[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwKKSZRAUeM7bgzZ1zsuagm9cT4q6_lfQuei1aWQKT5Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},664,"Yhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohdat","Steiner, Rudolf",1861,1925,"664-steiner-rudolf-yhteiskunnallisen-kysymyksen-ydinkohdat","664__Steiner_Rudolf__Yhteiskunnallisen_kysymyksen_ydinkohdat",null,"tietokirja",[],[],"fi",1919,1922,25562,199098,false,44821,[23],"Social sciences",[25,26,27],"Philosophy & Ethics","Politics","Sociology","\"Yhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohdat\" by Rudolf Steiner is a philosophical treatise written in the early 20th century. The work discusses the complexities of social issues and their implications for modern society, emphasizing the importance of addressing underlying human needs and the relationship between individuals and the state.   At the start of the book, Steiner sets the stage by critiquing contemporary societal structures and the various social ideologies that attempt to address poverty and class struggle. He argues that past solutions have been inadequate, reflecting on the state of the working class and their strife for recognition and better conditions. Through a thorough examination of social consciousness, he emphasizes the necessity of revising educational and economic frameworks to foster a truly free society, capable of advancing human dignity and collaboration. Steiner posits that merely modifying economic systems is insufficient; a comprehensive understanding of the cultural and spiritual dimensions is also critical to genuinely resolve social issues. (This is an automatically generated summary.)",[],312,"Steinerin yhteiskuntafilosofinen teos käsittelee kolminapaista yhteiskuntajärjestystä ja henkisen elämän, oikeuslaitoksen sekä talouselämän suhteita. Kirjoituksessa etsitään ratkaisuja ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen yhteiskunnalliseen kriisiin ja ihmisarvon toteutumiseen.","Tri Rudolf Steinerin 'Yhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohdat' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 664. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jussi Tuuri työryhmineen ja Projekti\nLönnrot.","YHTEISKUNNALLISEN KYSYMYKSEN YDINKOHDAT\n\nNykyisyyden ja tulevaisuuden elämänvaatimuksena\n\n\nKirj.\n\nTri RUDOLF STEINER\n\n\nTekijän luvan saanut suomennos\n\n\n\nKustannusliike\nO.Y. ANTROPOS A.B.\nHelsinki 1922.\n\nHelsingissä 1922,\nKonttorivälinetehdas O.-Y:n kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYSLUETTELO:\n\n\nAlkulause ja johdanto.\n\nMuutamia huomautuksia tämän kirjoituksen tarkoituksesta.\n\nI. Yhteiskunnallisen kysymyksen todellinen luonne uudenaikaisen\nihmiskunnan elämän valossa.\n\nII. Elämän vaatimia ja todellisuuden mukaisia yhteiskunnallisten\nkysymysten ja tarpeitten ratkaisukokeita.\n\nIII. Kapitalismi ja yhteiskunnalliset aatteet.\n\nIV. Yhteiskunnallisten elimistöjen kansainväliset suhteet.\n\nLisäys.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\nAlkulause ja johdanto.\n\n\nTehtäviä, jotka nykyajan yhteiskunnallinen elämä eteemme asettaa, ei\nvoida ratkaista keinotekoisten tulevaisuudenunelmien avulla. Jotkut\nmielipiteet ja tunteiden ilmaukset voivat tosin saada uskomaan, että\nnämä tahi nuo suunnitelmat, jotka aatteidensa pohjalle on rakentanut,\nsaattaisivat luoda ihmiskunnalle onnentilan; tämä usko voi kasvaa\nvoittamattomaksi vakaumukseksikin; mutta sittenkin on mahdollista\nampua kokonaan harhaan siitä, mitä yhteiskunnallinen kysymys nykyään\nmerkitsee, jos tahtoo sellaisen uskon saada toteutetuksi.\n\nTämän väitteeni voi seuraavalla tavalla kehittää näennäisesti aivan\nmielettömyyteen, osaten kuitenkin oikeaan. Voi olettaa jonkun\nlöytäneen yhteiskunnalliselle kysymykselle tietopuolisesti aivan\noikean \"ratkaisun\", mutta kuitenkin voisi hänellä olla peräti\nepäkäytännöllinen usko, jos hän tahtoisi ihmiskunnalle tarjota tätä\najattelemaansa ratkaisua. Sillä me emme elä enää sellaisena aikana,\njolloin saisi uskoa voivansa tällä tavalla vaikuttaa julkisessa\nelämässä. Ihmisten mieliala ei ole sellainen, että he julkiseen elämään\nkatsoen voisivat sanoa: tuolla näette erään, joka ymmärtää, mitkä\nyhteiskunnalliset laitokset ovat tarpeellisia; mitä hän tarkottaa, sen\nme tahdomme toteuttaa.\n\nTätä tietä eivät ihmiset laisinkaan halua ottaa vastaan\nyhteiskunnallisen elämän aatteita. Tämä kirjanen, joka jo on\nsaavuttanut jokseenkin laajan levikin, tahtoo ottaa huomioon tämän\ntosiasian. Ne, jotka ovat leimanneet sen utopistiseksi (haaveilevaksi),\neivät ole ollenkaan käsittäneet sen perimmäistä tarkotusta. Enimmän\novat sitä utopistiseksi soimanneet ne, jotka itse tahtovat itse\nutopistisesti ajatella. He näkevät muissa sen, mikä on varsinainen\npiirre heidän omassa ajatustavassaan.\n\nKäytännöllisesti ajattelevat ovat nykyään jo saaneet sen kokemuksen\njulkisesta elämästä, että utopistisella aatteella, näyttäköönpä\nkuinkakin vakuuttavalta, ei ole lainkaan menestystä, ja kuitenkin\ntuntuu useista, että heidän esim. taloudellisella alalla tulisi\nlähestyä lähimmäisiään sellaisella. Mutta heidän täytyy saada itselleen\nselväksi, että he puhuvat turhaan. He eivät silloin lainkaan hyödytä\nlähimmäisiään esityksellään.\n\nTämä pitäisi ottaa huomioon kokemuksen opetuksena. Sillä se viittaa\nerääseen tärkeään tosiasiaan nykyaikaisessa julkisessa elämässä.\nTarkotan sitä elämälle vierasta katsanto kantaa, jolla suhdautaan\nkaikkeen, mitä esim. taloudellinen todellisuus vaatii. Kuinka sitten\nsaattaisi toivoakaan voivansa selviytyä julkisen elämän sekavissa\nolosuhteissa, kun niitä lähestyy elämälle vieraalla ajatustavalla?\n\nTämä kysymys ei ole suinkaan mieluisa. Sillä se pakottaa tunnustamaan\najattelevansa elämälle vieraalla tavalla. Ja kuitenkin se tunnustus\non tehtävä, jollei tahdota pysyä vieraana \"yhteiskunnalliselle\nkysymykselle\". Sillä ainoastaan käsittelemällä tätä kysymystä yhtenä\nnykyaikaisen sivistyksen tärkeimmistä puolista, voi päästä selvyyteen,\nmitä yhteiskunnallinen elämä tarvitsee.\n\nTämä kysymys viittaa nykyaikaisen henkielämän muodostumiseen.\nUudenaikainen ihmiskunta on kehittänyt henkielämän, joka on suuresti\nriippuvainen valtiollisista laitoksista ja taloudellisista voimista.\nIhminen pannaan jo lapsena valtion kasvatuksen ja opetuksen alaiseksi.\nHän voi saada ainoastaan sellaisen kasvatuksen, kuin hänen ympäristönsä\ntaloudelliset olosuhteet myöntävät.\n\nTästä voisi helposti johtua uskomaan, että juuri sentähden ihmisen\npitäisi olla hyvin mukautunut nykyaikaisiin olosuhteisiin. Sillä\nvaltiolle on mahdollista muodostaa kasvatus- ja opetuslaitokset ja sen\nkautta julkisen henkielämän oleellinen puoli tavalla, joka parhaiten\ntyydyttää inhimillistä yhteiskuntaa. Ja senkin saattaisi helposti\nuskoa, että ihmisestä sen kautta tulisi mahdollisimman paras jäsen\ninhimilliseen yhteiskuntaan, että hänet kasvatetaan niitä taloudellisia\nmahdollisuuksia silmällä pitäen, joiden piirissä hän kehittyy, ja\nettä hän tämän kasvatuksen kautta joutuu siihen asemaan, jonka nämä\ntaloudelliset mahdollisuudet hänelle osottavat.\n\nTämän kirjasen täytyy ottaa suorittaakseen tähän aikaan vähemmän\nmiellyttävä tehtävä, näyttää, että julkisen elämämme sekavuus johtuu\nhenkielämän riippuvaisuudesta valtiosta ja talouselämästä. Ja sen\ntäytyy voida näyttää, että henkielämän vapautus tästä riippuvaisuudesta\nmuodostaa osan niin polttavasta yhteiskunnallisesta kysymyksestä.\n\nTämän kautta kääntyy kirjaseni laajalle levinneitä harha luuloja\nvastaan. Että valtio on ottanut hoitoonsa opetus laitoksen, sitä on\nkauvan pidetty ihmiskunnan kehitykselle terveellisenä. Ja sosialisesti\najattelevat voivat tuskin muuta kuvitellakkaan, kuin että yhteiskunnan\non kasvatettava yksilö palvelukseensa omien menettelytapojensa\nmukaisesti.\n\nEi tahdota mielellään ottaa oppiakseen, mikä tähän aikaan on aivan\nvälttämätöntä tällä alalla. Sitä, että ihmiskunnan kehityksen\nmyöhäisempinä aikoina voi olla erehdystä, mikä aikaisemmin on ollut\noikeata. Ihmiskunnan nykyaikaisten olosuhteitten kehitykselle oli\nvälttämätöntä, että opetuslaitos ja sen kautta julkinen henkielämä\njoutui pois niiden piirien käsistä, jossa se keskiaikana oli ollut,\nvaltion huostaan. Mutta tämän asiantilan edelleen jatkaminen on raskas\nyhteiskunnallinen erehdys.\n\nSen on tämä kirjanen ensimäisessä osassaan osottava. Valtiolaitoksen\npuitteissa on henkielämä saavuttanut vapautensa; se ei voi\ntästä vapaudestaan oikein hyötyä, ellei sille suoda täydellistä\nitsehallintoa. Henkielämän olemukseen kuuluu saada olla täydellisesti\nitsenäinen jäsen yhteiskunnallisessa elimistössä. Kasvatus- ja\nopetuslaitos, joista koko henkinen elämä on lähtösin, on jätettävä\nniiden hallittavaksi, jotka kasvattavat ja opettavat. Tässä\nhallituksessa älköön saako sanan- eikä toimivaltaa kukaan, joka\ntoimii valtiollisella tahi taloudellisella alalla. Jokaisen opettajan\non käytettävä ainoastaan niin paljon aikaa opetukseen, että hän voi\nmyös ottaa osaa alallaan hallinnolliseen toimintaan. Hän on silloin\nhuolehtiva hallituksesta yhtä paljon, kuin hän huolehtii itse\nkasvatuksesta ja opetuksestakin. Ei kenkään ole oikeutettu antamaan\nmääräyksiä, joka ei samalla itse ole mukana varsinaisessa opetuksessa\nja kasvatuksessa. Ei mikään parlamentti, ei mikään henkilö, vaikkakin\nhän ehkä joskus olisi ottanut osaa opetukseen, mutta ei sitä enää tee,\nsaa sananvaltaa. Mitä kokemuksia opetuksessa välittömästi saavutetaan,\nne hyödyttävät myös hallintoa. Luonnollisesti sellaisessa laitoksessa\nasiantuntemus ja ammattitaito pääsevät korkeimmassa mahdollisessa\nmäärässä vaikuttamaan.\n\nTässä tietysti voidaan väittää vastaan, ettei sellainenkaan henkielämän\nitsehallinto kaikessa ole täydellinen. Mutta se ei todellisessa\nelämässä ole tarpeellistakaan. Ainoastaan paras mahdollinen pyritään\nsaavuttamaan. Ihmislapsessa kytevät kyvyt tulevat todella yhteiskunnan\nhyväksi, kun niiden kehityksestä saavat huolehtia ainoastaan ne,\njotka henkisten tarkotusperien nojalla pystyvät antamaan niistä\nratkaisevan arvostelun. Kuinka kauvas siihen tahi tähän suuntaan\nlapsi on kasvatettava, siitä voidaan arvostelu antaa ainoastaan\nvapaassa hengenyhdyskunnassa. Ja mitä on tehtävä antaakseen pontta\ntällaiselle arvostelulle, siitä voidaan päättää ainoastaan tällaisessa\nyhdyskunnassa. Sieltä voivat valtio ja talouselämä ammentaa voimia,\njoita ne eivät voi itselleen antaa, jos muodostavat henkielämän omien\nnäkökohtiensa mukaisesti.\n\nSopusoinnussa sen kanssa mitä tässä kirjasessa on esitetty, on\nmyöskin, että valtiota ja talouselämää palvelevista opetuslaitoksista\nja siitä, mitä niissä opetetaan, huolehtivat vapaan henkielämän\ntoimitsijat. Lakimieskoulut, kauppakoulut, maataloudelliset ja\nteollisuusoppilaitokset muodostuvat vapaan henkielämän mukaisesti.\nTämä kirjoitus on välttämättömästi löytävät vastustusta monissa\nennakkoluuloissa, jos siitä vetää tämän -- oikean -- johtopäätöksen.\nMutta mistä johtuvat nämä ennakkoluulot? Niiden yhteiskuntavastaisen\nhengen oppii käsittämään kun ottaa huomioon, että ne pohjaltaan\novat peräisin siitä itsetiedottomasta uskosta, että kasvattajien\ntulee olla elämälle vieraita, epäkäytännöllisiä, ihmisiä. Heiltä ei\nvoida odottaakaan, että he itsestään loisivat laitoksia palvelemaan\nelämän käytännöllisiä tarkotuksia. Sellaisia laitoksia pystyvät luomaan\nainoastaan ne, jotka itse seisovat keskellä käytännöllistä elämää, ja\nkasvattajien tulee noudattaa niitä suuntaviivoja, joita heille annetaan.\n\nNäin ajatteleva ei huomaa, että kasvattajat, jotka eivät itse kykene\nantamaan itselleen suuntaviivoja pienimmästä suurimpaan juuri sen\nkautta vieraantuvat elämästä ja tulevat epäkäytännöllisiksi. Heihin\nvoidaan silloin istuttaa periaatteita, jotka ovat peräisin näennäisesti\nhyvinkin käytännöllisistä ihmisistä; he eivät pysty kasvattamaan\noikeita käytännön miehiä elämää varten. Yhteiskuntavastainen\ntilanne on sen kautta syntynyt, ettei käytetä yhteiskunnallisen\nelämän palvelukseen ihmisiä, joissa kasvatuksen kautta on herännyt\nyhteiskunnallinen tunne. Yhteiskunnallisen tunteen elähyttämiä\nihmisiä voi ainoastaan sellainen kasvatustapa tuottaa, jota\nyhteiskunnallisesti tuntevat johtavat ja määräävät. Yhteiskunnallista\nkysymystä ei milloinkaan saada oikein ratkaistuksi, jollei kasvatus- ja\nhenkikysymystä käsitellä sen oleellisena osana. Yhteiskuntavastaista\nmielialaa ei kasvateta ainoastaan taloudellisten laitosten kautta,\nvaan myös sen kautta, että ihmiset näissä laitoksissa käyttäytyvät\nyhteiskuntavastaisesti. Ja se on yhteiskuntavastaista, että nuorison\nkasvatus ja opetus jätetään henkilöille, jotka sen kautta jäävät\nelämälle vieraiksi, että heidän toimintansa suunta ja sisällys\nmäärätään ulkoapäin.\n\nValtio perustaa lainopillisia oppilaitoksia. Valtio vaatii\nniissä opetettavaksi sen sisältöistä lakitiedettä, jonka se omia\ntarkoitusperiään silmälläpitäen on valtiomuotonsa ja hallituksensa\nperustaksi omistanut. Laitokset, jotka ovat kokonaan lähtösin vapaasta\nhenkielämästä, ammentavat lakitieteensä sisällyksen itse tästä\nhenkielämästä. Valtion on odottaminen, mitä sille tämä vapaa henkielämä\non tarjoava. Se on hedelmöityvä niistä elävistä aatteista, jotka voivat\nlähteä ainoastaan sellaisesta henkielämästä.\n\nTämän henkielämän piiriin taas kuuluvat ne ihmiset, jotka vapaasta\nvakaumuksestaan antautuvat käytännölliseen elämään. Mutta siitä ei\ntule käytännöllistä elämää, mikä on lähtöisin kasvatuslaitoksista,\njoita paljaat \"käytännönmiehet\" järjestävät ja joissa elämälle vieraat\nhenkilöt antavat opetusta, vaan yksistään siitä, joka on lähtösin\nkasvattajista, jotka omalta näkökannaltaan ymmärtävät elämää ja\nkäytäntöä. Miten vapaan henkielämän hallinta on yksityiskohtaisesti\njärjestettävä, siitä tullaan tässä kirjasessa antamaan joitakin\nviittauksia.\n\nHaaveilijat tulevat tämän kirjasen johdosta tekemään kaikenlaisia\nkysymyksiä. Huolestuneet taiteilijat ja muut henkisen työn tekijät\ntulevat sanomaan: niin, onkohan sitten lahjakkuus paremmin menestyvä\nvapaassa henkielämässä, kuin nykyisessä valtion ja taloudellisten\nvoimain ylläpitämässä? Tällaisten kyselijäin pitäisi ottaa huomioon,\nettei tämä kirjanen missään suhteessa tahdo olla utopistinen.\nSiinä ei siis lainkaan tulla teoreettisesti päättelemään: tämän\ntahi tuon asian tulee olla niin tahi näin. Vaan se tahtoo olla\ninnostajana perustamaan ihmisyhdyskuntia, joiden yhteiselämä on\nomiaan luomaan yhteiskunnallisesti arvokasta. Ken ei arvostele elämää\nteoreettisten ennakkoluulojen, vaan kokemusten perustuksella, hän on\nitselleen sanova: jokainen luontaisten lahjojensa mukaan vapaasti\ntyöskentelevä saa toivoa saavansa oikeudenmukaisen arvostelun vapaassa\nhenkiyhdyskunnassa, jota ei mikään estä omien periaatteidensa mukaan\nohjaamasta elämäänsä.\n\n\"Yhteiskunnallisen kysymyksen\" ei voi sanoa vasta nyt ihmisten\nkeskuuteen ilmestyneen eikä se ole asia, jonka pari ihmistä tahi\nparlamentti voisi ratkaista ja joka sitten olisi lopullisesti\nratkaistu. Se on alkeellinen osa koko uudemmasta kulttuurielämästä\nja on kerran ilmestyttyään, edelleen pysyvä. Se on maailman\nhistoriallisen kehityksen jokaisena hetkenä yhä uudelleen\nratkaistava. Sillä ihmiselämä on uusimpana aikana joutunut sellaiseen\ntilaan, jossa yhteiskuntaa tukevista laitoksista vähitellen tulee\nyhteiskunta vastaisia. Nämä on yhä uudelleen kukistettava. Niin kuin\nelimistö jonkun aikaa kylläisyyden jälkeen alkaa tuntea nälkää,\nsamoin yhteiskunnallinen elimistökin joutuu asiain säännöllisestä\ntilasta epäsäännöllisen. Yhteislääkettä yhteiskunnallisten olojen\njärjestämiseksi löytyy yhtä vähän, kuin ravintoainetta, joka ainaiseksi\npoistaisi näläntunteen. Mutta ihmiset voivat yhtyä sellaisiksi\nyhdyskunniksi, että heidän elävän yhteistoimintansa kautta olevaiset\nolot aina uudelleen saadaan muuttumaan yhteiskunnallisiksi. Sellainen\nyhteiskunta on itseään hallitseva yhteiskunnallisen elimistön henkinen\njäsen.\n\nSamoin kuin nykyaikaisista kokemuksista seuraa yhteiskunnallisena\nvaatimuksena henkielämän alalla vapaa itsehallinto, samoin talouselämän\nalalla assosiatiivinen (yhteistoiminnallinen) työ. Talouselämään\nkuuluu nykyisessä ihmiskunnassa tavaraintuotanto, tavarainkiertokulku\nja tavarainkulutus. Näiden kautta tulevat inhimilliset tarpeet\ntyydytetyiksi; ja kaikissa niissä ovat ihmiset itse tavalla\ntahi toisella toiminnallaan osallisina. Jokaisella on niissä\nerikoisharrastuksensa; jokaisen täytyy omalta mahdolliselta osaltaan\nolla niissä mukana. Mitä kukin todella tarvitsee, sen hän ainoastaan\nitse tietää ja tuntee; mitä hänen on toimitettava, siitä hän saa selvän\nkiinnittämällä tuomionsa ympärillään vallitseviin olosuhteisiin. Näin\nei ole aina ollut eikä tänä päivänäkään ole vielä kaikkialla maan\npäällä; nykyisen ihmiskunnan sivistyneen osan keskuudessa on asianlaita\nkuitenkin niin.\n\nTalouselämän rajat ovat ihmiskunnan kehityksen kuluessa laajentuneet.\nSuljetusta kotitaloudesta kehittyi kaupunkitalous, tästä valtiotalous.\nTänään ollaan maailmantalouden kynnyksellä. Vanhasta tosin jää vielä\nhuomattava osa uuteen; paljon merkkejä uudesta saattoi jo nähdä\nvanhassa. Mutta ihmiskunnan kohtalo riippuu siitä, että kehitys on\nmäärätyissä olosuhteissa noudattanut pää-asiallisesti yllä kuvattua\nastejärjestystä.\n\nOn mieletöntä koettaakaan järjestellä taloudellisia voimia\nabstraktisessa maailmanyhdyskunnassa. Yksityistaloudet ovat\nkehityskulun aikana laajalti sulautuneet valtiotalouteen. Kuitenkin\novat valtiollisten yhdyskuntien muodostumiseen vaikuttaneet muutkin\nkuin taloudelliset voimat. Seurauksena siitä, että niistä tahdottiin\nmuodostaa taloudellisia yhdyskuntia, on uusimman ajan yhteiskunnallinen\nsekasorto. Taloudellinen elämä etsii omia valtiollisista laitoksista\nja valtiollisesta ajattelutavastakin riippumattomia muotojaan.\nTämä käy sille mahdolliseksi ainoastaan siten, että muodostetaan\npuhtaasti taloudellisia näkökohtia seuraten yhtymiä kuluttaja-,\nkauppias- ja tuottajapiireistä. Olosuhteiden pakosta on sellaisten\nyhtymien laajuus järjestyvä itsestään. Liiaksi pienten yhtymien\ntoiminta kävisi liian kalliiksi, liiaksi suurten toimintaa kävisi liian\nvaikeaksi taloudelliselta kannalta silmällä pitää. Kukin yhtymä on\nlöytävä elämäntarpeittensa pakosta tien säännölliseen vuorovaikutukseen\ntoisten samallaisten kanssa. Ei tarvitse olla huolissaan, että\nkukaan, jonka toiminta vaatii tiheätä asuinpaikan vaihdosta, tulisi\nsiitä estetyksi sellaisten yhtymien kautta. Hän voi helposti siirtyä\nyhtymästä toiseen, jos siirtymisen vaikuttimena ovat taloudelliset edut\neikä valtiollinen järjestelmä. Tällaisen yhtymän keskuudessa voidaan\nsuunnitella laitoksia, jotka toimivat yhtä keveästi, kuin rahaliike.\n\nYhtymän keskuudessa on ammattitaidon ja asiantuntemuksen perustukselle\nvallitseva laajakantoinen yhteisetujen sopusointu. Tällöin eivät\nlakimääräykset säännöstele tavarain valmistusta, kiertokulkua ja\nkulutusta, vaan ihmiset suoranaisten tietojensa nojalla ja oman\netunsa tähden. Ottaen persoonallisesti osaa yhteistoiminnalliseen\nelämään voivat ihmiset tällaisen välttämättömän taidon saavuttaa; sen\nkautta taas, että etujen täytyy keskinäisen sopimuksen nojalla pysyä\ntasapainossa, tulevat tavarat kiertämään todellisessa arvossaan.\nTällainen yhteenliittyminen taloudellisten näkökohtien nojalla on\nvallan toista, kuin esim. ammattiliitot. Niiden toiminnassa seurataan\nperiaatteita, jotka uudempina aikoina ovat muodostuneet valtiollisessa\nja poliitillisessa elämässä. Niissä parlamenteerataan; ei sovita\ntaloudellisten näkökohtien nojalla siitä, mitä yhden on suoritettava\ntoiselle. Assosiatsioneihin ei kuulu palkkatyöläisiä, jotka valtaansa\nturvautuen vaativat työnantajalta mahdollisimman korkeita palkkoja,\nvaan niissä käsityöläiset ovat tuotannon henkisten johtajien ja\ntuotteiden kuluttajien kanssa yhteistoiminnassa määrätäkseen hintojen\njärjestelyn kautta suorituksien vasta suoritukset. Se ei voi\ntapahtua parlamenttaamalla kokouksissa. Niitä on varottava. Sillä\nkuka tekisi työtä sillä aikaa, kun lukemattomat ihmiset kuluttavat\naikansa keskustelemalla työstä. Mutta sopimalla ihmiset keskenään ja\nassosiatsionit keskenään sujuu kaikki muu työn ohessa. Siihen tarvitaan\nvaan, että yhteenliittyminen vastaa työntekijäin tietoja ja kuluttajain\nharrastuksia.