[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fahiy1wxhmEHEuStR3ZoBMnBxVjY8WCv5VsaWPTWVARI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},660,"Kungahällan kuningattaria","Lagerlöf, Selma",1858,1940,"660-lagerlof-selma-kungahallan-kuningattaria","660__Lagerlöf_Selma__Kungahällan_kuningattaria",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[16],"nobel","fi",1899,1905,19311,126865,false,44446,[25],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","Nobel Prizes in Literature","\"Kungahällan kuningattaria ynnä muita kertomuksia\" by Selma Lagerlöf is a collection of short stories written in the early 20th century. The stories explore themes of history, nature, and mythology, weaving together human experiences with folklore and legends. Among the characters that populate this work are the figures connected to the ancient city of Kungahälla, and the collection seems to delve into the rich tapestry of their lives and adventures.  The opening of the book presents the lost grandeur of Kungahälla, once a significant city that now lies in obscurity, leaving only faint traces for curious travelers. A wandering figure, disillusioned by the absence of remnants from the past, encounters strange carvings on stones that hint at the city's vibrant history, filled with castles, kings, and significant events. The narrative then shifts to a character named Silvius Antonius Poppius, a young Roman merchant's son who grapples with his own lack of purpose and encounters both trials and unexpected transformations that lead him deeper into the realms of nature and spirituality. Through these threads, Lagerlöf sets the stage for a rich exploration of destiny, identity, and the mythical connection to the land and its ancient stories. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kouta, Aarni",263,"Novellikokoelma sisältää historiallisia ja tarunomaisia kertomuksia muinaisen Kungahällan kaupungin kuningattarista. Tarinat pohjautuvat pohjoismaiseen kansanperinteeseen ja saagoihin, yhdistellen historiallisia hahmoja ja kirjailijan mielikuvitusta.","Selma Lagerlöfin 'Kungahällan kuningattaria' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 660. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUNGAHÄLLAN KUNINGATTARIA\n\nynnä muita kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nSELMA LAGERLÖF\n\n\nSuom. Aarni Kouta\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1905.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Suuren Kungahällan paikalla\n Metsän kuningatar\n Sigrid Storråda\n Astrid\n Margareta Fredkulla\n Ragnhildsholman kuningatar\n\n\n\n\nSUUREN KUNGAHÄLLAN PAIKALLA\n\n\nJos matkamies, joka on kuullut kerrottavan vanhasta Kungahällan\nkaupungista, osuu sen muinaiselle paikalle Nordre-joen varrelle, hän\naivan varmaan kummastuu suuresti. Hän ihmettelee, ovatko kirkot ja\nlinnat voineet hävitä olemattomiin kuin sulava lumi vai onko maa ne\nniellyt. Hän on joutunut paikalle, jossa muinoin kohosi mahtava\nkaupunki, mutta ei näe ainoaakaan katua, ei laivasiltaa. Hän ei löydä\nraunioita eikä palaneiden talojen jätteitä, vaan näkee ainoastaan\nherraskartanon, jota ympäröivät vihreät puut ja punaiset ladot. Hän\nnäkee vain avaria niittyjä ja viljavainioita, joihin aura vuodesta\nvuoteen viiltää vakojaan, rakennusten perusmuurien enempää kuin\npihakivityksenkään missään estämättä.\n\nMahdollisesti vieras ensin laskeutuu joen rantaan. Noita suuria\nlaivoja, jotka purjehtivat Itämeren-satamiin ja kaukaiseen\nEspanjaan, hän ei tosin odota löytävänsä, mutta joitakin vanhojen\nlaivaveistämöiden, isojen venetalaiden ja siltojen jäännöksiä toivoo\nsentään näkevänsä. Hän luulee löytävänsä sellaisen suuren uunin, joissa\nkeitettiin suolaa, tahtoo nähdä satamaan johtaneen kadun kivityksen.\nHän tiedustelee Saksansiltaa ja Ruotsinsiltaa, haluaa nähdä\nItkijättäriensillan, jossa Kungahällan naiset heittivät hyvästit\nmiehilleen ja pojilleen näiden lähtiessä pitkille retkille. Mutta\npäästyään joenrantaan ei matkailija näe muuta kuin aaltoilevan\nruo'ikon. Hän näkee lauttauspaikkaan vievän kuoppaisen ajotien,\nmuutamia kiikkeriä veneitä ja pienen, litteän lautan, jolla\nmaalaisvankkureita kuljetetaan Hisingenin puolelle. Mutta ainoaakaan\nsuurta alusta ei näy pyrkimässä hiljalleen jokea ylös, ei edes tummaa\nlaivanrunkoa pohjassa lahoamassa.\n\nKun matkamies ei joenrannasta löydä mitään erikoista, hän ehkä koettaa\nottaa selkoa kuuluisasta Luostarikummusta. Hän ehkä tahtoisi nähdä sitä\nennen muinoin ympäröineiden vallipaalujen ja vallien jätteitä. Hän ehkä\ntahtoo nähdä korkean linnan ja pitkät luostarirakennukset. Hän tuumii,\nettä ainakin joitakin sirpaleita pitäisi olla jäljellä ihanasta\nRistikirkosta, jossa säilytettiin Jerusalemista tuotua ihmeitätekevää\nristiä. Hän ajattelee lukemattomia muistomerkkejä, joita toisia\nmuinaisajan kaupunkeja kattavat pyhät kummut ovat peittonaan, ja sydän\nalkaa sykkiä iloisesta odotuksesta. Mutta tullessaan vanhalle\nkukkulalle, joka kohoaa yli vainioiden, hän ei tapaa siellä mitään\nmuuta kuin muutamia humisevia puita. Hän ei löydä muureja, torneja eikä\nrakennusten päätyjä, joihin on puhkaistu suippokaari-ikkunoita. Puiden\nsiimeksessä näkyy puutarhasohvia ja tuoleja, mutta ei pylväikköjen\nsomistamia luostarinpihoja, ei ainoaakaan kauniiksi kirjailtua\nhautakiveä.\n\nNo niin. Kun vieras ei täältäkään löydä mitään, hän rupeaa ehkä\netsimään vanhaa kuninkaankartanoa. Hän ajattelee varmaan niitä suuria\nsaleja, joista Kungahälla oli saanut nimensä. Ehkä olisi kuitenkin\nsäilynyt joitakin jätteitä kyynäränpaksuisista seinähirsistä tai Norjan\nkuninkaiden pitopaikkanaan käyttämän laajan suojan alla sijainneista\nsyvistä kellareista. Hän ajattelee kuninkaankartanon tasaista vihreää\npihamaata, missä kuninkaat opettivat hopeakenkäisiä nuoria varsoja ja\nkuningattaret lypsivät kultasarvisia lehmiä. Hänen mieleensä johtuu\nkorkea neitsytkammio, panimo isoine kattiloineen, paistintupa, missä\nkerrallaan lyötiin pataan härän puolikas ja vartaaseen kokonainen sika.\nHän ajattelee orjainasuntoa, haukkahäkkiä ja ruoka-aittaa, kaikkia\nvanhuuttaan sammaltuneita, lohikäärmeenpäillä koristettuja rakennuksia,\njotka tiheänä rykelmänä ympäröivät kartanoa. Niin monista rakennuksista\ntäytyy toki jotakin olla jäljellä, hän ajattelee itsekseen.\n\nMutta kun muukalainen kyselee vanhaa kuninkaankartanoa, hänet\nopastetaan herraskartanoon, jossa on lasikuisti ja talvipuutarha. Vanha\nkunniaistuin on kadonnut, samoin kaikki hopealla silatut juomasarvet ja\nhärännahalla päällystetyt kilvet. Hänelle ei voida näyttää edes tiheää\nlyhyttä nurmea kasvavaa, sileää pihamaata, jossa oli kapeita mustaan\nmultaan tallattuja käytäviä. Hän näkee hyötymansikkamaita ja\nruusuistutuksia, iloisia pienokaisia ja nuoria tyttöjä leikkimässä\nomena- ja päärynäpuiden siimeksessä. Mutta hän ei näe painiskelevia\nuroita eikä sulkapalloja lyöviä ritareita.\n\nMatkamies ehkä kyselee toritammea, jonka alla kuninkaat istuivat\nkäräjiä ja jonka katveeseen oli pystytetty kaksitoista tuomarinkiveä.\nTai sitä pitkää katua, jota väitettiin peninkulman pituiseksi. Tai\nrikkaiden kauppiaiden kartanoita, joita erottivat toisistaan pimeät\nkujat ja joilla oli omat siltansa ja venetalaansa joenrannassa. Tai\ntorin varrella kohoavaa Mariankirkkoa, missä merenkävijät uhrasivat\npieniä takiloituja laivoja ja murheen raskauttamat pieniä hopeasydämiä.\n\nMutta hänelle ei ole mitään näytettävää. Lehmät ja lampaat käyvät\nlaitumella samoilla paikoilla, missä tuo pitkä katu muinoin kulki.\nTorin kohdalla kasvaa ruista ja kauraa, ja talleja ja navetoita kohoaa\nniillä tienoin, missä markkinaväki muinoin tungeskeli houkuttelevien\nkauppakojujen ympärillä.\n\nKaikki tämä tekee vieraan matkamiehen aivan varmaan murheelliseksi.\nEikö siis yhtään mitään ole jäljellä? kysyy hän kai; eikö minulle siis\nole mitään näytettävää?\n\nJa ehkä hän luulee, että häntä on petetty. Hän sanoo varmaan, ettei\nsuuri Kungahälla ole voinut sijaita tällä paikalla. Sen paikan on\ntäytynyt olla jossakin muualla.\n\nSilloin vieras on vietävä joenrantaan, hänelle on näytettävä kömpelösti\nhakattu kivilohkare ja raaputettava pois hopeanharmaa sammal, niin että\nhän voi nähdä muutamia kiveen piirrettyjä kuvioita.\n\nHän ei ymmärrä, mitä ne esittävät; ne tuntuvat yhtä käsittämättömiltä\nkuin kuun tummat laikut. Mutta hänelle pitää vakuuttaa niiden esittävän\nlaivaa ja hirveä ja että ne on ennen muinoin kaiverrettu kiveen\nkaupungin ensimmäisen perustamisen muistoksi.\n\nJa kun hän ei yhä vieläkään ymmärrä, hänelle on kerrottava, mitä tuo\nkivikirjoitus esittää.\n\n\n\n\nMETSÄN KUNINGATAR\n\n\nMarcus Antonius Poppius oli arvossapidetty roomalainen kauppias. Hän\nkävi kauppaa kaukaisissa maissa ja lähetti Ostian satamasta hyvin\nvarustettuja kolmisoutulaivoja Espanjaan ja Britanniaan, jopa Germanian\npohjoisrannikolle saakka. Onni suosi häntä, ja hän kokosi suunnattomia\nrikkauksia, jotka hän ilomielin ajatteli jättävänsä perinnöksi ainoalle\npojalleen.\n\nMutta valitettavasti ei tämä poika ollut perinyt isänsä kuntoa. Voi!\nKoko maailmahan sen tietää. Rikkaan miehen ainoa poika! Tarvitseeko\nmainita enempää? Aina sama juttu.\n\nSaattaisi uskoa jumalien antavan rikkaille miehille pojiksi tuollaisia\ninhottavia laiskureita, velttoja, raukeita houkkioita osoittaakseen\nihmisille, miten äärettömän mieletöntä rikkauksien kokoaminen on.\nMilloin ihmisten silmät aukeavat? Milloin he alkavat ottaa varteen\njumalien opetuksia?\n\nNuori Silvius Antonius Poppius oli parinkymmenen ikäisenä ehtinyt\nmaistaa elämän kaikkia nautintoja. Hän uskotteli mielellään olevansa\nniihin kaikkiin kyllästynyt, mutta siitä huolimatta ei saattanut\nhuomata hänen vähänkään laimeammin etsivän niitä. Päinvastoin; hän\njoutui aivan epätoivoon, kun itsepäinen, merkillinen kova onni, joka\nyht'äkkiä alkoi vainota häntä, rupesi häiritsemään hänen huvielämäänsä.\nHänen numidialaiset hevosensa rampautuivat päivää ennen vuoden\nsuurimpia kilpa-ajoja, luvattomat rakkaussuhteet tulivat ilmi, taitavin\nruoanlaittaja kuoli suokuumeeseen. Siinä oli jo aihetta liiaksikin\nmurtamaan mielenlujuutta, joka ei ollut terästynyt vaivoissa ja\nponnistuksissa. Nuori Poppius tunsi itsensä niin onnettomaksi, että\npäätti lopettaa päivänsä. Hän tuumi, ettei voisi paremmin paeta niitä\nvastoinkäymisen jumalia, jotka häntä vainosivat ja tekivät elämän\nkärsimykseksi ja kidutukseksi.\n\nVoihan ymmärtää onnetonta, joka tekee itsemurhan päästäkseen pakoon\nihmisten vainoa, mutta ainoastaan Silvius Antoniuksen kaltainen houkkio\nsaattoi ajatella sellaista keinoa paetakseen jumalia. Se johtaa mieleen\nkuuluisan kertomuksen miehestä, joka juoksi leijonaa pakoon ja loikkasi\nsuoraan sen ammottavaan kitaan.\n\nNuori Poppius oli aivan liian vento mies valitakseen verisen\nkuolintavan. Ei tuntunut liioin miellyttävältä ottaa tuskia tuottavaa\nmyrkkyä. Tarkoin asiaa harkittuaan hän päätti vaipua lempeään\nkuolemaan aaltojen helmaan. Mutta mennessään Tiberin rantaan\nhukuttautumisaikeissa hän ei saattanutkaan jättää ruumistaan joen\nlikaisen, raskaana vyöryvän veden vellottavaksi. Kauan hän epäröi\ntuijottaen virtaan. Silloin hän joutui virtojen yllä uinuvana leijuvan\ntenhovoiman lumoihin. Hän tunsi tuollaista suurta, pyhää kaipausta,\njoka elähdyttää noita luonnon rauhattomia vaeltajia, ja hän halusi\nnähdä meren.\n\n»Tahdon kuolla sinikirkkaaseen mereen, joka pohjaan saakka kimaltelee\npäivän kullassa», virkkoi Antonius itsekseen. »Ruumiini levätköön\npunakorallivuoteella. Niiden vaahtokuohujen, jotka nostatan vaipuessani\nsyvyyksiin, tulee olla lumivalkeita ja raikkaita, ei sen noensekaisen\nkuohun kaltaista, jota kelluu jokivarsilla.»\n\nHän riensi heti kotiin, käski valjastaa hevoset ja ajaa karautti\nOstiaan. Hän tiesi yhden isänsä laivoista olevan satamassa\nlähtövalmiina. Nuori Poppius hoputti juoksijansa täyteen laukkaan ja\nehti kuin ehtikin alukseen juuri sen ankkuria nostettaessa. Helppo\nkäsittää, ettei hän katsonut tarpeellisiksi matkatavaroita eikä muita\nvarustuksia. Hän ei edes huolinut kysyä laivurilta, minne kulku oli\naikomus suunnata. Matkahan kävi joka tapauksessa merelle; se riitti.\n\nEi kestänyt kauan, ennen kuin nuoren itsemurhaajan toivo toteutui.\nKolmisoutu oli jättänyt taakseen Tiberin suun, Välimeri avautui Silvius\nAntoniuksen silmien eteen sinisenä, vaahtovälkkeisenä ja\nauringonkimalteisena. Se sai Antoniuksen uskomaan todeksi sen\nrunoilijoiden väitteen, että vellova vesi on vain ohut verho, joka\nkätkee taakseen kaikkein ihanimman maailman. Hänen täytyi uskoa heidän\nsanojaan, että se, joka rohkeasti tunkeutuu läpi vesivaipan, oitis\npäätyy merenjumalan helmilinnaan. Nuori mies onnitteli mielessään\nitseään, kun oli valinnut tämän kuolintavan. Oikeastaan sitä ei voinut\nsanoa kuolintavaksi; oli mahdoton uskoa tuon kauniin veden voivan\nsurmata. Se oli ainoastaan oikotie toiseen maailmaan, jonka nautinnot\neivät olleet pettäviä eivätkä jättäneet jälkeensä vain raukeutta ja\ntympeytymistä.\n\nHän saattoi vain vaivoin hillitä kiihkoaan. Mutta hänen ympärillään\nkuhisi laivan kansi täynnä merimiehiä. Silvius Antonius käsitti, että\njos hän nyt hyppää mereen, lorun loppuna on yksinkertaisesti, että\nhänen isänsä ravakat merimiehet hyppäävät perässä veteen ja pelastavat\nhänet.\n\nSamassa tuli laivuri, kun purjeet oli nostettu ja soutajat päässeet\nkunnolla vauhtiin, nuorta miestä erittäin kohteliaasti puhuttelemaan.\n\n»Aiot siis, Silvius, seurata mukanani Germaniaan? Tämä on minulle suuri\nkunnia.»\n\nNuori Poppius muisti samassa, ettei tämä mies ollut milloinkaan\npalannut matkoiltaan tuomatta hänelle lahjaksi jotakin merkillistä\nesinettä niistä barbaarimaista, joissa oli käynyt. Laivuri oli antanut\nhänelle puupalikoita, joilla villit osasivat tehdä tulen, suuria\nhäränsarvia, joita he käyttivät juomapikareina, sekä karhunhampaista\ntehdyn kaulanauhan, joka oli ollut suuren päällikön arvonmerkkinä.\n\nKunnon miehen kasvot aivan säteilivät hänen saadessaan herransa pojan\nalukseensa. Hän piti sitä uutena todistuksena vanhan Poppiuksen\nviisaudesta, että tämä lähetti poikansa kaukaisiin maihin eikä enää\nsallinut nuorukaisen vetelehtiä joutilaiden roomalaishulttioiden\nparissa oppimassa pelkkää velttoutta ja laiskuutta.\n\nNuori Poppius antoi laivurin olla harhaluulossaan. Hän pelkäsi tämän\nheti kääntyvän takaisin, jos hän olisi ilmaissut aikeensa.\n\n»Totisesti, Galenus», sanoi hän, »seuraisin mukanasi kernaasti tälle\nmatkalle, mutta pelkään, että minun täytyy pyytää sinua laskemaan minut\nmaihin Bajæessa. Tein päätökseni liian äkkiä. Näethän, ettei minulla\nole matkavarustuksia eikä rahaa.»\n\nMutta Galenus vakuutti nuorukaiselle, ettei tämän tarvinnut silti\nluopua matkasta; se asia oli helposti autettavissa. Hänhän oli oman\nisänsä hyvinvarustetussa laivassa. Ei häneltä puuttuisi lämpimiä\nturkiksilla sisustettuja vaatteita, jos ilma kävisi koleaksi, ei\nkevyitä, syyrialaisista kankaista valmistettuja pukuja, jollaisia\nmerimiehet käyttivät kauniilla ilmoilla luoviessaan ystävällisissä\nsaaristoissa.\n\nOstiasta lähdöstä oli kulunut kolmisen kuukautta, kun Galenuksen laiva\nsouti kallioiseen, kariseen saaristoon. Ei laivuri itse enempää kuin\nkukaan miehistäkään ollut oikein selvillä siitä, missä oltiin, mutta\nolivat kuitenkin iloissaan, kun hetkeksi oli päästy suojaan meren\naavalla riehuvilta myrskyiltä.\n\nOlisi todella voinut uskoa Silvius Antoniuksen olevan oikeassa\nväittäessään, että joku jumaluus vainosi häntä. Yksikään laivaväestä ei\nmuistanut kuunaan olleensa tällaisella matkalla. Kovaonniset merimiehet\npuhelivat keskenään, etteivät he satamasta lähdön jälkeen olleet\nnähneet kahta kaunista päivää. Myrskynnyt oli taukoamatta. Heidän oli\ntäytynyt kestää sanomattomia kärsimyksiä. Nälän ja janon kiusaamina oli\ntäytynyt upiuupuneina ja unen puutteesta melkein sairaina hoidella\nairoja ja purjeita.\n\nMerimiesten tyytymättömyyttä lisäsi se, etteivät he olleet voineet\nlainkaan käydä kauppaa. Mitenpä he olisivat tohtineet sellaisella\nsäällä yrittää maihin ja levittää tavaroita rannalle harjoittaakseen\nvaihtokauppaa? Päinvastoin, heidän oli täytynyt, heti kun näkivät\nrannikon sukeltavan esiin raskaan harmaasta sadeverhosta, joka\ntaukoamatta oli ympäröinyt heitä, kääntää ulommas merelle välttääkseen\nkuohuvan vaahdon kaartamia kareja. Kerran yöllä, ajauduttuaan\nmatalikolle, heidän oli täytynyt heittää puolet lastista mereen. Ja\nloppuja he tuskin tohtivat ajatellakaan, sillä olihan syytä pelätä,\nettä laivaa lakkaamatta huuhdelleet hyökyaallot olivat ne kokonaan\nturmelleet.\n\nTotisesti ei Silvius Antonius näyttänyt olevan mies, jolla on\nmerionnea. Silvius Antonius oli näet yhä elossa, hän ei ollutkaan\nhukuttautunut. Mahdoton yrittää selittää, miksi hän pidensi elämäänsä,\njoka ei viime aikoina suinkaan voinut olla mieluisampaa kuin silloin,\njolloin hän päätti sen lopettaa. Ehkä hän oli toivonut meren tempaavan\nhänet saaliikseen hänen itsensä tarvitsematta lainkaan puuttua asiaan.\nEhkei hän enää rakastanutkaan tuota vihaisena ärjyvää merta, ehkä hän\noli päättänyt kuolla marmorisen kylpyaltaansa vihreän välkkyvään,\nhyvätuoksuiseen veteen.\n\nMutta jos Galenus ja tämän miehet olisivat tienneet, mistä syystä nuori\nPoppius oli tullut laivaan, he olisivat aivan varmaan katkerasti\nvalittaneet, ettei hän pannut aikomustaan täytäntöön, sillä kaikki\nolivat vakuuttuneet siitä, että juuri hänen mukanaolonsa oli syynä\nvastoinkäymisiin. Monena pimeänä yönä Galenus oli pelännyt merimiesten\nvoivan käydä laivanomistajan pojan kimppuun ja heittää hänet mereen.\nUseat kertoivat nähneensä mustia käsiä kurottautuvan vedestä\ntavoittamaan alusta. Eikä tarvinnut, niin arveltiin, heittää arpaa\nlaivamiesten kesken, jotta olisi löytynyt se, jota nuo kädet\nhimoitsivat temmatakseen syvyyteen. Sekä laivuri että miehistö\nosoittivat Silvius Antoniukselle sen harvinaisen suuren kunnian, että\nuskoivat kaikkien myrskyjen vinkuvan ilmassa ja myllertävän merta hänen\nvuokseen.\n\nJos Silvius Antonius olisi tuona aikana käyttäytynyt kuin mies ja\nosaltaan puuttunut työhön ja toimiin, olisi ehkä joku matkatovereista\nsäälinyt häntä onnettomana, joka oli joutunut jumalien vihan alaiseksi.\nMutta nuorukainen ei älynnyt hankkia miesten myötätuntoa. Hän ei\najatellut muuta, kuin missä oli parhaiten tuulensuojassa, ja etsi\nlastin joukosta parhaita turkiksia ja peitteitä kylmän varalta.\n\nMutta yks'kaks' kaikki valitukset hänen mukanaolostaan loppuivat. Heti\nsaatuaan kolmisoudun ajetuksi kariseen saaristoon myrsky oli lakannut\nriehumasta. Se oli kuin paimenkoira, joka herkeää haukkumasta ja\npysyttelee ääneti nähdessään lauman olevan oikealla tolalla navettaan\nmenossa. Raskaat pilviröykkiöt vyöryivät taivaanrannan taa. Aurinko\npilkisti esiin. Ensi kertaa koko matkalla laivaväki tunsi kesän\nihanuuden leviävän yli luonnon.\n\nMyrskyjen ajelemiin miehiin vaikuttivat auringonpaiste ja lämpö melkein\npäihdyttävästi. Nyt he eivät kaivanneet lepoa eikä unta, vaan tunsivat\nitsensä iloisiksi kuin huomenhilpeät lapset. Toivo virisi jälleen. He\notaksuivat tapaavansa epälukuisten kalliosaarten takana suuren\nmantereen. He odottivat tapaavansa ihmisiä -- kukapa tietää! Täällä\noudolla rannikolla, missä ei ehkä ennen ollut käynyt roomalaisia\nlaivoja, heidän tavaroillaan olisi ehkä hyväkin menekki. Heidän\nonnistuisi ehkä loppujen lopuksi tehdä hyvät vaihtokaupat ja saada\nlaivan ruuma täyteen suuria karhun- ja hirventaljoja, valkeaa vahaa ja\nkullankimmeltävää meripihkaa.