[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fapWfsEaDHqiQp0ZPlVHxPRJ5qRAzE-xbo6xP2dR6ZQQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},659,"Suuria odotuksia II","Dickens, Charles",1812,1870,"659-dickens-charles-suuria-odotuksia-ii","659__Dickens_Charles__Suuria_odotuksia_II",null,"romaani",[],[],"fi",1861,1934,68215,450466,false,[],[],[],"Klassikkoromaani kertoo orpopojan Pipin kasvutarinan ja hänen matkastaan kohti herrasmiesmäistä elämää. Salaperäisen perinnön myötä Pip muuttaa Lontooseen, missä hän kohtaa monenlaisia kohtaloita, kuten omalaatuisen neiti Havishamin ja kauniin Estellan.","Charles Dickensin 'Suuria odotuksia II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 659. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUURIA ODOTUKSIA II\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nCHARLES DICKENS\n\n\nEnglanninkielestä [\"Great Expectations\"] suomentanut Alpo Kupiainen\n\n\nKariston klassillinen kirjasto 54\n\n\n\nArvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1934.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nPunnittuani asiaa huolellisesti pukeutuessani \"Sinisessä Karjussa\"\nseuraavana aamuna päätin ilmaista holhoojalleni sen epäilykseni, ettei\nOrlick ollut oikeanlaatuinen mies toimimaan luottamustehtävässä neiti\nHavishamin talossa.\n\n\"No, tietenkään hän ei ole oikeanlaatuinen mies, Pip\", selitti\nholhoojani, jolla oli etukäteen lohdullisen varma mielipide tällaisesta\nkysymyksestä yleensä, \"koska luottamustoimessa oleva mies ei koskaan\nole oikeanlaatuinen mies.\" Hän tuntui suorastaan tulevan hyvälle\ntuulelle saadessaan tietää, ettei juuri tämän toimen hoitaja\npoikkeuksellisesti ollut oikeanlaatuinen mies, ja kuunteli\ntyytyväisesti kertoessani hänelle, mitä Orlickista tiesin. \"Oikein\nhyvä, Pip\", virkkoi hän minun lopetettuani, \"menen kohta siellä käymään\nja annan ystävällemme lopputilin.\" Sangen huolissani näin\numpimähkäisestä menettelystä ehdotin vähäistä lykkäystä, jopa vihjasin,\nettä ystäväämme saattaisi olla vaikea käsitellä. \"Oh, eikä ole\", väitti\nholhoojani hyvin varmasti, pannen nenäliinansa tehostamaan sanojaan.\n\"Haluaisin nähdä hänen väittelevän siitä kysymyksestä _minun_\nkanssani.\"\n\nKun aioimme yhdessä palata Lontooseen päivävaunuissa ja kun aamiaista\nsyödessäni olin Pumblechookin vuoksi niin peloissani, että tuskin\nkykenin pitelemään kuppiani, tarjoutui minulle tässä tilaisuus sanoa,\nettä halusin kävellä ja että lähtisin taivaltamaan Lontoon tietä myöten\nJaggersin toimittaessa asioitaan, jos hän ilmoittaisi kyytimiehelle,\nettä nousisin paikalleni heidän saavutettuaan minut. Siten voin lähteä\npois \"Sinisestä Karjusta\" heti aamiaisen jälkeen. Kun sitten tein noin\nparin virstan pituisen mutkan tasangolle Pumblechookin asunnon taitse,\ntulin jälleen High-kadulle vähän matkaa tämän sudenkuopan toisella\npuolella ja tunsin olevani verrattain hyvässä turvassa.\n\nOli kiinnostavaa taaskin olla tässä hiljaisessa, vanhassa kaupungissa,\neikä tuntunut vastenmieliseltä, kun silloin tällöin joku tunsi minut\nja jäi tuijottamaan jälkeeni. Pari kauppiasta pujahti ulos\nmyymälästäänkin, mennen kadulla vähän matkaa edelleni, voidakseen\nkääntyä ikäänkuin olisivat jotakin unohtaneet ja sivuuttaessaan minut\nkatsoa minua suoraan kasvoihin -- enkä tiedä, kumpi, vastaantulija\nvaiko minä, pahemmin teeskenteli -- hänkö, ettei hän niin menetellyt,\nvai minäkö, etten sitä oivaltanut. Mutta asemani oli huomattu, enkä\nsuinkaan ollut siitä pahoillani, ennenkuin kohtalo viskasi minut sen\näärettömän kelvottoman lurjuksen, Trabbin juoksupojan, tielle.\n\nLuodessani eräässä kohdassa katseeni pitkin katua näin Trabbin\njuoksupojan lähestyvän, läimäytellen itseään tyhjällä, sinisellä\npussilla. Arvellen, että minun olisi sopivinta katsoa häneen tyynesti\nja vaivattomasti ja että se todennäköisimmin masentaisi hänen ilkeätä\nmieltänsä, astelin häntä kohti sellainen ilme kasvoillani, melkeinpä\nonnitellen itseäni menestykseni johdosta. Mutta äkkiä Trabbin\njuoksupojan polvet kolahtivat vastakkain, hänen hiuksensa nousivat\npystyyn, hattu lennähti pois hänen päästänsä, hänen kaikki jäsenensä\nvapisivat rajusti, ja hän hoippui keskitielle, huutaen ihmisille:\n\"Tukekaa minua! Olen niin kovin peloissani!\" Hän teeskenteli olevansa\nulkoasuni arvokkuuden aiheuttaman pelon ja masennuksen vallassa.\nSivuuttaessani hänet hänen hampaansa kalisivat kuuluvasti, ja näytellen\njoka suhteessa äärimmäistä nöyryyttä hän heittäytyi tomuun.\n\nSitä oli vaikea kestää, mutta se ei ollut vielä mitään. En ollut\nehtinyt senjälkeen edetä kahtasataa metriä, kun jo taaskin\nsanomattomaksi kauhukseni, hämmästyksekseni ja harmikseni näin Trabbin\njuoksupojan lähestyvän. Hän kääntyi tielle kapealta kujalta. Sininen\npussi oli hänen olallaan, hänen silmistään säteili rehellistä\nuutteruutta, hänen käynnistään kuvastui päätös kiiruhtaa Trabbin\nliikkeeseen hilpeän ripeästi. Hätkähtäen hän havaitsi minut ja sai\nsamanlaisen ankaran kohtauksen kuin edelliselläkin kerralla. Mutta\ntällä kertaa hän suoritti kiertoliikettä, hoippuen ympärilläni polvet\nhyvin heikkoina ja kädet ojennettuina, ikäänkuin armoa rukoillen. Hänen\nkärsimyksiään tervehti joukko katselijoita mitä rienullisimmin, ja minä\noli perin hämilläni.\n\nEn ollut ennättänyt edes postitoimiston kohdalle, ennenkuin jälleen\nnäin Trabbin juoksupojan sujahtavan näkyviin syrjätieltä. Tällä kertaa\nhän oli täydelleen muuttunut. Sininen pussi oli hänen yllänsä samaan\ntapaan kuin minulla päällystakki, ja hän tulla tepasteli kadun\nvastapäisellä puolella saattajinaan joukko riemastuneita, nuoria\nystäviään, joille hän huudahteli: \"En tunne teitä!\" Sanoin ei voi\nkuvata sitä kiusan ja loukkauksen määrää, jonka Trabbin juoksupoika\nsyyti kestettäväkseni, kun hän kohdalleni saavuttuaan nosti\npaidankauluksensa pystyyn, kiersi ohimohiuksiaan, pani käden puuskaan,\nvirnisteli tavattomasti, väänteli kyynärvarsiaan ja vartaloaan ja\nlausui venyttelevästi seuralaisilleen: \"Enpä tunne teitä, kautta\nsieluni, enpä tunne!\" Se, että hän heti senjälkeen alkoi kiekua, ajaen\nminua takaa sillan ylitse, päästellen kiekaisuja kuin tavattoman\nsurullinen kukko, joka oli tuntenut minut seppänä ollessani, kehitti\nhuippuunsa sen häpäisyn, joka tuli osakseni lähtiessäni kaupungista sen\nniin sanoakseni sysätessä minut pois sisältään.\n\nMutta jollen olisi siinä tilaisuudessa tappanut Trabbin juoksupoikaa,\nen nytkään totisesti tiedä, mitä muuta olisin saattanut tehdä kuin\nkestää. Turhaa ja alentavaa olisi ollut tapella hänen kanssansa kadulla\ntai vaatia häneltä mitään halvempaa hyvitystä kuin hänen sydänvertansa.\nSitäpaitsi hän oli sellainen poika, jota ei kukaan olisi osannut\nloukata, haavoittumaton ja väistelevä käärme, joka umpikujaan\nahdistettuna pujahti vangitsijansa jalkojen välitse jälleen vapauteen,\npilkallisesti uikuttaen. Kirjoitin kuitenkin seuraavan päivän postissa\nTrabbille, ilmoittaen, että herra Pipin täytyi kieltäytyä antautumasta\nenää tekemisiin sellaisen henkilön kanssa, joka unohti velvollisuutensa\nyhteiskunnan etuja kohtaan siinä määrin, että piti palveluksessaan\njuoksupoikaa, joka herätti inhoa jokaisessa kunniallisessa ihmisessä.\n\nVaunut, joissa Jaggerskin istui, saavuttivat minut aikanaan, ja minä\nsijoituin jälleen etuistuimelleni, saapuen sitten Lontooseen\nkommelluksitta -- mutta en terveenä, sillä sydämeni oli poissa. Heti\nperille tultuani lähetin katuvaisena Joelle turskan ja astiallisen\nostereita -- korvaukseksi siitä, etten ollut itse mennyt -- ja lähdin\nsitten Barnardin majataloon.\n\nSinne tullessani Herbert oli syömässä kylmää päivällistään ja toivotti\nminut riemastuneena tervetulleeksi takaisin. Lähetettyäni Kostajan\nkahvilaan noutamaan lisää ruokaa minusta tuntui, että minun täytyi jo\nsinä iltana avata sydämeni ystävälleni ja parhaalle kumppanilleni.\nKoska ei tullut kysymykseenkään luottaa Kostajaan tämän ollessa\nhallissa, jota ei voitu pitää muuna kuin avaimenreiän eteisenä, lähetin\nhänet teatteriin. Parempaa todistusta siitä, kuinka ankarasti olin\ntämän käskijäni vallassa, voisi tuskin saada kuin olivat ne alentavat\ntemput, joihin minun yhtenään täytyi turvautua keksiäkseni hänelle\ntehtävää. Niin halpamielinen on hätätila, että toisinaan lähetin hänet\nkatsomaan Hyde-puiston kulmasta kelloa.\n\nKun päivällisen jälkeen istuimme jalat tulisijan suojuskangella,\nvirkoin Herbertille: \"Rakas Herbert, tahtoisin kertoa sinulla jotakin\nhyvin erikoista.\"\n\n\"Rakas Händel\", vastasi hän, \"pidän arvossa ja kunnioitan\nluottamustasi.\"\n\n\"Se koskee minua itseäni, Herbert\", selitin, \"ja erästä toista\nhenkilöä.\"\n\nHerbert pani jalkansa ristiin, katsoi tuleen pää kallellaan ja\nsilmäiltyään sitä turhaan jonkun aikaa katsahti minuun, koska en\njatkanut.\n\n\"Herbert\", sanoin, laskien käteni hänen polvelleen, \"minä rakastan --\njumaloin -- Estellaa.\"\n\nTyrmistymisen sijasta Herbert vastasi tyynen luonnollisesti: \"Niin,\noikein. No?\"\n\n\"No niin, Herbert. Siinäkö kaikki sanottavasi? No?\"\n\n\"Entä sitten, tarkoitan\", virkkoi Herbert. \"Tietysti tiedän _sen_.\"\n\n\"Mistä olet saanut sen tietää?\" kysyin.\n\n\"Mistäkö olen saanut sen tietää, Händel? Tietenkin sinulta.\"\n\n\"En ole koskaan sitä sinulle sanonut.\"\n\n\"Sanonut! Et ole koskaan sanonut, kun olet leikkauttanut tukkasi, mutta\nminulla on ollut aistit havaitakseni sen. Olet palvonut Estellaa aina,\nkoko ajan, jonka olen sinut tuntenut. Toit palvontasi ja matkareppusi\ntänne samalla kertaa. Sanonut minulle! Sinähän olet vakuuttanut sitä\nminulle päivät pääksytysten. Kertoessasi minulle oman tarinasi,\nilmaisit selvästi alkaneesi palvoa häntä nähdessäsi hänet ensi kerran,\njolloin olit kuin olitkin sangen nuori.\"\n\n\"Hyvä siis\", äänsin minä, josta tämä oli uusi, mutta ei suinkaan\nvastenmielinen valaistus, \"en ole lakannut häntä palvomasta. Ja hän on\npalannut kotiin hyvin kauniina ja siron hienona olentona. Ja minä\ntapasin hänet eilen. Ja jos palvoin häntä ennen, palvon häntä nyt kahta\nvertaa hartaammin.\"\n\n\"Onneksesi siis, Händel\", huomautti Herbert, \"olet valittu häntä varten\nja määrätty hänelle. Tunkeutumatta kielletylle alueelle rohjennemme\nsanoa, ettei siitä seikasta voi olla epäilystä meidän keskemme. Onko\nsinulla vielä aavistustakaan, millainen on Estellan mielipide\npalvomiskysymyksestä?\"\n\nRavistin päätäni synkästi. \"Voi! Hän on satojen penikulmien päässä\nminusta\", valitin.\n\n\"Kärsivällisyyttä, rakas Händel, aikaa on runsaasti, yllinkyllin. Mutta\nsinulla on muutakin puhuttavaa?\"\n\n\"Minua hävettää puhua siitä\", vastasin, \"eikä siitä puhuminen\nkuitenkaan ole sen pahempaa kuin sen ajatteleminen. Kehuit minua\nonnelliseksi. Niin tietysti olenkin. Olin sepän oppipoika vielä eilen;\nolen -- miksi itseäni nimittäisinkään -- tänään?\"\n\n\"Nimitä hyväksi miekkoseksi, jos haluat jotakin sanontatapaa!\" kehoitti\nHerbert hymyillen ja laskien kätensä minun käteni selkämykselle.\n\"Hyväksi miekkoseksi, jossa on kiihkoa ja epäröintiä, rohkeutta ja\narkailua, toimintaa ja uneksimista omituisesti toisiinsa\nsekaantuneina.\"\n\nJäin hetkeksi pohtimaan, oliko luonteessani todellakin tällaista\nsekoitusta. Ylimalkaan en suinkaan tunnustanut hänen erittelyään\noikeaksi, mutta mielestäni ei siitä maksanut väitellä.\n\n\"Kun kysyn, mitä sanaa minun pitää käyttää itsestäni nykyisin,\nHerbert\", jatkoin, \"tarkoitan, mitä mielessäni liikkuu. Väität minua\nonnelliseksi. Tiedän, etten ole tehnyt mitään parantaakseni asemaani ja\nettä onni yksin on minua nostanut; se merkitsee, että minulla on oikein\nhyvä onni. Mutta kun ajattelen Estellaa --\"\n\n\"Ja milloinkahan et häntä ajattele!\" pisti Herbert väliin, katse\nsuunnattuna tuleen. Tämä oli minusta ystävällistä ja miellyttävää hänen\npuoleltaan.\n\n\"-- silloin, rakas Herbert, en osaa selittää, kuinka riippuvaiseksi ja\nepävarmaksi ja kuinka alttiiksi sadoille muutoksille oloni tunnen.\nVälttäen kiellettyä aluetta, kuten sinäkin äsken teit, saanen kuitenkin\nmainita, että kaikki odotukseni ovat -- nimeä mainitsematta -- yhden\nhenkilön järkähtämättömyyden varassa. Ja kuinka epämääräistä ja\nepätyydyttävää parhaassakin tapauksessa on ainoastaan hämärästi tietää,\nmillaisia ne ovat!\" Tämän lausuessani huojensin mieltäni taakasta, joka\noli sitä koko ajan painanut raskaammin tai kevyemmin, vaikka pahimmin\nepäilemättä eilispäivästä saakka.\n\n\"Minusta tuntuu, Händel\", vastasi Herbert hilpeään, toiveikkaaseen\ntapaansa, \"että hellän intohimon masentamina tarkastamme lahjahevosemme\nsuuta suurennuslasilla. Samoin minusta tuntuu, että keskittäessämme\nhuomiomme tarkastukseen sivuutamme täydelleen erään eläimen parhaita\npuolia. Etkö maininnut minulle holhoojasi herra Jaggersin heti alussa\nilmoittaneen sinulle, ettei sinulle ollut lahjoitettu ainoastaan\nodotuksia? Ja jos hän ei olisikaan sitä ilmoittanut -- vaikka se on\nhyvin suuri 'jos', myönnän -- voisitko uskoa, että juuri Jaggersin\nkaltainen mies pysyisi nykyisissä suhteissa kanssasi, jollei hän olisi\nvarma asiastaan?\"\n\nMyönsin, että tämä kaiketi oli vankka perustelu. Myönsin sen -- ihmiset\ntekevät usein niin sellaisissa tapauksissa -- totuuden ja oikeuden\nvastahakoisena tunnustamisena, ikäänkuin mieleni olisi tehnyt kiistää\nsitä vastaan!\n\n\"Minä väittäisin, että se _on_ vankka perustelu\", pitkitti Herbert, \"ja\nluullakseni sinun olisi vaikea kuvitella vankempaa. Muuten, sinun\ntäytyy odottaa holhoojasi, ja hänen täytyy odottaa suojattinsa aikaa.\nTäytät yksikolmatta vuotta ihan pikapuoliin ja silloin kenties saat\nlisää tietoja. Joka tapauksessa olet likempänä niiden saamista, sillä\ntäytyyhän niiden lopulta tulla.\"\n\n\"Kuinka toiveikas sinun mielialasi onkaan!\" virkoin, kiitollisena\nihaillen hänen hilpeitä esityksiään.\n\n\"Niin sen pitää olla\", yhtyi Herbert, \"sillä minulla ei paljoa muuta\nolekaan. Minun täytyy muuten tunnustaa, että äskeisten sanojeni järkevä\najatus ei ole omani, vaan isäni. Ainoa huomautus, jonka olen koskaan\nkuullut hänen lausuvan tarinastasi, on loppupäätelmä: 'Asia on päätetty\nja varma, sillä muutoin ei herra Jaggers olisi siinä mukana.' Ja\nennenkuin nyt hiiskun enää mitään isästäni tai isäni pojasta sekä\nvastaan luottamukseen luottamuksella, haluan tehdä itseni sinulle\nvakavasti vastenmieliseksi vähäksi aikaa -- suorastaan inhoittavaksi.\"\n\n\"Se ei sinulle onnistu\", väitin.\n\n\"Oh, kyllä se onnistuu!\" vakuutti hän. \"Yksi, kaksi, kolme, ja nyt se\nalkaa. Händel, hyvä kumppani\" -- vaikka hän puhui näin kevyeen sävyyn,\noli hän hyvin vakavissaan -- \"puhellessamme tässä, jalat tällä\nsuojustangolla, olen ajatellut, ettei Estella varmastikaan voi olla\nperinnönsaantisi ehto, jos holhoojasi ei ole kertaakaan viitannut\nhäneen. Olenko oikeassa, kun puheistasi olen saanut sen käsityksen,\nettei hän ole koskaan viitannut Estellaan millään tavoin, ei\nsuoranaisesti eikä epäsuorasti? Ei koskaan esimerkiksi vihjaissut, että\nsuojelijallasi saattaa olla varmoja mielipiteitä avioliitostasi?\"\n\n\"Ei koskaan.\"\n\n\"Minussa, Händel, ei ole rahtuakaan mustasukkaisuutta, kautta sieluni\nja kunniani! Kun et ole sidottu häneen, etkö voi päästä irti hänestä?\n-- Sanoinhan sinulle, että olisin epämiellyttävä.\"\n\nKäänsin pääni sivulle, sillä äkkiä kuten mereltä kiitävät suotuulet\niski taaskin sydämeeni samanlainen tunne kuin sinä aamuna, jolloin\nlähdin pajalta, jolloin usvat juhlallisesti kohosivat ja jolloin laskin\nkäteni kylämme tienviitalle. Olimme ääneti vähän aikaa.\n\n\"Niin, mutta, rakas Händel\", jatkoi Herbert, ikäänkuin vaitiolon\nsijasta olisimme puhelleet, \"se, että se on niin lujasti juurtunut\nluonnon ja olosuhteiden niin romanttiseksi muovaaman pojan rintaan,\ntekee sen hyvin vakavaksi. Ajattele hänen kasvatustaan ja ajattele\nneiti Havishamia! Ajattele häntä itseään! -- Nyt olen inhoittava, ja\nsinä kammoat minua. -- Tästä saattaa koitua surkeata.\"\n\n\"Tiedän sen, Herbert\", myönsin pää yhäti toisaalle käännettynä, \"mutta\nen mahda sille mitään.\"\n\n\"Etkö voi irtautua?\"\n\n\"En. Mahdotonta!\"\n\n\"Etkö voi koettaa, Händel?\"\n\n\"En. Mahdotonta!\"\n\n\"No niin!\" äänsi Herbert, nousten pystyyn, ravistaen itseään ripeästi\nikäänkuin olisi nukkunut ja kohentaen tulta. \"Nyt yritän jälleen tehdä\nitseni miellyttäväksi!\"\n\nNiinpä hän alkoi liikkua huoneessa, pudisteli verhot levälleen, siirsi\ntuolit paikoilleen, järjesti kirjat ja muut hajallaan olevat esineet,\nkatsahti halliin, vilkaisi kirjelaatikkoon, sulki oven ja tuli takaisin\ntulen ääressä olevalle tuolilleen, istuutuen sille kädet kiedottuina\nvasemman säären ympäri.\n\n\"Aioin puhua muutamia sanoja, Händel, isästäni ja isäni pojasta. Isäni\npojan, pelkään, on tuskin tarpeellista huomauttaa, ettei isäni kodin\ntaloudenhoito ole erikoisen loistavaa.\"\n\n\"Siellä on aina kaikkea yltäkyllin, Herbert\", lausuin sanoakseni\njotakin rohkaisevaa.\n\n\"Niin kyllä! Ja niin luullakseni vakuuttaa rikankokooja mitä\nvoimakkaimman hyväksyvästi, ja niin myöskin vakuutetaan käytettyjen\nesineiden myymälässä syrjäkadulla. Vakavasti puhuen, Händel, sillä asia\non kylliksi vakava, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin.\nOtaksuttavasti on ollut sellainenkin aika, jolloin isäni ei ollut\nlakannut yrittämästä; mutta jos sellaista on ollut, on se mennyt.\nSaanko kysyä sinulta, onko sinulla koskaan ollut tilaisuutta panna\nmerkille, että sellaisista avioliitoista, jotka eivät ole täysin\nonnistuneita, syntyneet lapset aina erikoisen kiihkeästi haluavat\nnaimisiin?\"\n\nTämä oli niin omituinen kysymys, että vuorostani tiedustin häneltä:\n\"Onko asia niin?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Herbert, \"mutta juuri sen haluaisin tietää,\nkoska asianlaita on varmasti niin meidän perheessämme. Poloinen\nCharlotte-sisareni, joka oli minun jälkeeni vanhin ja kuoli ennenkuin\ntäytti neljättätoista ikävuottaan, oli silmäänpistävä esimerkki. Samoin\non pikku Jane. Hän toivoo pääsevänsä avioliittoon niin hartaasti, että\nsaattaisi luulla hänen viettäneen lyhyen elämänsä kotielämän autuuden\najattelussa. Pieni, mekkoasuinen Alick on jo järjestellyt liittoaan\nerään Kewissä asuvan, soveliaan nuoren henkilön kanssa. Ja taidammepa\ntosiaankin olla kihloissa kaikki muut paitsi pienokaista.\"\n\n\"Oletko siis sinä?\" kysyin.\n\n\"Olen\", tunnusti Herbert, \"mutta se on salaisuus.\"\n\nVakuutin hänelle säilyttäväni hänen salaisuutensa ja pyysin kuulla\ntarkempia yksityiskohtia. Hän oli puhunut niin järkevästi ja\ntunteikkaasti minun heikkoudestani, että halusin jossakin määrin\ntutustua hänen voimaansa.\n\n\"Saanko tiedustaa nimeä?\" virkoin.\n\n\"Se on Clara\", vastasi Herbert.\n\n\"Asuuko hän Lontoossa?\"\n\n\"Kyllä. Kenties minun pitäisi mainita\", lisäsi Herbert, joka oli käynyt\nomituisen alakuloiseksi ja lauhkeaksi alettuamme puhella tästä\nkiintoisasta aiheesta, \"että hän on paljon äitini turhanpäiväisten\nsukukäsitysten alapuolella. Hänen isänsä toimi matkustajalaivojen\nmuonittamisen alalla. Luultavasti hän oli jonkunlainen taloudenhoitaja\njossakin laivassa.\"\n\n\"Mikä hän nyt on?\"\n\n\"Hän viettää vanhuudenlepoa.\"\n\n\"Entä hänen olosuhteensa?\"\n\n\"Hän asuu toisessa kerroksessa\", selitti Herbert. Sitä minä en suinkaan\ntarkoittanut, sillä kysymykseni tarkoitus oli koskea hänen varojaan.\n\"En ole nähnyt häntä kertaakaan, sillä hänen huoneensa on aina ollut\nyläkerrassa, niin kauan kuin olen Claran tuntenut. Mutta yhtenään olen\nkuullut hänen ääntänsä. Hän pitää hirvittävää melua -- karjuu ja\nkolkuttaa lattiaa jollakin kauhealla välineellä.\" Katsoessaan minuun ja\nsitten nauraessaan sydämellisesti Herbert sai hetkiseksi takaisin\ntavallisen eloisuutensa.\n\n\"Etkö odota näkeväsi häntä?\"\n\n\"Oh, kyllä, odotan alituisesti hänet näkeväni\", vastasi Herbert, \"sillä\nen koskaan kuule hänen meluaan odottamatta hänen tulla tupsahtavan\nlaipion lävitse. Mutta en tiedä, kuinka kauan palkit kestävät.\"\n\nNaurettuaan jälleen sydämellisesti hän muuttui taaskin säyseäksi ja\nilmoitti, että hänen aikeenaan oli mennä naimisiin tämän nuoren naisen\nkanssa heti kun alkoi saada pääomaa. Hän lisäsi muka itsestään selvän,\nmasentavan huomautuksen: \"Mutta ymmärräthän, ettei _voi_ mennä\nnaimisiin tähyillessään ympärilleen.\"\n\nSilmäillessämme tulta mietiskelin, kuinka vaikealta pääoman hankkiminen\ntoisinaan näytti, ja pistin käteni taskuihin. Huomioni kiintyi toisessa\ntaskussa olevaan, kokoon taitettuun paperipalaan. Avasin sen ja\nhuomasin sen Joelta saamakseni teatteri-ilmoitukseksi, joka koski\nkuuluisaa, maaseutulaista, Rosciuksen maineen saavuttanutta\namatöörinäyttelijää. \"Ja hyväinen aika\", äänsin tahtomattani, \"sehän on\ntänä iltana!\"\n\nTämän johdosta puheenaiheemme vaihtui heti, ja kiireisesti päätimme\nlähteä katsomaan kappaletta. Kun siis olin luvannut itselleni lohduttaa\nja tukea Herbertia hänen sydämenasiassaan kaikilla mahdollisilla ja\nmahdottomilla keinoilla, kun Herbert oli kertonut morsiamensa jo\ntuntevan minut kuulopuheitten mukaan sekä luvannut esitellä minut\nhänelle, ja kun olimme lämpimästi pudistaneet toistemme kättä\nkeskinäisen luottamuksemme vahvistukseksi, sammutimme kynttilämme,\nkohensimme takkavalkeaamme, lukitsimme ovemme ja lähdimme liikkeelle\netsimään Wopslea ja Tanskaa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nSaavuttuamme Tanskaan huomasimme, että tämän maan kuningas ja\nkuningatar istuivat korkealla kahdessa nojatuolissa keittiönpöydän\nääressä ja että heillä oli vastaanottotilaisuus. Saapuvilla oli koko\nTanskan ylimystö: aatelispoika, jonka jalassa oli jättiläiskokoisen\nesi-isän kiiltonahkaiset saappaat, kunnianarvoisa pääri, jolla oli\nlikaiset kasvot ja joka näytti vasta elämänsä loppupuolella kohonneen\nkansan keskuudesta, ja tanskalainen ritaristo, jonka hiuksissa oli\nkampa ja jalassa valkeat silkkisukat ja joka yleensä näytti naiselta.\nLahjakas kotiseutulaiseni seisoi synkkänä syrjässä käsivarret ristissä,\nja olisin saattanut toivoa, että hänen kiharansa ja otsansa olisivat\nolleet uskottavammat.\n\nNäytelmän kestäessä kävi ilmi useita omituisia pikku seikkoja. Maan\nkuningasvainajaa oli nähtävästi vaivannut yskä kuolinhetkellä, ja\nlisäksi hän tuntui ottaneen sen mukaansa hautaan sekä tuoneen sen\nsieltä takaisin. Kuninkaallisella haamulla oli myöskin komentosauvansa\nympärille kierrettynä käsikirjoitus, johon se näkyi silloin tällöin\nturvautuvan, Vieläpä lisäksi niin huolestuneesti ja niin usein pyrkien\nkadottamaan kysymyksessä olevan kohdan näkyvistään, että teki\nkuolevaisen vaikutuksen. Juuri siitä käsittääkseni johtui, että\nparvekkeelta neuvottiin haamua \"kääntämään puolta\" -- mistä\nkehoituksesta se kovasti pahastui. Samoin oli huomattavaa, että samalla\nkun tämä majesteetinhaamu aina näyttäytyi sen näköisenä kuin olisi\nollut ulkosalla kauan ja kävellyt äärettömän matkan, se\nsilminnähtävästi tuli ihan likellä olevasta seinästä. Sen johdosta sen\ntarkoittama kauhuvaikutus otettiin vastaan pilkallisesti.\n\nTanskan kuningattaressa, hauskassa naisessa, vaikka hän oli historiassa\njulkea, oli yleisön mielestä liian paljon messinkiä. Hänen leukaansa\nkiinnitti diademiin leveä, tästä metallista valmistettu vanne --\nikäänkuin häntä olisi kiusannut suurenmoinen hammassärky -- hänen\nvyötäisiään ympäröi toinen ja hänen kumpaakin käsivarttansa\nsamanlainen, joten häntä peittelemättä nimitettiin \"patarummuksi.\"\n\nEsi-isänsä saappaissa komeileva aatelispoika oli sekavatuntuinen, sillä\nhän esiytyi -- niin sanoaksemme samalla henkäyksellä -- pätevänä\nmerimiehenä, kuljeksivana näyttelijänä, haudankaivajana, pappina ja\nhovin miekkailukilpailuissa äärimmäisen tärkeänä henkilönä, jonka\nharjautunut silmä ja terävä arvostelukyky antoivat arvovaltaisen\ntuomion mitä hienoimmista sivalluksista. Tämä herätti asteittain\nsuvaitsemattomuutta häntä kohtaan, johtaen jopa siihen, että kun hänet\ntavattiin papinasussa ja hän kieltäytyi toimittamasta hautausta,\nyleinen paheksuminen ilmeni pähkinöiden muodossa.\n\nOphelia vihdoin oli niin verkkaisen musikaalisen mielipuolisuuden uhri,\nettä kun hän ajan mittaan oli irroittanut valkean, muslinisen\nhartiahuivinsa, kääntänyt sen kokoon ja haudannut sen, muuan jörö mies,\njoka kauan oli jäähdytellyt maltitonta nenäänsä parvekkeen eturivin\nrautatankoon, murahti: \"Nyt on pienokainen vuoteessa, käydään käsiksi\nillalliseen!\" Se -- mahdollisimman lievästi sanottuna -- oli\nepäsointuista.\n\nKaikki nämä kohtaukset kasautuivat kohdistumaan kovaonniseen\nkotiseutulaiseeni leikkisän tehokkaasti. Milloin tämän epäröivän\nprinssin vain piti kysyä jotakin tai lausua julki epäilys, auttoi\nyleisö häntä suoriutumaan pulmasta. Kun hän esimerkiksi kysyi, oliko\njalompaa mielessään kärsiä, kiljuivat toiset myöntävästi, toiset\nkieltävästi, toisten hoippuessa molempien mielipiteiden välillä ja\nhuutaessa: \"Ratkaise se lantin heitolla!\" Siten sukeutui suoranainen\nväittely. Kun hän kysyi, miksi hänen kaltaisensa miekkosen pitäisi yhä\nmadella maan ja taivaan välillä, rohkaistiin häntä äänekkäillä\n\"Kuulkaa!\"-huudoilla. Kun hän näyttäytyi sukka epäjärjestyksessä --\ntätä epäjärjestystä tulkitsi yleisen tavan mukaisesti sukan suussa\noleva sangen soma laskos, joka otaksuttavasti oli aina laitettu\nsilitysraudalla -- syntyi parvekkeella keskustelu hänen säärensä\nkalpeudesta ja aprikoitiin, oliko se aiheutunut haamun hänelle\ntuottamasta hermojärkytyksestä. Hänen otettuaan soittimensa -- hyvin\nsamanlaisen kuin oli se pieni, musta huilu, jolla oli juuri äsken\nsoitettu orkesterissa ja joka oli ojennettu ulos ovesta -- pyydettiin\nhäntä yksimielisesti soittamaan \"Hallitse, Britannia.\" Kun hän\nkehoitti, ettei soittaja sahaisi ilmaa niin ilkeästi, tokaisi jörö\nmies: \"Älkääkä _tekään_ sitä tehkö; te olette paljon pahempi kuin\n_hän_!\" Ja surukseni minun täytyy lisätä, että naurunremahdukset\ntervehtivät Wopslea kaikissa näissä tilaisuuksissa.\n\nMutta suurimmat koettelemuksensa hän sai kestää hautausmaalla, joka\nnäytti alkuaikaiselta metsältä ja jonka toisessa laidassa oli\neräänlainen pieni, kirkollinen pesutupa, toisessa ristikkoportti. Kun\nväljään, mustaan vaippaan puetun Wopslen huomattiin astuvan sisälle\nportista, kehoitettiin haudankaivajaa ystävällisesti: \"Ole varuillasi!\nHautaustoimitsija tulee katsomaan, kuinka työsi edistyy!\" Luullakseni\ntiedetään perustuslaillisessa maassa hyvin, ettei Wopsle pidettyään\nkallon johdosta saarnan olisi mitenkään voinut antaa sitä takaisin\npyyhkimättä hyppysiään poveltaan otettuun, valkeaan liinaan. Mutta ei\nedes tämäkään viaton ja välttämätön teko päässyt ilman huomautusta:\n\"Tarjoilija!\" Kun ruumis saapui haudattavaksi -- tyhjässä, mustassa\narkussa, jonka kansi retkahti auki -- oli se merkkinä yleiselle\nriemulle, jota lisäsi se, että kantajien joukosta tunnettiin eräs\nhenkilö, jonka tunteminen oli haitaksi. Sama riemu seurasi Wopslea\nhänen kamppaillessaan Laerteksen kanssa orkesterin ja haudan partaalla,\neikä se enää laimennut, ennenkuin hän oli kellistänyt kuninkaan pois\nkeittiönpöydältä ja kuollut tuuma tuumalta nilkoista ylöspäin.\n\nOlimme aluksi muutamia kertoja heikosti yrittäneet osoittaa suosiota\nWopslelle, mutta ne yritykset olivat liian toivottomia jatkettaviksi.\nOlimme senvuoksi istuneet tunteet voimakkaasti hänen puolellaan, mutta\nsiitä huolimatta nauraen suu korviin ulottuvana. Vastoin tahtoani\nnauroin koko ajan, koko juttu oli niin hullunkurinen, ja silti\nmielessäni oli piilevä vaikutelma, että Wopslen esityksessä oli jotakin\nhienoa -- ei vanhojen mielleyhtymien vuoksi, pelkään, vaan sen tähden,\nettä se oli hyvin hidasta, hyvin surullista, hyvin nousevaa ja\nlaskevaa, joka suhteessa hyvin toisenlaista kuin ainoankaan ihmisen\najatusten tulkinta luonnollisissa olosuhteissa, kuolemassa tai elämässä\non koskaan ollut. Kun näytelmä oli päättynyt, hänet huudettu esille ja\nhänelle ulvottu ja vihelletty, ehdotin Herbertille: \"Lähdetään heti,\nsillä muutoin ehkä kohtaamme hänet!\"\n\nEhätimme alakertaan niin pian kuin suinkin voimme, mutta emme\nkuitenkaan olleet kylliksi vikkeliä. Ovella seisoi juutalainen, jonka\nkulmakarvat olivat luonnottoman paksussa voiteessa; lähestyessämme hän\nkatsoi silmiimme ja ehdittyämme hänen kohdalleen tiedusti: \"Oletteko\nherra Pip ja hänen ystävänsä?\" Herra Pip ja hänen ystävänsä\ntunnustivat, keitä he olivat. \"Herra Waldengarver\", ilmoitti mies,\n\"olisi iloinen, jos saisi kunnian tavata teitä.\"\n\n\"Waldengarver?\" kertasin -- mutta Herbert kuiskasi korvaani:\n\"Otaksuttavasti Wopsle.\"\n\n\"Oh!\" äänsin. \"Niin! Seuraammeko teitä?\"\n\n\"Muutamia askelia, olkaa hyvä!\"\n\nEhdittyämme sivukäytävään hän kääntyi kysymään: \"Miltä hän teistä\nnäytti? Hän oli _minun_ pukemani.\"\n\nEn tiedä, miltä hän oli näyttänyt, jollei hautajaisilta, paitsi että\nhänen kaulassaan riippui sinisessä nauhassa iso tanskalainen aurinko\ntäi tähti, joka oli tehnyt hänet sennäköiseksi kuin hänet olisi\nvakuutettu jossakin harvinaisessa palovakuutusyhtiössä. Mutta vakuutin,\nettä hän oli näyttänyt hyvin komealta.\n\n\"Haudalle saavuttuaan\", virkkoi oppaamme, \"hän näytti vaippaansa\nkauniisti. Mutta kulissien välistä päätellen olisi hänen nähdessään\nhaamun kuningattaren huoneessa mielestäni sopinut tuoda sukkansa\nparemmin näkyviin.\"\n\nMyönsin sen vaatimattomasti, ja me kaikki astuimme pienestä, likaisesta\novesta eräänlaiseen heti sen takana olevaan kuumaan sälylaatikkoon.\nTäällä oli Wopsle riisumassa yltänsä tanskalaista asuaan, ja täällä\nmeille oli parhaiksi tilaa katsellaksemme häntä toistemme olan ylitse,\npitämällä sälylaatikon oven eli kannen selkosen selällään.\n\n\"Hyvät herrat\", lausui Wopsle, \"olen ylpeä saadessani nähdä teidät.\nToivottavasti, herra Pip, suotte anteeksi, että lähetin teitä\nnoutamaan. Minulla oli onni tuntea teidät menneinä aikoina, ja tämä\ndraama on aina tunnustettu yleväksi ja vaikuttavaksi.\"\n\nSamalla Waldengarver, hirvittävästi hikoillen, koetti vapautua\nruhtinaallisista turkiksistaan.\n\n\"Riisukaa sukat nylkemällä, herra Waldengarver\", kehoitti näiden\nesineiden omistaja, \"sillä muutoin revitte ne. Ja ne repiessänne\nrevitte viisikolmatta shillinkiä. Shakespearea ei ole milloinkaan\nkunnioitettu hienommalla sukkaparilla. Pysykää nyt hiljaa tuolissanne\nja sallikaa minun huolehtia niistä!\"\n\nNiin sanottuaan hän laskeutui polvilleen ja alkoi nylkeä uhriaan, joka\nensimmäisen sukan luiskahtaessa pois jalasta olisi varmasti kellahtanut\nkumoon tuoleineen, jos vain tila olisi antanut myöten.\n\nEn ollut siihen saakka uskaltanut hiiskua mitään näytelmästä. Mutta nyt\nWaldengarver katsoi meihin itsetyytyväisesti ja tiedusti:\n\n\"Hyvät herrat, miten se näytti menevän teistä etualalta nähtynä?\"\n\nHerbert sanoi takaani -- samalla nykäisten minua: \"Mainiosti.\" Niinpä\nminä toistin: \"Mainiosti.\"\n\n\"Miltä teistä tuntui luonteentulkintani, hyvät herrat?\" kysyi\nWaldengarver miltei, jollei täysin, suojelevasti.\n\nHerbert kuiskasi takaa -- taaskin nykäisten minua: \"Vankalta ja\nvarmalta.\" Niinpä vastasin, ikäänkuin se olisi ollut alkuisin minun\naivoistani ja minun olisi pitänyt pyytää lupaa esittää se ehdottomana\ntotuutena: \"Vankalta ja varmalta.\"\n\n\"Olen hyvilläni teidän tunnustuksestanne, hyvät herrat\", virkkoi\nWaldengarver arvokkaasti siitä huolimatta, että häntä samalla kertaa\nhangattiin seinää vasten ja hän piteli kiinni tuolista.\n\n\"Mutta sanon teille yhden seikan, herra Waldengarver\", virkkoi\npolvillaan oleva mies, \"jossa esityksenne on virheellinen. Ja\nmuistakaa, en välitä siitä, kuka väittää päinvastaista; minä sanon\nteille sen. Erehdytte tulkitessanne Hamletia, kun käännätte jalkanne\nsivuittain. Viimeksi pukemani Hamlet teki samat virheet harjoituksissa,\nkunnes taivutin hänet kiinnittämään laajan punaisen levyn kumpaankin\nsääreensä, ja niissä harjoituksissa, jotka olivat viimeiset, menin\nsitten etupuolelle, orkesterin paikan taakse, ja milloin hän vain\nesiytyessään joutui syrjittäin, huusin: 'En näe levyä.' Ja illalla\nhänen esiytymisensä oli viehättävää.\"\n\nWaldengarver hymyili minulle ikäänkuin huomauttaakseen: \"Uskollinen\nkannattaja -- katson sormien lomitse hänen tyhmyyttään.\" Ja sitten hän\nlausui ääneen: \"Minun mielipiteeni on hiukan liian klassillinen ja\nmietteliäs täkäläisille; mutta he paranevat, he paranevat.\"\n\nHerbert ja minä supatimme toisillemme: \"Niin, epäilemättä he\nparanevat.\"\n\n\"Panitteko merkille, hyvät herrat\", tiedusti Waldengarver, \"että\nparvekkeella istui mies, joka pyrki pilkkaamaan kirkonmenoa --\nnimittäin sen esitystä?\"\n\nHalpamielisesti vastasimme, että hyvin luultavasti olimme panneet\nsellaisen miehen merkille. Lisäsin: \"Hän oli epäilemättä juovuksissa.\"\n\n\"Voi, hyväinen aika\", torjui Wopsle, \"hän ei ollut juovuksissa. Hänen\ntyönantajansa kyllä huolehtii siitä, hyvä herra. Hänen työnantajansa ei\nsallisi hänen olla juovuksissa.\"\n\n\"Tunnetteko hänen työnantajansa?\" kysyin.\n\nWopsle sulki silmänsä ja avasi ne jälleen, suorittaen molemmat temput\nhyvin hitaasti. \"Teidän täytyi huomata, hyvät herrat\", pitkitti hän,\n\"tietämätön ja meluava aasi, jonka kurkku kärisi, jonka kasvot\nkuvastivat halpamielistä ilkeyttä ja joka oli suorittavinaan Tanskan\nkuninkaan Claudiuksen roolia -- jos saan käyttää ranskalaista\nnimitystä. Se mies on hänen työnantajansa, hyvät herrat. Sellainen on\ntämä ammatti.\"\n\nSelvästi tietämättä, olisinko säälinyt Wopslea enemmän, jos hän olisi\nollut epätoivoinen, säälin häntä nytkin siinä määrin, että hänen\nkääntyessään ympäri ottaakseen housunkannattimensa hartioilleen -- mikä\ntemppu karkoitti meidät oviaukkoon -- käytin tilaisuutta tiedustaakseni\nHerbertilta, mitä hän arvelisi, jos kutsuisimme Wopslen luoksemme\nillalliselle. Herbert vastasi, että se olisi hyväntahtoinen teko, ja\nniin ollen pyysin häntä meille; hän lähti Barnardin majataloon silmiä\nmyöten verhottuna, me panimme parhaamme hänen hyväkseen, ja hän istui\nluonamme kello kahteen aamulla, muistellen menestystään ja kehitellen\nsuunnitelmiaan. En muista niiden yksityiskohtia, mutta ylimalkaisesti\nmuistan, että hän aikoi elvyttää draaman ja lopettaa sen masentumisen,\nkoska hänen kuolemansa jättäisi sen äärimmäisen orvoksi ilman\nmahdollisuuksia ja ilman toivoa.\n\nSurkeana kävin sittenkin vuoteeseen, surkeana ajattelin Estellaa ja\nsurkeana uneksin, että kaikki odotukseni olivat rauenneet tyhjiin, ja\nettä minun täytyi antaa käteni Herbertin Claralle tai esittää Hamletin\nosaa neiti Havishamin haamulle kahdenkymmenentuhannen ihmisen\nkatsellessa, tuntematta siitä osasta kahtakymmentä sanaa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nOllessani eräänä päivänä puuhailemassa kirjojeni kimpussa herra\nPocketin johdolla sain postissa kirjeen, jonka pelkkä ulkonäkö pani\nminut kovasti vapisemaan, sillä vaikka en ollutkaan koskaan nähnyt sen\nosoitteen käsialaa, arvasin, kenen kirjoittama se oli. Kirjeessä ei\nollut määrättyä alkua, kuten \"Hyvä herra Pip\", \"Hyvä Pip\", \"Hyvä Herra\"\ntai \"Hyvä Jokin\", vaan se kuului seuraavasti: \"Minun pitää tulla\nLontooseen ylihuomenna päivävaunuissa. Muistaakseni päätettiin, että\nTeidän piti tulla minua vastaan. Joka tapauksessa neiti Havishamilla on\nsellainen vaikutelma, ja kirjoitan senmukaisesti. Hän lähettää Teille\nterveisensä. -- Kunnioittaen _Estella_.\"\n\nJos olisi ollut aikaa, olisin otaksuttavasti tilannut useita pukuja\ntätä tilaisuutta varten, mutta koska sitä ei ollut, täytyi minun tyytyä\nniihin, jotka minulla oli. Ruokahaluni häipyi heti, enkä saanut rauhaa\nenkä lepoa, ennenkuin määräpäivä tuli. Eipä silti, että sen saapuminen\nolisi tuonut minulle kumpaakaan, sillä silloin riuduin entistä pahemmin\nja aloin juosta kyytitoimistossa Wood-kadun varrella Cheapsidessa,\nennenkuin vaunut olivat lähteneet \"Sinisen Karjun\" pihalta meidän\nkaupungistamme. Siitä huolimatta, että tiesin sen täysin hyvin, tuntui\nminusta kuitenkin siltä kuin ei olisi ollut varmaa jättää\nkyytitoimistoa pois näkyvistäni kauemmaksi kuin viideksi minuutiksi\nkerrallaan. Tällaisessa järjettömyyden tilassa olin ollut vahdissa\nensimmäisen puolituntisen neljän tai viiden tunnin pituisesta\nodotusajasta, kun Wemmick kohtasi minut.\n\n\"Kas, herra Pip\", tervehti hän, \"hyvää päivää! Tuskin olisin uskonut,\nettä tämä on _teidän_ kävelyaluettanne.\"\n\nSelitin odottavani erästä henkilöä, jonka piti saapua kyytivaunuissa,\nja tiedustin, miten Linnan asiat sujuivat ja miten vanhus voi.\n\n\"Molemmat ovat mainiossa kunnossa, kiitos kysymästä\", vastasi Wemmick,\n\"ja etenkin vanhus. Hän on ihmeellisen hyvässä kunnossa. Hän täyttää\nkahdeksankymmentäkaksi vuotta ensi syntymäpäivänään. Aikomukseni on\nampua kaksiyhdeksättä kertaa, jolleivät naapurit pane pahakseen ja jos\ntykkini osoittaa kestävänsä sellaisen paineen. Mutta tämä ei ole\nlontoolaista tarinoimista. Minne arvelette minun olevan menossa?\"\n\n\"Toimistoon\", vastasin, sillä hän oli matkalla siihen suuntaan.\n\n\"Parhaaseen paikkaan sen jälkeen\", ilmoitti Wemmick. \"Olen menossa\nNewgateen. Hoidettavanamme on juuri tällä hetkellä muuan ryöstöjuttu ja\nkävin maantiellä katsomassa tapahtumapaikkaa, ja senjälkeen minun\ntäytyy mennä asiakkaamme puheille.\"\n\n\"Tekikö asiakkaanne ryöstön?\" kysyin.\n\n\"Hyvänen aika, ei\", vakuutti Wemmick hyvin kuivasti. \"Mutta häntä\nsyytetään siitä. Samoin saatettaisiin syyttää teitä tai minua. Kumpikin\nmeistä saattaisi olla siitä syytettynä, ymmärrättehän.\"\n\n\"Mutta kumpikaan meistä ei ole\", huomautin.\n\n\"Niin!\" äänsi Wemmick koskettaen rintaani etusormellaan. \"Olette ovela,\nherra Pip! Haluaisitteko lähteä katsomaan Newgatea? Onko teillä aikaa?\"\n\nMinulla oli niin paljon liikaa aikaa, että tämä ehdotus tuli\nhuojennukseksi, vaikka se ei ollutkaan sopusoinnussa sen kanssa, että\nsalaa halusin pitää silmällä kyytitoimistoa. Jupistuani käyväni\ntiedustamassa, oliko minulla aikaa lähteä hänen mukaansa, menin\ntoimistoon ja suuresti koetellen konttoristin malttia otin häneltä mitä\ntarkimman selon siitä, milloin vaunuja aikaisintaan saatettiin odottaa\n-- minkä tiesin etukäteen yhtä hyvin kuin hänkin. Senjälkeen palasin\nWemmickin seuraan, olin katsovinani kelloani ja olevinani hämmästynyt\nsaamastani tiedosta sekä hyväksyin hänen ehdotuksensa.\n\nMuutamissa minuuteissa olimme Newgatessa, menimme etuhuoneen\nlävitse, jonka alastomilla seinillä riippui joitakuita kahleita\nvankilansääntöjen seassa, vankilan sisäosiin. Siihen aikaan vankilat\nolivat hyvin huonosti hoidetut, ja kaikenlaisten julkisten\nväärinkäytösten aiheuttaman liioitellun vastavaikutuksen kausi -- joka\naina on niiden ankarin ja pitkällisin rangaistus -- oli vielä kaukana.\nNiinpä rikollisten majoitus ja ruokinta eivät olleet sen paremmat kuin\nsotilaiden -- puhumattakaan köyhäinhoitolaisista -- ja he sytyttivät\ntoisinaan vankilansa tuleen anteeksiannettavana tarkoituksenaan\nkeittonsa maun parantaminen. Wemmickin viedessä minut sisälle\noli vierailuaika; juomanlaskija oli oluineen kierroksilla;\nristikkoaitauksiin teljetyt vangit ostelivat olutta ja puhelivat\nystäviensä kanssa; ja se oli karmiva, ruma, sekava, masentava näky.\n\nMinusta Wemmick näytti kävelevän vankien seassa hyvin samaan tapaan\nkuin puutarhuri astelee kasviensa keskellä. Tämä välähti päähäni hänen\nnähtyään yöllä ilmoille puhjenneen vesan ja sanottuaan: \"Mitä, kapteeni\nTom? _Tekö_ siinä? Niin, tosiaankin\", samoin kuin hänen lausuttuaan:\n\"Onko tuolla säiliön takana Musta Bill? Enpä ole kahteen kuukauteen\nodottanut näkeväni teitä. Mitäs teille kuuluu?\" Samaten, kun hän\nseisahtui ristikon ääreen kuuntelemaan huolestuneita kuiskijoita --\naina yhtä kerrallaan. Tällöin Wemmick postiluukku liikkumattomana\nsilmäili puhellessaan heitä ikäänkuin olisi erikoisesti tarkkaillut,\nkuinka paljon he olivat viime tarkkailun jälkeen edistyneet joutuakseen\ntäydessä komeudessaan tutkittaviksi ja tuomittaviksi.\n\nHän oli hyvin suosittu, ja havaitsin hänen hoitavan Jaggersin liikkeen\ntuttavallista puolta, vaikka hänessäkin oli jonkun verran Jaggersin\njuhlallisuutta, estäen lähestymisen määrätyn rajan sisäpuolelle. Se,\nettä hän tunsi mieskohtaisesti jokaisen vuorostaan esiytyvän asiakkaan,\nsupistui nyökkäykseen ja siihen, että hän molemmin käsin kohensi\nhattuaan hieman mukavampaan asentoon sekä sitten tiukensi\nkirjeluukkuaan ja työnsi kätensä taskuun. Parissa tapauksessa oli\nsattunut vaikeuksia asianajopalkkion maksamisessa, ja tällöin Wemmick\nperäytyi mahdollisimman kauaksi tarjotusta, riittämättömästä\nrahaerästä, lausuen: \"Se on hyödytöntä, hyvä poika. Minä olen vain\nkäskyläinen. En voi ottaa noita rahoja vastaan. Älä menettele enää\ntuolla tavoin, ollessasi tekemisissä käskyläisen kanssa. Jollet voi\nsaada kokoon koko rahaerää, hyvä poika, on sinun parasta kääntyä jonkun\nesimiehen puoleen; ammatissamme on runsaasti päämiehiä, kuten tiedät,\nja mikä ei toisesta kannata, saattaa toisesta kannattaa. Siinä sinulle\nkäskyläisenä lausumani kehoitus. Älä yritäkään hyödyttömiä keinoja!\nMiksi sen tekisit? Entä kenen vuoro nyt?\"\n\nNiin kävelimme Wemmickin ansarin lävitse, kunnes hän kääntyi puoleeni\nja virkkoi: \"Tarkatkaa sitä miestä, jonka kättä pudistan!\" Olisin sen\ntehnyt ilman valmisteluakin, koska hän ei vielä ollut pudistanut\nkenenkään kättä.\n\nMelkein heti hänen näin sanottuaan tuli ristikkoaitauksen\nnurkkaukseen komea, ryhdikäs mies -- jonka sieluni silmillä näen tätä\nkirjoittaessani --, jonka yllä oli kulunut, olivinvärinen päällystakki,\njonka ihon punaa peitti omituinen kalpeus ja jonka katse harhaili sinne\ntänne hänen koettaessaan suunnata sen johonkin. Hän vei kätensä\nkorvalliseen -- hänen hattunsa oli jäähtynyttä lihalientä muistuttava,\nöljyisen rasvainen -- tervehtien puolittain vakavasti, puolittain\nleikillisesti sotilaalliseen tapaan.\n\n\"Terve teille, eversti!\" lausui Wemmick. \"Mitä kuuluu, eversti?\"\n\n\"Kaikki hyvin, herra Wemmick.\"\n\n\"Tehtiin kaikki, mitä voitiin, mutta todistukset olivat meille liian\nvankat, eversti.\"\n\n\"Niin, ne olivat liian vankat, hyvä herra -- mutta _minä_ en siitä\nvälitä.\"\n\n\"Niinpä niin\", äänsi Wemmick kylmästi, \"_te_ ette siitä välitä.\"\nKääntyen sitten minun puoleeni hän lisäsi: \"Tämä mies palveli hänen\nmajesteettiaan. Oli sotilaana rintamalla ja osti itselleen\nvapautuksen.\"\n\nVirkoin: \"Tosiaanko?\" Ja miehen silmät katsoivat minuun, sitten pääni\nylitse ja sitten ympärilleni, minkä jälkeen hän pyyhkäisi kädellään\nhuuliaan ja naurahti.\n\n\"Luultavasti pääsen täältä maanantaina, hyvä herra\", virkkoi hän\nWemmickille.\n\n\"Kenties\", myönsi ystäväni, \"mutta mahdotonta on tietää.\"\n\n\"Olen iloissani siitä, että minulla on tilaisuus lausua teille\njäähyväiset, herra Wemmick\", lausui mies, ojentaen kätensä ristikon\nlomitse.\n\n\"Kiitoksia!\" vastasi Wemmick, pudistaen hänen kättänsä. \"Samoin teille,\neversti!\"\n\n\"Jos kaikki, mitä minulla oli silloin, kun minut vangittiin, olisi\nollut oikeata, herra Wemmick\", jatkoi mies vastahakoisena hellittämään\ntoisen kättä, \"olisin pyytänyt teitä suopeasti ottamaan vastaan vielä\nyhden sormuksen -- tunnustukseksi huomaavaisuudestanne.\"\n\n\"Olen valmis pitämään tahtoa teon veroisena\", lupasi Wemmick. \"Tehän\nmuuten olitte kyyhkystuntija.\" Mies katsahti taivaalle. \"Minulle on\nkerrottu, että teillä oli mainiorotuisia kyyhkysiä. _Sopisiko_ teidän\nvaltuuttaa joku ystävänne tuomaan minulle niitä parin, jollette enää\nniitä tarvitse?\"\n\n\"Se tapahtuu, hyvä herra.\"\n\n\"Hyvä\", pitkitti Wemmick, \"niistä pidetään huolta. Hyvää jatkoa,\neversti. Hyvästi!\" He pudistivat jälleen toistensa kättä, ja\npoistuessamme Wemmick selitti minulle: \"Vääränrahantekijä, oikein etevä\ntyöskentelijä. Oikeuden pöytäkirja on valmistunut tänään, ja hänet\nvarmasti teloitetaan maanantaina. Mutta oivallattehan, että kyyhkyspari\non yhtä kaikki irtainta omaisuutta.\" Sen sanottuaan hän vilkaisi\ntaaksensa ja nyökkäsi kuolleelle kasvilleen, luoden sitten katseen\nympärilleen, poistuessaan pihalta, ikäänkuin miettien, mikä toinen\nkukkaruukku parhaiten sopisi sen paikalle.\n\nMennessämme etuhuoneen kautta pois vankilasta huomasin vartijain\nosaavan arvostella huoltajani suurta tärkeyttä yhtä hyvin kuin ne\nihmiset arvostelivat sitä, joita he pitivät huostassaan. \"No, herra\nWemmick\", kysyi se vartija, joka piti meitä molempien nauloilla ja\nnastoilla vahvistettujen eteisovien välissä ja huolellisesti lukitsi\ntoisen, ennenkuin avasi toisen, \"mitä herra Jaggers aikonee tehdä sen\njoen rannalla tapahtuneen murhan asiassa? Aikooko hän tehdä siitä tapon\nvai mitä hän siitä mielii?\"\n\n\"Minkätähden ette tiedusta häneltä?\" vastasi Wemmick.\n\n\"Niin, totisesti!\" virkkoi vartija.\n\n\"Tuolla tavoin täkäläiset aina menettelevät, herra Pip\", huomautti\nWemmick, kääntyen minuun päin postilaatikon aukko pitentyneenä. \"He\novat valmiit kysymään mitä tahansa minulta, käskyläiseltä, mutta\nkoskaan heitä ei tapaa tiedustamassa mitään päämieheltäni.\"\n\n\"Onko tämä nuori herrasmies toimistonne oppilaita?\" kysyi vartija,\nmyhäillen Wemmickin leikinlaskulle.\n\n\"Siinä taaskin, kuten kuulette!\" huudahti Wemmick. \"Sanoinhan sen!\nKysyy uutta asiaa käskyläiseltä, ennenkuin ensimmäinen on selvitetty!\nNo, entä jos herra Pip on niitä?\"\n\n\"Silloinhan hän\", virkkoi vartija, taaskin myhäillen, \"kyllä hyvin\ntietää, mikä mies herra Jaggers on.\"\n\n\"Niin!\" huudahti Wemmick, äkkiä kujeellisesti sohaisten vartijaa kohti.\n\"Olette yhtä mykkä kuin avaimenne, milloin esimieheni on kysymyksessä,\nkuten itsekin tiedätte. Päästäkää meidät ulos, te vanha kettu, sillä\nmuutoin taivutan hänet nostamaan teitä vastaan oikeusjutun laittomasta\nvangitsemisesta!\"\n\nVartija nauroi, toivotti meille jäähyväiset ja seisoi nauraen meille\nportin piikkien ylitse, laskeutuessamme portaita kadulle.\n\n\"Pankaa mieleenne, herra Pip\", sanoi Wemmick vakavasti korvaani,\ntarttuen samalla käsivarteeni ollakseen tuttavallisempi, \"etten tiedä,\nmenetteleekö herra Jaggers missään asiassa paremmin kuin pitäessään\nitseään niin korkealla. Hän on aina niin korkealla. Hänen alituinen\nylemmyytensä on yhtä hänen suunnattomien kykyjensä kanssa. Se eversti\nei rohkene sanoa jäähyväisiä _hänelle_ sen paremmin kuin äskeinen\nvartija uskaltaisi tiedustaa hänen aikomuksiaan jossakin asiassa. Ja\noman korkeutensa ja heidän väliinsä hän sujauttaa käskyläisensä --\noivallatteko? -- ja niin he ovat hänen hyppysissään sieluineen ja\nruumiineen.\"\n\nMinuun teki voimakkaan vaikutuksen -- eikä se tapahtunut ensi kertaa --\nholhoojani älykkyys. Tunnustaakseni totuuden, olisin hyvin hartaasti\ntoivonut -- eikä sekään tapahtunut ensi kertaa --, että minulla olisi\nollut joku toinen, vähemmin kyvykäs holhooja.\n\nWemmick ja minä erosimme toimiston luona Little Britainissa, jossa\ntavallisuuden mukaan liikuskeli Jaggersin huomiota anovia henkilöitä,\nja minä palasin vahtipaikalleni kyytitoimiston kadulle. Kulutettavana\noli noin kolme tuntia, ja vietin koko sen ajan ajattelemalla, kuinka\nkummallista oli, että minua piti tällaisen vankila- ja rikossaastan\nympäröidä, että olin ensiksi kohdannut sen lapsuudessani yksinäisillä\nsoillamme eräänä talvi-iltana, että se oli ilmestynyt uudelleen\nkahdessa tilaisuudessa, tullen näkyviin haalistuneen, mutta ei\nhäipyneen tahran lailla, ja että sen piti nyt tällä uudella tapaa\ntunkeutua onneeni ja edistymiseeni. Mieleni askarrellessa tällä tavoin\nkuvittelin kauniin, nuoren Estellan, ylpeän ja hienostuneen, tulevan\nminua kohti ja mietin ehdottomasti kauhuissani vankilan ja hänen\nvälistään vastakohtaisuutta. Olisin toivonut, ettei Wemmick olisi minua\nkohdannut tai etten olisi suostunut hänen ehdotukseensa ja lähtenyt\nhänen mukaansa, joten Newgaten tuntu ei olisi ollut hengityksessäni ja\nvaatteissani ainakaan juuri tänä päivänä. Tömistin vankilan tomun\njaloistani kuljeskellessani edestakaisin, ravistin sen vaatteistani ja\nhengitin sen tunnun pois keuhkoistani. Muistellessani, kuka oli\ntulossa, tunsin itseni niin saastaiseksi, että vaunut sittenkin\nsaapuivat pian enkä ollut vielä vapautunut Wemmickin konservatorion\nlikaisesta ajattelusta, kun näin vaunujen ikkunasta hänen kasvonsa ja\nhänen minulle vilkuttavan kätensä.\n\nMikä _oli_ se nimetön varjo, joka taaskin oli vilahtanut ohitseni siinä\ntuokiossa?\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nTurkiksilla varustetussa matka-asussaan Estella näytti siromman\nkauniilta kuin oli koskaan näyttänyt edes minun silmissäni. Hänen\nesiytymisensä oli kiehtovampaa kuin hän oli aikaisemmin suvainnut sen\nolla minua kohtaan, ja olin huomaavinani siinä muutoksessa neiti\nHavishamin vaikutuksen.\n\nSeisoimme majatalon pihalla hänen osoittaessaan minulle\nmatkatavaroitaan, ja kun ne oli kaikki saatu koolle, muistin --\nunohdettuani siihen saakka kaiken muun paitsi häntä itseään -- ettei\nminulla ollut aavistustakaan hänen matkansa määräpaikasta.\n\n\"Olen matkalla Richmondiin\", ilmoitti hän minulle. \"Meitä on neuvottu,\nettä on kaksi Richmondia, toinen Surreyssä ja toinen Yorkshiressä, ja\nettä minun määräpaikkani on Surreyn Richmond. Matkaa on noin\nviisitoista virstaa. Minun pitää saada rattaat, ja teidän pitää saattaa\nminua. Tässä on rahapussini, ja teidän pitää maksaa suoritettavani\nsiitä. Niin, teidän täytyy ottaa pussi! Meillä ei ole valinnan varaa,\nteillä ja minulla, vaan meidän täytyy totella ohjeitamme. Me emme saa\nnoudattaa omia mielijohteitamme, te ja minä.\"\n\nHänen katsoessaan minuun ja antaessaan minulle rahapussin, toivoin,\nettä hänen sanoissaan piili sisäinen tarkoitus. Hän lausui ne\nhuolettomasti, mutta ei epäsuopeasti.\n\n\"Rattaat noudetaan, Estella. Suvaitsetteko levätä täällä vähän aikaa?\"\n\n\"Kyllä; minun pitää levähtää täällä, ja minun pitää juoda teetä, ja\nteidän pitää huolehtia minusta sillä aikaa.\"\n\nHän pisti kätensä kainalooni, ikäänkuin se olisi täytynyt tehdä, ja\nminä pyysin tarjoilijaa, joka oli töllistellyt vaunuja ikäänkuin ei\nolisi eläissään nähnyt moista vehjettä, näyttämään meille yksityisen\noleskeluhuoneen. Sen kuultuaan hän veti esille ruokaliinan, ikäänkuin\nse olisi ollut taikaohje eikä hän olisi ilman sitä löytänyt tietä\nyläkertaan, ja opasti meidät majatalon pimeään onkaloon, jonka\nkalustona oli pienenpieni kuvastin -- aivan tarpeeton esine onkalon\nulottuvaisuuksiin nähden -- anjoviskastikeastia ja jonkun\npäällyskengät. Lausuttuani huomautuksia tätä turvapaikkaa vastaan hän\nvei meidät toiseen huoneeseen, jossa oli ruokapöytä kolmellekymmenelle\nhengelle ja uunin tuliristikolla kärventynyt vihonlehti sekä sen päällä\nkapallinen kivihiilen poroa. Katsahdettuaan tätä sammunutta roihua ja\npudistettuaan päätänsä hän otti vastaan tilaukseni, joka, koska se\nkuului vain: \"Teetä neidille!\" sai hänet poistumaan huoneesta hyvin\nalakuloisena.\n\nTajusin silloin ja tajuan nytkin, että tämän huoneen ilma, jossa oli\nvoimakas tallin ja keittotarpeiden sekoitus, olisi saattanut johtaa\nihmisen päättelemään, ettei kyydityspuoli kannattanut hyvin ja että\nyritteliäs omistaja keitteli hevosiaan ravintolapuolta varten. Mutta\nhuone oli kuitenkin minusta kaikki kaikessa, koska Estella oli siellä.\nAjattelin, että hänen seurassaan olisin voinut olla onnellinen siellä\nkoko elinaikani -- silloin, huomatkaa, en ollut lainkaan onnellinen, ja\ntiesin sen hyvin.\n\n\"Mihin aiotte mennä Richmondissa?\" tiedustin Estellalta.\n\n\"Menen asumaan\", vastasi hän, \"suuresta maksusta erään sikäläisen\nnaisen luokse, joka voi -- tai väittää voivansa -- viedä minut mukaansa\nseuraelämään, esitellä minut siellä, näytellä ihmisiä minulle ja\nnäytellä minua ihmisille.\"\n\n\"Otaksuttavasti olette mielissänne vaihtelusta ja ihailusta?\"\n\n\"Niin, otaksuttavasti olen.\"\n\nHän vastasi niin välinpitämättömästi, että huomautin: \"Puhutte\nitsestänne ikäänkuin olisitte joku toinen ihminen.\"\n\n\"Mistä olette saanut tietää, miten puhun mistä? Kas niin, kas niin\",\njatkoi Estella, hymyillen viehättävästi, \"ette saa otaksua minun\ntulevan _teidän_ kouluunne; minun täytyy puhua omalla tavallani. Kuinka\nviihdytte Pocketilla?\"\n\n\"Elämäni on siellä oikein hupaista, ainakin --\" Minusta tuntui kuin\nolisin menettämäisilläni tilaisuuden.\n\n\"Ainakin?\" toisti Estella.\n\n\"Yhtä hupaista kuin missä tahansa etäällä teistä.\"\n\n\"Te hupakkomainen poika\", sanoi Estella aivan rauhallisesti, \"miten\nvoitte puhua tuollaista hölynpölyä? Ystävänne herra Matthew on\nluultavasti paras koko perheestä?\"\n\n\"Paljon parempi muita tosiaankin. Hän ei ole kenenkään vihamies --\"\n\n\"Älkää lisätkö: muiden kuin itsensä\", keskeytti Estella, \"sillä inhoan\nsellaisia ihmisiä! Mutta olen kuullut, että hän on tosiaankin\nepäitsekäs ja pikkumaisen kateuden ja kaunan yläpuolella.\"\n\n\"Varmasti minulla on täysi syy vakuuttaa niin.\"\n\n\"Teillä ei ole hyvää syytä väittää samaa hänen omaisistaan\", huomautti\nEstella, nyökäten minulle kasvoillaan ilme, joka oli samalla kertaa\nsekä vakava että kujeellinen, \"sillä he ahdistavat neiti Havishamia\nteille epäedullisilla selostuksilla ja vihjailuilla. He pitävät teitä\nsilmällä, panettelevat teitä, kirjoittelevat teistä kirjeitä --\ntoisinaan nimettömiä -- ja te olette heidän elämänsä kiusa ja\naskarruttaja. Tuskin voitte käsittää, kuinka kiihkeästi ne ihmiset\nteitä vihaavat.\"\n\n\"Toivottavasti he eivät minua vahingoita?\"\n\nVastauksen sijasta Estella purskahti nauramaan. Se oli minusta kovin\nomituista, ja katsoin häneen aika tavalla ymmällä. Hänen herettyään --\nhän ei ollut nauranut raukeasti, vaan todella riemullisesti -- virkoin\nujosti, kuten aina esiinnyin hänen seurassaan:\n\n\"Toivoakseni saan otaksua, ettei teitä huvittaisi, jos he millään\ntavoin vahingoittaisivat minua?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, siitä saatte olla varma\", vakuutti Estella. \"Saatte\nvarmasti uskoa minun nauravan, koska heidän aikeensa eivät onnistu. Oi,\nniitä ihmisiä neiti Havishamin luona, ja heidän kestämiään tuskia!\" Hän\nnauroi jälleen, ja nytkin, jolloin hän oli ilmaissut minulle sen syyn,\nhänen naurunsa oli minusta hyvin omituista, sillä en voinut epäillä sen\naitoutta, mutta kuitenkin se tuntui liialliselta tässä tilaisuudessa.\nArvelin, että asiassa täytyi tosiaan piillä enemmän kuin tiesin; hän\narvasi mielessäni liikkuvan ajatuksen ja vastasi siihen.\n\n\"Ei edes teidänkään ole helppo käsittää\", selitti Estella, \"kuinka\nsuurta tyydytystä tunnen nähdessäni niiden ihmisten aikeiden menevän\nmyttyyn tai kuinka nautinnollisen naurettavalta minusta tuntuu, milloin\nhe joutuvat naurettaviksi. Te nimittäin ette ole kasvanut siinä\nkummallisessa talossa lapsesta saakka. Minä olen. Teidän pientä\njärkeänne ei teroittanut heidän juonittelunsa teitä, sorrettua ja\navutonta, vastaan myötätunnon ja säälin ja kaiken hellän ja\ntyynnyttävän naamarin suojassa. Minun teroitti. Te ette avannut\npyöreitä lapsensilmiänne yhä enemmän levälleen havaitessanne, millainen\nteeskentelijä on nainen, joka arvioi mielenrauhaansa niitä hetkiä\nvarten, joina hän herää yöllä. Minä tein sen.\"\n\nNyt ei tämä asia Estellaa naurattanut, eikä hän palauttanut näitä\nseikkoja muistiinsa mielensä pinnalta. Minä en olisi tahtonut olla tuon\nhänen ilmeensä aiheuttaja, vaikka odotukseni olisivat olleet siitä\ntarjona.\n\n\"Kaksi asiaa voin teille ilmaista\", jatkoi Estella. \"Ensiksi: siitä\nsananlaskusta huolimatta, että pisaran alituinen tipahtelu kuluttaa\nmitä kiveä tahansa, saatte rauhallisella mielellä luottaa siihen,\netteivät nämä ihmiset ikinä pysty -- eivät pystyisi sadassa vuodessa --\nhuonontamaan asemaanne neiti Havishamin luona, eivät missään\nsuhteessa, eivät suurissa eivätkä pienissä asioissa. Toiseksi: olen\nkiitollisuudenvelassa teille, koska te olette syynä siihen, että he\novat niin touhuisia ja niin halpamaisia, mutta turhaan, ja tässä käteni\nsen vahvistukseksi.\"\n\nKun hän ojensi sen minulle leikillisesti -- sillä hänen synkempi\ntuulensa oli ollut vain hetkellinen -- pidin siitä kiinni ja vein sen\nhuulilleni. \"Te naurettava poika\", nuhteli Estella, \"ette koskaan ota\nvaroitusta varteen. Vai suuteletteko kättäni samassa mielessä, jossa\nkerran sallin teidän suudella poskeani?\"\n\n\"Missä mielessä se tapahtui?\" tiedustin.\n\n\"Minun täytyy miettiä tuokio. Halveksumisen osoitukseksi\nliehittelijöitä ja juonittelijoita kohtaan.\"\n\n\"Jos vastaan myöntävästi, saanko suudella poskeanne taaskin?\"\n\n\"Teidän olisi pitänyt kysyä sitä, ennenkuin kajositte käteeni. Mutta\nkyllä, jos haluatte.\"\n\nKumarruin hänen puoleensa, ja hänen tyynet kasvonsa muistuttivat\nkuvanveistosta. \"Nyt\", huomautti Estella, heti kun olin koskettanut\nhänen poskeaan, \"teidän pitää huolehtia siitä, että saan teetä, ja\nteidän on saatettava minut Richmondiin.\"\n\nSe, että hän jälleen omaksui tämän sävyn, ikäänkuin yhdessäolomme\njohtuisi pakosta ja ikäänkuin me olisimme olleet pelkkiä nukkia, tuotti\nminulle tuskaa, mutta minulle tuottikin tuskaa kaikki, mitä meidän\nkeskemme tapahtui. Millainen hänen sävynsä minua kohtaan sattuikin\nolemaan, en voinut luottaa siihen rahtuakaan enkä perustaa vähääkään\ntoivoa siihen; mutta sittenkin pyrin eteenpäin vastoin uskoa ja toivoa.\nMiksi toistaa sitä satoja kertoja? Niinhän oli aina.\n\nSoitin ja kysyin teetä, ja tarjoilija näyttäytyi uudelleen\ntaikaohjeineen, tuoden sisälle tämän virkistysaineen viitisenkymmentä\nlisäkettä, mutta teestä ei vilahdustakaan. Teepöytä, kupit ja teevadit,\nlautaset, veitset ja haarukat -- myöskin leikkausveitset -- lusikoita\n-- monenlaisia -- suola-astioita, pieni, pehmeä sämpylä, äärimmäisen\nvarovaisesti vankan rautakannen alle pistetty, kaislikossa lepäävä\nMoses, jota edusti pehmeä voinokare persiljakasan peitossa, vaalea\nleipä, jonka yläkuori oli jauhoinen, kaksi keittiölieden tangoilla\npainettua koetusmerkkiä kolmikulmaisissa leipäpaloissa ja lopulta\npullea, kotoinen teekeittiö, jota kantaen tarjoilija hoippui sisälle\nkasvojensa kuvastaessa rasittumista ja kärsimystä. Oltuaan kestityksen\ntässä vaiheessa poissa pitkähkön tovin hän vihdoin palasi, tuoden\nkallisarvoisen näköisen rasian, jossa oli risuja. Niitä liotin kuumassa\nvedessä ja sain siten kaikista näistä apuvälineistä Estellalle kupin --\nen tiedä mitä.\n\nSittenkun lasku oli maksettu, tarjoilijaa muistettu, isäntää ei ollut\nunohdettu ja siivoojatar oli otettu huomioon -- sanalla sanoen,\nkun koko talo oli lahjottu halveksumisen ja äkäisyyden tilaan ja\nEstellan pussia tuntuvasti kevennetty -- nousimme kyytivaunuihimme ja\nlähdimme ajamaan. Käännyttyämme Cheapsideen ja ajaa jyryytettyämme\nNewgate-kadulla olimme pian niiden muurien juurella, joita niin\nhäpesin.\n\n\"Mikä paikka tuo on?\" tiedusti Estella.\n\nTyperästi teeskentelin, etten muka heti tuntenut rakennusta, ja sitten\nselitin, mikä se oli. Kun hän sitä katseltuaan veti sitten päänsä\ntakaisin ikkunasta, jupisten: \"Heittiöitä!\" en olisi millään ehdolla\ntunnustanut käyneeni siellä.\n\n\"Herra Jaggersilla\", virkoin vierittääkseni asian näppärästi jonkun\ntoisen niskoille, \"on sellainen maine, että hän tuntee tuon kaamean\npaikan salaisuudet paremmin kuin kukaan muu ihminen Lontoossa.\"\n\n\"Hän luullakseni tuntee kaikkien paikkojen salaisuudet paremmin\", äänsi\nEstella hiljaa.\n\n\"Olette kai tottunut näkemään hänet usein?\"\n\n\"Olen nähnyt hänet epämääräisten väliaikojen jälkeen niin kauan kuin\nmuistan. Mutta en tunne häntä vähääkään paremmin nyt kuin tunsin\nennenkuin osasin selvästi puhua. Millaiset kokemukset teillä on\nhänestä? Edistyvätkö suhteenne?\"\n\n\"Kerran totuttuani hänen epäluuloiseen esiintymistapaansa\", vastasin,\n\"olen tullut toimeen sangen hyvin.\"\n\n\"Oletteko likeisiä tuttuja?\"\n\n\"Olen ollut päivällisellä hänen vieraanaan hänen yksityisasunnossaan.\"\n\n\"Minä kuvittelen\", sanoi Estella vavahtaen, \"että sen täytyy olla\nomituinen paikka.\"\n\n\"Se on omituinen paikka.\"\n\nMinun olisi pitänyt varoa keskustelemasta holhoojastani liian vapaasti\nedes hänenkään kanssansa, mutta olisin mennyt tässä asiassa niin\npitkälle, että olisin kuvaillut Gerrard-kadun varrella tarjottua\npäivällistä, jollemme silloin olisi äkkiä joutuneet räikeään\nkaasuvaloon. Niin kauan kuin sitä kesti, tuntui siitä eloisasti\nhohtavan ja uhkuvan sitä selittämätöntä tunnetta, joka minulla oli\naikaisemmin ollut, ja ehdittyämme pois sen kehästä olin muutamia\ntuokioita yhtä huumautunut kuin salama olisi iskenyt likelleni.\n\nNiinpä johduimme puhelemaan muista seikoista, etupäässä siitä tiestä,\njota myöten kuljimme, ja siitä, mitä Lontoon osia oli sen kummallakin\npuolella. Tämä suurkaupunki oli hänelle melkein outo, kertoi hän, sillä\nhän ei ollut kertaakaan poistunut neiti Havishamin läheisyydestä\nennenkuin lähtiessään Ranskaan; silloin hän oli vain sivuuttanut\nLontoon sekä meno- että paluumatkallaan. Tiedustin häneltä, oliko hän\njollakin tavoin holhoojani huollossa täällä ollessaan. Siihen hän\nponnekkaasti vastasi: \"Jumala varjelkoon!\" hiiskumatta sen enempää.\n\nMinun oli mahdotonta olla huomaamatta, että hän halusi viehättää minua,\nettä hän tekeytyi miellyttäväksi ja olisi saanut minut kiehdotuksi,\nvaikka se tehtävä olisikin vaatinut vaivaa. Mutta se ei suinkaan tehnyt\nminua onnellisemmaksi, sillä vaikka hän ei olisikaan omaksunut sitä\nsävyä, että me olimme muiden määräysvallassa, olisin tuntenut hänen\npitävän sydäntäni kädessään, koska hän oikullisuudessaan niin halusi\neikä sentähden, että se oli herättänyt vähääkään hellyyttä hänessä,\nmusertaakseen sen ja viskatakseen sen menemään.\n\nAjaessamme Hammersmithin lävitse osoitin hänelle, missä Matthew Pocket\nasui, ja selitin, ettei se ollut kaukana Richmondista ja että toivoin\nnäkeväni hänet toisinaan.\n\n\"Oi, niin, kyllä te saatte tavata minua; teidän pitää tulla, milloin\nhyväksi näette; teistä puhutaan talonväelleni; teistä onkin jo\nmainittu.\"\n\nTiedustin, joutuisiko hän suureen perheeseen.\n\n\"En; perheessä on ainoastaan kaksi jäsentä: äiti ja tytär. Äiti on\njonkunlaisessa asemassa oleva nainen, mutta lisää hyvin mielellään\ntulojaan.\"\n\n\"Kumma, että neiti Havisham malttoi uudelleen näin pian erota teistä.\"\n\n\"Se kuuluu neiti Havishamin suunnitelmiin minun suhteeni, Pip\", selitti\nEstella, huoahtaen, ikäänkuin väsyneenä. \"Minun pitää kirjoitella\nhänelle yhtenään, tavata hänet säännöllisten väliaikojen kuluttua ja\nselostaa, miten menestyn -- minä ja jalokivet -- sillä ne ovat nyt\nmelkein kaikki minun.\"\n\nHän ei ollut tätä ennen koskaan käyttänyt nimeäni puhuessaan minulle.\nTietenkin hän teki sen tarkoituksellisesti, varmana siitä, että panin\nsille suuren arvon.\n\nSaavuimme Richmondiin ihan liian pian, ja sikäläinen määräpaikkamme oli\nniittyjen läheisyydessä sijaitseva, vakava, vanha talo, jossa\nvannehameita, ihojauhetta ja kauneusnäppylöitä, kirjailtuja takkeja,\nsilitettyjä sukkia, röyhelöitä ja miekkoja oli usein niiden\nloistopäivinä nähty. Muutamat talon edustalla kasvavat ikivanhat puut\nolivat vieläkin leikatut siihen muodolliseen ja luonnottomaan tapaan,\njota vannehameet, peruukit ja kankeat paidat edustivat, mutta niille\nmäärätyt paikat vainajien juhlallisessa kulkueessa eivät olleet\nkaukana, ja pian ne astuisivat sijoilleen jonoon ja poistuisivat kaiken\nmaailman hiljaista tietä.\n\nKulunutääninen kello -- joka varmasti oli aikoinaan usein ilmoittanut\ntalolle: \"Nyt saapuu vihreä vannehame\", \"Nyt saapuu timanttikahvainen\nmiekka\", \"Nyt saapuvat punakorkoiset, sinihelmiset kengät\" -- helähti\nvakavasti kuutamossa, ja kaksi kirsikanväristä palvelijatarta riensi\nhameittensa hulmutessa ottamaan Estellaa vastaan. Pian oviaukko nieli\nhänen matka-arkkunsa, ja hän ojensi minulle kätensä, suoden minulle\nhymyn, toivotti hyvää yötä ja samaten katosi ovesta sisälle. Mutta\nsittenkin jäin seisomaan, katsellen taloa, ajatellen, kuinka onnellinen\nolisin, jos asuisin siellä hänen seurassaan, ja tietäen, etten koskaan\nollut hänen seurassaan onnellinen, vaan aina onneton.\n\nNousin ajoneuvoihin kyydittäväksi takaisin Hammersmithiin, nousin\nniihin sydän hyvin kipeänä ja poistuin niistä sydän vielä kipeämpänä.\nKotimme ovella tapasin pienen Jane Pocketin, joka palasi vähäisiltä\nkutsuilta ja jota saattamassa oli hänen pieni rakastajansa, ja kadehdin\ntätä pientä rakastajaa siitä huolimatta, että hän oli Flopsonin\nvaikutusvallassa.\n\nPocket oli luennoimassa, sillä hän luennoi viehättävästi\nkotitaloudesta, ja hänen tutkielmiaan lasten ja palvelijain kohtelusta\npidettiin ihan parhaina näitä aiheita käsittelevinä oppikirjoina. Mutta\nrouva Pocket oli kotona, ja hänellä oli hiukan vaikeuksia, koska\npienokaiselle oli annettu neularasia pitämään sitä hiljaisena sillä\naikaa kun Millers oli selittämättömästi poissa -- erään henkivartioston\njalkaväessä palvelevan sukulaisensa kanssa. Ja oli kadonnut enemmän\nneuloja kuin voitiin katsoa aivan terveelliseksi niin perin nuorelle\npotilaalle, käytettiinpä niitä ulkoisesti tai nautittiin\nvirkistykseksi.\n\nKun Pocketia oikeudenmukaisesti kehuttiin siitä, että hän antoi mitä\noivallisimpia käytännöllisiä neuvoja ja että hänellä oli selvä ja terve\nkäsitys asioista sekä että hän oli luonteeltaan hyvin harkitsevainen ja\nymmärtäväinen, teki jonkun verran mieleni sydämentuskassani pyytää\nhäntä rupeamaan uskotukseni. Mutta satuttuani katsahtamaan rouva\nPocketiin hänen istuessaan lukemassa aateliskalenteriaan, määrättyään\nyleislääkkeenä lapselle vuoteen, mietin: \"No niin -- ei -- en sitä\ntee.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nSitä mukaa kuin olin tottunut odotuksiini, olin huomaamattani alkanut\ntarkkailla niiden vaikutusta itseeni ja ympärilläni oleviin ihmisiin.\nNiiden vaikutuksen omaan luonteeseeni salasin itseltäni niin tarkoin\nkuin suinkin, mutta tiesin oikein hyvin, ettei se suinkaan ollut hyvä.\nOlin kroonillisen rauhattomuuden tilassa sen tähden, miten olin\nkäyttäytynyt Joea kohtaan. Omatuntoni ei ollut suinkaan levollinen\nBiddyn vuoksi. Kun -- Camillan tapaan -- heräsin yöllä, ajattelin usein\nsielu väsyneenä, että olisin ollut onnellisempi ja parempi, jollen\nolisi milloinkaan nähnyt neiti Havishamin kasvoja, vaan olisin\nvarttunut mieheksi tyytyväisenä pääsemään Joen kumppaniksi ja\nrehellisen, vanhan pajan osakkaaksi. Istuessani iltaisin yksin,\ntuijottaen tuleen, mietin usein, ettei sittenkään ollut ahjon lieskan\nja kotoisen keittiömme valkean vertaista tulta.\n\nMutta Estellaa oli niin mahdoton erottaa kaikesta levottomuudestani ja\nmielenrauhattomuudestani, etten todellakaan osannut ratkaista, missä\nmäärin itse olin sen aiheuttaja. Jos minulla nimittäin ei olisi ollut\nodotuksia, mutta Estella olisi kuitenkin ollut ajateltavani, en kyennyt\nmielestäni tyydyttävästi saamaan selville, olisinko menetellyt\npaljoakaan paremmin. Mikäli taas oli kysymyksessä asemani vaikutus\nmuihin, ei edessäni ollut sellaista pulmaa, ja oivalsin -- vaikka ehkä\nsangen hämärästi --, ettei se ollut siunauksellinen kehenkään, ettei se\nerittäinkään ollut siunauksellinen Herbertiin. Tuhlaavaiset elintapani\nviekoittelivat tämän altisluontoisen nuorukaisen yli hänen varojensa\nkäypiin rahamenoihin, turmelivat hänen yksinkertaisen elämänsä ja\nhäiritsivät hänen rauhaansa huolilla ja katumuksella. Mieltäni ei\nollenkaan vaivannut se, että olin tietämättäni saattanut Pocketin suvun\nmuita jäseniä punomaan kehnoja juoniaan, koska sellainen halpamaisuus\nkuului heidän luontaiseen mielenlaatuunsa, ja sen olisi herättänyt kuka\nmuu tahansa, jos minä olisin jättänyt sen uinailevaksi. Mutta Herbertin\nlaita oli kokonaan toisin, ja usein vihlaisi omaatuntoani,\najatellessani tehneeni hänelle karhunpalveluksen sulloessani hänen\nniukasti kalustettuihin huoneisiinsa niihin sopimattomia, pehmitettyjä\nhuonekaluja ja antaessani keltarintaisen Kostajan hänen\nkäytettäväkseen.\n\nNiinpä nyt turvauduin pettämättömään rauhoittumiskeinoon ja aloin\nhankkia itselleni velkoja. Minun oli tuskin mahdollista alkaa myöskin\nHerbertin pakostakin alkamatta, joten hän pian noudatti esimerkkiäni.\nStartopin ehdotuksesta pyrimme \"Lehdon peipposet\"-nimiseen kerhoon,\njonka laitoksen tarkoituksesta minulla ei ole koskaan ollut\naavistustakaan, jollei se ollut se, että jäsenten tuli joka toinen\nviikko yhdessä syödä kallis päivällinen, riidellä päivällisen jälkeen\nkeskenään mahdollisimman äkäisesti ja juottaa portailla kuusi\ntarjoilijaa humalaan. Nämä ilahduttavat yhteiskunnalliset\ntarkoitusperät saavutettiin niin poikkeuksettomasti, että juuri sitä\ntäytyi Herbertin ja minun käsitykseni mukaan tarkoittaa seuran pysyvän\nensimmäisen pöytämaljan, joka kuului: \"Hyvät herrat, vallitkoon\nnykyinen erikoisen hyvä mieliala aina 'Lehdon peipposten' keskuudessa!\"\n\n\"Peipposet\" tuhlasivat rahojaan mielettömästi -- päivällishotellimme\nsijaitsi Covent-tarhassa -- ja ensimmäinen \"peipponen\", jonka näin\nsaatuani kunnian päästä 'Lehtoon', oli Bentley Drummle, joka siihen\naikaan ajeli kaupungilla omilla kuomurattaillaan, pahasti\nvahingoitellen kadunkulmauksien pylväitä. Silloin tällöin hän sujahti\npois ajoneuvoistaan päistikkaa lokasuojuksen ylitse, ja kerran näin\nhänen sillä tavoin vahingossa jättävän itsensä \"Lehdon\" ovelle -- kuten\nkivihiilisäkin. Mutta nyt riennän hiukan ajan edelle, sillä en ollut\n\"peipponen\" enkä voinut seuran salaisten lakien mukaan päästä\n\"peipposeksi\", ennenkuin tulin täysi-ikäiseksi.\n\nVarmasti luottaen omiin tulolähteisiini olisin mielelläni ottanut\nsuorittaakseni Herbertin kustannukset. Mutta Herbert oli ylpeä, eikä\nminun sopinut ehdottaa hänelle sellaista. Niinpä hän joutui vaikeuksiin\nkaikille tahoille ja tähyili edelleenkin ympärilleen. Kun asteittain\naloimme olla ulkosalla ja kemuilemassa pikku tunneille saakka, huomasin\nhänen aamiaisaikana silmäilevän ympärilleen masentuneesti, alkavan\nkeskipäivällä katsella ympärilleen toiveikkaammin, olevan lamassa\ntullessaan päivälliselle, päivällisen jälkeen nähtävästi erottavan\npääoman matkan päässä jotakuinkin selvästi ja noin kello kaksi aamulla\nmuuttuvan jälleen niin masentuneeksi, että puheli ostavansa pyssyn ja\nlähtevänsä Amerikkaan yleisenä tarkoituksenaan pakottaa puhvelit\nkokoamaan hänelle omaisuuden.