\n\nTätä älköön kutsuttako utopiaksi. Sillä emmehän ole sanoneet: tämä on\njärjestettävä niin tahi näin. Olemme vaan viitanneet siihen, kuinka\nihmiset itse järjestävät asiansa, jos he tahtovat toimia liitoissa,\njotka vastaavat heidän käsityskykyään ja harrastuksiaan.\n\nEttä he sellaiseen yhteistoimintaan liittyvät, siitä pitää huolen\nluonto niin pian kun valtio ei aseta heidän eteensä esteitä; sillä\nluonto synnyttää tarpeet. Toiselta puolen voi siihen vaikuttaa vapaa\nhenkielämäkin, sillä se kasvattaa tietoisuuden, jonka tulee vaikuttaa\nyhteiskunnassa. Joka kokemuksen nojalla ajattelee, hänen täytyy\nmyöntää, että sellaisia yhteistoiminnallisia liittoja voi nousta joka\nhetki ja ettei niissä ole mitään utopistista. Niiden syntymiselle\nei ole esteenä mikään muu, kuin se, että nykyajan ihminen tahtoo\njärjestellä taloudellisen elämän ulkoapäin siinä merkityksessä,\nkuin järjestö-ajatus häneen on tullut ulkoapäin. Vastakohtana tälle\njärjestelmälle, joka tahtoo ulkoapäin liittää ihmiset toisiinsa\ntuotannon tähden, on se taloudellinen järjestelmä, joka perustuu\nvapaaseen assosioitumiseen. Assosioituessa liittyy ihminen toiseen\nvapaaehtoisesti ja suunnitelmanmukaisuuden antaa kokonaisuudelle\nyksityinen järki. -- Voitanee sanoa: mitä hyötyä siitä sitten on, että\nvaraton assosioituu varakkaan kanssa? Voihan olla parempi, sanotaan,\nettä kaikki tuotanto ja kulutus järjestellään ulkoapäin. Mutta\ntällainen järjestely sitoo yksilön vapaan luomisvoiman ja riistää\ntalouselämältä sen lisätuotannon, joka voi lähteä ainoastaan tästä\nvapaasta _luomisvoimasta_. Kokeiltakoonpa vaan kerrankaan, kaikista\nennakkoluuloista huolimatta, assosioimalla tänäpäivänä varaton\nvarakkaan kanssa. Jolleivät asiaan puutu muut kuin taloudelliset\nvoimat, silloin täytyy varakkaan välittömästi korvata varattoman\npalvelus vastapalveluksella. Nykyään ei tällaisia asioita käsitellä\nkokemusperäisten elämän vaistojen perustuksella; vaan luokka- ja muista\nei-taloudellisista eduista johtuvien tunteiden nojalla. Nämä saattoivat\nkehittyä sentähden, ettei nykyisempinä aikoina, jolloin juuri\ntaloudellinen elämä on käynyt yhä monimutkaisemmaksi, ole jaksettu\npysyä tämän rinnalla puhtaasti taloudellisilla aatteilla. Henkielämän\nepävapaus on tämän estänyt. Taloutta harjoittavat ihmiset ovat\nperinnäistapojen sokaisemat; he eivät näe talouselämätä muuntelevia\nsisäisiä voimia. He työskentelevät kiinnittämättä huomiota ihmiselämän\nkokonaisuuteen. Assosiatsiooneissa oppii toinen toiselta, mitä hänen\nvälttämättä tulee tietää. Siten saavutetaan taloudellinen kokemus\nsiitä, mikä on mahdollista, kun ihmiset, joilla kullakin on tietoja ja\nkokemusta omalta alaltaan, saavat yhteisesti asioita päättää.\n\nKuten vapaassa henkielämässä ainoastaan siinä itsessään piilevät\nvoimat vaikuttavat, samoin assosiatiivisesti muodostetussa\ntalousjärjestelmässäkin ainoastaan taloudelliset arvot, jotka\nkehittyvät assosiatsioonien kautta. Mitä yksilön on talouselämässä\ntehtävä, se seuraa yhteiselämästä niiden kanssa, joiden kanssa hän on\ntaloudellisesti assosioitu. Sen kautta on hänellä juuri niin paljon\nvaikutusvaltaa yleiseen talouteen, kuin mikä vastaa hänen tuotantoaan.\nKuinka tuotantokyvyttömät kiinnitetään talouselämään siitä tulen tässä\nkirjoituksessa tekemään selvää. Suojelemaan heikkoa voimakasta vastaan\nkykenee ainoastaan talouselämä, joka on kehitetty omista voimistaan.\n\nNäin voi yhteiskunnallinen elimistö jakautua kahteen itsenäiseen\njäseneen, jotka juuri sen kautta tukevat toisiaan, että molemmilla\non ominainen hallintonsa, joka perustuu sen erikoisiin voimiin.\nMutta molempien näiden väliin täytyy mahtua kolmannen. Se on\nyhteiskunnallisen elimistön varsinainen valtiollinen jäsen. Siinä\npääsee kuuluviin kaikki se, jonka tulee riippua kunkin täysi-ikäiseksi\npäässeen ihmisen arvostelusta ja tunteista. Vapaassa henkielämässä\ntoimii kukin erikoisten kykyjensä mukaan, talouselämässä taas täyttää\nkukin paikkansa sen mukaan, mikä rengas hän on assosiatsionissa.\nJulkisessa valtiollis-oikeudellisessa elämässä tunnustetaan hänen\npuhtaasti inhimillinen merkityksensä, sikäli kun se on riippumaton\nhyvinvoinnista, joilla hän vaikuttaa vapaassa henkielämässä,\nja riippumatta siitä, minkä arvon hänen valmistamansa tavarat\nassosiatiivisen talouselämän kautta saavat.\n\nTässä kirjassa tullaan näyttämään, kuinka työ laatuunsa\nja siihen käytettyyn' aikaan nähden on tärkeä asia tässä\nvaltiollisoikeudellisessa valtioelämässä. Siinä ovat kaikki toistensa\nvertaisia, koska siinä neuvotellaan ja toimitaan aloilla, joilla\njokainen ihminen on yhtä arvostelukykyinen. Ihmisten oikeudet ja\nvelvollisuudet säännöstellään tässä yhteiskunnallisen elimistön\njäsenenä.\n\nKoko yhteiskunnallisen elimistön yhtenäisyys syntyy sen kolmen jäsenen\nitsenäisestä kehityksestä. Kirja on osottava, kuinka liikkuvan pääoman\nja, tuotantovälineiden vaikutus, maan ja mannun käyttö voivat muodostua\nnäiden kolmen jäsenen yhteistoiminnan kautta. Joka tahtoo \"ratkaista\"\nyhteiskunnallisen kysymyksen edeltäpäin harkitun tahi jotenkin muuten\nsyntyneen talousmuodon avulla, hän ei ole tässä kirjoituksessa löytävä\nkäytännöllisyyttä; mutta joka elämän kokemuksiin nojaten tahtoo\ninnostaa ihmisiä sentapaisiin yhteenliittymisiin, joissa he parhaiten\noppivat tuntemaan yhteiskunnalliset tehtävät ja niihin antautumaan, hän\nei kuitenkaan kieltäne kirjantekijällä olleen todella käytännöllisen\nelämän harrastusta.\n\nKirja on ensikerran julkaistu vuoden 1919 huhtikuussa. Silloisia\nlausuntojani olen täydentänyt aikakausilehdessä \"Dreigliederung des\nsozialen Organismus\" julaistuilla kirjoitelmillani, jotka sittemmin\novat kootut kirjaseksi \"In Ausführung der Dreigliederung des sozialen\nOrganismus\".\n\nOn helppo havaita, ettei näissä molemmissa teoksissa niinkään\npaljon puhuta yhteiskunnallisen liikkeen päämääristä, kuin teistä,\njoita myöten yhteiskunnallisessa elämässä olisi kuljettava. Ken\nelämänkokemusten nojalla ajattelee, hän tietää, että yksityiset\npäämäärät voivat esiintyä erilaisissa muodoissa. Ainoastaan sille,\njoka elää abstraktissa ajatuksissa, kaikki näyttää yhden kaavan mukaan\nvaletulta. Sellainen moittii usein elämässä opittua käytännöllisyyttä,\nkoska se ei hänen mielestään ole kyllin täsmällinen, kyllin \"selvästi\"\nesitetty. Monet, jotka luulevat olevansa käytännönmiehiä, ovatkin\njuuri sellaisia kaavojenmiehiä. He eivät ota huomioon, että elämä voi\npukeutua moninaisimpiin muotoihin. Se on juokseva elementti. Ken tahtoo\nsen mukana mennä, hänen täytyy mukautua ajatuksillaan ja tunteillaan\njuoksevaan pohjavirtaan. Yhteiskunnallisiin tehtäviin voidaan käydä\nkäsiksi ainoastaan näin ajatellen.\n\nElämän varrella tehdyistä havainnoista ovat aatteet tähän kirjoitukseen\nammennetut; tältä kannalta ne myös soisin ymmärrettävän.\n\n\n\n\nMuutamia huomautuksia tämän kirjoituksen tarkoituksesta.\n\n\nNykyajan yhteiskunnallinen elämä asettaa eteemme vakavia, laajaperäisiä\ntehtäviä. Kuuluu ääniä, joissa vaaditaan uudistuksia tässä elämässä\nja joissa näytetään, että näiden tehtävien ratkaisemiseksi on\netsittävä teitä, joihin ennen ei ole huomiota kiinnitetty. Nykyajan\ntositapahtumain tukemana saa kenties jo tänään sekin äänensä kuuluviin,\njoka elämän kokemuksiin perustuen tunnustaa olevansa sitä mieltä, että\ntämä välttämättömäksi tulleiden teiden laiminlyöminen juuri on johtanut\nmeidät näihin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin. Siihen vakaumukseen\nperustuu tämä kirjoitus. Se tahtoisi sanoa, miten pitäisi menetellä\nsaadakseen ihmiskunnan suuren osan nykyään tekemät vaatimukset\npäämäärästään tietoisen yhteiskunnallisen tahdon tielle. Miellyttävätkö\nnämä vaatimukset vai eikö, siitä ei saisi riippua sellaisen tahdon\nmuodostuminen. Ne ovat kerta kaikkiaan olemassa ja ne on otettava\nlukuun yhteiskunnallisen elämän tosiasioina. Tämän pankoot mieleensä\nne, jotka yhteiskunnallisen asemansa tähden ovat huomaavinaan, että\ntämän kirjoituksen tekijä esityksessään puhuu köyhälistön vaatimuksista\ntavalla, joka heitä ei miellytä, koska se heidän mielestään muka liian\nyksipuolisesti korostaa nämä jonakin, jonka yhteiskunnan tahdon täytyy\nottaa lukuun. Mutta tekijä pitää oikeutenaan puhua nykyaikaisesta\nelämästä kaikessa alastomuudessaan mikäli hänen elämäntuntemuksensa\nsiihen riittää. Hänen silmiinsä kuvastuvat ne turmiolliset\nseuraukset, jotka johtuvat siitä, ettei tahdota nähdä uudenaikaisen\nihmiskunnan elämätä kaikkine tosiasioineen eikä tahdota mitään tietää\nyhteiskunnallisesta tahdosta, joka kiinnittää huomionsa näihin\ntosiasioihin.\n\nVähemmän tyydyttänee tekijän esitys lähinnä myös henkilöitä, jotka\npitävät itseään käytännöllisen elämän tuntijoina siinä merkityksessä,\njossa monien rakkaiksi käyneiden ennakkoluulojen tähden elämän kokemus\nnykyään otetaan. He tulevat väittämään, ettei tämä kirjoitus perustu\nelämänkokemukseen. Mitä näihin henkilöihin tulee, niin tekijän mielestä\njuuri heidän tulisi käydä elämänkoulu uudelleen. Sillä hänestä näyttää\nheidän elämänkokemuksensa niiden tosiasian valossa, jotka nykyajan\nihmiskunta on saanut kokea, ehdottomasti erehdykseltä. Sellaiselta\nerehdykseltä, joka on tuottanut sanomatonta onnettomuutta. He saavat\nkokea, että täytyy paljon sellaista myöntää käytännölliseksi, joka\nheistä on näyttänyt naurettavalta ihanteellisuudelta. Olkootpa\nvain sitä mieltä, että tämän kirjoituksen lähtökohta on väärä, kun\nsen ensimäisissä osissa enemmän puhutaan uudenaikaisen ihmiskunnan\nhenkielämästä ja taloudellisesta vähemmän, täytyy tekijän\nelämänkokemuksensa nojalla väittää, että tehtyjen erehdysten lisäksi\ntullaan tekemään lukemattomia muita, ellei päätetä kiinnittää\nasianmukaista huomiota uudenaikaisen ihmiskunnan henkielämään.\n\nMutta eivät nekään, jotka erilaisimmissa äänilajeissa alituiseen\ntoistavat, että ihmiskunnan täytyy luopua paljaiden aineellisten etujen\npalveluksesta ja kääntyä \"hengen\", ihanteellisuuden puoleen, tule\noikein mieltymään siihen, mitä tekijä tässä kirjoituksessaan sanoo. Hän\nei anna suurta arvoa paljaalle puheelle \"hengestä\" ja pilventakaisesta\nhenkimaailmasta. Hän voi tunnustaa ainoastaan sen henkisyyden,\njoka muodostaa ihmisen oman elämän sisällyksen. Se ilmenee yhtä\nvaikuttavana käytännöllisten elämäntehtävien suorittamisessa, kuin\nmaailman- ja elämänkatsomuksen luomisessa, joka pystyy tyydyttämään\nsielun tarpeet. Ei kaikki ole siinä, että tiedetään tahi ollaan\ntietävinään, mitä henkisyys oli, vaan siinä että tämä henkisyys\nilmenee myös käytännöllisen elämän todellisuudessa eikä vain sisäisen\nsieluolennon sivuvirtauksena.\n\nTäten tuntuvat ehkä tässä kirjoituksessa lausutut mielipiteet\n\"henkisille\" liiaksi hengettömiltä, \"käytännöllisille\" liiaksi\nepäkäytännöllisiltä. Tekijä arvelee _juuri sen kautta_ voivansa omalla\ntavallaan palvella nykyaikaista elämää, ettei hän hyväksy monenkaan\nnykyaikana itseään \"käytännänmiehenä\" pitävän elämän tuntemattomuutta,\nmutta ei myöskään anna mitään arvoa sellaisille puheille \"hengestä\",\njoissa sanoja käytetään paljaiden haavekuvien luomiseen elämästä.\n\nYhteiskunnallista kysymystä käsitellään tässä kirjoituksessa\ntaloudellisena, oikeudellisena ja henkisenä kysymyksenä. Tekijä\nuskoo päässeensä tietämään, kuinka talous-, oikeus- ja henkielämän\nvaatimuksista tämän kysymyksen oikea luonne selviää. Ja tämä\ntietäminen taas voi yksin herättää todellisen innostuksen näiden\nkolmen elämänalan terveelliseen järjestämiseen yhteiskunnallisessa\nruumiissa. Inhimillisen kehityksen aikaisemmilla asteilla huolehtivat\nyhteiskunnalliset vaistot, että nämä kolme alaa sen aikuisen\nihmisluonteen mukaisesti järjestäytyvät itsestään yhteiskunnallisen\nelämän kokonaisuudeksi. Kehityksen nykyisellä asteella on päämäärästään\ntietoisen yhteiskunnallisen tahdon pakko koettaa järjestää näiden\nkeskinäiset suhteet. Siirryttäessä näistä vanhemmista ajoista\nnykyaikaan vallitsi maissa, joissa tällaista tahtoa voi edellyttää,\nvanhojen vaistojen ja uudemman itsetietoisuuden sekanaisuus, joka ei\nenää tyydytä nykyaikaisen ihmisyyden vaatimuksia. Monessa asiassa,\njossa ollaan näkevinään päämäärästään tietoista yhteiskunnallista\najatusta, elävät vielä vanhat vaistot, Se tekee tämän ajatuksen\nheikoksi olosuhteitten vaatimuksiin katsoen. Perusteellisemmin, kuin\nmoni luuleekaan, täytyy nykyajan ihmisen irtaantua siitä, mikä ei\nenää ole elinvoimaista. Miten talous-, oikeus- ja henkielämän tulee\nmuodostua uuden ajan vaatiman terveen yhteiskunta-elämän mukaisesti,\nsen -- niin arvelee ainakin tekijä -- voi tajuta ainoastaan, kellä on\nhyvää tahtoa antamaan tunnustuksensa yllä esitetyille periaatteille.\nMitä tekijä pitää velvollisuutenaan lausua tällaisesta tarpeellisesta\nuudistuksesta, tahtoo hän tällä kirjoituksella jättää nykyajan\narvosteltavaksi. Hän tahtoisi sen tulevan _herättäjäksi_ pyrkimykselle\naikakautemme elämäntodellisuutta ja elämänvaatimuksia tyydyttävään\npäämaaliin. Sillä hän on vakuutettu, että ainoastaan sellainen\npyrkimys on johtava edemmäksi kuin haaveiluihin ja tuulentupiin\nyhteiskunnallisen tahtomisen alalla.\n\nJoka kuitenkin luulee löytävänsä jotakin haaveilevaa tästä\nkirjoituksesta, häntä pyytää tekijä ottamaan huomioon, kuinka kauvas\nnykyaikana monikin mielikuvituksineen yhteiskunnallisten olojen\nmahdollisesta kehityksestä on todellisesta elämästä eksynyt ja\nhaaveiluihin hairahtunut. _Sentähden_ pidetään sellaista todelliseen\nelämään ja kokemukseen perustuvaa, kuin mitä tässä kirjoituksessa\non pyritty esittämään haaveiluna. Moni on tätä esitystä pitävä\n\"abstraktina\", koska hänelle on \"konkretia\" ainoastaan se, mitä hän on\ntottunut ajattelemaan ja \"abstraktia\" myös \"konkretinkin\" silloin, kun\nhän ei ole tottunut sitä ajattelemaan.[1]\n\nEttä puolueohjelmiin tiukasti sidotut henkilöt aluksi tulevat olemaan\ntyytymättömiä tekijän esityksiin, on odotettavissa. Kuitenkin elää\ntekijä siinä uskossa, että useat puolueihmisetkin varsin pian\ntulevat vakuutetuiksi siitä, että kehityksen alaista elämää ei\nvoida pakottaa puolueohjelmien puitteisiin, ja että sellaisista\nohjelmista _riippumaton arvostelu_ on nyt ennenkaikkea välttämätön\nyhteiskunnallisen tahdon lähimpiä päämääriä arvosteltaessa.\n\nHuhtikuussa 1919.\n\n                                        Rudolf Steiner.\n\n\n\n\nI. Yhteiskunnallisen kysymyksen todellinen luonne uudenaikaisen\nihmiskunnan elämän valossa.\n\n\nEikö uudenaikainen yhteiskunnallinen liike ole maailman sodan\nromahduksen kautta paljastanut tosiasioita, jotka todistavat, kuinka\npintapuolisesti vuosikymmeniä oli totuttu ymmärtämään köyhälistön\ntahtoa?\n\nMitä nykyaikana köyhälistön aikaisemmin vaiennetuista vaatimuksista\nja niiden yhteydessä olevista seikoista on elämän pinnalle noussut,\nvaatii tämän kysymyksen tekemään. Voimat, jotka nämä vaatimukset\nvaiensivat, ovat osaksi hävinneet. Sen suhteen säilymistä, jossa nämä\nvoimat olivat ihmiskunnan suuren osan yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin,\nvoi toivoa ainoastaan se, joka on vailla kaikkea tietoa siitä, miten\nlannistumattomat nämä ihmisluonteen vaikuttimet ovat.\n\nMoni niistä henkilöistä, jotka yhteiskunnallisen asemansa vuoksi\nsaattoivat sanoin ja neuvoin ehkäisten tahi edistäen vaikuttaa\neuropalaisen elämän voimiin, jotka purkautuivat maailmansodan\nkatastrofiksi, on täydellisesti erehtynyt näistä pyrkimyksistä.\nHe saattoivat luulla, että heidän maansa aseellinen voitto tulisi\ntyynnyttämään yhteiskunnallisen levottomuuden. Näiden henkilöiden\ntäytyi saada kokea, että seurauksena heidän suhtautumisestaan vasta\nolikin yhteiskunnallisen kiihtymyksen täydellinen ilmipuhkeaminen.\nEikä siinä kyllin, vaan nykyinen ihmiskunnan romahdustila osottautui\nsiksi historialliseksi tapaukseksi, jossa tämä kiihtymys saavutti\nkorkeimman iskuvoimansa. Johtavien henkilöiden ja luokkien täytyi\nviimeisinä kohtalokkaina vuosina toiminnassaan aina ottaa huomioon,\nmitä ihmiskunnan sosialistisissa piireissä ajateltiin. He olisivat\nmielellään usein menetelleet toisin, jos he olisivat uskaltaneet olla\nhuomioonottamatta näiden piirien mielialan. Siinä muodossa, johon\ntapaukset nykyään ovat pukeutuneet, elää tuon mielialan vaikutus\nedelleen.\n\nJa nyt kun on ratkaisevan asteen saavuttanut, mikä vuosikymmeniä\non ihmiskunnan kehityksessä ollut valmistumassa: nyt paljastuu\ntraagillisena tosiasiana, että ajatukset, jotka ovat syntyneet olojen\nkehittyessä, eivät pystykään hallitsemaan tilannetta. Moni henkilö,\njoka on kasvattanut ajatuskykyään tapausten kehittyessä palvellakseen\nyhteiskunnallisia tarkoitusperiä, seisoo epäröiden tahi kokonaan\nmykkänä todellisuuden meille tekemien kysymysten edessä.\n\nTosin uskoo moni näistä henkilöistä vielä, että se, mitä he ovat pitkät\najat pitäneet inhimillisen elämän uudistukselle välttämättömänä,\non toteutuva ja silloin näyttäytyvä kyllin voimakkaaksi antamaan\nelinvoimaisen suunnan elämän vaatimuksille. Voi olla välittämättä\nniistä, jotka vielä väittävät, että vanha on pitävä puolensa\nihmiskunnan suuren osan uusia vaatimuksia vastaan. Voi antaa arvon\nniiden vaatimuksille, jotka ovat vakuutettuja uuden elämänjärjestyksen\nvälttämättömyydestä. Mutta mahdotonta on olla itselleen tunnustamatta:\nkeskellämme virtaa puoluemielipiteitä, ikään kuin arvostelumuumioita,\njotka tosiolojen kehitys työntää syrjään. Nämä tosiolot vaativat\nratkaisua, johon vanhojen puolueiden arvostelukyky ei ole kypsynyt.\nNuo puolueet ovat tosin kehittyneet olosuhteiden ohella; mutta ovat\npiintyneine mielipiteineen jääneet tosioloista perään. Ei tarvinne\nehkä olla vaatelias nykyään vielä vallitsevaa ajatussuuntaa kohtaan\nolettaessaan, että yllä mainittu asianlaita johtuu maailmantapauksien\nkulusta nykyaikana. Ja siitä voinee tehdä sen johtopäätöksen, että\njuuri tämä nykyaika on altis kokeelle tehdä tunnetuksi uudenaikaisen\nihmiskunnan yhteiskunnallisesta elämästä se, mikä erikoisuutensa tähden\npoikkeaa niin kauvas yhteiskunnallisiin kysymyksiinkin perehtyneiden\nhenkilöiden ja puoluesuuntien ajatustavasta. Voisihan sattua, että se\ntraagillisuus, joka ilmenee kokeiluissa ratkaista yliteiskunnallista\nkysymystä, johtuukin juuri köyhälistön todellisten pyrkimysten\nväärinymmärtämisestä. Väärinymmärryksestä yksinpä niidenkin puolelta,\njotka näistä pyrkimyksistä ovat luulleet omistavansa oikean käsityksen.\nSillä ei ihminen lähimainkaan aina osaa oikein arvostella omaa tahtoaan.\n\nVoi senvuoksi näyttää oikeutetulta tehdä kerran kysymys: mitä todella\ntahtoo nykyaikainen köyhälistö pyrkimyksillään? Vastaako tämä\ntahtominen sitä, mitä tavallisesti köyhälistön ja ei-köyhälistön\npuolelta tällä tahtomisella ymmärretään? Ilmeneekö siinä, mitä useat\n\"yhteiskunnallisella kysymyksellä\" ymmärtävät, tämän kysymyksen\n_todellinen muoto_? Vai onko aivan toinen ajatussuunta välttämätön?\nTätä kysymystä ei voi lähestyä ennakkoluulottomasti, jollei kohtalo ole\nsuonut tilaisuutta eläytyä uudenaikaisen köyhälistön sielunelämään.\nVarsinkin sen köyhälistön osan, jolla on tärkein osa nykyaikaisen\nyhteiskunnallisen liikkeen luomisessa.