\n\nKolmisoudun yhä etsiessä tietä luotojen ja karien lomitse, jotka\nkasvoivat yhä korkeammiksi, uhkuvan vihreiksi metsäisiksi saariksi,\nmiehet kävivät koristamaan alusta, jotta se herättäisi barbaarien\nhuomiota. Laiva, joka ilman koristeitakin oli mitä ihanin ihmiskätten\naikaansaannos, kellui kohta laineilla kilpaillen loistossa\nkorkeasulkaisimpienkin lintujen kanssa. Äsken vielä se oli ollut\nmelkein tuuliajolla ja myrskyn runtelemana, nyt sen mastossa oli\nkultainen salko ja suurenmoiset purppurareunaiset purjeet. Keulassa oli\nsäihkyvä Neptunuksen kuva ja perässä värikäs silkkikankainen teltta.\nEivätkä merimiehet tietenkään unohtaneet verhota laivankylkiä matoilla,\njoiden riippuvat ripsut viistivät vedenpintaa, ja kietoa raskaisiin\nairoihin kultanauhoja.\n\nEikä laivaväki tietenkään jättänyt ylleen suolaisen meriveden\nläpikostuttamia vaatteita, joita he olivat käyttäneet matkalla ja joita\nmyrskyt ja aaltojen pärskeet olivat parhaansa mukaan yrittäneet\nkuluttaa ryysyiksi. He pukeutuivat valkoisiin pukuihin, kietoivat\nuumilleen purppuravyön ja kiinnittivät tukkaansa välkkyviä renkaita.\n\nSilvius Antoniuskin virkosi velttoudestaan. Tuntui siltä, kuin hän\nolisi ollut hyvillään, kun vihdoinkin saattoi ryhtyä sellaiseen, mitä\nhän ymmärsi. Hän ajellutti partansa, leikkuutti tukkansa ja hierotutti\nkoko ruumiinsa tuoksuvilla öljyillä. Sitten hän otti ylleen\npitkäliepeisen puvun, kiinnitti hartioilleen viitan, laski hiuksilleen\nleveän kultarenkaan ja valitsi Galenuksen antamasta isosta\nkorulippaasta sormuksia ja rannerenkaita, kaulaketjuja ja kultaisen\nvyön. Sonnustauduttuaan valmiiksi hän veti silkkiteltan purppuraverhot\nsyrjään ja asettui matalalle lepovuoteelle teltan aukon kohdalle, jotta\nrannikon asukkaat näkisivät hänet.\n\nNäiden valmistelujen aikana laiva oli viilettänyt yhä soukempia salmia,\nja viimein merimiehet huomasivat joudutun joen suuhun. Oli jo tultu\nmakeaan veteen. Aluksen kahden puolen levisi yhtenäinen manner.\n\nKolmisoutu lipui hiljalleen joen kimmeltelevää pintaa. Ilma oli mitä\nihanin, koko luonto säteilevän tyyni. Mutta miten viehättävästi upea\nkauppa-alus elähdyttikään tuota suurta autiutta ja jylhyyttä!\n\nJoen kummallakin rannalla kasvoi korkeaa, sankkaa aarniometsää.\nSynkänvihreät havupuut olivat tunkeutuneet aivan vesipiihin. Iäti,\nlakkaamatta virtaava vesi oli uurtanut mullan pois niiden juurien\nvälistä, ja vielä enemmän kuin ikivanhat puut herättivät merimiehissä\nkunnioitusta nuo paljaat juuret, jotka olivat kuin jättiläisten\nsuunnattomia jäseniä. Täällä ei, niin he ajattelivat, ihmisen ikinä\nonnistu kasvattaa viljaa, milloinkaan ei tänne raivata sijaa\nkaupungille, ei edes maataloille. Noiden teräksenkovien juurten\nverkothan ovat punoutuneet toisiinsa silmänkantamattomiin. Jo se seikka\ntekee metsän vallan ikuiseksi, muuttumattomaksi.\n\nJokivarsilla oli puita niin tiheässä ja niiden oksat niin takertuneet\ntoisiinsa kiinni, että ne muodostivat kahden puolen lujan,\nläpäisemättömän muurin. Nuo pistävistä neulasista muodostuneet muurit\nolivat niin lujat ja korkeat, ettei linnoitettu kaupunki olisi voinut\ntoivoa mahtavampaa suojavarustusta.\n\nMutta siellä täällä oli havumuurissa sentään aukkoja. Niitä oli\npolkujen kohdalla, joita eläimet käyttivät käydessään joella juomassa.\nNoista aukoista muukalaiset saattoivat silmäillä metsän sisään. He\neivät olleet koskaan nähneet mitään tuontapaista. Paisteettomassa\nhämärässä kasvoi puita, joiden runko oli paksumpi kuin Roomassa\nportinpielissä kohoavat tornit. Siellä oli suunnattomana ryteikkönä\nmäärättömästi puita, jotka taistelivat valosta ja ilmasta. Ne tunkivat\ntoistensa päälle ja kamppailivat keskenään, heikoimmat ruhjoutuivat ja\npainuivat lähtemättömästi toisiinsa kiinni. Ne taistelivat ja\nkilpailivat kuin olisivat olleet eläviä ihmisiä.\n\nMutta laivaväki tuumi, että jos tuossa puiden maailmassa liikkui\neläimiä tai kuljeksi ihmisiä, näiden täytyi tunkeutua eteenpäin\ntoisella tavoin kuin roomalaiset tiesivät, sillä koko metsä oli maasta\nlatvoihin saakka yhtenä ainoana jäykistä, havuttomista oksista\nmuodostuneena verkkokudoksena. Noista oksista riippui kyynärän pituisia\nliehuvia, harmaita naavatupsuja, jotka saivat puut näyttämään\npitkätukkaisilta ja -partaisilta peikoilta ja kummituksilta. Mutta\nniiden juurella oli maankamara lahoavien runkojen peitossa, ja jalka\nolisi siellä vajonnut mädänneeseen puuhun kuin sulavaan lumeen.\n\nMetsän siimeksestä uhosi tuoksu, joka kaikista laivassa olevista tuntui\nsuloisen huumaavalta. Se oli pihkan ja metsähunajan väkevää lemua,\njohon sekaantui lahoavien runkojen ja punaisten ja keltaisten\njättiläissienten tympeää hajua.\n\nKieltämättä tuo kaikki tuntui tavallaan pelottavalta ja kammottavalta,\nmutta tuntui myös mieltä ylentävältä tavata luonto kaikessa voimassaan,\nennen kuin ihminen oli ennättänyt ruveta rajoittamaan sen valtaa. Ei\nkestänyt kauan, ennen kuin yksi merimiehistä alkoi hyräillä\nmetsänjumalan hymniä, ja vaistomaisesti koko joukko yhtyi lauluun. He\neivät enää odottaneet tapaavansa ihmisiä tässä metsämaailmassa. Heidän\nsydämensä täyttivät hurskaat ajatukset, he ajattelivat metsänjumalaa\nja -neitoja. He tuumivat, että Pan oli, Hellaan metsistä karkotettuna,\npaennut pohjan perille. Hurskas laulu huulillaan he nyt saapuivat hänen\nvaltakuntaansa.\n\nAina kun laulu vaikeni, miehet kuulivat metsästä hiljaista soittoa.\nKorkealla sydänpäivän helteessä puiden latvoissa värisevät neulaset\nsoivat ja lauloivat. Merimiehet keskeyttivät yhä useammin laulunsa\nkuullakseen, eikö Panin huilu kohta alkaisi kaikua.\n\nLaiva lipui yhä hitaammin soutajien vedellessä airoilla yhä hiljemmin.\nMerimiehet tähyilivät rannalla kuusten alla kullan vihreänä ja\nmustanpuhuvana soluvaan veteen. He tähyilivät korkeaan ruo'ikkoon,\njonka lehdet värisivät ja kahisivat virran vuolteessa. He olivat\nsellaisen jännittyneen odotuksen vallassa, että säpsähtivät nähdessään\nkiitävän sudenkorennon tai huomatessaan valkeita lumpeita, joita\nhohteli ruo'ikon kauniissa hämyssä.\n\nJa uudelleen kaikui laulu: »Pan, sa valtias metsien!» He eivät enää\najatelleetkaan kaupantekoa. He tunsivat olevansa jumalien asuinsijan\nkynnyksellä. Kaikki maalliset huolet olivat haihtuneet mielestä.\n\nSilloin yht'äkkiä tuollaisen eläinten juomapolun suussa...\n\nSiellä seisoi hirvi, leveäotsainen kuninkaallinen eläin, sarvet\ntuuheahaaraiset kuin metsä.\n\nKolmisoutulaivassa tuli haudan hiljaisuus. Airot painuivat huopaamaan\npysähdyttäen aluksen. Silvius Antonius kohottautui purppuravuoteeltaan.\n\nKaikkien katseet olivat kiintyneet hirviurokseen. He luulivat näkevänsä\nsen selässä häämöttävän jotakin outoa, mutta metsän pimentoon oli\nriippuvien oksien lomitse mahdoton nähdä tarkkaan.\n\nTurpa koholla seisoi kuninkaallinen eläin kauan aikaa vainuten\nkolmisoutua kohti. Lopulta se näytti tajuavan, ettei tuo iso laiva\nollut vihamielinen olento. Se astui askelen veteen. Astui toisen.\nLeveiden sarvien takaa häämötti yhä selvemmin jotakin vaaleaa ja\nheleää. Olikohan hirviuroksen sarvissa kokonainen liikkuva ruusupensas?\n\nMiehet vetivät airoilla muutaman varovaisen vedon. Kolmisoutu lipui\nkomeaa eläintä kohti. Se siirtyi aivan kuin itsestään lähemmäksi\nruo'ikon reunaa.\n\nHirvi astui hiljaa veteen, tunnusteli varovasti joenpohjaa, jottei\ntarttuisi kiinni puunjuuriin. Nyt saattoi jo selvästi erottaa sarvien\ntakaa vaalean tukan kehystämät tytönkasvot. Hirven selässä istui\ntuollainen nymfi, metsänneito, jollaisia merimiehet olivat odottaneet\nja uskoivat varmasti olevan tässä alkukantaisessa maailmassa.\n\nKolmisoudun väki joutui pyhän innostuksen valtaan. Erään Sisiliasta\nkotoisin olevan miehen mieleen johtui laulu, jota hän oli laulanut\nlapsena leikkiessään Syrakusan ympäristön kukkaisilla tasangoilla. Hän\nalkoi hyräillä:\n\n    »Oi, Aretusa, sa keskellä kukkain syntynyt nymfi,\n    Metsien katveessa mi kuutamovalkeena käyt!»\n\nJa kun nuo myrskyissä karaistuneet miehet tajusivat nuo sanat, he\nkoettivat hillitä ja vaimentaa äänensä rajuilman kaltaista voimaa\nkerratessaan säettä:\n\n    »Oi Aretusa, sa keskellä kukkain syntynyt nymfi!»\n\nLaiva sauvottiin yhä lähemmäs ruo'ikon reunaa. Ei huolittu siitä, että\nse jo oli pari kertaa karahtanut pohjaan.\n\nMutta nuori metsänhengetär leikki kuin piilosilla hirven sarvien\ntakana. Hän vuoroin lymysi, vuoroin kurkisteli. Hän ei pysähdyttänyt\nhirveä, vaan hoputti sitä kauemmas veteen.\n\nKun korkeajalkainen eläin oli päässyt pari syltä rannasta,\nratsastajatar hyväili sitä saadakseen sen pysähtymään. Sitten hän\nkumartui ottamaan joesta muutamia lumpeita. Ei hän ollut tullut\nroomalaisia merimiehiä katsomaan.\n\nSilloin Silvius Antonius otti sormestaan sormuksen, huudahti, jolloin\nnymfi kohotti katseensa, ja heitti sormuksen hänelle.\n\nNymfi ojensi kätensä ja otti korun kiinni. Hänen silmänsä alkoivat\nloistaa. Hän ojensi kätensä saadakseen lisää. Silvius Antonius heitti\ntoisen sormuksen.\n\nHaltijatar viskasi äkkiä lumpeet takaisin jokeen ja ajoi hirven\nkauemmaksi veteen. Aina väliin hän pysähdytti ratsunsa. Silloin Silvius\nAntonius viskasi taas sormuksen, joka houkutteli metsänneitoa\neteenpäin.\n\nÄkkiä tämä näytti kokonaan voittaneen epäilynsä. Hänen poskensa\nalkoivat hehkua. Hän läheni laivaa houkuttelematta. Vettä oli hirven\nlapoihin saakka. Se oli ihan laivan partaan kohdalla.\n\nJa merimiehet jo kumartuivat partaan yli auttaakseen ihanan nymfin\nlaivaan, jos tämä halusi tulla alukseen. Mutta neito ei nähnyt ketään\nmuuta kuin Silvius Antoniuksen, joka seisoi kannella sormuksin ja\nhelmin koristautuneena ja kauniina kuin päivännousu. Ja kun nuori\nroomalainen huomasi nymfin silmien lepäävän hänessä, hän kurottihe\npitemmälle kuin kukaan muu. Toiset huusivat ja varottivat, ettei hänen\njalkansa vain luiskahtaisi ja hän putoaisi veteen.\n\nMutta siitä varotuksesta ei ollut apua. Kuinka kaikki lienee\nkäynytkään, tempasiko metsänneito äkkiä Silvius Antoniuksen puoleensa\nvai miten asia lienee ollutkaan, yks'kaks' nuori mies solahti yli\nlaidan, ennen kuin kukaan ehti ajatellakaan tarttua häneen kiinni.\n\nSilvius Antoniuksella ei ollut kuitenkaan hukkumisen vaaraa.\nMetsänneito oli ojentanut ruusuisen käsivartensa ja otti hänet vastaan.\nNuorukainen tuskin hipaisikaan vedenpintaa. Samassa silmänräpäyksessä\nneidon ratsu kääntyi äkkiä, porhalsi rantaan ja katosi metsän uumeniin.\nJa äänekkäänä kaikui hurjan ratsastajattaren nauru hänen kiidättäessään\nmukanaan Silvius Antoniusta.\n\nGalenus ja hänen miehensä seisoivat hetken kauhusta jähmettyneinä.\nAivan kuin merellä onnettomuuden sattuessa sukaisivat muutamat vaatteet\nyltään uidakseen maihin. Mutta Galenus pysähdytti heidät.\n\n»Varmastikin tämä on jumalien tahto», sanoi hän. »Sen vuoksi he ajoivat\nSilvius Antonius Poppiuksen tuhansien myrskyjen kautta tähän\ntuntemattomaan maahan. Olkaamme iloisia, kun olemme olleet heidän\ntahtonsa välikappaleina! Mutta älkäämme myöskään yrittäkö estää sitä\ntapahtumasta.»\n\nJa merimiehet tarttuivat kuuliaisina jälleen airoihin ja soutivat jokea\nylös, hyräillen hiljaa laulua Aretusan paosta ja säestäen siten\ntahdikkaita aironvetojaan.\n\nKun tämä kertomus nyt on lopussa, pitäisi matkamiehen ymmärtää vanha\nkivikirjoitus, joka hänelle näytettiin suuren Kungahällan paikalla.\nHänen pitäisi nähdä hirvi, jolla on monihaaraiset sarvet, sekä\nkolmisoutulaiva pitkine airoineen. Ei voi vaatia häntä näkemään Silvius\nAntonius Poppiusta ja kaunista aarniometsän kuningatarta, sillä jos\ntahtoo nähdä myös heidät, täytyy katsella vanhojen sadunkertojien\nsilmillä.\n\nJa hän ymmärtää senkin, että kivikirjoitus on nuoren roomalaisen omaa\ntekoa, sen vanha tarina samoin. Silvius Antonius opetti sen sanasta\nsanaan jälkeläisilleen. Hänhän tiesi heitä ilahduttavan sen tiedon,\nettä he polveutuivat maankuuluista roomalaisista.\n\nMutta tietenkään ei muukalaisen tarvitse uskoa Panin nymfien liikkuneen\ntäällä joenrannalla. Tottahan hän käsittää, että aarniometsässä vaelsi\njokin villi heimo ja että hirven ratsastajatar oli noiden köyhien\nihmisten kuninkaan tytär. Ja että tyttö ryöstäessään Silvius\nAntoniuksen halusi vain tämän koruja, ettei hän ajatellut lainkaan\nSilvius Antoniusta itseään, tuskinpa edes tiesi, oliko nuori\nroomalainen ihminen niinkuin hänkin.\n\nJa matkamies käsittää, ettei Silvius Antoniusta enää muistettaisi\nnoilla rannoilla, jos hän olisi yhä edelleen pysynyt entisensälaisena\nnarrina. Hän saa kuulla, miten onnettomuus ja hätä karkaisivat ja\nterästivät nuoren roomalaisen ja tekivät hänestä miehen sekä että hän\nvillien halveksimasta orjasta kohosi heidän kuninkaakseen. Hän juuri\nkävi aarniometsään käsiksi tulen ja teräksen voimalla. Hän rakensi\nensimmäisen lujaksi salvetun asumuksen. Hän rakensi laivoja ja kasvatti\nviljaa. Hän laski perustuksen suuren Kungahällan loistolle ja\nmaineelle.\n\nJa kun matkamies kuulee kaiken tämän, hän katselee seutua iloisemmin\nkuin ennen. Sillä vaikka kaupungin perusta on muuttunut pelloiksi ja\nniityiksi eikä joella enää näy purjehtijoita, hän on kuitenkin tämän\npaikan ansiosta nähnyt näkyjä menneisyydestä ja saanut hengittää\nunelmien ilmaa.\n\n\n\n\nSIGRID STORRÅDA\n\n\nOli kerran ihana kevät. Ja juuri se kevät, jolloin Ruotsin kuningatar\nSigrid Storråda oli päättänyt matkustaa Kungahällaan sopiakseen Norjan\nkuninkaan Olavi Trygvenpojan kanssa heidän aiotusta avioliitostaan.\n\nOli varsin merkillistä, että Olavi-kuningas halusi omakseen\nSigrid-kuningattaren. Tämä oli kylläkin rikas, kaunis ja ylevämielinen,\nmutta mitä paatunein pakana, jota vastoin Olavi-kuningas oli kristitty\neikä ajatellut muuta kuin kirkkojen rakentamista ja kansan pakottamista\nkasteeseen. Mutta ehkäpä hän ajatteli, että Herra Jumala korkeudessaan\nkäännyttäisi kuningattaren.\n\nMutta vielä merkillisempää oli se, että kun Storråda oli\nOlavi-kuninkaan sanansaattajalle ilmoittanut aikovansa purjehtia\nKungahällaan niin pian kuin meri oli luonut jäänsä, tuli heti kevät.\nKylmyys ja lumi katosivat, vaikka niihin aikoihin muuten oli\ntavallisesti täysi talvi.\n\nKun Storråda puhui, että laivoja oli ruvettava varustamaan kuntoon,\njäät katosivat seliltä, niittymaat alkoivat vihannoida, ja vaikka vielä\noli pitkälti Marianpäivään, voitiin karja laskea laitumelle.\n\nKuningattaren laivan soutaessa Itä-Göötanmaan saaristosta Itämerelle\nkukkuivat käet kallioilla, vaikka oli vielä niin varhainen vuodenaika,\nettä tuskin saattoi toivoa kuulevansa kiurua.\n\nKaikkialla Storrådan matkan varrella syntyi muuten suuri riemu. Kaikki\njättiläiset, joiden oli täytynyt muuttaa pois Norjasta Olavi-kuninkaan\nhallitusaikana, koska eivät kärsineet kuunnella kirkonkelloja,\nkapaisivat kallionkielekkeille katsomaan Storrådan purjehtiessa ohi. He\nraastoivat juurineen maasta nuoria lehtipuita ja huiskuttivat niitä\nkuningattarelle, ja palatessaan kivipirtteihinsä, missä vaimo istui\nhuolissaan ja kaivaten, he nauroivat sanoessaan:\n\n»Älä huoli enää surra, eukko! Nyt Storråda matkustaa Olavi-kuninkaan\nluo. Nyt saamme pian palata takaisin Norjaan.»\n\nKuningattaren purjehtiessa Kulla-vuoren ohi kömpi vuorenhaltija ulos\nluolastaan. Ja hän käski vuoren aueta, niin että kuningatar saattoi\nnähdä, miten kulta- ja hopeasuonet siellä kulkivat, ja iloita hänen\nrikkaudestaan.\n\nStorrådan matkatessa ohi Hallannin jokien laski näkki kosket ja\nputoukset ja ui joen suulle saakka soittamaan harppuaan, niin että\nlaivat karkeloivat laineilla.\n\nKun hän purjehti Nidingien saariston kohdalla, merenneidot lepäilivät\nrantakallioilla puhallellen simpukankuoritorviinsa, niin että vesi\nryöppysi korkeina vaahtopylväinä.\n\nMutta tuulen kääntyessä vastaiseksi sukelsi syvyydestä pinnalle ilkeitä\ntursaita, jotka auttoivat Storrådan laivan yli aaltojen. Toiset\ntyönsivät perästä, toiset tarttuivat hampain meriruohoköysiin ja\nasettuivat hinaamaan kuin hevoset.\n\nKaikkein hurjimmat viikingit, joita Olavi-kuningas ei kärsinyt maassaan\nheidän pahuutensa takia, soutivat kuningattaren laivan kimppuun purjeet\nkoottuina ja entrauspiilut ojossa, ryhtyäkseen tappeluun. Mutta\ntuntiessaan kuningattaren he päästivät hänet rauhassa menemään ja\nhuusivat hänen jälkeensä: »Juomme maljan sinun häittesi kunniaksi,\nStorråda!»\n\nKaikki rannikolla asuvat pakanat pinosivat puita kivialttareilleen ja\nuhrasivat lampaita ja vuohia vanhoille jumalille, jotta nämä\nauttaisivat Storrådaa matkalla Norjan kuninkaan luo.\n\nKuningattaren purjehtiessa Nordre-jokea ylös ui Ahti laivan kupeelle,\nojensi valkean käsivartensa syvyydestä ja ojensi hänelle suuren,\nkirkkaan helmen. »Käytä tätä», neuvoi Ahti, »että Olavi-kuningas\nhurmautuu kauneuteesi eikä milloinkaan voi unohtaa sinua.» Päästyään\nkappaleen matkaa jokea ylös kuningatar kuuli niin kovaa kolinaa ja\npauhua, että arveli lähestyttävän vesiputousta. Kuta pitemmälle hän\nehti, sitä kovemmaksi kävi kohu ja häly, ja vihdoin hän arveli\njoutuvansa keskelle suurta taistelua.\n\nMutta soudettuaan Gullön ohi ja käännyttyään leveään poukamaan Storråda\nnäki suuren Kungahällan joen rannalla.\n\nKaupunki oli niin suuri, että virran partaalla oli taloja\nsilmänkantamattomiin toinen toisensa vieressä. Ne olivat kaikki isoja\nja hyvin rakennettuja, ympärillä lukuisat ulkorakennukset. Harmaiden\nhirsiseinien välitse ujui kaitoja kujia joenrantaan, tupien edustalla\nlevisivät avarat pihamaat, ja joka talosta johti hyvin tallattu polku\nomaan venetalaaseen ja omalle laiturille.\n\nStorråda käski soutajia liikuttamaan airoja hitaammin. Hän seisoi\nkorkealla laivan perässä katsellen rannalle. »Enpä ole milloinkaan\nnähnyt moista», puheli hän.\n\nNyt hän huomasi, että hänen kuulemansa kova kohu ja melu syntyi vain\nkaikesta siitä työstä, joka Kungahällassa oli keväisin käynnissä\nlaivoja varustettaessa pitkille matkoille.\n\nHän kuuli seppien takovan raskailla moukareilla, leipäkaulimet\nkolisivat leipomotuvissa, rakennuslankkuja lastattiin kumiseviin,\nraskaisiin aluksiin, nuoret miehet kuorivat mastopuita ja höyläsivät\nleveitä aironlapoja.\n\nHän näki paljon vihreitä pihamaita, missä tytöt punoivat\nmerenkulkijoille köysiä ja ikämiehet istuivat neula kädessä\npaikkaamassa vanhoja sarkapurjeita.\n\nHän näki veneentekijöiden tervaavan uusia veneitä. Nauloja iskettiin\nlujiin tammilankkuihin. Talaista työnnettiin alusten rungot ulos\ntilkittäviksi. Vanhoja laivoja koristettiin vastamaalatuin\nlohikäärmeenkuvin. Tavaroita lastattiin aluksiin, kiireessä sanottiin\njäähyväisiä, täyteen sullottuja raskaita laiva-arkkuja kannettiin\naluksiin.\n\nLaivat, jotka jo olivat valmiina, lähtivät rannasta. Storråda näki\nniiden, joita soudettiin jokea ylös vastavirtaan, kuljettavan raskaita\nsilli- ja suolalasteja; mutta niissä, jotka suuntasivat kulkunsa länttä\nkohti aavalle merelle, oli lastia pitkän matkaa mastoa ylöspäin:\nkallisarvoista tammipuuta, vuotia ja nahkoja.\n\nNähdessään tuon kaiken kuningatar hymyili iloissaan. Hän sanoi\nkernaasti menevänsä Olavi-kuninkaalle saadakseen hallita ja vallita\ntällaista kaupunkia.\n\nStorråda souti kuninkaankartanon laituriin. Siellä Olavi-kuningas oli\nhäntä vastassa, ja kun kuningatar käveli kuningasta kohti, hän näytti\nkuninkaasta kauneimmalta naiselta mitä hän ikinä oli kohdannut.\n\nHe menivät sitten yhdessä kuninkaankartanoon, ja heidän kesken vallitsi\nsuuri yksimielisyys ja ystävyys. Ja kun heidän piti käydä aterioimaan,\nStorråda hymyili ja laski kuninkaan kanssa leikkiä koko ajan, kun\npiispa luki ruokarukousta. Ja kuningaskin hymyili ja puheli, koska näki\nsen miellyttävän Storrådaa.\n\nKun ateria oli lopussa ja kaikki panivat kädet ristiin kuunnellakseen\npiispan rukousta, Storråda alkoi kertoa kuninkaalle rikkauksistaan. Hän\npuhui niistä koko rukouksen ajan. Ja kuningas kuunteli Storrådaa, mutta\nei piispaa.