[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdTBPppfsIiT6FQohnVNEYHu5j0hchHGu6OVZcvgRIHI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},658,"Suuria odotuksia I","Dickens, Charles",1812,1870,"658-dickens-charles-suuria-odotuksia-i","658__Dickens_Charles__Suuria_odotuksia_I",null,"romaani",[],[],"fi",1861,1934,67353,445685,false,[],[],[],"Pip-niminen orpopoika kasvaa ankaran sisarensa ja seppä Joe Gargeryn huomassa, kunnes salaperäinen suojelija avaa hänelle tien Lontoon hienostopiireihin. Teos kuvaa Pipin kasvua, sosiaalista nousua ja niitä odotuksia, joita hän asettaa tulevaisuudelleen ja rakkaudelleen ylhäistä Estellaa kohtaan.","Charles Dickensin 'Suuria odotuksia I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 658. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUURIA ODOTUKSIA I\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nCHARLES DICKENS\n\n\nEnglanninkielestä [\"Great Expectations\"] suomentanut Alpo Kupiainen\n\nKariston klassillinen kirjasto 53\n\n\n\nArvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1934.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nKun isäni sukunimi oli Pirrip ja minun ristimänimeni oli Philip, ei\nlapsenkieleni osannut muovata näistä kummastakaan nimestä pitempää eikä\ntarkempaa ääntämismuotoa kuin Pipin. Niinpä nimitin itseäni Pipiksi, ja\nminua alkoivat muutkin nimittää Pipiksi.\n\nEsitän isäni sukunimeksi Pirripin, luottaen hänen hautakiveensä ja\nsisareeni -- Joe Gargeryn vaimoon, joka meni naimisiin sepän kanssa.\nKun en ole milloinkaan nähnyt isääni enkä äitiäni enkä myöskään\nminkäänlaista kuvaa heistä kummastakaan (he elivät nimittäin kauan\nennen valokuvien aikaa), olivat ensimmäiset kuvitelmani heidän\nulkonäöstään järjettömästi johdetut heidän hautakivistään. Isäni\nhautakiven kirjainten muoto herätti minussa sen omituisen ajatuksen,\nettä hän oli ollut tanakka, pyylevä, tumma mies, kihara- ja\nmustatukkainen. \"_Ylläolevan vaimo Georgiana_\"-kirjoituksen laadusta ja\nmuodosta tein sellaisen lapsellisen johtopäätöksen, että äitini oli\nollut pisamainen ja sairaloinen. Viittä pientä, kivistä suorakaidetta,\njotka olivat noin puolen metrin pituiset ja järjestetyt sievään riviin\nheidän hautansa viereen sekä pyhitetyt viiden pienen veljeni muistolle\n-- jotka luopuivat ylettömän aikaisin yrittämästä pysytellä hengissä\ntässä yleismaailmallisessa taistelussa -- saan kiittää siitä\nuskonnollisesti hellimästäni luulosta, että he kaikki olivat syntyneet\nselällään, kädet housuntaskuissa, ja etteivät he olleet kertaakaan\nvetäneet käsiään pois taskuista olemassaolon tässä vaiheessa.\n\nKotiseutumme oli lietemaata joen varrella, mutkittelevaa jokea pitkin\nvajaan kolmenkymmenen kilometrin päässä merestä. Ensimmäiset eloisimmat\nja selkeimmät vaikutelmani siitä, mitä mikin oli, olin luullakseni\nsaanut eräänä kalseana ehtoopäivänä illansuussa. Sellaisena hetkenä\nsain sen varman tiedon, että tämä kolkko, nokkosten peittämä alue oli\nkirkkomaa; että tähän seurakuntaan kuulunut Philip Pirrip ja myöskin\nhänen vaimonsa Georgiana olivat kuolleet ja haudatut; ja että\nAlexander, Bartholomew, Abraham, Tobias sekä Roger, heidän alaikäiset\nlapsensa, olivat myöskin kuolleet ja haudatut; ja että tumma, lakea,\nhautausmaan takana leviävä erämaa, jota silpoivat padot, sulut ja\nportit ja jossa oli karjaa hajallaan siellä täällä laitumella, oli\nlietemaata; että tuolla etäällä, alhaalla koukerteleva lyijynharmaa\njuova oli joki; että tuulen kaukainen, autio tyyssija, josta se syöksyi\npuhaltamaan, oli meri; ja että pieni, vapiseva mytty, joka alkoi pelätä\ntätä kaikkea ja rupesi itkemään, oli Pip.\n\n\"Ole mölyämättä\"! karjaisi hirvittävä ääni, samalla kun kirkon oven\nläheisyydessä sijaitsevien hautojen keskeltä ponnahti mies pystyyn.\n\"Pysy hiljaa, pieni paholainen, tai leikkaan kurkkusi poikki!\"\n\nPeloittava mies, karkeaan, harmaaseen asuun puettu, jalassa jykevä\nrautakahle. Mies hatuttomin päin, jalassa rikkinäiset kengät, kulunut\nriepu sidottuna pään ympärille. Mies, joka oli kastunut likomäräksi\nvedessä, ollut tukehtumaisillaan mutaan, joka oli kolhiutunut kiviin,\njota piiliuskat olivat viileksineet, nokkoset polttaneet ja\norjantappurapensaat repineet, joka nilkutti ja värisi, mulkoili ja\närisi ja jonka hampaat kalisivat hänen tarttuessaan leukaani.\n\n\"Voi! Älkää leikatko poikki kaulaani, hyvä herra!\" rukoilin\nkauhuissani. \"Älkää toki tehkö sitä, herra!\"\n\n\"Mikä on nimesi\"? kysyi mies. \"Vikkelästi!\"\n\n\"Pip.\"\n\n\"Vielä kerran\"! käski mies, tuijottaen minuun. \"Sano kovasti!\"\n\n\"Pip. Pip, hyvä herra.\"\n\n\"Missä asut?\" tiedusti mies. \"Osoita kädelläsi sitä taloa!\"\n\nOsoitin kyläämme, joka lepäsi alavalla rannalla leppien ja latvottujen\npuiden keskellä lähes parin kilometrin päässä kirkosta.\n\nSilmäiltyään minua tuokion mies käänsi minut pää alaspäin ja tyhjensi\ntaskuni. Niissä ei ollut mitään muuta kuin palanen leipää. Kun kirkko\njoutui takaisin entiseen asentoonsa -- sillä mies oli niin nopea ja\nväkevä, että pani sen keikahtamaan ylösalaisin silmieni edessä ja näin\ntornin jalkani alapuolelta -- kun kirkko tosiaankin joutui jälleen\nentiseen asentoonsa, istuin korkealla hautakivellä ja vapisin hänen\nsyödessään leipääni ahmimalla.\n\n\"Sinä nuori koira\", virkkoi mies, nuoleksien huuliaan, \"kuinka pulleat\nposket sinulla onkaan!\"\n\nUskon niiden olleen pulleat, vaikka olinkin siihen aikaan ikäisekseni\nvajamittainen ja heikonlainen.\n\n\"Pahus minut periköön, jollen voisi syödä niitä\", jatkoi mies,\nravistaen päätänsä uhkaavasti, \"ja jollei mieleni puolittain tee sitä\ntehdä!\"\n\nLausuin vakavasti julki toivomukseni, ettei hän sitä tekisi, ja\ntakerruin tiukemmin hautakiveen, jolle hän oli minut pannut -- osittain\npysyäkseni sillä, osittain pidättyäkseni itkemästä.\n\n\"Kuulehan!\" sanoi mies. \"Missä äitisi on?\"\n\n\"Tuolla\", vastasin.\n\nHän hätkähti, juoksi vähän matkaa, seisahtui ja katsoi olkansa ylitse.\n\n\"Tuolla\", selitin pelokkaasti. \"Ylläolevan vaimo Georgiana. Siinä on\näitini.\"\n\n\"Vai niin!\" äänsi hän, tullen takaisin. \"Entä onko tuossa äitisi\nvieressä isäsi?\"\n\n\"Kyllä\", myönsin, \"on hänkin; tästä seurakunnasta.\"\n\n\"Ahaa!\" mutisi hän sitten, miettien. \"Kenen luona asut -- jos sinun\nnimittäin hyväntahtoisesti sallitaan elää, mitä en vielä ole\npäättänyt?\"\n\n\"Sisareni luona -- rouva Gargeryn -- seppä Joe Gargeryn vaimon.\"\n\n\"Seppä, niinkö?\" kertasi hän, vilkaisten jalkaansa.\n\nKatsahdettuaan useita kertoja synkästi jalkaansa ja minua hän astui\nlikemmäksi hautakiveäni, tarttui molempiin käsivarsiini ja kallisti\nminua niin kauas taaksepäin kuin saattoi minua pidellä, niin että hänen\nkatseensa osui mitä voimakkaimmin minun silmiini ja minun katseeni mitä\navuttomimmin hänen silmiinsä.\n\n\"Kuuntele nyt\", käski hän, \"sillä kysymys koskee sitä, jätetäänkö sinut\nhenkiin! Tiedäthän, mikä viila on?\"\n\n\"Kyllä tiedän.\"\n\n\"Entä tiedätkö, mitä elintarpeet ovat?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\nKummankin kysymyksen jälkeen hän kallisti minua hieman enemmän,\nherättääkseen minussa selvemmän avuttomuuden ja vaaran tunteen.\n\n\"Sinä hankit minulle viilan.\" Hän kallisti minua taaskin. \"Ja sinä\nhankit minulle ruokatarpeita.\" Hän kallisti minua taas. \"Sinä tuot ne\nminulle.\" Hän kallisti minua taas. \"Muutoin kiskon sydämen ja maksan\nirti ruumiistasi.\" Hän kallisti minua taaskin.\n\nOlin kauheasti peloissani, ja minua pyörrytti niin, että takerruin\nhäneen molemmin käsin ja huomautin: \"Jos hyväntahtoisesti sallisitte\nminun olla pystyssä, ei päätäni ehkä huimaisi ja saisin kenties\nsuoritetuksi enemmän.\"\n\nHän heilautti ja pyöräytti minua hirvittävästi, niin että kirkko\nhypähti oman tuuliviirinsä yläpuolelle. Senjälkeen hän piti minua\nkäsivarsista pystyssä kivellä ja jatkoi, lausuen seuraavat peloittavat\nsanat:\n\n\"Sinä tuot minulle, varhain huomisaamuna, sen viilan ja ne\nruokatarpeet. Tuot sen kaiken minulle tuonne vanhalle patterille. Sinä\nteet sen etkä uskalla sanallakaan hiiskua etkä merkilläkään ilmaista\nnähneesi sellaista miestä kuin minua tai yleensä ketään, ja sinun\nsallitaan elää. Jollet sitä tee tai jos poikkeat sanoistani missään\nkohdassa, olipa se vaikka kuinka vähäinen, niin sydämesi ja maksasi\nrevitään pois ruumiistasi, paistetaan ja syödään. Minä en ole yksin,\nkuten luullet minun olevan. Seurassani on eräs nuori mies, johon\nverrattuna minä olen enkeli. Se nuori mies kuulee lausumani sanat.\nSillä nuorella miehellä on oma omituinen, salainen tapansa päästä\nkäsiksi poikaan ja hänen sydämeensä sekä maksaansa. Turhaa on pojan\nyrittääkään piiloutua siltä nuorelta mieheltä. Poika saa lukita ovensa,\nolla lämpimässä vuoteessaan, kietoutua peitteihinsä, vetää ne päänsä\nylitse, luulla oloaan mukavaksi ja turvalliseksi, mutta se nuori mies\nhiipii hiipimistään hiljaa hänen luoksensa ja repii hänet rikki. Vain\nvaivoin tälläkin hetkellä pidätän sitä nuorta miestä tekemästä sinulle\npahaa. Minun on hyvin vaikea estää sitä nuorta miestä raastamasta\nsisuksiasi. No, mitäs sanot?\"\n\nLupasin hankkia hänelle viilan ja niin paljon ruokatarpeita kuin voisin\nsekä tulla hänen luoksensa patterille varhain aamulla.\n\n\"Sano: Jumala iskeköön minut kuoliaaksi, jollen sitä tee!\" vaati mies.\n\nSanoin niin, ja hän nosti minut maahan.\n\n\"Nyt\", pitkitti hän, \"muista, mitä olet ottanut tehdäksesi, muista sitä\nnuorta miestä ja laittaudu kotiisi!\"\n\n\"Hy-hyvää yötä!\" sopersin.\n\n\"Kylläpä totisesti!\" virkkoi hän, vilkaisten ympärillä leviävää,\nkylmää, märkää tasankoa. \"Kunpa olisin sammakko! Tai ankerias!\"\n\nSamalla hän kietoi molemmat käsivartensa tutisevan vartalonsa ympärille\n-- puristaen sitä ikäänkuin pitääkseen itseään koossa -- ja lähti\nnilkuttamaan kirkkotarhan matalaa kiviaitaa kohti. Nähdessäni hänen\npoistuvan, pujottelehtien nokkosten ja vihreitä kumpuja yhdistävien\norjantappurapensaiden lomitse, näytti hän nuorista silmistäni\nvälttelevän vainajien käsiä, jotka varovaisesti ojentuivat haudoista\nsaadakseen kiinni hänen nilkastaan ja vetääkseen hänet maan poveen.\n\nEhdittyään kirkkotarhan matalalle aidalle hän kapusi sen ylitse\nikäänkuin hänen jalkansa olisivat olleet turtuneet ja kankeat ja\nkääntyi sitten katsomaan minua. Kun näin hänen kääntyvän, suuntasin\nkasvoni kotia kohti ja aloin käytellä jalkojani parhaani mukaan. Mutta\npian vilkaisin olkani ylitse ja näin hänen taaskin etenevän joelle\npäin, yhä syleillen itseään molemmin käsin ja helline jalkoineen\nastellen isojen kivien välitse, joita oli luhdalle pudoteltu sinne\ntänne jalansijoiksi ankarien sateiden ja nousuveden aikana.\n\nLietemaa oli vain pitkä, musta, vaakasuora juova silloin, kun pysähdyin\nsilmäilemään hänen jälkeensä; ja joki oli vain toinen vaakasuora juova,\nvaikka ei läheskään yhtä leveä eikä niin mustakaan; ja taivas oli\npelkkä sarja pitkiä, äkäisen punaisia ja samean mustia juovia. Joen\näyräällä erotin himmeästi ne koko näköalan ainoat kaksi mustaa\nesinettä, jotka näyttivät seisovan oikein päin pystyssä. Toinen niistä\noli meriviitta, jonka mukaan merenkulkijat määräsivät suuntansa -- se\nmuistutti tangon nenässä olevaa vanteetonta tynnyriä -- ruma esine, kun\noli sitä likellä; toinen oli hirsipuu, jossa riippuvat ketjut olivat\naikoinaan kannattaneet merirosvoa. Mies mennä nilkutti tätä jälkimäistä\nkohti ikäänkuin hän olisi ollut henkiin herännyt ja maahan laskeutunut\nmerirosvo menossa ripustamaan itsensä uudelleen koukkuun. Minua\nvihlaisi kamalasti niin ajatellessani; ja kun näin nautojen nostavan\npäätänsä katsoakseen hänen jälkeensä, tuumin, ajattelivatko nekin niin.\nTähystin ympärilleni, näkyisikö sitä kauheata nuorta miestä, mutta en\nnähnyt hänestä merkkiäkään. Mutta nyt olin taaskin peloissani ja\njuoksin pysähtymättä kotiin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nSisareni, Joe Gargeryn vaimo, oli yli kaksikymmentä vuotta minua\nvanhempi ja oli omissa ja naapurien silmissä saavuttanut kunniakkaan\nmaineen, koska hän oli kasvattanut ja ruokkinut minut \"kädestä\nantamalla.\" Kun minun siihen aikaan piti omin päin ottaa selkoa sen\nsanontatavan merkityksestä ja kun tiesin hänen kätensä kovaksi ja\nraskaaksi ja hänen usein laskevan sen puolisonsa samoin kuin minunkin\npäälleni, otaksuin, että Joe Gargery ja minä olimme molemmat kasvatetut\nkädestä antamalla. Hän ei ollut kaunis, tämä sisareni, ja minulla oli\nsellainen ylimalkainen vaikutelma, että hänen oli täytynyt kädestä\nantamalla pakottaa Joe naimisiin kanssansa. Joe oli vaaleaverinen,\npellavanväriset hiukset kaartuivat kiharaisina hänen sileiden\nkasvojensa kahden puolen, ja hänen silmänsä olivat niin kovin\nepämääräisen siniset, että ne näyttivät jollakin tavoin sekoittuneen\nomiin valkuaisiinsa. Hän oli lempeä, hyväluontoinen, säyseä, sopuisa,\nhupakkomainen, herttainen miekkonen -- eräänlainen Herkules voimiltaan\nja myöskin heikkoudeltaan.\n\nSisarellani, Joen vaimolla, oli mustat silmät ja hiukset sekä niin\nvoimakkaan punainen iho, että toisinaan aprikoin, eikö hän\nmahdollisesti käyttänyt peseytyessään pähkinäraastinta saippuan\nsijasta. Hän oli kookas ja luiseva, ja hänellä oli melkein aina karkea\nesiliina, joka oli kiinnitetty hänen yllensä kahdella selän taakse\nsolmitulla silmukalla ja jonka neliskulmainen, vedenpitävä etuliuska\noli täynnä lukko-, nuppi- ja silmäneuloja. Hän katsoi itselleen\nsuureksi ansioksi ja Joelle pahaksi häpeäksi, että hän käytti sitä niin\npaljon, vaikka minä en tosiaankaan käsitä, minkätähden hänen piti sitä\nlainkaan käyttää tai, jos hän sitä käytti, minkätähden hänen ei olisi\npitänyt riisua sitä yltänsä jokikinen päivä.\n\nJoen paja oli talomme yhteydessä, joka oli puinen rakennus, kuten monet\nasunnot seudullamme olivat -- useimmat siihen aikaan. Kun juoksin\nkotiin kirkkomaalta, oli paja suljettu, ja Joe istui yksin keittiössä.\nKoska Joe ja minä olimme kärsimyskumppaneita ja sellaisina pidimme\ntoisiamme uskottuinamme, puhutteli Joe minua tuttavallisesti, heti kun\navasin oven salvan ja pilkistin sisälle hänen istuessaan ovea\nvastapäätä uunin sopessa.\n\n\"Vaimoni on ollut ulkosalla kymmenkunta kertaa sinua etsimässä, Pip. Ja\nulkosalla hän on nytkin samalla asialla.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Niin, Pip\", vahvisti Joe. \"Ja vielä pahempi on, että hänellä on\n'Kutittaja' muassaan.\"\n\nKuultuani tämän kaamean tiedon aloin pyöritellä liivieni ainoata\nnappia ja katselin hyvin masentuneena tuleen. \"Kutittaja\" oli\npikilankanuppinen ruokokeppi, joka oli kulunut kiiltävän sileäksi\nkolahdellessaan kutiteltuun ruhooni.\n\n\"Hän istahti\", kertoi Joe, \"mutta ponnahti pystyyn, sieppasi\n'Kutittajan' ja ryntäsi ulos. Juuri niin hän teki\", puheli Joe,\nverkkaisesti kohennellen tulta hiilihangolla ja silmäillen sitä, \"hän\nryntäsi ulos, Pip.\"\n\n\"Onko hän ollut jo kauan poissa, Joe?\" Kohtelin Joea aina, kuten\nkohdellaan isompaa lasta, ja pidin häntä vain vertaisenani.\n\n\"No niin\", virkkoi Joe, vilkaisten schwarzwaldilaiseen kelloon, \"hän on\nnyt viimeiseen otteeseen ollut retkellään noin viisi minuuttia, Pip.\nHän tulee nyt! Pujahda oven taakse, veikkonen, ja laita tuo pyyhinliina\nvälillenne!\"\n\nNoudatin neuvoa. Sisareni, Joen vaimo, paiskasi oven selkosen\nselälleen, huomasi sen takana olevan jonkun esteen, arvasi heti syyn ja\nkäytti \"Kutittajaa\" tarkastuksen jatkamiseen. Lopuksi hän viskasi minut\n-- olin usein aviopuolisoiden välisenä heittoaseena -- Joea kohti, joka\niloisena siitä, että sai minut käsiinsä millä ehdoilla tahansa,\nsujautti minut edelleen uuninsoppeen ja tyynesti salpasi minut sinne\nvankalla jalallaan.\n\n\"Missä olet ollut, senkin nuori apina?\" kivahti Joen vaimo, polkien\njalkaansa. \"Kerro heti, mitä olet puuhaillut, niin että olen ollut ihan\nkuolla tuskastumisesta, pelosta ja levottomuudesta, sillä muutoin\nkiskon sinut pois sieltä sopesta, vaikka teitä olisi viisikymmentä\nPipiä ja viisisataa Gargerya!\"\n\n\"Olin vain kirkkomaalla\", vastasin jakkaraltani, itkien ja hieroskellen\nitseäni.\n\n\"Kirkkomaalla!\" toisti sisareni. \"Ilman minua olisit joutunut\nkirkkomaalle jo aikoja sitten ja jäänyt sinne. Kuka on sinut\nkasvattanut kädestä antamalla?\"\n\n\"Sinä\", vastasin.\n\n\"Entä miksi olen sen tehnyt? Sen haluaisin tietää\", huudahti sisareni.\n\nUikutin: \"En tiedä.\"\n\n\"_Minä_ en sitä tiedä!\" tiuskaisi sisareni. \"Toistamiseen en sitä\ntekisi! Sen tiedän. Totuudenmukaisesti saatan vakuuttaa, ettei tämä\nesiliina ole kertaakaan ollut poissa yltäni siitä pitäen, kun sinä\nsynnyit. Jo sekin on kylliksi paha, että on naimisissa sepän -- vieläpä\nGargeryn -- kanssa, tarvitsematta olla sinun äitinäsi.\"\n\nAjatukseni harhautuivat pois siitä kysymyksestä tähyillessäni\nlohduttomasti tulta. Lietemaalla piileksivä pakolainen, jolla oli rauta\njalassaan, salaperäinen nuori mies, viila, ruokatarpeet ja se kamala\nlupaus, että olin sitoutunut suorittamaan varkauden tällä suojaisella\nalueella, kohosivat nimittäin silmieni eteen kostavien kivihiilien\nhehkuessa.\n\n\"Ohhoh!\" huoahti Joen vaimo, pannen Kutittajan paikalleen.\n\"Kirkkomaalla tosiaankin! Teidän kyllä sopii puhua kirkkomaasta, teidän\nkahden.\" Toinen meistä ei muuten ollut hiiskunut siitä mitään. \"Te\nsaatatte yhteisvoimin _minut_ kirkkomaalle ihan pikapuoliin, ja oi,\nkuinka oivallinen pari olisittekaan ilman minua!\"\n\nHänen ryhtyessään järjestämään teekalustoa Joe tähyili minua jalkansa\nylitse ikäänkuin olisi mielessään arvioinut minua ja itseään sekä\npohtinut, millainen pari meistä oikein tulisi ennustetuissa,\nmurheellisissa olosuhteissa. Senjälkeen hän istui hypistellen\noikeanpuolisia, pellavankarvaisia kiharoitaan ja oikeata viikseään sekä\ntarkkaillen vaimoaan sinisillä silmillään, kuten hänen oli aina tapana\ntehdä myrskyisinä hetkinä.\n\nSisarellani oli harmistuttava ja muuttumaton tapa leikata meille\nvoileipämme. Ensiksi hän vasemmalla kädellään painoi leivän tiukasti\nesiliinansa rintalappua vasten -- ja siihen toisinaan upposi nuppi-,\ntoisinaan silmäneula, jonka myöhemmin saimme suuhumme. Sitten hän otti\nveitsellä voita (ei liian paljon) ja levitti sen leivälle apteekkarin\ntapaan ikäänkuin olisi laittanut laastaria -- käytellen veitsen\nmolempia puolia tavattoman näppärästi sekä tasoitellen ja silitellen\nvoin pois kuoren ympäriltä. Senjälkeen hän vielä viimeisen kerran\ntaitavasti pyyhkäisi veistä laastarin reunaan ja sahasi sitten oikein\npaksun viipaleen kannikasta, sivaltaen sen vihdoin kahtia, ennenkuin\nerotti sen irralleen, antaen toisen puoliskon Joelle, toisen minulle.\n\nTällä kertaa en uskaltanut syödä viipalettani, vaikka olinkin\nnälkäinen. Minusta tuntui, että minulla täytyi olla jotakin varattuna\npeloittavaa tuttavaani ja hänen liittolaistaan, vielä peloittavampaa\nnuorta miestä varten. Tiesin, että Joen vaimon taloudenhoito oli mitä\ntiukinta ja että varkausaikeissa etsiessäni en ehkä löytäisi mitään\nkelvollista ruokakaapista. Senvuoksi päätin soluttaa voileipäni\nhousunlahkeeseeni.\n\nSe päättäväisyyden ponnistus, jota tämän tarkoituksen saavuttaminen\nvaati, tuntui minusta perin kamalalta. Tuntui siltä kuin minun olisi\ntäytynyt päättää hypätä korkean talon harjalta tai syöksyä hyvin syvään\nveteen. Ja mitään aavistamaton Joe teki sen vielä vaikeammaksi. Kun,\nkuten jo on mainittu, kärsimyskumppaneina olimme vapaamuurariveljeksiä\nja hän oli hyvänsävyisen toverillinen minua kohtaan, oli iltaisin\ntapanamme verrata, miten viipaleitamme pureksimme, äänettömästi silloin\ntällöin kohottamalla ne toistemme ihailtaviksi -- mikä kiihoitti meitä\nuusiin ponnistuksiin. Näyttämällä nopeasti pienentyvää viipalettaan Joe\ntänä iltana useita kertoja kehoitti minua ryhtymään tavanmukaiseen,\nystävälliseen kilpailuumme, mutta näki joka kerta minun istuvan\nkeltainen teekuppi toisella ja kajoamaton voileipä toisella polvellani.\nVihdoin epätoivoissani ajattelin, että suunnittelemani temppu täytyi\ntehdä ja että se oli paras tehdä vähimmin otaksuttavalla, olosuhteisiin\nsoveltuvalla tavalla. Käytin hyväkseni hetkeä, jolloin Joe oli juuri\nkatsonut minuun, ja sujautin voileipäni housunlahkeeseeni.\n\nJoe tuli ilmeisesti pahoilleen luulottelemansa ruokahalunmenetykseni\ntähden ja haukkasi miettivästi suupalan omasta voileivästään,\njosta hän ei näyttänyt nauttivan. Hän pyöritteli sitä suussansa paljoa\nkauemmin kuin tavallisesti, aprikoiden sen ohessa sangen paljon ja\nloppujen lopuksi nielaisten sen, kuten pilleri niellään. Hän oli\npuraisemaisillaan uuden suupalan viipaleestaan ja oli juuri kallistanut\npäätänsä saadakseen siitä hyvän otteen, kun hänen katseensa osui minuun\nja hän näki voileipäni kadonneen.\n\nJoen hämmästys ja tyrmistys hänen jäädessään kesken puraisuaan istumaan\nhiljaa ja tuijottamaan minuun olivat liian ilmeiset välttääkseen\nsisareni huomiota.\n\n\"Mikäs nyt on hätänä?\" tiedusti sisareni tuimasti, laskien kuppinsa\npöydälle.\n\n\"Totisesti!\" jupisi Joe, pudistaen minulle päätänsä sangen vakavan\nnuhtelevasti. \"Pip, hyvä poika! Sinä vahingoitat itseäsi. Se takertuu\nkiinni johonkin. Sinä et ole voinut sitä pureksia, Pip.\"\n\n\"Mikäs _nyt_ on hätänä?\" toisti sisareni terävämmin kuin ensi kerralla.\n\n\"Jos voit yskäisemällä saada sitä hiukan takaisin, Pip, kehoittaisin\nsinua tekemään sen\", virkkoi Joe tuiki kauhistuneena. \"Käyttäytyminen\nolkoon sillänsä, mutta terveys on terveys.\"\n\nTällöin sisareni oli jo ihan vimmoissaan, ja niinpä hän karkasi Joen\nkimppuun, tarttui viiksiin ja jyskytti vähän aikaa hänen päätänsä\ntakana olevaan seinään, samalla kun minä istuin sopessa, katsellen\nsyyllisyydentuntoisena.\n\n\"Nyt kenties ilmaiset, mikä on hätänä\", tiuskaisi sisareni\nhengästyneenä, \"sinä, joka hölmistelet kuin iso, pistetty sika.\"\n\nJoe katsahti avuttomasti, puraisi sitten palastaan avuttomasti ja\nkatsoi jälleen minuun.\n\n\"Tiedäthän, Pip\", lausui Joe juhlallisesti viimeksi haukattu suupala\nposkessaan, puhuen tuttavalliseen sävyyn, ikäänkuin olisimme olleet\naivan kahden kesken, \"että olemme aina ystävyksiä ja etten missään\ntapauksessa tahtoisi kieliä sinusta. Mutta niin\" -- hän siirsi tuoliaan\nja silmäili lattiaa ja sitten taaskin minua -- \"niin kovin tavattoman\npalan nielaiseminen!\"\n\n\"Onko hän ahminut ruokansa pureksimatta?\" huudahti sisareni.\n\n\"Katsos, hyvä poika\", jatkoi Joe, katsoen minuun eikä vaimoonsa,\nleipäpala edelleen poskessaan, \"minä itsekin ahmin pureksimatta sinun\niässäsi -- usein -- ja poikana näin paljon ahmijoita; mutta en vielä\nkoskaan ole nähnyt sinun nielaisusi vertaista, ja Jumalan onni on,\nettet siihen kuollut.\"\n\nSisareni kumartui äkkiä puoleeni ja hiuksista pidellen nosti minut\njakkaraltani hiiskumatta mitään muuta kuin nämä kammottavat sanat:\n\"Tule saamaan lääkettä!\"\n\nJoku lääketiedettä harrastava raakalainen oli niihin aikoihin saattanut\ntervaveden jälleen käytäntöön oivallisena rohtona, ja Joen vaimo piti\nsitä aina varastossa ruokakaapissa, koska hän uskoi sen olevan yhtä\nhyvätehoista kuin se oli ilkeänmakuista. Parhaissa tapauksissa sain\ntätä eliksiriä, valiovirvoketta, niin paljon, että tunsin liikkuessani\nlemuavani kuin uusi pistoaita. Mutta tänä iltana vaati kohtaukseni\nvaarallisuus tätä miksturaa puoli litraa, joka lisälohdutuksekseni\nkaadettiin kurkkuuni, samalla kun Joen vaimo piti päätäni kainalossaan\nkuten saapasta pihdissä. Joe pääsi puolta pienemmällä määrällä; mutta\nhänen oli pakko se niellä (suureksi harmikseen, istuessaan tulen\nääressä, hitaasti pureksien leipäänsä ja mietiskellen), \"koska hänelle\noli sattunut kohtaus.\" Oman itseni mukaan päätellen väittäisin hänen\nvarmasti saaneen kohtauksen myöhemmin, jollei hänellä ollut aikaisemmin\nsellaista ollut.\n\nOmatunto on kauhea laitos, milloin se syyttää miestä tai poikaa; mutta\nkun kysymyksessä on poika ja tämä salainen taakka vaikuttaa yhdessä\ntoisen salaisen, pojan housunlahkeeseen kätketyn taakan kanssa, on se\n(kuten minä voin todistaa) ankara kidutus. Se syyllisyydentuntoinen\ntieto, että aioin varastaa Joen vaimolta -- ei mieleenikään johtunut,\nettä aioin varastaa Joelta, sillä taloustarvikkeita en koskaan pitänyt\nhänen ominaan -- ynnä se seikka, että minun aina täytyi pitää toista\nkättäni voileivän kohdalla, kun istuin tai kun minun käskettiin\nkeittiössä suorittaa pikku tehtäviä, kiusasivat minut melkein\njärjiltäni. Kun sitten Hetemaan tuulahdukset panivat takkavalkean\nhehkumaan ja liekehtimään, olin kuulevinani ulkoa sen miehen äänen,\njolla oli rauta jalassa ja joka oli vannottanut minua pitämään kaikki\nsalassa ja joka nyt selitti, ettei hän voinut eikä tahtonut olla\nnälässä aamuun saakka, vaan että hänen täytyi saada ruokaa nyt heti.\nToisin vuoroin ajattelin: entäpä jos se nuori mies, jota oli niin\nvaikea pidättää tahraamasta käsiään veressäni, antaisi perään\nsynnynnäiselle maltittomuudelleen tai erehtyisi ajasta ja luulisi, että\nhänellä olisi oikeus repiä irti sydämeni ja maksani jo tänä iltana eikä\nvasta huomenna! Jos kenenkään hiukset ovat törröttäneet kauhusta\npystyssä, täytyi minun hiusteni silloin törröttää. Mutta kenties eivät\nkenenkään hiukset ole koskaan nousseet pystyyn.\n\nOli jouluaatto, ja minun piti hämmentää seuraavaksi päiväksi\nvalmistettavaa vanukasta kuparisella puikolla kello seitsemästä\nkahdeksaan schwarzwaldilaiskellon mukaan. Yritin sitä taakan\npainaessani jalkaani (ja se pani minut uudelleen ajattelemaan miestä\nsekä _hänen_ jalkaansa rasittavaa taakkaa) ja huomasin liikkumisen\npyrkivän soluttamaan voileivän näkyviin nilkkani kohdalta, mikä tuntui\nminusta perin sopimattomalta. Onneksi pääsin pujahtamaan tieheni ja\nsijoitin omantuntoni sen osan ylisillä olevaan makuuhuoneeseeni.\n\n\"Kuunteles!\" sanoin herettyäni hämmentämästä ja lämmitellessäni vielä\nvähän aikaa uuninsopessa, ennenkuin minut lähetettiin ylisille\nnukkumaan. \"Oliko se tykin laukaus, Joe?\"\n\n\"Ahaa!\" äänsi Joe. \"Taaskin on vanki irrallaan.\"\n\n\"Mitä se merkitsee, Joe?\" tiedustin.\n\nJoen vaimo, joka aina otti selittämisen tehtäväkseen, virkkoi\närtyisesti: \"Karannut. Karannut.\" Hän antoi selityksensä samalla tavoin\nkuin tervavesi-annoksensakin.\n\nJoen vaimon istuessa kumartuneena ompeluksensa puoleen muovasin suuni\nilmaisemaan Joelle: \"Mitä vanki on?\" Joe muovasi _oman_ suunsa\nvastaukseen niin perin huolitellusti, etten erottanut siitä mitään\nmuuta kuin yhden ainoan sanan: \"Pip.\"\n\n\"Eräs vanki karkasi eilen illalla\", sanoi Joe ääneen,\n\"auringonlasku-laukauksen jälkeen. Ja tykillä ammuttiin varoitukseksi\nhänestä. Ja nyt nähtävästi ammutaan varoitukseksi toisesta\nkarkulaisesta.\"\n\n\"_Kuka_ ampuu?\" kysyin.\n\n\"Pahus tuota poikaa!\" kivahti sisareni. \"Millainen utelija hän onkaan!\nÄlä kysele mitään, sillä silloin sinulle ei valehdella!\"\n\nMielestäni ei ollut kovinkaan kohteliasta häntä itseään kohtaan\nvihjata, että hän valehtelisi minulle, vaikka kyselisinkin. Mutta hän\nei ollutkaan kohtelias milloinkaan paitsi vieraiden seurassa.\n\nSamassa Joe lisäsi uteliaisuuttani suuresti ponnistamalla ylen\nankarasti avatakseen suunsa ihan levälleen ja muovatakseen sen\nikäänkuin lausumaan kuten minusta näytti: \"Pahalla päällä.\"\nLuonnollisesti osoitin senvuoksi hänen vaimoaan ja väänsin suuni\nsanomaan: \"Hänkö?\" Mutta Joe ei tahtonut kuulla mistään sellaisesta,\nvaan aukaisi suun taaskin levälleen ja ravisti siitä mitä ponnekkaimman\nsanan muodon. Mutta minä en saanut siitä sanasta ollenkaan selvää.\n\n\"Kuulehan, sisko\", virkoin, turvautuen viimeiseen keinooni, \"haluaisin\ntietää -- jollet kovin pahastu -- mistä ampuminen kuuluu.\"\n\n\"Luoja siunatkoon tuota poikaa!\" huudahti sisareni ikäänkuin ei olisi\noikein tarkoittanut sitä, vaan pikemminkin päinvastaista.\n\"Vankilalaivoilta!\"\n\n\"Oh!\" äänsin, katsoen Joeen. \"Vankilalaivoilta!\"\n\nJoe yskäisi moittivasti ikäänkuin huomauttaakseen: \"No, johan ilmoitin\nsen sinulle.\"\n\n\"Entä mitä vankilalaivat ovat?\" tiedustin.\n\n\"Tuollainen se poika on!\" huudahti sisareni, osoittaen minua neulallaan\nja rihmallaan sekä pudistaen minulle päätänsä. \"Jos vastaa hänen yhteen\nkysymykseensä, niin hän heti esittää kymmenen uutta. Vankilalaivat ovat\ntaklauksettomia aluksia, jotka ovat ankkurissa lietteikön kohdalla.\"\n\n\"Keitähän vankilalaivoihin pannaan, ja miksi heitä sinne pannaan?\"\naprikoin ääneen ylimalkaisesti ja hiljaisen epätoivoisena.\n\nSe oli liikaa Joen vaimosta, joka nousi heti pystyyn. \"Sanon sinulle\",\nlausui hän, \"etten ole kädestä ruokkimalla kasvattanut sinua kiusaamaan\nihmisiä hengettömiksi. Siitä saisin häpeätä enkä kiitosta, jos olisin\nsen tehnyt. Ihmisiä pannaan vankilalaivoihin, koska he murhaavat,\nryöstävät, valmistavat väärää rahaa ja tekevät kaikenlaista pahaa; ja\naina he aloittavat kyselemällä. Ja nyt mene nukkumaan!\"\n\nMinulle ei koskaan annettu kynttilää mennessäni makuuhuoneeseeni, ja\nkun sinä iltana kävelin portaita myöten yläkertaan, samalla kun päätäni\nkirveli, sillä Joen vaimon sormustin oli napauttanut sitä tamburinin\ntapaan hänen viimeisten sanojensa säestykseksi, tunsin hirveän selvästi\nsen erittäin lohdullisen seikan, että vankilalaivat olivat sopivia\nminulle. Olin selvästi niihin menossa. Olin aloittanut kyselemällä ja\naioin varastaa Joen vaimolta.\n\nSiitä ajasta saakka, joka nyt on sangen kaukainen, olen usein ajatellut\nvain harvojen tietävän, mikä salaperäinen voima vaikuttaa kauhuisen\npelon valtaamassa lapsessa. On aivan samantekevää, kuinka järjetön\npelko on, kunhan se vain on olemassa. Minä pelkäsin kuolemakseni sitä\nnuorta miestä, joka pyrki käsiksi sydämeeni ja maksaani; pelkäsin\nkuolemakseni rautajalkaista puhuttelijaani; pelkäsin kuolemakseni omaa\nitseäni, jolta oli kiristetty kamala lupaus; en voinut toivoakaan\npelastusta kaikkivoivan sisareni puolelta, joka yhtenään sysi minua\npois luotansa; minua kammottaa se ajatus, mitä olisin vaadittaessa\nsaattanut tehdä salaperäisen kauhuni vallassa.\n\nJos sinä yönä nukuin ensinkään, niin koko ajan uneksin, että olin\nvoimakkaan tulvavuoksen mukana ajautumassa jokea alaspäin\nvankilaivoille, samalla kun sivuuttaessani hirsipuun kammottava\nmerirosvo huusi minulle huutotorvella, että minun oli parasta tulla\nmaihin hirtettäväksi heti, siirtämättä sitä tuonnemmaksi. Minua\npeloitti nukkuminen, vaikkapa minua olisi nukuttanutkin, sillä tiesin,\nettä aamun alkaessa hämärästi sarastaa minun täytyisi varastaa\nruokakomerosta. Sitä ei käynyt tekeminen yöllä, sillä valoa ei silloin\nosattu virittää keveästi raapaisemalla. Tulta saadakseni minun olisi\ntäytynyt iskeä se piikivestä ja teräksestä, synnyttäen yhtä paljon\nmelua kuin itse kahleitaan kalisteleva merirosvokin.\n\nNiin pian kuin pienen ikkunani ulkopuolella leviävä laaja, musta,\nsamettinen paarivaate alkoi muuttua harmahtavaksi, nousin vuoteestani\nja laskeuduin alakertaan, jokaisen sivuuttamani lattialankun ja\njokaisen lankuissa olevan raon huutaessa jälkeeni: \"Seis, varas!\" ja\n\"Nouse makuulta, Joen vaimo!\" Ruokakomerossa, jossa juhla-ajan vuoksi\noli paljoa runsaampi varasto kuin tavallisesti, säikähdin hyvin kovasti\ntakakäpälistään riippuvaa jänistä, jonka melkein luulin yllättäneeni\niskemästä minulle silmää ollessani kääntyneenä puolittain selin siihen\npäin. Minulla ei ollut aikaa tarkastella, ei aikaa valita, ei aikaa\nmihinkään, sillä minulla ei ollut liikaa aikaa tuhlattavaksi. Varastin\nvähän leipää, joitakuita juustonkuoria, puoli vadillista lihamureketta\n(jotka samoin kuin eilisiltaisen voileipäni sidoin nenäliinaani),\nhiukan viinaa kivipullosta (kaataen sen lasipulloon, jota olin salaa\nkäyttänyt huoneessani valmistaakseni huumaavaa nestettä, lakritsivettä,\nja miedontaen sitten kivipullon sisältöä keittiön kaapissa olleesta\nruukusta), paistiluun, jossa oli hyvin vähän lihaa, ja kauniin,\npyöreän, kiinteän sianlihapiiraan. Olin poistumaisillani ilman\npiirasta, mutta mieleni teki kavuta eräälle hyllylle katsoakseni, mitä\nsen soppeen oli niin huolellisesti piilotettu kannelliseen savivatiin,\nhuomasin sen piiraaksi ja otin sen siinä toivossa, ettei sitä ollut\ntarkoitettu kohta syötäväksi ja ettei sitä vähään aikaan kaivattaisi.\n\nKeittiöstä vei ovi pajaan; aukaisin sen lukon ja salvan sekä otin\nviilan Joen työkalujen joukosta. Senjälkeen laitoin teljet ennalleen,\navasin sen oven, josta olin tullut sisälle juostuani kotiin edellisenä\niltana, suljin sen ja lähdin kiitämään usvaiselle suolle.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nOn pakkashuurteinen aamu ja hyvin kostea. Olin nähnyt pienen ikkunani\nulkopinnan olevan märän, ikäänkuin joku aave olisi ollut koko yön sen\ntakana itkemässä, käyttäen ikkunaa nenäliinanaan. Nyt näin kosteutta\nalastomilla pensasaidoilla ja niukan ruohon pinnalla, ja se muistutti\njäreänlaatuista lukinverkkoa, riippuen oksalta oksalle ja lehdeltä\nlehdelle. Kaikki kaideraudat ja portit olivat kosteudesta tahmeat, ja\nsuolla oli sumu niin sakea, etten erottanut pylvääseen kiinnitettyä\ntienviittaa, joka opasti ihmisiä kyläämme -- ja jonka opastusta ei\nkukaan koskaan noudattanut, koska siellä ei ketään käynyt -- ennenkuin\nolin ihan sen juurella. Kun sitten silmäilin sitä veden tippuessa\nsiitä, näytti se vaivautuneesta omastatunnostani haamulta, joka mieli\nuhrata minut vankilalaivoille.\n\nUsva oli vielä sakeampi ehdittyäni lietemaille, joten kaikki tuntui\nrientävän minua kohti sen sijaan, että minä juoksin kaikkea kohti. Se\noli peräti vastenmielistä syyllisyydentuntoisesta mielestä.\nSulkuportti, ojat ja penkereet syöksähtivät eteeni sumusta, ikäänkuin\nne olisivat huutaneet niin selvästi kuin suinkin mahdollista: \"Tuolla\npojalla on varastettu sianlihapiiras! Ottakaa hänet kiinni!\" Naudat\nilmestyivät yhtä äkkiä eteeni mulkoilevien silmien ja höyryävien\nsierainten hokiessa: \"Hei, nuori varas!\" Musta sonni, jonka kaulassa\noli valkea kravatti -- ja joka heränneestä omastatunnostani teki jopa\npapillisen vaikutuksen -- tähysti kiertäessäni sitä minua silmillään\nniin itsepintaisesti ja käänsi kömpelöä päätänsä niin syyttävästi, että\nitku kurkussa sopersin sille: \"En mahtanut sille mitään! En ottanut\nsitä itseäni varten!\" Senjälkeen se taivutti päänsä alaspäin, puhalsi\nhöyrypilven sieraimistaan ja katosi, potkaisten takajaloillaan ja\nheilauttaen häntäänsä.\n\nKoko tämän ajan etenin yhäti jokea kohti; mutta vaikka riensin kuinka\nvinhasti, en saanut lämpimiksi jalkojani, joihin kostea kylmyys tuntui\nolevan takomalla kiinnitetty, kuten rauta oli kiinnitetty sen miehen\njalkaan, jota kohtaamaan juoksin. Osasin mennä patterille jotensakin\nsuoraan, sillä olin ollut eräänä sunnuntaina siellä käymässä Joen\nkanssa, ja vanhalla tykillä istuen Joe oli vakuuttanut minulle, että\nkun olisin säännönmukaisesti tullut hänen oppipojakseen, meillä olisi\naika hupaisia hetkiä. Hämäävässä sumussa kuitenkin huomasin vihdoin\njoutuneeni liian kauas oikealle, ja sen johdosta minun täytyi pyrkiä\ntakaisin pitkin joen vartta mudasta kohoavalla, irtonaisista kivistä ja\npaaluista kyhätyllä padolla, joka esti tulvavettä leviämästä alangolle.\nKiiruhtaen mahdollisimman nopeasti olin juuri päässyt erään ojan\npoikki, jonka tiesin olevan hyvin likellä patteria, ja parhaiksi\nkavunnut ojan toiselle äyräälle, kun näin miehen istuvan edessäni. Hän\nistui selkä minuun päin ja käsivarret ristissä, nuokkuen edestakaisin\nunen painostamana.\n\nArvelin hänen ilahtuvan enemmän, jos tulisin näin odottamattomasti\nhänen luokseen, tuoden hänen aamiaisensa, ja niinpä hiivin hiljaa hänen\ntaaksensa ja kosketin hänen olkapäätään. Hän ponnahti heti pystyyn,\nmutta hän ei ollutkaan sama, vaan toinen mies!\n\nJa kuitenkin tämäkin mies oli puettu karkeaan, harmaaseen asuun,\nhänellä oli jykevä rauta jalassaan, hän nilkutti, oli käheä-ääninen ja\nviluinen, kaikin puolin samanlainen kuin se toinen mies paitsi siinä\nsuhteessa, etteivät hänen kasvonsa olleet samat ja että hänen päässänsä\noli litteä, leveälierinen, matalakupuinen huopahattu. Kaiken tämän näin\ntuokiossa, sillä minulla oli vain tuokio sen nähdäkseni; hän kirosi\nminulle, yritti lyödä minua -- se oli haparoiva, heikko isku, joka ei\nosunut minuun ja oli kaatamaisillaan hänet itsensä kumoon, sillä se\npani hänet horjahtamaan -- ja sitten hän syöksyi sumuun, kompastuen\nkahdesti rientäessään, ja katosi näkyvistäni.\n\n\"Siinä on se nuori mies!\" mietin, tuntien sydämeni läpättävän, kun\nminulle selvisi, kuka hän oli. Varmasti olisi tuntunut kipua\nmaksassanikin, jos olisin tiennyt, missä se oli.\n\nSenjälkeen olin pian patterilla, ja siellä vartosi toinen mies,\nhalaillen itseään ja nilkuttaen sinne tänne, ikäänkuin olisi koko yön\nyhtä menoa halaillut ja nilkutellut minua odottaessaan. Hän oli\ntotisesti kamalan viluissaan. Puolittain luulin hänen nujertuvan maahan\nsilmieni edessä ja kuolevan vilustumisesta. Hänen silmänsäkin olivat\nniin nälkäisen näköiset, että kun ojensin hänelle viilan ja hän laski\nsen ruohikkoon, mieleeni välähti, että hän olisi koettanut syödä sitä,\njollei olisi huomannut kääröäni. Tällä kertaa hän ei pyöräyttänyt minua\nylösalaisin saadakseen tuomiseni, vaan salli minun seisoa pystyssä\navatessani myttyni ja tyhjentäessäni taskujani.\n\n\"Mitä pullossa on, poika?\" tiedusti hän.\n\n\"Viinaa\", vastasin.\n\nHän jo tunki lihamureketta kurkkuunsa perin omituisella tavalla --\nnäyttäen pikemminkin heittelevän sitä sisälle rajun kiireisesti kuin\nsyövän sitä -- mutta hän keskeytti touhunsa ryypätäkseen väkijuomaa.\nHän tutisi koko ajan niin kovasti, että hädin tuskin saattoi pitää\npullon kaulaa hampaittensa välissä purematta sitä poikki.\n\n\"Teissä taitaa olla horkkaa\", huomautin.\n\n\"Niin luulen minäkin, poika\", myönsi hän.\n\n\"Täällä on paha oleksia\", jatkoin. \"Olette makaillut suolla, ja se on\nkamala kuumeen ja myöskin reumatismin pesä.\"\n\n\"Syön aamiaiseni, ennenkuin se tuottaa minulle kuoleman\", sanoi hän.\n\"Tekisin sen, vaikkapa minut heti senjälkeen ripustettaisiin tuolla\nhäämöttävään hirsipuuhun. Niin kauan uhmailen puistatuksia, se on\nvarma.\"\n\nHän ahmi lihamureketta, paistia, leipää, juustoa ja sianlihapiirasta,\nkaikkia yhtä aikaa, samalla epäluuloisesti tähyillen meitä ympäröivään\nusvaan ja usein keskeyttäen puuhansa -- jopa seisauttaen\nleukapieliensäkin liikunnan -- kuunnellakseen. Joku todellinen tai\nkuviteltu ääni, joelta kantautunut kalahdus tai suolla liikkuvan\neläimen hengähdys sai hänet nyt hätkähtämään, ja hän tokaisi äkkiä:\n\n\"Et kai ole petollinen pikku paholainen? Ethän tuonut ketään mukanasi?\"\n\n\"En toki, en!\"\n\n\"Etkä kehoittanut ketään tulemaan jäljessäsi?\"\n\n\"En!\"\n\n\"No niin\", virkkoi hän, \"uskon sinua. Olisithan totisesti vain\nkiukkuinen nuori koira, jos jo tuonikäisenä saattaisit olla vainoamassa\nsurkeata poloista, joka on ahdistettu niin likelle kuolemaa ja tunkiota\nkuin tämä onneton ketku on.\"\n\nHänen kurkustaan kuului rasahdus ikäänkuin hänen sisällään olisi ollut\nkellomainen koneisto, joka oli alkamaisillaan lyödä. Ja hän hieroi\nsilmiään risaisella, karkealla hihallaan.\n\nSäälien hänen lohdutonta tilaansa ja tarkkaillen, kun hän asteittain\nahdisti sianlihapiirasta, rohkenin virkkaa: \"Olen hyvilläni, että\nnautitte siitä.\"\n\n\"Sanoitko mitä?\"\n\n\"Sanoin olevani hyvilläni, koska nautitte siitä.\"\n\n\"Kiitos, poika. Kyllä nautin.\"\n\nOlin usein tarkkaillut isoa koiraamme sen syödessä ruokaansa; ja nyt\npanin merkille selvän yhtäläisen piirteen koiran ja tämän miehen\nsyömistavassa. Miehen haukkaukset olivat voimakkaita, teräviä,\näkillisiä, aivan samoin kuin koirankin. Hän nielaisi tai oikeammin\nhotkaisi jokaisen suupalan liian pian ja liian nopeasti; ja hän vilkui\nsyrjäsilmin sinne tänne syödessään ikäänkuin olisi pelännyt joka\nsuunnalla uhkaavan sen vaaran, että joku tulisi anastamaan piirasta.\nHän oli sitä ahmiessaan kaiken kaikkiaan liian rauhaton mieleltään\nvoidakseen nauttia siitä mukavasti, arvelin, tai voidakseen olla, jos\njoku olisi ollut aterioimassa hänen kanssaan, puraisematta vierastaan.\nKaikissa näissä suhteissa hän muistutti likeisesti koiraa.\n\n\"Pelkään, ettette jätä muruakaan tähteeksi hänelle\", aloin jälleen\noltuamme vaiti hetkisen, jolla aikaa olin epäröiden punninnut tämän\nhuomautuksen kohteliaisuutta. \"Enää ei ruokaa saa sieltä, mistä tuo\ntuli.\" Juuri tämän tosiseikan varmuus pakotti minut lausumaan\nhuomautukseni.\n\n\"Jätä muruakaan hänelle? Kenelle hänelle?\" kummeksi ystäväni, lakaten\npurra rouskuttamasta piiraan kuorta.\n\n\"Sille nuorelle miehelle. Sille, josta puhuitte. Joka piileskelee\nkanssanne.\"\n\n\"Ahaa, niin!\" vastasi hän, jörösti naurahtaen. \"Hänellekö? Niin, niin!\n_Hän_ ei tarvitse ruokaa.\"\n\n\"Mielestäni hän näytti tarvitsevan\", panin vastaan.\n\nMies herkesi syömästä ja silmäili minua tiukan tutkivasti ja hyvin\nhämmästyneesti.\n\n\"Näytti? Milloin?\"\n\n\"Juuri äsken.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tuolla\", vastasin, osoittaen kädelläni. \"Tapasin hänet siellä\nnuokkumassa torkkuvana ja luulin häntä teiksi.\"\n\nHän piteli minua kiinni kauluksesta ja tuijotti minuun niin, että\nluulin hänen alkuperäisen ajatuksensa kaulani katkaisemisesta virinneen\nuudelleen.\n\n\"Samanlaisessa puvussa kuin tekin, mutta hattu päässä\", selitin\nvapisevana, \"ja -- ja\" -- tuskaisen huolellisena halusin lausua tämän\nhienotunteisesti -- \"ja hänellä oli -- sama syy koettaa saada\nlainatuksi viila. Ettekö kuullut tykinpamahdusta eilen illalla?\"\n\n\"Siis _todella_ ammuttiin!\" virkkoi hän itsekseen.\n\n\"Minua kummastuttaa, ettette te ollut varma siitä\", huomautin, \"sillä\nme kuulimme sen kotona, ja sinne on pitempi matka, minkä lisäksi me\nolimme sisällä.\"\n\n\"Kuulehan nyt!\" vastasi hän. \"Kun mies on yksin näillä rämeillä pää\nhatarana ja vatsa tyhjänä, sortumaisillaan viluun ja nälkään, ei hän\nkoko yönä kuule mitään muuta kuin pyssynpamauksia ja huutoja. Kuule?\nHän näkee, kuinka sotilaat, joiden punaisia takkeja heidän\netupuolellaan kannetut soihdut valaisevat, piirittävät hänet. Kuulee\nnumeroaan huudeltavan, kuulee hänelle itselleen luikattavan, kuulee\nmuskettien kalisevan, kuulee komennukset: 'Valmiit! Tähdätkää!\nTähdätkää häneen varmasti, pojat!' Ja hänet pidätetään -- eikä olekaan\nmitään! Totisesti näin paljonkin takaa-ajajia viime yönä -- he tulivat\nketjussa -- paha heidät periköön! Entä sitten ampuminen! Näinhän sumun\ntärisevän tykinpamauksista, silloinkin kun oli jo päivä. -- Mutta se\nmies\" -- hän oli puhunut kaiken muun ikäänkuin olisi unohtanut minun\nläsnäoloni -- \"panitko mitään hänestä merkille?\"\n\n\"Hänen kasvonsa olivat pahasti kolhiutuneet\", vastasin muistaen\nsellaista, minkä tuskin tiesin tietäväni.\n\n\"Ei kai tältä kohtaa?\" huudahti mies, läimäyttäen vasenta poskeaan\narmottomasti kämmenellään.\n\n\"Kyllä, juuri siitä.\"\n\n\"Missä hän on?\" Hän sulloi vähäiset ruuantähteet harmaan puseronsa\npovelle. \"Näytä minulle, mihin päin hän lähti! Vainuan hänet käsiini\nkuin verikoira. Tuo kirottu rauta heltyneessä jalassani! Ojennas tänne\nse viila, poika!\"\n\nOsoitin, millä suunnalla sumu oli kietonut verhoonsa toisen miehen, ja\nhän katsoi sinnepäin hetkisen. Mutta heti hän istuutui rehevälle,\nmärälle ruohikolle ja alkoi viilata rautaansa vimmaisesti, välittämättä\nminusta ja välittämättä omasta jalastaan, jossa oli vanha hiertymä ja\njoka oli verinen, mutta jota hän käsitteli niin kovakouraisesti kuin\nsiinä ei olisi ollut enempää tuntoa kuin viilassa. Pelkäsin taaskin\nhäntä kovasti, kun hän nyt oli kiihtynyt rajun kiiruhtavaksi, ja minua\npeloitti viipyä enää kauempaa poissa kotoa. Ilmoitin hänelle, että\nminun täytyi lähteä, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, joten\nkatsoin parhaaksi pujahtaa tieheni. Vilkaistessani häneen viimeisen\nkerran hän oli kumartanut päänsä polvensa puoleen ja työskenteli\nankarasti kahleensa kimpussa, maltittomasti syytäen jupistuja kirouksia\nsille ja jalalleen, ja viimeksi kuullessani hänestä mitään seisahduin\nsumuun kuuntelemaan, ja viila oli yhäti käynnissä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nTosimielessä odotin tapaavani konstaapelin keittiössämme vartoamassa\nvangitakseen minut. Mutta siellä ei ollut konstaapelia, eikä\nvarkauttakaan ollut vielä huomattu. Joen vaimo oli suunnattoman\ntouhuinen laittaessaan taloa kuntoon alkavan päivän juhlimista varten,\nja Joe oli pantu keittiön kynnykselle, jotta hän pysyisi poissa\nrikkalapiosta -- johon esineeseen hänet kohtalo ennemmin tai myöhemmin\naina johti, milloin sisareni pontevasti siivosi huoneistonsa lattioita.\n\n\"Entä missä tulimmaisessa _sinä_ olet ollut?\" kuului Joen vaimon\njoulutervehdys, kun minä ominetuntoineni näyttäydyin.\n\nSanoin käyneeni joulukirkossa. \"Vai niin! Hyvä!\" virkkoi hän. \"Olisit\nsaattanut tehdä pahempaa.\" Epäilemättä, tuumin.\n\n\"Jollen olisi sepän vaimo ja, mikä on sama asia, orjatar, joka ei\nkoskaan saa riisua esiliinaa edestään, niin kenties _minä_ olisin\nmennyt joulukirkkoon itsekin\", pitkitti Joen vaimo. \"Pidän sangen\npaljon jumalanpalveluksista, mutta senvuoksihan en milloinkaan niihin\npääse.\"\n\nJoe, joka oli uskaltautunut jäljessäni keittiöön, koska rikkalapio oli\nperäytynyt tieltämme, pyyhkäisi kätensä selkämyksellä nenäänsä, tehden\nsovinnollisen eleen, kun hänen vaimonsa loi häneen pikaisen katseen, ja\nkun taas vaimon silmät kääntyivät toisaalle, pani hän salaa etusormensa\nristikkäin ja näytti niitä minulle, mikä oli meidän välisemme merkki\nsiitä, että talon emäntä oli äreällä tuulella. Tämä oli siinä määrin\nhänen normaalinen tilansa, että Joe ja minä saimme viikkokausia yhteen\nmenoon pidellä sormiamme ristissä.\n\nMeidän piti syödä uhkea päivällinen, suolattua kinkkua ja vihanneksia\nsekä pari paistettua, täytettyä kanaa. Edellisenä aamuna oli\nvalmistettu komea lihapiiras (mikä selitti, ettei lihamureketta ollut\nkaivattu), ja vanukas oli jo kiehumassa. Näiden laajaperäisten\nvalmistuksien vuoksi meistä suoriuduttiin mutkattomasti aamiaisen\nsuhteen, \"sillä minä en\", huomautti Joen vaimo, \"aio alistua\nmässäilyyn, touhuamiseen ja astianpesuun nyt, kun minulla on muutoinkin\npaljon tehtävää, sen sanon teille!\"\n\nNiinpä meille jaettiin palasemme ikäänkuin meitä olisi ollut\nkaksituhatta pikamarssille komennettua sotilasta eikä mies ja poika\nkotioloissa; joimme kulauksia vedensekaista maitoa keittiöpöydälle\notetusta astiasta kasvoillamme anteeksipyynnön ilme. Tällävälin Joen\nvaimo laittoi ikkunoihin puhtaat, valkeat verhot, kiinnitti uuden,\nkukikkaan kaihtimen tilavan takkansa eteen vanhan sijalle ja poisti\nsuojaverhot käytävän toisella puolen sijaitsevasta pienestä\njuhlahuoneesta. Tätä ei tehty missään muissa tilaisuuksissa, vaan huone\nvietti koko muun vuoden viileän, utumaisen hopeapaperin vallassa, joka\nulottui jopa uuninreunukselle sijoitettuihin neljään saviseen\nvillakoiraan saakka. Näillä oli jokaisella musta kuono ja kukkakoppa\nsuussa, ja ne kaikki olivat aivan samanlaisia. Joen vaimo oli perin\nsiisti taloudenhoitajatar, mutta hänellä oli omituinen tapa tehdä\nsiisteytensä vaivaavammaksi ja vastenmielisemmäksi kuin itse likaisuus\non. Puhtaudenharrastus on jumalisuuden likeinen sukulainen, ja jotkut\nihmiset tuovat uskonnollisuutensa esiin samalla tavoin.\n\nKoska sisarellani oli niin paljon tehtävää, aikoi hän suoriutua\nkirkossakäynnistä sijaisten avulla; Joen ja minun piti nimittäin\nlähteä. Arkiasussaan Joe oli tanakkatekoinen seppä, joka näytti aivan\nkuin sepäksi luodulta; pyhävaatteissaan hän muistutti hyvässä kunnossa\nolevaa variksenpelättiä enemmän kuin mitään muuta. Ei mikään hänen\nvaatekappaleensa sopinut hänelle; ja kaikki, mitä hänen yllänsä silloin\noli, vaivasi häntä. Tässä juhlatilaisuudessa hän tuli huoneestaan,\nheleä-äänisten kirkonkellojen soidessa, surkeuden perikuvana,\npyhäpäiväisten katumuksentekijäin täydessä puvussa.\n\nMitä minuun tulee, täytyi sisarellani luullakseni olla sellainen\nylimalkainen käsitys, että olin nuori rikoksentekijä, jonka\nlapsenpäästäjä-poliisi oli pidättänyt (syntymäpäivänäni) sekä\nluovuttanut hänelle kohdeltavaksi lain loukatun majesteetin vaatimusten\nmukaisesti. Minua kohdeltiin aina ikäänkuin olisin itsepintaisesti\ntahtonut syntyä vastoin järjen, uskonnon ja siveyden käskyjä sekä\nparhaiden ystävieni kielteleviä perusteluja. Jopa silloinkin, kun minut\nvietiin saamaan uutta pukua, käskettiin vaatturin valmistaa siitä\neräänlainen uudestimuovausväline, missään nimessä jättämättä minulle\nmahdollisuutta vapaasti käytellä jäseniäni.\n\nMennessämme kirkkoon täytyi Joen ja minun senvuoksi tarjota liikuttava\nnäky sääliväisille henkilöille. Mutta se, mitä ulkoisesti kärsin, ei\nkuitenkaan ollut mitään siihen verrattuna, mitä sisäisesti sain kestää.\nSitä kauhua, joka oli minut vallannut joka kerta, kun Joen vaimo oli\nlähestynyt ruokakomeroa tai poistunut huoneesta, saattoi verrata\nainoastaan siihen kalvavaan katumukseen, jota mieleni tunsi\najatellessani, mitä käteni olivat tehneet. Rikollisen salaisuuteni\ntaakan painamana aprikoin, olisiko kirkko kyllin mahtava suojelemaan\nminua sen hirvittävän nuoren miehen kostolta, jos ilmaisisin kaikki\ntälle laitokselle. Minussa heräsi sellainen mielijohde, että kun\nkuulutukset olisi luettu ja pappi lausuisi: \"Se pitää nyt ilmoittaa\",\nminun olisi aika nousta pystyyn ja pyytää kahdenkeskistä puhelua\nsakastissa. En ole ensinkään varma siitä, etten olisi ällistyttänyt\npientä seurakuntaamme turvautumalla tähän äärimmäiseen keinoon, jollei\nnyt olisi ollut joulupäivä eikä tavallinen sunnuntai.\n\nPäivälliselle piti tulla vieraiksemme seurakuntamme lukkarin Wopslen,\npyöräntekijä Hubblen, rouva Hubblen ja eno Pumblechookin (Joen enon,\nmutta hänen vaimonsa anastaman), joka oli hyvinvoipa viljakauppias\nlähimmässä kaupungissa ja ajeli omilla kieseillään. Päivällinen oli\nmäärätty kello puolikahdeksi. Kun Joe ja minä palasimme kotiin, oli\npöytä katettu, Joen vaimo juhlapuvussa, ruoka valmistumaisillaan,\njulkisivun ovi avattu (se oli aina muulloin lukittuna) kutsuvieraita\nvarten, ja kaikki mitä loistavimmassa kunnossa. Eikä yhä\nhiiskahdustakaan varkaudesta.\n\nMääräaika tuli tuomatta muassaan rahtuakaan huojennusta tunteilleni ja\nseurue saapui. Wopslella oli roomalaisen nenän ja laajan, kiiltävän,\nkaljun otsan lisäksi syvä ääni, josta hän oli tavattoman ylpeä. Hänen\ntuttavapiirissään uskottiinkin, että jos hän vain saisi menetellä oman\nmielensä mukaan, hän saarnaisi papin pyörryksiin. Itse hän tunnusti,\nettä jos kirkko olisi \"avoin\", nimittäin kilpailulle, hän epäilemättä\nsaavuttaisi siinä huomattavan aseman. Mutta kun kirkko ei ollut\n\"avoin\", oli hän, kuten olen maininnut, lukkarimme. Mutta hän lausui\naamenensa tärisyttävän vaikuttavasti; ja kun hän ilmoitti veisattavan\nvirren -- aina lukien koko säkeistön -- katsoi hän ensin ympäri koko\nseurakunnan ikäänkuin sanoakseen: \"Olette kuullut tuon ylhäällä\nseisovan ystävämme puhuvan; suvaitkaa lausua minulle mielipiteenne\nhänen esitystavastaan!\"\n\nMinä aukaisin oven vieraille -- koettaen näyttää siltä kuin oven\navaaminen olisi kuulunut tapoihimme -- ja aukaisin sen ensin Wopslelle,\nsenjälkeen herra ja rouva Hubblelle ja viimeiseksi eno Pumblechookille.\nHuom.! Minun ei sallittu nimittää häntä enoksi mitä ankarimpien\nrangaistusten uhalla.\n\n\"Hyvä emäntä\", lausui eno Pumblechook, iso, raskaasti hengittävä,\nkeski-ikäinen, hidas mies, jolla oli kalamainen suu, tylsästi\ntuijottavat silmät, hiekanvärinen, pystyssä törröttävä tukka, joten hän\nnäytti ihan äsken olleen tukehtumaisillaan ja toipuneen juuri sillä\nhetkellä, \"juhlaonnitteluksi olen tuonut -- olen tuonut teille, hyvä\nemäntä, pullon sherryviiniä -- ja olen tuonut teille, hyvä emäntä,\npullon portviiniä.\"\n\nJoka joulupäivä hän saapui, esittäen aina täsmälleen samat sanat\ntavattomana uutisena ja kantaen pulloja kuten voimistelupunnuksia\nkannetaan. Joka joulupäivä Joen vaimo vastasi, kuten hän nyt vastasi:\n\"Oi, e-no Pum-ble-chook! Olette kovin ystävällinen!\" Joka joulupäivä\ntulija puolestaan jatkoi, kuten hän nyt jatkoi: \"Sen te hyvin\nansaitsette. Entä oletteko nyt kaikki hilpeitä, ja miten se\nmiehentypistys voi?\" Sillä hän tarkoitti minua.\n\nNäissä tilaisuuksissa söimme päivällisen keittiössä ja siirryimme\nvierashuoneeseen nauttimaan pähkinöitä, appelsineja sekä omenoita, mikä\nmuutos suuresti muistutti Joen pukeutumista arkiasusta pyhävaatteisiin.\nSisareni oli tässä tilaisuudessa harvinaisen vilkas, ja hän olikin\nyleensä herttaisempi rouva Hubblen kuin kenenkään muun seurassa.\nMuistan rouva Hubblen pieneksi, kiharaiseksi, teräväsärmäiseksi\nnaiseksi, jota ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta pidettiin nuorekkaana,\nkoska hän oli mennyt naimisiin Hubblen kanssa -- en tiedä, kuinka\nkaukaisena aikana, jolloin hän oli ollut paljoa nuorempi miestänsä.\nMuistan Hubblen jäykäksi, korkeaolkaiseksi, kumaraiseksi, sahajauhoilta\nlemuavaksi vanhukseksi, jonka sääret olivat tavattoman etäällä\ntoisistaan, niin että pienenä ollessani aina näin kilometrien\nlaajuudelta avomaata niiden välitse, kohdatessani hänet kylänraitilla.\n\nTässä hyvässä seurassa olisin tuntenut olevani nurjassa asemassa,\nvaikka en olisikaan käynyt varkaana ruokakomerossa. En sen tähden, että\nminut puserrettiin pöytäliinan terävään kulmaan, jossa pöytä painoi\nrintaani ja Pumblechookin kyynärpää uhkasi silmääni, en sen vuoksi,\nettei minun ollut lupa puhua (en halunnut puhua) enkä senkään vuoksi,\nettä minua kestittiin kanansäärien suomuisilla alapäillä ynnä niillä\nkinkun halvoilla reunamilla, joista sialla oli eläessään ollut vähimmin\nsyytä ylpeillä. En; siitä en olisi välittänyt, kunhan minun vain olisi\nsallittu olla rauhassa. Aterioitsijoiden mielestä näytti tilaisuus\ntuntuvan hukkaan menneeltä, jolleivät he olisi tuontuostakin\nkärjistäneet keskustelua minua kohti ja tunkeneet sen kärkeä\nminuun. Olin samanlaisessa asemassa kuin kovaonninen pieni sonni\nespanjalaisella arenalla, niin vihlovasti minuun koskivat nämä\nsiveelliset pistokset.\n\nSe alkoi heti istuuduttuamme pöytään. Wopsle luki ruokasiunauksen,\nesiintyen teatterimaisesti -- kuten minusta nyt tuntuu, jotenkin siihen\nsuuntaan kuin Hamletin aaveen ja Rikhard Kolmannen uskonnollinen\nsekasikiö esiytyisi -- ja lopettaen sillä sangen sopivalla\nkehoituksella, että meidän tulisi olla todella kiitollisia. Ja\nsenjälkeen sisareni tähtäsi silmänsä minuun ja virkkoi hiljaisella,\nnuhtelevalla äänellä: \"Kuuletko sen? Ole kiitollinen!\"\n\n\"Erittäinkin\", säesti Pumblechook, \"ole kiitollinen niille, poika,\njotka ovat kasvattaneet sinut kädestä ruokkimalla!\"\n\nRouva Hubble pudisti päätänsä, silmäili minua, mielessään murheellinen\naavistus, ettei minusta sukeutuisi mitään hyvää, ja pahoitteli:\n\"Mistähän johtuu, etteivät nuoret ole koskaan kiitollisia?\" Tämä\nsiveellinen ongelma oli nähtävästi liian pulmallinen seurueelle, kunnes\nHubble ratkaisi sen nasevasti lausumalla: \"Luonnostaan syntisiä.\"\nSilloin kaikki mutisivat: \"Aivan totta!\" ja katsoivat minuun erikoisen\nepämiellyttävästi ja loukkaavasti.\n\nJoen asema ja vaikutusvalta olivat jonkun verran heikommat (jos\nmahdollista), milloin meillä oli vieraita, kuin kolmisin ollessamme.\nMutta hän auttoi ja lohdutti minua aina, milloin voi, jollakin hänelle\nominaisella tavalla, ja teki sen aina päivällisaterialla antamalla\nminulle kastiketta, jos sellaista oli pöydässä. Kun kastiketta tänään\noli runsaasti, mätti Joe sitä juuri nyt lusikalla lautaselleni noin\nneljänneslitran.\n\nHiukan myöhemmin aterian aikana Wopsle arvosteli saarnaa ankarahkosti\nja vihjaili, millaisen saarnan _hän_ olisi esittänyt -- siinä\ntavanomaisessa, hypoteettisessa tapauksessa, että kirkko olisi ollut\n\"avoin.\" Ravittuaan muiden mieltä joillakuilla sen esitelmän\npääkohdilla hän huomautti pitävänsä päivän saarnan aihetta huonosti\nvalittuna, mikä oli sitäkin moitittavampi seikka, lisäsi hän, kun oli\nniin paljon aiheita tarjolla.\n\n\"Totta sekin\", kehui eno Pumblechook. \"Se sana osui aivan kohdalleen,\nsir! Yllin kyllin ilmenee aiheita, kunhan vain osaa käydä niihin\nkäsiksi. Siinä juuri niksi. Ihmisen ei tarvitse paljoakaan haeskella\npuheenaihetta, jos hänellä on se kyky.\" Lyhyen tuokion mietittyään\nPumblechook lisäsi: \"Katsokaahan vain sianlihaakin! Siinä on aihe. Jos\naiheesta on puute, sopii puhua sianlihasta.\"\n\n\"Totta kyllä, sir. Monta opetusta nuorille\", yhtyi Wopsle, ja arvasin\nhänen aikovan nykäistä minua korvasta, ennenkuin hän sen sanoikaan,\n\"voisi johtaa siitä tekstistä.\"\n\n(\"Sinä kuuntele tätä!\" virkkoi sisareni minulle ankaraksi\nvälihuomautukseksi.) Joe antoi minulle lisää kastiketta.\n\n\"Siat\", jatkoi Wopsle syvimmällä äänellään, osoittaen haarukallaan\npunehtuvia poskiani ikäänkuin olisi maininnut ristimänimeni, \"siat\nolivat tuhlaajapojan kumppaneina. Sikojen ahneus on silmiemme edessä\nvaroittavana esimerkkinä nuorille.\" (Mielestäni se oli aika kaunista\nhänen lausumakseen, joka oli ylistänyt sianlihaa, koska se oli niin\nrasvaista ja mehevää.). \"Mikä on inhoittavaa siassa, on vielä\ninhoittavampaa pojassa.\"\n\n\"Tai tytössä\", lisäsi Hubble.\n\n\"Tietysti myöskin tytössä, herra Hubble\", myönsi Wopsle hieman\närtyneesti, \"mutta saapuvilla ei ole ainoatakaan tyttöä.\"\n\n\"Sitäpaitsi\", säesti Pumblechook, kääntyen äkkiä minun puoleeni,\n\"ajattele, mistä sinun tulee olla kiitollinen! Jos olisit syntynyt\nporsaaksi --\"\n\n\"Hän _oli_ porsas, jos lapsi koskaan on ollut\", vakuutti sisareni mitä\nponnekkaimmin.\n\nJoe antoi minulle lisää kastiketta.\n\n\"Niinpä niin, mutta minä tarkoitan nelijalkaista porsasta. Jos olisit\nsyntynyt sellaiseksi, olisitkohan tässä nyt? Et --\"\n\n\"Jollet tuossa muodossa\", tokaisi Wopsle, nyökäten kinkkuvatiin päin.\n\n\"Mutta minä en tarkoita sitä, sir\", vastasi Pumblechook, jota harmitti\nse, että häntä keskeyteltiin. \"Tarkoitan: olisitkohan tässä nauttimassa\nvanhempiesi ja parempiesi seurassa, kehittymässä heidän keskustelustaan\nja kieriskelemässä ylellisyyden helmassa? Olisiko hän? Ei, hän ei\nolisi. Entä mikä olisi ollut kohtalosi?\" Hän kääntyi jälleen puoleeni.\n\"Sinut olisi myyty sen tavaran mukaisesta markkinahinnasta, teurastaja\nDunstable olisi tullut luoksesi levätessäsi oljillasi, siepannut sinut\nvasempaan kainaloonsa, kohottanut oikealla kädellään takinlievettään\nottaakseen kynäveitsen liivintaskustaan, vuodattanut veresi ja\nriistänyt henkesi. Silloin ei sinua olisi kädestä ruokittu. Ei\nsinnepäinkään!\"\n\nJoe tarjosi minulle lisää kastiketta, jota en uskaltanut ottaa.\n\n\"Hän on tuottanut teille paljon huolta ja vaivaa, rouva\", sanoi rouva\nHubble, surkutellen sisartani.\n\n\"Huolta ja vaivaa?\" kertasi sisareni. \"Huolta ja vaivaa?\" Ja sitten hän\naloitti hirvittävän luettelon kaikista sairauksista, joihin olin ollut\nsyypää, kaikista viettämistäni unettomista ajoista, kaikista korkeista\npaikoista, joista olin pudonnut, kaikista matalista kohdista, joihin\nolin suistunut, kaikista vammoista, joita olin itselleni hankkinut ja\nkaikista niistä kerroista, jolloin hän oli toivonut minun joutuvan\nhautaani, mutta jolloin minä uppiniskaisuudessani olin kieltäytynyt\nsinne lähtemästä.\n\nLuullakseni roomalaisten täytyi ärsyttää toisiaan aimo lailla\nnenillään. Kenties heistä juuri sen takia tuli se rauhaton kansa, joka\nhe olivat. Joka tapauksessa Wopslen roomalainen nenä ärsytti pahoja\ntekojani lueteltaessa minua niin pahasti, että mieleni olisi tehnyt\nvetää siitä, kunnes hän olisi ulvonut. Mutta kaikki, mitä olin sietänyt\ntähän mennessä, ei ollut mitään verrattuna niihin kammottaviin\ntunteisiin, jotka minut valtasivat sisareni esitystä seuranneen\näänettömyyden loputtua; ja jo sen kestäessä olivat kaikki silmäilleet\nminua (kuten tuskaisesti tunsin) paheksuvasti ja inhoavasti.\n\n\"Mutta\", virkkoi Pumblechook, johtaen seurueen lempeästi takaisin\nsiihen aiheeseen, josta oli harhauduttu, \"sianliha on -- sulamiseen\nnähden -- myöskin vankkaa, eikö olekin?\"\n\n\"Ryypätkää vähän viinaa, eno!\" kehoitti sisareni.\n\nArmias taivas, nyt se tuli vihdoinkin! Pumblechook tuntisi sen olevan\nmietoa, hän sanoisi sen olevan mietoa, ja minä olisin hukassa! Pidin\nliinan alla molemmin käsin tiukasti kiinni pöydänjalasta ja odotin\nkohtaloani.\n\nSisareni lähti noutamaan kivipulloa, palasi kivipullo kädessään ja\nkaasi enolle viinaa; kukaan muu ei sitä ottanut. Se kovanonnen mies\nleikitteli lasillaan -- nosti sen pöydältä, katsoi sitä valoa vasten,\nlaski sen pöydälle -- pitensi tuskiani. Koko tämän ajan Joe ja hänen\nvaimonsa tyhjensivät ripeästi pöytää piirasta ja vanukasta varten. En\nvoinut siirtää katsettani pois hänestä. Yhäti pidellen tiukasti kiinni\npöydänjalasta käsineni ja jalkoineni näin tuon kurjan olennon\nhypistelevän lasiaan leikillisesti, kohottavan sitä, hymyilevän,\nkeikauttavan päänsä takakenoon ja juovan ryyppynsä. Heti senjälkeen\njoutui seurue sanoinkuvaamattoman tyrmistyksen valtaan, koska hän\nponnahti pystyyn, pyörähti useita kertoja ympäri kamalassa,\nsuonenvedontapaisessa hinkuyskätanssissa ja syöksyi ulos ovesta; sitten\nnäkyi ikkunasta, kuinka hän rajusti kimmahteli ja syljeksi, väänteli\nkasvojaan mitä kamalammin ja oli nähtävästi ihan järjiltään.\n\nPidin edelleen lujasti kiinni Joen vaimoineen juostessa hänen\nluoksensa. En tiennyt, miten sen olin tehnyt, mutta uskoin ehdottomasti\nmurhanneeni hänet jollakin tavoin. Kauheassa asemassani oli huojennus,\nkun hänet tuotiin takaisin ja hän silmäili kaikkia seurueen jäseniä\nikäänkuin _he_ olisivat tehneet häneen pahan vaikutuksen, vaipui\ntuolinsa ja päästi yhden ainoan merkitsevän ähkäisyn: \"Tervaa!\"\n\nOlin täyttänyt pullon tervavesiastiasta. Tiesin hänen vointinsa pian\nhuononevan. Nykyaikaisen medion tapaan liikutin pöytää voimakkaalla,\nnäkymättömällä otteellani.\n\n\"Tervaa\"! huudahti sisareni hämmästyneenä. \"Mutta miten ihmeessä olisi\npulloon voinut tervaa joutua?\"\n\nMutta eno Pumblechook, joka oli kaikkivaltias siinä keittiössä, ei\ntahtonut kuulla sitä sanaa, ei tahtonut kuulla koko asiasta, pyyhkäisi\nkäskevästi kädellään sen kaiken syrjään ja pyysi kuumaa vettä ja\ngeneveriä. Sisareni, joka oli käynyt huolestuttavan miettiväksi, täytyi\npuuhailla toimeliaasti noutaessaan geneveriä, kuumaa vettä, sokeria\nsekä sitruunankuorta ja sekoittaessaan juoman. Sillä hetkellä ainakin\nolin pelastunut. Pidin vieläkin kiinni pöydänjalasta, mutta puristin\nsitä nyt kiitollisen hartaasti.\n\nVähitellen rauhoituin kylliksi, hellittääkseni otteeni ja syödäkseni\nvanukasta. Pumblechook söi vanukasta. Kaikki söivät vanukasta. Sen\nruokalajin nauttiminen päättyi, ja Pumblechook oli alkanut säteillä\ngenevertodin miellyttävästä vaikutuksesta. Aloin uskoa suoriutuvani\ntästä päivästä, mutta samassa sisareni käski Joea: \"Puhdista lautaset\n-- kylmiksi!\"\n\nTakerruin heti uudelleen pöydänjalkaan ja puristin sitä rintaani\nvasten, ikäänkuin se olisi ollut nuoruudenkumppanini ja helmaystäväni.\nArvasin, mitä oli tulossa, ja tunsin tällä kertaa olevani todella\nhukassa.\n\n\"Teidän täytyy maistaa\", lausui sisareni puhuen vieraille\nystävällisimpään tapaansa, \"teidän täytyy lopuksi maistaa eno\nPumblechookin niin kovin ihanaa ja herkullista lahjaa.\"\n\nTäytyikö heidän! Kunpa he eivät olisi halunneet maistaa sitä! \"Teidän\npitää tietää\", jatkoi sisareni, nousten seisoalleen, \"että se on\npaistos, mehukas sianlihapaistos.\"\n\nSeurue jupisi kiittävästi. Tuntien hyödyttäneensä lähimmäisiään\nansiokkaasti eno Pumblechook vastasi -- hyvin eloisasti, kun kaikki\notetaan huomioon: \"No niin, hyvä emäntä, panemme parastamme; antakaa\nmeille viipale sitä paistosta!\"\n\nSisareni poistui sitä noutamaan. Kuulin hänen askeltensa\nloittonevan ruokakomeroon. Näin Pumblechookin pitävän veistänsä\ntasapainoasennossa. Näin uudelleen heräävän ruokahalun Wopslen\nroomalaisissa sieraimissa. Kuulin Hubblen huomauttavan, että \"palasen\nhyvämakuista sianlihapaistosta saattaisi nauttia, vaikkapa olisi sitä\nennen syönyt mitä tahansa, eikä se olisi haitaksi\", ja kuulin Joen\nvakuuttavan: \"Kyllä sinäkin saat, Pip.\" En ole milloinkaan ollut varma\nsiitä, päästinkö kimakan, kauhuisen kirkaisun ainoastaan hengessä vaiko\nruumiillisesti seurueen kuullen. Tunsin, etten enää kyennyt kestämään,\nvaan että minun täytyi juosta tieheni. Hellitin pöydänjalasta ja lähdin\njuoksemaan kuin henkeni edestä.\n\nMutta en juossut talon ovea pitemmälle, sillä siellä törmäsin\nmusketeilla varustettuun sotilasjoukkoon. Eräs tulijoista ojensi minuun\npäin käsirautoja, lausuen: \"Kas niin, vikkelästi toimeen!\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nNähdessään sotilasosaston kolauttavan panostettujen muskettiensa perät\nportaaseemme nousi päivällisseurue pöydästä hämmingin vallassa, ja Joen\nvaimo, joka palasi keittiöön tyhjin käsin, seisahtui töllistelemään\nkesken hämmästyksen sekaista valitustaan: \"Voi, hyväinen aika, mitä\nihmettä on -- tapahtunut -- paistokselle!\"\n\nKersantti ja minä astuimme keittiöön Joen vaimon ällistellessä; ja\ntällä ratkaisevalla hetkellä sain osittain takaisin malttini. Juuri\nkersantti oli puhutellut minua, ja nyt hän katseli seurueen jäseniä\nkäsiraudat tarjoavasti ojennettuina heitä kohti oikeassa kädessä ja\nvasen käsi minun olallani.\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvät naiset ja herrat\", alkoi kersantti, \"mutta\nkuten ovella mainitsin tälle pirteälle, nuorelle veitikalle\" (mitä hän\nei ollut tehnyt) \"olen liikkeellä kuninkaan nimessä ja haluan tavata\nsepän.\"\n\n\"Entä mitä oikein saatatte _hänestä_ tahtoa?\" tokaisi sisareni kerkeänä\nharmistumaan, jos hänen miestänsä lainkaan tahdottiin tavata.\n\n\"Hyvä rouva\", vastasi kohtelias kersantti, \"jos puhuisin omasta\npuolestani, vastaisin: hänen oivallisen vaimonsa tuttavuuden tuottamaa\nkunniaa ja iloa; puhuessani kuninkaan nimessä, vastaan: pienen tehtävän\nsuorittamista.\"\n\nNäitä kersantin sanoja pidettiin siron sukkelina -- siinä määrin, että\nPumblechook huudahti kuuluvasti: \"Hyvä taaskin!\"\n\n\"Nähkääs, seppä\", jatkoi kersantti, joka tähän mennessä oli katseellaan\nlöytänyt Joen, \"näille vehkeillemme on sattunut joku kommellus, toisen\nlukossa on vika, eikä niiden kiinnittäminen käy hyvin. Kun niitä\ntarvitsen heti, suvaitsetteko vilkaista niitä?\"\n\nJoe vilkaisi niihin ja selitti, että korjaamisen tähden täytyisi tehdä\ntuli pajan ahjoon ja että puuha vaatisi lähemmä kaksi tuntia.\n\n\"Niinkö? Suvaitsetteko siis ryhtyä toimeen heti, seppä\", kysyi\nsuorasukainen kersantti, \"koska se tapahtuu hänen majesteettinsa\npalveluksessa? Ja jos mieheni voivat missään suhteessa auttaa, ovat he\nvalmiit käskettäviksenne.\" Senjälkeen hän huusi sotilaitaan, jotka\nastuivat jonossa keittiöön ja panivat aseensa soppeen. Sitten he\nseisoskelivat sotilaiden tapaan, milloin kädet löyhästi yhdessä\netupuolella milloin lepuuttaen polvea tai olkaa, milloin höllentäen\nvyötä tai reppua, milloin aukaisten oven sylkäistäkseen kankeasti\npihalle korkeiden, jäykkien kaulahuiviensa ylitse.\n\nKaikki nämä seikat näin tietämättä nähneeni ne, sillä olin tuskaisten\naavistusten vallassa. Mutta alkaessani oivaltaa, etteivät käsiraudat\nolleet minua varten ja että sotilaat olivat kylliksi paljon paistosta\nmerkitsevämmät työntääkseen sen taustalle, alkoi järkkynyt järkeni\nhiukan paremmin tointua.\n\n\"Kuinkahan pitkällä aika nyt on?\" tiedusti kersantti Pumblechookilta,\npuhutellen häntä miehenä, jonka arvostelukyky oikeutti sen\njohtopäätöksen, että hän oli ajan tasalla.\n\n\"Hiukkasen yli puolikolme.\"\n\n\"Varsin hyvä\", virkkoi kersantti miettien. \"Vaikka minun olisi pakko\nviipyä täällä lähes kaksi tuntia, käy kaikki hyvin. Kuinka pitkä matka\nnäiltä seuduin on suolle? Ei kai kahta kilometriä?\"\n\n\"Noin puolitoista\", vastasi Joen vaimo.\n\n\"Se sopii. Alamme kiertää heitä hämärissä. Vähän ennen pimeäntuloa,\nkuuluu määräykseni. Se sopii.\"\n\n\"Vankeja, kersantti?\" kysyi Wopsle, itsestään selvänä asiana.\n\n\"Niin\", myönsi kersantti, \"kaksi. Jotensakin varmasti tiedetään heidän\nvielä olevan suolla, eivätkä he yritä poistua sieltä ennen pimeäntuloa.\nOnko kukaan täkäläisistä nähnyt merkkiäkään sellaisista otuksista?\"\n\nKaikki muut paitsi minua vastasivat rohkean epäävästi. Minua ei kukaan\najatellut.\n\n\"No niin\", jatkoi kersantti, \"he joutuvat otaksuttavasti kierrokseen,\nennenkuin luulevatkaan. Ja nyt, seppä! Jos olette valmis, hänen\nmajesteettinsa kuningas on.\"\n\nJoe oli riisunut takkinsa, liivinsä ja kravattinsa, vetänyt nahkaisen\nesiliinan yllensä ja meni pajaan. Muuan sotilaista avasi sen puiset\nikkunat, toinen viritti tulen, kolmas väänsi palkeiden kampia, muut\nseisoivat pian roihuavan tulen ympärillä. Sitten Joe alkoi takoa\nkalkuttaa, takoa kalkuttaa, ja me kaikki muut katselimme.\n\nPian aloitettavan takaa-ajon herättämä mielenkiinto ei ainoastaan\nsitonut yleistä huomiota itseensä, vaan jopa teki sisareni anteliaaksi.\nHän laski tynnyristä ruukun olutta sotilaille ja pyysi kersanttia\njuomaan lasin viinaa. Mutta Pumblechook huomautti terävästi: \"Antakaa\nhänelle viiniä, rouva! Minä takaan, ettei siinä ole tervaa.\" Niinpä\nkersantti kiitti häntä ja selitti, että koska hän mieluummin nautti\nryyppynsä ilman tervaa, joisi hän viiniä, jos siitä ei koituisi enempää\nvaivaa. Kun ryyppy oli hänelle tuotu, joi hän hänen majesteettinsa\nterveydeksi, samalla toivottaen onnellista pyhäaikaa, siemaisi kaikki\nyhdellä kulauksella ja maiskutti huuliaan.