Suuria odotuksia II
Charles Dickens (1812–1870)
Klassikkoromaani kertoo orpopojan Pipin kasvutarinan ja hänen matkastaan kohti herrasmiesmäistä elämää. Salaperäisen perinnön myötä Pip muuttaa Lontooseen, missä hän kohtaa monenlaisia kohtaloita, kuten omalaatuisen neiti Havishamin ja kauniin Estellan.
Charles Dickensin 'Suuria odotuksia II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 659. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SUURIA ODOTUKSIA II
Romaani
Kirj.
CHARLES DICKENS
Englanninkielestä ["Great Expectations"] suomentanut Alpo Kupiainen
Kariston klassillinen kirjasto 54
Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1934.
ENSIMMÄINEN LUKU
Punnittuani asiaa huolellisesti pukeutuessani "Sinisessä Karjussa" seuraavana aamuna päätin ilmaista holhoojalleni sen epäilykseni, ettei Orlick ollut oikeanlaatuinen mies toimimaan luottamustehtävässä neiti Havishamin talossa.
"No, tietenkään hän ei ole oikeanlaatuinen mies, Pip", selitti holhoojani, jolla oli etukäteen lohdullisen varma mielipide tällaisesta kysymyksestä yleensä, "koska luottamustoimessa oleva mies ei koskaan ole oikeanlaatuinen mies." Hän tuntui suorastaan tulevan hyvälle tuulelle saadessaan tietää, ettei juuri tämän toimen hoitaja poikkeuksellisesti ollut oikeanlaatuinen mies, ja kuunteli tyytyväisesti kertoessani hänelle, mitä Orlickista tiesin. "Oikein hyvä, Pip", virkkoi hän minun lopetettuani, "menen kohta siellä käymään ja annan ystävällemme lopputilin." Sangen huolissani näin umpimähkäisestä menettelystä ehdotin vähäistä lykkäystä, jopa vihjasin, että ystäväämme saattaisi olla vaikea käsitellä. "Oh, eikä ole", väitti holhoojani hyvin varmasti, pannen nenäliinansa tehostamaan sanojaan. "Haluaisin nähdä hänen väittelevän siitä kysymyksestä minun kanssani."
Kun aioimme yhdessä palata Lontooseen päivävaunuissa ja kun aamiaista syödessäni olin Pumblechookin vuoksi niin peloissani, että tuskin kykenin pitelemään kuppiani, tarjoutui minulle tässä tilaisuus sanoa, että halusin kävellä ja että lähtisin taivaltamaan Lontoon tietä myöten Jaggersin toimittaessa asioitaan, jos hän ilmoittaisi kyytimiehelle, että nousisin paikalleni heidän saavutettuaan minut. Siten voin lähteä pois "Sinisestä Karjusta" heti aamiaisen jälkeen. Kun sitten tein noin parin virstan pituisen mutkan tasangolle Pumblechookin asunnon taitse, tulin jälleen High-kadulle vähän matkaa tämän sudenkuopan toisella puolella ja tunsin olevani verrattain hyvässä turvassa.
Oli kiinnostavaa taaskin olla tässä hiljaisessa, vanhassa kaupungissa, eikä tuntunut vastenmieliseltä, kun silloin tällöin joku tunsi minut ja jäi tuijottamaan jälkeeni. Pari kauppiasta pujahti ulos myymälästäänkin, mennen kadulla vähän matkaa edelleni, voidakseen kääntyä ikäänkuin olisivat jotakin unohtaneet ja sivuuttaessaan minut katsoa minua suoraan kasvoihin – enkä tiedä, kumpi, vastaantulija vaiko minä, pahemmin teeskenteli – hänkö, ettei hän niin menetellyt, vai minäkö, etten sitä oivaltanut. Mutta asemani oli huomattu, enkä suinkaan ollut siitä pahoillani, ennenkuin kohtalo viskasi minut sen äärettömän kelvottoman lurjuksen, Trabbin juoksupojan, tielle.
Luodessani eräässä kohdassa katseeni pitkin katua näin Trabbin juoksupojan lähestyvän, läimäytellen itseään tyhjällä, sinisellä pussilla. Arvellen, että minun olisi sopivinta katsoa häneen tyynesti ja vaivattomasti ja että se todennäköisimmin masentaisi hänen ilkeätä mieltänsä, astelin häntä kohti sellainen ilme kasvoillani, melkeinpä onnitellen itseäni menestykseni johdosta. Mutta äkkiä Trabbin juoksupojan polvet kolahtivat vastakkain, hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hattu lennähti pois hänen päästänsä, hänen kaikki jäsenensä vapisivat rajusti, ja hän hoippui keskitielle, huutaen ihmisille: "Tukekaa minua! Olen niin kovin peloissani!" Hän teeskenteli olevansa ulkoasuni arvokkuuden aiheuttaman pelon ja masennuksen vallassa. Sivuuttaessani hänet hänen hampaansa kalisivat kuuluvasti, ja näytellen joka suhteessa äärimmäistä nöyryyttä hän heittäytyi tomuun.
Sitä oli vaikea kestää, mutta se ei ollut vielä mitään. En ollut ehtinyt senjälkeen edetä kahtasataa metriä, kun jo taaskin sanomattomaksi kauhukseni, hämmästyksekseni ja harmikseni näin Trabbin juoksupojan lähestyvän. Hän kääntyi tielle kapealta kujalta. Sininen pussi oli hänen olallaan, hänen silmistään säteili rehellistä uutteruutta, hänen käynnistään kuvastui päätös kiiruhtaa Trabbin liikkeeseen hilpeän ripeästi. Hätkähtäen hän havaitsi minut ja sai samanlaisen ankaran kohtauksen kuin edelliselläkin kerralla. Mutta tällä kertaa hän suoritti kiertoliikettä, hoippuen ympärilläni polvet hyvin heikkoina ja kädet ojennettuina, ikäänkuin armoa rukoillen. Hänen kärsimyksiään tervehti joukko katselijoita mitä rienullisimmin, ja minä oli perin hämilläni.
En ollut ennättänyt edes postitoimiston kohdalle, ennenkuin jälleen näin Trabbin juoksupojan sujahtavan näkyviin syrjätieltä. Tällä kertaa hän oli täydelleen muuttunut. Sininen pussi oli hänen yllänsä samaan tapaan kuin minulla päällystakki, ja hän tulla tepasteli kadun vastapäisellä puolella saattajinaan joukko riemastuneita, nuoria ystäviään, joille hän huudahteli: "En tunne teitä!" Sanoin ei voi kuvata sitä kiusan ja loukkauksen määrää, jonka Trabbin juoksupoika syyti kestettäväkseni, kun hän kohdalleni saavuttuaan nosti paidankauluksensa pystyyn, kiersi ohimohiuksiaan, pani käden puuskaan, virnisteli tavattomasti, väänteli kyynärvarsiaan ja vartaloaan ja lausui venyttelevästi seuralaisilleen: "Enpä tunne teitä, kautta sieluni, enpä tunne!" Se, että hän heti senjälkeen alkoi kiekua, ajaen minua takaa sillan ylitse, päästellen kiekaisuja kuin tavattoman surullinen kukko, joka oli tuntenut minut seppänä ollessani, kehitti huippuunsa sen häpäisyn, joka tuli osakseni lähtiessäni kaupungista sen niin sanoakseni sysätessä minut pois sisältään.
Mutta jollen olisi siinä tilaisuudessa tappanut Trabbin juoksupoikaa, en nytkään totisesti tiedä, mitä muuta olisin saattanut tehdä kuin kestää. Turhaa ja alentavaa olisi ollut tapella hänen kanssansa kadulla tai vaatia häneltä mitään halvempaa hyvitystä kuin hänen sydänvertansa. Sitäpaitsi hän oli sellainen poika, jota ei kukaan olisi osannut loukata, haavoittumaton ja väistelevä käärme, joka umpikujaan ahdistettuna pujahti vangitsijansa jalkojen välitse jälleen vapauteen, pilkallisesti uikuttaen. Kirjoitin kuitenkin seuraavan päivän postissa Trabbille, ilmoittaen, että herra Pipin täytyi kieltäytyä antautumasta enää tekemisiin sellaisen henkilön kanssa, joka unohti velvollisuutensa yhteiskunnan etuja kohtaan siinä määrin, että piti palveluksessaan juoksupoikaa, joka herätti inhoa jokaisessa kunniallisessa ihmisessä.
Vaunut, joissa Jaggerskin istui, saavuttivat minut aikanaan, ja minä sijoituin jälleen etuistuimelleni, saapuen sitten Lontooseen kommelluksitta – mutta en terveenä, sillä sydämeni oli poissa. Heti perille tultuani lähetin katuvaisena Joelle turskan ja astiallisen ostereita – korvaukseksi siitä, etten ollut itse mennyt – ja lähdin sitten Barnardin majataloon.
Sinne tullessani Herbert oli syömässä kylmää päivällistään ja toivotti minut riemastuneena tervetulleeksi takaisin. Lähetettyäni Kostajan kahvilaan noutamaan lisää ruokaa minusta tuntui, että minun täytyi jo sinä iltana avata sydämeni ystävälleni ja parhaalle kumppanilleni. Koska ei tullut kysymykseenkään luottaa Kostajaan tämän ollessa hallissa, jota ei voitu pitää muuna kuin avaimenreiän eteisenä, lähetin hänet teatteriin. Parempaa todistusta siitä, kuinka ankarasti olin tämän käskijäni vallassa, voisi tuskin saada kuin olivat ne alentavat temput, joihin minun yhtenään täytyi turvautua keksiäkseni hänelle tehtävää. Niin halpamielinen on hätätila, että toisinaan lähetin hänet katsomaan Hyde-puiston kulmasta kelloa.
Kun päivällisen jälkeen istuimme jalat tulisijan suojuskangella, virkoin Herbertille: "Rakas Herbert, tahtoisin kertoa sinulla jotakin hyvin erikoista."
"Rakas Händel", vastasi hän, "pidän arvossa ja kunnioitan luottamustasi."
"Se koskee minua itseäni, Herbert", selitin, "ja erästä toista henkilöä."
Herbert pani jalkansa ristiin, katsoi tuleen pää kallellaan ja silmäiltyään sitä turhaan jonkun aikaa katsahti minuun, koska en jatkanut.
"Herbert", sanoin, laskien käteni hänen polvelleen, "minä rakastan – jumaloin – Estellaa."
Tyrmistymisen sijasta Herbert vastasi tyynen luonnollisesti: "Niin, oikein. No?"
"No niin, Herbert. Siinäkö kaikki sanottavasi? No?"
"Entä sitten, tarkoitan", virkkoi Herbert. "Tietysti tiedän sen."
"Mistä olet saanut sen tietää?" kysyin.
"Mistäkö olen saanut sen tietää, Händel? Tietenkin sinulta."
"En ole koskaan sitä sinulle sanonut."
"Sanonut! Et ole koskaan sanonut, kun olet leikkauttanut tukkasi, mutta minulla on ollut aistit havaitakseni sen. Olet palvonut Estellaa aina, koko ajan, jonka olen sinut tuntenut. Toit palvontasi ja matkareppusi tänne samalla kertaa. Sanonut minulle! Sinähän olet vakuuttanut sitä minulle päivät pääksytysten. Kertoessasi minulle oman tarinasi, ilmaisit selvästi alkaneesi palvoa häntä nähdessäsi hänet ensi kerran, jolloin olit kuin olitkin sangen nuori."
"Hyvä siis", äänsin minä, josta tämä oli uusi, mutta ei suinkaan vastenmielinen valaistus, "en ole lakannut häntä palvomasta. Ja hän on palannut kotiin hyvin kauniina ja siron hienona olentona. Ja minä tapasin hänet eilen. Ja jos palvoin häntä ennen, palvon häntä nyt kahta vertaa hartaammin."
"Onneksesi siis, Händel", huomautti Herbert, "olet valittu häntä varten ja määrätty hänelle. Tunkeutumatta kielletylle alueelle rohjennemme sanoa, ettei siitä seikasta voi olla epäilystä meidän keskemme. Onko sinulla vielä aavistustakaan, millainen on Estellan mielipide palvomiskysymyksestä?"
Ravistin päätäni synkästi. "Voi! Hän on satojen penikulmien päässä minusta", valitin.
"Kärsivällisyyttä, rakas Händel, aikaa on runsaasti, yllinkyllin. Mutta sinulla on muutakin puhuttavaa?"
"Minua hävettää puhua siitä", vastasin, "eikä siitä puhuminen kuitenkaan ole sen pahempaa kuin sen ajatteleminen. Kehuit minua onnelliseksi. Niin tietysti olenkin. Olin sepän oppipoika vielä eilen; olen – miksi itseäni nimittäisinkään – tänään?"
"Nimitä hyväksi miekkoseksi, jos haluat jotakin sanontatapaa!" kehoitti Herbert hymyillen ja laskien kätensä minun käteni selkämykselle. "Hyväksi miekkoseksi, jossa on kiihkoa ja epäröintiä, rohkeutta ja arkailua, toimintaa ja uneksimista omituisesti toisiinsa sekaantuneina."
Jäin hetkeksi pohtimaan, oliko luonteessani todellakin tällaista sekoitusta. Ylimalkaan en suinkaan tunnustanut hänen erittelyään oikeaksi, mutta mielestäni ei siitä maksanut väitellä.
"Kun kysyn, mitä sanaa minun pitää käyttää itsestäni nykyisin, Herbert", jatkoin, "tarkoitan, mitä mielessäni liikkuu. Väität minua onnelliseksi. Tiedän, etten ole tehnyt mitään parantaakseni asemaani ja että onni yksin on minua nostanut; se merkitsee, että minulla on oikein hyvä onni. Mutta kun ajattelen Estellaa –"
"Ja milloinkahan et häntä ajattele!" pisti Herbert väliin, katse suunnattuna tuleen. Tämä oli minusta ystävällistä ja miellyttävää hänen puoleltaan.
"– silloin, rakas Herbert, en osaa selittää, kuinka riippuvaiseksi ja epävarmaksi ja kuinka alttiiksi sadoille muutoksille oloni tunnen. Välttäen kiellettyä aluetta, kuten sinäkin äsken teit, saanen kuitenkin mainita, että kaikki odotukseni ovat – nimeä mainitsematta – yhden henkilön järkähtämättömyyden varassa. Ja kuinka epämääräistä ja epätyydyttävää parhaassakin tapauksessa on ainoastaan hämärästi tietää, millaisia ne ovat!" Tämän lausuessani huojensin mieltäni taakasta, joka oli sitä koko ajan painanut raskaammin tai kevyemmin, vaikka pahimmin epäilemättä eilispäivästä saakka.
"Minusta tuntuu, Händel", vastasi Herbert hilpeään, toiveikkaaseen tapaansa, "että hellän intohimon masentamina tarkastamme lahjahevosemme suuta suurennuslasilla. Samoin minusta tuntuu, että keskittäessämme huomiomme tarkastukseen sivuutamme täydelleen erään eläimen parhaita puolia. Etkö maininnut minulle holhoojasi herra Jaggersin heti alussa ilmoittaneen sinulle, ettei sinulle ollut lahjoitettu ainoastaan odotuksia? Ja jos hän ei olisikaan sitä ilmoittanut – vaikka se on hyvin suuri 'jos', myönnän – voisitko uskoa, että juuri Jaggersin kaltainen mies pysyisi nykyisissä suhteissa kanssasi, jollei hän olisi varma asiastaan?"
Myönsin, että tämä kaiketi oli vankka perustelu. Myönsin sen – ihmiset tekevät usein niin sellaisissa tapauksissa – totuuden ja oikeuden vastahakoisena tunnustamisena, ikäänkuin mieleni olisi tehnyt kiistää sitä vastaan!
"Minä väittäisin, että se on vankka perustelu", pitkitti Herbert, "ja luullakseni sinun olisi vaikea kuvitella vankempaa. Muuten, sinun täytyy odottaa holhoojasi, ja hänen täytyy odottaa suojattinsa aikaa. Täytät yksikolmatta vuotta ihan pikapuoliin ja silloin kenties saat lisää tietoja. Joka tapauksessa olet likempänä niiden saamista, sillä täytyyhän niiden lopulta tulla."
"Kuinka toiveikas sinun mielialasi onkaan!" virkoin, kiitollisena ihaillen hänen hilpeitä esityksiään.
"Niin sen pitää olla", yhtyi Herbert, "sillä minulla ei paljoa muuta olekaan. Minun täytyy muuten tunnustaa, että äskeisten sanojeni järkevä ajatus ei ole omani, vaan isäni. Ainoa huomautus, jonka olen koskaan kuullut hänen lausuvan tarinastasi, on loppupäätelmä: 'Asia on päätetty ja varma, sillä muutoin ei herra Jaggers olisi siinä mukana.' Ja ennenkuin nyt hiiskun enää mitään isästäni tai isäni pojasta sekä vastaan luottamukseen luottamuksella, haluan tehdä itseni sinulle vakavasti vastenmieliseksi vähäksi aikaa – suorastaan inhoittavaksi."
"Se ei sinulle onnistu", väitin.
"Oh, kyllä se onnistuu!" vakuutti hän. "Yksi, kaksi, kolme, ja nyt se alkaa. Händel, hyvä kumppani" – vaikka hän puhui näin kevyeen sävyyn, oli hän hyvin vakavissaan – "puhellessamme tässä, jalat tällä suojustangolla, olen ajatellut, ettei Estella varmastikaan voi olla perinnönsaantisi ehto, jos holhoojasi ei ole kertaakaan viitannut häneen. Olenko oikeassa, kun puheistasi olen saanut sen käsityksen, ettei hän ole koskaan viitannut Estellaan millään tavoin, ei suoranaisesti eikä epäsuorasti? Ei koskaan esimerkiksi vihjaissut, että suojelijallasi saattaa olla varmoja mielipiteitä avioliitostasi?"
"Ei koskaan."
"Minussa, Händel, ei ole rahtuakaan mustasukkaisuutta, kautta sieluni ja kunniani! Kun et ole sidottu häneen, etkö voi päästä irti hänestä? – Sanoinhan sinulle, että olisin epämiellyttävä."
Käänsin pääni sivulle, sillä äkkiä kuten mereltä kiitävät suotuulet iski taaskin sydämeeni samanlainen tunne kuin sinä aamuna, jolloin lähdin pajalta, jolloin usvat juhlallisesti kohosivat ja jolloin laskin käteni kylämme tienviitalle. Olimme ääneti vähän aikaa.
"Niin, mutta, rakas Händel", jatkoi Herbert, ikäänkuin vaitiolon sijasta olisimme puhelleet, "se, että se on niin lujasti juurtunut luonnon ja olosuhteiden niin romanttiseksi muovaaman pojan rintaan, tekee sen hyvin vakavaksi. Ajattele hänen kasvatustaan ja ajattele neiti Havishamia! Ajattele häntä itseään! – Nyt olen inhoittava, ja sinä kammoat minua. – Tästä saattaa koitua surkeata."
"Tiedän sen, Herbert", myönsin pää yhäti toisaalle käännettynä, "mutta en mahda sille mitään."
"Etkö voi irtautua?"
"En. Mahdotonta!"
"Etkö voi koettaa, Händel?"
"En. Mahdotonta!"
"No niin!" äänsi Herbert, nousten pystyyn, ravistaen itseään ripeästi ikäänkuin olisi nukkunut ja kohentaen tulta. "Nyt yritän jälleen tehdä itseni miellyttäväksi!"
Niinpä hän alkoi liikkua huoneessa, pudisteli verhot levälleen, siirsi tuolit paikoilleen, järjesti kirjat ja muut hajallaan olevat esineet, katsahti halliin, vilkaisi kirjelaatikkoon, sulki oven ja tuli takaisin tulen ääressä olevalle tuolilleen, istuutuen sille kädet kiedottuina vasemman säären ympäri.
"Aioin puhua muutamia sanoja, Händel, isästäni ja isäni pojasta. Isäni pojan, pelkään, on tuskin tarpeellista huomauttaa, ettei isäni kodin taloudenhoito ole erikoisen loistavaa."
"Siellä on aina kaikkea yltäkyllin, Herbert", lausuin sanoakseni jotakin rohkaisevaa.
"Niin kyllä! Ja niin luullakseni vakuuttaa rikankokooja mitä voimakkaimman hyväksyvästi, ja niin myöskin vakuutetaan käytettyjen esineiden myymälässä syrjäkadulla. Vakavasti puhuen, Händel, sillä asia on kylliksi vakava, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Otaksuttavasti on ollut sellainenkin aika, jolloin isäni ei ollut lakannut yrittämästä; mutta jos sellaista on ollut, on se mennyt. Saanko kysyä sinulta, onko sinulla koskaan ollut tilaisuutta panna merkille, että sellaisista avioliitoista, jotka eivät ole täysin onnistuneita, syntyneet lapset aina erikoisen kiihkeästi haluavat naimisiin?"
Tämä oli niin omituinen kysymys, että vuorostani tiedustin häneltä: "Onko asia niin?"
"En tiedä", vastasi Herbert, "mutta juuri sen haluaisin tietää, koska asianlaita on varmasti niin meidän perheessämme. Poloinen Charlotte-sisareni, joka oli minun jälkeeni vanhin ja kuoli ennenkuin täytti neljättätoista ikävuottaan, oli silmäänpistävä esimerkki. Samoin on pikku Jane. Hän toivoo pääsevänsä avioliittoon niin hartaasti, että saattaisi luulla hänen viettäneen lyhyen elämänsä kotielämän autuuden ajattelussa. Pieni, mekkoasuinen Alick on jo järjestellyt liittoaan erään Kewissä asuvan, soveliaan nuoren henkilön kanssa. Ja taidammepa tosiaankin olla kihloissa kaikki muut paitsi pienokaista."
"Oletko siis sinä?" kysyin.
"Olen", tunnusti Herbert, "mutta se on salaisuus."
Vakuutin hänelle säilyttäväni hänen salaisuutensa ja pyysin kuulla tarkempia yksityiskohtia. Hän oli puhunut niin järkevästi ja tunteikkaasti minun heikkoudestani, että halusin jossakin määrin tutustua hänen voimaansa.
"Saanko tiedustaa nimeä?" virkoin.
"Se on Clara", vastasi Herbert.
"Asuuko hän Lontoossa?"
"Kyllä. Kenties minun pitäisi mainita", lisäsi Herbert, joka oli käynyt omituisen alakuloiseksi ja lauhkeaksi alettuamme puhella tästä kiintoisasta aiheesta, "että hän on paljon äitini turhanpäiväisten sukukäsitysten alapuolella. Hänen isänsä toimi matkustajalaivojen muonittamisen alalla. Luultavasti hän oli jonkunlainen taloudenhoitaja jossakin laivassa."
"Mikä hän nyt on?"
"Hän viettää vanhuudenlepoa."
"Entä hänen olosuhteensa?"
"Hän asuu toisessa kerroksessa", selitti Herbert. Sitä minä en suinkaan tarkoittanut, sillä kysymykseni tarkoitus oli koskea hänen varojaan. "En ole nähnyt häntä kertaakaan, sillä hänen huoneensa on aina ollut yläkerrassa, niin kauan kuin olen Claran tuntenut. Mutta yhtenään olen kuullut hänen ääntänsä. Hän pitää hirvittävää melua – karjuu ja kolkuttaa lattiaa jollakin kauhealla välineellä." Katsoessaan minuun ja sitten nauraessaan sydämellisesti Herbert sai hetkiseksi takaisin tavallisen eloisuutensa.
"Etkö odota näkeväsi häntä?"
"Oh, kyllä, odotan alituisesti hänet näkeväni", vastasi Herbert, "sillä en koskaan kuule hänen meluaan odottamatta hänen tulla tupsahtavan laipion lävitse. Mutta en tiedä, kuinka kauan palkit kestävät."
Naurettuaan jälleen sydämellisesti hän muuttui taaskin säyseäksi ja ilmoitti, että hänen aikeenaan oli mennä naimisiin tämän nuoren naisen kanssa heti kun alkoi saada pääomaa. Hän lisäsi muka itsestään selvän, masentavan huomautuksen: "Mutta ymmärräthän, ettei voi mennä naimisiin tähyillessään ympärilleen."
Silmäillessämme tulta mietiskelin, kuinka vaikealta pääoman hankkiminen toisinaan näytti, ja pistin käteni taskuihin. Huomioni kiintyi toisessa taskussa olevaan, kokoon taitettuun paperipalaan. Avasin sen ja huomasin sen Joelta saamakseni teatteri-ilmoitukseksi, joka koski kuuluisaa, maaseutulaista, Rosciuksen maineen saavuttanutta amatöörinäyttelijää. "Ja hyväinen aika", äänsin tahtomattani, "sehän on tänä iltana!"
Tämän johdosta puheenaiheemme vaihtui heti, ja kiireisesti päätimme lähteä katsomaan kappaletta. Kun siis olin luvannut itselleni lohduttaa ja tukea Herbertia hänen sydämenasiassaan kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla, kun Herbert oli kertonut morsiamensa jo tuntevan minut kuulopuheitten mukaan sekä luvannut esitellä minut hänelle, ja kun olimme lämpimästi pudistaneet toistemme kättä keskinäisen luottamuksemme vahvistukseksi, sammutimme kynttilämme, kohensimme takkavalkeaamme, lukitsimme ovemme ja lähdimme liikkeelle etsimään Wopslea ja Tanskaa.
TOINEN LUKU
Saavuttuamme Tanskaan huomasimme, että tämän maan kuningas ja kuningatar istuivat korkealla kahdessa nojatuolissa keittiönpöydän ääressä ja että heillä oli vastaanottotilaisuus. Saapuvilla oli koko Tanskan ylimystö: aatelispoika, jonka jalassa oli jättiläiskokoisen esi-isän kiiltonahkaiset saappaat, kunnianarvoisa pääri, jolla oli likaiset kasvot ja joka näytti vasta elämänsä loppupuolella kohonneen kansan keskuudesta, ja tanskalainen ritaristo, jonka hiuksissa oli kampa ja jalassa valkeat silkkisukat ja joka yleensä näytti naiselta. Lahjakas kotiseutulaiseni seisoi synkkänä syrjässä käsivarret ristissä, ja olisin saattanut toivoa, että hänen kiharansa ja otsansa olisivat olleet uskottavammat.
Näytelmän kestäessä kävi ilmi useita omituisia pikku seikkoja. Maan kuningasvainajaa oli nähtävästi vaivannut yskä kuolinhetkellä, ja lisäksi hän tuntui ottaneen sen mukaansa hautaan sekä tuoneen sen sieltä takaisin. Kuninkaallisella haamulla oli myöskin komentosauvansa ympärille kierrettynä käsikirjoitus, johon se näkyi silloin tällöin turvautuvan, Vieläpä lisäksi niin huolestuneesti ja niin usein pyrkien kadottamaan kysymyksessä olevan kohdan näkyvistään, että teki kuolevaisen vaikutuksen. Juuri siitä käsittääkseni johtui, että parvekkeelta neuvottiin haamua "kääntämään puolta" – mistä kehoituksesta se kovasti pahastui. Samoin oli huomattavaa, että samalla kun tämä majesteetinhaamu aina näyttäytyi sen näköisenä kuin olisi ollut ulkosalla kauan ja kävellyt äärettömän matkan, se silminnähtävästi tuli ihan likellä olevasta seinästä. Sen johdosta sen tarkoittama kauhuvaikutus otettiin vastaan pilkallisesti.
Tanskan kuningattaressa, hauskassa naisessa, vaikka hän oli historiassa julkea, oli yleisön mielestä liian paljon messinkiä. Hänen leukaansa kiinnitti diademiin leveä, tästä metallista valmistettu vanne – ikäänkuin häntä olisi kiusannut suurenmoinen hammassärky – hänen vyötäisiään ympäröi toinen ja hänen kumpaakin käsivarttansa samanlainen, joten häntä peittelemättä nimitettiin "patarummuksi."
Esi-isänsä saappaissa komeileva aatelispoika oli sekavatuntuinen, sillä hän esiytyi – niin sanoaksemme samalla henkäyksellä – pätevänä merimiehenä, kuljeksivana näyttelijänä, haudankaivajana, pappina ja hovin miekkailukilpailuissa äärimmäisen tärkeänä henkilönä, jonka harjautunut silmä ja terävä arvostelukyky antoivat arvovaltaisen tuomion mitä hienoimmista sivalluksista. Tämä herätti asteittain suvaitsemattomuutta häntä kohtaan, johtaen jopa siihen, että kun hänet tavattiin papinasussa ja hän kieltäytyi toimittamasta hautausta, yleinen paheksuminen ilmeni pähkinöiden muodossa.
Ophelia vihdoin oli niin verkkaisen musikaalisen mielipuolisuuden uhri, että kun hän ajan mittaan oli irroittanut valkean, muslinisen hartiahuivinsa, kääntänyt sen kokoon ja haudannut sen, muuan jörö mies, joka kauan oli jäähdytellyt maltitonta nenäänsä parvekkeen eturivin rautatankoon, murahti: "Nyt on pienokainen vuoteessa, käydään käsiksi illalliseen!" Se – mahdollisimman lievästi sanottuna – oli epäsointuista.
Kaikki nämä kohtaukset kasautuivat kohdistumaan kovaonniseen kotiseutulaiseeni leikkisän tehokkaasti. Milloin tämän epäröivän prinssin vain piti kysyä jotakin tai lausua julki epäilys, auttoi yleisö häntä suoriutumaan pulmasta. Kun hän esimerkiksi kysyi, oliko jalompaa mielessään kärsiä, kiljuivat toiset myöntävästi, toiset kieltävästi, toisten hoippuessa molempien mielipiteiden välillä ja huutaessa: "Ratkaise se lantin heitolla!" Siten sukeutui suoranainen väittely. Kun hän kysyi, miksi hänen kaltaisensa miekkosen pitäisi yhä madella maan ja taivaan välillä, rohkaistiin häntä äänekkäillä "Kuulkaa!"-huudoilla. Kun hän näyttäytyi sukka epäjärjestyksessä – tätä epäjärjestystä tulkitsi yleisen tavan mukaisesti sukan suussa oleva sangen soma laskos, joka otaksuttavasti oli aina laitettu silitysraudalla – syntyi parvekkeella keskustelu hänen säärensä kalpeudesta ja aprikoitiin, oliko se aiheutunut haamun hänelle tuottamasta hermojärkytyksestä. Hänen otettuaan soittimensa – hyvin samanlaisen kuin oli se pieni, musta huilu, jolla oli juuri äsken soitettu orkesterissa ja joka oli ojennettu ulos ovesta – pyydettiin häntä yksimielisesti soittamaan "Hallitse, Britannia." Kun hän kehoitti, ettei soittaja sahaisi ilmaa niin ilkeästi, tokaisi jörö mies: "Älkääkä tekään sitä tehkö; te olette paljon pahempi kuin hän!" Ja surukseni minun täytyy lisätä, että naurunremahdukset tervehtivät Wopslea kaikissa näissä tilaisuuksissa.
Mutta suurimmat koettelemuksensa hän sai kestää hautausmaalla, joka näytti alkuaikaiselta metsältä ja jonka toisessa laidassa oli eräänlainen pieni, kirkollinen pesutupa, toisessa ristikkoportti. Kun väljään, mustaan vaippaan puetun Wopslen huomattiin astuvan sisälle portista, kehoitettiin haudankaivajaa ystävällisesti: "Ole varuillasi! Hautaustoimitsija tulee katsomaan, kuinka työsi edistyy!" Luullakseni tiedetään perustuslaillisessa maassa hyvin, ettei Wopsle pidettyään kallon johdosta saarnan olisi mitenkään voinut antaa sitä takaisin pyyhkimättä hyppysiään poveltaan otettuun, valkeaan liinaan. Mutta ei edes tämäkään viaton ja välttämätön teko päässyt ilman huomautusta: "Tarjoilija!" Kun ruumis saapui haudattavaksi – tyhjässä, mustassa arkussa, jonka kansi retkahti auki – oli se merkkinä yleiselle riemulle, jota lisäsi se, että kantajien joukosta tunnettiin eräs henkilö, jonka tunteminen oli haitaksi. Sama riemu seurasi Wopslea hänen kamppaillessaan Laerteksen kanssa orkesterin ja haudan partaalla, eikä se enää laimennut, ennenkuin hän oli kellistänyt kuninkaan pois keittiönpöydältä ja kuollut tuuma tuumalta nilkoista ylöspäin.
Olimme aluksi muutamia kertoja heikosti yrittäneet osoittaa suosiota Wopslelle, mutta ne yritykset olivat liian toivottomia jatkettaviksi. Olimme senvuoksi istuneet tunteet voimakkaasti hänen puolellaan, mutta siitä huolimatta nauraen suu korviin ulottuvana. Vastoin tahtoani nauroin koko ajan, koko juttu oli niin hullunkurinen, ja silti mielessäni oli piilevä vaikutelma, että Wopslen esityksessä oli jotakin hienoa – ei vanhojen mielleyhtymien vuoksi, pelkään, vaan sen tähden, että se oli hyvin hidasta, hyvin surullista, hyvin nousevaa ja laskevaa, joka suhteessa hyvin toisenlaista kuin ainoankaan ihmisen ajatusten tulkinta luonnollisissa olosuhteissa, kuolemassa tai elämässä on koskaan ollut. Kun näytelmä oli päättynyt, hänet huudettu esille ja hänelle ulvottu ja vihelletty, ehdotin Herbertille: "Lähdetään heti, sillä muutoin ehkä kohtaamme hänet!"
Ehätimme alakertaan niin pian kuin suinkin voimme, mutta emme kuitenkaan olleet kylliksi vikkeliä. Ovella seisoi juutalainen, jonka kulmakarvat olivat luonnottoman paksussa voiteessa; lähestyessämme hän katsoi silmiimme ja ehdittyämme hänen kohdalleen tiedusti: "Oletteko herra Pip ja hänen ystävänsä?" Herra Pip ja hänen ystävänsä tunnustivat, keitä he olivat. "Herra Waldengarver", ilmoitti mies, "olisi iloinen, jos saisi kunnian tavata teitä."
"Waldengarver?" kertasin – mutta Herbert kuiskasi korvaani: "Otaksuttavasti Wopsle."
"Oh!" äänsin. "Niin! Seuraammeko teitä?"
"Muutamia askelia, olkaa hyvä!"
Ehdittyämme sivukäytävään hän kääntyi kysymään: "Miltä hän teistä näytti? Hän oli minun pukemani."
En tiedä, miltä hän oli näyttänyt, jollei hautajaisilta, paitsi että hänen kaulassaan riippui sinisessä nauhassa iso tanskalainen aurinko täi tähti, joka oli tehnyt hänet sennäköiseksi kuin hänet olisi vakuutettu jossakin harvinaisessa palovakuutusyhtiössä. Mutta vakuutin, että hän oli näyttänyt hyvin komealta.
"Haudalle saavuttuaan", virkkoi oppaamme, "hän näytti vaippaansa kauniisti. Mutta kulissien välistä päätellen olisi hänen nähdessään haamun kuningattaren huoneessa mielestäni sopinut tuoda sukkansa paremmin näkyviin."
Myönsin sen vaatimattomasti, ja me kaikki astuimme pienestä, likaisesta ovesta eräänlaiseen heti sen takana olevaan kuumaan sälylaatikkoon. Täällä oli Wopsle riisumassa yltänsä tanskalaista asuaan, ja täällä meille oli parhaiksi tilaa katsellaksemme häntä toistemme olan ylitse, pitämällä sälylaatikon oven eli kannen selkosen selällään.
"Hyvät herrat", lausui Wopsle, "olen ylpeä saadessani nähdä teidät. Toivottavasti, herra Pip, suotte anteeksi, että lähetin teitä noutamaan. Minulla oli onni tuntea teidät menneinä aikoina, ja tämä draama on aina tunnustettu yleväksi ja vaikuttavaksi."
Samalla Waldengarver, hirvittävästi hikoillen, koetti vapautua ruhtinaallisista turkiksistaan.
"Riisukaa sukat nylkemällä, herra Waldengarver", kehoitti näiden esineiden omistaja, "sillä muutoin revitte ne. Ja ne repiessänne revitte viisikolmatta shillinkiä. Shakespearea ei ole milloinkaan kunnioitettu hienommalla sukkaparilla. Pysykää nyt hiljaa tuolissanne ja sallikaa minun huolehtia niistä!"
Niin sanottuaan hän laskeutui polvilleen ja alkoi nylkeä uhriaan, joka ensimmäisen sukan luiskahtaessa pois jalasta olisi varmasti kellahtanut kumoon tuoleineen, jos vain tila olisi antanut myöten.
En ollut siihen saakka uskaltanut hiiskua mitään näytelmästä. Mutta nyt Waldengarver katsoi meihin itsetyytyväisesti ja tiedusti:
"Hyvät herrat, miten se näytti menevän teistä etualalta nähtynä?"
Herbert sanoi takaani – samalla nykäisten minua: "Mainiosti." Niinpä minä toistin: "Mainiosti."
"Miltä teistä tuntui luonteentulkintani, hyvät herrat?" kysyi Waldengarver miltei, jollei täysin, suojelevasti.
Herbert kuiskasi takaa – taaskin nykäisten minua: "Vankalta ja varmalta." Niinpä vastasin, ikäänkuin se olisi ollut alkuisin minun aivoistani ja minun olisi pitänyt pyytää lupaa esittää se ehdottomana totuutena: "Vankalta ja varmalta."
"Olen hyvilläni teidän tunnustuksestanne, hyvät herrat", virkkoi Waldengarver arvokkaasti siitä huolimatta, että häntä samalla kertaa hangattiin seinää vasten ja hän piteli kiinni tuolista.
"Mutta sanon teille yhden seikan, herra Waldengarver", virkkoi polvillaan oleva mies, "jossa esityksenne on virheellinen. Ja muistakaa, en välitä siitä, kuka väittää päinvastaista; minä sanon teille sen. Erehdytte tulkitessanne Hamletia, kun käännätte jalkanne sivuittain. Viimeksi pukemani Hamlet teki samat virheet harjoituksissa, kunnes taivutin hänet kiinnittämään laajan punaisen levyn kumpaankin sääreensä, ja niissä harjoituksissa, jotka olivat viimeiset, menin sitten etupuolelle, orkesterin paikan taakse, ja milloin hän vain esiytyessään joutui syrjittäin, huusin: 'En näe levyä.' Ja illalla hänen esiytymisensä oli viehättävää."
Waldengarver hymyili minulle ikäänkuin huomauttaakseen: "Uskollinen kannattaja – katson sormien lomitse hänen tyhmyyttään." Ja sitten hän lausui ääneen: "Minun mielipiteeni on hiukan liian klassillinen ja mietteliäs täkäläisille; mutta he paranevat, he paranevat."
Herbert ja minä supatimme toisillemme: "Niin, epäilemättä he paranevat."
"Panitteko merkille, hyvät herrat", tiedusti Waldengarver, "että parvekkeella istui mies, joka pyrki pilkkaamaan kirkonmenoa – nimittäin sen esitystä?"
Halpamielisesti vastasimme, että hyvin luultavasti olimme panneet sellaisen miehen merkille. Lisäsin: "Hän oli epäilemättä juovuksissa."
"Voi, hyväinen aika", torjui Wopsle, "hän ei ollut juovuksissa. Hänen työnantajansa kyllä huolehtii siitä, hyvä herra. Hänen työnantajansa ei sallisi hänen olla juovuksissa."
"Tunnetteko hänen työnantajansa?" kysyin.
Wopsle sulki silmänsä ja avasi ne jälleen, suorittaen molemmat temput hyvin hitaasti. "Teidän täytyi huomata, hyvät herrat", pitkitti hän, "tietämätön ja meluava aasi, jonka kurkku kärisi, jonka kasvot kuvastivat halpamielistä ilkeyttä ja joka oli suorittavinaan Tanskan kuninkaan Claudiuksen roolia – jos saan käyttää ranskalaista nimitystä. Se mies on hänen työnantajansa, hyvät herrat. Sellainen on tämä ammatti."
Selvästi tietämättä, olisinko säälinyt Wopslea enemmän, jos hän olisi ollut epätoivoinen, säälin häntä nytkin siinä määrin, että hänen kääntyessään ympäri ottaakseen housunkannattimensa hartioilleen – mikä temppu karkoitti meidät oviaukkoon – käytin tilaisuutta tiedustaakseni Herbertilta, mitä hän arvelisi, jos kutsuisimme Wopslen luoksemme illalliselle. Herbert vastasi, että se olisi hyväntahtoinen teko, ja niin ollen pyysin häntä meille; hän lähti Barnardin majataloon silmiä myöten verhottuna, me panimme parhaamme hänen hyväkseen, ja hän istui luonamme kello kahteen aamulla, muistellen menestystään ja kehitellen suunnitelmiaan. En muista niiden yksityiskohtia, mutta ylimalkaisesti muistan, että hän aikoi elvyttää draaman ja lopettaa sen masentumisen, koska hänen kuolemansa jättäisi sen äärimmäisen orvoksi ilman mahdollisuuksia ja ilman toivoa.
Surkeana kävin sittenkin vuoteeseen, surkeana ajattelin Estellaa ja surkeana uneksin, että kaikki odotukseni olivat rauenneet tyhjiin, ja että minun täytyi antaa käteni Herbertin Claralle tai esittää Hamletin osaa neiti Havishamin haamulle kahdenkymmenentuhannen ihmisen katsellessa, tuntematta siitä osasta kahtakymmentä sanaa.
KOLMAS LUKU
Ollessani eräänä päivänä puuhailemassa kirjojeni kimpussa herra Pocketin johdolla sain postissa kirjeen, jonka pelkkä ulkonäkö pani minut kovasti vapisemaan, sillä vaikka en ollutkaan koskaan nähnyt sen osoitteen käsialaa, arvasin, kenen kirjoittama se oli. Kirjeessä ei ollut määrättyä alkua, kuten "Hyvä herra Pip", "Hyvä Pip", "Hyvä Herra" tai "Hyvä Jokin", vaan se kuului seuraavasti: "Minun pitää tulla Lontooseen ylihuomenna päivävaunuissa. Muistaakseni päätettiin, että Teidän piti tulla minua vastaan. Joka tapauksessa neiti Havishamilla on sellainen vaikutelma, ja kirjoitan senmukaisesti. Hän lähettää Teille terveisensä. – Kunnioittaen Estella."
Jos olisi ollut aikaa, olisin otaksuttavasti tilannut useita pukuja tätä tilaisuutta varten, mutta koska sitä ei ollut, täytyi minun tyytyä niihin, jotka minulla oli. Ruokahaluni häipyi heti, enkä saanut rauhaa enkä lepoa, ennenkuin määräpäivä tuli. Eipä silti, että sen saapuminen olisi tuonut minulle kumpaakaan, sillä silloin riuduin entistä pahemmin ja aloin juosta kyytitoimistossa Wood-kadun varrella Cheapsidessa, ennenkuin vaunut olivat lähteneet "Sinisen Karjun" pihalta meidän kaupungistamme. Siitä huolimatta, että tiesin sen täysin hyvin, tuntui minusta kuitenkin siltä kuin ei olisi ollut varmaa jättää kyytitoimistoa pois näkyvistäni kauemmaksi kuin viideksi minuutiksi kerrallaan. Tällaisessa järjettömyyden tilassa olin ollut vahdissa ensimmäisen puolituntisen neljän tai viiden tunnin pituisesta odotusajasta, kun Wemmick kohtasi minut.
"Kas, herra Pip", tervehti hän, "hyvää päivää! Tuskin olisin uskonut, että tämä on teidän kävelyaluettanne."
Selitin odottavani erästä henkilöä, jonka piti saapua kyytivaunuissa, ja tiedustin, miten Linnan asiat sujuivat ja miten vanhus voi.
"Molemmat ovat mainiossa kunnossa, kiitos kysymästä", vastasi Wemmick, "ja etenkin vanhus. Hän on ihmeellisen hyvässä kunnossa. Hän täyttää kahdeksankymmentäkaksi vuotta ensi syntymäpäivänään. Aikomukseni on ampua kaksiyhdeksättä kertaa, jolleivät naapurit pane pahakseen ja jos tykkini osoittaa kestävänsä sellaisen paineen. Mutta tämä ei ole lontoolaista tarinoimista. Minne arvelette minun olevan menossa?"
"Toimistoon", vastasin, sillä hän oli matkalla siihen suuntaan.
"Parhaaseen paikkaan sen jälkeen", ilmoitti Wemmick. "Olen menossa Newgateen. Hoidettavanamme on juuri tällä hetkellä muuan ryöstöjuttu ja kävin maantiellä katsomassa tapahtumapaikkaa, ja senjälkeen minun täytyy mennä asiakkaamme puheille."
"Tekikö asiakkaanne ryöstön?" kysyin.
"Hyvänen aika, ei", vakuutti Wemmick hyvin kuivasti. "Mutta häntä syytetään siitä. Samoin saatettaisiin syyttää teitä tai minua. Kumpikin meistä saattaisi olla siitä syytettynä, ymmärrättehän."
"Mutta kumpikaan meistä ei ole", huomautin.
"Niin!" äänsi Wemmick koskettaen rintaani etusormellaan. "Olette ovela, herra Pip! Haluaisitteko lähteä katsomaan Newgatea? Onko teillä aikaa?"
Minulla oli niin paljon liikaa aikaa, että tämä ehdotus tuli huojennukseksi, vaikka se ei ollutkaan sopusoinnussa sen kanssa, että salaa halusin pitää silmällä kyytitoimistoa. Jupistuani käyväni tiedustamassa, oliko minulla aikaa lähteä hänen mukaansa, menin toimistoon ja suuresti koetellen konttoristin malttia otin häneltä mitä tarkimman selon siitä, milloin vaunuja aikaisintaan saatettiin odottaa – minkä tiesin etukäteen yhtä hyvin kuin hänkin. Senjälkeen palasin Wemmickin seuraan, olin katsovinani kelloani ja olevinani hämmästynyt saamastani tiedosta sekä hyväksyin hänen ehdotuksensa.
Muutamissa minuuteissa olimme Newgatessa, menimme etuhuoneen lävitse, jonka alastomilla seinillä riippui joitakuita kahleita vankilansääntöjen seassa, vankilan sisäosiin. Siihen aikaan vankilat olivat hyvin huonosti hoidetut, ja kaikenlaisten julkisten väärinkäytösten aiheuttaman liioitellun vastavaikutuksen kausi – joka aina on niiden ankarin ja pitkällisin rangaistus – oli vielä kaukana. Niinpä rikollisten majoitus ja ruokinta eivät olleet sen paremmat kuin sotilaiden – puhumattakaan köyhäinhoitolaisista – ja he sytyttivät toisinaan vankilansa tuleen anteeksiannettavana tarkoituksenaan keittonsa maun parantaminen. Wemmickin viedessä minut sisälle oli vierailuaika; juomanlaskija oli oluineen kierroksilla; ristikkoaitauksiin teljetyt vangit ostelivat olutta ja puhelivat ystäviensä kanssa; ja se oli karmiva, ruma, sekava, masentava näky.
Minusta Wemmick näytti kävelevän vankien seassa hyvin samaan tapaan kuin puutarhuri astelee kasviensa keskellä. Tämä välähti päähäni hänen nähtyään yöllä ilmoille puhjenneen vesan ja sanottuaan: "Mitä, kapteeni Tom? Tekö siinä? Niin, tosiaankin", samoin kuin hänen lausuttuaan: "Onko tuolla säiliön takana Musta Bill? Enpä ole kahteen kuukauteen odottanut näkeväni teitä. Mitäs teille kuuluu?" Samaten, kun hän seisahtui ristikon ääreen kuuntelemaan huolestuneita kuiskijoita – aina yhtä kerrallaan. Tällöin Wemmick postiluukku liikkumattomana silmäili puhellessaan heitä ikäänkuin olisi erikoisesti tarkkaillut, kuinka paljon he olivat viime tarkkailun jälkeen edistyneet joutuakseen täydessä komeudessaan tutkittaviksi ja tuomittaviksi.
Hän oli hyvin suosittu, ja havaitsin hänen hoitavan Jaggersin liikkeen tuttavallista puolta, vaikka hänessäkin oli jonkun verran Jaggersin juhlallisuutta, estäen lähestymisen määrätyn rajan sisäpuolelle. Se, että hän tunsi mieskohtaisesti jokaisen vuorostaan esiytyvän asiakkaan, supistui nyökkäykseen ja siihen, että hän molemmin käsin kohensi hattuaan hieman mukavampaan asentoon sekä sitten tiukensi kirjeluukkuaan ja työnsi kätensä taskuun. Parissa tapauksessa oli sattunut vaikeuksia asianajopalkkion maksamisessa, ja tällöin Wemmick peräytyi mahdollisimman kauaksi tarjotusta, riittämättömästä rahaerästä, lausuen: "Se on hyödytöntä, hyvä poika. Minä olen vain käskyläinen. En voi ottaa noita rahoja vastaan. Älä menettele enää tuolla tavoin, ollessasi tekemisissä käskyläisen kanssa. Jollet voi saada kokoon koko rahaerää, hyvä poika, on sinun parasta kääntyä jonkun esimiehen puoleen; ammatissamme on runsaasti päämiehiä, kuten tiedät, ja mikä ei toisesta kannata, saattaa toisesta kannattaa. Siinä sinulle käskyläisenä lausumani kehoitus. Älä yritäkään hyödyttömiä keinoja! Miksi sen tekisit? Entä kenen vuoro nyt?"
Niin kävelimme Wemmickin ansarin lävitse, kunnes hän kääntyi puoleeni ja virkkoi: "Tarkatkaa sitä miestä, jonka kättä pudistan!" Olisin sen tehnyt ilman valmisteluakin, koska hän ei vielä ollut pudistanut kenenkään kättä.
Melkein heti hänen näin sanottuaan tuli ristikkoaitauksen nurkkaukseen komea, ryhdikäs mies – jonka sieluni silmillä näen tätä kirjoittaessani –, jonka yllä oli kulunut, olivinvärinen päällystakki, jonka ihon punaa peitti omituinen kalpeus ja jonka katse harhaili sinne tänne hänen koettaessaan suunnata sen johonkin. Hän vei kätensä korvalliseen – hänen hattunsa oli jäähtynyttä lihalientä muistuttava, öljyisen rasvainen – tervehtien puolittain vakavasti, puolittain leikillisesti sotilaalliseen tapaan.
"Terve teille, eversti!" lausui Wemmick. "Mitä kuuluu, eversti?"
"Kaikki hyvin, herra Wemmick."
"Tehtiin kaikki, mitä voitiin, mutta todistukset olivat meille liian vankat, eversti."
"Niin, ne olivat liian vankat, hyvä herra – mutta minä en siitä välitä."
"Niinpä niin", äänsi Wemmick kylmästi, "te ette siitä välitä." Kääntyen sitten minun puoleeni hän lisäsi: "Tämä mies palveli hänen majesteettiaan. Oli sotilaana rintamalla ja osti itselleen vapautuksen."
Virkoin: "Tosiaanko?" Ja miehen silmät katsoivat minuun, sitten pääni ylitse ja sitten ympärilleni, minkä jälkeen hän pyyhkäisi kädellään huuliaan ja naurahti.
"Luultavasti pääsen täältä maanantaina, hyvä herra", virkkoi hän Wemmickille.
"Kenties", myönsi ystäväni, "mutta mahdotonta on tietää."
"Olen iloissani siitä, että minulla on tilaisuus lausua teille jäähyväiset, herra Wemmick", lausui mies, ojentaen kätensä ristikon lomitse.
"Kiitoksia!" vastasi Wemmick, pudistaen hänen kättänsä. "Samoin teille, eversti!"
"Jos kaikki, mitä minulla oli silloin, kun minut vangittiin, olisi ollut oikeata, herra Wemmick", jatkoi mies vastahakoisena hellittämään toisen kättä, "olisin pyytänyt teitä suopeasti ottamaan vastaan vielä yhden sormuksen – tunnustukseksi huomaavaisuudestanne."
"Olen valmis pitämään tahtoa teon veroisena", lupasi Wemmick. "Tehän muuten olitte kyyhkystuntija." Mies katsahti taivaalle. "Minulle on kerrottu, että teillä oli mainiorotuisia kyyhkysiä. Sopisiko teidän valtuuttaa joku ystävänne tuomaan minulle niitä parin, jollette enää niitä tarvitse?"
"Se tapahtuu, hyvä herra."
"Hyvä", pitkitti Wemmick, "niistä pidetään huolta. Hyvää jatkoa, eversti. Hyvästi!" He pudistivat jälleen toistensa kättä, ja poistuessamme Wemmick selitti minulle: "Vääränrahantekijä, oikein etevä työskentelijä. Oikeuden pöytäkirja on valmistunut tänään, ja hänet varmasti teloitetaan maanantaina. Mutta oivallattehan, että kyyhkyspari on yhtä kaikki irtainta omaisuutta." Sen sanottuaan hän vilkaisi taaksensa ja nyökkäsi kuolleelle kasvilleen, luoden sitten katseen ympärilleen, poistuessaan pihalta, ikäänkuin miettien, mikä toinen kukkaruukku parhaiten sopisi sen paikalle.
Mennessämme etuhuoneen kautta pois vankilasta huomasin vartijain osaavan arvostella huoltajani suurta tärkeyttä yhtä hyvin kuin ne ihmiset arvostelivat sitä, joita he pitivät huostassaan. "No, herra Wemmick", kysyi se vartija, joka piti meitä molempien nauloilla ja nastoilla vahvistettujen eteisovien välissä ja huolellisesti lukitsi toisen, ennenkuin avasi toisen, "mitä herra Jaggers aikonee tehdä sen joen rannalla tapahtuneen murhan asiassa? Aikooko hän tehdä siitä tapon vai mitä hän siitä mielii?"
"Minkätähden ette tiedusta häneltä?" vastasi Wemmick.
"Niin, totisesti!" virkkoi vartija.
"Tuolla tavoin täkäläiset aina menettelevät, herra Pip", huomautti Wemmick, kääntyen minuun päin postilaatikon aukko pitentyneenä. "He ovat valmiit kysymään mitä tahansa minulta, käskyläiseltä, mutta koskaan heitä ei tapaa tiedustamassa mitään päämieheltäni."
"Onko tämä nuori herrasmies toimistonne oppilaita?" kysyi vartija, myhäillen Wemmickin leikinlaskulle.
"Siinä taaskin, kuten kuulette!" huudahti Wemmick. "Sanoinhan sen! Kysyy uutta asiaa käskyläiseltä, ennenkuin ensimmäinen on selvitetty! No, entä jos herra Pip on niitä?"
"Silloinhan hän", virkkoi vartija, taaskin myhäillen, "kyllä hyvin tietää, mikä mies herra Jaggers on."
"Niin!" huudahti Wemmick, äkkiä kujeellisesti sohaisten vartijaa kohti. "Olette yhtä mykkä kuin avaimenne, milloin esimieheni on kysymyksessä, kuten itsekin tiedätte. Päästäkää meidät ulos, te vanha kettu, sillä muutoin taivutan hänet nostamaan teitä vastaan oikeusjutun laittomasta vangitsemisesta!"
Vartija nauroi, toivotti meille jäähyväiset ja seisoi nauraen meille portin piikkien ylitse, laskeutuessamme portaita kadulle.
"Pankaa mieleenne, herra Pip", sanoi Wemmick vakavasti korvaani, tarttuen samalla käsivarteeni ollakseen tuttavallisempi, "etten tiedä, menetteleekö herra Jaggers missään asiassa paremmin kuin pitäessään itseään niin korkealla. Hän on aina niin korkealla. Hänen alituinen ylemmyytensä on yhtä hänen suunnattomien kykyjensä kanssa. Se eversti ei rohkene sanoa jäähyväisiä hänelle sen paremmin kuin äskeinen vartija uskaltaisi tiedustaa hänen aikomuksiaan jossakin asiassa. Ja oman korkeutensa ja heidän väliinsä hän sujauttaa käskyläisensä – oivallatteko? – ja niin he ovat hänen hyppysissään sieluineen ja ruumiineen."
Minuun teki voimakkaan vaikutuksen – eikä se tapahtunut ensi kertaa – holhoojani älykkyys. Tunnustaakseni totuuden, olisin hyvin hartaasti toivonut – eikä sekään tapahtunut ensi kertaa –, että minulla olisi ollut joku toinen, vähemmin kyvykäs holhooja.
Wemmick ja minä erosimme toimiston luona Little Britainissa, jossa tavallisuuden mukaan liikuskeli Jaggersin huomiota anovia henkilöitä, ja minä palasin vahtipaikalleni kyytitoimiston kadulle. Kulutettavana oli noin kolme tuntia, ja vietin koko sen ajan ajattelemalla, kuinka kummallista oli, että minua piti tällaisen vankila- ja rikossaastan ympäröidä, että olin ensiksi kohdannut sen lapsuudessani yksinäisillä soillamme eräänä talvi-iltana, että se oli ilmestynyt uudelleen kahdessa tilaisuudessa, tullen näkyviin haalistuneen, mutta ei häipyneen tahran lailla, ja että sen piti nyt tällä uudella tapaa tunkeutua onneeni ja edistymiseeni. Mieleni askarrellessa tällä tavoin kuvittelin kauniin, nuoren Estellan, ylpeän ja hienostuneen, tulevan minua kohti ja mietin ehdottomasti kauhuissani vankilan ja hänen välistään vastakohtaisuutta. Olisin toivonut, ettei Wemmick olisi minua kohdannut tai etten olisi suostunut hänen ehdotukseensa ja lähtenyt hänen mukaansa, joten Newgaten tuntu ei olisi ollut hengityksessäni ja vaatteissani ainakaan juuri tänä päivänä. Tömistin vankilan tomun jaloistani kuljeskellessani edestakaisin, ravistin sen vaatteistani ja hengitin sen tunnun pois keuhkoistani. Muistellessani, kuka oli tulossa, tunsin itseni niin saastaiseksi, että vaunut sittenkin saapuivat pian enkä ollut vielä vapautunut Wemmickin konservatorion likaisesta ajattelusta, kun näin vaunujen ikkunasta hänen kasvonsa ja hänen minulle vilkuttavan kätensä.
Mikä oli se nimetön varjo, joka taaskin oli vilahtanut ohitseni siinä tuokiossa?
NELJÄS LUKU
Turkiksilla varustetussa matka-asussaan Estella näytti siromman kauniilta kuin oli koskaan näyttänyt edes minun silmissäni. Hänen esiytymisensä oli kiehtovampaa kuin hän oli aikaisemmin suvainnut sen olla minua kohtaan, ja olin huomaavinani siinä muutoksessa neiti Havishamin vaikutuksen.
Seisoimme majatalon pihalla hänen osoittaessaan minulle matkatavaroitaan, ja kun ne oli kaikki saatu koolle, muistin – unohdettuani siihen saakka kaiken muun paitsi häntä itseään – ettei minulla ollut aavistustakaan hänen matkansa määräpaikasta.
"Olen matkalla Richmondiin", ilmoitti hän minulle. "Meitä on neuvottu, että on kaksi Richmondia, toinen Surreyssä ja toinen Yorkshiressä, ja että minun määräpaikkani on Surreyn Richmond. Matkaa on noin viisitoista virstaa. Minun pitää saada rattaat, ja teidän pitää saattaa minua. Tässä on rahapussini, ja teidän pitää maksaa suoritettavani siitä. Niin, teidän täytyy ottaa pussi! Meillä ei ole valinnan varaa, teillä ja minulla, vaan meidän täytyy totella ohjeitamme. Me emme saa noudattaa omia mielijohteitamme, te ja minä."
Hänen katsoessaan minuun ja antaessaan minulle rahapussin, toivoin, että hänen sanoissaan piili sisäinen tarkoitus. Hän lausui ne huolettomasti, mutta ei epäsuopeasti.
"Rattaat noudetaan, Estella. Suvaitsetteko levätä täällä vähän aikaa?"
"Kyllä; minun pitää levähtää täällä, ja minun pitää juoda teetä, ja teidän pitää huolehtia minusta sillä aikaa."
Hän pisti kätensä kainalooni, ikäänkuin se olisi täytynyt tehdä, ja minä pyysin tarjoilijaa, joka oli töllistellyt vaunuja ikäänkuin ei olisi eläissään nähnyt moista vehjettä, näyttämään meille yksityisen oleskeluhuoneen. Sen kuultuaan hän veti esille ruokaliinan, ikäänkuin se olisi ollut taikaohje eikä hän olisi ilman sitä löytänyt tietä yläkertaan, ja opasti meidät majatalon pimeään onkaloon, jonka kalustona oli pienenpieni kuvastin – aivan tarpeeton esine onkalon ulottuvaisuuksiin nähden – anjoviskastikeastia ja jonkun päällyskengät. Lausuttuani huomautuksia tätä turvapaikkaa vastaan hän vei meidät toiseen huoneeseen, jossa oli ruokapöytä kolmellekymmenelle hengelle ja uunin tuliristikolla kärventynyt vihonlehti sekä sen päällä kapallinen kivihiilen poroa. Katsahdettuaan tätä sammunutta roihua ja pudistettuaan päätänsä hän otti vastaan tilaukseni, joka, koska se kuului vain: "Teetä neidille!" sai hänet poistumaan huoneesta hyvin alakuloisena.
Tajusin silloin ja tajuan nytkin, että tämän huoneen ilma, jossa oli voimakas tallin ja keittotarpeiden sekoitus, olisi saattanut johtaa ihmisen päättelemään, ettei kyydityspuoli kannattanut hyvin ja että yritteliäs omistaja keitteli hevosiaan ravintolapuolta varten. Mutta huone oli kuitenkin minusta kaikki kaikessa, koska Estella oli siellä. Ajattelin, että hänen seurassaan olisin voinut olla onnellinen siellä koko elinaikani – silloin, huomatkaa, en ollut lainkaan onnellinen, ja tiesin sen hyvin.
"Mihin aiotte mennä Richmondissa?" tiedustin Estellalta.
"Menen asumaan", vastasi hän, "suuresta maksusta erään sikäläisen naisen luokse, joka voi – tai väittää voivansa – viedä minut mukaansa seuraelämään, esitellä minut siellä, näytellä ihmisiä minulle ja näytellä minua ihmisille."
"Otaksuttavasti olette mielissänne vaihtelusta ja ihailusta?"
"Niin, otaksuttavasti olen."
Hän vastasi niin välinpitämättömästi, että huomautin: "Puhutte itsestänne ikäänkuin olisitte joku toinen ihminen."
"Mistä olette saanut tietää, miten puhun mistä? Kas niin, kas niin", jatkoi Estella, hymyillen viehättävästi, "ette saa otaksua minun tulevan teidän kouluunne; minun täytyy puhua omalla tavallani. Kuinka viihdytte Pocketilla?"
"Elämäni on siellä oikein hupaista, ainakin –" Minusta tuntui kuin olisin menettämäisilläni tilaisuuden.
"Ainakin?" toisti Estella.
"Yhtä hupaista kuin missä tahansa etäällä teistä."
"Te hupakkomainen poika", sanoi Estella aivan rauhallisesti, "miten voitte puhua tuollaista hölynpölyä? Ystävänne herra Matthew on luultavasti paras koko perheestä?"
"Paljon parempi muita tosiaankin. Hän ei ole kenenkään vihamies –"
"Älkää lisätkö: muiden kuin itsensä", keskeytti Estella, "sillä inhoan sellaisia ihmisiä! Mutta olen kuullut, että hän on tosiaankin epäitsekäs ja pikkumaisen kateuden ja kaunan yläpuolella."
"Varmasti minulla on täysi syy vakuuttaa niin."
"Teillä ei ole hyvää syytä väittää samaa hänen omaisistaan", huomautti Estella, nyökäten minulle kasvoillaan ilme, joka oli samalla kertaa sekä vakava että kujeellinen, "sillä he ahdistavat neiti Havishamia teille epäedullisilla selostuksilla ja vihjailuilla. He pitävät teitä silmällä, panettelevat teitä, kirjoittelevat teistä kirjeitä – toisinaan nimettömiä – ja te olette heidän elämänsä kiusa ja askarruttaja. Tuskin voitte käsittää, kuinka kiihkeästi ne ihmiset teitä vihaavat."
"Toivottavasti he eivät minua vahingoita?"
Vastauksen sijasta Estella purskahti nauramaan. Se oli minusta kovin omituista, ja katsoin häneen aika tavalla ymmällä. Hänen herettyään – hän ei ollut nauranut raukeasti, vaan todella riemullisesti – virkoin ujosti, kuten aina esiinnyin hänen seurassaan:
"Toivoakseni saan otaksua, ettei teitä huvittaisi, jos he millään tavoin vahingoittaisivat minua?"
"Kyllä, kyllä, siitä saatte olla varma", vakuutti Estella. "Saatte varmasti uskoa minun nauravan, koska heidän aikeensa eivät onnistu. Oi, niitä ihmisiä neiti Havishamin luona, ja heidän kestämiään tuskia!" Hän nauroi jälleen, ja nytkin, jolloin hän oli ilmaissut minulle sen syyn, hänen naurunsa oli minusta hyvin omituista, sillä en voinut epäillä sen aitoutta, mutta kuitenkin se tuntui liialliselta tässä tilaisuudessa. Arvelin, että asiassa täytyi tosiaan piillä enemmän kuin tiesin; hän arvasi mielessäni liikkuvan ajatuksen ja vastasi siihen.
"Ei edes teidänkään ole helppo käsittää", selitti Estella, "kuinka suurta tyydytystä tunnen nähdessäni niiden ihmisten aikeiden menevän myttyyn tai kuinka nautinnollisen naurettavalta minusta tuntuu, milloin he joutuvat naurettaviksi. Te nimittäin ette ole kasvanut siinä kummallisessa talossa lapsesta saakka. Minä olen. Teidän pientä järkeänne ei teroittanut heidän juonittelunsa teitä, sorrettua ja avutonta, vastaan myötätunnon ja säälin ja kaiken hellän ja tyynnyttävän naamarin suojassa. Minun teroitti. Te ette avannut pyöreitä lapsensilmiänne yhä enemmän levälleen havaitessanne, millainen teeskentelijä on nainen, joka arvioi mielenrauhaansa niitä hetkiä varten, joina hän herää yöllä. Minä tein sen."
Nyt ei tämä asia Estellaa naurattanut, eikä hän palauttanut näitä seikkoja muistiinsa mielensä pinnalta. Minä en olisi tahtonut olla tuon hänen ilmeensä aiheuttaja, vaikka odotukseni olisivat olleet siitä tarjona.
"Kaksi asiaa voin teille ilmaista", jatkoi Estella. "Ensiksi: siitä sananlaskusta huolimatta, että pisaran alituinen tipahtelu kuluttaa mitä kiveä tahansa, saatte rauhallisella mielellä luottaa siihen, etteivät nämä ihmiset ikinä pysty – eivät pystyisi sadassa vuodessa – huonontamaan asemaanne neiti Havishamin luona, eivät missään suhteessa, eivät suurissa eivätkä pienissä asioissa. Toiseksi: olen kiitollisuudenvelassa teille, koska te olette syynä siihen, että he ovat niin touhuisia ja niin halpamaisia, mutta turhaan, ja tässä käteni sen vahvistukseksi."
Kun hän ojensi sen minulle leikillisesti – sillä hänen synkempi tuulensa oli ollut vain hetkellinen – pidin siitä kiinni ja vein sen huulilleni. "Te naurettava poika", nuhteli Estella, "ette koskaan ota varoitusta varteen. Vai suuteletteko kättäni samassa mielessä, jossa kerran sallin teidän suudella poskeani?"
"Missä mielessä se tapahtui?" tiedustin.
"Minun täytyy miettiä tuokio. Halveksumisen osoitukseksi liehittelijöitä ja juonittelijoita kohtaan."
"Jos vastaan myöntävästi, saanko suudella poskeanne taaskin?"
"Teidän olisi pitänyt kysyä sitä, ennenkuin kajositte käteeni. Mutta kyllä, jos haluatte."
Kumarruin hänen puoleensa, ja hänen tyynet kasvonsa muistuttivat kuvanveistosta. "Nyt", huomautti Estella, heti kun olin koskettanut hänen poskeaan, "teidän pitää huolehtia siitä, että saan teetä, ja teidän on saatettava minut Richmondiin."
Se, että hän jälleen omaksui tämän sävyn, ikäänkuin yhdessäolomme johtuisi pakosta ja ikäänkuin me olisimme olleet pelkkiä nukkia, tuotti minulle tuskaa, mutta minulle tuottikin tuskaa kaikki, mitä meidän keskemme tapahtui. Millainen hänen sävynsä minua kohtaan sattuikin olemaan, en voinut luottaa siihen rahtuakaan enkä perustaa vähääkään toivoa siihen; mutta sittenkin pyrin eteenpäin vastoin uskoa ja toivoa. Miksi toistaa sitä satoja kertoja? Niinhän oli aina.
Soitin ja kysyin teetä, ja tarjoilija näyttäytyi uudelleen taikaohjeineen, tuoden sisälle tämän virkistysaineen viitisenkymmentä lisäkettä, mutta teestä ei vilahdustakaan. Teepöytä, kupit ja teevadit, lautaset, veitset ja haarukat – myöskin leikkausveitset – lusikoita – monenlaisia – suola-astioita, pieni, pehmeä sämpylä, äärimmäisen varovaisesti vankan rautakannen alle pistetty, kaislikossa lepäävä Moses, jota edusti pehmeä voinokare persiljakasan peitossa, vaalea leipä, jonka yläkuori oli jauhoinen, kaksi keittiölieden tangoilla painettua koetusmerkkiä kolmikulmaisissa leipäpaloissa ja lopulta pullea, kotoinen teekeittiö, jota kantaen tarjoilija hoippui sisälle kasvojensa kuvastaessa rasittumista ja kärsimystä. Oltuaan kestityksen tässä vaiheessa poissa pitkähkön tovin hän vihdoin palasi, tuoden kallisarvoisen näköisen rasian, jossa oli risuja. Niitä liotin kuumassa vedessä ja sain siten kaikista näistä apuvälineistä Estellalle kupin – en tiedä mitä.
Sittenkun lasku oli maksettu, tarjoilijaa muistettu, isäntää ei ollut unohdettu ja siivoojatar oli otettu huomioon – sanalla sanoen, kun koko talo oli lahjottu halveksumisen ja äkäisyyden tilaan ja Estellan pussia tuntuvasti kevennetty – nousimme kyytivaunuihimme ja lähdimme ajamaan. Käännyttyämme Cheapsideen ja ajaa jyryytettyämme Newgate-kadulla olimme pian niiden muurien juurella, joita niin häpesin.
"Mikä paikka tuo on?" tiedusti Estella.
Typerästi teeskentelin, etten muka heti tuntenut rakennusta, ja sitten selitin, mikä se oli. Kun hän sitä katseltuaan veti sitten päänsä takaisin ikkunasta, jupisten: "Heittiöitä!" en olisi millään ehdolla tunnustanut käyneeni siellä.
"Herra Jaggersilla", virkoin vierittääkseni asian näppärästi jonkun toisen niskoille, "on sellainen maine, että hän tuntee tuon kaamean paikan salaisuudet paremmin kuin kukaan muu ihminen Lontoossa."
"Hän luullakseni tuntee kaikkien paikkojen salaisuudet paremmin", äänsi Estella hiljaa.
"Olette kai tottunut näkemään hänet usein?"
"Olen nähnyt hänet epämääräisten väliaikojen jälkeen niin kauan kuin muistan. Mutta en tunne häntä vähääkään paremmin nyt kuin tunsin ennenkuin osasin selvästi puhua. Millaiset kokemukset teillä on hänestä? Edistyvätkö suhteenne?"
"Kerran totuttuani hänen epäluuloiseen esiintymistapaansa", vastasin, "olen tullut toimeen sangen hyvin."
"Oletteko likeisiä tuttuja?"
"Olen ollut päivällisellä hänen vieraanaan hänen yksityisasunnossaan."
"Minä kuvittelen", sanoi Estella vavahtaen, "että sen täytyy olla omituinen paikka."
"Se on omituinen paikka."
Minun olisi pitänyt varoa keskustelemasta holhoojastani liian vapaasti edes hänenkään kanssansa, mutta olisin mennyt tässä asiassa niin pitkälle, että olisin kuvaillut Gerrard-kadun varrella tarjottua päivällistä, jollemme silloin olisi äkkiä joutuneet räikeään kaasuvaloon. Niin kauan kuin sitä kesti, tuntui siitä eloisasti hohtavan ja uhkuvan sitä selittämätöntä tunnetta, joka minulla oli aikaisemmin ollut, ja ehdittyämme pois sen kehästä olin muutamia tuokioita yhtä huumautunut kuin salama olisi iskenyt likelleni.
Niinpä johduimme puhelemaan muista seikoista, etupäässä siitä tiestä, jota myöten kuljimme, ja siitä, mitä Lontoon osia oli sen kummallakin puolella. Tämä suurkaupunki oli hänelle melkein outo, kertoi hän, sillä hän ei ollut kertaakaan poistunut neiti Havishamin läheisyydestä ennenkuin lähtiessään Ranskaan; silloin hän oli vain sivuuttanut Lontoon sekä meno- että paluumatkallaan. Tiedustin häneltä, oliko hän jollakin tavoin holhoojani huollossa täällä ollessaan. Siihen hän ponnekkaasti vastasi: "Jumala varjelkoon!" hiiskumatta sen enempää.
Minun oli mahdotonta olla huomaamatta, että hän halusi viehättää minua, että hän tekeytyi miellyttäväksi ja olisi saanut minut kiehdotuksi, vaikka se tehtävä olisikin vaatinut vaivaa. Mutta se ei suinkaan tehnyt minua onnellisemmaksi, sillä vaikka hän ei olisikaan omaksunut sitä sävyä, että me olimme muiden määräysvallassa, olisin tuntenut hänen pitävän sydäntäni kädessään, koska hän oikullisuudessaan niin halusi eikä sentähden, että se oli herättänyt vähääkään hellyyttä hänessä, musertaakseen sen ja viskatakseen sen menemään.
Ajaessamme Hammersmithin lävitse osoitin hänelle, missä Matthew Pocket asui, ja selitin, ettei se ollut kaukana Richmondista ja että toivoin näkeväni hänet toisinaan.
"Oi, niin, kyllä te saatte tavata minua; teidän pitää tulla, milloin hyväksi näette; teistä puhutaan talonväelleni; teistä onkin jo mainittu."
Tiedustin, joutuisiko hän suureen perheeseen.
"En; perheessä on ainoastaan kaksi jäsentä: äiti ja tytär. Äiti on jonkunlaisessa asemassa oleva nainen, mutta lisää hyvin mielellään tulojaan."
"Kumma, että neiti Havisham malttoi uudelleen näin pian erota teistä."
"Se kuuluu neiti Havishamin suunnitelmiin minun suhteeni, Pip", selitti Estella, huoahtaen, ikäänkuin väsyneenä. "Minun pitää kirjoitella hänelle yhtenään, tavata hänet säännöllisten väliaikojen kuluttua ja selostaa, miten menestyn – minä ja jalokivet – sillä ne ovat nyt melkein kaikki minun."
Hän ei ollut tätä ennen koskaan käyttänyt nimeäni puhuessaan minulle. Tietenkin hän teki sen tarkoituksellisesti, varmana siitä, että panin sille suuren arvon.
Saavuimme Richmondiin ihan liian pian, ja sikäläinen määräpaikkamme oli niittyjen läheisyydessä sijaitseva, vakava, vanha talo, jossa vannehameita, ihojauhetta ja kauneusnäppylöitä, kirjailtuja takkeja, silitettyjä sukkia, röyhelöitä ja miekkoja oli usein niiden loistopäivinä nähty. Muutamat talon edustalla kasvavat ikivanhat puut olivat vieläkin leikatut siihen muodolliseen ja luonnottomaan tapaan, jota vannehameet, peruukit ja kankeat paidat edustivat, mutta niille määrätyt paikat vainajien juhlallisessa kulkueessa eivät olleet kaukana, ja pian ne astuisivat sijoilleen jonoon ja poistuisivat kaiken maailman hiljaista tietä.
Kulunutääninen kello – joka varmasti oli aikoinaan usein ilmoittanut talolle: "Nyt saapuu vihreä vannehame", "Nyt saapuu timanttikahvainen miekka", "Nyt saapuvat punakorkoiset, sinihelmiset kengät" – helähti vakavasti kuutamossa, ja kaksi kirsikanväristä palvelijatarta riensi hameittensa hulmutessa ottamaan Estellaa vastaan. Pian oviaukko nieli hänen matka-arkkunsa, ja hän ojensi minulle kätensä, suoden minulle hymyn, toivotti hyvää yötä ja samaten katosi ovesta sisälle. Mutta sittenkin jäin seisomaan, katsellen taloa, ajatellen, kuinka onnellinen olisin, jos asuisin siellä hänen seurassaan, ja tietäen, etten koskaan ollut hänen seurassaan onnellinen, vaan aina onneton.
Nousin ajoneuvoihin kyydittäväksi takaisin Hammersmithiin, nousin niihin sydän hyvin kipeänä ja poistuin niistä sydän vielä kipeämpänä. Kotimme ovella tapasin pienen Jane Pocketin, joka palasi vähäisiltä kutsuilta ja jota saattamassa oli hänen pieni rakastajansa, ja kadehdin tätä pientä rakastajaa siitä huolimatta, että hän oli Flopsonin vaikutusvallassa.
Pocket oli luennoimassa, sillä hän luennoi viehättävästi kotitaloudesta, ja hänen tutkielmiaan lasten ja palvelijain kohtelusta pidettiin ihan parhaina näitä aiheita käsittelevinä oppikirjoina. Mutta rouva Pocket oli kotona, ja hänellä oli hiukan vaikeuksia, koska pienokaiselle oli annettu neularasia pitämään sitä hiljaisena sillä aikaa kun Millers oli selittämättömästi poissa – erään henkivartioston jalkaväessä palvelevan sukulaisensa kanssa. Ja oli kadonnut enemmän neuloja kuin voitiin katsoa aivan terveelliseksi niin perin nuorelle potilaalle, käytettiinpä niitä ulkoisesti tai nautittiin virkistykseksi.
Kun Pocketia oikeudenmukaisesti kehuttiin siitä, että hän antoi mitä oivallisimpia käytännöllisiä neuvoja ja että hänellä oli selvä ja terve käsitys asioista sekä että hän oli luonteeltaan hyvin harkitsevainen ja ymmärtäväinen, teki jonkun verran mieleni sydämentuskassani pyytää häntä rupeamaan uskotukseni. Mutta satuttuani katsahtamaan rouva Pocketiin hänen istuessaan lukemassa aateliskalenteriaan, määrättyään yleislääkkeenä lapselle vuoteen, mietin: "No niin – ei – en sitä tee."
VIIDES LUKU
Sitä mukaa kuin olin tottunut odotuksiini, olin huomaamattani alkanut tarkkailla niiden vaikutusta itseeni ja ympärilläni oleviin ihmisiin. Niiden vaikutuksen omaan luonteeseeni salasin itseltäni niin tarkoin kuin suinkin, mutta tiesin oikein hyvin, ettei se suinkaan ollut hyvä. Olin kroonillisen rauhattomuuden tilassa sen tähden, miten olin käyttäytynyt Joea kohtaan. Omatuntoni ei ollut suinkaan levollinen Biddyn vuoksi. Kun – Camillan tapaan – heräsin yöllä, ajattelin usein sielu väsyneenä, että olisin ollut onnellisempi ja parempi, jollen olisi milloinkaan nähnyt neiti Havishamin kasvoja, vaan olisin varttunut mieheksi tyytyväisenä pääsemään Joen kumppaniksi ja rehellisen, vanhan pajan osakkaaksi. Istuessani iltaisin yksin, tuijottaen tuleen, mietin usein, ettei sittenkään ollut ahjon lieskan ja kotoisen keittiömme valkean vertaista tulta.
Mutta Estellaa oli niin mahdoton erottaa kaikesta levottomuudestani ja mielenrauhattomuudestani, etten todellakaan osannut ratkaista, missä määrin itse olin sen aiheuttaja. Jos minulla nimittäin ei olisi ollut odotuksia, mutta Estella olisi kuitenkin ollut ajateltavani, en kyennyt mielestäni tyydyttävästi saamaan selville, olisinko menetellyt paljoakaan paremmin. Mikäli taas oli kysymyksessä asemani vaikutus muihin, ei edessäni ollut sellaista pulmaa, ja oivalsin – vaikka ehkä sangen hämärästi –, ettei se ollut siunauksellinen kehenkään, ettei se erittäinkään ollut siunauksellinen Herbertiin. Tuhlaavaiset elintapani viekoittelivat tämän altisluontoisen nuorukaisen yli hänen varojensa käypiin rahamenoihin, turmelivat hänen yksinkertaisen elämänsä ja häiritsivät hänen rauhaansa huolilla ja katumuksella. Mieltäni ei ollenkaan vaivannut se, että olin tietämättäni saattanut Pocketin suvun muita jäseniä punomaan kehnoja juoniaan, koska sellainen halpamaisuus kuului heidän luontaiseen mielenlaatuunsa, ja sen olisi herättänyt kuka muu tahansa, jos minä olisin jättänyt sen uinailevaksi. Mutta Herbertin laita oli kokonaan toisin, ja usein vihlaisi omaatuntoani, ajatellessani tehneeni hänelle karhunpalveluksen sulloessani hänen niukasti kalustettuihin huoneisiinsa niihin sopimattomia, pehmitettyjä huonekaluja ja antaessani keltarintaisen Kostajan hänen käytettäväkseen.
Niinpä nyt turvauduin pettämättömään rauhoittumiskeinoon ja aloin hankkia itselleni velkoja. Minun oli tuskin mahdollista alkaa myöskin Herbertin pakostakin alkamatta, joten hän pian noudatti esimerkkiäni. Startopin ehdotuksesta pyrimme "Lehdon peipposet"-nimiseen kerhoon, jonka laitoksen tarkoituksesta minulla ei ole koskaan ollut aavistustakaan, jollei se ollut se, että jäsenten tuli joka toinen viikko yhdessä syödä kallis päivällinen, riidellä päivällisen jälkeen keskenään mahdollisimman äkäisesti ja juottaa portailla kuusi tarjoilijaa humalaan. Nämä ilahduttavat yhteiskunnalliset tarkoitusperät saavutettiin niin poikkeuksettomasti, että juuri sitä täytyi Herbertin ja minun käsitykseni mukaan tarkoittaa seuran pysyvän ensimmäisen pöytämaljan, joka kuului: "Hyvät herrat, vallitkoon nykyinen erikoisen hyvä mieliala aina 'Lehdon peipposten' keskuudessa!"
"Peipposet" tuhlasivat rahojaan mielettömästi – päivällishotellimme sijaitsi Covent-tarhassa – ja ensimmäinen "peipponen", jonka näin saatuani kunnian päästä 'Lehtoon', oli Bentley Drummle, joka siihen aikaan ajeli kaupungilla omilla kuomurattaillaan, pahasti vahingoitellen kadunkulmauksien pylväitä. Silloin tällöin hän sujahti pois ajoneuvoistaan päistikkaa lokasuojuksen ylitse, ja kerran näin hänen sillä tavoin vahingossa jättävän itsensä "Lehdon" ovelle – kuten kivihiilisäkin. Mutta nyt riennän hiukan ajan edelle, sillä en ollut "peipponen" enkä voinut seuran salaisten lakien mukaan päästä "peipposeksi", ennenkuin tulin täysi-ikäiseksi.
Varmasti luottaen omiin tulolähteisiini olisin mielelläni ottanut suorittaakseni Herbertin kustannukset. Mutta Herbert oli ylpeä, eikä minun sopinut ehdottaa hänelle sellaista. Niinpä hän joutui vaikeuksiin kaikille tahoille ja tähyili edelleenkin ympärilleen. Kun asteittain aloimme olla ulkosalla ja kemuilemassa pikku tunneille saakka, huomasin hänen aamiaisaikana silmäilevän ympärilleen masentuneesti, alkavan keskipäivällä katsella ympärilleen toiveikkaammin, olevan lamassa tullessaan päivälliselle, päivällisen jälkeen nähtävästi erottavan pääoman matkan päässä jotakuinkin selvästi ja noin kello kaksi aamulla muuttuvan jälleen niin masentuneeksi, että puheli ostavansa pyssyn ja lähtevänsä Amerikkaan yleisenä tarkoituksenaan pakottaa puhvelit kokoamaan hänelle omaisuuden.