\n\nKuningas asetti Storrådan kunniaistuimelle ja istuutui itse tämän\njalkain juureen. Ja Storråda kertoi poltattaneensa kartanoineen\npäivineen kaksi pikkukuningasta, jotka olivat rohjenneet kosia häntä.\nJa kuningas ilostui ja ajatteli, että niin sietikin käydä kaikkien\npikkukuninkaiden, jotka rohkenivat kosia Storrådan kaltaista naista.\n\nKun kellot soivat iltamessuun, kuningas nousi mennäkseen tapansa mukaan\nMariankirkkoon rukoilemaan. Mutta silloin Storråda kutsutti\nrunolaulajansa, ja tämä lauloi runon Brynhildistä, joka surmautti\nSigurd Fafnesbanen. Eikä Olavi-kuningas mennyt kirkkoon, vaan jäi\nkatsomaan Storrådan mahtavia silmiä, ja hän huomasi, miten tuuheina\ntämän mustat kulmakarvat kaareutuivat. Silloin hän ymmärsi, että\nStorråda itse oli Brynhild ja surmauttaisi hänet, jos hän pettäisi\ntämän. Kuningas ajatteli myös, että Storrådassa oli naista vaikka\npoltattamaan itsensä roviolla yhdessä hänen kanssaan. Pappien\nmessutessa ja rukoillessa Kungahällan Mariankirkossa Olavi-kuningas\nistui vain kuningattaren jalkojen juuressa ajatellen itsekseen, että\nhän tahtoisi ratsastaa Valhallaan Storråda edessään hevosen selässä.\n\nYöllä oli Älvbackenin lautturilla, joka kuljetti lautallaan väkeä\nGöötajoen yli, kovempi urakka kuin koskaan ennen. Tavan takaa hänet\nhuudettiin toiselle rannalle, mutta kun hän saapui sinne, ei siellä\nkoskaan näkynyt ketään. Kuitenkin hän kuuli ympärillään askelia, ja\nlautta täyttyi niin, että oli vähällä upota. Mies souti koko yön\nedestakaisin rannalta toiselle tietämättä, mitä kaikki oikein merkitsi.\nMutta aamulla oli joenrannassa hiekka täynnä pieniä jalanjälkiä, ja\njäljistä lautturi löysi, tarkemmin niitä katsottuaan, pieniä\nkuihtuneita lehtiä, jotka havaitsi puhtaaksi kullaksi. Silloin hän\nkäsitti, että kaikki tontut ja kääpiöt, jotka olivat kaikonneet\nNorjasta kristinoppia pakoon, nyt palasivat takaisin.\n\nMutta jättiläinen, joka asui Fontinvuoressa heti Kungahällasta itään,\notti maasta suuria kivilohkareita ja paiskeli niitä kaiken yötä\nMariankirkon tornia kohti. Jollei jätti olisi ollut niin mahdottoman\nväkevä, että kaikki kivet lensivät joen yli ja putosivat kauas\nHisingeniin, ne olisivat voineet tehdä suurta tuhoa.\n\nKuninkaan oli joka aamu tapana käydä messussa, mutta sinä aamuna,\njolloin Storråda oli Kungahällassa, hän ei katsonut ehtivänsä kirkkoon.\nHeti noustuaan hän tahtoi käydä satamassa, missä kuningatar asui omassa\nlaivassaan, kysymässä tältä, tahtoiko tämä ennen iltaa juoda häitä\nhänen kanssaan.\n\nPiispa oli soitattanut Mariankirkon kelloja koko aamurupeaman, ja\nkuninkaan lähtiessä kuninkaankartanosta ja kävellessä torin poikki\nkirkon ovet aukenivat ja ihana laulu tulvi häntä vastaan. Mutta\nOlavi-kuningas jatkoi matkaansa ikään kuin ei olisi kuullut mitään.\nSilloin piispa käski lakata soittamasta kelloja, laulu vaikeni ja\nkynttilät sammuivat.\n\nKaikki kävi niin äkkiä, että Olavi-kuningas pysähtyi hetkiseksi ja\nkääntyi katsomaan taakseen kirkkoa. Hänestä tuntui, että se oli\nmitättömämmän näköinen kuin hän koskaan ennen oli huomannutkaan. Se oli\nkaupungin muita rakennuksia matalampi, turvekatto luuhotti raskaana\nikkunattomien seinien varassa, portti oli matala ja pimeä ja sen yllä\noli vain pahainen kuusenkuoresta kyhätty katos.\n\nKuninkaan siinä seistessä tuli kirkon pimeästä oviaukosta nuori, hoikka\nnainen. Hänellä oli yllään punainen hame ja sininen viitta ja\nkäsivarrella vaaleakutrinen lapsi. Hänen pukunsa oli vanha ja kehno,\nmutta Olavi-kuninkaan mielestä hän oli ylhäisemmän ja jalosukuisemman\nnäköinen kuin ainoakaan hänen ennen tapaamansa nainen. Tuntematon oli\nkookas ja kaunisvartaloinen, ja hänen kasvonsa olivat suloiset.\n\nKuningas katseli suuresti liikuttuneena, miten nainen painoi lasta\nrintaansa vasten ja kantoi sitä niin hellien, aivan kuin hänellä ei\nolisi ollut mitään muuta rakasta ja kallista koko maailmassa.\n\nEhdittyään portille nainen käänsi lempeät kasvonsa ja katsoi kovin\nkaihoisasti taakseen hämärään, köyhään kirkkoon. Kun hän jälleen\nkääntyi torille päin, hänen silmänsä olivat kyynelissä.\n\nMutta kun hänen piti astua kynnyksen yli torille, näytti rohkeus\npettävän. Hän nojasi portin pieleen ja katseli lastaan niin huolissaan,\nkuin olisi tahtonut sanoa: »Missä, missä koko avarassa maailmassa me\nnyt saamme suojaa?»\n\nKuningas seisoi yhä hievahtamatta paikallaan katsellen tuota koditonta.\nEniten hänen mieltään liikutti, kun hän näki lapsen, joka istui\nhuoletonna äidin sylissä, ojentavan kukkasen tämän kasvoja kohti\nhoukutellakseen hänet hymyilemään. Ja silloin Olavi huomasi naisen\nkoettavan karkottaa surullista ilmettä kasvoistaan ja hymyilevän\npojalle.\n\n»Kukahan tuo nainen lienee?» ihmetteli Olavi-kuningas. »Luulen nähneeni\nhänet ennenkin. Epäilemättä ylhäissukuinen nainen, joka on joutunut\npuutteeseen ja hätään.»\n\nNiin kiire kuin Olavi-kuninkaalla olikin Sigrid Storrådan luo, hän ei\nkuitenkaan saanut irroitetuksi katsettaan tuntemattomasta naisesta. Hän\nvain muistutteli mieleensä, missä hän ennen oli nähnyt niin lempeät\nsilmät ja niin ihananmuotoiset kasvot.\n\nNainen seisoi yhä kirkon portilla, ikään kuin ei olisi voinut tempautua\nsiitä irti. Silloin kuningas meni hänen luokseen ja kysyi:\n\n»Miksi olet niin murheissasi?»\n\n»Minut on karkotettu kodistani», vastasi nainen viitaten pieneen,\npimeään kirkkoon.\n\nKuningas arveli naisen tarkoittavan, että hän oli oleskellut kirkossa\nsen vuoksi, ettei hänellä ollut muuta asuntoa. Olavi kysyi edelleen:\n\n»Kuka sinut on sitten karkottanut?» Nainen katsahti silloin kysyjään\nsanomattoman murheellisena:\n\n»Etkö sitä tiedä?»\n\nMutta silloin kuningas kääntyi pois. Hänellä ei mielestään ollut aikaa\nseisoa tässä arvoituksia arvaamassa. Tuntui siltä, kuin nainen olisi\ntahtonut väittää hänen, kuninkaan, hänet karkottaneen. Olavi-kuningas\nei voinut käsittää, mitä nainen oikein tarkoitti.\n\nKuningas käveli rivakasti edelleen. Hän saapui kuninkaanlaiturille,\njohon Storrådan laivat oli kiinnitetty. Satamassa hän näki\nkuningattaren palvelijoita, joilla kaikilla oli kultapäärmeiset\nvaatteet ja hopeakypärä.\n\nStorråda seisoi korkealla laivassaan silmäillen Kungahällaa ja iloiten\nsen mahtavuudesta ja rikkaudesta. Hän katseli kaupunkia sillä tavalla,\nkuin jo olisi pitänyt itseään sen valtiattarena.\n\nMutta kun kuningas näki Storrådan, hän tuli heti ajatelleeksi sitä\nsuloista naista, joka oli köyhänä ja kurjana tullut kirkosta. 'Mitä\ntämä merkitsee?' ihmetteli hän itsekseen; 'minusta hän oli kauniimpi\nkuin Storråda'.\n\nKun Storråda nyt hymyili kuninkaalle, tämän mieleen välähti, miten\nkyynelet olivat kimmeltäneet tuon toisen naisen silmissä.\n\nVieraan naisen kasvot olivat niin syöpyneet Olavi-kuninkaan mieleen,\nettä hänen täytyi verrata Storrådan kasvoja niihin piirre piirteeltä.\nJa hänen noin vertaillessa Storrådan koko ihanuus katosi.\n\nKuningas huomasi, että Storrådan silmät olivat julmat ja suu\nhekumallinen. Jokaisessa kasvojenjuonteessa hän havaitsi synnin.\n\nOlavi-kuningas näki kyllä yhä vielä, että kuningatar oli kaunis, mutta\ntämän näkö ei häntä enää viehättänyt. Hän alkoi kammoa Storrådaa, ikään\nkuin tämä olisi ollut välkkyvä myrkkykäärme.\n\nKun kuningatar näki kuninkaan tulevan, hänen huulillaan karehti\nvoitonriemuinen hymy.\n\n»En odottanut sinua näin varhain, Olavi-kuningas. Luulin sinun olevan\naamumessussa.»\n\nKuninkaassa heräsi halu härnätä Storrådaa ja tehdä kaikki päinvastoin\nkuin tämä tahtoi.\n\n»Messu ei ole vielä alkanut», vastasi hän. »Tulin pyytämään sinua\nmukaan Herran huoneeseen.»\n\nSanoessaan näin kuningas huomasi Storrådan silmissä terävän\nvälähdyksen, mutta tämä hymyili vielä.\n\n»Tule mieluummin sinä tänne laivaan! Tahdon näyttää sinulle tuomani\nlahjat.»\n\nKuningatar otti kultaisen miekan kuin houkutellakseen kuningasta, mutta\ntämä oli yhä vain näkevinään tuon toisen naisen Storrådan rinnalla. Ja\nhänestä tuntui, että Storråda oli aarteittensa keskellä kuin häijy\nlohikäärme.\n\n»Tahdon ensin tietää, tuletko mukaani kirkkoon.»\n\n»Mitä minä teen sinun kirkossasi?» kysyi kuningatar pilkallisesti.\n\nSilloin hän huomasi kuninkaan kulmakarvojen rypistyvän ja ymmärsi,\nettei tämä ollut samalla tuulella kuin edellisenä päivänä. Hän muutti\nheti käytöstapaansa ja kävi lempeäksi ja myöntyväksi.\n\n»Käy sinä kirkossa niin usein kuin haluat, vaikk'en minä käykään! Sen\nseikan vuoksi ei meidän välillemme pidä tulla vihamielisyyttä.»\n\nKuningatar laskeutui laivasta laiturille ja tuli kuninkaan luo. Hänellä\noli kädessä miekka ja turkisreunuksinen viitta, jotka hän halusi\nlahjoittaa Olaville.\n\nJuuri silloin kuningas sattui katsahtamaan satamaan päin ja näki tuon\ntoisen naisen olevan tulossa. Tämä kävellä laahusti raskain askelin,\nlapsi yhä käsivarrellaan.\n\n»Mitä katselet niin innokkaasti, Olavi-kuningas?» kysyi Storråda.\n\nSamassa tuntematon kääntyi katsomaan kuninkaaseen, ja hänen siinä\nkatsoessaan Olavista näytti, että hänen ja lapsen pään yläpuolelle\nsyttyi kultainen sädekehä, joka oli ihanampi kuin kaiken maailman\nkuninkaiden ja kuningattarien korut. Mutta heti seuraavassa tuokiossa\ntuntematon kääntyi takaisin kaupungille, eikä häntä enää näkynyt.\n\n»Mitä katselet niin innokkaasti, Olavi-kuningas?» kysyi Storråda toisen\nkerran.\n\nMutta kääntyessään nyt kuningattareen päin Olavi-kuningas oli\nhavaitsevinaan tämän vanhaksi ja häijyksi, kaiken maailman pahuuden ja\nsynnin saastuttamaksi, ja häntä kauhisti ajatellessaan, että olisi\nsaattanut joutua moisen pauloihin.\n\nHän oli ottanut hansikkaan kädestään puristaakseen Storrådan kättä.\nMutta nyt hän läimähdyttikin hansikkaalla Storrådaa vasten kasvoja ja\nkarjaisi: »Mitä minulla on sinun kanssasi tekemistä, senkin vanha\npakanakoira!»\n\nStorråda peräytyi kolme askelta taaksepäin. Mutta hän hillitsi pian\nitsensä ja vastasi: »Tämä lyönti koitukoon surmaksesi, kuningas Olavi\nTrygvenpoika!»\n\nJa hän oli kalmankalpea kuin manalan haltijatar kääntyessään pois\nkuninkaasta ja palatessaan laivaansa.\n\nSeuraavana yönä Olavi-kuningas näki merkillisen unen.\n\nHänen edessään ei ollut maata, vaan merenpohja. Vihreänharmaa lakeus,\njonka yllä oli monta syltä vettä. Hän näki kalojen uivan saalistamassa,\nnäki aluksien purjehtivan ylhäällä vedenpinnalla kuin tummat pilvet ja\nauringon välkkyvän himmeänä kuin kalpea kuu.\n\nSilloin hän huomasi saman naisen, jonka oli nähnyt kirkonportilla,\nkävelevän alhaalla meren pohjassa. Hänen ryhtinsä oli yhä vielä kumara\nja vaatteensa kuluneet, kuten silloin, kun kuningas hänet kohtasi,\nkasvot yhä vielä murheen murtamat.\n\nMutta hänen kävellessään merenpohjalla jakautui vesi kahtia hänen\nedessään. Kuningas näki, miten se ikään kuin äärettömän kunnioituksen\npakosta kohosi holveiksi ja muodostui pylväiksi, niin että hän kulki\nkuin mitä ihanimmassa temppelissä.\n\nÄkkiä kuningas näki veden, joka kohosi naisen yläpuolella,\nrupeavan vaihtamaan väriä. Pylväät ja holvit punertuivat ensin\nvaaleanpunertaviksi, mutta alkoivat pian käydä yhä tummemmiksi.\nYlt'ympäri oli koko merikin punainen, ikään kuin olisi muuttunut\nvereksi.\n\nMeren pohjalla, jossa nainen käveli, kuningas näki katkenneita miekkoja\nja nuolia, murtuneita jousia ja taittuneita keihäitä. Aluksi niitä ei\nollut paljon, mutta kuta kauemmas nainen kulki punaiseen veteen, sitä\ntiheämpään niitä oli kasaantunut.\n\nKuningas huomasi vapisten naisen kampeavan sivulle, jottei olisi\ntallannut pitkänään vihreällä levävuoteella makaavaa kuollutta miestä.\nMiehellä oli rautapaita, kädessä miekka ja päässä syvä haava.\n\nKuninkaasta näytti, että nainen ummisti silmänsä päästäkseen näkemästä\nkuollutta. Hän kulki varmaa päämäärää kohti epäröimättä ja pelkäämättä.\nMutta unennäkijä ei voinut kääntää katsettaan pois.\n\nHän näki koko merenpohjan sirpaleiden peitossa. Siinä oli raskaita\nlaivanankkureita; paksut köydet kiemurtelivat kuin käärmeet, tuossa\nlojui laivoja kyljet murskana. Kultaiset lohikäärmeenpäät, jotka olivat\nolleet keulakoristeina, tuijottivat häneen punaisin, uhkaavin silmin.\n\n»Tahtoisin toki tietää, ketä tällä paikalla on taistellut jättäen tämän\nkaiken häviön saaliiksi», tuumi unennäkijä.\n\nKuolleita näkyi kaikkialla. Niitä riippui laivanpartaista ja lojui\ntuuheiden levien seassa. Mutta hän ei ehtinyt niitä kauan tarkastella,\nsillä hänen täytyi pitää silmällä naista, joka yhä kulki eteenpäin.\n\nVihdoin kuningas näki naisen pysähtyvän erään kuolleen kohdalle. Tällä\noli punainen ihokas, päässä kirkas kypärä, kilpi käsivarrelle\npujotettuna ja kädessä paljas miekka.\n\nNainen kumartui kuolleen puoleen ja kuiskasi, ikään kuin olisi tahtonut\nherättää nukkuvan: »Olavi-kuningas! Olavi-kuningas!»\n\nSilloin uneksija näki, että hän itse oli se mies, joka lepäsi\nmerenpohjassa. Hän tunsi selvästi, että hän itse oli tuo kuollut.\n\n»Olavi-kuningas», kuiskasi nainen vielä kerran, »minä olen se, jonka\nnäit kirkonedustalla Kungahällassa. Etkö tunne minua?»\n\nKun kuollut makasi yhä liikkumattomana, nainen polvistui hänen\nviereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n»Nyt on Storråda lähettänyt laivastonsa sinua vastaan ja kostanut\nsinulle. Kadutko, Olavi-kuningas?»\n\nVielä kerran hän kysyi: »Nyt sinä kärsit kuoleman katkeruuden\nsenvuoksi, että valitsit minut etkä Storrådaa. Kadutko? Kadutko?»\n\nSilloin kuollut vihdoin aukaisi silmänsä, ja nainen auttoi hänet\npystyyn. Hän nojasi naisen olkapäähän, ja tämä lähti hiljaa pois vieden\nhänet mukanaan.\n\nTaaskin Olavi-kuningas näki hänen kulkevan kulkemistaan, yöt päivät,\nyli merten ja maiden. Vihdoin hän luuli näkevänsä, että he olivat\njoutuneet pilvien yläpuolelle, tähtien tuolle puolen.\n\nHe saapuivat yrttitarhaan, jossa maa hohteli valkeana ja kukkaset\nloistivat kirkkaina kuin kastehelmet.\n\nKuningas huomasi naisen yrttitarhaan tullessaan kohottavan päätään ja\nhänen käyntinsä muuttuneen keveämmäksi. Kun hän oli ehtinyt kappaleen\nmatkaa etemmäksi, hänen vaatteensa alkoivat loistaa. Hän näki, miten ne\nitsestään saivat kultapäärmeet ja alkoivat hohdella monenvärisinä.\n\nHän näki myös, miten naisen pään ympärille syttyi sädekehä, joka\nvalaisi hänen kasvonsa.\n\nMutta kaatunut, joka nojasi hänen olkapäähänsä, kohotti päätään ja\nkysyi: »Kuka olet?»\n\n»Etkö sitä tiedä, Olavi-kuningas?» vastasi tämä silloin, ja hänen koko\nolemustaan ympäröi ääretön ylevyys ja ihanuus.\n\nMutta silloin täytti kuninkaan mielen unessa suuri riemu, kun hän oli\nvalinnut suloisen taivaan kuningattaren palvelemisen. Sellaista riemua\nei hän ollut tuntenut koskaan ennen; se oli niin väkevä, että se\nherätti hänet.\n\nHerätessään kuningas tunsi kyynelten valuvan kasvoja pitkin, ja hän\nlepäsi hiljaa, kädet rukoukseen liitettyinä.\n\n\n\n\nASTRID\n\n\n1.\n\nUpsalan vanhan kuninkaankartanon matalien tupien keskellä kohosi\nneitsytkammio. Se oli rakennettu pylväiden varaan kuin kyyhkyslakka,\nsinne vievät portaat olivat jyrkät kuin tikapuut ja ovi matala kuin\nluukku. Huoneen seinät oli piirretty täyteen riimukirjoituksia, joiden\noli määrä merkitä rakkautta ja kaipausta, ja ahtaiden ikkunaluukkujen\nkohdalle oli puuhun hankautunut pienet pyöreät kuopat, sillä siinä\nneitojen oli tapana seisoskella kurkistelemassa pihalle.\n\nKuninkaankartanossa oli muutamia päiviä ollut vieraana vanha Hjalte,\nrunonlaulaja, ja hän kävi neitsytkammiossa joka päivä kuninkaan\ntyttären Ingegerdin luona puhelemassa Norjan kuninkaasta Olavi\nHaraldinpojasta. Ja joka kerta Hjalten käydessä istui Ingegerdin\norjatar Astrid kuuntelemassa vanhan uroon tarinaa iloiten yhtä suuresti\nkuin kuninkaantytär itse.\n\nHjalten puhuessa molemmat neidot kuuntelivat aina koko ajan niin\ninnokkaasti, että työ pääsi putoamaan helmaan ja kädet lepäsivät\nliikkumattomina. Jos kuka olisi heidät silloin nähnyt, ei olisi uskonut\nneitsytkammiossa tehtävän ensinkään mitään naistentyötä. Ei olisi\nsaattanut uskoa, että neidot poimivat Hjalten jokaisen sanan ikään kuin\nne olisivat olleet silkkilankoja ja että he kumpikin muodostivat niistä\noman kuvansa Olavi-kuninkaasta. Ei olisi voinut uskoa, että kumpikin\nkutoi ajatuksissaan runoilijan sanoista oman säteilevän seinäverhonsa.\n\nMutta joka tapauksessa asia oli niin, ja kuninkaantyttären luoma kuva\noli niin ihana, että joka kerran kun hän näki sen edessään, hän olisi\ntahtonut langeta polvilleen ja palvoa sitä. Sillä hän näki kuninkaan\nistuvan korkeana kruunu päässä valtaistuimellaan; hän näki punaisen\nkultakirjaisen viitan riippuvan Olavin hartioilta jalkoihin saakka. Hän\nei nähnyt kuninkaan kädessä miekkaa, vaan pyhiä kirjoituksia, ja hänen\nvaltaistuintaan kannatti kukistettu peikko. Vahanvalkeina hohtivat\nhänen kasvonsa pitkien, tasaisten kiharoiden välistä, ja silmät\nsäteilivät hurskautta ja rauhaa. Oi, kuninkaantytärtä melkein\nkauhistutti nähdessään sen yli-inhimillisen voiman, joka hohti noista\nkalpeista kasvoista. Hän ymmärsi, ettei Olavi Haraldinpoika ollut\nainoastaan kuningas; hän näki, että tämä oli pyhimys ja enkelien\nvertainen.\n\nMutta sellainen ei suinkaan ollut se kuva, jonka Astrid loi itselleen\nNorjan kuninkaasta. Tuo vaaleahapsinen orjatar, joka oli kokenut nälkää\nja vilua ja nähnyt paljon vaivaa, mutta kuitenkin ilvehti ja laski\nleikkiä neitsytkammiossa, kuvitteli aina Olavi Haraldinpojan aivan\ntoisenlaiseksi. Hän ei mahtanut sille mitään, että näki joka kerta, kun\nkuuli kuninkaasta kerrottavan, edessään halonhakkaajan pojan, joka\niltaisin palasi metsästä kirves olalla. »Näen sinut, näen sinut aivan\nhyvin», puheli Astrid kuvalle, aivan kuin hänen edessään olisi ollut\nelävä ihminen. »Et ole pitkä, mutta leveähartiainen ja ketterä ja\nnopsa. Ja koska olet kuljeksinut metsän pimennossa koko Jumalan päivän,\nloikkaat viimeisen taipalen yhdellä harppauksella ja hyppäät hymyillen\nkorkealle päästyäsi tielle. Silloin hampaasi hohtavat ja tukkasi\nliehuu, ja siitä minä pidän. Näen sinut; sinulla on punakat posket ja\nnenässä pisamia. Ja sinulla on siniset silmät, jotka metsän uumenissa\nkäyvät tummiksi ja synkiksi, mutta kun ehdit niin kauas, että näet\nlaakson ja kotisi, ne vaalenevat ja muuttuvat lempeiksi. Heti kun näet\nkotimökkisi laakson syvänteessä, nostat tervehtien lakkikuluasi, ja\nsilloin näen otsasi. Eikö se otsa kelpaisi vaikka kuninkaalle? Eikö tuo\nleveä otsa voisi kannattaa kruunua ja kypärää?»\n\nMutta niin erilaiset kuin nuo kuvat olivatkin, varmasti poloinen\norjatar rakasti sitä reipasta nuorukaista, jonka hän näki metsän\nuumenista tulevan vastaan, yhtä palavasti kuin kuninkaantytär\nmielessään loihtimaansa pyhää kuvaa.\n\nJa jos Hjalte, runonlaulaja, olisi nähnyt molemmat kuvat, hän olisi\nvarmasti ylistänyt kumpaakin. Hän olisi sanonut, että molemmat\nolivat kuninkaan näköiset. »Sillä» -- niin hän olisi sanonut --\n»Olavi-kuninkaan hyvä onni on säätänyt niin, että hän on reipas,\niloinen nuorukainen ja samalla myös Jumalan pyhä sankari.»\n\nSillä vanha Hjalte rakasti Olavi-kuningasta, ja vaikka hän oli\nkuljeksinut hovista hoviin ja nähnyt paljon ihmisiä, ei hän milloinkaan\nollut kohdannut hänen kaltaistaan. »Mistä löydän sellaisen, joka saisi\nminut unohtamaan Olavi Haraldinpojan?» oli hänen tapana sanoa. »Mistä\ntapaisin mainiomman miehen kuin hän?»\n\nHjalte-runonlaulaja oli tuikea, tylyn näköinen ukko. Korkeasta iästään\nhuolimatta hänellä oli musta tukka, hänen ihonsa oli tumma ja hänen\nkatseensa terävä. Ja hänen laulunsa oli aina hyvin vastannut hänen\nulkomuotoaan. Hän ei ollut koskaan löytänyt muita kuin sota- ja\ntaistelusanoja. Hän ei ollut koskaan runoillut muita kuin sotalauluja.\n\nVanhan Hjalten sydän oli tähän saakka ollut kuin korpi salotöllin\nedustalla. Se oli ollut kuin suuri kiviraunio, missä ei tahdo kasvaa\nmuuta kuin laihaa sanajalkaa ja kovaa sahaheinää.