\n\nOn puhuttu paljon nyky-aikaisen tekniikan ja nykyaikaisen kapitalismin\nkehityksestä. On kysytty, miten tämän kehityksen ohessa nykyinen\nköyhälistö on syntynyt ja miten se uudemman talouselämän laajetessa\non nykyisiin vaatimuksiin tullut. Kaikessa, mitä tähän asti näissä\nkysymyksissä on esille tuotu, on paljon oikeaan osattua. Mutta ettei\nsilti vielä ole päästy lähellekään ratkaisua, on selvää sille, joka\nei anna sen väitteen sokaista itseään, että ulkonaiset olosuhteet\npainavat leimansa ihmisen elämään. Asian oikea laita avautuu sille,\njoka vapaana ennakkoluuloista osaa tajuta pohjakerrosten syvyyksissä\nvaikuttavat henkiset kiihottimet. On tosin varmaa, että köyhälistön\nvaatimukset ovat kypsyneet uudenaikaisen tekniikan ja kapitalismin\naikakaudella; mutta tämän tosiasian toteaminen ei suinkaan vielä selitä\nsitä, mikä näissä vaatimuksissa on peräisin puhtaasti inhimillisistä\nvaikuttimista. Ja niin kauvan kun näiden vaikuttimien olemukseen ei ole\npäästy, ei myöskään olla selvillä yhteiskunnallisen kysymyksen oikeasta\nmuodosta.\n\nEräs köyhälistön maailmassa usein kuultu sana on omiaan tekemään\nvoimakkaan vaikutuksen siihen, joka osaa tunkeutua inhimillisen\ntahdon syvemmällä piileviin vaikuttimiin. Se on: uudenaikainen\nproletaari on tullut \"luokkatietoiseksi\". Hän ei enää sanoaksemme\nvaistomaisesti, itsetiedottomasti tottele ulkopuolellaan olevien\nluokkien vaikutusvaltaa; hän tuntee itsensä erityisen luokan\njäseneksi ja haluaa saada tämän oman ja toisten luokkien välit\njulkisessa elämässä itselleen edullisemmalla tavalla järjestetyksi.\nKellä on kykyä syventyä sielullisten ilmiöiden tajunnantakaisille\naloille, hänelle on sana \"luokkatietoinen\", siinä merkityksessä kuin\nnykyaikainen proletaari sitä käyttää, paljastava tärkeimmät puolet\nnykyaikaisen tekniikan ja kapitalismin palveluksessa olevan työväen\nluokan yhteiskunnallisessa elämänkatsomuksessa. Hänen täytyy ennen\nkaikkea huomata, kuinka sytyttävästi tieteelliset opit talouselämästä\nja sen suhteesta ihmiskohtaloihin ovat painuneet proletaarin sieluun.\nTässä tulimme koskettaneeksi erästä tosiasiaa, josta monella, joka on\nvain kuvaillut itselleen proletaaria, mutta ei elänyt ajatuksissaan\nproletaarien kanssa, on varsin hämärät, jopa aikakautemme vakaviin\ntapahtumiin nähden vahingolliset mielipiteet. Se ajatuskanta, että\nMarx ja hänen jälkeisensä proletaariset kirjailijat olisivat opeillaan\npanneet \"sivistymättömän\" proletaarin pään pyörälle, ja mitä muuta\nsen suuntaista usein saa kuulla, ei auta ymmärtämään nykyaikaista\nmaailmanhistoriallista tilannetta tällä alalla. Tällainen mielipide\nilmaisee vaan tahdon puutetta päästä näkemään mikä on oleellista\nnykyisessä yhteiskunnallisessa liikkeessä. Ja tällaista oleellista\non sekin, että proletaarinen luokkatietoisuus on täynnä käsitteitä,\njotka sisällyksensä puolesta ovat kotoisin uudenaikaisesta tieteestä.\nTässä tietoisuudessa vallitsee edelleen se tunnelma, joka vallitsi\nLassallen puheessa \"Tiede ja työläiset\". Tällaiset asiat mahtavat\ntuntua vähäpätöisiltä monesta, joka itseään pitää \"käytännöllisenä\nihmisenä\". Mutta joka tahtoo todella oppia tuntemaan uudenaikaista\ntyöväenliikettä, hänen _täytyy_ huomionsa näihin asioihin. Sillä se\nmitä maltilliset ja jyrkät proletaarit nykyaikana vaativat, ei ole\nihmistahdon ilmaukseksi muuttunutta talouselämää siinä muodossa,\njossa moni sen itselleen kuvittelee, vaan taloustiedettä, joka on\nvallannut proletaarien itsetietoisuuden. Proletaarisen liikkeen\ntieteellisenä pidetyssä ja sanomalehtimäisen-kansantajuiseen muotoon\npuetussa kirjallisuudessa se selvästi käy ilmi. Sen kieltäminen on\nsilmien sulkemista tosiasiallisilta olosuhteilta. Tosiasia, johon\nkoko nykyaikainen yhteiskunnallinen asema perustuu, on se, että\nuudenaikainen proletaari antaa pukea luokkatietoisuutensa tieteellisiin\nkäsitteisiin. Vaikk'ei koneensa ääressä työskentelevällä miehellä olisi\naavistustakaan \"tieteestä\", hän omaksuu yhteiskunnallista asemaansa\nvalaisevat tiedot henkilöiltä, jotka näitä tietoja levittävät tuolta\n\"tieteeltä\" saamillaan välikappaleilla.\n\nKaikki tämä puhe uudemmasta talouselämästä, koneitten aikakaudesta\nja kapitalismista saattaa olla hyvinkin valaisevaa nykyaikaisen\ntyöväenliikkeen perustuksiin katsoen; mutta mikä nykyaikaiselle\nyhteiskunnalliselle tilanteelle antaa lopullisen valaistuksen, ei\nsuoranaisesti johdu siitä seikasta, että työmies on kiinnitetty\nkoneeseensa ja että hän on sidottu kapitalistiseen elämänjärjestykseen.\nSe johtuu aivan toisesta asianhaarasta, siitä nimittäin, että hänen\nluokkatietoisuudessaan ollessaan koneensa ääressä ja riippuvaisena\nkapitalistisesta talousjärjestyksestä on kehittynyt eräitä perin\nmäärättyjä ajatuksia. On mahdollista, että aikakautemme ennakkoluulot\nestävät useita tunnustamasta tämän tosiasian kantavuutta ja\nsaavat heidät pitämään asian esille ottamista vaan käsitteillä\nviisastelemisena. Tähän täytyy vastata: sitä huonommat edellytykset\nmenestykselliseen toimintaan yhteiskunnallisessa elämässä niillä,\njotka eivät pysty näkemään mikä on tällä haavaa tärkeintä. Ken tahtoo\nymmärtää proletaarista liikettä, hänen täytyy ennen kaikkea tietää,\nkuinka proletaari _ajattelee_. Sillä proletaarista liikettä -- sen\nmaltillisesta uudistusliikkeestä aina hävittävimpään yltiöpäisyyteen\nasti -- eivät aiheuta mitkään ihmisen ulkopuolella olevat voimat tahi\ntaloudelliset kiihottimet, vaan ihmiset: heidän mielikuvituksensa ja\ntahdonkiihottimet.\n\nEivät siinä, mitä kone ja kapitalismi ovat proletaariseen tietoisuuteen\nistuttaneet, piile aikamme yhteiskunnallista liikettä määräävät\naatteet ja tahdonvoimat. Tämä liike on etsinyt ajatuslähteensä\nuudemmasta tieteestä, kun koneet ja kapitalismi eivät antaneet\nproletaarille sitä, mikä hänen sielunsa olisi täyttänyt ihmisarvoisella\nsisällyksellä. Sellaisen sisällyksen sai keskiaikainen käsityöläinen\nammatistaan. Siinä, kuinka tämä käsityöläinen ihmisenä itsensä\ntunsi ammattiinsa sidotuksi, oli jotakin, joka pani elämisen\ninhimillisen yhteiskunnan keskuudessa hänen sisällisien silmäinsä\nedessä näyttämään elämisen arvoiselta. Hän saattaa katsoa sen kautta,\nmitä hän valmisti, tulleen toteutetuksi, mitä hän ihmisenä tahtoi\nolla. Koneen ääressä ja kapitalistisen elämänjärjestyksen alaisena\nsai hän kääntyä oman itsensä, sisäisen minänsä, puoleen, kun hän\netsi perustusta, jolle voi pystyttää itsetietoisuuttaan tyydyttävän\nkäsityksen siitä, mikä arvo kullakin \"ihmisenä\" on. Tekniikasta ja\nkapitalismista ei lähtenyt mitään tälle käsitykselle. Ja niin on\nkäynyt, että proletaarinen itsetietoisuus turvaantui tieteelliseen\najatustapaan. Se oli menettänyt inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden\ntunteen todellisen elämän kanssa. Mutta se tapahtui aikana, jolloin\nihmiskunnan johtavat luokat pyrkivät tieteelliseen ajatustapaan,\njossa itsessään ei enää ollut henkistä ponnistusvoimaa täyttämään\ninhimillistä itsetietoisuutta sen tarpeita tyydyttävällä sisällyksellä.\nVanhat maailmankatsantokannat olivat käsittäneet ihmisen sieluna\nhenkisessä olemassaolon kokonaisuudessa. Uudemman tieteen kannalta\non hän luontokappale paljaassa luonnonjärjestelmässä. Tämä tiede ei\nherätä sitä tunnetta, että se olisi kuin henkimaailmasta ihmissieluun\njuokseva virta, joka kantaa ihmistä sieluna. Miten tahansa\narvosteltaneekin henkisten vaikutinten, ja mitä niihin kuuluu, suhdetta\nuudemman ajan tieteelliseen ajatustapaan, on pakotettu myöntämään,\nkun ennakkoluulottomasti historiallista kehitystä tarkastaa, että\ntieteellinen mieltäminen on kehittynyt uskonnollisesta. Mutta vanhat,\nuskonnollisella pohjalla lepäävät maailmankatsantokannat eivät ole\nvoineet istuttaa uudenaikaiseen tieteelliseen ajattelutapaan sielua\nkannattavia herätteitään. Ne jäivät tämän ajattelutavan ulkopuolelle\nja elivät edelleen omine sisäisine tietoisuussisältöineen, johon\nköyhälistön sielut eivät tunteneet kiintymystä. Johtaville luokille\nvoi tämä tietoisuussisältö vielä olla jostakin arvosta. Sillä oli\nvielä jotakin yhteyttä heidän elämänasemansa kanssa. Nämä luokat eivät\netsineet uutta tietoisuussisältöä, koska perintönä elämältä itseltään\nriippuivat kiinni vanhassa. Uudenaikainen proletaari sitävastoin\nkatkaisi kaiken yhteytensä vanhan elämänkatsomuksen kanssa. Hän on\nihminen, jonka elämä lepää aivan uusilla perusteilla. Häneltä hävisi\nvanhan elämän perustuksen mukana kaikki mahdollisuus ammentaa vanhoista\nhengen lähteistä. Ne jäivät sen alueen keskelle, josta hän oli\nvieraantunut. Uudenaikaisen tekniikan ja kapitalismin ohella kehittyi\n-- sikäli kun on mahdollista kutsua suuria maailmanhistoriallisia\nvirtauksia samanaikaisiksi -- uudenaikainen tieteellisyys. Siihen\nkiinnitti uudenaikainen köyhälistö luottamuksensa ja uskonsa. Siitä\nse koetti löytää itselleen välttämättömän uuden tunnemaailman. Mutta\nsen suhde tähän tieteellisyyteen oli toinen, kuin johtavien luokkien.\nNämä tunsivat olevansa pakoitetut ottamaan tieteellinen ajatustapa\nhenkeään kannattavaksi elämänkäsityksekseen. Mutta niin paljon kuin\nhe tahtoivatkin tämän tieteellisen ajatustavan avulla vakuuttautua\nsiitä, että luonnonjärjestyksessä vallitsi katkeamaton syiden\njatkuvaisuus alhaisimmasta eläimestä ihmiseen, niin tämä ajatustapa\npysyi heille vain tietopuolisena vakaumuksena. Se ei synnyttänyt\nheissä pyrkimystä käsittämään elämää myös tunteenomaisesti, kuten\ntämä vakaumus vaatii ollakseen täydellinen. Luonnontutkija Vogt ja\nluonnontieteen kansantajuinen selittäjä Büchner olivat varmastikin\ntieteellisen ajatustavan omistaneet. Mutta sen rinnalla vaikutti\nheidän hengessään jokin, joka pakotti heidät uskomaan elämän\nyhtenäisyyteen, jolle selitystä johdonmukaisesti ei voi saada muualta\nkuin uskosta henkiseen maailmanjärjestykseen. Ajateltakoon vain\nennakkoluulottomasti, miten toisin tieteellisyys vaikuttaa sellaiseen,\njoka koko omalla olemuksellaan tuntee olevansa kiinnitettynä sellaiseen\nelämänkokonaisuuteen, kuin nyky-aikaiseen proletaariin, jonka eteen\nhänen agitaattorinsa asettuu ja muutamana työstä vapaana iltahetkenä\npuhuu, kuten seuraa: tiede on viime aikoina todistanut ihmisille\nvääräksi uskon, että heidän alkujuurensa olisi henkisissä maailmoissa.\nHeille on opetettu, että he muinaisina aikoina elivät siivottomasti\npuissa kiiveten ja että heillä on kaikilla yhtäläinen puhtaasti\nluonnollinen alkuperä. Tällaisiin ajatuksiin perustuvan tieteellisyyden\nvaraan näki nykyaikainen proletaari joutuneensa etsiessään sielulleen\nsisällystä, joka antaisi hänen tuta, mikä hänen asemansa ihmisenä oli\nmaailmankaikkeudessa. Hän omisti tämän tieteellisyyden tinkimättömän\nvakaasti ja veti siitä _omat_ johtopäätöksensä elämää varten.\nHänet tapasi teknillinen ja kapitalistinen aikakausi toisin, kuin\njohtaviin luokkiin kuuluvan. Tämä eli vielä elämän järjestyksessä,\njonka olivat muodostaneet sielua ylentävät vaikuttimet. Hänelle\noli suurimmaksi eduksi saada uuden aikakauden saavutukset sopimaan\ntämän elämänjärjestyksen kehyksiin. Proletaari oli henkisesti tästä\nelämänjärjestyksestä irtireväisty. Hänelle ei tämä elämänjärjestys\nvoinut antaa sitä sisäistä tunnetta, joka olisi valaissut hänen\nelämänsä ihmisen arvoisella sisällyksellä. Antaa proletaarin tuntea,\nmitä hän ihmisenä oli, sen voi ainoastaan, mikä näytti uskoa\nherättävällä voimalla lähteneen vanhasta elämänjärjestyksestä:\ntieteellinen ajattelutapa.\n\nMonen lukijani mieli ehkä tekisi hymyillä, kun viittaan proletaarisen\najattelutavan \"tieteellisyyteen\". Ken tieteellisyydellä jaksaa\najatella ainoastaan sellaista, minkä monivuotisella istumisella\n\"sivistyslaitoksissa\" voi ansaita, ja sitten taas asettaa tämän\n\"tieteellisyyden\" mitään oppimattoman proletaarin tietoisuustason\nvastapainoksi, hän hymyilköön. Hän hymyilee asioille, jotka\novat ratkaisevasta merkityksestä nykyaikaiselle elämälle. Nämä\ntosiasiat todistavat, että moni korkeasti oppinut henkilö _elää_\nepätieteellisesti, kun taas oppimaton proletaari perustaa\nmaailmankatsantokantansa tieteeseen, jota hän ei ehkä ollenkaan\nkäsitä. Sivistynyt on omistanut itselleen tieteen säilyttäen sitä\njossain sielunsa komerossa; mutta hän liikkuu olosuhteissa, jotka\nantavat sisällyksen hänen tunne-elämälleen kokonaan tästä tieteestä\nvälittämättä. Proletaarin ovat hänen elämänsuhteensa saattaneet\nymmärtämään olemassa-olon tämän tieteen hengen mukaisesti. Mitä muut\nluokat \"tieteellisyydeksi\" nimittävät, siitä hänellä ehkä ei liene\naavistustakaan; tämän tieteellisyyden ajatussuunta ohjaa kuitenkin\nhänen elämänsä. Muiden luokkien elämä lepää uskonnollisella,\nesteettisellä, yleishenkisellä perustuksella; hänelle on \"tiede\",\njoskin usein kaikessa pintapuolisuudessaan, elämän usko. Moni\n\"johtaviin\" luokkiin kuuluva luulee olevansa \"valistunut\",\n\"vapaa-uskonnollinen\". Epäilemättä hänen ajatusmaailmansa perustuu\ntieteelliseen vakaumukseen; mutta hänen tunne-elämänsä pohjasäveleenä\nkaikuvat hänen huomaamattaan perinnäisen elämänuskon jäännökset.\n\nMitä tieteellinen ajatustapa ei ole vanhasta elämänjärjestyksestä\ntahtonut omistaa, se on: tietoisuutta, että se ollen henkisyyttä\nperustuu henkiseen maailmaan. Tälle puolelle uudenaikaista tiedettä\nummistivat johtavat luokat silmänsä. Sillä heidän elämänsä\nsisältönä ovat vanhat perintötiedot. Tätä proletaari ei voinut,\nsillä hänelle uudet olosuhteet karkoittivat vanhat perintötiedot\nhänen sielustaan. Hän omisti perinnökseen hallitsevilta luokilta\ntieteellisen ajattelutavan. Tämä perintö muodostui perustukseksi hänen\nkäsitykselleen ihmisen olemuksesta, mutta siihen ei mahtunut tieto,\nettä tämä olemus oli peräisin todellisesta henkielämästä. Se ainoa,\nminkä proletaari sai hallitsevilta luokilta henkisenä perintönä, epäsi\noman alkujuurensa hengestä.\n\nTiedän vallan hyvin, kuinka nämä ajatukset tulevat liikuttamaan\nei-proletaareja ja proletaarejakin, jotka uskovat käsittävänsä,\nelämää \"käytännöllisesti\", ja tämän uskonsa nojalla pitävät tässä\nlausuttua elämälle vieraana katsantokantana. Nykyisen maailmantilanteen\npaljastamat tosiasiat tulevat yhä varmemmin näyttämään tämän uskon\npetolliseksi. Ken ilman ennakkoluuloja nämä tosiasiat pystyy näkemään,\nhänelle täytyy selvitä, että elämän katsantokanta, joka ainoastaan\npintapuolisesti näihin tosiasioihin suhtautuu, lopulta kykenee\nomaksumaan ainoastaan sellaisia aatteita, joilla ei ole mitään\nvastinetta todellisuudessa. Vallitsevat ajatukset ovat niin kauvan\n\"käytännöllisesti\" tosioloihin suhtautuneet, ettei niillä enää ole\nmitään yhtäläisyyttä tosiolojen kanssa. Nykyinen maailmanromahdus\nvoisi olla monelle siinä suhteessa rangaistukseksi. Sillä, mitä he\najattelivat tapahtuvaksi? Ja mitä on tapahtunut? Niinkö pitää käymän\nyhteiskunnallisen ajatuksenkin?\n\nKuulen myös hengessäni vastaväitteen, jonka proletaarisen elämän\nkäsityksen tunnustaja tunteittensa vallassa tekee: taas muuan, joka\ntahtoisi viedä yhteiskunnallisen kysymyksen pääkohdan sivutielle, jota\nmyöten porvarillisten näkyy olevan helppo kulkea. Tämä tunnustaja ei\nnäe, millaiseksi kohtalo on hänen proletaarisen elämänsä tehnyt, ja\nmiten hän tämän elämän piirissä pyrkii liikkumaan katsanto kantoineen,\njonka hänelle ovat perinnöksi jättäneet \"hallitsevat\" luokat.\nHän _elää_ proletaarimaisesti; mutta _ajattelee_ porvarimaisesti.\nUusi aika ei ainoastaan pakota etsimään uutta elämää, vaan myös\n_uusia ajatuksia_. Tieteellinen ajattelutapa voi muodostua elämätä\nkannattavaksi sisällykseksi vasta sitten kun se itsestään omalla\ntavallaan kehittää täysinhimillisen elämän sisällyksen luomiseksi\nsellaisen jännitysvoiman, kuin vanhat elämän käsitykset tavallaan\nolivat kehittäneet.\n\nTällä on osoitettu tie, joka auttaa löytämään uudemman proletaarisen\nliikkeen yhden jäsenen _todellisen muodon_. Tämän tien loppumäärässä\nkaikuu proletaarisesta sielusta vakaumus: Minä pyrin henkiseen elämään.\nMutta tämä henkinen elämä on vain haaveilua, on vain sellaista,\njoka ihmisessä kuvastuu ulkonaisista maailmantapahtumista, eikä ole\nlähtöisin erityisestä henkisestä maailmasta. Mitä siirryttäessä\nuuteen aikaan on tullut vanhasta henkielämästä, sen käsittää\nproletaarinen elämänkatsantokanta haaveiluna. Ken tahtoo käsittää\nmielialaa proletaarin sielussa, niin kuin se kuvastuu nykyajan\nyhteiskunnallisissa vaatimuksissa, hänen täytyy kyetä käsittämään,\nmikä voima on sillä mielipiteellä, että henkinen elämä on haaveilua.\nVoitanee vastata: mitä ymmärtää keskinkertainen proletaari tästä\nmielipiteestä, joka enemmän tahi vähemmän kouluutettujen johtajien\npäässä hämmennystä tuottaen kummittelee. Ken näin puhuu, hän unohtaa\npuhuessaan todellisen elämän ja menettelee myös, kuin ei elämän\ntodellisuutta olisikaan. Hän ei tiedä, mitä viimeisten vuosikymmenien\nproletaari-elämässä on tapahtunut; hän ei tiedä, mitkä langat\njohtavat mielipiteestä, että henkinen elämä on haaveilua, hänen vain\ntietämättöminä pitämien jyrkkien sosialistien vaatimuksiin ja tekoihin\nynnä niiden tekoihin, jotka sokeitten elämän voimien vaikutuksesta\n\"tekevät vallankumouksia\".\n\nSiinä on tragiikkaa, joka peittää koko nykyajan yhteiskunnallisten\nvaatimusten käsityksen, että monissa piireissä ei lainkaan tahdota\nymmärtää sitä, mikä syvien joukkojen tunne-elämästä nousee\njokapäiväisten olojen pinnalle, että ei osata luoda katsetta\nsinne, mikä ihmisten mielissä _todella liikkuu_. Ei-proletaari\nkuuntele tuskantäyttämänä proletaarin vaatimuksia: ainoastaan\ntuotantovälikappaleiden yhteiskunnallistuttamisella voidaan minulle\nihmisen arvoinen olemassaolo valmistaa. Mutta hän ei kykene itselleen\nkuvailemaan, että hänen oma luokkansa siirryttäessä vanhasta uuteen\naikaan on pannut proletaarin tekemään työtä tälle kuulumattomilla\ntuotantovälikappaleilla voimatta samalla antaa hänelle tässä työssä\ntarpeellista sisäistä tyydykettä. Henkilöt, jotka mainitulla\ntavalla ummistavat silmänsä elämälle, sanovat mahdollisesti: mutta\nproletaarihan tahtoo ilman muuta päästä samaan elämän asemaan, kuin\nmissä hallitsevat luokat ovat; mitä merkitystä sitten on sisäisellä\ntyydykkeellä? Voipa proletaari itsekin väittää: minä en vaadi muilta\nluokilta mitään sisäistä tyydykettä; minä tahdon,etteivät he minua enää\nvoisi nylkeä, minä tahdon, että nyt vallitseva luokkaero poistetaan.\nTällainen puhe ei kuitenkaan koskettele yhteiskunnallisen kysymyksen\nolemusta. Siihen ei sisälly mitään tämän kysymyksen todellisesta\nlaadusta. Sillä sellainen tietoisuus työtätekevän kansan sielussa, joka\nolisi hallitsevilta luokilta perinnyt todella henkisen sisällyksen,\nesittäisi yhteiskunnalliset vaatimukset aivan toisella tavalla, kuin\nmitä uudenaikainen proletariaatti tekee, joka saamassaan henkielämässä\nnäkee paljasta haaveilua. Tämä proletariaatti on vakuutettu henkielämän\nhaaveellisesta luonteesta; mutta tulee tässä vakaumuksessaan yhä\nonnettomammaksi. Ja tämän sielun-onnettomuuden seuraukset, joita se\nei tietoisesti huomaa, vaan josta se syvästi kärsii, ovat nykyajan\nyhteiskunnalliselle tilanteelle paljon suuremmasta merkityksestä kuin\nkaikki ulkonaisen aseman parantamista koskevat itsessään kylläkin\noikeutetut vaatimukset.\n\nHallitsevat luokat eivät myönnä antaneensa aihetta sille\nelämänkäsityskannalle, joka nyt taistelunhaluisena kohdistuu heihin\nproletariaatista. Ja kuitenkin ovat he sen aiheuttaneet siten, että\novat jättäneet henkielämästään perinnöksi tälle proletariaatille\nainoastaan sellaista, jota tämän täytyy pitää haaveiluna. Ei siinä\nole nykyaikaiselle yhteiskunnalliselle liikkeelle mitään erikoista,\nettä jokin ihmisluokka vaatii elämäntilaansa muutosta, vaikka se\nlähinnä pistääkin silmään, vaan siinä _millä tapaa_ nämä vaatimukset\nmainitun luokan henkisten vaikutteiden mukaisesti kulloinkin\nkäytännössä toteutetaan. Katsottakoon tosiasioita vain kerrankin\nennakkoluulottomasti tältä näkökannalta. Silloin saadaan nähdä,\nkuinka henkilöt, jotka koettavat ymmärtää proletaarisia vaikuttimia,\nnaurahtavat, kun nousee kysymys siitä, että sen tahi tämän henkisen\npyrinnön kautta tahdotaan auttaa yhteiskunnallisen kysymyksen\nratkaisua. He nauravat tälle haaveiluna, pilventakaisena oppina.