\n\n\"Hyvää ainetta, vai mitä, kersantti?\" kysyi Pumblechook.\n\n\"Kuulkaahan\", vastasi kersantti, \"arvattavasti se aine on _teidän_\nhankkimaamme.\"\n\nPumblechook naurahti typerästi. \"Niin, niinkö? Miten niin?\"\n\n\"Koska\", vastasi kersantti, taputtaen häntä olalle, \"te tiedätte, mitä\nmikin on.\"\n\n\"Niinkö arvelette?\" äänsi Pumblechook. \"Juokaa toinen lasi!\"\n\n\"Teidän kanssanne. Selvä\", vastasi kersantti. \"Kili, kili, kippis!\nTerveydeksenne! Toivoisin teidän elävän tuhat vuotta ja pystyvän aina\narvostelemaan laadun hyvyyttä yhtä hyvin kuin pystytte elämänne tässä\nvaiheessa!\"\n\nKersantti siemaisi kulautti lasinsa taaskin ja näytti perin valmiilta\nottamaan uuden. Panin merkille, että Pumblechook vieraanvaraisuudessaan\nunohti lahjoittaneensa viinin toiselle, otti pullon Joen vaimolta ja\nsai itselleen kaiken kunnian tarjoillessaan sitä pursuavan rattoisuuden\nvallassa. Jopa minäkin sain sitä vähän. Ja hän oli niin aulis, että\npyysi toisenkin pullon ja ensimmäisen tyhjennyttyä tarjosi siitä yhtä\nanteliaasti.\n\nTarkkaillessani heitä heidän kaikkien seisoessaan ryhmittyneinä pajan\nympärille ja ollessaan niin kovin hyvällä tuulella mietin, kuinka\nhirvittävän oivallinen päivällisaterian höyste suolla piileksivä\nkarkulaisystäväni oli. Heillä ei ollut ollut läheskään niin hauskaa,\nennenkuin hänen hankkimansa kiihotus valoi pitoihin virkeyttä. Ja kun\nhe kaikki nyt näyttivät vilkkaasti odottavan \"niiden kahden roiston\"\npidättämistä, kun palkeet tuntuivat puhkuvan, tuli roihuavan heitä\ntavoitellessaan, savu kiiruhtavan ajamaan heitä takaa, Joe takoa\nkalkuttavan heidän kiinniottamisekseen ja kaikki seinien tummat varjot\nuhkaavasti heristelevän heille sitä mukaa kuin liekit suurenivat ja\npienenivät ja punahehkuiset kipinät laskeutuivat ja sammuivat, tuntui\nulkona vallitseva, kalpea iltapäivä säälivästä, nuorekkaasta\nmielikuvituksestani kalvenneen heidän, onnettomien poloisten, tähden.\n\nVihdoin Joe oli saanut tehtävänsä valmiiksi, ja kalske ja puhkuminen\nvaimenivat. Laittaessaan takkia yllensä Joe rohkaistui ehdottamaan,\nettä jotkut meistä lähtisivät sotilaiden mukaan katsomaan, miten\netsintä luonnistuisi. Pumblechook ja Hubble kieltäysivät, selittäen\nmieluummin nauttivansa piipusta ja naisten seurasta, mutta Wopsle\nvakuutti lähtevänsä, jos Joe lähtisi. Joe sanoi olevansa siihen halukas\nja ottavansa minut mukaan, jos hänen vaimonsa suostuisi. Emme\nvarmastikaan olisi saaneet lupaa lähteä, jollei Joen vaimo olisi\nuteliaisuudessaan halunnut kuulla tarkkaa selostusta takaa-ajon kulusta\nja päättymisestä. Asiain näin ollen hän vain esitti ehdon: \"Jos tuot\npojan takaisin pää musketinluodin murskaamana, älä usko minun parsivan\nsitä jälleen ehyeksi.\"\n\nKersantti sanoi kohteliaat jäähyväiset naisille ja erosi\nPumblechookista kuten kumppanista, vaikka epäilen, oliko hänellä täysin\nyhtä varma käsitys tämän herrasmiehen ansioista kuivissa oloissa kuin\nkosteiden olosuhteiden vallitessa. Hänen sotilaansa tarttuivat\nmusketteihinsa ja sijoittuivat riviin. Wopsle, Joe ja minä saimme\njyrkän määräyksen pysytellä perässä ja olla hiiskumatta sanaakaan\nsuolle saavuttuamme. Ehdittyämme kaikki raakeaan ilmaan ja edetessämme\njatkuvasti tehtäväämme kohti, supatin petollisesti Joelle: \"Toivon,\nJoe, ettemme heitä löydä.\" Ja Joe kuiskasi minulle: \"Antaisin\nshillingin, jos he olisivat livistäneet tiehensä, Pip.\"\n\nMeihin ei liittynyt vetelehtijöitä kylästä, sillä sää oli kylmä ja\nuhkaava, tie kolkko ja huonossa kunnossa, pimeä tulossa, ihmisillä oli\nkelpo takkavalkeat huoneissaan, ja he viettivät juhlapäivää. Muutamia\nkasvoja kiiruhti valaistuihin ikkunoihin tähystämään jälkeemme, mutta\nketään ei tullut ulos. Sivuutimme tienviitan ja marssimme suoraan\nkirkkotarhalle. Siellä kersantin kädenviittaus pysäytti meidät\nmuutamiksi minuuteiksi, joiden aikana kaksi tai kolme hänen miehistään\nhajautui hautojen sekaan ja tarkasti myöskin kirkon eteisen. He\npalasivat löytämättä mitään, ja sitten lähdimme lakealle suolle\nkirkkotarhan sivuportista. Pureva räntäsade pieksi meitä siellä\nitätuulen voimalla, ja Joe otti minut selkäänsä.\n\nVasta nyt, kun olimme kaamealla tasangolla, jossa minun ei aavistettu\nolleen enintään kahdeksan tai yhdeksän tuntia sitten ja nähneen\nmolemmat piileksivät miehet, aloin hyvin pelokkaasti ajatella,\notaksuisiko avustamani vanki juuri minun opastaneen sotilaat tänne, jos\nsattuisimme saamaan heidät kiinni. Hän oli kysynyt, olinko petollinen\npaholainen, ja väittänyt, että minun täytyisi olla kiukkuinen nuori\nkoira, jos yhtyisin vainoamaan häntä. Uskoisiko hän, että olin sekä\npikku paholainen että koira, tosissani kavaltaja, ja että olin pettänyt\nhänet? Minun oli turha kysellä sitä itseltäni nyt. Tässä olin Joen\nselässä, ja tuossa oli Joe allani, hypähdellen ojien kohdalla kuin\nmetsästysratsu sekä kehoitellen Wopslea varomaan kompastumasta\nroomalaiselle nenälleen ja pysyttelemään muassamme. Sotilaat olivat\nedellämme hajautuneina varsin pitkään ketjuun aina jonkun matkan päähän\ntoisistaan. Etenimme siihen suuntaan, johon olin lähtenyt, mutta josta\nolin harhautunut sumuun. Joko sumu ei ollut vielä levinnyt suolle tai\noli tuuli sen hälventänyt. Matalalle painuneen auringon punaisessa\nhohteessa näkyivät selvästi majakka, hirsipuu, patterikumpu ja joen\nvastapäinen ranta, vaikka kaikki vesimäisen lyijynharmaina.\n\nSydämeni takoessa sepän lailla kyyhöttäessäni Joen hartioilla\ntähystelin ympärilleni, näkyisikö vangeista merkkiäkään. En nähnyt\nmitään, en kuullut mitään. Wopsle oli useita kertoja kovasti\npelästyttänyt minua puhkumisellaan ja huohotuksellaan, mutta nyt jo\ntunsin ne äänet ja osasin erottaa ne odottamistani. Hätkähdin\nkauheasti, kun olin kuulevinani viilan vielä vinkuvan, mutta se olikin\nvain lampaan tiu'un kilinää. Lampaat keskeyttivät syömisensä ja\nsilmäilivät meitä arasti, ja naudat, jotka olivat kääntäneet päänsä\ntuulen ja räntäsateen mukaan, mulkoilivat meitä äkäisesti ikäänkuin\nolisivat pitäneet meitä vastuunalaisina molemmista näistä kiusallisista\nseikoista; mutta paitsi tätä ja kuolevan päivän värisemistä jokaisessa\nruohonlehdessä ei mikään häirinnyt kolkon suon hiljaisuutta.\n\nSotilaat etenivät vanhan patterin suuntaan, ja me seurasimme vähän\nmatkan päässä heidän jäljessään, mutta yhtäkkiä me kaikki seisahduimme,\nsillä tuulen ja sateen siivillä oli korviimme kantautunut pitkä huuto.\nSe toistui. Se kuului jonkun matkan päästä idän puolelta, mutta se oli\npitkä ja äänekäs. Niin, kuulosti siltä kuin kaksi tai useampia\nhenkilöitä olisi yhdessä kajauttanut huudon -- jos saattoi päättää\näänen sekavuudesta.\n\nTähän suuntaan kersantti ja hänen sotilaansa puhelivat kuiskimalla Joen\nja minun ehtiessämme heidän luoksensa. Vielä tuokion kuunneltuaan Joe\n(joka oli hyvä arvostelija) yhtyi heidän mielipiteeseensä, ja Wopsle\n(joka oli huono arvostelija) yhtyi siihen myöskin. Kersantti,\npäättäväinen mies, komensi, ettei huutoon saanut vastata, vaan että\nsuuntaa muutettaisiin ja että hänen miestensä piti rientää sitä kohti\npikavauhtia. Niinpä lähdimme oikealle (itää kohti), ja Joe harppaili\neteenpäin niin ihmeen pontevasti, että minun täytyi pitää tiukasti\nkiinni pysyäkseni \"satulassa.\"\n\nSamoamisemme olikin nyt juoksua, kuten Joe lausui ainoilla koko aikana\nvirkkamillaan kahdella sanalla, \"tuulen vauhtia.\" Äyräitä alas ja ylös,\nsulkuporttien ylitse, polskimista ojissa, tunkeutumista järeiden\nkaislojen lomitse, ei kukaan välittänyt, mihin meni. Ehdittyämme\nlikemmäksi huutopaikkaa kävi selväksi, että huutajia oli useampia kuin\nyksi. Toisinaan huutaminen kuulosti tyyten vaimenevan, ja silloin\nsotilaat seisahtuivat. Sen alkaessa uudelleen kuulua lähtivät sotilaat\ntaivaltamaan sitä kohti entistä vinhemmin, ja me heidän jäljessään.\nJonkun ajan kuluttua olimme ennättäneet niin lähelle sitä, että\nerotimme yhden äänen huutavan; \"Murha!\" ja toisen äänen: \"Vankeja!\nKarkulaisia! Vahdit! Tännepäin tavoittamaan karanneita vankeja!\" Sitten\nmolemmat äänet kuulostivat tukehtuvan kamppailuun, ja senjälkeen ne\nkajahtivat taaskin. Ja tällöin sotilaat juoksivat kuin hirvet, ja Joe\njuoksi myöskin.\n\nKersantti ehti ensimmäisenä paikalle, päästyämme aivan sen\nläheisyyteen, ja kaksi hänen miestänsä kiiti ihan hänen kintereillään.\nHe olivat virittäneet aseittensa hanat ja tähtäsivät niillä meidän\nmuiden juostessa rytäkkään.\n\n\"Täällä ovat ne molemmat miehet!\" huohotti kersantti painiskellessaan\nojan pohjalla. \"Antautukaa! Paha periköön moiset villipedot!\nErillenne!\"\n\nVesi loiski, mutaa sinkoili ilmassa, kirouksia syydettiin, ja iskuja\nsateli, kun vielä joitakuita sotilaita laskeutui ojaan kersantin\navuksi, kiskoen sitten sieltä erikseen kaksi miestä, minun vankini ja\nsen toisen. Molemmat olivat veressä, läähättivät, kiroilivat ja\nrimpuilivat; mutta luonnollisesti tunsin heidät molemmat heti.\n\n\"Muistakaa\", sanoi minun vankini, pyyhkien risaisella hihallaan verta\nkasvoistaan ja ravistaen irti revittyjä hiuksia sormistaan, \"että hänet\npidätin _minä_. Minä luovutan hänet teille! Muistakaa se!\"\n\n\"Sitä ei kannata pitää kovinkaan tärkeänä seikkana\", vastasi kersantti.\n\"Siitä ei koidu teille paljoakaan hyötyä, hyvä mies, koska itse olette\nsamassa pinteessä. Käsiraudat tänne!\"\n\n\"En odotakaan siitä hyötyväni. En tahdokaan siitä sen enempää hyvää\nkuin jo olen saanut\", selitti minun vankini naurahtaen kiihkoisesti.\n\"Minä pidätin hänet. Hän tietää sen. Se riittää minulle.\"\n\nToisen vangin kasvot olivat sinertävät, ja ennestään kolhiutuneen\nvasemman puolen lisäksi hänen kasvonsa näyttivät yltyleensä murjotuilta\nja raadelluilta. Hän ei kyennyt huohotukseltaan edes puhumaan,\nennenkuin heidät oli kumpikin erikseen pantu käsirautoihin, vaan nojasi\nerääseen sotilaaseen pysyäkseen pystyssä.\n\n\"Ottakaa huomioon, vahtisotilaat -- hän yritti murhata minut\",\nkuuluivat hänen ensimmäiset sanansa.\n\n\"Yritinkö murhata hänet?\" tokaisi minun vankini pilkallisesti. \"Muka\nyritin ja jätin sen tekemättä? Pidätin hänet ja luovutan hänet teille;\nsiinä tekoni. En ainoastaan estänyt häntä pujahtamasta pois suolta,\nvaan myöskin raahasin hänet tänne -- raahasin hänet tänne saakka\ntakaisinpäin. Hän on herrasmies, jos haluatte tietää, tämä roisto. Nyt\novat vankilalaivat saaneet herrasmiehensä takaisin minun avullani.\nMurhatako hänet? Kannattikin minun murhata hänet, kun voin tehdä\nhänelle pahempaa ja kiskoa hänet takaisin!\"\n\nToinen haukkoi yhäti ilmaa. \"Hän yritti -- hän yritti -- murhata --\nminut. Te -- te olette -- todistajani.\"\n\n\"Kuulkaahan!\" sanoi minun vankini kersantille. \"Omin neuvoin pääsin\npois vankilalaivasta, yritin karata ja karkasin. Samoin olisin päässyt\npois tältä kalmankylmältä nevalta -- katsokaa jalkaani; ette näe siinä\npaljoakaan rautaa -- jollen olisi saanut selville, että _hän_ oli\ntäällä. Salliako _hänen_ päästä vapauteen? Sallia _hänen_ hyötyä minun\nkeksimästäni keinosta? Sallia _hänen_ taas uudelleen tehdä minut\nvälikappaleekseen? Vielä kerran? Ei, ei, ei. Jos olisin kuollut tuonne\npohjalle\" -- hän heilautti kahlittuja käsiään ponnekkaasti ojaan päin\n-- \"olisin pitänyt häntä kiinni puristuksessani, joten varmasti\nolisitte löytäneet hänet minun otteestani.\"\n\nToinen karkulainen, joka ilmeisesti tunsi kuolemankauhuista pelkoa\nkumppaniaan kohtaan, hoki: \"Hän yritti murhata minut. Olisin pian ollut\nvainaja, jollette te olisi saapuneet.\"\n\n\"Hän valehtelee!\" kivahti minun vankini rajun ponnekkaasti. \"Hän on\nsyntynyt valehtelijaksi, ja valehtelijana hän kuoleekin. Katsokaa hänen\nkasvojaan! Eikö se ole niihin kirjoitettu? Katsokoon hän noilla\nsilmillään minua silmiin! Vaadin häntä tekemään sen.\"\n\nToinen koetti pakottaa kasvoilleen ivallisen hymyn -- mikä ei\nkuitenkaan kyennyt saamaan hänen hermostuneesti nytkähtelevän suunsa\nympärille varmuuden ilmettä -- katsoi sotilaihin, katsoi ympäröivälle\nsuolle ja taivaalle, mutta ei totisesti katsonut puhujaan.\n\n\"Näettekö?\" jatkoi minun vankini. \"Näettekö, millainen konna hän on?\nNäettekö nuo matelevakatseiset, harhailevat silmät. Juuri tuonnäköinen\nhän oli silloin, kun meidät tuomittiin yhdessä. Hän ei vilkaissutkaan\nminuun.\"\n\nToinen vanki, jonka kuivat huulet edelleenkin nytkähtelivät ja jonka\nsilmät harhailivat rauhattomasti sinne tänne, kauas ja likelle, kääntyi\nvihdoin tuokioksi puhujaan päin, virkkaen: \"Sinussa ei ole paljoa\nkatseltavaa.\" Samalla hän puolittain ilkkuvasti vilkaisi\nkahlehdittuihin käsiin. Tällöin minun vankini vimmastui niin\npeittelemättä, että olisi karannut hänen kimppuunsa, jolleivät sotilaat\nolisi sitä estäneet. \"Enkö vakuuttanut teille\", jatkoi toinen vanki\nsitten, \"että hän murhaisi minut, jos voisi?\" Ja kuka tahansa saattoi\nnähdä, että hän tutisi pelosta ja että hänen huuliinsa ilmestyi\nomituisia, valkeita läikkiä, ohuiden lumihiutaleiden kaltaisia.\n\n\"Tässä on puheltu kylliksi\", lausui kersantti. \"Sytyttäkää soihdut.\"\n\nKun muuan sotilas, jolla pyssyn asemesta oli koppa, laskeutui\npolvilleen avatakseen sen, katsoi minun vankini ensi kerran\nympärilleen, huomaten minut. Saavuttuamme ojan partaalle olin\nsoluttautunut Joen selästä maahan enkä ollut senjälkeen\nliikahtanutkaan. Hänen katsahtaessaan minuun silmäilin häntä kiihkeän\ninnokkaasti, heilautin hieman käsiäni ja pudistin päätäni. Olin\nodottanut, että hän näkisi minut, voidakseni koettaa vakuuttaa\nviattomuuttani. Minulle ei lainkaan selvinnyt, käsittikö hän edes\ntarkoitukseni, sillä hän loi minuun katseen, jota en ymmärtänyt, ja\nkaikki oli ohitse silmänräpäyksessä. Mutta vaikka hän olisi katsonut\nminuun kokonaisen tunnin tai päivän, ei hänen kasvonilmeensä olisi\nvoinut sen tarkkaavaisempana syöpyä muistiini.\n\nKoppaa kantanut sotilas sai pian tulen viritetyksi, sytytti kolme tai\nneljä soihtua, otti itse niistä yhden ja jakoi loput muille. Jo\naikaisemmin oli ollut hyvin hämärää, mutta nyt näytti pimeältä ja vähän\nmyöhemmin hyvin pimeältä. Ennenkuin lähdimme liikkeelle, laukaisi\nneljä kehässä seisovaa sotilasta pyssynsä kahdesti ilmaan. Pian näimme\nsoihtuja syttyvän myöskin jonkun matkan päässä takanamme ja samoin joen\ntoisella puolen leviävällä suolla. \"Kaikki hyvin\", virkkoi kersantti.\n\"Mars!\"\n\nEmme olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin edestäpäin kajahti kolme\ntykinlaukausta, joiden ääni tuntui rikkovan jotakin korvassani. \"Teitä\nodotetaan laivalla\", selitti kersantti minun vangilleni, \"siellä\ntiedetään teidän olevan tulossa. Älkää vetelehtikö, hyvä mies!\nJoutukaa!\"\n\nVankeja pidettiin erillään, ja kumpikin käveli eri vartijoiden\nympäröimänä. Pidin nyt kiinni Joen kädestä, ja Joella oli yksi\nsoihduista. Wopsle oli kannattanut palaamista, mutta Joe oli päättänyt\nolla mukana loppuun saakka, ja niinpä menimme edelleen seurueen\nkeralla. Nyt kuljimme siedettävän hyvää tietä, joka enimmäkseen vei\npitkin joen äyrästä, poiketen siltä ainoastaan siellä täällä,\nojansuiden kohdalla, missä oli pienoinen tuulimylly ja mutainen\nsulkuportti. Vilkaistessani taakseni näin muiden soihtujen seuraavan\njälessämme. Meidän soihduistamme tippui isoja tuliläikkiä tielle, ja\nerotin nekin savuavina ja liekehtivinä. Mitään muuta en nähnyt paitsi\nsysipimeyttä. Soihtumme lämmittivät ympäröivää ilmaa pikiroihuillaan,\nja vangit näyttivät olevan siitä sangen mielissään, ontuessaan\neteenpäin muskettien keskellä. Heidän nukuttamisensa tähden emme\nvoineet kävellä ripeästi, ja he olivat niin menehtyneet, että meidän\ntäytyi kaksi tai kolme kertaa pysähtyä vähäksi aikaa, jotta he saivat\nlevätä.\n\nVaellettuamme noin tunnin tällä tavoin saavuimme karkeatekoiselle,\npuiselle majalle ja laiturille. Majassa oli vahteja, he luikkasivat, ja\nkersantti vastasi. Senjälkeen astuimme majaan, jossa haisi tupakalle ja\nvalkaisukalkille. Siellä oli komea takkavalkea, lamppu, muskettiteline,\nrumpu, matala, suunnatonta, koneistotonta mankelia muistuttava\nmakuulava, jolle mahtui toistakymmentä sotilasta yhtä aikaa. Kolme tai\nneljä sotilasta, jotka lepäsivät sillä mantteleihinsa kietoutuneina,\neivät osoittaneet meitä kohtaan kovinkaan suurta kiinnostusta,\nkohottivat vain päätänsä, tähystivät unisesti ja painautuivat sitten\njälleen nukkumaan. Kersantti esitti jonkunlaisen raportin, merkitsi\njotakin erääseen kirjaan, ja senjälkeen se vanki, jota nimitän toiseksi\nvangiksi, komennettiin vartijoineen lähtemään vietäväksi ensimmäisenä\nlaivaan.\n\nMinun vankini ei katsahtanutkaan minuun sitä ainoata kertaa\nlukuunottamatta. Majassa ollessamme hän seisoi takkavalkean ääressä,\nsilmäillen sitä aatoksissaan tai nostellen jalkojaan vuorotellen takan\nreunalle ja katsellen niitä miettivästi ikäänkuin olisi surkutellut\nniitä äskeisen seikkailun vuoksi. Äkkiä hän kääntyi kersantin puoleen\nja huomautti:\n\n\"Haluaisin kertoa jotakin tästä karkaamisestani. Se saattaa estää\njoitakuita henkilöitä joutumasta epäluulonalaisiksi minun tähteni.\"\n\n\"Saatte kertoa, mitä haluatte\", vastasi kersantti, joka seisoi\nkäsivarret ristissä, silmäillen häntä kylmästi, \"mutta teidän ei ole\ntarpeen kertoa sitä täällä. Teillä on nähkääs yltäkyllin tilaisuutta\npuhua asiasta ja kuulla siitä, ennenkuin siitä on suoriuduttu.\"\n\n\"Tiedän sen, mutta tämä on toinen pykälä, kokonaan eri asia. Mies ei\nsiedä nälkää; ainakaan _minä_ en siedä. Otin vähän ruokaa tuolta\nkylästä -- missä on kirkko ihan suon reunassa.\"\n\n\"Tarkoitatte varastaneenne\", tokaisi kersantti.\n\n\"Ja sanon teille, mistä. Sepältä.\"\n\n\"Hei vain!\" äänsi kersantti, tuijottaen Joeen.\n\n\"Hei, Pip!\" äänsi Joe, tuijottaen minuun.\n\n\"Otin ruuantähteitä, tilkkasen viinaa ja paistoksen.\"\n\n\"Onko teillä kaivattu sellaista kuin paistosta, seppä?\" tiedusti\nkersantti tuttavallisesti.\n\n\"Vaimoni kaipasi, juuri silloin, kun te tulitte sisälle. Eikö totta,\nPip?\"\n\n\"Siis\", virkkoi vanki, kääntyen katsomaan Joeen alakuloisesti, mutta\nvilkaisemattakaan minuun, \"siis te olette seppä. Minun täytyy niin\nollen ikäväkseni tunnustaa syöneeni teidän paistoksenne.\"\n\n\"Jumala tietää, että sen teille suon -- mikäli se olikaan minun\",\nvastasi Joe, lisäten ehdon muistaessaan vaimoaan. \"Emme tiedä, mitä\nolette tehnyt, mutta emme tahtoisi teidän nääntyvän nälkään sentähden,\nonneton ihmisparka -- vai mitä, Pip?\"\n\nMiehen kurkusta lähti taaskin sama omituinen kulahdusääni, jonka olin\naikaisemmin pannut merkille, ja hän käänsi meille selkänsä. Vene oli\npalannut, ja hänen vartijansa olivat valmiit, joten saatoimme hänet\nveistämättömistä saloista ja kivistä kyhätylle laiturille ja\nkatselimme, kun hänet pantiin veneeseen, jonka soutumiehistö oli hänen\nvankikumppaneitaan. Hänen näkemisensä ei näyttänyt ketään\nhämmästyttävän eikä kiinnostavan, ei ilahduttavan eikä pahoittavan, ei\nkukaan hiiskunut mitään, paitsi että joku veneessäolija ärähti\nikäänkuin koirille: \"Soutakaa!\", mikä oli merkkinä siitä, että airot\npiti painaa veteen. Soihtujen valossa näimme mustan vankilalaivan\nkelluvan vähän matkan päässä rannan liejusta, muistuttaen ränstynyttä\nNoakin arkkia. Suljettuna, ristikoilla varustettuna ja vankoilla,\nruosteisilla ketjuilla ankkuroituna vankilalaiva näytti nuorekkaista\nsilmistäni olevan samalla lailla raudoissa kuin vangit olivat. Näimme\nveneen laskevan aluksen kylkeen ja vangin nousevan kannelle sekä\nkatoavan näkyvistä. Sitten soihtujen tähteet viskattiin veteen, ne\nsihahtivat ja sammuivat ikäänkuin hänen tarinansa olisi päättynyt.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nMielentilani näpistelyn johdosta, jonka aiheuttamasta taakasta minut\noli niin odottamatta vapautettu, ei pakottanut minua vilpittömään\ntunnustukseen; mutta toivottavasti siitä laskeutuneessa pohjasakassa\noli hyvää.\n\nEn muista omantuntoni olleen lainkaan arkana sisareni suhteen, kun\nilmitulon pelko poistettiin painamasta mieltäni. Mutta rakastin Joea --\nniinä nuoruusaikoinani kenties en sen paremmasta syystä kuin siitä,\nettä se herttainen miekkonen salli minun rakastaa itseään -- ja mitä\ntulee häneen, ei sisäinen olemukseni ollut niin helposti\nrauhoitettavissa. Mielessäni liikkui voimakkaana ajatus (erikoisesti\nsilloin, kun ensi kerran näin hänen etsivän viilaansa), että minun\npitäisi ilmaista Joelle koko totuus. En sitä kuitenkaan tehnyt, koska\npelkäsin hänen silloin pitävän minua huonompana kuin olinkaan. Se\npelko, että menettäisin Joen luottamuksen ja että siitä alkaen saisin\niltaisin istua uuninsopessa tuijottelemassa iäksi menetettyyn\nkumppaniini ja ystävääni, sitoi kieleni. Sairaloisesti kuvittelin, että\njos Joe tietäisi, en koskaan enää voisi nähdä häntä takan ääressä\nhypistelemässä vaaleita viiksiään luulematta hänen miettivän sitä, --\nettä jos Joe tietäisi, en enää milloinkaan voisi nähdä hänen\nvilkaisevan, vaikkapa kuinka sattumoisin, edelliseltä päivältä\njääneeseen, pöytään tuotuun paistiin tai vanukkaaseen luulematta hänen\naprikoivan, olinko käynyt ruokakomerossa, -- että jos Joe milloin\nhyvänsä vastaisuudessa, yhteisen kotielämämme aikana, huomauttaisi\noluensa olevan väljähtynyttä tai sameata, varmasti uskoisin hänen\nepäilevän siinä olevan tervaa, mikä saisi veren tulvahtamaan\nkasvoihini. Lyhyesti sanoen, olin liian raukkamainen tehdäkseni sen,\nminkä tiesin oikeaksi, samoin kuin olin ollut liian raukkamainen\nollakseni tekemättä sitä, minkä tiesin vääräksi. En ollut siihen aikaan\nlainkaan tutustunut maailmaan enkä jäljitellyt ainoatakaan sen monista\ntällä tavoin menettelevistä asukkaista. Aivan koulitsemattomana keksin\nitse omin neuvoin tämän menettelytavan.\n\nKoska minua alkoi nukuttaa ennenkuin olimme ehtineet kovinkaan kauas\nvankilalaivasta, otti Joe minut taaskin selkäänsä ja kantoi minut\nkotiin. Se lienee ollut hänelle uuvuttava matka, koska Wopsle oli\nväsymyksestä niin pahalla tuulella, että jos kirkko olisi ollut\navoinna, hän olisi otaksuttavasti erotuttanut seurakunnan yhteydestä\nretkikunnan, aloittaen Joesta ja minusta. Maallikkona hän\nitsepintaisesti istuskeli kostealla maaperällä niin paljon, että kun\nhänen takkinsa riisuttiin kuivattavaksi keittiön lieden hohteessa,\nhänen housuihinsa jäänyt välillinen todistusmerkki olisi riittänyt\nsaattamaan hänet hirteen, jos kysymyksessä olisi ollut hengenrikos.\n\nTällöin minä hoippuroin lattialla ikäänkuin olisin ollut pieni juomari,\nkoska minut oli äsken pantu seisoalleni, koska olin ollut sikeässä\nunessa ja koska olin herännyt lämpöön, valoon ja ihmisäänten hälinään.\nTajuntani palasi (mitä jouduttivat kova jymähdys hartioitteni väliin ja\nsisareni virkistävä huudahdus: \"Totisesti! Onko koskaan nähty\ntuollaista poikaa!\"), kuulin Joen selostavan vangin tunnustusta ja\nkaikkien vieraiden esittävän erilaisia mielipiteitä siitä, miten hän\noli päässyt ruokakomeroon. Huolellisesti tarkastettuaan huoneistoa\nPumblechook selitti, että hän oli ensin kavunnut pajan, sieltä sitten\ntalon katolle ja laskeutunut savutorvea myöten keittiöön suikaleiksi\nleikatuista vuodevaatteistaan punomansa köyden avulla. Ja koska\nPumblechook esiintyi hyvin varmasti ja ajeli omilla kieseillään -- mitä\nei kukaan muu tehnyt -- myönnettiin, että niin asian täytyi olla.\nVäsyneen ihmisen heikon ilkeään tapaan Wopsle tosin huudahti rajusti:\n\"Ei!\", mutta kun hänellä ei ollut otaksumaa esitettävänään eikä takkia\nyllään, vähäksyttiin hänen mielipidettään yksimielisesti -- jättääkseni\nmainitsematta, että hänen takapuoleltaan kohosi runsaasti höyryä hänen\nseisoessaan selkä keittiön lieteen päin kuivattaakseen housujaan, mikä\nei suinkaan ollut otollista herättämään luottamusta.\n\nSiinä kaikki, mitä sinä iltana kuulin, ennenkuin sisareni tarttui\nminuun, koska olin seurueen silmien uninen loukkauskivi, ja auttoi\nminut yläkertaan niin voimakkaasti, että minusta tuntui kuin minulla\nolisi ollut viidetkymmenet kengät jaloissani ja kuin olisin kolistellut\nniitä kaikkia portaiden särmiin. Edellä kuvaamani mielentila alkoi,\nennenkuin nousin jalkeille seuraavana aamuna, ja sitä kesti kauan sen\njälkeen kun asia oli häipynyt kaikkien mielestä, joten sitä mainittiin\nvain poikkeustapauksissa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nSilloin, kun seisoin kirkkotarhassa lukemassa omaisteni hautakivien\nkirjoituksia, olin oppinut parhaiksi niin paljon, että osasin tavata\nne. Eivätkä edes niiden yksinkertaista merkitystä koskevat tulkintani\nolleet aivan paikkansa pitävät, sillä \"ylläolevan vaimo\" oli minusta\nkohtelias viittaus siihen, että isäni oli ylennetty parempaan\nmaailmaan; ja jos jostakusta kuolleesta sukulaisestani olisi käytetty\nsanaa \"allaoleva\", olisin epäilemättä muodostanut itselleni mitä\nhuonoimman mielipiteen sukumme siitä jäsenestä. Eivätkä käsitykseni\njumaluusopillisista säädöksistä, joita noudattamaan katkismukseni minut\nvelvoitti, olleet suinkaan täsmälliset. Elävästi nimittäin muistan\notaksuneeni selityksen, että minun tuli \"vaeltaa sillä tiellä koko\nelämäni aika\", velvoittavan minut kulkemaan kotoamme kylän lävitse\nyhteen ainoaan määrättyyn suuntaan koskaan poikkeamatta siltä joko\nkääntymällä alaspäin pyöräntekijän talon tai ylöspäin myllyn kohdalla.\n\nTultuani kyllin vanhaksi minun piti tulla Joen oppipojaksi, ja siihen\nmennessä, kunnes voisin saada sen arvon, ei minua, kuten Joen vaimo\nsanoi, sopinut hemmoittelulla pilata. Senvuoksi en ainoastaan\nsuoritellut pikku tehtäviä pajassa, vaan jos joku naapuri sattui\ntarvitsemaan poikaa pelottelemaan lintuja, poimimaan kiviä tai johonkin\nmuuhun sellaiseen hommaan, suotiin se kunnia minulle. Mutta jottei\nasemamme ylemmyys joutuisi siitä millään tavoin kärsimään, pidettiin\nkeittiön uuninreunustalla säästölipasta ja julkisesti ilmoitettiin,\nettä kaikki ansioni pistettiin siihen. Minulla on sellainen vaikutelma,\nettä ne aiottiin käyttää kansallisvelan lyhentämiseen, mutta varmaa\non, etten toivonutkaan omakohtaisesti pääseväni osalliseksi aarteesta.\n\nWopslen isotäti piti kylässämme iltakoulua; se merkitsee, että hän oli\nnaurettava, iäkäs, suppeavarainen, mutta äärettömän heikko ja\nkivulloinen nainen, jonka tapana oli nukkua kello kuudesta seitsemään\njoka ilta niiden nuorten seurassa, jotka maksoivat kaksi pennyä\nviikossa kukin saadakseen rakentavan tilaisuuden nähdä hänet siinä\npuuhassa. Hän asui vuokralaisena pienessä talossa, jonka yläkerran\nhuone oli Wopslen hallussa; me opiskelijat kuulimme usein hänen lukevan\nääneen mitä arvokkaimmin ja kauhistavimmin, silloin tällöin tömäyttäen\nlaipiota. Luuloteltiin Wopslen \"kuulustelevan\" oppilaita joka\nneljännesvuosi. Mutta tosiasiallisesti hän niissä tilaisuuksissa käänsi\npaitansa hihansuut ylöspäin, pörrötti tukkansa ja esitti meille Marcus\nAntoniuksen puheen Caesarin ruumiin ääressä. Tätä seurasi aina\nCollinsin oodi intohimoista, jolloin erikoisesti kunnioitin Wopslea.\nKostona, joka paiskaa veren tahraaman miekkansa jymisten maahan ja\ntarttuu sodanjulistustorveen kasvoillaan murhan ilme. Silloin ei\nlaitani ollut samanlainen kuin myöhemmin, jolloin tutustuin\nintohimoihin ja vertasin niitä sekä Collinsiin että Wopsleen, mikä ei\nsuinkaan ollut edullista kummallekaan näistä herrasmiehistä.\n\nTämän opetuslaitoksen lisäksi Wopslen isotäti piti samassa huoneessa --\npientä sekalaisten tavarain kauppaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan,\nmitä hänellä oli varastossaan ja minkähintaista mikin tavara oli. Mutta\neräässä lippaassa oli vähäinen, rasvainen muistikirja, jota käytettiin\nhintaluettelona, ja tämän neuvonantajan avulla Biddy järjesti myymälän\nkaikki liikeasiat. Biddy oli Wopslen isotädin lapsentytär; tunnustan\nolevani täysin kykenemätön selvittämään ongelmaa, millainen hänen ja\nWopslen sukulaisuussuhde oli. Hän oli orpo kuten minäkin; kuten minut\noli hänetkin kasvatettu kädestä ruokkimalla. Hänen huomattavimmat\npiirteensä olivat mielestäni hänen ulkonevat ruumiinosansa, sillä hänen\ntukkansa kaipasi aina kampaamista, hänen kätensä kaipasivat aina pesua,\nja hänen kenkänsä kaipasivat aina korjaamista ja niiden korkopuolet\nylöspäin nykäisemistä. Tämä kuvaus rajoittuu kuitenkin arkipäiviin.\nSunnuntaisin hän kävi kirkossa huolitellussa asussa.\n\nSuureksi osaksi omin neuvoin ja pikemminkin Biddyn kuin Wopslen\nisotädin avulla ponnistelin aapiston loppuun saakka ikäänkuin olisin\ntunkeutunut orjantappurapensaikon lävitse, saaden aika paljon huolta,\nvaivaa ja kiusaa joka kirjaimesta. Senjälkeen jouduin noiden yhdeksän\nveijarin, numeroiden, keskelle, jotka tuntuivat joka ilta keksivän\njotakin uutta laittaakseen itsensä toisennäköisiksi ja tuntemattomiksi.\nMutta vihdoin aloin vähänäköisen hapuilevaan tapaan lukea, kirjoittaa\nja laskea mitä pienimmässä mittakaavassa.\n\nEräänä iltana istuin kivitauluineni uuninsopessa, ankarasti\nponnistellen kyhätäkseni kirjeen Joelle. Luullakseni oli kulunut\nhyvinkin vuosi suolle tekemästämme retkestä, sillä väliaika oli ollut\npitkä, ja nyt oli talvi ja ankara pakkanen. Liedellä jalkojeni juuressa\noli aapisto muistin virkistämistä varten, ja tunnissa tai kahdessa\nminun onnistui piirtää seuraava kirje:\n\n\"RAKAS JOE TOIVON SINUN VOIVAN HYVIN TOIVON PIAN VOIVANI OPETTAA SINUA\nJOE JA SITTEN OLOMME TULE HAUS2 KUNOLN OPPIPOIKASI YSTÄVÄSI PIP.\"\n\nMinun ei olisi ollut ehdottoman välttämätöntä ilmaista Joelle\najatuksiani kirjeellisesti, koska hän istui vieressäni ja olimme kahden\nkesken. Mutta luovutin tämän kirjoitetun tiedonannon (tauluineen\nkaikkineen) omakätisesti, ja Joe otti sen vastaan, pitäen sitä\nopillisena ihmeenä.\n\n\"Totisesti, Pip, hyvä kumppani!\" huudahti Joe, aukaisten siniset\nsilmänsä levälleen. \"Millainen kirjanoppinut oletkaan! Totisesti!\"\n\n\"Mielelläni tahtoisin olla\", vastasin, vilkaisten hänen kädessään\nolevaan tauluun, mielessäni vaivaava aavistus, että kirjoitus oli perin\nepätasaista.\n\n\"Tässähän on J\", ihasteli Joe, \"ja O, vaikka kuinka hyvä! Tuossa on J,\nO ja E, Pip, ja J-O-E, Joe.\"\n\nEn ollut koskaan kuullut Joen lukevan ääneen enempää kuin tämän lyhyen\nnimen, ja edellisenä sunnuntaina olin kirkossa pannut merkille, että\nkun vahingossa pidin rukouskirjaamme ylösalaisin, se näkyi olevan\nhänestä aivan yhtä mukavaa kuin jos olisin pitänyt sitä oikein päin.\nHaluten käyttää tätä tilaisuutta saadakseni selville, pitäisikö minun\nJoea opettaessani alkaa ihan alusta, kehoitin: \"Niin, mutta luehan\nkaikki, Joe!\"\n\n\"Kaikki, niinkö, Pip?\" vastasi Joe, tähystäen kirjoitustani\nverkkaisesti etsivin silmin. \"Tässähän on kolme J:tä, kolme O:ta, kolme\nE:tä, kolme J-O-E, Joea, Pip!\"\n\nKallistuin Joen puoleen ja käyttäen etusormeani apuna luin hänelle koko\nkirjeen.\n\n\"Hämmästyttävää!\" ihmetteli Joe ehdittyäni loppuun. \"Sinä _olet_\nkirjanoppinut.\"\n\n\"Miten tavaat Gargery-nimen, Joe?\" kysyin häneltä vaatimattoman\nsuojelevasti.\n\n\"En tavaa sitä ensinkään\", vastasi Joe.\n\n\"Mutta entä jos sen tekisit?\"\n\n\"Sellaista _ei voi_ olettaa\", vakuutti Joe. \"Mutta kyllä minäkin olen\ntavattoman mieltynyt lukemiseen.\"\n\n\"Oletko, Joe?\"\n\n\"Tavattoman. Kun vain saan\", jatkoi Joe, \"hyvän kirjan tai hyvän\nsanomalehden ja pääsen istumaan oivallisen takkavalkean ääreen, en\npyydä mitään muuta. Hyvä Luoja!\" pitkitti hän hieroskeltuaan hieman\npolviaan. \"Kun silmään osuu J ja O ja E ja sanoo itsekseen: 'Tässä\nvihdoin on J-O-E, Joe', kuinka kiintoisaa lukeminen onkaan!\"\n\nTästä viimeisestä puheesta päättelin, että Joen opilliset tiedot olivat\nvielä lapsuusasteellaan kuten höyryvoima. Kehittäen aihetta tiedustin:\n\n\"Etkö käynyt koulua, Joe, ollessasi yhtä pieni kuin minä olen?\"\n\n\"En, Pip.\"\n\n\"Minkätähden et käynyt koulua, Joe, ollessasi yhtä pieni kuin minä\nolen?\"\n\n\"No niin, Pip\", virkkoi Joe, tarttuen hiilihankoon ja ryhtyen pöyhimään\ntulta, mikä oli hänen tavallinen puuhansa hänen ollessaan mietteissään,\n\"kerron sen sinulle. Isäni, Pip, hän oli viinaan menevä, ja viinan\nsaatua hänet valtoihinsa hän takoi äitiäni tuiki armottomasti. Ei hän\ntakonutkaan juuri mitään muuta paitsi minua. Ja minua takoessaan hän\nosoitti pontevuutta, jonka vertaista hän osoitti ainoastaan ollessaan\ntakomatta alasintaan. -- Kuuntelethan ja ymmärräthän, Pip?\"\n\n\"Kyllä, Joe.\"\n\n\"Senjohdosta äitini ja minä karkasimme isän luota useita kertoja; ja\nsilloin äitini aina lähti työhön ja sanoi: 'Joe', hän sanoi, 'suokoon\nJumala, että saat käydä koulua, lapsi!' Ja hän pani minut kouluun.\nMutta isäni oli sydämeltään siksi hyvä, ettei hän voinut tulla toimeen\nilman meitä. Niinpä hän aina tuli suunnaton joukko väkeä mukanaan ja\nnosti sellaisen metelin sen talon ovella, jossa asuimme, että toiset\neivät voineet olla missään tekemisissä kanssamme, vaan heidän oli pakko\nluovuttaa meidät hänelle. Ja sitten hän vei meidät kotiin ja takoi\nmeitä. Ja se, oivallathan, Pip\" -- hän keskeytti mietteliään\ntulenkohentelun ja katsoi minuun -- \"haittasi opiskeluani.\"\n\n\"Varmasti, Joe-rukka!\"\n\n\"Mutta katsos kuitenkin, Pip\", jatkoi Joe, harkitsevasti pari kertaa\nkoskettaen kekäleitä, \"kun jokaista arvostellaan ansionsa ja ihmisiä\ntuomitaan saman mittapuun mukaan, oli isäni niin hyvä sydämeltään, etkö\nkäsitä?\"\n\nEn käsittänyt, mutta en sitä virkkanut.\n\n\"No niin\", jatkoi Joe, \"jonkun täytyy pitää tulta padan alla, sillä\nmuutoin pata ei kiehu, ymmärräthän, Pip?\"\n\nSen oivalsin, minkä ilmaisinkin.\n\n\"Sentähden isäni ei pannutkaan vastaan, kun aloin tehdä työtä. Niinpä\nryhdyin työhön nykyisessä ammatissani, joka olisi ollut myöskin hänen,\njos hän olisi siinä pysynyt, ja työskentelin aika tiukasti, sen sanon\n_sinulle_, Pip. Ajan mittaan pystyin huolehtimaan hänestäkin ja\nhuolehdinkin, kunnes hän kuoli halvaukseen. Ja aikomukseni oli\nhakkauttaa hänen hautakiveensä: 'Jos lieneekin hän usein horjahtanut,\nei sydän häntä harhaan johdattanut'.\"\n\nJoe lausui nämä kaksi säettä niin silminnähtävän ylpeästi ja niin\nhuolellisen selvästi, että kysyin, oliko hän itse ne sepittänyt.\n\n\"Kyllä sepitin ne\", myönsi Joe, \"ihan itse. Sepitin ne yhdessä\ntuokiossa. Se kävi samoin kuin olisin iskenyt hevosenkengän valmiiksi\nyhdellä iskulla. En eläissäni ole niin kovasti hämmästynyt -- en voinut\noikein uskoa omaa päätäni -- totta puhuakseni tuskin uskoin, että\nminulla _oli_ oma pääni. Kuten sanoin, Pip, oli aikomukseni hakkauttaa\nse hänen hautakiveensä. Mutta runosäkeet maksavat rahaa, hakkauttipa ne\nmiten tahansa, pieniksi tai isoiksi, eikä sitä tehty. Puhumattakaan\nkantajista tarvitsin kaikki liikavarani äitiä varten. Hänen terveytensä\noli huono, ja hän oli ihan murtunut. Ennen pitkää hän seurasi\nmiestänsä, ihmisraukka, ja sai vihdoinkin rauhan.\"\n\nJoen siniset silmät kävivät hiukan vetisiksi. Hän hieroi ensin toista,\nsitten toista perin epämiellyttävästi ja huolestuttavasti hiilihangon\npyöreällä nupilla.\n\n\"Olipa sitten ikävää\", pitkitti hän, \"asuessani täällä yksin, ja\ntutustuin sisareesi. Ja, Pip\" -- Joe katsoi minuun tiukasti ikäänkuin\nolisi arvannut, etten olisi samaa mieltä hänen kanssansa, \"sisaresi on\nkomea nainen.\"\n\nEn voinut olla tähyilemättä tuleen silminnähtävästi epäilevänä.\n\n\"Mikä lieneekään sukulaisten mielipide, ja mikä lieneekään maailman\nmielipide siitä asiasta, Pip, sisaresi\" -- Joe kolautti hiilihangolla\narinanristikkoa säestykseksi jokaiselle seuraavista sanoista -- \"on --\nkomea -- nainen.\"\n\nEn keksinyt mitään parempaa sanomista kuin: \"Olen hyvilläni, että\nsinusta niin on, Joe.\"\n\n\"Niin minusta on\", vakuutti Joe, tarttuen sanoihini. \"_Minä_ olen\nhyvilläni, että minusta niin on, Pip. Hiukan punerrusta tai hiukan\nluisevuutta siellä täällä, mitäpä minä siitä piittaan?\"\n\nHuomautin terävästi, että jollei hän siitä piitannut, kuka siitä olisi\npiitannut.\n\n\"Juuri niin\", yhtyi Joe. \"Siinä se. Olet oikeassa, hyvä kumppani.\nTutustuessani sisareesi puheltiin yleisesti siitä, että hän kasvatti\nsinua. Siinä hän tekikin oikein hyvin, kehuivat ihmiset, ja minä kehuin\nkaikkien muiden mukana. Mitä sinuun tulee\", jatkoi Joe kasvoillaan\nilme, josta kuvastui joku todella ilkeä näkemys, \"jos olisit tiennyt,\nkuinka pieni, heiverö ja mitätön olit, hyväinen aika, olisit saanut\nperin kehnon käsityksen itsestäsi!\"\n\nKun tämä ei minua oikein miellyttänyt, huomautin: \"Älä minusta välitä,\nJoe!\"\n\n\"Mutta minä välitin sinusta, Pip\", vastasi hän hellän koruttomasti.\n\"Kun ehdotin sisarellesi yhteiselämää ja kuuluttamista kirkossa,\nmilloin hän olisi taipuvainen ja valmis muuttamaan pajalle,\nsanoin hänelle: 'Ja tuo se pienokaisrukka mukaasi! Jumala sitä\npienokais-rukkaa siunatkoon!' sanoin sisarellesi. Pajalla on tilaa\nhänellekin.'\"\n\nPurskahdin itkemään, pyysin anteeksi ja halasin Joea kaulasta. Hän\nhellitti irti hiilihangon, syleili minua ja virkkoi: \"Aina hyviä\nystävyksiä me, eikö totta, Pip? Älä itke, poika-kulta!\"\n\nKun tämä pieni keskeytys oli sivuutettu, alkoi Joe uudelleen:\n\n\"No niin, katsos, Pip, siinä se. Ja nyt tulemme asiaan. Jos nyt rupeat\nohjaamaan opiskeluani, Pip -- ja sanon etukäteen, että olen kauhean\ntyperä, kerrassaan kauhean typerä -- ei vaimoni saa liian hyvin\nhuomata, missä puuhassa olemme. Sen pitää käydä niin sanoakseni salaa.\nEntä miksi salaa? Sanon sen sinulle, Pip.\"\n\nHän oli jälleen tarttunut hiilihankoon; ilman sitä hän tuskin olisi\npäässyt pitkälle todistelussaan.\n\n\"Sisarellasi on taipumus hallita.\"\n\n\"Taipumus hallita, Joe?\" Säpsähdin, sillä minulla oli hämärä ajatus (ja\npelkään, että minun täytyy lisätä, toivo), että Joe eroaisi hänestä\nmeri- tai rahaministeriön hyväksi.\n\n\"Taipumus hallita\", toisti Joe, \"nimittäin minua ja sinua.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Eikä hän mielellään näe talossamme luku- ja kirjoitustaitoisia\",\npitkitti Joe. \"Ja erikoisesti hän ei olisi mielissään, jos minä osaisin\nlukea ja kirjoittaa, siitä pelosta, että saattaisin nousta eräänlaiseen\nkapinaan, etkö käsitä?\"\n\nAioin vastata kysymyksellä, mutta Joe keskeytti minut, kun olin\nennättänyt saada suustani: \"Minkävuoksi --\"\n\n\"Maltahan hieman! Arvaan, mitä aiot sanoa, Pip, mutta malta hieman!\nMyönnän sisaresi silloin tällöin kohtelevan meitä tyrannimaisesti.\nMyönnän hänen komentelevan meitä ja olevan kovakouraisen meitä kohtaan.\nMilloin sisaresi on sillä tuulella\" -- Joe hiljensi äänensä\nkuiskaukseksi ja vilkaisi ovelle -- \"on hän aikamoinen riitelijä, se\ntäytyy rehellisyyden nimessä tunnustaa.\"\n\nJoe lausui \"riitelijä\"-sanan ikäänkuin sen alussa olisi ollut vähintään\nkymmenkunta isoa R:ää.\n\n\"Minkätähdenkö en nouse kapinaan? Niinhän olisit huomauttanut, kun\nkeskeytin sinut, Pip?\"\n\n\"Niin, Joe.\"\n\n\"No niin\", alkoi Joe, siirtäen hiilihangon vasempaan käteensä\nvoidakseen hypistellä viiksiään; ja olin hänen suhteensa toivoton, aina\nkun hän ryhtyi tähän levolliseen puuhaan. \"Sisaresi on käskijäluonne.\nKäskijäluonne.\"\n\n\"Mikä se on?\" tiedustin, jonkun verran toivoen saavani hänet\npysähtymään. Mutta Joe esitti määritelmänsä kerkeämmin kuin olin\notaksunut ja vastasi, katsoen minuun värähtämättä: \"Hän.\"\n\n\"Ja minä en ole käskijäluonne\", jatkoi Joe käännettyään katseensa\ntoisaalle ja tartuttuaan taaskin viiksiinsä. \"Ja loppujen lopuksi, Pip\n-- ja tämän tahdon sanoa sinulle hyvin vakavasti, poika-kulta -- näin\näidissäni niin hyvän esimerkin naisesta, joka uurastaa ja raataa kuin\norja, jonka vilpitön sydän särkyy ja joka ei saa koskaan rauhaa\nelinpäivinään, että minua kuolemakseni pelottaa sellainen väärä\nmenettely, etten kohtelisi oikein naista, ja mieluummin menettelisin\nväärin toiseen suuntaan ja kärsisin itse hiukan epämukavuutta.\nToivoisin, että vain minä olisin alttiina, Pip, toivoisin, ettei sinua\nvarten olisi 'Kurittajaa', poikakulta; toivoisin voivani ottaa kaikki\nomille niskoilleni. Mutta asia on nyt kerta kaikkiaan näin, Pip, ja\ntoivottavasti arvostelet ymmärtävästi vajavaisuuksia.\"\n\nNiin nuori kuin olinkin, aloin luullakseni sinä iltana ihailla Joea\nuudella tavoin. Olimme senjälkeenkin tasavertaisia, kuten olimme olleet\nennenkin. Mutta kun myöhemmin rauhallisina hetkinä istuin katsellen\nJoea ja ajatellen häntä, oli minulla se uusi tunne, että tiesin\nsydämessäni katsovani häneen ylöspäin.\n\n\"Mutta\", lausui Joe nousten lisäämään kivihiiliä pesään, \"tuo\nschwarzwaldilaiskello lyö aivan kohta kahdeksan, eikä häntä vielä\nkuulu! Toivottavasti eno Pumblechookin tamma ei ole polkaissut\njääpalaselle ja kompastunut.\"\n\nJoen vaimo kävi silloin tällöin markkinapäivinä eno Pumblechookin\nkanssa lyhyillä retkillä, auttaakseen häntä ostamaan sellaisia\ntaloustarvikkeita ja -tavaroita, joiden valinta vaati naisen\narvostelukykyä, koska eno Pumblechook oli vanhapoika eikä luottanut\npalvelijattariinsa. Nyt oli markkinapäivä, ja Joen vaimo oli\nsellaisella retkellä.\n\nJoe kohensi valkean ja lakaisi lieden, minkä jälkeen menimme ovelle\nkuuntelemaan, kuuluisiko kiesien kolinaa. Oli kuiva, kylmä ilta, tuuli\npuhalteli purevasti, ja huurre oli valkeata ja kovaa. Tänä yönä\nkuolisi, jos viruisi pitkänään suolla, mietin. Ja sitten katsahdin\ntähtiin ja ajattelin, kuinka kamalalta tuntuisi kääntää kasvonsa niihin\npäin ja paleltua kuoliaaksi näkemättä avun ja toivon pilkahdustakaan\nkoko tuosta kimaltelevasta paljoudesta.\n\n\"Nyt tamma tulee\", virkkoi Joe, \"ja sen kavionkapse helkkyy kuin\nkellonsoitto.\"\n\nHevosen rautakenkien kalahtelu kovalla tiellä oli hyvin sointuva ääni,\nlähestyvän juhdan ravatessa paljon ripeämmin kuin tavallisesti.\nNostimme ulkosalle tuolin valmiiksi, jotta Joen vaimo voisi laskeutua\nmaahan, kohensimme tulta, jotta tulijat näkisivät kirkkaasti loistavan\nikkunan, ja tarkastimme vielä viimeisen kerran keittiötä, jotta vain\nkaikki olisi paikallaan. Joen vaimo oli pian maassa, ja myöskin\nPumblechook oli kohta laskeutunut rattailta. Hänen pantuaan loimen\nhevosen selkään menimme kaikki keittiöön, vieden muassamme niin paljon\nkylmää ilmaa, että se tuntui karkoittavan kaiken lämmön tulesta.\n\n\"Ja nyt\", lausui Joen vaimo, riisuen vaippansa kiihtyneen hätäisesti\nsekä sysäten hattunsa hartioilleen, mihin se jäi riippumaan nauhojen\nvarassa, \"jollei tuo poika ole kiitollinen tänä iltana, ei hän ole\nmilloinkaan.\"\n\nOlin niin kiitollisen näköinen kuin poika suinkin saattaa täysin\ntietämättä, minkävuoksi hänen pitäisi ottaa se ilme kasvoilleen.\n\n\"Toivottava vain on\", jatkoi sisareni, \"ettei häntä hemmoitella. Mutta\nminulla on omat pelokkaat aavistukseni.\"\n\n\"Neiti ei ole senlaatuinen, rouva\", virkkoi Pumblechook. \"Hän on siihen\nliian järkevä.\"\n\nNeiti? Katsoin Joeen, tehden huulillani ja kulmakarvoillani vastaavan\nliikkeen: \"Neiti?\" Joe katsoi minuun, tehden hänkin huulillaan ja\nkulmakarvoillaan vastaavan liikkeen: \"Neiti?\" Kun sisareni yllätti\nhänet siinä puuhassa, pyyhkäisi hän kädenselkämyksellä nenäänsä\nsellaisissa tilaisuuksissa tavalliseen, sovittavaan tapaansa ja katsoi\nvaimoonsa.\n\n\"No?\" kivahti sisareni tiuskivaan tapaansa. \"Mitäs te hölmistelette?\nOnko talo tulessa?\"\n\n\"Joku mainitsi\", vihjaisi Joe kohteliaasti, \"jotakin neidistä.\"\n\n\"Ja hän kaiketi on neiti\", vastasi sisareni, \"jollei neiti Havishamia\nnimitetä herraksi. Ja epäilenpä, tokko tekään menette niin pitkälle.\"\n\n\"Yläkaupungin neiti Havishamko?\" kysyi Joe.\n\n\"Onko olemassa alakaupungin neiti Havishamia?\" tokaisi sisareni. \"Hän\nhaluaa tämän pojan leikkimään sinne. Ja poika tietysti lähtee. Ja hänen\non parasta siellä leikkiä\", pitkitti sisareni, pudistaen minulle\npäätänsä ikäänkuin kehoittaakseen minua olemaan äärimmäisen vikkelä ja\nhilpeä, \"sillä muutoin minä hänet peittoan.\"\n\nOlin kuullut puhuttavan yläkaupungin neiti Havishamista -- monien\nkilometrien laajuisessa ympäristössä oli jokainen kuullut yläkaupungin\nneiti Havishamista. Hän oli suunnattoman rikas ja yrmeä nainen, joka\nasui isossa, kolkossa, rosvoja ja varkaita vastaan hyvin varustetussa\ntalossa, viettäen eristettyä elämää.\n\n\"No, totisesti!\" äänsi Joe ällistyneenä. \"Mistähän hän tuntee Pipin!\"\n\n\"Tolvana!\" huudahti sisareni. \"Kuka on väittänyt hänen tuntevan?\"\n\n\"Joku mainitsi\", huomautti Joe taaskin kohteliaasti, \"hänen haluavan\nPipiä sinne leikkimään.\"\n\n\"Entä eikö hän ole voinut tiedustaa eno Pumblechookilta, tunsiko tämä\njotakuta poikaa, joka olisi sopiva sinne leikkimään? Eiköhän ole\nmahdollista, että eno Pumblechook saattaa olla hänen vuokralaisensa ja\nsaattaa toisinaan -- emme tahdo sanoa neljännes- tai puolivuosittain,\nsillä silloin vaatisimme sinulta liikaa -- käydä siellä maksamassa\nvuokransa? Ja eikö hän ole silloin saattanut kysyä eno Pumblechookilta,\neikö tämä tuntenut poikaa, jonka sopisi mennä sinne leikkimään? Ja eikö\neno Pumblechook aina ajattelevana ja huomaavaisena meitä kohtaan --\nvaikka sinä et niin arvelle, Joseph\" -- hänen sävynsä oli mitä syvimmin\nnuhteleva, ikäänkuin Joe olisi ollut mitä tunnottomin sisarenpoika --\n\"silloin ole saattanut mainita tätä poikaa, joka seisoo tuossa\npöyhistelevänä\" -- juhlallisesti vakuutan, etten pöyhistellyt -- \"ja\njonka nöyrä orja olen aina ollut?\"\n\n\"Hyvä taaskin!\" kehui eno Pumblechook. \"Oivallisesti esitetty! Sievästi\ntulkittu! Hyvä taaskin! Nyt, Joseph, tunnet asian.\"\n\n\"Ei, Joseph\", väitti sisareni yhäti nuhtelevasti, samalla kun Joe yhä\nuudelleen anteeksipyytävästi pyyhkäisi kätensä selkämyksellä nenäänsä,\n\"et vielä -- vaikka et sitä uskone -- tunne asiaa. Arvellet tuntevasi,\nmutta _et_ tunne, Joseph. Et nimittäin tiedä eno Pumblechookin,\nkäsittäen, että mikäli me osaamme päätellä, tämä poika saattaa\nsaavuttaa onnensa menemällä neiti Havishamin luokse, tarjoutuneen\nkyyditsemään hänet kaupunkiin tänä iltana omilla kieseillään, pitämään\nhänet yön luonansa ja omakätisesti saattamaan hänet neiti Havishamin\nluokse huomenaamulla. Mutta Luoja minua armahtakoon\", parahti sisareni,\nviskaten hattunsa syrjään äkillisen epätoivon puuskassa. \"Tässä seison\njaarittelemassa noille ääliöille eno Pumblechookin odottaessa ja tamman\nvilustuessa ovella, ja poika on karstassa ja liassa hiuksista\njalkapohjiin saakka!\"\n\nNiin sanottuaan hän syöksähti kimppuuni, niinkuin kotka syöksyy\nkaritsan kimppuun, ja kasvoni painettiin puiseen astiaan veden sisään,\npääni pantiin vesitynnyrin tapin alle, minua saippuoitiin, hangattiin,\npyyhittiin, jyskytettiin, vatvottiin ja raavittiin, niin että menin\nihan sekaisin. (Tässä minun sopinee huomauttaa, että otaksun paremmin\nkuin kukaan muu elollinen olento tietäväni, millaisen vaikutuksen\nvihkimäsormus tekee liikkuessaan säälimättömästi pitkin ja poikin\nihmisen kasvoilla.)\n\nKun pesuni oli suoritettu, puettiin minut mitä kankeimpiin\nliinavaatteisiin, joten muistutin säkkiin pukeutunutta, nuorta\nkatumuksentekijää, ja minut kiristettiin ahtaimpaan ja hirvittävimpään\nasuuni. Senjälkeen minut luovutettiin Pumblechookille, joka otti minut\nvastaan muodollisesti kuin sheriffi, valuttaen korviini puheen, jota\npitämään arvasin hänen tuskaisesti ikävöineen koko ajan: \"Poika, ole\niäti kiitollinen kaikille ystävillesi, mutta erittäinkin niille, jotka\novat sinua kasvattaneet ja sinua pienenä hoivanneet.\"\n\n\"Hyvästi, Joe!\"\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, Pip, poika-kulta!\"\n\nEn ollut kertaakaan ennen eronnut hänestä, ja tunteitteni sekä\nsaippuavaahdon vuoksi en aluksi erottanut ainoatakaan tähteä kieseiltä.\nMutta ne alkoivat tuikkia toinen toisensa jälkeen luomatta vähääkään\nvalaistusta kysymyksiin, minkä ihmeen tähden minun piti lähteä\nleikkimään neiti Havishamin luona ja mitä ihmettä minun piti siellä\nleikkiä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\nPumblechookin huoneisto kauppalan High-kadun varrella teki pippurisen\nja jauhoisen vaikutuksen, kuten vilja- ja siemenkauppiaan huoneiston\npitääkin tehdä. Minusta tuntui, että hänen täytyi olla tosiaankin hyvin\nonnellinen mies, kun hänen myymälässään oli niin paljon pieniä\nvetolaatikolta. Kun tirkistin yhteen tai kahteen alarivin laatikkoon\nsekä näin siellä olevat nuoralla sidotut, ruskeat pikku kääröt,\naprikoin ikävöivätkö kukansiemenet ja -sipulit koskaan kaunista päivää\npäästäkseen pois vankiloistaan ja alkaakseen kukkia.\n\nNämä mietteet liikkuivat mielessäni varhain aamulla saapumiseni\njälkeisenä päivänä. Edellisenä iltana minut oli lähetetty suoraa päätä\nnukkumaan ullakolle, jonka viettävä katto oli vuodesopessa niin\nmatalalla, että arvioin tiilien olevan enintään jalan päässä\nkulmakarvoistani.\n\nSamana varhaisena aamuna havaitsin omituisen yhteyden siementen ja\nkorduroihousujen välillä. Pumblechookilla oli sellaiset housut, ja\nsamoin hänen myyjälläänkin. Ja jollakin tavoin oli korduroihousuissa\nyleinen tuntu ja tuoksu niin likeisesti siemeniä muistuttava, ja\nsiemenissä yleinen tuntu ja tuoksu niin läheisesti korduroihousuja\nmuistuttava, että tuskin erotin niitä toisistaan.\n\nSamassa tilaisuudessa saatoin panna merkille, että Pumblechook näytti\nhoitavan liikettään katselemalla kadun poikki satulaseppää, joka näytti\nhuolehtivan omasta liikkeestään pitämällä silmällä vaununtekijää, joka\nnäytti pääsevän eteenpäin maailmassa työntämällä kädet taskuun ja\nsilmäilemällä leipuria, joka vuorostaan pani käsivartensa ristiin ja\ntähysti maustekauppiasta, joka seisoi ovellaan ja töllisteli\nrohdoskauppiasta. Kelloseppä, joka aina istui pienen pöydän ääressä\ntähystellen suurennuslasi silmässään ja jota aina tarkasteli ryhmä\ntyöpuseroisia, hänen liikkeensä ikkunasta tähyileviä miehiä, näytti\nolevan High-kadun varrella melkein ainoa henkilö, jonka ammatti vaati\nhänen huomiotaan osakseen.\n\nPumblechook ja minä söimme kello kahdeksan myymälän takana\nsijaitsevassa vastaanottohuoneessa, kun taas myymäläapulainen nautti\nteekulhonsa ja voileipänsä istuen hernesäkillä kadunpuolisessa\nhuoneessa. Mielestäni Pumblechook oli ilkeä pöytäkumppani. Paitsi sitä,\nettä hän oli sen sisareni omaksuman mielipiteen riivaama, että\nravintoni tuli olla lihaakuolettavaa ja katumuksentekijälle sopivaa --\npaitsi sitä, että hän antoi minulle mahdollisimman paljon leipää ynnä\nmahdollisimman vähän voita ja sekoitti maitooni niin paljon lämmintä\nvettä, että olisi ollut vilpittömämpää jättää maito kokonaan pois --\nhänen keskustelunsa koski yksinomaan laskentoa. Toivotettuani hänelle\nkohteliaasti hyvää huomenta hän virkkoi mahtipontisesti: \"Seitsemän\nkertaa yhdeksän, poika?\" Ja miten _minä_ olisin osannut vastata, kun\njouduin näin odottamatta kuulusteltavaksi oudossa paikassa vatsa\ntyhjänä! Olin nälkäinen, mutta ennenkuin olin nielaissut muruakaan,\naloitti hän jatkuvan yhteenlaskuesimerkin, jota riitti koko\naamiaisajan. \"Seitsemän?\" \"Ynnä neljä?\" \"Ynnä kahdeksan?\" \"Ynnä kuusi?\"\n\"Ynnä kaksi?\" \"Ynnä kymmenen?\" Ja niin edelleen. Ja kun olin\nsuoriutunut jostakin luvusta, ennätin hädintuskin haukata palasen tai\nhiukan ryypätä, ennenkuin jo seuraava tuli, samalla kun hän istui\nmukavan huolettomasti, syöden sianlihaa ja lämpöistä vehnäleipää (jos\nsaan sanoa) ahmivasti ja herkuttelevasti.\n\nTästä syystä olinkin oikein iloissani, kun kello löi kymmenen ja\nlähdimme neiti Havishamin luokse, vaikka en suinkaan ollut rauhallinen\nsen suhteen, miten minun pitäisi esiintyä tämän naisen katon alla.\nNeljännestunnissa saavuimme neiti Havishamin talolle, joka oli vanha\ntiilirakennus ja jossa oli sangen paljon rautaristikkoja. Jotkut\nikkunat oli muurattu umpeen, kaikki alakerran ikkunat olivat\nruosteisten ristikkojen suojaamat. Kadun puolella oli piha, mutta sekin\noli suljettu, joten kelloa soitettuamme saimme jäädä vartoamaan, kunnes\njoku tulisi avaamaan portin. Odottaessamme tähystin pihalle (silloinkin\nPumblechook virkkoi: \"Ynnä neljätoista?\", mutta en ollut häntä\nkuulevinani) ja näin, että talon vieressä oli tilava panimo. Se ei\nollut toiminnassa eikä ollut nähtävästi ollutkaan pitkään aikaan.\n\nEräs ikkuna avattiin, ja kirkas ääni tiedusti: \"Kuka siellä?\" Siihen\nsaattajani vastasi: \"Pumblechook.\" Ääni sanoi: \"Hyvä\", ikkuna\nsuljettiin taaskin, ja pihan poikki tuli nuori nainen avainnippu\nkädessään.\n\n\"Tässä\", ilmoitti Pumblechook, \"on Pip.\"\n\n\"Tässä Pip, niinkö?\" vastasi nuori nainen, joka oli oikein sievä ja\ntuntui hyvin ylpeältä. \"Tule sisälle, Pip!\"\n\nMyöskin Pumblechook aikoi astua sisälle, mutta nainen pani portin\neteen.\n\n\"Oi!\" äänsi nainen. \"Haluatteko tavata neiti Havishamia?\"\n\n\"Jos neiti Havisham haluaa tavata minua\", vastasi Pumblechook\nnolostuneena.\n\n\"Niin\", sanoi tyttö, \"mutta hän, nähkääs, ei halua.\"\n\nHän lausui tämän niin varmasti ja ehdottomasti, ettei Pumblechook\nvoinut huomauttaa mitään, vaikka hänen omanarvontuntonsa olikin\nkuohuksissa. Mutta hän silmäili minua ankarasti -- ikäänkuin _minä_\nolisin tehnyt hänelle mitään! -- ja poistui lausuttuaan nuhtelevasti:\n\"Poika! Olkoon käyttäytymisesi täällä kunniaksi niille, jotka ovat\nkasvattaneet sinut pikku lapsesta saakka!\" Minua vaivasi pelokas\naavistus, että hän palaisi jyräyttämään portin lävitse: \"Ynnä\nkuusitoista?\" Mutta sitä hän ei tehnyt.\n\nNuori saattajattareni lukitsi portin, ja menimme pihan poikki.\nSe oli kivetty ja puhdas, mutta ruohoa kasvoi jokaisessa raossa.\nPanimorakennuksia yhdisti siihen kapea kuja, jonka puinen portti oli\nauki kuten koko panimokin aina korkeata ulkomuuria myöten. Ja kaikki\noli tyhjää ja käyttämätöntä. Kolea tuuli tuntui kylmemmältä siellä kuin\nportin ulkopuolella; ja se ulvoi kimakasti puhaltaessaan panimon\nsivuseinien aukoista sisälle ja ulos, muistuttaen tuulen vonkumista\nmerellä purjehtivan laivan taklauksessa.\n\nNainen huomasi minun katselevan sitä ja sanoi: \"Saattaisit ilman\nhaittaa juoda kaiken sen väkevän oluen, joka siellä nyt valmistetaan,\npoika.\"\n\n\"Niin luulisin, neiti\", vastasin ujosti.\n\n\"Parasta on olla koettamatta panna siellä olutta nyt, sillä siitä\ntulisi hapanta, poika; etkö sinäkin arvele niin?\"\n\n\"Siltä näyttää, neiti.\"\n\n\"Eipä silti, että kukaan aikoo sitä yrittääkään\", lisäsi hän, \"sillä\nsiitä on luovuttu, ja rakennus saa seistä niin joutilaana kuin se on,\nkunnes rappeutuu. Väkevää olutta on muuten kellareissa jo niin paljon,\nettä siihen voisi upottaa koko Hovin.\"\n\n\"Onko se tämän talon nimi, neiti?\"\n\n\"Yksi sen nimistä, poika.\"\n\n\"Onko sillä siis useampia nimiä, neiti?\"\n\n\"On toinenkin. Sen toinen nimi oli Satis, joka on kreikkaa, latinaa tai\nhepreaa tahi kaikkia kolmea -- minusta yhdentekevää -- ja merkitsee\nkylliksi.\"\n\n\"Kylliksi-talo!\" kummeksin. \"Se on omituinen nimi, neiti.\"\n\n\"Niin on\", myönsi hän. \"Mutta se merkitsi enemmän kuin kuulosti\nmerkitsevän. Kun se annettiin, merkitsi se, että kenellä hyvänsä tämä\ntalo olikin, hän ei voinut kaivata mitään muuta. Siihen aikaan oltiin\nvarmastikin vähään tyytyväisiä, tuntuu minusta. Mutta älähän\nvitkastele, poika!\"\n\nVaikka hän niin usein nimitti minua \"pojaksi\" ja lisäksi niin\nvälinpitämättömästi, ettei se suinkaan ollut imartelevaa, oli hän\nsuunnilleen minun ikäiseni. Hän näytti luonnollisesti paljon\nvanhemmalta minua, koska hän oli tyttö, kaunis ja itsetietoinen. Ja hän\noli minua kohtaan niin ylimielinen kuin olisi ollut yksikolmattavuotias\nja kuningatar.\n\nMenimme sisälle taloon sivuovesta -- julkisivun ovi oli teljetty\nkaksilla, sen poikki ulkopuolitse pingoitetuilla ketjuilla -- ja\nensimmäiseksi panin merkille, että käytävä oli ihan pimeä ja että tyttö\noli jättänyt kynttilän sinne palamaan. Hän otti sen, ja etenimme pitkin\nkäytäviä, ylös portaita, ja yhäti oli ihan pimeätä vain kynttilän\nvalaistessa meille tietä.\n\nVihdoin saavuimme erään huoneen ovelle, ja hän kehoitti: \"Käy sisälle!\"\n\nPikemminkin ujoudesta kuin kohteliaisuudesta vastasin: \"Teidän\njälessänne, neiti.\"\n\nTähän hän tokaisi: \"Älä ole naurettava, poika! Minä en mene sisälle.\"\nJa halveksivasti hän poistui ja -- mikä oli pahempaa -- otti kynttilän\nmukaansa.\n\nSe oli peräti epämiellyttävää, ja minua melkein pelotti. Mutta koska en\nvoinut tehdä muuta kuin koputtaa ovelle, koputin, ja minun käskettiin\nastua sisälle. Tein senvuoksi niin ja huomasin joutuneeni sievään,\navaraan, vahakynttilöiden kirkkaasti valaisemaan huoneeseen. Siellä ei\nnäkynyt pilkahdustakaan päivänvalosta. Se oli pukeutumishuone, kuten\nkaluston perusteella otaksuin, vaikka sen useiden esineiden muoto ja\nkäytäntö olivat silloin minulle aivan oudot. Mutta silmäänpistävänä\nsiellä oli veralla verhottu pöytä, jolla seisoi kultakehyksinen\nkuvastin ja jonka ensi silmäyksellä oivalsin hienon naisen\npukeutumispöydäksi.\n\nOlisinko käsittänyt tämän seikan niin pian, jollei sen ääressä olisi\nistunut hieno nainen, sitä en osaa sanoa. Nojatuolissa istui kyynärpää\npöytään nojattuna ja pää käden varassa omituisin nainen, mitä olen\nmilloinkaan nähnyt ja mitä milloinkaan näen.\n\nHän oli upeasti puettu atlaskankaaseen, pitseihin, silkkiin --\nyltyleensä valkoiseen asuun. Hänen kenkänsä olivat valkeat. Ja hänen\npäälaeltaan riippui pitkä, valkea huntu, ja hänen hiuksissaan oli\nmorsiuskukkia, mutta hänen tukkansa oli valkea. Joitakuita kirkkaita\njalokiviä säihkyi hänen kaulassaan ja käsissään, ja vielä joitakuita\njalokiviä kimalteli pöydällä. Siellä täällä huoneessa oli pukuja,\nvähemmin loistavia kuin hänen yllänsä oli, sekä puolittain sullottuja\narkkuja. Hän ei ollut ehtinyt ihan täydelleen pukeutua, sillä vain\ntoisessa jalassa oli kenkä -- toinen oli pöydällä likellä hänen\nkättänsä --, hänen huntunsa ei ollut lopullisesti järjestetty, kello\nketjuineen ei ollut paikallaan, ja joitakuita rintaa koristamaan\ntarkoitettuja pitsejä, nenäliina, käsineet, muutamia kukkia ja\nrukouskirja viruivat helyjen joukossa sekavana kasana kuvastimen\nympärillä.\n\nMoniaina ensimmäisinä tuokioina en kaikkea tätä nähnyt, vaikka heti\nalussa huomasin siitä enemmän kuin olisi saattanut otaksua. Mutta\nhavaitsin, että kaikki näkyvissäni oleva, minkä olisi pitänyt olla\nvalkeata, oli ammoin ollut valkeata, menettänyt hohteensa, virttynyt ja\nkellastunut. Havaitsin morsiuspuvun verhoaman morsiamen kuihtuneen,\nkuten oli käynyt puvulle ja kukille, ja menettäneen kaiken loistonsa\npaitsi syvälle painuneiden silmiensä kiiltoa. Havaitsin, että puku oli\nvalmistettu nuoren naisen pyöristynyttä vartaloa varten ja että se\nvartalo, jonka yllä se nyt höllänä riippui, oli kuihtunut luuksi ja\nnahaksi. Kerran olin markkinoilla päässyt katsomaan kammottavaa\nvahateosta, joka esitti jotakuta mahdotonta henkilöä asetettuna\nkuoleman jälkeen nähtäväksi. Kerran minut oli viety erääseen\nsuoseutumme vanhaan kirkkoon katsomaan luurankoa, jonka ympärillä oli\nuhkean puvun jätteet ja joka oli kaivettu esille kirkon lattian alla\nolevasta holvista. Ja nyt näytti vahakuvalla ja luurangolla olevan\ntummat silmät, jotka liikkuivat ja tähystivät minua. Olisin kirkaissut,\njos olisin voinut.\n\n\"Kuka siinä?\" tiedusti pöydän ääressä istuva nainen.\n\n\"Pip, neiti.\"\n\n\"Pip?\"\n\n\"Herra Pumblechookin poika, neiti. Tullut -- leikkimään.\"\n\n\"Tule likemmäksi; annas kun katson sinua! Tule ihan lähelle!\"\n\nJuuri seisoessani hänen edessään, välttäen hänen katsettaan, panin\nyksityiskohtaisesti merkille ympäröivät esineet ja näin, että hänen\ntaskukellonsa oli seisahtunut kaksikymmentä minuuttia vaille yhdeksän\nja että seinäkello oli seisahtunut kaksikymmentä minuuttia vaille\nyhdeksän.\n\n\"Katso minuun!\" käski neiti Havisham. \"Ethän pelkää naista, joka ei ole\nkertaakaan nähnyt aurinkoa sinun syntymäsi jälkeen?\"\n\nIkäväkseni minun täytyy todeta, ettei minua pelottanut sen suunnattoman\nvalheen lausuminen, joka sisältyi vastaukseen: \"En.\"\n\n\"Tiedätkö, mitä nyt kosketan?\" jatkoi hän, laskien kätensä päällekkäin\nrintansa vasemmalle puolelle.\n\n\"Kyllä, neiti.\" (Se johti minut ajattelemaan sitä nuorta miestä.)\n\n\"Mitä kosketan?\"\n\n\"Sydäntänne.\"\n\n\"Särkynyttä.\"\n\nHän lausui tämän sanan kiihkeän näköisenä, hyvin ponnekkaasti,\nhuulillaan kummallinen hymy, josta kuvastui eräänlaista kerskailua.\nSenjälkeen hän piti käsiään sillä kohtaa vähän aikaa ja siirsi ne pois\nverkalleen, ikäänkuin ne olisivat olleet painavat.\n\n\"Olen ikävystynyt\", virkkoi neiti Havisham. \"Kaipaan huvitusta ja olen\nsaanut kyllikseni miehistä sekä naisista. Ala leikkiä!\"\n\nLuullakseni väittelynhaluisinkin lukijani myöntää, että hän tuskin\nolisi voinut käskeä kovaonnista poikaa tekemään mitään vaikeampaa\nniissä oloissa.\n\n\"Saan toisinaan sairaloisia mielitekoja\", jatkoi hän, \"ja nyt minulla on\nse sairaloinen mieliteko, että haluan nähdä jonkun leikkivän. Kas niin,\nkas niin!\" lisäsi hän maltittomasti liikuttaen oikean kätensä sormia.\n\"Leiki, leiki, leiki!\"\n\nSilmieni edessä väikkyi pelko, että sisareni peittoaisi minua, ja\nhetkisen oli mielessäni ajatus lähteä juoksemaan ympäri huonetta,\nesittäen Pumblechookin kiesejä. Mutta tunsin, etten kykenisi sitä\nsuorittamaan, minkävuoksi hylkäsin sen ajatuksen ja jäin seisomaan,\nkatsoen neiti Havishamiin, kuten otaksun hänen arvelleen, juron\nitsepäisesti, koska hän sanoi sittenkun olimme hyvän aikaa tuijottaneet\ntoisiimme:\n\n\"Oletko jörö ja uppiniskainen?\"\n\n\"En neiti. Olen hyvin pahoillani teidän tähtenne ja hyvin pahoillani\nsiitä, etten voi leikkiä juuri nyt. Jos valitatte minusta, saattaa\nsisareni minut ikävyyksiin, joten tekisin sen, jos voisin. Mutta täällä\non niin uutta, niin outoa, niin hienoa ja -- niin alakuloista --\"\nVaikenin, peläten ehkä puhuvani tai jo puhuneeni liikoja, ja taaskin\nsilmäilimme toisiamme.\n\nEnnenkuin hän puhkesi uudelleen puhumaan, käänsi hän silmänsä pois\nminusta ja katsoi yllänsä olevaa pukua, pukeutumispöytää ja lopuksi\nitseään kuvastimesta.\n\n\"Niin uutta hänelle\", mutisi hän, \"niin vanhaa minulle, niin outoa\nhänelle, niin tuttua minulle; niin alakuloisen tuntuista meistä\nmolemmista! Kutsu Estellaa!\"\n\nKun hän edelleen katseli omaa kuvaansa, luulin hänen vielä haastelevan\nitsekseen ja pysyin hiljaa paikallani.\n\n\"Kutsu Estella!\" toisti hän, vilkaisten minuun. \"Sen voit tehdä. Kutsu\nEstella! Ovelta.\"\n\nSeisomassa oudon talon pimeässä, salaperäisessä käytävässä, huutaen\nEstellan nimeä kopealle, nuorelle naiselle, jota ei näkynyt eikä\nkuulunut, samalla kun hänen nimensä karjuminen tuntui hirvittävän\njulkealta teolta, oli melkein yhtä vaikeata kuin käskystä leikkiminen.\nMutta vihdoin hän vastasi, ja hänen kynttilänsä muistutti tähteä\nlähestyessään pimeässä käytävässä.\n\nNeiti Havisham viittasi hänet likelleen, otti pöydältä jalokiven ja\nkoetti, minkä vaikutuksen se teki hänen valkealla, nuorekkaalla\npovellaan ja hänen sieviä, ruskeita hiuksiaan vasten. \"Se on kerran\nsinun omasi, rakas, ja sinun tulee käyttää sitä hyvin. Käy pelaamaan\nkorttia tämän pojan kanssa!\"\n\n\"Tämän pojan kanssa! Mutta hänhän on tavallinen työläispoika!\"\n\nOlin kuulevinani neiti Havishamin vastaavan -- vaikka se tuntui niin\nepätodennäköiseltä: \"Entä sitten? Sinähän voit särkeä hänen sydämensä.\"\n\n\"Mitä osaat pelata, poika?\" kysyi Estella minulta mitä halveksivimmin.\n\n\"En mitään muuta kuin Mustaa Maijaa, neiti.\"\n\n\"Pelatkaa sitä!\" kehoitti neiti Havisham. Niinpä istuuduimme pelaamaan\nkorttia.\n\nJuuri silloin aloin tajuta, että kaikki huoneessa oli seisahtunut\nsamoin kuin kellot jo kauan aikaa sitten. Panin merkille, että neiti\nHavisham pani jalokiven takaisin täsmälleen samalle kohdalle, jolta\noli sen ottanut. Estellan jakaessa kortteja vilkaisin taaskin\npukeutumispöytään ja huomasin, ettei sillä viruvaa kenkää, joka oli\naikoinaan ollut valkoinen, mutta oli nyt keltainen, ollut koskaan\nkäytetty. Katsahdin kengättömään jalkaan ja näin, että sitä verhoava\nsilkkisukka, joka oli aikoinaan ollut valkea, mutta nyt oli keltainen,\noli kävelty risaiseksi. Ilman tätä kaiken pysähtymistä, tätä kaikkien\nnoiden virttyneiden, ravistuneiden esineiden paikallaanpysymistä ei tuo\nriutunutta hahmoa verhoava, haalistunut morsiuspukukaan olisi voinut\nniin läheisesti muistuttaa ruumispukua eikä tuo pitkä huntu niin\nlikeisesti käärinliinaa.\n\nNiin hän istui ruumiin kaltaisena meidän pelatessamme korttia;\nja hänen morsiuspukunsa röyhelöt ja koristukset näyttivät maatuneelta\npaperilta. En silloin tiennyt mitään siitä, että toisinaan löydetään\nmuinaisaikoina haudattuja ruumiita, jotka raukeavat tomuksi heti\nilmoille jouduttuaan. Mutta usein olen senjälkeen miettinyt, että hänen\ntäytyi näyttää siltä kuin hän olisi luonnollisen päivänvalon häneen\nosuessa hajonnut tomuksi.\n\n\"Hän nimittää sotamiehiä pampuiksi, tämä poika!\" virkkoi Estella\nylenkatseellisesti, ennenkuin ensimmäinen pelimme oli lopussa. \"Ja\nkuinka karkeat kädet hänellä onkaan! Ja kuinka paksupohjaiset kengät!\"\n\nMieleeni ei ollut koskaan ennen johtunut hävetä käsiäni, mutta nyt\naloin pitää niitä sangen kehnonnäköisinä. Hän osoitti minua kohtaan\nniin voimakasta halveksumista, että se oli tarttuvaa, ja se tarttui\nminuun.\n\nHän voitti pelin, ja minä ryhdyin jakamaan kortteja. Jaoin väärin, mikä\nolikin luonnollista, kun tiesin hänen väijyvän nähdäkseen minun\nhairahtuvan. Ja hän julisti, että olin typerä, kömpelö työläispoika.\n\n\"Sinä et hiisku mitään hänestä\", huomautti neiti Havisham katsellessaan\npuuhiamme. \"Hän lausuu sinusta paljon ilkeyksiä, mutta sinä et virka\nhänestä mitään. Mitä arvelet hänestä?\"\n\n\"En haluaisi sitä sanoa\", sopersin.\n\n\"Kuiskuta korvaani!\" kehoitti neiti Havisham, kumartuen puoleeni.\n\n\"Minusta hän on hyvin ylpeä\", supatin.\n\n\"Entä vielä?\"\n\n\"Hän on hyvin sievä.\"\n\n\"Entä sitten.\"\n\n\"Hän esiintyy hyvin loukkaavasti.\" (Hän katsoi minuun tällöin\nkasvoillaan äärimmäisen inhon ilme.)\n\n\"Entä vielä?\"\n\n\"Mieleni taitaa tehdä kotiin.\"\n\n\"Ja olla enää koskaan häntä näkemättä, vaikka hän on noin sievä?\"\n\n\"En ole varma siitä, enkö haluaisi nähdä häntä uudelleen, mutta nyt\ntahtoisin kotiin.\"\n\n\"Saat kohta lähteä\", lupasi neiti Havisham ääneen. \"Pelatkaa peli\nloppuun!\"\n\nJollen olisi alussa nähnyt omituista hymyä neiti Havishamin kasvoilla,\nolisin ollut melkein varma, etteivät hänen kasvonsa osanneetkaan\nhymyillä. Niille oli levinnyt tarkkaavainen ja alakuloinen ilme -- joka\nolikin hyvin sopiva, kun kaikki hänen ympärillään oli paikalleen\njähmettynyttä --, ja näytti siltä kuin ei mikään enää voisi niitä\nelähdyttää. Hänen povensa oli painunut sisään, joten hän istui\nkumarassa, hänen äänensä vaimennut hiljaiseksi, ja hänestä uhosi\nkuoleman rauhaa. Sanalla sanoen hän näytti sekä ruumiillisesti että\nsielullisesti, sekä sisäisesti että ulkoisesti nujertuneen musertavan\niskun voimasta.\n\nPelasin Estellan kanssa pelin loppuun, ja hän voitti. Senjälkeen hän\npaiskasi kortit pöydälle ikäänkuin olisi halveksinut moista voittoa.\n\n\"Milloin tulet uudelleen luokseni?\" lausui neiti Havisham. \"Annas, kun\najattelen!\"\n\nOlin muistuttamaisillani hänelle, että tänään oli keskiviikko, mutta\nhän keskeytti minut liikauttamalla oikean kätensä sormia\nkärsimättömästi kuten aikaisemminkin.\n\n\"So! So! Minulla ei ole aavistustakaan viikon päivistä; eikä minulla\nole aavistustakaan vuoden viikoista. Tule uudelleen kuuden päivän\nkuluttua! Kuuletko?\"\n\n\"Kyllä, neiti.\"\n\n\"Estella, saata hänet alakertaan! Anna hänelle syötävää, ja hän saa\nliikkua ja katsella ympärilleen syödessään! Mene, Pip!\"\n\nSeurasin kynttilää alakertaan, kuten olin seurannut kynttilää\nyläkertaan, ja tyttö asetti sen samaan paikkaan, josta olimme sen\nottaneet. Siihen saakka, kunnes hän aukaisi sivuoven, olin asiaa\nmiettimättä kuvitellut, että illan täytyi olla käsissä. Sisälle\ntulvahtava päivänvalo ihan tyrmisti minut; minusta tuntui siltä kuin\nolisin ollut oudon huoneen kynttilänvalossa useita tunteja.\n\n\"Sinun pitää odottaa tässä, poika\", ilmoitti Estella, kadoten\nnäkyvistäni ja sulkien oven.\n\nSeisoessani yksin pihalla käytin hyväkseni tilaisuutta tarkastaakseni\nkarkeita käsiäni ja yksinkertaisia kenkiäni. Arvosteluni näistä\nlisäkkeistä ei ollut suotuisa. Ne eivät olleet milloinkaan ennen\nvaivanneet mieltäni, mutta nyt ne vaivasivat rahvaanomaisina\nliitännäisinä. Päätin tiedustaa Joelta, miksi hän oli opettanut minut\nnimittämään niitä kuvakortteja pampuiksi, vaikka niitä pitäisi nimittää\nsotamiehiksi. Olisin toivonut Joen saaneen hienomman kasvatuksen, sillä\nsilloin olisin minäkin saanut.\n\nEstella palasi, tuoden leipää, lihaa ja pienen kulhon olutta. Hän\npani kulhon pihan kiveykselle ja antoi minulle leivän ja lihan\nkatsahtamattakaan minuun, yhtä röyhkeän hävyttömästi kuin olisin\nepäsuosioon joutunut koira. Tunsin olevani siinä määrin nöyryytetty,\nloukattu, halveksittu, kiukuissani ja pahoillani -- en keksi oikeata\nnimitystä kärsimykselleni -- Jumala tietää sen oikean nimityksen --,\nettä kyyneleet kihosivat silmiini. Heti kun ne tunkeutuivat näkyviin,\nkatsoi tyttö minuun ilme riemuisena, koska hän oli ne aiheuttanut. Se\nvaloi minuun voimaa pidättää niitä ja silmäillä häntä; silloin hän\nkeikautti pilkallisesti päätänsä -- vaistoten kuitenkin, kuten arvelin,\nliian varmasti uskoneensa minuun koskeneen hyvin kipeästi -- ja poistui\nluotani.\n\nMutta hänen mentyään katselin ympärilleni löytääkseni paikan, johon\nkätkisin kasvoni, menin panimokujalta vievän portin taakse, painoin\nhihani siellä muuria vasten, nojasin otsani siihen ja purskahdin\nitkemään. Itkiessäni potkin muuria ja revin tiukasti hiuksiani, niin\nkarvaat olivat tunteeni, ja niin vihlova oli nimetön tuskani, joka\nvaati toimintaa vastapainokseen.