Olin tavallisesti Hammersmithissä suunnilleen puolet viikosta ja Hammersmithissä ollessani liikuin Richmondissa, mistä erikoisesti tuonnempana. Herbert kävi usein Hammersmithissä minun majaillessani siellä, ja näiden käyntien aikana hänen isänsä luultavasti silloin tällöin ohimenevästi tajusi, ettei hänen tähyilemäänsä mahdollisuutta ollut vielä ilmaantunut. Mutta perheenjäsenten yleensä varttuessa oli hänen joutumisensa pois kotoa johonkin paikkaan sellainen seikka, jonka täytyi jollakin tavoin luonnistua. Tällä välin isä Pocket harmaantui yhä enemmän ja koetti yhä useammin hiuksistaan nostaa itsensä pois pulmista, samalla kun rouva Pocket kamppaili perheenjäseniä jalkajakkarallaan, luki aateliskalenteriaan, pudotteli nenäliinaansa, kertoili meille isoisästään ja joudutti pienokaisen vuoteeseen joka kerta, kun se kiinnitti hänen huomiotaan.
Kun nyt aion esittää yleiskuvan elämäni tästä vaiheesta, tarkoituksenani vastaisen tieni tasoittaminen, voin tuskin tehdä sitä paremmin kuin heti täydentämällä kuvaukseni siitä, millaista elämämme ja olomme Barnardin majatalossa tavallisesti oli.
Tuhlasimme niin paljon rahaa kuin osasimme ja saimme siitä niin vähän kuin ihmiset ilkesivät meille antaa. Olimme aina kireämmässä tai lievemmässä pulassa, ja useimmat tuttavamme olivat samassa tilassa. Keskuudessamme vallitsi sellainen hilpeä kuvitelma, että pidimme yhtenään hauskaa, ja sen luurankona oli totuus, ettei meillä ollut hauskaa milloinkaan. Vakavan uskoni mukaan oli tämä asianlaita jotensakin yleinen.
Ilme aina uudenlaisena Herbert lähti joka aamu Cityyn tähyilemään ympärilleen. Kävin usein hänen luonansa pimeässä takalistohuoneessa, jossa hän istui seuranaan mustetolppo, hattunaula, kivihiililaatikko, nuoralipas, almanakka, kirjoituspöytä ja tuoli sekä viivoitin, enkä muista kertaakaan nähneeni hänen tekevän muuta kuin tähyilevän ympärilleen. Jos me kaikki suorittaisimme sen, mihin ryhdymme, yhtä uskollisesti kuin Herbert sen teki, saattaisimme elää hyveiden tasavallassa. Hänellä, poikaparalla, ei ollut mitään muuta tekemistä kuin määrätyllä kellonlyönnillä joka iltapäivä "mennä Lloydin toimistoon" – luullakseni juhlallisesti näyttäytymään esimiehelleen. Mikäli minä sain selville, ei hän koskaan tehnyt Lloydin toimiston yhteydessä mitään muuta paitsi sen, että tuli takaisin. Milloin hänestä tuntui, että hänen tilansa oli tavattoman vakava ja että hänen ehdottomasti täytyi saada mahdollisuus, meni hän pörssiin vilkasliikkeisenä aikana ja käveli sisälle ja ulos eräänlaisena synkkänä, maaseutulaisena tanssiaishahmona kokoutuneiden porhojen seassa. "Olen nimittäin", virkkoi Herbert minulle tultuaan kerran kotiin sellaisesta erikoistilaisuudesta, "huomannut todeksi, Händel, ettei mahdollisuus tule ihmisen luokse, vaan ihmisen täytyy mennä sen luokse – niinpä menin."
Jollemme olisi olleet niin kiintyneet toisiimme, olisi meidän luullakseni täytynyt vihata toisiamme säännöllisesti joka aamu. Näinä katumuskausina inhosin huoneitamme sanoinkuvaamattomasti enkä voinut sietää näkyvissäni Kostajaa, joka näytti käyvän kalliimmaksi ja olevan vähemmän hyödyksi silloin kuin vuorokauden muina hetkinä. Sitä mukaa kuin yhä enemmän velkaannuimme, muuttui aamiainen yhä ontommaksi muodoksi, ja kun minua kerran aamiaisaikana uhattiin – kirjeellisesti – lainmukaisilla toimenpiteillä, "jotka olisivat jossakin määrin yhteydessä", kuten kotiseutuni sanomalehti olisi saattanut sanoa, "jalokivien kanssa", menin niin pitkälle, että tartuin Kostajan siniseen kaulukseen ja ravistelin häntä rajusti – niin että hän todella oli ilmassa, muistuttaen saapasjalkaista Kupidoa – sen tähden, että hän rohkeni otaksua meidän haluavan vehnäkakkua.
Määrättyinä aikoina – mikä tarkoittaa: epämääräisinä aikoina, sillä ne riippuivat mielialastamme – huomautin aina Herbertille, ikäänkuin se olisi ollut merkillinen havainto:
"Rakas Herbert, toimeentulomme on huonoa."
"Rakas Händel", vastasi aina Herbert täysin vilpittömästi, "jos uskot minua, on omituinen sattuma, että ihan samat sanat pyörivät kielelläni."
"Siispä, Herbert", jatkoin, "tarkastakaamme raha-asioitamme!"
Meille tuotti tämänsuuntaisen päätöksen tekeminen aina syvää tyydytystä. Olin sitä mieltä, että se oli oikeata asiainhoitoa, että juuri siten tuli katsoa asioita silmiin, että siten käytiin kiinni vihollisen kurkkuun. Ja tiedän Herbertinkin ajatelleen samaten.
Tilasimme päivälliseksi jotakin erikoista ynnä pullon jotakin samoin tavallisuudesta poikkeavaa, jotta mielemme vahvistuisi tilaisuutta varten ja itse kohoaisimme tehtävämme tasalle. Päivällisen jälkeen otimme esille nipun kyniä, runsaasti mustetta sekä aikamoisen kasan kirjoitus- ja imupaperia. Tuntui nimittäin hyvin lohdulliselta, kun oli runsaasti kirjoitustarpeita.
Sitten otin aina paperiarkin ja kirjoitin sen yläreunaan sievällä käsialalla otsakkeen: "Pipin velkojen luettelo", lisäten huolellisesti Barnardin majatalon ja päivämäärän. Myöskin Herbert otti paperiarkin ja kirjoitti sen yläreunaan, noudattaen samanlaisia muodollisuuksia: "Herbertin velkojen luettelo."
Kumpikin meistä alkoi sitten penkoa vierellään olevaa sekavaa kasaa papereita, joista osa oli viskelty lippaisiin, osa kulunut rei'ille taskuissa, puolittain palanut kynttilöitä sytytettäessä, ollut viikkokausia pistettynä peilinkehykseen tai muulla tavoin vahingoittunut. Liikkuvien kyniemme rapina virkisti meitä suunnattomasti, siinä määrin, että minun oli toisinaan vaikea erottaa tätä rakentavaa liiketoimintaa velkojen todellisesta maksamisesta. Mitä kunnollisuuteen tulee, tuntuivat nämä kaksi tekoa suunnilleen samanarvoisilta.
Kirjoitettuamme vähän aikaa tiedustin aina Herbertilta, miten hän edistyi. Herbert oli otaksuttavasti raapinut päätänsä peräti murheellisena nähdessään kasautuvat numeronsa.
"Ne paisuvat, Händel", vastasi aina Herbert, "totisesti ne paisuvat."
"Pysy lujana, Herbert!" kehoitin, käytellen omaa kynääni hyvin uutterasti. "Katso asemaa silmiin! Perehdy raha-asioihisi! Älä masennu!"
"Mielelläni sen tekisin, Händel, mutta nuo numerot ovat masentavia."
Päättävällä esiytymiselläni oli kuitenkin tehonsa, ja Herbert ryhtyi jälleen työhön. Jonkun ajan kuluttua hän taukosi uudelleen, vedoten siihen, että häneltä puuttui milloin Cobbin, milloin Lobbin tai Nobbin lasku.
"Siispä, Herbert, arvioi; arvioi se tasaluvuissa, ja merkitse se paperille!"
"Kuinka keinokas veitikka oletkaan!" kehui ystäväni ihailevasti. "Sinulla on tosiaankin sangen huomattava liikemiehen kyky."
Sitä mieltä minäkin olin. Hankin itselleni näissä tilaisuuksissa sen maineen, että olin ensiluokkainen liikemies, nopea, päättäväinen, tarmokas, selväajatuksinen ja kylmäpäinen. Kirjoitettuani kaikki suoritettavani luettelooni, vertasin jokaista vientiä vastaavaan laskuun ja merkitsin sen pilkulla. Omahyväisyyteni vientiä pilkuttaessani oli suorastaan hekumallinen tunne. Pilkuttamisen päätyttyä taitoin kaikki laskuni samanmuotoisiksi, merkitsin jokaisen takapintaan, mitä se koski, ja sidoin ne kaikki symmetriseksi nipuksi. Sitten tein samoin Herbertin laskuille – vaatimattomasti hän väitti, ettei hänellä ollut minun järjestelykykyäni – ja tunsin saattaneeni hänen asiansa sellaiseen kuntoon, että niistä helposti sai selvän kuvan.
Liiketavoissani oli vielä yksi nerokas piirre, jota nimitin "aavistamattomien menoerien varaamiseksi." Jos esimerkiksi Herbertin velat olivat satakuusikymmentäneljä puntaa neljä shillinkiä kaksi pennyä, huomautin: "Jätä aavistamattoman varaa ja merkitse ne muistiin kahdeksisadaksi!" Tai jos omani olivat neljä kertaa niin suuret, jätin varaa ja merkitsin ne seitsemäksisadaksi. Pidin tällaista varaamista perin viisaana toimenpiteenä, mutta minun on pakko tunnustaa taaksepäin katsellessani pitäväni sitä kalliiksi koituneena keksintönä. Hankimme nimittäin aina senjälkeen uutta velkaa varauksen täyden määrän, ja sen suomassa vastuuvapauden ja maksukyvyn tunnossa toisinaan ylitimme sen sangen pahasti.
Mutta tällaisia raha-asiaimme tarkastuksia seurasi tyyni ja levollinen aika, hyveellinen viihtymys, joka joksikin aikaa herätti minussa ihastuttavan mielipiteen itsestäni. Ponnistuksieni, menettelytapani ja Herbertin kehumisten tyynnyttämänä saatoin istua meidän molempien symmetriset kääröt edessäni pöydällä kirjoitustarpeiden seassa, ja minusta tuntui kuin olisin pikemminkin ollut jonkunlainen pankki kuin yksityishenkilö.
Näissä juhlallisissa tilaisuuksissa suljimme ulko-ovemme, ettei meitä häirittäisi. Olin eräänä iltana vaipunut tyyneen tilaani, kun kuulimme, että sanottuun oveen tehdystä raosta työnnettiin kirje, joka tipahti lattialle. "Se on sinulle, Händel", ilmoitti Herbert, mentyään eteiseen ja palattuaan kirje kädessä, "ja toivon, ettei siinä ole mitään ikävää." Tällä hän viittasi sen paksuun mustaan sinettiin ja samanväriseen reunukseen.
Kirjeen allekirjoituksena oli Trabb & Co., ja sen sisällys kuului yksinkertaisesti, että olin kunnioitettu herra ja että he pyysivät ilmoittaa minulle rouva Gargeryn eronneen tästä elämästä edellisenä maanantaina kello kaksikymmentä minuuttia yli kuusi illalla ja minun läsnäoloani kaivattavan hautajaisissa seuraavana maanantaina kello kolme iltapäivällä.
KUUDES LUKU
Ensimmäisen kerran oli hauta nyt avautunut elämäni taipaleella, ja sen sileään maahan tekemä aukko oli ihmeellinen. Sisareni hahmo keittiölieden viereen sijoitetussa tuolissa kummitteli ajatuksissani yötä päivää. Sitä, että se talo voisi mitenkään tulla toimeen ilman häntä, ei järkeni tuntunut pystyvän käsittämään; ja samalla kun hän oli viime aikoina harvoin, jos koskaan, ollut ajatuksissani, oli mielessäni nyt sellainen perin kummallinen kuvitelma, että hän oli tulossa minuun päin kadulla tai koputtaisi ihan kohta oveen. Myöskin huoneissani, joissa hän ei ollut milloinkaan käynyt, alkoi äkkiä vallita kuoleman tyhjyys, ja olin kuulevinani hänen äänensä tai näkevinäni hänen kasvojensa tahi vartalonsa liikahtavan, ikäänkuin hän olisi vielä ollut elossa ja käynyt siellä usein.
Millainen osani olisikin ollut, olisin tuskin voinut muistella sisartani kovin hellästi. Mutta otaksuttavasti järkyttävää murhetta saattaa olla olemassa ilman suurta hellyyttä. Ollessani sen vaikutuksen alaisena – ja kenties hellyyden puutteen korvaamiseksi – minut valtasi kiihkeä harmi hänen ahdistajaansa kohtaan, jonka tähden hän oli niin paljon kärsinyt; ja minusta tuntui, että riittävien todistusten nojalla olisin voinut vainota Orlickia tai ketä muuta tahansa ihan äärimmäisyyteen asti.
Kirjoitettuani Joelle lohduttaakseni häntä ja vakuuttaakseni hänelle tulevani hautajaisiin vietin välipäivät siinä omituisessa mielentilassa, johon olen luonut silmäyksen. Lähdin matkalle varhain aamulla ja laskeuduin vaunuista "Sinisen Karjun" pihalla hyvissä ajoin ehtiäkseni kävellä pajalle. Oli taaskin kaunis, kesäinen sää, ja astellessani palasivat mieleeni elävästi ne ajat, jolloin olin pieni, avuton olento eikä sisareni minua säästänyt. Mutta nyt niissä oli lempeä sävy, joka lauhdutti jopa Kutittajan purevaa tuntua. Nyt nimittäin papujen ja apilaiden tuoksukin kuiski sydämelleni, että senkin päivän täytyi tulla, jona olisi muistolleni hyväksi, jos toiset päivänpaisteessa kävelevät olennot pehmenisivät ajatellessaan minua.
Vihdoin sain talon näkyviini ja havaitsin Trabb & Co:n järjestäneen hautajaisjuhlallisuudet ja vallanneen talon. Kaksi kaamean outoa olentoa, joista kummallakin oli mustilla nauhoilla verhottu sakarakeppi – ikäänkuin sellainen vehje voisi mitenkään vähääkään lohduttaa ketään – oli sijoitettu julkisivun ovelle; ja toisen heistä tunsin kyytipojaksi, joka oli erotettu "Karjusta", koska hän oli kaatanut nuoren parin hääaamuna sahankuoppaan sen vuoksi, että hän oli ollut tukkihumalassa, joten hänen täytyi hevosen selässä istuessaan pitää molemmin käsin kiinni sen kaulasta. Kylän kaikki lapset ja useimmat naiset olivat ihailemassa näitä kolkkoja vahteja sekä talon ja pajan suljettuja ikkunoita. Ja minun ehtiessäni paikalle toinen vahdeista – kyytipoika – kolkutti ovelle, mikä vihjaisi, että olin ihan liiaksi murheen näännyttämä jaksaakseni enää itse koputtaa.
Kolmas suruasuinen vahti – kirvesmies, joka oli kerran syönyt kaksi hanhea voittaakseen vedon – avasi oven ja opasti minut parhaaseen huoneeseen. Täällä oli Trabb anastanut haltuunsa juhlapöydän, nostanut sen kaikki reunalaudat koholle ja piti siellä eräänlaista mustain tavarain basaaria, käyttäen apunaan runsaasti mustia nuppineuloja. Minun saapuessani hän oli juuri saanut verhotuksi jonkun hatun mustaan puuvillakankaaseen, afrikkalaista pienokaista muistuttavaksi. Niinpä hän ojensi kätensä minulle. Mutta tämän tempun harhauttamana ja tilaisuuden vuoksi hämmennyksissäni pudistin hänen kättänsä, osoittaen kaikkia mahdollisia lämpimän kiintymyksen merkkejä.
Poloinen, kultainen Joe istui kiedottuna ahtaaseen, mustaan vaippaan, joka oli sidottu isolla nauharuusukkeella hänen leukansa alle, istui erillään huoneen yläpäässä, mihin Trabb ilmeisesti oli sijoittanut hänet, vainajan läheisimmän omaisen. Kun kumarruin hänen puoleensa ja tervehdin: "Rakas Joe, hyvää päivää!", virkkoi hän: "Pip, hyvä kumppani, sinä tunsit hänet hänen ollessaan komea –" Sitten hän tarttui käteeni eikä hiiskunut enää mitään.
Oikein sievän ja säädyllisen näköisenä mustassa puvussaan Biddy käveli rauhallisesti siellä täällä ja oli hyvin avulias. Puhuteltuani Biddyä – mielestäni ei ollut rupattelun aika – menin istumaan likelle Joea ja aloin aprikoida, missä osassa taloa se – hän – sisareni oli. Kun seurusteluhuoneen ilma oli painostava makeiden leivosten tuoksusta, tähyilin ympärilleni nähdäkseni virvokepöydän. Sitä tuskin erotti, ennenkuin oli tottunut hämärään, mutta sillä oli viipaleiksi leikattu luumukakku, paloiteltuja appelsineja, voileipiä, korppuja ja kaksi karahvia, jotka koristuksina olivat minulle oikein tutut, mutta joita en ollut eläissäni nähnyt käytettävän, toinen täynnä portviiniä, toinen sherryä. Tämän pöydän ääressä seisomassa havaitsin orjamaisen Pumblechookin, jolla oli musta vaippa sekä useita kyynäröitä hattunauhaa, ja joka vuoroin sulloi virvokkeita suuhunsa, vuoroin liikahteli nöyrän kohteliaasti herättääkseen huomiotani. Heti sen onnistuttua hän tuli luokseni – lemuten sherrylle ja leivoksille – ja lausui hiljaa: "Saanko, hyvä herra?" sekä pudisti kättäni. Senjälkeen huomasin Hubblen ja hänen rouvansa; jälkimäinen oli sopivan, äänettömän kohtauksen vallassa sopessa. Olimme kaikki noudattamaisillamme hänen esimerkkiään, ja kaikki olimme aikanamme kukin erikseen muuttumassa – Trabbin sitomina – naurettaviksi mytyiksi.
"Tahtoisin sanoa, Pip", supatti Joe minulle, kun meitä, kuten Trabb lausui, "järjestettiin" seurusteluhuoneeseen kaksittain – mikä hirvittävästi muistutti jonkunlaisen kolkon tanssin valmistelua –, "tahtoisin sanoa, hyvä herra, että olisin mieluummin itse kantanut hänet kirkkotarhaan auttajinani kolme tai neljä ystävää, jotka olisivat tulleet sekä sydän että käsivarret alttiina, mutta arveltiin naapureiden halveksuvan sellaista ja pitävän sitä kunnioituksen puutteena."
"Nenäliina esille, jokainen!" huudahti samassa Trabb, ääni hillityn asiallisena. "Nenäliinat esille! Olemme valmiit!"
Niinpä kaikki veimme nenäliinan kasvoillemme, ikäänkuin nenästämme olisi vuotanut verta, ja astuimme ulos kaksitellen: Joe ja minä, Biddy ja Pumblechook, herra ja rouva Hubble. Sisar-rukkani jätteet oli tuotu keittiönovesta, ja kun juhlamenosääntöjen mukaan kuuden kantajan tuli olla tukahduksissa ja näkemättöminä kamalan, mustan, valkoreunaisen samettisuojuksen verhossa, näytti kaikki kokonaisuudessaan sokealta kuvatukselta, jolla oli kaksitoista ihmisjalkaa ja joka kompuroiden hoippui eteenpäin oppaanaan kaksi kaitsijaa – kyytipoika ja hänen toverinsa.
Naapureista oli tämä järjestely kuitenkin erinomainen, ja meitä ihailtiin suuresti astellessamme kylän lävitse; yhdyskunnan nuoret ja vireät jäsenet juoksivat silloin tällöin oikotietä edellemme, jääden sitten edullisiin kohtiin meitä vartoamaan. Tällöin innokkaimmat heistä meidän odotettuina tullessamme näkyviin jonkun nurkan takaa huudahtelivat kiihtyneesti: "Tuossa he tulevat! Tuossa he ovat!" Ja vähältä piti, ettei meille hurrattu. Tämän taivalluksen aikana minua kiusasi kovasti Pumblechook-heittiö, joka käveli takanani ja koko matkan muka hienon huomaavaisena itsepintaisesti oikoi liehuvaa hattunauhaani ja silitteli vaippaani. Lisäksi vaivasi mieltäni herra ja rouva Hubblen yletön ylpeily, – he olivat tavattoman itserakkaita ja pöyhkeileviä, koska olivat muka niin huomatussa kulkueessa. Ja nyt oli suoalue avoinna edessämme joella lipuvien laivojen purjeiden kohotessa siitä näkyviin. Menimme kirkkotarhaan likelle tuntemattomien vanhempieni, tähän seurakuntaan kuuluneen Philip Pirripin ja hänen vaimonsa Georgianan, hautoja. Ja siellä sisareni kätkettiin hiljaisesti multaan, samalla kun leivoset lauloivat korkealla ilmassa ja lievä tuuli siroitteli sille pilvien ja puiden kauniita varjoja. Siitä, miten maailmallismielinen Pumblechook käyttäytyi tämän tapahtuessa, en halua virkkaa mitään muuta kuin sen, että koko hänen esiintymisensä kohdistui minuun ja että silloinkin, kun luettiin ne ylevät lauseet, joissa muistutettiin ihmiselle, kuinka hän ei ole tuonut mitään muassaan maailmaan eikä voi ottaa mitään muassaan sieltä poistuessaan ja kuinka hän lipuu kuin varjo eikä koskaan pysy kauan samassa paikassa, kuulin hänen yskivän varauksen sellaisen nuoren miehen suhteen, joka oli odottamatta saanut suuren omaisuuden. Palattuamme hän oli kyllin julkea vakuuttaakseen minulle toivovansa, että sisareni olisi tietänyt minun suoneen hänelle niin suuren kunnianosoituksen, ja vihjatakseen, että sisareni olisi pitänyt kuolemaansa kohtuullisena hintana siitä. Senjälkeen hän joi kaiken jälelläolevan sherryn, Hubble joi portviinin, ja he kaksi puhelivat ikäänkuin olisivat olleet kokonaan toista rotua kuin vainaja ja tunnetusti kuolemattomia. Lopuksi hän poistui herra ja rouva Hubblen seurassa – viettääkseen hauskan illan, kuten minusta tuntui varmalta, ja selittääkseen "Hupaisille laivureille", että hän oli onneni perustaja ja ensimmäinen hyväntekijäni.
Kun he kaikki olivat lähteneet ja kun myöskin Trabb ja hänen käskyläisensä – mutta ei hänen juoksupoikansa, jota olin tähyillyt – olivat ahtaneet naamiolaitteensa pusseihin ja myöskin poistuneet, tuntui talo raikkaammalta. Kohta senjälkeen Biddy, Joe ja minä nautimme yhdessä kylmän päivällisen; mutta me aterioimme vierashuoneessa emmekä tutussa keittiössä, ja Joe käsitteli veistänsä ja haarukkaansa, suola-astiaa ja kaikkea muuta pöytäkalustoa niin äärimmäisen varovasti, että meitä vaivasi kovin pingoittunut mieliala. Mutta kun päivällisen jälkeen olin taivuttanut hänet virittämään piippunsa, kun olin kuljeskellut hänen kanssansa pajan seuduilla ja kun sitten yhdessä istuimme sen ulkopuolella olevalla, isolla kivenjärkäleellä, aloimme sopeutua toisiimme paremmin. Panin merkille, että hautajaisten jälkeen Joe muutti vaatteitaan sikäli, että hänen asunsa nyt oli yhdistelmä hänen pyhäpuvustaan ja työpuvustaan, jossa tämä herttainen miekkonen näytti luonnolliselta ja siltä mieheltä, joka hän oli.
Hän oli oikein mielissään, kun tiedustin, saisinko nukkua samassa pienessä huoneessani, ja mielissäni olin minäkin, sillä minusta tuntui, että sitä pyytäessäni olin tehnyt aika suurenmoisen teon. Kun illan hämy alkoi pimetä, käytin tilaisuutta pujahtaakseni Biddyn kanssa puutarhaan vähän puhelemaan.
"Biddy", aloin, "mielestäni olisi sinun sopinut kirjoittaa minulle näistä murheellisista asioista."
"Niinkö, herra Pip?" vastasi Biddy. "Olisin kirjoittanut, jos olisin niin luullut."
"Älä otaksu tarkoitukseni olevan olla töykeä, Biddy, kun sanon, että minun mielipiteeni mukaan sinun olisi pitänyt luulla niin."
"Niinkö, herra Pip?"
Hän oli niin hiljainen, ja hänen esiytymisensä oli niin kilttiä, hyvää ja sievää, ettei minua miellyttänyt ajatus itkettää häntä taaskin. Katseltuani vähän aikaa hänen alaspäin luotuja silmiään hänen kävellessään vierelläni, luovuin siitä kysymyksestä.
"Otaksuttavasti sinun on nyt vaikea jäädä tänne, Biddy kulta?"
"Oi, sitä en voi tehdä, herra Pip", virkkoi Biddy pahoittelevasti, mutta sittenkin rauhallisen vakaumuksellisesti. "Olen puhunut rouva Hubblelle ja menen hänen luoksensa huomenna. Toivottavasti voimme yhdessä jollakin tavoin huolehtia herra Gargerystä, kunnes hän järjestää elämänsä."
"Miten aiot elää, Biddy? Jos tarvitset ra–"
"Mitenkö aion elää?" kertasi Biddy, keskeyttäen lauseeni kasvojensa lehahtaessa punaisiksi tuokion ajaksi. "Sanon sen teille, herra Pip. Aion hakea opettajattaren paikkaa täkäläisessä uudessa koulussa, joka on melkein valmis. Voin saada hyvät suositukset kaikilta naapureilta ja toivoakseni osaan olla uuttera sekä kärsivällinen ja opettaa itseäni, samalla kun opetan muita. Kuten tiedätte, herra Pip", jatkoi Biddy, hymyillen ja kohottaen katseensa kasvoihini, "eivät uudet koulut ole samanlaisia kuin vanha, mutta senjälkeen opin aika paljon teiltä ja sitten minulla on ollut aikaa edistyä."
"Luullakseni haluaisit aina edistyä, Biddy, millaisissa oloissa tahansa."
"Niin! Paitsi inhimillisen luontoni huonoissa puolissa", jupisi Biddy.
Se ei ollut niin suuressa määrin moittimista kuin vastustamatonta ääneenajattelua. No niin, hylkäisin senkin puheenaiheen. Niinpä astelin hiukan kauemmaksi Biddyn rinnalla, äänettömänä katsellen hänen maahan luotuja silmiään.
"En ole kuullut yksityiskohtaista selostusta sisareni kuolemasta, Biddy."
"Ne ovat hyvin vähäiset, olentoparka! Hän oli ollut huonossa tilassaan – vaikka ne kohtaukset olivat viime aikoina käyneet pikemminkin paremmiksi kuin pahemmiksi – neljä päivää, toipuen siitä illalla, juuri teeaikana, jolloin hän lausui aivan selvästi: 'Joe'. Kun hän ei ollut pitkään aikaan virkkanut sanaakaan, juoksin noutamassa herra Gargeryn pajalta. Vainaja ilmaisi minulle merkeillä haluavansa hänen istuutuvan ihan viereensä ja minun kietovan käteni hänen kaulaansa. Niinpä kiedoin käteni herra Gargeryn kaulaan ja sairas painoi päänsä hänen olkaansa vasten täysin tyytyväisenä. Ja sitten hän äkkiä taaskin äänsi: 'Joe', kerran: 'Anteeksi!' ja kerran: 'Pip'. Eikä hän senjälkeen enää kohottanut päätänsä, ja täsmälleen tuntia myöhemmin laskimme sen hänen vuoteelleen, koska havaitsimme hänen lähteneen."
Biddy itki; pimenevä puutarha, kuja ja taivaalle ilmestyvät tähdet kävivät sekaviksi minunkin silmissäni.
"Eikö ole saatu mitään selville, Biddy?"
"Ei mitään."
"Tiedätkö, miten Orlickin on käynyt?"
"Hänen vaatteittensa värin nojalla luulisin hänen työskentelevän kivilouhoksella."
"Olet siis tietenkin nähnyt hänet? – Minkätähden tähyilet tuota kujalla kasvavaa, tummaa puuta?"
"Näin hänet siellä vainajan kuoliniltana."
"Eikä se kai ollutkaan viimeinen kerta, Biddy?"
"Ei; näin hänet siellä meidän täällä kävellessämme. – Se on hyödytöntä", lisäsi hän, laskien kätensä käsivarrelleni mieliessäni lähteä juoksemaan kujalle, "tiedättehän, etten tahtoisi teitä pettää; hän ei ollut siellä minuuttiakaan, ja nyt hän on poissa."
Kiihkeä harmini elpyi kuullessani tämän miekkosen yhäti ahdistelevan häntä, ja tunsin olevani Orlickin leppymätön vihamies. Sanoin sen Biddylle ja ilmoitin olevani valmis uhraamaan vaikka kuinka paljon rahaa ja vaivoja saadakseni sen miehen häädetyksi pois tältä seudulta. Asteittain Biddy ohjasi minut puhelemaan maltillisemmin ja kertoi, kuinka Joe rakasti minua ja kuinka Joe ei milloinkaan valittanut mitään – hän ei maininnut minua; sitä hänen ei tarvinnut tehdä; tiesin, mitä hän tarkoitti –, vaan täytti aina velvollisuutensa elämän hänelle määräämällä paikalla käsi väkevänä, kieli hiljaisena ja sydän hellänä.
"Olisi tosiaankin vaikea puhua hänestä liian kehuvasti", yhdyin. "Ja meidän, Biddy, pitää usein keskustella näistä asioista, sillä luonnollisesti käyn tiheään täällä nyt. En aio jättää Joe-parkaa yksikseen."
Biddy ei hiiskunut halaistua sanaa.
"Biddy, etkö kuule minua?"
"Kyllä, herra Pip."
"Puhumattakaan siitä, että nimität minua herra Pipiksi – mikä minusta tuntuu mauttomalta ja töykeältä – mitä tarkoitat?"
"Mitäkö tarkoitan?" toisti Biddy arasti.
"Biddy", lausuin hyveellisen itsevarmasti, "minun täytyy pyytää sinua selittämään, mitä tarkoitat tällä."
"Tällä?" äänsi Biddy.
"Älä kertaile sanojani!" tokaisin. "Ennen ei se ollut tapanasi, Biddy."
"Ei ollut!" huudahti Biddy. "Oi herra Pip! Ollut!"
Niinpä niin! Mieleni teki luopua siitäkin kysymyksestä. Käveltyämme jälleen äänettöminä kierroksen puutarhassa palasin pääasiaan.
"Biddy", aloitin, "huomautin äsken aikovani käydä täällä tiheään katsomassa Joea, mutta sen kuultuasi sinä olit ihan ääneti. Ole hyvä, Biddy, ja ilmaise minulle sen syy!"
"Oletteko siis aivan varma siitä, että tulette katsomaan häntä usein?" kysyi Biddy, seisahtuen kapealle puutarhapolulle ja katsoen tähtien valossa minuun katse kirkkaana ja vilpittömänä.
"Voi, hyväinen aika!" valitin, kun oivalsin, että minun oli pakko toivottomana lakata haastattamasta Biddyä. "Tämä on todella inhimillisen luonteen oikein huono puoli! Älä virka enää mitään, ole hyvä, Biddy! Tämä järkyttää mieltäni hyvin kovasti."
Se, että jonkun pakottavan syyn tähden pidin Biddyä illallisen aikana loitolla itsestäni ja poistuessani vanhaan pieneen huoneeseeni toivotin hänelle jäähyväiset niin juhlallisesti kuin taisin, tuntui napisevasta sielustani olevan sopusoinnussa kirkkotarhan ja senpäiväisen tapahtuman kanssa. Joka kerta kun olin yöllä rauhaton – ja rauhaton olin joka neljännestunti – mietin, kuinka tylysti, kuinka väärin ja kohtuuttomasti Biddy oli minua kohdellut.
Minun piti lähteä varhain aamulla. Varhain aamulla olin ulkosalla ja pysyen itse näkymättömänä pilkistin puukehyksisestä luukusta pajaan. Seisoin useita minuutteja paikallani, katsellen Joea; hän jo oli työssä, kasvoillaan terveyden ja voiman hohde, joka sai ne näyttämään siltä kuin hänen osalleen varattu elämän kirkas aurinko olisi niille paistanut.
"Hyvästi, rakas Joe! – Ei, älä pyyhi sitä pois – Jumalan tähden, anna tänne mustunut kätesi! – Tulen käymään pian ja usein."
"Et liian pian, hyvä herra", vastasi Joe, "etkä liian usein, Pip!"
Biddy odotti minua keittiön ovella käsissään tuoppi lämmintä maitoa ja leipäpalanen. "Biddy", sanoin ojentaessani hänelle käteni erotessamme, "en ole suutuksissani, vaan pahoillani."
"Ei älkää olko pahoillanne!" pyysi hän oikein liikuttavasti. "Olkoon paha mieli vain minulla, jos olen ollut epäkohtelias!"
Taaskin usvat kohosivat kävellessäni sieltä pois. Jos ne, kuten epäilen niiden tehneen, paljastivat minulle, että en tulisi takaisin ja että Biddy oli aivan oikeassa, en voi sanoa muuta kuin sen, että – nekin olivat aivan oikeassa.
SEITSEMÄS LUKU
Herbert ja minä kehityimme edelleen pahasta huonompaan lisäämällä velkojamme, tarkastamalla raha-asioitamme, jättämällä "varauksia" ja muilla sellaisilla esimerkiksi kelpaavilla toimenpiteillä; ja aika vieri kaikesta huolimatta eteenpäin tapansa mukaan, ja minä tulin täysi-ikäiseksi – toteutui siis Herbertin ennustus, että niin kävisi, ennenkuin aavistaisinkaan.
Herbert oli itse tullut täysi-ikäiseksi kahdeksan kuukautta aikaisemmin kuin minä. Kun hänellä ei ollut silloin saavutettavana mitään muuta kuin täysi-ikäisyytensä, ei se tapaus herättänyt syvällistä huomiota Barnardin majatalossa. Mutta minun yhdettäkolmatta syntymäpäivääni olimme odottaneet mielessämme koko joukko arveluita ja toiveita, sillä olimme molemmat olleet sitä mieltä, että holhoojani voisi tuskin olla sanomatta jotakin varmaa siinä tilaisuudessa.
Olin huolehtinut siitä, että Little Britainissa hyvin tiedettiin, milloin syntymäpäiväni oli. Sen edellisenä päivänä sain Wemmickiltä virallisen kirjeen, jossa ilmoitettiin, että Jaggers olisi iloinen, jos menisin hänen luoksensa kello viisi onnellisen päivän iltapuolella. Tämä antoi meille varmuuden siitä, että jotakin suurenmoista piti tapahtua, ja teki minut harvinaisen touhuiseksi lähtiessäni holhoojani toimistoon esikuvallisen täsmällisenä.
Toimiston etuhuoneessa Wemmick onnitteli minua ja sen ohessa hankasi nenänsä kuvetta kokoontaitetulla silkkipaperipalasella, joka oli minusta miellyttävän näköinen. Mutta hän ei virkkanut siitä mitään, vaan nyökkäyksellä kehoitti minua astumaan holhoojani huoneeseen. Oli marraskuu, ja holhoojani seisoi takkavalkeansa ääressä, nojaten selkäänsä uuninreunukseen kädet takin takaliepeiden alla.
"No niin, Pip", alkoi hän, "minun pitää nimittää teitä herra Pipiksi tänään. Olkoon onneksi, herra Pip!"
Pudistimme toistemme kättä – hänen kädenpudistuksensa oli aina huomattavan lyhyt – ja kiitin häntä.
"Istukaa, herra Pip!" kehoitti holhoojani.
Kun istuuduin ja hän pysyi entisessä asennossaan, taivuttaen otsaansa saappaitaan kohti, tunsin olevani epäedullisessa asemassa, joka muistutti sitä ammoin mennyttä hetkeä, jolloin minut oli nostettu hautakivelle. Hyllylle sijoitetut kaksi kaameata luonnosta eivät olleet etäällä hänestä, ja niiden ilme oli sellainen kuin ne olisivat typerän halvautuneesti yrittäneet kuunnella keskusteluamme.
"Nyt, nuori ystäväni", jatkoi Jaggers, ikäänkuin olisin ollut aitioon kutsuttu todistaja, "aion puhua joitakuita sanoja kanssanne."
"Tehkää hyvin, herra Jaggers!"
"Millaisilla", kysyi Jaggers, kumartuen eteenpäin silmäilläkseen lattiaa ja sitten keikauttaen päänsä taaksepäin katsoakseen laipioon, "millaisilla vuosituloilla otaksutte elävänne?"
"Millaisilla vuosituloilla, herra Jaggers?"
"Niin", toisti Jaggers, yhäti katsoen laipioon, "millaisilla vuosituloilla?" Ja sitten hän katsahti ympäri huonetta, pysähdyttäen kätensä puolitiehen viedessään nenäliinaa nenälleen.
Olin tarkastanut raha-asioitani niin usein, että olin perinpohjin tuhonnut kaiken hatarankin, minulla mahdollisesti joskus olleen käsityksen niiden tilasta. Vastahakoisesti tunnustin olevani tyyten kykenemätön vastaamaan siihen kysymykseen. Tämä vastaus näytti miellyttävän Jaggersia, joka virkkoi: "Niin arvelinkin!" Ja hän niisti nenäänsä tyytyväisen näköisenä.
"Nyt olen esittänyt teille kysymyksen, hyvä ystävä", sanoi Jaggers. "Onko teillä mitään kysyttävää minulta?"
"Minusta olisi luonnollisesti hyvin huojentavaa tiedustaa teiltä useita seikkoja, mutta muistan kieltonne."
"Tiedustakaa jotakin!" kehoitti Jaggers.
"Ilmaistaanko minulle tänään, kuka hyväntekijäni on?"
"Ei. Toinen kysymys!"
"Uskotaanko se tieto minulle piakkoin?"
"Jättäkää se asia hetkiseksi silleen", käski Jaggers, "ja kysykää jotakin muuta!"
Katselin ympärilleni, mutta nyt ei näyttänyt olevan mitään keinoa päästä kysymästä: "Pitääkö – minun – saada jotakin?" Sen kuultuaan Jaggers virkkoi voitonriemuisesti: "Arvelinkin meidän johtuvan siihen!" Hän huusi Wemmickille, pyytäen tältä äskeistä paperipalaa. Wemmick astui sisälle, ojensi paperin hänelle ja poistui.
"Nyt, herra Pip", lausui Jaggers, "kuunnelkaa, olkaa hyvä! Olette nostanut rahaa aika runsaasti täältä; nimenne esiintyy sangen usein Wemmickin kassakirjassa; mutta tietysti olette velkaantunut?"
"Pelkään, että minun täytyy vastata myöntävästi."
"Tiedätte, että teidän täytyy vastata myöntävästi, eikö totta?" huomautti Jaggers.
"Kyllä, herra Jaggers."
"En kysy teiltä, kuinka paljon teillä on velkaa, koska ette sitä tiedä; ja jos sen tietäisitte, ette ilmaisisi sitä minulle, vaan mainitsisitte pienemmän rahamäärän. Niin, niin, ystäväiseni", huudahti Jaggers, heristäen minulle etusormeaan estääkseen minua, kun yritin panna vastalauseeni, "hyvin todennäköisesti ette luulisi niin tekevänne, mutta niin tekisitte. Suonette anteeksi, mutta minä tiedän tämän asian paremmin kuin te. Ottakaa nyt tämä paperi käteenne! Se on teillä? Oikein hyvä. Levittäkää se nyt ja sanokaa minulle, mikä se on!"
"Tämä on seteli", vastasin, "viisisataapuntanen."
"Se on seteli", kertasi Jaggers, "viisisataapuntanen. Ja aika sievä rahamäärä se minusta onkin. Pidättekö te sitä sellaisena?"
"Miten voisin olla pitämättä?"
"Niin! Mutta vastatkaahan kysymykseeni!" tiukkasi Jaggers.
"Epäilemättä."
"Pidätte sitä epäilemättä sievänä rahamääränä. No se sievä rahamäärä, Pip, on teidän omanne. Se on teille tänään annettu lahja, odotuksienne ennakkosuoritusta. Ja tällaisella sievällä rahamäärällä, mutta enempää kuluttamatta, teidän pitää elää, kunnes kaiken lahjoittaja näyttäytyy. Se merkitsee, että nyt otatte raha-asianne täydelleen omaan hoitoonne ja nostatte Wemmickiltä satakaksikymmentäviisi puntaa joka neljännesvuosi, kunnes pääsette itse lähteen yhteyteen tarvitsematta välittäjää. Kuten olen aikaisemmin maininnut, olen pelkkä välittäjä. Noudatan saamiani ohjeita, ja minulle maksetaan siitä. Mielestäni ne ovat harkitsemattomia, mutta minulle ei makseta sitä varten, että lausuisin mielipiteeni niiden hyvyydestä."
Aloin lausua julki kiitollisuuttani hyväntekijääni kohtaan siitä, että minulle oltiin niin kovin auliita, mutta Jaggers keskeytti minut: "Minulle ei makseta sitä varten, Pip", virkkoi hän kylmästi, "että veisin teiltä sanomia jonnekin." Ja sen jälkeen hän veti takinliepeensä kokoon ja jäi seisomaan, silmäillen otsa rypyssä kenkiään ikäänkuin olisi epäillyt niiden hautovan suunnitelmia häntä vastaan.
Jonkun aikaa kestäneen vaitiolon jälkeen vihjasin:
"Juuri äsken käskitte minun jättää erään kysymyksen vähäksi aikaa silleen. Toivottavasti en menettele väärin tiedustaessani sitä taaskin?"
"Mikä se on?" kysyi hän.
Olisin saattanut arvata, ettei hän milloinkaan auttaisi minua pulasta; mutta minusta tuntui vaikealta, että minun täytyi muovata kysymykseni toistamiseen, ikäänkuin se olisi ollut ihan uusi. "Todennäköisesti", aloin epäröityäni tuokion, "suojelijani, teidän mainitsemanne lähde, herra Jaggers, piakkoin –" tässä arasti vaikenin.
"Mitä piakkoin?" tiedusti Jaggers. "Sellaisenaan se ei ole mikään kysymys, ymmärrättehän."
"Piakkoin tulee Lontooseen", täydensin lauseeni, hahmoteltuani mielessäni osuvaa sanamuotoa, "tai kutsuu minut jonnekin muualle."
"Nyt", vastasi Jaggers, suunnaten ensi kerran minuun tummat, syvällä olevat silmänsä, "meidän täytyy palata siihen iltaan, jolloin ensi kerran kohtasimme toisemme kylässänne. Mitä sanoin teille silloin, Pip?"
"Sanoitte, herra Jaggers, että saattaisi kulua vuosia, ennenkuin se henkilö näyttäytyisi."
"Aivan niin", myönsi Jaggers. "Se on vastaukseni."
Silmäillessämme toisiamme tunsin hengitykseni käyvän kiivaammaksi, väkevästi halutessani saada joitakuita tietoja häneltä. Ja kun se kävi kiivaammaksi ja kun tunsin hänen näkevän sen käyvän kiivaammaksi, tunsin myöskin, että minulla oli entistä vähemmän mahdollisuutta saada vähääkään tietoja häneltä.
"Otaksutteko siihen vielä kuluvan vuosia, herra Jaggers?"
Jaggers pudisti päätänsä – ei kysymykseni epäykseksi, vaan koko sellaisen ajatuksen epäykseksi, että hänet voitaisiin millään tavoin saada vastaamaan siihen – ja vääntyneiden kasvojen kamalat luonnokset näyttivät katseeni niihin harhautuessa siltä kuin niiden jännityksellinen tarkkaavaisuus olisi kohonnut huippuunsa ja ne olisivat olleet aivastamaisillaan.
"Kas niin!" virkkoi Jaggers, lämmittäen reisiensä takapintaa lämmenneiden käsiensä selkämyksillä. "Olen teille suora, Pip-ystäväni. Sitä seikkaa minulta ei saa kysyä. Ymmärrätte sen paremmin, kun sanon teille, että se kysymys saattaisi tehdä minut epäluulonalaiseksi. Kas niin! Menen hiukan pitemmälle; puhun vähän enemmän."
Hän kumartui niin alas katsomaan tuimasti kenkiinsä, että voi hieroa pohkeitaan vaitiolonsa aikana.
"Kun se henkilö ilmaisee itsensä", jatkoi Jaggers, oikaisten vartalonsa, "te ja se henkilö järjestätte itse asianne. Kun se henkilö ilmaisee itsensä, lakkaa ja päättyy minun osani tässä asiassa. Kun se henkilö ilmaisee itsensä, ei minun ole tarpeellista tietää siitä mitään. Ja siinä kaikki, mitä minulla on sanomista."
Silmäilimme toisiamme, kunnes minä käänsin katseeni toisaalle ja aloin aatoksissani tuijottaa lattiaan. Näistä viime sanoista päättelin, että neiti Havisham jostakin syystä tai ilman aihetta ei ollut uskonut hänelle tarkoitustaan määrätä minut Estellalle, että se häntä harmitti ja hän oli sentähden epäluuloinen tai että hän tosiaan vastusti sitä suunnitelmaa eikä halunnut mitenkään siihen sekautua. Kohottaessani katseeni jälleen häneen huomasin hänen visusti tarkkailleen minua koko ajan ja tarkkailevan minua vieläkin.
"Jollei teillä ole muuta sanottavaa, herra Jaggers", virkoin, "ei minulla voi enää olla mitään puhuttavaa."
Hän nyökkäsi myöntymykseksi, veti esille varkaiden pelkäämän kellonsa ja tiedusti, missä aioin syödä päivällistä. Vastasin meneväni asuntooni syömään Herbertin seurassa. Välttämättömäksi jatkoksi pyysin häntä kunnioittamaan meitä seurallaan, ja hän hyväksyi kutsuni empimättä. Mutta hän tahtoi välttämättä kävellä kotiin kanssani, jotta en suorittaisi mitään ylimääräisiä valmistuksia häntä varten, ja sitä ennen hänen pitäisi kirjoittaa pari kirjettä sekä – tietysti – pestä kätensä. Niinpä ilmoitin meneväni etuhuoneeseen puhelemaan Wemmickin kanssa.
Asia oli niin, että kun olin saanut viisisataa puntaa taskuuni, päähäni oli välähtänyt ajatus, joka oli usein ennenkin liikkunut mielessäni, ja minusta tuntui, että juuri Wemmickin kanssa oli hyvä neuvotella sellaisesta ajatuksesta.
Hän oli jo lukinnut kassakaappinsa ja valmistautunut lähtemään kotiin. Hän oli poistunut kirjoituspöytänsä äärestä, ottanut esille konttorihuoneen molemmat likaiset kynttiläjalat ja sijoittanut ne sekä kynttiläsakset likellä ovea olevalle levylle, josta ne oli mukava sammuttaa; hän oli pöyhinyt takkansa hiilet, nostanut hattunsa ja päällystakkansa valmiiksi ja takoi rintaansa kassakaapin avaimella voimisteluharjoitukseksi konttorityön jälkeen.
"Herra Wemmick", aloin, "haluaisin tiedustaa mielipidettänne. Tahtoisin hyvin mielelläni tehdä palveluksen eräälle ystävälleni."
Wemmick tiukensi postiluukkuaan ja pudisti päätänsä, ikäänkuin hän olisi ollut jyrkästi kaikkia sellaisia turmiollisia heikkouksia vastaan.
"Tämä ystäväni", jatkoin, "yrittää päästä eteenpäin liike-elämässä, mutta hänellä ei ole rahaa, ja alkuun pääseminen on hänestä vaikeata ja masentavaa. Ja haluaisin jollakin tavoin auttaa hänet alkuun."
"Rahaa uhraamallako?" kysyi Wemmick, sävy sahanpuruja kuivempana.
"Uhraamalla jonkun verran rahaa", vastasin, samalla kun mieleeni välähti kiusallinen muisto kotona olevasta symmetrisestä paperinipusta, "sijoittamalla jonkun verran rahaa ja ehkä ennakolta käyttämällä odotuksiani."
"Herra Pip", lausui Wemmick, "mieleni tekisi, jos suvaitsette, sormin laskea Thamesin sillat aina Chelsean piiriin saakka. Katsotaanhan: London Bridge yksi, Southwark kaksi, Blackfriars kolme, Waterloo neljä, Westminster viisi, Vauxhall kuusi." Hän oli kunkin sillan nimen mainitessaan koskettanut avaimen renkaalla kämmentään. "Niitä on, kuten huomaatte, kokonaista kuusi valittavina."
"En ymmärrä teitä", virkoin.
"Valitkaa niistä mieleisenne, herra Pip", kehoitti Wemmick, "menkää sille ja viskatkaa rahanne Thamesiin sillan keskikaarelta! Tiedätte, miten niille käy. Jos autatte niillä ystäviänne, tietänette silloinkin, miten niille käy, mutta se loppu on vähemmän mieluisa ja otollinen."
Olisin voinut työntää sanomalehden hänen suuhunsa, niin leveäksi hän sen venytti tämän sanoessaan.
"Tämä on hyvin masentavaa", pahoittelin.
"Sellaiseksi se on tarkoitettu", myönsi Wemmick.
"Teidän mielestänne siis", huomautin hiukan paheksuvasti, "ei ihmisen pitäisi milloinkaan –"
"Sijoittaa kannettavaa omaisuuttaan ystävänsä asioihin", täydensi Wemmick. "Ei totisesti pitäisi. Jollei hän halua päästä eroon ystävästään – ja silloin viriää kysymys, kuinka paljon kannettavaa omaisuutta asianomaisen henkilön ehkä kannattaa uhrata päästäkseen hänestä."
"Onko tämä", tiedustin, "harkittu mielipiteenne, herra Wemmick?"
"Se", vastasi hän, "on harkittu mielipiteeni tässä konttorissa."
"Ahaa!" äänsin, tiukaten edelleen, sillä olin oivaltavinani hänen turvautuvan verukkeisiin: "Mutta olisiko se mielipiteenne Walworthissa?"
"Herra Pip", selitti hän vakavasti, "Walworth on toinen ja tämä on toinen paikka. Hyvin samaan tapaan kuin vanhus on toinen henkilö, ja herra Jaggers on toinen. Niitä ei saa sekoittaa toisiinsa. Walworthilaisia mielipiteitäni täytyy tiedustaa Walworthissa; tässä toimistossa ei saa tiedustaa muita kuin virallisia mielipiteitäni."
"No hyvä", virkoin huojentuneena, "tulen siis käymään luonanne Walworthissa, siitä saatte olla varma."
"Herra Pip", vastasi hän, "olette sinne tervetullut yksityisenä henkilönä."
Olimme keskustellessamme puhuneet hiljaa, hyvin tietäen, että holhoojani korvat olivat tarkimmistakin tarkimmat. Kun hän nyt ilmestyi oviaukkoon, pyyhkien käsiään, veti Wemmick päällystakin yllensä, jääden seisomaan valmiina sammuttaakseen kynttilät. Menimme kaikki kolme yhdessä kadulle, ja ulko-ovella Wemmick kääntyi omalle suunnalleen, me omallemme.
Sinä iltana en voinut olla useita kertoja toivomatta, että Jaggersilla olisi ollut Gerrard-kadun varrella vanhus, paukku, jotakin hieman tasoittamassa hänen otsaansa. Yhdentenäkolmatta syntymäpäivänäni oli masentavaa ajatella, että tuskin tuntui kannattavan lainkaan tulla täysi-ikäiseksi niin varovaisessa ja epäluuloisessa maailmassa, jollaiseksi hän sen teki. Hänellä oli tuhat kertaa paremmat tiedot ja hän oli tuhat kertaa älykkäämpi kuin Wemmick, mutta sittenkin olisin tuhat kertaa mieluummin halunnut päivällisvieraakseni Wemmickin kuin hänet. Eikä Jaggers tehnyt ainoastaan minua hyvin alakuloiseksi, koskapa Herbert hänen poistuttuaan sanoi katse tuleen tähdättynä, että hän luuli varmaankin tehneensä jonkun rikoksen ja unohtaneensa sen yksityiskohdat, niin lamaantunut ja syyllisyydentietoinen hän oli.
KAHDEKSAS LUKU
Arvellen sunnuntaita parhaaksi päiväksi Wemmickin walworthilaisten mielipiteiden tiedustamista varten omistin seuraavan sunnuntain iltapäivän Linnaan tehtävälle toivioretkelle. Saavuttuani varustusten edustalle näin Union Jackin liehuvan ja nostosillan olevan ylhäällä, mutta säikähtämättä näitä uhmailun ja vastarinnan eleitä soitin porttikelloa, ja minut päästi vanhus sisälle mitä rauhallisimmin.
"Poikani, hyvä herra", kertoi vanhus, nostettuaan sillan pystyyn, "aavisti teidän ehkä sattuvan tulemaan tänne ja käski ilmoittaa palaavansa pian kotiin iltapäiväiseltä kävelyltään. Hän suorittaa kävelynsä hyvin säännöllisesti, tämä poikani. Hyvin säännöllinen kaikessa tämä poikani."
Nyökkäsin vanhalle herralle, kuten Wemmick itse olisi saattanut nyökätä, menimme sisälle ja istuuduimme takan ääreen.
"Olette kaiketi", huomautti vanhus piipittävään tapaansa, samalla lämmitellen käsiään tulen hohteessa, "tutustunut poikaani hänen toimistossaan?" Nyökkäsin. "Ahaa! Olen kuullut poikani olevan ihmeen taitavan ammatissaan, hyvä herra." Nyökkäsin voimaperäisesti. "Niin, siten minulle on kerrottu. Hänen alansa on laki." Nyökkäsin voimakkaammin. "Ja se on pojassani sitäkin yllättävämpää", kehui vanhus, "kun häntä ei kasvatettu lakimieheksi, vaan viinitynnyreiden tekijäksi."
Uteliaana tietämään, millaiset tiedot vanhalla herralla oli Jaggersin maineesta, mylvin hänelle sen nimen. Hän saattoi minut mitä pahimman hämmingin valtaan nauramalla sydämensä pohjasta ja vastaamalla hyvin vilkkaasti: "Niin, totisesti; olette oikeassa." Eikä minulla vielä nytkään ole edes hatarintakaan aavistusta, mitä hän tarkoitti tai millaisen pilan hän luuli minun veistäneen.
Kun en voinut alituisesti istua nyökkäilemässä hänelle koettamatta jollakin muulla tavoin herättää hänen harrastustaan, kiljuin kysymyksen, oliko hänen oma elämäntehtävänsä ollut viinitynnyrien valmistaminen. Puristamalla ne sanat suustani useita kertoja ja taputtamalla vanhan herran rintaa liittääkseni ne häneen minun vihdoin onnistui saada tarkoitukseni ymmärretyksi.
"Ei", torjui vanha herra, "varastonhoito, varastonhoito. Aluksi tuolla" – hän näytti osoittavan savupiipun kautta taivaalle, mutta luullakseni hänen tarkoituksensa oli viitata Liverpooliin päin – "ja sitten Lontoon Cityssä täällä. Mutta kun en ollut oikein täysikuntoinen – sillä olen heikkokuuloinen –"
Kasvonilmeilläni tulkitsin mitä suurinta hämmästystä.
"– Niin, heikkokuuloinen. Kun se vika oli alkanut minua vaivata, siirtyi poikani lakialalle, otti minut hoivaansa ja vähitellen laittoi kuntoon tämän hienon ja kauniin tiluksen. Mutta palatakseni siihen, mitä sanoitte", jatkoi vanhus, nauraen taaskin sydämensä pohjasta, "vakuutan: 'Niin, totisesti; olette oikeassa.'"
Vaatimattomasti aprikoin, olisinko jännittämällä älyäni äärimmilleen osannut sanoa mitään, mikä olisi huvittanut häntä puolittainkaan yhtä paljon kuin tämä kuviteltu sukkeluus, mutta samassa säpsähdin kuullessani äkillisen kalahduksen seinästä, tulisijan kupeelta; ja aavemaisesti oli lennähtänyt auki pieni, puinen levy, johon oli kirjoitettu: "John." Seurattuaan katseeni suuntaa vanhus huudahti hyvin voitonriemuisesti: "Poikani on tullut kotiin!" Ja yhdessä menimme nostosillalle.
Olisipa kannattanut maksaa vaikka kuinka paljon saadakseen nähdä Wemmickin heiluttavan kättään minulle tervehdykseksi kaivannon takaa, samalla kun olisimme mitä helpoimmin voineet pudistaa toistemme kättä sen ylitse. Vanhusta riemastutti nostosillan hoitaminen niin kovasti, etten tarjoutunutkaan häntä auttamaan, vaan seisoin hiljaa paikallani, kunnes Wemmick oli tullut sen ylitse ja esitellyt minut neiti Skiffinsille, seurassaan olevalle naiselle.
Neiti Skiffins oli näöltään puumainen ja muistutti samoin kuin saattajansakin postilaatikkoa. Hän saattoi olla kaksi tai kolme vuotta nuorempi Wemmickiä, ja päättelin hänellä olevan kannettavaa omaisuutta. Hänen pukunsa kuosi vyötäisistä ylöspäin, sekä edestä että takaa, teki hänen vartalonsa hyvin pojankaltaiseksi, ja olisin saattanut väittää hänen hamettaan liian voimakkaan oranssinväriseksi ja hänen käsineitään liian helakan vihreiksi. Mutta hän näytti olevan hyvä ihminen ja esiintyi hyvin kunnioittavasti vanhusta kohtaan. Ennen pitkää sain tietää, että hän oli Linnassa usein nähty vieras, sillä kun mentyämme sisälle onnittelin Wemmickiä sen kekseliään laitteen johdosta, jolla hän ilmoitti tulonsa vanhukselle, hän pyysi minua tuokioksi kiinnittämään huomioni toiselle puolelle savupiippua ja katosi. Pian kuului taaskin kalahdus, ja auki lennähti toinen pikku luukku, johon oli kirjoitettu: "Neiti Skiffins." Sitten "Neiti Skiffins" ja "John" avautuivat molemmat yhdessä ja lopuksi yhdessä sulkeutuivat. Wemmickin palattua käyttämästä näitä konelaitteita, toin julki, kuinka suuresti niitä ihailin, ja hän sanoi: "No niin, kuten käsitätte, ne ovat sekä hupaisia että hyödyllisiä vanhukselle. Ja totisesti on mainitsemiseni arvoinen seikka, että kaikista portillamme käyvistä ihmisistä ainoastaan vanhus, neiti Skiffins ja minä tunnemme noiden vehkeiden salaisuuden!"
"Ja ne on herra Wemmick valmistanut", lisäsi neiti Skiffins, "omin käsin ja omin päin."
Sillä aikaa kun neiti Skiffins otti hattuaan pois päästänsä – hän piti vihreät käsineensä käsissään koko illan ulkonaisena ja näkyvänä merkkinä siitä, että talossa oli vieraita – pyysi Wemmick minua kierrokselle tiluksensa ympäri ja katsomaan, miltä saari näytti talvisaikaan. Arvellen hänen tekevän sen antaakseen minulle tilaisuuden tiedustaa hänen walworthilaisia mielipiteitään, käytin hyväkseni tilaisuutta, niin pian kuin olimme ehtineet Linnasta ulkosalle. Kun olin miettinyt asiaa huolellisesti, otin sen puheeksi ikäänkuin en olisi siihen aikaisemmin vihjannutkaan. Ilmoitin Wemmickille olevani huolissani Herbert Pocketin tähden ja kerroin hänelle, miten olimme tutustuneet toisiimme ja miten olimme tapelleet. Kuvailin lyhyesti Herbertin kotia ja luonnetta ja mainitsin, ettei hänellä ollut muita varoja kuin ne, jotka hän sai isältään, ja että ne tulot olivat epävarmat ja epäsäännölliset. Viittasin siihen, kuinka paljon etua minulla oli ollut hänen seurastaan alkuaikaisen karkeuteni ja tietämättömyyteni aikana, ja tunnustin pelkääväni, että olin maksanut sen kehnosti ja että hän olisi saattanut tulla paremmin toimeen ilman minua ja odotuksiani. Pitäen neiti Havishamia kaukana takalistolla vihjasin kuitenkin siihen mahdollisuuteen, että olin ollut hänen kilpailijansa tulevaisuudentoiveiden suhteen, sekä siihen, että hän varmasti oli yleväsieluinen eikä mitenkään voinut alentua halpamaisen epäluuloiseksi, kostonhimoiseksi tai juonittelijaksi.
Kaiken tämän vuoksi – selitin Wemmickille – ja sen tähden, että hän oli nuori kumppanini ja ystäväni ja että olin häneen kovasti kiintynyt, toivoin hyvästä onnestani heijastuvan joitakuita säteitä hänenkin osalleen ja sen vuoksi pyysin kokeneelta ja sekä ihmisiä että liikeasioita tuntevalta Wemmickiltä neuvoja, miten voisin tulolähteineni koettaa auttaa Herbertia pian saamaan jonkinlaisia tuloja – esimerkiksi sata puntaa vuodessa pitämään häntä toiveikkaana ja rohkeana – ja vähitellen auttamaan häntä ostamaan jonkun pienen liikeosuuden. Pyysin lopuksi Wemmickiä ymmärtämään, että apuni pitäisi aina antaa Herbertin tietämättä ja aavistamatta ja ettei koko maailmassa ollut ketään muuta, jonka kanssa olisin voinut neuvotella. Päätin esitykseni siten, että laskin käteni hänen olalleen ja lausuin: "En voi olla ottamatta teitä uskotukseni, vaikka tiedän, että sen täytyy olla teistä kiusallista; mutta se on teidän syynne, kun olette kerran tuonut minut tänne."
Oltuaan vähän aikaa vaiti Wemmick ikäänkuin hätkähti ja virkkoi: "No niin, nähkääs, herra Pip, minun täytyy sanoa teille eräs seikka. Menettelette tässä pahuksenmoisen hyvin."
"Suostuttehan siis auttamaan minua olemaan hyvä?" kysyin.
"Se", vastasi Wemmick, ravistaen päätänsä, "ei kuulu minun alaani."
"Eikä tämä ole teidän ammatillinen toimipaikkanne", huomautin.
"Olette oikeassa", myönsi hän. "Tarkkasitte naulan kantaan. Herra Pip, otan miettimismyssyn päähäni, ja luullakseni kaikki, mitä haluatte tehdä, voidaan tehdä asteittain. Skiffins – tuon neidin veli nimittäin – on kirjanpitäjä ja välittäjä. Menen hänen puheilleen ja ryhdyn toimeen puolestanne."
"Kymmenettuhannet kiitokset!"
"Päinvastoin", torjui hän, "olen minä teille kiitollinen, sillä vaikka olemmekin ehdottomasti yksityisissä, mieskohtaisissa oloissamme, sopinee kuitenkin mainita, että ympärilläni on Newgaten lukinverkkoja, ja tämä harjaa niitä pois."
Keskusteltuamme vielä vähän aikaa samasta asiasta palasimme Linnaan, jossa neiti Skiffins oli saapuessamme valmistamassa teetä. Paahdettujen voileipien laittamisen vastuunalainen tehtävä luovutettiin vanhukselle, ja tämä erinomainen vanha herra oli siinä niin innokas, että häntä näytti jonkun verran uhkaavan silmiensä sulattamisen vaara. Meidän ei ollut tarkoitus syödä nimiateriaa, vaan oikein todellinen, vankka ateria. Vanhus valmisti sellaisen kasan paahdettuja voileipiä, että tuskin näin häntä sen takaa sen pihistessä ylimpään suojustankoon kiinnitetyllä, rautaisella telineellä, samalla kun neiti Skiffins laittoi sellaisen astian teetä, että takapihalle majoitettu sika innostui ankarasti ja useita kertoja ilmaisi halunsa päästä osalliseksi kestityksestä.
Lippu oli vedetty alas tangosta, ja tykki oli laukaistu oikealla hetkellä, ja tunsin olevani yhtä tarkoin erotettu muusta Walworthista kuin jos kaivanto olisi ollut kymmenen metrin levyinen ja yhtä monen metrin syvyinen. Linnan rauhaa ei häirinnyt mikään muu kuin "Johnin" ja "Neiti Skiffinsin" avautuminen silloin tällöin; näitä pikku ovia vaivasi jokin suonenvedontapainen sairaus, mikä hermostutti ja kiusasi minua, kunnes siihen totuin. Neiti Skiffinsin järjestelyn täsmällisyydestä päättelin, että hän laittoi siellä teetä joka pyhäilta. Ja melkeinpä epäilin, että hänen rinnassaan oleva klassillinen neula, jossa oli epämiellyttävän, hyvin suoranenäisen naisen profilikuva ja hyvin kapea uusikuu, oli Wemmickin hänelle lahjoittamaa kannettavaa omaisuutta.
Söimme kaikki voileivät ja joimme teetä vastaavan määrän, ja oli riemullista nähdä, kuinka lämmin meillä kaikilla senjälkeen oli ja kuinka rasvaisia olimme. Erikoisesti vanhus olisi saattanut käydä jonkun villiheimon puhtaasta, iäkkäästä, äsken öljytystä päälliköstä. Lyhyen lepohetken kuluttua pesi neiti Skiffins – pikku palvelijatar oli poissa, sunnuntaisin iltapäivällä nähtävästi oman perheensä helmassa – teeastiat leikittelevään, hienostelevaan harrastelijantapaan, joka ei herättänyt meissä pahennusta. Sitten hän veti käsineet jälleen käsiinsä, sijoituimme takkavalkean ympärille ja Wemmick kehoitti: "Nyt, isä-ukkeli, luehan meille sanomalehti!"
Vanhuksen ottaessa silmälasejaan esille Wemmick selitti minulle, että heillä oli tällainen tapa ja että iäkkäälle herralle tuotti sanomalehden ääneen lukeminen ääretöntä tyydytystä. "En pyydä sitä anteeksi", lisäsi Wemmick, "sillä hän ei voi saada paljoakaan huvituksia – vai voitko, isäukkeli?"
"Hyvä, John, hyvä", vastasi vanhus nähtyään, että häntä oli puhuteltu.
"Suokaa hänelle vain nyökkäys silloin tällöin, kun hän kohottaa katseensa sanomalehdestään!" pyysi Wemmick. "Silloin hän on onnellinen kuin kuningas. Olemme hyvin tarkkaavaisia, vanhus."
"Oikein hyvä, John, oikein hyvä!" vastasi rattoisa vanhus niin touhuissaan ja mielissään, että se oli todellakin sangen kiehtovaa.
Vanhuksen lukeminen muistutti minusta Wopslen isotädin opetustunteja, mutta edellisessä oli se miellyttävämpi erikoispiirre, että ääni kuulosti tulevan avaimenreiästä. Kun hän tahtoi kynttilät hyvin likelle itseään ja oli aina työntämäisillään joko päänsä tai sanomalehden niiden liekkeihin, tarvitsi hän yhtä tarkkaa silmälläpitoa kuin ruutitehdas. Mutta Wemmick oli yhtä väsymätön ja hellä valppaudessaan, ja vanhus luki aavistamattakaan, kuinka usein hänet pelastettiin. Joka kerta kun hän katsoi meihin, ilmaisimme me kaikki mitä suurinta mielenkiintoa ja hämmästystä sekä nyökkäilimme, kunnes hän alkoi uudelleen lukea.
Kun Wemmick ja neiti Skiffins istuivat vierekkäin ja minä olin varjoisessa nurkassa, huomasin Wemmickin suun verkalleen ja asteittain pitenevän, mikä voimakkaasti viittasi siihen, että hän verkalleen ja asteittain sujutti kättänsä neiti Skiffinsin vyötäisille. Ajan mittaan näin hänen kätensä ilmestyvän neiti Skiffinsin toiselle puolelle; mutta samassa neiti Skiffins keskeytti hänen puuhansa vihreällä käsineellään, kiersi hänen käsivartensa jälleen pois vyötäisiltään, ikäänkuin se olisi ollut vaatetuskappale, ja laski sen mitä harkituimmin eteensä pöydälle. Neiti Skiffinsin maltti hänen näin tehdessään oli merkillisimpiä näkyjä, mitä olen milloinkaan nähnyt, ja jos olisin voinut uskoa sen teon ja hajamielisyyden sopivan yhteen, olisin arvellut neiti Skiffinsin suorittaneen sen koneellisesti.
Ennen pitkää havaitsin Wemmickin käden alkavan uudelleen kadota ja asteittain häipyvän näkyvistä. Kohta senjälkeen hänen suunsa rupesi taaskin levenemään. Väliajan jälkeen, jonka kestäessä olin suorastaan kiehtovassa ja miltei tuskallisessa jännityksessä, näin hänen kätensä ilmestyvän näkyviin neiti Skiffinsin toisella puolella. Heti neiti Skiffins pysäytti sen näppärästi kuin rauhallinen nyrkkeilijä, irroitti tämän vyön kuten aikaisemminkin ja pani sen pöydälle. Jos otaksumme pöydän edustavan hyveen polkua, on minulla oikeus todeta, että koko sinä aikana, jonka vanhus luki, Wemmickin käsivarsi pyrki yhtenään harhautumaan pois hyveen polulta ja että neiti Skiffins opasti sen takaisin sille.
Vihdoin vanhus luki itsensä hyveen uinailuun. Tällöin oli Wemmickin aika ottaa esille pieni kattila, lasitarjotin ja musta pullo, jonka korkissa oli posliininen yläosa ja joka kuvasi jotakin punakan pulleata ja rattoisannäköistä, kirkollista arvohenkilöä. Näiden välineiden avulla me kaikki saimme lämmintä juotavaa, myöskin vanhus, joka pian jälleen heräsi. Neiti Skiffins sekoitti juoman, ja panin merkille, että hän ja Wemmick joivat samasta lasista. Luonnollisesti tajusin, ettei minun sopinut tarjoutua saattamaan neiti Skiffinsiä kotiin, ja niissä oloissa arvelin parhaaksi poistua ensiksi, minkä teinkin lausuttuani sydämelliset jäähyväiset vanhukselle ja vietettyäni hupaisen illan.
Ennenkuin oli kulunut viikkoakaan, sain Wemmickiltä Walworthissa päivätyn kirjeen, jossa hän ilmoitti toivottavasti päässeensä jonkun verran eteenpäin siinä asiassa, joka koski meitä yksityisesti ja mieskohtaisesti, ja olevansa hyvillään, jos minun sopisi taaskin tulla tapaamaan häntä sen johdosta. Niinpä menin uudelleen käymään Walworthissa ja sitten yhä uudelleen ja kohtasin hänet useita kertoja sovittuina aikoina Cityssä, mutta en kertaakaan neuvotellut hänen kanssansa tästä asiasta Little Britainissa tai sen läheisyydessä. Lopputulos oli, että löysimme nuoren, kunnianarvoisan kauppiaan tahi laivaustoimitsijan, joka ei ollut kauan työskennellyt sillä liikealalla, tarvitsi älykästä apua sekä pääomaa ja aikanaan, saatuaan riittävästi rahaa, tarvitsisi liikekumppania. Hänen ja minun kesken allekirjoitettiin salainen, Herbertia koskeva sopimus, suoritin hänelle puolet viidestäsadasta punnastani ja sitouduin maksamaan erinäisiä muita eriä, joista toiset tulisi maksaa määräpäivinä tuloistani, toiset riippuen siitä, milloin saisin omaisuuteni haltuuni. Neuvotteluja hoiti neiti Skiffinsin veli. Wemmick oli koko ajan mukana vaikuttamassa, mutta ei koskaan näyttäytynyt julkisesti.
Koko asia järjestettiin niin taitavasti, ettei Herbert lainkaan epäillyt minun olevan mukana juonessa. En ikinä unohda, kuinka hänen kasvonsa säteilivät, kun hän eräänä iltana tuli kotiin ja kertoi minulle valtavana uutisena, että hän oli kohdannut erään Clarrikerin – se oli nuoren liikemiehen nimi – että Clarriker oli osoittanut tavatonta harrastusta häntä kohtaan ja että hän uskoi mahdollisuuden vihdoinkin hänelle avautuneen. Hänen toiveittensa päivä päivältä lujittuessa ja kasvojensa käydessä yhä kirkkaammiksi hänen täytyi pitää minua yhä hartaampana ystävänä, sillä minun oli hyvin työlästä pidättää voitonriemuisia kyyneliä nähdessäni hänet niin onnellisena.
Kun vihdoin kaikki oli valmiina ja hän oli sinä päivänä ryhtynyt Clarrikerin liikkeen palvelukseen sekä puhellut minulle kokonaisen illan mielihyvän ja menestyksen vallassa, itkin kuin itkinkin ihan tosissani, kun ajattelin odotusteni koituneen joksikin hyväksi jollekulle.
Nyt ilmestyy näkyviini suuri tapaus elämässäni, elämäni käännekohta. Mutta ennenkuin ryhdyn kertomaan siitä ja ennenkuin siirryn kaikkiin siitä aiheutuviin muutoksiin, täytyy minun omistaa luku Estellalle. Se ei ole paljon uhrattavaksi aiheelle, joka niin pitkäksi aikaa oli täyttänyt sydämeni.
YHDEKSÄS LUKU
Jos siinä vakavassa, vanhassa, nurmikentän laidassa Richmondissa sijaitsevassa talossa kuolemani jälkeen kummittelee, niin kummittelemassa on varmasti minun haamuni. Oi, kuinka monen monena yönä ja päivänä rauhaton sieluni liikkuikaan siinä talossa Estellan siellä asuessa! Olipa ruumiini missä tahansa, sieluni harhaili harhailemistaan yhäti sen talon seutuvilla.
Se nainen, jonka luokse Estella oli sijoitettu – rouva Brandley nimeltään –, oli leski, ja hänellä oli tytär, useita vuosia Estellaa vanhempi. Äiti oli nuoren- ja tytär vanhannäköinen; äidin iho oli rusottava, tyttären keltainen; äiti oli kevyen turhamainen, tytär harrasti jumaluusoppia. He olivat, kuten sanotaan, hyvässä asemassa, kävivät vieraisilla useissa perheissä, ja heidän luonansa kävi paljon vieraita. Heillä ja Estellalla oli vähän, jos ollenkaan, yhteisiä tunteita, mutta heillä kaikilla oli se varma käsitys, että he olivat tarpeellisia hänelle ja hän tarpeellinen heille. Rouva Brandley oli ollut neiti Havishamin ystävä ennen tämän eristäytymistä.
Rouva Brandleyn talossa ja rouva Brandleyn talon ulkopuolella kärsin kaikenlaatuista ja kaikenasteista kidutusta, jota Estella vain voi minulle tuottaa. Hänen ja minun välisten suhteiden luonne, joka saattoi minut hänen kanssansa tuttavallisiin väleihin, mutta ei suosituksi, lisäsi osaltaan kärsimyksiäni. Hän käytti minua kiusoitellakseen muita ihailijoitaan ja juuri meidän välistämme tuttavallisuutta osoittaakseen alituisesti halveksumistaan hellää kiintymystäni kohtaan. Jos olisin ollut hänen sihteerinsä, taloudenhoitajansa, köyhä sukulaisensa – jos olisin ollut hänen tulevan puolisonsa nuorempi veli –, en olisi voinut itse tuntea olevani kauempana toiveistani ollessani häntä likinnä. Etuoikeus käyttää hänen ristimänimeään ja ja kuulla hänen käyttävän minun etunimeäni teki näissä oloissa koettelemukseni sitäkin raskaammiksi; ja samalla kun uskon sen todennäköisesti vimmastuttaneen hänen muut rakastajansa melkein mielettömiksi, tiedän varmasti sen tehneen minut melkein mielettömäksi.
Hänellä oli ihailijoita loputtomasti. Epäilemättä mustasukkaisuuteni näki ihailijan jokaisessa, joka meni häntä lähelle, mutta ilman sitäkin niitä oli enemmän kuin kylliksi.
Näin hänet usein Richmondissa, kuulin hänestä usein kaupungissa, ja usein vein hänet ja Brandleyt virralle; oli ulkoilmakekkereitä, juhlapäiviä, näytelmiä, oopperoita, konsertteja, vieraskutsuja, kaikenlaisia huvituksia, joissa kaikissa liikuin hänen jälessään – ja ne kaikki olivat surkeita tilaisuuksia minulle. En koskaan ollut tuntiakaan onnellinen hänen seurassaan, mutta sittenkin ajatukseni vuorokauden kaikkina neljänäkolmatta tuntina koskivat sitä, kuinka onnellinen olisin, jos hän olisi luonani kuolemaan saakka.
Koko tänä seurusteluaikanamme – ja sitä kesti, kuten pian nähdään, pitkä aika käsitykseni mukaan – hän tuontuostakin omaksui sen sävyn, joka ilmaisi, että olimme pakosta toistemme seurassa. Toisinaan hän saattoi äkkiä lopettaa sen sävyn ja kaikki monet sävynsä, näyttäen säälivän minua.
"Pip, Pip", virkkoi hän eräänä iltana, joutuen sellaiseen käänteeseen istuessamme kahden kesken richmondilaisen talon pimenevän ikkunan ääressä, "etkö ikinä ota varoitusta varteen?"
"Mitä varoitusta?"
"Minua koskevaa."
"Sitäkö tarkoitat, ettei minun pitäisi sallia sinun kiehtovan itseäni, Estella?"
"Sitäkö tarkoitan? Jollet tiedä, mitä tarkoitan, olet sokea."
Olisin vastannut, että rakkautta pidettiin yleisesti sokeana, jollei minua olisi aina hillinnyt – eikä se ollut vähäisin tuskani – sellainen tunne, että minun oli halpamaista tyrkyttää itseäni hänelle, kun hän tiesi, ettei hänellä ollut valinnan varaa, vaan että hänen täytyi totella neiti Havishamia. Minua aina pelotti, että hänen tämä tietonsa saattoi minut hyvin epäedulliseen asemaan hänen ylpeytensä vuoksi ja teki minut hänen rinnassaan riehuvan kapinallisen kamppailun aiheeksi.
"Missään tapauksessa", huomautin, "ei minulle ole annettu varoitusta juuri nyt, sillä tällä kertaa kirjoitit minulle, käskien minua tulemaan luoksesi."
"Se on totta", myönsi Estella, huulillaan kylmä, välinpitämätön hymy, joka aina jäähdytti minua.
Silmäiltyään vähän aikaa ulkona pimenevää hämärää hän jatkoi:
"Nyt on tullut aika, jolloin neiti Havisham haluaa minut päiväksi Satis-taloonsa. Sinä saatat minua sinne ja tuot minut takaisin, jos haluat. Hän ei mielellään soisi minun matkustavan yksin eikä halua ottaa vastaan palvelijatartani, sillä häntä kammottaa kovasti sellaisten ihmisten puheenaiheeksi joutuminen. Sopiiko sinun saattaa minua?"
"Sopiiko minun saattaa sinua, Estella!"
"Siis sopii? Ylihuomenna, jos suvaitset. Sinun pitää suorittaa kaikki menot minun pussistani. Kuuletko, mikä on lähtösi ehto?"
"Ja minun täytyy totella", virkoin.
Siinä kaikki valmistelut, jotka sain tätä käyntiä ja muita samanlaisia käyntejä varten; neiti Havisham ei ollut kirjoittanut minulle milloinkaan, enkä ollut edes kertaakaan nähnyt hänen käsialaansa. Matkustimme kahden päivän perästä ja tapasimme hänet siinä huoneessa, jossa olin hänet ensiksi nähnyt, ja tarpeetonta on lisätä, ettei Satis-talossa ollut tapahtunut minkäänlaisia muutoksia.
Hän oli jopa vielä hirvittävämmin mieltynyt Estellaan kuin silloin, kun viimeksi olin nähnyt heidät yhdessä; toistan tuon sanan tahallani, sillä hänen ilmeittensä ja syleilyjensä tarmokkuudessa oli jotakin suorastaan hirvittävää. Hän imeytyi kiinni Estellan kauneuteen, imeytyi hänen sanoihinsa, imeytyi hänen eleihinsä ja istui pureksien omia vapisevia sormiaan, katsoessaan Estellaan, ikäänkuin olisi syönyt kasvattamaansa kaunista olentoa.
Estellasta hän käänsi silmänsä minuun, luoden minuun tutkivan katseen, joka tuntui tunkeutuvan sydämeeni ja tarkastavan sen haavoja. "Miten hän kohtelee sinua, Pip, miten hän kohtelee sinua?" tiedusti hän minulta taaskin noitamaisen kiihkeään tapaansa, jopa Estellan kuullen. Mutta istuessamme illalla hänen lepattavan takkavalkeansa ääressä oli hän peräti omituinen, sillä silloin hän, pitäen Estellan kättä kainalossaan ja puristaen sitä omassaan, pusersi tytöltä, vihjaamalla siihen, mitä tämä oli kertonut hänelle säännöllisesti lähettämissään kirjeissä, niiden miesten nimet ja olosuhteet, jotka Estella oli lumonnut. Ja ajatellessaan tätä luetteloa kuolettavasti haavoittuneen ja sairaan sielun kiihkoiseen tapaan neiti Havisham istui toinen käsi sakarakepin varassa ja leuka siihen nojattuna, tähyillen minua aaveen näköisenä riutuneilla, kirkkailla silmillään.
Niin onnettomaksi kuin se minut tekikin, niin katkera kuin sen minussa herättämä riippuvaisuuden, jopa alennuksen tunne olikin, oivalsin siitä, että Estella oli määrätty kostamaan neiti Havishamin puolesta miehille ja ettei häntä aiottu antaa minulle, ennenkuin hän oli tyydyttänyt kostonhimon joksikin aikaa. Oivalsin tässä syyn, minkätähden hänet oli etukäteen määrätty minulle. Lähettäessään hänet viehättämään, kiduttamaan ja aiheuttamaan pahaa neiti Havishamilla oli se ilkeämielinen varmuus, että hän ei ollut ainoankaan ihailijan saavutettavissa ja että kaikki, jotka ryhtyisivät peliin siinä mielessä, varmasti kärsisivät tappion. Tajusin, että minuakin tämä takaperoinen älykkyys kidutti, vaikka palkkio oli varattu minulle. Näin tässä syyn, miksi minua toistaiseksi hyljeksittiin ja miksi entinen holhoojani ei suostunut tunnustamaan nimenomaan tietävänsä mitään sellaisesta suunnitelmasta. Sanalla sanoen näin tässä neiti Havishamin sellaisena kuin hän juuri silloin oli silmieni edessä ja kuin hän oli aina ollut silmieni edessä, ja näin tässä sen pimeän ja epäterveellisen talon selvän varjon, jossa hänen elämänsä kului piilossa auringolta.
Hänen huonettaan valaisevat kynttilät oli pistetty seinään kiinnitettyihin jalkoihin. Ne olivat korkealla lattiasta ja paloivat tasaisen himmeästi, kuten keinotekoiset valot palavat harvoin tuuletetuissa huoneissa. Silmäillessäni niitä, niiden luomaa kalpeata hämärää, seisovaa kelloa, pöydällä ja lattialla viruvia morsiuspuvun haalistuneita osia ja hänen omaa kammottavaa hahmoaan, josta takkatuli loi aavemaisen, laajan varjon laipioon ja seinään, näin kaikessa toistuvan ja kaikesta minulle heijastuvan saman selityksen, johon oma järkeni oli johtunut. Ajatukseni siirtyivät käytävän toisella puolella olevaan, avaraan huoneeseen, jossa pöytä oli katettuna, ja näin sen ikäänkuin kirjoitettuna keskuskoristusta verhoavien lukinverkkojen laskoksiin, liinalla ryömivien hämähäkkien liikkeisiin, laudoituksen suojaan pienine, kiivaasti sykkivine sydämineen kiiruhtavien hiirten jälkiin ja lattialla tepastelevien kuoriaisten hapuiluun ja seisoskeluun. Tämän vierailun aikana sattui Estellan ja neiti Havishamin välillä viriämään jonkun verran terävää sananvaihtoa. Ensi kerran näin nyt heidät vastakkain.
Istuessamme tulen ääressä, kuten juuri äsken kuvailin, neiti Havishamin yhäti pitäessä Estellan käsivartta kainalossaan ja puristaessa hänen kättänsä omassaan, Estella alkoi asteittain irroittautua. Hän oli jo useita kertoja osoittanut ylpeätä maltittomuutta ja pikemminkin sietänyt toisen kiihkeätä kiintymystä kuin hyväksynyt sen tai vastannut siihen.
"Mitä!" kivahti neiti Havisham, suunnaten säihkyvät silmänsä häneen. "Oletko kyllästynyt minuun?"
"Vain hieman kyllästynyt itseeni", vastasi Estella, irroittaen käsivartensa ja astuen uhkean takan ääreen, jääden sinne seisomaan ja katselemaan tuleen.
"Puhu totta, sinä kiittämätön!" tiuskaisi neiti Havisham, kiihkoisesti kolauttaen kepillään lattiaa. "Olet kyllästynyt minuun."
Estella katsoi häneen täysin rauhallisesti ja käänsi sitten katseensa jälleen tuleen. Hänen viehättävästä vartalostaan ja kauniista kasvoistaan kuvastui malttia ja välinpitämättömyyttä hurjaa kiihkoa kohtaan, mikä tuntui melkein julmalta.