\nPaljaista aatteista, paljaasta henkielämästä, arvelevat he, ei\nvarmaankaan lähde mitään apua nykyajan polttavalle yhteiskunnalliselle\nkysymykselle. Mutta tarkemmin katsoen alkaakin selvitä, kuinka\nuudenaikaisen, juuri proletaarisen liikkeen varsinainen hermo,\nvarsinainen perusvaikutin ei olekaan siinä, mistä nykyaikainen\nproletaari puhuu, vaan onkin aatteissa.\n\nUudenaikainen proletaarinen liike onkin toisin, kuin ehkä mikään muu\nsamankaltainen liike maailmassa -- tarkemmin katsoen sanan täydessä\nmerkityksessä -- liike, joka on _ajatuksista_. Tätä minä en esiintuo\nikään kuin vain jonakin yhteiskunnallisen liikkeen tarkastuksesta\nsaavutettuna yleistuloksena. Jos minun tässä sallitaan tehdä\npersoonallinen huomautus, niin kuuluu se näin: olen vuosikausia\neräässä työläisten sivistysopistossa antanut työmiehille opetusta\nmitä erilaisimmissa aineissa. Luulen silloin oppineeni tuntemaan,\nmitä liikkuu uudenaikaisen proletaarisen työmiehen sielussa. Samasta\nsyystä on minulla myös ollut tilaisuus seurata, mikä henki vaikuttaa\nerilaisissa ammattiyhdistyksissä. Tarkoitukseni on sanoa, ett'en puhu\nainoastaan tietopuolisiin mietelmiin nojautuen, vaan, -- uskoakseni, --\nmitä oman todellisen elämänkokemuksen nojalla olen oppinut.\n\nKen on oppinut tuntemaan -- mikä sivistyneiden keskuudessa\nvalitettavasti on harvinaista -- uudenaikaisen työväenliikkeen siellä,\nmissä _työmiehet_ ovat sen johdossa, hän tietää, miten tärkeä ilmiö se\non, että jokin ajatus-suunta on mitä voimakkaimmin vallannut suuren\nihmisjoukon sielut. Mikä nykyaikana vaikeuttaa kannan määräämistä\nyhteiskunnallisissa kysymyksissä, se on, että mahdollisuus saada eri\nluokkia ymmärtämään toisiaan on niin vähäinen. Porvarilliset luokat\nkykenevät nykyaikana niin vaivaloisesti syventymään proletaarien\nsieluun, voivat niin vaivoin ymmärtää, kuinka proletariaatin vielä\nkuluttamaton äly kykeni omistamaan -- arvosteltakoon sitä asiallisesti\nmiten tahansa -- sellaisen inhimiselle järjelle suurimmat vaatimukset\nasettavan ajattelutavan, kuin Karl Marxin järjestelmän.\n\nTotta on, että Karl Marxin ajatusjärjestelmää voidaan puolustaa niin\nhyvin kuin vastustaakin, ehkä yhtä pätevillä syillä; sen voivat uusia\ntoiset, jotka Marxin ja hänen ystävänsä Engels'in kuoleman jälkeen\nkatselivat yhteiskunnallista elämää toiselta näkökannalta kuin\nnämä johtajat. Tämän järjestelmän sisällyksestä en ollenkaan tahdo\npuhua. Se ei minusta ole tärkeintä uudenaikaisessa proletaarisessa\nliikkeessä. Tärkeintä on minusta se tosiasia, että työväestön\nkeskuudessa vaikuttaa voimakkaimpana kiihdykkeenä ajatusjärjestelmä.\nVoipa asian lausua suorastaan näinkin: käytännöllinen liike, puhdas\njokapäiväisimpiä ihmisvaatimuksia tavoitteleva elämänliike ei vielä\nmilloinkaan ole seissyt yksistään niin _puhtaalla_ ajatuspohjalla, kuin\ntämä uudenaikainen proletaariliike. Se on sanoakseni ensimmäinen sen\ntapainen liike maailmassa, jolla on puhtaasti tieteellinen perustus.\nMutta tämä tosiasia on otettava oikealta kannalta. Kun ottaa kaiken sen\nhuomioon, mitä uudenaikainen proletaari itsetietoisesti lausuu omana\nmielipiteenään, tahtonaan ja tunteenaan, niin ei se, mitä ohjelmaan on\nsisällytetty, syvemmän elämänhavainnon perustuksella ollenkaan näytä\ntärkeältä.\n\nTositärkeänä sitä vastoin täytyy pitää, että proletaarin itsetunnossa\nihmisen _koko_ persoonallisuus riippuu elämänkatsomuksen\n_tietopuolisesta_ perustuksesta, kun se taas muissa luokissa\nmuodostaa vain yhden osan sielunelämää. Mikä tällä tavalla on tullut\nproletaarille sisäiseksi todellisuudeksi, sitä hän ei saata tietoisesti\ntunnustaa. Tätä tunnustamasta häntä estää se, että hänelle ajatuselämä\non esitetty haaveiluksi. Todellisuudessa hän perustaa elämänsä\najatuksiin, mutta käsittää ne epätodellisina haaveiluina. Muuten ei\nvoida ymmärtää proletaarista elämänkäsitystä ja sen toteuttamista\nkäytännössä, kuin ottamalla huomioon tämä tosiasia kaikessa\nkantavuudessaan uudenaikaisen ihmiskunnan kehityksessä.\n\nSiitä tavasta, millä uudenaikaisen proletaarin henkinen elämä yllä on\nesitetty voidaan käsittää, että kuvatessa proletaaris-sosialistisen\nliikkeen todellista laatua tämän henkielämän täytyy tulla ensi\ntilalle. Sillä pää-asia on että proletaari tuntee puutteellisen\nyhteiskunnallisen elämäntilansa syyt siinä muodossa ja pyrkii ne\npoistamaan sillä tavalla, kuin tämä henkielämä hänelle sisäisesti\nsanoo. Ja kuitenkaan hän ei voi olla pilkaten ja vihaten hylkäämättä\nsitä mielipidettä, että tällä yhteiskunnallisen liikkeen henkisellä\npohjalla piilee jokin tärkeä eteenpäin kiihoittava voima. Kuinka hän\nvoisi käsittää, että henkielämä olisi hänelle eteenpäin vievä voima,\nkun hänen täytyy pitää sitä haaveiluna? Ei voi odottaakaan, että\ntällä tavalla käsitetty henkielämä voisi neuvoa tien sietämättömäksi\nkäyneestä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Hänen tieteellisyyteen\nperustuva ajatustapansa käsittää ei ainoastaan tieteen itsensä, vaan\nmyös taiteen, uskonnon, tavat ja oikeuden inhimillisen haaveilun\ntuotteiksi. Hän ei huomaa näillä henkielämän aloilla mitään hänen\ntodelliseen elämäänsä kuuluvaa, mitään joka hyödyttäisi hänen\naineellista asemaansa. Hänelle ne ovat vain tämän aineellisen\nelämän heijastusta. Olkoonpa että ne, kerran olemassa ollen, joten\nkuten kiertoteitä inhimillisen mielikuvituksen tahi tahdon kautta\nvaikuttavatkin takaisin aineelliseen elämään, alunpitäen ne kuitenkin\novat tästä elämästä alkunsa saaneita haave-kuvia. Ei _niistä_ mitään\nlähde yhteiskunnallisten vaikeuksien poistamiseksi. Ainoastaan\naineellisista olosuhteista itsestään voi jotakin syntyä, joka vie\npäämäärään. Uusi henkielämä on ihmiskunnan johtavista luokista\nsiirtynyt proletaariseen asujamistoon siinä muodossa, että sen voima\non tämän asujamiston tietoisuudesta haihtunut. Kun etsitään voimia,\njotka voivat jouduttaa yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua, on\ntämä ennen kaikkea muistettava. Jos tämä asianlaita edelleen saisi\nvallita, täytyisi ihmiskunnan henkielämän vajota voimattomuuteen\nnykyajan ja tulevaisuuden yhteiskunnallisten vaatimusten edessä. Itse\nasiassa onkin suuri osa uudenaikaista proletariaattia vakuutettu\ntästä voimattomuudesta; ja tämä vakaumus käy julki marxilaisista ja\nmuista samanlaisista tunnustuksista. Sanotaan että uudenaikainen\ntalouselämä on kehittänyt vanhemmista muodoistaan nykyajan\nkapitalismin. Tämän kehityksen kautta on proletariaatti joutunut\nsille sietämättömään asemaan kapitaalin rinnalla. Kehitys on kulkeva\neteenpäin; se on kaatava kapitalismin siinä itsessään -- kapitalismissa\n-vaikuttavien voimien avulla ja kuolleesta kapitalismista on\nnouseva proletariaatin vapautus. Tälle vakaumukselle ovat nuoremmat\nsosialistiset ajattelijat antaneet vähemmän fatalistisen ( kohtalon\nalle alistuvaisen) luonteen, kuin minkä eräs marxilainen ryhmä sille\noli antanut. Mutta pää-asia on myös säilynyt. Ja se on siinä, että se,\njoka nykyään tahtoo tosisosialistisesti ajatella, ei suostu sanomaan:\njos jossain ilmestyisi ajan vaatimusten aiheuttama ja henkisessä\ntodellisuudessa versova ihmisiä kannattava sielu-elämä, on siitä\nsäteilevä se voima, joka myös yhteiskunnalliselle kysymykselle antaa\noikean vauhdin.\n\nEttei proletaarista elämää viettämään pakoitettu nykyajan ihminen voi\ntällaista odottaa aikamme henkielämältä, siitä johtuu hänen sielunsa\npohjasävel. Hän tarvitsee henkielämää, josta lähtee voimaa, joka antaa\nhänen sielussaan tuntea oman ihmisarvonsa. Sillä sidottuna nykyajan\nkapitalistiseen talousjärjestelmään oli hänen polttavimpine sielun\ntuskineen turvauduttava sellaiseen henkielämään. Mutta se henkielämä,\njonka hän peri johtavilta luokilta haaveiluna, se täytti hänen\nsielunsa tyhjyydellä. Että uudenaikaisen proletariaatin vaatimuksissa\nelää kaipaus löytää toisellainen suhde henkielämään, kuin minkä\nnykyinen yhteiskuntajärjestys voi tarjota: Siitä lähtee nykyaikaista\nyhteiskunnallista liikettä ohjaava voima. Mutta tätä tosiasiaa ei\noikein käsitä ihmiskunnan ei-proletaarinen eikä proletaarinenkaan\nosa. Sillä ei-proletaarinen osa ei kärsi uudenaikaisen henkielämän\nhaaveilevasta luonteesta, koska se on siihen itse syynä. Proletaarinen\nosa siitä kärsii. Mutta tuo perimänsä henkielämän haaveileva luonne\non häneltä vienyt uskon kaiken henkielämän kantavaan voimaan. Tämän\ntosiasian oikeasta ymmärtämisestä riippuu löydetäänkö se tie,\njoka johtaa ulos nykyisestä yhteiskunnallisesta sekasortotilasta.\nSe yhteiskunta-järjestys, joka syntyi johtavien ihmisluokkien\nvaikutuksesta uudenaikaisen talouselämän kehittyessä, on sulkenut\npääsyn tälle tielle. _On hankittava voimia aukaisemaan se_.\n\nTällä alalla on pakko ottaa asiat uuden tarkastelun alaisiksi, sitten\nkun on opittu antamaan oikea arvo, sille tosiasialle, että inhimillinen\nyhteiskunta, jossa henkielämää pidetään haaveiluna, on vailla yhtä\nniitä voimia, jotka tekevät yhteiskunnallisen elimistön elinkykyiseksi.\nNykyinen sairastaa henkielämän heikkoutta. Ja sairaus vain pahenee,\nkun ei tahdota tunnustaa sen olemassaoloa. Myöntämällä tämä tosiasia\nvoitetaan perustus, jolla yhteiskunnallisen liikkeen mukainen\najatustapa pääsee kehittymään.\n\nNykyaikana luulee proletaari löytäneensä sielunsa päävoiman, kun hän\npuhuu _luokkatietoisuudestaan_. Mutta totuus on kuitenkin siinä,\nettä hän jouduttuaan kapitalistisen talousjärjestelmän pauloihin\netsii henkielämää, joka kohottaisi hänen sieluaan, antaisi hänelle\n_tietoisuuden omasta ihmisarvostaan_ ja että haaveiluksi käsitetty\nhenkielämä ei hänessä tätä tietoisuutta voi synnyttää. Hän on etsinyt\ntätä tietoisuutta ja on turhaan etsittyään korvannut sen talouselämästä\nlähteneellä _luokkatietoisuudella_.\n\nHän tuijottaa kuin mahtavan suggestiivisen voiman vaikutuksesta\nyksistään vain talouselämään eikä muualla henkisessä tahi sielullisessa\nenää usko voivan löytyä kiihotinta siihen, mikä välttämättömästi täytyy\ntapahtua yhteiskunnallisen liikkeen alalla. Hän uskoo, että yksistään\nhengettömän, sieluttoman talouselämän kehitys voi mukanaan tuoda sen\ntilan, jonka hän pitää ihmisarvoisena. Näin hänet pakotettiin etsimään\npelastustaan yksinomaan talouselämän uudistuksessa. Hänet pakotettiin\nuskomaan, että paljastaan talouselämän uudistuksen kautta poistuisi\nkaikki se vahinko, joka johtui yksityisestä yritteliäisyydestä,\nyksityisen työnantajan itsekkyydestä ja yksityisen työnantajan\nkykenemättömyydestä tyydyttämään työmiehessä elävän ihmisarvon-tunteen\nvaatimuksia. Niin alkoi nykyaikainen proletaari pitää yhteiskunnallisen\nelimistön ainoana pelastuksena kaikkien tuotantovälikappaleiden\nyksityisomistuksen muuttamista yhteis-toiminnaksi, vieläpä kaikkien\nyhteiseksi omaisuudeksi. Tällainen katsantokanta on syntynyt\nsen kautta, että on katse käännetty pois kaikesta sielullisesta\nja henkisestä ja suunnattu yksinomaan puhtaasti taloudellisiin\nmenettelytapoihin.\n\nSiitä johtuu kaikki nykyaikaisessa proletaarisessa liikkeessä piilevä\nristiriitaisuus. Uudenaikainen proletaari luulee, että taloudesta,\nitse talouselämästä pitäisi lähteä kaiken sen, joka lopuksi antaa\nhänelle täydet ihmisoikeudet. Näiden oikeuksien puolesta hän taistelee.\nMutta hänen pyrkimyksissään on jotakin, joka ei milloinkaan voi olla\nseurauksena yksistään taloudellisesta elämästä. On varsin tärkeä,\nvoimakkaasti puhuva tosiasia, että juuri nykyaikaisen ihmiskunnan\nelämän vaatimuksista johtuvan yhteiskunnallisen kysymyksen moninaisten\nmuotojen polttopisteessä piilee jotakin, jonka luullaan olevan\nseurauksena talouselämästä itsestään, mutta joka ei milloinkaan\nsiitä _yksistään_ voi johtua, vaan päinvastoin suorana viivana,\njatkuen vanhasta orjajärjestelmästä johtaa läänitysajan maaorjuuden\nkautta nykyaikaiseen työläis-proletariaattiin. Minkälaiseen muotoon\nuudenaikaisissa oloissa tavarain ja rahan kiertokulku, pääoma,\nomistusoikeus, y. m. lienevät pukeutuneetkin, näissä oloissa on\njotakin kehittynyt, jonka nimeä ei selvästi lausuta, jota myöskään\nuudenaikainen proletaari ei tietoisesti tunne, mutta joka kuitenkin\non päävaikutin hänen yhteiskunnallisissa pyrkimyksissään. Se on\ntämä: uudenaikainen kapitalistinen talousjärjestys ei oikeastaan\ntunne omalla alallaan muuta kuin tavarakäsitteen. Ja jokin on\nnykyajan kapitalistisessa järjestelmässä muuttunut _tavaraksi_, joka\nproletaarissa herättää tunnelman: se _ei saa olla_ tavara.\n\nKun kerran on tultu näkemään, kuinka yhtenä koko uudenaikaisen\nproletaarisen liikkeen päävaikuttimista uudenaikaisessa\nproletaarissa elää vaistomainen, itsetiedoton kammo, että hänen\ntäytyy myydä työnantajalle työvoimansa ikäänkuin tavaraa kaupataan\nmarkkinoilla, kammo, että työvoimamarkkinoilla hänen työvoimansa\nkysyntä ja tarjonta näyttelee samaa osaa, kuin tavaran kysyntä ja\ntarjonta markkinoilla; kun on tultu näkemään, mikä merkitys tällä\ntavarakammolla nykyaikaisessa yhteiskunnallisessa liikkeessä on;\nkun on opittu ennakkoluulottomasti näkemään, että tämä kammo ei\nkäy kyllin voimakkaasti ja jyrkästi ilmi vielä sosialistisista\nohjelmistakaan, silloin on ensimmäisen vaikuttimen, haaveelliseksi\nhavaitun henkielämän, lisäksi löydetty toinen, joka tänäpänä tekee\nyhteiskunnallisen kysymyksen pakoittavaksi, jopa polttavaksikin.\n\nVanhaan aikaan löytyi orjia. Koko ihminen kaupattiin, kuin tavara\nkonsanaan. Jonkun verran pienempi osa ihmistä, mutta osa ihmisen\nolemusta kuitenkin alistettiin talousliikkeen alaiseksi maanorjuuden\naikana. Kapitalismista on tullut voima, joka vielä osaan ihmisen\nolemusta lyö tavaraleiman: työvoimaan. En tahdo tässä väittää,\nettei tätä asianlaitaa olisi huomattu. Päinvastoin: se on nykyajan\nyhteiskunnallisessa elämässä tunnustettu yhdeksi perustuksista.\nSen tärkeä vaikutus yhteiskunnallisessa liikkeessä tunnetaan.\nMutta kun siitä kysymys nousee, ajatellaan aina vain talouselämää.\nKysymys työvoiman tavaraluonteesta tehdään paljaaksi taloudelliseksi\nkysymykseksi. Uskotaan talouselämästä itsestään nousevan voimia, jotka\nluovat olotilan, jossa proletaarin ei enää tarvitse tuntea työvoimansa\nsijoitusta yhteiskunnallisessa elimistössä itseään alentavaksi.\nNähdään, kuinka uudenaikainen talouselämä on muodostunut ihmiskunnan\nuudemman historiallisen kehityksen ohessa. Nähdään myös, kuinka tämä\ntalouden-muoto on lyönyt inhimilliseen työvoimaan tavaraleiman. Mutta\nsitä ei nähdä, kuinka itse talouselämän luonteeseen kuuluu, että kaiken\nsiihen _sidotun_ täytyy muuttua tavaraksi. Talouselämä merkitsee\ntavarain valmistusta ja tarkoituksenmukaista kulutusta, inhimilliseltä\ntyövoimalta ei voi riisua tavara-merkitystä, jollei löydetä keinoja\nirroittaa se taloudellisen elämän menettelytavoista. Ei ole pyrittävä\ntaloudellista elämää niin muuttamaan, että inhimillinen työvoima\npääsisi siinä oikeuksiinsa, vaan on etsittävä keinoja, kuinka saada\ntämä työvoima irti talouselämästä, alistaakseen sen yhteiskunnallisiin\nvoimiin, jotka siitä ottavat tavaramerkityksen? Proletaari ikävöi\nsellaisia taloudellisia oloja, jossa hänen työvoimansa saa sille\nkuuluvan aseman. Hän ikävöi sitä sentähden, ettei hän näe, kuinka\nhänen työvoimansa tavara-merkitys pääasiallisesti johtuu hänen\ntäydellisestä riippuvaisuudestaan taloudellisesta elämästä. Sen kautta,\nettä hänen täytyy uhrata työvoimansa tälle elämälle, sulautuu hänen\nkoko persoonallisuutensakin siihen. Talouselämä pyrkii luonteensa\nmukaisesti sopivammalla tavalla käyttämään hyväkseen työvoimaa samaten,\nkuin siinä tavaroita kulutetaan, niin kauvan kun työvoiman järjestely\njätetään sen valtaan. Ikäänkuin uudenaikaisen talouselämän lumoomana\ntuijotetaan vain yksistään siihen, mikä tässä elämässä voi vaikuttaa.\nMutta tällainen yksipuolinen näkökanta ei milloinkaan auta löytämään\nkeinoja, miten päästäisiin pitämästä työvoimaa tavarana, sillä toinen\ntalouden muoto on vain toisella tavalla käyttävä työvoimaa tavarana.\nTyökysymystä ei voida oikeassa muodossaan käsitellä yhteiskunnallisen\nkysymyksen osana, ennenkun opitaan näkemään, että talouselämässä\ntavarain valmistus, vaihto ja kulutus noudattaa lakeja, joita\nvuorostaan määräävät edut, joiden valtapiiriä ei pitäisi ulottaa yli\ninhimillisen työvoiman.\n\nNykyaikaiset ajattelijat eivät ole oppineet erottamaan toisistaan,\nkuinka vallan eritavalla sovellutetaan talouselämän yhteyteen yhdeltä\npuolen se, mikä työvoimana on sidottu ihmiseen, ja toiselta puolen taas\nse, mikä, alkuaan ihmisestä erillään, tavarana tuotetaan ja kulutetaan.\nJos tätä suuntaa noudattavan terveen ajatustavan kerran onnistuu\nosottaa työkysymyksen todellinen laatu, on se myös näyttävä, mikä asema\ntalouselämällä terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä tulee olla.\n\nTästä käynee siis jo selville, että \"yhteiskunnallinen kysymys\"\njakaantuu kolmeen eri kysymykseen. Ensimäinen on osottava henkielämän\nterveen muodon yhteiskunnallisessa elimistössä; toinen on käsittelevä\ntyö-olojen oikeata järjestelyä yhteiskunnassa, ja kolmas on näyttävä,\nkuinka talouselämän tulee toimia yhteiskunnallisessa elimistössä.\n\n\n\n\nII. Elämän vaatimia ja todellisuuden mukaisia yhteiskunnallisten\nkysymysten ja tarpeitten ratkaisukokeita.\n\n\nSen, mikä on antanut nykyajan yhteiskunnalliselle\nkysymykselle erikoisen leiman, voi sattuvimmin lausua seuraavasti:\nteollisuuteen perustuva talouselämä ja uudenaikainen kapitalismi,\nne ovat vaikuttaneet jonkinlaisella itsestään ymmärrettävällä\nluonnonmukaisuudella ja tuottaneet uudenaikaiselle yhteiskunnalle\neräänlaisen sisäisen järjestyksen. Samalla kun inhimillinen luomakyky\non kiintynyt siihen, minkä tekniikka ja kapitalismi ovat aikaansaaneet,\non se laiminlyönyt muut haarat, muut yhteiskunnallisen elimistön\njäsenet. Mutta näille on inhimillisen itsetietoisuuden välttämättömästi\nmyöskin osotettava oikea toimiala, jos yhteiskunnallinen elimistö\ntahdotaan terveenä pysyttää.\n\nAntaakseni tässä luonteenomaisen kuvan yhteiskunnallisen kysymyksen\nkaikinpuoliseen tarkasteluun kehoittavista vaikuttimista sallittanee\nminun selvyyden vuoksi käyttää vertausta. Mutta on huomattava, ettei\ntällä vertauksella tarkoteta mitään muuta, kuin juuri vertausta.\nSellainen voi olla avuksi inhimilliselle käsityskyvylle ohjatakseen\nsitä juuri siihen suuntaan, mikä on välttämätön, jos tahtoo saada\noikean kuvan yhteiskunnallisen elimistön tervehtymisestä. Kenen tältä\nkannalta on pakko tarkastella yhtä monimutkaisemmista elimistöistä,\nihmisellistä elimistöä, hänen täytyy kiinnittää huomionsa siihen, että\ntässä ihmisellisen elimistön olemuksessa ilmenee kolme rinnakkain,\nmutta joltisen itsenäisesti toimivaa järjestelmää. Nämä kolme\nrinnakkain toimivaa järjestelmää voidaan kuvata jokseenkin seuraavalla\ntavalla. Ihmisellisessä elimistössä toimii ensinnäkin se järjestelmä,\njoka käsittää _hermo- ja aistielämän_. Voisipa sitä tärkeimmän\nelimensä mukaan, johon hermo- ja aistielämä ovat keskitetyt, nimittää\n_pää-elimistöksi_.\n\nToisena ihmisellisen rakenteen jäsenenä on tunnustettava, jos\ntätä rakennetta todella halutaan ymmärtää, mitä minä tahtoisin\nnimittää rytmilliseksi järjestelmäksi. Se käsittää _hengityksen ja\nverenkierron_, se on kaiken, mikä ilmenee ihmisellisen ruumiinrakenteen\n_rytmillisinä_ ilmiöinä.\n\nKolmantena järjestelmänä on vihdoin pidettävä kaikkea, mikä on elintä\nja niiden toimintaa _varsinaisen aineenvaihdon_ yhteydessä.\n\nNäihin kolmeen järjestelmään sisältyy kaikki, mikä tarkoituksen\nmukaiseen vuorovaikutukseen sovitettuna ylläpitää ihmisellisen\nelimistön säännöllisen kokonaistoiminnan.