\n\nSisareni kasvatus oli tehnyt minut arkatuntoiseksi. Siinä pienessä\nmaailmassa, jossa lapset oleksivat, kuka heitä kasvattaneekaan, ei\nmitään huomata niin terävästi eikä tunneta niin herkästi kuin vääryys.\nLapsi saattaa olla alttiina ainoastaan vähäiselle vääryydelle. Mutta\nlapsi on pieni, hänen maailmansa on pieni, ja hänen keinuhevosensa on\nhänen mittakaavansa mukaan yhtä monen kämmenenleveyden korkuinen kuin\nroteva irlantilainen metsästysratsu. Mielessäni olin varhaisesta\nlapsuudestani asti saanut alituisesti kamppailla vääryyttä vastaan.\nSiitä saakka, kun olin oppinut puhumaan, olin tiennyt sisareni olevan\nepäoikeudenmukaisen minua kohtaan alistamalla minut oikulliseen ja\nväkivaltaiseen pakotukseen. Minulla oli ollut se syvällinen vakaumus,\nettei hän kasvattamalla ja vaalimalla minua pikku lapsesta silti saanut\noikeutta kasvattaa minua läimäyksillä ja sysäyksillä. Kaikissa\nkestämissäni rangaistuksissa, häväistyksissä, paastoissa,\nvalvontatilaisuuksissa ja muissa katumuksenharjoituksissa olin\nsäilyttänyt tämän vakaumuksen. Ja siitä, että yksinäisenä ja\nsuojattomana jouduin niin paljon sitä tuntemaan, uskon henkisen\narkuuteni ja suuren herkkyyteni suureksi osaksi johtuneen.\n\nTällä kertaa pääsin loukatuista tunteistani eroon potkimalla niitä\npanimon seinään ja kiskomalla niitä hiuksistani. Sitten pyyhin kasvoni\nhihaani ja astuin esille portin takaa. Leipä ja liha olivat mieluiset,\nolut lämmitti ja hiveli, ja pian olin kyllin pirteä katsellakseni\nympärilleni.\n\nPaikka oli totisesti kolkon autio aina panimon pihalla sijaitsevaa\nkyyhkyslakkaa myöten, jonka myrsky oli joskus kallistanut vinoon\nkannatinpatsaan nenässä ja joka olisi saanut kyyhkyset luulemaan\nolevansa merellä, jos siellä olisi ollut kyyhkysiä keinutettavissa.\nMutta ei ollut kyyhkysiä lakassa, ei hevosia tallissa, ei sikoja\nlätissä, ei maltaita varastohuoneessa, ei rankin eikä oluen hajua\nisossa kuparikattilassa eikä sammiossa. Tuntui siltä kuin käytännön\ntuntu ja hajut olisivat haihtuneet viimeisen savutuprahduksen mukana.\nSivupihalla oli sekava rykelmä tyhjiä tynnyreitä, joista vielä huokui\nparempien päivien hapanta muistoa. Mutta se oli liian hapanta\npidettäväksi entisen oluen näytteenä -- ja tässä suhteessa muistan\nnäiden erakkojen olleen samanlaisia kuin useimmat muut.\n\nPanimon takana oli rehevä puutarha, jota ympäröi vanha muuri. Tämä oli\nkuitenkin niin matala, että saatoin reutoutua sen harjalle ja pysytellä\nsiellä kyllin kauan silmäilläkseni sitä ja oivaltaakseni hoitamattoman\npuutarhan kuuluvan samaan taloon. Se oli yhteen sotkeutuneiden\nrikkaruohojen vallassa, mutta vihreän ja keltaisen kirjavilla teillä\noli jälkiä, ikäänkuin joku olisi silloin tällöin siellä kävellyt. Ja\njuuri silloinkin Estella asteli siellä poispäin minusta. Mutta hän\nnäyttikin olevan kaikkialla. Kun nimittäin annoin perään tynnyrien\nherättämälle kiusaukselle ja aloin kävellä niiden päällä, näin _hänen_\nkävelevän niillä tynnyripihan toisessa päässä. Hän oli selin minuun\npäin, piteli sievää, ruskeata tukkaansa levällään molemmissa käsissään\nja poistui heti näkyvistäni vilkaisemattakaan taaksensa. Samoin itse\npanimossa -- jolla tarkoitan avaraa, kivipermantoista, korkeata\nhuonetta, jossa olutta oli valmistettu ja jossa oluenpanovälineet\nvieläkin olivat. Kun ensi kerran menin sinne ja sen synkän hämyn\npainostamana seisoin ovensuussa, katsellen ympärilleni, näin hänen\nastelevan tulettomien liesien lomitse, nousevan ohuille rautaportaille\nja menevän ulos korkealla olevan parvekkeen kautta, ikäänkuin hän olisi\nnoussut taivaaseen.\n\nJuuri tässä paikassa ja tällä hetkellä sattui mielikuvitukselleni\nkummallinen seikka. Pidin sitä kummallisena silloin ja pidin sitä\nkummallisena vielä kauan senjälkeen. Käänsin katseeni -- joka oli\nhieman sumentunut katsellessani ylöspäin kalseaan valoon -- rakennuksen\nmatalassa sopukassa lähellä minua oikealla puolellani olevaan jykevään,\npuiseen orteen ja näin siinä kaulastaan riippuvan hahmon. Hahmo oli\nyltyleensä kellertävän valkeassa asussa, ja vain toisessa jalassa oli\nkenkä. Ja se riippui niin, että erotin puvun haalistuneiden\nkoristuksien muistuttavan maatunutta paperia ja kasvojen olevan neiti\nHavishamin. Yli hänen koko piirteittensä kulki vavahdus, ikäänkuin hän\nolisi koettanut huutaa minulle. Kauhuissani hahmon näkemisestä ja\nsiitä, ettei se varmastikaan ollut riippunut siinä tuokiota\naikaisemmin, syöksähdin ensiksi loitommalle siitä, mutta käännyin\nsitten juoksemaan sitä kohti. Ja kauhuni äityi ylimmilleen, kun en\nlöytänytkään mitään hahmoa.\n\nAinoastaan hymyilevän taivaan kylmä valo, pihan portin takana\nliikkuvien ihmisten näkeminen ja leivän, lihan ja oluen tähteiden\nelvyttävä vaikutus saattoivat palauttaa minut ennalleen. En niidenkään\navulla olisi ehkä tointunut niin pian kuin toinnuin, jollen olisi\nnähnyt Estellan avaimineen lähestyvän minua päästääkseen minut kadulle.\nHänellä olisi jonkinlainen pätevä syy halveksia minua, ajattelin, jos\nhän näkisi minun olevan peloissani; eikä hänen pitänyt saada pätevää\nsyytä.\n\nSivuuttaessaan minut hän loi minuun voitonriemuisen katseen ikäänkuin\nolisi nauttinut siitä, että käteni olivat niin karkeat ja kenkäni niin\npaksupohjaiset. Hän aukaisi portin ja jäi seisomaan, pitäen sitä auki.\nAioin poistua vilkaisemattakaan häneen, mutta hän hipaisi minua\nkiusoittelevasti.\n\n\"Minkätähden et itke?\"\n\n\"Koska minua ei haluta.\"\n\n\"Kyllä sinua haluttaa\", väitti hän. \"Olet itkenyt silmäsi puolittain\nsokeiksi, ja olet nyt taaskin pillahtamaisillasi itkuun.\"\n\nHän nauroi halveksivasti, työnsi minut ulos portista ja lukitsi sen\njälkeeni. Menin suoraapäätä Pumblechookin asuntoon, ja mieleni\nhuojentui suunnattomasti, kun hän ei ollut kotona. Käskettyäni niin\nollen kauppa-apulaisen ilmoittaa hänelle, minä päivänä minut jälleen\nhaluttiin neiti Havishamin luokse, lähdin taivaltamaan kuuden\nkilometrin pituista matkaa pajallemme. Kävellessäni mietiskelin kaikkea\nnäkemääni ja syvästi aprikoin sitä, että olin rahvaanomainen\ntyöläispoika, että käteni olivat karkeat, että kenkäni olivat\npaksunahkaiset, että olin saanut kehnon tottumuksen nimittää sotamiehiä\npampuiksi, että olin paljon tietämättömämpi kuin olin edellisenä iltana\nluullut olevani ja että yleensä asemani oli halpa ja huono.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\nKotiin saavuttuani oli sisareni hyvin utelias, haluten tarkkaa\nselostusta neiti Havishamin oloista, ja kyseli minulta kaikenlaista. Ja\npian tunsin kovia tömähdyksiä niskassani ja ristiluillani, ja kasvoni\npainettiin häpäisevästi keittiön seinää vasten, koska en vastaillut\nhänen kysymyksiinsä kyllin laajasti.\n\nJos se pelko, ettei saa osakseen ymmärtämystä, piilee muiden nuorten\nrinnassa likimainkaan yhtä voimakkaana kuin se piili minun rinnassani\n-- mitä pidän todennäköisenä, koska minulla ei ole erikoista syytä\nepäillä olleeni eriskummainen -- tarjoaa se useissa tapauksissa\nselityksen umpimielisyydelle. Olin varma siitä, että jos kuvailisin\nneiti Havishamin oloa ja ympäristöä sellaisena kuin olin ne omin silmin\nnähnyt, minua ei ymmärrettäisi. Ei siinä kylliksi, vaan olin varma\nsiitäkin, ettei myöskään neiti Havishamia ymmärrettäisi. Ja vaikka hän\nolikin täysin käsittämätön minusta itsestäni, oli minulla sellainen\ntunne, että menettelisin karkeasti ja petollisesti, jos raahaisin hänet\nsellaisena kuin hän todella oli (puhumattakaan neiti Estellasta) Joen\nvaimon tarkasteltavaksi. Senjohdosta puhuin niin vähän kuin voin, ja\nkasvoni työnnettiin keittiön seinää vasten.\n\nPahinta oli se, että vanha rehentelijä Pumblechook, jota raastoi\nkalvava uteliaisuus ja halu saada tietää kaikki, mitä olin nähnyt ja\nkuullut, tuli suu avoinna kieseissään meille teeajaksi kuulemaan\nyksityiskohtaista selontekoa. Ja pelkästään se, että näin tuon\nkiusanhenkeni, hänen kalamaiset silmänsä ja ammottavan suunsa, hänen\nhiekanvärisen, uteliaisuudesta pystyssä pörröttävän tukkansa ja\npullistavan laskuopin vaikutuksesta kohoavat ja laskeutuvat liivinsä,\nteki minut juron harvasanaiseksi.\n\n\"No, poika\", alkoi eno Pumblechook niin pian kuin oli istuutunut\nkunniatuoliin takan ääreen. \"Mitenkäs sinua luonnisti kauppalassa?\"\n\nVastasin: \"Aika hyvin, sir\", ja sisareni heristi minulle nyrkkiään.\n\n\"Aika hyvin?\" kertasi Pumblechook. \"Aika hyvin ei ole mikään vastaus.\nSelitähän, mitä sillä tarkoitat, poika!\"\n\nRappauskalkki otsalla kenties karkaisee aivoja itsepäisyyteen. Ainakin\nminun itsepäisyyteni oli kova kuin timantti seinärappauksen painaessa\notsaani. Mietin jonkun aikaa, ja ikäänkuin olisin keksinyt uuden\najatuksen vastasin sitten: \"Tarkoitan: aika hyvin.\"\n\nKärsimättömästi huudahtaen sisareni oli karkaamaisillaan kimppuuni --\nminulla ei ollut turvan varjoakaan, sillä Joe oli työssä pajassa --,\nmutta Pumblechook sekautui välittämään: \"Ei, ei! Älkää menettäkö\nmalttianne! Jättäkää tämä poika minun huostaani, rouva; jättäkää tämä\npoika minun huostaani!\" Senjälkeen Pumblechook käänsi minut itseensä\npäin ikäänkuin olisi aikonut leikata hiukseni ja virkkoi:\n\n\"Ensiksi (saadaksemme ajatuksemme järjestykseen): paljonko on\nneljäkymmentäkolme pennyä?\"\n\nHarkitsin, mitä seuraisi, jos vastaisin: \"Neljäsataa puntaa.\" Mutta kun\noivalsin seuraukset epäsuotuisiksi itselleni, vastasin niin oikein kuin\nosasin -- hairahtuen noin kahdeksan pennyä. Sitten Pumblechook\nkuulusteli minulta pennytaulun, alkaen siitä, että \"kaksitoista pennyä\non shillinki\", ja päätyen siihen, että \"neljäkymmentä pennyä on kolme\nshillinkiä ja neljä pennyä\", minkä jälkeen hän kysyi voitonriemuisesti\nikäänkuin olisi pannut minut pussiin: \"No nyt! Kuinka paljon on\nkolmeviidettä pennyä?\" Pitkään mietittyäni vastasin siihen: \"En tiedä.\"\nJa olin niin ärtynyt, että miltei epäilen, tiesinkö sitä.\n\nPumblechook käytteli päätänsä kuin korkkiruuvia kiskoakseen sen minusta\nja sanoi: \"Onko kolmeviidettä pennyä esimerkiksi seitsemän shillinkiä\nkuusi kokonaista ja kolme neljännespennyä?\"\n\n\"Kyllä!\" myönsin. Ja vaikka sisareni heti läimäytteli ympäri korviani,\noli minusta peräti mieluista nähdä vastaukseni turmelleen Pumblechookin\nilveilyn ja sulkeneen hänen suunsa.\n\n\"Poika! Minkä näköinen neiti Havisham on?\" alkoi Pumblechook uudelleen\ntoinnuttuaan, pannen käsivartensa tiukasti ristiin rinnalle ja käyttäen\nkorkkiruuviaan.\n\n\"Hyvin pitkä ja tumma\", vastasin.\n\n\"Onko hän, eno?\" tiedusti sisareni.\n\nPumblechook iski silmää myöntymykseksi, mistä heti päättelin, ettei hän\nollut nähnytkään neiti Havishamia, sillä tämä ei suinkaan ollut\nsellainen.\n\n\"Hyvä!\" äänsi Pumblechook itserakkaasti. (\"Tällä tavoin häntä pitää\nkäsitellä. Luultavasti alamme saada tahtomme perille, rouva.\")\n\n\"Totisesti, eno\", vastasi Joen vaimo, \"toivoisin teidän aina olevan\nhäntä ohjaamassa. Osaatte niin hyvin häntä käsitellä.\"\n\n\"No niin, poika! Mitä hän puuhasi, kun menit tänään hänen luoksensa?\"\ntiedusti Pumblechook.\n\n\"Hän istui\", vastasin, \"mustissa, sametilla verhotuissa vaunuissa.\"\n\nPumblechook ja Joen vaimo katsoivat hölmistyneinä toisiinsa -- kuten\nheidän hyvin saattoi odottaakin tekevän --, ja molemmat kertasivat:\n\"Mustissa, sametilla verhotuissa vaunuissa?\"\n\n\"Niin\", vakuutin. \"Ja neiti Estella -- luultavasti hänen\nsisarentyttärensä -- ojensi hänelle leivoksia ja viiniä vaununikkunasta\nkultalautasella. Ja me kaikki saimme leivoksia ja viiniä\nkultalautasella. Ja minä kapusin vaunujen takaistuimelle syömään\nosaani, koska hän käski minun tehdä niin.\"\n\n\"Oliko siellä keitään muita?\" tiedusti Pumblechook.\n\n\"Neljä koiraa.\"\n\n\"Isoja vai pieniä?\"\n\n\"Summattomia\", selitin. \"Ja ne tappelivat vasikankyljyksistä, joita\nniille annettiin hopeakopassa.\"\n\nPumblechook ja Joen vaimo tuijottivat taaskin toisiinsa äärimmäisen\nhämmästyksen vallassa. Minä olin ihan suunniltani -- harkintakykynsä\nmenettänyt, kiduttamalla kuulusteltu todistaja -- ja olisin ollut\nvalmis kertomaan heille mitä tahansa.\n\n\"Missä ihmeessä ne vaunut _olivat_?\" kysyi sisareni.\n\n\"Neiti Havishamin huoneessa.\" Taaskin he hölmistelivät. \"Mutta niiden\nedessä ei ollut hevosia.\" Lisäsin tämän varauksen, samalla kun hylkäsin\nneljä upeasti koristettua juoksijaa, jotka olin huimasti ajatellut\nvaljastaa vaunujen eteen.\n\n\"Voiko tämä olla mahdollista, eno?\" kummeksi Joen vaimo. \"Mitähän poika\nsaattaa tarkoittaa?\"\n\n\"Selitän teille, rouva\", virkkoi Pumblechook. \"Minun mielipiteeni\nmukaan oli siellä kantotuoli. Se nainen on sekapäinen, nähkääs -- hyvin\nsekapäinen -- ihan kylliksi sekapäinen kuluttaakseen päivänsä\nkantotuolissa.\"\n\n\"Oletteko koskaan nähnyt häntä siinä, eno?\" tiedusti Joen vaimo.\n\n\"Miten olisin voinut\", vastasi toinen pakotettuna myöntämään tämän,\n\"kun en ole eläissäni häntä nähnyt? Hän ei ole kertaakaan ollut\nsilmieni edessä.\"\n\n\"Hyväinen aika, eno! Olettehan kuitenkin puhellut hänen kanssansa?\"\n\n\"No, mutta ettekö tiedä?\" vastasi Pumblechook ärtyneesti, \"että minut\nsiellä käydessäni on viety yläkertaan hänen huoneensa ovelle, ovi on\nollut raollaan, ja hän on sillä tavoin keskustellut kanssani. Älkää\nväittäkö, ettette _sitä_ tiedä, rouva! Mutta poikahan meni sinne\nleikkimään. Mitä leikit, poika?\"\n\n\"Leikimme lipuilla\", sanoin. (Pyydän huomauttaa, että kummastelen\nitseäni muistellessani, mitä kaikkea valehtelin tässä tilaisuudessa.)\n\n\"Lipuilla!\" kertasi sisareni.\n\n\"Niin\", vahvistin. \"Estella liehutti sinistä, ja minä liehutin punaista\nlippua, ja neiti Havisham liehutti vaununikkunasta sellaista, joka oli\nsiroiteltu täyteen pieniä, kultaisia tähtiä. Ja sitten me kaikki\nheilutimme miekkojamme ja hurrasimme.\"\n\n\"Miekkoja!\" toisti sisareni. \"Mistä te miekat saitte?\"\n\n\"Kaapista\", vastasin. \"Ja näin siellä olevan pistooleja -- ja hilloa --\nja pillereitä. Eikä huoneessa ollut ensinkään päivänvaloa, vaan se oli\nkynttilöillä valaistu.\"\n\n\"Se on totta, rouva\", virkkoi Pumblechook, nyökäten vakavasti. \"Niin on\nasianlaita, sillä niin paljon olen minäkin nähnyt.\" Ja sitten he\nmolemmat tuijottivat minuun, ja pakottaen kasvoilleni julkean\nvilpittömyyden ilmeen tuijotin minä heihin, poimuttaen oikeata\nhousunlahjettani oikealla kädelläni.\n\nJos he olisivat vielä udelleet minulta, olisin epäilemättä paljastanut\nitseni, sillä juuri silloin olin mainitsemaisillani, että pihalla oli\nilmapallo, ja olisinkin uskaltanut lausua sen julki, ellei\nkeksimiskykyni olisi jakautunut tuumimaan panimoon sijoitettavaa karhua\nsamanaikaisesti kuin tätäkin ilmiötä. Heidän mietittäväkseen jo nyt\nesittämieni ihmeiden pohtiminen antoi heille kuitenkin niin paljon\npuuhaa, että minä pelastuin. Tämä puheenaihe askarrutti heitä vielä\nsilloinkin, kun Joe tuli työstänsä juomaan kupillisen teetä. Hänelle\nselosti sisareni tekaistut kokemukseni pikemminkin huojentaakseen omaa\nmieltänsä kuin tyydyttääkseen miehensä uteliaisuutta.\n\nKun nyt näin Joen avaavan siniset silmänsä levälleen ja avuttoman\nällistyneenä mulkoilevan sinne tänne ympäri keittiötä, valtasi minut\nkatumus, mutta ainoastaan sikäli kuin asia koski häntä -- ei\nrahtuakaan, mikäli molemmat muut olivat kysymyksessä. Joea kohtaan,\nmutta ainoastaan Joea kohtaan katsoin käyttäytyneeni nuoren hirviön\ntavoin heidän istuessaan pohtimassa, mitä seurauksia neiti Havishamin\ntuttavuudesta ja suosiosta minulle koituisi. He uskoivat neiti\nHavishamin epäilemättä \"tekevän jotakin\" hyväkseni; heidän epäilyksensä\nkohdistuivat siihen, millaisen muodon tämä jokin saisi. Sisareni oli\n\"omaisuuden\" kannalla. Pumblechook taas kannatti sievoista palkintoa,\njotta pääsisin oppipojaksi johonkin hienoon ammattiin -- esimerkiksi\nvilja- ja siemenkaupan alalle. Joe joutui heidän molempien syvään\nepäsuosioon esittämällä sen loistavan vihjauksen, että minulle ehkä\nlahjoitettaisiin joku niistä koirista, jotka olivat tapelleet\nvasikankyljyksistä. \"Jollei pässinpää voi tuoda julki sen parempia\nmielipiteitä\", lausui sisareni, \"ja jos sinulla on mitään tehtävää,\nolisi sinun parasta mennä suorittamaan se.\" Niinpä Joe lähti.\n\nPumblechookin poistuttua ja sisareni pestessä astioita pujahdin Joen\nluokse pajaan ja jäin sinne siihen saakka, kunnes hän lopetti\ntyöskentelyn sen illan osalta. Silloin sanoin: \"Ennenkuin tuli sammuu,\nJoe, haluaisin ilmaista sinulle jotakin.\"\n\n\"Niinkö, Pip?\" virkkoi Joe, vetäisten kengitysjakkaransa ahjon viereen.\n\"Anna tulla sitten! Mistä kysymys, Pip?\"\n\n\"Joe\", aloin, tarttuen hänen kierrettyyn paidanhihaansa ja väännellen\nsitä sormeni ja peukaloni välissä, \"muistathan kaikki, mitä puhuin\nneiti Havishamista?\"\n\n\"Muistanko?\" äänsi Joe. \"Totisesti! Ihmeellistä!\"\n\n\"On kauheata, Joe, ettei se ole totta.\"\n\n\"Mitä sinä puhelet, Pip?\" huudahti Joe, peräytyen kovin hämmästyneenä.\n\"Ei kai tarkoituksesi ole väittää, että se --\"\n\n\"Kyllä, teen sen; se on valhetta, Joe.\"\n\n\"Mutta eihän se kaikki? Ethän toki tarkoittane, Pip, ettei siellä\nollutkaan mustia, sametilla verhottuja vaunuja?\" Seisoin nimittäin\npudistellen päätäni. \"Mutta olihan siellä ainakin koiria, Pip? Kas\nniin, Pip\", jatkoi Joe suostuttelevasti, \"jollei siellä ollutkaan\nvasikankyljyksiä, olihan siellä ainakin koiria?\"\n\n\"Ei, Joe.\"\n\n\"Yksi koira?\" tiukkasi Joe. \"Koiranpentu? Olihan!\"\n\n\"Ei, Joe; siellä ei ollut minkäänlaista koiraa.\"\n\nMinun silmäillessäni Joea toivottomasti hän katsoi minuun alakuloisena.\n\"Pip, poika-kulta! Tämä ei käy päinsä, hyvä kumppani. Mihin oikein\nluulet joutuvasi?\"\n\n\"Se on hirveätä, Joe, eikö olekin?\"\n\n\"Hirveätäkö?\" huudahti Joe. \"Kamalaa! Mikä sinua riivasi?\"\n\n\"En tiedä, mikä minua riivasi, Joe\", vastasin, hellittäen irti hänen\npaidanhihansa ja istuutuen pää riipuksissa tuhkaan hänen jalkojensa\njuureen. \"Mutta toivoisin, ettet olisi opettanut minua nimittämään\nkorttipakan sotamiehiä pampuiksi; ja toivoisin, etteivät kenkäni olisi\nnäin paksunahkaiset eivätkä käteni näin karkeat.\"\n\nJa sitten ilmaisin Joelle, että minusta tuntui hyvin surkealta, etten\nollut voinut selittää mitään sisarelleni ja Pumblechookille, jotka\nolivat minua kohtaan niin tylyjä, että neiti Havishamin luona oli ollut\nkaunis, nuori neito, joka oli kauhean ylpeä, että hän oli sanonut minua\nrahvaanomaiseksi, että itse tiesin olevani rahvaanomainen ja että\nvalheet olivat jollakin tavoin johtuneet siitä, vaikka en käsittänyt\nmiten.\n\nTämä oli metafyysillinen tapaus, jota Joen oli ainakin yhtä vaikea\nselvittää kuin minunkin. Mutta Joe siirsi asian tyyten pois\nmetafysiikan alalta ja selvitti sen siten.\n\n\"Yhdestä seikasta saat olla varma, Pip\", lausui hän aprikoituaan jonkun\naikaa, \"nimittäin siitä, että valheet ovat valheita. Mistä ne\njohtunevatkin, niiden ei pitäisi päästä ilmoille, ja ne ovat alkuisin\nvalheiden isästä ja johtavat meidät takaisin hänen luoksensa. Älä sinä\nenää valehtele, Pip! _Sillä_ tavoin ei vapaudu rahvaanomaisuudestaan,\nhyvä kumppani. Ja mitä rahvaanomaisuuteen tulee, ei se asia ole minusta\nsuinkaan selvä. Sinä olet poikkeuksellinen eräissä suhteissa, muissakin\nkuin pienuudessasi. Olet harvinaisen oppinut.\"\n\n\"En; olen tietämätön ja takapajulla.\"\n\n\"Mutta ajattelehan, millaisen kirjeen kirjoitit eilen illalla!\nKirjoititkin sen painokirjaimilla! Olen nähnyt kirjeitä -- niin, ja\nhienojen ihmisten kirjoittamia -- jotka eivät, sen olen valmis\nvannomaan, ole olleet painokirjaimilla kirjoitettuja.\"\n\n\"En ole oppinut juuri mitään, Joe. Sinulla on suuret luulot minusta,\nsiinä kaikki.\"\n\n\"No, Pip\", virkkoi Joe, \"olkoonpa asia niin tai näin, täytyy sinun olla\ntavallinen kirjanoppinut, ennenkuin sinusta voi tulla harvinaisen\noppinut mies, kuten toivoisin. Kuningas valtaistuimellaan, kruunu\npäässä, ei pysty kirjoittamaan parlamentille pohdittavaa\npainokirjaimilla, jollei hän jo prinssinä ollessaan ole alkanut\naakkosista -- niin\", lisäsi Joe, ravistaen päätänsä hyvin\nmerkitsevästi, \"ja alkanutkin A:sta sekä ponnistellut Z:aan saakka. Ja\n_minä_ tiedän, mitä se tehtävä merkitsee, vaikka en voi väittää sitä\noikeastaan suorittaneeni.\"\n\nTähän viisauteen sisältyi toivoa, ja se rohkaisi minua jonkun verran.\n\n\"Eikö ammatiltaan ja ansioiltaan rahvaanomaisten\", pitkitti Joe\nharkitsevasti, \"kenties olisi parempi edelleen pysyä rahvaanomaisten\nseurassa menemättä leikkimään hienojen pariin -- mikä muistuttaa\nmieleeni, että toivottavasti siellä ehkä oli lippu?\"\n\n\"Ei, Joe.\"\n\n\"(On ikävä, ettei siellä ollut lippua, Pip.) Onko asia niin vaiko näin,\nsitä emme voi nyt tutkia saattamatta sisartasi pahalle tuulelle, emmekä\nsaa ajatellakaan tehdä sitä tahallamme. Kuulehan, Pip, mitä tosiystävä\nsinulle sanoo. Ja tosiystävä sanoo sinulle, että jollet pääse hienoksi\npysymällä oikealla tiellä, et ikinä pääse sinne vääriä polkuja pitkin.\nÄlä siis enää valehtele, Pip, vaan elä hyvin ja kuole onnellisena!\"\n\n\"Ethän ole minulle vihainen, Joe?\"\n\n\"En, poika-kulta. Mutta ottaen huomioon, että ne olivat, kuten mieleni\ntekee sanoa, ällistyttäviä ja julkeita -- tarkoitan niitä, jotka\nkoskivat vasikankyljyksiä ja koirien tappelemista -- neuvoisi sinulle\nvilpittömästi hyvää toivova henkilö, Pip, sinua miettimään niitä, kun\nmenet yläkertaan vuoteeseesi. Siinä kaikki, hyvä kumppani, äläkä enää\nmilloinkaan niin tee!\"\n\nMentyäni yläkertaan pieneen huoneeseeni ja rukoiltuani en unohtanut\nJoen kehoitusta; kuitenkin oli nuori mieleni sellaisessa hämmingin ja\nkiittämättömyyden tilassa, että vuoteeseen käytyäni ajattelin kauan,\nkuinka rahvaanomaisena Estella pitäisi Joea, pelkkää seppää, kuinka\npaksupohjaisina hänen kenkiään ja kuinka karkeina hänen käsiään.\nAjattelin, että Joe ja sisareni istuivat silloin keittiössä, että minä\nolin lähtenyt nukkumaan keittiöstä ja etteivät neiti Havisham ja\nEstella koskaan istuneet keittiössä, vaan olivat korkealla sellaisen\nrahvaanomaisen menettelyn yläpuolella. Uneen vaipuessani muistelin,\nmitä \"minun oli ollut tapana tehdä\" ollessani neiti Havishamin luona\nikäänkuin olisin viettänyt siellä viikkoja tai kuukausia enkä vain\nmuutamia tunteja ja ikäänkuin se olisi ollut vanhaa muisteltavaa eikä\nvasta sinä päivänä syntynyttä.\n\nSe oli muistettava päivä minulle, sillä se aiheutti minussa suuria\nmuutoksia. Mutta samoin on itsekunkin ihmiselämän laita. Jos\nkuvitellaan joku valittu päivä siitä poistetuksi, niin ajateltakoon,\nkuinka toisenlainen sen juoksu olisi ollut! Pysähdy sinä, joka\ntämän luet, tuokioksi ajattelemaan pitkää rauta- tai kulta-,\norjantappura- tai kukkaketjua, joka ei mitenkään olisi sinua\nkahlehtinut, jollei sen ensimmäistä rengasta olisi muovattu eräänä\nmuistettavana päivänä.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nHerätessäni pari päivää myöhemmin aamulla välähti mieleeni se\nonnellinen ajatus, että paras askel, jonka voisin astua päästäkseni\nedistymään, oli puristaa Biddyltä kaikki, mitä hän tiesi. Tämän\nvaloisan ajatuksen toteuttamiseksi mainitsin Biddylle, mentyäni saman\npäivän iltana Wopslen isotädin luokse, että minulla oli erikoinen syy\ntoivoa pääseväni eteenpäin elämässä ja että olisin hänelle hyvin\nkiitollinen, jos hän opettaisi minulle kaikki tietonsa. Biddy, joka oli\nmitä hyväntahtoisin ja avuliain tyttö, vastasi heti suostuvansa ja\nalkoikin täyttää lupaustaan vajaan viiden minuutin kuluttua.\nWopslen isotädin oppisuunnitelma voidaan selittää seuraavalla\nyleiskatsauksella. Oppilaat söivät omenia ja työnsivät oljenkorsia\ntoistensa niskaan, kunnes Wopslen isotäti jännitti tarmonsa ja hoippui\nahdistamaan heitä umpimähkäisesti koivuvitsalla.\n\nOtettuaan hyökkäyksen vastaan, nauraen ja naljaillen, oppilaat\nasettuivat riviin ja hymisten panivat risaisen kirjan kulkemaan kädestä\nkäteen. Kirjassa oli aakkoset, joitakuita kuvia ja taulukkoja sekä\nmuutamia tavausharjoituksia -- siinä nimittäin oli aikoinaan ollut.\nNiin pian kuin tämä nidos alkoi kiertää, vaipui Wopslen isotäti\nhorrostilaan, joka johtui joko unesta tai reumatismin puuskasta.\nSilloin oppilaat ryhtyivät keskenään kilpaillen tarkastamaan kenkiään\npäästäkseen selville siitä, kuka saattoi kovimmin polkea toisen\nvarpaille.\n\nTätä henkistä harjoitusta kesti, kunnes Biddy karkasi heidän kimppuunsa\nja jakoi heille kolme kulunutta raamattua (jotka olivat sennäköisiä\nkuin taitamaton käsi olisi hakannut ne jostakin puupölkkäreestä),\njoiden kirjaimia oli vaikeampi lukea kuin minkään myöhemmin näkemäni\nharvinaisen ja omituisen julkaisun, joissa oli kaikkialla ruostetäpliä\nja joiden lehtien väliin oli rutistunut hyönteismaailman erilaisia\nedustajia. Oppisuunnitelmamme tämän osan tekivät tavallisesti\nhilpeämmäksi lukuisat kaksintaistelut Biddyn ja niskuroivien oppilaiden\nvälillä. Taistelujen päätyttyä Biddy ilmoitti sivun numeron, ja\nsenjälkeen me kaikki luimme ääneen, mitä osasimme -- tai mitä emme\nosanneet -- hirvittävässä kuorossa. Biddy johti ääni korkeana,\nkimakkana ja yksitoikkoisena, eikä kukaan meistä välittänyt rahtuakaan\nsiitä, mitä luimme, eikä kunnioittanut sitä.\n\nKun tätä kamalaa melua oli kestänyt jonkun aikaa, herätti se\nmekaanisesti Wopslen isotädin, joka horjui umpimähkäisesti jonkun pojan\nkimppuun ja ravisti häntä korvasta. Tähän tiedettiin opetuksen sinä\niltana päättyvän, ja me riensimme ulkoilmaan, päästellen kiljaisuja\nälyllisen voittomme kunniaksi.\n\nOikeuden- ja kohtuudenmukaista on huomauttaa, että keneltäkään\noppilaalta ei ollut kielletty kivitaulun eikä edes musteenkaan käyttö\n(milloin sellaista oli), mutta ettei sen opiskeluhaaran harjoittaminen\nollut helppoa talvisaikaan, koska pieni kaikenlaisten tavarain myymälä,\njossa koulua pidettiin -- ja joka myöskin oli Wopslen isotädin arki- ja\nmakuuhuone -- oli vain heikosti valaistu yhdellä alakuloisella\ntalikynttilällä eikä kynttiläsaksia ollut.\n\nEdistyminen tuntui minusta näissä oloissa kysyvän aikaa, mutta siitä\nhuolimatta päätin yrittää. Ja jo samana iltana Biddy aloitti\nerikoissopimuksemme mukaisesti opettamalla minulle joitakuita tietoja\npienestä hintaluettelostaan farinisokerin kohdalta ja lainaamalla\nminulle kotona jäljennettäväksi ison, vanhanaikaisen, englantilaisen\nD:n, jonka hän itse oli jäljentänyt jonkun sanomalehden otsikosta ja\njota minä luulin soljen malliksi, kunnes hän ilmoitti, mikä se oli.\n\nKylässämme oli tietenkin kapakka, ja tietysti Joe halusi toisinaan\npolttaa piipullisen tupakkaa siellä. Olin saanut sisareltani ankaran\nmääräyksen käydä sinä iltana kotimatkalla häntä tapaamassa \"Kolmessa\niloisessa laivurissa\" ja tuoda hänet kotiin rangaistuksen uhalla.\nSenvuoksi suuntasin askeleeni \"Kolmeen iloiseen laivuriin.\"\n\n\"Iloisissa laivureissa\" oli tarjoiluhuone, ja sen seinään, ovenpieleen,\noli liidulla kirjoitettu huolestuttavan pitkiä laskuja, joita ei\nnähtävästi koskaan maksettu. Ne olivat olleet siinä niin kauan kuin\nmuistin ja kasvaneet enemmän kuin minä. Mutta seudullamme olikin\nrunsaasti liitua, eivätkä ihmiset kenties päästäneet käsistään\nainoatakaan tilaisuutta käyttääkseen sitä hyödykseen.\n\nKoska oli lauantai-ilta, istui isäntä saapuessani tarkastamassa näitä\nmuistiinpanoja sangen tuikeasti; mutta koska minulla oli asiaa Joelle\neikä hänelle, toivotin hänelle vain hyvää iltaa ja menin käytävän\npäässä olevaan yleisönhuoneeseen, jonka liedellä roihusi hilpeä valkea\nja jossa Joe poltteli piippuaan Wopslen ja erään tuntemattoman\nseurassa. Joe tervehti minua tapansa mukaan: \"Hei vain, Pip, vanha\nveikko!\" Ja heti kun hän oli sen lausunut, kääntyi tuntematon katsomaan\nminua.\n\nHän oli salaperäisen näköinen mies, enkä ollut häntä ennen nähnyt.\nHänen päänsä oli kallellaan, ja hänen toinen silmänsä oli puolittain\nummessa, ikäänkuin hän olisi tähdännyt jotakin näkymättömällä pyssyllä.\nHänellä oli piippu suussa, ja hän otti sen käteensä, puhalsi\nverkkaisesti kaiken savun ilmaan, silmäillen minua koko ajan tiukasti,\nja nyökkäsi. Niinpä minäkin nyökkäsin, ja sitten hän nyökkäsi\nuudelleen, tehden tilaa viereensä penkille, jotta voisin istuutua\nsiihen.\n\nMutta kun olin tässä kokoontumispaikassa käydessäni aina tottunut\nistumaan Joen vieressä, virkoin: \"Ei, kiitoksia!\" ja painauduin sille\npaikalle, jonka Joe laittoi minulle vastapäiselle penkille.\nVilkaistuaan Joeen ja nähtyään, että hänen huomionsa oli kiintynyt\ntoisaalle, tuntematon nyökkäsi minulle jälleen ehdittyäni istuutua ja\nhankasi sitten säärtänsä -- hyvin omituisella tavalla, kuten minusta\nnäytti.\n\n\"Mainitsitte\", huomautti outo mies, kääntyen Joen puoleen, \"olevanne\nseppä.\"\n\n\"Kyllä. Niin mainitsin\", myönsi Joe.\n\n\"Mitä haluatte ryypätä, herra -- nimeänne ette muuten maininnut.\"\n\nJoe ilmoitti sen nyt, ja tuntematon käytti sitä.\n\n\"Mitä haluatte juoda, herra Gargery? Minun kustannuksellani.\nLähtöryypyksi.\"\n\n\"No\", äänsi Joe, \"totta puhuakseni ei minulla ole tapana juoda\nkenenkään muun kuin omalla kustannuksellani.\"\n\n\"Tapana? Niin\", vastasi tuntematon, \"mutta nyt kerran, näin\nlauantai-iltana. Kas niin! Mitä juomaa, herra Gargery?\"\n\n\"En haluaisi olla kursaileva enkä itsepäinen pöytäkumppani\", vastasi\nJoe. \"Rommia.\"\n\n\"Rommia\", toisti muukalainen. \"Entä suvaitseeko toinenkin herra\nilmaista, mitä haluaa?\"\n\n\"Rommia\", virkkoi Wopsle.\n\n\"Kolme rommia!\" huudahti tuntematon, kutsuen isäntää. \"Lasi mieheen!\"\n\n\"Tämän herran\", huomautti Joe esitelläkseen Wopslen, \"kuulisitte\nmielellänne kajauttavan äänensä ilmoille. Hän on kirkkomme lukkari.\"\n\n\"Ahaa!\" äänsi tuntematon kerkeästi, tähdäten katseensa minuun. \"Ihan\nsuon laidassa olevan, yksinäisen, hautojen ympäröimän kirkon.\"\n\n\"Juuri niin\", myönsi Joe.\n\nTyytyväisesti murahtaen piippu hampaissa tuntematon nosti jalkansa\npenkille, joka oli kokonaan hänen hallussaan. Hänen päässänsä oli\nmatkahattu, jonka leveät lieret olivat lerpallaan, ja sen alla myssyn\ntapaiseksi päähän sidottu nenäliina, joten hänen hiuksiaan ei näkynyt.\nHänen katsellessaan tuleen olin näkevinäni hänen kasvoillaan ovelan\nilmeen, jota seurasi hymyily.\n\n\"En tunne tätä seutua, hyvät herrat, mutta joen varsilla näyttää hyvin\nautiolta.\"\n\n\"Useimmat suot ovat autioita\", selitti Joe.\n\n\"Epäilemättä, epäilemättä. Liikkuuko täällä mustalaisia, kulkureita tai\nmuita maankiertäjiä?\"\n\n\"Ei\", vastasi Joe, \"ei muita kuin karannut vanki silloin tällöin. Ja\n_heitä_ meidän ei ole helppo tavata, vai mitä, herra Wopsle?\"\n\nMajesteettisesti muistaen menneitä vaivojaan Wopsle myönsi, mutta ei\nlämpimästi.\n\n\"Kuulostaa siltä kuin olisitte ollut etsimässä jotakuta sellaista\",\nsanoi tuntematon.\n\n\"Kerran\", vastasi Joe. \"Ei silti, että olisimme tahtoneet heidät\npidättää, ymmärrättehän. Lähdimme katsomaan, minä, herra Wopsle ja Pip.\nEikö totta, Pip?\"\n\n\"Kyllä, Joe.\"\n\nTuntematon katsoi minuun taaskin -- yhäti siristäen silmäänsä ikäänkuin\nolisi tarkkaan tähdännyt minua näkymättömällä aseellaan -- ja virkkoi:\n\"Hän on miellyttävä nuori vekara, tuo poika. Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Pip\", ilmoitti Joe.\n\n\"Onko hänet kastettu Pipiksi?\"\n\n\"Ei, ei ole.\"\n\n\"Onko Pip sukunimi?\"\n\n\"Ei\", selitti Joe, \"se on eräänlainen liikanimi, jonka hän pienenä itse\nantoi itselleen ja jota hänestä käytetään.\"\n\n\"Poikanneko?\"\n\n\"No niin\", vastasi Joe miettivästi -- ei tietystikään sen tähden, että\nsitä olisi millään tavoin tarvinnut aprikoida, vaan sen vuoksi, että\n\"Iloisissa laivureissa\" oli tapana olla syvästi punnitsevinaan kaikkea,\nmitä piippua polteltaessa pohdittiin, \"no niin -- ei. Ei, hän ei ole.\"\n\n\"Veljen- tai sisarenpoika?\" jatkoi outo mies.\n\n\"No niin\", äänsi Joen näyttäen yhtä syvällisen miettivältä, \"hän\nei ole -- ei, en halua teitä pettää, hän _ei_ ole -- veljen- eikä\nsisarenpoikani.\"\n\n\"Mikä helkkari hän sitten on?\" kysyi muukalainen, mikä minusta tuntui\ntarpeettoman voimaperäiseltä tiedustukselta.\n\nTällöin sekaantui Wopsle keskusteluun sellaisena henkilönä, joka tunsi\nkaikki sukulaisuussuhteet, koska hänellä ammattinsa vuoksi oli syytä\npitää muistissaan, minkä naispuolisten sukulaistensa kanssa mies ei\nsaanut mennä naimisiin, ja selvitti minun ja Joen väliset suhteet.\nAlkuun päästyään Wopsle lopuksi lausui mitä hirvittävimmän kiukkuisen\nkohtauksen \"Rikhard Kolmannesta\" ja oli nähtävästi omasta mielestään\nesittänyt sille kylliksi laajan selityksen lisättyään: \"Kuten runoilija\nsanoo.\"\n\nJa tässä minun sopinee huomauttaa, että kun Wopsle puhui minusta, hän\nkatsoi välttämättömäksi sellaisen maininnan ohessa pörröttää hiuksiani\nja sohia niillä silmiäni. En käsitä, minkätähden jokaisen hänen\nkanssansa samanlaisessa asemassa olevan henkilön piti meillä käydessään\nalistaa minut samaan tulehduttamistemppuun samanlaisissa oloissa. Mutta\nen muista varhaisesta nuoruudestani ainoatakaan tapausta, jolloin\nolisin ollut huomion kohteena perheemme seurapiirissä ja jolloin joku\nisokätinen henkilö ei olisi suorittanut sellaista silmäinkäsittelyä,\nosoittautuakseen suojelijakseni.\n\nKoko tänä aikana muukalainen ei vilkaissutkaan mihinkään muuhun kuin\nminuun, ja hän katsoi minuun ikäänkuin olisi päättänyt lopultakin ampua\nminua ja kaataa minut maahan. Mutta helkkarillisen huomautuksensa\njälkeen hän ei hiiskunut mitään, ennenkuin rommitodit tuotiin\npöytään. Silloin hän ampui laukauksensa, ja se laukaus oli perin\nerikoislaatuinen.\n\nSe ei ollut lausuttu huomautus, vaan äänetön ele-esitys, ja se oli\nvarmasti osoitettu minulle. Hän hämmensi totiaan, tehden sen minun\nnähtäväkseni, ja maistoi totiaan, tehden sen minun nähtäväkseni. Eikä\nhän hämmentänyt ja maistanut sitä lasin mukana tuodulla lusikalla, vaan\n_viilalla_.\n\nHän teki sen niin, ettei viilaa nähnyt kukaan muu kuin minä, ja sen\ntehtyään hän pyyhki viilan ja pisti sen povitaskuunsa. Tunsin sen Joen\nviilaksi ja heti sen nähtyäni tiesin hänen tuntevan vankini. Istuin\nsilmäillen häntä kuin lumottuna. Mutta nyt hän nojautui taaksepäin\npenkillään, kiinnitti minuun hyvin vähän huomiota ja puheli etupäässä\nnauriista.\n\nKylässämme vallitsi lauantai-iltaisin se miellyttävä tunnelma, että\npuhdistauduttiin ja pysähdyttiin rauhallisesti hengähtämään, ennenkuin\nuudelleen käytäisiin käsiksi elämän tehtäviin. Sen innostamana Joe\nuskalsi viipyä lauantaisin ulkosalla puoli tuntia kauemmin kuin\nmuulloin. Kun tämä puolituntinen ja rommitoti loppuivat samalla kertaa,\nnousi Joe lähteäkseen ja tarttui käteeni.\n\n\"Malttakaahan lyhyt tuokio!\" kehoitti tuntematon. \"Minulla taitaa olla\ntaskussani uusi, kirkas shillinginkolikko, ja jos minulla on, saa poika\nsen.\"\n\nHän valitsi sen kourallisesta kolikoita, kääri sen rypistyneeseen\npaperiin ja antoi sen minulle. \"Tämä on sinun!\" sanoi hän. \"Muista:\nsinun omasi!\"\n\nKiitin häntä, tuijottaen häneen paljon kauemmin kuin hyvän\nkäyttäytymisen säännöt olisivat myöntäneet ja pitäen lujasti kiinni\nJoen kädestä. Hän toivotti hyvää yötä Joelle, hän toivotti hyvää yötä\nWopslelle (joka poistui seurassamme) ja loi minuun vain katseen\ntähtäävästä silmästään -- ei, hän ei luonut katsetta, sillä hän sulki\nsen, mutta silmällä voi tehdä ihmeitä sulkemalla sen.\n\nJos kotimatkalla olisin ollut puhetuulella, olisi minun yksin täytynyt\npuhua; Wopsle erosi meistä \"Iloisten laivurien\" ovella ja Joe käveli\nkoko ajan suu auki haihduttaakseen rommin hajun mahdollisimman\nrunsaalla tuulettamisella. Mutta olin ikäänkuin tyrmistynyt, kun vanha\npahatekoni ja vanha tuttavani olivat tällä tavoin ilmestyneet silmieni\neteen, enkä voinut ajatella mitään muuta.\n\nAstuessamme keittiöön sisareni ei ollut kovin pahalla tuulella, ja tämä\nharvinainen seikka rohkaisi Joea puhumaan hänelle kirkkaasta\nshillingistä. \"Se on ihan varmasti väärä\", virkkoi Joen vaimo\nvoitonriemuisesti, \"sillä muutoin hän ei olisi antanut sitä pojalle.\nKatsotaanhan sitä!\"\n\nOtin sen esille paperista, ja se osoittautui oikeaksi. \"Mutta mitäs\ntämä on?\" kummasteli sisareni, viskaten shillingin kädestään ja\ntemmaten paperin. \"Kaksi punnan seteliä?\"\n\nSiinä oli kuin olikin kaksi punnan seteliä, jotka näyttivät olleen mitä\nläheisimmissä suhteissa kreivikunnan kaikkien karjamarkkinoiden kanssa.\nJoe sieppasi jälleen hattunsa ja lähti kiidättämään niitä \"Iloisiin\nlaivureihin\", palauttaakseen ne omistajalleen. Hänen ollessaan poissa\nistuin tavallisella paikallani ja katselin tylsästi sisartani\njotakuinkin varmana siitä, ettei mies enää ollut kapakassa.\n\nPian Joe palasi ja kertoi, että mies oli ennättänyt poistua, mutta että\nhän, Joe, oli jättänyt \"Kolmeen iloiseen laivuriin\" tiedon seteleistä.\nSenjälkeen sisareni kääri ne paperiin ja pani ne kuivattujen\nruusunlehtien alle vierassalissa olevan kaapin päälle sijoitettuun,\nkoristeelliseen teekannuun. Siellä ne viruivat painajaisenani monen\nmonta yötä ja päivää.\n\nVuoteeseen mentyäni nukuin kiusallisen katkonaisesti, sillä ajattelin\ntuntematonta miestä, joka tähtäsi minua näkymättömällä pyssyllään, ja\nsitä rikollisen karkeata ja alhaista seikkaa, että olin salaisissa\nliittosuhteissa vankien kanssa -- minkä piirteen halvassa\nelämänurassani olin aikaisemmin unohtanut. Myöskin viila kummitteli\nmielessäni. Minut valtasi pelko, että viila ilmestyisi jälleen, kun\nsitä vähimmin odottaisin. Tuuditin itseni uneen ajatellen olevani neiti\nHavishamilla seuraavana keskiviikkona. Unessa näin viilan tulevan minua\nkohti ovesta, näkemättä, kuka sitä piteli, ja kirkaisin niin, että\nheräsin.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\nSovittuna aikana menin taaskin neiti Havishamin asunnolle, ja\nsoitettuani epäröivästi kelloa tuli Estella portille. Samoin kuin\nedellisellä kerralla lukitsi hän sen nytkin päästettyään minut sisälle\nja asteli nytkin edelläni pimeään käytävään, jossa hänen kynttilänsä\noli. Hän ei ollut huomaavinaankaan minua, ennenkuin oli ottanut\nkynttilän käteensä, jolloin hän kopeasti katsahti minuun olkansa\nylitse, ilmoittaen: \"Sinun pitää tulla tänään tännepäin.\" Senjälkeen\nhän opasti minut tyyten toiseen osaan, taloa.\n\nKäytävä oli pitkä ja näytti ulottuvan koko talon neliönmuotoisen\npohjakerroksen lävitse. Kuljimme kuitenkin vain neliön toisen puoliskon\npoikki, ja käytävän päässä Estella pysähtyi, pani kynttilän pois\nkädestään ja avasi oven. Tällöin jouduimme jälleen päivänvaloon, ja\neteeni avautui pieni, kivetty piha; vastapäisellä laidalla kohoava\nerillinen rakennus oli nähtävästi aikoinaan ollut nyt käyttämättömän\npanimon johtajan tai konttoripäällikön asuntona. Tämän talon\nulkoseinässä oli kello. Samoin kuin neiti Havishamin huoneen seinäkello\nja neiti Havishamin taskukello oli sekin seisahtunut kaksikymmentä\nminuuttia vaille yhdeksän.\n\nAstuimme avoimesta ovesta hämärään, matalaan, alakerrassa peräpuolella\nolevaan huoneeseen. Huoneessa oli ihmisiä, ja mennessään heidän\nseuraansa Estella huomautti minulle: \"Sinun pitää mennä tuonne\nseisomaan, poika, kunnes sinua kutsutaan.\" Hän viittasi ikkunaan päin,\nminkä vuoksi menin sen ääreen, jääden seisomaan ja katselemaan siitä\nulos hyvin kiusallisessa mielentilassa.\n\nEdessäni oli perin viheliäinen hoidotta jätetyn puutarhan sopukka,\nmätänevä röykkiö kaalinkantoja ja puksipuu, joka oli ammoin leikattu\nlihapalleron muotoiseksi ja jonka yläosaan kasvaneet uudet oksat\npilasivat sen muodon ja olivat toisenvärisiä, ikäänkuin lihapalleron se\nosa olisi tarttunut kiinni paistinpannuun ja palanut. Tämä koruton\najatus tuli mieleeni puksipuuta katsellessani. Yöllä oli satanut\nhöytyväistä lunta, mutta sitä ei minun tietääkseni enää ollut missään\nmuualla jälellä. Se ei kuitenkaan ollut tarkoin sulanut tämän\npuutarhanosan kylmässä pimennossa, ja tuuli sieppasi sitä pieniin\npyörteisiin, viskoen sitä ikkunaan, ikäänkuin olisi mielinyt piestä\nminua tuloni tähden.\n\nAavistin saapumiseni keskeyttäneen keskustelun huoneessa ja muiden\nläsnäolijain katselevan minua. En voinut nähdä huoneesta mitään muuta\nkuin takkatulen hohteen ikkunanruudussa, mutta kaikki niveleni\nkangistuivat ajatellessani, että minua tähysteltiin tarkasti.\n\nHuoneessa oli kolme naista ja yksi herrasmies. En ollut seisonut\nikkunan ääressä viittä minuuttia, ennenkuin he olivat jollakin tavoin\nilmaisseet minulle, että he kaikki olivat liehittelijöitä ja\nveijareita, mutta ettei kukaan heistä ollut tietävinään toisten olevan\nliehittelijöitä ja veijareita, sillä jos joku heistä olisi myöntänyt\nsen tietävänsä, olisi se paljastanut hänet itsensä liehittelijäksi ja\nveijariksi.\n\nHe kaikki olivat raukean ja ikävystyneen näköisiä, ikäänkuin olisivat\nodottaneet jonkun suvaitsevan antaa heille määräyksiä, ja puheliaimman\nnaisen täytyi puhua aika tiukasti tukahduttaakseen haukotuksen. Tämä\nnainen, jonka nimi oli Camilla, muistutti minusta likeisesti sisartani,\nmutta hän oli kuitenkin vanhempi, ja (kuten havaitsin hänet nähdessäni)\nhänen piirteensä olivat järeämmät. Kun opin tuntemaan hänet paremmin,\naloinkin ajatella, että hän oli vain sallimuksen armosta saanut\nlainkaan piirteitä, sillä siinä määrin muistuttivat hänen elottomat\nkasvonsa sileätä, korkeata seinää.\n\n\"Sitä poloista, herttaista olentoa!\" lausui tämä nainen, puhuen aivan\nyhtä jyrkästi kuin sisareni. \"Ei kenenkään muun kuin itsensä vihamies.\"\n\n\"Olisi paljon suositeltavampaa olla jonkun muun vihamies\", huomautti\nherrasmies, \"paljon luonnollisempaa.\"\n\n\"Serkku Raymond\", huomautti toinen naisista, \"meidän tulee rakastaa\nlähimmäisiämme.\"\n\n\"Sarah Pocket\", vastasi serkku Raymond, \"jollei ihminen itse ole oma\nlähimmäisensä, niin kuka sitten on?\"\n\nNeiti Pocket nauroi, ja Camilla nauroi, sanoen (ja tukahduttaen\nhaukotuksen): \"Onpa sekin ajatus!\" Mutta minusta he näyttivät pitävän\nsitä hyvänä ajatuksena. Kolmas nainen, joka ei ollut vielä hiiskunut\nmitään, virkkoi vakavasti ja ponnekkaasti: \"_Aivan_ oikein!\"\n\n\"Ihmisrukka!\" säälitteli Camilla taaskin kohta senjälkeen (olin varma\nsiitä, että he kaikki olivat tällä välin katsoneet minuun). \"Hän on\nniin kovin omituinen. Voisiko mitenkään uskoa, että kun Tomin vaimo\nkuoli, häntä ei suorastaan voinut saada käsittämään, kuinka tärkeätä\nlasten oli saada mahdollisimman tummat koristeet surupukuihinsa? 'Hyvä\nLuoja, Camilla', vastusteli hän, 'mitä merkitystä sillä on, kunhan vain\npienet orporaukat ovat mustassa asussa?' Niin Matthewin tapaista!\nMoinen ajatus!\"\n\n\"Hänessä on hyviä puolia, kyllä hänessä on hyviä puolia\", selitti\nserkku Raymond. \"Taivas varjelkoon minua väittämästä, ettei hänessä ole\nhyviä puolia. Mutta hän ei tajua eikä ikinä opi tajuamaan, mikä on\nsopivaa.\"\n\n\"Ymmärrättehän, että minun täytyi\", jatkoi Camilla, \"minun täytyi olla\nluja. Sanoin: '_Se ei sovi_, perheen kunnian vuoksi.' Vakuutin hänelle,\nettä ilman tummia koristuksia perhe joutuisi häpeään. Hoin sitä\naamiaisesta päivälliseen saakka. Pilasin ruuansulatukseni. Ja vihdoin\nhän kuohahti rajuun tapaansa, säväytti p:n ja lisäsi: 'Tee sitten\nniinkuin tahdot!' Ainaisena lohdutuksenani on, Jumalan kiitos, se\ntieto, että viipymättä lähdin rankkasateeseen ja ostin ne laitteet.\"\n\n\"_Hän_ maksoi ne, eikö totta?\" kysyi Estella.\n\n\"Kysymys ei ole siitä, rakas lapsi, kuka ne maksoi\", vastasi Camilla.\n\"_Minä_ ne ostin. Ja usein ajattelen sitä vastaisuudessa rauha\nmielessäni, kun herään yöllä.\"\n\nEtäinen kellonkilinä ja huudon tai kutsun kaiku siitä käytävästä, jota\nmyöten olin tullut, keskeytti puhelun ja sai Estellan sanomaan minulle:\n\"Nyt, poika!\" Pyörähdettyäni ympäri katsoivat he kaikki minuun\näärimmäisen halveksivasti, ja poistuessani huoneesta kuulin Sarah\nPocketin lausuvan: \"No, totisesti! Mikähän seuraava temppu on?\" Ja\nCamilla lisäsi paheksuvasti: \"Onko moista oikkua ennen kuultu tai\nnähty? On sekin ajatus!\"\n\nKävellessämme kynttilöinemme pimeässä käytävässä Estella yhtäkkiä\npysähtyi, pyörähti minuun päin ja kasvot hyvin likellä minun kasvojani\nvirkkoi ilkkuvaan tapaansa:\n\n\"No?\"\n\n\"No niin, neiti\", vastasin seisahtuen, oltuani törmäämäisilläni häneen.\n\"Olenko sievä?\"\n\n\"Kyllä, mielestäni olette hyvin sievä.\"\n\n\"Olenko röyhkeä?\"\n\n\"Ette niin röyhkeä kuin olitte viime kerralla.\"\n\n\"Enkö niin röyhkeä?\"\n\n\"Ette.\"\n\nHän tulistui lausuessaan viime kysymystä ja vastattuani läimäytti minua\nvasten kasvoja niin kovasti kuin jaksoi.\n\n\"Entä nyt?\" tiedusti hän. \"Mitäs nyt minusta arvelet, sinä pieni,\nkarkea kuvatus?\"\n\n\"Sitä en teille ilmaise.\"\n\n\"Koska aiot kieliä yläkerrassa. Niinkö?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Miksi et taaskin itke, sinä kurja pahanen?\"\n\n\"Koska en enää milloinkaan itke teidän tähtenne.\" Tämä väitteeni oli\nluullakseni niin valheellinen kuin suinkin saattoi, sillä mielessäni\nitkin hänen tähtensä silloin ja itse tiedän, mitä tuskia hän aiheutti\nminulle myöhemmin.\n\nTämän välikohtauksen jälkeen astelimme edelleen yläkertaan, ja sinne\nmennessämme kohtasimme herrasmiehen, joka hapuillen laskeutui sieltä.\n\n\"Kukas tämä on?\" tiedusti herrasmies, pysähtyen katsomaan minua.\n\n\"Eräs poika\", vastasi Estella.\n\nKysyjä oli roteva, tavattoman tummaihoinen mies, ja hänellä oli\ntavattoman iso pää ja vastaavasti iso käsi. Hän otti leukani isoon\nkäteensä ja käänsi kasvoni ylöspäin silmäilläkseen niitä kynttilän\nvalossa. Hänen päälakensa oli ennenaikaisesti kalju, ja hänellä oli\ntuuheat mustat kulmakarvat, jotka eivät taipuneet pitkin ihoa, vaan\nseistä törröttivät pystyssä. Hänen silmänsä olivat hyvin syvällä\nkuopissaan ja sangen epämiellyttävän terävät ja epäluuloiset. Hänellä\noli paksut kellonperät sekä laajat mustat läikät niissä kohdissa,\njoissa parta ja viikset olisivat olleet, jos hän olisi sallinut niiden\nkasvaa. Hän ei merkinnyt minulle mitään enkä olisi voinut aavistaa\nhänen koskaan merkitsevänkään, mutta minulle sattui tarjoutumaan tämä\ntilaisuus tarkkailla häntä hyvin.\n\n\"Lähiseudun poikiako? No?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, herra\", vastasin.\n\n\"Miten olet _sinä_ tänne joutunut?\"\n\n\"Neiti Havisham kutsui minut\", selitin.\n\n\"Hyvä! Käyttäydy kunnollisesti! Minulla on hyvin laaja kokemus pojista,\nja te olette ilkeitä veitikoita. Muistakin\", varoitti hän, purren ison\netusormensa kuvetta ja katsoen minuun tuimasti, \"käyttäytyä hyvin!\"\n\nNiin sanottuaan hän hellitti minut irti -- mistä olin hyvilläni, sillä\nhänen kätensä lemusi hajusaippualle -- ja jatkoi matkaansa alakertaan.\nAprikoin, saattoiko hän olla lääkäri; mutta ei, tuumin, hän ei voinut\nolla lääkäri, sillä silloin hän olisi käyttäytynyt tyynemmin ja\nmiellyttävämmin. Minulla ei ollut paljoa aikaa pohtia sitä kysymystä,\nsillä pian olimme neiti Havishamin huoneessa, jossa hän ja kaikki\nmuukin oli ihan samassa tilassa kuin edellisellä kerralla sieltä\npoistuessani. Estella jätti minut seisomaan ovensuuhun, ja pysyin\nsiellä, kunnes pukeutumispöydän ääressä istuva neiti Havisham katsahti\nminuun.\n\n\"Kas!\" äänsi hän säpsähtämättä tai kummastumatta. \"Määräpäivät ovat\nkuluneet, niinkö?\"\n\n\"Kyllä, neiti. Tänään on --\"\n\n\"So, so, so!\" Hän liikautti kärsimättömästi sormiaan. \"En tahdo sitä\ntietää. Oletko valmis leikkimään?\"\n\nMinun oli pakko jossakin määrin hämmentyneenä vastata: \"En taida olla,\nneiti.\"\n\n\"Etkö korttiakaan pelaamaan?\" tiedusti hän, silmäillen minua\ntutkivasti.\n\n\"Kyllä, neiti, sen voin tehdä, jos niin halutaan.\"\n\n\"Koska tämä talo tuntuu sinusta vanhalta ja totiselta\", jatkoi neiti\nHavisham maltittomasti, \"etkä tahdo leikkiä, oletko halukas tekemään\ntyötä?\"\n\nTähän kysymykseen voin vastata rohkeammin kuin edelliseen ja vakuutin\nolevani perin halukas.\n\n\"Mene sitten tuonne vastapäätä olevaan huoneeseen\", käski hän,\nosoittaen kuihtuneella kädellään takanani olevaa ovea, \"ja odota siellä\nminua!\"\n\nMenin portaanlevon poikki hänen osoittamaansa huoneeseen. Tähänkään\nhuoneeseen ei päivänvalo päässyt, ja siellä oli painostavan ummehtunut\nhaju. Äskettäin oli viritetty tuli kosteaan, vanhanmalliseen takkaan,\nmutta se näytti pyrkivän pikemmin sammumaan kuin syttymään, ja huonon\nvedon vuoksi huoneessa leijaileva savu tuntui kirkkaampaa ilmaa\nkylmemmältä -- kuten usva suollamme. Muutamat uuninreunukselle\nsijoitetut, talvisia oksia muistuttavat kynttilät valaisivat huonetta\nhimmeästi, tai ilmeikkäämmin sanoen, haihduttivat hieman sen pimeyttä.\nHuone oli avara ja oli varmasti aikoinaan ollut kaunis, mutta kaikki\nsiellä olevat esineet, jotka saattoi erottaa, olivat pölyn ja homeen\npeitossa sekä kappaleiksi hajoamaisillaan. Silmäänpistävin huonekalu\noli pitkä pöytä, jolle oli levitetty liina, ikäänkuin parhaillaan olisi\nvalmistettu juhla-ateriaa, kun talon elämä ja kellot seisahtuivat\nkaikki yhtä aikaa. Keskellä tätä liinaa oli jonkinlainen koristuslaite,\nmutta se oli niin paksulti lukinverkkojen verhoama, ettei sen muotoa\nvoinut erottaa. Ja silmäillessäni keltaista pintaa, josta se\nnäytti kohoavan mustan sienen kaltaisena, näin kirjavajalkaisia,\nnäppyläruumiisia hämähäkkejä kiiruhtavan sen suojaan ja juoksevan\nsieltä esille, ikäänkuin hämähäkkien yhteiskunnassa olisi juuri nyt\nsattunut joku kaikille mitä tärkein tapaus.\n\nKuulin myöskin hiirien rapisevan seinälaudoituksen takana, ikäänkuin\nsama tapaus olisi ollut tärkeä niidenkin pyrkimyksille. Mutta torakat\neivät olleet kiihtymyksestä tietääkseen, vaan ryömivät takan seutuvilla\njuron vakavasti, iäkkääntapaisesti, ikäänkuin ne olisivat olleet\nlikinäköisiä ja huonokuuloisia eivätkä niiden keskinäiset välit olisi\nolleet hyvät.\n\nNämä ryömijät olivat kiehtoneet huomioni, ja tarkkailin niitä matkan\npäästä, kun neiti Havisham laski käden olalleni. Hänen toisessa\nkädessään oli sakarapäinen sauva, johon hän nojasi, ja hän näytti talon\nnoidalta.\n\n\"Tuohon\", virkkoi hän, osoittaen sauvallaan pitkää pöytää, \"pitää minut\npanna kuoltuani. Ihmiset saavat tulla katsomaan minua siinä.\"\n\nMielessäni epämääräinen pelko, että hän olisi saattanut heti paikalla\nnousta pöydälle ja kuolla heti, muuttuen markkinoilla näkemäni\nvahakuvan täydelliseksi ruumiillistumaksi, hätkähdin hänen\nkosketuksestaan.\n\n\"Minkä arvelet tuon olevan?\" kysyi hän, osoittaen uudelleen kepillään.\n\"Tuon, jonka ympärillä on lukinverkkoja?\"\n\n\"En osaa arvata, mikä se on, neiti.\"\n\n\"Se on komea kakku. Hääkakku. Minun!\"\n\nHän katseli ympäri huonetta tuikeasti kiiluvin silmin ja virkkoi\nsitten, nojaten minuun, kätensä kouristellessa olkapäätäni: \"Tule,\ntule, tule! Kävellytä minua, kävellytä minua!\"\n\nTästä päättelin, että tehtäväni oli kävellyttää neiti Havishamia\ntässä huoneessa. Niinpä lähdin heti liikkeelle, hän nojasi olkaani,\nja me astelimme sellaista vauhtia, joka olisi saattanut olla\nPumblechookin kiesien matkimista (ensimmäiseen sen katon alla saamaani\nmielijohteeseen pohjautuvaa). Hän ei ollut ruumiillisesti vahva ja\nlausui vähän ajan kuluttua: \"Hitaammin!\" Vauhtimme oli kuitenkin\nmaltittoman puuskittaista, ja astellessamme hän puristeli olkaani ja\nnytkäytteli suutansa, johtaen minut siihen luuloon, että kävelimme\nvinhasti, koska hänen ajatuksensa liikkuivat vinhasti. Jonkun ajan\nkuluttua hän käski: \"Kutsu Estellaa!\" Menin niin ollen käytävään ja\nkarjuin sitä nimeä, kuten olin tehnyt edelliselläkin kerralla. Tytön\nkynttilän ilmestyttyä näkyviini palasin neiti Havishamin luokse, ja\naloimme jälleen kiertää ympäri huonetta.\n\nJos Estella olisi yksin tullut katselemaan puuhailuamme, olisin jo\nsiitäkin ollut aika lailla harmissani. Mutta kun hän toi muassaan\nalakerrassa näkemäni kolme naista ja herrasmiehen, en tiennyt, mitä\ntehdä. Kohteliaisuudesta olisin pysähtynyt, mutta neiti Havisham\nkouristi olkaani, ja me marssimme edelleen -- minä nolona uskoessani\ntulijain luulevan, että tämä kaikki oli minun aiheuttamaani.\n\n\"Rakas neiti Havisham, kuinka pirteän näköinen olettekaan!\" ihasteli\nSarah Pocket.\n\n\"Enkä ole\", ärähti neiti Havisham. \"Olen pelkästään keltaista nahkaa ja\nluita.\"\n\nCamillan kasvot kirkastuivat, kun neiti Pocket sai näin yrmeän\nvastauksen. Ja katsoen neiti Havishamia surullisesti hän mutisi: \"Rakas\nihmispoloinen! Totisesti ei hänen voi odottaa olevan pirteän näköisen,\nolentoraukan! Moinen ajatus!\"\n\n\"Entä miten voitte _te_?\" virkkoi neiti Havisham Camillalle. Koska\nsilloin olimme likellä Camillaa, olisin luonnollisesti seisahtunut,\nmutta neiti Havisham ei sitä tahtonut. Riensimme edelleen, ja tunsin\nolevani hyvin ilkeä otus Camillasta.\n\n\"Kiitos, neiti Havisham\", vastasi hän. \"Voin niin hyvin kuin saattaa\nodottaakin.\"\n\n\"No, mikä teitä oikein vaivaa?\" tiedusti neiti Havisham ylettömän\nterävästi.\n\n\"Ei mikään mainitsemisen arvoinen\", vastasi Camilla. \"En halua näytellä\ntunteitani, mutta minulle on tullut ihan tavaksi ajatella teitä öisin\nenemmän kuin voimani oikein myöntävät.\"\n\n\"Älkää siis ajatelko minua!\" tokaisi neiti Havisham.\n\n\"Hyvin helppo sanoa!\" virkkoi Camilla, sydämellisesti tukahduttaen\nhuokauksen, samalla kun hänen ylähuulensa alkoi vavahdella ja kyyneleet\nkihosivat hänen silmiinsä. \"Raymond voi todistaa, kuinka paljon\ninkivääriä ja vahvistustippoja minun täytyy öisin nauttia. Raymond voi\ntodistaa, kuinka hermostuneesti jalkani nytkähtelevät. Hengenahdistus\nja hermostuneet nytkähtelyt eivät kuitenkaan ole uutta minulle, milloin\nlevottoman huolestuneena ajattelen rakastamiani henkilöitä. Jos voisin\nolla kylmempi ja penseämpi, olisi ruuansulatukseni parempi, ja hermoni\nolisivat rautaiset. Totisesti toivoisin voivani olla. Mutta olla\najattelematta teitä yöllä -- onpa sekin ajatus!\" Nyt hän purskahti\nitkemään.\n\nRaymond, johon oli vedottu, oli käsittääkseni saapuvilla oleva\nherrasmies ja Camillan puoliso. Hän riensi nyt avuksi, lausuen\nlohduttavasti ja mielistelevästi: \"Camilla, rakkaani, on tunnettu asia,\nettä sukulaisrakkautesi asteittain jäytää terveyttäsi, kunnes viimein\ntoinen jalkasi tulee toista lyhemmäksi.\"\n\n\"Minusta ei ole selvää\", huomautti se vakava nainen, jonka äänen olin\nkuullut ainoastaan kerran, \"että ajattelemalla jotakuta henkilöä\nansaitsee oikeuden vaatia paljon tältä henkilöltä, rakas ystävä.\"\n\nNeiti Sarah Pocket, joka, kuten nyt näin, oli pieni, kuiva, ruskea ja\nryppyinen vanha nainen, jonka pienet kasvot olivat kuin saksanpähkinän\nkuorista laitetut ja leveä suu muistutti viiksetöntä kissaa, kannatti\ntätä mielipidettä lausumalla: \"Ei tosiaankaan, rakas ystävä. Hm!\"\n\n\"Ajatteleminen on sangen helppoa\", sanoi vakava nainen.\n\n\"Mikäpä sen helpompaa?\" yhtyi Sarah Pocket.\n\n\"Oi, niin, niin!\" huudahti Camilla, jonka kuohuvat tunteet nähtävästi\nkohosivat sääristä poveen. \"Se kaikki on ihan totta! On heikkoutta olla\nniin hellästi kiintynyt, mutta en mahda sille mitään. Epäilemättä\nterveyteni olisi paljon vankempi, jos asianlaita olisi toisin, mutta en\nsittenkään vaihtaisi luonnonlaatua, jos voisinkin. Se aiheuttaa paljon\nkärsimyksiä, mutta öisin herätessäni on lohdullista tietää, että\nminulla on sellainen luonto.\" Jälleen tunteenpurkaus.\n\nNeiti Havisham ja minä emme olleet koko aikana hetkeksikään\npysähtyneet, vaan olimme jatkuvasti kiertäneet ympäri lattiaa, milloin\nhipoen vieraiden hameita, milloin ollen kolkon huoneen koko pituuden\npäässä heistä.\n\n\"Ajatelkaahan Matthewia!\" pitkitti Camilla. \"Hän ei rahtuakaan välitä\nluonnollisista siteistä, ei koskaan käy täällä tiedustamassa neiti\nHavishamin vointia. Minä olen heittäytynyt sohvalle, kureliivieni\nnauhat on leikattu poikki, ja olen virunut siinä tuntikausia, pää\nlaidan ulkopuolella, hiukseni riipuksissa, ja jalkani missä lienevätkin\nolleet --\"\n\n(\"Paljon korkeammalla kuin pääsi, rakas\", ilmoitti Camillan puoliso.)\n\n\"Olen joutunut siihen tilaan monen moniksi tunneiksi Matthewin\nkummallisen ja selittämättömän käyttäytymisen tähden, eikä kukaan ole\nminua kiittänyt.\"\n\n\"En sitä uskoisi, se minun todella täytyy myöntää!\" pisti vakava nainen\nväliin.\n\n\"Katsos, hyvä ystävä\", lisäsi neiti Sarah Pocket (ironisen ilkeä\nolento), \"sinun pitää kysyä itseltäsi sitä, kenen odotat sinua\nkiittävän.\"\n\n\"Odottamatta kiitosta tai mitään sellaista\", jatkoi Camilla, \"olen\nollut siinä tilassa tuntikausia, ja Raymond voi todistaa, kuinka\ntukehtumaisillani olen ollut ja kuinka täysin tehottomaksi inkivääri on\nosoittautunut. Ja ähkymiseni on kuulunut pianonvirittäjän asuntoon\nkadun toiselle puolelle, ja siellä ovat lapsirukat jopa erehtyneet\npitämään sitä etäältä kuuluvana kyyhkysenkuherruksena -- ja nyt minulle\nsanotaan --\" Samassa Camilla vei käden kurkulleen ja alkoi ihan\nkemistin tapaan muodostaa siellä uusia yhdistyksiä.\n\nKun Matthewin nimi mainittiin, seisautti neiti Havisham minut sekä\nitsensä ja jäi katsomaan puhujaan. Tällä muutoksella oli niin voimakas\nvaikutus, että Camillan kemiallinen askartelu äkkiä katkesi.\n\n\"Matthew tulee minua katsomaan lopultakin\", kivahti neiti Havisham,\n\"kun minut on nostettu tuolle pöydälle. Tuossa on hänen paikkansa --\ntuossa\" -- hän kolautti pöytää kepillään -- \"pääni vierellä! Ja teidän\non tuossa! Ja miehenne tuossa! Ja Sarah Pocketin tuossa! Ja Georgianan\ntuossa! Nyt te kaikki tiedätte paikkanne, kun tulette minusta\nnauttimaan. Ja nyt menkää!\"\n\nNimiä lausuessaan hän oli jokaista niistä säestänyt kolhaisemalla\nkepillään pöytää aina uuteen kohtaan. Nyt hän käski: \"Kävellytä minua,\nkävellytä minua!\" Taaskin lähdimme liikkeelle.\n\n\"Ei kai voi muuta\", huudahti Camilla, \"kuin totella ja poistua. Onhan\njotakin, että on nähnyt rakastamansa ja kunnioittamansa henkilön, jos\nkohta vain ikäänkuin vilahdukselta. Tunnen surumielistä tyydytystä, kun\najattelen sitä yöllä herätessäni. Toivoisin Matthewinkin saavan saman\nlohdutuksen, mutta hän pitää sitä pilkkanaan. En suinkaan tahdo\nnäytellä tunteitani, mutta kovalta tuntuu kuulla, että haluaa nauttia\njonkun sukulaisensa kuolemasta -- ikäänkuin olisi peikko -- ja saada\nlähtökäsky. On siinä ajatus!\"\n\nCamilla laski kätensä huohottavalle povelleen, mutta hänen miehensä\nkiiruhti häntä tyynnyttämään, ja silloin hän tekeytyi luonnottoman\nlujamieliseksi, minkä otaksuin ilmaisevan, että hän aikoi romahtaa\nkokoon hengenahdistuksen vaivaamana ehdittyään pois näkyvistämme. Hänen\nsuudeltuaan kättänsä jäähyväisiksi neiti Havishamille hänet saatettiin\npois huoneesta. Sarah Pocket ja Georgiana kilpailivat siitä, kumpi\njäisi viimeiseksi. Mutta Sarah oli liian ovela petettäväksi ja kaarteli\nGeorgianan ympärillä niin taitavan liukkaasti, että jälkimmäisen oli\npakko mennä edellä. Sitten Sarah Pocket teki oman lähtönsä\nvaikuttavaksi lausumalla: \"Jumala teitä siunatkoon, rakas neiti\nHavisham!\" ja ottamalla saksanpähkinäkasvoilleen anteeksiantavan\nsääliväisen hymyn muiden heikkouksien vuoksi.\n\nEstellan ollessa valaisemassa heille tietä alakertaan käveli neiti\nHavisham edelleen käsi olallani, mutta vauhti hidastui hidastumistaan.\nVihdoin hän seisahtui takkavalkean ääreen, jupisi ja tuijotti siihen\nmuutamia sekunteja, sanoen sitten:\n\n\"Tänään on syntymäpäiväni, Pip.\"\n\nAioin toivottaa hänelle onnea, mutta hän kohotti keppiään.\n\n\"En siedä siitä puhuttavan. En salli noiden, jotka olivat äsken täällä,\nenkä kenenkään muun hiiskua siitä mitään. He tulevat käymään täällä\nsyntymäpäivänäni, mutta he eivät uskalla vihjatakaan siihen.\"\n\n_Minä_ en tietenkään enää yrittänyt siihen vihjata.\n\n\"Tänä vuoden päivänä, kauan ennen syntymääsi, tuotiin tänne tämä\npilautunut kasa.\" Hän ojensi sakarakeppinsä pöydällä olevaa\nlukinverkkoläjää kohti, mutta ei kajonnut siihen. \"Se ja minä olemme\nsurkastuneet yhdessä. Sitä ovat hiiret nakertaneet, ja minua ovat\njäytäneet terävämmät hampaat kuin hiirillä on.\"\n\nHän piti kepin päätä sydämensä kohdalla seisoessaan, silmäillen pöytää,\npuettuna asuun, joka oli aikoinaan ollut valkea, mutta nyt oli\nkauttaaltaan kellastunut ja virttynyt. Samoin oli ennen valkea\npöytäliina kellastunut ja virttynyt, ja kaikki huoneen esineet olivat\nvalmiit romahtamaan rikki kosketuksesta.\n\n\"Kun rappeutuminen on täydellinen\", jatkoi hän silmissään kammottava\nilme, \"ja minut kuolleena, morsiuspuku ylläni, nostetaan hääpöydälle --\nmikä tapahtuu, niin se on lopullinen kirous hänelle -- sitä parempi,\njos se tapahtuu tänä päivänä.\"\n\nHän seisoi katsellen pöytää, ikäänkuin olisi katsellut sillä viruvaa\nomaa hahmoaan. Minä pysyin hiljaa. Estella palasi, ja hänkin oli\nhiljaa. Minusta tuntui, että seisoimme siten kauan aikaa. Huoneen\nraskas ilma ja sen etäisissä nurkissa vallitseva synkkä pimeys\nherättivät mielessäni jopa sellaisen huolestuttavan kuvitelman, että\nEstella ja minä saattaisimme pian alkaa kuihtua.\n\nNeiti Havishamin kiihtymys ei tasaantunut asteittain, vaan haihtui\nvihdoin silmänräpäyksessä, ja hän virkkoi: \"Tahdon katsella, kun te\nkaksi pelaatte korttia; minkätähden ette ole alkaneet?\" Senjälkeen\npalasimme hänen huoneeseensa ja istuuduimme samoin kuin edellisellä\nkerralla. Minä hävisin pelissä samoin kuin edellisellä kerralla, ja\ntaaskin, samoin kuin edellisellä kerralla, neiti Havisham tarkkaili\nmeitä koko ajan, suunnaten huomioni Estellan kauneuteen, sovittaen\njalokiviään Estellan povelle ja tukkaan ja siten pakottaen minut vielä\nparemmin panemaan sen merkille.\n\nMyöskin Estella puolestaan kohteli minua entiseen tapaansa, paitsi\nettei alentunut puhumaan mitään. Pelattuamme puolikymmentä peliä\nmäärättiin päivä, jona tulisin uudelleen, ja minut vietiin pihalle\nruokittavaksi samaan koiramaiseen tapaan kuin ennenkin. Siellä minut\nmyöskin jätettiin harhailemaan sinne tänne mieleni mukaan.\n\nEi ole kovinkaan suuriarvoinen seikka, oliko portti siinä muurissa,\njonka harjalle olin viime kerralla kavunnut tirkistääkseni sen toiselle\npuolelle, silloin, viime kerralla, suljettuna vai auki. Se riittää,\netten silloin porttia nähnyt ja että nyt sen näin. Kun se oli auki ja\ntiesin, että Estella oli päästänyt vieraat kadulle -- sillä hän oli\npalannut avaimet kädessään -- menin puutarhaan ja kävelin siellä\nyltympäri. Se oli aivan metsittynyt; siellä oli vanhoja meloni- ja\nkurkkulavoja, joissa rappiotilan aikana näytti kasvaneen itsestään\nitänyt sato vanhoja hatun- ja kengäntapaisia sekä siellä täällä\nkolhiutunutta paistinpannua muistuttava rikkaruohon lehti.\n\nTarkoin tutkittuani puutarhan ja kasvihuoneen, jossa ei ollut mitään\nmuuta kuin maahan pudonnut viiniköynnös ja joitakuita pulloja, jouduin\nsiihen kolkkoon soppeen, jota olin ikkunasta katsellut. Koska\nmieleenikään ei johtunut epäillä, ettei talo ollut nyt asumaton,\ntähystin eräästä toisesta ikkunasta sisälle ja suureksi ällistyksekseni\nhuomasin tuijottavani suoraan kalpean nuoren miehen silmiin, jolla oli\npunaiset silmänluomet ja vaalea tukka.\n\nTämä kalpea nuori mies katosi nopeasti ja ilmestyi sitten luokseni. Hän\noli istunut kirjojen ääressä osuessani häneen tähyilemään, ja nyt näin\nhänen sormiensa olevan musteessa.\n\n\"Hei\", huudahti hän, \"nuori veitikka!\"\n\nKoska \"hei\" oli yleinen sanontatapa, johon parhaaksi vastaukseksi olin\ntavallisesti huomannut saman sanan, vastasin: \"Hei!\" jättäen \"nuoren\nveitikan\" kohteliaasti pois.\n\n\"Kuka _sinut_ on päästänyt tänne?\" kysyi hän.\n\n\"Neiti Estella.\"\n\n\"Kuka sinulle on antanut luvan kuljeksia täällä?\"\n\n\"Neiti Estella.\"\n\n\"Tule tappelemaan!\" kehoitti kalpea nuori herrasmies.\n\nMitäpä muuta olisin voinut kuin seurata häntä? Olen usein jälkeenpäin\nkysynyt itseltäni sitä; mutta mitä muuta olisin voinut tehdä? Hän\nesiytyi niin varmasti, ja minä olin niin ällistynyt, että menin hänen\njälessään ikäänkuin lumottuna.\n\n\"Mutta maltahan tuokio!\" virkkoi hän, pyörähtäen ympäri, ennenkuin\nolimme edenneet montakaan askelta. \"Minun pitäisi myöskin antaa sinulle\naihetta tapella. Kas näin!\" Hyvin ärsyttävästi hän sitten taputti\nkäsiään vastakkain, heilautti taitavasti jalkaansa selän taitse\nylöspäin, nykäisi tukkaani, taputti taas käsiään, kumartui ja puski\npäänsä vatsaani.\n\nSen lisäksi, että tätä sonnimaista temppua oli epäilemättä pidettävä\njulkeana tekona, oli se erikoisen epämiellyttävä heti leipä- ja\nliha-ateriani jälkeen. Tähtäsin senvuoksi häneen iskun ja olin\nsivaltamaisillani toistamiseen, kun hän sanoi: \"Ahaa! Suostutko?\" Nyt\nhän alkoi hypähdellä eteen- ja taaksepäin niin taitavasti, etten\nsellaista ollut lyhyen elämäni aikana vielä nähnyt.\n\n\"Nyrkkeilysäännöt voimassa!\" Tällöin hän ponnahti vasemman jalan\nvarasta oikean varaan. \"Kaikki säännönmukaisesti.\" Nyt hän siirsi\npainonsa oikealta jalalta vasemmalle. \"Tule kehään! Suoritamme\nalkuvalmistukset!\" Samassa hän sujahteli edestakaisin ja teki\nkaikenlaisia temppuja minun katsellessani häntä avuttomana.\n\nMielessäni pelkäsin häntä, nähtyäni hänet niin taitavaksi. Mutta\nminulla oli sekä siveellinen että ruumiillinen vakaumus, ettei hänen\nvaalealla päällänsä ollut voinut olla mitään asiaa sydänalaani ja että\nminulla oli oikeus pitää sitä asiaankuulumattomana, kun sitä sillä\ntavoin tyrkytettiin huomattavakseni. Sentähden sanaakaan hiiskumatta\nseurasin häntä puutarhan syrjäiseen soppeen, jonka muodosti kaksi\nyhtyvää muuria ja jonka roskaläjä piilotti näkyvistä. Tiedusteltuaan,\nolinko tyytyväinen paikkaan, mihin vastasin myöntävästi, hän pyysi\nlupaa poistua hetkiseksi ja palasi pian käsissään pullo vettä ja\netikkaan kastettu pesusieni. \"Molempien käytettäviksi\", ilmoitti hän,\npannen ne muurin juurelle. Senjälkeen hän riisui yltänsä sekä nuttunsa\nja liivinsä että myöskin paitansa samalla kertaa iloisesti,\nasiallisesti ja verenhimoisesti.\n\nVaikka hän ei ollut oikein terveen näköinen -- hänellä oli pisamia\nkasvoissa ja rohtumia suun ympärillä --, tyrmistivät pelottavat\nvalmistelut minua pahanpäiväisesti. Arvostelin hänen olevan suunnilleen\nminun ikäiseni, mutta hän oli paljon pitempi, ja hänellä oli tapana\npyörähtää ympäri tuiki komeasti. Muuten hän oli nuori herrasmies, joka\noli puettu harmaaseen asuun (jollei ollut riisuutunut ottelua varten)\nja jonka kyynärpäät, polvet, ranteet ja kantapäät olivat kehityksessä\nhuomattavasti edellä hänen muita ruumiinosiaan.\n\nRohkeuteni pyrki pettämään nähdessäni hänen ryhtyvän ahdistamaan minua,\nosoittaen joka suhteessa koneellista taitoa ja silmäillen rakennettani\nikäänkuin visusti valitakseen sen kohdan, johon iskisi. En eläissäni\nole ollut niin ällistynyt kuin olin sivallettuani ensimmäisen iskuni ja\nnähdessäni hänen viruvan selällään, katsoen minuun nenä verisenä ja\nkasvot suuresti lyhentyneinä.\n\nMutta hän oli heti jälleen pystyssä ja pyyhittyään itseään sienellä\nhyvin tottuneesti kävi uudelleen kimppuuni. Elämäni toiseksi suurin\nyllätys oli se, että näin hänet taaskin selällään, toinen silmä\nmustana.\n\nHänen sisunsa herätti minussa suurta kunnioitusta. Hänellä ei tuntunut\nolevan voimia, eikä hän kertaakaan iskenyt minua lujasti, ja yhäti minä\nkolhaisin hänet maahan. Mutta silmänräpäyksessä hän oli aina jälleen\npystyssä, pyyhkien itseään sienellä tai juoden vettä pullosta, mitä\ntyytyväisimpänä avustaen itseään yleisen tavan mukaan, ja alkoi sitten\nuudelleen ahdistaa minua ilme ja eleet sellaisina, että uskoin hänen\ntodella mielivän lopulta nujertaa minut. Hän kolhiutui pahasti, sillä\nikäväkseni minun täytyy mainita, että kuta useammin iskuni osuivat,\nsitä lujemmiksi ne kävivät, mutta hän ponnahti pystyyn uudelleen ja yhä\nuudelleen, kunnes vihdoin kolautti takaraivonsa ilkeästi muuriin.\nTämänkin ratkaisevan käänteen jälkeen hän kiepsahti seisomaan ja pyöri\nsekavana muutamia kertoja ympäri oivaltamatta, missä minä olin. Mutta\nvihdoin hän laskeutui polvilleen sienensä viereen, viskasi sen ilmaan\nja samalla huohotti: \"Se merkitsee, että sinä olet voittanut.\"\n\nHän tuntui niin uljaalta ja viattomalta, että vaikka en ollutkaan\nottelua ehdottanut, tunsin voittoni tähden vain synkkää tyydytystä.\nMenenpä niinkin pitkälle, että toivon pukeutuessani pitäneeni itseäni\nvillinä sudenpentuna tai jonakin muuna petona. Pukeuduin kuitenkin,\nmieli mustana pyyhkien aina väliin verisiä kasvojani, ja tarjouduin:\n\"Voinko auttaa teitä?\" Hän vastasi: \"Ei, kiitoksia.\" Senjälkeen sanoin:\n\"Jääkää hyvästi!\" Ja _hän_ vastasi: \"Samaten!\"\n\nTullessani pihalle oli Estella avaimineen vartoamassa. Mutta hän ei\nkysynyt, missä olin ollut, eikä myöskään, miksi olin antanut hänen\nodottaa. Ja hänen kasvoillaan oli helakka puna, ikäänkuin olisi\ntapahtunut jotakin riemastuttavaa. Hän ei mennytkään suoraan portille,\nvaan takaisin käytävään ja viittasi minua tulemaan mukaan.\n\n\"Tule tänne! Saat suudella minua, jos tahdot.\"\n\nSuutelin hänen poskeaan, kun hän käänsi sen minuun päin. Luultavasti\nolisin ollut valmis kestämään paljon saadakseni suudella hänen\nposkeaan. Mutta minusta tuntui, että se suudelma suotiin karkealle\nrahvaanpojalle, kuten kolikko olisi annettu, ja ettei se ollut minkään\narvoinen.\n\nSyntymäpäivävieraiden, korttipelin ja tappelun tähden olin viipynyt\nniin kauan, että kotia lähestyessäni suoniemekkeen kohdalla olevalle\nhiekkasärkälle sijoitettu majakka loisti mustaa taivasta vasten ja Joen\nahjo loi valojuovan tien poikki.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\nMieleni kävi sangen rauhattomaksi kalpean nuoren herrasmiehen vuoksi.