuin merkitäkseen hänet joukosta – ennenkuin puri sitä taaskin.
"No!" äänsi hän. "Tiedättekö sen vai ettekö sitä tiedä?"
"Varmasti sen tiedän", vastasi Wopsle.
"Varmasti sen tiedätte. Minkätähden ette sitä sitten heti sanonut? Nyt esitän teille toisen kysymyksen." Hän anasti Wopslen huomion, ikäänkuin hänellä olisi oikeus tätä komentaa. "Tiedättekö, ettei ainoatakaan todistajaa ole vielä tiukasti kuulusteltu?"
Wopsle aloitti: "Voin vain mainita –", mutta vieras keskeytti hänet.
"Mitä? Ettekö tahdo vastata kysymykseeni; kyllä vai ei? No, koettelen teitä vielä kerran." Jälleen hän sohaisi sormeaan Wopslea kohti. "Kuunnelkaa! Tiedättekö vai ettekö tiedä, ettei todistajia ole vielä tarkoin kuulusteltu? Kas niin, haluan teiltä ainoastaan yhden sanan. Kyllä vai en?"
Wopsle empi, ja me kaikki aloimme saada hänestä aika huonon käsityksen.
"Kas niin!" jatkoi outo mies. "Tahdon auttaa teitä. Ette ansaitse apua, mutta tahdon auttaa teitä. Katsokaahan tuota kädessänne olevaa paperia! Mikä se on?"
"Mikäkö se on?" kertasi Wopsle, silmäillen sitä pahasti hämillään.
"Onko se", pitkitti tuntematon purevimpaan ja epäluuloisimpaan sävyynsä, "se sanomalehti, jota juuri äsken luitte?"
"Epäilemättä."
"Epäilemättä. No, katsokaa tuosta lehdestä ja kertokaa minulle, mainitaanko siinä selvästi vangin nimenomaan ilmoittaneen, että hänen lainopilliset neuvonantajansa ovat kehoittaneet häntä täydelleen pidättymään puolustautumasta?"
"Luin juuri äsken", vetosi Wopsle.
"Älkää välittäkö siitä, mitä juuri äsken luitte! En kysy, mitä luitte äsken. Saatte lukea isämeidän-rukouksen takaperin, jos mielenne tekee – ja kenties olette sen jo tehnytkin. Tarkastakaa sanomalehteä. Ei, ei, ei, ystäväiseni! Alhaalta, alhaalta!" (Me kaikki aloimme luulla Wopslen koettavan kiemurrella.) "No? Oletteko löytänyt sen kohdan?"
"Tässä se on", vastasi Wopsle.
"No niin, antakaa katseenne lipua pitkin sitä kohtaa ja sanokaa, mainitaanko siinä selvästi vangin nimenomaan ilmoittaneen, että hänen lainopilliset neuvonantajansa ovat kehoittaneet häntä täydelleen pidättymään puolustautumasta! Kas niin! Selviääkö se teille siitä?"
Wopsle vastasi: "Ne eivät ole täsmälliset sanat."
"Eivät täsmälliset sanat!" toisti tuntematon kirpeästi. "Entä onko ajatus se?"
"Kyllä", myönsi Wopsle.
"Kyllä", kertasi tuntematon, katsoen ympäri muuta seuruetta, oikea käsi ojennettuna todistaja Wopslea kohti. "Ja kysyn teiltä, mitä sanotte sellaisen miehen omastatunnosta, joka tuo lausunto silmiensä edessä voi laskea päänsä pielukselle julistettuaan lähimmäisensä syylliseksi häntä kuulematta?"
Aloimme kaikki epäillä, ettei Wopsle ollutkaan sellainen mies, jollaisena olimme häntä pitäneet, ja että hän alkoi paljastua.
"Ja se sama mies, muistakaa se", jatkoi tuntematon, syyttävästi osoittaen sormellaan Wopslea, "se sama mies saatetaan kutsua valamieheksi juuri tätä asiaa käsiteltäessä, ja tehtyään niin pahan hairahduksen hän saattaa palata perheensä helmaan sekä laskea päänsä pielukselle harkitusti vannottuaan punnitsevansa hyvin ja rehellisesti tätä hallitsijamme kuninkaan ja syytetyn välistä asiaa sekä antavansa lausuntonsa todistusten mukaan, niin totta kuin Jumala häntä auttakoon!"
Olimme kaikki saaneet sen syvällisen vakaumuksen, että Wopsle-poloinen oli mennyt liian pitkälle ja että hänen olisi parasta pysähtyä harkitsemattomalla urallaan, niin kauan kun vielä oli aikaa.
Outo herrasmies oli niin arvovaltaisen näköinen, ettei häntä vastaan käynyt väittäminen, ja hänen esiintymisestään kuvastui, että hän tunsi meistä kustakin jonkun salaisuuden, joka tehokkaasti rusentaisi jokaisen, jos hän näkisi hyväksi sen paljastaa. Hän poistui penkin selkämykseltä ja tuli penkkien väliin takkatulen eteen, mihin jäi seisomaan vasen käsi taskussa, pureksien oikean kätensä etusormea.
"Saamieni tietojen nojalla", lausui hän, silmäillen meitä meidän aristellessamme hänen edessään, "minulla on syytä uskoa, että joukossanne on seppä nimeltään Joseph – Joe – Gargery. Kuka teistä on se mies?"
"Minä", ilmoitti Joe.
Tuntematon herrasmies viittasi häntä tulemaan luoksensa, ja Joe meni.
"Teillä on oppilas", pitkitti tuntematon, "yleisesti tunnettu Pipin nimellä. Onko hän täällä?"
"Tässä olen", huudahdin.
Vieras ei tuntenut minua, mutta minä tunsin hänet siksi herrasmieheksi, jonka olin kohdannut portaissa, käydessäni toista kertaa neiti Havishamin luona. Olin tuntenut hänet heti nähtyäni hänet katselemassa penkin selkämyksen varassa, ja kun nyt seisoin hänen edessään hänen kätensä olallani, panin merkille kaikki yksityiskohdat: ison pään, tumman ihon, syvällä olevat silmät, tuuheat, mustat kulmakarvat, paksut kellonperät, hyvin mustat läikät parran ja viiksien kohdalla, jopa hänen isosta kädestään leviävän hajusaippuantuoksunkin.
"Haluaisin neuvotella kolmisin teidän kanssanne", sanoi hän tarkastettuaan minua kyllikseen. "Se vaatii vain vähän aikaa. Meidän olisi ehkä parasta mennä asuntoonne. En mielelläni hiisku täällä mitään asiastani. Saatte myöhemmin kertoa siitä ystävillenne niin paljon tai niin vähän kuin haluatte. Se ei koske minuun ensinkään."
Kummastelun ja äänettömyyden vallitessa me kolme marssimme ulos "Iloisista laivureista", ja kummastellen ja äänettöminä astelimme kotiin. Matkalla outo herrasmies silloin tällöin katsoi minuun ja silloin tällöin puri sormensa kuvetta. Kotia lähestyessämme Joe hämärästi käsitti, että tilaisuus oli vaikuttava ja juhlallinen, rientäen edelle avaamaan julkisivun ovea. Neuvottelumme pidettiin parhaassa huoneessamme, jota kynttilä himmeästi valaisi.
Se alkoi niin, että outo herrasmies istui pöydän ääreen, veti kynttilän luoksensa ja tarkasti joitakuita muistiinpanoja taskukirjastaan. Sitten hän pani muistikirjansa pois ja työnsi kynttilän hiukan sivummalle, tähystettyään sen ympäri hämyyn varmistuakseen, kumpi meistä oli Joe, kumpi minä.
"Nimeni", aloitti hän, "on Jaggers, ja olen lontoolainen lakimies. Olen sangen yleisesti tunnettu. Minun on keskusteltava kanssanne harvinaisesta asiasta, ja alan selittämällä, etten minä ole sen alkuunpanija. Jos minun neuvoani olisi kysytty, en olisi täällä. Sitä ei kysytty, ja nyt näette minut tässä. Mitä minun pitää tehdä toisen henkilön luotettuna asiamiehenä, sen teen. En vähempää, en enempää."
Huomattuaan, ettei hän erottanut meitä oikein hyvin istumapaikaltaan, hän nousi seisoalleen, heilautti toisen jalkansa tuolin selkämykselle ja nojasi siihen, joten hänen toinen jalkansa oli tuolin istuimella, toinen lattialla.
"Asiani on esittää teille, Joseph Gargery, tarjous, joka vapauttaa teidät tästä nuorukaisesta, oppipojastanne. Suostuisitte kai peruuttamaan hänen oppilassitoumuksensa hänen pyynnöstään ja hänen hyväkseen? Ette kai vaatisi mitään siitä teosta?"
"Jumala varjelkoon minua vaatimasta mitään siitä, etten asetu Pipin tielle", vastasi Joe silmät levällään.
"Jumalan varjeluksen toivominen on hurskasta, mutta ei asiallista", huomautti Jaggers. "Kysymys on, vaatisitteko mitään. Vaaditteko mitään?"
"Vastaus on", virkkoi Joe lujasti, "en."
Minusta Jaggers näytti vilkaisevan Joeen ikäänkuin olisi pitänyt hänen epäitsekkyyttään typeryytenä. Mutta pidättäessäni henkeä uteliaisuudesta ja hämmästyksestä olin liian hämmentynyt, ollakseni siitä varma.
"No, hyvä", sanoi Jaggers. "Muistakaa tämä myöntymyksenne älkääkä yrittäkö luopua siitä piakkoin!"
"Kuka sitä yrittää?" tokaisi Joe.
"En väitä kenenkään yrittävän. Onko teillä koiraa?"
"Kyllä, minulla on koira."
"Pitäkää sitten mielessänne, että 'Kehu' on hyvä koira, mutta että 'Vakaa' on parempi. Pitäkää se mielessänne, pidättekö?" toisti Jaggers, sulkien silmänsä ja nyökäten Joelle ikäänkuin olisi antanut tälle jotakin anteeksi. "Nyt palaan tähän nuoreen miekkoseen. Ja kerrottavani tieto on se, että hänellä on suuria odotuksia."
Joe ja minä katsoimme suu auki toisiimme.
"Minun on käsketty ilmoittaa hänelle", jatkoi Jaggers, heilauttaen sormeaan sivulle minuun päin, "että hän saa kauniin omaisuuden. Edelleen: sen omaisuuden nykyisen omistajan toivomus on, että hänet heti siirretään pois nykyisestä olopiiristään ja tältä paikkakunnalta ja että hänelle annetaan herrasmiehen kasvatus – sanalla sanoen, sellaisen nuorukaisen, jolla on suuria odotuksia."
Unelmani oli päättynyt; huiman haaveeni oli kylmä todellisuus ylittänyt; neiti Havisham aikoi luoda onneni suurenmoisessa mittakaavassa.
"Ja nyt, herra Pip", pitkitti lakimies, "kohdistan sanottavani teille. Teidän tulee tietää ensinnäkin, että sen henkilön vaatimuksen mukaan, jolta saan ohjeeni, teidän pitää aina käyttää Pip-nimeä. Teillä ei varmastikaan liene mitään sitä vastaan, kun suuret odotuksenne ovat sidotut tähän helppoon ehtoon. Mutta jos teillä on jotakin huomauttamista, on nyt aika mainita se."
Sydämeni sykki niin vinhasti ja korvani soivat niin kovasti, että tuskin sain soperretuksi, ettei minulla ollut mitään huomauttamista.
"Niin luulisin! Ja toiseksi teidän tulee tietää, herra Pip, että auliin hyväntekijänne nimi pysyy syvänä salaisuutena, kunnes hän itse näkee hyväksi sen ilmaista. Minut on valtuutettu mainitsemaan, että tämän henkilön tarkoitus on ilmaista se suoraan ja suullisesti teille itsellenne. Milloin ja missä tämä aikomus toteutetaan, sitä en voi sanoa; kukaan ei voi sitä sanoa. Siihen saattaa kulua vuosia. Teidän tulee selvästi käsittää, että teitä kielletään mitä jyrkimmin suorittamasta tiedusteluja tässä suhteessa ja esittämästä minkäänlaisia viittauksia, hämäriäkään, siitä, kuka tämä henkilö on, ollessanne ajatuksenvaihdossa kanssani. Jos teillä on aavistus omassa rinnassanne, pitäkää se omassa rinnassanne. Ei merkitse rahtuakaan, mitkä tämän kiellon syyt ovat; ne saattavat olla mitä voimakkaimmat ja vakavimmat, mutta saattavat johtua pelkästä oikustakin. Teidän asianne ei ole koettaa ottaa siitä selkoa. Ehto on määrätty. Se, että te sen hyväksytte ja noudatatte sitä, pitäen sitä sitovana, on ainoa sen henkilön määräämä lisäehto, jolta saan ohjeeni ja jolle en ole muulla tavoin vastuunalainen. Se henkilö on juuri se henkilö, jolta saatte odotuksenne, ja sen salaisuuden tunnemme ainoastaan hän ja minä. Tämäkään ei ole kovin raskas ehto asemanne niin suureen parantumiseen liitettynä. Mutta jos teillä on jotakin huomauttamista sitä vastaan, on nyt aika mainita se. Suu puhtaaksi!"
Taaskin sopersin vaivaloisesti, ettei minulla ollut mitään huomauttamista.
"Niin luulisin! Nyt, herra Pip, olen esittänyt kaikki ehdot." Vaikka hän nimitti minua herra Pipiksi ja alkoi melkeinpä mielistellä minua, ei hän kuitenkaan voinut vapautua eräänlaisesta rehentelevän epäluuloisuuden sävystä. Ja nytkin hän silloin tällöin sulki silmänsä ja sohaisi sormellaan minua kohti ikäänkuin tuodakseen julki, että hän tiesi kaikenlaisia kunnialleni käypiä seikkoja, jos vain haluaisi mainita niistä. "Sitten joudumme pelkästään järjestelyn yksityiskohtiin. Teidän pitää saada tietää, että vaikka olen useammin kuin kerran käyttänyt 'odotuksia'-sanaa, ei teille ole lahjoitettu pelkkiä odotuksia. Haltuuni on jo nyt sijoitettu rahaerä, yllinkyllin riittävä sopivaan koulutukseenne ja ylläpitoonne. Suvainnette pitää minua holhoojananne. Oh!" – Aioin nimittäin kiittää häntä. – "Ilmoitan teille heti, että minulle maksetaan palveluksistani, sillä muutoin en niitä suorittaisi. Ollaan sitä mieltä, että teidän pitää saada parempi kasvatus muuttuneen asemanne mukaisesti ja että tajunnette, kuinka tärkeätä ja tarpeellista teidän on heti ryhtyä käyttämään hyväksenne sitä etua."
Vakuutin aina sitä ikävöineeni.
"Älkää välittäkö siitä, mitä olette aina ikävöinyt, herra Pip!" tokaisi hän. "Pysykää asiassa! Jos ikävöitte sitä nyt, on siinä kylliksi. Saanko sen vastauksen, että olette heti valmis asetettavaksi jonkun sopivan opettajan ohjattavaksi? Onko asia niin?"
Sopersin, että asia oli niin.
"Hyvä. Nyt on otettava selkoa teidän omasta halustanne. Minusta se ei ole viisasta, mutta se kuuluu minulle uskottuun tehtävään. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan jostakusta opettajasta, jota pitäisitte muita parempana?"
En ollut koskaan kuullut mitään muista opettajista kuin Biddystä ja Wopslen isotädistä, joten vastasin kielteisesti.
"Tunnen jonkun verran erästä opettajaa, joka luullakseni sopisi tähän tarkoitukseen", sanoi Jaggers. "En suosittele häntä, huomatkaa se, koska en milloinkaan suosittele ketään. Kysymyksessä oleva herrasmies on muuan Matthew Pocket."
Ahaa! Muistin nimen heti. Neiti Havishamin sukulainen. Se Matthew, josta Camilla aviomiehineen oli puhunut. Sama Matthew, jonka piti sijoittua neiti Havishamin pään vierelle, kun tämä lepäisi vainajana morsiusasussaan hääpöydällään.
"Tunnetteko nimen?" kysyi Jaggers, katsoen minuun viekkaasti ja sulkien sitten silmänsä odottaessaan vastausta.
Vastauksena oli, että olin kuullut sen nimen.
"Oh!" äänsi hän. "Olette kuullut nimen! Mutta kysymys on, mitä siitä arvelette?"
Vastasin tai yritin vastata, että olin hyvin kiitollinen hänen suosittelustaan –
"Ei, nuori ystäväni!" keskeytti hän, pudistaen isoa päätänsä hyvin verkkaisesti. "Ajatelkaahan!"
En ajatellut, vaan aloin uudelleen vakuuttaa, että olin hyvin kiitollinen hänen suosittelustaan –
"Ei, nuori ystäväni", keskeytti hän, ravistaen päätänsä sekä rypistäen otsaansa ja hymyillen samalla kertaa. "Ei, ei, ei. Se on aika hyvin, mutta se ei vetele. Olette liian nuori solmiamaan minut sanoilla. Suosittelu ei ole oikea sana, herra Pip. Koettakaa jotakuta toista!"
Korjasin hairahdustani ja lausuin olevani hyvin kiitollinen siitä, että hän oli maininnut Matthew Pocketista –
"Se sopii paremmin!" huudahti Jaggers.
"Ja", lisäsin, "mielelläni koettaisin häntä."
"Hyvä. Teidän olisi parasta tutustua häneen hänen omassa kodissaan. Matkanne järjestetään, ja teidän sopii ensin tavata hänen poikansa, joka on Lontoossa. Milloin tulette Lontooseen?"
Vilkaistuani Joeen, joka seisoi hievahtamatta, katsellen meitä, vastasin otaksuttavasti voivani lähteä heti.
"Ensiksi", huomautti Jaggers, "teidän pitäisi saada jonkun verran uusia vaatteita, joissa voisitte tulla, eikä niiden pitäisi olla työasuja. Sanokaamme viikon perästä. Tarvitsette vähän rahaa. Jätänkö teille kaksikymmentä guineaa?"
Mahdollisimman kylmästi hän otti esille pitkän rahapussin, laski kolikot pöydälle ja työnsi ne minulle. Nyt hän oli vasta ensi kerran siirtänyt jalkansa pois tuolilta. Hän istuutui tuolille hajareisin, sysättyään rahat eteeni, ja jäi istumaan, heilauttaen rahapussiaan ja silmäillen Joea.
"No, Joseph Gargery? Olette kuin puusta pudonnut!"
"Niin olenkin!" vastasi Joe hyvin varmasti.
"Sopimus oli sellainen, että te ette vaadi mitään itsellenne, muistatteko?"
"Sopimus oli sellainen", myönsi Joe. "Ja sopimus on sellainen. Ja se pysyy sellaisena aina."
"Entäpä jos", huomautti Jaggers, heilauttaen rahapussiaan, "entäpä jos minun saamieni ohjeiden mukaan tulisi antaa teille lahja korvaukseksi?"
"Minkä korvaukseksi?" tiedusti Joe.
"Sen, että menetätte hänen palveluksensa."
Joe laski kätensä olalleni naismaisen hellästi. Olen usein senjälkeen ajatuksissani verrannut häntä höyrymoukariin, joka pystyy murskaamaan miehen tai taputtamaan munankuorta, sellainen voiman ja hellyyden yhdistelmä hän oli. "Pipin suodaan niin sydämen pohjasta", lausui Joe, "erota palveluksestaan päästäkseen kunniaan ja onneen, ettei sitä voi millään sanoilla ilmaista. Mutta jos luulette rahan pystyvän korvaamaan minulle sen pienen lapsen menetyksen – joka tuli pajalle – ja aina mitä parhaita ystävyksiä! –"
Oi, herttainen kunnon Joe, josta olin niin valmis eroamaan ja jolle olin niin epäkiitollinen! Näen sinut taaskin lihaksikas sepänkäsivartesi silmiesi edessä, leveä rintasi kohoavana ja laskeutuvana ja äänesi särkyvänä. Oi, rakas, hyvä, uskollinen, hellä Joe, tunnen kätesi rakkaudesta vavahtelevan käsivarrellani yhtä juhlallisesti nyt tänä päivänä kuin se olisi ollut enkelin siiven suhinaa!
Mutta tällä kertaa rohkaisin Joea. Olin eksyksissä tulevan onneni sokkeloissa enkä osannut palata yhdessä astelemillemme syrjäpoluille. Rukoilin Joea lohduttautumaan, sillä (kuten hän oli sanonut) olimme aina olleet mitä parhaat ystävykset ja (kuten minä sanoin) aina olisimmekin. Joe hankasi silmiään vapaalla ranteellaan ikäänkuin olisi mielinyt pusertaa ne pois kuopistaan, mutta ei hiiskunut enää sanaakaan.
Jaggers oli katsellut tätä kohtausta ikäänkuin olisi pitänyt Joea heikkomielisenä maaseutulaisena ja minua hänen hoitajanaan. Sen päätyttyä hän virkkoi, punniten kädessään rahapussia, jota hän oli lakannut heiluttelemasta:
"Ja nyt, Joseph Gargery, kehoitan teitä ajattelemaan, että teillä nyt on viimeinen tilaisuus. En suvaitse mitään puolinaista. Jos aiotte ottaa vastaan lahjan, joka minut on valtuutettu antamaan teille, antakaa kuulua, niin saatte sen. Jos päinvastoin olette sitä mieltä –" Samassa hän kovasti ällistyneenä keskeytti lauseensa, sillä Joe oli äkkiä alkanut hääriä hänen ympärillään silminnähtävästi verenhimoisessa nyrkkeilytarkoituksessa.
"Olen sitä mieltä", karjui Joe, "että jos olette tullut kotiini minua kiusaamaan ja ärsyttämään, lähtekää ulos! Olen sitä mieltä, että jos olette mies, tulkaa! Olen sitä mieltä, että mitä sanon, sitä tarkoitan ja sen puolesta seison ja kaadun!"
Vedin Joen syrjään, ja hän muuttui heti leppeäksi, huomauttaen vain sävyisesti ja kohteliaan selittävästi kaikille, joita asia ehkä sattui koskemaan, ettei hän mielinyt antautua härnättäväksi ja kiusattavaksi omassa talossaan. Joen mielenosoituksen kestäessä Jaggers oli noussut seisoalleen ja peräytynyt ovelle. Millään tavoin osoittamatta haluavansa enää tulla sisälle hän lausui sieltä jäähyväishuomautuksensa. Ne olivat seuraavat:
"Niin, herra Pip, mielestäni on sitä parempi, kuta pikemmin lähdette täältä – koska teistä pitää tulla herrasmies. Tulkaa, kuten sovimme, viikon kuluttua! Sillä välin saatte painetun osoitteeni. Teidän sopii tilata vaunut kyytitoimistosta Lontoossa ja ajaa suoraan luokseni. Ymmärtäkää, etten lausu millään tavoin mielipidettäni suoritettavanani olevasta luottamustehtävästä. Minulle maksetaan sen suorittamisesta, ja teen sen. Muistakaa se lopullisesti! Muistakaa se!"
Hän sohi sormellaan meitä molempia kohti ja olisi luultavasti puhunut edelleen, jollei olisi nähtävästi pitänyt Joea vaarallisena ja lähtenyt tiehensä.
Mieleeni välähti ajatus, joka pani minut juoksemaan hänen jälkeensä hänen mennessään "Iloisiin laivureihin"; hän oli sinne jättänyt vuokraamansa vaunut.
"Suokaa anteeksi, herra Jaggers!"
"Haloo!" äännähti hän, pyörähtäen ympäri. "Mistä kysymys?"
"Tahtoisin olla täysin selvillä asioista, herra Jaggers, ja noudattaa määräyksiänne, minkä vuoksi arvelin parhaaksi kysyä. Onko mitenkään haitallista, jos käyn ennen lähtöäni sanomassa jäähyväiset kenelle tahansa tuntemalleni täkäläiselle henkilölle?"
"Ei", vastasi hän, näyttäen tuskin käsittävän minua.
"En tarkoita ainoastaan kylää, vaan myöskin kaupunkia."
"Ei", toisti hän, "sitä vastaan ei ole mitään huomauttamista."
Kiitin häntä ja juoksin takaisin kotiin. Siellä Joe oli jo sulkenut julkisivun oven, jättänyt vierashuoneen tyhjäksi ja istui keittiön lieden ääressä kädet polvien varassa, värähtämättä katsoen palaviin kivihiiliin. Myöskin minä istuuduin tulen ääreen tähyilemään liekkeihin, eikä pitkään aikaan hiiskuttu mitään.
Sisareni oli pehmitetyssä tuolissaan omassa sopessaan, Biddy istui ompeluksineen takkavalkean ääressä, Joe istui Biddyn ja minä Joen vieressä vastapäätä sisartani olevassa nurkassa. Kuta kauemmin katselin hehkuvia kivihiiliä, sitä vaikeammaksi minun kävi katsoa Joeen; kuta kauemmin äänettömyyttä kesti, sitä vaikeammalta minusta tuntui puhuminen.
Vihdoin sain suustani: "Joe, oletko kertonut Biddylle?"
"En, Pip", vastasi Joe, yhä tähyillen tuleen ja pitäen polviaan tiukasti kiinni ikäänkuin olisi saanut salaisen tiedon, että ne aikoivat livistää jonnekin. "Jätin sen sinun itsesi tehtäväksi, Pip."
"Haluaisin mieluummin sinun kertovan, Joe."
"Pip siis on varakas herrasmies", ilmoitti Joe, "ja Jumala suokoon hänelle siihen siunauksen!"
Biddy laski työn helmaansa ja katsoi minuun. Joe piteli polviaan ja katsoi minuun. Minä katsoin heihin molempiin. Oltuamme hetkisen vaiti he molemmat onnittelivat minua sydämellisesti. Mutta heidän onnitteluissaan oli murheellisuuden häive, joka kovasti pahoitti mieltäni.
Katsoin asiakseni teroittaa Biddyn (ja hänen välityksellään Joen) mieleen, kuinka vakavasti katsoin ystäväni velvoitetuiksi olemaan tietämättä ja hiiskumatta mitään onneni luojasta. Se kaikki tulisi ilmi aikanaan, eikä siihen mennessä pitänyt puhua mitään muuta kuin että olin saanut osalleni suuria odotuksia salaperäisen suosijan taholta. Biddy nyökäytti miettivästi päätänsä tuleen päin tarttuessaan jälleen työhönsä ja lupasi pitää visusti varansa. Ja edelleen polviaan pitelevä Joe vakuutti: "Niin, niin, kyllä minä olen yhtä tarkka, Pip." Senjälkeen he onnittelivat minua uudelleen ja kummastelivat sitä ajatusta, että minusta tulisi herra, niin suuresti, etten oikein siitä pitänyt.
Sitten Biddy näki tavattomasti vaivaa saadakseen sisareni jossakin määrin käsittämään, mitä oli tapahtunut. Luullakseni ne yritykset menivät tyyten myttyyn. Sisareni nauroi ja nyökkäili useita kertoja, jopa hoki Biddyn jälessä sanoja: "Pip" ja "omaisuus." Mutta epäilen, oliko niissä sen enempää merkitystä kuin vaalihuudossa, enkä sitä pimeämpää kuvaa hänen mielentilastaan osaa esittää.
Sitä kokematta en olisi mitenkään voinut sitä uskoa, mutta sitä mukaa kuin Joe ja Biddy jälleen saavuttivat rattoista levollisuuttaan, kävin minä synkäksi. Tyytymätön onneeni en luonnollisestikaan voinut olla. Mutta mahdollisesti olin oikein tietämättäni tyytymätön itseeni.
Joka tapauksessa istuin kyynärpää polven varassa ja kasvot käteeni painettuina, tuijottaen tuleen, heidän puhellessaan lähdöstäni ja siitä, mitä he puuhailisivat minun mentyäni, ynnä muusta sellaisesta. Ja joka kerta kun yllätin jommankumman heistä katsomassa minuun, vaikka kuinka ystävällisesti (ja he katsoivat minuun usein, varsinkin Biddy), loukkasi se minua, ikäänkuin he olisivat osoittaneet jonkunlaista epäluottamusta minua kohtaan, vaikka taivas tietää, etteivät he sitä kertaakaan tehneet, eivät sanalla eivätkä merkillä.
Sellaisina hetkinä nousin aina pystyyn ja silmäilin ulos ovesta, sillä keittiönovemme avattiin heti illan tullen ja oli kesäilloin auki huoneen tuulettamista varten. Pelkäänpä pitäneeni jopa tähtiäkin, joihin silloin kohotin katseeni, vain kehnoina ja halpa-arvoisina tähtinä, koska niiden valo tuikki niille maaseutulaisesineille, joiden keskellä olin elämäni viettänyt.
"Lauantai-ilta", virkoin istuutuessamme illalla leipä-, juusto- ja olutateriallemme. "Vielä viisi päivää, ja sitten sen päivän aatto! Ne menevät pian."
"Niin, Pip", yhtyi Joe, ja hänen äänensä kumahti ontosti oluttuopissa. "Ne menevät pian."
"Pian, pian ne menevät", vahvisti Biddy.
"Olen ajatellut, Joe, että kun maanantaina menen kaupunkiin tilaamaan itselleni uuden puvun, sanon räätälille tulevani sinne pukemaan ne ylleni tai käsken lähettää ne Pumblechookille. Olisi perin vastenmielistä, jos kaikki täkäläiset töllistelisivät minua."
"Herra ja rouva Hubble saattaisivat myöskin haluta nähdä sinut uudessa, hienossa asussasi, Pip", huomautti Joe, uutterasti leikellen leipäänsä ja juustoaan vasemman kätensä kämmenellä ja vilkaisten kajoamattomaan illalliseeni, ikäänkuin olisi muistellut sitä aikaa, jolloin tapanamme oli verrata viipaleitamme. "Samoin Wopsle. Ja 'Iloisissa laivureissa' sitä pidettäisiin kohteliaisuuden osoituksena."
"Juuri sitä en tahdo, Joe. He tekisivät siitä niin suuren asian – niin karkean ja rahvaanomaisen jutun – etten pysyisi nahoissani."
"Oh, totta tosiaan, Pip!" virkkoi Joe. "Jollet pysyisi nahoissasi –"
Tällöin Biddy, joka piteli sisareni lautasta, kysyi: "Oletko miettinyt, milloin näyttäydyt herra Gargerylle, sisarellesi ja minulle? Näyttäydythän meille, eikö totta?"
"Biddy", vastasin hiukan harmissani, "olet niin tavattoman kerkeä, että on vaikea pysyä tasallasi."
("Hän on aina ollut nopsa", huomautti Joe.)
"Jos olisit odottanut vielä tuokion, Biddy, olisit kuullut minun sanovan, että tuon vaatteeni käärössä tänne jonakin iltana – todennäköisimmin lähtöni edellisenä iltana."
Biddy ei virkkanut enää mitään. Antaen kauniisti hänelle anteeksi toivotin pian hellästi hyvää yötä hänelle ja Joelle sekä lähdin yläkertaan nukkumaan. Saavuttuani pieneen huoneeseeni istuuduin silmäilemään sitä pitkään, pitäen sitä vaatimattomana pikku huoneena, josta pian iäksi lähtisin ja jonka yläpuolelle kohoaisin. Siihen oli myöskin liittynyt tuoreita, nuorekkaita muistoja, ja silläkin hetkellä jakautui mieleni sekavasti sen ja minua vartoavien parempien huoneiden kesken, kuten se oli niin usein jakautunut pajan ja neiti Havishamin asunnon, Biddyn ja Estellan kesken.
Aurinko oli koko päivän paistanut kirkkaasti yliskamarini kattoon, ja huoneeni oli lämmin. Aukaistuani ikkunan ja seisoessani katselemassa ulos näin Joen verkkaisesti tulevan alakerran pimeästä ovesta ja kävelevän kerran tai pari edestakaisin raittiissa ilmassa. Sitten tuli Biddy, tuoden hänelle piipun ja sytyttäen sen. Hän ei tavallisesti koskaan polttanut tupakkaa näin myöhään, ja nyt se tuntui minusta vihjaavan, että hän syystä tai toisesta kaipasi lohdutusta.
Piakkoin hän seisoi ovella, suoraan alapuolellani, ja myöskin Biddy seisoi siellä, puhellen hänelle hiljaa. Arvasin heidän keskustelevan minusta, sillä kuulin heidän kummankin useammin kuin kerran mainitsevan nimeäni hellään sävyyn. En olisi kuunnellut enempää, jos olisinkin kuullut; niinpä siirryin pois ikkunasta, istuutuen vuoteeni viereen sijoitetulle tuolille, ja minusta tuntui kovin murheelliselta ja omituiselta, että tämä kirkkaan onneni ensimmäinen ilta oli yksinäisin siihen saakka viettämäni.
Katsoessani avoimeen ikkunaan näin kevyitä savukiemuroita Joen piipusta leijailevan sen kohdalla ja kuvittelin niitä Joen siunaukseksi – jota ei minulle tyrkytetty eikä minulle näytelty, vaan joka väikkyi yhteisesti hengittämässämme ilmassa. Sammutin valon ja ryömin vuoteeseeni. Nyt se oli epämukava vuode, enkä enää koskaan nukkunut siinä entistä sikeätä untani.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Aamulla katselin elämää hyvin toisenlaisin silmin, ja se oli niin suuresti kirkastunut, että tuskin tuntui entiseltä. Raskaimmin painoi mieltäni se, että lähtööni oli vielä kuusi päivää, sillä en päässyt eroon siitä pahasta aavistuksestani, että tällä välin saattaisi Lontoolle sattua jotakin ja että se sinne saavuttuani olisi joko suuresti huonontunut tai suorastaan kadonnut.
Joe ja Biddy olivat hyvin myötätuntoisia ja miellyttäviä, milloin puhuin heille lähestyvästä erostamme, mutta he viittasivat siihen vain silloin, kun minä otin sen puheeksi. Aamiaisen jälkeen Joe otti oppilaspaperini vierashuoneen kaapista, pistimme ne tuleen, ja minä tunsin olevani vapaa. Vapautumisen uutuuden lumoissa menin Joen seurassa kirkkoon ja ajattelin, ettei pappi ehkä olisi saarnannut sillä tavoin rikkaasta miehestä ja taivaan valtakunnasta, jos olisi tietänyt kaikki.
Aikaisen päivällisemme jälkeen lähdin yksin kävelemään, aikoen käydä viimeisen kerran katselemassa suota ja erota siitä täydelleen. Sivuuttaessani kirkon tunsin (kuten olin tuntenut aamulla jumalanpalveluksen aikana) ylevää sääliä niitä olento-rukkia kohtaan, jotka kohtalo oli määrännyt käymään siellä joka sunnuntai koko elämänsä ajan ja vihdoin lepäämään unohdettuina matalien, vihreiden kumpujen alla. Lupasin mielessäni tehdä jotakin heidän hyväkseen piakkoin ja hahmottelin suunnitelman, että kustantaisin silloin päivälliseksi paistia ja luumuvanukasta, puoli litraa olutta ja kannullisen alentuvaisuutta jokaiselle kyläläiselle.
Jos olin usein aikaisemmin, mielessäni häpeätä hipova tunne, ajatellut yhteyttäni sen karkulaisen kanssa, jonka olin kerran nähnyt nilkuttavan noiden hautojen seassa, niin millaiset olivatkaan ajatukseni tänä sunnuntaina, kun ympäristö palautti mieleeni sen onnettoman poloisen, repaleisen ja tutisevan, vanginrautoineen ja -merkkeineen! Lohdutuksenani oli, että se oli tapahtunut kauan aikaa sitten, että hänet oli epäilemättä siirretty pitkän matkan päähän, että hän oli kuollut minulle ja saattoi lisäksi olla todellakin vainaja.
Enää ei matalaa, kosteata alankoa, enää ei ojia ja sulkuja, enää ei noita laitumella liikkuvia nautoja – vaikka ne nyt näyttivät tylsään tapaansa esiintyvän kunnioittavammin ja kääntyvän ympäri voidakseen mahdollisimman kauan töllistellä niin suurten odotuksien omistajaa – hyvästi, lapsuusaikani yksitoikkoinen piiri, nyt lähtisin Lontooseen ja suurenmoisiin oloihin; enää en olekaan sepäntöitä enkä sinua varten! Astelin riemuissani vanhalle patterille, laskeuduin pitkäkseni aprikoimaan, aikoiko neiti Havisham minut Estellalle, ja vaivuin uneen.
Herätessäni näin suureksi hämmästyksekseni Joen istuvan vierelläni, poltellen piippuaan. Avattuani silmäni hän tervehti minua rattoisalla hymyllä ja virkkoi:
"Kun tämä on viimeinen kerta, Pip, päätin tulla jälessäsi."
"Ja, Joe, olen siitä oikein hyvilläni."
"Kiitos, Pip."
"Saat olla varma siitä, Joe", jatkoin pudistettuamme toistemme kättä, "etten unohda sinua milloinkaan."
"Niin, niin, Pip!" vastasi Joe lohdulliseen sävyyn. "Minä olen siitä varma. Niin, niin, vanha kumppani. Hyväinen aika, eihän tarvitse muuta kuin ajatella kunnolleen ollakseen varma siitä. Mutta sen kunnollinen ajattelu vaati vähän aikaa, muutos tuli niin tavattoman äkkiä, eikö totta?"
Jostakin syystä ei minua oikein miellyttänyt, että Joe oli niin peräti varma minusta. Olisin mielelläni nähnyt hänen ilmaisevan mielenliikutusta tai kuullut hänen sanovan: "Se on sinulle kunniaksi, Pip", tai jotakin muuta sentapaista. En senvuoksi huomauttanut mitään Joen edellisen ajatuksen johdosta, virkkaen vain jälkimmäisestä, että tieto oli tosiaankin tullut äkkiä, mutta että olin aina halunnut tulla herrasmieheksi ja hyvin usein mietiskellyt, mitä tekisin, jos sellainen olisin.
"Oletko?" äännähti Joe. "Hämmästyttävää!"
"On vahinko, Joe", huomautin, "ettet edistynyt hiukan pitemmälle opiskelussamme täällä, eikö olekin?"
"No, enpä tiedä", vastasi Joe. "Olen niin kamalan typerä. Osaan hyvin ainoastaan oman ammattini. On aina ollut vahinko, että olen ollut näin kamalan typerä. Mutta se ei ole sen suurempi vahinko kuin se oli – vuosi takaperin – oivallathan!"
Minä tarkoitin, että kun saisin omaisuuteni haltuuni ja voisin tehdä jotakin Joen hyväksi, olisi ollut paljon miellyttävämpää, jos hänen ominaisuutensa olisivat paremmin vastanneet hänen asemansa parantamista. Hän ei kuitenkaan ensinkään käsittänyt tarkoitustani, minkävuoksi ajattelin mieluummin mainita siitä Biddylle.