"Sinä pölkky ja kivi!" huudahti neiti Havisham. "Sinä hyisen kylmä sydän!"
"Mitä!" virkkoi Estella, säilyttäen välinpitämättömän asenteensa nojautuessaan uhkeaan takkaan ja liikuttaen ainoastaan silmiään. "Moititteko minua kylmyydestä? Te?"
"Etkö sitten ole?" kuului kiivas vastaus.
"Teidän pitäisi se tietää", sanoi Estella. "Olen sellainen, jollaiseksi te olette minut tehnyt. Ottakaa itse kaikki kiitos, kaikki moitteet; ottakaa itse vastuullenne sekä onnistuminen että epäonnistuminen; lyhyesti sanottuna, ottakaa minut tällaisena!"
"Voi, katsohan häntä, katsohan häntä!" huusi neiti Havisham katkerasti. "Katsohan, kuinka kova ja kiittämätön hän on sen takan ääressä, jonka hohteessa hänet on kasvatettu, jonka edessä painoin hänet tätä poloista poveani vasten sen ensi aikoja ollessa verisenä saamistaan iskuista ja jonka luona olen vuosikausia tuhlannut hellyyttäni hänelle!"
"Minä en ainakaan ollut mukana tekemässä sitä sopimusta", huomautti Estella, "sillä jos sitä solmittaessa osasin kävellä ja puhua, niin siinä olikin koko taitoni. Mutta mitä haluaisitte? Olette ollut minulle oikein hyvä, ja kaikesta saan kiittää teitä. Mitä haluaisitte?"
"Rakkautta", vastasi toinen.
"Se teillä on."
"Eikä ole", intti neiti Havisham.
"Kasvatusäitini", vastasi Estella hetkeksikään luopumatta luontevan viehkeästä asenteestaan, kertaakaan korottamatta ääntänsä, kuten toinen teki, tuokioksikaan antautumatta suuttumuksen tai hellyyden valtaan, "kasvatusäitini, olen sanonut olevani kaikesta kiitollisuudenvelassa teille. Kaikki, mitä minulla on, on esteettömästi teidän. Kaikki, mitä olette minulle antanut, olen valmis määräyksestänne antamaan teille takaisin. Paitsi sitä ei minulla ole mitään. Ja jos vaaditte minua antamaan teille sellaista, mitä ette ole koskaan minulle antanut, eivät kiitollisuuteni ja velvollisuudentuntoni voi tehdä mahdottomia."
"Enkö ole koskaan antanut hänelle rakkautta!" kiivaili neiti Havisham, kääntyen hurjistuneena minun puoleeni. "Enkö ole koskaan antanut hänelle palavaa rakkautta, jota ei voi erottaa mustasukkaisuudesta milloinkaan eikä vihlovasta tuskasta hänen puhuessaan minulle noin! Nimittäköön hän minua hulluksi!"
"Minkätähden nimittäisin teitä hulluksi", vastasi Estella, "juuri minä? Tietääkö ainoakaan elävä olento puolittainkaan niin hyvin kuin minä, kuinka varmat pyrkimykset teillä on? Tietääkö kukaan elävä olento puolittainkaan niin hyvin kuin minä, kuinka varma muisti teillä on? Minä, joka olen istunut tämän saman takan ääressä pikku tuolilla, joka nytkin on tuossa vierellänne, kuuntelemassa opetuksianne, katsoen kasvoihin niiden ollessa oudonnäköiset ja pelottaessa minua!"
"Pian unohtunutta!" valitti neiti Havisham. "Pian unohtuneita aikoja!"
"Ei, eivät unohtuneita", väitti Estella. "Ne eivät ole unohtuneet, vaan visusti tallella muistissani. Milloin olette huomannut minun poikkeavan opetuksistanne? Milloin olette huomannut minun unohtaneen neuvonne? Milloin olette huomannut minun päästävän tänne mitään" – hän kosketti kädellään poveansa –, "minkä te olette sulkenut ulkopuolelle? Olkaa oikeudenmukainen minua kohtaan."
"Niin ylpeä, niin ylpeä!" valitti neiti Havisham, työntäen molemmin käsin harmaita hiuksia pois otsaltaan.
"Kuka minua opetti olemaan ylpeä?" tokaisi Estella. "Kuka kehui minua, kun opin opittavani?"
"Niin kova, niin kova!" uikutti neiti Havisham, pitkittäen äskeistä puuhaansa.
"Kuka minua opetti olemaan kova?" vastasi Estella. "Kuka minua kehui, kun opin opittavani?"
"Mutta olla ylpeä ja kova minua kohtaan!" Neiti Havisham ihan kirkui, ojentaen käsiään. "Estella, Estella, Estella, olla ylpeä ja kova minulle!"
Estella silmäili häntä tuokion tyynen kummeksivasti, mutta ei mitenkään muutoin häiriytynyt. Hetkisen kuluttua hän alkoi taaskin katsella takkavalkeaa.
"En käsitä", virkkoi Estella, kohottaen katseensa tulesta vähän aikaa kestäneen äänettömyyden kuluttua, "miksi olette noin kohtuuton tultuani teitä katsomaan eroajan jälkeen. En ole hetkiseksikään unohtanut kärsimäänne vääryyttä ja sen aiheuttajia. En ole koskaan ollut uskoton teille enkä opetuksillenne. En ole koskaan osoittanut minkäänlaista heikkoutta, josta voisin itseäni syyttää."
"Olisiko heikkoutta vastata rakkauteeni?" huudahti neiti Havisham. "Mutta niin, niin, hän nimittäisi sitä siksi!"
"Alan uskoa", lausui Estella miettivästi, taaskin tuokion tyynesti kummasteltuaan, "melkein ymmärtäväni, mistä tämä johtuu. Jos olisitte kasvattanut ottotyttärenne täydelleen näiden huoneiden pimeässä yksinäisyydessä ilmaisematta hänelle, että oli olemassakaan sellaista kuin päivänvalo, jossa hän ei ole kertaakaan nähnyt kasvojanne – jos olisitte tehnyt sen ja sitten jotakin tarkoitusta varten tahtonut hänen ymmärtävän, mitä päivänvalo on, ja tuntemaan sen tarkoin, olisitteko pettynyt ja suuttunut?"
Pää käsien varassa neiti Havisham istui paikallaan, valittaen hiljaa ja huojuen tuolillaan, mutta vastaamatta mitään.
"Tai", jatkoi Estella, "jos olisitte – mikä osuu lähemmäksi – hänen älynsä alkusarastuksesta saakka, niin tarmokkaasti ja voimakkaasti kuin suinkin voitte, opettanut häntä tietämään, että sellainen kuin päivänvalo oli olemassa, mutta että se oli luotu hänen vihollisekseen ja tuhoojakseen ja että hänen pitäisi aina taistella sitä vastaan, sillä se oli syössyt turmioon teidät ja muutoin syöksisi hänetkin – jos olisitte tehnyt sen ja sitten jotakin tarkoitusta varten tahtonut hänen antautuvan päivänvalolle eikä hän olisi voinut sitä tehdä, olisitteko pettynyt ja suuttunut?"
Neiti Havisham istui kuunnellen – tai siltä näytti, sillä en nähnyt hänen kasvojaan –, mutta ei vieläkään vastannut mitään.
"Niinpä", pitkitti Estella, "minut täytyy ottaa sellaisena, jollaiseksi minut on tehty. Menestyminen ei ole minun ansiotani, epäonnistuminen ei ole minun vikani, mutta ne yhdessä muodostavat minut."
Neiti Havisham oli sijoittunut, tuskin tiesin miten, lattialle, sillä viruvien haalistuneiden hääjätteiden keskelle. Käytin hyväkseni sitä hetkeä – olin alusta alkaen sellaista odottanut – poistuakseni huoneesta, kädenliikkeellä pyydettyäni Estellaa omistamaan huomionsa hänelle. Poistuessani Estella vielä seisoi avaran takan ääressä, aivan samoin kuin oli seisonut koko ajan. Neiti Havishamin harmaat hiukset olivat hajallaan lattialla muiden morsiusjätteiden seassa, ja se oli surkea näky.
Sydämeni oli masentunut kävellessäni tähtien valossa toista tuntia pihalla, panimon tienoilla ja rappeutuneessa puutarhassa. Rohkaistuttuani vihdoin palaamaan huoneeseen tapasin Estellan istumassa neiti Havishamin polvella ommellen muutamia pistoksia erääseen niistä vanhoista vaatekappaleista, jotka olivat hajoamaisillaan kappaleiksi ja joista minua ovat senjälkeen usein muistuttaneet tuomiokirkoissa näkemäni vanhat, repaleiset liput. Myöhemmällä Estella ja minä pelasimme korttia entiseen tapaan – mutta nyt olimme taitavia ja pelasimme ranskalaisia pelejä – ja niin ilta kului, ja me kaikki kävimme vuoteeseen.
Makuupaikkani oli pihantakaisessa, erillisessä rakennuksessa. Tätä ennen en ollut kertaakaan paneutunut levolle Satis-talossa, eikä uni tahtonut tulla likellenikään. Tuhannet neiti Havishamit kummittelivat minulle. Hän oli milloin tällä, milloin tuolla puolen pielustani, milloin vuoteen pääpuolessa, milloin sen jalkopäässä, milloin pukeutumishuoneen raollaan olevan oven takana, milloin pukeutumishuoneessa, milloin ylä-, milloin alapuolellani olevassa huoneessa – kaikkialla.
Kellon vihdoin hitaasti lähestyessä kahta minusta tuntui, etten mitenkään voinut sietää tätä taloa makuupaikkana, vaan että minun täytyi nousta jalkeille. Nousin senvuoksi vuoteestani, pukeuduin ja menin pihan poikki pitkään, kiviseen käytävään, aikoen sieltä päästä ulkopihalle ja kävellä siellä huojentaakseni mieltäni. Mutta heti käytävään ehdittyäni sammutin kynttiläni, sillä näin neiti Havishamin kävelevän siellä, hiljaa valittaen. Seurasin häntä jonkun matkan päässä ja näin hänen menevän portaita ylös. Hänen kädessään oli paljas kynttilä, jonka hän otaksuttavasti oli ottanut oman huoneensa seinältä, ja hän näytti perin yliluonnolliselta sen valossa. Seisoessani portaiden juurella tunsin sieraimissani juhlasalin homeisen, ummehtuneen ilman näkemättä hänen avaavan sen ovea ja kuulin hänen kävelevän siellä, menevän sitten omaan huoneeseensa ja sitten takaisin sinne, hetkeksikään lakkaamatta hiljaa valittamasta.
Jonkun ajan kuluttua koetin pimeässä sekä päästä etupihalle että palata samaa tietä, mutta en osannut tehdä kumpaakaan, ennenkuin päivänvaloa hiukan tihkui sisälle, joten näin, mihin minun piti tarttua. Milloin vain koko tänä aikana menin portaiden juurelle, kuulin hänen askelensa, näin hänen kynttilänsä liikkuvan ylhäällä ja kuulin hänen taukoamattoman, hiljaisen valituksensa.
Hänen ja Estellan välinen erimielisyys ei virinnyt uudelleen siihen mennessä, kun lähdimme paluumatkalle seuraavana päivänä, eikä se enää uudistunut missään samanlaisessa tilaisuudessa, joita, mikäli muistan, oli neljä. Eikä neiti Havishamin käyttäytyminen Estellaa kohtaan muuttunut millään tavoin paitsi siinä suhteessa, että luulin sen entisiin piirteisiin nyt sekautuneen jotakin pelontapaista.
On mahdotonta kääntää tätä elämäni lehteä merkitsemättä siihen Bentley Drummlen nimeä, sillä muutoin sen hyvin mielelläni tekisin.
Eräässä tilaisuudessa, jolloin "peipposet" olivat kokoutuneet mieslukuisesti ja hyvää yhteistuntoa edistettiin tavalliseen tapaan siten, ettei kukaan ollut yhtä mieltä kenenkään muun kanssa, vaati puhettajohtava "peipponen" "lehdossa" järjestystä, koska Drummle ei ollut vielä esittänyt naisen maljaa, mikä sen raakalaisen vuoro oli kerhon juhlallisten perustuslakien mukaisesti sinä päivänä tehdä. Olin huomaavinani hänen ilkeän ivallisesti virnailevan minulle karahvien kiertäessä, mutta kun meidän välillämme ei ollut turhaa rakkautta, sai niin ollakin. Mutta kuinka voimakas olikaan harminsekainen hämmästykseni, kun hän kehoitti seuruetta juomaan "Estellan" maljan.
"Kenen Estellan?" kysyin.
"Älä siitä välitä!" tokaisi Drummle.
"Miltä paikkakunnalta?" tiukkasin. "Velvollisuutesi on ilmaista paikkakunta." Niin olikin, koska hän oli "peipponen."
"Richmondista, hyvät herrat", lausui Drummle, syrjäyttäen minut täydelleen, "ja verraton kaunotar."
"Onpa hänelläkin tietoa verrattomista kaunottarista, moisella halpamielisellä, surkealla tomppelilla!" supatin Herbertille.
"Tunnen sen naisen", virkkoi Herbert pöydän ylitse, kun malja oli juotu.
"Niinkö?" äänsi Drummle.
"Niin minäkin", säestin kasvot punaisina.
"Niinkö?" toisti Drummle. "Voi, hyvä Luoja!"
Se oli ainoa vastaväite – paitsi lasilla tai kupilla annettua –, johon se kömpelö olento pystyi, mutta tulistuin siitä yhtä kovasti kuin se olisi ollut älyn suolaama ja nousin heti paikaltani, sanoen, etten voinut pitää muuna kuin kunnioitettavan "peipposen" julkeutena sitä, että hän saapui "lehtoon" – puhuimme aina saapumisesta "lehtoon", käyttäen sitä sievänä parlamentillisena sanontatapana – esittämään sellaisen naisen maljaa, josta hän ei tiennyt mitään. Sen kuultuaan Drummle ponnahti pystyyn ja kysyi, mitä sillä tarkoitin. Senjälkeen sinkautin hänelle sen äärimmäisen vastauksen, että hän luullakseni tiesi, mistä minut voi tavata.
Oliko kristillisessä maassa tällaisen jälkeen mahdollista suoriutua jutusta verettömästi, siitä kysymyksestä "peipposet" olivat erimielisiä. Väittely siitä kehkeytyikin niin vilkkaaksi, että vielä ainakin kuusi kunnioitettavaa jäsentä lausui väittelyn aikana kuudelle muulle uskovansa näiden tietävän, mistä heidät voisi tavata. Vihdoin kuitenkin päätettiin – "lehto" oli kunniatuomioistuin –, että jos herra Drummle toisi kysymyksessäolevalta naiselta vaikka kuinka vähäisen todistuksen siitä, että hänellä oli kunnia tuntea tämä nainen, pitäisi herra Pipin herrasmiehenä ja "peipposena" lausua pahoittelunsa, "koska oli viehättynyt tulistumaan." Todistuksen esittämistä varten määrättiin seuraava päivä – ettei kunniamme viivytyksestä vilustuisi – ja seuraavana päivänä Drummle ilmestyi kädessään Estellan käsialalla kirjoitettu, kohtelias, lyhyt vakuutus, että hänellä, Estellalla, oli ollut kunnia tanssia Drummlen kanssa useita kertoja. Tällöin minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pahoitella sitä, että olin "viehättynyt tulistumaan", ja yleensä paikkansapitämättömänä peruuttaa se ajatus, että minut voi mistä tahansa tavata. Sitten Drummle ja minä istuimme tunnin ajan, korskahdellen toisillemme, samalla kun "lehto" syventyi sekasortoiseen kinasteluun, ja lopuksi julistettiin hyvän yhteistunnon edistyneen hämmästyttävästi.
Kerron tästä kevyesti, mutta se ei ollut minusta vähäpätöinen seikka. En näet osaa riittävän hyvin tulkita, kuinka vihlovasti minuun koski ajatus, että Estella soi minkäänlaisia suosionosoituksia halveksittavalle, kömpelölle, jörölle ääliölle, joka oli niin paljon keskinkertaista huonompi. Tähän hetkeen saakka uskon juuri rakkauteni ylevyyden ja epäitsekkyyden puhtaan hehkun aiheuttaneen sen, etten voinut sietää ajatusta hänen alentumisestaan sen koiran tasolle. Epäilemättä olisin ollut onneton, olisipa hän osoittanut suosiotaan kenelle tahansa, mutta sen arvokkaampi kohde olisi tuottanut minulle toisenlaatuista ja toisenasteista tuskaa.
Minun oli helppo saada ja pian sainkin selville, että Drummle oli alkanut liikkua hänen kintereillään ja että hän salli sen tapahtua. Vähän ajan kuluttua Drummle oli yhtenään häntä tavoittelemassa, ja me osuimme toistemme tielle joka päivä. Hän pitkitti sitä tylsän itsepintaisesti, ja Estella kannusti häntä, milloin rohkaisemalla, milloin masentamalla, milloin melkein imartelemalla häntä, milloin peittelemättä häntä halveksimalla, milloin tuntien hänet oikein hyvin, milloin tuskin muistaen, kuka hän oli.
Hämähäkki, kuten Jaggers häntä nimitti, oli kuitenkin tottunut väijymään tilaisuutta, ja hän oli kärsivällinen kuten muutkin heimolaisensa. Sen lisäksi hänellä oli pölkkypäinen luottamus rahoihinsa ja sukunsa suuruuteen, joka toisinaan oli hänelle suureksi eduksi – melkein vastaten keskittymistä ja päättäväistä pyrkimystä. Niinpä hämähäkki itsepintaisesti Estellaa tarkkaillessaan voitti valppaudessa monet älykkäämmät hyönteiset ja usein ojensi raajansa tipahtamaan paikalle ihan oikealla hetkellä.
Eräissä seuratanssiaisissa Richmondissa – siihen aikaan pidettiin seuratanssiaisia useimmilla paikkakunnilla – joissa Estella oli loistollaan jättänyt varjoon kaikki muut kaunottaret, tämä tolvanamainen Drummle hääri hänen ympärillään niin innokkaasti, ja hän suvaitsi sitä miestä siinä määrin, että päätin puhua hänelle Drummlesta. Käytin hyväkseni ensimmäistä tilaisuutta, joka tarjoutui hänen varrotessaan rouva Brandleytä viemään hänet kotiin ja istuessaan yksin kukkien keskellä valmiina lähtemään. Olin hänen seurassaan, sillä melkein aina saatoin heitä sellaisiin tilaisuuksiin ja niistä pois.
"Oletko väsynyt, Estella?"
"Aika tavalla."
"Niin sinun pitäisikin olla."
"Sano pikemmin, ettei minun pitäisi olla, sillä minun pitää kirjoittaa kirjeeni Satis-taloon, ennenkuin käyn nukkumaan."
"Muisteletko tämäniltaista voittoasi?" kysyin. "Totisesti sangen huono, Estella."
"Mitä tarkoitat? En tiennytkään saavuttaneeni mitään voittoa."
"Estella", kehoitin, "katsohan tuota tuolla nurkassa olevaa miekkosta, joka katselee meitä!"
"Miksi minun pitäisi katsoa häneen?" vastasi Estella, suunnaten sensijaan silmänsä minuun. "Mitä tuossa tuolla nurkassa olevassa miekkosessa – käyttääkseni sinun sanojasi – on sellaista, että minun pitäisi sitä katsoa?"
"Juuri sitähän haluaisinkin sinulta tiedustaa", virkoin, "sillä hän on häärinyt ympärilläsi koko illan."
"Yöperhosia ja kaikenlaisia rumia otuksia", vastasi Estella, vilkaisten Drummleen päin, "hyörii palavan kynttilän ympärillä. Mahtaako kynttilä sille mitään?"
"Ei", myönsin, "mutta eikö Estella mahda?"
"No niin!" äänsi hän hetkisen kuluttua, naurahtaen. "Ehkä. Kyllä. Miten vain haluat."
"Mutta, Estella, kuuntelehan minua! Olen onneton, kun rohkaiset niin yleisesti halveksittua miestä kuin Drummlea. Tiedäthän, että häntä halveksitaan."
"No?" äänsi hän.
"Tiedät, että hän on yhtä kömpelö sisäisesti kuin ulkoisestikin. Vajamittainen, pahasisuinen, jöröttelevä, typerä vintiö."
"No?" äänsi hän.
"Tiedät, ettei hänellä ole mitään, mikä häntä suosittelee, paitsi rahaa ja tyhjänpäiväisten esi-isien naurettavaa luetteloa, etkö tiedäkin?"
"No?" äänsi hän taaskin; ja joka kerta kun hän lausui sen sanan, hän aukaisi viehkeät silmänsä yhä enemmän levälleen.
Suoriutuakseni tuon yksitavuisen sanan sivuuttamisen pulmasta, sieppasin sen häneltä ja virkoin, toistaen sen ponnekkaasti: "No! Juuri senvuoksi se tekee minut onnettomaksi."
Jos olisin voinut uskoa hänen olevan suopean Drummlelle mielessään vähäinenkään tarkoitus tehdä minut – minut – onnettomaksi, olisin ollut paremmalla mielellä asian suhteen. Mutta tavalliseen tapaansa hän syrjäytti minut niin täydelleen, etten voinut uskoa mitään sellaista.
"Pip", sanoi Estella, luoden silmäyksen ympäri huonetta, "älä hupakkomaisesti paisuta sen vaikutusta sinuun. Sillä saattaa olla vaikutuksensa muihin, ja se saattaa olla tarkoituskin. Siitä ei kannata keskustella."
"Kyllä siitä kannattaa", intin, "koska en voisi kuunnella, että ihmiset sanoisivat: 'Hän tuhlaa sulojaan ja kiehtomiskykyään pelkälle moukalle, koko parven kehnoimmalle.'"
"Minä kyllä siedän sen", huomautti Estella.
"Oi, älä ole noin ylpeä, Estella, äläkä noin taipumaton!"
"Nimittää minua ylpeäksi ja taipumattomaksi tällä henkäyksellä!" huudahti Estella, aukaisten kätensä. "Ja edellisellä henkäyksellään moittii minua siitä, että alennun suvaitsemaan moukkaa!"
"Epäilemättä niin teet", väitin jonkun verran hätäisesti, "sillä juuri tänä iltana näin sinun suovan hänelle katseita ja hymyilyä, jollaisia et milloinkaan suo – minulle."
"Haluatko siis minun", kysyi Estella, kääntyen äkkiä puoleeni kasvoillaan tiukka ja vakava, joskaan ei vihainen ilme, "pettävän sinua ja houkuttelevan sinut ansaan?"
"Petätkö häntä ja houkutteletko hänet ansaan, Estella?"
"Kyllä, ja monia muita – kaikkia miehiä paitsi sinua. Tuossa on rouva Brandley. En hiisku enää mitään."
Ja kun nyt olen omistanut luvun sille aiheelle, jota sydämeni oli niin täynnä ja joka niin usein yhä uudelleen tuotti sille tuskaa, siirryn esteettömästi siihen tapahtumaan, joka oli väikkynyt kohdallani vielä kauemmin, jonka valmistelut olivat alkaneet, ennenkuin tiesin Estellaa olevan maailmassakaan, niinä päivinä, joina hänen lapsenälynsä sai ensimmäiset kierot muovailunsa neiti Havishamin tuhoisista käsistä.
Itämaisessa tarinassa raskas kivi, jonka piti pudota juhlavuoteelle voiton huumauksen aikana, saatiin verkkaisesti louhoksesta, tunneli sitä köyttä varten, jonka piti pitää sitä paikallaan, kaivettiin hitaasti kilometrejä leveän kallion lävitse, kivi nostettiin hitaasti ja sovitettiin kattoon, köysi kiinnitettiin siihen ja pujotettiin hitaasti kilometrien pituisen reiän lävitse vankalle rautarenkaalle saakka. Kun kaikki oli suurella vaivalla saatu valmiiksi ja hetki oli tullut, herätettiin sulttaani sydänyöllä, terävä kirves, jonka piti katkaista köysi vankasta rautarenkaasta, pistettiin hänen käteensä, hän iski sillä, köysi katkesi, solahti näkymättömiin ja laipio romahti alas. Niin minunkin asiassani; kaikki lopputulokseen tähtäävät työt, sekä likeiset että etäiset, oli suoritettu, ja tuokiossa oli isku sivallettu ja linnoitukseni katto romahti niskaani.
KYMMENES LUKU
Olin kolmenkolmatta vuoden ikäinen. En ollut kuullut enää sanaakaan odotusasiani valaistukseksi, ja kolmaskolmatta syntymäpäiväni oli viikko sitten mennyt. Olimme toista vuotta sitten muuttaneet pois Barnardin majatalosta ja asuimme Templessä. Huoneemme olivat Garden-pihan varrella, joen partaalla.
Pocket ja minä olimme joku aika sitten eronneet toisistamme, lopettaen alkuperäiset suhteemme, vaikka edelleenkin olimme mitä parhaissa väleissä. Siitä huolimatta, etten kyennyt lopullisesti käymään käsiksi mihinkään – toivottavasti se johtui siitä, että minulla oli epätyydyttävä ja epätäydellinen käyttöoikeus varoihini – minulla oli lukuhalua, ja luin säännöllisesti useita tunteja päivässä. Herbertin asia edistyi yhä, ja minun asiani olivat kaikki niinkuin olen ne esittänyt pitkin matkaa edellisen luvun loppuun saakka.
Liikeasiat olivat pakottaneet Herbertin lähtemään matkalle Marseilleen. Olin yksin, ja minulla oli painostava tunne, että olin yksin. Masentuneena ja huolestuneena, kauan toivottuani, että aina seuraava päivä tekisi tieni selväksi, ja koettuani kauan pettymyksiä, kaipasin kipeästi ystäväni rattoisia kasvoja ja herkkää myötätuntoa.
Oli ilkeä sää, myrskyinen ja märkä, myrskyinen ja märkä; lokaa, paksulti lokaa kaikilla kaduilla. Päivän toisensa jälkeen oli suunnaton, tiivis huntu ajautunut Lontoon ylitse idästä päin, ja sitä riitti vieläkin, ikäänkuin idässä olisi ollut loputtomasti pilviä ja tuulta. Tuulenpuuskat olivat olleet niin raivokkaita, että Lontoossa oli korkeiden talojen katoilta irtautunut lyijylevyjä, ja maaseudulla myrsky oli kiskonut puita juurineen maasta ja vienyt tuulimyllyjen siipiä mennessään; rannikoilta oli saapunut kolkkoja selostuksia haaksirikoista ja kuolemasta. Tähän riehuvaan myrskyyn oli liittynyt rajuja sadekuuroja, ja päivä, joka oli juuri nyt päättynyt istuutuessani lukemaan, oli ollut kaikkein pahin.
Sen ajan jälkeen on Templen siinä osassa tehty muutoksia, eikä se nyt ole enää yhtä yksinäinen kuin silloin eikä niin alttiina joen tuulille. Asuimme viimeisen rakennuksen ylimmässä kerroksessa, ja jokea pitkin kiitänyt tuuli tärisytti sinä yönä taloa kuin tykinlaukaukset tai meren hyrskyt. Kun sen mukana tuli sadetta, pieksäen ikkunoita, ja loin katseeni niihin niiden huojuessa, ajattelin, että olisin voinut kuvitella olevani myrskyn tuivertamassa majakassa. Silloin tällöin savua tuli tuprahduksina savupiipusta huoneeseen, ikäänkuin se ei olisi uskaltanut mennä ulos sellaiseen yöhön. Ja kun avasin ovet ja silmäilin portaisiin, näin porraslamppujen sammuneen. Ja kun varjostin kasvojani käsilläni ja tähystin ulos ikkunoista – niiden vähäinenkään raottaminen ei tullut kysymykseenkään tuulen ja sateen puskiessa niin kiukkuisesti niitä vasten –, näin pihalyhtyjen sammuneen, silloilla ja rannalla olevien lyhtyjen tutisevan ja joella kelluvien proomujen kivihiilivalkeiden kiitävän tuulen mukana, muistuttaen punahehkuisia läikkiä sateessa.
Lukiessani pidin taskukelloni pöydällä, aikoen sulkea kirjani kello yksitoista. Kun suljin sen, kaiuttivat Paavalinkirkon ja Cityn lukuisat tornikellot – jotkut johtaen, toiset säestäen, toiset jälessä seuraten – sitä hetkeä. Niiden ääni särkyi omituisesti myrskyssä, ja kuuntelin ja ajattelin, kuinka tuuli sitä ahdisti ja repi, kun kuulin askelen kapsahduksen portailta.
Mikä mieletön hermostuminen sai minut hätkähtämään ja kaameasti yhdistämään sen ja sisarvainajani askelet toisiinsa, se ei merkitse mitään. Se meni tuokiossa ohitse, ja kuuntelin jälleen, erottaen askelten kompastelevan tullessaan ylöspäin. Muistaen sitten, että porraslamput olivat sammuneet, otin lukulamppuni ja menin portaiden yläpäähän. Kuka alhaalla lieneekään ollut, oli hän seisahtunut nähtyään lamppuni, sillä kaikki oli hiljaista.
"Siellä alhaalla on joku, eikö olekin?" huusin tähyillen alaspäin.
"Kyllä", vastasi ääni alhaalla vallitsevasta pimeydestä.
"Mihin kerrokseen haluatte?"
"Ylimpään. Herra Pipin luokse."
"Se on minun nimeni. – Ei kai mitään ole tapahtunut?"
"Ei mitään", vastasi ääni. Ja mies alkoi jälleen nousta portaita.
Pidin lamppuani porraskaiteen ulkopuolella, ja hän saapui hitaasti sen valokehään. Lampussani oli varjostin, jotta se valaisi kirjaa, ja sen valokehä oli hyvin suppea, joten hän viipyi siinä vain lyhyen tuokion, poistuen siitä sitten. Siinä tuokiossa olin nähnyt minulle oudot, ylöspäin käännetyt kasvot, joilla oli käsittämätön, minun näkemiseni aiheuttaman liikutuksen ja mielihyvän ilme.
Kääntäen lamppua sitä mukaa kuin mies liikkui huomasin, että hänen yllään oli kunnollinen, mutta karkea puku ja että hän muistutti merellä matkustavaa ihmistä, että hänellä oli pitkä, raudanharmaa tukka, että hän oli suunnilleen kuudenkymmenen ikäinen ja että hän oli jäntevä, tukevajalkainen sekä säiden päivettämä ja karkaisema. Hänen astuessaan pari ylintä porrasta ja lamppuni valon osuessa meihin molempiin näin typertymisen sekaiseksi hämmästyksekseni, että hän ojensi minulle molempia käsiään.
"Suokaa anteeksi, mitä asiaa teillä on?" tiedustin.
"Asiaa?" kertasi hän, seisahtuen. "Ahaa! Niin. Selitän asiani luvallanne."
"Haluatteko tulla sisälle?"
"Kyllä", vastasi hän, "haluan tulla sisälle, nuori herra."
Olin lausunut hänelle nuo kysymykset varsin töykeästi, sillä minua harmitti sellainen hilpeä mielistyneen tuntemisen ilme, joka yhäti loisti hänen kasvoistaan. Se harmitti minua, koska se näytti vihjaavan, että hän odotti minun vastaavan siihen. Mutta vein hänet huoneeseen, josta juuri äsken olin lähtenyt, ja pantuani lampun pöydälle pyysin niin kohteliaasti kuin voin häntä selittämään.
Hän silmäili ympärilleen kasvoillaan mitä omituisin sävy – ihmettelyn ja mielihyvän sävy, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku osuus ihailemissaan esineissä –, riisui karkean päällystakkinsa ja otti hatun pois päästänsä. Silloin näin, että hänen päänsä oli uurteinen ja kalju ja että pitkää, raudanharmaata tukkaa kasvoi ainoastaan sen kupeilla. Mutta en huomannut mitään vähäisimmässäkään määrin selittävää. Päinvastoin näin hänen seuraavalla hetkellä ojentavan molempia käsiään minulle.
"Mitä tarkoitatte?"
Hän käänsi katseensa pois minusta ja hitaasti pyyhki oikealla kädellään päätänsä. "Tämä on pettymys miehelle", virkkoi hän ääni käreän särkyneenä, "niin pitkällisen odotuksen ja niin pitkän matkan jälkeen. Mutta siitä ei sovi moittia teitä – ei kumpaakaan meitä sovi moittia siitä. Selitän puolessa minuutissa. Suokaa minulle puoli minuuttia!"
Hän istui takkavalkean edessä olevalle tuolille ja painoi otsansa isoihin, ruskeihin, suonikkaihin käsiinsä. Katselin silloin häntä tarkkaavaisesti ja peräydyin kauemmaksi hänestä, mutta en häntä tuntenut.
"Ei kai ketään ole läheisyydessä", kysyi hän, katsahtaen olkansa ylitse, "vai onko?"
"Minkätähden te, tuntematon, tultuanne huoneeseeni tähän aikaan yöstä tiedustatte sellaista?" virkoin.
"Olette luja", vastasi hän, pudistaen minulle päätänsä hitaasti ja hellästi, mikä oli sekä perin käsittämätöntä että perin suututtavaa. "Olen hyvilläni siitä, että teistä on varttunut luja mies! Mutta älkää tarttuko minuun! Myöhemmin pahoittelisitte sitä tekoanne."
Luovuin hänen havaitsemastaan aikomuksesta, sillä tunsin hänet! En nytkään muistanut ainoatakaan piirrettä, mutta tunsin hänet! Jos tuuli ja sade olisivat pyyhkineet pois välivuodet, pyyhkäisseet pois kaikki väliajan asiat, kiidättäneet meidät kirkkomaalle, jossa ensiksi seisoimme vastakkain niin erilaisilla tasoilla, en olisi voinut tuntea vankiani selvemmin kuin tunsin hänet nyt hänen istuessaan tuolissa takkavalkean ääressä. Oli tarpeetonta hänen ottaa viilaa taskustaan ja näyttää sitä minulle; tarpeetonta oli hänen ottaa nenäliinaa kaulastaan ja kietoa sitä päänsä ympärille; tarpeetonta oli hänen syleillä itseään molemmin käsin ja tutisten kävellä kerta edestakaisin lattian poikki, silmäillen taaksensa nähdäkseen, tunsinko hänet. Tunsin hänet, ennenkuin hän oli näyttänyt minulle ainoatakaan noista apumerkeistä, vaikka hetkistä aikaisemmin minulla ei tietoisesti ollut hatarintakaan aavistusta siitä, kuka hän oli.
Hän tuli jälleen luokseni ja ojensi taaskin molemmat kätensä. Tietämättä mitä tehdä – sillä ällistyksissäni olin menettänyt harkintakykyni – annoin vastahakoisesti hänelle käteni. Hän tarttui niihin sydämellisesti, vei ne huulilleen, suuteli niitä ja piti niistä edelleen kiinni.
"Menettelit ylevästi, hyvä poika", kehui hän. "Ylevämielinen Pip! Enkä minä ole sitä unohtanut!"
Kun hänen käytöksensä muuttui, ikäänkuin hän olisi aikonut jopa syleillä minua, laskin käteni hänen rinnalleen ja työnsin hänet loitommalle.
"Seis!" lausuin. "Pysykää irti! Jos olette minulle kiitollinen siitä, mitä pienenä lapsena tein, olette toivottavasti osoittanut kiitollisuuttanne parantamalla elämäntapojanne. Jos olette tullut tänne kiittämään minua, ei se ole tarpeellista. Mutta olette kuitenkin löytänyt minut, jotakin hyvää täytyy olla siinä tunteessa, joka on ohjannut teidät tänne, enkä minä tahdo karkoittaa teitä luotani; mutta totisesti teidän täytyy ymmärtää – että –"
Hänen omituinen, minuun hievahtamatta suunnattu katseensa kiinnitti huomiotani siinä määrin, että sanat tukahtuivat kielelleni.
"Sanoit", huomautti hän seisottuamme hetkisen äänettöminä vastakkain, "että minun totisesti täytyy ymmärtää. Mitä minun totisesti täytyy ymmärtää?"
"Etten minä voi toivoa ammoin sitten menneen, satunnaisen tuttavuutemme uudistumista näissä muuttuneissa oloissa. Ilomielin uskon teidän katuneen ja parantuneen. Ilomielin sanon sen teille. Olen iloissani siitä, että te, arvellen minun ansaitsevan kiittämistä, olette tullut kiittämään minua. Mutta siitä huolimatta tiemme kulkevat erillään toisistaan. Olette märkä ja näytätte väsyneeltä. Haluatteko juoda jotakin, ennenkuin lähdette?"
Hän oli pannut kaulaliinansa höllästi paikalleen ja seisonut tarkkaillen minua terävästi ja pureksien sen päätä. "Luullakseni", vastasi hän liinan pää edelleenkin suussansa ja edelleen minua tarkkaillen, "haluan juoda – kiitoksia – ennenkuin lähden."
Sivupöydällä oli tarjotin valmiina. Siirsin sen takan likellä olevalle pöydälle ja tiedustin, mitä juomaa hän haluaisi. Hän kosketti yhtä pulloista katsahtamatta siihen ja hiiskumatta mitään, ja valmistin hänelle sekoituksen rommia ja kuumaa vettä. Koetin sitä tehdessäni pitää käteni varmana, mutta minun oli hyvin vaikea hallita kättäni, kun hänen katseensa oli tähdätty minuun hänen istuessaan taaksepäin nojautuneena tuolissaan, kaulaliinan pitkälti nuhrautunut pää – ilmeisesti unohtuneena – hampaittensa välissä. Kun vihdoin työnsin lasin hänen eteensä, näin hämmästyksekseni hänen silmiensä olevan täynnä kyyneliä.
Tähän saakka olin seisonut ollakseni salaamatta, että toivoin hänen poistuvan. Mutta miehen heltynyt ulkonäkö hellytti minua, ja omatunto nuhteli minua hiukan. "Toivottavasti", virkoin, kiireisesti kaataen jotakin lasiin itseäni varten ja vetäen tuolin pöydän ääreen, "en mielestänne puhunut teille tylysti juuri äsken. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut sellainen, ja olen pahoillani, jos niin tein. Toivon, että teidän olisi hyvä olla ja että olisitte onnellinen."
Kun vein lasin huulilleni, vilkaisi hän hämmästyneenä kaulaliinansa päähän, joka tipahti hänen suustansa, kun hän sen avasi, ja ojensi kätensä. Annoin hänelle käteni, ja sitten hän joi sekä pyyhkäisi hihallaan silmiään ja otsaansa.
"Mitä olette puuhaillut?"
"Olen harjoittanut lampaan- ja karjanhoitoa sekä toiminut muillakin aloilla uudessa maailmassa", vastasi hän, "kaukana täältä, monta tuhatta kilometriä laajan, myrskyisen ulapan takana."
"Toivon teidän menestyneen hyvin."
"Olen menestynyt ihmeellisen hyvin. Yhtä aikaa kanssani lähteneistä miehistä ovat jotkut muutkin menestyneet hyvin, mutta ei kukaan läheskään niin hyvin kuin minä. Olen siitä kuuluisa."
"Sen kuuleminen ilahduttaa minua."
"Toivon kuulevani sinun sanovan niin, rakas poika."
Malttamatta koettaakaan ymmärtää noita sanoja tai niiden lausumissävyä siirryin asiaan, joka oli juuri silloin johtunut mieleeni.
"Oletteko tavannut sanantuojaa, jonka kerran lähetitte luokseni", tiedustin, "senjälkeen kun hän otti suorittaakseen sen luottamustehtävän?"
"En ole nähnyt häntä kertaakaan. Se ei ollutkaan todennäköistä."
"Hän tuli rehellisesti luokseni ja toi minulle kaksi punnanseteliänne. Olin siihen aikaan köyhä poika, kuten tiedätte, ja köyhälle pojalle ne olivat pieni omaisuus. Mutta samoin kuin teillä on minullakin ollut senjälkeen menestystä, ja teidän täytyy sallia minun maksaa ne takaisin. Voitte luovuttaa ne jonkun toisen köyhän pojan käytettäviksi." Otin esille rahapussini.
Hän tarkkaili minua laskiessani pussini pöydälle ja avatessani sen, ja hän tarkkaili minua erottaessani sen sisällöstä kaksi punnan seteliä. Ne olivat uudet ja puhtaat, ja levitin ne sekä ojensin ne hänelle. Yhäti minua tarkkaillen hän pani ne päällekkäin, taittoi ne pitkin päin yhteen, kiersi niitä ja sytytti ne lampusta, pudottaen tuhan tarjottimelle.
"Rohkenenko", virkkoi hän kasvoillaan hymy, joka muistutti tuikeaa rypistystä, ja rypistys, joka oli hymyn kaltainen, "tiedustaa, miten sinä olet saavuttanut menestystä, senjälkeen kun sinä ja minä olimme niillä yksinäisillä, viluisilla rämeillä?"
"Mitenkö?"
"Niin!"
Hän tyhjensi lasinsa ja nousi seisomaan takan viereen tanakka, ruskea käsi uuninreunuksella. Hän nosti toisen jalkansa suojustangolle kuivatakseen ja lämmittääkseen sitä, ja märkä kenkä alkoi höyrytä; mutta hän ei vilkaissutkaan siihen eikä tuleen, vaan katsoi värähtämättä minuun. Vasta nyt aloin vapista.
Huulieni avauduttua raolleen ja muovattua joitakuita kuulumattomia sanoja pakottauduin kertomaan hänelle – vaikka en kyennyt tekemään sitä selvästi – että minut oli valittu jonkun omaisuuden perijäksi.
"Saako pelkkä maanmatonen tiedustaa, millaisen omaisuuden?" kysyi hän.
Sopersin: "En tiedä."
"Saako pelkkä maanmatonen tiedustaa, kenen omaisuuden?" jatkoi hän.
Taaskin sopersin: "En tiedä."
"Osaisinkohan arvata", virkkoi tuomittu mies, "kuinka suuret tulosi ovat olleet, senjälkeen kun tulit täysi-ikäiseksi. Ensimmäinen numero. Viitonenko?"
Sydämeni jyskyttäessä kuin sekavasti toimiva, raskas vasara nousin tuoliltani ja jäin seisomaan käsi sen selkämyksellä, katsoen häneen kuohuksissani.
"Ja holhooja sitten", pitkitti hän: "Pitihän olla holhooja tai joku sentapainen sinun ollessasi alaikäinen. Joku lakimies kenties. Sen lakimiehen ensimmäinen kirjain. Olisikohan se J.?"
Koko todellinen asemani paljastui minulle kuin salaman valossa; ja sen pettymykset, vaarat, häpeät, kaikenlaiset seuraukset tulvahtivat sellaisena rykelmänä mieleeni, että nujerruin sen painosta ja minun täytyi ponnistaa voimiani voidakseni hengittää. "Otaksuhan", alkoi hän uudelleen, "että sen lakimiehen päämies, jonka nimi alkaa J:llä ja saattaisi olla Jaggers – otaksuhan, että hän on tullut meren takaa Portsmouthiin, astunut siellä maihin ja halunnut tulla luoksesi. 'Olette kuitenkin löytänyt minut', sanoit juuri äsken. No niin, miten ihmeessä sinut löysin? Kirjoitin, katsos, Portsmouthista eräälle henkilölle Lontooseen, pyytäen häneltä tarkkaa osoitettasi. Sen henkilön nimikö? No, Wemmick."
En olisi voinut hiiskua sanaakaan, vaikka minun olisi pitänyt sillä pelastaa henkeni. Seisoin toinen käsi tuolin selkämyksellä ja toinen rinnallani, jossa tuntui tukehduttavalta – seisoin siten, katsoen huumautuneena häneen, kunnes tartuin tuoliin huoneen alkaessa huojua ja pyöriä. Hän riensi minua tukemaan, vei minut sohvalle, sijoitti minut pieluksille ja kyykistyi toisen polvensa varaan eteeni, tuoden kasvonsa, jotka nyt muistin oikein hyvin ja jotka minua puistattivat, hyvin likelle minua.
"Niin, Pip, rakas poika, minä olen tehnyt sinusta herrasmiehen! Juuri minä sen olen tehnyt! Vannoin silloin, että jos ikinä ansaitsisin guinean, se guinea varmasti menisi sinulle. Vannoin myöhemmin, että jos ikinä keinottelisin ja rikastuisin, sinusta pitäisi varmasti tulla rikas. Vietin ankaraa elämää, jotta sinun elämänpolkusi olisi tasainen; tein kovasti työtä, jotta sinun ei tarvitsisi työskennellä. Mitäpä siitä, rakas poika? Kerronko sen siksi, että olisit kiitollinen? En suinkaan. Kerron sen, jotta tietäisit sen vainotun tunkiokoiran, jota autoit pysymään hengissä, ponnistautuneen sellaiseen asemaan, että hän on voinut tehdä herrasmiehen – ja, Pip, se herrasmies olet sinä!"
Se kauhu ja pelko, jota tunsin tätä miestä kohtaan, ja inho, joka pani minut häntä kaihtamaan, eivät olisi voineet olla suuremmat, jos hän olisi ollut joku hirvittävä eläin.
"Kuulehan, Pip! Olen toinen isäsi. Sinä olet poikani – enemmän minulle kuin konsanaan poika. Olen säästänyt rahaa, mutta vain sinun kulutettavaksesi. Ollessani toisen palkkaama lammaspaimen yksinäisessä majassa, näkemättä muita kasvoja kuin lampaita, kunnes melkein unohdin, millaisia miesten ja naisten kasvot olivat, näin sinut. Syödessäni siinä majassa päivällistäni tai illallistani laskin usein veitsen kädestäni ja sanoin: 'Tuossa poika taaskin on ja katselee minua syödessäni!' Näin sinut siellä useita kertoja yhtä selvästi kuin näin sinut usvaisilla soilla. 'Luoja iskeköön minut kuoliaaksi', sanoin joka kerta – ja menin ulkoilmaan sanoakseni sen avoimen taivaan alla –, 'ellen tee siitä pojasta herrasmiestä, jos saan vapauden ja rahaa!' Ja olen sen tehnyt. Katsohan itseäsi, rakas poika! Katso tätä asuntoasi, loordille kelpaava! Loordilleko? Niin! Sinun pitää lyödä loordien kanssa vetoja rahasta ja voittaa heidät!"
Kiihtymyksessään ja voitonriemussaan sekä siinä tiedossaan, että olin ollut pyörtymäisilläni, hän ei pannut merkille, miten minä otin tämän kaiken vastaan. Se oli ainoa saamani huojennuksen rahtunen.
"Kas vain!" jatkoi hän, ottaen kelloni taskustani ja kääntäen itseensä päin sormessani olevan sormuksen, samalla kun minä hänen koskettaessaan minua peräydyin, ikäänkuin hän olisi ollut käärme. "Kultainen ja kaunis; se toivoakseni on herrasmiehen! Timantti yltympäri rubinien kehystämänä; se on toivoakseni herrasmiehen! Katso liinavaatteitasi; hienoja ja kauniita! Katso pukuasi; parempaa ei ole saatavissa! Ja kirjasikin", pitkitti hän, silmäillen ympäri huonetta, "joita noilla hyllyillä on sadoittain! Ja sinä luet niitä, etkö luekin? Huomaan sinun lukeneen niitä saapuessani. Hah, hah, hah! Sinun pitää lukea niitä minulle, rakas poika! Ja jos ne ovat vieraskielisiä, joten en niitä ymmärrä, olen ihan yhtä ylpeä kuin jos ymmärtäisin."
Taaskin hän tarttui molempiin käsiini ja vei ne huulilleen, samalla kun veri tuntui hyytyvän suonissani.
"Älä sinä välitä puhua, Pip!" virkkoi hän uudelleen pyyhkäistyään hihallaan silmiään ja otsaansa, samalla kun hänen kurkustaan kuului kulahdus, jonka muistin niin hyvin – ja hän oli minusta sitäkin kammottavampi, kun hän oli niin vakavissaan. "Et voi tehdä mitään parempaa kuin olla ääneti, rakas poika. Sinä et ole odottanut tätä kauan, kuten minä olen; sinä et ollut valmistautunut tähän, kuten minä olin. Mutta etkö koskaan ajatellut, että hyväntekijäsi saatoin olla minä?"
"Oi, en, en, en", vastasin. "En koskaan, en koskaan!"
"No niin, näet, että se olin minä, minä yksin. Asiassa ei ollut mukana ainoatakaan sielua paitsi minua itseäni ja herra Jaggersia."
"Eikö ketään muita?" kysyin.
"Ei", virkkoi hän hämmästyneen näköisenä. "Kenen muun olisi siinä pitänyt olla? Ja, rakas poika, kuinka komeaksi oletkaan varttunut! Jossakin on kirkkaat silmät – vai mitä? Eikö jossakin ole kirkas silmäpari, jota mielelläsi ajattelet?"
Oi, Estella, Estella!
"Ne silmät saat omiksesi, jos ne voi rahalla hankkia. Eipä silti, ettei sinun kaltaisesi herrasmies, niin hyvin muodostunut kuin sinä olet, voi voittaa niitä omikseen omin neuvoinkin; mutta raha on tukenasi! Salli minun kertoa loppuun kerrottavani, rakas poika! Oltuani siinä majassa ja siinä palkkatyössä sain rahaa perinnöksi isännältäni – joka kuoli ja oli ollut samassa asemassa kuin minäkin –, pääsin vapaaksi ja aloin toimia omin päin. Kaikkea, mitä yritin, yritin sinun hyväksesi. 'Luoja vitsokoon minua rutolla', sanoin joka kerta, kun johonkin ryhdyin, 'jollei se tapahdu hänen hyväkseen!' Kaikki menestyi ihmeellisesti. Kuten äsken sinulle mainitsin, olen siitä kuuluisa. Juuri perinnöksi saamani rahat ja muutamien ensimmäisten vuosien ansiot lähetin kotimaahan Jaggersille – kaikki sinua varten – silloin kun hän kirjeeni mukaisesti ensi kerran tuli sinua tapaamaan."
Oi, jospa hän ei olisi tullutkaan! Jospa hän olisi jättänyt minut pajalle – missä en suinkaan ollut tyytyväinen, mutta sittenkin verrattain onnellinen!
"Ja sitten, rakas poika, minulle näet merkitsi korvausta salaisesti tietää tekeväni herrasmiestä. Siirtolaisten rotuhevoset saattoivat tupruttaa tomua päälleni minun kävellessäni; mitä silloin sanoin? Sanoin itsekseni: 'Minä teen paremman herrasmiehen kuin te ikinä olette!' Kun joku heistä sanoi toiselle: 'Hän oli muutamia vuosia sitten rikosvanki ja on nytkin tietämätön, rahvaanomainen mies, vaikka hänellä onkin onnea', mitä minä sanoin? Sanoin itsekseni: 'Jos en olekaan herrasmies enkä ole saanut opillisia tietoja, olen kuitenkin sellaisen omistaja. Kaikilla teillä on karjaa ja maata; kenellä teistä on hyvin kasvatettu lontoolainen herrasmies? Sillä tavoin pidin itseäni toimintakunnossa. Ja sillä tavoin pidin aina mielessäni, että varmasti jonakin päivänä tulisin katsomaan poikaani ja ilmaisisin hänelle itseni hänen omalla alueellaan."
Hän laski kätensä olalleni. Minua puistatti ajatus, että hänen kätensä saattoi, mikäli minä tiesin, olla veren tahraama.
"Minun ei ollut helppo, Pip, lähteä pois niiltä seuduilta, eikä se ollut vaaratonta. Mutta pysyin lujana, ja kuta vaikeampaa se oli, sitä lujempi olin, sillä olin päättäväinen, ja päätökseni oli vankka. Vihdoin sen tein. Rakas poika, tein sen!"
Koetin koota ajatuksiani, mutta olin huumautunut. Koko ajan oli minusta itsestäni tuntunut siltä kuin olisin enemmän kuunnellut tuulta ja sadetta kuin häntä; en nytkään voinut erottaa hänen ääntänsä niiden äänistä, vaikka ne olivat voimakkaat ja hänen äänensä oli vaiennut.
"Mihin minut sijoitat?" tiedusti hän piakkoin. "Minut täytyy sijoittaa johonkin, rakas poika."
"Nukkumaanko?" kysyin.
"Niin. Ja nukkumaan kauan ja sikeästi", vastasi hän, "sillä olen ollut meren paiskeltavana ja huuhdeltavana kuukausimääriä."
"Ystäväni ja asuinkumppanini", ilmoitin, nousten pystyyn sohvalta, "on poissa kotoa; teidän pitää majoittua hänen huoneeseensa."
"Hän ei kai tule kotiin huomenna, vai tuleeko?"
"Ei", vastasin, puhuen melkein koneellisesti äärimmäisistä ponnistuksistani huolimatta, "ei huomenna."
"Sentähden että, katsos, rakas poika", selitti hän, hiljentäen ääntänsä ja painaen keskisormellaan rintaani tehostavasti, "varovaisuus on välttämätön."
"Mitä tarkoitatte? Varovaisuus?"
"Jumaliste, kysymyksessä on kuolema!"
"Miten niin kuolema?"
"Minut lähetettiin eliniäkseni. Palaamisesta on kuolemanrangaistus. Viime vuosina on sieltä palannut ylettömän paljon, ja minut hirtettäisiin varmasti, jos joutuisin kiinni."
Ei mitään muuta tarvittu; kasattuaan kannettavikseni onnettomia kulta- ja hopeaketjujaan vuosikausiksi tämä onneton mies oli pannut vaaraan henkensä tullakseen luokseni, ja nyt hänen henkensä oli minun säilytettäväni! Jos olisin rakastanut enkä kammonnut häntä, jos minua olisivat vetäneet hänen puoleensa mitä voimakkain ihailu ja kiintymys, sensijaan että mitä voimakkain vastenmielisyys pakotti minut häntä kaihtamaan, ei asianlaita olisi voinut olla pahemmin. Se olisi päinvastoin ollut paremmin, sillä silloin hänen säilyttämisensä olisi luonnollisesti ja hellyttävästi vedonnut sydämeeni.
Ensimmäinen huoleni oli vetää kiinni kaihtimet, niin ettei ulos näkyisi valoa, ja sitten sulkea ja lukita ovet. Minun sitä tehdessäni hän seisoi pöydän ääressä, juoden rommia ja syöden korppua; ja nähdessäni hänet siinä puuhassa näin jälleen vankini ateriansa kimpussa suolla. Minusta melkein tuntui siltä kuin hänen olisi täytynyt pian kumartua viilaamaan jalkarautojaan.
Mentyäni Herbertin huoneeseen ja eristettyäni sen portaista, jättäen avoimeksi vain kulkutien sen huoneen kautta, jossa olimme keskustelleet, kysyin mieheltä, halusiko hän käydä vuoteeseen. Hän vastasi myöntävästi, mutta pyysi minulta "herrasmiehenliinavaatteitani" pukeakseen ne yllensä seuraavana aamuna. Otin vaatteet esille ja panin ne valmiiksi häntä varten, ja vereni tuntui taaskin hyytyvän, kun hän jälleen tarttui minuun molemmin käsin toivottaakseen minulle hyvää yötä.
Pääsin hänestä eroon tietämättä, miten se kävi, kohensin tulta siinä huoneessa, jossa olimme olleet yhdessä, ja istuuduin uskaltamatta käydä vuoteeseen. Tunnin tai toista tuntia istuin liian huumautuneena ajatellakseni; ja vasta sittenkun aloin ajatella, aloin käsittää, kuinka pahan haaksirikon olin kärsinyt ja kuinka pahasti se laiva, jossa olin purjehtinut, oli pirstoutunut.
Neiti Havishamin aikomukset minun suhteeni – kaikki pelkkää haaveilua; Estella ei ollut tarkoitettu minulle; minua vain suvaittiin Satis-talossa mukavuuden vuoksi, ahnaiden sukulaisten silmätikkuna, nukkena, jonka koneellisella sydämellä sopi leikitellä, milloin muuta lelua ei ollut käsillä; siinä ensimmäiset kirpeät tunteeni. Mutta katkerin ja syvin tuska kaikista – juuri tämän rikosvangin tähden, jonka rikosten suuruutta en tiennyt ja joka saatettaisiin vangita niistä huoneista, joissa istuin miettimässä, sekä hirttää Old Baileyn ovelle, olin hylännyt Joen.
Nyt en olisi palannut Joen luo, nyt en olisi palannut Biddyn luokse, en millään ehdolla, – otaksuttavasti vain sen vuoksi, että tunsin arvottoman käyttäytymiseni heitä kohtaan voimakkaammin kuin minkään muun seikan. Ei mikään maallinen viisaus olisi voinut suoda minulle sitä lohdutusta, jota olisin saanut heidän koruttomasta olemuksestaan ja uskollisuudestaan; mutta en koskaan, en koskaan, en koskaan voisi saada tekemättömäksi sitä, mitä olin tehnyt.
Joka kerta kun tuuli riehahti tai sadekuuro kohahti, olin kuulevinani takaa-ajajien ääniä. Kahdesti olisin voinut vannoa kuulleeni kolkutusta ja supattelua ulko-ovelta. Tällaisten pelottavien kuvitelmien vallassa aloin joko kuvitella tai muistaa saaneeni salaperäisiä varoituksia tämän miehen tulosta; viikkokausien aikana olin kaduilla sivuuttanut kasvoja, jotka olivat mielestäni muistuttaneet häntä; tällaisia samanlaisia kasvoja oli näkynyt sitä tiheämmin, mitä lähemmäksi hän valtamerimatkallaan saapui; hänen turmeltunut sielunsa oli jollakin tavoin lähettänyt nämä sanomat minun sielulleni, ja nyt, tänä myrskyisenä yönä hän oli täyttänyt lupauksensa ja oli luonani.
Näihin mietteisiin sekautui se ajatus, että olin lapsensilmilläni nähnyt hänen olevan vimmaisen rajun miehen, että olin kuullut toisen vangin hokevan hänen yrittäneen murhata hänen, että olin nähnyt hänen alhaalla ojassa rehkivän ja tappelevan villin pedon tavoin. Tällaisista muistoista virisi takkavalkean hohteessa mielessäni puolittain muovautunut pelko, ettei ehkä olisi turvallista olla teljettynä sisälle hänen kanssansa kaamean, yksinäisen yön sydänhetkinä. Se paisui, kunnes se täytti huoneen ja pakotti minut ottamaan kynttilän sekä menemään katsomaan hirvittävää taakkaani.
Hän oli kietonut nenäliinan päänsä ympärille, ja hänen kasvonpiirteensä olivat unessa tiukat ja juron näköiset. Mutta hän nukkui ja lisäksi rauhallisesti, vaikka hänen pieluksellaan viruikin pistooli. Siitä varmistuttuani siirsin hiljaa avaimen hänen ovensa ulkopuolelle ja kiersin lukon kiinni, ennenkuin uudelleen istuuduin tulen ääreen. Asteittain soluin pois tuolilta pitkäkseni lattialle. Unen aikana pysyi onnettoman tilani tajunta mielessäni, ja herätessäni itäpuolisten kirkkojen kellot löivät viittä, kynttilät olivat palaneet loppuun, takkavalkea sammunut, ja tuuli sekä sade tekivät sakean, mustan pimeyden sitäkin tuntuvammaksi.
Tähän päättyy Pipin odotusten toinen vaihe.
YHDESTOISTA LUKU
Oli onneksi minulle, että minun täytyi ryhtyä varokeinoihin taatakseni – mikäli voin – pelätyn vieraani turvallisuuden, sillä kun tämä ajatus herätessäni tunkeutui mieleeni, piti se muut ajatukset sekavana rykelmänä loitolla.
Se, että häntä oli mahdoton pitää piilotettuna huoneissamme, oli itsestään selvää. Se ei käynyt päinsä, ja sen yrittäminen olisi ehdottomasti herättänyt epäluuloja. Tosin Kostaja ei ollut enää palveluksessani, mutta asuntoani siivosi helposti kiihtyvä, vanha nainen apunaan vilkas ryysyläinen, jota hän nimitti sisarentyttärekseen, ja huoneen pitäminen salassa heiltä olisi merkinnyt uteliaisuuden ja liioittelun lietsomista. Heillä kummallakin oli heikot silmät, minkä olin kauan arvellut johtuneen siitä, että he olivat jatkuvasti tirkistelleet avaimenreiästä, ja he olivat aina saapuvilla, milloin heitä ei tarvittu; se olikin näpistelyn ohella heidän ainoa pettämätön ominaisuutensa. Jotta en valmistaisi salaperäistä ongelmaa näiden ihmisten vatvottavaksi, päätin seuraavana aamuna ilmoittaa heille setäni odottamatta saapuneen luokseni maaseudulta.
Näin päätin menetellä hapuillessani vielä pimeässä, etsien tulineuvoja. Kun en lopultakaan osunut niiden kohdalle, oli minun pakko mennä läheiseen porttivahdin asuntoon ja pyytää vahtia tulemaan mukaani lyhtyineen. Hapuillessani pimeitä portaita alaspäin kompastuin johonkin, ja se jokin oli nurkassa kyyröttävä mies.
Kun mies ei vastannut tiedustettuani häneltä, mitä tekemistä hänellä oli siellä, vaan vältteli äänettömänä kosketustani, juoksin porttivahdin asuntoon ja hoputin häntä tulemaan joutuisasti, mennessämme kertoen hänelle tapauksesta. Kun tuuli oli rajuimmillaan, emme panneet lyhtymme valoa vaaraan sytyttämällä portaiden sammuneita lamppuja, vaan tarkastimme portaat alhaalta ylös saakka löytämättä ketään. Sitten välähti mieleeni se mahdollisuus, että mies oli pujahtanut huoneistooni; niinpä sytytin kynttiläni vahdin lyhdystä, jätin hänet seisomaan ovelle ja tarkastin huolellisesti asuntoni, myöskin sen huoneen, jossa pelätty vieraani nukkui. Kaikki oli rauhallista, eikä niissä huoneissa varmastikaan ollut ketään muuta.
Minua huolestutti, että portaissa oli ollut piileksijä juuri sinä yönä, ja tarjotessani vahdille ovella ryypyn tiedustin häneltä, oliko hän päästänyt portista sisälle jonkun herrasmiehen, jonka saattoi huomata syöneen päivällistä ulkosalla, toivoen ehkä saavani häneltä jonkun mieluisan selityksen. "Kyllä", vastasi hän, "kolme kappaletta eri aikoina tänä iltana." Yksi heistä asui Fountain-pihan ja molemmat muut Lanen varrella, ja hän oli nähnyt heidän kaikkien menevän kotiin. Se ainoa mies taas, joka asui samassa talossa kuin minäkin, oli ollut maaseudulla muutamia viikkoja; eikä hän varmastikaan ollut palannut kotiin tänä iltana, koskapa olimme nähneet hänen sinettinsä hänen ovellaan tullessamme portaita ylös.
"Kun yö on näin kauhea", virkkoi vahti ojentaessaan lasin takaisin minulle, "on portista tullut sisälle tavattoman vähän väkeä. Mainitsemieni kolmen herrasmiehen lisäksi en muistele nähneeni ketään kello yhdentoista jälkeen, jolloin muuan tuntematon tiedusti teitä."
"Enoni", mutisin.
"Niin."
"Tapasitteko hänet, herra?"
"Kyllä, kyllä."
"Tapasitteko myöskin hänen seurassaan olleen henkilön?"
"Hänen seurassaan olleen henkilön!" kertasin.
"Päättelin sen henkilön olleen hänen seurassaan", selitti vahti. "Se henkilö pysähtyi, kun hän pysähtyi kysymään minulta, ja lähti tännepäin, kun hän lähti tännepäin."
"Millainen henkilö?"
Vahti ei ollut pannut erikoispiirteitä merkille; hän arveli tuntematonta työläiseksi; hänen luullakseen miehellä oli yllänsä tomunvärinen asu tumman takin alla. Vahti otti asian kevyemmästi kuin minä, mikä olikin luonnollista, kun hänellä ei ollut syytä pitää sitä tärkeänä.
Päästyäni hänestä eroon, mikä mielestäni oli parasta pitkittämättä selityksiä, vaivasivat nämä molemmat seikat yhdessä mieltäni kovasti. Joskin niillä kummallakin erikseen saattoi varsin hyvin olla joku viaton selitys – kuten esimerkiksi se, että joku, joka oli nauttinut päivällisen joko kotonaan tai ulkosalla, oli saattanut, käymättä lähelläkään tämän vahdin porttia, harhautua portaisiin ja vaipua siellä uneen – ja se, että nimetön vieraani oli saattanut tuoda muassaan jonkun näyttämään hänelle tietä –, tuntuivat ne yhdessä kuitenkin ilkeiltä sellaisesta, joka oli niin kärkäs epäilemään ja pelkäämään kuin minä muutamien viime tuntien muutoksien vaikutuksesta olin.
Sytytin takkavalkean, joka siihen aikaan aamulla paloi kalsean valjusti, ja vaivuin torkuksiin sen ääreen. Tuntui siltä kuin olisin torkkunut koko yön kellojen lyödessä kuusi. Koska päivänkoittoon oli vielä runsaasti puolitoista tuntia, torkahdin uudelleen, väliin heräten rauhattomana, korvissani pitkällisten, joutavanpäiväisten keskustelujen sorina tai tuulen pauhu savupiipussa, ja vihdoin vaipuen sikeään uneen, josta päivänvalo sai minut hätkähtäen heräämään.
Koko tänä aikana en ollut kyennyt pohtimaan omaa asemaani, enkä voinut sitä nytkään tehdä. Minulla ei ollut voimaa sitä tarkastaa. Olin hyvin masentunut ja tuskastunut, mutta yhteydettömän ylimalkaisesti. Mitä taas tulee tulevaisuudensuunnitelmien muovaamiseen, olisin yhtä hyvin voinut muovata norsun. Kun avasin kaihtimet ja silmäilin märkää, kolkkoa, yltyleensä lyijynharmaata aamua, kun tutisevana jälleen istuuduin tulen ääreen vartoamaan siivoojattareni saapumista, mietin, kuinka onneton olin, mutta tuskin tiesin, minkätähden tai kuinka kauan olin ollut onneton tai minä viikon päivänä sitä mietiskelin tahi kuka minä, sen mietiskelijä, olin.
Vihdoin tuli eukko veljentyttärineen – jälkimäisen päätä ei ollut helppo erottaa hänen tomuisesta luudastaan – ja osoittivat hämmästyvänsä nähdessään minut ja takkatulen. Heille ilmoitin, että enoni oli tullut luokseni iltamyöhällä, nukkuen parhaillaan, ja että aamiaisvalmisteluissa pitäisi tehdä senmukaiset muutokset. Senjälkeen peseydyin ja pukeuduin heidän kolistellen sysiessään huonekaluja sinne tänne ja tupruttaessa tomua; ja unissakävijän tapaan huomasin sitten uudelleen istuvani valkean ääressä odottamassa, että – hän – tulisi aamiaiselle.
Vihdoin hänen ovensa avautui, ja hän astui esille. En voinut pakottautua sietämään hänen näkemistään, ja minusta hän näytti päivänvalossa pahemmalta.
"En edes tiedä", sanoin hänen istuutuessaan pöydän ääreen, "millä nimellä teitä nimittäisin. Olen ilmoittanut teidät enokseni."
"Juuri niin, rakas poika! Nimitä minua enoksi!"
"Otaksuttavasti käytitte jotakin nimeä laivassa?"
"Kyllä, rakas poika. Otin itselleni Provis-nimen."
"Aiotteko edelleen käyttää sitä nimeä?"
"No, kyllä, rakas poika. Se on yhtä hyvä kuin joku muukin – jollet sinä halua jotakuta muuta."
"Mikä on oikea nimenne?" kysyin kuiskaten.
"Magwitch", vastasi hän samalla tavoin. "Kastettu Abeliksi."
"Miksi teidät kasvatettiin?"
"Maan matoseksi, rakas poika."
Hän vastasi täysin vakavasti ja käytti sitä sanaa ikäänkuin se olisi ollut jonkun ammatin nimitys.
"Kun tulitte Templeen eilen illalla –" aloin, pysähtyen aprikoimaan, oliko se todellakin voinut tapahtua eilen illalla, kun siitä tuntui kuluneen niin pitkä aika.
"Niin, rakas poika?"
"Kun tulitte sisälle portista ja tiedustitte vahdilta tietä tänne, oliko teillä ketään muassanne?"
"Minun muassaniko? Ei, rakas poika."
"Mutta siellä oli kai joku?"
"En pannut erikoisesti merkille", virkkoi hän epäilevästi, "kun en tuntenut talon tapoja. Mutta taisi kuitenkin olla joku henkilö, joka tuli sisälle samalla kertaa kuin minäkin."
"Tunnetaanko teitä Lontoossa?"
"Toivottavasti ei!" vastasi hän, nykäisten kaulaansa etusormellaan, mikä pani minut hikoilemaan ja tuntemaan kuvotusta.
"Tunnettiinko teidät ennen Lontoossa?"
"Ei kovin yleisesti, rakas poika. Liikuin enimmäkseen maaseudulla."
"Entä – tuomittiinko teidät – Lontoossa?"
"Millä kertaa?" kysyi hän, katsahtaen minuun terävästi.
"Viimeisellä."
Hän nyökkäsi. "Juuri siten tutustuin herra Jaggersiin. Jaggers puolusti minua."
Kielelläni pyöri kysymys, mistä rikoksesta hänet oli tuomittu, mutta hän otti veitsen, heilautti sitä, sanoi: "Ja tekoni rangaistus on palveltu, ja se on kuitattu!" ja kävi aamiaisen kimppuun.
Hän söi ahmimalla, mikä oli hyvin epämiellyttävää, ja kaikki hänen liikkeensä olivat kömpelöitä, meluisia ja ahnaita. Hän oli menettänyt joitakuita hampaita senjälkeen kun näin hänen syövän suolla, ja kun hän pyöritteli ruokaa suussansa ja käänsi päätänsä sivulle saadakseen vankimmat hampaansa käytäntöön, muistutti hän hirvittävästi iäkästä, nälkäistä koiraa.
Jos minulla olisi alussa ollut ruokahalua, olisi hän sen tuhonnut, ja olisin istunut hyvin samalla tavoin kuin nyt istuin – voittamattoman vastenmielisyyden loitontaessa minua hänestä – synkästi silmäillen pöytäliinaa.
"Olen suursyömäri, rakas poika", virkkoi hän kohteliaan puolustelevasti lopetettuaan ateriansa, "mutta niin olen aina, ollut. Jos ruumiinrakenteeni olisi ollut sellainen, etten olisi tarvinnut niin runsaasti ruokaa, en ehkä olisi joutunut niin pahoihin pulmiin. Samoin minun täytyy saada sauhuni. Kun aluksi olin lammaspaimenena maailman toisella laidalla, olisin luultavasti itsekin muuttunut alakuloiseksi, mielipuoliseksi pässiksi, jollen olisi saanut tupakansauhujani."
Niin sanottuaan hän nousi pöydästä, pisti kätensä merimiestakkinsa povelle ja otti esille lyhyen, mustan piipun sekä kourallisen irrallista tupakkaa, sitä, jota nimitetään "neekerinpääksi." Panostettuaan piippunsa hän pani jäännöstupakat jälleen taskuunsa, ikäänkuin se olisi ollut lipas. Senjälkeen hän otti pihdeillä tulesta hehkuvan hiilen, viritti sillä piippunsa, kääntyi sitten uuninmatolla selin tuleen päin ja teki mielitemppunsa, ojensi molemmat kätensä tavoittamaan minun käsiäni.
"Ja tämä", puheli hän, keinutellen käsiäni ylös ja alas sekä tuprautellen savua piipustaan, "on tekemäni herrasmies! Oikea ja aito! Mieltäni hivelee, kun katselen sinua, Pip. En tahdo muuta kuin seistä lähelläsi ja katsella sinua, rakas poika!"
Irroitin käteni niin pian kuin voin ja havaitsin hitaasti tyyntyväni miettimään tilaani. Se, mihin olin sidottu ja kuinka vankasti olin sidottu, selvisi minulle kuullessani hänen käheätä ääntänsä ja silmäillessäni hänen uurteista, kaljua päätänsä sekä ohauksia peittäviä raudanharmaita hiuksia. "Minun ei sovi nähdä herrasmiestäni jalkaisin tarpomassa katujen loassa; mutaa ei saa olla hänen kengillään. Herrasmiehelläni täytyy olla hevosia, Pip! Hevosia ratsastamista ja hevosia ajelemista varten, hevosia myöskin hänen palvelijansa ratsastamista ja ajelua varten. Pitääkö siirtolaisilla olla hevosensa – ja puhdasveriset, hyvä Luoja! – mutta ei minun lontoolaisella herrasmiehelläni? Ei, ei. Me näytämme heille toisenlaista, Pip, eikö niin?"
Hän otti taskustaan ison, paksun lompakon, joka oli haljetakseen pullollaan papereista, ja viskasi sen pöydälle.
"Tuossa on jotakin, mitä kannattaa tuhlata, tuossa lompakossa, rakas poika. Se on sinun. Ei mikään, mitä minulla on, ole minun; kaikki on sinun. Älä ole huolissasi sen tähden! Lisää on siellä, mistä tuo on tuotu. Olen tullut takaisin tänne näkemään herrasmieheni kuluttavan rahojaan herrasmiehen tavoin. Se on minun nautintoni. Minun nautintoni on nähdä hänen tekevän sen. Ja horna teidät kaikki periköön!" lopetti hän, silmäillen ympäri huonetta ja napsauttaen kerran äänekkäästi sormiaan. "Horna periköön teidät jokaisen, peruukkipäisestä tuomarista alkaen tomua tupruttavaan siirtolaiseen saakka! Minä näytän teille paremman herrasmiehen kuin te olette koko katras yhdessä!"
"Seis!" äänsin melkein mielipuolena pelosta ja inhosta. "Haluan puhua teille. Haluan tietää, mitä on tehtävä. Haluan tietää, miten teidät voidaan pitää poissa vaaran ulottuvilta, kuinka kauan aiotte viipyä täällä, millaisia suunnitelmia teillä on."
"Kuulehan, Pip", virkkoi hän, laskien kätensä käsivarrelleni ja muuttuen äkkiä hillityksi, "ennen kaikkea kuulehan! Viehätyin liiaksi puoli minuuttia sitten. Se, mitä puhuin, oli alhaista; juuri sellaista se oli – alhaista. Kuulehan, Pip! Anna se anteeksi! En aio olla alhainen."
"Ensiksi", aloin uudelleen, "mihin varokeinoihin voidaan ryhtyä, jotta teitä ei tunnettaisi ja vangittaisi?"
"Ei, rakas poika", vastasi hän yhä samaan sävyyn, "se ei ole tärkein pykälä. Alhaisuus ensin! En ole käyttänyt niin monta vuotta tehdäkseni herrasmiehen tietämättä, mitä hänelle on tuleva. Kuule, Pip! Olin alhainen, juuri niin, alhainen. Anna se anteeksi, rakas poika!"
Tilanteeseen liittyvän hirvittävän naurettavuuden tajunta sai minut ärtyisesti naurahtamaan vastatessani: "Minä olen antanut sen anteeksi. Älkää taivaan tähden enää sitä vatvoko!"
"Niin, mutta kuulehan", jatkoi hän itsepintaisesti. "Rakas poika, en ole joutunut niin pitkälle, en niin pitkälle, että olisin alhaismielinen. Annahan nyt tulla, rakas poika! Sanoit –"
"Miten teitä voidaan suojella siltä vaaralta, johon olette antautunut?"
"No niin, rakas poika, se vaara ei ole kovinkaan suuri. Jollei minua anneta taaskin ilmi, ei vaara merkitse paljoakaan. On Jaggers, on Wemmick, ja sinä olet. Kuka muu voisi tehdä ilmiannon?"
"Eikö kukaan voisi sattumalta tuntea teitä kadulla?" huomautin.
"No", vastasi hän, "ei monikaan. Enkä aio ilmoittaa sanomalehdissä,
että A. M. on palannut kotimaahan Botany Bayn rannoilta [siihen aikaan
kuuluisa elinkautisten rangaistusvankien siirtola Australian
rannikolla, Suom.]; ja on vierinyt vuosia, ja kuka siitä hyötyisi?
Mutta kuulehan kuitenkin, Pip! Jos vaara olisi ollut viisikymmentä
kertaa näin suuri, olisin yhtäkaikki tullut sinua katsomaan, muista
se!""Entä kuinka kauan täällä viivytte?"
"Kuinka kauan?" toisti hän, ottaen mustan piippunsa pois hampaistaan ja tuijottaen minuun suu auki. "En aio lähteä takaisin. Olen tullut myötämöisin."
"Missä aiotte asua?" kysyin. "Mitä teille on tehtävä? Missä olette turvassa?"
"Rakas poika", vastasi hän, "ulkomuotoa muuttavia peruukkeja saa ostaa rahalla, ja on hiusjauheita, silmälaseja sekä mustia vaatteita – lyhyitä housuja ja vaikka mitä. Muut ovat tehneet sen vaaratta aikaisemmin, ja mitä toiset ovat tehneet, sen voivat toisetkin tehdä. Mitä taas tulee siihen, missä ja miten minun pitää asua, rakas poika, lausu sinä mielipiteesi!"
"Olette nyt rauhallinen", virkoin, "mutta viime yönä olitte tosissanne, kun vannoitte kuoleman olevan kysymyksessä."
"Ja niin vannon nytkin", sanoi hän, pistäen piipun jälleen suuhunsa, "hirttokuolema avoimella kadulla, vähän matkan päässä täältä, ja olen vakavissani, jotta täysin käsittäisit asian niin olevan. Entä sitten, kun se kerran on tehty? Tässä olen. Palaaminen olisi nyt yhtä paha kuin tänne jääminen – pahempikin. Sitäpaitsi, Pip, olen täällä, koska olen vuosikausia aikonut tulla luoksesi. Mitä tulee vaaran uhmailuun, olen nyt vanha veitikka ja olen uhmaillut kaikenkaltaisia ansoja, senjälkeen kun aloin kyetä liikkumaan, eivätkä minua säikytä variksenpelättimet. Jos sellaisen sisällä piilee kuolema, niin se piilee, ja tulkoon se esille! Katson sitä silmiin ja sitten uskon sen siinä olevan, mutta en sitä ennen. Ja salli minun taaskin katsoa herrasmiestäni!"
Uudelleen hän tarttui molempiin käsiini ja tarkasti minua ihailevan omistajan tavoin, koko ajan poltellen hyvin mielissään.
Minusta tuntui parhaalta hankkia hänelle läheisyydestä rauhallinen asunto, johon hän voisi majoittua Herbertin palattua, minkä odotin tapahtuvan kahden tai kolmen päivän kuluttua. Että salaisuus välttämättömästi täytyi uskoa Herbertille, vaikka en olisikaan ottanut huomioon sitä suunnatonta huojennusta, jonka saisin, kun hän olisi kanssani sitä kantamassa, se oli minusta selvää. Mutta se ei suinkaan ollut yhtä selvää Provisista – päätin käyttää hänestä tätä nimeä –, joka ei sallinut ilmaista asiaa Herbertille, ennenkuin olisi nähnyt hänet ja saanut suotuisan käsityksen hänen kasvoistaan. "Ja sittenkin", lisäsi hän, vetäen taskustaan pienen, tahraisen, hakasilla suljetun testamentin, "me vaadimme häneltä valan."
Jos väittäisin hirvittävän suosijani kuljettaneen tätä pientä, mustaa kirjaa muassaan ympäri maailman vain tarpeen vaatiessa vannottaakseen sillä ihmisiä, väittäisin sellaista, mistä en ole saanut täyttä varmuutta – mutta vakuuttaa voin, ettei hän tietääkseni kertaakaan käyttänyt sitä mihinkään muuhun tarkoitukseen. Itse kirja näytti jostakin oikeussalista varastetulta, ja kenties se, että hän tunsi sen entisyyden, ja omat sensuuntaiset kokemukset herättivät hänessä luottamusta sen voimaan ja saivat hänet pitämään sitä jonkinlaisena lainopillisena taikaesineenä. Kun hän nyt otti sen esille, muistin, kuinka hän ammoin sitten hautausmaalla pakotti minut vannomaan olevani uskollinen ja kuinka hän edellisenä yönä oli kertonut yksinäisyydessään aina vannomalla vahvistaneensa päätöksensä.
Kun hän tällä hetkellä oli puettu väljään merimiesasuun, joten näytti siltä kuin hänellä olisi ollut joitakuita papukaijoja ja sikaareja myytävinä, pohdin ensiksi hänen kanssansa, millainen puku hänellä pitäisi olla. Hän helli tavattomasti sellaista luuloa, että polvihousut olivat valepuvussa erinomaiset, ja oli mielessään hahmotellut itselleen puvun, joka olisi tehnyt hänestä jonkunlaisen rovastin ja hammaslääkärin välimuodon. Minun oli vaikea taivuttaa hänet hyväksymään puku, joka enemmän muistutti hyvinvoipaa maanviljelijää; ja sovimme niin, että hän leikkaisi tukkansa lyhyeksi sekä käyttäisi hiukan jauhetta. Ja kun siivoojatar ja tämän veljentytär eivät vielä olleet häntä nähneet, piti hänen pysytellä poissa heidän näkyvistään, kunnes hänen puvunvaihdoksensa olisi suoritettu.
Näitä varokeinoja koskevien päätösten tekeminen tuntunee yksinkertaiselta asialta; mutta huumautuneessa, jotta en sanoisi kiusautuneessa tilassani se vei niin kauan aikaa, etten päässyt ulkosalle panemaan niitä toimeen ennenkuin kello kaksi tai kolme iltapäivällä. Hänen piti poissa ollessani pysytellä lukkojen takana huoneistossa avaamatta ovea millään ehdolla.
Kun tiedossani oli arvossapidetty, Essex-kadun varrella sijaitseva majatalo, jonka tausta rajoittui Templeen ja joka oli melkein kuulomatkan päässä ikkunastani, lähdin ensimmäiseksi siihen taloon, ja minua onnisti niin, että sain vuokratuksi toisen kerroksen enolleni Provisille. Senjälkeen kävin eri myymälöissä suorittamassa ne ostokset, jotka olivat tarpeelliset hänen ulkonäkönsä muuttamiseksi. Toimitettuani nämä tehtävät suuntasin omissa asioissani askeleeni Little Britainiin. Jaggers istui kirjoituspöytänsä ääressä, mutta nousi minut nähtyään heti pystyyn ja sijoittui takan eteen.
"No niin, Pip", kehoitti hän, "olkaa varovainen!"
"Kyllä", vastasin, sillä tulomatkalla olin tarkoin miettinyt, mitä sanoisin.
"Älkää paljastako itseänne", jatkoi Jaggers, "älkääkä paljastako ketään muutakaan! Ymmärrätte – ei ketään. Älkää ilmaisko minulle mitään – en halua tietää mitään, en ole utelias."
Tietenkin oivalsin hänen tietävän miehen saapuneen.
"Haluaisin vain, herra Jaggers", virkoin, "varmistautua siitä, että se, mitä minulle on kerrottu, on totta. En uskalla toivoakaan, ettei se ole totta, mutta saatan ainakin varmistua siitä."
Jaggers nyökkäsi. "Mutta sanoitteko 'kerrottu' vai 'ilmoitettu'?" kysyi hän pää kallellaan, katsomatta minuun, vaan silmäillen lattiaan, kuuntelevan tapaan. "'Kerrottu' kuulostaisi viittaavan suulliseen tiedonantoon. Eikä suullisesti voi keskustella Uudessa Etelä-Walesissa olevan miehen kanssa, käsitättehän."
"Käytän 'ilmoitettu'-sanaa, herra Jaggers."
"Hyvä."
"Minulle on Abel Magwitch-niminen henkilö ilmoittanut olevansa hyväntekijäni, joka on niin kauan pysynyt minulle tuntemattomana."
"Hän on sama mies", myönsi Jaggers, "Uudessa Etelä-Walesissa."
"Ja yksin hän", pitkitin.
"Ja yksin hän", vahvisti Jaggers.
"En ole niin järjetön, että pitäisin teitä vähääkään vastuunalaisena erehdyksistäni ja vääristä johtopäätöksistäni; mutta olin aina otaksunut hyväntekijäkseni neiti Havishamia."
"Kuten mainitsitte, Pip", vastasi Jaggers, kääntäen katseensa kylmästi minuun päin ja puraisten etusormeaan, "en ole lainkaan vastuunalainen siitä."
"Ja kuitenkin näytti niin siltä", huomautin sydän raskaana.
"Ei rahtuakaan tosiseikkoja sen luulon puolella, Pip", virkkoi Jaggers, pudistaen päätänsä ja kooten takkinsa liepeet käsiinsä. "Älkää koskaan uskoko mitään siksi, miltä se näyttää; luottakaa vain tosiseikkoihin! Parempaa ohjetta ei ole."