\nKuta enemmän ajattelin tappeluamme ja muistelin kalpeata nuorta\nherrasmiestä hänen viruessaan selällään, kasvot asteittain yhä enemmän\npöhöttyneinä ja verisinä, sitä varmemmalta minusta tuntui, että minulle\ntehtäisiin jotakin. Minusta tuntui, että kalpean nuoren herrasmiehen\nveri oli minun päälläni ja että laki sen kostaisi. Minulla ei ollut\nselvää käsitystä siitä, millaisten rangaistusten alaiseksi olin\njoutunut, mutta käsitin kyllä, etteivät maalaispojat saaneet tepastella\nseudulla, tehdä tuhojaan hienoston taloissa ja karata Englannin\nopiskelevien nuorten kimppuun, saattamatta itseään alttiiksi ankaralle\nrangaistukselle.\n\nMuutamia päiviä pysyttelinkin ihan kodin läheisyydessä ja tähystelin\nhyvin varovasti ja pelokkaasti ulos keittiön ovesta lähtiessäni\njollekin asialle, jotteivät kreivikunnan vankilan viranomaiset\nsyöksyisi niskaani. Kalpean nuoren herrasmiehen nenästä vuotanut veri\noli tahrannut housuni, ja koetin yön hiljaisuudessa pestä pois nämä\nsyyllisyyttäni todistavat merkit. Olin haavoittanut rystysiäni kalpean\nnuoren herrasmiehen hampaisiin ja vatvoin mielikuvitukseni tuhansille\nmutkille keksiessäni uskomattomia tapoja selittääkseni tämän\nraskauttavan seikan, kun minut raahattaisiin tuomarien eteen. Sinä\npäivänä, jona minun piti palata pahoinpitelyn näyttämölle, kiihtyi\npelkoni ylimmilleen. Olisivatkohan oikeuden käskyläiset, Lontoosta\nerikoisesti lähetetyt, väijymässä portin takana? Nousisikohan neiti\nHavisham pystyyn hauta-asussaan, mieluummin haluten omakohtaisesti\nkostaa kotiaan kohdanneen loukkauksen, vetäisi esille pistoolin ja\nampuisi minut? Olikohan pestattu harhaan johdettuja poikia -- lukuisa\njoukko \"palkkasotureita\" -- karkaamaan panimossa kimppuuni ja\npieksämään minut hengettömäksi? Hyvä todistus kalpean nuoren\nherrasmiehen mielenlaatua kohtaan tuntemastani luottamuksesta oli se,\netten kuvitellutkaan _hänen_ olevan mukana näissä kostotoimenpiteissä.\nMielessäni pidin niitä aina hänen puolueellisten sukulaistensa\nsuorittamina, kun heitä kannusti hänen kasvojensa tila ja suuttunut\nmyötätunto sukupiirteitä kohtaan.\n\nMinun täytyi kuitenkin mennä neiti Havishamin luokse, ja meninkin. Ja\nkas, äskeisestä ottelusta ei koitunut mitään. Siihen ei millään tavoin\nviitattu, eikä kalpeata nuorta herrasmiestä näkynyt koko talossa. Sama\nportti oli auki, tarkastin puutarhan, jopa pilkistin erillään olevan\nrakennuksen ikkunoista sisälle, mutta näköalani katkaisivat\nsisäpuolella olevat suljetut kaihtimet, ja kaikki oli elotonta. Vain\nsiinä sopukassa, jossa tappelu oli suoritettu, havaitsin merkkejä\nnuoren herrasmiehen olemassaolosta. Siellä oli hänen verensä jättämiä\nläikkiä, ja peitin ne puutarhamullalla ihmissilmien näkyvistä.\n\nNeiti Havishamin oman huoneen ja sen huoneen, johon pitkä pöytä oli\nsijoitettu, välisessä leveässä käytävässä huomasin puutarhatuolin --\nkevyen, pyörillä liikkuvan, takaa työnnettävän tuolin. Se oli tuotu\nsinne edellisen käyntini jälkeen, ja samana päivänä ryhdyin\nsäännölliseen työhön, työntelemään neiti Havishamia (milloin hän väsyi\nkävelemään käsi olallani) tässä tuolissa ympäri hänen omaa huonettaan\nsekä käytävän poikki ja ympäri toista huonetta. Kiersimme samoja ratoja\nyhä uudelleen ja toisinaan sitä saattoi kestää jopa kolmekin tuntia\nyhteen menoon. Huomaamattani johdun käyttämään näistä kiertelyistämme\n\"lukuisa\"-sanaa, koska heti alussa päätettiin, että kävisin talossa\ntätä tarkoitusta varten joka toinen päivä ja nyt lasken sitä puuhaa\njatkuneen ainakin kahdeksan tai kymmenen kuukautta.\n\nKun aloimme paremmin tottua toisiimme, puheli neiti Havisham minulle\nenemmän, kysellen minulta sellaisia seikkoja kuin sitä, mitä olin\noppinut ja miksi aioin. Ilmoitin hänelle, että minusta luultavasti\ntulisi Joen oppipoika, ja selitin laveasti, etten tietänyt mitään ja\nettä mieleni teki tietää kaikki, siinä toivossa, että hän ehkä tarjoisi\napuaan tämän toivottavan päämäärän saavuttamiseksi. Mutta hän ei sitä\ntehnyt, vaan päinvastoin tuntui pikemmin suovan minun pysyvän\ntietämättömänä. Hän ei myöskään milloinkaan antanut minulle rahaa eikä\nmitään muuta kuin jokapäiväisen ateriani -- eikä myöskään luvannut\nmaksaa minulle palveluksistani.\n\nEstella oli aina saapuvilla ja päästi aina minut sisälle sekä ulos,\nmutta ei enää kertaakaan sanonut, että saisin taaskin suudella häntä.\nToisinaan hän kohteli minua kylmän suvaitsevasti, joskus alentuvasti,\njoskus oikein tuttavallisesti; toisinaan hän jyrkästi ilmoitti\nvihaavansa minua. Usein neiti Havisham kuiskaamalla tai kahden kesken\nollessamme ääneen kysyi: \"Tuleeko hän yhä sievemmäksi, Pip?\" Ja kun\nvastasin myöntävästi (sillä niin asia tosiaankin oli), oli hän siitä\nhyvin iloissaan. Myöskin korttia pelatessamme neiti Havisham\nsaiturimaisen ihastuneena tarkkaili Estellan mielialoja, olivatpa ne\nmillaisia tahansa. Ja kun tytöllä toisinaan oli niin paljon ja niin\nristiriitaisia oikkuja, etten tiennyt mitä sanoa tai tehdä, syleili\nneiti Havisham häntä ylenpalttisen hellästi, jupisten hänen korvaansa\njotakin, mikä kuulosti sanoilta: \"Säre heidän sydämensä, sinä ylpeyteni\nja toivoni, säre heidän sydämensä vähääkään armahtamatta!\" Joella oli\ntapana pajassa hyräillä erästä laulua, jossa usein toistettiin pyhän\nKlemensin nimi. Se ei ollut kovinkaan juhlallinen tapa osoittaa\npalvovaa kunnioitustaan suojeluspyhimykselle, ja luullakseni pyhä\nKlemens oli seppien suojeluspyhimys. Laulu jäljitteli raudantakomisen\npoljentoa ja oli pelkästään lyyrillinen veruke pyhän Klemensin\nkunnioitetun nimen lausumiseksi. Eräänä päivänä, kohta tuolin\nilmestymisen jälkeen, neiti Havisham äkkiä käski, tehden sormillaan\ntavallisen kärsimättömän liikkeensä: \"Kas niin, kas niin! Laula!\"\nÄllistyneenä aloin hyräillä tätä laulua, työntäessäni häntä lattialla.\nSe sattui miellyttämään häntä niin, että hän yhtyi siihen hiljaa ja\nuneksivasti, ikäänkuin olisi laulanut unissaan. Senjälkeen tuli\ntavaksemme hyräillä sitä liikkuessamme. Mutta silloinkin, kun meitä oli\nkolme, oli äänemme niin hillitty, että se kuului kolkossa vanhassa\ntalossa hiljaisemmin kuin mitä lievin tuulenhenkäys.\n\nMitä minusta saattoi tulla tässä ympäristössä? Saattoiko luonteeni olla\nsaamatta vaikutelmia siitä? Onko ihmekään, että ajatukseni olivat\nhuumautuneet, samoin kuin silmäni huikaistuivat tullessani\nluonnolliseen valoon usvaisista, keltaisista huoneista?\n\nKenties olisin kertonut Joelle kalpeasta nuoresta herrasmiehestä,\njollen olisi aikaisemmin viehättynyt esittämään niitä suunnattomia\nvalejuttuja, jotka olin tunnustanut. Näin ollen minusta tuntui,\nettä Joe tuskin voisi olla pitämättä kalpeata nuorta herrasmiestä\nmustien, sametilla verhottujen vaunujen sopivana matkustajana, enkä\nsenvuoksi hiiskunut hänelle mitään. Minut jo heti alussa vallannut\nvastenmielisyys sitä kohtaan, että pohdittaisiin neiti Havishamin ja\nEstellan asioita, kävi sitäpaitsi ajan mittaan yhä voimakkaammaksi. En\nluottanut täydelleen kehenkään muuhun kuin Biddyyn, mutta Biddy-rukalle\nkerroinkin kaikki. Minkätähden minusta oli luonnollista tehdä se ja\nminkätähden Biddyä syvästi kiinnosti kaikki, mitä hänelle kerroin, sitä\nen silloin tiennyt, vaikka nyt luulen sen tietäväni.\n\nTällä välin käytiin keittiössämme edelleen neuvotteluja, jotka olivat\nmelkein sietämättömän rasittavia kiusaantuneelle mielelleni.\nPumblechook-aasi tuli usein iltaisin meille pohtimaan sisareni kanssa\ntulevaisuudentoiveitani. Ja todella uskon (tuntien katumusta vielä\nnytkin lievemmin kuin minun pitäisi), että jos käteni olisivat voineet\nkiskaista sokkanaulan hänen kieseistään, ne olisivat sen tehneet. Se\nkurja oli mieleltään niin rajoitetun typerä, ettei voinut keskustella\ntulevaisuudenmahdollisuuksistani, jollen seisonut hänen edessään --\nikäänkuin valmiina leikeltäväksi --, ja hän kiskoi usein minut pystyyn\nistuessani rauhallisena sopessani, sijoitti minut tulen ääreen,\nikäänkuin minut pitäisi paistaa, ja alkoi: \"No niin, rouva, tässä on\ntämä poika! Tässä on tämä poika, jonka olette kasvattanut pikku\nlapsesta. Pidä pääsi pystyssä, poika, ja ole iäti kiitollinen niille,\njotka ovat niin sinua kohdelleet! Niin, rouva, tästä pojasta\npuhuttaessa!\" Ja sitten hän pörrötti tukkaani väärin päin -- minkä teon\noikeuden, kuten jo olen viitannut, olen varhaisimmasta muistamastani\najasta alkaen sielussani evännyt jokaiselta muulta luodulta -- ja\npiteli minua hihasta edessään sellaisena tylsyyden näytteenä, jolle\nainoastaan hän itse veti vertoja.\n\nSenjälkeen hän ja sisareni aloittivat yhteistuumin niin turhanpäiväisen\nhaihattelun neiti Havishamista ja siitä, mitä hän tekisi minulle ja\nhyväkseni, että mieleni oikein tuskallisesti teki purskahtaa\nkiukkuisiin kyyneliin, karata Pumblechookin kimppuun ja piestä hänet\nperinpohjaisesti. Näiden kaksinpuhelujen aikana sisareni puhui minulle\nikäänkuin olisi jokaisen viittauksensa ohella sielullisesti kiskonut\nhampaan suustani, kun taas Pumblechook, joka itse oli asettautunut\nsuojelijakseni, istui tarkastellen minua moittivasti, ikäänkuin onneni\narkkitehtinä, joka oli mielestään ryhtynyt peräti epäkiitolliseen\ntehtävään.\n\nNäihin keskusteluihin ei Joe ottanut osaa. Mutta toisten päästyä\nvauhtiin hänelle usein puhuttiin, koska hänen vaimonsa oivalsi, ettei\nhän ollut mielissään, kun minut vietiin pois pajasta. Olin nyt täysin\nniin vanha, että minut olisi voitu ottaa Joen oppipojaksi; ja kun Joe\nistui hiilihanko polviensa varassa, miettivästi haroen tuhkaa\ntuliristikolta, tulkitsi sisareni niin selvästi tämän viattoman puuhan\nvastustukseksi, että syöksyi hänen luoksensa, kiskaisi hangon hänen\nkäsistään, ravisti häntä ja pani hangon syrjään.\n\nKaikki nämä pohdintatilaisuudet päättyivät ärsyttävästi. Yhtäkkiä,\nilman vähintäkään aihetta, sisareni katkaisi haukotuksensa, katsahti\nminuun ikäänkuin sattumalta ja kävi kimppuuni, huudahtaen: \"Kas niin!\nNyt jo riittää _sinusta! Sinä_ laittaudu yläkertaan vuoteeseesi; _sinä_\nolet toivottavasti aiheuttanut kylliksi harmia yhden illan osalle!\"\nIkäänkuin olisin hartaasti pyytänyt heitä suosiollisesti kiusaamaan\nminua kuolemakseni.\n\nTällä tavoin elelimme pitkän aikaa, ja todennäköisesti olisi sitä\njatkunut vielä pitkän aikaa, jollei neiti Havisham olisi eräänä päivänä\nkävellessämme äkkiä pysähtynyt ja virkkanut jonkun verran\nharmistuneesti:\n\n\"Sinä alat käydä pitkäksi, Pip!\"\n\nArvelin parhaaksi, ottamalla kasvoilleni miettiväisen ilmeen, vihjata\nsen ehkä johtuvan sellaisista seikoista, jotka eivät olleet minun\nmääräysvallassani. Hän ei hiiskunut enää mitään sillä kertaa, mutta\npian hän seisahtui taaskin minua katselemaan, näyttäen senjälkeen\npahantuuliselta ja alakuloiselta. Kun seuraavalla palvelusvuorollani\nolin tavanmukaisen harjoittelumme jälkeen saattanut hänet\npukeutumispöytänsä ääreen, pysäytti hän minut, liikauttaen sormiaan\nkärsimättömään tapaansa.\n\n\"Sanohan minulle vielä kerran sen seppäsi nimi!\"\n\n\"Joe Gargery, neiti.\"\n\n\"Nimittäin sen mestarin, jonka oppipojaksi sinun piti joutua?\"\n\n\"Juuri niin, neiti Havisham.\"\n\n\"Sinun olisi parasta päästä oppiin heti. Luuletko Gargeryn suostuvan\ntulemaan tänne kanssasi ja tuomaan välikirjanne?\"\n\nIlmaisin varmasti uskovani hänen pitävän kunniana, jos häntä pyydetään\ntulemaan.\n\n\"Tulkoon hän siis!\"\n\n\"Onko parempi tulla johonkin määrättyyn aikaan, neiti Havisham?\"\n\n\"So, so! En tiedä ajasta mitään. Tulkoon hän pian ja tulkoon sinun\nseurassasi!\"\n\nKun sinä iltana tulin kotiin ja ilmoitin tämän sanoman Joelle,\njoutui sisareni pahalle tuulelle huolettavammassa määrin kuin koskaan\nennen. Hän tiedusti minulta ja Joelta, pidimmekö häntä jalkojemme\npyyhkimistä varten levitettynä ovimattona, kuinka uskalsimme käyttää\nhäntä siten ja millaiseen seuraan sopivaksi häntä armollisesti\narvelimme. Syydettyään kokonaisen tulvan sellaisia kysymyksiä hän\nviskasi Joea kynttilänjalalla, purskahti äänekkäästi nyyhkyttämään,\notti esille rikkalapion -- mikä oli aina oikein paha merkki, -- laittoi\nkarkean esiliinansa ylleen ja alkoi suorittaa hirvittävää siivousta.\n\nTyytymättä kuivaan siivoukseen hän turvautui vesisankoon ja\npesuharjaan, karkoittaen meidät koko talosta, joten saimme tutisevina\nseisoskella takapihalla. Vasta kello kymmenen illalla rohkenimme hiipiä\ntakaisin sisälle, ja silloin hän kysyi Joelta, minkätähden tämä ei\nollut heti alussa ottanut vaimokseen neekeriorjatarta. Joe,\nmiekkosrukka, ei vastannut mitään, vaan hypisteli viiksiään, silmäillen\nmasentuneesti minua, ikäänkuin olisi ajatellut, että se ehkä tosiaankin\nolisi ollut edullisempi temppu.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\n\nOli kiusallinen koettelemus tunteilleni, kun kaksi päivää myöhemmin\nnäin Joen pukeutuvan pyhäasuunsa saattaakseen minut neiti Havishamin\nluokse. Mutta koska hän itse piti juhlapukuaan välttämättömänä tähän\ntilaisuuteen, ei minun asiani ollut vakuuttaa hänelle, että hän oli\npaljon hauskemman näköinen työasussaan, sitäkin suuremmalla syyllä,\nkoska tiesin hänen laittavan olonsa niin kauhean epämukavaksi\nyksinomaan minun tähteni ja juuri minun vuokseni kiskovan\npaidankauluksensa niin kovin korkealle niskasta, joten se pani hänen\npäälakensa hiukset törröttämään pystyssä sulkatupsua muistuttavina.\n\nAamiaisaikana sisareni ilmoitti aikovansa lähteä seurassamme kaupunkiin\nja jäädä eno Pumblechookin luokse. Meidän piti noutaa hänet sieltä\n\"suoritettuamme asiamme hienojen naistemme luona\" -- mistä\nsanontatavasta Joe nähtävästi oli taipuvainen ennustamaan mitä pahinta.\nPaja suljettiin siksi päiväksi, ja Joe kirjoitti liidulla oveen (kuten\nhänen tapansa oli tehdä niissä sangen harvinaisissa tapauksissa,\njolloin hän ei ollut työssä) lyhyen poissa-sanan, piirtäen sen oheen\nnuolen, joka muka lensi hänen poistumissuuntaansa.\n\nKävelimme kaupunkiin sisareni astellessa etumaisena, hyvin iso\nmajavannahkahattu päässänsä, kantaen Englannin valtiosinetin muotoista,\nolkikudoksista koppaa, päällyskenkiä, varashaalia ja sateenvarjoa,\nvaikka oli kaunis ja kirkas päivä. En oikein varmasti tiedä, oliko\nnäiden esineiden mukaanottaminen katumusta ja parannusta vaiko\npöyhistelyä; mutta melkeinpä luulen niiden näyttelemisen olleen\nvarallisuusrehentelyä -- hyvin samanlaista kuin Kleopatran tai jonkun\nmuun ylimielisellä tuulella olevan hallitsijattaren rikkaudennäyttely\nloistavassa juhlakulkueessa.\n\nSaavuttuamme Pumblechookin asunnolle syöksyi sisareni sisälle, jättäen\nmeidät ulkosalle. Kun keskipäivä alkoi olla käsissä, lähdimme Joe ja\nminä suoraan neiti Havishamin luokse. Tavallisuuden mukaan avasi\nEstella portin, ja heti hänen näyttäydyttyään Joe otti hatun päästänsä\nja jäi seisomaan, pidellen lierestä molemmin käsin, ikäänkuin olisi\njostakin tärkeästä syystä tahtonut arvioida sen painon kymmenelle\ngrammalleen.\n\nEstella ei kiinnittänyt ensinkään huomiota meihin kumpaankaan, vaan\nopasti meitä niin hyvin tuntemaani tietä pitkin. Minä kävelin hänen\ntakanaan, ja Joe tuli viimeisenä. Vilkaistessani Joeen pitkässä\nkäytävässä punnitsi hän yhäti hattuaan mitä huolellisimmin ja asteli\nperässämme varpaillaan, harppoen pitkiä askelia.\n\nEstella käski meidän molempien mennä sisälle, joten tartuin Joen takin\nhihansuuhun ja talutin hänet neiti Havishamin luokse. Tämä istui\npukeutumispöytänsä ääressä ja kääntyi heti katsomaan meitä.\n\n\"Ahaa!\" hän virkkoi Joelle. \"Oletteko tämän pojan sisaren mies?\"\n\nOlisin tuskin osannut kuvitella kelpo Joe-kumppania niin\noudonnäköiseksi ja jotakin harvinaista lintua muistuttavaksi kuin hän\noli seisoessaan sanattomana, sulkatupsu sekavana ja suu ammollaan,\nikäänkuin olisi tahtonut saada madon.\n\n\"Oletteko\", toisti neiti Havisham, \"tämän pojan sisaren mies?\"\n\nOli kovin kiusallista, että Joe koko keskustelun ajan itsepintaisesti\npuhui minulle eikä neiti Havishamille.\n\n\"Asia on sillä tavoin, Pip\", vastasi Joe, ja hänen esiintymisestään\nkuvastui samalla kertaa tehoavaa perustelua, luottamuksellisuutta ja\nsuurta kohteliaisuutta, \"että menin naimisiin sisaresi kanssa ja että\nsiihen aikaan olin, kuten saattaisin sanoa (jos olisi vähääkään halua)\nyksinäinen mies.\"\n\n\"Hyvä!\" äänsi neiti Havisham. \"Ja olette kasvattanut pojan, aikoen\nottaa hänet oppiinne; onko asia niin, herra Gargery?\"\n\n\"Tiedäthän, Pip\", vastasi Joe, \"että sinä ja minä olemme aina olleet\nystävyksiä ja että olemme yhdessä odottaneet sitä aikaa, arvellen sen\nkoituvan iloiseksi. Mutta jos sinä olisit koskaan huomauttanut mitään\nmuistutuksia -- esimerkiksi että helposti mustuu ja nokeutuu, tai muuta\nsellaista -- niin siitä kaikesta olisi huolehdittu, ymmärräthän?\"\n\n\"Onko poika\", tiedusti neiti Havisham, \"milloinkaan esittänyt\nvastustavia huomautuksia? Pitääkö hän siitä ammatista?\"\n\n\"Kuten hyvin itse tiedät, Pip\", vakuutti Joe, tehostaen aikaisempaa\nperustelun, luottamuksen ja kohteliaisuuden sekoitusta, \"se on ollut\noman sydämesi toivomus.\" (Huomasin hänen mieleensä äkkiä välähtävän sen\najatuksen, että hän sovittaisi hautakirjoituksensa tähän tilaisuuteen,\nennenkuin hän jatkoi:) \"Etkä sinä ole lausunut vastustavia\nhuomautuksia, ja, Pip, se on ollut sydämesi hartain toivomus!\"\n\nMinun oli ihan turhaa yrittää saada häntä tajuamaan, että hänen olisi\npitänyt puhua neiti Havishamille. Kuta enemmän vääntelin kasvojani ja\nelehdin hänelle, sitä luottamuksellisempi, perustelevampi ja\nkohteliaampi hän oli minulle.\n\n\"Ovatko hänen oppilaspaperinsa muassanne?\" kysyi neiti Havisham.\n\n\"No niin, Pip, katsos\", vastasi Joe, ikäänkuin kysymys olisi ollut\nhieman aiheeton, \"näithän itse minun panevan ne hattuuni ja senvuoksi\ntiedät niiden olevan täällä.\" Niin sanoen hän otti asiapaperit esille\nja antoi ne -- ei neiti Havishamille, vaan minulle. Pelkään hävenneeni\nherttaisen kelpo kumppanini tähden -- _tiedän_ hävenneeni hänen\ntähtensä --, kun havaitsin Estellan seisovan neiti Havishamin tuolin\ntakana ja hänen silmiensä tuikkivan ilkkuisen nauravasti. Otin paperit\nhänen kädestään ja ojensin ne neiti Havishamille.\n\n\"Ettekö ole odottanut\", tiedusti neiti Havisham silmäiltyään papereita,\n\"oppilasmaksua pojasta?\"\n\n\"Joe!\" huomautin, sillä hän ei virkkanut mitään. \"Miksi et\nvastaa -- --\"\n\n\"Pip\", keskeytti Joe ikäänkuin loukkaantuneena, \"mielestäni se kysymys\nei kaipaa vastausta meidän välillämme, ja oikein hyvin tiedät\nvastauksen olevan kielteisen. Tiedät, että se on kielteinen, Pip, ja\nminkätähden minun pitäisi se lausua?\"\n\nNeiti Havisham katsahti häneen ikäänkuin olisi käsittänyt, millainen\nhän todella oli, paremmin kuin olisin uskonut mahdolliseksi hänen\nesiintyessään sillä tavoin. Neiti otti pienen pussin viereltään\npöydältä.\n\n\"Pip on ansainnut oppilasmaksunsa täällä\", sanoi hän, \"ja se on tässä.\nTässä pussissa on viisikolmatta guineaa. Anna se mestarillesi, Pip!\"\n\nIkäänkuin Joe olisi ollut täydelleen poissa suunniltaan emäntämme\nkummallisen olemuksen ja omituisen huoneen herättämän ihmettelyn\njohdosta hän tällöinkin itsepintaisesti puhutteli minua.\n\n\"Olet kovin aulis, Pip\", kehui Joe, \"ja siinä mielessä otetaan rahat\ntervetulleina kiitollisesti vastaan, vaikka niitä ei ole koskaan\nodotettu, ei läheltä, ei kaukaa eikä mistään. Ja nyt, hyvä kumppani\",\njatkoi hän, herättäen minussa ensin kuumuuden, sitten vilun tunteen,\nsillä minusta tuntui kuin tätä tuttavallista sanontatapaa olisi\nkäytetty neiti Havishamista, \"ja nyt, hyvä kumppani, tehkäämme\nvelvollisuutemme! Tehkäämme velvollisuutemme, sinä ja minä, molemmat\ntoisiamme sekä niitä henkilöitä kohtaan, jotka ovat varanneet sinulle\nauliin lahjasi -- tyydytykseksi -- niille --, jotka eivät koskaan\" --\ntässä Joe näkyi tuntevan joutuneensa kamalan vaikeaan pulmaan, kunnes\nvoitonriemuisesti pelastui lisäämällä: \"Ja minusta se olkoon kaukana!\"\nNämä sanat kuulostivat hänestä niin ponnekkailta ja vakuuttavilta, että\nhän lausui ne kahdesti.\n\n\"Hyvästi, Pip!\" toivotti neiti Havisham. \"Saata heidät ulos, Estella!\"\n\n\"Pitääkö minun tulla uudelleen, neiti Havisham?\" tiedustin.\n\n\"Ei. Nyt on Gargery isäntäsi. Gargery, pari sanaa!\"\n\nHänen siten kutsuttuaan Joen takaisin kuulin ovesta poistuessani hänen\nsanovan Joelle selvästi ja pontevasti: \"Poika on ollut täällä hyvä\npoika, ja siinä on hänen palkkionsa. Rehellisenä miehenä ette\nluonnollisestikaan odota enää mitään muuta.\"\n\nMiten Joe pääsi pois huoneesta, sitä en ole koskaan voinut selvittää.\nMutta sen tiedän, että hän ulos päästyään yhtenään pyrki portaita\nylös- eikä alaspäin ja oli kuuro kaikille huomautuksille, kunnes\nriensin hänen jälkeensä ja tartuin häneen kiinni. Seuraavalla\nminuutilla olimme portin ulkopuolella, se oli lukittu, ja Estella oli\npoistunut. Seisoessamme jälleen kahden kesken päivänvalossa Joe nojasi\nseinään ja virkkoi: \"Hämmästyttävää!\" Ja hän pysyi paikallaan, tuon\ntuostakin hokien hämmästyttävää, niin kauan, että aloin uskoa, ettei\nhän enää tointuisikaan. Vihdoin hän pitensi huomautustaan, lausuen:\n\"Pip, totisesti vakuutan _sinulle_, että tämä on _häm-mäs-tyttävää_!\"\nJa niin hän asteittain alkoi jälleen kyetä puhelemaan ja kävelemään\npois.\n\nMinulla on syytä uskoa, että Joen äly oli kirkastunut kestämässään\nkamppailussa ja että hän astellessamme Pumblechookin asunnolle keksi\novelan ja syvällisen suunnitelman. Tämän syyn havaitsee siitä, mitä\ntapahtui Pumblechookin vierashuoneessa, jossa sisareni meidän\nsaapuessamme istui neuvottelemassa inhottavan viljakauppiaan kanssa.\n\n\"No!\" huudahti sisareni, osoittaen sanansa meille molemmille. \"Entä\nmiten teidän on käynyt? Totisesti ihmettelen, että alennuitte palaamaan\nnäin huonoon seurapiiriin!\"\n\n\"Neiti Havisham\", aloitti Joe, katsoen minuun tiukasti, ikäänkuin\njännittäen muistiaan, \"tahtoi oikein erikoisesti meidän esittävän --\noliko se tervehdyksensä vai kunnioituksenilmaisunsa, Pip?\"\n\n\"Tervehdyksensä\", vastasin.\n\n\"Niin minunkin muistaakseni\", jatkoi Joe -- \"tervehdyksensä rouva\nGargerylle.\"\n\n\"Paljon hyvää niistä minulle sukeutuukin!\" tokaisi sisareni, mutta oli\nsentään mielissään.\n\n\"Ja sen toivomuksen\", pitkitti Joe, silmäillen minua taaskin tiukasti,\nikäänkuin jälleen jännittäen muistiaan, \"että neiti Havishamin terveys\nolisi -- sallinut, niinkö se oli, Pip?\"\n\n\"Hänen saada ilon\", lisäsin.\n\n\"Nauttia naisseurasta\", täydensi Joe, hengähtäen senjälkeen syvään.\n\n\"Hyvä!\" huudahti sisareni, vilkaisten lauhtuneesti Pumblechookiin. \"Hän\nolisi saanut olla kyllin kohtelias lähettääkseen sen sanoman heti\nalussa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Entä mitä hän antoi\ntälle nuorelle vintiölle?\"\n\n\"Hän ei antanut hänelle mitään.\"\n\nJoen vaimo oli riehahtamaisillaan, mutta Joe jatkoi:\n\n\"Mitä hän antoi, sen hän antoi pojan ystäville. 'Ja pojan ystävillä',\nkuului hänen selityksensä, 'tarkoitan hänen sisartaan, rouva Gargeryä'.\nNe olivat hänen sanansa: 'J. Gargeryn vaimoa'. Hän ei ehkä tiennyt\",\nlisäsi Joe miettiväisen näköisenä, \"olenko Joe vaiko Jorge.\"\n\nSisareni katsoi Pumblechookiin, joka kiillotti puisen nojatuolinsa\nkäsinojia sekä nyökkäsi häneen ja tuleen päin, ikäänkuin olisi tuntenut\nkoko asian jo etukäteen.\n\n\"Entä kuinka paljon sait?\" kysyi sisareni, nauraen -- ihan varmasti,\nnauraen!\n\n\"Mitä tämä seurue sanoisi kymmenestä punnasta?\" tiedusti Joe.\n\n\"Se sanoisi\", vastasi sisareni lyhyesti, \"aika nätti raha. Ei yletön,\nmutta aika nätti raha.\"\n\n\"Summa on siis suurempi\", virkkoi Joe.\n\nPumblechook, mokoma kauhea vilpistelijä, heti nyökkäsi, hankasi\ntuolinsa käsinojia ja huomautti: \"Summa on suurempi, rouva.\"\n\n\"Mitä? Ei kai tarkoituksenne ole väittää --\", aloitti sisareni.\n\n\"Kyllä on, rouva\", vakuutti Pumblechook. \"Mutta malttakaahan vähän!\nJatkakaa, Joseph! Esiinnytte hyvin. Jatkakaa!\"\n\n\"Mitä tämä seurue sanoisi\", pitkitti Joe, \"kahdestakymmenestä\npunnasta?\"\n\n\"Kaunis olisi sopiva sana\", vastasi sisareni.\n\n\"No niin\", virkkoi Joe, \"se on siis enemmän kuin kaksikymmentä puntaa.\"\n\nTuo kelvoton teeskentelijä Pumblechook nyökkäsi taaskin, naurahti\nsuojelevasti ja vakuutti: \"Se on suurempi, rouva. Hyvä taaskin!\nEdelleen, Joseph!\"\n\n\"Lopettaakseni siis jutun\", lausui Joe riemuissaan, ojentaen pussin\nsisarelleni, \"se on viisikolmatta puntaa.\"\n\n\"Se on viisikolmatta puntaa, rouva\", kaiutti tuo huijareista\nhalpamielisin, Pumblechook, nousten pudistamaan sisareni kättä, \"ja sen\nte täysin ansaitsette (kuten sanoin, kun mielipidettäni kysyttiin), ja\ntoivotan teille iloa näistä rahoista!\"\n\nVaikka se lurjus olisi lopettanut siihen, olisi hänen rikoksensa ollut\naika kauhea, mutta hän pahensi syyllisyyttään ottamalla minut taaskin\nhoivaansa, omaksuen sellaisen suojelusoikeuden, joka jätti hänen kaiken\nentisen rikollisen menettelynsä tyyten varjoon.\n\n\"Nähkääs nyt, Joseph ja rouva\", rehenteli Pumblechook, tarttuen\nkäsivarteeni kyynärpään yläpuolelta, \"minä olen niitä miehiä, jotka\naina suorittavat kohta loppuun aloittamansa tehtävän. Tämän pojan pitää\npäästä oppiin heti. Sellainen on _minun_ menettelytapani. Oppiin heti.\"\n\n\"Taivas tietää, eno Pumblechook\", sanoi sisareni (siepaten rahat),\n\"että olemme teille syvässä kiitollisuudenvelassa.\"\n\n\"Älkää minusta välittäkö, rouva!\" vastasi tuo pirullinen viljakauppias.\n\"Mielihyvä on mielihyvä kautta koko maailman. Mutta tämä poika,\nymmärrättehän, meidän täytyy saada oppiin. Lupasin huolehtia siitä --\npuhuakseni totta.\"\n\nAmmattineuvostolla oli kokous läheisessä kaupungintalossa, ja menimme\nheti sinne saadaksemme minut viranomaisten edessä määrätyksi Joen\noppipojaksi. Sanoin, että menimme sinne, mutta minut sysi Pumblechook\nsinne aivan kuin olisin sillä hetkellä tehnyt taskuvarkauden tai\npolttanut heinäsuovan. Yleinen vaikutelma neuvostossa olikin, että\nminut oli saatu kiinni itse teossa, sillä Pumblechookin työntäessä\nminua edellään tungoksessa kuulin joidenkuiden kysyvän: \"Mitä hän on\ntehnyt?\" ja toisten säestävän: \"Hän on vielä nuori, mutta näyttää\npahalta, eikö totta?\" Eräs lempeän ja hyväntahtoisen näköinen henkilö\njopa antoi minulle lentokirjasen, jota koristavan puupiirroksen\nesittämällä ilkeännäköisellä nuorella miehellä oli kahleita yhtä paljon\nkuin makkaramyymälässä on makkaroita ja jonka nimi oli _Lukemista\nkopissani_.\n\nKaupungintalon sali oli mielestäni kummallinen paikka; siellä oli\nkorkeammat penkit kuin kirkossa -- ihmisiä roikkumassa penkeillä ja\nkatselemassa -- mahtavia neuvoksia (yhdellä puuteroitu pää) istumassa\ntakakenossa tuoleissaan, käsivarret ristissä, nuuskaten, torkkuen,\nkirjoittaen tai lukien sanomalehtiä -- ja seinillä joitakuita\nkiiltäviä, mustia muotokuvia, joita epätaiteellinen silmäni piti\nmantelitahtaasta ja kiinnityslaastarista sommiteltuina. Eräässä sopessa\noppilaskirjani laillisesti allekirjoitettiin ja todistettiin, ja minä\nolin \"oppipoika.\" Pumblechook piti minua kiinni koko ajan ikäänkuin\nolisimme matkalla hirttopaikalle poikenneet tänne järjestämään vähäisiä\nvalmisteluita.\n\nPalattuamme ulkoilmaan ja päästyämme eroon pojista, joita toivo nähdä\nminut julkisesti kidutettuna oli kovasti innostanut ja jotka pahasti\npettyivät nähdessään vain ystävieni keräytyvän ympärilleni, lähdimme\njälleen Pumblechookin luokse. Ja siellä sisareni ihastui saamistaan\nviidestäkolmatta guineasta siinä määrin, että hänen mielestään meidän\ntäytyi kuin täytyikin mennä tämän aavistamattoman onnen potkauksen\njohdosta nauttimaan päivällinen \"Sinisessä Metsäkarjussa\" ja että\nPumblechookin täytyi käydä kieseillään noutamassa Hubblet ja Wopsle.\n\nNiin päätettiin tehdä; ja minä vietin mitä murheellisimman päivän.\nJostakin selittämättömästä syystä näytti nimittäin seurueen kaikista\njäsenistä olevan selvää, että minä olin liiallinen olento näissä\nkesteissä. Ja vielä pahempi oli, että he kaikki vähäväliä -- lyhyesti\nsanoen, aina milloin heillä ei ollut muuta tekemistä -- kyselivät\nminulta, miksi minulla ei ollut hauska. Ja mitä ihmettä olisin silloin\nvoinut tehdä muuta kuin vakuuttaa, että minulla _oli_ hauska -- vaikka\nniin ei ollut!\n\nMutta he olivat täysikasvuisia, heillä oli omat tapansa, ja he\nkäyttivät sitä mahdollisimman tarkoin edukseen. Pumblechook-huijari,\nkorotettuna koko tilaisuuden hyväntekeväiseksi järjestäjäksi, sijoittui\nkuin sijoittuikin pöydän yläpäähän. Ja kun hän puhuessaan muille siitä,\nettä olin nyt sepänoppilas, oli pirullisesti onnitellut heitä sen\njohdosta, että minut voitaisiin tuomita vankeuteen, jos pelaisin\nkorttia, joisin väkeviä juomia, viipyisin myöhään ulkosalla,\noleskelisin huonossa seurassa tai antautuisin muihin huikenteluihin,\njoita oppilaskirjani kaavakkeessa nähtävästi pidettiin miltei\nvälttämättöminä, asetti hän minut seisomaan vieressään olevalle\ntuolille valaisemaan hänen huomautuksiaan.\n\nAinoat muut muistoni suuresta juhlatilaisuudesta ovat, ettei minun\nsallittu nukkua, vaan milloin pääni huomattiin nuokkuvan, minut\nherätettiin ja minun käskettiin pitää hauskaa; että sangen myöhään\nillalla Wopsle esitti meille Collinsin oodin, paiskaten verentahraaman\nmiekkansa jymisten lattiaan, minkä johdosta luoksemme saapui tarjoilija\nilmoittamaan: \"Alakerrassa istuvat kauppamatkustajat lähettävät\nhuomauttamaan, että tämä ei ole sirkus.\" Kotimatkalla he kaikki olivat\nerinomaisella tuulella ja lauloivat \"Kaunoista neitoa\" Wopslen\nhoitaessa bassoa ja tärisyttävän voimakkaasti vakuuttaessa\n(vastaukseksi sille uteliaalle törkiölle, joka johtaa tätä\nmusiikkikappaletta perin nenäkkäästi, vaatien tuiki tarkkoja tietoja\njokaisen yksityisistä asioista), että _hän_ oli se mies, jonka\nvalkoiset hiukset hulmusivat ja että hän ylimalkaan oli heikoin\ntoivioretkeläinen.\n\nLopuksi muistan, että päästyäni pieneen vuodekomerooni olin todella\nonneton, ja minulla oli varma vakaumus, etten ikinä pitäisi Joen\nammatista. Olin pitänyt siitä aikanani, mutta se aika ei ollut nyt.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\n\nOn peräti surkeata hävetä kotiaan. Siinä saattaa olla mustaa\nkiittämättömyyttä, ja rangaistukseksi voi koitua hyvin ansaittu kosto.\nMutta ainakin voin todistaa, että se on surkeata.\n\nKoti ei ollut sisareni luonnonlaadun vuoksi milloinkaan ollut kovin\nmiellyttävä paikka minusta. Mutta Joe oli pitänyt sitä pyhänä,\nja minä olin uskonut siihen. Olin uskonut, että vierashuoneemme oli\nmitä hienoin salonki; olin uskonut, että julkipuoli-ovemme oli\nvaltiotemppelin salaperäinen sisäänkäytävä, jonka juhlalliseen\navaamiseen liittyi paistettujen kanojen uhraaminen; olin uskonut, että\nkeittiömme oli nuhteettoman puhdas, vaikka ei upea huone; olin uskonut,\nettä paja oli miehekkyyteen ja riippumattomuuteen vievä, hohtava tie.\nYhdessä ainoassa vuodessa oli kaikki tämä muuttunut. Nyt se kaikki oli\nkarkeata ja rahvaanomaista, enkä olisi millään ehdolla suonut neiti\nHavishamin ja Estellan näkevän sitä.\n\nKuinka suurelta osalta epäkiitollinen mielentilani lienee ollut omaa,\nkuinka suurelta neiti Havishamin, kuinka suurelta sisareni syytä, ei\nnyt merkitse mitään minulle eikä kellekään muulle. Sellainen muutos oli\nminussa tapahtunut; se oli tosiasia. Olipa se hyvä tai paha,\nymmärrettävä tai anteeksiantamaton, se oli tapahtunut tosiasia.\n\nAikoinaan minusta oli tuntunut, että kun vihdoin käärisin paidanhihani\nylös ja menisin pajaan Joen oppilaana, olisin erikoinen ja onnellinen.\nNyt se oli todellisuutta, mutta tunsin vain olevani yltyleensä sysien\ntomussa, ja mieltäni painoi joka päivä sellainen taakka, johon\nverrattuna alasin oli kevyt kuin höyhen. Myöhemmin on elämässäni (kuten\notaksuttavasti useimpien muidenkin elämässä) ollut tilaisuuksia,\njolloin minusta on jonkun aikaa tuntunut siltä kuin kaiken kiinnostavan\nja romantillisen eteen olisi laskeutunut paksu verho, sulkien minut\nikiajoiksi pois kaikesta muusta kuin tylsästä alistumisesta. Se verho\nei ole koskaan laskeutunut niin paksuna ja kuviottomana kuin silloin,\nkun elämänpolkuni oli oikoisen suorana edessäni äsken auenneen\nvaltatien kautta, koska olin päässyt Joen oppilaaksi.\n\nMuistan eräänä oppilasaikani myöhempänä jaksona sunnuntai-iltaisin\nseisoskelleeni kirkkotarhassamme illansuussa, vertaillen omaa\ntulevaisuuskuvaani tuuliseen suomaisemaan ja huomaten niissä\nyhtäläisyyttä, ajatellessani kuinka lakeita ja alavia ne molemmat\nolivat ja kuinka molemmissa näkyi tuntematon tie, tummaa usvaa ja\nsitten meri. Olin aivan yhtä masentunut oppilasaikani ensimmäisenä\ntyöpäivänä kuin tänä myöhempänä aikana; mutta ilokseni tiedän, etten\npäästänyt nurkumisen hiiskahdustakaan Joelle, niin kauan kuin\noppilasaikaani kesti. Se onkin kaiketi ainoa tieto, joka ilahduttaa\nminua tässä yhteydessä.\n\nVaikka se nimittäin käsittää kaikki, mitä vielä kerron, oli koko ansio\nsiitä, mitä vielä kerron, Joen. Se, etten karannut, antautuen\nsotilaaksi tai merimieheksi, ei johtunut siitä, että minä olisin ollut\nuskollinen, vaan siitä, että Joe oli uskollinen. Se, että\nvastenmielisestikin työskentelin auttavan innokkaasti, ei johtunut\nsiitä, että minulla olisi ollut voimakas tajunta ahkeruushyveestä, vaan\nsiitä, että Joella oli voimakas tajunta ahkeruushyveestä. On mahdotonta\ntietää, kuinka laajalle rakastettavan, sydämeltään rehellisen,\nvelvollisuutensa täyttävän miehen vaikutus maailmassa ulottuu. Mutta\nhyvin mahdollista on tietää, kuinka se on ohimennen hipaissut kutakin\nitseään, ja tiedän oikein hyvin, että kaikki oppilasaikaani sekautunut\nhyvä oli alkuisin yksinkertaisesta, tyytyväisestä Joesta eikä\nrauhattomasta, korkealentoisesta, tyytymättömästä minusta.\n\nMitä olisin tahtonut, kuka voi sen sanoa? Kuinka voisin _minä_\nsen sanoa, kun en ole koskaan sitä tiennyt? Sitä pelkäsin, että\njollakin kovaonnisella hetkellä, ollessani likaisimmillani ja\nrahvaanomaisimmillani, nostaisin katseeni työstä ja näkisin Estellan\ntähystävän pajan puisesta ikkunasta sisälle. Minua vainosi painajaisena\npelko, että hän ennemmin tai myöhemmin yllättäisi minut kädet ja kasvot\nmustina suorittamassa työni karkeimpia tehtäviä, pilkkaisi minua ja\nhalveksisi minua. Usein pimeän tultua, kun käytin palkeita Joelle,\nlauloimme \"Pyhää Klemensiä\", ja ajatus, että olimme usein laulaneet\nsitä neiti Havishamin asunnossa, tuntui paljastavan minulle Estellan\nkasvot tulenhohteessa, hänen sievän tukkansa hulmutessa vedossa ja\nhänen silmiensä ivatessa minua -- usein sellaisina iltoina vilkaisin\nseinässä oleviin, yötä muistuttaviin ikkunaluukkuihin, kuvittelin\nnäkevinäni hänen juuri vetäisevän kasvonsa syrjään ja uskoin hänen\nvihdoin saapuneen.\n\nKun senjälkeen menimme sisälle syömään illallista, tuntuivat sekä\nasunto että ateria entistäkin yksinkertaisemmilta, ja omassa\nkiittämättömässä rinnassani häpesin kotiani pahemmin kuin ennen.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\n\nKun aloin käydä liian isoksi Wopslen isotädin huoneeseen, päättyi\nkoulunkäyntini tämän hupakkomaisen naisen johdolla. Ei kuitenkaan\nennenkuin Biddy oli opettanut minulle kaikki tietonsa, pienestä\nhintaluettelosta alkaen hänen aikoinaan puolipennysellä ostamaansa\npilalauluun saakka. Vaikka tämän kirjallisuusnäytteen ainoa tajuttava\nkohta olivat alkusäkeet\n\n    Kun Lontooseen minä tulin\n        tara rallallaa,\n    Heti veijarin kynsissä olin,\n        tara rallallaa,\n        tara rallallaa.\n\nopettelin, haluten viisastua, kuitenkin tämän sepitelmän ulkoa\näärimmäisen vakavasti. Enkä muista epäilleeni sen arvoa, paitsi että\nsilloin (kuten nytkin) mielestäni tara rallallaa oli saanut liiallisen\nsijan. Tiedonjanossani ehdottelin Wopslelle, että hän tarjoisi minulle\njoitakuita älyllisiä murusia, mihin hän hyväntahtoisesti suostui.\nMutta kun osoittautui, että hän vain halusi minut draamalliseksi\nmallinukeksi, johon hän saattoi monin tavoin kohdistaa moitteensa,\nsyleilynsä, itkunsa, rehentelynsä, kouristelunsa, iskunsa ja\ntyrkkimisensä, kieltäydyin pian sellaisesta opetuksesta, vaikka en\nennenkuin Wopsle oli runollisessa raivossaan pidellyt minua sangen\npahasti.\n\nKaikki ne tiedot, jotka sain hankituksi, koetin opettaa Joelle. Tämä\nväite kuulostaa niin hyvältä, ettei omatuntoni salli jättää sitä\nselittämättä. Halusin vähentää Joen tietämättömyyttä ja\nrahvaanomaisuutta, jotta hän paremmin ansaitsisi seurani eikä olisi\nniin altis Estellan halveksumiselle.\n\nSuolla sijaitseva vanha patteri oli opiskelupaikkamme, ja\nopetusvälineinämme olivat särkynyt kivitaulu sekä lyhyt kivikynän\npätkä, joihin Joe liitti piipullisen tupakkaa. Tietääkseni Joe ei\nkoskaan muistanut mitään sunnuntaista toiseen eikä saanut minun\njohdollani minkäänlaisia tietoja. Mutta silti hän poltteli piippuaan\npatterissa olemuksessaan paljon terävämpi tuntu kuin missään muualla --\njopa oppineen tuntu -- ikäänkuin olisi omasta mielestään edistynyt\nsuunnattomasti. Sitä kultaista miekkosta! Toivoisin hänen edistyneen.\n\nOli miellyttävää ja rauhallista siellä, joella liikkuvien alusten\npurjeiden lipuessa ohitsemme maavallin toisella puolella, ja matalan\npakoveden aikana näytti toisinaan siltä kuin purjeet olisivat kuuluneet\nuponneihin laivoihin, jotka yhäti purjehtivat pohjaa myöten. Milloin\nvain tarkkailin aluksia, jotka kulkivat ulapalla valkeat purjeet\nlevällään, johtuivat neiti Havisham ja Estella jollakin tavoin\nmieleeni. Ja joka kerta kun valo kaukana osui vinosti pilveen,\npurjeeseen, vihreään rinteeseen tai vedenrajaan, kävi samoin. -- Neiti\nHavisham ja Estella, kummallinen talo ja sen kummallinen elämä näkyivät\nolevan jollakin tavoin kaiken kauniin yhteydessä.\n\nKun Joe eräänä sunnuntaina, suuresti nauttien piipustaan, oli siinä\nmäärin kerskunut \"kamalalla tylsyydellään\", että olin luopunut\nyrittämästä siksi päiväksi, viruin jonkun aikaa maavallilla leuka käden\nvarassa, erottaen merkkejä neiti Havishamista ja Estellasta kaikkialta\nkoko maisemasta, taivaalta ja vedestä, kunnes vihdoin päätin mainita\nheitä koskevasta ajatuksesta, joka oli usein pyörinyt päässäni.\n\n\"Joe\", virkoin, \"eikö minun mielestäsi pitäisi mennä käymään neiti\nHavishamin luona?\"\n\n\"No niin, Pip\", vastasi Joe verkkaisen aprikoivana. \"Mitä varten?\"\n\n\"Mitäkö varten, Joe? Mitä varten yleensä vieraisilla käydään?\"\n\n\"Joistakuista vieraskäynneistä kenties\", selitti Joe, \"sopii aina\nkeskustella, Pip. Mutta käynti neiti Havishamin luona! Hän saattaisi\nluulla sinun haluavan jotakin -- odottavan jotakin häneltä.\"\n\n\"Eikö minun mielestäsi sopisi mainita, etten odota mitään, Joe?\"\n\n\"Sopisi kyllä, hyvä kumppani\", myönsi Joe. \"Ja hän ehkä uskoisi sen,\nmutta kenties ei uskoisikaan.\"\n\nJoe tunsi, kuten minäkin tunsin, että hän oli siinä osunut kohdalleen,\nja imi tiukasti piippuaan malttaakseen olla heikentämättä sen tehoa sen\ntoistamisella.\n\n\"Katsos, Pip\", jatkoi Joe sivuutettuaan sen vaaran, \"neiti Havisham\nteki kauniin teon sinua kohtaan. Sen tehtyään hän kutsui minut takaisin\nilmoittaakseen, että siinä oli kaikki.\"\n\n\"Niin, Joe. Kuulin hänen sanansa.\"\n\n\"_Kaikki_\", toisti Joe hyvin ponnekkaasti.\n\n\"Niin, Joe. Sanoinhan sen kuulleeni.\"\n\n\"Ja luullakseni, Pip, hänen tarkoituksena ehkä oli -- Lopettakaa se! --\nKaikki entinen! -- Minä pohjoiseen, te etelään! -- Pysykää erillänne\nminusta!\"\n\nMinäkin olin sitä ajatellut, eikä minusta ollut suinkaan lohdullista\nsaada tietää sen ajatuksen johtuneen hänenkin mieleensä, sillä nyt se\ntuntui olevan paljon todennäköisempi.\n\n\"Mutta, Joe.\"\n\n\"No, hyvä kumppani?\"\n\n\"Oppiaikani ensimmäinen vuosi on jo pitkälle kulunut, enkä oppilaaksi\ntultuani ole kiittänyt neiti Havishamia, en tiedustanut hänen vointiaan\nenkä osoittanut häntä muistavani.\"\n\n\"Se on totta, Pip; ja jollet aio valmistaa hänelle täyttä kenkäsarjaa\n-- mutta luultavasti ei täydellinen kenkäsarjakaan ehkä olisi\ntervetullut lahja, kun tyyten puuttuu kavioita --\"\n\n\"En tarkoita sellaista muistamista, Joe; en tarkoita lahjaa.\"\n\nMutta Joe oli saanut lahja-ajatuksen päähänsä, ja hänen täytyi sitä\nvatvoa. \"Tai vaikkapa sinua autettaisiin takomaan hänelle uudet ketjut\npääoveen -- tai esimerkiksi grossi tai pari haipäisiä ruuveja yleistä\nkäyttöä varten -- tai joku kevyt hienosteluvehje, kuten haarukka\nvohveleiden tai halstari kilohailien paistamista varten tai joku muu\nsellainen --\"\n\n\"En tarkoita minkäänlaista lahjaa, Joe\", pistin väliin.\n\n\"No niin\", äänsi Joe, yhäti jauhaen asiaa, ikäänkuin olisin erikoisen\nhartaasti sitä pyytänyt, \"sinun sijassasi en sitä tekisi. Niin, _en_\ntekisi. Mitäpä nimittäin oviketjusta, kun hänellä jo sellainen on?\nJa haipäistä voi saada väärän käsityksen. Ja jos lahja olisi\npaistohaarukka, täytyisi käyttää pronssia, eikä siitä koituisi kunniaa.\nEikä taitavinkaan ammattimies pysty osoittautumaan taitavaksi\nhalstarissa -- sillä halstari _on_ halstari\", lausui Joe, vakavasti\ntehostaen sitä minulle, ikäänkuin olisi koettanut herättää minua\nmieleen juuttuneesta harhakuvitelmasta, \"ja vaikka pyrkisit mihin\ntahansa, halstari siitä sukeutuu, tahdoitpa tahi olit tahtomatta, etkä\nmahda mitään sille --\"\n\n\"Rakas Joe\", huudahdin vimmastuneena, tarttuen hänen takkinsa\nliepeeseen, \"älä enää puhele sellaista! En ole ajatellutkaan lahjoittaa\nneiti Havishamille mitään.\"\n\n\"Et, Pip\", myönsi Joe, ikäänkuin olisi juuri sitä väittänyt koko ajan,\n\"ja sanon sinulle, että olet oikeassa, Pip.\"\n\n\"Niin, Joe; mutta halusin sinulle ehdottaa, että jos nyt, kun meillä on\nvarsin hiljainen aika, antaisit minulle huomenna puoli päivää lomaa,\ntaitaisin lähteä kaupunkiin ja käydä katsomassa neiti Est--\nHavishamia.\"\n\n\"Hänen nimensä\", huomautti Joe totisena, \"ei ole Esthavisham, Pip,\njollei sitä ole muutettu.\"\n\n\"Totta, Joe, totta. Se oli minun hairahdukseni. Mitä arvelet asiasta,\nJoe?\"\n\nLyhyesti puhuen, Joe oli sitä mieltä, että jos se oli minusta hyvä, oli\nse hyvä hänestäkin. Mutta erikoisesti hän korosti, että jollei minua\notettaisi vastaan sydämellisesti tai jollei minua rohkaistaisi\nuudistamaan käyntiäni, jolla ei ollut sivutarkoituksia, johtuessaan\nyksinkertaisesti hyväntyön herättämästä kiitollisuudesta, tämä\nkoekäynti jäisi viimeiseksi. Näitä ehtoja lupasin noudattaa.\n\nJoella oli viikkopalkoissa päiväläinen, jonka nimi oli Orlick. Hän\nväitti, että hänen ristimänimensä oli Dolge -- selvä mahdottomuus --\nmutta hän oli luonnostaan niin itsepäinen mies, etten usko hänen tässä\nsuhteessa joutuneen harhakuvitelman uhriksi, vaan tahallaan\nvalheellisesti uskotelleen kyläläisille olevansa senniminen,\npilkatakseen heidän älyään. Hän oli leveähartiainen, notkea, tumma,\nväkevä mies, ei milloinkaan kiirehtinyt, vaan liikkui aina\nkuhnustellen. Hän ei edes koskaan näyttänyt tulevan työhön\ntarkoituksellisesti, vaan löntysti vetelehtivästi pajaan ikäänkuin\nsattumalta. Ja kun hän lähti \"Iloisiin laivureihin\" päivälliselle tai\npoistui iltaisin, hän astui holtittomasti ulos, muistuttaen Kainia tai\nJerusalemin suutaria, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut aavistusta\npäämäärästään eikä aikomusta tulla koskaan takaisin. Hän asui erään\nsulkuvahdin luona suolla ja tuli työpäivinä erakkomajastaan kävellä\njahnustellen kädet taskussa, eväskäärö löyhässä siteessä kaulassa,\nselässä roikkuvana. Sunnuntaisin hän enimmäkseen loikoili\nsulkuporteilla tai seisoskeli heinäsuoviin ja latoihin nojautuneena.\nLiikkuessaan hän aina kävellä löntysteli katse maahan luotuna; ja\nmilloin hänen jonkun häntä puhutellessa tai jostakin muusta syystä\ntäytyi kohottaa se ylös, hän katsahti puhuttelijaan puolittain\nharmistuneesti, puolittain ymmälle joutuneen näköisenä, ikäänkuin ainoa\nhänen päässänsä koskaan liikkunut ajatus olisi ollut, kuinka omituista\nja loukkaavaa oli, ettei hänen pitäisi milloinkaan ajatella.\n\nTämä juro päiväläinen ei pitänyt minusta. Ollessani hyvin pieni ja arka\nselitti hän minulle, että paholainen majaili pajan pimeässä sopessa ja\nettä he olivat oikein hyviä tuttuja; oli myöskin välttämätöntä joka\nseitsemäs vuosi sytyttää tuli elävällä pojalla, ja minun sopi pitää\nitseäni poltettavana. Kun minä tulin Joen oppilaaksi, vahvistui\nOrlickin mielessä ehkä jonkunlainen epäilys, että minä syrjäyttäsin.\nhänet. Olipa sen laita miten tahansa, olin hänestä entistäkin\nvastenmielisempi. Ei silti, että hän olisi koskaan sanonut tai tehnyt\nmitään, mistä olisi avoimesti huokunut vihamielisyyttä. Panin vain\nmerkille, että hän aina takoi kipunansa sinkoamaan minun suunnalleni,\nja että milloin vain lauloin \"Pyhää Klemensiä\", hän yhtyi siihen\nväärässä poljennossa.\n\nDolge Orlick oli työssä ja saapuvilla, kun seuraavana päivänä muistutin\nJoelle lomastani. Hän ei hiiskunut mitään sillä hetkellä, sillä hän ja\nJoe olivat juuri silloin nostaneet tulisen raudankappaleen väliinsä, ja\nminä käytin palkeita. Mutta piakkoin hän moukariinsa nojautuneena\nvirkkoi:\n\n\"Kuulkaahan, mestari! Ettehän toki aio suosia ainoastaan toista meistä?\nJos nuori Pip saa puoli päivää lomaa, antakaa saman verran myöskin\nvanhalle Orlickille!\"\n\nOtaksuttavasti hän oli suunnilleen viisikolmattavuotias, mutta\npuhuessaan tavallisesti esitti itsensä hyvin iäkkääksi.\n\n\"No, mutta mitä teet puolen päivän lomalla, jos sen saat?\" tiedusti\nJoe.\n\n\"Mitäkö _minä_ teen sillä? Mitäs _hän_ sillä tekee? Minä teen sillä\nyhtä paljon kuin _hänkin_\", vastasi Orlick.\n\n\"Mitä Pipiin tulee, hän lähtee kaupunkiin\", selitti Joe.\n\n\"No, mitä siis vanhaan Orlickiin tulee, _hän_ lähtee kaupunkiin\",\ntokaisi tuo kunnon mies. \"Kaksikin voi mennä kaupunkiin eikä ainoastaan\nyksi.\"\n\n\"Älä kiihdy!\" varoitti Joe.\n\n\"Kiihdyn, jos haluan\", ärähti Orlick. \"Mokomatkin kaupunkimatkoineen!\nKas niin, mestari, ei suosikkijärjestelmää tässä pajassa! Olkaa mies!\"\n\nKun mestari ei suostunut pohtimaan kysymystä, ennenkuin päiväläinen\nolisi paremmalla tuulella, syöksähti Orlick ahjolle. Hän veti sieltä\npunahehkuisen rautatangon, sohaisi sillä minuun päin, ikäänkuin olisi\naikonut varrastaa minut siihen, heilautti sitä pääni ympärillä, laski\nsen alasimelle, takoi sitä -- ikäänkuin se olisin ollut minä,\najattelin, ja kipunat olisivat olleet purskahtelevaa vertani -- ja\nvihdoin, taottuaan itsensä hikiseksi ja raudan kylmäksi, nojasi jälleen\nvasaraansa, sanoen:\n\n\"No, mestari!\"\n\n\"Oletko nyt oma itsesi?\" kysyi Joe.\n\n\"Oh, kyllä olen\", vastasi äreä Orlick.\n\n\"Koska yleensä hoidat työsi yhtä hyvin kuin useimmat miehet\", virkkoi\nJoe, \"olkoon siis puolen päivän loma kaikille!\"\n\nSisareni oli seisonut hiljaa pihalla äänenkantamissa -- hän oli mitä\nhäikäilemättömin urkkija ja salakuuntelija -- ja näyttikin sen heti\nkatsomalla sisälle ikkunasta.\n\n\"On sinun kaltaistasi, mokoma hupakko\", kivahti hän Joelle, \"antaa\nlomaa tuollaisille isoille, laiskoille kuhnuksille! Oletpa totisesti\nrikas mies, kun tuhlaat palkkarahoja sillä tavoin! Kunpa minä olisin\nhänen mestarinsa!\"\n\n\"Te olisitte jokaisen mestari ja käskijä, jos uskaltaisitte\", tokaisi\nOrlick, runsaasti virnistäen.\n\n(\"Anna hänen olla!\" kehoitti Joe.)\n\n\"Pitäisin kyllä puoleni kaikkia tolvanoita ja vintiöitä vastaan\",\nvakuutti sisareni, alkaen yltyä valtavan raivoisaksi. \"Enkä kykenisi\npitämään puoliani tolvanoita vastaan, jollen olisi pitänyt teidän\nmestarianne vastaan, joka on tolvanoiden sakopäinen kuningas. Enkä\nkykenisi pitämään puoliani vintiöille, jollen pystyisi pitämään teille,\njoka olette mustin ja pahin vintiö tämän paikan ja Ranskan välillä.\nSiinä se!\"\n\n\"Olette pahasuinen rähisijä, muori Gargery\", murahti päiväläinen. \"Jos\nsen ominaisuuden nojalla pystyy arvostelemaan vintiöitä, pitäisi teidän\nolla etevä arvostelija.\"\n\n(\"Jätä hänet rauhaan, jätäthän?\" pyysi Joe.)\n\n\"Mitä te sanoitte?\" huusi sisareni, alkaen kirkua. \"Mitä te sanoitte?\nMitä tuo Orlick-miekkonen sanoi minulle, Pip? Miksi hän minua nimitti\nmieheni seisoessa kuuntelemassa? Oi! Oi! Oi!\" Jokainen näistä\nhuudahduksista oli parkaisu, ja minun täytyy lausua sisarestani\nhuomautus, joka pitää yhtä hyvin paikkansa kaikista näkemistäni\nväkivaltaisista naisista, ettei hänen puolustuksenaan ollut\nintohimoinen kiihko, koska hän eittämättä ei joutunut kiihtymyksen\nvaltaan, vaan tietoisesti ja tahallisesti pinnistäytyi pakottamaan\nitsensä kiihkoiseksi ja kiihtyi asteittain sokean vimmaiseksi. \"Minkä\nnimityksen hän antoi minulle tuon kehnon miehen kuullen, joka vannoi\npuolustavansa minua? Voi! Tukekaa minua! Voi!\"\n\n\"Ä-äh!\" ärähti päiväläinen. \"Kyllä minä tukisin teitä, jos olisitte\nvaimoni. Pitäisin teitä pumpuntorven alla ja huuhtelisin ilkeyden pois\nteistä.\"\n\n(\"Sanon sinulle, jätä hänet rauhaan!\" huomautti Joe.)\n\n\"Voi! Kuulla häntä!\" Sisareni läjäytti käsiään vastakkain ja kirkaisi\nyhtä aikaa -- mikä oli hänen seuraava asteensa. \"Kuulla, miten hän\nminua nimittelee! Tuommoinen Orlick! Omassa talossani! Minua,\naviovaimoa! Puolisoni seisoessa kuuntelemassa! Voi! Voi!\" Nyt\nsisareni löi käsillään poveansa ja polviaan, viskasi lakin päästänsä ja\nkiskoi hiuksensa hajalleen -- mikä oli viimeinen aste hänen\nraivostumistaipaleellaan. Ollen tällöin täydellinen raivotar ja\nesiintyen perin menestyksellisesti hän syöksähti ovelle, jonka olin\nonneksi lukinnut.\n\nMitäpä Joe-poloinen olisi nyt, väliin pistämiensä ja huomiotta\nsyrjäytettyjen keskeytystensä jälkeen, voinut muuta kuin astua\npäiväläisensä eteen ja kysyä, mitä tämä tarkoitti sekautuessaan hänen\nja hänen vaimonsa väleihin ja oliko hän kylliksi miesmäinen ryhtyäkseen\ntappeluun. Vanha Orlick tunsi, ettei siinä tilanteessa voinut muuta\nkuin tapella, ja oli heti valmis puolustautumaan. Niinpä he, edes\nriisumatta kärventyneitä ja palaneita esiliinojaan, karkasivat\ntoistensa kimppuun kuin kaksi jättiläistä. Mutta jos lähiseudulla oli\nainoatakaan miestä, joka olisi kauan kestänyt Joea vastassa, en minä\nsitä miestä nähnyt. Ikäänkuin hän olisi ollut yhtä mitätön kuin kalpea\nnuori herrasmies, oli Orlick sangen pian pitkällään sysitomun seassa,\neikä hänellä ollut kiirettä nousta sieltä pois.\n\nSenjälkeen Joe avasi oven ja otti syliinsä sisareni, joka oli vaipunut\ntajuttomana ikkunan ääreen (mutta joka luullakseni oli sitä ennen\nkatsellut tappelua), joka kannettiin sisälle ja laskettiin vuoteeseen\nja jota suostuteltiin toipumaan, mutta joka ei suostunut muuhun kuin\nrimpuilemaan ja kouristelemaan Joen hiuksia. Sitten syntyi kaikkia\npurkauksia seuraava omituinen tyven ja hiljaisuus. Ja mielessäni\nerikoinen tunne, jonka olen aina liittänyt sellaiseen tyyneen aikaan --\nettä nimittäin oli sunnuntai ja että joku oli kuollut -- lähdin sitten\nyläkertaan pukeutumaan.\n\nPalattuani olivat Joe ja Orlick siivoamassa jälkiään ilman hämmingin\nmerkkejä paitsi Orlickin toisessa sieraimessa olevaa naarmua, joka ei\nollut kielivä eikä koristeellinen. \"Iloisista laivureista\" oli saapunut\nkannu olutta, ja he ryyppivät siitä rauhallisesti vuorotellen.\nTyvenellä oli tyynnyttävä ja filosofinen vaikutus Joeen, joka saattoi\nminut tielle ja lausui minulle ehkä terveelliseksi erohuomautukseksi:\n\"Huonolla tuulella, Pip, ja taas hyvällä, Pip -- sellaista on elämä!\"\n\nKuinka järjettömät tunteet kuohuttivat mieltäni (sillä pidämme\ntunteita, jotka täysikasvuisessa ovat aivan vakavia, koomillisina\npojassa) mennessäni taaskin neiti Havishamin luokse, se ei tässä\nmerkitse paljoakaan. Ei sekään, että kävelin portin ohitse useita\nkertoja edestakaisin, ennenkuin rohkaistuin soittamaan. Ei myöskään se,\nettä aprikoin, pitäisikö minun poistua soittamatta, eikä se, että\nepäilemättä olisinkin poistunut tullakseni jälleen takaisin, jos aikani\nolisi ollut omassa vallassani.\n\nPortille saapui neiti Sarah Pocket eikä Estella.\n\n\"Mitä nyt? Sinä taaskin täällä?\" kummeksi neiti Pocket. \"Mitä haluat?\"\n\nVastattuani tulleeni vain tiedustamaan neiti Havishamin vointia Sarah\nilmeisesti harkitsi, pitäisikö hänen lähettää minut hoitamaan omia\nasioitani vai eikö. Mutta tahtomatta ottaa niskoilleen mahdollista\nvastuuta hän päästi minut sisälle ja toi pian jyrkän sanoman, että\nminun piti \"tulla yläkertaan.\"\n\nKaikki oli ennallaan, ja neiti Havisham oli yksin. \"No!\" äänsi hän,\ntähdäten silmänsä minuun. \"Toivottavasti et halua mitään? Et saa\nmitään.\"\n\n\"En, en tosiaankaan, neiti Havisham. Tahdoin ainoastaan ilmoittaa\nteille, että menestyn hyvin sepänopissa ja että olen teille aina hyvin\nkiitollinen.\"\n\n\"Kas niin, kas niin!\" Hänen sormensa liikahtivat entiseen tapaan\nrauhattomasti. \"Tule silloin tällöin käymään; tule syntymäpäivänäsi! --\nAhaa!\" hän huudahti äkkiä, kääntyen tuoleineen minuun päin. \"Tähyilet\nEstellaa? Niinkö?\"\n\nOlin tähyillyt -- todellakin Estellaa -- ja sopersin toivovani hänen\nvoivan hyvin.\n\n\"Ulkomailla\", selitti neiti Havisham, \"kasvatettavana hienoksi\nnaiseksi; kaukana täältä; sievempi kuin koskaan ennen; kaikkien niiden\nihailema, jotka hänet näkevät. Tunnetko menettäneesi hänet?\"\n\nLausuessaan viime sanansa hän oli niin pahanilkisen riemuitsevan\nnäköinen ja purskahti niin epämiellyttävään nauruun, etten tiennyt,\nmitä sanoa. Hän säästi minulta miettimisvaivan, lähettämällä minut pois\nluotansa. Kun saksanpähkinäkasvoinen Sarah oli sulkenut portin\njälkeeni, olin entistäkin tyytymättömämpi kotiini, ammattiini ja\nkaikkeen. Ja siinä kaikki, mitä siitä teostani sain.\n\nKuljeksiessani High-kadulla, alakuloisesti katsellen myymälänikkunoita\nja mietiskellen, mitä ostaisin, jos olisin herrasmies, tuli Wopsle\nkirjakaupasta. Hänellä oli kädessään liikuttava George Barnwellin\nmurhenäytelmä, johon hän oli juuri silloin sijoittanut kuusi pennyä,\naikoen syytää sen jokaisen sanan Pumblechookin korville, jonka luokse\nhän oli menossa teelle. Heti minut nähtyään hän näytti ajattelevan\nsallimuksen erikoisesti ohjanneen hänen tiellensä oppipojan, johon\nlukemisen voisi kohdistaa. Hän pysäytti minut ja vaati minua mukaansa\nPumblechookille. Kun tiesin, että kotona olisi surkeata, ja kun illat\nolivat pimeät, tie oli kolkko ja melkein millainen matkakumppani\ntahansa oli parempi kuin yksinäisyys, en hangoitellut kovinkaan paljoa\nvastaan. Niinpä astuimme Pumblechookin asuntoon samaan aikaan kun valot\nkadulla ja myymälöissä sytytettiin.\n\nKun en ole kertaakaan muulloin ollut saapuvilla George Barnwellin\nesityksessä, en tiedä, kuinka kauan siihen tavallisesti kuluu. Mutta\noikein hyvin tiedän, että sinä iltana siihen meni aikaa puolikymmeneen\nasti ja etten luullut Wopslen Newgateen tultuaan astuvankaan\nmestauslavalle, sillä hän kävi paljon verkkaisemmaksi kuin oli ollut\nhäpeällisen elämänuransa missään aikaisemmassa jaksossa. Mielestäni oli\nsittenkin vähän liikaa hänen valittaa, että hänet teloitettiin\nparhaissa voimissaan, ikäänkuin hän ei olisi asteittain juuri siihen\nkypsynyt aina uransa alusta alkaen. Tässä oli kuitenkin kysymys vain\npitkästymisestä ja ikävystymisestä. Mutta minua vihloi se, että koko\njuttu liitettiin minun viattomaan olemukseeni. Kun Barnwell poikkesi\nharhateille, vakuutan varmasti tunteneeni puolustautumisen tarvetta;\nniin ankarasti syytti Pumblechookin paheksuva tuijotus minua siitä.\nMyöskin Wopsle koetti visusti esittää minut mitä huonoimmassa valossa.\nSamalla kertaa julmana ja vetistelevän ventoluonteisena minut pantiin\nmurhaamaan setäni ilman minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja;\nMillwood masensi minut väittelyssä kaikissa tilaisuuksissa; oli silkkaa\nhulluutta isäntäni tyttäressä välittää minusta rahtuakaan; ja\nhuohotuksestani ja viivyttelystäni kohtalokkaana aamuna voin vain\nsanoa, että se oli luonteeni yleisen heikkouden arvoinen piirre. Vielä\nsitten kun minut oli onnellisesti hirtetty ja Wopsle oli sulkenut\nkirjan, tuijotti Pumblechook minuun, ravistaen päätänsä ja lausuen:\n\"Pidä varasi, poika, pidä varasi!\" kuin olisi ollut tunnettu asia, että\nsuunnittelin jonkun läheisen sukulaiseni murhaamista, jos vain saisin\njonkun heistä suostutelluksi rupeamaan heikkoudessaan hyväntekijäkseni.\n\nOli hyvin pimeä, kun esitys oli päättynyt ja lähdin Wopslen kanssa\nkävelemään kotiin. Kaupungin ulkopuolella jouduimme hyvin sakeaan ja\nkosteaan sumuun. Tullipuomin lyhty häämöitti himmeästi, näyttäen olevan\npaljon syrjässä tavalliselta paikaltaan, ja sen säteet näyttivät\nkiinteältä aineelta sumussa. Olimme juuri panneet tämän merkille ja\npuhelimme, kuinka aina oli sumua tuulen kääntyessä puhaltamaan\nmäärätyltä taholta soiltamme, kun kohtasimme miehen, joka seisoi\nvelttona tullirakennuksen suojassa.\n\n\"Haloo!\" äänsimme, seisahtuen. \"Onko siinä Orlick?\"\n\n\"On\", vastasi hän, löntystäen tielle. \"Jäin vartoamaan hetkiseksi siltä\nvaralta, että ehkä saisin seuraa.\"\n\n\"Olette viipynyt kauan\", huomautin.\n\nVarsin luonnollisesti Orlick vastasi: \"Entä sitten? _Sinäkin_ olet\nviipynyt kauan.\"\n\n\"Me olimme\", selitti Wopsle haltioissaan äskeisestä esityksestään, \"me\nolimme, herra Orlick, nauttimassa henkevästä illanvietosta.\"\n\nVanha Orlick murahti, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään sanomista\nsiitä, ja kuljimme eteenpäin kolmisin. Tiedustin häneltä piakkoin,\noliko hän viettänyt lomapäivänsä maleksimalla kaupungissa.\n\n\"Kyllä\", myönsi hän, \"koko ajan. Tulin kaupunkiin sinun jälessäsi. En\nsinua nähnyt, mutta minun täytyi olla jotensakin kintereilläsi. Muuten\ntaaskin on ammuttu tykeillä.\"\n\n\"Vankilalaivoistako?\" kysyin.\n\n\"Niin. Siellä on joku lintu lentänyt pois häkistä. Tykinpamauksia on\nkuulunut pimeäntulosta saakka. Pian taaskin jyrähtää.\"\n\nEmme olleetkaan ehtineet monta askelta pitemmälle, kun korviimme\nkantautui tuttu pamahdus sumun vaimentamana, kiirien raskaasti edelleen\njokea reunustaville alaville maille, ikäänkuin se olisi uhkaavana\najanut takaa karkulaisia.\n\n\"Mainio karkaamisyö\", huomautti Orlick. \"Nyt olisi karkulaisen\nlöytäminen visainen ongelma.\"\n\nAsia herätti mielessäni ajatuksia, ja pohdin niitä äänettömänä.\nTämäniltaisen murhenäytelmämme kovaosaisena setänä Wopsle vaipui\näänekkäisiin aatoksiin puutarhassaan Camberwellissä. Kädet taskussa\nOrlick löntysteli jykevästi vierelläni. Oli hyvin pimeätä, hyvin märkää\nja hyvin liejuista, ja niin me astella lotistelimme eteenpäin.\nTuontuostakin kajahti merkkilaukaus, kiirien taaskin jurona joen\nvarsilla. Pysyttelin itsekseni ja omine ajatuksineni. Wopsle kuoli\nrakastettavana Camberwellissä, tavattoman urheana Bosworthin kentällä\nja mitä vihlovimmissa tuskissa Glastonburyssä. Orlick toisinaan\nurahteli säkeitä \"Pyhästä Klemensistä.\" Luulin hänen olleen\njuopottelemassa, mutta juovuksissa hän ei ollut.\n\nSiten saavuimme kylään. Tie, jota myöten tulimme, vei \"Kolmen iloisen\nlaivurin\" ohitse, jossa hämmästykseksemme -- kello oli yksitoista --\nvallitsi hälinä; ovi oli selkosen selällään, ja siellä täällä paloi\nharvoin nähtyjä, hätäisesti hankittuja kynttilöitä. Wopsle poikkesi\nsisälle tiedustamaan, mistä oli kysymys (oletimme, että oli pidätetty\nkarkulainen), mutta riensi hyvin kiireisesti juoksujalkaa takaisin.\n\n\"Jotakin on hullusti\", huohotti hän pysähtymättä, \"teillä, Pip.\nJuoskaa!\"\n\n\"Mistä kysymys?\" tiedustin, pysytellen hänen rinnallaan, kuten Orlick\nminun rinnallani.\n\n\"En oikein tiedä. Taloon on nähtävästi tunkeuduttu väkivaltaisesti Joe\nGargeryn ollessa ulkosalla. Otaksuttavasti karkulaisvangit. Jonkun\nkimppuun on käyty, ja hän on saanut vammoja.\"\n\nJuoksimme liian nopeasti voidaksemme puhella enempää, emmekä\npysähtyneet ennenkuin keittiössämme. Se oli täynnä väkeä. Kaikki\nkyläläiset olivat siellä tai pihalla. Ja siellä oli lääkäri, ja siellä\noli Joe, ja siellä oli ryhmä naisia, kaikki keskellä keittiön lattiaa.\nJoutilaat seisoskelijat vetäytyivät minut nähtyään syrjään, ja silloin\nnäin sisareni -- virumassa tajuttomana ja hievahtamattomana paljailla\nlaudoilla, joille hänet oli nujertanut takaraivoon osunut hirvittävä\nisku. Iskun oli joku tuntematon sivaltanut sisareni kasvojen ollessa\ntuleen päin. -- Kohtalo oli määrännyt, ettei hän enää koskaan olisi\ntoratuulella, ollessaan Joen vaimona.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\n\nKun pääni oli täynnä George Barnwellia, olin aluksi taipuvainen\nuskomaan, että _minulla_ täytyi olla jonkinlainen osuus sisareeni\nkohdistetussa päällekarkauksessa tai ainakin epäilykset saattoivat\noikeutetummin suuntautua minuun kuin kehenkään muuhun, koska olin hänen\nläheinen sukulaisensa ja yleisesti tiedettiin minun olevan hänelle\nkiitollisuudenvelassa. Mutta kun seuraavan aamun kirkkaammassa valossa\naloin uudelleen punnita asiaa ja kuuntelin, miten sitä pohdittiin\nkaikkialla ympärilläni, sain tapahtumasta paljon järkevämmän\nkäsityksen.\n\nJoe oli ollut \"Kolmessa iloisessa laivurissa\" polttelemassa piippuaan\nkello neljänneksen yli kahdeksasta neljänneksen vaille yhdeksään. Hänen\nsiellä ollessaan sisareni oli seisonut keittiönsä ovella ja tervehtinyt\nerästä kotiin palavaa maatyöläistä. Mies ei kyennyt tarkalleen\nilmaisemaan aikaa, jolloin hän näki vainajan (yrittäessään hän joutui\nankaran hämmingin valtaan), vaan arveli, että sen oli täytynyt tapahtua\nennen yhdeksää! Kun Joe saapui kotiin viisi minuuttia vaille kymmenen,\noli hänen vaimonsa virumassa lattialla, ja hän nouti heti apua. Tuli ei\nollut silloin palanut tavallista huonommin, eikä kynttilänsydämen\nkarsta ollut kovin pitkä; mutta kynttilä oli puhallettu sammuksiin.\n\nTalon mistään osasta ei ollut viety mitään. Eikä keittiössä paitsi\nsammutettua kynttilää -- joka oli pöydällä oven ja sisareni välissä,\nollen hänen takanaan hänen seistessään kasvot tuleen päin ja saadessaan\nsurmaniskun -- ollut mitään epäjärjestyksessä, paitsi mitä vainajan\nkaatumisesta ja verenvuodosta oli aiheutunut. Mutta paikalta oli\nlöydetty huomattava todistuskappale. Häntä oli lyöty jollakin raskaalla\naseella päähän ja niskaan; iskujen jälkeen, hänen viruessaan\nkasvoillaan, oli häntä paiskattu jollakin painavalla esineellä sangen\nrajusti. Ja kun Joe nosti hänet lattialta, oli hänen vierellään poikki\nviilattu vangin jalkarauta.\n\nTarkastettuaan tätä rautaa sepänsilmällä Joe selitti, että se oli\nviilattu poikki joku aika sitten. Kun huhu tästä kantautui\nvankilalaivoille ja sieltä tuli miehiä tarkastamaan rautaa, vahvistivat\nhe Joen mielipiteen. He eivät tahtoneet sanoa, milloin se oli lähtenyt\nvankilalaivoilta, joihin se oli epäilemättä kuulunut. Mutta he\nvakuuttivat olevansa varmoja siitä, ettei juuri se rauta ollut painanut\nkummankaan edellisenä yönä karanneen vangin jalkaa. Lisäksi oli toinen\nheistä saatu jo uudelleen kiinni, eikä hän ollut vapautunut raudastaan.\n\nTietojeni perusteella tein tästä oman johtopäätökseni. Uskoin raudan\nolevan minun vankini -- saman raudan, jota olin suolla nähnyt ja\nkuullut hänen viilaavan -- mutta mielessäni en syyttänyt häntä sen\nviimeisestä käytöstä. Uskoin nimittäin jommankumman kahdesta muusta\nhenkilöstä saaneen sen haltuunsa ja käyttäneen sitä tähän julmaan\ntarkoitukseen. Joko Orlickin tai sen tuntemattoman, joka oli näyttänyt\nminulle viilaa.\n\nMitä nyt Orlickiin tuli, hän oli mennyt kaupunkiin, aivan kuten hän\nkertoi meille tavatessamme hänet tullipuomin luona, hänen oli nähty\nliikkuvan kaupungilla pitkin iltaa, hän oli ollut monien henkilöiden\nseurassa useissa kapakoissa, ja hän oli palannut minun ja Wopslen\nkanssa. Häntä vastaan ei ollut mitään paitsi riitaa; ja sisareni oli\nriidellyt hänen ja kaikkien läheisyydessään olevien ihmisten kanssa\nkymmeniätuhansia kertoja. Mitä taas outoon mieheen tulee, jos hän olisi\ntullut noutamaan kahta seteliään, ei niistä olisi syntynyt kinaa, koska\nsisareni oli täysin valmis antamaan ne takaisin. Sitäpaitsi ei ollut\nriitaa ollutkaan; murhaaja oli tullut sisälle niin hiljaa ja äkkiä,\nettä sisareni oli pitkänään lattialla ennenkuin ehti katsahtaa\ntaaksensa.\n\nOli kamalaa ajatella, että minä olin hankkinut aseen, vaikka tosin sitä\ntarkoittamatta, mutta muuta tuskin voin ajatella. Mieltäni vaivasi\nsanomattomasti, kun pohtimistani pohdin, pitäisikö minun vihdoin\nhaihduttaa tämä lapsuusaikani lumous ja kertoa Joelle koko juttu.\nKuukausien aikana senjälkeen ratkaisin joka päivä sen kysymyksen\nlopullisesti ja kielteisesti, mutta otin sen uudelleen aprikoitavaksi\nseuraavana aamuna. Tämä kamppailu päättyi sittenkin seuraavasti:\nsalaisuus oli niin vanha, oli siinä määrin syöpynyt minuun ja muuttunut\nosaksi olemustani, etten voinut repiä sitä irti. Sen pelon lisäksi,\nettä kun se oli johtanut niin paljoon pahaan, se todennäköisemmin kuin\nkoskaan ennen vieroittaisi Joen minusta, jos hän sen uskoisi, pidätti\nminua vielä se pelko, ettei hän sitä uskoisi, vaan väittäisi sitä\ntarukoirien ja vasikankyljysten kaltaiseksi, summattomaksi\nsepitelmäksi. Mutta tietenkin tingin itseni kanssa -- horjuinhan\nnimittäin oikean ja väärän välillä, jolloin aina niin tehdään -- ja\npäätin ilmaista kaikki, jos saisin jonkun sellaisen uuden tilaisuuden\nkuin uusi mahdollisuus tihutyöntekijäin selvillesaamisen avustamiseksi\noli.\n\nKonstaapeleita ja Lontoon poliisiviranomaisia -- tämä nimittäin\ntapahtui entisten punaliivisten poliisien aikana -- liikkui talomme\ntienoilla viikon tai parin aikana, menetellen hyvin samalla tavalla\nkuin olen kuullut ja lukenut samanlaisten viranomaisten menettelevän\nmuissa sellaisissa tapauksissa. He pidättivät useita henkilöitä\nilmeisen aiheettomasti, vaivasivat hyvin ankarasti päätänsä väärillä\najatuksilla ja koettivat itsepintaisesti sovittaa tapauksen yhteydessä\nesiintyneitä seikkoja näihin ajatuksiin, sensijaan että olisivat\nkoettaneet johtaa mielipiteitä tosiseikoista. He myöskin seisoskelivat\n\"Iloisten laivurien\" oven läheisyydessä tietävän näköisinä ja\nvähäpuheisina, mikä täytti koko naapuriston ihailulla; ja he nauttivat\nryyppynsä niin salaperäisesti, että se melkein vastasi syyllisen\nvangitsemista. Ei kuitenkaan aivan, sillä he eivät saaneet syyllistä\nkiinni.\n\nKauan sen jälkeen kun nämä valtiojärjestyksen mukaiset mahtihenkilöt\nolivat hajautuneet, lepäsi sisareni hyvin sairaana vuoteessaan. Hänen\nnäkönsä oli häiriytynyt, niin että hän näki esineet monenkertaisina ja\ntavoitteli todellisten sijasta olemattomia teekuppeja ja viinilaseja;\nhänen kuulonsa oli suuresti huonontunut, samoin kuin muistinsa; ja\nhänen puheensa oli käsittämätöntä. Kun hän vihdoin toipui niin paljon,\nettä hänet voitiin auttaa alakertaan, oli vieläkin välttämätöntä pitää\nkivitauluni aina hänen ulottuvillaan, jotta hän saattoi ilmaista\nkirjoittamalla, mitä hän ei kyennyt ilmaisemaan sanoilla. Kun\nhän (hyvin huonon käsialan lisäksi) oli enemmän kuin huono\noikeinkirjoittaja, ja kun Joe oli enemmän kuin huono lukija, syntyi\nheidän keskensä tavattomia selkkauksia, joita ratkaisemaan minut\nkutsuttiin. Lammaspaistin tarjoaminen lääkkeen sijasta, Joen\nvaihtaminen teehen ja leipurin lihaan olivat lievimpiä minun omista\nerehdyksistäni.\n\nMutta sisareni luonne oli parantunut suuresti, ja hän oli\nkärsivällinen. Kaikkien raajojen vapisevat, epävarmat liikkeet\nkuuluivat pian hänen säännölliseen tilaansa, ja myöhemmin hän usein,\nkaksi tai kolme kuukautta kestäneiden väliaikojen kuluttua, puristi\npäätänsä käsillään ja oli sitten noin viikon yhteen menoon jonkinlaisen\nsynkän mielenharhailun vallassa. Vaivasimme turhaan aivojamme\nlöytääksemme hänelle sopivan hoitajan, kunnes eräs tapaus vapautti\nmeidät siitä huolesta. Wopslen isotäti voitti vakiintuneen\nelämistottumuksensa, ja Biddy siirtyi meidän talouskuntamme jäseneksi.\n\nEhkä noin kuukauden kuluttua siitä, kun sisareni ensi kerran ilmestyi\nuudelleen keittiöön, tuli Biddy meille muassaan pieni, täpläinen rasia,\njoka sisälsi hänen kaikki maalliset tavaransa, ja hänestä tuli talomme\nsiunaus. Ennen kaikkea hän oli siunaus Joelle, sillä tätä kelpo\nmiekkosta vihloi pahasti vaimonsa surkeuden alituinen näkeminen, ja\nhänen tavakseen oli tullut hoivaillessaan vaimoaan iltaisin kääntyä\ntuontuostakin minun puoleeni ja siniset silmät kosteina virkkaa: \"Niin\nkomea nainen kuin hän ennen oli, Pip!\" Kun Biddy heti alkoi perin\ntaitavasti hoitaa sairasta ikäänkuin olisi tutkinut häntä pienestä\npitäen, voi Joe tavallaan paremmin antaa arvon rauhallisemmalle\nelämälleen ja käydä silloin tällöin \"Iloisissa laivureissa\", minkä\nvaihtelu teki hänelle hyvää. Kuvaavaa poliiseille oli, että he kaikki\nolivat suuremmassa tai pienemmässä määrin epäilleet Joe-raukkaa (vaikka\nhänellä ei ollut siitä aavistustakaan) ja että he jokikinen olivat\npitäneet häntä viekkaimpana koskaan kohtaamanaan miehenä.\n\nEnsimmäisen voittonsa Biddy saavutti uudessa toimessaan ratkaisemalla\nongelman, jolle minä en ollut mahtanut kerrassaan mitään. Olin\nyrittänyt tiukasti, mutta saamatta mitään aikaan. Asia on seuraava:\n\nSisareni oli yhä uudelleen piirtänyt kivitaululle kirjaimen, joka\nnäytti omituiselta T:ltä, ja sitten äärimmäisen innokkaasti\nkiinnittänyt siihen huomiotamme ikäänkuin olisi erikoisesti sitä\nhalunnut. Olin turhaan kokeillut kaikella t:llä alkavalla, tervasta\ntaikinaan saakka. Vihdoin oli päähäni pälkähtänyt, että merkki näytti\nvasaralta, ja lausuttuani hilpeästi sen sanan sisareni korvaan hän oli\nalkanut takoa pöytää ja nyökkäillyt hyväksyvästi. Senjälkeen olin\ntuonut hänelle kaikki vasaramme toisensa jälkeen, mutta turhaan. Sitten\nmuistin kainalosauvan, jonka muoto on hyvin samanlainen, lainasin\nsellaisen kylästä ja näytin sitä sisarelleni, uskoen jotensakin\nvarmasti arvanneeni oikein. Mutta sen nähtyäänhän pudisteli päätänsä\nsiinä määrin, että pelkäsimme hänen niskansa menevän sijoiltaan, kun\nhän oli niin heikko ja raihnas.