\n\nOlin tavallisesti Hammersmithissä suunnilleen puolet viikosta ja\nHammersmithissä ollessani liikuin Richmondissa, mistä erikoisesti\ntuonnempana. Herbert kävi usein Hammersmithissä minun majaillessani\nsiellä, ja näiden käyntien aikana hänen isänsä luultavasti silloin\ntällöin ohimenevästi tajusi, ettei hänen tähyilemäänsä mahdollisuutta\nollut vielä ilmaantunut. Mutta perheenjäsenten yleensä varttuessa oli\nhänen joutumisensa pois kotoa johonkin paikkaan sellainen seikka, jonka\ntäytyi jollakin tavoin luonnistua. Tällä välin isä Pocket harmaantui\nyhä enemmän ja koetti yhä useammin hiuksistaan nostaa itsensä pois\npulmista, samalla kun rouva Pocket kamppaili perheenjäseniä\njalkajakkarallaan, luki aateliskalenteriaan, pudotteli nenäliinaansa,\nkertoili meille isoisästään ja joudutti pienokaisen vuoteeseen joka\nkerta, kun se kiinnitti hänen huomiotaan.\n\nKun nyt aion esittää yleiskuvan elämäni tästä vaiheesta,\ntarkoituksenani vastaisen tieni tasoittaminen, voin tuskin tehdä sitä\nparemmin kuin heti täydentämällä kuvaukseni siitä, millaista elämämme\nja olomme Barnardin majatalossa tavallisesti oli.\n\nTuhlasimme niin paljon rahaa kuin osasimme ja saimme siitä niin vähän\nkuin ihmiset ilkesivät meille antaa. Olimme aina kireämmässä tai\nlievemmässä pulassa, ja useimmat tuttavamme olivat samassa tilassa.\nKeskuudessamme vallitsi sellainen hilpeä kuvitelma, että pidimme\nyhtenään hauskaa, ja sen luurankona oli totuus, ettei meillä ollut\nhauskaa milloinkaan. Vakavan uskoni mukaan oli tämä asianlaita\njotensakin yleinen.\n\nIlme aina uudenlaisena Herbert lähti joka aamu Cityyn tähyilemään\nympärilleen. Kävin usein hänen luonansa pimeässä takalistohuoneessa,\njossa hän istui seuranaan mustetolppo, hattunaula, kivihiililaatikko,\nnuoralipas, almanakka, kirjoituspöytä ja tuoli sekä viivoitin, enkä\nmuista kertaakaan nähneeni hänen tekevän muuta kuin tähyilevän\nympärilleen. Jos me kaikki suorittaisimme sen, mihin ryhdymme, yhtä\nuskollisesti kuin Herbert sen teki, saattaisimme elää hyveiden\ntasavallassa. Hänellä, poikaparalla, ei ollut mitään muuta tekemistä\nkuin määrätyllä kellonlyönnillä joka iltapäivä \"mennä Lloydin\ntoimistoon\" -- luullakseni juhlallisesti näyttäytymään esimiehelleen.\nMikäli minä sain selville, ei hän koskaan tehnyt Lloydin toimiston\nyhteydessä mitään muuta paitsi sen, että tuli takaisin. Milloin hänestä\ntuntui, että hänen tilansa oli tavattoman vakava ja että hänen\nehdottomasti täytyi saada mahdollisuus, meni hän pörssiin\nvilkasliikkeisenä aikana ja käveli sisälle ja ulos eräänlaisena\nsynkkänä, maaseutulaisena tanssiaishahmona kokoutuneiden porhojen\nseassa. \"Olen nimittäin\", virkkoi Herbert minulle tultuaan kerran\nkotiin sellaisesta erikoistilaisuudesta, \"huomannut todeksi, Händel,\nettei mahdollisuus tule ihmisen luokse, vaan ihmisen täytyy mennä sen\nluokse -- niinpä menin.\"\n\nJollemme olisi olleet niin kiintyneet toisiimme, olisi meidän\nluullakseni täytynyt vihata toisiamme säännöllisesti joka aamu. Näinä\nkatumuskausina inhosin huoneitamme sanoinkuvaamattomasti enkä voinut\nsietää näkyvissäni Kostajaa, joka näytti käyvän kalliimmaksi ja olevan\nvähemmän hyödyksi silloin kuin vuorokauden muina hetkinä. Sitä mukaa\nkuin yhä enemmän velkaannuimme, muuttui aamiainen yhä ontommaksi\nmuodoksi, ja kun minua kerran aamiaisaikana uhattiin -- kirjeellisesti\n-- lainmukaisilla toimenpiteillä, \"jotka olisivat jossakin määrin\nyhteydessä\", kuten kotiseutuni sanomalehti olisi saattanut sanoa,\n\"jalokivien kanssa\", menin niin pitkälle, että tartuin Kostajan\nsiniseen kaulukseen ja ravistelin häntä rajusti -- niin että hän\ntodella oli ilmassa, muistuttaen saapasjalkaista Kupidoa -- sen tähden,\nettä hän rohkeni otaksua meidän haluavan vehnäkakkua.\n\nMäärättyinä aikoina -- mikä tarkoittaa: epämääräisinä aikoina, sillä ne\nriippuivat mielialastamme -- huomautin aina Herbertille, ikäänkuin se\nolisi ollut merkillinen havainto:\n\n\"Rakas Herbert, toimeentulomme on huonoa.\"\n\n\"Rakas Händel\", vastasi aina Herbert täysin vilpittömästi, \"jos uskot\nminua, on omituinen sattuma, että ihan samat sanat pyörivät\nkielelläni.\"\n\n\"Siispä, Herbert\", jatkoin, \"tarkastakaamme raha-asioitamme!\"\n\nMeille tuotti tämänsuuntaisen päätöksen tekeminen aina syvää\ntyydytystä. Olin sitä mieltä, että se oli oikeata asiainhoitoa, että\njuuri siten tuli katsoa asioita silmiin, että siten käytiin kiinni\nvihollisen kurkkuun. Ja tiedän Herbertinkin ajatelleen samaten.\n\nTilasimme päivälliseksi jotakin erikoista ynnä pullon jotakin samoin\ntavallisuudesta poikkeavaa, jotta mielemme vahvistuisi tilaisuutta\nvarten ja itse kohoaisimme tehtävämme tasalle. Päivällisen jälkeen\notimme esille nipun kyniä, runsaasti mustetta sekä aikamoisen kasan\nkirjoitus- ja imupaperia. Tuntui nimittäin hyvin lohdulliselta, kun oli\nrunsaasti kirjoitustarpeita.\n\nSitten otin aina paperiarkin ja kirjoitin sen yläreunaan sievällä\nkäsialalla otsakkeen: \"Pipin velkojen luettelo\", lisäten huolellisesti\nBarnardin majatalon ja päivämäärän. Myöskin Herbert otti paperiarkin ja\nkirjoitti sen yläreunaan, noudattaen samanlaisia muodollisuuksia:\n\"Herbertin velkojen luettelo.\"\n\nKumpikin meistä alkoi sitten penkoa vierellään olevaa sekavaa kasaa\npapereita, joista osa oli viskelty lippaisiin, osa kulunut rei'ille\ntaskuissa, puolittain palanut kynttilöitä sytytettäessä, ollut\nviikkokausia pistettynä peilinkehykseen tai muulla tavoin\nvahingoittunut. Liikkuvien kyniemme rapina virkisti meitä\nsuunnattomasti, siinä määrin, että minun oli toisinaan vaikea erottaa\ntätä rakentavaa liiketoimintaa velkojen todellisesta maksamisesta. Mitä\nkunnollisuuteen tulee, tuntuivat nämä kaksi tekoa suunnilleen\nsamanarvoisilta.\n\nKirjoitettuamme vähän aikaa tiedustin aina Herbertilta, miten hän\nedistyi. Herbert oli otaksuttavasti raapinut päätänsä peräti\nmurheellisena nähdessään kasautuvat numeronsa.\n\n\"Ne paisuvat, Händel\", vastasi aina Herbert, \"totisesti ne paisuvat.\"\n\n\"Pysy lujana, Herbert!\" kehoitin, käytellen omaa kynääni hyvin\nuutterasti. \"Katso asemaa silmiin! Perehdy raha-asioihisi! Älä\nmasennu!\"\n\n\"Mielelläni sen tekisin, Händel, mutta nuo numerot _ovat_ masentavia.\"\n\nPäättävällä esiytymiselläni oli kuitenkin tehonsa, ja Herbert ryhtyi\njälleen työhön. Jonkun ajan kuluttua hän taukosi uudelleen, vedoten\nsiihen, että häneltä puuttui milloin Cobbin, milloin Lobbin tai Nobbin\nlasku.\n\n\"Siispä, Herbert, arvioi; arvioi se tasaluvuissa, ja merkitse se\npaperille!\"\n\n\"Kuinka keinokas veitikka oletkaan!\" kehui ystäväni ihailevasti.\n\"Sinulla on tosiaankin sangen huomattava liikemiehen kyky.\"\n\nSitä mieltä minäkin olin. Hankin itselleni näissä tilaisuuksissa sen\nmaineen, että olin ensiluokkainen liikemies, nopea, päättäväinen,\ntarmokas, selväajatuksinen ja kylmäpäinen. Kirjoitettuani kaikki\nsuoritettavani luettelooni, vertasin jokaista vientiä vastaavaan\nlaskuun ja merkitsin sen pilkulla. Omahyväisyyteni vientiä\npilkuttaessani oli suorastaan hekumallinen tunne. Pilkuttamisen\npäätyttyä taitoin kaikki laskuni samanmuotoisiksi, merkitsin jokaisen\ntakapintaan, mitä se koski, ja sidoin ne kaikki symmetriseksi nipuksi.\nSitten tein samoin Herbertin laskuille -- vaatimattomasti hän väitti,\nettei hänellä ollut minun järjestelykykyäni -- ja tunsin saattaneeni\nhänen asiansa sellaiseen kuntoon, että niistä helposti sai selvän\nkuvan.\n\nLiiketavoissani oli vielä yksi nerokas piirre, jota nimitin\n\"aavistamattomien menoerien varaamiseksi.\" Jos esimerkiksi Herbertin\nvelat olivat satakuusikymmentäneljä puntaa neljä shillinkiä kaksi\npennyä, huomautin: \"Jätä aavistamattoman varaa ja merkitse ne muistiin\nkahdeksisadaksi!\" Tai jos omani olivat neljä kertaa niin suuret, jätin\nvaraa ja merkitsin ne seitsemäksisadaksi. Pidin tällaista varaamista\nperin viisaana toimenpiteenä, mutta minun on pakko tunnustaa taaksepäin\nkatsellessani pitäväni sitä kalliiksi koituneena keksintönä. Hankimme\nnimittäin aina senjälkeen uutta velkaa varauksen täyden määrän, ja sen\nsuomassa vastuuvapauden ja maksukyvyn tunnossa toisinaan ylitimme sen\nsangen pahasti.\n\nMutta tällaisia raha-asiaimme tarkastuksia seurasi tyyni ja levollinen\naika, hyveellinen viihtymys, joka joksikin aikaa herätti minussa\nihastuttavan mielipiteen itsestäni. Ponnistuksieni, menettelytapani ja\nHerbertin kehumisten tyynnyttämänä saatoin istua meidän molempien\nsymmetriset kääröt edessäni pöydällä kirjoitustarpeiden seassa, ja\nminusta tuntui kuin olisin pikemminkin ollut jonkunlainen pankki kuin\nyksityishenkilö.\n\nNäissä juhlallisissa tilaisuuksissa suljimme ulko-ovemme, ettei meitä\nhäirittäisi. Olin eräänä iltana vaipunut tyyneen tilaani, kun kuulimme,\nettä sanottuun oveen tehdystä raosta työnnettiin kirje, joka tipahti\nlattialle. \"Se on sinulle, Händel\", ilmoitti Herbert, mentyään eteiseen\nja palattuaan kirje kädessä, \"ja toivon, ettei siinä ole mitään\nikävää.\" Tällä hän viittasi sen paksuun mustaan sinettiin ja\nsamanväriseen reunukseen.\n\nKirjeen allekirjoituksena oli Trabb & Co., ja sen sisällys kuului\nyksinkertaisesti, että olin kunnioitettu herra ja että he pyysivät\nilmoittaa minulle rouva Gargeryn eronneen tästä elämästä edellisenä\nmaanantaina kello kaksikymmentä minuuttia yli kuusi illalla ja minun\nläsnäoloani kaivattavan hautajaisissa seuraavana maanantaina kello\nkolme iltapäivällä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nEnsimmäisen kerran oli hauta nyt avautunut elämäni taipaleella, ja sen\nsileään maahan tekemä aukko oli ihmeellinen. Sisareni hahmo\nkeittiölieden viereen sijoitetussa tuolissa kummitteli ajatuksissani\nyötä päivää. Sitä, että se talo voisi mitenkään tulla toimeen ilman\nhäntä, ei järkeni tuntunut pystyvän käsittämään; ja samalla kun hän oli\nviime aikoina harvoin, jos koskaan, ollut ajatuksissani, oli mielessäni\nnyt sellainen perin kummallinen kuvitelma, että hän oli tulossa minuun\npäin kadulla tai koputtaisi ihan kohta oveen. Myöskin huoneissani,\njoissa hän ei ollut milloinkaan käynyt, alkoi äkkiä vallita kuoleman\ntyhjyys, ja olin kuulevinani hänen äänensä tai näkevinäni hänen\nkasvojensa tahi vartalonsa liikahtavan, ikäänkuin hän olisi vielä ollut\nelossa ja käynyt siellä usein.\n\nMillainen osani olisikin ollut, olisin tuskin voinut muistella\nsisartani kovin hellästi. Mutta otaksuttavasti järkyttävää murhetta\nsaattaa olla olemassa ilman suurta hellyyttä. Ollessani sen vaikutuksen\nalaisena -- ja kenties hellyyden puutteen korvaamiseksi -- minut\nvaltasi kiihkeä harmi hänen ahdistajaansa kohtaan, jonka tähden hän oli\nniin paljon kärsinyt; ja minusta tuntui, että riittävien todistusten\nnojalla olisin voinut vainota Orlickia tai ketä muuta tahansa ihan\näärimmäisyyteen asti.\n\nKirjoitettuani Joelle lohduttaakseni häntä ja vakuuttaakseni hänelle\ntulevani hautajaisiin vietin välipäivät siinä omituisessa\nmielentilassa, johon olen luonut silmäyksen. Lähdin matkalle varhain\naamulla ja laskeuduin vaunuista \"Sinisen Karjun\" pihalla hyvissä ajoin\nehtiäkseni kävellä pajalle. Oli taaskin kaunis, kesäinen sää, ja\nastellessani palasivat mieleeni elävästi ne ajat, jolloin olin pieni,\navuton olento eikä sisareni minua säästänyt. Mutta nyt niissä oli\nlempeä sävy, joka lauhdutti jopa Kutittajan purevaa tuntua. Nyt\nnimittäin papujen ja apilaiden tuoksukin kuiski sydämelleni, että\nsenkin päivän täytyi tulla, jona olisi muistolleni hyväksi, jos toiset\npäivänpaisteessa kävelevät olennot pehmenisivät ajatellessaan minua.\n\nVihdoin sain talon näkyviini ja havaitsin Trabb & Co:n järjestäneen\nhautajaisjuhlallisuudet ja vallanneen talon. Kaksi kaamean outoa\nolentoa, joista kummallakin oli mustilla nauhoilla verhottu sakarakeppi\n-- ikäänkuin sellainen vehje voisi mitenkään vähääkään lohduttaa ketään\n-- oli sijoitettu julkisivun ovelle; ja toisen heistä tunsin\nkyytipojaksi, joka oli erotettu \"Karjusta\", koska hän oli kaatanut\nnuoren parin hääaamuna sahankuoppaan sen vuoksi, että hän oli ollut\ntukkihumalassa, joten hänen täytyi hevosen selässä istuessaan pitää\nmolemmin käsin kiinni sen kaulasta. Kylän kaikki lapset ja useimmat\nnaiset olivat ihailemassa näitä kolkkoja vahteja sekä talon ja pajan\nsuljettuja ikkunoita. Ja minun ehtiessäni paikalle toinen vahdeista --\nkyytipoika -- kolkutti ovelle, mikä vihjaisi, että olin ihan liiaksi\nmurheen näännyttämä jaksaakseni enää itse koputtaa.\n\nKolmas suruasuinen vahti -- kirvesmies, joka oli kerran syönyt kaksi\nhanhea voittaakseen vedon -- avasi oven ja opasti minut parhaaseen\nhuoneeseen. Täällä oli Trabb anastanut haltuunsa juhlapöydän, nostanut\nsen kaikki reunalaudat koholle ja piti siellä eräänlaista mustain\ntavarain basaaria, käyttäen apunaan runsaasti mustia nuppineuloja.\nMinun saapuessani hän oli juuri saanut verhotuksi jonkun hatun mustaan\npuuvillakankaaseen, afrikkalaista pienokaista muistuttavaksi. Niinpä\nhän ojensi kätensä minulle. Mutta tämän tempun harhauttamana ja\ntilaisuuden vuoksi hämmennyksissäni pudistin hänen kättänsä, osoittaen\nkaikkia mahdollisia lämpimän kiintymyksen merkkejä.\n\nPoloinen, kultainen Joe istui kiedottuna ahtaaseen, mustaan vaippaan,\njoka oli sidottu isolla nauharuusukkeella hänen leukansa alle, istui\nerillään huoneen yläpäässä, mihin Trabb ilmeisesti oli sijoittanut\nhänet, vainajan läheisimmän omaisen. Kun kumarruin hänen puoleensa ja\ntervehdin: \"Rakas Joe, hyvää päivää!\", virkkoi hän: \"Pip, hyvä\nkumppani, sinä tunsit hänet hänen ollessaan komea --\" Sitten hän\ntarttui käteeni eikä hiiskunut enää mitään.\n\nOikein sievän ja säädyllisen näköisenä mustassa puvussaan Biddy käveli\nrauhallisesti siellä täällä ja oli hyvin avulias. Puhuteltuani Biddyä\n-- mielestäni ei ollut rupattelun aika -- menin istumaan likelle Joea\nja aloin aprikoida, missä osassa taloa se -- hän -- sisareni oli. Kun\nseurusteluhuoneen ilma oli painostava makeiden leivosten tuoksusta,\ntähyilin ympärilleni nähdäkseni virvokepöydän. Sitä tuskin erotti,\nennenkuin oli tottunut hämärään, mutta sillä oli viipaleiksi leikattu\nluumukakku, paloiteltuja appelsineja, voileipiä, korppuja ja kaksi\nkarahvia, jotka koristuksina olivat minulle oikein tutut, mutta joita\nen ollut eläissäni nähnyt käytettävän, toinen täynnä portviiniä, toinen\nsherryä. Tämän pöydän ääressä seisomassa havaitsin orjamaisen\nPumblechookin, jolla oli musta vaippa sekä useita kyynäröitä\nhattunauhaa, ja joka vuoroin sulloi virvokkeita suuhunsa, vuoroin\nliikahteli nöyrän kohteliaasti herättääkseen huomiotani. Heti sen\nonnistuttua hän tuli luokseni -- lemuten sherrylle ja leivoksille -- ja\nlausui hiljaa: \"Saanko, hyvä herra?\" sekä pudisti kättäni. Senjälkeen\nhuomasin Hubblen ja hänen rouvansa; jälkimäinen oli sopivan, äänettömän\nkohtauksen vallassa sopessa. Olimme kaikki noudattamaisillamme hänen\nesimerkkiään, ja kaikki olimme aikanamme kukin erikseen muuttumassa --\nTrabbin sitomina -- naurettaviksi mytyiksi.\n\n\"Tahtoisin sanoa, Pip\", supatti Joe minulle, kun meitä, kuten Trabb\nlausui, \"järjestettiin\" seurusteluhuoneeseen kaksittain -- mikä\nhirvittävästi muistutti jonkunlaisen kolkon tanssin valmistelua --,\n\"tahtoisin sanoa, hyvä herra, että olisin mieluummin itse kantanut\nhänet kirkkotarhaan auttajinani kolme tai neljä ystävää, jotka olisivat\ntulleet sekä sydän että käsivarret alttiina, mutta arveltiin\nnaapureiden halveksuvan sellaista ja pitävän sitä kunnioituksen\npuutteena.\"\n\n\"Nenäliina esille, jokainen!\" huudahti samassa Trabb, ääni hillityn\nasiallisena. \"Nenäliinat esille! Olemme valmiit!\"\n\nNiinpä kaikki veimme nenäliinan kasvoillemme, ikäänkuin nenästämme\nolisi vuotanut verta, ja astuimme ulos kaksitellen: Joe ja minä, Biddy\nja Pumblechook, herra ja rouva Hubble. Sisar-rukkani jätteet oli tuotu\nkeittiönovesta, ja kun juhlamenosääntöjen mukaan kuuden kantajan tuli\nolla tukahduksissa ja näkemättöminä kamalan, mustan, valkoreunaisen\nsamettisuojuksen verhossa, näytti kaikki kokonaisuudessaan sokealta\nkuvatukselta, jolla oli kaksitoista ihmisjalkaa ja joka kompuroiden\nhoippui eteenpäin oppaanaan kaksi kaitsijaa -- kyytipoika ja hänen\ntoverinsa.\n\nNaapureista oli tämä järjestely kuitenkin erinomainen, ja meitä\nihailtiin suuresti astellessamme kylän lävitse; yhdyskunnan nuoret ja\nvireät jäsenet juoksivat silloin tällöin oikotietä edellemme, jääden\nsitten edullisiin kohtiin meitä vartoamaan. Tällöin innokkaimmat heistä\nmeidän odotettuina tullessamme näkyviin jonkun nurkan takaa\nhuudahtelivat kiihtyneesti: \"_Tuossa_ he tulevat! Tuossa he ovat!\" Ja\nvähältä piti, ettei meille hurrattu. Tämän taivalluksen aikana minua\nkiusasi kovasti Pumblechook-heittiö, joka käveli takanani ja koko\nmatkan muka hienon huomaavaisena itsepintaisesti oikoi liehuvaa\nhattunauhaani ja silitteli vaippaani. Lisäksi vaivasi mieltäni herra ja\nrouva Hubblen yletön ylpeily, -- he olivat tavattoman itserakkaita ja\npöyhkeileviä, koska olivat muka niin huomatussa kulkueessa. Ja nyt oli\nsuoalue avoinna edessämme joella lipuvien laivojen purjeiden kohotessa\nsiitä näkyviin. Menimme kirkkotarhaan likelle tuntemattomien\nvanhempieni, tähän seurakuntaan kuuluneen Philip Pirripin ja hänen\nvaimonsa Georgianan, hautoja. Ja siellä sisareni kätkettiin hiljaisesti\nmultaan, samalla kun leivoset lauloivat korkealla ilmassa ja lievä\ntuuli siroitteli sille pilvien ja puiden kauniita varjoja. Siitä, miten\nmaailmallismielinen Pumblechook käyttäytyi tämän tapahtuessa, en halua\nvirkkaa mitään muuta kuin sen, että koko hänen esiintymisensä kohdistui\nminuun ja että silloinkin, kun luettiin ne ylevät lauseet, joissa\nmuistutettiin ihmiselle, kuinka hän ei ole tuonut mitään muassaan\nmaailmaan eikä voi ottaa mitään muassaan sieltä poistuessaan ja kuinka\nhän lipuu kuin varjo eikä koskaan pysy kauan samassa paikassa, kuulin\nhänen yskivän varauksen sellaisen nuoren miehen suhteen, joka oli\nodottamatta saanut suuren omaisuuden. Palattuamme hän oli kyllin julkea\nvakuuttaakseen minulle toivovansa, että sisareni olisi tietänyt minun\nsuoneen hänelle niin suuren kunnianosoituksen, ja vihjatakseen, että\nsisareni olisi pitänyt kuolemaansa kohtuullisena hintana siitä.\nSenjälkeen hän joi kaiken jälelläolevan sherryn, Hubble joi portviinin,\nja he kaksi puhelivat ikäänkuin olisivat olleet kokonaan toista rotua\nkuin vainaja ja tunnetusti kuolemattomia. Lopuksi hän poistui herra ja\nrouva Hubblen seurassa -- viettääkseen hauskan illan, kuten minusta\ntuntui varmalta, ja selittääkseen \"Hupaisille laivureille\", että hän\noli onneni perustaja ja ensimmäinen hyväntekijäni.\n\nKun he kaikki olivat lähteneet ja kun myöskin Trabb ja hänen\nkäskyläisensä -- mutta ei hänen juoksupoikansa, jota olin tähyillyt --\nolivat ahtaneet naamiolaitteensa pusseihin ja myöskin poistuneet,\ntuntui talo raikkaammalta. Kohta senjälkeen Biddy, Joe ja minä nautimme\nyhdessä kylmän päivällisen; mutta me aterioimme vierashuoneessa emmekä\ntutussa keittiössä, ja Joe käsitteli veistänsä ja haarukkaansa,\nsuola-astiaa ja kaikkea muuta pöytäkalustoa niin äärimmäisen varovasti,\nettä meitä vaivasi kovin pingoittunut mieliala. Mutta kun päivällisen\njälkeen olin taivuttanut hänet virittämään piippunsa, kun olin\nkuljeskellut hänen kanssansa pajan seuduilla ja kun sitten yhdessä\nistuimme sen ulkopuolella olevalla, isolla kivenjärkäleellä, aloimme\nsopeutua toisiimme paremmin. Panin merkille, että hautajaisten jälkeen\nJoe muutti vaatteitaan sikäli, että hänen asunsa nyt oli yhdistelmä\nhänen pyhäpuvustaan ja työpuvustaan, jossa tämä herttainen miekkonen\nnäytti luonnolliselta ja siltä mieheltä, joka hän oli.\n\nHän oli oikein mielissään, kun tiedustin, saisinko nukkua samassa\npienessä huoneessani, ja mielissäni olin minäkin, sillä minusta tuntui,\nettä sitä pyytäessäni olin tehnyt aika suurenmoisen teon. Kun illan\nhämy alkoi pimetä, käytin tilaisuutta pujahtaakseni Biddyn kanssa\npuutarhaan vähän puhelemaan.\n\n\"Biddy\", aloin, \"mielestäni olisi sinun sopinut kirjoittaa minulle\nnäistä murheellisista asioista.\"\n\n\"Niinkö, herra Pip?\" vastasi Biddy. \"Olisin kirjoittanut, jos olisin\nniin luullut.\"\n\n\"Älä otaksu tarkoitukseni olevan olla töykeä, Biddy, kun sanon, että\nminun mielipiteeni mukaan sinun olisi pitänyt luulla niin.\"\n\n\"Niinkö, herra Pip?\"\n\nHän oli niin hiljainen, ja hänen esiytymisensä oli niin kilttiä, hyvää\nja sievää, ettei minua miellyttänyt ajatus itkettää häntä taaskin.\nKatseltuani vähän aikaa hänen alaspäin luotuja silmiään hänen\nkävellessään vierelläni, luovuin siitä kysymyksestä.\n\n\"Otaksuttavasti sinun on nyt vaikea jäädä tänne, Biddy kulta?\"\n\n\"Oi, sitä en voi tehdä, herra Pip\", virkkoi Biddy pahoittelevasti,\nmutta sittenkin rauhallisen vakaumuksellisesti. \"Olen puhunut rouva\nHubblelle ja menen hänen luoksensa huomenna. Toivottavasti voimme\nyhdessä jollakin tavoin huolehtia herra Gargerystä, kunnes hän\njärjestää elämänsä.\"\n\n\"Miten aiot elää, Biddy? Jos tarvitset ra--\"\n\n\"Mitenkö aion elää?\" kertasi Biddy, keskeyttäen lauseeni kasvojensa\nlehahtaessa punaisiksi tuokion ajaksi. \"Sanon sen teille, herra Pip.\nAion hakea opettajattaren paikkaa täkäläisessä uudessa koulussa, joka\non melkein valmis. Voin saada hyvät suositukset kaikilta naapureilta ja\ntoivoakseni osaan olla uuttera sekä kärsivällinen ja opettaa itseäni,\nsamalla kun opetan muita. Kuten tiedätte, herra Pip\", jatkoi Biddy,\nhymyillen ja kohottaen katseensa kasvoihini, \"eivät uudet koulut ole\nsamanlaisia kuin vanha, mutta senjälkeen opin aika paljon teiltä ja\nsitten minulla on ollut aikaa edistyä.\"\n\n\"Luullakseni haluaisit aina edistyä, Biddy, millaisissa oloissa\ntahansa.\"\n\n\"Niin! Paitsi inhimillisen luontoni huonoissa puolissa\", jupisi Biddy.\n\nSe ei ollut niin suuressa määrin moittimista kuin vastustamatonta\nääneenajattelua. No niin, hylkäisin senkin puheenaiheen. Niinpä astelin\nhiukan kauemmaksi Biddyn rinnalla, äänettömänä katsellen hänen maahan\nluotuja silmiään.\n\n\"En ole kuullut yksityiskohtaista selostusta sisareni kuolemasta,\nBiddy.\"\n\n\"Ne ovat hyvin vähäiset, olentoparka! Hän oli ollut huonossa tilassaan\n-- vaikka ne kohtaukset olivat viime aikoina käyneet pikemminkin\nparemmiksi kuin pahemmiksi -- neljä päivää, toipuen siitä illalla,\njuuri teeaikana, jolloin hän lausui aivan selvästi: 'Joe'. Kun hän ei\nollut pitkään aikaan virkkanut sanaakaan, juoksin noutamassa herra\nGargeryn pajalta. Vainaja ilmaisi minulle merkeillä haluavansa hänen\nistuutuvan ihan viereensä ja minun kietovan käteni hänen kaulaansa.\nNiinpä kiedoin käteni herra Gargeryn kaulaan ja sairas painoi päänsä\nhänen olkaansa vasten täysin tyytyväisenä. Ja sitten hän äkkiä taaskin\näänsi: 'Joe', kerran: 'Anteeksi!' ja kerran: 'Pip'. Eikä hän senjälkeen\nenää kohottanut päätänsä, ja täsmälleen tuntia myöhemmin laskimme sen\nhänen vuoteelleen, koska havaitsimme hänen lähteneen.\"\n\nBiddy itki; pimenevä puutarha, kuja ja taivaalle ilmestyvät tähdet\nkävivät sekaviksi minunkin silmissäni.\n\n\"Eikö ole saatu mitään selville, Biddy?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Tiedätkö, miten Orlickin on käynyt?\"\n\n\"Hänen vaatteittensa värin nojalla luulisin hänen työskentelevän\nkivilouhoksella.\"\n\n\"Olet siis tietenkin nähnyt hänet? -- Minkätähden tähyilet tuota\nkujalla kasvavaa, tummaa puuta?\"\n\n\"Näin hänet siellä vainajan kuoliniltana.\"\n\n\"Eikä se kai ollutkaan viimeinen kerta, Biddy?\"\n\n\"Ei; näin hänet siellä meidän täällä kävellessämme. -- Se on\nhyödytöntä\", lisäsi hän, laskien kätensä käsivarrelleni mieliessäni\nlähteä juoksemaan kujalle, \"tiedättehän, etten tahtoisi teitä pettää;\nhän ei ollut siellä minuuttiakaan, ja nyt hän on poissa.\"\n\nKiihkeä harmini elpyi kuullessani tämän miekkosen yhäti ahdistelevan\nhäntä, ja tunsin olevani Orlickin leppymätön vihamies. Sanoin sen\nBiddylle ja ilmoitin olevani valmis uhraamaan vaikka kuinka paljon\nrahaa ja vaivoja saadakseni sen miehen häädetyksi pois tältä seudulta.\nAsteittain Biddy ohjasi minut puhelemaan maltillisemmin ja kertoi,\nkuinka Joe rakasti minua ja kuinka Joe ei milloinkaan valittanut mitään\n-- hän ei maininnut minua; sitä hänen ei tarvinnut tehdä; tiesin, mitä\nhän tarkoitti --, vaan täytti aina velvollisuutensa elämän hänelle\nmääräämällä paikalla käsi väkevänä, kieli hiljaisena ja sydän hellänä.\n\n\"Olisi tosiaankin vaikea puhua hänestä liian kehuvasti\", yhdyin. \"Ja\nmeidän, Biddy, pitää usein keskustella näistä asioista, sillä\nluonnollisesti käyn tiheään täällä nyt. En aio jättää Joe-parkaa\nyksikseen.\"\n\nBiddy ei hiiskunut halaistua sanaa.\n\n\"Biddy, etkö kuule minua?\"\n\n\"Kyllä, herra Pip.\"\n\n\"Puhumattakaan siitä, että nimität minua herra Pipiksi -- mikä minusta\ntuntuu mauttomalta ja töykeältä -- mitä tarkoitat?\"\n\n\"Mitäkö tarkoitan?\" toisti Biddy arasti.\n\n\"Biddy\", lausuin hyveellisen itsevarmasti, \"minun täytyy pyytää sinua\nselittämään, mitä tarkoitat tällä.\"\n\n\"Tällä?\" äänsi Biddy.\n\n\"Älä kertaile sanojani!\" tokaisin. \"Ennen ei se ollut tapanasi, Biddy.\"\n\n\"Ei ollut!\" huudahti Biddy. \"Oi herra Pip! Ollut!\"\n\nNiinpä niin! Mieleni teki luopua siitäkin kysymyksestä. Käveltyämme\njälleen äänettöminä kierroksen puutarhassa palasin pääasiaan.\n\n\"Biddy\", aloitin, \"huomautin äsken aikovani käydä täällä tiheään\nkatsomassa Joea, mutta sen kuultuasi sinä olit ihan ääneti. Ole hyvä,\nBiddy, ja ilmaise minulle sen syy!\"\n\n\"Oletteko siis aivan varma siitä, että _tulette_ katsomaan häntä\nusein?\" kysyi Biddy, seisahtuen kapealle puutarhapolulle ja katsoen\ntähtien valossa minuun katse kirkkaana ja vilpittömänä.\n\n\"Voi, hyväinen aika!\" valitin, kun oivalsin, että minun oli pakko\ntoivottomana lakata haastattamasta Biddyä. \"Tämä on todella\ninhimillisen luonteen oikein huono puoli! Älä virka enää mitään, ole\nhyvä, Biddy! Tämä järkyttää mieltäni hyvin kovasti.\"\n\nSe, että jonkun pakottavan syyn tähden pidin Biddyä illallisen aikana\nloitolla itsestäni ja poistuessani vanhaan pieneen huoneeseeni toivotin\nhänelle jäähyväiset niin juhlallisesti kuin taisin, tuntui napisevasta\nsielustani olevan sopusoinnussa kirkkotarhan ja senpäiväisen tapahtuman\nkanssa. Joka kerta kun olin yöllä rauhaton -- ja rauhaton olin joka\nneljännestunti -- mietin, kuinka tylysti, kuinka väärin ja\nkohtuuttomasti Biddy oli minua kohdellut.\n\nMinun piti lähteä varhain aamulla. Varhain aamulla olin ulkosalla ja\npysyen itse näkymättömänä pilkistin puukehyksisestä luukusta pajaan.\nSeisoin useita minuutteja paikallani, katsellen Joea; hän jo oli\ntyössä, kasvoillaan terveyden ja voiman hohde, joka sai ne näyttämään\nsiltä kuin hänen osalleen varattu elämän kirkas aurinko olisi niille\npaistanut.\n\n\"Hyvästi, rakas Joe! -- Ei, älä pyyhi sitä pois -- Jumalan tähden, anna\ntänne mustunut kätesi! -- Tulen käymään pian ja usein.\"\n\n\"Et liian pian, hyvä herra\", vastasi Joe, \"etkä liian usein, Pip!\"\n\nBiddy odotti minua keittiön ovella käsissään tuoppi lämmintä maitoa ja\nleipäpalanen. \"Biddy\", sanoin ojentaessani hänelle käteni erotessamme,\n\"en ole suutuksissani, vaan pahoillani.\"\n\n\"Ei älkää olko pahoillanne!\" pyysi hän oikein liikuttavasti. \"Olkoon\npaha mieli vain minulla, jos olen ollut epäkohtelias!\"\n\nTaaskin usvat kohosivat kävellessäni sieltä pois. Jos ne, kuten epäilen\nniiden tehneen, paljastivat minulle, että _en_ tulisi takaisin ja että\nBiddy oli aivan oikeassa, en voi sanoa muuta kuin sen, että -- nekin\nolivat aivan oikeassa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nHerbert ja minä kehityimme edelleen pahasta huonompaan lisäämällä\nvelkojamme, tarkastamalla raha-asioitamme, jättämällä \"varauksia\" ja\nmuilla sellaisilla esimerkiksi kelpaavilla toimenpiteillä; ja aika\nvieri kaikesta huolimatta eteenpäin tapansa mukaan, ja minä tulin\ntäysi-ikäiseksi -- toteutui siis Herbertin ennustus, että niin kävisi,\nennenkuin aavistaisinkaan.\n\nHerbert oli itse tullut täysi-ikäiseksi kahdeksan kuukautta aikaisemmin\nkuin minä. Kun hänellä ei ollut silloin saavutettavana mitään muuta\nkuin täysi-ikäisyytensä, ei se tapaus herättänyt syvällistä huomiota\nBarnardin majatalossa. Mutta minun yhdettäkolmatta syntymäpäivääni\nolimme odottaneet mielessämme koko joukko arveluita ja toiveita, sillä\nolimme molemmat olleet sitä mieltä, että holhoojani voisi tuskin olla\nsanomatta jotakin varmaa siinä tilaisuudessa.\n\nOlin huolehtinut siitä, että Little Britainissa hyvin tiedettiin,\nmilloin syntymäpäiväni oli. Sen edellisenä päivänä sain Wemmickiltä\nvirallisen kirjeen, jossa ilmoitettiin, että Jaggers olisi iloinen, jos\nmenisin hänen luoksensa kello viisi onnellisen päivän iltapuolella.\nTämä antoi meille varmuuden siitä, että jotakin suurenmoista piti\ntapahtua, ja teki minut harvinaisen touhuiseksi lähtiessäni holhoojani\ntoimistoon esikuvallisen täsmällisenä.\n\nToimiston etuhuoneessa Wemmick onnitteli minua ja sen ohessa hankasi\nnenänsä kuvetta kokoontaitetulla silkkipaperipalasella, joka oli\nminusta miellyttävän näköinen. Mutta hän ei virkkanut siitä mitään,\nvaan nyökkäyksellä kehoitti minua astumaan holhoojani huoneeseen. Oli\nmarraskuu, ja holhoojani seisoi takkavalkeansa ääressä, nojaten\nselkäänsä uuninreunukseen kädet takin takaliepeiden alla.\n\n\"No niin, Pip\", alkoi hän, \"minun pitää nimittää teitä herra Pipiksi\ntänään. Olkoon onneksi, herra Pip!\"\n\nPudistimme toistemme kättä -- hänen kädenpudistuksensa oli aina\nhuomattavan lyhyt -- ja kiitin häntä.\n\n\"Istukaa, herra Pip!\" kehoitti holhoojani.\n\nKun istuuduin ja hän pysyi entisessä asennossaan, taivuttaen otsaansa\nsaappaitaan kohti, tunsin olevani epäedullisessa asemassa, joka\nmuistutti sitä ammoin mennyttä hetkeä, jolloin minut oli nostettu\nhautakivelle. Hyllylle sijoitetut kaksi kaameata luonnosta eivät olleet\netäällä hänestä, ja niiden ilme oli sellainen kuin ne olisivat typerän\nhalvautuneesti yrittäneet kuunnella keskusteluamme.\n\n\"Nyt, nuori ystäväni\", jatkoi Jaggers, ikäänkuin olisin ollut aitioon\nkutsuttu todistaja, \"aion puhua joitakuita sanoja kanssanne.\"\n\n\"Tehkää hyvin, herra Jaggers!\"\n\n\"Millaisilla\", kysyi Jaggers, kumartuen eteenpäin silmäilläkseen\nlattiaa ja sitten keikauttaen päänsä taaksepäin katsoakseen laipioon,\n\"millaisilla vuosituloilla otaksutte elävänne?\"\n\n\"Millaisilla vuosituloilla, herra Jaggers?\"\n\n\"Niin\", toisti Jaggers, yhäti katsoen laipioon, \"millaisilla\nvuosituloilla?\" Ja sitten hän katsahti ympäri huonetta, pysähdyttäen\nkätensä puolitiehen viedessään nenäliinaa nenälleen.\n\nOlin tarkastanut raha-asioitani niin usein, että olin perinpohjin\ntuhonnut kaiken hatarankin, minulla mahdollisesti joskus olleen\nkäsityksen niiden tilasta. Vastahakoisesti tunnustin olevani tyyten\nkykenemätön vastaamaan siihen kysymykseen. Tämä vastaus näytti\nmiellyttävän Jaggersia, joka virkkoi: \"Niin arvelinkin!\" Ja hän niisti\nnenäänsä tyytyväisen näköisenä.\n\n\"Nyt olen esittänyt _teille_ kysymyksen, hyvä ystävä\", sanoi Jaggers.\n\"Onko teillä mitään kysyttävää _minulta_?\"\n\n\"Minusta olisi luonnollisesti hyvin huojentavaa tiedustaa teiltä useita\nseikkoja, mutta muistan kieltonne.\"\n\n\"Tiedustakaa jotakin!\" kehoitti Jaggers.\n\n\"Ilmaistaanko minulle tänään, kuka hyväntekijäni on?\"\n\n\"Ei. Toinen kysymys!\"\n\n\"Uskotaanko se tieto minulle piakkoin?\"\n\n\"Jättäkää se asia hetkiseksi silleen\", käski Jaggers, \"ja kysykää\njotakin muuta!\"\n\nKatselin ympärilleni, mutta nyt ei näyttänyt olevan mitään keinoa\npäästä kysymästä: \"Pitääkö -- minun -- saada jotakin?\" Sen kuultuaan\nJaggers virkkoi voitonriemuisesti: \"Arvelinkin meidän johtuvan siihen!\"\nHän huusi Wemmickille, pyytäen tältä äskeistä paperipalaa. Wemmick\nastui sisälle, ojensi paperin hänelle ja poistui.\n\n\"Nyt, herra Pip\", lausui Jaggers, \"kuunnelkaa, olkaa hyvä! Olette\nnostanut rahaa aika runsaasti täältä; nimenne esiintyy sangen usein\nWemmickin kassakirjassa; mutta tietysti olette velkaantunut?\"\n\n\"Pelkään, että minun täytyy vastata myöntävästi.\"\n\n\"Tiedätte, että teidän täytyy vastata myöntävästi, eikö totta?\"\nhuomautti Jaggers.\n\n\"Kyllä, herra Jaggers.\"\n\n\"En kysy teiltä, kuinka paljon teillä on velkaa, koska ette sitä tiedä;\nja jos sen tietäisitte, ette ilmaisisi sitä minulle, vaan mainitsisitte\npienemmän rahamäärän. Niin, niin, ystäväiseni\", huudahti Jaggers,\nheristäen minulle etusormeaan estääkseen minua, kun yritin panna\nvastalauseeni, \"hyvin todennäköisesti ette luulisi niin tekevänne,\nmutta niin tekisitte. Suonette anteeksi, mutta minä tiedän tämän asian\nparemmin kuin te. Ottakaa nyt tämä paperi käteenne! Se on teillä?\nOikein hyvä. Levittäkää se nyt ja sanokaa minulle, mikä se on!\"\n\n\"Tämä on seteli\", vastasin, \"viisisataapuntanen.\"\n\n\"Se on seteli\", kertasi Jaggers, \"viisisataapuntanen. Ja aika sievä\nrahamäärä se minusta onkin. Pidättekö te sitä sellaisena?\"\n\n\"Miten voisin olla pitämättä?\"\n\n\"Niin! Mutta vastatkaahan kysymykseeni!\" tiukkasi Jaggers.\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Pidätte sitä epäilemättä sievänä rahamääränä. No se sievä rahamäärä,\nPip, on teidän omanne. Se on teille tänään annettu lahja, odotuksienne\nennakkosuoritusta. Ja tällaisella sievällä rahamäärällä, mutta enempää\nkuluttamatta, teidän pitää elää, kunnes kaiken lahjoittaja näyttäytyy.\nSe merkitsee, että nyt otatte raha-asianne täydelleen omaan hoitoonne\nja nostatte Wemmickiltä satakaksikymmentäviisi puntaa joka\nneljännesvuosi, kunnes pääsette itse lähteen yhteyteen tarvitsematta\nvälittäjää. Kuten olen aikaisemmin maininnut, olen pelkkä välittäjä.\nNoudatan saamiani ohjeita, ja minulle maksetaan siitä. Mielestäni ne\novat harkitsemattomia, mutta minulle ei makseta sitä varten, että\nlausuisin mielipiteeni niiden hyvyydestä.\"\n\nAloin lausua julki kiitollisuuttani hyväntekijääni kohtaan siitä, että\nminulle oltiin niin kovin auliita, mutta Jaggers keskeytti minut:\n\"Minulle ei makseta sitä varten, Pip\", virkkoi hän kylmästi, \"että\nveisin teiltä sanomia jonnekin.\" Ja sen jälkeen hän veti takinliepeensä\nkokoon ja jäi seisomaan, silmäillen otsa rypyssä kenkiään ikäänkuin\nolisi epäillyt niiden hautovan suunnitelmia häntä vastaan.\n\nJonkun aikaa kestäneen vaitiolon jälkeen vihjasin:\n\n\"Juuri äsken käskitte minun jättää erään kysymyksen vähäksi aikaa\nsilleen. Toivottavasti en menettele väärin tiedustaessani sitä\ntaaskin?\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi hän.\n\nOlisin saattanut arvata, ettei hän milloinkaan auttaisi minua pulasta;\nmutta minusta tuntui vaikealta, että minun täytyi muovata kysymykseni\ntoistamiseen, ikäänkuin se olisi ollut ihan uusi. \"Todennäköisesti\",\naloin epäröityäni tuokion, \"suojelijani, teidän mainitsemanne lähde,\nherra Jaggers, piakkoin --\" tässä arasti vaikenin.\n\n\"Mitä piakkoin?\" tiedusti Jaggers. \"Sellaisenaan se ei ole mikään\nkysymys, ymmärrättehän.\"\n\n\"Piakkoin tulee Lontooseen\", täydensin lauseeni, hahmoteltuani\nmielessäni osuvaa sanamuotoa, \"tai kutsuu minut jonnekin muualle.\"\n\n\"Nyt\", vastasi Jaggers, suunnaten ensi kerran minuun tummat, syvällä\nolevat silmänsä, \"meidän täytyy palata siihen iltaan, jolloin ensi\nkerran kohtasimme toisemme kylässänne. Mitä sanoin teille silloin,\nPip?\"\n\n\"Sanoitte, herra Jaggers, että saattaisi kulua vuosia, ennenkuin se\nhenkilö näyttäytyisi.\"\n\n\"Aivan niin\", myönsi Jaggers. \"Se on vastaukseni.\"\n\nSilmäillessämme toisiamme tunsin hengitykseni käyvän kiivaammaksi,\nväkevästi halutessani saada joitakuita tietoja häneltä. Ja kun se kävi\nkiivaammaksi ja kun tunsin hänen näkevän sen käyvän kiivaammaksi,\ntunsin myöskin, että minulla oli entistä vähemmän mahdollisuutta saada\nvähääkään tietoja häneltä.\n\n\"Otaksutteko siihen vielä kuluvan vuosia, herra Jaggers?\"\n\nJaggers pudisti päätänsä -- ei kysymykseni epäykseksi, vaan koko\nsellaisen ajatuksen epäykseksi, että hänet voitaisiin millään tavoin\nsaada vastaamaan siihen -- ja vääntyneiden kasvojen kamalat\nluonnokset näyttivät katseeni niihin harhautuessa siltä kuin niiden\njännityksellinen tarkkaavaisuus olisi kohonnut huippuunsa ja ne\nolisivat olleet aivastamaisillaan.\n\n\"Kas niin!\" virkkoi Jaggers, lämmittäen reisiensä takapintaa\nlämmenneiden käsiensä selkämyksillä. \"Olen teille suora, Pip-ystäväni.\nSitä seikkaa minulta ei saa kysyä. Ymmärrätte sen paremmin, kun sanon\nteille, että se kysymys saattaisi tehdä _minut_ epäluulonalaiseksi. Kas\nniin! Menen hiukan pitemmälle; puhun vähän enemmän.\"\n\nHän kumartui niin alas katsomaan tuimasti kenkiinsä, että voi hieroa\npohkeitaan vaitiolonsa aikana.\n\n\"Kun se henkilö ilmaisee itsensä\", jatkoi Jaggers, oikaisten\nvartalonsa, \"te ja se henkilö järjestätte itse asianne. Kun se henkilö\nilmaisee itsensä, lakkaa ja päättyy minun osani tässä asiassa. Kun se\nhenkilö ilmaisee itsensä, ei minun ole tarpeellista tietää siitä\nmitään. Ja siinä kaikki, mitä minulla on sanomista.\"\n\nSilmäilimme toisiamme, kunnes minä käänsin katseeni toisaalle ja aloin\naatoksissani tuijottaa lattiaan. Näistä viime sanoista päättelin, että\nneiti Havisham jostakin syystä tai ilman aihetta ei ollut uskonut\nhänelle tarkoitustaan määrätä minut Estellalle, että se häntä harmitti\nja hän oli sentähden epäluuloinen tai että hän tosiaan vastusti sitä\nsuunnitelmaa eikä halunnut mitenkään siihen sekautua. Kohottaessani\nkatseeni jälleen häneen huomasin hänen visusti tarkkailleen minua koko\najan ja tarkkailevan minua vieläkin.\n\n\"Jollei teillä ole muuta sanottavaa, herra Jaggers\", virkoin, \"ei\nminulla voi enää olla mitään puhuttavaa.\"\n\nHän nyökkäsi myöntymykseksi, veti esille varkaiden pelkäämän kellonsa\nja tiedusti, missä aioin syödä päivällistä. Vastasin meneväni asuntooni\nsyömään Herbertin seurassa. Välttämättömäksi jatkoksi pyysin häntä\nkunnioittamaan meitä seurallaan, ja hän hyväksyi kutsuni empimättä.\nMutta hän tahtoi välttämättä kävellä kotiin kanssani, jotta en\nsuorittaisi mitään ylimääräisiä valmistuksia häntä varten, ja sitä\nennen hänen pitäisi kirjoittaa pari kirjettä sekä -- tietysti -- pestä\nkätensä. Niinpä ilmoitin meneväni etuhuoneeseen puhelemaan Wemmickin\nkanssa.\n\nAsia oli niin, että kun olin saanut viisisataa puntaa taskuuni, päähäni\noli välähtänyt ajatus, joka oli usein ennenkin liikkunut mielessäni, ja\nminusta tuntui, että juuri Wemmickin kanssa oli hyvä neuvotella\nsellaisesta ajatuksesta.\n\nHän oli jo lukinnut kassakaappinsa ja valmistautunut lähtemään kotiin.\nHän oli poistunut kirjoituspöytänsä äärestä, ottanut esille\nkonttorihuoneen molemmat likaiset kynttiläjalat ja sijoittanut ne sekä\nkynttiläsakset likellä ovea olevalle levylle, josta ne oli mukava\nsammuttaa; hän oli pöyhinyt takkansa hiilet, nostanut hattunsa ja\npäällystakkansa valmiiksi ja takoi rintaansa kassakaapin avaimella\nvoimisteluharjoitukseksi konttorityön jälkeen.\n\n\"Herra Wemmick\", aloin, \"haluaisin tiedustaa mielipidettänne. Tahtoisin\nhyvin mielelläni tehdä palveluksen eräälle ystävälleni.\"\n\nWemmick tiukensi postiluukkuaan ja pudisti päätänsä, ikäänkuin hän\nolisi ollut jyrkästi kaikkia sellaisia turmiollisia heikkouksia\nvastaan.\n\n\"Tämä ystäväni\", jatkoin, \"yrittää päästä eteenpäin liike-elämässä,\nmutta hänellä ei ole rahaa, ja alkuun pääseminen on hänestä vaikeata ja\nmasentavaa. Ja haluaisin jollakin tavoin auttaa hänet alkuun.\"\n\n\"Rahaa uhraamallako?\" kysyi Wemmick, sävy sahanpuruja kuivempana.\n\n\"Uhraamalla _jonkun verran_ rahaa\", vastasin, samalla kun mieleeni\nvälähti kiusallinen muisto kotona olevasta symmetrisestä paperinipusta,\n\"sijoittamalla _jonkun verran_ rahaa ja ehkä ennakolta käyttämällä\nodotuksiani.\"\n\n\"Herra Pip\", lausui Wemmick, \"mieleni tekisi, jos suvaitsette, sormin\nlaskea Thamesin sillat aina Chelsean piiriin saakka. Katsotaanhan:\nLondon Bridge yksi, Southwark kaksi, Blackfriars kolme, Waterloo neljä,\nWestminster viisi, Vauxhall kuusi.\" Hän oli kunkin sillan nimen\nmainitessaan koskettanut avaimen renkaalla kämmentään. \"Niitä on, kuten\nhuomaatte, kokonaista kuusi valittavina.\"\n\n\"En ymmärrä teitä\", virkoin.\n\n\"Valitkaa niistä mieleisenne, herra Pip\", kehoitti Wemmick, \"menkää\nsille ja viskatkaa rahanne Thamesiin sillan keskikaarelta! Tiedätte,\nmiten niille käy. Jos autatte niillä ystäviänne, tietänette silloinkin,\nmiten niille käy, mutta se loppu on vähemmän mieluisa ja otollinen.\"\n\nOlisin voinut työntää sanomalehden hänen suuhunsa, niin leveäksi hän\nsen venytti tämän sanoessaan.\n\n\"Tämä on hyvin masentavaa\", pahoittelin.\n\n\"Sellaiseksi se on tarkoitettu\", myönsi Wemmick.\n\n\"Teidän mielestänne siis\", huomautin hiukan paheksuvasti, \"ei ihmisen\npitäisi milloinkaan --\"\n\n\"Sijoittaa kannettavaa omaisuuttaan ystävänsä asioihin\", täydensi\nWemmick. \"Ei totisesti pitäisi. Jollei hän halua päästä eroon\nystävästään -- ja silloin viriää kysymys, kuinka paljon kannettavaa\nomaisuutta asianomaisen henkilön ehkä kannattaa uhrata päästäkseen\nhänestä.\"\n\n\"Onko tämä\", tiedustin, \"harkittu mielipiteenne, herra Wemmick?\"\n\n\"Se\", vastasi hän, \"on harkittu mielipiteeni tässä konttorissa.\"\n\n\"Ahaa!\" äänsin, tiukaten edelleen, sillä olin oivaltavinani hänen\nturvautuvan verukkeisiin: \"Mutta olisiko se mielipiteenne\nWalworthissa?\"\n\n\"Herra Pip\", selitti hän vakavasti, \"Walworth on toinen ja tämä on\ntoinen paikka. Hyvin samaan tapaan kuin vanhus on toinen henkilö, ja\nherra Jaggers on toinen. Niitä ei saa sekoittaa toisiinsa.\nWalworthilaisia mielipiteitäni täytyy tiedustaa Walworthissa; tässä\ntoimistossa ei saa tiedustaa muita kuin virallisia mielipiteitäni.\"\n\n\"No hyvä\", virkoin huojentuneena, \"tulen siis käymään luonanne\nWalworthissa, siitä saatte olla varma.\"\n\n\"Herra Pip\", vastasi hän, \"olette sinne tervetullut yksityisenä\nhenkilönä.\"\n\nOlimme keskustellessamme puhuneet hiljaa, hyvin tietäen, että\nholhoojani korvat olivat tarkimmistakin tarkimmat. Kun hän nyt ilmestyi\noviaukkoon, pyyhkien käsiään, veti Wemmick päällystakin yllensä, jääden\nseisomaan valmiina sammuttaakseen kynttilät. Menimme kaikki kolme\nyhdessä kadulle, ja ulko-ovella Wemmick kääntyi omalle suunnalleen, me\nomallemme.\n\nSinä iltana en voinut olla useita kertoja toivomatta, että Jaggersilla\nolisi ollut Gerrard-kadun varrella vanhus, paukku, jotakin hieman\ntasoittamassa hänen otsaansa. Yhdentenäkolmatta syntymäpäivänäni oli\nmasentavaa ajatella, että tuskin tuntui kannattavan lainkaan tulla\ntäysi-ikäiseksi niin varovaisessa ja epäluuloisessa maailmassa,\njollaiseksi hän sen teki. Hänellä oli tuhat kertaa paremmat tiedot ja\nhän oli tuhat kertaa älykkäämpi kuin Wemmick, mutta sittenkin olisin\ntuhat kertaa mieluummin halunnut päivällisvieraakseni Wemmickin kuin\nhänet. Eikä Jaggers tehnyt ainoastaan minua hyvin alakuloiseksi,\nkoskapa Herbert hänen poistuttuaan sanoi katse tuleen tähdättynä, että\nhän luuli varmaankin tehneensä jonkun rikoksen ja unohtaneensa sen\nyksityiskohdat, niin lamaantunut ja syyllisyydentietoinen hän oli.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\nArvellen sunnuntaita parhaaksi päiväksi Wemmickin walworthilaisten\nmielipiteiden tiedustamista varten omistin seuraavan sunnuntain\niltapäivän Linnaan tehtävälle toivioretkelle. Saavuttuani varustusten\nedustalle näin Union Jackin liehuvan ja nostosillan olevan ylhäällä,\nmutta säikähtämättä näitä uhmailun ja vastarinnan eleitä soitin\nporttikelloa, ja minut päästi vanhus sisälle mitä rauhallisimmin.\n\n\"Poikani, hyvä herra\", kertoi vanhus, nostettuaan sillan pystyyn,\n\"aavisti teidän ehkä sattuvan tulemaan tänne ja käski ilmoittaa\npalaavansa pian kotiin iltapäiväiseltä kävelyltään. Hän suorittaa\nkävelynsä hyvin säännöllisesti, tämä poikani. Hyvin säännöllinen\nkaikessa tämä poikani.\"\n\nNyökkäsin vanhalle herralle, kuten Wemmick itse olisi saattanut\nnyökätä, menimme sisälle ja istuuduimme takan ääreen.\n\n\"Olette kaiketi\", huomautti vanhus piipittävään tapaansa, samalla\nlämmitellen käsiään tulen hohteessa, \"tutustunut poikaani hänen\ntoimistossaan?\" Nyökkäsin. \"Ahaa! Olen kuullut poikani olevan ihmeen\ntaitavan ammatissaan, hyvä herra.\" Nyökkäsin voimaperäisesti. \"Niin,\nsiten minulle on kerrottu. Hänen alansa on laki.\" Nyökkäsin\nvoimakkaammin. \"Ja se on pojassani sitäkin yllättävämpää\", kehui\nvanhus, \"kun häntä ei kasvatettu lakimieheksi, vaan viinitynnyreiden\ntekijäksi.\"\n\nUteliaana tietämään, millaiset tiedot vanhalla herralla oli Jaggersin\nmaineesta, mylvin hänelle sen nimen. Hän saattoi minut mitä pahimman\nhämmingin valtaan nauramalla sydämensä pohjasta ja vastaamalla hyvin\nvilkkaasti: \"Niin, totisesti; olette oikeassa.\" Eikä minulla vielä\nnytkään ole edes hatarintakaan aavistusta, mitä hän tarkoitti tai\nmillaisen pilan hän luuli minun veistäneen.\n\nKun en voinut alituisesti istua nyökkäilemässä hänelle koettamatta\njollakin muulla tavoin herättää hänen harrastustaan, kiljuin\nkysymyksen, oliko hänen oma elämäntehtävänsä ollut viinitynnyrien\nvalmistaminen. Puristamalla ne sanat suustani useita kertoja ja\ntaputtamalla vanhan herran rintaa liittääkseni ne häneen minun vihdoin\nonnistui saada tarkoitukseni ymmärretyksi.\n\n\"Ei\", torjui vanha herra, \"varastonhoito, varastonhoito. Aluksi tuolla\"\n-- hän näytti osoittavan savupiipun kautta taivaalle, mutta luullakseni\nhänen tarkoituksensa oli viitata Liverpooliin päin -- \"ja sitten\nLontoon Cityssä täällä. Mutta kun en ollut oikein täysikuntoinen --\nsillä olen heikkokuuloinen --\"\n\nKasvonilmeilläni tulkitsin mitä suurinta hämmästystä.\n\n\"-- Niin, heikkokuuloinen. Kun se vika oli alkanut minua vaivata,\nsiirtyi poikani lakialalle, otti minut hoivaansa ja vähitellen laittoi\nkuntoon tämän hienon ja kauniin tiluksen. Mutta palatakseni siihen,\nmitä sanoitte\", jatkoi vanhus, nauraen taaskin sydämensä pohjasta,\n\"vakuutan: 'Niin, totisesti; olette oikeassa.'\"\n\nVaatimattomasti aprikoin, olisinko jännittämällä älyäni äärimmilleen\nosannut sanoa mitään, mikä olisi huvittanut häntä puolittainkaan yhtä\npaljon kuin tämä kuviteltu sukkeluus, mutta samassa säpsähdin\nkuullessani äkillisen kalahduksen seinästä, tulisijan kupeelta; ja\naavemaisesti oli lennähtänyt auki pieni, puinen levy, johon oli\nkirjoitettu: \"John.\" Seurattuaan katseeni suuntaa vanhus huudahti hyvin\nvoitonriemuisesti: \"Poikani on tullut kotiin!\" Ja yhdessä menimme\nnostosillalle.\n\nOlisipa kannattanut maksaa vaikka kuinka paljon saadakseen nähdä\nWemmickin heiluttavan kättään minulle tervehdykseksi kaivannon takaa,\nsamalla kun olisimme mitä helpoimmin voineet pudistaa toistemme kättä\nsen ylitse. Vanhusta riemastutti nostosillan hoitaminen niin kovasti,\netten tarjoutunutkaan häntä auttamaan, vaan seisoin hiljaa paikallani,\nkunnes Wemmick oli tullut sen ylitse ja esitellyt minut neiti\nSkiffinsille, seurassaan olevalle naiselle.\n\nNeiti Skiffins oli näöltään puumainen ja muistutti samoin kuin\nsaattajansakin postilaatikkoa. Hän saattoi olla kaksi tai kolme vuotta\nnuorempi Wemmickiä, ja päättelin hänellä olevan kannettavaa omaisuutta.\nHänen pukunsa kuosi vyötäisistä ylöspäin, sekä edestä että takaa, teki\nhänen vartalonsa hyvin pojankaltaiseksi, ja olisin saattanut väittää\nhänen hamettaan liian voimakkaan oranssinväriseksi ja hänen käsineitään\nliian helakan vihreiksi. Mutta hän näytti olevan hyvä ihminen ja\nesiintyi hyvin kunnioittavasti vanhusta kohtaan. Ennen pitkää sain\ntietää, että hän oli Linnassa usein nähty vieras, sillä kun mentyämme\nsisälle onnittelin Wemmickiä sen kekseliään laitteen johdosta, jolla\nhän ilmoitti tulonsa vanhukselle, hän pyysi minua tuokioksi\nkiinnittämään huomioni toiselle puolelle savupiippua ja katosi. Pian\nkuului taaskin kalahdus, ja auki lennähti toinen pikku luukku, johon\noli kirjoitettu: \"Neiti Skiffins.\" Sitten \"Neiti Skiffins\" ja \"John\"\navautuivat molemmat yhdessä ja lopuksi yhdessä sulkeutuivat. Wemmickin\npalattua käyttämästä näitä konelaitteita, toin julki, kuinka suuresti\nniitä ihailin, ja hän sanoi: \"No niin, kuten käsitätte, ne ovat sekä\nhupaisia että hyödyllisiä vanhukselle. Ja totisesti on mainitsemiseni\narvoinen seikka, että kaikista portillamme käyvistä ihmisistä\nainoastaan vanhus, neiti Skiffins ja minä tunnemme noiden vehkeiden\nsalaisuuden!\"\n\n\"Ja ne on herra Wemmick valmistanut\", lisäsi neiti Skiffins, \"omin\nkäsin ja omin päin.\"\n\nSillä aikaa kun neiti Skiffins otti hattuaan pois päästänsä -- hän piti\nvihreät käsineensä käsissään koko illan ulkonaisena ja näkyvänä\nmerkkinä siitä, että talossa oli vieraita -- pyysi Wemmick minua\nkierrokselle tiluksensa ympäri ja katsomaan, miltä saari näytti\ntalvisaikaan. Arvellen hänen tekevän sen antaakseen minulle tilaisuuden\ntiedustaa hänen walworthilaisia mielipiteitään, käytin hyväkseni\ntilaisuutta, niin pian kuin olimme ehtineet Linnasta ulkosalle. Kun\nolin miettinyt asiaa huolellisesti, otin sen puheeksi ikäänkuin en\nolisi siihen aikaisemmin vihjannutkaan. Ilmoitin Wemmickille olevani\nhuolissani Herbert Pocketin tähden ja kerroin hänelle, miten olimme\ntutustuneet toisiimme ja miten olimme tapelleet. Kuvailin lyhyesti\nHerbertin kotia ja luonnetta ja mainitsin, ettei hänellä ollut muita\nvaroja kuin ne, jotka hän sai isältään, ja että ne tulot olivat\nepävarmat ja epäsäännölliset. Viittasin siihen, kuinka paljon etua\nminulla oli ollut hänen seurastaan alkuaikaisen karkeuteni ja\ntietämättömyyteni aikana, ja tunnustin pelkääväni, että olin maksanut\nsen kehnosti ja että hän olisi saattanut tulla paremmin toimeen ilman\nminua ja odotuksiani. Pitäen neiti Havishamia kaukana takalistolla\nvihjasin kuitenkin siihen mahdollisuuteen, että olin ollut hänen\nkilpailijansa tulevaisuudentoiveiden suhteen, sekä siihen, että hän\nvarmasti oli yleväsieluinen eikä mitenkään voinut alentua halpamaisen\nepäluuloiseksi, kostonhimoiseksi tai juonittelijaksi.\n\nKaiken tämän vuoksi -- selitin Wemmickille -- ja sen tähden, että hän\noli nuori kumppanini ja ystäväni ja että olin häneen kovasti kiintynyt,\ntoivoin hyvästä onnestani heijastuvan joitakuita säteitä hänenkin\nosalleen ja sen vuoksi pyysin kokeneelta ja sekä ihmisiä että\nliikeasioita tuntevalta Wemmickiltä neuvoja, miten voisin\ntulolähteineni koettaa auttaa Herbertia pian saamaan jonkinlaisia\ntuloja -- esimerkiksi sata puntaa vuodessa pitämään häntä toiveikkaana\nja rohkeana -- ja vähitellen auttamaan häntä ostamaan jonkun pienen\nliikeosuuden. Pyysin lopuksi Wemmickiä ymmärtämään, että apuni pitäisi\naina antaa Herbertin tietämättä ja aavistamatta ja ettei koko\nmaailmassa ollut ketään muuta, jonka kanssa olisin voinut neuvotella.\nPäätin esitykseni siten, että laskin käteni hänen olalleen ja lausuin:\n\"En voi olla ottamatta teitä uskotukseni, vaikka tiedän, että sen\ntäytyy olla teistä kiusallista; mutta se on teidän syynne, kun olette\nkerran tuonut minut tänne.\"\n\nOltuaan vähän aikaa vaiti Wemmick ikäänkuin hätkähti ja virkkoi: \"No\nniin, nähkääs, herra Pip, minun täytyy sanoa teille eräs seikka.\nMenettelette tässä pahuksenmoisen hyvin.\"\n\n\"Suostuttehan siis auttamaan minua olemaan hyvä?\" kysyin.\n\n\"Se\", vastasi Wemmick, ravistaen päätänsä, \"ei kuulu minun alaani.\"\n\n\"Eikä tämä ole teidän ammatillinen toimipaikkanne\", huomautin.\n\n\"Olette oikeassa\", myönsi hän. \"Tarkkasitte naulan kantaan. Herra Pip,\notan miettimismyssyn päähäni, ja luullakseni kaikki, mitä haluatte\ntehdä, voidaan tehdä asteittain. Skiffins -- tuon neidin veli nimittäin\n-- on kirjanpitäjä ja välittäjä. Menen hänen puheilleen ja ryhdyn\ntoimeen puolestanne.\"\n\n\"Kymmenettuhannet kiitokset!\"\n\n\"Päinvastoin\", torjui hän, \"olen minä teille kiitollinen, sillä vaikka\nolemmekin ehdottomasti yksityisissä, mieskohtaisissa oloissamme,\nsopinee kuitenkin mainita, että ympärilläni on Newgaten lukinverkkoja,\nja tämä harjaa niitä pois.\"\n\nKeskusteltuamme vielä vähän aikaa samasta asiasta palasimme Linnaan,\njossa neiti Skiffins oli saapuessamme valmistamassa teetä. Paahdettujen\nvoileipien laittamisen vastuunalainen tehtävä luovutettiin vanhukselle,\nja tämä erinomainen vanha herra oli siinä niin innokas, että häntä\nnäytti jonkun verran uhkaavan silmiensä sulattamisen vaara. Meidän ei\nollut tarkoitus syödä nimiateriaa, vaan oikein todellinen, vankka\nateria. Vanhus valmisti sellaisen kasan paahdettuja voileipiä, että\ntuskin näin häntä sen takaa sen pihistessä ylimpään suojustankoon\nkiinnitetyllä, rautaisella telineellä, samalla kun neiti Skiffins\nlaittoi sellaisen astian teetä, että takapihalle majoitettu sika\ninnostui ankarasti ja useita kertoja ilmaisi halunsa päästä osalliseksi\nkestityksestä.\n\nLippu oli vedetty alas tangosta, ja tykki oli laukaistu oikealla\nhetkellä, ja tunsin olevani yhtä tarkoin erotettu muusta Walworthista\nkuin jos kaivanto olisi ollut kymmenen metrin levyinen ja yhtä monen\nmetrin syvyinen. Linnan rauhaa ei häirinnyt mikään muu kuin \"Johnin\" ja\n\"Neiti Skiffinsin\" avautuminen silloin tällöin; näitä pikku ovia\nvaivasi jokin suonenvedontapainen sairaus, mikä hermostutti ja\nkiusasi minua, kunnes siihen totuin. Neiti Skiffinsin järjestelyn\ntäsmällisyydestä päättelin, että hän laittoi siellä teetä joka\npyhäilta. Ja melkeinpä epäilin, että hänen rinnassaan oleva\nklassillinen neula, jossa oli epämiellyttävän, hyvin suoranenäisen\nnaisen profilikuva ja hyvin kapea uusikuu, oli Wemmickin hänelle\nlahjoittamaa kannettavaa omaisuutta.\n\nSöimme kaikki voileivät ja joimme teetä vastaavan määrän, ja oli\nriemullista nähdä, kuinka lämmin meillä kaikilla senjälkeen oli ja\nkuinka rasvaisia olimme. Erikoisesti vanhus olisi saattanut\nkäydä jonkun villiheimon puhtaasta, iäkkäästä, äsken öljytystä\npäälliköstä. Lyhyen lepohetken kuluttua pesi neiti Skiffins -- pikku\npalvelijatar oli poissa, sunnuntaisin iltapäivällä nähtävästi oman\nperheensä helmassa -- teeastiat leikittelevään, hienostelevaan\nharrastelijantapaan, joka ei herättänyt meissä pahennusta. Sitten hän\nveti käsineet jälleen käsiinsä, sijoituimme takkavalkean ympärille ja\nWemmick kehoitti: \"Nyt, isä-ukkeli, luehan meille sanomalehti!\"\n\nVanhuksen ottaessa silmälasejaan esille Wemmick selitti minulle, että\nheillä oli tällainen tapa ja että iäkkäälle herralle tuotti\nsanomalehden ääneen lukeminen ääretöntä tyydytystä. \"En pyydä sitä\nanteeksi\", lisäsi Wemmick, \"sillä hän ei voi saada paljoakaan\nhuvituksia -- vai voitko, isäukkeli?\"\n\n\"Hyvä, John, hyvä\", vastasi vanhus nähtyään, että häntä oli puhuteltu.\n\n\"Suokaa hänelle vain nyökkäys silloin tällöin, kun hän kohottaa\nkatseensa sanomalehdestään!\" pyysi Wemmick. \"Silloin hän on onnellinen\nkuin kuningas. Olemme hyvin tarkkaavaisia, vanhus.\"\n\n\"Oikein hyvä, John, oikein hyvä!\" vastasi rattoisa vanhus niin\ntouhuissaan ja mielissään, että se oli todellakin sangen kiehtovaa.\n\nVanhuksen lukeminen muistutti minusta Wopslen isotädin opetustunteja,\nmutta edellisessä oli se miellyttävämpi erikoispiirre, että ääni\nkuulosti tulevan avaimenreiästä. Kun hän tahtoi kynttilät hyvin likelle\nitseään ja oli aina työntämäisillään joko päänsä tai sanomalehden\nniiden liekkeihin, tarvitsi hän yhtä tarkkaa silmälläpitoa kuin\nruutitehdas. Mutta Wemmick oli yhtä väsymätön ja hellä valppaudessaan,\nja vanhus luki aavistamattakaan, kuinka usein hänet pelastettiin. Joka\nkerta kun hän katsoi meihin, ilmaisimme me kaikki mitä suurinta\nmielenkiintoa ja hämmästystä sekä nyökkäilimme, kunnes hän alkoi\nuudelleen lukea.\n\nKun Wemmick ja neiti Skiffins istuivat vierekkäin ja minä olin\nvarjoisessa nurkassa, huomasin Wemmickin suun verkalleen ja asteittain\npitenevän, mikä voimakkaasti viittasi siihen, että hän verkalleen ja\nasteittain sujutti kättänsä neiti Skiffinsin vyötäisille. Ajan mittaan\nnäin hänen kätensä ilmestyvän neiti Skiffinsin toiselle puolelle; mutta\nsamassa neiti Skiffins keskeytti hänen puuhansa vihreällä käsineellään,\nkiersi hänen käsivartensa jälleen pois vyötäisiltään, ikäänkuin se\nolisi ollut vaatetuskappale, ja laski sen mitä harkituimmin eteensä\npöydälle. Neiti Skiffinsin maltti hänen näin tehdessään oli\nmerkillisimpiä näkyjä, mitä olen milloinkaan nähnyt, ja jos olisin\nvoinut uskoa sen teon ja hajamielisyyden sopivan yhteen, olisin\narvellut neiti Skiffinsin suorittaneen sen koneellisesti.\n\nEnnen pitkää havaitsin Wemmickin käden alkavan uudelleen kadota ja\nasteittain häipyvän näkyvistä. Kohta senjälkeen hänen suunsa rupesi\ntaaskin levenemään. Väliajan jälkeen, jonka kestäessä olin suorastaan\nkiehtovassa ja miltei tuskallisessa jännityksessä, näin hänen kätensä\nilmestyvän näkyviin neiti Skiffinsin toisella puolella. Heti neiti\nSkiffins pysäytti sen näppärästi kuin rauhallinen nyrkkeilijä, irroitti\ntämän vyön kuten aikaisemminkin ja pani sen pöydälle. Jos otaksumme\npöydän edustavan hyveen polkua, on minulla oikeus todeta, että koko\nsinä aikana, jonka vanhus luki, Wemmickin käsivarsi pyrki yhtenään\nharhautumaan pois hyveen polulta ja että neiti Skiffins opasti sen\ntakaisin sille.\n\nVihdoin vanhus luki itsensä hyveen uinailuun. Tällöin oli Wemmickin\naika ottaa esille pieni kattila, lasitarjotin ja musta pullo, jonka\nkorkissa oli posliininen yläosa ja joka kuvasi jotakin punakan pulleata\nja rattoisannäköistä, kirkollista arvohenkilöä. Näiden välineiden\navulla me kaikki saimme lämmintä juotavaa, myöskin vanhus, joka pian\njälleen heräsi. Neiti Skiffins sekoitti juoman, ja panin merkille, että\nhän ja Wemmick joivat samasta lasista. Luonnollisesti tajusin, ettei\nminun sopinut tarjoutua saattamaan neiti Skiffinsiä kotiin, ja niissä\noloissa arvelin parhaaksi poistua ensiksi, minkä teinkin lausuttuani\nsydämelliset jäähyväiset vanhukselle ja vietettyäni hupaisen illan.\n\nEnnenkuin oli kulunut viikkoakaan, sain Wemmickiltä Walworthissa\npäivätyn kirjeen, jossa hän ilmoitti toivottavasti päässeensä jonkun\nverran eteenpäin siinä asiassa, joka koski meitä yksityisesti ja\nmieskohtaisesti, ja olevansa hyvillään, jos minun sopisi taaskin tulla\ntapaamaan häntä sen johdosta. Niinpä menin uudelleen käymään\nWalworthissa ja sitten yhä uudelleen ja kohtasin hänet useita kertoja\nsovittuina aikoina Cityssä, mutta en kertaakaan neuvotellut hänen\nkanssansa tästä asiasta Little Britainissa tai sen läheisyydessä.\nLopputulos oli, että löysimme nuoren, kunnianarvoisan kauppiaan tahi\nlaivaustoimitsijan, joka ei ollut kauan työskennellyt sillä\nliikealalla, tarvitsi älykästä apua sekä pääomaa ja aikanaan, saatuaan\nriittävästi rahaa, tarvitsisi liikekumppania. Hänen ja minun kesken\nallekirjoitettiin salainen, Herbertia koskeva sopimus, suoritin hänelle\npuolet viidestäsadasta punnastani ja sitouduin maksamaan erinäisiä\nmuita eriä, joista toiset tulisi maksaa määräpäivinä tuloistani, toiset\nriippuen siitä, milloin saisin omaisuuteni haltuuni. Neuvotteluja hoiti\nneiti Skiffinsin veli. Wemmick oli koko ajan mukana vaikuttamassa,\nmutta ei koskaan näyttäytynyt julkisesti.\n\nKoko asia järjestettiin niin taitavasti, ettei Herbert lainkaan\nepäillyt minun olevan mukana juonessa. En ikinä unohda, kuinka hänen\nkasvonsa säteilivät, kun hän eräänä iltana tuli kotiin ja kertoi\nminulle valtavana uutisena, että hän oli kohdannut erään Clarrikerin --\nse oli nuoren liikemiehen nimi -- että Clarriker oli osoittanut\ntavatonta harrastusta häntä kohtaan ja että hän uskoi mahdollisuuden\nvihdoinkin hänelle avautuneen. Hänen toiveittensa päivä päivältä\nlujittuessa ja kasvojensa käydessä yhä kirkkaammiksi hänen täytyi pitää\nminua yhä hartaampana ystävänä, sillä minun oli hyvin työlästä pidättää\nvoitonriemuisia kyyneliä nähdessäni hänet niin onnellisena.\n\nKun vihdoin kaikki oli valmiina ja hän oli sinä päivänä ryhtynyt\nClarrikerin liikkeen palvelukseen sekä puhellut minulle kokonaisen\nillan mielihyvän ja menestyksen vallassa, itkin kuin itkinkin ihan\ntosissani, kun ajattelin odotusteni koituneen joksikin hyväksi\njollekulle.\n\nNyt ilmestyy näkyviini suuri tapaus elämässäni, elämäni käännekohta.\nMutta ennenkuin ryhdyn kertomaan siitä ja ennenkuin siirryn kaikkiin\nsiitä aiheutuviin muutoksiin, täytyy minun omistaa luku Estellalle. Se\nei ole paljon uhrattavaksi aiheelle, joka niin pitkäksi aikaa oli\ntäyttänyt sydämeni.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\nJos siinä vakavassa, vanhassa, nurmikentän laidassa Richmondissa\nsijaitsevassa talossa kuolemani jälkeen kummittelee, niin\nkummittelemassa on varmasti minun haamuni. Oi, kuinka monen monena yönä\nja päivänä rauhaton sieluni liikkuikaan siinä talossa Estellan siellä\nasuessa! Olipa ruumiini missä tahansa, sieluni harhaili harhailemistaan\nyhäti sen talon seutuvilla.\n\nSe nainen, jonka luokse Estella oli sijoitettu -- rouva Brandley\nnimeltään --, oli leski, ja hänellä oli tytär, useita vuosia Estellaa\nvanhempi. Äiti oli nuoren- ja tytär vanhannäköinen; äidin iho oli\nrusottava, tyttären keltainen; äiti oli kevyen turhamainen, tytär\nharrasti jumaluusoppia. He olivat, kuten sanotaan, hyvässä asemassa,\nkävivät vieraisilla useissa perheissä, ja heidän luonansa kävi paljon\nvieraita. Heillä ja Estellalla oli vähän, jos ollenkaan, yhteisiä\ntunteita, mutta heillä kaikilla oli se varma käsitys, että he olivat\ntarpeellisia hänelle ja hän tarpeellinen heille. Rouva Brandley oli\nollut neiti Havishamin ystävä ennen tämän eristäytymistä.\n\nRouva Brandleyn talossa ja rouva Brandleyn talon ulkopuolella kärsin\nkaikenlaatuista ja kaikenasteista kidutusta, jota Estella vain voi\nminulle tuottaa. Hänen ja minun välisten suhteiden luonne, joka saattoi\nminut hänen kanssansa tuttavallisiin väleihin, mutta ei suosituksi,\nlisäsi osaltaan kärsimyksiäni. Hän käytti minua kiusoitellakseen muita\nihailijoitaan ja juuri meidän välistämme tuttavallisuutta osoittaakseen\nalituisesti halveksumistaan hellää kiintymystäni kohtaan. Jos olisin\nollut hänen sihteerinsä, taloudenhoitajansa, köyhä sukulaisensa -- jos\nolisin ollut hänen tulevan puolisonsa nuorempi veli --, en olisi voinut\nitse tuntea olevani kauempana toiveistani ollessani häntä likinnä.\nEtuoikeus käyttää hänen ristimänimeään ja ja kuulla hänen käyttävän\nminun etunimeäni teki näissä oloissa koettelemukseni sitäkin\nraskaammiksi; ja samalla kun uskon sen todennäköisesti vimmastuttaneen\nhänen muut rakastajansa melkein mielettömiksi, tiedän varmasti sen\ntehneen minut melkein mielettömäksi.\n\nHänellä oli ihailijoita loputtomasti. Epäilemättä mustasukkaisuuteni\nnäki ihailijan jokaisessa, joka meni häntä lähelle, mutta ilman sitäkin\nniitä oli enemmän kuin kylliksi.\n\nNäin hänet usein Richmondissa, kuulin hänestä usein kaupungissa, ja\nusein vein hänet ja Brandleyt virralle; oli ulkoilmakekkereitä,\njuhlapäiviä, näytelmiä, oopperoita, konsertteja, vieraskutsuja,\nkaikenlaisia huvituksia, joissa kaikissa liikuin hänen jälessään -- ja\nne kaikki olivat surkeita tilaisuuksia minulle. En koskaan ollut\ntuntiakaan onnellinen hänen seurassaan, mutta sittenkin ajatukseni\nvuorokauden kaikkina neljänäkolmatta tuntina koskivat sitä, kuinka\nonnellinen olisin, jos hän olisi luonani kuolemaan saakka.\n\nKoko tänä seurusteluaikanamme -- ja sitä kesti, kuten pian nähdään,\npitkä aika käsitykseni mukaan -- hän tuontuostakin omaksui sen sävyn,\njoka ilmaisi, että olimme pakosta toistemme seurassa. Toisinaan hän\nsaattoi äkkiä lopettaa sen sävyn ja kaikki monet sävynsä, näyttäen\nsäälivän minua.\n\n\"Pip, Pip\", virkkoi hän eräänä iltana, joutuen sellaiseen käänteeseen\nistuessamme kahden kesken richmondilaisen talon pimenevän ikkunan\nääressä, \"etkö ikinä ota varoitusta varteen?\"\n\n\"Mitä varoitusta?\"\n\n\"Minua koskevaa.\"\n\n\"Sitäkö tarkoitat, ettei minun pitäisi sallia sinun kiehtovan itseäni,\nEstella?\"\n\n\"Sitäkö tarkoitan? Jollet tiedä, mitä tarkoitan, olet sokea.\"\n\nOlisin vastannut, että rakkautta pidettiin yleisesti sokeana, jollei\nminua olisi aina hillinnyt -- eikä se ollut vähäisin tuskani --\nsellainen tunne, että minun oli halpamaista tyrkyttää itseäni hänelle,\nkun hän tiesi, ettei hänellä ollut valinnan varaa, vaan että hänen\ntäytyi totella neiti Havishamia. Minua aina pelotti, että hänen tämä\ntietonsa saattoi minut hyvin epäedulliseen asemaan hänen ylpeytensä\nvuoksi ja teki minut hänen rinnassaan riehuvan kapinallisen kamppailun\naiheeksi.\n\n\"Missään tapauksessa\", huomautin, \"ei minulle ole annettu varoitusta\njuuri nyt, sillä tällä kertaa kirjoitit minulle, käskien minua tulemaan\nluoksesi.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Estella, huulillaan kylmä, välinpitämätön hymy,\njoka aina jäähdytti minua.\n\nSilmäiltyään vähän aikaa ulkona pimenevää hämärää hän jatkoi:\n\n\"Nyt on tullut aika, jolloin neiti Havisham haluaa minut päiväksi\nSatis-taloonsa. Sinä saatat minua sinne ja tuot minut takaisin, jos\nhaluat. Hän ei mielellään soisi minun matkustavan yksin eikä halua\nottaa vastaan palvelijatartani, sillä häntä kammottaa kovasti\nsellaisten ihmisten puheenaiheeksi joutuminen. Sopiiko sinun saattaa\nminua?\"\n\n\"Sopiiko minun saattaa sinua, Estella!\"\n\n\"Siis sopii? Ylihuomenna, jos suvaitset. Sinun pitää suorittaa kaikki\nmenot minun pussistani. Kuuletko, mikä on lähtösi ehto?\"\n\n\"Ja minun täytyy totella\", virkoin.\n\nSiinä kaikki valmistelut, jotka sain tätä käyntiä ja muita samanlaisia\nkäyntejä varten; neiti Havisham ei ollut kirjoittanut minulle\nmilloinkaan, enkä ollut edes kertaakaan nähnyt hänen käsialaansa.\nMatkustimme kahden päivän perästä ja tapasimme hänet siinä huoneessa,\njossa olin hänet ensiksi nähnyt, ja tarpeetonta on lisätä, ettei\nSatis-talossa ollut tapahtunut minkäänlaisia muutoksia.\n\nHän oli jopa vielä hirvittävämmin mieltynyt Estellaan kuin silloin, kun\nviimeksi olin nähnyt heidät yhdessä; toistan tuon sanan tahallani,\nsillä hänen ilmeittensä ja syleilyjensä tarmokkuudessa oli jotakin\nsuorastaan hirvittävää. Hän imeytyi kiinni Estellan kauneuteen, imeytyi\nhänen sanoihinsa, imeytyi hänen eleihinsä ja istui pureksien omia\nvapisevia sormiaan, katsoessaan Estellaan, ikäänkuin olisi syönyt\nkasvattamaansa kaunista olentoa.\n\nEstellasta hän käänsi silmänsä minuun, luoden minuun tutkivan katseen,\njoka tuntui tunkeutuvan sydämeeni ja tarkastavan sen haavoja. \"Miten\nhän kohtelee sinua, Pip, miten hän kohtelee sinua?\" tiedusti hän\nminulta taaskin noitamaisen kiihkeään tapaansa, jopa Estellan kuullen.\nMutta istuessamme illalla hänen lepattavan takkavalkeansa ääressä oli\nhän peräti omituinen, sillä silloin hän, pitäen Estellan kättä\nkainalossaan ja puristaen sitä omassaan, pusersi tytöltä, vihjaamalla\nsiihen, mitä tämä oli kertonut hänelle säännöllisesti lähettämissään\nkirjeissä, niiden miesten nimet ja olosuhteet, jotka Estella oli\nlumonnut. Ja ajatellessaan tätä luetteloa kuolettavasti haavoittuneen\nja sairaan sielun kiihkoiseen tapaan neiti Havisham istui toinen käsi\nsakarakepin varassa ja leuka siihen nojattuna, tähyillen minua aaveen\nnäköisenä riutuneilla, kirkkailla silmillään.\n\nNiin onnettomaksi kuin se minut tekikin, niin katkera kuin sen minussa\nherättämä riippuvaisuuden, jopa alennuksen tunne olikin, oivalsin\nsiitä, että Estella oli määrätty kostamaan neiti Havishamin puolesta\nmiehille ja ettei häntä aiottu antaa minulle, ennenkuin hän oli\ntyydyttänyt kostonhimon joksikin aikaa. Oivalsin tässä syyn,\nminkätähden hänet oli etukäteen määrätty minulle. Lähettäessään hänet\nviehättämään, kiduttamaan ja aiheuttamaan pahaa neiti Havishamilla oli\nse ilkeämielinen varmuus, että hän ei ollut ainoankaan ihailijan\nsaavutettavissa ja että kaikki, jotka ryhtyisivät peliin siinä\nmielessä, varmasti kärsisivät tappion. Tajusin, että minuakin tämä\ntakaperoinen älykkyys kidutti, vaikka palkkio oli varattu minulle. Näin\ntässä syyn, miksi minua toistaiseksi hyljeksittiin ja miksi entinen\nholhoojani ei suostunut tunnustamaan nimenomaan tietävänsä mitään\nsellaisesta suunnitelmasta. Sanalla sanoen näin tässä neiti Havishamin\nsellaisena kuin hän juuri silloin oli silmieni edessä ja kuin hän oli\naina ollut silmieni edessä, ja näin tässä sen pimeän ja epäterveellisen\ntalon selvän varjon, jossa hänen elämänsä kului piilossa auringolta.\n\nHänen huonettaan valaisevat kynttilät oli pistetty seinään\nkiinnitettyihin jalkoihin. Ne olivat korkealla lattiasta ja paloivat\ntasaisen himmeästi, kuten keinotekoiset valot palavat harvoin\ntuuletetuissa huoneissa. Silmäillessäni niitä, niiden luomaa kalpeata\nhämärää, seisovaa kelloa, pöydällä ja lattialla viruvia morsiuspuvun\nhaalistuneita osia ja hänen omaa kammottavaa hahmoaan, josta takkatuli\nloi aavemaisen, laajan varjon laipioon ja seinään, näin kaikessa\ntoistuvan ja kaikesta minulle heijastuvan saman selityksen, johon oma\njärkeni oli johtunut. Ajatukseni siirtyivät käytävän toisella puolella\nolevaan, avaraan huoneeseen, jossa pöytä oli katettuna, ja näin sen\nikäänkuin kirjoitettuna keskuskoristusta verhoavien lukinverkkojen\nlaskoksiin, liinalla ryömivien hämähäkkien liikkeisiin, laudoituksen\nsuojaan pienine, kiivaasti sykkivine sydämineen kiiruhtavien hiirten\njälkiin ja lattialla tepastelevien kuoriaisten hapuiluun ja\nseisoskeluun. Tämän vierailun aikana sattui Estellan ja neiti\nHavishamin välillä viriämään jonkun verran terävää sananvaihtoa. Ensi\nkerran näin nyt heidät vastakkain.\n\nIstuessamme tulen ääressä, kuten juuri äsken kuvailin, neiti Havishamin\nyhäti pitäessä Estellan käsivartta kainalossaan ja puristaessa hänen\nkättänsä omassaan, Estella alkoi asteittain irroittautua. Hän oli jo\nuseita kertoja osoittanut ylpeätä maltittomuutta ja pikemminkin\nsietänyt toisen kiihkeätä kiintymystä kuin hyväksynyt sen tai vastannut\nsiihen.\n\n\"Mitä!\" kivahti neiti Havisham, suunnaten säihkyvät silmänsä häneen.\n\"Oletko kyllästynyt minuun?