[2]\n\nMinä olen koettanut sopusoinnussa kaiken sen kanssa, mitä\nluonnontieteellinen tutkimus jo tällä haavaa voi sanoa, ainakin\nsuurin piirtein kuvailla tätä ihmisellisen elimistön luonnollista\nkolmijakoisuutta kirjassani \"Sielunarvoituksista\". Minulle on käynyt\nselväksi, että biologia, fysiologia, koko luonnontiede, mitä ihmiseen\ntulee, kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa on omaksuva sellaisen\nkäsityskannan ihmisellisestä elimistöstä, että nämä kolme jäsentä\npääjärjestelmä, verenkiertojärjestelmä tahi rinta-järjestelmä ja\naineenvaihto-järjestelmä sen kautta ylläpitävät koko ihmisellisen\nelimistön toimintaa, että niiden toiminta on joltisenkin itsenäistä ja\nettä täydellistä elintoiminnan keskitystä ihmisellisessä elimistössä\n_ei löydy_, vaan että jokainen näistä järjestelmistä on erikoisessa\nsuhteessa ulkomaailmaan. Pää-järjestelmä aistineen, verenkierto- eli\nrytmillinen järjestelmä hengitystoimintoineen ja aineenvaihto\nravinto- ja liikuntoelimineen.\n\nLuonnontieteellisiin menettelytapoihin katsoen ei vielä olla tultu\naivan niin kauas, että varsinaisissa luonnontieteellisissä piireissä\nannettaisiin sille, mitä tässä olen esittänyt ja henkitieteelliseltä\npohjalta lähtien koettanut luonnontieteeseen sovittaa, niin yleinen\ntunnustus, kuin tiedon edistämisen kannalta olisi suotavaa.\n\nMutta se on vain merkkinä siitä, että tottumuksemme ajatella ja koko\ntapamme kuvailla itsellemme maailmata ei vielä ole täydellisesti\nsopusoinnussa sen kanssa, mikä esim. ihmisellisessä elimistössä ilmenee\nluonnon toiminnan sisäisenä olemuksena. Tässä voitaisiin kyllä sanoa:\nno niin, antaa luonnontieteen tulla perästä, se on askel askeleelta\nsaavuttava ihanteensa, se on vielä kerran tunnustava teidänkin\nkatsantokantanne. Mutta yhteiskunnallisen elimistön tarkasteleminen ei\nsiedä lykkäystä. Ei ainoastaan ammattimiehen, vaan myöskin jokaisen\nihmissielun, -- sillä jokainen ihmissieluhan on osa yhteiskunnallisen\nelimistön toiminnasta -- tulee ainakin vaistomaisesti tietää, mitä tämä\nyhteiskunnallinen elimistö välttämättömästi tarvitsee. Terve ajattelu\nja tunne, terve tahto ja halu ottaa osaa yhteiskunnallisen elimistön\nuudistamiseen voi ainoastaan sikäli kehittyä, kuin ollaan vaikkapa\nvain vaistomaisesti tietoisia, että tämän yhteiskunnallisen elimistön\nollakseen terve tulee olla yhtä kolmijakoinen kuin luonnollinen\nelimistö sitä on.\n\nSiitä saakka, kun Schäffle kirjoitti kirjansa yhteiskunnallisen\nelimistön rakenteesta, on etsitty vertauskohtia luontoppaleen --\nsanokaamme ihmisellisen elimistön -- ja ihmisellisen yhteiskunnan\nvälillä. On tahdottu määrätä, mikä yhteiskunnallisessa elimistössä\nvastaa soluja, mikä solustoa, mikä kudosta j.n.e. Onpa äskettäin\nilmestynyt teos Mereyltä \"Maailmanmuunnoksista\", jossa eräät\nluonnotieteelliset tosiasiat ja luonnontieteelliset lait ilman muuta\n-- kuten arvellaan -- sovitetaan ihmiselliseen yhteiskuntaelimistöön.\nKaiken tämän, kaikkien näiden vertailuleikkien kanssa, ei sillä, mitä\ntässä kirjoituksessa tarkotetaan, ole kerrassaan mitään yhteyttä.\nVaan ken luulee näissäkin tarkasteluissa samallaista vertailuleikkiä\nluonnollisen ja yhteiskunnallisen elimistön välillä harjoitettavan, hän\nvain todistaa olevansa kykenemätön tämän esityksen henkeen syventymään.\nSillä eihän tässä pyritä mitään luonnontieteellisiin tosiasioihin\nsoveltuvia totuuksia istuttamaan yhteiskunnalliseen elimistöön; vaan\nvallan toista: että inhimillinen ajattelu, inhimillinen tunne oppisi\nluonnonmukaista elimistöä katsellessaan erottamaan elinkykyisen\nja sitten sovittamaan tämän tutkistelutavan yhteiskunnalliseen\nelimistöönkin. Sovelluttaessa ilman muuta yhteiskunnalliseen elimistöön\nse, minkä luulee oppineensa luonnollisesta elimistöstä, kuten usein\ntapahtuu, osotetaan, ettei tahdota oppia pitämään yhteiskunnallista\nelimistöä yhtä itsenäisenä ja omien lakiensa alaisena, mikä kyllä\npidetään tarpeellisena luonnollisen elimistön ymmärtämiseksi.\nSiinä silmänräpäyksessä, jolloin asetutaan yhtä objektiiviselle\n(ulkokohtaiselle) kannalle yhteiskunnallisen elimistön itsenäisyyteen\nnähden, kuin luonnontutkija asettuu luonnolliseen elimistöön nähden,\nkäsittääkseen sen -- yhteiskunnallisen elimistön -- lakeja, siinä\nsilmänräpäyksessä häipyvät tutkimuksen vakavuuden tieltä kaikki\nvertailuleikit.\n\nSaattaisi myöskin ajatella tämän tutkimuksen perustuvan siihen\nuskoon, että yhteiskunnallinen elimistö pitäisi rakentaa \"harmaiden\",\nluonnontieteestä lainattujen teoriiojen nojaan. Tämä käsityskanta\non esityksestämme niin kaukana, kuin mahdollista. Tarkoitamme aivan\ntoista. Ihmiskunnan nykyinen sairaudentila vaatii, että _kussakin\nyksityisessä ihmisessä_ herää määrätyt _tunteet_ ja että tämä herätys\naikaansaadaan kasvatus- ja opetuslaitoksissa samalla tavalla, kuin\nniissä opetetaan neljä laskutapaa. Mikä tähän asti on itsetiedottomasti\nihmissieluun vanhat yhteiskunnallisen järjestyksen muodot istuttanut,\nsillä ei tule olemaan merkitystä tulevaisuudessa. Uudenaikaisen\nkehityksen vaatimuksiin, jotka nyt ihmisille asetetaan, kuuluu, että\nkukin yksityinen pitää äsken mainituita tunteita yhtä tarpeellisina,\nkuin tähän asti määrättyä koulusivistystä. Tästä lähtien vaaditaan\nihmisiltä oikea tunne siitä, kuinka yhteiskunnallisen elimistön voimien\ntulee toimia, että tuo elimistö pysyisi elinkykyisenä. On opittava\ntuntemaan, että on epäterveellistä ja yhteiskuntavastaista yrittääkään\nantautua tämän elimistön jäseneksi _ilman_ tällaisia tunteita.\n\nNykyaikana saa kuulla puhuttavan \"yhteiskunnallistuttamisesta\"\nmuka ajan vaatimuksena. Tämä yhteiskunnallistuttaminen ei tule\nmerkitsemään yhteiskunnallisen elimistön parannusta, vaan päinvastoin\nsen puoskaroimista, vieläpä ehkä sen turmelemistakin, ellei ihmisten\nsydämissä, ihmisten sieluissa herää ainakin vaistomainen tieto\nyhteiskunnallisen elimistön kolmijakoisuuden välttämättömyydestä.\nTämän yhteiskunnallisen elimistön täytyy voidakseen terveenä toimia\nsäännönmukaisesti synnyttää kolme sellaista jäsentä.\n\nYksi näistä jäsenistä on talouselämä. Alottakaamme tutkistelumme tällä,\nkoska se silminnähtävästi halliten kaiken muun elämän, uudenaikaisen\ntekniikan ja uudenaikaisen kapitalismin kautta on kehittynyt\ninhimillisessä yhteiskunnassa. Tämän talouselämän tulee saada olla\nitsenäinen jäsen yhteiskunnallisessa elimistössä, suhteellisesti yhtä\nitsenäinen, kuin hermo-aistijärjestelmä on suhteellisesti itsenäinen\ninhimillisessä elimistössä. Talouselämään kuuluu kaikki, mikä on\ntavarain tuotantoa, kiertokulkua ja kulutusta.\n\n_Toisena_ yhteiskunnallisen elimistön jäsenenä on meillä julkinen\noikeuselämä, varsinainen poliitinen elämä. Siihen kuuluu, mitä vanhan\noikeusvaltion merkeissä voitiin nimittää varsinaiseksi valtioelämäksi.\nKun talouselämän alaan kuuluu kaikki se, mitä ihminen käyttää\nluonnosta ja omista valmisteistaan, tavarat, tavarain kiertokulku ja\nkulutus, voi tämän yhteiskunnallisen elimistön toisen jäsenen piiriin\nkuulua ainoastaan kaikki se, mikä puhtaasti inhimillisistä syistä\nkoskee ihmisten suhteita toisiinsa. Ymmärtääkseen yhteiskunnallisen\nelimistön jäsenten merkitystä on tärkeintä tuntea erotus julkisen\noikeusjärjestelmän ja talousjärjestelmän välillä, joista edellisen\nasiana on ainoastaan valvoa inhimillisiin syihin perustuvaa ihmisten\nsuhdetta toisiinsa, jota vastoin jälkimmäiselle kuuluu ainoastaan\ntavarain tuotanto, kiertokulku ja kulutus. Nämä seikat on elävästi\ntuntien pidettävä mielessä, että sitten seurauksena tästä tunteesta\ntalouselämä ja oikeuselämä pysyisivät toisistaan erillään, kuten\nihmisen luonnollisessa elimistössä keuhkojen toiminta ulkoilman\nkäsittelyssä eroaa hermo-aistielämän toiminnasta.\n\nKolmantena molempien edellisten rinnalla yhtä itsenäisenä jäsenenä on\nyhteiskunnallisessa elimistössä pidettävä kaikkea sitä, mikä kuuluu\nhenkiseen elämään. Kosk'ei ehkä nimitys \"henkinen sivistys\" tahi\nkaikki, mikä henkistä elämää koskee, ole aivan tarkka, voisi vieläkin\ntarkemmin sanoa: kaikki se, mikä riippuu yksityisen inhimillisen\nyksilön luonnollisista lahjoista ja mikä näiden luonnollisten\nsekä henkisten että ruumiillisten lahjojen nojalla on hyödyttävä\nyhteiskunnallista elimistöä. Ensimmäiseen, talousjärjestelmään,\nkuuluu kaikki, mikä tarvitaan, että ihminen voi järjestää aineelliset\nsuhteensa ulkopuolella häntä olevaan maailmaan. Toiseen järjestelmään\nkuuluu, mikä tarvitaan yhteiskunnallisessa elimistössä ihmisten\nkeskinäisten suhteitten tähden. Kolmanteen järjestelmään kuuluu\nkaikki minkä täytyy saada alkunsa inhimillisestä yksilöstä ja tulla\nyhteiskunnallisen elimistön hyväksi.\n\nNiin totta kuin onkin, että uudenaikainen tekniikka ja kapitalismi\noikeastaan vasta nykyaikana ovat lyöneet leimansa yhteiskunnalliseen\nelämäämme, yhtä välttämätöntä on, että siltä puolen välttämättömästi\ninhimillistä yhteiskuntaa kohtaavat vauriot sillä tavalla korjataan,\nettä ihminen ja _inhimillinen yhteiskunta_ saatetaan oikeaan suhteeseen\nnoihin yhteiskunnallisen elimistön kolmeen jäseneen. Talouselämähän\non yksinkertaisesti omasta itsestään nykyaikana luonut varsin\nmäärätyt muotonsa. Se on yksipuolisella vaikutuksellaan inhimilliseen\nelämään noussut varsin mahtavaan asemaan. Molemmat toiset jäsenet\nyhteiskunnallisessa elämässä eivät tähän asti ole olleet tilaisuudessa\nsaavuttamaan heille lakiensa mukaan kuuluvaa yhtä tunnettua asemaa\nyhteiskunnallisessa elimistössä. Heidän tähtensä on välttämätöntä,\nettä ihmiset ylempänä mainituita tunteita noudattaen kukin paikallaan\ntoteuttavat yhteiskunnallisen jaottelun. Sillä siinä mielessä, kuin\nyhteiskunnallisia kysymyksiä tässä teoksessa koetetaan ratkaista, on\njokaisella yksilöllä yhteiskunnallinen tehtävänsä niin nykyaikana kuin\nlähimmässä tulevaisuudessa.\n\nSillä, mitä kutsumme yhteiskunnallisen elimistön ensimmäiseksi\njäseneksi, talouselämällä, on luonnollinen perustuksensa, kuten\nyksityinen ihminenkin on riippuvainen henkisen ja ruumiillisen\nelimistönsä taipumuksista siihen nähden, miksi hän aikoo opintojensa,\nkasvatuksen ja elämänsä kautta päästä. Tämä luonnollinen perustus\nlyö ensi sijassa leimansa talouselämään ja sitä tietä koko\nyhteiskunnalliseen elimistöön. Mutta tämä luonnollinen perustus on\nsellaisenaan olemassa ilman, että sitä millään yhteiskunnallisilla\njärjestelyillä tahi millään yhteiskunnallistuttamisella voitaisiin\nsinne tahi tänne muuttaa alkuperäisestä muodostaan. Se on otettava\nyhteiskunnallisen elämän perustukseksi sellaisenaan, kuten ihmisen\nkasvatuksen täytyy perustua niihin taipumuksiin, ruumiillisiin tahi\nhenkisiin kykyihin, joita hänessä eri aloilla voi löytyä.\n\nJokaisessa yhteiskunnallistuttamisessa, jokaisessa yrityksessä uudistaa\nihmisten taloudellista yhteiselämää on otettava huomioon luonnollinen\nperustus. Sillä kaiken tavarakiertokulun, kaiken inhimillisen työn,\njopa kaiken henkisen elämänkin perustuksena ja alkuelementteinä on se,\nmikä sitoo ihmisen määrättyyn kohtaan luonnossa. Yhteiskunnallisen\nelimistön suhde luonnolliseen perustukseensa on käsitettävä juuri\nsamaten, kuin yksityisen ihmisen opetuksessa on huomioon otettava hänen\ntaipumuksensa. Tämän voi itselleen parhaiten selvittää esimerkeillä\näärimmäistapauksista. Ei tarvitse muuta, kuin esim. ajatella, että\neräillä seuduilla maapalloa, jossa banaani on helpoimmin saatavissa\noleva ihmisravinto, koko inhimillinen yhteis-elämä supistuu siihen\ntyöhön, joka tarvitaan _banaanien_ kuljettamiseen kasvupaikoiltaan\nmääräpaikkoihinsa ja niiden valmistamiseen ravintoaineeksi. Verratessa\nsitä ihmistyötä, joka vaaditaan banaanien tekemiseen inhimillisen\nyhteiskunnan ravintoaineeksi, siihen työhön, joka tarvitaan, sanokaamme\nkeski-Euroopassa, vehnän valmistamiseen ravinnoksi, niin on banaanin\nvaatima työ, alhaisen laskun mukaan, kolmesataa kertaa pienempi vehnän\nvaatimaa työtä.\n\nTämä on tosin äärimmäisiä tapauksia. Mutta tällaisia luonnollisesta\nperustuksesta riippuvia eroavaisuuksia työn määrässä esiintyy\ntuotantoaloilla Europankin yhteiskunnissa -- ja jolleivät vastakohdat\nolekaan niin jyrkät, kuin banaanista ja vehnästä puhuttaessa, niin ne\novat kuitenkin olemassa. Niin seuraa itse talouselimistön luonteesta,\nettä ihmisen suhteesta hänen taloutensa luonnolliseen perustukseen\nriippuu se työmäärä, jolla hänen täytyy ottaa osaa taloudelliseen\nkiertokulkuun. Eikä tarvitse muuta kuin verrata: _Saksassa_,\nkeskisatoisilla seuduilla, antaa kylvö 7 tahi 8 kertaisen sadon;\n_Chilessä_ 12 kertaisen; _Pohjois-Amerikassa_ 17 kertaisen, _Perussa_\n20 kertaisen (kts. Jentsch, Volkwirtschaftslehre, siv. 64).\n\nTämä yhtäjaksoinen kiertokulku eri asteineen, joka alkaa ihmisen\nsuhteella luontoon jatkuen hänen toiminnallaan saadakseen\nluonnontuotteet käyttökelpoisiksi, kaikki tämä ja ainoastaan\ntämä muodostaa terveen yhteiskunnallisen elimistön taloudellisen\njäsenen. Se on yhteiskunnallisessa elimistössä samassa asemassa,\nkuin pääjärjestelmä, josta yksilölliset taipumukset riippuvat,\ninhimillisessä elimistössä. Ja niinkuin pääjärjestelmä on riippuvainen\nkeuhko-sydän järjestelmästä, niin on talousjärjestelmä riippuvainen\ninhimillisestä työnteosta. Mutta kun nyt pää ei yksin voi ohjata\nhengitystä, ei myöskään pitäisi talouselämässä vaikuttavien\nvoimien saada ohjata inhimillistä työjärjestelmää. Ihminen ottaa\nharrastuksineen osaa talouselämään. Hänen harrastuksensa johtuvat hänen\nsielullisista ja henkisistä tarpeistaan. Kuinka nämä harrastukset\nvoidaan parhaiten tyydyttää yhteiskunnallisessa elimistössä, niin\nettä kukin yksilö tämän elimistön avulla saa parhaalla mahdollisella\ntavalla tarpeensa täytettyä ja että hän myös edullisimmalla tavalla\nvoi ottaa osaa talouteen, tämä kysymys on käytännöllisesti ratkaistava\ntaloudellisissa laitoksissa. Ja se voi ainoastaan siten tapahtua, että\nkaikille harrastuksille annetaan täysi tunnustus ja että myös hyvää\ntahtoa ja tilaisuutta löytyy saada ne toteutetuiksi. Piiri, jossa\nharrastukset heräävät, sijaitsee talouselämän rajojen ulkopuolella. Ne\nkehittyvät rinnan ihmisen sielu- ja henkiolennon kanssa. Talouselämän\nvelvollisuus on järjestää laitoksia niiden tyydyttämiseksi. Näillä\nlaitoksilla ei saa olla mitään muuta tehtävää, kuin valmistaa ja\nvaihtaa tavaroita, joiden arvo riippuu ihmisten kysynnästä. Tavaran\narvon määrää se, joka niitä kuluttaa. Sen kautta että tavaran arvon.\nmäärää kuluttaja, on sen merkitys yhteiskunnallisessa elimistössä aivan\ntoinen, kuin paljon muun, jota ihminen tämän elimistön jäsenenä pitää\narvossa. Talouselämää, jonka piiriin tavarantuotanto, vaihto ja kulutus\nkuuluvat, on tarkastettava ilman ennakkoluuloja. Silloin tullaan\nnäkemään se oleellinen erotus, -- johon _paljas_ tarkastelu ei riitä\n-- mikä vallitsee ihmisten välillä silloin kun toinen valmistaa tavaroita\ntoiselle, ja taas toisaalta silloin, kun he ovat oikeussuhteissa\nkeskenään. Tällainen tarkastelu on johtava siihen käytännölliseen\nvaatimukseen, että yhteiskunnallisessa elimistössä oikeus- ja talouselämä\non kokonaan pidettävä erossa toisistaan. Niiden laitosten toiminta,\njotka tarkottavat tavarain valmistusta ja vaihtokauppaa, ei voi\nkehittää niin hyviä oikeussuhteita ihmisten kesken, kuin pitäisi. Sillä\ntaloudellisessa elämässä lähestyvät ihmiset toisiaan sentähden, että he\npalvelevat toistensa etuja; perinpohjin toisenlainen on se suhde, jossa\nihmiset ovat toisiinsa oikeuselämässä.\n\nNyt voisi uskoa, että tämä olevien olojen vaatima erotus olisi jo\naikaan saatu sillä, että laitoksissa, jotka palvelevat talouselämää,\npidettäisiin huolta oikeuksista, joiden tulee vallita tähän\ntalouselämään sidottujen ihmisten keskinäisissä suhteissa. -- Sellainen\nusko ei saa tukea elämän todellisuudesta. Ihminen voi vasta silloin\nsisimmässään kokea oikean oikeussuhteen vallitsevan itsensä ja muiden\nihmisten välillä, kun hän tätä kokemusta ei saavuta taloudellisessa\nelämässä, -- vaan aivan toisissa oloissa. Sentähden tulee terveessä\nyhteiskunnallisessa elimistössä talouselämän _rinnalla_ ja omassa\nvapaudessaan kehittyä elämä, joka synnyttää ja ylläpitää ihmisten\nkeskeisiä oikeussuhteita. Mutta oikeuselämä onkin varsinaisesti\npolitillista, valtiollista elämää. Siinä määrin kuin ihmiset\nsovelluttavat ne harrastukset, joita he palvelevat talouselämässä,\noikeusvaltion lainsäädäntöön ja hallitukseen, ilmaisevat näin syntyneet\noikeusolot ainoastaan heidän taloudellisia harrastuksiaan. Milloin\noikeusvaltio itse harjottaa taloutta, kadottaa se kokonaan kykynsä\nohjata ihmisten oikeuselämää. Sillä sen toimenpiteet ja laitokset\npalvelevat silloin pakostakin inhimillisiä tavara-pyyteitä; eikä\nniitä elähytä sellaiset vaikuttimet, jotka tarkottavat parannuksia\noikeuselämässä.\n\nTerve yhteiskunnallinen elimistö kaipaa toisena jäsenenä talouselämän\nrinnalla itsenäistä politillista valtioelämää. Itsenäisessä\ntalouselämässä johtavat siinä vallitsevat voimat ihmisiä laitoksiin,\njotka mahdollisimman hyvästi palvelevat tavarain valmistusta ja\nvaihtoa. Politillisessa valtioelämässä luodaan sellaisia laitoksia,\njotka järjestelevät ihmisten ja ihmisryhmien keskenäisiä suhteita\ntavalla, joka tyydyttää ihmisten oikeustunnetta.\n\nSe näkökanta, jolta tässä esitetty vaatimus oikeusvaltion täydellisestä\nerottamisesta talouselämästä lähtee, perustuu _todelliseen_\nihmiselämään. Sellainen näkökanta on vieras jokaiselle, joka tahtoo\nyhdistää oikeuselämää ja talouselämää keskenään. Taloudellisessa\nelämässä toimivilla ihmisillä on luonnollisesti myös oikeustunne; mutta\nhe tulevat seuraamaan _ainoastaan_ sitä eikä taloudellisia harrastuksia\nhuolehtiessaan oikeudenmukaisesta lainsäädännöstä ja hallinnosta, kun\nheillä tässä asiassa on päätösvalta oikeusvaltiossa, joka sellaisenaan\nei ole missään tekemisissä talouselämän kanssa. Sellaisella\noikeusvaltiolla on omat lainsäädäntö- ja hallintoelimensä, molemmat\nlaaditut uudemman ajan oikeustajunnan mukaisille periaatteille.\nSellainen oikeusvaltio syntyy ihmistunnossa elävistä vaikuttimista,\njoita nykyään nimitetään demokratisiksi. Talousjärjestelmä luo\nlainlaadinta- ja hallinto-elimensä talouselämän vaatimusten mukaisesti.\n\nVälttämätön vuorovaikutus oikeus- ja talouselinten _johtojen_ välillä\ntulee tapahtumaan likimain samalla tavalla, kuin nykyään itsenäisten\nvaltioalueiden hallitusten välillä. Tämän jaottelun kautta tulee se,\nmikä yhdessä järjestössä kehittyy, tarpeenmukaisesti vaikuttamaan\nsiihen, mitä toisessa tapahtuu. Tämä vaikutus taas estyy sen kautta,\nettä yksi järjestö kehittää itsenäisesti sen, mitä sille pitäisi tulla\ntoiselta.\n\nKuten talouselämä yhdeltä puolen on luonnollisen perustuksensa\n(ilmaston, alueen maantieteellisen laadun, mahdollisten\nluonnonrikkauksien perustuksensa y.m.) edellytyksistä riippuvainen,\nsamoin on se toiselta puolen riippuvainen niistä oikeus-suhteista,\njotka valtio luo taloutta harjoittavien ihmisten ja ihmisryhmien\nvälille. Näihin rajoihin sisältyy kaikki se, mitä talouselämän toiminta\nvoi ja saa käsittää. Samoin kuin luonto asettaa ehdot, jotka ovat\ntalouspiirin ulkopuolella ja jotka taloutta harjoittavan ihmisen täytyy\nkäyttää hyväkseen taloutensa perustuksena, samoin tulee oikeusvaltion\nterveessä yhteiskunnallisessa elimistössä järjestää ihmisten\nväliset talouselämässä esiintyvät oikeussuhteet, vaikka kohtakin se\ntalouselämän vastapainona elää omintakeista elämäänsä.\n\nSiinä yhteiskunnallisessa elimistössä, joka on syntynyt ihmiskunnan\ntähänastisen kehityksen kuluessa ja jossa koneitten aikakausi ja uuden\naikainen kapitalistinen talousmuoto ovat antaneet yhteiskunnalliselle\nliikkeelle sen erikoisen leiman, käsittää talouselämä enemmän, kuin\nsen terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä pitäisi käsittää.\nNykyaikaiseen taloudelliseen kiertokulkuun, jonka pitäisi käsittää\nainoastaan tavaroita, ovat sekottuneet myös inhimillinen työvoima,\njopa inhimilliset oikeudetkin. Nykyaikaisessa työnjakoon perustuvassa\ntalousjärjestössä harjotetaan vaihtokauppaa ei ainoastaan tavaralla\ntavaraa vastaan, vaan myös tavaralla työtä ja työllä oikeuksia vastaan.