\n\nSisareni havaittua, että Biddy oli hyvin nopsa ymmärtämään häntä,\nilmestyi tämä salaperäinen merkki taaskin taululle. Biddy silmäili\nmiettivästi, kuunteli selitystäni, katsoi miettivästi sisareeni, katsoi\nmiettivästi Joeen (jota taululla aina edusti hänen alkukirjaimensa) ja\njuoksi pajaan, jälessään Joe ja minä.\n\n\"Sehän on tietysti selvä!\" huudahti Biddy ilme riemuisena. \"Ettekö\noivalla? Se on _hän_!\"\n\nOrlick epäilemättä! Sairas oli unohtanut hänen nimensä ja osasi kuvata\nhäntä vain vasaralla. Ilmoitimme hänelle, minkätähden tahdoimme hänet\nkeittiöön, ja verkkaisesti hän laski vasaran kädestään, pyyhkäisi\notsaansa kyynärvarrellaan, pyyhkäisi sitä toistamiseen esiliinallaan ja\nlähti kuhnustellen pajasta, polviensa notkahdellessa omituisen\nveltosti, hänelle ihan erikoiseen tapaan.\n\nTunnustan odottaneeni sisareni syyttävän häntä ja pettyneeni, kun niin\nei käynyt. Potilas osoitti mitä hartaimmin haluavansa olla hyvissä\nväleissä miehen kanssa, oli ilmeisesti oikein mielissään, kun tämä\nvihdoin oli tuotu hänen luoksensa, ja ilmaisi viittauksella haluavansa,\nettä Orlickille tarjottaisiin juotavaa. Hän tarkkaili päiväläisen\nkasvoja ikäänkuin olisi erikoisesti tahtonut olla varma siitä, että\nvastaanotto oli mieluinen, osoitti kaikin mahdollisin tavoin haluavansa\nolla sovussa miehen kanssa, ja kaikista hänen teoistaan huokui\nnöyrää lepyttelyä, jollaista olen aina nähnyt kuvastuvan lapsen\nkäyttäytymisestä ankaraa opettajaa kohtaan. Tämän jälkeen hän harva se\npäivä piirsi vasaran kivitauluunsa, ja Orlick löntysti sisälle, jääden\nseisomaan jurona hänen eteensä, ikäänkuin ei olisi sen paremmin kuin\nminäkään osannut selittää tätä asiaa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\n\nNyt alkoi minulle oppilaselämän jokapäiväinen meno, johon kylän ja suon\nrajojen ulkopuolelta ei tuonut vaihtelua mikään sen merkittävämpi\nseikka kuin syntymäpäiväni saapuminen ja uusi käyntini neiti Havishamin\nluona. Porttivahdin tehtäviä suoritti edelleen neiti Sarah Pocket, ja\nneiti Havisham oli aivan samanlainen kuin edellisellä kerralla\nerotessamme ja puhui Estellasta ihan samaan tapaan, jollei ihan\nsamoilla sanoilla. Keskustelimme ainoastaan muutamia minuutteja, ja\npoistuessani hän antoi minulle guinean, käskien minun tulla taaskin\nkäymään seuraavana syntymäpäivänäni. Minun sopinee heti mainita, että\nsiitä sukeutui jokavuotinen tapa. Ensi kerralla yritin kieltäytyä\nottamasta guineaa vastaan, mutta tulos oli vain se, että hän tiedusti\nminulta hyvin äkäisesti, odotinko saavani enemmän. Silloin ja\nsenjälkeen joka kerta otin sen.\n\nSynkkä, vanha talo, pimeän huoneen keltainen valaistus ja\npukeutumispöydällä olevan kuvastimen ääreen sijoitetulla tuolilla\nistuva surkastunut haamu olivat niin muuttumattomia, että minusta\ntuntui siltä kuin kellojen pysähtyminen olisi seisauttanut ajan kulun\ntässä salaperäisessä paikassa ja kuin se olisi pysynyt paikallaan,\nsamalla kun minä ja kaikki sen ulkopuolella oleva vanhenimme. Taloon ei\nkoskaan päässyt päivänvaloa, ei minun luuloni ja muistini mukaan eikä\nmyöskään tosiasiallisesti. Se hämmensi ajatuskykyäni, ja sen\nvaikutuksen alaisena inhosin ammattiani ja häpesin kotiani edelleenkin.\n\nMutta huomaamattani aloin tajuta Biddyn muuttuneen. Hänen\nkengänkorkonsa oikenivat, hänen hiuksensa kävivät kiiltäviksi ja\nsieviksi, hänen kätensä olivat aina puhtaat. Hän ei ollut kaunis -- hän\noli rahvaanlapsi eikä voinut tulla Estellan kaltaiseksi -- mutta hän\noli miellyttävä, hyvä ja luonnonladultaan herttainen. Hän ei ollut\nasunut meillä vuotta kauempaa (muistan hänen äsken luopuneen\nsurupuvustaan, kun se pisti silmääni), kun eräänä iltana huomautin\nitselleni, että hänellä oli omituisen miettiväiset ja tarkkaavaiset\nsilmät, jotka olivat oikein sievät ja oikein hyvännäköiset.\n\nSe johtui siitä, että kohotin katseeni tehtävästä, jonka kimpussa\nahersin -- kirjoitin joitakuita kohtia kirjasta parantaakseni\neräänlaisen sotajuonen avulla tietojani ja taitojani samalla kertaa\nkahdella tavoin -- ja näin Biddyn tarkkailevan puuhaani. Laskin kynän\npois kädestäni, ja Biddy keskeytti ompelemisen panematta ompelusta pois\nkäsistään.\n\n\"Biddy\", virkoin, \"miten saat sen tehdyksi? Joko minä olen hyvin typerä\ntai sinä olet hyvin älykäs.\"\n\n\"Mistä kysymys? En tiedä\", vastasi Biddy hymyillen.\n\nHän sai järjestetyksi koko kotielämänsä, ja ihailtavasti saikin. Mutta\nen tarkoittanut sitä, vaikka se teki sen, mitä tarkoitin, sitäkin\nhämmästyttävämmäksi.\n\n\"Miten voit, Biddy\", selitin, \"oppia kaikki, mitä minäkin opin, ja\npysyä aina tasallani?\" Aloin olla aika itserakas tiedoistani, sillä\nkäytin syntymäpäiväguineaani niiden kartuttamiseen ja säästin suurimman\nosan taskurahoistani samanlaisiin sijoituksiin, vaikka nyt on\nmielestäni epäilemätöntä, että silloiset vähäiset tietoni olivat\nkäyneet äärimmäisen kalliiksi.\n\n\"Minä voisin yhtä hyvin kysyä\", sanoi Biddy, \"miten sinä suoriudut.\"\n\n\"Et, koska tultuani iltaisin pajasta jokainen näkee minun ryhtyvän\nopiskelemaan. Mutta sinä et tee sitä koskaan, Biddy.\"\n\n\"Sen otaksuttavasti täytyy tarttua minuun -- yskän tavoin\", virkkoi\nBiddy rauhallisesti, alkaen jälleen ommella.\n\nKehitellessäni ajatustani nojautuneena taaksepäin puisessa tuolissani,\nsilmäillen Biddyä, joka ompeli pää kallellaan, aloin pitää häntä\ntavattomana tyttönä. Muistin nimittäin nyt, että hän oli yhtä hyvin\nperehtynyt meidän ammattimme sanontatapoihin ja tunsi erillisten\ntehtäviemme sekä eri työvälineittemme nimitykset. Lyhyesti: Biddy tiesi\nkaikki, mitä minä tiesin. Teoreettisessa suhteessa hän oli jo nyt yhtä\nhyvä seppä kuin minä tai parempi.\n\n\"Sinä olet niitä ihmisiä, Biddy\", huomautin, \"jotka käyttävät kaikki\ntilaisuudet mahdollisimman hyvin. Ennen tännetuloasi sinulla ei ollut\nlainkaan mahdollisuutta, ja kuinka paljon oletkaan edistynyt!\"\n\nBiddy katsoi minuun tuokion ja ompeli sitten edelleen. \"Mutta minähän\nolin ensimmäinen opettajasi, enkö ollutkin?\" kysyi hän ommellessaan.\n\n\"Biddy!\" huudahdin hämmästyneenä. \"Sinähän itket!\"\n\n\"En, en itke\", vakuutti Biddy, katsoen minuun ja nauraen. \"Mistä se\npälkähti päähäsi?\"\n\nMistä se olisi voinut pälkähtää päähäni muusta kuin siitä, että näin\nkyynelen kimaltelevan tipahtaessaan hänen ompelukselleen? Istuin\nääneti, muistellen, millainen palvelusjuhta hän oli ollut, kunnes\nWopslen isotäti menestyksellisesti voitti huonon elämistottumuksensa,\njosta pääseminen on joistakuista ihmisistä niin perin toivottavaa.\nMuistelin, kuinka toivottomat olosuhteet häntä olivat ympäröineet\nviheliäisessä pikku myymälässä ja viheliäisessä, pienessä, meluisessa\niltakoulussa, jossa se surkea, kykenemätön vanha nainen aina oli hänen\nraahattavanaan ja tuettavanaan. Mietin, että niinäkin epäsuotuisina\naikoina täytyi sen, minkä nyt parhaillaan kehittyi, olla piilevänä\nBiddyssä, sillä ensimmäisten huolieni ja tyytymättömyyteni vaivaamana\nolin kääntynyt hänen puoleensa apua saadakseni, pitäen sitä itsestään\nselvänä asiana. Biddy istui, ommellen rauhallisesti, vuodattamatta enää\nkyyneliä, ja katsellessani häntä ja ajatellessani tätä kaikkea johtui\nmieleeni, etten kenties ollut osoittautunut kyllin kiitolliseksi\nBiddylle. Olin saattanut olla liian umpimielinen, ja minun olisi ehkä\npitänyt olla häntä kohtaan suosiollisempi (vaikka juuri tätä sanaa en\naatoksissani käyttänyt) ja luottavaisemman avomielinen.\n\n\"Niin, Biddy\", jatkoin vatvottuani asiaa mielessäni kylliksi, \"sinä\nolit ensimmäinen opettajani, emmekä siihen aikaan aavistaneet olevamme\nnyt tällä tavoin yhdessä tässä keittiössä.\"\n\n\"Voi, olento-rukkaa!\" äänsi Biddy. Tapansa mukaan hän unohti itsensä ja\nkäänsi huomautukseni kohdistumaan sisareeni, nousi hyörimään hänen\nympärillään ja laittoi hänen olonsa mukavammaksi. \"Se on surullisen\ntotta!\"\n\n\"No niin\", sanoin, \"meidän pitää puhella keskenämme vähän enemmän,\nkuten ennen puhelimme. Lähdetään ensi sunnuntaina rauhalliselle\nkävelylle suolle, Biddy, ja tarinoidaan pitkään.\"\n\nSisartani ei nyt milloinkaan jätetty yksin; mutta Joe oli tuiki altis\nhuolehtimaan hänestä seuraavan sunnuntain iltapuolella, ja Biddy ja\nminä lähdimme yhdessä ulkosalle. Oli kesäaika, ja sää oli viehättävä.\nKun sivuutettuamme kylän, kirkon ja kirkkotarhan ja ehdittyämme suolle\nnäimme joella lipuvien laivojen purjeita, aloin tavalliseen tapaani\nliittää neiti Havishamia ja Estellaa näköalaan. Saavuttuamme joen\nrannalle ja istuuduttuamme sen äyräälle veden liplattaessa jalkojemme\njuuressa, mikä teki koko ympäristön rauhallisemmaksi kuin se olisi\nollut ilman sitä ääntä, päättelin sekä ajan että paikan sopivaksi\nottaakseni Biddyn läheiseksi uskotukseni.\n\n\"Biddy\", ilmaisin vaadittuani häneltä vaitiololupauksen, \"haluan\nherrasmieheksi.\"\n\n\"Oh, minä en haluaisi sinun sijassasi\", vastasi hän. \"En usko sen\ntyydyttävän mieltä.\"\n\n\"Biddy\", lausuin ankarahkosti, \"minulla on erikoinen syy haluta\nherrasmieheksi.\"\n\n\"Itse tiedät sen parhaiten, Pip. Mutta etkö usko olevasi onnellisempi\nsellaisena kuin nyt olet?\"\n\n\"Biddy\", huudahdin kärsimättömästi, \"en ole ensinkään onnellinen\ntällaisena. Inhoan ammattiani ja elämääni. En ole kertaakaan tuntenut\nmieltymystä kumpaankaan koko oppilasaikanani. Älä ole järjetön!\"\n\n\"Olinko järjetön?\" virkkoi Biddy, levollisesti kohottaen\nkulmakarvojaan. \"Olen siitä pahoillani; se ei ollut tarkoitukseni.\nTahtoisin vain, että menettelisit hyvin ja että sinun olisi mukava\nolla.\"\n\n\"No niin, käsitä kerta kaikkiaan, ettei oloni ole eikä voi olla mukava\n-- ei mitään muuta kuin surkeata -- kas siinä, Biddy! -- jollen voi\nviettää tyyten toisenlaista elämää kuin nyt vietän.\"\n\n\"Se on vahinko\", pahoitteli Biddy, ravistaen päätänsä surullisen\nnäköisenä.\n\nMinäkin olin niin usein mielessäni pitänyt sitä vahinkona, että siinä\nomituisenlaatuisessa riidassa, joka alituiseen riehui sisälläni, olin\npuolittain taipuvainen vuodattamaan harmin ja tuskan kyyneliä, kun\nBiddy puki sanoiksi omansa ja minun tunteeni. Sanoin hänelle, että hän\noli oikeassa, ja myönsin ymmärtäväni sen hyvin valitettavaksi, mutta\nsittenkään ei sille mahtanut mitään.\n\n\"Jos olisin voinut vakiutua\", puhelin Biddylle, nykien maasta\nulottuvissani olevaa, lyhyttä ruohoa hyvin samaan tapaan kuin kerran\nolin kiskonut tunteitani hiuksistani ja potkinut niitä panimon seinään,\n\"jos olisin voinut vakiutua ja pitää pajasta vain puolittainkaan niin\npaljon kuin pidin siitä pienenä ollessani, olisi se varmasti ollut\npaljon parempi minulle. Sinä, minä ja Joe emme silloin olisi kaivanneet\nmitään, oppilasaikani päätyttyä Joesta ja minusta olisi kenties tullut\nyhtiökumppanukset, olisinpa ehkä saattanut tottua olemaan sinun\nseuranasi, ja olisimme saattaneet istua tällä samalla penkillä kauniina\npyhäpäivänä ihan toisenlaisina ihmisinä. Olisinhan kelvannut _sinulle_,\nenkö olisikin, Biddy?\"\n\nBiddy huoahti, katsellen purjehtivia laivoja, ja vastasi: \"Kyllä; minä\nen ole ylettömän vaativainen.\" Se tuskin kuulosti imartelevalta, mutta\ntiesin hänen tarkoituksensa olleen hyvän.\n\n\"Sensijaan\", pitkitin, nykien yhä ruohoa ja pureksien lehteä tai paria,\n\"millaista elämäni nyt onkaan! Olen tyytymätön, synkän levoton; mitäpä\nkarkeuteni ja rahvaanomaisuuteni minulle merkitsisivät, jollei kukaan\nolisi niistä minulle huomauttanut!\"\n\nBiddy käänsi äkkiä kasvonsa puoleeni ja silmäili minua paljon\ntarkkaavammin kuin oli silmäillyt purjehtivia laivoja.\n\n\"Se ei ollut aivan totuudenmukainen eikä kovin kohtelias huomautus\",\narvosteli hän, suunnaten katseensa jälleen laivoihin. \"Kuka niin\nsanoi?\"\n\nOlin hämilläni, sillä olin puhunut varomattomasti oikein oivaltamatta,\nmihin joutuisin. Nyt sitä ei kuitenkaan käynyt ilman muuta\nsivuuttaminen, ja vastasin: \"Neiti Havishamin luona asuva kaunis nuori\nnainen, ja hän on kauniimpi kuin kukaan on koskaan ollut, ihailen häntä\nhirveästi ja tahtoisin tulla herrasmieheksi hänen tähtensä.\" Tämän\nmielipuolisen tunnustuksen jälkeen aloin viskellä repimiäni ruohoja\njokeen ikäänkuin olisin mielinyt hypätä itse niiden perässä.\n\n\"Tahtoisitko tulla herrasmieheksi hänen harmikseen vai voittaaksesiko\nhänet omaksesi?\" tiedusti Biddy tyynesti, oltuamme hetkisen vaiti.\n\n\"En tiedä\", vastasin synkästi.\n\n\"Jos nimittäin tahtoisit sitä hänen kiusakseen\", jatkoi Biddy, \"niin\nluulisin -- mutta itsehän parhaiten tiedät -- että se kävisi paremmin\nja riippumattomammin olemalla välittämättä vähääkään hänen sanoistaan.\nJos taas tahtoisit sitä voittaaksesi hänet omaksesi, niin luulisin --\nmutta itsehän tiedät parhaiten -- että hän ei ole voittamisen\narvoinen.\"\n\nJuuri niin olin itse usein miettinyt. Juuri se oli minusta\ntäysin selvää sillä hetkellä. Mutta miten minä poloinen,\nhuikaistunut maalaispoika, olisin voinut välttää sitä ihmeellistä\nepäjohdonmukaisuutta, johon mitä parhaimpia ja viisaimpia miehiä joka\npäivä lankeaa.\n\n\"Se kaikki lienee aivan totta\", myönsin, \"mutta ihailen häntä\nhirveästi.\"\n\nLyhyesti sanoen, tähän saakka ehdittyäni kävin maahan kasvoilleni,\nkouraisin käden täyden hiuksia kummaltakin puolelta päätäni ja raastoin\nniitä aika lailla. Ja koko ajan käsitin, että sydämeni hulluus oli niin\nperäti hullua ja harhaanosunutta, että kuten oikein hyvin tajusin olisi\nollut parhaiksi kasvoilleni, jos olisin hiuksista kiskomalla kohottanut\nne maasta ja iskenyt ne kivenmukuloita vasten rangaistukseksi siitä,\nettä ne kuuluivat moiselle pässinpäälle.\n\nBiddy oli hyvin viisas tyttö eikä enää yrittänyt järkeillä minulle. Hän\nlaski kätensä, joka oli lohduttava, vaikka työn kovettama, vuorotellen\nkummallekin kädelleni ja irroitti ne lempeästi tukastani. Sitten hän\ntaputti hartioitani hiljaa, tyynnyttävästi, samalla kun minä vähän\nitkin kasvot hihaa vasten painettuina -- aivan samoin kuin olin tehnyt\npanimon pihalla -- ja minusta hämärästi tuntui, että olin saanut perin\nhuonoa kohtelua osakseni joltakulta -- tai kaikilta; en osaa sanoa,\nkummin päin asia oli.\n\n\"Olen iloissani yhdestä seikasta\", virkkoi Biddy, \"nimittäin siitä,\nettä olet tuntenut voivasi luottaa minuun ja kertoa minulle\nsalaisuutesi, Pip. Ja olen iloissani toisestakin asiasta, nimittäin\nsiitä, että tietenkin voit varmasti uskoa minun säilyttävän sen ja\nsikäli aina ansaitsevan luottamuksesi. Jos ensimmäinen opettajasi\n(hyväinen aika, kuinka huono opettaja ja kuinka kipeästi itse\nopettamisen tarpeessa!) olisi nykyisinkin opettajasi, luulisi hän\ntietävänsä, millaisen läksyn hän antaisi. Mutta se olisi vaikea oppia,\nja sinä olet päässyt hänen opetuskykyään pitemmälle, eikä siitä\nnyt ole lainkaan hyötyä.\" Niinpä Biddy huokaisi rauhallisesti tähteni,\nnousi pystyyn joen äyräältä ja lausui ääni muuttuneena raikkaan\nmiellyttäväksi: \"Kävelläänkö hiukan kauemmaksi vai palataanko kotiin?\"\n\n\"Biddy\", huudahdin, ponnahtaen pystyyn, kietoen käteni hänen kaulaansa\nja suudellen häntä, \"kerron sinulle aina kaikki.\"\n\n\"Kunnes tulet herrasmieheksi\", oikaisi Biddy.\n\n\"Tiedäthän, etten ikinä tule, joten kerron aina. Ei silti, että minulla\nolisi syytä kertoa sinulle kaikkea, sillä tiedät kaikki, mitä minäkin\ntiedän -- kuten mainitsin sinulle kotona äskettäin.\"\n\n\"Oi!\" äänsi Biddy kuiskaamalla, katsellen laivoja ja toistaen sitten\näskeiseen miellyttävään sävyyn: \"Kävelläänkö hiukan kauemmaksi vai\npalataanko kotiin?\"\n\nVastasin, että kävelisimme hiukan kauemmaksi, ja teimme niin. Kesäinen\niltapäivä vienoni kesäillaksi, ja oli hyvin kaunista. Aloin miettiä,\neikö asemani sittenkin ollut luonnollisempi ja terveempi näissä oloissa\nkuin pelatessani \"Mustaa Maijaa\" kynttilänvalossa huoneessa, jossa\nkellot olivat seisahtuneet ja jossa Estella minua halveksi. Ajattelin,\nettä minun olisi oikein hyvä, jos saisin pois päästäni hänet sekä\nkaikki ne muut muistot ja haihattelut, kävisin käsiksi työhön\npäättäneenä nauttia tehtävästäni, pysyisin siinä tiukasti ja laittaisin\noloni mahdollisimman hyväksi. Kysyin itseltäni, enkö varmasti tietänyt,\nettä jos Estella olisi sillä hetkellä ollut Biddyn sijasta vierelläni,\nhän olisi tehnyt oloni surkeaksi. Minun oli pakko myöntää olevani siitä\naivan varma, ja sanoin itsekseni: \"Pip, kuinka hupakkomainen oletkaan!\"\n\nKävellessämme keskustelimme paljon, ja kaikki Biddyn huomautukset\ntuntuivat pitävän paikkansa. Biddy ei ollut koskaan loukkaava eikä\noikullinen eikä tänään toinen ja huomenna toinen. Tuskan tuottaminen\nminulle olisi tuottanut hänelle vain tuskaa eikä mielihyvää. Hän olisi\npaljon mieluummin haavoittanut omaa rintaansa kuin minun. Mistä sitten\nvoi johtua, etten heistä kahdesta pitänyt hänestä paljon enemmän?\n\n\"Biddy\", virkoin astellessamme kotiin päin, \"toivoisin sinun voivan\nsaattaa minut oikealle tolalle.\"\n\n\"Toivoisin voivani!\" yhtyi Biddy.\n\n\"Jos vain osaisin rakastua sinuun -- ethän pahastu siitä, että puhun\nnäin avoimesti niin vanhalle tutulle kuin sinulle?\"\n\n\"Oi, hyväinen aika, en ensinkään!\" vastasi Biddy. \"Älä minusta\npiittaa!\"\n\n\"Jos vain voisin tehdä sen, olisi _se_ pelastukseni.\"\n\n\"Mutta sitä et koskaan tee, ymmärräthän\", huomautti Biddy.\n\nSe ei sinä iltana tuntunut minusta ihan niin epätodennäköiseltä kuin se\nolisi tuntunut, jos olisimme pohtineet sitä muutamia tunteja\naikaisemmin. Vastasin senvuoksi, etten ollut siitä aivan varma. Mutta\nBiddy vakuutti _olevansa_ ja lausui sen jyrkästi. Sydämessäni uskoin\nhänen olevan oikeassa; mutta sittenkin pahastuin aika tavalla siitä,\nettä hän oli niin varma siitä asiasta.\n\nLähellä kirkkomaata meidän täytyi mennä padon ylitse ja käyttää\nsulkuportin vierellä olevia portaita. Siellä kohosi sulusta tai\nkaislojen seasta tai liejusta (joka oli yhtä vetelä kuin hän itsekin)\nvanha Orlick.\n\n\"Hei vain!\" urahti hän. \"Minnes te kaksi olette menossa?\"\n\n\"Minne muualle olisimme menossa kuin kotiin?\"\n\n\"No niin\", sanoi hän, \"minut saa kirputtaa, jollen saata teitä kotiin!\"\n\nTämä kirputtamisrangaistus oli hänen suosimansa voimasana. Hän ei\nkäsittääkseni liittänyt siihen sanaan mitään määrättyä merkitystä, vaan\nkäytti sitä, kuten väitettyä ristimänimeäänkin, herjatakseen\nihmiskuntaa ja ilmaistakseen jotakin hurjan vahingollista. Nuorempana\nollessani minulla oli sellainen ylimalkainen luulo, että jos hän olisi\nkirputtanut minua henkilökohtaisesti, olisi hän käyttänyt aseenaan\nkäyrää, terävää koukkua.\n\nBiddystä oli Orlickin tulo mukaamme hyvin vastenmielinen, ja hän\nsupatti minulle: \"Älä ota häntä mukaan! En pidä hänestä.\" Kun minäkään\nen hänestä pitänyt, otin vapauden ilmoittaa, että kiitimme häntä, mutta\nettemme tahtoneet saattajaa. Sen kuultuaan hän purskahti nauraa\nhohottamaan, jättäytyi jälkeemme, mutta tulla kuhnusteli vähän matkan\npäässä perässämme.\n\nHaluten tietää, epäilikö Biddy Orlickin sekautuneen väkivallantyöhön,\njosta sisareni ei ollut voinut esittää selostusta, tiedustin,\nminkätähden hän ei pitänyt miehestä.\n\n\"Oh!\" vastasi hän, vilkaisten olkansa ylitse jälessämme löntystelevään\npäiväläiseen. \"Sentähden että -- että pelkään hänen pitävän minusta.\"\n\n\"Onko hän koskaan ilmaissut pitävänsä sinusta?\" kysyin harmistuneena.\n\n\"Ei\", virkkoi Biddy, katsahtaen taaskin olkansa ylitse. \"Hän ei ole\nmilloinkaan sitä sanonut; mutta hän iskee minulle silmää milloin vain\nkatseemme osuvat vastakkain.\"\n\nNiin outo ja omituinen kuin tämä tapa osoittaa kiintymystään olikin, en\nepäillyt sen tulkinnan paikkansapitävyyttä. Minua kiukuttikin kovasti,\nettä vanha Orlick uskalsi ihailla Biddyä, yhtä kovasti kuin jos se\nolisi ollut minua itseäni kohdannut loukkaus.\n\n\"Mutta eihän se merkitse mitään sinulle\", lisäsi Biddy levollisesti.\n\n\"Niin, Biddy, se ei merkitse mitään minulle. Mutta en pidä siitä; en\nhyväksy sitä.\"\n\n\"En minäkään\", yhtyi Biddy. \"Mutta sekään ei merkitse sinulle mitään.\"\n\n\"Aivan niin\", myönsin. \"Mutta minun täytyy sanoa sinulle, ettei\nkäsitykseni sinusta olisi hyvä, Biddy, jos hän iskisi sinulle silmää\nsinun suostumuksellasi.\"\n\nSen illan jälkeen pidin Orlickia silmällä, ja milloin olosuhteet\nolisivat olleet suotuisat ja sallineet hänen iskeä silmää Biddylle,\nlaittauduin hänen eteensä hämätäkseni sen mielenosoituksen. Hän oli\nikäänkuin juurtunut Joen kotielämään, kun sisareni oli äkkiä\nmielistynyt häneen. Muutoin olisin yrittänyt saada hänet erotetuksi.\nHän oli täysin selvillä hyvistä aikomuksistani ja vastasi niihin\nsamalla mitalla, kuten minulla myöhemmin oli syytä havaita.\n\nJa koska mieleni ei vielä nyt ollut kyllin sekava, sotkin sen\nviisikymmentätuhatta kertaa pahemmaksi vakuuttelemalla kirkkaina\nhetkinäni itselleni, että Biddy oli verrattomasti parempi kuin Estella\nja että yksinkertaisessa, rehellisessä, työteliäässä elämässä, johon\nolin syntynyt, ei ollut mitään hävettävää, vaan että se tarjosi minulle\nriittävästi keinoja saavuttaakseni itsekunnioituksen ja onnellisuuden.\nSellaisina hetkinä päättelin sitovasti, että vastenmielisyyteni rakasta\nkelpo Joea ja pajaa kohtaan oli häipynyt ja että joltisenkin hyvässä\ntahdissa kehityin Joen yhtiökumppaniksi ja Biddyn elämäntoveriksi.\nMutta yhtäkkiä sitten joku hämmentävä muisto Havisham-ajoilta tipahti\npäähäni tuhoavaa ammusta muistuttavana, sekoittaen järkeni uudelleen.\nSekautunut järki tarvitsee kauan toipuakseen; ja ennenkuin olin saanut\nmieleni kunnolleen järjestykseen, saattoi sen monesti jälleen perin\nsekavaksi sellainen harha-ajatus, että kenties neiti Havisham sittenkin\nloisi onneni oppiaikani päätyttyä.\n\nJos oppiaikani olisi kulunut loppuun, olisivat nämä pulmani yhä olleet\npahimmillaan, siitä olen varma. Se ei kulunut loppuun, vaan päättyi\nennenaikaisesti, kuten seuraavassa selostan.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\n\nOlin neljättä vuotta Joen oppilaana, ja oli lauantai-ilta. \"Kolmessa\niloisessa laivurissa\" oli takkavalkean ympärille keräytynyt ryhmä väkeä\nkuuntelemaan Wopslea, kun tämä luki ääneen sanomalehteä. Siinä\nrykelmässä olin minäkin.\n\nOli tehty suurta huomiota herättänyt murha, ja Wopsle oli\nkulmakarvojaan myöten veressä. Ahmien hän nautti kuvauksen kaikista\nkamalista laatusanoista ja asettui itse jokaisen kuulustelussa\nesiintyneen todistajan asemaan. Uhrina hän valitti heikosti: \"Olen\nmennyt mies\" ja murhaajana karjui raa'asti: \"Kyllä minä sinulle annan!\"\nHän esitti lääkeopillisen lausunnon, kärkevästi jäljitellen\npaikkakuntamme lääkäriä; ja iäkkäänä tullipuomin vahtina, joka oli\nkuullut lyönnit, hän ynisi ja tutisi siinä määrin halvautuneen tapaan,\nettä heräsi epäilyksiä tämän todistajan sielullisesta pätevyydestä.\nWopslen käsissä tuli kuulustelutuomarista Timon Ateenalainen ja\noikeudenpalvelijasta Coriolanus. Hän nautti täysin siemauksin, ja me\nkaikki nautimme, ja meidän oli riemullisen hyvä olla. Tässä rattoisassa\nmielentilassa johduimme antamaan lausuntomme: harkittu murha.\n\nSilloin ja vasta silloin havaitsin tuntemattoman herrasmiehen, joka\nnojasi minua vastapäätä olevan penkin selkämykseen ja katseli\ntouhuamme. Hänen kasvoillaan väikkyi halveksumisen ilme, ja hän pureksi\nison etusormensa kuvetta tarkkaillessaan kasvorykelmää.\n\n\"No niin!\" äänsi tuntematon Wopslelle lukemisen päätyttyä. \"Olette\nepäilemättä selvittäneet koko jutun täydeksi tyydytykseksenne?\"\n\nKaikki hätkähtivät ja katsoivat häneen, ikäänkuin hän olisi ollut\nmurhaaja. Hän katsoi kaikkia kylmästi ja purevan ivallisesti,\n\n\"Syyllinen tietenkin?\" jatkoi hän. \"Antakaa kuulua! No!\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasi Wopsle, \"vaikka minulla ei ole kunniaa tuntea\nteitä, sanon: syyllinen.\" Sen kuultuamme me rohkaistuimme yhtymään\nvahvistusjupinaan.\n\n\"Tiedän teidän sen tekevän\", virkkoi tuntematon. \"Tiesin sen etukäteen.\nSanoinhan sen teille. Mutta nyt tahdon kysyä teiltä erästä asiaa.\nTiedättekö vai ettekö tiedä, että Englannin laki pitää jokaista\nviattomana, kunnes hänet on todistettu -- todistettu -- syylliseksi?\"\n\n\"Hyvä herra\", alkoi Wopsle, \"itse englantilaisena --\"\n\n\"Kas niin!\" keskeytti tuntematon, purren etusormeaan. \"Älkää kiertäkö\nkysymystäni! Joko tiedätte sen tai ette sitä tiedä. Kuinka on asia?\"\n\nHän seisoi pää kallellaan toiselle ja vartalo toiselle päin,\nrehentelevän kysyvänä, sohaisten etusormeaan Wopslea kohti -- ikäänkuin\nmerkitäkseen hänet joukosta -- ennenkuin puri sitä taaskin.\n\n\"No!\" äänsi hän. \"Tiedättekö sen vai ettekö sitä tiedä?\"\n\n\"Varmasti sen tiedän\", vastasi Wopsle.\n\n\"Varmasti sen tiedätte. Minkätähden ette sitä sitten heti sanonut? Nyt\nesitän teille toisen kysymyksen.\" Hän anasti Wopslen huomion, ikäänkuin\nhänellä olisi oikeus tätä komentaa. \"Tiedättekö, ettei ainoatakaan\ntodistajaa ole vielä tiukasti kuulusteltu?\"\n\nWopsle aloitti: \"Voin vain mainita --\", mutta vieras keskeytti hänet.\n\n\"Mitä? Ettekö tahdo vastata kysymykseeni; kyllä vai ei? No, koettelen\nteitä vielä kerran.\" Jälleen hän sohaisi sormeaan Wopslea kohti.\n\"Kuunnelkaa! Tiedättekö vai ettekö tiedä, ettei todistajia ole vielä\ntarkoin kuulusteltu? Kas niin, haluan teiltä ainoastaan yhden sanan.\nKyllä vai en?\"\n\nWopsle empi, ja me kaikki aloimme saada hänestä aika huonon käsityksen.\n\n\"Kas niin!\" jatkoi outo mies. \"Tahdon auttaa teitä. Ette ansaitse apua,\nmutta tahdon auttaa teitä. Katsokaahan tuota kädessänne olevaa paperia!\nMikä se on?\"\n\n\"Mikäkö se on?\" kertasi Wopsle, silmäillen sitä pahasti hämillään.\n\n\"Onko se\", pitkitti tuntematon purevimpaan ja epäluuloisimpaan\nsävyynsä, \"se sanomalehti, jota juuri äsken luitte?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Epäilemättä. No, katsokaa tuosta lehdestä ja kertokaa minulle,\nmainitaanko siinä selvästi vangin nimenomaan ilmoittaneen, että hänen\nlainopilliset neuvonantajansa ovat kehoittaneet häntä täydelleen\npidättymään puolustautumasta?\"\n\n\"Luin juuri äsken\", vetosi Wopsle.\n\n\"Älkää välittäkö siitä, mitä juuri äsken luitte! En kysy, mitä luitte\näsken. Saatte lukea isämeidän-rukouksen takaperin, jos mielenne tekee\n-- ja kenties olette sen jo tehnytkin. Tarkastakaa sanomalehteä. Ei,\nei, ei, ystäväiseni! Alhaalta, alhaalta!\" (Me kaikki aloimme luulla\nWopslen koettavan kiemurrella.) \"No? Oletteko löytänyt sen kohdan?\"\n\n\"Tässä se on\", vastasi Wopsle.\n\n\"No niin, antakaa katseenne lipua pitkin sitä kohtaa ja sanokaa,\nmainitaanko siinä selvästi vangin nimenomaan ilmoittaneen, että hänen\nlainopilliset neuvonantajansa ovat kehoittaneet häntä täydelleen\npidättymään puolustautumasta! Kas niin! Selviääkö se teille siitä?\"\n\nWopsle vastasi: \"Ne eivät ole täsmälliset sanat.\"\n\n\"Eivät täsmälliset sanat!\" toisti tuntematon kirpeästi. \"Entä onko\najatus se?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi Wopsle.\n\n\"Kyllä\", kertasi tuntematon, katsoen ympäri muuta seuruetta, oikea käsi\nojennettuna todistaja Wopslea kohti. \"Ja kysyn teiltä, mitä sanotte\nsellaisen miehen omastatunnosta, joka tuo lausunto silmiensä edessä voi\nlaskea päänsä pielukselle julistettuaan lähimmäisensä syylliseksi häntä\nkuulematta?\"\n\nAloimme kaikki epäillä, ettei Wopsle ollutkaan sellainen mies,\njollaisena olimme häntä pitäneet, ja että hän alkoi paljastua.\n\n\"Ja se sama mies, muistakaa se\", jatkoi tuntematon, syyttävästi\nosoittaen sormellaan Wopslea, \"se sama mies saatetaan kutsua\nvalamieheksi juuri tätä asiaa käsiteltäessä, ja tehtyään niin pahan\nhairahduksen hän saattaa palata perheensä helmaan sekä laskea päänsä\npielukselle harkitusti vannottuaan punnitsevansa hyvin ja rehellisesti\ntätä hallitsijamme kuninkaan ja syytetyn välistä asiaa sekä antavansa\nlausuntonsa todistusten mukaan, niin totta kuin Jumala häntä\nauttakoon!\"\n\nOlimme kaikki saaneet sen syvällisen vakaumuksen, että Wopsle-poloinen\noli mennyt liian pitkälle ja että hänen olisi parasta pysähtyä\nharkitsemattomalla urallaan, niin kauan kun vielä oli aikaa.\n\nOuto herrasmies oli niin arvovaltaisen näköinen, ettei häntä vastaan\nkäynyt väittäminen, ja hänen esiintymisestään kuvastui, että hän tunsi\nmeistä kustakin jonkun salaisuuden, joka tehokkaasti rusentaisi\njokaisen, jos hän näkisi hyväksi sen paljastaa. Hän poistui penkin\nselkämykseltä ja tuli penkkien väliin takkatulen eteen, mihin jäi\nseisomaan vasen käsi taskussa, pureksien oikean kätensä etusormea.\n\n\"Saamieni tietojen nojalla\", lausui hän, silmäillen meitä meidän\naristellessamme hänen edessään, \"minulla on syytä uskoa, että\njoukossanne on seppä nimeltään Joseph -- Joe -- Gargery. Kuka teistä on\nse mies?\"\n\n\"Minä\", ilmoitti Joe.\n\nTuntematon herrasmies viittasi häntä tulemaan luoksensa, ja Joe meni.\n\n\"Teillä on oppilas\", pitkitti tuntematon, \"yleisesti tunnettu Pipin\nnimellä. Onko hän täällä?\"\n\n\"Tässä olen\", huudahdin.\n\nVieras ei tuntenut minua, mutta minä tunsin hänet siksi herrasmieheksi,\njonka olin kohdannut portaissa, käydessäni toista kertaa neiti\nHavishamin luona. Olin tuntenut hänet heti nähtyäni hänet katselemassa\npenkin selkämyksen varassa, ja kun nyt seisoin hänen edessään hänen\nkätensä olallani, panin merkille kaikki yksityiskohdat: ison pään,\ntumman ihon, syvällä olevat silmät, tuuheat, mustat kulmakarvat, paksut\nkellonperät, hyvin mustat läikät parran ja viiksien kohdalla, jopa\nhänen isosta kädestään leviävän hajusaippuantuoksunkin.\n\n\"Haluaisin neuvotella kolmisin teidän kanssanne\", sanoi hän\ntarkastettuaan minua kyllikseen. \"Se vaatii vain vähän aikaa. Meidän\nolisi ehkä parasta mennä asuntoonne. En mielelläni hiisku täällä mitään\nasiastani. Saatte myöhemmin kertoa siitä ystävillenne niin paljon tai\nniin vähän kuin haluatte. Se ei koske minuun ensinkään.\"\n\nKummastelun ja äänettömyyden vallitessa me kolme marssimme ulos\n\"Iloisista laivureista\", ja kummastellen ja äänettöminä astelimme\nkotiin. Matkalla outo herrasmies silloin tällöin katsoi minuun ja\nsilloin tällöin puri sormensa kuvetta. Kotia lähestyessämme Joe\nhämärästi käsitti, että tilaisuus oli vaikuttava ja juhlallinen,\nrientäen edelle avaamaan julkisivun ovea. Neuvottelumme pidettiin\nparhaassa huoneessamme, jota kynttilä himmeästi valaisi.\n\nSe alkoi niin, että outo herrasmies istui pöydän ääreen, veti kynttilän\nluoksensa ja tarkasti joitakuita muistiinpanoja taskukirjastaan. Sitten\nhän pani muistikirjansa pois ja työnsi kynttilän hiukan sivummalle,\ntähystettyään sen ympäri hämyyn varmistuakseen, kumpi meistä oli Joe,\nkumpi minä.\n\n\"Nimeni\", aloitti hän, \"on Jaggers, ja olen lontoolainen lakimies. Olen\nsangen yleisesti tunnettu. Minun on keskusteltava kanssanne\nharvinaisesta asiasta, ja alan selittämällä, etten minä ole sen\nalkuunpanija. Jos minun neuvoani olisi kysytty, en olisi täällä. Sitä\nei kysytty, ja nyt näette minut tässä. Mitä minun pitää tehdä toisen\nhenkilön luotettuna asiamiehenä, sen teen. En vähempää, en enempää.\"\n\nHuomattuaan, ettei hän erottanut meitä oikein hyvin istumapaikaltaan,\nhän nousi seisoalleen, heilautti toisen jalkansa tuolin selkämykselle\nja nojasi siihen, joten hänen toinen jalkansa oli tuolin istuimella,\ntoinen lattialla.\n\n\"Asiani on esittää teille, Joseph Gargery, tarjous, joka vapauttaa\nteidät tästä nuorukaisesta, oppipojastanne. Suostuisitte kai\nperuuttamaan hänen oppilassitoumuksensa hänen pyynnöstään ja hänen\nhyväkseen? Ette kai vaatisi mitään siitä teosta?\"\n\n\"Jumala varjelkoon minua vaatimasta mitään siitä, etten asetu Pipin\ntielle\", vastasi Joe silmät levällään.\n\n\"Jumalan varjeluksen toivominen on hurskasta, mutta ei asiallista\",\nhuomautti Jaggers. \"Kysymys on, vaatisitteko mitään. Vaaditteko\nmitään?\"\n\n\"Vastaus on\", virkkoi Joe lujasti, \"en.\"\n\nMinusta Jaggers näytti vilkaisevan Joeen ikäänkuin olisi pitänyt\nhänen epäitsekkyyttään typeryytenä. Mutta pidättäessäni henkeä\nuteliaisuudesta ja hämmästyksestä olin liian hämmentynyt, ollakseni\nsiitä varma.\n\n\"No, hyvä\", sanoi Jaggers. \"Muistakaa tämä myöntymyksenne älkääkä\nyrittäkö luopua siitä piakkoin!\"\n\n\"Kuka sitä yrittää?\" tokaisi Joe.\n\n\"En väitä kenenkään yrittävän. Onko teillä koiraa?\"\n\n\"Kyllä, minulla on koira.\"\n\n\"Pitäkää sitten mielessänne, että 'Kehu' on hyvä koira, mutta että\n'Vakaa' on parempi. Pitäkää se mielessänne, pidättekö?\" toisti Jaggers,\nsulkien silmänsä ja nyökäten Joelle ikäänkuin olisi antanut tälle\njotakin anteeksi. \"Nyt palaan tähän nuoreen miekkoseen. Ja kerrottavani\ntieto on se, että hänellä on suuria odotuksia.\"\n\nJoe ja minä katsoimme suu auki toisiimme.\n\n\"Minun on käsketty ilmoittaa hänelle\", jatkoi Jaggers, heilauttaen\nsormeaan sivulle minuun päin, \"että hän saa kauniin omaisuuden.\nEdelleen: sen omaisuuden nykyisen omistajan toivomus on, että hänet\nheti siirretään pois nykyisestä olopiiristään ja tältä paikkakunnalta\nja että hänelle annetaan herrasmiehen kasvatus -- sanalla sanoen,\nsellaisen nuorukaisen, jolla on suuria odotuksia.\"\n\nUnelmani oli päättynyt; huiman haaveeni oli kylmä todellisuus\nylittänyt; neiti Havisham aikoi luoda onneni suurenmoisessa\nmittakaavassa.\n\n\"Ja nyt, herra Pip\", pitkitti lakimies, \"kohdistan sanottavani teille.\nTeidän tulee tietää ensinnäkin, että sen henkilön vaatimuksen mukaan,\njolta saan ohjeeni, teidän pitää aina käyttää Pip-nimeä. Teillä ei\nvarmastikaan liene mitään sitä vastaan, kun suuret odotuksenne ovat\nsidotut tähän helppoon ehtoon. Mutta jos teillä on jotakin\nhuomauttamista, on nyt aika mainita se.\"\n\nSydämeni sykki niin vinhasti ja korvani soivat niin kovasti, että\ntuskin sain soperretuksi, ettei minulla ollut mitään huomauttamista.\n\n\"Niin luulisin! Ja toiseksi teidän tulee tietää, herra Pip, että auliin\nhyväntekijänne nimi pysyy syvänä salaisuutena, kunnes hän itse näkee\nhyväksi sen ilmaista. Minut on valtuutettu mainitsemaan, että tämän\nhenkilön tarkoitus on ilmaista se suoraan ja suullisesti teille\nitsellenne. Milloin ja missä tämä aikomus toteutetaan, sitä en voi\nsanoa; kukaan ei voi sitä sanoa. Siihen saattaa kulua vuosia. Teidän\ntulee selvästi käsittää, että teitä kielletään mitä jyrkimmin\nsuorittamasta tiedusteluja tässä suhteessa ja esittämästä minkäänlaisia\nviittauksia, hämäriäkään, siitä, kuka tämä henkilö on, ollessanne\najatuksenvaihdossa kanssani. Jos teillä on aavistus omassa rinnassanne,\npitäkää se omassa rinnassanne. Ei merkitse rahtuakaan, mitkä tämän\nkiellon syyt ovat; ne saattavat olla mitä voimakkaimmat ja vakavimmat,\nmutta saattavat johtua pelkästä oikustakin. Teidän asianne ei ole\nkoettaa ottaa siitä selkoa. Ehto on määrätty. Se, että te sen\nhyväksytte ja noudatatte sitä, pitäen sitä sitovana, on ainoa sen\nhenkilön määräämä lisäehto, jolta saan ohjeeni ja jolle en ole muulla\ntavoin vastuunalainen. Se henkilö on juuri se henkilö, jolta saatte\nodotuksenne, ja sen salaisuuden tunnemme ainoastaan hän ja minä.\nTämäkään ei ole kovin raskas ehto asemanne niin suureen parantumiseen\nliitettynä. Mutta jos teillä on jotakin huomauttamista sitä vastaan, on\nnyt aika mainita se. Suu puhtaaksi!\"\n\nTaaskin sopersin vaivaloisesti, ettei minulla ollut mitään\nhuomauttamista.\n\n\"Niin luulisin! Nyt, herra Pip, olen esittänyt kaikki ehdot.\" Vaikka\nhän nimitti minua herra Pipiksi ja alkoi melkeinpä mielistellä minua,\nei hän kuitenkaan voinut vapautua eräänlaisesta rehentelevän\nepäluuloisuuden sävystä. Ja nytkin hän silloin tällöin sulki silmänsä\nja sohaisi sormellaan minua kohti ikäänkuin tuodakseen julki,\nettä hän tiesi kaikenlaisia kunnialleni käypiä seikkoja, jos vain\nhaluaisi mainita niistä. \"Sitten joudumme pelkästään järjestelyn\nyksityiskohtiin. Teidän pitää saada tietää, että vaikka olen useammin\nkuin kerran käyttänyt 'odotuksia'-sanaa, ei teille ole lahjoitettu\npelkkiä odotuksia. Haltuuni on jo nyt sijoitettu rahaerä, yllinkyllin\nriittävä sopivaan koulutukseenne ja ylläpitoonne. Suvainnette pitää\nminua holhoojananne. Oh!\" -- Aioin nimittäin kiittää häntä. --\n\"Ilmoitan teille heti, että minulle maksetaan palveluksistani, sillä\nmuutoin en niitä suorittaisi. Ollaan sitä mieltä, että teidän pitää\nsaada parempi kasvatus muuttuneen asemanne mukaisesti ja että\ntajunnette, kuinka tärkeätä ja tarpeellista teidän on heti ryhtyä\nkäyttämään hyväksenne sitä etua.\"\n\nVakuutin aina sitä ikävöineeni.\n\n\"Älkää välittäkö siitä, mitä olette aina ikävöinyt, herra Pip!\" tokaisi\nhän. \"Pysykää asiassa! Jos ikävöitte sitä nyt, on siinä kylliksi.\nSaanko sen vastauksen, että olette heti valmis asetettavaksi jonkun\nsopivan opettajan ohjattavaksi? Onko asia niin?\"\n\nSopersin, että asia oli niin.\n\n\"Hyvä. Nyt on otettava selkoa teidän omasta halustanne. Minusta se ei\nole viisasta, mutta se kuuluu minulle uskottuun tehtävään. Oletteko\nkoskaan kuullut puhuttavan jostakusta opettajasta, jota pitäisitte\nmuita parempana?\"\n\nEn ollut koskaan kuullut mitään muista opettajista kuin Biddystä ja\nWopslen isotädistä, joten vastasin kielteisesti.\n\n\"Tunnen jonkun verran erästä opettajaa, joka luullakseni sopisi tähän\ntarkoitukseen\", sanoi Jaggers. \"En suosittele häntä, huomatkaa se,\nkoska en milloinkaan suosittele ketään. Kysymyksessä oleva herrasmies\non muuan Matthew Pocket.\"\n\nAhaa! Muistin nimen heti. Neiti Havishamin sukulainen. Se Matthew,\njosta Camilla aviomiehineen oli puhunut. Sama Matthew, jonka piti\nsijoittua neiti Havishamin pään vierelle, kun tämä lepäisi vainajana\nmorsiusasussaan hääpöydällään.\n\n\"Tunnetteko nimen?\" kysyi Jaggers, katsoen minuun viekkaasti ja sulkien\nsitten silmänsä odottaessaan vastausta.\n\nVastauksena oli, että olin kuullut sen nimen.\n\n\"Oh!\" äänsi hän. \"Olette kuullut nimen! Mutta kysymys on, mitä siitä\narvelette?\"\n\nVastasin tai yritin vastata, että olin hyvin kiitollinen hänen\nsuosittelustaan --\n\n\"Ei, nuori ystäväni!\" keskeytti hän, pudistaen isoa päätänsä hyvin\nverkkaisesti. \"Ajatelkaahan!\"\n\nEn ajatellut, vaan aloin uudelleen vakuuttaa, että olin hyvin\nkiitollinen hänen suosittelustaan --\n\n\"Ei, nuori ystäväni\", keskeytti hän, ravistaen päätänsä sekä rypistäen\notsaansa ja hymyillen samalla kertaa. \"Ei, ei, ei. Se on aika hyvin,\nmutta se ei vetele. Olette liian nuori solmiamaan minut sanoilla.\nSuosittelu ei ole oikea sana, herra Pip. Koettakaa jotakuta toista!\"\n\nKorjasin hairahdustani ja lausuin olevani hyvin kiitollinen siitä, että\nhän oli maininnut Matthew Pocketista --\n\n\"_Se_ sopii paremmin!\" huudahti Jaggers.\n\n\"Ja\", lisäsin, \"mielelläni koettaisin häntä.\"\n\n\"Hyvä. Teidän olisi parasta tutustua häneen hänen omassa kodissaan.\nMatkanne järjestetään, ja teidän sopii ensin tavata hänen poikansa,\njoka on Lontoossa. Milloin tulette Lontooseen?\"\n\nVilkaistuani Joeen, joka seisoi hievahtamatta, katsellen meitä,\nvastasin otaksuttavasti voivani lähteä heti.\n\n\"Ensiksi\", huomautti Jaggers, \"teidän pitäisi saada jonkun verran uusia\nvaatteita, joissa voisitte tulla, eikä niiden pitäisi olla työasuja.\nSanokaamme viikon perästä. Tarvitsette vähän rahaa. Jätänkö teille\nkaksikymmentä guineaa?\"\n\nMahdollisimman kylmästi hän otti esille pitkän rahapussin, laski\nkolikot pöydälle ja työnsi ne minulle. Nyt hän oli vasta ensi kerran\nsiirtänyt jalkansa pois tuolilta. Hän istuutui tuolille hajareisin,\nsysättyään rahat eteeni, ja jäi istumaan, heilauttaen rahapussiaan ja\nsilmäillen Joea.\n\n\"No, Joseph Gargery? Olette kuin puusta pudonnut!\"\n\n\"Niin _olenkin_!\" vastasi Joe hyvin varmasti.\n\n\"Sopimus oli sellainen, että te ette vaadi mitään itsellenne,\nmuistatteko?\"\n\n\"Sopimus oli sellainen\", myönsi Joe. \"Ja sopimus on sellainen. Ja se\npysyy sellaisena aina.\"\n\n\"Entäpä jos\", huomautti Jaggers, heilauttaen rahapussiaan, \"entäpä jos\nminun saamieni ohjeiden mukaan tulisi antaa teille lahja korvaukseksi?\"\n\n\"Minkä korvaukseksi?\" tiedusti Joe.\n\n\"Sen, että menetätte hänen palveluksensa.\"\n\nJoe laski kätensä olalleni naismaisen hellästi. Olen usein senjälkeen\najatuksissani verrannut häntä höyrymoukariin, joka pystyy murskaamaan\nmiehen tai taputtamaan munankuorta, sellainen voiman ja hellyyden\nyhdistelmä hän oli. \"Pipin suodaan niin sydämen pohjasta\", lausui Joe,\n\"erota palveluksestaan päästäkseen kunniaan ja onneen, ettei sitä voi\nmillään sanoilla ilmaista. Mutta jos luulette rahan pystyvän korvaamaan\nminulle sen pienen lapsen menetyksen -- joka tuli pajalle -- ja aina\nmitä parhaita ystävyksiä! --\"\n\nOi, herttainen kunnon Joe, josta olin niin valmis eroamaan ja jolle\nolin niin epäkiitollinen! Näen sinut taaskin lihaksikas\nsepänkäsivartesi silmiesi edessä, leveä rintasi kohoavana ja\nlaskeutuvana ja äänesi särkyvänä. Oi, rakas, hyvä, uskollinen, hellä\nJoe, tunnen kätesi rakkaudesta vavahtelevan käsivarrellani yhtä\njuhlallisesti nyt tänä päivänä kuin se olisi ollut enkelin siiven\nsuhinaa!\n\nMutta tällä kertaa rohkaisin Joea. Olin eksyksissä tulevan onneni\nsokkeloissa enkä osannut palata yhdessä astelemillemme syrjäpoluille.\nRukoilin Joea lohduttautumaan, sillä (kuten hän oli sanonut) olimme\naina olleet mitä parhaat ystävykset ja (kuten minä sanoin) aina\nolisimmekin. Joe hankasi silmiään vapaalla ranteellaan ikäänkuin olisi\nmielinyt pusertaa ne pois kuopistaan, mutta ei hiiskunut enää\nsanaakaan.\n\nJaggers oli katsellut tätä kohtausta ikäänkuin olisi pitänyt Joea\nheikkomielisenä maaseutulaisena ja minua hänen hoitajanaan. Sen\npäätyttyä hän virkkoi, punniten kädessään rahapussia, jota hän oli\nlakannut heiluttelemasta:\n\n\"Ja nyt, Joseph Gargery, kehoitan teitä ajattelemaan, että teillä nyt\non viimeinen tilaisuus. En suvaitse mitään puolinaista. Jos aiotte\nottaa vastaan lahjan, joka minut on valtuutettu antamaan teille,\nantakaa kuulua, niin saatte sen. Jos päinvastoin olette sitä mieltä --\"\nSamassa hän kovasti ällistyneenä keskeytti lauseensa, sillä Joe oli\näkkiä alkanut hääriä hänen ympärillään silminnähtävästi verenhimoisessa\nnyrkkeilytarkoituksessa.\n\n\"Olen sitä mieltä\", karjui Joe, \"että jos olette tullut kotiini minua\nkiusaamaan ja ärsyttämään, lähtekää ulos! Olen sitä mieltä, että jos\nolette mies, tulkaa! Olen sitä mieltä, että mitä sanon, sitä tarkoitan\nja sen puolesta seison ja kaadun!\"\n\nVedin Joen syrjään, ja hän muuttui heti leppeäksi, huomauttaen\nvain sävyisesti ja kohteliaan selittävästi kaikille, joita asia ehkä\nsattui koskemaan, ettei hän mielinyt antautua härnättäväksi ja\nkiusattavaksi omassa talossaan. Joen mielenosoituksen kestäessä Jaggers\noli noussut seisoalleen ja peräytynyt ovelle. Millään tavoin\nosoittamatta haluavansa enää tulla sisälle hän lausui sieltä\njäähyväishuomautuksensa. Ne olivat seuraavat:\n\n\"Niin, herra Pip, mielestäni on sitä parempi, kuta pikemmin lähdette\ntäältä -- koska teistä pitää tulla herrasmies. Tulkaa, kuten sovimme,\nviikon kuluttua! Sillä välin saatte painetun osoitteeni. Teidän sopii\ntilata vaunut kyytitoimistosta Lontoossa ja ajaa suoraan luokseni.\nYmmärtäkää, etten lausu millään tavoin mielipidettäni suoritettavanani\nolevasta luottamustehtävästä. Minulle maksetaan sen suorittamisesta, ja\nteen sen. Muistakaa se lopullisesti! Muistakaa se!\"\n\nHän sohi sormellaan meitä molempia kohti ja olisi luultavasti puhunut\nedelleen, jollei olisi nähtävästi pitänyt Joea vaarallisena ja lähtenyt\ntiehensä.\n\nMieleeni välähti ajatus, joka pani minut juoksemaan hänen jälkeensä\nhänen mennessään \"Iloisiin laivureihin\"; hän oli sinne jättänyt\nvuokraamansa vaunut.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra Jaggers!\"\n\n\"Haloo!\" äännähti hän, pyörähtäen ympäri. \"Mistä kysymys?\"\n\n\"Tahtoisin olla täysin selvillä asioista, herra Jaggers, ja noudattaa\nmääräyksiänne, minkä vuoksi arvelin parhaaksi kysyä. Onko mitenkään\nhaitallista, jos käyn ennen lähtöäni sanomassa jäähyväiset kenelle\ntahansa tuntemalleni täkäläiselle henkilölle?\"\n\n\"Ei\", vastasi hän, näyttäen tuskin käsittävän minua.\n\n\"En tarkoita ainoastaan kylää, vaan myöskin kaupunkia.\"\n\n\"Ei\", toisti hän, \"sitä vastaan ei ole mitään huomauttamista.\"\n\nKiitin häntä ja juoksin takaisin kotiin. Siellä Joe oli jo sulkenut\njulkisivun oven, jättänyt vierashuoneen tyhjäksi ja istui keittiön\nlieden ääressä kädet polvien varassa, värähtämättä katsoen palaviin\nkivihiiliin. Myöskin minä istuuduin tulen ääreen tähyilemään\nliekkeihin, eikä pitkään aikaan hiiskuttu mitään.\n\nSisareni oli pehmitetyssä tuolissaan omassa sopessaan, Biddy istui\nompeluksineen takkavalkean ääressä, Joe istui Biddyn ja minä Joen\nvieressä vastapäätä sisartani olevassa nurkassa. Kuta kauemmin katselin\nhehkuvia kivihiiliä, sitä vaikeammaksi minun kävi katsoa Joeen; kuta\nkauemmin äänettömyyttä kesti, sitä vaikeammalta minusta tuntui\npuhuminen.\n\nVihdoin sain suustani: \"Joe, oletko kertonut Biddylle?\"\n\n\"En, Pip\", vastasi Joe, yhä tähyillen tuleen ja pitäen polviaan\ntiukasti kiinni ikäänkuin olisi saanut salaisen tiedon, että ne\naikoivat livistää jonnekin. \"Jätin sen sinun itsesi tehtäväksi, Pip.\"\n\n\"Haluaisin mieluummin sinun kertovan, Joe.\"\n\n\"Pip siis on varakas herrasmies\", ilmoitti Joe, \"ja Jumala suokoon\nhänelle siihen siunauksen!\"\n\nBiddy laski työn helmaansa ja katsoi minuun. Joe piteli polviaan ja\nkatsoi minuun. Minä katsoin heihin molempiin. Oltuamme hetkisen vaiti\nhe molemmat onnittelivat minua sydämellisesti. Mutta heidän\nonnitteluissaan oli murheellisuuden häive, joka kovasti pahoitti\nmieltäni.\n\nKatsoin asiakseni teroittaa Biddyn (ja hänen välityksellään Joen)\nmieleen, kuinka vakavasti katsoin ystäväni velvoitetuiksi olemaan\ntietämättä ja hiiskumatta mitään onneni luojasta. Se kaikki tulisi ilmi\naikanaan, eikä siihen mennessä pitänyt puhua mitään muuta kuin että\nolin saanut osalleni suuria odotuksia salaperäisen suosijan taholta.\nBiddy nyökäytti miettivästi päätänsä tuleen päin tarttuessaan jälleen\ntyöhönsä ja lupasi pitää visusti varansa. Ja edelleen polviaan pitelevä\nJoe vakuutti: \"Niin, niin, kyllä minä olen yhtä tarkka, Pip.\"\nSenjälkeen he onnittelivat minua uudelleen ja kummastelivat sitä\najatusta, että minusta tulisi herra, niin suuresti, etten oikein siitä\npitänyt.\n\nSitten Biddy näki tavattomasti vaivaa saadakseen sisareni jossakin\nmäärin käsittämään, mitä oli tapahtunut. Luullakseni ne yritykset\nmenivät tyyten myttyyn. Sisareni nauroi ja nyökkäili useita kertoja,\njopa hoki Biddyn jälessä sanoja: \"Pip\" ja \"omaisuus.\" Mutta epäilen,\noliko niissä sen enempää merkitystä kuin vaalihuudossa, enkä sitä\npimeämpää kuvaa hänen mielentilastaan osaa esittää.\n\nSitä kokematta en olisi mitenkään voinut sitä uskoa, mutta sitä mukaa\nkuin Joe ja Biddy jälleen saavuttivat rattoista levollisuuttaan, kävin\nminä synkäksi. Tyytymätön onneeni en luonnollisestikaan voinut olla.\nMutta mahdollisesti olin oikein tietämättäni tyytymätön itseeni.\n\nJoka tapauksessa istuin kyynärpää polven varassa ja kasvot käteeni\npainettuina, tuijottaen tuleen, heidän puhellessaan lähdöstäni ja\nsiitä, mitä he puuhailisivat minun mentyäni, ynnä muusta sellaisesta.\nJa joka kerta kun yllätin jommankumman heistä katsomassa minuun, vaikka\nkuinka ystävällisesti (ja he katsoivat minuun usein, varsinkin Biddy),\nloukkasi se minua, ikäänkuin he olisivat osoittaneet jonkunlaista\nepäluottamusta minua kohtaan, vaikka taivas tietää, etteivät he sitä\nkertaakaan tehneet, eivät sanalla eivätkä merkillä.\n\nSellaisina hetkinä nousin aina pystyyn ja silmäilin ulos ovesta, sillä\nkeittiönovemme avattiin heti illan tullen ja oli kesäilloin auki\nhuoneen tuulettamista varten. Pelkäänpä pitäneeni jopa tähtiäkin,\njoihin silloin kohotin katseeni, vain kehnoina ja halpa-arvoisina\ntähtinä, koska niiden valo tuikki niille maaseutulaisesineille, joiden\nkeskellä olin elämäni viettänyt.\n\n\"Lauantai-ilta\", virkoin istuutuessamme illalla leipä-, juusto- ja\nolutateriallemme. \"Vielä viisi päivää, ja sitten _sen_ päivän aatto! Ne\nmenevät pian.\"\n\n\"Niin, Pip\", yhtyi Joe, ja hänen äänensä kumahti ontosti oluttuopissa.\n\"Ne menevät pian.\"\n\n\"Pian, pian ne menevät\", vahvisti Biddy.\n\n\"Olen ajatellut, Joe, että kun maanantaina menen kaupunkiin tilaamaan\nitselleni uuden puvun, sanon räätälille tulevani sinne pukemaan ne\nylleni tai käsken lähettää ne Pumblechookille. Olisi perin\nvastenmielistä, jos kaikki täkäläiset töllistelisivät minua.\"\n\n\"Herra ja rouva Hubble saattaisivat myöskin haluta nähdä sinut uudessa,\nhienossa asussasi, Pip\", huomautti Joe, uutterasti leikellen leipäänsä\nja juustoaan vasemman kätensä kämmenellä ja vilkaisten kajoamattomaan\nillalliseeni, ikäänkuin olisi muistellut sitä aikaa, jolloin tapanamme\noli verrata viipaleitamme. \"Samoin Wopsle. Ja 'Iloisissa laivureissa'\nsitä pidettäisiin kohteliaisuuden osoituksena.\"\n\n\"Juuri sitä en tahdo, Joe. He tekisivät siitä niin suuren asian -- niin\nkarkean ja rahvaanomaisen jutun -- etten pysyisi nahoissani.\"\n\n\"Oh, totta tosiaan, Pip!\" virkkoi Joe. \"Jollet pysyisi nahoissasi --\"\n\nTällöin Biddy, joka piteli sisareni lautasta, kysyi: \"Oletko miettinyt,\nmilloin näyttäydyt herra Gargerylle, sisarellesi ja minulle?\nNäyttäydythän meille, eikö totta?\"\n\n\"Biddy\", vastasin hiukan harmissani, \"olet niin tavattoman kerkeä, että\non vaikea pysyä tasallasi.\"\n\n(\"Hän on aina ollut nopsa\", huomautti Joe.)\n\n\"Jos olisit odottanut vielä tuokion, Biddy, olisit kuullut minun\nsanovan, että tuon vaatteeni käärössä tänne jonakin iltana --\ntodennäköisimmin lähtöni edellisenä iltana.\"\n\nBiddy ei virkkanut enää mitään. Antaen kauniisti hänelle anteeksi\ntoivotin pian hellästi hyvää yötä hänelle ja Joelle sekä lähdin\nyläkertaan nukkumaan. Saavuttuani pieneen huoneeseeni istuuduin\nsilmäilemään sitä pitkään, pitäen sitä vaatimattomana pikku huoneena,\njosta pian iäksi lähtisin ja jonka yläpuolelle kohoaisin. Siihen oli\nmyöskin liittynyt tuoreita, nuorekkaita muistoja, ja silläkin hetkellä\njakautui mieleni sekavasti sen ja minua vartoavien parempien huoneiden\nkesken, kuten se oli niin usein jakautunut pajan ja neiti Havishamin\nasunnon, Biddyn ja Estellan kesken.\n\nAurinko oli koko päivän paistanut kirkkaasti yliskamarini kattoon, ja\nhuoneeni oli lämmin. Aukaistuani ikkunan ja seisoessani katselemassa\nulos näin Joen verkkaisesti tulevan alakerran pimeästä ovesta ja\nkävelevän kerran tai pari edestakaisin raittiissa ilmassa. Sitten tuli\nBiddy, tuoden hänelle piipun ja sytyttäen sen. Hän ei tavallisesti\nkoskaan polttanut tupakkaa näin myöhään, ja nyt se tuntui minusta\nvihjaavan, että hän syystä tai toisesta kaipasi lohdutusta.\n\nPiakkoin hän seisoi ovella, suoraan alapuolellani, ja myöskin Biddy\nseisoi siellä, puhellen hänelle hiljaa. Arvasin heidän keskustelevan\nminusta, sillä kuulin heidän kummankin useammin kuin kerran mainitsevan\nnimeäni hellään sävyyn. En olisi kuunnellut enempää, jos olisinkin\nkuullut; niinpä siirryin pois ikkunasta, istuutuen vuoteeni viereen\nsijoitetulle tuolille, ja minusta tuntui kovin murheelliselta ja\nomituiselta, että tämä kirkkaan onneni ensimmäinen ilta oli yksinäisin\nsiihen saakka viettämäni.\n\nKatsoessani avoimeen ikkunaan näin kevyitä savukiemuroita Joen piipusta\nleijailevan sen kohdalla ja kuvittelin niitä Joen siunaukseksi -- jota\nei minulle tyrkytetty eikä minulle näytelty, vaan joka väikkyi\nyhteisesti hengittämässämme ilmassa. Sammutin valon ja ryömin\nvuoteeseeni. Nyt se oli epämukava vuode, enkä enää koskaan nukkunut\nsiinä entistä sikeätä untani.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\n\nAamulla katselin elämää hyvin toisenlaisin silmin, ja se oli niin\nsuuresti kirkastunut, että tuskin tuntui entiseltä. Raskaimmin painoi\nmieltäni se, että lähtööni oli vielä kuusi päivää, sillä en päässyt\neroon siitä pahasta aavistuksestani, että tällä välin saattaisi\nLontoolle sattua jotakin ja että se sinne saavuttuani olisi joko\nsuuresti huonontunut tai suorastaan kadonnut.\n\nJoe ja Biddy olivat hyvin myötätuntoisia ja miellyttäviä, milloin\npuhuin heille lähestyvästä erostamme, mutta he viittasivat siihen vain\nsilloin, kun minä otin sen puheeksi. Aamiaisen jälkeen Joe otti\noppilaspaperini vierashuoneen kaapista, pistimme ne tuleen, ja minä\ntunsin olevani vapaa. Vapautumisen uutuuden lumoissa menin Joen\nseurassa kirkkoon ja ajattelin, ettei pappi ehkä olisi saarnannut sillä\ntavoin rikkaasta miehestä ja taivaan valtakunnasta, jos olisi tietänyt\nkaikki.\n\nAikaisen päivällisemme jälkeen lähdin yksin kävelemään, aikoen käydä\nviimeisen kerran katselemassa suota ja erota siitä täydelleen.\nSivuuttaessani kirkon tunsin (kuten olin tuntenut aamulla\njumalanpalveluksen aikana) ylevää sääliä niitä olento-rukkia kohtaan,\njotka kohtalo oli määrännyt käymään siellä joka sunnuntai koko elämänsä\najan ja vihdoin lepäämään unohdettuina matalien, vihreiden kumpujen\nalla. Lupasin mielessäni tehdä jotakin heidän hyväkseen piakkoin ja\nhahmottelin suunnitelman, että kustantaisin silloin päivälliseksi\npaistia ja luumuvanukasta, puoli litraa olutta ja kannullisen\nalentuvaisuutta jokaiselle kyläläiselle.\n\nJos olin usein aikaisemmin, mielessäni häpeätä hipova tunne, ajatellut\nyhteyttäni sen karkulaisen kanssa, jonka olin kerran nähnyt nilkuttavan\nnoiden hautojen seassa, niin millaiset olivatkaan ajatukseni tänä\nsunnuntaina, kun ympäristö palautti mieleeni sen onnettoman poloisen,\nrepaleisen ja tutisevan, vanginrautoineen ja -merkkeineen!\nLohdutuksenani oli, että se oli tapahtunut kauan aikaa sitten, että\nhänet oli epäilemättä siirretty pitkän matkan päähän, että hän oli\nkuollut minulle ja saattoi lisäksi olla todellakin vainaja.\n\nEnää ei matalaa, kosteata alankoa, enää ei ojia ja sulkuja, enää ei\nnoita laitumella liikkuvia nautoja -- vaikka ne nyt näyttivät tylsään\ntapaansa esiintyvän kunnioittavammin ja kääntyvän ympäri voidakseen\nmahdollisimman kauan töllistellä niin suurten odotuksien omistajaa --\nhyvästi, lapsuusaikani yksitoikkoinen piiri, nyt lähtisin Lontooseen ja\nsuurenmoisiin oloihin; enää en olekaan sepäntöitä enkä sinua varten!\nAstelin riemuissani vanhalle patterille, laskeuduin pitkäkseni\naprikoimaan, aikoiko neiti Havisham minut Estellalle, ja vaivuin uneen.\n\nHerätessäni näin suureksi hämmästyksekseni Joen istuvan vierelläni,\npoltellen piippuaan. Avattuani silmäni hän tervehti minua rattoisalla\nhymyllä ja virkkoi:\n\n\"Kun tämä on viimeinen kerta, Pip, päätin tulla jälessäsi.\"\n\n\"Ja, Joe, olen siitä oikein hyvilläni.\"\n\n\"Kiitos, Pip.\"\n\n\"Saat olla varma siitä, Joe\", jatkoin pudistettuamme toistemme kättä,\n\"etten unohda sinua milloinkaan.\"\n\n\"Niin, niin, Pip!\" vastasi Joe lohdulliseen sävyyn. \"_Minä_ olen siitä\nvarma. Niin, niin, vanha kumppani. Hyväinen aika, eihän tarvitse muuta\nkuin ajatella kunnolleen ollakseen varma siitä. Mutta sen kunnollinen\najattelu vaati vähän aikaa, muutos tuli niin tavattoman äkkiä, eikö\ntotta?\"\n\nJostakin syystä ei minua oikein miellyttänyt, että Joe oli niin peräti\nvarma minusta. Olisin mielelläni nähnyt hänen ilmaisevan\nmielenliikutusta tai kuullut hänen sanovan: \"Se on sinulle kunniaksi,\nPip\", tai jotakin muuta sentapaista. En senvuoksi huomauttanut mitään\nJoen edellisen ajatuksen johdosta, virkkaen vain jälkimmäisestä, että\ntieto oli tosiaankin tullut äkkiä, mutta että olin aina halunnut tulla\nherrasmieheksi ja hyvin usein mietiskellyt, mitä tekisin, jos sellainen\nolisin.\n\n\"Oletko?\" äännähti Joe. \"Hämmästyttävää!\"\n\n\"On vahinko, Joe\", huomautin, \"ettet edistynyt hiukan pitemmälle\nopiskelussamme täällä, eikö olekin?\"\n\n\"No, enpä tiedä\", vastasi Joe. \"Olen niin kamalan typerä. Osaan hyvin\nainoastaan oman ammattini. On aina ollut vahinko, että olen ollut näin\nkamalan typerä. Mutta se ei ole sen suurempi vahinko kuin se oli --\nvuosi takaperin -- oivallathan!\"\n\nMinä tarkoitin, että kun saisin omaisuuteni haltuuni ja voisin tehdä\njotakin Joen hyväksi, olisi ollut paljon miellyttävämpää, jos hänen\nominaisuutensa olisivat paremmin vastanneet hänen asemansa\nparantamista. Hän ei kuitenkaan ensinkään käsittänyt tarkoitustani,\nminkävuoksi ajattelin mieluummin mainita siitä Biddylle.\n\nKun siis olimme palanneet kotiin ja juoneet teetä, vein Biddyn pieneen,\nkujan laidassa sijaitsevaan puutarhaamme ja puheltuani hänen\nmielialansa parantamiseksi ylimalkaisesti, etten koskaan unohtaisi\nhäntä, ilmoitin, että aioin pyytää häneltä palvelusta.\n\n\"Ja se on se, Biddy\", jatkoin, \"ettet päästäisi käsistäsi ainoatakaan\ntilaisuutta auttaaksesi Joea hieman edistymään.\"\n\n\"Mitenkä auttaakseni häntä edistymään?\" kummeksi Biddy, katsoen minuun\nvakavasti.\n\n\"No! Joe on herttainen ja hyvä miekkonen -- itse asiassa hän on\nherttaisin miekkonen, mitä milloinkaan on elänyt -- mutta hän on sangen\ntakapajulla joissakin suhteissa. Esimerkiksi, Biddy, tiedoissaan ja\nkäyttäytymisessään.\"\n\nVaikka puhuessani katsoin Biddyyn, ja vaikka hän puhuttuani avasi\nsilmänsä hyvin levälleen, ei hän katsonut minuun.\n\n\"Oh, hänen käyttäytymisensä! Eikö hänen käyttäytymisensä siis kelpaa?\"\nkysyi Biddy, nykäisten lehden mustaherukkapensaasta.\n\n\"Biddy-kulta, se kelpaa oikein hyvin --\"\n\n\"Oi, se kelpaa oikein hyvin täällä?\" keskeytti Biddy, tähystäen\ntarkkaan kädessään olevaa lehteä.\n\n\"Kuuntele minua loppuun -- mutta jos siirtäisin Joen ylempään piiriin,\nkuten toivon voivani tehdä saatuani omaisuuteni täydelleen haltuuni,\noltaisiin hänelle tuskin oikeudenmukaisia.\"\n\n\"Entä etkö luule hänen sitä tietävän?\" kysyi Biddy.\n\nSe oli niin ärsyttävä kysymys (sillä se ei ollut vähääkään johtunut\nmieleeni), että tiuskaisin: \"Biddy, mitä tarkoitat?\"\n\nHierottuaan lehden palasiksi kämmeniensä välissä -- ja\nmustaherukkapensaan haju on aina senjälkeen palauttanut mieleeni sen\nillan kujan vierellä sijaitsevassa pienessä puutarhassa -- Biddy\ntiedusti: \"Etkö ole koskaan ajatellut, että hän saattaa olla ylpeä?\"\n\n\"Ylpeäkö?\" kertasin, korostaen sitä sanaa ylenkatseellisesti.\n\n\"Oi, on monenlaista ylpeyttä\", selitti Biddy, katsoen suoraan silmiini\nja pudistaen päätänsä. \"Ylpeys ei ole aina samanlaista --\"\n\n\"No? Miksi keskeytit lauseesi?\" huomautin.\n\n\"Ei aina samanlaista\", alkoi Biddy uudelleen. \"Hän saattaa olla liian\nylpeä salliakseen kenenkään siirtää häntä pois paikasta, jonka hän\npätevästi täyttää, täyttää hyvin ja kunnioitettavasti. Totta puhuakseni\nminä uskon hänen olevan, vaikka tuntuukin rohkealta minun väittää\nsellaista, sillä sinun täytyy tuntea hänet paljon paremmin kuin minä\ntunnen.\"\n\n\"Biddy\", virkoin, \"olen hyvin pahoillani nähdessäni tällaista sinussa.\nEn odottanut näkeväni sinussa tätä. Sinä olet kateellinen, Biddy, ja\nnureksit. Olet tyytymätön asemani parantumisen johdosta etkä voi olla\nsitä näyttämättä.\"\n\n\"Jos sinulla on sydäntä niin ajatella\", vastasi Biddy, \"niin sano niin!\nHoe sitä hokemasta päästyäsi, jos sinulla on sydäntä niin ajatella!\"\n\n\"Jos sinulla on sydäntä olla sellainen, tarkoittanet, Biddy\", sanoin\nhyveellisesti ja ylemmänsävyisesti, \"niin älä työnnä sitä minun\nniskoilleni! Mieltäni pahoittaa kovasti, että näen sen, ja se on -- se\non huono puoli ihmisluonnossa. Aikomukseni oli pyytää sinua käyttämään\nkaikkia pikku tilaisuuksia, joita sinulle lähdettyäni tarjoutunee,\nparantaaksesi kelpo Joen tietoja. Mutta tämän jälkeen en pyydä sinulta\nmitään. Olen äärimmäisen pahoillani, kun näen tätä sinussa, Biddy\",\ntoistin. \"Se on -- se on huono puoli ihmisluonnossa.\"\n\n\"Siitä huolimatta, soimaatko vai kehutko minua\", vastasi Biddy-parka,\n\"saat yhtäkaikki luottaa siihen, että yritän täällä kaiken voitavani\nkaikkina aikoina. Eikä se, mikä mielipide sinulle jää minusta\nlähtiessäsi, vaikuta rahtuakaan siihen, miten minä sinua muistelen.\nMutta eihän herrasmiehen pitäisikään olla epäoikeudenmukainen\", lisäsi\nBiddy, kääntäen päänsä toisaalle.\n\nTaaskin toistin lämpimästi, että se oli huono puoli ihmisluonnossa\n(mitä mielipidettäni, paitsi sen sovellutusta, minulla on senjälkeen\nollut syytä pitää oikeana), astelin kapeata polkua pitkin poispäin\nBiddystä. Biddy lähti sisälle, ja minä poistuin puutarhan portista ja\nkävelin alakuloisena illalliseen asti. Nyt jälleen minusta tuntui hyvin\nmurheelliselta ja omituiselta, että tämän illan, kirkkaan onneni toisen\nillan, piti olla yhtä yksinäinen ja epätyydyttävä kuin ensimmäinenkin\noli ollut.\n\nMutta taaskin aamu kirkasti näköalaani, ulotin lempeyteni Biddyyn\nsaakka, emmekä enää kajonneet siihen asiaan. Pukeuduttuani parhaaseen\nasuuni lähdin kaupunkiin niin varhain kuin voin toivoa myymälöiden\nolevan auki ja menin vaatturi Trabbin puheille. Hän oli syömässä\naamiaista myymälänsä takana sijaitsevassa arkihuoneessa, eikä hänen\nmielestään kannattanut tulla sieltä minun puheilleni, vaan hän kutsui\nminut luoksensa.\n\n\"No niin!\" virkkoi Trabb tuttavallisesti. \"Mitäs kuuluu, ja mitä voin\ntehdä hyväksenne?\"\n\nTrabb oli leikannut lämpöiset vehnäsämpylänsä kolmeksi\nhöyhenpatjamaiseksi kappaleeksi, sujutti parhaillaan voita huopien\nväliin ja laittoi vuodetta kuntoon. Hän oli hyvinvoipa iäkäs\nvanhapoika, hänen avoimesta ikkunastaan näki hyvässä kunnossa olevaan\npieneen puu- ja keittiötarhaan, ja tulisijan viereen seinään oli\nupotettu jykevä, rautainen kassakaappi, enkä epäillyt, että siellä oli\nkasoittain hänen varojaan pusseihin sullottuna.\n\n\"Herra Trabb\", aloitin, \"sen mainitseminen on epämiellyttävää, koska se\nkuulostaa kerskailulta, mutta olen saanut sievoisen omaisuuden.\"\n\nTrabbissa tapahtui muutos. Hän unohti voin vuoteeseen, nousi pystyyn\nvuoteen laidalta ja pyyhki hyppysiään pöytäliinaan, huudahtaen: \"Luoja\nsieluani siunatkoon!\"\n\n\"Aion lähteä holhoojani luokse Lontooseen\", ilmoitin, ottaen\nsattumoisin taskustani muutamia guineoita ja silmäillen niitä, \"ja\nhaluan muodikkaan puvun matkaani varten. Haluan maksaa\", lisäsin --\nsillä muutoin arvelin hänen ainoastaan teeskentelevän valmistavansa sen\n-- \"käteisellä.\"\n\n\"Hyvä herra\", puheli Trabb, taivuttaen kunnioittavasti vartaloaan,\nlevittäen käsivartensa ja ottaen vapauden koskettaa kummankin\nkyynärvarteni ulkoreunaa, \"älkää loukatko minua huomauttamalla siitä.\nRohjennenko onnitella teitä? Suvaitsisitteko astua myymälän puolelle?\"\n\nTrabbin juoksupoika oli koko sen tienoon julkein poika. Tullessani\nsisälle hän oli lakaisemassa myymälää ja sulostutti raadantaansa\nsutimalla luudallaan minua. Mennessäni Trabbin seurassa takaisin\nmyymälään, lakaisi hän vielä, kolistellen luutaa kaikkiin mahdollisiin\nnurkkauksiin ja esteihin osoittaakseen (mikäli minä käsitin) olevansa\nkaikkien seppien, sekä elävien että kuolleiden, vertainen.\n\n\"Herkeä meluamasta!\" kivahti Trabb hyvin tuimasti. \"Muutoin kolhaisen\nkallosi rikki. Suvaitkaa istuutua, hyvä herra! Tässä\", haasteli Trabb,\nottaen hyllyltä kangaskäärön ja levittäen sen aaltomaiseksi pöydälle\nvalmiina pistämään kätensä sen alle näyttääkseen sen värivälkettä, \"on\noikein miellyttävää kangasta. Voin suositella sitä tarkoitukseenne,\nhyvä herra, koska se tosiaankin on ihan erinomaista. Mutta teidän pitää\nkatsoa muitakin. Anna minulle numero neljä, sinä!\" (Pojalle,\nhirvittävän ankarasti mulkoillen, koska hän pelkäsi sen vintiön\nsysäävän minua kangaspakalla tai tekevän jonkun muun tuttavallisen\ntempun.)\n\nTrabb ei siirtänyt tuimaa katsettaan pojasta, ennenkuin tämä oli\nlaskenut numero neljän pöydälle ja loitonnut turvallisen välimatkan\npäähän. Sitten hän komensi poikaa tuomaan viitosen ja kahdeksikon.\n\"Äläkä yritäkään juoniasi täällä\", varoitti Trabb, \"sillä muutoin saat\nsitä katua, sinä nuori veijari, koko elämäsi pisimmän päivän!\"\n\nTrabb kumartui nelosen puoleen ja kunnioittavan tuttavallisesti\nsuositteli sitä minulle kevyeksi kesäpuvuksi; se oli muka hyvin\nsuosittu hienoston ja ylhäisön keskuudessa, ja siitä puhuessaan olisi\nhänelle aina kunniaksi viitata oman kaupungin huomattuun asukkaaseen\n(jos hän sai nimittää minua oman kaupungin asukkaaksi). \"Tuotko numerot\nviisi ja kahdeksan, sinä riiviö\", tiuskasi Trabb senjälkeen\njuoksupojalle, \"vai potkaisenko sinut tiehesi myymälästä ja noudan ne\nitse?\"\n\nKäyttäen apunani Trabbin arvostelukykyä valitsin pukukankaan ja astuin\njälleen arkihuoneeseen mitattavaksi. Vaikka Trabbilla nimittäin oli\nmittani ennestään ja hän oli aikaisemmin ollut niihin täysin\ntyytyväinen, selitti hän puolustelevasti että \"ne eivät kelpaa\nnykyisissä olosuhteissa, hyvä herra -- eivät lainkaan kelpaa.\" Niinpä\nTrabb mittasi ja arvioi minut olohuoneessaan, ikäänkuin minä olisin\nollut maatila ja hän olisi ollut mitä oivallisin maanmittari, nähden\nvaivaa niin suunnattomasti, ettei mikään puku tuntunut minusta\nmitenkään voivan korvata hänen työtänsä. Saatuaan kaikki vihdoin\nvalmiiksi ja luvattuaan lähettää vaatekappaleet Pumblechookin asuntoon\ntorstai-iltana hän virkkoi käsi olohuoneen lukossa: \"Tiedän kyllä,\nettei sovi odottaa lontoolaisen herrasmiehen yleensä suosivan\nmaaseutulaisliikettä, mutta jos suvaitsisitte saman kaupungin miehenä\nantaa minulle tilauksen silloin tällöin, pitäisin sitä suuressa\narvossa. Hyvästi, hyvin paljon kiitoksia! -- Ovi!\"\n\nViimeinen sana sinkautettiin juoksupojalle, jolla ei ollut hatarinta\naavistustakaan sen tarkoituksesta. Mutta hänen isäntänsä hierottua\nminut käsillään ulkosalle näin hänen romahtavan kasaan, ja ensimmäinen\nvarma kokemukseni rahan tyrmistyttävästä mahdista oli, että se oli\nsiveellisesti suominut hänen, Trabbin juoksupojan, selkää.\n\nTämän muistettavan tapauksen jälkeen menin hattuliikkeeseen,\nkenkäkauppaan ja sukkamyymälään. Minusta tuntui melkein samanlaiselta\nkuin muori Hubbardin koirasta, jonka varustamiseen tarvittiin apua niin\nmonelta ammattialalta. Kävin myöskin kyytitoimistossa tilaamassa\nitselleni paikan kello seitsemäksi lauantaiaamuna. Ei ollut\nvälttämätöntä kaikkialla selittää, että olin saanut sievoisen\nomaisuuden, mutta milloin vain vihjaisin siihen suuntaan, oli\nseurauksena, että minua palveleva myyjä lakkasi jakamasta huomiotaan\nHigh-kadun puoliselle ikkunalle ja keskitti kaikki ajatuksensa minuun.\nTilattuani kaikki, mitä tarvitsin, suuntasin askeleeni Pumblechookin\ntaloa kohti ja lähestyessäni tämän herrasmiehen liikehuoneistoa näin\nhänen seisovan ovellaan.\n\nHän vartosi minua hyvin maltittomasti. Hän oli ollut varhain liikkeellä\nkieseineen, käynyt pajalla ja kuullut uutisen. Hän oli valmistuttanut\nminulle aterian Barnwell-saliin, ja hänkin käski kauppa-apulaisensa\nväistyä tieltä minun pyhän olemukseni mennessä ohitse.\n\n\"Rakas ystävä\", lausui Pumblechook, tarttuen molempiin käsiini, kun\nhän, minä ja ateria olimme jääneet kolmisin, \"toivotan onnea hyvän\nmenestyksenne johdosta. Hyvin ansaittua, hyvin ansaittua!\"\n\nTämä oli kohdalleen sanottu, ja hän oli mielestäni lausunut järkevästi\najatuksensa julki.\n\n\"Se ajatus\", virkkoi Pumblechook korskuttuaan minulle ihailua jonkun\naikaa, \"että minä olen ollut tähän johtavana halpana välineenä, on\nylväs palkkio.\"\n\nPyysin Pumblechookia muistamaan, ettei siitä seikasta saanut koskaan\nhiiskua eikä vihjata mitään.\n\n\"Rakas nuori ystäväni\", vastasi Pumblechook, \"jos sallitte minun\nnimittää teitä siten --\"\n\nJupisin: \"Tietysti\", ja Pumblechook tarttui taaskin molempiin\nkäsiini ja pani liivinsä liikkeeseen, joka näytti aiheutuvan\nmielenliikutuksesta, vaikka tapahtuikin sangen alhaalla. \"Rakas nuori\nystäväni, luottakaa siihen, että poissa ollessanne teen kaiken vähäisen\nvoitavani pitämällä sitä seikkaa Josephin silmien edessä. -- Joseph!\"\nlisäsi Pumblechook säälivän pahoittelevasti. \"Joseph!! Joseph!!!\"\nSenjälkeen hän ravisti päätänsä ja naputti sitä ilmaisten siten\nmielipiteensä Josephin vajavuudesta.\n\n\"Mutta, nuori ystäväni\", jatkoi Pumblechook, \"teidän on varmaankin\nnälkä, ja olette kaiketi uupunut. Istukaa! Tässä on 'Metsäkarjusta'\ntuotu kananpaisti, tässä 'Metsäkarjusta' tuotu kieli ja tässä pari\npikku laitelmaa, myös 'Metsäkarjusta', ja toivon, ettette niitä\nhalveksi. Mutta näenkö tosiaankin\", jatkoi Pumblechook, \"edessäni\nhänet, jonka kanssa aina ilvehdin hänen onnellisen lapsuutensa aikoina?\nJa saanko -- _saanko_ --?\"\n\nTämä 'saanko'-sana merkitsi, saiko hän pudistaa kättäni. Suostuin, ja\nhän teki sen lämpimästi, istuutuen sitten jälleen.\n\n\"Tässä on viiniä\", sanoi Pumblechook. \"Juokaamme kiitosmalja\nOnnettarelle, ja valitkoon hän aina suosikkinsa yhtä harkitusti! Enkä\nsittenkään voi\", jatkoi Pumblechook, nousten taaskin pystyyn, \"nähdä\nedessäni teitä -- ja myöskin ryypätä kanssanne -- tuomatta uudelleen\njulki -- Saanko -- _saanko_ --?\"\n\nVastasin, että hän sai, ja hän pudisti jälleen kättäni ja tyhjensi\nlasinsa, kääntäen sen alassuin. Minä tein samoin; ja jos ennen\njuomistani olisin kääntänyt itseni pää alaspäin, ei viini olisi voinut\nsen suorempaan mennä päähäni.\n\nPumblechook nosti lautaselleni kananpaistia ja parhaan viipaleen kieltä\n(ei enää reunakohtia, ei sian sorkanneniä nyt) eikä, suhteellisesti\npuhuen, ollenkaan huolehtinut itsestään. \"Oi, sinä kana! Etpä\naavistanut\", puhui Pumblechook vadilla olevalle kanalle, \"pienenä\npoikasena ollessasi, mikä sinua odotti. Et aavistanut joutuvasi tämän\nvaatimattoman katon alla virvokkeeksi hänelle, joka -- Sanokaa sitä\nheikkoudeksi, jos haluatte\", jatkoi Pumblechook, nousten taas\nseisomaan, \"mutta saanko, _saanko_ --?