"Muuta puhuttavaa minulla ei ole", sanoin huoahtaen, seisottuani vähän aikaa ääneti. "Olen todennut saamieni tietojen pitävän paikkansa, ja siinä se."
"Ja kun Magwitch – joka on Uudessa Etelä-Walesissa – on vihdoin ilmaissut itsensä", huomautti Jaggers, "käsittänette, Pip, kuinka tiukasti olen pysynyt asiallisuudessa kaikissa suhteissamme koko ajan. En ole kertaakaan hiukkaakaan poikennut tiukasta asiallisuudesta. Olette kai täysin selvillä siitä?"
"Kyllä, täysin."
"Tiedoitin Magwitchille – Uuteen Etelä-Walesiin – kun hän ensi kerran kirjoitti minulle – Uudesta Etelä-Walesista – sen varoituksen, ettei hän saanut odottaa minun koskaan poikkeavan tiukasta asiallisuudesta. Tiedoitin hänelle myöskin toisen varoituksen. Hän tuntui minusta hämärästi viitanneen kirjeessään sellaiseen epäselvään ajatukseen, että hän näkisi teidät täällä Englannissa. Varoitin häntä, huomauttaen, etten minä saanut tietää siitä sen enempää, ettei hän suinkaan todennäköisesti saisi armahdusta, että hänet oli karkoitettu isänmaastaan koko luonnollisen elämänsä ajaksi ja että hänen saapumisensa tähän maahan olisi rikos, joka tekisi hänet lain ankarimman rangaistuksen alaiseksi. Annoin Magwitchille sen varoituksen", lopetti Jaggers, katsoen minuun tiukasti. "Kirjoitin sen Uuteen Etelä-Walesiin. Epäilemättä hän otti sen ohjeekseen."
"Epäilemättä", vahvistin minä.
"Wemmick ilmoitti minulle", pitkitti Jaggers, yhäti katsoen tiukasti silmiini, "saaneensa Portsmouthissa päivätyn kirjeen joltakulta siirtolaiselta, jonka nimi on Purvis tai –"
"Tai Provis", ehdotin.
"Tai Provis – kiitoksia, Pip! Kenties nimi on Provis. Ehkä tiedätte, että se on Provis?"
"Kyllä", myönsin.
"Tiedätte, että se on Provis. Portsmouthissa päivätyn kirjeen, jonka lähettäjä oli Provis-niminen siirtolainen ja jossa Magwitchin nimessä tiedustettiin tarkkaa osoitettanne. Wemmick lähetti, kuten olen kuullut, pyydetyt tiedot paluupostissa. Otaksuttavasti olette juuri Provisin välityksellä saanut Magwitchin selityksen – Uudesta Etelä-Walesista?"
"Se saapui Provisin välityksellä", vastasin.
"Hyvästi, Pip!" toivotti Jaggers, ojentaen kätensä. "Oli hauska nähdä teitä. Kirjoittaessanne Magwitchille – Uuteen Etelä-Walesiin – tai toimittaessanne hänelle tietoja Provisin välityksellä, olkaa hyvä ja mainitkaa, että pitkän tilinne erikoisluettelot, todisteet ja kuitit lähetetään teille samalla kertaa kuin jäännöseräkin; rahaa on nimittäin vielä jälellä. Hyvästi, Pip!"
Pudistimme toistemme kättä, ja hän katsoi minuun tiukasti niin kauan kuin näki minut. Vilkaisin ovella taakseni, ja hän katsoi yhäti tiukasti minuun, samalla kun hyllyllä olevat, inhoittavat luonnokset näyttivät yrittävän avata silmäluomiaan ja puristaa turvonneesta kurkustaan: "Oi, millainen mies hän on!"
Wemmick oli poissa, ja vaikka hän olisikin istunut kirjoituspöytänsä ääressä, ei hän olisi voinut tehdä mitään hyväkseni. Palasin suoraa tietä Templeen, jossa tapasin kammottavan Provisin juomassa rommigrogia ja polttelemassa piippuaan kaikessa rauhassa.
Seuraavana päivänä saapuivat kaikki tilaamani vaatteet, ja hän pukeutui niihin. Kaikki vaatekappaleet, jotka hän otti yllensä, sopivat hänelle huonommin – kuten minusta kauhukseni näytti – kuin hänellä aikaisemmin olleet. Mielestäni hänessä oli jotakin, minkä tähden häntä oli toivotonta koettaa pukea valeasuun. Kuta enemmän ja kuta paremmin häntä vaatetin, sitä läheisemmin hän muistutti suolla maleksinutta, kömpelöä karkulaista. Tämä levottoman mielikuvitukseni saama vaikutelma johtui epäilemättä osittain siitä, että hänen vanhat kasvonsa ja käytöstapansa kävivät minulle tutummiksi; mutta luulin, että hän myöskin laahasi toista jalkaansa, ikäänkuin siinä vielä olisi riippunut rautainen punnus, ja että itse miehen olemuksesta uhosi vangin tuntua päästä jalkoihin saakka.
Hänen yksinäisessä majassa viettämänsä elämä oli sitäpaitsi painanut häneen vaikutelmansa, ja siitä hän oli saanut villeyden tunnun, jota mikään puku ei kyennyt poistamaan. Sen lisäksi olivat tulleet ne vaikutelmat, jotka olivat häneen syöpyneet hänen eläessään senjälkeen polttomerkillä leimattuna ihmisten parissa, ja ennen kaikkea se tieto, että hän nyt väisteli ja piileksi. Kaikista hänen liikkeistään, kun hän istui ja seisoi, söi ja joi – jörötteli huoneistossa olkapäät koholla ja vastahakoisen näköisenä – otti esille ison, luupäisen linkkuveitsensä, pyyhki sitä reiteensä ja leikkasi sillä ruokaansa – vei kevyet lasit ja kupit huulilleen ikäänkuin ne olisivat olleet kömpelötekoisia ruukkuja – leikkasi leivästä viipaleen ja pyyhki sillä lautaseltaan kastikkeen viimeisetkin tähteet, ikäänkuin saadakseen muona-annoksensa mahdollisimman tarkoin suuhunsa, ja sitten kuivasi siihen hyppysensä ja nieli sen – näistä ja tuhansista muista mainitsemattomista pikku seikoista, joita esiintyi joka minuutti pitkin päivää, kuvastui niin selvästi kuin suinkin saattoi, että hän oli vanki, pahantekijä, pakkotyöläinen.
Hiusjauheen käyttäminen oli hänen omaa keksintöään, ja myönnyin jauheeseen saatuani polvihousut syrjäytetyiksi. Mutta sen vaikutusta, kun sitä oli käytetty, en voi verrata mihinkään muuhun kuin ihomaalin vainajaan tekemään vaikutukseen. Niin kamalasti hänessä kaikki se, mikä olisi pitänyt saada piiloon, tunkeutui näkyviin ohuen, teennäisen kuoren lävitse, tuntuen ihan kuin loimuavan esille hänen päälaestaan. Siitä luovuttiin heti ensimmäisen kokeen jälkeen, ja hän piti harmaata tukkaansa lyhyeksi leikattuna. Sanoin ei voi kuvata, millainen käsitys minulla samalla oli siitä kauheasta ongelmasta, jota hän minulle merkitsi. Kun hän iltaisin nukahti pahkuraisten käsiensä puristaessa nojatuolin kupeita ja kaljun, syvien ryppyjen kirjaileman päänsä painuessa hänen rinnalleen, istuin usein katsellen häntä, aprikoiden, mitä hän oli tehnyt, ja pannen hänen niskoilleen kaikki laissa luetellut rikokset, kunnes minut valtasi voimakas halu ponnahtaa pystyyn ja paeta hänen luotansa. Jokainen tunti lisäsi häntä kohtaan tuntemaani kammoa siinä määrin, että luultavasti olisinkin antanut tälle halulle perään sellaisten ajatusten tuottamissa ensi tuskissa kaikesta siitä huolimatta, kuinka paljon hän oli tehnyt hyväkseni ja kuinka suureen vaaraan hän oli antautunut, jollen olisi tietänyt Herbertin pian tulevan takaisin. Kerran jo hypähdinkin yöllä vuoteestani ja aloin pukeutua huonoimpaan asuuni, aikoen kiireisesti jättää sinne hänet ja kaiken muun, mitä minulla oli, sekä pestautua tavalliseksi sotilaaksi Intiaan sijoitettuihin joukkoihin.
Epäilen, olisiko haamu voinut olla minusta hirvittävämpi niissä
yksinäisissä huoneissa pitkinä iltoina ja öinä, tuulen ja sateen
alituiseen pauhatessa. Haamua ei olisi voitu vangita ja hirttää minun
tähteni, ja se ajatus, että hänet voitaisiin, ja se pelko, että hänelle
niin tehtäisiin, eivät olleet suinkaan vähäinen lisä tuntemaani
kauhuun. Milloin hän ei nukkunut tai pannut omalla rikkinäisellä
korttipakallaan monimutkaista pasianssia – jollaista en ole nähnyt
sitä ennen enkä sen jälkeen ja jossa hän merkitsi voittonsa muistiin
pistämällä linkkuveitsellään pöytää –, milloin hän ei ollut
kummassakaan näistä puuhista, hän saattoi pyytää minua lukemaan
hänelle: "Vierasta kieltä, rakas poika!" Minun noudattaessani hänen
pyyntöään hän seisoi ymmärtämättä ainoatakaan sanaa tulen ääressä,
silmäillen minua kasvoillaan näytteilläpitäjän ilme, ja varjostaessani
kädellä kasvojani näin sormieni lomitse hänen äänettömän vetoavasti
kehoittavan huonekaluja panemaan taitoni merkille. Kuviteltu tutkija,
jota ahdisti hänen jumalattomuudessaan tekemänsä, kuvatusmainen olento
[rouva Shelleyn romaanin Frankenstein sommitteli keinotekoisen ihmisen
ja näki luoneensa hirviön. Suom.], ei ollut onnettomampi kuin minä,
kun minua ahdisti se olento, joka oli tehnyt minut, minun kammotessani
häntä sitä inhoisemmin, kuta enemmän hän minua ihaili ja kuta enemmän
hän minusta piti. Olen kirjoittanut tästä – sen tajuan – ikäänkuin
sitä olisi kestänyt vuoden. Sitä kesti noin viisi päivää. Kun koko ajan
odotin Herbertia, en uskaltanut mennä ulos, paitsi milloin vein
Provisin saamaan raitista ilmaa pimeän tultua. Kun eräänä iltana olin
päivällisen jälkeen lopen uupuneena vaipunut torkkumaan – sillä
kauheat unet olivat tehneet yöni levottomiksi ja leponi katkonaiseksi
–, herättivät vihdoinkin minut portailta kuuluvat tutut askeleet.
Provis, joka myöskin oli nukkunut, hätkähti valveille aiheuttamastani
melusta, ja silmänräpäyksessä näin linkkuveitsen välkkyvän hänen
kädessään."Rauhallisesti! Se on Herbert!" lausuin, ja Herbert tuoksahti sisälle, tuoden mukanaan Ranskassa samoamansa, tuhatkunta kilometriä pitkän matkan ilmavan raikkaan tunnun.
"Händel, rakas kumppani, mitä kuuluu, kerran vielä: mitä kuuluu, ja vielä sittenkin: mitä kuuluu? Tuntuu siltä kuin olisin ollut poissa kokonaisen vuoden! Ja niinhän minun on täytynytkin olla, sillä sinä olet käynyt perin laihaksi ja kalpeaksi! Händel, hyvä – Mutta suokaa anteeksi!"
Hänen puhelunsa ja kädenpudistelunsa katkesivat, kun hän huomasi Provisin. Silmäillen häntä tiukan tarkkaavaisesti Provis pani hitaasti linkkuveitsen taskuunsa ja hapuili toisesta taskusta jotakin muuta.
"Herbert, rakas ystävä", virkoin, sulkien kaksoisovet Herbertin hölmistellessä ja ihmetellessä, "on tapahtunut hyvin omituista. Tässä on – vieraani."
"Kaikki hyvin, rakas poika!" lausui Provis, astuen esiin kädessään pieni, hakasilla suljettu, musta kirjansa, puhutellen sitten Herbertia. "Ottakaa se oikeaan käteenne! Luoja iskeköön teidät paikalla kuoliaaksi, jos milloinkaan ilmaisette salaisuuttani millään tavoin! Suudelkaa sitä!"
"Tee niinkuin hän haluaa!" kehokin Herbertia. Niinpä Herbert totteli, katsahtaen minuun ystävällisen rauhattomasti ja hämmästyneesti, ja Provis pudisti heti hänen kättänsä, sanoen: "Nyt olette valan velvoittama, ymmärrättehän. Älkääkä uskoko minun valaani, jollei Pip tee teistä herrasmiestä!"
KAHDESTOISTA LUKU
Turhaa minun olisi koettaakaan kuvailla Herbertin hämmästystä ja levottomuutta, kun hän, minä ja Provis istuuduimme tulen ääreen ja minä selostin koko salaisuuden. Riittää se, että näin omien tunteitteni kuvastuvan Herbertin kasvoista, niiden joukossa sangen voimakkaana vastenmielisyyteni sitä miestä kohtaan, joka oli tehnyt niin paljon hyväkseni.
Raja-aidan sen miehen ja meidän välillemme olisi pannut yksin hänen voitonriemunsa esittäessäni selostusta, jollei muita meitä erottavia seikkoja olisikaan ollut. Paitsi sitä kiusallista käsitystään, että hän tänne palattuaan oli ollut "alhainen" yhdessä tilaisuudessa – mistä seikasta hän alkoi esitelmöidä Herbertille heti paljastukseni päätyttyä – ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että hyvässä onnessani olisi minusta mahdollisesti jotakin vikaa. Sen kerskailunsa, että hän oli tehnyt minusta herrasmiehen ja tullut näkemään, kuinka minä sitä osaa näyttelin, hän esitti aivan yhtä paljon minun kuin omastakin puolestaan. Ja se, että se oli hyvin mieluinen kerskaus meistä molemmista ja että meidän molempien piti olla siitä hyvin ylpeitä, oli hänen omaan mieleensä lujasti syöpynyt johtopäätös.
"Vaikka kuulkaahan, Pipin kumppani", virkkoi hän Herbertille esitelmöityään jonkun aikaa, "tiedän oikein hyvin tänne palattuani kerran – puolen minuutin ajan – olleeni alhainen. Sanoin Pipille tietäväni olleeni alhainen. Mutta älkää siitä suuttuko. En ole tehnyt Pipiä herrasmieheksi eikä Pip tee teitä herrasmieheksi minun tietämättä, mitä teille molemmille on tuleva. Rakas poika ja te, Pipin kumppani, te kaksi saatte aina luottaa siihen, että pidän aina suuni säädyllisenä. Suunauhani ovat olleet tiukalla aina sen puoliminuuttisen jälkeen, jona hairahduin alhaiseksi, tiukalla ne ovat nyt ja pysyvät tiukalla aina vastedeskin."
Herbert äänsi: "Niin, varmasti", mutta näytti siltä kuin se ei olisi ollut erikoisesti lohduttavaa ja pysyi ymmälläolevan ja kiusaantuneen näköisenä. Tuskaisen hartaasti odotimme hänen menevän majapaikkaansa ja jättävän meidät kahden kesken, mutta hän ei ilmeisesti halunnut jättää meitä yksin ja istui myöhään. Keskiyö oli käsissä, ennenkuin saatoin kommelluksitta hänet Essex-kadulle ja hänen pimeälle ovelleen. Sen sulkeuduttua hänen jälkeensä sain ensimmäisen huojennuksen tuokion hänen saapumis-iltansa jälkeen.
Kun en ollut päässyt täysin vapautumaan portaissamme olleen miehen levottomuuttaherättävästä muistosta, olin aina silmäillyt ympärilleni viedessäni vieraani ulkosalle pimeän tultua ja tuodessani hänet jälleen sisälle, ja tähyilin ympärilleni nytkin. Vaikka suurkaupungissa itsekunkin on vaikea välttää sitä epäilystä, että häntä pidetään silmällä, milloin hän itse tietää vaaran uhkaavan häntä siinä suhteessa, en voinut saada itseäni uskomaan ainoankaan näkyvissä olevan henkilön välittävän minun liikkeistäni. Harvat ohikulkijat menivät omia teitänsä, ja Templeen palatessani oli katu tyhjä. Ei ketään ollut tullut ulos portista yhtä aikaa kanssamme, eikä ketään mennyt siitä sisälle samalla kertaa kuin minä. Astellessani suihkukaivon ohitse näin hänen valaistujen ikkunoittensa loistavan kirkkaina ja rauhallisina, ja seisoessani muutamia minuutteja sen rakennuksen oviaukossa, jossa asuin, ennenkuin aloin nousta portaita, oli Garden-piha yhtä hiljainen ja eloton kuin portaat olivat niitä noustessani.
Herbert otti minut vastaan avosylin, enkä ollut koskaan niin autuaallisesti tuntenut, mitä merkitsee, että ihmisellä on ystävä. Hänen lausuttuaan joitakuita järkeviä, myötätuntoisia ja rohkaisevia sanoja istuuduimme pohtimaan kysymystä, mitä piti tehdä.
Kun se tuoli, jolla Provis oli istunut, oli vielä samassa paikassa, jossa se oli ollut – hänellä oli nimittäin kasarmitapa pysytellä samalla kohdalla ja tehdä aina samassa järjestyksessä samat temput piipullaan, tupakallaan, linkkuveitsellään, korttipakallaan ja kaikella muullakin, ikäänkuin se olisi merkitty tauluun muistiin häntä varten – kun hänen tuolinsa, kuten mainitsin, oli entisellä paikallaan, istuutui Herbert siihen huomaamattaan, mutta ponnahti seuraavalla hetkellä pystyyn, sysäsi sen syrjään ja otti toisen istuimen. Hänen ei senjälkeen tarvinnut huomauttaa, että hänessä oli virinnyt vastenmielisyys suosijaani kohtaan, eikä minun tarvinnut tunnustaa omaa vastenmielisyyttäni. Sen seikan ilmaisimme toisillemme lausumatta tavuakaan.
"Mitä", virkoin Herbertille hänen sijoituttuaan tukevasti toiseen tuoliin, "mitä on tehtävä?"
"Rakas Händel-rukka", vastasi hän, pidellen päätänsä, "olen liian huumaantunut ajattelemaan."
"Niin olin minäkin, Herbert, heti iskun saatuani. Mutta jotakin täytyy tehdä. Hän haluaa välttämättä järjestää useita uusia menoja – hevosia, vaunuja ja kaikenlaista tuhlaavaista komeilua. Häntä täytyy jollakin tavoin pidättää."
"Tarkoitat, ettet voi ottaa –"
"Miten voisin?" pistin väliin Herbertin keskeyttäessä lauseensa. "Ajattele häntä! Katso häntä!"
Vaistomainen väristys puistatti meitä molempia.
"Mutta hirvittävä totuus, kuten pelkään, Herbert, on se, että hän on kiintynyt minuun, kiintynyt minuun lujasti. Onko kenenkään kohtalo ennen ollut tällainen!"
"Rakas Händel-rukka!" toisti Herbert.
"Jos siis", huomautin, "kaiken jälkeen nyt katkaisen suhteemme enkä enää ota häneltä penniäkään, niin ajattele, kuinka paljosta jo nyt olen hänelle kiitollisuudenvelassa! Ja toisaalta minulla on suuret velat – hyvin suuret minulle, jolla ei ole muuta kuin odotukseni – eikä minua ole kasvatettu mihinkään ammattiin enkä kelpaa mihinkään."
"No, no, no!" esteli Herbert. "Älä väitä, ettet kelpaa mihinkään!"
"Mihin minä kelpaan? Tiedän pystyväni ainoastaan yhteen asiaan, nimittäin pestautumaan sotamieheksi. Ja sen olisin saattanut tehdäkin, rakas Herbert, jollen olisi odottanut ja toivonut saavani neuvoja sinulta, uskolliselta ystävältäni."
Luonnollisesti voimani tässä kohdassa romahtivat, eikä Herbert tietenkään ollut sitä huomaavinaan, paitsi että hän tarttui käteeni lämpimästi.
"Joka tapauksessa", virkkoi hän vähän ajan kuluttua, "sotilaaksi pestautuminen ei sovi. Jos hylkäät hänen suosionsa ja apunsa, on sinulla silloin otaksuttavasti jonkunlainen hämärä toive, että joskus maksat takaisin sen, mitä olet jo saanut. Se toive ei ole kovinkaan vankka, jos antaudut sotamieheksi. Sitäpaitsi se on mieletöntä. Sinun olisi äärettömän paljon parempi toimia Clarrikerin liikkeessä, niin pieni kuin se onkin. Minähän ponnistelen päästäkseni osakkaaksi, kuten tiedät."
Poika-parka! Hänellä ei ollut aavistustakaan, kenen rahoilla.
"Mutta on vielä toinen kysymys", jatkoi Herbert. "Tämä mies on oppimaton ja päättäväinen, ja hänellä on kauan ollut päähänpiintymä. Ja vielä enemmän, hän tuntuu minusta – saatan arvostella häntä väärin – olevan – olevan luonteeltaan vimmainen ja raju."
"Tiedän hänen olevan", yhdyin. "Annas, kun kerron, millaisia näytteitä olen siitä nähnyt!" Ja kerroin hänelle sen, mistä en ollut selostuksessani maininnut, nimittäin Provisin ja toisen vangin välisen ottelun.
"Kas niin", sanoi hän, "ajattelehan tätä! Hän tulee tänne henkensä uhalla toteuttamaan päähänpiintymäänsä. Toteuttamisen hetkellä, hänen kaiken uurastuksensa ja odotuksensa jälkeen, sinä murrat pohjan hänen jalkojensa alta, murskaat hänen mielikuvansa ja teet hänen saavutuksensa hänelle arvottomiksi. Etkö oivalla, mitä hän saattaisi tehdä sellaisen pettymyksen vaikutuksesta?"
"Olen käsittänyt sen, Herbert, ja nähnyt siitä unta aina hänen kohtalokkaasta saapumis-illastaan saakka. Ei mikään ole ollut mielessäni niin selvästi kuin se, miten hän asettuu vastustamaan vangitsemistaan."
"Siispä saat uskoa", pitkitti Herbert, "että hän hyvin todennäköisesti menettelee niin. Siinä hänen sinuun kohdistuva valtansa, niin kauan kuin hän on Englannissa, ja se olisi hänen häikäilemätön menettelytapansa, jos sinä hänet hylkäisit."
Tämä kauhistava ajatus, joka oli vaivannut minua alusta alkaen ja jonka toteuttaminen saisi minut pitämään itseäni tavallaan hänen murhaajanaan, vaikutti minuun niin voimakkaasti, etten voinut rauhallisesti istua tuolissani, vaan aloin kävellä edestakaisin lattialla. Sanoin tällä välin Herbertille, että jos Provis kaikista ponnistuksistaan huolimattakin tunnettaisiin ja vangittaisiin, olisin onneton, koska pitäisin itseäni sen aiheuttajana, vaikkakin viattomana – niin, vaikka olinkin näin onneton, kun hän oli vapaana ja läheisyydessäni, ja vaikka olisin mieluummin työskennellyt pajassa koko elämäni kuin joutunut tällaiseen asemaan!
Mutta raivoamalla ei tästä kysymyksestä voinut suoriutua; mitä piti tehdä?
"Ensimmäinen ja tärkein tehtävä on", virkkoi Herbert, "toimittaa hänet pois Englannista. Sinun ehkä pitää lähteä hänen mukaansa; silloin hänet kenties saadaan taivutetuksi lähtemään."
"Mutta jos saisin hänet vaikka minne, voisinko estää häntä tulemasta takaisin?"
"Hyvä Händel, eikö ole ihan ilmeisen selvää, että kun Newgate on naapurikadun varrella, sinun on paljon vaarallisempaa ilmaista hänelle ajatuksesi ja saattaa hänet häikäilemättömän hurjaksi täällä kuin jossakin muualla? Eiköhän siitä toisesta vangista tai jostakin muusta hänen entisen elämänsä yhteydessä olevasta seikasta saisi tekosyytä, jonka nojalla hänet voisi taivuttaa lähtemään pois täältä?"
"Siinäpä se!" tuskailin, pysähtyen Herbertin eteen ja ojentaen avoimia käsiäni, ikäänkuin ne olisivat sisältäneet asian epätoivoisen tilan. "En tiedä hänen elämästään mitään. Olen ollut tulemaisillani hulluksi istuessani täällä iltaisin ja nähdessäni edessäni hänet, joka on niin läheisesti liittynyt onneeni ja onnettomuuteeni, mutta kuitenkin minulle uppo outo paitsi sinä kurjana vintiönä, joka piti minua kauhun vallassa kaksi päivää lapsuudessani!"
Herbert nousi seisomaan ja pisti kätensä kainalooni, ja verkkaisesti astelimme yhdessä edestakaisin, tarkastellen mattoa.
"Händel", lausui Herbert, seisahtuen, "sinusta tuntu varmalta, ettet enää voi ottaa vastaan hänen lahjojaan, niinkö?"
"Aivan niin. Varmasti sinustakin siltä tuntuisi, jos olisit sijassani."
"Ja sinulla on se vakaumus, että sinun täytyy katkaista suhteesi häneen?"
"Herbert, voitko sitä minulta kysyä?"
"Ja sen vuoksi, että hän on pannut henkensä alttiiksi tähtesi, sinä olet, ja sinun tuleekin olla, niin hellätuntoinen, että sinun täytyy, jos mahdollista, estää hänet sitä hukkaamasta. Siispä sinun täytyy saada hänet pois Englannista, ennenkuin liikautat sormeasikaan irtautuaksesi tästä verkosta. Sen tehtyäsi irtaudu taivaan nimessä, ja järjestämme kaikki yhdessä, rakas, vanha kumppani."
Oli lohdullista pudistaa kättä sen vahvistukseksi sekä kävellä jälleen edestakaisin vain sellaisen saavutuksen jälkeen.
"Ja nyt, Herbert", virkoin, "siitä, miten saada tietoja hänen elämästään. Käsittääkseni on ainoastaan yksi keino. Minun täytyy kysyä häneltä suoraan."
"Niin. Kysy häneltä", kehoitti Herbert, "istuessamme tänään aamiaispöydässä!" Provis oli nimittäin sanoessaan jäähyväisiä Herbertille maininnut tulevansa aamiaiselle luoksemme.
Saatuamme tämän suunnitelman valmiiksi menimme vuoteeseen. Näin mitä hurjimpia unia Provisista, enkä herättyäni tuntenut virkistyneeni; herättyäni virisi myöskin yöllä häipynyt pelkoni, että hän joutuu ilmi kotimaahan palanneena siirtolavankina. Valveilla ollessani ei se pelko koskaan jättänyt minua rauhaan.
Hän saapui sovittuna aikana, otti linkkuveitsensä esille ja istuutui aterioimaan. Hänellä oli paljon suunnitelmia sitä varten, että "hänen herrasmiehensä varttuu vankaksi ja herrasmiehen kaltaiseksi", ja hän hoputti minua nopeasti käymään käsiksi lompakkoon, jonka hän oli jättänyt minun haltuuni. Hän piti meidän huoneistoamme ja omaa majapaikkaansa väliaikaisina asuntoina ja kehoitti minua heti etsimään Hyde-puiston läheisyydestä "hienon hinkalon", josta hänkin voisi saada "makuualustan." Kun hän syötyään aamiaisensa pyyhki veistä reiteensä sanoin hänelle ilman minkäänlaista johdantoa:
"Teidän eilen illalla poistuttuanne kerroin ystävälleni siitä ottelusta, jossa olitte sotilaiden löytäessä teidät suolta, silloin kun me tulimme paikalle. Muistatteko?"
"Muistanko!" kertasi hän. "Luulisinpä muistavani!"
"Haluaisimme kuulla jotakin siitä miehestä – ja teistä. On outoa, kun emme tiedä teistä kummastakaan, erittäinkin teistä, sen enempää kuin osasin kertoa eilen illalla. Eikö meidän olisi nyt yhtä hyvä kuin joskus muulloinkin saada tietää enemmän?"
"No niin!" äänsi hän punnittuaan asiaa. "Tehän olette vannonut, kuten muistatte, Pipin kumppani."
"Varmasti", vakuutti Herbert.
"Se koskee kaikkea, mitä kerron, ymmärrättehän", jatkoi Provis. "Vala koskee kaikkea."
"Niin minäkin sen käsitän."
"Ja kuulkaahan! Kaikesta, mitä on tehty, on kärsitty rangaistus, ja kaikki on suoritettu", lisäsi mies.
"Juuri niin."
Provis otti esille mustan piippunsa ja oli ryhtymäisillään täyttämään sitä, mutta katsahdettuaan kämmenellään olevaan, sekavaan tupakkakasaan hän näytti arvelevan sen mahdollisesti hämäävän hänen kertomuksensa juonta. Hän pani tupakat jälleen taskuunsa, pisti piipun takkinsa napinreikään, laski kädet levälleen polviensa varaan, silmäili muutamia minuutteja äkäisen näköisenä ja äänettömänä tuleen, katsahti meihin ja kertoi seuraavasti.
KOLMASTOISTA LUKU
"Rakas poika ja Pipin kumppani. En aio kertoa teille elämäntarinaani laulujen tai satukirjojen tapaan. Mutta esittääkseni sen teille lyhyesti ja näppärästi puen sen tavallisen puhekielen yhdeksi lauseeksi. Vankilaan ja vankilasta pois, vankilaan ja vankilasta pois, vankilaan ja vankilasta pois. Siinä koko juttu. Siinä minun elämäni pääpiirteissään aina siihen aikaan saakka, kunnes minut lähetettiin rangaistussiirtolaan, sitten kun Pipistä oli tullut ystäväni.
– Minulle on tehty miltei mitä tahansa – hirtetty minua vain ei ole. Minut on pantu telkien ja lukkojen taakse yhtä visusti kuin hopeinen teekattila. Minua on kuljeteltu sinne ja tänne, minut on häädetty milloin mistäkin kaupungista, minut on pistetty jalkapuuhun, minua on pieksetty, kiusattu ja hätyytetty. Minulla ei ole syntymäpaikastani sen parempaa aavistusta kuin teilläkään – jos niinkään hyvää. Ensiksi muistan olleeni Essexissä varastamassa nauriita elääkseni. Summun oli karannut luotani – hän oli mies – kattilanpaikkaaja – ja vienyt tulukset mennessään, jättäen minut hyvin viluiseksi.
– Tiesin, että nimeni oli Magwitch ja että olin kastettu Abeliksi. Mitenkö sen tiesin? Hyvin samalla tavoin kuin tiesin pensasaidoissa liikkuvien lintujen olevan peipposia, varpusia, rastaita. Olisin voinut luulla niiden kaikkien olevan valhetta, mutta kun lintujen nimet osoittautuivat oikeiksi, otaksuin omanikin olevan.
– Mikäli voin huomata, jokikinen ihminen nähtyään pienen Abel Magwitchin, jonka yllä oli yhtä vähän kuin hänen sisälläänkin, pelästyi häntä ja joko ajoi hänet tiehensä tai pidätti hänet. Minut pidätettiin, pidätettiin, pidätettiin niin usein, että suorastaan vartuin mieheksi pidätettynä.
– Niinpä kävi, että ollessani pieni, repaleinen olento, niin säälittävä kuin ainoakaan näkemäni on ollut – eipä silti, että olisin katsonut itseäni kuvastimesta, sillä en tiennyt paljoakaan kalustettujen huoneiden sisustasta –, sain paatuneen maineen. 'Tämä on kauhean paatunut', sanottiin vankilassakävijöille ja osoitettiin minua. 'Hänen saattaa sanoa elävän vankiloissa, tämän pojan.' Sitten he katsoivat minuun, ja minä katsoin heihin, ja he mittailivat päätäni, jotkut heistä – heidän olisi ollut parempi mittailla vatsaani – ja toiset heistä antoivat minulle kirjasia, joita en osannut lukea, ja pitivät minulle puheita, joita en ymmärtänyt. He saarnasivat minulle aina paholaisesta. Mutta mitä pahusta minun piti tehdä? Minun täytyi panna jotakin vatsaani, eikö täytynyt? – Joka tapauksessa alan käydä alhaiseksi ja tiedän, miten on oltava. Rakas poika ja Pipin kumppani, älkää pelätkö, että antaudun alhaiseksi!
– Kierrellen maata, kerjäillen, varastellen, tehden työtä toisinaan, milloin voin – vaikka se ei tapahtunut monesti, kuten käsittänette, kun kysytte itseltänne, olisitteko te itse olleet kovin alttiita antamaan minulle työtä – toimien hiukan salametsästäjänä, hiukan työläisenä, hiukan kaupustelijana, hiukan melkein kaikissa sellaisissa hommissa, jotka eivät kannata ja johtavat selkkauksiin, vartuin mieheksi. Eräässä matkamiesten majapaikassa muuan karkulaissotilas, joka virui leukaa myöten räsykasan alla piilossa, opetti minut lukemaan; ja kiertävä jättiläinen, joka kirjoitti nimensä pennyn maksusta, opetti minut kirjoittamaan. Nyt en ollut telkien takana yhtä tiheästi kuin aikaisemmin, mutta sittenkin kulutin hyvän osuuteni avainmetallia.
– Epsomin kilparatsastuksissa tutustuin yli kaksikymmentä vuotta sitten mieheen, jonka kallon murskaisin tällä hiilihangolla kuin ravunkynnen, jos se olisi tuossa arinalla. Hänen oikea nimensä oli Compeyson; ja juuri sitä miestä, rakas poika, näit minun pieksevän ojassa, kuten totuudenmukaisesti kerroit kumppanillesi minun poistuttuani eilen illalla.
– Hän oli olevinaan herrasmies, tämä Compeyson, oli käynyt täyshoitolakoulua ja saanut oppia. Hän oli liukassanainen ja perehtynyt hienoston tapoihin. Hän oli myöskin komean näköinen. Suurten kilpailujen edellisenä iltana tapasin hänet nummella, eräässä tuntemassani kojussa. Hän ja joitakuita muita istui pöytien ympärillä minun mennessäni sisälle, ja isäntä – joka tunsi minut ja oli urheilunharrastaja – kutsui hänet luoksensa ja sanoi: 'Luullakseni tämä mies saattaisi olla teille sopiva' – tarkoittaen minua.
– Compeyson silmäili minua hyvin tarkkaavasti, ja minä katsoin häntä. Hänellä oli kello perineen, sormus, rintaneula ja kaunis puku.
– 'Ulkonäöstä päättäen on teillä ollut huono onni', virkkoi Compeyson minulle.
– 'Niin, hyvä herra, eikä minulla ole koskaan paljon onnea ollutkaan.' Olin viimeksi päässyt vapaaksi Kingstonin vankilasta, kärsittyäni tuomion irtolaisuudesta. Eipä silti, ettei syy olisi voinut olla joku muukin, mutta se ei ollut.
– 'Onni on muuttuvainen', huomautti Compeyson. 'Kenties teidän onnenne muuttuu pian.'
– Vastasin: 'Toivon niin käyvän. Varaa kyllä on.'
– 'Mitä osaatte tehdä?' kysyi Compeyson.
– 'Syödä ja juoda', vastasin, 'jos te hankitte tarpeet'.
– Compeyson nauroi, silmäili taaskin minua hyvin tarkkaan, antoi minulle viisi shillinkiä ja käski minun tulla kohtaamaan häntä seuraavana iltana samassa paikassa.
– Menin seuraavana iltana samaan paikkaan tapaamaan Compeysonia, ja hän otti minut apulaisekseen ja liikekumppanikseen. Entä millaista oli Compeysonin liiketoiminta, jossa meidän piti työskennellä kumppanuksina? Compeysonin liiketoiminta oli huijausta, nimikirjoitusten väärentämistä, varastettujen setelien levittämistä ynnä muuta sentapaista. Kaikenlaiset satimet, joita Compeyson osasi päässänsä suunnitella, joista hän itse voi pitää jalkansa irti, joista hän voi saada hyödyn ja joiden tähden hän osasi saattaa jonkun toisen pinteeseen, ne olivat Compeysonin liiketoimintaa. Hänellä ei ollut enempää sydäntä kuin rautaisella viilalla, hän oli kylmä kuin kuolema, ja hänellä oli edellämainitun paholaisen pää.
– Compeysonin puuhissa oli mukana toinen mies, jonka nimi oli Arthur – ei kasteessa saatu, vaan liikanimi. Hän oli riutumistilassa ja näytti pelkältä varjolta. Hän ja Compeyson olivat tehneet ilkeän tekosen jollekin rikkaalle naiselle muutamia vuosia aikaisemmin ja saaneet siitä aikamoisen kasan rahaa. Mutta Compeyson oli vedonlyöjä ja peluri ja olisi tuhlannut vaikka kuninkaan tulot. Niinpä Arthur oli kuolemaisillaan, kuolemaisillaan köyhänä ja kauhun vaivaamana, ja Compeysonin vaimo – jota mies enimmäkseen potki – oli häntä kohtaan sääliväinen, milloin voi, mutta Compeyson ei säälinyt ketään eikä mitään.
– Olisin saattanut pitää Arthuria varoittavana esimerkkinä, mutta en pitänyt. Enkä tahdo teeskennellä olleeni turhantarkka – sillä mitäpä se tässä hyödyttäisi, rakas poika ja kumppani? Niinpä antauduin Compeysonin hommiin ja poloinen ase olinkin hänen käsissään. Arthur asui Compeysonin talon yliskerroksessa – se oli likellä Brentfordia – ja Compeyson piti tarkkaa tiliä hänen täysihoidostaan siltä varalta, että hän joskus voimistuisi kyetäkseen sen työllänsä maksamaan. Mutta pian Arthur kuittasi laskun. Nähdessäni hänet toisen tai kolmannen kerran hän ryntäsi Compeysonin vierashuoneeseen myöhään yöllä yllänsä ainoastaan flanelliasu, ja tukka yltyleensä hiessä, ja sanoi Compeysonin vaimolle: 'Sally, hän on nyt ihan todella yläkerrassa luonani, enkä pääse hänestä eroon. Hänellä on ihan valkea puku', sanoi hän, 'hiuksissa valkeita kukkia, hän on kamalasti vimmoissaan, hänen käsivarrellaan on käärinliina, ja hän uhkaa levittää sen minun päälleni kello viisi aamulla'.
– Compeyson sanoi: 'Mutta etkö sinä, hupsu, tiedä, että hänellä on elävä ruumis? Ja miten hän olisi voinut päästä sinne yläkertaan tulematta sisälle ovesta tai ikkunasta ja nousematta portaita?'
– 'En tiedä, miten hän on tullut', sanoi Arthur, vapisten hirvittävästi kauhusta, 'mutta hän seisoo sopessa, vuoteeni jalkopäässä, kamalan raivokkaana. Ja hänen särkyneen sydämensä kohdalla – sinä sen särjit! – on veripisaroita.'
– Compeyson puhui rohkeasti, mutta oli aina pelkuri. 'Mene yläkertaan tuon höpertelijän seurassa', kehoitti hän vaimoaan, 'ja auta sinä, Magwitch, häntä. Teetkö sen?' Mutta itse hän ei tullut lähimaillekaan.
– Compeysonin vaimo ja minä veimme potilaan jälleen vuoteeseen, ja hän houraili hyvin kamalasti. 'Katsokaa häntä!' huusi hän. 'Hän ravistelee käärinliinaa minua kohti! Ettekö näe häntä? Katsokaa hänen silmiään! Eikö ole kaameata nähdä hänet noin hulluna?' Sitten hän kirkaisi: 'Hän levittää sen minun päälleni, ja silloin olen mennyt mies! Ottakaa se pois häneltä, ottakaa se pois!' Ja sitten hän tarttui meihin, yhtenään puhellen haamulle ja vastaillen sille, kunnes melkein olin itsekin sen näkevinäni.
– Compeysonin vaimo, joka oli tottunut häneen, antoi hänelle väkijuomaa karkoittaakseen kauhun, ja vähitellen hän tyyntyi. 'Oi, hän on poissa! Kävikö hänen hoitajansa noutamassa hänet?' kysyi hän. 'Kyllä', vastasi Compeysonin vaimo. 'Käskittekö miehen panna hänet lukkojen ja telkien taakse?' 'Kyllä.' 'Ja ottaa häneltä pois sen inhoittavan vehkeen?' 'Kyllä, kyllä, kaikki on kunnossa.' 'Sinä olet hyvä olento', kehui sairas. 'Älä missään tapauksessa jätä minua yksin! Kiitoksia sinulle!'
– Hän lepäsi sangen rauhallisena, kunnes kello oli muutamia minuutteja vaille viisi, mutta silloin hän ponnahti pystyyn, parkaisten ja huutaen: 'Tuossa hän on! Hänellä on käärinliina taaskin! Hän levittää sitä. Hän tulee pois tuolta nurkasta. Hän tulee vuoteen vierelle. Tukekaa minua molemmat – kahden puolen – älkää salliko hänen koskettaakaan minua sillä! Ahaa! Hänen ei onnistunut saada minua tällä kertaa. Älkää salliko hänen viskata sitä hartioilleni! Älkää salliko hänen kohottaa minua saadakseen sen kiedotuksi ympärilleni! Hän nostaa minua. Painakaa minua alaspäin!' Senjälkeen hän kohottautui rajusti ja vaipui kuolleena takaisin.
– Compeyson otti hänen kuolemansa kevyesti, pitäen sitä parhaana ratkaisuna molemmin puolin. Hän ja minä aloimme pian puuhailla, mutta ensiksi hän – aina ovelana – vannotti minulla sormet omalla kirjallani – tällä pienellä, mustalla kirjalla, rakas poika – samanlaisen valan kuin minä vannotin kumppanillasi.
– Syventymättä kaikkeen siihen, mitä Compeyson suunnitteli ja minä tein – mihin kuluisi kokonainen viikko – mainitsen vain yksinkertaisesti teille, rakas poika ja Pipin kumppani, että se mies sai kiedotuksi minut kyllin pahasti verkkoihinsa pakottaakseen minut täydellisesti orjakseen. Olin aina hänelle velassa, aina hänen vallassaan, aina hommassa, aina joutumassa vaaroihin. Hän oli minua nuorempi, mutta hän oli viekas, ja hän oli saanut opetusta, joten olin verrattomasti alakynnessä hänen rinnallaan, eikä hän säälinyt. Eukkoni, joka sai kanssani kokea tämän kovan ajan – Mutta seis! Häntä en ole maininnut."
Hän tähyili ympärilleen hämmentyneenä, ikäänkuin olisi eksynyt pois muistelmakirjansa oikealta kohdalta, käänsi kasvonsa tuleen päin, levitti kätensä leveämmin polvilleen, kohotti niitä ja laski ne jälleen paikalleen.
"Siihen syventyminen ei ole tarpeellista", virkkoi hän, silmäillen taaskin ympärilleen. "Compeysonin seurassa viettämäni aika on kovimpia, mitä olen kokenut; sillä on kaikki sanottu. Mainitsinko jo, että minua yksin syytettiin rikoksistamme, toimiessani Compeysonin apurina?"
Vastasin kielteisesti.
"No niin!" virkkoi hän. "Minua syytettiin, ja minut tuomittiin. Epäluulojen nojalla minut taas pidätettiin kahdesti tai kolmesti niinä neljänä tai viitenä vuotena, jotka sitä kesti, mutta todistuksia puuttui. Vihdoin minut ja Compeyson vangittiin molemmat – syytettyinä varastettujen setelien levittämisestä – ja muita syytöksiä oli lisäksi. Compeyson sanoi minulle: 'Kumpikin puolustautuu erikseen; ei mitään yhteyttä!' Siinä kaikki. Ja minä olin niin surkean köyhä, että myin kaikki vaatteeni paitsi ylläni olevia, ennenkuin sain palkatuksi Jaggersin.
– Kun meidät vietiin syytettyjen aitioon, panin ensimmäiseksi merkille, millaiselta herrasmieheltä Compeyson näytti kiharaisine hiuksineen, mustine pukuineen sekä valkeine nenäliinoineen ja millaiselta halvalta vintiöltä minä näytin. Kun jutun käsittely alkoi ja todistukset etukäteen esitettiin lyhyesti, huomasin, kuinka raskaasti ne kaikki kohdistuivat minuun ja kuinka lievästi häneen. Kun todistukset annettiin valalla, huomasin, että aina olin juuri minä esiytynyt ja että minun syyllisyyteni voitiin valallisesti todistaa, että rahat oli aina maksettu minulle ja että juuri minä näytin aina järjestäneen koko asian ja saaneen siitä hyödyn. Mutta kun tuli puolustamisen aika, oivalsin Compeysonin suunnitelman selvemmin, sillä hänen asianajajansa lausui: 'Hyvät herrat, tässä on edessänne vierekkäin kaksi henkilöä, jotka heti heidät nähtyänne voitte asettaa kauas toisistaan; toinen, nuorempi, hyvin kasvatettu, jota puhuteltaneen sellaisena; toinen, vanhempi, huonosti kasvatettu, jota puhuteltaneen sellaisena; toinen, nuorempi, jota on harvoin, jos kertaakaan, nähty näissä hommissa ja jota vain epäillään; toinen, vanhempi, joka on aina niissä nähty ja jonka syyllisyys on aina todettu. Voiko mielestänne olla epäilystäkään siitä, kumpi on syyllinen, jos syy on ainoastaan yhden, tai kumpi on pahempi rikollinen, jos asiassa on ollut kaksi mukana?' Ja muuta sellaista. Ja kun tuli puhe maineesta, eikö juuri Compeyson ollut käynyt koulua, eivätkö juuri hänen koulukumppaninsa olleet mikä missäkin huomatussa asemassa, eivätkö juuri häntä todistajat olleet oppineet tuntemaan siinä ja siinä kerhossa tai yhdistyksessä tietämättä hänestä mitään epäedullista? Ja eikö juuri minua ollut aikaisemmin tuomittu, ja eikö juuri minun tiedetty yhtenään olleen kuritushuoneissa ja vankiloissa? Ja kun tuli vuoro puhua, eikö juuri Compeyson osannut puhua kasvojensa tuontuostakin painuessa hänen valkeaan nenäliinaansa – niin, ja sovittaen runosäkeitäkin puheeseensa! – ja enkö minä taas osannut sanoa ainoastaan: 'Tämä vierelläni seisova mies on mitä suurin lurjus'? Ja kun valamiehet antoivat lausuntonsa, eikö juuri Compeysonia suositeltu säälien tuomittavaksi hyvän maineen ja huonon seuran sekä sen nojalla, että hän oli ilmaissut kaikki, mitä oli voinut, minua vastaan, kun taas minä en saanut osalleni sanaakaan muuta kuin: 'Syyllinen'? Ja kun sanoin Compeysonille: 'Heti tästä oikeussalista poistuttuamme teen noista kasvoistasi sohjoa!' eikös Compeyson pyydä tuomarilta suojelusta ja saa kahta vartijaa väliimme? Ja kun tuomio langetetaan, eikös hän saa seitsemän ja minä neljätoista vuotta, ja eikö tuomari säälittele häntä, koska hän olisi saattanut elää niin hyvin, ja eikö tuomari taas minussa näe vanhaa, rajun intohimoista rikollista, joka todennäköisesti joutuu yhä pahempaan?"
Hän oli laittanut itsensä ankaran kiihtymyksen valtaan, mutta hillitsi sen, hengähti kaksi tai kolme kertaa lyhyesti, nielaisi yhtä usein, ojensi kätensä minua kohti ja sanoi rauhoittavasti: "En aio olla alhainen, rakas poika!"
Hän oli niin kiihtynyt, että otti esille nenäliinansa ja pyyhki sillä kasvojaan, päätänsä, kaulaansa ja käsiään, ennenkuin kykeni jatkamaan.
"Olin sanonut Compeysonille iskeväni hänen kasvonsa sohjoksi ja vannoin, että Luoja saisi murskata minun kasvoni, jollen sitä tekisi. Olimme samassa vankilalaivassa, mutta pitkään aikaan en päässyt häneen käsiksi, vaikka koetin. Vihdoin pääsin hänen taaksensa ja löin häntä poskelle kääntääkseni hänet ympäri ja täräyttääkseni murskaavan iskun hänen kasvoihinsa, mutta silloin minut huomattiin ja pidätettiin. Sen laivan pimeä koppi ei ollut kyllin vankka uima- ja sukellustaitoiselle kopintuntijalle. Minun onnistui karata rannalle, ja piileksin siellä hautojen seassa, kadehtien kumpujen alla lepääviä ihmisiä, jotka olivat kaiken sivuuttaneet, silloin kun ensi kerran näin poikani!"
Hän katsoi minuun kasvoillaan sellainen hellyyden ilme, että melkein aloin taaskin kammota häntä, vaikka olin tuntenut voimakasta sääliä häntä kohtaan.
"Pojaltani sain tietää myöskin Compeysonin olevan suolla. Kautta sieluni, mieleni tekee uskoa hänen karanneen pelosta, päästäkseen eroon minusta, tietämättä juuri minun päässeen maihin. Ajoin häntä takaa, kunnes hänet tavoitin. Hakkasin hänen kasvonsa muhennokseksi. 'Ja nyt', sanoin, 'teen pahimman teon, mitä voin: välittämättä itsestäni rahtuakaan raahaan sinut takaisin'. Ja olisin uinut takaisin laivaan, kiskoen häntä hiuksista perässäni, jos niikseen olisi tullut, – vienyt hänet laivaan ilman sotilaitakin. – Hän oli tietenkin paremmalla puolella loppuun saakka – hänellä oli niin hyvä maine. Hän oli karannut puolihulluna uhkausteni ja murha-aikeitteni vuoksi, ja hänen rangaistuksensa oli lievä. Minut pantiin rautoihin, vietiin uudelleen oikeuteen ja lähetettiin eliniäkseni rangaistussiirtolaan. En jäänyt sinne koko iäkseni, rakas poika ja Pipin kumppani, koska olen täällä."
Hän pyyhki jälleen itseään samoin kuin aikaisemmin, otti sitten hitaasti tupakkaa taskustaan, irroitti piipun napinlävestä, täytti sen verkkaisesti ja alkoi poltella.
"Onko hän kuollut?" tiedustin oltuamme jonkun aikaa vaiti.
"Kuka niin, rakas poika?"
"Compeyson."
"Hän toivoo minun olevan, jos hän on elossa, siitä saat olla varma", vastasi hän ilme kiukkuisena. "En ole senjälkeen kuullut hänestä mitään."
Herbert oli kirjoittanut lyijykynällä jotakin kirjan suojuslehteen. Hän työnsi kirjan hiljaa eteeni Provisin tuprutellessa sauhuja katse tuleen tähdättynä, ja luin:
"Nuoren Havishamin nimi oli Arthur. Compeyson on se mies, joka tekeytyi neiti Havishamin rakastajaksi."
Suljin kirjan, nyökkäsin hieman Herbertille ja sysäsin kirjan syrjään. Mutta kumpikaan meistä ei hiiskunut mitään, vaan molemmat silmäilimme Provisia hänen seisoessaan valkean hohteessa poltellen piippuaan.
NELJÄSTOISTA LUKU
Minkätähden pysähtyisin aprikoimaan, missä määrin Provisia kohtaan tuntemani kammo saattoi juontua Estellasta? Minkätähden vitkastelisin tielläni verratakseni sitä mielentilaa, jossa olin ollut koettaessani vapautua vankilan tahrasta ennenkuin kyytitoimistossa kohtasin hänet, siihen mielialaan, jossa olin nyt miettiessäni, millainen kuilu oli ylpeän ja kauniin Estellan ja suojelemani, rangaistussiirtolasta palanneen vangin välillä? Tie ei siitä rahtuakaan siliäisi, lopputulos ei kävisi siitä vähääkään paremmaksi; Provis ei siitä saisi apua enkä minä lieventävien asianhaarojen puolustusta. Hänen kertomuksensa oli herättänyt mielessäni uuden pelon, tai oikeammin hänen kertomuksensa oli antanut tarkan muodon ja sisällyksen jo aikaisemmin kyteneelle pelolle. Jos Compeyson oli elossa ja saisi tietää hänen palanneen kotimaahan, olisi seuraus melkein epäilemättömän varma. Että Compeyson pelkäsi häntä kuolemakseen, sitä ei heistä kumpikaan voinut tietää paljoa paremmin kuin minä, ja että yksikään sellainen mies, jollaiseksi Compeyson oli minulle kuvailtu, epäröisi pyrkiessään iäksi vapautumaan pelätystä vihamiehestä turvallisella ja varmalla keinolla, rupeamalla ilmiantajaksi, sitä tuskin voi kuvitella.
En ollut hiiskunut enkä ikinä hiiskuisi – tai niin päätin – Estellasta sanaakaan Provisille. Mutta Herbertille ilmaisin, että ennenkuin lähtisin ulkomaille minun pitäisi tavata sekä Estella että neiti Havisham. Tämän tein päästyämme kahden kesken sen päivän iltana, jona Provis kertoi meille tarinansa. Päätin mennä seuraavana päivänä käymään Richmondissa ja menin.
Saavuttuani rouva Brandleyn taloon kutsuttiin Estellan palvelijatar puheilleni, ja hän ilmoitti Estellan lähteneen maaseudulle. Minne? Satis-taloon, kuten tavallisesti. Ei kuten tavallisesti, huomautin, sillä hän ei ollut koskaan ennen lähtenyt sinne muutoin kuin minun saattamanani; milloin hän palaisi? Vastauksessa oli pidättymisen tuntu, joka sai minut vielä pahemmin ymmälle, ja vastaus kuului, että palvelijatar luuli hänen palaavankin vain vähäksi aikaa. En tullut siitä hullua hurskaammaksi, tajusin vain, että sellainen oli tarkoituskin, ja lähdin takaisin kotiin peräti hämmentyneenä. Uusi öinen neuvottelu Herbertin kanssa Provisin mentyä asuntoonsa – saatoin hänet aina kotiinsa ja aina tähyilin tarkasti ympärilleni – johti meidät sellaiseen päätökseen, ettei pitäisi puhua mitään ulkomaanmatkasta, ennenkuin olisin palannut neiti Havishamin luota. Siihen mennessä Herbertin ja minun pitäisi erikseen pohtia, mitä olisi parasta sanoa, keksisimmekö jonkun sellaisen tekosyyn, että pelkäsimme häntä epäiltävän ja pidettävän silmällä, vai tulisiko minun, joka en ollut vielä kertaakaan käynyt ulkomailla, ehdottaa matkaa. Me molemmat tiesimme, että jos vain ehdottaisin jotakin, hän suostuisi siihen. Olimme yhtä mieltä siitä, ettei voinut ajatellakaan hänen jäävän useiksi päiviksi nykyiseen, vaaralliseen piilopaikkaansa.
Seuraavana päivänä olin kyllin halpamainen teeskennelläkseni antaneeni sitovan lupauksen mennä Joea tapaamaan; mutta kykeninkin olemaan vaikka kuinka halpamainen Joea ja hänen nimeään kohtaan. Provisin piti olla hyvin varovainen poissaoloni aikana, ja Herbertin piti minun sijastani pitää hänestä huolta. Olisin poissa ainoastaan yhden yön ja palattuani sitten tyydyttäisin hänen maltittomuuttaan alkamalla esiytyä herrasmiehenä suuressa mittakaavassa. Mieleeni johtui silloin, kuten myöhemmin sain tietää Herbertinkin mieleen johtuneen, että hänet ehkä saataisiin parhaiten lähtemään meren toiselle puolelle sen tekosyyn nojalla – esimerkiksi suorittamaan ostoksia tai jossakin muussa sellaisessa tarkoituksessa.
Tällä tavoin valmistauduttuani lähdin neiti Havishamin luokse varhaisissa aamuvaunuissa, ennenkuin päivä vielä oli valjennut, ja olin avoimella maaseututiellä päivän hiipiessä seudulle pysähtelevänä, vikisevänä ja värisevänä, pilvi- ja usvaläikkiin verhottuna, kerjäläistä muistuttavana. Kun ikävän ajomatkan jälkeen seisahduimme "Sinisen Karjun" edustalle, tuli porttiholviin hammaspuikko kädessään vaunuja katsomaan – Bentley Drummle!
Kun hän ei ollut minua näkevinään, en minäkään ollut näkevinäni häntä. Se oli perin ontuvaa teeskentelyä molemmin puolin, sitäkin ontuvampaa, kun molemmat menimme kahvilahuoneeseen, jossa hän oli juuri syönyt aamiaisensa ja johon minä olin tilannut ateriani. Minusta oli myrkyllistä nähdä hänet täällä, sillä arvasin oikein hyvin, mitä varten hän oli tullut.
Ollen lukevinani tahraista, jo ammoin ilmestynyttä sanomalehteä, jonka paikkakunnallisista tiedoista ei erottanut mitään niin selvästi kuin ulkoiset seikat, kahvin, pikkelsin, kala- ja lihakastikkeen, voisulan ja viinin, joita sille oli yltyleensä pirskotettu, ikäänkuin se olisi saanut muodoltaan perin epäsäännöllisiä rokonarpia, istuin pöytäni ääressä hänen seisoessaan takan edessä. Vähitellen minusta alkoi tuntua suunnattomalta vääryydeltä, että hän seisoi tulen edessä, ja nousin pystyyn päättäneenä ottaa osani siitä. Minun täytyi pistää käteni hänen jalkojensa taitse, saadakseni hiilihangon mentyäni takan ääreen, kohentaakseni tulta, mutta en sittenkään ollut häntä tuntevinani.
"Merkitseekö tämä tuttavuuden lopettamista?"
"Oh!" äänsin hiilihanko kädessäni, "tekö siinä? Hyvää päivää! Aprikoin, kuka oikein varjosti tulta."
Niin sanoen hämmensin kivihiiliä oikein voimaperäisesti ja sen tehtyäni sijoituin seisomaan Drummlen viereen hartiat jäykkinä ja selkä tuleen päin.
"Tulitteko tänne juuri äsken?" kysyi Drummle, työntäen minua hieman syrjempään olkapäällänsä.
"Kyllä", vastasin, sysäten häntä hiukan syrjään omalla olallani.
"Inhoittava paikkakunta", murahti Drummle. "Teidän kotiseutunne luultavasti?"
"Kyllä", myönsin. "Minulle on kerrottu, että teidän Shropshirenne on hyvin samanlaista."
"Ei sinnepäinkään", väitti Drummle.
Samassa Drummle katsoi saappaisiinsa, ja minä katsoin omiini, ja sitten hän katsoi minun saappaisiini, ja minä katsoin hänen.
"Oletteko ollut täällä kauan?" tiedustin päättäneenä, etten luovuttaisi tuumaakaan tulen hohteesta.
"Kylliksi kauan ollakseni kyllästynyt tähän paikkakuntaan", vastasi Drummle, ollen haukottelevinaan, mutta yhtä jyrkän päättäväisenä.
"Viivyttekö täällä kauan?"
"En osaa sanoa", vastasi Drummle. "Entä te?"
"En osaa sanoa."
Vereni kihistessä tunsin nyt, että jos Drummlen olkapää olisi vaatinut hiuskarvankaan verran enemmän tilaa, olisin tyrkännyt hänet ikkunaa vasten ja että jos minun olkapääni olisi esittänyt samanlaisen vaatimuksen, hän olisi tyrkännyt minut lähimpään loukkoon. Hän vihelteli hiljaa. Niin tein minäkin.
"Laajoja suoalueita näillä tienoin luultavasti?" huomautti Drummle.
"Kyllä. Entä sitten?" virkoin.
Drummle katsahti minuun ja sitten kenkiini, senjälkeen ääntäen: "Oh!" ja naurahtaen.
"Onko teillä hauskaa, herra Drummle?"
"Ei", vastasi hän, "ei erikoisesti. Aion lähteä ratsastamaan. Aion tutkia noita soita huvikseni. Niillä on syrjäisiä kyliä, on minulle sanottu. Omituisia pieniä kapakkoja – ja pajoja – ja muita sellaisia. Tarjoilija!"
"Kyllä, herra."
"Onko hevoseni jo valmis?"
"Se on tuotu ovelle, herra."
"Mainiota! Kuulkaahan! Neiti ei lähde tänään ratsastamaan; sää on sopimaton."
"Hyvä, herra."
"Enkä minä tule päivälliselle, koska syön päivällistä hänen luonansa."
"Hyvä, herra."
Sitten Drummle vilkaisi minuun, isoleukaisilla kasvoillaan röyhkeän voitonriemuinen ilme, joka vihlaisi sydäntäni, niin tylsä kuin hän olikin, ja vimmastutti minua niin, että mieleni teki ottaa hänet syliini – kuten sadun ryövärin kerrotaan ottaneen vanhan naisen – ja panna hänet istumaan tuleen.
Eräs seikka oli selvänä meille kummallekin, nimittäin se, ettei kumpikaan meistä voisi poistua takan äärestä, ennenkuin saisimme apua. Siinä seisoimme tanakasti tulen hohteessa, olka olkaa, jalka jalkaa vasten, kädet selän takana, väistymättä tuumaakaan. Hevonen näkyi seisomassa tihkusateessa oven edustalla, minun aamiaiseni oli tuotu pöytään, Drummlen oli korjattu pois, tarjoilija kehoitti minua aterioimaan, minä nyökkäsin, ja me molemmat pidimme paikkamme.
"Oletteko käynyt 'Lehdossa' senjälkeen?" kysyi Drummle.
"En", vastasin. "Sain ihan kyllikseni 'peipposista' viime kerralla siellä ollessani."
"Silloinko, kun meidän keskemme sattui erimielisyyttä?"
"Niin", vastasin hyvin lyhyesti.
"No, kas niin! Teidät päästettiin aika vähällä", ivasi Drummle. "Teidän ei olisi pitänyt menettää malttianne."
"Herra Drummle", lausuin, "te ette ole pätevä antamaan neuvoja siinä asiassa. Milloin menetän malttini – ei silti, että myöntäisin niin käyneen siinä tilaisuudessa – en viskele laseja."
"Minä viskelen", tokaisi Drummle. Vilkaistuani häneen kerran tai kaksi kytevän kiukkuni kiihtyessä virkoin:
"Herra Drummle, en pyrkinyt keskustelemaan kanssanne, eikä tämä keskustelu ole minusta miellyttävä."
"Varmasti se ei ole", yhtyi hän kopeasti olkansa ylitse. "Minusta se ei ole mitään."
"Ja senvuoksi", jatkoin, "ehdotan luvallanne, ettemme vastaisuudessa ole missään tekemisissä toistemme kanssa."
"Aivan samaa mieltä olen minäkin", vahvisti Drummle, "ja olisin sitä itsekin ehdottanut tai todennäköisemmin – toteuttanut sen ilman ehdottamista. Mutta älkää menettäkö malttianne. Ettekö jo muutoinkin ole menettänyt kylliksi paljon?"
"Mitä tarkoitatte, hyvä herra?"
"Tarjoilija!" kutsui Drummle vastaukseksi minulle.
Tarjoilija ilmestyi jälleen.
"Kuulkaahan. Käsitätte kai hyvin, että neiti ei lähde tänään ratsastamaan ja että minä syön päivällisen hänen luonansa?"
"Aivan niin, herra."
Kun tarjoilija oli kämmenellään tunnustellut nopeasti jäähtyvää teekannuani, katsahtanut minuun rukoilevasti ja poistunut, otti Drummle, varoen hievauttamasta minun puolellani olevaa olkapäätänsä, sikaarin taskustaan ja puri sen pään poikki, mutta ei muutoin liikahtanutkaan. Vaikka olinkin tukehtumaisillani kiukusta tunsin, ettemme enää voisi enempää puhella sekoittamatta keskusteluumme Estellan nimeä, jota en sietänyt kuulla hänen lausuvan; ja senvuoksi tuijotin värähtämättä vastapäiseen seinään, ikäänkuin saapuvilla ei olisikaan ollut ketään muita, ja pakottauduin äänettömäksi. Kuinka kauan olisimme saattaneet pysytellä tässä naurettavassa asennossa, sitä on mahdoton arvata, jollei sisälle olisi astunut kolme hyvinvoipaa maanviljelijää – luullakseni tarjoilijan opastamina –, jotka tulivat kahvilahuoneeseen aukoen päällystakkiensa nappeja ja hieroen käsiään ja joiden tieltä meidän oli pakko väistyä heidän rynnätessään takkavalkean ääreen.
Ikkunasta näin Drummlen tarttuvan hevosensa harjaan ja nousevan sen selkään kömpelöön, karkeaan tapaansa, kääntyvän syrjään ja loittonevan. Luulin hänen lähteneen, mutta hän palasi, pyytäen tulta suussansa olevaan sikaariin, jonka hän oli unohtanut. Tulta antamaan ilmestyi tomunväriseen asuun puettu mies – en olisi voinut sanoa, mistä: majatalon pihalta, kadulta vai jostakin muualtako – ja kun Drummle kumartui satulassaan sytyttämään sikaariaan ja nauroi, keikauttaen päätänsä kahvilahuoneen ikkunoihin päin, muistuttivat häntä palvelemaan rientäneen miehen velttoryhtiset hartiat ja pörröinen tukka Orlickia.
Olin sillä hetkellä liian huonolla tuulella välittääkseni paljoakaan siitä, oliko hän Orlick vai eikö, tai kaiken tämän jälkeen kajotakseni aamiaiseen, pesin sään ja matkan jäljet kasvoistani ja käsistäni ja lähdin muistettavaan, vanhaan taloon, joka oli sellainen, että minulle olisi ollut paljon parempi, jollen olisi siihen koskaan astunut enkä sitä koskaan nähnyt.
VIIDESTOISTA LUKU
Tapasin neiti Havishamin ja Estellan siinä huoneessa, jossa pukeutumispöytä sijaitsi ja jonka seinällä vahakynttilät paloivat; neiti Havisham istui leposohvalla takkavalkean ääressä, ja Estella pieluksella hänen jalkojensa juuressa. Estella virkkasi, ja neiti Havisham katseli häntä. He molemmat käänsivät katseensa minuun astuessani sisälle, ja molemmat huomasivat minussa tapahtuneen muutoksen. Sen havaitsin siitä, miten he vilkaisivat toisiinsa.
"Entä mikä tuuli", virkkoi neiti Havisham, "on sinut, Pip, tänne puhaltanut?"
Vaikka hän katsoi minuun varmasti, näin hänen olevan sangen hämillään. Kun Estella tuokioksi keskeytti virkkaamisen katse minuun luotuna, aloittaen sen sitten uudelleen, kuvittelin hänen sormiensa liikkeistä voivani lukea yhtä selvästi, kuin jos hän olisi ilmaissut sen minulle mykkien aakkosilla, että hän oivalsi minun saaneen tietää, kuka todellinen hyväntekijäni oli.
"Neiti Havisham", vastasin, "kävin eilen Richmondissa saadakseni puhutella Estellaa, ja kuultuani jonkun tuulen puhaltaneen hänet tänne seurasin hänen jälessään."
Neiti Havishamin jo kolmannen tai neljännen kerran viitattua minua istuutumaan, sijoituin pukeutumispöydän ääressä olevalle tuolille, jolla olin usein nähnyt hänen istuvan. Kaikki nuo rappeutumisen merkit jalkojeni juuressa ja ympärilläni se tuntui sinä päivänä luonnolliselta paikalta minulle.
"Sen, mitä minulla oli puhuttavaa Estellalle, neiti Havisham, puhun teidän kuultenne ihan heti – muutamissa minuuteissa. Se ei teitä hämmästytä eikä ole teistä vastenmielistä. Olen niin onneton kuin suinkin olette tarkoittanut minun olevan."
Neiti Havisham katsoi edelleen värähtämättä minuun. Estellan sormien liikkeistä huomasin hänen kuuntelevan sanojani, mutta hän ei kohottanut katsettaan työstänsä.
"Olen saanut tietää, kuka suosijani on. Se ei ole onnea tuottava tieto eikä todennäköisesti ikinä paranna arvoani, asemaani tai omaisuuttani eikä tuota minulle muutakaan etua. Eräistä syistä en saa puhua siitä sen enempää. Se ei ole minun salaisuuteni, vaan erään toisen henkilön."
Kun istuin vähän aikaa ääneti, silmäillen Estellaa ja miettien, miten jatkaisin, toisti neiti Havisham:
"Se ei ole sinun salaisuutesi, vaan erään toisen henkilön. No?"
"Kun ensi kerran käskitte tuoda minut tänne, neiti Havisham, silloin kun asuin tuolla suon takana sijaitsevassa kylässä, josta minun ei olisi pitänyt koskaan lähteä, tulin otaksuttavasti tosiasiallisesti tänne, kuten mikä muu poika tahansa olisi saattanut tulla – eräänlaiseksi palvelijaksi, tyydyttämään tarvetta tai oikkua ja saamaan siitä palkan?"
"Niin, Pip", myönsi neiti Havisham, varmasti nyökäten, "niin oli asia."
"Ja herra Jaggers –"
"Herra Jaggersilla", keskeytti neiti Havisham lujansävyisesti, "ei ollut mitään tekemistä siinä asiassa, eikä hän tiennyt siitä mitään. Se, että hän on sekä minun että suosijanne lakimies, on sattuma. Hän on samanlaisissa suhteissa moniin ihmisiin, ja sellaista saattaa helposti sattua. Olkoonpa asia miten hyvänsä, sattui siten nyt, eikä sitä kukaan järjestänyt."
Kuka tahansa olisi saattanut hänen riutuneista kasvoistaan nähdä, ettei hän ollut tähän saakka salannut eikä vältellyt mitään.
"Mutta kun hairahduin siihen erehdykseen, jonka vallassa olen niin kauan ollut, johdatitte te ainakin minua", huomautin.
"Niin", myönsi hän, nyökäten jälleen varmasti, "sallin teidän pysyä siinä."
"Oliko se hyväntahtoisesti tehty?"
"Pitäisikö minun", kivahti neiti Havisham, kolauttaen kepillään lattiaan ja suutahtaen niin äkkiä, että Estella katsahti häneen hämmästyneenä, "Jumalan tähden, pitäisikö juuri minun olla hyväntahtoinen?"
Valitukseni oli kestämätön esitettäväksi, eikä tarkoitukseni ollut sitä esittää. Sanoin hänelle sen hänen istuessaan hautomassa purkaustaan.
"No niin, no niin!" äänsi hän. "Entä mitä vielä?"
"Sain runsaan palkkion entisistä palveluksistani täällä", jatkoin häntä lepyttääkseni, "kun minut toimitettiin oppiin, ja näitä seikkoja olen tiedustanut vain saadakseni itse niistä selvyyden. Seuraavalla on toinen – ja toivoakseni epäitsekkäämpi – tarkoitus. Salliessanne minun pysyä erehdyksessäni, neiti Havisham, teitte kiusaa – kepposen – ehkä suvainnette sovittaa tähän sellaisen sanan, joka vastaa tarkoitustanne loukkaamatta teitä – itsekkäille sukulaisillenne?"
"Niin tein. Hehän itse sitä halusivat! Samoin sinä. Miten minun elämäntarinani nojalla olisi pitänyt hartaasti rukoilla joko heitä tai sinua luopumaan siitä? Punoitte itse ansat itsellenne. Minä en niitä virittänyt."
Odotettuani, kunnes hän jälleen rauhoittui – sillä nämäkin sanat hän sinkautti suustansa hurjistuneen äkillisesti – jatkoin.
"Olen joutunut erään sukulaisperheenne keskuuteen, neiti Havisham, ja ollut yhtä mittaa sen jäsenten parissa koko sen ajan, jonka olen ollut Lontoossa. Tiedän heidän uskoneen harhakuvitelmaani yhtä vilpittömästi kuin minä itsekin uskoin. Ja olisin petollinen ja halpamielinen, jollen, olkoonpa se teistä mieluista tai epämieluista ja olettepa taipuvainen sitä uskomaan tai ette ole, vakuuttaisi teille, että teette kovin väärin sekä herra Matthew Pocketia että hänen poikaansa Herbertia kohtaan, jos otaksutte, etteivät he ole ylevämielisiä, suoraluontoisia, avoimia ja pystymättömiä juonitteluun tai halpamaisuuteen."
"He ovat ystäviänne", virkkoi neiti Havisham.
"Heistä tuli ystäviäni", vastasin, "heidän otaksuessaan minun syrjäyttäneen heidät, samalla kun Sarah Pocket, neiti Georgiana ja rouva Camilla eivät luullakseni olleet ystäviäni."
Tämä heidän ja noiden muiden vertaaminen näytti, kuten ilokseni havaitsin, tekevän neiti Havishamin heille suopeammaksi. Hän katsoi minuun terävästi vähän aikaa ja kysyi sitten rauhallisesti:
"Mitä haluatte heidän hyväkseen?"
"Vain sitä", vastasin, "ettette sekoittaisi heitä muihin. He lienevät samaa verta, mutta uskokaa minua, etteivät he ole samanluontoisia!"
Katsoen edelleen minuun terävästi neiti Havisham toisti:
"Mitä haluatte heidän hyväkseen?"
"En ole, kuten huomaatte, niin ovela", vastasin, tuntien hiukan punastuvani, "että voisin, vaikka tahtoisinkin, salata teiltä todella haluavani jotakin. Neiti Havisham, jos teiltä liikenisi rahaa tehdäksenne ystävälleni Herbertille pysyvän palveluksen, joka kuitenkin asian luonteen vuoksi pitää tehdä hänen tietämättään, voisin neuvoa teille keinon sitä varten."
"Miksi se pitää tehdä hänen tietämättään?" tiedusti hän, laskien kätensä kepin varaan voidakseen silmäillä minua sitäkin tarkkaavaisemmin.
"Sentähden", selitin, "että itse aloin auttaa häntä yli kaksi vuotta sitten hänen tietämättään, enkä tahdo ilmaista itseäni. Minkävuoksi en kykene avustamaan häntä loppuun saakka, sitä en voi selittää. Se on osa sitä salaisuutta, joka on toisen henkilön eikä minun."
Hitaasti neiti Havisham käänsi katseensa pois minusta ja suuntasi sen tuleen. Tähyiltyään sitä, kuten hiljaisuudessa ja verkalleen kuluvien kynttilöiden valossa tuntui, kauan aikaa hän heräsi joidenkuiden punaisten kivihiilien romahdukseen ja alkoi taaskin silmäillä minua – aluksi ilmeettömästi – sitten asteittain yhä keskittyneemmän tarkkaavasti. Koko tämän ajan Estella yhäti virkkasi. Kiinnitettyään minuun huomionsa neiti Havisham kysyi, puhuen ikäänkuin keskustelumme ei olisikaan ollut katkenneena:
"Entä sitten?"
"Estella", virkoin, kääntyen nyt hänen puoleensa ja koettaen hillitä ääneni vapisemista, "tiedät, että rakastan sinua. Tiedät minun rakastaneen sinua kauan ja hellästi."
Kun olin näin häntä puhutellut, käänsi hän silmänsä minuun päin, mutta hänen sormensa liikkuivat uutterasti työssänsä, ja hän katsoi minuun kasvot värähtämättöminä. Näin neiti Havishamin katselevan vuoroin minua, vuoroin häntä.
"Olisin puhunut tästä aikaisemmin, jollen olisi niin kauan ollut harhaluulon vallassa. Se narrasi minut luulemaan neiti Havishamin tarkoittavan, että meistä tulisi pari. Arvellessani, että itse olit ikäänkuin avuton, pidätyin puhumasta. Mutta nyt minun täytyy siitä puhua."
Kasvot edelleen värähtämättöminä ja sormiensa jatkuvasti liikkuessa Estella pudisti päätänsä.
"Kyllä tiedän", lausuin vastaukseksi hänen siihen liikkeeseensä, "kyllä tiedän. En voi toivoakaan saavani milloinkaan nimittää sinua omakseni, Estella. En tiedä, miten minulle varsin pian käy, kuinka köyhä minusta tulee ja mihin lähden. Mutta sittenkin rakastan sinua. Olen rakastanut sinua siitä asti, kun ensi kerran näin sinut tässä talossa."
Silmäillen minua täysin rauhallisena, sormet uutterasti puuhassa, hän ravisti uudelleen päätänsä.
"Neiti Havisham olisi menetellyt julmasti, hirvittävän julmasti leikitellessään poikapoloisen herkkäuskoisuudella ja kiduttaessaan minua kaikki nämä vuodet turhalla toiveella ja hukkaan raukeavalla tavoittelulla, jos hän olisi miettinyt, kuinka merkityksellinen hänen menettelynsä oli. Mutta luullakseni hän ei sitä ajatellut. Luultavasti hän omissa jatkuvissa koettelemuksissaan unohti minun koettelemukseni, Estella."
Näin neiti Havishamin vievän kätensä sydämen kohdalle ja pitävän sitä siinä istuessaan paikallaan, silmäillen vuorotellen Estellaa ja minua.
"Nähtävästi", virkkoi Estella hyvin tyynesti, "on olemassa tunteita, mieltymyksiä – en tiedä, miten niitä nimittäisin – joita en kykene ymmärtämään. Kun sanot rakastavasi minua, käsitän tarkoituksesi – muodollisesti, sanallisesti – mutta en sen enempää. Et vetoa mihinkään rinnassani piilevään, et kosketa sen mitään kieltä. En välitä rahtuakaan siitä, mitä sanot. Olen koettanut varoittaa sinua tästä, enkö ole?"
Myönsin surkeasti: "Kyllä."
"Niin. Mutta sinä et ole tahtonut ottaa varoitustani varteen, sillä et ole uskonut minun sitä tarkoittavan. Etkö ole niin ajatellut?"
"Uskoin ja toivoin, ettet voinut sitä tarkoittaa. Sinä, niin nuori, kokematon ja kaunis, Estella! Se ei varmastikaan ole luonnollista."
"Se on minun luontoni mukaista", vastasi hän. Ja sitten hän lisäsi, korostaen sanoja: "Se on minuun muodostuneen luonnon mukaista. Mielestäni on suuri erotus sinun ja muiden ihmisten välillä, kun sanon näin paljon. Enempää en voi tehdä."
"Eikö ole totta", kysyin, "että Bentley Drummle on täällä, tässä kaupungissa, sinua tavoittelemassa?"
"Se on ihan totta", myönsi hän, puhuen siitä miehestä äärimmäisen ylenkatseellisesti ja välinpitämättömästi.
"Ja että sinä rohkaiset häntä, käyt ratsastelemassa hänen seurassaan ja että hän tulee päivälliselle luoksesi juuri tänä päivänä?"
Hän näytti hieman kummastelevan sitä, että minä tiesin sen, mutta vastasi taaskin: "Ihan totta."
"Ethän sinä voi rakastaa häntä, Estella?"
Hänen sormensa pysähtyivät ensi kerran liikkumattomiksi, samalla kun hän aika suuttuneesti vastasi: "Mitä olen sinulle vakuuttanut? Luuletko siitä huolimatta vieläkin, etten tarkoita, mitä puhun?"
"Et kai ikinä menisi hänen kanssaan naimisiin, Estella?"
Hän katsahti neiti Havishamiin ja punnitsi asiaa tuokion työ käsissään. Senjälkeen hän lausui: "Minkätähden salata sinulta totuutta? Menen naimisiin hänen kanssaan."
Painoin kasvoni käsiini, mutta pystyin hillitsemään itseäni paremmin kuin olisin voinut odottaa katsoen siihen, kuinka tuskallista minun oli kuulla hänen lausuvan ne sanat. Kun jälleen katsahdin ympärilleni, oli neiti Havishamin kasvoilla niin kaamea ilme, että se teki minuun syvän vaikutuksen intohimoisesta hädästäni ja tuskastani huolimatta.
"Estella, rakas, rakas Estella, älä salli neiti Havishamin johdattaa sinua tähän onnettomaan askeleeseen! Sysää minut iäksi syrjään – olet sen tehnyt, tiedän sen oikein hyvin – mutta lahjoita itsesi jollekulle arvokkaammalle henkilölle kuin Drummle on! Neiti Havisham luovuttaa sinut hänelle niin ylenkatseellisesti ja kirpeästi kuin suinkin mahdollista loukatakseen niitä monia paljon parempia miehiä, jotka sinua todella rakastavat. Niiden harvojen joukossa lienee joku, joka rakastaa sinua jopa yhtä hellästi, vaikka ei olekaan rakastanut sinua yhtä kauan kuin minä. Ota hänet! Minun on helpompi kestää se sinun tähtesi."
Vakavuuteni herätti hänessä kummastusta, ja näytti siltä kuin siihen olisi saattanut sekautua säälin häive, jos hän olisi mitenkään osannut ymmärtää minua.
"Minä menen", kertasi hän taaskin, "naimisiin hänen kanssaan. Valmistukset avioliittoani varten ovat käynnissä, ja minut vihitään pian. Minkätähden loukkaavasti sekoitat tähän asiaan kasvatusäitini nimen? Se on oma päätökseni."
"Oma päätöksesikö, Estella, heittäytyä raakalaiselle?"
"Kenelle minun pitäisi heittäytyä?" tokaisi hän hymyillen. "Pitäisikö minun heittäytyä miehelle, joka hyvin pian tuntisi – jos sellaista tunnetaan – etten välitä hänestä rahtuakaan? Kas niin! Se on tehty. Minä tulen kyllä hyvin toimeen, samoin tulee puolisoni. Mitä tulee siihen, että minut muka on johdettu, kuten sanot, tähän onnettomaan askeleeseen, olisi neiti Havisham tahtonut minun odottavan menemättä vielä naimisiin. Mutta olen kyllästynyt viettämääni elämään, jossa on kovin vähän minua kiehtovia puolia, ja hartaasti haluan muuttaa sen toisenlaiseksi. Älä puhu enää mitään! Emme ikinä ymmärrä toisiamme."
"Niin halpamainen raakalainen, niin typerä tolvana!" vetosin epätoivossani.
"Älä pelkää minun olevan hänelle siunaukseksi!" virkkoi Estella. "En ole. Kas niin! Tässä käteni! Eroammeko tämän jälkeen, sinä haaveellinen poika – tai mies?"
"Oi, Estella!" vastasin karvaiden kyynelieni nopeasti tippuessa hänen kädelleen, vaikka kuinka olisin koettanut niitä hillitä. "Vaikka jäisinkin Englantiin ja jaksaisin muiden tavoin pitää pääni pystyssä, miten voisin nähdä sinut Drummlen vaimona?"
"Joutavia", väitti hän, "joutavia. Tämä menee hyvin pian ohitse."
"Ei ikinä, Estella!"
"Yhdessä viikossa haihdutat minut ajatuksistasi."
"Ajatuksistani! Olet osa olemassaoloani, osa minua itseäni. Olet ollut jokikisessä lukemassani rivissä aina siitä saakka, kun ensi kerran tulin tänne karkeana, rahvaanomaisena poikana, jonka sydäntä silloinkin haavoitit. Olet ollut kaikessa, mitä olen senjälkeen nähnyt – joella, laivojen purjeissa, soilla, pilvissä, valossa, pimeydessä, tuulessa, metsissä, merellä, kaduilla. Olet ollut kaikkien niiden viehättävien kuvitelmien ruumiistuma, jotka mieleni on koskaan tuntenut. Ne kivet, joista Lontoon vankimmat talot ovat rakennetut, eivät ole todellisempia eivätkä sen vaikeammin liikuteltavissa kuin sinun läsnäolosi ja vaikutuksesi ovat olleet ja vastedeskin ovat minulle siellä ja kaikkialla muualla. Estella, elämäni viimeiseen hetkeen saakka sinä et voi olla olematta osana luonteestani, osana minussa piilevästä, vähäisestä hyvästä, osana pahuudestani. Mutta tällä eronhetkellä liitän sinut ajatuksissani ainoastaan kaikkeen hyvään ja uskollisesti säilytän aina mielessäni sinut liittyneenä siihen, sillä sinun on täytynyt tehdä minulle paljon enemmän hyvää kuin pahaa, tuntukoonpa minusta nyt vaikka kuinka haikean tuskalliselta! Oi, Jumala sinua siunatkoon, Jumala antakoon sinulle anteeksi!"
Kuinka ylettömän onnettomana sain nämä katkonaiset sanat suustani, sitä en tiedä. Ne kumpusivat sisältäni, kuten veri kumpuaa sisällisestä haavasta, ja purkautuivat kuuluville. Pidin hänen kättänsä huulillani, vitkastellen muutamia silmänräpäyksiä, ja poistuin sitten hänen luotansa. Mutta aina myöhemmin muistin – ja kohta senjälkeen vielä voimakkaammasta syystä –, että samalla kun Estella silmäili minua vain epäilevän kummeksivasti, neiti Havishamin aavemainen olemus, joka yhäti painoi kädellään sydäntänsä, näytti kokonaan sulautuvan sääliä ja katumusta uhkuvaan, kaameaan tuijotukseen.