\n\nMutta vaelluksillaan Hjalte oli päätynyt Upsalan kuninkaanhoviin ja\nnähnyt kuninkaantyttären, Ingegerdin. Hän oli havainnut tämän\njalommaksi kaikkia sitä ennen tapaamiaan naisia. Totta totisesti\ntuo kuninkaantytär oli yhtä paljon muita naisia suloisempi kuin\nOlavi-kuningas mainiompi muita miehiä!\n\nSilloin heräsi Hjalten mielessä aivan äkkiä ajatus, että hän koettaa\nherättää rakkauden Ruotsin kuninkaan tyttären ja Norjan kuninkaan\nvälillä. Hän tuumi, että miksi ei Ingegerd, joka oli naisista parhain,\nvoisi rakastaa Olavi-kuningasta, joka oli miesten valio?\n\nJa kun tuo ajatus kerran oli juurtunut Hjalten mieleen, ei hän enää\nsepittänyt jylhiä sankarilauluja. Hän herkesi tavoittelemasta Upsalan\nhovin ankarien uroiden ylistystä ja kunnioitusta ja istui pitkät hetket\nneitojen luona neitsytkammiossa. Eikä olisi voinut uskoa puhelijaa\nHjalteksi. Ei olisi luullut hänen keksivän niin kauniita ja lempeitä\nsanoja, joita hän nyt käytti puhuessaan Olavi-kuninkaasta.\n\nKukaan ei olisi tuntenut Hjaltea entisekseen. Siitä päivin kuin tuo\nnaimiskauppa oli iskenyt hänen aivoihinsa, hän oli kokonaan muuttunut.\nKun tuo suloinen ajatus versoi Hjalten sielussa, oli kuin korpeen olisi\nauennut värikäs, tuoksuva, hentolehtinen ruusu.\n\nKerran Hjalte taas istui kuninkaantyttären luona neitsytkammiossa.\nKaikki muut palvelusneidot paitsi Astrid olivat menneet pois.\n\nHjalte ajatteli jo kyllin kauan puhuneensa Olavi Haraldinpojasta. Hän\noli sanonut tästä kaiken kauniin, mitä tiesi. Mutta olikohan siitä\nollut mitään hyötyä? Mitähän kuninkaantytär ajatteli Olavi-kuninkaasta?\n\nHjalte päätti virittää Ingegerdille pauloja saadakseen selville, mitä\ntämä ajatteli Olavi-kuninkaasta. »Huomaan sen kai yhdestä ainoasta\nsilmäyksestä tai punehtumisesta», tuumi hän.\n\nMutta kuninkaantytärpä oli korkeasukuinen nainen, hän osasi peittää\najatuksensa. Hän ei punastunut eikä hymyillyt. Hänen silmänsä eivät\nruvenneet loistamaan. Hän ei ilmaissut ajatuksiaan.\n\nMutta katsoessaan Ingegerdin jaloihin kasvoihin runolaulaja tunsi\nhäpeävänsä. 'Neito on liian hyvä, jotta hänen kimppuunsa voisi yrittää\nsalaa hyökätä', tuumi hän. 'Hänen kanssaan on ruvettava\njulkitaisteluun.'\n\nHän sanoi siis suoraan: »Kuule, kuninkaantytär! Jos Olavi Haraldinpoika\npyytää sinua isältäsi, mitä itse sanot siihen?»\n\nNuoren kuninkaantyttären kasvot kirkastuivat kuin sellaisen ihmisen,\njoka tulee vuoren huipulle ja näkee sieltä meren. Hän vastasi heti\npeittelemättä:\n\n»Jos hän on sellainen kuningas ja sellainen kristitty, jollainen olet\nkertonut hänen olevan, se olisi minulle suuri onni.»\n\nMutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun jo loiste sammui hänen\nsilmistään. Oli kuin sumupatsas olisi kohonnut hänen ja tuon kaukaisen,\nsuuren, ihanan näyn väliin.\n\n»Oi Hjalte!» valitti hän, »unohdat yhden asian. Olavi-kuningas on\nvihollisemme. Odotamme hänen puoleltaan sotaa eikä kosimatarjouksia.»\n\n»Älä anna sen asian huolestuttaa mieltäsi!» rauhoitteli Hjalte. »Jos\nvain sinä tahdot, on kaikki hyvin. Tiedän, mikä Olavi-kuninkaan tahto\non tässä asiassa.»\n\nVanha runonlaulaja oli niin tyytyväinen, että aivan hymyili näin\nsanoessaan, mutta kuninkaantytär kävi yhä surullisemmaksi.\n\n»Ei! ei se ole minun eikä Norjan Olavi-kuninkaan vallassa; sen asian\nratkaisee isäni, Olavi Sylikuningas. Ja tiedät kyllä, että hän vihaa\nOlavi Haraldinpoikaa eikä siedä edes tämän nimeä mainittavan. Ei hän\nikinä anna tytärtään Olavi Haraldinpojalle!»\n\nSanoessaan näin kuninkaantytär luopui tykkänään ylpeydestään ja alkoi\nvalittaa huoliaan Hjaltelle: »Mitä se auttaa, että olen tullut\ntuntemaan Olavi Haraldinpojan, että uneksin hänestä kaiket yöt ja\nikävöin hänen luokseen kaiket päivät! Eikö olisi ollut parempi, etten\nolisi ikinä kuullut hänestä? Eikö olisi ollut parempi, jollet olisi\nkoskaan tullut tänne puhumaan hänestä minulle?»\n\nKuninkaantyttären näin valitellessa tulvahtivat hänelle vedet silmiin,\nmutta sen nähdessään Hjalte kohotti kätensä hehkuen intoa.\n\n»Jumala sen tahtoo!» huusi hän. »Te kuulutte toisillenne. Sodan täytyy\nvaihtaa punainen viittansa rauhan valkeaan vaippaan, niin että teidän\nonnenne voi ilahduttaa koko maailmaa.»\n\nKun vanha Hjalte sanoi näin, kuninkaantytär kumarsi ensin päänsä\nJumalan korkean nimen kuullessaan ja kohotti sen sitten uudelleen\nvirinnein toivein.\n\nVanhan Hjalten poistuessa neitsytkammion matalasta ovesta ja\nlaskeutuessa kapeita portaita, joissa ei ollut minkäänlaisia\nkaidepuita, lähti Astrid hänen jälkeensä.\n\n»Voi Hjalte!» huusi hän runonlaulajalle, »miksi et kysy minulta, mitä\nminä vastaisin kuningas Olavi Haraldinpojalle, jos hän pyytäisi\nkättäni?»\n\nAstrid puhui silloin Hjaltelle ensi kerran. Mutta tämä vain loi nopean\nsilmäyksen kultakutriseen orjattareen, jonka hiukset valuivat kiharoina\nohimoille ja niskaan, jolla oli mitä leveimmät rannerenkaat ja\nraskaimmat korvakoristeet, hame sidelty silkkinauhoilla ja liivi\nahdettu niin täyteen helmiä, että se oli jäykkä kuin haarniska. Sitten\nhän kääntyi lähteäkseen vastaamatta mitään.\n\n»Miksi kysyt ainoastaan kuninkaantyttäreltä Ingegerdiltä?» jatkoi\nAstrid. »Miksi et kysy minultakin? Etkö siis tiedä että minäkin olen\nSvean kuninkaan tytär?\n\n»Etkö tiedä», jatkoi hän, kun Hjalte ei lainkaan vastannut, »että\nvaikka äitini olikin orjatar, hän oli kuitenkin kuninkaan\nnuoruudenmorsian? Etkö tiedä, ettei kukaan uskaltanut koko hänen\nelinaikanaan muistaa hänen sukuperäänsä? Voi Hjalte, etkö tiedä, että\nvasta sitten kun hän oli kuollut ja kuningas saanut kuningattaren,\nkaikki muistivat, ettei äitini ollut vapaa?\n\n»Vasta sitten, kun olin saanut äitipuolen, kuningas alkoi ajatella,\nettä olin alhaista orjasukua. Mutta enkö silti ole kuninkaantytär,\nvaikka isäni pitää minua niin alhaisena ja halpana, että on antanut\nminun vaipua orjien joukkoon? Enkö ole kuninkaantytär, vaikka\näitipuoleni antoi minun kulkea ryysyissä sisareni koreillessa\nkultakirjotuissa pukimissa? Enkö ole kuninkaantytär, vaikka äitipuoleni\npani minut paimentamaan ankkoja ja hanhia ja vaikka minua on\norjanruoskalla rangaistu? Ja jos olen kuninkaantytär, niin miksi et\nkysy minulta, tahdonko mennä naimisiin Olavi Haraldinpojan kanssa?\nKatso, minulla on kiharainen kultatukka, joka untuvankevyenä aaltoilee\npäässäni. Katso, minulla on ihanat silmät ja hehkuvat posket. Miksi ei\nOlavi-kuningas tahtoisi minua omakseen?»\n\nAstrid seurasi Hjaltea pihan poikki kuninkaansalin ovelle saakka. Mutta\nvanha tuima uros ei välittänyt neidon valituksesta enempää kuin\naseellinen uros poikaviikarien kivennakkelusta. Hän ei huolinut\nkuunnella kultakutrista orjaneitoa enempää kuin puun latvassa\nhatsattavaa harakkaa.\n\nEi pidä luulla Hjalten tyytyneen siihen, että oli voittanut\nkuninkaalleen Ingegerdin sydämen. Seuraavana päivänä vanha\nislantilainen rohkaisihe ja puhui Olavi Haraldinpojasta Olavi\nSylikuninkaalle. Mutta tuskin hän pääsi puheen alkuunkaan, kun Svean\nkuningas keskeytti runonlaulajan oitis, kun tämä yritti puhua hänen\nvihollisestaan. Hjalte ymmärsi, että jalo kuninkaantytär oli oikeassa.\nHän ei ollut mielestään koskaan kohdannut suurempaa vihamielisyyttä.\n\n'Mutta tämä avioliitto täytyy kuitenkin saada toteen', tuumi Hjalte.\n'Se on Jumalan tahto, Jumalan tahto.'\n\nJa näytti aivan siltä, kuin Hjalte olisi ollut oikeassa. Vain pari\npäivää myöhemmin tuli Norjan kuninkaan Olavin sanansaattaja rakentamaan\nrauhaa svealaisten kanssa. Ja Hjalte etsi tämän sanansaattajan käsiinsä\nja sanoi hänelle, ettei molempien maiden välistä rauhaa voinut paremmin\nvahvistaa kuin kuninkaantyttären Ingegerdin ja Olavi Haraldinpojan\navioliitolla.\n\nTuskinpa sanansaattaja uskoi, että Hjalte-vanhus oli saattanut kääntää\nneidon mielen vieraaseen mieheen, mutta hän piti tätä ehdotusta\nkuitenkin hyvänä. Ja hän lupasi Hjaltelle esittää avioehdotuksen Olavi\nSylikuninkaalle Upsalan suurilla talvikäräjillä.\n\nHeti sen jälkeen Hjalte lähti Upsalasta. Hän kierteli kartanosta\nkartanoon tuolla avaralla lakeudella, tunkeutui syvälle metsiin, joutui\naina merenrantaan saakka.\n\nJokaiselle tapaamalleen ihmiselle Hjalte puhui Olavi Haraldinpojasta ja\nkuninkaantytär Ingegerdistä. »Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan\noivallisemmasta miehestä tai suloisemmasta naisesta?» kysyi hän.\n»Varmasti on Jumalan tahto, että he yhdessä vaeltavat halki elämän.»\n\nHjalte joutui vanhojen viikinkien luo, jotka viettivät talvea\nmerenrannalla ja jotka muinoin olivat ryöstäneet naisia joka\nrannikolta. Hän puhui heille ihanasta kuninkaantyttärestä, kunnes he\nkavahtivat pystyyn ja käsi miekankahvassa lupasivat auttaa tätä\nonneensa.\n\nHjalte meni vanhojen, mahtavien talonpoikien luo, jotka eivät\nmilloinkaan kallistaneet korvaansa omien tyttäriensä valituksille vaan\nnaittivat heidät, niinkuin viisaus ja suvun kunnia vaati. Ja hän puhui\nheidän kanssaan niin järkevästi rauhasta ja avioliitosta, että he\nvannoivat ennen riistävänsä kuninkaalta valtakunnan kuin sallivansa\nsellaisen liiton raueta.\n\nMutta nuorille naisille Hjalte puhui niin lempeitä sanoja Olavi\nHaraldinpojasta, että nämä vannoivat, etteivät he milloinkaan katsele\nmieltyneinä nuorukaiseen, joka ei puolla sanansaattajaa käräjillä ja\nanna apuaan suurkuninkaan vastustuksen murtamiseen.\n\nNäin Hjalte kulki maassa puhumassa siihen saakka, kunnes talvikäräjien\noli määrä alkaa, ja kansaa virtasi lumisia teitä Upsalan suurille\nkäräjäkummuille.\n\nJa kun käräjät aloitettiin, oli kansa niin innoissaan, että tuntui kuin\ntähdet sammuisivat taivaalla, jollei tuota aviokauppaa vahvistettaisi.\n\nJa vaikka suurkuningas kahteen kertaan töykeästi hylkäsi sekä\nrauhan- että kosimatarjouksen, niin mitä se auttoi? Mitä siitä oli\napua, ettei hän tahtonut kuulla Norjan Olavi-kuninkaan nimeä\nmainittavan? »Emme tahdo käydä sotaa Norjan kanssa!» huusi kansa.\n»Tahdomme, että nämä kaksi ihmistä, joita kaikki pitävät maan valioina,\nyhdessä vaeltavat halki elämän!»\n\nMitäpä vanha Olavi Sylikuningas mahtoi, kun kansa alkoi häntä uhkailla\nja singahduttaa kovia sanoja ja kalistella kilpiään? Mitäpä hän mahtoi,\nkun näki edessään vain kohotettuja miekkoja ja raivoavia ihmisiä? Eikö\nhänen täytynyt luvata tytärtään, jos halusi säilyttää kruununsa ja\nhenkensä? Eikö hänen ollut pakko vannoa lähettävänsä kuninkaantyttären\nseuraavana kesänä Kungahällaan Olavi-kuninkaan luo?\n\nKas sillä tavoin koko kansa auttoi Ingegerdin rakkautta. Mutta kukaan\nei yrittänyt auttaa Astridia saavuttamaan onnea, ainoakaan ihminen ei\ntiedustellut hänen rakkauttaan. Ja kuitenkin se eli, elää kituutti kuin\nköyhän kalastajanlesken lapsi puutteessa ja kaipauksessa, mutta kasvoi\nja varttui sentään iloisena ja toiveikkaana. Se kasvoi ja varttui,\nsillä Astridin sielussa oli kuin meren rannalla raikasta ilmaa ja valoa\nja voimakasta kuohuntaa ja hyrskettä.\n\n\n2.\n\nRikkaassa Kungahällassa oli kaukana rajalla suuri, vanha\nkuninkaankartano. Sitä ympäröi korkea, turpeilla peitetty valli.\nPorttien edustalla kohosi kuin vartijoina valtavia muistokiviä ja\npihamaalla kasvoi tammi, joka siimesti koko kuninkaanhovia.\n\nKoko vallin sisäpuolella oleva alue oli täynnä pitkiä, matalia\npuurakennuksia. Ne olivat niin vanhoja, että katonharjalla kasvoi\njäkälää, seinähirret olivat aikoinaan kasvaneet paksuiksi\naarniometsässä ja jo olivat vanhuuttaan hopeanharmaita. Turvekatot\nvihannoivat ja kukkivat. Kattokeltoa oli tiheässä kuin kaloissa\nsuomuksia, hädin tuskin saraheinä mahtui tunkemaan niiden lomasta\nmuutamia yksinäisiä korsia.\n\nOlavi Haraldinpoika saapui Kungahällaan alkukesästä ja kokosi\nkuninkaankartanoon kaikkea, mitä oli tarpeen häiden pitoon. Pitkää\nkatua solui silloin parin viikon ajan loputtomana jonona talonpoikien\nkuormia; pienillä hevosillaan nämä vedättivät voipyttyjä ja\njuustosäkkejä, humaloita ja suoloja, nauriita ja jauhoja.\n\nKun kuormajonot vihdoin viimein loppuivat, virtaili kadulla parin\nviikon ajan häävieraita. Ylhäiset miehet ja naiset ratsastivat\nselussatulassa, pitkät palvelija- ja orjasaattueet kintereillä. Sitten\nsaapui joukoittain ilveilijöitä, lauluniekkoja, sadunkertojia.\nKauppamiehiä tuli Vendinmaasta ja Gårdarikistä saakka houkuttelemaan\nkuningasta ostamaan morsiuslahjoja.\n\nKun noita matkueita oli kahden viikon ajan solunut kaupungin läpi,\nodotettiin enää viimeistä: morsianta saattueineen.\n\nMutta morsian viipyi viipymistään. Joka päivä hänen odotettiin astuvan\nmaihin kuninkaanlaiturille ja nousevan sitten katua kuninkaankartanoon,\nedellään pillipiipareita ja rummuttajia, iloisia nuorukaisia ja vakavia\npappeja. Mutta morsiussaattoa ei kuulunut.\n\nKun morsian niin kauan odotutti itseään, etsivät kaikkien katseet\nOlavi-kuningasta nähdäkseen, vaivasiko häntä rauhattomuus. Mutta\nkuninkaan kasvot olivat ihan tyynet. »Jos Jumala tahtoo», sanoi hän,\n»että saan sen ihanan naisen omakseni, niin kai hän tulee.»\n\nJa kuningas odotti silloin, kun heinää niitettiin ja sinikaunokki\naukeni ruispellolla.\n\nKuningas odotti vielä silloin, kun pellavat nyhdettiin ja humalat\nalkoivat kellertää korkeissa saloissa.\n\nHän odotti vielä silloin, kun karhunmarja rupesi mustumaan\nkallionhalkeamissa ja kiulukka punertui orjantappurapensaan paljaissa\noksissa.\n\nKoko kesän Hjalte oli oleskellut Kungahällassa odottamassa häitä.\nKukaan ei voinut vartoa kuninkaantytärtä innokkaammin kuin hän.\nVarmasti hän kaipasi tätä paljon levottomampana ja kiihkeämmin kuin\nOlavi-kuningas itse.\n\nEi Hjalte nytkään viihtynyt kuninkaantuvassa sotauroiden seurassa.\nHyvän matkaa alempana joen varressa oli laituri, jonne Kungahällan\nnaisten oli tapana mennä katsomaan miehiään ja poikiaan näiden\nlähtiessä pitkille retkille. Täällä heidän oli myös tapana käydä kaiken\nkesää tähystelemässä jokea alaspäin, näkyikö purjehtijoita tulevaksi,\nsekä itkemässä menneitä. Tälle laiturille Hjalte nyt ilmestyi joka\npäivä. Hän oleskeli mieluimmin surevien ja kaipaavien joukossa.\n\nVarmastikaan ei yksikään nainen, joka oli istunut\nItkijättärienlaiturilla odottamassa, ollut konsanaan tuijottanut\nhuolestuneempana jokea alaspäin kuin nyt Hjalte-runonlaulaja. Ei ollut\nainoaakaan, joka olisi jännittyneempänä kiinnittänyt katsettaan\njokaiseen hiljalleen kaupunkia kohti pyrkivään purjeesen.\n\nToisinaan Hjalte taas hiipi Mariankirkkoon. Hän ei koskaan rukoillut\nmitään itselleen, pistäytyi vain muistuttamassa pyhimyksiä\naviokaupasta, josta täytyi tulla tosi, jota Jumala itse oli auttanut.\n\nKaikista mieluimmin Hjalte sentään puheli Olavi Haraldinpojan kanssa\nkahden. Hän istui mielellään kertomassa tälle kuninkaantyttären joka\nsanaa, kuvailemassa tämän jokaista kasvojenjuonnetta.\n\n»Kuningas», sanoi hän silloin, »rukoile Jumalaa, että Ingegerd tulee\nluoksesi! Joka päivä näen sinun vainoavan vanhaa pakanuutta, joka\nhuuhkajan lailla lymyää metsien ja rotkojen pimeydessä. Mutta sinun\nhaukkasi, kuningas, ei milloinkaan voita huuhkajaa. Vain kyyhkynen voi\nsen tehdä, ainoastaan kyyhkynen.» --\n\nRunonlaulaja kysyi kuninkaalta, eikö ollut totta, että hän tahtoi\nkukistaa kaikki vastustajansa. Eikö asia ollut niin, että hän tahtoi\nolla yksin valtiaana maassa? Mutta se ei onnistuisi hänelle\nmilloinkaan. Se ei onnistuisi, ennen kuin hänen omanaan olisi se\nkruunu, jonka Hjalte oli hänelle valinnut, kruunu, joka oli niin jalo\nja loistava, että sen omistajaa täytyi kaikkien ihmisten totella.\n\nJa viimein hän kysyi kuninkaalta, eikö tämä tahtonut voittaa itseään.\nMutta hänen ei milloinkaan onnistuisi murtaa oman sydämensä vastusta,\njollei hän voittaisi omakseen kilpeä, jonka Hjalte oli nähnyt Upsalan\nkuninkaankartanon neitsytkammiossa. Se oli kilpi, josta säteili taivaan\npuhtaus. Se oli kilpi, joka suojeli kaikelta pahalta ja kaikelta lihan\nhimolta.\n\nMutta syksy saapui, ja yhä vain kuninkaantytär viipyi. Suurmiesten,\njotka olivat tulleet Kungahällaan hääjuhliin, täytyi toisen toisensa\nperästä lähteä pois. Kaikkein viimeisenä lähti vihdoin vanha\nHjalte-runonlaulajakin. Raskain mielin hän astui laivaan; hänen oli\npakko ehtiä kotiinsa, kaukaiseen Islantiin, ennen joulua.\n\nMutta tuskin Hjalte-vanhus oli ehtinyt Nordre-joen suun edustalla\nleviävään kallioiseen saaristoon, kun vastaan tuli komea pitkälaiva.\nHän käski miesten heti lakata soutamasta. Hän oli heti ensi\nsilmäyksellä tuntenut lähenevän aluksen kuninkaantyttären, Ingegerdin,\nlaivaksi.\n\nViipymättä Hjalte käski soutaa laivaa kohti. Hän lähti paikaltaan\nperästä ja asettui keulaan, kasvot säteillen ilosta. 'Olipa tämä ilo,\nettä saan nähdä tuon ihanan neidon vielä kerran', tuumi vanha\nrunonlaulaja. 'Hänen suloiset kasvonsa siis ovat viimeinen näky ennen\nkotimatkaani.'\n\nHjalten kasvoissa näkyi tuskin ainoaakaan ryppyä hänen noustessaan\nkuninkaalliseen laivaan. Hän tervehti airoissa istuvia reippaita nuoria\nmiehiä niin ystävällisesti, kuin he olisivat olleet hänen vanhoja\ntovereitaan, ja antoi kultasormuksen neidolle, joka kunnioittavasti\nsaattoi hänet laivan peräkeulaan naistentelttaan.\n\nHjalten käsi vapisi hänen kohottaessaan teltan aukkoa peittävää verhoa.\nTämä hetki tuntui hänen elämänsä ihanimmalta. 'Milloinkaan en ole\ntaistellut suuremman asian puolesta', tuumi hän. 'Koskaan en ole\ntavoitellut mitään niin innokkaasti kuin tätä liittoa.'\n\nMutta teltan sisään astuttuaan Hjalte perääntyi säikähtäen askelen.\nHänen kasvonsa ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä.\n\nHän näki teltassa komeakasvuisen, kauniin naisen. Tämä tuli häntä\nvastaan käsi ojossa. Mutta tuo nainen ei ollutkaan Ingegerd!\n\nHjalten silmät harhailivat etsien ahtaan teltan joka sopessa\nlöytääkseen kuninkaantyttären. Tosin hän näki tuonkin naisen olevan\nkuninkaantytär. Ainoastaan sellainen saattoi katsella noin ylväästi ja\ntervehtiä vierasta niin arvokkaasti. Hänellä oli ruhtinaallinen\notsaripa ja kuningattaren asu. Mutta miksi hän ei ollut Ingegerd?\n\nHjalte alkoi kiivaasti kysellä vieraalta: »Kuka olet?» -- »Etkö tunne\nminua, Hjalte? Olen se kuninkaantytär, jonka kanssa olet puhunut\nOlavi Haraldinpojasta.» -- »Olen puhunut Olavi Haraldinpojasta\nkuninkaantyttären kanssa, mutta hänen nimensä on Ingegerd.» -- »Minun\nnimeni on myöskin Ingegerd.» -- »Olkoon nimesi mikä tahansa, mutta sinä\net ole se kuninkaantytär. Mitä tämä kaikki merkitsee? Tahtooko Svean\nkuningas pettää Olavi-kuningasta?» -- »Eipä suinkaan. Hän lähettää\ntälle tyttärensä, kuten on luvannut.»\n\nPaljoa ei puuttunut, ettei Hjalte vetänyt miekkaansa lyödäkseen\nkuoliaaksi tuon vieraan naisen. Hänen kätensä oli jo miekankahvassa,\nmutta samassa hän malttoi mielensä; miten sopimatonta urhon olikaan\nriistää naisen henkeä! Mutta sen enempiä sanoja hän ei tahtonut tuhlata\ntuolle petturille. Hän kääntyi lähteäkseen.\n\nVieras kutsui häntä takaisin hyvin lempeällä äänellä: »Mihin aiot,\nHjalte? Aiotko lähteä Kungahällaan varottamaan Olavi Haraldinpoikaa?»\n-- »Se juuri on aikomukseni», vastasi Hjalte toiseen katsomatta. --\n»Miksi sitten tahdot jättää minut? Mikset jää luokseni? Minähän olen\nmyös menossa Kungahällaan.»\n\nNyt Hjalte kääntyi katsomaan häneen: »Onko sinussa naista armahtamaan\nvanhaa miestä? Tahdon sanoa sinulle, että olen pannut kaikki voimani\nalttiiksi saadakseni aikaan tämän avioliiton. Kerro nyt minulle koko\nonnettomuuteni! Eikö Ingegerd saakaan tulla?»\n\nSilloin kuninkaantytär herkesi Hjaltea härnäämästä. »Käy sisään ja\nistuudu tänne telttaan, niin kerron sinulle kaikki. Ymmärrän kyllä,\nettei lainkaan hyödytä salata sinulta totuutta.»\n\nSitten Astrid alkoi kertoa.\n\nKesä oli jo kallistunut lopuilleen. Teerenpoikaset olivat saaneet\nvahvat sulat pykäläpäiseen pyrstöönsä ja lujuutta kuperiin siipiinsä,\nolivat jo alkaneet lennellä nopein, hurisevin siivenlyönnein\nhongikoissa.