\"\n\nAlkoi käydä tarpeettomaksi toistaa muodollista myöntymystä, ja niinpä\nhän teki sen heti. Miten hän teki sen niin usein haavoittamatta\nkättänsä veitseeni, sitä en käsitä.\n\n\"Ja sisarenne\", alkoi hän uudelleen syötyään vähän aikaa vakavasti,\n\"jolla oli kunnia kasvattaa teidät pienestä pitäen! On murheellista\najatella, ettei hän enää täysin kykene käsittämään sitä kunniaa.\nSaanko --\"\n\nOivalsin hänen taaskin olevan käymäisillään minuun käsiksi ja keskeytin\nhänen lauseensa.\n\n\"Juokaamme sisareni terveydeksi!\" ehdotin.\n\n\"Oi!\" huudahti Pumblechook, nojautuen taaksepäin tuolissaan ihan\nraukeana ihailusta. \"Siitä heidät tuntee, sir!\" (En tiedä, kuka \"sir\"\noli, mutta varmasti se ei ollut hän enkä minä, eikä saapuvilla ollut\nketään kolmatta.) \"Siitä tuntee ylevämielisen, sir! Aina anteeksiantava\nja aina sopuisa. Se saattaisi\", lisäsi orjamainen Pumblechook, laskien\nmaistamattoman lasinsa hätäisesti pöydälle ja nousten jälleen\nseisomaan, \"tavallisesta ihmisestä tuntua toistamiselta -- mutta\n_saanko_ --?\"\n\nSen tehtyään hän istuutui paikalleen ja joi sisareni maljan. \"Älkäämme\nkoskaan olko näkemättä\", jatkoi Pumblechook, \"hänen luonteensa\nvirheitä, mutta toivottavasti hänen tarkoituksensa oli hyvä.\"\n\nSuunnilleen tähän aikaan aloin huomata hänen kasvojensa punehtuvan.\nItsestäni taas tuntui kuin olisin ollut pelkkiä kasvoja, joita oli\nliotettu viinissä ja joita kyntelöi.\n\nMainitsin Pumblechookille, että olin käskenyt lähettää uudet\nvaatteeni hänen asuntoonsa, ja hän oli ihastuksissaan sellaisesta\nkunnianosoituksesta. Mainitsin, minkätähden halusin välttää huomiota\nkylässämme, ja hän ylisti sitä taivaaseen saakka. Luottamukseni\narvoisia henkilöitä ei ollut muita kuin hän, ja -- lyhyesti sanoen,\nsaisiko hän? Senjälkeen hän tiedusti hellästi, muistinko, kuinka olimme\npoikamaisesti leikitelleet yhteenlaskulla, kuinka olimme yhdessä\nmenneet tekemään oppilassitoumustani ja kuinka hän itse asiassa oli\naina ollut lempisuosikkini ja valioystäväni. Vaikkapa olisin juonut\nkymmenen kertaa niin monta lasia viiniä kuin olin juonut, olisin\ntiennyt, etteivät suhteemme olleet ikinä olleet sellaiset, ja olisin\nsydämessäni paheksunut moista ajatusta. Mutta siitä kaikesta huolimatta\nmuistan mielessäni virinneen sen varman tunteen, että olin erehtynyt\nhänestä suuresti ja että hän oli järkevä, käytännöllinen,\nhyväsydäminen, oivallinen miekkonen.\n\nAsteittain hän alkoi luottaa minuun siinä määrin, että kyseli neuvoani\nomista liikeasioistaan. Hän mainitsi, että nyt oli tilaisuus perustaa\nsuuryhtiö ja hankkia yksinoikeus vilja- ja siemenkauppaan niillä\ntienoin, joten sellaisen laajennetun liikkeen vertaista ei ollut nähty\nsillä eikä millään muullakaan paikkakunnalla. Äärettömän omaisuuden\nhankkimiseksi puuttui hänen arvelunsa mukaan ainoastaan lisäpääomaa.\nSiinä sana: lisäpääomaa. Ja hänestä (Pumblechookista) tuntui, että jos\ntämän lisäpääoman toisi liikkeeseen äänetön osakas -- jonka ei\ntarvitsisi muuta kuin tulla itse tai lähettää valtuutettunsa, milloin\nhaluaisi, tarkastamaan kirjoja ja käydä kahdesti vuodessa pistämässä\nviisikymmenprosenttinen voitto taskuunsa -- hänestä tuntui, että se\nsaattoi olla henkevälle ja varakkaalle nuorelle herrasmiehelle\ntilaisuus, johon kannatti kiinnittää huomiota. Mutta mitä minä arvelin?\nHän luotti suuresti minun mielipiteeseeni, ja mitä minä arvelin?\nLausuin mielipiteenäni: \"Odottakaa vähän aikaa!\" Sen mielipiteen\nsuurenmoisuus ja erikoisuus tehosivat häneen niin voimakkaasti, ettei\nhän enää kysynyt, saisiko hän pudistaa kättäni, vaan väitti, että hänen\ntodella täytyi se tehdä, ja teki sen.\n\nJoimme kaiken viinin, ja kerran toisensa jälkeen Pumblechook lupasi\npitää Josephia vaatimusten tasalla -- en tiedä, minkä vaatimusten --\nsekä auttaa minua tehokkaasti ja jatkuvasti -- en tiedä, millä tavoin.\nHän myöskin ilmoitti minulle -- ensi kerran eläissäni, varmasti\nsäilytettyään salaisuutensa ihailtavan hyvin -- aina sanoneensa\nminusta: \"Se poika ei ole tavallinen poika, ja muistakaa sanani, että\nhänen onnensa ei ole tavallinen onni.\" Itkuisesti hymyillen hän\nhuomautti, että oli omituista ajatella sitä nyt, ja siihen minäkin\nyhdyin. Vihdoin lähdin ulkoilmaan, hämärästi havaiten, että\npäivänpaisteessa oli jotakin outoa, ja huomasin nukuksissa joutuneeni\ntullipuomille panematta tietä lainkaan merkille.\n\nSiellä heräsin siihen, että Pumblechook huusi minulle. Hän oli pitkän\nmatkan päässä päivänpaisteisella tiellä ja viittoi minua seisahtumaan.\nPysähdyin, ja hengästyneenä hän saapui luokseni.\n\n\"Ei, rakas ystävä\", alkoi hän ehdittyään hengähtää kylliksi kyetäkseen\npuhumaan. \"Ei, jos minä voin sen estää. Tämä tilaisuus ei saa tyyten\nmennä ohitse ilman sellaista ystävyydenosoitusta sinun puoleltasi. --\nSaanko vanhana ystävänä, joka on aina toivonut parastasi? _Saanko_?\"\n\nPudistimme toistemme kättä ainakin sadannen kerran, ja kovin\nharmistuneena hän komensi erään nuoren kuorma-ajurin väistymään\ntieltäni. Sitten hän siunasi minua ja seisoi paikallaan, heiluttaen\nkättänsä, kunnes olin sivuuttanut tien taipeen, minkä jälkeen poikkesin\npellolle ja nukuin pitkän tovin pensasaidan juurella, ennenkuin jatkoin\nmatkaani kotiin.\n\nMinulla oli vain niukalti matkatavaroita otettaviksi mukaani\nLontooseen, sillä vain vähän siitä vähästä, mitä minulla oli, oli uuden\nasemani mukaista. Mutta aloin sulloa niitä kokoon samana iltapäivänä ja\najattelemattomuudessani sulloin sellaisia esineitä, joita tiesin\ntarvitsevani seuraavana aamuna, sillä minulla oli sellainen\npäähänpisto, etten saanut hukata hetkeäkään.\n\nNiin kuluivat tiistai, keskiviikko ja torstai. Ja perjantaiaamuna menin\nPumblechookille pukeutuakseni uusiin vaatteisiini ja käydäkseni neiti\nHavishamin luona. Pumblechookin oma huone luovutettiin pukeutumistani\nvarten ja koristettiin puhtailla pyyhinliinoilla nimenomaan\ntämän tapauksen kunniaksi. Pukuni tuotti tietenkin pettymyksen.\nOtaksuttavasti ei yksikään uusi ja innokkaasti odotettu vaatekappale\naina siitä saakka, kun vaatteita alettiin käyttää, ole ihan täydelleen\nvastannut käyttäjänsä odotuksia. Mutta sitten kun uusi asuni oli ollut\nylläni puolisen tuntia ja kun olin sijoittunut lukemattomiin asemiin ja\nasentoihin Pumblechookin sangen pienen kuvastimen edessä, turhaan\nkoettaen nähdä sääriäni, näytti se sopivan minulle paremmin. Koska noin\nviidentoista kilometrin päässä sijaitsevassa naapurikauppalassa oli\nmarkkinapäivä, ei Pumblechook ollut kotona. En ollut maininnut hänelle\ntäsmälleen, milloin aioin lähteä, enkä enää todennäköisesti pudistaisi\nhänen kättänsä ennen lähtöäni. Tämä kaikki oli ihan paikallaan, ja\nlähdin ulkosalle uudessa asussani, kamalasti häpeillen, kun minun piti\nmennä kauppa-apulaisen ohi ja sittenkin epäillen tekeväni epäedullisen\nvaikutuksen, jotenkin samanlaisen kuin Joe teki pyhäpuvussaan.\n\nMenin neiti Havishamin luokse, kierrellen syrjäteitä, ja soitin\nvaivaloisesti kelloa, sillä käsineitteni pitkät, kankeat sormet\nhaittasivat minua. Sarah Pocket tuli portille ja ihan horjahti\ntaaksepäin nähdessään minun niin muuttuneen. Myöskin hänen\nsaksanpähkinämäiset kasvonsa muuttuivat ruskeista vihreän ja keltaisen\nkirjaviksi.\n\n\"Te?\" kummasteli hän. \"Te? Hyväinen aika! Mitä haluatte?\"\n\n\"Lähden Lontooseen, neiti Pocket\", selitin, \"ja haluaisin sanoa\njäähyväiset neiti Havishamille.\"\n\nMinua ei ollut odotettu, sillä hän jätti minut lukon taakse pihalle\nlähtiessään tiedustamaan, tuliko minut päästää sisälle. Viivyttyään\nvain vähän aikaa hän palasi ja saattoi minut yläkertaan, katsoa\ntöllistellen minua koko ajan.\n\nNeiti Havisham oli kävelemässä siinä huoneessa, jossa oli pitkä,\nliinalla verhottu pöytä, nojaten sakarakeppiinsä. Huone oli valaistu\nsamoin kuin ennenkin, ja kuullessaan meidän astuvan sisälle hän\nseisahtui ja pyörähti ympäri. Hän oli silloin juuri lahonneen hääkakun\nkohdalla.\n\n\"Älkää menkö, Sarah!\" kielsi hän. \"No, Pip?\"\n\n\"Lähden Lontooseen huomenna, neiti Havisham.\" Valitsin sanani\näärimmäisen huolellisesti. \"Ja arvelin, ettette hyväntahtoisuudessanne\npahastu, kun tulen sanomaan teille jäähyväiset.\"\n\n\"Sinäpä olet iloinen nähtävä, Pip!\" kehui hän, heilutellen\nsakarakeppiään ympärilläni, ikäänkuin hän minut muuttaneena\nhaltiatarkummina olisi antanut minulle viimeisen täydennyslahjan.\n\n\"Minua on kohdannut niin kovin hyvä onni senjälkeen kun näin teidät\nviimeksi, neiti Havisham\", sopersin. \"Ja olen siitä niin kiitollinen,\nneiti Havisham!\"\n\n\"Niin, niin!\" virkkoi hän, katsoen nolostuneeseen ja kateelliseen\nSarahiin riemuisesti. \"Olen tavannut herra Jaggersin. _Minä_ olen\nkuullut siitä, Pip. Lähdet siis huomenna?\"\n\n\"Kyllä, neiti Havisham.\"\n\n\"Ja joku rikas henkilö on ottanut sinut pojakseen?\"\n\n\"Niin, neiti Havisham.\"\n\n\"Hänen nimeään ei ole mainittu?\"\n\n\"Ei, neiti Havisham.\n\n\"Ja herra Jaggers on määrätty holhoojaksesi?\"\n\n\"Niin, neiti Havisham.\"\n\nHän ihan nautti näistä kysymyksistä ja vastauksista, niin peräti\niloissaan hän oli Sarah Pocketin kateellisesta masentumisesta. \"No\nniin\", jatkoi hän, \"sinulla on lupaava ura edessäsi. Ole kunnollinen --\nansaitse se -- ja noudata herra Jaggersin ohjeita!\" Hän katsoi minuun,\nkatsoi Sarahiin, ja Sarahin kasvot saivat hänen valppaat piirteensä\nvääntymään julmaan hymyyn. \"Hyvästi, Pip! Sinähän säilytät nimesi aina\nPipinä.\"\n\n\"Kyllä, neiti Havisham.\"\n\n\"Hyvästi, Pip!\"\n\nHän ojensi kätensä, ja minä laskeuduin polveni varaan ja vein sen\nhuulilleni. En ollut miettinyt, miten sanoisin hänelle jäähyväiset;\nsillä hetkellä oli minusta luonnollista menetellä näin. Hän katsoi\nSarah Pocketiin kaameissa silmissään voitonriemuinen ilme, ja niin\npoistuin haltiatarkummini luota, joka jäi seisomaan, molemmat kädet\nsakarakepin varassa, keskellä himmeästi valaistua huonetta, lahonneen,\nlukinverkkojen peittämän hääkakun vierelle.\n\nSarah Pocket saattoi minut portille, ikäänkuin olisin ollut aave, joka\ntäytyi kuljettaa pois talosta. Hän ei voinut tointua ulkonäköni\naiheuttamasta ällistyksestä ja oli hyvin tyrmistynyt. Toivotin:\n\"Hyvästi, neiti Pocket!\" mutta hän vain hölmisteli; hänen ajatuksensa\neivät näyttäneet olevan koossa edes niin paljoa, että hän olisi\ntajunnut minun sanoneen jotakin. Kadulle ehdittyäni kiiruhdin nopeasti\nPumblechookille, riisuin uudet vaatteet yltäni, laitoin ne kääröön ja\npalasin kotiin vanhassa puvussani, joka -- totta puhuakseni -- tuntui\nminusta paljon mukavammalta, vaikka minulla oli käärö kannettavanani.\n\nJa nyt olivat ne kuusi päivää, joiden piti kulua niin hitaasti,\nvilahtaneet nopeasti ohitse; huomispäivä katsoi minua silmiin\nvakavammin kuin minä kykenin sitä katsomaan. Sitä mukaa kuin kuusi\niltaa oli huvennut viideksi, neljäksi, kolmeksi, kahdeksi, olin alkanut\npanna yhä enemmän arvoa Joen ja Biddyn seuralle. Tänä viimeisenä iltana\npukeuduin heidän ilokseen uusiin vaatteisiini ja istuin koko\nkomeudessani nukkuma-aikaan asti. Tilaisuuden kunniaksi oli meillä\nillalliseksi lämmintä ruokaa, välttämätön kananpaisti ja kotitekoista\nlikööriä. Olimme kaikki kovin alakuloisia emmekä tulleet hilpeämmiksi,\nvaikka olimme olevinamme iloisia.\n\nMinun piti lähteä kylästämme kello viisi aamulla, kantaen pientä\nkäsilaukkuani, ja olin ilmoittanut Joelle haluavani mennä aivan yksin.\nPelkään -- pahasti pelkään -- sen johtuneen siitä, että tajusin, kuinka\nvastakohtaisia Joe ja minä olisimme, jos menisimme yhdessä\npostivaunuille. Olin uskotellut itselleni, ettei tässä järjestelyssäni\nollut sellaista vivahdusta, mutta kun tänä viimeisenä iltana nousin\npieneen huoneeseeni, oli minun pakko myöntää, että niin saattoi olla,\nja äkkiä teki mieleni lähteä takaisin alakertaan pyytämään Joea\ntulemaan mukaani aamulla. Mutta sitä en tehnyt.\n\nKoko yön kummitteli katkonaisessa unessani vaunuja, jotka vierivät\nvääriin paikkoihin eivätkä Lontooseen ja joiden eteen oli valjastettu\nmilloin koiria, milloin kissoja, milloin sikoja, milloin ihmisiä, mutta\nei kertaakaan hevosia. Haaveelliset matkakommellukset askarruttivat\naivojani siihen saakka, kunnes päivä koitti ja linnut alkoivat laulaa.\nSilloin nousin vuoteesta, pukeuduin osittain, istuuduin ikkunan ääreen\nkatselemaan siitä ulos viimeisen kerran ja katsellessani nukahdin.\n\nBiddy oli jalkeilla niin aikaisin valmistamassa minulle aamiaista, että\nvaikka en nukkunut ikkunan ääressä tuntiakaan, tunsin keittiön savun\nhajun hätkähtäessäni valveille mielessäni se hirveä ajatus, että\niltapäivän täytyi olla pitkälle kulunut. Mutta kauan senjälkeen ja\nvielä kauan sittenkin, kun olin kuullut kuppien kalinaa ja olin aivan\nvalmis, en ollut kyllin päättäväinen laskeutuakseni alakertaan. Pysyin\nkuin pysyinkin yläkerrassa, yhä uudelleen aukaisten pienen käsilaukkuni\nlukon, päästäen sen hihnat auki ja pannen ne taas jälleen kiinni,\nkunnes Biddy huusi minulle, että olin viipynyt liian kauan.\n\nAamiainen syötiin hätäisesti, eikä se maistunut. Nousin ruokapöydästä\nja virkoin pirteästi, ikäänkuin se olisi vasta silloin välähtänyt\nmieleeni: \"No niin, minun kai täytyy lähteä!\" Sitten suutelin\nsisartani, joka nauroi, nyökkäili ja tutisi tavallisessa tuolissaan,\nsuutelin Biddyä ja kiedoin käteni Joen kaulaan. Senjälkeen otin pienen\nkäsilaukkuni ja lähdin kävelemään. Viimeisen kerran näin heidät, kun\npian kuulin kahinaa takaani, katsahdin taakseni ja näin Joen viskaavan\njälkeeni vanhan kengän ja Biddyn nakkaavan toisen. [Englantilainen\nonnentaika.] Seisahduin silloin heiluttamaan hattuani, herttainen\nkunnon Joe heilutti voimakasta oikeata käsivarttaan päänsä yläpuolella,\nhuutaen: \"Eläköön!\" ja Biddy nosti esiliinansa kasvoilleen.\n\nAstelin hyvää vauhtia, ajatellen, että lähtö oli helpompi kuin olin\nluullut sen olevan, ja tuumien, ettei mitenkään olisi käynyt päinsä\nsaada vanhaa kenkää jälkeensä koko High-kadun näkyvissä. Viheltelin\nenkä ollut tietääkseni mistään. Mutta kylä oli hyvin rauhallinen ja\nhiljainen, kevyet usvat kohosivat parhaillaan juhlallisesti ikäänkuin\nnäyttääkseen minulle maailman, minä olin ollut siellä niin viaton ja\npieni, ja kaikki sen ulkopuolella oli niin tuntematonta ja suurta, että\nminulta äkkiä pääsi voimakas huokaisu ja nyyhkytys ja purskahdin\nitkemään. Olin kylän laidassa, tienviitan luona, laskin käteni sille ja\nvirkoin: \"Hyvästi, rakas, rakas ystävä!\"\n\nTaivas tietää, ettei meidän tarvitsisi koskaan hävetä kyyneliämme,\nsillä ne ovat sadepisaroita, jotka kostuttavat kovaa sydäntämme\npeittävää, sokaisevaa tomua. Itkettyäni olin parempi kuin sitä ennen --\nolin surullisempi, tunsin selvemmin oman kiittämättömyyteni, olin\nlempeämpi. Jos olisin itkenyt aikaisemmin, olisi Joe silloin ollut\nmuassani.\n\nTämä itkeminen ja kyynelten puhkeaminen jälleen valloilleen hiljaisen\nkävelyn aikana masensivat mieltäni siinä määrin, että istuessani\nvaunuissa niiden ehdittyä pois kaupungista harkitsin sydän kipeänä,\neikö minun hevosia vaihdettaessa pitäisi jäädä pois vaunuista ja\nkävellä takaisin viettääkseni kotona vielä yhden illan ja sanoakseni\nparemmat jäähyväiset. Vaihdoimme hevosia, mutta en ollut vielä tehnyt\npäätöstäni, vaan yhäti mietiskelin lohdutuksekseni, että minun kävisi\nvarsin hyvin päinsä poistua vaunuista vaihtaessamme hevosia\ntoistamiseen ja sitten kävellä takaisin. Ja tällaisten ajatusten\naskarruttaessa aivojani kuvittelin usein jonkun maantiellä meitä kohti\ntulevan miehen täsmälleen muistuttavan Joea, ja sydämeni sykki aina\nsilloin kiivaasti. -- Ikäänkuin hän olisi mitenkään voinut olla siellä!\n\nVaihdoimme hevosia toistamiseen ja sitten vielä uudelleen, nyt minun\noli liian myöhäistä palata -- matka olisi ollut liian pitkä -- ja ajoin\nedelleen. Ja kaikki usvat olivat nyt juhlallisesti haihtuneet, ja\nmaailma oli levällään edessäni.\n\n_Tähän päättyy Pipin odotusten ensimmäinen vaihe_.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\n\nMatka kaupungistamme pääkaupunkiin vaati noin viisi tuntia. Kello vähän\nyli kaksitoista saapuivat ne neljän hevosen vetämät postivaunut, joiden\nmatkustajana olin, siihen liikekuhinaan, joka vallitsi Cross Keysin ja\nWood-kadun kulmauksessa Cheapsiden puolella Lontoota.\n\nSiihen aikaan oli meidän brittiläisten varman käsityksen mukaan\nmaanpetoksellista epäillä, että meillä oli kaikki parasta ja että itse\nolimme parhaat maailmassa. Muutoin olisin, samalla kun Lontoon\nsuunnaton laajuus minua pelotti, taitanut saada sellaisen hienon\nepäilyksen, että se oli jotensakin ruma, mutkikas, ahdas ja likainen.\n\nJaggers oli oikeaan aikaan lähettänyt minulle osoitteensa. Se oli\nLittle Britain, ja hän oli kirjoittanut sen perään käyntikorttiinsa:\n\"Ihan Smithfieldin laidassa ja likellä kyytitoimistoa.\" Siitä\nhuolimatta kyytiajuri, jolla näytti olevan yhtä monta kauluria\nrasvaisessa päällystakissaan kuin hän oli vuosia vanha, sulloi minut\najoneuvoihinsa ja telkesi minut sinne kokoontaivutettavilla ja\nkalisevilla astuimilla ikäänkuin olisi aikonut kuljettaa minua\nvähintään viisikymmentä kilometriä. Hänen nousemisensa istuimelleen,\njoka oli vanhan, säiden kauhduttaman, herneenvihreän, koinsyömän\npeitteen verhoama, oli paljon aikaa kysyvä toimitus. Ne olivat\nihmeelliset ajoneuvot, niiden ulkoseinämissä oli kuusi komeata\nvaakunakruunua, perässä risaisia laitteita, en tiedä kuinka monen\npalvelijan kiinnipysyttelemistä varten, ja niiden alla suojaristikko\nestämässä harrastelijapalvelijoita lankeamasta kiusaukseen.\n\nMinulla oli tuskin ollut aikaa nauttia vaunuista ja ajatella, kuinka\nsuuresti ne muistuttivat olkikatosta ja kuitenkin samalla ryysykauppaa,\nja kummastella, miksi hevosten rehupusseja säilytettiin vaunujen\nsisällä, kun havaitsin ajurin alkavan laskeutua maahan, ikäänkuin kohta\npysähtyisimme. Ja pian seisahduimmekin synkälle kadulle, erään\nliikehuoneiston eteen, jonka avoimeen oveen oli maalattu: _Jaggers_.\n\n\"Kuinka paljon?\" tiedustin kyyditsijältäni.\n\nMies vastasi: \"Shillinki -- jollette halua antaa enempää.\"\n\nVastasin luonnollisesti, etten halunnut antaa enempää.\n\n\"Sen täytyy siis olla shillinki\", virkkoi ajuri. \"En halua joutua\nselkkauksiin. Tunnen _hänet_.\" Hän iski synkästi silmää Jaggersin nimeen\npäin ja ravisti päätänsä.\n\nKun hän oli saanut shillinkinsä, ajan mittaan ehtinyt kavuta\nistuimelleen ja ajanut tiehensä (mikä näytti huojentavan hänen\nmieltänsä), astuin etumaiseen konttorihuoneeseen pieni matkalaukku\nkädessäni ja kysyin, oliko herra Jaggers kotona.\n\n\"Ei ole\", vastasi konttoristi. \"Hän on tällä hetkellä\noikeudenistunnossa. Puhunko herra Pipille?\"\n\nMerkillä vastasin, että hän puhui herra Pipille.\n\n\"Herra Jaggers käski pyytää teitä vartoamaan hänen huoneessaan. Hän ei\nvoinut sanoa, kuinka kauan hän viipyisi, koska hänellä on juttu\nhoidettavanaan. Mutta koska hänen aikansa on kallista, ei hän\nvarmastikaan viivy kauempaa kuin on välttämätöntä.\"\n\nNiin sanottuaan konttoristi avasi oven ja opasti minut peräpuolella\nolevaan, sisempään huoneeseen. Täällä tapasimme yksisilmäisen,\npuuvillasamettiseen pukuun ja polvihousuihin puetun herrasmiehen, joka\npyyhkäisi nenäänsä hihallaan, kun häntä häirittiin hänen lukiessaan\nsanomalehteä.\n\n\"Menkää ulos odottamaan, Mike!\" käski konttoristi.\n\nOlin huomauttamaisillani, etten toivottavasti häirinnyt, kun\nkonttoristi työnsi tämän herrasmiehen ulos niin kursailematta kuin olen\nkoskaan nähnyt tehtävän, viskasi hänen karvalakkinsa hänen jälkeensä ja\njätti minut yksin.\n\nJaggersin huone sai valoa ainoastaan katossa olevasta ikkunasta ja oli\nperin kolkko paikka, sillä ikkuna oli ylettömästi paikattu kuten rikki\nkolhaistu pääkallo, ja muodottomiksi vääntyneet naapuritalot näyttivät\ntaivuttautuneen tirkistämään minua siitä. Näkyvissä ei ollut niin\npaljon papereita kuin olin odottanut näkeväni. Ja siellä oli joitakuita\nomituisia esineitä, joita en olisi odottanut näkeväni -- kuten vanha,\nruostunut pistooli, tuppeen pistetty miekka, useita oudonnäköisiä\nlippaita ja kääröjä, hyllyllä kaksi kamalaa kipsivalelmaa, jotka\nesittivät kummallisesti pöhöttyneitä, nenän ympäriltä kouristuneesti\nrypistyneitä kasvoja. Jaggersin oman korkeaselkäisen tuolin istuin oli\nsysimustista hevosenjouhista, ja sitä ympäröivät kuten ruumisarkkua\nriveihin kiinnitetyt messinkinaulat. Kuvittelin näkeväni hänet\nistumassa siinä takakenossa ja pureksimassa etusormeaan puhutellessaan\nasiakkaitaan. Huone oli pieni, ja asiakkailla näytti olleen tapana\nperäytyä seinää vasten, sillä seinä oli, erittäinkin vastapäätä\nJaggersin tuolia, likainen hartioiden hankautumisesta. Muistin myöskin\nyksisilmäisen herrasmiehen laahustaneen pois seinää hipoen, kun minä\nolin hänen häätönsä viaton aiheuttaja.\n\nIstuuduin asiakkaiden tuoliin, joka oli sijoitettu vastapäätä Jaggersin\ntuolia, ja minut lumosi huoneen kaamea tuntu. Muistin, että konttoristi\nnäytti samoin kuin hänen isäntänsäkin tietävän jotakin epäedullista\nkaikista muista. Aprikoin, kuinka monta konttoristia lisää oli\nyläkerrassa ja oliko heillä kaikilla sama lähimäisiin kohdistuva,\nturmiollinen kyky. Aprikoin, millainen oli huoneessa olevien omituisten\nkapistusten historia ja miten ne olivat sinne joutuneet, olivatko nuo\npöhökasvoiset henkilöt Jaggersin omaisia ja minkätähden hän, jos\nhänellä kovaksi onneksi oli ollut noin pahannäköisiä sukulaisia, piti\nniitä tuolla tomuisella hyllyllä nokihiukkasten ja kärpästen\ntahrattavina eikä suonut niille paikkaa kodissaan. Minulla ei\nluonnollisestikaan ollut kokemuksia Lontoon kesäpäivistä, ja mieltäni\nlienevät masentaneet kuuma, painostava ilma ja pöly sekä hiekka, jota\noli paksuna kerroksena kaikkialla. Mutta istuin aprikoimassa ja\nodottamassa, kunnes en todellakaan enää voinut sietää Jaggersin tuolin\nyläpuolelle sijoitetulla hyllyllä olevia naamoja, vaan nousin tuolista\nja lähdin ulos.\n\nKun ilmoitin konttoristille haluavani mennä varrotessani kävelemään\nulkoilmassa, neuvoi hän minua kääntymään kadunkulmasta, joten joutuisin\nSmithfieldiin. Niinpä tulin Smithfieldiin, ja inhoittava, lian, rasvan,\nveren ja kuohan yltyleensä tahraama paikka tuntui takertuvan kiinni\nminuun. Senvuoksi hankasin sen mahdollisimman kiireesti irti itsestäni\nkääntymällä kadulle, jolla näin Paavalinkirkon mustan kupolin\npullottavan kolkon kivirakennuksen takaa. Tämä rakennus oli, kuten eräs\nlähelläseisoja selitti, Newgaten vankila. Astellessani pitkin vankilan\nseinustaa huomasin, että ajotie oli peitetty oljilla ohiliikkuvien\najoneuvojen kolinan vaimentamiseksi. Tästä ja siitä, että lähistöllä\nseisoskeli paljon ihmisiä, jotka voimakkaasti lemusivat väkijuomille ja\noluelle, päättelin oikeuden parhaillaan istuvan.\n\nSilmäillessäni täällä ympärilleni tiedusti tavattoman likainen ja\njonkun verran päihtynyt oikeudenpalvelija minulta, haluaisinko mennä\nsisälle kuuntelemaan jonkun jutun käsittelyä. Hän voisi hankkia minulle\npuolesta kruunusta eturivin sijan, josta hyvin näkisin ylituomarin\nperuukkeineen ja vaippoineen -- hän puhui tästä pelottavasta henkilöstä\nkuten vahakuvasta ja tarjosi pian hänet nähtäväksi alennetusta\nhinnasta, kahdeksastatoista pennystä. Kun hylkäsin tarjouksen, vedoten\nsiihen, että minun piti mennä kohtaukseen, vei hän hyvyydessään minut\neräälle pihalle ja näytti minulle, missä hirsipuuta säilytettiin ja\nmissä ihmisiä julkisesti ruoskittiin, ja sitten hän osoitti minulle\novea, josta rikolliset tulivat hirtettäviksi, tehostaen tämän\nhirvittävän sisäänkäytävän mielenkiintoa mainitsemalla, että \"neljä\nsellaista\" tulisi siitä ovesta ylihuomenna kello kahdeksan aamulla\nsurmattaviksi rivissä. Tämä oli kamalaa ja herätti minussa kuvottavan\nkäsityksen Lontoosta, sitäkin voimakkaamman, koska tällä ylituomarin\nomistajalla oli -- hatusta kenkiin saakka, jopa nenäliinaa myöten --\nhomehtuneet vaatteet, jotka ilmeisesti eivät olleet alunperin kuuluneet\nhänelle ja jotka, kuten sain päähäni, hän oli halvalla ostanut\nteloittajalta. Asiain näin ollen katsoin olevani onnellinen päästessäni\nhänestä eroon shillingillä.\n\nPoikkesin konttorissa tiedustamassa, oliko Jaggers jo palannut, sain\ntietää, ettei hän vielä ollut, ja lähdin jälleen kävelemään. Tällä\nkertaa kiersin koko Little Britainin ja käännyin Bartholomew Closeen.\nJa nyt huomasin, että Jaggersia vartoilemassa oli muitakin kuin minä.\nBartholomew Closessa oli kaksi salaperäisen näköistä miestä, jotka\nmietteliäästi sovittelivat jalkojaan kiveyksen rakoihin puhellessaan\nkeskenään. Heidän sivuuttaessaan minut ensi kerran sanoi toinen heistä\ntoiselle, että \"Jaggers tekisi sen, jos se oli tehtävissä.\" Eräässä\nnurkkauksessa seisoi samassa ryhmässä kolme miestä ja kaksi naista, ja\ntoinen naisista itki kasvot painettuina likaiseen shaaliin, ja toinen\nveti shaalinsa hartioilleen, lohduttaen itkijää: \"Jaggers on hänen\navustajanaan, 'Mela, ja mitäpä sinulla _voisi_ vielä muuta olla?\" Minun\nvetelehtiessäni Closessa tuli sinne punasilmäinen, pienikokoinen\njuutalainen seurassaan toinen pieni juutalainen, jonka hän lähetti\nasialle. Ja lähetin poistuttua näin tämän juutalaisen, joka oli hyvin\nherkästi kiihtyvä, rauhattomasti tanssiskelevan lyhtypylvään juurella,\nvimmaisen tapaan säestäen askeliaan sanoilla: \"Oi, Jaggers, Jaggers!\nKaikki muut ovat pelkkää roskaa. Kunpa saisin Jaggersin!\" Nämä\ntodistukset holhoojani kansansuosiosta tekivät minuun syvän\nvaikutuksen, ja minä ihailin ja ihmettelin häntä entistä enemmän.\n\nKatsoessani Bartholomew Closen rautaiselta portilta Little Britainiin\nnäin vihdoin Jaggersin tulevan tien poikki minua kohti. Kaikki muutkin\nodottajat huomasivat hänet samanaikaisesti, ja hänen luoksensa\nriennettiin kilvan. Jaggers laski käden olalleni ja kävelytti minua\nvierellään virkkamatta mitään minulle, puhutellen häntä seuraavia\nhenkilöitä.\n\nEnsiksi hän valitsi ne kaksi salaperäistä miestä.\n\n\"_Teille_ minulla ei ole mitään sanottavaa\", lausui Jaggers, sohaisten\nsormellaan heihin päin. \"En halua tietää enempää kuin tiedän. Päätös\ntaas on sattuman varassa. Sanoinhan jo heti alussa, että se on sattuman\nvarassa. Oletteko maksanut Wemmickille?\"\n\n\"Haalimme rahat kokoon tänä aamuna\", vastasi toinen alistuvasti,\nsamalla kun toinen tutkivasti tähysti Jaggersin kasvoja.\n\n\"En välitä siitä, milloin tai mistä olette ne haalinut tai oletteko\nhaalinut niitä ensinkään. Onko Wemmick ne saanut?\"\n\n\"Kyllä, herra\", vakuuttivat molemmat miehet yhdestä suusta.\n\n\"No, hyvä; siispä saatte mennä. En tahdo kuulla sitä!\" kivahti Jaggers,\nkädenheilautuksella kehoittaen heitä jäämään jälkeensä. \"Jos hiiskutte\nenää sanaakaan, hylkään koko jutun.\"\n\n\"Ajattelimme, herra Jaggers --\" aloitti toinen miehistä, ottaen hatun\npäästänsä.\n\n\"Juuri sitähän kielsin teitä tekemästä\", säväytti Jaggers. \"Te\najattelitte! Minä ajattelen puolestanne; se riittää teille. Jos\ntarvitsen teitä, tiedän, mistä teidät löydän; en tahdo teidän etsivän\nminua käsiinne. En tahdo enää tietää mitään. Enää ei sanaakaan!\"\n\nMiehet katsoivat toisiinsa, kun Jaggers uudelleen heilautti kättänsä,\nkomentaen heidät jälkeensä, ja jättäytyivät nöyrästi taemmaksi, eikä\nheistä enää kuulunut mitään.\n\n\"Ja nyt _te_!\" virkkoi Jaggers, pysähtyen äkkiä ja kääntyen\nshaalihartiaisten naisten puoleen, joista mieskolmikko oli säyseästi\neronnut. \"Ahaa! Amelia, niinkö?\"\n\n\"Kyllä, herra Jaggers.\"\n\n\"Entä muistatteko\", jatkoi Jaggers, \"että ilman minua ette olisi ettekä\nvoisi olla täällä?\"\n\n\"Oi, kyllä, herra!\" huudahtivat molemmat naiset. \"Luoja teitä\nsiunatkoon, herra! Tiedämme sen hyvin!\"\n\n\"Miksi sitten\", kysyi Jaggers, \"olette tulleet tänne?\"\n\n\"Entä Billini, herra!\" uikutti itkevä nainen.\n\n\"Kuulkaahan nyt\", sanoi Jaggers, \"kerta kaikkiaan! Jollette te tiedä\nBillinne olevan hyvissä käsissä, niin minä tiedän sen. Ja jos te\njuoksette täällä tuskastuttamassa minua ruikuttamalla Billistänne, niin\nteen sekä Billistänne että teistä varoittavan esimerkin ja jätän hänet\noman onnensa nojaan. Oletteko maksanut Wemmickille?\"\n\n\"Oi, kyllä, herra! Jokikisen kolikon.\"\n\n\"Hyvä. Olette siis tehnyt kaikki, mitä teillä on tehtävää. Jos\nhiiskutte enää mitään -- ainoatakaan sanaa -- niin Wemmick antaa\nrahanne takaisin.\"\n\nTämä pelottava uhkaus pakotti naiset heti loittonemaan. Nyt ei ollut\njälellä keitään muita kuin kiihkeäluontoinen juutalainen, joka oli jo\nuseita kertoja kohottanut Jaggersin takinliepeet huulilleen.\n\n\"En tunne tätä ihmistä\", virkkoi Jaggers mitä musertavimpaan sävyyn.\n\"Mitä tämä miekkonen haluaa?\"\n\n\"Hyvä herra Jaggers, olen Abraham Lazaruksen oma veli.\"\n\n\"Kuka hän on?\" tokaisi Jaggers. \"Hellittäkää irti takkini!\"\n\nAnoja suuteli vaatekappaleen lievettä vielä kerran ennenkuin päästi sen\nhyppysistään ja vastasi: \"Abraham Lazarus, kulta- ja hopeajutussa\nepäilty.\"\n\n\"Tulitte liian myöhään\", ilmoitti Jaggers. \"Olen vastapuolella.\"\n\n\"Voi, pyhä isä, herra Jaggers!\" parkaisi kiihkeä tuttavani, valahtaen\nvalkeaksi. \"Älkää sanoko olevanne Abraham Lazarusta vastassa!\"\n\n\"Minä olen\", virkkoi Jaggers, \"ja siinä se. Pois tieltä!\"\n\n\"Herra Jaggers! Puoli silmänräpäystä! Oma serkkuni on juuri tällä\nhetkellä herra Wemmickin puheilla tarjoamassa hänelle millaisia ehtoja\ntahansa. Herra Jaggers! Neljännesminuutin puolikas! Jos suvaitsette\nalentua siihen, että teidät ostetaan pois vastapuolelta -- mistä\nhinnasta hyvänsä -- raha ei tee kiusaa -- herra Jaggers -- herra --!\"\n\nHolhoojani sysäsi anojan syrjään äärimmäisen välinpitämättömästi ja\njätti hänet tanssimaan katukiveyksellä, ikäänkuin se olisi ollut\npunahehkuisen kuuma. Enemmittä häiriöittä saavuimme etumaiseen\nkonttorihuoneeseen, jossa tapasimme konttoristin ja puuvillasamettiseen\nasuun puetun, karvalakkisen miehen.\n\n\"Tässä on Mike\", ilmoitti konttoristi, laskeutuen tuoliltaan ja\nlähestyen Jaggersia tuttavallisesti.\n\n\"Ahaa!\" äänsi Jaggers, kääntyen miehen puoleen, joka nyki keskellä\notsaansa kasvavaa hiuskiharaa. \"Tarkoittamanne mies tulee tänne tänään\niltapäivällä. Niinkö?\"\n\n\"Niin, herra Jaggers\", vastasi Mike, ääni käheänä kuin pahasti\nvilustumisesta. \"Nähtyäni aika tavalla vaivaa löysin sellaisen, joka\nehkä soveltuu.\"\n\n\"Mitä hän on valmis vannomaan?\"\n\n\"No niin, herra Jaggers\", vastasi Mike, pyyhkien nenäänsä, tällä kertaa\nkarvalakkiinsa, \"yleensä mitä tahansa.\"\n\nJaggers kiivastui äkkiä kovasti. \"Olenhan jo aikaisemmin varoittanut\nteitä\", tiuskaisi hän, ojentaen etusormensa säikähtynyttä suojattiaan\nkohti, \"että jos kertaakaan julkeatte puhua tuolla tavoin täällä, teen\nteistä varoittavan esimerkin. Te hornamainen lurjus, miten uskallatte\npuhua sellaista _minulle_?\"\n\nAsiakas oli pelästyneen, mutta samalla neuvottoman näköinen ikäänkuin\nei olisi käsittänyt, mitä oli tehnyt.\n\n\"Älliö!\" moitti konttoristi, tyrkäten häntä kyynäspäällään. \"Tylsäpää!\nTarvitseeko teidän sitä sanoa vasten kasvoja?\"\n\n\"Nyt kysyn teiltä, te haihatteleva tomppeli\", lausui holhoojani hyvin\ntuimasti, \"vielä kerran, viimeisen kerran, mitä tänne tuomanne mies on\nvalmis vannomaan.\"\n\nMike katsoi terävästi holhoojaani, ikäänkuin olisi koettanut saada\nhänen kasvoistaan ohjeita, ja vastasi hitaasti: \"Joko sen, että\nasianomaisen maine ja luonne ovat moitteettomat, tai sen, että hän oli\nkoko kysymyksessä olevan yön yhtä mittaa syytetyn seurassa.\"\n\n\"No, olkaa varovainen! Millainen tämän miehen asema on?\"\n\nMike katsahti hattuunsa, katsahti lattiaan, katsahti laipioon, katsahti\nkonttoristiin ja katsahtipa minuunkin, ennenkuin alkoi hermostuneesti\nvastata: \"Olemme pukeneet hänet -- --\"\n\nSamassa holhoojani täräytti: \"Mitä? Puhutte sellaista, puhutteko?\"\n\n\"Älliö!\" säesti konttoristi, taaskin töykäten miestä.\n\nMiken vääntelehdittyä jonkun aikaa avuttomasti hänen kasvonsa\nkirkastuivat, ja hän alkoi uudelleen:\n\n\"Hänen asunsa muistuttaa kunniallista piirakanmyyjää, eräänlaista\nleipuria.\"\n\n\"Onko hän täällä?\" tiedusti holhoojani.\n\n\"Jätin hänet\", vastasi Mike, \"istumaan vähän matkan päässä oleville\nportaille.\"\n\n\"Kävelkää hänen kanssansa tuon ikkunan ohitse, jotta näen hänet!\"\n\nHän osoitti konttorin ikkunaa. Menimme kaikki kolme sen ääreen\nkaihtimen suojassa, ja pian näimme asiakkaan ikäänkuin sattumoisin\nastelevan ohitse seurassaan murhamiehen näköinen, kookas olento, jonka\nyllä oli lyhyt, valkea, liinainen nuttu ja päässä paperilakki. Tämä\nnuhteeton herkkuleipuri ei suinkaan ollut selvä, ja hänen silmänsä\nympärillä oli mustelma, joka oli parantuessaan käynyt vihertäväksi ja\njota oli piilotettu maalilla.\n\n\"Käskekää hänen viedä todistajansa heti tiehensä!\" kehoitti holhoojani\nkonttoristia perin harmistuneesti. \"Ja kyselkää häneltä, mitä hän\ntarkoittaa tuodessaan tänne tuollaisia vintiöitä!\"\n\nSenjälkeen holhoojani vei minut omaan huoneeseensa ja nauttiessaan\nsiellä seisoaltaan lounaansa voileipärasiasta ja sherryä sisältävästä\ntaskumatista -- hän näytti rehentelevän voileivälleenkin sitä\nsyödessään -- hän ilmoitti, millaisia valmistuksia hän oli suorittanut\nminua varten. Minun piti mennä Barnardin majataloon, nuoren Pocketin\nhuoneistoon, johon oli lähetetty vuode käytettäväkseni. Nuoren Pocketin\nluokse minun piti jäädä maanantaihin saakka. Maanantaina minun piti\nmennä hänen kanssansa käymään hänen isänsä asunnossa nähdäkseni, miltä\nse minusta tuntui. Myöskin ilmoitettiin minulle, kuinka paljon saisin\nkäyttörahoja -- määrä oli sangen runsas -- ja eräästä holhoojani\nlaatikosta minulle ojennettiin joidenkuiden sellaisten kauppiaiden\nosoitekortteja, joilta minun piti ostaa kaikenlaisia vaatetavaroita\nynnä muuta sellaista, mitä kohtuullisesti saatoin tarvita.\n\n\"Saatte nähdä, että teillä on hyvä luotto, herra Pip\", selitti\nholhoojani, jonka sherrypullo lemusi voimakkaasti kuin kokonainen\ntynnyrillinen hänen hätäisesti nauttiessaan virvokkeitaan, \"mutta täten\nvoin pitää tiliä laskuistanne ja hillitä teitä, jos havaitsen teidän\nvelkautuvan. Jollakin tavoin te tietenkin hairahdutte, mutta se ei ole\nminun vikani.\"\n\nPohdittuani jonkun aikaa tätä rohkaisevaa ajatusta tiedustin\nJaggersilta, sopisiko minun noudattaa ajuri. Hän vastasi, ettei se\nkannattanut, sillä olin hyvin likellä määräpaikkaani; Wemmick saattaisi\nminut sinne, jos niin haluaisin.\n\nSitten sain tietää, että Wemmick oli viereisessä huoneessa istuva\nkonttoristi. Yläkerrasta soitettiin toinen konttoristi hänen paikalleen\nsiksi aikaa, kun hän olisi poissa, ja poistuin hänen seurassaan kadulle\npudistettuani holhoojani kättä. Ulkosalla oli odottamassa uusi parvi\nihmisiä, mutta Wemmick tunkeutui heidän välitseen, lausuen kylmästi,\nmutta ratkaisevasti: \"Vakuutan, ettei siitä ole hyötyä; hän ei hiisku\nsanaakaan ainoallekaan teistä.\" Pian pääsimme heistä eroon ja lähdimme\nastelemaan rinnakkain.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\n\nLuodessani kävellessämme katseeni Wemmickiin nähdäkseni, miltä hän\nnäytti päivänvalossa, näin kuivan, jokseenkin lyhytkasvuisen miehen,\njolla oli neliskulmaiset, puumaiset kasvot ja jonka ilme näytti\ntylsällä taltalla kehnosti hakatulta. Hänen kasvoissaan oli joitakuita\nmerkkejä, jotka olisivat saattaneet olla hymykuoppia, jos aines olisi\nollut pehmeämpää ja työkalu hienompi, mutta jotka asiain näin ollen\nolivat pelkkiä lovia. Taltta oli tehnyt kolme tai neljä tällaista\nsomisteluyritystä hänen nenänsä kohdalla, mutta jättänyt ne silleen\nkoettamattakaan niitä siloitella. Hänen kuluneista liinavaatteistaan\npäättelin, että hän oli naimaton, ja hän näytti saaneen kestää sangen\nuseiden läheisten menetyksen, sillä hänellä oli ainakin neljä\nsurusormusta ja lisäksi rintaneula, johon oli kuvattu nainen ja halava\nhaudan äärellä ja haudalla uurna. Panin myöskin merkille, että hänen\nkellonperissään riippui useita sormuksia ja sinettejä, ikäänkuin\nhänellä olisi ollut kokonainen taakka kuolleiden ystävien\nmuistoesineitä. Hänellä oli kiiltävät silmät -- pienet, terävät ja\nmustat -- ja ohuet, leveät ja täpläiset huulet. Ne hänellä olivat\nolleet parhaan arvioni mukaan noin neljä- tai viisikymmentä vuotta.\n\n\"Ettekö siis ole aikaisemmin käynyt Lontoossa?\" kysyi Wemmick minulta.\n\n\"En\", vastasin.\n\n\"_Minäkin_ olin outo täällä aikoinani\", virkkoi Wemmick. \"Hullunkurista\najatella sitä nyt!\"\n\n\"Tunnetteko kaupungin nyt hyvin?\"\n\n\"Kyllähän toki\", vakuutti Wemmick. \"Tunnen sen liikunnan.\"\n\n\"Onko se hyvin turmeltunut?\" kysyin pikemminkin sanoakseni jotakin kuin\ntiedonhalusta.\n\n\"Lontoossa saattaa joutua pettäjien, murhamiesten tai ryövärien käsiin.\nMutta kaikkiallahan on runsaasti ihmisiä, jotka ovat valmiit pettämään,\nmurhaamaan tai ryöstämään toisen.\"\n\n\"Jos heillä on kaunaa tälle toiselle\", huomautin lieventääkseni hänen\nväitettään hiukan.\n\n\"Oh, en tiedä, miten kaunan laita on\", vastasi Wemmick. \"Kauna ei ole\nkovinkaan suuri vaikutin. He ovat valmiit tekemään sen, jos siitä voi\njotakin hyötyä.\"\n\n\"Se tekee sen pahemmaksi.\"\n\n\"Niinkö teidän mielestänne? Jotensakin sama asia, sanoisin.\"\n\nHän piti hattuaan takaraivollaan ja katsoi suoraan eteensä, astellen\nitseensä sulkeutuneen näköisenä, ikäänkuin kaduilla ei mikään olisi\nvaatinut hänen huomiotaan. Hänen suunsa oli niin omituinen, että hän\nnäytti koneellisesti hymyilevän. Olimme ehtineet Holborn-mäen laelle,\nennenkuin käsitin, että se oli vain ulkonainen ilme ja ettei hän\nlainkaan hymyillyt.\n\n\"Tiedättekö, missä herra Matthew Pocket asuu?\" tiedustin Wemmickiltä.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän, nyökäten siihen suuntaan. \"Hammersmithissä,\nLontoon länsilaidalla.\"\n\n\"Onko se kaukana?\"\n\n\"No, noin kahdeksan kilometrin päässä.\"\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Mutta tehän olette ihan oikea kuulustelija!\" huudahti Wemmick, katsoen\nminuun hyväksyvästi. \"Kyllä, tunnen hänet. _Minä_ tunnen hänet.\"\n\nHänen näissä sanoissaan oli sietämisen tai halveksumisen tuntua, joka\nteki minuun masentavan vaikutuksen, ja tähyilin yhäti sivulta hänen\njäyhiä kasvojaan, etsien jotakin rohkaisevaa tulkintavivahdusta hänen\nsanoilleen, kun hän ilmoitti meidän saapuneen Barnardin majatalolle.\nMasennustani ei tämä ilmoitus huojentanut, sillä olin otaksunut tämän\nlaitoksen olevan Barnardin omistaman hotellin, johon verrattuna meidän\nkaupunkimme \"Sininen metsäkarju\" oli pelkkä kapakka. Mutta nyt näinkin,\nettä Barnard oli ruumiista irtautunut henki tai mielikuvitusolento ja\nettä hänen majatalonsa oli likaisin kokoelma rappeutuneita rakennuksia,\nmitä milloinkaan on sullottu yhteen rykelmään ummehtuneeseen soppeen\nkollikissojen kerhopaikaksi.\n\nAstuimme tähän turvapaikkaan ristikkoportista, ja sisäänkäytävästä\njouduimme pienelle, kolkolle aukiolle, joka minusta muistutti\nhautausmaata. Mielestäni siellä oli rumimmat puut, rumimmat varpuset,\nrumimmat kissat ja rumimmat talot -- luvultaan puolisenkymmentä -- mitä\nolin milloinkaan nähnyt. Niiden huoneistojen ikkunoissa, joiksi nämä\ntalot oli jaettu, oli kaikissa mahdollisissa ravistumisasteissa olevia\nkaihtimia ja verhoja, särkyneitä kukkaruukkuja, säröisiä ruutuja;\nkaikki teki tomuisen rappeutumisen ja viheliäisen hätävaran\nvaikutuksen, samalla kun \"Vuokrattavana\", \"Vuokrattavana\",\n\"Vuokrattavana\" pisti räikeästi silmään tyhjistä huoneista, ikäänkuin\nsinne ei koskaan tulisi uusia onnettomia ja ikäänkuin Barnardin\nkostonhimoa hitaasti tyydyttäisivät nykyisten asukkaiden asteittainen\nitsemurha ja heidän pyhiä menoja vaille jäävä hautautumisensa soraan.\n\nTämä Barnardin hylätty luomus oli verhottu likaiseen, noesta ja savusta\nkasattuun suruasuun, ja se oli siroittanut tuhkaa päälaelleen, ollen\nkatumuksessa ja parannuksessa sekä nöyryytyksessä pelkkänä\ntomuonkalona. Sikäli näköaistini; hajuaistini puoleen taas kääntyivät\nkuiva lahoaminen, kostea mätäneminen ja kaikki hiljainen törky, jota\nviruu hoidottomilla katoilla ja kellareissa -- rottien ja hiirien,\nluteiden ja läheisten tallien jätteet -- uikuttaen: \"Koettakaa\nBarnardin sekoitusta!\"\n\nTämä ensimmäisen suuren odotukseni toteutuminen oli niin vajamittainen,\nettä katsoin alakuloisena Wemmickiin. \"Niin!\" äänsi hän, tulkiten\nkatseeni väärin. \"Yksinäisyys tuo mieleenne maaseudun. Niin minunkin.\"\n\nHän opasti minut erääseen nurkkaukseen ja sitten ylös portaita -- jotka\nminusta näyttivät verkalleen raukeavan sahajauhoiksi, joten yläkerran\nasukkaat jonakin aamuna katsoessaan ulos ovestaan huomaisivat olevansa\nilman alaspääsyvälineitä -- yläkerrassa sijaitsevaan huoneistoon. Oveen\noli maalattu _Herbert Pocket Nuor., ja kirjelaatikkoon oli kiinnitetty\npaperilippu, jossa oli: \"Palaa pian.\"\n\n\"Hän tuskin uskoi teidän saapuvan näin aikaisin\", selitti Wemmick. \"Nyt\nette enää tarvitse minua.\"\n\n\"En; kiitoksia\", vastasin.\n\n\"Koska minä hoidan kassaa\", huomautti Wemmick, \"kohtaamme hyvin\ntodennäköisesti toisemme sangen usein. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\nOjensin käteni, ja Wemmick katsoi siihen aluksi ikäänkuin olisi luullut\nminun haluavan jotakin. Sitten hän katsoi minuun ja lausui\npuolustuksekseen:\n\n\"Tosiaankin! Niin. Teillä on tapana pudistaa kättä.\"\n\nMenin kovasti hämilleni, sillä arvelin, ettei se varmaankaan ollut\ntapana Lontoossa, mutta vastasin myöntävästi.\n\n\"Minä olen kokonaan vieraantunut siitä\", virkkoi Wemmick, \"paitsi\nviimeistä kertaa kohdattaessa. Olipa tosiaankin hauska tutustua teihin.\nNäkemiin!\"\n\nPudistettuamme toistemme kättä ja hänen poistuttuaan kohotin portaiden\nikkunan ja olin katkaista kaulani, sillä ikkunan nuorat olivat\nlahonneet, ja se putosi alas giljotinin tapaan. Onneksi se tapahtui\nniin pian, etten ollut ehtinyt pistää päätäni aukkoon. Täten\npelastuttuani tyydyin ikäänkuin usvassa tarkastelemaan majataloa,\nikkunaa kuorena verhoavan lian lävitse, ja seisoskelemaan murheellisena\nsilmäillen ulos ja mietiskellen, että Lontoota varmasti arvosteltiin\nliian hyväksi.\n\nHerbert Pocketilla ei ollut \"pian\"-sanasta sama käsitys kuin minulla,\nsillä olin melkein poissa suunniltani tähyiltyäni ikkunasta puoli\ntuntia ja kirjoitettuani sormellani nimeni useita kertoja ikkunan\njokaiseen ruutuun, ennenkuin kuulin askelia portailta. Astettain\nkohosivat näkyviin suunnilleen minun mittaiseni yhteiskunnanjäsenen\nhattu, pää, kaulaliina, nuttu, housut ja kengät. Hänellä oli\npaperipussi kummassakin kainalossaan sekä koppa mansikoita toisessa\nkädessään, ja hän oli hengästynyt.\n\n\"Herra Pipkö?\" kysyi hän.\n\n\"Olette kai herra Pocket?\" sanoin minä.\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti hän. \"Olen oikein pahoillani, mutta tiesin\npostivaunujen tulevan teidän suunnaltanne keskipäivällä ja luulin\nteidän saapuvan niissä. Asia on niin, että olin ulkosalla teidän\ntähtenne -- eipä silti, että se on puolustus -- sillä arvelin teidän\nmaaseudulta tulleena mielellänne pureksivan hedelmiä päivällisen\njälkeen ja kävin Covent Gardenin torilla, saadakseni tuoreita\nhedelmiä.\"\n\nEräästä syystä minusta tuntui siltä kuin silmäni pullistuisivat\nkuopistaan. Vastasin hänen huomaavaisuuteensa sekavasti ja aloin luulla\nkoko kohtausta uneksi.\n\n\"Hyväinen aika\", valitti Pocket, \"kuinka tiukkaan tämä ovi on\njuuttunut!\"\n\nKun hän teki nopeasti hedelmistään hilloa reutoillessaan oven kimpussa\npaperipussit kainaloissaan, pyysin häntä antamaan ne minun haltuuni.\nHän luovutti ne, hymyillen miellyttävästi, ja kävi ahdistamaan ovea,\nikäänkuin se olisi ollut villi peto. Vihdoin se lennähti auki niin\näkkiä, että hän horjahti taaksepäin vastapäätä olevaa ovea vasten, ja\npurskahdimme molemmin nauramaan. Mutta sittenkin minusta tuntui siltä\nkuin silmieni täytyisi pullistua ulos kuopistaan ja kuin tämän täytyisi\nolla unta.\n\n\"Tehkää hyvin ja astukaa sisälle!\" kehoitti nuori Pocket. \"Sallikaa\nminun mennä edellä! Minulla on täällä jotensakin niukalti huonekaluja,\nmutta toivon teidän tulevan siedettävästi toimeen maanantaihin asti.\nIsäni arveli, että huomispäivä sujuisi teiltä miellyttävämmin minun\nkuin hänen luonansa ja että ehkä mielellänne kävelisitte katselemassa\nLontoota. Ilomielin todellakin näytän teille Lontoota. Ruokamme ei\ntoivoakseni ole teistä huonoa, sillä se tuodaan täkäläisestä\nkahvilasta, ja se tehdään -- minun on vain oikein ja kohtuullista se\nmainita -- teidän kustannuksellanne herra Jaggersin määräyksestä.\nMajapaikkamme taas ei suinkaan ole loistava, koska minun täytyy itse\nansaita leipäni eikä isälläni ole antaa mitään minulle enkä minä\nsuostuisi ottamaan, jos hänellä olisikin. Tämä on arkihuoneemme -- vain\nsellaiset tuolit, pöydät, matto ja niin edelleen, nähkääs, jotka kotoa\nliikenivät. Teidän ei pidä kehua minua pöytäliinan, lusikoiden ja\nmausteastioiden vuoksi, koska ne tuodaan teitä varten kahvilasta. Tässä\non pieni makuuhuoneeni, jotensakin ummehtuneen tuntuinen, mutta\nBarnardin majatalo _on_ ummehtunut. Tässä on teidän makuuhuoneenne; sen\nkalusto on vuokrattu tätä tarvetta varten, mutta uskon sen vastaavan\ntarkoitustaan. Jos tarvitsette jotakin, käyn noutamassa sen. Huoneet\novat yksinäiset, ja joudumme olemaan kahden kesken, mutta emme tappele,\nsen uskallan sanoa. Mutta hyväinen aika, suokaa anteeksi! Tehän olette\npidellyt hedelmiä koko ajan. Sallikaa minun ottaa nämä pussit teiltä!\nMinua ihan hävettää.\"\n\nSeisoessani vastakkain nuoren Pocketin kanssa, luovuttaen hänelle\npussit, näin hänen silmiinsä ilmestyvän samanlaisen ällistyksen ilmeen,\njollaisen tiesin olevan omissani, ja astahtaen taaksepäin hän virkkoi:\n\"Luoja siunatkoon, tehän olette se harhaileva poika!\"\n\n\"Ja te\", lisäsin minä, \"olette se kalpea, nuori herrasmies!\"\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\n\nKalpea nuori herrasmies ja minä seisoimme Barnardin majatalossa,\nsilmäillen toisiamme, kunnes yhtaikaa purskahdimme nauramaan. \"Onpa\nsukkelaa, että siinä olette te!\" huudahti hän. \"Onpa sukkelaa, että\nsiinä olette _te_!\" säestin minä. Ja senjälkeen katsoimme jälleen\ntoisiimme ja nauroimme uudelleen. \"No niin!\" virkkoi kalpea nuori\nherrasmies, ojentaen hyväntuulisesti kätensä, \"se kaikki on\ntoivottavasti mennyttä, ja menettelette ylevästi, jos annatte anteeksi,\nettä kolhin teitä niin pahasti.\"\n\nNäistä sanoista päättelin, että Herbert Pocketin mielessä olivat hänen\naikomuksensa ja aikaansaannoksensa yhä vielä sekaisin. Mutta vastasin\nvaatimattomasti, ja pudistimme toistemme kättä lämpimästi.\n\n\"Ettekö ollut saavuttanut onneanne vielä silloin?\" kysyi Herbert\nPocket.\n\n\"En\", vastasin.\n\n\"Niin\", äänsi hän, \"kuulin sen tapahtuneen aivan äskettäin. Silloin\nolin _minä_ tähyilemässä onnea.\"\n\n\"Tosiaanko?\"\n\n\"Kyllä. Neiti Havisham oli kutsunut minut sinne nähdäkseen, voisiko hän\nmieltyä minuun. Mutta hän ei voinut -- ainakaan hän ei sitä tehnyt.\"\n\nArvelin kohteliaaksi huomauttaa, että minua hämmästytti sen kuuleminen.\n\n\"Huono maku\", virkkoi Herbert nauraen, \"mutta tosiasia se on. Niin, hän\noli kutsunut minut koetteeksi, ja jos olisin suoriutunut siitä\nmenestyksellisesti, olisi minusta otaksuttavasti huolehdittu; kenties\nminusta olisi tullut, miksi sitä sanotaankaan, Estellalle.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" tiedustin, käyden äkkiä vakavaksi.\n\nPuhuessaan hän järjesti hedelmiä lautasille, mikä vei osan hänen\nhuomiotaan, ja senvuoksi hänelle oli sattunut tämä sanaluiskahdus.\n\n\"Sulhanen\", selitti hän, yhä puuhaillen helmien kimpussa. \"Kihlautunut.\nTuleva aviomies. Miksi sitä nimitetään. Joku sentapainen sana.\"\n\n\"Miten kestitte pettymyksenne?\" kysyin.\n\n\"Pyh!\" äänsi hän. \"En välittänyt siitä paljoakaan. _Hän_ on syöjätär.\"\n\n\"Neiti Havishamko?\"\n\n\"En vastaa siihen kielteisesti, mutta tarkoitin Estellaa. Se tyttö on\näärimmäisen kova, ylpeä ja oikullinen, ja neiti Havisham on kasvattanut\nhänet kostamaan koko miehiselle sukupuolelle.\"\n\n\"Missä sukulaissuhteessa hän on neiti Havishamiin?\"\n\n\"Ei missään\", vastasi isäntäni. \"Ainoastaan ottotytär.\"\n\n\"Miksi hänen pitäisi kostaa koko miehiselle sukupuolelle? Ja millä\ntavoin?\"\n\n\"Hyvä Luoja, herra Pip! Ettekö tiedä?\"\n\n\"En\", tunnustin.\n\n\"Hyväinen aika! Se on kokonainen tarina, ja se säästetään\npäivällisajaksi. Ja nyt sallikaa minun tiedustaa erästä seikkaa! Miten\nte jouduitte sinne sinä päivänä?\"\n\nKerroin sen hänelle, ja hän kuunteli tarkkaavasti, kunnes lopetin,\npurskahtaen sitten taaskin nauramaan ja kysyen, oliko ruumiini\njälkeenpäin hellä. Minä en kysynyt, oliko _hänen_, sillä vakaumukseni\noli siinä suhteessa täysin varma.\n\n\"Herra Jaggers on holhoojanne, mikäli olen kuullut\", jatkoi hän.\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Tiedättehän, että hän on neiti Havishamin liikeasioiden hoitaja ja\nasianajaja ja että neiti Havisham luottaa häneen enemmän kuin kehenkään\nmuuhun?\"\n\nTämän tunsin johtavan minut vaaralliselle alueelle ja vastasin\nväkinäisesti, koettamattakaan sitä salata, että olin nähnyt Jaggersin\nneiti Havishamin talossa juuri tappelupäivänämme, mutta en koskaan\nmuulloin, ja ettei hän luullakseni ollenkaan muistanut nähneensä minua\nsiellä.\n\n\"Hän oli kyllin kohtelias ehdottaakseen isääni holhoojaksenne ja kävi\nisäni luona asiasta puhumassa. Luonnollisesti hän neiti Havishamin ja\nhänen välistensä suhteitten vuoksi tiesi jotakin isästäni. Isäni on\nneiti Havishamin serkku; ei silti, että he sentähden seurustelisivat\nläheisesti keskenään, sillä isäni on huono liehittelijä eikä tahdo\nmairitella serkkuaan.\"\n\nHerbert Pocketin esiintymistapa oli avoin ja luonteva, oikein\nmiellyttävä. En ollut silloin enkä ole senjälkeen nähnyt ketään, jonka\njokaisesta ilmeestä ja jokaisesta äänenvivahduksesta olisi niin\nvoimakkaasti huokunut luontaista kykenemättömyyttä tehdä mitään\nsalaista tai halpaa. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin ihmeellisen\ntoiveikasta ja jotakin, mikä samalla kuiski minulle, ettei hän ikinä\nsaavuttaisi menestystä eikä rikkautta. En tiedä, mistä se johtui. Se\nkäsitys syöpyi mieleeni tässä ensimmäisessä tutustumistilaisuudessamme,\nennenkuin istuuduimme päivällispöytään, mutta en osaa määritellä, millä\ntavoin.\n\nHän oli vieläkin kalpea, nuori herrasmies, ja eloisuudesta ja\nvirkeydestä huolimatta hänestä kuvastui alistumista ja raukeutta, joka\nei tuntunut viittaavan synnynnäisiin voimiin. Hänen kasvonsa eivät\nolleet kauniit, mutta ne olivat paremmat kuin kauniit, tavattoman\nmiellyttävät ja rattoisat. Hänen vartalonsa oli hieman kömpelötekoinen\nkuten siihenkin aikaan, jolloin rystöseni olivat kohdelleet sitä niin\nhäikäilemättömästi, mutta se näytti siltä kuin se pysyisi aina hoikkana\nja nuorekkaana. Olisivatko Trabbin maaseutulaisvalmisteet sopineet\nsirommin hänelle kuin minulle, sitäkin saattaisi kysyä. Mutta tiedän\nhänen käyttäneen jotensakin vanhaa pukuaan paljon paremmin kuin minä\nuutta asuani.\n\nKun hän oli niin avopuheinen, tuntui minusta, että umpimielisyys minun\npuoleltani olisi kehno vastaus, meidän ikäisillemme soveltumaton.\nSenvuoksi kerroin hänelle vähäisen tarinani, korostaen sitä, että minua\noli kielletty tiedustelemasta, kuka hyväntekijäni oli. Lisäksi\nmainitsin, että koska minua oli kasvatettu sepäksi maaseudulla ja\ntunsin hienoja tapoja hyvin vähän, pitäisin suurena ystävällisyytenä,\njos hän huomauttaisi minulle, milloin hän vain näkisi minun olevan\nymmällä tai hairahtuvan.\n\n\"Teen sen mielihyvin\", lupasi hän, \"vaikka uskallan ennustaa, että\ntarvitsette vihjauksiani varsin harvoin. Varmasti joudumme olemaan\npaljon yhdessä, ja tahtoisin karkoittaa kaiken tarpeettoman kankeuden\nväliltämme. Tahdotteko olla ystävällinen ja alkaa heti käyttää minusta\nristimänimeäni, Herbertia?\"\n\nKiitin ja ilmoitin suostuvani siihen. Mainitsin puolestani, että minun\nristimänimeni oli Philip.\n\n\"En rupea käyttämään Philipiä\", virkkoi hän hymyillen, \"sillä se tuo\nmieleen aapiseen opettavaksi esimerkiksi otetun pojan, joka\nlaiskuuttaan putosi lammikkoon, ei lihavuudeltaan nähnyt mitään ja\nahneuttaan lukitsi leivoksensa talteen niin kauaksi aikaa, että hiiret\nsöivät sen, ja joka ryösteli linnunpesiä niin innokkaasti, että joutui\nläheisyydessä majailevien karhujen saaliiksi. Tiedätkö, mistä pitäisin?\nOlemme niin harmonisia, ja sinä olet ollut seppä -- pahastuisitko?\"\n\n\"En pahastuisi mistään sinun ehdotuksestasi\", vakuutin, \"mutta en\nymmärrä.\"\n\n\"Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että tuttavallisesti nimittäisin\nsinua Händeliksi. Händel on säveltänyt ihastuttavan laulun, jonka nimi\non 'Harmoninen seppä'.\"\n\n\"Se nimitys on minusta oikein miellyttävä.\"\n\n\"Siis, rakas Händel\", sanoi hän, pyörähtäen ympäri oven avautuessa,\n\"tässä on päivällisemme, ja minun täytyy pyytää sinua sijoittumaan\npöydän yläpäähän, koska päivällinen on sinun kustantamasi.\"\n\nSiitä en tahtonut kuulla puhuttavankaan, joten hän sijoittui pöydän\nyläpäähän, ja minä istuuduin häntä vastapäätä. Se oli miellyttävä pikku\npäivällinen -- oikein pormestarin juhla-ateria, minusta silloin tuntui\n-- ja se oli sitäkin nautinnollisempi, kun se syötiin niin vapaissa\noloissa, ilman iäkkäiden ihmisten seuraa, ympärillämme koko Lontoo.\nTätä taas korosti eräänlainen mustalaismaisuus, joka loi ateriaamme\npirteyttä. Samalla kun nimittäin pöytämme oli, kuten Pumblechook olisi\nsaattanut sanoa, ylellisen runsauden helma -- sillä kaikki, mitä siinä\noli, oli ravintolasta tuotua -- oli sitä ympäröivä osa arkihuonetta\njotensakin karu ja vajavainen, pakottaen tarjoilijan kuljeksivana\nlaskemaan astioiden kannet lattialle -- joten hän kompasteli niihin --\nsulatetun voin nojatuoliin, leivän kirjahyllylle, juuston hiilikoppaan,\nja keitetyn kanan viereiseen huoneeseen sijoitettuun sänkyyni -- josta\nlöysin runsaasti siitä läikkynyttä, persiljan sekaista, hyytynyttä\nvoisulaa, käydessäni nukkumaan illalla. Kaikki tämä teki aterian\nriemulliseksi, ja milloin tarjoilija ei ollut saapuvilla minua\ntarkkailemassa, oli iloni sekoittamaton.\n\nIstuttuamme jonkun aikaa päivällispöydässä muistutin Herbertille, että\nhän oli luvannut kertoa minulle neiti Havishamista.\n\n\"Se on totta\", vastasi hän, \"täytän lupaukseni. Salli minun aluksi\nmainita sinulle, Händel, ettei Lontoossa ole tapana viedä veistä suuhun\n-- tapaturmien pelosta -- ja ettei haarukkaa, joka on varattu siihen\ntarkoitukseen, työnnetä syvemmälle suuhun kuin on tarpeellista. Se on\ntuskin mainitsemisen arvoinen seikka, mutta onhan yhtä hyvä menetellä\nsamalla tavoin kuin muutkin tekevät. Myöskään ei lusikkaa pidellä\nyläpuolelta, vaan alapuolelta. Siitä on kaksi etua. Lusikka on helpompi\nsaada suuhun -- mikä juuri on tarkoitus -- ja oikealta kyynärpäältä\nsäästyy sellainen asento kuin sillä ostereita avattaessa on.\"\n\nHän esitti nämä ystävälliset huomautukset niin eloisasti, että me\nmolemmat nauroimme ja minä tuskin punastuin.\n\n\"Ja nyt\", jatkoi hän, \"neiti Havishamiin. Neiti Havisham oli, se sinun\npitää saada tietää, hemmoiteltu lapsi. Hänen äitinsä kuoli hänen\nollessaan pieni, eikä hänen isänsä evännyt häneltä mitään. Hänen isänsä\noli maalaisherrasmies teidän seudullanne, oluttehtailija. En tiedä,\nminkätähden on etevää olla oluttehtailija; mutta inttämättä leipuri ei\nvoi olla hieno, mutta oluttehtailija voi olla vaikka kuinka hieno. Sen\nnäkee joka päivä.\"\n\n\"Mutta eihän herrasmies saa pitää kapakkaa, vai saako?\" huomautin.\n\n\"Ei millään ehdolla\", vastasi Herbert, \"mutta kapakan sopii kyllä pitää\nyllä herrasmiestä. No niin, herra Havisham oli hyvin rikas ja hyvin\nylpeä. Samoin oli hänen tyttärensä.\"\n\n\"Neiti Havisham oli kai ainoa lapsi?\" arvasin.\n\n\"Malta hetkinen! Tulen siihen heti. Ei, hän ei ollut ainoa lapsi,\nhänellä oli velipuoli. Hänen isänsä meni salaa uusiin naimisiin --\nkeittäjättärensä kanssa luullakseni.\"\n\n\"Luulin häntä ylpeäksi\", virkoin.\n\n\"Hyvä Händel, niin hän olikin. Hän meni toisen vaimonsa kanssa\navioliittoon salaa, koska hän oli ylpeä, ja jonkun ajan kuluttua vaimo\nkuoli. Vasta hänen kuoltuaan mies tietääkseni ilmaisi tyttärelleen,\nmitä oli tehnyt, ja sitten pojasta tuli perheen jäsen, ja hän siirtyi\nasumaan tuntemaasi taloon. Vartuttuaan nuoreksi mieheksi poika\nosoittautui hurjastelevaksi, tuhlaavaiseksi, välinpitämättömäksi --\nläpikotaisin huonoksi. Vihdoin hänen isänsä teki hänet perinnöttömäksi,\nmutta lauhtui kuolinvuoteellaan, jättäen hänelle runsaan osuuden,\nvaikka ei läheskään yhtä suurta kuin neiti Havishamille. -- Täytä\nuudelleen viinilasisi äläkä pahastu, kun mainitsen, etteivät hienot\nihmiset yleensä otaksu kenenkään olevan lasiaan tyhjentäessään kyllin\ntunnontarkan kääntääkseen sen pohjan ylöspäin ja painaakseen sen reunan\nnenäänsä vasten.\"\n\nOlin tehnyt siten ylettömän tarkkaavaisena kuunnellessani hänen\nesitystään. Kiitin häntä ja pyysin anteeksi. Hän vastasi: \"Ei\nkerrassaan mitään\", ja jatkoi kertomustaan.\n\n\"Neiti Havisham oli nyt perijätär, ja arvannet, että häntä tavoiteltiin\ninnokkaasti. Hänen velipuolellaan oli nyt taaskin runsaasti varoja,\nmutta velkaisena ja uudelleen hurjastelevana hän tuhlasi niitä mitä\nkauheimmin. Hänen ja hänen sisarpuolensa välillä oli jyrkempiä\nerimielisyyksiä kuin hänen ja isän välillä oli ollut, ja epäillään\nhänen tunteneen syvää ja kiukkuista kaunaa sisarpuoltansa kohtaan,\nkoska tämä muka oli aiheuttanut hänen isänsä suuttumuksen. Nyt tulen\nkertomuksen julmaan kohtaan -- mutta katkaisen vain esitykseni, rakas\nHändel, huomauttaakseni, ettei ruokaliina mahdu pikariin.\"\n\nMiksi yritin ahtaa ruokaliinaani pikariini, sitä en ensinkään osaa\nselittää. Sen vain tiedän, että osoittaen paljon paremman asian\narvoista sitkeyttä koetin mitä pontevimmin tunkea sitä siihen tilaan.\nTaaskin kiitin häntä ja pyysin anteeksi, ja taaskin hän mitä\nherttaisimmin torjui: \"Ei tosiaankaan kerrassaan mitään\", ja puhui\nedelleen.\n\n\"Näyttämölle ilmestyi -- kilpa-ajoissa, julkisissa tanssiaisissa tai\njossakin muussa sellaisessa tilaisuudessa -- eräs mies, joka alkoi\nlähennellä neiti Havishamia. En ole häntä nähnyt -- tämä näet tapahtui\nviisikolmatta vuotta sitten, ennenkuin sinua ja minua oli olemassakaan,\nHändel -- mutta olen kuullut isäni mainitsevan, että hän oli komea\nmies, tähän tarkoitukseen oikein sopiva. Mutta isäni väittää mitä\njyrkimmin, ettei häntä voinut pitää herrasmiehenä, jollei ollut\ntietämätön tai ennakkoluulojen lumoissa. Isälläni on nimittäin\nsellainen periaate, ettei maailman alusta alkaen ainoakaan mies, joka\nei ole sydämeltään ollut todellinen herrasmies, ole ollut todellinen\nherrasmies esiintymiseltään. Hän väittää, ettei vernissa mitenkään voi\npiilottaa puun syitä ja että kuta enemmän vernissaa käytetään, sitä\nselvemmin syyt tulevat näkyviin. No niin! Tämä mies juoksi aina neiti\nHavishamin jälessä ja vakuutti olevansa häneen hartaasti kiintynyt.\nLuullakseni neiti Havisham ei siihen saakka ollut osoittautunut\nkovinkaan alttiiksi rakkaudelle; mutta kaikki hänen alttiutensa puhkesi\nsilloin varmasti ilmoille, ja hän rakastui mieheen intohimoisesti.\nEpäilemättä hän tätä suorastaan jumaloi. Mies käytti hänen tunnettaan\nhyväkseen niin järjestelmällisesti, että sai häneltä suuria rahaeriä ja\nsuostutti hänet ostamaan veljeltään panimon osuuden -- jonka isävainaja\noli heikkoudessaan jättänyt pojalleen -- suunnattomasta hinnasta,\nvedoten siihen, että hänen, miehen, piti heidän naimisiin mentyään\nsaada yksin hallita ja johtaa sitä. Holhoojasi ei vielä siihen aikaan\nollut neiti Havishamin neuvonantaja, ja neiti Havisham olikin liian\nylpeä ja liian rakastunut kallistaakseen korvaansa kenenkään neuvoille.\nHänen sukulaisensa olivat köyhiä ja juonittelevia paitsi isääni, joka\noli kylläkin köyhä, mutta ei liehittelevä eikä kateellinen. Ainoana\nriippumattomana koko sukulaisjoukossa hän varoitti neiti Havishamia,\nhuomauttaen hänen tekevän liian paljon sen miehen hyväksi ja antautuvan\nliian rennosti hänen valtaansa. Neiti Havisham käytti ensimmäistä\ntilaisuutta äkäisesti miehen kuullen käskeäkseen isääni poistumaan\ntalostaan, eikä isäni ole senjälkeen häntä tavannut.\"\n\nAjattelin neiti Havishamin sanoja: \"Matthew tulee katsomaan minua\nlopulta, kun minut on vainajana nostettu tuolle pöydälle\", ja tiedustin\nHerbertilta, oliko hänen isänsä niin kovasti suutuksissaan neiti\nHavishamille.\n\n\"Ei se ole sitä\", vastasi Herbert, \"vaan neiti Havisham syytti tulevan\naviomiehensä kuullen häntä siitä, että hän oli muka pettynyt\ntoiveissaan koetettuaan itse liehitellä häntä, ja jos isä olisi\nsenjälkeen mennyt käymään hänen luonansa, olisi se väitös tuntunut\ntodelta -- isästä itsestäänkin -- ja myöskin neiti Havishamista. Mutta\npalatkaamme siihen mieheen ja selvittäkäämme koko hänen osansa.\nVihkimispäivä oli määrätty, hääpuvut oli ostettu, häämatka oli\nsuunniteltu, häävieraat oli kutsuttu. Se päivä tuli, mutta sulhasta ei\nnäkynyt. Hän oli lähettänyt kirjeen --\"\n\n\"Jonka neiti Havisham sai\", pistin väliin, \"ollessaan pukeutumassa\nvihkiäisasuunsa? Kello kaksikymmentä minuuttia vaille yhdeksän?\"\n\n\"Tunnilleen ja minuutilleen\", myönsi Herbert nyökäten, \"ja sille\nhetkelle hän jälkeenpäin seisautti kaikki kellonsa. Mitä kirjeessä oli\nmuuta sen lisäksi, että mies mitä sydämettömimmin katkaisi\navioliittopuuhan, sitä en voi kertoa, koska en sitä tiedä. Neiti\nHavisham sairastui ankarasti, ja siitä toivuttuaan hän jätti koko talon\nrappeutumaan, kuten olet nähnyt, eikä ole senjälkeen kertaakaan nähnyt\npäivänvaloa.\"\n\n\"Siinäkö koko kertomus?\" tiedustin sitä mietittyäni.\n\n\"Siinä kaikki, mitä minä tiedän. Ja nämäkin tiedot olen saanut kerätä\npalan palalta, sillä isäni välttää aina koko asiaa eikä silloinkaan,\nkun neiti Havisham kutsui minut luoksensa, ilmaissut minulle enempää\nkuin minun oli ehdottomasti välttämätöntä tietää käsittääkseni\nolosuhteet. Mutta muuan seikka minulta unohtui. On otaksuttu sen\nmiehen, jolle neiti Havisham soi harhaanosuneen luottamuksensa,\ntoimineen koko ajan yhdessä juonessa hänen velipuolensa kanssa, että\nkoko juttu oli heidän vehkeilyään ja että he jakoivat saaliin\nkeskenään.\"\n\n\"Kummallista, ettei mies mennyt hänen kanssaan naimisiin saadakseen\nkoko omaisuuden\", huomautin.\n\n\"Mies saattoi jo olla naimisissa, ja hänen suunnitelmaansa lienee\nkuulunut neiti Havishamin julma nöyryyttäminen\", virkkoi Herbert.\n\"Mutta ota huomioon, että sitä en tiedä!\"\n\n\"Miten miehille kävi?\" kysyin ajateltuani taaskin asiaa.\n\n\"He painuivat yhä syvemmälle häpeään ja alennukseen -- jos syvempää voi\nolla -- ja turmioon.\"\n\n\"Ovatko he vielä elossa?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Mainitsit äsken, ettei Estella ole neiti Havishamin sukulainen, vaan\nottolapsi. Milloin hän tuli ottolapseksi?\"\n\nHerbert kohautti hartioitaan. \"Estella on ollut olemassa niin kauan\nkuin olen kuullut puhuttavan neiti Havishamista. Muuta en tiedä. Ja\nnyt, Händel\", lausui hän, ikäänkuin lopullisesti sysäten tarinan\nsyrjään, \"olemme olleet täysin avoimia toisillemme, ja välimme ovat\nselvät. Kaikki, mitä tiedän neiti Havishamista, tiedät sinäkin.\"\n\n\"Ja kaikki, mitä minä tiedän\", vastasin, \"tiedät sinäkin.\"\n\n\"Uskon sen täydelleen. Meidän välillämme ei niin ollen voi syntyä\nkilpailua eikä sekaannusta. Ja mitä tulee asemasi parantumisen ehtoon\n-- ettet nimittäin saa tiedustella etkä pohtia, ketä sinun siitä tulee\nkiittää -- voit olla aivan varma siitä, etten minä eikä kukaan omaiseni\nkoskaan kajoa siihen asiaan eikä edes vihjaa siihen.\"\n\nTosiasiallisesti hän esitti tämän niin hienotuntoisesti, että asia\ntuntui minusta selvitetyltä, vaikkapa joutuisinkin vastedes asumaan\nhänen isänsä katon alla vuosikausia. Mutta samalla myöskin hänen\npuheestaan uhkui niin paljon ymmärtämystä, että tunsin hänen pitävän\njuuri neiti Havishamia hyväntekijättärenäni yhtä varmasti kuin minäkin\npidin.\n\nAikaisemmin ei mieleeni ollut johtunut, että hän oli ottanut tämän\nasian puheeksi saadakseen sen meidän keskemme selväksi. Mutta siitä\npuheltuamme meidän oli niin paljon kevyempi ja helpompi olla, että nyt\noivalsin niin tapahtuneen. Olimme hyvin hilpeitä, seurustelumme sujui\nrattoisasti, ja keskustellessamme tiedustin, mitä hän hommasi. Hän\nvastasi: \"Olen kapitalisti -- merivakuutusmies.\" Otaksuttavasti hän\nhuomasi minun vilkaisevan ympäri huonetta, tähyillen jonkinlaisia\nmerkkejä merenkulusta ja pääomasta, sillä hän lisäsi: \"Cityssä.\"\n\nMinulla oli suurenmoiset käsitykset cityläisten merivakuutusmiesten\nvarallisuudesta ja tärkeydestä, ja aloin kunnioittavan pelokkaasti\najatella, että olin kellistänyt nuoren vakuutusmiehen selälleen,\niskenyt hänen yritteliään silmänsä mustelmalle ja vahingoittanut hänen\nvastuunalaista päätänsä. Mutta huojennuksekseni välähti jälleen\nmieleeni se omituinen vaikutelma, ettei Herbert Pocket koskaan\nsaavuttaisi suurta menestystä eikä rikkautta.\n\n\"En aio tyytyä käyttämään pääomaani ainoastaan laivojen vakuuttamiseen.\nOstan joitakuita hyviä henkivakuutusosakkeita ja hankin itselleni\npaikan yhtiön johtokunnassa. Aion myöskin toimia kaivosalalla. Eikä\nmikään näistä puuhista estä minua vuokraamasta aluksia kuljettamaan\nmuutamia tuhansia tonneja rahtia omaan laskuuni. Arvelen käydä\nkauppaa\", lisäsi hän, nojautuen taaksepäin tuolissaan, \"Itä-Intian\ntavaroilla, silkillä, shaaleilla, mausteilla, väreillä, lääkeaineilla\nja kalliilla puulajeilla. Se on kiinnostava liikeala.\"\n\n\"Ja voitto on kai suuri?\" huomautin.\n\n\"Suunnaton!\" vahvisti hän.\n\nEpäröin taaskin, alkaen ajatella, että hänen odotuksensa olivat\nsuuremmat kuin minun.\n\n\"Aion myöskin\", jatkoi hän, pistäen peukalonsa liivintaskuihin, \"käydä\nkauppaa Länsi-Intian tuotteilla, sokerilla, tupakalla ja rommilla.\nMyöskin Ceylonin, etenkin norsunluulla.\"\n\n\"Tarvitset aika paljon laivoja\", virkoin.\n\n\"Kokonaisen laivaston.\"\n\nNäiden kauppatoimien suurenmoisuuden tyrmistämänä tiedustin, millä\nlinjoilla hänen nykyisin vakuuttamansa laivat enimmäkseen kulkivat.\n\n\"En ole vielä alkanut vakuuttaa\", vastasi hän. \"Katselen vielä\nympärilleni.\"\n\nJostakin syystä sellainen puuhailu tuntui olevan paremmin sopusoinnussa\nBarnardin majatalon kanssa. Äänsin, pannen ääneeni varman uskon\nhäiveen: \"Ahaa!\"\n\n\"Niin. Työskentelen eräässä konttorissa ja katselen ympärilleni.\"\n\n\"Onko konttori edullinen toimipaikka?\" kysyin.\n\n\"Nimittäin -- tarkoitatko, onko se edullinen siellä työskenteleville\nnuorille ihmisille?\" kysyi hän puolestaan.\n\n\"Kyllä, sinulle.\"\n\n\"No, e-ei; ei minulle.\" Tämän hän lausui sennäköisenä kuin olisi\nhuolellisesti laskenut ja päättänyt tilin. \"Ei suoranaisesti edullinen.\nSe ei nimittäin tuota minulle mitään, ja minun täytyy -- hankkia\ntoimeentuloni.\"\n\nTämä ei totisesti näyttänyt edulliselta, ja ravistin päätäni ikäänkuin\nolisin mielinyt vihjata, että kävisi vaikeaksi kasata paljon pääomaa\nsellaisesta tulolähteestä.\n\n\"Mutta pääasia on\", haasteli Herbert, \"että katselee ympärilleen. Se on\ntärkeintä. Olla konttorissa, ymmärräthän, ja katsella ympärilleen.\"\n\nMinusta tuntui kummalliselta, ettei olisi voinut olla konttorin\nulkopuolella ja katsella ympärilleen, mutta mukauduin äänettömästi\nhänen kokemukseensa.\n\n\"Sitten tulee aika\", pitkitti Herbert, \"jolloin huomaa tilaisuuden\ntarjoutuvan. Ja silloin takertuu siihen ripeästi, hankkii pääomansa, ja\nsitten on kaikki selvää! Kun on kerran hankkinut itselleen pääoman, ei\ntarvitse mitään muuta kuin käyttää sitä.\"\n\nTässä hän esiytyi hyvin samalla tavalla kuin puutarhassa suoritetussa\nottelussamme, hyvin samalla tavalla. Ja hän myöskin kantoi köyhyytensä\naivan samaan tapaan kuin oli kestänyt tappionsa. Minusta hän tuntui nyt\nottavan kaikki iskut ja kolhaisut vastaan aivan samansävyisenä\nkuin oli silloin ottanut vastaan minun sivaltamani. Hänellä ei\nilmeisestikään ollut asunnossaan muuta kuin mitä yksinkertaisimmat\nvälttämättömyystarvikkeet, sillä kaikki, mihin huomioni kiintyi,\nosoittautui tuoduksi minun tiliini joko ravintolasta tai jostakin\nmuualta.\n\nMutta vaikka hän jo omassa mielessään olikin saavuttanut menestystä ja\nhankkinut itselleen omaisuuden, oli hän siitä huolimatta niin\nvaatimaton, että olin hänelle sangen kiitollinen, kun hän ei ollut\npöyhkeä. Se oli miellyttävä lisä hänen luontaisesti miellyttävään\nesiintymistapaansa, ja me tulimme mainiosti toimeen keskenämme. Illalla\nlähdimme kävelemään kaduille ja kävimme teatterissa puolesta\npääsymaksusta. Seuraavana päivänä menimme Westminster Abbeyn kirkkoon,\nja iltapäivällä kävelimme puistoissa. Siellä aprikoin, kuka kengitti\nkaikki sikäläiset hevoset, ja olisin suonut Joen sen tekevän.\n\nKohtuullisen arvion mukaan oli sinä sunnuntaina kulunut useita\nkuukausia siitä, kun erosin Joesta ja Biddystä. Minun ja heidän\nvälisensä matka sai samanlaisen pituuden, ja suomme olivat\narvaamattoman kaukana. Se, että olin voinut olla vanhassa kirkossamme\nvanhassa pyhäasussani ihan viimeksi kuluneena sunnuntaina tuntui\nmaantieteellisten ja yhteiskunnallisten, sekä aurinkoon että kuuhun\nperustuvien mahdottomuuksien yhdistelmältä. Mutta Lontoon kaduilla,\nihmisten täyttämillä ja iltahämyssä kirkkaasti valaistuilla, tunsin\nmasentavia nuhtelunhäiveitä siitä, että olin sysännyt vanhan,\nvaatimattoman, kotoisen keittiömme niin loitolle. Ja yön hiljaisuudessa\njonkun pätemättömän, yövahdiksi tekeytyneen, Barnardin majatalon\nympärillä haaveilevan, muka vahdissa olevan miehen askeleet\nkajahtelivat kolkosti sydämessäni.