Kaikki mennyttä, mennyttä! Niin paljon oli mennyt, että astuessani ulos portista päivänvalo tuntui himmeämmältä kuin sisälle mennessäni. Jonkun aikaa piileksin joillakuilla kujilla ja syrjäpoluilla ja lähdin sitten kävelemään koko matkan Lontooseen saakka. Olin nimittäin siihen mennessä ehtinyt tyyntyä kylliksi kyetäkseni ajattelemaan, etten voinut palata majataloon ja nähdä siellä Drummlea, etten voinut istua vaununpenkillä ja kuulla minua puhuteltavan, etten voinut tehdä mitään, mikä vaikuttaisi minuun puolittainkaan niin hyvin kuin itseni täydellinen uuvuttaminen vaikuttaisi.
Keskiyö oli ohitse astellessani London Bridgen yli. Edeten kapeita, mutkikkaita katuja pitkin, jotka siihen aikaan veivät länteen päin lähellä Thamesin Middlesexin puolista rantaa, pääsin suorinta tietä Templeen rantaa myöten Whitefriars-portin kautta. Minua odotettiin kotiin vasta seuraavana päivänä, mutta minulla oli omat avaimeni, ja jos Herbert olisi nukkumassa, sopisi minunkin käydä vuoteeseeni häiritsemättä häntä.
Kun Templen sulkemisajan jälkeen harvoin tulin kotiin Whitefriars-portista ja kun olin hyvin lokainen ja väsynyt, en pahastunut siitä, että yövuorolla oleva porttivahti silmäili minua hyvin tarkasti pitäessään porttia hiukan raollaan päästääkseen minut sisälle. Auttaakseni hänen muistiaan mainitsin nimeni.
"En ollut siitä ihan varma, herra, mutta niin arvelin. Tässä on teille kirje. Sen tuoja pyysi teitä olemaan hyvä ja lukemaan sen minun lyhtyni valossa."
Perin hämmästyneenä tällaisesta pyynnöstä otin kirjeen. Se oli osoitettu herra Philip Pipille, ja osoitteen yläpuolella olivat sanat: "Tehkää hyvin ja lukekaa tämä tässä!" Aukaisin sen vahdin pitäessä lyhtyään koholla ja luin Wemmickin käsialalla kirjoitetun varoituksen:
"Älkää menkö kotiin!"
KUUDESTOISTA LUKU
Poistuin Templen portilta heti varoituksen luettuani, kiiruhdin Fleet-kadulle, nousin siellä myöhään liikkeellä oleville ajurinrattaille ja ajatin Hummumsiin Covent-tarhaan. Niihin aikoihin sai sieltä aina vuoteen yön millä hetkellä tahansa, ja päästettyään kerkeästi minut sisälle portista vahtimestari sytytti hyllyltään palamisvuorolle joutuneen kynttilän ja opasti minut suoraa päätä luettelossaan luovuttamisvuorolle joutuneeseen makuuhuoneeseen. Tämä oli eräänlainen holvikammio maakerroksen takaosassa, jossa nelipatsainen vuodekuvatus rehenteli despoottisesti, täyttäen koko lattian, pitäen yhtä jalkaansa omavaltaisesti tulisijalla, toista oviaukossa ja puristaen pientä pesuteline-pahaista ihan jumalallisen oikeudenmukaisesti.
Kun olin pyytänyt yökynttilää, oli vahtimestari, ennenkuin jätti minut yksin, tuonut minulle noiden hyveellisten aikojen olennaisen, hiljaa hiipuvan, kaislasydämisen kynttilän – kävelykepin aavetta muistuttavan esineen, joka heti katkesi, jos sitä kosketti, josta ei mitenkään voinut mitään sytyttää ja joka oli sijoitettu eristyskoppiin, korkean peltitornin pohjalle; tässä tornissa oli pyöreitä reikiä, joiden seiniin luomat kuviot muistuttivat tuijottelevia, levällään olevia, valvovia silmiä. Kun olin päässyt vuoteeseen ja olin pitkänäni jalat hellinä, uupuneena ja onnettomana, huomasin, etten voinut sulkea omia silmiäni sen paremmin kuin tämän hullunkurisen Arguksenkaan silmiä. Ja niinpä me yön hämyssä ja haudanhiljaisuudessa tähyilimme toisiamme. Kuinka murheellinen yö! Kuinka levoton, kuinka kaamea, kuinka pitkä! Huoneessa oli jäähtyneen uuninkarstan ja kuumenneen tomun kolkko haju, ja katsellessani yläpuolellani kaartuvan telttakatoksen nurkkiin aprikoin, kuinka paljon teurastuspaikkojen lihakärpäsiä, torien pihtihäntiä ja maaseudun toukkia siellä varmaan piili vartoamassa seuraavaa kesää. Se johti minut ajattelemaan, tipahteliko niitä kenties vuoteeseen, ja sitten kuvittelin tuntevani hiljaisia napsahduksia kasvoissani – vastenmielinen ajatus, joka johti mieleeni toisenlaisen, vastenmielisemmän kutisemistunnun selässäni. Viruttuani vähän aikaa valveilla alkoi korvissani kuulua niitä tavattomia ääniä, joita hiljaisuudessa kuhisee. Komero kuiski, takka huokaili, pieni pesuteline naksahteli ja lipastossa helähti silloin tällöin kitarrinkieli. Ja samalla seinistä tähyilevät silmät saivat uuden ilmeen, ja jokaisesta sellaisesta tuijottavasta ympyrästä näin kirjoituksen: "Älä mene Kotiin!"
Millaisia öisiä kuvitelmia mieleeni johtuikin ja millaisia yöääniä korvissani kuuluikin, eivät ne hetkeksikään häivyttäneet tätä älä mene kotiin-varoitusta. Se punoutui kaikkiin ajatuksiini ruumiillisen tuskan tavoin. Vähän aikaisemmin olin sanomalehdistä lukenut, että Hummumsiin oli yöllä tullut tuntematon herrasmies, joka oli käynyt vuoteeseen, surmannut itsensä ja aamulla löydetty viruvana verissään. Päähäni pälkähti, että hänen oli täytynyt olla juuri tässä samassa holvikammiossa, ja nousin vuoteestani tarkastamaan, ettei näkyvissä vain ollut punaisia merkkejä; avasin senjälkeen oven tähystääkseni käytävään ja johduttaakseni itseäni kaukaa hohtavalla valolla, jonka läheisyydessä tiesin vahtimestarin torkkuvan. Mutta koko tämän ajan askarruttivat kysymykset, minkätähden minun ei pitänyt mennä kotiin, mitä kotona oli tapahtunut, milloin minun pitäisi sinne mennä ja oliko Provis kaikessa rauhassa majapaikassaan, mieltäni niin ankarasti, ettei sinne olisi luullut jäävän lainkaan tilaa muille ajatteluaiheille. Silloinkin kun ajattelin Estellaa ja sitä, että olimme sinä päivänä sanoneet toisillemme jäähyväiset iäksi, ja muistelin erohetkemme kaikkia olosuhteita, hänen ilmeitään ja sävyään, hänen sormiensa liikkeitä hänen virkatessaan – silloinkin haeskelin sieltä, täältä ja kaikkialta "Älä mene kotiin!"-varoitusta. Kun vihdoin pelkästä sielullisesta ja ruumiillisesta nääntymyksestä nukahdin, sukeutui siitä suunnaton, varjomainen teonsana, jota minun piti taivuttaa, ensin käskytavan nykyajassa: älä mene kotiin, älköön hän menkö kotiin, älkäämme menkö kotiin, älkää menkö kotiin, älkööt he menkö kotiin, senjälkeen mahtotavassa: en menne eikä minun sovi mennä kotiin, ja ehtotavassa: en menisi, en voisi, en tahtoisi eikä minun pitäisi mennä kotiin, kunnes tunsin tuskastuvani ihan mielettömäksi, kierähdin ympäri pieluksellani ja aloin jälleen silmäillä seiniltä tuijottavia pyörylöitä.
Olin käskenyt herättää minut kello seitsemän, sillä selvästikin minun täytyisi tavata Wemmick, ennenkuin kohtaisin kenenkään muun, ja yhtä selvää oli, että tässä asiassa sopi tiedustaa ainoastaan hänen walworthilaisia mielipiteitään. Oli huojennus päästä pois huoneesta, jossa olin viettänyt niin surkean yön, enkä tarvinnut toista koputusta oveen ponnahtaakseni pystyyn rauhattomalta vuoteeltani.
Linnan varustukset kohosivat näkyviini kello kahdeksan. Kun pieni palvelijatar sattui juuri silloin menemään linnoitukseen muassaan kaksi lämmintä sämpylää, astuin portista ja marssin nostosillan ylitse hänen seurassaan ja saavuin siten ilmoittamattomana Wemmickin eteen hänen laittaessaan teetä itselleen ja vanhukselle. Avoimesta ovesta näkyi vuoteessaan oleva vanhus.
"Kas vain, herra Pip!" tervehti Wemmick. "Tulitte siis kotiin."
"Niin", vastasin, "mutta en mennyt kotiin."
"Se on oikein", virkkoi hän, hykertäen käsiään. "Jätin teille kirjeen Templen jokaiselle portille siltä varalta. Mistä portista tulitte?" Sanoin sen hänelle.
"Käyn päivän mittaan muilla porteilla tuhoamassa muut kirjeeni", lupasi Wemmick. "On hyvä ohje olla koskaan jättämättä kirjallisia todistuskappaleita, jos sen suinkin voi välttää, sillä eihän tiedä, milloin ne joutuvat esille. Aion esiintyä teitä kohtaan vapaasti – Ettekö suvaitsisi paahtaa tätä makkaraa isävanhukselle?"
Vastasin mielihyvin sen tekeväni.
"Siispä teidän sopii lähteä omiin puuhiinne, Mary Ann", huomautti Wemmick pienelle palvelijattarelle, "joten me jäämme kahden kesken, oivallattehan, herra Pip", lisäsi hän, silmää iskien, tytön kadottua näkyvistä.
Kiitin häntä hänen ystävällisyydestään ja varovaisuudestaan, ja keskustelumme jatkui hiljaisäänisenä, samalla kun minä paahdoin makkaraa ja hän laitteli voita vanhuksen vehnäleivälle.
"No, herra Pip, kuten tiedätte", virkkoi Wemmick, "te ja minä ymmärrämme toisiamme. Olemme täällä yksityisinä ja puhelemme mieskohtaisesti, ja teillä ja minulla on ollut kahdenkeskisiä asioita jo ennenkin. Viralliset mielipiteet ovat oma asiansa. Me olemme epävirallisia."
Yhdyin siihen kaikesta sydämestäni. Olin niin kovin hermostunut, että olin jo sytyttänyt vanhuksen makkaran palamaan tulisoihtuna ja minun oli ollut pakko puhaltaa se sammuksiin.
"Sattumalta kuulin eilen aamulla", jatkoi Wemmick, "ollessani eräässä paikassa, johon kerran vein teidät muassani – jopa teidän ja minunkin välilläni on paras olla mainitsematta nimiä, milloin sen voi välttää –"
"Niin, se on parasta", vahvistin. "Ymmärrän teitä."
"Kuulin eilen aamulla siellä sattumalta", alkoi Wemmick uudelleen, "että eräs henkilö, joka on jonkun verran toiminut siirtomaissa ja jolla on runsaanlaisesti kannettavaa omaisuutta – en tiedä, kuka hän oikein lienee – emme mainitse tämän henkilön nimeä –"
"Se ei ole tarpeellista", virkoin.
"– oli herättänyt vähän hälyä eräässä maailman kolkassa, johon matkustaa varsin paljon ihmisiä – ei aina tyydyttääkseen omaa haluaan eikä aiheuttamatta valtiolle kustannuksia –"
Tarkkaillessani hänen kasvojaan tein vanhuksen makkarasta suorastaan ilotulituslaitteen, häiriten pahasti sekä omaani että Wemmickin tarkkaavaisuutta, mitä pyysin anteeksi.
"– katoamalla sieltä ja antamatta enää kuulua siellä hiiskahdustakaan itsestään. Tämän johdosta", lisäsi Wemmick, "on lausuttu arveluita ja kehitelty teorioita. Kuulin myöskin, että teitä on pidetty silmällä Templen Garden-pihan varrella sijaitsevassa asunnossanne ja ehkä vastedeskin pidettäisiin."
"Kuka minua pitää silmällä?"
"En haluaisi kajota siihen", virkkoi Wemmick vältellen, "se saattaisi olla ristiriidassa ammatillisen velvollisuuteni kanssa. Kuulin sen, kuten olen useita kertoja kuullut muita omituisia seikkoja samassa paikassa. En ilmaise sitä teille saamanani tiedonantona. Kuulin sen."
Puhuessaan hän otti paahtohaarukan ja makkaran minulta ja järjesti vanhuksen aamiaisen sirosti pienelle tarjottimelle. Ennenkuin hän vei sen vanhuksen eteen, meni hän tämän huoneeseen kädessään puhdas, valkea liina, jonka hän sitoi iäkkään herran leuan alle, nostaen hänet samalla pielusten varaan istumaan, pannen yömyssyn toiselle korvalliselle ja laittoi hänet aika veitikkamaisen näköiseksi. Senjälkeen hän laski aamiaisen hyvin huolellisesti vanhuksen eteen ja sanoi: "Kaikki hyvin, eikö totta, isä-ukkeli?" Siihen rattoisa vanhus vastasi: "Oikein hyvin, John, poikani, oikein hyvin!" Kun tuntui sanattomasti sovitulta, ettei vanhus ollut esiintymiskunnossa ja että hänen senvuoksi katsottiin olevan näkymättömissä, en ollut ollenkaan huomaavinani näitä puuhia.
"Se, että minua on pidetty silmällä asunnossani – mitä minulla on kerran ollut syytä epäillä", huomautin Wemmickille hänen tultuaan takaisin, "on yhteydessä sen henkilön kanssa, johon olette viitannut, eikö niin?"
Wemmick oli hyvin vakavan näköinen. "Omien tietojeni nojalla en voisi sitä väittää. En nimittäin voi väittää sen aluksi olleen. Mutta se joko on nyt tai piakkoin tahi se mahdollisuus on hyvin uhkaava."
Kun oivalsin uskollisuuden Little Britainia kohtaan pidättävän häntä ilmaisemasta kaikkia tietojaan ja kun kiitollisena hänelle käsitin, kuinka suuresti hän oli poikennut tavoistaan puhuessaan näinkin paljon, en voinut tiukata häneltä sen enempää. Mutta mietiskeltyäni vähän aikaa tulen ääressä ilmoitin haluavani tiedustaa häneltä erästä seikkaa; hän saisi vastata tai olla vastaamatta kysymykseeni, kumman hän katsoisi oikeaksi; olisin varma siitä, että hänen menettelynsä olisi oikea. Hän keskeytti aterioimisensa, pani käsivartensa ristiin, tarttui paidanhihoihinsa – hänen mielestään kuului sisälläolon mukavuuteen istuminen ilman takkia – ja nyökkäsi minulle kerran kehoittaakseen minua lausumaan kysymykseni.
"Oletteko kuullut puhuttavan huonomaineisesta miehestä, jonka oikea nimi on Compeyson?"
Vastaukseksi hän nyökkäsi taaskin.
"Onko hän elossa?"
Jälleen nyökkäys.
"Onko hän Lontoossa?"
Hän nyökkäsi vielä kerran, puristi kirjeluukkunsa tavattoman tiukalle, nyökkäsi minulle vielä viimeisen kerran ja kävi uudelleen käsiksi aamiaiseensa.
"Kun nyt", sanoi Wemmick, "kyseleminen on päättynyt" – näitä sanoja hän korosti ja toisti ne minulle ohjeeksi – "tulen siihen, mitä tein kuultuani kuulemani. Lähdin Garden-pihan varrelle teitä tapaamaan; kun en teitä löytänyt, menin Clarrikerin konttoriin etsimään herra Herbertia."
"Entä tapasitteko hänet?" kysyin hyvin huolestuneena.
"Hänet kyllä tapasin. Mainitsematta nimiä ja syventymättä yksityiskohtiin, ilmoitin hänelle, että jos hän tiesi jonkun – Tomin, Jackin tai Richardin – olevan asunnossanne tai sen välittömässä läheisyydessä, hänen olisi parasta toimittaa tämä Tom, Jack tai Richard pois sieltä teidän ollessanne poissa."
"Hän kai oli hyvin ymmällä, tietämättä mitä tehdä?"
"Hän oli ymmällä sen suhteen, etenkin kun lausuin hänelle mielipiteenäni, ettei tällä hetkellä olisi turvallista yrittää viedä tätä Tomia, Jackia tai Richardia liian kauaksi. Näissä olosuhteissa ei ole suurkaupungin vertaista paikkaa, kun kerran siellä on. Ei pidä poistua piilopaikasta liian hätäisesti, vaan pysytellä siellä visusti ja odottaa, että hälinä asettuu, ennenkuin pyrkii vapaisiin oloihin, ulkomaillekaan."
Kiitin häntä näistä arvokkaista neuvoista ja tiedustin, mitä Herbert oli tehnyt.
"Oltuaan puoli tuntia kuin puusta pudonnut", kertoi Wemmick, "herra Herbert teki suunnitelman. Salaisuutena hän mainitsi minulle seurustelevansa erään nuoren naisen kanssa, jolla on, kuten epäilemättä tiedätte, vuoteenomana isä. Tämä isä, joka on ollut laivoissa taloudenhoitajana, lepää vuoteessa kaari-ikkunan ääressä, josta hän näkee laivojen purjehtivan jokea ylös ja alas. Hyvin otaksuttavasti tunnette tämän nuoren naisen?"
"En henkilökohtaisesti", vastasin.
Asianlaita oli niin, että tyttö oli moittinut minua tuhlaavaiseksi kumppaniksi, joka ei ollut Herbertille hyväksi; ja kun Herbert oli ensi kerran ilmaissut aikovansa esitellä minut hänelle, oli hän suhtautunut tähän ehdotukseen niin kovin viileästi, että Herbert oli katsonut velvollisuudekseen uskoa minulle, miten asiat olivat, siinä tarkoituksessa, että antaisimme kulua vähän aikaa, ennenkuin tutustuisin tyttöön. Alettuani salaapäin edistää Herbertin tulevaisuudenmahdollisuuksia olin kyennyt iloisen filosofisesti kestämään tämän; hän ja hänen morsiamensa eivät luonnollisestikaan olleet kovin kiihkeästi halunneet saada kolmatta henkilöä mukaan keskusteluihinsa, ja vaikka olinkin varma siitä, että arvoni oli Claran silmissä parantunut, ja vaikka tämä nuori nainen ja minä olimme säännöllisesti lähetelleet toisillemme tiedonantoja ja tervehdyksiä Herbertin välityksellä, en niin ollen ollut kertaakaan häntä tavannut. En kuitenkaan vaivannut Wemmickiä näillä yksityiskohdilla.
"Kun mainittu kaari-ikkunainen talo", kertoi Wemmick, "on joen varrella, Limehousen ja Greenwichin välisen suvannon rannalla, ja kun se kuuluu olevan hyvin kunnioitettavan lesken hallussa, joka on kalustanut yläkerran vuokrattavaksi, tiedusti herra Herbert, millainen se minun mielestäni oli Tomin, Jackin tai Richardin väliaikaiseksi asunnoksi. Minusta se oli oikein sopiva kolmesta syystä, jotka nyt mainitsen teille. Nimittäin. Ensiksi. Se on loitolla kaikista kävelyradoistanne ja samoin tavallisesti käytettyjen, sekä suurten että pienten katujen rykelmästä. Toiseksi. Menemättä itse sitä likellekään voisitte aina herra Herbertin välityksellä saada tietoja Tomin, Jackin tai Richardin turvallisuudesta. Kolmanneksi. Jos jonkun ajan kuluttua, milloin se olisi järkevää, haluaisitte sujauttaa Tomin, Jackin tai Richardin johonkin ulkomaiseen matkustajalaivaan, niin siellä hän on – valmiina."
Nämä näkökohdat huojensivat mieltäni suuresti, kiittelin Wemmickiä ja pyysin häntä jatkamaan.
"No niin, herra Herbert kävi rivakasti asiaan käsiksi, ja kello yhdeksän eilen illalla hän majoitti Tomin, Jackin tai Richardin – minkäniminen mies on, sitä ei teidän ja minun tarvitse tietää – oikein onnellisesti. Entisessä majapaikassa luultiin, että hänet oli kutsuttu Doveriin, ja häntä lähdettiin kyyditsemään Doverin tietä myöten, jolta sitten poikettiin. Vielä yksi kaiken tämän järjestelyn etupuoli on se, että se suoritettiin teidän poissaolonne aikana, jolloin, jos joku olisi pitänyt silmällä teidän liikkeitänne, teidän varmasti tiedettiin olevan monien virstojen päässä ja aivan toisenlaisissa puuhissa. Tämä torjuu epäluulot ja hämää asiaa, ja samasta syystä suosittelin, että jos palaisittekin eilen illalla, teidän ei pitäisi mennä kotiinne. Se lisää hämäännystä, ja hämäämistä te tarvitsette."
Wemmick oli nyt syönyt aamiaisensa, katsahti kelloonsa ja alkoi vetää takkia yllensä.
"Ja nyt, herra Pip", lopetti hän kädet vielä hihoissa, "olen otaksuttavasti tehnyt jotensakin kaikki, mitä voin tehdä; mutta jos vielä joskus voin tehdä jotakin – walworthilaiselta kannalta katsoen ja tiukan yksityisesti ja henkilökohtaisesti – teen sen ilomielin. Tässä osoite. Ei voi mitenkään olla haitaksi, jos menette käymään siellä tänä iltana omakohtaisesti nähdäksenne, että Tomin, Jackin tai Richardin laita on hyvin, ennenkuin menette kotiin – siinä vielä yksi syy, minkävuoksi teidän ei pitänyt mennä asuntoonne eilen illalla. Mutta kotiin mentyänne älkää enää palatko siihen paikkaan! Olette varmasti oikein tervetullut, herra Pip" – nyt hänen kätensä olivat tulleet esille hihoista, ja pudistin niitä – "ja sallikaa minun lopuksi teroittaa mieleenne erästä tärkeätä seikkaa!" Hän laski kätensä olkapäilleni ja lisäsi juhlallisesti kuiskaten: "Käyttäkää hyväksenne tätä iltaa, ottaaksenne hänen kannettavan omaisuutensa haltuunne! Eihän tiedä, mitä hänelle saattaa tapahtua. Älkää salliko mitään tapahtua kannettavalle omaisuudelle!"
Kun en toivonutkaan voivani selittää Wemmickille mielipidettäni tästä asiasta, en sitä yrittänyt.
"Nyt minun on aika lähteä", virkkoi Wemmick. "Jollei teillä ole mitään kiireellistä tehtävää, neuvoisin teitä pysyttelemään täällä pimeäntuloon saakka. Näytätte hyvin huolestuneelta, ja teille olisi hyväksi viettää täällä täysin rauhallinen päivä vanhuksen seurassa – hän nousee jalkeille pikapuoliin – maistellen hiukan – muistatteko sikaa?"
"Tietysti", vastasin.
"No niin – hiukan sitä. Paahtamanne makkara oli sitä, ja se oli joka suhteessa ensiluokkainen. Maistelkaa sitä, jollei muun niin vanhan tuttavuuden vuoksi! Näkemiin, isä-ukkeli!" huudahti hän hilpeästi.
"Hyvä, John; oikein hyvä, rakas poika!" ynisi vanhus perähuoneesta.
Pian vaivuin uneen Wemmickin takkavalkean ääressä, ja vanhus ja minä nautimme toistemme seurasta, torkuskellen sen edessä, milloin unisempina, milloin valppaampina koko päivän. Päivälliseksi saimme sianreittä sekä omalla maalla kasvaneita vihanneksia, ja nyökkäilin vanhukselle hyvässä tarkoituksessa, milloin en tehnyt sitä nukuksissa. Kun oli jo ihan pimeä, erosin vanhuksesta, jättäen hänet kohentamaan valkeaa voileipien paahtamista varten, ja teekuppien lukumäärästä sekä siitä, että hän tuontuostakin vilkaisi seinässä oleviin kahteen pikku luukkuun, päättelin, että neiti Skiffinsiä odotettiin saapuvaksi.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kello oli lyönyt kahdeksan, ennenkuin ehdin joen rantaan; ilmassa tuntui laivanrakentajien sekä maston-, airon- ja taljantekijäin jättämien lastujen ja sahajauhojen miellyttävä haju. Koko tämä Ylä- ja Ala-Poolin ranta-alue sillan alapuolella oli minulle tuntematonta seutua, ja edetessäni jokivartta alaspäin huomasin, että etsimäni paikka ei ollut sillä kohdalla, jolla olin luullut sen olevan ja ettei sitä ollut suinkaan helppo löytää. Sen nimi oli Mill Pond-ranta, Chinksin poukama, eikä minulla ollut muuta tietä Chinksin poukamalle kuin Old Green Copper Rope-Walk.
Koettaessani sitä seurata eksyin kuiville telakoille nostettujen, korjattavien laivojen sekaan, näin lukemattomia vanhoja laivanrunkoja, joita parhaillaan särettiin kappaleiksi, tavattomat määrät mutaista vettä, liejua ja vuoroveden muita jätteitä, laivanrakentajien ja laivanrikkojien täyttämiä veistämöitä, ruosteisia ankkureita, jotka olivat umpimähkäisesti takertuneet maaperään, vaikka olivat olleet vuosikausia käyttämättöminä, vuorimaisia tynnyri- ja tukkikasoja, monia köydentekoalueita, ennenkuin lopulta onnellisesti jouduin aavistamattani erään kadunkulman kierrettyäni Mill Pond-rannalle. Kun kaikki olosuhteet otti huomioon, oli se raikas paikka, jossa joelta puhaltavalla tuulella oli tilaa pyörtää ympäri, – ja siellä oli kaksi tai kolme puuta, ja siellä oli rappeutuneen tuulimyllyn jäte, ja erotin kuutamossa sarjan puisia laitteita, jotka näyttivät vanhuuttaan hylätyiltä, useimmat piikkinsä menettäneiltä heinäharavilta.
Valiten Mill Pond-rannan omituisista taloista yhden, jossa oli puinen julkisivu ja kolmessa kerroksessa kaari-ikkunoita – ei kupu-ikkunoita, jotka ovat toinen asia – silmäilin oveen kiinnitettyä levyä, josta luin rouva Whimplen nimen. Kun se oli etsimäni henkilön nimi, kolkutin, ja avaamaan tuli hupaisen ja hyvinvoivan näköinen, vanhanpuoleinen nainen. Hänet kuitenkin syrjäytti heti Herbert, joka äänettömänä opasti minut vierashuoneeseen ja sulki oven. Tuntui kummalliselta nähdä hänen perin tutut kasvonsa täysin kotiutuneina tähän tuiki outoon huoneeseen ja seutuun, ja huomasin katselevani häntä hyvin samalla tavoin kuin katselin nurkkakaappia, jossa oli lasi- ja posliiniastioita, uuninreunustan simpukankuoria ja seinillä riippuvia värillisiä painokuvia, jotka esittivät kapteeni Cookin kuolemaa, laivan vesillelaskua ja hänen majesteettiaan kuningas Yrjö kolmatta Windsorin pengermällä päässänsä juhlallinen kuskinperuukki ja jalassaan nahkahousut sekä kaulussaappaat.
"Kaikki hyvin, Händel", ilmoitti Herbert, "ja hän on oikein tyytyväinen, vaikka haluaa kiihkeästi tavata sinua. Tyttö kultani on isänsä luona, ja jos suvaitset odottaa, kunnes hän tulee tänne alakertaan, tutustutan teidät toisiinne, ja sitten menemme yläkertaan. Se on hänen isänsä."
Olin kuullut huolestuttavaa ärinää yläpuoleltamme ja otaksuttavasti ilmaissut sen kasvonilmeilläni.
"Pelkään hänen olevan murheellisen, iäkkään vintiön, mutta en ole kertaakaan häntä nähnyt. Tunnetko rommin hajua? Hän maistelee sitä yhtenään."
"Rommiako?" kysyin.
"Niin", vastasi Herbert, "ja arvannet, kuinka suuresti se lieventää hänen luuvaloaan. Hän tahtoo myöskin säilyttää kaikki ruokavarat yläkerrassa huoneessaan ja antaa niitä sieltä tarpeen mukaan. Hän säilyttää niitä päänsä yläpuolella olevilla hyllyillä ja tahtoo punnita ne kaikki. Hänen huoneensa täytyy näyttää rihkamakauppiaan myymälältä."
Hänen näin puhuessaan ärähdykset muuttuivat jatkuvaksi karjunnaksi, vaimeten sitten.
"Mikä muu voi olla seurauksena", virkkoi Herbert selitykseksi, "jos hän tahtoo leikata juustoa. Mies, jolla on luuvalo oikeassa kädessään – ja kaikissa muissakin jäsenissään – ei voi otaksua saavansa halaistuksi gloucester-juustoa aiheuttamatta tuskaa itselleen."
Hän tuntui aiheuttaneen itselleen ankarat tuskat, sillä hän päästi uuden vimmaisen karjaisun.
"Provisin muuttaminen ylimpään kerrokseen on onnellinen tapaus rouva Whimplelle", huomautti Herbert, "sillä yleensä ihmiset eivät tietenkään kestäisi moista melua. Omituinen paikka, Händel, eikö totta?"
Se oli kuin olikin omituinen paikka, mutta huomattavan hyvin hoidettu ja puhdas.
"Rouva Whimple", kehui Herbert, kun mainitsin siitä hänelle, "on mitä oivallisin perheenemäntä, enkä tosiaankaan käsitä, mihin Clarani pystyisi ilman hänen äidillistä apuaan. Claralla ei nimittäin ole omaa äitiä, Händel, eikä ainoatakaan sukulaista koko maailmassa paitsi tuota vanhaa ärisijää. Mutta kuinka siunattu asia isäni ja äitini pojalle on rakastaa tyttöä, jolla ei ole sukulaisia ja joka ei koskaan voi tuskastuttaa itseään eikä ketään muutakaan sukunsa asioilla!"
Herbert oli aikaisemmin kertonut ja muistutti nyt minulle tutustuneensa Clara Barleyhin tämän täydentäessä kasvatustaan eräässä oppilaitoksessa Hammersmithissä. Ja kun tyttö oli kutsuttu kotiin hoitamaan isää, olivat he ilmaisseet rakkautensa äidilliselle rouva Whimplelle, joka oli aina siitä saakka yhtä ystävällisesti ja hienotuntoisesti sitä hoivannut ja ohjannut. Oli sovittu, ettei helliä asioita voinut mitenkään uskoa vanhalle Barleylle, koska hän oli tyyten kykenemätön punnitsemaan mitään asioita, jotka olivat sielullisempia kuin luuvalo, rommi ja talouspäällikön varastot.
Meidän näin hiljaa keskustellessamme ja vanhan Barleyn venytetyn ärinän värähdellessä laipion poikki kulkevassa tukihirressä avautui huoneen ovi, ja sisälle astui koppa kädessä hyvin sievä, hoikka, tummasilmäinen, noin kaksikymmenvuotias tyttö, jolta Herbert otti hellästi kopan ja jonka hän punehtuen esitteli "Claraksi." Tämä oli todella hyvin viehättävä tyttö ja olisi saattanut käydä vangitusta keijukaisesta, jonka röyhkeä hirviö, vanha Barley, oli pakottanut palvelijattarekseen.
"Katsohan", virkkoi Herbert, näyttäen minulle koppaa kasvoillaan säälin ja hellyyden sekainen hymy, puheltuamme vähän aikaa, "tässä on Clara-rukan illallinen, jollainen hänelle punnitaan joka ilta. Tässä hänen leipäannoksensa, tässä hänen juustoviipaleensa ja tässä hänen rommitilkkansa – jonka minä juon. Tässä on herra Barleyn huominen aamiainen, joka on punnittu valmistettavaksi. Kaksi lampaankyljystä, kolme perunaa, vähän herneitä, hiukan jauhoja, kaksi unssia voita, hyppysellinen suolaa ja näin paljon mustia pippureja. Ne keitetään yhdessä muhennokseksi, joka nautitaan kuumana, ja luulisinpa sen olevan erinomaisen hyvää luuvalolle!"
Clarassa oli jotakin niin luonnollista ja kiehtovaa, kun hän alistuvasti katseli näitä muona-annoksia Herbertin niitä osoitellessa – jotakin niin luottavaa, rakastavaa ja viatonta hänen kainosti mukautuessaan Herbertin käsivarren syleilyyn – hänestä huokui sellaista hellyyttä, sellaista suojeluksen tarvetta Mill Pond-rannalla, Chinksin poukaman ja Old Green Copper Rope-Walkin läheisyydessä, vanhan Barleyn äristessä yläpuolella –, etten olisi tahtonut purkaa hänen ja Herbertin välistä kihlausta kaikista sen lompakon rahoista, jota en ollut kertaakaan avannut.
Silmäillessäni häntä tunsin mielihyvää ja ihailua, mutta äkkiä ärinä taaskin paisui karjunnaksi, ja ylhäältä kuului hirvittävää jyskytystä, ikäänkuin joku puujalkainen jättiläinen olisi koettanut polkea puujalkansa laipion lävitse päästäkseen luoksemme. Tällöin Clara virkkoi Herbertille: "Isä tarvitsee minua, rakas!" ja hän riensi juoksujalkaa pois.
"Siinä vasta tunnoton vanha hai!" pahoitteli Herbert. "Mitä luulet hänen nyt tahtovan, Händel?"
"En tiedä", vastasin. "Joutavaa kaiketi?"
"Siinäpä se!" huudahti Herbert, ikäänkuin olisin arvannut tavattoman suurenmoisesti. "Hän pitää grogiaan valmiiksi sekoitettuna pienessä haarikassa pöydällä. Maltahan! Kohta kuulet Claran kohottavan häntä ryyppäämään. – Nyt juuri!" Uusi karjaisu, joka päättyi pitkälliseen värinään. "Nyt", jatkoi Herbert, kun jälleen syntyi hiljaisuus, "hän juo. Nyt", lisäsi hän, kun ärinä uudelleen kajahti laipion lävitse, "hän on jälleen selällään!"
Clara palasi pian senjälkeen, ja Herbert lähti kanssani yläkertaan katsomaan suojattiamme. Sivuuttaessamme Barleyn oven kuului hän sen sisäpuolella äänen tuulen tavoin kohotessa ja madaltuessa mutisevan seuraavasti – sijoitan siunauksia aivan päinvastaisten toivotusten asemasta:
"Ohhoh! Taivas siunatkoon, tässä nyt on vanha Bill Barley! Tässä viruu vanha Bill Barley, herrainen aika! Tässä viruu vanha Bill Barley selällään, kautta Luojan! Kellottaa selällään kuin ajelehtiva, hapannut, kuollut kampela, kas siinä vanha Bill Barley, armias taivas! Ohhoh! Voi taivas sentään!"
Tällaisia lohdutuksen sanoja näkymätön Barley, kuten Herbert kertoi, hoki itsekseen yötä päivää – valoisana aikana toinen silmä usein sovitettuna kaukoputkeen, joka oli laitettu hänen vuoteeseensa niin, että hän voi mukavasti tähyillä pitkin jokea.
Kahdessa ylishuoneessa, jotka olivat raikkaat ja ilmavat ja joihin Barleyn ärinä kuului hiljaisempana kuin alakertaan, oli Provis mukavasti kotiutuneena. Hänessä ei ollut levottomuuden merkkejä, eikä hän nähtävästi ollut mainittavasti huolissaan; mutta minusta hän tuntui käyneen lauhemmaksi – epämääräisesti, sillä en olisi silloin enkä myöhemminkään sitä yrittäessäni osannut selittää, miten se ilmeni; mutta varmasti hän oli lauhtunut.
Päivän kestänyt lepo oli suonut minulle tilaisuuden miettiä, ja tulos oli ollut, että olin ehdottomasti päättänyt olla hiiskumatta hänelle mitään Compeysonista. Mikäli minä nimittäin käsitin, olisi hänen kiukkunsa sitä miestä kohtaan muutoin saattanut houkutella hänet etsimään Compeysonia ja syöksymään omaan tuhoonsa. Herbertin ja minun istuuduttua hänen takkavalkeansa ääreen tiedustin senvuoksi häneltä kaikkein ensiksi, luottiko hän Wemmickin arvostelukykyyn ja tietolähteisiin.
"Kyllä, kyllä, rakas poika", vastasi hän, nyökäten vakavasti, "Jaggers tietää."
"No, olen puhellut Wemmickin kanssa", ilmoitin; "tulin tänne kertomaan teille, millaisia varoituksia ja millaisia neuvoja hän antoi minulle."
Selostin kaikki tarkalleen, salaten vain äsken mainitsemani seikan. Mainitsin hänelle Wemmickin kuulleen Newgaten vankilassa – sikäläiseltä henkilökunnalta vaiko vangeilta, sitä en osannut sanoa – että häneen, Provisiin, oli kohdistunut jonkunlaisia epäluuloja; kerroin, että Wemmick oli kehoittanut häntä pysyttelemään piilossa jonkun aikaa ja minua pysymään loitolla hänestä, ja sen, mitä Wemmick oli puhunut siitä, miten hänet oli lähetettävä ulkomaille. Tietysti lisäsin, että sitten kun se aika tulisi, lähtisin hänen matkassaan tai seuraisin kohta hänen jälessään sen mukaan, kumman menettelytavan Wemmick harkitsisi turvallisemmaksi. Mitä sitten seuraisi, siihen en kajonnut, eikä minulla ollutkaan siitä edes omassa mielessäni selvää ja tyydyttävää käsitystä, kun nyt näin hänen olevan lauhkeammassa mielentilassa ja varmassa vaarassa minun tähteni. Mitä tuli elintapojeni muuttamiseen ja menojeni lisäämiseen, huomautin hänelle, eikö se silloisessa epävarmassa ja vaikeassa asemassamme olisi suorastaan naurettavaa, jollei pahempaakin?
Hän ei voinut väittää sitä vastaan ja esiytyikin hyvin järkevästi koko ajan. Hänen palaamisensa oli ollut uhkayritys, ja hän oli alusta alkaen tiennyt sen sellaiseksi. Hän ei tekisi mitään, mikä muuttaisi sen toivottomaksi, ja oli hyvin vähän huolissaan turvallisuudestaan, kun hänellä oli niin hyviä auttajia.
Herbert, joka oli mietteissään katsellut tuleen, sanoi nyt mieleensä välähtäneen Wemmickin ehdotuksen johdosta ajatuksen, jota ehkä kannattaisi kehitellä. "Me molemmat olemme hyviä soutajia, Händel, ja voisimme itse oikealla hetkellä kyyditä häntä jokea alaspäin. Silloin ei siihen tarkoitukseen vuokrattaisi venettä eikä pestattaisi soutajaa; se poistaisi ainakin yhden epäluulonmahdollisuuden, ja kaikki sellaiset mahdollisuudet ovat poistamisen arvoisia. Viisi vuodenajasta! Eikö mielestäsi olisi ehkä hyvä jo nyt heti alkaa pitää venettä Templen laiturilla ja soudella joella? Kun ottaa sen tavaksi, kuka silloin panee sitä merkille tai välittää siitä? Kun sen tekee kaksikymmentä tai viisikymmentä kertaa, ei ole enää ollenkaan erikoista, jos sen tekee yhdennenkolmatta tai yhdennenkuudetta kerran."
Minua se suunnitelma miellytti, ja Provis siihen ihan ihastui. Sovimme niin, että toteuttaisimme sen ja ettei Provisin pitäisi olla meitä tuntevinaan, jos tulisimme sillan alapuolelle ja soutaisimme Mill Pond-rannan ohitse. Mutta edelleen sovimme niin, että hän aina meidät nähtyään vetäisi kaihtimen ikkunansa idänpuoliseen osaan, jos kaikki olisi hyvin.
Kun neuvottelumme nyt oli päättynyt ja kaikki järjestetty, nousin poistuakseni, huomauttaen Herbertille, että hänen ja minun olisi parasta mennä kotiin kummankin erikseen ja että lähtisin puoli tuntia aikaisemmin kuin hän."
"Minusta ei ole mieluisaa jättää teitä tänne", sanoin Provisille, "vaikka epäilemättä olette täällä paremmassa turvassa kuin minun läheisyydessäni. Hyvästi!"
"Rakas poika", vastasi hän, tarttuen käsiini, "en tiedä, milloin ehkä jälleen kohtaamme toisemme, enkä pidä 'Hyvästi'-sanasta. Sano: hyvää yötä!"
"Hyvää yötä! Herbert välittää yhteyttämme säännöllisesti, ja saatte olla varma siitä, että ajan tultua olen valmis. Hyvää yötä, hyvää yötä!"
Arvelimme parhaaksi, että hän pysyisi omissa huoneissaan, ja erosimme hänestä portaiden yläpäässä hänen ovensa edustalla, hänen jäädessään pitämään valoa kaiteen ulkopuolella, jotta näkisimme laskeutua portaat. Katsoessani häneen muistelin hänen paluuiltaansa, jolloin osamme olivat päinvastaiset ja jolloin en aavistanut, että sydämeni olisi koskaan niin raskas ja huolestunut hänestä erotessani kuin se nyt oli.
Sivuuttaessamme vanhan Barleyn oven hän ärisi ja sadatteli eikä nähtävästi ollut sitä keskeyttänyt eikä aikonutkaan keskeyttää. Ehdittyämme portaiden juurelle tiedustin Herbertilta, oliko hän säilyttänyt Provisin nimen ennallaan. Hän vastasi, ettei sitä ollut säilytetty, vaan että talon asukas oli eräs Campbell. Campbellista ei, kuten hän myöskin selitti, tiedetty mitään muuta kuin se, että Campbell oli uskottu hänen huostaansa ja että hän mieskohtaisesti halusi hartaasti miehen saavan osakseen hyvää huolenpitoa ja elävän eristettynä muusta maailmasta. Kun siis menimme seurusteluhuoneeseen, jossa rouva Whimple ja Clara istuivat työnsä ääressä, en hiiskunut mitään omasta Campbellia kohtaan tuntemastani mielenkiinnosta, vaan pidin sen omina tietoinani.
Sanottuani jäähyväiset sievälle, lempeälle, tummasilmäiselle tytölle ja äidilliselle naiselle, joka ei ollut menettänyt myötätuntoaan todellisen rakkauden solmiamaa suhdetta kohtaan, tuntui minusta siltä kuin Old Green Copper Rope-Walk olisi muuttunut kokonaan toisenlaiseksi. Vanha Barley saisi olla yhtä vanha kuin vuoret ja sadatella kuin kokonainen joukkue ratsuväkeä, mutta Chinksin poukamalla oli nuoruutta, uskoa ja toivoa kylliksi täyttämään sen tulvilleen. Ja sitten muistelin Estellaa sekä eroamme ja menin kotiin hyvin murheellisena.
Templessä näytti kaikki olevan niin rauhallista kuin siellä oli konsanaan ollut. Vielä äsken Provisin hallussa olleiden huoneiden ikkunat olivat pimeät, elottomat, eikä Garden-pihalla liikuskellut ketään. Astelin kahdesti tai kolmesti suihkukaivon ohitse, ennenkuin nousin asuntooni vievät portaat, mutta olin aivan yksin. Kotiin saavuttuaan tuli Herbert vuoteeni ääreen – sillä kävin heti sänkyyn masentuneena ja väsyneenä – ja kertoi tehneensä samanlaisen havainnon. Avattuaan senjälkeen ikkunan ja katseltuaan kuutamoon hän vakuutti, että katu oli yhtä juhlallisen tyhjä kuin minkä tahansa tuomiokirkon käytävät samalla hetkellä olivat.
Seuraavana päivänä ryhdyin hankkimaan venettä. Se kävi pian, ja vene tuotiin Templen laituriin, niin että voin päästä siihen minuutissa tai parissa. Senjälkeen aloin soudella joella muka harjoitellakseni, toisinaan yksin, toisinaan Herbertin seurassa. Olin usein vesillä kylmällä säällä, vesi- tai räntäsateessa, mutta kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota oltuani joella muutamia kertoja. Aluksi pysyttelin Blackfriars-sillan yläpuolella, mutta vuorovesituntien muututtua suuntasin matkani London Bridgelle päin. Sen nimi oli silloin Old London Bridge, ja vuoroveden eräiden vaiheiden aikana kiiti vesi sen alitse niin vinhana koskena, että se oli pahassa maineessa. Mutta osasin oikein hyvin sujahtaa sillan alitse nähtyäni, miten se kävi, ja aloin niin ollen soudella laivojen seassa Poolissa, edeten aina Erithiin saakka. Sivuuttaessani Mill Pond-rannan ensi kerran olimme sekä Herbert että minä soutamassa, ja sekä mennessämme että palatessamme näimme idänpuolisen kaihtimen laskeutuvan. Herbert kävi useimmiten siellä vähintään kolmesti viikossa eikä milloinkaan tuonut sieltä vähääkään huolestuttavia tietoja. Mutta kuitenkin tiesin olevan syytä levottomuuteen enkä päässyt eroon siitä ajatuksesta, että minua pidettiin silmällä. Kerran herättyään sellainen mielikuva on sitkeän vaivaava; kuinka useata aivan viatonta ihmistä epäilin silmälläpitäjikseni, sitä olisi vaikea arvioida. Lyhyesti sanoen, olin aina kovin huolissani harkitsemattoman hurjapäisen piileskelijäni tähden. Herbert oli joskus kertonut, että hänestä oli hupaista seisoa ikkunamme ääressä pimeän tultua pakoveden aikana, ajatellen sen ja kaiken sen pinnalla kelluvan lipuvan Claraan päin. Mutta minä ajattelin pelokkaasti sen valuvan Magwitchiä kohti ja jokaisen pinnalla kelluvan mustan täplän saattavan merkitä hänen ahdistajiaan, jotka nopeasti, äänettömästi ja varmasti riensivät häntä vangitsemaan.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kului joitakuita viikkoja ilman minkäänlaisia muutoksia. Odotimme Wemmickiä, mutta hän ei antanut merkkiäkään itsestään. Jollen olisi koskaan tavannut häntä Little Britainin ulkopuolella enkä saanut hyvänä tuttavana oleskella Linnassa, olisin saattanut häntä epäillä; mutta epäilys ei johtunut hetkeksikään mieleeni, kun tunsin hänet niin hyvin. Maailmalliset asiani alkoivat näyttää synkiltä, ja minulta tiukkasi rahaa useampi kuin yksi velkoja. Aloin itsekin tuntea rahanpuutetta – nimittäin taskussa olevan, käteisen rahan puutetta – ja sitä huojentaakseni sain myydä joitakuita jalokiviä, joita ilman voin helposti olla. Mutta minulla oli se varma vakaumus, että olisi sydämettömän petollista ottaa vastaan rahaa suosijaltani nyt, kun ajatukseni ja suunnitelmani olivat niin epävakaiset ja epävarmat. Olin senvuoksi lähettänyt Herbertin välityksellä avaamattoman lompakon hänelle säilytettäväksi hänen omassa hallussaan ja tunsin jonkunlaista tyydytystä – oliko se valheellista vaiko todellista, sitä tuskin tiesin – kun en ollut käyttänyt hyväkseni hänen anteliaisuuttaan sen jälkeen kun hän ilmaisi itsensä minulle.
Ajan mittaan alkoi mieltäni raskaasti painaa sellainen vaikutelma, että Estella oli naimisissa. Peläten saavani siitä varmuuden, vaikka se olikin melkein varma uskoni, vältin sanomalehtiä ja pyysin, ettei Herbert – jolle olin kertonut, millainen viimeinen tapaamisemme oli ollut – koskaan puhuisi minulle hänestä. Minkätähden säilytin tämän särkyneen ja tuulten vietäväksi viskatun toivon viimeistä riekaletta, mistä sen tietäisin? Minkätähden sinä, joka luet tämän, menettelit omalta kohdaltasi samalla tavoin epäjohdonmukaisesti viime vuonna, viime kuussa, viime viikolla?
Vietin onnetonta elämää, ja sen ainoa vallitseva huoli, joka kohosi sen muiden huolien yläpuolelle kuin korkea vuori kohoaa vuorijonon yläpuolelle, ei milloinkaan häipynyt näkyvistäni. Mutta uusia aiheita pelkoon ei kuitenkaan ilmestynyt. Siitä huolimatta, että usein ponnahdin pystyyn vuoteestani, yhä uudelleen hätkähtäen siitä pelosta, että hän oli joutunut ilmi, että monesti istuskelin iltaisin, pelokkaana kuunnellen erottaakseni, olisivatko Herbertin palaavat askelet tavallista nopeammat, huonojen uutisten siivittämät, kaikesta siitä ja paljosta muusta samanlaisesta huolimatta meni kaikki entistä latuaan. Tuomittuna toimettomuuteen sekä alituiseen rauhattomuuden ja jännityksen tilaan soutelin joella veneessä ja odotin, odotin odottamistani niin hyvin kuin taisin.
Ollessani vuoroveden eräiden vaiheiden aikana soutelemassa joen alajuoksulla en päässyt takaisin kohisevaa pakovettä vastaan London Bridgen kaarien alitse ja kannattimien välitse; silloin aina jätin veneeni tullitalon läheisyydessä olevalle telakalle, josta se myöhemmin piti tuoda takaisin Templen laiturille. Teinkin sen mielelläni, koska minä ja veneemme siten tulimme tutummiksi ilmiöiksi sikäläisen rantaväestön keskuudessa. Tämä seikka aiheutti kaksi kohtausta, joista minun nyt pitää kertoa.
Eräänä iltapäivänä, helmikuun lopulla, laskin telakan rantaan pimeän tullessa. Olin soutanut pakoveden mukana aina Greenwichin kohdalle saakka ja palannut nousuveden auttamana. Päivä oli ollut kaunis ja kirkas, mutta auringon laskettua oli ilma käynyt sumuiseksi, ja minun oli paluumatkalla täytynyt hyvin varovaisesti hapuilla laivojen lomitse. Sekä mennen että tullen olin nähnyt hänen ikkunassaan merkin, että kaikki oli hyvin.
Kun ilta oli kolea ja minun oli vilu, arvelin virkistäytyä nauttimalla päivälliseni heti. Ja kun vietettävänäni olisi tuntikausia kestävä masennuksen ja levottomuuden aika, jos menisin kotiin Templeen, tuumin myöhemmin mennä teatteriin. Se teatteri, jossa Wopsle oli saavuttanut epäilyttävän voittonsa, oli sillä rantaseudulla – nyt sitä ei ole olemassakaan – ja juuri siihen teatteriin päätin lähteä. Tiesin, ettei Wopsleyn ollut onnistunut elvyttää draamaa, vaan että hän oli pikemminkin ollut mukana sen rappeutumisessa. Teatteri-ilmoituksissa hänet oli pahaenteisesti esitetty uskolliseksi neekeriksi pienen, jalosukuisen tytön ja apinan yhteydessä. Ja Herbert oli nähnyt hänen esiintyvän rosvoilevana, koomilliselta tuntuvana mustalaisena, jonka kasvot olivat muistuttaneet punaista tiiltä ja jolla oli ollut kamala, yltyleensä tiukujen peittämä hattu.
Söin ateriani, kuten Herbert ja minä nimitimme, maantieteellisessä ravintolassa – jossa oli portteripullojen jättämien kehien reunustamia maailmankarttoja kaikissa pöytäliinoissa ja kastikkeen piirtämiä merikortteja kaikissa veitsissä – nytkään vielä on Lontoon pormestarin valta-alueella tuskin ainoatakaan ruokalaa, joka ei olisi maantieteellinen – ja kulutin aikaani torkuskellen ruuanjätteiden ääressä, tuijotellen kaasuvaloihin ja paahtuen kuumissa päivällishöyryissä. Vihdoin terästäydyin ja lähdin teatteriin.
Siellä tutustuin hänen majesteettinsa palveluksessa olevaan, urheaan pursinieheen – mitä oivallisimpaan mieheen, vaikka olisin voinut toivoa, etteivät hänen housunsa olisi paikoitellen olleet aivan niin ahtaat eivätkä aivan niin höllät toisin paikoin – joka löi kaikkien pienten miesten hatut heidän silmilleen, vaikka hän oli hyvin jalomielinen ja urhea, ja joka ei halunnut kuulla puhuttavankaan verojen maksamisesta, vaikka hän oli hyvin isänmaallinen. Hänellä oli taskussaan rahapussi, samanlainen kuin lihavanukkaan keittopussi, ja sen omaisuuden turvin hän meni naimisiin nuoren, vuodetarpeiden alalla toimivan henkilön kanssa, pitäen suuret kemut, jolloin Portsmouthin kaikki asukkaat – viimeisen väenlaskun mukaan luvultaan yhdeksän – tulivat rantahietikolle hykertelemään omia käsiään ja pudistelemaan kaikkien muiden käsiä sekä hoilottamaan: "Lasit täyteen!"
Mutta eräs tummaihoinen tomppeli, joka ei tahtonut täyttää lasiaan eikä tehdä mitään muutakaan, mitä hänelle ehdotettiin, ja jonka sydän – kuten pursimies julkisesti väitti – oli yhtä musta kuin hänen naamansa – kehoitti kahta muuta tomppelia kanssansa laittamaan koko ihmiskuntaa vaikeuksiin – mikä suoritettiin niin tehokkaasti – tomppelin suvulla oli näet aika suuri poliittinen vaikutus – että tarvittiin puoli iltaa, ennenkuin kaikki saatiin jälleen kuntoon, ja sittenkin se kävi vain siten, että muuan pieni, rehellinen maustekauppias, jolla oli valkea hattu, mustat kengät ja punainen nenä, meni kellokaappiin kädessään silitysrauta, kuunteli siellä, pujahti sieltä pois ja kolhaisi takaapäin silitysraudalla maahan jokaisen, jonka väitteitä hän ei pystynyt kumoamaan.
Tämä johti siihen, että Wopsle – josta ei aikaisemmin ollut kuultu mitään – astui sisälle tähden ja nauhan koristamana, suoraan amiraalinviraston lähettämänä, mahtavana lähettinä ilmoittamaan, että kaikkien tomppelien piti heti paikalla marssia vankilaan ja että hän oli tuonut pursimiehelle Englannin lipun vähäiseksi tunnustukseksi hänen yhteiskunnalle tekemistään palveluksista. Nyt vasta ensi kerran masentuneena pursimies kuivasi silmänsä lippuun, reipastautui sitten, puhutteli Wopslea teidän ylhäisyydeksenne ja pyysi lupaa tarttua hänen eväänsä. Wopslen luovutettua evänsä armollisen arvokkaasti hänet heti sysättiin tomuiseen soppeen, samalla kun kaikki muut tanssivat merimiestanssia, ja silmäillessään siitä sopesta yleisöä tyytymättömänä hän huomasi minut.
Toinen kappale oli viimeinen, uusi, suurenmoinen, koomillinen joulunäytelmä, jonka ensimmäisessä kohtauksessa luulin mielipahakseni tuntevani Wopslen, punaiset villasukat jalassaan, kasvot paljon suurennettuina ja fosforihohteisina sekä tuuhea, sekava verhonreunus tukkanaan valmistamassa ukkosenvasamia kaivoksessa, esiintyen raukkamaisen pelokkaasti, kun hänen jättiläiskokoinen isäntänsä tuli – ääni hyvin käreänä – kotiin päivälliselle. Mutta piakkoin hän esiintyi arvokkaammissa oloissa. Kun nimittäin nuorekkaan rakkauden haltia tarvitsi apua – koska tietämätön maanviljelijä, joka vastusti tyttärensä sydämen tekemää valintaa, tahallaan pudottautui jauhosäkkiin verhottuna lemmityn niskaan ensi kerroksen ikkunasta –, kutsui hän paikalle ponnekkaan lumoojan, ja kohottuaan nähtävästi ankaran matkan jälkeen antipodien alueelta sangen epävarmoin askelin tämä osoittautui Wopsleksi, jolla oli päässänsä korkeakupuinen hattu ja kainalossaan yksiniteinen loitsuteos. Kun tämän lumoojan tehtävänä maan päällä oli etupäässä kuunnella toisten puhelua ja laulua, olla sysittävänä, tanssitettavana sekä eriväristen tulien valaistavana, oli hänellä runsaasti aikaa käytettävänään. Ja suureksi hämmästyksekseni panin merkille, että hän käytti sen tuijottaakseen minuun päin ikäänkuin olisi ollut hyvin kummastunut.
Wopslen silmien lisäytyvä kiilto oli niin merkillinen, ja hän näytti mietiskelevän niin useita asioita mielessään sekä menevän niin ymmälle, etten osannut sitä itselleni selittää. Istuin sitä pohtien kauan sen jälkeen, kun hän oli noussut pilviin isossa kellokotelossa, enkä sittenkään päässyt siitä selville. Aprikoin sitä vieläkin poistuessani tuntia myöhemmin teatterista ja tavatessani hänet vartoamassa itseäni ovella.
"Mitäs kuuluu?" kysyin pudistaessani hänen kättänsä, samalla kun yhdessä lähdimme astelemaan pitkin katua. "Huomasin teidän näkevän minut."
"Näkevän teidät, herra Pip!" kertasi hän. "Niin, tietysti näin teidät. Mutta kuka toinen siellä oli?"
"Kuka toinenko?"
"Se on perin kummallista", virkkoi Wopsle, käyden jälleen ymmällä olevan näköiseksi, "mutta kuitenkin voisin vannoa, että se oli hän."
Huolestuneena pyysin Wopslea selittämään, mitä hän tarkoitti.
"Olisinko aluksi pannutkaan häntä merkille, jollette te olisi ollut siellä", selitti Wopsle kasvoillaan yhäti ymmälläolon ilme, "siitä en ole varma, mutta luullakseni olisin."
Vaistomaisesti katsahdin ympärilleni, kuten olin tottunut katsahtamaan kotiin mennessäni, sillä nämä salaperäiset sanat saivat minut tuntemaan vilunväristystä.
"Oh! Hän ei voi olla näkyvissä", huomautti Wopsle. "Hän lähti ulos, ennenkuin poistuin näyttämöltä; näin hänen menevän."
Kun minulla oli niin vankat syyt olla epäluuloinen, epäilin jopa tätä näyttelijäparkaa. Epäilin hänen yrittävän saada minut myöntämään jotakin. Senvuoksi vilkaisin häneen kävellessämme eteenpäin yhdessä, mutta en hiiskunut mitään.
"Mielessäni oli se naurettava kuvitelma, että teidän täytyi olla yhdessä, herra Pip, kunnes huomasin, että te ette tiennyt hänestä mitään hänen istuessaan aavemaisena teidän takananne."
Äskeinen vilunväristys karmi taaskin selkääni, mutta olin päättänyt, etten vielä virkkaisi mitään, sillä sanojensa nojalla hänen saattoi hyvin arvella mielivän saada minut yhdistämään nämä viittaukset Provisiin. Olin tietysti täysin turvallisella mielellä ja varma siitä, ettei Provis ollut siellä ollut.
"Totisesti te kummastelette minua, herra Pip; näen todella teidän kummastelevan. Mutta tämä on niin kovin kummallista! Tuskin uskotte, mitä teille puhun. Tuskinpa minäkään sitä uskoisin, jos te sellaista minulle puhuisitte."
"Niinkö tosiaankin?" äänsin.
"Niin, totta totisesti. Herra Pip, muistatteko erästä varhaisen lapsuutenne aikaista joulupäivää, jolloin olin päivällisvieraana Gargeryllä ja joitakuita sotilaita tuli ovelle korjauttamaan käsirautoja?"
"Muistan sen oikein hyvin."
"Entä muistatteko, että silloin ajettiin takaa kahta vankia, että me lähdimme mukaan, että Gargery otti teidät selkäänsä, että minä astuin etunenässä ja että te pysyttelitte matkassani parhaanne mukaan?"
"Muistan sen kaiken oikein hyvin." Paremmin kuin hän luuli – paitsi viimeistä kohtaa.
"Entä muistatteko, että saavutimme heidät heidän ollessaan ojassa, että heidän välillään oli kinaa ja että toinen oli pidellyt toista kovakouraisesti, rouhien hänen kasvonsa pahasti?"
"Ihan näen sen kaiken edessäni."
"Entä sen, että sotilaat sytyttivät tulisoihtuja, sijoittivat vangit keskelleen ja että me lähdimme saattamaan heitä loppuun saakka pimeiden soiden poikki soihtujen loimun valaistessa heidän kasvojaan – sitä korostan erikoisesti – soihtujen loimun valaistessa heidän kasvojaan, samalla kun meidän ympärillämme oli yön pimeä kehä?"
"Kyllä", vastasin. "Muistan sen kaiken."
"Siispä, herra Pip, toinen niistä vangeista istui takananne tänä iltana. Näin hänet teidän olkanne ylitse."
"Malttia!" mietin. Senjälkeen kysyin häneltä: "Kumman heistä näitte?"
"Sen, jota oli rouhittu", vastasi hän empimättä, "ja olen valmis vannomaan nähneeni hänet! Kuta enemmän häntä ajattelen, sitä varmempi hänestä olen."
"Se on kovin omituista", virkoin, tekeytyen niin välinpitämättömäksi koko asiasta kuin suinkin. "Tosiaankin hyvin omituista!"
En voi liioitella sitä, kuinka paljoa rauhattomammaksi tämä keskustelu minut teki ja kuinka erikoista ja omalaatuista pelkoa tunsin ajatellessani, että Compeyson oli "aavemaisena" istunut takanani. Jos hän nimittäin oli koskaan piilottelun alkamisen jälkeen ollut poissa ajatuksistani muutamia minuutteja yhteen menoon, oli se tapahtunut juuri silloin, kun hän oli minua lähinnä; ja se ajatus, että kaiken varovaisuuteni jälkeen olin ollut niin välinpitämätön ja huoleton, tuntui samanlaiselta kuin olisin teljennyt sataovisen tien pitääkseni hänet loitolla, mutta sitten havainnutkin hänet ihan vierelläni. En voinut epäillä sitä, että hän oli saapuvilla, koska minä olin saapuvilla, enkä sitäkään, että vaara oli aina uhkaamassa, niin vähäiseltä kuin sen uhka näyttikin.
Esitin Wopslelle monenlaisia kysymyksiä. Milloin mies oli tullut teatteriin? Sitä hän ei voinut sanoa; hän oli nähnyt minut ja olkani ylitse miehen. Vasta jonkun aikaa miestä katseltuaan hän oli alkanut muistaa, kuka hän oli; mutta hän oli alusta alkaen epämääräisesti liittänyt miehen minuun ja käsittänyt hänen jollakin tavoin olleen minun yhteydessäni entisen maaseutuelämäni aikana. Millainen asu hänellä oli ollut? Hyvinvoivan näköinen, mutta ei muutoin silmäänpistävä, musta, muisteli Wopsle. Olivatko hänen kasvonsa millään tavoin rujomuotoiset? Eivät, arveli Wopsle. Niin minäkin arvelin, sillä vaikka ollessani synkissä aatoksissa en ollut pannut takanani istuvia ihmisiä erikoisesti merkille, minusta oli todennäköistä, että vähänkin rujomuotoiset kasvot olisivat herättäneet huomiotani.
Sittenkun Wopsle oli ilmaissut minulle kaikki, mitä hän muisti tai minä osasin häneltä lypsää, ja kun olin tarjonnut hänelle sopivia virvokkeita päivän rasitusten jälkeen, erosimme toisistamme. Templeen saavuin kahdentoista ja yhden välillä, ja portit olivat suljetut. Astuessani portista sisälle ja mennessäni kotiin ei ketään ollut likelläni.
Herbertkin oli kotona, ja neuvottelimme tulen ääressä hyvin vakavasti. Mutta emme voineet tehdä mitään muuta kuin ilmoittaa Wemmickille, mitä olin sinä iltana saanut tietää, ja muistuttaa hänelle, että odotimme hänen vihjauksiaan. Kun pelkäsin mahdollisesti kohdistavani häneen epäluuloja, jos kävisin Linnassa liian usein, lähetin tämän tiedonannon hänelle kirjeessä. Kirjoitin sen ja kävin viemässä sen postiin, ennenkuin menin nukkumaan, eikä nytkään ketään ollut läheisyydessä. Herbert ja minä olimme yhtä mieltä siitä, ettemme voineet tehdä mitään muuta kuin olla hyvin varovaisia. Ja hyvin varovaisia olimmekin – varovaisempia kuin ennen, jos se oli mahdollista – enkä minä puolestani mennyt koskaan likellekään Chinksin poukamaa, paitsi soutaessani sen ohitse, ja silloinkin vain katsahdin Mill Pond-rannalle samoin kuin kaikkialle muuallekin.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Toinen viime luvussa mainituista kahdesta kohtauksesta sattui viikon verran ensimmäisen jälkeen. Olin taaskin jättänyt veneeni sillan alapuolella olevalle telakalle; oli tuntia aikaisempi hetki iltapäivällä, ja epävarmana siitä, missä söisin päivällistä, olin kävellyt Cheapsideen ja astelin levottomimpana henkilönä koko touhuisessa tungoksessa, kun joku takaapäin minut saavuttanut laski ison kätensä Olalleni. Se oli Jaggersin käsi, ja hän sujautti sen kainalooni.
"Koska olemme menossa samaan suuntaan, Pip, sopii meidän kävellä yhdessä. Minne olette matkalla?"
"Templeen kai", vastasin.
"Ettekö sitä tiedä?" tokaisi Jaggers.
"No niin", sanoin hyvilläni siitä, että kerrankin pääsin kuulustelussa hänestä voitonpuolelle, en sitä tiedä, sillä en ole tehnyt päätöstäni."
"Aiotte mennä päivälliselle?" huomautti Jaggers. "Sen otaksuttavasti myöntänette?"
"Kyllä", vastasin, "sen myönnän."
"Ettekä ole lupautunut kenenkään seuraan?"
"Myönnän senkin, etten ole lupautunut mihinkään."
"Siispä", kehoitti Jaggers, "tulkaa minun luokseni päivälliselle!"
Olin kieltäytymäisilläni, kun hän lisäsi: "Wemmick tulee sinne." Niinpä muutin kieltäytymiseni suostumukseksi – sillä muutamat lausumani sanat kelpasivat kummankin aluksi – ja astelimme Cheapsideä pitkin ja sitten viistoon Little Britainiin, samalla kun valot syttyivät kirkkaina myymälänikkunoissa ja katulyhtyjen sytyttäjät, jotka tuskin saivat kylliksi tilaa pystyttääkseen tikkaitaan keskellä iltapäivän hyörinää, pujahtelivat ylös ja alas, sinne ja tänne, avaten sakenevaan sumuun enemmän punaisia silmiä kuin kaislakynttilätornini oli avannut valkeita silmiä Hummumsin kaameille seinille.
Toimistohuoneistossa Little Britainissa suoritettiin tavalliseen tapaan kirjeenkirjoitus, käsienpesu, kynttilänniistäminen ja kassakaapinlukitseminen, joilla päivän liiketoiminta päätettiin. Seisoessani joutilaana Jaggersin takkavalkean ääressä teki sen leimahteleva hohde hyllyllä olevat muotokuvaluonnokset sennäköisiksi kuin ne olisivat leikkineet pirullista piilosillaoloa kanssani, samalla kun ne kaksi karkeatekoista, paksua konttorikynttilää, jotka himmeästi valaisivat sopessa kirjoittavaa Jaggersia, olivat likaisten käärinliinojen koristamat ikäänkuin lukuisien hirtettyjen asiakkaiden muistoksi.
Ajoimme kaikki kolme yhdessä ajurinrattailla Gerrard-kadulle, ja päivällinen tarjottiin heti perille saavuttuamme. Vaikka mieleenikään ei olisi johtunut siinä paikassa edes ilmeellä hämärästikään viitata Wemmickin walworthilaisiin mielipiteisiin, ei minulla olisi ollut mitään sitä vastaan, että katseemme olisivat silloin tällöin ystävällisessä mielessä osuneet vastakkain. Mutta se ei käynyt päinsä. Hän suuntasi silmänsä Jaggersiin, milloin vain käänsi ne pois pöydästä, ja oli minua kohtaan niin kuiva ja vierova kuin Wemmickejä olisi ollut kaksi kaksoisolentoa ja tämä olisi ollut väärä.
"Lähetittekö sen neiti Havishamin kirjeen herra Pipille, Wemmick?" tiedusti Jaggers ihan aterian alussa.
"En, herra", vastasi Wemmick. "Se oli postiin menemäisillään, kun toitte herra Pipin toimistoon. Tässä se on." Hän ojensi sen esimiehelleen eikä minulle.
"Se on kahden rivin pituinen kirje, Pip", ilmoitti Jaggers luovuttaessaan sen minulle, "ja neiti Havisham lähetti sen minulle, kun hän ei varmasti tiennyt teidän osoitettanne. Hän mainitsee haluavansa tavata teidät jonkun pienen liikeasian tähden, josta olette hänelle puhunut. Lähdettekö sinne?"
"Kyllä", virkoin silmäiltyäni nopeasti kirjettä, jossa oli täsmälleen Jaggersin mainitsemat sanat.
"Milloin aiotte lähteä?"
"Minulla on eräs tärkeä tehtävä", vastasin, vilkaisten Wemmickiin, joka työnsi perunaa kirjelokeroonsa, "jonka tähden en ole lainkaan varma ajastani. Luultavasti ihan heti."
"Jos herra Pip aikoo lähteä sinne heti", huomautti Wemmick Jaggersille, "ei hänen kai tarvitse kirjoittaa vastausta."
Pitäen tätä vihjauksena, että oli parasta olla vitkastelematta, päätin lähteä seuraavana päivänä ja sanoin sen. Wemmick joi lasin viiniä ja katsoi tuiman tyytyväisen näköisenä Jaggersiin, mutta ei minuun.
"Kas niin, Pip! Ystävämme Hämähäkki on lyönyt korttinsa pöytään", virkkoi Jaggers. "Hän voitti panokset."
En voinut muuta kuin myöntää sen.
"Niin! Hän on lupaava miekkonen – tavallaan – mutta kaikki ei kenties käy hänen mielensä mukaan. Voimakkaampi tahto voittaa lopulta, mutta ensin on saatava selville, kumpi on voimakkaampi. Jos hän ryhtyisi pieksämään vaimoaan –"
"Ette varmastikaan", keskeytin, veren tulvahtaessa kasvoihini ja sydämeeni, "tosissanne luule, että hän on kyllin roistomainen tehdäkseen sen, herra Jaggers?"
"En sitä väitä, Pip. Lausun vain olettamuksen. Jos hän ryhtyisi pieksämään vaimoaan, olisi voima mahdollisesti hänen puolellaan; mutta jos olisi kysymys älystä, ei varmasti niin olisi. Olisi pelkkää arvailua lausua mielipiteensä siitä, miten sellainen miekkonen menettelee sellaisissa olosuhteissa, koska se merkitsee arvanheittoa kahdesta tuloksesta."
"Saanko kysyä, mistä?"
"Ystävämme Hämähäkin kaltainen miekkonen", selitti Jaggers, "joko lyö tai matelee. Hän saattaa madella ja äristä tai madella ja olla ärisemättä; mutta hän joko lyö tai matelee. Tiedustakaa Wemmickin mielipidettä!"
"Joko lyö tai matelee", vahvisti Wemmick lainkaan puhumatta minulle.
"Siispä rouva Drummlen malja!" lausui Jaggers, ottaen tarjoilupöydältään karahvin valioviiniä ja täyttäen lasin meille molemmille ja itselleen. "Ja ratketkoon ylivaltakysymys rouvan mielen mukaan! Rouvan ja herran tyydytykseksi se ei ikinä ratkea. Ja nyt, Molly, Molly, Molly, kuinka hidas olettekaan tänään!"
Hänen kutsuessaan nainen oli hänen vierellään laskemassa ruokavatia pöydälle. Irroitettuaan kätensä siitä hän peräytyi askelen tai pari, hermostuneesti jupisten jotakin puolustuksekseen. Ja huomioni kiintyi siihen, miten hänen sormensa liikkuivat hänen puhuessaan.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Jaggers.
"Ei mikään. Asia, josta puhelimme", vastasin, "oli minusta sangen tuskallinen."
Naisen sormien liikkeet muistuttivat virkkaamista. Hän seisoi paikallaan, katsoen isäntäänsä, tietämättä, saiko hän poistua vai oliko Jaggersilla vielä jotakin sanottavaa hänelle, joten hänet kutsuttaisiin takaisin, jos hän poistuisi. Hänen katseensa oli hyvin tarkkaavainen. Varmasti olin nähnyt täsmälleen samanlaiset silmät ja samanlaiset kädet muistettavassa tilaisuudessa ihan viime aikoina!
Jaggers päästi hänet menemään, ja hän lipui pois huoneesta. Mutta hän jäi väikkymään minun silmissäni yhtä selvästi kuin jos hän olisi ollut siellä. Katselin hänen käsiään, katselin hänen silmiään, katselin hänen aaltoilevia hiuksiaan ja vertailin niitä toisiin käsiin, toisiin silmiin, toisiin hiuksiin, jotka tunsin, ja kuvittelin, millaiset nämä jälkimäiset saattaisivat olla kaksikymmentä vuotta kestäneen, karkean puolison seurassa vietetyn elämän jälkeen. Katselin taaskin taloudenhoitajattaren käsiä ja silmiä, muistellen sitä selittämätöntä tunnetta, joka minut oli vallannut, kun viimeksi kävelin – en yksin – rappeutuneessa puutarhassa ja autiossa panimossa. Muistelin, kuinka sama tunne oli jälleen tulvahtanut mieleeni, kun olin nähnyt vaununikkunasta minua katsovat kasvot ja minulle vilkuttavan käden, ja kuinka se taaskin oli salaman tavoin välähtänyt vireille, kun olin – en yksin – vaunuissa ajaen äkkiä joutunut räikeään valoon pimeällä kadulla. Ajattelin, kuinka yksi yhdistävä rengas oli edistänyt teatterissa tapahtunutta tuntemista ja kuinka sellainen rengas, jota aikaisemmin oli puuttunut, oli nyt minulla sukeutunut, kun sattumalta olin nopeasti siirtynyt Estellan nimestä noihin virkkausliikkeisiin sormiin ja tarkkaavaisiin silmiin. Ja minusta tuntui ehdottoman varmalta, että tämä nainen oli Estellan äiti.
Jaggers oli nähnyt minut Estellan seurassa, eivätkä häneltä todennäköisesti olleet jääneet huomaamatta tunteeni, joita en ollut suinkaan koettanut kiihkeästi salata. Kun sanoin, että puheenaihe oli minusta tuskallinen, nyökkäsi hän, taputtaen hartioitani, pannen viinin jälleen kiertämään ja pitkittäen aterioimistaan.
Taloudenhoitajatar näyttäytyi enää vain kahdesti, ja silloinkin hän viipyi huoneessa hyvin vähän aikaa, ja Jaggers oli hänelle ankara. Mutta hänen kätensä olivat Estellan kädet, ja hänen silmänsä olivat Estellan silmät, ja vaikka hän olisi uudelleen ilmestynyt sata kertaa, ei vakaumukseni varmuus olisi voinut vahvistua eikä heikentyä.
Ilta oli ikävä, sillä Wemmick kaateli viiniä, kun se joutui hänen kohdalleen, aivan kuin olisi hoidellut liiketehtävää – aivan samoin kuin olisi vuorollaan nostanut palkkansa – ja istui katse esimieheen suunnattuna aina valmiina kuulustelua varten. Mitä tuli viinimäärään, oli hänen postiluukkunsa yhtä välinpitämättömän valmis ottamaan sen vastaan kuin mikä muu postiluukku tahansa on ottamaan vastaan oman kirjemääränsä. Minun kannaltani katsoen hän oli koko ajan väärä kaksonen ja ainoastaan ulkonaisesti Walworthin Wemmickin näköinen.
Sanoimme aikaisin jäähyväiset ja poistuimme yhdessä. Jo meidän hapuillessamme hattujamme Jaggersin kenkävarastosta tunsin oikean kaksosen olevan tulossa takaisin, emmekä olleet ehtineet edeltä puoltakymmentä metriä Gerrard-kadulla Walworthiin päin, ennenkuin huomasin käveleväni käsikkäin oikean kaksosen kanssa ja väärän häipyneen iltailmaan:
"Kas niin!" äänsi Wemmick. "Se on ohitse! Hän on ihmeellinen mies, eikä elävien olentojen joukossa ole hänen vertaistaan; mutta minusta tuntuu, että minun täytyy kiristäytyä ollessani hänen seurassaan – ja minusta on mukavampi aterioida kiristäytymättä."
Minusta hän oli tulkinnut asian hyvin, ja sanoin sen hänelle.
"En hiiskuisi siitä kenellekään muulle kuin teille", vastasi hän. "Tiedän, että se, mitä meidän kesken puhutaan, ei leviä pitemmälle."
Tiedustin häneltä, oliko hän kertaakaan nähnyt neiti Havishamin ottotytärtä, Bentley Drummlen rouvaa. Hän vastasi kielteisesti. Etten kävisi liian äkkiä kiinni asiaani, puhelin sitten vanhuksesta ja neiti Skiffinsistä. Mainitessani neiti Skiffinsin nimen hän kävi sangen ovelan näköiseksi ja seisahtui niistämään nenäänsä, keikauttaen päätänsä ja kumartuen, missä oli salaisen kerskailun tuntua.
"Wemmick", virkoin, "muistatteko silloin, kun ensi kerran olin menossa Jaggersin asuntoon, kehoittaneenne minua tarkkailemaan hänen taloudenhoitajatartaan?"
"Kehoitinko?" äänsi. "Niin, kehoitin tosiaan. Pahus vieköön", lisäsi hän jurosti, "muistanhan sen. En nähtävästi ole vielä päässyt pingoituksestani."
"Nimititte häntä kesytetyksi villiksi eläimeksi."
"Entä miksi te häntä nimitätte?"
"Samaksi. Miten herra Jaggers on hänet kesyttänyt?"
"Se on hänen salaisuutensa. Nainen on ollut hänen talossaan hyvin monta vuotta."
"Toivoisin teidän kertovan minulle hänen tarinansa. Se kiinnostaa minua erikoisesti. Kuten tiedätte, eivät meidän välisemme puheet leviä sen laajemmalle."
"No niin!" vastasi Wemmick. "En tunne hänen tarinaansa – en nimittäin tunne sitä tarkoin. Mutta sen, mitä tiedän, kerron teille. Puhelemme tietenkin nyt yksityisesti ja henkilökohtaisesti."
"Tietysti."
"Suunnilleen parikymmentä vuotta sitten sitä naista syytettiin Old Baileyssä murhasta, mutta hänet vapautettiin. Hän oli oikein kaunis nuori nainen, ja luullakseni hänessä oli mustalaisverta. Mutta hän oli aika tiukalla asian vireillä ollessa, kuten arvannette."
"Mutta hänet julistettiin syyttömäksi?"
"Herra Jaggers puolusti häntä", ilmoitti Wemmick, katsahtaen minuun merkitsevästi, "ja hoiti juttua suorastaan hämmästyttävästi. Asia oli epätoivoinen, hänen uransa oli alkuvaiheissaan silloin, ja hän herätti juttua ajaessaan yleistä ihailua; sen melkein saattaakin sanoa luoneen hänen maineensa. Hän työskenteli omakohtaisesti sen kimpussa poliisikonttorissa, ponnistellen jo syytteeseenasettamista vastaan, ja oikeudessa, jossa hän ei itse saanut sitä hoitaa, oli hän avustamassa ja – kuten jokainen tiesi – varasi kaiken suolan ja pippurin. Murhattu oli nainen, runsaasti kymmenen vuotta vanhempi kuin syytetty, paljon kookkaampi ja paljon vahvempi. Kaikki johtui mustasukkaisuudesta. He molemmat viettivät kiertelyelämää, ja tämä Gerrard-kadun nainen oli joutunut naimisiin hyvin nuorena erään kuljeksivan miehen kanssa ja oli täydellinen raivotar mustasukkaisuudessa. Murhattu nainen – joka varmasti olisi ikävuosiltaan paremmin sopinut miehelle – löydettiin kuolleena eräästä Hounslow-nummen luona sijaitsevasta ladosta. Siellä oli ollut ankaraa rehkimistä, kenties tappelu. Vainajassa oli mustelmia, naarmuja ja raamuja, ja lopuksi hänet oli kurkusta kuristamalla tukehdutettu. Minkään järkisyiden nojalla ei voitu epäillä ketään muuta kuin tätä naista, ja herra Jaggers perusti puolustuksensa etupäässä siihen, ettei hänen suojattinsa ollut todennäköisesti kyennyt murhaa tekemään. Saatte uskoa", lisäsi Wemmick, koskettaen hihaani, "ettei hän silloin puhunut tämän naisen käsivoimista, vaikka hän nyt sen toisinaan tekee."
Olin kertonut Wemmickille, että Jaggers oli näyttänyt meille taloudenhoitajattarensa rannetta silloin päivälliskutsuissaan.
"No niin", jatkoi Wemmick, "sattumalta – sattumalta, ettekö oivalla? – tämä nainen oli pidätyksestään alkaen niin taidokkaasti puettu, että hän näytti hoikemmalta kuin todella oli; erikoisesti muistetaan hänen hihojensa olleen niin taitavasti muovatut, että hänen käsivartensa olivat hyvin hennonnäköiset. Hänessä oli vain mustelma tai pari – mitätön seikka kulkurille –, mutta käsien selkämykset olivat raadellut, ja kysymys oli, olivatko ne haavat kynsien tekemät. Herra Jaggers todisti, että hän oli tunkeutunut laajan orjantappurapensaikon lävitse, joka ei ulottunut hänen kasvoihinsa saakka, mutta jonka halki ponnistellessaan hän ei ollut voinut pitää käsiään siitä erillään, ja orjantappuroiden hiukkasia löydettiinkin hänen ihostaan, ja ne esitettiin todistukseksi samoin kuin sekin seikka, että mainittua pensaikkoa tarkastettaessa oli havaittu sen lävitse tunkeudutun ja siihen sinne tänne jääneen vähäisiä siekaleita syytetyn puvusta ja pieniä veritahroja. Mutta Jaggersin rohkein ote oli seuraava. Todistukseksi naisen mustasukkaisuudesta koetettiin osoittaa, että hän suunnilleen murhan aikoina oli vimmanpuuskassa tuhonnut noin kolmivuotiaan lapsensa, kostaakseen miehelle.
"Jaggers esitti sen seuraavasti: 'Me väitämme, etteivät nämä ole kynsien, vaan orjantappuroiden jälkiä, ja näytämme teille ne orjantappurat. Te väitätte niitä kynsien jäljiksi ja sommittelette sellaisen otaksuman, että hän on surmannut lapsensa. Teidän täytyy hyväksyä sen otaksuman kaikki johtopäätelmät. Mikäli tiedämme, on hän saattanut surmata lapsensa, ja häneen takertuessaan on lapsi saattanut raappia hänen käsiään. Entä sitten? Ette aio syyttää häntä lapsenmurhasta; minkä tähden ette sitä tee? Mitä tulee tähän juttuun, jos tahdotte kynsimisnaarmuja, niin huomautamme, että sikäli kuin tiedämme olette saaneet niille selityksen, kun perustelun vuoksi oletetaan, etteivät ne ole keksittyjä.' Lyhyesti sanoen", lopetti Wemmick, "Jaggers oli ylivoimainen valamiehille, ja he antoivat perään."
"Onko nainen ollut hänen palveluksessaan aina siitä saakka?"
"Kyllä, mutta se ei ole kaikki", vastasi Wemmick. "Heti vapauttavan päätöksen jälkeen nainen tuli hänen palvelukseensa niin kesynä kuin hän nyt on. Senjälkeen hänelle on opetettu yhtä ja toista hänen tehtäviensä alalta, mutta hän oli kesytetty alusta alkaen."
"Muistatteko, oliko hänen lapsensa poika vai tyttö?"
"Häntä on sanottu tytöksi."
"Eikö teillä ole mitään muuta mainittavaa tänä iltana?"
"Ei mitään. Sain kirjeenne ja hävitin sen. Ei mitään muuta."
Toivotimme toisillemme sydämellisesti hyvää yötä, ja lähdin kotiin saatuani ajatuksilleni uutta aihetta, vaikkakaan en huojennusta entisistä.
KAHDESKYMMENES LUKU
Pistettyäni neiti Havishamin kirjeen taskuuni, jotta se olisi suosituksenani ilmestyessäni niin pian jälleen Satis-taloon, jos oikullisuus saisi hänet lausumaan kummastelunsa näyttäytymisestäni, lähdin sinne taaskin kyytivaunuissa seuraavana päivänä. Mutta poistuin vaunuista Puolimatkan talon kohdalla, söin siellä aamiaisen ja taivalsin loppumatkan jalkaisin, sillä pyrin pääsemään kaupunkiin hiljaisesti vähäliikkeisiä teitä myöten ja poistumaan sieltä samalla tavoin.