\"\n\n\"Vain hieman kyllästynyt itseeni\", vastasi Estella, irroittaen\nkäsivartensa ja astuen uhkean takan ääreen, jääden sinne seisomaan ja\nkatselemaan tuleen.\n\n\"Puhu totta, sinä kiittämätön!\" tiuskaisi neiti Havisham, kiihkoisesti\nkolauttaen kepillään lattiaa. \"Olet kyllästynyt minuun.\"\n\nEstella katsoi häneen täysin rauhallisesti ja käänsi sitten katseensa\njälleen tuleen. Hänen viehättävästä vartalostaan ja kauniista\nkasvoistaan kuvastui malttia ja välinpitämättömyyttä hurjaa kiihkoa\nkohtaan, mikä tuntui melkein julmalta.\n\n\"Sinä pölkky ja kivi!\" huudahti neiti Havisham. \"Sinä hyisen kylmä\nsydän!\"\n\n\"Mitä!\" virkkoi Estella, säilyttäen välinpitämättömän asenteensa\nnojautuessaan uhkeaan takkaan ja liikuttaen ainoastaan silmiään.\n\"Moititteko minua kylmyydestä? Te?\"\n\n\"Etkö sitten ole?\" kuului kiivas vastaus.\n\n\"Teidän pitäisi se tietää\", sanoi Estella. \"Olen sellainen, jollaiseksi\nte olette minut tehnyt. Ottakaa itse kaikki kiitos, kaikki moitteet;\nottakaa itse vastuullenne sekä onnistuminen että epäonnistuminen;\nlyhyesti sanottuna, ottakaa minut tällaisena!\"\n\n\"Voi, katsohan häntä, katsohan häntä!\" huusi neiti Havisham katkerasti.\n\"Katsohan, kuinka kova ja kiittämätön hän on sen takan ääressä, jonka\nhohteessa hänet on kasvatettu, jonka edessä painoin hänet tätä poloista\npoveani vasten sen ensi aikoja ollessa verisenä saamistaan iskuista ja\njonka luona olen vuosikausia tuhlannut hellyyttäni hänelle!\"\n\n\"Minä en ainakaan ollut mukana tekemässä sitä sopimusta\", huomautti\nEstella, \"sillä jos sitä solmittaessa osasin kävellä ja puhua, niin\nsiinä olikin koko taitoni. Mutta mitä haluaisitte? Olette ollut minulle\noikein hyvä, ja kaikesta saan kiittää teitä. Mitä haluaisitte?\"\n\n\"Rakkautta\", vastasi toinen.\n\n\"Se teillä on.\"\n\n\"Eikä ole\", intti neiti Havisham.\n\n\"Kasvatusäitini\", vastasi Estella hetkeksikään luopumatta luontevan\nviehkeästä asenteestaan, kertaakaan korottamatta ääntänsä, kuten toinen\nteki, tuokioksikaan antautumatta suuttumuksen tai hellyyden valtaan,\n\"kasvatusäitini, olen sanonut olevani kaikesta kiitollisuudenvelassa\nteille. Kaikki, mitä minulla on, on esteettömästi teidän. Kaikki, mitä\nolette minulle antanut, olen valmis määräyksestänne antamaan teille\ntakaisin. Paitsi sitä ei minulla ole mitään. Ja jos vaaditte minua\nantamaan teille sellaista, mitä ette ole koskaan minulle antanut, eivät\nkiitollisuuteni ja velvollisuudentuntoni voi tehdä mahdottomia.\"\n\n\"Enkö ole koskaan antanut hänelle rakkautta!\" kiivaili neiti Havisham,\nkääntyen hurjistuneena minun puoleeni. \"Enkö ole koskaan antanut\nhänelle palavaa rakkautta, jota ei voi erottaa mustasukkaisuudesta\nmilloinkaan eikä vihlovasta tuskasta hänen puhuessaan minulle noin!\nNimittäköön hän minua hulluksi!\"\n\n\"Minkätähden nimittäisin teitä hulluksi\", vastasi Estella, \"juuri minä?\nTietääkö ainoakaan elävä olento puolittainkaan niin hyvin kuin minä,\nkuinka varmat pyrkimykset teillä on? Tietääkö kukaan elävä olento\npuolittainkaan niin hyvin kuin minä, kuinka varma muisti teillä on?\nMinä, joka olen istunut tämän saman takan ääressä pikku tuolilla, joka\nnytkin on tuossa vierellänne, kuuntelemassa opetuksianne, katsoen\nkasvoihin niiden ollessa oudonnäköiset ja pelottaessa minua!\"\n\n\"Pian unohtunutta!\" valitti neiti Havisham. \"Pian unohtuneita aikoja!\"\n\n\"Ei, eivät unohtuneita\", väitti Estella. \"Ne eivät ole unohtuneet, vaan\nvisusti tallella muistissani. Milloin olette huomannut minun poikkeavan\nopetuksistanne? Milloin olette huomannut minun unohtaneen neuvonne?\nMilloin olette huomannut minun päästävän tänne mitään\" -- hän kosketti\nkädellään poveansa --, \"minkä te olette sulkenut ulkopuolelle? Olkaa\noikeudenmukainen minua kohtaan.\"\n\n\"Niin ylpeä, niin ylpeä!\" valitti neiti Havisham, työntäen molemmin\nkäsin harmaita hiuksia pois otsaltaan.\n\n\"Kuka minua opetti olemaan ylpeä?\" tokaisi Estella. \"Kuka kehui minua,\nkun opin opittavani?\"\n\n\"Niin kova, niin kova!\" uikutti neiti Havisham, pitkittäen äskeistä\npuuhaansa.\n\n\"Kuka minua opetti olemaan kova?\" vastasi Estella. \"Kuka minua kehui,\nkun opin opittavani?\"\n\n\"Mutta olla ylpeä ja kova _minua_ kohtaan!\" Neiti Havisham ihan kirkui,\nojentaen käsiään. \"Estella, Estella, Estella, olla ylpeä ja kova\n_minulle_!\"\n\nEstella silmäili häntä tuokion tyynen kummeksivasti, mutta ei mitenkään\nmuutoin häiriytynyt. Hetkisen kuluttua hän alkoi taaskin katsella\ntakkavalkeaa.\n\n\"En käsitä\", virkkoi Estella, kohottaen katseensa tulesta vähän aikaa\nkestäneen äänettömyyden kuluttua, \"miksi olette noin kohtuuton tultuani\nteitä katsomaan eroajan jälkeen. En ole hetkiseksikään unohtanut\nkärsimäänne vääryyttä ja sen aiheuttajia. En ole koskaan ollut uskoton\nteille enkä opetuksillenne. En ole koskaan osoittanut minkäänlaista\nheikkoutta, josta voisin itseäni syyttää.\"\n\n\"Olisiko heikkoutta vastata rakkauteeni?\" huudahti neiti Havisham.\n\"Mutta niin, niin, hän nimittäisi sitä siksi!\"\n\n\"Alan uskoa\", lausui Estella miettivästi, taaskin tuokion tyynesti\nkummasteltuaan, \"melkein ymmärtäväni, mistä tämä johtuu. Jos olisitte\nkasvattanut ottotyttärenne täydelleen näiden huoneiden pimeässä\nyksinäisyydessä ilmaisematta hänelle, että oli olemassakaan sellaista\nkuin päivänvalo, jossa hän ei ole kertaakaan nähnyt kasvojanne -- jos\nolisitte tehnyt sen ja sitten jotakin tarkoitusta varten tahtonut hänen\nymmärtävän, mitä päivänvalo on, ja tuntemaan sen tarkoin, olisitteko\npettynyt ja suuttunut?\"\n\nPää käsien varassa neiti Havisham istui paikallaan, valittaen hiljaa ja\nhuojuen tuolillaan, mutta vastaamatta mitään.\n\n\"Tai\", jatkoi Estella, \"jos olisitte -- mikä osuu lähemmäksi -- hänen\nälynsä alkusarastuksesta saakka, niin tarmokkaasti ja voimakkaasti kuin\nsuinkin voitte, opettanut häntä tietämään, että sellainen kuin\npäivänvalo oli olemassa, mutta että se oli luotu hänen vihollisekseen\nja tuhoojakseen ja että hänen pitäisi aina taistella sitä vastaan,\nsillä se oli syössyt turmioon teidät ja muutoin syöksisi hänetkin --\njos olisitte tehnyt sen ja sitten jotakin tarkoitusta varten tahtonut\nhänen antautuvan päivänvalolle eikä hän olisi voinut sitä tehdä,\nolisitteko pettynyt ja suuttunut?\"\n\nNeiti Havisham istui kuunnellen -- tai siltä näytti, sillä en nähnyt\nhänen kasvojaan --, mutta ei vieläkään vastannut mitään.\n\n\"Niinpä\", pitkitti Estella, \"minut täytyy ottaa sellaisena, jollaiseksi\nminut on tehty. Menestyminen ei ole minun ansiotani, epäonnistuminen ei\nole minun vikani, mutta ne yhdessä muodostavat minut.\"\n\nNeiti Havisham oli sijoittunut, tuskin tiesin miten, lattialle, sillä\nviruvien haalistuneiden hääjätteiden keskelle. Käytin hyväkseni sitä\nhetkeä -- olin alusta alkaen sellaista odottanut -- poistuakseni\nhuoneesta, kädenliikkeellä pyydettyäni Estellaa omistamaan huomionsa\nhänelle. Poistuessani Estella vielä seisoi avaran takan ääressä, aivan\nsamoin kuin oli seisonut koko ajan. Neiti Havishamin harmaat hiukset\nolivat hajallaan lattialla muiden morsiusjätteiden seassa, ja se oli\nsurkea näky.\n\nSydämeni oli masentunut kävellessäni tähtien valossa toista tuntia\npihalla, panimon tienoilla ja rappeutuneessa puutarhassa.\nRohkaistuttuani vihdoin palaamaan huoneeseen tapasin Estellan istumassa\nneiti Havishamin polvella ommellen muutamia pistoksia erääseen niistä\nvanhoista vaatekappaleista, jotka olivat hajoamaisillaan kappaleiksi ja\njoista minua ovat senjälkeen usein muistuttaneet tuomiokirkoissa\nnäkemäni vanhat, repaleiset liput. Myöhemmällä Estella ja minä\npelasimme korttia entiseen tapaan -- mutta nyt olimme taitavia ja\npelasimme ranskalaisia pelejä -- ja niin ilta kului, ja me kaikki\nkävimme vuoteeseen.\n\nMakuupaikkani oli pihantakaisessa, erillisessä rakennuksessa. Tätä ennen\nen ollut kertaakaan paneutunut levolle Satis-talossa, eikä uni tahtonut\ntulla likellenikään. Tuhannet neiti Havishamit kummittelivat minulle.\nHän oli milloin tällä, milloin tuolla puolen pielustani, milloin vuoteen\npääpuolessa, milloin sen jalkopäässä, milloin pukeutumishuoneen raollaan\nolevan oven takana, milloin pukeutumishuoneessa, milloin ylä-, milloin\nalapuolellani olevassa huoneessa -- kaikkialla.\n\nKellon vihdoin hitaasti lähestyessä kahta minusta tuntui, etten\nmitenkään voinut sietää tätä taloa makuupaikkana, vaan että minun\ntäytyi nousta jalkeille. Nousin senvuoksi vuoteestani, pukeuduin ja\nmenin pihan poikki pitkään, kiviseen käytävään, aikoen sieltä päästä\nulkopihalle ja kävellä siellä huojentaakseni mieltäni. Mutta heti\nkäytävään ehdittyäni sammutin kynttiläni, sillä näin neiti Havishamin\nkävelevän siellä, hiljaa valittaen. Seurasin häntä jonkun matkan päässä\nja näin hänen menevän portaita ylös. Hänen kädessään oli paljas\nkynttilä, jonka hän otaksuttavasti oli ottanut oman huoneensa seinältä,\nja hän näytti perin yliluonnolliselta sen valossa. Seisoessani\nportaiden juurella tunsin sieraimissani juhlasalin homeisen,\nummehtuneen ilman näkemättä hänen avaavan sen ovea ja kuulin hänen\nkävelevän siellä, menevän sitten omaan huoneeseensa ja sitten takaisin\nsinne, hetkeksikään lakkaamatta hiljaa valittamasta.\n\nJonkun ajan kuluttua koetin pimeässä sekä päästä etupihalle että palata\nsamaa tietä, mutta en osannut tehdä kumpaakaan, ennenkuin päivänvaloa\nhiukan tihkui sisälle, joten näin, mihin minun piti tarttua. Milloin\nvain koko tänä aikana menin portaiden juurelle, kuulin hänen askelensa,\nnäin hänen kynttilänsä liikkuvan ylhäällä ja kuulin hänen\ntaukoamattoman, hiljaisen valituksensa.\n\nHänen ja Estellan välinen erimielisyys ei virinnyt uudelleen siihen\nmennessä, kun lähdimme paluumatkalle seuraavana päivänä, eikä se enää\nuudistunut missään samanlaisessa tilaisuudessa, joita, mikäli muistan,\noli neljä. Eikä neiti Havishamin käyttäytyminen Estellaa kohtaan\nmuuttunut millään tavoin paitsi siinä suhteessa, että luulin sen\nentisiin piirteisiin nyt sekautuneen jotakin pelontapaista.\n\nOn mahdotonta kääntää tätä elämäni lehteä merkitsemättä siihen Bentley\nDrummlen nimeä, sillä muutoin sen hyvin mielelläni tekisin.\n\nEräässä tilaisuudessa, jolloin \"peipposet\" olivat kokoutuneet\nmieslukuisesti ja hyvää yhteistuntoa edistettiin tavalliseen tapaan\nsiten, ettei kukaan ollut yhtä mieltä kenenkään muun kanssa, vaati\npuhettajohtava \"peipponen\" \"lehdossa\" järjestystä, koska Drummle ei\nollut vielä esittänyt naisen maljaa, mikä sen raakalaisen vuoro oli\nkerhon juhlallisten perustuslakien mukaisesti sinä päivänä tehdä. Olin\nhuomaavinani hänen ilkeän ivallisesti virnailevan minulle karahvien\nkiertäessä, mutta kun meidän välillämme ei ollut turhaa rakkautta, sai\nniin ollakin. Mutta kuinka voimakas olikaan harminsekainen\nhämmästykseni, kun hän kehoitti seuruetta juomaan \"Estellan\" maljan.\n\n\"Kenen Estellan?\" kysyin.\n\n\"Älä siitä välitä!\" tokaisi Drummle.\n\n\"Miltä paikkakunnalta?\" tiukkasin. \"Velvollisuutesi on ilmaista\npaikkakunta.\" Niin olikin, koska hän oli \"peipponen.\"\n\n\"Richmondista, hyvät herrat\", lausui Drummle, syrjäyttäen minut\ntäydelleen, \"ja verraton kaunotar.\"\n\n\"Onpa hänelläkin tietoa verrattomista kaunottarista, moisella\nhalpamielisellä, surkealla tomppelilla!\" supatin Herbertille.\n\n\"Tunnen sen naisen\", virkkoi Herbert pöydän ylitse, kun malja oli\njuotu.\n\n\"_Niinkö_?\" äänsi Drummle.\n\n\"Niin minäkin\", säestin kasvot punaisina.\n\n\"_Niinkö_?\" toisti Drummle. \"_Voi_, hyvä Luoja!\"\n\nSe oli ainoa vastaväite -- paitsi lasilla tai kupilla annettua --,\njohon se kömpelö olento pystyi, mutta tulistuin siitä yhtä kovasti kuin\nse olisi ollut älyn suolaama ja nousin heti paikaltani, sanoen, etten\nvoinut pitää muuna kuin kunnioitettavan \"peipposen\" julkeutena sitä,\nettä hän saapui \"lehtoon\" -- puhuimme aina saapumisesta \"lehtoon\",\nkäyttäen sitä sievänä parlamentillisena sanontatapana -- esittämään\nsellaisen naisen maljaa, josta hän ei tiennyt mitään. Sen kuultuaan\nDrummle ponnahti pystyyn ja kysyi, mitä sillä tarkoitin. Senjälkeen\nsinkautin hänelle sen äärimmäisen vastauksen, että hän luullakseni\ntiesi, mistä minut voi tavata.\n\nOliko kristillisessä maassa tällaisen jälkeen mahdollista suoriutua\njutusta verettömästi, siitä kysymyksestä \"peipposet\" olivat\nerimielisiä. Väittely siitä kehkeytyikin niin vilkkaaksi, että vielä\nainakin kuusi kunnioitettavaa jäsentä lausui väittelyn aikana kuudelle\nmuulle uskovansa _näiden_ tietävän, mistä _heidät_ voisi tavata.\nVihdoin kuitenkin päätettiin -- \"lehto\" oli kunniatuomioistuin --, että\njos herra Drummle toisi kysymyksessäolevalta naiselta vaikka kuinka\nvähäisen todistuksen siitä, että hänellä oli kunnia tuntea tämä nainen,\npitäisi herra Pipin herrasmiehenä ja \"peipposena\" lausua pahoittelunsa,\n\"koska oli viehättynyt tulistumaan.\" Todistuksen esittämistä varten\nmäärättiin seuraava päivä -- ettei kunniamme viivytyksestä vilustuisi\n-- ja seuraavana päivänä Drummle ilmestyi kädessään Estellan käsialalla\nkirjoitettu, kohtelias, lyhyt vakuutus, että hänellä, Estellalla, oli\nollut kunnia tanssia Drummlen kanssa useita kertoja. Tällöin minulla ei\nollut muuta mahdollisuutta kuin pahoitella sitä, että olin \"viehättynyt\ntulistumaan\", ja yleensä paikkansapitämättömänä peruuttaa se ajatus,\nettä minut voi mistä tahansa tavata. Sitten Drummle ja minä istuimme\ntunnin ajan, korskahdellen toisillemme, samalla kun \"lehto\" syventyi\nsekasortoiseen kinasteluun, ja lopuksi julistettiin hyvän yhteistunnon\nedistyneen hämmästyttävästi.\n\nKerron tästä kevyesti, mutta se ei ollut minusta vähäpätöinen\nseikka. En näet osaa riittävän hyvin tulkita, kuinka vihlovasti minuun\nkoski ajatus, että Estella soi minkäänlaisia suosionosoituksia\nhalveksittavalle, kömpelölle, jörölle ääliölle, joka oli niin paljon\nkeskinkertaista huonompi. Tähän hetkeen saakka uskon juuri rakkauteni\nylevyyden ja epäitsekkyyden puhtaan hehkun aiheuttaneen sen, etten\nvoinut sietää ajatusta hänen alentumisestaan sen koiran tasolle.\nEpäilemättä olisin ollut onneton, olisipa hän osoittanut suosiotaan\nkenelle tahansa, mutta sen arvokkaampi kohde olisi tuottanut minulle\ntoisenlaatuista ja toisenasteista tuskaa.\n\nMinun oli helppo saada ja pian sainkin selville, että Drummle oli\nalkanut liikkua hänen kintereillään ja että hän salli sen tapahtua.\nVähän ajan kuluttua Drummle oli yhtenään häntä tavoittelemassa, ja me\nosuimme toistemme tielle joka päivä. Hän pitkitti sitä tylsän\nitsepintaisesti, ja Estella kannusti häntä, milloin rohkaisemalla,\nmilloin masentamalla, milloin melkein imartelemalla häntä, milloin\npeittelemättä häntä halveksimalla, milloin tuntien hänet oikein hyvin,\nmilloin tuskin muistaen, kuka hän oli.\n\nHämähäkki, kuten Jaggers häntä nimitti, oli kuitenkin tottunut\nväijymään tilaisuutta, ja hän oli kärsivällinen kuten muutkin\nheimolaisensa. Sen lisäksi hänellä oli pölkkypäinen luottamus\nrahoihinsa ja sukunsa suuruuteen, joka toisinaan oli hänelle suureksi\neduksi -- melkein vastaten keskittymistä ja päättäväistä pyrkimystä.\nNiinpä hämähäkki itsepintaisesti Estellaa tarkkaillessaan voitti\nvalppaudessa monet älykkäämmät hyönteiset ja usein ojensi raajansa\ntipahtamaan paikalle ihan oikealla hetkellä.\n\nEräissä seuratanssiaisissa Richmondissa -- siihen aikaan pidettiin\nseuratanssiaisia useimmilla paikkakunnilla -- joissa Estella oli\nloistollaan jättänyt varjoon kaikki muut kaunottaret, tämä\ntolvanamainen Drummle hääri hänen ympärillään niin innokkaasti, ja hän\nsuvaitsi sitä miestä siinä määrin, että päätin puhua hänelle\nDrummlesta. Käytin hyväkseni ensimmäistä tilaisuutta, joka tarjoutui\nhänen varrotessaan rouva Brandleytä viemään hänet kotiin ja istuessaan\nyksin kukkien keskellä valmiina lähtemään. Olin hänen seurassaan, sillä\nmelkein aina saatoin heitä sellaisiin tilaisuuksiin ja niistä pois.\n\n\"Oletko väsynyt, Estella?\"\n\n\"Aika tavalla.\"\n\n\"Niin sinun pitäisikin olla.\"\n\n\"Sano pikemmin, ettei minun pitäisi olla, sillä minun pitää kirjoittaa\nkirjeeni Satis-taloon, ennenkuin käyn nukkumaan.\"\n\n\"Muisteletko tämäniltaista voittoasi?\" kysyin. \"Totisesti sangen huono,\nEstella.\"\n\n\"Mitä tarkoitat? En tiennytkään saavuttaneeni mitään voittoa.\"\n\n\"Estella\", kehoitin, \"katsohan tuota tuolla nurkassa olevaa miekkosta,\njoka katselee meitä!\"\n\n\"Miksi minun pitäisi katsoa häneen?\" vastasi Estella, suunnaten\nsensijaan silmänsä minuun. \"Mitä tuossa tuolla nurkassa olevassa\nmiekkosessa -- käyttääkseni sinun sanojasi -- on sellaista, että minun\npitäisi sitä katsoa?\"\n\n\"Juuri sitähän haluaisinkin sinulta tiedustaa\", virkoin, \"sillä hän on\nhäärinyt ympärilläsi koko illan.\"\n\n\"Yöperhosia ja kaikenlaisia rumia otuksia\", vastasi Estella, vilkaisten\nDrummleen päin, \"hyörii palavan kynttilän ympärillä. Mahtaako kynttilä\nsille mitään?\"\n\n\"Ei\", myönsin, \"mutta eikö Estella mahda?\"\n\n\"No niin!\" äänsi hän hetkisen kuluttua, naurahtaen. \"Ehkä. Kyllä. Miten\nvain haluat.\"\n\n\"Mutta, Estella, kuuntelehan minua! Olen onneton, kun rohkaiset niin\nyleisesti halveksittua miestä kuin Drummlea. Tiedäthän, että häntä\nhalveksitaan.\"\n\n\"No?\" äänsi hän.\n\n\"Tiedät, että hän on yhtä kömpelö sisäisesti kuin ulkoisestikin.\nVajamittainen, pahasisuinen, jöröttelevä, typerä vintiö.\"\n\n\"No?\" äänsi hän.\n\n\"Tiedät, ettei hänellä ole mitään, mikä häntä suosittelee, paitsi rahaa\nja tyhjänpäiväisten esi-isien naurettavaa luetteloa, etkö tiedäkin?\"\n\n\"No?\" äänsi hän taaskin; ja joka kerta kun hän lausui sen sanan, hän\naukaisi viehkeät silmänsä yhä enemmän levälleen.\n\nSuoriutuakseni tuon yksitavuisen sanan sivuuttamisen pulmasta,\nsieppasin sen häneltä ja virkoin, toistaen sen ponnekkaasti: \"No! Juuri\nsenvuoksi se tekee minut onnettomaksi.\"\n\nJos olisin voinut uskoa hänen olevan suopean Drummlelle mielessään\nvähäinenkään tarkoitus tehdä minut -- minut -- onnettomaksi, olisin\nollut paremmalla mielellä asian suhteen. Mutta tavalliseen tapaansa hän\nsyrjäytti minut niin täydelleen, etten voinut uskoa mitään sellaista.\n\n\"Pip\", sanoi Estella, luoden silmäyksen ympäri huonetta, \"älä\nhupakkomaisesti paisuta sen vaikutusta sinuun. Sillä saattaa olla\nvaikutuksensa muihin, ja se saattaa olla tarkoituskin. Siitä ei kannata\nkeskustella.\"\n\n\"Kyllä siitä kannattaa\", intin, \"koska en voisi kuunnella, että ihmiset\nsanoisivat: 'Hän tuhlaa sulojaan ja kiehtomiskykyään pelkälle moukalle,\nkoko parven kehnoimmalle.'\"\n\n\"Minä kyllä siedän sen\", huomautti Estella.\n\n\"Oi, älä ole noin ylpeä, Estella, äläkä noin taipumaton!\"\n\n\"Nimittää minua ylpeäksi ja taipumattomaksi tällä henkäyksellä!\"\nhuudahti Estella, aukaisten kätensä. \"Ja edellisellä henkäyksellään\nmoittii minua siitä, että alennun suvaitsemaan moukkaa!\"\n\n\"Epäilemättä niin teet\", väitin jonkun verran hätäisesti, \"sillä juuri\ntänä iltana näin sinun suovan hänelle katseita ja hymyilyä, jollaisia\net milloinkaan suo -- minulle.\"\n\n\"Haluatko siis minun\", kysyi Estella, kääntyen äkkiä puoleeni\nkasvoillaan tiukka ja vakava, joskaan ei vihainen ilme, \"pettävän sinua\nja houkuttelevan sinut ansaan?\"\n\n\"Petätkö häntä ja houkutteletko hänet ansaan, Estella?\"\n\n\"Kyllä, ja monia muita -- kaikkia miehiä paitsi sinua. Tuossa on rouva\nBrandley. En hiisku enää mitään.\"\n\nJa kun nyt olen omistanut luvun sille aiheelle, jota sydämeni oli niin\ntäynnä ja joka niin usein yhä uudelleen tuotti sille tuskaa, siirryn\nesteettömästi siihen tapahtumaan, joka oli väikkynyt kohdallani vielä\nkauemmin, jonka valmistelut olivat alkaneet, ennenkuin tiesin Estellaa\nolevan maailmassakaan, niinä päivinä, joina hänen lapsenälynsä sai\nensimmäiset kierot muovailunsa neiti Havishamin tuhoisista käsistä.\n\nItämaisessa tarinassa raskas kivi, jonka piti pudota juhlavuoteelle\nvoiton huumauksen aikana, saatiin verkkaisesti louhoksesta, tunneli\nsitä köyttä varten, jonka piti pitää sitä paikallaan, kaivettiin\nhitaasti kilometrejä leveän kallion lävitse, kivi nostettiin hitaasti\nja sovitettiin kattoon, köysi kiinnitettiin siihen ja pujotettiin\nhitaasti kilometrien pituisen reiän lävitse vankalle rautarenkaalle\nsaakka. Kun kaikki oli suurella vaivalla saatu valmiiksi ja hetki oli\ntullut, herätettiin sulttaani sydänyöllä, terävä kirves, jonka piti\nkatkaista köysi vankasta rautarenkaasta, pistettiin hänen käteensä, hän\niski sillä, köysi katkesi, solahti näkymättömiin ja laipio romahti\nalas. Niin minunkin asiassani; kaikki lopputulokseen tähtäävät työt,\nsekä likeiset että etäiset, oli suoritettu, ja tuokiossa oli isku\nsivallettu ja linnoitukseni katto romahti niskaani.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nOlin kolmenkolmatta vuoden ikäinen. En ollut kuullut enää sanaakaan\nodotusasiani valaistukseksi, ja kolmaskolmatta syntymäpäiväni oli\nviikko sitten mennyt. Olimme toista vuotta sitten muuttaneet pois\nBarnardin majatalosta ja asuimme Templessä. Huoneemme olivat\nGarden-pihan varrella, joen partaalla.\n\nPocket ja minä olimme joku aika sitten eronneet toisistamme, lopettaen\nalkuperäiset suhteemme, vaikka edelleenkin olimme mitä parhaissa\nväleissä. Siitä huolimatta, etten kyennyt lopullisesti käymään käsiksi\nmihinkään -- toivottavasti se johtui siitä, että minulla oli\nepätyydyttävä ja epätäydellinen käyttöoikeus varoihini -- minulla oli\nlukuhalua, ja luin säännöllisesti useita tunteja päivässä. Herbertin\nasia edistyi yhä, ja minun asiani olivat kaikki niinkuin olen ne\nesittänyt pitkin matkaa edellisen luvun loppuun saakka.\n\nLiikeasiat olivat pakottaneet Herbertin lähtemään matkalle Marseilleen.\nOlin yksin, ja minulla oli painostava tunne, että olin yksin.\nMasentuneena ja huolestuneena, kauan toivottuani, että aina seuraava\npäivä tekisi tieni selväksi, ja koettuani kauan pettymyksiä, kaipasin\nkipeästi ystäväni rattoisia kasvoja ja herkkää myötätuntoa.\n\nOli ilkeä sää, myrskyinen ja märkä, myrskyinen ja märkä; lokaa,\npaksulti lokaa kaikilla kaduilla. Päivän toisensa jälkeen oli\nsuunnaton, tiivis huntu ajautunut Lontoon ylitse idästä päin, ja sitä\nriitti vieläkin, ikäänkuin idässä olisi ollut loputtomasti pilviä ja\ntuulta. Tuulenpuuskat olivat olleet niin raivokkaita, että Lontoossa oli\nkorkeiden talojen katoilta irtautunut lyijylevyjä, ja maaseudulla\nmyrsky oli kiskonut puita juurineen maasta ja vienyt tuulimyllyjen\nsiipiä mennessään; rannikoilta oli saapunut kolkkoja selostuksia\nhaaksirikoista ja kuolemasta. Tähän riehuvaan myrskyyn oli liittynyt\nrajuja sadekuuroja, ja päivä, joka oli juuri nyt päättynyt\nistuutuessani lukemaan, oli ollut kaikkein pahin.\n\nSen ajan jälkeen on Templen siinä osassa tehty muutoksia, eikä se nyt\nole enää yhtä yksinäinen kuin silloin eikä niin alttiina joen tuulille.\nAsuimme viimeisen rakennuksen ylimmässä kerroksessa, ja jokea pitkin\nkiitänyt tuuli tärisytti sinä yönä taloa kuin tykinlaukaukset tai meren\nhyrskyt. Kun sen mukana tuli sadetta, pieksäen ikkunoita, ja loin\nkatseeni niihin niiden huojuessa, ajattelin, että olisin voinut\nkuvitella olevani myrskyn tuivertamassa majakassa. Silloin tällöin\nsavua tuli tuprahduksina savupiipusta huoneeseen, ikäänkuin se ei olisi\nuskaltanut mennä ulos sellaiseen yöhön. Ja kun avasin ovet ja silmäilin\nportaisiin, näin porraslamppujen sammuneen. Ja kun varjostin kasvojani\nkäsilläni ja tähystin ulos ikkunoista -- niiden vähäinenkään\nraottaminen ei tullut kysymykseenkään tuulen ja sateen puskiessa niin\nkiukkuisesti niitä vasten --, näin pihalyhtyjen sammuneen, silloilla ja\nrannalla olevien lyhtyjen tutisevan ja joella kelluvien proomujen\nkivihiilivalkeiden kiitävän tuulen mukana, muistuttaen punahehkuisia\nläikkiä sateessa.\n\nLukiessani pidin taskukelloni pöydällä, aikoen sulkea kirjani kello\nyksitoista. Kun suljin sen, kaiuttivat Paavalinkirkon ja Cityn lukuisat\ntornikellot -- jotkut johtaen, toiset säestäen, toiset jälessä seuraten\n-- sitä hetkeä. Niiden ääni särkyi omituisesti myrskyssä, ja kuuntelin\nja ajattelin, kuinka tuuli sitä ahdisti ja repi, kun kuulin askelen\nkapsahduksen portailta.\n\nMikä mieletön hermostuminen sai minut hätkähtämään ja kaameasti\nyhdistämään sen ja sisarvainajani askelet toisiinsa, se ei merkitse\nmitään. Se meni tuokiossa ohitse, ja kuuntelin jälleen, erottaen\naskelten kompastelevan tullessaan ylöspäin. Muistaen sitten, että\nporraslamput olivat sammuneet, otin lukulamppuni ja menin portaiden\nyläpäähän. Kuka alhaalla lieneekään ollut, oli hän seisahtunut nähtyään\nlamppuni, sillä kaikki oli hiljaista.\n\n\"Siellä alhaalla on joku, eikö olekin?\" huusin tähyillen alaspäin.\n\n\"Kyllä\", vastasi ääni alhaalla vallitsevasta pimeydestä.\n\n\"Mihin kerrokseen haluatte?\"\n\n\"Ylimpään. Herra Pipin luokse.\"\n\n\"Se on minun nimeni. -- Ei kai mitään ole tapahtunut?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi ääni. Ja mies alkoi jälleen nousta portaita.\n\nPidin lamppuani porraskaiteen ulkopuolella, ja hän saapui hitaasti sen\nvalokehään. Lampussani oli varjostin, jotta se valaisi kirjaa, ja sen\nvalokehä oli hyvin suppea, joten hän viipyi siinä vain lyhyen tuokion,\npoistuen siitä sitten. Siinä tuokiossa olin nähnyt minulle oudot,\nylöspäin käännetyt kasvot, joilla oli käsittämätön, minun näkemiseni\naiheuttaman liikutuksen ja mielihyvän ilme.\n\nKääntäen lamppua sitä mukaa kuin mies liikkui huomasin, että hänen\nyllään oli kunnollinen, mutta karkea puku ja että hän muistutti merellä\nmatkustavaa ihmistä, että hänellä oli pitkä, raudanharmaa tukka, että\nhän oli suunnilleen kuudenkymmenen ikäinen ja että hän oli jäntevä,\ntukevajalkainen sekä säiden päivettämä ja karkaisema. Hänen astuessaan\npari ylintä porrasta ja lamppuni valon osuessa meihin molempiin näin\ntypertymisen sekaiseksi hämmästyksekseni, että hän ojensi minulle\nmolempia käsiään.\n\n\"Suokaa anteeksi, mitä asiaa teillä on?\" tiedustin.\n\n\"Asiaa?\" kertasi hän, seisahtuen. \"Ahaa! Niin. Selitän asiani\nluvallanne.\"\n\n\"Haluatteko tulla sisälle?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi hän, \"haluan tulla sisälle, nuori herra.\"\n\nOlin lausunut hänelle nuo kysymykset varsin töykeästi, sillä minua\nharmitti sellainen hilpeä mielistyneen tuntemisen ilme, joka yhäti\nloisti hänen kasvoistaan. Se harmitti minua, koska se näytti vihjaavan,\nettä hän odotti minun vastaavan siihen. Mutta vein hänet huoneeseen,\njosta juuri äsken olin lähtenyt, ja pantuani lampun pöydälle pyysin\nniin kohteliaasti kuin voin häntä selittämään.\n\nHän silmäili ympärilleen kasvoillaan mitä omituisin sävy -- ihmettelyn\nja mielihyvän sävy, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku osuus\nihailemissaan esineissä --, riisui karkean päällystakkinsa ja otti\nhatun pois päästänsä. Silloin näin, että hänen päänsä oli uurteinen ja\nkalju ja että pitkää, raudanharmaata tukkaa kasvoi ainoastaan sen\nkupeilla. Mutta en huomannut mitään vähäisimmässäkään määrin\nselittävää. Päinvastoin näin hänen seuraavalla hetkellä ojentavan\nmolempia käsiään minulle.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\nHän käänsi katseensa pois minusta ja hitaasti pyyhki oikealla kädellään\npäätänsä. \"Tämä on pettymys miehelle\", virkkoi hän ääni käreän\nsärkyneenä, \"niin pitkällisen odotuksen ja niin pitkän matkan jälkeen.\nMutta siitä ei sovi moittia teitä -- ei kumpaakaan meitä sovi moittia\nsiitä. Selitän puolessa minuutissa. Suokaa minulle puoli minuuttia!\"\n\nHän istui takkavalkean edessä olevalle tuolille ja painoi otsansa\nisoihin, ruskeihin, suonikkaihin käsiinsä. Katselin silloin häntä\ntarkkaavaisesti ja peräydyin kauemmaksi hänestä, mutta en häntä\ntuntenut.\n\n\"Ei kai ketään ole läheisyydessä\", kysyi hän, katsahtaen olkansa\nylitse, \"vai onko?\"\n\n\"Minkätähden te, tuntematon, tultuanne huoneeseeni tähän aikaan yöstä\ntiedustatte sellaista?\" virkoin.\n\n\"Olette luja\", vastasi hän, pudistaen minulle päätänsä hitaasti ja\nhellästi, mikä oli sekä perin käsittämätöntä että perin suututtavaa.\n\"Olen hyvilläni siitä, että teistä on varttunut luja mies! Mutta älkää\ntarttuko minuun! Myöhemmin pahoittelisitte sitä tekoanne.\"\n\nLuovuin hänen havaitsemastaan aikomuksesta, sillä tunsin hänet! En\nnytkään muistanut ainoatakaan piirrettä, mutta tunsin hänet! Jos tuuli\nja sade olisivat pyyhkineet pois välivuodet, pyyhkäisseet pois kaikki\nväliajan asiat, kiidättäneet meidät kirkkomaalle, jossa ensiksi\nseisoimme vastakkain niin erilaisilla tasoilla, en olisi voinut tuntea\nvankiani selvemmin kuin tunsin hänet nyt hänen istuessaan tuolissa\ntakkavalkean ääressä. Oli tarpeetonta hänen ottaa viilaa taskustaan ja\nnäyttää sitä minulle; tarpeetonta oli hänen ottaa nenäliinaa kaulastaan\nja kietoa sitä päänsä ympärille; tarpeetonta oli hänen syleillä itseään\nmolemmin käsin ja tutisten kävellä kerta edestakaisin lattian poikki,\nsilmäillen taaksensa nähdäkseen, tunsinko hänet. Tunsin hänet,\nennenkuin hän oli näyttänyt minulle ainoatakaan noista apumerkeistä,\nvaikka hetkistä aikaisemmin minulla ei tietoisesti ollut hatarintakaan\naavistusta siitä, kuka hän oli.\n\nHän tuli jälleen luokseni ja ojensi taaskin molemmat kätensä.\nTietämättä mitä tehdä -- sillä ällistyksissäni olin menettänyt\nharkintakykyni -- annoin vastahakoisesti hänelle käteni. Hän tarttui\nniihin sydämellisesti, vei ne huulilleen, suuteli niitä ja piti niistä\nedelleen kiinni.\n\n\"Menettelit ylevästi, hyvä poika\", kehui hän. \"Ylevämielinen Pip! Enkä\nminä ole sitä unohtanut!\"\n\nKun hänen käytöksensä muuttui, ikäänkuin hän olisi aikonut jopa\nsyleillä minua, laskin käteni hänen rinnalleen ja työnsin hänet\nloitommalle.\n\n\"Seis!\" lausuin. \"Pysykää irti! Jos olette minulle kiitollinen siitä,\nmitä pienenä lapsena tein, olette toivottavasti osoittanut\nkiitollisuuttanne parantamalla elämäntapojanne. Jos olette tullut tänne\nkiittämään minua, ei se ole tarpeellista. Mutta olette kuitenkin\nlöytänyt minut, jotakin hyvää täytyy olla siinä tunteessa, joka on\nohjannut teidät tänne, enkä minä tahdo karkoittaa teitä luotani; mutta\ntotisesti teidän täytyy ymmärtää -- että --\"\n\nHänen omituinen, minuun hievahtamatta suunnattu katseensa kiinnitti\nhuomiotani siinä määrin, että sanat tukahtuivat kielelleni.\n\n\"Sanoit\", huomautti hän seisottuamme hetkisen äänettöminä vastakkain,\n\"että minun totisesti täytyy ymmärtää. Mitä minun totisesti täytyy\nymmärtää?\"\n\n\"Etten minä voi toivoa ammoin sitten menneen, satunnaisen tuttavuutemme\nuudistumista näissä muuttuneissa oloissa. Ilomielin uskon teidän\nkatuneen ja parantuneen. Ilomielin sanon sen teille. Olen iloissani\nsiitä, että te, arvellen minun ansaitsevan kiittämistä, olette tullut\nkiittämään minua. Mutta siitä huolimatta tiemme kulkevat erillään\ntoisistaan. Olette märkä ja näytätte väsyneeltä. Haluatteko juoda\njotakin, ennenkuin lähdette?\"\n\nHän oli pannut kaulaliinansa höllästi paikalleen ja seisonut\ntarkkaillen minua terävästi ja pureksien sen päätä. \"Luullakseni\",\nvastasi hän liinan pää edelleenkin suussansa ja edelleen minua\ntarkkaillen, \"haluan juoda -- kiitoksia -- ennenkuin lähden.\"\n\nSivupöydällä oli tarjotin valmiina. Siirsin sen takan likellä olevalle\npöydälle ja tiedustin, mitä juomaa hän haluaisi. Hän kosketti yhtä\npulloista katsahtamatta siihen ja hiiskumatta mitään, ja valmistin\nhänelle sekoituksen rommia ja kuumaa vettä. Koetin sitä tehdessäni\npitää käteni varmana, mutta minun oli hyvin vaikea hallita kättäni, kun\nhänen katseensa oli tähdätty minuun hänen istuessaan taaksepäin\nnojautuneena tuolissaan, kaulaliinan pitkälti nuhrautunut pää --\nilmeisesti unohtuneena -- hampaittensa välissä. Kun vihdoin työnsin\nlasin hänen eteensä, näin hämmästyksekseni hänen silmiensä olevan\ntäynnä kyyneliä.\n\nTähän saakka olin seisonut ollakseni salaamatta, että toivoin hänen\npoistuvan. Mutta miehen heltynyt ulkonäkö hellytti minua, ja omatunto\nnuhteli minua hiukan. \"Toivottavasti\", virkoin, kiireisesti kaataen\njotakin lasiin itseäni varten ja vetäen tuolin pöydän ääreen, \"en\nmielestänne puhunut teille tylysti juuri äsken. Tarkoitukseni ei\nsuinkaan ollut sellainen, ja olen pahoillani, jos niin tein. Toivon,\nettä teidän olisi hyvä olla ja että olisitte onnellinen.\"\n\nKun vein lasin huulilleni, vilkaisi hän hämmästyneenä kaulaliinansa\npäähän, joka tipahti hänen suustansa, kun hän sen avasi, ja ojensi\nkätensä. Annoin hänelle käteni, ja sitten hän joi sekä pyyhkäisi\nhihallaan silmiään ja otsaansa.\n\n\"Mitä olette puuhaillut?\"\n\n\"Olen harjoittanut lampaan- ja karjanhoitoa sekä toiminut muillakin\naloilla uudessa maailmassa\", vastasi hän, \"kaukana täältä, monta\ntuhatta kilometriä laajan, myrskyisen ulapan takana.\"\n\n\"Toivon teidän menestyneen hyvin.\"\n\n\"Olen menestynyt ihmeellisen hyvin. Yhtä aikaa kanssani lähteneistä\nmiehistä ovat jotkut muutkin menestyneet hyvin, mutta ei kukaan\nläheskään niin hyvin kuin minä. Olen siitä kuuluisa.\"\n\n\"Sen kuuleminen ilahduttaa minua.\"\n\n\"Toivon kuulevani sinun sanovan niin, rakas poika.\"\n\nMalttamatta koettaakaan ymmärtää noita sanoja tai niiden lausumissävyä\nsiirryin asiaan, joka oli juuri silloin johtunut mieleeni.\n\n\"Oletteko tavannut sanantuojaa, jonka kerran lähetitte\nluokseni\", tiedustin, \"senjälkeen kun hän otti suorittaakseen\nsen luottamustehtävän?\"\n\n\"En ole nähnyt häntä kertaakaan. Se ei ollutkaan todennäköistä.\"\n\n\"Hän tuli rehellisesti luokseni ja toi minulle kaksi punnanseteliänne.\nOlin siihen aikaan köyhä poika, kuten tiedätte, ja köyhälle pojalle ne\nolivat pieni omaisuus. Mutta samoin kuin teillä on minullakin ollut\nsenjälkeen menestystä, ja teidän täytyy sallia minun maksaa ne\ntakaisin. Voitte luovuttaa ne jonkun toisen köyhän pojan\nkäytettäviksi.\" Otin esille rahapussini.\n\nHän tarkkaili minua laskiessani pussini pöydälle ja avatessani sen, ja\nhän tarkkaili minua erottaessani sen sisällöstä kaksi punnan seteliä.\nNe olivat uudet ja puhtaat, ja levitin ne sekä ojensin ne hänelle.\nYhäti minua tarkkaillen hän pani ne päällekkäin, taittoi ne pitkin päin\nyhteen, kiersi niitä ja sytytti ne lampusta, pudottaen tuhan\ntarjottimelle.\n\n\"Rohkenenko\", virkkoi hän kasvoillaan hymy, joka muistutti tuikeaa\nrypistystä, ja rypistys, joka oli hymyn kaltainen, \"tiedustaa, _miten_\nsinä olet saavuttanut menestystä, senjälkeen kun sinä ja minä olimme\nniillä yksinäisillä, viluisilla rämeillä?\"\n\n\"Mitenkö?\"\n\n\"Niin!\"\n\nHän tyhjensi lasinsa ja nousi seisomaan takan viereen tanakka, ruskea\nkäsi uuninreunuksella. Hän nosti toisen jalkansa suojustangolle\nkuivatakseen ja lämmittääkseen sitä, ja märkä kenkä alkoi höyrytä;\nmutta hän ei vilkaissutkaan siihen eikä tuleen, vaan katsoi\nvärähtämättä minuun. Vasta nyt aloin vapista.\n\nHuulieni avauduttua raolleen ja muovattua joitakuita kuulumattomia\nsanoja pakottauduin kertomaan hänelle -- vaikka en kyennyt tekemään\nsitä selvästi -- että minut oli valittu jonkun omaisuuden perijäksi.\n\n\"Saako pelkkä maanmatonen tiedustaa, millaisen omaisuuden?\" kysyi hän.\n\nSopersin: \"En tiedä.\"\n\n\"Saako pelkkä maanmatonen tiedustaa, kenen omaisuuden?\" jatkoi hän.\n\nTaaskin sopersin: \"En tiedä.\"\n\n\"Osaisinkohan arvata\", virkkoi tuomittu mies, \"kuinka suuret tulosi\novat olleet, senjälkeen kun tulit täysi-ikäiseksi. Ensimmäinen numero.\nViitonenko?\"\n\nSydämeni jyskyttäessä kuin sekavasti toimiva, raskas vasara nousin\ntuoliltani ja jäin seisomaan käsi sen selkämyksellä, katsoen häneen\nkuohuksissani.\n\n\"Ja holhooja sitten\", pitkitti hän: \"Pitihän olla holhooja tai joku\nsentapainen sinun ollessasi alaikäinen. Joku lakimies kenties. Sen\nlakimiehen ensimmäinen kirjain. Olisikohan se J.?\"\n\nKoko todellinen asemani paljastui minulle kuin salaman valossa; ja sen\npettymykset, vaarat, häpeät, kaikenlaiset seuraukset tulvahtivat\nsellaisena rykelmänä mieleeni, että nujerruin sen painosta ja minun\ntäytyi ponnistaa voimiani voidakseni hengittää. \"Otaksuhan\", alkoi hän\nuudelleen, \"että sen lakimiehen päämies, jonka nimi alkaa J:llä ja\nsaattaisi olla Jaggers -- otaksuhan, että hän on tullut meren takaa\nPortsmouthiin, astunut siellä maihin ja halunnut tulla luoksesi.\n'Olette kuitenkin löytänyt minut', sanoit juuri äsken. No niin, miten\nihmeessä sinut löysin? Kirjoitin, katsos, Portsmouthista eräälle\nhenkilölle Lontooseen, pyytäen häneltä tarkkaa osoitettasi. Sen\nhenkilön nimikö? No, Wemmick.\"\n\nEn olisi voinut hiiskua sanaakaan, vaikka minun olisi pitänyt sillä\npelastaa henkeni. Seisoin toinen käsi tuolin selkämyksellä ja toinen\nrinnallani, jossa tuntui tukehduttavalta -- seisoin siten, katsoen\nhuumautuneena häneen, kunnes tartuin tuoliin huoneen alkaessa huojua ja\npyöriä. Hän riensi minua tukemaan, vei minut sohvalle, sijoitti minut\npieluksille ja kyykistyi toisen polvensa varaan eteeni, tuoden\nkasvonsa, jotka nyt muistin oikein hyvin ja jotka minua puistattivat,\nhyvin likelle minua.\n\n\"Niin, Pip, rakas poika, minä olen tehnyt sinusta herrasmiehen! Juuri\nminä sen olen tehnyt! Vannoin silloin, että jos ikinä ansaitsisin\nguinean, se guinea varmasti menisi sinulle. Vannoin myöhemmin, että jos\nikinä keinottelisin ja rikastuisin, sinusta pitäisi varmasti tulla\nrikas. Vietin ankaraa elämää, jotta sinun elämänpolkusi olisi tasainen;\ntein kovasti työtä, jotta sinun ei tarvitsisi työskennellä. Mitäpä\nsiitä, rakas poika? Kerronko sen siksi, että olisit kiitollinen? En\nsuinkaan. Kerron sen, jotta tietäisit sen vainotun tunkiokoiran, jota\nautoit pysymään hengissä, ponnistautuneen sellaiseen asemaan, että hän\non voinut tehdä herrasmiehen -- ja, Pip, se herrasmies olet sinä!\"\n\nSe kauhu ja pelko, jota tunsin tätä miestä kohtaan, ja inho, joka pani\nminut häntä kaihtamaan, eivät olisi voineet olla suuremmat, jos hän\nolisi ollut joku hirvittävä eläin.\n\n\"Kuulehan, Pip! Olen toinen isäsi. Sinä olet poikani -- enemmän minulle\nkuin konsanaan poika. Olen säästänyt rahaa, mutta vain sinun\nkulutettavaksesi. Ollessani toisen palkkaama lammaspaimen yksinäisessä\nmajassa, näkemättä muita kasvoja kuin lampaita, kunnes melkein unohdin,\nmillaisia miesten ja naisten kasvot olivat, näin sinut. Syödessäni\nsiinä majassa päivällistäni tai illallistani laskin usein veitsen\nkädestäni ja sanoin: 'Tuossa poika taaskin on ja katselee minua\nsyödessäni!' Näin sinut siellä useita kertoja yhtä selvästi kuin näin\nsinut usvaisilla soilla. 'Luoja iskeköön minut kuoliaaksi', sanoin joka\nkerta -- ja menin ulkoilmaan sanoakseni sen avoimen taivaan alla --,\n'ellen tee siitä pojasta herrasmiestä, jos saan vapauden ja rahaa!' Ja\nolen sen tehnyt. Katsohan itseäsi, rakas poika! Katso tätä asuntoasi,\nloordille kelpaava! Loordilleko? Niin! Sinun pitää lyödä loordien\nkanssa vetoja rahasta ja voittaa heidät!\"\n\nKiihtymyksessään ja voitonriemussaan sekä siinä tiedossaan, että olin\nollut pyörtymäisilläni, hän ei pannut merkille, miten minä otin tämän\nkaiken vastaan. Se oli ainoa saamani huojennuksen rahtunen.\n\n\"Kas vain!\" jatkoi hän, ottaen kelloni taskustani ja kääntäen\nitseensä päin sormessani olevan sormuksen, samalla kun minä hänen\nkoskettaessaan minua peräydyin, ikäänkuin hän olisi ollut käärme.\n\"Kultainen ja kaunis; _se_ toivoakseni on herrasmiehen! Timantti\nyltympäri rubinien kehystämänä; _se_ on toivoakseni herrasmiehen! Katso\nliinavaatteitasi; hienoja ja kauniita! Katso pukuasi; parempaa ei ole\nsaatavissa! Ja kirjasikin\", pitkitti hän, silmäillen ympäri huonetta,\n\"joita noilla hyllyillä on sadoittain! Ja sinä luet niitä, etkö luekin?\nHuomaan sinun lukeneen niitä saapuessani. Hah, hah, hah! Sinun pitää\nlukea niitä minulle, rakas poika! Ja jos ne ovat vieraskielisiä, joten\nen niitä ymmärrä, olen ihan yhtä ylpeä kuin jos ymmärtäisin.\"\n\nTaaskin hän tarttui molempiin käsiini ja vei ne huulilleen, samalla kun\nveri tuntui hyytyvän suonissani.\n\n\"Älä sinä välitä puhua, Pip!\" virkkoi hän uudelleen pyyhkäistyään\nhihallaan silmiään ja otsaansa, samalla kun hänen kurkustaan kuului\nkulahdus, jonka muistin niin hyvin -- ja hän oli minusta sitäkin\nkammottavampi, kun hän oli niin vakavissaan. \"Et voi tehdä mitään\nparempaa kuin olla ääneti, rakas poika. Sinä et ole odottanut tätä\nkauan, kuten minä olen; sinä et ollut valmistautunut tähän, kuten minä\nolin. Mutta etkö koskaan ajatellut, että hyväntekijäsi saatoin olla\nminä?\"\n\n\"Oi, en, en, en\", vastasin. \"En koskaan, en koskaan!\"\n\n\"No niin, näet, että se _olin_ minä, minä yksin. Asiassa ei ollut\nmukana ainoatakaan sielua paitsi minua itseäni ja herra Jaggersia.\"\n\n\"Eikö ketään muita?\" kysyin.\n\n\"Ei\", virkkoi hän hämmästyneen näköisenä. \"Kenen muun olisi siinä\npitänyt olla? Ja, rakas poika, kuinka komeaksi oletkaan varttunut!\nJossakin on kirkkaat silmät -- vai mitä? Eikö jossakin ole kirkas\nsilmäpari, jota mielelläsi ajattelet?\"\n\nOi, Estella, Estella!\n\n\"Ne silmät saat omiksesi, jos ne voi rahalla hankkia. Eipä silti, ettei\nsinun kaltaisesi herrasmies, niin hyvin muodostunut kuin sinä olet, voi\nvoittaa niitä omikseen omin neuvoinkin; mutta raha on tukenasi! Salli\nminun kertoa loppuun kerrottavani, rakas poika! Oltuani siinä majassa\nja siinä palkkatyössä sain rahaa perinnöksi isännältäni -- joka kuoli\nja oli ollut samassa asemassa kuin minäkin --, pääsin vapaaksi ja aloin\ntoimia omin päin. Kaikkea, mitä yritin, yritin sinun hyväksesi. 'Luoja\nvitsokoon minua rutolla', sanoin joka kerta, kun johonkin ryhdyin,\n'jollei se tapahdu hänen hyväkseen!' Kaikki menestyi ihmeellisesti.\nKuten äsken sinulle mainitsin, olen siitä kuuluisa. Juuri perinnöksi\nsaamani rahat ja muutamien ensimmäisten vuosien ansiot lähetin\nkotimaahan Jaggersille -- kaikki sinua varten -- silloin kun hän\nkirjeeni mukaisesti ensi kerran tuli sinua tapaamaan.\"\n\nOi, jospa hän ei olisi tullutkaan! Jospa hän olisi jättänyt minut\npajalle -- missä en suinkaan ollut tyytyväinen, mutta sittenkin\nverrattain onnellinen!\n\n\"Ja sitten, rakas poika, minulle näet merkitsi korvausta salaisesti\ntietää tekeväni herrasmiestä. Siirtolaisten rotuhevoset saattoivat\ntupruttaa tomua päälleni minun kävellessäni; mitä silloin sanoin?\nSanoin itsekseni: 'Minä teen paremman herrasmiehen kuin _te_ ikinä\nolette!' Kun joku heistä sanoi toiselle: 'Hän oli muutamia vuosia\nsitten rikosvanki ja on nytkin tietämätön, rahvaanomainen mies, vaikka\nhänellä onkin onnea', mitä minä sanoin? Sanoin itsekseni: 'Jos en\nolekaan herrasmies enkä ole saanut opillisia tietoja, olen kuitenkin\nsellaisen omistaja. Kaikilla teillä on karjaa ja maata; kenellä teistä\non hyvin kasvatettu lontoolainen herrasmies? Sillä tavoin pidin itseäni\ntoimintakunnossa. Ja sillä tavoin pidin aina mielessäni, että varmasti\njonakin päivänä tulisin katsomaan poikaani ja ilmaisisin hänelle itseni\nhänen omalla alueellaan.\"\n\nHän laski kätensä olalleni. Minua puistatti ajatus, että hänen kätensä\nsaattoi, mikäli minä tiesin, olla veren tahraama.\n\n\"Minun ei ollut helppo, Pip, lähteä pois niiltä seuduilta, eikä se\nollut vaaratonta. Mutta pysyin lujana, ja kuta vaikeampaa se oli, sitä\nlujempi olin, sillä olin päättäväinen, ja päätökseni oli vankka.\nVihdoin sen tein. Rakas poika, tein sen!\"\n\nKoetin koota ajatuksiani, mutta olin huumautunut. Koko ajan oli minusta\nitsestäni tuntunut siltä kuin olisin enemmän kuunnellut tuulta ja\nsadetta kuin häntä; en nytkään voinut erottaa hänen ääntänsä niiden\näänistä, vaikka ne olivat voimakkaat ja hänen äänensä oli vaiennut.\n\n\"Mihin minut sijoitat?\" tiedusti hän piakkoin. \"Minut täytyy sijoittaa\njohonkin, rakas poika.\"\n\n\"Nukkumaanko?\" kysyin.\n\n\"Niin. Ja nukkumaan kauan ja sikeästi\", vastasi hän, \"sillä olen ollut\nmeren paiskeltavana ja huuhdeltavana kuukausimääriä.\"\n\n\"Ystäväni ja asuinkumppanini\", ilmoitin, nousten pystyyn sohvalta, \"on\npoissa kotoa; teidän pitää majoittua hänen huoneeseensa.\"\n\n\"Hän ei kai tule kotiin huomenna, vai tuleeko?\"\n\n\"Ei\", vastasin, puhuen melkein koneellisesti äärimmäisistä\nponnistuksistani huolimatta, \"ei huomenna.\"\n\n\"Sentähden että, katsos, rakas poika\", selitti hän, hiljentäen ääntänsä\nja painaen keskisormellaan rintaani tehostavasti, \"varovaisuus on\nvälttämätön.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte? Varovaisuus?\"\n\n\"Jumaliste, kysymyksessä on kuolema!\"\n\n\"Miten niin kuolema?\"\n\n\"Minut lähetettiin eliniäkseni. Palaamisesta on kuolemanrangaistus.\nViime vuosina on sieltä palannut ylettömän paljon, ja minut\nhirtettäisiin varmasti, jos joutuisin kiinni.\"\n\nEi mitään muuta tarvittu; kasattuaan kannettavikseni onnettomia\nkulta- ja hopeaketjujaan vuosikausiksi tämä onneton mies oli pannut\nvaaraan henkensä tullakseen luokseni, ja nyt hänen henkensä oli minun\nsäilytettäväni! Jos olisin rakastanut enkä kammonnut häntä, jos minua\nolisivat vetäneet hänen puoleensa mitä voimakkain ihailu ja kiintymys,\nsensijaan että mitä voimakkain vastenmielisyys pakotti minut häntä\nkaihtamaan, ei asianlaita olisi voinut olla pahemmin. Se olisi\npäinvastoin ollut paremmin, sillä silloin hänen säilyttämisensä olisi\nluonnollisesti ja hellyttävästi vedonnut sydämeeni.\n\nEnsimmäinen huoleni oli vetää kiinni kaihtimet, niin ettei ulos näkyisi\nvaloa, ja sitten sulkea ja lukita ovet. Minun sitä tehdessäni hän\nseisoi pöydän ääressä, juoden rommia ja syöden korppua; ja nähdessäni\nhänet siinä puuhassa näin jälleen vankini ateriansa kimpussa suolla.\nMinusta melkein tuntui siltä kuin hänen olisi täytynyt pian kumartua\nviilaamaan jalkarautojaan.\n\nMentyäni Herbertin huoneeseen ja eristettyäni sen portaista,\njättäen avoimeksi vain kulkutien sen huoneen kautta, jossa olimme\nkeskustelleet, kysyin mieheltä, halusiko hän käydä vuoteeseen. Hän\nvastasi myöntävästi, mutta pyysi minulta \"herrasmiehenliinavaatteitani\"\npukeakseen ne yllensä seuraavana aamuna. Otin vaatteet esille ja panin\nne valmiiksi häntä varten, ja vereni tuntui taaskin hyytyvän, kun hän\njälleen tarttui minuun molemmin käsin toivottaakseen minulle hyvää\nyötä.\n\nPääsin hänestä eroon tietämättä, miten se kävi, kohensin tulta siinä\nhuoneessa, jossa olimme olleet yhdessä, ja istuuduin uskaltamatta käydä\nvuoteeseen. Tunnin tai toista tuntia istuin liian huumautuneena\najatellakseni; ja vasta sittenkun aloin ajatella, aloin käsittää,\nkuinka pahan haaksirikon olin kärsinyt ja kuinka pahasti se laiva,\njossa olin purjehtinut, oli pirstoutunut.\n\nNeiti Havishamin aikomukset minun suhteeni -- kaikki pelkkää\nhaaveilua; Estella ei ollut tarkoitettu minulle; minua vain suvaittiin\nSatis-talossa mukavuuden vuoksi, ahnaiden sukulaisten silmätikkuna,\nnukkena, jonka koneellisella sydämellä sopi leikitellä, milloin muuta\nlelua ei ollut käsillä; siinä ensimmäiset kirpeät tunteeni. Mutta\nkatkerin ja syvin tuska kaikista -- juuri tämän rikosvangin tähden,\njonka rikosten suuruutta en tiennyt ja joka saatettaisiin vangita\nniistä huoneista, joissa istuin miettimässä, sekä hirttää Old Baileyn\novelle, olin hylännyt Joen.\n\nNyt en olisi palannut Joen luo, nyt en olisi palannut Biddyn luokse, en\nmillään ehdolla, -- otaksuttavasti vain sen vuoksi, että tunsin\narvottoman käyttäytymiseni heitä kohtaan voimakkaammin kuin minkään\nmuun seikan. Ei mikään maallinen viisaus olisi voinut suoda minulle\nsitä lohdutusta, jota olisin saanut heidän koruttomasta olemuksestaan\nja uskollisuudestaan; mutta en koskaan, en koskaan, en koskaan voisi\nsaada tekemättömäksi sitä, mitä olin tehnyt.\n\nJoka kerta kun tuuli riehahti tai sadekuuro kohahti, olin kuulevinani\ntakaa-ajajien ääniä. Kahdesti olisin voinut vannoa kuulleeni kolkutusta\nja supattelua ulko-ovelta. Tällaisten pelottavien kuvitelmien vallassa\naloin joko kuvitella tai muistaa saaneeni salaperäisiä varoituksia\ntämän miehen tulosta; viikkokausien aikana olin kaduilla sivuuttanut\nkasvoja, jotka olivat mielestäni muistuttaneet häntä; tällaisia\nsamanlaisia kasvoja oli näkynyt sitä tiheämmin, mitä lähemmäksi hän\nvaltamerimatkallaan saapui; hänen turmeltunut sielunsa oli jollakin\ntavoin lähettänyt nämä sanomat minun sielulleni, ja nyt, tänä\nmyrskyisenä yönä hän oli täyttänyt lupauksensa ja oli luonani.\n\nNäihin mietteisiin sekautui se ajatus, että olin lapsensilmilläni\nnähnyt hänen olevan vimmaisen rajun miehen, että olin kuullut toisen\nvangin hokevan hänen yrittäneen murhata hänen, että olin nähnyt hänen\nalhaalla ojassa rehkivän ja tappelevan villin pedon tavoin. Tällaisista\nmuistoista virisi takkavalkean hohteessa mielessäni puolittain\nmuovautunut pelko, ettei ehkä olisi turvallista olla teljettynä sisälle\nhänen kanssansa kaamean, yksinäisen yön sydänhetkinä. Se paisui, kunnes\nse täytti huoneen ja pakotti minut ottamaan kynttilän sekä menemään\nkatsomaan hirvittävää taakkaani.\n\nHän oli kietonut nenäliinan päänsä ympärille, ja hänen kasvonpiirteensä\nolivat unessa tiukat ja juron näköiset. Mutta hän nukkui ja lisäksi\nrauhallisesti, vaikka hänen pieluksellaan viruikin pistooli. Siitä\nvarmistuttuani siirsin hiljaa avaimen hänen ovensa ulkopuolelle ja\nkiersin lukon kiinni, ennenkuin uudelleen istuuduin tulen ääreen.\nAsteittain soluin pois tuolilta pitkäkseni lattialle. Unen aikana pysyi\nonnettoman tilani tajunta mielessäni, ja herätessäni itäpuolisten\nkirkkojen kellot löivät viittä, kynttilät olivat palaneet loppuun,\ntakkavalkea sammunut, ja tuuli sekä sade tekivät sakean, mustan\npimeyden sitäkin tuntuvammaksi.\n\n_Tähän päättyy Pipin odotusten toinen vaihe_.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\nOli onneksi minulle, että minun täytyi ryhtyä varokeinoihin taatakseni\n-- mikäli voin -- pelätyn vieraani turvallisuuden, sillä kun tämä\najatus herätessäni tunkeutui mieleeni, piti se muut ajatukset sekavana\nrykelmänä loitolla.\n\nSe, että häntä oli mahdoton pitää piilotettuna huoneissamme, oli\nitsestään selvää. Se ei käynyt päinsä, ja sen yrittäminen olisi\nehdottomasti herättänyt epäluuloja. Tosin Kostaja ei ollut enää\npalveluksessani, mutta asuntoani siivosi helposti kiihtyvä,\nvanha nainen apunaan vilkas ryysyläinen, jota hän nimitti\nsisarentyttärekseen, ja huoneen pitäminen salassa heiltä olisi\nmerkinnyt uteliaisuuden ja liioittelun lietsomista. Heillä kummallakin\noli heikot silmät, minkä olin kauan arvellut johtuneen siitä, että he\nolivat jatkuvasti tirkistelleet avaimenreiästä, ja he olivat aina\nsaapuvilla, milloin heitä ei tarvittu; se olikin näpistelyn ohella\nheidän ainoa pettämätön ominaisuutensa. Jotta en valmistaisi\nsalaperäistä ongelmaa näiden ihmisten vatvottavaksi, päätin seuraavana\naamuna ilmoittaa heille setäni odottamatta saapuneen luokseni\nmaaseudulta.\n\nNäin päätin menetellä hapuillessani vielä pimeässä, etsien tulineuvoja.\nKun en lopultakaan osunut niiden kohdalle, oli minun pakko mennä\nläheiseen porttivahdin asuntoon ja pyytää vahtia tulemaan mukaani\nlyhtyineen. Hapuillessani pimeitä portaita alaspäin kompastuin\njohonkin, ja se jokin oli nurkassa kyyröttävä mies.\n\nKun mies ei vastannut tiedustettuani häneltä, mitä tekemistä hänellä\noli siellä, vaan vältteli äänettömänä kosketustani, juoksin\nporttivahdin asuntoon ja hoputin häntä tulemaan joutuisasti,\nmennessämme kertoen hänelle tapauksesta. Kun tuuli oli rajuimmillaan,\nemme panneet lyhtymme valoa vaaraan sytyttämällä portaiden sammuneita\nlamppuja, vaan tarkastimme portaat alhaalta ylös saakka löytämättä\nketään. Sitten välähti mieleeni se mahdollisuus, että mies oli\npujahtanut huoneistooni; niinpä sytytin kynttiläni vahdin lyhdystä,\njätin hänet seisomaan ovelle ja tarkastin huolellisesti asuntoni,\nmyöskin sen huoneen, jossa pelätty vieraani nukkui. Kaikki oli\nrauhallista, eikä niissä huoneissa varmastikaan ollut ketään muuta.\n\nMinua huolestutti, että portaissa oli ollut piileksijä juuri sinä yönä,\nja tarjotessani vahdille ovella ryypyn tiedustin häneltä, oliko hän\npäästänyt portista sisälle jonkun herrasmiehen, jonka saattoi huomata\nsyöneen päivällistä ulkosalla, toivoen ehkä saavani häneltä jonkun\nmieluisan selityksen. \"Kyllä\", vastasi hän, \"kolme kappaletta eri\naikoina tänä iltana.\" Yksi heistä asui Fountain-pihan ja molemmat muut\nLanen varrella, ja hän oli nähnyt heidän kaikkien menevän kotiin. Se\nainoa mies taas, joka asui samassa talossa kuin minäkin, oli ollut\nmaaseudulla muutamia viikkoja; eikä hän varmastikaan ollut palannut\nkotiin tänä iltana, koskapa olimme nähneet hänen sinettinsä hänen\novellaan tullessamme portaita ylös.\n\n\"Kun yö on näin kauhea\", virkkoi vahti ojentaessaan lasin takaisin\nminulle, \"on portista tullut sisälle tavattoman vähän väkeä.\nMainitsemieni kolmen herrasmiehen lisäksi en muistele nähneeni ketään\nkello yhdentoista jälkeen, jolloin muuan tuntematon tiedusti teitä.\"\n\n\"Enoni\", mutisin.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tapasitteko hänet, herra?\"\n\n\"Kyllä, kyllä.\"\n\n\"Tapasitteko myöskin hänen seurassaan olleen henkilön?\"\n\n\"Hänen seurassaan olleen henkilön!\" kertasin.\n\n\"Päättelin sen henkilön olleen hänen seurassaan\", selitti vahti. \"Se\nhenkilö pysähtyi, kun hän pysähtyi kysymään minulta, ja lähti\ntännepäin, kun hän lähti tännepäin.\"\n\n\"Millainen henkilö?\"\n\nVahti ei ollut pannut erikoispiirteitä merkille; hän arveli\ntuntematonta työläiseksi; hänen luullakseen miehellä oli yllänsä\ntomunvärinen asu tumman takin alla. Vahti otti asian kevyemmästi kuin\nminä, mikä olikin luonnollista, kun hänellä ei ollut syytä pitää sitä\ntärkeänä.\n\nPäästyäni hänestä eroon, mikä mielestäni oli parasta pitkittämättä\nselityksiä, vaivasivat nämä molemmat seikat yhdessä mieltäni kovasti.\nJoskin niillä kummallakin erikseen saattoi varsin hyvin olla joku\nviaton selitys -- kuten esimerkiksi se, että joku, joka oli nauttinut\npäivällisen joko kotonaan tai ulkosalla, oli saattanut, käymättä\nlähelläkään tämän vahdin porttia, harhautua portaisiin ja vaipua siellä\nuneen -- ja se, että nimetön vieraani oli saattanut tuoda muassaan\njonkun näyttämään hänelle tietä --, tuntuivat ne yhdessä kuitenkin\nilkeiltä sellaisesta, joka oli niin kärkäs epäilemään ja pelkäämään\nkuin minä muutamien viime tuntien muutoksien vaikutuksesta olin.\n\nSytytin takkavalkean, joka siihen aikaan aamulla paloi kalsean\nvaljusti, ja vaivuin torkuksiin sen ääreen. Tuntui siltä kuin olisin\ntorkkunut koko yön kellojen lyödessä kuusi. Koska päivänkoittoon oli\nvielä runsaasti puolitoista tuntia, torkahdin uudelleen, väliin heräten\nrauhattomana, korvissani pitkällisten, joutavanpäiväisten keskustelujen\nsorina tai tuulen pauhu savupiipussa, ja vihdoin vaipuen sikeään uneen,\njosta päivänvalo sai minut hätkähtäen heräämään.\n\nKoko tänä aikana en ollut kyennyt pohtimaan omaa asemaani, enkä voinut\nsitä nytkään tehdä. Minulla ei ollut voimaa sitä tarkastaa. Olin hyvin\nmasentunut ja tuskastunut, mutta yhteydettömän ylimalkaisesti. Mitä\ntaas tulee tulevaisuudensuunnitelmien muovaamiseen, olisin yhtä hyvin\nvoinut muovata norsun. Kun avasin kaihtimet ja silmäilin märkää,\nkolkkoa, yltyleensä lyijynharmaata aamua, kun tutisevana jälleen\nistuuduin tulen ääreen vartoamaan siivoojattareni saapumista, mietin,\nkuinka onneton olin, mutta tuskin tiesin, minkätähden tai kuinka kauan\nolin ollut onneton tai minä viikon päivänä sitä mietiskelin tahi kuka\nminä, sen mietiskelijä, olin.\n\nVihdoin tuli eukko veljentyttärineen -- jälkimäisen päätä ei ollut\nhelppo erottaa hänen tomuisesta luudastaan -- ja osoittivat\nhämmästyvänsä nähdessään minut ja takkatulen. Heille ilmoitin, että\nenoni oli tullut luokseni iltamyöhällä, nukkuen parhaillaan, ja että\naamiaisvalmisteluissa pitäisi tehdä senmukaiset muutokset. Senjälkeen\npeseydyin ja pukeuduin heidän kolistellen sysiessään huonekaluja sinne\ntänne ja tupruttaessa tomua; ja unissakävijän tapaan huomasin sitten\nuudelleen istuvani valkean ääressä odottamassa, että -- hän -- tulisi\naamiaiselle.\n\nVihdoin hänen ovensa avautui, ja hän astui esille. En voinut\npakottautua sietämään hänen näkemistään, ja minusta hän näytti\npäivänvalossa pahemmalta.\n\n\"En edes tiedä\", sanoin hänen istuutuessaan pöydän ääreen, \"millä\nnimellä teitä nimittäisin. Olen ilmoittanut teidät enokseni.\"\n\n\"Juuri niin, rakas poika! Nimitä minua enoksi!\"\n\n\"Otaksuttavasti käytitte jotakin nimeä laivassa?\"\n\n\"Kyllä, rakas poika. Otin itselleni Provis-nimen.\"\n\n\"Aiotteko edelleen käyttää sitä nimeä?\"\n\n\"No, kyllä, rakas poika. Se on yhtä hyvä kuin joku muukin -- jollet\nsinä halua jotakuta muuta.\"\n\n\"Mikä on oikea nimenne?\" kysyin kuiskaten.\n\n\"Magwitch\", vastasi hän samalla tavoin. \"Kastettu Abeliksi.\"\n\n\"Miksi teidät kasvatettiin?\"\n\n\"Maan matoseksi, rakas poika.\"\n\nHän vastasi täysin vakavasti ja käytti sitä sanaa ikäänkuin se olisi\nollut jonkun ammatin nimitys.\n\n\"Kun tulitte Templeen eilen illalla --\" aloin, pysähtyen aprikoimaan,\noliko se todellakin voinut tapahtua eilen illalla, kun siitä tuntui\nkuluneen niin pitkä aika.\n\n\"Niin, rakas poika?\"\n\n\"Kun tulitte sisälle portista ja tiedustitte vahdilta tietä tänne,\noliko teillä ketään muassanne?\"\n\n\"Minun muassaniko? Ei, rakas poika.\"\n\n\"Mutta siellä oli kai joku?\"\n\n\"En pannut erikoisesti merkille\", virkkoi hän epäilevästi, \"kun en\ntuntenut talon tapoja. Mutta taisi kuitenkin _olla_ joku henkilö, joka\ntuli sisälle samalla kertaa kuin minäkin.\"\n\n\"Tunnetaanko teitä Lontoossa?\"\n\n\"Toivottavasti ei!\" vastasi hän, nykäisten kaulaansa etusormellaan,\nmikä pani minut hikoilemaan ja tuntemaan kuvotusta.\n\n\"Tunnettiinko teidät ennen Lontoossa?\"\n\n\"Ei kovin yleisesti, rakas poika. Liikuin enimmäkseen maaseudulla.\"\n\n\"Entä -- tuomittiinko teidät -- Lontoossa?\"\n\n\"Millä kertaa?\" kysyi hän, katsahtaen minuun terävästi.\n\n\"Viimeisellä.\"\n\nHän nyökkäsi. \"Juuri siten tutustuin herra Jaggersiin. Jaggers puolusti\nminua.\"\n\nKielelläni pyöri kysymys, mistä rikoksesta hänet oli tuomittu, mutta\nhän otti veitsen, heilautti sitä, sanoi: \"Ja tekoni rangaistus on\npalveltu, ja se on kuitattu!\" ja kävi aamiaisen kimppuun.\n\nHän söi ahmimalla, mikä oli hyvin epämiellyttävää, ja kaikki hänen\nliikkeensä olivat kömpelöitä, meluisia ja ahnaita. Hän oli menettänyt\njoitakuita hampaita senjälkeen kun näin hänen syövän suolla, ja kun hän\npyöritteli ruokaa suussansa ja käänsi päätänsä sivulle saadakseen\nvankimmat hampaansa käytäntöön, muistutti hän hirvittävästi iäkästä,\nnälkäistä koiraa.\n\nJos minulla olisi alussa ollut ruokahalua, olisi hän sen tuhonnut, ja\nolisin istunut hyvin samalla tavoin kuin nyt istuin -- voittamattoman\nvastenmielisyyden loitontaessa minua hänestä -- synkästi silmäillen\npöytäliinaa.\n\n\"Olen suursyömäri, rakas poika\", virkkoi hän kohteliaan puolustelevasti\nlopetettuaan ateriansa, \"mutta niin olen aina, ollut. Jos\nruumiinrakenteeni olisi ollut sellainen, etten olisi tarvinnut niin\nrunsaasti ruokaa, en ehkä olisi joutunut niin pahoihin pulmiin. Samoin\nminun täytyy saada sauhuni. Kun aluksi olin lammaspaimenena maailman\ntoisella laidalla, olisin luultavasti itsekin muuttunut alakuloiseksi,\nmielipuoliseksi pässiksi, jollen olisi saanut tupakansauhujani.\"\n\nNiin sanottuaan hän nousi pöydästä, pisti kätensä merimiestakkinsa\npovelle ja otti esille lyhyen, mustan piipun sekä kourallisen\nirrallista tupakkaa, sitä, jota nimitetään \"neekerinpääksi.\"\nPanostettuaan piippunsa hän pani jäännöstupakat jälleen taskuunsa,\nikäänkuin se olisi ollut lipas. Senjälkeen hän otti pihdeillä tulesta\nhehkuvan hiilen, viritti sillä piippunsa, kääntyi sitten uuninmatolla\nselin tuleen päin ja teki mielitemppunsa, ojensi molemmat kätensä\ntavoittamaan minun käsiäni.\n\n\"Ja tämä\", puheli hän, keinutellen käsiäni ylös ja alas sekä\ntuprautellen savua piipustaan, \"on tekemäni herrasmies! Oikea ja aito!\nMieltäni hivelee, kun katselen sinua, Pip. En tahdo muuta kuin seistä\nlähelläsi ja katsella sinua, rakas poika!\"\n\nIrroitin käteni niin pian kuin voin ja havaitsin hitaasti tyyntyväni\nmiettimään tilaani. Se, mihin olin sidottu ja kuinka vankasti olin\nsidottu, selvisi minulle kuullessani hänen käheätä ääntänsä ja\nsilmäillessäni hänen uurteista, kaljua päätänsä sekä ohauksia peittäviä\nraudanharmaita hiuksia. \"Minun ei sovi nähdä herrasmiestäni jalkaisin\ntarpomassa katujen loassa; mutaa ei saa olla _hänen_ kengillään.\nHerrasmiehelläni täytyy olla hevosia, Pip! Hevosia ratsastamista ja\nhevosia ajelemista varten, hevosia myöskin hänen palvelijansa\nratsastamista ja ajelua varten. Pitääkö siirtolaisilla olla hevosensa\n-- ja puhdasveriset, hyvä Luoja! -- mutta ei minun lontoolaisella\nherrasmiehelläni? Ei, ei. Me näytämme heille toisenlaista, Pip, eikö\nniin?\"\n\nHän otti taskustaan ison, paksun lompakon, joka oli haljetakseen\npullollaan papereista, ja viskasi sen pöydälle.\n\n\"Tuossa on jotakin, mitä kannattaa tuhlata, tuossa lompakossa, rakas\npoika. Se on sinun. Ei mikään, mitä minulla on, ole minun; kaikki on\nsinun. Älä ole huolissasi sen tähden! Lisää on siellä, mistä tuo on\ntuotu. Olen tullut takaisin tänne näkemään herrasmieheni kuluttavan\nrahojaan herrasmiehen tavoin. Se on _minun_ nautintoni. _Minun_\nnautintoni on nähdä hänen tekevän sen. Ja horna teidät kaikki\nperiköön!\" lopetti hän, silmäillen ympäri huonetta ja napsauttaen\nkerran äänekkäästi sormiaan. \"Horna periköön teidät jokaisen,\nperuukkipäisestä tuomarista alkaen tomua tupruttavaan siirtolaiseen\nsaakka! Minä näytän teille paremman herrasmiehen kuin te olette koko\nkatras yhdessä!\"\n\n\"Seis!\" äänsin melkein mielipuolena pelosta ja inhosta. \"Haluan puhua\nteille. Haluan tietää, mitä on tehtävä. Haluan tietää, miten teidät\nvoidaan pitää poissa vaaran ulottuvilta, kuinka kauan aiotte viipyä\ntäällä, millaisia suunnitelmia teillä on.\"\n\n\"Kuulehan, Pip\", virkkoi hän, laskien kätensä käsivarrelleni ja\nmuuttuen äkkiä hillityksi, \"ennen kaikkea kuulehan! Viehätyin liiaksi\npuoli minuuttia sitten. Se, mitä puhuin, oli alhaista; juuri sellaista\nse oli -- alhaista. Kuulehan, Pip! Anna se anteeksi! En aio olla\nalhainen.\"\n\n\"Ensiksi\", aloin uudelleen, \"mihin varokeinoihin voidaan ryhtyä, jotta\nteitä ei tunnettaisi ja vangittaisi?\"\n\n\"Ei, rakas poika\", vastasi hän yhä samaan sävyyn, \"se ei ole tärkein\npykälä. Alhaisuus ensin! En ole käyttänyt niin monta vuotta tehdäkseni\nherrasmiehen tietämättä, mitä hänelle on tuleva. Kuule, Pip! Olin\nalhainen, juuri niin, alhainen. Anna se anteeksi, rakas poika!\"\n\nTilanteeseen liittyvän hirvittävän naurettavuuden tajunta sai minut\närtyisesti naurahtamaan vastatessani: \"Minä _olen_ antanut sen\nanteeksi. Älkää taivaan tähden enää sitä vatvoko!\"\n\n\"Niin, mutta kuulehan\", jatkoi hän itsepintaisesti. \"Rakas poika, en\nole joutunut niin pitkälle, en niin pitkälle, että olisin\nalhaismielinen. Annahan nyt tulla, rakas poika! Sanoit --\"\n\n\"Miten teitä voidaan suojella siltä vaaralta, johon olette antautunut?\"\n\n\"No niin, rakas poika, se vaara ei ole kovinkaan suuri. Jollei minua\nanneta taaskin ilmi, ei vaara merkitse paljoakaan. On Jaggers, on\nWemmick, ja sinä olet. Kuka muu voisi tehdä ilmiannon?\"\n\n\"Eikö kukaan voisi sattumalta tuntea teitä kadulla?\" huomautin.\n\n\"No\", vastasi hän, \"ei monikaan. Enkä aio ilmoittaa sanomalehdissä,\nettä A. M. on palannut kotimaahan Botany Bayn rannoilta [siihen aikaan\nkuuluisa elinkautisten rangaistusvankien siirtola Australian\nrannikolla, _Suom_.]; ja on vierinyt vuosia, ja kuka siitä hyötyisi?\nMutta kuulehan kuitenkin, Pip! Jos vaara olisi ollut viisikymmentä\nkertaa näin suuri, olisin yhtäkaikki tullut sinua katsomaan, muista\nse!\"\n\n\"Entä kuinka kauan täällä viivytte?\"\n\n\"Kuinka kauan?\" toisti hän, ottaen mustan piippunsa pois hampaistaan ja\ntuijottaen minuun suu auki. \"En aio lähteä takaisin. Olen tullut\nmyötämöisin.\"\n\n\"Missä aiotte asua?\" kysyin. \"Mitä teille on tehtävä? Missä olette\nturvassa?\"\n\n\"Rakas poika\", vastasi hän, \"ulkomuotoa muuttavia peruukkeja saa ostaa\nrahalla, ja on hiusjauheita, silmälaseja sekä mustia vaatteita --\nlyhyitä housuja ja vaikka mitä. Muut ovat tehneet sen vaaratta\naikaisemmin, ja mitä toiset ovat tehneet, sen voivat toisetkin tehdä.\nMitä taas tulee siihen, missä ja miten minun pitää asua, rakas poika,\nlausu sinä mielipiteesi!\"\n\n\"Olette nyt rauhallinen\", virkoin, \"mutta viime yönä olitte tosissanne,\nkun vannoitte kuoleman olevan kysymyksessä.\"\n\n\"Ja niin vannon nytkin\", sanoi hän, pistäen piipun jälleen suuhunsa,\n\"hirttokuolema avoimella kadulla, vähän matkan päässä täältä, ja olen\nvakavissani, jotta täysin käsittäisit asian niin olevan. Entä sitten,\nkun se kerran on tehty? Tässä olen. Palaaminen olisi nyt yhtä paha kuin\ntänne jääminen -- pahempikin. Sitäpaitsi, Pip, olen täällä, koska olen\nvuosikausia aikonut tulla luoksesi. Mitä tulee vaaran uhmailuun, olen\nnyt vanha veitikka ja olen uhmaillut kaikenkaltaisia ansoja, senjälkeen\nkun aloin kyetä liikkumaan, eivätkä minua säikytä variksenpelättimet.\nJos sellaisen sisällä piilee kuolema, niin se piilee, ja tulkoon se\nesille! Katson sitä silmiin ja sitten uskon sen siinä olevan, mutta en\nsitä ennen. Ja salli minun taaskin katsoa herrasmiestäni!\"\n\nUudelleen hän tarttui molempiin käsiini ja tarkasti minua ihailevan\nomistajan tavoin, koko ajan poltellen hyvin mielissään.\n\nMinusta tuntui parhaalta hankkia hänelle läheisyydestä rauhallinen\nasunto, johon hän voisi majoittua Herbertin palattua, minkä odotin\ntapahtuvan kahden tai kolmen päivän kuluttua. Että salaisuus\nvälttämättömästi täytyi uskoa Herbertille, vaikka en olisikaan ottanut\nhuomioon sitä suunnatonta huojennusta, jonka saisin, kun hän olisi\nkanssani sitä kantamassa, se oli minusta selvää. Mutta se ei suinkaan\nollut yhtä selvää Provisista -- päätin käyttää hänestä tätä nimeä --,\njoka ei sallinut ilmaista asiaa Herbertille, ennenkuin olisi nähnyt\nhänet ja saanut suotuisan käsityksen hänen kasvoistaan. \"Ja sittenkin\",\nlisäsi hän, vetäen taskustaan pienen, tahraisen, hakasilla suljetun\ntestamentin, \"me vaadimme häneltä valan.\"\n\nJos väittäisin hirvittävän suosijani kuljettaneen tätä pientä, mustaa\nkirjaa muassaan ympäri maailman vain tarpeen vaatiessa vannottaakseen\nsillä ihmisiä, väittäisin sellaista, mistä en ole saanut täyttä\nvarmuutta -- mutta vakuuttaa voin, ettei hän tietääkseni kertaakaan\nkäyttänyt sitä mihinkään muuhun tarkoitukseen. Itse kirja näytti\njostakin oikeussalista varastetulta, ja kenties se, että hän tunsi sen\nentisyyden, ja omat sensuuntaiset kokemukset herättivät hänessä\nluottamusta sen voimaan ja saivat hänet pitämään sitä jonkinlaisena\nlainopillisena taikaesineenä. Kun hän nyt otti sen esille, muistin,\nkuinka hän ammoin sitten hautausmaalla pakotti minut vannomaan olevani\nuskollinen ja kuinka hän edellisenä yönä oli kertonut yksinäisyydessään\naina vannomalla vahvistaneensa päätöksensä.\n\nKun hän tällä hetkellä oli puettu väljään merimiesasuun, joten näytti\nsiltä kuin hänellä olisi ollut joitakuita papukaijoja ja sikaareja\nmyytävinä, pohdin ensiksi hänen kanssansa, millainen puku hänellä\npitäisi olla. Hän helli tavattomasti sellaista luuloa, että polvihousut\nolivat valepuvussa erinomaiset, ja oli mielessään hahmotellut\nitselleen puvun, joka olisi tehnyt hänestä jonkunlaisen rovastin ja\nhammaslääkärin välimuodon. Minun oli vaikea taivuttaa hänet hyväksymään\npuku, joka enemmän muistutti hyvinvoipaa maanviljelijää; ja sovimme\nniin, että hän leikkaisi tukkansa lyhyeksi sekä käyttäisi hiukan\njauhetta. Ja kun siivoojatar ja tämän veljentytär eivät vielä olleet\nhäntä nähneet, piti hänen pysytellä poissa heidän näkyvistään, kunnes\nhänen puvunvaihdoksensa olisi suoritettu.\n\nNäitä varokeinoja koskevien päätösten tekeminen tuntunee\nyksinkertaiselta asialta; mutta huumautuneessa, jotta en sanoisi\nkiusautuneessa tilassani se vei niin kauan aikaa, etten päässyt\nulkosalle panemaan niitä toimeen ennenkuin kello kaksi tai kolme\niltapäivällä. Hänen piti poissa ollessani pysytellä lukkojen takana\nhuoneistossa avaamatta ovea millään ehdolla.\n\nKun tiedossani oli arvossapidetty, Essex-kadun varrella sijaitseva\nmajatalo, jonka tausta rajoittui Templeen ja joka oli melkein\nkuulomatkan päässä ikkunastani, lähdin ensimmäiseksi siihen taloon, ja\nminua onnisti niin, että sain vuokratuksi toisen kerroksen enolleni\nProvisille. Senjälkeen kävin eri myymälöissä suorittamassa ne ostokset,\njotka olivat tarpeelliset hänen ulkonäkönsä muuttamiseksi.\nToimitettuani nämä tehtävät suuntasin omissa asioissani askeleeni\nLittle Britainiin. Jaggers istui kirjoituspöytänsä ääressä, mutta nousi\nminut nähtyään heti pystyyn ja sijoittui takan eteen.\n\n\"No niin, Pip\", kehoitti hän, \"olkaa varovainen!\"\n\n\"Kyllä\", vastasin, sillä tulomatkalla olin tarkoin miettinyt, mitä\nsanoisin.\n\n\"Älkää paljastako itseänne\", jatkoi Jaggers, \"älkääkä paljastako ketään\nmuutakaan! Ymmärrätte -- ei ketään. Älkää ilmaisko minulle mitään -- en\nhalua tietää mitään, en ole utelias.\"\n\nTietenkin oivalsin hänen tietävän miehen saapuneen.\n\n\"Haluaisin vain, herra Jaggers\", virkoin, \"varmistautua siitä, että se,\nmitä minulle on kerrottu, on totta. En uskalla toivoakaan, ettei se ole\ntotta, mutta saatan ainakin varmistua siitä.\"\n\nJaggers nyökkäsi. \"Mutta sanoitteko 'kerrottu' vai 'ilmoitettu'?\" kysyi\nhän pää kallellaan, katsomatta minuun, vaan silmäillen lattiaan,\nkuuntelevan tapaan. \"'Kerrottu' kuulostaisi viittaavan suulliseen\ntiedonantoon. Eikä suullisesti voi keskustella Uudessa Etelä-Walesissa\nolevan miehen kanssa, käsitättehän.\"\n\n\"Käytän 'ilmoitettu'-sanaa, herra Jaggers.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Minulle on Abel Magwitch-niminen henkilö ilmoittanut olevansa\nhyväntekijäni, joka on niin kauan pysynyt minulle tuntemattomana.\"\n\n\"Hän on sama mies\", myönsi Jaggers, \"Uudessa Etelä-Walesissa.\"\n\n\"Ja yksin hän\", pitkitin.\n\n\"Ja yksin hän\", vahvisti Jaggers.\n\n\"En ole niin järjetön, että pitäisin teitä vähääkään vastuunalaisena\nerehdyksistäni ja vääristä johtopäätöksistäni; mutta olin aina\notaksunut hyväntekijäkseni neiti Havishamia.