Kun siis olimme palanneet kotiin ja juoneet teetä, vein Biddyn pieneen, kujan laidassa sijaitsevaan puutarhaamme ja puheltuani hänen mielialansa parantamiseksi ylimalkaisesti, etten koskaan unohtaisi häntä, ilmoitin, että aioin pyytää häneltä palvelusta.
"Ja se on se, Biddy", jatkoin, "ettet päästäisi käsistäsi ainoatakaan tilaisuutta auttaaksesi Joea hieman edistymään."
"Mitenkä auttaakseni häntä edistymään?" kummeksi Biddy, katsoen minuun vakavasti.
"No! Joe on herttainen ja hyvä miekkonen – itse asiassa hän on herttaisin miekkonen, mitä milloinkaan on elänyt – mutta hän on sangen takapajulla joissakin suhteissa. Esimerkiksi, Biddy, tiedoissaan ja käyttäytymisessään."
Vaikka puhuessani katsoin Biddyyn, ja vaikka hän puhuttuani avasi silmänsä hyvin levälleen, ei hän katsonut minuun.
"Oh, hänen käyttäytymisensä! Eikö hänen käyttäytymisensä siis kelpaa?" kysyi Biddy, nykäisten lehden mustaherukkapensaasta.
"Biddy-kulta, se kelpaa oikein hyvin –"
"Oi, se kelpaa oikein hyvin täällä?" keskeytti Biddy, tähystäen tarkkaan kädessään olevaa lehteä.
"Kuuntele minua loppuun – mutta jos siirtäisin Joen ylempään piiriin, kuten toivon voivani tehdä saatuani omaisuuteni täydelleen haltuuni, oltaisiin hänelle tuskin oikeudenmukaisia."
"Entä etkö luule hänen sitä tietävän?" kysyi Biddy.
Se oli niin ärsyttävä kysymys (sillä se ei ollut vähääkään johtunut mieleeni), että tiuskaisin: "Biddy, mitä tarkoitat?"
Hierottuaan lehden palasiksi kämmeniensä välissä – ja mustaherukkapensaan haju on aina senjälkeen palauttanut mieleeni sen illan kujan vierellä sijaitsevassa pienessä puutarhassa – Biddy tiedusti: "Etkö ole koskaan ajatellut, että hän saattaa olla ylpeä?"
"Ylpeäkö?" kertasin, korostaen sitä sanaa ylenkatseellisesti.
"Oi, on monenlaista ylpeyttä", selitti Biddy, katsoen suoraan silmiini ja pudistaen päätänsä. "Ylpeys ei ole aina samanlaista –"
"No? Miksi keskeytit lauseesi?" huomautin.
"Ei aina samanlaista", alkoi Biddy uudelleen. "Hän saattaa olla liian ylpeä salliakseen kenenkään siirtää häntä pois paikasta, jonka hän pätevästi täyttää, täyttää hyvin ja kunnioitettavasti. Totta puhuakseni minä uskon hänen olevan, vaikka tuntuukin rohkealta minun väittää sellaista, sillä sinun täytyy tuntea hänet paljon paremmin kuin minä tunnen."
"Biddy", virkoin, "olen hyvin pahoillani nähdessäni tällaista sinussa. En odottanut näkeväni sinussa tätä. Sinä olet kateellinen, Biddy, ja nureksit. Olet tyytymätön asemani parantumisen johdosta etkä voi olla sitä näyttämättä."
"Jos sinulla on sydäntä niin ajatella", vastasi Biddy, "niin sano niin! Hoe sitä hokemasta päästyäsi, jos sinulla on sydäntä niin ajatella!"
"Jos sinulla on sydäntä olla sellainen, tarkoittanet, Biddy", sanoin hyveellisesti ja ylemmänsävyisesti, "niin älä työnnä sitä minun niskoilleni! Mieltäni pahoittaa kovasti, että näen sen, ja se on – se on huono puoli ihmisluonnossa. Aikomukseni oli pyytää sinua käyttämään kaikkia pikku tilaisuuksia, joita sinulle lähdettyäni tarjoutunee, parantaaksesi kelpo Joen tietoja. Mutta tämän jälkeen en pyydä sinulta mitään. Olen äärimmäisen pahoillani, kun näen tätä sinussa, Biddy", toistin. "Se on – se on huono puoli ihmisluonnossa."
"Siitä huolimatta, soimaatko vai kehutko minua", vastasi Biddy-parka, "saat yhtäkaikki luottaa siihen, että yritän täällä kaiken voitavani kaikkina aikoina. Eikä se, mikä mielipide sinulle jää minusta lähtiessäsi, vaikuta rahtuakaan siihen, miten minä sinua muistelen. Mutta eihän herrasmiehen pitäisikään olla epäoikeudenmukainen", lisäsi Biddy, kääntäen päänsä toisaalle.
Taaskin toistin lämpimästi, että se oli huono puoli ihmisluonnossa (mitä mielipidettäni, paitsi sen sovellutusta, minulla on senjälkeen ollut syytä pitää oikeana), astelin kapeata polkua pitkin poispäin Biddystä. Biddy lähti sisälle, ja minä poistuin puutarhan portista ja kävelin alakuloisena illalliseen asti. Nyt jälleen minusta tuntui hyvin murheelliselta ja omituiselta, että tämän illan, kirkkaan onneni toisen illan, piti olla yhtä yksinäinen ja epätyydyttävä kuin ensimmäinenkin oli ollut.
Mutta taaskin aamu kirkasti näköalaani, ulotin lempeyteni Biddyyn saakka, emmekä enää kajonneet siihen asiaan. Pukeuduttuani parhaaseen asuuni lähdin kaupunkiin niin varhain kuin voin toivoa myymälöiden olevan auki ja menin vaatturi Trabbin puheille. Hän oli syömässä aamiaista myymälänsä takana sijaitsevassa arkihuoneessa, eikä hänen mielestään kannattanut tulla sieltä minun puheilleni, vaan hän kutsui minut luoksensa.
"No niin!" virkkoi Trabb tuttavallisesti. "Mitäs kuuluu, ja mitä voin tehdä hyväksenne?"
Trabb oli leikannut lämpöiset vehnäsämpylänsä kolmeksi höyhenpatjamaiseksi kappaleeksi, sujutti parhaillaan voita huopien väliin ja laittoi vuodetta kuntoon. Hän oli hyvinvoipa iäkäs vanhapoika, hänen avoimesta ikkunastaan näki hyvässä kunnossa olevaan pieneen puu- ja keittiötarhaan, ja tulisijan viereen seinään oli upotettu jykevä, rautainen kassakaappi, enkä epäillyt, että siellä oli kasoittain hänen varojaan pusseihin sullottuna.
"Herra Trabb", aloitin, "sen mainitseminen on epämiellyttävää, koska se kuulostaa kerskailulta, mutta olen saanut sievoisen omaisuuden."
Trabbissa tapahtui muutos. Hän unohti voin vuoteeseen, nousi pystyyn vuoteen laidalta ja pyyhki hyppysiään pöytäliinaan, huudahtaen: "Luoja sieluani siunatkoon!"
"Aion lähteä holhoojani luokse Lontooseen", ilmoitin, ottaen sattumoisin taskustani muutamia guineoita ja silmäillen niitä, "ja haluan muodikkaan puvun matkaani varten. Haluan maksaa", lisäsin – sillä muutoin arvelin hänen ainoastaan teeskentelevän valmistavansa sen – "käteisellä."
"Hyvä herra", puheli Trabb, taivuttaen kunnioittavasti vartaloaan, levittäen käsivartensa ja ottaen vapauden koskettaa kummankin kyynärvarteni ulkoreunaa, "älkää loukatko minua huomauttamalla siitä. Rohjennenko onnitella teitä? Suvaitsisitteko astua myymälän puolelle?"
Trabbin juoksupoika oli koko sen tienoon julkein poika. Tullessani sisälle hän oli lakaisemassa myymälää ja sulostutti raadantaansa sutimalla luudallaan minua. Mennessäni Trabbin seurassa takaisin myymälään, lakaisi hän vielä, kolistellen luutaa kaikkiin mahdollisiin nurkkauksiin ja esteihin osoittaakseen (mikäli minä käsitin) olevansa kaikkien seppien, sekä elävien että kuolleiden, vertainen.
"Herkeä meluamasta!" kivahti Trabb hyvin tuimasti. "Muutoin kolhaisen kallosi rikki. Suvaitkaa istuutua, hyvä herra! Tässä", haasteli Trabb, ottaen hyllyltä kangaskäärön ja levittäen sen aaltomaiseksi pöydälle valmiina pistämään kätensä sen alle näyttääkseen sen värivälkettä, "on oikein miellyttävää kangasta. Voin suositella sitä tarkoitukseenne, hyvä herra, koska se tosiaankin on ihan erinomaista. Mutta teidän pitää katsoa muitakin. Anna minulle numero neljä, sinä!" (Pojalle, hirvittävän ankarasti mulkoillen, koska hän pelkäsi sen vintiön sysäävän minua kangaspakalla tai tekevän jonkun muun tuttavallisen tempun.)
Trabb ei siirtänyt tuimaa katsettaan pojasta, ennenkuin tämä oli laskenut numero neljän pöydälle ja loitonnut turvallisen välimatkan päähän. Sitten hän komensi poikaa tuomaan viitosen ja kahdeksikon. "Äläkä yritäkään juoniasi täällä", varoitti Trabb, "sillä muutoin saat sitä katua, sinä nuori veijari, koko elämäsi pisimmän päivän!"
Trabb kumartui nelosen puoleen ja kunnioittavan tuttavallisesti suositteli sitä minulle kevyeksi kesäpuvuksi; se oli muka hyvin suosittu hienoston ja ylhäisön keskuudessa, ja siitä puhuessaan olisi hänelle aina kunniaksi viitata oman kaupungin huomattuun asukkaaseen (jos hän sai nimittää minua oman kaupungin asukkaaksi). "Tuotko numerot viisi ja kahdeksan, sinä riiviö", tiuskasi Trabb senjälkeen juoksupojalle, "vai potkaisenko sinut tiehesi myymälästä ja noudan ne itse?"
Käyttäen apunani Trabbin arvostelukykyä valitsin pukukankaan ja astuin jälleen arkihuoneeseen mitattavaksi. Vaikka Trabbilla nimittäin oli mittani ennestään ja hän oli aikaisemmin ollut niihin täysin tyytyväinen, selitti hän puolustelevasti että "ne eivät kelpaa nykyisissä olosuhteissa, hyvä herra – eivät lainkaan kelpaa." Niinpä Trabb mittasi ja arvioi minut olohuoneessaan, ikäänkuin minä olisin ollut maatila ja hän olisi ollut mitä oivallisin maanmittari, nähden vaivaa niin suunnattomasti, ettei mikään puku tuntunut minusta mitenkään voivan korvata hänen työtänsä. Saatuaan kaikki vihdoin valmiiksi ja luvattuaan lähettää vaatekappaleet Pumblechookin asuntoon torstai-iltana hän virkkoi käsi olohuoneen lukossa: "Tiedän kyllä, ettei sovi odottaa lontoolaisen herrasmiehen yleensä suosivan maaseutulaisliikettä, mutta jos suvaitsisitte saman kaupungin miehenä antaa minulle tilauksen silloin tällöin, pitäisin sitä suuressa arvossa. Hyvästi, hyvin paljon kiitoksia! – Ovi!"
Viimeinen sana sinkautettiin juoksupojalle, jolla ei ollut hatarinta aavistustakaan sen tarkoituksesta. Mutta hänen isäntänsä hierottua minut käsillään ulkosalle näin hänen romahtavan kasaan, ja ensimmäinen varma kokemukseni rahan tyrmistyttävästä mahdista oli, että se oli siveellisesti suominut hänen, Trabbin juoksupojan, selkää.
Tämän muistettavan tapauksen jälkeen menin hattuliikkeeseen, kenkäkauppaan ja sukkamyymälään. Minusta tuntui melkein samanlaiselta kuin muori Hubbardin koirasta, jonka varustamiseen tarvittiin apua niin monelta ammattialalta. Kävin myöskin kyytitoimistossa tilaamassa itselleni paikan kello seitsemäksi lauantaiaamuna. Ei ollut välttämätöntä kaikkialla selittää, että olin saanut sievoisen omaisuuden, mutta milloin vain vihjaisin siihen suuntaan, oli seurauksena, että minua palveleva myyjä lakkasi jakamasta huomiotaan High-kadun puoliselle ikkunalle ja keskitti kaikki ajatuksensa minuun. Tilattuani kaikki, mitä tarvitsin, suuntasin askeleeni Pumblechookin taloa kohti ja lähestyessäni tämän herrasmiehen liikehuoneistoa näin hänen seisovan ovellaan.
Hän vartosi minua hyvin maltittomasti. Hän oli ollut varhain liikkeellä kieseineen, käynyt pajalla ja kuullut uutisen. Hän oli valmistuttanut minulle aterian Barnwell-saliin, ja hänkin käski kauppa-apulaisensa väistyä tieltä minun pyhän olemukseni mennessä ohitse.
"Rakas ystävä", lausui Pumblechook, tarttuen molempiin käsiini, kun hän, minä ja ateria olimme jääneet kolmisin, "toivotan onnea hyvän menestyksenne johdosta. Hyvin ansaittua, hyvin ansaittua!"
Tämä oli kohdalleen sanottu, ja hän oli mielestäni lausunut järkevästi ajatuksensa julki.
"Se ajatus", virkkoi Pumblechook korskuttuaan minulle ihailua jonkun aikaa, "että minä olen ollut tähän johtavana halpana välineenä, on ylväs palkkio."
Pyysin Pumblechookia muistamaan, ettei siitä seikasta saanut koskaan hiiskua eikä vihjata mitään.
"Rakas nuori ystäväni", vastasi Pumblechook, "jos sallitte minun nimittää teitä siten –"
Jupisin: "Tietysti", ja Pumblechook tarttui taaskin molempiin käsiini ja pani liivinsä liikkeeseen, joka näytti aiheutuvan mielenliikutuksesta, vaikka tapahtuikin sangen alhaalla. "Rakas nuori ystäväni, luottakaa siihen, että poissa ollessanne teen kaiken vähäisen voitavani pitämällä sitä seikkaa Josephin silmien edessä. – Joseph!" lisäsi Pumblechook säälivän pahoittelevasti. "Joseph!! Joseph!!!" Senjälkeen hän ravisti päätänsä ja naputti sitä ilmaisten siten mielipiteensä Josephin vajavuudesta.
"Mutta, nuori ystäväni", jatkoi Pumblechook, "teidän on varmaankin nälkä, ja olette kaiketi uupunut. Istukaa! Tässä on 'Metsäkarjusta' tuotu kananpaisti, tässä 'Metsäkarjusta' tuotu kieli ja tässä pari pikku laitelmaa, myös 'Metsäkarjusta', ja toivon, ettette niitä halveksi. Mutta näenkö tosiaankin", jatkoi Pumblechook, "edessäni hänet, jonka kanssa aina ilvehdin hänen onnellisen lapsuutensa aikoina? Ja saanko – saanko –?"
Tämä 'saanko'-sana merkitsi, saiko hän pudistaa kättäni. Suostuin, ja hän teki sen lämpimästi, istuutuen sitten jälleen.
"Tässä on viiniä", sanoi Pumblechook. "Juokaamme kiitosmalja Onnettarelle, ja valitkoon hän aina suosikkinsa yhtä harkitusti! Enkä sittenkään voi", jatkoi Pumblechook, nousten taaskin pystyyn, "nähdä edessäni teitä – ja myöskin ryypätä kanssanne – tuomatta uudelleen julki – Saanko – saanko –?"
Vastasin, että hän sai, ja hän pudisti jälleen kättäni ja tyhjensi lasinsa, kääntäen sen alassuin. Minä tein samoin; ja jos ennen juomistani olisin kääntänyt itseni pää alaspäin, ei viini olisi voinut sen suorempaan mennä päähäni.
Pumblechook nosti lautaselleni kananpaistia ja parhaan viipaleen kieltä (ei enää reunakohtia, ei sian sorkanneniä nyt) eikä, suhteellisesti puhuen, ollenkaan huolehtinut itsestään. "Oi, sinä kana! Etpä aavistanut", puhui Pumblechook vadilla olevalle kanalle, "pienenä poikasena ollessasi, mikä sinua odotti. Et aavistanut joutuvasi tämän vaatimattoman katon alla virvokkeeksi hänelle, joka – Sanokaa sitä heikkoudeksi, jos haluatte", jatkoi Pumblechook, nousten taas seisomaan, "mutta saanko, saanko –?"
Alkoi käydä tarpeettomaksi toistaa muodollista myöntymystä, ja niinpä hän teki sen heti. Miten hän teki sen niin usein haavoittamatta kättänsä veitseeni, sitä en käsitä.
"Ja sisarenne", alkoi hän uudelleen syötyään vähän aikaa vakavasti, "jolla oli kunnia kasvattaa teidät pienestä pitäen! On murheellista ajatella, ettei hän enää täysin kykene käsittämään sitä kunniaa. Saanko –"
Oivalsin hänen taaskin olevan käymäisillään minuun käsiksi ja keskeytin hänen lauseensa.
"Juokaamme sisareni terveydeksi!" ehdotin.
"Oi!" huudahti Pumblechook, nojautuen taaksepäin tuolissaan ihan raukeana ihailusta. "Siitä heidät tuntee, sir!" (En tiedä, kuka "sir" oli, mutta varmasti se ei ollut hän enkä minä, eikä saapuvilla ollut ketään kolmatta.) "Siitä tuntee ylevämielisen, sir! Aina anteeksiantava ja aina sopuisa. Se saattaisi", lisäsi orjamainen Pumblechook, laskien maistamattoman lasinsa hätäisesti pöydälle ja nousten jälleen seisomaan, "tavallisesta ihmisestä tuntua toistamiselta – mutta saanko –?"
Sen tehtyään hän istuutui paikalleen ja joi sisareni maljan. "Älkäämme koskaan olko näkemättä", jatkoi Pumblechook, "hänen luonteensa virheitä, mutta toivottavasti hänen tarkoituksensa oli hyvä."
Suunnilleen tähän aikaan aloin huomata hänen kasvojensa punehtuvan. Itsestäni taas tuntui kuin olisin ollut pelkkiä kasvoja, joita oli liotettu viinissä ja joita kyntelöi.
Mainitsin Pumblechookille, että olin käskenyt lähettää uudet vaatteeni hänen asuntoonsa, ja hän oli ihastuksissaan sellaisesta kunnianosoituksesta. Mainitsin, minkätähden halusin välttää huomiota kylässämme, ja hän ylisti sitä taivaaseen saakka. Luottamukseni arvoisia henkilöitä ei ollut muita kuin hän, ja – lyhyesti sanoen, saisiko hän? Senjälkeen hän tiedusti hellästi, muistinko, kuinka olimme poikamaisesti leikitelleet yhteenlaskulla, kuinka olimme yhdessä menneet tekemään oppilassitoumustani ja kuinka hän itse asiassa oli aina ollut lempisuosikkini ja valioystäväni. Vaikkapa olisin juonut kymmenen kertaa niin monta lasia viiniä kuin olin juonut, olisin tiennyt, etteivät suhteemme olleet ikinä olleet sellaiset, ja olisin sydämessäni paheksunut moista ajatusta. Mutta siitä kaikesta huolimatta muistan mielessäni virinneen sen varman tunteen, että olin erehtynyt hänestä suuresti ja että hän oli järkevä, käytännöllinen, hyväsydäminen, oivallinen miekkonen.
Asteittain hän alkoi luottaa minuun siinä määrin, että kyseli neuvoani omista liikeasioistaan. Hän mainitsi, että nyt oli tilaisuus perustaa suuryhtiö ja hankkia yksinoikeus vilja- ja siemenkauppaan niillä tienoin, joten sellaisen laajennetun liikkeen vertaista ei ollut nähty sillä eikä millään muullakaan paikkakunnalla. Äärettömän omaisuuden hankkimiseksi puuttui hänen arvelunsa mukaan ainoastaan lisäpääomaa. Siinä sana: lisäpääomaa. Ja hänestä (Pumblechookista) tuntui, että jos tämän lisäpääoman toisi liikkeeseen äänetön osakas – jonka ei tarvitsisi muuta kuin tulla itse tai lähettää valtuutettunsa, milloin haluaisi, tarkastamaan kirjoja ja käydä kahdesti vuodessa pistämässä viisikymmenprosenttinen voitto taskuunsa – hänestä tuntui, että se saattoi olla henkevälle ja varakkaalle nuorelle herrasmiehelle tilaisuus, johon kannatti kiinnittää huomiota. Mutta mitä minä arvelin? Hän luotti suuresti minun mielipiteeseeni, ja mitä minä arvelin? Lausuin mielipiteenäni: "Odottakaa vähän aikaa!" Sen mielipiteen suurenmoisuus ja erikoisuus tehosivat häneen niin voimakkaasti, ettei hän enää kysynyt, saisiko hän pudistaa kättäni, vaan väitti, että hänen todella täytyi se tehdä, ja teki sen.
Joimme kaiken viinin, ja kerran toisensa jälkeen Pumblechook lupasi pitää Josephia vaatimusten tasalla – en tiedä, minkä vaatimusten – sekä auttaa minua tehokkaasti ja jatkuvasti – en tiedä, millä tavoin. Hän myöskin ilmoitti minulle – ensi kerran eläissäni, varmasti säilytettyään salaisuutensa ihailtavan hyvin – aina sanoneensa minusta: "Se poika ei ole tavallinen poika, ja muistakaa sanani, että hänen onnensa ei ole tavallinen onni." Itkuisesti hymyillen hän huomautti, että oli omituista ajatella sitä nyt, ja siihen minäkin yhdyin. Vihdoin lähdin ulkoilmaan, hämärästi havaiten, että päivänpaisteessa oli jotakin outoa, ja huomasin nukuksissa joutuneeni tullipuomille panematta tietä lainkaan merkille.
Siellä heräsin siihen, että Pumblechook huusi minulle. Hän oli pitkän matkan päässä päivänpaisteisella tiellä ja viittoi minua seisahtumaan. Pysähdyin, ja hengästyneenä hän saapui luokseni.
"Ei, rakas ystävä", alkoi hän ehdittyään hengähtää kylliksi kyetäkseen puhumaan. "Ei, jos minä voin sen estää. Tämä tilaisuus ei saa tyyten mennä ohitse ilman sellaista ystävyydenosoitusta sinun puoleltasi. – Saanko vanhana ystävänä, joka on aina toivonut parastasi? Saanko?"
Pudistimme toistemme kättä ainakin sadannen kerran, ja kovin harmistuneena hän komensi erään nuoren kuorma-ajurin väistymään tieltäni. Sitten hän siunasi minua ja seisoi paikallaan, heiluttaen kättänsä, kunnes olin sivuuttanut tien taipeen, minkä jälkeen poikkesin pellolle ja nukuin pitkän tovin pensasaidan juurella, ennenkuin jatkoin matkaani kotiin.
Minulla oli vain niukalti matkatavaroita otettaviksi mukaani Lontooseen, sillä vain vähän siitä vähästä, mitä minulla oli, oli uuden asemani mukaista. Mutta aloin sulloa niitä kokoon samana iltapäivänä ja ajattelemattomuudessani sulloin sellaisia esineitä, joita tiesin tarvitsevani seuraavana aamuna, sillä minulla oli sellainen päähänpisto, etten saanut hukata hetkeäkään.
Niin kuluivat tiistai, keskiviikko ja torstai. Ja perjantaiaamuna menin Pumblechookille pukeutuakseni uusiin vaatteisiini ja käydäkseni neiti Havishamin luona. Pumblechookin oma huone luovutettiin pukeutumistani varten ja koristettiin puhtailla pyyhinliinoilla nimenomaan tämän tapauksen kunniaksi. Pukuni tuotti tietenkin pettymyksen. Otaksuttavasti ei yksikään uusi ja innokkaasti odotettu vaatekappale aina siitä saakka, kun vaatteita alettiin käyttää, ole ihan täydelleen vastannut käyttäjänsä odotuksia. Mutta sitten kun uusi asuni oli ollut ylläni puolisen tuntia ja kun olin sijoittunut lukemattomiin asemiin ja asentoihin Pumblechookin sangen pienen kuvastimen edessä, turhaan koettaen nähdä sääriäni, näytti se sopivan minulle paremmin. Koska noin viidentoista kilometrin päässä sijaitsevassa naapurikauppalassa oli markkinapäivä, ei Pumblechook ollut kotona. En ollut maininnut hänelle täsmälleen, milloin aioin lähteä, enkä enää todennäköisesti pudistaisi hänen kättänsä ennen lähtöäni. Tämä kaikki oli ihan paikallaan, ja lähdin ulkosalle uudessa asussani, kamalasti häpeillen, kun minun piti mennä kauppa-apulaisen ohi ja sittenkin epäillen tekeväni epäedullisen vaikutuksen, jotenkin samanlaisen kuin Joe teki pyhäpuvussaan.
Menin neiti Havishamin luokse, kierrellen syrjäteitä, ja soitin vaivaloisesti kelloa, sillä käsineitteni pitkät, kankeat sormet haittasivat minua. Sarah Pocket tuli portille ja ihan horjahti taaksepäin nähdessään minun niin muuttuneen. Myöskin hänen saksanpähkinämäiset kasvonsa muuttuivat ruskeista vihreän ja keltaisen kirjaviksi.
"Te?" kummasteli hän. "Te? Hyväinen aika! Mitä haluatte?"
"Lähden Lontooseen, neiti Pocket", selitin, "ja haluaisin sanoa jäähyväiset neiti Havishamille."
Minua ei ollut odotettu, sillä hän jätti minut lukon taakse pihalle lähtiessään tiedustamaan, tuliko minut päästää sisälle. Viivyttyään vain vähän aikaa hän palasi ja saattoi minut yläkertaan, katsoa töllistellen minua koko ajan.
Neiti Havisham oli kävelemässä siinä huoneessa, jossa oli pitkä, liinalla verhottu pöytä, nojaten sakarakeppiinsä. Huone oli valaistu samoin kuin ennenkin, ja kuullessaan meidän astuvan sisälle hän seisahtui ja pyörähti ympäri. Hän oli silloin juuri lahonneen hääkakun kohdalla.
"Älkää menkö, Sarah!" kielsi hän. "No, Pip?"
"Lähden Lontooseen huomenna, neiti Havisham." Valitsin sanani äärimmäisen huolellisesti. "Ja arvelin, ettette hyväntahtoisuudessanne pahastu, kun tulen sanomaan teille jäähyväiset."
"Sinäpä olet iloinen nähtävä, Pip!" kehui hän, heilutellen sakarakeppiään ympärilläni, ikäänkuin hän minut muuttaneena haltiatarkummina olisi antanut minulle viimeisen täydennyslahjan.
"Minua on kohdannut niin kovin hyvä onni senjälkeen kun näin teidät viimeksi, neiti Havisham", sopersin. "Ja olen siitä niin kiitollinen, neiti Havisham!"
"Niin, niin!" virkkoi hän, katsoen nolostuneeseen ja kateelliseen Sarahiin riemuisesti. "Olen tavannut herra Jaggersin. Minä olen kuullut siitä, Pip. Lähdet siis huomenna?"
"Kyllä, neiti Havisham."
"Ja joku rikas henkilö on ottanut sinut pojakseen?"
"Niin, neiti Havisham."
"Hänen nimeään ei ole mainittu?"
"Ei, neiti Havisham.
"Ja herra Jaggers on määrätty holhoojaksesi?"
"Niin, neiti Havisham."
Hän ihan nautti näistä kysymyksistä ja vastauksista, niin peräti iloissaan hän oli Sarah Pocketin kateellisesta masentumisesta. "No niin", jatkoi hän, "sinulla on lupaava ura edessäsi. Ole kunnollinen – ansaitse se – ja noudata herra Jaggersin ohjeita!" Hän katsoi minuun, katsoi Sarahiin, ja Sarahin kasvot saivat hänen valppaat piirteensä vääntymään julmaan hymyyn. "Hyvästi, Pip! Sinähän säilytät nimesi aina Pipinä."
"Kyllä, neiti Havisham."
"Hyvästi, Pip!"
Hän ojensi kätensä, ja minä laskeuduin polveni varaan ja vein sen huulilleni. En ollut miettinyt, miten sanoisin hänelle jäähyväiset; sillä hetkellä oli minusta luonnollista menetellä näin. Hän katsoi Sarah Pocketiin kaameissa silmissään voitonriemuinen ilme, ja niin poistuin haltiatarkummini luota, joka jäi seisomaan, molemmat kädet sakarakepin varassa, keskellä himmeästi valaistua huonetta, lahonneen, lukinverkkojen peittämän hääkakun vierelle.
Sarah Pocket saattoi minut portille, ikäänkuin olisin ollut aave, joka täytyi kuljettaa pois talosta. Hän ei voinut tointua ulkonäköni aiheuttamasta ällistyksestä ja oli hyvin tyrmistynyt. Toivotin: "Hyvästi, neiti Pocket!" mutta hän vain hölmisteli; hänen ajatuksensa eivät näyttäneet olevan koossa edes niin paljoa, että hän olisi tajunnut minun sanoneen jotakin. Kadulle ehdittyäni kiiruhdin nopeasti Pumblechookille, riisuin uudet vaatteet yltäni, laitoin ne kääröön ja palasin kotiin vanhassa puvussani, joka – totta puhuakseni – tuntui minusta paljon mukavammalta, vaikka minulla oli käärö kannettavanani.
Ja nyt olivat ne kuusi päivää, joiden piti kulua niin hitaasti, vilahtaneet nopeasti ohitse; huomispäivä katsoi minua silmiin vakavammin kuin minä kykenin sitä katsomaan. Sitä mukaa kuin kuusi iltaa oli huvennut viideksi, neljäksi, kolmeksi, kahdeksi, olin alkanut panna yhä enemmän arvoa Joen ja Biddyn seuralle. Tänä viimeisenä iltana pukeuduin heidän ilokseen uusiin vaatteisiini ja istuin koko komeudessani nukkuma-aikaan asti. Tilaisuuden kunniaksi oli meillä illalliseksi lämmintä ruokaa, välttämätön kananpaisti ja kotitekoista likööriä. Olimme kaikki kovin alakuloisia emmekä tulleet hilpeämmiksi, vaikka olimme olevinamme iloisia.
Minun piti lähteä kylästämme kello viisi aamulla, kantaen pientä käsilaukkuani, ja olin ilmoittanut Joelle haluavani mennä aivan yksin. Pelkään – pahasti pelkään – sen johtuneen siitä, että tajusin, kuinka vastakohtaisia Joe ja minä olisimme, jos menisimme yhdessä postivaunuille. Olin uskotellut itselleni, ettei tässä järjestelyssäni ollut sellaista vivahdusta, mutta kun tänä viimeisenä iltana nousin pieneen huoneeseeni, oli minun pakko myöntää, että niin saattoi olla, ja äkkiä teki mieleni lähteä takaisin alakertaan pyytämään Joea tulemaan mukaani aamulla. Mutta sitä en tehnyt.
Koko yön kummitteli katkonaisessa unessani vaunuja, jotka vierivät vääriin paikkoihin eivätkä Lontooseen ja joiden eteen oli valjastettu milloin koiria, milloin kissoja, milloin sikoja, milloin ihmisiä, mutta ei kertaakaan hevosia. Haaveelliset matkakommellukset askarruttivat aivojani siihen saakka, kunnes päivä koitti ja linnut alkoivat laulaa. Silloin nousin vuoteesta, pukeuduin osittain, istuuduin ikkunan ääreen katselemaan siitä ulos viimeisen kerran ja katsellessani nukahdin.
Biddy oli jalkeilla niin aikaisin valmistamassa minulle aamiaista, että vaikka en nukkunut ikkunan ääressä tuntiakaan, tunsin keittiön savun hajun hätkähtäessäni valveille mielessäni se hirveä ajatus, että iltapäivän täytyi olla pitkälle kulunut. Mutta kauan senjälkeen ja vielä kauan sittenkin, kun olin kuullut kuppien kalinaa ja olin aivan valmis, en ollut kyllin päättäväinen laskeutuakseni alakertaan. Pysyin kuin pysyinkin yläkerrassa, yhä uudelleen aukaisten pienen käsilaukkuni lukon, päästäen sen hihnat auki ja pannen ne taas jälleen kiinni, kunnes Biddy huusi minulle, että olin viipynyt liian kauan.
Aamiainen syötiin hätäisesti, eikä se maistunut. Nousin ruokapöydästä
ja virkoin pirteästi, ikäänkuin se olisi vasta silloin välähtänyt
mieleeni: "No niin, minun kai täytyy lähteä!" Sitten suutelin
sisartani, joka nauroi, nyökkäili ja tutisi tavallisessa tuolissaan,
suutelin Biddyä ja kiedoin käteni Joen kaulaan. Senjälkeen otin pienen
käsilaukkuni ja lähdin kävelemään. Viimeisen kerran näin heidät, kun
pian kuulin kahinaa takaani, katsahdin taakseni ja näin Joen viskaavan
jälkeeni vanhan kengän ja Biddyn nakkaavan toisen. [Englantilainen
onnentaika.] Seisahduin silloin heiluttamaan hattuani, herttainen
kunnon Joe heilutti voimakasta oikeata käsivarttaan päänsä yläpuolella,
huutaen: "Eläköön!" ja Biddy nosti esiliinansa kasvoilleen.Astelin hyvää vauhtia, ajatellen, että lähtö oli helpompi kuin olin luullut sen olevan, ja tuumien, ettei mitenkään olisi käynyt päinsä saada vanhaa kenkää jälkeensä koko High-kadun näkyvissä. Viheltelin enkä ollut tietääkseni mistään. Mutta kylä oli hyvin rauhallinen ja hiljainen, kevyet usvat kohosivat parhaillaan juhlallisesti ikäänkuin näyttääkseen minulle maailman, minä olin ollut siellä niin viaton ja pieni, ja kaikki sen ulkopuolella oli niin tuntematonta ja suurta, että minulta äkkiä pääsi voimakas huokaisu ja nyyhkytys ja purskahdin itkemään. Olin kylän laidassa, tienviitan luona, laskin käteni sille ja virkoin: "Hyvästi, rakas, rakas ystävä!"
Taivas tietää, ettei meidän tarvitsisi koskaan hävetä kyyneliämme, sillä ne ovat sadepisaroita, jotka kostuttavat kovaa sydäntämme peittävää, sokaisevaa tomua. Itkettyäni olin parempi kuin sitä ennen – olin surullisempi, tunsin selvemmin oman kiittämättömyyteni, olin lempeämpi. Jos olisin itkenyt aikaisemmin, olisi Joe silloin ollut muassani.
Tämä itkeminen ja kyynelten puhkeaminen jälleen valloilleen hiljaisen kävelyn aikana masensivat mieltäni siinä määrin, että istuessani vaunuissa niiden ehdittyä pois kaupungista harkitsin sydän kipeänä, eikö minun hevosia vaihdettaessa pitäisi jäädä pois vaunuista ja kävellä takaisin viettääkseni kotona vielä yhden illan ja sanoakseni paremmat jäähyväiset. Vaihdoimme hevosia, mutta en ollut vielä tehnyt päätöstäni, vaan yhäti mietiskelin lohdutuksekseni, että minun kävisi varsin hyvin päinsä poistua vaunuista vaihtaessamme hevosia toistamiseen ja sitten kävellä takaisin. Ja tällaisten ajatusten askarruttaessa aivojani kuvittelin usein jonkun maantiellä meitä kohti tulevan miehen täsmälleen muistuttavan Joea, ja sydämeni sykki aina silloin kiivaasti. – Ikäänkuin hän olisi mitenkään voinut olla siellä!
Vaihdoimme hevosia toistamiseen ja sitten vielä uudelleen, nyt minun oli liian myöhäistä palata – matka olisi ollut liian pitkä – ja ajoin edelleen. Ja kaikki usvat olivat nyt juhlallisesti haihtuneet, ja maailma oli levällään edessäni.
Tähän päättyy Pipin odotusten ensimmäinen vaihe.
KAHDESKYMMENES LUKU
Matka kaupungistamme pääkaupunkiin vaati noin viisi tuntia. Kello vähän yli kaksitoista saapuivat ne neljän hevosen vetämät postivaunut, joiden matkustajana olin, siihen liikekuhinaan, joka vallitsi Cross Keysin ja Wood-kadun kulmauksessa Cheapsiden puolella Lontoota.
Siihen aikaan oli meidän brittiläisten varman käsityksen mukaan maanpetoksellista epäillä, että meillä oli kaikki parasta ja että itse olimme parhaat maailmassa. Muutoin olisin, samalla kun Lontoon suunnaton laajuus minua pelotti, taitanut saada sellaisen hienon epäilyksen, että se oli jotensakin ruma, mutkikas, ahdas ja likainen.
Jaggers oli oikeaan aikaan lähettänyt minulle osoitteensa. Se oli Little Britain, ja hän oli kirjoittanut sen perään käyntikorttiinsa: "Ihan Smithfieldin laidassa ja likellä kyytitoimistoa." Siitä huolimatta kyytiajuri, jolla näytti olevan yhtä monta kauluria rasvaisessa päällystakissaan kuin hän oli vuosia vanha, sulloi minut ajoneuvoihinsa ja telkesi minut sinne kokoontaivutettavilla ja kalisevilla astuimilla ikäänkuin olisi aikonut kuljettaa minua vähintään viisikymmentä kilometriä. Hänen nousemisensa istuimelleen, joka oli vanhan, säiden kauhduttaman, herneenvihreän, koinsyömän peitteen verhoama, oli paljon aikaa kysyvä toimitus. Ne olivat ihmeelliset ajoneuvot, niiden ulkoseinämissä oli kuusi komeata vaakunakruunua, perässä risaisia laitteita, en tiedä kuinka monen palvelijan kiinnipysyttelemistä varten, ja niiden alla suojaristikko estämässä harrastelijapalvelijoita lankeamasta kiusaukseen.
Minulla oli tuskin ollut aikaa nauttia vaunuista ja ajatella, kuinka suuresti ne muistuttivat olkikatosta ja kuitenkin samalla ryysykauppaa, ja kummastella, miksi hevosten rehupusseja säilytettiin vaunujen sisällä, kun havaitsin ajurin alkavan laskeutua maahan, ikäänkuin kohta pysähtyisimme. Ja pian seisahduimmekin synkälle kadulle, erään liikehuoneiston eteen, jonka avoimeen oveen oli maalattu: Jaggers.
"Kuinka paljon?" tiedustin kyyditsijältäni.