\n(Nimitän tavaraksi jokaista ainetta, joka inhimillisen toiminnan\nkautta on tullut käyttökelpoiseksi missä tahansa sitä ihmisille\ntarjottaneekin. Olkoonpa että tämä nimitys monesta taloustieteilijästä\ntuntuu loukkaavalta taikka vähemmän tarkalta, luulisin sen auttavan\nymmärtämään talouselämässä esiintyviä ilmiöitä.)[3] Kun joku ostamalla\nhankkii itselleen maakappaleen, on tätä pidettävä maakappaleen\nvaihtamisena tavaroihin, joiden vastineena kauppasumma on. Maakappale\nitse sitävastoin ei talouselämässä käy tavarasta. Sen paikka\nyhteiskunnallisessa elimistössä on vain sen _oikeuden_ kautta, mikä\nihmisellä on sen omistamiseen. Tämä oikeus on oleellisesti jotakin\ntoista, kuin se suhde, jossa tavaran valmistaja on tavaraansa.\nJälkimmäiseen suhteeseen sisältyy oleellisesti se, että se ei ollenkaan\nkoske sitä vallan toisenlaista suhdetta ihmisten välillä, joka syntyy,\nkun joku on saanut yksinomaisen käyttöoikeuden maakappaleeseen. Tämän\nomistaja alistaa muut ihmiset, jotka toimeentulonsa tähden antautuvat\nhänen työhönsä tällä maakappaleella tahi ovat pakotetut sillä asumaan,\nriippuvaisuuteen itsestään. Sen kautta taas, että keskenään vaihdetaan\ntaloudellisia tavaroita, joita valmistetaan ja kulutetaan, ei synny\ntällaista riippuvaisuussuhdetta.\n\nKen näihin elämäntotuuksiin ilman ennakkoluuloja syventyy, hänelle\non selviävä, että niiden täytyy kuvastua terveen yhteiskunnallisen\nelimistön laitoksissa. Niinkauvan kun tavaroita vaihdetaan tavaroihin\ntalouselämässä, ei tavaroiden arvioiminen riipu henkilöiden ja\nhenkilöryhmien välisistä oikeussuhteista. Mutta niinpian kun tavarat\nvaihdetaan oikeuksiin, kosketetaan itse oikeussuhteisiin. Vaihdolla\nsinään on oma arvonsa. Se on välttämätön elämän aines nykyisessä\ntyönjakoon perustuvassa yhteiskunnallisessa elimistössä; kysymys on\nvaan siitä, että vaihtamalla oikeus tavaraan oikeudesta itsestään\ntehdään tavara, milloin oikeus saa alkunsa talouselämästä. Se voidaan\nestää ainoastaan siten, että yhteiskunnallisessa elimistössä toiselta\npuolen luodaan sellaisia laitoksia, joiden _ainoa_ tarkotus on ohjata\ntavarain kiertokulkua tarkoituksenmukaisimmalla tavalla; toiselta\npuolen taas sellaisia, jotka järjestävät tavaroita valmistavien,\nkauppaavien ja kuluttavien henkilöiden oikeudet. _Nämä_ oikeudet eivät\nolemukseltaan ensinkään eroa toisista oikeuksista, joiden tulee vallita\ntavarainvaihdosta kokonaan riippumattomissa henkilösuhteissa. Jos minä\nvahingoitan tahi hyödytän kanssaihmisiäni tavarainkaupalla, kuuluu\nse samaan alaan yhteiskunnallista elämää, kuin vahingoittaminen tahi\nhyödyttäminen sellaisellakin toiminnalla, joka suoranaisesti ei kuvastu\ntavarain vaihdosta.\n\nYksityisen ihmisen elämässä yhtyvät oikeuslaitosten vaikutukset\npuhtaasti taloudellisesta toiminnasta johtuvien vaikutusten\nkanssa yhteen. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä täytyy\nniiden tulla kahdelta eri taholta. Taloudellisessa järjestelmässä\ntulee eri taloudenhaaroissa kasvatuksen ja kokemuksen kautta\nsaavutetun perehtymyksen antaa johtaville henkilöille tarvittavat\nnäkökohdat. Oikeusjärjestelmässä toteutetaan lakien ja hallinnon\nkautta mitä oikeudentunne yksityisten ihmisten ja ihmisryhmien\nkeskinäisissä suhteissa vaatii. Talousjärjestelmässä annetaan samoja\nammatti- ja kulutusharrastuksia edustaville tahi muissa suhteissa\nyhtäläisiä pyrintöjä ajaville tilaisuus muodostaa yhtymiä, jotka\nkeskinäisellä vuorovaikutuksella aikaansaavat yleistalouden. Tämä\njärjestelmä perustuu assosiatiiviselle pohjalle ja assosiatsioonien\nyhteistoimintaan. Assosiatsioonien toiminta saa olla vain puhtaasti\ntaloudellista laatua. Oikeusperusteen, jolla ne työskentelevät, määrää\noikeusjärjestö. Kun tuollaiset talousassosiatsioonit tahtovat saada\ntaloudelliset harrastuksensa kuuluviin talousjärjestön edustaja- ja\nhallintoelimissä, silloin ei niiden tarvitse pyrkiä tunkeutumaan\noikeusvaltion lakiasäätävään tahi hallitsevaan johtoon (esim.\nmaanviljelijäin liittona, teollisuudenharjoittajain puolueena),\nsaadakseen siellä toteutetuksi, mitä he eivät voi saavuttaa\ntalouselämässä. Ja kun oikeusvaltio ei sekaannu mihinkään talouselämän\nalaan, silloin se on ainoastaan luova laitoksia, jotka perustuvat sen\nasukasten oikeudentuntoon. Ja vaikkapa oikeusvaltion eduskunnassa,\nniinkuin luonnollista, istuvatkin samat henkilöt, jotka talouselämässä\ntoimivat, estää kuitenkin talouselämän ja oikeuselämän jako edellistä\nvaikuttamasta jälkimmäiseen ja turmelemasta yhteiskunnallisen elimistön\nterveyttä, kuten voisi käydä, jos valtiojärjestö itse huolehtisi\ntalouselämän haaroista ja jos siinä talouselämän edustajat laatisivat\nlakeja omia etujaan silmällä pitäen.\n\nKuvaavan esimerkin talous- ja oikeuselämän yhteen sulautumisesta\ntarjosi Itävalta yhdeksännentoista vuosisadan kuudennella\nvuosikymmenellä itselleen laatimalla valtiosäännöllään. Tämän\nvaltakunnan valtioneuvoston valitsivat talouselämän neljä haaraa:\nsuurtilojen omistajat, kauppakamarit, kaupungit, kauppalat,\nteollisuuskeskukset ja maalaiskunnat. Kuten näkyy ei valtakunnan\nedustuksen kokoonpanossa ajateltu etusijassa muuta, kuin että\ntaloudellisista oloista huolta pidettäessä oikeuselämä kukoistaisi\nitsestään. Totta kyllä ovat Itävallan nykyiseen hajoamistilaan\ntuntuvasti vaikuttaneet sen eri kansallisuuksien ristiriitaiset\npyrinnöt. Mutta yhtä varmana voi pitää, että talousjärjestelmän\nrinnalla toimiva oikeusjärjestelmä olisi puhtaaseen oikeustunteeseen\nperustuen kehittänyt sellaisen yhteiskunnallisen elimistön, jossa\nkansojen yhteiselämä olisi käynyt mahdolliseksi.\n\nJulkiseen elämään nykyaikana innostunut ihminen luo silmänsä\ntavallisesti asioihin, joilla vasta toisessa sijassa on tälle\nelämälle merkitystä. Sen hän tekee siitä syystä, että hän on tottunut\najattelemaan yhteiskunnallista elämää yhtenäisenä muodostumana: mutta\n_sellaista_ muodostumaa varten ei voi löytyä vastaavaa vaalitapaa.\nSillä _jokaisen_ vaalitavan kautta täytyy taloudellisten harrastusten\nja oikeudellisten vaikutinten häiritä toisiaan. Ja mikä seuraus\ntästä häiriöstä on yhteiskunnalliselle elämälle, se on pakostakin\njärkyttävä yhteiskuntajärjestystä. Julkisen elämän päämääränä tulee\nsentähden ennen kaikkea nykyaikana olla pyrkimys talouselämän ja\noikeusjärjestyksen perinpohjaiseen erottamiseen. Kun tämä erotus\non läpisuoritettu, tulevat erotetut järjestelmät kyllä löytämään\nparhaan tavan valita lainsäätäjänsä ja hallintonsa. Niiden kysymysten\njoukossa, jotka tällä haavaa odottavat ratkaisuaan, voivat kysymykset\nvaalitavasta, niin perin tärkeitä kuin ovatkin, vasta toisessa sijassa\ntulla huomioonotetuiksi. Missä vanhat olosuhteet vielä vallitsevat,\nolisi niistä lähdettävä uuteen jakoon pyrittäessä. Missä vanhat\nolot jo ovat hajonneet tahi ovat hajoamassa, pitäisi yksityisten\nhenkilöiden tahi henkilöryhmien tehdä yllämainittuun suuntaan tähtääviä\nuudistusalotteita. Pyrkimystä julkisen elämän uudestaluomiseen\nkädenkäänteessä pitävät järkevät sosialistitkin haaveilemisena. He\nodottavat tarkottamansa olevien olojen tervehtymisen tapahtuvan\nvähittäisen, asianmukaisen muuttumisen kautta. Että sen sijaan\nihmiskunnan historialliset kehitysvoimat nykyaikana vaativat järkevätä\npyrkimystä yhteiskunnalliseen uudistustyöhön, sen voi jokainen\nennakkoluuloton oppia kauvas näkyvistä tosiasioista.\n\nKen pitää \"käytännöllisesti mahdollisena\" ainoastaan sitä, mitä hän on\ntottunut näkemään oman ahtaan näköpiirinsä sisäpuolella, hän on pitävä\ntässä esitettyä \"epäkäytännöllisenä\". Jos hänen on mahdotonta tehdä\nkääntymys ja jos hänellä on jollakin elämän alalla vaikutusvaltaa,\nsilloin hän ei toiminnallaan edistä yhteiskunnallisen elimistön\ntervehtymistä, vaan jatkuvaa sairastamista, kuten samaa mieltä olevat\nhenkilöt ovat vaikuttaneet nykyisten olojen luomisessa.\n\nNiiden pyrkimysten, joihin ihmiskunnan johtavat piirit ovat\npanneet alun ja joiden seurauksena on muutamien taloushaarojen\n(postin, rautateiden y.m.) ottaminen valtion haltuun, täytyy\nväistyä vastakkaisen pyrkimyksen, kaiken talouden poliitillisesta\nvaltiolaitoksesta irroittamisen, tieltä. Ajattelijat, jotka tahtovat\nuskoa työskentelevänsä terveen yhteiskunnallisen elimistön hyväksi,\nosaavat vetää viimeiset johtopäätökset tähänastisten johtopiirien\nvaltionhalttuunottamispyrinnöistä. He tahtovat yhteiskunnallistuttaa\nkaikki talouselämän välikappaleet, sikäli kuin ne kuuluvat\ntuotantovälikappaleisiin. Terve kehitys on myöntävä talouselämälle\nsille tulevan itsenäisyyden ja poliitilliselle valtiolle tilaisuuden\nvaikuttaa oikeusjärjestyksen avulla talousjärjestöön, ettei yksityinen\nihminen tuntisi olevansa sidottu yhteiskunnalliseen elimistöön vastoin\noikeudentuntoaan.\n\nOn helppo havaita, kuinka tässä esitetyt ajatukset ovat lähtöisin\n_ihmiskunnan todellisesta elämästä_, kun luo silmäyksensä työhön, jonka\nihminen yhteiskunnallisen elimistön hyväksi suorittaa ruumiillisella\ntyövoimallaan. Kapitalistisen talousmuodon rajoissa on tämä työ\nsillä tavalla tullut yhteiskunnallisen elimistön hyväksi, että\ntyönantaja ostaa sen, niinkuin tavaran, työnottajalta. Toimitetaan\nvaihto rahan (tavaran edustajan) ja työn välillä. Mutta tällainen\nvaihto ei ensinkään voi todellisuudessa tapahtua. Se vain _näyttää_\ntapahtuvan [4]. Todellisuudessa ottaa työnantaja vastaan työn tekijältä\ntavaroita, jotka voivat valmistua ainoastaan siten, että työntekijä\nuhraa työvoimansa niiden valmistamiseen. Näiden tavarain vasta-arvosta\nsaa työmies osansa, työnantaja toisen osan. Tavarain valmistus\ntapahtuu työnantajan ja -tekijän yhteistoiminnalla. Vasta molempien\nyhteistoiminnan tulos joutuu talouselämän kiertokulkuun. Työntuloksen\naikaansaamiseen tarvitaan oikeussuhdetta työmiehen ja työnteettäjän\nvälillä. Mutta tämä oikeussuhde voi kapitalistisen taloustavan\nvallitessa saada muodon, jonka määrää työnantajan taloudellinen\nylivalta työntekijän ylitse. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä\ntäytyy käydä selväksi, ettei työtä voida maksaa. Sillä ei tavaraan\nverrattuna voi olla taloudellista arvoa. Sellainen on vasta työn kautta\nvalmistuneella tavaralla verrattuna toisiin tavaroihin. Millä tapaa ja\nminkä verran ihmisen tulee työskennellä yhteiskunnallisen elimistön\nylläpitämiseksi, tulee järjestää ottamalla varteen hänen kykynsä ja\ninhimillisen olemassa-olon ehdot. Tämä voi tapahtua ainoastaan silloin,\nkun politillinen valtio ottaa huostaansa järjestelyn riippumatta\ntalouselämän hallituselimistä.\n\nSellaisen järjestelyn kautta luodaan lisäksi tavaralle arvoperuste\nsen rinnalle, jonka luonnon ehdot muodostavat. Niinkuin tavaran arvo\ntoiseen verrattuna kasvaa sen kautta, että toisen raaka-aineiden saanti\non vaikeampi kuin toisen, niin tulee tavaran arvon riippua siitä, minkä\nverran ja millaista työtä oikeusjärjestyksen mukaan saadaan käyttää\ntavaran valmistukseen[5]\n\nTalousjärjestelmä tulee tällä tavalla kahdelta puolelta\ntarpeenmukaisesti -rajoitetuksi: toiselta puolen luonnonpohjalla,\njoka ihmisten on pakko ottaa sellaisena, kuin se on; toiselta puolen\noikeudenpohjalla, jonka oikeudentunteen talouselämästä riippumattomassa\npoliitillisessa valtiossa _tulee_ luoda.\n\nOn helppo nähdä, että yhteiskunnallisen elimistön näin valvoessa\ntaloudellisen hyvinvoinnin täytyy kohota ja laskea aina sen työmäärän\nmukaan, mikä oikeudentunnon mukaisesti suoritetaan. Tällainen\nkansantaloudellisen hyvinvoinnin riippuvaisuus on terveessä\nyhteiskunnallisessa elimistössä välttämätön. Se yksin voi estää\nkäyttämästä ihmistä talouselämässä niin, ettei hän enää voi pitää\nolemassaoloaan ihmisarvoisena. Ja sellainen epätoivon tunne ihmisissä\nolemassaolon arvottomuudesta onkin todenmukaisesti syynä kaikkiin\nhämminkeihin yhteiskunnallisessa elimistössä.\n\nTaloudellisen hyvinvoinnin liiallinen rajotus oikeuden taholta\nvoidaan samalla tavalla korvata, kuin on tapa parantaa luonnonpohjaa.\nTeknillisillä keinoilla voidaan saada laihempi maanlaatu runsaamman\nsadon antavaksi; voidaan, siihen pakotettuna varallisuuden liiallisen\nvähenemisen vuoksi, muuttaa työtapaa ja -- määrää. Mutta nämä muutokset\neivät saa suoranaisesti lähteä talouselämän kiertokulusta, vaan siitä\nkaukonäköisyydestä, joka kehittyy talouselämästä riippumattoman\noikeuselämän pohjalla.\n\nKaikkeen siihen, mitä talouselämä ja oikeustunne yhteiskunnallisen\nelämän järjestämisestä aikaansaavat, on mukana vaikuttamassa eräs\nseikka, joka saa alkunsa kolmannesta lähteestä: yksityisen ihmisen\nyksilöllisistä taipumuksista. Tämä ala käsittää kaiken korkeimmasta\nhenkisestä tuotannosta aina siihen, minkä suurempi tahi vähempi\nruumiillinen sopivaisuus yhteiskunnallisen elimistön palvelukseen\nihmistöissä aikaansaa. Mikä tästä lähteestä saa alkunsa, se täytyy\naivan toisella tavalla johtaa terveeseen yhteiskunnalliseen elimistöön,\nkuin se, mikä liikkuu tavarain kiertokulussa tahi voi virrata\nvaltioelämästä. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta terveellisellä\ntavalla tätä vastaanottoa järjestää, kuin jättää se riippuvaiseksi\nihmisten omasta vastaanottavaisuudesta ja vaikuttimista, jotka johtuvat\nyksilöllisistä taipumuksista. Jos talouselämän tahi valtioelinten\nannetaan keinotekoisesti sekaantua tällaisten taipumusten kannustamaan\nihmistoimintaan, silloin heiltä suurimmaksi osaksi riistetään heidän\nelämänsä todellinen perustus. Tämä perustus voi löytyä ainoastaan siinä\nvoimassa, joka panee ihmisten teot omasta itsestään kehittymään. Jos\nheidän toimintansa tehdään suoranaisesti riippuvaiseksi taloudellisesta\nelämästä taikka jos valtio tahtoo sitä järjestellä, silloin on vapaa\ntyöhalu herpaantuva. Mutta se on yksin kykenevä ohjaamaan toiminnan\nhyödyksi yhteiskunnalliselle elimistölle. Henkielämälle, josta myös\nmuiden yksilöllisten taipumusten kehitys ihmiselämässä lukemattomilla\nsiteillä riippuu, voidaan tarjota terve kehitysmahdollisuus ainoastaan,\nkun se saa luomistyössään nojautua omiin vaikuttimiinsa ja kun se\nlöytää ymmärtämystä ihmisissä, jotka sen työt ottavat vastaan.\n\nMitä tässä henkielämän terveen kehityksen ehtoina esitetään, sitä ei\nnykyaika käsitä sentähden, että siihen tarvittava selvä näkökyky on\nsumentunut tämän elämän sekaantumisesta politiseen valtioelämään.\nTämä sekaantuminen on tapahtunut viimeisten vuosisatojen kuluessa ja\nsiihen on vähitellen totuttu. Tosin puhutaan \"tieteen ja opetuksen\nvapaudesta\", mutta kuitenkin pidetään luonnollisena, että poliitinen\nvaltio määräilee \"vapaata tiedettä\" ja \"vapaata opetusta\". Ei olla\ntietääkseenkään, kuinka tämä valtio sen kautta tekee henkielämän\nomista valtiollisista tarpeistaan riippuvaiseksi. Ajatellaan että\nvaltio kyllä hankkii paikat, joissa opetetaan; sitten voivat ne, jotka\nnäihin paikkoihin pääsevät \"vapaasti\" levittää henkielämää. Tällaiseen\nkatsantokantaan tottuneina ei havaita, kuinka läheisesti kiintynyt\nhenkisen elämän _sisällys_ on ihmisen sisäiseen olemukseen, jossa\nse kehittyy, ja kuinka tämä kehitys ainoastaan silloin voi tapahtua\nvapaasti, kun sitä muut vaikuttimet eivät pakota yhteiskunnallisen\nelimistön palvelukseen, kuin sen omat sisäiset. Sekaantuminen\nvaltioelämään ei ole lyönyt leimaansa ainoastaan tieteiden ja sen\nyhteydessä olevan henkielämän hallintoon, vaan myös sisällykseen.\nTosin kyllä ei valtion suoranainen vaikutus ulotu matematiikkaan eikä\nfysiikkaan, mutta ajateltakoon historiaa ja muita kultuuritieteitä.\nEivätkö ne kuvasta juuri sitä mikä on tuloksena niiden edustajain\nosanotosta valtioelämään tämän elämän tarpeiden tyydyttämiseksi. Juuri\ntämän niille vieraan ominaisuutensa kautta vaikuttavat nykyaikaiset\ntietoperäiset, henkielämää vallitsevat käsitykset proletariaattiin\nhaaveiluilta. Tämä havaitsi, kuinka valtioelämän vaatimukset\npainavat ihmisajatuksiin määrätyn leimansa, joka vastaa johtavien\nluokkien harrastuksia. Proletaarisesti ajatteleva näki vallitsevissa\nmielipiteissä ainoastaan aineellisten harrastusten ja etukysymysten\nkuvastuvan. Se herätti hänessä tunteen, että kaikki henkielämä olisi\nhaaveilua, kuvastusta taloudellisesta järjestelmästä.\n\nTällainen ihmisen henkiselle elämälle turmiollinen katsantokanta\nkatoaa, kun se tunne pääsee heräämään, että henkisellä alalla vallitsee\nulkonaisen aineellisen elämän yläpuolelle ulottuva todellisuus, jolla\non oma sisällyksensä. Tällaisen tunteen on mahdotonta herätä, ellei\nhenkinen elämä saa yhteiskunnallisessa elimistössä itsenäisesti\nkehittyä omien sisäisten vaikutelmiensa mukaisesti. Ainoastaan\nsellaisilla henkielämän edustajilla, jotka itse seisovat sellaisen\nkehityksen keskellä ja sitä johtamassa, on voimia hankkia tälle\nelämälle sille kuuluva vaikutusvalta yhteiskunnallisessa elimistössä.\nTaide, tiede, maailmankatsantokanta ja kaikki, mitä niihin kuuluu,\ntarvitsevat tällaisen itsenäisen aseman inhimillisessä yhteiskunnassa.\nSillä henkinen elämä yhdistää kaikki toisiinsa. Yhden vapaus ei voi\nmenestyä ilman toisen vapautta. Vaikkakaan valtion tarpeet eivät\nsuoranaisesti määrää matematiikan ja fysiikan sisältöä, kuitenkin\nniistä vedetyt johtopäätökset, mitä ihmiset ajattelevat niiden arvosta,\nmikä vaikutus niiden viljelemisellä voi olla koko muuhun henkielämään\nja paljon muuta riippuu näistä tarpeista, kun valtio määräilee\nhenkielämän eri aloja. On yksi asia, kun alkukoulun opettaja seuraa\nvaltioelämän vaikutelmia; toinen on asia, kun hän saa nämä vaikutelmat\nhenkielämästä, jolla on perustus omassa itsessään. Sosialidemokratiakin\non tällä alalla saanut perinnökseen vain johtavien luokkien\najatustottumukset ja tavat. Se pitää ihanteenaan istuttaa henkinen\nelämä talouselämän pohjalle rakennettuun yhteiskuntaruumiisen. Jos se\nsaavuttaisi tämän päämääränsä, se voisi jatkaa samaa tietä, kunnes\nhenkielämä menettäisi kokonaan arvonsa. Se on yksipuolisesti ilmaissut\noikean tunteen vaatimuksellaan: uskonnon tulee olla yksityisasia.\nSillä terveessä yhteiskuntaelimistössä tulee kaiken henkisen elämän\nvaltion ja talouden rinnalla olla \"yksityisasia\" tarkottamassamme\nmerkityksessä. Mutta sosialidemokratia siirtäessään uskonnon\nyksityiselle alueelle ei lähde siltä näkökannalta, että henkisesti\narvokas siten asetettaisiin yhteiskunta-elimistössä sellaiseen asemaan,\njossa se pääsisi paremmin ja korkeammalle kehittymään, kuin valtion\nvaikutuksen alaisena. Se tarkottaa, että yhteiskunta-elimistön tulee\nomilla keinoillaan hoidella vain sellaista, mikä sille itselleen\non elämäntarve. Mutta sitä ei uskonto sen mielestä ole. Näin\nyksipuolisesti julkisesta elämästä eristettynä ei henkisen elämän yksi\nhaara voi menestyä, kun muu henkinen elämä on kahleissa. Uudenaikaisen\nihmiskunnan uskonnollinen elämä on yhdessä koko vapautuneen henkisen\nelämän kanssa kehittävä sieluja kohottavaa voimaansa ihmiskunnan\nhyväksi.\n\nEi yksistään tämän henkisen elämän luomisen, vaan sen\nvastaanottamisenkin tulee riippua ihmiskunnan vapaasta sieluntarpeesta.\nOpettajat, taiteilijat y.m. jotka yhteiskunnallisessa asemassaan yksin\novat välittömässä yhteydessä henkisestä elämästä itsestään lähtevän ja\nsen kohottavien vaikutelmien alaisen lainsäädännön ja hallinnon kanssa,\nvoivat toimintatavallaan kasvattaa ymmärtämystä työlleen ihmisissä,\njoita itsenäisesti toimiva politinen valtio vain varjelee työpakon\nalaisiksi joutumasta, mutta joille oikeus myös sallii levon, joka\nherättää käsittämään henkisesti arvokasta. Henkilöissä, jotka ovat\nolevinaan \"käytännön miehiä\", mahtavat nämä ajatukset herättää uskon,\nettä ihmiset tulevat kuluttamaan vapaa-aikansa juomisessa ja että\nmaailma tulee taantumaan lukutaidottomuuden tilaan, kun valtio ottaa\nhuolehtiakseen sellaisesta lepoajasta ja kun koulunkäynti jää ihmisten\nvapaan valinnan varaan. Moiset \"pessimistit\" voivat odottaa, miksi\nmaailma muuttuu, kun se ei enää ole heidän vaikutuksensa alaisena,\njonka liiankin usein määrää eräs tunne, joka heille hiljaa kuiskaa,\nkuinka he lepoaikansa käyttävät ja mitä he tarvitsevat saadakseen\nhiukan \"sivistystä\". Sitä sytyttävää voimaa, jollainen löytyy todella\nitsenäisessä henkisessä elämässä, he luonnollisesti eivät ota lukuun,\nsillä se kahlehdittu, jonka he tuntevat, ei ole milloinkaan voinut\nvaikuttaa heissä sellaista sytyttävää voimaa.