\n\nSilloin oli Svean kuningas kerran aamulla ratsastanut kotiin\nonnistuneelta metsästysretkeltä. Satulannastasta oli riippunut\nvanha urosteeri, välkkyvän sinervänmusta tuima herra, jolla oli\npunaiset kulmakarvat, sekä neljä taitamatonta poikasta, joilla oli\nhalpa-arvoisuuttaan vielä täplikäs höyhenpuku. Ja kuningas oli ollut\nkovin ylpeä. Hän tuumi, ettei jalo- ja metsästyshaukalla useinkaan\nsaanut näin hyvää saalista yhtenä aamurupeamana.\n\nMutta Hjalten tuli tietää, että sinä aamuna seisoi kuninkaantytär\nIngegerd neitoineen linnassa odottamassa kuningasta. Ja neitojen\njoukossa oli yksi, jonka nimi oli Astrid ja joka oli Svean kuninkaan\ntytär niinkuin Ingegerdkin, vaikka hänen äitinsä oli orjatar, minkä\nvuoksi häntäkin pidettiin orjana. Ja tuo nuori neito osoitti siinä\nseistessään sisarelleen, miten pääskyset alkoivat kerääntyä parviin\nja valita itselleen johtajaa pitkälle muuttomatkalle. Hän huomautti\ntälle, että kesä oli jo pakenemaisillaan maasta; ja juuri sen\naikanahan Ingegerdin häät oli määrä viettää. Ja hän kehoitti tätä\nkysymään kuninkaalta, miksi häntä ei ollut päästetty matkustamaan\nOlavi-kuninkaan luo. Sillä Astridin teki mieli sisarensa mukaan tuolle\nmatkalle. Hän arveli olevansa ikänsä kaiken iloinen, kun vain kerrankin\nsaisi nähdä Olavi-kuninkaan.\n\nMutta Svean kuningas oli tyttärensä nähdessään ratsastanut tämän luo.\n»Katso, Ingegerd!» oli hän sanonut, »tässä riippuu viisi teertä\nsatulannastassa. Tänä yhtenä aamuna olen saanut viisi teertä. Kenen\nluulet voivan ylpeillä paremmasta onnesta? Oletko milloinkaan kuullut,\nettä yksikään kuningas on saanut parempaa saalista?»\n\nMutta silloin kuninkaantytär oli suuttunut, kun isä niin ylpeästi\nkehuskeli omaa onneaan, vaikka itse nosti onnen tien pystyyn toisilta.\nJa tehdäkseen lopun häntä jo monet viikot riuduttaneesta tuskasta hän\noli vastannut: »Isä, sinä olet suureksi kunniaksesi surmannut viisi\nteertä, mutta minä tiedän kuninkaan, joka kerran aamuhetkenä otti\nvangiksi viisi kuningasta. Ja se kuningas oli Olavi, sama sankari,\njonka olet valinnut minun miehekseni.»\n\nSilloin Svean kuningas oli vihastuneena hypännyt satulasta ja tullut\nkädet nyrkissä tytärtään kohti.\n\n»Hiisikö sinua riivaa?» oli hän tiuskaissut. »Mikä noiduttu yrtti on\npannut pääsi sekaisin? Miten mielesi kääntyi tuohon mieheen?»\n\nSiihen ei Ingegerd ollut vastannut mitään, vaan pelästyneenä peräytynyt\naskelen, pari.\n\nKuningas oli samassa tyyntynyt. »Armas tytär, etkö tiedä, että olet\nminulle rakas? Miten voisin antaa sinut miehelle, jota en voi sietää?\nTahdon seurata sinua lempein toivotuksin. Tahdon voida tulla sinun\nomaan saliisi. Sanon sinulle: sinun täytyy kääntää mielesi toisten\nmaiden kuninkaisiin, sillä Norjan kuningas ei ikinä saa sinua\nomakseen!»\n\nTästä kuninkaantytär oli niin hämmästynyt, ettei osannut vastata\nkuninkaalle muuta kuin: »En rukoillut sinua. Se oli kansan tahto.»\n\nJa kuningas oli heti kysynyt, tarkoittiko hän, että Svean kuningas oli\norja, joka ei saanut vallita omia lapsiaan? Oliko hänellä käskijä, joka\nsaattoi lahjoittaa pois hänen tyttärensä?\n\n»Tahtooko Svean kuningas siis sallia, että häntä sanotaan sanansa\nsyöjäksi?» oli kuninkaantytär kysynyt vuorostaan.\n\nSvean kuningas oli nauranut ääneen. »Ole huoleti! Niin ei sanota. Miksi\nsitä kysyt sinä, joka olet nainen? Vielä on miehiä neuvoskunnassani.\nMiehet kyllä keksivät neuvon sellaiseen.»\n\nJa kuningas oli kääntynyt niiden uroiden puoleen, jotka ratsastivat\nmetsästäjien parvessa.\n\n»Tämä lupaus sitoo tahtoni», selitti hän. »Tahdon vapautua tästä\nsiteestä.»\n\nMutta ei ainoakaan kuninkaan miehistä vastannut sanaakaan, ei yksikään\ntiennyt antaa hänelle mitään neuvoa.\n\nSilloin Olavi Sylikuningas oli närkästynyt äskeistä pahemmin. Hän oli\nvimmastunut kuin hullu. »Voi teidän viisauttanne!» oli hän tavan takaa\nhuutanut miehilleen. »Minä tahdon päästä vapaaksi siitä\nvelvollisuudestani. Miksi teidän viisauttanne ylistetään?»\n\nMutta kun kuningas oli näin melunnut ja tiuskinut eikä yksikään tiennyt\nvastata hänelle mitään, astui Astrid esiin neitojen joukosta ja teki\nehdotuksensa. Mutta Hjalten piti uskoa ja tietää, että hän oli lausunut\nsen ainoastaan siksi, että se oli tuntunut hänestä somalta ja ikään\nkuin kutkuttanut hänen kieltään, ei lainkaan sen vuoksi, että hän olisi\npitänyt sitä mahdollisena.\n\n»Miksi et lähetä minua?» kysyi hän. »Minäkin olen sinun tyttäresi.\nMiksi et lähetä minua Norjan kuninkaalle?»\n\nMutta heti kun Astrid oli sanonut sen, oli Ingegerd valahtanut ihan\nkalpeaksi. »Ole vaiti ja mene matkoihisi», kivahti hän suuttuneena.\n»Mene matkoihisi, lörpöttelijä, kavala, ilkeä olento, joka ehdotat\nisälleni mokomaa häpeää.»\n\nMutta kuningas ei päästänyt Astridia menemään. Päinvastoin,\npäinvastoin! Hän oli ojentanut tälle kätensä ja vetänyt hänet rintaansa\nvasten. Hän oli nauranut ja itkenyt ja ollut ilosta hurjana kuin\nleikikäs lapsi.\n\n»Oih!» oli hän huudahtanut, »kas siinä vasta keksintö! Kas siinä oikein\npakanallinen kepponen! Sanomme Astridia Ingegerdiksi. Narraamme Norjan\nkuninkaan ottamaan hänet vaimokseen. Ja kun sitten ympäri maita ja\nmantereita leviää tieto, että Olavi Haraldinpojan kuningatar on\norjasukua, silloin on moni mies hyvillään. Kaikki silloin ivailevat\ntuota suurta kuningasta.»\n\nMutta silloin Ingegerd oli mennyt kuninkaan luo ja rukoillut: »Voi,\nisä, älä tee niin! Minä rakastan Olavi-kuningasta sydämestäni, ja\nminulle tuottaa suurta tuskaa, kun tahdot petkuttaa häntä.»\n\nJa hän sanoi kärsivällisesti noudattavansa suurkuninkaan käskyä ja\nluopuvansa aviosta Olavi Haraldinpojan kanssa. Isän piti vain luvata,\nettei tee Norjan kuninkaalle tätä, ei tätä!\n\nMutta Svean kuningas ei ollut kuunnellut hänen rukouksiaan. Oli vain\nkääntynyt Astridin puoleen, jota hän hyväili, ikään kuin tämä olisi\nollut suloinen kuin itse kosto. »Sinä saat lähteä, saat lähteä pian,\nhuomenna jo! Tottahan meillä on jokin laiva kunnossa. Kaikki, mitä\ntarvitset myötäjäisiksi, vaatteesi, rakas tytär, ja seurueesi, voidaan\nvarustaa suurimmassa kiireessä. Norjan kuningas ei ajattele sellaista,\nhän ajattelee vain sitä iloa, että saa omakseen Svean kuninkaan\nkorkeasukuisen tyttären.»\n\nKuninkaan sanottua näin Ingegerd kai ymmärsi, ettei asia ollut\nautettavissa. Hän oli silloin tullut sisarensa luo, laskenut kätensä\ntämän kaulaan ja vienyt kanssaan omaan saliinsa. Ja hän istutti\nsisarensa omalle kunniaistuimelleen ja asettui itse matalalle rahille\nhänen jalkojensa juureen. Ja hän sanoi Astridille, että tämän piti nyt\nistua siinä tottuakseen olemaan ensimmäisellä sijalla, tietääkseen,\nmillainen asema hänellä oli kuningattarena. Sillä Ingegerd ei olisi\nmitenkään suonut, että Olavi-kuninkaan täytyi hävetä kuningatartaan.\n\nSitten kuninkaantytär oli lähettänyt toiset neitonsa vaateluhtiin ja\naittaan noutamaan niitä myötäjäisiä, jotka hän oli hankkinut itselleen.\nJa ne kaikki hän lahjoitti sisarelleen, jottei Astrid tulisi Norjan\nkuninkaan luo kuin mikäkin köyhä orjatar.\n\nHän mainitsi myös, ketkä palvelijat ja neidot lähtevät Astridin mukaan,\nja viimeksi hän oli lahjoittanut tälle oman ihanan laivansa.\n\n»Tietysti sinä otat minun pitkälaivani», oli hän sanonut. »Niinkuin\ntiedät, siinä on monta kunnon poikaa airoissa. Sillä tahtoni on, että\ntulet ylväästi Norjan kuninkaan luo, jotta hän tuntee kuningattarestaan\nkoituvan hänelle kunniaa.»\n\nVihdoin kuninkaantytär oli puhunut sisarensa kanssa hyvin kauan\nOlavi-kuninkaasta. Mutta Ingegerd oli puhunut, niinkuin puhutaan\npyhistä Jumalan miehistä, eikä niinkuin kuninkaista. Eikä Astrid ollut\nymmärtänyt paljoakaan. Mutta sen hän oli käsittänyt, että\nkuninkaantytär tahtoi lahjoittaa Astridille kaikki hänen omassa\npovessaan asuvat hyvät ajatukset, jottei Norjan kuningas pettyisi niin\nsyvästi kuin Olavi Sylikuningas toivoi.\n\nLoppujen lopuksi oli Astrid, joka ei sentään ollut niin paha kuin\nkaikki luulivat, unohtanut, miten usein hän oli joutunut kärsimään\njuuri sisarensa vuoksi; hän oli toivonut, että hänellä olisi vapaa\nvalta sanoa: »En lähde!» Hän oli puhunut tästä kuninkaantyttärelle, ja\nhe olivat molemmat itkeneet ja ensi kerran tunteneet itsensä sisariksi.\n\nMutta Hjalten piti ymmärtää, ettei Astrid ollut niitä ihmisiä, jotka\nturhia mietiskelevät ja surevat. Päästyään merelle hän oli unohtanut\nkaikki surunsa ja pelkonsa. Hän oli saanut matkata kuin hallitsijatar,\nhäntä oli palveltu kuin kuninkaantytärtä. Ensi kerran äitinsä kuoleman\njälkeen hän oli ollut onnellinen.\n\nIhana kertojatar oli hetken vaiti. Hän katsahti nopeasti Hjalteen, joka\nei ollut kertaakaan liikahtanut hänen puhuessaan. Astrid kalpeni\nnähdessään vanhuksen kasvoista kuvastuvan tuskan.\n\n»Sano, mitä ajattelet!» huudahti hän. »Kohta olemme perillä\nKungahällassa. Miten minun siellä käy? Surmaako kuningas minut?\nLähettääkö hän minut takaisin poltinraudalla merkittynä? Sano totuus,\nHjalte!»\n\nMutta vanha runonlaulaja ei vastannut, istui vain puhellen itsekseen\nitse sitä edes huomaamattaan. Astrid kuuli hänen mutisevan, ettei\nKungahällassa ollut ainoaakaan ihmistä, joka tunsi Ingegerdin, ja ettei\nhänellä itsellään totisesti ollut halua palata sinne.\n\nNyt Hjalten synkkä katse sattui Astridiin, ja vanhus alkoi kysellä.\nAstridhan oli toivonut olevansa vapaa voidakseen kieltäytyä lähtemästä\ntälle matkalle. Ja nyt Kungahällaan saapuessaan hän oli vapaa. Mitä hän\nnyt aikoi tehdä? Aikoiko hän ilmaista Olavi-kuninkaalle, kuka hän oli?\n\nKysymys hämmästytti Astridia suuresti. Hän oli hyvän aikaa vaiti. Mutta\nsitten hän alkoi pyydellä Hjaltea lähtemään mukaan Kungahällaan ja\nilmaisemaan kuninkaalle totuuden. Hän selitti laivaväkensä ja neitonsa\nsitoutuneen olemaan vaiti. »Itse en tiedä, mitä teen», valitti hän.\n»Miten voin tietää, mitä minun on tehtävä? Kuulinhan kaikki, mitä sinä\nkerroit Ingegerdille Olavi Haraldinpojasta.»\n\nSanoessaan näin Astrid näki Hjalten jälleen vaipuvan mietteisiin. Ukko\nkuului mutisevan, ettei hän ikinä usko Astridin tunnustavan. »Mutta\nminun täytyy sentään sanoa, millainen kohtalo häntä odottaa.»\n\nSitten Hjalte nousi ja alkoi puhua hyvin vakavasti: »Kuuntelehan,\nAstrid, vielä tämä tarina Olavi-kuninkaasta! En ole ennen puhunut\nsiitä.\n\n»Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Olavi-kuningas oli vasta köyhä\nmerikuningas, jolloin hänellä oli vain muutamia hyviä laivoja ja\nmuutamia uskollisia sotureita, mutta ei lainkaan osaa isiensä\nvaltakunnasta. Se tapahtui niihin aikoihin, jolloin hän kunniakkaasti\ntaisteli kaukaisilla merillä, ahdisteli viikinkejä ja suojeli\nkauppamiehiä sekä auttoi miekallaan kristittyjä ruhtinaita.\n\n»Noihin aikoihin kuningas näki kerran unta, että valkeuden ruhtinas,\nJumalan ihana enkeli, laskeutui yöllä hänen laivaansa, nosti kaikki\npurjeet ja käänsi keulan pohjoiseen. Ja kuninkaasta tuntui, etteivät he\nolleet purjehtineet pitempää aikaa kuin tähti tarvitsee aamulla\nsammuakseen, ennen kuin saapuivat korkealle, kallioiselle rannikolle,\njota vuonot puhkoivat ja maidonvalkeat tyrskyt reunustivat. Mutta\nkun he pääsivät rannalle, enkeli ojensi kätensä ja puhui\nhopeanhelähtelevällä äänellä, joka voitti tuulen pauhinan ja purjeiden\npaukkeen ja aaltojen hurjan kohinan, emäpuun hirveää vauhtia halkoessa\nniitä. 'Olavi kuningas', niin kaikuivat enkelin sanat, 'tämä maa on\noleva sinun iankaikkisesti'.»\n\nMutta nyt Hjalte koetti selittää Astridille, että samoin kuin aamurusko\nlieventää yön muuttumista aurinkoiseksi päiväksi, samoin ei Jumalakaan\ntahtonut kuninkaan huomaavan, että uni ennusti hänelle yli-inhimillistä\nkunniaa. Kuningas ei ymmärtänyt Jumalan tahdon olevan, että hän\ntaivaalliselta valtaistuimeltaan iäisesti hallitsee Norjan maata, että\nkuninkaat vaihtuvat, mutta pyhä Olavi-kuningas aina ohjaa\nvaltakuntaansa.\n\nKuninkaan nöyryys himmensi näyn täydellisen selvyyden, selitti Hjalte,\nja hän tulkitsi enkelin sanat niin, että hän ja hänen sukunsa miehet\niäti hallitsevat tätä maata, jonka enkeli oli näyttänyt hänelle. Ja kun\nhän luuli tuntevansa tämän maan isiensä valtakunnaksi, hän ohjasi\nkulkunsa sinne ja pääsi hyvän onnensa auttamana pian sen kuninkaaksi.\n\n»Ja niin, kuuletko, Astrid! asianlaita on yhä vieläkin. Kaikki tosiaan\nosoittaa, että Olavi-kuninkaassa asuu taivaallinen voima, mutta\nkuitenkin hän vielä epäilee ja ajattelee olevansa kutsuttu ainoastaan\nmaalliseksi kuninkaaksi. Hän ei vielä tavoittele pyhimyksenkruunua.\nMutta se hetki ei ole enää kaukana, jolloin hänen täytyy saada\ntehtävästään täysi selvyys. Se hetki ei ole enää kaukana.»\n\nJa Hjalte-vanhus puhui edelleen, tietäjäntulen säteillessä hänen\nsielustaan ja otsaltaan:\n\n»Lieneekö -- Ingegerdiä lukuunottamatta -- ainoaakaan naista, jota\nOlavi Haraldinpoika ei hylkäisi eikä karkottaisi rinnaltaan sinä\nhetkenä, jolloin hän nousee ja käsittää enkelin sanat, että hän on\niankaikkisesti oleva Norjan kuningas? Lieneekö ainoaakaan, joka silloin\nvoi seurata häntä hänen korkealla vaelluksellaan, lukuunottamatta\nIngegerdiä?»\n\nVielä kerran Hjalte kääntyi Astridin puoleen ja kysyi hyvin ankarasti:\n»Vastaa nyt ja sano, etkö aio ilmaista totuutta Olavi-kuninkaalle?»\n\nAstrid oli pelästynyt pahanpäiväiseksi. Hän vastasi hyvin nöyrästi:\n»Miksi et tahdo lähteä mukaan Kungahällaan? Silloin minun täytyy\nilmaista kaikki. Etkö näe, etten itsekään tiedä, mitä tahdon?\nLupaisinhan mitä haluat, jos aikoisin pettää kuninkaan. Houkuttelisin\nsinut jatkamaan matkaasi, jos todella sitä toivoisin, mutta tiedän\nolevani heikko. Minähän pyydän ainoastaan, että lähdet mukaani.»\n\nMutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun näki Hjalten kasvoista\nkuvastuvan hirveän raivon. »Vai pitäisi minun auttaa sinua välttämään\nkohtaloasi!» karjaisi vanhus.\n\nHjalte selitti, ettei hänen tarvinnut osoittaa Astridille\narmahtavaisuutta. Hän vihasi tätä, koska tämä oli tehnyt syntiä\nsisartaan kohtaan. Ingegerdin oma oli se mies ollut, jonka hän tahtoi\nvarastaa itselleen, sillä varas Astrid oli. Hjaltenkin kaltaisen\nkaraistuneen urhon täytyi voihkia tuskasta ajatellessaan, miten\nIngegerd oli kärsinyt. Mutta Astrid ei ollut tuntenut mitään. Tuon\njalon neidon kamppaillessa tuskissaan hän oli lähtenyt julmana ja\nviekkaana etsimään ainoastaan omaa iloaan. Voi Astridia! voi häntä!\n\nAstrid kuuli Hjalten äänen painuvan niin synkän hurjaksi kuin tämä\nolisi mutissut loitsua.\n\n»Sinä vääristelit ja turmelit ihanimman runoni!» sadatteli ukko. »Sillä\nihanin runo, jonka Hjalte-runonlaulaja kuunaan on sepittänyt, oli se,\nettä hän olisi laulanut yhteen maailman hurskaimman naisen ja\noivallisimman miehen. Mutta sinä vääristelit sen runon ja muutit sen\nilveilyksi. Ja minä rankaisen sinua, sinä kalman sikiö! Minä rankaisen\nsinua samoin kuin Isä Jumala rankaisi sitä kiusaajaa, joka teki hänen\nmaailmansa syntiseksi. Minä rankaisen sinua.\n\n»Mutta älä pyydäkään, nainen», jatkoi hän, »minua lähtemään mukaasi\nsuojelemaan sinua omalta itseltäsi! Ajattele, miten kuninkaantyttären\ntäytyy kärsiä tästä rumasta pilasta, jonka teet Olavi-kuninkaalle! Sekä\nIngegerdin että minun puolestani on sinun saatava rangaistus. Enkä minä\nlähde mukaasi ilmaisemaan sinua. Se on minun kostoni. En ilmaise sinua.\n\n»Kuule, Astrid! Saat matkata Kungahällaan, ja jollet puhu omasta\ntahdostasi, tulkoon sinusta kuninkaan morsian. Mutta sitten, senkin\nkäärme! kosto tavoittaa sinut. Minä tunnen Olavi-kuninkaan ja tunnen\nsinutkin. Elämäsi käy niin raskaaksi, että joka päivä toivot kuolemaa.»\n\nSen sanottuaan Hjalte kääntyi pois ja lähti omaan laivaansa.\n\nAstrid istui kauan ääneti miettien kuulemaansa. Mutta sitten hänen\nkasvoilleen levisi pilkallinen hymy. Hjalte-vanhus unohti, että Astrid\noli oppinut hymyilemään tuskille. Mutta onnea, onnea hän ei ollut\nkoskaan maistanut.\n\nJa Astrid nousi ja meni teltanaukolle. Hän näki tuiman Hjalten ohjaavan\nlaivansa länttä kohti, kohti sumujen verhoamaa Islantia, joka viluisena\nja pimeänä toivotti laajalti matkustaneen poikansa tervetulleeksi\nkotiin.\n\n\n3.\n\nOn aurinkoinen syyspäivä. Taivaalla ei ole pienintä pilvenhattaraa. On\nsellainen päivä, jolloin tulee ajatelleeksi: ihana aurinko tahtoo antaa\nkaiken valonsa. Ihana aurinko on kuin äiti, jonka poika on matkalle\nlähdössä ja joka ei nyt eron hetkellä tahdo irroittaa katsettaan\nrakkaimmastaan.\n\nSiinä pitkässä laaksossa, jossa Kungahälla sijaitsee, kohoaa useita\npieniä pyöreälakisia, pyökkimetsää kasvavia kukkuloita. Ja nyt puut\novat pukeutuneet niin koreaan syysasuun, että täytyy ihan ihmetellä. On\nkuin ne olisivat lähdössä kosiin. Tuntuu siltä, kuin ne olisivat\npukeutuneet kultaan ja helakkaan punaan lumotakseen rikkaat morsiamet\nloistollaan.\n\nJoen vastakkaisella rannalla kohoava suuri Hisingenin saari on myös\nsomistautunut kuin juhlaan. Mutta Hisingenissä kasvaa vaaleankeltaisia\nkoivuja. Hisingenin puilla on valkeat vaatteet kuin morsiamilla\nvihillä.\n\nMutta jokea ylöspäin, joka vyöryy merta kohti ylväänä ja vuolaana kuin\njos syyssateet olisivat täyttäneet sen kuohuvalla viinillä, soutaa\nlaiva toisensa perästä kotia kohti. Ja kun purret lähestyvät\nKungahällaa, vaihtuvat niiden harmaat sarkapurjeet uusiin, valkeihin.\nJa mieleen johtuu väkisinkin tarina kuninkaanpojista, jotka lähtivät\nseikkailemaan kerjäläisen ryysyihin verhoutuneina ja heittivät ne\njälleen yltään palatessaan takaisin komeaan kuninkaankartanoon.\n\nMutta kaikki Kungahällan asukkaat ovat kokoontuneet laitureille. Vanhat\nja nuoret purkavat tavaroita laivoista. He kantavat varastohuoneet\ntäyteen suoloja ja hylkeenrasvaa, kallisarvoisia aseita ja monenvärisiä\npukimia. He kiskovat laivat ja veneet maalle ja kyselevät kotiutuneilta\nmuun maailman kuulumisia.\n\nMutta äkkiä puuha ja hyörinä lakkaa, kaikki suuntaavat katseensa\njoelle.\n\nKömpelökulkuisten kauppa-alusten joukossa tulla porhaltaa suuri\npitkälaiva. Ja kansa ihmettelee, kuka se sellainen tulija saattaa olla,\njonka laivassa on purppurareunuksiset purjeet ja keulassa kultainen\nkuva. Ihmetellään, mikä laiva tuo saattaa olla, joka liitää halki\naaltojen kevyesti kuin joutsen. Kiitellään soutajia, jotka liikuttavat\nairojaan niin tasaisessa tahdissa, että ne välkkyvät aluksen kupeilla\nkuin kotkan siivet.\n\n»Varmaankin Ruotsin kuninkaan tytär», aletaan arvailla. »Varmaankin\nihana kuninkaantytär, Ingegerd, jota Olavi Haraldinpoika on odottanut\nkaiken kesää ja syksyä.»\n\nJa naiset kiiruhtavat laiturille näkemään kuninkaantytärtä, joka joella\nsoutaa kuninkaanlaituria kohti. Miehet ja pojat juoksevat laivoihin ja\nkiipeävät venetalaiden katoille.\n\nKun naiset näkevät kuninkaantyttären loistavassa asussa laivansa\nkannella, he alkavat huutaa tervetuliaistoivotuksia. Ja kaikki miehet,\njotka näkevät hänen lempeästi hymyilevät kasvonsa, ottavat lakkikulun\npäästään ja heiluttavat sitä korkealla ilmassa.\n\nMutta kuninkaanlaiturilla seisoo Olavi-kuningas itse, ja kun hän näkee\nkuninkaantyttären, hänen kasvonsa säteilevät ilosta ja hänen silmänsä\nloistavat lempeää hellyyttä.\n\nJa koska on niin myöhäinen vuodenaika, että kaikki kukat ovat\nkuihtuneet, nuoret tytöt taittavat puista punakeltaisia syksynlehtiä ja\nsiroittelevat niitä laiturille ja kadulle. Ja kiireen kaupalla he\nrientävät koristelemaan talonseiniä helottavilla pihlajanmarjoilla ja\npurppuranpunaisilla haavanlehdillä.\n\nKuninkaantytär, joka seisoo korkealla laivassaan, näkee kansan\nviittovan hänelle ja toivottavan hänet tervetulleeksi, näkee\npunakellertävät lehdet, joiden päällitse hänen tulee kävellä. Ja\nuloinna laiturilla hän näkee kuninkaan, joka hymyilee hänelle.\n\nJa kuninkaantytär unohtaa kaiken, mitä hänen tuli sanoa ja tunnustaa.