\"\n\n\"Kuten mainitsitte, Pip\", vastasi Jaggers, kääntäen katseensa kylmästi\nminuun päin ja puraisten etusormeaan, \"en ole lainkaan vastuunalainen\nsiitä.\"\n\n\"Ja kuitenkin näytti niin siltä\", huomautin sydän raskaana.\n\n\"Ei rahtuakaan tosiseikkoja sen luulon puolella, Pip\", virkkoi Jaggers,\npudistaen päätänsä ja kooten takkinsa liepeet käsiinsä. \"Älkää koskaan\nuskoko mitään siksi, miltä se näyttää; luottakaa vain tosiseikkoihin!\nParempaa ohjetta ei ole.\"\n\n\"Muuta puhuttavaa minulla ei ole\", sanoin huoahtaen, seisottuani vähän\naikaa ääneti. \"Olen todennut saamieni tietojen pitävän paikkansa, ja\nsiinä se.\"\n\n\"Ja kun Magwitch -- joka on Uudessa Etelä-Walesissa -- on vihdoin\nilmaissut itsensä\", huomautti Jaggers, \"käsittänette, Pip, kuinka\ntiukasti olen pysynyt asiallisuudessa kaikissa suhteissamme koko ajan.\nEn ole kertaakaan hiukkaakaan poikennut tiukasta asiallisuudesta.\nOlette kai täysin selvillä siitä?\"\n\n\"Kyllä, täysin.\"\n\n\"Tiedoitin Magwitchille -- Uuteen Etelä-Walesiin -- kun hän ensi kerran\nkirjoitti minulle -- Uudesta Etelä-Walesista -- sen varoituksen, ettei\nhän saanut odottaa minun koskaan poikkeavan tiukasta asiallisuudesta.\nTiedoitin hänelle myöskin toisen varoituksen. Hän tuntui minusta\nhämärästi viitanneen kirjeessään sellaiseen epäselvään ajatukseen, että\nhän näkisi teidät täällä Englannissa. Varoitin häntä, huomauttaen,\netten minä saanut tietää siitä sen enempää, ettei hän suinkaan\ntodennäköisesti saisi armahdusta, että hänet oli karkoitettu\nisänmaastaan koko luonnollisen elämänsä ajaksi ja että hänen\nsaapumisensa tähän maahan olisi rikos, joka tekisi hänet lain\nankarimman rangaistuksen alaiseksi. Annoin Magwitchille sen\nvaroituksen\", lopetti Jaggers, katsoen minuun tiukasti. \"Kirjoitin sen\nUuteen Etelä-Walesiin. Epäilemättä hän otti sen ohjeekseen.\"\n\n\"Epäilemättä\", vahvistin minä.\n\n\"Wemmick ilmoitti minulle\", pitkitti Jaggers, yhäti katsoen tiukasti\nsilmiini, \"saaneensa Portsmouthissa päivätyn kirjeen joltakulta\nsiirtolaiselta, jonka nimi on Purvis tai --\"\n\n\"Tai Provis\", ehdotin.\n\n\"Tai Provis -- kiitoksia, Pip! Kenties nimi _on_ Provis. Ehkä tiedätte,\nettä se on Provis?\"\n\n\"Kyllä\", myönsin.\n\n\"Tiedätte, että se on Provis. Portsmouthissa päivätyn kirjeen, jonka\nlähettäjä oli Provis-niminen siirtolainen ja jossa Magwitchin nimessä\ntiedustettiin tarkkaa osoitettanne. Wemmick lähetti, kuten olen\nkuullut, pyydetyt tiedot paluupostissa. Otaksuttavasti olette juuri\nProvisin välityksellä saanut Magwitchin selityksen -- Uudesta\nEtelä-Walesista?\"\n\n\"Se saapui Provisin välityksellä\", vastasin.\n\n\"Hyvästi, Pip!\" toivotti Jaggers, ojentaen kätensä. \"Oli hauska nähdä\nteitä. Kirjoittaessanne Magwitchille -- Uuteen Etelä-Walesiin -- tai\ntoimittaessanne hänelle tietoja Provisin välityksellä, olkaa hyvä ja\nmainitkaa, että pitkän tilinne erikoisluettelot, todisteet ja kuitit\nlähetetään teille samalla kertaa kuin jäännöseräkin; rahaa on nimittäin\nvielä jälellä. Hyvästi, Pip!\"\n\nPudistimme toistemme kättä, ja hän katsoi minuun tiukasti niin kauan\nkuin näki minut. Vilkaisin ovella taakseni, ja hän katsoi yhäti\ntiukasti minuun, samalla kun hyllyllä olevat, inhoittavat luonnokset\nnäyttivät yrittävän avata silmäluomiaan ja puristaa turvonneesta\nkurkustaan: \"Oi, millainen mies hän on!\"\n\nWemmick oli poissa, ja vaikka hän olisikin istunut kirjoituspöytänsä\nääressä, ei hän olisi voinut tehdä mitään hyväkseni. Palasin suoraa\ntietä Templeen, jossa tapasin kammottavan Provisin juomassa rommigrogia\nja polttelemassa piippuaan kaikessa rauhassa.\n\nSeuraavana päivänä saapuivat kaikki tilaamani vaatteet, ja hän pukeutui\nniihin. Kaikki vaatekappaleet, jotka hän otti yllensä, sopivat hänelle\nhuonommin -- kuten minusta kauhukseni näytti -- kuin hänellä\naikaisemmin olleet. Mielestäni hänessä oli jotakin, minkä tähden häntä\noli toivotonta koettaa pukea valeasuun. Kuta enemmän ja kuta paremmin\nhäntä vaatetin, sitä läheisemmin hän muistutti suolla maleksinutta,\nkömpelöä karkulaista. Tämä levottoman mielikuvitukseni saama vaikutelma\njohtui epäilemättä osittain siitä, että hänen vanhat kasvonsa ja\nkäytöstapansa kävivät minulle tutummiksi; mutta luulin, että hän\nmyöskin laahasi toista jalkaansa, ikäänkuin siinä vielä olisi riippunut\nrautainen punnus, ja että itse miehen olemuksesta uhosi vangin tuntua\npäästä jalkoihin saakka.\n\nHänen yksinäisessä majassa viettämänsä elämä oli sitäpaitsi painanut\nhäneen vaikutelmansa, ja siitä hän oli saanut villeyden tunnun, jota\nmikään puku ei kyennyt poistamaan. Sen lisäksi olivat tulleet ne\nvaikutelmat, jotka olivat häneen syöpyneet hänen eläessään senjälkeen\npolttomerkillä leimattuna ihmisten parissa, ja ennen kaikkea se tieto,\nettä hän nyt väisteli ja piileksi. Kaikista hänen liikkeistään, kun hän\nistui ja seisoi, söi ja joi -- jörötteli huoneistossa olkapäät\nkoholla ja vastahakoisen näköisenä -- otti esille ison, luupäisen\nlinkkuveitsensä, pyyhki sitä reiteensä ja leikkasi sillä ruokaansa --\nvei kevyet lasit ja kupit huulilleen ikäänkuin ne olisivat olleet\nkömpelötekoisia ruukkuja -- leikkasi leivästä viipaleen ja pyyhki sillä\nlautaseltaan kastikkeen viimeisetkin tähteet, ikäänkuin saadakseen\nmuona-annoksensa mahdollisimman tarkoin suuhunsa, ja sitten kuivasi\nsiihen hyppysensä ja nieli sen -- näistä ja tuhansista muista\nmainitsemattomista pikku seikoista, joita esiintyi joka minuutti pitkin\npäivää, kuvastui niin selvästi kuin suinkin saattoi, että hän oli\nvanki, pahantekijä, pakkotyöläinen.\n\nHiusjauheen käyttäminen oli hänen omaa keksintöään, ja myönnyin\njauheeseen saatuani polvihousut syrjäytetyiksi. Mutta sen vaikutusta,\nkun sitä oli käytetty, en voi verrata mihinkään muuhun kuin ihomaalin\nvainajaan tekemään vaikutukseen. Niin kamalasti hänessä kaikki se, mikä\nolisi pitänyt saada piiloon, tunkeutui näkyviin ohuen, teennäisen\nkuoren lävitse, tuntuen ihan kuin loimuavan esille hänen päälaestaan.\nSiitä luovuttiin heti ensimmäisen kokeen jälkeen, ja hän piti harmaata\ntukkaansa lyhyeksi leikattuna. Sanoin ei voi kuvata, millainen käsitys\nminulla samalla oli siitä kauheasta ongelmasta, jota hän minulle\nmerkitsi. Kun hän iltaisin nukahti pahkuraisten käsiensä puristaessa\nnojatuolin kupeita ja kaljun, syvien ryppyjen kirjaileman päänsä\npainuessa hänen rinnalleen, istuin usein katsellen häntä, aprikoiden,\nmitä hän oli tehnyt, ja pannen hänen niskoilleen kaikki laissa\nluetellut rikokset, kunnes minut valtasi voimakas halu ponnahtaa\npystyyn ja paeta hänen luotansa. Jokainen tunti lisäsi häntä kohtaan\ntuntemaani kammoa siinä määrin, että luultavasti olisinkin antanut\ntälle halulle perään sellaisten ajatusten tuottamissa ensi tuskissa\nkaikesta siitä huolimatta, kuinka paljon hän oli tehnyt hyväkseni ja\nkuinka suureen vaaraan hän oli antautunut, jollen olisi tietänyt\nHerbertin pian tulevan takaisin. Kerran jo hypähdinkin yöllä\nvuoteestani ja aloin pukeutua huonoimpaan asuuni, aikoen kiireisesti\njättää sinne hänet ja kaiken muun, mitä minulla oli, sekä pestautua\ntavalliseksi sotilaaksi Intiaan sijoitettuihin joukkoihin.\n\nEpäilen, olisiko haamu voinut olla minusta hirvittävämpi niissä\nyksinäisissä huoneissa pitkinä iltoina ja öinä, tuulen ja sateen\nalituiseen pauhatessa. Haamua ei olisi voitu vangita ja hirttää minun\ntähteni, ja se ajatus, että hänet voitaisiin, ja se pelko, että hänelle\nniin tehtäisiin, eivät olleet suinkaan vähäinen lisä tuntemaani\nkauhuun. Milloin hän ei nukkunut tai pannut omalla rikkinäisellä\nkorttipakallaan monimutkaista pasianssia -- jollaista en ole nähnyt\nsitä ennen enkä sen jälkeen ja jossa hän merkitsi voittonsa muistiin\npistämällä linkkuveitsellään pöytää --, milloin hän ei ollut\nkummassakaan näistä puuhista, hän saattoi pyytää minua lukemaan\nhänelle: \"Vierasta kieltä, rakas poika!\" Minun noudattaessani hänen\npyyntöään hän seisoi ymmärtämättä ainoatakaan sanaa tulen ääressä,\nsilmäillen minua kasvoillaan näytteilläpitäjän ilme, ja varjostaessani\nkädellä kasvojani näin sormieni lomitse hänen äänettömän vetoavasti\nkehoittavan huonekaluja panemaan taitoni merkille. Kuviteltu tutkija,\njota ahdisti hänen jumalattomuudessaan tekemänsä, kuvatusmainen olento\n[rouva Shelleyn romaanin Frankenstein sommitteli keinotekoisen ihmisen\nja näki luoneensa hirviön. _Suom_.], ei ollut onnettomampi kuin minä,\nkun minua ahdisti se olento, joka oli tehnyt minut, minun kammotessani\nhäntä sitä inhoisemmin, kuta enemmän hän minua ihaili ja kuta enemmän\nhän minusta piti. Olen kirjoittanut tästä -- sen tajuan -- ikäänkuin\nsitä olisi kestänyt vuoden. Sitä kesti noin viisi päivää. Kun koko ajan\nodotin Herbertia, en uskaltanut mennä ulos, paitsi milloin vein\nProvisin saamaan raitista ilmaa pimeän tultua. Kun eräänä iltana olin\npäivällisen jälkeen lopen uupuneena vaipunut torkkumaan -- sillä\nkauheat unet olivat tehneet yöni levottomiksi ja leponi katkonaiseksi\n--, herättivät vihdoinkin minut portailta kuuluvat tutut askeleet.\nProvis, joka myöskin oli nukkunut, hätkähti valveille aiheuttamastani\nmelusta, ja silmänräpäyksessä näin linkkuveitsen välkkyvän hänen\nkädessään.\n\n\"Rauhallisesti! Se on Herbert!\" lausuin, ja Herbert tuoksahti sisälle,\ntuoden mukanaan Ranskassa samoamansa, tuhatkunta kilometriä pitkän\nmatkan ilmavan raikkaan tunnun.\n\n\"Händel, rakas kumppani, mitä kuuluu, kerran vielä: mitä kuuluu, ja\nvielä sittenkin: mitä kuuluu? Tuntuu siltä kuin olisin ollut poissa\nkokonaisen vuoden! Ja niinhän minun on täytynytkin olla, sillä sinä\nolet käynyt perin laihaksi ja kalpeaksi! Händel, hyvä -- Mutta suokaa\nanteeksi!\"\n\nHänen puhelunsa ja kädenpudistelunsa katkesivat, kun hän huomasi\nProvisin. Silmäillen häntä tiukan tarkkaavaisesti Provis pani hitaasti\nlinkkuveitsen taskuunsa ja hapuili toisesta taskusta jotakin muuta.\n\n\"Herbert, rakas ystävä\", virkoin, sulkien kaksoisovet Herbertin\nhölmistellessä ja ihmetellessä, \"on tapahtunut hyvin omituista. Tässä\non -- vieraani.\"\n\n\"Kaikki hyvin, rakas poika!\" lausui Provis, astuen esiin kädessään\npieni, hakasilla suljettu, musta kirjansa, puhutellen sitten Herbertia.\n\"Ottakaa se oikeaan käteenne! Luoja iskeköön teidät paikalla\nkuoliaaksi, jos milloinkaan ilmaisette salaisuuttani millään tavoin!\nSuudelkaa sitä!\"\n\n\"Tee niinkuin hän haluaa!\" kehokin Herbertia. Niinpä Herbert totteli,\nkatsahtaen minuun ystävällisen rauhattomasti ja hämmästyneesti, ja\nProvis pudisti heti hänen kättänsä, sanoen: \"Nyt olette valan\nvelvoittama, ymmärrättehän. Älkääkä uskoko minun valaani, jollei Pip\ntee teistä herrasmiestä!\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\nTurhaa minun olisi koettaakaan kuvailla Herbertin hämmästystä ja\nlevottomuutta, kun hän, minä ja Provis istuuduimme tulen ääreen ja minä\nselostin koko salaisuuden. Riittää se, että näin omien tunteitteni\nkuvastuvan Herbertin kasvoista, niiden joukossa sangen voimakkaana\nvastenmielisyyteni sitä miestä kohtaan, joka oli tehnyt niin paljon\nhyväkseni.\n\nRaja-aidan sen miehen ja meidän välillemme olisi pannut yksin hänen\nvoitonriemunsa esittäessäni selostusta, jollei muita meitä erottavia\nseikkoja olisikaan ollut. Paitsi sitä kiusallista käsitystään, että hän\ntänne palattuaan oli ollut \"alhainen\" yhdessä tilaisuudessa -- mistä\nseikasta hän alkoi esitelmöidä Herbertille heti paljastukseni päätyttyä\n-- ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että hyvässä onnessani olisi\nminusta mahdollisesti jotakin vikaa. Sen kerskailunsa, että hän oli\ntehnyt minusta herrasmiehen ja tullut näkemään, kuinka minä sitä osaa\nnäyttelin, hän esitti aivan yhtä paljon minun kuin omastakin\npuolestaan. Ja se, että se oli hyvin mieluinen kerskaus meistä\nmolemmista ja että meidän molempien piti olla siitä hyvin ylpeitä, oli\nhänen omaan mieleensä lujasti syöpynyt johtopäätös.\n\n\"Vaikka kuulkaahan, Pipin kumppani\", virkkoi hän Herbertille\nesitelmöityään jonkun aikaa, \"tiedän oikein hyvin tänne palattuani\nkerran -- puolen minuutin ajan -- olleeni alhainen. Sanoin Pipille\ntietäväni olleeni alhainen. Mutta älkää siitä suuttuko. En ole tehnyt\nPipiä herrasmieheksi eikä Pip tee teitä herrasmieheksi minun\ntietämättä, mitä teille molemmille on tuleva. Rakas poika ja te, Pipin\nkumppani, te kaksi saatte aina luottaa siihen, että pidän aina suuni\nsäädyllisenä. Suunauhani ovat olleet tiukalla aina sen puoliminuuttisen\njälkeen, jona hairahduin alhaiseksi, tiukalla ne ovat nyt ja pysyvät\ntiukalla aina vastedeskin.\"\n\nHerbert äänsi: \"Niin, varmasti\", mutta näytti siltä kuin se ei olisi\nollut erikoisesti lohduttavaa ja pysyi ymmälläolevan ja kiusaantuneen\nnäköisenä. Tuskaisen hartaasti odotimme hänen menevän majapaikkaansa ja\njättävän meidät kahden kesken, mutta hän ei ilmeisesti halunnut jättää\nmeitä yksin ja istui myöhään. Keskiyö oli käsissä, ennenkuin saatoin\nkommelluksitta hänet Essex-kadulle ja hänen pimeälle ovelleen. Sen\nsulkeuduttua hänen jälkeensä sain ensimmäisen huojennuksen tuokion\nhänen saapumis-iltansa jälkeen.\n\nKun en ollut päässyt täysin vapautumaan portaissamme olleen miehen\nlevottomuuttaherättävästä muistosta, olin aina silmäillyt ympärilleni\nviedessäni vieraani ulkosalle pimeän tultua ja tuodessani hänet jälleen\nsisälle, ja tähyilin ympärilleni nytkin. Vaikka suurkaupungissa\nitsekunkin on vaikea välttää sitä epäilystä, että häntä pidetään\nsilmällä, milloin hän itse tietää vaaran uhkaavan häntä siinä\nsuhteessa, en voinut saada itseäni uskomaan ainoankaan näkyvissä olevan\nhenkilön välittävän minun liikkeistäni. Harvat ohikulkijat menivät omia\nteitänsä, ja Templeen palatessani oli katu tyhjä. Ei ketään ollut\ntullut ulos portista yhtä aikaa kanssamme, eikä ketään mennyt siitä\nsisälle samalla kertaa kuin minä. Astellessani suihkukaivon ohitse näin\nhänen valaistujen ikkunoittensa loistavan kirkkaina ja rauhallisina, ja\nseisoessani muutamia minuutteja sen rakennuksen oviaukossa, jossa\nasuin, ennenkuin aloin nousta portaita, oli Garden-piha yhtä hiljainen\nja eloton kuin portaat olivat niitä noustessani.\n\nHerbert otti minut vastaan avosylin, enkä ollut koskaan niin\nautuaallisesti tuntenut, mitä merkitsee, että ihmisellä on ystävä.\nHänen lausuttuaan joitakuita järkeviä, myötätuntoisia ja rohkaisevia\nsanoja istuuduimme pohtimaan kysymystä, mitä piti tehdä.\n\nKun se tuoli, jolla Provis oli istunut, oli vielä samassa paikassa,\njossa se oli ollut -- hänellä oli nimittäin kasarmitapa pysytellä\nsamalla kohdalla ja tehdä aina samassa järjestyksessä samat temput\npiipullaan, tupakallaan, linkkuveitsellään, korttipakallaan ja kaikella\nmuullakin, ikäänkuin se olisi merkitty tauluun muistiin häntä varten --\nkun hänen tuolinsa, kuten mainitsin, oli entisellä paikallaan, istuutui\nHerbert siihen huomaamattaan, mutta ponnahti seuraavalla hetkellä\npystyyn, sysäsi sen syrjään ja otti toisen istuimen. Hänen ei\nsenjälkeen tarvinnut huomauttaa, että hänessä oli virinnyt\nvastenmielisyys suosijaani kohtaan, eikä minun tarvinnut tunnustaa omaa\nvastenmielisyyttäni. Sen seikan ilmaisimme toisillemme lausumatta\ntavuakaan.\n\n\"Mitä\", virkoin Herbertille hänen sijoituttuaan tukevasti toiseen\ntuoliin, \"mitä on tehtävä?\"\n\n\"Rakas Händel-rukka\", vastasi hän, pidellen päätänsä, \"olen liian\nhuumaantunut ajattelemaan.\"\n\n\"Niin olin minäkin, Herbert, heti iskun saatuani. Mutta jotakin täytyy\ntehdä. Hän haluaa välttämättä järjestää useita uusia menoja -- hevosia,\nvaunuja ja kaikenlaista tuhlaavaista komeilua. Häntä täytyy jollakin\ntavoin pidättää.\"\n\n\"Tarkoitat, ettet voi ottaa --\"\n\n\"Miten voisin?\" pistin väliin Herbertin keskeyttäessä lauseensa.\n\"Ajattele häntä! Katso häntä!\"\n\nVaistomainen väristys puistatti meitä molempia.\n\n\"Mutta hirvittävä totuus, kuten pelkään, Herbert, on se, että hän on\nkiintynyt minuun, kiintynyt minuun lujasti. Onko kenenkään kohtalo\nennen ollut tällainen!\"\n\n\"Rakas Händel-rukka!\" toisti Herbert.\n\n\"Jos siis\", huomautin, \"kaiken jälkeen nyt katkaisen suhteemme enkä\nenää ota häneltä penniäkään, niin ajattele, kuinka paljosta jo nyt olen\nhänelle kiitollisuudenvelassa! Ja toisaalta minulla on suuret velat --\nhyvin suuret minulle, jolla ei ole muuta kuin odotukseni -- eikä minua\nole kasvatettu mihinkään ammattiin enkä kelpaa mihinkään.\"\n\n\"No, no, no!\" esteli Herbert. \"Älä väitä, ettet kelpaa mihinkään!\"\n\n\"Mihin minä kelpaan? Tiedän pystyväni ainoastaan yhteen asiaan,\nnimittäin pestautumaan sotamieheksi. Ja sen olisin saattanut tehdäkin,\nrakas Herbert, jollen olisi odottanut ja toivonut saavani neuvoja\nsinulta, uskolliselta ystävältäni.\"\n\nLuonnollisesti voimani tässä kohdassa romahtivat, eikä Herbert\ntietenkään ollut sitä huomaavinaan, paitsi että hän tarttui käteeni\nlämpimästi.\n\n\"Joka tapauksessa\", virkkoi hän vähän ajan kuluttua, \"sotilaaksi\npestautuminen ei sovi. Jos hylkäät hänen suosionsa ja apunsa, on\nsinulla silloin otaksuttavasti jonkunlainen hämärä toive, että joskus\nmaksat takaisin sen, mitä olet jo saanut. Se toive ei ole kovinkaan\nvankka, jos antaudut sotamieheksi. Sitäpaitsi se on mieletöntä. Sinun\nolisi äärettömän paljon parempi toimia Clarrikerin liikkeessä, niin\npieni kuin se onkin. Minähän ponnistelen päästäkseni osakkaaksi, kuten\ntiedät.\"\n\nPoika-parka! Hänellä ei ollut aavistustakaan, kenen rahoilla.\n\n\"Mutta on vielä toinen kysymys\", jatkoi Herbert. \"Tämä mies on\noppimaton ja päättäväinen, ja hänellä on kauan ollut päähänpiintymä. Ja\nvielä enemmän, hän tuntuu minusta -- saatan arvostella häntä väärin --\nolevan -- olevan luonteeltaan vimmainen ja raju.\"\n\n\"Tiedän hänen olevan\", yhdyin. \"Annas, kun kerron, millaisia näytteitä\nolen siitä nähnyt!\" Ja kerroin hänelle sen, mistä en ollut\nselostuksessani maininnut, nimittäin Provisin ja toisen vangin välisen\nottelun.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän, \"ajattelehan tätä! Hän tulee tänne henkensä\nuhalla toteuttamaan päähänpiintymäänsä. Toteuttamisen hetkellä, hänen\nkaiken uurastuksensa ja odotuksensa jälkeen, sinä murrat pohjan hänen\njalkojensa alta, murskaat hänen mielikuvansa ja teet hänen\nsaavutuksensa hänelle arvottomiksi. Etkö oivalla, mitä hän saattaisi\ntehdä sellaisen pettymyksen vaikutuksesta?\"\n\n\"Olen käsittänyt sen, Herbert, ja nähnyt siitä unta aina hänen\nkohtalokkaasta saapumis-illastaan saakka. Ei mikään ole ollut\nmielessäni niin selvästi kuin se, miten hän asettuu vastustamaan\nvangitsemistaan.\"\n\n\"Siispä saat uskoa\", pitkitti Herbert, \"että hän hyvin todennäköisesti\nmenettelee niin. Siinä hänen sinuun kohdistuva valtansa, niin\nkauan kuin hän on Englannissa, ja se olisi hänen häikäilemätön\nmenettelytapansa, jos sinä hänet hylkäisit.\"\n\nTämä kauhistava ajatus, joka oli vaivannut minua alusta alkaen ja jonka\ntoteuttaminen saisi minut pitämään itseäni tavallaan hänen\nmurhaajanaan, vaikutti minuun niin voimakkaasti, etten voinut\nrauhallisesti istua tuolissani, vaan aloin kävellä edestakaisin\nlattialla. Sanoin tällä välin Herbertille, että jos Provis kaikista\nponnistuksistaan huolimattakin tunnettaisiin ja vangittaisiin, olisin\nonneton, koska pitäisin itseäni sen aiheuttajana, vaikkakin viattomana\n-- niin, vaikka olinkin näin onneton, kun hän oli vapaana ja\nläheisyydessäni, ja vaikka olisin mieluummin työskennellyt pajassa koko\nelämäni kuin joutunut tällaiseen asemaan!\n\nMutta raivoamalla ei tästä kysymyksestä voinut suoriutua; mitä piti\ntehdä?\n\n\"Ensimmäinen ja tärkein tehtävä on\", virkkoi Herbert, \"toimittaa hänet\npois Englannista. Sinun ehkä pitää lähteä hänen mukaansa; silloin hänet\nkenties saadaan taivutetuksi lähtemään.\"\n\n\"Mutta jos saisin hänet vaikka minne, voisinko estää häntä tulemasta\ntakaisin?\"\n\n\"Hyvä Händel, eikö ole ihan ilmeisen selvää, että kun Newgate on\nnaapurikadun varrella, sinun on paljon vaarallisempaa ilmaista hänelle\najatuksesi ja saattaa hänet häikäilemättömän hurjaksi täällä kuin\njossakin muualla? Eiköhän siitä toisesta vangista tai jostakin muusta\nhänen entisen elämänsä yhteydessä olevasta seikasta saisi tekosyytä,\njonka nojalla hänet voisi taivuttaa lähtemään pois täältä?\"\n\n\"Siinäpä se!\" tuskailin, pysähtyen Herbertin eteen ja ojentaen avoimia\nkäsiäni, ikäänkuin ne olisivat sisältäneet asian epätoivoisen tilan.\n\"En tiedä hänen elämästään mitään. Olen ollut tulemaisillani hulluksi\nistuessani täällä iltaisin ja nähdessäni edessäni hänet, joka on niin\nläheisesti liittynyt onneeni ja onnettomuuteeni, mutta kuitenkin\nminulle uppo outo paitsi sinä kurjana vintiönä, joka piti minua kauhun\nvallassa kaksi päivää lapsuudessani!\"\n\nHerbert nousi seisomaan ja pisti kätensä kainalooni, ja verkkaisesti\nastelimme yhdessä edestakaisin, tarkastellen mattoa.\n\n\"Händel\", lausui Herbert, seisahtuen, \"sinusta tuntu varmalta, ettet\nenää voi ottaa vastaan hänen lahjojaan, niinkö?\"\n\n\"Aivan niin. Varmasti sinustakin siltä tuntuisi, jos olisit sijassani.\"\n\n\"Ja sinulla on se vakaumus, että sinun täytyy katkaista suhteesi\nhäneen?\"\n\n\"Herbert, voitko sitä minulta kysyä?\"\n\n\"Ja sen vuoksi, että hän on pannut henkensä alttiiksi tähtesi, sinä\nolet, ja sinun tuleekin olla, niin hellätuntoinen, että sinun täytyy,\njos mahdollista, estää hänet sitä hukkaamasta. Siispä sinun täytyy\nsaada hänet pois Englannista, ennenkuin liikautat sormeasikaan\nirtautuaksesi tästä verkosta. Sen tehtyäsi irtaudu taivaan nimessä, ja\njärjestämme kaikki yhdessä, rakas, vanha kumppani.\"\n\nOli lohdullista pudistaa kättä sen vahvistukseksi sekä kävellä jälleen\nedestakaisin vain sellaisen saavutuksen jälkeen.\n\n\"Ja nyt, Herbert\", virkoin, \"siitä, miten saada tietoja hänen\nelämästään. Käsittääkseni on ainoastaan yksi keino. Minun täytyy kysyä\nhäneltä suoraan.\"\n\n\"Niin. Kysy häneltä\", kehoitti Herbert, \"istuessamme tänään\naamiaispöydässä!\" Provis oli nimittäin sanoessaan jäähyväisiä\nHerbertille maininnut tulevansa aamiaiselle luoksemme.\n\nSaatuamme tämän suunnitelman valmiiksi menimme vuoteeseen. Näin mitä\nhurjimpia unia Provisista, enkä herättyäni tuntenut virkistyneeni;\nherättyäni virisi myöskin yöllä häipynyt pelkoni, että hän joutuu ilmi\nkotimaahan palanneena siirtolavankina. Valveilla ollessani ei se pelko\nkoskaan jättänyt minua rauhaan.\n\nHän saapui sovittuna aikana, otti linkkuveitsensä esille ja istuutui\naterioimaan. Hänellä oli paljon suunnitelmia sitä varten, että \"hänen\nherrasmiehensä varttuu vankaksi ja herrasmiehen kaltaiseksi\", ja hän\nhoputti minua nopeasti käymään käsiksi lompakkoon, jonka hän oli\njättänyt minun haltuuni. Hän piti meidän huoneistoamme ja omaa\nmajapaikkaansa väliaikaisina asuntoina ja kehoitti minua heti etsimään\nHyde-puiston läheisyydestä \"hienon hinkalon\", josta hänkin voisi saada\n\"makuualustan.\" Kun hän syötyään aamiaisensa pyyhki veistä reiteensä\nsanoin hänelle ilman minkäänlaista johdantoa:\n\n\"Teidän eilen illalla poistuttuanne kerroin ystävälleni siitä\nottelusta, jossa olitte sotilaiden löytäessä teidät suolta, silloin kun\nme tulimme paikalle. Muistatteko?\"\n\n\"Muistanko!\" kertasi hän. \"Luulisinpä muistavani!\"\n\n\"Haluaisimme kuulla jotakin siitä miehestä -- ja teistä. On outoa, kun\nemme tiedä teistä kummastakaan, erittäinkin teistä, sen enempää kuin\nosasin kertoa eilen illalla. Eikö meidän olisi nyt yhtä hyvä kuin\njoskus muulloinkin saada tietää enemmän?\"\n\n\"No niin!\" äänsi hän punnittuaan asiaa. \"Tehän olette vannonut, kuten\nmuistatte, Pipin kumppani.\"\n\n\"Varmasti\", vakuutti Herbert.\n\n\"Se koskee kaikkea, mitä kerron, ymmärrättehän\", jatkoi Provis. \"Vala\nkoskee kaikkea.\"\n\n\"Niin minäkin sen käsitän.\"\n\n\"Ja kuulkaahan! Kaikesta, mitä on tehty, on kärsitty rangaistus, ja\nkaikki on suoritettu\", lisäsi mies.\n\n\"Juuri niin.\"\n\nProvis otti esille mustan piippunsa ja oli ryhtymäisillään täyttämään\nsitä, mutta katsahdettuaan kämmenellään olevaan, sekavaan tupakkakasaan\nhän näytti arvelevan sen mahdollisesti hämäävän hänen kertomuksensa\njuonta. Hän pani tupakat jälleen taskuunsa, pisti piipun takkinsa\nnapinreikään, laski kädet levälleen polviensa varaan, silmäili muutamia\nminuutteja äkäisen näköisenä ja äänettömänä tuleen, katsahti meihin ja\nkertoi seuraavasti.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\n\n\"Rakas poika ja Pipin kumppani. En aio kertoa teille elämäntarinaani\nlaulujen tai satukirjojen tapaan. Mutta esittääkseni sen teille\nlyhyesti ja näppärästi puen sen tavallisen puhekielen yhdeksi\nlauseeksi. Vankilaan ja vankilasta pois, vankilaan ja vankilasta pois,\nvankilaan ja vankilasta pois. Siinä koko juttu. Siinä _minun_ elämäni\npääpiirteissään aina siihen aikaan saakka, kunnes minut lähetettiin\nrangaistussiirtolaan, sitten kun Pipistä oli tullut ystäväni.\n\n-- Minulle on tehty miltei mitä tahansa -- hirtetty minua vain ei ole.\nMinut on pantu telkien ja lukkojen taakse yhtä visusti kuin hopeinen\nteekattila. Minua on kuljeteltu sinne ja tänne, minut on häädetty\nmilloin mistäkin kaupungista, minut on pistetty jalkapuuhun, minua on\npieksetty, kiusattu ja hätyytetty. Minulla ei ole syntymäpaikastani sen\nparempaa aavistusta kuin teilläkään -- jos niinkään hyvää. Ensiksi\nmuistan olleeni Essexissä varastamassa nauriita elääkseni. Summun oli\nkarannut luotani -- hän oli mies -- kattilanpaikkaaja -- ja vienyt\ntulukset mennessään, jättäen minut hyvin viluiseksi.\n\n-- Tiesin, että nimeni oli Magwitch ja että olin kastettu Abeliksi.\nMitenkö sen tiesin? Hyvin samalla tavoin kuin tiesin pensasaidoissa\nliikkuvien lintujen olevan peipposia, varpusia, rastaita. Olisin voinut\nluulla niiden kaikkien olevan valhetta, mutta kun lintujen nimet\nosoittautuivat oikeiksi, otaksuin omanikin olevan.\n\n-- Mikäli voin huomata, jokikinen ihminen nähtyään pienen Abel\nMagwitchin, jonka yllä oli yhtä vähän kuin hänen sisälläänkin, pelästyi\nhäntä ja joko ajoi hänet tiehensä tai pidätti hänet. Minut pidätettiin,\npidätettiin, pidätettiin niin usein, että suorastaan vartuin mieheksi\npidätettynä.\n\n-- Niinpä kävi, että ollessani pieni, repaleinen olento, niin\nsäälittävä kuin ainoakaan näkemäni on ollut -- eipä silti, että olisin\nkatsonut itseäni kuvastimesta, sillä en tiennyt paljoakaan\nkalustettujen huoneiden sisustasta --, sain paatuneen maineen. 'Tämä on\nkauhean paatunut', sanottiin vankilassakävijöille ja osoitettiin minua.\n'Hänen saattaa sanoa elävän vankiloissa, tämän pojan.' Sitten he\nkatsoivat minuun, ja minä katsoin heihin, ja he mittailivat päätäni,\njotkut heistä -- heidän olisi ollut parempi mittailla vatsaani -- ja\ntoiset heistä antoivat minulle kirjasia, joita en osannut lukea, ja\npitivät minulle puheita, joita en ymmärtänyt. He saarnasivat minulle\naina paholaisesta. Mutta mitä pahusta minun piti tehdä? Minun täytyi\npanna jotakin vatsaani, eikö täytynyt? -- Joka tapauksessa alan käydä\nalhaiseksi ja tiedän, miten on oltava. Rakas poika ja Pipin kumppani,\nälkää pelätkö, että antaudun alhaiseksi!\n\n-- Kierrellen maata, kerjäillen, varastellen, tehden työtä toisinaan,\nmilloin voin -- vaikka se ei tapahtunut monesti, kuten käsittänette,\nkun kysytte itseltänne, olisitteko te itse olleet kovin alttiita\nantamaan minulle työtä -- toimien hiukan salametsästäjänä, hiukan\ntyöläisenä, hiukan kaupustelijana, hiukan melkein kaikissa sellaisissa\nhommissa, jotka eivät kannata ja johtavat selkkauksiin, vartuin\nmieheksi. Eräässä matkamiesten majapaikassa muuan karkulaissotilas,\njoka virui leukaa myöten räsykasan alla piilossa, opetti minut\nlukemaan; ja kiertävä jättiläinen, joka kirjoitti nimensä pennyn\nmaksusta, opetti minut kirjoittamaan. Nyt en ollut telkien takana yhtä\ntiheästi kuin aikaisemmin, mutta sittenkin kulutin hyvän osuuteni\navainmetallia.\n\n-- Epsomin kilparatsastuksissa tutustuin yli kaksikymmentä vuotta\nsitten mieheen, jonka kallon murskaisin tällä hiilihangolla kuin\nravunkynnen, jos se olisi tuossa arinalla. Hänen oikea nimensä oli\nCompeyson; ja juuri sitä miestä, rakas poika, näit minun pieksevän\nojassa, kuten totuudenmukaisesti kerroit kumppanillesi minun\npoistuttuani eilen illalla.\n\n-- Hän oli olevinaan herrasmies, tämä Compeyson, oli käynyt\ntäyshoitolakoulua ja saanut oppia. Hän oli liukassanainen ja perehtynyt\nhienoston tapoihin. Hän oli myöskin komean näköinen. Suurten\nkilpailujen edellisenä iltana tapasin hänet nummella, eräässä\ntuntemassani kojussa. Hän ja joitakuita muita istui pöytien ympärillä\nminun mennessäni sisälle, ja isäntä -- joka tunsi minut ja oli\nurheilunharrastaja -- kutsui hänet luoksensa ja sanoi: 'Luullakseni\ntämä mies saattaisi olla teille sopiva' -- tarkoittaen minua.\n\n-- Compeyson silmäili minua hyvin tarkkaavasti, ja minä katsoin häntä.\nHänellä oli kello perineen, sormus, rintaneula ja kaunis puku.\n\n-- 'Ulkonäöstä päättäen on teillä ollut huono onni', virkkoi Compeyson\nminulle.\n\n-- 'Niin, hyvä herra, eikä minulla ole koskaan paljon onnea ollutkaan.'\nOlin viimeksi päässyt vapaaksi Kingstonin vankilasta, kärsittyäni\ntuomion irtolaisuudesta. Eipä silti, ettei syy olisi voinut olla joku\nmuukin, mutta se ei ollut.\n\n-- 'Onni on muuttuvainen', huomautti Compeyson. 'Kenties teidän onnenne\nmuuttuu pian.'\n\n-- Vastasin: 'Toivon niin käyvän. Varaa kyllä on.'\n\n-- 'Mitä osaatte tehdä?' kysyi Compeyson.\n\n-- 'Syödä ja juoda', vastasin, 'jos te hankitte tarpeet'.\n\n-- Compeyson nauroi, silmäili taaskin minua hyvin tarkkaan, antoi\nminulle viisi shillinkiä ja käski minun tulla kohtaamaan häntä\nseuraavana iltana samassa paikassa.\n\n-- Menin seuraavana iltana samaan paikkaan tapaamaan Compeysonia,\nja hän otti minut apulaisekseen ja liikekumppanikseen. Entä\nmillaista oli Compeysonin liiketoiminta, jossa meidän piti\ntyöskennellä kumppanuksina? Compeysonin liiketoiminta oli huijausta,\nnimikirjoitusten väärentämistä, varastettujen setelien levittämistä\nynnä muuta sentapaista. Kaikenlaiset satimet, joita Compeyson osasi\npäässänsä suunnitella, joista hän itse voi pitää jalkansa irti, joista\nhän voi saada hyödyn ja joiden tähden hän osasi saattaa jonkun toisen\npinteeseen, ne olivat Compeysonin liiketoimintaa. Hänellä ei ollut\nenempää sydäntä kuin rautaisella viilalla, hän oli kylmä kuin kuolema,\nja hänellä oli edellämainitun paholaisen pää.\n\n-- Compeysonin puuhissa oli mukana toinen mies, jonka nimi oli Arthur\n-- ei kasteessa saatu, vaan liikanimi. Hän oli riutumistilassa ja\nnäytti pelkältä varjolta. Hän ja Compeyson olivat tehneet ilkeän\ntekosen jollekin rikkaalle naiselle muutamia vuosia aikaisemmin ja\nsaaneet siitä aikamoisen kasan rahaa. Mutta Compeyson oli vedonlyöjä ja\npeluri ja olisi tuhlannut vaikka kuninkaan tulot. Niinpä Arthur oli\nkuolemaisillaan, kuolemaisillaan köyhänä ja kauhun vaivaamana, ja\nCompeysonin vaimo -- jota mies enimmäkseen potki -- oli häntä kohtaan\nsääliväinen, milloin voi, mutta Compeyson ei säälinyt ketään eikä\nmitään.\n\n-- Olisin saattanut pitää Arthuria varoittavana esimerkkinä, mutta en\npitänyt. Enkä tahdo teeskennellä olleeni turhantarkka -- sillä mitäpä\nse tässä hyödyttäisi, rakas poika ja kumppani? Niinpä antauduin\nCompeysonin hommiin ja poloinen ase olinkin hänen käsissään. Arthur\nasui Compeysonin talon yliskerroksessa -- se oli likellä Brentfordia --\nja Compeyson piti tarkkaa tiliä hänen täysihoidostaan siltä varalta,\nettä hän joskus voimistuisi kyetäkseen sen työllänsä maksamaan. Mutta\npian Arthur kuittasi laskun. Nähdessäni hänet toisen tai kolmannen\nkerran hän ryntäsi Compeysonin vierashuoneeseen myöhään yöllä yllänsä\nainoastaan flanelliasu, ja tukka yltyleensä hiessä, ja sanoi\nCompeysonin vaimolle: 'Sally, hän on nyt ihan todella yläkerrassa\nluonani, enkä pääse hänestä eroon. Hänellä on ihan valkea puku', sanoi\nhän, 'hiuksissa valkeita kukkia, hän on kamalasti vimmoissaan, hänen\nkäsivarrellaan on käärinliina, ja hän uhkaa levittää sen minun päälleni\nkello viisi aamulla'.\n\n-- Compeyson sanoi: 'Mutta etkö sinä, hupsu, tiedä, että hänellä on\nelävä ruumis? Ja miten hän olisi voinut päästä sinne yläkertaan\ntulematta sisälle ovesta tai ikkunasta ja nousematta portaita?'\n\n-- 'En tiedä, miten hän on tullut', sanoi Arthur, vapisten\nhirvittävästi kauhusta, 'mutta hän seisoo sopessa, vuoteeni\njalkopäässä, kamalan raivokkaana. Ja hänen särkyneen sydämensä kohdalla\n-- _sinä_ sen särjit! -- on veripisaroita.'\n\n-- Compeyson puhui rohkeasti, mutta oli aina pelkuri. 'Mene yläkertaan\ntuon höpertelijän seurassa', kehoitti hän vaimoaan, 'ja auta sinä,\nMagwitch, häntä. Teetkö sen?' Mutta itse hän ei tullut lähimaillekaan.\n\n-- Compeysonin vaimo ja minä veimme potilaan jälleen vuoteeseen, ja hän\nhouraili hyvin kamalasti. 'Katsokaa häntä!' huusi hän. 'Hän ravistelee\nkäärinliinaa minua kohti! Ettekö näe häntä? Katsokaa hänen silmiään!\nEikö ole kaameata nähdä hänet noin hulluna?' Sitten hän kirkaisi: 'Hän\nlevittää sen minun päälleni, ja silloin olen mennyt mies! Ottakaa se\npois häneltä, ottakaa se pois!' Ja sitten hän tarttui meihin, yhtenään\npuhellen haamulle ja vastaillen sille, kunnes melkein olin itsekin sen\nnäkevinäni.\n\n-- Compeysonin vaimo, joka oli tottunut häneen, antoi hänelle\nväkijuomaa karkoittaakseen kauhun, ja vähitellen hän tyyntyi. 'Oi, hän\non poissa! Kävikö hänen hoitajansa noutamassa hänet?' kysyi hän.\n'Kyllä', vastasi Compeysonin vaimo. 'Käskittekö miehen panna hänet\nlukkojen ja telkien taakse?' 'Kyllä.' 'Ja ottaa häneltä pois sen\ninhoittavan vehkeen?' 'Kyllä, kyllä, kaikki on kunnossa.' 'Sinä olet\nhyvä olento', kehui sairas. 'Älä missään tapauksessa jätä minua yksin!\nKiitoksia sinulle!'\n\n-- Hän lepäsi sangen rauhallisena, kunnes kello oli muutamia minuutteja\nvaille viisi, mutta silloin hän ponnahti pystyyn, parkaisten ja\nhuutaen: 'Tuossa hän on! Hänellä on käärinliina taaskin! Hän levittää\nsitä. Hän tulee pois tuolta nurkasta. Hän tulee vuoteen vierelle.\nTukekaa minua molemmat -- kahden puolen -- älkää salliko hänen\nkoskettaakaan minua sillä! Ahaa! Hänen ei onnistunut saada minua tällä\nkertaa. Älkää salliko hänen viskata sitä hartioilleni! Älkää salliko\nhänen kohottaa minua saadakseen sen kiedotuksi ympärilleni! Hän nostaa\nminua. Painakaa minua alaspäin!' Senjälkeen hän kohottautui rajusti ja\nvaipui kuolleena takaisin.\n\n-- Compeyson otti hänen kuolemansa kevyesti, pitäen sitä parhaana\nratkaisuna molemmin puolin. Hän ja minä aloimme pian puuhailla, mutta\nensiksi hän -- aina ovelana -- vannotti minulla sormet omalla\nkirjallani -- tällä pienellä, mustalla kirjalla, rakas poika --\nsamanlaisen valan kuin minä vannotin kumppanillasi.\n\n-- Syventymättä kaikkeen siihen, mitä Compeyson suunnitteli ja minä\ntein -- mihin kuluisi kokonainen viikko -- mainitsen vain\nyksinkertaisesti teille, rakas poika ja Pipin kumppani, että se mies\nsai kiedotuksi minut kyllin pahasti verkkoihinsa pakottaakseen minut\ntäydellisesti orjakseen. Olin aina hänelle velassa, aina hänen\nvallassaan, aina hommassa, aina joutumassa vaaroihin. Hän oli minua\nnuorempi, mutta hän oli viekas, ja hän oli saanut opetusta, joten olin\nverrattomasti alakynnessä hänen rinnallaan, eikä hän säälinyt. Eukkoni,\njoka sai kanssani kokea tämän kovan ajan -- Mutta seis! _Häntä_ en ole\nmaininnut.\"\n\nHän tähyili ympärilleen hämmentyneenä, ikäänkuin olisi eksynyt pois\nmuistelmakirjansa oikealta kohdalta, käänsi kasvonsa tuleen päin,\nlevitti kätensä leveämmin polvilleen, kohotti niitä ja laski ne jälleen\npaikalleen.\n\n\"Siihen syventyminen ei ole tarpeellista\", virkkoi hän, silmäillen\ntaaskin ympärilleen. \"Compeysonin seurassa viettämäni aika on kovimpia,\nmitä olen kokenut; sillä on kaikki sanottu. Mainitsinko jo, että minua\nyksin syytettiin rikoksistamme, toimiessani Compeysonin apurina?\"\n\nVastasin kielteisesti.\n\n\"No niin!\" virkkoi hän. \"Minua syytettiin, ja minut tuomittiin.\nEpäluulojen nojalla minut taas pidätettiin kahdesti tai kolmesti niinä\nneljänä tai viitenä vuotena, jotka sitä kesti, mutta todistuksia\npuuttui. Vihdoin minut ja Compeyson vangittiin molemmat -- syytettyinä\nvarastettujen setelien levittämisestä -- ja muita syytöksiä oli\nlisäksi. Compeyson sanoi minulle: 'Kumpikin puolustautuu erikseen; ei\nmitään yhteyttä!' Siinä kaikki. Ja minä olin niin surkean köyhä, että\nmyin kaikki vaatteeni paitsi ylläni olevia, ennenkuin sain palkatuksi\nJaggersin.\n\n-- Kun meidät vietiin syytettyjen aitioon, panin ensimmäiseksi\nmerkille, millaiselta herrasmieheltä Compeyson näytti kiharaisine\nhiuksineen, mustine pukuineen sekä valkeine nenäliinoineen ja\nmillaiselta halvalta vintiöltä minä näytin. Kun jutun käsittely alkoi\nja todistukset etukäteen esitettiin lyhyesti, huomasin, kuinka\nraskaasti ne kaikki kohdistuivat minuun ja kuinka lievästi häneen. Kun\ntodistukset annettiin valalla, huomasin, että aina olin juuri minä\nesiytynyt ja että minun syyllisyyteni voitiin valallisesti todistaa,\nettä rahat oli aina maksettu minulle ja että juuri minä näytin aina\njärjestäneen koko asian ja saaneen siitä hyödyn. Mutta kun tuli\npuolustamisen aika, oivalsin Compeysonin suunnitelman selvemmin, sillä\nhänen asianajajansa lausui: 'Hyvät herrat, tässä on edessänne\nvierekkäin kaksi henkilöä, jotka heti heidät nähtyänne voitte asettaa\nkauas toisistaan; toinen, nuorempi, hyvin kasvatettu, jota\npuhuteltaneen sellaisena; toinen, vanhempi, huonosti kasvatettu, jota\npuhuteltaneen sellaisena; toinen, nuorempi, jota on harvoin, jos\nkertaakaan, nähty näissä hommissa ja jota vain epäillään; toinen,\nvanhempi, joka on aina niissä nähty ja jonka syyllisyys on aina\ntodettu. Voiko mielestänne olla epäilystäkään siitä, kumpi on\nsyyllinen, jos syy on ainoastaan yhden, tai kumpi on pahempi\nrikollinen, jos asiassa on ollut kaksi mukana?' Ja muuta sellaista. Ja\nkun tuli puhe maineesta, eikö juuri Compeyson ollut käynyt koulua,\neivätkö juuri hänen koulukumppaninsa olleet mikä missäkin huomatussa\nasemassa, eivätkö juuri häntä todistajat olleet oppineet tuntemaan\nsiinä ja siinä kerhossa tai yhdistyksessä tietämättä hänestä mitään\nepäedullista? Ja eikö juuri minua ollut aikaisemmin tuomittu, ja eikö\njuuri minun tiedetty yhtenään olleen kuritushuoneissa ja vankiloissa?\nJa kun tuli vuoro puhua, eikö juuri Compeyson osannut puhua kasvojensa\ntuontuostakin painuessa hänen valkeaan nenäliinaansa -- niin, ja\nsovittaen runosäkeitäkin puheeseensa! -- ja enkö minä taas osannut\nsanoa ainoastaan: 'Tämä vierelläni seisova mies on mitä suurin lurjus'?\nJa kun valamiehet antoivat lausuntonsa, eikö juuri Compeysonia\nsuositeltu säälien tuomittavaksi hyvän maineen ja huonon seuran sekä\nsen nojalla, että hän oli ilmaissut kaikki, mitä oli voinut, minua\nvastaan, kun taas minä en saanut osalleni sanaakaan muuta kuin:\n'Syyllinen'? Ja kun sanoin Compeysonille: 'Heti tästä oikeussalista\npoistuttuamme teen noista kasvoistasi sohjoa!' eikös Compeyson pyydä\ntuomarilta suojelusta ja saa kahta vartijaa väliimme? Ja kun tuomio\nlangetetaan, eikös hän saa seitsemän ja minä neljätoista vuotta, ja\neikö tuomari säälittele häntä, koska hän olisi saattanut elää niin\nhyvin, ja eikö tuomari taas minussa näe vanhaa, rajun intohimoista\nrikollista, joka todennäköisesti joutuu yhä pahempaan?\"\n\nHän oli laittanut itsensä ankaran kiihtymyksen valtaan, mutta hillitsi\nsen, hengähti kaksi tai kolme kertaa lyhyesti, nielaisi yhtä usein,\nojensi kätensä minua kohti ja sanoi rauhoittavasti: \"En aio olla\nalhainen, rakas poika!\"\n\nHän oli niin kiihtynyt, että otti esille nenäliinansa ja pyyhki sillä\nkasvojaan, päätänsä, kaulaansa ja käsiään, ennenkuin kykeni jatkamaan.\n\n\"Olin sanonut Compeysonille iskeväni hänen kasvonsa sohjoksi ja\nvannoin, että Luoja saisi murskata minun kasvoni, jollen sitä tekisi.\nOlimme samassa vankilalaivassa, mutta pitkään aikaan en päässyt häneen\nkäsiksi, vaikka koetin. Vihdoin pääsin hänen taaksensa ja löin häntä\nposkelle kääntääkseni hänet ympäri ja täräyttääkseni murskaavan iskun\nhänen kasvoihinsa, mutta silloin minut huomattiin ja pidätettiin. Sen\nlaivan pimeä koppi ei ollut kyllin vankka uima- ja sukellustaitoiselle\nkopintuntijalle. Minun onnistui karata rannalle, ja piileksin siellä\nhautojen seassa, kadehtien kumpujen alla lepääviä ihmisiä, jotka olivat\nkaiken sivuuttaneet, silloin kun ensi kerran näin poikani!\"\n\nHän katsoi minuun kasvoillaan sellainen hellyyden ilme, että melkein\naloin taaskin kammota häntä, vaikka olin tuntenut voimakasta sääliä\nhäntä kohtaan.\n\n\"Pojaltani sain tietää myöskin Compeysonin olevan suolla. Kautta\nsieluni, mieleni tekee uskoa hänen karanneen pelosta, päästäkseen eroon\nminusta, tietämättä juuri minun päässeen maihin. Ajoin häntä takaa,\nkunnes hänet tavoitin. Hakkasin hänen kasvonsa muhennokseksi. 'Ja nyt',\nsanoin, 'teen pahimman teon, mitä voin: välittämättä itsestäni\nrahtuakaan raahaan sinut takaisin'. Ja olisin uinut takaisin laivaan,\nkiskoen häntä hiuksista perässäni, jos niikseen olisi tullut, -- vienyt\nhänet laivaan ilman sotilaitakin. -- Hän oli tietenkin paremmalla\npuolella loppuun saakka -- hänellä oli niin hyvä maine. Hän oli\nkarannut puolihulluna uhkausteni ja murha-aikeitteni vuoksi, ja hänen\nrangaistuksensa oli lievä. Minut pantiin rautoihin, vietiin uudelleen\noikeuteen ja lähetettiin eliniäkseni rangaistussiirtolaan. En jäänyt\nsinne koko iäkseni, rakas poika ja Pipin kumppani, koska olen täällä.\"\n\nHän pyyhki jälleen itseään samoin kuin aikaisemmin, otti sitten\nhitaasti tupakkaa taskustaan, irroitti piipun napinlävestä, täytti sen\nverkkaisesti ja alkoi poltella.\n\n\"Onko hän kuollut?\" tiedustin oltuamme jonkun aikaa vaiti.\n\n\"Kuka niin, rakas poika?\"\n\n\"Compeyson.\"\n\n\"Hän toivoo _minun_ olevan, jos hän on elossa, siitä saat olla varma\",\nvastasi hän ilme kiukkuisena. \"En ole senjälkeen kuullut hänestä\nmitään.\"\n\nHerbert oli kirjoittanut lyijykynällä jotakin kirjan suojuslehteen. Hän\ntyönsi kirjan hiljaa eteeni Provisin tuprutellessa sauhuja katse tuleen\ntähdättynä, ja luin:\n\n\"Nuoren Havishamin nimi oli Arthur. Compeyson on se mies, joka tekeytyi\nneiti Havishamin rakastajaksi.\"\n\nSuljin kirjan, nyökkäsin hieman Herbertille ja sysäsin kirjan syrjään.\nMutta kumpikaan meistä ei hiiskunut mitään, vaan molemmat silmäilimme\nProvisia hänen seisoessaan valkean hohteessa poltellen piippuaan.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\n\nMinkätähden pysähtyisin aprikoimaan, missä määrin Provisia kohtaan\ntuntemani kammo saattoi juontua Estellasta? Minkätähden vitkastelisin\ntielläni verratakseni sitä mielentilaa, jossa olin ollut koettaessani\nvapautua vankilan tahrasta ennenkuin kyytitoimistossa kohtasin hänet,\nsiihen mielialaan, jossa olin nyt miettiessäni, millainen kuilu oli\nylpeän ja kauniin Estellan ja suojelemani, rangaistussiirtolasta\npalanneen vangin välillä? Tie ei siitä rahtuakaan siliäisi, lopputulos\nei kävisi siitä vähääkään paremmaksi; Provis ei siitä saisi apua enkä\nminä lieventävien asianhaarojen puolustusta. Hänen kertomuksensa oli\nherättänyt mielessäni uuden pelon, tai oikeammin hänen kertomuksensa\noli antanut tarkan muodon ja sisällyksen jo aikaisemmin kyteneelle\npelolle. Jos Compeyson oli elossa ja saisi tietää hänen palanneen\nkotimaahan, olisi seuraus melkein epäilemättömän varma. Että Compeyson\npelkäsi häntä kuolemakseen, sitä ei heistä kumpikaan voinut tietää\npaljoa paremmin kuin minä, ja että yksikään sellainen mies, jollaiseksi\nCompeyson oli minulle kuvailtu, epäröisi pyrkiessään iäksi vapautumaan\npelätystä vihamiehestä turvallisella ja varmalla keinolla, rupeamalla\nilmiantajaksi, sitä tuskin voi kuvitella.\n\nEn ollut hiiskunut enkä ikinä hiiskuisi -- tai niin päätin --\nEstellasta sanaakaan Provisille. Mutta Herbertille ilmaisin, että\nennenkuin lähtisin ulkomaille minun pitäisi tavata sekä Estella että\nneiti Havisham. Tämän tein päästyämme kahden kesken sen päivän iltana,\njona Provis kertoi meille tarinansa. Päätin mennä seuraavana päivänä\nkäymään Richmondissa ja menin.\n\nSaavuttuani rouva Brandleyn taloon kutsuttiin Estellan palvelijatar\npuheilleni, ja hän ilmoitti Estellan lähteneen maaseudulle. Minne?\nSatis-taloon, kuten tavallisesti. Ei kuten tavallisesti, huomautin,\nsillä hän ei ollut koskaan ennen lähtenyt sinne muutoin kuin minun\nsaattamanani; milloin hän palaisi? Vastauksessa oli pidättymisen tuntu,\njoka sai minut vielä pahemmin ymmälle, ja vastaus kuului, että\npalvelijatar luuli hänen palaavankin vain vähäksi aikaa. En tullut\nsiitä hullua hurskaammaksi, tajusin vain, että sellainen oli\ntarkoituskin, ja lähdin takaisin kotiin peräti hämmentyneenä. Uusi\nöinen neuvottelu Herbertin kanssa Provisin mentyä asuntoonsa -- saatoin\nhänet aina kotiinsa ja aina tähyilin tarkasti ympärilleni -- johti\nmeidät sellaiseen päätökseen, ettei pitäisi puhua mitään\nulkomaanmatkasta, ennenkuin olisin palannut neiti Havishamin luota.\nSiihen mennessä Herbertin ja minun pitäisi erikseen pohtia, mitä olisi\nparasta sanoa, keksisimmekö jonkun sellaisen tekosyyn, että pelkäsimme\nhäntä epäiltävän ja pidettävän silmällä, vai tulisiko minun, joka en\nollut vielä kertaakaan käynyt ulkomailla, ehdottaa matkaa. Me molemmat\ntiesimme, että jos vain ehdottaisin jotakin, hän suostuisi siihen.\nOlimme yhtä mieltä siitä, ettei voinut ajatellakaan hänen jäävän\nuseiksi päiviksi nykyiseen, vaaralliseen piilopaikkaansa.\n\nSeuraavana päivänä olin kyllin halpamainen teeskennelläkseni antaneeni\nsitovan lupauksen mennä Joea tapaamaan; mutta kykeninkin olemaan vaikka\nkuinka halpamainen Joea ja hänen nimeään kohtaan. Provisin piti olla\nhyvin varovainen poissaoloni aikana, ja Herbertin piti minun sijastani\npitää hänestä huolta. Olisin poissa ainoastaan yhden yön ja palattuani\nsitten tyydyttäisin hänen maltittomuuttaan alkamalla esiytyä\nherrasmiehenä suuressa mittakaavassa. Mieleeni johtui silloin, kuten\nmyöhemmin sain tietää Herbertinkin mieleen johtuneen, että hänet ehkä\nsaataisiin parhaiten lähtemään meren toiselle puolelle sen tekosyyn\nnojalla -- esimerkiksi suorittamaan ostoksia tai jossakin muussa\nsellaisessa tarkoituksessa.\n\nTällä tavoin valmistauduttuani lähdin neiti Havishamin luokse\nvarhaisissa aamuvaunuissa, ennenkuin päivä vielä oli valjennut, ja olin\navoimella maaseututiellä päivän hiipiessä seudulle pysähtelevänä,\nvikisevänä ja värisevänä, pilvi- ja usvaläikkiin verhottuna,\nkerjäläistä muistuttavana. Kun ikävän ajomatkan jälkeen seisahduimme\n\"Sinisen Karjun\" edustalle, tuli porttiholviin hammaspuikko kädessään\nvaunuja katsomaan -- Bentley Drummle!\n\nKun hän ei ollut minua näkevinään, en minäkään ollut näkevinäni häntä.\nSe oli perin ontuvaa teeskentelyä molemmin puolin, sitäkin ontuvampaa,\nkun molemmat menimme kahvilahuoneeseen, jossa hän oli juuri syönyt\naamiaisensa ja johon minä olin tilannut ateriani. Minusta oli\nmyrkyllistä nähdä hänet täällä, sillä arvasin oikein hyvin, mitä varten\nhän oli tullut.\n\nOllen lukevinani tahraista, jo ammoin ilmestynyttä sanomalehteä, jonka\npaikkakunnallisista tiedoista ei erottanut mitään niin selvästi kuin\nulkoiset seikat, kahvin, pikkelsin, kala- ja lihakastikkeen, voisulan\nja viinin, joita sille oli yltyleensä pirskotettu, ikäänkuin se olisi\nsaanut muodoltaan perin epäsäännöllisiä rokonarpia, istuin pöytäni\nääressä hänen seisoessaan takan edessä. Vähitellen minusta alkoi tuntua\nsuunnattomalta vääryydeltä, että hän seisoi tulen edessä, ja nousin\npystyyn päättäneenä ottaa osani siitä. Minun täytyi pistää käteni hänen\njalkojensa taitse, saadakseni hiilihangon mentyäni takan ääreen,\nkohentaakseni tulta, mutta en sittenkään ollut häntä tuntevinani.\n\n\"Merkitseekö tämä tuttavuuden lopettamista?\"\n\n\"Oh!\" äänsin hiilihanko kädessäni, \"tekö siinä? Hyvää päivää! Aprikoin,\nkuka oikein varjosti tulta.\"\n\nNiin sanoen hämmensin kivihiiliä oikein voimaperäisesti ja sen tehtyäni\nsijoituin seisomaan Drummlen viereen hartiat jäykkinä ja selkä tuleen\npäin.\n\n\"Tulitteko tänne juuri äsken?\" kysyi Drummle, työntäen minua hieman\nsyrjempään olkapäällänsä.\n\n\"Kyllä\", vastasin, sysäten _häntä_ hiukan syrjään _omalla_ olallani.\n\n\"Inhoittava paikkakunta\", murahti Drummle. \"Teidän kotiseutunne\nluultavasti?\"\n\n\"Kyllä\", myönsin. \"Minulle on kerrottu, että teidän Shropshirenne on\nhyvin samanlaista.\"\n\n\"Ei sinnepäinkään\", väitti Drummle.\n\nSamassa Drummle katsoi saappaisiinsa, ja minä katsoin omiini, ja sitten\nhän katsoi minun saappaisiini, ja minä katsoin hänen.\n\n\"Oletteko ollut täällä kauan?\" tiedustin päättäneenä, etten luovuttaisi\ntuumaakaan tulen hohteesta.\n\n\"Kylliksi kauan ollakseni kyllästynyt tähän paikkakuntaan\", vastasi\nDrummle, ollen haukottelevinaan, mutta yhtä jyrkän päättäväisenä.\n\n\"Viivyttekö täällä kauan?\"\n\n\"En osaa sanoa\", vastasi Drummle. \"Entä te?\"\n\n\"En osaa sanoa.\"\n\nVereni kihistessä tunsin nyt, että jos Drummlen olkapää olisi vaatinut\nhiuskarvankaan verran enemmän tilaa, olisin tyrkännyt hänet ikkunaa\nvasten ja että jos minun olkapääni olisi esittänyt samanlaisen\nvaatimuksen, hän olisi tyrkännyt minut lähimpään loukkoon. Hän\nvihelteli hiljaa. Niin tein minäkin.\n\n\"Laajoja suoalueita näillä tienoin luultavasti?\" huomautti Drummle.\n\n\"Kyllä. Entä sitten?\" virkoin.\n\nDrummle katsahti minuun ja sitten kenkiini, senjälkeen ääntäen: \"Oh!\"\nja naurahtaen.\n\n\"Onko teillä hauskaa, herra Drummle?\"\n\n\"Ei\", vastasi hän, \"ei erikoisesti. Aion lähteä ratsastamaan. Aion\ntutkia noita soita huvikseni. Niillä on syrjäisiä kyliä, on minulle\nsanottu. Omituisia pieniä kapakkoja -- ja pajoja -- ja muita sellaisia.\nTarjoilija!\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Onko hevoseni jo valmis?\"\n\n\"Se on tuotu ovelle, herra.\"\n\n\"Mainiota! Kuulkaahan! Neiti ei lähde tänään ratsastamaan; sää on\nsopimaton.\"\n\n\"Hyvä, herra.\"\n\n\"Enkä minä tule päivälliselle, koska syön päivällistä hänen luonansa.\"\n\n\"Hyvä, herra.\"\n\nSitten Drummle vilkaisi minuun, isoleukaisilla kasvoillaan röyhkeän\nvoitonriemuinen ilme, joka vihlaisi sydäntäni, niin tylsä kuin hän\nolikin, ja vimmastutti minua niin, että mieleni teki ottaa hänet\nsyliini -- kuten sadun ryövärin kerrotaan ottaneen vanhan naisen -- ja\npanna hänet istumaan tuleen.\n\nEräs seikka oli selvänä meille kummallekin, nimittäin se, ettei\nkumpikaan meistä voisi poistua takan äärestä, ennenkuin saisimme apua.\nSiinä seisoimme tanakasti tulen hohteessa, olka olkaa, jalka jalkaa\nvasten, kädet selän takana, väistymättä tuumaakaan. Hevonen näkyi\nseisomassa tihkusateessa oven edustalla, minun aamiaiseni oli tuotu\npöytään, Drummlen oli korjattu pois, tarjoilija kehoitti minua\naterioimaan, minä nyökkäsin, ja me molemmat pidimme paikkamme.\n\n\"Oletteko käynyt 'Lehdossa' senjälkeen?\" kysyi Drummle.\n\n\"En\", vastasin. \"Sain ihan kyllikseni 'peipposista' viime kerralla\nsiellä ollessani.\"\n\n\"Silloinko, kun meidän keskemme sattui erimielisyyttä?\"\n\n\"Niin\", vastasin hyvin lyhyesti.\n\n\"No, kas niin! Teidät päästettiin aika vähällä\", ivasi Drummle. \"Teidän\nei olisi pitänyt menettää malttianne.\"\n\n\"Herra Drummle\", lausuin, \"te ette ole pätevä antamaan neuvoja siinä\nasiassa. Milloin menetän malttini -- ei silti, että myöntäisin niin\nkäyneen siinä tilaisuudessa -- en viskele laseja.\"\n\n\"Minä viskelen\", tokaisi Drummle. Vilkaistuani häneen kerran tai kaksi\nkytevän kiukkuni kiihtyessä virkoin:\n\n\"Herra Drummle, en pyrkinyt keskustelemaan kanssanne, eikä tämä\nkeskustelu ole minusta miellyttävä.\"\n\n\"Varmasti se ei ole\", yhtyi hän kopeasti olkansa ylitse. \"Minusta se ei\nole mitään.\"\n\n\"Ja senvuoksi\", jatkoin, \"ehdotan luvallanne, ettemme vastaisuudessa\nole missään tekemisissä toistemme kanssa.\"\n\n\"Aivan samaa mieltä olen minäkin\", vahvisti Drummle, \"ja olisin sitä\nitsekin ehdottanut tai todennäköisemmin -- toteuttanut sen ilman\nehdottamista. Mutta älkää menettäkö malttianne. Ettekö jo muutoinkin\nole menettänyt kylliksi paljon?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, hyvä herra?\"\n\n\"Tarjoilija!\" kutsui Drummle vastaukseksi minulle.\n\nTarjoilija ilmestyi jälleen.\n\n\"Kuulkaahan. Käsitätte kai hyvin, että neiti ei lähde tänään\nratsastamaan ja että minä syön päivällisen hänen luonansa?\"\n\n\"Aivan niin, herra.\"\n\nKun tarjoilija oli kämmenellään tunnustellut nopeasti jäähtyvää\nteekannuani, katsahtanut minuun rukoilevasti ja poistunut, otti\nDrummle, varoen hievauttamasta minun puolellani olevaa olkapäätänsä,\nsikaarin taskustaan ja puri sen pään poikki, mutta ei muutoin\nliikahtanutkaan. Vaikka olinkin tukehtumaisillani kiukusta tunsin,\nettemme enää voisi enempää puhella sekoittamatta keskusteluumme\nEstellan nimeä, jota en sietänyt kuulla hänen lausuvan; ja senvuoksi\ntuijotin värähtämättä vastapäiseen seinään, ikäänkuin saapuvilla ei\nolisikaan ollut ketään muita, ja pakottauduin äänettömäksi. Kuinka\nkauan olisimme saattaneet pysytellä tässä naurettavassa asennossa, sitä\non mahdoton arvata, jollei sisälle olisi astunut kolme hyvinvoipaa\nmaanviljelijää -- luullakseni tarjoilijan opastamina --, jotka tulivat\nkahvilahuoneeseen aukoen päällystakkiensa nappeja ja hieroen käsiään ja\njoiden tieltä meidän oli pakko väistyä heidän rynnätessään takkavalkean\nääreen.\n\nIkkunasta näin Drummlen tarttuvan hevosensa harjaan ja nousevan sen\nselkään kömpelöön, karkeaan tapaansa, kääntyvän syrjään ja loittonevan.\nLuulin hänen lähteneen, mutta hän palasi, pyytäen tulta suussansa\nolevaan sikaariin, jonka hän oli unohtanut. Tulta antamaan ilmestyi\ntomunväriseen asuun puettu mies -- en olisi voinut sanoa, mistä:\nmajatalon pihalta, kadulta vai jostakin muualtako -- ja kun Drummle\nkumartui satulassaan sytyttämään sikaariaan ja nauroi, keikauttaen\npäätänsä kahvilahuoneen ikkunoihin päin, muistuttivat häntä palvelemaan\nrientäneen miehen velttoryhtiset hartiat ja pörröinen tukka Orlickia.\n\nOlin sillä hetkellä liian huonolla tuulella välittääkseni paljoakaan\nsiitä, oliko hän Orlick vai eikö, tai kaiken tämän jälkeen kajotakseni\naamiaiseen, pesin sään ja matkan jäljet kasvoistani ja käsistäni ja\nlähdin muistettavaan, vanhaan taloon, joka oli sellainen, että minulle\nolisi ollut paljon parempi, jollen olisi siihen koskaan astunut enkä\nsitä koskaan nähnyt.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\n\nTapasin neiti Havishamin ja Estellan siinä huoneessa, jossa\npukeutumispöytä sijaitsi ja jonka seinällä vahakynttilät paloivat;\nneiti Havisham istui leposohvalla takkavalkean ääressä, ja Estella\npieluksella hänen jalkojensa juuressa. Estella virkkasi, ja neiti\nHavisham katseli häntä. He molemmat käänsivät katseensa minuun\nastuessani sisälle, ja molemmat huomasivat minussa tapahtuneen\nmuutoksen. Sen havaitsin siitä, miten he vilkaisivat toisiinsa.\n\n\"Entä mikä tuuli\", virkkoi neiti Havisham, \"on sinut, Pip, tänne\npuhaltanut?\"\n\nVaikka hän katsoi minuun varmasti, näin hänen olevan sangen hämillään.\nKun Estella tuokioksi keskeytti virkkaamisen katse minuun luotuna,\naloittaen sen sitten uudelleen, kuvittelin hänen sormiensa liikkeistä\nvoivani lukea yhtä selvästi, kuin jos hän olisi ilmaissut sen minulle\nmykkien aakkosilla, että hän oivalsi minun saaneen tietää, kuka\ntodellinen hyväntekijäni oli.\n\n\"Neiti Havisham\", vastasin, \"kävin eilen Richmondissa saadakseni\npuhutella Estellaa, ja kuultuani jonkun tuulen puhaltaneen _hänet_\ntänne seurasin hänen jälessään.\"\n\nNeiti Havishamin jo kolmannen tai neljännen kerran viitattua minua\nistuutumaan, sijoituin pukeutumispöydän ääressä olevalle tuolille,\njolla olin usein nähnyt hänen istuvan. Kaikki nuo rappeutumisen merkit\njalkojeni juuressa ja ympärilläni se tuntui sinä päivänä luonnolliselta\npaikalta minulle.\n\n\"Sen, mitä minulla oli puhuttavaa Estellalle, neiti Havisham, puhun\nteidän kuultenne ihan heti -- muutamissa minuuteissa. Se ei teitä\nhämmästytä eikä ole teistä vastenmielistä. Olen niin onneton kuin\nsuinkin olette tarkoittanut minun olevan.\"\n\nNeiti Havisham katsoi edelleen värähtämättä minuun. Estellan sormien\nliikkeistä huomasin hänen kuuntelevan sanojani, mutta hän ei kohottanut\nkatsettaan työstänsä.\n\n\"Olen saanut tietää, kuka suosijani on. Se ei ole onnea tuottava tieto\neikä todennäköisesti ikinä paranna arvoani, asemaani tai omaisuuttani\neikä tuota minulle muutakaan etua. Eräistä syistä en saa puhua siitä\nsen enempää. Se ei ole minun salaisuuteni, vaan erään toisen henkilön.\"\n\nKun istuin vähän aikaa ääneti, silmäillen Estellaa ja miettien, miten\njatkaisin, toisti neiti Havisham:\n\n\"Se ei ole sinun salaisuutesi, vaan erään toisen henkilön. No?\"\n\n\"Kun ensi kerran käskitte tuoda minut tänne, neiti Havisham, silloin\nkun asuin tuolla suon takana sijaitsevassa kylässä, josta minun ei\nolisi pitänyt koskaan lähteä, tulin otaksuttavasti tosiasiallisesti\ntänne, kuten mikä muu poika tahansa olisi saattanut tulla --\neräänlaiseksi palvelijaksi, tyydyttämään tarvetta tai oikkua ja saamaan\nsiitä palkan?\"\n\n\"Niin, Pip\", myönsi neiti Havisham, varmasti nyökäten, \"niin oli asia.\"\n\n\"Ja herra Jaggers --\"\n\n\"Herra Jaggersilla\", keskeytti neiti Havisham lujansävyisesti, \"ei\nollut mitään tekemistä siinä asiassa, eikä hän tiennyt siitä mitään.\nSe, että hän on sekä minun että suosijanne lakimies, on sattuma. Hän on\nsamanlaisissa suhteissa moniin ihmisiin, ja sellaista saattaa helposti\nsattua. Olkoonpa asia miten hyvänsä, sattui siten nyt, eikä sitä kukaan\njärjestänyt.\"\n\nKuka tahansa olisi saattanut hänen riutuneista kasvoistaan nähdä, ettei\nhän ollut tähän saakka salannut eikä vältellyt mitään.\n\n\"Mutta kun hairahduin siihen erehdykseen, jonka vallassa olen niin\nkauan ollut, johdatitte te ainakin minua\", huomautin.\n\n\"Niin\", myönsi hän, nyökäten jälleen varmasti, \"sallin teidän pysyä\nsiinä.\"\n\n\"Oliko se hyväntahtoisesti tehty?\"\n\n\"Pitäisikö minun\", kivahti neiti Havisham, kolauttaen kepillään\nlattiaan ja suutahtaen niin äkkiä, että Estella katsahti häneen\nhämmästyneenä, \"Jumalan tähden, pitäisikö juuri minun olla\nhyväntahtoinen?\"\n\nValitukseni oli kestämätön esitettäväksi, eikä tarkoitukseni ollut sitä\nesittää. Sanoin hänelle sen hänen istuessaan hautomassa purkaustaan.\n\n\"No niin, no niin!\" äänsi hän. \"Entä mitä vielä?\"\n\n\"Sain runsaan palkkion entisistä palveluksistani täällä\", jatkoin häntä\nlepyttääkseni, \"kun minut toimitettiin oppiin, ja näitä seikkoja olen\ntiedustanut vain saadakseni itse niistä selvyyden. Seuraavalla on\ntoinen -- ja toivoakseni epäitsekkäämpi -- tarkoitus. Salliessanne\nminun pysyä erehdyksessäni, neiti Havisham, teitte kiusaa -- kepposen\n-- ehkä suvainnette sovittaa tähän sellaisen sanan, joka vastaa\ntarkoitustanne loukkaamatta teitä -- itsekkäille sukulaisillenne?\"\n\n\"Niin tein. Hehän itse sitä halusivat! Samoin sinä. Miten minun\nelämäntarinani nojalla olisi pitänyt hartaasti rukoilla joko heitä tai\nsinua luopumaan siitä? Punoitte itse ansat itsellenne. _Minä_ en niitä\nvirittänyt.\"\n\nOdotettuani, kunnes hän jälleen rauhoittui -- sillä nämäkin sanat hän\nsinkautti suustansa hurjistuneen äkillisesti -- jatkoin.\n\n\"Olen joutunut erään sukulaisperheenne keskuuteen, neiti Havisham, ja\nollut yhtä mittaa sen jäsenten parissa koko sen ajan, jonka olen ollut\nLontoossa. Tiedän heidän uskoneen harhakuvitelmaani yhtä vilpittömästi\nkuin minä itsekin uskoin. Ja olisin petollinen ja halpamielinen,\njollen, olkoonpa se teistä mieluista tai epämieluista ja olettepa\ntaipuvainen sitä uskomaan tai ette ole, vakuuttaisi teille, että teette\nkovin väärin sekä herra Matthew Pocketia että hänen poikaansa Herbertia\nkohtaan, jos otaksutte, etteivät he ole ylevämielisiä, suoraluontoisia,\navoimia ja pystymättömiä juonitteluun tai halpamaisuuteen.\"\n\n\"He ovat ystäviänne\", virkkoi neiti Havisham.\n\n\"Heistä tuli ystäviäni\", vastasin, \"heidän otaksuessaan minun\nsyrjäyttäneen heidät, samalla kun Sarah Pocket, neiti Georgiana ja\nrouva Camilla eivät luullakseni olleet ystäviäni.\"\n\nTämä heidän ja noiden muiden vertaaminen näytti, kuten ilokseni\nhavaitsin, tekevän neiti Havishamin heille suopeammaksi. Hän katsoi\nminuun terävästi vähän aikaa ja kysyi sitten rauhallisesti:\n\n\"Mitä haluatte heidän hyväkseen?\"\n\n\"Vain sitä\", vastasin, \"ettette sekoittaisi heitä muihin. He lienevät\nsamaa verta, mutta uskokaa minua, etteivät he ole samanluontoisia!\"\n\nKatsoen edelleen minuun terävästi neiti Havisham toisti:\n\n\"Mitä haluatte heidän hyväkseen?\"\n\n\"En ole, kuten huomaatte, niin ovela\", vastasin, tuntien hiukan\npunastuvani, \"että voisin, vaikka tahtoisinkin, salata teiltä todella\nhaluavani jotakin. Neiti Havisham, jos teiltä liikenisi rahaa\ntehdäksenne ystävälleni Herbertille pysyvän palveluksen, joka kuitenkin\nasian luonteen vuoksi pitää tehdä hänen tietämättään, voisin neuvoa\nteille keinon sitä varten.\"\n\n\"Miksi se pitää tehdä hänen tietämättään?\" tiedusti hän, laskien\nkätensä kepin varaan voidakseen silmäillä minua sitäkin\ntarkkaavaisemmin.\n\n\"Sentähden\", selitin, \"että itse aloin auttaa häntä yli kaksi vuotta\nsitten hänen tietämättään, enkä tahdo ilmaista itseäni. Minkävuoksi en\nkykene avustamaan häntä loppuun saakka, sitä en voi selittää. Se on osa\nsitä salaisuutta, joka on toisen henkilön eikä minun.\"\n\nHitaasti neiti Havisham käänsi katseensa pois minusta ja suuntasi sen\ntuleen. Tähyiltyään sitä, kuten hiljaisuudessa ja verkalleen kuluvien\nkynttilöiden valossa tuntui, kauan aikaa hän heräsi joidenkuiden\npunaisten kivihiilien romahdukseen ja alkoi taaskin silmäillä minua --\naluksi ilmeettömästi -- sitten asteittain yhä keskittyneemmän\ntarkkaavasti. Koko tämän ajan Estella yhäti virkkasi. Kiinnitettyään\nminuun huomionsa neiti Havisham kysyi, puhuen ikäänkuin keskustelumme\nei olisikaan ollut katkenneena:\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Estella\", virkoin, kääntyen nyt hänen puoleensa ja koettaen hillitä\nääneni vapisemista, \"tiedät, että rakastan sinua. Tiedät minun\nrakastaneen sinua kauan ja hellästi.\"\n\nKun olin näin häntä puhutellut, käänsi hän silmänsä minuun päin, mutta\nhänen sormensa liikkuivat uutterasti työssänsä, ja hän katsoi minuun\nkasvot värähtämättöminä. Näin neiti Havishamin katselevan vuoroin\nminua, vuoroin häntä.\n\n\"Olisin puhunut tästä aikaisemmin, jollen olisi niin kauan ollut\nharhaluulon vallassa. Se narrasi minut luulemaan neiti Havishamin\ntarkoittavan, että meistä tulisi pari. Arvellessani, että itse olit\nikäänkuin avuton, pidätyin puhumasta. Mutta nyt minun täytyy siitä\npuhua.\"\n\nKasvot edelleen värähtämättöminä ja sormiensa jatkuvasti liikkuessa\nEstella pudisti päätänsä.\n\n\"Kyllä tiedän\", lausuin vastaukseksi hänen siihen liikkeeseensä, \"kyllä\ntiedän. En voi toivoakaan saavani milloinkaan nimittää sinua omakseni,\nEstella. En tiedä, miten minulle varsin pian käy, kuinka köyhä minusta\ntulee ja mihin lähden. Mutta sittenkin rakastan sinua. Olen rakastanut\nsinua siitä asti, kun ensi kerran näin sinut tässä talossa.\"\n\nSilmäillen minua täysin rauhallisena, sormet uutterasti puuhassa, hän\nravisti uudelleen päätänsä.\n\n\"Neiti Havisham olisi menetellyt julmasti, hirvittävän julmasti\nleikitellessään poikapoloisen herkkäuskoisuudella ja kiduttaessaan\nminua kaikki nämä vuodet turhalla toiveella ja hukkaan raukeavalla\ntavoittelulla, jos hän olisi miettinyt, kuinka merkityksellinen hänen\nmenettelynsä oli. Mutta luullakseni hän ei sitä ajatellut. Luultavasti\nhän omissa jatkuvissa koettelemuksissaan unohti minun koettelemukseni,\nEstella.\"\n\nNäin neiti Havishamin vievän kätensä sydämen kohdalle ja pitävän sitä\nsiinä istuessaan paikallaan, silmäillen vuorotellen Estellaa ja minua.\n\n\"Nähtävästi\", virkkoi Estella hyvin tyynesti, \"on olemassa tunteita,\nmieltymyksiä -- en tiedä, miten niitä nimittäisin -- joita en kykene\nymmärtämään. Kun sanot rakastavasi minua, käsitän tarkoituksesi --\nmuodollisesti, sanallisesti -- mutta en sen enempää. Et vetoa mihinkään\nrinnassani piilevään, et kosketa sen mitään kieltä. En välitä\nrahtuakaan siitä, mitä sanot. Olen koettanut varoittaa sinua tästä,\nenkö ole?\"\n\nMyönsin surkeasti: \"Kyllä.\"\n\n\"Niin. Mutta sinä et ole tahtonut ottaa varoitustani varteen, sillä et\nole uskonut minun sitä tarkoittavan. Etkö ole niin ajatellut?\"\n\n\"Uskoin ja toivoin, ettet voinut sitä tarkoittaa. Sinä, niin nuori,\nkokematon ja kaunis, Estella! Se ei varmastikaan ole luonnollista.\"\n\n\"Se on _minun_ luontoni mukaista\", vastasi hän. Ja sitten hän lisäsi,\nkorostaen sanoja: \"Se on minuun muodostuneen luonnon mukaista.\nMielestäni on suuri erotus sinun ja muiden ihmisten välillä, kun sanon\nnäin paljon. Enempää en voi tehdä.\"\n\n\"Eikö ole totta\", kysyin, \"että Bentley Drummle on täällä, tässä\nkaupungissa, sinua tavoittelemassa?\"\n\n\"Se on ihan totta\", myönsi hän, puhuen siitä miehestä äärimmäisen\nylenkatseellisesti ja välinpitämättömästi.\n\n\"Ja että sinä rohkaiset häntä, käyt ratsastelemassa hänen seurassaan ja\nettä hän tulee päivälliselle luoksesi juuri tänä päivänä?\"\n\nHän näytti hieman kummastelevan sitä, että minä tiesin sen, mutta\nvastasi taaskin: \"Ihan totta.\"\n\n\"Ethän sinä voi rakastaa häntä, Estella?\"\n\nHänen sormensa pysähtyivät ensi kerran liikkumattomiksi, samalla kun\nhän aika suuttuneesti vastasi: \"Mitä olen sinulle vakuuttanut? Luuletko\nsiitä huolimatta vieläkin, etten tarkoita, mitä puhun?\"\n\n\"Et kai ikinä menisi hänen kanssaan naimisiin, Estella?\"\n\nHän katsahti neiti Havishamiin ja punnitsi asiaa tuokion työ käsissään.\nSenjälkeen hän lausui: \"Minkätähden salata sinulta totuutta? Menen\nnaimisiin hänen kanssaan.\"\n\nPainoin kasvoni käsiini, mutta pystyin hillitsemään itseäni paremmin\nkuin olisin voinut odottaa katsoen siihen, kuinka tuskallista minun oli\nkuulla hänen lausuvan ne sanat. Kun jälleen katsahdin ympärilleni, oli\nneiti Havishamin kasvoilla niin kaamea ilme, että se teki minuun syvän\nvaikutuksen intohimoisesta hädästäni ja tuskastani huolimatta.\n\n\"Estella, rakas, rakas Estella, älä salli neiti Havishamin johdattaa\nsinua tähän onnettomaan askeleeseen! Sysää minut iäksi syrjään -- olet\nsen tehnyt, tiedän sen oikein hyvin -- mutta lahjoita itsesi jollekulle\narvokkaammalle henkilölle kuin Drummle on! Neiti Havisham luovuttaa\nsinut hänelle niin ylenkatseellisesti ja kirpeästi kuin suinkin\nmahdollista loukatakseen niitä monia paljon parempia miehiä, jotka\nsinua todella rakastavat. Niiden harvojen joukossa lienee joku, joka\nrakastaa sinua jopa yhtä hellästi, vaikka ei olekaan rakastanut sinua\nyhtä kauan kuin minä. Ota hänet! Minun on helpompi kestää se sinun\ntähtesi.\"\n\nVakavuuteni herätti hänessä kummastusta, ja näytti siltä kuin siihen\nolisi saattanut sekautua säälin häive, jos hän olisi mitenkään osannut\nymmärtää minua.\n\n\"Minä menen\", kertasi hän taaskin, \"naimisiin hänen kanssaan.\nValmistukset avioliittoani varten ovat käynnissä, ja minut vihitään\npian. Minkätähden loukkaavasti sekoitat tähän asiaan kasvatusäitini\nnimen? Se on oma päätökseni.\"\n\n\"Oma päätöksesikö, Estella, heittäytyä raakalaiselle?\"\n\n\"Kenelle minun pitäisi heittäytyä?\" tokaisi hän hymyillen. \"Pitäisikö\nminun heittäytyä miehelle, joka hyvin pian tuntisi -- jos sellaista\ntunnetaan -- etten välitä hänestä rahtuakaan? Kas niin! Se on tehty.\nMinä tulen kyllä hyvin toimeen, samoin tulee puolisoni. Mitä tulee\nsiihen, että minut muka on johdettu, kuten sanot, tähän onnettomaan\naskeleeseen, olisi neiti Havisham tahtonut minun odottavan menemättä\nvielä naimisiin. Mutta olen kyllästynyt viettämääni elämään, jossa on\nkovin vähän minua kiehtovia puolia, ja hartaasti haluan muuttaa sen\ntoisenlaiseksi. Älä puhu enää mitään! Emme ikinä ymmärrä toisiamme.\"\n\n\"Niin halpamainen raakalainen, niin typerä tolvana!\" vetosin\nepätoivossani.\n\n\"Älä pelkää minun olevan hänelle siunaukseksi!\" virkkoi Estella. \"En\nole. Kas niin! Tässä käteni! Eroammeko tämän jälkeen, sinä haaveellinen\npoika -- tai mies?\"\n\n\"Oi, Estella!\" vastasin karvaiden kyynelieni nopeasti tippuessa hänen\nkädelleen, vaikka kuinka olisin koettanut niitä hillitä. \"Vaikka\njäisinkin Englantiin ja jaksaisin muiden tavoin pitää pääni pystyssä,\nmiten voisin nähdä sinut Drummlen vaimona?\"\n\n\"Joutavia\", väitti hän, \"joutavia. Tämä menee hyvin pian ohitse.\"\n\n\"Ei ikinä, Estella!\"\n\n\"Yhdessä viikossa haihdutat minut ajatuksistasi.\"\n\n\"Ajatuksistani! Olet osa olemassaoloani, osa minua itseäni. Olet ollut\njokikisessä lukemassani rivissä aina siitä saakka, kun ensi kerran\ntulin tänne karkeana, rahvaanomaisena poikana, jonka sydäntä silloinkin\nhaavoitit. Olet ollut kaikessa, mitä olen senjälkeen nähnyt -- joella,\nlaivojen purjeissa, soilla, pilvissä, valossa, pimeydessä, tuulessa,\nmetsissä, merellä, kaduilla. Olet ollut kaikkien niiden viehättävien\nkuvitelmien ruumiistuma, jotka mieleni on koskaan tuntenut. Ne kivet,\njoista Lontoon vankimmat talot ovat rakennetut, eivät ole todellisempia\neivätkä sen vaikeammin liikuteltavissa kuin sinun läsnäolosi ja\nvaikutuksesi ovat olleet ja vastedeskin ovat minulle siellä ja\nkaikkialla muualla. Estella, elämäni viimeiseen hetkeen saakka sinä et\nvoi olla olematta osana luonteestani, osana minussa piilevästä,\nvähäisestä hyvästä, osana pahuudestani. Mutta tällä eronhetkellä liitän\nsinut ajatuksissani ainoastaan kaikkeen hyvään ja uskollisesti säilytän\naina mielessäni sinut liittyneenä siihen, sillä sinun on täytynyt tehdä\nminulle paljon enemmän hyvää kuin pahaa, tuntukoonpa minusta nyt vaikka\nkuinka haikean tuskalliselta! Oi, Jumala sinua siunatkoon, Jumala\nantakoon sinulle anteeksi!\"\n\nKuinka ylettömän onnettomana sain nämä katkonaiset sanat suustani, sitä\nen tiedä. Ne kumpusivat sisältäni, kuten veri kumpuaa sisällisestä\nhaavasta, ja purkautuivat kuuluville. Pidin hänen kättänsä huulillani,\nvitkastellen muutamia silmänräpäyksiä, ja poistuin sitten hänen\nluotansa. Mutta aina myöhemmin muistin -- ja kohta senjälkeen vielä\nvoimakkaammasta syystä --, että samalla kun Estella silmäili minua vain\nepäilevän kummeksivasti, neiti Havishamin aavemainen olemus, joka yhäti\npainoi kädellään sydäntänsä, näytti kokonaan sulautuvan sääliä ja\nkatumusta uhkuvaan, kaameaan tuijotukseen.