Päivän valoisin aika oli mennyt astellessani High-kadun takana olevien, hiljaisuuttaan kajahtelevien pihojen ohitse. Rappeutuneet sopukat, joissa muinaisilla munkeilla oli aikoinaan ollut virvoitushuoneensa ja puutarhansa ja joiden vankat muurit olivat nyt alennetut halpojen vajojen ja tallien seiniksi, olivat melkein yhtä äänettömät kuin haudoissaan viruvat, muinaiset munkit. Tuomiokirkon kellojen ääni alkoi minusta äkkiä, kiiruhtaessani eteenpäin, välttäen tarkkailijoita, kuulostaa surullisemmalta ja vieraammalta kuin se oli koskaan ennen kuulostanut; samoin vanhojen urkujen sävelet kantautuivat korviini hautajaissoittoa muistuttavina, ja harmaan tornin ympärillä leijailevat ja luostarin puutarhan alastomiin puihin sujahtelevat naakat tuntuivat huutavan minulle, että paikka oli muuttunut ja että Estella oli iäksi sieltä poistunut.
Portin avasi vanhanpuoleinen nainen, jonka olin aikaisemmin nähnyt kuuluvan takapihan toisella puolen olevassa lisärakennuksessa asuviin palvelijoihin. Vanhaan tapaan oli pimeässä käytävässä palava kynttilä, ja otin sen, lähtien yksin astumaan portaita ylös. Neiti Havisham ei ollut omassa huoneessaan, vaan avarammassa salissa, käytävän toisella puolella. Katsahtaessani sisälle ovesta ensin turhaan koputettuani näin hänen istuvan liedellä risaisessa tuolissa aivan kalsean tulen ääressä vaipuneena tuijottamaan siihen.
Menetellen samoin kuin olin usein menetellyt astuin sisälle ja jäin seisomaan, hipoen vanhaa uuninreunusta, joten hän näkisi minut kohottaessaan katseensa pois tulesta. Hänessä oli äärimmäisen yksinäisyyden tuntu, joka olisi hellyttänyt minut häntä säälimään, vaikka hän olisi tahallaan tehnyt minulle katkerampaa vääryyttä kuin mistä voin häntä syyttää. Seisoessani siinä surkutellen häntä ja miettien, kuinka minäkin olin ajan kuluessa sekautunut tämän talon surkeihin vaiheisiin, suuntautuivat hänen silmänsä minuun. Hän tähysti minuun ällistyneenä ja virkkoi hiljaa: "Onko siinä todellinen olento?"
"Minä tässä olen, – Pip. Herra Jaggers antoi minulle kirjeenne eilen ja saavuin viipymättä."
"Kiitos! Kiitos!"
Siirtäessäni takan ääreen toisen risaisen tuolin ja istuutuessani sille huomasin hänen kasvoillaan uuden ilmeen, ikäänkuin hän olisi pelännyt minua.
"Haluan", alkoi hän, "puhua edelleen siitä asiasta, josta viimeksi täällä käydessäsi mainitsit, ja näyttää sinulle, etten ole pelkkää kiveä. Mutta kenties et voi enää mitenkään uskoa, että sydämessäni on mitään inhimillistä?"
Minun lausuttuani joitakuita rauhoittavia sanoja ojensi hän vapisevaa oikeaa kättänsä ikäänkuin olisi aikonut koskettaa minua, mutta vetäisi sen jälleen takaisin, ennenkuin käsitin, mitä se liike tarkoitti ja miten minun olisi pitänyt ottaa se vastaan.
"Puhuen ystäväsi puolesta väitit osaavasi ilmaista minulle, miten voisin tehdä jotakin hyödyllistä ja hyvää. Jotakin sellaista, mitä sinä toivoisit, eikö totta?"
"Jotakin, mitä toivoisin oikein, oikein hartaasti."
"Mitä siis?"
Aloin selittää hänelle salaista tarinaa liikekumppanuudesta. En ollut ehtinyt esittää sitä kovinkaan pitkälle, ennenkuin hänen ilmeistään päättelin, että hän ajatteli tarkasti pikemminkin minua kuin sitä, mitä puhuin. Nähtävästi niin olikin, sillä kun taukosin puhumasta, kului useita minuutteja, ennenkuin hän osoitti sen huomanneensa.
"Keskeytitkö esityksesi", kysyi hän sitten, käyden uudelleen sen näköiseksi kuin olisi pelännyt minua, "koska vihaat minua liiaksi voidaksesi puhua minulle?"
"Enhän toki", torjuin. "Miten voitte ajatella sellaista, neiti Havisham? Keskeytin, koska arvelin, ettette seuraa mukana."
"Kenties en seurannutkaan", myönsi hän, painaen kädellään päätänsä. "Ala uudelleen, samalla kun minä katselen muualle. Maltahan. Aloita nyt!"
Hän laski kätensä sauvalleen päättäväisesti, kuten hän toisinaan teki, ja tähyili tulta ilmeittensä voimakkaasti osoittaessa hänen pakottautuvan tarkkaamaan. Jatkoin kertomustani ja selitin hänelle aikoneeni suorittaa asian loppuun saakka omilla varoillani, mutta sen toiveen pettäneen. Kysymyksen tähän puoleen – huomautin hänelle uudelleen – sekautui seikkoja, joita en voinut sisällyttää selitykseeni, koska ne olivat erään toisen henkilön tärkeitä salaisuuksia.
"Vai niin!" äänsi hän, nyökäten myöntävästi, mutta katsomatta minuun. "Entä kuinka paljon sopimuksen määrästä puuttuu?"
Minua melkein pelotti sen lausuminen, sillä se kuulosti suurelta rahaerältä. "Yhdeksänsataa puntaa."
"Jos annan sinulle rahat tähän tarkoitukseen, niin säilytätkö salaisuuteni, kuten olet säilyttänyt omasi?"
"Aivan yhtä uskollisesti."
"Ja mielesi on rauhallisempi?"
"Paljon rauhallisempi."
"Oletko kovin onneton nyt?"
Lausuessaan tämän kysymyksen hän ei vieläkään katsonut minuun, mutta hänen sävynsä oli harvinaisen myötätuntoinen. En voinut vastata mitään sillä hetkellä, sillä ääneni petti. Hän laski vasemman käsivartensa kepin sakaran varaan ja painoi päänsä hiljaa sille.
"En ole suinkaan onnellinen, neiti Havisham, mutta minulla on sellaisiakin syitä rauhattomuuteen, joista te ette tiedä mitään. Ne ovat mainitsemani salaisuudet."
Vähän ajan kuluttua hän nosti päänsä pystyyn, alkaen taaskin katsoa tuleen.
"Menettelet ylevämielisesti vakuuttaessasi minulle, että sinulla on muita syitä olla onneton. Onko se totta?"
"Liiankin totta."
"Enkö voi auttaa sinua, Pip, muutoin kuin auttamalla ystävääsi? Kun pidämme sitä tehtynä, enkö voi tehdä mitään sinun omaksi hyväksesi?"
"Ette mitään. Kiitän teitä siitä kysymyksestä. Kiitän vieläkin enemmän kysymyksenne sävystä. Mutta ette voi tehdä mitään."
Hän nousi pian istuimeltaan ja silmäili ympärilleen rappeutuneessa huoneessa löytääkseen kirjoitusvälineet. Siellä ei niitä ollut, ja hän otti taskustaan keltaisen sarjan norsunluulevyjä, jotka oli kehystetty himmeällä kullalla, ja kirjoitti niille kaulassaan riippuvalla, himmeäkultaisessa kotelossa säilytetyllä lyijykynällä.
"Oletko edelleenkin ystävällisissä väleissä herra Jaggersin kanssa?"
"Kyllä. Olin eilen päivällisellä hänen luonansa."
"Tässä on hänelle valtuutus suorittaa sinulle rahat, jotka saat tiliä tekemättä oman mielesi mukaan käyttää ystäväsi hyväksi. En säilytä täällä ollenkaan rahaa, mutta jos sinusta on parempi, ettei herra Jaggers tiedä mitään koko asiasta, lähetän ne sinulle."
"Kiitoksia, neiti Havisham! Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että saan ne häneltä."
Hän luki minulle, mitä oli kirjoittanut, ja sisällys oli suora ja selvä, ilmeisesti tarkoitettu vapauttamaan minut siitä epäluulosta, että itse hyötyisin rahojen vastaanotosta. Otin levyt hänen kädestään, joka vapisi taaskin ja joka vapisi vielä kovemmin, kun hän otti kaulastaan kynää kannattavat ketjut, laskien ne minun käteeni. Kaiken tämän hän teki minuun katsahtamatta.
"Nimeni on ensimmäisellä levyllä. Jos milloinkaan voit kirjoittaa nimeni alle: 'Annan hänelle anteeksi', vaikka kuinka kauan sen jälkeen, kun särkynyt sydämeni on muuttunut tomuksi – ole hyvä ja tee se!"
"Oi, neiti Havisham", huudahdin, "voin tehdä sen nyt heti. Minulle on sattunut pahoja hairahduksia; elämäni on ollut sokeata ja kiittämätöntä, ja kaipaan anteeksiantoa ja ohjausta ihan liian kipeästi ollakseni katkera teille."
Hän käänsi kasvonsa minuun päin ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun oli kääntänyt ne toisaalle, ja hämmästyksekseni, voinenpa lisätä, kauhukseni, vaipui polvilleen jalkojeni juureen, ristiin pannut kädet ojennettuina minua kohti samalla tavoin kuin niiden oli hänen sydänparkansa ollessa nuori, raikas ja ehyt täytynyt useinkin olla ojennettuina taivasta kohti hänen äitinsä viereltä.
Se, että näin hänet valkeine hiuksineen ja riutuneine kasvoineen polvistuneena jalkojeni juureen, vihlaisi kovasti koko olemustani. Pyysin häntä nousemaan pystyyn ja kiersin käteni hänen ympärilleen auttaakseni häntä nousemaan; mutta hän vain tarttui lähempänä otettaan olevaan käteeni, taivutti päänsä sen puoleen ja itki. En ollut koskaan ennen nähnyt hänen vuodattavan ainoatakaan kyyneltä, ja toivoen sen tuottaman huojennuksen tekevän hänelle hyvää, kumarruin hänen puoleensa hiiskumatta mitään. Nyt hän ei ollut polvillaan, vaan pitkänään maassa.
"Voi!" parkaisi hän epätoivoissaan. "Mitä olenkaan tehnyt! Mitä olenkaan tehnyt!"
"Jos tarkoitatte, neiti Havisham, mitä olette tehnyt loukatuksenne minua, niin sallikaa minun vastata. Hyvin vähän. Olisin rakastanut häntä joka tapauksessa. Onko hän naimisissa?"
"Kyllä!"
Se oli tarpeeton kysymys, sillä uusi autiuden piirre tässä autiossa talossa oli ilmaissut minulle sen.
"Mitä olenkaan tehnyt! Mitä olenkaan tehnyt!" Hän väänteli käsiään, repi valkeata tukkaansa ja hoki hokemistaan tätä valitusta. "Mitä olenkaan tehnyt!"
En tiennyt, mitä olisin vastannut tai miten olisin häntä lohduttanut. Käsitin oikein hyvin hänen menetelleen hirveän väärin ottaessaan vaikutuksille alttiin lapsen muovatakseen sen tyydyttämään hänen vimmaisen kiukkunsa, halveksitun rakkautensa ja loukatun ylpeytensä herättämää kostonhimoa. Mutta yhtä hyvin tiesin, että sulkiessaan itseltään pois päivänvalon hän oli sulkenut pois äärettömän paljon muutakin, että hän eristäytyessään oli eristäytynyt tuhansista luonnollisista ja terveellisistä vaikutuksista, että hänen yksinäisenä jöröttelevä mielensä oli käynyt sairaloiseksi, kuten kaikki mielet käyvät ja kuten niiden täytyy käydä, jos ne kääntävät Luojansa määräämän järjestyksen ylösalaisin. Ja voinko katsella häntä säälimättä nähdessäni hänen rangaistuksensa siinä rappiotilassa, jossa hän oli, hänen syvällisessä soveltumattomuudessaan tähän maailmaan, jossa hän oli, hänen vallitsevaksi mielipuolisuudeksi muuttuneen surunsa turhuudessa, samoin kuin katumuksen, pahoittelun, itsemoitiskelun ja kaikkien kamalien tunnelmien turhuudessa, jotka ovat olleet maailman kirouksina.
"Ennenkuin puhuit hänelle tuonnoin ja ennenkuin näin sinussa kuvastimen, joka näytti minulle, millaiset tunteet minulla itselläni kerran oli, en käsittänyt, mitä olin tehnyt. Mitä olenkaan tehnyt! Mitä olenkaan tehnyt!" Ja niin uudelleen kaksikymmentä kertaa, viisikymmentä kertaa samat sanat.
"Neiti Havisham", virkoin hänen valituksensa vaimennuttua, "saatte karkoittaa minut mielestänne ja omastatunnostanne. Mutta Estella on toinen asia, ja jos milloinkaan voitte peruuttaa vähääkään siitä, mitä olette tehnyt väärin pitäessänne osaa hänen oikeasta luonnostaan poissa hänestä, olisi parempi tehdä se kuin valittaa mennyttä sata vuotta."
"Niin, niin, tiedän sen. Mutta, Pip – poika kulta!" Tästä hänen uudesta tunne-ilmaisustaan uhkui vakavaa naisellista sääliä minua kohtaan. "Poika kulta! Usko minua: silloin kun hän tuli hoivaani, oli tarkoitukseni suojella häntä samanlaiselta onnettomuudelta, jollaiseen olin itse joutunut. Aluksi ei minulla ollut muuta tarkoitusta."
"Niin, no niin", äänsin. "Toivottavasti."
"Mutta hänen varttuessaan ja käydessään hyvin kauniiksi aloin asteittain tehdä pahempaa, ja kehuskeluillani, jalokivilläni, opetuksillani ja pitämällä tätä hahmoani aina hänen näkyvissään opetuksiani tukevana ja tehostavana varoituksena varastin hänen sydämensä ja panin jäätä sen sijalle."
En malttanut olla huomauttamatta: "Parempi olisi ollut jättää hänelle luonnollinen sydän, vaikkapa se olisikin kolhiutunut ja särkynyt."
Tämän jälkeen neiti Havisham katsoi tuskaisesti minuun vähän aikaa ja puhkesi sitten uudelleen valittamaan: "Mitä olenkaan tehnyt!"
– "Jos tuntisit koko tarinani", vakuutti hän, "tuntisit jonkun verran sääliä minua kohtaan ja ymmärtäisit minua paremmin."
"Neiti Havisham", vastasin niin hellävaraisesti kuin osasin, "luullakseni voin väittää tuntevani tarinanne ja tunteneeni sen aina siitä alkaen, kun ensi kerran poistuin tältä seudulta. Se on herättänyt minussa voimakasta sääliä, ja toivoakseni ymmärrän sen ja sen vaikutukset. Sopiiko minun sen nojalla, mitä välillämme on tapahtunut, tiedustaa teiltä jotakin Estellasta? Ei sitä, mikä hän on, vaan sitä, mikä hän oli tänne tullessaan."
Hän istui lattialla kädet risaisella tuolilla ja pää niiden varassa. Hän katsoi suoraan silmiini minun näin sanoessani ja vastasi: "Anna tulla!"
"Kenen lapsi Estella oli?"
Hän pudisti päätänsä.
"Ettekö tiedä?"
Hän pudisti päätänsä toistamiseen.
"Mutta eikö herra Jaggers tuonut tai lähettänyt häntä tänne?"
"Toi hänet."
"Kerrotteko minulle, miten se kävi?"
Hän vastasi hiljaa ja varovaisesti kuiskaten: "Olin ollut sulkeutuneena näihin huoneisiin kauan aikaa – en tiedä, kuinka kauan; tiedäthän, mitä aikaa täkäläiset kellot näyttävät – kun ilmoitin hänelle haluavani pikku tyttöä kasvattaakseni hänet, rakastaakseni häntä ja suojellakseni häntä omalta kohtaloltani. Olin ensi kerran nähnyt hänet kutsuttuani hänet luokseni laittamaan tämän talon autioksi minua varten; olin lukenut hänestä sanomalehdistä, ennenkuin erosin maailmasta. Hän lupasi koettaa löytää sellaisen orpolapsen. Eräänä iltana hän toi tytön tänne nukkuvana, ja minä annoin lapselle Estellan nimen."
"Saanko kysyä hänen silloista ikäänsä?"
"Kaksi tai kolme vuotta. Hän itse ei tiedä muuta kuin sen, että hän oli jäänyt orvoksi ja minä otin hänet tyttärekseni."
Olin niin varma siitä, että se toinen nainen oli Estellan äiti, etten kaivannut todistuksia saadakseni siitä varmuuden mieleeni. Mutta kenestä tahansa, ajattelin, oli yhteys tässä selvä ja suora.
Mitä vielä voin toivoa saavuttavani pitkittämällä keskusteluamme? Herbertia koskeva asiani oli onnistunut, neiti Havisham oli kertonut minulle kaikki, mitä tiesi Estellasta, olin sanonut ja tehnyt voitavani huojentaakseni hänen mieltänsä. Vähätpä siitä, mitä vielä lausuimme toisillemme erotessamme; erosimme.
Hämärä alkoi pimetä poistuessani portaita alas luonnolliseen ilmaan. Huusin naiselle, joka oli avannut portin tullessani, etten halunnut vaivata häntä vielä juuri silloin, vaan kävelisin pihalla ennen lähtöäni. Minulla oli nimittäin sellainen aavistus, etten enää koskaan siellä kävisi, ja minusta tuntui, että tummeneva hämärä sopi paikan viimeistä silmäilyä varten.
Sekavana rykelmänä viruvien tynnyrien lomitse, joilla olin ammoin sitten kävellyt ja joita vuosien sateet olivat senjälkeen kastelleet, niitä monin paikoin mädättäen ja jättäen vähäisiä sieniä sekä vesilammikolta pystyssä olevien kannelle, etenin rappeutuneeseen puutarhaan. Kiersin sen ympäri, kävin siinä nurkkauksessa, jossa Herbert ja minä olimme tapelleet, liikuin niillä poluilla, joilla Estella ja minä olimme kävelleet. Niin kylmää, niin yksinäistä, niin kolkkoa kaikkialla!
Palasin panimon kautta, kohotin sen puutarhanpuolisessa päässä olevan pienen oven ruosteista salpaa ja astuin sisälle. Aioin mennä ulos vastapäätä olevasta ovesta, jota ei ollut nyt helppo aukaista, sillä kostea puu oli vääntynyt kieroksi ja turvonnut, saranat antoivat perään, ja kynnyksellä kasvoi sienirykelmä – kun käänsin päätäni katsahtaakseni takaisinpäin. Samassa kun tein tämän vähäisen liikkeen, virisi mielessäni ihmeellisen voimakkaasti lapsuusaikainen mielikuva, ja kuvittelin näkeväni neiti Havishamin riippumassa orresta. Vaikutelma oli niin eloisa, että seisoin orren alla, vapisten päästä jalkoihin asti, ennenkuin käsitin, että se oli kuvittelua – vaikka varmasti tajusin sen hetkisessä.
Paikan ja ajan murheellisuus ja tämän, vaikkakin vain tuokion kestäneen harhakuvan aiheuttama voimakas pelko herättivät minussa sanoinkuvaamatonta kammoa poistuessani ulkoilmaan avoimesta puisesta portista, jonka luona olin kerran repinyt tukkaani Estellan revittyä sydäntäni. Mentyäni etupihalle jäin empimään, pitäisikö minun kutsua nainen päästämään minut kadulle lukitusta portista, jonka avain hänellä oli, vaiko mennä ensin yläkertaan varmistumaan siitä, että neiti Havisham oli yhtä hyvässä tilassa kuin erotessani hänestä. Valitsin jälkimäisen menettelytavan ja lähdin yläkertaan.
Vilkaisin huoneeseen, johon olin hänet jättänyt, ja näin hänen istuvan risaisella tuolilla takalla, ihan tulen ääressä, selkä minuun päin. Juuri kun aioin vetää pääni takaisin poistuakseni hiljaa, näin voimakkaan liekin leimahtavan palamaan. Samassa näin hänen syöksähtävän minua kohti kirkuvana, pyörteisen tuliroihun ympäröimänä, joka hulmusi ainakin hänen pituutensa verran hänen päänsä yläpuolelle.
Ylläni oli kaksilämsäinen päällystakki, ja käsivarrellani oli toinen paksu takki. Sen, että kiskaisin ne irti, kävin häneen käsiksi, kaasin hänet lattialle ja peitin hänet niillä, että vetäisin laajan liinan pöydältä samaan tarkoitukseen, sen mukana kiskoen lattialle kaiken sen keskellä olleen mädännyskasan ja kaikki sillä olleet rumat esineet, että viruimme lattialla, kamppaillen verivihamiesten tavoin ja että kuta tiukemmin kiedoin hänet peitteisiin, sitä hurjemmin hän kirkui ja koetti vapautua – että niin kävi, sen tiesin tuloksista, mutta en siitä, että olisin tuntenut, ajatellut tai tiennyt tehneeni sen. En tiennyt mitään, ennenkuin huomasin, että olimme lattialla pitkän pöydän vierellä ja että savuisessa ilmassa vielä leijaili kyteviä kappaleita kankaasta, joka vain tuokio sitten oli ollut hänen virttynyt hääpukunsa.
Sitten silmäilin ympärilleni ja näin häirittyjen torakoiden ja hämähäkkien rientävän pakoon lattialla ja palvelijoiden kiiruhtavan ovesta sisälle, huohottaen ja kirkuen. Yhäti pitelin häntä väkisin lattialla kaikkine voimineni ikäänkuin vankia, joka saattaisi karata; ja epäilenpä, käsitinkö edes, kuka hän oli, ja minkä tähden olimme kamppailleet, tai tiesinkö, että hän oli ollut tulessa ja että tuli oli sammunut, kunnes näin hänen asunsa hiiltyneiden riekaleiden nyt jo sammuneina tippuvan ympärillemme mustana kuurona.
Hän oli tajuton, enkä uskaltanut sallia häntä siirtää enkä edes häneen kajota. Lähetettiin noutamaan apua, ja pitelin häntä, kunnes sitä saapui, ikäänkuin olisin järjettömästi kuvitellut – kuten luullakseni kuvittelinkin – että jos hellittäisin hänet, puhkeaisi tuli uudelleen riehumaan ja polttaisi hänet poroksi. Kun lääkärin ja muiden auttajien saavuttua nousin pystyyn, hämmästyin huomatessani molempien käsieni palaneen, sillä tuntoaisti ei ollut sitä minulle ilmaissut.
Tarkastuksen jälkeen ilmoitettiin, että neiti Havisham oli saanut vakavia vammoja, mutta etteivät ne sellaisinaan suinkaan tehneet hänen tilaansa toivottomaksi. Pahin vaara aiheutui hermojärkytyksestä. Lääkärin määräyksestä hänen vuoteensa kannettiin onnettomuushuoneeseen ja laskettiin pitkälle pöydälle, joka sattui olemaan hyvin sovelias hänen vammojensa sitomista varten. Kun tuntia myöhemmin näin hänet jälleen, hän lepäsikin sillä paikalla, johon hän oli kolauttanut kepillään ja jolla olin kuullut hänen väittävän vielä kerran lepäävänsä.
Vaikka hänen vaatteensa, kuten minulle mainittiin, olivat palaneet viimeistä riepua myöten, oli hänessä kuitenkin jonkun verran jälellä hänen entistä, kaameata häänäköään, sillä hänet oli kaulaa myöten peitetty valkealla pumpulilla, ja kun hänen viruessaan vuoteellaan valkea raita oli löyhästi kaiken päällä, oli hänessä edelleenkin aavemainen tuntu jostakin sellaisesta, mikä oli ollut ja mikä oli muuttunut.
Kysellessäni palvelijoilta sain tietää Estellan olevan Pariisissa, ja lääkäri lupasi kirjoittaa hänelle ensi postissa. Neiti Havishamin omaisille ilmoittamisen otin omaksi tehtäväkseni, aikoen puhua tästä ainoastaan Matthew Pocketille ja jättää hänen asiakseen hoitaa muille tiedottamisen niinkuin itse halusi. Seuraavana päivänä lähetinkin heti kaupunkiin palattuani hänelle tapaturmasta tiedon Herbertin välityksellä.
Sinä iltana neiti Havisham erään vaiheen aikana puheli tapahtumasta rauhallisesti, vaikka samalla hirvittävän vilkkaasti. Keskiyön vaiheilla hänen puheensa kävi sekavaksi, ja senjälkeen hän lukemattomia kertoja lausui hiljaa ja juhlallisesti: "Mitä olenkaan tehnyt!" Ja sitten: "Kun hän tuli hoivaani, oli tarkoitukseni suojella häntä sellaiselta onnettomuudelta, jollainen oli tullut minun osakseni." Ja sitten: "Ota kynä ja kirjoita nimeni alle: 'Annan hänelle anteeksi'!" Hän ei kertaakaan muuttanut näiden kolmen lauseen järjestystä, mutta jätti toisinaan niistä pois sanan milloinkaan panematta sijalle toista sanaa, vaan jättäen aina tyhjän paikan ja siirtyen seuraavaan sanaan.
Kun en voinut siellä mitään hyödyttää ja kun likempänä kotiani oli se toinen levottomuuden ja pelon aihe, jota ei edes hänen hourailunsa pystynyt karkoittamaan mielestäni, päätin yön kuluessa lähteä paluumatkalle varhaisissa aamuvaunuissa, kävellä ensin virstan tai pari ja nousta vaunuihin kaupungin ulkopuolella. Noin kello kuusi aamulla kumarruin senvuoksi hänen puoleensa ja kosketin huulillani hänen huuliaan niiden parhaillaan, kosketuksen sitä keskeyttämättä, sanoessa: "Ota kynä ja kirjoita nimeni alle: 'Annan hänelle anteeksi'!"
YHDESKOLMATTA LUKU
Käsiini oli muutettu kääreet kahdesti tai kolmesti yöllä ja taaskin aamulla. Vasen käsivarteni oli palanut aika pahasti kyynärpäähän saakka ja lievemmin aina olkapäähän asti. Se oli hyvin kipeä, mutta liekit olivat osuneet siihen suuntaan, ja olin hyvilläni, ettei ollut käynyt pahemmin. Oikea käteni oli palanut vain niin vähän, että voin liikuttaa sormiani. Sekin oli tietysti kääreissä, mutta ei niin epämukavissa kuin vasen käteni ja käsivarteni; niitä kannoin olkasiteessä, ja takkiani voin pitää ainoastaan viitan tapaan höllästi harteilleni pantuna ja kaulaan kiinnitettynä. Myöskin hiuksiini oli tuli tarttunut, mutta ei päähäni eikä kasvoihini.
Käytyään Hammersmithissä isäänsä tapaamassa Herbert palasi luokseni asuntoomme ja uhrasi sen päivän hoidellakseen minua. Hän oli mitä ystävällisin sairaanhoitaja, irroitti määrättyinä aikoina kääreet, kasteli ne valmiiksi varatussa, vilvoittavassa nesteessä ja kietoi ne jälleen paikalleen, toimien niin kärsivällisen hellästi, että olin siitä syvästi kiitollinen.
Levätessäni hiljaa sohvalla minusta oli aluksi tuskallisen vaikeata – saattaisin sanoa mahdotonta – vapautua liekkien loimun, hätäisen kolinan ja vihlovan kirpeän hajun vaikutuksesta. Jos tuokioksi torkahdin, herättivät minut neiti Havishamin kirkaisut ja hänen juoksunsa minua kohti korkea tulipatsas päänsä yläpuolella. Tätä sielullista tuskaa oli paljon vaikeampi vastustaa kuin kaikkia ruumiillisia kipuja, joita sain kestää, ja sen huomattuaan Herbert pani parhaansa askarruttaakseen tarkkaavaisuuttani.
Ei kumpikaan meistä puhunut veneestä, mutta molemmat ajattelimme sitä. Se kävi ilmi siitä, että vältimme sitä keskustelunaihetta ja että ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta – sanattomasta – puhelimme niinkuin kysymyksessä olisivat vain tunnit eivätkä viikot, ennenkuin kykenisin taaskin käyttämään käsiäni.
Ensimmäinen kysymykseni tavattuani Herbertin oli luonnollisesti koskenut sitä, oliko kaikki hyvin alempana joen varrella. Kun hän oli vastannut myöntävästi täysin varmana ja hilpeänä, emme kajonneet enää siihen asiaan, ennenkuin päivä oli loppumaisillaan. Mutta vaihtaessaan sitten siteitä pikemminkin takkavalkean hohteessa kuin ulkoa tulevassa valossa hän otti omasta aloitteestaan sen uudelleen puheeksi.
"Istuin Provisin luona eilen illalla, Händel, runsaasti kaksi tuntia."
"Missä Clara oli?"
"Se herttainen pikku olento!" virkkoi Herbert. "Hän sai juosta portaita ylös ja alas ärisevän isänsä tähden koko illan. Vanhus kolisti yhtenään lattiaa, heti kun tyttö poistui hänen näkyvistään. En kuitenkaan luule hänen kauan enää kestävän. Rommin ja pippurin – pippurin ja rommin – vuoksi luulisin hänen kolistelunsa täytyvän pian loppua."
"Entä menettekö sitten naimisiin, Herbert?"
"Miten voisin muutoin huolehtia lapsi kullasta? – Ojenna käsivartesi sohvan selkänojalle, rakas poika, ja minä istuudun tähän sekä irroitan kääreen niin asteittain, ettet tiedäkään, milloin se käy. Puhuin Provisista. Tiedätkö, Händel, hän edistyy?"
"Sanoinhan sinulle, että hän oli lauhtunut viimeksi hänet nähdessäni."
"Niin sanoit. Ja kyllä hän onkin. Hän oli eilen illalla oikein puhelias ja kertoi minulle lisää elämästään. Muistathan, että hän täällä keskeytti tarinansa mainittuaan joutuneensa pahaan selkkaukseen jonkun naisen kanssa. – Kosketinko sinua?"
Olin hätkähtänyt, mutta en hänen kosketuksestaan. Hänen sanansa ne olivat minua säpsäyttäneet.
"Olin sen unohtanut, Herbert, mutta muistan sen nyt, kun siitä muistutit."
"No niin! Hän syventyi elämänsä siihen osaan, ja se on synkkä ja hurja. Kerronko sinulle? Vai vaivaisiko se sinua juuri nyt?"
"Kerro kaikin mokomin! Hyvin tarkkaan!"
Herbert kumartui katsomaan minua lähempää, ikäänkuin vastaukseni olisi ollut hänestä selittämättömän hätäinen ja kiihkeä. "Otsasi on kai viileä?" äänsi hän, koskettaen sitä.
"Varmasti", vakuutin. "Kerro minulle, mitä Provis puhui, rakas Herbert!"
"Nähtävästi", alkoi Herbert, "– kas tuossa kääre irrallaan perin miellyttävästi, ja nyt pannaan viileä – väräyttää sinua aluksi, rakas poikarukka, eikö totta? – mutta pian se lievittää – nähtävästi se nainen oli nuori ja mustasukkainen ja kostonhimoinen, Händel, äärimmäisen kostonhimoinen."
"Kuinka niin?"
"Murhaan saakka. – Tuntuuko se liian kylmältä tuosta arasta kohdasta?"
"En tunnekaan sitä. Miten hän teki murhan? Kenet hän murhasi?"
"No, se teko ei ehkä olekaan ansainnut ihan niin hirveätä nimitystä", vastasi Herbert, "mutta häntä syytettiin siitä, ja Jaggers puolusti häntä, ja tämän puolustuksen maineen nojalla Provis oppi tuntemaan Jaggersin nimen. Uhri oli toinen nainen, syytettyä voimakkaampi, ja oli tapettu – eräässä ladossa. Kumpi tappelun aloitti ja kuinka rehellinen tai epärehellinen se oli, se lienee hämärä seikka; mutta miten se päättyi, se ei totisesti ole hämärä asia, sillä uhri löydettiin kuristettuna."
"Julistettiinko nainen syylliseksi?"
"Ei, hänet vapautettiin syytöksestä. – Händel-parka, satutin sinua!"
"On mahdotonta toimia hellemmin, Herbert. No? Entä sitten?"
"Vapautetulla nuorella naisella ja Provisilla oli pieni lapsi, josta Provis piti tavattomasti. Juuri samana iltana, jona naisen mustasukkaisuuden kohde kuristettiin, kuten kerroin, tuli nuori nainen hetkiseksi Provisin puheille ja vannoi tuhoavansa lapsen – joka oli hänen hallussaan – joten Provis ei sitä enää ikinä näkisi, kadoten sitten. – Kas niin, pahemmin palanut käsi on jälleen mukavasti kaulasiteessä, ja nyt on enää jälellä oikea käsi, jonka laittaminen on paljon helpompi tehtävä. Minun on parempi tehdä se tällaisessa kuin kirkkaammassa valaistuksessa, sillä käteni on tanakampi, kun en näe noita surkeita, kärventyneitä läikkiä liian selvästi. – Et kai luule hengityksesi saaneen vikaa, rakas poika? Tunnut hengittävän nopeasti."
"Kenties hengitän, Herbert. Pitikö nainen valansa?"
"Siinä juuri on Provisin elämän synkin kohta. Piti."
"Nimittäin, hän väittää naisen pitäneen."
"No, tietysti, rakas poika", vastasi Herbert hämmästyneesti, kumartuen taaskin katsomaan minua tarkemmin. "Tämä kaikki on hänen kertomaansa. Muita tietolähteitä minulla ei ole."
"Eipä tietenkään."
"Oliko hän", jatkoi Herbert, "kohdellut lapsen äitiä huonosti vai oliko hän kohdellut lapsen äitiä hyvin, siitä Provis ei hiisku mitään; mutta nainen oli viettänyt neljä tai viisi vuotta hänen seurassaan sitä viheliäistä elämää, jota hän kuvaili meille tämän takan ääressä, ja hän oli nähtävästi säälinyt naista sekä ollut hellän suvaitsevainen häntä kohtaan. Peläten, että hänet haastettaisiin todistajaksi lapsentuhoamisasiassa, hän senvuoksi piiloutui – niin haikeasti kuin hän lasta murehtikin – pysytteli pimeässä, kuten hän itse sanoo, syrjässä kaikesta ja poissa oikeudesta, ja hänet vain hämärästi mainittiin eräänä Abel-nimisenä miehenä, josta mustasukkaisuus oli virinnyt. Vapauduttuaan nainen katosi, ja niin Provis menetti sekä lapsen että lapsen äidin."
"Haluaisin kysyä –"
"Hetkinen, rakas poika; kertomukseni päättyy juuri. – Compeyson, se paha henki, pahin roisto monien roistojen joukosta, tiesi, että hän silloin pysytteli piilossa ja minkätähden hän sen teki, ja tietysti myöhemmin käytti sitä tietoaan uhkana pitääkseen häntä köyhempänä ja pakottaakseen hänet työskentelemään ankarammin. Eilen illalla kävi selväksi, että se teki Provisin vihan myrkyllisen kärkeväksi."
"Haluaisin tietää", virkoin, "oikein erikoisesti, Herbert, mainitsiko hän, milloin tämä tapahtui."
"Erikoisestiko? Annahan kun siis muistelen, mitä hän siitä sanoi. Hänen sanansa kuuluivat: 'Runsaasti parikymmentä vuotta sitten, ja melkein kohta senjälkeen ryhdyin Compeysonin hommiin.' Kuinka vanha olit tavatessasi hänet pienessä kirkkotarhassa?"
"Luultavasti olin seitsemännellä ikävuodellani."
"Niin. Siitä oli silloin kulunut noin kolme tai neljä vuotta, kertoi hän, ja sinä toit hänen mieleensä niin traagillisesti menetetyn tytön, joka olisi ollut suunnilleen sinun ikäisesi."
"Herbert", lausuin hätäisesti oltuamme vähän aikaa ääneti, "näetkö minut selvemmin ikkunan vaiko takan valossa?"
"Takan valossa", vastasi Herbert, tullen jälleen likelle.
"Katso minua!"
"Minä katson sinua, rakas poika."
"Kosketa minua!"
"Minä kosketan sinua, rakas poika."
"Ethän pelkää, että minussa on kuumetta tai että pääni on paljoakaan sekaisin eilisiltaisen tapaturman johdosta?"
"E-en", myönsi Herbert tarkastettuaan minua. "Olet sangen kiihtynyt, mutta täysin oma itsesi."
"Tiedän olevani täysin oma itseni. Ja se mies, jota pidämme piilossa joen rannalla, on Estellan isä."
KAHDESKOLMATTA LUKU
Mikä tarkoitus oli mielessäni kiihkeästi pyrkiessäni saamaan selville Estellan vanhemmat ja hankkimaan siitä asiasta varmuuden, sitä en osaa sanoa. Pian nähdään, ettei se kysymys ollut silmieni edessä selvämuotoisena, ennenkuin minua viisaampi henkilö sen minulle esitti.
Mutta tämän tärkeän, Herbertin ja minun väliseni keskustelun jälkeen minut valtasi kuumeinen vakaumus, että minun pitäisi ottaa siitä asiasta tarkka selko – ettei minun pitäisi jättää sitä rauhaan, vaan mennä Jaggersin puheille ja saada alaston totuus tietooni. En todella tiedä, tunsinko tekeväni sen Estellan tähden vai olinko hyvilläni voidessani kohdistaa siihen mieheen, jonka säilyttäminen kiinnosti minua niin voimakkaasti, joitakuita säteitä siitä romantillisesta mielenkiinnosta, joka oli niin kauan ympäröinyt minua. Kenties jälkimäinen mahdollisuus on likempänä totuutta.
Joka tapauksessa maltoin tuskin pidättyä lähtemästä Gerrard-kadulle jo sinä iltana. Maltittomuuttani hillitsivät vain Herbertin huomautukset, että jos sen tekisin, joutuisin otaksuttavasti vuoteenomaksi, eikä minusta olisi hyötyä silloin, kun karkulaisemme turvallisuus olisi minun varassani. Yhä uudelleen toistettuani sen päätöksen, että kävi miten kävi menisin Jaggersin puheille seuraavana päivänä, alistuin vihdoin pysymään hiljaa paikallani ja jäämään kotiin vammojeni hoitamista varten. Varhain seuraavana aamuna lähdimme yhdessä ulkosalle, ja Gilspur-kadun kulmassa Smithfieldissä erosin Herbertista, joka meni omaa tietänsä Cityyn, ja lähdin itse Little Britainiin.
Jaksottaisina määräaikoina Jaggers ja Wemmick tarkastivat toimiston kirjat, päättivät asiakkaiden tilit ja panivat kaikki kuntoon. Näissä tilaisuuksissa Wemmick vei kirjansa ja paperinsa Jaggersin huoneeseen, ja yläkerrasta tuli konttoristi etuhuoneeseen. Kun tänä aamuna saapuessani Wemmickin paikalla oli tällainen konttoristi, arvasin, mitä oli tekeillä; mutta en ollut pahoillani siitä, että tapaisin Jaggersin ja Wemmickin yhdessä, koska jälkimäinen silloin itse kuulisi, etten hiiskuisi mitään, mikä herättäisi epäluuloja häntä kohtaan.
Se, että näyttäytyessäni käsivarteni oli kääreessä ja takki irrallaan hartioillani, oli eduksi tarkoitukselleni. Vaikka heti kaupunkiin saavuttuani olin lähettänyt Jaggersille lyhyen selostuksen tapaturmasta, täytyi minun nyt kuitenkin kertoa se hänelle yksityiskohtaisesti, ja tilaisuuden erikoisuus vaikutti sen, että puhelumme ei ollut yhtä kuivaa ja kalseata eikä niin tiukasti todistussääntöjen ohjaama kuin aikaisemmin. Kuvaillessani onnettomuutta Jaggers seisoi tapansa mukaan takkavalkean ääressä. Wemmick istui takakenossa tuolissaan, tuijottaen minuun, kädet housuntaskuissa ja kynä pistettynä vaakasuorasti postiluukkuun. Molemmat rumat luonnokset, joita en mielessäni milloinkaan voinut erottaa virallisesta lainkäytöstä, näyttivät tiukasti aprikoivan, eivätkö ne tunteneet käryä sillä hetkellä.
Minun esitettyäni kertomukseni ja heidän kyseltyään kyseltyänsä otin esille neiti Havishamin kirjoittaman valtakirjan nostaa yhdeksänsataa puntaa Herbertia varten. Jaggersin silmät vetäytyivät hieman syvemmälle päähän, kun ojensin hänelle levyt, mutta pian hän luovutti ne Wemmickille, käskien tämän laatia maksuosoituksen hänen allekirjoitettavakseen. Sillä aikaa kun tätä tehtiin, silmäilin kirjoittavaa Wemmickiä, ja Jaggers, joka keinui hyvin kiilloitettujen saappaittensa varassa, silmäili minua. "Ikävä, Pip", virkkoi hän, kun pistin maksuosoituksen taskuuni hänen allekirjoitettuaan sen, "ettemme tee mitään teidän hyväksenne."
"Hyvyydessään neiti Havisham tiedusti", vastasin, "eikö hän voisi tehdä mitään hyväkseni, ja minä torjuin hänen tarjouksensa."
"Jokaisen pitäisi käsittää oma asiansa", lausui Jaggers. Ja huomasin Wemmickin huulien muovaavan sanat: "Kannettavaa omaisuutta."
"Minä en olisi torjunut hänen tarjoustaan teidän sijassanne", virkkoi Jaggers, "mutta jokaisen pitäisi itse tuntea omat asiansa."
"Jokaisen asia", huomautti Wemmick sangen nuhtelevasti minulle, "on 'kannettava omaisuus'."
Kun arvelin nyt tulleen ajan käydä käsiksi sydämelläni olevaan asiaan, aloitin kääntyen Jaggersin puoleen:
"Pyysin kuitenkin neiti Havishamilta jotakin. Pyysin häneltä tietoja hänen ottotyttärestään, ja hän kertoi kaikki mitä tiesi."
"Niinkö?" äänsi Jaggers, kumartuen katsomaan saappaitaan ja sitten oikaisten vartalonsa. "Vai niin! Minä en olisi neiti Havishamin sijassa taitanut sitä tehdä. Mutta hänen pitäisi tietää omat asiansa parhaiten."
"Minä tiedän neiti Havishamin ottotyttären tarinasta enemmän kuin neiti Havisham itse. Tiedän, kuka hänen äitinsä on."
Jaggers katsahti minuun kysyvästi ja kertasi: "Äitinsä?"
"Olen nähnyt hänen äitinsä viimeisten kolmen päivän aikana."
"Niinkö?" äänsi Jaggers.
"Ja niin olette tekin. Ja te olette nähnyt hänet vielä myöhemmin."
"Niinkö?" äänsi Jaggers.
"Kenties tunnen Estellan elämäntarinan paremmin kuin tekään", sanoin. "Tiedän senkin, kuka hänen isänsä on."
Eräänlainen keskeytyminen Jaggersin esiintymistavassa – hän hillitsi itseään liian hyvin muuttaakseen esiintymistapaansa, mutta hän ei mahtanut mitään sille, että siinä sattui vaikeasti määriteltävä tarkkaavaisuuspysähdys – sai minut varmaksi siitä, ettei hän tietänyt, kuka Estellan isä oli. Tätä olinkin suuresti epäillyt, kun Provis oli – Herbertin selostuksen mukaan – kertonut pysytelleensä piilossa, minkä liitin siihen seikkaan, ettei hän itse ollut turvautunut Jaggersin apuun ennenkuin noin kolme vuotta myöhemmin, jolloin Jaggersilla ei voinut olla mitään syytä ottaa selkoa siitä, kuka ja mikä hän oli. Mutta aikaisemmin en ollut voinut olla varma siitä, ettei Jaggers tätä asiaa tiennyt, vaikka nyt olinkin siitä selvillä.
"Vai niin! Tiedätte, kuka sen nuoren naisen isä on, Pip?" virkkoi hän.
"Kyllä", vastasin, "hän on Provis – Uudesta Etelä-Walesista."
Jopa Jaggerskin säpsähti, kun lausuin ne sanat. Se säpsähdys oli mahdollisimman vähäinen, mitä huolellisimmin hillitty ja vieläkin nopeammin tukahdutettu, mutta hän hätkähti, vaikka hän yhdisti sen muihin liikkeisiinsä, ottaen esille nenäliinansa. Miten Wemmick otti vastaan tämän ilmoituksen, sitä en voi sanoa, sillä en uskaltanut vilkaista häneen juuri silloin, ettei Jaggers terävyydessään havaitsisi meidän vaihtaneen keskenämme ajatuksia hänen tietämättään.
"Entä mihin todistuksiin, Pip", kysyi Jaggers hyvin kylmästi, seisauttaen nenäliinansa puolitiehen, "Provis perustaa väitteensä?"
"Hän ei sitä väitä", vastasin, "eikä ole sitä milloinkaan väittänyt, eikä hän tiedä eikä usko tyttärensä olevan elossa."
Kerrankin valtavan nenäliinan voima petti. Vastaukseni oli niin odottamaton, että Jaggers pani sen takaisin taskuun suorittamatta tavanmukaista temppuaan, laski käsivartensa ristiin ja katsoi minuun tuiman tarkkaavaisesti, vaikka kasvot värähtämättöminä.
Silloin kerroin hänelle kaikki, mitä tiesin, ja mistä sen tiesin, tehden kuitenkin sen poikkeuksen, että annoin hänen päätellä minun saaneen neiti Havishamilta ne tiedot, jotka olin itse asiassa saanut Wemmickiltä. Enkä vilkaissutkaan Wemmickiin, ennenkuin olin kertonut kerrottavani ja jonkun aikaa äänettömänä katsonut Jaggersia silmiin. Kun vihdoin käänsin katseeni Wemmickin suuntaan, huomasin hänen ottaneen kynän pois postiluukustaan ja kiinnittäneen huomionsa eteensä pöytään.
"Kas niin!" lausui Jaggers vihdoin, siirtyen pöydälle levitettyjen paperien luokse. "Mikä erä olikaan esillä herra Pipin tullessa sisälle?"
Mutta minä en voinut alistua häädettäväksi tieheni sillä tavoin ja vetosin häneen kiihkeästi, melkeinpä harmistuneesti, pyytäen häntä olemaan avomielisempi ja miehevämpi minua kohtaan. Muistutin hänelle, millaisiin vääriin toiveisiin olin horjahtanut, kuinka kauan ne olivat pysyneet vireillä ja millaisen havainnon olin tehnyt, ja vihjasin mieltäni painavaan vaaraan. Huomautin varmasti ansaitsevani vähän luottamusta hänen puoleltaan minun juuri äsken osoittamani luottamuksen vastapainoksi. Vakuutin, etten häntä moittinut enkä epäillyt, vaan halusin häneltä totuuden vahvistusta. Ja jos hän kysyisi, minkätähden sitä halusin ja minkätähden arvelin minulla olevan lainkaan siihen oikeutta, ilmoittaisin hänelle, niin vähän kuin hän sellaisista surkeista unelmista välittikin, että olin rakastanut Estellaa hellästi ja että vaikka olin hänet menettänyt ja minun täytyi viettää murheellista elämää, oli kuitenkin kaikki, mikä koski häntä, minulle läheisempää ja kalliimpaa kuin mikään muu maailmassa. Ja nähdessäni Jaggersin seisovan aivan hiljaa ja äänettömänä, nähtävästi perin itsepintaisena tästä vetoomuksestani huolimatta, käännyin Wemmickin puoleen ja lausuin: "Wemmick, tiedän, että te olette helläsydäminen mies. Olen nähnyt miellyttävän kotinne, iäkkään isänne ja kaikki ne viattoman hilpeät, leikilliset temput, joilla virkistätte liike-elämäänne. Ja rukoilen teitä virkkamaan sanan puolestani herra Jaggersille ja osoittamaan hänelle, että kun kaikki olosuhteet otetaan huomioon, hänen pitäisi olla avoimempi minua kohtaan!"
En ole koskaan nähnyt kahden ihmisen silmäilevän toisiaan omituisemmin kuin Jaggers ja Wemmick silmäilivät tämän puhuttelun jälkeen. Ensiksi välähti mieleeni sellainen paha aavistus, että Wemmick erotettaisiin heti toimestaan; mutta se häipyi, kun näin Jaggersin laukeavan eräänlaiseen hymyyn ja Wemmickin käyvän rohkeammaksi.
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kummeksi Jaggers. "Teilläkö iäkäs isä ja teilläkö hupaisia, leikillisiä tapoja?"
"No niin!" vastasi Wemmick. "Jollen tuo niitä tänne, niin mitä se haittaa?"
"Pip", virkkoi Jaggers, laskien kätensä käsivarrelleni ja hymyillen avoimesti, "tämän miehen täytyy olla koko Lontoon ovelin teeskentelijä."
"Ei sinnepäinkään", torjui Wemmick, käyden yhä rohkeammaksi. "Mielestäni te olette toinen."
Taaskin he katsoivat toisiinsa äskeiseen omituiseen tapaansa, kummankin nähtävästi epäillessä toisen narraavan häntä.
"Teillä miellyttävä koti?" sanoi Jaggers.
"Koska se ei häiritse työtäni", vastasi Wemmick, "olkoon niin! Kun nyt katselen teitä, en ihmettelisi, jos te suunnittelisitte pikapuoliin perustaa itsellenne oman miellyttävän kodin, kyllästyttyänne kaikkeen tähän puuhaan."
Jaggers nyökkäsi aatoksissaan kahdesti tai kolmesti, jopa huoahtikin. "Pip", virkkoi hän, "emme välitä puhua 'surkeista unelmista'; te tiedätte sellaisista seikoista enemmän kuin minä, koska teillä on paljon tuoreemmat senlaatuiset kokemukset. Mutta nyt tähän toiseen asiaan! Esitän teille olettamuksen. Huomatkaa, etten myönnä mitään!"
Hän odotti, kunnes vakuutin oikein hyvin käsittäväni hänen nimenomaan lausuneen, ettei hän myöntänyt mitään.
"Nyt, Pip", jatkoi hän, "ajatellaan seuraavaa mahdollisuutta. Olettakaa, että nainen mainitsemanne laatuisissa olosuhteissa piti lastansa piilossa ja että hänen oli pakko ilmaista se lainopilliselle neuvonantajalleen tämän huomautettua, että hänen voidakseen vapaasti hoitaa naisen puolustusta täytyi tietää, miten lapsiasian laita oli. Olettakaa, että tällä lakimiehellä oli samaan aikaan luottamustehtävänä etsiä lapsi omituiselle rikkaalle naiselle, joka ottaisi lapsen tyttärekseen ja kasvattaisi hänet."
"Kuuntelen tarkkaavasti esitystänne."
"Otaksukaa lakimiehen eläneen ilkeässä ilmakehässä ja nähneen lapsista vain sen, että niitä syntyi suurin joukoin määrätynlaista turmiota varten! Otaksukaa, että hän usein näki lapsia juhlallisesti tutkittavan syytettyjen paikalla, jossa heitä pidettiin nähtävinä; otaksukaa, että hän usein tiesi heitä pistettävän vankilaan, ruoskittavan, lähetettävän rangaistussiirtoloihin, kohdeltavan välinpitämättömästi, hyljeksittävän, tiesi heidän kaikissa suhteissa kehittyvän pyövelin käsiin sopiviksi ja varttuvan hirtettäviksi! Olettakaa, että hänellä oli syytä pitää melkein kaikkia jokapäiväisessä ammattielämässään näkemiään lapsia mätinä, josta sukeutuisi hänen verkkoonsa joutuvia kaloja – syytettäviä, puolustettavia, vannotettavia, orvoiksi toimitettavia, jollakin tavoin murjottavia!"
"Käsitän hyvin."
"Olettakaa, Pip, että tässä laumassa oli sievä pikku lapsi, joka voitiin pelastaa, jota isä luuli kuolleeksi uskaltamatta nostaa hälinää ja jonka äidille lainopillinen neuvonantaja voi sanoa: 'Tiedän, mitä olette tehnyt ja miten sen olette tehnyt. Liikuitte niin ja niin, menettelitte niin ja niin torjuaksenne epäluuloja. Olen saanut selville sen kaiken ja sanon sen teille. Luopukaa lapsesta, jotta ei kävisi välttämättömäksi tuoda sitä esille teidän pelastamiseksenne, jolloin se tuodaan esille! Luovuttakaa lapsi minun huostaani! Minä panen parastani vapauttaakseni teidät syytöksestä. Jos te pelastutte, pelastuu lapsennekin; jos te tuhoudutte, pelastuu lapsenne sittenkin.' Olettakaa, että kävi näin ja että nainen vapautettiin!"
"Ymmärrän sananne täydellisesti."
"Entä sen, etten myönnä mitään?"
"Myöskin sen, ettette myönnä mitään." Ja Wemmick toisti: "Ei mitään myönnetä."
"Olettakaa, Pip, että intohimot ja kuolemanpelko olivat hieman järkyttäneet naisen järkeä ja että hän vapaaksi päästyään pelokkaana kaihtoi julkisuutta ja tuli lakimiehen luokse pyytämään suojaa. Olettakaa, että mies otti hänet hoivaansa ja piti naisen entistä, hurjaa ja väkivaltaista luontoa aisoissa käyttämällä entiseen tapaan valtaansa, milloin vain näki oireenkaan siitä, että se pyrki purkautumaan ilmoille. Käsitättekö tämän kuvitellun mahdollisuuden?"
"Oikein hyvin."
"Olettakaa, että lapsi varttui täysikasvuiseksi ja joutui naimisiin rahan vuoksi, että hänen äitinsä oli vielä elossa, että hänen isänsä oli vielä elossa, että äiti ja isä tietämättä mitään toisistaan asuivat niin ja niin monen virstan, sylen taikkapa kyynärän päässä toisistaan, että salaisuus oli vieläkin salaisuus, paitsi että te olitte saanut siitä vihiä. Kuvitelkaa tätä viimeistä mahdollisuutta mielessänne hyvin tarkoin!"
"Teen sen."
"Pyydän Wemmickiäkin esittämään itselleen tämän olettamuksen hyvin huolellisesti."
Ja Wemmick lupasi: "Teen sen."
"Kenen tähden salaisuuden paljastaisitte? Isänkö? Luullakseni hän ei paljoakaan hyötyisi äidistä. Äidinkö? Jos hän olisi tehnyt sellaisen teon, olisi hänen mielestäni turvallisempi olla siellä, missä olisi. Tyttärenkö? Luullakseni olisi hänelle tuskin eduksi, jos todettaisiin, ketkä hänen vanhempansa ovat, ja se saatettaisiin hänen aviomiehensä tietoon, joten hänet painettaisiin häpeään, jota hän oli välttänyt kaksikymmentä vuotta ja jota jotensakin varmasti kestäisi koko hänen elinaikansa. Mutta jos oletetaan lisäksi, että olisitte rakastanut häntä, Pip, ja kohdistanut häneen ne 'surkeat unelmat', jotka ovat johonkin aikaan myllertäneet useamman miehen päässä kuin teistä on todennäköistä, niin sanon teille, että teidän olisi parempi – ja asiaa tarkoin ajateltuanne teistä olisi mieluisampaa – hakata tuo kääreissä oleva vasen kätenne poikki kääreissä olevalla oikealla kädellänne ja sitten ojentaa jälelle jäänyt kätenne tuolle Wemmickille, jotta hän hakkaisi poikki senkin."
Katsoin Wemmickiin, jonka kasvot olivat hyvin totiset. Hän hipaisi vakavasti huuliaan etusormellaan. Minä tein samoin. Jaggers teki samoin. "No, Wemmick", kysyi viimeksimainittu sitten, omaksuen jälleen tavallisen esiintymistapansa, "minkä erän kohdalla oltiinkaan herra Pipin saapuessa?"
Seisoessani hiukan syrjässä heidän työskennellessään panin merkille, että he loivat toisiinsa omituisia katseita usean kerran, mutta niissä oli nyt se ero, että kumpikin heistä näytti epäilevän, jotta en sanoisi tietävän, paljastaneensa itsensä toiselle huonossa, epäammatillisessa valossa. Otaksuttavasti he juuri siitä syystä olivat taipumattoman jäykkiä toisiaan kohtaan; Jaggers puhui hyvin käskevästi, ja Wemmick puolustautui itsepintaisesti, milloin vain sattui vähäinenkin kiistanalainen kohta. En ollut milloinkaan nähnyt heitä niin huonoissa väleissä, sillä yleensä he sopivat todellakin oikein hyvin yhteen.
Mutta onneksi heidän molempien huojennuksekseen saapui nyt sopivalla hetkellä Mike, se asiakas, jolla oli karvalakki, jonka tapana oli pyyhkiä nenäänsä hihaan ja jonka olin nähnyt ihan samana päivänä, jona olin ensimmäisen kerran ollut näiden seinien sisällä. Tämä henkilö, joka itse tai jonka perheen joku jäsen tuntui aina olevan selkkauksissa – mikä siinä paikassa merkitsi Newgaten vankilaa –, tuli ilmoittamaan, että hänen vanhin tyttärensä oli pidätetty epäiltynä myymälävarkaudesta. Hänen kertoessaan tätä surullista seikkaa Wemmickille – Jaggersin ylpeästi seistessä tulen ääressä lainkaan sekautumatta asiaan – sattui Miken silmässä kimmeltämään kyynel.
"Mitä tämä on?" tiedusti Wemmick äärimmäisen paheksuvasti. "Mitä te tänne tulette vetistelemään?"
"En aikonut sitä tehdä, herra Wemmick."
"Kyllä vainkin", tokaisi Wemmick. "Kuinka uskallatte? Te ette ole sopivassa tilassa tullaksenne tänne, jollette voi olla pärskyttelemättä kuin huono kynä. Mitä sillä tarkoitatte?"
"Eihän ihminen tunteilleen mitään mahda, herra Wemmick", puolustausi mies.
"Mille?" kysyi Wemmick perin kiukkuisesti. "Sanokaa se uudelleen!"
"Kuulkaahan, hyvä mies!" lausui Jaggers, astuen askelen eteenpäin ja osoittaen ovea. "Laittautukaa tiehenne tästä toimistosta! En tahdo tunteita tänne. Menkää ulos!"
"Se on teille oikein", säesti Wemmick. "Menkää ulos!"
Niinpä kovaonninen Mike poistui hyvin nöyrästi, ja Jaggers ja Wemmick näyttivät saaneen takaisin hyvän keskinäisen ymmärtämyksensä ja ryhtyivät jälleen työhön virkistyneen näköisinä ikäänkuin olisivat juuri syöneet lounaan.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Little Britainista menin maksuosoitus taskussani neiti Skiffinsin veljen, kirjanpitäjän, luokse, ja kun neiti Skiffinsin veli, kirjanpitäjä, lähti heti Clarrikerin liikkeeseen ja nouti Clarrikerin luokseni, sain mitä suurimmaksi tyytyväisyydekseni järjestää asiamme lopullisesti. Se oli ainoa hyvä työ, jonka olin tehnyt, ja ainoa teko, jonka olin suorittanut täydellisesti, senjälkeen kun sain ensimmäisen tiedon suurista odotuksistani.
Kun Clarriker siinä tilaisuudessa ilmoitti minulle, että hänen liikkeensä edistyi yhtä mittaa, että hän nyt voi perustaa itämaille pienen haaraliikkeen, joka liiketoiminnan laajentamisen tähden oli tarpeellinen, ja että Herbert tultuaan nyt osakkaaksi lähtisi sitä hoitamaan, huomasin, että minun olisi täytynyt valmistella meidän eroamme, vaikkapa omat asiani olisivatkin olleet varmemmalla kannalla. Ja nyt minusta tuntuikin siltä kuin viimeinen ankkurini alkaisi antaa perään ja kuin pian ajelehtisin tuulten ja aaltojen mukana.
Mutta korvauksena oli se riemu, jota Herbert tuntisi tullessaan illalla kotiin ja kertoessaan minulle näistä muutoksista aavistamattakaan, ettei hän kertonut minulle uutisia, ja hahmottelisi minulle iloisia kuvia siitä, kuinka hän veisi Clara Barleyn "Tuhannen ja yhden yön" maahan, kuinka minä matkustaisin heidän luoksensa – luultavasti kamelikaravanissa – ja kuinka me kaikki samoilisimme Niiliä ylöspäin ja näkisimme ihmeitä. Olematta herkkäuskoinen sen suhteen, mikä osa minulla oli niissä valoisissa suunnitelmissa, tunsin, että Herbertin tie tasoittui nopeasti ja että jos vanha Bill Barley vain pitäisi kiinni pippuristaan ja rommistaan, olisi hänen tyttärensä tulevaisuus piakkoin onnellisesti turvattu.
Olimme nyt ehtineet maaliskuuhun. Vaikka vasemmassa käsivarressani ei ollutkaan pahoja oireita, tarvitsi se luonnollisenkin menon mukaan parantuakseen niin kauan aikaa, etten vieläkään saanut takkia ylleni. Oikea käsivarteni oli jotakuinkin parantunut – rumannäköinen, mutta auttavan käyttökelpoinen.
Istuessani eräänä maanantaiaamuna Herbertin seurassa aamiaispöydässä sain Wemmickiltä postissa seuraavan kirjeen.
"Walworth. Polttakaa tämä heti luettuanne. Alkuviikolla tai sanokaamme keskiviikkona teidän sopisi tehdä se, minkä tiedätte, jos haluatte sitä yrittää. Nyt polttakaa."
Näytettyäni kirjeen Herbertille ja pistettyäni sen tuleen – mutta vasta sitten kun olimme molemmat oppineet sen ulkoa – mietimme, mitä tehdä. Nyt nimittäin ei enää voitu olla ottamatta huomioon sitä, etten ollut toimintakykyinen.
"Olen ajatellut sitä paljon", virkkoi Herbert, "ja luullakseni olen keksinyt paremman menettelytavan kuin on pestata joku Thamesin kyytisoutaja. Otetaan Startop! Kelpo poika, taitava käsistään, ystävämme, innostuva ja kunniantuntoinen."
Olin itsekin ajatellut häntä usein.
"Mutta kuinka paljon hänelle ilmaistaisiin, Herbert?"
"Ei ole välttämätöntä kertoa hänelle muuta kuin hyvin vähän. Pitäköön hän sitä pelkkänä oikkuna, mutta salaisena, aamuun saakka; sitten ilmaise hänelle, että sinulla on tärkeä syy saada Provis laivaan ja matkalle. Lähdetkö hänen mukaansa?"
"Epäilemättä."
"Minne?"
Usein asiaa huolestuneena aprikoidessani oli minusta tuntunut melkein samantekevältä, mihin satamaan pyrkisimme – Hampuriin, Rotterdamiin vaiko Antwerpeniin – paikka ei merkinnyt paljoakaan, kunhan hän vain oli poissa Englannista. Mikä ulkomaalainen höyrylaiva tahansa, joka osuisi kohdallemme ja johon meidät otettaisiin, kelpaisi. Olin koko ajan suunnitellut viedä häntä pitkän matkaa jokea alaspäin veneessä, ainakin hyvän taipaleen Gravesendin alapuolelle, joka oli tärkeä tarkastus- ja kuulustelukohta, jos oli herännyt epäluuloja. Koska ulkomaalaiset laivat lähtivät Lontoosta korkeanveden aikaan, pitäisi meidän viilettää jokea alaspäin edellisen pakoveden aikana ja sijoittua johonkin rauhalliseen paikkaan tähyilemään, kunnes voisimme soutaa jonkun laivan kupeelle. Se aika, jolloin joku sellainen saapuisi odotuspaikkamme kohdalle, missä hyvänsä se olisikin, voitaisiin laskea jotensakin täsmälleen, jos etukäteen tiedustelisimme lähtöaikoja.
Herbert hyväksyi tämän kaiken, ja heti aamiaisen jälkeen lähdimme kuulustamaan. Saimme tietää, että eräs Hampuriin lähtevä laiva olisi todennäköisesti soveliain tarkoitukseemme, ja kohdistimme ajatuksemme etupäässä siihen alukseen. Mutta merkitsimme muistiin, mitä muita ulkomaisia höyrylaivoja lähtisi Lontoosta saman vuoroveden aikana, ja varmistauduimme siitä, että tunsimme niiden kaikkien rakenteen ja värin. Senjälkeen erosimme muutamiksi tunneiksi; minä menin heti hankkimaan tarpeellisia passeja, Herbert lähti käymään Startopin asunnossa tavatakseen hänet. Suoritimme kumpikin tehtävämme esteettömästi, ja kohdattuamme toisemme jälleen kello yksi kerroimme siitä toisillemme. Minä puolestani olin saanut passit; Herbert oli tavannut Startopin, joka oli ollut kerkeän valmis liittymään puuhaamme.
He kaksi, sovimme, soutaisivat airoparilla, ja minä pitäisin perää. Suojattimme istuisi rauhallisesti paikallaan; koska tarkoituksenamme ei ollut ennätysten saavuttaminen, liikkuisimme riittävän nopeasti. Päätimme, ettei Herbert sinä iltana tulisi kotiin päivälliselle, ennenkuin kävisi Mill Pond-rannalla, ettei hänen seuraavan päivän, tiistain, iltana pitäisi mennä sinne ensinkään, että hänen pitäisi käskeä Provisin tulla aivan talon läheisyydessä olevalle laiturille keskiviikkona nähtyään meidän lähestyvän, mutta ei aikaisemmin, että kaikki asiat hänen kanssansa järjestettäisiin nyt maanantai-iltana ja ettei hänen kanssaan enää oltaisi missään yhteydessä, ennenkuin hänet otettaisiin veneeseen.
Tarkoin sovittuamme kaikista näistä varokeinoista palasin kotiin.
Avattuani huoneistomme ulko-oven avaimellani löysin kirjelaatikosta minulle osoitetun kirjeen, joka oli hyvin likainen, vaikka ei huonosti kirjoitettu. Se oli tuotu sinne mieskohtaisesti – tietysti kotoa lähdettyäni – ja sen sisältö oli seuraava:
"Jollei teitä pelota tulla tänään tai huomenna kello yhdeksän illalla entisille soillenne ja pienelle, kalkkiuunin lähellä sijaitsevalle sulkukopille, olisi teidän parasta tulla. Jos haluatte tietoja enostanne Provisista, on teidän viisainta tulla hiiskumatta mitään kenellekään ja hukkaamatta aikaa. Teidän täytyy tulla yksin. Tuokaa tämä muassanne."
Mieltäni painamassa oli ollut kylliksi raskas taakka jo ennen tämän omituisen kirjeen saapumista. Mitä minun nyt piti tehdä, sitä en osannut päättää. Ja pahinta oli, että minun täytyi päättää nopeasti, sillä muutoin myöhästyisin iltapäiväisistä vaunuista, joissa ennättäisin ajoissa tänä iltana. Seuraavana iltana en voinut ajatellakaan mennä, sillä pakoaika olisi silloin liian likellä. Ja lisäksi, mikäli minä tiesin, saattoi tarjotuilla tiedoilla olla tärkeä merkitys itse paollekin.
Jos minulla olisi ollut runsaasti miettimisaikaa, olisin luullakseni sittenkin mennyt. Nyt minulla oli miettimisaikaa tuskin ollenkaan – kelloni näytti vaunujen lähtevän puolen tunnin kuluttua –, ja päätin lähteä. Varmastikaan en olisi lähtenyt ilman enooni Provisiin kohdistettua viittausta. Wemmickin kirjeen ja aamullisten valmistustouhujen jälkeen saapuneena se painoi vaa'an lähdön puolelle.
Tulisessa kiireessä on niin vaikea saada selvää käsitystä melkeinpä minkä kirjeen sisällöstä tahansa, että minun täytyi lukea tämä salaperäinen kirje kahdesti uudelleen, ennenkuin sen minulle antama kehoitus pitää asia salassa koneellisesti syöpyi mieleeni. Noudattaen sitä samalla tavoin koneellisesti jätin Herbertille lyijykynällä kyhätyn ilmoituksen, että koska minun piti niin pian lähteä matkalle tietämättä, kuinka pitkäksi ajaksi, olin päättänyt pikaisesti käydä omakohtaisesti ottamassa selkoa neiti Havishamin voinnista. Sitten minulla oli vain parhaiksi aikaa siepata päällystakkani, lukita huoneistomme ovi ja kiiruhtaa kyytitoimistolle suorimpia syrjäteitä myöten. Jos olisin ottanut ajurin ja ajanut pääkatuja pitkin, en olisi ehtinyt ajoissa. Kun kiiruhdin näin, tavoitin vaunut niiden juuri poistuessa pihalta. Olin ainoa sisämatkustaja ja mennä jyryytin eteenpäin polviani myöten oljissa, tullessani oikein järkiini.
En nimittäin ollut kirjeen saatuani ollut ihan oma itseni; se oli siinä määrin hämmentänyt ajatuksiani saavuttuaan aamullisen hyörinän jälkeen. Vaikka olin kauan ja levottomana varronnut tietoja Wemmickiltä, oli hänen viittauksensa sitten vihdoinkin tullut yllätyksenä. Ja nyt aloin kummastella sitä, että olin vaunuissa, epäillä, oliko minulla riittävää syytä olla siellä, punnita, pitäisikö minun heti laskeutua maahan ja kävellä takaisin, pohtia, kannattiko milloinkaan välittää nimettömästä sanomasta, ja lyhyesti sanoen, kokea kaikkia niitä ristiriitaisuuden ja epäröinnin vaiheita, jotka otaksuttavasti ovat tuttuja useimmille kiireeseen joutuneille ihmisille. Mutta nimenomainen viittaus Provisiin oli kaikkea muuta voimakkaampi. Järkeilin, kuten jo tietämättäni olin järkeillyt – jos sellainen on järkeilyä – miten voisin koskaan antaa itselleni anteeksi, jos hänelle tapahtuisi jotakin pahaa sen tähden, etten lähtisi!
Ennen perilletuloamme ehti tulla pimeä, ja matka tuntui pitkältä ja ikävältä minusta, joka vaunujen sisältä en nähnyt siitä paljoakaan enkä vammojeni vuoksi voinut siirtyä ulkopaikoille. Välttäen "Sinistä Karjua" majoituin erääseen alakaupungin majataloon, jolla ei ollut yhtä hyvä maine, ja tilasin päivällisen. Sitä valmistettaessa menin Satis-taloon tiedustamaan neiti Havishamin vointia. Hän oli edelleenkin hyvin sairas, vaikka hänen tilaansa pidettiin jonkun verran parempana. Majataloni oli aikoinaan ollut osana kirkollisessa laitoksessa, ja söin päivälliseni pienessä, kahdeksankulmaisessa, kastemaljan muotoisessa huoneessa. Kun en itse kyennyt paloittelemaan ruokaani, teki sen puolestani iäkäs isäntä, jolla oli kiiltävän kalju pää. Kun siten jouduimme haastelemaan keskenämme, huvitti hän minua omalla tarinallani – luonnollisestikin esittäen sen kansanomaisen piirteen, että Pumblechook oli ensimmäinen hyväntekijäni ja onneni perustaja.
"Tunnetteko sen nuoren miehen?" kysyin.
"Tunnenko hänet?" toisti isäntä. "Aina siitä saakka kun hänellä – ei ollut mittaa lainkaan."
"Käykö hän enää ensinkään näillä main?"
"Kyllä hän käy", vakuutti isäntä, "hyvien ystäviensä luona silloin tällöin ja osoittaa kylmäkiskoisuutta sitä miestä kohtaan, joka hänet mitättömyydestä nosti."
"Mikä mies se on?"
"Se, josta puhuin", selitti isäntä, "herra Pumblechook."
"Eikö nuori mies ole kiittämätön kenellekään muulle?"
"Epäilemättä hän olisi, jos voisi", vastasi isäntä, "mutta hän ei voi. Entä minkätähden? Koska Pumblechook on tehnyt kaikki hänen hyväkseen."
"Väittääkö Pumblechook niin?"
"Väittääkö!" huudahti isäntä. "Hänen ei tarvitse sitä väittää."
"Mutta väittääkö hän niin?"
"Eihän ihmisen veri muuttuisi happameksi etikaksi, jos kuulisinkin hänen siitä puhuvan", vastasi isäntä.
Minä ajattelin: "Mutta Joe, rakas Joe, sinä et milloinkaan puhu sellaista. Kärsivällinen ja rakastavainen Joe, sinä et milloinkaan valita. Etkä sinä, herttainen Biddy!"
"Ruokahalunne on nähtävästi kärsinyt tapaturmanne johdosta", huomautti isäntä, katsahtaen takkini verhoamaan, kääreiseen käsivarteeni. "Maistakaahan pehmeämpää kohtaa!"
"Ei, kiitoksia", vastasin, kääntyen pöydästä istumaan aatoksissani tulen ääressä. "En voi syödä enempää. Olkaa hyvä, korjatkaa ruoka pois!"
Riittämättömyyteni Joea kohtaan ei ollut koskaan vihlaissut minua niin pahasti kuin Pumblechookin, tuon häikäilemättömän teeskentelijän, välityksellä. Kuta petollisempi hän, sitä rehellisempi Joe; kuta halpamaisempi hän, sitä ylevämielisempi Joe.
Sydämeni oli syvästi ja hyvin ansaitusti nöyryytetty istuessani aatoksissani takkavalkean ääressä toista tuntia. Kellon lyönti herätti minut, mutta ei masennuksestani ja katumuksestani, ja nousin paikaltani, kiinnitytin takin kaulaani ja lähdin ulkosalle. Olin aikaisemmin hapuillut taskuistani kirjettä voidakseni taaskin siihen turvautua, mutta en ollut sitä löytänyt ja olin rauhaton ajatellessani, että minun oli täytynyt pudottaa se olkien sekaan vaunuihin. Muistin kuitenkin aivan hyvin, että määräpaikka oli kalkkiuunin läheisyydessä sijaitseva sulkutupa ja että määräaika oli kello yhdeksän. Lähdin nyt suoraa päätä suolle, sillä minulla ei ollut liikaa aikaa.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Oli pimeä ilta, vaikka kuu paistoi poistuessani aidattujen alueiden kohdalta suolle. Niiden tumman rajan takana oli juova kirkasta taivasta, tuskin niin leveä, että iso, punainen kuu siihen mahtui. Muutamissa minuuteissa kuu oli kohonnut tältä kirkkaalta läikältä vuorimaisten pilviröykkiöiden taakse.
Tuuli puhalsi alakuloisesti, ja suo oli hyvin kolkko. Oudosta se olisi ollut sietämätön, ja minustakin se oli niin lannistava, että emmin ja mieleni melkein teki kääntyä takaisin. Mutta tunsin seudun ja olisin osannut kävellä siellä paljon pimeämpänäkin iltana, eikä minulla ollut mitään syytä palata, kun kerran olin siellä. Kun siis olin tullut vastoin omaa haluani, menin samoin myöskin edelleen.
Nyt en lähtenyt siihen suuntaan, jossa entinen kotini oli, enkä sille taholle, jolle olimme ajaneet vankeja takaa. Kävellessäni oli selkäni käännetty etäisiä vankilalaivoja kohti, ja vaikka saatoinkin nähdä hiekkasärkillä palavat tutut valot, näin ne vain olkani ylitse. Tunsin kalkkiuunin yhtä hyvin kuin tunsin vanhan patterin, mutta ne olivat virstojen päässä toisistaan, niin että jos sinä iltana olisi tuikkinut valo niistä kummastakin, olisi näiden kahden kirkkaan täplän välillä ollut pitkä kaistale pimeätä taivaanrantaa.
Aluksi minun täytyi sulkea joitakuita portteja jälkeeni ja joskus seisahtua, sillä aikaa kun naudat, jotka makasivat tiepenkerellä, nousivat ja kompuroivat ruohojen ja kaislojen sekaan. Mutta vähän ajan kuluttua tuntui siltä kuin olisin yksin koko alangolla.
Kului vielä puoli tuntia, ennenkuin ehdin lähelle kalkkipolttimoa. Kalkki paloi, levittäen tympeän tukahduttavaa hajua, mutta tulet oli viritetty ja jätetty yksin palamaan, eikä ainoatakaan työmiestä ollut näkyvissä. Aivan lähellä oli pieni kivilouhos. Se oli ihan tieni varrella, ja siellä oli sinä päivänä työskennelty, kuten näin siellä täällä viruvista työaseista ja työntörattaista.
Noustuani tästä kuopasta jälleen suon tasolle – sillä polkupahainen vei sen halki – näin valoa vanhasta sulkukojusta. Joudutin askeliani ja kolkutin oveen. Vastausta odottaessani silmäilin ympärilleni ja panin merkille, että sulku oli jätetty oman onnensa nojaan ja särkynyt, ettei tupa – puinen ja tiilikattoinen – tarjoisi suojaa säitä vastaan enää kauan, jos se enää nytkään tarjosi, että mudan ja liejun pinnalla oli kalkkiverho ja että polttimon tukahduttava höyry hiipi kaameasti minua kohti. Mutta vastausta ei kuulunut, ja koputin toistamiseen. Ei sittenkään vastausta, ja tunnustelin salpaa.
Se kohosi, ja ovi avautui. Pilkistäessäni sisälle näin pöydällä palavan kynttilän, penkin ja patjalla varustetun työntösängyn. Kun tuvassa oli yliset, huusin: "Onko täällä ketään?" mutta en saanut vastausta. Katsahdin sitten kellooni, näin sen olevan yli yhdeksän ja huusin uudelleen: "Onko täällä ketään?" Kun ei vieläkään kuulunut vastausta, menin ovelle tietämättä, mitä tehdä.
Alkoi sataa kovasti. Kun en erottanut mitään, mitä en jo ollut nähnyt, palasin sisälle ja jäin seisomaan oviaukon suojaan, tähyillen yöhön. Miettiessäni, että täällä oli jonkun täytynyt olla äsken, tullakseen jälleen, sillä muutoin ei kynttilää olisi jätetty palamaan, johtui mieleeni katsoa, oliko kynttilässä pitkälti palanutta sydäntä. Käännyin sitä varten ympäri, mutta otettuani sen käteeni sen sammutti raju tärähdys, ja sitten käsitin joutuneeni vankkaan surmansilmukkaan, joka oli takaapäin sujautettu kaulaani.
"Nyt", sähähti hillitty ääni, kiroten, "sain sinut kynsiini!"
"Mitä tämä on?" huudahdin rimpuillen. "Kuka siinä? Auttakaa, auttakaa, auttakaa!"
Käsivarteni kiskottiin tiukasti kiinni kylkiini, ja lisäksi vahingoittuneeseen käsivarteeni kohdistuva puristus tuotti minulle tavatonta kipua. Toisinaan painettiin suulleni vahvan miehen käsi, väliin taas vahvan miehen rinta vaimentamaan huutoani, ja koko ajan tuntien kuumaa hengitystä likelläni ponnistelin tehottomasti pimeässä, samalla kun minut sidottiin kiinni seinään. "Ja jos nyt", uhkasi hillitty ääni, taaskin kiroten, "vielä kirkaiset, lopetan sinut äkkiä!"
Heikkona ja huumeisena sairaan käsivarteni tuskasta, hämmentyneenä yllätyksestä, mutta sittenkin tajuten, kuinka helposti tämä uhkaus voitaisiin toteuttaa, lakkasin huutamasta ja koetin huojentaa käsivarteni kiristystä edes hiukkasen. Mutta se oli sidottu liian tiukalle. Minusta tuntui siltä kuin sitä nyt olisi keitetty sen aikaisemmin palettua.
Öisen hämärän äkkiä muuttuessa sysipimeydeksi arvasin, että mies oli sulkenut kaihtimen. Hapuiltuaan vähän aikaa hän löysi tulukset ja ryhtyi iskemään tulta. Jännitin katsettani tähystäen taulaan sinkoavia kipunoita hänen puhallellessaan liekkiä vireille tulitukku kädessä, mutta erotin ainoastaan hänen huulensa ja tikun sinisen pään, nekin vain ajoittain. Taula oli kosteata – mikä ei ollut ihmekään siellä – ja kipunat sammuivat toinen toisensa jälkeen.
Mies ei hätäillyt, vaan iski yhä uudelleen piikiveä ja terästä vastakkain. Kipunoiden säihkyessä sakeina ja kirkkaina hänen ympärillään näin hänen kätensä ja hänen kasvojensa hahmopiirteitä sekä erotin hänen istuvan kumartuneena pöydän ylitse, mutta en mitään muuta. Pian näin taaskin hänen siniset huulensa puhaltamassa taulaan, ja sitten leimahti tulenliekki vireille, näyttäen minulle Orlickin.
Kenet olin odottanut näkeväni, sitä en tiedä. En ollut odottanut näkeväni häntä. Hänet nähtyäni tunsin olevani todellakin vaarallisessa pinteessä ja tarkkailin häntä.
Hän sytytti palavalla tikulla kynttilän hyvin verkkaisesti, pudotti tikun lattialle ja polki sen sammuksiin. Senjälkeen hän siirsi kynttilän pöydälle loitommalle itsestään voidakseen nähdä minut ja istui käsivarret ristissä pöydällä, silmäillen minua. Huomasin olevani sidottu jykeviin, pystysuoriin, muutamien sentimetrien päässä seinästä oleviin tikkaisiin, jotka oli kiinnitetty paikalleen ylisilläkäyntiä varten.
"Nyt", virkkoi hän katseltuamme toisiamme jonkun aikaa, "olet vallassani."
"Hellittäkää siteeni! Päästäkää minut pois!"
"Ohoh!" huudahti hän. "Minäkö päästäisin sinut! Päästän sinut kuuhun, päästän sinut tähtiin. Kaikki aikanaan."
"Minkätähden houkuttelitte minut tänne?"
"Etkö sitä tiedä?" kysyi hän ilkeännäköisenä.
"Minkätähden karkasitte kimppuuni pimeässä?"
"Koska aion tehdä kaikki yksin. Yksi säilyttää salaisuuden paremmin kuin kaksi. Voi sinua, vihamiestäni!"
Nauttiessaan tarjoamastani näystä, istuen käsivarret ristissä pöydällä, pudistellen minulle päätänsä ja halaillen itseään hän oli niin pahansuovan näköinen, että minua vapisutti. Tarkkaillessani häntä äänettömänä hän pisti kätensä lähellään olevaan soppeen ja otti esille revolverin, jonka perä oli koristettu pronssisilauksilla.
"Tunnetko tämän?" sanoi hän, liikahtaen ikäänkuin olisi mielinyt tähdätä minua. "Tiedätkö, missä olet nähnyt sen aikaisemmin? Puhu, susi!"
"Kyllä", vastasin.
"Sinä toimitit minut pois siitä paikasta. Niin teit. Puhu!"
"Mitä muuta olisin voinut tehdä?"
"Teit sen, ja siinä olisi kylliksi, jollei muuta olisikaan. Miten uskalsit tulla minun ja sellaisen nuoren naisen väliin, josta pidin?"
"Milloin olen tullut?"
"Milloinko olet tullut? Juuri sinähän aina parjasit vanhaa Orlickia hänelle."
"Itse sen itsellenne teitte; itse sen itsellenne hankitte. Minä en olisi voinut teitä vahingoittaa, jollette itse olisi vahingoittanut itseänne."
"Sinä olet valehtelija. Ja olisit valmis näkemään vaikka kuinka paljon vaivaa ja uhraamaan vaikka kuinka paljon rahaa karkoittaaksesi minut tältä seudulta, olisitko?" jatkoi hän, toistaen sanat, jotka olin lausunut Biddylle viimeksi hänen kanssaan keskustellessani. "Nyt ilmaisen sinulle erään seikan. Sinun ei olisi milloinkaan kannattanut toimittaa minua pois näiltä main niin hyvin kuin tänä iltana. Niin! Vaikkapa se maksaisi kaikki rahasi kaksikymmenkertaisesti viimeistä kuparikolikkoa myöten!" Kun hän heristi minulle jykevää nyrkkiään suu tiikerimäisesti irvissä, tunsin sen olevan totta.
"Mitä aiotte minulle tehdä?"
"Aion", vastasi hän, täräyttäen nyrkkinsä kovasti pöytään ja samalla nousten pystyyn antaakseen iskulleen pontta, "aion riistää sinulta hengen!"
Hän kumartui eteenpäin, mulkoillen minulle, avasi hitaasti nyrkkinsä ja pyyhkäisi kädellään suutansa, ikäänkuin vesi olisi herahtanut hänen kielelleen hänen ajatellessaan minua saaliinaan, ja istuutui sitten uudelleen.
"Olet aina ollut vanhan Orlickin tiellä ihan lapsuudestasi saakka. Poistut hänen tieltänsä juuri tänä yönä. Enää et häntä vaivaa. Olet kuollut."
Tunsin joutuneeni hautani partaalle. Tuokion tähyilin hurjistuneena ympäri sadintani, etsien jotakin pelastuskeinoa, mutta sellaista ei ollut.
"Ja vielä enemmän", pitkitti hän, pannen taaskin käsivartensa ristiin pöydälle, "en tahdo maan päälle jäävän sinusta ainoatakaan riepua, ainoatakaan luuta. Viskaan sinut kalkkiuuniin – jaksaisin kantaa kaksi tuollaista otusta sinne hartioillani – ja arvailkoot ihmiset sinusta mitä tahtovat, ikinä he eivät saa tietää mitään."