\nHän unohtaa, ettei hän ole Ingegerd. Hän unohtaa kaiken muun, paitsi\nettä tahtoo päästä Olavi Haraldinpojan vaimoksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran sunnuntaina Olavi Haraldinpoika istui päivällispöydässä kaunis\nkuningattarensa kupeellaan. Hän puheli vilkkaasti tämän kanssa, nojasi\nkyynärpäätään pöytään sekä kääntyi niin, että saattoi nähdä tämän\nkasvot. Mutta Astridin puhuessa kuningas loi silmänsä alas\najatellakseen ainoastaan tämän äänen ihanuutta, ja kun kuningatar\npuheli kauan, Olavi alkoi ajattelemattaan, huomaamattaan vuoleskella\npöydänlevyä.\n\nKaikki Olavi-kuninkaan miehet tiesivät, ettei hän olisi tehnyt niin,\njos olisi muistanut, että oli sunnuntai. Mutta he kunnioittivat\nOlavi-kuningasta niin suuresti, etteivät uskaltaneet huomauttaa\nhänelle, että hän teki syntiä.\n\nMitä kauemmin Astrid puhui, sitä rauhattomammiksi soturit kävivät.\nKuningatar huomasi kyllä heidän vaihtavan keskenään huolestuneita\nsilmäyksiä, mutta ei tiennyt, minkä vuoksi.\n\nKaikki olivat jo lopettaneet ja ruoka korjattu pois, mutta\nOlavi-kuningas istui yhä paikallaan puhellen Astridin kanssa ja nyrhien\npuukolla pöydänlevyä. Hänen edessään oli jo pienoinen lastukasa.\n\nSilloin sai vihdoin sanoiksi hänen ystävänsä Björn, Sälön Ogurin poika.\n\n»Mikä päivä huomenna on, Eilif?» kysyi hän hovipojalta.\n\n»Huomenna on maanantai», vastasi Eilif kovalla, selkeällä äänellä.\n\nSilloin kuningas kohotti päätään ja katsoi Eilifiin. »Sanoitko, että\nhuomenna on maanantai?» lausui hän miettiväisenä.\n\nVirkkamatta enää sanaakaan hän keräsi käteensä kaikki pöydästä\nvuolemansa lastut, meni lieden ääreen, kaivoi tuhasta hehkuvan hiilen\nja laski sen lastujen päälle, jotka pian syttyivät tuleen.\n\nKuningas seisoi hievahtamatta paikallaan ja antoi lastujen palaa\nkädessään poroksi.\n\nSilloin kaikki uroot iloitsivat, mutta nuori kuningatar valahti kalman\nkalpeaksi.\n\n'Miten hän mahtaakaan tuomita minua, kun kerran saa tietää syntini',\najatteli Astrid, 'koska rankaisee itseään noin ankarasti niin pienestä\nrikkomuksesta!'\n\n       *       *       *       *       *\n\nGårdarikin Acke makasi sairaana purressaan Kungahällan satamassa. Hän\nmakasi ahtaassa laivanruumassa odottaen kuolemaa. Hänen jalkaansa oli\nkauan särkenyt ankarasti, nyt siihen oli auennut haava, ja viime\ntunteina jalka oli alkanut mustua.\n\n»Kuule, Acke, ei sinun tarvitse kuolla!» lohdutteli Kungahällan Ludolf,\njoka oli laskeutunut ruumaan katsomaan Ackea. »Etkö tiedä, että\nOlavi-kuningas on täällä kaupungissa ja että Jumala on hänelle antanut\nsuuren voiman hänen pyhyytensä ja hurskautensa ansiosta? Käske pyytää\nhäntä luoksesi ja laskemaan kätensä päällesi, niin jäät eloon.»\n\n»En voi häneltä pyytää apua», valitti Acke. »Olavi Haraldinpoika vihaa\nminua, sillä löin aikoinani kuoliaaksi hänen kasvinveljensä Reor\nValkoisen. Jos hän saa tietää, että minä olen laivoineni täällä\nsatamassa, hän surmaa minut.»\n\nMutta tullessaan Acken luota Ludolf kohtasi kaupungin kadulla nuoren\nkuningattaren, joka oli ollut metsässä pähkinöitä poimimassa.\n\n»Kuningatar», huusi Ludolf, »sano Olavi-kuninkaalle näin: 'Gårdarikin\nAcke, joka löi kuoliaaksi kasvinveljesi, makaa kuolemaisillaan\nsatamassa omassa purressaan'.»\n\nKaunis kuningatar kiiruhti kotiin ja saman tien Olavi-kuninkaan luo,\njoka seisoi pihalla sukimassa ratsuaan.\n\n»Riemuitse, Olavi-kuningas!» huudahti hän, »Gårdarikin Acke, joka\ntappoi kasvinveljesi, makaa sairaana purressaan täällä satamassa; hän\non kuolemaisillaan.»\n\nOlavi Haraldinpoika vei kiireesti hevosen talliin. Sitten hän lähti\nkadulle ilman miekkaa ja kypärää. Hän käveli ripeästi talojen lomitse,\nkunnes päätyi satamaan. Siellä hän etsi käsiinsä Acken laivan. Kuningas\noli jo ruumassa sairaan luona, ennen kuin tämän miehet huomasivat\nruveta estämään.\n\n»Acke», sanoi Olavi-kuningas, »usein olen ajanut sinua takaa merellä,\nmutta aina pääsit pakoon. Nyt on sairaus kohdannut sinut täällä minun\nkaupungissani. Se on minulle siitä merkkinä, että Jumala on antanut\nhenkesi käsiini.»\n\nAcke ei vastannut. Hän oli ihan voimaton, kuolema oli hyvin lähellä.\n\nOlavi Haraldinpoika laski kätensä hänen rinnalleen ja rukoili Jumalaa.\n»Anna minulle tämän viholliseni henki!» pyysi hän.\n\nMutta kuningatar, joka oli nähnyt kuninkaan rientävän satamaan ilman\nkypärää ja miekkaa, oli mennyt asetupaan, noutanut hänen aseensa ja\nkutsunut muutamia hänen miehiään. Sitten hän lähti kuninkaan jälkeen\nlaivalle.\n\nMutta seisoessaan ahtaan laivanruuman ulkopuolella kuningatar kuuli\nOlavi-kuninkaan rukoilevan sairaan puolesta.\n\nAstrid kurkisti ruumaan katsoakseen kuningasta ja Ackea ilmaisematta,\nettä oli saapuvilla. Hän näki, että kun Olavin kädet olivat kuolevan\notsalla ja rinnalla, kalmanväri hävisi tämän kasvoista. Sairas alkoi\nhengittää kevyesti ja hiljaa ja lakkasi valittamasta. Viimein hän\nvaipui suloiseen uneen.\n\nAstrid palasi hiljaa takaisin kuninkaankartanoon. Hän laahasi kuninkaan\nmiekkaa raskaasti pitkin katua. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin\nkuolevan äsken, hänen hengenvetonsa raskaat kuin korahdukset.\n\nOli Pyhäinmiestenpäivän aamu ja Olavi-kuningas lähdössä messuun. Hän\ntuli kuninkaantuvasta ja käveli pihan poikki portille. Pihalla seisoi\nuseita miehiä odottamassa lähteäkseen kuninkaan mukana messuun. Olavin\nsaapuessa he asettuivat kahteen riviin, ja kuningas kulki heidän\nmuodostamaansa kujaa.\n\nAstrid seisoi kapealla käytävällä naistentuvan edustalla katsellen\nkuningasta. Olavilla oli päässä leveä kultavanne ja hartioilla pitkä\npunainen samettiviitta. Hän käveli hyvin hitaasti, ja hänen kasvoistaan\nloisti pyhäpäivän rauha. Astrid pelästyi nähdessään miten kuningas\nmuistutti niitä pyhien Jumalan miesten ja kuninkaiden puuhunleikattuja\nkuvia, joita hän muisti nähneensä Mariankirkon alttarin yläpuolella.\n\nAivan portinpielessä vaani mies, päässä luuhottava hattu ja iso, väljä\nvaippa kääräistynä vartalolle. Kuninkaan lähestyessä hän viskasi viitan\nyltään, kohotti korkealle paljastetun miekan, jota oli pitänyt piilossa\nvaipan alla, ja syöksyi kuningasta kohti.\n\nMutta miehen ehdittyä aivan kuninkaan lähelle häneen sattui Olavi\nHaraldinpojan katse valoisana ja lempeänä, ja hän pysähtyi kesken\njuoksunsa. Miekka kirposi kädestä, ja mies lysähti polvilleen.\n\nOlavi-kuningas seisoi hievahtamatta paikallaan ja piti kirkkaan\nkatseensa yhä salamurhaajaan suunnattuna. Tämä yritti kääntää silmänsä\npois hänestä, mutta ei voinut. Viimein hän alkoi nyyhkiä ja itkeä:\n\n»Voi Olavi-kuningas! Olavi-kuningas! Vihamiehesi lähettivät minut tänne\nsurmaamaan sinut. Mutta kun näin kasvojesi pyhyyden, miekka kirposi\nkädestäni. Sinun silmäsi masensivat minut maahan.»\n\nSilloin Astrid lankesi käytävälle polvilleen. »Jumala, armahda minua\nsyntistä!» voihki hän. »Voi minua, voi minua, että olen valheella ja\npetoksella joutunut tuon miehen vaimoksi!»\n\n\n4.\n\nPyhäinmiestenpäivän iltana oli kirkas kuutamo. Kuningas oli kävellyt\npihamaalla ja katsastanut talleja ja navettaa nähdäkseen, oliko kaikki\nkunnossa; olipa hän käynyt orjien ja palvelijoidenkin pirtissä\nkatsomassa, että kaikkia kestittiin hyvin. Kääntyessään takaisin\nkuninkaantupaan hän huomasi naisen, jolla oli musta päähine, hiipivän\npihaportille.\n\nKuningas luuli tuntevansa hiipijän ja lähti perästä. Nainen meni ulos\nportista, käveli torin poikki ja hiipi sitten ahtaita kujia joelle.\n\nOlavi Haraldinpoika seurasi äänettömänä outoa kulkijaa. Hän näki naisen\nmenevän korkealle rantalaiturille ja jäävän sinne tuijottamaan veteen.\nHeti samassa tuntematon kohotti käsivartensa ja käveli raskaasti\nhuoaten laiturille niin pitkälle, että kuningas selvästi huomasi hänen\naikovan hypätä jokeen.\n\nKuningas lähestyi häntä kuulumattomin askelin, niinkuin oli\nlukemattomissa vaaroissa oppinut liikkumaan. Jo kahdesti nainen oli\nkohottanut toista jalkaansa hypätäkseen veteen, mutta oli pysähtynyt\nkummallakin kerralla. Ennen kuin hän ehti yrittää kolmannesti, Olavi\nHaraldinpoika oli kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja\ntemmannut hänet kauemmas laiturille.\n\n»Onneton!» huudahti kuningas. »Tahdot tehdä sellaista, minkä Jumala on\nkieltänyt.»\n\nKuninkaan äänen kuullessaan nainen painoi kätensä kasvojaan vasten kuin\nkätkeäkseen ne. Mutta Olavi-kuningas tiesi, kuka hän oli. Naisen\nvaatteiden kahina, pään muoto ja hohtavat rannerenkaat olivat jo\nilmaisseet kuningattaren.\n\nEnsin Astrid yritti riuhtoa itseään irti, mutta äkkiä hän rauhoittui ja\nyritti haihduttaa kuninkaan mielestä luuloa, että oli aikonut surmata\nitsensä.\n\n»Oi Olavi-kuningas, miksi hiivit noin vaimoraukan kimppuun, joka on\nlähtenyt joelle katselemaan, miten kuutamo kuvastelee vedessä? Mitä\nminun pitää sinusta ajatella?»\n\nAstridin ääni kuului tyyneltä ja leikilliseltä. Kuningas seisoi\nsanaakaan virkkamatta.\n\n»Olisit voinut pelästyttää minut, niin että olisin syöksynyt jokeen»,\njatkoi Astrid. »Luulitko ehkä, että aioin hukuttaa itseni?»\n\nKuningas vastasi: »En tiedä, mitä minun pitää uskoa. Jumala sen minulle\nvalaisee.»\n\nAstrid naurahti ja suuteli häntä. »Surmaako silloin itsensä, kun on\nniin onnellinen kuin minä? Surmaako kukaan itsensä paratiisissa?»\n\n»En ymmärrä sitä», virkkoi Olavi-kuningas hiljaisella tavallaan.\n»Jumala sen minulle valaisee. Hän ilmoittaa minulle, olenko syypää\nsiihen, että aiot tehdä sellaisen synnin.»\n\nAstrid tuli nyt kuninkaan luo ja hyväili hänen kasvojaan. Kunnioitus,\njota hän aina oli tuntenut Olavi-kuningasta kohtaan, oli tähän saakka\npidättänyt häntä osoittamasta tälle rakkautensa koko kiihkeyttä. Nyt\nhän sulki miehen yht'äkkiä lujasti syliinsä ja suuteli häntä\nlukemattomia kertoja. Sitten hän alkoi puhua äänellä, joka oli lempeä\nja livertelevä:\n\n»Kuule nyt, miten väkevästi mieleni on sinuun kiintynyt.»\n\nHän sai kuninkaan istuutumaan kumolleen käännetylle veneelle. Itse hän\npolvistui tämän jalkojen juureen.\n\n»Olavi-kuningas», aloitti hän sitten, »en tahdo enää olla\nkuningattarena. Nainen, joka rakastaa miestä niinkuin minä sinua, ei\nvoi olla kuningattarena. Tahtoisin, että sinä vetäytyisit kauaksi\nmetsään ja pitäisit minua orjattarenasi. Saisin silloin palvella sinua\njoka päivä.\n\n»Silloin valmistaisin ruokasi, laittaisin vuoteesi ja vartioisin\ntupaasi sinun nukkuessasi. Minä yksin saisin palvella sinua.\n\n»Kun illalla palaisit kotiin metsästämästä, tulisin vastaasi ja\npolvistuisin eteesi tielle ja sanoisin: 'Olavi-kuningas, henkeni on\nsinun'.\n\n»Ja sinä hymyilisit ja laskisit keihääsi rintaani vasten ja sanoisit:\n'Niin, henkesi on minun. Sinulla ei ole isää eikä äitiä, sinä olet\nminun, ja henkesi on minun kädessäni'.»\n\n»Sinun henkesi on Jumalan kädessä», sanoi kuningas.\n\nAstrid naurahti kevyesti. »Henkeni on sinun kädessäsi», toisti hän\nhyvin lempeällä äänellä, ja samassa Olavi-kuningas tunsi, kuinka toinen\npainoi miekkaa rintaansa vasten.\n\nMutta kuningas piteli leikissäkin miekkaansa vakavasti kädessä. Hän\ntempasi sen puoleensa ennen kuin Astrid ennätti lainkaan vahingoittaa\nitseään.\n\nKuningas kavahti pystyyn. Ensimmäisen kerran elämässään hän pelästyi\nniin, että vapisi. Kuningatar oli tahtonut saada surmansa hänen\nkädestään ja olikin vähällä ollut saada tahtonsa toteutetuksi.\n\nMutta silloin hänen mieleensä välähti ajatus, joka selitti\nkuningattaren epätoivon syyn. 'Hän on tehnyt jonkin rikoksen', tuumi\nOlavi. 'Hänellä on jokin synti tunnollaan.'\n\nKuningas kumartui Astridin puoleen: »Sano, mitä olet rikkonut!»\n\nAstrid oli heittäytynyt pitkäkseen laiturin jykeville lankuille itkien\nepätoivoisesti.\n\n'Noin ei itke syytön ihminen', tuumi kuningas. 'Mutta kuinka tämä jalo\nkuninkaantytär on joutunut niin raskaaseen tuskaan?' ihmetteli hän\nitsekseen. 'Kuinka ylväällä Ingegerdillä voisi olla rikos tunnollaan?'\n\n»Ingegerd! Sano minulle, minkä rikoksen olet tehnyt», kysyi kuningas\nuudelleen.\n\nMutta nyyhkytykset tukahduttivat Astridin äänen, niin ettei hän saanut\nvastatuksi. Sen sijaan hän riisti kiiltävät sormukset sormistaan ja\nrenkaat käsivarsistaan ja ojensi ne kuninkaalle kasvot poispäin\nkäännettyinä.\n\nKuningas ajatteli vain, ettei tuo kaikki ollut suinkaan sellaisen\nhurskaan kuninkaantyttären tapaista, josta Hjalte oli kertonut. 'Voiko\ntämä nainen, joka nyyhkyttää jalkojeni juuressa, olla Hjalten\nIngegerd!' ihmetteli hän yhä.\n\nHän kumartui ja tarttui Astridia olkapäästä. »Kuka olet? Kuka olet?»\ntiukkasi hän ravistaen toisen käsivartta. »Näen kyllä, ettet ole\nIngegerd. Mutta kuka siis olet?»\n\nYhä vielä Astrid nyyhki niin, ettei saanut vastatuksi. Mutta\nilmaistakseen kuninkaalle, mitä tämä tahtoi tietää, hän aukaisi pitkän\ntukkansa, kietoi suortuvan käsivarsiensa ympäri ja ojensi ne sitten\nkuningasta kohti. Sitten hän jäi istumaan ja odottamaan, selkä\nkumarassa ja pää painuksissa.\n\nKuningas ajatteli: 'Hän tunnustaa olevansa niitä ihmisiä, jotka\nkantavat kahleita. Hän tahtoo ilmaista olevansa orjatar.'\n\nTaaskin Olavi-kuninkaan mieleen välähti ajatus, joka selitti asian\noikean laidan.\n\n»Eikö Svean kuninkaalla ole toinen tytär, joka on orjanaisen lapsi?»\nkysyi hän äkkiä.\n\nKuningas ei saanut Astridilta vastaukseksi sanaakaan, yhä vain\nsurkeampaa valitusta.\n\n»Eikö siis Svean kuningas», kysyi Olavi-kuningas silloin, »antanutkaan\nminulle kuningattarensa lasta? Lähettikö hän minulle orjanaisen\nlapsen?»\n\nHän ei saanut nytkään vastausta, mutta kuuli Astridin värisevän kuin\nhorkassa.\n\nOlavi-kuningas teki vielä yhden kysymyksen:\n\n»Oletko sinä, jonka olen tehnyt vaimokseni, luonteeltasi niin alhainen,\nettä antaudut riistämään mieheltä hänen kunniaansa? Oletko niin\nhalpamainen, että iloitset siitä, että hänen vihamiehensä pääsevät\nnauramaan petettyä?»\n\nAstrid kuuli kuninkaan äänensävystä, miten katkerasti tämä kärsi\nhäväistyksestä. Hän unohti silloin oman kärsimyksensä ja lakkasi\nitkemästä. »Ota henkeni!» rukoili hän.\n\nJa Olavi-kuningas tunsi ankaraa kiusausta. 'Pistä kuoliaaksi tuo katala\norjanainen!' sanoi hänessä piilevä vanha syntinen ihminen. 'Näytä Svean\nkuninkaalle, ettei Norjan kuninkaasta käy tekeminen rankaisematta\npilaa!'\n\nOlavi Haraldinpoika ei sillä hetkellä tuntenut lainkaan rakkautta\nAstridiin. Hän vihasi tuota naista, joka oli ollut hänen nöyryytyksensä\nvälikappaleena.\n\nHän tiesi, että kaikki hyväksyvät hänen menettelynsä, jos hän nyt\nmaksaa pahan pahalla. Mutta jollei hän kosta häväistystä, kaikki\nrunonlaulajat sepittävät hänestä pilkkalauluja, eivätkä viholliset enää\nhäntä pelkää.\n\nHänen mielensä täytti ainoastaan yksi mielihalu: hänen on surmattava\nAstrid, sammutettava tämä elämä. Kuninkaan viha oli niin hirmuinen,\nettä se janosi verta.\n\nJos narri olisi rohjennut tulla painamaan oman päähineensä hänen,\nkuninkaan, päähän, totta kai hän olisi repinyt sen palasiksi,\npaiskannut maahan ja tallannut jaloillaan?\n\nJos kuningas asettaisi Astridin verisenä ruumiina laivaan ja lähettäisi\nhänet siten takaisin Svean kuninkaalle, sanottaisiin, että hän on\nsuuren kuninkaan Harald Kaunotukan arvoinen jälkeläinen.\n\nMutta Olavi-kuninkaalla oli vielä yhä miekka kädessä, ja hän tunsi\nsormissaan sen kahvan, jonka kultaan hän oli aikoinaan kaiverruttanut\nlauseet: »Autuaat ovat rauhan tekijät. Autuaat ovat nöyrät. Autuaat\novat laupiaat.» Ja joka kerta kun hän tuskissaan kouristi kovasti\nkahvaa surmatakseen Astridin, hän tunsi nuo sanat kädessään. Hän tunsi\nmielestään joka kirjaimen.\n\nHänen mieleensä muistui se päivä, jolloin hän ensi kerran kuuli nuo\nsanat. »Ne minä kaiverrutan kultakirjaimin miekkani kahvaan», oli hän\nsilloin virkkanut, »jotta ne polttaisivat kättäni, kun aion käyttää\nmiekkaani kiivastuksissani tai väärän asian puolesta.» Nyt hän tunsi\nmiekankahvan polttavan kättä. Olavi-kuningas sanoi ääneen itsekseen:\n»Ennen olit monien himojen palvelija. Nyt sinulla on vain yksi herra,\nJumala!»\n\nNäin sanoen hän pisti miekan tuppeen ja alkoi kävellä laiturilla\nedestakaisin. Astrid makasi yhä samassa asennossa. Olavi-kuningas näki\nhänen kyyristyvän kokoon kuolemanpelossa joka kerta kun hän meni ohi.\n\n»En surmaa sinua», sanoi hän Astridille, mutta viha teki hänen äänensä\nkovaksi ja tylyksi.\n\nVielä hetkisen Olavi-kuningas käveli laiturilla edestakaisin. Sitten\nhän pysähtyi Astridin kohdalle ja kysyi yhtä ankaralla äänellä tämän\noikeaa nimeä, ja siihen Astrid vihdoin sai vastanneeksi.\n\nOlavi-kuningas näki nyt saman naisen, jota hän oli pitänyt niin\nsuuressa arvossa, lojuvan laiturilla kuin vaivaiseksi ammuttu eläin.\nHän katsoi Astridiin samalla tavoin kuin kuolleen miehen henki\nsurkutellen katsoo ruumisparkaa, joka ennen oli hänen verhonaan.\n\n»Oi sieluni!» huokasi hän. »Tuossa sinä asuit rakkaudessasi, nyt olet\nkoditon kuin kerjäläinen.»\n\nHän meni lähemmäs Astridia ja alkoi puhua, ikään kuin tämä olisi jo\nollut hengetön eikä voinut kuulla, mitä toinen sanoi:\n\n»Minulle kerrottiin, että oli kuninkaantytär, jonka sydän oli niin\nylväs ja pyhä, että hän antoi rauhan jokaiselle, joka joutui hänen\nläheisyyteensä. Minulle puhuttiin hänen lempeydestään, joka oli niin\nsuuri, että kuka vain hänet näki, tunsi itsensä turvalliseksi kuin\nhento lapsi äidin helmassa. Ja kun tuo ihana nainen, joka nyt makaa\ntuossa, tuli luokseni, luulin häntä Ingegerdiksi, ja hän kävi minulle\nhyvin rakkaaksi. Hän oli viehkeä ja iloinen ja kevensi raskaat hetkeni.\nVaikka hän väliin puhui ja toimikin sillä tavoin, että minun täytyi\nkummeksia tuota ylpeää Ingegerdiä, hän oli kuitenkin minulle aivan\nliian rakas voidakseni epäillä häntä. Iloisuudellaan ja kauneudellaan\nhän pääsi sydämeeni.»\n\nKuningas oli hetken ääneti ajatellessaan, miten rakas Astrid oli ollut\nhänelle ja miten onni oli tämän myötä tullut hänen kotiinsa.\n\n»Voisin antaa hänelle anteeksi», jatkoi hän sitten ääneen. »Saattaisin\njälleen tehdä hänet kuningattareksi, saattaisin rakkauden voimalla\nnostaa hänet syliini, mutta niin en saa tehdä, sillä sieluni jäisi\nkuitenkin kodittomaksi. Voi sinua, ihana nainen», valitti hän, »miksi\nvalhe asuu sinussa! Sinun luonasi ei ole turvallisuutta, ei\nviihtymystä!»\n\nHän olisi valitellut vielä ties' kuinka kauan, mutta silloin Astrid\nnousi. »Olavi-kuningas, älä puhu minulle noin! Mieluummin kuolen.\nMuista, että puhun tosissani!»\n\nSitten hän koetti sopertaa muutaman sanan puolustuksekseen. Hän kertoi\nkuninkaalle, miten ja miksi hän oli joutunut lähtemään Kungahällaan. Ei\npettääkseen kuningasta, vaan saadakseen olla muutaman viikon\nruhtinattarena, jotta häntä olisi palveltu, jotta hän olisi saanut\npurjehtia merellä. Mutta hän oli aikonut heti Kungahällaan tultuaan\ntunnustaa, kuka hän oli. Hän odotti tapaavansa täällä Hjalten ja muita\nsuurmiehiä, jotka tunsivat Ingegerdin. Hänen ei ollut juolahtanut\nmieleensäkään, että hän saattaisi teeskennellä enää perille päästyään.\nMutta jokin paha voima oli kavaluudessaan asettanut niin, että kaikki\njotka tunsivat Ingegerdin, olivat lähteneet pois, ja silloin hän oli\nlangennut valheen viettelykseen. »Sinä hetkenä, jona sinut näin,\nOlavi-kuningas, unohdin kaiken muun päästäkseni omaksesi. Ja ajattelin,\nettä ilomielin antaisin sinun surmata itseni, jos olisin saanut olla\nedes päivän puolisonasi.»\n\nOlavi-kuningas vastasi: »Ymmärrän kyllä; sinulle oli leikkiä se, mikä\nminulle on kuolemanraskasta, totisinta totta. Hetkeäkään et ajatellut,\nmitä merkitsi tulla sanomaan miehelle: 'Minä olen se, jota kiihkeimmin\nolet kaivannut. Minä olen se korkeasukuinen nainen, jonka voittaminen\nomakseen on miehen suurin kunnia.' -- Etkä kuitenkaan ollutkaan se\nnainen, vaan valehtelija, orja!»\n\n»Rakastin sinua heti siitä hetkestä, kun ensi kerran kuulin nimeäsi\nmainittavan», sanoi Astrid hiljaa.