\n\nKaikki mennyttä, mennyttä! Niin paljon oli mennyt, että astuessani ulos\nportista päivänvalo tuntui himmeämmältä kuin sisälle mennessäni. Jonkun\naikaa piileksin joillakuilla kujilla ja syrjäpoluilla ja lähdin sitten\nkävelemään koko matkan Lontooseen saakka. Olin nimittäin siihen\nmennessä ehtinyt tyyntyä kylliksi kyetäkseni ajattelemaan, etten voinut\npalata majataloon ja nähdä siellä Drummlea, etten voinut istua\nvaununpenkillä ja kuulla minua puhuteltavan, etten voinut tehdä mitään,\nmikä vaikuttaisi minuun puolittainkaan niin hyvin kuin itseni\ntäydellinen uuvuttaminen vaikuttaisi.\n\nKeskiyö oli ohitse astellessani London Bridgen yli. Edeten kapeita,\nmutkikkaita katuja pitkin, jotka siihen aikaan veivät länteen päin\nlähellä Thamesin Middlesexin puolista rantaa, pääsin suorinta tietä\nTempleen rantaa myöten Whitefriars-portin kautta. Minua odotettiin\nkotiin vasta seuraavana päivänä, mutta minulla oli omat avaimeni, ja\njos Herbert olisi nukkumassa, sopisi minunkin käydä vuoteeseeni\nhäiritsemättä häntä.\n\nKun Templen sulkemisajan jälkeen harvoin tulin kotiin\nWhitefriars-portista ja kun olin hyvin lokainen ja väsynyt, en\npahastunut siitä, että yövuorolla oleva porttivahti silmäili minua\nhyvin tarkasti pitäessään porttia hiukan raollaan päästääkseen minut\nsisälle. Auttaakseni hänen muistiaan mainitsin nimeni.\n\n\"En ollut siitä ihan varma, herra, mutta niin arvelin. Tässä on teille\nkirje. Sen tuoja pyysi teitä olemaan hyvä ja lukemaan sen minun lyhtyni\nvalossa.\"\n\nPerin hämmästyneenä tällaisesta pyynnöstä otin kirjeen. Se oli\nosoitettu herra Philip Pipille, ja osoitteen yläpuolella olivat sanat:\n\"_Tehkää hyvin ja lukekaa tämä tässä_!\" Aukaisin sen vahdin pitäessä\nlyhtyään koholla ja luin Wemmickin käsialalla kirjoitetun varoituksen:\n\n\"_Älkää menkö kotiin_!\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\n\nPoistuin Templen portilta heti varoituksen luettuani, kiiruhdin\nFleet-kadulle, nousin siellä myöhään liikkeellä oleville\najurinrattaille ja ajatin Hummumsiin Covent-tarhaan. Niihin aikoihin\nsai sieltä aina vuoteen yön millä hetkellä tahansa, ja päästettyään\nkerkeästi minut sisälle portista vahtimestari sytytti hyllyltään\npalamisvuorolle joutuneen kynttilän ja opasti minut suoraa päätä\nluettelossaan luovuttamisvuorolle joutuneeseen makuuhuoneeseen. Tämä\noli eräänlainen holvikammio maakerroksen takaosassa, jossa\nnelipatsainen vuodekuvatus rehenteli despoottisesti, täyttäen koko\nlattian, pitäen yhtä jalkaansa omavaltaisesti tulisijalla, toista\noviaukossa ja puristaen pientä pesuteline-pahaista ihan jumalallisen\noikeudenmukaisesti.\n\nKun olin pyytänyt yökynttilää, oli vahtimestari, ennenkuin jätti minut\nyksin, tuonut minulle noiden hyveellisten aikojen olennaisen, hiljaa\nhiipuvan, kaislasydämisen kynttilän -- kävelykepin aavetta muistuttavan\nesineen, joka heti katkesi, jos sitä kosketti, josta ei mitenkään\nvoinut mitään sytyttää ja joka oli sijoitettu eristyskoppiin, korkean\npeltitornin pohjalle; tässä tornissa oli pyöreitä reikiä, joiden\nseiniin luomat kuviot muistuttivat tuijottelevia, levällään olevia,\nvalvovia silmiä. Kun olin päässyt vuoteeseen ja olin pitkänäni jalat\nhellinä, uupuneena ja onnettomana, huomasin, etten voinut sulkea omia\nsilmiäni sen paremmin kuin tämän hullunkurisen Arguksenkaan silmiä. Ja\nniinpä me yön hämyssä ja haudanhiljaisuudessa tähyilimme toisiamme.\nKuinka murheellinen yö! Kuinka levoton, kuinka kaamea, kuinka pitkä!\nHuoneessa oli jäähtyneen uuninkarstan ja kuumenneen tomun kolkko haju,\nja katsellessani yläpuolellani kaartuvan telttakatoksen nurkkiin\naprikoin, kuinka paljon teurastuspaikkojen lihakärpäsiä, torien\npihtihäntiä ja maaseudun toukkia siellä varmaan piili vartoamassa\nseuraavaa kesää. Se johti minut ajattelemaan, tipahteliko niitä kenties\nvuoteeseen, ja sitten kuvittelin tuntevani hiljaisia napsahduksia\nkasvoissani -- vastenmielinen ajatus, joka johti mieleeni toisenlaisen,\nvastenmielisemmän kutisemistunnun selässäni. Viruttuani vähän aikaa\nvalveilla alkoi korvissani kuulua niitä tavattomia ääniä, joita\nhiljaisuudessa kuhisee. Komero kuiski, takka huokaili, pieni pesuteline\nnaksahteli ja lipastossa helähti silloin tällöin kitarrinkieli. Ja\nsamalla seinistä tähyilevät silmät saivat uuden ilmeen, ja jokaisesta\nsellaisesta tuijottavasta ympyrästä näin kirjoituksen: \"_Älä mene\nKotiin_!\"\n\nMillaisia öisiä kuvitelmia mieleeni johtuikin ja millaisia yöääniä\nkorvissani kuuluikin, eivät ne hetkeksikään häivyttäneet tätä _älä mene\nkotiin_-varoitusta. Se punoutui kaikkiin ajatuksiini ruumiillisen\ntuskan tavoin. Vähän aikaisemmin olin sanomalehdistä lukenut, että\nHummumsiin oli yöllä tullut tuntematon herrasmies, joka oli käynyt\nvuoteeseen, surmannut itsensä ja aamulla löydetty viruvana verissään.\nPäähäni pälkähti, että hänen oli täytynyt olla juuri tässä samassa\nholvikammiossa, ja nousin vuoteestani tarkastamaan, ettei näkyvissä\nvain ollut punaisia merkkejä; avasin senjälkeen oven tähystääkseni\nkäytävään ja johduttaakseni itseäni kaukaa hohtavalla valolla, jonka\nläheisyydessä tiesin vahtimestarin torkkuvan. Mutta koko tämän ajan\naskarruttivat kysymykset, minkätähden minun ei pitänyt mennä kotiin,\nmitä kotona oli tapahtunut, milloin minun pitäisi sinne mennä ja oliko\nProvis kaikessa rauhassa majapaikassaan, mieltäni niin ankarasti, ettei\nsinne olisi luullut jäävän lainkaan tilaa muille ajatteluaiheille.\nSilloinkin kun ajattelin Estellaa ja sitä, että olimme sinä päivänä\nsanoneet toisillemme jäähyväiset iäksi, ja muistelin erohetkemme\nkaikkia olosuhteita, hänen ilmeitään ja sävyään, hänen sormiensa\nliikkeitä hänen virkatessaan -- silloinkin haeskelin sieltä, täältä ja\nkaikkialta \"Älä mene kotiin!\"-varoitusta. Kun vihdoin pelkästä\nsielullisesta ja ruumiillisesta nääntymyksestä nukahdin, sukeutui siitä\nsuunnaton, varjomainen teonsana, jota minun piti taivuttaa, ensin\nkäskytavan nykyajassa: älä mene kotiin, älköön hän menkö kotiin,\nälkäämme menkö kotiin, älkää menkö kotiin, älkööt he menkö kotiin,\nsenjälkeen mahtotavassa: en menne eikä minun sovi mennä kotiin, ja\nehtotavassa: en menisi, en voisi, en tahtoisi eikä minun pitäisi mennä\nkotiin, kunnes tunsin tuskastuvani ihan mielettömäksi, kierähdin ympäri\npieluksellani ja aloin jälleen silmäillä seiniltä tuijottavia\npyörylöitä.\n\nOlin käskenyt herättää minut kello seitsemän, sillä selvästikin minun\ntäytyisi tavata Wemmick, ennenkuin kohtaisin kenenkään muun, ja yhtä\nselvää oli, että tässä asiassa sopi tiedustaa ainoastaan hänen\nwalworthilaisia mielipiteitään. Oli huojennus päästä pois huoneesta,\njossa olin viettänyt niin surkean yön, enkä tarvinnut toista koputusta\noveen ponnahtaakseni pystyyn rauhattomalta vuoteeltani.\n\nLinnan varustukset kohosivat näkyviini kello kahdeksan. Kun pieni\npalvelijatar sattui juuri silloin menemään linnoitukseen muassaan kaksi\nlämmintä sämpylää, astuin portista ja marssin nostosillan ylitse hänen\nseurassaan ja saavuin siten ilmoittamattomana Wemmickin eteen hänen\nlaittaessaan teetä itselleen ja vanhukselle. Avoimesta ovesta näkyi\nvuoteessaan oleva vanhus.\n\n\"Kas vain, herra Pip!\" tervehti Wemmick. \"Tulitte siis kotiin.\"\n\n\"Niin\", vastasin, \"mutta en mennyt kotiin.\"\n\n\"Se on oikein\", virkkoi hän, hykertäen käsiään. \"Jätin teille kirjeen\nTemplen jokaiselle portille siltä varalta. Mistä portista tulitte?\"\nSanoin sen hänelle.\n\n\"Käyn päivän mittaan muilla porteilla tuhoamassa muut kirjeeni\", lupasi\nWemmick. \"On hyvä ohje olla koskaan jättämättä kirjallisia\ntodistuskappaleita, jos sen suinkin voi välttää, sillä eihän tiedä,\nmilloin ne joutuvat esille. Aion esiintyä teitä kohtaan vapaasti --\nEttekö suvaitsisi paahtaa tätä makkaraa isävanhukselle?\"\n\nVastasin mielihyvin sen tekeväni.\n\n\"Siispä teidän sopii lähteä omiin puuhiinne, Mary Ann\", huomautti\nWemmick pienelle palvelijattarelle, \"joten me jäämme kahden kesken,\noivallattehan, herra Pip\", lisäsi hän, silmää iskien, tytön kadottua\nnäkyvistä.\n\nKiitin häntä hänen ystävällisyydestään ja varovaisuudestaan, ja\nkeskustelumme jatkui hiljaisäänisenä, samalla kun minä paahdoin\nmakkaraa ja hän laitteli voita vanhuksen vehnäleivälle.\n\n\"No, herra Pip, kuten tiedätte\", virkkoi Wemmick, \"te ja minä\nymmärrämme toisiamme. Olemme täällä yksityisinä ja puhelemme\nmieskohtaisesti, ja teillä ja minulla on ollut kahdenkeskisiä asioita\njo ennenkin. Viralliset mielipiteet ovat oma asiansa. Me olemme\nepävirallisia.\"\n\nYhdyin siihen kaikesta sydämestäni. Olin niin kovin hermostunut, että\nolin jo sytyttänyt vanhuksen makkaran palamaan tulisoihtuna ja minun\noli ollut pakko puhaltaa se sammuksiin.\n\n\"Sattumalta kuulin eilen aamulla\", jatkoi Wemmick, \"ollessani eräässä\npaikassa, johon kerran vein teidät muassani -- jopa teidän ja minunkin\nvälilläni on paras olla mainitsematta nimiä, milloin sen voi\nvälttää --\"\n\n\"Niin, se on parasta\", vahvistin. \"Ymmärrän teitä.\"\n\n\"Kuulin eilen aamulla siellä sattumalta\", alkoi Wemmick uudelleen,\n\"että eräs henkilö, joka on jonkun verran toiminut siirtomaissa ja\njolla on runsaanlaisesti kannettavaa omaisuutta -- en tiedä, kuka hän\noikein lienee -- emme mainitse tämän henkilön nimeä --\"\n\n\"Se ei ole tarpeellista\", virkoin.\n\n\"-- oli herättänyt vähän hälyä eräässä maailman kolkassa, johon\nmatkustaa varsin paljon ihmisiä -- ei aina tyydyttääkseen omaa haluaan\neikä aiheuttamatta valtiolle kustannuksia --\"\n\nTarkkaillessani hänen kasvojaan tein vanhuksen makkarasta suorastaan\nilotulituslaitteen, häiriten pahasti sekä omaani että Wemmickin\ntarkkaavaisuutta, mitä pyysin anteeksi.\n\n\"-- katoamalla sieltä ja antamatta enää kuulua siellä hiiskahdustakaan\nitsestään. Tämän johdosta\", lisäsi Wemmick, \"on lausuttu arveluita ja\nkehitelty teorioita. Kuulin myöskin, että teitä on pidetty silmällä\nTemplen Garden-pihan varrella sijaitsevassa asunnossanne ja ehkä\nvastedeskin pidettäisiin.\"\n\n\"Kuka minua pitää silmällä?\"\n\n\"En haluaisi kajota siihen\", virkkoi Wemmick vältellen, \"se saattaisi\nolla ristiriidassa ammatillisen velvollisuuteni kanssa. Kuulin sen,\nkuten olen useita kertoja kuullut muita omituisia seikkoja samassa\npaikassa. En ilmaise sitä teille saamanani tiedonantona. Kuulin sen.\"\n\nPuhuessaan hän otti paahtohaarukan ja makkaran minulta ja järjesti\nvanhuksen aamiaisen sirosti pienelle tarjottimelle. Ennenkuin hän vei\nsen vanhuksen eteen, meni hän tämän huoneeseen kädessään puhdas, valkea\nliina, jonka hän sitoi iäkkään herran leuan alle, nostaen hänet samalla\npielusten varaan istumaan, pannen yömyssyn toiselle korvalliselle ja\nlaittoi hänet aika veitikkamaisen näköiseksi. Senjälkeen hän laski\naamiaisen hyvin huolellisesti vanhuksen eteen ja sanoi: \"Kaikki hyvin,\neikö totta, isä-ukkeli?\" Siihen rattoisa vanhus vastasi: \"Oikein hyvin,\nJohn, poikani, oikein hyvin!\" Kun tuntui sanattomasti sovitulta, ettei\nvanhus ollut esiintymiskunnossa ja että hänen senvuoksi katsottiin\nolevan näkymättömissä, en ollut ollenkaan huomaavinani näitä puuhia.\n\n\"Se, että minua on pidetty silmällä asunnossani -- mitä minulla on\nkerran ollut syytä epäillä\", huomautin Wemmickille hänen tultuaan\ntakaisin, \"on yhteydessä sen henkilön kanssa, johon olette viitannut,\neikö niin?\"\n\nWemmick oli hyvin vakavan näköinen. \"Omien tietojeni nojalla en voisi\nsitä väittää. En nimittäin voi väittää sen aluksi olleen. Mutta se joko\non nyt tai piakkoin tahi se mahdollisuus on hyvin uhkaava.\"\n\nKun oivalsin uskollisuuden Little Britainia kohtaan pidättävän häntä\nilmaisemasta kaikkia tietojaan ja kun kiitollisena hänelle käsitin,\nkuinka suuresti hän oli poikennut tavoistaan puhuessaan näinkin paljon,\nen voinut tiukata häneltä sen enempää. Mutta mietiskeltyäni vähän aikaa\ntulen ääressä ilmoitin haluavani tiedustaa häneltä erästä seikkaa; hän\nsaisi vastata tai olla vastaamatta kysymykseeni, kumman hän katsoisi\noikeaksi; olisin varma siitä, että hänen menettelynsä olisi oikea. Hän\nkeskeytti aterioimisensa, pani käsivartensa ristiin, tarttui\npaidanhihoihinsa -- hänen mielestään kuului sisälläolon mukavuuteen\nistuminen ilman takkia -- ja nyökkäsi minulle kerran kehoittaakseen\nminua lausumaan kysymykseni.\n\n\"Oletteko kuullut puhuttavan huonomaineisesta miehestä, jonka oikea\nnimi on Compeyson?\"\n\nVastaukseksi hän nyökkäsi taaskin.\n\n\"Onko hän elossa?\"\n\nJälleen nyökkäys.\n\n\"Onko hän Lontoossa?\"\n\nHän nyökkäsi vielä kerran, puristi kirjeluukkunsa tavattoman tiukalle,\nnyökkäsi minulle vielä viimeisen kerran ja kävi uudelleen käsiksi\naamiaiseensa.\n\n\"Kun nyt\", sanoi Wemmick, \"kyseleminen on päättynyt\" -- näitä sanoja\nhän korosti ja toisti ne minulle ohjeeksi -- \"tulen siihen, mitä tein\nkuultuani kuulemani. Lähdin Garden-pihan varrelle teitä tapaamaan; kun\nen teitä löytänyt, menin Clarrikerin konttoriin etsimään herra\nHerbertia.\"\n\n\"Entä tapasitteko hänet?\" kysyin hyvin huolestuneena.\n\n\"Hänet kyllä tapasin. Mainitsematta nimiä ja syventymättä\nyksityiskohtiin, ilmoitin hänelle, että jos hän tiesi jonkun -- Tomin,\nJackin tai Richardin -- olevan asunnossanne tai sen välittömässä\nläheisyydessä, hänen olisi parasta toimittaa tämä Tom, Jack tai Richard\npois sieltä teidän ollessanne poissa.\"\n\n\"Hän kai oli hyvin ymmällä, tietämättä mitä tehdä?\"\n\n\"Hän _oli_ ymmällä sen suhteen, etenkin kun lausuin hänelle\nmielipiteenäni, ettei tällä hetkellä olisi turvallista yrittää viedä\ntätä Tomia, Jackia tai Richardia liian kauaksi. Näissä olosuhteissa ei\nole suurkaupungin vertaista paikkaa, kun kerran siellä on. Ei pidä\npoistua piilopaikasta liian hätäisesti, vaan pysytellä siellä visusti\nja odottaa, että hälinä asettuu, ennenkuin pyrkii vapaisiin oloihin,\nulkomaillekaan.\"\n\nKiitin häntä näistä arvokkaista neuvoista ja tiedustin, mitä Herbert\noli tehnyt.\n\n\"Oltuaan puoli tuntia kuin puusta pudonnut\", kertoi Wemmick, \"herra\nHerbert teki suunnitelman. Salaisuutena hän mainitsi minulle\nseurustelevansa erään nuoren naisen kanssa, jolla on, kuten epäilemättä\ntiedätte, vuoteenomana isä. Tämä isä, joka on ollut laivoissa\ntaloudenhoitajana, lepää vuoteessa kaari-ikkunan ääressä, josta hän\nnäkee laivojen purjehtivan jokea ylös ja alas. Hyvin otaksuttavasti\ntunnette tämän nuoren naisen?\"\n\n\"En henkilökohtaisesti\", vastasin.\n\nAsianlaita oli niin, että tyttö oli moittinut minua tuhlaavaiseksi\nkumppaniksi, joka ei ollut Herbertille hyväksi; ja kun Herbert oli ensi\nkerran ilmaissut aikovansa esitellä minut hänelle, oli hän suhtautunut\ntähän ehdotukseen niin kovin viileästi, että Herbert oli katsonut\nvelvollisuudekseen uskoa minulle, miten asiat olivat, siinä\ntarkoituksessa, että antaisimme kulua vähän aikaa, ennenkuin\ntutustuisin tyttöön. Alettuani salaapäin edistää Herbertin\ntulevaisuudenmahdollisuuksia olin kyennyt iloisen filosofisesti\nkestämään tämän; hän ja hänen morsiamensa eivät luonnollisestikaan\nolleet kovin kiihkeästi halunneet saada kolmatta henkilöä mukaan\nkeskusteluihinsa, ja vaikka olinkin varma siitä, että arvoni oli Claran\nsilmissä parantunut, ja vaikka tämä nuori nainen ja minä olimme\nsäännöllisesti lähetelleet toisillemme tiedonantoja ja tervehdyksiä\nHerbertin välityksellä, en niin ollen ollut kertaakaan häntä tavannut.\nEn kuitenkaan vaivannut Wemmickiä näillä yksityiskohdilla.\n\n\"Kun mainittu kaari-ikkunainen talo\", kertoi Wemmick, \"on joen\nvarrella, Limehousen ja Greenwichin välisen suvannon rannalla, ja kun\nse kuuluu olevan hyvin kunnioitettavan lesken hallussa, joka on\nkalustanut yläkerran vuokrattavaksi, tiedusti herra Herbert, millainen\nse minun mielestäni oli Tomin, Jackin tai Richardin väliaikaiseksi\nasunnoksi. Minusta se oli oikein sopiva kolmesta syystä, jotka nyt\nmainitsen teille. Nimittäin. Ensiksi. Se on loitolla kaikista\nkävelyradoistanne ja samoin tavallisesti käytettyjen, sekä suurten että\npienten katujen rykelmästä. Toiseksi. Menemättä itse sitä likellekään\nvoisitte aina herra Herbertin välityksellä saada tietoja Tomin, Jackin\ntai Richardin turvallisuudesta. Kolmanneksi. Jos jonkun ajan kuluttua,\nmilloin se olisi järkevää, haluaisitte sujauttaa Tomin, Jackin tai\nRichardin johonkin ulkomaiseen matkustajalaivaan, niin siellä hän on --\nvalmiina.\"\n\nNämä näkökohdat huojensivat mieltäni suuresti, kiittelin Wemmickiä ja\npyysin häntä jatkamaan.\n\n\"No niin, herra Herbert kävi rivakasti asiaan käsiksi, ja kello\nyhdeksän eilen illalla hän majoitti Tomin, Jackin tai Richardin --\nminkäniminen mies on, sitä ei teidän ja minun tarvitse tietää -- oikein\nonnellisesti. Entisessä majapaikassa luultiin, että hänet oli kutsuttu\nDoveriin, ja häntä lähdettiin kyyditsemään Doverin tietä myöten, jolta\nsitten poikettiin. Vielä yksi kaiken tämän järjestelyn etupuoli on se,\nettä se suoritettiin teidän poissaolonne aikana, jolloin, jos joku\nolisi pitänyt silmällä teidän liikkeitänne, teidän varmasti tiedettiin\nolevan monien virstojen päässä ja aivan toisenlaisissa puuhissa. Tämä\ntorjuu epäluulot ja hämää asiaa, ja samasta syystä suosittelin, että\njos palaisittekin eilen illalla, teidän ei pitäisi mennä kotiinne. Se\nlisää hämäännystä, ja hämäämistä te tarvitsette.\"\n\nWemmick oli nyt syönyt aamiaisensa, katsahti kelloonsa ja alkoi vetää\ntakkia yllensä.\n\n\"Ja nyt, herra Pip\", lopetti hän kädet vielä hihoissa, \"olen\notaksuttavasti tehnyt jotensakin kaikki, mitä voin tehdä; mutta jos\nvielä joskus voin tehdä jotakin -- walworthilaiselta kannalta katsoen\nja tiukan yksityisesti ja henkilökohtaisesti -- teen sen ilomielin.\nTässä osoite. Ei voi mitenkään olla haitaksi, jos menette käymään\nsiellä tänä iltana omakohtaisesti nähdäksenne, että Tomin, Jackin tai\nRichardin laita on hyvin, ennenkuin menette kotiin -- siinä vielä yksi\nsyy, minkävuoksi teidän ei pitänyt mennä asuntoonne eilen illalla.\nMutta kotiin mentyänne älkää enää palatko siihen paikkaan! Olette\nvarmasti oikein tervetullut, herra Pip\" -- nyt hänen kätensä olivat\ntulleet esille hihoista, ja pudistin niitä -- \"ja sallikaa minun\nlopuksi teroittaa mieleenne erästä tärkeätä seikkaa!\" Hän laski kätensä\nolkapäilleni ja lisäsi juhlallisesti kuiskaten: \"Käyttäkää hyväksenne\ntätä iltaa, ottaaksenne hänen kannettavan omaisuutensa haltuunne! Eihän\ntiedä, mitä hänelle saattaa tapahtua. Älkää salliko mitään tapahtua\nkannettavalle omaisuudelle!\"\n\nKun en toivonutkaan voivani selittää Wemmickille mielipidettäni tästä\nasiasta, en sitä yrittänyt.\n\n\"Nyt minun on aika lähteä\", virkkoi Wemmick. \"Jollei teillä ole mitään\nkiireellistä tehtävää, neuvoisin teitä pysyttelemään täällä\npimeäntuloon saakka. Näytätte hyvin huolestuneelta, ja teille olisi\nhyväksi viettää täällä täysin rauhallinen päivä vanhuksen seurassa --\nhän nousee jalkeille pikapuoliin -- maistellen hiukan -- muistatteko\nsikaa?\"\n\n\"Tietysti\", vastasin.\n\n\"No niin -- hiukan _sitä_. Paahtamanne makkara oli sitä, ja se oli joka\nsuhteessa ensiluokkainen. Maistelkaa sitä, jollei muun niin vanhan\ntuttavuuden vuoksi! Näkemiin, isä-ukkeli!\" huudahti hän hilpeästi.\n\n\"Hyvä, John; oikein hyvä, rakas poika!\" ynisi vanhus perähuoneesta.\n\nPian vaivuin uneen Wemmickin takkavalkean ääressä, ja vanhus ja minä\nnautimme toistemme seurasta, torkuskellen sen edessä, milloin\nunisempina, milloin valppaampina koko päivän. Päivälliseksi saimme\nsianreittä sekä omalla maalla kasvaneita vihanneksia, ja nyökkäilin\nvanhukselle hyvässä tarkoituksessa, milloin en tehnyt sitä nukuksissa.\nKun oli jo ihan pimeä, erosin vanhuksesta, jättäen hänet kohentamaan\nvalkeaa voileipien paahtamista varten, ja teekuppien lukumäärästä sekä\nsiitä, että hän tuontuostakin vilkaisi seinässä oleviin kahteen pikku\nluukkuun, päättelin, että neiti Skiffinsiä odotettiin saapuvaksi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\n\nKello oli lyönyt kahdeksan, ennenkuin ehdin joen rantaan; ilmassa\ntuntui laivanrakentajien sekä maston-, airon- ja taljantekijäin\njättämien lastujen ja sahajauhojen miellyttävä haju. Koko tämä Ylä- ja\nAla-Poolin ranta-alue sillan alapuolella oli minulle tuntematonta\nseutua, ja edetessäni jokivartta alaspäin huomasin, että etsimäni\npaikka ei ollut sillä kohdalla, jolla olin luullut sen olevan ja ettei\nsitä ollut suinkaan helppo löytää. Sen nimi oli Mill Pond-ranta,\nChinksin poukama, eikä minulla ollut muuta tietä Chinksin poukamalle\nkuin Old Green Copper Rope-Walk.\n\nKoettaessani sitä seurata eksyin kuiville telakoille nostettujen,\nkorjattavien laivojen sekaan, näin lukemattomia vanhoja laivanrunkoja,\njoita parhaillaan särettiin kappaleiksi, tavattomat määrät mutaista\nvettä, liejua ja vuoroveden muita jätteitä, laivanrakentajien ja\nlaivanrikkojien täyttämiä veistämöitä, ruosteisia ankkureita, jotka\nolivat umpimähkäisesti takertuneet maaperään, vaikka olivat olleet\nvuosikausia käyttämättöminä, vuorimaisia tynnyri- ja tukkikasoja, monia\nköydentekoalueita, ennenkuin lopulta onnellisesti jouduin\naavistamattani erään kadunkulman kierrettyäni Mill Pond-rannalle. Kun\nkaikki olosuhteet otti huomioon, oli se raikas paikka, jossa joelta\npuhaltavalla tuulella oli tilaa pyörtää ympäri, -- ja siellä oli kaksi\ntai kolme puuta, ja siellä oli rappeutuneen tuulimyllyn jäte, ja erotin\nkuutamossa sarjan puisia laitteita, jotka näyttivät vanhuuttaan\nhylätyiltä, useimmat piikkinsä menettäneiltä heinäharavilta.\n\nValiten Mill Pond-rannan omituisista taloista yhden, jossa oli puinen\njulkisivu ja kolmessa kerroksessa kaari-ikkunoita -- ei kupu-ikkunoita,\njotka ovat toinen asia -- silmäilin oveen kiinnitettyä levyä, josta\nluin rouva Whimplen nimen. Kun se oli etsimäni henkilön nimi, kolkutin,\nja avaamaan tuli hupaisen ja hyvinvoivan näköinen, vanhanpuoleinen\nnainen. Hänet kuitenkin syrjäytti heti Herbert, joka äänettömänä opasti\nminut vierashuoneeseen ja sulki oven. Tuntui kummalliselta nähdä hänen\nperin tutut kasvonsa täysin kotiutuneina tähän tuiki outoon huoneeseen\nja seutuun, ja huomasin katselevani häntä hyvin samalla tavoin kuin\nkatselin nurkkakaappia, jossa oli lasi- ja posliiniastioita,\nuuninreunustan simpukankuoria ja seinillä riippuvia värillisiä\npainokuvia, jotka esittivät kapteeni Cookin kuolemaa, laivan\nvesillelaskua ja hänen majesteettiaan kuningas Yrjö kolmatta Windsorin\npengermällä päässänsä juhlallinen kuskinperuukki ja jalassaan\nnahkahousut sekä kaulussaappaat.\n\n\"Kaikki hyvin, Händel\", ilmoitti Herbert, \"ja hän on oikein\ntyytyväinen, vaikka haluaa kiihkeästi tavata sinua. Tyttö kultani on\nisänsä luona, ja jos suvaitset odottaa, kunnes hän tulee tänne\nalakertaan, tutustutan teidät toisiinne, ja sitten menemme yläkertaan.\n_Se_ on hänen isänsä.\"\n\nOlin kuullut huolestuttavaa ärinää yläpuoleltamme ja otaksuttavasti\nilmaissut sen kasvonilmeilläni.\n\n\"Pelkään hänen olevan murheellisen, iäkkään vintiön, mutta en ole\nkertaakaan häntä nähnyt. Tunnetko rommin hajua? Hän maistelee sitä\nyhtenään.\"\n\n\"Rommiako?\" kysyin.\n\n\"Niin\", vastasi Herbert, \"ja arvannet, kuinka suuresti se lieventää\nhänen luuvaloaan. Hän tahtoo myöskin säilyttää kaikki ruokavarat\nyläkerrassa huoneessaan ja antaa niitä sieltä tarpeen mukaan. Hän\nsäilyttää niitä päänsä yläpuolella olevilla hyllyillä ja _tahtoo_\npunnita ne kaikki. Hänen huoneensa täytyy näyttää rihkamakauppiaan\nmyymälältä.\"\n\nHänen näin puhuessaan ärähdykset muuttuivat jatkuvaksi karjunnaksi,\nvaimeten sitten.\n\n\"Mikä muu voi olla seurauksena\", virkkoi Herbert selitykseksi, \"jos hän\ntahtoo leikata juustoa. Mies, jolla on luuvalo oikeassa kädessään -- ja\nkaikissa muissakin jäsenissään -- ei voi otaksua saavansa halaistuksi\ngloucester-juustoa aiheuttamatta tuskaa itselleen.\"\n\nHän tuntui aiheuttaneen itselleen ankarat tuskat, sillä hän päästi\nuuden vimmaisen karjaisun.\n\n\"Provisin muuttaminen ylimpään kerrokseen on onnellinen tapaus rouva\nWhimplelle\", huomautti Herbert, \"sillä yleensä ihmiset eivät tietenkään\nkestäisi moista melua. Omituinen paikka, Händel, eikö totta?\"\n\nSe oli kuin olikin omituinen paikka, mutta huomattavan hyvin hoidettu\nja puhdas.\n\n\"Rouva Whimple\", kehui Herbert, kun mainitsin siitä hänelle, \"on mitä\noivallisin perheenemäntä, enkä tosiaankaan käsitä, mihin Clarani\npystyisi ilman hänen äidillistä apuaan. Claralla ei nimittäin ole omaa\näitiä, Händel, eikä ainoatakaan sukulaista koko maailmassa paitsi tuota\nvanhaa ärisijää. Mutta kuinka siunattu asia isäni ja äitini pojalle on\nrakastaa tyttöä, jolla ei ole sukulaisia ja joka ei koskaan voi\ntuskastuttaa itseään eikä ketään muutakaan sukunsa asioilla!\"\n\nHerbert oli aikaisemmin kertonut ja muistutti nyt minulle tutustuneensa\nClara Barleyhin tämän täydentäessä kasvatustaan eräässä oppilaitoksessa\nHammersmithissä. Ja kun tyttö oli kutsuttu kotiin hoitamaan isää,\nolivat he ilmaisseet rakkautensa äidilliselle rouva Whimplelle, joka\noli aina siitä saakka yhtä ystävällisesti ja hienotuntoisesti sitä\nhoivannut ja ohjannut. Oli sovittu, ettei helliä asioita voinut\nmitenkään uskoa vanhalle Barleylle, koska hän oli tyyten kykenemätön\npunnitsemaan mitään asioita, jotka olivat sielullisempia kuin luuvalo,\nrommi ja talouspäällikön varastot.\n\nMeidän näin hiljaa keskustellessamme ja vanhan Barleyn venytetyn\närinän värähdellessä laipion poikki kulkevassa tukihirressä avautui\nhuoneen ovi, ja sisälle astui koppa kädessä hyvin sievä, hoikka,\ntummasilmäinen, noin kaksikymmenvuotias tyttö, jolta Herbert otti\nhellästi kopan ja jonka hän punehtuen esitteli \"Claraksi.\" Tämä oli\ntodella hyvin viehättävä tyttö ja olisi saattanut käydä vangitusta\nkeijukaisesta, jonka röyhkeä hirviö, vanha Barley, oli pakottanut\npalvelijattarekseen.\n\n\"Katsohan\", virkkoi Herbert, näyttäen minulle koppaa kasvoillaan\nsäälin ja hellyyden sekainen hymy, puheltuamme vähän aikaa, \"tässä on\nClara-rukan illallinen, jollainen hänelle punnitaan joka ilta. Tässä\nhänen leipäannoksensa, tässä hänen juustoviipaleensa ja tässä hänen\nrommitilkkansa -- jonka minä juon. Tässä on herra Barleyn huominen\naamiainen, joka on punnittu valmistettavaksi. Kaksi lampaankyljystä,\nkolme perunaa, vähän herneitä, hiukan jauhoja, kaksi unssia voita,\nhyppysellinen suolaa ja näin paljon mustia pippureja. Ne keitetään\nyhdessä muhennokseksi, joka nautitaan kuumana, ja luulisinpa sen olevan\nerinomaisen hyvää luuvalolle!\"\n\nClarassa oli jotakin niin luonnollista ja kiehtovaa, kun hän\nalistuvasti katseli näitä muona-annoksia Herbertin niitä osoitellessa\n-- jotakin niin luottavaa, rakastavaa ja viatonta hänen kainosti\nmukautuessaan Herbertin käsivarren syleilyyn -- hänestä huokui\nsellaista hellyyttä, sellaista suojeluksen tarvetta Mill Pond-rannalla,\nChinksin poukaman ja Old Green Copper Rope-Walkin läheisyydessä, vanhan\nBarleyn äristessä yläpuolella --, etten olisi tahtonut purkaa hänen ja\nHerbertin välistä kihlausta kaikista sen lompakon rahoista, jota en\nollut kertaakaan avannut.\n\nSilmäillessäni häntä tunsin mielihyvää ja ihailua, mutta äkkiä ärinä\ntaaskin paisui karjunnaksi, ja ylhäältä kuului hirvittävää jyskytystä,\nikäänkuin joku puujalkainen jättiläinen olisi koettanut polkea\npuujalkansa laipion lävitse päästäkseen luoksemme. Tällöin Clara\nvirkkoi Herbertille: \"Isä tarvitsee minua, rakas!\" ja hän riensi\njuoksujalkaa pois.\n\n\"Siinä vasta tunnoton vanha hai!\" pahoitteli Herbert. \"Mitä luulet\nhänen nyt tahtovan, Händel?\"\n\n\"En tiedä\", vastasin. \"Joutavaa kaiketi?\"\n\n\"Siinäpä se!\" huudahti Herbert, ikäänkuin olisin arvannut tavattoman\nsuurenmoisesti. \"Hän pitää grogiaan valmiiksi sekoitettuna pienessä\nhaarikassa pöydällä. Maltahan! Kohta kuulet Claran kohottavan häntä\nryyppäämään. -- Nyt juuri!\" Uusi karjaisu, joka päättyi pitkälliseen\nvärinään. \"Nyt\", jatkoi Herbert, kun jälleen syntyi hiljaisuus, \"hän\njuo. Nyt\", lisäsi hän, kun ärinä uudelleen kajahti laipion lävitse,\n\"hän on jälleen selällään!\"\n\nClara palasi pian senjälkeen, ja Herbert lähti kanssani yläkertaan\nkatsomaan suojattiamme. Sivuuttaessamme Barleyn oven kuului hän sen\nsisäpuolella äänen tuulen tavoin kohotessa ja madaltuessa mutisevan\nseuraavasti -- sijoitan siunauksia aivan päinvastaisten toivotusten\nasemasta:\n\n\"Ohhoh! Taivas siunatkoon, tässä nyt on vanha Bill Barley! Tässä viruu\nvanha Bill Barley, herrainen aika! Tässä viruu vanha Bill Barley\nselällään, kautta Luojan! Kellottaa selällään kuin ajelehtiva,\nhapannut, kuollut kampela, kas siinä vanha Bill Barley, armias taivas!\nOhhoh! Voi taivas sentään!\"\n\nTällaisia lohdutuksen sanoja näkymätön Barley, kuten Herbert kertoi,\nhoki itsekseen yötä päivää -- valoisana aikana toinen silmä usein\nsovitettuna kaukoputkeen, joka oli laitettu hänen vuoteeseensa niin,\nettä hän voi mukavasti tähyillä pitkin jokea.\n\nKahdessa ylishuoneessa, jotka olivat raikkaat ja ilmavat ja joihin\nBarleyn ärinä kuului hiljaisempana kuin alakertaan, oli Provis\nmukavasti kotiutuneena. Hänessä ei ollut levottomuuden merkkejä, eikä\nhän nähtävästi ollut mainittavasti huolissaan; mutta minusta hän tuntui\nkäyneen lauhemmaksi -- epämääräisesti, sillä en olisi silloin enkä\nmyöhemminkään sitä yrittäessäni osannut selittää, miten se ilmeni;\nmutta varmasti hän oli lauhtunut.\n\nPäivän kestänyt lepo oli suonut minulle tilaisuuden miettiä, ja tulos\noli ollut, että olin ehdottomasti päättänyt olla hiiskumatta hänelle\nmitään Compeysonista. Mikäli minä nimittäin käsitin, olisi hänen\nkiukkunsa sitä miestä kohtaan muutoin saattanut houkutella hänet\netsimään Compeysonia ja syöksymään omaan tuhoonsa. Herbertin ja minun\nistuuduttua hänen takkavalkeansa ääreen tiedustin senvuoksi häneltä\nkaikkein ensiksi, luottiko hän Wemmickin arvostelukykyyn ja\ntietolähteisiin.\n\n\"Kyllä, kyllä, rakas poika\", vastasi hän, nyökäten vakavasti, \"Jaggers\ntietää.\"\n\n\"No, olen puhellut Wemmickin kanssa\", ilmoitin; \"tulin tänne kertomaan\nteille, millaisia varoituksia ja millaisia neuvoja hän antoi minulle.\"\n\nSelostin kaikki tarkalleen, salaten vain äsken mainitsemani seikan.\nMainitsin hänelle Wemmickin kuulleen Newgaten vankilassa --\nsikäläiseltä henkilökunnalta vaiko vangeilta, sitä en osannut sanoa --\nettä häneen, Provisiin, oli kohdistunut jonkunlaisia epäluuloja;\nkerroin, että Wemmick oli kehoittanut häntä pysyttelemään piilossa\njonkun aikaa ja minua pysymään loitolla hänestä, ja sen, mitä Wemmick\noli puhunut siitä, miten hänet oli lähetettävä ulkomaille. Tietysti\nlisäsin, että sitten kun se aika tulisi, lähtisin hänen matkassaan tai\nseuraisin kohta hänen jälessään sen mukaan, kumman menettelytavan\nWemmick harkitsisi turvallisemmaksi. Mitä sitten seuraisi, siihen en\nkajonnut, eikä minulla ollutkaan siitä edes omassa mielessäni selvää ja\ntyydyttävää käsitystä, kun nyt näin hänen olevan lauhkeammassa\nmielentilassa ja varmassa vaarassa minun tähteni. Mitä tuli\nelintapojeni muuttamiseen ja menojeni lisäämiseen, huomautin hänelle,\neikö se silloisessa epävarmassa ja vaikeassa asemassamme olisi\nsuorastaan naurettavaa, jollei pahempaakin?\n\nHän ei voinut väittää sitä vastaan ja esiytyikin hyvin järkevästi koko\najan. Hänen palaamisensa oli ollut uhkayritys, ja hän oli alusta alkaen\ntiennyt sen sellaiseksi. Hän ei tekisi mitään, mikä muuttaisi sen\ntoivottomaksi, ja oli hyvin vähän huolissaan turvallisuudestaan, kun\nhänellä oli niin hyviä auttajia.\n\nHerbert, joka oli mietteissään katsellut tuleen, sanoi nyt mieleensä\nvälähtäneen Wemmickin ehdotuksen johdosta ajatuksen, jota ehkä\nkannattaisi kehitellä. \"Me molemmat olemme hyviä soutajia, Händel, ja\nvoisimme itse oikealla hetkellä kyyditä häntä jokea alaspäin. Silloin\nei siihen tarkoitukseen vuokrattaisi venettä eikä pestattaisi soutajaa;\nse poistaisi ainakin yhden epäluulonmahdollisuuden, ja kaikki sellaiset\nmahdollisuudet ovat poistamisen arvoisia. Viisi vuodenajasta! Eikö\nmielestäsi olisi ehkä hyvä jo nyt heti alkaa pitää venettä Templen\nlaiturilla ja soudella joella? Kun ottaa sen tavaksi, kuka silloin\npanee sitä merkille tai välittää siitä? Kun sen tekee kaksikymmentä tai\nviisikymmentä kertaa, ei ole enää ollenkaan erikoista, jos sen tekee\nyhdennenkolmatta tai yhdennenkuudetta kerran.\"\n\nMinua se suunnitelma miellytti, ja Provis siihen ihan ihastui. Sovimme\nniin, että toteuttaisimme sen ja ettei Provisin pitäisi olla meitä\ntuntevinaan, jos tulisimme sillan alapuolelle ja soutaisimme Mill\nPond-rannan ohitse. Mutta edelleen sovimme niin, että hän aina meidät\nnähtyään vetäisi kaihtimen ikkunansa idänpuoliseen osaan, jos kaikki\nolisi hyvin.\n\nKun neuvottelumme nyt oli päättynyt ja kaikki järjestetty, nousin\npoistuakseni, huomauttaen Herbertille, että hänen ja minun olisi\nparasta mennä kotiin kummankin erikseen ja että lähtisin puoli tuntia\naikaisemmin kuin hän.\"\n\n\"Minusta ei ole mieluisaa jättää teitä tänne\", sanoin Provisille,\n\"vaikka epäilemättä olette täällä paremmassa turvassa kuin minun\nläheisyydessäni. Hyvästi!\"\n\n\"Rakas poika\", vastasi hän, tarttuen käsiini, \"en tiedä, milloin ehkä\njälleen kohtaamme toisemme, enkä pidä 'Hyvästi'-sanasta. Sano: hyvää\nyötä!\"\n\n\"Hyvää yötä! Herbert välittää yhteyttämme säännöllisesti, ja saatte\nolla varma siitä, että ajan tultua olen valmis. Hyvää yötä, hyvää\nyötä!\"\n\nArvelimme parhaaksi, että hän pysyisi omissa huoneissaan, ja erosimme\nhänestä portaiden yläpäässä hänen ovensa edustalla, hänen jäädessään\npitämään valoa kaiteen ulkopuolella, jotta näkisimme laskeutua portaat.\nKatsoessani häneen muistelin hänen paluuiltaansa, jolloin osamme olivat\npäinvastaiset ja jolloin en aavistanut, että sydämeni olisi koskaan\nniin raskas ja huolestunut hänestä erotessani kuin se nyt oli.\n\nSivuuttaessamme vanhan Barleyn oven hän ärisi ja sadatteli eikä\nnähtävästi ollut sitä keskeyttänyt eikä aikonutkaan keskeyttää.\nEhdittyämme portaiden juurelle tiedustin Herbertilta, oliko hän\nsäilyttänyt Provisin nimen ennallaan. Hän vastasi, ettei sitä ollut\nsäilytetty, vaan että talon asukas oli eräs Campbell. Campbellista ei,\nkuten hän myöskin selitti, tiedetty mitään muuta kuin se, että Campbell\noli uskottu hänen huostaansa ja että hän mieskohtaisesti halusi\nhartaasti miehen saavan osakseen hyvää huolenpitoa ja elävän\neristettynä muusta maailmasta. Kun siis menimme seurusteluhuoneeseen,\njossa rouva Whimple ja Clara istuivat työnsä ääressä, en hiiskunut\nmitään omasta Campbellia kohtaan tuntemastani mielenkiinnosta, vaan\npidin sen omina tietoinani.\n\nSanottuani jäähyväiset sievälle, lempeälle, tummasilmäiselle tytölle ja\näidilliselle naiselle, joka ei ollut menettänyt myötätuntoaan\ntodellisen rakkauden solmiamaa suhdetta kohtaan, tuntui minusta\nsiltä kuin Old Green Copper Rope-Walk olisi muuttunut kokonaan\ntoisenlaiseksi. Vanha Barley saisi olla yhtä vanha kuin vuoret ja\nsadatella kuin kokonainen joukkue ratsuväkeä, mutta Chinksin poukamalla\noli nuoruutta, uskoa ja toivoa kylliksi täyttämään sen tulvilleen. Ja\nsitten muistelin Estellaa sekä eroamme ja menin kotiin hyvin\nmurheellisena.\n\nTemplessä näytti kaikki olevan niin rauhallista kuin siellä oli\nkonsanaan ollut. Vielä äsken Provisin hallussa olleiden huoneiden\nikkunat olivat pimeät, elottomat, eikä Garden-pihalla liikuskellut\nketään. Astelin kahdesti tai kolmesti suihkukaivon ohitse, ennenkuin\nnousin asuntooni vievät portaat, mutta olin aivan yksin. Kotiin\nsaavuttuaan tuli Herbert vuoteeni ääreen -- sillä kävin heti sänkyyn\nmasentuneena ja väsyneenä -- ja kertoi tehneensä samanlaisen havainnon.\nAvattuaan senjälkeen ikkunan ja katseltuaan kuutamoon hän vakuutti,\nettä katu oli yhtä juhlallisen tyhjä kuin minkä tahansa tuomiokirkon\nkäytävät samalla hetkellä olivat.\n\nSeuraavana päivänä ryhdyin hankkimaan venettä. Se kävi pian, ja vene\ntuotiin Templen laituriin, niin että voin päästä siihen minuutissa tai\nparissa. Senjälkeen aloin soudella joella muka harjoitellakseni,\ntoisinaan yksin, toisinaan Herbertin seurassa. Olin usein vesillä\nkylmällä säällä, vesi- tai räntäsateessa, mutta kukaan ei kiinnittänyt\nminuun huomiota oltuani joella muutamia kertoja. Aluksi pysyttelin\nBlackfriars-sillan yläpuolella, mutta vuorovesituntien muututtua\nsuuntasin matkani London Bridgelle päin. Sen nimi oli silloin Old\nLondon Bridge, ja vuoroveden eräiden vaiheiden aikana kiiti vesi sen\nalitse niin vinhana koskena, että se oli pahassa maineessa. Mutta\nosasin oikein hyvin sujahtaa sillan alitse nähtyäni, miten se kävi, ja\naloin niin ollen soudella laivojen seassa Poolissa, edeten aina\nErithiin saakka. Sivuuttaessani Mill Pond-rannan ensi kerran olimme\nsekä Herbert että minä soutamassa, ja sekä mennessämme että\npalatessamme näimme idänpuolisen kaihtimen laskeutuvan. Herbert kävi\nuseimmiten siellä vähintään kolmesti viikossa eikä milloinkaan tuonut\nsieltä vähääkään huolestuttavia tietoja. Mutta kuitenkin tiesin olevan\nsyytä levottomuuteen enkä päässyt eroon siitä ajatuksesta, että\nminua pidettiin silmällä. Kerran herättyään sellainen mielikuva on\nsitkeän vaivaava; kuinka useata aivan viatonta ihmistä epäilin\nsilmälläpitäjikseni, sitä olisi vaikea arvioida. Lyhyesti sanoen, olin\naina kovin huolissani harkitsemattoman hurjapäisen piileskelijäni\ntähden. Herbert oli joskus kertonut, että hänestä oli hupaista seisoa\nikkunamme ääressä pimeän tultua pakoveden aikana, ajatellen sen ja\nkaiken sen pinnalla kelluvan lipuvan Claraan päin. Mutta minä ajattelin\npelokkaasti sen valuvan Magwitchiä kohti ja jokaisen pinnalla kelluvan\nmustan täplän saattavan merkitä hänen ahdistajiaan, jotka nopeasti,\näänettömästi ja varmasti riensivät häntä vangitsemaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\n\nKului joitakuita viikkoja ilman minkäänlaisia muutoksia. Odotimme\nWemmickiä, mutta hän ei antanut merkkiäkään itsestään. Jollen olisi\nkoskaan tavannut häntä Little Britainin ulkopuolella enkä saanut hyvänä\ntuttavana oleskella Linnassa, olisin saattanut häntä epäillä; mutta\nepäilys ei johtunut hetkeksikään mieleeni, kun tunsin hänet niin hyvin.\nMaailmalliset asiani alkoivat näyttää synkiltä, ja minulta tiukkasi\nrahaa useampi kuin yksi velkoja. Aloin itsekin tuntea rahanpuutetta --\nnimittäin taskussa olevan, käteisen rahan puutetta -- ja sitä\nhuojentaakseni sain myydä joitakuita jalokiviä, joita ilman voin\nhelposti olla. Mutta minulla oli se varma vakaumus, että olisi\nsydämettömän petollista ottaa vastaan rahaa suosijaltani nyt, kun\najatukseni ja suunnitelmani olivat niin epävakaiset ja epävarmat. Olin\nsenvuoksi lähettänyt Herbertin välityksellä avaamattoman lompakon\nhänelle säilytettäväksi hänen omassa hallussaan ja tunsin jonkunlaista\ntyydytystä -- oliko se valheellista vaiko todellista, sitä tuskin\ntiesin -- kun en ollut käyttänyt hyväkseni hänen anteliaisuuttaan sen\njälkeen kun hän ilmaisi itsensä minulle.\n\nAjan mittaan alkoi mieltäni raskaasti painaa sellainen vaikutelma, että\nEstella oli naimisissa. Peläten saavani siitä varmuuden, vaikka se\nolikin melkein varma uskoni, vältin sanomalehtiä ja pyysin, ettei\nHerbert -- jolle olin kertonut, millainen viimeinen tapaamisemme oli\nollut -- koskaan puhuisi minulle hänestä. Minkätähden säilytin tämän\nsärkyneen ja tuulten vietäväksi viskatun toivon viimeistä riekaletta,\nmistä sen tietäisin? Minkätähden sinä, joka luet tämän, menettelit\nomalta kohdaltasi samalla tavoin epäjohdonmukaisesti viime vuonna,\nviime kuussa, viime viikolla?\n\nVietin onnetonta elämää, ja sen ainoa vallitseva huoli, joka kohosi sen\nmuiden huolien yläpuolelle kuin korkea vuori kohoaa vuorijonon\nyläpuolelle, ei milloinkaan häipynyt näkyvistäni. Mutta uusia aiheita\npelkoon ei kuitenkaan ilmestynyt. Siitä huolimatta, että usein\nponnahdin pystyyn vuoteestani, yhä uudelleen hätkähtäen siitä pelosta,\nettä hän oli joutunut ilmi, että monesti istuskelin iltaisin,\npelokkaana kuunnellen erottaakseni, olisivatko Herbertin palaavat\naskelet tavallista nopeammat, huonojen uutisten siivittämät, kaikesta\nsiitä ja paljosta muusta samanlaisesta huolimatta meni kaikki entistä\nlatuaan. Tuomittuna toimettomuuteen sekä alituiseen rauhattomuuden ja\njännityksen tilaan soutelin joella veneessä ja odotin, odotin\nodottamistani niin hyvin kuin taisin.\n\nOllessani vuoroveden eräiden vaiheiden aikana soutelemassa joen\nalajuoksulla en päässyt takaisin kohisevaa pakovettä vastaan London\nBridgen kaarien alitse ja kannattimien välitse; silloin aina jätin\nveneeni tullitalon läheisyydessä olevalle telakalle, josta se myöhemmin\npiti tuoda takaisin Templen laiturille. Teinkin sen mielelläni, koska\nminä ja veneemme siten tulimme tutummiksi ilmiöiksi sikäläisen\nrantaväestön keskuudessa. Tämä seikka aiheutti kaksi kohtausta, joista\nminun nyt pitää kertoa.\n\nEräänä iltapäivänä, helmikuun lopulla, laskin telakan rantaan pimeän\ntullessa. Olin soutanut pakoveden mukana aina Greenwichin kohdalle\nsaakka ja palannut nousuveden auttamana. Päivä oli ollut kaunis ja\nkirkas, mutta auringon laskettua oli ilma käynyt sumuiseksi, ja minun\noli paluumatkalla täytynyt hyvin varovaisesti hapuilla laivojen\nlomitse. Sekä mennen että tullen olin nähnyt hänen ikkunassaan merkin,\nettä kaikki oli hyvin.\n\nKun ilta oli kolea ja minun oli vilu, arvelin virkistäytyä nauttimalla\npäivälliseni heti. Ja kun vietettävänäni olisi tuntikausia kestävä\nmasennuksen ja levottomuuden aika, jos menisin kotiin Templeen, tuumin\nmyöhemmin mennä teatteriin. Se teatteri, jossa Wopsle oli saavuttanut\nepäilyttävän voittonsa, oli sillä rantaseudulla -- nyt sitä ei ole\nolemassakaan -- ja juuri siihen teatteriin päätin lähteä. Tiesin, ettei\nWopsleyn ollut onnistunut elvyttää draamaa, vaan että hän oli\npikemminkin ollut mukana sen rappeutumisessa. Teatteri-ilmoituksissa\nhänet oli pahaenteisesti esitetty uskolliseksi neekeriksi pienen,\njalosukuisen tytön ja apinan yhteydessä. Ja Herbert oli nähnyt hänen\nesiintyvän rosvoilevana, koomilliselta tuntuvana mustalaisena, jonka\nkasvot olivat muistuttaneet punaista tiiltä ja jolla oli ollut kamala,\nyltyleensä tiukujen peittämä hattu.\n\nSöin ateriani, kuten Herbert ja minä nimitimme, maantieteellisessä\nravintolassa -- jossa oli portteripullojen jättämien kehien\nreunustamia maailmankarttoja kaikissa pöytäliinoissa ja kastikkeen\npiirtämiä merikortteja kaikissa veitsissä -- nytkään vielä on\nLontoon pormestarin valta-alueella tuskin ainoatakaan ruokalaa,\njoka ei olisi maantieteellinen -- ja kulutin aikaani torkuskellen\nruuanjätteiden ääressä, tuijotellen kaasuvaloihin ja paahtuen kuumissa\npäivällishöyryissä. Vihdoin terästäydyin ja lähdin teatteriin.\n\nSiellä tutustuin hänen majesteettinsa palveluksessa olevaan, urheaan\npursinieheen -- mitä oivallisimpaan mieheen, vaikka olisin voinut\ntoivoa, etteivät hänen housunsa olisi paikoitellen olleet aivan niin\nahtaat eivätkä aivan niin höllät toisin paikoin -- joka löi kaikkien\npienten miesten hatut heidän silmilleen, vaikka hän oli hyvin\njalomielinen ja urhea, ja joka ei halunnut kuulla puhuttavankaan\nverojen maksamisesta, vaikka hän oli hyvin isänmaallinen. Hänellä oli\ntaskussaan rahapussi, samanlainen kuin lihavanukkaan keittopussi, ja\nsen omaisuuden turvin hän meni naimisiin nuoren, vuodetarpeiden alalla\ntoimivan henkilön kanssa, pitäen suuret kemut, jolloin Portsmouthin\nkaikki asukkaat -- viimeisen väenlaskun mukaan luvultaan yhdeksän --\ntulivat rantahietikolle hykertelemään omia käsiään ja pudistelemaan\nkaikkien muiden käsiä sekä hoilottamaan: \"Lasit täyteen!\"\n\nMutta eräs tummaihoinen tomppeli, joka ei tahtonut täyttää lasiaan eikä\ntehdä mitään muutakaan, mitä hänelle ehdotettiin, ja jonka sydän --\nkuten pursimies julkisesti väitti -- oli yhtä musta kuin hänen naamansa\n-- kehoitti kahta muuta tomppelia kanssansa laittamaan koko ihmiskuntaa\nvaikeuksiin -- mikä suoritettiin niin tehokkaasti -- tomppelin suvulla\noli näet aika suuri poliittinen vaikutus -- että tarvittiin puoli\niltaa, ennenkuin kaikki saatiin jälleen kuntoon, ja sittenkin se kävi\nvain siten, että muuan pieni, rehellinen maustekauppias, jolla oli\nvalkea hattu, mustat kengät ja punainen nenä, meni kellokaappiin\nkädessään silitysrauta, kuunteli siellä, pujahti sieltä pois ja\nkolhaisi takaapäin silitysraudalla maahan jokaisen, jonka väitteitä hän\nei pystynyt kumoamaan.\n\nTämä johti siihen, että Wopsle -- josta ei aikaisemmin ollut kuultu\nmitään -- astui sisälle tähden ja nauhan koristamana, suoraan\namiraalinviraston lähettämänä, mahtavana lähettinä ilmoittamaan, että\nkaikkien tomppelien piti heti paikalla marssia vankilaan ja että hän\noli tuonut pursimiehelle Englannin lipun vähäiseksi tunnustukseksi\nhänen yhteiskunnalle tekemistään palveluksista. Nyt vasta ensi kerran\nmasentuneena pursimies kuivasi silmänsä lippuun, reipastautui sitten,\npuhutteli Wopslea teidän ylhäisyydeksenne ja pyysi lupaa tarttua hänen\neväänsä. Wopslen luovutettua evänsä armollisen arvokkaasti hänet heti\nsysättiin tomuiseen soppeen, samalla kun kaikki muut tanssivat\nmerimiestanssia, ja silmäillessään siitä sopesta yleisöä tyytymättömänä\nhän huomasi minut.\n\nToinen kappale oli viimeinen, uusi, suurenmoinen, koomillinen\njoulunäytelmä, jonka ensimmäisessä kohtauksessa luulin mielipahakseni\ntuntevani Wopslen, punaiset villasukat jalassaan, kasvot paljon\nsuurennettuina ja fosforihohteisina sekä tuuhea, sekava verhonreunus\ntukkanaan valmistamassa ukkosenvasamia kaivoksessa, esiintyen\nraukkamaisen pelokkaasti, kun hänen jättiläiskokoinen isäntänsä tuli --\nääni hyvin käreänä -- kotiin päivälliselle. Mutta piakkoin hän esiintyi\narvokkaammissa oloissa. Kun nimittäin nuorekkaan rakkauden haltia\ntarvitsi apua -- koska tietämätön maanviljelijä, joka vastusti\ntyttärensä sydämen tekemää valintaa, tahallaan pudottautui jauhosäkkiin\nverhottuna lemmityn niskaan ensi kerroksen ikkunasta --, kutsui hän\npaikalle ponnekkaan lumoojan, ja kohottuaan nähtävästi ankaran matkan\njälkeen antipodien alueelta sangen epävarmoin askelin tämä osoittautui\nWopsleksi, jolla oli päässänsä korkeakupuinen hattu ja kainalossaan\nyksiniteinen loitsuteos. Kun tämän lumoojan tehtävänä maan päällä oli\netupäässä kuunnella toisten puhelua ja laulua, olla sysittävänä,\ntanssitettavana sekä eriväristen tulien valaistavana, oli hänellä\nrunsaasti aikaa käytettävänään. Ja suureksi hämmästyksekseni panin\nmerkille, että hän käytti sen tuijottaakseen minuun päin ikäänkuin\nolisi ollut hyvin kummastunut.\n\nWopslen silmien lisäytyvä kiilto oli niin merkillinen, ja hän näytti\nmietiskelevän niin useita asioita mielessään sekä menevän niin ymmälle,\netten osannut sitä itselleni selittää. Istuin sitä pohtien kauan sen\njälkeen, kun hän oli noussut pilviin isossa kellokotelossa, enkä\nsittenkään päässyt siitä selville. Aprikoin sitä vieläkin poistuessani\ntuntia myöhemmin teatterista ja tavatessani hänet vartoamassa itseäni\novella.\n\n\"Mitäs kuuluu?\" kysyin pudistaessani hänen kättänsä, samalla kun\nyhdessä lähdimme astelemaan pitkin katua. \"Huomasin teidän näkevän\nminut.\"\n\n\"Näkevän teidät, herra Pip!\" kertasi hän. \"Niin, tietysti näin teidät.\nMutta kuka toinen siellä oli?\"\n\n\"Kuka toinenko?\"\n\n\"Se on perin kummallista\", virkkoi Wopsle, käyden jälleen ymmällä\nolevan näköiseksi, \"mutta kuitenkin voisin vannoa, että se oli hän.\"\n\nHuolestuneena pyysin Wopslea selittämään, mitä hän tarkoitti.\n\n\"Olisinko aluksi pannutkaan häntä merkille, jollette te olisi ollut\nsiellä\", selitti Wopsle kasvoillaan yhäti ymmälläolon ilme, \"siitä en\nole varma, mutta luullakseni olisin.\"\n\nVaistomaisesti katsahdin ympärilleni, kuten olin tottunut katsahtamaan\nkotiin mennessäni, sillä nämä salaperäiset sanat saivat minut tuntemaan\nvilunväristystä.\n\n\"Oh! Hän ei voi olla näkyvissä\", huomautti Wopsle. \"Hän lähti ulos,\nennenkuin poistuin näyttämöltä; näin hänen menevän.\"\n\nKun minulla oli niin vankat syyt olla epäluuloinen, epäilin jopa tätä\nnäyttelijäparkaa. Epäilin hänen yrittävän saada minut myöntämään\njotakin. Senvuoksi vilkaisin häneen kävellessämme eteenpäin yhdessä,\nmutta en hiiskunut mitään.\n\n\"Mielessäni oli se naurettava kuvitelma, että teidän täytyi olla\nyhdessä, herra Pip, kunnes huomasin, että te ette tiennyt hänestä\nmitään hänen istuessaan aavemaisena teidän takananne.\"\n\nÄskeinen vilunväristys karmi taaskin selkääni, mutta olin päättänyt,\netten vielä virkkaisi mitään, sillä sanojensa nojalla hänen saattoi\nhyvin arvella mielivän saada minut yhdistämään nämä viittaukset\nProvisiin. Olin tietysti täysin turvallisella mielellä ja varma siitä,\nettei Provis ollut siellä ollut.\n\n\"Totisesti te kummastelette minua, herra Pip; näen todella teidän\nkummastelevan. Mutta tämä on niin kovin kummallista! Tuskin uskotte,\nmitä teille puhun. Tuskinpa minäkään sitä uskoisin, jos te sellaista\nminulle puhuisitte.\"\n\n\"Niinkö tosiaankin?\" äänsin.\n\n\"Niin, totta totisesti. Herra Pip, muistatteko erästä varhaisen\nlapsuutenne aikaista joulupäivää, jolloin olin päivällisvieraana\nGargeryllä ja joitakuita sotilaita tuli ovelle korjauttamaan\nkäsirautoja?\"\n\n\"Muistan sen oikein hyvin.\"\n\n\"Entä muistatteko, että silloin ajettiin takaa kahta vankia, että me\nlähdimme mukaan, että Gargery otti teidät selkäänsä, että minä astuin\netunenässä ja että te pysyttelitte matkassani parhaanne mukaan?\"\n\n\"Muistan sen kaiken oikein hyvin.\" Paremmin kuin hän luuli -- paitsi\nviimeistä kohtaa.\n\n\"Entä muistatteko, että saavutimme heidät heidän ollessaan ojassa, että\nheidän välillään oli kinaa ja että toinen oli pidellyt toista\nkovakouraisesti, rouhien hänen kasvonsa pahasti?\"\n\n\"Ihan näen sen kaiken edessäni.\"\n\n\"Entä sen, että sotilaat sytyttivät tulisoihtuja, sijoittivat vangit\nkeskelleen ja että me lähdimme saattamaan heitä loppuun saakka pimeiden\nsoiden poikki soihtujen loimun valaistessa heidän kasvojaan -- sitä\nkorostan erikoisesti -- soihtujen loimun valaistessa heidän kasvojaan,\nsamalla kun meidän ympärillämme oli yön pimeä kehä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin. \"Muistan sen kaiken.\"\n\n\"Siispä, herra Pip, toinen niistä vangeista istui takananne tänä\niltana. Näin hänet teidän olkanne ylitse.\"\n\n\"Malttia!\" mietin. Senjälkeen kysyin häneltä: \"Kumman heistä näitte?\"\n\n\"Sen, jota oli rouhittu\", vastasi hän empimättä, \"ja olen valmis\nvannomaan nähneeni hänet! Kuta enemmän häntä ajattelen, sitä varmempi\nhänestä olen.\"\n\n\"Se on kovin omituista\", virkoin, tekeytyen niin välinpitämättömäksi\nkoko asiasta kuin suinkin. \"Tosiaankin hyvin omituista!\"\n\nEn voi liioitella sitä, kuinka paljoa rauhattomammaksi tämä keskustelu\nminut teki ja kuinka erikoista ja omalaatuista pelkoa tunsin\najatellessani, että Compeyson oli \"aavemaisena\" istunut takanani. Jos\nhän nimittäin oli koskaan piilottelun alkamisen jälkeen ollut poissa\najatuksistani muutamia minuutteja yhteen menoon, oli se tapahtunut\njuuri silloin, kun hän oli minua lähinnä; ja se ajatus, että kaiken\nvarovaisuuteni jälkeen olin ollut niin välinpitämätön ja huoleton,\ntuntui samanlaiselta kuin olisin teljennyt sataovisen tien pitääkseni\nhänet loitolla, mutta sitten havainnutkin hänet ihan vierelläni. En\nvoinut epäillä sitä, että hän oli saapuvilla, koska minä olin\nsaapuvilla, enkä sitäkään, että vaara oli aina uhkaamassa, niin\nvähäiseltä kuin sen uhka näyttikin.\n\nEsitin Wopslelle monenlaisia kysymyksiä. Milloin mies oli tullut\nteatteriin? Sitä hän ei voinut sanoa; hän oli nähnyt minut ja olkani\nylitse miehen. Vasta jonkun aikaa miestä katseltuaan hän oli alkanut\nmuistaa, kuka hän oli; mutta hän oli alusta alkaen epämääräisesti\nliittänyt miehen minuun ja käsittänyt hänen jollakin tavoin olleen\nminun yhteydessäni entisen maaseutuelämäni aikana. Millainen asu\nhänellä oli ollut? Hyvinvoivan näköinen, mutta ei muutoin\nsilmäänpistävä, musta, muisteli Wopsle. Olivatko hänen kasvonsa millään\ntavoin rujomuotoiset? Eivät, arveli Wopsle. Niin minäkin arvelin, sillä\nvaikka ollessani synkissä aatoksissa en ollut pannut takanani istuvia\nihmisiä erikoisesti merkille, minusta oli todennäköistä, että vähänkin\nrujomuotoiset kasvot olisivat herättäneet huomiotani.\n\nSittenkun Wopsle oli ilmaissut minulle kaikki, mitä hän muisti tai minä\nosasin häneltä lypsää, ja kun olin tarjonnut hänelle sopivia\nvirvokkeita päivän rasitusten jälkeen, erosimme toisistamme. Templeen\nsaavuin kahdentoista ja yhden välillä, ja portit olivat suljetut.\nAstuessani portista sisälle ja mennessäni kotiin ei ketään ollut\nlikelläni.\n\nHerbertkin oli kotona, ja neuvottelimme tulen ääressä hyvin vakavasti.\nMutta emme voineet tehdä mitään muuta kuin ilmoittaa Wemmickille, mitä\nolin sinä iltana saanut tietää, ja muistuttaa hänelle, että odotimme\nhänen vihjauksiaan. Kun pelkäsin mahdollisesti kohdistavani häneen\nepäluuloja, jos kävisin Linnassa liian usein, lähetin tämän tiedonannon\nhänelle kirjeessä. Kirjoitin sen ja kävin viemässä sen postiin,\nennenkuin menin nukkumaan, eikä nytkään ketään ollut läheisyydessä.\nHerbert ja minä olimme yhtä mieltä siitä, ettemme voineet tehdä mitään\nmuuta kuin olla hyvin varovaisia. Ja hyvin varovaisia olimmekin --\nvarovaisempia kuin ennen, jos se oli mahdollista -- enkä minä\npuolestani mennyt koskaan likellekään Chinksin poukamaa, paitsi\nsoutaessani sen ohitse, ja silloinkin vain katsahdin Mill Pond-rannalle\nsamoin kuin kaikkialle muuallekin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\n\nToinen viime luvussa mainituista kahdesta kohtauksesta sattui viikon\nverran ensimmäisen jälkeen. Olin taaskin jättänyt veneeni sillan\nalapuolella olevalle telakalle; oli tuntia aikaisempi hetki\niltapäivällä, ja epävarmana siitä, missä söisin päivällistä, olin\nkävellyt Cheapsideen ja astelin levottomimpana henkilönä koko\ntouhuisessa tungoksessa, kun joku takaapäin minut saavuttanut laski\nison kätensä Olalleni. Se oli Jaggersin käsi, ja hän sujautti sen\nkainalooni.\n\n\"Koska olemme menossa samaan suuntaan, Pip, sopii meidän kävellä\nyhdessä. Minne olette matkalla?\"\n\n\"Templeen kai\", vastasin.\n\n\"Ettekö sitä tiedä?\" tokaisi Jaggers.\n\n\"No niin\", sanoin hyvilläni siitä, että kerrankin pääsin kuulustelussa\nhänestä voitonpuolelle, _en_ sitä tiedä, sillä en ole tehnyt\npäätöstäni.\"\n\n\"Aiotte mennä päivälliselle?\" huomautti Jaggers. \"Sen otaksuttavasti\nmyöntänette?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin, \"sen myönnän.\"\n\n\"Ettekä ole lupautunut kenenkään seuraan?\"\n\n\"Myönnän senkin, etten ole lupautunut mihinkään.\"\n\n\"Siispä\", kehoitti Jaggers, \"tulkaa minun luokseni päivälliselle!\"\n\nOlin kieltäytymäisilläni, kun hän lisäsi: \"Wemmick tulee sinne.\" Niinpä\nmuutin kieltäytymiseni suostumukseksi -- sillä muutamat lausumani sanat\nkelpasivat kummankin aluksi -- ja astelimme Cheapsideä pitkin ja sitten\nviistoon Little Britainiin, samalla kun valot syttyivät kirkkaina\nmyymälänikkunoissa ja katulyhtyjen sytyttäjät, jotka tuskin saivat\nkylliksi tilaa pystyttääkseen tikkaitaan keskellä iltapäivän hyörinää,\npujahtelivat ylös ja alas, sinne ja tänne, avaten sakenevaan sumuun\nenemmän punaisia silmiä kuin kaislakynttilätornini oli avannut valkeita\nsilmiä Hummumsin kaameille seinille.\n\nToimistohuoneistossa Little Britainissa suoritettiin tavalliseen\ntapaan kirjeenkirjoitus, käsienpesu, kynttilänniistäminen ja\nkassakaapinlukitseminen, joilla päivän liiketoiminta päätettiin.\nSeisoessani joutilaana Jaggersin takkavalkean ääressä teki sen\nleimahteleva hohde hyllyllä olevat muotokuvaluonnokset sennäköisiksi\nkuin ne olisivat leikkineet pirullista piilosillaoloa kanssani, samalla\nkun ne kaksi karkeatekoista, paksua konttorikynttilää, jotka himmeästi\nvalaisivat sopessa kirjoittavaa Jaggersia, olivat likaisten\nkäärinliinojen koristamat ikäänkuin lukuisien hirtettyjen asiakkaiden\nmuistoksi.\n\nAjoimme kaikki kolme yhdessä ajurinrattailla Gerrard-kadulle, ja\npäivällinen tarjottiin heti perille saavuttuamme. Vaikka mieleenikään\nei olisi johtunut siinä paikassa edes ilmeellä hämärästikään viitata\nWemmickin walworthilaisiin mielipiteisiin, ei minulla olisi ollut\nmitään sitä vastaan, että katseemme olisivat silloin tällöin\nystävällisessä mielessä osuneet vastakkain. Mutta se ei käynyt päinsä.\nHän suuntasi silmänsä Jaggersiin, milloin vain käänsi ne pois pöydästä,\nja oli minua kohtaan niin kuiva ja vierova kuin Wemmickejä olisi ollut\nkaksi kaksoisolentoa ja tämä olisi ollut väärä.\n\n\"Lähetittekö sen neiti Havishamin kirjeen herra Pipille, Wemmick?\"\ntiedusti Jaggers ihan aterian alussa.\n\n\"En, herra\", vastasi Wemmick. \"Se oli postiin menemäisillään, kun\ntoitte herra Pipin toimistoon. Tässä se on.\" Hän ojensi sen\nesimiehelleen eikä minulle.\n\n\"Se on kahden rivin pituinen kirje, Pip\", ilmoitti Jaggers\nluovuttaessaan sen minulle, \"ja neiti Havisham lähetti sen minulle, kun\nhän ei varmasti tiennyt teidän osoitettanne. Hän mainitsee haluavansa\ntavata teidät jonkun pienen liikeasian tähden, josta olette hänelle\npuhunut. Lähdettekö sinne?\"\n\n\"Kyllä\", virkoin silmäiltyäni nopeasti kirjettä, jossa oli täsmälleen\nJaggersin mainitsemat sanat.\n\n\"Milloin aiotte lähteä?\"\n\n\"Minulla on eräs tärkeä tehtävä\", vastasin, vilkaisten Wemmickiin, joka\ntyönsi perunaa kirjelokeroonsa, \"jonka tähden en ole lainkaan varma\najastani. Luultavasti ihan heti.\"\n\n\"Jos herra Pip aikoo lähteä sinne heti\", huomautti Wemmick Jaggersille,\n\"ei hänen kai tarvitse kirjoittaa vastausta.\"\n\nPitäen tätä vihjauksena, että oli parasta olla vitkastelematta, päätin\nlähteä seuraavana päivänä ja sanoin sen. Wemmick joi lasin viiniä ja\nkatsoi tuiman tyytyväisen näköisenä Jaggersiin, mutta ei minuun.\n\n\"Kas niin, Pip! Ystävämme Hämähäkki on lyönyt korttinsa pöytään\",\nvirkkoi Jaggers. \"Hän voitti panokset.\"\n\nEn voinut muuta kuin myöntää sen.\n\n\"Niin! Hän on lupaava miekkonen -- tavallaan -- mutta kaikki ei kenties\nkäy hänen mielensä mukaan. Voimakkaampi tahto voittaa lopulta, mutta\nensin on saatava selville, kumpi on voimakkaampi. Jos hän ryhtyisi\npieksämään vaimoaan --\"\n\n\"Ette varmastikaan\", keskeytin, veren tulvahtaessa kasvoihini ja\nsydämeeni, \"tosissanne luule, että hän on kyllin roistomainen\ntehdäkseen sen, herra Jaggers?\"\n\n\"En sitä väitä, Pip. Lausun vain olettamuksen. Jos hän ryhtyisi\npieksämään vaimoaan, olisi voima mahdollisesti hänen puolellaan; mutta\njos olisi kysymys älystä, ei varmasti niin olisi. Olisi pelkkää\narvailua lausua mielipiteensä siitä, miten sellainen miekkonen\nmenettelee sellaisissa olosuhteissa, koska se merkitsee arvanheittoa\nkahdesta tuloksesta.\"\n\n\"Saanko kysyä, mistä?\"\n\n\"Ystävämme Hämähäkin kaltainen miekkonen\", selitti Jaggers, \"joko lyö\ntai matelee. Hän saattaa madella ja äristä tai madella ja olla\närisemättä; mutta hän joko lyö tai matelee. Tiedustakaa Wemmickin\nmielipidettä!\"\n\n\"Joko lyö tai matelee\", vahvisti Wemmick lainkaan puhumatta minulle.\n\n\"Siispä rouva Drummlen malja!\" lausui Jaggers, ottaen\ntarjoilupöydältään karahvin valioviiniä ja täyttäen lasin meille\nmolemmille ja itselleen. \"Ja ratketkoon ylivaltakysymys rouvan mielen\nmukaan! Rouvan _ja_ herran tyydytykseksi se ei ikinä ratkea. Ja nyt,\nMolly, Molly, Molly, kuinka hidas olettekaan tänään!\"\n\nHänen kutsuessaan nainen oli hänen vierellään laskemassa ruokavatia\npöydälle. Irroitettuaan kätensä siitä hän peräytyi askelen tai pari,\nhermostuneesti jupisten jotakin puolustuksekseen. Ja huomioni kiintyi\nsiihen, miten hänen sormensa liikkuivat hänen puhuessaan.\n\n\"Mikä teitä vaivaa?\" kysyi Jaggers.\n\n\"Ei mikään. Asia, josta puhelimme\", vastasin, \"oli minusta sangen\ntuskallinen.\"\n\nNaisen sormien liikkeet muistuttivat virkkaamista. Hän seisoi\npaikallaan, katsoen isäntäänsä, tietämättä, saiko hän poistua vai oliko\nJaggersilla vielä jotakin sanottavaa hänelle, joten hänet kutsuttaisiin\ntakaisin, jos hän poistuisi. Hänen katseensa oli hyvin tarkkaavainen.\nVarmasti olin nähnyt täsmälleen samanlaiset silmät ja samanlaiset kädet\nmuistettavassa tilaisuudessa ihan viime aikoina!\n\nJaggers päästi hänet menemään, ja hän lipui pois huoneesta. Mutta hän\njäi väikkymään minun silmissäni yhtä selvästi kuin jos hän olisi ollut\nsiellä. Katselin hänen käsiään, katselin hänen silmiään, katselin hänen\naaltoilevia hiuksiaan ja vertailin niitä toisiin käsiin, toisiin\nsilmiin, toisiin hiuksiin, jotka tunsin, ja kuvittelin, millaiset nämä\njälkimäiset saattaisivat olla kaksikymmentä vuotta kestäneen, karkean\npuolison seurassa vietetyn elämän jälkeen. Katselin taaskin\ntaloudenhoitajattaren käsiä ja silmiä, muistellen sitä selittämätöntä\ntunnetta, joka minut oli vallannut, kun viimeksi kävelin -- en yksin --\nrappeutuneessa puutarhassa ja autiossa panimossa. Muistelin, kuinka\nsama tunne oli jälleen tulvahtanut mieleeni, kun olin nähnyt\nvaununikkunasta minua katsovat kasvot ja minulle vilkuttavan käden, ja\nkuinka se taaskin oli salaman tavoin välähtänyt vireille, kun olin --\nen yksin -- vaunuissa ajaen äkkiä joutunut räikeään valoon pimeällä\nkadulla. Ajattelin, kuinka yksi yhdistävä rengas oli edistänyt\nteatterissa tapahtunutta tuntemista ja kuinka sellainen rengas, jota\naikaisemmin oli puuttunut, oli nyt minulla sukeutunut, kun sattumalta\nolin nopeasti siirtynyt Estellan nimestä noihin virkkausliikkeisiin\nsormiin ja tarkkaavaisiin silmiin. Ja minusta tuntui ehdottoman\nvarmalta, että tämä nainen oli Estellan äiti.\n\nJaggers oli nähnyt minut Estellan seurassa, eivätkä häneltä\ntodennäköisesti olleet jääneet huomaamatta tunteeni, joita en ollut\nsuinkaan koettanut kiihkeästi salata. Kun sanoin, että puheenaihe oli\nminusta tuskallinen, nyökkäsi hän, taputtaen hartioitani, pannen viinin\njälleen kiertämään ja pitkittäen aterioimistaan.\n\nTaloudenhoitajatar näyttäytyi enää vain kahdesti, ja silloinkin hän\nviipyi huoneessa hyvin vähän aikaa, ja Jaggers oli hänelle ankara.\nMutta hänen kätensä olivat Estellan kädet, ja hänen silmänsä olivat\nEstellan silmät, ja vaikka hän olisi uudelleen ilmestynyt sata kertaa,\nei vakaumukseni varmuus olisi voinut vahvistua eikä heikentyä.\n\nIlta oli ikävä, sillä Wemmick kaateli viiniä, kun se joutui hänen\nkohdalleen, aivan kuin olisi hoidellut liiketehtävää -- aivan samoin\nkuin olisi vuorollaan nostanut palkkansa -- ja istui katse esimieheen\nsuunnattuna aina valmiina kuulustelua varten. Mitä tuli viinimäärään,\noli hänen postiluukkunsa yhtä välinpitämättömän valmis ottamaan sen\nvastaan kuin mikä muu postiluukku tahansa on ottamaan vastaan oman\nkirjemääränsä. Minun kannaltani katsoen hän oli koko ajan väärä\nkaksonen ja ainoastaan ulkonaisesti Walworthin Wemmickin näköinen.\n\nSanoimme aikaisin jäähyväiset ja poistuimme yhdessä. Jo meidän\nhapuillessamme hattujamme Jaggersin kenkävarastosta tunsin oikean\nkaksosen olevan tulossa takaisin, emmekä olleet ehtineet edeltä\npuoltakymmentä metriä Gerrard-kadulla Walworthiin päin, ennenkuin\nhuomasin käveleväni käsikkäin oikean kaksosen kanssa ja väärän\nhäipyneen iltailmaan:\n\n\"Kas niin!\" äänsi Wemmick. \"Se on ohitse! Hän on ihmeellinen mies, eikä\nelävien olentojen joukossa ole hänen vertaistaan; mutta minusta tuntuu,\nettä minun täytyy kiristäytyä ollessani hänen seurassaan -- ja minusta\non mukavampi aterioida kiristäytymättä.\"\n\nMinusta hän oli tulkinnut asian hyvin, ja sanoin sen hänelle.\n\n\"En hiiskuisi siitä kenellekään muulle kuin teille\", vastasi hän.\n\"Tiedän, että se, mitä meidän kesken puhutaan, ei leviä pitemmälle.\"\n\nTiedustin häneltä, oliko hän kertaakaan nähnyt neiti Havishamin\nottotytärtä, Bentley Drummlen rouvaa. Hän vastasi kielteisesti. Etten\nkävisi liian äkkiä kiinni asiaani, puhelin sitten vanhuksesta ja neiti\nSkiffinsistä. Mainitessani neiti Skiffinsin nimen hän kävi sangen\novelan näköiseksi ja seisahtui niistämään nenäänsä, keikauttaen\npäätänsä ja kumartuen, missä oli salaisen kerskailun tuntua.\n\n\"Wemmick\", virkoin, \"muistatteko silloin, kun ensi kerran olin menossa\nJaggersin asuntoon, kehoittaneenne minua tarkkailemaan hänen\ntaloudenhoitajatartaan?\"\n\n\"Kehoitinko?\" äänsi. \"Niin, kehoitin tosiaan. Pahus vieköön\", lisäsi\nhän jurosti, \"muistanhan sen. En nähtävästi ole vielä päässyt\npingoituksestani.\"\n\n\"Nimititte häntä kesytetyksi villiksi eläimeksi.\"\n\n\"Entä miksi _te_ häntä nimitätte?\"\n\n\"Samaksi. Miten herra Jaggers on hänet kesyttänyt?\"\n\n\"Se on hänen salaisuutensa. Nainen on ollut hänen talossaan hyvin monta\nvuotta.\"\n\n\"Toivoisin teidän kertovan minulle hänen tarinansa. Se kiinnostaa minua\nerikoisesti. Kuten tiedätte, eivät meidän välisemme puheet leviä sen\nlaajemmalle.\"\n\n\"No niin!\" vastasi Wemmick. \"En tunne hänen tarinaansa -- en nimittäin\ntunne sitä tarkoin. Mutta sen, mitä tiedän, kerron teille. Puhelemme\ntietenkin nyt yksityisesti ja henkilökohtaisesti.\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Suunnilleen parikymmentä vuotta sitten sitä naista syytettiin Old\nBaileyssä murhasta, mutta hänet vapautettiin. Hän oli oikein kaunis\nnuori nainen, ja luullakseni hänessä oli mustalaisverta. Mutta hän oli\naika tiukalla asian vireillä ollessa, kuten arvannette.\"\n\n\"Mutta hänet julistettiin syyttömäksi?\"\n\n\"Herra Jaggers puolusti häntä\", ilmoitti Wemmick, katsahtaen minuun\nmerkitsevästi, \"ja hoiti juttua suorastaan hämmästyttävästi. Asia oli\nepätoivoinen, hänen uransa oli alkuvaiheissaan silloin, ja hän herätti\njuttua ajaessaan yleistä ihailua; sen melkein saattaakin sanoa luoneen\nhänen maineensa. Hän työskenteli omakohtaisesti sen kimpussa\npoliisikonttorissa, ponnistellen jo syytteeseenasettamista vastaan, ja\noikeudessa, jossa hän ei itse saanut sitä hoitaa, oli hän avustamassa\nja -- kuten jokainen tiesi -- varasi kaiken suolan ja pippurin.\nMurhattu oli nainen, runsaasti kymmenen vuotta vanhempi kuin\nsyytetty, paljon kookkaampi ja paljon vahvempi. Kaikki johtui\nmustasukkaisuudesta. He molemmat viettivät kiertelyelämää,\nja tämä Gerrard-kadun nainen oli joutunut naimisiin hyvin nuorena\nerään kuljeksivan miehen kanssa ja oli täydellinen raivotar\nmustasukkaisuudessa. Murhattu nainen -- joka varmasti olisi\nikävuosiltaan paremmin sopinut miehelle -- löydettiin kuolleena eräästä\nHounslow-nummen luona sijaitsevasta ladosta. Siellä oli ollut ankaraa\nrehkimistä, kenties tappelu. Vainajassa oli mustelmia, naarmuja ja\nraamuja, ja lopuksi hänet oli kurkusta kuristamalla tukehdutettu.\nMinkään järkisyiden nojalla ei voitu epäillä ketään muuta kuin tätä\nnaista, ja herra Jaggers perusti puolustuksensa etupäässä siihen, ettei\nhänen suojattinsa ollut todennäköisesti kyennyt murhaa tekemään. Saatte\nuskoa\", lisäsi Wemmick, koskettaen hihaani, \"ettei hän silloin puhunut\ntämän naisen käsivoimista, vaikka hän nyt sen toisinaan tekee.\"\n\nOlin kertonut Wemmickille, että Jaggers oli näyttänyt meille\ntaloudenhoitajattarensa rannetta silloin päivälliskutsuissaan.\n\n\"No niin\", jatkoi Wemmick, \"sattumalta -- sattumalta, ettekö oivalla?\n-- tämä nainen oli pidätyksestään alkaen niin taidokkaasti puettu, että\nhän näytti hoikemmalta kuin todella oli; erikoisesti muistetaan hänen\nhihojensa olleen niin taitavasti muovatut, että hänen käsivartensa\nolivat hyvin hennonnäköiset. Hänessä oli vain mustelma tai pari --\nmitätön seikka kulkurille --, mutta käsien selkämykset olivat\nraadellut, ja kysymys oli, olivatko ne haavat kynsien tekemät. Herra\nJaggers todisti, että hän oli tunkeutunut laajan orjantappurapensaikon\nlävitse, joka ei ulottunut hänen kasvoihinsa saakka, mutta jonka halki\nponnistellessaan hän ei ollut voinut pitää käsiään siitä erillään, ja\norjantappuroiden hiukkasia löydettiinkin hänen ihostaan, ja ne\nesitettiin todistukseksi samoin kuin sekin seikka, että mainittua\npensaikkoa tarkastettaessa oli havaittu sen lävitse tunkeudutun ja\nsiihen sinne tänne jääneen vähäisiä siekaleita syytetyn puvusta ja\npieniä veritahroja. Mutta Jaggersin rohkein ote oli seuraava.\nTodistukseksi naisen mustasukkaisuudesta koetettiin osoittaa, että hän\nsuunnilleen murhan aikoina oli vimmanpuuskassa tuhonnut noin\nkolmivuotiaan lapsensa, kostaakseen miehelle.\n\n\"Jaggers esitti sen seuraavasti: 'Me väitämme, etteivät nämä ole\nkynsien, vaan orjantappuroiden jälkiä, ja näytämme teille ne\norjantappurat. Te väitätte niitä kynsien jäljiksi ja sommittelette\nsellaisen otaksuman, että hän on surmannut lapsensa. Teidän täytyy\nhyväksyä sen otaksuman kaikki johtopäätelmät. Mikäli tiedämme, on hän\nsaattanut surmata lapsensa, ja häneen takertuessaan on lapsi saattanut\nraappia hänen käsiään. Entä sitten? Ette aio syyttää häntä\nlapsenmurhasta; minkä tähden ette sitä tee? Mitä tulee tähän juttuun,\njos _tahdotte_ kynsimisnaarmuja, niin huomautamme, että sikäli kuin\ntiedämme olette saaneet niille selityksen, kun perustelun vuoksi\noletetaan, etteivät ne ole keksittyjä.' Lyhyesti sanoen\", lopetti\nWemmick, \"Jaggers oli ylivoimainen valamiehille, ja he antoivat\nperään.\"\n\n\"Onko nainen ollut hänen palveluksessaan aina siitä saakka?\"\n\n\"Kyllä, mutta se ei ole kaikki\", vastasi Wemmick. \"Heti vapauttavan\npäätöksen jälkeen nainen tuli hänen palvelukseensa niin kesynä kuin hän\nnyt on. Senjälkeen hänelle on opetettu yhtä ja toista hänen tehtäviensä\nalalta, mutta hän oli kesytetty alusta alkaen.\"\n\n\"Muistatteko, oliko hänen lapsensa poika vai tyttö?\"\n\n\"Häntä on sanottu tytöksi.\"\n\n\"Eikö teillä ole mitään muuta mainittavaa tänä iltana?\"\n\n\"Ei mitään. Sain kirjeenne ja hävitin sen. Ei mitään muuta.\"\n\nToivotimme toisillemme sydämellisesti hyvää yötä, ja lähdin kotiin\nsaatuani ajatuksilleni uutta aihetta, vaikkakaan en huojennusta\nentisistä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\n\nPistettyäni neiti Havishamin kirjeen taskuuni, jotta se olisi\nsuosituksenani ilmestyessäni niin pian jälleen Satis-taloon, jos\noikullisuus saisi hänet lausumaan kummastelunsa näyttäytymisestäni,\nlähdin sinne taaskin kyytivaunuissa seuraavana päivänä. Mutta poistuin\nvaunuista Puolimatkan talon kohdalla, söin siellä aamiaisen ja\ntaivalsin loppumatkan jalkaisin, sillä pyrin pääsemään kaupunkiin\nhiljaisesti vähäliikkeisiä teitä myöten ja poistumaan sieltä samalla\ntavoin.