Mies vastasi: "Shillinki – jollette halua antaa enempää."
Vastasin luonnollisesti, etten halunnut antaa enempää.
"Sen täytyy siis olla shillinki", virkkoi ajuri. "En halua joutua selkkauksiin. Tunnen hänet." Hän iski synkästi silmää Jaggersin nimeen päin ja ravisti päätänsä.
Kun hän oli saanut shillinkinsä, ajan mittaan ehtinyt kavuta istuimelleen ja ajanut tiehensä (mikä näytti huojentavan hänen mieltänsä), astuin etumaiseen konttorihuoneeseen pieni matkalaukku kädessäni ja kysyin, oliko herra Jaggers kotona.
"Ei ole", vastasi konttoristi. "Hän on tällä hetkellä oikeudenistunnossa. Puhunko herra Pipille?"
Merkillä vastasin, että hän puhui herra Pipille.
"Herra Jaggers käski pyytää teitä vartoamaan hänen huoneessaan. Hän ei voinut sanoa, kuinka kauan hän viipyisi, koska hänellä on juttu hoidettavanaan. Mutta koska hänen aikansa on kallista, ei hän varmastikaan viivy kauempaa kuin on välttämätöntä."
Niin sanottuaan konttoristi avasi oven ja opasti minut peräpuolella olevaan, sisempään huoneeseen. Täällä tapasimme yksisilmäisen, puuvillasamettiseen pukuun ja polvihousuihin puetun herrasmiehen, joka pyyhkäisi nenäänsä hihallaan, kun häntä häirittiin hänen lukiessaan sanomalehteä.
"Menkää ulos odottamaan, Mike!" käski konttoristi.
Olin huomauttamaisillani, etten toivottavasti häirinnyt, kun konttoristi työnsi tämän herrasmiehen ulos niin kursailematta kuin olen koskaan nähnyt tehtävän, viskasi hänen karvalakkinsa hänen jälkeensä ja jätti minut yksin.
Jaggersin huone sai valoa ainoastaan katossa olevasta ikkunasta ja oli perin kolkko paikka, sillä ikkuna oli ylettömästi paikattu kuten rikki kolhaistu pääkallo, ja muodottomiksi vääntyneet naapuritalot näyttivät taivuttautuneen tirkistämään minua siitä. Näkyvissä ei ollut niin paljon papereita kuin olin odottanut näkeväni. Ja siellä oli joitakuita omituisia esineitä, joita en olisi odottanut näkeväni – kuten vanha, ruostunut pistooli, tuppeen pistetty miekka, useita oudonnäköisiä lippaita ja kääröjä, hyllyllä kaksi kamalaa kipsivalelmaa, jotka esittivät kummallisesti pöhöttyneitä, nenän ympäriltä kouristuneesti rypistyneitä kasvoja. Jaggersin oman korkeaselkäisen tuolin istuin oli sysimustista hevosenjouhista, ja sitä ympäröivät kuten ruumisarkkua riveihin kiinnitetyt messinkinaulat. Kuvittelin näkeväni hänet istumassa siinä takakenossa ja pureksimassa etusormeaan puhutellessaan asiakkaitaan. Huone oli pieni, ja asiakkailla näytti olleen tapana peräytyä seinää vasten, sillä seinä oli, erittäinkin vastapäätä Jaggersin tuolia, likainen hartioiden hankautumisesta. Muistin myöskin yksisilmäisen herrasmiehen laahustaneen pois seinää hipoen, kun minä olin hänen häätönsä viaton aiheuttaja.
Istuuduin asiakkaiden tuoliin, joka oli sijoitettu vastapäätä Jaggersin tuolia, ja minut lumosi huoneen kaamea tuntu. Muistin, että konttoristi näytti samoin kuin hänen isäntänsäkin tietävän jotakin epäedullista kaikista muista. Aprikoin, kuinka monta konttoristia lisää oli yläkerrassa ja oliko heillä kaikilla sama lähimäisiin kohdistuva, turmiollinen kyky. Aprikoin, millainen oli huoneessa olevien omituisten kapistusten historia ja miten ne olivat sinne joutuneet, olivatko nuo pöhökasvoiset henkilöt Jaggersin omaisia ja minkätähden hän, jos hänellä kovaksi onneksi oli ollut noin pahannäköisiä sukulaisia, piti niitä tuolla tomuisella hyllyllä nokihiukkasten ja kärpästen tahrattavina eikä suonut niille paikkaa kodissaan. Minulla ei luonnollisestikaan ollut kokemuksia Lontoon kesäpäivistä, ja mieltäni lienevät masentaneet kuuma, painostava ilma ja pöly sekä hiekka, jota oli paksuna kerroksena kaikkialla. Mutta istuin aprikoimassa ja odottamassa, kunnes en todellakaan enää voinut sietää Jaggersin tuolin yläpuolelle sijoitetulla hyllyllä olevia naamoja, vaan nousin tuolista ja lähdin ulos.
Kun ilmoitin konttoristille haluavani mennä varrotessani kävelemään ulkoilmassa, neuvoi hän minua kääntymään kadunkulmasta, joten joutuisin Smithfieldiin. Niinpä tulin Smithfieldiin, ja inhoittava, lian, rasvan, veren ja kuohan yltyleensä tahraama paikka tuntui takertuvan kiinni minuun. Senvuoksi hankasin sen mahdollisimman kiireesti irti itsestäni kääntymällä kadulle, jolla näin Paavalinkirkon mustan kupolin pullottavan kolkon kivirakennuksen takaa. Tämä rakennus oli, kuten eräs lähelläseisoja selitti, Newgaten vankila. Astellessani pitkin vankilan seinustaa huomasin, että ajotie oli peitetty oljilla ohiliikkuvien ajoneuvojen kolinan vaimentamiseksi. Tästä ja siitä, että lähistöllä seisoskeli paljon ihmisiä, jotka voimakkaasti lemusivat väkijuomille ja oluelle, päättelin oikeuden parhaillaan istuvan.
Silmäillessäni täällä ympärilleni tiedusti tavattoman likainen ja jonkun verran päihtynyt oikeudenpalvelija minulta, haluaisinko mennä sisälle kuuntelemaan jonkun jutun käsittelyä. Hän voisi hankkia minulle puolesta kruunusta eturivin sijan, josta hyvin näkisin ylituomarin peruukkeineen ja vaippoineen – hän puhui tästä pelottavasta henkilöstä kuten vahakuvasta ja tarjosi pian hänet nähtäväksi alennetusta hinnasta, kahdeksastatoista pennystä. Kun hylkäsin tarjouksen, vedoten siihen, että minun piti mennä kohtaukseen, vei hän hyvyydessään minut eräälle pihalle ja näytti minulle, missä hirsipuuta säilytettiin ja missä ihmisiä julkisesti ruoskittiin, ja sitten hän osoitti minulle ovea, josta rikolliset tulivat hirtettäviksi, tehostaen tämän hirvittävän sisäänkäytävän mielenkiintoa mainitsemalla, että "neljä sellaista" tulisi siitä ovesta ylihuomenna kello kahdeksan aamulla surmattaviksi rivissä. Tämä oli kamalaa ja herätti minussa kuvottavan käsityksen Lontoosta, sitäkin voimakkaamman, koska tällä ylituomarin omistajalla oli – hatusta kenkiin saakka, jopa nenäliinaa myöten – homehtuneet vaatteet, jotka ilmeisesti eivät olleet alunperin kuuluneet hänelle ja jotka, kuten sain päähäni, hän oli halvalla ostanut teloittajalta. Asiain näin ollen katsoin olevani onnellinen päästessäni hänestä eroon shillingillä.
Poikkesin konttorissa tiedustamassa, oliko Jaggers jo palannut, sain tietää, ettei hän vielä ollut, ja lähdin jälleen kävelemään. Tällä kertaa kiersin koko Little Britainin ja käännyin Bartholomew Closeen. Ja nyt huomasin, että Jaggersia vartoilemassa oli muitakin kuin minä. Bartholomew Closessa oli kaksi salaperäisen näköistä miestä, jotka mietteliäästi sovittelivat jalkojaan kiveyksen rakoihin puhellessaan keskenään. Heidän sivuuttaessaan minut ensi kerran sanoi toinen heistä toiselle, että "Jaggers tekisi sen, jos se oli tehtävissä." Eräässä nurkkauksessa seisoi samassa ryhmässä kolme miestä ja kaksi naista, ja toinen naisista itki kasvot painettuina likaiseen shaaliin, ja toinen veti shaalinsa hartioilleen, lohduttaen itkijää: "Jaggers on hänen avustajanaan, 'Mela, ja mitäpä sinulla voisi vielä muuta olla?" Minun vetelehtiessäni Closessa tuli sinne punasilmäinen, pienikokoinen juutalainen seurassaan toinen pieni juutalainen, jonka hän lähetti asialle. Ja lähetin poistuttua näin tämän juutalaisen, joka oli hyvin herkästi kiihtyvä, rauhattomasti tanssiskelevan lyhtypylvään juurella, vimmaisen tapaan säestäen askeliaan sanoilla: "Oi, Jaggers, Jaggers! Kaikki muut ovat pelkkää roskaa. Kunpa saisin Jaggersin!" Nämä todistukset holhoojani kansansuosiosta tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja minä ihailin ja ihmettelin häntä entistä enemmän.
Katsoessani Bartholomew Closen rautaiselta portilta Little Britainiin näin vihdoin Jaggersin tulevan tien poikki minua kohti. Kaikki muutkin odottajat huomasivat hänet samanaikaisesti, ja hänen luoksensa riennettiin kilvan. Jaggers laski käden olalleni ja kävelytti minua vierellään virkkamatta mitään minulle, puhutellen häntä seuraavia henkilöitä.
Ensiksi hän valitsi ne kaksi salaperäistä miestä.
"Teille minulla ei ole mitään sanottavaa", lausui Jaggers, sohaisten sormellaan heihin päin. "En halua tietää enempää kuin tiedän. Päätös taas on sattuman varassa. Sanoinhan jo heti alussa, että se on sattuman varassa. Oletteko maksanut Wemmickille?"
"Haalimme rahat kokoon tänä aamuna", vastasi toinen alistuvasti, samalla kun toinen tutkivasti tähysti Jaggersin kasvoja.
"En välitä siitä, milloin tai mistä olette ne haalinut tai oletteko haalinut niitä ensinkään. Onko Wemmick ne saanut?"
"Kyllä, herra", vakuuttivat molemmat miehet yhdestä suusta.
"No, hyvä; siispä saatte mennä. En tahdo kuulla sitä!" kivahti Jaggers, kädenheilautuksella kehoittaen heitä jäämään jälkeensä. "Jos hiiskutte enää sanaakaan, hylkään koko jutun."
"Ajattelimme, herra Jaggers –" aloitti toinen miehistä, ottaen hatun päästänsä.
"Juuri sitähän kielsin teitä tekemästä", säväytti Jaggers. "Te ajattelitte! Minä ajattelen puolestanne; se riittää teille. Jos tarvitsen teitä, tiedän, mistä teidät löydän; en tahdo teidän etsivän minua käsiinne. En tahdo enää tietää mitään. Enää ei sanaakaan!"
Miehet katsoivat toisiinsa, kun Jaggers uudelleen heilautti kättänsä, komentaen heidät jälkeensä, ja jättäytyivät nöyrästi taemmaksi, eikä heistä enää kuulunut mitään.
"Ja nyt te!" virkkoi Jaggers, pysähtyen äkkiä ja kääntyen shaalihartiaisten naisten puoleen, joista mieskolmikko oli säyseästi eronnut. "Ahaa! Amelia, niinkö?"
"Kyllä, herra Jaggers."
"Entä muistatteko", jatkoi Jaggers, "että ilman minua ette olisi ettekä voisi olla täällä?"
"Oi, kyllä, herra!" huudahtivat molemmat naiset. "Luoja teitä siunatkoon, herra! Tiedämme sen hyvin!"
"Miksi sitten", kysyi Jaggers, "olette tulleet tänne?"
"Entä Billini, herra!" uikutti itkevä nainen.
"Kuulkaahan nyt", sanoi Jaggers, "kerta kaikkiaan! Jollette te tiedä Billinne olevan hyvissä käsissä, niin minä tiedän sen. Ja jos te juoksette täällä tuskastuttamassa minua ruikuttamalla Billistänne, niin teen sekä Billistänne että teistä varoittavan esimerkin ja jätän hänet oman onnensa nojaan. Oletteko maksanut Wemmickille?"
"Oi, kyllä, herra! Jokikisen kolikon."
"Hyvä. Olette siis tehnyt kaikki, mitä teillä on tehtävää. Jos hiiskutte enää mitään – ainoatakaan sanaa – niin Wemmick antaa rahanne takaisin."
Tämä pelottava uhkaus pakotti naiset heti loittonemaan. Nyt ei ollut jälellä keitään muita kuin kiihkeäluontoinen juutalainen, joka oli jo useita kertoja kohottanut Jaggersin takinliepeet huulilleen.
"En tunne tätä ihmistä", virkkoi Jaggers mitä musertavimpaan sävyyn. "Mitä tämä miekkonen haluaa?"
"Hyvä herra Jaggers, olen Abraham Lazaruksen oma veli."
"Kuka hän on?" tokaisi Jaggers. "Hellittäkää irti takkini!"
Anoja suuteli vaatekappaleen lievettä vielä kerran ennenkuin päästi sen hyppysistään ja vastasi: "Abraham Lazarus, kulta- ja hopeajutussa epäilty."
"Tulitte liian myöhään", ilmoitti Jaggers. "Olen vastapuolella."
"Voi, pyhä isä, herra Jaggers!" parkaisi kiihkeä tuttavani, valahtaen valkeaksi. "Älkää sanoko olevanne Abraham Lazarusta vastassa!"
"Minä olen", virkkoi Jaggers, "ja siinä se. Pois tieltä!"
"Herra Jaggers! Puoli silmänräpäystä! Oma serkkuni on juuri tällä hetkellä herra Wemmickin puheilla tarjoamassa hänelle millaisia ehtoja tahansa. Herra Jaggers! Neljännesminuutin puolikas! Jos suvaitsette alentua siihen, että teidät ostetaan pois vastapuolelta – mistä hinnasta hyvänsä – raha ei tee kiusaa – herra Jaggers – herra –!"
Holhoojani sysäsi anojan syrjään äärimmäisen välinpitämättömästi ja jätti hänet tanssimaan katukiveyksellä, ikäänkuin se olisi ollut punahehkuisen kuuma. Enemmittä häiriöittä saavuimme etumaiseen konttorihuoneeseen, jossa tapasimme konttoristin ja puuvillasamettiseen asuun puetun, karvalakkisen miehen.
"Tässä on Mike", ilmoitti konttoristi, laskeutuen tuoliltaan ja lähestyen Jaggersia tuttavallisesti.
"Ahaa!" äänsi Jaggers, kääntyen miehen puoleen, joka nyki keskellä otsaansa kasvavaa hiuskiharaa. "Tarkoittamanne mies tulee tänne tänään iltapäivällä. Niinkö?"
"Niin, herra Jaggers", vastasi Mike, ääni käheänä kuin pahasti vilustumisesta. "Nähtyäni aika tavalla vaivaa löysin sellaisen, joka ehkä soveltuu."
"Mitä hän on valmis vannomaan?"
"No niin, herra Jaggers", vastasi Mike, pyyhkien nenäänsä, tällä kertaa karvalakkiinsa, "yleensä mitä tahansa."
Jaggers kiivastui äkkiä kovasti. "Olenhan jo aikaisemmin varoittanut teitä", tiuskaisi hän, ojentaen etusormensa säikähtynyttä suojattiaan kohti, "että jos kertaakaan julkeatte puhua tuolla tavoin täällä, teen teistä varoittavan esimerkin. Te hornamainen lurjus, miten uskallatte puhua sellaista minulle?"
Asiakas oli pelästyneen, mutta samalla neuvottoman näköinen ikäänkuin ei olisi käsittänyt, mitä oli tehnyt.
"Älliö!" moitti konttoristi, tyrkäten häntä kyynäspäällään. "Tylsäpää! Tarvitseeko teidän sitä sanoa vasten kasvoja?"
"Nyt kysyn teiltä, te haihatteleva tomppeli", lausui holhoojani hyvin tuimasti, "vielä kerran, viimeisen kerran, mitä tänne tuomanne mies on valmis vannomaan."
Mike katsoi terävästi holhoojaani, ikäänkuin olisi koettanut saada hänen kasvoistaan ohjeita, ja vastasi hitaasti: "Joko sen, että asianomaisen maine ja luonne ovat moitteettomat, tai sen, että hän oli koko kysymyksessä olevan yön yhtä mittaa syytetyn seurassa."
"No, olkaa varovainen! Millainen tämän miehen asema on?"
Mike katsahti hattuunsa, katsahti lattiaan, katsahti laipioon, katsahti konttoristiin ja katsahtipa minuunkin, ennenkuin alkoi hermostuneesti vastata: "Olemme pukeneet hänet – –"
Samassa holhoojani täräytti: "Mitä? Puhutte sellaista, puhutteko?"
"Älliö!" säesti konttoristi, taaskin töykäten miestä.
Miken vääntelehdittyä jonkun aikaa avuttomasti hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän alkoi uudelleen:
"Hänen asunsa muistuttaa kunniallista piirakanmyyjää, eräänlaista leipuria."
"Onko hän täällä?" tiedusti holhoojani.
"Jätin hänet", vastasi Mike, "istumaan vähän matkan päässä oleville portaille."
"Kävelkää hänen kanssansa tuon ikkunan ohitse, jotta näen hänet!"
Hän osoitti konttorin ikkunaa. Menimme kaikki kolme sen ääreen kaihtimen suojassa, ja pian näimme asiakkaan ikäänkuin sattumoisin astelevan ohitse seurassaan murhamiehen näköinen, kookas olento, jonka yllä oli lyhyt, valkea, liinainen nuttu ja päässä paperilakki. Tämä nuhteeton herkkuleipuri ei suinkaan ollut selvä, ja hänen silmänsä ympärillä oli mustelma, joka oli parantuessaan käynyt vihertäväksi ja jota oli piilotettu maalilla.
"Käskekää hänen viedä todistajansa heti tiehensä!" kehoitti holhoojani konttoristia perin harmistuneesti. "Ja kyselkää häneltä, mitä hän tarkoittaa tuodessaan tänne tuollaisia vintiöitä!"
Senjälkeen holhoojani vei minut omaan huoneeseensa ja nauttiessaan siellä seisoaltaan lounaansa voileipärasiasta ja sherryä sisältävästä taskumatista – hän näytti rehentelevän voileivälleenkin sitä syödessään – hän ilmoitti, millaisia valmistuksia hän oli suorittanut minua varten. Minun piti mennä Barnardin majataloon, nuoren Pocketin huoneistoon, johon oli lähetetty vuode käytettäväkseni. Nuoren Pocketin luokse minun piti jäädä maanantaihin saakka. Maanantaina minun piti mennä hänen kanssansa käymään hänen isänsä asunnossa nähdäkseni, miltä se minusta tuntui. Myöskin ilmoitettiin minulle, kuinka paljon saisin käyttörahoja – määrä oli sangen runsas – ja eräästä holhoojani laatikosta minulle ojennettiin joidenkuiden sellaisten kauppiaiden osoitekortteja, joilta minun piti ostaa kaikenlaisia vaatetavaroita ynnä muuta sellaista, mitä kohtuullisesti saatoin tarvita.
"Saatte nähdä, että teillä on hyvä luotto, herra Pip", selitti holhoojani, jonka sherrypullo lemusi voimakkaasti kuin kokonainen tynnyrillinen hänen hätäisesti nauttiessaan virvokkeitaan, "mutta täten voin pitää tiliä laskuistanne ja hillitä teitä, jos havaitsen teidän velkautuvan. Jollakin tavoin te tietenkin hairahdutte, mutta se ei ole minun vikani."
Pohdittuani jonkun aikaa tätä rohkaisevaa ajatusta tiedustin Jaggersilta, sopisiko minun noudattaa ajuri. Hän vastasi, ettei se kannattanut, sillä olin hyvin likellä määräpaikkaani; Wemmick saattaisi minut sinne, jos niin haluaisin.
Sitten sain tietää, että Wemmick oli viereisessä huoneessa istuva konttoristi. Yläkerrasta soitettiin toinen konttoristi hänen paikalleen siksi aikaa, kun hän olisi poissa, ja poistuin hänen seurassaan kadulle pudistettuani holhoojani kättä. Ulkosalla oli odottamassa uusi parvi ihmisiä, mutta Wemmick tunkeutui heidän välitseen, lausuen kylmästi, mutta ratkaisevasti: "Vakuutan, ettei siitä ole hyötyä; hän ei hiisku sanaakaan ainoallekaan teistä." Pian pääsimme heistä eroon ja lähdimme astelemaan rinnakkain.
YHDESKOLMATTA LUKU
Luodessani kävellessämme katseeni Wemmickiin nähdäkseni, miltä hän näytti päivänvalossa, näin kuivan, jokseenkin lyhytkasvuisen miehen, jolla oli neliskulmaiset, puumaiset kasvot ja jonka ilme näytti tylsällä taltalla kehnosti hakatulta. Hänen kasvoissaan oli joitakuita merkkejä, jotka olisivat saattaneet olla hymykuoppia, jos aines olisi ollut pehmeämpää ja työkalu hienompi, mutta jotka asiain näin ollen olivat pelkkiä lovia. Taltta oli tehnyt kolme tai neljä tällaista somisteluyritystä hänen nenänsä kohdalla, mutta jättänyt ne silleen koettamattakaan niitä siloitella. Hänen kuluneista liinavaatteistaan päättelin, että hän oli naimaton, ja hän näytti saaneen kestää sangen useiden läheisten menetyksen, sillä hänellä oli ainakin neljä surusormusta ja lisäksi rintaneula, johon oli kuvattu nainen ja halava haudan äärellä ja haudalla uurna. Panin myöskin merkille, että hänen kellonperissään riippui useita sormuksia ja sinettejä, ikäänkuin hänellä olisi ollut kokonainen taakka kuolleiden ystävien muistoesineitä. Hänellä oli kiiltävät silmät – pienet, terävät ja mustat – ja ohuet, leveät ja täpläiset huulet. Ne hänellä olivat olleet parhaan arvioni mukaan noin neljä- tai viisikymmentä vuotta.
"Ettekö siis ole aikaisemmin käynyt Lontoossa?" kysyi Wemmick minulta.
"En", vastasin.
"Minäkin olin outo täällä aikoinani", virkkoi Wemmick. "Hullunkurista ajatella sitä nyt!"
"Tunnetteko kaupungin nyt hyvin?"
"Kyllähän toki", vakuutti Wemmick. "Tunnen sen liikunnan."
"Onko se hyvin turmeltunut?" kysyin pikemminkin sanoakseni jotakin kuin tiedonhalusta.
"Lontoossa saattaa joutua pettäjien, murhamiesten tai ryövärien käsiin. Mutta kaikkiallahan on runsaasti ihmisiä, jotka ovat valmiit pettämään, murhaamaan tai ryöstämään toisen."
"Jos heillä on kaunaa tälle toiselle", huomautin lieventääkseni hänen väitettään hiukan.
"Oh, en tiedä, miten kaunan laita on", vastasi Wemmick. "Kauna ei ole kovinkaan suuri vaikutin. He ovat valmiit tekemään sen, jos siitä voi jotakin hyötyä."
"Se tekee sen pahemmaksi."
"Niinkö teidän mielestänne? Jotensakin sama asia, sanoisin."
Hän piti hattuaan takaraivollaan ja katsoi suoraan eteensä, astellen itseensä sulkeutuneen näköisenä, ikäänkuin kaduilla ei mikään olisi vaatinut hänen huomiotaan. Hänen suunsa oli niin omituinen, että hän näytti koneellisesti hymyilevän. Olimme ehtineet Holborn-mäen laelle, ennenkuin käsitin, että se oli vain ulkonainen ilme ja ettei hän lainkaan hymyillyt.
"Tiedättekö, missä herra Matthew Pocket asuu?" tiedustin Wemmickiltä.
"Kyllä", vastasi hän, nyökäten siihen suuntaan. "Hammersmithissä, Lontoon länsilaidalla."
"Onko se kaukana?"
"No, noin kahdeksan kilometrin päässä."
"Tunnetteko hänet?"
"Mutta tehän olette ihan oikea kuulustelija!" huudahti Wemmick, katsoen minuun hyväksyvästi. "Kyllä, tunnen hänet. Minä tunnen hänet."
Hänen näissä sanoissaan oli sietämisen tai halveksumisen tuntua, joka teki minuun masentavan vaikutuksen, ja tähyilin yhäti sivulta hänen jäyhiä kasvojaan, etsien jotakin rohkaisevaa tulkintavivahdusta hänen sanoilleen, kun hän ilmoitti meidän saapuneen Barnardin majatalolle. Masennustani ei tämä ilmoitus huojentanut, sillä olin otaksunut tämän laitoksen olevan Barnardin omistaman hotellin, johon verrattuna meidän kaupunkimme "Sininen metsäkarju" oli pelkkä kapakka. Mutta nyt näinkin, että Barnard oli ruumiista irtautunut henki tai mielikuvitusolento ja että hänen majatalonsa oli likaisin kokoelma rappeutuneita rakennuksia, mitä milloinkaan on sullottu yhteen rykelmään ummehtuneeseen soppeen kollikissojen kerhopaikaksi.
Astuimme tähän turvapaikkaan ristikkoportista, ja sisäänkäytävästä jouduimme pienelle, kolkolle aukiolle, joka minusta muistutti hautausmaata. Mielestäni siellä oli rumimmat puut, rumimmat varpuset, rumimmat kissat ja rumimmat talot – luvultaan puolisenkymmentä – mitä olin milloinkaan nähnyt. Niiden huoneistojen ikkunoissa, joiksi nämä talot oli jaettu, oli kaikissa mahdollisissa ravistumisasteissa olevia kaihtimia ja verhoja, särkyneitä kukkaruukkuja, säröisiä ruutuja; kaikki teki tomuisen rappeutumisen ja viheliäisen hätävaran vaikutuksen, samalla kun "Vuokrattavana", "Vuokrattavana", "Vuokrattavana" pisti räikeästi silmään tyhjistä huoneista, ikäänkuin sinne ei koskaan tulisi uusia onnettomia ja ikäänkuin Barnardin kostonhimoa hitaasti tyydyttäisivät nykyisten asukkaiden asteittainen itsemurha ja heidän pyhiä menoja vaille jäävä hautautumisensa soraan.
Tämä Barnardin hylätty luomus oli verhottu likaiseen, noesta ja savusta kasattuun suruasuun, ja se oli siroittanut tuhkaa päälaelleen, ollen katumuksessa ja parannuksessa sekä nöyryytyksessä pelkkänä tomuonkalona. Sikäli näköaistini; hajuaistini puoleen taas kääntyivät kuiva lahoaminen, kostea mätäneminen ja kaikki hiljainen törky, jota viruu hoidottomilla katoilla ja kellareissa – rottien ja hiirien, luteiden ja läheisten tallien jätteet – uikuttaen: "Koettakaa Barnardin sekoitusta!"
Tämä ensimmäisen suuren odotukseni toteutuminen oli niin vajamittainen, että katsoin alakuloisena Wemmickiin. "Niin!" äänsi hän, tulkiten katseeni väärin. "Yksinäisyys tuo mieleenne maaseudun. Niin minunkin."
Hän opasti minut erääseen nurkkaukseen ja sitten ylös portaita – jotka minusta näyttivät verkalleen raukeavan sahajauhoiksi, joten yläkerran asukkaat jonakin aamuna katsoessaan ulos ovestaan huomaisivat olevansa ilman alaspääsyvälineitä – yläkerrassa sijaitsevaan huoneistoon. Oveen oli maalattu _Herbert Pocket Nuor., ja kirjelaatikkoon oli kiinnitetty paperilippu, jossa oli: "Palaa pian."
"Hän tuskin uskoi teidän saapuvan näin aikaisin", selitti Wemmick. "Nyt ette enää tarvitse minua."
"En; kiitoksia", vastasin.
"Koska minä hoidan kassaa", huomautti Wemmick, "kohtaamme hyvin todennäköisesti toisemme sangen usein. Hyvästi!"
"Hyvästi!"
Ojensin käteni, ja Wemmick katsoi siihen aluksi ikäänkuin olisi luullut minun haluavan jotakin. Sitten hän katsoi minuun ja lausui puolustuksekseen:
"Tosiaankin! Niin. Teillä on tapana pudistaa kättä."
Menin kovasti hämilleni, sillä arvelin, ettei se varmaankaan ollut tapana Lontoossa, mutta vastasin myöntävästi.
"Minä olen kokonaan vieraantunut siitä", virkkoi Wemmick, "paitsi viimeistä kertaa kohdattaessa. Olipa tosiaankin hauska tutustua teihin. Näkemiin!"
Pudistettuamme toistemme kättä ja hänen poistuttuaan kohotin portaiden ikkunan ja olin katkaista kaulani, sillä ikkunan nuorat olivat lahonneet, ja se putosi alas giljotinin tapaan. Onneksi se tapahtui niin pian, etten ollut ehtinyt pistää päätäni aukkoon. Täten pelastuttuani tyydyin ikäänkuin usvassa tarkastelemaan majataloa, ikkunaa kuorena verhoavan lian lävitse, ja seisoskelemaan murheellisena silmäillen ulos ja mietiskellen, että Lontoota varmasti arvosteltiin liian hyväksi.
Herbert Pocketilla ei ollut "pian"-sanasta sama käsitys kuin minulla, sillä olin melkein poissa suunniltani tähyiltyäni ikkunasta puoli tuntia ja kirjoitettuani sormellani nimeni useita kertoja ikkunan jokaiseen ruutuun, ennenkuin kuulin askelia portailta. Astettain kohosivat näkyviin suunnilleen minun mittaiseni yhteiskunnanjäsenen hattu, pää, kaulaliina, nuttu, housut ja kengät. Hänellä oli paperipussi kummassakin kainalossaan sekä koppa mansikoita toisessa kädessään, ja hän oli hengästynyt.
"Herra Pipkö?" kysyi hän.
"Olette kai herra Pocket?" sanoin minä.
"Hyväinen aika!" huudahti hän. "Olen oikein pahoillani, mutta tiesin postivaunujen tulevan teidän suunnaltanne keskipäivällä ja luulin teidän saapuvan niissä. Asia on niin, että olin ulkosalla teidän tähtenne – eipä silti, että se on puolustus – sillä arvelin teidän maaseudulta tulleena mielellänne pureksivan hedelmiä päivällisen jälkeen ja kävin Covent Gardenin torilla, saadakseni tuoreita hedelmiä."
Eräästä syystä minusta tuntui siltä kuin silmäni pullistuisivat kuopistaan. Vastasin hänen huomaavaisuuteensa sekavasti ja aloin luulla koko kohtausta uneksi.
"Hyväinen aika", valitti Pocket, "kuinka tiukkaan tämä ovi on juuttunut!"
Kun hän teki nopeasti hedelmistään hilloa reutoillessaan oven kimpussa paperipussit kainaloissaan, pyysin häntä antamaan ne minun haltuuni. Hän luovutti ne, hymyillen miellyttävästi, ja kävi ahdistamaan ovea, ikäänkuin se olisi ollut villi peto. Vihdoin se lennähti auki niin äkkiä, että hän horjahti taaksepäin vastapäätä olevaa ovea vasten, ja purskahdimme molemmin nauramaan. Mutta sittenkin minusta tuntui siltä kuin silmieni täytyisi pullistua ulos kuopistaan ja kuin tämän täytyisi olla unta.
"Tehkää hyvin ja astukaa sisälle!" kehoitti nuori Pocket. "Sallikaa minun mennä edellä! Minulla on täällä jotensakin niukalti huonekaluja, mutta toivon teidän tulevan siedettävästi toimeen maanantaihin asti. Isäni arveli, että huomispäivä sujuisi teiltä miellyttävämmin minun kuin hänen luonansa ja että ehkä mielellänne kävelisitte katselemassa Lontoota. Ilomielin todellakin näytän teille Lontoota. Ruokamme ei toivoakseni ole teistä huonoa, sillä se tuodaan täkäläisestä kahvilasta, ja se tehdään – minun on vain oikein ja kohtuullista se mainita – teidän kustannuksellanne herra Jaggersin määräyksestä. Majapaikkamme taas ei suinkaan ole loistava, koska minun täytyy itse ansaita leipäni eikä isälläni ole antaa mitään minulle enkä minä suostuisi ottamaan, jos hänellä olisikin. Tämä on arkihuoneemme – vain sellaiset tuolit, pöydät, matto ja niin edelleen, nähkääs, jotka kotoa liikenivät. Teidän ei pidä kehua minua pöytäliinan, lusikoiden ja mausteastioiden vuoksi, koska ne tuodaan teitä varten kahvilasta. Tässä on pieni makuuhuoneeni, jotensakin ummehtuneen tuntuinen, mutta Barnardin majatalo on ummehtunut. Tässä on teidän makuuhuoneenne; sen kalusto on vuokrattu tätä tarvetta varten, mutta uskon sen vastaavan tarkoitustaan. Jos tarvitsette jotakin, käyn noutamassa sen. Huoneet ovat yksinäiset, ja joudumme olemaan kahden kesken, mutta emme tappele, sen uskallan sanoa. Mutta hyväinen aika, suokaa anteeksi! Tehän olette pidellyt hedelmiä koko ajan. Sallikaa minun ottaa nämä pussit teiltä! Minua ihan hävettää."
Seisoessani vastakkain nuoren Pocketin kanssa, luovuttaen hänelle pussit, näin hänen silmiinsä ilmestyvän samanlaisen ällistyksen ilmeen, jollaisen tiesin olevan omissani, ja astahtaen taaksepäin hän virkkoi: "Luoja siunatkoon, tehän olette se harhaileva poika!"
"Ja te", lisäsin minä, "olette se kalpea, nuori herrasmies!"
KAHDESKOLMATTA LUKU
Kalpea nuori herrasmies ja minä seisoimme Barnardin majatalossa, silmäillen toisiamme, kunnes yhtaikaa purskahdimme nauramaan. "Onpa sukkelaa, että siinä olette te!" huudahti hän. "Onpa sukkelaa, että siinä olette te!" säestin minä. Ja senjälkeen katsoimme jälleen toisiimme ja nauroimme uudelleen. "No niin!" virkkoi kalpea nuori herrasmies, ojentaen hyväntuulisesti kätensä, "se kaikki on toivottavasti mennyttä, ja menettelette ylevästi, jos annatte anteeksi, että kolhin teitä niin pahasti."
Näistä sanoista päättelin, että Herbert Pocketin mielessä olivat hänen aikomuksensa ja aikaansaannoksensa yhä vielä sekaisin. Mutta vastasin vaatimattomasti, ja pudistimme toistemme kättä lämpimästi.
"Ettekö ollut saavuttanut onneanne vielä silloin?" kysyi Herbert Pocket.
"En", vastasin.
"Niin", äänsi hän, "kuulin sen tapahtuneen aivan äskettäin. Silloin olin minä tähyilemässä onnea."
"Tosiaanko?"
"Kyllä. Neiti Havisham oli kutsunut minut sinne nähdäkseen, voisiko hän mieltyä minuun. Mutta hän ei voinut – ainakaan hän ei sitä tehnyt."
Arvelin kohteliaaksi huomauttaa, että minua hämmästytti sen kuuleminen.
"Huono maku", virkkoi Herbert nauraen, "mutta tosiasia se on. Niin, hän oli kutsunut minut koetteeksi, ja jos olisin suoriutunut siitä menestyksellisesti, olisi minusta otaksuttavasti huolehdittu; kenties minusta olisi tullut, miksi sitä sanotaankaan, Estellalle."
"Mitä tarkoitatte?" tiedustin, käyden äkkiä vakavaksi.
Puhuessaan hän järjesti hedelmiä lautasille, mikä vei osan hänen huomiotaan, ja senvuoksi hänelle oli sattunut tämä sanaluiskahdus.
"Sulhanen", selitti hän, yhä puuhaillen helmien kimpussa. "Kihlautunut. Tuleva aviomies. Miksi sitä nimitetään. Joku sentapainen sana."
"Miten kestitte pettymyksenne?" kysyin.
"Pyh!" äänsi hän. "En välittänyt siitä paljoakaan. Hän on syöjätär."
"Neiti Havishamko?"
"En vastaa siihen kielteisesti, mutta tarkoitin Estellaa. Se tyttö on äärimmäisen kova, ylpeä ja oikullinen, ja neiti Havisham on kasvattanut hänet kostamaan koko miehiselle sukupuolelle."
"Missä sukulaissuhteessa hän on neiti Havishamiin?"
"Ei missään", vastasi isäntäni. "Ainoastaan ottotytär."
"Miksi hänen pitäisi kostaa koko miehiselle sukupuolelle? Ja millä tavoin?"
"Hyvä Luoja, herra Pip! Ettekö tiedä?"
"En", tunnustin.
"Hyväinen aika! Se on kokonainen tarina, ja se säästetään päivällisajaksi. Ja nyt sallikaa minun tiedustaa erästä seikkaa! Miten te jouduitte sinne sinä päivänä?"
Kerroin sen hänelle, ja hän kuunteli tarkkaavasti, kunnes lopetin, purskahtaen sitten taaskin nauramaan ja kysyen, oliko ruumiini jälkeenpäin hellä. Minä en kysynyt, oliko hänen, sillä vakaumukseni oli siinä suhteessa täysin varma.
"Herra Jaggers on holhoojanne, mikäli olen kuullut", jatkoi hän.
"Niin on."
"Tiedättehän, että hän on neiti Havishamin liikeasioiden hoitaja ja asianajaja ja että neiti Havisham luottaa häneen enemmän kuin kehenkään muuhun?"
Tämän tunsin johtavan minut vaaralliselle alueelle ja vastasin väkinäisesti, koettamattakaan sitä salata, että olin nähnyt Jaggersin neiti Havishamin talossa juuri tappelupäivänämme, mutta en koskaan muulloin, ja ettei hän luullakseni ollenkaan muistanut nähneensä minua siellä.
"Hän oli kyllin kohtelias ehdottaakseen isääni holhoojaksenne ja kävi isäni luona asiasta puhumassa. Luonnollisesti hän neiti Havishamin ja hänen välistensä suhteitten vuoksi tiesi jotakin isästäni. Isäni on neiti Havishamin serkku; ei silti, että he sentähden seurustelisivat läheisesti keskenään, sillä isäni on huono liehittelijä eikä tahdo mairitella serkkuaan."