\n\nKuningas heristi raivoissaan nyrkkiään. »Tiedä se, Astrid, ettei kukaan\nmies ole kaivannut ketään naista niin kuin minä Ingegerdiä! Tahdoin\nriippua hänessä kiinni kuin vainajan sielu häntä kantavissa enkeleissä\npäästäkseen kohoamaan korkeuksiin. Uskoin hänen olevan niin hurskas,\nettä hän olisi auttanut minua elämään puhdasta elämää.»\n\nHän puhkesi hurjaan kaipuuseen, puhui halajavansa sitä voimaa, joka\nHerran pyhillä oli, mutta hän oli liian heikko ja syntinen\nsaavuttaakseen täydellisyyttä. »Mutta kuninkaantytär olisi auttanut\nminua; hän, suloinen kuin pyhimys, olisi auttanut minua.»\n\n»Voi, hyvä Jumala!» jatkoi hän sitten; »mihin kääntynenkään, näen\nsyntisiä, menenpä mihin tahansa, tapaan sellaisia, jotka viettelevät\nminua syntiin. Miksi et sallinut kuninkaantyttären tulla, jonka\nsydämessä ei ole yhtään pahaa ajatusta? Hänen lempeät silmänsä olisivat\netsineet minulle oikean tien. Heti kun olisin tahtonut rikkoa jotakin\nkäskyäsi vastaan, hänen lempeä kätensä olisi pidättänyt minua.»\n\nOlavi Haraldinpojan valtasi syvä heikkous ja epätoivon uupumus. »Olin\ntoivonut saavani rinnalleni hyvän ihmisen. Olin toivonut, ettei minun\nalati olisi tarvinnut kulkea yksin hurjuuden ja pahuuden keskellä! Nyt\ntunnen, että minun täytyy sortua. En jaksa enää taistella.\n\n»Enkö ole kysynyt Jumalalta», huudahti hän sitten, »mikä sija minulla\non hänen edessään! Mihin olet minut valinnut, Sielujen Herra? Onko\nminut aiottu apostolien ja marttyyrien vertaiseksi?\n\n»Mutta nyt, Astrid, ei minun enää tarvitse kysellä. Jumala ei\ntahtonut lahjoittaa minulle sitä naista, joka olisi tukenut\nminua vaelluksessani. Nyt tiedän, etten milloinkaan saavuta\npyhimyksenkruunua.»\n\nJa kuningas vaikeni lohdutonna, epätoivoissaan.\n\nSilloin Astrid lähestyi häntä.\n\n»Olavi-kuningas», aloitti hän, »sen mitä nyt sanot, ovat sekä\nkuninkaantytär että Hjalte jo kauan sitten minulle kertoneet, mutta en\ntahtonut kuitenkaan uskoa, että olisit ollut sen kummempi kuin hyvä ja\nurhoollinen sankari ja jalo kuningas. Vasta näinä viikkoina, jotka olen\nasunut kattosi alla, sieluni on alkanut pelätä sinua. Olen tuntenut,\nettä vaikeampi on valhe huulilla lähestyä sinua kuin käydä kuolemaan.\n\n»Milloinkaan en ole mitään niin pelästynyt», jatkoi Astrid, »kuin\nhuomatessani sinut pyhimykseksi. Kun näin sinun polttavan lastut\nkädessäsi, taudin pakenevan käskystäsi ja miekan kirpoavan vihamiehesi\nkädestä. Olin pelästyä kuoliaaksi havaitessani, että olet pyhä mies. Ja\npäätin kuolla, ennen kuin saisit tietää minun pettäneen sinut.»\n\nOlavi-kuningas ei vastannut. Astrid katsahti häneen. Kuninkaan silmät\nolivat suuntautuneet taivasta kohti. Astrid ei tiennyt, kuuliko Olavi\nHaraldinpoika hänen puhettaan.\n\n»Voi! tätä hetkeä olen pelännyt joka päivä ja joka tiima siitä saakka,\nkun tulin tänne. Mieluummin kuolen kuin elän tämän hetken!»\n\nOlavi Haraldinpoika oli yhä vaiti.\n\n»Olavi-kuningas», jatkoi Astrid, »tahdoin tehdä jotakin hyväksesi,\nuhrata sinulle henkeni. Tahdoin hypätä harmaaseen jokeen, jottei\nsinulla olisi valehtelijaa rinnallasi. Kuta selvemmin huomasin\npyhyytesi, sitä paremmin ymmärsin, että minun täytyi lähteä luotasi.\nJumalan pyhimys ei voinut pitää vaimonaan valehtelijaa, orjanaista.»\n\nKuningas oli yhä vaiti, mutta nyt Astrid kohotti silmänsä häneen.\nSilloin hänen huuliltaan pääsi huudahdus:\n\n»Olavi-kuningas, sinun kasvosi loistavat!»\n\nAstridin puhuessa oli Jumala näyttänyt Olavi Haraldinpojalle tällaisen\nnäyn:\n\nKaikki taivaan tähdet irtautuivat paikoiltaan ja lentelivät taivaalla\nkuin parveilevat mehiläiset. Mutta äkkiä ne kaikki kokoontuivat yhteen\nhänen päänsä yläpuolella ja muodostivat sädehtivän kruunun.\n\n»Astrid», sanoi hän ääni väristen, »Jumala on puhunut minulle. Se, mitä\nsanot, on totta. Minusta tulee Jumalan pyhimys.»\n\nKuninkaan ääni värisi liikutuksesta, ja hänen kasvonsa loistivat yössä.\n\nMutta nähdessään kuninkaan pään ympärillä säteilevän valon Astrid\nnousi. Viimeinenkin toivonkipinä oli häneltä sammunut.\n\n»Nyt minä lähden», virkkoi hän. »Nyt tiedät, mikä olet, nyt et voi\nmilloinkaan enää kärsiä minua rinnallasi. Mutta ajattele lempeästi\nminua! Ilottomana ja onnettomana elin elämääni. Ajattele: minua on\nlyöty, olen kulkenut ryysyissä. Suo minulle anteeksi, kun olen poissa.\nRakkauteni ei ole vahingoittanut sinua!»\n\nKun Astrid raskaassa epätoivossaan kääntyi pois ja käveli laiturin\npoikki, Olavi Haraldinpoika heräsi huumauksestaan. Hän kiiruhti\nAstridin jälkeen.\n\n»Miksi tahdot lähteä?» kysyi hän. »Miksi tahdot lähteä?»\n\n»Eikö minun nyt täydy lähteä, kun sinä olet pyhimys», kuiskasi toinen\ntuskin kuuluvasti.\n\n»Älä sen vuoksi lähde; juuri nyt sinun pitää minun mielestäni jäädä»,\nsanoi Olavi-kuningas. »Vähäpätöinen mies olin ennen, ja kaikkea pahaa\nminun täytyi vavista. Köyhä, maallinen kuningas minä olin, liian köyhä\nantaakseni armoni sinulle. Mutta nyt minulle on annettu taivaan\nihanuus. Jos sinä olet heikko, olen minä Herran sankari. Jos sinä\nlankeat, minä voin nostaa sinut. Jumala on valinnut minut, Astrid, sinä\net voi vahingoittaa minua, mutta minä voin tukea sinua, oih, mitä minä\npuhun! Tänä hetkenä Jumala on vuodattanut rakkautensa sydämeeni niin\nrunsaana, etten edes käsitä, että olet mitään rikkonut.»\n\nJa hyvin lempeästi kuningas nosti tuon värisevän olennon maasta, ja\ntukien hellästi Astridia, joka yhä vielä nyyhkytti ja tuskin pysyi\njaloillaan, Olavi Haraldinpoika palasi hän mukanaan kuninkaankartanoon.\n\n\n\n\nMARGARETA FREDKULLA\n\n\nNäin tapahtui silloin kun Margareta Fredkulla, jonka piti ratsastaa\nNorjaan ja mennä naimisiin kuningas Maunu Paljasjalan kanssa, saapui\nLänsigötanmaalle Storgårdsbyn kylään, joka sijaitsee joen etelärannalla\nkappaleen matkaa Kungahällan yläpuolella.\n\nIhan ensin olivat molemmat eukot, Katri Wullum ja Valpuri Toot, jotka\nolivat olleet Suursalolla sammaleita keräämässä, nähneet vilaukselta\nkuninkaantyttären korkealta kallionkielekkeeltä. He olivat heti\nviskanneet taakkansa maahan ja syöksyneet kylään kertomaan, että\nkaukana metsätiellä ratsasti jotain valkeata ja ihanaa, että kauniita\nihmisiä kulki eteenpäin puiden alla. Muttei yksikään kuulijoista\nottanut uskoakseen heitä. »Voi teidän sumeita silmiänne!» he huusivat.\n»Se ei ole voinut olla kuninkaantytär, se on ollut vain rämeistä\nkohoavaa usvaa, jota karkeloi punaisten petäjänrunkojen alla.»\n\nHeti eukkojen jälkeen tuli Rasmus sysimiehenpoika juosten. Hänen\nsilmänsä loistivat, ja hän oli kylään päästyään niin hengästyksissään,\nettä saattoi tuskin puhua. Mutta niin pian kuin hän sai sanan suustaan,\nhän alkoi suurella äänellä huutaa: »Iloitkaa! Kuninkaantytär tulee!\nOlen nähnyt tuon ihanan hiljalleen ratsastavan eteenpäin puiden alla!\nIloitkaa!»\n\nRasmus sysimiehenpoika oli seisahtunut sille kolmikulmaiselle paikalle\nkeskellä kylää, missä oli kolmen tien risteys. Siellä seisoi kolme\ntalonpoikaa keskustellen keskenään, että sota Norjaa vastaan kohta\nsyttyisi, ja kun he kuulivat Rasmuksen puheen, luulivat he, että hän\ntahtoi pilkata heidän onnettomuuttaan. »Karhunpenikka», sanoivat he ja\nuhkasivat häntä nyrkeillään, »pidä suusi kiinni jos tahdot säilyttää\nhenkesi! Ei sanaakaan enää siitä, vaihdokas.»\n\nMutta Rasmus sysimiehenpoikaa ei saatu niin helposti vaikenemaan. Hän\nalkoi vielä kerran huutaa: »Kuninkaantytär tulee. Hongikon äänettömäin\nlintujen minä kuulin visertävän hänelle tervehdystään. Missä hän riensi\neteenpäin, siellä orava kapusi alas puunlatvasta ja istui hiljaa\npisimmälle oksalle, häntä kohollaan ja silmät kuin kekäleet kiiluen. Ja\nmetso kohosi lentoon puiden välistä jyristen kuin ukkonen.»\n\nHänen sanottuaan tämän syöksyi Pekka-seppä esiin ja tarttui Rasmusta\nkorvaan. »Kuninkaantyttären», sähisi hän, »sanotko, että olet nähnyt\nkuninkaantyttären! Se oli haltija, ymmärrätkö, kaunis metsänhaltija.\nKuninkaantytär ei tule. Herra paratkoon, kuninkaantytär ei tule!»\n\nMutta vaikk'ei kukaan tahtonut uskoa huhua, levisi se silmänräpäyksessä\nkaikkialle kylään, ja väkeä saapui joka taholta kolmikulmalle\nkuuntelemaan mitä pojalla oli sanottavaa. Storgårdsbyn kylä oli\nsuurimmaksi osaksi poltettu poroksi viimeksikuluneina sotavuosina ja\nnyt siellä törrötti parhaastaan vain mustia raunioita, joille ei sodan\nuhkan vuoksi uskallettu rakentaa uusia taloja. Mutta kellareista ja\nkurjista maakuopista, missä asuivat, hiipivät ihmiset riutuneina ja\nryysyisinä esiin. He kulkivat hyvin hiljaa ja rohkenivat tuskin\nlähestyä Rasmus sysimiehenpoikaa, ikään kuin eivät olisi uskaltaneet\nkuulla hänen sanomaansa.\n\nMutta kun Pekka-seppä näki, että yhä useampia saapui, hän nipisti\npoikaa korvasta niin lujasti, että tämä vaikeroi. Samalla seppä koetti\nviisain sanoin saada poikaa vaikenemaan.\n\n»Älä laske pilaa meistä talonpoikaparoista, meistä jotka asumme\nrajamaassa näinä kovina aikoina, jolloin pohjolan kuninkaat eivät\nsäilytä rauhaa», hän sanoi. »Me olemme lampaita, jotka on erotettu\nlaumasta. Karhut meitä ahdistavat, me olemme kuiluun pudonneet. Joka\npäivä ja joka hetki me katselemme kuoleman julmia kasvoja.»\n\nSepän puhuessa saapui yhä useampia talonpoikia paikalle. Sieltä tuli\neräs Hallvard niminen, joka eilen oli ollut niin varma uuden sodan\nsyttymisestä, että oli asettanut aarrearkkunsa maantielle ja käskenyt\nkaikkia ohikulkevia ottamaan siitä mitä halusivat. Ja sieltä tuli\nVästergårdin väki, joka oli vaihtanut koko perintönsä olueen ja ruokaan\nja odotti sotaa rypien synnissä, ja viimeksi tulivat erään pienen,\nkylän laidassa olevan talon asukkaat, jotka olivat äsken polttaneet\nitse kaiken heinänsä ja teurastaneet karjansa, ettei norjalaisilla\nolisi niistä hyötyä.\n\nKun seppä näki kaikkien näiden ihmisten tulevan yhä vielä äänettöminä\nja hiljaisina, mutta silmät mielipuolisina palaen, pelkäsi hän mihin he\nryhtyisivät, jos heitä nyt uskoteltaisiin toivomaan rauhaa.\n\n»Etkö ymmärrä, että se oli metsänhaltija?» hän sanoi jälleen\nRasmukselle ja puhui niin kovaa, että kaikki olisivat kuulleet. »Se\nkuljeksii siellä metsässä mairien ja kääntää silmänne, sysimiehet.\nTietänet toki, että metsänhaltija on selvillä, että kuningas Inge piti\nrauhankokousta viime kesänä Norjan Maunu-kuninkaan kanssa\nKungahällassa. Se tietää kyllä, että silloin sovittiin rauha\nrakennettavaksi siten, että Inge-kuninkaan tytär saapuisi Norjaan ja\nmenisi naimisiin kuningas Maunun kanssa. Ja kun metsänhaltija nyt\nymmärtää, että me kaikki kuljeksimme ja tähystelemme rauhanneitsyttä,\nniin se kääntää silmämme ja näyttäytyy kuninkaantyttärenä. Se pitää\nilvehtimisestä, se peikko.»\n\nRasmus sysimiehenpoika seisoi hiljaa ja kuunteli hartaana Pekka-seppää,\nniin että tämä luuli saaneensa pojan asiasta vakuuttuneeksi ja laski\nhänet irti. Mutta heti kun Rasmus pääsi vapaaksi, hän alkoi huutaa\nentistä kovemmin: »Kuninkaantytär tulee, minä olen nähnyt\nkuninkaantyttären.»\n\nJa jotta häntä olisi uskottu, hän alkoi kertoa kruunusta, joka oli kuin\nhelmikasteinen kukka, ja satulaverhosta, joka loisti koreana kuin\nkärpässieni.\n\nMutta silloin erkani joukosta vanha eukko Sigrid Toorintytär. Hän\nheilutti keppiään korkealla ilmassa ja alkoi huutaa:\n\n»Kuka sanoo, että kuninkaantytär tulee? Minä tiedän, minä, mitä tulee.\nKoko pitkän talven istuin yksin pirtissä ja näin savun tupruavan\nliedestä. Mutta joka ilta oli savu täynnä merkkejä. Se täyttyi\nsilmissäni olennoilla, jotka olivat varustautuneet keihäin ja\nrautapaidoin. Ja minä tiedän, mitä merkitsee, kun savu on täynnä\nsotamiehiä. Ne ennustavat, että jonakin pimeänä yönä sotamiehet\nhiipivät tänne meidän nukkuessamme. Me emme kuule heidän tuloaan, sillä\nme nukumme, mutta heräämme, kun punainen kukko alkaa kiekua katolla,\nkun olemme tukehtumaisillamme savuisissa pirteissämme, kun Norjan\nkuninkaan väki kohottaa voitonhuudon palavien seinien ulkopuolella.»\n\nIhmiset värisivät pelosta kuullessaan Sigrid Toorintyttären puhuvan,\nmutta sysimiehenpoika asettui ihan hänen tielleen.\n\n»Minä en välitä teidän savupilvistänne», hän sanoi. »Minä olen nähnyt\nkuninkaantyttären. Hienona ja kauniina hän loistaa kruununsa alla.»\n\nPekka-seppä, joka pelkäsi että noiden poloisten toiveet heräisivät taas\nrauetakseen, karkasi Rasmus sysimiehenpojan kimppuun ja laahasi hänet\nmaakuoppaan, missä hänen pajansa oli. Hän pisti pojan sinne ja vieritti\nkäytävän suulle suuren kiven, joka oli ovena.\n\nMutta Rasmus huusi herkeämättä:\n\n»Minä olen nähnyt kuninkaantyttären, ja minun mielestäni teidän pitäisi\niloita hänen tulostaan.»\n\nMutta tuskin Pekka-seppä oli saanut tieltään sysimiehenpojan, kun eräs\nmies, joka oli kuljeksinut vuosikausia lainsuojattomana Suursalolla,\nsaapui kylään. Nahkapuvussaan ja pitkä parta leikkaamattomana hän\nmuistutti villieläintä, mutta hän nauroi ääneen ilosta juostessaan ja\nheiluttaessaan vihreää oksaa päänsä yläpuolella rauhanmerkkinä. Hän\njuoksi koko kylän halki, pysähtyi jokaisen mustuneen raunion kohdalle\nja huusi niin kovaa, että hänen äänensä kantautui maakuoppiin asti,\njoissa ihmiset asuivat: »Kuninkaantytär tulee. Minä olen nähnyt\nkuninkaantyttären.»\n\nNiin saapui lainsuojaton myös Folke Lagmanin suureen taloon ja huusi\nyhtä kovaa siellä kuin muuallakin. Mutta Folke Lagman, kuultuaan hänen\näänensä, astui esiin vanhana ja kumarana kellarikäytävästä ja sanoi\nhänelle: »Rauha olkoon sinulle, sinä lainsuojaton. Ei sinun tarvitse\ntulla valhe suussasi viekoitellaksesi meiltä anteeksiantoa. Minä\npäästän sinut pannasta. Älä palaa enää takaisin metsään. Me olemme itse\nkuin lainsuojattomia, emme tuomitse ketään lähtemään maanpakolaisena\nluotamme.»\n\n»Miksi et tahdo uskoa minua?» sanoi lainsuojaton. »Etkö muista, että\nkuningas Inge on luvannut lähettää rauhanneitsyen tänä keväänä?»\n\nKun hän sanoi tämän, loi vanhus häneen väsyneen ja toivottoman katseen.\n»En tiedä minä mitään siitä, että nyt on kevät», hän sanoi. »Ystäväni,\nmeille poloisille talonpojille on nyt syksy ja kevät yhdentekevä.\nJääköön hanki puolestamme sulamatta pellolle, sillä auramme ei viillä\nsiihen vakoa. Jääköön sade pilvistä putoamatta, ja siemen maatkoon\nmaassa itämättä ja versomatta. Me emme kylvä emmekä korjaa eloa. Me\nistumme hiljaa ja odotamme perikatoa.»\n\nMutta tällä välin tuli metsästä köyhiä erämiehiä ja orjia, jotka olivat\nkarannet herrainsa palveluksesta, ja kertoivat uutisen väelle, joka oli\nkokoontunut kolmikulmalle. Toivo syttyi moneen silmäpariin, mutta vanha\neukko Sigrid Toorintytär istui yhä synkeänä ja puhui unistaan.\n\n»Voi sitä ken toivoo, ennen kuin on nähnyt kuninkaantyttären omin\nsilmin», hän huusi. »Kun hän välkkyvänä ratsastaa metsänreunassa\nhopealla kengitetyllä varsallaan, kun helminen kruunu loistaa yli\nlaakson, silloin voivat rajatalonpojat ruveta toivomaan.»\n\nTuskin hän oli sanonut sen, kun Katri Wullum ja Valpuri Toot\nhuudahtivat: »Jumalan äiti, auta meitä!» ja loivat katseensa\nmetsänrantaan, minne tie johti tiheästä metsästä kuin kellariholvista.\n\nSilloin alkoivat kaikki huutaa toisilleen: »Tulkaa tänne ja katsokaa!\n-- Mitä tämä on? Jumalan äiti, auta meitä? -- Varjostakaa kädellä\nsilmiänne ja katsokaa metsää kohti!»\n\n»Eikö sieltä tule neito kauniin saattueensa kera? Näemmekö kaikki\nhänet?»\n\nKaikki nuo säikähtyneet ja metsistyneet ihmiset alkoivat huutaa ja\nkurotella käsiään.\n\n»Eikö se ole haltija?» huusivat he. »Eikö tämä ole peikon ilveitä?\nNäemmekö kaikki kuninkaantyttären?»\n\nHe lankesivat polvilleen ja alkoivat rukoilla ja laulaa hurskaita\nlauluja. He kiirehtivät kellotapuliin ja soittivat koetellakseen, oliko\ntuo kaunis neito peikko, joka pelkäsi kellojen kuminaa.\n\nMutta kun vanha, pitkänäköinen Sigrid Toorintytär huomasi, että\ntummasta metsästä ratsasti neito esiin, ei hän epäillyt, vaan huusi\nensimmäisenä:\n\n»Oi rakkahin, suloisin, aamunvalo ja kukka. Sinä et ole haltija, sinä\nolet kuninkaantytär. Kiittäkää, ylistäkää! Oi armahin, että vihdoinkin\nsaavuit! Että ratsastat tähän laaksoon!»\n\nSigrid Toorintytär heilutti keppiä korkealla päänsä yläpuolella ja\nriensi kuninkaantytärtä vastaan jäljessään kaikki kansa.\n\n»Rakkahin, suloisin, aamunvalo ja kukka!» huusivat kaikki hänelle.\n\nJa kun he olivat aivan lähellä häntä, he huusivat:\n\n»Rakkahin, suloisin, sinä loistat kauniina kruunusi alla. Vedä\nsilkkihuntu silmiltäsi! Suo että näemme sinut oikein.»\n\nHe tunkeutuivat ihan lähelle suurta, mustaa ratsua, joka astui\njuhlallisena purppuraloimessaan ja suuret töyhdöt keinuen\nkorvanjuuressa, harja jaettuna palmikkoihin, joihin oli kiedottu\nkultasiteitä.\n\n»Rakkahin, suloisin!» he huusivat. »Se on varmaan siivo, tuo suuri\nmusta hevonen! Rakkahin, sinä vihdoinkin saavuit!»\n\nMargareta Fredkullan ratsua seurasi monta jaloa herraa ja rouvaa hänen\nisänsä maasta, mutta hänen hevosensa edessä kulki köyhä talonpoika,\njoka kantoi murtunutta keihästä ja huusi herkeämättä:\n\n»Tässä ratsastaa ihana rauhan neitsyt. Tässä ratsastaa Margareta\nFredkulla!»\n\nKoko ajan ratsastaessaan rajamaan halki oli kuninkaantytär nähnyt ilon\nja rauhallisuuden leviävän kansaan. Mihin ikinä hän oli saapunut, hän\noli nähnyt talonpoikien painavan auran maahan ja perheenäitien\nlevittävän kankaita valkenemaan. Nälkäinen karja oli laskettu\nlaitumelle, nuoret olivat jälleen uskaltaneet koristella itseään\nrannerenkain ja sormuksin. Kypärät ja miekat oli viskattu asearkkuun.\n\nMissä ikinä hän oli kulkenut, siellä olivat lapset ja naiset rientäneet\nkukkasin ja hennoin kevätlehvin häntä vastaan. Ja Suursalolla oli\nvanha, metsäläistä muistuttava sysimies tullut juosten ja kutsunut\nhänet majaansa ilahduttaakseen häntä pakkasen puremilla marjoilla.\n\nMuttei tuota kaunista kuninkaantytärtä ollut missään tervehditty\nsellaisella ilolla kuin Storgårdsbyn kylässä.\n\nPari miestä tarttui hevosen ohjaksiin ja alkoi varovasti taluttaa sitä\nalamäessä.\n\n»Jumala sinua siunatkoon!» he huusivat hänelle. »Jumala siunatkoon\nkauniita kasvojasi! Jumala siunatkoon sinua, Fredkulla!»\n\nSeurueen laskeutuessa Suurkartanonkylää kohti juoksivat talonpojat\nkuninkaantyttären rinnalla ja kertoivat läähättäen hänelle, miten\nolivat kärsineet ja odottaneet. He puhuivat hänelle kaikesta, mitä\nolivat kokeneet pitkän sodan aikana.\n\nKun he vihdoinkin olivat saapuneet kolmikulmalle, tempasi Fredkulla\nitselleen ohjakset ja pysäytti suuren ratsun. Hän ei ollut milloinkaan\nennen nähnyt niin suurta kurjuutta. Hän loi katseensa palaneihin\nraunioihin ja ryöstettyihin taloihin ja katseli noita poloisia ihmisiä.\nJa hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä.\n\nMutta silloin talonpoikaisnaiset suutelivat hänen käsiään ja huusivat\nhänelle, etteivät he enää olleet surullisia, koska hän oli tullut. Nyt\noli rauhanneitsyt heidän keskellään, nyt loppuu heidän kärsimyksensä.\n\n»Älä ajattele meitä, Fredkulla», he sanoivat, »älä itke kurjuuttamme.\nAjattele kuningas Maunua, tuota suurta sankaria, jonka omaksi sinä\ntulet. Hymyile lempeästi hänelle. Hivele ajatuksissasi hänen pitkää,\nvaaleata, silkinkarvaista tukkaansa.»\n\nJa kun kuninkaantytär yhä istui hiljaa hevosen selässä ja itki,\nalkoivat he kaikki lohduttaa häntä.\n\n»Nyt ei ole aikaa itkeä, neito», he huusivat. »Katsohan, tässä on joki\nja tuonpuoleisella rannalla on Norja, siellä on laivoista rikas\nKungahälla, missä ylkäsi sinua odottaa. Jumala sinua siunatkoon!\nKuningas kyllä varmaan iloitsee sinä hetkenä, jolloin saa sulkea sinut\nsyliinsä.»\n\n»Katso, neito, nyt tiedetään jo joen molemmilla rannoilla, että olet\nsaapunut. Katso ilotulia, jotka syttyvät joka kummulla! Katso, kansaa\ntulvii joelle! Ja kuule, että he tuolla ovat oppineet jo huutamaan:\n'Terve, Fredkulla'. Sinä voit kuulla sanat, ne kaikuvat selvästi yli\nveden.»