\n\nPäivän valoisin aika oli mennyt astellessani High-kadun takana olevien,\nhiljaisuuttaan kajahtelevien pihojen ohitse. Rappeutuneet sopukat,\njoissa muinaisilla munkeilla oli aikoinaan ollut virvoitushuoneensa ja\npuutarhansa ja joiden vankat muurit olivat nyt alennetut halpojen\nvajojen ja tallien seiniksi, olivat melkein yhtä äänettömät kuin\nhaudoissaan viruvat, muinaiset munkit. Tuomiokirkon kellojen ääni alkoi\nminusta äkkiä, kiiruhtaessani eteenpäin, välttäen tarkkailijoita,\nkuulostaa surullisemmalta ja vieraammalta kuin se oli koskaan ennen\nkuulostanut; samoin vanhojen urkujen sävelet kantautuivat korviini\nhautajaissoittoa muistuttavina, ja harmaan tornin ympärillä leijailevat\nja luostarin puutarhan alastomiin puihin sujahtelevat naakat tuntuivat\nhuutavan minulle, että paikka oli muuttunut ja että Estella oli iäksi\nsieltä poistunut.\n\nPortin avasi vanhanpuoleinen nainen, jonka olin aikaisemmin nähnyt\nkuuluvan takapihan toisella puolen olevassa lisärakennuksessa asuviin\npalvelijoihin. Vanhaan tapaan oli pimeässä käytävässä palava kynttilä,\nja otin sen, lähtien yksin astumaan portaita ylös. Neiti Havisham ei\nollut omassa huoneessaan, vaan avarammassa salissa, käytävän toisella\npuolella. Katsahtaessani sisälle ovesta ensin turhaan koputettuani näin\nhänen istuvan liedellä risaisessa tuolissa aivan kalsean tulen ääressä\nvaipuneena tuijottamaan siihen.\n\nMenetellen samoin kuin olin usein menetellyt astuin sisälle ja jäin\nseisomaan, hipoen vanhaa uuninreunusta, joten hän näkisi minut\nkohottaessaan katseensa pois tulesta. Hänessä oli äärimmäisen\nyksinäisyyden tuntu, joka olisi hellyttänyt minut häntä säälimään,\nvaikka hän olisi tahallaan tehnyt minulle katkerampaa vääryyttä kuin\nmistä voin häntä syyttää. Seisoessani siinä surkutellen häntä ja\nmiettien, kuinka minäkin olin ajan kuluessa sekautunut tämän talon\nsurkeihin vaiheisiin, suuntautuivat hänen silmänsä minuun. Hän tähysti\nminuun ällistyneenä ja virkkoi hiljaa: \"Onko siinä todellinen olento?\"\n\n\"Minä tässä olen, -- Pip. Herra Jaggers antoi minulle kirjeenne eilen\nja saavuin viipymättä.\"\n\n\"Kiitos! Kiitos!\"\n\nSiirtäessäni takan ääreen toisen risaisen tuolin ja istuutuessani sille\nhuomasin hänen kasvoillaan uuden ilmeen, ikäänkuin hän olisi pelännyt\nminua.\n\n\"Haluan\", alkoi hän, \"puhua edelleen siitä asiasta, josta viimeksi\ntäällä käydessäsi mainitsit, ja näyttää sinulle, etten ole pelkkää\nkiveä. Mutta kenties et voi enää mitenkään uskoa, että sydämessäni on\nmitään inhimillistä?\"\n\nMinun lausuttuani joitakuita rauhoittavia sanoja ojensi hän vapisevaa\noikeaa kättänsä ikäänkuin olisi aikonut koskettaa minua, mutta vetäisi\nsen jälleen takaisin, ennenkuin käsitin, mitä se liike tarkoitti ja\nmiten minun olisi pitänyt ottaa se vastaan.\n\n\"Puhuen ystäväsi puolesta väitit osaavasi ilmaista minulle, miten\nvoisin tehdä jotakin hyödyllistä ja hyvää. Jotakin sellaista, mitä sinä\ntoivoisit, eikö totta?\"\n\n\"Jotakin, mitä toivoisin oikein, oikein hartaasti.\"\n\n\"Mitä siis?\"\n\nAloin selittää hänelle salaista tarinaa liikekumppanuudesta. En ollut\nehtinyt esittää sitä kovinkaan pitkälle, ennenkuin hänen ilmeistään\npäättelin, että hän ajatteli tarkasti pikemminkin minua kuin sitä, mitä\npuhuin. Nähtävästi niin olikin, sillä kun taukosin puhumasta, kului\nuseita minuutteja, ennenkuin hän osoitti sen huomanneensa.\n\n\"Keskeytitkö esityksesi\", kysyi hän sitten, käyden uudelleen sen\nnäköiseksi kuin olisi pelännyt minua, \"koska vihaat minua liiaksi\nvoidaksesi puhua minulle?\"\n\n\"Enhän toki\", torjuin. \"Miten voitte ajatella sellaista, neiti\nHavisham? Keskeytin, koska arvelin, ettette seuraa mukana.\"\n\n\"Kenties en seurannutkaan\", myönsi hän, painaen kädellään päätänsä.\n\"Ala uudelleen, samalla kun minä katselen muualle. Maltahan. Aloita\nnyt!\"\n\nHän laski kätensä sauvalleen päättäväisesti, kuten hän toisinaan teki,\nja tähyili tulta ilmeittensä voimakkaasti osoittaessa hänen\npakottautuvan tarkkaamaan. Jatkoin kertomustani ja selitin hänelle\naikoneeni suorittaa asian loppuun saakka omilla varoillani, mutta sen\ntoiveen pettäneen. Kysymyksen tähän puoleen -- huomautin hänelle\nuudelleen -- sekautui seikkoja, joita en voinut sisällyttää\nselitykseeni, koska ne olivat erään toisen henkilön tärkeitä\nsalaisuuksia.\n\n\"Vai niin!\" äänsi hän, nyökäten myöntävästi, mutta katsomatta minuun.\n\"Entä kuinka paljon sopimuksen määrästä puuttuu?\"\n\nMinua melkein pelotti sen lausuminen, sillä se kuulosti suurelta\nrahaerältä. \"Yhdeksänsataa puntaa.\"\n\n\"Jos annan sinulle rahat tähän tarkoitukseen, niin säilytätkö\nsalaisuuteni, kuten olet säilyttänyt omasi?\"\n\n\"Aivan yhtä uskollisesti.\"\n\n\"Ja mielesi on rauhallisempi?\"\n\n\"Paljon rauhallisempi.\"\n\n\"Oletko kovin onneton nyt?\"\n\nLausuessaan tämän kysymyksen hän ei vieläkään katsonut minuun, mutta\nhänen sävynsä oli harvinaisen myötätuntoinen. En voinut vastata mitään\nsillä hetkellä, sillä ääneni petti. Hän laski vasemman käsivartensa\nkepin sakaran varaan ja painoi päänsä hiljaa sille.\n\n\"En ole suinkaan onnellinen, neiti Havisham, mutta minulla on\nsellaisiakin syitä rauhattomuuteen, joista te ette tiedä mitään. Ne\novat mainitsemani salaisuudet.\"\n\nVähän ajan kuluttua hän nosti päänsä pystyyn, alkaen taaskin katsoa\ntuleen.\n\n\"Menettelet ylevämielisesti vakuuttaessasi minulle, että sinulla on\nmuita syitä olla onneton. Onko se totta?\"\n\n\"Liiankin totta.\"\n\n\"Enkö voi auttaa sinua, Pip, muutoin kuin auttamalla ystävääsi? Kun\npidämme sitä tehtynä, enkö voi tehdä mitään sinun omaksi hyväksesi?\"\n\n\"Ette mitään. Kiitän teitä siitä kysymyksestä. Kiitän vieläkin enemmän\nkysymyksenne sävystä. Mutta ette voi tehdä mitään.\"\n\nHän nousi pian istuimeltaan ja silmäili ympärilleen rappeutuneessa\nhuoneessa löytääkseen kirjoitusvälineet. Siellä ei niitä ollut, ja hän\notti taskustaan keltaisen sarjan norsunluulevyjä, jotka oli kehystetty\nhimmeällä kullalla, ja kirjoitti niille kaulassaan riippuvalla,\nhimmeäkultaisessa kotelossa säilytetyllä lyijykynällä.\n\n\"Oletko edelleenkin ystävällisissä väleissä herra Jaggersin kanssa?\"\n\n\"Kyllä. Olin eilen päivällisellä hänen luonansa.\"\n\n\"Tässä on hänelle valtuutus suorittaa sinulle rahat, jotka saat tiliä\ntekemättä oman mielesi mukaan käyttää ystäväsi hyväksi. En säilytä\ntäällä ollenkaan rahaa, mutta jos sinusta on parempi, ettei herra\nJaggers tiedä mitään koko asiasta, lähetän ne sinulle.\"\n\n\"Kiitoksia, neiti Havisham! Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että\nsaan ne häneltä.\"\n\nHän luki minulle, mitä oli kirjoittanut, ja sisällys oli suora ja\nselvä, ilmeisesti tarkoitettu vapauttamaan minut siitä epäluulosta,\nettä itse hyötyisin rahojen vastaanotosta. Otin levyt hänen kädestään,\njoka vapisi taaskin ja joka vapisi vielä kovemmin, kun hän otti\nkaulastaan kynää kannattavat ketjut, laskien ne minun käteeni. Kaiken\ntämän hän teki minuun katsahtamatta.\n\n\"Nimeni on ensimmäisellä levyllä. Jos milloinkaan voit kirjoittaa\nnimeni alle: 'Annan hänelle anteeksi', vaikka kuinka kauan sen jälkeen,\nkun särkynyt sydämeni on muuttunut tomuksi -- ole hyvä ja tee se!\"\n\n\"Oi, neiti Havisham\", huudahdin, \"voin tehdä sen nyt heti. Minulle\non sattunut pahoja hairahduksia; elämäni on ollut sokeata ja\nkiittämätöntä, ja kaipaan anteeksiantoa ja ohjausta ihan liian kipeästi\nollakseni katkera teille.\"\n\nHän käänsi kasvonsa minuun päin ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun oli\nkääntänyt ne toisaalle, ja hämmästyksekseni, voinenpa lisätä,\nkauhukseni, vaipui polvilleen jalkojeni juureen, ristiin pannut kädet\nojennettuina minua kohti samalla tavoin kuin niiden oli hänen\nsydänparkansa ollessa nuori, raikas ja ehyt täytynyt useinkin olla\nojennettuina taivasta kohti hänen äitinsä viereltä.\n\nSe, että näin hänet valkeine hiuksineen ja riutuneine kasvoineen\npolvistuneena jalkojeni juureen, vihlaisi kovasti koko olemustani.\nPyysin häntä nousemaan pystyyn ja kiersin käteni hänen ympärilleen\nauttaakseni häntä nousemaan; mutta hän vain tarttui lähempänä otettaan\nolevaan käteeni, taivutti päänsä sen puoleen ja itki. En ollut koskaan\nennen nähnyt hänen vuodattavan ainoatakaan kyyneltä, ja toivoen sen\ntuottaman huojennuksen tekevän hänelle hyvää, kumarruin hänen puoleensa\nhiiskumatta mitään. Nyt hän ei ollut polvillaan, vaan pitkänään maassa.\n\n\"Voi!\" parkaisi hän epätoivoissaan. \"Mitä olenkaan tehnyt! Mitä\nolenkaan tehnyt!\"\n\n\"Jos tarkoitatte, neiti Havisham, mitä olette tehnyt loukatuksenne\nminua, niin sallikaa minun vastata. Hyvin vähän. Olisin rakastanut\nhäntä joka tapauksessa. Onko hän naimisissa?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\nSe oli tarpeeton kysymys, sillä uusi autiuden piirre tässä autiossa\ntalossa oli ilmaissut minulle sen.\n\n\"Mitä olenkaan tehnyt! Mitä olenkaan tehnyt!\" Hän väänteli käsiään,\nrepi valkeata tukkaansa ja hoki hokemistaan tätä valitusta. \"Mitä\nolenkaan tehnyt!\"\n\nEn tiennyt, mitä olisin vastannut tai miten olisin häntä lohduttanut.\nKäsitin oikein hyvin hänen menetelleen hirveän väärin ottaessaan\nvaikutuksille alttiin lapsen muovatakseen sen tyydyttämään hänen\nvimmaisen kiukkunsa, halveksitun rakkautensa ja loukatun ylpeytensä\nherättämää kostonhimoa. Mutta yhtä hyvin tiesin, että sulkiessaan\nitseltään pois päivänvalon hän oli sulkenut pois äärettömän paljon\nmuutakin, että hän eristäytyessään oli eristäytynyt tuhansista\nluonnollisista ja terveellisistä vaikutuksista, että hänen yksinäisenä\njöröttelevä mielensä oli käynyt sairaloiseksi, kuten kaikki mielet\nkäyvät ja kuten niiden täytyy käydä, jos ne kääntävät Luojansa\nmääräämän järjestyksen ylösalaisin. Ja voinko katsella häntä säälimättä\nnähdessäni hänen rangaistuksensa siinä rappiotilassa, jossa hän oli,\nhänen syvällisessä soveltumattomuudessaan tähän maailmaan, jossa hän\noli, hänen vallitsevaksi mielipuolisuudeksi muuttuneen surunsa\nturhuudessa, samoin kuin katumuksen, pahoittelun, itsemoitiskelun ja\nkaikkien kamalien tunnelmien turhuudessa, jotka ovat olleet maailman\nkirouksina.\n\n\"Ennenkuin puhuit hänelle tuonnoin ja ennenkuin näin sinussa\nkuvastimen, joka näytti minulle, millaiset tunteet minulla itselläni\nkerran oli, en käsittänyt, mitä olin tehnyt. Mitä olenkaan tehnyt! Mitä\nolenkaan tehnyt!\" Ja niin uudelleen kaksikymmentä kertaa, viisikymmentä\nkertaa samat sanat.\n\n\"Neiti Havisham\", virkoin hänen valituksensa vaimennuttua, \"saatte\nkarkoittaa minut mielestänne ja omastatunnostanne. Mutta Estella on\ntoinen asia, ja jos milloinkaan voitte peruuttaa vähääkään siitä, mitä\nolette tehnyt väärin pitäessänne osaa hänen oikeasta luonnostaan poissa\nhänestä, olisi parempi tehdä se kuin valittaa mennyttä sata vuotta.\"\n\n\"Niin, niin, tiedän sen. Mutta, Pip -- poika kulta!\" Tästä hänen\nuudesta tunne-ilmaisustaan uhkui vakavaa naisellista sääliä minua\nkohtaan. \"Poika kulta! Usko minua: silloin kun hän tuli hoivaani, oli\ntarkoitukseni suojella häntä samanlaiselta onnettomuudelta, jollaiseen\nolin itse joutunut. Aluksi ei minulla ollut muuta tarkoitusta.\"\n\n\"Niin, no niin\", äänsin. \"Toivottavasti.\"\n\n\"Mutta hänen varttuessaan ja käydessään hyvin kauniiksi aloin\nasteittain tehdä pahempaa, ja kehuskeluillani, jalokivilläni,\nopetuksillani ja pitämällä tätä hahmoani aina hänen näkyvissään\nopetuksiani tukevana ja tehostavana varoituksena varastin hänen\nsydämensä ja panin jäätä sen sijalle.\"\n\nEn malttanut olla huomauttamatta: \"Parempi olisi ollut jättää hänelle\nluonnollinen sydän, vaikkapa se olisikin kolhiutunut ja särkynyt.\"\n\nTämän jälkeen neiti Havisham katsoi tuskaisesti minuun vähän aikaa ja\npuhkesi sitten uudelleen valittamaan: \"Mitä olenkaan tehnyt!\"\n\n-- \"Jos tuntisit koko tarinani\", vakuutti hän, \"tuntisit jonkun verran\nsääliä minua kohtaan ja ymmärtäisit minua paremmin.\"\n\n\"Neiti Havisham\", vastasin niin hellävaraisesti kuin osasin,\n\"luullakseni voin väittää tuntevani tarinanne ja tunteneeni sen aina\nsiitä alkaen, kun ensi kerran poistuin tältä seudulta. Se on herättänyt\nminussa voimakasta sääliä, ja toivoakseni ymmärrän sen ja sen\nvaikutukset. Sopiiko minun sen nojalla, mitä välillämme on tapahtunut,\ntiedustaa teiltä jotakin Estellasta? Ei sitä, mikä hän on, vaan sitä,\nmikä hän oli tänne tullessaan.\"\n\nHän istui lattialla kädet risaisella tuolilla ja pää niiden varassa.\nHän katsoi suoraan silmiini minun näin sanoessani ja vastasi: \"Anna\ntulla!\"\n\n\"Kenen lapsi Estella oli?\"\n\nHän pudisti päätänsä.\n\n\"Ettekö tiedä?\"\n\nHän pudisti päätänsä toistamiseen.\n\n\"Mutta eikö herra Jaggers tuonut tai lähettänyt häntä tänne?\"\n\n\"Toi hänet.\"\n\n\"Kerrotteko minulle, miten se kävi?\"\n\nHän vastasi hiljaa ja varovaisesti kuiskaten: \"Olin ollut sulkeutuneena\nnäihin huoneisiin kauan aikaa -- en tiedä, kuinka kauan; tiedäthän,\nmitä aikaa täkäläiset kellot näyttävät -- kun ilmoitin hänelle\nhaluavani pikku tyttöä kasvattaakseni hänet, rakastaakseni häntä ja\nsuojellakseni häntä omalta kohtaloltani. Olin ensi kerran nähnyt hänet\nkutsuttuani hänet luokseni laittamaan tämän talon autioksi minua\nvarten; olin lukenut hänestä sanomalehdistä, ennenkuin erosin\nmaailmasta. Hän lupasi koettaa löytää sellaisen orpolapsen. Eräänä\niltana hän toi tytön tänne nukkuvana, ja minä annoin lapselle Estellan\nnimen.\"\n\n\"Saanko kysyä hänen silloista ikäänsä?\"\n\n\"Kaksi tai kolme vuotta. Hän itse ei tiedä muuta kuin sen, että hän oli\njäänyt orvoksi ja minä otin hänet tyttärekseni.\"\n\nOlin niin varma siitä, että se toinen nainen oli Estellan äiti, etten\nkaivannut todistuksia saadakseni siitä varmuuden mieleeni. Mutta\nkenestä tahansa, ajattelin, oli yhteys tässä selvä ja suora.\n\nMitä vielä voin toivoa saavuttavani pitkittämällä keskusteluamme?\nHerbertia koskeva asiani oli onnistunut, neiti Havisham oli kertonut\nminulle kaikki, mitä tiesi Estellasta, olin sanonut ja tehnyt voitavani\nhuojentaakseni hänen mieltänsä. Vähätpä siitä, mitä vielä lausuimme\ntoisillemme erotessamme; erosimme.\n\nHämärä alkoi pimetä poistuessani portaita alas luonnolliseen ilmaan.\nHuusin naiselle, joka oli avannut portin tullessani, etten halunnut\nvaivata häntä vielä juuri silloin, vaan kävelisin pihalla ennen\nlähtöäni. Minulla oli nimittäin sellainen aavistus, etten enää koskaan\nsiellä kävisi, ja minusta tuntui, että tummeneva hämärä sopi paikan\nviimeistä silmäilyä varten.\n\nSekavana rykelmänä viruvien tynnyrien lomitse, joilla olin ammoin\nsitten kävellyt ja joita vuosien sateet olivat senjälkeen kastelleet,\nniitä monin paikoin mädättäen ja jättäen vähäisiä sieniä sekä\nvesilammikolta pystyssä olevien kannelle, etenin rappeutuneeseen\npuutarhaan. Kiersin sen ympäri, kävin siinä nurkkauksessa, jossa\nHerbert ja minä olimme tapelleet, liikuin niillä poluilla, joilla\nEstella ja minä olimme kävelleet. Niin kylmää, niin yksinäistä, niin\nkolkkoa kaikkialla!\n\nPalasin panimon kautta, kohotin sen puutarhanpuolisessa päässä olevan\npienen oven ruosteista salpaa ja astuin sisälle. Aioin mennä ulos\nvastapäätä olevasta ovesta, jota ei ollut nyt helppo aukaista, sillä\nkostea puu oli vääntynyt kieroksi ja turvonnut, saranat antoivat\nperään, ja kynnyksellä kasvoi sienirykelmä -- kun käänsin päätäni\nkatsahtaakseni takaisinpäin. Samassa kun tein tämän vähäisen liikkeen,\nvirisi mielessäni ihmeellisen voimakkaasti lapsuusaikainen mielikuva,\nja kuvittelin näkeväni neiti Havishamin riippumassa orresta. Vaikutelma\noli niin eloisa, että seisoin orren alla, vapisten päästä jalkoihin\nasti, ennenkuin käsitin, että se oli kuvittelua -- vaikka varmasti\ntajusin sen hetkisessä.\n\nPaikan ja ajan murheellisuus ja tämän, vaikkakin vain tuokion\nkestäneen harhakuvan aiheuttama voimakas pelko herättivät minussa\nsanoinkuvaamatonta kammoa poistuessani ulkoilmaan avoimesta puisesta\nportista, jonka luona olin kerran repinyt tukkaani Estellan revittyä\nsydäntäni. Mentyäni etupihalle jäin empimään, pitäisikö minun kutsua\nnainen päästämään minut kadulle lukitusta portista, jonka avain hänellä\noli, vaiko mennä ensin yläkertaan varmistumaan siitä, että neiti\nHavisham oli yhtä hyvässä tilassa kuin erotessani hänestä. Valitsin\njälkimäisen menettelytavan ja lähdin yläkertaan.\n\nVilkaisin huoneeseen, johon olin hänet jättänyt, ja näin hänen istuvan\nrisaisella tuolilla takalla, ihan tulen ääressä, selkä minuun päin.\nJuuri kun aioin vetää pääni takaisin poistuakseni hiljaa, näin\nvoimakkaan liekin leimahtavan palamaan. Samassa näin hänen syöksähtävän\nminua kohti kirkuvana, pyörteisen tuliroihun ympäröimänä, joka hulmusi\nainakin hänen pituutensa verran hänen päänsä yläpuolelle.\n\nYlläni oli kaksilämsäinen päällystakki, ja käsivarrellani oli toinen\npaksu takki. Sen, että kiskaisin ne irti, kävin häneen käsiksi, kaasin\nhänet lattialle ja peitin hänet niillä, että vetäisin laajan liinan\npöydältä samaan tarkoitukseen, sen mukana kiskoen lattialle kaiken sen\nkeskellä olleen mädännyskasan ja kaikki sillä olleet rumat esineet,\nettä viruimme lattialla, kamppaillen verivihamiesten tavoin ja että\nkuta tiukemmin kiedoin hänet peitteisiin, sitä hurjemmin hän kirkui ja\nkoetti vapautua -- että niin kävi, sen tiesin tuloksista, mutta en\nsiitä, että olisin tuntenut, ajatellut tai tiennyt tehneeni sen. En\ntiennyt mitään, ennenkuin huomasin, että olimme lattialla pitkän pöydän\nvierellä ja että savuisessa ilmassa vielä leijaili kyteviä kappaleita\nkankaasta, joka vain tuokio sitten oli ollut hänen virttynyt\nhääpukunsa.\n\nSitten silmäilin ympärilleni ja näin häirittyjen torakoiden ja\nhämähäkkien rientävän pakoon lattialla ja palvelijoiden kiiruhtavan\novesta sisälle, huohottaen ja kirkuen. Yhäti pitelin häntä väkisin\nlattialla kaikkine voimineni ikäänkuin vankia, joka saattaisi karata;\nja epäilenpä, käsitinkö edes, kuka hän oli, ja minkä tähden olimme\nkamppailleet, tai tiesinkö, että hän oli ollut tulessa ja että tuli oli\nsammunut, kunnes näin hänen asunsa hiiltyneiden riekaleiden nyt jo\nsammuneina tippuvan ympärillemme mustana kuurona.\n\nHän oli tajuton, enkä uskaltanut sallia häntä siirtää enkä edes häneen\nkajota. Lähetettiin noutamaan apua, ja pitelin häntä, kunnes sitä\nsaapui, ikäänkuin olisin järjettömästi kuvitellut -- kuten luullakseni\nkuvittelinkin -- että jos hellittäisin hänet, puhkeaisi tuli uudelleen\nriehumaan ja polttaisi hänet poroksi. Kun lääkärin ja muiden auttajien\nsaavuttua nousin pystyyn, hämmästyin huomatessani molempien käsieni\npalaneen, sillä tuntoaisti ei ollut sitä minulle ilmaissut.\n\nTarkastuksen jälkeen ilmoitettiin, että neiti Havisham oli saanut\nvakavia vammoja, mutta etteivät ne sellaisinaan suinkaan tehneet hänen\ntilaansa toivottomaksi. Pahin vaara aiheutui hermojärkytyksestä.\nLääkärin määräyksestä hänen vuoteensa kannettiin onnettomuushuoneeseen\nja laskettiin pitkälle pöydälle, joka sattui olemaan hyvin sovelias\nhänen vammojensa sitomista varten. Kun tuntia myöhemmin näin hänet\njälleen, hän lepäsikin sillä paikalla, johon hän oli kolauttanut\nkepillään ja jolla olin kuullut hänen väittävän vielä kerran\nlepäävänsä.\n\nVaikka hänen vaatteensa, kuten minulle mainittiin, olivat palaneet\nviimeistä riepua myöten, oli hänessä kuitenkin jonkun verran jälellä\nhänen entistä, kaameata häänäköään, sillä hänet oli kaulaa myöten\npeitetty valkealla pumpulilla, ja kun hänen viruessaan vuoteellaan\nvalkea raita oli löyhästi kaiken päällä, oli hänessä edelleenkin\naavemainen tuntu jostakin sellaisesta, mikä oli ollut ja mikä oli\nmuuttunut.\n\nKysellessäni palvelijoilta sain tietää Estellan olevan Pariisissa, ja\nlääkäri lupasi kirjoittaa hänelle ensi postissa. Neiti Havishamin\nomaisille ilmoittamisen otin omaksi tehtäväkseni, aikoen puhua tästä\nainoastaan Matthew Pocketille ja jättää hänen asiakseen hoitaa muille\ntiedottamisen niinkuin itse halusi. Seuraavana päivänä lähetinkin heti\nkaupunkiin palattuani hänelle tapaturmasta tiedon Herbertin\nvälityksellä.\n\nSinä iltana neiti Havisham erään vaiheen aikana puheli tapahtumasta\nrauhallisesti, vaikka samalla hirvittävän vilkkaasti. Keskiyön\nvaiheilla hänen puheensa kävi sekavaksi, ja senjälkeen hän lukemattomia\nkertoja lausui hiljaa ja juhlallisesti: \"Mitä olenkaan tehnyt!\" Ja\nsitten: \"Kun hän tuli hoivaani, oli tarkoitukseni suojella häntä\nsellaiselta onnettomuudelta, jollainen oli tullut minun osakseni.\" Ja\nsitten: \"Ota kynä ja kirjoita nimeni alle: 'Annan hänelle anteeksi'!\"\nHän ei kertaakaan muuttanut näiden kolmen lauseen järjestystä, mutta\njätti toisinaan niistä pois sanan milloinkaan panematta sijalle toista\nsanaa, vaan jättäen aina tyhjän paikan ja siirtyen seuraavaan sanaan.\n\nKun en voinut siellä mitään hyödyttää ja kun likempänä kotiani oli se\ntoinen levottomuuden ja pelon aihe, jota ei edes hänen hourailunsa\npystynyt karkoittamaan mielestäni, päätin yön kuluessa lähteä\npaluumatkalle varhaisissa aamuvaunuissa, kävellä ensin virstan tai pari\nja nousta vaunuihin kaupungin ulkopuolella. Noin kello kuusi aamulla\nkumarruin senvuoksi hänen puoleensa ja kosketin huulillani hänen\nhuuliaan niiden parhaillaan, kosketuksen sitä keskeyttämättä, sanoessa:\n\"Ota kynä ja kirjoita nimeni alle: 'Annan hänelle anteeksi'!\"\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\n\nKäsiini oli muutettu kääreet kahdesti tai kolmesti yöllä ja taaskin\naamulla. Vasen käsivarteni oli palanut aika pahasti kyynärpäähän saakka\nja lievemmin aina olkapäähän asti. Se oli hyvin kipeä, mutta liekit\nolivat osuneet siihen suuntaan, ja olin hyvilläni, ettei ollut käynyt\npahemmin. Oikea käteni oli palanut vain niin vähän, että voin liikuttaa\nsormiani. Sekin oli tietysti kääreissä, mutta ei niin epämukavissa kuin\nvasen käteni ja käsivarteni; niitä kannoin olkasiteessä, ja takkiani\nvoin pitää ainoastaan viitan tapaan höllästi harteilleni pantuna ja\nkaulaan kiinnitettynä. Myöskin hiuksiini oli tuli tarttunut, mutta ei\npäähäni eikä kasvoihini.\n\nKäytyään Hammersmithissä isäänsä tapaamassa Herbert palasi luokseni\nasuntoomme ja uhrasi sen päivän hoidellakseen minua. Hän oli mitä\nystävällisin sairaanhoitaja, irroitti määrättyinä aikoina kääreet,\nkasteli ne valmiiksi varatussa, vilvoittavassa nesteessä ja kietoi ne\njälleen paikalleen, toimien niin kärsivällisen hellästi, että olin\nsiitä syvästi kiitollinen.\n\nLevätessäni hiljaa sohvalla minusta oli aluksi tuskallisen vaikeata --\nsaattaisin sanoa mahdotonta -- vapautua liekkien loimun, hätäisen\nkolinan ja vihlovan kirpeän hajun vaikutuksesta. Jos tuokioksi\ntorkahdin, herättivät minut neiti Havishamin kirkaisut ja hänen\njuoksunsa minua kohti korkea tulipatsas päänsä yläpuolella. Tätä\nsielullista tuskaa oli paljon vaikeampi vastustaa kuin kaikkia\nruumiillisia kipuja, joita sain kestää, ja sen huomattuaan Herbert pani\nparhaansa askarruttaakseen tarkkaavaisuuttani.\n\nEi kumpikaan meistä puhunut veneestä, mutta molemmat ajattelimme sitä.\nSe kävi ilmi siitä, että vältimme sitä keskustelunaihetta ja että\nikäänkuin yhteisestä sopimuksesta -- sanattomasta -- puhelimme niinkuin\nkysymyksessä olisivat vain tunnit eivätkä viikot, ennenkuin kykenisin\ntaaskin käyttämään käsiäni.\n\nEnsimmäinen kysymykseni tavattuani Herbertin oli luonnollisesti\nkoskenut sitä, oliko kaikki hyvin alempana joen varrella. Kun hän oli\nvastannut myöntävästi täysin varmana ja hilpeänä, emme kajonneet enää\nsiihen asiaan, ennenkuin päivä oli loppumaisillaan. Mutta vaihtaessaan\nsitten siteitä pikemminkin takkavalkean hohteessa kuin ulkoa tulevassa\nvalossa hän otti omasta aloitteestaan sen uudelleen puheeksi.\n\n\"Istuin Provisin luona eilen illalla, Händel, runsaasti kaksi tuntia.\"\n\n\"Missä Clara oli?\"\n\n\"Se herttainen pikku olento!\" virkkoi Herbert. \"Hän sai juosta portaita\nylös ja alas ärisevän isänsä tähden koko illan. Vanhus kolisti yhtenään\nlattiaa, heti kun tyttö poistui hänen näkyvistään. En kuitenkaan luule\nhänen kauan enää kestävän. Rommin ja pippurin -- pippurin ja rommin --\nvuoksi luulisin hänen kolistelunsa täytyvän pian loppua.\"\n\n\"Entä menettekö sitten naimisiin, Herbert?\"\n\n\"Miten voisin muutoin huolehtia lapsi kullasta? -- Ojenna käsivartesi\nsohvan selkänojalle, rakas poika, ja minä istuudun tähän sekä irroitan\nkääreen niin asteittain, ettet tiedäkään, milloin se käy. Puhuin\nProvisista. Tiedätkö, Händel, hän edistyy?\"\n\n\"Sanoinhan sinulle, että hän oli lauhtunut viimeksi hänet nähdessäni.\"\n\n\"Niin sanoit. Ja kyllä hän onkin. Hän oli eilen illalla oikein puhelias\nja kertoi minulle lisää elämästään. Muistathan, että hän täällä\nkeskeytti tarinansa mainittuaan joutuneensa pahaan selkkaukseen jonkun\nnaisen kanssa. -- Kosketinko sinua?\"\n\nOlin hätkähtänyt, mutta en hänen kosketuksestaan. Hänen sanansa ne\nolivat minua säpsäyttäneet.\n\n\"Olin sen unohtanut, Herbert, mutta muistan sen nyt, kun siitä\nmuistutit.\"\n\n\"No niin! Hän syventyi elämänsä siihen osaan, ja se on synkkä ja hurja.\nKerronko sinulle? Vai vaivaisiko se sinua juuri nyt?\"\n\n\"Kerro kaikin mokomin! Hyvin tarkkaan!\"\n\nHerbert kumartui katsomaan minua lähempää, ikäänkuin vastaukseni olisi\nollut hänestä selittämättömän hätäinen ja kiihkeä. \"Otsasi on kai\nviileä?\" äänsi hän, koskettaen sitä.\n\n\"Varmasti\", vakuutin. \"Kerro minulle, mitä Provis puhui, rakas\nHerbert!\"\n\n\"Nähtävästi\", alkoi Herbert, \"-- kas tuossa kääre irrallaan perin\nmiellyttävästi, ja nyt pannaan viileä -- väräyttää sinua aluksi, rakas\npoikarukka, eikö totta? -- mutta pian se lievittää -- nähtävästi se\nnainen oli nuori ja mustasukkainen ja kostonhimoinen, Händel,\näärimmäisen kostonhimoinen.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Murhaan saakka. -- Tuntuuko se liian kylmältä tuosta arasta kohdasta?\"\n\n\"En tunnekaan sitä. Miten hän teki murhan? Kenet hän murhasi?\"\n\n\"No, se teko ei ehkä olekaan ansainnut ihan niin hirveätä nimitystä\",\nvastasi Herbert, \"mutta häntä syytettiin siitä, ja Jaggers puolusti\nhäntä, ja tämän puolustuksen maineen nojalla Provis oppi tuntemaan\nJaggersin nimen. Uhri oli toinen nainen, syytettyä voimakkaampi, ja oli\ntapettu -- eräässä ladossa. Kumpi tappelun aloitti ja kuinka rehellinen\ntai epärehellinen se oli, se lienee hämärä seikka; mutta miten se\npäättyi, se ei totisesti ole hämärä asia, sillä uhri löydettiin\nkuristettuna.\"\n\n\"Julistettiinko nainen syylliseksi?\"\n\n\"Ei, hänet vapautettiin syytöksestä. -- Händel-parka, satutin sinua!\"\n\n\"On mahdotonta toimia hellemmin, Herbert. No? Entä sitten?\"\n\n\"Vapautetulla nuorella naisella ja Provisilla oli pieni lapsi, josta\nProvis piti tavattomasti. Juuri samana iltana, jona naisen\nmustasukkaisuuden kohde kuristettiin, kuten kerroin, tuli nuori nainen\nhetkiseksi Provisin puheille ja vannoi tuhoavansa lapsen -- joka oli\nhänen hallussaan -- joten Provis ei sitä enää ikinä näkisi, kadoten\nsitten. -- Kas niin, pahemmin palanut käsi on jälleen mukavasti\nkaulasiteessä, ja nyt on enää jälellä oikea käsi, jonka laittaminen on\npaljon helpompi tehtävä. Minun on parempi tehdä se tällaisessa kuin\nkirkkaammassa valaistuksessa, sillä käteni on tanakampi, kun en näe\nnoita surkeita, kärventyneitä läikkiä liian selvästi. -- Et kai luule\nhengityksesi saaneen vikaa, rakas poika? Tunnut hengittävän nopeasti.\"\n\n\"Kenties hengitän, Herbert. Pitikö nainen valansa?\"\n\n\"Siinä juuri on Provisin elämän synkin kohta. Piti.\"\n\n\"Nimittäin, hän väittää naisen pitäneen.\"\n\n\"No, tietysti, rakas poika\", vastasi Herbert hämmästyneesti, kumartuen\ntaaskin katsomaan minua tarkemmin. \"Tämä kaikki on hänen kertomaansa.\nMuita tietolähteitä minulla ei ole.\"\n\n\"Eipä tietenkään.\"\n\n\"Oliko hän\", jatkoi Herbert, \"kohdellut lapsen äitiä huonosti vai oliko\nhän kohdellut lapsen äitiä hyvin, siitä Provis ei hiisku mitään; mutta\nnainen oli viettänyt neljä tai viisi vuotta hänen seurassaan sitä\nviheliäistä elämää, jota hän kuvaili meille tämän takan ääressä,\nja hän oli nähtävästi säälinyt naista sekä ollut hellän suvaitsevainen\nhäntä kohtaan. Peläten, että hänet haastettaisiin todistajaksi\nlapsentuhoamisasiassa, hän senvuoksi piiloutui -- niin haikeasti kuin\nhän lasta murehtikin -- pysytteli pimeässä, kuten hän itse sanoo,\nsyrjässä kaikesta ja poissa oikeudesta, ja hänet vain hämärästi\nmainittiin eräänä Abel-nimisenä miehenä, josta mustasukkaisuus oli\nvirinnyt. Vapauduttuaan nainen katosi, ja niin Provis menetti sekä\nlapsen että lapsen äidin.\"\n\n\"Haluaisin kysyä --\"\n\n\"Hetkinen, rakas poika; kertomukseni päättyy juuri. -- Compeyson, se\npaha henki, pahin roisto monien roistojen joukosta, tiesi, että hän\nsilloin pysytteli piilossa ja minkätähden hän sen teki, ja tietysti\nmyöhemmin käytti sitä tietoaan uhkana pitääkseen häntä köyhempänä ja\npakottaakseen hänet työskentelemään ankarammin. Eilen illalla kävi\nselväksi, että se teki Provisin vihan myrkyllisen kärkeväksi.\"\n\n\"Haluaisin tietää\", virkoin, \"oikein erikoisesti, Herbert, mainitsiko\nhän, milloin tämä tapahtui.\"\n\n\"Erikoisestiko? Annahan kun siis muistelen, mitä hän siitä sanoi. Hänen\nsanansa kuuluivat: 'Runsaasti parikymmentä vuotta sitten, ja melkein\nkohta senjälkeen ryhdyin Compeysonin hommiin.' Kuinka vanha olit\ntavatessasi hänet pienessä kirkkotarhassa?\"\n\n\"Luultavasti olin seitsemännellä ikävuodellani.\"\n\n\"Niin. Siitä oli silloin kulunut noin kolme tai neljä vuotta, kertoi\nhän, ja sinä toit hänen mieleensä niin traagillisesti menetetyn tytön,\njoka olisi ollut suunnilleen sinun ikäisesi.\"\n\n\"Herbert\", lausuin hätäisesti oltuamme vähän aikaa ääneti, \"näetkö\nminut selvemmin ikkunan vaiko takan valossa?\"\n\n\"Takan valossa\", vastasi Herbert, tullen jälleen likelle.\n\n\"Katso minua!\"\n\n\"Minä katson sinua, rakas poika.\"\n\n\"Kosketa minua!\"\n\n\"Minä kosketan sinua, rakas poika.\"\n\n\"Ethän pelkää, että minussa on kuumetta tai että pääni on paljoakaan\nsekaisin eilisiltaisen tapaturman johdosta?\"\n\n\"E-en\", myönsi Herbert tarkastettuaan minua. \"Olet sangen kiihtynyt,\nmutta täysin oma itsesi.\"\n\n\"Tiedän olevani täysin oma itseni. Ja se mies, jota pidämme piilossa\njoen rannalla, on Estellan isä.\"\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\n\nMikä tarkoitus oli mielessäni kiihkeästi pyrkiessäni saamaan selville\nEstellan vanhemmat ja hankkimaan siitä asiasta varmuuden, sitä en osaa\nsanoa. Pian nähdään, ettei se kysymys ollut silmieni edessä\nselvämuotoisena, ennenkuin minua viisaampi henkilö sen minulle esitti.\n\nMutta tämän tärkeän, Herbertin ja minun väliseni keskustelun jälkeen\nminut valtasi kuumeinen vakaumus, että minun pitäisi ottaa siitä\nasiasta tarkka selko -- ettei minun pitäisi jättää sitä rauhaan, vaan\nmennä Jaggersin puheille ja saada alaston totuus tietooni. En todella\ntiedä, tunsinko tekeväni sen Estellan tähden vai olinko hyvilläni\nvoidessani kohdistaa siihen mieheen, jonka säilyttäminen kiinnosti\nminua niin voimakkaasti, joitakuita säteitä siitä romantillisesta\nmielenkiinnosta, joka oli niin kauan ympäröinyt minua. Kenties\njälkimäinen mahdollisuus on likempänä totuutta.\n\nJoka tapauksessa maltoin tuskin pidättyä lähtemästä Gerrard-kadulle jo\nsinä iltana. Maltittomuuttani hillitsivät vain Herbertin huomautukset,\nettä jos sen tekisin, joutuisin otaksuttavasti vuoteenomaksi, eikä\nminusta olisi hyötyä silloin, kun karkulaisemme turvallisuus olisi\nminun varassani. Yhä uudelleen toistettuani sen päätöksen, että kävi\nmiten kävi menisin Jaggersin puheille seuraavana päivänä, alistuin\nvihdoin pysymään hiljaa paikallani ja jäämään kotiin vammojeni\nhoitamista varten. Varhain seuraavana aamuna lähdimme yhdessä\nulkosalle, ja Gilspur-kadun kulmassa Smithfieldissä erosin Herbertista,\njoka meni omaa tietänsä Cityyn, ja lähdin itse Little Britainiin.\n\nJaksottaisina määräaikoina Jaggers ja Wemmick tarkastivat toimiston\nkirjat, päättivät asiakkaiden tilit ja panivat kaikki kuntoon. Näissä\ntilaisuuksissa Wemmick vei kirjansa ja paperinsa Jaggersin huoneeseen,\nja yläkerrasta tuli konttoristi etuhuoneeseen. Kun tänä aamuna\nsaapuessani Wemmickin paikalla oli tällainen konttoristi, arvasin, mitä\noli tekeillä; mutta en ollut pahoillani siitä, että tapaisin Jaggersin\nja Wemmickin yhdessä, koska jälkimäinen silloin itse kuulisi, etten\nhiiskuisi mitään, mikä herättäisi epäluuloja häntä kohtaan.\n\nSe, että näyttäytyessäni käsivarteni oli kääreessä ja takki irrallaan\nhartioillani, oli eduksi tarkoitukselleni. Vaikka heti kaupunkiin\nsaavuttuani olin lähettänyt Jaggersille lyhyen selostuksen\ntapaturmasta, täytyi minun nyt kuitenkin kertoa se hänelle\nyksityiskohtaisesti, ja tilaisuuden erikoisuus vaikutti sen, että\npuhelumme ei ollut yhtä kuivaa ja kalseata eikä niin tiukasti\ntodistussääntöjen ohjaama kuin aikaisemmin. Kuvaillessani onnettomuutta\nJaggers seisoi tapansa mukaan takkavalkean ääressä. Wemmick istui\ntakakenossa tuolissaan, tuijottaen minuun, kädet housuntaskuissa ja\nkynä pistettynä vaakasuorasti postiluukkuun. Molemmat rumat luonnokset,\njoita en mielessäni milloinkaan voinut erottaa virallisesta\nlainkäytöstä, näyttivät tiukasti aprikoivan, eivätkö ne tunteneet käryä\nsillä hetkellä.\n\nMinun esitettyäni kertomukseni ja heidän kyseltyään kyseltyänsä\notin esille neiti Havishamin kirjoittaman valtakirjan nostaa\nyhdeksänsataa puntaa Herbertia varten. Jaggersin silmät vetäytyivät\nhieman syvemmälle päähän, kun ojensin hänelle levyt, mutta pian hän\nluovutti ne Wemmickille, käskien tämän laatia maksuosoituksen hänen\nallekirjoitettavakseen. Sillä aikaa kun tätä tehtiin, silmäilin\nkirjoittavaa Wemmickiä, ja Jaggers, joka keinui hyvin kiilloitettujen\nsaappaittensa varassa, silmäili minua. \"Ikävä, Pip\", virkkoi hän, kun\npistin maksuosoituksen taskuuni hänen allekirjoitettuaan sen, \"ettemme\ntee mitään _teidän_ hyväksenne.\"\n\n\"Hyvyydessään neiti Havisham tiedusti\", vastasin, \"eikö hän voisi tehdä\nmitään hyväkseni, ja minä torjuin hänen tarjouksensa.\"\n\n\"Jokaisen pitäisi käsittää oma asiansa\", lausui Jaggers. Ja huomasin\nWemmickin huulien muovaavan sanat: \"Kannettavaa omaisuutta.\"\n\n\"Minä _en_ olisi torjunut hänen tarjoustaan teidän sijassanne\", virkkoi\nJaggers, \"mutta jokaisen pitäisi itse tuntea omat asiansa.\"\n\n\"Jokaisen asia\", huomautti Wemmick sangen nuhtelevasti minulle, \"on\n'kannettava omaisuus'.\"\n\nKun arvelin nyt tulleen ajan käydä käsiksi sydämelläni olevaan asiaan,\naloitin kääntyen Jaggersin puoleen:\n\n\"Pyysin kuitenkin neiti Havishamilta jotakin. Pyysin häneltä tietoja\nhänen ottotyttärestään, ja hän kertoi kaikki mitä tiesi.\"\n\n\"Niinkö?\" äänsi Jaggers, kumartuen katsomaan saappaitaan ja sitten\noikaisten vartalonsa. \"Vai niin! Minä en olisi neiti Havishamin sijassa\ntaitanut sitä tehdä. Mutta _hänen_ pitäisi tietää omat asiansa\nparhaiten.\"\n\n\"Minä tiedän neiti Havishamin ottotyttären tarinasta enemmän kuin neiti\nHavisham itse. Tiedän, kuka hänen äitinsä on.\"\n\nJaggers katsahti minuun kysyvästi ja kertasi: \"Äitinsä?\"\n\n\"Olen nähnyt hänen äitinsä viimeisten kolmen päivän aikana.\"\n\n\"Niinkö?\" äänsi Jaggers.\n\n\"Ja niin olette tekin. Ja te olette nähnyt hänet vielä myöhemmin.\"\n\n\"Niinkö?\" äänsi Jaggers.\n\n\"Kenties tunnen Estellan elämäntarinan paremmin kuin tekään\", sanoin.\n\"Tiedän senkin, kuka hänen isänsä on.\"\n\nEräänlainen keskeytyminen Jaggersin esiintymistavassa -- hän hillitsi\nitseään liian hyvin muuttaakseen esiintymistapaansa, mutta hän ei\nmahtanut mitään sille, että siinä sattui vaikeasti määriteltävä\ntarkkaavaisuuspysähdys -- sai minut varmaksi siitä, ettei hän tietänyt,\nkuka Estellan isä oli. Tätä olinkin suuresti epäillyt, kun Provis oli\n-- Herbertin selostuksen mukaan -- kertonut pysytelleensä piilossa,\nminkä liitin siihen seikkaan, ettei hän itse ollut turvautunut\nJaggersin apuun ennenkuin noin kolme vuotta myöhemmin, jolloin\nJaggersilla ei voinut olla mitään syytä ottaa selkoa siitä, kuka ja\nmikä hän oli. Mutta aikaisemmin en ollut voinut olla varma siitä, ettei\nJaggers tätä asiaa tiennyt, vaikka nyt olinkin siitä selvillä.\n\n\"Vai niin! Tiedätte, kuka sen nuoren naisen isä on, Pip?\" virkkoi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasin, \"hän on Provis -- Uudesta Etelä-Walesista.\"\n\nJopa Jaggerskin säpsähti, kun lausuin ne sanat. Se säpsähdys oli\nmahdollisimman vähäinen, mitä huolellisimmin hillitty ja vieläkin\nnopeammin tukahdutettu, mutta hän hätkähti, vaikka hän yhdisti sen\nmuihin liikkeisiinsä, ottaen esille nenäliinansa. Miten Wemmick otti\nvastaan tämän ilmoituksen, sitä en voi sanoa, sillä en uskaltanut\nvilkaista häneen juuri silloin, ettei Jaggers terävyydessään havaitsisi\nmeidän vaihtaneen keskenämme ajatuksia hänen tietämättään.\n\n\"Entä mihin todistuksiin, Pip\", kysyi Jaggers hyvin kylmästi,\nseisauttaen nenäliinansa puolitiehen, \"Provis perustaa väitteensä?\"\n\n\"Hän ei sitä väitä\", vastasin, \"eikä ole sitä milloinkaan väittänyt,\neikä hän tiedä eikä usko tyttärensä olevan elossa.\"\n\nKerrankin valtavan nenäliinan voima petti. Vastaukseni oli niin\nodottamaton, että Jaggers pani sen takaisin taskuun suorittamatta\ntavanmukaista temppuaan, laski käsivartensa ristiin ja katsoi minuun\ntuiman tarkkaavaisesti, vaikka kasvot värähtämättöminä.\n\nSilloin kerroin hänelle kaikki, mitä tiesin, ja mistä sen tiesin,\ntehden kuitenkin sen poikkeuksen, että annoin hänen päätellä minun\nsaaneen neiti Havishamilta ne tiedot, jotka olin itse asiassa saanut\nWemmickiltä. Enkä vilkaissutkaan Wemmickiin, ennenkuin olin kertonut\nkerrottavani ja jonkun aikaa äänettömänä katsonut Jaggersia silmiin.\nKun vihdoin käänsin katseeni Wemmickin suuntaan, huomasin hänen\nottaneen kynän pois postiluukustaan ja kiinnittäneen huomionsa eteensä\npöytään.\n\n\"Kas niin!\" lausui Jaggers vihdoin, siirtyen pöydälle levitettyjen\npaperien luokse. \"Mikä erä olikaan esillä herra Pipin tullessa\nsisälle?\"\n\nMutta minä en voinut alistua häädettäväksi tieheni sillä tavoin ja\nvetosin häneen kiihkeästi, melkeinpä harmistuneesti, pyytäen häntä\nolemaan avomielisempi ja miehevämpi minua kohtaan. Muistutin hänelle,\nmillaisiin vääriin toiveisiin olin horjahtanut, kuinka kauan ne olivat\npysyneet vireillä ja millaisen havainnon olin tehnyt, ja vihjasin\nmieltäni painavaan vaaraan. Huomautin varmasti ansaitsevani vähän\nluottamusta hänen puoleltaan minun juuri äsken osoittamani luottamuksen\nvastapainoksi. Vakuutin, etten häntä moittinut enkä epäillyt, vaan\nhalusin häneltä totuuden vahvistusta. Ja jos hän kysyisi, minkätähden\nsitä halusin ja minkätähden arvelin minulla olevan lainkaan siihen\noikeutta, ilmoittaisin hänelle, niin vähän kuin hän sellaisista\nsurkeista unelmista välittikin, että olin rakastanut Estellaa hellästi\nja että vaikka olin hänet menettänyt ja minun täytyi viettää\nmurheellista elämää, oli kuitenkin kaikki, mikä koski häntä, minulle\nläheisempää ja kalliimpaa kuin mikään muu maailmassa. Ja nähdessäni\nJaggersin seisovan aivan hiljaa ja äänettömänä, nähtävästi perin\nitsepintaisena tästä vetoomuksestani huolimatta, käännyin Wemmickin\npuoleen ja lausuin: \"Wemmick, tiedän, että te olette helläsydäminen\nmies. Olen nähnyt miellyttävän kotinne, iäkkään isänne ja kaikki\nne viattoman hilpeät, leikilliset temput, joilla virkistätte\nliike-elämäänne. Ja rukoilen teitä virkkamaan sanan puolestani herra\nJaggersille ja osoittamaan hänelle, että kun kaikki olosuhteet otetaan\nhuomioon, hänen pitäisi olla avoimempi minua kohtaan!\"\n\nEn ole koskaan nähnyt kahden ihmisen silmäilevän toisiaan omituisemmin\nkuin Jaggers ja Wemmick silmäilivät tämän puhuttelun jälkeen. Ensiksi\nvälähti mieleeni sellainen paha aavistus, että Wemmick erotettaisiin\nheti toimestaan; mutta se häipyi, kun näin Jaggersin laukeavan\neräänlaiseen hymyyn ja Wemmickin käyvän rohkeammaksi.\n\n\"Mitä tämä kaikki merkitsee?\" kummeksi Jaggers. \"Teilläkö iäkäs isä ja\nteilläkö hupaisia, leikillisiä tapoja?\"\n\n\"No niin!\" vastasi Wemmick. \"Jollen tuo niitä tänne, niin mitä se\nhaittaa?\"\n\n\"Pip\", virkkoi Jaggers, laskien kätensä käsivarrelleni ja hymyillen\navoimesti, \"tämän miehen täytyy olla koko Lontoon ovelin\nteeskentelijä.\"\n\n\"Ei sinnepäinkään\", torjui Wemmick, käyden yhä rohkeammaksi.\n\"Mielestäni te olette toinen.\"\n\nTaaskin he katsoivat toisiinsa äskeiseen omituiseen tapaansa, kummankin\nnähtävästi epäillessä toisen narraavan häntä.\n\n\"_Teillä_ miellyttävä koti?\" sanoi Jaggers.\n\n\"Koska se ei häiritse työtäni\", vastasi Wemmick, \"olkoon niin! Kun nyt\nkatselen teitä, en ihmettelisi, jos te suunnittelisitte pikapuoliin\nperustaa itsellenne oman miellyttävän kodin, kyllästyttyänne kaikkeen\ntähän puuhaan.\"\n\nJaggers nyökkäsi aatoksissaan kahdesti tai kolmesti, jopa huoahtikin.\n\"Pip\", virkkoi hän, \"emme välitä puhua 'surkeista unelmista'; te\ntiedätte sellaisista seikoista enemmän kuin minä, koska teillä on\npaljon tuoreemmat senlaatuiset kokemukset. Mutta nyt tähän toiseen\nasiaan! Esitän teille olettamuksen. Huomatkaa, etten myönnä mitään!\"\n\nHän odotti, kunnes vakuutin oikein hyvin käsittäväni hänen nimenomaan\nlausuneen, ettei hän myöntänyt mitään.\n\n\"Nyt, Pip\", jatkoi hän, \"ajatellaan seuraavaa mahdollisuutta.\nOlettakaa, että nainen mainitsemanne laatuisissa olosuhteissa piti\nlastansa piilossa ja että hänen oli pakko ilmaista se lainopilliselle\nneuvonantajalleen tämän huomautettua, että hänen voidakseen vapaasti\nhoitaa naisen puolustusta täytyi tietää, miten lapsiasian laita oli.\nOlettakaa, että tällä lakimiehellä oli samaan aikaan luottamustehtävänä\netsiä lapsi omituiselle rikkaalle naiselle, joka ottaisi lapsen\ntyttärekseen ja kasvattaisi hänet.\"\n\n\"Kuuntelen tarkkaavasti esitystänne.\"\n\n\"Otaksukaa lakimiehen eläneen ilkeässä ilmakehässä ja nähneen lapsista\nvain sen, että niitä syntyi suurin joukoin määrätynlaista turmiota\nvarten! Otaksukaa, että hän usein näki lapsia juhlallisesti tutkittavan\nsyytettyjen paikalla, jossa heitä pidettiin nähtävinä; otaksukaa,\nettä hän usein tiesi heitä pistettävän vankilaan, ruoskittavan,\nlähetettävän rangaistussiirtoloihin, kohdeltavan välinpitämättömästi,\nhyljeksittävän, tiesi heidän kaikissa suhteissa kehittyvän pyövelin\nkäsiin sopiviksi ja varttuvan hirtettäviksi! Olettakaa, että hänellä\noli syytä pitää melkein kaikkia jokapäiväisessä ammattielämässään\nnäkemiään lapsia mätinä, josta sukeutuisi hänen verkkoonsa joutuvia\nkaloja -- syytettäviä, puolustettavia, vannotettavia, orvoiksi\ntoimitettavia, jollakin tavoin murjottavia!\"\n\n\"Käsitän hyvin.\"\n\n\"Olettakaa, Pip, että tässä laumassa oli sievä pikku lapsi, joka\nvoitiin pelastaa, jota isä luuli kuolleeksi uskaltamatta nostaa hälinää\nja jonka äidille lainopillinen neuvonantaja voi sanoa: 'Tiedän, mitä\nolette tehnyt ja miten sen olette tehnyt. Liikuitte niin ja niin,\nmenettelitte niin ja niin torjuaksenne epäluuloja. Olen saanut selville\nsen kaiken ja sanon sen teille. Luopukaa lapsesta, jotta ei kävisi\nvälttämättömäksi tuoda sitä esille teidän pelastamiseksenne, jolloin se\ntuodaan esille! Luovuttakaa lapsi minun huostaani! Minä panen parastani\nvapauttaakseni teidät syytöksestä. Jos te pelastutte, pelastuu\nlapsennekin; jos te tuhoudutte, pelastuu lapsenne sittenkin.'\nOlettakaa, että kävi näin ja että nainen vapautettiin!\"\n\n\"Ymmärrän sananne täydellisesti.\"\n\n\"Entä sen, etten myönnä mitään?\"\n\n\"Myöskin sen, ettette myönnä mitään.\" Ja Wemmick toisti: \"Ei mitään\nmyönnetä.\"\n\n\"Olettakaa, Pip, että intohimot ja kuolemanpelko olivat hieman\njärkyttäneet naisen järkeä ja että hän vapaaksi päästyään pelokkaana\nkaihtoi julkisuutta ja tuli lakimiehen luokse pyytämään suojaa.\nOlettakaa, että mies otti hänet hoivaansa ja piti naisen entistä,\nhurjaa ja väkivaltaista luontoa aisoissa käyttämällä entiseen tapaan\nvaltaansa, milloin vain näki oireenkaan siitä, että se pyrki\npurkautumaan ilmoille. Käsitättekö tämän kuvitellun mahdollisuuden?\"\n\n\"Oikein hyvin.\"\n\n\"Olettakaa, että lapsi varttui täysikasvuiseksi ja joutui naimisiin\nrahan vuoksi, että hänen äitinsä oli vielä elossa, että hänen isänsä\noli vielä elossa, että äiti ja isä tietämättä mitään toisistaan asuivat\nniin ja niin monen virstan, sylen taikkapa kyynärän päässä toisistaan,\nettä salaisuus oli vieläkin salaisuus, paitsi että te olitte saanut\nsiitä vihiä. Kuvitelkaa tätä viimeistä mahdollisuutta mielessänne hyvin\ntarkoin!\"\n\n\"Teen sen.\"\n\n\"Pyydän Wemmickiäkin esittämään _itselleen_ tämän olettamuksen hyvin\nhuolellisesti.\"\n\nJa Wemmick lupasi: \"Teen sen.\"\n\n\"Kenen tähden salaisuuden paljastaisitte? Isänkö? Luullakseni hän ei\npaljoakaan hyötyisi äidistä. Äidinkö? Jos hän olisi tehnyt sellaisen\nteon, olisi hänen mielestäni turvallisempi olla siellä, missä olisi.\nTyttärenkö? Luullakseni olisi hänelle tuskin eduksi, jos todettaisiin,\nketkä hänen vanhempansa ovat, ja se saatettaisiin hänen aviomiehensä\ntietoon, joten hänet painettaisiin häpeään, jota hän oli välttänyt\nkaksikymmentä vuotta ja jota jotensakin varmasti kestäisi koko hänen\nelinaikansa. Mutta jos oletetaan lisäksi, että olisitte rakastanut\nhäntä, Pip, ja kohdistanut häneen ne 'surkeat unelmat', jotka ovat\njohonkin aikaan myllertäneet useamman miehen päässä kuin teistä on\ntodennäköistä, niin sanon teille, että teidän olisi parempi -- ja asiaa\ntarkoin ajateltuanne teistä olisi mieluisampaa -- hakata tuo kääreissä\noleva vasen kätenne poikki kääreissä olevalla oikealla kädellänne ja\nsitten ojentaa jälelle jäänyt kätenne tuolle Wemmickille, jotta hän\nhakkaisi poikki _senkin_.\"\n\nKatsoin Wemmickiin, jonka kasvot olivat hyvin totiset. Hän hipaisi\nvakavasti huuliaan etusormellaan. Minä tein samoin. Jaggers teki\nsamoin. \"No, Wemmick\", kysyi viimeksimainittu sitten, omaksuen jälleen\ntavallisen esiintymistapansa, \"minkä erän kohdalla oltiinkaan herra\nPipin saapuessa?\"\n\nSeisoessani hiukan syrjässä heidän työskennellessään panin merkille,\nettä he loivat toisiinsa omituisia katseita usean kerran, mutta niissä\noli nyt se ero, että kumpikin heistä näytti epäilevän, jotta en sanoisi\ntietävän, paljastaneensa itsensä toiselle huonossa, epäammatillisessa\nvalossa. Otaksuttavasti he juuri siitä syystä olivat taipumattoman\njäykkiä toisiaan kohtaan; Jaggers puhui hyvin käskevästi, ja Wemmick\npuolustautui itsepintaisesti, milloin vain sattui vähäinenkin\nkiistanalainen kohta. En ollut milloinkaan nähnyt heitä niin huonoissa\nväleissä, sillä yleensä he sopivat todellakin oikein hyvin yhteen.\n\nMutta onneksi heidän molempien huojennuksekseen saapui nyt sopivalla\nhetkellä Mike, se asiakas, jolla oli karvalakki, jonka tapana oli\npyyhkiä nenäänsä hihaan ja jonka olin nähnyt ihan samana päivänä, jona\nolin ensimmäisen kerran ollut näiden seinien sisällä. Tämä henkilö,\njoka itse tai jonka perheen joku jäsen tuntui aina olevan selkkauksissa\n-- mikä siinä paikassa merkitsi Newgaten vankilaa --, tuli\nilmoittamaan, että hänen vanhin tyttärensä oli pidätetty epäiltynä\nmyymälävarkaudesta. Hänen kertoessaan tätä surullista seikkaa\nWemmickille -- Jaggersin ylpeästi seistessä tulen ääressä lainkaan\nsekautumatta asiaan -- sattui Miken silmässä kimmeltämään kyynel.\n\n\"Mitä tämä on?\" tiedusti Wemmick äärimmäisen paheksuvasti. \"Mitä te\ntänne tulette vetistelemään?\"\n\n\"En aikonut sitä tehdä, herra Wemmick.\"\n\n\"Kyllä vainkin\", tokaisi Wemmick. \"Kuinka uskallatte? Te ette ole\nsopivassa tilassa tullaksenne tänne, jollette voi olla pärskyttelemättä\nkuin huono kynä. Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Eihän ihminen tunteilleen mitään mahda, herra Wemmick\", puolustausi\nmies.\n\n\"Mille?\" kysyi Wemmick perin kiukkuisesti. \"Sanokaa se uudelleen!\"\n\n\"Kuulkaahan, hyvä mies!\" lausui Jaggers, astuen askelen eteenpäin ja\nosoittaen ovea. \"Laittautukaa tiehenne tästä toimistosta! En tahdo\ntunteita tänne. Menkää ulos!\"\n\n\"Se on teille oikein\", säesti Wemmick. \"Menkää ulos!\"\n\nNiinpä kovaonninen Mike poistui hyvin nöyrästi, ja Jaggers ja Wemmick\nnäyttivät saaneen takaisin hyvän keskinäisen ymmärtämyksensä ja\nryhtyivät jälleen työhön virkistyneen näköisinä ikäänkuin olisivat\njuuri syöneet lounaan.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\n\nLittle Britainista menin maksuosoitus taskussani neiti Skiffinsin\nveljen, kirjanpitäjän, luokse, ja kun neiti Skiffinsin veli,\nkirjanpitäjä, lähti heti Clarrikerin liikkeeseen ja nouti Clarrikerin\nluokseni, sain mitä suurimmaksi tyytyväisyydekseni järjestää asiamme\nlopullisesti. Se oli ainoa hyvä työ, jonka olin tehnyt, ja ainoa teko,\njonka olin suorittanut täydellisesti, senjälkeen kun sain ensimmäisen\ntiedon suurista odotuksistani.\n\nKun Clarriker siinä tilaisuudessa ilmoitti minulle, että hänen\nliikkeensä edistyi yhtä mittaa, että hän nyt voi perustaa itämaille\npienen haaraliikkeen, joka liiketoiminnan laajentamisen tähden oli\ntarpeellinen, ja että Herbert tultuaan nyt osakkaaksi lähtisi sitä\nhoitamaan, huomasin, että minun olisi täytynyt valmistella meidän\neroamme, vaikkapa omat asiani olisivatkin olleet varmemmalla kannalla.\nJa nyt minusta tuntuikin siltä kuin viimeinen ankkurini alkaisi antaa\nperään ja kuin pian ajelehtisin tuulten ja aaltojen mukana.\n\nMutta korvauksena oli se riemu, jota Herbert tuntisi tullessaan illalla\nkotiin ja kertoessaan minulle näistä muutoksista aavistamattakaan,\nettei hän kertonut minulle uutisia, ja hahmottelisi minulle iloisia\nkuvia siitä, kuinka hän veisi Clara Barleyn \"Tuhannen ja yhden yön\"\nmaahan, kuinka minä matkustaisin heidän luoksensa -- luultavasti\nkamelikaravanissa -- ja kuinka me kaikki samoilisimme Niiliä ylöspäin\nja näkisimme ihmeitä. Olematta herkkäuskoinen sen suhteen, mikä osa\nminulla oli niissä valoisissa suunnitelmissa, tunsin, että Herbertin\ntie tasoittui nopeasti ja että jos vanha Bill Barley vain pitäisi\nkiinni pippuristaan ja rommistaan, olisi hänen tyttärensä tulevaisuus\npiakkoin onnellisesti turvattu.\n\nOlimme nyt ehtineet maaliskuuhun. Vaikka vasemmassa käsivarressani ei\nollutkaan pahoja oireita, tarvitsi se luonnollisenkin menon mukaan\nparantuakseen niin kauan aikaa, etten vieläkään saanut takkia ylleni.\nOikea käsivarteni oli jotakuinkin parantunut -- rumannäköinen, mutta\nauttavan käyttökelpoinen.\n\nIstuessani eräänä maanantaiaamuna Herbertin seurassa aamiaispöydässä\nsain Wemmickiltä postissa seuraavan kirjeen.\n\n\"Walworth. Polttakaa tämä heti luettuanne. Alkuviikolla tai sanokaamme\nkeskiviikkona teidän sopisi tehdä se, minkä tiedätte, jos haluatte sitä\nyrittää. Nyt polttakaa.\"\n\nNäytettyäni kirjeen Herbertille ja pistettyäni sen tuleen -- mutta\nvasta sitten kun olimme molemmat oppineet sen ulkoa -- mietimme, mitä\ntehdä. Nyt nimittäin ei enää voitu olla ottamatta huomioon sitä, etten\nollut toimintakykyinen.\n\n\"Olen ajatellut sitä paljon\", virkkoi Herbert, \"ja luullakseni olen\nkeksinyt paremman menettelytavan kuin on pestata joku Thamesin\nkyytisoutaja. Otetaan Startop! Kelpo poika, taitava käsistään,\nystävämme, innostuva ja kunniantuntoinen.\"\n\nOlin itsekin ajatellut häntä usein.\n\n\"Mutta kuinka paljon hänelle ilmaistaisiin, Herbert?\"\n\n\"Ei ole välttämätöntä kertoa hänelle muuta kuin hyvin vähän. Pitäköön\nhän sitä pelkkänä oikkuna, mutta salaisena, aamuun saakka; sitten\nilmaise hänelle, että sinulla on tärkeä syy saada Provis laivaan ja\nmatkalle. Lähdetkö hänen mukaansa?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Minne?\"\n\nUsein asiaa huolestuneena aprikoidessani oli minusta tuntunut melkein\nsamantekevältä, mihin satamaan pyrkisimme -- Hampuriin, Rotterdamiin\nvaiko Antwerpeniin -- paikka ei merkinnyt paljoakaan, kunhan hän vain\noli poissa Englannista. Mikä ulkomaalainen höyrylaiva tahansa, joka\nosuisi kohdallemme ja johon meidät otettaisiin, kelpaisi. Olin koko\najan suunnitellut viedä häntä pitkän matkaa jokea alaspäin veneessä,\nainakin hyvän taipaleen Gravesendin alapuolelle, joka oli tärkeä\ntarkastus- ja kuulustelukohta, jos oli herännyt epäluuloja. Koska\nulkomaalaiset laivat lähtivät Lontoosta korkeanveden aikaan, pitäisi\nmeidän viilettää jokea alaspäin edellisen pakoveden aikana ja sijoittua\njohonkin rauhalliseen paikkaan tähyilemään, kunnes voisimme soutaa\njonkun laivan kupeelle. Se aika, jolloin joku sellainen saapuisi\nodotuspaikkamme kohdalle, missä hyvänsä se olisikin, voitaisiin laskea\njotensakin täsmälleen, jos etukäteen tiedustelisimme lähtöaikoja.\n\nHerbert hyväksyi tämän kaiken, ja heti aamiaisen jälkeen lähdimme\nkuulustamaan. Saimme tietää, että eräs Hampuriin lähtevä laiva olisi\ntodennäköisesti soveliain tarkoitukseemme, ja kohdistimme ajatuksemme\netupäässä siihen alukseen. Mutta merkitsimme muistiin, mitä muita\nulkomaisia höyrylaivoja lähtisi Lontoosta saman vuoroveden aikana, ja\nvarmistauduimme siitä, että tunsimme niiden kaikkien rakenteen ja\nvärin. Senjälkeen erosimme muutamiksi tunneiksi; minä menin heti\nhankkimaan tarpeellisia passeja, Herbert lähti käymään Startopin\nasunnossa tavatakseen hänet. Suoritimme kumpikin tehtävämme\nesteettömästi, ja kohdattuamme toisemme jälleen kello yksi kerroimme\nsiitä toisillemme. Minä puolestani olin saanut passit; Herbert oli\ntavannut Startopin, joka oli ollut kerkeän valmis liittymään puuhaamme.\n\nHe kaksi, sovimme, soutaisivat airoparilla, ja minä pitäisin perää.\nSuojattimme istuisi rauhallisesti paikallaan; koska tarkoituksenamme ei\nollut ennätysten saavuttaminen, liikkuisimme riittävän nopeasti.\nPäätimme, ettei Herbert sinä iltana tulisi kotiin päivälliselle,\nennenkuin kävisi Mill Pond-rannalla, ettei hänen seuraavan päivän,\ntiistain, iltana pitäisi mennä sinne ensinkään, että hänen pitäisi\nkäskeä Provisin tulla aivan talon läheisyydessä olevalle laiturille\nkeskiviikkona nähtyään meidän lähestyvän, mutta ei aikaisemmin, että\nkaikki asiat hänen kanssansa järjestettäisiin nyt maanantai-iltana ja\nettei hänen kanssaan enää oltaisi missään yhteydessä, ennenkuin hänet\notettaisiin veneeseen.\n\nTarkoin sovittuamme kaikista näistä varokeinoista palasin kotiin.\n\nAvattuani huoneistomme ulko-oven avaimellani löysin kirjelaatikosta\nminulle osoitetun kirjeen, joka oli hyvin likainen, vaikka ei huonosti\nkirjoitettu. Se oli tuotu sinne mieskohtaisesti -- tietysti kotoa\nlähdettyäni -- ja sen sisältö oli seuraava:\n\n\"Jollei teitä pelota tulla tänään tai huomenna kello yhdeksän illalla\nentisille soillenne ja pienelle, kalkkiuunin lähellä sijaitsevalle\nsulkukopille, olisi teidän parasta tulla. Jos haluatte tietoja\n_enostanne Provisista_, on teidän viisainta tulla hiiskumatta mitään\nkenellekään ja hukkaamatta aikaa. _Teidän täytyy tulla yksin_. Tuokaa\ntämä muassanne.\"\n\nMieltäni painamassa oli ollut kylliksi raskas taakka jo ennen tämän\nomituisen kirjeen saapumista. Mitä minun nyt piti tehdä, sitä en\nosannut päättää. Ja pahinta oli, että minun täytyi päättää nopeasti,\nsillä muutoin myöhästyisin iltapäiväisistä vaunuista, joissa\nennättäisin ajoissa tänä iltana. Seuraavana iltana en voinut\najatellakaan mennä, sillä pakoaika olisi silloin liian likellä. Ja\nlisäksi, mikäli minä tiesin, saattoi tarjotuilla tiedoilla olla tärkeä\nmerkitys itse paollekin.\n\nJos minulla olisi ollut runsaasti miettimisaikaa, olisin luullakseni\nsittenkin mennyt. Nyt minulla oli miettimisaikaa tuskin ollenkaan --\nkelloni näytti vaunujen lähtevän puolen tunnin kuluttua --, ja päätin\nlähteä. Varmastikaan en olisi lähtenyt ilman enooni Provisiin\nkohdistettua viittausta. Wemmickin kirjeen ja aamullisten\nvalmistustouhujen jälkeen saapuneena se painoi vaa'an lähdön puolelle.\n\nTulisessa kiireessä on niin vaikea saada selvää käsitystä melkeinpä\nminkä kirjeen sisällöstä tahansa, että minun täytyi lukea tämä\nsalaperäinen kirje kahdesti uudelleen, ennenkuin sen minulle antama\nkehoitus pitää asia salassa koneellisesti syöpyi mieleeni. Noudattaen\nsitä samalla tavoin koneellisesti jätin Herbertille lyijykynällä\nkyhätyn ilmoituksen, että koska minun piti niin pian lähteä matkalle\ntietämättä, kuinka pitkäksi ajaksi, olin päättänyt pikaisesti käydä\nomakohtaisesti ottamassa selkoa neiti Havishamin voinnista. Sitten\nminulla oli vain parhaiksi aikaa siepata päällystakkani, lukita\nhuoneistomme ovi ja kiiruhtaa kyytitoimistolle suorimpia syrjäteitä\nmyöten. Jos olisin ottanut ajurin ja ajanut pääkatuja pitkin, en olisi\nehtinyt ajoissa. Kun kiiruhdin näin, tavoitin vaunut niiden juuri\npoistuessa pihalta. Olin ainoa sisämatkustaja ja mennä jyryytin\neteenpäin polviani myöten oljissa, tullessani oikein järkiini.\n\nEn nimittäin ollut kirjeen saatuani ollut ihan oma itseni; se oli siinä\nmäärin hämmentänyt ajatuksiani saavuttuaan aamullisen hyörinän jälkeen.\nVaikka olin kauan ja levottomana varronnut tietoja Wemmickiltä, oli\nhänen viittauksensa sitten vihdoinkin tullut yllätyksenä. Ja nyt aloin\nkummastella sitä, että olin vaunuissa, epäillä, oliko minulla riittävää\nsyytä olla siellä, punnita, pitäisikö minun heti laskeutua maahan ja\nkävellä takaisin, pohtia, kannattiko milloinkaan välittää nimettömästä\nsanomasta, ja lyhyesti sanoen, kokea kaikkia niitä ristiriitaisuuden ja\nepäröinnin vaiheita, jotka otaksuttavasti ovat tuttuja useimmille\nkiireeseen joutuneille ihmisille. Mutta nimenomainen viittaus Provisiin\noli kaikkea muuta voimakkaampi. Järkeilin, kuten jo tietämättäni olin\njärkeillyt -- jos sellainen on järkeilyä -- miten voisin koskaan antaa\nitselleni anteeksi, jos hänelle tapahtuisi jotakin pahaa sen tähden,\netten lähtisi!\n\nEnnen perilletuloamme ehti tulla pimeä, ja matka tuntui pitkältä ja\nikävältä minusta, joka vaunujen sisältä en nähnyt siitä paljoakaan enkä\nvammojeni vuoksi voinut siirtyä ulkopaikoille. Välttäen \"Sinistä\nKarjua\" majoituin erääseen alakaupungin majataloon, jolla ei ollut yhtä\nhyvä maine, ja tilasin päivällisen. Sitä valmistettaessa menin\nSatis-taloon tiedustamaan neiti Havishamin vointia. Hän oli edelleenkin\nhyvin sairas, vaikka hänen tilaansa pidettiin jonkun verran parempana.\nMajataloni oli aikoinaan ollut osana kirkollisessa laitoksessa, ja söin\npäivälliseni pienessä, kahdeksankulmaisessa, kastemaljan muotoisessa\nhuoneessa. Kun en itse kyennyt paloittelemaan ruokaani, teki sen\npuolestani iäkäs isäntä, jolla oli kiiltävän kalju pää. Kun siten\njouduimme haastelemaan keskenämme, huvitti hän minua omalla tarinallani\n-- luonnollisestikin esittäen sen kansanomaisen piirteen, että\nPumblechook oli ensimmäinen hyväntekijäni ja onneni perustaja.\n\n\"Tunnetteko sen nuoren miehen?\" kysyin.\n\n\"Tunnenko hänet?\" toisti isäntä. \"Aina siitä saakka kun hänellä -- ei\nollut mittaa lainkaan.\"\n\n\"Käykö hän enää ensinkään näillä main?\"\n\n\"Kyllä hän käy\", vakuutti isäntä, \"hyvien ystäviensä luona\nsilloin tällöin ja osoittaa kylmäkiskoisuutta sitä miestä kohtaan, joka\nhänet mitättömyydestä nosti.\"\n\n\"Mikä mies se on?\"\n\n\"Se, josta puhuin\", selitti isäntä, \"herra Pumblechook.\"\n\n\"Eikö nuori mies ole kiittämätön kenellekään muulle?\"\n\n\"Epäilemättä hän olisi, jos voisi\", vastasi isäntä, \"mutta hän ei voi.\nEntä minkätähden? Koska Pumblechook on tehnyt kaikki hänen hyväkseen.\"\n\n\"Väittääkö Pumblechook niin?\"\n\n\"Väittääkö!\" huudahti isäntä. \"Hänen ei tarvitse sitä väittää.\"\n\n\"Mutta väittääkö hän niin?\"\n\n\"Eihän ihmisen veri muuttuisi happameksi etikaksi, jos kuulisinkin\nhänen siitä puhuvan\", vastasi isäntä.\n\nMinä ajattelin: \"Mutta Joe, rakas Joe, _sinä_ et milloinkaan puhu\nsellaista. Kärsivällinen ja rakastavainen Joe, _sinä_ et milloinkaan\nvalita. Etkä sinä, herttainen Biddy!\"\n\n\"Ruokahalunne on nähtävästi kärsinyt tapaturmanne johdosta\", huomautti\nisäntä, katsahtaen takkini verhoamaan, kääreiseen käsivarteeni.\n\"Maistakaahan pehmeämpää kohtaa!\"\n\n\"Ei, kiitoksia\", vastasin, kääntyen pöydästä istumaan aatoksissani\ntulen ääressä. \"En voi syödä enempää. Olkaa hyvä, korjatkaa ruoka\npois!\"\n\nRiittämättömyyteni Joea kohtaan ei ollut koskaan vihlaissut minua niin\npahasti kuin Pumblechookin, tuon häikäilemättömän teeskentelijän,\nvälityksellä. Kuta petollisempi hän, sitä rehellisempi Joe; kuta\nhalpamaisempi hän, sitä ylevämielisempi Joe.\n\nSydämeni oli syvästi ja hyvin ansaitusti nöyryytetty istuessani\naatoksissani takkavalkean ääressä toista tuntia. Kellon lyönti herätti\nminut, mutta ei masennuksestani ja katumuksestani, ja nousin\npaikaltani, kiinnitytin takin kaulaani ja lähdin ulkosalle. Olin\naikaisemmin hapuillut taskuistani kirjettä voidakseni taaskin siihen\nturvautua, mutta en ollut sitä löytänyt ja olin rauhaton ajatellessani,\nettä minun oli täytynyt pudottaa se olkien sekaan vaunuihin. Muistin\nkuitenkin aivan hyvin, että määräpaikka oli kalkkiuunin läheisyydessä\nsijaitseva sulkutupa ja että määräaika oli kello yhdeksän. Lähdin nyt\nsuoraa päätä suolle, sillä minulla ei ollut liikaa aikaa.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\n\nOli pimeä ilta, vaikka kuu paistoi poistuessani aidattujen alueiden\nkohdalta suolle. Niiden tumman rajan takana oli juova kirkasta\ntaivasta, tuskin niin leveä, että iso, punainen kuu siihen mahtui.\nMuutamissa minuuteissa kuu oli kohonnut tältä kirkkaalta läikältä\nvuorimaisten pilviröykkiöiden taakse.\n\nTuuli puhalsi alakuloisesti, ja suo oli hyvin kolkko. Oudosta se olisi\nollut sietämätön, ja minustakin se oli niin lannistava, että emmin ja\nmieleni melkein teki kääntyä takaisin. Mutta tunsin seudun ja olisin\nosannut kävellä siellä paljon pimeämpänäkin iltana, eikä minulla ollut\nmitään syytä palata, kun kerran olin siellä. Kun siis olin tullut\nvastoin omaa haluani, menin samoin myöskin edelleen.\n\nNyt en lähtenyt siihen suuntaan, jossa entinen kotini oli, enkä sille\ntaholle, jolle olimme ajaneet vankeja takaa. Kävellessäni oli selkäni\nkäännetty etäisiä vankilalaivoja kohti, ja vaikka saatoinkin nähdä\nhiekkasärkillä palavat tutut valot, näin ne vain olkani ylitse. Tunsin\nkalkkiuunin yhtä hyvin kuin tunsin vanhan patterin, mutta ne olivat\nvirstojen päässä toisistaan, niin että jos sinä iltana olisi tuikkinut\nvalo niistä kummastakin, olisi näiden kahden kirkkaan täplän välillä\nollut pitkä kaistale pimeätä taivaanrantaa.\n\nAluksi minun täytyi sulkea joitakuita portteja jälkeeni ja joskus\nseisahtua, sillä aikaa kun naudat, jotka makasivat tiepenkerellä,\nnousivat ja kompuroivat ruohojen ja kaislojen sekaan. Mutta vähän ajan\nkuluttua tuntui siltä kuin olisin yksin koko alangolla.\n\nKului vielä puoli tuntia, ennenkuin ehdin lähelle kalkkipolttimoa.\nKalkki paloi, levittäen tympeän tukahduttavaa hajua, mutta tulet oli\nviritetty ja jätetty yksin palamaan, eikä ainoatakaan työmiestä ollut\nnäkyvissä. Aivan lähellä oli pieni kivilouhos. Se oli ihan tieni\nvarrella, ja siellä oli sinä päivänä työskennelty, kuten näin siellä\ntäällä viruvista työaseista ja työntörattaista.\n\nNoustuani tästä kuopasta jälleen suon tasolle -- sillä polkupahainen\nvei sen halki -- näin valoa vanhasta sulkukojusta. Joudutin askeliani\nja kolkutin oveen. Vastausta odottaessani silmäilin ympärilleni ja\npanin merkille, että sulku oli jätetty oman onnensa nojaan ja särkynyt,\nettei tupa -- puinen ja tiilikattoinen -- tarjoisi suojaa säitä vastaan\nenää kauan, jos se enää nytkään tarjosi, että mudan ja liejun pinnalla\noli kalkkiverho ja että polttimon tukahduttava höyry hiipi kaameasti\nminua kohti. Mutta vastausta ei kuulunut, ja koputin toistamiseen. Ei\nsittenkään vastausta, ja tunnustelin salpaa.\n\nSe kohosi, ja ovi avautui. Pilkistäessäni sisälle näin pöydällä palavan\nkynttilän, penkin ja patjalla varustetun työntösängyn. Kun tuvassa oli\nyliset, huusin: \"Onko täällä ketään?\" mutta en saanut vastausta.\nKatsahdin sitten kellooni, näin sen olevan yli yhdeksän ja huusin\nuudelleen: \"Onko täällä ketään?\" Kun ei vieläkään kuulunut vastausta,\nmenin ovelle tietämättä, mitä tehdä.\n\nAlkoi sataa kovasti. Kun en erottanut mitään, mitä en jo ollut nähnyt,\npalasin sisälle ja jäin seisomaan oviaukon suojaan, tähyillen yöhön.\nMiettiessäni, että täällä oli jonkun täytynyt olla äsken, tullakseen\njälleen, sillä muutoin ei kynttilää olisi jätetty palamaan, johtui\nmieleeni katsoa, oliko kynttilässä pitkälti palanutta sydäntä. Käännyin\nsitä varten ympäri, mutta otettuani sen käteeni sen sammutti raju\ntärähdys, ja sitten käsitin joutuneeni vankkaan surmansilmukkaan, joka\noli takaapäin sujautettu kaulaani.\n\n\"Nyt\", sähähti hillitty ääni, kiroten, \"sain sinut kynsiini!\"\n\n\"Mitä tämä on?\" huudahdin rimpuillen. \"Kuka siinä? Auttakaa, auttakaa,\nauttakaa!\"\n\nKäsivarteni kiskottiin tiukasti kiinni kylkiini, ja lisäksi\nvahingoittuneeseen käsivarteeni kohdistuva puristus tuotti minulle\ntavatonta kipua. Toisinaan painettiin suulleni vahvan miehen käsi,\nväliin taas vahvan miehen rinta vaimentamaan huutoani, ja koko ajan\ntuntien kuumaa hengitystä likelläni ponnistelin tehottomasti pimeässä,\nsamalla kun minut sidottiin kiinni seinään. \"Ja jos nyt\", uhkasi\nhillitty ääni, taaskin kiroten, \"vielä kirkaiset, lopetan sinut äkkiä!\"\n\nHeikkona ja huumeisena sairaan käsivarteni tuskasta, hämmentyneenä\nyllätyksestä, mutta sittenkin tajuten, kuinka helposti tämä uhkaus\nvoitaisiin toteuttaa, lakkasin huutamasta ja koetin huojentaa\nkäsivarteni kiristystä edes hiukkasen. Mutta se oli sidottu liian\ntiukalle. Minusta tuntui siltä kuin sitä nyt olisi keitetty sen\naikaisemmin palettua.\n\nÖisen hämärän äkkiä muuttuessa sysipimeydeksi arvasin, että mies oli\nsulkenut kaihtimen. Hapuiltuaan vähän aikaa hän löysi tulukset ja\nryhtyi iskemään tulta. Jännitin katsettani tähystäen taulaan sinkoavia\nkipunoita hänen puhallellessaan liekkiä vireille tulitukku kädessä,\nmutta erotin ainoastaan hänen huulensa ja tikun sinisen pään, nekin\nvain ajoittain. Taula oli kosteata -- mikä ei ollut ihmekään siellä --\nja kipunat sammuivat toinen toisensa jälkeen.\n\nMies ei hätäillyt, vaan iski yhä uudelleen piikiveä ja terästä\nvastakkain. Kipunoiden säihkyessä sakeina ja kirkkaina hänen\nympärillään näin hänen kätensä ja hänen kasvojensa hahmopiirteitä sekä\nerotin hänen istuvan kumartuneena pöydän ylitse, mutta en mitään muuta.\nPian näin taaskin hänen siniset huulensa puhaltamassa taulaan, ja\nsitten leimahti tulenliekki vireille, näyttäen minulle Orlickin.\n\nKenet olin odottanut näkeväni, sitä en tiedä. En ollut odottanut\nnäkeväni häntä. Hänet nähtyäni tunsin olevani todellakin vaarallisessa\npinteessä ja tarkkailin häntä.\n\nHän sytytti palavalla tikulla kynttilän hyvin verkkaisesti, pudotti\ntikun lattialle ja polki sen sammuksiin. Senjälkeen hän siirsi\nkynttilän pöydälle loitommalle itsestään voidakseen nähdä minut ja\nistui käsivarret ristissä pöydällä, silmäillen minua. Huomasin olevani\nsidottu jykeviin, pystysuoriin, muutamien sentimetrien päässä seinästä\noleviin tikkaisiin, jotka oli kiinnitetty paikalleen ylisilläkäyntiä\nvarten.\n\n\"Nyt\", virkkoi hän katseltuamme toisiamme jonkun aikaa, \"olet\nvallassani.\"\n\n\"Hellittäkää siteeni! Päästäkää minut pois!\"\n\n\"Ohoh!\" huudahti hän. \"_Minäkö_ päästäisin sinut! Päästän sinut kuuhun,\npäästän sinut tähtiin. Kaikki aikanaan.\"\n\n\"Minkätähden houkuttelitte minut tänne?\"\n\n\"Etkö sitä tiedä?\" kysyi hän ilkeännäköisenä.\n\n\"Minkätähden karkasitte kimppuuni pimeässä?\"\n\n\"Koska aion tehdä kaikki yksin. Yksi säilyttää salaisuuden paremmin\nkuin kaksi. Voi sinua, vihamiestäni!\"\n\nNauttiessaan tarjoamastani näystä, istuen käsivarret ristissä pöydällä,\npudistellen minulle päätänsä ja halaillen itseään hän oli niin\npahansuovan näköinen, että minua vapisutti. Tarkkaillessani häntä\näänettömänä hän pisti kätensä lähellään olevaan soppeen ja otti esille\nrevolverin, jonka perä oli koristettu pronssisilauksilla.\n\n\"Tunnetko tämän?\" sanoi hän, liikahtaen ikäänkuin olisi mielinyt\ntähdätä minua. \"Tiedätkö, missä olet nähnyt sen aikaisemmin? Puhu,\nsusi!\"\n\n\"Kyllä\", vastasin.\n\n\"Sinä toimitit minut pois siitä paikasta. Niin teit. Puhu!\"\n\n\"Mitä muuta olisin voinut tehdä?\"\n\n\"Teit sen, ja siinä olisi kylliksi, jollei muuta olisikaan. Miten\nuskalsit tulla minun ja sellaisen nuoren naisen väliin, josta pidin?\"\n\n\"Milloin olen tullut?\"\n\n\"Milloinko olet tullut? Juuri sinähän aina parjasit vanhaa Orlickia\nhänelle.\"\n\n\"Itse sen itsellenne teitte; itse sen itsellenne hankitte. Minä en\nolisi voinut teitä vahingoittaa, jollette itse olisi vahingoittanut\nitseänne.\"\n\n\"Sinä olet valehtelija. Ja olisit valmis näkemään vaikka kuinka paljon\nvaivaa ja uhraamaan vaikka kuinka paljon rahaa karkoittaaksesi minut\ntältä seudulta, olisitko?\" jatkoi hän, toistaen sanat, jotka olin\nlausunut Biddylle viimeksi hänen kanssaan keskustellessani. \"Nyt\nilmaisen sinulle erään seikan. Sinun ei olisi milloinkaan kannattanut\ntoimittaa minua pois näiltä main niin hyvin kuin tänä iltana. Niin!\nVaikkapa se maksaisi kaikki rahasi kaksikymmenkertaisesti viimeistä\nkuparikolikkoa myöten!\" Kun hän heristi minulle jykevää nyrkkiään suu\ntiikerimäisesti irvissä, tunsin sen olevan totta.\n\n\"Mitä aiotte minulle tehdä?\"\n\n\"Aion\", vastasi hän, täräyttäen nyrkkinsä kovasti pöytään ja samalla\nnousten pystyyn antaakseen iskulleen pontta, \"aion riistää sinulta\nhengen!\"\n\nHän kumartui eteenpäin, mulkoillen minulle, avasi hitaasti nyrkkinsä ja\npyyhkäisi kädellään suutansa, ikäänkuin vesi olisi herahtanut hänen\nkielelleen hänen ajatellessaan minua saaliinaan, ja istuutui sitten\nuudelleen.\n\n\"Olet aina ollut vanhan Orlickin tiellä ihan lapsuudestasi saakka.\nPoistut hänen tieltänsä juuri tänä yönä. Enää et häntä vaivaa. Olet\nkuollut.\"\n\nTunsin joutuneeni hautani partaalle. Tuokion tähyilin hurjistuneena\nympäri sadintani, etsien jotakin pelastuskeinoa, mutta sellaista ei\nollut.