Käsittämättömän nopeasti aivoni pohtivat kaikkia sellaisen kuoleman seurauksia. Estellan isä luulisi minun hylänneen hänet, joutuisi kiinni ja kuolisi, syyttäen minua; jopa Herbertkin epäilisi minua verratessaan hänelle jättämääni kirjettä siihen seikkaan, että olin viipynyt neiti Havishamin portilla ainoastaan hetkisen; Joe ja Biddy eivät saisi koskaan tietää, kuinka pahoillani olin ollut sinä iltana, ei kukaan milloinkaan aavistaisi, mitä olin kärsinyt, kuinka vilpitön olin aikonut olla, millaisia sieluntuskia olin saanut kestää. Ihan edessäni väijyvä kuolema oli hirvittävä, mutta kuolemaakin paljon hirvittävämpi oli se pelko, että minusta jäisi vääriä muistoja kuoleman jälkeen. Niin vinhasti kiitivät ajatukseni, että näin itseni syntymättömien sukupolvien halveksimana – Estellan lapsien ja heidän lapsiensa – tuon heittiön sanojen vielä värähdellessä hänen huulillaan.
"Ja nyt, susi", jatkoi hän, "ennenkuin tapan sinut kuin minkä muun pedon tahansa – minkä aion tehdä ja mitä varten olen sinut köyttänyt – tahdon katsella sinua tarkoin ja kiusata sinua hyvin. Voi sinua, vihamiestäni!"
Mieleeni oli välähtänyt taaskin huutaa apua, vaikka vain harvat saattoivat tietää paremmin kuin minä, kuinka yksinäinen tämä paikka ja kuinka toivoton avunsaanti oli. Mutta hänen istuessaan, katsellen minua ahmien, tuki minua häntä kohtaan tuntemani ylenkatseellinen inho, joka piti huuliani suljettuina. Ennen kaikkea päätin, etten rukoilisi häntä ja että kuollessani yrittäisin vielä lopuksi vastustaa häntä, vaikka heikostikin. Niin lauhkeita kuin kaikkia muita ihmisiä koskevat ajatukseni tänä äärimmäisen kammottavana hetkenä olivatkin, niin nöyrästi kuin anoinkin taivaalta anteeksiantoa, niin pehmeä kuin sydämeni olikin ajatellessani, etten ollut sanonut enkä nyt enää voisi sanoa jäähyväisiä rakkailleni, en selittää heille tekojani enkä pyytää heidän sääliväistä myötätuntoaan surkeiden hairahdusteni vuoksi, olisin kuitenkin, jopa kuollessanikin, tappanut hänet, jos olisin voinut.
Hän oli juopotellut, ja hänen silmänsä olivat punaiset ja veristävät. Hänen kaulassaan riippui peltinen pullo, kuten ennen olin usein nähnyt hänen eväskoriensa ja -juomiensa riippuvan. Hän vei pullon huulilleen ja siemaisi siitä tulisen ryypyn, ja tunsin voimakkaan väkijuoman hajua, jonka näin nostavan väriä hänen kasvoihinsa.
"Susi!" virkkoi hän, pannen käsivartensa taaskin ristiin. "Vanha Orlick ilmaisee sinulle jotakin. Juuri sinä surmasit kiukkuisen sisaresi."
Taaskin olivat aivoni äskeiseen käsittämättömän nopeaan tapaansa pohtineet koko asian, sisareeni kohdistetun hyökkäyksen, hänen sairautensa ja hänen kuolemansa, ennenkuin hitaasti ja empivästi puhuva mies oli muovannut nuo sanat.
"Te sen teitte, roisto", vastasin.
"Sanon sinulle, että se oli sinun työtäsi – sanon sinulle, että se tapahtui sinun vaikutuksestasi", kivahti hän, tarttuen revolveriin ja huitaisten sen perällä välillämme olevaa tyhjää ilmaa. "Kävin hänen kimppuunsa takaapäin, kuten sinun kimppuusi tänä iltana. Annoin hänelle, mitä kuuluu! Luulin hänen kuolleen, ja jos silloin olisi ollut kalkkiuuni yhtä likellä häntä kuin nyt on likellä sinua, ei hän olisi vironnut enää henkiin. Mutta sitä ei tehnyt vanha Orlick, vaan sinä. Sinua suosittiin; hänelle rehenneltiin ja annettiin selkään. Vanhalle Orlickille rehenneltiin ja annettiin selkään, häh? Nyt sinä sen maksat. Sinä sen teit; nyt sen maksat."
Hän joi taaskin ja kävi rajummaksi. Pullon kallistumisesta huomasin, ettei siinä enää ollut paljoa jälellä. Ymmärsin selvästi hänen kiihoittavan itseään sen sisällöllä, lopettaakseen minut. Käsitin, että jokainen siinä oleva pisara merkitsi elämäni pisaraa. Tiesin hänen, sitten kun olisin sekautunut siihen höyryyn, joka vain vähän aikaa sitten oli hiipinyt minua kohti ikäänkuin omana varoittavana aaveenani, menettelevän samoin kuin oli menetellyt yritettyään murhata sisareni – rientävän mahdollisimman vikkelästi kaupunkiin, jossa hänet nähtäisiin vetelehtimässä ja juopottelemassa olutkapakoissa. Nopeat ajatukseni seurasivat häntä kaupunkiin, kuvittelivat katua, jolla hän liikkui, ja vertasivat sen valoja ja elämää autioon suohon ja sen yllä väikkyvään, valkeaan huuruun, johon minä olisin sekautunut.
Hänen lausuessaan moniaita sanoja, en olisi ainoastaan ehtinyt ajatella monien vuosien aikaisia tapahtumia, vaan lisäksi se, mitä hän sanoi, ilmeni minulle kuvina eikä pelkkinä sanoina. Aivojeni nyt ollessa kiihtymyksen ja haltioitumisen tilassa en voinut ajatella mitään paikkaa sitä näkemättä enkä henkilöitä näkemättä heitä. On mahdotonta liioitella näiden kuvien eloisuutta, ja kuitenkin pidin koko ajan niin tarkkaavasti silmällä häntä – kukapa ei pitäisi tarkasti silmällä ponnahdukseen kyyristynyttä tiikeriä! – että huomasin hänen sormiensa vähäisimmätkin liikkeet.
Juotuaan nyt toisen kerran hän nousi penkiltä, jolla oli istunut, ja työnsi pöydän syrjään. Senjälkeen hän otti kynttilän, varjosti murhamiehenkädellään sitä niin, että valo lankesi minuun, seisoi edessäni ja silmäili minua, nauttien näkemästään.
"Susi, ilmaisen sinulle vielä muutakin. Sinä yönä kompastuit portaissasi vanhaan Orlickiin."
Näin portaat, joista lamput olivat sammuneet. Näin paksujen, rautaisten käsinojien varjot, jotka vahdin lyhty loi seinille. Näin huoneet, joita en enää milloinkaan näkisi: tuossa ovi raollaan, tässä suljettu ovi, kaikki huonekalut paikoillaan.
"Entä minkätähden vanha Orlick oli siellä? Kerron sinulle vielä jotakin, susi. Sinä ja se nainen olette miltei häätäneet minut pois tästä maasta, mitä tulee helpon toimeentulon hankkimiseen, ja olen liittynyt uusiin kumppaneihin ja uusiin isäntiin. Jotkut heistä kirjoittavat kirjeeni, kun niin haluan – käsitätkö? – kirjoittavat kirjeeni, susi! He kirjoittavat viittäkymmentä käsialaa; he eivät ole samanlaisia kuin sinä, matelija, joka kirjoitat ainoastaan yhtä. Minulla on ollut vakaa aikomus ja vakaa tahto riistää sinulta henki aina siitä saakka, kun olit täällä sisaresi hautajaisissa. En ole keksinyt turvallista keinoa saadakseni sinut käsiini ja olen pitänyt sinua silmällä oppiakseni tuntemaan elintapasi. Vanha Orlick on nimittäin vakuuttanut itselleen: 'Tavalla tai toisella pääsen häneen käsiksi!' Mitä! Tähyillessäni sinua löysin enosi Provisin, häh?"
Mill Pond-ranta, Chinksin allas ja Old Green Copper Rope-Walk, kaikki niin kirkkaana ja selvänä! Provis huoneissaan, merkki, jonka käyttö oli nyt tarpeeton, sievä Clara, hyvä, äidillinen nainen, vanha Bill Barley selällään, kaikki lipumassa ohitseni ikäänkuin elämäni vinhassa, merta kohti nopeasti valuvassa virrassa!
"Ja sinulla eno! Minähän tunsin sinut Gargeryn luona ollessasi niin pieni sudenpentu, että olisin voinut ottaa sinut, pahasen, tämän sormeni ja peukaloni väliin ja viskata sinut kuolleena syrjään – kuten olin useita kertoja tuuminut tehdä nähdessäni sinut sunnuntaisin vetelehtimässä latvottujen puiden välissä – eikä sinulla silloin ollut enoja. Ei, ei ollut! Mutta kun vanha Orlick osui kuulemaan, että enosi Provis oli hyvin todennäköisesti kantanut sitä jalkarautaa, jonka vanha Orlick oli poikki viilattuna löytänyt näiltä soilta monta vuotta sitten ja jota hän oli säilyttänyt, kunnes iski sillä sisaresi maahan kuin sonnin, kuten hän aikoo iskeä sinutkin – häh? – kun hän osui kuulemaan sen – häh? –"
Vimmaisesti pilkatessaan hän heilutti kynttilää niin likellä kasvojani, että käänsin ne syrjään säilyttääkseni ne liekiltä.
"Ahaa!" huudahti hän nauraen, toistettuaan saman tempun. "Palanut lapsi pelkää tulta! Vanha Orlick tiesi sinun palaneen, vanha Orlick tiesi sinun aikovan salaa kuljettaa enosi Provisin pois maasta, vanha Orlick vetää sinulle vertoja ja tiesi sinun tulevan tänä iltana! Nyt kerron sinulle vielä erään asian, ja sitten tulee loppu. Eräät toiset henkilöt kykenevät hoitelemaan enoasi Provisia yhtä hyvin kuin vanha Orlick on hoidellut sinua. Varokoon hän heitä menetettyään sisarenpoikansa! Varokoon hän heitä, sitten kun kukaan ei voi löytää hänen rakkaan sukulaisensa ainoatakaan vaateriekaletta, eikä hänen ruumiinsa ainoatakaan luunikamaa! On henkilöitä, jotka eivät voi eivätkä tahdo sietää, että Magwitch – niin minä tiedän sen nimen! – on elävänä samassa maassa kuin he, ja jotka hänen ollessaan toisessa maassa saivat hänestä niin varmoja tietoja, ettei hän voinut eikä saanut heidän tietämättään poistua sieltä ja saattaa heitä vaaraan. Kenties juuri he kirjoittavat viittäkymmentä käsialaa eivätkä ole samanlaisia kuin sinä, matelija, joka kirjoitat vain yhtä. Varo Compeysonia, Magwitch, ja hirsipuuta!"
Hän heilautti taaskin kynttilää minuun päin, savustaen kasvojani ja hiuksiani sekä huikaisten minut hetkeksi näkemättömäksi, kääntäen sitten minulle vankan selkänsä pannessaan kynttilän takaisin pöydälle. Olin ajatuksissani rukoillut sekä ollut Joen, Biddyn ja Herbertin luona, ennenkuin hän kääntyi uudelleen puoleeni.
Pöydän ja vastaisen seinän välillä oli muutamien jalkojen levyinen tyhjä tila. Tällä alalla hän nyt käydä löntysti edestakaisin. Hänen suuret voimansa näyttivät entistäkin vankemmilta hänen kävellessään käsiensä riippuessa velttoina ja raskaina hänen kupeillaan ja silmiensä mulkoillessa minuun kiukkuisesti. Minulla ei ollut enää toivon hiventäkään. Niin huima kuin sisäinen kiireeni olikin, niin ihmeen väkevästi kuin kuvat ajatusten sijasta lipuivatkin sielunsilmieni ohitse, käsitin sittenkin selvästi, että jollei hän olisi päättänyt muutamissa minuuteissa varmasti tuhota minua, niin ettei ainoakaan ihminen tietäisi minusta mitään, ei hän olisi ilmaissut minulle kaikkea sitä, minkä oli ilmaissut.
Äkkiä hän kumartui, otti pullostaan korkin ja heitti sen menemään. Niin kevyt kuin se olikin, kuulosti se minusta putoavan kuin lyijykuula. Hän nieli hitaasti, kallistaen pulloaan vähitellen, eikä hän nyt enää katsonut minuun. Muutamat viimeiset tipat väkijuomaansa hän herutti kämmenelleen ja nuoli ne suuhunsa. Käyden sitten äkkiä rajun hätäiseksi ja kamalasti kiroillen hän viskasi pullon kädestään ja kumartui, ja näin hänen kädessään kivimoukarin, jossa oli pitkä, paksu varsi.
Päätökseni ei rauennut, en hiiskunut hänelle ainoatakaan vetoavaa sanaa, vaan huusin niin kovasti kuin suinkin jaksoin ja rimpuilin kaikin voimin. En voinut liikuttaa muuta kuin päätäni ja jalkojani, mutta niiden liikkeisiin keskitin kaikki voimani, joiden suuruutta en ollut sitä ennen aavistanut. Samassa erotin vastaushuutoja, näin ovesta sisälle syöksähtäviä hahmoja ja valonvälkettä, kuulin ääniä ja melskettä ja näin Orlickin nousevan miesten myllerryksestä, ikäänkuin vesiryöpystä, ponnahtavan pöydän ylitse ja kiitävän öiseen ulkoilmaan!
Oltuani jonkun aikaa tiedottomana huomasin lepääväni köydet hellitettyinä lattialla samassa paikassa, pääni jonkun henkilön polvella. Tullessani tajuihini oli katseeni tähdättynä seinään kiinnitettyihin tikkaihin – se oli suuntautunut niihin, ennenkuin aivoni niitä tajusivat – ja niin tiesin tajuihini tultuani olevani samassa paikassa, jossa olin tajunnan menettänyt.
Aluksi liian välinpitämättömänä edes kääntyäkseni katsomaan, kuka minua tuki, viruin paikallani, silmäillen tikkaita, mutta sitten niiden ja minun väliini ilmestyivät kasvot. Ne olivat Trabbin juoksupojan!
"Luultavasti hän on vammaton!" virkkoi Trabbin juoksupoika, ääni vakavana. "Mutta kylläpä hän on kalpea!"
Näiden sanojen jälkeen kumartuivat tukijani kasvot puoleeni, ja näin tukijani olevan – "Herbert! Armias taivas!"
"Hiljaa!" varoitti Herbert. "Rauhallisesti, Händel! Älä ole liian kiihkeä!"
"Ja vanha kumppanimme Startop!" huudahdin, kun hänkin kumartui puoleeni.
"Muista, missä puuhassa hän tulee meitä auttamaan", kehoitti Herbert, "ja ole rauhallinen!"
Tämä viittaus sai minut keikahtamaan pystyyn, vaikka vaivuin uudelleen lattialle käsivarttani vihlovan kivun vuoksi. "Ei kai se aika ole vielä ohitse, Herbert, vai onko? Minkä päivän ilta nyt on? Kuinka kauan olen ollut täällä?" Minulla oli näet sellainen kummallinen, mutta voimakas tunne, että olin virunut paikallani kauan – päivän ja yön – kaksi päivää ja yötä – enemmän.
"Se aika ei ole vielä mennyt. Edelleen on maanantai-ilta."
"Jumalan kiitos!"
"Ja sinulla on koko huomispäivä, tiistai, lepoajaksesi", jatkoi Herbert. "Mutta ethän voi olla ähkymättä, rakas Händel. Millaisia vammoja olet saanut? Jaksatko seisoa?"
"Kyllä, kyllä", vakuutin, "jaksan kävelläkin. Minulla ei ole muita vammoja kuin tämä kipeä käsivarteni."
He riisuivat sen paljaaksi ja tekivät, mitä voivat. Se oli kovasti turvonnut ja tulehtunut ja voin tuskin sietää siihen kajottavan. Mutta he repivät nenäliinansa uusiksi siteiksi ja laittoivat sen huolellisesti uudelleen kaulakääreeseen siihen saakka, kunnes pääsisimme kaupunkiin ja saisimme jotakin lievittävää nestettä, jolla sitä voitaisiin hautoa. Vähän ajan kuluttua olimme sulkeneet pimeän ja tyhjän sulkutuvan oven ja menimme kivilouhoksen halki paluumatkalla. Trabbin juoksupoika – aika kookkaaksi varttunut nuori mies nyt – käveli edellä kädessään lyhty, jonka valon olin nähnyt tulevan sisälle ovesta. Mutta kuu oli kohonnut paljon korkeammalle kuin se oli ollut nähdessäni sen viimeksi, runsaasti kaksi tuntia sitten, ja vaikka yö olikin sateinen, oli nyt paljon valoisampaa. Kalkkiuunin valkeat höyryt ajautuivat poispäin meistä sivuuttaessamme sen, ja samoin kuin olin aikaisemmin ajatuksissani rukoillut, kiitin nyt.
Pyydettyäni Herbertia kertomaan, miten hän oli tullut pelastamaan minut – sitä tekemästä hän oli aluksi jyrkästi kieltäytynyt, vaatien minua pysymään rauhallisena – sain tietää kiireessäni pudottaneeni kirjeen avonaisena asuntomme lattialle, josta hän oli sen löytänyt tultuaan kotiin sangen pian lähtöni jälkeen, tuoden muassaan Startopin, jonka hän oli kohdannut kadulla tulemassa luokseni. Sen sävy teki hänet rauhattomaksi, sitäkin enemmän, kun se ei sopinut yhteen hänelle jättämäni, hätäisesti kyhätyn kirjeen kanssa. Kun hänen rauhattomuutensa yltyi eikä vaimentunut neljännestunnin kestäneen pohdinnan aikana, läksi hän Startopin kanssa, joka oli tarjoutunut tulemaan mukaan, kyytitoimistoon tiedustamaan seuraavien vaunujen lähtöaikaa. Saatuaan tietää iltapäivävaunujen lähteneen päätti hän seurata minua kieseillä, koska hänen levottomuutensa yltyi todelliseksi rauhattomuudeksi hänen kohdattuaan esteitä.
Niinpä hän ja Startop saapuivat "Siniseen Karjuun", varmasti odottaen tapaavansa sieltä minut tai saavansa minusta tietoja. Mutta kun niin ei käynyt, menivät he neiti Havishamin talolle, jossa he häipyivät jäljiltäni. Senjälkeen he palasivat hotelliin – epäilemättä samoihin aikoihin, jolloin minä kuuntelin oman elämäntarinani sikäläistä suosittua toisintoa – saamaan virvokkeita ja hankkimaan jonkun oppaakseen suolle. "Karjun" porttiholvissa vetelehtivien joutilaiden joukossa sattui olemaan Trabbin juoksupoika – uskollisena vanhalle tavalleen, että sattui olemaan kaikkialla, missä hänellä ei ollut mitään tekemistä – ja Trabbin juoksupoika oli nähnyt minun menevän neiti Havishamin asunnolta aterioimispaikkani suuntaan. Niinpä Trabbin poika rupesi heidän oppaakseen, ja hänen johdollaan he tulivat sulkutuvalle, vaikka kaupungin kautta suolle vievää tietä myöten, jota minä olin välttänyt. Heidän sinne mennessään Herbert ajatteli, että olin sittenkin saattanut tulla tänne jonkun todellisen ja tarpeellisen, Provisin turvallisuutta tarkoittavan asian vuoksi, ja tuumien häiritsemisen siinä tapauksessa kenties olevan vahingoksi hän jätti oppaan ja Startopin louhoksen reunalle, edeten senjälkeen yksin, hiipien tuvan ympäri kaksi tai kolme kertaa ja koettaen varmistua siitä, että sisällä oli kaikki hyvin. Kun hän ei erottanut muuta kuin yhden ainoan syvän, karkean äänen epäselvää mutinaa – juuri silloin olivat aivoni ankaran puutiaiset – alkoi hän vihdoin epäillä, olinko lainkaan sisällä. Mutta äkkiä sitten huusin, ja hän vastasi huutooni, syöksyen sisälle molemmat muut kintereillään.
Kerrottuani Herbertille mitä tuvassa oli tapahtunut, olisi hän heti tahtonut meidän menevän kaupungin viranomaisten puheille, myöhäisestä ajasta huolimatta, vaatimaan pidätysmääräystä. Mutta olin jo miettinyt, että koska sellainen menettely pidättäisi meitä paikkakunnalla tai velvoittaisi meidät tulemaan takaisin, se saattaisi olla turmiollinen Provisille. Tätä pulmaa oli mahdoton kumota, ja hylkäsimme kaikki ajatukset ajaa Orlickia takaa sillä kertaa. Asiain näin ollen tuntui meistä tällä hetkellä järkevältä esittää asia Trabbin pojalle sangen kevyeltä kannalta. Hän olisi varmastikin tuntenut huikeata pettymystä, jos olisi tiennyt sekautumisensa pelastaneen minut kalkkiuunista. Ei siksi, että Trabbin poika oli luonnostaan pahansuopa, mutta hän oli ihan liian vilkas ja kaipasi vaihtelua ja kiihoitusta kenen kustannuksella tahansa. Erotessamme annoin hänelle kaksi guineaa – mikä tuntui olevan hänen mielensä mukaista – ja vakuutin olevani pahoillani siitä, että minulla oli joskus ollut huonot käsitykset hänestä – mikä ei tehnyt häneen kerrassaan mitään vaikutusta.
Kun keskiviikko oli niin likellä, päätimme palata Lontooseen samana yönä kaikki kolme kieseissä – sitäkin mieluummin, koska siten olisimme tiessämme, ennenkuin iltaisesta seikkailusta alettaisiin puhella. Herbert hankki ison pullon haudenestettä käsivarttani varten, ja tiputtelemalla tätä nestettä pitkin yötä käsivarrelleni kykenin parhaiksi kestämään tuskan matkalla. Templeen saapuessamme oli päivä valjennut, ja menin heti vuoteeseen, pysyen siinä koko päivän.
Siinä viruessani oli se pelkoni, että sairastuisin ja olisin kykenemätön seuraavan päivän yritykseen, niin kiusallinen, että minua ihmetyttää, miksi en tullut siitä sairaaksi. Epäilemättä olisikin sen ynnä kestämäni sielullisen tuskan ja vaivan vuoksi niin käynyt, jollei seuraava päivä olisi pitänyt minua luonnottomassa jännityksessä. Odotin sitä niin levottomasti, sen seuraukset olivat niin tärkeät ja sen tulokset niin näkymättömästi salatut, vaikka niin läheiset.
Ei mikään varovaisuustoimenpide olisi voinut olla niin ilmeisen selvä kuin se, että sinä päivänä pidätyimme kaikesta yhteydestä Provisin kanssa; mutta sekin taas lisäsi rauhattomuuttani. Hätkähdin jokaisesta askelesta ja jokaisesta äänestä, luullen, että hän oli joutunut ilmi ja vangittu ja että nyt saapui sanantuoja ilmoittamaan siitä minulle. Uskottelin itselleni, että tiesin hänet vangituksi, että mieltäni painamassa oli enemmän kuin pelko tai aavistus, että asia oli tapahtunut ja minä olin salaperäisesti saanut siitä tiedon. Kun päivä kului eikä huonoja uutisia kuulunut, kun päivänvalo sammui ja tuli pimeä, otti se synkeä pelko, että sairaus tekisi minut pystymättömäksi huomispäivän tehtävään, minut tyyten valtoihinsa. Poltteista käsivarttani vihloi, poltteista päätäni vihloi, ja kuvittelin alkavani hourailla. Laskin suuriin lukuihin saakka ollakseni varma itsestäni ja toistin tuttuja kohtia kirjallisuudesta, sekä suorasanaisia että runoasuisia. Toisinaan sattui, että väsyneiden aivojeni pelkän pelastautumisyrityksen vaikutuksesta torkahdin muutamiksi minuuteiksi tai unohdin kaikki; sitten aina säpsähdin ja sanoin itsekseni: "Nyt se on tullut, ja käyn houreiseksi!"
Minua pidettiin hyvin hiljaa koko päivä, käsivarteni oli koko ajan kääreissä, ja minulle annettiin vilvoittavia juomia. Joka kerta kun nukuin, heräsin mielessäni sama ajatus, joka minulla oli ollut sulkutuvassa, että nimittäin oli kulunut pitkä aika ja että tilaisuus pelastaa hänet oli menetetty. Keskiyöllä nousin vuoteesta ja menin Herbertin luokse siinä varmassa uskossa, että olin nukkunut neljäkolmatta tuntia ja että keskiviikko oli kulunut. Se oli tuskailuni viimeinen uuvuttava ponnistus, sillä senjälkeen nukuin sikeästi.
Keskiviikkoaamun sarastaessa katsoin ulos ikkunasta. Siltojen vilkkuvat valot olivat jo kalpeat, nouseva aurinko muistutti tulisuota taivaanrannalla. Vielä tumman ja salaperäisen joen ylitse kaareutuvat sillat muuttuivat parhaillaan kylmänharmaiksi, ja siellä täällä niiden yläosissa oli taivaan heloituksen luoma lämmin häive. Katsellessani kattorykelmää, josta kirkontornit ja huiput kohosivat harvinaisen kirkkaaseen ilmaan, kohosi aurinko näkyviin; näytti siltä kuin joen yltä olisi vedetty huntu syrjään, ja miljoonia säihkyviä kipunoita levisi sen laineille. Tuntui siltä kuin minunkin yltäni olisi huntu poistettu, ja tunsin itseni voimakkaaksi ja terveeksi.
Herbert nukkui vuoteessaan, ja entinen opiskelutoverimme lepäsi sohvalla. En saanut vaatteita ylleni auttamatta, mutta viritin vielä kytevän tulen ja laitoin kahvia heille valmiiksi. Hyvissä ajoin hekin nousivat vankkoina ja terveinä, ja päästimme ikkunoista sisälle kirpeätä aamuilmaa sekä katselimme vielä meihin päin tulvivaa nousuvettä.
"Kun vuorovesi kääntyy kello yhdeksän", virkkoi Herbert hilpeästi, "tähyile meitä ja ole valmiina, sinä Mill Pond-rannalla vartoava mies!"
VIIDESKOLMATTA LUKU
Oli sellaisia maaliskuun päiviä, joina aurinko paistaa kuumasti ja tuuli puhaltaa kylmästi, joina päivänpaisteessa on kesä ja varjossa talvi. Meillä oli merimiestakit muassamme, ja minä otin repun. Koko maallisesta omaisuudestani otin matkaani ainoastaan ne harvat tarve-esineet, jotka täyttivät repun. Minne menisin, mitä tekisin ja milloin ehkä palaisin, niistä kysymyksistä minulla ei ollut aavistustakaan; en vaivannut niillä ajatuksiani, jotka olivat täydelleen keskitetyt Provisin turvallisuuteen. Vain lyhyenä tuokiona, pysähtyessäni ovelle ja katsahtaessani taakseni, mietin, kuinka muuttuneissa oloissa ensi kerran näkisin nämä huoneet, jos näkisin niitä koskaan.
Menimme verkalleen Templen laiturille ja seisoskelimme siellä, ikäänkuin emme olisi varmasti päättäneet lähteä vesille lainkaan. Olin tietenkin huolehtinut siitä, että vene oli valmiina ja kaikki kunnossa. Teeskenneltyämme vähän aikaa epäröintiä, jota näkemässä ei ollut ketään paitsi Templen laiturin kahta tai kolmea sammakkoa, astuimme veneeseen ja lähdimme liikkeelle Herbert keulassa ja minä peräsimessä. Silloin nousuvesi oli korkeimmillaan – kello oli puoli yhdeksän.
Suunnitelmamme oli seuraava. Vuorovesi alkaisi laskeutua kello yhdeksän ja olisi meille myötäinen kolmeen saakka, mutta aioimme sen käännyttyäkin soutaa edelleen sitä vastaan pimeäntuloon saakka. Silloin olisimme hyvin ehtineet Gravesendin alapuolella, Kentin ja Essexin välillä oleville taipaleille, missä joki on leveä ja autio, ranta-asukkaita on hyvin vähän ja siellä täällä on rantakapakoita, joista voisimme valita jonkun levähdyspaikaksemme. Siellä aioimme viivytellä koko yön. Hampuriin ja Rotterdamiin menevät höyrylaivat lähtisivät Lontoosta kello yhdeksän torstaiaamuna. Tietäisimme, mihin aikaan meidän pitäisi niitä odottaa, siitä paikasta, missä olisimme, ja yrittäisimme ensimmäiseen, niin että jollemme jostakin syystä siihen pääsisi, meillä olisi toinen mahdollisuus. Tiesimme kummankin aluksen erikoiset tuntomerkit.
Huojennus, jota tunsin ollessamme vihdoinkin toteuttamassa aiettamme, oli niin suuri, että minun oli vaikea tajuta sitä tilaa, jossa olin ollut muutamia tunteja aikaisemmin. Pirteä ilma, auringonpaiste, liikkuminen joella ja itse liikkuva joki – mukanamme lipuva tie, joka näytti pitävän puoltamme, innostavan meitä ja rohkaisevan meitä yrittämään edelleen – virkistivät minua uudella toivolla. Minua nöyryytti se, että minusta oli niin vähän hyötyä veneessä, mutta molemmat ystäväni olivat mitä parhaita aironkäyttäjiä ja soutivat tasaisessa tahdissa, jota kestäisi koko päivä.
Siihen aikaan oli höyrylaivaliikenne Thamesilla paljoa vähäisempi kuin nykyisin, ja kyytisoutajien veneitä oli paljon enemmän. Proomuja, purjehtivia kivihiilialuksia ja rantakauppaa välittäviä laivoja oli kenties yhtä paljon kuin nykyään, mutta höyrylaivoja, sekä isoja että pieniä, ei ollut kymmenettä tai kahdettakymmenettä osaa nykyisestä määrästä. Vaikka olikin varhaista, liikkui sinä aamuna runsaasti jokipursia sinne tänne, ja useita proomuja lipui alaspäin luoteen mukana; liikkuminen joella, siltojen välillä, avoveneessä oli niihin aikoihin paljon helpompaa ja tavallisempaa kuin nykyisin, ja etenimme hyvää vauhtia lukuisten pursien ja veneiden lomitse.
Old London Bridge oli pian sivuutettu, samoin Billingsgate-tori osteriveneineen ja hollantilaisineen sekä White Tower ja Traitor's Gate; jouduimme laivojen keskelle. Täällä oli Leithin, Aberdeenin ja Glasgowin höyrylaivoja, jotka ottivat ja purkivat lastia ja näyttivät vedenpinnalta katsottuina summattoman korkeilta, soluessamme niiden ohitse; täällä oli hiililaivoja, ja niissä hiilenpurkajat hyppivät korokkeilta kannelle vastapainoksi ruumasta nouseville kivihiilikopille, jotka sitten kolisten tyhjennettiin laidan ylitse proomuihin; täällä oli ankkuripaikallaan huomenna Rotterdamiin lähtevä laiva, jota tarkastimme visusti, ja täällä oli myöskin huomenna Hampuriin lähtevä, jonka raineen alitse soudimme. Ja perässä istuessani erotin nyt, sydämeni sykkiessä vinhemmin, Mill Pond-rannan ja Mill Pond-laiturin.
"Onko hän siellä?" kysyi Herbert.
"Ei vielä."
"Hyvä! Hänen ei pitänytkään tulla laiturille, ennenkuin näkisi meidät. Erotatko hänen merkkiään?"
"En hyvin täältä asti, mutta luulen näkeväni sen. – Nyt näen hänet! Soutakaa molemmat! Hiljempään, Herbert! Airot pois!"
Hipaisimme vain tuokioksi laituria kevyesti, hän hypähti veneeseen, ja lähdimme jälleen liikkeelle. Hänellä oli muassaan venetakki sekä musta, purjekankainen reppu, ja hän oli niin jokiluotsin näköinen kuin sydämeni suinkin voi toivoa.
"Rakas poika!" lausui hän, laskien käsivartensa hartioilleni istuutuessaan paikalleen. "Rakas, uskollinen poika, hyvin tehty! Kiitoksia, kiitoksia!"
Taaskin laivajonojen väliin pujottelehtimaan, vältellen ruosteisia ankkuriketjuja, kuluneita hamppuköysiä, keinuvia poijuja, upottaen hetkiseksi pinnalla kelluvia, rikkinäisiä tynnyreitä, hajoittaen vedessäolevia lastu- ja purukasoja, halkoen kelluvaa kivihiilitomua, sujahtaen "John of Sunderlandin" keulan alitse sen pitäessä puhetta tuulille – kuten moni John pitää – ja "Betsy of Yarmouthin" keulakuvan editse, jolla oli uhkean kiinteä povi ja jonka kuhmusilmät olivat pullistuneet kaksi tuumaa pään ulkopuolelle – vasaroiden kalkkuessa laivaveistämöillä, sahojen vinkuessa viiltäessään puuta, koneiden kolistessa muokatessaan mikä mitäkin, pumppujen syytäessä vettä vuotavista aluksista, vintturien kitistessä, laivojen lipuessa merelle ja käsittämättömien meriotusten karjuessa rintasuojusten ylitse kirouksia vastaileville lastinpurkajille – sisälle ja ulos – vihdoin ulos joen väljemmille vesille, missä laivapojat saattoivat nostaa suojapölkkynsä aluksiin tarvitsematta enää laidan ylitse uittaa niitä sekavassa vedessä ja missä käärityt purjeet saatiin levittää tuulen pullistettaviksi.
Laiturilla, jolta olimme ottaneet hänet veneeseen, ja koko ajan sen jälkeen olin varovaisesti tähyillyt, näkyisikö merkkejä siitä, että meitä epäiltiin. En ollut huomannut mitään. Varmasti meitä ei ollut seurannut eikä myöskään sillä hetkellä seurannut eikä saatellut yksikään vene. Jos meitä olisi joku vene saatellut, olisin ohjannut meidän veneemme rantaan ja pakottanut toisen menemään menojaan tai paljastamaan tarkoituksensa. Mutta saimme liikkua rauhassa, nähtävästi häiritsemättöminä.
Hänellä oli venetakki yllänsä, ja hän näytti, kuten olen maininnut, ympäristönsä luonnolliselta osalta. Oli merkillistä – mutta kenties hänen viettämänsä kurja elämä selitti sen – että hän oli vähimmin levoton meistä. Hän ei ollut välinpitämätön, sillä hän sanoi minulle haluavansa nähdä herrasmiehensä parhaiden herrasmiesten joukossa vieraassa maassa; hän ei käsitykseni mukaan ollut taipuvainen passivisuuteen eikä alistumiseen, mutta hän ei tahtonut pelätä vaaraa ennakolta. Kun se hänet tavoitti, katsoi hän sitä silmiin, mutta sen täytyi tulla, ennenkuin hän vaivasi sillä itseään.
"Jos tietäisit, rakas poika", puheli hän minulle, "miltä minusta tuntuu istua tässä rakkaan poikani läheisyydessä ja poltella piippuani olla öllötettyäni päivät pääksytysten neljän seinän sisällä, niin kadehtisit minua. Mutta sinä et sitä tiedä."
"Luullakseni tunnen vapauden riemun", vastasin.
"Niin", äänsi hän, ravistaen päätänsä. "Mutta et tunne sitä yhtä hyvin kuin minä. On täytynyt olla lukkojen ja telkien takana tunteakseen sen yhtä hyvin kuin minä – mutta en aio olla alhainen."
Minusta tuntui epäjohdonmukaiselta, että hän oli minkään vallitsevan ajatuksen tähden pannut vaaraan vapautensa, jopa henkensäkin. Mutta mietin, että kenties vapaus ilman vaaraa poikkesi liian paljon koko hänen totutuista elintavoistaan voidakseen merkitä hänelle sitä, mitä se merkitsi muille ihmisille. En ollut pahasti erehtynyt, koskapa hän vähän aikaa polteltuaan virkkoi:
"Katsos, rakas poika, ollessani siellä maailman toisella laidalla tähystelin aina tälle puolelle, ja sielläolo alkoi tuntua tylsältä siitä huolimatta, että rikastuin. Jokainen tunsi Magwitchin, Magwitch sai tulla ja Magwitch sai mennä kenenkään vaivaamatta päätänsä hänen tähtensä. Täällä ei minun vuokseni olla yhtä rauhallisia, rakas poika – ei ainakaan oltaisi, jos tiedettäisiin, missä olen."
"Jos kaikki käy hyvin", huomautin, "olette jälleen täysin vapaa ja turvassa muutamien tuntien kuluttua."
"No", vastasi hän, henkäisten syvään, "niin toivon."
"Ja uskotte myös?"
Hän kasteli kätensä vedessä veneen laidan ylitse ja sanoi, hymyillen, kasvoillaan se lauha ilme, joka ei enää ollut minulle outo:
"Niin, otaksuttavasti uskon. Emmepä hevin voisi olla rauhallisempia ja huolettomampia kuin nyt olemme. Mutta – vene lipuu niin pehmeästi ja miellyttävästi vedessä, että se ehkä panee minut ajattelemaan – ajattelin juuri äsken sauhutellessani, ettemme voi sen paremmin nähdä muutamien lähituntien ylitse kuin erottaa tämän joen pohjaa, jonka vettä kosketin. Emmekä kuitenkaan voi pidättää niiden kulkua sen enempää kuin tätäkään. Ja se on valunut sormieni lomitse ja mennyt, katsos!" Hän kohotti kättänsä, josta tippui vettä.
"Jollen näkisi kasvojanne, luulisin teitä hieman masentuneeksi", virkoin.
"En sinnepäinkään, rakas poika! Se johtuu siitä, että solumme niin rauhallisesti eteenpäin ja että tuo liplatus veneen keulassa herättää eräänlaisen pyhätunnelman. Sitäpaitsi alan ehkä käydä hiukan vanhaksi."
Hän pisti piipun takaisin hampaisiinsa ilme levollisena ja istui niin tyynenä ja tyytyväisenä kuin jo olisimme olleet poissa Englannista. Mutta hän oli kuitenkin niin altis alistumaan neuvonsanaan kuin olisi ollut alituisesti peloissaan, sillä kun laskimme rantaan ottaaksemme veneeseen joitakuita pulloja olutta ja hänen aikoessaan astua maihin vihjasin, että hänen olisi mielestäni turvallisempaa pysyä paikallaan, vastasi hän: "Niinkö, rakas poika?"- ja istuutui rauhallisesti jälleen.
Ilma tuntui joella kylmältä, mutta päivä oli kirkas, ja auringonpaiste oli hyvin virkistävä. Luode oli voimakas, käytin sitä visusti hyväksemme, ja tasainen soutumme kiidätti meitä hyvää vauhtia eteenpäin. Vuoroveden voiman vähetessä häipyivät läheiset metsät ja kunnaat huomaamattomasti näkyvistämme, ja painuimme yhä alemmaksi mutaisten äyräiden väliin, mutta pakoveden aikana ehdimme Gravesendin kohdalle. Kun suojattimme oli vaippansa verhossa, ohjasin tahallani parin veneenmitan päähän kelluvasta tullitoimistosta, sitten ulommaksi kahden siirtolaislaivan ohitse, ja ison kuljetuslaivan keulan ohitse sen keulakannella seisovien sotilaiden katsellessa meitä. Ja pian alkoi luode hiljentyä, ankkurissa olevat alukset rupesivat kääntymään, ja kohta ne kaikki olivat kääntyneet ympäri; laivoja, jotka käyttivät hyväkseen uutta vuoksea päästäkseen Pooliin, alkoi vilistä ympärillämme, muistuttaen laivastoa, ja me pysyttelimme likellä rantaa, niin syrjässä kuin suinkin voimakkaasta nousuvedestä, huolellisesti varoen matalikkoja ja liejusärkkiä.
Soutajamme olivat niin virkeät, koska he olivat silloin tällöin antaneet veneen ajelehtia pakoveden mukana minuutin tai pari, että neljännestunnin lepo osoittautui heille täysin riittäväksi. Nousimme rannalle liukkaiden kivien sekaan ja söimme ja joimme, mitä meillä oli muassamme, sekä silmäilimme ympärillemme. Seutu oli samanlaista kuin omat suoni, tasaista ja yksitoikkoista; taivaanranta oli himmeä, joki koukerteli, sen pinnalla kelluvat isot poijut kääntelehtivät, ja kaikki muu näytti pysähtyneen liikkumattomaksi. Viimeisetkin laivat olivat nimittäin ehtineet matalan niemen taakse, jonka kärjen olimme sivuuttaneet; viimeinen vihreä jokialus, olkilastinen ja ruskeapurjeinen, oli seurannut niitä; joitakuita mutalauttoja, samanmuotoisia kuin lasten ensimmäiset kömpelöt veneenmukailut, virui syvällä liejussa; pieni, matala, paljaiden pylväiden varassa oleva särkkämajakka kyykötti mudassa kuin puujaloilla seisova, kainalosauvoihin nojaava rampa; mudasta pisti esiin limaisia salkoja, mudasta pisti esiin limaisia kiviä, mudasta pisti esiin punaisia maamerkkejä ja vuorovedenmerkkejä; vanha laituri ja vanha katoton rakennus olivat vajonneet mutaan, ja kaikki ympärillämme oli liikkumatonta ja mutaista.
Lähdimme jälleen liikkeelle ja etenimme niin nopeasti kuin voimme. Soutaminen oli nyt paljon raskaampaa, mutta Herbert ja Startop olivat sitkeitä ja soutivat soutamistaan, kunnes aurinko laski. Siihen mennessä joki oli kohottanut meitä vähän, joten näimme äyrään ylitse. Punertava aurinko heloitti matalan rannan tasalla purppuraisessa udussa, joka nopeasti tummeni mustaksi; tasainen suo oli autio; kaukana kohosi maaperä ylävämmäksi, ja sen ja meidän välillämme ei ollut elonmerkkiäkään paitsi siellä täällä etualalla liitelevää alakuloista lokkia.
Kun ilta pimeni nopeasti eikä vähenevä kuu nousisi varhain, pidimme pienen neuvottelun, lyhyen, sillä selvästikin meidän piti majoittua ensimmäiseen pikku kapakkaan, jonka löytäisimme. Niinpä he alkoivat uudelleen soutaa, ja minä tähyilin erottaakseni jonkun talontapaisen. Siten taivalsimme seitsemän tai kahdeksan ikävää virstaa, puhellen vain vähän keskenämme. Oli hyvin koleata, ja ohitsemme menevä hiililaiva, jonka keittiöntuli savusi ja roihusi, näytti kodikkaalta tuvalta. Tällöin yö oli jo pimeä, jollaisena se pysyisi aamuun saakka; vähäinen valonkajastus tuntui pikemmin hohtavan joesta kuin taivaalta airojemme veteen upotessaan osuessa muutamiin siitä kuvastuviin tähtiin.
Tällä kolkolla hetkellä olimme ilmeisesti kaikki sen ajatuksen vallassa, että meitä seurattiin. Kääntyessään vuorovesi loiski epäsäännöllisin väliajoin raskaasti rantaa vasten, ja joka kerta kun sellainen ääni kuului, hätkähti meistä varmasti joku, katsahtaen siihen suuntaan. Siellä täällä oli virta uurtanut rantaäyrääseen pienen poukaman, ja me kaikki epäilimme niitä kohtia, silmäillen niitä hermostuneesti. Toisinaan joku meistä kysyi hiljaa: "Mitä ääntä se oli?" Ja joku toinen. "Onko tuolla vene?" Ja sitten aina vaivuimme ihan äänettömiksi, ja minä mietiskelin kärsimättömästi, kuinka tavatonta kolinaa airot pitivät hankaimissa.
Vihdoin erotimme valoa ja rakennuksen ja kohta senjälkeen laskimme laituriin, joka oli kyhätty läheisyydestä kasatuista kivistä. Jättäen muut veneeseen astuin rannalle ja huomasin valon näkyvän ravintolan ikkunasta. Se oli aika siivoton paikka, ja varmasti salakuljetusseikkailijat sen tunsivat, mutta keittiössä loimusi kelpo valkea, ja saimme munia ja sianlihaa syödäksemme sekä erilaisia juomia juodaksemme. Siellä oli myöskin kaksi parivuoteista huonetta – "sellaisia kuin ne olivat", ilmoitti isäntä. Talossa ei ollut muuta väkeä kuin isäntä, hänen vaimonsa ja harmaantunut, miespuolinen olento, pienen laiturin "Jack", joka oli mutainen ja tahrainen kuin hänkin olisi ollut matalan veden merkkipyykki.
Hänen kanssansa palasin veneelle, nousimme kaikki maalle, nostimme pois veneestä airot, peräsimen, haan ja kaiken muun irrallisen sekä kiskoimme sen kuivalle yöksi. Nautittuamme oikein hyvän aterian keittiövalkean ääressä jaoimme makuuhuoneet keskenämme: Herbertin ja Startopin piti nukkua toisessa, suojattimme ja minun toisessa. Huomasimme, että ilma oli kummastakin suljettu pois tarkoin, ikäänkuin se olisi ollut hengenvaarallista, ja vuoteittemme alla oli enemmän likaisia vaatteita ja hatturasioita kuin olisin uskonut koko perheellä olevan. Mutta siitä huolimatta oli meitä mielestämme onnistanut hyvin, sillä emme olisi voineet löytää yksinäisempää paikkaa.
Verrytellessämme itseämme takkavalkean ääressä aterian jälkeen tiedusti Jack – joka istui nurkassa jalassaan komeat saappaat ja joka syödessämme kananmuniamme ja sianlihaamme oli näytellyt niitä meille, kehuen, että ne olivat mielenkiintoiset, muutamia päiviä aikaisemmin rantaan ajautuneen, hukkuneen merimiehen jalasta otetut muistoesineet – minulta, olimmeko nähneet neliairoisen veneen menevän jokea ylöspäin nousuveden mukana. Vastattuani kielteisesti hän virkkoi, että sen oli siis täytynyt pyörtää alaspäin, vaikka se rannasta lähdettyään olikin kääntynyt ylöspäin.
"Heidän on täytynyt jostakin syystä muuttaa mieltänsä", päätteli Jack, "ja soutaa alaspäin."
"Neliairoinen vene, niinkö sanoitte?" kysyin.
"Niin", vastasi Jack, "ja kaksi istujaa."
"Kävivätkö he täällä maissa?"
"He kävivät noutamassa olutta neljä kannua vetävään saviastiaan. Olisin mielelläni myrkyttänyt oluen tai kaatanut siihen jotakin ilkeätä lääkettä", haasteli Jack.
"Miksi?"
"Kyllä minä sen tiedän", vakuutti Jack. Hän puhui epäselvästi, ikäänkuin hänen kurkkuunsa olisi tunkeutunut paljon liejua.
"Hän luulee", selitti isäntä, heikonlainen, mietteliäs, haljakkasilmäinen mies, joka näytti suuresti luottavan Jackiinsa, "hän luulee heidän olleen muita miehiä kuin he olivat."
"Minä tiedän enkä luule", huomautti Jack.
"Sinä luulet heitä tullimiehiksi, Jack?" virkkoi isäntä.
"Niin luulen", myönsi Jack.
"Sitten olet väärässä, Jack."
"Olenko?"
Hänen vastauksestaan uhkui ääretöntä tärkeyttä, hän tuntui luottavan rajattomasti omiin mielipiteisiinsä, riisui toisen saappaan jalastaan, katsoi sen sisälle, kolisti siitä muutamia kiviä keittiön lattialle ja veti sen jälleen jalkaansa. Hän teki tämän sellaisen Jackin näköisenä, joka oli niin oikeassa, että saattoi tehdä mitä hyvänsä.
"No, mitä sitten luulet heidän tehneen napeilleen, Jack?" kysyi isäntä, alkaen heikosti horjua.
"Tehneen napeilleen?" vastasi Jack. "Viskanneen ne jokeen. Nielleen ne. Kylväneen ne salaatinsiemeniksi. Tehneen napeilleen!"
"Älä ole julkea, Jack!" nuhteli isäntä alakuloisesti ja liikuttavasta
"Tullivirkailija kyllä osaa hoitaa nappejaan, milloin ne ovat hänelle vastuksina", väitti Jack, lausuen vihatun nimityksen mitä halveksivimmin. "Neliairoinen vene, jossa on kaksi istujaa, ei vetelehdi vuoroveden mukana jokea ylöspäin, toisen mukana alaspäin ja kolmannen aikana sekä ylös- että alaspäin, jollei kaiken pohjalla ole tulliasioita." Sen sanottuaan hän halveksivasti asteli ulos, ja kun isännällä ei ollut ketään tuekseen, ei hänestä asian enempi pohtiminen käynyt päinsä.
Tämä kaksinpuhelu teki meidät kaikki rauhattomiksi ja minut hyvin rauhattomaksi. Kolkko tuuli kohisi talon nurkissa, vuorovesi loiski rannalla, ja minulla oli sellainen tunne, että olimme häkissä ja vaarassa. Neliairoinen vene, joka liikkui sinne tänne niin oudosti, että aiheutti tämän huomion, oli ilkeä asianhaara, josta en päässyt irti. Taivutettuani Provisin käymään vuoteeseen menin ulkosalle molempien kumppaneitteni kanssa – Startop tiesi jo tällöin, miten asiat olivat – ja pidimme uuden neuvottelun. Pitäisikö jäädä taloon melkein höyrylaivan menoaikaan asti, noin kello yhteen saakka iltapuolelle, vai pitäisikö lähteä liikkeelle varhain aamulla, – sitä kysymystä me pohdimme. Yleensä meistä oli parasta pysytellä paikallamme, kunnes höyrylaivan menoaikaan olisi jälellä vain noin tunti, ja sitten ehättää sen reitille sekä ajelehtia mukavasti vuoroveden mukana. Päätettyämme menetellä niin, palasimme sisälle ja menimme vuoteeseen.
Kävin pitkäkseni suurin osa vaatteita ylläni ja nukuin hyvin muutamia tunteja. Herätessäni oli alkanut tuulla, ja talon kilpi – laivankuva – kitisi ja kalisi niin kovasti, että säikähdin. Noustuani hiljaa vuoteestani, sillä suojattini nukkui sikeästi, tähystin ulos ikkunasta. Siitä näkyi rannalle, johon olimme vetäneet veneemme, ja kun silmäni tottuivat pilvien peittämän kuun valoon, näin kaksi miestä sitä tarkastamassa. He menivät ikkunan ohitse katselematta mitään muuta eivätkä laskeutuneet valkamaan, jonka näin olevan tyhjän, vaan poistuivat suon poikki Noreen päin.
Ensimmäiseksi välähti mieleeni herättää Herbert ja näyttää hänelle poistuvia miehiä. Mutta ennenkuin ehdin hänen huoneeseensa, joka oli talon takaosassa, minun huoneeni vieressä, mietin, että hänellä ja Startopilla oli ollut raskaampi päivä kuin minulla ja että he olivat väsyneet, ja luovuin siitä aikomuksestani. Palattuani ikkunan ääreen näin miesten etenevän suolla. Siinä valaistuksessa menetin heidät kuitenkin pian näkyvistäni, ja kun minun oli hyvin vilu, paneuduin pitkäkseni aprikoidakseni asiaa ja nukuin uudelleen.
Olimme jalkeilla varhain. Kävellessämme kaikki neljä yhdessä edestakaisin ennen aamiaista katsoin oikeaksi kertoa mitä olin nähnyt. Taaskin oli suojattimme vähimmin levoton koko joukosta. Hyvin todennäköisesti, huomautti hän, miehet kuuluivat tullivartiostoon eivätkä olleet ajatelleetkaan meitä. Koetin uskotella itselleni, että asia oli siten – kuten se helposti olisi saattanutkin olla. Ehdotin kuitenkin, että hän ja minä kävelisimme etäiseen, meille näkyvään niemeen, ja että meidät otettaisiin veneeseen sieltä tai niin likeltä sitä paikkaa kuin kävisi päinsä suunnilleen kello kaksitoista. Tätä pidettiin hyvänä varokeinona, ja kohta aamiaisen jälkeen hän ja minä lähdimme taivaltamaan hiiskumatta kapakassa mitään.
Astellessamme hän poltteli piippuaan ja seisahtui toisinaan taputtamaan olalleni. Olisi saattanut luulla vaaran uhkaavan minua eikä häntä ja hänen rauhoittavan minua. Puhelimme hyvin vähän. Lähestyessämme määräpaikkaamme pyysin häntä jäämään suojaiseen kohtaan, sillä aikaa kun minä menisin vakoilemaan, sillä juuri sinnepäin olivat miehet yöllä poistuneet. Hän suostui siihen, ja menin yksin edelleen. Niemen kohdalla ei ollut venettä, eikä sen lähistöllä ollut venettä maalla, eikä mikään osoittanut, että miehet olisivat nousseet siellä veneeseen. Mutta olihan nousuveden aika, ja jalanjälkiä olisi saattanut olla veden peitossa.
Nähtyään minun etäältä heiluttavan hänelle hattuani, kehoittaen häntä tulemaan luokseni, hänen tähyillessään suojapaikastaan, hän tuli seuraani, ja odotimme sitten yhdessä, toisinaan pitkänämme päällystakkeihimme kietoutuneina, toisinaan liikkuen sinne tänne lämpimiksemme, kunnes näimme veneemme pyörtävän näkyviin niemen takaa. Pääsimme siihen helposti, ja soudimme höyrylaivan väylälle. Tällöin oli kello enää vain kymmenen minuuttia vaille yksi, ja aloimme tähyillä aluksen savua.
Mutta sen savun erotimme vasta puoli kahdelta, ja kohta senjälkeen näimme sen takaa toisen höyrylaivan savun. Koska ne lähestyivät täyttä vauhtia, laitoimme molemmat reppumme valmiiksi ja käytimme hyväksemme tilaisuutta sanoaksemme jäähyväiset Herbertille ja Startopille. Olimme kaikki pudistaneet toistemme kättä sydämellisesti, eivätkä Herbertin eivätkä minun silmäni olleet aivan kuivat, kun huomasin neliairoisen veneen sujahtavan näkyviin rantaäyrään suojasta vain vähän matkan päässä edellämme ja pyrkivän samalle väylälle. Joen mutkien ja koukertelujen vuoksi oli tähän saakka vielä ollut kappale rantaa meidän ja laivan savun välillä, mutta nyt se oli näkyvissä ja tulossa suoraan meitä kohti. Kehoitin Herbertia ja Startopia pitämään venettämme paikallaan, jotta aluksesta nähtäisiin meidän odottavan sitä, ja vannotin Provisia istumaan ihan hiljaa vaippaansa verhoutuneena. Hän vastasi hilpeästi: "Luota minuun, rakas poika!" ja istui kuin kuvapatsas. Tällä välin oli taitavasti ohjailtu vene ehtinyt poikitsemme ja sallinut meidän saapua sen rinnalle. Jättäen parhaiksi liikkumatilaa airoille se pysytteli vierellämme, ajelehtien meidän ajelehtiessamme ja sen soutajien vetäistessä vedon tai pari, kun meilläkin soudettiin. Istujista toinen piteli peräsimen nuoria ja katseli meitä tarkkaavaisesti – samoin kuin kaikki soutajat katsoivat; toinen istuja taas oli kiedottu vaippaan hyvin samalla tavoin kuin Provis, näytti arkailevan ja kuiski joitakuita ohjeita peränpitäjälle tähyillessään meitä. Kummassakaan veneessä ei lausuttu sanaakaan.
Muutamien minuuttien kuluttua Startop erotti, kumpi laiva oli edellä, ja kuiskasi minulle hiljaa: "Hampuri", istuessamme vastakkain. Alus lähestyi meitä hyvin nopeasti, ja sen siipien läiske kävi yhä äänekkäämmäksi. Minusta tuntui siltä kuin olisimme olleet jo ihan sen varjossa, kun toisesta veneestä luikattiin meille. Vastasin.
"Veneessänne on kotimaahan palannut karkoitusvanki", lausui perää pitävä mies. "Hän on tuo vaippaan kiedottu mies. Hänen nimensä on Abel Magwitch eli Provis. Pidätän hänet ja kehohan häntä antautumaan sekä teitä auttamaan minua."
Samalla hän ohjasi veneensä kiinni laitaamme lausumatta kuuluvaa määräystä soutajilleen. Nämä olivat äkkiä nykäisseet vedon, tempaisseet aironsa pois vedestä, syöksähtäneet meidän puolisellemme laidalle ja tarttuneet kiinni veneemme parraspuuhun, ennenkuin aavistimmekaan, mitä he mielivät. Tämä aiheutti suuren hämmingin höyrylaivalla, kuulin, että sieltä huudettiin meille, kuulin, että käskettiin seisauttaa siivet, kuulin niiden seisahtuvan, mutta tunsin sen vastustamattomasti ajautuvan meidän päällemme. Samalla hetkellä näin toisen veneen perämiehen laskevan kätensä vankinsa olalle, näin molempien veneiden kieppuvan vuoroveden voimasta ja näin höyrylaivan koko miehistön kiiruhtavan keulaan aivan kuin vimman vallassa. Mutta samalla hetkellä näin pidätetyn ponnahtavan pystyyn, kumartuvan pidättäjänsä ylitse ja kiskaisevan vaipan pois toisessa veneessä kyyhöttävän miehen niskasta. Ja samalla hetkellä näin, että paljastuneet kasvot olivat ammoin sitten näkemäni toisen rangaistusvangin kasvot. Ja samalla hetkellä näin niiden kasvojen kallistuvan taaksepäin, niillä oli niin kauhuinen, valju ilme, etten sitä ikinä unohda, kuulin äänekkään huudon höyrylaivasta sekä loiskahduksen vedestä ja tunsin veneen vajoavan allani.
Vain tuokion tuntui siltä kuin olisin rimpuillut tuhansien myllynsulkulautojen ja tuhansien valovälähdysten seassa; sen tuokion jälkeen minut nostettiin toiseen veneeseen. Siellä oli myöskin Herbert, samoin Startop; mutta meidän veneemme oli poissa, ja molemmat vangit olivat poissa.
Höyrylaivasta kaikuvien huutojen, sen ulospursuavan höyryn vimmaisen kohinan, sen ajautumisen ja meidän ajautumisemme vuoksi en aluksi erottanut taivasta vedestä enkä rantaa toisesta. Mutta veneen miehistö järjesti kaikki hyvin nopeasti; soutajat nykäisivät kiivaasti muutamia voimakkaita vetoja, lepuuttaen sitten airojaan, ja joka mies tarkasti äänettömänä ja innokkaana perän taakse jäänyttä vettä. Pian näkyi sen pinnalla tumma esine, joka kantautui meitä kohti vuoroveden mukana. Ei kukaan hiiskunut mitään, mutta perämies kohotti kättänsä, ja soutajat alkoivat hiljaa huovata, pitäen venettä suunnattuna suoraan sitä kohti. Sen lähestyessä näin, että se oli Magwitch, joka ui, mutta ei vireästi. Hänet otettiin veneeseen, ja hänen ranteisiinsa ja nilkkoihinsa kiinnitettiin heti raudat.
Venettä pidettiin paikallaan, ja alettiin uudelleen tähyillä vedenpintaa äänettömästi ja innokkaasti. Mutta nyt saapui paikalle Rotterdamiin menevä laiva, joka nähtävästi käsittämättä, mitä oli tapahtunut, tuli kovaa vauhtia. Kun sille oli huudettu ja se oli pysäytetty, ajautuivat molemmat laivat edelleen meidän keinuessamme myllerrykseen joutuneessa vanavedessä. Tähyilyä jatkettiin vielä kauan sen jälkeen, kun kaikki oli tyyntynyt ja molemmat höyrylaivat olivat menneet menojaan, mutta jokainen tiesi sen nyt toivottomaksi.
Vihdoin luovuimme siitä ja soudimme rantaan sen majatalon kohdalle, josta olimme äsken lähteneet ja jossa herätimme aika lailla hämmästystä. Täällä sain hankituksi hieman huojennusta Magwitchille – en enää Provisille –, joka oli saanut hyvin pahan vamman rintaansa ja syvän haavan päähänsä.
Hän sanoi luultavasti joutuneensa laivan alle ja saaneensa kolauksen päähänsä kohotessaan pintaan. Rintavammansa – joka teki hänen hengityksensä äärimmäisen tuskalliseksi – hän arveli saaneensa kaatuessaan vangitsijain veneen laitaa vasten. Hän lisäsi, ettei hän väittänytkään osaavansa selittää, mitä hän ehkä oli tehnyt tai ehkä ei ollut tehnyt Compeysonille, mutta hänen tarttuessaan miehen vaippaan nähdäkseen, kuka hän oli, oli se lurjus ponnahtanut pystyyn ja horjahtanut taaksepäin, ja he olivat yhdessä kellahtaneet veteen, samalla kun veneemme oli kaatunut hänen – Magwitchin – äkkiä kiskoutuessa siitä pois ja hänen vangitsijansa koettaessa pitää häntä siinä. Kuiskimalla hän kertoi minulle, että he olivat uponneet kiukkuisesti toisiinsa takertuneina, että vedessä oli sukeutunut kamppailu ja että hän oli kiskoutunut irti, noussut pinnalle ja alkanut uida.
Minulla ei ole ollut syytä epäillä hänen kertomuksensa täsmällistä paikkansapitävyyttä. Venettä ohjannut viranomainen esitti samanlaisen selostuksen heidän veteenputoamisestaan.
Kun pyysin tältä viranomaiselta lupaa vaihtaa vangin märät vaatteet ostamalla majatalosta siellä saatavina olevia ylimääräisiä vaatekappaleita, antoi hän luvan auliisti, huomauttaen vain, että hänen täytyi ottaa haltuunsa kaikki, mitä vangilla oli muassaan. Niinpä lompakko, joka kerran oli ollut minun käsissäni, siirtyi hänelle. Vielä hän antoi minulle luvan saattaa vankia Lontooseen, mutta ei suostunut myöntämään samaa lupaa molemmille kumppaneilleni.
Majatalon Jackille ilmoitettiin, mille kohdalle hukkunut oli uponnut, ja hän lupautui etsimään ruumista niiltä paikoilta, joille se todennäköisimmin ajautuisi rantaan. Hänen intonsa sen löytämiseksi näytti minusta paljon lisäytyvän hänen kuultuaan, että sen jalassa oli sukat. Otaksuttavasti tarvittiin hänen täydellistä vaatettamistaan varten kymmenkunta hukkunutta, ja juuri senvuoksi lienevät hänen eri pukukappaleensa olleet eri mädäntymisasteissa.
Viivyimme majatalossa, kunnes vuorovesi kääntyi, ja sitten Magwitch kannettiin veneeseen. Herbertin ja Startopin piti mennä Lontooseen maitse niin nopeasti kuin pääsisivät. Eromme oli surullinen, ja istuutuessani Magwitchin viereen tunsin, että siinä olisi minun paikkani siitä alkaen, niin kauan kuin hän eläisi.
Nyt nimittäin oli vastenmielisyyteni häntä kohtaan tyyten haihtunut, ja tuossa vainotussa, haavoittuneessa, rautoihin kytketyssä olennossa, joka piteli kättäni omassaan, näin vain miehen, joka oli tahtonut olla hyväntekijäni ja joka oli ollut rakastavainen, kiitollinen ja aulis minua kohtaan hyvin pysyvästi monta vuotta. Näin hänessä vain paljon paremman ihmisen kuin olin itse ollut Joea kohtaan.
Illan tullen hänen hengityksensä kävi vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi, eikä hän jaksanut tukahduttaa usein kuuluvia ähkäisyjä. Koetin panna hänet lepäämään käyttökelpoisen käsivarteni varaan mahdollisimman mukavaan asentoon; mutta oli hirveätä ajatella, etten voinut olla sydämestäni pahoillani hänen vaikeiden vammojensa tähden, koska inttämättä olisi paras, että hän kuolisi. Että vielä oli elossa paljon ihmisiä, jotka voisivat ja tahtoisivat sanoa, kuka hän oli, sitä en voinut epäillä. Että häntä kohdeltaisiin armahtavasti, sitä en voinut toivoa. Häntä, joka häntä tuomittaessa oli esitetty mitä huonoimmassa valossa, joka oli sitten karannut vankilasta ja tuomittu uudelleen, joka oli palannut kotimaahan sitten kun hänet oli lähetetty rangaistussiirtolaan eliniäksi ja tuottanut kuoleman pidättämisensä aiheuttajalle.
Palatessamme laskevaa aurinkoa kohti jätimme edellisen päivän taaksemme, ja kun koko toiveittemme virta tuntui juoksevan taaksepäin, sanoin Magwitchille, kuinka kovasti mieltäni pahoitti se ajatus, että hän oli tullut kotimaahan minun tähteni.
"Rakas poika", vastasi hän, "olen ihan tyytyväinen kaikkeen. Olen nähnyt poikani, ja hän voi olla herrasmies ilman minuakin."
Ei. Olin ajatellut sitä istuessamme siinä rinnakkain. Ei. Lukuunottamatta omia mahdollisia halujani ymmärsin nyt Wemmickin vihjauksen. Käsitin, että kun hänet tuomittaisiin, hänen omaisuutensa joutuisi valtiolle.
"Kuulehan, rakas poika", virkkoi hän. "On parempi, ettei herrasmiehen nyt tiedetä olevan minun läheiseni. Tule vain katsomaan minua ikäänkuin tulisit sattumalta Wemmickin kanssa! Sijoitu istumaan sellaiseen paikkaan, että näen sinut, kun olen oikeudessa viimeisen monista kerroista! Muuta en pyydä."
"En poistu viereltänne", vakuutin, "milloin minun vain sallitaan olla lähellänne. Suokoon Jumala minun olla yhtä uskollinen teille kuin te olette ollut minulle!"
Tunsin hänen kätensä vapisevan sen pidellessä minun kättäni, hän käänsi kasvonsa toisaalle viruessaan veneen pohjalla, ja kuulin hänen kurkustaan vanhan tutun äänen – joka nyt oli käynyt pehmeämmäksi kuten hänen koko olemuksensa. Oli hyvä, että hän oli ottanut tämän asian puheeksi, sillä se johti mieleeni seikan, jota en ehkä olisi muutoin tullut ajatelleeksi ennenkuin liian myöhään, nimittäin sen, ettei hänen tarvinnut saada tietää toiveittensa minun rikastuttamisestani tuhoutuneen.
KUUDESKOLMATTA LUKU
Hänet vietiin poliisioikeuteen, ja hänet olisi otettu heti tutkittavaksi ja tuomittavaksi, jollei olisi ollut välttämätöntä kutsua hänen tuntijakseen iäkästä viranomaista siitä vankilalaivasta, josta hän oli aikoinaan karannut. Ei kukaan epäillyt, että hän oli Magwitch, mutta Compeyson, jonka olisi pitänyt se todistaa, kellui vainajana vuoroveden mukana, eikä Lontoossa sattunut olemaan ainoatakaan vankilaviranomaista, joka olisi voinut sen vahvistaa. Saavuttuani iltamyöhällä kaupunkiin olin mennyt suoraan Jaggersin puheille hänen yksityisasuntoonsa pyytämään hänen apuaan, eikä Jaggers tahtonut vangin puolesta myöntää mitään. Se oli ainoa tarjolla oleva apukeino, sillä hän vakuutti minulle, että jutun täytyisi todistajan saavuttua ratketa viidessä minuutissa ja ettei mikään voima maan päällä voisi estää sitä ratkeamasta meitä vastaan.
Ilmoitin Jaggersille aikomukseni pitää Magwitchilta salassa hänen omaisuutensa kohtalo. Jaggers oli minulle nyreä ja vihainen, koska olin "päästänyt sen solahtamaan sormieni lomitse", ja huomautti, että meidän pitäisi piakkoin laatia anomus koettaaksemme saada siitä ainakin osan. Mutta hän ei salannut, että vaikka useissa tapauksissa omaisuudenmenetystä ei tiukasti vaadittu, ei mikään tämän tapauksen asianhaara tehnyt sitä sellaiseksi. Käsitin sen oikein hyvin. En ollut lainsuojattoman sukulainen, eikä minua liittänyt häneen mikään tunnustettava side; hän ei ollut ennen pidätystään allekirjoittanut minkäänlaista asiakirjaa minun hyväkseni, ja nyt sen tekeminen olisi hyödytöntä. Minulla ei ollut minkäänlaisia vaatimusperusteita, ja vihdoin päätin ja sittemmin pysyin siinä päätöksessä, ettei sydämeni koskaan kiusautuisi sellaisten hankkimisen toivottomasta tehtävästä.
Nähtävästi oli syytä otaksua, että hukkunut ilmiantaja oli toivonut saavansa palkkion tästä menetetystä omaisuudesta ja hankkinut joitakuita tarkkoja tietoja Magwitchin liikeasioista. Kun hänen ruumiinsa löytyi useiden virstojen päässä hänen kuolinpaikaltaan ja niin kammottavan muodottomaksi muuttuneena, että hänet voitiin tuntea ainoastaan taskujensa sisällön nojalla, olivat hänen taskussaan olleen kotelon sisältämät muistiinpanot vielä luettavassa kunnossa. Niiden joukossa oli erään Uudessa Etelä-Walesissa toimivan pankkiliikkeen nimi, johon oli sijoitettu rahaerä, sekä kuvaus eräistä varsin arvokkaista maa-alueista. Molemmat nämä tiedot sisältyivät luetteloon, jonka Magwitch vankilassa ollessaan antoi Jaggersille ja jossa oli mainittu kaikki, kuten hän uskoi, minun perittävikseni joutuvat omaisuuserät. Hänen tietämättömyytensä oli lopulta hyväksi hänelle, miesrukalle; hän luotti siihen, että perintöni oli varmassa tallessa Jaggersin avulla.
Kolme päivää kestäneen viivytyksen jälkeen, jolla aikaa asian käsittely oli lepäämässä, odotettaessa vankilalaivasta kutsutun todistajan tuloa, tämä todistaja saapui ja saattoi tämän helposti selvitetyn jutun lopulliseen kuntoon. Magwitchin tuomio määrättiin julistettavaksi oikeuden seuraavassa istunnossa, joka pidettäisiin kuukauden kuluessa.
Tänä elämäni synkkänä aikana Herbert tuli eräänä iltana kotiin sangen masentuneena ja virkkoi:
"Rakas Händel, pelkään, että minun on kohdakkoin pakko erota sinusta."
Kun hänen liikekumppaninsa oli valmistanut minua siihen, olin vähemmin hämmästynyt kuin hän luuli.
"Menetämme mainion tilaisuuden, jos jätän Kaironmatkani tuonnemmaksi, ja minua pelottaa pahasti, Händel, että minun täytyy lähteä sinun kipeimmin minua tarvitessasi."
"Herbert, kaipaan sinua aina, koska rakastan sinua, mutta en tällä hetkellä kipeämmin kuin muulloinkaan."
"Jäät niin kovin yksinäiseksi."
"Minulla ei ole aikaa ajatella sitä", vastasin. "Tiedäthän, että olen aina hänen luonansa, milloin minun vain sallitaan olla, ja että olisin hänen luonansa kaiket päivät, jos voisin. Ja kun palaan hänen luotansa, tiedät ajatusteni olevan hänen luonansa."
Se kamala tila, johon Magwitch oli joutunut, oli meistä kummastakin niin hirvittävä, ettemme voineet viitata siihen selvemmin sanoin.
"Rakas ystävä", jatkoi Herbert, "salli läheisen eromme – sillä se on hyvin läheinen – oikeuttaa minut vaivaamaan sinua puhumalla sinusta itsestäsi. Oletko miettinyt tulevaisuuttasi?"
"En, sillä en ole uskaltanut ajatella tulevaisuutta lainkaan."
"Mutta sinun tulevaisuuttasi ei sovi sivuuttaa; totisesti, rakas, rakas Händel, sitä ei saa sivuuttaa. Toivoisin sinun nyt keskustelevan siitä kanssani muutamia ystävällisiä sanoja."
"Olen valmis", lupasin.
"Tähän haaraliikkeeseemme, Händel, meidän täytyy saada –"
Huomasin hänen hienotunteisuudessaan välttävän oikeata sanaa, ja niinpä täydensin: "Konttoristi."
"Niin, konttoristi. Eikä toivottavasti ole ensinkään epätodennäköistä, että hän kohoaa – kuten eräs tuntemasi konttoristi on kohonnut – osakkaaksi. No niin, Händel – lyhyesti sanoen, rakas poika, suostutko tulemaan luokseni?"
Hänen esiytymisensä oli lumoavan sydämellinen ja kiehtova, kun hän lausuttuaan: "No niin, Händel", ikäänkuin se olisi ollut tärkeän liike-esityksen vakava alku, äkkiä luopui siitä sävystä, ojensi vilpittömän kätensä ja puhui koulupoikamaisesti.
"Clara ja minä olemme puhelleet siitä tuontuostakin", pitkitti Herbert, "ja viimeksi tänä iltana se herttainen pikku olento kyynelet silmissä pyysi minua ilmoittamaan sinulle, että jos mentyämme yhteen suostut muuttamaan luoksemme, hän panee parhaansa tehdäkseen sinut onnelliseksi ja saadakseen miehensä ystävän uskomaan, että hänkin on tämän ystävä. Tulisimme niin hyvin toimeen, Händel!"
Kiitin Claraa sydämestäni ja kiitin Herbertia sydämestäni, mutta vastasin, etten vielä voinut varmasti luvata liittyä häneen, kuten hän oli niin ystävällisesti ehdottanut. Ensinnäkin oli aivoillani liiaksi työtä kyetäkseni punnitsemaan asiaa selvästi. Toiseksi – Niin! Toiseksi väikkyi yhäti ajatuksissani hämärä kuva, joka kirkastuu hyvin likellä tämän pienen kertomuksen loppua.
"Mutta jos arvelisit, Herbert, liikettänne vahingoittamatta voivasi jättää tämän kysymyksen ratkaisemattomaksi vielä vähäksi aikaa –"
"Vaikka kuinka pitkäksi", huudahti Herbert. "Kuudeksi kuukaudeksi, vuodeksi!"
"Ei niin pitkäksi aikaa", vastasin. "Enintään kahdeksi tai kolmeksi kuukaudeksi."
Herbert oli hyvin riemuissaan, kun pudistimme kättä tämän sopimuksen vahvistamiseksi, ja sanoi voivansa nyt rohkaistua ilmoittamaan minulle, että hänen luultavasti täytyisi lähteä loppuviikolla.
"Entä Clara?" kysyin.
"Se herttainen pikku olento", vastasi Herbert, "pysyy velvollisuudentuntoisesti isänsä luona, niin kauan kuin tämän elämää kestää; mutta sitä ei voi kestää kauan. Rouva Whimple mainitsi minulle, että hänen lähtönsä on varmasti likellä."
"Jotta en puhuisi tunnottomasti", virkoin, "ei hän voi tehdä mitään parempaa kuin lähteä."
"Se taitaa olla pakko myöntää", yhtyi Herbert. "Ja sitten palaan noutamaan herttaista pikku olentoani, ja herttainen pikku olento ja minä astelemme rauhallisesti lähimpään kirkkoon. Muista! Se siunattu armas on ihan omaiseton, rakas Händel, ei ole vilkaissutkaan sukuluetteloihin, eikä hänellä ole aavistustakaan isoisästään. Kuinka onnellista isäni pojalle!"
Saman viikon lauantaina sanoin jäähyväiset Herbertille – joka uhkui valoisia toiveita, mutta oli murheellisen apeana, kun hänen täytyi erota minusta – hänen istuessaan satamakaupunkiin lähtevissä kyytivaunuissa. Menin kahvilaan kirjoittaakseni lyhyen kirjeen Claralle ja ilmoittaakseni hänelle, että Herbert oli lähtenyt, lähettäen hänelle lukemattomia sydämellisiä terveisiä, ja palasin senjälkeen yksinäiseen kotiini – jos se ansaitsi sitä nimitystä, sillä nyt se ei enää ollut kotini, eikä minulla ollut kotia missään.
Portailla kohtasin Wemmickin, joka oli tulossa alas, turhaan käyteltyään rystysiään oveeni. En ollut tavannut häntä kahden kesken pakoyrityksen onnettoman tuloksen jälkeen, ja hän oli tullut yksityisesti omasta kohdastaan lausumaan muutamia selittäviä sanoja sen epäonnistumisen johdosta.
"Compeyson-vainaja", puheli Wemmick, "oli vähitellen saanut osittain tarkan selon nyt päättyneestä asiasta, ja sen, mitä kuulin, kuulin eräiltä hänen pinteeseen joutuneilta omaisiltaan – joitakuita hänen omaisiaan on aina pinteessä. Pidin korvani auki, vaikka ne näennäisesti olivat ummessa, kunnes kuulin hänen olevan poissa, ja silloin arvelin, että oli paras aika yrittää. Nyt voin vain otaksua, että hänen, hyvin ovelan miehen, taktiikkaan kuului tavanmukaisesti pettää omia välikappaleitaan. Toivoakseni ette moiti minua, herra Pip? Varmasti koetin auttaa teitä kaikesta sydämestäni."
"Olen siitä yhtä varma, Wemmick, kuin tekin voitte olla ja kiitän teitä mitä vakavimmin kaikesta mielenkiinnostanne ja ystävällisyydestänne."
"Kiitoksia, kiitoksia, kiitoksia oikein paljon! Se oli huono homma", pahoitteli Wemmick, kynsien korvallistaan, "ja vakuutan, etten ole pitkään aikaan ollut niin harmissani. Tarkoitan nimittäin niin suuren kannettavan omaisuuden uhraamista. Hyväinen aika!"
"Minä taas ajattelen, Wemmick, sen omaisuuden onnetonta omistajaa."
"Niinpä niin", äänsi Wemmick. "Ei luonnollisestikaan voida huomauttaa mitään siitä, että olette pahoillanne hänen tähtensä, ja olisin itsekin valmis uhraamaan viisipuntasen saadakseni hänet vapaaksi. Mutta ajattelen näin. Kun Compeyson-vainaja oli saanut etukäteen tiedon hänen paluustaan ja oli niin tiukasti päättänyt saattaa hänet tilinteolle, ei häntä luullakseni olisi voinut pelastaa. Kannettava omaisuus sensijaan olisi varmasti voitu pelastaa. Se on ero omaisuuden ja omistajan välillä, ettekö oivalla?"
Kehokin Wemmickiä tulemaan asuntooni ja nauttimaan virkistyksekseen lasin grogia, ennenkuin hän lähtisi kävelemään Walworthiin. Hän hyväksyi kutsuni. Juodessaan kohtuullista annostaan hän virkkoi ilman minkäänlaista siihen johtavaa aihetta ja oltuaan sitä ennen sangen rauhattoman näköinen:
"Mitä arvelette siitä, herra Pip, että aion pitää lomapäivän maanantaina?"
"No, otaksuttavasti ette ole tehnyt sellaista temppua kokonaiseen vuoteen."
"Todennäköisesti en vuosikymmeneen", oikaisi Wemmick. "Niin. Aion ottaa lomapäivän. Vielä enemmänkin, aion pyytää teitä lähtemään kävelyretkelle mukaani."
Olin kieltäytymäisilläni, esittäen syyksi sen, että juuri silloin olin huono seuramies, mutta Wemmick ennätti edelleni.
"Tiedän puuhailunne", virkkoi hän, "ja tiedän teidän olevan huonossa kunnossa, herra Pip. Mutta jos voisitte sen tehdä, pitäisin sitä ystävyydenosoituksena. Kävelyretki ei ole pitkä, ja se tehdään varhain. Sanokaamme, että se sitoisi aikanne – mukaanluettuna retkellä nautittu aamiainen – kello kahdeksasta kahteentoista. Voisittekohan jotenkin puristaa aikaanne, niin että se kävisi päinsä?"
Hän oli useita kertoja tehnyt niin paljon hyväkseni, että tämä oli sangen vähäinen vastapalvelus. Sanoin voivani sen järjestää – järjestäväni sen – ja hän oli niin hyvillään suostumuksestani, että minäkin olin mielissäni. Hänen erikoisesta pyynnöstään lupasin mennä häntä tapaamaan Linnaan puoli yhdeksän maanantaiaamuna, ja sitten erosimme toisistamme sillä kertaa.
Täsmälleen sovittuna aikana soitin maanantaiaamuna Linnan portinkelloa, ja Wemmick itse otti minut vastaan; hän näytti minusta tavallista tiukemmalta, ja hänen päässänsä oli sileämpi hattu kuin tavallisesti. Sisällä oli valmiina kaksi lasia rommia ja maitoa sekä kaksi voileipää. Vanhuksen oli täytynyt nousta jalkeille leivosen kanssa samaan aikaan, sillä katsahtaessani hänen makuuhuoneeseensa näin, että hänen vuoteensa oli tyhjä.
Kun olimme vahvistaneet itseämme rommilla ja maidolla sekä voileivillä ja lähdimme tämän alkuvalmistuksen jälkeen kävelylle, otti Wemmick suureksi hämmästyksekseni onkivavan olalleen.
"Mutta emmehän ole menossa onkimaan!" huomautin.
"Emme", myönsi Wemmick, "mutta kävelen mielelläni vapa olallani."
Se oli minusta omituista, mutta en kumminkaan virkkanut mitään, ja lähdimme liikkeelle. Astelimme Camberwellin niitylle päin, ja ehdittyämme niille tienoille Wemmick huudahti äkkiä:
"Kas vain! Tuossahan on kirkko!"
Siinä ei ollut mitään kovin kummastuttavaa, mutta hämmästyin taaskin aika lailla, kun hän ehdotti ikäänkuin loistavan ajatuksen innostuttamana:
"Mennään sisälle!"
Teimme niin, Wemmick jätti onkivapansa eteiseen, ja silmäilimme ympärillemme. Sillä välin Wemmick pisti kätensä takintaskuunsa ja otti sieltä esille paperiin kiedotun käärön.
"Hei vain!" ihasteli hän. "Tässä kaksi paria hansikkaita! Vedetään ne käsiimme!"
Kun ne olivat valkeita silohansikkaita ja kirjeluukku oli äärimmilleen leventynyt, alkoi mielessäni viritä voimakkaita epäluuloja. Ne vahvistuivat varmuudeksi, kun näin vanhuksen astuvan sisälle sivuovesta, saattaen naista.
"Hei vain!" lausui Wemmick. "Tuossa tulee neiti Skiffins! Suoritetaan vihkiminen!"
Tämä häveliäs neitsyt oli samanlaisessa asussa kuin tavallisesti paitsi sitä, että hän nyt parhaillaan vaihtoi vihreitä käsineitään valkeihin. Vanhus myöskin valmisti samanlaista uhria Hymenin alttarille. Vanhan herran kävi kuitenkin niin vaikeaksi saada hansikkaita käsiinsä, että Wemmick näki välttämättömäksi panna hänet seisomaan selkä pylvästä vasten, sijoittua itse pylvään taakse ja kiskoa käsineitä, kun taas minä puolestani pitelin vanhaa herraa kiinni vyötäisiltä, jotta hän tarjoisi tasapuolisen ja varman vastuksen. Tämän nerokkaan suunnitelman avulla hänen hansikkaansa saatiin paikoilleen mallikelpoisesti.
Sitten ilmestyivät pappi ja lukkari näkyviin, ja meidät järjestettiin seisomaan juhlallisen kaiteen ääreen. Uskollisesti noudattaen mielijohdettaan tehdä muka kaikki ilman valmistuksia Wemmick kuului jupisevan itsekseen ottaessaan ennen toimituksen alkua jotakin liivintaskustaan: "Kas vain! Tässä on sormus!"
Minä esiinnyin sulhasen todistajana eli puhemiehenä, kun taas pieni, nilkuttava penkinovien avaaja, jonka päässä oli pientä lasta muistuttava, pehmeä myssy, oli olevinaan neiti Skiffinsin helmaystävätär. Morsiamen luovuttamisen vastuunalainen tehtävä oli vanhuksen osalla, mistä johtui, että pappi tahtomattaan pahastui. Se kävi seuraavasti. Kun hän kysyi: "Kuka luovuttaa tämän naisen vaimoksi tälle miehelle?" ei vanhus aavistanutkaan, mille kohdalle juhlatoimitusta olimme ennättäneet, vaan seisoi rakastettavan säteilevänä, tähyillen kymmeniä käskyjä. Tämän jälkeen pappi toisti: "Kuka luovuttaa tämän naisen vaimoksi tälle miehelle?" Kun vanha herra edelleenkin oli mitä kunnioitettavimman tietämättömyyden tilassa, huusi sulhanen totutulla äänellään: "No, isävanhus, ymmärräthän; kuka luovuttaa?" Hyvin pirteästi vanhus vastasi siihen, ennenkuin lausui, että hän luovutti: "Hyvä, John, oikein hyvä, poikani!" Ja senjälkeen pappi kävi niin synkän äänettömäksi, että minua hetkisen epäilytti, saisimmeko vihkimistä ensinkään kuntoon sinä päivänä.