Herbert Pocketin esiintymistapa oli avoin ja luonteva, oikein miellyttävä. En ollut silloin enkä ole senjälkeen nähnyt ketään, jonka jokaisesta ilmeestä ja jokaisesta äänenvivahduksesta olisi niin voimakkaasti huokunut luontaista kykenemättömyyttä tehdä mitään salaista tai halpaa. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin ihmeellisen toiveikasta ja jotakin, mikä samalla kuiski minulle, ettei hän ikinä saavuttaisi menestystä eikä rikkautta. En tiedä, mistä se johtui. Se käsitys syöpyi mieleeni tässä ensimmäisessä tutustumistilaisuudessamme, ennenkuin istuuduimme päivällispöytään, mutta en osaa määritellä, millä tavoin.
Hän oli vieläkin kalpea, nuori herrasmies, ja eloisuudesta ja virkeydestä huolimatta hänestä kuvastui alistumista ja raukeutta, joka ei tuntunut viittaavan synnynnäisiin voimiin. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta ne olivat paremmat kuin kauniit, tavattoman miellyttävät ja rattoisat. Hänen vartalonsa oli hieman kömpelötekoinen kuten siihenkin aikaan, jolloin rystöseni olivat kohdelleet sitä niin häikäilemättömästi, mutta se näytti siltä kuin se pysyisi aina hoikkana ja nuorekkaana. Olisivatko Trabbin maaseutulaisvalmisteet sopineet sirommin hänelle kuin minulle, sitäkin saattaisi kysyä. Mutta tiedän hänen käyttäneen jotensakin vanhaa pukuaan paljon paremmin kuin minä uutta asuani.
Kun hän oli niin avopuheinen, tuntui minusta, että umpimielisyys minun puoleltani olisi kehno vastaus, meidän ikäisillemme soveltumaton. Senvuoksi kerroin hänelle vähäisen tarinani, korostaen sitä, että minua oli kielletty tiedustelemasta, kuka hyväntekijäni oli. Lisäksi mainitsin, että koska minua oli kasvatettu sepäksi maaseudulla ja tunsin hienoja tapoja hyvin vähän, pitäisin suurena ystävällisyytenä, jos hän huomauttaisi minulle, milloin hän vain näkisi minun olevan ymmällä tai hairahtuvan.
"Teen sen mielihyvin", lupasi hän, "vaikka uskallan ennustaa, että tarvitsette vihjauksiani varsin harvoin. Varmasti joudumme olemaan paljon yhdessä, ja tahtoisin karkoittaa kaiken tarpeettoman kankeuden väliltämme. Tahdotteko olla ystävällinen ja alkaa heti käyttää minusta ristimänimeäni, Herbertia?"
Kiitin ja ilmoitin suostuvani siihen. Mainitsin puolestani, että minun ristimänimeni oli Philip.
"En rupea käyttämään Philipiä", virkkoi hän hymyillen, "sillä se tuo mieleen aapiseen opettavaksi esimerkiksi otetun pojan, joka laiskuuttaan putosi lammikkoon, ei lihavuudeltaan nähnyt mitään ja ahneuttaan lukitsi leivoksensa talteen niin kauaksi aikaa, että hiiret söivät sen, ja joka ryösteli linnunpesiä niin innokkaasti, että joutui läheisyydessä majailevien karhujen saaliiksi. Tiedätkö, mistä pitäisin? Olemme niin harmonisia, ja sinä olet ollut seppä – pahastuisitko?"
"En pahastuisi mistään sinun ehdotuksestasi", vakuutin, "mutta en ymmärrä."
"Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että tuttavallisesti nimittäisin sinua Händeliksi. Händel on säveltänyt ihastuttavan laulun, jonka nimi on 'Harmoninen seppä'."
"Se nimitys on minusta oikein miellyttävä."
"Siis, rakas Händel", sanoi hän, pyörähtäen ympäri oven avautuessa, "tässä on päivällisemme, ja minun täytyy pyytää sinua sijoittumaan pöydän yläpäähän, koska päivällinen on sinun kustantamasi."
Siitä en tahtonut kuulla puhuttavankaan, joten hän sijoittui pöydän yläpäähän, ja minä istuuduin häntä vastapäätä. Se oli miellyttävä pikku päivällinen – oikein pormestarin juhla-ateria, minusta silloin tuntui – ja se oli sitäkin nautinnollisempi, kun se syötiin niin vapaissa oloissa, ilman iäkkäiden ihmisten seuraa, ympärillämme koko Lontoo. Tätä taas korosti eräänlainen mustalaismaisuus, joka loi ateriaamme pirteyttä. Samalla kun nimittäin pöytämme oli, kuten Pumblechook olisi saattanut sanoa, ylellisen runsauden helma – sillä kaikki, mitä siinä oli, oli ravintolasta tuotua – oli sitä ympäröivä osa arkihuonetta jotensakin karu ja vajavainen, pakottaen tarjoilijan kuljeksivana laskemaan astioiden kannet lattialle – joten hän kompasteli niihin – sulatetun voin nojatuoliin, leivän kirjahyllylle, juuston hiilikoppaan, ja keitetyn kanan viereiseen huoneeseen sijoitettuun sänkyyni – josta löysin runsaasti siitä läikkynyttä, persiljan sekaista, hyytynyttä voisulaa, käydessäni nukkumaan illalla. Kaikki tämä teki aterian riemulliseksi, ja milloin tarjoilija ei ollut saapuvilla minua tarkkailemassa, oli iloni sekoittamaton.
Istuttuamme jonkun aikaa päivällispöydässä muistutin Herbertille, että hän oli luvannut kertoa minulle neiti Havishamista.
"Se on totta", vastasi hän, "täytän lupaukseni. Salli minun aluksi mainita sinulle, Händel, ettei Lontoossa ole tapana viedä veistä suuhun – tapaturmien pelosta – ja ettei haarukkaa, joka on varattu siihen tarkoitukseen, työnnetä syvemmälle suuhun kuin on tarpeellista. Se on tuskin mainitsemisen arvoinen seikka, mutta onhan yhtä hyvä menetellä samalla tavoin kuin muutkin tekevät. Myöskään ei lusikkaa pidellä yläpuolelta, vaan alapuolelta. Siitä on kaksi etua. Lusikka on helpompi saada suuhun – mikä juuri on tarkoitus – ja oikealta kyynärpäältä säästyy sellainen asento kuin sillä ostereita avattaessa on."
Hän esitti nämä ystävälliset huomautukset niin eloisasti, että me molemmat nauroimme ja minä tuskin punastuin.
"Ja nyt", jatkoi hän, "neiti Havishamiin. Neiti Havisham oli, se sinun pitää saada tietää, hemmoiteltu lapsi. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan pieni, eikä hänen isänsä evännyt häneltä mitään. Hänen isänsä oli maalaisherrasmies teidän seudullanne, oluttehtailija. En tiedä, minkätähden on etevää olla oluttehtailija; mutta inttämättä leipuri ei voi olla hieno, mutta oluttehtailija voi olla vaikka kuinka hieno. Sen näkee joka päivä."
"Mutta eihän herrasmies saa pitää kapakkaa, vai saako?" huomautin.
"Ei millään ehdolla", vastasi Herbert, "mutta kapakan sopii kyllä pitää yllä herrasmiestä. No niin, herra Havisham oli hyvin rikas ja hyvin ylpeä. Samoin oli hänen tyttärensä."
"Neiti Havisham oli kai ainoa lapsi?" arvasin.
"Malta hetkinen! Tulen siihen heti. Ei, hän ei ollut ainoa lapsi, hänellä oli velipuoli. Hänen isänsä meni salaa uusiin naimisiin – keittäjättärensä kanssa luullakseni."
"Luulin häntä ylpeäksi", virkoin.
"Hyvä Händel, niin hän olikin. Hän meni toisen vaimonsa kanssa avioliittoon salaa, koska hän oli ylpeä, ja jonkun ajan kuluttua vaimo kuoli. Vasta hänen kuoltuaan mies tietääkseni ilmaisi tyttärelleen, mitä oli tehnyt, ja sitten pojasta tuli perheen jäsen, ja hän siirtyi asumaan tuntemaasi taloon. Vartuttuaan nuoreksi mieheksi poika osoittautui hurjastelevaksi, tuhlaavaiseksi, välinpitämättömäksi – läpikotaisin huonoksi. Vihdoin hänen isänsä teki hänet perinnöttömäksi, mutta lauhtui kuolinvuoteellaan, jättäen hänelle runsaan osuuden, vaikka ei läheskään yhtä suurta kuin neiti Havishamille. – Täytä uudelleen viinilasisi äläkä pahastu, kun mainitsen, etteivät hienot ihmiset yleensä otaksu kenenkään olevan lasiaan tyhjentäessään kyllin tunnontarkan kääntääkseen sen pohjan ylöspäin ja painaakseen sen reunan nenäänsä vasten."
Olin tehnyt siten ylettömän tarkkaavaisena kuunnellessani hänen esitystään. Kiitin häntä ja pyysin anteeksi. Hän vastasi: "Ei kerrassaan mitään", ja jatkoi kertomustaan.
"Neiti Havisham oli nyt perijätär, ja arvannet, että häntä tavoiteltiin innokkaasti. Hänen velipuolellaan oli nyt taaskin runsaasti varoja, mutta velkaisena ja uudelleen hurjastelevana hän tuhlasi niitä mitä kauheimmin. Hänen ja hänen sisarpuolensa välillä oli jyrkempiä erimielisyyksiä kuin hänen ja isän välillä oli ollut, ja epäillään hänen tunteneen syvää ja kiukkuista kaunaa sisarpuoltansa kohtaan, koska tämä muka oli aiheuttanut hänen isänsä suuttumuksen. Nyt tulen kertomuksen julmaan kohtaan – mutta katkaisen vain esitykseni, rakas Händel, huomauttaakseni, ettei ruokaliina mahdu pikariin."
Miksi yritin ahtaa ruokaliinaani pikariini, sitä en ensinkään osaa selittää. Sen vain tiedän, että osoittaen paljon paremman asian arvoista sitkeyttä koetin mitä pontevimmin tunkea sitä siihen tilaan. Taaskin kiitin häntä ja pyysin anteeksi, ja taaskin hän mitä herttaisimmin torjui: "Ei tosiaankaan kerrassaan mitään", ja puhui edelleen.
"Näyttämölle ilmestyi – kilpa-ajoissa, julkisissa tanssiaisissa tai jossakin muussa sellaisessa tilaisuudessa – eräs mies, joka alkoi lähennellä neiti Havishamia. En ole häntä nähnyt – tämä näet tapahtui viisikolmatta vuotta sitten, ennenkuin sinua ja minua oli olemassakaan, Händel – mutta olen kuullut isäni mainitsevan, että hän oli komea mies, tähän tarkoitukseen oikein sopiva. Mutta isäni väittää mitä jyrkimmin, ettei häntä voinut pitää herrasmiehenä, jollei ollut tietämätön tai ennakkoluulojen lumoissa. Isälläni on nimittäin sellainen periaate, ettei maailman alusta alkaen ainoakaan mies, joka ei ole sydämeltään ollut todellinen herrasmies, ole ollut todellinen herrasmies esiintymiseltään. Hän väittää, ettei vernissa mitenkään voi piilottaa puun syitä ja että kuta enemmän vernissaa käytetään, sitä selvemmin syyt tulevat näkyviin. No niin! Tämä mies juoksi aina neiti Havishamin jälessä ja vakuutti olevansa häneen hartaasti kiintynyt. Luullakseni neiti Havisham ei siihen saakka ollut osoittautunut kovinkaan alttiiksi rakkaudelle; mutta kaikki hänen alttiutensa puhkesi silloin varmasti ilmoille, ja hän rakastui mieheen intohimoisesti. Epäilemättä hän tätä suorastaan jumaloi. Mies käytti hänen tunnettaan hyväkseen niin järjestelmällisesti, että sai häneltä suuria rahaeriä ja suostutti hänet ostamaan veljeltään panimon osuuden – jonka isävainaja oli heikkoudessaan jättänyt pojalleen – suunnattomasta hinnasta, vedoten siihen, että hänen, miehen, piti heidän naimisiin mentyään saada yksin hallita ja johtaa sitä. Holhoojasi ei vielä siihen aikaan ollut neiti Havishamin neuvonantaja, ja neiti Havisham olikin liian ylpeä ja liian rakastunut kallistaakseen korvaansa kenenkään neuvoille. Hänen sukulaisensa olivat köyhiä ja juonittelevia paitsi isääni, joka oli kylläkin köyhä, mutta ei liehittelevä eikä kateellinen. Ainoana riippumattomana koko sukulaisjoukossa hän varoitti neiti Havishamia, huomauttaen hänen tekevän liian paljon sen miehen hyväksi ja antautuvan liian rennosti hänen valtaansa. Neiti Havisham käytti ensimmäistä tilaisuutta äkäisesti miehen kuullen käskeäkseen isääni poistumaan talostaan, eikä isäni ole senjälkeen häntä tavannut."
Ajattelin neiti Havishamin sanoja: "Matthew tulee katsomaan minua lopulta, kun minut on vainajana nostettu tuolle pöydälle", ja tiedustin Herbertilta, oliko hänen isänsä niin kovasti suutuksissaan neiti Havishamille.
"Ei se ole sitä", vastasi Herbert, "vaan neiti Havisham syytti tulevan aviomiehensä kuullen häntä siitä, että hän oli muka pettynyt toiveissaan koetettuaan itse liehitellä häntä, ja jos isä olisi senjälkeen mennyt käymään hänen luonansa, olisi se väitös tuntunut todelta – isästä itsestäänkin – ja myöskin neiti Havishamista. Mutta palatkaamme siihen mieheen ja selvittäkäämme koko hänen osansa. Vihkimispäivä oli määrätty, hääpuvut oli ostettu, häämatka oli suunniteltu, häävieraat oli kutsuttu. Se päivä tuli, mutta sulhasta ei näkynyt. Hän oli lähettänyt kirjeen –"
"Jonka neiti Havisham sai", pistin väliin, "ollessaan pukeutumassa vihkiäisasuunsa? Kello kaksikymmentä minuuttia vaille yhdeksän?"
"Tunnilleen ja minuutilleen", myönsi Herbert nyökäten, "ja sille hetkelle hän jälkeenpäin seisautti kaikki kellonsa. Mitä kirjeessä oli muuta sen lisäksi, että mies mitä sydämettömimmin katkaisi avioliittopuuhan, sitä en voi kertoa, koska en sitä tiedä. Neiti Havisham sairastui ankarasti, ja siitä toivuttuaan hän jätti koko talon rappeutumaan, kuten olet nähnyt, eikä ole senjälkeen kertaakaan nähnyt päivänvaloa."
"Siinäkö koko kertomus?" tiedustin sitä mietittyäni.
"Siinä kaikki, mitä minä tiedän. Ja nämäkin tiedot olen saanut kerätä palan palalta, sillä isäni välttää aina koko asiaa eikä silloinkaan, kun neiti Havisham kutsui minut luoksensa, ilmaissut minulle enempää kuin minun oli ehdottomasti välttämätöntä tietää käsittääkseni olosuhteet. Mutta muuan seikka minulta unohtui. On otaksuttu sen miehen, jolle neiti Havisham soi harhaanosuneen luottamuksensa, toimineen koko ajan yhdessä juonessa hänen velipuolensa kanssa, että koko juttu oli heidän vehkeilyään ja että he jakoivat saaliin keskenään."
"Kummallista, ettei mies mennyt hänen kanssaan naimisiin saadakseen koko omaisuuden", huomautin.
"Mies saattoi jo olla naimisissa, ja hänen suunnitelmaansa lienee kuulunut neiti Havishamin julma nöyryyttäminen", virkkoi Herbert. "Mutta ota huomioon, että sitä en tiedä!"
"Miten miehille kävi?" kysyin ajateltuani taaskin asiaa.
"He painuivat yhä syvemmälle häpeään ja alennukseen – jos syvempää voi olla – ja turmioon."
"Ovatko he vielä elossa?"
"En tiedä."
"Mainitsit äsken, ettei Estella ole neiti Havishamin sukulainen, vaan ottolapsi. Milloin hän tuli ottolapseksi?"
Herbert kohautti hartioitaan. "Estella on ollut olemassa niin kauan kuin olen kuullut puhuttavan neiti Havishamista. Muuta en tiedä. Ja nyt, Händel", lausui hän, ikäänkuin lopullisesti sysäten tarinan syrjään, "olemme olleet täysin avoimia toisillemme, ja välimme ovat selvät. Kaikki, mitä tiedän neiti Havishamista, tiedät sinäkin."
"Ja kaikki, mitä minä tiedän", vastasin, "tiedät sinäkin."
"Uskon sen täydelleen. Meidän välillämme ei niin ollen voi syntyä kilpailua eikä sekaannusta. Ja mitä tulee asemasi parantumisen ehtoon – ettet nimittäin saa tiedustella etkä pohtia, ketä sinun siitä tulee kiittää – voit olla aivan varma siitä, etten minä eikä kukaan omaiseni koskaan kajoa siihen asiaan eikä edes vihjaa siihen."
Tosiasiallisesti hän esitti tämän niin hienotuntoisesti, että asia tuntui minusta selvitetyltä, vaikkapa joutuisinkin vastedes asumaan hänen isänsä katon alla vuosikausia. Mutta samalla myöskin hänen puheestaan uhkui niin paljon ymmärtämystä, että tunsin hänen pitävän juuri neiti Havishamia hyväntekijättärenäni yhtä varmasti kuin minäkin pidin.
Aikaisemmin ei mieleeni ollut johtunut, että hän oli ottanut tämän asian puheeksi saadakseen sen meidän keskemme selväksi. Mutta siitä puheltuamme meidän oli niin paljon kevyempi ja helpompi olla, että nyt oivalsin niin tapahtuneen. Olimme hyvin hilpeitä, seurustelumme sujui rattoisasti, ja keskustellessamme tiedustin, mitä hän hommasi. Hän vastasi: "Olen kapitalisti – merivakuutusmies." Otaksuttavasti hän huomasi minun vilkaisevan ympäri huonetta, tähyillen jonkinlaisia merkkejä merenkulusta ja pääomasta, sillä hän lisäsi: "Cityssä."
Minulla oli suurenmoiset käsitykset cityläisten merivakuutusmiesten varallisuudesta ja tärkeydestä, ja aloin kunnioittavan pelokkaasti ajatella, että olin kellistänyt nuoren vakuutusmiehen selälleen, iskenyt hänen yritteliään silmänsä mustelmalle ja vahingoittanut hänen vastuunalaista päätänsä. Mutta huojennuksekseni välähti jälleen mieleeni se omituinen vaikutelma, ettei Herbert Pocket koskaan saavuttaisi suurta menestystä eikä rikkautta.
"En aio tyytyä käyttämään pääomaani ainoastaan laivojen vakuuttamiseen. Ostan joitakuita hyviä henkivakuutusosakkeita ja hankin itselleni paikan yhtiön johtokunnassa. Aion myöskin toimia kaivosalalla. Eikä mikään näistä puuhista estä minua vuokraamasta aluksia kuljettamaan muutamia tuhansia tonneja rahtia omaan laskuuni. Arvelen käydä kauppaa", lisäsi hän, nojautuen taaksepäin tuolissaan, "Itä-Intian tavaroilla, silkillä, shaaleilla, mausteilla, väreillä, lääkeaineilla ja kalliilla puulajeilla. Se on kiinnostava liikeala."
"Ja voitto on kai suuri?" huomautin.
"Suunnaton!" vahvisti hän.
Epäröin taaskin, alkaen ajatella, että hänen odotuksensa olivat suuremmat kuin minun.
"Aion myöskin", jatkoi hän, pistäen peukalonsa liivintaskuihin, "käydä kauppaa Länsi-Intian tuotteilla, sokerilla, tupakalla ja rommilla. Myöskin Ceylonin, etenkin norsunluulla."
"Tarvitset aika paljon laivoja", virkoin.
"Kokonaisen laivaston."
Näiden kauppatoimien suurenmoisuuden tyrmistämänä tiedustin, millä linjoilla hänen nykyisin vakuuttamansa laivat enimmäkseen kulkivat.
"En ole vielä alkanut vakuuttaa", vastasi hän. "Katselen vielä ympärilleni."
Jostakin syystä sellainen puuhailu tuntui olevan paremmin sopusoinnussa Barnardin majatalon kanssa. Äänsin, pannen ääneeni varman uskon häiveen: "Ahaa!"
"Niin. Työskentelen eräässä konttorissa ja katselen ympärilleni."
"Onko konttori edullinen toimipaikka?" kysyin.
"Nimittäin – tarkoitatko, onko se edullinen siellä työskenteleville nuorille ihmisille?" kysyi hän puolestaan.
"Kyllä, sinulle."
"No, e-ei; ei minulle." Tämän hän lausui sennäköisenä kuin olisi huolellisesti laskenut ja päättänyt tilin. "Ei suoranaisesti edullinen. Se ei nimittäin tuota minulle mitään, ja minun täytyy – hankkia toimeentuloni."
Tämä ei totisesti näyttänyt edulliselta, ja ravistin päätäni ikäänkuin olisin mielinyt vihjata, että kävisi vaikeaksi kasata paljon pääomaa sellaisesta tulolähteestä.
"Mutta pääasia on", haasteli Herbert, "että katselee ympärilleen. Se on tärkeintä. Olla konttorissa, ymmärräthän, ja katsella ympärilleen."
Minusta tuntui kummalliselta, ettei olisi voinut olla konttorin ulkopuolella ja katsella ympärilleen, mutta mukauduin äänettömästi hänen kokemukseensa.
"Sitten tulee aika", pitkitti Herbert, "jolloin huomaa tilaisuuden tarjoutuvan. Ja silloin takertuu siihen ripeästi, hankkii pääomansa, ja sitten on kaikki selvää! Kun on kerran hankkinut itselleen pääoman, ei tarvitse mitään muuta kuin käyttää sitä."
Tässä hän esiytyi hyvin samalla tavalla kuin puutarhassa suoritetussa ottelussamme, hyvin samalla tavalla. Ja hän myöskin kantoi köyhyytensä aivan samaan tapaan kuin oli kestänyt tappionsa. Minusta hän tuntui nyt ottavan kaikki iskut ja kolhaisut vastaan aivan samansävyisenä kuin oli silloin ottanut vastaan minun sivaltamani. Hänellä ei ilmeisestikään ollut asunnossaan muuta kuin mitä yksinkertaisimmat välttämättömyystarvikkeet, sillä kaikki, mihin huomioni kiintyi, osoittautui tuoduksi minun tiliini joko ravintolasta tai jostakin muualta.
Mutta vaikka hän jo omassa mielessään olikin saavuttanut menestystä ja hankkinut itselleen omaisuuden, oli hän siitä huolimatta niin vaatimaton, että olin hänelle sangen kiitollinen, kun hän ei ollut pöyhkeä. Se oli miellyttävä lisä hänen luontaisesti miellyttävään esiintymistapaansa, ja me tulimme mainiosti toimeen keskenämme. Illalla lähdimme kävelemään kaduille ja kävimme teatterissa puolesta pääsymaksusta. Seuraavana päivänä menimme Westminster Abbeyn kirkkoon, ja iltapäivällä kävelimme puistoissa. Siellä aprikoin, kuka kengitti kaikki sikäläiset hevoset, ja olisin suonut Joen sen tekevän.
Kohtuullisen arvion mukaan oli sinä sunnuntaina kulunut useita kuukausia siitä, kun erosin Joesta ja Biddystä. Minun ja heidän välisensä matka sai samanlaisen pituuden, ja suomme olivat arvaamattoman kaukana. Se, että olin voinut olla vanhassa kirkossamme vanhassa pyhäasussani ihan viimeksi kuluneena sunnuntaina tuntui maantieteellisten ja yhteiskunnallisten, sekä aurinkoon että kuuhun perustuvien mahdottomuuksien yhdistelmältä. Mutta Lontoon kaduilla, ihmisten täyttämillä ja iltahämyssä kirkkaasti valaistuilla, tunsin masentavia nuhtelunhäiveitä siitä, että olin sysännyt vanhan, vaatimattoman, kotoisen keittiömme niin loitolle. Ja yön hiljaisuudessa jonkun pätemättömän, yövahdiksi tekeytyneen, Barnardin majatalon ympärillä haaveilevan, muka vahdissa olevan miehen askeleet kajahtelivat kolkosti sydämessäni.
Maanantaiaamuna neljännestä vaille yhdeksän Herbert meni konttoriin ilmoittautumaan – otaksuttavasti myöskin katselemaan ympärilleen – ja minä lähdin hänen seurassaan. Hänen piti tulla sieltä pois tunnin tai kahden kuluttua saattaakseen minut Hammersmithiin, ja minun piti varrota häntä lähistöllä. Minusta näytti, että ne munat, joista nuoria vakuutusmiehiä kehkeytyi, haudattiin samoin kuin strutsin munat kuumassa pölyssä, päätellen niistä paikoista, joihin nämä jättiläisenalut riensivät maanantaiaamuisin. Ei myöskään se konttori, jossa Herbert työskenteli apulaisena, näyttänyt minun silmissäni suinkaan hyvältä tarkkailuasemalta, koska se sijaitsi toisessa kerroksessa pihan puolella, jonka kaikki sopet olivat törkyiset, ja koska sen ikkunoiden edessä oli toinen pihanpuolinen, toisessa kerroksessa oleva konttori eikä suinkaan tähystysalue.
Odottelin keskipäivään saakka, kävin pörssissä ja näin siellä parroittuneita miehiä, jotka istuivat laivaluetteloiden kohdalla ja joita kaikkia luulin suurkauppiaiksi, vaikka en käsittänyt, minkävuoksi he kaikki olivat huonolla tuulella. Herbertin saavuttua menimme syömään lounaan kuuluisassa ravintolassa, jota silloin suorastaan kunnioitin, mutta jonka nyt uskon olleen koko Euroopan viheliäisimmän huijauspaikan ja jossa en silloinkaan voinut olla panematta merkille, että kastiketta oli paljon runsaammin pöytäliinoissa, veitsissä ja tarjoilijain vaatteissa kuin paistissa. Nautittuamme täällä välipalan kohtuullisesta hinnasta – ottaen huomioon sen rasvamäärän, josta ei veloitettu – palasimme Barnardin majataloon noutamaan pienen käsilaukkuni ja tilasimme sitten kyytivaunut Hammersmithiin. Sinne saavuimme kello kaksi tai kolme ehtoopäivällä, ja meillä oli lyhyt kävelymatka Pocketin asunnolle. Aukaistuamme portin astuimme suoraan joen rannalla olevaan pieneen puutarhaan, jossa Pocketin lapset olivat leikkimässä. Ja jollen erehdy sellaisessa asiassa, jossa minulla ei varmasti ollut valvottavia etuja eikä ennakkoluuloja, eivät Pocketin lapset varttuneet kasvamalla eivätkä kasvatuksen alaisina, vaan temmeltämällä.
Rouva Pocket istui puun juurelle sijoitetussa puutarhatuolissa lukemassa, jalat toisella puutarhatuolilla, ja rouva Pocketin kaksi lastenhoitajatarta katseli ympärilleen lasten leikkiessä. "Äiti", ilmoitti Herbert, "tässä on nuori herra Pip." Sen kuultuaan rouva Pocket otti minut vastaan ystävällisen ja arvokkaan näköisenä.
"Nuori herra Alick ja neiti Jane", huusi toinen hoitajattarista kahdelle lapsista, "jos yhä edelleen hypitte niitä pensaita vasten, putoatte niiden ylitse jokeen ja hukutte, ja mitä isänne sitten sanoo?"
Samalla tämä hoitajatar nosti maasta rouva Pocketin nenäliinan ja huomautti: "Nyt varmasti pudotitte sen kuudennen kerran, rouva!" Senjälkeen rouva Pocket nauroi ja sanoi: "Kiitoksia, Flopson", sijoittui ainoastaan yhteen tuoliin ja alkoi uudelleen lukea. Hänen kasvonsa saivat heti pingoittuneen ja tarkkaavaisen ilmeen, ikäänkuin hän olisi lukenut kokonaisen viikon, mutta ennenkuin hän oli voinut ehtiä lukea puoltakymmentä riviä, kohdisti hän katseensa minuun ja kysyi: "Äitinne voi toivottavasti hyvin?" Tämä odottamaton kysymys saattoi minut pahaan pulmaan, ja aloin perin mielettömästi selittää, että jos sellaista henkilöä olisi ollut, hän epäilemättä olisi voinut oikein hyvin, olisi ollut oikein kiitollinen ja lähettänyt rouvalle sydämellisen tervehdyksensä, kun hoitajatar sekautui keskusteluun, pelastaen minut pinteestä.
"No niin!" huudahti hän, ottaen nenäliinan maasta. "Tämä on seitsemäs kerta! Mikä teitä oikein askarruttaa tänään, rouva?" Rouva Pocket otti omansa takaisin ensin sanomattoman hämmästyneen näköisenä ikäänkuin ei olisi sitä koskaan ennen nähnyt, naurahtaen sitten tuntevasti ja kiittäen: "Kiitos, Flopson." Samassa hän unohti minut ja syventyi jälleen kirjaansa.
Kun minulla nyt oli aikaa laskea, huomasin, että saapuvilla oli kokonaista kuusi pientä Pocketia temmeltämässä eri varttumisasteissa. Olin tuskin ennättänyt päästä tähän tulokseen, kun kuului seitsemännen ääni, joka kajahti ikäänkuin ilmasta murheellisen ulvovana.
"Pienokainen itkee!" äänsi Flopson, näyttäen pitävän sitä kovin hämmästyttävänä seikkana. "Riennä sisälle, Millers!"
Millers, toinen hoitajatar, meni sisälle, ja asteittain lapsen valitus hiljeni ja vaimeni, ikäänkuin se olisi ollut nuori vatsastapuhuja, jolla oli jotakin suussa. Rouva Pocket luki koko ajan, ja minua halutti tietää, mikä kirjan nimi oli.
Otaksuttavasti odotimme Pocketin tulevan ulkosalle luoksemme. Joka tapauksessa vartosimme puutarhassa, ja niinpä minulla oli tilaisuus havaita se merkillinen perheilmiö, että joka kerta kun joku lapsista leikkiessään harhautui likelle rouva Pocketia, hän aina kompastui ja kaatui äitiään vasten – aina äidin hetkelliseksi hämmästykseksi ja omaksi kestävämmäksi valittelukseen. En osannut selittää tätä yllättävää seikkaa enkä malttanut olla aprikoimatta sitä mielessäni, kunnes Millers vihdoin tuli sisältä sylissään pienokainen, jonka hän luovutti Flopsonille. Ojentaessaan sitä rouva Pocketille Flopsonkin kaatui taakkoineen päistikkaa rouva Pocketia vasten, ja Herbert ja minä ehätimme hänen avukseen.
"Voi armias, Flopson!" pahoitteli rouva Pocket, kääntäen hetkiseksi katseensa pois kirjasta. "Kaikki kompastelevat!"
"Voi armias tosiaankin, rouva!" vastasi Flopson kasvot hyvin punaisina. "Mitä teillä on tuolla?"
"Minullako, Flopson?" kysyi rouva Pocket.
"Sehän on jalkajakkaranne!" huudahti Flopson. "Ja jos pidätte sitä tuolla tavoin liepeenne alla, niin kuka voi olla kompastumatta? Kas niin! Ottakaa pienokainen, rouva, ja antakaa minulle kirjanne!"
Rouva Pocket noudatti kehoitusta ja keinutteli kokemattomasti lasta hiljaa sylissään muiden lapsien leikkiessä ympärillä. Tätä oli kestänyt vain vähän aikaa, kun rouva Pocket antoi mutkattoman määräyksen, että kaikki lapset piti viedä sisälle nukahtamaan. Niin tein tässä ensimmäisessä tutustumistilaisuudessa sen toisen havainnon, että pikku Pocketit varttuivat isommiksi vuoroin temmeltämällä, vuoroin nukkumalla.
Kun Flopson ja Millers olivat vieneet lapsiparven sisään ikäänkuin vähäisen lammaskatraan ja Pocket oli tullut sisältä tutustumaan minuun, en asiain näin ollen kummastunut huomatessani, että hänen kasvoillaan oli ymmälläolon ilme ja hänen hyvin harmaat hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, ikäänkuin hän ei olisi oivaltanut, miten saisi mitään järjestykseen.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Pocket lausui olevansa iloinen tutustumisestamme ja toivovansa, etten minäkään ollut siitä pahoillani. "En nimittäin tosiaankaan ole", lisäsi hän, hymyillen poikansa tapaan, "pelottava olento." Ymmälläolon ilmeestä ja kovasti harmaantuneesta tukasta huolimatta hän oli nuoren näköinen, ja hänen käytöksensä tuntui hyvin luontevalta. Käytän "luonteva"-sanaa siinä mielessä, ettei se ollut teennäistä. Hänen hajamielisyydessään oli koomillisuuden tuntua, ikäänkuin se olisi ollut suorastaan naurettava, jollei hän olisi itse käsittänyt sen ihan hipovan naurettavuutta. Puheltuaan tovin hän rypisti huolestuneesti kulmakarvojaan, jotka olivat mustat ja kauniit, ja virkkoi rouva Pocketille: "Belinda, toivottavasti olet lausunut herra Pipin tervetulleeksi?" Ja rouva katsahti kirjastaan häneen, vastaten: "Kyllä" sekä hymyillen sitten minulle hajamielisesti ja tiedustaen, pidinkö pomeranssinkukka-veden mausta. Kun tällä kysymyksellä ei ollut kerrassaan mitään yhteyttä minkään aikaisemmin sattuneen tai vastaisuudessa sattuvan seikan kanssa, arvelin sen olleen, samoin kuin hänen aikaisemmat lähentely-yrityksensä olivat olleet, yleistä, keskustelun jatkumiseen tähtäävää alentuvaisuutta.
Muutamien tuntien kuluessa sain tietää, ja minun sopinee mainita se heti, että rouva Pocket oli vanhempiensa ainoa tytär, joka oli saanut päähänsä sellaisen varman uskon, että hänen isävainajastaan, aivan sattumalta perinnöttömän aateluuden saaneesta miehestä, olisi tehty baronetti, jollei joku olisi sitä jyrkästi vastustanut yksinomaan mieskohtaisista syistä – en muista, jos sainkaan tietää, kuka tämä vastustaja oli, hallitsija, pääministeri, ylikansleri, Canterburyn arkkipiispa vaiko joku muu. Tämän täysin mielikuvituksellisen seikan suoman oikeuden nojalla hän oli takertunut tämän maan ylimystöön. Luullakseni hänen isänsä oli tehty ritariksi sen tähden, että hän oli kynänsä kärjellä ahdistanut englannin kielioppia huimasanaisessa, velinipaperille puhtaaksi kirjoitetussa puheessa jonkun rakennuksen peruskiveä laskettaessa ja että hän oli ojentanut jollekulle kuninkaalliselle henkilölle joko muurarinlapion tai muurauslaastia. Olipa sen laita miten tahansa, hän oli kehdosta saakka kasvattanut rouva Pocketia sellaisen lapsen tapaan, jonka luonnon järjestyksen mukaan täytyi avioliitossa saada aatelinen arvonimi ja jota tuli varjella saamasta rahvaanomaisia, kotitaloudellisia tietoja.
Niin onnistuneesti oli tämä ymmärtäväinen isä järjestänyt valvontansa ja hoitonsa, että nuori nainen oli kasvanut hyvin koristeelliseksi, mutta tyyten avuttomaksi ja taitamattomaksi. Luonteensa kehityttyä näin onnellisesti hän oli nuoruutensa ensimmäisessä kukkeudessa kohdannut Pocketin, joka myöskin oli nuoruutensa alkukukkeudessa eikä oikein ollut vielä päättänyt, pitäisikö hänen kavuta loordikanslerin villatäytteiselle istuimelle ylähuoneessa vaiko verhota päänsä piispanhiipalla. Koska oli vain ajan kysymys, milloin hän tekisi toisen tai toisen, olivat hän ja rouva Pocket harpanneet liian pitkältä näyttävän odotusajan ylitse ja menneet naimisiin ymmärtäväisen isän tietämättä. Ymmärtäväinen isä, jolla ei ollut heille lahjoitettavaksi eikä heiltä evättäväksi mitään muuta kuin siunauksensa, oli lyhyen vastaanhangoittelun jälkeen suonut heille tämän häälahjan ja ilmoittanut Pocketille, että tämän vaimo oli "ruhtinaalle kelpaava aarre." Aina siitä saakka Pocket oli käyttänyt tätä ruhtinaallista aarretta maailman tapaan, mutta sen otaksuttiin tuottaneen hänelle vain tuiki vähän voittoa. Kuitenkin oli rouva Pocket yleensä omituisen, kunnioituksen sekaisen säälin kohde, koska hän ei ollut avioliiton solmiamisella saanut aatelista arvonimeä, kun taas Pocketiin kohdistettiin omituista, anteeksiantavaa moitetta, koska hän ei ollut sellaista itselleen hankkinut.
Pocket vei minut sisälle ja näytti minulle huoneeni, joka oli miellyttävä ja kalustettu niin, että voin mukavasti käyttää sitä yksityisenä arkihuoneenani. Senjälkeen hän koputti kahden samanlaisen huoneen ovelle ja esitteli minut niiden asukkaille, joiden nimet olivat Drummle ja Startop. Drummle, vanhannäköinen, järeätekoinen nuori mies, vihelteli. Startop, häntä nuorempi ikävuosiltaan ja ulkonäöltään, luki, pidellen päätänsä ikäänkuin olisi pelännyt räjäyttävänsä sen hajalle liian voimakkaalla tietopanoksella.
Sekä herra että rouva Pocket näyttivät niin selvästi olevan jonkun muun ohjattavissa, että aprikoin, kuka oikeastaan oli talon omistaja ja salli heidän asua siinä, kun huomasin, että tämä tuntematon mahti olivat palvelijat. Se oli kenties mukava menettelytapa, sillä siten säästyi selkkauksilta, mutta se näytti käyvän kalliiksi, sillä palvelijat tunsivat olevansa itseään kohtaan velvollisia syömään ja juomaan komeasti sekä kestitsemään runsaasti vieraita alakerrassa. He soivat herra ja rouva Pocketille aika hyvän ruuan, mutta talon parhaalta täyshoitohuoneelta näytti minusta koko ajan keittiö – aina sillä edellytyksellä, että täyshoitolainen pystyi puolustautumaan, sillä ennenkuin olin ollut talossa viikkoa, kirjoitti eräs naapurirouva, jota perhe ei henkilökohtaisesti tuntenut, nähneensä Millersin läimäyttelevän pienokaista. Tämä loukkasi rouva Pocketia kipeästi, hän purskahti kirjeen saatuaan itkemään ja valitti, kuinka kamalaa oli, etteivät naapurit tyytyneet hoitamaan omia asioitaan.