\n\nSekä politinen valtio että talouselämä saavat tarvitsemansa määrän\nhenkistä elämää oman hallintonsa alaiselta henkiseltä järjestöltä.\nMyöskin talouselämää varten tarvittava käytännöllinen sivistys pääsee\ntäydessä voimassaan kukoistamaan vasta vapaassa yhteistoiminnassa\nhenkisen elimistön kanssa. Tarkotuksenmukaisen pohjasivistyksen\nsaaneet henkilöt tulevat elvyttämään talouselämän alalla saavuttamansa\nkokemukset sillä voimalla, joka heihin virtaa vapautuneesta henkisestä\nelämästä. Talouselämän alalla kokemusta saavuttaneet henkilöt voivat\nsiirtyä henkiseen järjestöön ja siellä vaikuttaa hedelmöittävästi\nsiihen, mikä hedelmöittämistä tarvitsee.\n\nPolitisen valtioelämän alalla pääsevät siten kehittymään terveet\nmielipiteet tällaisen vapaan henkisen vaikutuksen kautta. Ruumiillinen\ntyöntekijä on löytävä sellaisesta henkisestä aarteesta itseään\ntyydyttävän tunteen asemastaan yhteiskunnallisessa elimistössä. Hän\non huomaava, kuinka yhteiskunnallinen elimistö ei voi kannattaa häntä\nilman johtoa, joka tarkotuksen mukaisesti järjestää ruumiillisen\ntyön. Hän voi vapaasti tuntea oman työnsä yhteenkuuluvaisuuden niiden\nvoimien kanssa, jotka ovat peräisin ihmisten yksilöllisten taipumusten\nkehityksestä. Hän on politisen valtion pohjalla kehittävä ne oikeudet,\njotka takaavat hänelle osan niiden tavarain vaihdosta, jotka hän\nvalmistaa; ja hän voi vapaasti luovuttaa saavuttamalleen henkiselle\nomaisuudelle sen osan, jonka se tarvitsee syntyäkseen. Henkisen\nelämän alalla käy henkisen työn tekijöille mahdolliseksi eläminen\ntyönsä tuloksista. Mitä joku henkisen elämän alalla uurastaa, on\nhänen yksityinen asiansa; millä hän taas hyödyttää yhteiskunnallista\nelimistöä, siitä voi toivoa vapaan korvauksen niiltä, jotka henkistä\nhyvää tarvitsevat. Sen taas joka ei henkisessä järjestössä tällä\nkorvauksella voi tulla toimeen, on siirryttävä politisen valtion tahi\ntalouselämän alalle.\n\nTalouselämä on käyttävä hyväkseen henkisen elämän alalla heräävät\nteknilliset aatteet. Niiden alkulähde on henkinen elämä, kaikki\nne lähinnä tulevat valtio- ja talouselämän aloilla toimivista\nhenkilöistä. Sieltä lähtevät kaikki järjestävät aatteet ja voimat,\njotka taloudellista ja valtiollista elämää hedelmöittävät. Korvaus\ntästä molemmille yhteiskunnallisille aloille tulevasta lisähyödystä,\njoka suoritetaan niiden vapaalla yhteissopimuksella jotka, siitä\nlähinnä hyötyvät, tahi järjestetään se oikeussäännöksillä, jotka\nluodaan politisen valtion alalla. Mitä tämä politinen valtio pystyssä\npysyäkseen tarvitsee, se kerätään verotusoikeudella, joka luodaan\ntasapuolisesti huomioonottamalla oikeudentunnon ja talouselämän\nvaatimukset.\n\nPolitisen ja talousalan rinnalla tulee terveessä yhteiskunnallisessa\nelimistössä itsenäisen henkisen elämän saada vaikuttaa. Tähän\nyhteiskunnallisen elimistön kolmijaksoon viittaavat uudenaikaisen\nihmiskunnan kehitysvoimat. Niinkauvan kun yhteiskunnallista elämää\npää-asiassa ohjasivat ihmiskunnan enemmistön vaistomaiset voimat, ei\ntunnettu tämän kolmijaon tarpeellisuutta. Mutta itsetiedottomasti\nja sokeasti vaikutti yhteiskunnallisessa elämässä voima, joka\nalunperin aina lähtee kolmesta lähteestä. Uusi aika vaatii ihmisiltä\nitsetietoista antautumista yhteiskuntajärjestöön. Tämä tietoisuus\nvoi antaa ihmisen käyttäytymiselle ja koko elämälle terveen\nmuodon ainoastaan silloin, kun se on selvillä kolmesta suunnasta.\nUudenaikainen ihmiskunta pyrkii itsetiedottomasti löytämään nämä kolme\nsuuntaa ja se mikä ilmenee yhteiskunnallisena liikkeenä, se on vain\nhämärä heijastus tästä pyrkimyksestä.\n\nAivan toisissa olosuhteissa kuin ne, joissa me elämme, kohosi\ninhimillisen luonnon syvyyksistä 18 vuosisadan lopulla vaatimus\ninhimillisen yhteiskunnan uudistuksesta. Silloin kaikuivat\nikäänkuin tämän uudistuksen tunnussanat: veljeys, tasa-arvoisuus,\nvapaus. Ken ennakkoluulottomasti ja tervein ihmistuntein syventyy\ninhimillisen kehityksen todellisuuteen, hän luonnollisesti on\nmyötätuntoinen kaikelle, mitä nämä sanat tarkoittavat. Kuitenkin\nlöytyi teräväpäisiä ajattelijoita, jotka 19:n vuosisadan kuluessa\nottivat vaivakseen osottaa, kuinka mahdotonta on toteuttaa yhtenäisessä\nyhteiskunnallisessa elimistössä nämä kolme aatetta, veljeys,\ntasa-arvoisuus ja vapaus. He olivat vakuutettuja, että jos näitä\nvaikuttimia koetettaisiin toteuttaa yhteiskunnallisessa elimistössä,\nne joutuisivat ristiriitaan keskenään. Terävästi on todistettu kuinka\nmahdotonta esim. olisi saattaa täysiin oikeuksiinsa jokaisessa\nihmiselämässä elävä vapaudentunne, jos tasa-arvoisuus toteutettaisiin.\nEikä muuta voikaan, kuin myöntää, että sellainen risti-riita syntyisi;\nja kuitenkin täytyy jokaisen näistä kolmesta ihanteesta herättää meissä\nmyötätuntoisuutta.\n\nÄskenmainittu ristiriitaisuus johtuu kuitenkin siitä, että näiden\nkolmen ihanteen todellinen yhteiskunnallinen merkitys tulee ilmi\nvasta yhteiskunnalliselle elimistölle välttämättömän kolmijakoisuuden\noikeasta ymmärtämisestä. Näitä kolmea jäsentä ei saa ajatella jossain\nyleisessä, teoreetisessa valtiopäiväin tahi muun kokonaisuuden,\nmerkityksessä yhdistettyinä ja keskitettyinä. Niiden täytyy löytyä\nelävässä todellisuudessa. Jokaisen näistä kolmesta jäsenestä tulee\nolla itseensä keskitettynä; ja vasta niiden elävästä rinnakkais- ja\nyhteistoiminnasta voi syntyä yhteiskunnallisen kokonaiselimistön\nyhtenäisyys. Todellisessa elämässä vaikuttaa juuri näennäisesti\nristiriitainen yhdistävästi. Sentähden voikin vasta sitten\npäästä ymmärtämään yhteiskunnallisen elimistön elämän, kun on\npäässyt tajuamaan tämän yhteiskunnallisen elimistön muodostumisen\ntaloudellisessa ja missä suhteessa veljeys, tasa-arvoisuus ja\nvapaus ovat tähän muodostumiseen. Silloin näemme, että ihmisten\nyhteistoiminta talouden alalla perustuu siihen veljeyteen, joka\nsyntyy assosiatsiooneissa. Toisessa jäsenessä, _julkisen_ oikeuden\njärjestelmässä, jossa käsitellään ihmisten persoonallisia suhteita\nkeskenään, on pyrittävä toteuttamaan tasa-arvoisuuden aate.\nJa _henkisellä_ alalla, jolla on suhteellinen itsenäisyytensä\nyhteiskunnallisessa elimistössä, on vapauden vaatimusta kuultava.\nTältä kannalta katsottuna on kullakin noista kolmesta ihanteesta\narvonsa todellisuudessa. Ne eivät pääse toteutumaan järjestymättömissä\nyhteiskuntaoloissa, vaan ainoastaan terveessä kolmijakoisessa\nyhteiskuntaelimistössä. Vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden\nihanteita ei voida sikinsokin toteuttaa päällispuolisin keskitetyissä\nyhteiskuntaoloissa, vaan jokainen noista kolmesta yhteiskunnallisen\nelimistön jäsenestä voi ammentaa voimansa yhdestä noista aatteista. Ja\non sitten toimiva hedelmällisessä yhteistyössä toisten jäsenten kanssa.\n\nIhmiset, jotka 18:n vuosisadan lopulla kohottivat äänensä vaatien\nnäiden kolmen ihanteen, vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden\ntoteuttamista, ja myöskin ne, jotka saman vaatimuksen myöhemmin\novat uudistaneet, saattoivat hämärästi aavistaa, mihin suuntaan\nuudenaikaisen ihmiskunnan kehitysvoimat tähtäsivät. Mutta he eivät\nsamalla voineet luopua uskostaan yhtenäiseen valtioon. Sen kanssa\novat heidän ihanteensa ristiriidassa. He pysyivät ihanteissaan\nristiriitaisuudesta huolimatta, koska heidän sielussaan eli\nitsetiedoton kaipaus yhteiskunnallisen elimistön kolmijaosta, jossa\nheidän kolme ihannettaan vasta voivat saavuttaa korkeamman yhteyden.\nNykyajan selvää kieltä puhuvat yhteiskunnalliset _tosiasiat_ vaativat,\nettä uudenaikaisen ihmiskunnan kehityksessä kolmijakoon suuntautuvat\nkehitysvoimat saavat muuttua itsetietoiseksi yhteiskunnalliseksi\ntahdoksi.\n\n\n\n\nIII. Kapitalismi ja yhteiskunnalliset aatteet. (Kapitaali, ihmistyö).\n\n\nEi voi tulla oikeaan johtopäätökseen mitä toimenpiteitä huutavat\ntosiasiat yhteiskunnallisella alalla nykyaikana vaativat, jollei\ntahdo oppia tuntemaan yhteiskunnallisen elimistön perusvoimia ja\nantaa tämän tiedon määrätä kantaansa. Edellä olevassa esityksessä\non koetettu päästä tähän tietoon. Toimenpiteillä, jotka perustuvat\nahtaan näköpiirin sisällä tehtyihin havaintoihin, ei nykyaikana mitään\nhedelmällistä aikaansaada. Yhteiskunnallinen liike on paljastanut\nhäiriöitä syvällä yhteiskunnallisen elimistön pohjalla eikä suinkaan\nainoastaan sen pinnalla. Näihin häiriöihin nähden on välttämätöntä\nhankkia tietoja, jotka ulottuvat aina pohjaan asti.\n\nKun nykyaikana puhutaan kapitaalista ja kapitalismista, kosketellaan\njuuri niitä ilmiöitä, joissa proletaarinen ihmiskunnan osa tahtoo\nlöytää sortonsa syyn. Hedelmällisen käsityksen siitä, kuinka kapitaali\nedistäen tahi häiriten vaikuttaa yhteiskunnallisen elimistön\ntoimintaan, voi siis saavuttaa ainoastaan ottamalla selvän, kuinka\nihmisen yksilölliset taipumukset, kuinka oikeuden muodostuminen ja\ntalouselämän voimat synnyttävät ja käyttävät kapitaalia. -- Puhuttaessa\nihmistyöstä tarkotetaan sitä, mitä talous ja kapitaali yhdessä luovat\nluonnon pohjalla taloudellisia arvoja ja joka työmiehessä herättää\ntietoisuuden yhteiskunnallisesta asemastaan. Käsityksen siitä, kuinka\ntämä ihmistyö on saatettava hyödyttämään yhteiskunnallista elimistöä,\nloukkaamatta työmiehessä ihmisarvon tunnetta, voi saada ainoastaan\nottamalla huomioon, missä suhteessa ihmistyö on toisaalta yksilöllisten\ntaipumusten, toisaalta oikeustunteen kehitykseen. Kysymys, jonka\nnykyaikana saa kuulla: mitä _lähinnä_ on tehtävä tyydyttääkseen\nyhteiskunnallisen liikkeen vaatimuksia, on oikeutettu. _Lähintä_ on\nhyödyllisellä tavalla mahdotonta panna toimeen, jollei tiedetä missä\nsuhteessa toimeen pantava on terveen yhteiskunnallisen elimistön\nperustuksiin. Vasta sitten kun tämä on tiedossa, silloin voidaan\nasemassa, jossa ollaan tahi johon voidaan asettua, löytää tehtävät,\njoita tosiolot vaativat. Tässä tarkotetun tiedon saavuttamista on\nestämässä, johtaen harhaan ennakkoluulottoman arvostelukyvyn, se\ninhimillinen tahtomus, joka pitkien aikojen kuluessa on luonut\nvallitsevat yhteiskunnalliset laitokset. Näihin laitoksiin on\nniin kiinni eletty, että niiden nojalla on muodostettu itselleen\nmielipiteet, mitä niissä on säilytettävää, mitä muutettavaa. Annetaan\nolojen määrätä ajatukset, joiden sen sijaan pitäisi määrätä olosuhteet.\nKuitenkin on välttämätöntä nykyaikana huomata, ettei ole mahdollista\nsaavuttaa tosioloja vastaavaa katsantokantaa muuten kuin palautumalla\n_alkuajatuksiin_, jotka ovat kaikkien yhteiskunnallisten laitosten\nperustuksena.\n\nJos puuttuvat oikeat lähteet, joista näissä alkuajatuksissa asuvat\nvoimat yhä uudelleen yhteiskunnalliseen elimistöön virtaavat, silloin\npukeutuvat laitokset muotoihin, jotka eivät edistä, vaan häiritsevät\nelämää. Mutta ihmisten vaistomaisissa vieteissä elävät vielä enemmän\ntahi vähemmän itsetietoisina alkuajatukset, vaikka täysintietoiset\najatukset erehtyvätkin aiheuttaen elämätä häiritsevät olosuhteet. Ja\nnämä alkuajatukset ne juuri, sokeasti elämätä häiritsevien olosuhteiden\nkeskellä ilmipuhjeten aiheuttavat yhteiskunnallista elimistöä\njärkyttäviä vallankumouksia. Tällaiset järkytykset sitävastoin eivät\nvoi puhjeta, milloin yhteiskunnallinen elimistö on saanut sellaisen\nmuodon, että se aina on valmis pitämään silmällä, missä poikkeuksia\nalkuajatusten määräämistä laitoksista ilmestyy ja missä myös on\nmahdollista näitä poikkeuksia vastustaa ennenkun ne ennättävät saada\nturmiollisen voiman.\n\nMeidän päivinämme ovat poikkeukset alkuajatusten ihmiselämässä\nvaatimista olosuhteista saavuttaneet suuren laajuuden. Yksistään näiden\najatusten herättämien vaikutelmien olemassa-olo ihmissielussa on\nhuutavain tosiasiain kautta syyttämässä siitä, miten yhteiskunnallinen\nelimistö viimeisten vuosisatojen kuluessa on muodostunut. Sentähden\ntarvitaan hyvää tahtoa voidakseen päättävästi kääntyä alkuajatusten\npuoleen ja avoimesti tunnustaa, kuinka vahingollista on juuri\nnykyaikana karkoittaa nämä alkuajatukset \"epäkäytännöllisinä\"\njokapäiväisyyksinä elämän tantereelta. Proletarisen asujamiston elämään\nja vaatimuksiin sisältyy tosiolojen arvostelua siitä, mitä uudempi aika\non tehnyt yhteiskunnallisesta elimistöstä. Meidän aikamme asiana on\nsiitä syystä välttää yksipuolinen arvostelu valitsemalla alkuajatuksien\nmukaisesti sellainen suunta, johon tosiolot _tietoisesti_ voidaan\nohjata. Sillä ne ajat ovat menneet, jolloin ihmiskunta sai tyytyä\nsiihen, mitä vaistojenohjauksella oli aikaansaatu.\n\nYhtenä pääkysymyksenä aikakautemme arvostelussa on, miten saada\npoistetuksi sorto, jota proletaarinen väestö on saanut kärsiä\nyksityisen kapitalismin puolelta. Kapitaalin omistaja tahi hoitaja\nvoi panna muut ihmiset ruumiillisella työllään valmistamaan sitä,\nmitä hän aikoo teettää. Siinä yhteiskunnallisessa tilanteessa, joka\nsyntyy kapitaalin ja inhimillisen työvoiman yhteisvaikutuksesta,\non erotettava kolme tekijää: työnteettäjätoiminta, jonka täytyy\nperustua yhden henkilön tai henkilöryhmän yksilöllisiin taipumuksiin;\ntyön teettäjän ja työntekijän suhde toisiinsa, jonka tulee olla\noikeussuhde; esineen valmistus, joka talouselämän kierto kulussa saa\ntavara-arvonsa. Työnantaja-toiminta voi ainoastaan silloin olla\nhyödyksi yhteiskunnalliselle elimistölle, kun siinä vaikuttavat\nvoimat, jotka tuovat parhaalla tavalla näkyviin ihmisten yksilölliset\ntaipumukset. Ja se on ainoastaan silloin mahdollista, kun on olemassa\nyhteiskunnallisen elimistön ala, joka antaa kykenevälle vapaan\ntilaisuuden käyttää kykyjään ja samalla myös tekee mahdolliseksi\nmuille ihmisille vapaalla harkinnalla arvostella näitä kykyjä.\nKuten näkyy, ihmisten yhteiskunnallinen toiminta kapitaalin\npalveluksessa kuuluu siihen yhteiskunnallisen elimistön alaan, jossa\nhenkinen elämä huolehtii lainsäädännöstä ja hallinnosta. Jos tähän\ntoimintaan sekaantuu politinen valtio, seuraa siitä välttämättömästi,\nettä ihmisten toimintaa arvostellessa yksilölliset kyvyt jäävät\ntarpeellista ymmärtämystä vaille. Sillä politisen valtion täytyy\nedellyttää ja käytännössä toteuttaa, että kaikissa ihmisissä löytyy\nyhtäläinen elämänvaatimus. Sen täytyy piirissään sallia kaikkien\nihmisten saada mielipiteensä kuuluviin. Yksilöllisten taipumusten\nymmärtämys tahi välinpitämättömyys niistä ei saa vaikuttaa asiaan\nvaltion tehtäviään täyttäessä. Sentähden ei myöskään se, minkä valtio\ntoimeenpanee, saa millään tavalla vaikuttaa ihmisten yksilöllisten\ntaipumusten toimintaan. Yhtävähän saisi taloudellisten etujen toivo\nolla määräävänä niille henkilöille, jotka kapitaalin avulla saavat\nyksilöllisiä taipumuksiaan kehittää. Tälle edulle antavat monet\nkapitaalin arvostelijat liian suuren merkityksen. He arvelevat,\nettä ainoastaan taloudelliset edut voivat kiihoittaa yksilöllisiä\ntaipumuksia toimintaan. Ja he vetoavat, käytännönmiehinä, inhimillisen\nluonteen \"heikkouteen\", jonka he ovat tuntevinaan. Tosin on\nsiinä yhteiskunnassa, joka nykyiset olosuhteet on aikaansaanut,\ntaloudellisten etujen toivolla ollut laajakantoinen merkitys. Mutta\ntämä asianlaita on suureksi osaksi syynä niihin olosuhteisiin, joissa\nnyt elämme. Ja nämä olosuhteet pakottavat etsimään toisiavaikuttimia\nyksilöllisten taipumusten toiminnalle. Ja näiden vaikuttimien täytyy\nlähteä terveen henkisen elämän synnyttämästä _yhteiskunnallisesta\nymmärtämyksestä_. Kasvatus ja koulu tulevat vapaan hengen elämän\nantamalla voimalla varustamaan ihmisen vaikutelmilla, jotka saavat\nhänet tämän hänessä asuvan ymmärtämyksen johdosta suorittamaan sen,\nmihin hänen yksilölliset taipumuksensa häntä vetävät.\n\nTällaisten mielipiteiden ei tarvitse olla haaveilua. Totta on,\nettä haaveilu on aikaansaanut äärettömän paljon pahaa sekä\nyhteiskunnallisten pyrkimysten alalla että muualla. Mutta tässä\nesiintuotu katsantokanta ei johdu, kuten edellä sanotusta voi\nnähdä, harhaluulosta, että \"henki\" tekee ihmeitä, vaikkakin jotkut,\njotka luulevat sen omistavansa, suun täyden siitä puhuvat; tässä\nilmaistu katsantokanta on syntynyt tarkastellessa ihmisten vapaata\nyhteistoimintaa henkisellä alalla. Tälle yhteistoiminnalle antaa sen\noma sisäinen olemus yhteiskunnallisen leiman sallittaessa sen vain\ntodella vapaana kehittyä.\n\nAinoastaan henkisen elämän vapauden puute on estänyt tähän asti sitä\nsaamasta tällaista yhteiskunnallista leimaa. Johtavien luokkien\nkeskuudessa ovat henkiset voimat kehittyneet sellaisiksi, että niiden\ntoiminta epäyhteiskunnallisena on sulkeutunut muutamien ihmiskunnan\npiirien sisälle. Mitä näissä piireissä on aikaansaatu, on ainoastaan\nkeinotekoisesti levitetty proletaarien keskuuteen; eivätkä he voineet\nsaada siitä sielua kohottavaa voimaa, kun eivät itse olleet _todella_\nosallisia tämän henkisen lahjan syntymisessä. Laitokset \"kansan\nvalistamiseksi\", \"kansan kasvattamiseksi nauttimaan taiteesta\" ja muut\nsellaiset eivät todellisuudessa ole mitään apukeinoja henkisyyden\nlevittämiseksi kansaan, niinkauvan kun tällä henkisyydellä on se leima,\njonka se uudempana aikana on saanut. Sillä \"kansa\" ei elä sisimmällä\nihmisolemuksellaan mukana tässä henkisessä elämässä. Se voi ainoastaan\nikäänkuin joltakin sen ulkopuolella sijaitsevalta näkökohdalta katsoa\nsiihen sisälle. Ja se, mikä koskee henkistä elämää varsinaisessa\nmerkityksessä, se koskee myös niitä henkisen toiminnan haaroja, jotka\nkapitaalin välityksellä liittyvät taloudelliseen elämään. Terveessä\nyhteiskunnallisessa elimistössä ei proletaarisen työntekijän ainoastaan\ntule seistä koneensa ääressä ja ajatella sen käyntiä sillä aikaa,\nkun kapitalisti yksin tietää, mikä kohtalo valmiilla tavaroilla on\ntalouselämän kiertokulussa. Työmiehen tulee saada täysin oikeutettuna\nasianharrastajana muodostaa itselleen selvä käsitys siitä, mikä osa\nhänellä on yhteiskunnallisessa elämässä valmistaessaan tavaroita.\nTyönteettäjän on järjestettävä säännönmukaisia keskustelukokouksia,\njotka luettakoon liiketoimintaan kuuluvaksi, kuten itse työkin,\nja joissa selvitellään molempien, työnantajan ja työntekijän, yhteiseen\ntoimialaan kuuluvia kysymyksiä. Tämän suuntainen terve menettely\non herättävä työmiehen ymmärtämään, että kapitaalinhaltijan oikea\ntoiminta on omansa hyödyttämään sekä yhteiskunnallista elimistöä että\nsiten työmiestäkin sen jäsenenä. Jättämällä täten liiketoimintansa\nmolemminpuolista ymmärtämystä tarkoittavan julkisuuden alaiseksi\npakoitetaan työnteettäjä noudattamaan puhtaita liiketapoja.\n\nAinoastaan se, jolta puuttuu ymmärtämystä yhteisessä\ntoiminnassa saavutetun keskinäisen elämänkokemuksen merkitykselle\nyhteiskunnallisessa toiminnassa, voi pitää ylläsanottua vähäarvoisena.\nKessä taas tällaista ymmärtämystä löytyy, hän on näkevä, kuinka\ntaloudellinen tuotanto edistyy, kun kapitaaliin nojautuvan talouselämän\njohdolla on juurensa vapaassa henkisessä elämässä. Ainoastaan\ntällä edellytyksellä kapitaali ja kapitaalinlisäys menettävät\nmielenkiintoisuutensa paljaan voitonhimon tyydyttäjinä ja alkavat\nkiinnittää mieltä asiallisemmista syistä, tavarain tuotannon ja\ntoimeliaisuuden edistäjinä.\n\nNykyajan sosialistisesti ajattelevat pyrkivät saattamaan\ntuotantovälineiden hallinnon yhteiskunnalle. Mikä tässä pyrkimyksessä\non oikeutettua, voidaan toteuttaa ainoastaan siten, että hallinnosta\nhuolehtiminen jätetään vapaan henkisen järjestön käsiin. Siten\ntehdään mahdottomaksi se taloudellinen pakko, jota kapitalistit\nsilloin harjoittavat ja joka tuntuu niin ihmisarvoa loukkaavalta, kun\nkapitalisti toimii vain talouselämän voimien vaikutuksesta. Silloin\nestetään myös ihmisten yksilöllisten kykyjen lamaantuminen, joka on\nvälttämättömänä seurauksena, kun valtio näitä kykyjä määräilee.