\n\n\"Ja vielä enemmän\", pitkitti hän, pannen taaskin käsivartensa ristiin\npöydälle, \"en tahdo maan päälle jäävän sinusta ainoatakaan riepua,\nainoatakaan luuta. Viskaan sinut kalkkiuuniin -- jaksaisin kantaa kaksi\ntuollaista otusta sinne hartioillani -- ja arvailkoot ihmiset sinusta\nmitä tahtovat, ikinä he eivät saa tietää mitään.\"\n\nKäsittämättömän nopeasti aivoni pohtivat kaikkia sellaisen kuoleman\nseurauksia. Estellan isä luulisi minun hylänneen hänet, joutuisi kiinni\nja kuolisi, syyttäen minua; jopa Herbertkin epäilisi minua verratessaan\nhänelle jättämääni kirjettä siihen seikkaan, että olin viipynyt neiti\nHavishamin portilla ainoastaan hetkisen; Joe ja Biddy eivät saisi\nkoskaan tietää, kuinka pahoillani olin ollut sinä iltana, ei kukaan\nmilloinkaan aavistaisi, mitä olin kärsinyt, kuinka vilpitön olin\naikonut olla, millaisia sieluntuskia olin saanut kestää. Ihan edessäni\nväijyvä kuolema oli hirvittävä, mutta kuolemaakin paljon hirvittävämpi\noli se pelko, että minusta jäisi vääriä muistoja kuoleman jälkeen. Niin\nvinhasti kiitivät ajatukseni, että näin itseni syntymättömien\nsukupolvien halveksimana -- Estellan lapsien ja heidän lapsiensa --\ntuon heittiön sanojen vielä värähdellessä hänen huulillaan.\n\n\"Ja nyt, susi\", jatkoi hän, \"ennenkuin tapan sinut kuin minkä muun\npedon tahansa -- minkä aion tehdä ja mitä varten olen sinut köyttänyt\n-- tahdon katsella sinua tarkoin ja kiusata sinua hyvin. Voi sinua,\nvihamiestäni!\"\n\nMieleeni oli välähtänyt taaskin huutaa apua, vaikka vain harvat\nsaattoivat tietää paremmin kuin minä, kuinka yksinäinen tämä paikka ja\nkuinka toivoton avunsaanti oli. Mutta hänen istuessaan, katsellen minua\nahmien, tuki minua häntä kohtaan tuntemani ylenkatseellinen inho, joka\npiti huuliani suljettuina. Ennen kaikkea päätin, etten rukoilisi häntä\nja että kuollessani yrittäisin vielä lopuksi vastustaa häntä, vaikka\nheikostikin. Niin lauhkeita kuin kaikkia muita ihmisiä koskevat\najatukseni tänä äärimmäisen kammottavana hetkenä olivatkin, niin\nnöyrästi kuin anoinkin taivaalta anteeksiantoa, niin pehmeä kuin\nsydämeni olikin ajatellessani, etten ollut sanonut enkä nyt enää voisi\nsanoa jäähyväisiä rakkailleni, en selittää heille tekojani enkä pyytää\nheidän sääliväistä myötätuntoaan surkeiden hairahdusteni vuoksi, olisin\nkuitenkin, jopa kuollessanikin, tappanut hänet, jos olisin voinut.\n\nHän oli juopotellut, ja hänen silmänsä olivat punaiset ja veristävät.\nHänen kaulassaan riippui peltinen pullo, kuten ennen olin usein nähnyt\nhänen eväskoriensa ja -juomiensa riippuvan. Hän vei pullon huulilleen\nja siemaisi siitä tulisen ryypyn, ja tunsin voimakkaan väkijuoman\nhajua, jonka näin nostavan väriä hänen kasvoihinsa.\n\n\"Susi!\" virkkoi hän, pannen käsivartensa taaskin ristiin. \"Vanha Orlick\nilmaisee sinulle jotakin. Juuri sinä surmasit kiukkuisen sisaresi.\"\n\nTaaskin olivat aivoni äskeiseen käsittämättömän nopeaan tapaansa\npohtineet koko asian, sisareeni kohdistetun hyökkäyksen, hänen\nsairautensa ja hänen kuolemansa, ennenkuin hitaasti ja empivästi puhuva\nmies oli muovannut nuo sanat.\n\n\"Te sen teitte, roisto\", vastasin.\n\n\"Sanon sinulle, että se oli sinun työtäsi -- sanon sinulle, että se\ntapahtui sinun vaikutuksestasi\", kivahti hän, tarttuen revolveriin ja\nhuitaisten sen perällä välillämme olevaa tyhjää ilmaa. \"Kävin hänen\nkimppuunsa takaapäin, kuten sinun kimppuusi tänä iltana. Annoin\nhänelle, mitä kuuluu! Luulin hänen kuolleen, ja jos silloin olisi ollut\nkalkkiuuni yhtä likellä häntä kuin nyt on likellä sinua, ei hän olisi\nvironnut enää henkiin. Mutta sitä ei tehnyt vanha Orlick, vaan sinä.\nSinua suosittiin; hänelle rehenneltiin ja annettiin selkään. Vanhalle\nOrlickille rehenneltiin ja annettiin selkään, häh? Nyt sinä sen maksat.\nSinä sen teit; nyt sen maksat.\"\n\nHän joi taaskin ja kävi rajummaksi. Pullon kallistumisesta huomasin,\nettei siinä enää ollut paljoa jälellä. Ymmärsin selvästi hänen\nkiihoittavan itseään sen sisällöllä, lopettaakseen minut. Käsitin, että\njokainen siinä oleva pisara merkitsi elämäni pisaraa. Tiesin hänen,\nsitten kun olisin sekautunut siihen höyryyn, joka vain vähän aikaa\nsitten oli hiipinyt minua kohti ikäänkuin omana varoittavana aaveenani,\nmenettelevän samoin kuin oli menetellyt yritettyään murhata sisareni --\nrientävän mahdollisimman vikkelästi kaupunkiin, jossa hänet nähtäisiin\nvetelehtimässä ja juopottelemassa olutkapakoissa. Nopeat ajatukseni\nseurasivat häntä kaupunkiin, kuvittelivat katua, jolla hän liikkui, ja\nvertasivat sen valoja ja elämää autioon suohon ja sen yllä väikkyvään,\nvalkeaan huuruun, johon minä olisin sekautunut.\n\nHänen lausuessaan moniaita sanoja, en olisi ainoastaan ehtinyt ajatella\nmonien vuosien aikaisia tapahtumia, vaan lisäksi se, mitä hän sanoi,\nilmeni minulle kuvina eikä pelkkinä sanoina. Aivojeni nyt ollessa\nkiihtymyksen ja haltioitumisen tilassa en voinut ajatella mitään\npaikkaa sitä näkemättä enkä henkilöitä näkemättä heitä. On mahdotonta\nliioitella näiden kuvien eloisuutta, ja kuitenkin pidin koko ajan niin\ntarkkaavasti silmällä häntä -- kukapa ei pitäisi tarkasti silmällä\nponnahdukseen kyyristynyttä tiikeriä! -- että huomasin hänen sormiensa\nvähäisimmätkin liikkeet.\n\nJuotuaan nyt toisen kerran hän nousi penkiltä, jolla oli istunut, ja\ntyönsi pöydän syrjään. Senjälkeen hän otti kynttilän, varjosti\nmurhamiehenkädellään sitä niin, että valo lankesi minuun, seisoi\nedessäni ja silmäili minua, nauttien näkemästään.\n\n\"Susi, ilmaisen sinulle vielä muutakin. Sinä yönä kompastuit\nportaissasi vanhaan Orlickiin.\"\n\nNäin portaat, joista lamput olivat sammuneet. Näin paksujen, rautaisten\nkäsinojien varjot, jotka vahdin lyhty loi seinille. Näin huoneet, joita\nen enää milloinkaan näkisi: tuossa ovi raollaan, tässä suljettu ovi,\nkaikki huonekalut paikoillaan.\n\n\"Entä minkätähden vanha Orlick oli siellä? Kerron sinulle vielä\njotakin, susi. Sinä ja se nainen olette miltei häätäneet minut pois\ntästä maasta, mitä tulee helpon toimeentulon hankkimiseen, ja olen\nliittynyt uusiin kumppaneihin ja uusiin isäntiin. Jotkut heistä\nkirjoittavat kirjeeni, kun niin haluan -- käsitätkö? -- kirjoittavat\nkirjeeni, susi! He kirjoittavat viittäkymmentä käsialaa; he eivät ole\nsamanlaisia kuin sinä, matelija, joka kirjoitat ainoastaan yhtä.\nMinulla on ollut vakaa aikomus ja vakaa tahto riistää sinulta henki\naina siitä saakka, kun olit täällä sisaresi hautajaisissa. En ole\nkeksinyt turvallista keinoa saadakseni sinut käsiini ja olen pitänyt\nsinua silmällä oppiakseni tuntemaan elintapasi. Vanha Orlick on\nnimittäin vakuuttanut itselleen: 'Tavalla tai toisella pääsen häneen\nkäsiksi!' Mitä! Tähyillessäni sinua löysin enosi Provisin, häh?\"\n\nMill Pond-ranta, Chinksin allas ja Old Green Copper Rope-Walk, kaikki\nniin kirkkaana ja selvänä! Provis huoneissaan, merkki, jonka käyttö oli\nnyt tarpeeton, sievä Clara, hyvä, äidillinen nainen, vanha Bill Barley\nselällään, kaikki lipumassa ohitseni ikäänkuin elämäni vinhassa, merta\nkohti nopeasti valuvassa virrassa!\n\n\"Ja _sinulla_ eno! Minähän tunsin sinut Gargeryn luona ollessasi niin\npieni sudenpentu, että olisin voinut ottaa sinut, pahasen, tämän\nsormeni ja peukaloni väliin ja viskata sinut kuolleena syrjään -- kuten\nolin useita kertoja tuuminut tehdä nähdessäni sinut sunnuntaisin\nvetelehtimässä latvottujen puiden välissä -- eikä sinulla silloin ollut\nenoja. Ei, ei ollut! Mutta kun vanha Orlick osui kuulemaan, että enosi\nProvis oli hyvin todennäköisesti kantanut sitä jalkarautaa, jonka vanha\nOrlick oli poikki viilattuna löytänyt näiltä soilta monta vuotta sitten\nja jota hän oli säilyttänyt, kunnes iski sillä sisaresi maahan kuin\nsonnin, kuten hän aikoo iskeä sinutkin -- häh? -- kun hän osui\nkuulemaan sen -- häh? --\"\n\nVimmaisesti pilkatessaan hän heilutti kynttilää niin likellä kasvojani,\nettä käänsin ne syrjään säilyttääkseni ne liekiltä.\n\n\"Ahaa!\" huudahti hän nauraen, toistettuaan saman tempun. \"Palanut lapsi\npelkää tulta! Vanha Orlick tiesi sinun palaneen, vanha Orlick tiesi\nsinun aikovan salaa kuljettaa enosi Provisin pois maasta, vanha Orlick\nvetää sinulle vertoja ja tiesi sinun tulevan tänä iltana! Nyt kerron\nsinulle vielä erään asian, ja sitten tulee loppu. Eräät toiset henkilöt\nkykenevät hoitelemaan enoasi Provisia yhtä hyvin kuin vanha Orlick on\nhoidellut sinua. Varokoon hän heitä menetettyään sisarenpoikansa!\nVarokoon hän heitä, sitten kun kukaan ei voi löytää hänen rakkaan\nsukulaisensa ainoatakaan vaateriekaletta, eikä hänen ruumiinsa\nainoatakaan luunikamaa! On henkilöitä, jotka eivät voi eivätkä tahdo\nsietää, että Magwitch -- niin _minä_ tiedän sen nimen! -- on elävänä\nsamassa maassa kuin he, ja jotka hänen ollessaan toisessa maassa saivat\nhänestä niin varmoja tietoja, ettei hän voinut eikä saanut heidän\ntietämättään poistua sieltä ja saattaa heitä vaaraan. Kenties juuri he\nkirjoittavat viittäkymmentä käsialaa eivätkä ole samanlaisia kuin sinä,\nmatelija, joka kirjoitat vain yhtä. Varo Compeysonia, Magwitch, ja\nhirsipuuta!\"\n\nHän heilautti taaskin kynttilää minuun päin, savustaen kasvojani ja\nhiuksiani sekä huikaisten minut hetkeksi näkemättömäksi, kääntäen\nsitten minulle vankan selkänsä pannessaan kynttilän takaisin pöydälle.\nOlin ajatuksissani rukoillut sekä ollut Joen, Biddyn ja Herbertin\nluona, ennenkuin hän kääntyi uudelleen puoleeni.\n\nPöydän ja vastaisen seinän välillä oli muutamien jalkojen levyinen\ntyhjä tila. Tällä alalla hän nyt käydä löntysti edestakaisin. Hänen\nsuuret voimansa näyttivät entistäkin vankemmilta hänen kävellessään\nkäsiensä riippuessa velttoina ja raskaina hänen kupeillaan ja silmiensä\nmulkoillessa minuun kiukkuisesti. Minulla ei ollut enää toivon\nhiventäkään. Niin huima kuin sisäinen kiireeni olikin, niin ihmeen\nväkevästi kuin kuvat ajatusten sijasta lipuivatkin sielunsilmieni\nohitse, käsitin sittenkin selvästi, että jollei hän olisi päättänyt\nmuutamissa minuuteissa varmasti tuhota minua, niin ettei ainoakaan\nihminen tietäisi minusta mitään, ei hän olisi ilmaissut minulle kaikkea\nsitä, minkä oli ilmaissut.\n\nÄkkiä hän kumartui, otti pullostaan korkin ja heitti sen menemään. Niin\nkevyt kuin se olikin, kuulosti se minusta putoavan kuin lyijykuula. Hän\nnieli hitaasti, kallistaen pulloaan vähitellen, eikä hän nyt enää\nkatsonut minuun. Muutamat viimeiset tipat väkijuomaansa hän herutti\nkämmenelleen ja nuoli ne suuhunsa. Käyden sitten äkkiä rajun hätäiseksi\nja kamalasti kiroillen hän viskasi pullon kädestään ja kumartui, ja\nnäin hänen kädessään kivimoukarin, jossa oli pitkä, paksu varsi.\n\nPäätökseni ei rauennut, en hiiskunut hänelle ainoatakaan vetoavaa\nsanaa, vaan huusin niin kovasti kuin suinkin jaksoin ja rimpuilin\nkaikin voimin. En voinut liikuttaa muuta kuin päätäni ja jalkojani,\nmutta niiden liikkeisiin keskitin kaikki voimani, joiden suuruutta en\nollut sitä ennen aavistanut. Samassa erotin vastaushuutoja, näin ovesta\nsisälle syöksähtäviä hahmoja ja valonvälkettä, kuulin ääniä ja\nmelskettä ja näin Orlickin nousevan miesten myllerryksestä, ikäänkuin\nvesiryöpystä, ponnahtavan pöydän ylitse ja kiitävän öiseen ulkoilmaan!\n\nOltuani jonkun aikaa tiedottomana huomasin lepääväni köydet\nhellitettyinä lattialla samassa paikassa, pääni jonkun henkilön\npolvella. Tullessani tajuihini oli katseeni tähdättynä seinään\nkiinnitettyihin tikkaihin -- se oli suuntautunut niihin, ennenkuin\naivoni niitä tajusivat -- ja niin tiesin tajuihini tultuani olevani\nsamassa paikassa, jossa olin tajunnan menettänyt.\n\nAluksi liian välinpitämättömänä edes kääntyäkseni katsomaan, kuka minua\ntuki, viruin paikallani, silmäillen tikkaita, mutta sitten niiden ja\nminun väliini ilmestyivät kasvot. Ne olivat Trabbin juoksupojan!\n\n\"Luultavasti hän on vammaton!\" virkkoi Trabbin juoksupoika, ääni\nvakavana. \"Mutta kylläpä hän on kalpea!\"\n\nNäiden sanojen jälkeen kumartuivat tukijani kasvot puoleeni, ja näin\ntukijani olevan -- \"Herbert! Armias taivas!\"\n\n\"Hiljaa!\" varoitti Herbert. \"Rauhallisesti, Händel! Älä ole liian\nkiihkeä!\"\n\n\"Ja vanha kumppanimme Startop!\" huudahdin, kun hänkin kumartui\npuoleeni.\n\n\"Muista, missä puuhassa hän tulee meitä auttamaan\", kehoitti Herbert,\n\"ja ole rauhallinen!\"\n\nTämä viittaus sai minut keikahtamaan pystyyn, vaikka vaivuin uudelleen\nlattialle käsivarttani vihlovan kivun vuoksi. \"Ei kai se aika ole vielä\nohitse, Herbert, vai onko? Minkä päivän ilta nyt on? Kuinka kauan olen\nollut täällä?\" Minulla oli näet sellainen kummallinen, mutta voimakas\ntunne, että olin virunut paikallani kauan -- päivän ja yön -- kaksi\npäivää ja yötä -- enemmän.\n\n\"Se aika ei ole vielä mennyt. Edelleen on maanantai-ilta.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\"\n\n\"Ja sinulla on koko huomispäivä, tiistai, lepoajaksesi\", jatkoi\nHerbert. \"Mutta ethän voi olla ähkymättä, rakas Händel. Millaisia\nvammoja olet saanut? Jaksatko seisoa?\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", vakuutin, \"jaksan kävelläkin. Minulla ei ole muita\nvammoja kuin tämä kipeä käsivarteni.\"\n\nHe riisuivat sen paljaaksi ja tekivät, mitä voivat. Se oli kovasti\nturvonnut ja tulehtunut ja voin tuskin sietää siihen kajottavan. Mutta\nhe repivät nenäliinansa uusiksi siteiksi ja laittoivat sen\nhuolellisesti uudelleen kaulakääreeseen siihen saakka, kunnes\npääsisimme kaupunkiin ja saisimme jotakin lievittävää nestettä, jolla\nsitä voitaisiin hautoa. Vähän ajan kuluttua olimme sulkeneet pimeän ja\ntyhjän sulkutuvan oven ja menimme kivilouhoksen halki paluumatkalla.\nTrabbin juoksupoika -- aika kookkaaksi varttunut nuori mies nyt --\nkäveli edellä kädessään lyhty, jonka valon olin nähnyt tulevan sisälle\novesta. Mutta kuu oli kohonnut paljon korkeammalle kuin se oli ollut\nnähdessäni sen viimeksi, runsaasti kaksi tuntia sitten, ja vaikka yö\nolikin sateinen, oli nyt paljon valoisampaa. Kalkkiuunin valkeat höyryt\najautuivat poispäin meistä sivuuttaessamme sen, ja samoin kuin olin\naikaisemmin ajatuksissani rukoillut, kiitin nyt.\n\nPyydettyäni Herbertia kertomaan, miten hän oli tullut pelastamaan minut\n-- sitä tekemästä hän oli aluksi jyrkästi kieltäytynyt, vaatien minua\npysymään rauhallisena -- sain tietää kiireessäni pudottaneeni kirjeen\navonaisena asuntomme lattialle, josta hän oli sen löytänyt tultuaan\nkotiin sangen pian lähtöni jälkeen, tuoden muassaan Startopin, jonka\nhän oli kohdannut kadulla tulemassa luokseni. Sen sävy teki hänet\nrauhattomaksi, sitäkin enemmän, kun se ei sopinut yhteen hänelle\njättämäni, hätäisesti kyhätyn kirjeen kanssa. Kun hänen\nrauhattomuutensa yltyi eikä vaimentunut neljännestunnin kestäneen\npohdinnan aikana, läksi hän Startopin kanssa, joka oli tarjoutunut\ntulemaan mukaan, kyytitoimistoon tiedustamaan seuraavien vaunujen\nlähtöaikaa. Saatuaan tietää iltapäivävaunujen lähteneen päätti hän\nseurata minua kieseillä, koska hänen levottomuutensa yltyi todelliseksi\nrauhattomuudeksi hänen kohdattuaan esteitä.\n\nNiinpä hän ja Startop saapuivat \"Siniseen Karjuun\", varmasti odottaen\ntapaavansa sieltä minut tai saavansa minusta tietoja. Mutta kun niin ei\nkäynyt, menivät he neiti Havishamin talolle, jossa he häipyivät\njäljiltäni. Senjälkeen he palasivat hotelliin -- epäilemättä samoihin\naikoihin, jolloin minä kuuntelin oman elämäntarinani sikäläistä\nsuosittua toisintoa -- saamaan virvokkeita ja hankkimaan jonkun\noppaakseen suolle. \"Karjun\" porttiholvissa vetelehtivien joutilaiden\njoukossa sattui olemaan Trabbin juoksupoika -- uskollisena vanhalle\ntavalleen, että sattui olemaan kaikkialla, missä hänellä ei ollut\nmitään tekemistä -- ja Trabbin juoksupoika oli nähnyt minun menevän\nneiti Havishamin asunnolta aterioimispaikkani suuntaan. Niinpä Trabbin\npoika rupesi heidän oppaakseen, ja hänen johdollaan he tulivat\nsulkutuvalle, vaikka kaupungin kautta suolle vievää tietä myöten, jota\nminä olin välttänyt. Heidän sinne mennessään Herbert ajatteli, että\nolin sittenkin saattanut tulla tänne jonkun todellisen ja tarpeellisen,\nProvisin turvallisuutta tarkoittavan asian vuoksi, ja tuumien\nhäiritsemisen siinä tapauksessa kenties olevan vahingoksi hän jätti\noppaan ja Startopin louhoksen reunalle, edeten senjälkeen yksin,\nhiipien tuvan ympäri kaksi tai kolme kertaa ja koettaen varmistua\nsiitä, että sisällä oli kaikki hyvin. Kun hän ei erottanut muuta kuin\nyhden ainoan syvän, karkean äänen epäselvää mutinaa -- juuri silloin\nolivat aivoni ankaran puutiaiset -- alkoi hän vihdoin epäillä, olinko\nlainkaan sisällä. Mutta äkkiä sitten huusin, ja hän vastasi huutooni,\nsyöksyen sisälle molemmat muut kintereillään.\n\nKerrottuani Herbertille mitä tuvassa oli tapahtunut, olisi hän heti\ntahtonut meidän menevän kaupungin viranomaisten puheille, myöhäisestä\najasta huolimatta, vaatimaan pidätysmääräystä. Mutta olin jo miettinyt,\nettä koska sellainen menettely pidättäisi meitä paikkakunnalla tai\nvelvoittaisi meidät tulemaan takaisin, se saattaisi olla turmiollinen\nProvisille. Tätä pulmaa oli mahdoton kumota, ja hylkäsimme kaikki\najatukset ajaa Orlickia takaa sillä kertaa. Asiain näin ollen tuntui\nmeistä tällä hetkellä järkevältä esittää asia Trabbin pojalle sangen\nkevyeltä kannalta. Hän olisi varmastikin tuntenut huikeata pettymystä,\njos olisi tiennyt sekautumisensa pelastaneen minut kalkkiuunista. Ei\nsiksi, että Trabbin poika oli luonnostaan pahansuopa, mutta hän oli\nihan liian vilkas ja kaipasi vaihtelua ja kiihoitusta kenen\nkustannuksella tahansa. Erotessamme annoin hänelle kaksi guineaa --\nmikä tuntui olevan hänen mielensä mukaista -- ja vakuutin olevani\npahoillani siitä, että minulla oli joskus ollut huonot käsitykset\nhänestä -- mikä ei tehnyt häneen kerrassaan mitään vaikutusta.\n\nKun keskiviikko oli niin likellä, päätimme palata Lontooseen samana\nyönä kaikki kolme kieseissä -- sitäkin mieluummin, koska siten olisimme\ntiessämme, ennenkuin iltaisesta seikkailusta alettaisiin puhella.\nHerbert hankki ison pullon haudenestettä käsivarttani varten, ja\ntiputtelemalla tätä nestettä pitkin yötä käsivarrelleni kykenin\nparhaiksi kestämään tuskan matkalla. Templeen saapuessamme oli päivä\nvaljennut, ja menin heti vuoteeseen, pysyen siinä koko päivän.\n\nSiinä viruessani oli se pelkoni, että sairastuisin ja olisin\nkykenemätön seuraavan päivän yritykseen, niin kiusallinen, että minua\nihmetyttää, miksi en tullut siitä sairaaksi. Epäilemättä olisikin sen\nynnä kestämäni sielullisen tuskan ja vaivan vuoksi niin käynyt, jollei\nseuraava päivä olisi pitänyt minua luonnottomassa jännityksessä. Odotin\nsitä niin levottomasti, sen seuraukset olivat niin tärkeät ja sen\ntulokset niin näkymättömästi salatut, vaikka niin läheiset.\n\nEi mikään varovaisuustoimenpide olisi voinut olla niin ilmeisen selvä\nkuin se, että sinä päivänä pidätyimme kaikesta yhteydestä Provisin\nkanssa; mutta sekin taas lisäsi rauhattomuuttani. Hätkähdin jokaisesta\naskelesta ja jokaisesta äänestä, luullen, että hän oli joutunut ilmi ja\nvangittu ja että nyt saapui sanantuoja ilmoittamaan siitä minulle.\nUskottelin itselleni, että tiesin hänet vangituksi, että mieltäni\npainamassa oli enemmän kuin pelko tai aavistus, että asia oli\ntapahtunut ja minä olin salaperäisesti saanut siitä tiedon. Kun päivä\nkului eikä huonoja uutisia kuulunut, kun päivänvalo sammui ja tuli\npimeä, otti se synkeä pelko, että sairaus tekisi minut pystymättömäksi\nhuomispäivän tehtävään, minut tyyten valtoihinsa. Poltteista\nkäsivarttani vihloi, poltteista päätäni vihloi, ja kuvittelin alkavani\nhourailla. Laskin suuriin lukuihin saakka ollakseni varma itsestäni ja\ntoistin tuttuja kohtia kirjallisuudesta, sekä suorasanaisia että\nrunoasuisia. Toisinaan sattui, että väsyneiden aivojeni pelkän\npelastautumisyrityksen vaikutuksesta torkahdin muutamiksi minuuteiksi\ntai unohdin kaikki; sitten aina säpsähdin ja sanoin itsekseni: \"Nyt se\non tullut, ja käyn houreiseksi!\"\n\nMinua pidettiin hyvin hiljaa koko päivä, käsivarteni oli koko ajan\nkääreissä, ja minulle annettiin vilvoittavia juomia. Joka kerta kun\nnukuin, heräsin mielessäni sama ajatus, joka minulla oli ollut\nsulkutuvassa, että nimittäin oli kulunut pitkä aika ja että tilaisuus\npelastaa hänet oli menetetty. Keskiyöllä nousin vuoteesta ja menin\nHerbertin luokse siinä varmassa uskossa, että olin nukkunut\nneljäkolmatta tuntia ja että keskiviikko oli kulunut. Se oli tuskailuni\nviimeinen uuvuttava ponnistus, sillä senjälkeen nukuin sikeästi.\n\nKeskiviikkoaamun sarastaessa katsoin ulos ikkunasta. Siltojen vilkkuvat\nvalot olivat jo kalpeat, nouseva aurinko muistutti tulisuota\ntaivaanrannalla. Vielä tumman ja salaperäisen joen ylitse kaareutuvat\nsillat muuttuivat parhaillaan kylmänharmaiksi, ja siellä täällä niiden\nyläosissa oli taivaan heloituksen luoma lämmin häive. Katsellessani\nkattorykelmää, josta kirkontornit ja huiput kohosivat harvinaisen\nkirkkaaseen ilmaan, kohosi aurinko näkyviin; näytti siltä kuin joen\nyltä olisi vedetty huntu syrjään, ja miljoonia säihkyviä kipunoita\nlevisi sen laineille. Tuntui siltä kuin minunkin yltäni olisi huntu\npoistettu, ja tunsin itseni voimakkaaksi ja terveeksi.\n\nHerbert nukkui vuoteessaan, ja entinen opiskelutoverimme lepäsi\nsohvalla. En saanut vaatteita ylleni auttamatta, mutta viritin vielä\nkytevän tulen ja laitoin kahvia heille valmiiksi. Hyvissä ajoin hekin\nnousivat vankkoina ja terveinä, ja päästimme ikkunoista sisälle\nkirpeätä aamuilmaa sekä katselimme vielä meihin päin tulvivaa\nnousuvettä.\n\n\"Kun vuorovesi kääntyy kello yhdeksän\", virkkoi Herbert hilpeästi,\n\"tähyile meitä ja ole valmiina, sinä Mill Pond-rannalla vartoava mies!\"\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\n\nOli sellaisia maaliskuun päiviä, joina aurinko paistaa kuumasti ja\ntuuli puhaltaa kylmästi, joina päivänpaisteessa on kesä ja varjossa\ntalvi. Meillä oli merimiestakit muassamme, ja minä otin repun. Koko\nmaallisesta omaisuudestani otin matkaani ainoastaan ne harvat\ntarve-esineet, jotka täyttivät repun. Minne menisin, mitä tekisin ja\nmilloin ehkä palaisin, niistä kysymyksistä minulla ei ollut\naavistustakaan; en vaivannut niillä ajatuksiani, jotka olivat\ntäydelleen keskitetyt Provisin turvallisuuteen. Vain lyhyenä tuokiona,\npysähtyessäni ovelle ja katsahtaessani taakseni, mietin, kuinka\nmuuttuneissa oloissa ensi kerran näkisin nämä huoneet, jos näkisin\nniitä koskaan.\n\nMenimme verkalleen Templen laiturille ja seisoskelimme siellä,\nikäänkuin emme olisi varmasti päättäneet lähteä vesille lainkaan. Olin\ntietenkin huolehtinut siitä, että vene oli valmiina ja kaikki kunnossa.\nTeeskenneltyämme vähän aikaa epäröintiä, jota näkemässä ei ollut ketään\npaitsi Templen laiturin kahta tai kolmea sammakkoa, astuimme veneeseen\nja lähdimme liikkeelle Herbert keulassa ja minä peräsimessä. Silloin\nnousuvesi oli korkeimmillaan -- kello oli puoli yhdeksän.\n\nSuunnitelmamme oli seuraava. Vuorovesi alkaisi laskeutua kello yhdeksän\nja olisi meille myötäinen kolmeen saakka, mutta aioimme sen\nkäännyttyäkin soutaa edelleen sitä vastaan pimeäntuloon saakka. Silloin\nolisimme hyvin ehtineet Gravesendin alapuolella, Kentin ja Essexin\nvälillä oleville taipaleille, missä joki on leveä ja autio,\nranta-asukkaita on hyvin vähän ja siellä täällä on rantakapakoita,\njoista voisimme valita jonkun levähdyspaikaksemme. Siellä aioimme\nviivytellä koko yön. Hampuriin ja Rotterdamiin menevät höyrylaivat\nlähtisivät Lontoosta kello yhdeksän torstaiaamuna. Tietäisimme, mihin\naikaan meidän pitäisi niitä odottaa, siitä paikasta, missä olisimme, ja\nyrittäisimme ensimmäiseen, niin että jollemme jostakin syystä siihen\npääsisi, meillä olisi toinen mahdollisuus. Tiesimme kummankin aluksen\nerikoiset tuntomerkit.\n\nHuojennus, jota tunsin ollessamme vihdoinkin toteuttamassa aiettamme,\noli niin suuri, että minun oli vaikea tajuta sitä tilaa, jossa olin\nollut muutamia tunteja aikaisemmin. Pirteä ilma, auringonpaiste,\nliikkuminen joella ja itse liikkuva joki -- mukanamme lipuva tie, joka\nnäytti pitävän puoltamme, innostavan meitä ja rohkaisevan meitä\nyrittämään edelleen -- virkistivät minua uudella toivolla. Minua\nnöyryytti se, että minusta oli niin vähän hyötyä veneessä, mutta\nmolemmat ystäväni olivat mitä parhaita aironkäyttäjiä ja soutivat\ntasaisessa tahdissa, jota kestäisi koko päivä.\n\nSiihen aikaan oli höyrylaivaliikenne Thamesilla paljoa vähäisempi kuin\nnykyisin, ja kyytisoutajien veneitä oli paljon enemmän. Proomuja,\npurjehtivia kivihiilialuksia ja rantakauppaa välittäviä laivoja oli\nkenties yhtä paljon kuin nykyään, mutta höyrylaivoja, sekä isoja että\npieniä, ei ollut kymmenettä tai kahdettakymmenettä osaa nykyisestä\nmäärästä. Vaikka olikin varhaista, liikkui sinä aamuna runsaasti\njokipursia sinne tänne, ja useita proomuja lipui alaspäin luoteen\nmukana; liikkuminen joella, siltojen välillä, avoveneessä oli niihin\naikoihin paljon helpompaa ja tavallisempaa kuin nykyisin, ja etenimme\nhyvää vauhtia lukuisten pursien ja veneiden lomitse.\n\nOld London Bridge oli pian sivuutettu, samoin Billingsgate-tori\nosteriveneineen ja hollantilaisineen sekä White Tower ja Traitor's\nGate; jouduimme laivojen keskelle. Täällä oli Leithin, Aberdeenin ja\nGlasgowin höyrylaivoja, jotka ottivat ja purkivat lastia ja näyttivät\nvedenpinnalta katsottuina summattoman korkeilta, soluessamme\nniiden ohitse; täällä oli hiililaivoja, ja niissä hiilenpurkajat\nhyppivät korokkeilta kannelle vastapainoksi ruumasta nouseville\nkivihiilikopille, jotka sitten kolisten tyhjennettiin laidan ylitse\nproomuihin; täällä oli ankkuripaikallaan huomenna Rotterdamiin lähtevä\nlaiva, jota tarkastimme visusti, ja täällä oli myöskin huomenna\nHampuriin lähtevä, jonka raineen alitse soudimme. Ja perässä istuessani\nerotin nyt, sydämeni sykkiessä vinhemmin, Mill Pond-rannan ja Mill\nPond-laiturin.\n\n\"Onko hän siellä?\" kysyi Herbert.\n\n\"Ei vielä.\"\n\n\"Hyvä! Hänen ei pitänytkään tulla laiturille, ennenkuin näkisi meidät.\nErotatko hänen merkkiään?\"\n\n\"En hyvin täältä asti, mutta luulen näkeväni sen. -- Nyt näen hänet!\nSoutakaa molemmat! Hiljempään, Herbert! Airot pois!\"\n\nHipaisimme vain tuokioksi laituria kevyesti, hän hypähti veneeseen, ja\nlähdimme jälleen liikkeelle. Hänellä oli muassaan venetakki sekä musta,\npurjekankainen reppu, ja hän oli niin jokiluotsin näköinen kuin\nsydämeni suinkin voi toivoa.\n\n\"Rakas poika!\" lausui hän, laskien käsivartensa hartioilleni\nistuutuessaan paikalleen. \"Rakas, uskollinen poika, hyvin tehty!\nKiitoksia, kiitoksia!\"\n\nTaaskin laivajonojen väliin pujottelehtimaan, vältellen ruosteisia\nankkuriketjuja, kuluneita hamppuköysiä, keinuvia poijuja, upottaen\nhetkiseksi pinnalla kelluvia, rikkinäisiä tynnyreitä, hajoittaen\nvedessäolevia lastu- ja purukasoja, halkoen kelluvaa kivihiilitomua,\nsujahtaen \"John of Sunderlandin\" keulan alitse sen pitäessä puhetta\ntuulille -- kuten moni John pitää -- ja \"Betsy of Yarmouthin\"\nkeulakuvan editse, jolla oli uhkean kiinteä povi ja jonka kuhmusilmät\nolivat pullistuneet kaksi tuumaa pään ulkopuolelle -- vasaroiden\nkalkkuessa laivaveistämöillä, sahojen vinkuessa viiltäessään puuta,\nkoneiden kolistessa muokatessaan mikä mitäkin, pumppujen syytäessä\nvettä vuotavista aluksista, vintturien kitistessä, laivojen lipuessa\nmerelle ja käsittämättömien meriotusten karjuessa rintasuojusten ylitse\nkirouksia vastaileville lastinpurkajille -- sisälle ja ulos -- vihdoin\nulos joen väljemmille vesille, missä laivapojat saattoivat nostaa\nsuojapölkkynsä aluksiin tarvitsematta enää laidan ylitse uittaa niitä\nsekavassa vedessä ja missä käärityt purjeet saatiin levittää tuulen\npullistettaviksi.\n\nLaiturilla, jolta olimme ottaneet hänet veneeseen, ja koko ajan sen\njälkeen olin varovaisesti tähyillyt, näkyisikö merkkejä siitä, että\nmeitä epäiltiin. En ollut huomannut mitään. Varmasti meitä ei ollut\nseurannut eikä myöskään sillä hetkellä seurannut eikä saatellut\nyksikään vene. Jos meitä olisi joku vene saatellut, olisin ohjannut\nmeidän veneemme rantaan ja pakottanut toisen menemään menojaan tai\npaljastamaan tarkoituksensa. Mutta saimme liikkua rauhassa, nähtävästi\nhäiritsemättöminä.\n\nHänellä oli venetakki yllänsä, ja hän näytti, kuten olen maininnut,\nympäristönsä luonnolliselta osalta. Oli merkillistä -- mutta kenties\nhänen viettämänsä kurja elämä selitti sen -- että hän oli vähimmin\nlevoton meistä. Hän ei ollut välinpitämätön, sillä hän sanoi minulle\nhaluavansa nähdä herrasmiehensä parhaiden herrasmiesten joukossa\nvieraassa maassa; hän ei käsitykseni mukaan ollut taipuvainen\npassivisuuteen eikä alistumiseen, mutta hän ei tahtonut pelätä vaaraa\nennakolta. Kun se hänet tavoitti, katsoi hän sitä silmiin, mutta sen\ntäytyi tulla, ennenkuin hän vaivasi sillä itseään.\n\n\"Jos tietäisit, rakas poika\", puheli hän minulle, \"miltä minusta tuntuu\nistua tässä rakkaan poikani läheisyydessä ja poltella piippuani olla\nöllötettyäni päivät pääksytysten neljän seinän sisällä, niin kadehtisit\nminua. Mutta sinä et sitä tiedä.\"\n\n\"Luullakseni tunnen vapauden riemun\", vastasin.\n\n\"Niin\", äänsi hän, ravistaen päätänsä. \"Mutta et tunne sitä yhtä hyvin\nkuin minä. On täytynyt olla lukkojen ja telkien takana tunteakseen sen\nyhtä hyvin kuin minä -- mutta en aio olla alhainen.\"\n\nMinusta tuntui epäjohdonmukaiselta, että hän oli minkään vallitsevan\najatuksen tähden pannut vaaraan vapautensa, jopa henkensäkin. Mutta\nmietin, että kenties vapaus ilman vaaraa poikkesi liian paljon koko\nhänen totutuista elintavoistaan voidakseen merkitä hänelle sitä, mitä\nse merkitsi muille ihmisille. En ollut pahasti erehtynyt, koskapa hän\nvähän aikaa polteltuaan virkkoi:\n\n\"Katsos, rakas poika, ollessani siellä maailman toisella laidalla\ntähystelin aina tälle puolelle, ja sielläolo alkoi tuntua tylsältä\nsiitä huolimatta, että rikastuin. Jokainen tunsi Magwitchin, Magwitch\nsai tulla ja Magwitch sai mennä kenenkään vaivaamatta päätänsä hänen\ntähtensä. Täällä ei minun vuokseni olla yhtä rauhallisia, rakas poika\n-- ei ainakaan oltaisi, jos tiedettäisiin, missä olen.\"\n\n\"Jos kaikki käy hyvin\", huomautin, \"olette jälleen täysin vapaa ja\nturvassa muutamien tuntien kuluttua.\"\n\n\"No\", vastasi hän, henkäisten syvään, \"niin toivon.\"\n\n\"Ja uskotte myös?\"\n\nHän kasteli kätensä vedessä veneen laidan ylitse ja sanoi, hymyillen,\nkasvoillaan se lauha ilme, joka ei enää ollut minulle outo:\n\n\"Niin, otaksuttavasti uskon. Emmepä hevin voisi olla rauhallisempia ja\nhuolettomampia kuin nyt olemme. Mutta -- vene lipuu niin pehmeästi ja\nmiellyttävästi vedessä, että se ehkä panee minut ajattelemaan --\najattelin juuri äsken sauhutellessani, ettemme voi sen paremmin nähdä\nmuutamien lähituntien ylitse kuin erottaa tämän joen pohjaa, jonka\nvettä kosketin. Emmekä kuitenkaan voi pidättää niiden kulkua sen\nenempää kuin tätäkään. Ja se on valunut sormieni lomitse ja mennyt,\nkatsos!\" Hän kohotti kättänsä, josta tippui vettä.\n\n\"Jollen näkisi kasvojanne, luulisin teitä hieman masentuneeksi\",\nvirkoin.\n\n\"En sinnepäinkään, rakas poika! Se johtuu siitä, että solumme niin\nrauhallisesti eteenpäin ja että tuo liplatus veneen keulassa herättää\neräänlaisen pyhätunnelman. Sitäpaitsi alan ehkä käydä hiukan vanhaksi.\"\n\nHän pisti piipun takaisin hampaisiinsa ilme levollisena ja istui niin\ntyynenä ja tyytyväisenä kuin jo olisimme olleet poissa Englannista.\nMutta hän oli kuitenkin niin altis alistumaan neuvonsanaan kuin olisi\nollut alituisesti peloissaan, sillä kun laskimme rantaan ottaaksemme\nveneeseen joitakuita pulloja olutta ja hänen aikoessaan astua maihin\nvihjasin, että hänen olisi mielestäni turvallisempaa pysyä paikallaan,\nvastasi hän: \"Niinkö, rakas poika?\"- ja istuutui rauhallisesti jälleen.\n\nIlma tuntui joella kylmältä, mutta päivä oli kirkas, ja auringonpaiste\noli hyvin virkistävä. Luode oli voimakas, käytin sitä visusti\nhyväksemme, ja tasainen soutumme kiidätti meitä hyvää vauhtia\neteenpäin. Vuoroveden voiman vähetessä häipyivät läheiset metsät ja\nkunnaat huomaamattomasti näkyvistämme, ja painuimme yhä alemmaksi\nmutaisten äyräiden väliin, mutta pakoveden aikana ehdimme Gravesendin\nkohdalle. Kun suojattimme oli vaippansa verhossa, ohjasin tahallani\nparin veneenmitan päähän kelluvasta tullitoimistosta, sitten ulommaksi\nkahden siirtolaislaivan ohitse, ja ison kuljetuslaivan keulan ohitse\nsen keulakannella seisovien sotilaiden katsellessa meitä. Ja pian alkoi\nluode hiljentyä, ankkurissa olevat alukset rupesivat kääntymään, ja\nkohta ne kaikki olivat kääntyneet ympäri; laivoja, jotka käyttivät\nhyväkseen uutta vuoksea päästäkseen Pooliin, alkoi vilistä\nympärillämme, muistuttaen laivastoa, ja me pysyttelimme likellä rantaa,\nniin syrjässä kuin suinkin voimakkaasta nousuvedestä, huolellisesti\nvaroen matalikkoja ja liejusärkkiä.\n\nSoutajamme olivat niin virkeät, koska he olivat silloin tällöin\nantaneet veneen ajelehtia pakoveden mukana minuutin tai pari, että\nneljännestunnin lepo osoittautui heille täysin riittäväksi. Nousimme\nrannalle liukkaiden kivien sekaan ja söimme ja joimme, mitä meillä oli\nmuassamme, sekä silmäilimme ympärillemme. Seutu oli samanlaista kuin\nomat suoni, tasaista ja yksitoikkoista; taivaanranta oli himmeä, joki\nkoukerteli, sen pinnalla kelluvat isot poijut kääntelehtivät, ja kaikki\nmuu näytti pysähtyneen liikkumattomaksi. Viimeisetkin laivat olivat\nnimittäin ehtineet matalan niemen taakse, jonka kärjen olimme\nsivuuttaneet; viimeinen vihreä jokialus, olkilastinen ja\nruskeapurjeinen, oli seurannut niitä; joitakuita mutalauttoja,\nsamanmuotoisia kuin lasten ensimmäiset kömpelöt veneenmukailut,\nvirui syvällä liejussa; pieni, matala, paljaiden pylväiden varassa\noleva särkkämajakka kyykötti mudassa kuin puujaloilla seisova,\nkainalosauvoihin nojaava rampa; mudasta pisti esiin limaisia salkoja,\nmudasta pisti esiin limaisia kiviä, mudasta pisti esiin punaisia\nmaamerkkejä ja vuorovedenmerkkejä; vanha laituri ja vanha katoton\nrakennus olivat vajonneet mutaan, ja kaikki ympärillämme oli\nliikkumatonta ja mutaista.\n\nLähdimme jälleen liikkeelle ja etenimme niin nopeasti kuin voimme.\nSoutaminen oli nyt paljon raskaampaa, mutta Herbert ja Startop olivat\nsitkeitä ja soutivat soutamistaan, kunnes aurinko laski. Siihen\nmennessä joki oli kohottanut meitä vähän, joten näimme äyrään ylitse.\nPunertava aurinko heloitti matalan rannan tasalla purppuraisessa\nudussa, joka nopeasti tummeni mustaksi; tasainen suo oli autio; kaukana\nkohosi maaperä ylävämmäksi, ja sen ja meidän välillämme ei ollut\nelonmerkkiäkään paitsi siellä täällä etualalla liitelevää alakuloista\nlokkia.\n\nKun ilta pimeni nopeasti eikä vähenevä kuu nousisi varhain, pidimme\npienen neuvottelun, lyhyen, sillä selvästikin meidän piti majoittua\nensimmäiseen pikku kapakkaan, jonka löytäisimme. Niinpä he alkoivat\nuudelleen soutaa, ja minä tähyilin erottaakseni jonkun talontapaisen.\nSiten taivalsimme seitsemän tai kahdeksan ikävää virstaa, puhellen vain\nvähän keskenämme. Oli hyvin koleata, ja ohitsemme menevä hiililaiva,\njonka keittiöntuli savusi ja roihusi, näytti kodikkaalta tuvalta.\nTällöin yö oli jo pimeä, jollaisena se pysyisi aamuun saakka; vähäinen\nvalonkajastus tuntui pikemmin hohtavan joesta kuin taivaalta airojemme\nveteen upotessaan osuessa muutamiin siitä kuvastuviin tähtiin.\n\nTällä kolkolla hetkellä olimme ilmeisesti kaikki sen ajatuksen\nvallassa, että meitä seurattiin. Kääntyessään vuorovesi loiski\nepäsäännöllisin väliajoin raskaasti rantaa vasten, ja joka kerta kun\nsellainen ääni kuului, hätkähti meistä varmasti joku, katsahtaen siihen\nsuuntaan. Siellä täällä oli virta uurtanut rantaäyrääseen pienen\npoukaman, ja me kaikki epäilimme niitä kohtia, silmäillen niitä\nhermostuneesti. Toisinaan joku meistä kysyi hiljaa: \"Mitä ääntä se\noli?\" Ja joku toinen. \"Onko tuolla vene?\" Ja sitten aina vaivuimme ihan\näänettömiksi, ja minä mietiskelin kärsimättömästi, kuinka tavatonta\nkolinaa airot pitivät hankaimissa.\n\nVihdoin erotimme valoa ja rakennuksen ja kohta senjälkeen laskimme\nlaituriin, joka oli kyhätty läheisyydestä kasatuista kivistä.\nJättäen muut veneeseen astuin rannalle ja huomasin valon näkyvän\nravintolan ikkunasta. Se oli aika siivoton paikka, ja varmasti\nsalakuljetusseikkailijat sen tunsivat, mutta keittiössä loimusi kelpo\nvalkea, ja saimme munia ja sianlihaa syödäksemme sekä erilaisia juomia\njuodaksemme. Siellä oli myöskin kaksi parivuoteista huonetta --\n\"sellaisia kuin ne olivat\", ilmoitti isäntä. Talossa ei ollut muuta\nväkeä kuin isäntä, hänen vaimonsa ja harmaantunut, miespuolinen olento,\npienen laiturin \"Jack\", joka oli mutainen ja tahrainen kuin hänkin\nolisi ollut matalan veden merkkipyykki.\n\nHänen kanssansa palasin veneelle, nousimme kaikki maalle, nostimme pois\nveneestä airot, peräsimen, haan ja kaiken muun irrallisen sekä\nkiskoimme sen kuivalle yöksi. Nautittuamme oikein hyvän aterian\nkeittiövalkean ääressä jaoimme makuuhuoneet keskenämme: Herbertin ja\nStartopin piti nukkua toisessa, suojattimme ja minun toisessa.\nHuomasimme, että ilma oli kummastakin suljettu pois tarkoin, ikäänkuin\nse olisi ollut hengenvaarallista, ja vuoteittemme alla oli enemmän\nlikaisia vaatteita ja hatturasioita kuin olisin uskonut koko perheellä\nolevan. Mutta siitä huolimatta oli meitä mielestämme onnistanut hyvin,\nsillä emme olisi voineet löytää yksinäisempää paikkaa.\n\nVerrytellessämme itseämme takkavalkean ääressä aterian jälkeen tiedusti\nJack -- joka istui nurkassa jalassaan komeat saappaat ja joka\nsyödessämme kananmuniamme ja sianlihaamme oli näytellyt niitä meille,\nkehuen, että ne olivat mielenkiintoiset, muutamia päiviä aikaisemmin\nrantaan ajautuneen, hukkuneen merimiehen jalasta otetut muistoesineet\n-- minulta, olimmeko nähneet neliairoisen veneen menevän jokea ylöspäin\nnousuveden mukana. Vastattuani kielteisesti hän virkkoi, että sen oli\nsiis täytynyt pyörtää alaspäin, vaikka se rannasta lähdettyään olikin\nkääntynyt ylöspäin.\n\n\"Heidän on täytynyt jostakin syystä muuttaa mieltänsä\", päätteli Jack,\n\"ja soutaa alaspäin.\"\n\n\"Neliairoinen vene, niinkö sanoitte?\" kysyin.\n\n\"Niin\", vastasi Jack, \"ja kaksi istujaa.\"\n\n\"Kävivätkö he täällä maissa?\"\n\n\"He kävivät noutamassa olutta neljä kannua vetävään saviastiaan. Olisin\nmielelläni myrkyttänyt oluen tai kaatanut siihen jotakin ilkeätä\nlääkettä\", haasteli Jack.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Kyllä _minä_ sen tiedän\", vakuutti Jack. Hän puhui epäselvästi,\nikäänkuin hänen kurkkuunsa olisi tunkeutunut paljon liejua.\n\n\"Hän luulee\", selitti isäntä, heikonlainen, mietteliäs,\nhaljakkasilmäinen mies, joka näytti suuresti luottavan Jackiinsa, \"hän\nluulee heidän olleen muita miehiä kuin he olivat.\"\n\n\"_Minä_ tiedän enkä luule\", huomautti Jack.\n\n\"_Sinä_ luulet heitä tullimiehiksi, Jack?\" virkkoi isäntä.\n\n\"Niin luulen\", myönsi Jack.\n\n\"Sitten olet väärässä, Jack.\"\n\n\"_Olenko_?\"\n\nHänen vastauksestaan uhkui ääretöntä tärkeyttä, hän tuntui luottavan\nrajattomasti omiin mielipiteisiinsä, riisui toisen saappaan jalastaan,\nkatsoi sen sisälle, kolisti siitä muutamia kiviä keittiön lattialle ja\nveti sen jälleen jalkaansa. Hän teki tämän sellaisen Jackin näköisenä,\njoka oli niin oikeassa, että saattoi tehdä mitä hyvänsä.\n\n\"No, mitä sitten luulet heidän tehneen napeilleen, Jack?\" kysyi isäntä,\nalkaen heikosti horjua.\n\n\"Tehneen napeilleen?\" vastasi Jack. \"Viskanneen ne jokeen. Nielleen ne.\nKylväneen ne salaatinsiemeniksi. Tehneen napeilleen!\"\n\n\"Älä ole julkea, Jack!\" nuhteli isäntä alakuloisesti ja liikuttavasta\n\n\"Tullivirkailija kyllä osaa hoitaa nappejaan, milloin ne ovat\nhänelle vastuksina\", väitti Jack, lausuen vihatun nimityksen mitä\nhalveksivimmin. \"Neliairoinen vene, jossa on kaksi istujaa, ei\nvetelehdi vuoroveden mukana jokea ylöspäin, toisen mukana alaspäin ja\nkolmannen aikana sekä ylös- että alaspäin, jollei kaiken pohjalla ole\ntulliasioita.\" Sen sanottuaan hän halveksivasti asteli ulos, ja kun\nisännällä ei ollut ketään tuekseen, ei hänestä asian enempi pohtiminen\nkäynyt päinsä.\n\nTämä kaksinpuhelu teki meidät kaikki rauhattomiksi ja minut hyvin\nrauhattomaksi. Kolkko tuuli kohisi talon nurkissa, vuorovesi loiski\nrannalla, ja minulla oli sellainen tunne, että olimme häkissä ja\nvaarassa. Neliairoinen vene, joka liikkui sinne tänne niin oudosti,\nettä aiheutti tämän huomion, oli ilkeä asianhaara, josta en päässyt\nirti. Taivutettuani Provisin käymään vuoteeseen menin ulkosalle\nmolempien kumppaneitteni kanssa -- Startop tiesi jo tällöin, miten\nasiat olivat -- ja pidimme uuden neuvottelun. Pitäisikö jäädä taloon\nmelkein höyrylaivan menoaikaan asti, noin kello yhteen saakka\niltapuolelle, vai pitäisikö lähteä liikkeelle varhain aamulla, -- sitä\nkysymystä me pohdimme. Yleensä meistä oli parasta pysytellä\npaikallamme, kunnes höyrylaivan menoaikaan olisi jälellä vain noin\ntunti, ja sitten ehättää sen reitille sekä ajelehtia mukavasti\nvuoroveden mukana. Päätettyämme menetellä niin, palasimme sisälle ja\nmenimme vuoteeseen.\n\nKävin pitkäkseni suurin osa vaatteita ylläni ja nukuin hyvin muutamia\ntunteja. Herätessäni oli alkanut tuulla, ja talon kilpi -- laivankuva\n-- kitisi ja kalisi niin kovasti, että säikähdin. Noustuani hiljaa\nvuoteestani, sillä suojattini nukkui sikeästi, tähystin ulos ikkunasta.\nSiitä näkyi rannalle, johon olimme vetäneet veneemme, ja kun silmäni\ntottuivat pilvien peittämän kuun valoon, näin kaksi miestä sitä\ntarkastamassa. He menivät ikkunan ohitse katselematta mitään muuta\neivätkä laskeutuneet valkamaan, jonka näin olevan tyhjän, vaan\npoistuivat suon poikki Noreen päin.\n\nEnsimmäiseksi välähti mieleeni herättää Herbert ja näyttää hänelle\npoistuvia miehiä. Mutta ennenkuin ehdin hänen huoneeseensa, joka oli\ntalon takaosassa, minun huoneeni vieressä, mietin, että hänellä ja\nStartopilla oli ollut raskaampi päivä kuin minulla ja että he olivat\nväsyneet, ja luovuin siitä aikomuksestani. Palattuani ikkunan ääreen\nnäin miesten etenevän suolla. Siinä valaistuksessa menetin heidät\nkuitenkin pian näkyvistäni, ja kun minun oli hyvin vilu, paneuduin\npitkäkseni aprikoidakseni asiaa ja nukuin uudelleen.\n\nOlimme jalkeilla varhain. Kävellessämme kaikki neljä yhdessä\nedestakaisin ennen aamiaista katsoin oikeaksi kertoa mitä olin nähnyt.\nTaaskin oli suojattimme vähimmin levoton koko joukosta. Hyvin\ntodennäköisesti, huomautti hän, miehet kuuluivat tullivartiostoon\neivätkä olleet ajatelleetkaan meitä. Koetin uskotella itselleni, että\nasia oli siten -- kuten se helposti olisi saattanutkin olla. Ehdotin\nkuitenkin, että hän ja minä kävelisimme etäiseen, meille näkyvään\nniemeen, ja että meidät otettaisiin veneeseen sieltä tai niin likeltä\nsitä paikkaa kuin kävisi päinsä suunnilleen kello kaksitoista. Tätä\npidettiin hyvänä varokeinona, ja kohta aamiaisen jälkeen hän ja minä\nlähdimme taivaltamaan hiiskumatta kapakassa mitään.\n\nAstellessamme hän poltteli piippuaan ja seisahtui toisinaan taputtamaan\nolalleni. Olisi saattanut luulla vaaran uhkaavan minua eikä häntä ja\nhänen rauhoittavan minua. Puhelimme hyvin vähän. Lähestyessämme\nmääräpaikkaamme pyysin häntä jäämään suojaiseen kohtaan, sillä aikaa\nkun minä menisin vakoilemaan, sillä juuri sinnepäin olivat miehet yöllä\npoistuneet. Hän suostui siihen, ja menin yksin edelleen. Niemen\nkohdalla ei ollut venettä, eikä sen lähistöllä ollut venettä maalla,\neikä mikään osoittanut, että miehet olisivat nousseet siellä veneeseen.\nMutta olihan nousuveden aika, ja jalanjälkiä olisi saattanut olla veden\npeitossa.\n\nNähtyään minun etäältä heiluttavan hänelle hattuani, kehoittaen häntä\ntulemaan luokseni, hänen tähyillessään suojapaikastaan, hän tuli\nseuraani, ja odotimme sitten yhdessä, toisinaan pitkänämme\npäällystakkeihimme kietoutuneina, toisinaan liikkuen sinne tänne\nlämpimiksemme, kunnes näimme veneemme pyörtävän näkyviin niemen takaa.\nPääsimme siihen helposti, ja soudimme höyrylaivan väylälle. Tällöin oli\nkello enää vain kymmenen minuuttia vaille yksi, ja aloimme tähyillä\naluksen savua.\n\nMutta sen savun erotimme vasta puoli kahdelta, ja kohta senjälkeen\nnäimme sen takaa toisen höyrylaivan savun. Koska ne lähestyivät täyttä\nvauhtia, laitoimme molemmat reppumme valmiiksi ja käytimme hyväksemme\ntilaisuutta sanoaksemme jäähyväiset Herbertille ja Startopille. Olimme\nkaikki pudistaneet toistemme kättä sydämellisesti, eivätkä Herbertin\neivätkä minun silmäni olleet aivan kuivat, kun huomasin neliairoisen\nveneen sujahtavan näkyviin rantaäyrään suojasta vain vähän matkan\npäässä edellämme ja pyrkivän samalle väylälle. Joen mutkien ja\nkoukertelujen vuoksi oli tähän saakka vielä ollut kappale rantaa meidän\nja laivan savun välillä, mutta nyt se oli näkyvissä ja tulossa suoraan\nmeitä kohti. Kehoitin Herbertia ja Startopia pitämään venettämme\npaikallaan, jotta aluksesta nähtäisiin meidän odottavan sitä, ja\nvannotin Provisia istumaan ihan hiljaa vaippaansa verhoutuneena. Hän\nvastasi hilpeästi: \"Luota minuun, rakas poika!\" ja istui kuin\nkuvapatsas. Tällä välin oli taitavasti ohjailtu vene ehtinyt\npoikitsemme ja sallinut meidän saapua sen rinnalle. Jättäen parhaiksi\nliikkumatilaa airoille se pysytteli vierellämme, ajelehtien meidän\najelehtiessamme ja sen soutajien vetäistessä vedon tai pari, kun\nmeilläkin soudettiin. Istujista toinen piteli peräsimen nuoria ja\nkatseli meitä tarkkaavaisesti -- samoin kuin kaikki soutajat katsoivat;\ntoinen istuja taas oli kiedottu vaippaan hyvin samalla tavoin kuin\nProvis, näytti arkailevan ja kuiski joitakuita ohjeita peränpitäjälle\ntähyillessään meitä. Kummassakaan veneessä ei lausuttu sanaakaan.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua Startop erotti, kumpi laiva oli edellä,\nja kuiskasi minulle hiljaa: \"Hampuri\", istuessamme vastakkain. Alus\nlähestyi meitä hyvin nopeasti, ja sen siipien läiske kävi yhä\näänekkäämmäksi. Minusta tuntui siltä kuin olisimme olleet jo ihan sen\nvarjossa, kun toisesta veneestä luikattiin meille. Vastasin.\n\n\"Veneessänne on kotimaahan palannut karkoitusvanki\", lausui perää\npitävä mies. \"Hän on tuo vaippaan kiedottu mies. Hänen nimensä on Abel\nMagwitch eli Provis. Pidätän hänet ja kehohan häntä antautumaan sekä\nteitä auttamaan minua.\"\n\nSamalla hän ohjasi veneensä kiinni laitaamme lausumatta kuuluvaa\nmääräystä soutajilleen. Nämä olivat äkkiä nykäisseet vedon, tempaisseet\naironsa pois vedestä, syöksähtäneet meidän puolisellemme laidalle ja\ntarttuneet kiinni veneemme parraspuuhun, ennenkuin aavistimmekaan, mitä\nhe mielivät. Tämä aiheutti suuren hämmingin höyrylaivalla, kuulin, että\nsieltä huudettiin meille, kuulin, että käskettiin seisauttaa siivet,\nkuulin niiden seisahtuvan, mutta tunsin sen vastustamattomasti\najautuvan meidän päällemme. Samalla hetkellä näin toisen veneen\nperämiehen laskevan kätensä vankinsa olalle, näin molempien veneiden\nkieppuvan vuoroveden voimasta ja näin höyrylaivan koko miehistön\nkiiruhtavan keulaan aivan kuin vimman vallassa. Mutta samalla hetkellä\nnäin pidätetyn ponnahtavan pystyyn, kumartuvan pidättäjänsä ylitse ja\nkiskaisevan vaipan pois toisessa veneessä kyyhöttävän miehen niskasta.\nJa samalla hetkellä näin, että paljastuneet kasvot olivat ammoin sitten\nnäkemäni toisen rangaistusvangin kasvot. Ja samalla hetkellä näin\nniiden kasvojen kallistuvan taaksepäin, niillä oli niin kauhuinen,\nvalju ilme, etten sitä ikinä unohda, kuulin äänekkään huudon\nhöyrylaivasta sekä loiskahduksen vedestä ja tunsin veneen vajoavan\nallani.\n\nVain tuokion tuntui siltä kuin olisin rimpuillut tuhansien\nmyllynsulkulautojen ja tuhansien valovälähdysten seassa; sen tuokion\njälkeen minut nostettiin toiseen veneeseen. Siellä oli myöskin Herbert,\nsamoin Startop; mutta meidän veneemme oli poissa, ja molemmat vangit\nolivat poissa.\n\nHöyrylaivasta kaikuvien huutojen, sen ulospursuavan höyryn vimmaisen\nkohinan, sen ajautumisen ja meidän ajautumisemme vuoksi en aluksi\nerottanut taivasta vedestä enkä rantaa toisesta. Mutta veneen miehistö\njärjesti kaikki hyvin nopeasti; soutajat nykäisivät kiivaasti muutamia\nvoimakkaita vetoja, lepuuttaen sitten airojaan, ja joka mies tarkasti\näänettömänä ja innokkaana perän taakse jäänyttä vettä. Pian näkyi sen\npinnalla tumma esine, joka kantautui meitä kohti vuoroveden mukana. Ei\nkukaan hiiskunut mitään, mutta perämies kohotti kättänsä, ja soutajat\nalkoivat hiljaa huovata, pitäen venettä suunnattuna suoraan sitä kohti.\nSen lähestyessä näin, että se oli Magwitch, joka ui, mutta ei vireästi.\nHänet otettiin veneeseen, ja hänen ranteisiinsa ja nilkkoihinsa\nkiinnitettiin heti raudat.\n\nVenettä pidettiin paikallaan, ja alettiin uudelleen tähyillä\nvedenpintaa äänettömästi ja innokkaasti. Mutta nyt saapui paikalle\nRotterdamiin menevä laiva, joka nähtävästi käsittämättä, mitä oli\ntapahtunut, tuli kovaa vauhtia. Kun sille oli huudettu ja se oli\npysäytetty, ajautuivat molemmat laivat edelleen meidän keinuessamme\nmyllerrykseen joutuneessa vanavedessä. Tähyilyä jatkettiin vielä kauan\nsen jälkeen, kun kaikki oli tyyntynyt ja molemmat höyrylaivat olivat\nmenneet menojaan, mutta jokainen tiesi sen nyt toivottomaksi.\n\nVihdoin luovuimme siitä ja soudimme rantaan sen majatalon kohdalle,\njosta olimme äsken lähteneet ja jossa herätimme aika lailla\nhämmästystä. Täällä sain hankituksi hieman huojennusta Magwitchille --\nen enää Provisille --, joka oli saanut hyvin pahan vamman rintaansa ja\nsyvän haavan päähänsä.\n\nHän sanoi luultavasti joutuneensa laivan alle ja saaneensa kolauksen\npäähänsä kohotessaan pintaan. Rintavammansa -- joka teki hänen\nhengityksensä äärimmäisen tuskalliseksi -- hän arveli saaneensa\nkaatuessaan vangitsijain veneen laitaa vasten. Hän lisäsi, ettei hän\nväittänytkään osaavansa selittää, mitä hän ehkä oli tehnyt tai ehkä ei\nollut tehnyt Compeysonille, mutta hänen tarttuessaan miehen vaippaan\nnähdäkseen, kuka hän oli, oli se lurjus ponnahtanut pystyyn ja\nhorjahtanut taaksepäin, ja he olivat yhdessä kellahtaneet veteen,\nsamalla kun veneemme oli kaatunut hänen -- Magwitchin -- äkkiä\nkiskoutuessa siitä pois ja hänen vangitsijansa koettaessa pitää häntä\nsiinä. Kuiskimalla hän kertoi minulle, että he olivat uponneet\nkiukkuisesti toisiinsa takertuneina, että vedessä oli sukeutunut\nkamppailu ja että hän oli kiskoutunut irti, noussut pinnalle ja alkanut\nuida.\n\nMinulla ei ole ollut syytä epäillä hänen kertomuksensa täsmällistä\npaikkansapitävyyttä. Venettä ohjannut viranomainen esitti samanlaisen\nselostuksen heidän veteenputoamisestaan.\n\nKun pyysin tältä viranomaiselta lupaa vaihtaa vangin märät vaatteet\nostamalla majatalosta siellä saatavina olevia ylimääräisiä\nvaatekappaleita, antoi hän luvan auliisti, huomauttaen vain, että hänen\ntäytyi ottaa haltuunsa kaikki, mitä vangilla oli muassaan. Niinpä\nlompakko, joka kerran oli ollut minun käsissäni, siirtyi hänelle. Vielä\nhän antoi minulle luvan saattaa vankia Lontooseen, mutta ei suostunut\nmyöntämään samaa lupaa molemmille kumppaneilleni.\n\nMajatalon Jackille ilmoitettiin, mille kohdalle hukkunut oli uponnut,\nja hän lupautui etsimään ruumista niiltä paikoilta, joille se\ntodennäköisimmin ajautuisi rantaan. Hänen intonsa sen löytämiseksi\nnäytti minusta paljon lisäytyvän hänen kuultuaan, että sen jalassa oli\nsukat. Otaksuttavasti tarvittiin hänen täydellistä vaatettamistaan\nvarten kymmenkunta hukkunutta, ja juuri senvuoksi lienevät hänen eri\npukukappaleensa olleet eri mädäntymisasteissa.\n\nViivyimme majatalossa, kunnes vuorovesi kääntyi, ja sitten Magwitch\nkannettiin veneeseen. Herbertin ja Startopin piti mennä Lontooseen\nmaitse niin nopeasti kuin pääsisivät. Eromme oli surullinen, ja\nistuutuessani Magwitchin viereen tunsin, että siinä olisi minun\npaikkani siitä alkaen, niin kauan kuin hän eläisi.\n\nNyt nimittäin oli vastenmielisyyteni häntä kohtaan tyyten haihtunut, ja\ntuossa vainotussa, haavoittuneessa, rautoihin kytketyssä olennossa,\njoka piteli kättäni omassaan, näin vain miehen, joka oli tahtonut olla\nhyväntekijäni ja joka oli ollut rakastavainen, kiitollinen ja aulis\nminua kohtaan hyvin pysyvästi monta vuotta. Näin hänessä vain paljon\nparemman ihmisen kuin olin itse ollut Joea kohtaan.\n\nIllan tullen hänen hengityksensä kävi vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi,\neikä hän jaksanut tukahduttaa usein kuuluvia ähkäisyjä. Koetin panna\nhänet lepäämään käyttökelpoisen käsivarteni varaan mahdollisimman\nmukavaan asentoon; mutta oli hirveätä ajatella, etten voinut olla\nsydämestäni pahoillani hänen vaikeiden vammojensa tähden, koska\ninttämättä olisi paras, että hän kuolisi. Että vielä oli elossa paljon\nihmisiä, jotka voisivat ja tahtoisivat sanoa, kuka hän oli, sitä en\nvoinut epäillä. Että häntä kohdeltaisiin armahtavasti, sitä en voinut\ntoivoa. Häntä, joka häntä tuomittaessa oli esitetty mitä huonoimmassa\nvalossa, joka oli sitten karannut vankilasta ja tuomittu uudelleen,\njoka oli palannut kotimaahan sitten kun hänet oli lähetetty\nrangaistussiirtolaan eliniäksi ja tuottanut kuoleman pidättämisensä\naiheuttajalle.\n\nPalatessamme laskevaa aurinkoa kohti jätimme edellisen päivän\ntaaksemme, ja kun koko toiveittemme virta tuntui juoksevan taaksepäin,\nsanoin Magwitchille, kuinka kovasti mieltäni pahoitti se ajatus, että\nhän oli tullut kotimaahan minun tähteni.\n\n\"Rakas poika\", vastasi hän, \"olen ihan tyytyväinen kaikkeen. Olen\nnähnyt poikani, ja hän voi olla herrasmies ilman minuakin.\"\n\nEi. Olin ajatellut sitä istuessamme siinä rinnakkain. Ei.\nLukuunottamatta omia mahdollisia halujani ymmärsin nyt Wemmickin\nvihjauksen. Käsitin, että kun hänet tuomittaisiin, hänen omaisuutensa\njoutuisi valtiolle.\n\n\"Kuulehan, rakas poika\", virkkoi hän. \"On parempi, ettei herrasmiehen\nnyt tiedetä olevan minun läheiseni. Tule vain katsomaan minua ikäänkuin\ntulisit sattumalta Wemmickin kanssa! Sijoitu istumaan sellaiseen\npaikkaan, että näen sinut, kun olen oikeudessa viimeisen monista\nkerroista! Muuta en pyydä.\"\n\n\"En poistu viereltänne\", vakuutin, \"milloin minun vain sallitaan olla\nlähellänne. Suokoon Jumala minun olla yhtä uskollinen teille kuin te\nolette ollut minulle!\"\n\nTunsin hänen kätensä vapisevan sen pidellessä minun kättäni, hän käänsi\nkasvonsa toisaalle viruessaan veneen pohjalla, ja kuulin hänen\nkurkustaan vanhan tutun äänen -- joka nyt oli käynyt pehmeämmäksi kuten\nhänen koko olemuksensa. Oli hyvä, että hän oli ottanut tämän asian\npuheeksi, sillä se johti mieleeni seikan, jota en ehkä olisi muutoin\ntullut ajatelleeksi ennenkuin liian myöhään, nimittäin sen, ettei hänen\ntarvinnut saada tietää toiveittensa minun rikastuttamisestani\ntuhoutuneen.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\nHänet vietiin poliisioikeuteen, ja hänet olisi otettu heti\ntutkittavaksi ja tuomittavaksi, jollei olisi ollut välttämätöntä kutsua\nhänen tuntijakseen iäkästä viranomaista siitä vankilalaivasta, josta\nhän oli aikoinaan karannut. Ei kukaan epäillyt, että hän oli Magwitch,\nmutta Compeyson, jonka olisi pitänyt se todistaa, kellui vainajana\nvuoroveden mukana, eikä Lontoossa sattunut olemaan ainoatakaan\nvankilaviranomaista, joka olisi voinut sen vahvistaa. Saavuttuani\niltamyöhällä kaupunkiin olin mennyt suoraan Jaggersin puheille hänen\nyksityisasuntoonsa pyytämään hänen apuaan, eikä Jaggers tahtonut vangin\npuolesta myöntää mitään. Se oli ainoa tarjolla oleva apukeino, sillä\nhän vakuutti minulle, että jutun täytyisi todistajan saavuttua ratketa\nviidessä minuutissa ja ettei mikään voima maan päällä voisi estää sitä\nratkeamasta meitä vastaan.\n\nIlmoitin Jaggersille aikomukseni pitää Magwitchilta salassa hänen\nomaisuutensa kohtalo. Jaggers oli minulle nyreä ja vihainen, koska olin\n\"päästänyt sen solahtamaan sormieni lomitse\", ja huomautti, että meidän\npitäisi piakkoin laatia anomus koettaaksemme saada siitä ainakin\nosan. Mutta hän ei salannut, että vaikka useissa tapauksissa\nomaisuudenmenetystä ei tiukasti vaadittu, ei mikään tämän tapauksen\nasianhaara tehnyt sitä sellaiseksi. Käsitin sen oikein hyvin. En ollut\nlainsuojattoman sukulainen, eikä minua liittänyt häneen mikään\ntunnustettava side; hän ei ollut ennen pidätystään allekirjoittanut\nminkäänlaista asiakirjaa minun hyväkseni, ja nyt sen tekeminen olisi\nhyödytöntä. Minulla ei ollut minkäänlaisia vaatimusperusteita, ja\nvihdoin päätin ja sittemmin pysyin siinä päätöksessä, ettei sydämeni\nkoskaan kiusautuisi sellaisten hankkimisen toivottomasta tehtävästä.\n\nNähtävästi oli syytä otaksua, että hukkunut ilmiantaja oli toivonut\nsaavansa palkkion tästä menetetystä omaisuudesta ja hankkinut\njoitakuita tarkkoja tietoja Magwitchin liikeasioista. Kun hänen\nruumiinsa löytyi useiden virstojen päässä hänen kuolinpaikaltaan ja\nniin kammottavan muodottomaksi muuttuneena, että hänet voitiin tuntea\nainoastaan taskujensa sisällön nojalla, olivat hänen taskussaan olleen\nkotelon sisältämät muistiinpanot vielä luettavassa kunnossa. Niiden\njoukossa oli erään Uudessa Etelä-Walesissa toimivan pankkiliikkeen\nnimi, johon oli sijoitettu rahaerä, sekä kuvaus eräistä varsin\narvokkaista maa-alueista. Molemmat nämä tiedot sisältyivät luetteloon,\njonka Magwitch vankilassa ollessaan antoi Jaggersille ja jossa oli\nmainittu kaikki, kuten hän uskoi, minun perittävikseni joutuvat\nomaisuuserät. Hänen tietämättömyytensä oli lopulta hyväksi hänelle,\nmiesrukalle; hän luotti siihen, että perintöni oli varmassa tallessa\nJaggersin avulla.\n\nKolme päivää kestäneen viivytyksen jälkeen, jolla aikaa asian käsittely\noli lepäämässä, odotettaessa vankilalaivasta kutsutun todistajan tuloa,\ntämä todistaja saapui ja saattoi tämän helposti selvitetyn jutun\nlopulliseen kuntoon. Magwitchin tuomio määrättiin julistettavaksi\noikeuden seuraavassa istunnossa, joka pidettäisiin kuukauden kuluessa.\n\nTänä elämäni synkkänä aikana Herbert tuli eräänä iltana kotiin sangen\nmasentuneena ja virkkoi:\n\n\"Rakas Händel, pelkään, että minun on kohdakkoin pakko erota sinusta.\"\n\nKun hänen liikekumppaninsa oli valmistanut minua siihen, olin vähemmin\nhämmästynyt kuin hän luuli.\n\n\"Menetämme mainion tilaisuuden, jos jätän Kaironmatkani tuonnemmaksi,\nja minua pelottaa pahasti, Händel, että minun täytyy lähteä sinun\nkipeimmin minua tarvitessasi.\"\n\n\"Herbert, kaipaan sinua aina, koska rakastan sinua, mutta en tällä\nhetkellä kipeämmin kuin muulloinkaan.\"\n\n\"Jäät niin kovin yksinäiseksi.\"\n\n\"Minulla ei ole aikaa ajatella sitä\", vastasin. \"Tiedäthän, että olen\naina hänen luonansa, milloin minun vain sallitaan olla, ja että olisin\nhänen luonansa kaiket päivät, jos voisin. Ja kun palaan hänen luotansa,\ntiedät ajatusteni olevan hänen luonansa.\"\n\nSe kamala tila, johon Magwitch oli joutunut, oli meistä kummastakin\nniin hirvittävä, ettemme voineet viitata siihen selvemmin sanoin.\n\n\"Rakas ystävä\", jatkoi Herbert, \"salli läheisen eromme -- sillä se on\nhyvin läheinen -- oikeuttaa minut vaivaamaan sinua puhumalla sinusta\nitsestäsi. Oletko miettinyt tulevaisuuttasi?\"\n\n\"En, sillä en ole uskaltanut ajatella tulevaisuutta lainkaan.\"\n\n\"Mutta sinun tulevaisuuttasi ei sovi sivuuttaa; totisesti, rakas, rakas\nHändel, sitä ei saa sivuuttaa. Toivoisin sinun nyt keskustelevan siitä\nkanssani muutamia ystävällisiä sanoja.\"\n\n\"Olen valmis\", lupasin.\n\n\"Tähän haaraliikkeeseemme, Händel, meidän täytyy saada --\"\n\nHuomasin hänen hienotunteisuudessaan välttävän oikeata sanaa, ja niinpä\ntäydensin: \"Konttoristi.\"\n\n\"Niin, konttoristi. Eikä toivottavasti ole ensinkään epätodennäköistä,\nettä hän kohoaa -- kuten eräs tuntemasi konttoristi on kohonnut --\nosakkaaksi. No niin, Händel -- lyhyesti sanoen, rakas poika, suostutko\ntulemaan luokseni?\"\n\nHänen esiytymisensä oli lumoavan sydämellinen ja kiehtova, kun hän\nlausuttuaan: \"No niin, Händel\", ikäänkuin se olisi ollut tärkeän\nliike-esityksen vakava alku, äkkiä luopui siitä sävystä, ojensi\nvilpittömän kätensä ja puhui koulupoikamaisesti.\n\n\"Clara ja minä olemme puhelleet siitä tuontuostakin\", pitkitti Herbert,\n\"ja viimeksi tänä iltana se herttainen pikku olento kyynelet silmissä\npyysi minua ilmoittamaan sinulle, että jos mentyämme yhteen suostut\nmuuttamaan luoksemme, hän panee parhaansa tehdäkseen sinut onnelliseksi\nja saadakseen miehensä ystävän uskomaan, että hänkin on tämän ystävä.\nTulisimme niin hyvin toimeen, Händel!\"\n\nKiitin Claraa sydämestäni ja kiitin Herbertia sydämestäni, mutta\nvastasin, etten vielä voinut varmasti luvata liittyä häneen, kuten hän\noli niin ystävällisesti ehdottanut. Ensinnäkin oli aivoillani liiaksi\ntyötä kyetäkseni punnitsemaan asiaa selvästi. Toiseksi -- Niin!\nToiseksi väikkyi yhäti ajatuksissani hämärä kuva, joka kirkastuu hyvin\nlikellä tämän pienen kertomuksen loppua.\n\n\"Mutta jos arvelisit, Herbert, liikettänne vahingoittamatta voivasi\njättää tämän kysymyksen ratkaisemattomaksi vielä vähäksi aikaa --\"\n\n\"Vaikka kuinka pitkäksi\", huudahti Herbert. \"Kuudeksi kuukaudeksi,\nvuodeksi!\"\n\n\"Ei niin pitkäksi aikaa\", vastasin. \"Enintään kahdeksi tai kolmeksi\nkuukaudeksi.\"\n\nHerbert oli hyvin riemuissaan, kun pudistimme kättä tämän sopimuksen\nvahvistamiseksi, ja sanoi voivansa nyt rohkaistua ilmoittamaan minulle,\nettä hänen luultavasti täytyisi lähteä loppuviikolla.\n\n\"Entä Clara?\" kysyin.\n\n\"Se herttainen pikku olento\", vastasi Herbert, \"pysyy\nvelvollisuudentuntoisesti isänsä luona, niin kauan kuin tämän elämää\nkestää; mutta sitä ei voi kestää kauan. Rouva Whimple mainitsi minulle,\nettä hänen lähtönsä on varmasti likellä.\"\n\n\"Jotta en puhuisi tunnottomasti\", virkoin, \"ei hän voi tehdä mitään\nparempaa kuin lähteä.\"\n\n\"Se taitaa olla pakko myöntää\", yhtyi Herbert. \"Ja sitten palaan\nnoutamaan herttaista pikku olentoani, ja herttainen pikku olento ja\nminä astelemme rauhallisesti lähimpään kirkkoon. Muista! Se siunattu\narmas on ihan omaiseton, rakas Händel, ei ole vilkaissutkaan\nsukuluetteloihin, eikä hänellä ole aavistustakaan isoisästään. Kuinka\nonnellista isäni pojalle!\"\n\nSaman viikon lauantaina sanoin jäähyväiset Herbertille -- joka uhkui\nvaloisia toiveita, mutta oli murheellisen apeana, kun hänen täytyi\nerota minusta -- hänen istuessaan satamakaupunkiin lähtevissä\nkyytivaunuissa. Menin kahvilaan kirjoittaakseni lyhyen kirjeen Claralle\nja ilmoittaakseni hänelle, että Herbert oli lähtenyt, lähettäen hänelle\nlukemattomia sydämellisiä terveisiä, ja palasin senjälkeen yksinäiseen\nkotiini -- jos se ansaitsi sitä nimitystä, sillä nyt se ei enää ollut\nkotini, eikä minulla ollut kotia missään.\n\nPortailla kohtasin Wemmickin, joka oli tulossa alas, turhaan\nkäyteltyään rystysiään oveeni. En ollut tavannut häntä kahden kesken\npakoyrityksen onnettoman tuloksen jälkeen, ja hän oli tullut\nyksityisesti omasta kohdastaan lausumaan muutamia selittäviä sanoja sen\nepäonnistumisen johdosta.\n\n\"Compeyson-vainaja\", puheli Wemmick, \"oli vähitellen saanut osittain\ntarkan selon nyt päättyneestä asiasta, ja sen, mitä kuulin, kuulin\neräiltä hänen pinteeseen joutuneilta omaisiltaan -- joitakuita hänen\nomaisiaan on aina pinteessä. Pidin korvani auki, vaikka ne näennäisesti\nolivat ummessa, kunnes kuulin hänen olevan poissa, ja silloin arvelin,\nettä oli paras aika yrittää. Nyt voin vain otaksua, että hänen, hyvin\novelan miehen, taktiikkaan kuului tavanmukaisesti pettää omia\nvälikappaleitaan. Toivoakseni ette moiti minua, herra Pip? Varmasti\nkoetin auttaa teitä kaikesta sydämestäni.\"\n\n\"Olen siitä yhtä varma, Wemmick, kuin tekin voitte olla ja kiitän teitä\nmitä vakavimmin kaikesta mielenkiinnostanne ja ystävällisyydestänne.\"\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia, kiitoksia oikein paljon! Se oli huono homma\",\npahoitteli Wemmick, kynsien korvallistaan, \"ja vakuutan, etten ole\npitkään aikaan ollut niin harmissani. Tarkoitan nimittäin niin suuren\nkannettavan omaisuuden uhraamista. Hyväinen aika!\"\n\n\"_Minä_ taas ajattelen, Wemmick, sen omaisuuden onnetonta omistajaa.\"\n\n\"Niinpä niin\", äänsi Wemmick. \"Ei luonnollisestikaan voida huomauttaa\nmitään siitä, että olette pahoillanne hänen tähtensä, ja olisin itsekin\nvalmis uhraamaan viisipuntasen saadakseni hänet vapaaksi. Mutta\najattelen näin. Kun Compeyson-vainaja oli saanut etukäteen tiedon hänen\npaluustaan ja oli niin tiukasti päättänyt saattaa hänet tilinteolle, ei\nhäntä luullakseni olisi voinut pelastaa. Kannettava omaisuus sensijaan\nolisi varmasti voitu pelastaa. Se on ero omaisuuden ja omistajan\nvälillä, ettekö oivalla?\"\n\nKehokin Wemmickiä tulemaan asuntooni ja nauttimaan virkistyksekseen\nlasin grogia, ennenkuin hän lähtisi kävelemään Walworthiin. Hän\nhyväksyi kutsuni. Juodessaan kohtuullista annostaan hän virkkoi ilman\nminkäänlaista siihen johtavaa aihetta ja oltuaan sitä ennen sangen\nrauhattoman näköinen:\n\n\"Mitä arvelette siitä, herra Pip, että aion pitää lomapäivän\nmaanantaina?\"\n\n\"No, otaksuttavasti ette ole tehnyt sellaista temppua kokonaiseen\nvuoteen.\"\n\n\"Todennäköisesti en vuosikymmeneen\", oikaisi Wemmick. \"Niin. Aion\nottaa lomapäivän. Vielä enemmänkin, aion pyytää teitä lähtemään\nkävelyretkelle mukaani.\"\n\nOlin kieltäytymäisilläni, esittäen syyksi sen, että juuri silloin olin\nhuono seuramies, mutta Wemmick ennätti edelleni.\n\n\"Tiedän puuhailunne\", virkkoi hän, \"ja tiedän teidän olevan huonossa\nkunnossa, herra Pip. Mutta jos _voisitte_ sen tehdä, pitäisin sitä\nystävyydenosoituksena. Kävelyretki ei ole pitkä, ja se tehdään varhain.\nSanokaamme, että se sitoisi aikanne -- mukaanluettuna retkellä nautittu\naamiainen -- kello kahdeksasta kahteentoista. Voisittekohan jotenkin\npuristaa aikaanne, niin että se kävisi päinsä?\"\n\nHän oli useita kertoja tehnyt niin paljon hyväkseni, että tämä oli\nsangen vähäinen vastapalvelus. Sanoin voivani sen järjestää --\njärjestäväni sen -- ja hän oli niin hyvillään suostumuksestani, että\nminäkin olin mielissäni. Hänen erikoisesta pyynnöstään lupasin mennä\nhäntä tapaamaan Linnaan puoli yhdeksän maanantaiaamuna, ja sitten\nerosimme toisistamme sillä kertaa.\n\nTäsmälleen sovittuna aikana soitin maanantaiaamuna Linnan portinkelloa,\nja Wemmick itse otti minut vastaan; hän näytti minusta tavallista\ntiukemmalta, ja hänen päässänsä oli sileämpi hattu kuin tavallisesti.\nSisällä oli valmiina kaksi lasia rommia ja maitoa sekä kaksi voileipää.\nVanhuksen oli täytynyt nousta jalkeille leivosen kanssa samaan aikaan,\nsillä katsahtaessani hänen makuuhuoneeseensa näin, että hänen vuoteensa\noli tyhjä.\n\nKun olimme vahvistaneet itseämme rommilla ja maidolla sekä voileivillä\nja lähdimme tämän alkuvalmistuksen jälkeen kävelylle, otti Wemmick\nsuureksi hämmästyksekseni onkivavan olalleen.\n\n\"Mutta emmehän ole menossa onkimaan!\" huomautin.\n\n\"Emme\", myönsi Wemmick, \"mutta kävelen mielelläni vapa olallani.\"\n\nSe oli minusta omituista, mutta en kumminkaan virkkanut mitään, ja\nlähdimme liikkeelle. Astelimme Camberwellin niitylle päin, ja\nehdittyämme niille tienoille Wemmick huudahti äkkiä:\n\n\"Kas vain! Tuossahan on kirkko!\"\n\nSiinä ei ollut mitään kovin kummastuttavaa, mutta hämmästyin taaskin\naika lailla, kun hän ehdotti ikäänkuin loistavan ajatuksen\ninnostuttamana:\n\n\"Mennään sisälle!\"\n\nTeimme niin, Wemmick jätti onkivapansa eteiseen, ja silmäilimme\nympärillemme. Sillä välin Wemmick pisti kätensä takintaskuunsa ja otti\nsieltä esille paperiin kiedotun käärön.\n\n\"Hei vain!\" ihasteli hän. \"Tässä kaksi paria hansikkaita! Vedetään ne\nkäsiimme!\"\n\nKun ne olivat valkeita silohansikkaita ja kirjeluukku oli äärimmilleen\nleventynyt, alkoi mielessäni viritä voimakkaita epäluuloja. Ne\nvahvistuivat varmuudeksi, kun näin vanhuksen astuvan sisälle\nsivuovesta, saattaen naista.\n\n\"Hei vain!\" lausui Wemmick. \"Tuossa tulee neiti Skiffins! Suoritetaan\nvihkiminen!\"\n\nTämä häveliäs neitsyt oli samanlaisessa asussa kuin tavallisesti paitsi\nsitä, että hän nyt parhaillaan vaihtoi vihreitä käsineitään valkeihin.\nVanhus myöskin valmisti samanlaista uhria Hymenin alttarille. Vanhan\nherran kävi kuitenkin niin vaikeaksi saada hansikkaita käsiinsä, että\nWemmick näki välttämättömäksi panna hänet seisomaan selkä pylvästä\nvasten, sijoittua itse pylvään taakse ja kiskoa käsineitä, kun taas\nminä puolestani pitelin vanhaa herraa kiinni vyötäisiltä, jotta hän\ntarjoisi tasapuolisen ja varman vastuksen. Tämän nerokkaan suunnitelman\navulla hänen hansikkaansa saatiin paikoilleen mallikelpoisesti.\n\nSitten ilmestyivät pappi ja lukkari näkyviin, ja meidät järjestettiin\nseisomaan juhlallisen kaiteen ääreen. Uskollisesti noudattaen\nmielijohdettaan tehdä muka kaikki ilman valmistuksia Wemmick kuului\njupisevan itsekseen ottaessaan ennen toimituksen alkua jotakin\nliivintaskustaan: \"Kas vain! Tässä on sormus!\"\n\nMinä esiinnyin sulhasen todistajana eli puhemiehenä, kun taas pieni,\nnilkuttava penkinovien avaaja, jonka päässä oli pientä lasta\nmuistuttava, pehmeä myssy, oli olevinaan neiti Skiffinsin\nhelmaystävätär. Morsiamen luovuttamisen vastuunalainen tehtävä oli\nvanhuksen osalla, mistä johtui, että pappi tahtomattaan pahastui. Se\nkävi seuraavasti. Kun hän kysyi: \"Kuka luovuttaa tämän naisen vaimoksi\ntälle miehelle?\" ei vanhus aavistanutkaan, mille kohdalle\njuhlatoimitusta olimme ennättäneet, vaan seisoi rakastettavan\nsäteilevänä, tähyillen kymmeniä käskyjä. Tämän jälkeen pappi toisti:\n\"_Kuka_ luovuttaa tämän naisen vaimoksi tälle miehelle?\" Kun vanha\nherra edelleenkin oli mitä kunnioitettavimman tietämättömyyden tilassa,\nhuusi sulhanen totutulla äänellään: \"No, isävanhus, ymmärräthän; kuka\nluovuttaa?\" Hyvin pirteästi vanhus vastasi siihen, ennenkuin lausui,\nettä _hän_ luovutti: \"Hyvä, John, oikein hyvä, poikani!\" Ja senjälkeen\npappi kävi niin synkän äänettömäksi, että minua hetkisen epäilytti,\nsaisimmeko vihkimistä ensinkään kuntoon sinä päivänä.