Asteittain sain etupäässä Herbertilta tietää, että Pocket oli saanut koulutuksen Harrowissa ja Cambridgessä, jossa hän oli kunnostautunut. Mutta saatuaan onnen mennä naimisiin rouva Pocketin kanssa kovin varhaisella iällä hän oli huonontanut tulevaisuudenmahdollisuuksiaan ja antautunut kurssihakujen ohjaajaksi. Valmennettuaan joitakuita tylsäpäisiä tomppeleita – joiden isät, milloin he olivat vaikutusvaltaisia, merkillistä kylläkin aina lupasivat auttaa häntä saamaan jonkun viran, mutta aina unohtivat lupauksensa täyttämisen poikien päästyä pois valmentajan käsistä – hän oli kyllästynyt tähän kehnoon ammattiin ja siirtynyt Lontooseen. Korkeammalle tähtäävien toiveiden toisen toisensa jälkeen petyttyä hän oli ohjannut useiden sellaisten lukuja, joilla ei ollut aikaisemmin ollut tilaisuutta tai jotka olivat lyöneet tilaisuutensa laimin, sekä käyttänyt tietojaan kynäilyyn ja kirjallisten kynäilyjen kohenteluun ja niin saaduilla varoilla ynnä joillakuilla varsin vaatimattomilla yksityisillä tuloilla hoitanut näkemääni taloutta.
Pocketilla oli imartelevainen naapuri, luonnostaan niin myötätuntoinen leski, että hän oli yhtä mieltä kaikkien kanssa, siunasi kaikkia sekä hymyili ja itki jokaiselle aina olosuhteiden mukaan. Tämän naisen nimi oli rouva Coiler, ja minä sain kunnian saattaa hänet alakertaan päivälliselle tulopäivänäni. Hän vihjasi minulle portaissa, että herttaisesta rouva Pocketista tuntui pahalta, kun herttaisen herra Pocketin täytyi ottaa luoksensa asumaan herrasmiehiä ohjatakseen heidän opintojaan. Se ei koskenut minua, selitti hän minulle tulvivan rakkauden ja luottamuksen puuskassa (silloin olin tuntenut hänet vähemmän kuin viisi minuuttia); jos kaikki muut olisivat minun kaltaisiani, olisi asianlaita tyyten toinen.
"Mutta herttainen rouva Pocket", selitti rouva Coiler, "kaipaa hänelle nuorena sattuneen pettymyksen jälkeen – ei silti, että siitä pitäisi herttaista herra Pocketia moittia – niin paljon ylellisyyttä ja hienoutta –"
"Niin, rouva", virkoin hillitäkseni häntä, sillä pelkäsin hänen aikovan itkeä.
"Ja hänen mielenlaatunsa on niin ylimyksellinen –"
"Niin, rouva", pistin taaskin väliin samassa tarkoituksessa kuin aikaisemmin.
"– että on kovaa", täydensi rouva Coiler, "kun herttainen herra Pocket ei saa uhrata kaikkea aikaansa ja huomiotaan herttaiselle rouva Pocketille."
Väkisinkin tuli mieleeni, että olisi saattanut olla kovempaa, jos lihakauppias ei olisi voinut omistaa aikaansa ja huomiotaan herttaiselle rouva Pocketille. Mutta en hiiskunut mitään, ja minulla olikin kylliksi tekemistä pitäessäni kainosti vaaria seurustelutavoistani.
Samalla kun huomioni oli kiintynyt veitseen ja haarukkaan, lusikkaan, laseihin ja muihin itsensätuhoamisvälineihin, selvisi minulle Pocketin ja Drummlen välisestä keskustelusta, että Drummle, jonka ristimänimi oli Bentley, oli toiseksi lähin baronetinarvon perijä. Vielä ilmeni, että se kirja, jota olin nähnyt rouva Pocketin lukevan puutarhassa, käsitti yksinomaan arvonimiä ja että hän tiesi täsmälleen, minä päivänä hänen isoisänsä olisi päässyt siihen kirjaan, jos olisi kerran päässyt. Drummle ei puhunut paljoa, mutta rajoitettuun tapaansa – hän tuntui minusta jöröttelijältä – hän puhui ylhäisenlaisesti ja tunnusti rouva Pocketin naiseksi ja sisareksi. Keskustelun tämä osa ei näkynyt kiinnostavan ketään muita kuin heitä itseään ja rouva Coileria, mairittelevaa naapuria, ja minusta se näytti olevan tuskallista Herbertista. Mutta siitä lupasi sukeutua pitkällinen, kun palvelija astui sisälle tuomaan tietoa kotoisesta onnettomuudesta. Hän ilmoitti keittäjän kadottaneen paistin.
Sanomattomaksi hämmästyksekseni näin nyt Pocketin huojentavan mieltänsä sellaisella tempulla, joka tuntui minusta kovin omituiselta, mutta joka ei tehnyt kehenkään muuhun minkäänlaista vaikutusta ja johon minä pian totuin samoin kuin muutkin olivat siihen tottuneet. Hän laski käsistään paistiveitsen ja -haarukan vadille – hän leikkasi parhaillaan lihaa – harasi kaksin käsin sekavaa tukkaansa ja näytti tavattomasti ponnistavan nostaakseen itsensä siitä ilmaan. Tehtyään sen rahtuakaan kohottamatta itseään hän jatkoi rauhallisesti äskeistä puuhaansa.
Rouva Coiler vaihtoi sitten puheenaihetta ja alkoi imarrella minua. Muutamia minuutteja se minua miellytti, mutta hänen imartelunsa oli niin kovin karkeata, että hauskuus oli pian mennyt menojaan. Hänellä oli tapana aivan kuin suikertautua hyvin likelle minua ollessaan olevinaan hyvin kiinnostunut niihin paikkoihin ja niihin ystäviin, joiden luota olin lähtenyt, mikä oli peräti käärmemäistä ja kaksikielistä. Ja kun hän silloin tällöin ahdisti Startopia – joka puhui hänelle sangen vähän – tai Drummlea – joka puhui vielä vähemmän – kadehdin heitä sen tähden, että he olivat pöydän toisella puolella.
Päivällisen jälkeen esiteltiin lapset, ja rouva Coiler lausui ihailua uhkuvia huomautuksia heidän silmistään, nenästään ja jaloistaan – viisas tapa heidän mielenlaatunsa parantamiseksi. Lapsia oli neljä pientä tyttöä ja kaksi pientä poikaa ynnä pienokainen, joka saattoi olla kumpi tahansa, sekä pienokaisen seuraaja, joka ei vielä ollut kumpikaan. Heidät toivat sisälle Flopson ja Millers, ikäänkuin nämä kaksi aliupseeria olisivat olleet jossakin värväämässä lapsia ja saaneet nämä pestautumaan, kun taas rouva Pocket silmäili nuoria olentoja, joiden olisi pitänyt olla aatelisia, ikäänkuin olisi melkein arvellut ennenkin saaneensa ilon tarkastaa heitä, mutta ei olisi oikein tiennyt, mitä heistä päätellä.
"Kas niin! Antakaa minulle haarukkanne, rouva, ja ottakaa pienokainen!" kehoitti Flopson. "Älkää pitäkö sitä tuolla tavoin, sillä silloin sen pää joutuu pöydän alle!"
Tämän neuvon saatuaan rouva Pocket otti lapsen syliinsä toisella tavoin ja sai sen pään pöydälle, minkä kaikille muille saapuvillaolijoille ilmaisi kauhea tärähdys.
"Voi, hyväinen aika! Antakaa se takaisin minulle!" pyysi Flopson. "Ja tulkaa te, neiti Jane, tanssimaan pienokaiselle, tulkaa!"
Muuan tytöistä, pieni ipana, joka näytti varhaiskypsästi ottaneen niskoilleen muiden hoivaamisen, poistui paikaltaan viereltäni ja tanssi edestakaisin lapsen edessä, kunnes tämä herkesi itkemästä, alkaen nauraa. Sitten kaikki nauroivat; Pocket – joka oli tällä välin kahdesti yrittänyt nostaa itseään tukasta – nauroi, ja me kaikki nauroimme, ollen iloisia.
Taivuttamalla pienokaisen hollantilaisen nuken tapaan kaksin kerroin nivelistään Flopson sitten sai sen kommelluksitta rouva Pocketin syliin ja antoi sille pähkinäsakset leluiksi, huomauttaen samalla rouva Pocketille, etteivät tämän laitteen varret todennäköisesti olisi terveelliset lapsen silmille ja tiukasti kehoittaen neiti Janea pitämään niitä silmällä. Senjälkeen molemmat lapsenhoitajattaret poistuivat huoneesta ja temmelsivät vilkkaasti portaissa huvitteluhaluisen palvelijan kanssa, joka oli ollut tarjoilemassa päivällisaterialla ja ilmeisesti oli menettänyt puolet napeistaan pelipöydässä.
Mieleni kävi hyvin rauhattomaksi, kun rouva Pocket syventyi Drummlen kanssa pohtimaan kysymystä kahdesta baronetinarvosta, samalla syöden sokerilla ja viinillä höystettyä appelsiiniviipaletta ja kokonaan unohtaen sylissään olevan pienokaisen, joka teki pähkinäsaksilla mitä hirvittävimpiä temppuja. Vihdoin pikku Jane huomasi sen nuorten aivojen olevan vaarassa, lähti hiljaa paikaltaan ja houkutteli vaarallisen aseen monilla vähäisillä juonilla pois lapselta. Suunnilleen samaan aikaan loppui rouva Pocketin appelsiini, hän ei hyväksynyt Janen tekoa ja sanoi tytölle:
"Sinä pahankurinen lapsi, miten uskallat? Mene heti istumaan!"
"Äiti kulta", lepersi tyttönen, "pienokainen olisi puhkaissut silmänsä."
"Miten uskallat väittää minulle sellaista?" kivahti rouva Pocket. "Mene heti paikalla istumaan tuoliisi!"
Rouva Pocketin arvokkuus oli niin musertava, että ihan nolostuin, ikäänkuin minä olisin tehnyt jotakin häntä pahastuttavaa.
"Belinda", huomautti Pocket pöydän toisesta päästä, "miten voit olla noin kohtuuton? Janehan vain sekautui suojelemaan pienokaista."
"En salli kenenkään sekautuvan", vastasi rouva Pocket. "Minua kummastuttaa, Matthew, että sinä olisit valmis jättämään minut alttiiksi loukkaavalle sekautumiselle."
"Hyvä Jumala!" parkaisi Pocket lohduttoman epätoivon puuskassa. "Pitääkö lapsen saada kolhia itsensä kuoliaaksi pähkinäsaksilla kenenkään sitä pelastamatta?"
"En tahdo Janen sotkeutuvan puuhiini", lausui rouva Pocket, luoden majesteettisen katseen tähän pieneen, viattomaan pahennuksentekijään. "Toivoakseni tunnen poloisen isoisäni aseman. Jane, totta totisesti!"
Pocket harasi taaskin käsillään tukkaansa, tällä kertaa tosiaankin nostaen itseään muutamia sentimetrejä tuolistaan. "Kuulkaahan tätä!" huudahti hän avuttomasti luonnonvoimille. "Pienokainen saa kolhia itsensä hengiltä pähkinäsaksilla äidin poloisen isoisän aseman tähden!" Senjälkeen hän vaipui jälleen istuimelleen ja vaikeni.
Kohtauksen aikana me kaikki muut tähyilimme vaivautuneesti pöytäliinaan. Syntyi äänettömyys, jonka aikana vilpitön ja lannistumaton pienokainen rimpuili, tavoitellen pikku Janea, joka minusta näytti olevan ainoa sen varmasti tuntema perheenjäsen – paitsi palvelijoita.
"Herra Drummle", pyysi rouva Pocket, "suvaitsetteko soittaa Flopsonia? Jane, sinä tottelematon pikku olento, mene vuoteeseesi! Kas niin, armas lapsoseni, tule äidin mukaan!"
Pienokainen oli vilpitön sielu ja pani vastaan minkä jaksoi. Se taivuttautui väärälle päin rouva Pocketin käsivarrella, näytti pehmeiden kasvojen sijasta seurueelle neulotut töppöset ja kuoppaiset nilkat, ja se kannettiin pois huoneesta mitä kiihkoisimmassa kapinatilassa. Ja loppujen lopuksi se saavutti mitä tahtoi, sillä muutamien minuuttien kuluttua näin ikkunasta sen pikku Janen hoitelemana.
Muut viisi lasta jäivät sattumalta päivällispöytään, koska Flopsonilla oli omia hommiaan eikä lasten hoitaminen ollut kenenkään muun tehtävä. Siten tutustuin heidän ja Pocketin välisiin, keskinäisiin suhteisiin, jotka ilmenivät seuraavasti. Ilme tavallista pahempaa hämminkiä kuvastavana ja hiukset pörrössä Pocket silmäili heitä muutamia minuutteja ikäänkuin ei olisi käsittänyt, miksi he majailivat täyshoitolaisina juuri tässä talossa ja miksi luonto ei ollut laskenut heitä jonkun muun niskoille. Vieraantuntuisesti, lähetyssaarnaajamaisesti hän sitten tiedusti heiltä eräitä seikkoja, kuten esimerkiksi: minkätähden pikku Joen kaularöyhelössä oli tuo reikä – mihin poika vastasi: "Isä, Flopson parsii sen, kun hänellä on aikaa." – Ja mistä pikku Fanny oli saanut tuon ajettuman sormeensa – mihin vastattiin: "Isä, Millers laittaa siihen haudekääreen, kun muistaa." Senjälkeen Pocket suli isällisen helläksi, antoi lapsille shillingin kullekin ja käski heidän mennä leikkimään. Ja heidän poistuessaan hän ponnistihe voimakkaasti kohottaakseen itseään hiuksista, luopuen sitten tästä toivottomasta puuhasta.
Illalla oltiin soutelemassa joella. Kun Drummlella ja Startopilla oli kummallakin vene, päätin minäkin hankkia sellaisen ja saattaa heidät molemmat varjoon. Olin varsin etevä useimmissa niistä ruumiinharjoituksista, joissa maaseutulaispojat ovat taitavia, mutta kun käsitin, että minulta puuttui tyylin hienoutta pystyäkseni esiytymään Thamesilla – puhumattakaan muista vesistä – antauduin heti erään kilpasouduissa voittaneen, meidän kohdallamme ammattiaan harjoittavan kyytisoutajan ohjattavaksi, johon uudet liittolaiseni olivat minut tutustuttaneet. Tämä kokenut ammattimies pani minut aika pahasti ymmälle huomauttamalla, että minulla oli sepän käsivarret. Jos hän olisi arvannut, kuinka vähällä hän oli menettää oppilaansa sen kehumisen vuoksi, ei hän kaiketikaan olisi sitä lausunut.
Palattuamme illalla kotiin oli meille varattu ruokaa tarjottimelle, ja luullakseni meillä olisi kaikilla ollut oikein hupaista, jollei olisi sattunut perin ikävää kotoista tapausta. Pocket oli hyvällä tuulella, mutta samassa astui sisälle palvelijatar, sanoen: "Jos suvaitsette, herra, haluaisin puhua kanssanne."
"Puhua isäntänne kanssa?" kummeksi rouva Pocket, jonka arvokkuutta tämä taaskin loukkasi. "Miten voitte sellaista ajatellakaan? Menkää puhumaan Flopsonille! Tai puhukaa minulle – joskus toiste!"
"Pyydän anteeksi, rouva", vastasi palvelijatar, "mutta haluaisin puhua puhuttavani heti ja isännälle."
Tämän jälkeen Pocket lähti huoneesta, ja hänen poissa ollessaan me hoitelimme itseämme parhaamme mukaan.
"Tämäpä kaunis juttu, Belinda!" tuskaili Pocket palattuaan murheellisen epätoivoinen ilme kasvoillaan. "Keittäjätär viruu tajuttomaksi juopuneena keittiön lattialla, ja ruokakomeroon on laitettu iso käärö tuoretta voita myytäväksi rasvana!"
Rouva Pocket toi heti ilmi voimakkaan, herttaisen mielenliikutuksensa ja virkkoi: "Tämä on sen inhoittavan Sophian puuhaa!"
"Mitä tarkoitat, Belinda?" tiedusti Pocket.
"Sophia on kielinyt sinulle", vastasi rouva Pocket. "Enkö omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut, kun hän juuri äsken tuli huoneeseen ja pyrki puheillesi?"
"Mutta hänhän vei minut alakertaan", puolustihe Pocket, "ja näytti minulle sen naisen samoin kuin käärönkin."
"Ja puolustatko sinä häntä, Matthew", nuhteli rouva Pocket, "kun hän on tehnyt ilkeyttä?"
Pocketilta pääsi surkea ähkäisy.
"Eikö minulla, isoisäni pojantyttärellä, pidä olla minkäänlaista merkitystä tässä talossa?" valitti rouva Pocket. "Sitäpaitsi keittäjätär on aina käyttäytynyt kiltisti ja kunnioittavasti, ja tullessaan tiedustamaan nykyistä tointansa hän sanoi mitä luonnollisimmin, että minä tunnuin hänestä olevan syntynyt herttuattareksi."
Pocketin takana oli sohva ja hän vaipui sille kuolevan gladiaattorin asentoon. Leväten edelleen siinä asennossa hän toivotti ääni onttona: "Hyvää yötä, herra Pip!" kun katsoin viisaimmaksi lähteä vuoteeseeni ja poistua hänen luotansa.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Kolmen tai neljän päivän kuluttua, jolloin olin kotiutunut huoneeseeni ja käynyt useita kertoja Lontoossa tilaamassa kauppiailtani kaikkea, mitä tarvitsin, Pocket ja minä keskustelimme pitkään keskenämme. Hän tiesi minulle aiotusta urasta enemmän kuin itse tiesin, sillä hän mainitsi Jaggersin ilmoittaneen, ettei minua ollut tarkoitettu mihinkään ammattiin ja että minulla olisi kyllin hyvät tiedot minulle määrättyä asemaa varten, jos pystyisin esiintymään keskinkertaisten, hyvissä oloissa elävien nuorten miesten vertaisena. Olin luonnollisesti samaa mieltä, koska en tiennyt mitään, mitä olisin voinut huomauttaa sitä vastaan.
Hän kehoitti minua käymään eräissä laitoksissa Lontoossa saadakseni tarvitsemani alkeet ja uskomaan hänelle selittämisen ja kaikkien opintojeni ohjaamisen. Hän toivoi, että kun saisin ymmärtäväistä apua, ei tielleni sattuisi paljoakaan masentavaa ja tulisin pian toimeen ilman muuta apua kuin häneltä saamani. Sen nojalla, miten hän esitti tämän ja paljon muuta samansuuntaista, hän laittautui kanssani luottamuksellisiin suhteisiin ihailtavalla tavalla. Ja minun sopinee heti mainita hänen niin innokkaasti ja vilpittömästi täyttäneen sopimuksemme minua kohtaan, että hän sai minut pyrkimään innokkaasti ja vilpittömästi täyttämään sen häntä kohtaan. Jos hän olisi osoittautunut välinpitämättömäksi opettajaksi, olisin epäilemättä oppilaana vastannut hänelle samalla mitalla. Hän ei antanut minulle sellaisen aiheen varjoakaan, ja kumpikin meistä oli oikeudenmukainen toista kohtaan. Eikä hänessä mielestäni ollut koskaan mitään naurettavaa – eikä mitään muuta kuin vakavaa, rehellistä ja hyvää – hänen toimiessaan opintojeni ohjaajana.
Kun nämä kysymykset oli ratkaistu ja päätökset siinä määrin toteutettu, että olin alkanut tosissani työskennellä, pälkähti päähäni, että jos voisin säilyttää makuuhuoneeni Barnardin majatalossa, olisi elämäni miellyttävän vaihtelevaa, samalla kun käyttäytymistapani ei suinkaan kärsisi Herbertin seurasta. Pocket ei vastustanut tällaista järjestelyä, mutta vaati, että ennenkuin mitenkään voitaisiin ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin siinä suhteessa, pitäisi se alistaa holhoojani harkittavaksi. Minusta hänen hienotunteisuutensa tuntui johtuvan siitä, että se suunnitelma säästäisi Herbertilta jonkun verran kuluja. Niinpä menin Little Britainiin ilmoittamaan toivomukseni Jaggersille.
"Jos voisin ostaa minua varten nyt vuokratut huonekalut", huomautin, "ynnä pari pikku esinettä lisää, olisi oloni siellä oikein mukava."
"Tuhlaamaan!" virkkoi Jaggers, hieman naurahtaen. "Sanoinhan teidän siihen joutuvan. No niin! Kuinka paljon haluatte?"
Vastasin, etten tiennyt, kuinka paljon.
"No, no!" äänsi Jaggers. "Kuinka paljon? Viisikymmentä puntaako?"
"Oh, ei läheskään niin paljoa."
"Viisi puntaako?" ehdotti Jaggers.
Vähennys oli niin suuri, että virkoin nolostuneena: "Oh, enemmän."
"Enemmän, vai niin!" tokaisi Jaggers, väijyen minua kädet taskussa, pää kallellaan ja katse tähdättynä takanani olevaan seinään. "Kuinka paljon enemmän?"
"On niin kovin vaikia määrätä tarkkaa rahaerää", vastasin empivästi.
"No!" sanoi Jaggers. "Yritetäänhän! Kaksi kertaa viisi: riittääkö se? Kolme kertaa viisi; riittääkö se? Neljä kertaa viisi; riittääkö se?"
Ilmoitin sen luullakseni riittävän komeasti.
"Neljä kertaa viisi riittää komeasti, niinkö?" virkkoi Jaggers, rypistäen otsaansa. "No, paljonko teistä neljä kertaa viisi on?"
"Paljonko se mielestäni on!"
"Niin", vastasi Jaggers, "kuinka paljon?"
"Kaiketi se teistä on kaksikymmentä puntaa", sanoin hymyillen.
"Vähät siitä, mitä se minusta on, hyvä ystävä", huomautti Jaggers, keikauttaen päätänsä tietävästi ja vastustavasti. "Tahdon tietää, mitä se on teistä."
"Kaksikymmentä puntaa tietysti."
"Wemmick!" lausui Jaggers, aukaisten konttorinsa oven. "Ottakaa herra Pipiltä kirjallinen kuittaus ja suorittakaa hänelle kaksikymmentä puntaa!"
Tämä selväpiirteisesti liikeasiallinen menettely teki minuun voimakkaan vaikutuksen, joka ei ollut miellyttävä. Jaggers ei nauranut koskaan, mutta hänellä oli komeat, kiiltävät, narisevat kengät, ja kun hän odottaessaan vastausta keinui kenkiensä varassa iso pää kumarassa ja kulmakarvat yhteen rypistettyinä, pani hän toisinaan kengät narisemaan, ikäänkuin ne olisivat nauraneet kuivasti ja epäluuloisesti. Kun hän nyt sattui poistumaan ja Wemmick oli hilpeällä ja puheliaalla tuulella, huomautin Wemmickille, että tuskin tiesin, mitä ajatella Jaggersin käyttäytymisestä.
"Jos sanotte sen hänelle, niin hän pitää sitä kohteliaisuutena", vastasi Wemmick. "Hänen tarkoituksensa ei ole, että sen tietäisitte. – Oh", lisäsi hän, sillä näytin hämmästyneeltä, "se ei ole henkilökohtaista, vaan ammatillista, ainoastaan ammatillista!"
Wemmick istui kirjoituspöytänsä ääressä, syöden lounasta – purra narskuttaen kuivaa, kovaa korppua, jonka palasia hän tuontuostakin sysäsi rakomaiseen suuhunsa ikäänkuin olisi pistellyt niitä postilaatikkoon.
"Minusta tuntuu aina siltä", puheli Wemmick, "kuin hän olisi virittänyt satimen ihmistä varten ja tarkkailisi sitä. Äkkiä kilahdus – ja uhri on kiinni!"
Huomauttamatta, etteivät ihmisiä varten viritetyt satimet olleet elämän viehättäviä piirteitä, tunnustin otaksuvani, että Jaggers oli hyvin taitava.
"Hänen taitavuutensa pohja on syvällä kuin Australia", kehui Wemmick, osoittaen kynällään konttorin lattiaa, ilmaistakseen näin kuvaannollisesti puhuessaan otaksuvansa Australian olevan meidän kanssamme symmetrisesti vastakkaisella puolella maapalloa. "Jos voisi olla taitavampi", lisäsi Wemmick, siirtäen kynänsä paperille, "niin hän olisi."
Silloin sanoin hänen liikkeensä otaksuttavasti olevan hyvän, ja Wemmick vakuutti: "Lois-ta-va!" Tiedustin senjälkeen, oliko hänellä paljon apulaisia, mihin Wemmick vastasi:
"Emme ole paljon apulaisten varassa, koska on vain yksi Jaggers eivätkä ihmiset tahdo olla hänen kanssansa tekemisissä välittäjien avulla. Meitä on ainoastaan neljä. Haluaisitteko nähdä heidät? Te kuulutte joukkoomme, kuten saattanen sanoa."
Hyväksyin tarjouksen. Sitten kun Wemmick oli työntänyt kaikki korppumurut postilaatikkoon ja maksanut minulle rahat kassakaapin lippaasta, jonka kassakaapin avainta hän säilytti jossakin selkänsä ja takkinsa välissä, vetäen sen kauluksensa alta esille rautaista siansaparoa muistuttavana, lähdimme yläkertaan. Talo oli pimeä ja ravistunut, ja samat likaiset hartiat, jotka olivat jättäneet merkkinsä Jaggersin huoneeseen, näyttivät vuosikausia liikkuneen portaissa ylös ja alas, seiniä kihnuttaen. Toisen kerroksen kadunpuolisessa huoneessa oli apulainen, joka näytti jonkunlaiselta veronkantajan ja rotanpyydystäjän välimuodolta – iso, kalpea, pöhökasvoinen mies – vilkkaasti keskustelemassa kolmen tai neljän köyhäasuisen henkilön kanssa, kohdellen näitä yhtä kursailemattomasti kuin nähtävästi kohdeltiin jokaista, joka oli osaltaan mukana täyttämässä Jaggersin raha-arkkuja. "Todistuksien kokoamista", selitti Wemmick astuttuamme ulos huoneesta, "rikosoikeutta varten."
Sitä vastapäätä olevassa huoneessa oli pieni, kuihtunut, terrieriä muistuttava apulainen, jonka hiukset roikkuivat pitkinä – terrierin keritseminen oli nähtävästi unohtunut jo pentuiässä – samalla tavoin haastattamassa heikkosilmäistä miestä, Wemmickin esittelyn mukaan sulattajaa, joka piti sulatusastiansa aina kuumana ja oli valmis sulattamaan mitä vain haluttiin – ja joka hikoili ylettömästi ikäänkuin olisi koetellut ammattitaitoaan omaan itseensä. Perähuoneessa istui mies, jonka särkyiset kasvot oli kiedottu likaiseen flanellikääreeseen ja jonka vanha, musta puku näytti vahatulta, kumartuneena pöydän ylitse, kirjoittaen puhtaaksi molempien muiden herrojen muistiinpanoja Jaggersin omiksi tarpeiksi.
Siinä koko liikehuoneisto. Laskeuduttuamme jälleen alakertaan vei Wemmick minut holhoojani huoneeseen, virkkaen: "Tämän olette jo nähnyt."
"Sanokaahan, olkaa hyvä", pyysin, kun katseeni taaskin osui noihin kahteen kammottavaan naamioon, joilla oli vääntynyt hymy huulilla, "keitä nuo kuvaavat?"
"Nämäkö?" kysyi Wemmick, nousten tuolille ja puhaltaen tomun pois kamalilta kasvoilta, ennenkuin otti ne hyllyltä. "Nämä ovat kuuluisia henkilöitä. Maineikkaita asiakkaitamme, jotka tuottivat meille paljon kunniaa. Tämä miekkonen – sinunhan on yöllä täytynyt laskeutua tirkistämään mustetolppoon, kun olet saanut tuon täplän silmäkulmaasi, vintiö! – murhasi isäntänsä suunniteltuaan sen aika hyvin, katsoen siihen, ettei vainajaa saatu oikeuteen todistamaan."
"Onko se hänen näköisensä?" kysyin, peräytyen kauemmaksi roistosta, samalla kun Wemmick sylkäisi kuvan silmäkulmalle ja hankasi sitä hihallaan.
"Näköinenkö? Siinä on ihan sama mies. Naamio valettiin Newgatessa, heti kun hänet otettiin pois silmukasta. Sinä olit erikoisesti mieltynyt minuun, etkö ollutkin, vanha veitikka?" Sitten Wemmick selitti tämän tunteellisen välihuomautuksensa koskettamalla rintaneulaansa, johon oli kuvattu nainen, halava, hauta ja uurna, ja sanomalla: "Teetätti tämän nimenomaan minua varten!"
"Onko nainen joku määrätty henkilö?" tiedustin.
"Ei", vastasi Wemmick. "Vain hänen pilailuaan. – Sinähän pidit pienistä piloista, eikö totta? – Niin, tähän juttuun ei ollut sekautunut lainkaan naista, herra Pip, paitsi yhtä – eikä hän ollut tällainen hento, hienonnäköinen, eikä häntä olisi yllätetty silmäilemässä uurnaa – jollei siinä olisi ollut juotavaa." Kun Wemmickin huomio oli näin suuntautunut rintaneulaan, laski hän naamion kädestään ja alkoi kiillottaa rintaneulaa nenäliinallaan.
"Saiko tuo toinen olento samanlaisen kohtalon?" kysyin. "Hänellä on samanlainen ilme."
"Olette oikeassa", yhtyi Wemmick. "Juuri tuollainen se ilme on. Hyvin samanlainen kuin jos toista sierainta olisi kohotettu hevosenjouhella ja pienellä ongenkoukulla. Niin, hän sai saman lopun – aivan luonnollisen lopun täällä, vakuutan teille. Hän väärensi jälkisäädöksiä – sitä tämä vintiö teki, jollei myöskin nukuttanut otaksuttuja jälkisäädöksentekijöitä. Mutta sinä olit hieno lurjus" – Wemmick poikkesi taaskin puhuttelemaan vainajaa – "ja väitit osaavasi kirjoittaa kreikankieltä. Niin, sinä lipilaari! Millainen valehtelija olitkaan! En ole koskaan tavannut vertaistasi valehtelijaa!" Ennenkuin Wemmick pani ystävävainajansa takaisin hyllylle, hipaisi hän paksuinta surusormustaan ja virkkoi: "Ostatti tämän minulle ihan viimeisenedellisenä päivänä."
Hänen nostaessaan hyllylle toista naamiota ja laskeutuessaan tuolilta välähti mieleeni, että kaikki hänen korunsa olivat peräisin samanlaisista lähteistä. Kun hän ei ollut osoittanut ollenkaan ujostelevansa tätä asiaa, rohkenin tiedustaa sitä häneltä hänen seisoessaan edessäni, ravistellen tomua käsistään.
"Niinpä kyllä", vastasi hän, "nämä ovat kaikki sellaisia lahjoja. Toinen tuo toisen jälessään, nähkääs; niin se käy. Otan ne aina vastaan. Ne ovat merkillisiä helyjä. Ja ne ovat omaisuutta. Ne saattavat olla hyvinkin vähäarvoisia, mutta sittenkin ne ovat omaisuutta ja kannettavia. Se ei merkitse mitään teistä, jolla on loistavat tulevaisuudentoiveet, mutta minun ohjesääntöni on aina: Hanki mukana pidettävää omaisuutta!"
Ilmaistuani kunnioittavani tätä nerokasta periaatetta hän jatkoi ystävällisesti:
"Jos joskus, milloin teillä ei ole parempaa tekemistä, suvaitsette tulla käymään luonani Walworthissa, voin tarjota teille vuoteen ja pidän sitä kunniana. Minulla ei ole paljoa teille näytettävää, mutta ehkä katselisitte mielellänne vähäisiä erikoisesineitäni; ja olen hyvin mieltynyt pikku puutarhaani ja huvimajaani."
Vastasin, että riemumielin noudattaisin hänen vieraanvaraista kutsuaan.
"Kiitos", virkkoi hän, "pidämme siis tuloanne varmana, milloin se teille sopii. Oletteko jo ollut herra Jaggersin luona päivällisellä?"
"En vielä."
"No niin", sanoi Wemmick, "hän tarjoaa teille viiniä, hyvää tarjoaakin. Minä tarjoan teille punssia, ja se on hyvää. Ja nyt ilmaisen teille erään seikan. Kun menette herra Jaggersin luokse päivälliselle, katsokaa hänen taloudenhoitajatartaan!"
"Onko hän jossakin suhteessa kovin erikoinen?"
"No niin, näette kesytetyn villipedon. Eihän se ole niin kovin tavatonta, väittänette. Vastaan sen riippuvan pedon alkuperäisestä viileydestä ja kesyttämismäärästä. Se ei huononna käsitystänne herra Jaggersin kyvystä. Pitäkää silmänne auki!"
Vakuutin tekeväni sen, sillä hänen valmistelunsa oli tehnyt minut hyvin kiinnostuneeksi ja uteliaaksi. Aikoessani poistua hän tiedusti, haluaisinko uhrata viisi minuuttia nähdäkseni Jaggersin toiminnassa.
Useista syistä, joista vähäisin ei ollut se, etten oikein tiennyt, millaisessa toiminnassa Jaggersin näkisin, vastasin myöntävästi. Sukelsimme Cityn vilinään ja jouduimme ahdinkoiseen poliisioikeuteen, jossa seisoi syytettyjen paikalla sen vainajan veriheimolainen – murhamiesmerkityksessä – joka oli omituisesti mieltynyt rintaneuloihin, rauhattomasti pureskellen jotakin, samalla kun holhoojani kuulusteli erästä naista, herättäen hänessä, valamiehissä ja tuomarissa ja kaikissa kuulijoissa pelokasta kunnioitusta. Jos joku, minkäarvoinen henkilö tahansa, lausui sanankaan, joka ei häntä miellyttänyt, vaati hän sen heti merkittäväksi pöytäkirjaan. Jos joku ei myöntänyt jotakin, sanoi hän: "Kyllä minä saan sen teistä irti!" ja jos joku myönsi jotakin, kehaisi hän: "Sainpa teidät kiinni sanoistanne!" Viranomaiset tutisivat, kun hän vain puri sormeaan. Varkaat ja salapoliisit kuuntelivat pelokkaan viehättyneinä hänen jokaista sanaansa ja vapisivat, milloin hänen yksikään kulmakarvansa kääntyi heihin päin. Millä puolella hän oli, siitä en päässyt selville, sillä minusta hän tuntui pitävän koko salia lämpimänä. Sen vain tiedän, ettei hän hiipiessäni varpaisillani ulkosalle ollut oikeusistuimen puolella, sillä hän pani puheenjohtajan paikalla istuvan vanhan herrasmiehen jalat ihan suonenvedontapaisesti vapisemaan pöydän alla moittimalla hänen esiintymistään Englannin lain ja oikeuden edustajana siinä tuolissa sinä päivänä.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Bentley Drummle, joka oli niin äreä, että tarttui kirjaankin, ikäänkuin sen kirjoittaja olisi tehnyt hänelle vääryyttä, ei ollut yhtään miellyttävämpi myöskään uusille tuttavilleen. Raskaana ruumiiltaan, liikkeiltään ja käsityskyvyltään – kasvoissa elottomanvärinen iho, suussa iso, kömpelö kieli, joka tuntui vetelehtivän kidassa kuten hän itse vetelehti huoneessa – hän oli turhamainen, ylpeä, itara, umpimielinen ja epäluuloinen. Hänen omaisensa olivat rikkaita somersetshireläisiä, jotka olivat hoitaneet tätä tällaisten ominaisuuksien yhdistelmää, kunnes olivat havainneet, että hän oli ihan täysi-ikäinen ja pölkkypäinen. Niinpä Bentley Drummle oli saapunut Pocketin luokse, ollessaan päätä pitempi kuin tämä herrasmies ja sangen paljon paksupäisempi kuin useimmat herrasmiehet.
Startopia oli heikko äiti hemmoitellut, pitäen häntä kotona silloin kun hänen olisi pitänyt olla koulussa, mutta hän oli hartaasti kiintynyt äitiinsä ja ihaili tätä määrättömästi. Hänellä oli naisellisen hennot kasvonpiirteet, ja hän oli "ihan äitinsä näköinen – niinkuin saattoi nähdä, vaikka ei ollut koskaan nähnyt äitiä", kuten Herbert sanoi.
Oli vain luonnollista, että sopeuduin hänen pariinsa paljon ystävällisemmin kuin Drummlen ja että veneurheilumme ensimmäisinäkin iltoina hän ja minä soudimme kotiin rinnakkain, keskustellen kumpikin veneestämme, kun taas Drummle seurasi jälessämme yksin jyrkkien äyräiden suojassa ja kaislikon seassa. Hän hiipi aina ihan rantaa pitkin jonkun pelokkaan sammakko-otuksen tavoin, vaikka vuorovesi olisikin kiidättänyt häntä vinhasti eteenpäin. Häntä ajatellessani kuvittelen hänet aina tulemassa perässämme pimennossa tai rannan paluuvirrassa, kun taas meidän veneemme halkoivat laskevan auringon paistetta tai kuun hohdetta keskellä jokea.
Herbert oli likeinen kumppanini ja ystäväni. Lahjoitin hänelle puolikasosuuden veneestäni, joten hän kävi usein Hammersmithissä; ja kun minulla oli puolikasosuus hänen huoneistostaan, houkutteli se minut usein Lontooseen. Kävelimme näiden paikkakuntien väliä kaikkina vuorokauden aikoina. Olen vieläkin mieltynyt siihen tiehen – vaikka se ei olekaan yhtä viehättävä kuin se oli silloin – mikä mieltymys sai alkunsa kokemattoman nuoruuden ja toiveikkuuden herkkänä aikana.
Oltuani Pocketien perheessä kuukauden tai kaksi saapui sinne rouva Camilla miehineen. Hän oli Pocketin sisar. Sinne ilmestyi myöskin Georgiana, jonka olin nähnyt neiti Havishamin luona samassa tilaisuudessa. Hän oli serkku – yksinäinen nainen, jolla oli huono ruuansulatus ja joka nimitti töykeyttään uskonnoksi sekä pahantuulisuuttaan rakkaudeksi. Nämä ihmiset tunsivat minua kohtaan ahneuden ja pettymyksen virittämää ja lietsomaa vihaa. Luonnollisesti he ollessani hyvissä oloissa liehittelivät minua mitä halvimman ala-arvoisesti. Pocketia he pitivät täysikasvuisena lapsena, joka ei lainkaan tajunnut omaa etuaan, he osoittivat sitä itsekylläistä suvaitsevaisuutta, jota olin kuullut heidän tuovan julki. Rouva Pocketia he halveksivat; mutta he myönsivät tämän olentoparan raskaan pettymyksen, koska se loi heikkoa heijastushohdetta heihinkin.