\n\nMaanantaiaamuna neljännestä vaille yhdeksän Herbert meni konttoriin\nilmoittautumaan -- otaksuttavasti myöskin katselemaan ympärilleen -- ja\nminä lähdin hänen seurassaan. Hänen piti tulla sieltä pois tunnin tai\nkahden kuluttua saattaakseen minut Hammersmithiin, ja minun piti\nvarrota häntä lähistöllä. Minusta näytti, että ne munat, joista nuoria\nvakuutusmiehiä kehkeytyi, haudattiin samoin kuin strutsin munat\nkuumassa pölyssä, päätellen niistä paikoista, joihin nämä\njättiläisenalut riensivät maanantaiaamuisin. Ei myöskään se konttori,\njossa Herbert työskenteli apulaisena, näyttänyt minun silmissäni\nsuinkaan hyvältä tarkkailuasemalta, koska se sijaitsi toisessa\nkerroksessa pihan puolella, jonka kaikki sopet olivat törkyiset, ja\nkoska sen ikkunoiden edessä oli toinen pihanpuolinen, toisessa\nkerroksessa oleva konttori eikä suinkaan tähystysalue.\n\nOdottelin keskipäivään saakka, kävin pörssissä ja näin siellä\nparroittuneita miehiä, jotka istuivat laivaluetteloiden kohdalla ja\njoita kaikkia luulin suurkauppiaiksi, vaikka en käsittänyt, minkävuoksi\nhe kaikki olivat huonolla tuulella. Herbertin saavuttua menimme syömään\nlounaan kuuluisassa ravintolassa, jota silloin suorastaan kunnioitin,\nmutta jonka nyt uskon olleen koko Euroopan viheliäisimmän huijauspaikan\nja jossa en silloinkaan voinut olla panematta merkille, että kastiketta\noli paljon runsaammin pöytäliinoissa, veitsissä ja tarjoilijain\nvaatteissa kuin paistissa. Nautittuamme täällä välipalan kohtuullisesta\nhinnasta -- ottaen huomioon sen rasvamäärän, josta ei veloitettu --\npalasimme Barnardin majataloon noutamaan pienen käsilaukkuni ja\ntilasimme sitten kyytivaunut Hammersmithiin. Sinne saavuimme kello\nkaksi tai kolme ehtoopäivällä, ja meillä oli lyhyt kävelymatka Pocketin\nasunnolle. Aukaistuamme portin astuimme suoraan joen rannalla olevaan\npieneen puutarhaan, jossa Pocketin lapset olivat leikkimässä. Ja jollen\nerehdy sellaisessa asiassa, jossa minulla ei varmasti ollut valvottavia\netuja eikä ennakkoluuloja, eivät Pocketin lapset varttuneet kasvamalla\neivätkä kasvatuksen alaisina, vaan temmeltämällä.\n\nRouva Pocket istui puun juurelle sijoitetussa puutarhatuolissa\nlukemassa, jalat toisella puutarhatuolilla, ja rouva Pocketin kaksi\nlastenhoitajatarta katseli ympärilleen lasten leikkiessä. \"Äiti\",\nilmoitti Herbert, \"tässä on nuori herra Pip.\" Sen kuultuaan rouva\nPocket otti minut vastaan ystävällisen ja arvokkaan näköisenä.\n\n\"Nuori herra Alick ja neiti Jane\", huusi toinen hoitajattarista\nkahdelle lapsista, \"jos yhä edelleen hypitte niitä pensaita vasten,\nputoatte niiden ylitse jokeen ja hukutte, ja mitä isänne sitten sanoo?\"\n\nSamalla tämä hoitajatar nosti maasta rouva Pocketin nenäliinan ja\nhuomautti: \"Nyt varmasti pudotitte sen kuudennen kerran, rouva!\"\nSenjälkeen rouva Pocket nauroi ja sanoi: \"Kiitoksia, Flopson\",\nsijoittui ainoastaan yhteen tuoliin ja alkoi uudelleen lukea. Hänen\nkasvonsa saivat heti pingoittuneen ja tarkkaavaisen ilmeen, ikäänkuin\nhän olisi lukenut kokonaisen viikon, mutta ennenkuin hän oli voinut\nehtiä lukea puoltakymmentä riviä, kohdisti hän katseensa minuun ja\nkysyi: \"Äitinne voi toivottavasti hyvin?\" Tämä odottamaton kysymys\nsaattoi minut pahaan pulmaan, ja aloin perin mielettömästi selittää,\nettä jos sellaista henkilöä olisi ollut, hän epäilemättä olisi voinut\noikein hyvin, olisi ollut oikein kiitollinen ja lähettänyt rouvalle\nsydämellisen tervehdyksensä, kun hoitajatar sekautui keskusteluun,\npelastaen minut pinteestä.\n\n\"No niin!\" huudahti hän, ottaen nenäliinan maasta. \"Tämä on seitsemäs\nkerta! Mikä teitä oikein askarruttaa tänään, rouva?\" Rouva Pocket otti\nomansa takaisin ensin sanomattoman hämmästyneen näköisenä ikäänkuin ei\nolisi sitä koskaan ennen nähnyt, naurahtaen sitten tuntevasti ja\nkiittäen: \"Kiitos, Flopson.\" Samassa hän unohti minut ja syventyi\njälleen kirjaansa.\n\nKun minulla nyt oli aikaa laskea, huomasin, että saapuvilla oli\nkokonaista kuusi pientä Pocketia temmeltämässä eri varttumisasteissa.\nOlin tuskin ennättänyt päästä tähän tulokseen, kun kuului seitsemännen\nääni, joka kajahti ikäänkuin ilmasta murheellisen ulvovana.\n\n\"Pienokainen itkee!\" äänsi Flopson, näyttäen pitävän sitä kovin\nhämmästyttävänä seikkana. \"Riennä sisälle, Millers!\"\n\nMillers, toinen hoitajatar, meni sisälle, ja asteittain lapsen valitus\nhiljeni ja vaimeni, ikäänkuin se olisi ollut nuori vatsastapuhuja,\njolla oli jotakin suussa. Rouva Pocket luki koko ajan, ja minua halutti\ntietää, mikä kirjan nimi oli.\n\nOtaksuttavasti odotimme Pocketin tulevan ulkosalle luoksemme. Joka\ntapauksessa vartosimme puutarhassa, ja niinpä minulla oli tilaisuus\nhavaita se merkillinen perheilmiö, että joka kerta kun joku lapsista\nleikkiessään harhautui likelle rouva Pocketia, hän aina kompastui ja\nkaatui äitiään vasten -- aina äidin hetkelliseksi hämmästykseksi ja\nomaksi kestävämmäksi valittelukseen. En osannut selittää tätä\nyllättävää seikkaa enkä malttanut olla aprikoimatta sitä mielessäni,\nkunnes Millers vihdoin tuli sisältä sylissään pienokainen, jonka hän\nluovutti Flopsonille. Ojentaessaan sitä rouva Pocketille Flopsonkin\nkaatui taakkoineen päistikkaa rouva Pocketia vasten, ja Herbert ja minä\nehätimme hänen avukseen.\n\n\"Voi armias, Flopson!\" pahoitteli rouva Pocket, kääntäen hetkiseksi\nkatseensa pois kirjasta. \"Kaikki kompastelevat!\"\n\n\"Voi armias tosiaankin, rouva!\" vastasi Flopson kasvot hyvin punaisina.\n\"Mitä teillä on tuolla?\"\n\n\"_Minullako_, Flopson?\" kysyi rouva Pocket.\n\n\"Sehän on jalkajakkaranne!\" huudahti Flopson. \"Ja jos pidätte sitä\ntuolla tavoin liepeenne alla, niin kuka voi olla kompastumatta? Kas\nniin! Ottakaa pienokainen, rouva, ja antakaa minulle kirjanne!\"\n\nRouva Pocket noudatti kehoitusta ja keinutteli kokemattomasti lasta\nhiljaa sylissään muiden lapsien leikkiessä ympärillä. Tätä oli kestänyt\nvain vähän aikaa, kun rouva Pocket antoi mutkattoman määräyksen, että\nkaikki lapset piti viedä sisälle nukahtamaan. Niin tein tässä\nensimmäisessä tutustumistilaisuudessa sen toisen havainnon, että pikku\nPocketit varttuivat isommiksi vuoroin temmeltämällä, vuoroin\nnukkumalla.\n\nKun Flopson ja Millers olivat vieneet lapsiparven sisään ikäänkuin\nvähäisen lammaskatraan ja Pocket oli tullut sisältä tutustumaan minuun,\nen asiain näin ollen kummastunut huomatessani, että hänen kasvoillaan\noli ymmälläolon ilme ja hänen hyvin harmaat hiuksensa olivat\nepäjärjestyksessä, ikäänkuin hän ei olisi oivaltanut, miten saisi\nmitään järjestykseen.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\n\nPocket lausui olevansa iloinen tutustumisestamme ja toivovansa, etten\nminäkään ollut siitä pahoillani. \"En nimittäin tosiaankaan ole\", lisäsi\nhän, hymyillen poikansa tapaan, \"pelottava olento.\" Ymmälläolon\nilmeestä ja kovasti harmaantuneesta tukasta huolimatta hän oli nuoren\nnäköinen, ja hänen käytöksensä tuntui hyvin luontevalta. Käytän\n\"luonteva\"-sanaa siinä mielessä, ettei se ollut teennäistä. Hänen\nhajamielisyydessään oli koomillisuuden tuntua, ikäänkuin se olisi ollut\nsuorastaan naurettava, jollei hän olisi itse käsittänyt sen ihan\nhipovan naurettavuutta. Puheltuaan tovin hän rypisti huolestuneesti\nkulmakarvojaan, jotka olivat mustat ja kauniit, ja virkkoi rouva\nPocketille: \"Belinda, toivottavasti olet lausunut herra Pipin\ntervetulleeksi?\" Ja rouva katsahti kirjastaan häneen, vastaten: \"Kyllä\"\nsekä hymyillen sitten minulle hajamielisesti ja tiedustaen, pidinkö\npomeranssinkukka-veden mausta. Kun tällä kysymyksellä ei ollut\nkerrassaan mitään yhteyttä minkään aikaisemmin sattuneen tai\nvastaisuudessa sattuvan seikan kanssa, arvelin sen olleen, samoin kuin\nhänen aikaisemmat lähentely-yrityksensä olivat olleet, yleistä,\nkeskustelun jatkumiseen tähtäävää alentuvaisuutta.\n\nMuutamien tuntien kuluessa sain tietää, ja minun sopinee mainita se\nheti, että rouva Pocket oli vanhempiensa ainoa tytär, joka oli saanut\npäähänsä sellaisen varman uskon, että hänen isävainajastaan, aivan\nsattumalta perinnöttömän aateluuden saaneesta miehestä, olisi tehty\nbaronetti, jollei joku olisi sitä jyrkästi vastustanut yksinomaan\nmieskohtaisista syistä -- en muista, jos sainkaan tietää, kuka tämä\nvastustaja oli, hallitsija, pääministeri, ylikansleri, Canterburyn\narkkipiispa vaiko joku muu. Tämän täysin mielikuvituksellisen seikan\nsuoman oikeuden nojalla hän oli takertunut tämän maan ylimystöön.\nLuullakseni hänen isänsä oli tehty ritariksi sen tähden, että hän oli\nkynänsä kärjellä ahdistanut englannin kielioppia huimasanaisessa,\nvelinipaperille puhtaaksi kirjoitetussa puheessa jonkun rakennuksen\nperuskiveä laskettaessa ja että hän oli ojentanut jollekulle\nkuninkaalliselle henkilölle joko muurarinlapion tai muurauslaastia.\nOlipa sen laita miten tahansa, hän oli kehdosta saakka kasvattanut\nrouva Pocketia sellaisen lapsen tapaan, jonka luonnon järjestyksen\nmukaan täytyi avioliitossa saada aatelinen arvonimi ja jota tuli\nvarjella saamasta rahvaanomaisia, kotitaloudellisia tietoja.\n\nNiin onnistuneesti oli tämä ymmärtäväinen isä järjestänyt valvontansa\nja hoitonsa, että nuori nainen oli kasvanut hyvin koristeelliseksi,\nmutta tyyten avuttomaksi ja taitamattomaksi. Luonteensa kehityttyä näin\nonnellisesti hän oli nuoruutensa ensimmäisessä kukkeudessa kohdannut\nPocketin, joka myöskin oli nuoruutensa alkukukkeudessa eikä oikein\nollut vielä päättänyt, pitäisikö hänen kavuta loordikanslerin\nvillatäytteiselle istuimelle ylähuoneessa vaiko verhota päänsä\npiispanhiipalla. Koska oli vain ajan kysymys, milloin hän tekisi toisen\ntai toisen, olivat hän ja rouva Pocket harpanneet liian pitkältä\nnäyttävän odotusajan ylitse ja menneet naimisiin ymmärtäväisen isän\ntietämättä. Ymmärtäväinen isä, jolla ei ollut heille lahjoitettavaksi\neikä heiltä evättäväksi mitään muuta kuin siunauksensa, oli lyhyen\nvastaanhangoittelun jälkeen suonut heille tämän häälahjan ja\nilmoittanut Pocketille, että tämän vaimo oli \"ruhtinaalle kelpaava\naarre.\" Aina siitä saakka Pocket oli käyttänyt tätä ruhtinaallista\naarretta maailman tapaan, mutta sen otaksuttiin tuottaneen hänelle vain\ntuiki vähän voittoa. Kuitenkin oli rouva Pocket yleensä omituisen,\nkunnioituksen sekaisen säälin kohde, koska hän ei ollut avioliiton\nsolmiamisella saanut aatelista arvonimeä, kun taas Pocketiin\nkohdistettiin omituista, anteeksiantavaa moitetta, koska hän ei ollut\nsellaista itselleen hankkinut.\n\nPocket vei minut sisälle ja näytti minulle huoneeni, joka oli\nmiellyttävä ja kalustettu niin, että voin mukavasti käyttää sitä\nyksityisenä arkihuoneenani. Senjälkeen hän koputti kahden samanlaisen\nhuoneen ovelle ja esitteli minut niiden asukkaille, joiden nimet olivat\nDrummle ja Startop. Drummle, vanhannäköinen, järeätekoinen nuori mies,\nvihelteli. Startop, häntä nuorempi ikävuosiltaan ja ulkonäöltään, luki,\npidellen päätänsä ikäänkuin olisi pelännyt räjäyttävänsä sen hajalle\nliian voimakkaalla tietopanoksella.\n\nSekä herra että rouva Pocket näyttivät niin selvästi olevan jonkun muun\nohjattavissa, että aprikoin, kuka oikeastaan oli talon omistaja ja\nsalli heidän asua siinä, kun huomasin, että tämä tuntematon mahti\nolivat palvelijat. Se oli kenties mukava menettelytapa, sillä siten\nsäästyi selkkauksilta, mutta se näytti käyvän kalliiksi, sillä\npalvelijat tunsivat olevansa itseään kohtaan velvollisia syömään ja\njuomaan komeasti sekä kestitsemään runsaasti vieraita alakerrassa. He\nsoivat herra ja rouva Pocketille aika hyvän ruuan, mutta talon\nparhaalta täyshoitohuoneelta näytti minusta koko ajan keittiö -- aina\nsillä edellytyksellä, että täyshoitolainen pystyi puolustautumaan,\nsillä ennenkuin olin ollut talossa viikkoa, kirjoitti eräs\nnaapurirouva, jota perhe ei henkilökohtaisesti tuntenut, nähneensä\nMillersin läimäyttelevän pienokaista. Tämä loukkasi rouva Pocketia\nkipeästi, hän purskahti kirjeen saatuaan itkemään ja valitti, kuinka\nkamalaa oli, etteivät naapurit tyytyneet hoitamaan omia asioitaan.\n\nAsteittain sain etupäässä Herbertilta tietää, että Pocket oli saanut\nkoulutuksen Harrowissa ja Cambridgessä, jossa hän oli kunnostautunut.\nMutta saatuaan onnen mennä naimisiin rouva Pocketin kanssa kovin\nvarhaisella iällä hän oli huonontanut tulevaisuudenmahdollisuuksiaan ja\nantautunut kurssihakujen ohjaajaksi. Valmennettuaan joitakuita\ntylsäpäisiä tomppeleita -- joiden isät, milloin he olivat\nvaikutusvaltaisia, merkillistä kylläkin aina lupasivat auttaa häntä\nsaamaan jonkun viran, mutta aina unohtivat lupauksensa täyttämisen\npoikien päästyä pois valmentajan käsistä -- hän oli kyllästynyt tähän\nkehnoon ammattiin ja siirtynyt Lontooseen. Korkeammalle tähtäävien\ntoiveiden toisen toisensa jälkeen petyttyä hän oli ohjannut useiden\nsellaisten lukuja, joilla ei ollut aikaisemmin ollut tilaisuutta tai\njotka olivat lyöneet tilaisuutensa laimin, sekä käyttänyt tietojaan\nkynäilyyn ja kirjallisten kynäilyjen kohenteluun ja niin saaduilla\nvaroilla ynnä joillakuilla varsin vaatimattomilla yksityisillä tuloilla\nhoitanut näkemääni taloutta.\n\nPocketilla oli imartelevainen naapuri, luonnostaan niin myötätuntoinen\nleski, että hän oli yhtä mieltä kaikkien kanssa, siunasi kaikkia sekä\nhymyili ja itki jokaiselle aina olosuhteiden mukaan. Tämän naisen nimi\noli rouva Coiler, ja minä sain kunnian saattaa hänet alakertaan\npäivälliselle tulopäivänäni. Hän vihjasi minulle portaissa, että\nherttaisesta rouva Pocketista tuntui pahalta, kun herttaisen herra\nPocketin täytyi ottaa luoksensa asumaan herrasmiehiä ohjatakseen heidän\nopintojaan. Se ei koskenut minua, selitti hän minulle tulvivan\nrakkauden ja luottamuksen puuskassa (silloin olin tuntenut hänet\nvähemmän kuin viisi minuuttia); jos kaikki muut olisivat minun\nkaltaisiani, olisi asianlaita tyyten toinen.\n\n\"Mutta herttainen rouva Pocket\", selitti rouva Coiler, \"kaipaa hänelle\nnuorena sattuneen pettymyksen jälkeen -- ei silti, että siitä pitäisi\nherttaista herra Pocketia moittia -- niin paljon ylellisyyttä ja\nhienoutta --\"\n\n\"Niin, rouva\", virkoin hillitäkseni häntä, sillä pelkäsin hänen aikovan\nitkeä.\n\n\"Ja hänen mielenlaatunsa on niin ylimyksellinen --\"\n\n\"Niin, rouva\", pistin taaskin väliin samassa tarkoituksessa kuin\naikaisemmin.\n\n\"-- että _on_ kovaa\", täydensi rouva Coiler, \"kun herttainen herra\nPocket ei saa uhrata kaikkea aikaansa ja huomiotaan herttaiselle rouva\nPocketille.\"\n\nVäkisinkin tuli mieleeni, että olisi saattanut olla kovempaa, jos\nlihakauppias ei olisi voinut omistaa aikaansa ja huomiotaan\nherttaiselle rouva Pocketille. Mutta en hiiskunut mitään, ja\nminulla olikin kylliksi tekemistä pitäessäni kainosti vaaria\nseurustelutavoistani.\n\nSamalla kun huomioni oli kiintynyt veitseen ja haarukkaan, lusikkaan,\nlaseihin ja muihin itsensätuhoamisvälineihin, selvisi minulle Pocketin\nja Drummlen välisestä keskustelusta, että Drummle, jonka ristimänimi\noli Bentley, oli toiseksi lähin baronetinarvon perijä. Vielä ilmeni,\nettä se kirja, jota olin nähnyt rouva Pocketin lukevan puutarhassa,\nkäsitti yksinomaan arvonimiä ja että hän tiesi täsmälleen, minä päivänä\nhänen isoisänsä olisi päässyt siihen kirjaan, jos olisi kerran päässyt.\nDrummle ei puhunut paljoa, mutta rajoitettuun tapaansa -- hän tuntui\nminusta jöröttelijältä -- hän puhui ylhäisenlaisesti ja tunnusti rouva\nPocketin naiseksi ja sisareksi. Keskustelun tämä osa ei näkynyt\nkiinnostavan ketään muita kuin heitä itseään ja rouva Coileria,\nmairittelevaa naapuria, ja minusta se näytti olevan tuskallista\nHerbertista. Mutta siitä lupasi sukeutua pitkällinen, kun palvelija\nastui sisälle tuomaan tietoa kotoisesta onnettomuudesta. Hän ilmoitti\nkeittäjän kadottaneen paistin.\n\nSanomattomaksi hämmästyksekseni näin nyt Pocketin huojentavan mieltänsä\nsellaisella tempulla, joka tuntui minusta kovin omituiselta, mutta joka\nei tehnyt kehenkään muuhun minkäänlaista vaikutusta ja johon minä pian\ntotuin samoin kuin muutkin olivat siihen tottuneet. Hän laski käsistään\npaistiveitsen ja -haarukan vadille -- hän leikkasi parhaillaan lihaa --\nharasi kaksin käsin sekavaa tukkaansa ja näytti tavattomasti\nponnistavan nostaakseen itsensä siitä ilmaan. Tehtyään sen rahtuakaan\nkohottamatta itseään hän jatkoi rauhallisesti äskeistä puuhaansa.\n\nRouva Coiler vaihtoi sitten puheenaihetta ja alkoi imarrella minua.\nMuutamia minuutteja se minua miellytti, mutta hänen imartelunsa oli\nniin kovin karkeata, että hauskuus oli pian mennyt menojaan. Hänellä\noli tapana aivan kuin suikertautua hyvin likelle minua ollessaan\nolevinaan hyvin kiinnostunut niihin paikkoihin ja niihin ystäviin,\njoiden luota olin lähtenyt, mikä oli peräti käärmemäistä ja\nkaksikielistä. Ja kun hän silloin tällöin ahdisti Startopia -- joka\npuhui hänelle sangen vähän -- tai Drummlea -- joka puhui vielä vähemmän\n-- kadehdin heitä sen tähden, että he olivat pöydän toisella puolella.\n\nPäivällisen jälkeen esiteltiin lapset, ja rouva Coiler lausui ihailua\nuhkuvia huomautuksia heidän silmistään, nenästään ja jaloistaan --\nviisas tapa heidän mielenlaatunsa parantamiseksi. Lapsia oli neljä\npientä tyttöä ja kaksi pientä poikaa ynnä pienokainen, joka saattoi\nolla kumpi tahansa, sekä pienokaisen seuraaja, joka ei vielä ollut\nkumpikaan. Heidät toivat sisälle Flopson ja Millers, ikäänkuin nämä\nkaksi aliupseeria olisivat olleet jossakin värväämässä lapsia ja\nsaaneet nämä pestautumaan, kun taas rouva Pocket silmäili nuoria\nolentoja, joiden olisi pitänyt olla aatelisia, ikäänkuin olisi melkein\narvellut ennenkin saaneensa ilon tarkastaa heitä, mutta ei olisi oikein\ntiennyt, mitä heistä päätellä.\n\n\"Kas niin! Antakaa minulle haarukkanne, rouva, ja ottakaa pienokainen!\"\nkehoitti Flopson. \"Älkää pitäkö sitä tuolla tavoin, sillä silloin sen\npää joutuu pöydän alle!\"\n\nTämän neuvon saatuaan rouva Pocket otti lapsen syliinsä toisella tavoin\nja sai sen pään pöydälle, minkä kaikille muille saapuvillaolijoille\nilmaisi kauhea tärähdys.\n\n\"Voi, hyväinen aika! Antakaa se takaisin minulle!\" pyysi Flopson. \"Ja\ntulkaa te, neiti Jane, tanssimaan pienokaiselle, tulkaa!\"\n\nMuuan tytöistä, pieni ipana, joka näytti varhaiskypsästi ottaneen\nniskoilleen muiden hoivaamisen, poistui paikaltaan viereltäni ja tanssi\nedestakaisin lapsen edessä, kunnes tämä herkesi itkemästä, alkaen\nnauraa. Sitten kaikki nauroivat; Pocket -- joka oli tällä välin\nkahdesti yrittänyt nostaa itseään tukasta -- nauroi, ja me kaikki\nnauroimme, ollen iloisia.\n\nTaivuttamalla pienokaisen hollantilaisen nuken tapaan kaksin kerroin\nnivelistään Flopson sitten sai sen kommelluksitta rouva Pocketin syliin\nja antoi sille pähkinäsakset leluiksi, huomauttaen samalla rouva\nPocketille, etteivät tämän laitteen varret todennäköisesti olisi\nterveelliset lapsen silmille ja tiukasti kehoittaen neiti Janea\npitämään niitä silmällä. Senjälkeen molemmat lapsenhoitajattaret\npoistuivat huoneesta ja temmelsivät vilkkaasti portaissa\nhuvitteluhaluisen palvelijan kanssa, joka oli ollut tarjoilemassa\npäivällisaterialla ja ilmeisesti oli menettänyt puolet napeistaan\npelipöydässä.\n\nMieleni kävi hyvin rauhattomaksi, kun rouva Pocket syventyi Drummlen\nkanssa pohtimaan kysymystä kahdesta baronetinarvosta, samalla syöden\nsokerilla ja viinillä höystettyä appelsiiniviipaletta ja kokonaan\nunohtaen sylissään olevan pienokaisen, joka teki pähkinäsaksilla mitä\nhirvittävimpiä temppuja. Vihdoin pikku Jane huomasi sen nuorten aivojen\nolevan vaarassa, lähti hiljaa paikaltaan ja houkutteli vaarallisen\naseen monilla vähäisillä juonilla pois lapselta. Suunnilleen samaan\naikaan loppui rouva Pocketin appelsiini, hän ei hyväksynyt Janen tekoa\nja sanoi tytölle:\n\n\"Sinä pahankurinen lapsi, miten uskallat? Mene heti istumaan!\"\n\n\"Äiti kulta\", lepersi tyttönen, \"pienokainen olisi puhkaissut\nsilmänsä.\"\n\n\"Miten uskallat väittää minulle sellaista?\" kivahti rouva Pocket. \"Mene\nheti paikalla istumaan tuoliisi!\"\n\nRouva Pocketin arvokkuus oli niin musertava, että ihan nolostuin,\nikäänkuin minä olisin tehnyt jotakin häntä pahastuttavaa.\n\n\"Belinda\", huomautti Pocket pöydän toisesta päästä, \"miten voit olla\nnoin kohtuuton? Janehan vain sekautui suojelemaan pienokaista.\"\n\n\"En salli kenenkään sekautuvan\", vastasi rouva Pocket. \"Minua\nkummastuttaa, Matthew, että sinä olisit valmis jättämään minut\nalttiiksi loukkaavalle sekautumiselle.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" parkaisi Pocket lohduttoman epätoivon puuskassa.\n\"Pitääkö lapsen saada kolhia itsensä kuoliaaksi pähkinäsaksilla\nkenenkään sitä pelastamatta?\"\n\n\"En tahdo Janen sotkeutuvan puuhiini\", lausui rouva Pocket, luoden\nmajesteettisen katseen tähän pieneen, viattomaan pahennuksentekijään.\n\"Toivoakseni tunnen poloisen isoisäni aseman. Jane, totta totisesti!\"\n\nPocket harasi taaskin käsillään tukkaansa, tällä kertaa tosiaankin\nnostaen itseään muutamia sentimetrejä tuolistaan. \"Kuulkaahan tätä!\"\nhuudahti hän avuttomasti luonnonvoimille. \"Pienokainen saa kolhia\nitsensä hengiltä pähkinäsaksilla äidin poloisen isoisän aseman tähden!\"\nSenjälkeen hän vaipui jälleen istuimelleen ja vaikeni.\n\nKohtauksen aikana me kaikki muut tähyilimme vaivautuneesti\npöytäliinaan. Syntyi äänettömyys, jonka aikana vilpitön ja\nlannistumaton pienokainen rimpuili, tavoitellen pikku Janea, joka\nminusta näytti olevan ainoa sen varmasti tuntema perheenjäsen -- paitsi\npalvelijoita.\n\n\"Herra Drummle\", pyysi rouva Pocket, \"suvaitsetteko soittaa Flopsonia?\nJane, sinä tottelematon pikku olento, mene vuoteeseesi! Kas niin, armas\nlapsoseni, tule äidin mukaan!\"\n\nPienokainen oli vilpitön sielu ja pani vastaan minkä jaksoi. Se\ntaivuttautui väärälle päin rouva Pocketin käsivarrella, näytti\npehmeiden kasvojen sijasta seurueelle neulotut töppöset ja kuoppaiset\nnilkat, ja se kannettiin pois huoneesta mitä kiihkoisimmassa\nkapinatilassa. Ja loppujen lopuksi se saavutti mitä tahtoi, sillä\nmuutamien minuuttien kuluttua näin ikkunasta sen pikku Janen\nhoitelemana.\n\nMuut viisi lasta jäivät sattumalta päivällispöytään, koska Flopsonilla\noli omia hommiaan eikä lasten hoitaminen ollut kenenkään muun tehtävä.\nSiten tutustuin heidän ja Pocketin välisiin, keskinäisiin suhteisiin,\njotka ilmenivät seuraavasti. Ilme tavallista pahempaa hämminkiä\nkuvastavana ja hiukset pörrössä Pocket silmäili heitä muutamia\nminuutteja ikäänkuin ei olisi käsittänyt, miksi he majailivat\ntäyshoitolaisina juuri tässä talossa ja miksi luonto ei ollut\nlaskenut heitä jonkun muun niskoille. Vieraantuntuisesti,\nlähetyssaarnaajamaisesti hän sitten tiedusti heiltä eräitä seikkoja,\nkuten esimerkiksi: minkätähden pikku Joen kaularöyhelössä oli tuo reikä\n-- mihin poika vastasi: \"Isä, Flopson parsii sen, kun hänellä on\naikaa.\" -- Ja mistä pikku Fanny oli saanut tuon ajettuman sormeensa --\nmihin vastattiin: \"Isä, Millers laittaa siihen haudekääreen, kun\nmuistaa.\" Senjälkeen Pocket suli isällisen helläksi, antoi lapsille\nshillingin kullekin ja käski heidän mennä leikkimään. Ja heidän\npoistuessaan hän ponnistihe voimakkaasti kohottaakseen itseään\nhiuksista, luopuen sitten tästä toivottomasta puuhasta.\n\nIllalla oltiin soutelemassa joella. Kun Drummlella ja Startopilla\noli kummallakin vene, päätin minäkin hankkia sellaisen ja saattaa\nheidät molemmat varjoon. Olin varsin etevä useimmissa niistä\nruumiinharjoituksista, joissa maaseutulaispojat ovat taitavia, mutta\nkun käsitin, että minulta puuttui tyylin hienoutta pystyäkseni\nesiytymään Thamesilla -- puhumattakaan muista vesistä -- antauduin heti\nerään kilpasouduissa voittaneen, meidän kohdallamme ammattiaan\nharjoittavan kyytisoutajan ohjattavaksi, johon uudet liittolaiseni\nolivat minut tutustuttaneet. Tämä kokenut ammattimies pani minut aika\npahasti ymmälle huomauttamalla, että minulla oli sepän käsivarret. Jos\nhän olisi arvannut, kuinka vähällä hän oli menettää oppilaansa sen\nkehumisen vuoksi, ei hän kaiketikaan olisi sitä lausunut.\n\nPalattuamme illalla kotiin oli meille varattu ruokaa tarjottimelle, ja\nluullakseni meillä olisi kaikilla ollut oikein hupaista, jollei olisi\nsattunut perin ikävää kotoista tapausta. Pocket oli hyvällä tuulella,\nmutta samassa astui sisälle palvelijatar, sanoen: \"Jos suvaitsette,\nherra, haluaisin puhua kanssanne.\"\n\n\"Puhua isäntänne kanssa?\" kummeksi rouva Pocket, jonka arvokkuutta tämä\ntaaskin loukkasi. \"Miten voitte sellaista ajatellakaan? Menkää puhumaan\nFlopsonille! Tai puhukaa minulle -- joskus toiste!\"\n\n\"Pyydän anteeksi, rouva\", vastasi palvelijatar, \"mutta haluaisin puhua\npuhuttavani heti ja isännälle.\"\n\nTämän jälkeen Pocket lähti huoneesta, ja hänen poissa ollessaan me\nhoitelimme itseämme parhaamme mukaan.\n\n\"Tämäpä kaunis juttu, Belinda!\" tuskaili Pocket palattuaan murheellisen\nepätoivoinen ilme kasvoillaan. \"Keittäjätär viruu tajuttomaksi\njuopuneena keittiön lattialla, ja ruokakomeroon on laitettu iso käärö\ntuoretta voita myytäväksi rasvana!\"\n\nRouva Pocket toi heti ilmi voimakkaan, herttaisen mielenliikutuksensa\nja virkkoi: \"Tämä on sen inhoittavan Sophian puuhaa!\"\n\n\"Mitä tarkoitat, Belinda?\" tiedusti Pocket.\n\n\"Sophia on kielinyt sinulle\", vastasi rouva Pocket. \"Enkö omin silmin\nnähnyt ja omin korvin kuullut, kun hän juuri äsken tuli huoneeseen ja\npyrki puheillesi?\"\n\n\"Mutta hänhän vei minut alakertaan\", puolustihe Pocket, \"ja näytti\nminulle sen naisen samoin kuin käärönkin.\"\n\n\"Ja puolustatko sinä häntä, Matthew\", nuhteli rouva Pocket, \"kun hän on\ntehnyt ilkeyttä?\"\n\nPocketilta pääsi surkea ähkäisy.\n\n\"Eikö minulla, isoisäni pojantyttärellä, pidä olla minkäänlaista\nmerkitystä tässä talossa?\" valitti rouva Pocket. \"Sitäpaitsi\nkeittäjätär on aina käyttäytynyt kiltisti ja kunnioittavasti, ja\ntullessaan tiedustamaan nykyistä tointansa hän sanoi mitä\nluonnollisimmin, että minä tunnuin hänestä olevan syntynyt\nherttuattareksi.\"\n\nPocketin takana oli sohva ja hän vaipui sille kuolevan gladiaattorin\nasentoon. Leväten edelleen siinä asennossa hän toivotti ääni onttona:\n\"Hyvää yötä, herra Pip!\" kun katsoin viisaimmaksi lähteä vuoteeseeni ja\npoistua hänen luotansa.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\n\nKolmen tai neljän päivän kuluttua, jolloin olin kotiutunut huoneeseeni\nja käynyt useita kertoja Lontoossa tilaamassa kauppiailtani kaikkea,\nmitä tarvitsin, Pocket ja minä keskustelimme pitkään keskenämme. Hän\ntiesi minulle aiotusta urasta enemmän kuin itse tiesin, sillä hän\nmainitsi Jaggersin ilmoittaneen, ettei minua ollut tarkoitettu\nmihinkään ammattiin ja että minulla olisi kyllin hyvät tiedot minulle\nmäärättyä asemaa varten, jos pystyisin esiintymään keskinkertaisten,\nhyvissä oloissa elävien nuorten miesten vertaisena. Olin luonnollisesti\nsamaa mieltä, koska en tiennyt mitään, mitä olisin voinut huomauttaa\nsitä vastaan.\n\nHän kehoitti minua käymään eräissä laitoksissa Lontoossa saadakseni\ntarvitsemani alkeet ja uskomaan hänelle selittämisen ja kaikkien\nopintojeni ohjaamisen. Hän toivoi, että kun saisin ymmärtäväistä apua,\nei tielleni sattuisi paljoakaan masentavaa ja tulisin pian toimeen\nilman muuta apua kuin häneltä saamani. Sen nojalla, miten hän esitti\ntämän ja paljon muuta samansuuntaista, hän laittautui kanssani\nluottamuksellisiin suhteisiin ihailtavalla tavalla. Ja minun sopinee\nheti mainita hänen niin innokkaasti ja vilpittömästi täyttäneen\nsopimuksemme minua kohtaan, että hän sai minut pyrkimään innokkaasti ja\nvilpittömästi täyttämään sen häntä kohtaan. Jos hän olisi osoittautunut\nvälinpitämättömäksi opettajaksi, olisin epäilemättä oppilaana vastannut\nhänelle samalla mitalla. Hän ei antanut minulle sellaisen aiheen\nvarjoakaan, ja kumpikin meistä oli oikeudenmukainen toista kohtaan.\nEikä hänessä mielestäni ollut koskaan mitään naurettavaa -- eikä mitään\nmuuta kuin vakavaa, rehellistä ja hyvää -- hänen toimiessaan opintojeni\nohjaajana.\n\nKun nämä kysymykset oli ratkaistu ja päätökset siinä määrin toteutettu,\nettä olin alkanut tosissani työskennellä, pälkähti päähäni, että jos\nvoisin säilyttää makuuhuoneeni Barnardin majatalossa, olisi elämäni\nmiellyttävän vaihtelevaa, samalla kun käyttäytymistapani ei suinkaan\nkärsisi Herbertin seurasta. Pocket ei vastustanut tällaista\njärjestelyä, mutta vaati, että ennenkuin mitenkään voitaisiin ryhtyä\nmihinkään toimenpiteisiin siinä suhteessa, pitäisi se alistaa\nholhoojani harkittavaksi. Minusta hänen hienotunteisuutensa tuntui\njohtuvan siitä, että se suunnitelma säästäisi Herbertilta jonkun verran\nkuluja. Niinpä menin Little Britainiin ilmoittamaan toivomukseni\nJaggersille.\n\n\"Jos voisin ostaa minua varten nyt vuokratut huonekalut\", huomautin,\n\"ynnä pari pikku esinettä lisää, olisi oloni siellä oikein mukava.\"\n\n\"Tuhlaamaan!\" virkkoi Jaggers, hieman naurahtaen. \"Sanoinhan teidän\nsiihen joutuvan. No niin! Kuinka paljon haluatte?\"\n\nVastasin, etten tiennyt, kuinka paljon.\n\n\"No, no!\" äänsi Jaggers. \"Kuinka paljon? Viisikymmentä puntaako?\"\n\n\"Oh, ei läheskään niin paljoa.\"\n\n\"Viisi puntaako?\" ehdotti Jaggers.\n\nVähennys oli niin suuri, että virkoin nolostuneena: \"Oh, enemmän.\"\n\n\"Enemmän, vai niin!\" tokaisi Jaggers, väijyen minua kädet taskussa, pää\nkallellaan ja katse tähdättynä takanani olevaan seinään. \"Kuinka paljon\nenemmän?\"\n\n\"On niin kovin vaikia määrätä tarkkaa rahaerää\", vastasin empivästi.\n\n\"No!\" sanoi Jaggers. \"Yritetäänhän! Kaksi kertaa viisi: riittääkö se?\nKolme kertaa viisi; riittääkö se? Neljä kertaa viisi; riittääkö se?\"\n\nIlmoitin sen luullakseni riittävän komeasti.\n\n\"Neljä kertaa viisi riittää komeasti, niinkö?\" virkkoi Jaggers,\nrypistäen otsaansa. \"No, paljonko teistä neljä kertaa viisi on?\"\n\n\"Paljonko se mielestäni on!\"\n\n\"Niin\", vastasi Jaggers, \"kuinka paljon?\"\n\n\"Kaiketi se teistä on kaksikymmentä puntaa\", sanoin hymyillen.\n\n\"Vähät siitä, mitä se _minusta_ on, hyvä ystävä\", huomautti Jaggers,\nkeikauttaen päätänsä tietävästi ja vastustavasti. \"Tahdon tietää, mitä\nse on _teistä_.\"\n\n\"Kaksikymmentä puntaa tietysti.\"\n\n\"Wemmick!\" lausui Jaggers, aukaisten konttorinsa oven. \"Ottakaa herra\nPipiltä kirjallinen kuittaus ja suorittakaa hänelle kaksikymmentä\npuntaa!\"\n\nTämä selväpiirteisesti liikeasiallinen menettely teki minuun voimakkaan\nvaikutuksen, joka ei ollut miellyttävä. Jaggers ei nauranut koskaan,\nmutta hänellä oli komeat, kiiltävät, narisevat kengät, ja kun hän\nodottaessaan vastausta keinui kenkiensä varassa iso pää kumarassa ja\nkulmakarvat yhteen rypistettyinä, pani hän toisinaan kengät narisemaan,\nikäänkuin _ne_ olisivat nauraneet kuivasti ja epäluuloisesti. Kun hän\nnyt sattui poistumaan ja Wemmick oli hilpeällä ja puheliaalla tuulella,\nhuomautin Wemmickille, että tuskin tiesin, mitä ajatella Jaggersin\nkäyttäytymisestä.\n\n\"Jos sanotte sen hänelle, niin hän pitää sitä kohteliaisuutena\",\nvastasi Wemmick. \"Hänen tarkoituksensa ei ole, että sen tietäisitte. --\nOh\", lisäsi hän, sillä näytin hämmästyneeltä, \"se ei ole\nhenkilökohtaista, vaan ammatillista, ainoastaan ammatillista!\"\n\nWemmick istui kirjoituspöytänsä ääressä, syöden lounasta -- purra\nnarskuttaen kuivaa, kovaa korppua, jonka palasia hän tuontuostakin\nsysäsi rakomaiseen suuhunsa ikäänkuin olisi pistellyt niitä\npostilaatikkoon.\n\n\"Minusta tuntuu aina siltä\", puheli Wemmick, \"kuin hän olisi virittänyt\nsatimen ihmistä varten ja tarkkailisi sitä. Äkkiä kilahdus -- ja uhri\non kiinni!\"\n\nHuomauttamatta, etteivät ihmisiä varten viritetyt satimet olleet elämän\nviehättäviä piirteitä, tunnustin otaksuvani, että Jaggers oli hyvin\ntaitava.\n\n\"Hänen taitavuutensa pohja on syvällä kuin Australia\", kehui Wemmick,\nosoittaen kynällään konttorin lattiaa, ilmaistakseen näin\nkuvaannollisesti puhuessaan otaksuvansa Australian olevan meidän\nkanssamme symmetrisesti vastakkaisella puolella maapalloa. \"Jos voisi\nolla taitavampi\", lisäsi Wemmick, siirtäen kynänsä paperille, \"niin hän\nolisi.\"\n\nSilloin sanoin hänen liikkeensä otaksuttavasti olevan hyvän, ja Wemmick\nvakuutti: \"Lois-ta-va!\" Tiedustin senjälkeen, oliko hänellä paljon\napulaisia, mihin Wemmick vastasi:\n\n\"Emme ole paljon apulaisten varassa, koska on vain yksi Jaggers eivätkä\nihmiset tahdo olla hänen kanssansa tekemisissä välittäjien avulla.\nMeitä on ainoastaan neljä. Haluaisitteko nähdä heidät? Te kuulutte\njoukkoomme, kuten saattanen sanoa.\"\n\nHyväksyin tarjouksen. Sitten kun Wemmick oli työntänyt kaikki\nkorppumurut postilaatikkoon ja maksanut minulle rahat kassakaapin\nlippaasta, jonka kassakaapin avainta hän säilytti jossakin selkänsä ja\ntakkinsa välissä, vetäen sen kauluksensa alta esille rautaista\nsiansaparoa muistuttavana, lähdimme yläkertaan. Talo oli pimeä ja\nravistunut, ja samat likaiset hartiat, jotka olivat jättäneet merkkinsä\nJaggersin huoneeseen, näyttivät vuosikausia liikkuneen portaissa ylös\nja alas, seiniä kihnuttaen. Toisen kerroksen kadunpuolisessa huoneessa\noli apulainen, joka näytti jonkunlaiselta veronkantajan ja\nrotanpyydystäjän välimuodolta -- iso, kalpea, pöhökasvoinen mies --\nvilkkaasti keskustelemassa kolmen tai neljän köyhäasuisen henkilön\nkanssa, kohdellen näitä yhtä kursailemattomasti kuin nähtävästi\nkohdeltiin jokaista, joka oli osaltaan mukana täyttämässä Jaggersin\nraha-arkkuja. \"Todistuksien kokoamista\", selitti Wemmick astuttuamme\nulos huoneesta, \"rikosoikeutta varten.\"\n\nSitä vastapäätä olevassa huoneessa oli pieni, kuihtunut, terrieriä\nmuistuttava apulainen, jonka hiukset roikkuivat pitkinä -- terrierin\nkeritseminen oli nähtävästi unohtunut jo pentuiässä -- samalla tavoin\nhaastattamassa heikkosilmäistä miestä, Wemmickin esittelyn mukaan\nsulattajaa, joka piti sulatusastiansa aina kuumana ja oli valmis\nsulattamaan mitä vain haluttiin -- ja joka hikoili ylettömästi\nikäänkuin olisi koetellut ammattitaitoaan omaan itseensä. Perähuoneessa\nistui mies, jonka särkyiset kasvot oli kiedottu likaiseen\nflanellikääreeseen ja jonka vanha, musta puku näytti vahatulta,\nkumartuneena pöydän ylitse, kirjoittaen puhtaaksi molempien muiden\nherrojen muistiinpanoja Jaggersin omiksi tarpeiksi.\n\nSiinä koko liikehuoneisto. Laskeuduttuamme jälleen alakertaan vei\nWemmick minut holhoojani huoneeseen, virkkaen: \"Tämän olette jo\nnähnyt.\"\n\n\"Sanokaahan, olkaa hyvä\", pyysin, kun katseeni taaskin osui noihin\nkahteen kammottavaan naamioon, joilla oli vääntynyt hymy huulilla,\n\"keitä nuo kuvaavat?\"\n\n\"Nämäkö?\" kysyi Wemmick, nousten tuolille ja puhaltaen tomun pois\nkamalilta kasvoilta, ennenkuin otti ne hyllyltä. \"Nämä ovat kuuluisia\nhenkilöitä. Maineikkaita asiakkaitamme, jotka tuottivat meille paljon\nkunniaa. Tämä miekkonen -- sinunhan on yöllä täytynyt laskeutua\ntirkistämään mustetolppoon, kun olet saanut tuon täplän silmäkulmaasi,\nvintiö! -- murhasi isäntänsä suunniteltuaan sen aika hyvin, katsoen\nsiihen, ettei vainajaa saatu oikeuteen todistamaan.\"\n\n\"Onko se hänen näköisensä?\" kysyin, peräytyen kauemmaksi roistosta,\nsamalla kun Wemmick sylkäisi kuvan silmäkulmalle ja hankasi sitä\nhihallaan.\n\n\"Näköinenkö? Siinä on ihan sama mies. Naamio valettiin Newgatessa, heti\nkun hänet otettiin pois silmukasta. Sinä olit erikoisesti mieltynyt\nminuun, etkö ollutkin, vanha veitikka?\" Sitten Wemmick selitti tämän\ntunteellisen välihuomautuksensa koskettamalla rintaneulaansa, johon oli\nkuvattu nainen, halava, hauta ja uurna, ja sanomalla: \"Teetätti tämän\nnimenomaan minua varten!\"\n\n\"Onko nainen joku määrätty henkilö?\" tiedustin.\n\n\"Ei\", vastasi Wemmick. \"Vain hänen pilailuaan. -- Sinähän pidit\npienistä piloista, eikö totta? -- Niin, tähän juttuun ei ollut\nsekautunut lainkaan naista, herra Pip, paitsi yhtä -- eikä hän ollut\ntällainen hento, hienonnäköinen, eikä häntä olisi yllätetty\nsilmäilemässä uurnaa -- jollei siinä olisi ollut juotavaa.\" Kun\nWemmickin huomio oli näin suuntautunut rintaneulaan, laski hän naamion\nkädestään ja alkoi kiillottaa rintaneulaa nenäliinallaan.\n\n\"Saiko tuo toinen olento samanlaisen kohtalon?\" kysyin. \"Hänellä on\nsamanlainen ilme.\"\n\n\"Olette oikeassa\", yhtyi Wemmick. \"Juuri tuollainen se ilme on. Hyvin\nsamanlainen kuin jos toista sierainta olisi kohotettu hevosenjouhella\nja pienellä ongenkoukulla. Niin, hän sai saman lopun -- aivan\nluonnollisen lopun täällä, vakuutan teille. Hän väärensi jälkisäädöksiä\n-- sitä tämä vintiö teki, jollei myöskin nukuttanut otaksuttuja\njälkisäädöksentekijöitä. Mutta sinä olit hieno lurjus\" -- Wemmick\npoikkesi taaskin puhuttelemaan vainajaa -- \"ja väitit osaavasi\nkirjoittaa kreikankieltä. Niin, sinä lipilaari! Millainen valehtelija\nolitkaan! En ole koskaan tavannut vertaistasi valehtelijaa!\" Ennenkuin\nWemmick pani ystävävainajansa takaisin hyllylle, hipaisi hän\npaksuinta surusormustaan ja virkkoi: \"Ostatti tämän minulle ihan\nviimeisenedellisenä päivänä.\"\n\nHänen nostaessaan hyllylle toista naamiota ja laskeutuessaan tuolilta\nvälähti mieleeni, että kaikki hänen korunsa olivat peräisin\nsamanlaisista lähteistä. Kun hän ei ollut osoittanut ollenkaan\nujostelevansa tätä asiaa, rohkenin tiedustaa sitä häneltä hänen\nseisoessaan edessäni, ravistellen tomua käsistään.\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi hän, \"nämä ovat kaikki sellaisia lahjoja.\nToinen tuo toisen jälessään, nähkääs; niin se käy. Otan ne aina\nvastaan. Ne ovat merkillisiä helyjä. Ja ne ovat omaisuutta. Ne\nsaattavat olla hyvinkin vähäarvoisia, mutta sittenkin ne ovat\nomaisuutta ja kannettavia. Se ei merkitse mitään teistä, jolla on\nloistavat tulevaisuudentoiveet, mutta minun ohjesääntöni on aina: Hanki\nmukana pidettävää omaisuutta!\"\n\nIlmaistuani kunnioittavani tätä nerokasta periaatetta hän jatkoi\nystävällisesti:\n\n\"Jos joskus, milloin teillä ei ole parempaa tekemistä, suvaitsette\ntulla käymään luonani Walworthissa, voin tarjota teille vuoteen ja\npidän sitä kunniana. Minulla ei ole paljoa teille näytettävää, mutta\nehkä katselisitte mielellänne vähäisiä erikoisesineitäni; ja olen hyvin\nmieltynyt pikku puutarhaani ja huvimajaani.\"\n\nVastasin, että riemumielin noudattaisin hänen vieraanvaraista kutsuaan.\n\n\"Kiitos\", virkkoi hän, \"pidämme siis tuloanne varmana, milloin se\nteille sopii. Oletteko jo ollut herra Jaggersin luona päivällisellä?\"\n\n\"En vielä.\"\n\n\"No niin\", sanoi Wemmick, \"hän tarjoaa teille viiniä, hyvää tarjoaakin.\nMinä tarjoan teille punssia, ja se on hyvää. Ja nyt ilmaisen teille\nerään seikan. Kun menette herra Jaggersin luokse päivälliselle,\nkatsokaa hänen taloudenhoitajatartaan!\"\n\n\"Onko hän jossakin suhteessa kovin erikoinen?\"\n\n\"No niin, näette kesytetyn villipedon. Eihän se ole niin kovin\ntavatonta, väittänette. Vastaan sen riippuvan pedon alkuperäisestä\nviileydestä ja kesyttämismäärästä. Se ei huononna käsitystänne herra\nJaggersin kyvystä. Pitäkää silmänne auki!\"\n\nVakuutin tekeväni sen, sillä hänen valmistelunsa oli tehnyt minut hyvin\nkiinnostuneeksi ja uteliaaksi. Aikoessani poistua hän tiedusti,\nhaluaisinko uhrata viisi minuuttia nähdäkseni Jaggersin toiminnassa.\n\nUseista syistä, joista vähäisin ei ollut se, etten oikein tiennyt,\nmillaisessa toiminnassa Jaggersin näkisin, vastasin myöntävästi.\nSukelsimme Cityn vilinään ja jouduimme ahdinkoiseen poliisioikeuteen,\njossa seisoi syytettyjen paikalla sen vainajan veriheimolainen --\nmurhamiesmerkityksessä -- joka oli omituisesti mieltynyt\nrintaneuloihin, rauhattomasti pureskellen jotakin, samalla kun\nholhoojani kuulusteli erästä naista, herättäen hänessä, valamiehissä ja\ntuomarissa ja kaikissa kuulijoissa pelokasta kunnioitusta. Jos joku,\nminkäarvoinen henkilö tahansa, lausui sanankaan, joka ei häntä\nmiellyttänyt, vaati hän sen heti merkittäväksi pöytäkirjaan. Jos joku\nei myöntänyt jotakin, sanoi hän: \"Kyllä minä saan sen teistä irti!\" ja\njos joku myönsi jotakin, kehaisi hän: \"Sainpa teidät kiinni\nsanoistanne!\" Viranomaiset tutisivat, kun hän vain puri sormeaan.\nVarkaat ja salapoliisit kuuntelivat pelokkaan viehättyneinä hänen\njokaista sanaansa ja vapisivat, milloin hänen yksikään kulmakarvansa\nkääntyi heihin päin. Millä puolella hän oli, siitä en päässyt selville,\nsillä minusta hän tuntui pitävän koko salia lämpimänä. Sen vain tiedän,\nettei hän hiipiessäni varpaisillani ulkosalle ollut oikeusistuimen\npuolella, sillä hän pani puheenjohtajan paikalla istuvan vanhan\nherrasmiehen jalat ihan suonenvedontapaisesti vapisemaan pöydän alla\nmoittimalla hänen esiintymistään Englannin lain ja oikeuden edustajana\nsiinä tuolissa sinä päivänä.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\n\nBentley Drummle, joka oli niin äreä, että tarttui kirjaankin, ikäänkuin\nsen kirjoittaja olisi tehnyt hänelle vääryyttä, ei ollut yhtään\nmiellyttävämpi myöskään uusille tuttavilleen. Raskaana ruumiiltaan,\nliikkeiltään ja käsityskyvyltään -- kasvoissa elottomanvärinen iho,\nsuussa iso, kömpelö kieli, joka tuntui vetelehtivän kidassa kuten hän\nitse vetelehti huoneessa -- hän oli turhamainen, ylpeä, itara,\numpimielinen ja epäluuloinen. Hänen omaisensa olivat rikkaita\nsomersetshireläisiä, jotka olivat hoitaneet tätä tällaisten\nominaisuuksien yhdistelmää, kunnes olivat havainneet, että hän oli ihan\ntäysi-ikäinen ja pölkkypäinen. Niinpä Bentley Drummle oli saapunut\nPocketin luokse, ollessaan päätä pitempi kuin tämä herrasmies ja sangen\npaljon paksupäisempi kuin useimmat herrasmiehet.\n\nStartopia oli heikko äiti hemmoitellut, pitäen häntä kotona silloin kun\nhänen olisi pitänyt olla koulussa, mutta hän oli hartaasti kiintynyt\näitiinsä ja ihaili tätä määrättömästi. Hänellä oli naisellisen hennot\nkasvonpiirteet, ja hän oli \"ihan äitinsä näköinen -- niinkuin saattoi\nnähdä, vaikka ei ollut koskaan nähnyt äitiä\", kuten Herbert sanoi.\n\nOli vain luonnollista, että sopeuduin hänen pariinsa paljon\nystävällisemmin kuin Drummlen ja että veneurheilumme ensimmäisinäkin\niltoina hän ja minä soudimme kotiin rinnakkain, keskustellen kumpikin\nveneestämme, kun taas Drummle seurasi jälessämme yksin jyrkkien\näyräiden suojassa ja kaislikon seassa. Hän hiipi aina ihan rantaa\npitkin jonkun pelokkaan sammakko-otuksen tavoin, vaikka vuorovesi\nolisikin kiidättänyt häntä vinhasti eteenpäin. Häntä ajatellessani\nkuvittelen hänet aina tulemassa perässämme pimennossa tai rannan\npaluuvirrassa, kun taas meidän veneemme halkoivat laskevan auringon\npaistetta tai kuun hohdetta keskellä jokea.\n\nHerbert oli likeinen kumppanini ja ystäväni. Lahjoitin hänelle\npuolikasosuuden veneestäni, joten hän kävi usein Hammersmithissä; ja\nkun minulla oli puolikasosuus hänen huoneistostaan, houkutteli se minut\nusein Lontooseen. Kävelimme näiden paikkakuntien väliä kaikkina\nvuorokauden aikoina. Olen vieläkin mieltynyt siihen tiehen -- vaikka se\nei olekaan yhtä viehättävä kuin se oli silloin -- mikä mieltymys sai\nalkunsa kokemattoman nuoruuden ja toiveikkuuden herkkänä aikana.\n\nOltuani Pocketien perheessä kuukauden tai kaksi saapui sinne rouva\nCamilla miehineen. Hän oli Pocketin sisar. Sinne ilmestyi myöskin\nGeorgiana, jonka olin nähnyt neiti Havishamin luona samassa\ntilaisuudessa. Hän oli serkku -- yksinäinen nainen, jolla oli huono\nruuansulatus ja joka nimitti töykeyttään uskonnoksi sekä\npahantuulisuuttaan rakkaudeksi. Nämä ihmiset tunsivat minua kohtaan\nahneuden ja pettymyksen virittämää ja lietsomaa vihaa. Luonnollisesti\nhe ollessani hyvissä oloissa liehittelivät minua mitä halvimman\nala-arvoisesti. Pocketia he pitivät täysikasvuisena lapsena, joka ei\nlainkaan tajunnut omaa etuaan, he osoittivat sitä itsekylläistä\nsuvaitsevaisuutta, jota olin kuullut heidän tuovan julki. Rouva\nPocketia he halveksivat; mutta he myönsivät tämän olentoparan raskaan\npettymyksen, koska se loi heikkoa heijastushohdetta heihinkin.\n\nTällaiseen ympäristöön kotiuduin, käyden käsiksi opiskeluun. Pian sain\nkalliiksikäyviä tottumuksia ja aloin tuhlata sellaisia rahamääriä, että\nne muutamia lyhyitä kuukausia aikaisemmin olisivat tuntuneet minusta\nmiltei satumaisilta; mutta aina pysyin uskollisesti kiinni kirjoissani.\nTässä ei ollut minun ansiotani muuta kuin se, että olin kyllin järkevä\ntunteakseni vajavuuteni. Pocketin ja Herbertin välissä edistyin\nripeästi. Ja kun jompikumpi heistä oli aina vierelläni antamassa\nminulle tarvitsemani sysäyksen, olisi minun täytynyt olla yhtä suuri\ntolvana kuin Drummle oli, jollen olisi edistynyt.\n\nEn ollut nähnyt Wemmickiä muutamiin viikkoihin, kun mieleeni johtui\nkirjoittaa hänelle ja ehdottaa, että menisin hänen luoksensa määrättynä\niltana. Hän vastasi, että se olisi hänestä hyvin hauskaa ja että hän\nodottaisi minua toimistossa kello kuusi. Menin sinne, tapasin hänet, ja\nkellon lyödessä hän sujautti kassakaapin avaimen niskaansa.\n\n\"Ajattelitteko kävellä Walworthiin?\" kysyi hän.\n\n\"Tietysti\", vastasin, \"jos te suostutte.\"\n\n\"Oikein mielelläni\", kuului Wemmickin vastaus, \"sillä jalkani ovat\nolleet kirjoituspöydän alla koko päivän, ja olen hyvilläni saadessani\nniitä oikoa. Nyt kerron teille, mitä minulla on illalliseksi, herra\nPip. Minulla on lihamuhennosta -- joka on kotona valmistettu -- ja\nkylmää lintupaistia -- joka on tilattu ravintolasta. Luullakseni se on\nmureata, koska ravintolan isäntä oli tuonnottain valamiehenä muutamissa\njutuissamme ja päästimme hänet helpolla. Muistutin hänelle siitä\nostaessani lintua ja sanoin: 'Valitkaa meille hyvä, vanha brittiläinen,\nsillä jos olisimme halunneet pidättää teitä todistajan paikalla vielä\npäivän tai pari, olisimme voineet sen tehdä!' Hän vastasi siihen:\n'Sallikaa minun lahjoittaa teille paras lintupaistini!' Tietysti\nsallin. Onhan se joka tapauksessa omaisuutta ja kannettavaa.\nToivottavasti teillä ei ole mitään iäkästä vanhempaa vastaan?\"\n\nTosiaan luulin hänen yhäti puhuvan lintupaististaan, kunnes hän lisäsi:\n\"Luonani on nimittäin vanha isäni.\" Silloin vastasin kohteliaisuuden\nvaatimusten mukaisesti.\n\n\"Ettekö siis ole vielä ollut päivällisellä herra Jaggersin luona?\"\njatkoi hän kävellessämme.\n\n\"En vielä.\"\n\n\"Hän mainitsi siitä tänään iltapäivällä kuultuaan tulostanne.\nLuullakseni saatte kutsun huomenna. Hän aikoo kutsua myöskin\nkumppaninne. Heitä on kolme, eikö niin?\"\n\nVaikka en tavallisesti laskenut Drummlea läheisten kumppaneitteni\njoukkoon, vastasin: \"Niin.\"\n\n\"No niin, hän aikoo kutsua koko joukkion.\" Tämä ei kuulostanut minusta\noikein imartelevalta. \"Ja mitä hän teille tarjoaakin, se on hyvää.\nÄlkää odottako moninaisia lajeja, mutta oivallista saatte. Ja hänen\ntalossaan on vielä yksi omituinen seikka\", pitkitti Wemmick oltuaan\ntuokion ääneti, ikäänkuin tämän huomautuksen edellä olisimme\nluonnollisesti ajatelleet taloudenhoitajatarta. \"Hän ei koskaan salli\nteljetä ovia eikä ikkunoita yöksi.\"\n\n\"Eikö häneltä ole milloinkaan varastettu?\"\n\n\"Siinäpä se!\" vastasi Wemmick. \"Hän sanoo ja julistaa kaikille:\n'Tahtoisin nähdä sen ihmisen, joka varastaa minulta.' Luoja paratkoon,\nolen kuullut hänen satoja kertoja toimistomme etuhuoneessa lausuvan\nvarsinaisille murtovarkaille: 'Tiedätte missä asun; siellä ei koskaan\npanna salpoja kiinni; minkätähden ette tee kaappausta minun luonani?\nKas niin, enkö saa teitä houkutelluksi?' Ei yksikään heistä olisi\nkyllin rohkea yrittääkseen sitä, ei rakkaudesta eikä rahasta.\"\n\n\"He kai pelkäävät häntä niin kovasti?\" virkoin.\n\n\"Pelkäävät häntä!\" kertasi Wemmick. \"Uskon teitä; he pelkäävät häntä.\nEipä silti, ettei hän olisi viekas jopa heitä uhmaillessaankin. Ei\nensinkään hopeaesineitä. Uushopeisia jokikinen lusikka.\"\n\n\"He eivät siis hyötyisi paljoa\", huomautin, \"vaikka he --\"\n\n\"Niin! Mutta _hän_ hyötyisi paljon\", keskeytti Wemmick lauseeni, \"ja he\ntietävät sen. Hän saisi heidän henkensä, kymmenien hengen. Hän saisi\nniin monen hengen kuin tavoittaisi. Ja mahdotonta on sanoa, mitä hän ei\ntavoittaisi, jos hän oikein tahtoisi.\"\n\nOlin vaipumaisillani pohtimaan holhoojani suurenmoisuutta, kun Wemmick\nhuomautti:\n\n\"Mitä hopeaesineiden puutteeseen tulee, on se vain hänen luontaista,\ntutkimatonta oveluuttaan. Kuten joella on oma luonnollinen syvyytensä,\non hänelläkin oma luontainen, tutkimaton oveluutensa. Katsokaahan hänen\nkellonperiään! Ne ovat kyllä oikeata metallia.\"\n\n\"Ne ovat hyvin paksut\", virkoin.\n\n\"Paksut?\" kertasi Wemmick. \"Niinpä kyllä. Ja hänen kellonsa on\nkultainen repeterikello ja sadan punnan arvoinen, jos se kerran maksaa\npennyäkään. Herra Pip, tässä kaupungissa on noin seitsemänsataa\nvarasta, jotka tuntevat sen kellon tarkoin; heidän joukostaan jokikinen\nmies, nainen ja lapsi tuntisi niiden perien pienimmänkin renkaan ja\npudottaisi sen hyppysistään kuin punahehkuisen metallipalan, jos hänet\nhoukuteltaisiin siihen kajoamaan.\"\n\nKeskustellen aluksi tällaisista, myöhemmin yleisemmistä asioista\nWemmick ja minä lyhensimme aikaa ja matkaa, kunnes hän ilmoitti meidän\nsaapuneen Walworthin piiriin.\n\nSe näkyi olevan kokoelma synkkiä kujia, ojia ja pieniä puutarhoja,\ntehden jotensakin ikävän asuinpaikan vaikutuksen. Wemmickin talo oli\npieni, puinen mökki puutarhatukkujen keskellä, ja sen taitekatto oli\nmaalattu tykkipatteria muistuttavaksi.\n\n\"Omaa käsialaani\", kehui Wemmick. \"Sievä, eikö totta?\"\n\nKiitin sitä kovasti. Luullakseni se oli pienin milloinkaan näkemäni\ntalo; siinä oli mitä omituisimmat goottilaiset ikkunat -- joista\nverrattomasti suurin osa valeikkunoita -- ja goottilainen ovi,\nmelkeinpä liian pieni sisäänkäytäväksi.\n\n\"Tuo on oikea lipputanko, nähkääs\", puheli Wemmick, \"ja sunnuntaisin\nvedän oikean lipun liehumaan. Katsokaas sitten tänne! Astuttuani tämän\nsillan ylitse hinaan sen pystyyn -- näin -- katkaisten liikeyhteyden.\"\n\nSilta oli lankku, joka oli asetettu noin neljän jalan levyisen ja\nkahden syvyisen kuilun ylitse. Mutta oli oikein hupaista nähdä, kuinka\nylpeänä hän kiskoi sen pystyyn ja kiinnitti sen paikalleen, hymyillen\nniin tehdessään oikein makeasti eikä vain koneellisesti.\n\n\"Joka ilta kello yhdeksän Greenwichin aikaa\", haasteli Wemmick,\n\"laukaistaan tykki. Tuossa se on, näettehän! Ja kun kuulee sen\njyrähtävän, niin luullakseni uskoo, että se on paukku.\"\n\nMainittu ampumavehje oli sijoitettu erikoiseen, ristikkoseinäiseen\nlinnoitukseen. Sitä suojasi pahalta säältä vähäinen, nerokas,\nsateenvarjon tapainen öljykangaslaite.\n\n\"Takapihalla sitten\", selitteli Wemmick, \"poissa näkyvistä, ollakseen\nhäiritsemättä linnoituksen vaikutelmaa -- sillä minulla on se periaate,\nettä jos ihmisellä on ajatus, tulee se toteuttaa johdonmukaisesti -- en\ntiedä, oletteko samaa mieltä --\"\n\nVakuutin varmasti olevani.\n\n\"Takapihalla on sika sekä kanoja ja kaniineja; lisäksi olen kyhännyt\nitselleni pienen lavan, jossa kasvatan kurkkuja, ja illallispöydässä\nsaatte arvostella, millaisia salaatteja osaan kasvattaa. Jos siis\",\nlisäsi Wemmick, hymyillen taaskin, mutta vakavasti, ja samalla\nravistaen päätänsä, \"jos osaatte kuvitella pikku asuntoani\npiiritetyksi, kestäisi se pahuksen kauan muonavarojen puolesta.\"\n\nSenjälkeen hän vei minut lehtimajalle, joka oli noin kymmenen metrin\npäässä, mutta jonne mentiin niin taidokkaan mutkaista polkua pitkin,\nettä sinne päästäksemme tarvitsimme hyvänlaisesti aikaa. Ja tähän\nsuojapaikkaan oli lasit meitä varten asetettu valmiiksi esille.\nPunssimme oli jäähtymässä koristeellisessa lammikossa, jonka rannalle\nhuvimaja oli pystytetty. Tämä vesiallas -- jonka keskellä oleva saari\nmuistutti illallispöydän salaattiastiaa -- oli ympyriäinen, ja hän oli\nsommitellut siihen suihkukaivon, joka toimi, kun pani pienen myllyn\nkäymään ja otti korkin pois putken suulta, niin voimaperäisesti, että\nkasteli kädenselkämyksen ihan märäksi.\n\n\"Olen itse oma insinöörini, kirvesmieheni, levyseppäni,\nputkityöläiseni, puutarhurini ja tuhattaiturini\", kehui Wemmick\nkehuttuani hänen laitteitaan. \"No niin, sehän on hyväksi. Se harjaa\nNewgaten lukinverkot pois ja tuottaa isäukolle hyvää mieltä. Ei kai\nteistä ole paha, jos esittelen teidät hänelle heti, vai onko? Eihän se\nteitä vaivaa?\"\n\nVastasin olevani valmis, kuten olinkin, ja lähdimme linnaan. Siellä\nistui takkavalkean ääressä hyvin vanha, flanellitakkinen mies, puhdas,\nrattoisa, iloinen, hyvin hoivattu, mutta kovin kuuro.\n\n\"No, isäukko\", virkkoi Wemmick, pudistaen hänen kättänsä sydämellisesti\nja leikillisesti, \"mitäs kuuluu?\"\n\n\"Kaikki hyvin, John; kaikki hyvin\", vastasi vanhus.\n\n\"Tässä on herra Pip, isäukko\", ilmoitti Wemmick, \"ja toivoisin teidän\nkuulevan hänen nimensä. Nyökätkää hänelle, herra Pip! Sellaisesta hän\npitää. Nyökätkää hänelle, tehkää hyvin; ikäänkuin iskekää silmää!\"\n\n\"Tämä poikani asunto on hieno laitos\", huusi vanhus minulle samalla kun\nminä nyökkäilin minkä suinkin ennätin. \"Tämä on sievä huvittelupaikka.\nTämä maatilkku ja nämä kauniit, sille rakennetut laitteet pitäisi\nkansamme poikani poistuttua ottaa hoitoonsa ihmisten iloksi.\"\n\n\"Olet siitä kovin ylpeä, etkö olekin, ukki?\" sanoi Wemmick, silmäillen\nvanhusta, kovat kasvot todella pehmentyneinä. \"Tässä nyökkäys sinulle.\"\nHän nyökäytti päätänsä suunnattomasti. \"Tässä toinen.\" Vielä komeampi\nnyökkäys. \"Se on sinusta mieluista, eikö olekin? Jollette ole väsynyt\n-- vaikka tiedän sen väsyttävän outoa -- suvaitsetteko suoda hänelle\nvielä nyökkäyksen? Ette osaa kuvitellakaan, kuinka hyvillään hän siitä\non.\"\n\nNyökkäsin vanhukselle vielä useita kertoja. Erotessamme hänestä hän oli\nlähdössä ruokkimaan siipikarjaa, ja me istuuduimme punssilasiemme\nääreen lehtimajaan, jossa Wemmick poltellessaan piippuaan kertoi\nminulle tarvinneensa aika monta vuotta kohottaakseen tiluksensa sen\nnykyiselle viimeistellylle asteelle.\n\n\"Onko se omanne, herra Wemmick?\"\n\n\"On kyllä\", vastasi hän. \"Olen saanut sen haltuuni palan palalta. Se on\nvapaa rasituksista, totta vieköön!\"\n\n\"Niinkö tosiaan? Toivottavasti herra Jaggers ihailee sitä?\"\n\n\"Ei ole kertaakaan sitä nähnyt\", selitti Wemmick. \"Ei siitä\nkuullutkaan. Ei koskaan nähnyt vanhusta. Ei kuullutkaan hänestä mitään.\nNiin, toimisto on toinen asia, yksityiselämä toinen. Toimistoon\nlähtiessäni jätän Linnan jälkeeni, ja Linnaan tullessani jää toimisto\ntaakseni. Jollei se teistä ole missään suhteessa epämieluista, olen\nteille kiitollinen, jos menettelette samoin. En haluaisi kodistani\npuhuttavan ammatillisesti.\"\n\nLuonnollisesti tunsin osakseni tulleen luottamuksen velvoittavan minut\nnoudattamaan tätä pyyntöä. Punssi oli oikein hyvää, ja istuimme\npuhelemassa, ryyppien sitä lähes kello yhdeksään asti. \"Tykin\nlaukaisemisaika alkaa olla käsissä\", huomautti Wemmick sitten, laskien\npiipun kädestään. \"Se on isäukon ilonhetki.\"\n\nMentyämme takaisin Linnaan oli vanhus silmissään odotuksen ilme\nkuumentamassa hiilihankoa suurenmoisen, jokailtaisen juhlatoimituksen\nvalmistukseksi. Wemmick seisoi kello kädessään kunnes hänen oli aika\nottaa punahehkuinen hiilikoukku vanhukselta ja lähteä patterille.\nOtettuaan sen hän meni ulos, ja pian paukku jyrähti niin, että\nhontelo, pieni, laatikkomainen mökki tärisi ikäänkuin olisi ollut\nromahtamaisillaan pirstaleiksi ja sisällä kaikki lasit ja teekupit\nhelisivät. Tämän jälkeen vanhus -- joka luullakseni olisi lennähtänyt\npois nojatuolistaan, jollei olisi pidellyt kiinni sen käsinojista --\nhuudahti riemastuneena: \"Se on laukaistu! Kuulin pamauksen!\" Ja minä\nnyökkäilin iäkkäälle herralle niin, ettei ole kuvaannollista puhetta,\nkun väitän, etten erottanut häntä ensinkään.\n\nTämän ja illallisen välisen ajan Wemmick käytti näyttääkseen minulle\nkuriosumikokoelmaansa. Esineet liittyivät enimmäkseen rikosjuttuihin;\noli kynä, jolla oli suoritettu kuuluisa väärennys, pari maineen\nsaavuttanutta partaveistä, joitakuita hiuskiehkuroita ja useita\ntuomittujen pahantekijöiden käsinkirjoitettuja tunnustuksia, joille\nWemmick antoi erikoisen arvon, koska ne, käyttääkseni hänen omia\nsanojaan, olivat \"kaikkityyni valetta.\" Ne oli sijoitettu\nmiellyttävästi hajalleen vähäisten poslini- ja lasikorujen, erinäisten,\nmuseon omistajan valmistamien somien pikku esineiden ja muutamien\nvanhuksen koristamien piippupuikkojen joukkoon. Ne olivat kaikki\nnäytteillä Linnan siinä huoneessa, johon minut oli ensiksi opastettu ja\njoka ei ollut ainoastaan yhteinen arkihuone, vaan myöskin keittiö, jos\nsain päätellä takanpäällyställe sijoitetusta paistinpannusta ja lieden\nyläpuolelle kiinnitetystä, paistinvartaan kannattajaksi tarkoitetusta\npronssikoristuksesta.\n\nTalossa oli palvelemassa soma, pieni tyttö, joka päivisin hoivaili\nvanhusta. Hänen katettuaan illallispöydän laskettiin silta, jotta hän\npääsi poistumaan, ja hän lähti kotiinsa yöksi. Illallinen oli\nerinomainen; ja vaikka Linna pyrki homehtumaan, koskapa siellä lemusi\npilautuneille pähkinöille, ja vaikka siat olisivat saaneet olla\nloitommalla, olin koko sydämestäni tyytyväinen kestitykseen. Eikä\npienessä, tornissa sijaitsevassa makuuhuoneessani ollut muita huonoja\npuolia kuin se, että minun ja lipputangon välillä oli liian ohut katto,\njoten minusta loikoessani selälläni vuoteessa tuntui siltä kuin minun\ntäytyisi pitää tankoa pystyssä otsallani koko yö.\n\nWemmick oli jalkeilla varhain aamulla, ja pelkään kuulleeni hänen\npuhdistavan kenkäni. Sen jälkeen hän ryhtyi puuhailemaan\nkasvitarhassaan, ja goottilaisesta ikkunastani näin, kuinka hän oli\npanevinaan vanhuksen työhön ja nyökkäili tälle hyvin hellän\nkiintyneesti. Aamiaisemme oli yhtä oivallinen kuin illallinenkin, ja\ntäsmälleen puoliyhdeksän lähdimme Little Britainiin. Kävellessämme\nWemmick muuttui kuivemmaksi ja kovemmaksi, ja hänen suunsa tiukkautui\njälleen kirjeluukuksi. Kun vihdoin saavuimme hänen toimipaikkaansa ja\nhän veti avaimen esille takkinsa niskasta, näytti hän ajattelevan\nwalworthilaista huvilaansa yhtä vähän kuin jos Linna ja nostosilta,\nlehtimaja ja järvi, suihkukaivo ja vanhus olisivat kaikki lentäneet\navaruuteen paukun viimeksi jyrähtäessä.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\n\nKävi, kuten Wemmick oli ennustanut, että sain pian tilaisuuden verrata\nholhoojani kotia hänen rahastonhoitajansa ja konttoristinsa asuntoon.\nAstuessani Walworthista tultuamme toimistoon oli holhoojani\nhuoneessaan, pesten käsiään hajusaippuallaan. Hän kutsui minut\nluoksensa ja esitti minua ja ystäviäni koskevan päivälliskutsun, johon\nWemmick oli minua valmistanut. \"Ei juhlallista kursailua\", huomautti\nhän, \"ei juhlapukua, ja sanokaamme huomenna!\" Tiedustin häneltä, mihin\nmeidän piti tulla -- minulla ei näet ollut aavistustakaan, missä hän\nasui -- ja luullakseni juuri hänen yleinen vastahakoisuutensa kaikkea\nmyöntämisen tapaistakin kohtaan saneli hänen vastauksensa: \"Tulkaa\ntänne! Opastan itse teidät kotiini.\"\n\nKäytän tätä tilaisuutta mainitakseni, että hän pesi asiakkaittensa\njäljet käsistään ikäänkuin olisi ollut lääkäri tai hammaslääkäri. Hänen\nhuoneessaan oli sitä tarkoitusta varten järjestetty komero, joka lemusi\nhajusaippualle kuin hajuaineiden myymälä. Sen oveen oli sisäpuolelle\nkiinnitetty tavattoman iso, telalla pyörivä pyyhinliina, ja hän pesi\nkätensä, pyyhkien ja kuivaten ne tähän liinaan, joka kerta kun hän\npalasi poliisioikeudesta tai päästi asiakkaan pois huoneestaan.\n\nKun minä ja ystäväni menimme hänen luoksensa kello kuusi seuraavana\npäivänä, oli hänen käsiteltävänään nähtävästi ollut tavallista\nlikaisempi asia, sillä hän oli pistänyt päänsä komeroon eikä ainoastaan\npessyt käsiään, vaan myöskin valeli vedellä kasvojaan ja huuhtoi\nkurkkuaan. Ja tehtyään kaiken sen ja hierrettyään liinalla yltympäri\nhän vielä otti kynäveitsensä esille ja kaapi jutun jätteet pois\nkynsistään, ennenkuin veti takin yllensä.\n\nKadulle astuessamme vetelehti läheisyydessä tavallisuuden mukaisesti\njoitakuita henkilöitä, jotka ilmeisesti olisivat hartaasti halunneet\nhänen puheilleen, mutta hänen olemustaan ympäröivässä, hajusaippuan\nlemun muodostamassa kehässä oli niin jyrkän varma tuntu, että he\nluopuivat aikeestaan täksi päiväksi. Kävellessämme länteen päin tunsi\ntuontuostakin joku ihmisvilinästä hänet, ja tällöin hän aina puhui\näänekkäämmin minulle, mutta ei kertaakaan muulla tavoin osoittanut\ntuntevansa ketään eikä ollut huomaavinaan, että kukaan tunsi hänet.\n\nHän vei meidät Gerrard-kadulle, Sohoon, tämän kadun etelälaidassa\nolevalle, tavallaan aika komealle talolle, joka maalaamisen puutteessa\nkuitenkin teki surullisen vaikutuksen ja jonka ikkunat olivat likaiset.\nHän otti avaimen taskustaan ja aukaisi oven, ja me kaikki astuimme\nkiviseen halliin, alastomaan, kolkkoon ja vähän käytettyyn. Sieltä\nnousimme tummanruskeita portaita myöten toiseen kerrokseen, jossa oli\nkolme pimeätä, ruskeata huonetta. Laudoitettuihin seiniin oli\nkaiverrettu kiehkuroita, ja hänen seisoessaan niiden ympäröimänä\nlausuen meidät tervetulleiksi muistuttivat ne minusta määrätynlaisia\nsilmukoita.\n\nPäivällinen oli katettu parhaaseen näistä huoneista; toinen oli hänen\npukeutumis-, kolmas makuuhuoneensa. Hän mainitsi pitävänsä koko taloa\nhallussaan, mutta harvoin käyttävänsä siitä enempää kuin nyt näimme.\nPöytä oli katettu mukavasti -- kalustossa ei tietenkään ollut\nhopeaesineitä -- ja hänen tuolinsa viereen oli sijoitettu iso,\nympyriäinen, pyörivä tarjoilupöytä, jolla oli monenlaisia pulloja sekä\nkarahveja ynnä neljä vatia hedelmiä jälkiruuaksi. Panin pitkin matkaa\nmerkille, että hän piti kaikki oman kätensä ulottuvilla ja jakeli\nkaikki itse.\n\nHuoneessa oli kirjahylly; kirjojen selkämyksistä näin, että ne\nkäsittelivät todistamista, rikoslakia, rikollisten elämäkertoja,\noikeudenkäyntejä, parlamentin päätöksiä ynnä muuta sellaista. Kaikki\nhuonekalut olivat hyvin vankkoja ja kunnollisia, kuten hänen\nkellonperänsäkin olivat. Sisustus näytti kuitenkin virastomaiselta,\neikä näkyvissä ollut mitään yksinomaan koristeellista. Sopessa seisoi\npieni pöytä, jolla oli papereita ja varjostimella varustettu lamppu,\njoten hän nähtävästi kuljetti tässäkin suhteessa toimistonsa muassaan\nkotiin, työnsi iltaisin pöydän keskemmälle ja ryhtyi työhön.\n\nKun hän tähän mennessä oli tuskin nähnytkään kumppaneitani -- hän ja\nminä olimme nimittäin kävelleet yhdessä -- jäi hän kelloa soitettuaan\nseisomaan uuninmatolle, silmäillen heitä tutkivasti. Hämmästyksekseni\nhän näytti heti kiinnostuvan etupäässä, jollei yksinomaan, Drummleen.\n\n\"Pip\", virkkoi hän, laskien ison kätensä olalleni ja vieden minut\nikkunan ääreen, \"en tiedä, kuka kukin on. Kuka on tuo hämähäkki?\"\n\n\"Hämähäkki?\" toistin.\n\n\"Tuo pisamainen, hajasäärinen jöröttelijä.\"\n\n\"Hän on Bentley Drummle\", vastasin. \"Tuo hentokasvoinen on Startop.\"\n\nVälittämättä rahtuakaan \"hentokasvoisesta\" hän jatkoi: \"Hänen nimensä\non Bentley Drummle. Pidän sen pojan ulkonäöstä.\"\n\nHän alkoi heti puhella Drummlen kanssa, eivätkä toisen kömpelöt,\nniukkasanaiset vastaukset häntä ensinkään pelottaneet, vaan nähtävästi\nhoukuttelivat häntä pakottamaan Drummlen keskustelemaan. Katsellessani\nheitä tuli minun ja heidän väliinsä taloudenhoitajatar, tuoden pöytään\nensimmäisen ruokalajin.\n\nOtaksuin hänen olevan noin nelikymmenvuotiaan -- mutta lienen luullut\nhäntä nuoremmaksi kuin hän oli. Jotensakin pitkä, vartalo solakan\njoustava, kasvot tavattoman kalpeat, isot silmät haalistuneen näköiset,\ntukka tuuhea, aaltoileva. En tiedä, johtuiko sydäntaudista, että hänen\nhuulensa olivat raollaan, ikäänkuin hän olisi huohottanut, ja että\nhänen kasvoillaan oli omituinen äkillisyyden ja neuvottomuuden ilme;\nmutta sen tiedän, että pari päivää aikaisemmin olin ollut teatterissa\nkatsomassa Macbethia ja että minusta tämän naisen kasvot näyttivät\nikäänkuin tulisen ilman hämäämiltä, kuten ne kasvot olivat olleet,\njoiden olin nähnyt nousevan noidan kattilasta.\n\nHän laski ruokavadin pöydälle, kosketti hiljaa sormellaan holhoojani\nkäsivartta huomauttaakseen päivällisen olevan valmiin ja poistui.\nSijoituimme istumaan pyöreän pöydän ympärille, ja holhoojani osoitti\nDrummlelle paikan toiselle, Startopille toiselle puolelleen.\nTaloudenhoitajatar oli tuonut pöytään oivallisen kalaruokalajin, ja\nmyöhemmin saimme yhtä erinomaista lammaspaistia sekä sitten yhtä hyvää\nlintupaistia. Kastikkeet, viinit ja muut tarpeelliset lisäkkeet, jotka\nkaikki olivat mitä parasta laatua, ojensi meille isäntämme\ntarjoilupöydältään; ja niiden kierrettyä pöydän ympäri hän pani ne aina\njälleen paikalleen. Samalla tavoin hän jakoi meille puhtaat lautaset\nsekä veitset ja haarukat kutakin ruokalajia varten, pistäen käyttämämme\npöytäkalut kahteen tuolinsa vieressä lattialla olevaan koppaan.\nNäkyviimme ei tullut muita palvelijoita kuin taloudenhoitajatar. Hän\ntoi pöytään jokaisen ruokalajin, ja minä katsoin aina hänen\nkasvoihinsa, noidankattilasta kohoaviin kasvoihin. Vuosikausia\nsenjälkeen laitoin siitä naisesta kammottavan jäljennöksen panemalla\nkasvot, jotka eivät luonnostaan muistuttaneet häntä mitenkään muutoin\nkuin hulmuavan tukkansa vuoksi, liikkumaan pimeässä huoneessa palavan\nspriimaljakon taitse.\n\nKun mieleni teki erikoisesti tarkkailla taloudenhoitajatarta sekä hänen\noman huomiotaherättävän ulkonäkönsä että Wemmickin valmistelun\njohdosta, panin merkille, että hän huoneessa ollessaan piti katseensa\naina tarkkaavasti suunnattuna holhoojaani ja irroitti kätensä\njokaisesta hänen eteensä sijoittamastaan ruokavadista empivästi,\nikäänkuin olisi pelännyt isännän kutsuvan hänet takaisin ja halunnut\nisännän, jos hänellä oli jotakin sanomista, sanovan sen, niin kauan\nkuin hän, taloudenhoitajatar, oli vielä likellä. Olin Jaggersin\nkäyttäytymisestä huomaavinani, että hän tiesi tämän ja tahallaan piti\nnaista alituisesti jännittyneenä.\n\nPäivällispöydässä vallitsi hilpeys, ja vaikka holhoojani näytti\npikemminkin kehittelevän keskustelunaiheita kuin ottavan niitä\npuheeksi, huomasin hänen kuitenkin puristavan meistä näkyviin\nluonteemme heikoimmat puolet. Omasta puolestani havaitsin ilmaisevani,\nettä minulla oli taipumus tuhlaavaisuuteen, suosimaan Herbertia ja\nkehumaan suurilla mahdollisuuksillani, ennenkuin oikein aavistin edes\navanneeni suutani. Samoin oli meidän kaikkien, mutta etenkin Drummlen\nlaita. Ennenkuin kala oli viety pois pöydästä, oli hänet houkuteltu\npaljastamaan taipumuksensa pistellä toisia kaunaisesti ja\nepäluuloisesti.\n\nMutta vasta sitten kun olimme päässeet juustoon, kääntyi keskustelumme\nsoutusaavutuksiin, ja Drummlea ivattiin siitä, että hän tuli iltaisin\nlaituriin verkkaiseen, sammakkomaiseen tapaansa. Tämän jälkeen\nDrummle ilmoitti isännällemme olevansa paljon mieluummin yksin kuin\nmeidän seurassamme, olevansa taitavampi kuin me ja pystyvänsä\nvoimainkoetuksessa hajoittamaan meidät kuin akanat tuuleen. Jollakin\nnäkymättömällä keinolla holhoojani yllytti hänet miltei hurjistumaan\ntästä pikku seikasta, ja hän ryhtyi paljastamaan ja jännittelemään\nkäsivartensa lihaksia näyttääkseen, kuinka vahvat ne olivat, ja me\nkaikki aloimme naurettavasti näytellä ja jännitellä käsivarsiamme.\n\nTällöin taloudenhoitajatar parhaillaan korjasi ruokia ja astioita pois\npöydästä. Holhoojani ei kiinnittänyt lainkaan huomiota häneen, vaan\nistui takakenossa tuolillaan kasvot sivuittain häneen päin, pureksien\netusormensa kuvetta ja osoittaen Drummlea kohtaan minusta aivan\nselittämätöntä mielenkiintoa. Äkkiä hän läimäytti ison kätensä satimen\ntapaan taloudenhoitajattaren kädelle tämän ojentuessa pöydän ylitse.\nHän teki sen niin äkkiä ja rajusti, että me kaikki keskeytimme typerän\nkilpailumme.\n\n\"Jos puhutte voimista\", sanoi hän, \"niin _minä_ näytän teille ranteen.\nMolly, näyttäkää heille ranteenne!\"\n\nNaisen kiinnijoutunut käsi oli pöydällä, mutta hän oli jo vienyt toisen\nkätensä selkänsä taakse. \"Isäntä\", pyysi hän hiljaa silmät tarkkaavasti\nja rukoilevasti Jaggersiin suunnattuina, \"älkää!\"\n\n\"_Minä_ näytän teille ranteen\", toisti Jaggers järkkymättömän\npäättäväisesti. \"Molly, näyttäkää heille ranteenne!\"\n\n\"Isäntä\", sopersi nainen taaskin, \"olkaa toki!\"\n\n\"Molly\", lausui Jaggers vilkaisemattakaan häneen, vaan värähtämättä\nkatsoen huoneen toiseen päähän, \"näyttäkää heille _molemmat_ ranteenne!\nNäyttäkää! No!\"\n\nHän otti kätensä pois taloudenhoitajattaren kädeltä ja käänsi sen\nranteen näkyviin pöydälle. Nainen siirsi toisen kätensä selän takaa ja\npiti niitä molempia vierekkäin. Jälkimäinen ranne oli hyvin\nrujomuotoinen -- siinä oli syviä naarmuja ristiinrastiin. Ojentaessaan\nkätensä nainen käänsi katseensa pois Jaggersista ja silmäili valppaasti\nmeitä kutakin, toista toisensa jälkeen.\n\n\"Tässä on voimaa\", kehui Jaggers, kylmästi tunnustellen jänteitä\netusormellaan. \"Hyvin harvoilla miehillä on niin vahva ranne kuin tällä\nnaisella on. On merkillistä, kuinka voimakkaan otteen nämä kädet\npuristavat. Minulla on ollut tilaisuutta tarkkailla useita käsiä; mutta\ntässä suhteessa en ole koskaan nähnyt voimakkaampia kuin nämä ovat, en\nmiehellä enkä naisella.