\n\nSe suoritettiin kuitenkin loppuun, ja kirkosta poistuessamme Wemmick\nkohotti kastemaljan kantta, pisti valkeat hansikkaansa siihen ja laski\nkannen paikalleen. Rouva Wemmick huolehti tulevaisuudesta enemmän, pani\nvalkeat hansikkaat taskuunsa ja veti vihreät jälleen käsiin. \"Ja nyt,\nherra Pip\", virkkoi Wemmick, ottaen ulos tullessamme onkivavan\nvoitonriemuisesti olalleen, \"sallikaa minun kysyä, otaksuisiko kukaan\ntätä vihkiäisseurueeksi?\"\n\nAamiainen oli tilattu pienestä miellyttävästä ravintolasta, joka\nsijaitsi noin virstan päässä niityn takana kohoavalla maaperällä, ja\nhuoneessa oli bagatellipöytä siltä varalta, että haluaisimme\njuhlamenojen jälkeen vapauttaa mielemme jännityksestä. Oli hupaista\npanna merkille, ettei rouva Wemmick enää vääntänyt irralleen Wemmickin\nkättä sen sovittautuessa hänen vartalonsa ympärille, vaan istui\nkorkeaselkämyksisessä tuolissa seinän vierellä kuten selloviulu\nkotelossaan ja salli itseään halattavan, niinkuin se sointuvaääninen\nkapine olisi sallinut.\n\nAamiainen oli erinomainen, ja milloin joku kieltäytyi ottamasta\njotakin pöydästä, huomautti Wemmick: \"Sopimuksen mukaan hankittua,\nymmärrättehän; älkää arkailko!\" Join nuoren parin maljan, join\nvanhuksen, join Linnan maljan, puhuin morsiamelle erohetkellä ja koetin\nolla niin miellyttävä kuin voin.\n\nWemmick saattoi minut ovelle, ja taaskin pudistin hänen kättänsä sekä\ntoivotin hänelle onnea.\n\n\"Kiitos!\" sanoi Wemmick. \"Hän on niin oivallinen kananhoitaja, ettei\nteillä ole siitä aavistustakaan. Saatte joitakuita munia, joten voitte\nitse arvostella. Kuulkaahan, herra Pip!\" Hän kutsui minut takaisin ja\npuhui hiljaa. \"Tämä on tyyten walworthilainen mielipide, suvainnette\nmuistaa.\"\n\n\"Ymmärrän. Siitä ei saa hiiskua Little Britainissa\", virkoin.\n\nWemmick nyökkäsi. \"Sen jälkeen, mitä ilmaisitte tuonnoin, sopisi herra\nJaggersin yhtä hyvin olla tietämättä tästä mitään. Hän saattaisi luulla\naivojeni pehmenevän tai jotakin sentapaista.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\n\nMagwitch oli vankilassa hyvin sairaana koko ajan juttupäivän\nmääräämisestä oikeuden istuntopäivään saakka. Hänellä oli katkennut\nkaksi kylkiluuta, ne olivat vahingoittaneet hänen keuhkojaan, ja hänen\nhengityksensä oli tuskallista ja vaivaloista, mikä pahentui päivä\npäivältä. Vammojensa tähden hän puhui niin hiljaa, että sitä tuskin\nkuuli; senvuoksi hän puhuikin hyvin vähän. Mutta hän oli aina valmis\nkuuntelemaan minua, ja ensimmäiseksi elämäntehtäväkseni tuli puhua\nhänelle ja lukea hänelle, mitä tiesin hänen pitävän kuulla.\n\nKun hän oli ihan liian sairas jäädäkseen yleiseen vankilaan,\nsiirrettiin hänet jo ensimmäisinä päivinä sairaalan puolelle. Tämä soi\nminulle tilaisuuden olla hänen luonansa enemmän kuin muutoin olisin\nvoinut olla. Ja ilman sairauttaan hänet olisi pantu rautoihin, sillä\nhäntä pidettiin päättäväisenä vankilankarkulaisena ja kuka tiesi minä\nmuuna.\n\nVaikka näinkin hänet joka päivä, tapahtui se vain lyhyeksi ajaksi\nkerrallaan; niinpä säännöllisesti uudistuvat eroaikamme olivat niin\npitkät, että hänen kasvoistaan kuvastuivat kaikki hänen ruumiillisessa\ntilassaan tapahtuvat vähäisetkin muutokset. En muista kertaakaan\nhuomanneeni niissä muutosta parempaan päin; hän kuihtui ja kävi\nheikommaksi ja huonommaksi vähitellen, päivä päivältä, siitä alkaen kun\nvankilan ovi sulkeutui hänen jälkeensä.\n\nHänestä kuvastui sellaista alistumista kuin hän olisi ollut lopen\nväsynyt. Toisinaan sain hänen esiintymisestään tai parista hänen\nhuuliltaan luiskahtaneesta sanasta sellaisen vaikutelman, että hän\npohti, olisiko hän paremmissa olosuhteissa saattanut olla parempi\nihminen. Mutta kertaakaan hän ei ilmaissut puolustautumista\nsensuuntaisella vihjauksella eikä koettanutkaan suunnata entisyyttä\npois sen ainaisesta muodosta.\n\nPari tai kolme kertaa sattui joku häntä hoitelevista ihmisistä\nviittaamaan hänen huonoon maineeseensa. Silloin välähti hänen\nkasvoilleen hymy, ja hän käänsi katseensa minuun kasvoillaan\nluottavainen ilme ikäänkuin olisi varmasti uskonut minun nähneen\nhänessä jonkun korvaavan piirteen jo niin varhain kuin ollessani pieni\nlapsi. Muuten hän oli aina nöyrä ja katuvainen eikä tietääkseni\nmilloinkaan valittanut.\n\nKäräjien alettua Jaggers taivutti hänet pyytämään, että hänen juttunsa\nlykättäisiin seuraaviin käräjiin. Anomus tehtiin ilmeisesti siinä\nmielessä, että hän ei voinut elää siihen saakka, ja se hylättiin. Juttu\notettiin heti käsiteltäväksi, ja syytettyjen paikalla ollessaan hän\nistui tuolissa. Kenenkään vastustamatta sain istua syytettyjen aition\nvieressä, sen ulkopuolella, ja pidellä kättä, jonka hän minulle ojensi.\n\nAsian käsittely oli hyvin lyhyt ja hyvin selvä. Kaikki, mitä hänen\nhyväkseen voitiin puhua, puhuttiin -- kuten esimerkiksi, että hän oli\nmuuttunut uutteraksi ja työteliääksi sekä menestynyt hyvin laillisesti\nja nuhteettomasti. Mutta mahdotonta oli kumota sitä tosiseikkaa, että\nhän oli palannut rangaistussiirtolasta, ollen nyt tuomarin ja\nvalamiehistön edessä. Oli mahdotonta käsitellä tätä häneen kohdistettua\nsyytöstä julistamatta häntä syylliseksi.\n\nSiihen aikaan oli tapana -- kuten niiden käräjien minulle antaman\nhirveän kokemuksen nojalla sain tietää -- omistaa viimeinen päivä\ntuomioiden julistamiselle ja loppuvaikutelmaksi julistaa\nkuolemantuomio. Jollei muistini pitäisi silmieni edessä häviämätöntä\nkuvaa, voisin näitä sanoja kirjoittaessani tuskin uskoa nähneeni\nkaksineljättä miestä ja naista tuotuina tuomarin eteen yhdessä\nkuulemaan sitä tuomiota. Ensimmäisenä näiden kahdenneljättä joukossa\noli hän -- istumassa, voidakseen hengittää niin hyvin, että henki\nhänessä säilyisi.\n\nKoko kohtaus johtuu uudelleen selvästi muistiini sen hetken eloisissa\nväreissä, aina huhtikuisiin sadepisaroihin saakka, joita rapisi\noikeussalin ikkunoihin, kimallellen huhtikuisen auringon säteissä.\nSyytettyjen aitioon teljettyinä, minun taaskin seisoessani sen\nulkonurkalla hänen kätensä kädessäni, olivat ne kaksineljättä miestä ja\nnaista, jotkut uhmaavina, toiset pelon valtaamina, jotkut nyyhkyttävinä\nja itkevinä, toiset peitellen kasvojaan, toiset tuijotellen synkästi\nympärilleen. Naispuolisten tuomittujen joukosta oli kajahtanut\nkirkaisuja, mutta ne oli vaimennettu, ja sitten oli seurannut\nhiljaisuus. Sheriffit vankkoine ketjuineen, oikeudenpalvelijat ja avara\nparveke täynnä kansaa -- suuri teatterimainen yleisö -- katseli, kun ne\nkaksineljättä ja tuomari pantiin juhlallisesti vastakkain. Sitten\ntuomari puhui heille.\n\nNiiden hänen edessään olevien turmeltuneiden olentojen joukossa, joille\nhänen täytyi erikoisesti kohdistaa puheensa, oli eräs, joka melkein\nlapsuudestaan saakka oli ollut lainrikkoja, joka uudistettujen\nvankeustuomioiden ja rangaistusten jälkeen oli vihdoin tuomittu\nkarkoitukseen määräajaksi ja joka oli karannut hyvin väkivaltaisesti ja\nrohkeasti ja uudelleen tuomittu rangaistussiirtolaan eliniäkseen. Tämä\nkurja mies näytti joksikin aikaa tulleen hairahdustensa tuntoon, kun\nhänet oli viety kauas entisten rikkomustensa näyttämöiltä, ja\nviettäneen rauhallista ja rehellistä elämää. Mutta antaen onnettomalla\nhetkellä perään niille taipumuksille ja intohimoille, jotka jo ammoin\nolivat tehneet hänet yhteiskunnan vitsaukseksi, hän oli poistunut\nrauhallisesta katumuspaikastaan ja palannut siihen maahan, jossa hän\noli lainsuojaton. Täällä pian paljastettuna hänen oli aluksi onnistunut\nvälttää oikeudenpalvelijoita, mutta kun hänet vihdoin pidätettiin hänen\nyrittäessään paeta, oli hän vastustanut ja aiheuttanut -- hän itse\ntiesi parhaiten, varmassa aikomuksessako vai sokeassa hurjuudessaanko\n-- paljastajansa kuoleman. Kun siitä, että hän oli palannut siihen\nmaahan, joka oli hänet hylännyt, oli määrätty rangaistukseksi kuolema\nja kun hänen jutussaan oli näin raskauttavat asianhaarat, täytyi hänen\nvalmistautua kuolemaan.\n\nAurinko paistoi sisälle oikeussalin isoista ikkunoista, lasilevyillä\nkimaltelevien sadepisaroiden lävitse, luoden leveän valojuovan noiden\nkahdenneljättä ja tuomarin väliin, liittäen heidät toisiinsa ja ehkä\nmuistuttaen joillekuille kuulijoista, että he molemmat joutuisivat\nehdottoman yhdenvertaisina mahtavammalle tuomiolle, jossa tiedettäisiin\nkaikki eikä voitaisi erehtyä. Nousten pystyyn, niin että hänen kasvonsa\nmuodostivat selvän täplän tässä valojuovassa, vanki virkkoi:\n\n\"Herra tuomari, olen saanut kuolemantuomioni Kaikkivaltiaalta, mutta\ntaivutan pääni teidän tuomiollenne.\"\n\nKuului hiljaista suhinaa, ja tuomari puhui sitten puhuttavansa muille.\nSenjälkeen heidät kaikki muodollisesti tuomittiin, joitakuita heistä\nsaatettiin ulos, jotkut heistä hoippuivat ulos kasvoillaan riutumuksen\nja uhmailun ilme, muutamat nyökkäsivät parvekkeelle, kaksi tai kolme\npudisti toistensa kättä, ja toiset poistuivat pureksien lähistöltä\nsaamiensa vihannesten jätteitä. Magwitch lähti viimeisenä, koska hänet\ntäytyi auttaa pystyyn tuoliltaan ja hänen täytyi kävellä hyvin\nhitaasti; ja hän piteli kättäni, sillä aikaa kun muita vietiin pois ja\nkuulijat nousivat pystyyn -- kohennellen vaatetustaan, kuten kirkossa\ntai muissa kokouspaikoissa tehdään -- sekä osoittelivat milloin mitäkin\nrikollista, useimmiten häntä ja minua.\n\nVakavasti toivoin hänen kuolevan ennen oikeuden pöytäkirjan\nvalmistumista, mutta peläten hänen pysyvän elossa aloin samana iltana\nkirjoittaa sisäministerille anomusta, esittäen, mitä Magwitchista\ntiesin, ja huomauttaen, että hän oli palannut kotimaahan minun tähteni.\nKirjoitin sen niin palavasti ja liikuttavasti kuin osasin ja saatuani\nsen valmiiksi ja lähetettyäni sen kirjoitin vielä anomuksia sellaisille\narvovaltaisille henkilöille, joiden toivoin olevan armahtavaisimpia, ja\nsommittelin anomuksen itse hallitsijallekin. Hänen tuomitsemisensa\njälkeen en levännyt useihin päiviin ja öihin, paitsi milloin nukahdin\ntuolilleni, vaan olin kokonaan syventynyt näihin vetoomuksiin. Ja\nlähetettyäni ne määräpaikkoihinsa en malttanut pysytellä poissa niiltä\npaikoilta, joissa ne olivat, sillä minusta tuntui kuin niistä olisi\nollut enemmän toivoa minun ollessani niiden läheisyydessä. Tässä\njärjettömässä rauhattomuudessani ja mielentuskassani harhailin iltaisin\npitkin katuja niiden virastojen ja talojen ohitse, joihin olin\nanomukseni jättänyt. Vielä tälläkin hetkellä tekevät Lontoon ikävät,\nläntiset kadut kylminä, tomuisina kevätiltoina ja niitä reunustavat\njonot jylhiä, suljettuja taloja sekä niiden pitkät lamppurivit minut\nalakuloiseksi, koska ne palauttavat mieleeni tämän ajan.\n\nJokapäiväisiä vierailujani hänen luonansa lyhennettiin nyt, ja häntä\nvartioitiin tiukemmin. Kun huomasin tai kuvittelin, että minun\nepäiltiin aikovan viedä hänelle myrkkyä, pyysin, että minut\ntarkastettaisiin, ennenkuin istuuduin hänen vuoteensa viereen, ja\nvakuutin aina saapuvilla olevalle vartijalle olevani valmis tekemään\nmitä tahansa saadakseni hänet luottamaan aikomusteni vilpittömyyteen.\nEi kukaan ollut tyly hänelle eikä minulle. Velvollisuus oli tehtävä, ja\nse tehtiin, mutta ei töykeästi. Vartija vakuutti minulle aina, että\npotilas oli heikompi, ja jotkut muut samaan huoneeseen sijoitetut\nsairaat vangit ja eräät toiset vangit, jotka sairaanhoitajina\nhoivailivat heitä -- pahantekijöitä, mutta kykeneviä olemaan\nhyväntahtoisia, kiitos _Jumalalle_! -- yhtyivät aina hänen\nselostukseensa.\n\nPäivien vieriessä edelleen panin yhä useammin merkille, että hän lepäsi\nlevollisesti katsellen valkeata laipiota kasvot ihan valottomina,\nkunnes joku sanani kirkasti ne tuokioksi, minkä jälkeen ne jälleen\nvaipuivat entiseen tilaansa. Toisinaan hän oli melkein tai aivan\nkykenemätön puhumaan; sitten hän vastaili minulle, hiljaa puristellen\nkättäni, ja totuin käsittämään hänen tarkoituksensa oikein hyvin.\n\nPäivien lukumäärä oli paisunut kymmeneksi, kun huomasin hänessä\nsuuremman muutoksen kuin olin siihen saakka nähnyt. Hänen silmänsä\nolivat suunnatut oveen ja kirkastuivat minun astuessani sisälle.\n\n\"Rakas poika\", alkoi hän istuuduttuani hänen vuoteensa vierelle,\n\"minusta tunnuit myöhästyvän. Mutta tiesin sen olevan mahdotonta.\"\n\n\"On täsmälleen oikea aika\", vastasin. \"Olin jo portilla vartoamassa.\"\n\n\"Sinä olet aina portilla vartoamassa, eikö totta, rakas poika?\"\n\n\"Kyllä, jotta en menettäisi minuuttiakaan sallitusta ajasta.\"\n\n\"Kiitoksia, rakas poika, kiitoksia! Jumala sinua siunatkoon! Sinä et\nole minua hylännyt, rakas poika.\"\n\nPuristin hänen kättänsä äänettömänä, sillä en voinut unohtaa\naikomukseni kerran olleen hylätä hänet.\n\n\"Ja kaikkein parasta on\", jatkoi hän, \"että olet ollut minulle\nlohdullisempi jouduttuani tumman pilven varjoon kuin auringonpaisteen\naikana. Se on parasta kaikesta.\"\n\nHän lepäsi selällään, hengittäen hyvin vaivaloisesti. Vaikka hän teki\nmitä hyvänsä ja vaikka hän rakastikin minua, kaikkosi valo\ntuontuostakin hänen kasvoiltaan, ja valkeaan laipioon tähdätyn tyynen\nkatseen peitti verhoava kalvo.\n\n\"Onko olonne hyvin tuskallista tänään?\"\n\n\"Enhän valita, rakas poika.\"\n\n\"Ette valita milloinkaan.\"\n\nHän oli lausunut viimeiset sanansa. Hän hymyili, ja käsitin hänen\nkosketuksensa tarkoittavan, että hän halusi nostaa kättäni ja laskea\nsen rinnalleen. Laskin sen siihen, ja hän hymyili taaskin, pannen sille\nmolemmat omat kätensä.\n\nVierailuaika kului loppuun meidän ollessamme siinä asennossa, mutta\nkatsahdettuani ympärilleni näin vankilanjohtajan seisovan likelläni, ja\nhän kuiskasi: \"Teidän ei tarvitse poistua vielä.\" Kiitin häntä ja\ntiedustin: \"Saanko puhua hänelle, jos hän kuulee minua?\"\n\nJohtaja astui syrjään ja viittasi vartijaa loittonemaan. Vaikka tämä\nmuutos tapahtui meluttomasti, poisti se kalvon valkeaan laipioon\ntähdätyn levollisen katseen tieltä, ja kuoleva katsoi minuun hyvin\nhellästi.\n\n\"Rakas Magwitch, minun täytyy nyt vihdoin ilmaista se teille.\nYmmärrättekö sanani?\"\n\nHiljainen kädenpuristus.\n\n\"Teillä oli ennen lapsi, jota rakastitte ja jonka menetitte.\"\n\nVoimakkaampi kädenpuristus.\n\n\"Hän oli elossa ja sai mahtavia ystäviä. Hän on elossa nytkin. Hän on\nhieno nainen ja hyvin kaunis. Ja minä rakastan häntä!\"\n\nTehden viimeisen heikon ponnistuksen, joka olisi ollut tehoton, jollen\nolisi siihen mukautunut ja sitä tukenut, hän vei käteni huulilleen.\nSenjälkeen hän antoi sen hiljaa vaipua jälleen rinnalleen, laskien omat\nkätensä sille. Hänen silmiinsä palasi levollinen, valkeaan laipioon\nsuunnattu katse, se himmeni, ja hänen päänsä painui rauhallisesti hänen\nrinnalleen.\n\nMuistaen silloin, mitä olimme yhdessä lukeneet, ajattelin niitä kahta\nmiestä, jotka menivät temppeliin rukoilemaan, ja käsitin, etten voisi\nlausua hänen vuoteensa vierellä parempia sanoja kuin: \"Oi, Herra, ole\narmollinen tälle, syntiselle!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU\n\n\nKun nyt olin jäänyt täysin omiin oloihini, ilmoitin aikovani muuttaa\npois huoneistani, Templestä, niin pian kuin vuokra-aikani voisi\nlaillisesti päättyä, ja siihen mennessä vuokrata ne puolestani muille.\nHeti kiinnitin ilmoituslaput ikkunoihin, sillä minulla oli velkoja ja\ntuskin ensinkään rahaa, ja raha-asiaini tila alkoi minua vakavasti\nhuolestuttaa. Minun olisi oikeammin pitänyt kirjoittaa, että olisin\nhuolestunut, jos minulla olisi ollut tarmoa ja keskittymiskykyä\nkylliksi, kyetäkseni selvästi tajuamaan mitään muuta tosiseikkaa kuin\nsen, että olin sairastumaisillani ankarasti. Äskeisen jännityksen\nnojalla olin jaksanut siirtää sairauden toistaiseksi, mutta en tyyten\nsitä torjua; tunsin sen nyt käyvän kimppuuni enkä paljoa muuta\nkäsittänytkään enkä muusta juuri välittänytkään.\n\nPäivän tai pari viruin sohvalla tai lattialla -- missä tahansa, mihin\nvain satuin vaipumaan -- pää raskaana ja jäsenet kipeinä, ilman tarmoa\nja ilman voimaa. Sitten tuli yö, joka tuntui hyvin pitkältä,\nlevottomuuden ja kauhun täyttämältä, ja kun aamulla yritin nousta\nistumaan vuoteessani ja ajattelemaan sitä, huomasin, etten siihen\npystynyt.\n\nOlinko todellakin ollut yön hiljaisuudessa Garden-pihalla, hapuillen\netsimässä venettä, jonka otaksuin olevan siellä, olinko kaksi tai kolme\nkertaa tullut tajuihini portailla hyvin kauhuissani, tietämättä, miten\nolin joutunut pois vuoteestani, olinko huomannut olevani sytyttämässä\nlamppua sen ajatuksen valtaamana, että hän oli tulossa ylös portaita ja\nettä valot olivat sammuneet, oliko minua sanomattomasti kiusannut\njonkun henkilön sekava puhelu, nauraminen ja ähkyminen, ja olinko\nmelkein epäillyt itseäni niiden äänten aiheuttajaksi, oliko huoneen\npimeässä sopessa ollut suljettu, rautainen pätsi ja oliko joku ääni yhä\nuudelleen huutanut, että neiti Havisham oli siinä palamassa --\nsellaisia seikkoja koetin mielessäni ratkaista ja saattaa jonkinlaiseen\njärjestykseen viruessani vuoteellani sinä aamuna. Mutta niiden ja minun\nväliin suikersi kalkkiuunin höyryjä, sotkien ne kaikki, ja niiden\nhöyryjen lävitse vihdoin näin kaksi miestä, jotka katselivat minua.\n\n\"Mitä haluatte?\" tiedustin hätkähtäen. \"En tunne teitä.\"\n\n\"No niin, hyvä herra\", vastasi heistä toinen, kumartuen puoleeni ja\nkoskettaen olkapäätäni, \"tämän asian varmastikin pian järjestätte,\nmutta olette pidätetty.\"\n\n\"Kuinka suuri velka on?\"\n\n\"Satakaksikymmentäkolme puntaa, viisitoista shillinkiä ja kuusi pennyä.\nJalokivikauppiaan lasku luullakseni.\"\n\n\"Mitä on tehtävä?\"\n\n\"Teidän olisi parasta tulla minun kotiini\", virkkoi mies. \"Minulla on\noikein sievä koti.\"\n\nYritin nousta pukeutuakseni. Kun seuraavan kerran heidät huomasin,\nseisoivat he vähän matkan päässä vuoteesta, silmäillen minua. Viruin\nvielä paikallani.\n\n\"Näette tilani\", sanoin. \"Tulisin mukaanne, jos voisin; mutta olen\ntodellakin ihan kykenemätön. Jos viette minut pois täältä, kuolen\nluullakseni matkalla.\"\n\nKenties he vastasivat tai pohtivat sitä kysymystä tai koettivat\nrohkaista minua uskomaan, että olin paremmassa kunnossa kuin luulin.\nKoska he nimittäin ovat muistissani ainoastaan tämän hennon säikeen\nvarassa, en tiedä, mitä he tekivät, paitsi sitä, etteivät he vieneet\nminua pois.\n\nEttä minussa oli kuume ja että minua kartettiin, että minulla oli\nkovat tuskat, että usein menetin järkeni, että aika tuntui\nloputtomalta, että sekoitin mahdottomia olentoja omaan itseeni, että\nolin talon seinään muurattu tiili, mutta kuitenkin rukoilin, että minut\nvapautettaisiin siitä huimaavasta paikasta, johon rakentajat olivat\nminut kiinnittäneet, että olin suunnattoman koneen terästanko, kolisten\nja pyörien rotkon reunalla, ja että kuitenkin omana itsenäni rukoilin,\nettä kone seisautettaisiin ja minun kohtani taottaisiin siitä irti,\nettä sairaudessani oli tällaisia vaiheita, sen tiedän oman muistini\nnojalla ja tiesin sen jollakin tavoin silloinkin. Että toisinaan\nkamppailin todellisten ihmisten kanssa, luullen heitä murhamiehiksi, ja\nettä yhtäkkiä käsitin heidän tarkoittavan minulle hyvää sekä sitten\nvaivuin uupuneena heidän käsivarsilleen, sallien heidän laskea minut\npitkäkseni, senkin tiesin silloin. Mutta ennen kaikkea tiesin, että\nkaikilla näillä ihmisillä -- joissa sairauteni pahimpina aikoina\ntapahtui kaikenlaisia tavattomia kasvonmuutoksia ja joiden koko paisui\n-- ennen kaikkea, sanon, tiesin, että kaikilla näillä ihmisillä oli\nomituinen taipumus ennemmin tai myöhemmin muuttua Joen näköisiksi.\n\nSivuutettuani sairauteni pahimman kohdan aloin panna merkille, että\nsamalla kun sen kaikki muut piirteet muuttuivat, tämä ainoa kestävä\npiirre ei muuttunut. Jos kuka tahansa ja milloin tahansa tuli\nläheisyyteeni, muuttui hän yhäti Joeksi. Kun avasin silmäni yöllä, näin\nvuoteeni vieressä olevalla isolla tuolilla Joen. Kun avasin silmäni\npäivällä, näin sittenkin Joen istumassa ikkuna-istuimella, poltellen\npiippuaan varjostetun, avoimen ikkunan ääressä. Kun pyysin vilvoittavaa\njuomaa, oli sitä minulle ojentava, hellä käsi Joen. Kun juotuani\nvaivuin takaisin pielukselleni, olivat ne kasvot, jotka katselivat\nminua niin toiveikkaasti ja hellästi, Joen.\n\nEräänä päivänä vihdoin rohkaistuin kysymään: \"_Onko_ siinä Joe?\"\n\nJa tuttu, herttainen, kotoinen ääni vastasi: \"Olen kuin olenkin, hyvä\nkumppani.\"\n\n\"Oi, Joe, sinä säret sydämeni! Katso minua vihaisesti, Joe! Lyö minua,\nJoe! Puhu minulle kiittämättömyydestäni! Älä ole minulle noin hyvä!\"\n\nJoe oli nimittäin painanut päänsä pielukselle viereeni ja kiertänyt\nkätensä kaulaani riemuissaan siitä, että tunsin hänet.\n\n\"Sinä, rakas Pip-kulta, vanha kumppani\", haasteli Joe, \"sinä ja minä\nolimme aina ystävyksiä. Ja kun olet kyllin terve lähteäksesi ajelulle\n-- kuinka mainiota!\"\n\nSenjälkeen Joe vetäytyi ikkunan ääreen seisomaan selkä minuun päin,\npyyhkien silmiään. Ja kun äärimmäinen heikkouteni esti minua nousemasta\npystyyn ja menemästä hänen luoksensa, viruin paikallani, katuvaisesti\nsupattaen: \"Oi, Jumala häntä siunatkoon! Oi, Jumala siunatkoon tätä\nlempeätä kristittyä!\"\n\nJoen silmät olivat punaiset seuraavan kerran nähdessäni hänet vuoteeni\nääressä, mutta pitelin hänen kättänsä omassani, ja me molemmat olimme\nonnelliset.\n\n\"Kuinka kauan, rakas Joe?\"\n\n\"Tarkoitat kai, kuinka kauan sairauttasi on kestänyt, rakas, vanha\nkumppani?\"\n\n\"Niin, Joe.\"\n\n\"Nyt ollaan toukokuun lopussa, Pip. Huomenna on kesäkuun ensimmäinen\npäivä\",\n\n\"Entä oletko ollut täällä koko ajan, rakas Joe?\"\n\n\"Jotensakin, hyvä kumppani. Sillä, kuten sanoin Biddylle, kun tieto\nsairaudestasi saapui kirjeessä, jonka toi postiljooni -- ennen\nnaimaton, mutta nyt naimisissa, vaikka saakin liian vähän palkkaa aika\npaljosta kävelystä ja kengänkulutuksesta, mutta maailman tavara ei ole\nollut hänen tarkoitusperänsä, ja avioliitto oli hänen sydämensä hartain\ntoive --\"\n\n\"On niin riemullista kuunnella sinua, Joe! Mutta keskeytin\nhuomautukseni, mitä sanoit Biddylle.\"\n\n\"Sanoin hänelle\", vastasi Joe, \"että kun ehkä olet outojen ihmisten\njoukossa ja kun sinä ja minä olemme aina olleet ystävyksiä, ei\nvierailuni sellaisella hetkellä ehkä osoittautuisi vastenmieliseksi. Ja\nBiddyn sanat kuuluivat: 'Mene hänen luoksensa aikaa hukkaamatta!' Ne\",\njatkoi Joe, ja hänellä oli nyt kasvoillaan harkitseva ilmeensä, \"olivat\nBiddyn sanat. 'Mene hänen luoksensa', sanoi Biddy, 'aikaa hukkaamatta!'\nLyhyesti lausuen, en pettäisi sinua pahasti\", lisäsi Joe mietittyään\nvähän aikaa vakavasti, \"jos selittäisin sinulle, että sen nuoren naisen\nsanat kuuluivat: 'minuuttiakaan aikaa hukkaamatta'.\"\n\nTällöin Joe keskeytti selittelynsä ja ilmoitti minulle, että piti\npuhella hyvin kohtuullisesti, että minun piti nauttia vähän ravintoa\ntiheästi, määräaikoina, tuntisinpa halua tai en, ja että minun tuli\nalistua hänen kaikkiin määräyksiinsä. Niinpä suutelin hänen kättänsä ja\nlepäsin paikallani, kun taas hän alkoi sepittää kirjettä Biddylle,\npannen siihen terveiseni.\n\nIlmeisesti Biddy oli opettanut Joen kirjoittamaan. Viruessani\nvuoteellani, katsellen häntä, en heikossa tilassani voinut olla taaskin\nitkemättä ilosta nähdessäni, kuinka ylpeästi hän ryhtyi tuhertamaan\nkirjettään. Vuoteestani oli poistettu verhot, ja se oli minun siinä\nmaatessani siirretty olohuoneeseen, koska tämä oli ilmavin ja tilavin,\nmatto oli otettu pois, ja huonetta pidettiin aina raikkaana ja\nterveellisenä yötä päivää. Kirjoituspöytäni ääreen, joka oli työnnetty\nsoppeen ja jolla oli sekava rykelmä pikku pulloja, Joe nyt istuutui\ntärkeään tehtäväänsä, valiten ensin kynän kynätarjottimelta niinkuin se\nolisi ollut isoja työkaluja sisältävä lipas ja käärien hihansa ylös,\nikäänkuin olisi aikonut käsitellä sorkkarautaa tai moukaria. Joen oli\nvälttämätöntä nojata raskaasti pöytään vasemmalla kyynärpäällään ja\ntyöntää oikea jalkansa hyvän matkaa taaksepäin, ennenkuin hän voi\nalkaa, ja alettuaan hän piirsi jokaisen alaspäin suunnatun vedon niin\nhitaasti kuin se olisi ollut kuuden jalan pituinen, kun taas jokaisella\nylöspäin suunnatulla vedolla kuulin hänen kynänsä pärskyvän\ntavattomasti. Hänellä oli sellainen omituinen mielikuva, että\nmustetolppo oli hänen sillä puolellaan, jolla se ei ollut, ja hän\nkasteli yhtenään kynäänsä tyhjässä kohdassa, näyttäen olevan täysin\ntyytyväinen tulokseensa. Silloin tällöin hänet kamppasi joku\noikokirjoituksellinen kompastuskivi, mutta ylipäänsä hän suoriutui kuin\nsuoriutuikin oikein hyvin, ja kirjoitettuaan nimensä ja siirrettyään\nlopputahran paperista päälakeensa molemmilla etusormillaan hän nousi\nseisoalle ja hääri pöydän ympärillä, rajattoman tyytyväisesti\ntarkastellen pöydällä viruvaa saavutustulostaan eri näkökulmista.\n\nOllakseni tekemättä Joea rauhattomaksi, puhumalla liian paljon, jos\nolisin jaksanut puhua liiaksi, tiedustin häneltä neiti Havishamin\nvointia vasta seuraavana päivänä. Kun kysyin, oliko palanut tointunut,\nravisti hän päätänsä.\n\n\"Onko hän kuollut, Joe?\"\n\n\"No, niin, hyvä veikko\", lausui Joe vastustelevasti ja päästäkseen\nasiaan asteittain, \"en menisi niin pitkälle, että väittäisin sitä,\nsillä se olisi aika paljon sanottu; mutta hän ei ole --\"\n\n\"Elossako, Joe?\"\n\n\"Se osuu likemmäksi\", myönsi Joe. \"Hän ei ole elossa.\"\n\n\"Kestikö hän kauan, Joe?\"\n\n\"Sairastumisesi jälkeen jotakuinkin, kuten saattaisi sanoa -- jos se\nolisi välttämätöntä -- viikon\", vastasi Joe edelleen minun tähteni\npäättäneenä johtua kaikkeen asteittain.\n\n\"Rakas Joe, oletko kuullut, miten hänen omaisuudelleen käy?\"\n\n\"No niin, hyvä veikko\", vastasi Joe, \"nähtävästi hän on määrännyt,\nnimittäin koronkasvussa pidettäväksi, suurimman osan siitä neiti\nEstellalle. Mutta pari päivää ennen tapaturmaa hän oli omakätisesti\nkirjoittanut pienen lisäpykälän, määräten viileät neljätuhatta herra\nMatthew Pocketille. Entä minkätähden, Pip, otaksut hänen jättäneen ne\nviileät neljätuhatta juuri Matthew Pocketille? 'Pipin hänestä,\nsanotusta Matthewista, antaman selostuksen vuoksi.' Biddy kertoi\nminulle, että kirjoituksessa oli niin\", jatkoi Joe, toistaen\nmuodollisen lauseen niinkuin se olisi hivellyt häntä sanomattomasti,\n\"'sanotusta Matthewista antaman selostuksen vuoksi'. Ja viileät\nneljätuhatta, Pip!\"\n\nEn ole koskaan saanut selville, keneltä Joe oli oppinut neljäntuhannen\npunnan erikoisen lämpötilan, mutta nähtävästi se teki rahaerän hänen\nmielestään suuremmaksi, ja hän nautti väittäessään sitä viileäksi.\n\nSe tieto ilahdutti minua suuresti, koska ainoa tekemäni hyvä työ tuli\nsiten täydelliseksi. Tiedustin Joelta, oliko hän kuullut kenenkään muun\nsukulaisen saaneen osuuksia jälkisäädöksessä.\n\n\"Neiti Sarah\", selitti Joe, \"saa viisikolmatta puntaa vuodessa\nostaakseen pillereitä, koska häntä vaivaa sappitauti. Neiti Georgiana\nsai kaksikymmentä puntaa käteistä. Rouva -- mikä onkaan niiden\nkyttyräselkäisten villien otusten nimi, hyvä kumppani?\"\n\n\"Kameli\", vastasin kummastellen, minkätähden hän saattoi haluta tietää\nsen.\n\nJoe nyökkäsi. \"Rouva Kameli\" -- millä nimityksellä kohta ymmärsin hänen\ntarkoittavan Camillaa, \"hän sai viisi puntaa ostaakseen itselleen\nkaislakynttilöitä ja laittaakseen niillä itsensä hyvälle mielelle\nherätessään yöllä.\"\n\nNäiden mainintojen paikkansapitävyys oli minusta niin kouraantuntuva,\nettä täydellisesti uskoin Joen tietoihin. \"Ja nyt\", jatkoi Joe, \"et\nvielä ole kyllin voimakas, hyvä ystävä saamaan enempää kuin yhden\nlapiollisen lisää tänään. Vanha Orlick, hän on murtautunut asuntoon.\"\n\n\"Kenen?\" kysyin.\n\n\"Myönnänhän kyllä, että hän on taipuvainen rehentelyyn\", selitti Joe\nanteeksipyytävästi, \"mutta englantilaisen koti on hänen linnansa, eikä\nlinnoihin saa murtautua muulloin kuin sodan aikana. Ja olkootpa hänen\npuutteensa millaiset tahansa, hän on sydämeltään oikea mies.\"\n\n\"Murtauduttiinko siis Pumblechookin taloon?\"\n\n\"Juuri niin, Pip\", myönsi Joe. \"Ja anastettiin hänen rahalippaansa ja\nhänen käteiskassansa, ja juotiin hänen viinejään, syötiin hänen\nruokiaan, hänen poskilleen annettiin läimäyksiä, hänen nenäänsä\nvedettiin, hänet sidottiin sängynpatsaaseensa, hänelle annettiin, mitä\nkuuluu, ja hänen suunsa tungettiin täyteen kukkia, ettei hän voinut\nhuutaa. Mutta hän tunsi Orlickin, ja Orlick on lääninvankilassa.\"\n\nNäiden esivalmistelujen jälkeen kävi keskustelumme esteettömäksi.\nVoimistuin hitaasti, mutta verkkaisesti ja varmasti, Joe viipyi\nluonani, ja kuvittelin taaskin olevani pieni Pip.\n\nJoen hellyys oli nimittäin niin kauniisti tarpeitteni mukainen,\nettä olin kuin lapsi hänen käsissään. Usein hän istui, puhellen\nminulle entiseen luottavaiseen ja yksinkertaiseen, vaatimattoman\nsuojelevaan tapaansa, niin että olin melkein valmis uskomaan koko\nelämäni tutussa keittiössämme vietettyjen päivien jälkeen olleen\nvoitetun kuumeen aiheuttamia sielullisia häiriöitä. Hän hoiti\npuolestani kaikki paitsi talousaskareita, joita varten hän oli\npestannut oikein kunnollisen naisen, maksettuaan pesijättärelle\nlopputilin heti saavuttuaan. \"Vakuutan näet sinulle, Pip\", virkkoi hän\nusein tämän omavaltaisuuden selitykseksi, \"että yllätin hänet\nkiskomassa varapatjasta höyheniä sankoon, myydäkseen ne. Ja senjälkeen\nhän olisi verottanut sinun patjaasi ja ottanut siitä höyheniä sinun\nviruessasi sillä, ja lisäksi hän oli korjaamaisillaan puoleensa\nkivihiiliä liemi- ja kasvisruoka-astioissa sekä viiniä ja väkijuomia\nWellington-saappaissasi.\"\n\nOdotimme sitä päivää, jolloin lähtisin ajelemaan, kuten aikoinaan\nolimme odottaneet oppilasaikani alkupäivää. Ja kun se päivä tuli ja\nkujalle tilattiin avovaunut, kietoi Joe minut vaatteisiin, otti minut\nsyliinsä, kantoi minut portaita alas vaunuille ja sijoitti minut\nniihin, ikäänkuin olisin vieläkin ollut sama avuton olento, jolle hän\noli niin ylenpalttisesti lahjoittanut suurenmoisen luontonsa runsautta.\n\nJa Joe nousi vierelleni, ja yhdessä ajoimme maaseudulle, jossa puut ja\nruoho jo olivat rehevässä kesäkasvussaan ja ilman täyttivät suloiset,\nkesäiset tuoksut. Päivä sattui olemaan sunnuntai, ja kun katselin\nviehättävää ympäristöä ja ajattelin, kuinka se oli kasvanut ja\nmuuttunut, kuinka pienet, villit kukat olivat kehittyneet ja kuinka\nlintujen äänet olivat voimistuneet sekä öin että päivin auringon ja\ntähtien valossa, samalla kun minä poloinen olin virunut kuumeisena ja\nheittelehtivänä vuoteellani, häiritsi rauhaani pelkkä se muistokin,\nettä olin heittelehtinyt kuumeen kourissa. Mutta kun kuulin pyhäisen\nkellonsoiton ja silmäilin hiukan enemmän levällään olevaa kauneutta,\ntunsin, etten ollut läheskään kyllin kiitollinen -- että olin vielä\nliian heikko siihenkin -- ja painoin pääni Joen olkaa vasten, kuten\nolin sen painanut ammoin sitten hänen vietyään minut markkinoille ja\nmilloin minnekin, kun kokemani olivat olleet liialliset nuorille\naisteilleni.\n\nVähän ajan kuluttua olin maltillisempi, ja puhelimme, kuten olimme\nennen puhelleet loikoessamme vanhan patterin ruohikolla. Joe ei ollut\nensinkään muuttunut. Aivan samanlainen kuin hän oli minun silmissäni\nollut silloin, oli hän nytkin, aivan yhtä yksinkertaisen uskollinen,\naivan yhtä koruttoman suora.\n\nKun hän palattuamme taaskin otti minut syliinsä ja kantoi minut\nvaunuista asuntooni, muistui mieleeni se tapauksista rikas joulupäivä,\njona hän oli kantanut minua suollamme. Emme olleet vielä mitenkään\nvihjanneet asemani muutokseen, enkä tietänyt, kuinka paljon hän tunsi\nviimeaikaista elämäntarinaani. Epäilin nyt itseäni niin paljon ja\nluotin häneen niin suuresti, etten kyennyt ratkaisemaan, pitikö minun\nviitata siihen, kun hän ei viitannut.\n\n\"Oletko kuullut, Joe\", tiedustin häneltä samana iltana, mietittyäni\nasiaa vielä, hänen poltellessaan piippuaan ikkunansa ääressä, \"kuka\nsuosijani oli?\"\n\n\"Olen kuullut\", vastasi Joe, \"ettei hän ollut neiti Havisham, hyvä\nystävä.\"\n\n\"Oletko kuullut, kuka hän oli, Joe?\"\n\n\"No niin! Olen kuullut hänen olleen sen henkilön, joka lähetti sen\nhenkilön, joka antoi sinulle setelit 'Iloisissa laivureissa', Pip.\"\n\n\"Niin hän oli.\"\n\n\"Hämmästyttävää!\" äänsi Joe mahdollisimman rauhallisesti.\n\n\"Oletko kuullut, että hän kuoli, Joe --\" jatkoin kohta yhä arempana.\n\n\"Kumpi? Hänkö, joka lähetti setelit, Pip?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Muistelen\", vastasi Joe mietittyään kauan, silmäillen hieman\nvälttelevästi ikkunaistuinta, \"kuulleeni hänestä jotakin sentapaista\nylimalkaisesti.\"\n\n\"Oletko kuullut mitään hänen olosuhteistaan, Joe?\"\n\n\"En erikoisesti, Pip.\"\n\n\"Jos haluat kuulla, Joe --\" aloin, mutta Joe nousi paikaltaan ja tuli\nsohvani vierelle.\n\n\"Kuulehan, vanha kumppani\", virkkoi Joe, kumartuen puoleeni. \"Aina mitä\nparhaat ystävykset, me, eikö totta, Pip?\"\n\nMinua hävetti vastata hänelle.\n\n\"Oikein hyvä siis\", jatkoi Joe, ikäänkuin _olisin_ hänelle vastannut,\n\"se on paikallaan; se on sovittu asia. Miksi sitten kajota sellaisiin\npuheenaiheisiin, joiden kahden sellaisen miehen kesken täytyy olla\ntarpeettomia ja pysyä sellaisina? Kahden sellaisen välillä on\npuheenaiheita yllin kyllin ilman tarpeettomiakin. Hyvä Luoja! Ajatella\nsisar-rukkaasi ja hänen äkäilyään! Entä muistatko Kutittajaa?\"\n\n\"Varmasti muistan, Joe.\"\n\n\"Kuulehan, hyvä veikko!\" haasteli Joe. \"Panin parhaani pitääkseni sinut\nja Kurittajan erillään toisistanne, mutta valtani ei aina ollut haluni\ntasalla. Milloin nimittäin sisar-raukkasi halusi löylyttää sinua, ei\nminun vastustukseni pahin seuraus ollut se\", puhui Joe perustelevaan\nlempitapaansa, \"että hän löylytti minuakin, vaan se, että hän löylytti\nsinua aina sentähden pahemmin. Panin sen merkille. Eihän nykäisy miehen\nviiksestä eikä myöskään miehen ravistaminen -- minkä sisaresi sai\nvarsin kernaasti tehdä -- voisi estää miestä pelastamasta pientä lasta\nkuritukselta. Mutta kun sitä pientä lasta kuritetaan ankarammin\nviiksinykäisyn tai ravistuksen vuoksi, silloin mies luonnollisesti\nsanoo itsekseen: 'Mitä hyvää olet tekevinäsi? Pahan kyllä näen', sanoo\nmies, 'mutta hyvää en näe. Pyydän siis sinua, hyvä herra, mainitsemaan\nhyvän puolen.'\"\n\n\"Mies sanoo?\" huomautin, kun Joe odotti minun lausuvan jotakin.\n\n\"Mies sanoo\", toisti Joe. \"Onko hän oikeassa, se mies?\"\n\n\"Rakas Joe, hän on aina oikeassa.\"\n\n\"No niin, hyvä ystävä\", virkkoi Joe, \"pysy siis sanoissasi! Jos hän on\naina oikeassa -- vaikka yleensä hän todennäköisemmin on väärässä -- on\nhän oikeassa sanoessaan näin: Jos milloin pidit jonkun pienen asian\nomina tietoinasi, ollessasi pieni lapsi, teit sen etupäässä tietäen\nhyvin, ettei J. Gargeryn valta erottaa sinua ja Kutittajaa toisistanne\nollut täydelleen hänen halunsa vertainen. Älä senvuoksi ajattele sitä\nenää kahden tällaisen miehen välisissä suhteissa, älkäämmekä toki\nlausuko huomautuksia tarpeettomista aiheista! Biddy näki aika paljon\nvaivaa tankatessaan minulle ennen lähtöäni -- sillä olen ihan kamalan\ntylsä --, että minun pitäisi nähdä se tässä valossa ja, nähden sen\ntässä valossa, myöskin esittää se niin. Ja kun ne molemmat\", jatkoi Joe\ntuiki ihastuneena loogilliseen järjestelyynsä, \"on tehty, sanoo sinulle\ntodellinen ystävä näin. Nimittäin. Et saa mennä liian pitkälle, vaan\nsinun täytyy nauttia illallisesi sekä viinin ja veden sekoitus, ja\nsinut pitää panna raitien väliin.\"\n\nSe, että Joe selvitti tämän asian näin hienotuntoisesti ja että Biddy\n-- joka naisen älyllä oli niin pian päässyt minusta selville -- oli niin\nherttaisen tahdikkaasti ja ystävällisesti valmistanut häntä siihen,\nteki minuun syvän vaikutuksen. Mutta tiesikö Joe, kuinka köyhä olin ja\nkuinka kaikki suuret odotukseni olivat haihtuneet, kuten soittemme\nusvat haihtuvat auringonpaisteen tieltä, se ei ollut minusta selvää.\n\nEn ymmärtänyt Joessa vielä yhtä seikkaa sen ensiksi alkaessa ilmetä,\nmutta pian opin sen murheellisesti käsittämään, nimittäin seuraavaa.\nVahvistuessani ja parantuessani Joen luontevuus minua kohtaan väheni.\nOllessani heikko ja täydelleen riippuvainen hänestä tämä oivallinen\nkumppani oli omaksunut entisen sävynsä, käytellen minusta entisiä,\nrakkaita nimityksiä, \"Pip kulta\", \"hyvä kumppani\", jotka nyt olivat\nsuloista soittoa minun korvissani. Myöskin minä olin omaksunut entiset\ntavat vain iloisena ja kiitollisena siitä, että hän salli minun niin\ntehdä. Mutta vaikka minä pidin niistä kiinni, alkoi Joen ote niistä\nhuomaamattomasti hellitä. Ja samalla kun se minua aluksi kummastutti,\naloin pian ymmärtää, että se johtui minusta ja että syy oli kokonaan\nminun.\n\nOi! Enkö ollut antanut Joelle aihetta epäillä pysyväisyyttäni ja\najatella, että menestyksen aikana kävisin hänelle kylmäksi ja hylkäisin\nhänet? Enkö ollut antanut Joen viattomalle sydämelle aihetta\nvaistomaisesti tuntea, että voimistuessani hänen otteensa minusta\nheikontuisi ja että hänen olisi parasta hellittää se aikanaan sekä\npäästää minut menemään, ennenkuin kiskaisisin itseni irti?\n\nOllessani kolmatta tai neljättä kertaa kävelemässä Templen puutarhoissa\nJoen käsivarteen nojautuneena havaitsin tämän hänessä tapahtuneen\nmuutoksen oikein selvästi. Olimme istuneet kirkkaassa, lämpimässä\npäivänpaisteessa katsellen jokea, ja noustessamme penkiltä satuin\nhuomauttamaan:\n\n\"Katsos, Joe! Pystyn kävelemään oikein vankasti. Nyt saat nähdä minun\nkävelevän omin voimin.\"\n\n\"Älä ponnistele liikoja, Pip!\" varoitti Joe. \"Mutta olen hyvilläni\nnähdessäni sinun siihen pystyvän, nuori herra.\" Viime sanat karmivat\nmieltäni; mutta miten olisin voinut huomauttaa mitään! Kävelin\nainoastaan puutarhan portille saakka, olin sitten olevinani heikompi\nkuin olinkaan ja pyysin Joen käsivartta tuekseni. Joe tarjosi sen,\nmutta oli aatoksissaan.\n\nMyöskin minä puolestani olin mietteissäni, sillä katuvaisten ajatusteni\nankarana pulmana oli, miten vastustaa tätä Joessa yhä voimakkaammin\ntapahtuvaa muutosta. En pyrikään salaamaan, että minua hävetti selittää\nhänelle tarkalleen, millainen asemani oli ja kuinka alas olin vaipunut;\nmutta toivottavasti se vastahakoisuuteni ei johtunut aivan arvottomista\nsyistä. Tiesin, että hän tahtoisi auttaa minua vähäisillä säästöillään,\nja käsitin, ettei hänen pitäisi minua auttaa ja etten saisi sallia\nhänen sitä tehdä.\n\nSe oli mietteliäs ilta meille kummallekin. Mutta ennenkuin menimme\nvuoteeseen, olin päättänyt odottaa ylihuomiseen, sillä seuraava\npäivä oli sunnuntai, ja aloittaa uuden suunnan viikon alkaessa.\nMaanantaiaamuna puhuisin Joelle tästä muutoksesta, työntäisin syrjään\ntämän viimeisenkin pidättämisrippeen, kertoisin hänelle, mitä\najatuksissani liikkui -- siitä toisesta seikasta, johon saakka ei vielä\nollut tultu -- ja minkätähden en ollut päättänyt lähteä Herbertin\nluokse, ja silloin tämä muutos olisi iäksi voitettu. Minun\nkirkastuessani Joekin kirkastui, ja tuntui siltä kuin hänkin olisi\nmyötämielisesti päässyt päätökseen.\n\nSunnuntaina meillä oli rauhallinen päivä, ajoimme maaseudulle ja\nkävelimme sitten vainioilla.\n\n\"Olen hyvilläni siitä, että olin sairas, Joe\", virkoin.\n\n\"Rakas Pip kulta, hyvä kumppani, olet melkein toipunut, nuori herra.\"\n\n\"Se on ollut muistettavaa aikaa minulle, Joe.\"\n\n\"Samoin minulle, nuori herra\", vastasi Joe.\n\n\"Olemme yhdessä viettäneet ajan, Joe, jota en ikinä unohda. Käsitän\nkyllä, että olen vähäksi aikaa unohtanut entiset päivämme, mutta näitä\nen unohda milloinkaan.\"\n\n\"Pip\", sanoi Joe, näyttäen hieman hätäiseltä ja vaivautuneelta, \"on\nollut mainioita hetkiä. Ja, nuori herra, mitä meidän kesken on ollut,\nse on ollut.\"\n\nKäytyäni illalla vuoteeseen Joe tuli huoneeseeni, kuten hänellä oli\nollut tapana koko toipumisaikani. Hän kysyi, tunsinko varmasti voivani\nyhtä hyvin kuin aamulla.\n\n\"Kyllä, rakas Joe, aivan.\"\n\n\"Entä voimistutko jatkuvasti, hyvä kumppani?\"\n\n\"Kyllä, rakas Joe, jatkuvasti.\"\n\nJoe taputti hartioitani verhoavaa peitettä isolla, hyvällä kädellään ja\nvirkkoi, kuten minusta kuulosti, ääni käheänä: \"Hyvää yötä!\"\n\nHerättyäni aamulla yhä pirteämpänä ja voimakkaampana oli mielessäni\nedelleen horjumattomana päätös kertoa Joelle kaikki viipymättä.\nPuhuisin hänelle ennen aamiaista. Pukeutuisin heti, menisin hänen\nhuoneeseensa ja yllättäisin hänet, sillä ensimmäisen kerran olin\njalkeilla varhain aamulla. Menin hänen huoneeseensa, mutta häntä ei\nsiellä ollut. Ja sen lisäksi, ettei häntä itseään ollut siellä, oli\nhänen matka-arkkunsakin poissa.\n\nKiiruhdin silloin aamiaispöydän luokse ja löysin siltä kirjeen. Sen\nlyhyt sisältö oli seuraava:\n\n\"Haluamatta olla tungettelija olen lähtenyt pois sillä olet jälleen\nterve rakas Pip ja tulet toimeen paremmin ilman _Joea_.\n\n\"J. K. Aina mitä parhaat ystävykset.\"\n\nKirjekuoreen oli myöskin pistetty kuittaus siitä velasta, jonka tähden\nminut oli pidätetty, ja sen kustannuksista. Siihen hetkeen saakka olin\nväärin otaksunut velkojani peruuttaneen vaatimuksensa tai jättäneen sen\ntoteuttamisen siihen saakka, kunnes olisin täydelleen toipunut. En\nollut uneksinutkaan, että Joe oli maksanut rahat; mutta Joe oli ne\nmaksanut, ja kuitissa oli hänen nimensä.\n\nMitäpä olisin nyt voinut tehdä muuta kuin seurata häntä vanhalle,\nrakkaalle pajalle siellä selvittääkseni hänelle kaikki, katuvaisesti\nmoittiakseni häntä ja huojentaa mieltäni ja sydäntäni puhumalla siitä\nsalaisesta asiasta, joka oli aluksi väikkynyt ajatuksissani jonakin\nepämääräisenä ja sitten muovautunut varmaksi tarkoitukseksi.\n\nSe tarkoitus oli, että menisin Biddyn luokse, osoittaisin hänelle,\nkuinka nöyrtyneenä ja katuvaisena palasin, kertoisin hänelle, kuinka\nolin menettänyt kaikki, mitä olin aikoinani toivonut, ja muistuttaisin\nhänelle entisestä, ensimmäisten onnettomuuspäivieni aikaisesta,\nluottamuksellisesta tuttavallisuudesta. Senjälkeen lausuisin hänelle:\n\"Biddy, luullakseni pidit minusta ennen sangen paljon, jolloin\nharhaileva sydämeni jopa eksyessään pois luotasi oli luonasi\nrauhallisempi ja parempi kuin se on senjälkeen koskaan ollut. Jos voit\npitää minusta puolittainkaan yhtä paljon uudelleen, jos voit ottaa\nminut kaikkine vikoineni ja pettymyksineni, jos voit ottaa minut\nvastaan, kuten anteeksisaanut lapsi otetaan -- ja totisesti olen yhtä\nmurheellinen, Biddy, ja tarvitsen yhtä kipeästi tyynnyttävää ääntä ja\nrauhoittavaa kättä -- toivon ansaitsevani hiukan paremmin kuin ennen\nolisin ansainnut -- en paljoa, mutta hiukan paremmin. Ja, Biddy, sinun\nasiaksesi jää ratkaista, ryhdynkö työskentelemään Joen kumppanina\npajassa, vai pitääkö minun yrittää jotakin muuta ammattia tässä maassa,\nvai lähdemmekö kaukaiseen paikkaan, missä minua odottaa tilaisuus,\njonka hyväksymisen sitä minulle tarjottaessa jätin toistaiseksi, kunnes\nsaisin vastauksesi. Ja nyt, rakas Biddy, jos voit vakuuttaa olevasi\nvalmis samoamaan maailman lävitse kanssani, teet maailman varmasti\nparemmaksi minulle ja minut paremmaksi ihmiseksi sille, ja yritän\nankarasti tehdäkseni sen paremmaksi maailmaksi sinulle.\"\n\nSellainen oli aikomukseni. Kulutettuani vielä kolme päivää toipumiseen\nmatkustin entiselle kotipaikalleni sitä toteuttamaan. Ja se, miten se\ntehtäväni luonnistui, onkin ainoa seikka, joka minun on enää\nkerrottava.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU\n\n\nTieto asemani pahasta romahduksesta oli ennättänyt syntymäpaikalleni ja\nsen ympäristöön, ennenkuin minä sinne saavuin. Se tunnettiin \"Sinisessä\nKarjussa\", ja se oli aiheuttanut suuren muutoksen sikäläiseen\nkäytöstapaan. Samalla kun \"Karju\" oli lämpimän hartaasti noudatellut\nmieltäni päästessäni käsiksi varoihin, oli \"Karju\" siinä suhteessa\näärimmäisen kylmä nyt menettäessäni omaisuuteni.\n\nSaavuin perille illalla hyvin uupuneena matkasta, jonka olin niin usein\naikaisemmin suorittanut niin helposti. \"Karju\" ei voinut sijoittaa\nminua tavalliseen makuuhuoneeseeni, jossa oli toinen vieras --\notaksuttavasti joku, jolla oli odotuksia -- ja voi luovuttaa minulle\nsangen vaatimattoman kammion kyyhkysten ja kyytivaunujen seassa pihan\nylälaidassa. Mutta nukuin siinä majoituspaikassa yhtä sikeästi kuin\nolisin nukkunut oivallisimmassa mukavuudessa, mitä \"Karju\" olisi voinut\nminulle tarjota, ja uneni olivat samanlaatuisia kuin parhaassa\nmakuuhuoneessa.\n\nVarhain aamulla, aamiaistani valmistettaessa, kävelin Satis-talon\nohitse. Porttiin ja ikkunoista riippuviin matonkappaleisiin oli\nkiinnitetty painettuja ilmoituksia, että seuraavalla viikolla\nmyytäisiin huutokaupalla talouskaluja ja -tavaraa. Talo itse myytäisiin\nvanhoina rakennustarpeina ja purettaisiin. Panimoon oli merkitty\nvalkeilla länkähaaraisilla kirjaimilla Osa I; päärakennuksen kauan\nsuljettuun osaan oli merkitty Osa 2. Rakennuksen muihin kohtiin oli\nmerkitty muita osia, seiniltä oli revitty muurivihreätä jättämään tilaa\nkirjoituksille, ja sitä virui kasoittain tomussa jo kuihtuneena.\nAstuttuani hetkiseksi avoimesta portista sisälle katselemaan\nympärilleni samannäköisenä kuin vaivautunut vieras, jolla ei ole\npaikalla mitään tekemistä, näin huutokaupanpitäjän konttoristin\nkävelevän tynnyreillä, huudellen niistä ilmoituksia luettelontekijälle,\njoka istui kynä kädessä, pitäen väliaikaisena pöytänään pyörätuolia,\njota olin niin usein työnnellyt takomalaulun tahdissa.\n\nPalattuani syömään aamiaista \"Karjun\" kahvilahuoneessa oli Pumblechook\nsiellä keskustelemassa isännän kanssa. Pumblechook -- jonka ulkomuotoa\nhänen äskeinen yöllinen seikkailunsa ei ollut parantanut -- odotti\nminua ja puhutteli minua seuraavin sanoin:\n\n\"Nuori mies, minua surettaa nähdä teidät alennettuna. Mutta mitä muuta\nolisi voinut odottaa, mitä muuta olisi voinut odottaa!\"\n\nKun hän ojensi kätensä suurenmoisen anteeksiantavasti ja minä olin\nsairauden murtama sekä kykenemätön riitelemään, tartuin siihen.\n\n\"William\", lausui Pumblechook tarjoilijalle, \"tuokaa sämpylä pöytään!\nJa onko tultu tähän! Onko tultu tähän!\"\n\nIstuuduin synkkänä aterioimaan. Pumblechook seisoi vierelläni ja kaasi\nminulle teetä -- ennenkuin ennätin kajota kannuun -- sellaisen\nhyväntekijän näköisenä, joka oli päättänyt pysyä uskollisena viimeiseen\nsaakka.\n\n\"William\", kehoitti Pumblechook murheellisesti, \"riputtakaa suolaa!\nOnnellisempina aikoina\" -- puhuen minulle -- \"taisitte käyttää sokeria?\nEntä maitoa? Niin, kyllä. Sokeria ja maitoa. William, tuokaa\nvesikrassia!\"\n\n\"Kiitoksia!\" torjuin lyhyesti. \"En syö vesikrassia.\"\n\n\"Ette syö sitä\", vastasi Pumblechook, huokaisten ja nyökäten useita\nkertoja, ikäänkuin hänen olisi sopinut sitä odottaa ja ikäänkuin\npidättyminen vesikrassien nauttimisesta olisi ollut romahdukseni\nmukaista. \"Aivan niin. Yksinkertaisia maantuotteita. Niin. Teidän ei\ntarvitse sitä tuoda, William.\"\n\nSöin aamiaistani, ja Pumblechook seisoi edelleen vierelläni, tähyillen\nkalamaisesti ja hengittäen meluisasti, kuten hän aina teki.\n\n\"Tuskin muuta kuin luuta ja nahkaa!\" aprikoi Pumblechook ääneen. \"Ja\nkuitenkin silloin, kun hän poistui täältä -- voinen lisätä, saaden\nsiunaukseni -- ja levitin hänen eteensä vaatimattoman aittani\nmehiläismäisesti, hän oli pullea kuin persikka!\"\n\nTämä toi mieleeni, kuinka ihmeen suuri ero oli hänen orjamaisuutensa\nvälillä, kun hän oli ojentanut kätensä menestykseni alkuasteilla,\nlausuen: \"Saanko?\" ja hänen rehentelevän laupeutensa välillä, kun hän\nnyt ojensi samat lihavat viisi sormeaan.\n\n\"Ahaa!\" jatkoi hän, ojentaen minulle leipää ja voita. \"Entä ettekö\nolekin menossa Josephin luokse?\"\n\n\"Mitä taivaan nimessä\", tokaisin, tulistuen vastoin tahtoani, \"teille\nmerkitsee, minne olen menossa? Jättäkää se teekannu rauhaan!\"\n\nSe oli pahinta, mitä saatoin sanoa, koska se tarjosi Pumblechookille\nhänen haluamansa tilaisuuden.\n\n\"Kyllä, nuori mies\", myöntyi hän, hellittäen otteestaan kysymyksessä\nolevan esineen rivan, peräytyen askelen tai pari loitommaksi pöydästäni\nja puhuen ovella seisovalle isännälle ja tarjoilijalle, \"minä _jätän_\ntuon teekannun rauhaan. Olette oikeassa, nuori mies. Kerta kaikkiaan,\nolette oikeassa. Hairahduin osoittamaan sellaista harrastusta\naamiaiseenne, että toivoin teidän virkistävän ruumistanne, jota\ntuhlaavaisuuden rappeuttavat vaikutukset ovat voivuttaneet, esi-isienne\nterveellisellä ravinnolla. Ja kuitenkin\", puhui Pumblechook, kääntyen\nisännän ja tarjoilijan puoleen ja osoittaen minua käsivarren matkan\npäästä, \"juuri hänen kanssansa laskin aina leikkiä hänen lapsuutensa\nonnellisina päivinä! Älkää väittäkö, ettei niin voi olla! Minä sanon,\nettä tuossa on juuri hän!\"\n\nVastaukseksi molemmat kuulijat murahtivat hiljaa. Erikoisesti näytti\ntarjoilija olevan liikutettu.\n\n\"Juuri hänen kanssansa\", jatkoi Pumblechook, \"olen ajanut kieseissäni.\nJuuri hänet olen nähnyt kasvatettavan kädestä pitäen. Juuri hänen\nsisarensa eno olin avioliiton nojalla, kuten äidin nimi oli Georgiana\nMaria hänen äitinsä mukaan; inttäköön hän sitä valheeksi, jos voi!\"\n\nTarjoilija näytti varmasti uskovan, etten voinut inttää sitä vastaan ja\nettä se teki asian pahannäköiseksi.\n\n\"Nuori mies\", pitkitti Pumblechook, kiertäen päätänsä minuun päin\nvanhaan tapaansa, \"olette menossa Josephin luokse. Mitä minulle\nmerkitsee, kysytte, minne olette menossa? Sanon teille, hyvä herra,\nolette menossa Josephin luokse.\"\n\nTarjoilija yskäisi ikäänkuin olisi vaatimattomasti kehoittanut minua\nselviytymään siitä.\n\n\"Nyt\", haasteli Pumblechook, koko ajan esiintyen vimmastuttavasti\nikäänkuin olisi puhunut hyveen nimessä sellaista, mikä oli täysin\nvarmaa ja sitovaa, \"selitän teille, mitä puhua Josephille. Tässä on\nsaapuvilla 'Karjun' isäntä, tunnettu ja kunnioitettu tässä kaupungissa,\nja tässä on William, jonka isän nimi oli Potkins, jollen erehdy.\"\n\n\"Ette erehdy, herra\", vahvisti William.\n\n\"Heidän kuultensa\", jatkoi Pumblechook, \"selitän teille, nuori mies,\nmitä puhua Josephille. Sanotte: 'Joseph, tänään tapasin ensimmäisen\nhyväntekijäni ja onneni perustajan. En tahdo mainita nimiä, Joseph,\nmutta niin kaupunkilaiset suvaitsevat häntä nimittää, ja tapasin sen\nmiehen --'\"\n\n\"Vannon, etten näe häntä täällä\", huomautin.\n\n\"Sanokaa sekin!\" tokaisi Pumblechook. \"Kertokaa sanoneenne se, ja\nsilloin Josephkin otaksuttavasti osoittaa kummastusta!\"\n\n\"Siinä suhteessa olette täydelleen erehtynyt\", vastasin. \"Minä tiedän\nsen paremmin.\"\n\n\"Sanokaa hänelle\", jatkoi Pumblechook: \"'Joseph, tapasin sen miehen,\neikä sillä miehellä ole kaunaa teitä eikä minua kohtaan. Se mies tuntee\nluonteesi ja tuntee hyvin pölkkypäisyytesi sekä tietämättömyytesi,\nJoseph; ja hän tuntee minun luonteeni, Joseph, ja tuntee\nkiitollisuudenpuutteeni. Niin, Joseph', sanokaa\" -- tässä Pumblechook\npudisti päätänsä ja heristi kättänsä minulle, \"'hän tietää, että\nminulta täydelleen puuttuu tavallista inhimillistä kiitollisuutta.\n_Hän_ tietää sen paremmin kuin kukaan muu voi tietää. _Sinä_ et sitä\ntiedä, Joseph, koska sinulla ei ole siihen aihetta, mutta se mies\ntietää.'\"\n\nNiin typerä aasi kuin hän olikin, hämmästytti minua todella, että hän\nvoi olla kyllin julkea laverrellakseen moista vasten kasvojani.\n\n\"Sanokaa: 'Joseph, hän lähetti pienen sanoman, jonka nyt toistan. Se\nkuuluu, että hän minun alennuksessani näki kohtalon sormen. Hän tunsi\nsen sormen nähdessään sen, ja hän näki sen selvästi. Se osoitti\nseuraavaa kirjoitusta: _Palkka kiittämättömyydestä ensimmäistä\nhyväntekijää ja onnen perustajaa kohtaan_. Mutta se mies vakuutti,\nettei hän katunut, mitä oli tehnyt, Joseph. Ei ensinkään. Se oli oikein\ntehty, se oli ystävällisesti tehty, se oli hyväntahtoisesti tehty, ja\nhän olisi valmis tekemään sen uudelleen.'\"\n\n\"On vahinko\", huomautin ylenkatseellisesti, lopettaessani keskeytynyttä\nateriaani, \"ettei mies sanonut, mitä hän oli tehnyt ja olisi valmis\ntekemään uudelleen.\"\n\n\"'Karjun' isäntä\" -- Pumblechook puhui nyt majatalon omistajalle -- \"ja\nWilliam! Minulla ei ole mitään vastaan, että, jos niin haluatte,\nmainitsette kaupungilla sen olleen oikein, ystävällistä ja\nhyväntahtoista ja minun olevan siihen uudelleen valmiina.\"\n\nNäin sanoen tuo petturi pudisti heidän kummankin kättänsä iloisesti ja\npoistui talosta, jättäen minut paljon hämmästyneemmäksi kuin\nriemastuneeksi epämääräisen \"sen\" johdosta. Pian senjälkeen minäkin\npoistuin, ja mennessäni pitkin High-katua näin hänen esitelmöivän --\nepäilemättä samasta aineesta -- liikkeensä ovella valioryhmälle, joka\nkunnioitti minua hyvin epäsuopeilla silmäyksillä, astellessani ohitse\ntoisella puolella katua.\n\nMutta vain sitä mieluisampaa oli mennä Biddyn ja Joen luokse, joiden\nsuuri suvaitsevaisuus loisti, jos mahdollista, entistä kirkkaammin\ntämän julkean teeskentelijän vastakohtana. Kävelin sinnepäin\nverkkaisesti, sillä raajani olivat heikot, mutta lähestyessäni heitä\ntunsin lisäytyvää huojennusta ja sellaista tunnetta, että röyhkeys ja\nvilpillisyys jäivät yhä kauemmaksi taakseni.\n\nKesäkuinen sää oli viehättävä. Taivas oli sininen, leivoset liitelivät\nkorkealla vihreiden peltojen yläpuolella, ja koko seutu oli minusta\npaljon kauniimpi ja rauhaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Matkaani\nlyhensivät monet mieluisat kuvat elämästä, jota siellä viettäisin, sekä\nluonteeni muuttumisesta paremmaksi, kun rinnallani olisi opastava\nhenki, jonka koruttomasta luottamuksesta ja kotoisesta viisaudesta olin\nsaanut kokemuksia. Ne herättivät mielessäni hellän tunteen, sillä\npaluuni oli pehmittänyt sydäntäni ja oli tapahtunut sellainen muutos\nkuin olisin ponnistellut kotiin paljain jaloin pitkältä matkalta ja\nkuin vaellustani olisi kestänyt useita vuosia.\n\nEn ollut koskaan nähnyt koulua, jossa Biddy oli opettajana, mutta kapea\nkiertokuja, jota myöten menin kylään rauhallisuuden vuoksi, vei sen\nohitse. Pettymyksekseni huomasin, että oli lomapäivä, koulussa ei ollut\nlapsia ja Biddyn asunto oli suljettu. Mielessäni oli väikkynyt\nsellainen toiveikas ajatus, että näkisin hänet hänen jokapäiväisissä\ntehtävissään, ennenkuin hän näkisi minut, ja se oli pettänyt.\n\nMutta paja oli varsin lyhyen matkan päässä, ja kävelin sitä kohti\nviehkeiden, vihreiden lehmusten varjossa, kuunnellen Joen vasaran\nkalketta. Kauan senjälkeen kun minun olisi pitänyt sitä erottaa ja\nkauan senjälkeen kun olin kuvitellut sitä kuulevani sekä huomannut sen\nkuvitteluksi, oli kaikki hiljaista. Lehmukset olivat paikallaan,\nvalkeat orjanruusut olivat paikallaan, kastanjat olivat paikallaan, ja\nniiden lehdet kahisivat sopusointuisesti seisahtuessani kuuntelemaan,\nmutta Joen vasaran kalketta ei kantautunut sydänkesäisen tuulen mukana.\n\nMinua melkein pelotti, vaikka en tiennyt syytä, saapua pajan näkyviin,\nmutta, vihdoin sen näin ja havaitsin sen suljetuksi. Ei tulen hohdetta,\nei säihkyvää kipunakuuroa, ei palkeiden kohinaa; kaikki suljettua,\nkaikki hiljaista.\n\nMutta talo ei ollut tyhjänä, ja vierashuone näkyi olevan käytännössä,\nsillä sen ikkunassa liehuivat valkeat verhot, ja ikkuna oli auki ja\nhilpeännäköisenä kukkasista. Menin hiljaa sitä kohti, aikoen pilkistää\nsisälle kukkien ylitse, mutta samassa Joe ja Biddy seisoivat käsikkäin\nedessäni.\n\nEnsiksi Biddy huudahti ikäänkuin olisi luullut näkevänsä haamuni, mutta\nseuraavalla hetkellä hän oli syleilyssäni. Minua itketti hänen ja häntä\nminun näkemiseni, minua, koska hän näytti niin raikkaalta ja\nmiellyttävältä, ja häntä, koska minä olin niin riutunut ja kalpea.\n\n\"Mutta, rakas Biddy, kuinka pirteä oletkaan!\"\n\n\"Niin, rakas Pip.\"\n\n\"Ja, Joe, kuinka pirteä _sinä_ oletkaan!\"\n\n\"Niin, rakas kunnon Pip, vanha kumppani.\"\n\nKatselin heitä vuorotellen, ja sitten --\n\n\"On hääpäiväni\", huudahti Biddy onnen puuskassa, \"ja olen naimisissa\nJoen kanssa!\"\n\nHe olivat vieneet minut keittiöön, ja olin laskenut pääni vanhalle\nhonkapöydälle. Biddy painoi toista kättäni huuliaan vasten, ja Joen\nkäsi oli virkistävänä hartioillani. \"Hän ei ollut kyllin vankka,\nrakkaani, yllätettäväksi\", virkkoi Joe. Ja Biddy vastasi: \"Minun olisi\npitänyt sitä ajatella, rakas Joe, mutta olin liian onnellinen.\" He\nmolemmat olivat niin ylettömän riemuissaan nähdessään minut, niin\nylpeät nähdessään minut, niin liikutettuja siitä, että olin tullut\nheidän luoksensa, niin iloissaan, että olin sattumalta saapunut\ntekemään heidän onnenpäivänsä täydelliseksi.\n\nEnsimmäinen ajatukseni oli suuri riemu siitä, etten ollut hiiskunut\nmitään tästä viimeisestä pettäneestä toiveestani Joelle. Kuinka usein\nse olikaan pyörinyt kielelläni hänen ollessaan luonani sairauteni\naikana! Kuinka peruuttamattomasti hän olisikaan saanut sen tietää, jos\nolisi viipynyt luonani vielä vain muutamia tunteja!\n\n\"Rakas Biddy\", sanoin, \"sinulla on paras aviomies koko maailmassa, ja\njos olisit nähnyt hänet vuoteeni vierellä, olisit -- Mutta ei, et voisi\nrakastaa häntä enempää kuin rakastat.\"\n\n\"Niin, en tosiaankaan voisi\", vakuutti Biddy.\n\n\"Ja, rakas Joe, sinulla on paras vaimo koko maailmassa, ja hän tekee\nsinut niin onnelliseksi kuin sinä juuri ansaitsetkin olla, sinä rakas,\nhyvä, ylevämielinen Joe!\"\n\nJoe katsoi minuun huultensa vavahdellessa ja pyyhkäisi hihallaan\nsilmiään.\n\n\"Ja te molemmat, Joe ja Biddy, kun olette tänään olleet kirkossa ja\ntunnette kristillistä lempeyttä ja rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan,\nottakaa vastaan nöyrät kiitokseni kaikesta, mitä olette tehneet\nhyväkseni ja minkä kaiken olen niin kehnosti palkinnut! Ja kun sanon,\nettä lähden täältä tunnin kuluessa, sillä matkustan ulkomaille enkä\nlepää, kunnes olen ansainnut ne rahat, joilla pelastitte minut\nvankilasta, ja lähettänyt ne teille, älkää luulko, rakas Joe ja Biddy,\nettä jos voisin maksaa sen tuhatkertaisesti, otaksuisin voivani korvata\nteille neljännestäkään velastani tai että niin tekisin, jos voisin!\"\n\nHe molemmat sulivat näistä sanoista ja pyysivät, etten puhuisi sen\nenempää.\n\n\"Mutta minun täytyy puhua vielä. Rakas Joe, toivon sinun saavan lapsia\nrakastettaviksesi ja jonkun pikku miekkosen istuvan talvi-iltoina tässä\nuuninsopessa muistuttamassa sinulle eräästä toisesta pienestä\nmiekkosesta, joka on siitä iäksi poistunut. Älä kerro hänelle, Joe,\nettä olin epäkiitollinen; älä kerro hänelle, Biddy, että olin\nhalpamielinen ja epäoikeudenmukainen; kertokaa hänelle vain, että\nkunnioitin teitä molempia, koska te molemmat olitte hyviä ja\nrehellisiä, ja että sanoin hänen teidän lapsenaan pitävän\nluonnollisestikin varttua paljon paremmaksi miekkoseksi kuin minä\nvartuin.\"\n\n\"En aio\", virkkoi' Joe hihansa takaa, \"puhua hänelle mitään sellaista,\nPip. Eikä Biddykään puhu. Eikä liioin kukaan muukaan.\"\n\n\"Ja vaikka tiedänkin teidän hyvässä sydämessänne sen jo tehneen,\nsanokaa nyt minulle molemmat antavanne minulle anteeksi! Sallikaa minun\nkuulla teidän lausuvan ne sanat, jotta voin viedä niiden soinnun\nmukaani, ja sitten voin uskoa teidän luottavan minuun ja uskovan\nminusta parempaa vastaisina aikoina!\"\n\n\"Oi, rakas Pip kulta, vanha kumppani!\" äänsi Joe. \"Jumala tietää minun\nantavan sinulle anteeksi, jos minulla on mitään anteeksiannettavaa!\"\n\n\"Amen! Ja Jumala tietää minunkin sen tekevän!\" kaiutti Biddy.\n\n\"Nyt sallikaa minun mennä yläkertaan katsomaan entistä pientä\nhuonettani ja lepäämään siellä yksikseni muutamia tuokioita! Ja kun\nsitten olen syönyt ja juonut seurassanne, saattakaa minua tienviitalle\nsaakka, rakas Joe ja Biddy, ennenkuin sanomme toisillemme jäähyväiset!\"\n\n\nMyin kaikki, mitä minulla oli, ja käytin niin paljon kuin voin\ntyydyttääkseni velkojiani -- jotka soivat minulle runsaasti aikaa\ntäydellistä suoritusta varten -- ja lähdin Herbertin luokse.\nKuukaudessa olin poistunut Englannista, kahden kuukauden kuluttua olin\nClarriker & Co:n konttoristi ja vajaan neljän kuukauden kuluttua sain\nensimmäiset ihan itsenäiset, vastuunalaiset tehtäväni. Mill Pond-rannan\nvierashuoneen laipion kannatushirsi oli nimittäin silloin lakannut\ntärisemästä vanhan Bill Barleyn ärinästä ja oli hiljaa, Herbert oli\nlähtenyt mennäkseen naimisiin Claran kanssa, ja minut oli jätetty yksin\nhoitamaan itämaista haaraliikettä siihen saakka, kunnes hän palaisi\ntuoden nuorikkonsa muassaan.\n\nKului useita vuosia, ennenkuin olin liikkeen osakas; mutta vietin\nonnellista elämää Herbertin ja hänen vaimonsa luona, hedelmällistä\nelämää, maksoin velkani ja olin jatkuvasti kirjeenvaihdossa Joen ja\nBiddyn kanssa. Vasta sittenkun olin liikkeen kolmas isäntä, paljasti\nClarriker minut Herbertille; mutta silloin hän selitti, että Herbertin\nliikekumppanuuden salaisuus oli painanut hänen omaatuntoaan kyllin\nkauan ja että hänen täytyi se ilmaista. Niinpä hän puhui siitä,\nHerbertia se yhtä paljon liikutti kuin hämmästytti, emmekä me, se rakas\nkumppani ja minä, olleet sen huonompia ystävyksiä pitkällisen salailun\nvuoksi. En saa sallia otaksuttavan, että liikkeemme oli suuri ja että\nansaitsimme rahaa kasoittain. Emme harjoittaneet suurliikettä, mutta\nmeillä oli hyvä nimi, työskentelimme saavuttaaksemme menestystä, ja\nmeitä luonnisti oikein hyvin. Saimme kiittää niin paljosta Herbertin\naina hilpeätä uutteruutta ja alttiutta, että usein kummastelin, miten\nminussa ennen oli herännyt ajatus hänen kykenemättömyydestään, kunnes\nminulle eräänä päivänä asia valkeni ajatellessani, ettei\nkykenemättömyys ehkä ollutkaan ollut hänessä, vaan minussa.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU\n\n\nYhteentoista vuoteen en ollut nähnyt Joea ja Biddyä ruumiillisilla\nsilmilläni -- vaikka he molemmat olivat usein olleet ajatuksissani\nidässä -- mutta sitten laskin eräänä joulukuun iltana, tunti tai pari\npimeäntulon jälkeen, käteni vanhan tutun keittiön ovenrivalle.\nLiikautin sitä niin hiljaa, ettei kukaan kuullut, ja katsahdin sisälle.\nSiellä istui Joe yhtä terveenä ja voimakkaana kuin konsanaan, vaikka\nhiukan harmaantuneena, vanhalla paikallaan, keittiön takkavalkean\nääressä, poltellen piippuaan; ja tuolla, Joen jalan soppeen aitaamana,\nistuen minun omalla pikku jakkarallani ja katsellen tulta -- olin minä\njälleen!\n\n\"Annoimme hänelle Pipin nimen sinun mukaasi, rakas kumppani kulta\",\nkertoi Joe riemastuneena, kun istuuduin toiselle tuolille lapsen\nviereen -- \"mutta minä _en_ pörröttänyt pienokaisen tukkaa -- ja\ntoivoimme hänen ehkä kehittyvän sinun kaltaiseksesi, ja mielestämme hän\nkehittyy.\"\n\nNiin minustakin tuntui; vein hänet kävelylle seuraavana aamuna, ja\npuhelimme keskenämme suunnattoman paljon, ymmärtäen toisiamme\nmainiosti. Ja vein hänet kirkkotarhaan, nostin hänet istumaan eräälle\nhautakivelle, ja siitä korkeasta asemastaan hän osoitti minulle, mikä\nkivi oli omistettu Philip Pirripin, tähän seurakuntaan kuuluneen\nvainajan, ja samoin Georgianan, yllämainitun miehen vaimon, muistolle.\n\n\"Biddy\", sanoin puhellessani hänen kanssaan päivällisen jälkeen ja\nhänen pikku tyttärensä nukkuessa hänen helmassaan, \"sinun täytyy näinä\npäivinä luovuttaa Pip minulle tai joka tapauksessa lainata hänet\nminulle.\"\n\n\"Ei, ei\", torjui Biddy lempeästi. \"Sinun pitää mennä naimisiin.\"\n\n\"Niin myöskin Herbert ja Clara väittävät, mutta en taida sitä tehdä,\nBiddy. Olen sopeutunut heidän kotiinsa niin hyvin, ettei se ole\nlainkaan todennäköistä. Minusta on jo tullut täydellinen vanhapoika.\"\n\nBiddy katsoi pientä lastansa, vei sen hennon käden huulilleen ja laski\nsitten hyvän, äitimäisen kätensä, jolla hän oli sitä koskettanut, minun\nkäteeni. Siinä eleessä ja Biddyn vihkisormuksen keveässä kosketuksessa\noli jotakin hyvin sievää kaunopuheisuutta.\n\n\"Rakas Pip\", virkkoi Biddy, \"onko varmaa, ettet ole kiusaantunut\n_hänen_ tähtensä?\"\n\n\"Oh, en -- en sitä usko, Biddy.\"\n\n\"Puhu minulle vanhana ystävänä! Oletko unohtanut hänet tyyten?\"\n\n\"Rakas Biddy, en ole unohtanut mitään sellaista, mikä on ollut\nensimmäisellä sijalla elämässäni, ja olen unohtanut vain vähän\nsellaista, millä on ollut siinä sija. Mutta se surkea unelma, kuten\naikoinaan sitä nimitin, on tyyten mennyt, Biddy, tyyten mennyt.\"\n\nSiitä huolimatta tiesin ne sanat lausuessani salaisesti aikovani käydä\nvanhan talon paikalla sinä iltana yksinäni _hänen_ tähtensä. Niin,\njuuri niin. Estellan tähden.\n\nOlin kuullut hänen viettäneen perin onnetonta elämää ja olleen erossa\naviomiehestään, joka oli kohdellut häntä hyvin julmasti ja joka oli\ntullut ihan kuuluisaksi ylpeänä, ahneena, häikäilemättömänä ja\nhalpamielisenä olentona. Ja olin kuullut hänen miehensä kuolleen\nseurauksena hevosen huonosta kohtelemisesta. Tämä huojennus oli hänelle\nsattunut noin kaksi vuotta sitten; hän saattoi hyvinkin olla uusissa\nnaimisissa.\n\nJoen kodin varhainen päivällinen soi minulle runsaasti aikaa kävellä\ntutulle paikalle ennen pimeäntuloa. Mutta kun olin vitkastellut\nmatkalla, katsellen tuttuja esineitä ja ajatellen menneitä aikoja, oli\npäivä jo painunut mailleen sinne ehtiessäni.\n\nSiellä ei enää ollut taloa, ei panimoa, ei minkäänlaista rakennusta\nmuuta kuin vanhan puutarhan muuri. Raivattu alue oli ympäröity\nkarkeatekoisella aidalla, ja sen yli katsoessani näin vanhan\nmuurivihreän osittain juurtuneen jälleen ja kasvavan vehmaana\nmatalilla, hiljaisilla rauniokummuilla. Aidassa oli portti longallaan,\nsysäsin sen auki ja astuin sisälle.\n\nIltapäivän oli verhonnut kylmä, hopeinen usva, eikä kuu ollut vielä\nnoussut sitä haihduttamaan. Mutta tähdet tuikkivat usvan lävitse, kuu\noli kohoamassa, eikä ilta ollut pimeä. Saatoin erottaa, missä vanhan\ntalon jokainen osa oli ollut, missä oli ollut panimo, missä portit,\nmissä tynnyrit. Olin sen tehnyt ja silmäilin tyhjälle puutarhapolulle,\nja sitten näin sillä yksinäisen hahmon.\n\nHahmo näytti havaitsevan minut sitä lähestyessäni. Se oli liikkunut\nminuun päin, mutta nyt se seisoi paikallaan. Mennessäni lähemmäksi\nnäin, että hahmo oli nainen. Mennessäni vielä likemmäksi se oli\nkääntymäisillään toisaalle, mutta sitten se seisahtui ja salli minun\ntulla ihan likelle. Senjälkeen se epäröi ikäänkuin yllätettynä, lausui\nnimeni, ja minä huudahdin:\n\n\"Estella!\"\n\n\"Olen paljon muuttunut. Minua kummastuttaa, että tunnet minut.\"\n\nHänen kauneutensa raikkaus oli tosiaankin mennyt, mutta sen\nsanoinkuvaamaton majesteettius ja sen sanoinkuvaamaton lumousvoima\nolivat jälellä. Sen viehätysvoiman olin nähnyt ennenkin; aikaisemmin en\nollut nähnyt aikanaan ylpeiden silmien murheelliseksi muuttunutta,\npehmennyttä hohdetta; en ollut koskaan ennen tuntenut aikanaan\ntunteettoman käden ystävällistä kosketusta.\n\nIstuuduimme likeiselle penkille, ja virkoin: \"On kummallista, että näin\nmonen vuoden kuluttua kohtaamme toisemme, Estella, siinä paikassa,\njossa tutustuimme toisiimme. Käytkö nyt jälleen usein täällä?\"\n\n\"En ole ollut täällä kertaakaan senjälkeen.\"\n\n\"En minäkään.\"\n\nKuu alkoi kohota, ja muistelin valkeaan laipioon suunnattua,\nrauhallista katsetta, joka oli sammunut. Kuu alkoi kohota, ja muistelin\nkäteni puristusta silloin, kun olin lausunut viimeiset sanat, jotka\nMagwitch oli kuullut maan päällä.\n\nMeidän välillemme syntyneen hiljaisuuden rikkoi ensiksi Estella.\n\n\"Olen monesti toivonut ja aikonut palata tänne. Poloinen, poloinen\nvanha asuntomme!\"\n\nHopeista usvaa hipoivat kuutamon ensimmäiset säteet, ja samat säteet\nhipoivat hänen silmistään vieriviä kyyneliä. Tietämättä minun niitä\nhuomaavan ja aikoen hillitä ne hän virkkoi tyynesti:\n\n\"Kummastelitko kävellessäsi, miten tämä paikka on johduttu jättämään\ntällaiseen tilaan?\"\n\n\"Kyllä, Estella.\"\n\n\"Alue kuuluu minulle. Se on ainoa omaisuus, josta en ole luopunut.\nKaikki muu on vähitellen lipunut käsistäni, mutta tämän olen\nsäilyttänyt itselläni. Ainoastaan siinä suhteessa panin tiukasti\nvastaan kaikkina kuluneina, surkeina vuosina.\"\n\n\"Rakennetaanko tänne uudelleen?\"\n\n\"Lopulta rakennetaan. Tulin tänne sanomaan jäähyväiset, ennenkuin\ntäällä tapahtuisi muutoksia. Entä sinä\", lisäsi hän, ja hänen äänestään\nkuvastui liikuttavaa mielenkiintoa harhailijaa kohtaan, \"asutko vielä\nulkomailla?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja voit varmastikin hyvin?\"\n\n\"Teen työtä aika tiukasti ansaitakseni kunnollisen toimeentulon, ja\nniin ollen -- Niin, voin hyvin.\"\n\n\"Olen usein ajatellut sinua\", virkkoi Estella.\n\n\"Oletko?\"\n\n\"Viime aikoina hyvin usein. Oli pitkä, ankara aika, jona torjuin\nloitolle kaikki muistot siitä, mitä olin viskannut menemään lainkaan\ntajuamatta sen arvoa. Mutta koska velvollisuuteni ei ole ollut\nristiriidassa sen muiston myöntämisen kanssa, olen antanut sille paikan\nsydämessäni.\"\n\n\"Sinulla on aina ollut paikkasi _minun_ sydämessäni\", huomautin.\n\nJa taaskin olimme ääneti, kunnes hän puhkesi puhumaan. \"En\naavistanutkaan\", sanoi Estella, \"että sanoisin jäähyväiset sinulle\nsanoessani jäähyväiset tälle paikalle. Olen siitä oikein hyvilläni.\"\n\n\"Hyvilläsikö siitä, että taaskin eroamme, Estella? Minusta on eroaminen\ntuskallista. Minusta on viime eromme muisto aina ollut murheellinen ja\ntuskallinen.\"\n\n\"Mutta sinähän sanoit minulle\", vastasi Estella hyvin vakavasti:\n\"Jumala sinua siunatkoon, Jumala suokoon sinulle anteeksi! Ja jos voit\nsanoa minulle sen silloin, et voi epäröidä sanoessasi sitä minulle nyt\n-- nyt, jolloin kärsimys on ollut voimakkaampi kaikkia muita opetuksia\nja opettanut minut ymmärtämään, millainen sydämesi oli. Minut on\ntaivutettu ja murrettu, mutta -- toivoakseni -- entistä parempaan\nmuotoon. Ole minua kohtaan yhtä huomaavainen ja hyvä kuin ennen olit ja\nsano minulle, että olemme ystävyksiä!\"\n\n\"Me olemme ystävyksiä\", lausuin, nousten pystyyn ja kumartuen hänen\npuoleensa hänen noustessaan seisoalle penkiltä.\n\n\"Ja pysymme ystävyksinä ollessamme erossa toisistamme\", lisäsi Estella.\n\nTartuin hänen käteensä, ja poistuimme rappion kohtaamalta paikalta; ja\nkuten aamu-usvat olivat haihtuneet ammoin, silloin kun ensi kerran\npoistuin pajalta, niin häipyivät iltausvat nyt, enkä niiden minulle\nnäyttämässä, rauhaisen valon täyttämässä avaruudessa enää nähnyt uutta\neroa hänestä.\n\n\n\n"]