Tällaiseen ympäristöön kotiuduin, käyden käsiksi opiskeluun. Pian sain kalliiksikäyviä tottumuksia ja aloin tuhlata sellaisia rahamääriä, että ne muutamia lyhyitä kuukausia aikaisemmin olisivat tuntuneet minusta miltei satumaisilta; mutta aina pysyin uskollisesti kiinni kirjoissani. Tässä ei ollut minun ansiotani muuta kuin se, että olin kyllin järkevä tunteakseni vajavuuteni. Pocketin ja Herbertin välissä edistyin ripeästi. Ja kun jompikumpi heistä oli aina vierelläni antamassa minulle tarvitsemani sysäyksen, olisi minun täytynyt olla yhtä suuri tolvana kuin Drummle oli, jollen olisi edistynyt.
En ollut nähnyt Wemmickiä muutamiin viikkoihin, kun mieleeni johtui kirjoittaa hänelle ja ehdottaa, että menisin hänen luoksensa määrättynä iltana. Hän vastasi, että se olisi hänestä hyvin hauskaa ja että hän odottaisi minua toimistossa kello kuusi. Menin sinne, tapasin hänet, ja kellon lyödessä hän sujautti kassakaapin avaimen niskaansa.
"Ajattelitteko kävellä Walworthiin?" kysyi hän.
"Tietysti", vastasin, "jos te suostutte."
"Oikein mielelläni", kuului Wemmickin vastaus, "sillä jalkani ovat olleet kirjoituspöydän alla koko päivän, ja olen hyvilläni saadessani niitä oikoa. Nyt kerron teille, mitä minulla on illalliseksi, herra Pip. Minulla on lihamuhennosta – joka on kotona valmistettu – ja kylmää lintupaistia – joka on tilattu ravintolasta. Luullakseni se on mureata, koska ravintolan isäntä oli tuonnottain valamiehenä muutamissa jutuissamme ja päästimme hänet helpolla. Muistutin hänelle siitä ostaessani lintua ja sanoin: 'Valitkaa meille hyvä, vanha brittiläinen, sillä jos olisimme halunneet pidättää teitä todistajan paikalla vielä päivän tai pari, olisimme voineet sen tehdä!' Hän vastasi siihen: 'Sallikaa minun lahjoittaa teille paras lintupaistini!' Tietysti sallin. Onhan se joka tapauksessa omaisuutta ja kannettavaa. Toivottavasti teillä ei ole mitään iäkästä vanhempaa vastaan?"
Tosiaan luulin hänen yhäti puhuvan lintupaististaan, kunnes hän lisäsi: "Luonani on nimittäin vanha isäni." Silloin vastasin kohteliaisuuden vaatimusten mukaisesti.
"Ettekö siis ole vielä ollut päivällisellä herra Jaggersin luona?" jatkoi hän kävellessämme.
"En vielä."
"Hän mainitsi siitä tänään iltapäivällä kuultuaan tulostanne. Luullakseni saatte kutsun huomenna. Hän aikoo kutsua myöskin kumppaninne. Heitä on kolme, eikö niin?"
Vaikka en tavallisesti laskenut Drummlea läheisten kumppaneitteni joukkoon, vastasin: "Niin."
"No niin, hän aikoo kutsua koko joukkion." Tämä ei kuulostanut minusta oikein imartelevalta. "Ja mitä hän teille tarjoaakin, se on hyvää. Älkää odottako moninaisia lajeja, mutta oivallista saatte. Ja hänen talossaan on vielä yksi omituinen seikka", pitkitti Wemmick oltuaan tuokion ääneti, ikäänkuin tämän huomautuksen edellä olisimme luonnollisesti ajatelleet taloudenhoitajatarta. "Hän ei koskaan salli teljetä ovia eikä ikkunoita yöksi."
"Eikö häneltä ole milloinkaan varastettu?"
"Siinäpä se!" vastasi Wemmick. "Hän sanoo ja julistaa kaikille: 'Tahtoisin nähdä sen ihmisen, joka varastaa minulta.' Luoja paratkoon, olen kuullut hänen satoja kertoja toimistomme etuhuoneessa lausuvan varsinaisille murtovarkaille: 'Tiedätte missä asun; siellä ei koskaan panna salpoja kiinni; minkätähden ette tee kaappausta minun luonani? Kas niin, enkö saa teitä houkutelluksi?' Ei yksikään heistä olisi kyllin rohkea yrittääkseen sitä, ei rakkaudesta eikä rahasta."
"He kai pelkäävät häntä niin kovasti?" virkoin.
"Pelkäävät häntä!" kertasi Wemmick. "Uskon teitä; he pelkäävät häntä. Eipä silti, ettei hän olisi viekas jopa heitä uhmaillessaankin. Ei ensinkään hopeaesineitä. Uushopeisia jokikinen lusikka."
"He eivät siis hyötyisi paljoa", huomautin, "vaikka he –"
"Niin! Mutta hän hyötyisi paljon", keskeytti Wemmick lauseeni, "ja he tietävät sen. Hän saisi heidän henkensä, kymmenien hengen. Hän saisi niin monen hengen kuin tavoittaisi. Ja mahdotonta on sanoa, mitä hän ei tavoittaisi, jos hän oikein tahtoisi."
Olin vaipumaisillani pohtimaan holhoojani suurenmoisuutta, kun Wemmick huomautti:
"Mitä hopeaesineiden puutteeseen tulee, on se vain hänen luontaista, tutkimatonta oveluuttaan. Kuten joella on oma luonnollinen syvyytensä, on hänelläkin oma luontainen, tutkimaton oveluutensa. Katsokaahan hänen kellonperiään! Ne ovat kyllä oikeata metallia."
"Ne ovat hyvin paksut", virkoin.
"Paksut?" kertasi Wemmick. "Niinpä kyllä. Ja hänen kellonsa on kultainen repeterikello ja sadan punnan arvoinen, jos se kerran maksaa pennyäkään. Herra Pip, tässä kaupungissa on noin seitsemänsataa varasta, jotka tuntevat sen kellon tarkoin; heidän joukostaan jokikinen mies, nainen ja lapsi tuntisi niiden perien pienimmänkin renkaan ja pudottaisi sen hyppysistään kuin punahehkuisen metallipalan, jos hänet houkuteltaisiin siihen kajoamaan."
Keskustellen aluksi tällaisista, myöhemmin yleisemmistä asioista Wemmick ja minä lyhensimme aikaa ja matkaa, kunnes hän ilmoitti meidän saapuneen Walworthin piiriin.
Se näkyi olevan kokoelma synkkiä kujia, ojia ja pieniä puutarhoja, tehden jotensakin ikävän asuinpaikan vaikutuksen. Wemmickin talo oli pieni, puinen mökki puutarhatukkujen keskellä, ja sen taitekatto oli maalattu tykkipatteria muistuttavaksi.
"Omaa käsialaani", kehui Wemmick. "Sievä, eikö totta?"
Kiitin sitä kovasti. Luullakseni se oli pienin milloinkaan näkemäni talo; siinä oli mitä omituisimmat goottilaiset ikkunat – joista verrattomasti suurin osa valeikkunoita – ja goottilainen ovi, melkeinpä liian pieni sisäänkäytäväksi.
"Tuo on oikea lipputanko, nähkääs", puheli Wemmick, "ja sunnuntaisin vedän oikean lipun liehumaan. Katsokaas sitten tänne! Astuttuani tämän sillan ylitse hinaan sen pystyyn – näin – katkaisten liikeyhteyden."
Silta oli lankku, joka oli asetettu noin neljän jalan levyisen ja kahden syvyisen kuilun ylitse. Mutta oli oikein hupaista nähdä, kuinka ylpeänä hän kiskoi sen pystyyn ja kiinnitti sen paikalleen, hymyillen niin tehdessään oikein makeasti eikä vain koneellisesti.
"Joka ilta kello yhdeksän Greenwichin aikaa", haasteli Wemmick, "laukaistaan tykki. Tuossa se on, näettehän! Ja kun kuulee sen jyrähtävän, niin luullakseni uskoo, että se on paukku."
Mainittu ampumavehje oli sijoitettu erikoiseen, ristikkoseinäiseen linnoitukseen. Sitä suojasi pahalta säältä vähäinen, nerokas, sateenvarjon tapainen öljykangaslaite.
"Takapihalla sitten", selitteli Wemmick, "poissa näkyvistä, ollakseen häiritsemättä linnoituksen vaikutelmaa – sillä minulla on se periaate, että jos ihmisellä on ajatus, tulee se toteuttaa johdonmukaisesti – en tiedä, oletteko samaa mieltä –"
Vakuutin varmasti olevani.
"Takapihalla on sika sekä kanoja ja kaniineja; lisäksi olen kyhännyt itselleni pienen lavan, jossa kasvatan kurkkuja, ja illallispöydässä saatte arvostella, millaisia salaatteja osaan kasvattaa. Jos siis", lisäsi Wemmick, hymyillen taaskin, mutta vakavasti, ja samalla ravistaen päätänsä, "jos osaatte kuvitella pikku asuntoani piiritetyksi, kestäisi se pahuksen kauan muonavarojen puolesta."
Senjälkeen hän vei minut lehtimajalle, joka oli noin kymmenen metrin päässä, mutta jonne mentiin niin taidokkaan mutkaista polkua pitkin, että sinne päästäksemme tarvitsimme hyvänlaisesti aikaa. Ja tähän suojapaikkaan oli lasit meitä varten asetettu valmiiksi esille. Punssimme oli jäähtymässä koristeellisessa lammikossa, jonka rannalle huvimaja oli pystytetty. Tämä vesiallas – jonka keskellä oleva saari muistutti illallispöydän salaattiastiaa – oli ympyriäinen, ja hän oli sommitellut siihen suihkukaivon, joka toimi, kun pani pienen myllyn käymään ja otti korkin pois putken suulta, niin voimaperäisesti, että kasteli kädenselkämyksen ihan märäksi.
"Olen itse oma insinöörini, kirvesmieheni, levyseppäni, putkityöläiseni, puutarhurini ja tuhattaiturini", kehui Wemmick kehuttuani hänen laitteitaan. "No niin, sehän on hyväksi. Se harjaa Newgaten lukinverkot pois ja tuottaa isäukolle hyvää mieltä. Ei kai teistä ole paha, jos esittelen teidät hänelle heti, vai onko? Eihän se teitä vaivaa?"
Vastasin olevani valmis, kuten olinkin, ja lähdimme linnaan. Siellä istui takkavalkean ääressä hyvin vanha, flanellitakkinen mies, puhdas, rattoisa, iloinen, hyvin hoivattu, mutta kovin kuuro.
"No, isäukko", virkkoi Wemmick, pudistaen hänen kättänsä sydämellisesti ja leikillisesti, "mitäs kuuluu?"
"Kaikki hyvin, John; kaikki hyvin", vastasi vanhus.
"Tässä on herra Pip, isäukko", ilmoitti Wemmick, "ja toivoisin teidän kuulevan hänen nimensä. Nyökätkää hänelle, herra Pip! Sellaisesta hän pitää. Nyökätkää hänelle, tehkää hyvin; ikäänkuin iskekää silmää!"
"Tämä poikani asunto on hieno laitos", huusi vanhus minulle samalla kun minä nyökkäilin minkä suinkin ennätin. "Tämä on sievä huvittelupaikka. Tämä maatilkku ja nämä kauniit, sille rakennetut laitteet pitäisi kansamme poikani poistuttua ottaa hoitoonsa ihmisten iloksi."
"Olet siitä kovin ylpeä, etkö olekin, ukki?" sanoi Wemmick, silmäillen vanhusta, kovat kasvot todella pehmentyneinä. "Tässä nyökkäys sinulle." Hän nyökäytti päätänsä suunnattomasti. "Tässä toinen." Vielä komeampi nyökkäys. "Se on sinusta mieluista, eikö olekin? Jollette ole väsynyt – vaikka tiedän sen väsyttävän outoa – suvaitsetteko suoda hänelle vielä nyökkäyksen? Ette osaa kuvitellakaan, kuinka hyvillään hän siitä on."
Nyökkäsin vanhukselle vielä useita kertoja. Erotessamme hänestä hän oli lähdössä ruokkimaan siipikarjaa, ja me istuuduimme punssilasiemme ääreen lehtimajaan, jossa Wemmick poltellessaan piippuaan kertoi minulle tarvinneensa aika monta vuotta kohottaakseen tiluksensa sen nykyiselle viimeistellylle asteelle.
"Onko se omanne, herra Wemmick?"
"On kyllä", vastasi hän. "Olen saanut sen haltuuni palan palalta. Se on vapaa rasituksista, totta vieköön!"
"Niinkö tosiaan? Toivottavasti herra Jaggers ihailee sitä?"
"Ei ole kertaakaan sitä nähnyt", selitti Wemmick. "Ei siitä kuullutkaan. Ei koskaan nähnyt vanhusta. Ei kuullutkaan hänestä mitään. Niin, toimisto on toinen asia, yksityiselämä toinen. Toimistoon lähtiessäni jätän Linnan jälkeeni, ja Linnaan tullessani jää toimisto taakseni. Jollei se teistä ole missään suhteessa epämieluista, olen teille kiitollinen, jos menettelette samoin. En haluaisi kodistani puhuttavan ammatillisesti."
Luonnollisesti tunsin osakseni tulleen luottamuksen velvoittavan minut noudattamaan tätä pyyntöä. Punssi oli oikein hyvää, ja istuimme puhelemassa, ryyppien sitä lähes kello yhdeksään asti. "Tykin laukaisemisaika alkaa olla käsissä", huomautti Wemmick sitten, laskien piipun kädestään. "Se on isäukon ilonhetki."
Mentyämme takaisin Linnaan oli vanhus silmissään odotuksen ilme kuumentamassa hiilihankoa suurenmoisen, jokailtaisen juhlatoimituksen valmistukseksi. Wemmick seisoi kello kädessään kunnes hänen oli aika ottaa punahehkuinen hiilikoukku vanhukselta ja lähteä patterille. Otettuaan sen hän meni ulos, ja pian paukku jyrähti niin, että hontelo, pieni, laatikkomainen mökki tärisi ikäänkuin olisi ollut romahtamaisillaan pirstaleiksi ja sisällä kaikki lasit ja teekupit helisivät. Tämän jälkeen vanhus – joka luullakseni olisi lennähtänyt pois nojatuolistaan, jollei olisi pidellyt kiinni sen käsinojista – huudahti riemastuneena: "Se on laukaistu! Kuulin pamauksen!" Ja minä nyökkäilin iäkkäälle herralle niin, ettei ole kuvaannollista puhetta, kun väitän, etten erottanut häntä ensinkään.
Tämän ja illallisen välisen ajan Wemmick käytti näyttääkseen minulle kuriosumikokoelmaansa. Esineet liittyivät enimmäkseen rikosjuttuihin; oli kynä, jolla oli suoritettu kuuluisa väärennys, pari maineen saavuttanutta partaveistä, joitakuita hiuskiehkuroita ja useita tuomittujen pahantekijöiden käsinkirjoitettuja tunnustuksia, joille Wemmick antoi erikoisen arvon, koska ne, käyttääkseni hänen omia sanojaan, olivat "kaikkityyni valetta." Ne oli sijoitettu miellyttävästi hajalleen vähäisten poslini- ja lasikorujen, erinäisten, museon omistajan valmistamien somien pikku esineiden ja muutamien vanhuksen koristamien piippupuikkojen joukkoon. Ne olivat kaikki näytteillä Linnan siinä huoneessa, johon minut oli ensiksi opastettu ja joka ei ollut ainoastaan yhteinen arkihuone, vaan myöskin keittiö, jos sain päätellä takanpäällyställe sijoitetusta paistinpannusta ja lieden yläpuolelle kiinnitetystä, paistinvartaan kannattajaksi tarkoitetusta pronssikoristuksesta.
Talossa oli palvelemassa soma, pieni tyttö, joka päivisin hoivaili vanhusta. Hänen katettuaan illallispöydän laskettiin silta, jotta hän pääsi poistumaan, ja hän lähti kotiinsa yöksi. Illallinen oli erinomainen; ja vaikka Linna pyrki homehtumaan, koskapa siellä lemusi pilautuneille pähkinöille, ja vaikka siat olisivat saaneet olla loitommalla, olin koko sydämestäni tyytyväinen kestitykseen. Eikä pienessä, tornissa sijaitsevassa makuuhuoneessani ollut muita huonoja puolia kuin se, että minun ja lipputangon välillä oli liian ohut katto, joten minusta loikoessani selälläni vuoteessa tuntui siltä kuin minun täytyisi pitää tankoa pystyssä otsallani koko yö.
Wemmick oli jalkeilla varhain aamulla, ja pelkään kuulleeni hänen puhdistavan kenkäni. Sen jälkeen hän ryhtyi puuhailemaan kasvitarhassaan, ja goottilaisesta ikkunastani näin, kuinka hän oli panevinaan vanhuksen työhön ja nyökkäili tälle hyvin hellän kiintyneesti. Aamiaisemme oli yhtä oivallinen kuin illallinenkin, ja täsmälleen puoliyhdeksän lähdimme Little Britainiin. Kävellessämme Wemmick muuttui kuivemmaksi ja kovemmaksi, ja hänen suunsa tiukkautui jälleen kirjeluukuksi. Kun vihdoin saavuimme hänen toimipaikkaansa ja hän veti avaimen esille takkinsa niskasta, näytti hän ajattelevan walworthilaista huvilaansa yhtä vähän kuin jos Linna ja nostosilta, lehtimaja ja järvi, suihkukaivo ja vanhus olisivat kaikki lentäneet avaruuteen paukun viimeksi jyrähtäessä.
KUUDESKOLMATTA LUKU
Kävi, kuten Wemmick oli ennustanut, että sain pian tilaisuuden verrata holhoojani kotia hänen rahastonhoitajansa ja konttoristinsa asuntoon. Astuessani Walworthista tultuamme toimistoon oli holhoojani huoneessaan, pesten käsiään hajusaippuallaan. Hän kutsui minut luoksensa ja esitti minua ja ystäviäni koskevan päivälliskutsun, johon Wemmick oli minua valmistanut. "Ei juhlallista kursailua", huomautti hän, "ei juhlapukua, ja sanokaamme huomenna!" Tiedustin häneltä, mihin meidän piti tulla – minulla ei näet ollut aavistustakaan, missä hän asui – ja luullakseni juuri hänen yleinen vastahakoisuutensa kaikkea myöntämisen tapaistakin kohtaan saneli hänen vastauksensa: "Tulkaa tänne! Opastan itse teidät kotiini."
Käytän tätä tilaisuutta mainitakseni, että hän pesi asiakkaittensa jäljet käsistään ikäänkuin olisi ollut lääkäri tai hammaslääkäri. Hänen huoneessaan oli sitä tarkoitusta varten järjestetty komero, joka lemusi hajusaippualle kuin hajuaineiden myymälä. Sen oveen oli sisäpuolelle kiinnitetty tavattoman iso, telalla pyörivä pyyhinliina, ja hän pesi kätensä, pyyhkien ja kuivaten ne tähän liinaan, joka kerta kun hän palasi poliisioikeudesta tai päästi asiakkaan pois huoneestaan.
Kun minä ja ystäväni menimme hänen luoksensa kello kuusi seuraavana päivänä, oli hänen käsiteltävänään nähtävästi ollut tavallista likaisempi asia, sillä hän oli pistänyt päänsä komeroon eikä ainoastaan pessyt käsiään, vaan myöskin valeli vedellä kasvojaan ja huuhtoi kurkkuaan. Ja tehtyään kaiken sen ja hierrettyään liinalla yltympäri hän vielä otti kynäveitsensä esille ja kaapi jutun jätteet pois kynsistään, ennenkuin veti takin yllensä.
Kadulle astuessamme vetelehti läheisyydessä tavallisuuden mukaisesti joitakuita henkilöitä, jotka ilmeisesti olisivat hartaasti halunneet hänen puheilleen, mutta hänen olemustaan ympäröivässä, hajusaippuan lemun muodostamassa kehässä oli niin jyrkän varma tuntu, että he luopuivat aikeestaan täksi päiväksi. Kävellessämme länteen päin tunsi tuontuostakin joku ihmisvilinästä hänet, ja tällöin hän aina puhui äänekkäämmin minulle, mutta ei kertaakaan muulla tavoin osoittanut tuntevansa ketään eikä ollut huomaavinaan, että kukaan tunsi hänet.
Hän vei meidät Gerrard-kadulle, Sohoon, tämän kadun etelälaidassa olevalle, tavallaan aika komealle talolle, joka maalaamisen puutteessa kuitenkin teki surullisen vaikutuksen ja jonka ikkunat olivat likaiset. Hän otti avaimen taskustaan ja aukaisi oven, ja me kaikki astuimme kiviseen halliin, alastomaan, kolkkoon ja vähän käytettyyn. Sieltä nousimme tummanruskeita portaita myöten toiseen kerrokseen, jossa oli kolme pimeätä, ruskeata huonetta. Laudoitettuihin seiniin oli kaiverrettu kiehkuroita, ja hänen seisoessaan niiden ympäröimänä lausuen meidät tervetulleiksi muistuttivat ne minusta määrätynlaisia silmukoita.
Päivällinen oli katettu parhaaseen näistä huoneista; toinen oli hänen pukeutumis-, kolmas makuuhuoneensa. Hän mainitsi pitävänsä koko taloa hallussaan, mutta harvoin käyttävänsä siitä enempää kuin nyt näimme. Pöytä oli katettu mukavasti – kalustossa ei tietenkään ollut hopeaesineitä – ja hänen tuolinsa viereen oli sijoitettu iso, ympyriäinen, pyörivä tarjoilupöytä, jolla oli monenlaisia pulloja sekä karahveja ynnä neljä vatia hedelmiä jälkiruuaksi. Panin pitkin matkaa merkille, että hän piti kaikki oman kätensä ulottuvilla ja jakeli kaikki itse.
Huoneessa oli kirjahylly; kirjojen selkämyksistä näin, että ne käsittelivät todistamista, rikoslakia, rikollisten elämäkertoja, oikeudenkäyntejä, parlamentin päätöksiä ynnä muuta sellaista. Kaikki huonekalut olivat hyvin vankkoja ja kunnollisia, kuten hänen kellonperänsäkin olivat. Sisustus näytti kuitenkin virastomaiselta, eikä näkyvissä ollut mitään yksinomaan koristeellista. Sopessa seisoi pieni pöytä, jolla oli papereita ja varjostimella varustettu lamppu, joten hän nähtävästi kuljetti tässäkin suhteessa toimistonsa muassaan kotiin, työnsi iltaisin pöydän keskemmälle ja ryhtyi työhön.
Kun hän tähän mennessä oli tuskin nähnytkään kumppaneitani – hän ja minä olimme nimittäin kävelleet yhdessä – jäi hän kelloa soitettuaan seisomaan uuninmatolle, silmäillen heitä tutkivasti. Hämmästyksekseni hän näytti heti kiinnostuvan etupäässä, jollei yksinomaan, Drummleen.
"Pip", virkkoi hän, laskien ison kätensä olalleni ja vieden minut ikkunan ääreen, "en tiedä, kuka kukin on. Kuka on tuo hämähäkki?"
"Hämähäkki?" toistin.
"Tuo pisamainen, hajasäärinen jöröttelijä."
"Hän on Bentley Drummle", vastasin. "Tuo hentokasvoinen on Startop."
Välittämättä rahtuakaan "hentokasvoisesta" hän jatkoi: "Hänen nimensä on Bentley Drummle. Pidän sen pojan ulkonäöstä."
Hän alkoi heti puhella Drummlen kanssa, eivätkä toisen kömpelöt, niukkasanaiset vastaukset häntä ensinkään pelottaneet, vaan nähtävästi houkuttelivat häntä pakottamaan Drummlen keskustelemaan. Katsellessani heitä tuli minun ja heidän väliinsä taloudenhoitajatar, tuoden pöytään ensimmäisen ruokalajin.
Otaksuin hänen olevan noin nelikymmenvuotiaan – mutta lienen luullut häntä nuoremmaksi kuin hän oli. Jotensakin pitkä, vartalo solakan joustava, kasvot tavattoman kalpeat, isot silmät haalistuneen näköiset, tukka tuuhea, aaltoileva. En tiedä, johtuiko sydäntaudista, että hänen huulensa olivat raollaan, ikäänkuin hän olisi huohottanut, ja että hänen kasvoillaan oli omituinen äkillisyyden ja neuvottomuuden ilme; mutta sen tiedän, että pari päivää aikaisemmin olin ollut teatterissa katsomassa Macbethia ja että minusta tämän naisen kasvot näyttivät ikäänkuin tulisen ilman hämäämiltä, kuten ne kasvot olivat olleet, joiden olin nähnyt nousevan noidan kattilasta.
Hän laski ruokavadin pöydälle, kosketti hiljaa sormellaan holhoojani käsivartta huomauttaakseen päivällisen olevan valmiin ja poistui. Sijoituimme istumaan pyöreän pöydän ympärille, ja holhoojani osoitti Drummlelle paikan toiselle, Startopille toiselle puolelleen. Taloudenhoitajatar oli tuonut pöytään oivallisen kalaruokalajin, ja myöhemmin saimme yhtä erinomaista lammaspaistia sekä sitten yhtä hyvää lintupaistia. Kastikkeet, viinit ja muut tarpeelliset lisäkkeet, jotka kaikki olivat mitä parasta laatua, ojensi meille isäntämme tarjoilupöydältään; ja niiden kierrettyä pöydän ympäri hän pani ne aina jälleen paikalleen. Samalla tavoin hän jakoi meille puhtaat lautaset sekä veitset ja haarukat kutakin ruokalajia varten, pistäen käyttämämme pöytäkalut kahteen tuolinsa vieressä lattialla olevaan koppaan. Näkyviimme ei tullut muita palvelijoita kuin taloudenhoitajatar. Hän toi pöytään jokaisen ruokalajin, ja minä katsoin aina hänen kasvoihinsa, noidankattilasta kohoaviin kasvoihin. Vuosikausia senjälkeen laitoin siitä naisesta kammottavan jäljennöksen panemalla kasvot, jotka eivät luonnostaan muistuttaneet häntä mitenkään muutoin kuin hulmuavan tukkansa vuoksi, liikkumaan pimeässä huoneessa palavan spriimaljakon taitse.
Kun mieleni teki erikoisesti tarkkailla taloudenhoitajatarta sekä hänen oman huomiotaherättävän ulkonäkönsä että Wemmickin valmistelun johdosta, panin merkille, että hän huoneessa ollessaan piti katseensa aina tarkkaavasti suunnattuna holhoojaani ja irroitti kätensä jokaisesta hänen eteensä sijoittamastaan ruokavadista empivästi, ikäänkuin olisi pelännyt isännän kutsuvan hänet takaisin ja halunnut isännän, jos hänellä oli jotakin sanomista, sanovan sen, niin kauan kuin hän, taloudenhoitajatar, oli vielä likellä. Olin Jaggersin käyttäytymisestä huomaavinani, että hän tiesi tämän ja tahallaan piti naista alituisesti jännittyneenä.
Päivällispöydässä vallitsi hilpeys, ja vaikka holhoojani näytti pikemminkin kehittelevän keskustelunaiheita kuin ottavan niitä puheeksi, huomasin hänen kuitenkin puristavan meistä näkyviin luonteemme heikoimmat puolet. Omasta puolestani havaitsin ilmaisevani, että minulla oli taipumus tuhlaavaisuuteen, suosimaan Herbertia ja kehumaan suurilla mahdollisuuksillani, ennenkuin oikein aavistin edes avanneeni suutani. Samoin oli meidän kaikkien, mutta etenkin Drummlen laita. Ennenkuin kala oli viety pois pöydästä, oli hänet houkuteltu paljastamaan taipumuksensa pistellä toisia kaunaisesti ja epäluuloisesti.
Mutta vasta sitten kun olimme päässeet juustoon, kääntyi keskustelumme soutusaavutuksiin, ja Drummlea ivattiin siitä, että hän tuli iltaisin laituriin verkkaiseen, sammakkomaiseen tapaansa. Tämän jälkeen Drummle ilmoitti isännällemme olevansa paljon mieluummin yksin kuin meidän seurassamme, olevansa taitavampi kuin me ja pystyvänsä voimainkoetuksessa hajoittamaan meidät kuin akanat tuuleen. Jollakin näkymättömällä keinolla holhoojani yllytti hänet miltei hurjistumaan tästä pikku seikasta, ja hän ryhtyi paljastamaan ja jännittelemään käsivartensa lihaksia näyttääkseen, kuinka vahvat ne olivat, ja me kaikki aloimme naurettavasti näytellä ja jännitellä käsivarsiamme.
Tällöin taloudenhoitajatar parhaillaan korjasi ruokia ja astioita pois pöydästä. Holhoojani ei kiinnittänyt lainkaan huomiota häneen, vaan istui takakenossa tuolillaan kasvot sivuittain häneen päin, pureksien etusormensa kuvetta ja osoittaen Drummlea kohtaan minusta aivan selittämätöntä mielenkiintoa. Äkkiä hän läimäytti ison kätensä satimen tapaan taloudenhoitajattaren kädelle tämän ojentuessa pöydän ylitse. Hän teki sen niin äkkiä ja rajusti, että me kaikki keskeytimme typerän kilpailumme.
"Jos puhutte voimista", sanoi hän, "niin minä näytän teille ranteen. Molly, näyttäkää heille ranteenne!"
Naisen kiinnijoutunut käsi oli pöydällä, mutta hän oli jo vienyt toisen kätensä selkänsä taakse. "Isäntä", pyysi hän hiljaa silmät tarkkaavasti ja rukoilevasti Jaggersiin suunnattuina, "älkää!"
"Minä näytän teille ranteen", toisti Jaggers järkkymättömän päättäväisesti. "Molly, näyttäkää heille ranteenne!"
"Isäntä", sopersi nainen taaskin, "olkaa toki!"
"Molly", lausui Jaggers vilkaisemattakaan häneen, vaan värähtämättä katsoen huoneen toiseen päähän, "näyttäkää heille molemmat ranteenne! Näyttäkää! No!"
Hän otti kätensä pois taloudenhoitajattaren kädeltä ja käänsi sen ranteen näkyviin pöydälle. Nainen siirsi toisen kätensä selän takaa ja piti niitä molempia vierekkäin. Jälkimäinen ranne oli hyvin rujomuotoinen – siinä oli syviä naarmuja ristiinrastiin. Ojentaessaan kätensä nainen käänsi katseensa pois Jaggersista ja silmäili valppaasti meitä kutakin, toista toisensa jälkeen.
"Tässä on voimaa", kehui Jaggers, kylmästi tunnustellen jänteitä etusormellaan. "Hyvin harvoilla miehillä on niin vahva ranne kuin tällä naisella on. On merkillistä, kuinka voimakkaan otteen nämä kädet puristavat. Minulla on ollut tilaisuutta tarkkailla useita käsiä; mutta tässä suhteessa en ole koskaan nähnyt voimakkaampia kuin nämä ovat, en miehellä enkä naisella."
Hänen lausuessaan nämä sanat verkkaisen arvostelevasti nainen edelleen silmäili meitä vuorotellen sen mukaan kuin istuimme. Kun Jaggers vaikeni, katsoi nainen taas heti häneen. "Riittää jo, Molly", virkkoi Jaggers, nyökäten hänelle hiukan. "Teitä on ihailtu, ja saatte mennä." Taloudenhoitajatar nosti kätensä pöydältä ja poistui huoneesta. Jaggers otti tarjoilupöydältään karahvit, täytti lasinsa ja pani viinin kiertämään.
"Kello puolikymmenen, hyvät herrat", ilmoitti hän, "meidän täytyy hajautua. Käyttäkää aikaanne parhaanne mukaan! Minusta on hauska tutustua teihin kaikkiin. Herra Drummle, maljanne."
Jos hänen tarkoituksensa valitessaan Drummlen oli paljastaa tätä yhä enemmän, niin se onnistui mainiosti. Jörön voitonriemuisena Drummle osoitti, kuinka ärtynyt hän meille muille oli ja kuinka mitättöminä hän meitä piti, esiytyen yhä loukkaavammin ja käyden vihdoin suorastaan sietämättömäksi. Hänen kaikissa asteissaan Jaggers tarkkaili häntä samaan omituisen kiinnostuneeseen tapaan. Hän ihan näytti valavan makua Jaggersin viiniin.
Poikamaisen varomattomina taisimme nauttia viiniä liikaa, ja varmasti puhelimme liian paljon. Erikoisesti tulistuimme Drummlen moukkamaisesta ivailusta, koska muka käyttelimme rahojamme liian avokätisesti. Sen johdosta huomautin, ettei hänen ollut kaunista puhua sellaista, koska Startop oli lainannut hänelle rahaa minun nähteni vain noin viikko sitten.
"No niin", tokaisi Drummle, "hän saa omansa takaisin."
"Tarkoitukseni ei olekaan vihjata, ettei hän saa", huomautin. "Mutta senvuoksi teidän sietäisi mielestäni hillitä kieltänne puhuessanne meistä ja rahoistamme."
"Teidän mielestänne!" ärähti Drummle. "Voi, hyvä Luoja!"
"Varmastikaan", jatkoin, aikoen olla hyvin tiukka, "te ette lainaisi rahaa kenellekään meistä, jos sitä tarvitsisimme."
"Olette oikeassa", myönsi Drummle. "En lainaisi ainoallekaan teistä edes kuusipennystä. En lainaisi kenellekään edes kuusipennystä."
"Jotensakin kehnoa mielestäni ottaa lainaksi asiain niin ollen."
"Teidän mielestänne", toisti Drummle. "Hyvä Luoja!"
Tämä oli niin kovin ärsyttävää – etenkin sentähden, etten päässyt mihinkään ponnistellessani hänen äreätä tylsyyttään vastaan – että välittämättä Herbertin hillitsemisyrityksistä virkoin:
"Kuulkaahan, herra Drummle, kun kerran tämä asia on puheena, kerron teille, mitä tämä Herbert ja minä sanoimme toisillemme silloin kun saitte lainaksi ne rahat."
"Minä en halua tietää tuon Herbertin ja teidän välisiänne puheita", murahti Drummle. Ja hiljemmin hän taisi lisätä, että me molemmat saisimme mennä hornaan jutustelemaan.
"Sanon sen kuitenkin, halusittepa sen tietää tai ette. Sanoimme, että samalla kun pistitte rahat taskuunne peräti hyvillänne niiden saamisesta, näytti teitä äärettömästi huvittavan, että Startop oli ollut kyllin heikko antaakseen ne."
Drummle purskahti nauramaan ja istui paikallaan, nauraen vasten kasvojamme, kädet taskuissa ja pyöreät olkapäät koholla, mikä selvästi merkitsi, että se oli aivan totta ja että hän halveksi meitä kaikkia aaseina.
Tämän jälkeen puhui Startop hänelle, vaikka paljon suopeammin kuin minä olin puhunut, ja kehoitti häntä esiytymään miellyttävämmin. Kun Startop oli vilkas ja iloinen nuori mies, Drummle taas hänen täydellinen vastakohtansa, oli jälkimäinen aina valmis paheksumaan hänen olemustaan, pitäen sitä suoranaisena mieskohtaisena loukkauksena. Nyt hän vastasi karkean moukkamaisesti, ja Startop yritti syrjäyttää väittelyn jollakin pienellä kokkapuheella, joka nauratti meitä kaikkia. Harmissaan tästä vähäisestä menestyksestä pahemmin kuin mistään muusta, Drummle tempasi lainkaan varoittamatta tai uhkaamatta kätensä pois taskusta, päästi veltot hartiansa painumaan, kirosi, sieppasi ison lasin ja olisi sinkauttanut sen vastustajansa päähän, jollei kestitsijämme olisi näppärästi tarttunut siihen, juuri kun se oli kohotettu ilmaan siinä tarkoituksessa.
"Hyvät herrat", lausui Jaggers, hitaasti laskien lasin pöydälle ja hinaten kultakellonsa vankoista peristä esille, "suureksi ikäväkseni minun täytyy ilmoittaa teille, että kello on puolikymmenen."
Tämän vihjauksen kuultuamme me kaikki nousimme pöydästä poistuaksemme.
Ennenkuin ehdimme ulko-ovelle, puhutteli Startop Drummlea rattoisasti "hyväksi kumppaniksi", ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään. Mutta "hyvä kumppani" oli niin loitolla vastaavasta mielialasta, ettei suostunut edes kävelemään Hammersmithiin samalla puolella tietä. Niinpä Herbert ja minä, jotka jäimme kaupunkiin, näimme heidän poistuvan kadun vastakkaisilla puolilla. Startop meni edellä, ja Drummle kuhnusteli jälessä talojen pimennossa hyvin samalla tavoin kuin hänellä oli tapana seurata meitä veneessä.
Kun ovi ei ollut vielä suljettu, johtui mieleeni jättää Herbert tuokioksi vartoamaan ja juosta yläkertaan puhuakseni pari sanaa holhoojani kanssa. Tapasin hänet pukeutumishuoneessaan kenkävarastonsa keskellä. Hän oli jo tiukasti touhussa, pesten meidän tuntuamme pois käsistään.
Ilmoitin hänelle palanneeni hänen luoksensa vakuuttamaan, kuinka pahoillani olin siitä, että oli sattunut mitään epämiellyttävää, ja lausuin toivovani, ettei hän kovin moittisi minua.
"Pyh!" äänsi hän huuhdellessaan kasvojaan, puhuen vesipisaroiden lomitse. "Se ei merkitse mitään, Pip. Pidän siitä hämähäkistä kuitenkin."
Hän oli nyt kääntynyt minuun päin, ravisteli päätänsä, puhalteli ja pyyhki itseään.
"On hauska, että te pidätte hänestä", virkoin, "mutta minä en pidä."
"Niin, niin", yhtyi holhoojani, "älkää antautuko liian paljoa tekemisiin hänen kanssansa! Pysytelkää hänestä niin erillänne kuin voitte! Mutta minä pidän siitä veitikasta, Pip; hän on laadultaan aito. Niin, jos olisin ennustaja –"
Vilkaisten pyyhkeen laskoksista hän katsoi silmiini.
"Mutta en ole ennustaja", jatkoi hän, taivuttaen päänsä pyyhekiehkuraan ja kuivaten korviaan. "Tiedättehän, mikä olen, eikö totta? Hyvää yötä, Pip!"