\"\n\nHänen lausuessaan nämä sanat verkkaisen arvostelevasti nainen edelleen\nsilmäili meitä vuorotellen sen mukaan kuin istuimme. Kun Jaggers\nvaikeni, katsoi nainen taas heti häneen. \"Riittää jo, Molly\", virkkoi\nJaggers, nyökäten hänelle hiukan. \"Teitä on ihailtu, ja saatte mennä.\"\nTaloudenhoitajatar nosti kätensä pöydältä ja poistui huoneesta. Jaggers\notti tarjoilupöydältään karahvit, täytti lasinsa ja pani viinin\nkiertämään.\n\n\"Kello puolikymmenen, hyvät herrat\", ilmoitti hän, \"meidän täytyy\nhajautua. Käyttäkää aikaanne parhaanne mukaan! Minusta on hauska\ntutustua teihin kaikkiin. Herra Drummle, maljanne.\"\n\nJos hänen tarkoituksensa valitessaan Drummlen oli paljastaa tätä yhä\nenemmän, niin se onnistui mainiosti. Jörön voitonriemuisena Drummle\nosoitti, kuinka ärtynyt hän meille muille oli ja kuinka mitättöminä hän\nmeitä piti, esiytyen yhä loukkaavammin ja käyden vihdoin suorastaan\nsietämättömäksi. Hänen kaikissa asteissaan Jaggers tarkkaili häntä\nsamaan omituisen kiinnostuneeseen tapaan. Hän ihan näytti valavan makua\nJaggersin viiniin.\n\nPoikamaisen varomattomina taisimme nauttia viiniä liikaa, ja varmasti\npuhelimme liian paljon. Erikoisesti tulistuimme Drummlen moukkamaisesta\nivailusta, koska muka käyttelimme rahojamme liian avokätisesti. Sen\njohdosta huomautin, ettei hänen ollut kaunista puhua sellaista, koska\nStartop oli lainannut hänelle rahaa minun nähteni vain noin viikko\nsitten.\n\n\"No niin\", tokaisi Drummle, \"hän saa omansa takaisin.\"\n\n\"Tarkoitukseni ei olekaan vihjata, ettei hän saa\", huomautin. \"Mutta\nsenvuoksi teidän sietäisi mielestäni hillitä kieltänne puhuessanne\nmeistä ja rahoistamme.\"\n\n\"_Teidän_ mielestänne!\" ärähti Drummle. \"Voi, hyvä Luoja!\"\n\n\"Varmastikaan\", jatkoin, aikoen olla hyvin tiukka, \"te ette lainaisi\nrahaa kenellekään meistä, jos sitä tarvitsisimme.\"\n\n\"Olette oikeassa\", myönsi Drummle. \"En lainaisi ainoallekaan teistä\nedes kuusipennystä. En lainaisi kenellekään edes kuusipennystä.\"\n\n\"Jotensakin kehnoa mielestäni ottaa lainaksi asiain niin ollen.\"\n\n\"Teidän mielestänne\", toisti Drummle. \"Hyvä Luoja!\"\n\nTämä oli niin kovin ärsyttävää -- etenkin sentähden, etten päässyt\nmihinkään ponnistellessani hänen äreätä tylsyyttään vastaan -- että\nvälittämättä Herbertin hillitsemisyrityksistä virkoin:\n\n\"Kuulkaahan, herra Drummle, kun kerran tämä asia on puheena, kerron\nteille, mitä tämä Herbert ja minä sanoimme toisillemme silloin kun\nsaitte lainaksi ne rahat.\"\n\n\"_Minä_ en halua tietää tuon Herbertin ja teidän välisiänne puheita\",\nmurahti Drummle. Ja hiljemmin hän taisi lisätä, että me molemmat\nsaisimme mennä hornaan jutustelemaan.\n\n\"Sanon sen kuitenkin, halusittepa sen tietää tai ette. Sanoimme, että\nsamalla kun pistitte rahat taskuunne peräti hyvillänne niiden\nsaamisesta, näytti teitä äärettömästi huvittavan, että Startop oli\nollut kyllin heikko antaakseen ne.\"\n\nDrummle purskahti nauramaan ja istui paikallaan, nauraen vasten\nkasvojamme, kädet taskuissa ja pyöreät olkapäät koholla, mikä selvästi\nmerkitsi, että se oli aivan totta ja että hän halveksi meitä kaikkia\naaseina.\n\nTämän jälkeen puhui Startop hänelle, vaikka paljon suopeammin kuin minä\nolin puhunut, ja kehoitti häntä esiytymään miellyttävämmin. Kun Startop\noli vilkas ja iloinen nuori mies, Drummle taas hänen täydellinen\nvastakohtansa, oli jälkimäinen aina valmis paheksumaan hänen\nolemustaan, pitäen sitä suoranaisena mieskohtaisena loukkauksena. Nyt\nhän vastasi karkean moukkamaisesti, ja Startop yritti syrjäyttää\nväittelyn jollakin pienellä kokkapuheella, joka nauratti meitä kaikkia.\nHarmissaan tästä vähäisestä menestyksestä pahemmin kuin mistään muusta,\nDrummle tempasi lainkaan varoittamatta tai uhkaamatta kätensä pois\ntaskusta, päästi veltot hartiansa painumaan, kirosi, sieppasi ison\nlasin ja olisi sinkauttanut sen vastustajansa päähän, jollei\nkestitsijämme olisi näppärästi tarttunut siihen, juuri kun se oli\nkohotettu ilmaan siinä tarkoituksessa.\n\n\"Hyvät herrat\", lausui Jaggers, hitaasti laskien lasin pöydälle ja\nhinaten kultakellonsa vankoista peristä esille, \"suureksi ikäväkseni\nminun täytyy ilmoittaa teille, että kello on puolikymmenen.\"\n\nTämän vihjauksen kuultuamme me kaikki nousimme pöydästä poistuaksemme.\n\nEnnenkuin ehdimme ulko-ovelle, puhutteli Startop Drummlea rattoisasti\n\"hyväksi kumppaniksi\", ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään. Mutta\n\"hyvä kumppani\" oli niin loitolla vastaavasta mielialasta, ettei\nsuostunut edes kävelemään Hammersmithiin samalla puolella tietä. Niinpä\nHerbert ja minä, jotka jäimme kaupunkiin, näimme heidän poistuvan kadun\nvastakkaisilla puolilla. Startop meni edellä, ja Drummle kuhnusteli\njälessä talojen pimennossa hyvin samalla tavoin kuin hänellä oli tapana\nseurata meitä veneessä.\n\nKun ovi ei ollut vielä suljettu, johtui mieleeni jättää Herbert\ntuokioksi vartoamaan ja juosta yläkertaan puhuakseni pari sanaa\nholhoojani kanssa. Tapasin hänet pukeutumishuoneessaan kenkävarastonsa\nkeskellä. Hän oli jo tiukasti touhussa, pesten meidän tuntuamme pois\nkäsistään.\n\nIlmoitin hänelle palanneeni hänen luoksensa vakuuttamaan, kuinka\npahoillani olin siitä, että oli sattunut mitään epämiellyttävää, ja\nlausuin toivovani, ettei hän kovin moittisi minua.\n\n\"Pyh!\" äänsi hän huuhdellessaan kasvojaan, puhuen vesipisaroiden\nlomitse. \"Se ei merkitse mitään, Pip. Pidän siitä hämähäkistä\nkuitenkin.\"\n\nHän oli nyt kääntynyt minuun päin, ravisteli päätänsä, puhalteli ja\npyyhki itseään.\n\n\"On hauska, että te pidätte hänestä\", virkoin, \"mutta minä en pidä.\"\n\n\"Niin, niin\", yhtyi holhoojani, \"älkää antautuko liian paljoa\ntekemisiin hänen kanssansa! Pysytelkää hänestä niin erillänne kuin\nvoitte! Mutta minä pidän siitä veitikasta, Pip; hän on laadultaan aito.\nNiin, jos olisin ennustaja --\"\n\nVilkaisten pyyhkeen laskoksista hän katsoi silmiini.\n\n\"Mutta en ole ennustaja\", jatkoi hän, taivuttaen päänsä pyyhekiehkuraan\nja kuivaten korviaan. \"Tiedättehän, mikä olen, eikö totta? Hyvää yötä,\nPip!\"\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nNoin kuukausi senjälkeen hämähäkin oleskelu herra Pocketin luona\npäättyi lopullisesti, ja hän lähti takaisin sukuonkaloonsa talon\nkaikkien muiden asukkaiden paitsi rouva Pocketin suureksi\nhuojennukseksi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\n\n\"Rakas herra Pip.\n\nKirjoitan tämän herra Gargeryn pyynnöstä ilmoittaakseni Teille, että\nhän aikoo tulla Lontooseen herra Wopslen seurassa ja olisi iloinen, jos\nhänen voitaisiin sallia tavata Teidät. Hän tulisi käymään Barnardin\nhotellissa ensi tiistaiaamuna kello yhdeksän, ja ilmoittakaa\nhyväntahtoisesti, jollei silloin sovi. Sisar-raukkanne on jotakuinkin\nsamanlainen kuin täältä lähtiessänne. Puhelemme Teistä keittiössä joka\nilta ja aprikoimme, mitä sanotte ja teette. Jos nyt pidätte tätä\njulkeutena, antakaa se anteeksi entisten aikojen rakkauden tähden! Ei\nmuuta, rakas herra Pip.\n\n                         Aina kiitollinen ja uskollinen palvelijanne\n\n                                                  Biddy.\n\nJ. K. -- Herra Gargery haluaa oikein nimenomaan minun kirjoittavan,\n_kuinka veikeätä_. Hän väittää teidän ymmärtävän. Toivon enkä epäile,\nettä Teistä on mieluista tavata hänet, vaikka olettekin herra, sillä\nTeillä oli aina hyvä sydän, ja hän on peräti kunnon mies. Olen lukenut\nhänelle kaikki paitsi viimeistä lyhyttä lausetta, ja hän kivenkovaan\nhaluaa minun vielä kerran kirjoittavan, _kuinka veikeätä_.\"\n\nSain tämän kirjeen postissa maanantaiaamuna, ja siispä siinä mainittu\nkohtaus oli tarkoitettu seuraavaksi päiväksi. Tunnustan täsmälleen,\nmillaiset tunteeni olivat odottaessani Joen tuloa.\n\nNe eivät olleet mieluisia, vaikka minua liittivät häneen niin monet\nsiteet. Olin aika tavalla hämmingin vallassa sekä jonkun verran\ntuskastunut, ja minua vaivasi voimakas sopimattomuuden tunne. Jos\nolisin voinut pidättää hänet poissa maksamalla rahaa, olisin varmasti\nsen tehnyt. Suurin lohdutukseni oli se, että hänen piti tulla Barnardin\nmajataloon eikä Hammersmithiin, eikä hän niin ollen osuisi vastakkain\nBentley Drummlen kanssa. Minulla ei olisi ollut kovinkaan paljoa sitä\nvastaan, että hänet olisi nähnyt Herbert tai tämän isä, joita molempia\nkunnioitin. Mutta minua vaivasi mitä kovimmin se ajatus, että hänet\nolisi tavannut Drummle, jota halveksin. Niinpä pahimmat heikkoutemme ja\nhalpamaiset tekomme suoritetaan pitkin elämäämme tavallisesti\nsellaisten ihmisten tähden, joita eniten halveksimme.\n\nOlin alkanut yhtenään koristella huoneitamme tarpeettomasti ja\nsopimattomasti, ja sellainen painiskelu Barnardin kanssa osoittautui\nvarsin kalliiksi. Tähän aikaan huoneet olivat hyvin toisenlaiset kuin\nminun niihin muuttaessani, ja minulla oli se kunnia, että olin\nvallannut muutamia silmäänpistäviä sivuja läheisen verhoilijan\nkirjoista. Olin viime aikoina edistynyt niin vinhasti, että olin\nhankkinut palkkaorjakseni saapasjalkaisen -- kaulussaappaisen -- pojan,\njolle minun olisi saattanut sanoa kuluttavan päiväni. Kun olin\nnimittäin luonut tämän kuvatuksen -- pesuvaimoni perheen hylkyjoukosta\n-- sekä pukenut hänen yllensä sinisen takin, keltaiset liivit, valkean\nkaulanauhan, kermanväriset housut ja jo mainitut saappaat, täytyi minun\netsiä hänelle vähän tehtävää ja aika paljon syötävää, ja näine\nmolempine kamaline tarpeineen hän vaivasi kummituksena olemassaoloani.\n\nTämä kostava haamu määrättiin palvelukseen kello kahdeksalta\ntiistaiaamuna halliimme -- joka oli kaksi jalkaa pitkä ja yhtä leveä,\nkuten lattiamatosta veloitettiin -- ja Herbert ehdotti aamiaiseksi\neräitä ruokalajeja, joista hän arveli Joen pitävän. Samalla kun olin\nhänelle vilpittömästi kiitollinen tällaisesta harrastuksesta ja\nhuomaavaisuudesta, vaivasi mieltäni omituinen, ärtymyksen sekainen\nepäluulo, että jos Joe olisi ollut tulossa kohtaamaan häntä, hän ei\nolisi esiintynyt niin ripeästi.\n\nTulin kuitenkin kaupunkiin maanantai-iltana, ollakseni valmiina\nottamaan vastaan Joea, nousin jalkeille varhain aamulla ja laitatin\narkihuoneemme ja aamiaispöytämme loistavimpaan asuunsa. Kovaksi onneksi\naamulla sataa tihutti, eikä enkelikään olisi kyennyt salaamaan sitä\ntosiseikkaa, että Barnardin majatalo vuodatti ikkunan ulkopuolella\nnokisia kyyneliä, muistuttaen jotakin heikkoa nuohoojajättiläistä.\n\nMääräajan lähestyessä olisin mielelläni juossut tieheni, mutta\nmääräyksiään noudattava Kostaja oli hallissa, ja pian kuulin Joen\nliikkuvan portaissa. Tunsin tulijan Joeksi, koska hän asteli niin\nkömpelösti portaita ylöspäin -- hänen juhlasaappaansa olivat aina liian\nisot hänelle -- ja koska hän tarvitsi niin kauan aikaa lukeakseen\nmuiden kerrosten ovissa olevat nimet yläkertaan noustessaan. Kun hän\nvihdoin seisahtui meidän ovellemme, erotin hänen sormillaan\ntunnustelevan nimeni maalattuja kirjaimia ja senjälkeen kuulin selvästi\nhänen hengityksensä avaimenreiästä. Lopuksi hän napautti oveen yhden\nainoan kerran hiljalleen, ja Pippuri -- se oli kostavan pojan\nepäilyttävä nimi -- ilmoitti: \"Herra Gargery.\" Minusta tuntui, ettei\nhän ikinä saisi jalkojaan pyyhityiksi ja että minun täytyisi mennä\nnostamaan hänet pois matolta, mutta vihdoin hän astui sisälle.\n\n\"Joe, mitäs kuuluu, Joe?\"\n\n\"Pip, mitäs _sinulle_ kuuluu, Pip?\"\n\nHyväntahtoisten, rehellisten kasvojensa loistaessa ja hohtaessa hän\nlaski hattunsa väliimme lattialle, tarttui molempiin käsiini ja\nrytyytti niitä ylös ja alas, ikäänkuin olisin ollut viimeksi patentoitu\npumppu.\n\n\"On hauska tavata sinut, Joe. Anna tänne hattusi!\"\n\nMutta Joe nosti sen varovasti lattialta kaksin käsin, ikäänkuin munia\nsisältävän linnunpesän, eikä suostunut eroamaan omaisuutensa tästä\nosasta, vaan itsepintaisesti seisoi, puhellen sen ylitse perin\nkiusallisesti.\n\n\"Oletpa sinä kasvanut\", ihasteli Joe, \"ja paisunut ja hienostunut\" --\nJoe mietti hetkisen ennenkuin keksi tämän sanan -- \"niin että varmasti\nolet kunniaksi kuninkaallesi ja isänmaallesi.\"\n\n\"Ja sinä, Joe, näytät ihailtavan hyvinvoivalta.\"\n\n\"Jumalan kiitos\", vastasi Joe, \"olen mahdollisimman hyvässä kunnossa.\nJa sisaresi, hän ei ole yhtään huonommassa tilassa kuin ennen. Ja\nBiddy, hän on aina pirteä ja altis. Eikä ystäviemme tila ole\npahentunut, jollei parantunutkaan. Paitsi Wopslea, joka on\nhorjahtanut.\"\n\nKoko tämän ajan Joe -- yhäti pidellen linnunpesäänsä varovaisesti\nmolemmin käsin -- pyöritteli silmiään, katsellen huonetta ja\naamutakkini kukkakuvioita.\n\n\"Horjahtanutko, Joe?\"\n\n\"Juuri niin\", vakuutti Joe, hiljentäen ääntänsä, \"hän erosi kirkosta ja\nantautui näyttelemään. Ja juuri näytteleminen kiidätti hänet Lontooseen\nseurassani. Ja hän toivoisi\", lisäsi Joe, siirtäen linnunpesän\ntuokioksi vasempaan kainaloonsa ja hapuillen siitä munaa oikealla\nkädellään, \"jollet pahastu, että antaisin sinulle tämän.\"\n\nOtin vastaan, mitä Joe minulle antoi, ja huomasin sen erään pienen\npääkaupunkilaisteatterin ilmoituslehtiseksi. Siinä ilmoitettiin, että\njuuri sillä viikolla esiintyi ensi kerran \"kuuluisa, Rosciuksen\nvertaisen maineen saavuttanut maaseutulaisamatööri, jonka\nainutlaatuinen onnistuminen kansallisrunoilijamme parhaissa\ntraagillisissa osissa on viime aikoina herättänyt niin suurta huomiota\nhänen paikkakuntansa draamallisissa piireissä.\"\n\n\"Oletko ollut katsomassa tätä kappaletta, Joe?\" tiedustin.\n\n\"Minä _olin_\", vastasi Joe ponnekkaasti ja juhlallisesti.\n\n\"Herättikö se jymyhuomiota?\"\n\n\"No niin\", virkkoi Joe, \"kyllä siellä lenteli aika lailla\nappelsininkuoria. Erittäinkin silloin, kun hän näki haamun. Mutta jätän\nteidän itsenne ratkaistavaksi, hyvä herra, oliko omiaan pitämään miestä\nreippaassa työvireessä, kun hänen ja haamun välistä kohtausta yhtenään\nkeskeytettiin 'Amen'huudoilla. Ihmisellä on saattanut olla kova onni,\nja hän on ehkä ollut kirkon palveluksessa\", jatkoi Joe, vaimentaen\näänensä aprikoivan tunteelliseksi, \"mutta silti häntä ei sovi häiritä\nsellaisessa tapauksessa. Tarkoitan, että jollei miehen oman isän haamu\nsaa vaatia osakseen hänen huomiotaan, mikä sitten saa? Ja lisäksi, kun\nhänen suruhattunsa on kovaksi onneksi tehty niin pieneksi, että mustien\nsulkien paino keikauttaa sen päästä, niin koetettakoon pitää sitä\npäässä niin hyvin kuin voidaan.\"\n\nJoen omat kasvot näyttivät siltä kuin hän olisi nähnyt aaveen, ja siitä\narvasin Herbertin astuneen huoneeseen. Niinpä esittelin Joen\nHerbertille, joka ojensi kätensä. Mutta Joe peräytyi kauemmaksi ja\npiteli kiinni linnunpesästään.\n\n\"Nöyrin palvelijanne, hyvä herra\", virkkoi Joe, \"toivottavasti te ja\nPip\" -- tällöin hänen katseensa osui Kostajaan, joka parhaillaan asetti\njoitakin paahdoksia pöydälle, ja siitä kuvastui niin selvästi aikomus\npitää tätä nuorta herraa perheenjäsenenä, että rypistämällä otsaani\ntyrehdytin sen aikomuksen ja panin hänet yhä enemmän hämilleen -- \"te\nkaksi herraa nimittäin toivottavasti säilytätte terveytenne tässä\nahtaassa paikassa. Tämä näet saattaa olla oikein hyvä majatalo\nlontoolaisten mielestä\", pitkitti Joe tuttavallisesti, \"ja uskottavasti\nsen laatu on varmasti arvonsa mukainen; mutta minä puolestani en\npitäisi siinä sikaakaan -- jos nimittäin toivoisin sen lihovan terveenä\nja sellaisena, että sen lihassa olisi hyvä maku.\"\n\nEsitettyään tämän imartelevan todistuksen asuntomme hyvistä puolista ja\nsen ohella osoitettuaan olevansa taipuvainen nimittämään minua \"hyväksi\nherraksi\" Joe silmäili, kun häntä kehoitettiin istuutumaan pöytään,\nympäri huonetta löytääkseen sopivan sijoituspaikan hatulleen --\nikäänkuin se olisi voinut levätä ainoastaan joillakuilla hyvin\nharvoilla luonnonaineilla -- ja lopulta sijoitti sen uuninreunustan\näärimmäiselle nurkkaukselle, jolta se sittemmin aina tuontuostakin\ntipahteli.\n\n\"Juotteko teetä vai kahvia, herra Gargery?\" kysyi Herbert, joka aina\nhoiti isännyyttä aamuisin.\n\n\"Kiitoksia, hyvä herra\", vastasi Joe jäykkänä kiireestä kantapäähän\nsaakka, \"juon kumpaa vain teistä on mieluisempaa antaa.\"\n\n\"Mitä arvelette kahvista?\"\n\n\"Kiitoksia, hyvä herra\", vastasi Joe ilmeisesti masentuneena\nehdotuksesta, \"koska hyväntahtoisesti valitsette kahvin, en minä tahdo\nasettua vastahankaan. Mutta eikö se milloinkaan tunnu teistä hieman\ntulistavalta?\"\n\n\"Juokaamme siis teetä!\" sanoi Herbert, kaataen sitä kuppeihin.\n\nTällöin Joen hattu putosi uuninreunustalta, ja hän ponnahti pystyyn\ntuoliltaan, nostaen sen lattialta ja pannen sen täsmälleen samalle\npaikalle, ikäänkuin olisi ehdottomasti ollut hyvän kasvatuksen merkki,\nettä se pian uudelleen tipahtaisi.\n\n\"Milloin saavuitte pääkaupunkiin, herra Gargery?\"\n\n\"Eilen iltapäivälläkö?\" virkkoi Joe yskäistyään kätensä suojassa,\nikäänkuin olisi ennättänyt saada hinkuyskän Lontooseen tultuaan. \"Ei,\nen silloin. Kyllä, juuri silloin. Niin silloin. Tulin eilen\niltapäivällä.\" Hänen kasvoistaan kuvastui viisautta, huojennusta ja\ntiukkaa puolueettomuutta.\n\n\"Oletteko vielä ollenkaan katsellut Lontoota?\n\n\"Kyllähän toki, hyvä herra\", vastasi Joe. \"Minä ja Wopsle menimme\nsuoraa päätä katsomaan kenkävoidemyymälää. Mutta meistä se ei vetänyt\nvertoja kaupan ovella oleville punaisille ilmoituskilville, jotka\nnimittäin\", lisäsi Joe selittävästi, \"ovat liian arkkitehtoriallisesti\npiirrettyjä.\"\n\nTosiaan uskon, että Joe olisi pitentänyt tämän sanan -- joka mielestäni\nvakaisen hyvin kuvaa joitakuita tuntemiani rakennustaiteellisia\ntuotteita -- kokonaiseksi kertosäkeeksi, jollei hänen huomionsa olisi\nkuin sallimuksen ohjauksesta kiintynyt hänen hattuunsa, joka huojui\npaikallaan. Se vaatikin häneltä alituista huomiota sekä silmän ja käden\nvikkelyyttä, hyvin samanlaista kuin kriketin porttivahdilta vaaditaan.\nHän leikitteli sillä tavattomasti, osoittaen mitä suurinta taitoa,\nmilloin syöksähtäen sitä kohti ja somasti siepaten sen käsiinsä sen\npudotessa, milloin vain estäen sen putoamisen, kolhien sitä ja koettaen\npidätellä sitä huoneen eri osissa sekä painella sitä seinäpaperin\nkuvioihin, kunnes tunsi voivansa turvallisesti käydä siihen käsiksi,\nlopulta loiskauttaen sen huuhtelualtaaseen, jolloin minä otin vapauden\nottaa sen haltuuni.\n\nMitä tulee hänen paidankaulukseensa ja takinkaulukseensa, oli niiden\najatteleminen tyrmistävää -- ne molemmat olivat ratkaisemattomia\nongelmia. Minkätähden ihmisen piti kaapia itseään siinä määrin,\nennenkuin voi katsoa olevansa täysin puettu? Miksi hänen piti otaksua\ntarpeelliseksi puhdistua kärsimällä pyhävaatteittensa vuoksi? Sitten\nhän sai niin selittämättömiä miettimispuuskia, pidellen haarukkaa\nlautasen ja suun puolivälissä, hänen katseensa kääntyi niin omituisiin\nsuuntiin, häntä vaivasi niin merkillinen yskä, hän istui niin etäällä\npöydästä ja tiputteli niin paljon enemmän kuin söi, samalla\nteeskennellen, ettei hän ollut tiputtanutkaan, että olin sydämestäni\niloinen, kun Herbert poistui luotamme lähteäkseen Cityyn.\n\nEn ollut kylliksi järkevä enkä kylliksi herkkätuntoinen käsittääkseni,\nettä se kaikki oli minun syytäni, ja että jos minä olisin ollut\nluontevampi Joea kohtaan, olisi hänkin ollut luontevampi minua kohtaan.\nOlin kärsimätön ja huonolla tuulella hänen tähtensä, ja siinä tilassa\nhän kasasi tulisia hiiliä päälleni.\n\n\"Kun nyt olemme kahden kesken, hyvä herra\", aloitti Joe.\n\n\"Joe\", keskeytin ärtyisesti, \"miten voit nimittää minua hyväksi\nherraksi?\"\n\nJoe katsoi minuun silmänräpäyksen ajan, ja hänen ilmeensä muistutti\nhieman nuhtelua. Niin hullunkuriset kuin hänen kaulanauhansa ja\nkauluksensa olivatkin, huomasin hänen ilmeestään uhkuvan jonkunlaista\narvokkuutta.\n\n\"Kun nyt olemme kahden kesken\", aloitti Joe uudelleen, \"eikä minulla\nole aikomusta eikä mahdollisuutta viipyä enää monta minuuttia, tahdon\nnyt lopettaa -- ainakin aloittaa selostuksen siitä, minkä johdosta minä\nsain tämän kunnian. Jollei nimittäin\", pitkitti hän entiseen selvästi\nselostavaan tapaansa, \"ainoa toiveeni olisi ollut olla sinulle\nhyödyksi, ei minulla olisi ollut kunniaa aterioida herrasmiehen\nseurassa ja asunnossa.\"\n\nMinusta oli niin vastenmielistä nähdä samaa ilmettä uudelleen, etten\nlausunut minkäänlaista huomautusta hänen tätä sävyään vastaan.\n\n\"No niin, hyvä herra\", jatkoi Joe, \"asia kävi näin. Istuin tuonnoin\n'Laivureissa', Pip\" -- joka kerta kun hän lauhtui helläksi, hän nimitti\nminua Pipiksi, mutta käydessään jälleen kohteliaaksi käytti \"hyvän\nherran\" nimitystä -- \"ja sinne saapui kieseissään Pumblechook. Se sama\nmies\", lisäsi Joe, poiketen uudelle ladulle, \"joka toisinaan ärsyttää\nminua kamalasti toitottamalla kaikille, että juuri hän oli koko ajan\nlapsuudenkumppanisi ja että sinä pidit häntä leikkitoverinasi.\"\n\n\"Hölynpölyä. Sinähän se olit, Joe.\"\n\n\"Niin olen vakaasti uskonutkin, Pip\", virkkoi Joe, keikauttaen hiukan\npäätänsä, \"vaikka se ei merkitse paljoa nyt, hyvä herra. No niin, tämä\nsama rehentelemiseen taipuvainen mies tuli luokseni 'Laivureihin' --\njossa piipullinen tupakkaa ja tuoppi olutta virkistävät työtätekevää\nmiestä, hyvä herra, häntä liiaksi kiihoittamatta -- ja hänen sanansa\nkuuluivat: 'Joseph, neiti Havisham haluaa puhutella sinua.'\"\n\n\"Neiti Havishamko, Joe?\"\n\n\"'Hän haluaa', kuuluivat Pumblechookin sanat, 'puhutella sinua'.\" Joe\nistui mulkoillen laipioon.\n\n\"No niin, Joe? Jatkahan, ole hyvä!\"\n\n\"Seuraavana päivänä, hyvä herra\", jatkoi Joe, silmäillen minua\nikäänkuin olisin ollut kaukana, \"puhdistauduttuani menin tapaamaan\nneiti A:ta.\"\n\n\"Neiti A:tako, Joe? Neiti Havishamia kai?\"\n\n\"Kuten sanoin, hyvä herra\", vastasi Joe lainopillisen muodollisesti,\nikäänkuin olisi sanellut jälkisäädöstään, \"neiti A:ta eli toisin sanoin\nneiti Havishamia. Hän puhui silloin seuraavasti: 'Herra Gargery. Tehän\nolette kirjeenvaihdossa herra Pipin kanssa?' Kun olin saanut kirjeen\nsinulta, voin vastata: 'Olen.' -- Kun menin naimisiin sisaresi kanssa,\nhyvä herra, sanoin: 'Tahdon', ja kun vastasin ystävällesi, Pip, sanoin:\n'Olen.' -- 'Suvaitsetteko siis ilmoittaa hänelle', virkkoi hän, 'että\nEstella on tullut kotiin ja mielellään kohtaisi hänet'.\"\n\nTunsin kasvojeni lehahtavan kuumiksi katsoessani Joeen. Toivoakseni\nniiden kuumenemisen yhtenä vähäisenä syynä oli ehkä se tieto, että jos\nolisin arvannut hänen asiansa, olisin rohkaissut häntä enemmän.\n\n\"Kun menin kotiin\", pitkitti Joe, \"ja pyysin Biddyä kirjoittamaan\nsanoman sinulle, pani hän vähän vastaan. Biddy sanoi: 'Tiedän, että hän\non oikein hyvillään, jos saa tiedon suusanallisesti; nyt on loma-aika,\nte haluatte nähdä häntä, lähtekää!' Olen nyt lopettanut, hyvä herra\",\nlisäsi Joe, nousten tuoliltaan, \"ja, Pip, toivon sinun aina voivan\nhyvin ja kohoavan yhä ylhäisempiin asemiin.\"\n\n\"Mutta ethän lähde nyt, Joe?\"\n\n\"Kyllä lähden\", vastasi Joe.\n\n\"Mutta tulethan takaisin päivälliselle, Joe?\"\n\n\"En tule\", vastasi Joe.\n\nKatseemme osuivat vastakkain, ja kaikki \"herroittelu\" suli pois hänen\nmiehekkäästä sydämestään hänen ojentaessaan minulle kätensä.\n\n\"Pip, rakas vanha kumppani, elämä on tehty, kuten saattanen sanoa,\nlukemattomista yhteen uutetuista erohetkistä, ja yksi on seppä, toinen\npeltiseppä, kolmas kulta- ja neljäs kupariseppä. Jakautumisen heidän\nvälillään täytyy tapahtua, ja se täytyy ottaa vastaan sellaisena kuin\nse tulee. Jos tänään on missään ollut vikaa, on syy minun. Sinä ja minä\nemme luonnu olemaan yhdessä Lontoossa emmekä missään muuallakaan kuin\nyksityisissä oloissa tunnettujen ja ymmärtäväisten ystävien parissa.\nSe, ettet enää koskaan näe minua näissä vaatteissa, ei johdu siitä,\nettä olen ylpeä, vaan siitä, että tahdon menetellä oikein. En ole\noikeissa oloissani näissä vaatteissa. En ole oikeissa oloissani pajan\nja keittiön tai rämemaittemme ulkopuolella. Minusta ei löydä\npuolittainkaan niin paljoa vikoja, jos kuvittelee minua paja-asussani,\nkädessäni vasara tai vaikkapa piippuni. Et näe minussa puolittainkaan\nyhtä paljoa vikoja, jos sinä -- jos nimittäin vielä joskus haluaisit\ntavata minua -- tulet ja pistät pääsi sisälle pajan ikkunasta ja näet\nJoe-sepän siellä vanhan alasimensa ääressä, vanha, palanut esiliina\nedessään, vanhassa puuhassaan. Olen kamalan typerä, mutta toivottavasti\nolen vihdoinkin osunut tässä suhteessa likelle totuutta. Ja niinpä\n_Jumala_ siunatkoon sinua, rakas Pip, vanha kumppani, _Jumala_ sinua\nsiunatkoon!\"\n\nEn ollut erehtynyt kuvitellessani, että hänessä oli yksinkertaista\narvokkuutta. Hänen lausuttuaan nämä sanat ei hänen pukunsa kuosi voinut\nenää tulla vastuksiksi sen enempää kuin se voisi tulla taivaassa. Hän\nkosketti hellästi otsaani ja poistui. Toinnuttuani kylliksi riensin\nulos hänen jälessään ja etsin häntä läheisiltä kaduilta, mutta hän oli\npoissa.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU\n\n\nOli selvää, että minun piti lähteä kotikaupunkiimme seuraavana päivänä,\nja ensimmäisessä katumuspuuskassani minusta oli yhtä selvää, että minun\npiti majoittua Joen luo. Mutta tilattuani itselleni paikan seuraavan\npäivän postivaunuihin ja käytyäni Pocketin luona ei tämä jälkimäinen\nkohta tuntunut minusta suinkaan varmalta, ja aloin keksiä syitä ja\nverukkeita sijoittautuakseni \"Siniseen Karjuun.\" Tuottaisin vaivaa Joen\nluona; minua ei sinne odotettaisi, eikä vuoteeni olisi valmis; olisin\nliian etäällä neiti Havishamin asunnosta, ja hän oli vaativainen eikä\nehkä siitä pitäisi. Maailman mitkään muut huijarit eivät vedä vertoja\nitsensäpettäjälle, ja tällaisilla tekosyillä minä petin itseäni.\nTodella omituinen seikka! Jos viattomuudessani otan vastaan jonkun\ntoisen valmistaman väärän puolikruunusen, on se varsin ymmärrettävää;\nmutta tietoisesti pitää omaa valmistamaani väärää kolikkoa\ntäysikelpoisena rahana! Teeskennellen varmuuden vuoksi käärivänsä\nsetelini tiiviiseen nippuun kohtelias tuntematon sieppaa setelit ja\nantaa minulle joutavaa roskaa; mutta mikä on hänen hyppystemppunsa\nverrattuna minun tekemääni, kun itse käärin omat valmistamani\nmitättömät lappuset nippuun ja ojennan ne itselleni seteleinä!\n\nPäätettyäni, että minun piti mennä \"Siniseen Karjuun\", kiusasi mieltäni\nkovasti, kun en kyennyt ratkaisemaan, pitikö minun ottaa Kostaja\nmukaani vai eikö. Oli viekoittelevaa ajatella tätä kalliiksi käyvää\npalkkalaista julkisesti näyttelemässä saappaitaan \"Sinisen Karjun\"\najopihan holviportilla, melkein juhlallista kuvitella häntä sattumoisin\nesiytyvänä vaatturin liikkeessä kiroilemassa Trabbin juoksupojan\nkunnioituksen puutetta. Toisaalta saattaisi Trabbin juoksupoika\nsuikertautua hänen likeiseksi tuttavakseen ja kertoa hänelle\nkaikenlaista tai häikäilemättömänä ja tunnottomana lurjuksena,\njollaisen tiesin hänen olevan, ivallisesti sättiä häntä pääkadulla.\nMyöskin suosijattareni saattaisi kuulla hänestä ja paheksua koko asiaa.\nLoppujen lopuksi päätin jättää Kostajan Lontooseen.\n\nOlin tilannut itselleni paikan iltapäiväiseen postivaunuun, ja kun nyt\noli jo talvi, en saapuisi määräpaikkaani ennenkuin kaksi tai kolme\ntuntia pimeäntulon jälkeen. Lähtömme Cross Keysistä oli määrätty kello\nkahdeksi. Saavuin sinne neljännestuntia aikaisemmin Kostajan saattamana\n-- jos minun sopii käyttää sellaista sanontatapaa henkilöstä, joka ei\nkoskaan palvellut minua, jos mitenkään voi sen välttää.\n\nSiihen aikaan oli tapana kuljettaa rikosvankeja telakoille\nkyytivaunuissa. Kun olin usein kuullut puhuttavan, että heitä monesti\noli ulkomatkustajina, ja kun olin useammin kuin kerran nähnyt heidän\nroikuttavan kahleisia jalkojaan vaununkatolta, ei minulla ollut\nlainkaan syytä hämmästyä, kun Herbert tuli vaunupihalla luokseni ja\nmainitsi, että yhtä matkaa kanssani lähtisi kaksi vankia. Mutta minulla\noli syy, joka nyt oli jo vanha, kovin empiä, milloin vain kuulin\nvanki-sanan.\n\n\"Et kai heistä välitä, Händel?\" virkkoi Herbert.\n\n\"Enhän toki!\"\n\n\"Minusta tuntui siltä kuin et olisi näyttänyt pitävän heistä.\"\n\n\"En voi teeskennellä heistä pitäväni enkä otaksu sinunkaan erikoisesti\npitävän. Mutta en heistä välitä.\"\n\n\"Katsos! Tuolla he ovat\", huomautti Herbert, \"tulossa kapakasta. Kuinka\nkunnottoman ja kehnon näköisiä he ovatkaan!\"\n\nHe olivat otaksuttavasti kestinneet vartijaansa, sillä heidän\nseurassaan oli vanginvartija, ja tullessaan ulkosalle he kaikki kolme\npyyhkivät suutansa käsillään. Vangit oli kahlehdittu käsiraudoilla\nyhteen, ja heillä oli jaloissa raudat -- joiden mallin tunsin hyvin.\nHeidän yllään oli puku, jonka myöskin tunsin hyvin. Heidän vartijallaan\noli pari pistoolia ja kainalossa jykevänuppinen karttu. Mutta hän oli\nhyvissä väleissä heidän kanssansa ja seisoi heidän vierellään,\nkatsellen hevosten valjastamista jotensakin sennäköisenä kuin vangit\nolisivat olleet kiinnostava näyttely, joka ei sillä hetkellä ollut\nmuodollisesti avoinna ja jonka toimitsija hän oli. Toinen vanki oli\nkookkaampi ja vankkatekoisempi kuin toinen ja näytti ihan kuin\nitsestään selvänä seikkana sekä vankien että vapaiden maailman\nsalaperäisten tapojen mukaisesti saaneen osalleen pienemmän puvun.\nHänen käsivartensa ja jalkansa muistuttivat senkokoisia isoja\nneulatyynyjä, ja hänen asunsa rumensi häntä mielettömästi. Mutta heti\nensi vilkaisulla tunsin hänen puolittain suljetun silmänsä. Tämän\nsaman miehen olin nähnyt \"Kolmen iloisen laivurin\" penkillä eräänä\nlauantai-iltana, ja juuri hän oli tähdännyt minua näkymättömällä\nrevolverillaan!\n\nOli helppo varmistua siitä, ettei hän vielä tuntenut minua sen paremmin\nkuin jos ei olisi nähnyt minua eläissään. Hän katsoi minuun, arvioi\nsilmällään kellonperiäni, sylkäisi sitten väliin ja virkkoi jotakin\ntoiselle vangille, minkä jälkeen he nauroivat, pyörähtivät ympäri, niin\nettä käsiraudat kalahtivat, ja alkoivat katsella jotakin muuta. Heidän\nselkäänsä maalatut isot, katuovia muistuttavat numerot, heidän karkea,\nkulunut, kömpelötekoinen, alempia eläimiä muistuttava ulkoasunsa,\nheidän raudoitetut, puolustelevasti nenäliinoihin kiedotut jalkansa ja\nse, miten kaikki saapuvillaolijat silmäilivät heitä, pysytellen heistä\nloitolla, vaikuttivat sen, että he olivat -- kuten Herbert oli sanonut\n-- perin vastenmielinen ja ruma näky.\n\nMutta se ei ollut asian pahin puoli. Kävi selville, että vaunujen koko\nperäosan oli vallannut eräs Lontoosta muuttava perhe ja ettei vangeille\nollut tilaa muualla kuin etuistuimella kuskin takana. Tämän jälkeen\nmuuan kiivasluontoinen herrasmies, joka oli tilannut neljännen paikan\nmainitulla penkillä, joutui rajun kiihtymyksen valtaan ja väitti, että\nmerkitsi sopimuksen rikkomista, kun hänet pantiin niin roistomaiseen\nseuraan, ja että se oli myrkyllistä, turmiollista, hävytöntä ja\nhäpeällistä, enkä tiedä mitä kaikkea. Tällöin vaunut olivat valmiit,\nkuski oli maltiton, me kaikki valmistauduimme nousemaan ajoneuvoihin ja\nvangit olivat saapuneet paikalle vartijoineen -- tuoden muassaan sen\nomituisen leipävanukasta, villakangasta, kaapelilankaa ja takkakiveä\nmuistuttavan hajun, jota vankien läheisyydessä väikkyy.\n\n\"Älkää panko sitä niin kovin pahaksenne, hyvä herra\", pyysi vartija\nsuuttunutta matkustajaa, \"minä istun itse teidän vieressänne. Sijoitan\nheidät penkin ulkoreunalle. He eivät häiritse teitä, herra. Teidän ei\ntarvitse olla tietävinänne heistä mitään.\"\n\n\"Älkääkä moittiko _minua_! murahti tuntemani vanki. \"_Minä_ en tahdo\nlähteä. _Minä_ olen täysin valmis jäämään tänne. Minun puolestani saa\nkuka tahansa kernaasti ottaa _minun_ paikkani.\"\n\n\"Tai minun\", säesti toinen äreästi. \"_Minä_ en olisi ollut vaivaksi\nainoallekaan teistä, jos olisin saanut noudattaa _omaa_ mieltäni.\"\nSitten he molemmat nauroivat ja alkoivat pureksia pähkinöitä,\nsyljeksien niiden kuoria ympärilleen. -- Ja totisesti uskon, että\nolisin itse halunnut menetellä samoin, jos olisin ollut heidän\nsijassaan ja minua olisi siten halveksittu.\n\nVihdoin ratkaistiin äänestyksellä, ettei vihastunutta herrasmiestä\nvoitu mitenkään auttaa, vaan että hänen täytyi joko lähteä\nsatunnaisessa matkaseurassaan tai jäädä kaupunkiin. Niinpä hän kapusi\npaikalleen, yhä hokien valituksiaan, vartija sijoittui hänen\nviereiselleen paikalle, vangit kiskoutuivat vaunuihin niin hyvin kuin\nvoivat, ja tuntemani vanki istui minun takanani hengityksensä\nleyhkiessä hiuksilleni.\n\n\"Hyvästi, Händel!\" huusi Herbert lähtiessämme liikkeelle. Ajattelin,\nkuinka siunattu onni oli, että hän oli keksinyt minulle toisen nimen\nPipin lisäksi.\n\nOn mahdotonta sanoin selittää, kuinka selvästi tunsin vangin\nhengityksen, en ainoastaan takaraivossani, vaan pitkin koko selkääni.\nTuntui samanlaiselta kuin olisi ytimiini tunkeutunut jotakin kirpeän\npurevaa happoa, ja se ihan vihloi hampaitani. Hänen tuntui täytyvän\nhengittää enemmän kuin yhdenkään muun ihmisen, ja hän teki sen\näänekkäämmin. Ja tunsin toisen olkapääni kohoavan toista korkeammalle\nkoettaessani väistää ja torjua häntä.\n\nSää oli surkean kolea, ja vangit kiroilivat kylmyyttä. Se pani meidät\nkaikki kohmeeseen, ennenkuin olimme ennättäneet kovinkaan pitkälle, ja\nsivuutettuamme Puolimatkan talon me tottumuksesta torkuimme, värisimme\nja olimme äänettömiä. Minäkin torkahdin pohtiessani, pitäisikö minun\npalauttaa pari puntaa tälle olennolle, ennenkuin menettäisin hänet\nnäkyvistäni, ja miten se parhaiten kävisi päinsä. Nuokkuessani\neteenpäin ikäänkuin olisin aikonut hypätä uimaan hevosten väliin,\nheräsin säikähtäen ja aloin uudelleen punnita sitä kysymystä.\n\nMutta minun oli täytynyt torkkua kauemmin kuin luulinkaan, koskapa\ntunsin suoseudun meitä vastaan puhaltavasta kylmästä, kosteasta\ntuulesta, vaikka en tuntenutkaan maisemaa pimeässä ja lyhtyjemme\nluomassa, oikullisesti liikkuvassa valon ja varjon vaihtelussa. Vangit\nolivat kyyristyneet eteenpäin pysyäkseen lämpiminä ja saadakseen suojaa\ntuulta vastaan, joten he olivat entistä likempänä minua. Ensimmäiset\nsanat, jotka tajuntani palattua kuulin heidän lausuvan toisilleen,\nolivat omien ajatusteni toistamista: \"Kaksi punnan seteliä.\"\n\n\"Miten hän ne sai?\" kysyi se vanki, jota en ollut aikaisemmin nähnyt.\n\n\"Mistä minä sen tietäisin?\" vastasi toinen. \"Hän oli jollakin tavoin\npistänyt ne piiloon. Otaksuttavasti saanut ne ystäviltään.\"\n\n\"Toivoisinpa\", virkkoi toinen, katkerasti kiroten kylmää, \"että ne\nolisivat nyt minulla.\"\n\n\"Ne kaksi punnanseteliä vaiko ystävät?\"\n\n\"Kaksi punnanseteliä. Olisin valmis myymään kaikki ystävät, mitä\nminulla on koskaan ollut, yhdestä sellaisesta ja pitämään sitä siunatun\nhyvänä kauppana. No niin? Hän siis sanoi --?\"\n\n\"Hän sanoi\", jatkoi tuntemani vanki -- \"se kaikki kävi puolessa\nminuutissa tukkikasan takana telakalla -- hän sanoi: 'Sinut päästetään\nvapaaksi!' Niin asia oli. Suostuisinko etsimään käsiini sen pojan, joka\noli ruokkinut häntä ja säilyttänyt hänen salaisuutensa, sekä antamaan\npojalle ne kaksi punnanseteliä? Kyllä, minä suostuin. Ja tein sen.\"\n\n\"Sinä olet vielä hupsumpi\", murahti toinen. \"Minä olisin käyttänyt ne\nhyväkseni, ruokaan ja juomiin. Hänen täytyi olla kokematon. Tarkoitan,\nettei hän tuntenut sinua ensinkään.\"\n\n\"Ei rahtuakaan. Eri joukkueet ja eri laivat. Hänet tuomittiin uudelleen\nkarkaamisesta, ja hänestä tuli elinkautinen.\"\n\n\"Entä etkö -- kunniasanalla! -- ole milloinkaan muulloin ollut\npalvelemassa näillä tienoin?\"\n\n\"En kertaakaan.\"\n\n\"Millainen lienee ollut mielipiteesi tästä paikasta?\"\n\n\"Mitä viheliäisin paikka. Mutavalleja, sumua, suota ja työtä; työtä,\nsuota, sumua ja mutavalleja.\"\n\nHe molemmat sadattelivat paikkakuntaa hyvin voimakkain sanoin, äristen\nvähitellen julki kaikki ajatuksensa, joten heillä ei enää ollut mitään\nsanottavaa.\n\nKuultuani tämän keskustelun olisin varmasti laskeutunut vaunuista ja\njäänyt yksinäisyyteen ja pimeyteen maantielle, jollen olisi ollut varma\nsiitä, ettei mies aavistanutkaan, kuka olin. Ja enhän ollut ainoastaan\nsiinä määrin muuttunut luonnonmukaisesti, vaan lisäksi olin niin\nerilaisessa puvussa, ja olosuhteeni olivat niin toisenlaiset, ettei hän\nperin todennäköisesti tuntisi minua ilman satunnaista apua. Mutta se\nsattuma, että olimme yhdessä näissä vaunuissa, oli kylliksi kummallinen\nvalaakseen mieleeni pelkoa, että joku toinen sattuma saattaisi millä\nhetkellä tahansa liittää minut hänen kuultensa oikeaan nimeeni. Tästä\nsyystä päätin heti kaupungin laitaan saavuttuamme poistua vaunuista ja\nhänen kuuluviltaan.\n\nTämän suunnitelman toteutin menestyksellisesti. Pieni käsilaukkuni oli\njalkojeni alla sijaitsevassa vaununarkussa. Minun tarvitsi vain avata\nluukku saadakseni sen sieltä. Heitin sen maahan edelläni, laskeuduin\nitse jälessä, ja minut jätettiin kaupungin katukiveyksen ensimmäisille\nkiville, ensimmäisen katulyhdyn kohdalle. Vangit taas jatkoivat\nmatkaansa vaunujen mukana, ja tiesin, millä kohdalla heidät vietäisiin\njoelle. Mielessäni näin vankien soutaman veneen vartoamassa heitä\nliejun huuhtomien portaiden luona -- kuulin taaskin äreän komennuksen:\n\"Soutakaa!\" -- niinkuin koirille singotun määräyksen -- näin jälleen\nkurjan noakinarkin kellumassa mustalla vedenpinnalla.\n\nEn olisi voinut selittää, mitä pelkäsin, sillä pelkoni oli täysin\nepämääräinen ja hämärä, mutta olin ankaran pelon vallassa. Kävellessäni\nhotelliin tunsin, että kauhu, paljon suurempi kuin pelkästään\ntuskallisen tai vastenmielisen tuntemisen aiheuttama arkuus, vapisutti\nminua. Olen varma siitä, ettei se pukeutunut selvään hahmoon ja että se\noli muutamiksi minuuteiksi henkiin herännyttä lapsuudenaikaista pelkoa.\n\n\"Sinisen Karjun\" kahvilahuone oli tyhjä, enkä ollut ainoastaan tilannut\nsinne päivällistäni, vaan myöskin istuutunut pöytään, ennenkuin\ntarjoilija tunsi minut. Pyydettyään anteeksi muistinsa huonoutta hän\nheti tiedusti, pitikö hänen lähettää kengänkiillottaja noutamaan herra\nPumblechookia.\n\n\"Ei\", vastasin, \"ei totisesti.\"\n\nTarjoilija -- sama mies, joka oli tuonut meille kauppamatkustajien\nvastalauseen oppiaikani alkamispäivänä -- näytti hämmästyneeltä ja\nkäytti hyväkseen ensimmäistä sopivaa tilaisuutta pistääkseen vanhan,\nlikaisen kappaleen paikkakunnan sanomalehteä niin suoranaisesti eteeni,\nettä otin sen ja luin seuraavan uutisen:\n\n\"Senjohdosta että eräs lähiseudun nuori rauta-alalla toiminut\nkäsityöläinen äskettäin romanttisesti pääsi onnelliseen asemaan -- mikä\naihe muuten kynäänsä taikurimaisesti käyttävälle kaupunkilaisellemme,\njoka ei vielä ole saavuttanut yleistä tunnustusta, _Toobille_, meidän\nsarekkeittemme runoilijalle! -- lienee lukijoistamme jonkun verran\nkiinnostavaa tietää, että nuorukaisen aikaisin suosija, kumppani ja\nystävä oli suuresti kunnioitettu henkilö, joka ei ole aivan tuntematon\nvilja- ja siemenkaupan alalla ja jonka mukava liikehuoneisto ei ole\nsadankaan virstan päässä High-kadustamme. Jossakin määrin ovat\nkysymyksessä omat henkilökohtaiset tunteemme mainitaksemme hänet nuoren\nTelemakhoksemme neuvonantajaksi, sillä on hyvä tietää kaupunkimme\nsynnyttäneen hänen onnensa perustajan. Tiedustaako paikkakuntamme\nviisaan ajatusten rypistämä otsa tai paikkakuntamme kaunottaren\nloistava silmä, kenen onnen? Me uskomme, että Quinten Matsys oli\nAntwerpenin _seppä. Viisaalle vihjaus_.\"\n\nMinulla on se varma, laajaan kokemukseen perustuva usko, että jos\nmenestysaikanani olisin matkustanut pohjoisnavalle, olisin siellä\nkohdannut jonkun, joko harhailevan eskimon tai sivistyneen ihmisen,\njoka olisi kertonut minulle, että Pumblechook oli ensimmäinen suosijani\nja onneni perustaja.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU\n\n\nHyvissä ajoin seuraavana aamuna olin jalkeilla ja ulkosalla. Oli vielä\nliian varhaista mennä neiti Havishamin luokse, joten lähdin kävelemään\nmaaseudulle, neiti Havishamin puolelle kaupungista -- en Joen\nsuunnalle; sinne minun sopisi mennä huomenna -- ajatellen\nsuojelijatartani ja maalaillen loistavia kuvia hänen minua koskevista\nsuunnitelmistaan.\n\nHän oli ottanut Estellan, hän oli miltei ottanut minut ottolapsekseen,\nja hänen aikomuksensa täytyi olla saattaa meidät yhteen. Hän varasi\ntehtäväkseni laittaa synkkä talo uudelleen kuntoon, päästää\npäivänpaistetta pimeihin huoneisiin, panna kellot käymään ja kylmät\nsydämet hehkumaan, repiä pois lukinverkot, tuhota syöpäläiset --\nlyhyesti sanoen, suorittaa kaikki romanssin nuoren ritarin loistavat\nteot ja mennä naimisiin prinsessan kanssa. Olin ohi mennessäni\npysähtynyt katselemaan taloa, ja sen päivänpaahtamat, punatiiliset\nseinät, suljetut ikkunat ja voimakkaat vihreät muratit, jotka\nsyleilivät jopa savupiippujakin haaroillaan ja karhillaan, ikäänkuin\njäntevillä, iäkkäillä käsivarsilla, olivat muodostaneet oivallisen ja\nviehättävän mysteerion, jonka sankari minä olin. Estella tietenkin oli\nsen innoittaja ja sen sydän.\n\nMutta vaikka hän oli saanut minut niin väkevästi valtoihinsa, vaikka\nrakkauteni ja toivoni olivat niin tiukasti kohdistuneet häneen, vaikka\nhänen vaikutuksensa poika-aikaiseen elämääni ja luonteeseeni oli ollut\nvastustamaton, en kuitenkaan, en edes tänä romantillisena aamuna,\nkuvitellut hänellä olevan mitään ominaisuuksia paitsi niitä, jotka\nhänellä oli. Mainitsen sen nyt määrätyssä tarkoituksessa, koska se on\nse ohje, jonka mukaan minua on seurattava surkeaan labyrinttiini. Minun\nkokemukseni mukaan ei sovinnainen käsitys rakastajasta voi aina pitää\npaikkaansa. Yksinkertainen totuus on se, että kun rakastin Estellaa\nmiehen tapaan, rakastin häntä vain sentähden, että hän oli minusta\nvastustamaton. Kerta kaikkiaan tunsin surukseni, hyvin usein, joskaan\nen aina, rakastavani häntä vastoin järkeä, vastoin lupausta, vastoin\nrauhaa, vastoin toivoa, vastoin onnellisuutta, vastoin kaikkea\nmahdollista, mikä saattoi minua masentaa. Kerta kaikkiaan rakastin\nhäntä yhtä kiihkeästi, vaikka tiesinkin sen, eikä se jaksanut pidättää\nminua sen enempää kuin jos olisin palvovasti uskonut hänen olevan\ntäydellisen ihmisen.\n\nJärjestin kävelyni niin, että saavuin portille vanhaan aikaani.\nSoitettuani kelloa epävarmalla kädellä käännyin selin porttiin päin,\nsamalla koettaen saada hengitykseni tasaantumaan ja pitää sydämeni\ntykytyksen kohtalaisen rauhallisena. Kuulin sivuoven avautuvan ja\naskelten kapsavan pihalla. Mutta en ollut kuulevinani mitään vielä\nsilloinkaan, kun portti kääntyi ruosteisilla saranoillaan.\n\nKun olkaani vihdoin kosketettiin, hätkähdin ja pyörähdin ympäri. Sitten\nsäpsähdin paljon luonnollisemmin, kun näin edessäni siistiin,\nharmaaseen asuun puetun miehen. Sen miehen, jonka viimeiseksi olisin\nodottanut näkeväni neiti Havishamin porttivahtina.\n\n\"Orlick!\"\n\n\"Niin, nuori herra, muutoksia on tapahtunut muillekin kuin teille.\nMutta astukaa sisälle, astukaa sisälle! Ohjeeni kieltävät minua\npitämästä porttia auki.\"\n\nAstuin sisälle, ja hän sulki portin, lukitsi sen ja otti avaimen pois\nreiästä. \"Niin!\" virkkoi hän, kääntyen katsomaan minuun, mentyään\njurona muutamia askelia edelläni taloa kohti. \"Täällä olen!\"\n\n\"Miten tänne tulitte?\"\n\n\"Tulin tänne\", vastasi hän, \"omilla jaloillani. Lippaani tuotiin tänne\nsamalla kertaa työntörattailla.\"\n\n\"Oletteko sopeutunut tänne hyvin?\"\n\n\"En kaiketi ole tullut pahaa tekemään, nuori herra.\"\n\nSiitä en ollut kovinkaan varma. Minulla oli aikaa aprikoida hänen\nvastaustaan mielessäni, samalla kun hän verkkaisesti kohotti sumean\nkatseensa kiveyksestä jalkojani ja käsivarsiani pitkin kasvoihini.\n\n\"Oletteko siis eronnut pajalta?\" virkoin.\n\n\"Onko tämä paikka pajan näköinen?\" tokaisi Orlick, silmäillen\nympärilleen loukkautuneen näköisenä. \"Onko tämä sen näköinen?\"\n\nTiedustin, kuinka kauan sitten hän oli lähtenyt Gargeryn pajalta.\n\n\"Päivät ovat täällä niin toistensa kaltaisia\", vastasi hän, \"etten sitä\ntiedä laskematta. Tulin tänne kuitenkin joku aika teidän lähtönne\njälkeen.\"\n\n\"Sen olisin minäkin osannut teille sanoa, Orlick.\"\n\n\"Niinkö?\" äänsi hän kuivasti. \"Mutta teidänhän täytyykin olla\nkirjanoppinut.\"\n\nTällöin olimme ehtineet talolle, jossa sain tietää, että hänen\nhuoneensa oli ihan sivuoven vieressä ja että siinä oli pieni ikkuna\npihan puolelle. Vähäisine ulottuvaisuuksineen se oli hyvin samanlainen\nhuone kuin porttivahdeilla Pariisissa tavallisesti on. Seinällä riippui\navaimia, joiden joukkoon hän nyt pani portin avaimen; hänen\ntilkkupeitteellä verhottu vuoteensa oli pienessä peräosassa eli\nkomerossa. Koko huone teki huolimattoman, ummehtuneen ja untelon\nvaikutuksen, muistuttaen inhimillisen murmelin häkkiä, samalla kun hän\nitse kohosi tummana ja raskastekoisena ikkunanpielessä olevan\nnurkkauksen pimennossa, näyttäen siltä ihmismurmelilta, jota varten\nhäkki oli pantu kuntoon -- kuten hän olikin.\n\n\"En ole koskaan ennen nähnyt tätä huonetta\", huomautin, \"mutta\ntäällähän ei ennen ollutkaan porttivahtia.\"\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"ennenkuin talo alkoi käydä suojattomaksi ja\ntäälläoloa alettiin pitää vaarallisena, kun seudulla liikkui\nrangaistusvankeja sekä kaikenlaisia lurjuksia ja kulkureita. Ja sitten\nminua suositeltiin sellaisena miehenä, joka pystyisi antamaan toiselle,\nmitä hän tarvitsi, ja minä otin toimen vastaan. Tämä työ on helpompaa\nkuin palkeiden käyttely ja takominen. -- Se on panostettu, kyllä se\non.\"\n\nKatseeni oli osunut uuninreunustalla olevaan revolveriin, jonka nupissa\noli pronssikoristeita, ja hänen silmänsä olivat seuranneet katsettani.\n\n\"No niin\", virkoin haluamatta enää keskustella, \"menenkö neiti\nHavishamin luokse?\"\n\n\"Minut saa polttaa, jos sen tiedän!\" vastasi hän, ensin venyttäen ja\nsitten ravistaen itseään. \"Määräykseni loppuvat tähän, nuori herra.\nNapautan tätä kelloa tällä vasaralla, ja te lähdette kävelemään\nkäytävässä, kunnes kohtaatte jonkun.\"\n\n\"Minua luultavasti odotetaan?\"\n\n\"Minut saa polttaa kahdesti, jos osaan sen sanoa!\" virkkoi hän.\n\nSenjälkeen lähdin astelemaan pitkässä käytävässä, jonka permantoa olin\nensi kerran polkenut paksunahkaisissa kengissäni, ja hän kilautti\nkelloaan. Sen äänen vielä kaikuessa tapasin käytävän päässä Sarah\nPocketin, joka näytti nyt käyneen ihan sairaloisen kateelliseksi minun\ntähteni.\n\n\"Oi!\" äänsi hän. \"Te, herra Pip, niinkö?\"\n\n\"Niin, neiti Pocket. Minulla on ilo kertoa teille, että herra Pocket ja\nhänen perheensä voivat kaikki hyvin.\"\n\n\"Ovatko he vähääkään viisastuneet?\" kysyi Sarah, pudistaen\nalakuloisesti päätänsä. \"Heidän olisi parempi viisastua kuin voida\nhyvin. Voi, Matthew, Matthew! Tunnettehan tien?\"\n\nJotakuinkin, sillä olin noussut näitä portaita pimeässä useita kertoja.\nNyt nousin niitä jalassani kevyemmät kengät kuin entisaikaan ja koputin\nentiseen tapaani neiti Havishamin huoneen ovelle. \"Pipin koputus\",\nkuulin hänen heti sanovan. \"Tule sisälle, Pip!\"\n\nHän istui tuolissaan, vanhan pöydän ääressä, vanha puku yllänsä, kädet\nristissä kepin varassa, leuka niihin nojattuna, katse tuleen\nsuunnattuna. Hänen likellään istui hieno nainen, joka käyttämätön\nvalkea kenkä kädessään silmäili sitä pää kumarassa ja jota en ollut\nkoskaan nähnyt.\n\n\"Tule sisälle, Pip!\" mutisi neiti Havisham edelleen vilkaisematta\ntaakseen tai kohottamatta katsettaan. \"Tule sisälle, Pip! Mitä kuuluu,\nPip? Suutelet kättäni kuin olisin kuningatar, niinkö? No?\"\n\nHän katsahti minuun äkkiä, liikuttaen ainoastaan silmiään, ja toisti\ntuikean leikillisesti:\n\n\"No?\"\n\n\"Kuulin, neiti Havisham\", vastasin pahasti hämilläni, \"että\nhyväntahtoisuudessanne toivoitte minun tulevan katsomaan teitä, ja\ntulin heti.\"\n\n\"No?\"\n\nNainen, jota en ollut ennen nähnyt, kohotti katsettaan ja silmäili\nminua veitikkamaisesti, ja silloin näin, että hänellä oli Estellan\nsilmät. Mutta hän oli niin paljon muuttunut, niin paljon kauniimpi,\nniin paljon naisellisempi, käynyt kaikissa suhteissa niin paljon\nihailtavammaksi, edistynyt niin paljon, etten minä tuntunut edistyneen\nollenkaan. Häntä katsellessani kuvittelin jälleen ja toivottomasti\nmuuttuneeni karkeaksi rahvaanlapseksi. Kuinka voimakas etäisyyden ja\neriarvoisuuden tunne minut valtasikaan, ja kuinka luoksepääsemättömäksi\nhän kävikään!\n\nHän ojensi minulle kätensä. Sopersin jotakin siitä, kuinka hauska\nminusta oli nähdä hänet jälleen ja kuinka olin sitä toivonut jo hyvin\nkauan.\n\n\"Onko hän sinusta paljon muuttunut, Pip?\" kysyi neiti Havisham ahnas\nilmeensä kasvoillaan, kolauttaen kepillään heidän välissään olevaa\ntuolia merkiksi, että minun piti istuutua sille.\n\n\"Astuttuani sisälle, neiti Havisham, ei minusta näyttänyt kasvoissa\neikä vartalossa olevan rahtuakaan entistä Estellaa. Mutta nyt kaikki\nsopeutuu niin omituisesti entiseen --\"\n\n\"Mitä? Et kai aio sanoa: entiseen Estellaan?\" keskeytti neiti Havisham.\n\"Hän oli ylpeä ja röyhkeä, ja sinun teki mielesi päästä pois hänen\nluotansa. Etkö muista?\"\n\nSekavasti vastasin, että siitä oli kulunut pitkä aika, etten silloin\nsen parempaa käsittänyt, ja muuta sellaista. Estella hymyili täysin\nrauhallisena ja vakuutti, että olin epäilemättä ollut aivan oikeassa ja\nettä hän oli ollut hyvin epämiellyttävä.\n\n\"Onko Pip muuttunut?\" tiedusti neiti Havisham häneltä.\n\n\"Hyvin paljon\", vastasi Estella, katsoen minua.\n\n\"Vähemmän karkeaksi ja rahvaanomaiseksiko?\" jatkoi neiti Havisham,\nleikitellen Estellan tukalla.\n\nEstella naurahti, katsahti kädessään olevaa kenkää, naurahti uudelleen,\nkatsoi minuun ja pani kengän pois kädestään. Hän kohteli minua edelleen\nkuten poikaa kohdellaan, mutta houkutteli minua eteenpäin.\n\nIstuimme haaveellisessa huoneessa, niiden entisten, omituisten\nvaikuttimien keskellä, jotka olivat niin voimakkaasti tehonneet minuun,\nja sain tietää, että hän oli juuri äsken tullut kotiin Ranskasta ja\naikoi lähteä Lontooseen. Yhtä ylpeänä ja oikullisena kuin ennenkin hän\noli pakottanut nämä ominaisuutensa siinä määrin kauneutensa alaisiksi,\nettä oli mahdotonta ja luonnotonta -- tai minä arvelin niin -- erottaa\nniitä hänen kauneudestaan. Tosin oli mahdotonta erottaa hänen\nläsnäoloaan kaikesta siitä rahan ja hienouden ikävöimisestä, joka oli\nkiusannut minua poikaiälläni -- kaikista niistä huonosti ohjatuista\npyrkimyksistä, jotka olivat ensin saaneet minut häpeilemään kotiani ja\nJoea -- kaikista nä'yistä, joissa hänen kasvonsa olivat kohonneet\nhehkuvasta tulesta, kirvonneet alasimella lepäävästä raudasta,\nsukeltaneet esille yön pimeydestä tähyilemään sisälle pajan\nikkunaluukusta ja sitten häipyneet. Sanalla sanoen minun oli mahdotonta\nsekä entisyydessä että nykyisyydessä erottaa häntä sisimmästä\nelämästäni.\n\nPäätettiin, että viipyisin heidän luonansa koko lopun päivää ja\npalaisin hotelliin illalla sekä Lontooseen seuraavana päivänä.\nKeskusteltuamme jonkun aikaa neiti Havisham lähetti meidät molemmat\nkävelemään hoidotta jääneeseen puutarhaan. Tultuamme sitten sisälle\nminun pitäisi työnnellä häntä vähän aikaa sinne tänne kuten\nentisaikaan.\n\nNiinpä Estella ja minä menimme puutarhaan siitä portista, josta olin\nharhaillut otteluun kalpean nuoren herrasmiehen, nykyisen Herbertin,\nkanssa -- minä hengessäni vapisevana ja hänen hameenhelmaansakin\npalvovana, hän aivan tyynenä ja ihan varmasti minun lievettäni\npalvomatta. Lähestyessämme ottelupaikkaa hän seisahtui ja virkkoi:\n\n\"Minun täytyi olla omituinen pikku olento, kun piilouduin katsomaan\nsitä silloista tappeluanne. Mutta sen tein ja nautin siitä hyvin\nkiihkeästi.\"\n\n\"Palkitsitte minua kovin runsaasti.\"\n\n\"Niinkö?\" vastasi hän, ikäänkuin puhuen mitättömästä ja unohdetusta\nseikasta. \"Muistan olleeni ankarasti harmissani vastustajallenne, koska\nnärkästyin siitä, että hänet tuotiin tänne kiusaamaan minua\nseurallaan.\"\n\n\"Hän ja minä olemme hyviä ystävyksiä nyt.\"\n\n\"Oletteko? Muistelen kuitenkin teidän lukevan hänen isänsä johdolla.\"\n\n\"Niin luen.\"\n\nMyönsin sen vastahakoisesti, sillä se tuntui kuulostavan poikamaiselta,\nja hän kohteli minua jo nyt enemmän kuin kylliksi niinkuin poikaa\nkohdellaan.\n\n\"Varallisuutenne ja tulevaisuudentoiveittenne muuttumisen jälkeen\nolette vaihtanut kumppaneita\", huomautti Estella.\n\n\"Luonnollisesti\", vastasin.\n\n\"Ja välttämättömästi\", vastasi hän ylpeänsävyisesti. \"Se, mikä\naikoinaan oli teille sopivaa seuraa, olisi tyyten sopimatonta seuraa\nteille nyt.\"\n\nOmassatunnossani epäilen kovasti, oliko minulla enää rahtuakaan\naikomusta mennä käymään Joen luona; mutta jos minulla vielä oli,\nhaihdutti sen tämä huomautus.\n\n\"Teillä ei kai niihin aikoihin ollut aavistustakaan tulevasta\nonnestanne?\" virkkoi Estella, heilauttaen hieman kättänsä, mikä osoitti\nhänen tarkoittavan tappeluaikaa.\n\n\"Ei vähäisintäkään.\"\n\nHänestä uhkuva täydellisyyden ja ylemmyyden tuntu hänen kävellessään\nvierelläni ja minusta astellessani hänen rinnallaan huokuva\nnuorekkuuden ja alistumisen tuntu olivat vastakohtia, jotka väkevästi\ntunsin. Se olisi vaivannut minua vieläkin pahemmin, jollen olisi itse\narvellut aiheuttaneeni sitä, kun minut oli siten erotettu häntä varten\nja määrätty hänelle.\n\nPuutarha oli niin ylettömän rehevän kasviston vallassa, ettei siellä\nollut helppo kävellä, ja kierrettyämme sen ympäri kahdesti tai kolmesti\npalasimme jälleen panimon pihalle. Osoitin hänelle säntilleen, missä\nolin nähnyt hänen kävelevän tynnyrien päällä ensimmäisenä ammoin\nmenneenä päivänä, ja vilkaistuaan siihen suuntaan kylmästi ja\nvälinpitämättömästi hän äänsi: \"Niinkö?\" Muistutin hänelle, mille\nkohdalle hän oli tullut talosta antamaan minulle ruokaa ja juomaa, ja\nhän virkkoi: \"En muista.\" \"Ettekö muista itkettäneenne minua?\" kysyin.\n\"En\", vastasi hän, ravistaen päätänsä ja silmäillen ympärilleen.\nTodella uskon sen, ettei hän muistanut eikä vähääkään välittänyt,\npanneen minut uudelleen itkemään, mutta nyt sisäisesti -- ja se on\nkaikkein haikeinta itkua.\n\n\"Teidän pitää tietää\", lausui Estella, esiintyen minua kohtaan niin\nalentuvasti kuin loistava ja kaunis nainen voi, \"ettei minulla ole\nensinkään sydäntä -- jos sillä on mitään yhteyttä muistini kanssa.\"\n\nSopersin jotakin sellaista, että otin vapauden epäillä sitä, että\ntiesin asian paremmin, ettei voinut olla sellainen kaunotar ilman\nsydäntä.\n\n\"Oh! Epäilemättä minulla on sydän, johon voidaan iskeä tikari tai\nampua\", myönsi Estella, \"ja jos se lakkaisi sykkimästä, niin tietenkin\nminä lakkaisin olemasta. Mutta käsitätte kyllä tarkoitukseni. Minun\nsydämeni ei tunne ventoutta -- myötätuntoa -- tunteita -- hölynpölyä.\"\n\nMikä oikein ilmeni minulle hänen seisoessaan hiljaa ja katsoessaan\nminua tarkkaavasti? Jokin sellainenko, mitä olin nähnyt neiti\nHavishamissa? Ei. Hänen joissakuissa ilmeissään ja eleissään oli\nsellainen neiti Havishamia muistuttava vivahdus, jollaisen saattaa\nusein huomata tarttuneen lapsiin täysikasvuisista, joiden kanssa he\novat olleet paljon yhdessä muista eristettyinä; lapsuusajan jälkeen se\nusein saa aikaan merkillistä, satunnaista ilmeen yhtäläisyyttä\nsellaisten kasvojen välillä, jotka muutoin ovat aivan erilaiset. Mutta\ntätä en kuitenkaan voinut juontaa neiti Havishamista. Tähystin\ntarkemmin, mutta vaikka hän yhä katsoi minuun, oli se vaikutelma\nhäipynyt.\n\nMikä se _oli_?\n\n\"Olen vakavissani\", vakuutti hän kasvojensa synkistyessä ja otsan silti\npysyessä sileänä. \"Jos mielitään laittaa niin, että joudumme olemaan\npaljon yhdessä, olisi teidän parasta uskoa se heti. Ei!\" Hän keskeytti\nminut käskevästi, kun avasin huuleni. \"En ole lahjoittanut rakkauttani\nkenellekään. Minulla ei ole koskaan ollut mitään sellaista.\"\n\nSeuraavalla hetkellä olimme niin kauan käyttämättömänä olleessa\npanimossa, ja hän osoitti korkeata parveketta, jolta olin samana\nensimmäisenä päivänä nähnyt hänen menevän ulos, ja mainitsi muistavansa\nolleensa siellä ja nähneensä minun seisovan pelästyneenä alhaalla.\nKatseeni seuratessa hänen valkeata kättänsä välähti mieleeni sama\nhämärä vaikutelma, jota en mitenkään voinut käsittää. Vaistomaisen\nsäpsähdyksen johdosta hän laski kätensä käsivarrelleni. Heti aave\njälleen häipyi.\n\nMitä se _oli_?\n\n\"Mikä teidän on?\" tiedusti Estella. \"Oletteko taaskin peloissanne?\"\n\n\"Olisin, jos uskoisin äskeistä puhettanne\", vastasin vältellen.\n\n\"Ettekö siis ole? Oikein hyvä. Se on joka tapauksessa puhuttu. Neiti\nHavisham odottaa teitä pian entiseen toimeenne, vaikka mielestäni se\nsopisi nyt jättää silleen, panna syrjään muiden vanhojen laitteiden\ntapaan. Mennään vielä kävelemään kierros puutarhassa ja lähdetään\nsitten sisälle. Kas niin! Ette saa vuodattaa kyyneliä tämänpäiväisen\njulmuuteni tähden; teidän pitää olla hovipoikani ja tarjota minulle\nolkanne.\"\n\nHänen kauniin hameensa lieve oli laahautunut pitkin maata. Nyt hän piti\nsitä toisella kädellään toisen kevyesti levätessä olallani\nkävellessämme. Kävelimme taaskin pari kolme kertaa rappeutuneen\npuutarhan ympäri, ja minusta se oli pelkkiä kukkia. Jos vanhan muurin\nraoissa kasvavat kellanvihreät rikkaruohot olisivat olleet arvokkaimpia\nmilloinkaan kasvaneita kukkia, en olisi sitä muistissani sen enempää\nhellinyt.\n\nVälillämme ei ollut sellaista ikäeroa, että se olisi loitontanut hänet\nkauaksi minusta. Olimme melkein samanikäisiä, vaikka ikä tietysti\nmerkitsi enemmän hänessä kuin minussa. Mutta se torjumisen tuntu, jonka\nhänen kauneutensa ja käyttäytymistapansa hänelle antoivat, tuskastutti\nminua, vaikka riemuni oli ylimmillään ja vaikka minulla oli se varma\nusko, että suosijamme oli valinnut meidät toisiamme varten. Poloinen\npoika!\n\nVihdoin palasimme sisälle, ja siellä kuulin hämmästyksekseni, että\nholhoojani oli tullut tapaamaan neiti Havishamia liikeasioissa ja\nsaapuisi päivälliselle. Siinä huoneessa, johon lahoava pöytä oli\nkatettu, oli meidän ollessamme ulkosalla sytytetty valot talvisia oksia\nmuistuttaviin kynttiläjalkoihin, ja neiti Havisham odotti minua\ntuolissaan.\n\nTuntui siltä kuin olisin työntänyt itse tuolia takaisin menneisyyteen,\nkun aloimme entiseen tapaamme hitaasti kiertää hääaterian tomumaisten\njätteiden ympäri. Mutta tässä kolkossa huoneessa näytti Estella,\ntuolissa istuvan vakavan, kuihtuneen olennon silmien häneen\ntuijottaessa, entistäkin säihkyvämmältä ja kauniimmalta, ja minä olin\nentistä voimakkaamman lumouksen vallassa.\n\nAika kului niin, että varhaisen päivällisemme hetki alkoi olla käsissä,\nja Estella poistui luotamme valmistautuakseen. Olimme pysähtyneet\nlähelle pitkän pöydän keskustaa, ja neiti Havisham ojensi kuihtuneen\nkäsivartensa, laskien nyrkkiin puristetun kätensä keltaiselle liinalle.\nKun Estella, ennenkuin katosi ovesta, katsahti olkansa ylitse\ntaaksensa, lähetti neiti Havisham hänelle sillä kädellä lentosuudelman\nniin rajun kiihkeästi, että se tavallaan tuntui pelottavalta.\n\nKun Estella sitten oli mennyt ja olimme jääneet kahden kesken, kääntyi\nhän minun puoleeni ja sanoi kuiskaten:\n\n\"Onko hän kaunis, viehättävä, hyvin muodostunut? Ihailetko häntä?\"\n\n\"Jokaisen, joka hänet näkee, täytyy häntä ihailla, neiti Havisham.\"\n\nHän kietoi kätensä kaulaani ja veti pääni likelle omaa päätänsä\nistuessaan tuolissaan. \"Rakasta häntä, rakasta häntä, rakasta häntä!\nMiten hän kohtelee sinua?\"\n\nEnnenkuin ehdin vastata -- jos olisin lainkaan voinut vastata niin\nvaikeaan kysymykseen -- hän toisti: \"Rakasta häntä, rakasta häntä,\nrakasta häntä! Jos hän on sinulle suopea, rakasta häntä! Jos hän repii\nsydämesi palasiksi -- ja sen käydessä vanhemmaksi ja vahvemmaksi koskee\nsiihen kipeämmin -- rakasta häntä, rakasta häntä, rakasta häntä!\"\n\nEn ole koskaan nähnyt sellaista intohimoista kiihkoa kuin hänen näihin\nsanoihinsa liittyi. Tunsin hänen laihan, kaulaani kietoutuneen\nkäsivartensa lihasten jännittyvän hänet vallanneesta kiihkosta.\n\n\"Kuuntele minua, Pip! Otin hänet tyttärekseni, jotta häntä\nrakastettaisiin. Kasvatin hänet rakastettavaksi. Kehitin hänet siksi,\nmikä hän on, jotta häntä rakastettaisiin. Rakasta häntä!\"\n\nHän hoki sitä sanaa hokemistaan, ja ihan epäilemättä hän tarkoitti,\nmitä sanoi. Mutta jos tämä usein toistettu sana olisi rakkauden sijasta\nollut viha -- epätoivo -- kosto -- hirvittävä kuolema -- ei se olisi\nvoinut hänen huuliltaan lähteneenä likeisemmin kuulostaa kiroukselta.\n\n\"Selitän sinulle\", pitkitti hän, yhäti samalla tavoin hätäisen\nintohimoisesti supattaen, \"millainen todellinen rakkaus on. Se on\nsokeaa antaumusta, ehdotonta itsensä alentamista, äärimmäistä\nalistumista, luottamusta ja uskoa omaa itseä ja koko maailmaa vastaan,\nkoko sydämen ja sielun antamista hurmaajalle -- kuten minä tein!\"\n\nKun hän ennätti tähän ja päästi senjälkeen rajun parkaisun, tartuin\nkiinni hänen vyötäisiinsä. Hän nimittäin nousi pystyyn tuolistaan\nharsomaisessa asussaan ja huitoi ilmaa ikäänkuin olisi pian mielinyt\npaiskautua seinää vasten ja vaipua kuolleena lattialle.\n\nKaikki tämä tapahtui muutamissa sekunneissa. Vetäessäni hänet takaisin\ntuoliin tunsin tuttua tuoksua ja käännyttyäni näin holhoojani\nhuoneessa.\n\nHänellä oli aina muassaan -- luultavasti en ole sitä vielä maininnut --\nupea silkkinen, valtavankokoinen nenäliina, joka oli hänelle hyvin\ntärkeä hänen harjoittaessaan ammattiaan. Olen nähnyt hänen hyvin\npahasti säikäyttävän asiakasta tai todistajaa juhlallisesti\nlevittämällä nenäliinan, ikäänkuin aikoisi heti niistää nenäänsä, ja\nsitten keskeyttämällä puuhansa, ikäänkuin oivaltaen, ettei hän ehtisi\nsitä tehdä, ennenkuin asiakas tai todistaja paljastaisi itsensä, joten\nitsepaljastus on heti tapahtunut aivan kuin itsestään selvänä seikkana.\nNähdessäni hänet huoneessa hän piteli tätä vaikuttavaa nenäliinaa\nmolemmin käsin ja silmäili meitä. Katseemme osuessa vastakkain hän\nlausui yksinkertaisesti, hetkiseksi pysähdyttyään äänettömänä seisomaan\nsamassa asennossa: \"Tosiaanko? Omituista!\" Ja sitten hän käytti\nnenäliinaa sen oikeaan tarkoitukseen ihmeellisen tehokkaasti.\n\nNeiti Havisham oli nähnyt hänet samalla kertaa kun minäkin ja -- samoin\nkuin kaikki muutkin -- pelkäsi häntä. Hän ponnisti voimakkaasti\nhillitäkseen itseään ja sopersi, että tulija oli yhtä täsmällinen kuin\naina.\n\n\"Yhtä täsmällinen kuin aina\", kertasi mies, tullen luoksemme. \"Mitä\nkuuluu, Pip? Työnnänkö minä teitä, neiti Havisham? Kerran ympäri? Olet\nsiis täällä, Pip?\"\n\nIlmoitin hänelle, milloin olin saapunut, ja mainitsin neiti Havishamin\ntoivoneen minun tulevan katsomaan Estellaa. Siihen hän vastasi:\n\n\"Niin! Peräti komea nuori nainen!\"\n\nSenjälkeen hän työnsi neiti Havishamin tuolia edellään toisella isolla\nkädellään ja pisti toisen housuntaskuunsa, ikäänkuin tämä olisi ollut\ntäynnä salaisuuksia.\n\n\"No, Pip, kuinka usein olet nähnyt neiti Estellan tätä ennen?\" jatkoi\nhän pysähdyttyään.\n\n\"Kuinka useinko?\"\n\n\"Niin! Kuinka usein. Kymmenentuhatta kertaako?\"\n\n\"Ohoo! En varmastikaan niin monesti.\"\n\n\"Kahdestiko?\"\n\n\"Jaggers\", pisti neiti Havisham väliin suureksi huojennuksekseni,\n\"jättäkää Pip-poika rauhaan ja menkää hänen kanssansa syömään\npäivällistänne!\"\n\nHolhoojani noudatti kehoitusta, ja yhdessä hapuilimme pimeitä portaita\nalakertaan. Ollessamme vielä matkalla kivetyn takapihan toisella\npuolella olevaan erilliseen rakennukseen hän tiedusti minulta, kuinka\nusein olin nähnyt neiti Havishamin syövän ja juovan, tarjoten minulle\ntavallisuuden mukaisesti valinnan varaa sadasta kerrasta yhteen.\n\nMietittyäni vastasin: \"En koskaan.\"\n\n\"Etkä koskaan näekään, Pip\", tokaisi hän otsa rypyssä ja huulet\nhymyssä. \"Hän ei ole kertaakaan sallinut kenenkään nähdä hänen tekevän\nkumpaakaan, niin kauan kuin hän on viettänyt nykyistä elämäänsä. Hän\nharhailee talossa öisin ja ottaa silloin haltuunsa niitä\nravintoaineita, joita hän nauttii.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, saanko kysyä teiltä erästä asiaa?\"\n\n\"Saat\", lupasi hän, \"mutta saatan kieltäytyä vastaamasta siihen.\nAnnahan tulla!\"\n\n\"Onko Estellan nimi Havisham vai --?\" En osannut lisätä mitään.\n\n\"Vai mikä?\" huomautti hän.\n\n\"Onko se Havisham?\"\n\n\"Se on Havisham.\"\n\nSamassa saavuimme ruokasaliin, jossa Estella ja Sarah Pocket meitä\nvartosivat. Jaggers sijoittui isännän paikalle, Estella istui\nvastapäätä häntä, kun taas minä olin kateutta uhkuvan ystävättäreni\nvastassa. Ateria oli oikein hyvä, ja meille tarjoili palvelijatar, jota\nen aikaisempien käyntieni aikana ollut kertaakaan nähnyt, mutta joka\ntietääkseni oli ollut tässä salaperäisessä talossa koko ajan.\nPäivällisen jälkeen asetettiin pullo vanhaa, valikoidun hyvää\nportviiniä holhoojani eteen -- hän oli ilmeisesti hyvä viinintuntija --\nja molemmat naiset poistuivat seurastamme.\n\nMitään sellaista, mikä olisi vetänyt vertoja Jaggersin varovaisuudelle\nsen katon alla, en ole milloinkaan muulloin nähnyt, en edes hänessä.\nHän varoi ilmeitäänkin ja suuntasi tuskin kertaakaan katsettaan\nEstellan kasvoihin päivällisen aikana. Estellan puhuessa hänelle hän\nkuunteli ja asianmukaisesti vastasi, mutta ei kertaakaan katsonut\nhäneen, mikäli minä havaitsin. Toisaalta Estella katsoi häneen usein\nkiinnostuneena ja uteliaasti, jollei epäluuloisesti, mutta hänen\nkasvoistaan ei milloinkaan näkynyt, että hän olisi sitä huomannut. Koko\naterian ajan hän hankki itselleen kuivaa nautintoa herättämällä Sarah\nPocketissa yhä katkerampaa kateutta keskustellessaan kanssani, usein\nviittailemalla suuriin odotuksiini. Mutta tästäkään hän ei näyttänyt\nolevan tietoinen, vaan laittoi niin, että näytti siltä kuin hän olisi\npuristanut -- kuten hän tekikin, vaikka en tiedä miten -- ne vihjaukset\nminulta, pahaa aavistamattomalta olennolta.\n\nJa kun hän ja minä jäimme kahden, istui hän sen näköisenä kuin olisi\nollut yleensä hiljaisena saamiensa tietojen johdosta, mikä tosiaankin\närsytti minua. Hän tutki tarkkaan viiniään, kun muuta ei ollut käsillä.\nHän piti lasia itsensä ja kynttilän välissä, maisteli viiniä,\nhuljutteli sitä suussansa, haisteli sitä, tunnusteli lasia, joi sen\ntyhjäksi, täytti sen uudelleen ja tutki sitä taaskin, kunnes olin niin\nhermostunut, että jos olisin ollut viinintuntija, olisin sanonut\nhänelle jotakin itselleni epäedullista. Kolme tai neljä kertaa oli\nmielessäni voimaton ajatus aloittaa keskustelu; mutta joka kerta kun\nhän huomasi minun mielivän kysyä häneltä jotakin, hän katsoi minuun\nlasi kädessään ja huljutteli viiniä suussansa, ikäänkuin pyytäen minua\npanemaan merkille, ettei kannattanut kysyä, sillä hän ei voinut\nvastata.\n\nLuultavasti neiti Pocket tiesi minun näkemiseni saattavan hänet siihen\nvaaraan, että hän ärtyisi mielettömäksi, ehkä kiskaisisi päästänsä\nmyssyn -- mikä oli kamala laite, muslinisen pölyrievun tapainen -- ja\nsiroittelisi permannolle hiuksiaan, jotka varmasti eivät olleet\nkasvaneet _hänen_ päässänsä. Hän ei näyttäytynyt, kun myöhemmin menimme\nneiti Havishamin huoneeseen, ja me neljä pelasimme whistiä. Väliajalla\nneiti Havisham oli haaveellisesti kiinnittänyt joitakuita kauneimpia\njalokiviä pukeutumispöydältään Estellan hiuksiin, povelle ja\nkäsivarsiin. Ja näin holhoojanikin katselevan Estellaa tuuheiden\nkulmakarvojensa alitse ja kohottavan niitä hieman Estellan ollessa\nhänen edessään viehättävän upeine, kimaltelevine ja värisäihkyisine\nkoruineen.\n\nSiitä, miten ja missä määrin hän vei meiltä valtit ja löi aina pelin\nlopussa pöytään mitättömiä pikku kortteja, joiden edessä meidän\nkuninkaittemme ja kuningattariemme kopeus perinpohjaisesti masentui, en\nhiisku mitään; en puhu myöskään siitä mieltäni vaivanneesta tunteesta,\nettä hän piti meitä henkilökohtaisesti kolmena perin selvänä ja huonona\narvoituksena, jotka hän oli aikoja sitten saanut selville. Mutta hänen\nkylmä olemuksensa ja minun tunteeni Estellaa kohtaan eivät mitenkään\nsoveltuneet yhteen, ja se minua tuskastutti, Syynä ei ollut se tieto,\netten ikinä voisi puhua hänelle Estellasta, etten ikinä voisi sietää\nhänen narisuttavan kenkiään Estellalle, etten ikinä voisi nähdä hänen\npesevän käsiään Estellan jäljiltä. Syynä oli se, että ihailuni piti\nolla vain jalan tahi parin päässä hänestä -- että tunteitteni piti olla\nsamassa paikassa hänen kanssansa -- _se_ oli tuskastuttava seikka.\n\nPelasimme kello yhdeksään saakka, ja sitten sovittiin, että kun Estella\ntulisi Lontooseen, saisin etukäteen tiedon hänen tulostaan, ja minun\npitäisi mennä häntä vastaan kyytivaunuille. Ja senjälkeen sanoin\nhänelle jäähyväiset, kosketin häntä ja erosin hänestä.\n\nHolhoojani nukkui \"Karjussa\", ja huoneemme olivat vierekkäin. Pitkälle\nyöhön soivat korvissani neiti Havishamin sanat: \"Rakasta häntä, rakasta\nhäntä, rakasta häntä!\" Sovitin ne sitten itseni toistettaviksi ja\nkuiskasin satoja kertoja pielukselleni: \"Rakastan häntä, rakastan\nhäntä, rakastan häntä!\" Sitten minut valtasi kiitollisuuden puuska sen\njohdosta, että hänet oli määrätty minulle, entiselle sepänoppilaalle.\nSenjälkeen ajattelin, milloin hän alkaisi tuntea mielenkiintoa minua\nkohtaan, jollei hän, kuten pelkäsin, vielä suinkaan ollut hurmaantuneen\nkiitollinen siitä kohtalosta. Milloin herättäisin hänen sydämensä, joka\nnyt oli mykkänä ja nukkuvana?\n\nVoi minua! Luulin niitä yleviksi ja suuriksi tunteiksi. Mutta\nmieleenikään ei johtunut, että pysytteleminen loitolla Joesta, koska\ntiesin Estellan häntä halveksivan, oli missään suhteessa halpaa ja\npikkumaista. Vain yksi päivä oli kulunut siitä, kun Joe oli saanut\nkyynelet kihoamaan silmiini. Ne olivat kuivuneet pian -- antakoon\nJumala minulle anteeksi! -- kuivuneet pian.\n\n_Edellisen osan loppu_\n\n\n\n"]