Se suoritettiin kuitenkin loppuun, ja kirkosta poistuessamme Wemmick kohotti kastemaljan kantta, pisti valkeat hansikkaansa siihen ja laski kannen paikalleen. Rouva Wemmick huolehti tulevaisuudesta enemmän, pani valkeat hansikkaat taskuunsa ja veti vihreät jälleen käsiin. "Ja nyt, herra Pip", virkkoi Wemmick, ottaen ulos tullessamme onkivavan voitonriemuisesti olalleen, "sallikaa minun kysyä, otaksuisiko kukaan tätä vihkiäisseurueeksi?"
Aamiainen oli tilattu pienestä miellyttävästä ravintolasta, joka sijaitsi noin virstan päässä niityn takana kohoavalla maaperällä, ja huoneessa oli bagatellipöytä siltä varalta, että haluaisimme juhlamenojen jälkeen vapauttaa mielemme jännityksestä. Oli hupaista panna merkille, ettei rouva Wemmick enää vääntänyt irralleen Wemmickin kättä sen sovittautuessa hänen vartalonsa ympärille, vaan istui korkeaselkämyksisessä tuolissa seinän vierellä kuten selloviulu kotelossaan ja salli itseään halattavan, niinkuin se sointuvaääninen kapine olisi sallinut.
Aamiainen oli erinomainen, ja milloin joku kieltäytyi ottamasta jotakin pöydästä, huomautti Wemmick: "Sopimuksen mukaan hankittua, ymmärrättehän; älkää arkailko!" Join nuoren parin maljan, join vanhuksen, join Linnan maljan, puhuin morsiamelle erohetkellä ja koetin olla niin miellyttävä kuin voin.
Wemmick saattoi minut ovelle, ja taaskin pudistin hänen kättänsä sekä toivotin hänelle onnea.
"Kiitos!" sanoi Wemmick. "Hän on niin oivallinen kananhoitaja, ettei teillä ole siitä aavistustakaan. Saatte joitakuita munia, joten voitte itse arvostella. Kuulkaahan, herra Pip!" Hän kutsui minut takaisin ja puhui hiljaa. "Tämä on tyyten walworthilainen mielipide, suvainnette muistaa."
"Ymmärrän. Siitä ei saa hiiskua Little Britainissa", virkoin.
Wemmick nyökkäsi. "Sen jälkeen, mitä ilmaisitte tuonnoin, sopisi herra Jaggersin yhtä hyvin olla tietämättä tästä mitään. Hän saattaisi luulla aivojeni pehmenevän tai jotakin sentapaista."
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Magwitch oli vankilassa hyvin sairaana koko ajan juttupäivän määräämisestä oikeuden istuntopäivään saakka. Hänellä oli katkennut kaksi kylkiluuta, ne olivat vahingoittaneet hänen keuhkojaan, ja hänen hengityksensä oli tuskallista ja vaivaloista, mikä pahentui päivä päivältä. Vammojensa tähden hän puhui niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli; senvuoksi hän puhuikin hyvin vähän. Mutta hän oli aina valmis kuuntelemaan minua, ja ensimmäiseksi elämäntehtäväkseni tuli puhua hänelle ja lukea hänelle, mitä tiesin hänen pitävän kuulla.
Kun hän oli ihan liian sairas jäädäkseen yleiseen vankilaan, siirrettiin hänet jo ensimmäisinä päivinä sairaalan puolelle. Tämä soi minulle tilaisuuden olla hänen luonansa enemmän kuin muutoin olisin voinut olla. Ja ilman sairauttaan hänet olisi pantu rautoihin, sillä häntä pidettiin päättäväisenä vankilankarkulaisena ja kuka tiesi minä muuna.
Vaikka näinkin hänet joka päivä, tapahtui se vain lyhyeksi ajaksi kerrallaan; niinpä säännöllisesti uudistuvat eroaikamme olivat niin pitkät, että hänen kasvoistaan kuvastuivat kaikki hänen ruumiillisessa tilassaan tapahtuvat vähäisetkin muutokset. En muista kertaakaan huomanneeni niissä muutosta parempaan päin; hän kuihtui ja kävi heikommaksi ja huonommaksi vähitellen, päivä päivältä, siitä alkaen kun vankilan ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Hänestä kuvastui sellaista alistumista kuin hän olisi ollut lopen väsynyt. Toisinaan sain hänen esiintymisestään tai parista hänen huuliltaan luiskahtaneesta sanasta sellaisen vaikutelman, että hän pohti, olisiko hän paremmissa olosuhteissa saattanut olla parempi ihminen. Mutta kertaakaan hän ei ilmaissut puolustautumista sensuuntaisella vihjauksella eikä koettanutkaan suunnata entisyyttä pois sen ainaisesta muodosta.
Pari tai kolme kertaa sattui joku häntä hoitelevista ihmisistä viittaamaan hänen huonoon maineeseensa. Silloin välähti hänen kasvoilleen hymy, ja hän käänsi katseensa minuun kasvoillaan luottavainen ilme ikäänkuin olisi varmasti uskonut minun nähneen hänessä jonkun korvaavan piirteen jo niin varhain kuin ollessani pieni lapsi. Muuten hän oli aina nöyrä ja katuvainen eikä tietääkseni milloinkaan valittanut.
Käräjien alettua Jaggers taivutti hänet pyytämään, että hänen juttunsa lykättäisiin seuraaviin käräjiin. Anomus tehtiin ilmeisesti siinä mielessä, että hän ei voinut elää siihen saakka, ja se hylättiin. Juttu otettiin heti käsiteltäväksi, ja syytettyjen paikalla ollessaan hän istui tuolissa. Kenenkään vastustamatta sain istua syytettyjen aition vieressä, sen ulkopuolella, ja pidellä kättä, jonka hän minulle ojensi.
Asian käsittely oli hyvin lyhyt ja hyvin selvä. Kaikki, mitä hänen hyväkseen voitiin puhua, puhuttiin – kuten esimerkiksi, että hän oli muuttunut uutteraksi ja työteliääksi sekä menestynyt hyvin laillisesti ja nuhteettomasti. Mutta mahdotonta oli kumota sitä tosiseikkaa, että hän oli palannut rangaistussiirtolasta, ollen nyt tuomarin ja valamiehistön edessä. Oli mahdotonta käsitellä tätä häneen kohdistettua syytöstä julistamatta häntä syylliseksi.
Siihen aikaan oli tapana – kuten niiden käräjien minulle antaman hirveän kokemuksen nojalla sain tietää – omistaa viimeinen päivä tuomioiden julistamiselle ja loppuvaikutelmaksi julistaa kuolemantuomio. Jollei muistini pitäisi silmieni edessä häviämätöntä kuvaa, voisin näitä sanoja kirjoittaessani tuskin uskoa nähneeni kaksineljättä miestä ja naista tuotuina tuomarin eteen yhdessä kuulemaan sitä tuomiota. Ensimmäisenä näiden kahdenneljättä joukossa oli hän – istumassa, voidakseen hengittää niin hyvin, että henki hänessä säilyisi.
Koko kohtaus johtuu uudelleen selvästi muistiini sen hetken eloisissa väreissä, aina huhtikuisiin sadepisaroihin saakka, joita rapisi oikeussalin ikkunoihin, kimallellen huhtikuisen auringon säteissä. Syytettyjen aitioon teljettyinä, minun taaskin seisoessani sen ulkonurkalla hänen kätensä kädessäni, olivat ne kaksineljättä miestä ja naista, jotkut uhmaavina, toiset pelon valtaamina, jotkut nyyhkyttävinä ja itkevinä, toiset peitellen kasvojaan, toiset tuijotellen synkästi ympärilleen. Naispuolisten tuomittujen joukosta oli kajahtanut kirkaisuja, mutta ne oli vaimennettu, ja sitten oli seurannut hiljaisuus. Sheriffit vankkoine ketjuineen, oikeudenpalvelijat ja avara parveke täynnä kansaa – suuri teatterimainen yleisö – katseli, kun ne kaksineljättä ja tuomari pantiin juhlallisesti vastakkain. Sitten tuomari puhui heille.
Niiden hänen edessään olevien turmeltuneiden olentojen joukossa, joille hänen täytyi erikoisesti kohdistaa puheensa, oli eräs, joka melkein lapsuudestaan saakka oli ollut lainrikkoja, joka uudistettujen vankeustuomioiden ja rangaistusten jälkeen oli vihdoin tuomittu karkoitukseen määräajaksi ja joka oli karannut hyvin väkivaltaisesti ja rohkeasti ja uudelleen tuomittu rangaistussiirtolaan eliniäkseen. Tämä kurja mies näytti joksikin aikaa tulleen hairahdustensa tuntoon, kun hänet oli viety kauas entisten rikkomustensa näyttämöiltä, ja viettäneen rauhallista ja rehellistä elämää. Mutta antaen onnettomalla hetkellä perään niille taipumuksille ja intohimoille, jotka jo ammoin olivat tehneet hänet yhteiskunnan vitsaukseksi, hän oli poistunut rauhallisesta katumuspaikastaan ja palannut siihen maahan, jossa hän oli lainsuojaton. Täällä pian paljastettuna hänen oli aluksi onnistunut välttää oikeudenpalvelijoita, mutta kun hänet vihdoin pidätettiin hänen yrittäessään paeta, oli hän vastustanut ja aiheuttanut – hän itse tiesi parhaiten, varmassa aikomuksessako vai sokeassa hurjuudessaanko – paljastajansa kuoleman. Kun siitä, että hän oli palannut siihen maahan, joka oli hänet hylännyt, oli määrätty rangaistukseksi kuolema ja kun hänen jutussaan oli näin raskauttavat asianhaarat, täytyi hänen valmistautua kuolemaan.
Aurinko paistoi sisälle oikeussalin isoista ikkunoista, lasilevyillä kimaltelevien sadepisaroiden lävitse, luoden leveän valojuovan noiden kahdenneljättä ja tuomarin väliin, liittäen heidät toisiinsa ja ehkä muistuttaen joillekuille kuulijoista, että he molemmat joutuisivat ehdottoman yhdenvertaisina mahtavammalle tuomiolle, jossa tiedettäisiin kaikki eikä voitaisi erehtyä. Nousten pystyyn, niin että hänen kasvonsa muodostivat selvän täplän tässä valojuovassa, vanki virkkoi:
"Herra tuomari, olen saanut kuolemantuomioni Kaikkivaltiaalta, mutta taivutan pääni teidän tuomiollenne."
Kuului hiljaista suhinaa, ja tuomari puhui sitten puhuttavansa muille. Senjälkeen heidät kaikki muodollisesti tuomittiin, joitakuita heistä saatettiin ulos, jotkut heistä hoippuivat ulos kasvoillaan riutumuksen ja uhmailun ilme, muutamat nyökkäsivät parvekkeelle, kaksi tai kolme pudisti toistensa kättä, ja toiset poistuivat pureksien lähistöltä saamiensa vihannesten jätteitä. Magwitch lähti viimeisenä, koska hänet täytyi auttaa pystyyn tuoliltaan ja hänen täytyi kävellä hyvin hitaasti; ja hän piteli kättäni, sillä aikaa kun muita vietiin pois ja kuulijat nousivat pystyyn – kohennellen vaatetustaan, kuten kirkossa tai muissa kokouspaikoissa tehdään – sekä osoittelivat milloin mitäkin rikollista, useimmiten häntä ja minua.
Vakavasti toivoin hänen kuolevan ennen oikeuden pöytäkirjan valmistumista, mutta peläten hänen pysyvän elossa aloin samana iltana kirjoittaa sisäministerille anomusta, esittäen, mitä Magwitchista tiesin, ja huomauttaen, että hän oli palannut kotimaahan minun tähteni. Kirjoitin sen niin palavasti ja liikuttavasti kuin osasin ja saatuani sen valmiiksi ja lähetettyäni sen kirjoitin vielä anomuksia sellaisille arvovaltaisille henkilöille, joiden toivoin olevan armahtavaisimpia, ja sommittelin anomuksen itse hallitsijallekin. Hänen tuomitsemisensa jälkeen en levännyt useihin päiviin ja öihin, paitsi milloin nukahdin tuolilleni, vaan olin kokonaan syventynyt näihin vetoomuksiin. Ja lähetettyäni ne määräpaikkoihinsa en malttanut pysytellä poissa niiltä paikoilta, joissa ne olivat, sillä minusta tuntui kuin niistä olisi ollut enemmän toivoa minun ollessani niiden läheisyydessä. Tässä järjettömässä rauhattomuudessani ja mielentuskassani harhailin iltaisin pitkin katuja niiden virastojen ja talojen ohitse, joihin olin anomukseni jättänyt. Vielä tälläkin hetkellä tekevät Lontoon ikävät, läntiset kadut kylminä, tomuisina kevätiltoina ja niitä reunustavat jonot jylhiä, suljettuja taloja sekä niiden pitkät lamppurivit minut alakuloiseksi, koska ne palauttavat mieleeni tämän ajan.
Jokapäiväisiä vierailujani hänen luonansa lyhennettiin nyt, ja häntä vartioitiin tiukemmin. Kun huomasin tai kuvittelin, että minun epäiltiin aikovan viedä hänelle myrkkyä, pyysin, että minut tarkastettaisiin, ennenkuin istuuduin hänen vuoteensa viereen, ja vakuutin aina saapuvilla olevalle vartijalle olevani valmis tekemään mitä tahansa saadakseni hänet luottamaan aikomusteni vilpittömyyteen. Ei kukaan ollut tyly hänelle eikä minulle. Velvollisuus oli tehtävä, ja se tehtiin, mutta ei töykeästi. Vartija vakuutti minulle aina, että potilas oli heikompi, ja jotkut muut samaan huoneeseen sijoitetut sairaat vangit ja eräät toiset vangit, jotka sairaanhoitajina hoivailivat heitä – pahantekijöitä, mutta kykeneviä olemaan hyväntahtoisia, kiitos Jumalalle! – yhtyivät aina hänen selostukseensa.
Päivien vieriessä edelleen panin yhä useammin merkille, että hän lepäsi levollisesti katsellen valkeata laipiota kasvot ihan valottomina, kunnes joku sanani kirkasti ne tuokioksi, minkä jälkeen ne jälleen vaipuivat entiseen tilaansa. Toisinaan hän oli melkein tai aivan kykenemätön puhumaan; sitten hän vastaili minulle, hiljaa puristellen kättäni, ja totuin käsittämään hänen tarkoituksensa oikein hyvin.
Päivien lukumäärä oli paisunut kymmeneksi, kun huomasin hänessä suuremman muutoksen kuin olin siihen saakka nähnyt. Hänen silmänsä olivat suunnatut oveen ja kirkastuivat minun astuessani sisälle.
"Rakas poika", alkoi hän istuuduttuani hänen vuoteensa vierelle, "minusta tunnuit myöhästyvän. Mutta tiesin sen olevan mahdotonta."
"On täsmälleen oikea aika", vastasin. "Olin jo portilla vartoamassa."
"Sinä olet aina portilla vartoamassa, eikö totta, rakas poika?"
"Kyllä, jotta en menettäisi minuuttiakaan sallitusta ajasta."
"Kiitoksia, rakas poika, kiitoksia! Jumala sinua siunatkoon! Sinä et ole minua hylännyt, rakas poika."
Puristin hänen kättänsä äänettömänä, sillä en voinut unohtaa aikomukseni kerran olleen hylätä hänet.
"Ja kaikkein parasta on", jatkoi hän, "että olet ollut minulle lohdullisempi jouduttuani tumman pilven varjoon kuin auringonpaisteen aikana. Se on parasta kaikesta."
Hän lepäsi selällään, hengittäen hyvin vaivaloisesti. Vaikka hän teki mitä hyvänsä ja vaikka hän rakastikin minua, kaikkosi valo tuontuostakin hänen kasvoiltaan, ja valkeaan laipioon tähdätyn tyynen katseen peitti verhoava kalvo.
"Onko olonne hyvin tuskallista tänään?"
"Enhän valita, rakas poika."
"Ette valita milloinkaan."
Hän oli lausunut viimeiset sanansa. Hän hymyili, ja käsitin hänen kosketuksensa tarkoittavan, että hän halusi nostaa kättäni ja laskea sen rinnalleen. Laskin sen siihen, ja hän hymyili taaskin, pannen sille molemmat omat kätensä.
Vierailuaika kului loppuun meidän ollessamme siinä asennossa, mutta katsahdettuani ympärilleni näin vankilanjohtajan seisovan likelläni, ja hän kuiskasi: "Teidän ei tarvitse poistua vielä." Kiitin häntä ja tiedustin: "Saanko puhua hänelle, jos hän kuulee minua?"
Johtaja astui syrjään ja viittasi vartijaa loittonemaan. Vaikka tämä muutos tapahtui meluttomasti, poisti se kalvon valkeaan laipioon tähdätyn levollisen katseen tieltä, ja kuoleva katsoi minuun hyvin hellästi.
"Rakas Magwitch, minun täytyy nyt vihdoin ilmaista se teille. Ymmärrättekö sanani?"
Hiljainen kädenpuristus.
"Teillä oli ennen lapsi, jota rakastitte ja jonka menetitte."
Voimakkaampi kädenpuristus.
"Hän oli elossa ja sai mahtavia ystäviä. Hän on elossa nytkin. Hän on hieno nainen ja hyvin kaunis. Ja minä rakastan häntä!"
Tehden viimeisen heikon ponnistuksen, joka olisi ollut tehoton, jollen olisi siihen mukautunut ja sitä tukenut, hän vei käteni huulilleen. Senjälkeen hän antoi sen hiljaa vaipua jälleen rinnalleen, laskien omat kätensä sille. Hänen silmiinsä palasi levollinen, valkeaan laipioon suunnattu katse, se himmeni, ja hänen päänsä painui rauhallisesti hänen rinnalleen.
Muistaen silloin, mitä olimme yhdessä lukeneet, ajattelin niitä kahta miestä, jotka menivät temppeliin rukoilemaan, ja käsitin, etten voisi lausua hänen vuoteensa vierellä parempia sanoja kuin: "Oi, Herra, ole armollinen tälle, syntiselle!"
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Kun nyt olin jäänyt täysin omiin oloihini, ilmoitin aikovani muuttaa pois huoneistani, Templestä, niin pian kuin vuokra-aikani voisi laillisesti päättyä, ja siihen mennessä vuokrata ne puolestani muille. Heti kiinnitin ilmoituslaput ikkunoihin, sillä minulla oli velkoja ja tuskin ensinkään rahaa, ja raha-asiaini tila alkoi minua vakavasti huolestuttaa. Minun olisi oikeammin pitänyt kirjoittaa, että olisin huolestunut, jos minulla olisi ollut tarmoa ja keskittymiskykyä kylliksi, kyetäkseni selvästi tajuamaan mitään muuta tosiseikkaa kuin sen, että olin sairastumaisillani ankarasti. Äskeisen jännityksen nojalla olin jaksanut siirtää sairauden toistaiseksi, mutta en tyyten sitä torjua; tunsin sen nyt käyvän kimppuuni enkä paljoa muuta käsittänytkään enkä muusta juuri välittänytkään.
Päivän tai pari viruin sohvalla tai lattialla – missä tahansa, mihin vain satuin vaipumaan – pää raskaana ja jäsenet kipeinä, ilman tarmoa ja ilman voimaa. Sitten tuli yö, joka tuntui hyvin pitkältä, levottomuuden ja kauhun täyttämältä, ja kun aamulla yritin nousta istumaan vuoteessani ja ajattelemaan sitä, huomasin, etten siihen pystynyt.
Olinko todellakin ollut yön hiljaisuudessa Garden-pihalla, hapuillen etsimässä venettä, jonka otaksuin olevan siellä, olinko kaksi tai kolme kertaa tullut tajuihini portailla hyvin kauhuissani, tietämättä, miten olin joutunut pois vuoteestani, olinko huomannut olevani sytyttämässä lamppua sen ajatuksen valtaamana, että hän oli tulossa ylös portaita ja että valot olivat sammuneet, oliko minua sanomattomasti kiusannut jonkun henkilön sekava puhelu, nauraminen ja ähkyminen, ja olinko melkein epäillyt itseäni niiden äänten aiheuttajaksi, oliko huoneen pimeässä sopessa ollut suljettu, rautainen pätsi ja oliko joku ääni yhä uudelleen huutanut, että neiti Havisham oli siinä palamassa – sellaisia seikkoja koetin mielessäni ratkaista ja saattaa jonkinlaiseen järjestykseen viruessani vuoteellani sinä aamuna. Mutta niiden ja minun väliin suikersi kalkkiuunin höyryjä, sotkien ne kaikki, ja niiden höyryjen lävitse vihdoin näin kaksi miestä, jotka katselivat minua.
"Mitä haluatte?" tiedustin hätkähtäen. "En tunne teitä."
"No niin, hyvä herra", vastasi heistä toinen, kumartuen puoleeni ja koskettaen olkapäätäni, "tämän asian varmastikin pian järjestätte, mutta olette pidätetty."
"Kuinka suuri velka on?"
"Satakaksikymmentäkolme puntaa, viisitoista shillinkiä ja kuusi pennyä. Jalokivikauppiaan lasku luullakseni."
"Mitä on tehtävä?"
"Teidän olisi parasta tulla minun kotiini", virkkoi mies. "Minulla on oikein sievä koti."
Yritin nousta pukeutuakseni. Kun seuraavan kerran heidät huomasin, seisoivat he vähän matkan päässä vuoteesta, silmäillen minua. Viruin vielä paikallani.
"Näette tilani", sanoin. "Tulisin mukaanne, jos voisin; mutta olen todellakin ihan kykenemätön. Jos viette minut pois täältä, kuolen luullakseni matkalla."
Kenties he vastasivat tai pohtivat sitä kysymystä tai koettivat rohkaista minua uskomaan, että olin paremmassa kunnossa kuin luulin. Koska he nimittäin ovat muistissani ainoastaan tämän hennon säikeen varassa, en tiedä, mitä he tekivät, paitsi sitä, etteivät he vieneet minua pois.
Että minussa oli kuume ja että minua kartettiin, että minulla oli kovat tuskat, että usein menetin järkeni, että aika tuntui loputtomalta, että sekoitin mahdottomia olentoja omaan itseeni, että olin talon seinään muurattu tiili, mutta kuitenkin rukoilin, että minut vapautettaisiin siitä huimaavasta paikasta, johon rakentajat olivat minut kiinnittäneet, että olin suunnattoman koneen terästanko, kolisten ja pyörien rotkon reunalla, ja että kuitenkin omana itsenäni rukoilin, että kone seisautettaisiin ja minun kohtani taottaisiin siitä irti, että sairaudessani oli tällaisia vaiheita, sen tiedän oman muistini nojalla ja tiesin sen jollakin tavoin silloinkin. Että toisinaan kamppailin todellisten ihmisten kanssa, luullen heitä murhamiehiksi, ja että yhtäkkiä käsitin heidän tarkoittavan minulle hyvää sekä sitten vaivuin uupuneena heidän käsivarsilleen, sallien heidän laskea minut pitkäkseni, senkin tiesin silloin. Mutta ennen kaikkea tiesin, että kaikilla näillä ihmisillä – joissa sairauteni pahimpina aikoina tapahtui kaikenlaisia tavattomia kasvonmuutoksia ja joiden koko paisui – ennen kaikkea, sanon, tiesin, että kaikilla näillä ihmisillä oli omituinen taipumus ennemmin tai myöhemmin muuttua Joen näköisiksi.
Sivuutettuani sairauteni pahimman kohdan aloin panna merkille, että samalla kun sen kaikki muut piirteet muuttuivat, tämä ainoa kestävä piirre ei muuttunut. Jos kuka tahansa ja milloin tahansa tuli läheisyyteeni, muuttui hän yhäti Joeksi. Kun avasin silmäni yöllä, näin vuoteeni vieressä olevalla isolla tuolilla Joen. Kun avasin silmäni päivällä, näin sittenkin Joen istumassa ikkuna-istuimella, poltellen piippuaan varjostetun, avoimen ikkunan ääressä. Kun pyysin vilvoittavaa juomaa, oli sitä minulle ojentava, hellä käsi Joen. Kun juotuani vaivuin takaisin pielukselleni, olivat ne kasvot, jotka katselivat minua niin toiveikkaasti ja hellästi, Joen.
Eräänä päivänä vihdoin rohkaistuin kysymään: "Onko siinä Joe?"
Ja tuttu, herttainen, kotoinen ääni vastasi: "Olen kuin olenkin, hyvä kumppani."
"Oi, Joe, sinä säret sydämeni! Katso minua vihaisesti, Joe! Lyö minua, Joe! Puhu minulle kiittämättömyydestäni! Älä ole minulle noin hyvä!"
Joe oli nimittäin painanut päänsä pielukselle viereeni ja kiertänyt kätensä kaulaani riemuissaan siitä, että tunsin hänet.
"Sinä, rakas Pip-kulta, vanha kumppani", haasteli Joe, "sinä ja minä olimme aina ystävyksiä. Ja kun olet kyllin terve lähteäksesi ajelulle – kuinka mainiota!"
Senjälkeen Joe vetäytyi ikkunan ääreen seisomaan selkä minuun päin, pyyhkien silmiään. Ja kun äärimmäinen heikkouteni esti minua nousemasta pystyyn ja menemästä hänen luoksensa, viruin paikallani, katuvaisesti supattaen: "Oi, Jumala häntä siunatkoon! Oi, Jumala siunatkoon tätä lempeätä kristittyä!"
Joen silmät olivat punaiset seuraavan kerran nähdessäni hänet vuoteeni ääressä, mutta pitelin hänen kättänsä omassani, ja me molemmat olimme onnelliset.
"Kuinka kauan, rakas Joe?"
"Tarkoitat kai, kuinka kauan sairauttasi on kestänyt, rakas, vanha kumppani?"
"Niin, Joe."
"Nyt ollaan toukokuun lopussa, Pip. Huomenna on kesäkuun ensimmäinen päivä",
"Entä oletko ollut täällä koko ajan, rakas Joe?"
"Jotensakin, hyvä kumppani. Sillä, kuten sanoin Biddylle, kun tieto sairaudestasi saapui kirjeessä, jonka toi postiljooni – ennen naimaton, mutta nyt naimisissa, vaikka saakin liian vähän palkkaa aika paljosta kävelystä ja kengänkulutuksesta, mutta maailman tavara ei ole ollut hänen tarkoitusperänsä, ja avioliitto oli hänen sydämensä hartain toive –"
"On niin riemullista kuunnella sinua, Joe! Mutta keskeytin huomautukseni, mitä sanoit Biddylle."
"Sanoin hänelle", vastasi Joe, "että kun ehkä olet outojen ihmisten joukossa ja kun sinä ja minä olemme aina olleet ystävyksiä, ei vierailuni sellaisella hetkellä ehkä osoittautuisi vastenmieliseksi. Ja Biddyn sanat kuuluivat: 'Mene hänen luoksensa aikaa hukkaamatta!' Ne", jatkoi Joe, ja hänellä oli nyt kasvoillaan harkitseva ilmeensä, "olivat Biddyn sanat. 'Mene hänen luoksensa', sanoi Biddy, 'aikaa hukkaamatta!' Lyhyesti lausuen, en pettäisi sinua pahasti", lisäsi Joe mietittyään vähän aikaa vakavasti, "jos selittäisin sinulle, että sen nuoren naisen sanat kuuluivat: 'minuuttiakaan aikaa hukkaamatta'."
Tällöin Joe keskeytti selittelynsä ja ilmoitti minulle, että piti puhella hyvin kohtuullisesti, että minun piti nauttia vähän ravintoa tiheästi, määräaikoina, tuntisinpa halua tai en, ja että minun tuli alistua hänen kaikkiin määräyksiinsä. Niinpä suutelin hänen kättänsä ja lepäsin paikallani, kun taas hän alkoi sepittää kirjettä Biddylle, pannen siihen terveiseni.
Ilmeisesti Biddy oli opettanut Joen kirjoittamaan. Viruessani vuoteellani, katsellen häntä, en heikossa tilassani voinut olla taaskin itkemättä ilosta nähdessäni, kuinka ylpeästi hän ryhtyi tuhertamaan kirjettään. Vuoteestani oli poistettu verhot, ja se oli minun siinä maatessani siirretty olohuoneeseen, koska tämä oli ilmavin ja tilavin, matto oli otettu pois, ja huonetta pidettiin aina raikkaana ja terveellisenä yötä päivää. Kirjoituspöytäni ääreen, joka oli työnnetty soppeen ja jolla oli sekava rykelmä pikku pulloja, Joe nyt istuutui tärkeään tehtäväänsä, valiten ensin kynän kynätarjottimelta niinkuin se olisi ollut isoja työkaluja sisältävä lipas ja käärien hihansa ylös, ikäänkuin olisi aikonut käsitellä sorkkarautaa tai moukaria. Joen oli välttämätöntä nojata raskaasti pöytään vasemmalla kyynärpäällään ja työntää oikea jalkansa hyvän matkaa taaksepäin, ennenkuin hän voi alkaa, ja alettuaan hän piirsi jokaisen alaspäin suunnatun vedon niin hitaasti kuin se olisi ollut kuuden jalan pituinen, kun taas jokaisella ylöspäin suunnatulla vedolla kuulin hänen kynänsä pärskyvän tavattomasti. Hänellä oli sellainen omituinen mielikuva, että mustetolppo oli hänen sillä puolellaan, jolla se ei ollut, ja hän kasteli yhtenään kynäänsä tyhjässä kohdassa, näyttäen olevan täysin tyytyväinen tulokseensa. Silloin tällöin hänet kamppasi joku oikokirjoituksellinen kompastuskivi, mutta ylipäänsä hän suoriutui kuin suoriutuikin oikein hyvin, ja kirjoitettuaan nimensä ja siirrettyään lopputahran paperista päälakeensa molemmilla etusormillaan hän nousi seisoalle ja hääri pöydän ympärillä, rajattoman tyytyväisesti tarkastellen pöydällä viruvaa saavutustulostaan eri näkökulmista.
Ollakseni tekemättä Joea rauhattomaksi, puhumalla liian paljon, jos olisin jaksanut puhua liiaksi, tiedustin häneltä neiti Havishamin vointia vasta seuraavana päivänä. Kun kysyin, oliko palanut tointunut, ravisti hän päätänsä.
"Onko hän kuollut, Joe?"
"No, niin, hyvä veikko", lausui Joe vastustelevasti ja päästäkseen asiaan asteittain, "en menisi niin pitkälle, että väittäisin sitä, sillä se olisi aika paljon sanottu; mutta hän ei ole –"
"Elossako, Joe?"
"Se osuu likemmäksi", myönsi Joe. "Hän ei ole elossa."
"Kestikö hän kauan, Joe?"
"Sairastumisesi jälkeen jotakuinkin, kuten saattaisi sanoa – jos se olisi välttämätöntä – viikon", vastasi Joe edelleen minun tähteni päättäneenä johtua kaikkeen asteittain.
"Rakas Joe, oletko kuullut, miten hänen omaisuudelleen käy?"
"No niin, hyvä veikko", vastasi Joe, "nähtävästi hän on määrännyt, nimittäin koronkasvussa pidettäväksi, suurimman osan siitä neiti Estellalle. Mutta pari päivää ennen tapaturmaa hän oli omakätisesti kirjoittanut pienen lisäpykälän, määräten viileät neljätuhatta herra Matthew Pocketille. Entä minkätähden, Pip, otaksut hänen jättäneen ne viileät neljätuhatta juuri Matthew Pocketille? 'Pipin hänestä, sanotusta Matthewista, antaman selostuksen vuoksi.' Biddy kertoi minulle, että kirjoituksessa oli niin", jatkoi Joe, toistaen muodollisen lauseen niinkuin se olisi hivellyt häntä sanomattomasti, "'sanotusta Matthewista antaman selostuksen vuoksi'. Ja viileät neljätuhatta, Pip!"
En ole koskaan saanut selville, keneltä Joe oli oppinut neljäntuhannen punnan erikoisen lämpötilan, mutta nähtävästi se teki rahaerän hänen mielestään suuremmaksi, ja hän nautti väittäessään sitä viileäksi.
Se tieto ilahdutti minua suuresti, koska ainoa tekemäni hyvä työ tuli siten täydelliseksi. Tiedustin Joelta, oliko hän kuullut kenenkään muun sukulaisen saaneen osuuksia jälkisäädöksessä.
"Neiti Sarah", selitti Joe, "saa viisikolmatta puntaa vuodessa ostaakseen pillereitä, koska häntä vaivaa sappitauti. Neiti Georgiana sai kaksikymmentä puntaa käteistä. Rouva – mikä onkaan niiden kyttyräselkäisten villien otusten nimi, hyvä kumppani?"
"Kameli", vastasin kummastellen, minkätähden hän saattoi haluta tietää sen.
Joe nyökkäsi. "Rouva Kameli" – millä nimityksellä kohta ymmärsin hänen tarkoittavan Camillaa, "hän sai viisi puntaa ostaakseen itselleen kaislakynttilöitä ja laittaakseen niillä itsensä hyvälle mielelle herätessään yöllä."
Näiden mainintojen paikkansapitävyys oli minusta niin kouraantuntuva, että täydellisesti uskoin Joen tietoihin. "Ja nyt", jatkoi Joe, "et vielä ole kyllin voimakas, hyvä ystävä saamaan enempää kuin yhden lapiollisen lisää tänään. Vanha Orlick, hän on murtautunut asuntoon."
"Kenen?" kysyin.
"Myönnänhän kyllä, että hän on taipuvainen rehentelyyn", selitti Joe anteeksipyytävästi, "mutta englantilaisen koti on hänen linnansa, eikä linnoihin saa murtautua muulloin kuin sodan aikana. Ja olkootpa hänen puutteensa millaiset tahansa, hän on sydämeltään oikea mies."
"Murtauduttiinko siis Pumblechookin taloon?"
"Juuri niin, Pip", myönsi Joe. "Ja anastettiin hänen rahalippaansa ja hänen käteiskassansa, ja juotiin hänen viinejään, syötiin hänen ruokiaan, hänen poskilleen annettiin läimäyksiä, hänen nenäänsä vedettiin, hänet sidottiin sängynpatsaaseensa, hänelle annettiin, mitä kuuluu, ja hänen suunsa tungettiin täyteen kukkia, ettei hän voinut huutaa. Mutta hän tunsi Orlickin, ja Orlick on lääninvankilassa."
Näiden esivalmistelujen jälkeen kävi keskustelumme esteettömäksi. Voimistuin hitaasti, mutta verkkaisesti ja varmasti, Joe viipyi luonani, ja kuvittelin taaskin olevani pieni Pip.
Joen hellyys oli nimittäin niin kauniisti tarpeitteni mukainen, että olin kuin lapsi hänen käsissään. Usein hän istui, puhellen minulle entiseen luottavaiseen ja yksinkertaiseen, vaatimattoman suojelevaan tapaansa, niin että olin melkein valmis uskomaan koko elämäni tutussa keittiössämme vietettyjen päivien jälkeen olleen voitetun kuumeen aiheuttamia sielullisia häiriöitä. Hän hoiti puolestani kaikki paitsi talousaskareita, joita varten hän oli pestannut oikein kunnollisen naisen, maksettuaan pesijättärelle lopputilin heti saavuttuaan. "Vakuutan näet sinulle, Pip", virkkoi hän usein tämän omavaltaisuuden selitykseksi, "että yllätin hänet kiskomassa varapatjasta höyheniä sankoon, myydäkseen ne. Ja senjälkeen hän olisi verottanut sinun patjaasi ja ottanut siitä höyheniä sinun viruessasi sillä, ja lisäksi hän oli korjaamaisillaan puoleensa kivihiiliä liemi- ja kasvisruoka-astioissa sekä viiniä ja väkijuomia Wellington-saappaissasi."
Odotimme sitä päivää, jolloin lähtisin ajelemaan, kuten aikoinaan olimme odottaneet oppilasaikani alkupäivää. Ja kun se päivä tuli ja kujalle tilattiin avovaunut, kietoi Joe minut vaatteisiin, otti minut syliinsä, kantoi minut portaita alas vaunuille ja sijoitti minut niihin, ikäänkuin olisin vieläkin ollut sama avuton olento, jolle hän oli niin ylenpalttisesti lahjoittanut suurenmoisen luontonsa runsautta.
Ja Joe nousi vierelleni, ja yhdessä ajoimme maaseudulle, jossa puut ja ruoho jo olivat rehevässä kesäkasvussaan ja ilman täyttivät suloiset, kesäiset tuoksut. Päivä sattui olemaan sunnuntai, ja kun katselin viehättävää ympäristöä ja ajattelin, kuinka se oli kasvanut ja muuttunut, kuinka pienet, villit kukat olivat kehittyneet ja kuinka lintujen äänet olivat voimistuneet sekä öin että päivin auringon ja tähtien valossa, samalla kun minä poloinen olin virunut kuumeisena ja heittelehtivänä vuoteellani, häiritsi rauhaani pelkkä se muistokin, että olin heittelehtinyt kuumeen kourissa. Mutta kun kuulin pyhäisen kellonsoiton ja silmäilin hiukan enemmän levällään olevaa kauneutta, tunsin, etten ollut läheskään kyllin kiitollinen – että olin vielä liian heikko siihenkin – ja painoin pääni Joen olkaa vasten, kuten olin sen painanut ammoin sitten hänen vietyään minut markkinoille ja milloin minnekin, kun kokemani olivat olleet liialliset nuorille aisteilleni.
Vähän ajan kuluttua olin maltillisempi, ja puhelimme, kuten olimme ennen puhelleet loikoessamme vanhan patterin ruohikolla. Joe ei ollut ensinkään muuttunut. Aivan samanlainen kuin hän oli minun silmissäni ollut silloin, oli hän nytkin, aivan yhtä yksinkertaisen uskollinen, aivan yhtä koruttoman suora.
Kun hän palattuamme taaskin otti minut syliinsä ja kantoi minut vaunuista asuntooni, muistui mieleeni se tapauksista rikas joulupäivä, jona hän oli kantanut minua suollamme. Emme olleet vielä mitenkään vihjanneet asemani muutokseen, enkä tietänyt, kuinka paljon hän tunsi viimeaikaista elämäntarinaani. Epäilin nyt itseäni niin paljon ja luotin häneen niin suuresti, etten kyennyt ratkaisemaan, pitikö minun viitata siihen, kun hän ei viitannut.
"Oletko kuullut, Joe", tiedustin häneltä samana iltana, mietittyäni asiaa vielä, hänen poltellessaan piippuaan ikkunansa ääressä, "kuka suosijani oli?"
"Olen kuullut", vastasi Joe, "ettei hän ollut neiti Havisham, hyvä ystävä."
"Oletko kuullut, kuka hän oli, Joe?"
"No niin! Olen kuullut hänen olleen sen henkilön, joka lähetti sen henkilön, joka antoi sinulle setelit 'Iloisissa laivureissa', Pip."
"Niin hän oli."
"Hämmästyttävää!" äänsi Joe mahdollisimman rauhallisesti.
"Oletko kuullut, että hän kuoli, Joe –" jatkoin kohta yhä arempana.
"Kumpi? Hänkö, joka lähetti setelit, Pip?"
"Niin."
"Muistelen", vastasi Joe mietittyään kauan, silmäillen hieman välttelevästi ikkunaistuinta, "kuulleeni hänestä jotakin sentapaista ylimalkaisesti."
"Oletko kuullut mitään hänen olosuhteistaan, Joe?"
"En erikoisesti, Pip."
"Jos haluat kuulla, Joe –" aloin, mutta Joe nousi paikaltaan ja tuli sohvani vierelle.
"Kuulehan, vanha kumppani", virkkoi Joe, kumartuen puoleeni. "Aina mitä parhaat ystävykset, me, eikö totta, Pip?"
Minua hävetti vastata hänelle.
"Oikein hyvä siis", jatkoi Joe, ikäänkuin olisin hänelle vastannut, "se on paikallaan; se on sovittu asia. Miksi sitten kajota sellaisiin puheenaiheisiin, joiden kahden sellaisen miehen kesken täytyy olla tarpeettomia ja pysyä sellaisina? Kahden sellaisen välillä on puheenaiheita yllin kyllin ilman tarpeettomiakin. Hyvä Luoja! Ajatella sisar-rukkaasi ja hänen äkäilyään! Entä muistatko Kutittajaa?"
"Varmasti muistan, Joe."
"Kuulehan, hyvä veikko!" haasteli Joe. "Panin parhaani pitääkseni sinut ja Kurittajan erillään toisistanne, mutta valtani ei aina ollut haluni tasalla. Milloin nimittäin sisar-raukkasi halusi löylyttää sinua, ei minun vastustukseni pahin seuraus ollut se", puhui Joe perustelevaan lempitapaansa, "että hän löylytti minuakin, vaan se, että hän löylytti sinua aina sentähden pahemmin. Panin sen merkille. Eihän nykäisy miehen viiksestä eikä myöskään miehen ravistaminen – minkä sisaresi sai varsin kernaasti tehdä – voisi estää miestä pelastamasta pientä lasta kuritukselta. Mutta kun sitä pientä lasta kuritetaan ankarammin viiksinykäisyn tai ravistuksen vuoksi, silloin mies luonnollisesti sanoo itsekseen: 'Mitä hyvää olet tekevinäsi? Pahan kyllä näen', sanoo mies, 'mutta hyvää en näe. Pyydän siis sinua, hyvä herra, mainitsemaan hyvän puolen.'"
"Mies sanoo?" huomautin, kun Joe odotti minun lausuvan jotakin.
"Mies sanoo", toisti Joe. "Onko hän oikeassa, se mies?"
"Rakas Joe, hän on aina oikeassa."
"No niin, hyvä ystävä", virkkoi Joe, "pysy siis sanoissasi! Jos hän on aina oikeassa – vaikka yleensä hän todennäköisemmin on väärässä – on hän oikeassa sanoessaan näin: Jos milloin pidit jonkun pienen asian omina tietoinasi, ollessasi pieni lapsi, teit sen etupäässä tietäen hyvin, ettei J. Gargeryn valta erottaa sinua ja Kutittajaa toisistanne ollut täydelleen hänen halunsa vertainen. Älä senvuoksi ajattele sitä enää kahden tällaisen miehen välisissä suhteissa, älkäämmekä toki lausuko huomautuksia tarpeettomista aiheista! Biddy näki aika paljon vaivaa tankatessaan minulle ennen lähtöäni – sillä olen ihan kamalan tylsä –, että minun pitäisi nähdä se tässä valossa ja, nähden sen tässä valossa, myöskin esittää se niin. Ja kun ne molemmat", jatkoi Joe tuiki ihastuneena loogilliseen järjestelyynsä, "on tehty, sanoo sinulle todellinen ystävä näin. Nimittäin. Et saa mennä liian pitkälle, vaan sinun täytyy nauttia illallisesi sekä viinin ja veden sekoitus, ja sinut pitää panna raitien väliin."
Se, että Joe selvitti tämän asian näin hienotuntoisesti ja että Biddy – joka naisen älyllä oli niin pian päässyt minusta selville – oli niin herttaisen tahdikkaasti ja ystävällisesti valmistanut häntä siihen, teki minuun syvän vaikutuksen. Mutta tiesikö Joe, kuinka köyhä olin ja kuinka kaikki suuret odotukseni olivat haihtuneet, kuten soittemme usvat haihtuvat auringonpaisteen tieltä, se ei ollut minusta selvää.
En ymmärtänyt Joessa vielä yhtä seikkaa sen ensiksi alkaessa ilmetä, mutta pian opin sen murheellisesti käsittämään, nimittäin seuraavaa. Vahvistuessani ja parantuessani Joen luontevuus minua kohtaan väheni. Ollessani heikko ja täydelleen riippuvainen hänestä tämä oivallinen kumppani oli omaksunut entisen sävynsä, käytellen minusta entisiä, rakkaita nimityksiä, "Pip kulta", "hyvä kumppani", jotka nyt olivat suloista soittoa minun korvissani. Myöskin minä olin omaksunut entiset tavat vain iloisena ja kiitollisena siitä, että hän salli minun niin tehdä. Mutta vaikka minä pidin niistä kiinni, alkoi Joen ote niistä huomaamattomasti hellitä. Ja samalla kun se minua aluksi kummastutti, aloin pian ymmärtää, että se johtui minusta ja että syy oli kokonaan minun.
Oi! Enkö ollut antanut Joelle aihetta epäillä pysyväisyyttäni ja ajatella, että menestyksen aikana kävisin hänelle kylmäksi ja hylkäisin hänet? Enkö ollut antanut Joen viattomalle sydämelle aihetta vaistomaisesti tuntea, että voimistuessani hänen otteensa minusta heikontuisi ja että hänen olisi parasta hellittää se aikanaan sekä päästää minut menemään, ennenkuin kiskaisisin itseni irti?
Ollessani kolmatta tai neljättä kertaa kävelemässä Templen puutarhoissa Joen käsivarteen nojautuneena havaitsin tämän hänessä tapahtuneen muutoksen oikein selvästi. Olimme istuneet kirkkaassa, lämpimässä päivänpaisteessa katsellen jokea, ja noustessamme penkiltä satuin huomauttamaan:
"Katsos, Joe! Pystyn kävelemään oikein vankasti. Nyt saat nähdä minun kävelevän omin voimin."
"Älä ponnistele liikoja, Pip!" varoitti Joe. "Mutta olen hyvilläni nähdessäni sinun siihen pystyvän, nuori herra." Viime sanat karmivat mieltäni; mutta miten olisin voinut huomauttaa mitään! Kävelin ainoastaan puutarhan portille saakka, olin sitten olevinani heikompi kuin olinkaan ja pyysin Joen käsivartta tuekseni. Joe tarjosi sen, mutta oli aatoksissaan.
Myöskin minä puolestani olin mietteissäni, sillä katuvaisten ajatusteni ankarana pulmana oli, miten vastustaa tätä Joessa yhä voimakkaammin tapahtuvaa muutosta. En pyrikään salaamaan, että minua hävetti selittää hänelle tarkalleen, millainen asemani oli ja kuinka alas olin vaipunut; mutta toivottavasti se vastahakoisuuteni ei johtunut aivan arvottomista syistä. Tiesin, että hän tahtoisi auttaa minua vähäisillä säästöillään, ja käsitin, ettei hänen pitäisi minua auttaa ja etten saisi sallia hänen sitä tehdä.
Se oli mietteliäs ilta meille kummallekin. Mutta ennenkuin menimme vuoteeseen, olin päättänyt odottaa ylihuomiseen, sillä seuraava päivä oli sunnuntai, ja aloittaa uuden suunnan viikon alkaessa. Maanantaiaamuna puhuisin Joelle tästä muutoksesta, työntäisin syrjään tämän viimeisenkin pidättämisrippeen, kertoisin hänelle, mitä ajatuksissani liikkui – siitä toisesta seikasta, johon saakka ei vielä ollut tultu – ja minkätähden en ollut päättänyt lähteä Herbertin luokse, ja silloin tämä muutos olisi iäksi voitettu. Minun kirkastuessani Joekin kirkastui, ja tuntui siltä kuin hänkin olisi myötämielisesti päässyt päätökseen.
Sunnuntaina meillä oli rauhallinen päivä, ajoimme maaseudulle ja kävelimme sitten vainioilla.
"Olen hyvilläni siitä, että olin sairas, Joe", virkoin.
"Rakas Pip kulta, hyvä kumppani, olet melkein toipunut, nuori herra."
"Se on ollut muistettavaa aikaa minulle, Joe."
"Samoin minulle, nuori herra", vastasi Joe.
"Olemme yhdessä viettäneet ajan, Joe, jota en ikinä unohda. Käsitän kyllä, että olen vähäksi aikaa unohtanut entiset päivämme, mutta näitä en unohda milloinkaan."
"Pip", sanoi Joe, näyttäen hieman hätäiseltä ja vaivautuneelta, "on ollut mainioita hetkiä. Ja, nuori herra, mitä meidän kesken on ollut, se on ollut."
Käytyäni illalla vuoteeseen Joe tuli huoneeseeni, kuten hänellä oli ollut tapana koko toipumisaikani. Hän kysyi, tunsinko varmasti voivani yhtä hyvin kuin aamulla.
"Kyllä, rakas Joe, aivan."
"Entä voimistutko jatkuvasti, hyvä kumppani?"
"Kyllä, rakas Joe, jatkuvasti."
Joe taputti hartioitani verhoavaa peitettä isolla, hyvällä kädellään ja virkkoi, kuten minusta kuulosti, ääni käheänä: "Hyvää yötä!"
Herättyäni aamulla yhä pirteämpänä ja voimakkaampana oli mielessäni edelleen horjumattomana päätös kertoa Joelle kaikki viipymättä. Puhuisin hänelle ennen aamiaista. Pukeutuisin heti, menisin hänen huoneeseensa ja yllättäisin hänet, sillä ensimmäisen kerran olin jalkeilla varhain aamulla. Menin hänen huoneeseensa, mutta häntä ei siellä ollut. Ja sen lisäksi, ettei häntä itseään ollut siellä, oli hänen matka-arkkunsakin poissa.
Kiiruhdin silloin aamiaispöydän luokse ja löysin siltä kirjeen. Sen lyhyt sisältö oli seuraava:
"Haluamatta olla tungettelija olen lähtenyt pois sillä olet jälleen terve rakas Pip ja tulet toimeen paremmin ilman Joea.
"J. K. Aina mitä parhaat ystävykset."
Kirjekuoreen oli myöskin pistetty kuittaus siitä velasta, jonka tähden minut oli pidätetty, ja sen kustannuksista. Siihen hetkeen saakka olin väärin otaksunut velkojani peruuttaneen vaatimuksensa tai jättäneen sen toteuttamisen siihen saakka, kunnes olisin täydelleen toipunut. En ollut uneksinutkaan, että Joe oli maksanut rahat; mutta Joe oli ne maksanut, ja kuitissa oli hänen nimensä.
Mitäpä olisin nyt voinut tehdä muuta kuin seurata häntä vanhalle, rakkaalle pajalle siellä selvittääkseni hänelle kaikki, katuvaisesti moittiakseni häntä ja huojentaa mieltäni ja sydäntäni puhumalla siitä salaisesta asiasta, joka oli aluksi väikkynyt ajatuksissani jonakin epämääräisenä ja sitten muovautunut varmaksi tarkoitukseksi.
Se tarkoitus oli, että menisin Biddyn luokse, osoittaisin hänelle, kuinka nöyrtyneenä ja katuvaisena palasin, kertoisin hänelle, kuinka olin menettänyt kaikki, mitä olin aikoinani toivonut, ja muistuttaisin hänelle entisestä, ensimmäisten onnettomuuspäivieni aikaisesta, luottamuksellisesta tuttavallisuudesta. Senjälkeen lausuisin hänelle: "Biddy, luullakseni pidit minusta ennen sangen paljon, jolloin harhaileva sydämeni jopa eksyessään pois luotasi oli luonasi rauhallisempi ja parempi kuin se on senjälkeen koskaan ollut. Jos voit pitää minusta puolittainkaan yhtä paljon uudelleen, jos voit ottaa minut kaikkine vikoineni ja pettymyksineni, jos voit ottaa minut vastaan, kuten anteeksisaanut lapsi otetaan – ja totisesti olen yhtä murheellinen, Biddy, ja tarvitsen yhtä kipeästi tyynnyttävää ääntä ja rauhoittavaa kättä – toivon ansaitsevani hiukan paremmin kuin ennen olisin ansainnut – en paljoa, mutta hiukan paremmin. Ja, Biddy, sinun asiaksesi jää ratkaista, ryhdynkö työskentelemään Joen kumppanina pajassa, vai pitääkö minun yrittää jotakin muuta ammattia tässä maassa, vai lähdemmekö kaukaiseen paikkaan, missä minua odottaa tilaisuus, jonka hyväksymisen sitä minulle tarjottaessa jätin toistaiseksi, kunnes saisin vastauksesi. Ja nyt, rakas Biddy, jos voit vakuuttaa olevasi valmis samoamaan maailman lävitse kanssani, teet maailman varmasti paremmaksi minulle ja minut paremmaksi ihmiseksi sille, ja yritän ankarasti tehdäkseni sen paremmaksi maailmaksi sinulle."
Sellainen oli aikomukseni. Kulutettuani vielä kolme päivää toipumiseen matkustin entiselle kotipaikalleni sitä toteuttamaan. Ja se, miten se tehtäväni luonnistui, onkin ainoa seikka, joka minun on enää kerrottava.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Tieto asemani pahasta romahduksesta oli ennättänyt syntymäpaikalleni ja sen ympäristöön, ennenkuin minä sinne saavuin. Se tunnettiin "Sinisessä Karjussa", ja se oli aiheuttanut suuren muutoksen sikäläiseen käytöstapaan. Samalla kun "Karju" oli lämpimän hartaasti noudatellut mieltäni päästessäni käsiksi varoihin, oli "Karju" siinä suhteessa äärimmäisen kylmä nyt menettäessäni omaisuuteni.
Saavuin perille illalla hyvin uupuneena matkasta, jonka olin niin usein aikaisemmin suorittanut niin helposti. "Karju" ei voinut sijoittaa minua tavalliseen makuuhuoneeseeni, jossa oli toinen vieras – otaksuttavasti joku, jolla oli odotuksia – ja voi luovuttaa minulle sangen vaatimattoman kammion kyyhkysten ja kyytivaunujen seassa pihan ylälaidassa. Mutta nukuin siinä majoituspaikassa yhtä sikeästi kuin olisin nukkunut oivallisimmassa mukavuudessa, mitä "Karju" olisi voinut minulle tarjota, ja uneni olivat samanlaatuisia kuin parhaassa makuuhuoneessa.
Varhain aamulla, aamiaistani valmistettaessa, kävelin Satis-talon ohitse. Porttiin ja ikkunoista riippuviin matonkappaleisiin oli kiinnitetty painettuja ilmoituksia, että seuraavalla viikolla myytäisiin huutokaupalla talouskaluja ja -tavaraa. Talo itse myytäisiin vanhoina rakennustarpeina ja purettaisiin. Panimoon oli merkitty valkeilla länkähaaraisilla kirjaimilla Osa I; päärakennuksen kauan suljettuun osaan oli merkitty Osa 2. Rakennuksen muihin kohtiin oli merkitty muita osia, seiniltä oli revitty muurivihreätä jättämään tilaa kirjoituksille, ja sitä virui kasoittain tomussa jo kuihtuneena. Astuttuani hetkiseksi avoimesta portista sisälle katselemaan ympärilleni samannäköisenä kuin vaivautunut vieras, jolla ei ole paikalla mitään tekemistä, näin huutokaupanpitäjän konttoristin kävelevän tynnyreillä, huudellen niistä ilmoituksia luettelontekijälle, joka istui kynä kädessä, pitäen väliaikaisena pöytänään pyörätuolia, jota olin niin usein työnnellyt takomalaulun tahdissa.
Palattuani syömään aamiaista "Karjun" kahvilahuoneessa oli Pumblechook siellä keskustelemassa isännän kanssa. Pumblechook – jonka ulkomuotoa hänen äskeinen yöllinen seikkailunsa ei ollut parantanut – odotti minua ja puhutteli minua seuraavin sanoin:
"Nuori mies, minua surettaa nähdä teidät alennettuna. Mutta mitä muuta olisi voinut odottaa, mitä muuta olisi voinut odottaa!"
Kun hän ojensi kätensä suurenmoisen anteeksiantavasti ja minä olin sairauden murtama sekä kykenemätön riitelemään, tartuin siihen.
"William", lausui Pumblechook tarjoilijalle, "tuokaa sämpylä pöytään! Ja onko tultu tähän! Onko tultu tähän!"
Istuuduin synkkänä aterioimaan. Pumblechook seisoi vierelläni ja kaasi minulle teetä – ennenkuin ennätin kajota kannuun – sellaisen hyväntekijän näköisenä, joka oli päättänyt pysyä uskollisena viimeiseen saakka.
"William", kehoitti Pumblechook murheellisesti, "riputtakaa suolaa! Onnellisempina aikoina" – puhuen minulle – "taisitte käyttää sokeria? Entä maitoa? Niin, kyllä. Sokeria ja maitoa. William, tuokaa vesikrassia!"
"Kiitoksia!" torjuin lyhyesti. "En syö vesikrassia."
"Ette syö sitä", vastasi Pumblechook, huokaisten ja nyökäten useita kertoja, ikäänkuin hänen olisi sopinut sitä odottaa ja ikäänkuin pidättyminen vesikrassien nauttimisesta olisi ollut romahdukseni mukaista. "Aivan niin. Yksinkertaisia maantuotteita. Niin. Teidän ei tarvitse sitä tuoda, William."
Söin aamiaistani, ja Pumblechook seisoi edelleen vierelläni, tähyillen kalamaisesti ja hengittäen meluisasti, kuten hän aina teki.
"Tuskin muuta kuin luuta ja nahkaa!" aprikoi Pumblechook ääneen. "Ja kuitenkin silloin, kun hän poistui täältä – voinen lisätä, saaden siunaukseni – ja levitin hänen eteensä vaatimattoman aittani mehiläismäisesti, hän oli pullea kuin persikka!"
Tämä toi mieleeni, kuinka ihmeen suuri ero oli hänen orjamaisuutensa välillä, kun hän oli ojentanut kätensä menestykseni alkuasteilla, lausuen: "Saanko?" ja hänen rehentelevän laupeutensa välillä, kun hän nyt ojensi samat lihavat viisi sormeaan.
"Ahaa!" jatkoi hän, ojentaen minulle leipää ja voita. "Entä ettekö olekin menossa Josephin luokse?"
"Mitä taivaan nimessä", tokaisin, tulistuen vastoin tahtoani, "teille merkitsee, minne olen menossa? Jättäkää se teekannu rauhaan!"
Se oli pahinta, mitä saatoin sanoa, koska se tarjosi Pumblechookille hänen haluamansa tilaisuuden.
"Kyllä, nuori mies", myöntyi hän, hellittäen otteestaan kysymyksessä olevan esineen rivan, peräytyen askelen tai pari loitommaksi pöydästäni ja puhuen ovella seisovalle isännälle ja tarjoilijalle, "minä jätän tuon teekannun rauhaan. Olette oikeassa, nuori mies. Kerta kaikkiaan, olette oikeassa. Hairahduin osoittamaan sellaista harrastusta aamiaiseenne, että toivoin teidän virkistävän ruumistanne, jota tuhlaavaisuuden rappeuttavat vaikutukset ovat voivuttaneet, esi-isienne terveellisellä ravinnolla. Ja kuitenkin", puhui Pumblechook, kääntyen isännän ja tarjoilijan puoleen ja osoittaen minua käsivarren matkan päästä, "juuri hänen kanssansa laskin aina leikkiä hänen lapsuutensa onnellisina päivinä! Älkää väittäkö, ettei niin voi olla! Minä sanon, että tuossa on juuri hän!"
Vastaukseksi molemmat kuulijat murahtivat hiljaa. Erikoisesti näytti tarjoilija olevan liikutettu.
"Juuri hänen kanssansa", jatkoi Pumblechook, "olen ajanut kieseissäni. Juuri hänet olen nähnyt kasvatettavan kädestä pitäen. Juuri hänen sisarensa eno olin avioliiton nojalla, kuten äidin nimi oli Georgiana Maria hänen äitinsä mukaan; inttäköön hän sitä valheeksi, jos voi!"
Tarjoilija näytti varmasti uskovan, etten voinut inttää sitä vastaan ja että se teki asian pahannäköiseksi.
"Nuori mies", pitkitti Pumblechook, kiertäen päätänsä minuun päin vanhaan tapaansa, "olette menossa Josephin luokse. Mitä minulle merkitsee, kysytte, minne olette menossa? Sanon teille, hyvä herra, olette menossa Josephin luokse."
Tarjoilija yskäisi ikäänkuin olisi vaatimattomasti kehoittanut minua selviytymään siitä.
"Nyt", haasteli Pumblechook, koko ajan esiintyen vimmastuttavasti ikäänkuin olisi puhunut hyveen nimessä sellaista, mikä oli täysin varmaa ja sitovaa, "selitän teille, mitä puhua Josephille. Tässä on saapuvilla 'Karjun' isäntä, tunnettu ja kunnioitettu tässä kaupungissa, ja tässä on William, jonka isän nimi oli Potkins, jollen erehdy."
"Ette erehdy, herra", vahvisti William.
"Heidän kuultensa", jatkoi Pumblechook, "selitän teille, nuori mies, mitä puhua Josephille. Sanotte: 'Joseph, tänään tapasin ensimmäisen hyväntekijäni ja onneni perustajan. En tahdo mainita nimiä, Joseph, mutta niin kaupunkilaiset suvaitsevat häntä nimittää, ja tapasin sen miehen –'"
"Vannon, etten näe häntä täällä", huomautin.
"Sanokaa sekin!" tokaisi Pumblechook. "Kertokaa sanoneenne se, ja silloin Josephkin otaksuttavasti osoittaa kummastusta!"
"Siinä suhteessa olette täydelleen erehtynyt", vastasin. "Minä tiedän sen paremmin."
"Sanokaa hänelle", jatkoi Pumblechook: "'Joseph, tapasin sen miehen, eikä sillä miehellä ole kaunaa teitä eikä minua kohtaan. Se mies tuntee luonteesi ja tuntee hyvin pölkkypäisyytesi sekä tietämättömyytesi, Joseph; ja hän tuntee minun luonteeni, Joseph, ja tuntee kiitollisuudenpuutteeni. Niin, Joseph', sanokaa" – tässä Pumblechook pudisti päätänsä ja heristi kättänsä minulle, "'hän tietää, että minulta täydelleen puuttuu tavallista inhimillistä kiitollisuutta. Hän tietää sen paremmin kuin kukaan muu voi tietää. Sinä et sitä tiedä, Joseph, koska sinulla ei ole siihen aihetta, mutta se mies tietää.'"
Niin typerä aasi kuin hän olikin, hämmästytti minua todella, että hän voi olla kyllin julkea laverrellakseen moista vasten kasvojani.
"Sanokaa: 'Joseph, hän lähetti pienen sanoman, jonka nyt toistan. Se kuuluu, että hän minun alennuksessani näki kohtalon sormen. Hän tunsi sen sormen nähdessään sen, ja hän näki sen selvästi. Se osoitti seuraavaa kirjoitusta: Palkka kiittämättömyydestä ensimmäistä hyväntekijää ja onnen perustajaa kohtaan. Mutta se mies vakuutti, ettei hän katunut, mitä oli tehnyt, Joseph. Ei ensinkään. Se oli oikein tehty, se oli ystävällisesti tehty, se oli hyväntahtoisesti tehty, ja hän olisi valmis tekemään sen uudelleen.'"
"On vahinko", huomautin ylenkatseellisesti, lopettaessani keskeytynyttä ateriaani, "ettei mies sanonut, mitä hän oli tehnyt ja olisi valmis tekemään uudelleen."
"'Karjun' isäntä" – Pumblechook puhui nyt majatalon omistajalle – "ja William! Minulla ei ole mitään vastaan, että, jos niin haluatte, mainitsette kaupungilla sen olleen oikein, ystävällistä ja hyväntahtoista ja minun olevan siihen uudelleen valmiina."
Näin sanoen tuo petturi pudisti heidän kummankin kättänsä iloisesti ja poistui talosta, jättäen minut paljon hämmästyneemmäksi kuin riemastuneeksi epämääräisen "sen" johdosta. Pian senjälkeen minäkin poistuin, ja mennessäni pitkin High-katua näin hänen esitelmöivän – epäilemättä samasta aineesta – liikkeensä ovella valioryhmälle, joka kunnioitti minua hyvin epäsuopeilla silmäyksillä, astellessani ohitse toisella puolella katua.
Mutta vain sitä mieluisampaa oli mennä Biddyn ja Joen luokse, joiden suuri suvaitsevaisuus loisti, jos mahdollista, entistä kirkkaammin tämän julkean teeskentelijän vastakohtana. Kävelin sinnepäin verkkaisesti, sillä raajani olivat heikot, mutta lähestyessäni heitä tunsin lisäytyvää huojennusta ja sellaista tunnetta, että röyhkeys ja vilpillisyys jäivät yhä kauemmaksi taakseni.
Kesäkuinen sää oli viehättävä. Taivas oli sininen, leivoset liitelivät korkealla vihreiden peltojen yläpuolella, ja koko seutu oli minusta paljon kauniimpi ja rauhaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Matkaani lyhensivät monet mieluisat kuvat elämästä, jota siellä viettäisin, sekä luonteeni muuttumisesta paremmaksi, kun rinnallani olisi opastava henki, jonka koruttomasta luottamuksesta ja kotoisesta viisaudesta olin saanut kokemuksia. Ne herättivät mielessäni hellän tunteen, sillä paluuni oli pehmittänyt sydäntäni ja oli tapahtunut sellainen muutos kuin olisin ponnistellut kotiin paljain jaloin pitkältä matkalta ja kuin vaellustani olisi kestänyt useita vuosia.
En ollut koskaan nähnyt koulua, jossa Biddy oli opettajana, mutta kapea kiertokuja, jota myöten menin kylään rauhallisuuden vuoksi, vei sen ohitse. Pettymyksekseni huomasin, että oli lomapäivä, koulussa ei ollut lapsia ja Biddyn asunto oli suljettu. Mielessäni oli väikkynyt sellainen toiveikas ajatus, että näkisin hänet hänen jokapäiväisissä tehtävissään, ennenkuin hän näkisi minut, ja se oli pettänyt.
Mutta paja oli varsin lyhyen matkan päässä, ja kävelin sitä kohti viehkeiden, vihreiden lehmusten varjossa, kuunnellen Joen vasaran kalketta. Kauan senjälkeen kun minun olisi pitänyt sitä erottaa ja kauan senjälkeen kun olin kuvitellut sitä kuulevani sekä huomannut sen kuvitteluksi, oli kaikki hiljaista. Lehmukset olivat paikallaan, valkeat orjanruusut olivat paikallaan, kastanjat olivat paikallaan, ja niiden lehdet kahisivat sopusointuisesti seisahtuessani kuuntelemaan, mutta Joen vasaran kalketta ei kantautunut sydänkesäisen tuulen mukana.
Minua melkein pelotti, vaikka en tiennyt syytä, saapua pajan näkyviin, mutta, vihdoin sen näin ja havaitsin sen suljetuksi. Ei tulen hohdetta, ei säihkyvää kipunakuuroa, ei palkeiden kohinaa; kaikki suljettua, kaikki hiljaista.
Mutta talo ei ollut tyhjänä, ja vierashuone näkyi olevan käytännössä, sillä sen ikkunassa liehuivat valkeat verhot, ja ikkuna oli auki ja hilpeännäköisenä kukkasista. Menin hiljaa sitä kohti, aikoen pilkistää sisälle kukkien ylitse, mutta samassa Joe ja Biddy seisoivat käsikkäin edessäni.
Ensiksi Biddy huudahti ikäänkuin olisi luullut näkevänsä haamuni, mutta seuraavalla hetkellä hän oli syleilyssäni. Minua itketti hänen ja häntä minun näkemiseni, minua, koska hän näytti niin raikkaalta ja miellyttävältä, ja häntä, koska minä olin niin riutunut ja kalpea.
"Mutta, rakas Biddy, kuinka pirteä oletkaan!"
"Niin, rakas Pip."
"Ja, Joe, kuinka pirteä sinä oletkaan!"
"Niin, rakas kunnon Pip, vanha kumppani."
Katselin heitä vuorotellen, ja sitten –
"On hääpäiväni", huudahti Biddy onnen puuskassa, "ja olen naimisissa Joen kanssa!"
He olivat vieneet minut keittiöön, ja olin laskenut pääni vanhalle honkapöydälle. Biddy painoi toista kättäni huuliaan vasten, ja Joen käsi oli virkistävänä hartioillani. "Hän ei ollut kyllin vankka, rakkaani, yllätettäväksi", virkkoi Joe. Ja Biddy vastasi: "Minun olisi pitänyt sitä ajatella, rakas Joe, mutta olin liian onnellinen." He molemmat olivat niin ylettömän riemuissaan nähdessään minut, niin ylpeät nähdessään minut, niin liikutettuja siitä, että olin tullut heidän luoksensa, niin iloissaan, että olin sattumalta saapunut tekemään heidän onnenpäivänsä täydelliseksi.
Ensimmäinen ajatukseni oli suuri riemu siitä, etten ollut hiiskunut mitään tästä viimeisestä pettäneestä toiveestani Joelle. Kuinka usein se olikaan pyörinyt kielelläni hänen ollessaan luonani sairauteni aikana! Kuinka peruuttamattomasti hän olisikaan saanut sen tietää, jos olisi viipynyt luonani vielä vain muutamia tunteja!
"Rakas Biddy", sanoin, "sinulla on paras aviomies koko maailmassa, ja jos olisit nähnyt hänet vuoteeni vierellä, olisit – Mutta ei, et voisi rakastaa häntä enempää kuin rakastat."
"Niin, en tosiaankaan voisi", vakuutti Biddy.
"Ja, rakas Joe, sinulla on paras vaimo koko maailmassa, ja hän tekee sinut niin onnelliseksi kuin sinä juuri ansaitsetkin olla, sinä rakas, hyvä, ylevämielinen Joe!"
Joe katsoi minuun huultensa vavahdellessa ja pyyhkäisi hihallaan silmiään.
"Ja te molemmat, Joe ja Biddy, kun olette tänään olleet kirkossa ja tunnette kristillistä lempeyttä ja rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan, ottakaa vastaan nöyrät kiitokseni kaikesta, mitä olette tehneet hyväkseni ja minkä kaiken olen niin kehnosti palkinnut! Ja kun sanon, että lähden täältä tunnin kuluessa, sillä matkustan ulkomaille enkä lepää, kunnes olen ansainnut ne rahat, joilla pelastitte minut vankilasta, ja lähettänyt ne teille, älkää luulko, rakas Joe ja Biddy, että jos voisin maksaa sen tuhatkertaisesti, otaksuisin voivani korvata teille neljännestäkään velastani tai että niin tekisin, jos voisin!"
He molemmat sulivat näistä sanoista ja pyysivät, etten puhuisi sen enempää.
"Mutta minun täytyy puhua vielä. Rakas Joe, toivon sinun saavan lapsia rakastettaviksesi ja jonkun pikku miekkosen istuvan talvi-iltoina tässä uuninsopessa muistuttamassa sinulle eräästä toisesta pienestä miekkosesta, joka on siitä iäksi poistunut. Älä kerro hänelle, Joe, että olin epäkiitollinen; älä kerro hänelle, Biddy, että olin halpamielinen ja epäoikeudenmukainen; kertokaa hänelle vain, että kunnioitin teitä molempia, koska te molemmat olitte hyviä ja rehellisiä, ja että sanoin hänen teidän lapsenaan pitävän luonnollisestikin varttua paljon paremmaksi miekkoseksi kuin minä vartuin."
"En aio", virkkoi' Joe hihansa takaa, "puhua hänelle mitään sellaista, Pip. Eikä Biddykään puhu. Eikä liioin kukaan muukaan."
"Ja vaikka tiedänkin teidän hyvässä sydämessänne sen jo tehneen, sanokaa nyt minulle molemmat antavanne minulle anteeksi! Sallikaa minun kuulla teidän lausuvan ne sanat, jotta voin viedä niiden soinnun mukaani, ja sitten voin uskoa teidän luottavan minuun ja uskovan minusta parempaa vastaisina aikoina!"
"Oi, rakas Pip kulta, vanha kumppani!" äänsi Joe. "Jumala tietää minun antavan sinulle anteeksi, jos minulla on mitään anteeksiannettavaa!"
"Amen! Ja Jumala tietää minunkin sen tekevän!" kaiutti Biddy.
"Nyt sallikaa minun mennä yläkertaan katsomaan entistä pientä huonettani ja lepäämään siellä yksikseni muutamia tuokioita! Ja kun sitten olen syönyt ja juonut seurassanne, saattakaa minua tienviitalle saakka, rakas Joe ja Biddy, ennenkuin sanomme toisillemme jäähyväiset!"
Myin kaikki, mitä minulla oli, ja käytin niin paljon kuin voin tyydyttääkseni velkojiani – jotka soivat minulle runsaasti aikaa täydellistä suoritusta varten – ja lähdin Herbertin luokse. Kuukaudessa olin poistunut Englannista, kahden kuukauden kuluttua olin Clarriker & Co:n konttoristi ja vajaan neljän kuukauden kuluttua sain ensimmäiset ihan itsenäiset, vastuunalaiset tehtäväni. Mill Pond-rannan vierashuoneen laipion kannatushirsi oli nimittäin silloin lakannut tärisemästä vanhan Bill Barleyn ärinästä ja oli hiljaa, Herbert oli lähtenyt mennäkseen naimisiin Claran kanssa, ja minut oli jätetty yksin hoitamaan itämaista haaraliikettä siihen saakka, kunnes hän palaisi tuoden nuorikkonsa muassaan.
Kului useita vuosia, ennenkuin olin liikkeen osakas; mutta vietin onnellista elämää Herbertin ja hänen vaimonsa luona, hedelmällistä elämää, maksoin velkani ja olin jatkuvasti kirjeenvaihdossa Joen ja Biddyn kanssa. Vasta sittenkun olin liikkeen kolmas isäntä, paljasti Clarriker minut Herbertille; mutta silloin hän selitti, että Herbertin liikekumppanuuden salaisuus oli painanut hänen omaatuntoaan kyllin kauan ja että hänen täytyi se ilmaista. Niinpä hän puhui siitä, Herbertia se yhtä paljon liikutti kuin hämmästytti, emmekä me, se rakas kumppani ja minä, olleet sen huonompia ystävyksiä pitkällisen salailun vuoksi. En saa sallia otaksuttavan, että liikkeemme oli suuri ja että ansaitsimme rahaa kasoittain. Emme harjoittaneet suurliikettä, mutta meillä oli hyvä nimi, työskentelimme saavuttaaksemme menestystä, ja meitä luonnisti oikein hyvin. Saimme kiittää niin paljosta Herbertin aina hilpeätä uutteruutta ja alttiutta, että usein kummastelin, miten minussa ennen oli herännyt ajatus hänen kykenemättömyydestään, kunnes minulle eräänä päivänä asia valkeni ajatellessani, ettei kykenemättömyys ehkä ollutkaan ollut hänessä, vaan minussa.
KOLMASKYMMENES LUKU
Yhteentoista vuoteen en ollut nähnyt Joea ja Biddyä ruumiillisilla silmilläni – vaikka he molemmat olivat usein olleet ajatuksissani idässä – mutta sitten laskin eräänä joulukuun iltana, tunti tai pari pimeäntulon jälkeen, käteni vanhan tutun keittiön ovenrivalle. Liikautin sitä niin hiljaa, ettei kukaan kuullut, ja katsahdin sisälle. Siellä istui Joe yhtä terveenä ja voimakkaana kuin konsanaan, vaikka hiukan harmaantuneena, vanhalla paikallaan, keittiön takkavalkean ääressä, poltellen piippuaan; ja tuolla, Joen jalan soppeen aitaamana, istuen minun omalla pikku jakkarallani ja katsellen tulta – olin minä jälleen!
"Annoimme hänelle Pipin nimen sinun mukaasi, rakas kumppani kulta", kertoi Joe riemastuneena, kun istuuduin toiselle tuolille lapsen viereen – "mutta minä en pörröttänyt pienokaisen tukkaa – ja toivoimme hänen ehkä kehittyvän sinun kaltaiseksesi, ja mielestämme hän kehittyy."
Niin minustakin tuntui; vein hänet kävelylle seuraavana aamuna, ja puhelimme keskenämme suunnattoman paljon, ymmärtäen toisiamme mainiosti. Ja vein hänet kirkkotarhaan, nostin hänet istumaan eräälle hautakivelle, ja siitä korkeasta asemastaan hän osoitti minulle, mikä kivi oli omistettu Philip Pirripin, tähän seurakuntaan kuuluneen vainajan, ja samoin Georgianan, yllämainitun miehen vaimon, muistolle.
"Biddy", sanoin puhellessani hänen kanssaan päivällisen jälkeen ja hänen pikku tyttärensä nukkuessa hänen helmassaan, "sinun täytyy näinä päivinä luovuttaa Pip minulle tai joka tapauksessa lainata hänet minulle."
"Ei, ei", torjui Biddy lempeästi. "Sinun pitää mennä naimisiin."
"Niin myöskin Herbert ja Clara väittävät, mutta en taida sitä tehdä, Biddy. Olen sopeutunut heidän kotiinsa niin hyvin, ettei se ole lainkaan todennäköistä. Minusta on jo tullut täydellinen vanhapoika."
Biddy katsoi pientä lastansa, vei sen hennon käden huulilleen ja laski sitten hyvän, äitimäisen kätensä, jolla hän oli sitä koskettanut, minun käteeni. Siinä eleessä ja Biddyn vihkisormuksen keveässä kosketuksessa oli jotakin hyvin sievää kaunopuheisuutta.
"Rakas Pip", virkkoi Biddy, "onko varmaa, ettet ole kiusaantunut hänen tähtensä?"
"Oh, en – en sitä usko, Biddy."
"Puhu minulle vanhana ystävänä! Oletko unohtanut hänet tyyten?"
"Rakas Biddy, en ole unohtanut mitään sellaista, mikä on ollut ensimmäisellä sijalla elämässäni, ja olen unohtanut vain vähän sellaista, millä on ollut siinä sija. Mutta se surkea unelma, kuten aikoinaan sitä nimitin, on tyyten mennyt, Biddy, tyyten mennyt."
Siitä huolimatta tiesin ne sanat lausuessani salaisesti aikovani käydä vanhan talon paikalla sinä iltana yksinäni hänen tähtensä. Niin, juuri niin. Estellan tähden.
Olin kuullut hänen viettäneen perin onnetonta elämää ja olleen erossa aviomiehestään, joka oli kohdellut häntä hyvin julmasti ja joka oli tullut ihan kuuluisaksi ylpeänä, ahneena, häikäilemättömänä ja halpamielisenä olentona. Ja olin kuullut hänen miehensä kuolleen seurauksena hevosen huonosta kohtelemisesta. Tämä huojennus oli hänelle sattunut noin kaksi vuotta sitten; hän saattoi hyvinkin olla uusissa naimisissa.
Joen kodin varhainen päivällinen soi minulle runsaasti aikaa kävellä tutulle paikalle ennen pimeäntuloa. Mutta kun olin vitkastellut matkalla, katsellen tuttuja esineitä ja ajatellen menneitä aikoja, oli päivä jo painunut mailleen sinne ehtiessäni.
Siellä ei enää ollut taloa, ei panimoa, ei minkäänlaista rakennusta muuta kuin vanhan puutarhan muuri. Raivattu alue oli ympäröity karkeatekoisella aidalla, ja sen yli katsoessani näin vanhan muurivihreän osittain juurtuneen jälleen ja kasvavan vehmaana matalilla, hiljaisilla rauniokummuilla. Aidassa oli portti longallaan, sysäsin sen auki ja astuin sisälle.
Iltapäivän oli verhonnut kylmä, hopeinen usva, eikä kuu ollut vielä noussut sitä haihduttamaan. Mutta tähdet tuikkivat usvan lävitse, kuu oli kohoamassa, eikä ilta ollut pimeä. Saatoin erottaa, missä vanhan talon jokainen osa oli ollut, missä oli ollut panimo, missä portit, missä tynnyrit. Olin sen tehnyt ja silmäilin tyhjälle puutarhapolulle, ja sitten näin sillä yksinäisen hahmon.
Hahmo näytti havaitsevan minut sitä lähestyessäni. Se oli liikkunut minuun päin, mutta nyt se seisoi paikallaan. Mennessäni lähemmäksi näin, että hahmo oli nainen. Mennessäni vielä likemmäksi se oli kääntymäisillään toisaalle, mutta sitten se seisahtui ja salli minun tulla ihan likelle. Senjälkeen se epäröi ikäänkuin yllätettynä, lausui nimeni, ja minä huudahdin:
"Estella!"
"Olen paljon muuttunut. Minua kummastuttaa, että tunnet minut."
Hänen kauneutensa raikkaus oli tosiaankin mennyt, mutta sen sanoinkuvaamaton majesteettius ja sen sanoinkuvaamaton lumousvoima olivat jälellä. Sen viehätysvoiman olin nähnyt ennenkin; aikaisemmin en ollut nähnyt aikanaan ylpeiden silmien murheelliseksi muuttunutta, pehmennyttä hohdetta; en ollut koskaan ennen tuntenut aikanaan tunteettoman käden ystävällistä kosketusta.
Istuuduimme likeiselle penkille, ja virkoin: "On kummallista, että näin monen vuoden kuluttua kohtaamme toisemme, Estella, siinä paikassa, jossa tutustuimme toisiimme. Käytkö nyt jälleen usein täällä?"
"En ole ollut täällä kertaakaan senjälkeen."
"En minäkään."
Kuu alkoi kohota, ja muistelin valkeaan laipioon suunnattua, rauhallista katsetta, joka oli sammunut. Kuu alkoi kohota, ja muistelin käteni puristusta silloin, kun olin lausunut viimeiset sanat, jotka Magwitch oli kuullut maan päällä.
Meidän välillemme syntyneen hiljaisuuden rikkoi ensiksi Estella.
"Olen monesti toivonut ja aikonut palata tänne. Poloinen, poloinen vanha asuntomme!"
Hopeista usvaa hipoivat kuutamon ensimmäiset säteet, ja samat säteet hipoivat hänen silmistään vieriviä kyyneliä. Tietämättä minun niitä huomaavan ja aikoen hillitä ne hän virkkoi tyynesti:
"Kummastelitko kävellessäsi, miten tämä paikka on johduttu jättämään tällaiseen tilaan?"
"Kyllä, Estella."
"Alue kuuluu minulle. Se on ainoa omaisuus, josta en ole luopunut. Kaikki muu on vähitellen lipunut käsistäni, mutta tämän olen säilyttänyt itselläni. Ainoastaan siinä suhteessa panin tiukasti vastaan kaikkina kuluneina, surkeina vuosina."
"Rakennetaanko tänne uudelleen?"
"Lopulta rakennetaan. Tulin tänne sanomaan jäähyväiset, ennenkuin täällä tapahtuisi muutoksia. Entä sinä", lisäsi hän, ja hänen äänestään kuvastui liikuttavaa mielenkiintoa harhailijaa kohtaan, "asutko vielä ulkomailla?"
"Kyllä."
"Ja voit varmastikin hyvin?"
"Teen työtä aika tiukasti ansaitakseni kunnollisen toimeentulon, ja niin ollen – Niin, voin hyvin."
"Olen usein ajatellut sinua", virkkoi Estella.
"Oletko?"
"Viime aikoina hyvin usein. Oli pitkä, ankara aika, jona torjuin loitolle kaikki muistot siitä, mitä olin viskannut menemään lainkaan tajuamatta sen arvoa. Mutta koska velvollisuuteni ei ole ollut ristiriidassa sen muiston myöntämisen kanssa, olen antanut sille paikan sydämessäni."
"Sinulla on aina ollut paikkasi minun sydämessäni", huomautin.
Ja taaskin olimme ääneti, kunnes hän puhkesi puhumaan. "En aavistanutkaan", sanoi Estella, "että sanoisin jäähyväiset sinulle sanoessani jäähyväiset tälle paikalle. Olen siitä oikein hyvilläni."
"Hyvilläsikö siitä, että taaskin eroamme, Estella? Minusta on eroaminen tuskallista. Minusta on viime eromme muisto aina ollut murheellinen ja tuskallinen."
"Mutta sinähän sanoit minulle", vastasi Estella hyvin vakavasti: "Jumala sinua siunatkoon, Jumala suokoon sinulle anteeksi! Ja jos voit sanoa minulle sen silloin, et voi epäröidä sanoessasi sitä minulle nyt – nyt, jolloin kärsimys on ollut voimakkaampi kaikkia muita opetuksia ja opettanut minut ymmärtämään, millainen sydämesi oli. Minut on taivutettu ja murrettu, mutta – toivoakseni – entistä parempaan muotoon. Ole minua kohtaan yhtä huomaavainen ja hyvä kuin ennen olit ja sano minulle, että olemme ystävyksiä!"
"Me olemme ystävyksiä", lausuin, nousten pystyyn ja kumartuen hänen puoleensa hänen noustessaan seisoalle penkiltä.
"Ja pysymme ystävyksinä ollessamme erossa toisistamme", lisäsi Estella.
Tartuin hänen käteensä, ja poistuimme rappion kohtaamalta paikalta; ja kuten aamu-usvat olivat haihtuneet ammoin, silloin kun ensi kerran poistuin pajalta, niin häipyivät iltausvat nyt, enkä niiden minulle näyttämässä, rauhaisen valon täyttämässä avaruudessa enää nähnyt uutta eroa hänestä.