"Hyvää yötä!"
Noin kuukausi senjälkeen hämähäkin oleskelu herra Pocketin luona päättyi lopullisesti, ja hän lähti takaisin sukuonkaloonsa talon kaikkien muiden asukkaiden paitsi rouva Pocketin suureksi huojennukseksi.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
"Rakas herra Pip.
Kirjoitan tämän herra Gargeryn pyynnöstä ilmoittaakseni Teille, että hän aikoo tulla Lontooseen herra Wopslen seurassa ja olisi iloinen, jos hänen voitaisiin sallia tavata Teidät. Hän tulisi käymään Barnardin hotellissa ensi tiistaiaamuna kello yhdeksän, ja ilmoittakaa hyväntahtoisesti, jollei silloin sovi. Sisar-raukkanne on jotakuinkin samanlainen kuin täältä lähtiessänne. Puhelemme Teistä keittiössä joka ilta ja aprikoimme, mitä sanotte ja teette. Jos nyt pidätte tätä julkeutena, antakaa se anteeksi entisten aikojen rakkauden tähden! Ei muuta, rakas herra Pip.
Aina kiitollinen ja uskollinen palvelijanne
Biddy.J. K. – Herra Gargery haluaa oikein nimenomaan minun kirjoittavan, kuinka veikeätä. Hän väittää teidän ymmärtävän. Toivon enkä epäile, että Teistä on mieluista tavata hänet, vaikka olettekin herra, sillä Teillä oli aina hyvä sydän, ja hän on peräti kunnon mies. Olen lukenut hänelle kaikki paitsi viimeistä lyhyttä lausetta, ja hän kivenkovaan haluaa minun vielä kerran kirjoittavan, kuinka veikeätä."
Sain tämän kirjeen postissa maanantaiaamuna, ja siispä siinä mainittu kohtaus oli tarkoitettu seuraavaksi päiväksi. Tunnustan täsmälleen, millaiset tunteeni olivat odottaessani Joen tuloa.
Ne eivät olleet mieluisia, vaikka minua liittivät häneen niin monet siteet. Olin aika tavalla hämmingin vallassa sekä jonkun verran tuskastunut, ja minua vaivasi voimakas sopimattomuuden tunne. Jos olisin voinut pidättää hänet poissa maksamalla rahaa, olisin varmasti sen tehnyt. Suurin lohdutukseni oli se, että hänen piti tulla Barnardin majataloon eikä Hammersmithiin, eikä hän niin ollen osuisi vastakkain Bentley Drummlen kanssa. Minulla ei olisi ollut kovinkaan paljoa sitä vastaan, että hänet olisi nähnyt Herbert tai tämän isä, joita molempia kunnioitin. Mutta minua vaivasi mitä kovimmin se ajatus, että hänet olisi tavannut Drummle, jota halveksin. Niinpä pahimmat heikkoutemme ja halpamaiset tekomme suoritetaan pitkin elämäämme tavallisesti sellaisten ihmisten tähden, joita eniten halveksimme.
Olin alkanut yhtenään koristella huoneitamme tarpeettomasti ja sopimattomasti, ja sellainen painiskelu Barnardin kanssa osoittautui varsin kalliiksi. Tähän aikaan huoneet olivat hyvin toisenlaiset kuin minun niihin muuttaessani, ja minulla oli se kunnia, että olin vallannut muutamia silmäänpistäviä sivuja läheisen verhoilijan kirjoista. Olin viime aikoina edistynyt niin vinhasti, että olin hankkinut palkkaorjakseni saapasjalkaisen – kaulussaappaisen – pojan, jolle minun olisi saattanut sanoa kuluttavan päiväni. Kun olin nimittäin luonut tämän kuvatuksen – pesuvaimoni perheen hylkyjoukosta – sekä pukenut hänen yllensä sinisen takin, keltaiset liivit, valkean kaulanauhan, kermanväriset housut ja jo mainitut saappaat, täytyi minun etsiä hänelle vähän tehtävää ja aika paljon syötävää, ja näine molempine kamaline tarpeineen hän vaivasi kummituksena olemassaoloani.
Tämä kostava haamu määrättiin palvelukseen kello kahdeksalta tiistaiaamuna halliimme – joka oli kaksi jalkaa pitkä ja yhtä leveä, kuten lattiamatosta veloitettiin – ja Herbert ehdotti aamiaiseksi eräitä ruokalajeja, joista hän arveli Joen pitävän. Samalla kun olin hänelle vilpittömästi kiitollinen tällaisesta harrastuksesta ja huomaavaisuudesta, vaivasi mieltäni omituinen, ärtymyksen sekainen epäluulo, että jos Joe olisi ollut tulossa kohtaamaan häntä, hän ei olisi esiintynyt niin ripeästi.
Tulin kuitenkin kaupunkiin maanantai-iltana, ollakseni valmiina ottamaan vastaan Joea, nousin jalkeille varhain aamulla ja laitatin arkihuoneemme ja aamiaispöytämme loistavimpaan asuunsa. Kovaksi onneksi aamulla sataa tihutti, eikä enkelikään olisi kyennyt salaamaan sitä tosiseikkaa, että Barnardin majatalo vuodatti ikkunan ulkopuolella nokisia kyyneliä, muistuttaen jotakin heikkoa nuohoojajättiläistä.
Määräajan lähestyessä olisin mielelläni juossut tieheni, mutta määräyksiään noudattava Kostaja oli hallissa, ja pian kuulin Joen liikkuvan portaissa. Tunsin tulijan Joeksi, koska hän asteli niin kömpelösti portaita ylöspäin – hänen juhlasaappaansa olivat aina liian isot hänelle – ja koska hän tarvitsi niin kauan aikaa lukeakseen muiden kerrosten ovissa olevat nimet yläkertaan noustessaan. Kun hän vihdoin seisahtui meidän ovellemme, erotin hänen sormillaan tunnustelevan nimeni maalattuja kirjaimia ja senjälkeen kuulin selvästi hänen hengityksensä avaimenreiästä. Lopuksi hän napautti oveen yhden ainoan kerran hiljalleen, ja Pippuri – se oli kostavan pojan epäilyttävä nimi – ilmoitti: "Herra Gargery." Minusta tuntui, ettei hän ikinä saisi jalkojaan pyyhityiksi ja että minun täytyisi mennä nostamaan hänet pois matolta, mutta vihdoin hän astui sisälle.
"Joe, mitäs kuuluu, Joe?"
"Pip, mitäs sinulle kuuluu, Pip?"
Hyväntahtoisten, rehellisten kasvojensa loistaessa ja hohtaessa hän laski hattunsa väliimme lattialle, tarttui molempiin käsiini ja rytyytti niitä ylös ja alas, ikäänkuin olisin ollut viimeksi patentoitu pumppu.
"On hauska tavata sinut, Joe. Anna tänne hattusi!"
Mutta Joe nosti sen varovasti lattialta kaksin käsin, ikäänkuin munia sisältävän linnunpesän, eikä suostunut eroamaan omaisuutensa tästä osasta, vaan itsepintaisesti seisoi, puhellen sen ylitse perin kiusallisesti.
"Oletpa sinä kasvanut", ihasteli Joe, "ja paisunut ja hienostunut" – Joe mietti hetkisen ennenkuin keksi tämän sanan – "niin että varmasti olet kunniaksi kuninkaallesi ja isänmaallesi."
"Ja sinä, Joe, näytät ihailtavan hyvinvoivalta."
"Jumalan kiitos", vastasi Joe, "olen mahdollisimman hyvässä kunnossa. Ja sisaresi, hän ei ole yhtään huonommassa tilassa kuin ennen. Ja Biddy, hän on aina pirteä ja altis. Eikä ystäviemme tila ole pahentunut, jollei parantunutkaan. Paitsi Wopslea, joka on horjahtanut."
Koko tämän ajan Joe – yhäti pidellen linnunpesäänsä varovaisesti molemmin käsin – pyöritteli silmiään, katsellen huonetta ja aamutakkini kukkakuvioita.
"Horjahtanutko, Joe?"
"Juuri niin", vakuutti Joe, hiljentäen ääntänsä, "hän erosi kirkosta ja antautui näyttelemään. Ja juuri näytteleminen kiidätti hänet Lontooseen seurassani. Ja hän toivoisi", lisäsi Joe, siirtäen linnunpesän tuokioksi vasempaan kainaloonsa ja hapuillen siitä munaa oikealla kädellään, "jollet pahastu, että antaisin sinulle tämän."
Otin vastaan, mitä Joe minulle antoi, ja huomasin sen erään pienen pääkaupunkilaisteatterin ilmoituslehtiseksi. Siinä ilmoitettiin, että juuri sillä viikolla esiintyi ensi kerran "kuuluisa, Rosciuksen vertaisen maineen saavuttanut maaseutulaisamatööri, jonka ainutlaatuinen onnistuminen kansallisrunoilijamme parhaissa traagillisissa osissa on viime aikoina herättänyt niin suurta huomiota hänen paikkakuntansa draamallisissa piireissä."
"Oletko ollut katsomassa tätä kappaletta, Joe?" tiedustin.
"Minä olin", vastasi Joe ponnekkaasti ja juhlallisesti.
"Herättikö se jymyhuomiota?"
"No niin", virkkoi Joe, "kyllä siellä lenteli aika lailla appelsininkuoria. Erittäinkin silloin, kun hän näki haamun. Mutta jätän teidän itsenne ratkaistavaksi, hyvä herra, oliko omiaan pitämään miestä reippaassa työvireessä, kun hänen ja haamun välistä kohtausta yhtenään keskeytettiin 'Amen'huudoilla. Ihmisellä on saattanut olla kova onni, ja hän on ehkä ollut kirkon palveluksessa", jatkoi Joe, vaimentaen äänensä aprikoivan tunteelliseksi, "mutta silti häntä ei sovi häiritä sellaisessa tapauksessa. Tarkoitan, että jollei miehen oman isän haamu saa vaatia osakseen hänen huomiotaan, mikä sitten saa? Ja lisäksi, kun hänen suruhattunsa on kovaksi onneksi tehty niin pieneksi, että mustien sulkien paino keikauttaa sen päästä, niin koetettakoon pitää sitä päässä niin hyvin kuin voidaan."
Joen omat kasvot näyttivät siltä kuin hän olisi nähnyt aaveen, ja siitä arvasin Herbertin astuneen huoneeseen. Niinpä esittelin Joen Herbertille, joka ojensi kätensä. Mutta Joe peräytyi kauemmaksi ja piteli kiinni linnunpesästään.
"Nöyrin palvelijanne, hyvä herra", virkkoi Joe, "toivottavasti te ja Pip" – tällöin hänen katseensa osui Kostajaan, joka parhaillaan asetti joitakin paahdoksia pöydälle, ja siitä kuvastui niin selvästi aikomus pitää tätä nuorta herraa perheenjäsenenä, että rypistämällä otsaani tyrehdytin sen aikomuksen ja panin hänet yhä enemmän hämilleen – "te kaksi herraa nimittäin toivottavasti säilytätte terveytenne tässä ahtaassa paikassa. Tämä näet saattaa olla oikein hyvä majatalo lontoolaisten mielestä", pitkitti Joe tuttavallisesti, "ja uskottavasti sen laatu on varmasti arvonsa mukainen; mutta minä puolestani en pitäisi siinä sikaakaan – jos nimittäin toivoisin sen lihovan terveenä ja sellaisena, että sen lihassa olisi hyvä maku."
Esitettyään tämän imartelevan todistuksen asuntomme hyvistä puolista ja sen ohella osoitettuaan olevansa taipuvainen nimittämään minua "hyväksi herraksi" Joe silmäili, kun häntä kehoitettiin istuutumaan pöytään, ympäri huonetta löytääkseen sopivan sijoituspaikan hatulleen – ikäänkuin se olisi voinut levätä ainoastaan joillakuilla hyvin harvoilla luonnonaineilla – ja lopulta sijoitti sen uuninreunustan äärimmäiselle nurkkaukselle, jolta se sittemmin aina tuontuostakin tipahteli.
"Juotteko teetä vai kahvia, herra Gargery?" kysyi Herbert, joka aina hoiti isännyyttä aamuisin.
"Kiitoksia, hyvä herra", vastasi Joe jäykkänä kiireestä kantapäähän saakka, "juon kumpaa vain teistä on mieluisempaa antaa."
"Mitä arvelette kahvista?"
"Kiitoksia, hyvä herra", vastasi Joe ilmeisesti masentuneena ehdotuksesta, "koska hyväntahtoisesti valitsette kahvin, en minä tahdo asettua vastahankaan. Mutta eikö se milloinkaan tunnu teistä hieman tulistavalta?"
"Juokaamme siis teetä!" sanoi Herbert, kaataen sitä kuppeihin.
Tällöin Joen hattu putosi uuninreunustalta, ja hän ponnahti pystyyn tuoliltaan, nostaen sen lattialta ja pannen sen täsmälleen samalle paikalle, ikäänkuin olisi ehdottomasti ollut hyvän kasvatuksen merkki, että se pian uudelleen tipahtaisi.
"Milloin saavuitte pääkaupunkiin, herra Gargery?"
"Eilen iltapäivälläkö?" virkkoi Joe yskäistyään kätensä suojassa, ikäänkuin olisi ennättänyt saada hinkuyskän Lontooseen tultuaan. "Ei, en silloin. Kyllä, juuri silloin. Niin silloin. Tulin eilen iltapäivällä." Hänen kasvoistaan kuvastui viisautta, huojennusta ja tiukkaa puolueettomuutta.
"Oletteko vielä ollenkaan katsellut Lontoota?
"Kyllähän toki, hyvä herra", vastasi Joe. "Minä ja Wopsle menimme suoraa päätä katsomaan kenkävoidemyymälää. Mutta meistä se ei vetänyt vertoja kaupan ovella oleville punaisille ilmoituskilville, jotka nimittäin", lisäsi Joe selittävästi, "ovat liian arkkitehtoriallisesti piirrettyjä."
Tosiaan uskon, että Joe olisi pitentänyt tämän sanan – joka mielestäni vakaisen hyvin kuvaa joitakuita tuntemiani rakennustaiteellisia tuotteita – kokonaiseksi kertosäkeeksi, jollei hänen huomionsa olisi kuin sallimuksen ohjauksesta kiintynyt hänen hattuunsa, joka huojui paikallaan. Se vaatikin häneltä alituista huomiota sekä silmän ja käden vikkelyyttä, hyvin samanlaista kuin kriketin porttivahdilta vaaditaan. Hän leikitteli sillä tavattomasti, osoittaen mitä suurinta taitoa, milloin syöksähtäen sitä kohti ja somasti siepaten sen käsiinsä sen pudotessa, milloin vain estäen sen putoamisen, kolhien sitä ja koettaen pidätellä sitä huoneen eri osissa sekä painella sitä seinäpaperin kuvioihin, kunnes tunsi voivansa turvallisesti käydä siihen käsiksi, lopulta loiskauttaen sen huuhtelualtaaseen, jolloin minä otin vapauden ottaa sen haltuuni.
Mitä tulee hänen paidankaulukseensa ja takinkaulukseensa, oli niiden ajatteleminen tyrmistävää – ne molemmat olivat ratkaisemattomia ongelmia. Minkätähden ihmisen piti kaapia itseään siinä määrin, ennenkuin voi katsoa olevansa täysin puettu? Miksi hänen piti otaksua tarpeelliseksi puhdistua kärsimällä pyhävaatteittensa vuoksi? Sitten hän sai niin selittämättömiä miettimispuuskia, pidellen haarukkaa lautasen ja suun puolivälissä, hänen katseensa kääntyi niin omituisiin suuntiin, häntä vaivasi niin merkillinen yskä, hän istui niin etäällä pöydästä ja tiputteli niin paljon enemmän kuin söi, samalla teeskennellen, ettei hän ollut tiputtanutkaan, että olin sydämestäni iloinen, kun Herbert poistui luotamme lähteäkseen Cityyn.
En ollut kylliksi järkevä enkä kylliksi herkkätuntoinen käsittääkseni, että se kaikki oli minun syytäni, ja että jos minä olisin ollut luontevampi Joea kohtaan, olisi hänkin ollut luontevampi minua kohtaan. Olin kärsimätön ja huonolla tuulella hänen tähtensä, ja siinä tilassa hän kasasi tulisia hiiliä päälleni.
"Kun nyt olemme kahden kesken, hyvä herra", aloitti Joe.
"Joe", keskeytin ärtyisesti, "miten voit nimittää minua hyväksi herraksi?"
Joe katsoi minuun silmänräpäyksen ajan, ja hänen ilmeensä muistutti hieman nuhtelua. Niin hullunkuriset kuin hänen kaulanauhansa ja kauluksensa olivatkin, huomasin hänen ilmeestään uhkuvan jonkunlaista arvokkuutta.
"Kun nyt olemme kahden kesken", aloitti Joe uudelleen, "eikä minulla ole aikomusta eikä mahdollisuutta viipyä enää monta minuuttia, tahdon nyt lopettaa – ainakin aloittaa selostuksen siitä, minkä johdosta minä sain tämän kunnian. Jollei nimittäin", pitkitti hän entiseen selvästi selostavaan tapaansa, "ainoa toiveeni olisi ollut olla sinulle hyödyksi, ei minulla olisi ollut kunniaa aterioida herrasmiehen seurassa ja asunnossa."
Minusta oli niin vastenmielistä nähdä samaa ilmettä uudelleen, etten lausunut minkäänlaista huomautusta hänen tätä sävyään vastaan.
"No niin, hyvä herra", jatkoi Joe, "asia kävi näin. Istuin tuonnoin 'Laivureissa', Pip" – joka kerta kun hän lauhtui helläksi, hän nimitti minua Pipiksi, mutta käydessään jälleen kohteliaaksi käytti "hyvän herran" nimitystä – "ja sinne saapui kieseissään Pumblechook. Se sama mies", lisäsi Joe, poiketen uudelle ladulle, "joka toisinaan ärsyttää minua kamalasti toitottamalla kaikille, että juuri hän oli koko ajan lapsuudenkumppanisi ja että sinä pidit häntä leikkitoverinasi."
"Hölynpölyä. Sinähän se olit, Joe."
"Niin olen vakaasti uskonutkin, Pip", virkkoi Joe, keikauttaen hiukan päätänsä, "vaikka se ei merkitse paljoa nyt, hyvä herra. No niin, tämä sama rehentelemiseen taipuvainen mies tuli luokseni 'Laivureihin' – jossa piipullinen tupakkaa ja tuoppi olutta virkistävät työtätekevää miestä, hyvä herra, häntä liiaksi kiihoittamatta – ja hänen sanansa kuuluivat: 'Joseph, neiti Havisham haluaa puhutella sinua.'"
"Neiti Havishamko, Joe?"
"'Hän haluaa', kuuluivat Pumblechookin sanat, 'puhutella sinua'." Joe istui mulkoillen laipioon.
"No niin, Joe? Jatkahan, ole hyvä!"
"Seuraavana päivänä, hyvä herra", jatkoi Joe, silmäillen minua ikäänkuin olisin ollut kaukana, "puhdistauduttuani menin tapaamaan neiti A:ta."
"Neiti A:tako, Joe? Neiti Havishamia kai?"
"Kuten sanoin, hyvä herra", vastasi Joe lainopillisen muodollisesti, ikäänkuin olisi sanellut jälkisäädöstään, "neiti A:ta eli toisin sanoin neiti Havishamia. Hän puhui silloin seuraavasti: 'Herra Gargery. Tehän olette kirjeenvaihdossa herra Pipin kanssa?' Kun olin saanut kirjeen sinulta, voin vastata: 'Olen.' – Kun menin naimisiin sisaresi kanssa, hyvä herra, sanoin: 'Tahdon', ja kun vastasin ystävällesi, Pip, sanoin: 'Olen.' – 'Suvaitsetteko siis ilmoittaa hänelle', virkkoi hän, 'että Estella on tullut kotiin ja mielellään kohtaisi hänet'."
Tunsin kasvojeni lehahtavan kuumiksi katsoessani Joeen. Toivoakseni niiden kuumenemisen yhtenä vähäisenä syynä oli ehkä se tieto, että jos olisin arvannut hänen asiansa, olisin rohkaissut häntä enemmän.
"Kun menin kotiin", pitkitti Joe, "ja pyysin Biddyä kirjoittamaan sanoman sinulle, pani hän vähän vastaan. Biddy sanoi: 'Tiedän, että hän on oikein hyvillään, jos saa tiedon suusanallisesti; nyt on loma-aika, te haluatte nähdä häntä, lähtekää!' Olen nyt lopettanut, hyvä herra", lisäsi Joe, nousten tuoliltaan, "ja, Pip, toivon sinun aina voivan hyvin ja kohoavan yhä ylhäisempiin asemiin."
"Mutta ethän lähde nyt, Joe?"
"Kyllä lähden", vastasi Joe.
"Mutta tulethan takaisin päivälliselle, Joe?"
"En tule", vastasi Joe.
Katseemme osuivat vastakkain, ja kaikki "herroittelu" suli pois hänen miehekkäästä sydämestään hänen ojentaessaan minulle kätensä.
"Pip, rakas vanha kumppani, elämä on tehty, kuten saattanen sanoa, lukemattomista yhteen uutetuista erohetkistä, ja yksi on seppä, toinen peltiseppä, kolmas kulta- ja neljäs kupariseppä. Jakautumisen heidän välillään täytyy tapahtua, ja se täytyy ottaa vastaan sellaisena kuin se tulee. Jos tänään on missään ollut vikaa, on syy minun. Sinä ja minä emme luonnu olemaan yhdessä Lontoossa emmekä missään muuallakaan kuin yksityisissä oloissa tunnettujen ja ymmärtäväisten ystävien parissa. Se, ettet enää koskaan näe minua näissä vaatteissa, ei johdu siitä, että olen ylpeä, vaan siitä, että tahdon menetellä oikein. En ole oikeissa oloissani näissä vaatteissa. En ole oikeissa oloissani pajan ja keittiön tai rämemaittemme ulkopuolella. Minusta ei löydä puolittainkaan niin paljoa vikoja, jos kuvittelee minua paja-asussani, kädessäni vasara tai vaikkapa piippuni. Et näe minussa puolittainkaan yhtä paljoa vikoja, jos sinä – jos nimittäin vielä joskus haluaisit tavata minua – tulet ja pistät pääsi sisälle pajan ikkunasta ja näet Joe-sepän siellä vanhan alasimensa ääressä, vanha, palanut esiliina edessään, vanhassa puuhassaan. Olen kamalan typerä, mutta toivottavasti olen vihdoinkin osunut tässä suhteessa likelle totuutta. Ja niinpä Jumala siunatkoon sinua, rakas Pip, vanha kumppani, Jumala sinua siunatkoon!"
En ollut erehtynyt kuvitellessani, että hänessä oli yksinkertaista arvokkuutta. Hänen lausuttuaan nämä sanat ei hänen pukunsa kuosi voinut enää tulla vastuksiksi sen enempää kuin se voisi tulla taivaassa. Hän kosketti hellästi otsaani ja poistui. Toinnuttuani kylliksi riensin ulos hänen jälessään ja etsin häntä läheisiltä kaduilta, mutta hän oli poissa.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Oli selvää, että minun piti lähteä kotikaupunkiimme seuraavana päivänä, ja ensimmäisessä katumuspuuskassani minusta oli yhtä selvää, että minun piti majoittua Joen luo. Mutta tilattuani itselleni paikan seuraavan päivän postivaunuihin ja käytyäni Pocketin luona ei tämä jälkimäinen kohta tuntunut minusta suinkaan varmalta, ja aloin keksiä syitä ja verukkeita sijoittautuakseni "Siniseen Karjuun." Tuottaisin vaivaa Joen luona; minua ei sinne odotettaisi, eikä vuoteeni olisi valmis; olisin liian etäällä neiti Havishamin asunnosta, ja hän oli vaativainen eikä ehkä siitä pitäisi. Maailman mitkään muut huijarit eivät vedä vertoja itsensäpettäjälle, ja tällaisilla tekosyillä minä petin itseäni. Todella omituinen seikka! Jos viattomuudessani otan vastaan jonkun toisen valmistaman väärän puolikruunusen, on se varsin ymmärrettävää; mutta tietoisesti pitää omaa valmistamaani väärää kolikkoa täysikelpoisena rahana! Teeskennellen varmuuden vuoksi käärivänsä setelini tiiviiseen nippuun kohtelias tuntematon sieppaa setelit ja antaa minulle joutavaa roskaa; mutta mikä on hänen hyppystemppunsa verrattuna minun tekemääni, kun itse käärin omat valmistamani mitättömät lappuset nippuun ja ojennan ne itselleni seteleinä!
Päätettyäni, että minun piti mennä "Siniseen Karjuun", kiusasi mieltäni kovasti, kun en kyennyt ratkaisemaan, pitikö minun ottaa Kostaja mukaani vai eikö. Oli viekoittelevaa ajatella tätä kalliiksi käyvää palkkalaista julkisesti näyttelemässä saappaitaan "Sinisen Karjun" ajopihan holviportilla, melkein juhlallista kuvitella häntä sattumoisin esiytyvänä vaatturin liikkeessä kiroilemassa Trabbin juoksupojan kunnioituksen puutetta. Toisaalta saattaisi Trabbin juoksupoika suikertautua hänen likeiseksi tuttavakseen ja kertoa hänelle kaikenlaista tai häikäilemättömänä ja tunnottomana lurjuksena, jollaisen tiesin hänen olevan, ivallisesti sättiä häntä pääkadulla. Myöskin suosijattareni saattaisi kuulla hänestä ja paheksua koko asiaa. Loppujen lopuksi päätin jättää Kostajan Lontooseen.
Olin tilannut itselleni paikan iltapäiväiseen postivaunuun, ja kun nyt oli jo talvi, en saapuisi määräpaikkaani ennenkuin kaksi tai kolme tuntia pimeäntulon jälkeen. Lähtömme Cross Keysistä oli määrätty kello kahdeksi. Saavuin sinne neljännestuntia aikaisemmin Kostajan saattamana – jos minun sopii käyttää sellaista sanontatapaa henkilöstä, joka ei koskaan palvellut minua, jos mitenkään voi sen välttää.
Siihen aikaan oli tapana kuljettaa rikosvankeja telakoille kyytivaunuissa. Kun olin usein kuullut puhuttavan, että heitä monesti oli ulkomatkustajina, ja kun olin useammin kuin kerran nähnyt heidän roikuttavan kahleisia jalkojaan vaununkatolta, ei minulla ollut lainkaan syytä hämmästyä, kun Herbert tuli vaunupihalla luokseni ja mainitsi, että yhtä matkaa kanssani lähtisi kaksi vankia. Mutta minulla oli syy, joka nyt oli jo vanha, kovin empiä, milloin vain kuulin vanki-sanan.
"Et kai heistä välitä, Händel?" virkkoi Herbert.
"Enhän toki!"
"Minusta tuntui siltä kuin et olisi näyttänyt pitävän heistä."
"En voi teeskennellä heistä pitäväni enkä otaksu sinunkaan erikoisesti pitävän. Mutta en heistä välitä."
"Katsos! Tuolla he ovat", huomautti Herbert, "tulossa kapakasta. Kuinka kunnottoman ja kehnon näköisiä he ovatkaan!"
He olivat otaksuttavasti kestinneet vartijaansa, sillä heidän seurassaan oli vanginvartija, ja tullessaan ulkosalle he kaikki kolme pyyhkivät suutansa käsillään. Vangit oli kahlehdittu käsiraudoilla yhteen, ja heillä oli jaloissa raudat – joiden mallin tunsin hyvin. Heidän yllään oli puku, jonka myöskin tunsin hyvin. Heidän vartijallaan oli pari pistoolia ja kainalossa jykevänuppinen karttu. Mutta hän oli hyvissä väleissä heidän kanssansa ja seisoi heidän vierellään, katsellen hevosten valjastamista jotensakin sennäköisenä kuin vangit olisivat olleet kiinnostava näyttely, joka ei sillä hetkellä ollut muodollisesti avoinna ja jonka toimitsija hän oli. Toinen vanki oli kookkaampi ja vankkatekoisempi kuin toinen ja näytti ihan kuin itsestään selvänä seikkana sekä vankien että vapaiden maailman salaperäisten tapojen mukaisesti saaneen osalleen pienemmän puvun. Hänen käsivartensa ja jalkansa muistuttivat senkokoisia isoja neulatyynyjä, ja hänen asunsa rumensi häntä mielettömästi. Mutta heti ensi vilkaisulla tunsin hänen puolittain suljetun silmänsä. Tämän saman miehen olin nähnyt "Kolmen iloisen laivurin" penkillä eräänä lauantai-iltana, ja juuri hän oli tähdännyt minua näkymättömällä revolverillaan!
Oli helppo varmistua siitä, ettei hän vielä tuntenut minua sen paremmin kuin jos ei olisi nähnyt minua eläissään. Hän katsoi minuun, arvioi silmällään kellonperiäni, sylkäisi sitten väliin ja virkkoi jotakin toiselle vangille, minkä jälkeen he nauroivat, pyörähtivät ympäri, niin että käsiraudat kalahtivat, ja alkoivat katsella jotakin muuta. Heidän selkäänsä maalatut isot, katuovia muistuttavat numerot, heidän karkea, kulunut, kömpelötekoinen, alempia eläimiä muistuttava ulkoasunsa, heidän raudoitetut, puolustelevasti nenäliinoihin kiedotut jalkansa ja se, miten kaikki saapuvillaolijat silmäilivät heitä, pysytellen heistä loitolla, vaikuttivat sen, että he olivat – kuten Herbert oli sanonut – perin vastenmielinen ja ruma näky.
Mutta se ei ollut asian pahin puoli. Kävi selville, että vaunujen koko peräosan oli vallannut eräs Lontoosta muuttava perhe ja ettei vangeille ollut tilaa muualla kuin etuistuimella kuskin takana. Tämän jälkeen muuan kiivasluontoinen herrasmies, joka oli tilannut neljännen paikan mainitulla penkillä, joutui rajun kiihtymyksen valtaan ja väitti, että merkitsi sopimuksen rikkomista, kun hänet pantiin niin roistomaiseen seuraan, ja että se oli myrkyllistä, turmiollista, hävytöntä ja häpeällistä, enkä tiedä mitä kaikkea. Tällöin vaunut olivat valmiit, kuski oli maltiton, me kaikki valmistauduimme nousemaan ajoneuvoihin ja vangit olivat saapuneet paikalle vartijoineen – tuoden muassaan sen omituisen leipävanukasta, villakangasta, kaapelilankaa ja takkakiveä muistuttavan hajun, jota vankien läheisyydessä väikkyy.
"Älkää panko sitä niin kovin pahaksenne, hyvä herra", pyysi vartija suuttunutta matkustajaa, "minä istun itse teidän vieressänne. Sijoitan heidät penkin ulkoreunalle. He eivät häiritse teitä, herra. Teidän ei tarvitse olla tietävinänne heistä mitään."
"Älkääkä moittiko minua! murahti tuntemani vanki. "Minä en tahdo lähteä. Minä olen täysin valmis jäämään tänne. Minun puolestani saa kuka tahansa kernaasti ottaa minun paikkani."
"Tai minun", säesti toinen äreästi. "Minä en olisi ollut vaivaksi ainoallekaan teistä, jos olisin saanut noudattaa omaa mieltäni." Sitten he molemmat nauroivat ja alkoivat pureksia pähkinöitä, syljeksien niiden kuoria ympärilleen. – Ja totisesti uskon, että olisin itse halunnut menetellä samoin, jos olisin ollut heidän sijassaan ja minua olisi siten halveksittu.
Vihdoin ratkaistiin äänestyksellä, ettei vihastunutta herrasmiestä voitu mitenkään auttaa, vaan että hänen täytyi joko lähteä satunnaisessa matkaseurassaan tai jäädä kaupunkiin. Niinpä hän kapusi paikalleen, yhä hokien valituksiaan, vartija sijoittui hänen viereiselleen paikalle, vangit kiskoutuivat vaunuihin niin hyvin kuin voivat, ja tuntemani vanki istui minun takanani hengityksensä leyhkiessä hiuksilleni.
"Hyvästi, Händel!" huusi Herbert lähtiessämme liikkeelle. Ajattelin, kuinka siunattu onni oli, että hän oli keksinyt minulle toisen nimen Pipin lisäksi.
On mahdotonta sanoin selittää, kuinka selvästi tunsin vangin hengityksen, en ainoastaan takaraivossani, vaan pitkin koko selkääni. Tuntui samanlaiselta kuin olisi ytimiini tunkeutunut jotakin kirpeän purevaa happoa, ja se ihan vihloi hampaitani. Hänen tuntui täytyvän hengittää enemmän kuin yhdenkään muun ihmisen, ja hän teki sen äänekkäämmin. Ja tunsin toisen olkapääni kohoavan toista korkeammalle koettaessani väistää ja torjua häntä.
Sää oli surkean kolea, ja vangit kiroilivat kylmyyttä. Se pani meidät kaikki kohmeeseen, ennenkuin olimme ennättäneet kovinkaan pitkälle, ja sivuutettuamme Puolimatkan talon me tottumuksesta torkuimme, värisimme ja olimme äänettömiä. Minäkin torkahdin pohtiessani, pitäisikö minun palauttaa pari puntaa tälle olennolle, ennenkuin menettäisin hänet näkyvistäni, ja miten se parhaiten kävisi päinsä. Nuokkuessani eteenpäin ikäänkuin olisin aikonut hypätä uimaan hevosten väliin, heräsin säikähtäen ja aloin uudelleen punnita sitä kysymystä.
Mutta minun oli täytynyt torkkua kauemmin kuin luulinkaan, koskapa tunsin suoseudun meitä vastaan puhaltavasta kylmästä, kosteasta tuulesta, vaikka en tuntenutkaan maisemaa pimeässä ja lyhtyjemme luomassa, oikullisesti liikkuvassa valon ja varjon vaihtelussa. Vangit olivat kyyristyneet eteenpäin pysyäkseen lämpiminä ja saadakseen suojaa tuulta vastaan, joten he olivat entistä likempänä minua. Ensimmäiset sanat, jotka tajuntani palattua kuulin heidän lausuvan toisilleen, olivat omien ajatusteni toistamista: "Kaksi punnan seteliä."
"Miten hän ne sai?" kysyi se vanki, jota en ollut aikaisemmin nähnyt.
"Mistä minä sen tietäisin?" vastasi toinen. "Hän oli jollakin tavoin pistänyt ne piiloon. Otaksuttavasti saanut ne ystäviltään."
"Toivoisinpa", virkkoi toinen, katkerasti kiroten kylmää, "että ne olisivat nyt minulla."
"Ne kaksi punnanseteliä vaiko ystävät?"
"Kaksi punnanseteliä. Olisin valmis myymään kaikki ystävät, mitä minulla on koskaan ollut, yhdestä sellaisesta ja pitämään sitä siunatun hyvänä kauppana. No niin? Hän siis sanoi –?"
"Hän sanoi", jatkoi tuntemani vanki – "se kaikki kävi puolessa minuutissa tukkikasan takana telakalla – hän sanoi: 'Sinut päästetään vapaaksi!' Niin asia oli. Suostuisinko etsimään käsiini sen pojan, joka oli ruokkinut häntä ja säilyttänyt hänen salaisuutensa, sekä antamaan pojalle ne kaksi punnanseteliä? Kyllä, minä suostuin. Ja tein sen."
"Sinä olet vielä hupsumpi", murahti toinen. "Minä olisin käyttänyt ne hyväkseni, ruokaan ja juomiin. Hänen täytyi olla kokematon. Tarkoitan, ettei hän tuntenut sinua ensinkään."
"Ei rahtuakaan. Eri joukkueet ja eri laivat. Hänet tuomittiin uudelleen karkaamisesta, ja hänestä tuli elinkautinen."
"Entä etkö – kunniasanalla! – ole milloinkaan muulloin ollut palvelemassa näillä tienoin?"
"En kertaakaan."
"Millainen lienee ollut mielipiteesi tästä paikasta?"
"Mitä viheliäisin paikka. Mutavalleja, sumua, suota ja työtä; työtä, suota, sumua ja mutavalleja."
He molemmat sadattelivat paikkakuntaa hyvin voimakkain sanoin, äristen vähitellen julki kaikki ajatuksensa, joten heillä ei enää ollut mitään sanottavaa.
Kuultuani tämän keskustelun olisin varmasti laskeutunut vaunuista ja jäänyt yksinäisyyteen ja pimeyteen maantielle, jollen olisi ollut varma siitä, ettei mies aavistanutkaan, kuka olin. Ja enhän ollut ainoastaan siinä määrin muuttunut luonnonmukaisesti, vaan lisäksi olin niin erilaisessa puvussa, ja olosuhteeni olivat niin toisenlaiset, ettei hän perin todennäköisesti tuntisi minua ilman satunnaista apua. Mutta se sattuma, että olimme yhdessä näissä vaunuissa, oli kylliksi kummallinen valaakseen mieleeni pelkoa, että joku toinen sattuma saattaisi millä hetkellä tahansa liittää minut hänen kuultensa oikeaan nimeeni. Tästä syystä päätin heti kaupungin laitaan saavuttuamme poistua vaunuista ja hänen kuuluviltaan.
Tämän suunnitelman toteutin menestyksellisesti. Pieni käsilaukkuni oli jalkojeni alla sijaitsevassa vaununarkussa. Minun tarvitsi vain avata luukku saadakseni sen sieltä. Heitin sen maahan edelläni, laskeuduin itse jälessä, ja minut jätettiin kaupungin katukiveyksen ensimmäisille kiville, ensimmäisen katulyhdyn kohdalle. Vangit taas jatkoivat matkaansa vaunujen mukana, ja tiesin, millä kohdalla heidät vietäisiin joelle. Mielessäni näin vankien soutaman veneen vartoamassa heitä liejun huuhtomien portaiden luona – kuulin taaskin äreän komennuksen: "Soutakaa!" – niinkuin koirille singotun määräyksen – näin jälleen kurjan noakinarkin kellumassa mustalla vedenpinnalla.
En olisi voinut selittää, mitä pelkäsin, sillä pelkoni oli täysin epämääräinen ja hämärä, mutta olin ankaran pelon vallassa. Kävellessäni hotelliin tunsin, että kauhu, paljon suurempi kuin pelkästään tuskallisen tai vastenmielisen tuntemisen aiheuttama arkuus, vapisutti minua. Olen varma siitä, ettei se pukeutunut selvään hahmoon ja että se oli muutamiksi minuuteiksi henkiin herännyttä lapsuudenaikaista pelkoa.