\n\nMutta Fredkulla ei voinut lohduttautua, vaan piteli yhä murheissaan\nhevosta paikoillaan ja silmäili vuoroin kutakin. Hän näki heidät\nryysyisinä ja sairaina, hän näki heidät niin metsistyneinä, etteivät\nenää olleet ihmisten kaltaisia.\n\nSilloin hän nosti korkealle kätensä merkiksi siitä, että tahtoi puhua,\nja kaikki vaikenivat hänen ympärillään.\n\nNiin puhui Margareta Fredkulla kolmikulmalla Storgårdsbyn poltetussa\nkylässä, ja kaikki nuo köyhät ihmiset kuuntelivat häntä, ja häntä\nkuuntelivat myöskin ne korkeat herrat ja rouvat, jotka ratsastivat\nhänen saattueessaan.\n\n»Minä tahdon, että te kaikki muistatte sen, mitä nyt lupaan Jumalan ja\nkaikkien pyhäin kautta: Niin kauan kuin kieleni voi puhua, niin kauan\nkuin veri virtaa sydämessäni, niin kauan minä toimin rauhan töissä.»\n\nTässä hän vaikeni, ikään kuin olisi käsittänyt, että lupauksessa piili\nvaara, ja sitten hän lisäsi: »Vaikka se veisi minulta hengen ja onnen.»\n\nTehtyään tämän lupauksen kuninkaantytär nosti iloisena katseensa eikä\nitkenyt enää. Hän ohjasi hevosensa eteenpäin tietä, joka johti\nlauttauspaikkaan.\n\nMutta tiepuolen vehreällä nurmella istui pieni paimenpoika. Hän oli\naivan yhtä iloinen kuin muutkin ja tahtoi antaa kuninkaantyttärelle\nparhaansa. Hän alkoi laulaa hänelle pientä rakkauslaulua kaukaisesta\npohjolan kuninkaasta, joka kaipasi idän keisarintytärtä.\n\nJa jälleen istui Fredkulla hiljaa hevosensa selässä ja kuunteli poikaa,\njoka lauloi korkealla ja kirkkaalla äänellä:\n\n    Yks on, mi valvomahan\n    yökausiks sitoo minut,\n    yks on, mi minun estää\n    iloja nauttimasta,\n    tuo idän kaunis impi,\n    mi valtakuntans' suojaa,\n    Matilda, sotijalo,\n    keisarin tumma tytär.\n\n    Kodissa parempaa ei\n    kuin ylväs, kaunis vaimo.\n    Nyt murhe mua seuraa\n    tupahan, tantereille.\n    Kun käräjiltä palaan,\n    se ratsullani istuu.\n    Saa omaksein en koskaan\n    tytärtä keisarin ma.\n\nNiin kuului laulu, ja kun kuninkaantytär oli kuunnellut sen loppuun,\nhän hymyili pojalle ja kysyi, kuka oli laulun sepittänyt.\n\nEikä yksikään ymmärtänyt estää paimenpoikaa, vaan tämä vastasi\nkysymykseen, ylpeänä siitä että osasi vastata:\n\n»Kuningas Maunu on sen laulun sepittänyt ajatellessaan Matildaa,\nkeisarin tytärtä.»\n\nOi sitä surua, joka silloin valtasi lempeän Fredkullan.\n\n»Onko kuningas Maunu sepittänyt tuon laulun?» hän huudahti.\n»Mitä tekisin silloin minä hänen luonaan, joka kaipaa Itämaan\nkeisarintytärtä? Minusta ei hän ole sepittänyt lauluja, jotka kiertävät\nmiehestä mieheen yli koko maan. Minua kohtaan ei hänen sydämessään ole\nlainkaan rakkautta.»\n\nJa suuresti kauhistuen kuulivat talonpoikaparat, miten neito kutsui\nsaattuettaan.\n\n»Oi rakkaat herrat ja hyvät rouvat, seuratkaa minua takaisin kotiin!\nArmahtakaa minua, isäni hyvät palvelijat! Sallikaa ettei minun tarvitse\nmennä kuningas Maunun luo. Ettekö kuulleet tuota laulua? Minua ei hän\nkaipaa, tuo mies. Hän kaipaa vain ihanaa keisarintytärtä.»\n\nTämän sanottuaan Fredkulla kuuli, miten kansanjoukko, joka seisoi\ntiepuolessa odottaen, huusi korkealla äänellä: »Terve, Fredkulla!» Ja\nkaikkien niiden tuhansien, jotka tulvivat suuresta Kungahällasta häntä\nvastaan, hän kuuli moniäänisenä kaikuna toistavan: »Terve, Fredkulla!»\n\nMutta neito yhä valitti ja rukoili.\n\n»Rakkaat hyvät herrat ja jalot rouvat, viekää minut kotiin! Ettekö\nkuulleet tuota laulua? Mehän teemme rikoksen kuningasta kohtaan. En voi\npakottaa itseäni kantamaan kuningattaren nimeä. Kotiin minä vain\ntahdon.»\n\nTavan takaa huusivat ne, jotka seisoivat etäällä joen molempien rantain\npartaalla: »Fredkulla! Fredkulla!»\n\nSilloin tukki Fredkulla käsin korvansa. Hän oli jo kääntänyt hevosensa\nja hoputti äänekkäästi sitä eteenpäin.\n\n»Oi kunpa kansa vaikenisi», hän sanoi. »Fredkullaa he huutavat, mutta\nsyntynee kai rauha, vaikk'en minä saavukaan. Kuningas Maunu ei ryhdy\nsotaan minun tähteni. Hänestä on vain mieluisaa, että palaan kotiin.»\n\nYhä vain jatkoivat ne, jotka seisoivat tiepuolessa ja odottivat\nsaadakseen huutaa Fredkullaa. Mutta ne jotka seisoivat lähellä alkoivat\nkysellä ja ihmetellä: »Mihin hän ratsastaa? Mihin hän ratsastaa?»\n\nJa nähdessään, että hän aikoi ratsastaa metsää kohti, syöksyivät he\nhänen jälkeensä.\n\n»Kuule, kuninkaantytär, kuule mitä tämä vanha vaimo sanoo!» huusivat\nhe. »'Minun pääni vapisee vuosien taakan alla', hän sanoo, 'riistääkö\nsota nyt minulta poikani?'»\n\n»Nyt, kuninkaantytär», huusivat he, »nyt lukitaan kaikki ovet koko\nlaaksossa! Nyt avataan asearkut! Talonpoika tempaa auransa maasta! Mitä\ntarkoitat tukkiessasi käsin korvasi? Sinun täytyy kuulla, kuulla,\nkuulla!»\n\n»Fredkulla!» huusivat he ajaessaan häntä takaa. »Fredkulla, me emme\nuskalla heittää viljaa maahan! Fredkulla, meidän tyttäremme ei saa\npitää häitään tänä vuonna! Fredkulla, kun talomme ovat palaneet,\nnostavat vanhat vaimot herjausriu'un raunioille ja piirtävät siihen\nsinun nimesi, Fredkulla, Fredkulla!»\n\nKoko Storgårdsbyn kylän väki seurasi häntä. He huusivat hänen\nympärillään, kaikki nuo onnettomat ihmiset.\n\n»Fredkulla, ajattele meitä kun me kaadumme! Kun karja ryöstetään\nmeiltä, ajattele meitä! Kun me kostamme sukulaistemme puolesta,\najattele meitä! Kun me teemme hurjia tekoja, ajattele meitä! Ajattele\nmeitä, kuten me tulemme aina ajattelemaan sinua!»\n\n»Sinä et saa ratsastaa kotiin, neito, sinä et saa ratsastaa luotamme.\nMitä vannoit äsken, sinä lupauksenrikkoja? Kuuletko, mitä kansa huutaa\nsinulle joen vastaiselta rannalta?»\n\nJa Storgårdsbyn kylän väki riehui Fredkullan ympärillä ja heittäytyi\ntielle hänen eteensä.\n\n»Ruumiittemme yli, neito, voit ratsastaa kotiisi», he huusivat.\n\nMutta muutamat suutelivat hänen käsiään ja pyysivät hiljaa ja\nkauniisti: »Oi pysähdy, älä ratsasta luotamme!»\n\nHän näki, etteivät he aikoneet hänelle pahaa. Mutta tuo poloinen,\nköyhä, sodan uuvuttama kansa ei tiennyt muutakaan keinoa. Muutamat\ntarttuivat hevosen ohjiin kääntääkseen sitä.\n\nFredkulla pysäytti silloin ratsunsa, vaikka tiesikin hyvin, että olisi\nsaanut vahingoittumatta ratsastaa kotiinsa, sillä vaikka muutamat\nmetsässä elävät hurjat miehet ja lainsuojattomat, joille hän oli\nluvannut anteeksiannon, nyt uhaten kohottivatkin puukkonsa häntä kohti,\nniin suutelivat he kuitenkin samassa hänen hameenliepeitään.\n\nHän viuhautti ratsuraipallaan keskelle joukkoa ja huusi: »Pois tieltä!»\nSilloin talonpojat vetäytyivät etäämmä ja jäivät seisomaan epätoivon\nmasentamina. He näkivät, että Fredkulla oli niin tuskissaan, etteivät\nuskaltaneet pyytää häneltä armoa.\n\n»Tapahtukoon sinulle kuten tahdot, neito», he huusivat. »Tiesi on\nvapaa.»\n\nFredkulla istui hiljaa, ja hänen kaihoisa katseensa suuntautui kohti\nkaukaisia, metsää kasvavia kukkuloita. Niiden takana oli koti, minne\nhän olisi tahtonut paeta niinkuin haavoittunut eläin pakenee luolaansa.\nKauan hän istui niin ja tuijotti hehkuvan kuumin silmin, joiden\njokainen kyynel oli kuivunut.\n\nSitten kuninkaantytär käänsi hevosensa aivan hiljaa ja ratsasti jälleen\nlaaksoa kohti.\n\nHän kääntyi takaisin yksin, vapaaehtoisesti, sen vuoksi että rakasti\nsuurta, ihanaa rauhaa.\n\nJälleen hän kulki laaksoa kohti, muttei reippaasti ja iloisesti, vaan\naskel askeleelta.\n\nHiljaa ratsasti Fredkulla alas mäenrinnettä Storgårdsbyn kylään ja\neteenpäin palaneiden raunioiden ohi alas joelle ja lauttauspaikkaan.\n\nKansa hiipi hiljaa hänen jäljessään ja kuiskutti, ettei neitoa saanut\nhäiritä, ettei hänen tekoaan uskaltanut ylistää.\n\nYlitettyään joen suurella lauttausveneellä Fredkulla laskeutui hevosen\nselästä ja seisoi katsellen veteen. Ja hän alkoi hiljaa puhua\nitsekseen:\n\n»Näetkö nyt tuota suurta vesimäärää, joka järkähtämättömästi rientää\nmereen. Hentojen aaltojen on empimättä heittäydyttävä voimakkaan\nhelmaan, vaikkakin tämä näyttää katkeralta ja kauhealta. Vaikka joki\nlöytäisikin matkallaan pienen, rauhallisen, kaislanseppelöimän\npoukaman, ei se koskaan saa viipyä siellä. Ja jos se tahtoisi palata\ntakaisin rauhaisaan metsälähteeseensä, ei se suinkaan voi sitä tehdä.\nSen on riennettävä vain eteenpäin, alati ja järkähtämättä eteenpäin.\nKatso, sellainen on kohtalo. Sinun tulee olla tuollainen hento aalto,\njoka vierii maailman rauhattomuuteen ja lauhduttaa sen katkeruutta.»\n\nMutta tällä välin on Kungahällasta saapunut muutamia ylväitä\nratsumiehiä, jotka nyt lähestyvät lauttauspaikkaa.\n\nNostakoon jo neito katseensa maasta! Nähköön hän kuningas Maunun! Tämän\nkypärässä on kultainen jalopeura, kuninkaallinen tunnus, joka myös\nloistaa hänen yläpuolellaan hulmuavasta lipusta ja hänen punaisista\nsilkkivaatteistaan. Nähköön neito hänet, hän itse on Pohjolan\njalopeura! Katso miten hänen pitkät silkinkarvaiset hiuksensa liehuvat\nharteilla, katso hänen ylpeätä ryhtiään, katso hänen silmiensä\nsoturinilmettä.\n\nNyt hän saapuu. Tomu pilvenä tuprahtaa hänen edessään. Hän saapuu. Hän\nerottuu mustana varjona illan kajastuksessa ratsastaessaan yli kentän,\nja tanner vapisee hänen ratsunsa alla. Nosta silmäsi, neito, ja hymyile\nyljällesi! Älä ajattele enää, että mieluummin heittäytyisit noiden\nnopeiden kavioiden alle, joiden kumean kaiun kuulet, ja kohtaisit\nkuoleman!\n\n\n\n\nRAGNHILDSHOLMAN KUNINGATAR\n\n\nOli kerran kuningas, joka tuli ratsastaen idästä pitkin Nordre-joen\nvartta mennäkseen Kungahällaan. Vuoden loppupuoli oli käsissä. Ilma oli\nraskas ja taivas harmaa, kuten syysmyöhään usein on.\n\nPolku, jolla kuningas ratsasti, mutkitteli yli mättäisten\nrantaniittyjen. Siellä täällä kohosi saraheinämättäistä leppiä, ja\ntiepuoleenkin niitä oli kasaantunut, ikään kuin ne olisivat olleet\nuteliaita näkemään ohiratsastajaa. Vieläpä niitä oli tunkeutunut tien\nylikin, niin että kuninkaan oli vaikeata pujotella ratsuineen niiden\nlomitse.\n\nVuodenaika oli niin myöhäinen, että kaikki puut olivat varistaneet\nlehtensä ja elämä kuollut metsissä ja niityillä. Kesän lehdet olivat\nmaassa harmaina ja lakastuneina, ja pitkät syyssateet olivat sulloneet\nne yhteen limaiseksi verkoksi, jonka alla lukemattomat hämähäkit ja\netanat nukkuivat talviuntaan.\n\nOli harmaata ja usvaista, ja kuningas ajatteli: »Eipä tämä ole suinkaan\nerittäin kaunis tie kuninkaan ratsastaa.»\n\nMutta suoraan vetisestä rantaniitystä, miltei ihan tiepuolesta, kohosi\nkaunis Fontinvuori.\n\nSen juurta ympäröi heleänkeltainen hiekkajuova, sitten vuoren seinämä\nkohosi kappaleen matkaa pystysuorana ja paljaana, ja tämän yläpuolelle\nkapealle pengermälle oli ryhmittynyt sinisenvihreitä petäjiä.\nYlempää oli vuoren pinta rikkoutunut, ja sitä kohtaa huuhtelivat\npienet, kirkkaat purot, sitten seurasi rivi valkovartisia ja\npunaruskearitvaisia koivuja, sitten jälleen hiekkajuova. Mutta sen\nyläpuolella kohosivat vuoren mahtavat, alastomat, harmaanpunertavat\nseinämät aina ylös tummanvehreään kuusimetsään saakka, joka sankkana ja\nelinvoimaisena yleni vuoren litteältä laelta.\n\nMutta kuningas ei iloinnut tuon kauniin vuoren läheisyydestä, sillä\nsumua leijui vuorenseinämillä, ja pilvenrepaleet peittivät sitä ja\nkaikista sen onkaloista ja puista nousi harmaata sadeusmaa. Ja sen\nvuoksi näytti tuo monivärinen Fontin kuninkaasta yhtä harmaalta kuin\nkaikki muukin.\n\nKuningas huokasi raskaasti ja syvään ratsastaessaan lepikössä, joka\nvaristi ikään kuin sateena hänen ja hänen hevosensa ylle raskaita\npisaroita.\n\nSiinä ratsastaessaan hän tunsi äkkiä mielensä niin haikeaksi, että\ntuskin oli ennen tuntenut sellaista surua. »Niinhän se aina on», hän\najatteli. »Kaikkialle minne joudun on harmaata ja sateista. Jos\npurjehdin merellä, niin nousee sumu, jotten näe edes kättäni, ja jos\nlähden ratsastamaan jonakin yönä, niin peittyy kuu tummimpaan pilveen,\nettei sen tarvitsisi valaista minua.\n\n»Luulenpa, että jos läksisin taivaaseen», tuumi kuningas, »niin\nolisivat kaikki tähdet sammuneet päästyäni sinne.\n\n»Samoin on asianlaita, mihin ikinä ryhdynkin», raivosi hän ja pusersi\nnyrkkiään siinä ratsastaessaan. »Toiset, joista on tullut kuninkaita,\novat saaneet osakseen upeutta, kunniaa, mainetta ja loistoa, mutta minä\nolen oikea kuningas Harmaja. Kapinoita vain saan ajatella, ja aivan\nvähäinen osa maata taipuu tottelemaan minua. Toista oli niiden vanhojen\nkuninkaiden, jotka istuivat Upsalassa ja hallitsivat koko maata.\nKelpasi heidän olla kuninkaina.\n\n»Jumala on varmaan säätänyt kohtaloni iäti tällaiseksi», hän virkkoi\nitsekseen.\n\nMutta samalla hän kapinoi ajatusta vastaan eikä tahtonut uskoa sitä.\nHän pysäytti hevosensa ja odotti kuulevansa linnun liverrystä. Se olisi\nollut hänelle merkkinä siitä, että hän oli väärässä.\n\nMutta taivas oli kauttaaltaan harmaa ja vuori usman peitossa, ja kaikki\nlinnut olivat lähteneet maasta. Ainoa ääni, joka rämeellä kuului, oli\nvesipisarain kevyt helähtely niiden vierittyä niin pitkälle lepänoksain\nneniin, etteivät ne voineet enää pysytellä siinä kauemmin, vaan\nputosivat maahan.\n\nKuninkaan pää vaipui yhä syvemmälle.\n\n»Minä tahtoisin nähdä jotakin hehkuvan punaista», hän sanoi. »Haluaisin\nnähdä jotakin sysimustaa, jonka syvyydessä kulta kimmeltää, minä\ntahtoisin kuulla kirkasta laulua ja helisevää naurua.»\n\nJälleen hän katsoi ympärilleen, mutta kaikki oli ennallaan, ja hän\nhuomasi, että tuo muuten niin välkkyvä jokikin vyöryi tummana kuin yö\nkaislarantojensa keskellä.\n\nHän oli niin masentunut, että kaikki, mitä hän omisti, näytti\nhänestä rumalta ja arvottomalta. Hän ajatteli hyvin rakennettua\nkuninkaankartanoaan, ikään kuin se olisi ollut kurja salotölli. Kaikki\nhänen voittonsa vaihtuivat tappioiksi, ja kaikki hänen alamaisensa\ntuntuivat hänestä hävyttömiltä konnilta tai köyhiltä kerjäläisiltä.\n\n»Mutta kaikkea tuota vastaan voisi vielä taistella», hän ajatteli,\n»ellei minulla olisi kuningatartani. Se on kovinta kaikesta. Elämä on\nmuutenkin kyllin raskasta, mutta minua kidutetaan vielä sillä, että\nminun pitää ajatella tuota naista. Huoli valtakunnastani ei suo minulle\nhetkenkään lepoa. Ja kuitenkin vaativat ihmiset, että sälytän uuden\ntaakan hartioilleni.»\n\nSillä asian laita oli niin, että kuningas oli naimisissa erään\nnorjalaisen kuninkaantyttären kanssa, ja hänen kuningattarensa oli\nhyvin rikas ja mahtava, mutta onnettomuudeksi oli kuningas vihitty\nhäneen kuningattaren ollessa vielä lapsi.\n\nHeidän oli täytynyt sen vuoksi, ettei kukaan olisi tullut ja ottanut\nhäntä, ryhtyä erinäisiin toimenpiteisiin, mutta nyt tuntui kuninkaasta,\nettä hän paljon mieluummin olisi menettänyt kuningattarensa.\n\nAina hääpäivästä saakka oli kuningatar asunut pienellä kalliosaarella,\njoka oli Nordre-joessa vastapäätä Kungahällaa ja jota nimitettiin\nRagnhildsholmaksi. Sinne oli rakennettu kivinen torni, jotta hän\nsaattaisi kasvaa siellä kaikessa turvassa, kunnes ehtisi siihen ikään,\nettä kuningas saattaisi viedä hänet hoviinsa.\n\nMutta kuningas oli koko ajan ollut valtakunnassaan, eivätkä he olleet\nkertaakaan tavanneet. Ja vaikka kuningas vallan hyvin tiesi, että\nkuningatar oli jo varttunut neidoksi, ja vaikka monet muistuttivat,\nettä hänen pitäisi nyt noutaa puolisonsa kotiin, ei hän ollut voinut\nlähteä noutamaan tätä hoviin.\n\nHän syytti kapinoita, hän syytti vaikeata aikaa, ja vuosikausia hän\nantoi kuningattaren olla tuossa harmaassa tornissa muutamien häntä\nvartioivien vanhojen rouvien seurassa, eikä tällä ollut muuta nähtävää\nkuin harmaa joki.\n\nNyt kuningas oli vihdoinkin lähtenyt noutamaan kuningatarta. Mutta\nhänen ajatellessaan tätä oli hänet vallannut sellainen alakuloisuus,\nettä hän oli eronnut saattueestaan saadakseen ratsastaa yksin ja\nhäiritsemättä surussaan.\n\nHän pääsi nyt lepiköstä ja ratsasti avaralle niitylle. Jos olisi ollut\nkesä, olisi hän nähnyt siellä suuria lehmä- ja lammaslaumoja, mutta nyt\nse oli ihan autio, ei näkynyt muuta kuin tallattua maata ja paljaiksi\nsyötyjä heinämättäitä. Ja kuningas kannusti ratsuaan ja karautti niityn\nyli niin nopeasti kuin saattoi, ettei olisi tullut vielä entistä\nalakuloisemmaksi.\n\nHän oli urhoollinen mies, ja jos kuninkaantytär olisi ollut vankina\nlumotussa linnassa, missä jättiläiset ja lohikäärmeet olisivat\nvartioineet häntä, niin olisi kuningas tullut täyttä laukkaa ratsastaen\nja vapauttanut hänet. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi istui\nkuninkaantytär tornissaan odottaen häntä, eikä yksikään koko avarassa\nmaailmassa estänyt häntä omistamasta tätä.\n\nKuningas katui katkerasti, että oli mennyt naimisiin hänen kanssaan.\n»Kaikki suuri ja ylväs ja kaunis kielletään minulta», hän sanoi. »Ei\nsitäkään minulle suoda, että saisin taistella ja kilpailla vaimostani.»\n\nJa hän ratsasti yhä hitaammin, sillä nyt kohosi tie ylös jyrkälle\nvuorenkukkulalle, ja alhaalla alkoi Kungahällan pitkä tie.\n\nMutta kukkulan huipulta näki kuningas selvästi edessään pienen\nRagnhildsholman, missä hänen kuningattarensa istui ja odotti häntä.\n\nHän näki, miten synkkänä se lepäsi keskellä mustaa jokea, hän näki\nharmaiden turvepengerten kiertelevän pitkin kuihtunutta maata, hän näki\ntornin harmaat kiviseinät. Kaikki näytti hänestä kammottavalta ja\npelottavalta.\n\nEi ollut edes kanervamätästä, joka olisi punertanut häntä vastaan, ei\nvihreätä kortta, joka olisi loistanut penkereiltä. Syksy oli tehnyt\ntehtävänsä innolla ja tositoimella kulkiessaan yli maan.\n\nMutta kuningas kaipasi salamoivan punaista ja sysimustaa, joka kullassa\nvälkähtelee, eikä uskonut sitä täältä löytävänsä.\n\nMitä kauemmin hän katseli tornia, sitä paremmin hän ymmärsi, että se\noli ikään kuin kasvanut itse kalliosta. Hänestä tuntui mahdottomalta,\nettä ihmiset olivat voineet luonnollisella tavalla pystyttää sen. Itse\nvuori oli tahtonut kerran kasvaa, kuten maa kasvaa metsää ja ruohoa, ja\nsiten oli torni syntynyt. Ja hän ymmärsi, miksi siitä oli tullut niin\nraskas ja kammottava ja painostava.\n\nAjatellessaan nyt tässä ympäristössä varttunutta kuningatartaan hän oli\nvarma, että tämän täytyi olla karkeasti hakatun kivikuvan kaltainen,\njollaisen hän oli nähnyt erään kirkon sisäänkäytävän yläpuolella. Hän\nei voinut kuvitellakaan tätä muuksi kuin harmaaksi hahmoksi, jolla oli\npitkät, liikkumattomat kasvot ja litteä ruumis ja jonka kädet ja jalat\nolivat kahta vertaa pitemmät ja kahta vertaa leveämmät kuin yhdenkään\nihmisen milloinkaan oli ollut.\n\n»Mutta se on kohtaloni», ajatteli kuningas ja ratsasti eteenpäin.\n\nJa hän tuli niin lähelle lauttauspaikkaa, että vartija toisella\nrannalla nosti torven huulilleen puhaltaakseen merkin hänen tulostaan,\nja nostosilta vedettiin ylös, ja vankan tornin portti avautui hänen\nedessään.\n\nMutta silloin kuningas nosti päänsä ja pysäytti hevosensa. »Minä olen\nsittenkin kuningas», hän ajatteli, »eikä yksikään ihminen voi pakottaa\nminua tekemään mitä en tahdo. Ei yksikään koko maailmassa saa minua\nlähtemään tuon kivikuvan luo. Tottahan minulla pitää olla jotakin iloa\nsiitä, että olen kuningas.»\n\nJa niin hän käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin samaa tietä kuin oli\ntullutkin. Hän ratsasti myrskyn tavoin eteenpäin, ikään kuin olisi\npelännyt joutuvansa vangiksi, eikä hiljentänyt vauhtiaan, ennen kuin\noli päässyt rantaniityillä kasvavaan lepistöön Fontinvuoren juurella.\n\nJa kuningatar sai istua harmaassa tornissaan surren ja kaivaten. Ja\nhänen poskensa olivat pehmoiset ja huulensa salamoivan punaiset, hänen\ntukkansa aaltoileva ja sysimusta ja kultasitein solmittu, hänen äänensä\nkirkas kuin laulu ja hänen naurunsa helisevä.\n\nMutta mitä hyötyä siitä oli kuninkaalle? Hän ratsasti pois pitkin\nkaitaa lepikkotietä. Ja joskaan ei ollut vähemmän vetistä ja kosteaa\nhänen ympärillään kuin äsken, niin ei ollut enemmänkään kuin viime\nkerralla hänen siitä ratsastaessaan.\n\n_Kungahällan kuningattaria_, 1899.\n\n\n\n"]