"Sinisen Karjun" kahvilahuone oli tyhjä, enkä ollut ainoastaan tilannut sinne päivällistäni, vaan myöskin istuutunut pöytään, ennenkuin tarjoilija tunsi minut. Pyydettyään anteeksi muistinsa huonoutta hän heti tiedusti, pitikö hänen lähettää kengänkiillottaja noutamaan herra Pumblechookia.
"Ei", vastasin, "ei totisesti."
Tarjoilija – sama mies, joka oli tuonut meille kauppamatkustajien vastalauseen oppiaikani alkamispäivänä – näytti hämmästyneeltä ja käytti hyväkseen ensimmäistä sopivaa tilaisuutta pistääkseen vanhan, likaisen kappaleen paikkakunnan sanomalehteä niin suoranaisesti eteeni, että otin sen ja luin seuraavan uutisen:
"Senjohdosta että eräs lähiseudun nuori rauta-alalla toiminut käsityöläinen äskettäin romanttisesti pääsi onnelliseen asemaan – mikä aihe muuten kynäänsä taikurimaisesti käyttävälle kaupunkilaisellemme, joka ei vielä ole saavuttanut yleistä tunnustusta, Toobille, meidän sarekkeittemme runoilijalle! – lienee lukijoistamme jonkun verran kiinnostavaa tietää, että nuorukaisen aikaisin suosija, kumppani ja ystävä oli suuresti kunnioitettu henkilö, joka ei ole aivan tuntematon vilja- ja siemenkaupan alalla ja jonka mukava liikehuoneisto ei ole sadankaan virstan päässä High-kadustamme. Jossakin määrin ovat kysymyksessä omat henkilökohtaiset tunteemme mainitaksemme hänet nuoren Telemakhoksemme neuvonantajaksi, sillä on hyvä tietää kaupunkimme synnyttäneen hänen onnensa perustajan. Tiedustaako paikkakuntamme viisaan ajatusten rypistämä otsa tai paikkakuntamme kaunottaren loistava silmä, kenen onnen? Me uskomme, että Quinten Matsys oli Antwerpenin seppä. Viisaalle vihjaus."
Minulla on se varma, laajaan kokemukseen perustuva usko, että jos menestysaikanani olisin matkustanut pohjoisnavalle, olisin siellä kohdannut jonkun, joko harhailevan eskimon tai sivistyneen ihmisen, joka olisi kertonut minulle, että Pumblechook oli ensimmäinen suosijani ja onneni perustaja.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Hyvissä ajoin seuraavana aamuna olin jalkeilla ja ulkosalla. Oli vielä liian varhaista mennä neiti Havishamin luokse, joten lähdin kävelemään maaseudulle, neiti Havishamin puolelle kaupungista – en Joen suunnalle; sinne minun sopisi mennä huomenna – ajatellen suojelijatartani ja maalaillen loistavia kuvia hänen minua koskevista suunnitelmistaan.
Hän oli ottanut Estellan, hän oli miltei ottanut minut ottolapsekseen, ja hänen aikomuksensa täytyi olla saattaa meidät yhteen. Hän varasi tehtäväkseni laittaa synkkä talo uudelleen kuntoon, päästää päivänpaistetta pimeihin huoneisiin, panna kellot käymään ja kylmät sydämet hehkumaan, repiä pois lukinverkot, tuhota syöpäläiset – lyhyesti sanoen, suorittaa kaikki romanssin nuoren ritarin loistavat teot ja mennä naimisiin prinsessan kanssa. Olin ohi mennessäni pysähtynyt katselemaan taloa, ja sen päivänpaahtamat, punatiiliset seinät, suljetut ikkunat ja voimakkaat vihreät muratit, jotka syleilivät jopa savupiippujakin haaroillaan ja karhillaan, ikäänkuin jäntevillä, iäkkäillä käsivarsilla, olivat muodostaneet oivallisen ja viehättävän mysteerion, jonka sankari minä olin. Estella tietenkin oli sen innoittaja ja sen sydän.
Mutta vaikka hän oli saanut minut niin väkevästi valtoihinsa, vaikka rakkauteni ja toivoni olivat niin tiukasti kohdistuneet häneen, vaikka hänen vaikutuksensa poika-aikaiseen elämääni ja luonteeseeni oli ollut vastustamaton, en kuitenkaan, en edes tänä romantillisena aamuna, kuvitellut hänellä olevan mitään ominaisuuksia paitsi niitä, jotka hänellä oli. Mainitsen sen nyt määrätyssä tarkoituksessa, koska se on se ohje, jonka mukaan minua on seurattava surkeaan labyrinttiini. Minun kokemukseni mukaan ei sovinnainen käsitys rakastajasta voi aina pitää paikkaansa. Yksinkertainen totuus on se, että kun rakastin Estellaa miehen tapaan, rakastin häntä vain sentähden, että hän oli minusta vastustamaton. Kerta kaikkiaan tunsin surukseni, hyvin usein, joskaan en aina, rakastavani häntä vastoin järkeä, vastoin lupausta, vastoin rauhaa, vastoin toivoa, vastoin onnellisuutta, vastoin kaikkea mahdollista, mikä saattoi minua masentaa. Kerta kaikkiaan rakastin häntä yhtä kiihkeästi, vaikka tiesinkin sen, eikä se jaksanut pidättää minua sen enempää kuin jos olisin palvovasti uskonut hänen olevan täydellisen ihmisen.
Järjestin kävelyni niin, että saavuin portille vanhaan aikaani. Soitettuani kelloa epävarmalla kädellä käännyin selin porttiin päin, samalla koettaen saada hengitykseni tasaantumaan ja pitää sydämeni tykytyksen kohtalaisen rauhallisena. Kuulin sivuoven avautuvan ja askelten kapsavan pihalla. Mutta en ollut kuulevinani mitään vielä silloinkaan, kun portti kääntyi ruosteisilla saranoillaan.
Kun olkaani vihdoin kosketettiin, hätkähdin ja pyörähdin ympäri. Sitten säpsähdin paljon luonnollisemmin, kun näin edessäni siistiin, harmaaseen asuun puetun miehen. Sen miehen, jonka viimeiseksi olisin odottanut näkeväni neiti Havishamin porttivahtina.
"Orlick!"
"Niin, nuori herra, muutoksia on tapahtunut muillekin kuin teille. Mutta astukaa sisälle, astukaa sisälle! Ohjeeni kieltävät minua pitämästä porttia auki."
Astuin sisälle, ja hän sulki portin, lukitsi sen ja otti avaimen pois reiästä. "Niin!" virkkoi hän, kääntyen katsomaan minuun, mentyään jurona muutamia askelia edelläni taloa kohti. "Täällä olen!"
"Miten tänne tulitte?"
"Tulin tänne", vastasi hän, "omilla jaloillani. Lippaani tuotiin tänne samalla kertaa työntörattailla."
"Oletteko sopeutunut tänne hyvin?"
"En kaiketi ole tullut pahaa tekemään, nuori herra."
Siitä en ollut kovinkaan varma. Minulla oli aikaa aprikoida hänen vastaustaan mielessäni, samalla kun hän verkkaisesti kohotti sumean katseensa kiveyksestä jalkojani ja käsivarsiani pitkin kasvoihini.
"Oletteko siis eronnut pajalta?" virkoin.
"Onko tämä paikka pajan näköinen?" tokaisi Orlick, silmäillen ympärilleen loukkautuneen näköisenä. "Onko tämä sen näköinen?"
Tiedustin, kuinka kauan sitten hän oli lähtenyt Gargeryn pajalta.
"Päivät ovat täällä niin toistensa kaltaisia", vastasi hän, "etten sitä tiedä laskematta. Tulin tänne kuitenkin joku aika teidän lähtönne jälkeen."
"Sen olisin minäkin osannut teille sanoa, Orlick."
"Niinkö?" äänsi hän kuivasti. "Mutta teidänhän täytyykin olla kirjanoppinut."
Tällöin olimme ehtineet talolle, jossa sain tietää, että hänen huoneensa oli ihan sivuoven vieressä ja että siinä oli pieni ikkuna pihan puolelle. Vähäisine ulottuvaisuuksineen se oli hyvin samanlainen huone kuin porttivahdeilla Pariisissa tavallisesti on. Seinällä riippui avaimia, joiden joukkoon hän nyt pani portin avaimen; hänen tilkkupeitteellä verhottu vuoteensa oli pienessä peräosassa eli komerossa. Koko huone teki huolimattoman, ummehtuneen ja untelon vaikutuksen, muistuttaen inhimillisen murmelin häkkiä, samalla kun hän itse kohosi tummana ja raskastekoisena ikkunanpielessä olevan nurkkauksen pimennossa, näyttäen siltä ihmismurmelilta, jota varten häkki oli pantu kuntoon – kuten hän olikin.
"En ole koskaan ennen nähnyt tätä huonetta", huomautin, "mutta täällähän ei ennen ollutkaan porttivahtia."
"Ei", sanoi hän, "ennenkuin talo alkoi käydä suojattomaksi ja täälläoloa alettiin pitää vaarallisena, kun seudulla liikkui rangaistusvankeja sekä kaikenlaisia lurjuksia ja kulkureita. Ja sitten minua suositeltiin sellaisena miehenä, joka pystyisi antamaan toiselle, mitä hän tarvitsi, ja minä otin toimen vastaan. Tämä työ on helpompaa kuin palkeiden käyttely ja takominen. – Se on panostettu, kyllä se on."
Katseeni oli osunut uuninreunustalla olevaan revolveriin, jonka nupissa oli pronssikoristeita, ja hänen silmänsä olivat seuranneet katsettani.
"No niin", virkoin haluamatta enää keskustella, "menenkö neiti Havishamin luokse?"
"Minut saa polttaa, jos sen tiedän!" vastasi hän, ensin venyttäen ja sitten ravistaen itseään. "Määräykseni loppuvat tähän, nuori herra. Napautan tätä kelloa tällä vasaralla, ja te lähdette kävelemään käytävässä, kunnes kohtaatte jonkun."
"Minua luultavasti odotetaan?"
"Minut saa polttaa kahdesti, jos osaan sen sanoa!" virkkoi hän.
Senjälkeen lähdin astelemaan pitkässä käytävässä, jonka permantoa olin ensi kerran polkenut paksunahkaisissa kengissäni, ja hän kilautti kelloaan. Sen äänen vielä kaikuessa tapasin käytävän päässä Sarah Pocketin, joka näytti nyt käyneen ihan sairaloisen kateelliseksi minun tähteni.
"Oi!" äänsi hän. "Te, herra Pip, niinkö?"
"Niin, neiti Pocket. Minulla on ilo kertoa teille, että herra Pocket ja hänen perheensä voivat kaikki hyvin."
"Ovatko he vähääkään viisastuneet?" kysyi Sarah, pudistaen alakuloisesti päätänsä. "Heidän olisi parempi viisastua kuin voida hyvin. Voi, Matthew, Matthew! Tunnettehan tien?"
Jotakuinkin, sillä olin noussut näitä portaita pimeässä useita kertoja. Nyt nousin niitä jalassani kevyemmät kengät kuin entisaikaan ja koputin entiseen tapaani neiti Havishamin huoneen ovelle. "Pipin koputus", kuulin hänen heti sanovan. "Tule sisälle, Pip!"
Hän istui tuolissaan, vanhan pöydän ääressä, vanha puku yllänsä, kädet ristissä kepin varassa, leuka niihin nojattuna, katse tuleen suunnattuna. Hänen likellään istui hieno nainen, joka käyttämätön valkea kenkä kädessään silmäili sitä pää kumarassa ja jota en ollut koskaan nähnyt.
"Tule sisälle, Pip!" mutisi neiti Havisham edelleen vilkaisematta taakseen tai kohottamatta katsettaan. "Tule sisälle, Pip! Mitä kuuluu, Pip? Suutelet kättäni kuin olisin kuningatar, niinkö? No?"
Hän katsahti minuun äkkiä, liikuttaen ainoastaan silmiään, ja toisti tuikean leikillisesti:
"No?"
"Kuulin, neiti Havisham", vastasin pahasti hämilläni, "että hyväntahtoisuudessanne toivoitte minun tulevan katsomaan teitä, ja tulin heti."
"No?"
Nainen, jota en ollut ennen nähnyt, kohotti katsettaan ja silmäili minua veitikkamaisesti, ja silloin näin, että hänellä oli Estellan silmät. Mutta hän oli niin paljon muuttunut, niin paljon kauniimpi, niin paljon naisellisempi, käynyt kaikissa suhteissa niin paljon ihailtavammaksi, edistynyt niin paljon, etten minä tuntunut edistyneen ollenkaan. Häntä katsellessani kuvittelin jälleen ja toivottomasti muuttuneeni karkeaksi rahvaanlapseksi. Kuinka voimakas etäisyyden ja eriarvoisuuden tunne minut valtasikaan, ja kuinka luoksepääsemättömäksi hän kävikään!
Hän ojensi minulle kätensä. Sopersin jotakin siitä, kuinka hauska minusta oli nähdä hänet jälleen ja kuinka olin sitä toivonut jo hyvin kauan.
"Onko hän sinusta paljon muuttunut, Pip?" kysyi neiti Havisham ahnas ilmeensä kasvoillaan, kolauttaen kepillään heidän välissään olevaa tuolia merkiksi, että minun piti istuutua sille.
"Astuttuani sisälle, neiti Havisham, ei minusta näyttänyt kasvoissa eikä vartalossa olevan rahtuakaan entistä Estellaa. Mutta nyt kaikki sopeutuu niin omituisesti entiseen –"
"Mitä? Et kai aio sanoa: entiseen Estellaan?" keskeytti neiti Havisham. "Hän oli ylpeä ja röyhkeä, ja sinun teki mielesi päästä pois hänen luotansa. Etkö muista?"
Sekavasti vastasin, että siitä oli kulunut pitkä aika, etten silloin sen parempaa käsittänyt, ja muuta sellaista. Estella hymyili täysin rauhallisena ja vakuutti, että olin epäilemättä ollut aivan oikeassa ja että hän oli ollut hyvin epämiellyttävä.
"Onko Pip muuttunut?" tiedusti neiti Havisham häneltä.
"Hyvin paljon", vastasi Estella, katsoen minua.
"Vähemmän karkeaksi ja rahvaanomaiseksiko?" jatkoi neiti Havisham, leikitellen Estellan tukalla.
Estella naurahti, katsahti kädessään olevaa kenkää, naurahti uudelleen, katsoi minuun ja pani kengän pois kädestään. Hän kohteli minua edelleen kuten poikaa kohdellaan, mutta houkutteli minua eteenpäin.
Istuimme haaveellisessa huoneessa, niiden entisten, omituisten vaikuttimien keskellä, jotka olivat niin voimakkaasti tehonneet minuun, ja sain tietää, että hän oli juuri äsken tullut kotiin Ranskasta ja aikoi lähteä Lontooseen. Yhtä ylpeänä ja oikullisena kuin ennenkin hän oli pakottanut nämä ominaisuutensa siinä määrin kauneutensa alaisiksi, että oli mahdotonta ja luonnotonta – tai minä arvelin niin – erottaa niitä hänen kauneudestaan. Tosin oli mahdotonta erottaa hänen läsnäoloaan kaikesta siitä rahan ja hienouden ikävöimisestä, joka oli kiusannut minua poikaiälläni – kaikista niistä huonosti ohjatuista pyrkimyksistä, jotka olivat ensin saaneet minut häpeilemään kotiani ja Joea – kaikista nä'yistä, joissa hänen kasvonsa olivat kohonneet hehkuvasta tulesta, kirvonneet alasimella lepäävästä raudasta, sukeltaneet esille yön pimeydestä tähyilemään sisälle pajan ikkunaluukusta ja sitten häipyneet. Sanalla sanoen minun oli mahdotonta sekä entisyydessä että nykyisyydessä erottaa häntä sisimmästä elämästäni.
Päätettiin, että viipyisin heidän luonansa koko lopun päivää ja palaisin hotelliin illalla sekä Lontooseen seuraavana päivänä. Keskusteltuamme jonkun aikaa neiti Havisham lähetti meidät molemmat kävelemään hoidotta jääneeseen puutarhaan. Tultuamme sitten sisälle minun pitäisi työnnellä häntä vähän aikaa sinne tänne kuten entisaikaan.
Niinpä Estella ja minä menimme puutarhaan siitä portista, josta olin harhaillut otteluun kalpean nuoren herrasmiehen, nykyisen Herbertin, kanssa – minä hengessäni vapisevana ja hänen hameenhelmaansakin palvovana, hän aivan tyynenä ja ihan varmasti minun lievettäni palvomatta. Lähestyessämme ottelupaikkaa hän seisahtui ja virkkoi:
"Minun täytyi olla omituinen pikku olento, kun piilouduin katsomaan sitä silloista tappeluanne. Mutta sen tein ja nautin siitä hyvin kiihkeästi."
"Palkitsitte minua kovin runsaasti."
"Niinkö?" vastasi hän, ikäänkuin puhuen mitättömästä ja unohdetusta seikasta. "Muistan olleeni ankarasti harmissani vastustajallenne, koska närkästyin siitä, että hänet tuotiin tänne kiusaamaan minua seurallaan."
"Hän ja minä olemme hyviä ystävyksiä nyt."
"Oletteko? Muistelen kuitenkin teidän lukevan hänen isänsä johdolla."
"Niin luen."
Myönsin sen vastahakoisesti, sillä se tuntui kuulostavan poikamaiselta, ja hän kohteli minua jo nyt enemmän kuin kylliksi niinkuin poikaa kohdellaan.
"Varallisuutenne ja tulevaisuudentoiveittenne muuttumisen jälkeen olette vaihtanut kumppaneita", huomautti Estella.
"Luonnollisesti", vastasin.
"Ja välttämättömästi", vastasi hän ylpeänsävyisesti. "Se, mikä aikoinaan oli teille sopivaa seuraa, olisi tyyten sopimatonta seuraa teille nyt."
Omassatunnossani epäilen kovasti, oliko minulla enää rahtuakaan aikomusta mennä käymään Joen luona; mutta jos minulla vielä oli, haihdutti sen tämä huomautus.
"Teillä ei kai niihin aikoihin ollut aavistustakaan tulevasta onnestanne?" virkkoi Estella, heilauttaen hieman kättänsä, mikä osoitti hänen tarkoittavan tappeluaikaa.
"Ei vähäisintäkään."
Hänestä uhkuva täydellisyyden ja ylemmyyden tuntu hänen kävellessään vierelläni ja minusta astellessani hänen rinnallaan huokuva nuorekkuuden ja alistumisen tuntu olivat vastakohtia, jotka väkevästi tunsin. Se olisi vaivannut minua vieläkin pahemmin, jollen olisi itse arvellut aiheuttaneeni sitä, kun minut oli siten erotettu häntä varten ja määrätty hänelle.
Puutarha oli niin ylettömän rehevän kasviston vallassa, ettei siellä ollut helppo kävellä, ja kierrettyämme sen ympäri kahdesti tai kolmesti palasimme jälleen panimon pihalle. Osoitin hänelle säntilleen, missä olin nähnyt hänen kävelevän tynnyrien päällä ensimmäisenä ammoin menneenä päivänä, ja vilkaistuaan siihen suuntaan kylmästi ja välinpitämättömästi hän äänsi: "Niinkö?" Muistutin hänelle, mille kohdalle hän oli tullut talosta antamaan minulle ruokaa ja juomaa, ja hän virkkoi: "En muista." "Ettekö muista itkettäneenne minua?" kysyin. "En", vastasi hän, ravistaen päätänsä ja silmäillen ympärilleen. Todella uskon sen, ettei hän muistanut eikä vähääkään välittänyt, panneen minut uudelleen itkemään, mutta nyt sisäisesti – ja se on kaikkein haikeinta itkua.
"Teidän pitää tietää", lausui Estella, esiintyen minua kohtaan niin alentuvasti kuin loistava ja kaunis nainen voi, "ettei minulla ole ensinkään sydäntä – jos sillä on mitään yhteyttä muistini kanssa."
Sopersin jotakin sellaista, että otin vapauden epäillä sitä, että tiesin asian paremmin, ettei voinut olla sellainen kaunotar ilman sydäntä.
"Oh! Epäilemättä minulla on sydän, johon voidaan iskeä tikari tai ampua", myönsi Estella, "ja jos se lakkaisi sykkimästä, niin tietenkin minä lakkaisin olemasta. Mutta käsitätte kyllä tarkoitukseni. Minun sydämeni ei tunne ventoutta – myötätuntoa – tunteita – hölynpölyä."
Mikä oikein ilmeni minulle hänen seisoessaan hiljaa ja katsoessaan minua tarkkaavasti? Jokin sellainenko, mitä olin nähnyt neiti Havishamissa? Ei. Hänen joissakuissa ilmeissään ja eleissään oli sellainen neiti Havishamia muistuttava vivahdus, jollaisen saattaa usein huomata tarttuneen lapsiin täysikasvuisista, joiden kanssa he ovat olleet paljon yhdessä muista eristettyinä; lapsuusajan jälkeen se usein saa aikaan merkillistä, satunnaista ilmeen yhtäläisyyttä sellaisten kasvojen välillä, jotka muutoin ovat aivan erilaiset. Mutta tätä en kuitenkaan voinut juontaa neiti Havishamista. Tähystin tarkemmin, mutta vaikka hän yhä katsoi minuun, oli se vaikutelma häipynyt.
Mikä se oli?
"Olen vakavissani", vakuutti hän kasvojensa synkistyessä ja otsan silti pysyessä sileänä. "Jos mielitään laittaa niin, että joudumme olemaan paljon yhdessä, olisi teidän parasta uskoa se heti. Ei!" Hän keskeytti minut käskevästi, kun avasin huuleni. "En ole lahjoittanut rakkauttani kenellekään. Minulla ei ole koskaan ollut mitään sellaista."
Seuraavalla hetkellä olimme niin kauan käyttämättömänä olleessa panimossa, ja hän osoitti korkeata parveketta, jolta olin samana ensimmäisenä päivänä nähnyt hänen menevän ulos, ja mainitsi muistavansa olleensa siellä ja nähneensä minun seisovan pelästyneenä alhaalla. Katseeni seuratessa hänen valkeata kättänsä välähti mieleeni sama hämärä vaikutelma, jota en mitenkään voinut käsittää. Vaistomaisen säpsähdyksen johdosta hän laski kätensä käsivarrelleni. Heti aave jälleen häipyi.
Mitä se oli?
"Mikä teidän on?" tiedusti Estella. "Oletteko taaskin peloissanne?"
"Olisin, jos uskoisin äskeistä puhettanne", vastasin vältellen.
"Ettekö siis ole? Oikein hyvä. Se on joka tapauksessa puhuttu. Neiti Havisham odottaa teitä pian entiseen toimeenne, vaikka mielestäni se sopisi nyt jättää silleen, panna syrjään muiden vanhojen laitteiden tapaan. Mennään vielä kävelemään kierros puutarhassa ja lähdetään sitten sisälle. Kas niin! Ette saa vuodattaa kyyneliä tämänpäiväisen julmuuteni tähden; teidän pitää olla hovipoikani ja tarjota minulle olkanne."
Hänen kauniin hameensa lieve oli laahautunut pitkin maata. Nyt hän piti sitä toisella kädellään toisen kevyesti levätessä olallani kävellessämme. Kävelimme taaskin pari kolme kertaa rappeutuneen puutarhan ympäri, ja minusta se oli pelkkiä kukkia. Jos vanhan muurin raoissa kasvavat kellanvihreät rikkaruohot olisivat olleet arvokkaimpia milloinkaan kasvaneita kukkia, en olisi sitä muistissani sen enempää hellinyt.
Välillämme ei ollut sellaista ikäeroa, että se olisi loitontanut hänet kauaksi minusta. Olimme melkein samanikäisiä, vaikka ikä tietysti merkitsi enemmän hänessä kuin minussa. Mutta se torjumisen tuntu, jonka hänen kauneutensa ja käyttäytymistapansa hänelle antoivat, tuskastutti minua, vaikka riemuni oli ylimmillään ja vaikka minulla oli se varma usko, että suosijamme oli valinnut meidät toisiamme varten. Poloinen poika!
Vihdoin palasimme sisälle, ja siellä kuulin hämmästyksekseni, että holhoojani oli tullut tapaamaan neiti Havishamia liikeasioissa ja saapuisi päivälliselle. Siinä huoneessa, johon lahoava pöytä oli katettu, oli meidän ollessamme ulkosalla sytytetty valot talvisia oksia muistuttaviin kynttiläjalkoihin, ja neiti Havisham odotti minua tuolissaan.
Tuntui siltä kuin olisin työntänyt itse tuolia takaisin menneisyyteen, kun aloimme entiseen tapaamme hitaasti kiertää hääaterian tomumaisten jätteiden ympäri. Mutta tässä kolkossa huoneessa näytti Estella, tuolissa istuvan vakavan, kuihtuneen olennon silmien häneen tuijottaessa, entistäkin säihkyvämmältä ja kauniimmalta, ja minä olin entistä voimakkaamman lumouksen vallassa.
Aika kului niin, että varhaisen päivällisemme hetki alkoi olla käsissä, ja Estella poistui luotamme valmistautuakseen. Olimme pysähtyneet lähelle pitkän pöydän keskustaa, ja neiti Havisham ojensi kuihtuneen käsivartensa, laskien nyrkkiin puristetun kätensä keltaiselle liinalle. Kun Estella, ennenkuin katosi ovesta, katsahti olkansa ylitse taaksensa, lähetti neiti Havisham hänelle sillä kädellä lentosuudelman niin rajun kiihkeästi, että se tavallaan tuntui pelottavalta.
Kun Estella sitten oli mennyt ja olimme jääneet kahden kesken, kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi kuiskaten:
"Onko hän kaunis, viehättävä, hyvin muodostunut? Ihailetko häntä?"
"Jokaisen, joka hänet näkee, täytyy häntä ihailla, neiti Havisham."
Hän kietoi kätensä kaulaani ja veti pääni likelle omaa päätänsä istuessaan tuolissaan. "Rakasta häntä, rakasta häntä, rakasta häntä! Miten hän kohtelee sinua?"
Ennenkuin ehdin vastata – jos olisin lainkaan voinut vastata niin vaikeaan kysymykseen – hän toisti: "Rakasta häntä, rakasta häntä, rakasta häntä! Jos hän on sinulle suopea, rakasta häntä! Jos hän repii sydämesi palasiksi – ja sen käydessä vanhemmaksi ja vahvemmaksi koskee siihen kipeämmin – rakasta häntä, rakasta häntä, rakasta häntä!"
En ole koskaan nähnyt sellaista intohimoista kiihkoa kuin hänen näihin sanoihinsa liittyi. Tunsin hänen laihan, kaulaani kietoutuneen käsivartensa lihasten jännittyvän hänet vallanneesta kiihkosta.
"Kuuntele minua, Pip! Otin hänet tyttärekseni, jotta häntä rakastettaisiin. Kasvatin hänet rakastettavaksi. Kehitin hänet siksi, mikä hän on, jotta häntä rakastettaisiin. Rakasta häntä!"
Hän hoki sitä sanaa hokemistaan, ja ihan epäilemättä hän tarkoitti, mitä sanoi. Mutta jos tämä usein toistettu sana olisi rakkauden sijasta ollut viha – epätoivo – kosto – hirvittävä kuolema – ei se olisi voinut hänen huuliltaan lähteneenä likeisemmin kuulostaa kiroukselta.
"Selitän sinulle", pitkitti hän, yhäti samalla tavoin hätäisen intohimoisesti supattaen, "millainen todellinen rakkaus on. Se on sokeaa antaumusta, ehdotonta itsensä alentamista, äärimmäistä alistumista, luottamusta ja uskoa omaa itseä ja koko maailmaa vastaan, koko sydämen ja sielun antamista hurmaajalle – kuten minä tein!"
Kun hän ennätti tähän ja päästi senjälkeen rajun parkaisun, tartuin kiinni hänen vyötäisiinsä. Hän nimittäin nousi pystyyn tuolistaan harsomaisessa asussaan ja huitoi ilmaa ikäänkuin olisi pian mielinyt paiskautua seinää vasten ja vaipua kuolleena lattialle.
Kaikki tämä tapahtui muutamissa sekunneissa. Vetäessäni hänet takaisin tuoliin tunsin tuttua tuoksua ja käännyttyäni näin holhoojani huoneessa.
Hänellä oli aina muassaan – luultavasti en ole sitä vielä maininnut – upea silkkinen, valtavankokoinen nenäliina, joka oli hänelle hyvin tärkeä hänen harjoittaessaan ammattiaan. Olen nähnyt hänen hyvin pahasti säikäyttävän asiakasta tai todistajaa juhlallisesti levittämällä nenäliinan, ikäänkuin aikoisi heti niistää nenäänsä, ja sitten keskeyttämällä puuhansa, ikäänkuin oivaltaen, ettei hän ehtisi sitä tehdä, ennenkuin asiakas tai todistaja paljastaisi itsensä, joten itsepaljastus on heti tapahtunut aivan kuin itsestään selvänä seikkana. Nähdessäni hänet huoneessa hän piteli tätä vaikuttavaa nenäliinaa molemmin käsin ja silmäili meitä. Katseemme osuessa vastakkain hän lausui yksinkertaisesti, hetkiseksi pysähdyttyään äänettömänä seisomaan samassa asennossa: "Tosiaanko? Omituista!" Ja sitten hän käytti nenäliinaa sen oikeaan tarkoitukseen ihmeellisen tehokkaasti.
Neiti Havisham oli nähnyt hänet samalla kertaa kun minäkin ja – samoin kuin kaikki muutkin – pelkäsi häntä. Hän ponnisti voimakkaasti hillitäkseen itseään ja sopersi, että tulija oli yhtä täsmällinen kuin aina.
"Yhtä täsmällinen kuin aina", kertasi mies, tullen luoksemme. "Mitä kuuluu, Pip? Työnnänkö minä teitä, neiti Havisham? Kerran ympäri? Olet siis täällä, Pip?"
Ilmoitin hänelle, milloin olin saapunut, ja mainitsin neiti Havishamin toivoneen minun tulevan katsomaan Estellaa. Siihen hän vastasi:
"Niin! Peräti komea nuori nainen!"
Senjälkeen hän työnsi neiti Havishamin tuolia edellään toisella isolla kädellään ja pisti toisen housuntaskuunsa, ikäänkuin tämä olisi ollut täynnä salaisuuksia.
"No, Pip, kuinka usein olet nähnyt neiti Estellan tätä ennen?" jatkoi hän pysähdyttyään.
"Kuinka useinko?"
"Niin! Kuinka usein. Kymmenentuhatta kertaako?"
"Ohoo! En varmastikaan niin monesti."
"Kahdestiko?"
"Jaggers", pisti neiti Havisham väliin suureksi huojennuksekseni, "jättäkää Pip-poika rauhaan ja menkää hänen kanssansa syömään päivällistänne!"
Holhoojani noudatti kehoitusta, ja yhdessä hapuilimme pimeitä portaita alakertaan. Ollessamme vielä matkalla kivetyn takapihan toisella puolella olevaan erilliseen rakennukseen hän tiedusti minulta, kuinka usein olin nähnyt neiti Havishamin syövän ja juovan, tarjoten minulle tavallisuuden mukaisesti valinnan varaa sadasta kerrasta yhteen.
Mietittyäni vastasin: "En koskaan."
"Etkä koskaan näekään, Pip", tokaisi hän otsa rypyssä ja huulet hymyssä. "Hän ei ole kertaakaan sallinut kenenkään nähdä hänen tekevän kumpaakaan, niin kauan kuin hän on viettänyt nykyistä elämäänsä. Hän harhailee talossa öisin ja ottaa silloin haltuunsa niitä ravintoaineita, joita hän nauttii."
"Suokaa anteeksi, saanko kysyä teiltä erästä asiaa?"
"Saat", lupasi hän, "mutta saatan kieltäytyä vastaamasta siihen. Annahan tulla!"
"Onko Estellan nimi Havisham vai –?" En osannut lisätä mitään.
"Vai mikä?" huomautti hän.
"Onko se Havisham?"
"Se on Havisham."
Samassa saavuimme ruokasaliin, jossa Estella ja Sarah Pocket meitä vartosivat. Jaggers sijoittui isännän paikalle, Estella istui vastapäätä häntä, kun taas minä olin kateutta uhkuvan ystävättäreni vastassa. Ateria oli oikein hyvä, ja meille tarjoili palvelijatar, jota en aikaisempien käyntieni aikana ollut kertaakaan nähnyt, mutta joka tietääkseni oli ollut tässä salaperäisessä talossa koko ajan. Päivällisen jälkeen asetettiin pullo vanhaa, valikoidun hyvää portviiniä holhoojani eteen – hän oli ilmeisesti hyvä viinintuntija – ja molemmat naiset poistuivat seurastamme.
Mitään sellaista, mikä olisi vetänyt vertoja Jaggersin varovaisuudelle sen katon alla, en ole milloinkaan muulloin nähnyt, en edes hänessä. Hän varoi ilmeitäänkin ja suuntasi tuskin kertaakaan katsettaan Estellan kasvoihin päivällisen aikana. Estellan puhuessa hänelle hän kuunteli ja asianmukaisesti vastasi, mutta ei kertaakaan katsonut häneen, mikäli minä havaitsin. Toisaalta Estella katsoi häneen usein kiinnostuneena ja uteliaasti, jollei epäluuloisesti, mutta hänen kasvoistaan ei milloinkaan näkynyt, että hän olisi sitä huomannut. Koko aterian ajan hän hankki itselleen kuivaa nautintoa herättämällä Sarah Pocketissa yhä katkerampaa kateutta keskustellessaan kanssani, usein viittailemalla suuriin odotuksiini. Mutta tästäkään hän ei näyttänyt olevan tietoinen, vaan laittoi niin, että näytti siltä kuin hän olisi puristanut – kuten hän tekikin, vaikka en tiedä miten – ne vihjaukset minulta, pahaa aavistamattomalta olennolta.
Ja kun hän ja minä jäimme kahden, istui hän sen näköisenä kuin olisi ollut yleensä hiljaisena saamiensa tietojen johdosta, mikä tosiaankin ärsytti minua. Hän tutki tarkkaan viiniään, kun muuta ei ollut käsillä. Hän piti lasia itsensä ja kynttilän välissä, maisteli viiniä, huljutteli sitä suussansa, haisteli sitä, tunnusteli lasia, joi sen tyhjäksi, täytti sen uudelleen ja tutki sitä taaskin, kunnes olin niin hermostunut, että jos olisin ollut viinintuntija, olisin sanonut hänelle jotakin itselleni epäedullista. Kolme tai neljä kertaa oli mielessäni voimaton ajatus aloittaa keskustelu; mutta joka kerta kun hän huomasi minun mielivän kysyä häneltä jotakin, hän katsoi minuun lasi kädessään ja huljutteli viiniä suussansa, ikäänkuin pyytäen minua panemaan merkille, ettei kannattanut kysyä, sillä hän ei voinut vastata.
Luultavasti neiti Pocket tiesi minun näkemiseni saattavan hänet siihen vaaraan, että hän ärtyisi mielettömäksi, ehkä kiskaisisi päästänsä myssyn – mikä oli kamala laite, muslinisen pölyrievun tapainen – ja siroittelisi permannolle hiuksiaan, jotka varmasti eivät olleet kasvaneet hänen päässänsä. Hän ei näyttäytynyt, kun myöhemmin menimme neiti Havishamin huoneeseen, ja me neljä pelasimme whistiä. Väliajalla neiti Havisham oli haaveellisesti kiinnittänyt joitakuita kauneimpia jalokiviä pukeutumispöydältään Estellan hiuksiin, povelle ja käsivarsiin. Ja näin holhoojanikin katselevan Estellaa tuuheiden kulmakarvojensa alitse ja kohottavan niitä hieman Estellan ollessa hänen edessään viehättävän upeine, kimaltelevine ja värisäihkyisine koruineen.
Siitä, miten ja missä määrin hän vei meiltä valtit ja löi aina pelin lopussa pöytään mitättömiä pikku kortteja, joiden edessä meidän kuninkaittemme ja kuningattariemme kopeus perinpohjaisesti masentui, en hiisku mitään; en puhu myöskään siitä mieltäni vaivanneesta tunteesta, että hän piti meitä henkilökohtaisesti kolmena perin selvänä ja huonona arvoituksena, jotka hän oli aikoja sitten saanut selville. Mutta hänen kylmä olemuksensa ja minun tunteeni Estellaa kohtaan eivät mitenkään soveltuneet yhteen, ja se minua tuskastutti, Syynä ei ollut se tieto, etten ikinä voisi puhua hänelle Estellasta, etten ikinä voisi sietää hänen narisuttavan kenkiään Estellalle, etten ikinä voisi nähdä hänen pesevän käsiään Estellan jäljiltä. Syynä oli se, että ihailuni piti olla vain jalan tahi parin päässä hänestä – että tunteitteni piti olla samassa paikassa hänen kanssansa – se oli tuskastuttava seikka.
Pelasimme kello yhdeksään saakka, ja sitten sovittiin, että kun Estella tulisi Lontooseen, saisin etukäteen tiedon hänen tulostaan, ja minun pitäisi mennä häntä vastaan kyytivaunuille. Ja senjälkeen sanoin hänelle jäähyväiset, kosketin häntä ja erosin hänestä.
Holhoojani nukkui "Karjussa", ja huoneemme olivat vierekkäin. Pitkälle yöhön soivat korvissani neiti Havishamin sanat: "Rakasta häntä, rakasta häntä, rakasta häntä!" Sovitin ne sitten itseni toistettaviksi ja kuiskasin satoja kertoja pielukselleni: "Rakastan häntä, rakastan häntä, rakastan häntä!" Sitten minut valtasi kiitollisuuden puuska sen johdosta, että hänet oli määrätty minulle, entiselle sepänoppilaalle. Senjälkeen ajattelin, milloin hän alkaisi tuntea mielenkiintoa minua kohtaan, jollei hän, kuten pelkäsin, vielä suinkaan ollut hurmaantuneen kiitollinen siitä kohtalosta. Milloin herättäisin hänen sydämensä, joka nyt oli mykkänä ja nukkuvana?
Voi minua! Luulin niitä yleviksi ja suuriksi tunteiksi. Mutta mieleenikään ei johtunut, että pysytteleminen loitolla Joesta, koska tiesin Estellan häntä halveksivan, oli missään suhteessa halpaa ja pikkumaista. Vain yksi päivä oli kulunut siitä, kun Joe oli saanut kyynelet kihoamaan silmiini. Ne olivat kuivuneet pian – antakoon Jumala minulle anteeksi! – kuivuneet pian.
Edellisen osan loppu