\n\nKapitaalin ja ihmisten yksilöllisten kykyjen yhteistoiminnan tuloksen\ntäytyy terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä perustua, kuten kaiken\nhenkisenkin toiminnan, osittaintyöntekijän vapaaseen alotteeseen,\nosittain muiden ihmisten, jotka työntulosta tarvitsevat, osoittamaan\nmyötätuntoisuuteen. Työntekijän vapaan harkinnan varaan tulee tällä\nalalla myös jättää, mitä hän tahtoo ilmoittaa työnsä tulokseksi,\nalkuvalmistuksiin ja käyttökustannuksiin käytetyt varat poisluettuna.\nMutta hän tuntee vaatimuksensa tyydytetyiksi ainoastaan silloin, kun\nhänen toimintansa saa ymmärtämystä osakseen.\n\nTässä esitettyyn suuntaan laadituilla yhteiskunnallisilla laitoksilla\nluodaan pohja todella vapaalla sopimuksella työnjohtajan ja työntekijän\nvälillä. Eikä tähän sopimukseen enää sisälly tavaran (rahan)\nvaihtaminen työvoimaan, vaan sen osuuden vahvistaminen, joka kuuluu\nkummallekin tavaran valmistuksessa osallisena olleelle henkilölle.\n\nMitä kapitaalin avulla yhteiskunnallisen elimistön hyväksi\nsuoritetaan, _riippuu luonteensa mukaisesti_ siitä tavasta, millä\nihmisten yksilölliset kyvyt osataan käyttää tämän elimistön hyväksi.\nNäiden kykyjen kehitykseen ei löydy muuta tarkoitusta vastaavata\nkiihotinta, kuin vapaa henkinen elämä. Ja siinäkin yhteiskunnallisessa\nelimistössä, joka tämän kehityksen jättää politisen valtion huostaan\ntahi riippuvaksi talouselämän voimista, määrää sen tuotannon, johon\nkapitaalia tarvitaan, minkä verran vapaita yksilöllisiä voimia on\nonnistunut läpäisemään lamaannuttavat laitokset. Luonnollisesti on\nkehitys niissä oloissa epätervettä. Oloihin, joissa inhimillinen\ntyövoima katsotaan tavaraksi, ei ole syynä kapitaalin pohjalla\ntoimivien yksilöllisten kykyjen vapaa kehitys, vaan näiden voimien\nkahlehtiminen politiseen valtioelämään ja talouselämän kiertokulkuun.\nTämän seikan ennakkoluuloton käsittäminen on nykyaikana ensimmäinen\nehto kaikessa, mitä yhteiskunnallisella alalla on tehtävä. Sillä uusi\naika on synnyttänyt taikauskon, että yhteiskunnallisen elimistön\nparannuskeino lähtisi politisesta valtiosta tahi talouselämästä. Jos\ntämän taikauskon viittomaa tietä edemmäs astutaan, luodaan laitoksia,\njotka eivät johda ihmiskuntaa sen pyrkimään päämaaliin, vaan vielä\nrajattomasti raskaampaan sortoon, jota on koetettu välttää.\n\nKapitalismia on opittu tarkkaamaan vasta aikana, jolloin se jo on\nennättänyt synnyttää yhteiskunnallisessa elimistössä sairauden\ntilan. Saamme kokea sairaudentilaa, ja näemme, että sitä vastaan\non taisteltava. Mutta vielä enemmän on nähtävä. Tulee nähdä taudin\nsyyn olevan siinä, että talouselämän kiertokulku on niellyt\nkapitaalissa löytyvät vaikuttavat voimat. Ken ei anna pettää itseään\nsen katsantokannan, että kapitalistisen toiminnan joutuminen\nvapautuneen henkielämän johdon alaiseksi on tulos \"epäkäytännöllisestä\nihanteellisuudesta\", hän ainoastaan voi toimia siihen suuntaan, johon\nihmiskunnan kehitysvoimat nykyaikana voimakkaasti vaativat.\n\nNykyaika on tosin huonosti valmistautunut liittämään yhteiskunnallisen\naatteen, jonka on saatettava kapitalismi oikeaan uomaansa, henkielämän\nvälittömään yhteyteen. Liitetään tämä aate siihen, mikä kuuluu\ntalouselämän alaan. Nähdään, kuinka uudempana aikana tavarain\ntuotannosta on johduttu suurliikkeeseen ja siitä taas nykyiseen\nkapitalismiin. Tämän talouden tilalle ajatellaan osuustoiminnallista\nliikettä, joka työskentelisi työntekijäin omaksi tarpeeksi. Ja\nkun luonnollisesti tahdotaan jatkaa taloutta uudenaikaisilla\ntuotantovälineillä, vaaditaan kaikkien liikkeiden yhdistämistä yhdeksi\nsuureksi osuuskunnaksi. Tällaisessa, arvellaan, valmistaa jokainen\nyhteisyyden puolesta, joka ei voi nylkeä, koska se sillä nylkisi\nitseään. Ja kun sen lisäksi tahdotaan eli ollaan pakotettuja pysymään\nkiinni olevaisissa oloissa, luodaan katse nykyaikaiseen valtioon, joka\nhalutaan muuttaa kaikki käsittäväksi osuuskunnaksi.\n\nMutta tällöin ei huomata, että sellaiselta osuuskunnalta odotetaan\ntuloksia, joita on sitä vaikeampi saavuttaa, kuta suurempi osuuskunta\non. Jollei ihmisten yksilöllisiä taipumuksia sillä tavalla käytetä\nosuuskunta-järjestön palvelukseen, kuin tässä kirjoituksessa\non esitetty, ei työkuntain hallinnon yhdistäminen voi johtaa\nyhteiskunnallisen elimistön parantumiseen.\n\nEttä tällä haavaa löytyy niin harvoja, jotka ennakkoluulottomasti\npystyvät arvostelemaan henkisen elämän vaikutusta yhteiskunnalliseen\nelimistöön, riippuu siitä, että ollaan totuttu kuvittelemaan\nhenkistä mahdollisimman vieraaksi kaikelle käytännöllisyydelle ja\naineellisuudelle. Niitä ei ole vähänkään, jotka näkevät jotakin outoa\nsiinä mielipiteessä, että kapitaalin toiminnassa talouselämässä tulee\nosan henkistä elämää ilmestyä. On luultavaa, että tähän asti johtaviin\nluokkiin kuuluvat henkilöt yksimielisesti sosialististen ajattelijain\nkanssa pitävät vaatimustamme outona. Voidakseen käsittää tämän outona\npidetyn tärkeyden yhteiskunnallisen elimistön tervehtymiselle tulee\nvain luoda silmäys eräisiin aikakautemme ajatusvirtauksiin, jotka kyllä\ntavallaan lähtevät rehellisistä sielunvaikuttimista, mutta estävät\nsiellä, jonne pääsevät, heräämästä todella yhteiskunnallisen ajatuksen.\n\nNämä ajatusvirtaukset pyrkivät -- enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti\npoispäin siitä, mikä antaa sisäiselle elämykselle, sysäys-voiman. Ne\netsivät elämänymmärrystä, sielullista, ajatusrikasta, tieteelliseen\nmaailmankäsitykseen pyrkivää sisäistä elämää, joka erottaa heidät\nmuista ihmisistä ja sentähden voidaan verrata saareen suuren\nihmiskokonaisuuden elämässä. Sentähden he eivät kykene yhdistämään tätä\nelämää sillalla tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Ei ole harvinaista\nnähdä, kuinka monet ihmiset nykyaikana pitävät ikäänkuin \"sisäisesti\nylevänä\" eräänlaisella, jospa koulumaisella, abstraktisuudella miettiä\nkaikenlaisia pilventakaisia etillis-uskonnollisia kysymyksiä; ihmiset\nmiettivät millä tavalla he voisivat tulla siveellisiksi, miten\nhe parhaiten rakastaisivat lähimmäistään ja miten he löytäisivät\nsisäisen elämänsisällyksen? Mutta samalla voi myös nähdä, kuinka\nvaikeata heidän on luopua siitä, mitä yleensä pidetään hyvänä,\nrakastettavana, hyväntahtoisena, oikeana ja siveellisenä ja siirtyä\nsiihen, mikä ulkopuolella todellisen elämän jokapäiväisyydessä\nympäröi ihmistä kapitaalina, työpalkkana, tavarain kulutuksena,\ntuotteena ja kiertokulkuna, luottona, pankki- ja pörssi-oloina.\nVoidaan nähdä, kuinka kaksi maailmanvirtausta liikkuu rinnatusten\nihmisten ajatustavassa. Toinen maailmanvirtaus, joka niin sanoaksemme\npysytteleikse jumalaishenkisessä korkeudessa ja tahtoo, että\nhenkiset vaikutelmat ja jokapäiväisen elämän toiminta pidettäisiin\nerillään toisistaan. _Toinen_ elää ajattelematta jokapäiväistä\nelämäänsä. Mutta elämä on yksi kokonaisuus. Se voi menestyä vain\nsilloin, kun etillis-uskonnollisen elämän voimat saavat vaikuttaa\nkaikkein jokapäiväisimmässä elämässä, siinä elämässä, joka monesta\ntuntuu vähemmän ylevältä. Sillä jos laiminlyödään molempien elämän\nalojen vuorovaikutus, joudutaan uskonnollis-siveellisessä ja\n_yhteiskunnallisessa ajattelussa_ paljaisiin haaveiluihin, jotka ovat\nvieraita jokapäiväiselle todellisuudelle. Jokapäiväinen todellisuus\nkostaa puolestaan. Sitten etsii ihminen sisäisten henkisten vaikutinten\najamana kaikenlaisia mahdollisia ihanteita, kaikkea, joka hänestä on\n\"hyvää\"; mutta samalla hän antautuu ilman \"henkeä\" niiden vaistojen\nvaltaan, jotka ovat näille \"ihanteille\" vallan vastakkaisia, mutta\nkuitenkin ovat perustuksena kaikille jokapäiväisille tarpeille, joiden\ntäytyy saada tyydytyksensä kansantaloudesta. Hän ei löydä mitään\nmahdollista tietä henkisyydestä jokapäiväisen elämän todellisuuteen.\nSentähden saa tämä jokapäiväinen elämä hänen silmissään sellaisen\nmuodon, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, joka siveellisinä\nvaikuttimina tahtoo pysytellä ylevämmissä, sielullis-henkisissä\nkorkeuksissa! Mutta silloin seuraa jokapäiväisyyden kostona,\nettä siveellis-uskonnollinen elämä muuttuu ihmiselle sisäiseksi\nelämänvalheeksi, koska se pysytteleiksen kaukana jokapäiväisyydestä,\nvälittömästä elämän käytännöstä, ilman että sitä huomataankaan.\n\nKuinka lukuisat ovatkaan nykyaikana ihmiset, jotka\nsiveellisuskonnollisesta ylevä-mielisyydestä _tahtoisivat_ elää\noikeudenmukaista elämää lähimmäistensä kanssa ja tehdä heille parasta\nmitä voivat. Mutta eivät löydä sitä tunnelmatilaa, joka sen tekisi\nmahdolliseksi, kun eivät ole tottuneet ajattelemaan tavalla, joka\njohtaisi yhteiskunnallisesti _käytännöllisiin_ tekoihin.\n\nTähän joukkoon kuuluvat henkilöt, jotka nykyisellä\nmaailmanhistoriallisella hetkellä, jolloin yhteiskunnalliset kysymykset\novat niin polttavia, haaveineen, vaikka itse mielestään ovat hyvinkin\nkäytännöllisiä, ovat todellisten uudistusten esteenä. Kuulemme heidän\nsanovan tähän tapaan: on välttämätöntä, että ihmiset nousevat ylös\nmaterialismista ja aineellisuuden palveluksesta, joka on vienyt meidät\nmaailmansodan romahdukseen ja onnettomuuksiin, ja omistavat itselleen\nhenkisen elämänkatsomuksen. Kun tällä tavalla neuvotaan ihmisille tietä\nhenkisyyteen, ollaan väsymättömiä lainaamaan lausuntoja miehiltä,\njotka muinoin ovat olleet suuressa arvossa aattellisuutensa tähden.\nVoi tapahtua, että jollekulle, joka erittäin tahtoo painostaa, mitä\nhenki nykyään käytännölliseltä elämältä niin tärkeästi vaatii, kuinka\nnimittäin jokapäiväinen leipä on hankittava, hänelle huomautetaan,\nettä ensin hän on saatava ihmiset jälleen tunnustamaan henki. Mutta\nnykyään on päinvastoin etsittävä henkisestä elämästä suuntaviivat\nyhteiskunnallisen elämän parantamiseksi. Eikä siihen riitä, että\nihmiset puuhailevat henkineen elämän syrjäpoluilla. Siihen tarvitaan\njokapäiväisen elämän henkiseksi tekemistä. Taipumus etsiä \"henkistä\nelämää\" sellaisilta sivupoluilta, johti tähän asti hallitsevat luokat\nmieltymään yhteiskunnallisiin oloihin, joista tuloksena on nykyinen\nsekasorto.\n\nLäheisessä suhteessa toisiinsa ovat nykyajan yhteiskunnallisessa\nelämässä kapitaalin hallinto tavarain tuotannossa ja\ntuotantovälineiden, siis myös kapitaalin, omistusoikeus. Ja kuitenkin\novat nämä kaksi suhdetta ihmisen ja kapitaalin välillä aivan erilaiset\nniiden vaikutukseen katsoen yhteiskunnallisessa elimistössä. Kapitaalin\nhallinto yksilöllisten kykyjen kautta tuottaa, tarkoituksenmukaisesti\nhoidettuna, yhteiskunnalliselle elimistölle etuja, jotka lankeavat\nkaikille tähän elimistöön kuuluville. Missä asemassa mikin onkin,\nhänelle on edullista, että kaikki ihmisluonnossa löytyvät kyvyt tulevat\nkäytetyiksi ihmiselämätä palvelevien hyödykkeiden aikaansaamiseksi.\nMutta nämä kyvyt saattavat kehittyä ainoastaan sillä ehdolla, että\nniiden inhimilliset haltijat saavat vapaasti antaa niiden toimia. Mikä\nei vapaasti saa ihmisluonnosta virrata, se jää ainakin osaksi hyötyä\ntuottamatta yhteiskunnalle. Kapitaali on väline, jolla sellaiset kyvyt\nsaadaan laajoilla yhteiskunnallisen elämän aloilla vaikuttamaan.\nJokaiselle yhteiskunnallisen elimistön jäsenelle on todellista etua\nyhteisen kapitaalin hoidosta siten, että erikoisilla taipumuksilla\nvarustettu ihminen tahi ihmisryhmät saavat käyttää sitä, koska se on\njuuri heidän oman yritteliäisyytensä tulosta. Jokaisen ihmisen, olipa\nhän sitten henkisen tahi ruumiillisen työn tekijä, täytyy sanoa, jos\nhän ennakkoluulottomasti omia etujaan tahtoo palvella: minä toivoisin,\nettä riittävä määrä kykeneviä henkilöitä tahi henkilöryhmiä saisi\nei ainoastaan täysin vapaasti käyttää kapitaalia, vaan että he myös\nomasta alotteestaan saisivat koota sitä; sillä ainoastaan he voivat\narvostella, kuinka kapitaalin välityksellä heidän yksilölliset\ntaipumuksensa tuottavat yhteiskunnalliselle elimistölle hyödykkeitä.\n\nEi ole tarpeellista esittää tämän kirjoituksen puitteissa kuinka\nihmiskunnan kehittyessä ihmisten yksilöllisten taipumusten toiminta\nja yksityisten omistusalojen kehitys muista omistusoikeuden muodoista\nkävivät käsikädessä. Aina meidän päiviimme asti on työnjaon\nvaikutuksesta tällainen omistusoikeus yhteiskunnallisessa elimistössä\nollut kehityksen alaisena. Mutta tässä tulemme puhumaan vain nykyisistä\noloista ja niiden välttämättömästä edelleen kehittämisestä.\n\nMillä tavalla yksityinen omistus lienee syntynytkin, vallan käytön\ntai ryöstön t.m.s. kautta, se on ihmisten yksilöllisistä kyvyistä\nriippuvan yhteiskunnallisen toiminnan tulos. Yhtäkaikki vallitsee\nnykyajan sosialisesti ajattelevien kesken se mielipide, että\nyksityisomistuksesta johtuva sorto voidaan poistaa ainoastaan ottamalla\nyksityisomaisuus yhteiskunnan haltuun. Tällöin annetaan kysymykselle\nseuraava muoto: kuinka voidaan tuotantovälineiden yksityisomistuksen\nsyntyminen estää, että sen varattomia kohtaan harjoittama sorto\nlakkaisi? Tällaisen kysymyksen tekijä ei huomaa sitä tosiasiata,\nettä yhteiskunnallinen elimistö on lakkaamattoman _syntymisen ja\nkasvamisen_ alainen. Tähän kasvamiseen katsoen ei sovi kysyä:\nmiten on paraiten meneteltävä, että se pysyisi siinä tilassa, joka\nkatsotaan oikeaksi? Näin voidaan ajatella asiasta, joka määrätyltä\nkannalta katsoen pää-asiassa pysyy muuttumattomana. Sitä ei voi sanoa\nyhteiskunnallisesta elimistöstä. Se muuttaa kautta elämänsä lakkaamatta\nmitä siinä syntyy. Jos tahdotaan antaa sille mielestään paras muoto,\njossa sen pitäisi pysyä, hävitetään siltä elämisen edellytykset.\n\nYksi yhteiskunnallisen elimistön elämän-edellytyksiä on, että se,\njoka voi yhteiskuntaa kyvyillään palvella, saa sen tehdä oman vapaan\nvalintansa mukaan. Missä tämä palvelus edellyttää tuotantovälineiden\nvapaata käyttöä, tulisi sen estäminen vahingoittamaan yhteiskunnan\nyleisiä etuja. Kun tavallisesti tämän yhteydessä esitetään, että\ntyöntekijä toimintansa kiihoitukseksi tarvitsee voiton-toivoa ja että\ntämä voitto riippuu tuotantovälineiden omistuksesta, sitä emme tässä\ntahdo väittää. Sillä meidän katsantokantamme mukaan yhteiskunnallisten\nolojen kehityksestä täytyy henkisen elämän vapautuksen politisesta ja\ntaloudellisesta elämästä tehdä sellainen kiihoitus tarpeettomaksi.\nVapautettu henkinen elämä synnyttää itsestään yhteiskunnallisen\nymmärtämyksen; ja tämä ymmärtämys synnyttää aivan toisenlaisia\nvaikuttimia, kuin mikä piilee taloudellisten etujen toivossa. Mutta\nkysymys ei yksistään olekaan siitä, mistä syystä ihmiset rakastavat\ntuotantovälineiden yksityisomistusta, vaan siitä, vastaako niiden vapaa\nvai yhteiskunnan säännöstelemäkö käyttö yhteiskunnallisen elimistön\nelinehtoja. Ja silloin on aina pidettävä mielessä, että nykyaikaisen\nyhteiskunnallisen elimistön elinehdoiksi ei voi lukea niitä, jotka\nollaan huomaavinaan inhimillisen yhteiskunnan alku-asteilla, vaan\nyksistään ne, jotka vastaavat nykyaikaista ihmiskunnan kehitysastetta.\n\nNykyisellä asteella on yksilöllisten kykyjen osanotto talouselämän\nkiertokulkuun kapitaalin avulla mahdotonta ilman sen vapaata\nkäyttöoikeutta. Missä hyötyä tuottavaa toimintaa toivotaan, siellä\ntäytyy tämä käyttöoikeus sallia ei sen yksilölle tai ihmisryhmille\nantaman edun tähden, vaan koska se parhaiten voi palvella yhteiskuntaa,\njos se asianmukaisella tavalla perustuu yhteiskunnalliseen\nymmärtämykseen.\n\nNiinkuin ihminen on riippuvainen omien ruumiinjäsentensä kestävyydestä,\nsamoin on hän riippuvainen siitäkin, mitä hän on yksin tahi muiden\nkanssa luonut. Tuotantovälineiden vapaan käyttöoikeuden rajoittaminen\nolisi samaa, kuin estää häntä turvautumasta jäsentensä ketteryyteen.\n\nMutta nyt ei yksityisomaisuus muuta olekaan, kuin tämän\nvapaan käyttöoikeuden välittäjä. Tähän omaisuuteen nähden ei\nyhteiskunnallisella elimistöllä ole mitään muita oikeuksia ja\nvelvollisuuksia, kuin valvoa että sen omistajan oikeutta menetellä\nomaisuutensa kanssa, miten tahtoo, ei loukata. Kuten näkyy yhtyy\nyhteiskunnallisessa elämässä kaksi asiaa, jotka ovat vallan eri\nmerkityksestä yhteiskunnalliselle elimistölle: yhteiskunnallisen\ntuotannon kapitaalipohjan _vapaa käyttö ja oikeussuhde_ käyttäjän ja\nmuiden ihmisten välillä, jonka kautta jälkimmäiset estetään vapaasta\ntoiminnasta tämän kapitaalipohjan avulla.\n\nEi _alkuperäinen_ vapaa käyttö aikaansaa yhteiskunnallista vahinkoa,\nvaan tämän käyttöoikeuden voimassa-olo senkin jälkeen, kuin ne\nedellytykset puuttuvat, jotka tarkotuksenmukaisesti yhdistävät\nihmisten yksilölliset taipumukset tähän käyttöön. Ken tarkastelee\nyhteiskunnallista elimistöä syntyvänä ja kasvavana, hän ei voi\nväärin käsittää, mitä tässä on sanottu. Hän on kysyvä, miten on\nmahdollista hallita sitä, mikä yhtäältä hyödyttää elämää, niin, ettei\nse toisaalta tuota vahinkoa. Mikä _elää_, sitä ei muulla tavalla voi\ntehdä hedelmälliseksi, kuin että syntyessä syntynyt myös saa tuottaa\nvahinkoa. Ja jos meidän on itsemme oltava auttamassa syntyvää,\nniinkuin ihmisen velvollisuus on yhteiskunnallisessa elimistössä,\nniin tehtävämme ei ole estää tarpeellista uudistusta välttääksemme\nvahinkoa. Sillä senkautta hävitämme vain yhteiskunnallisen elimistön\nelämänmahdollisuuden. Muuta mahdollisuutta ei ole, kuin käydä käsiksi\noikealla hetkellä, jos tarkotuksenmukainen alkaa vahingolliseksi\nmuuttua.\n\nYksilöllisillä kyvyillä tulee olla mahdollisuus vapaasti määrätä\nkapitaalipohjasta; siihen liittyvä omistusoikeus täytyy voida\nmuuttaa sillä hetkellä, jolloin se alkaa käydä väärän vallanhimon\nvälikappaleeksi. Meidän aikamme on luonut laitoksen, joka tyydyttää\ntässä tarkotetun yhteiskunnallisen vaatimuksen, kuitenkin toteutettuna\nosaksi vain niin kutsuttuun henkiseen omaisuuteen katsoen. Viime\nmainittu jää jonkun ajan kuluttua sen luojan kuolemasta yhteiskunnan\nvapaasti käytettäväksi. Tämä laitos perustuu inhimillisen yhteiselämän\nvastaavaan ajatuskantaan. Niin kiinteästi kuin puhtaasti henkisen\n_omaisuuden_ luominen riippuukin yksilöllisistä hengenlahjoista, tämä\ntuote on samalla tulos yhteiskunnallisesta yhteiselämästä ja sen\ntäytyy oikealla hetkellä siirtyä tälle. Toisin ei ole laita toisenkaan\nomaisuuden. Että yksilö sen avulla yhteiskunnan palveluksessa toimii\ntuottajana, on mahdollista ainoastaan tämän kokonaisuuden avulla.\nOikeutta omaisuuden käyttöön ei siis voi erottaa tämän kokonaisuuden\neduista. Ei ole siis etsittävä keinoa, miten poistaa omistusoikeus\nkapitaalipohjaan, vaan miten hallita tätä omaisuutta, että se\nhyödyttäisi yhteiskuntaa.\n\nKolmijakoisessa yhteiskunnallisessa elimistössä on tämä keino\nlöydetty. Yhteiskunnalliseksi elimistöksi yhtyneet ihmiset käyttävät\nyhteisvaltaansa oikeusvaltion kautta. Yksilöllisten kykyjen toiminta\nkuuluu henkisen järjestön alaan.\n\nKuten kaikki yhteiskunnallisessa elimistössä puhuu katselijalle, joka\ntajuaa todellisuutta eikä anna itseään yksityisten mielipiteiden,\nteoriiojen, toiveiden t.m.s. kokonaan vallita tämän elimistön\nkolmijakoisuuden välttämättömyydestä, niin erittäinkin kysymys\nihmisten yksilöllisten kykyjen suhteesta talouselämän kapitaalipohjaan\nja tämän kapitaalipohjan omistuksesta. Oikeusvallalla ei ole syytä\nestää yksityisen kapitaalin syntymistä ja hallintoa niinkauvan, kun\nyksilölliset kyvyt ovat sillä tavalla kiinnitetyt kapitaalipohjaan,\nettä sen hallinto hyödyttää yhteiskunnallisen elimistön kokonaisuutta.\nJa se on pysyvä oikeusvaltiona suhteessaan yksityiseen omaisuuteen; se\nei ole milloinkaan ottava tätä omaan haltuunsa, vaan on huolehtiva,\nettä se oikeaan aikaan on siirtyvä jonkun henkilön tai henkilöryhmän\nmääräysvaltaan, jotka taas voivat asettua yksilöllisistä suhteista\nriippuvaan suhteeseen tähän omistukseen. Lähtien kahdelta aivan\neri kannalta voidaan täten palvella yhteiskunnallista elimistöä.\nOikeusvaltion kansanvaltaisella perustuksella, jolla _kaikkien\nihmisten_ edut on samalla tavalla valvottava, voidaan estää\nomistusoikeus aikojen kuluessa muuttumasta omistusvääryydeksi.\nSenkautta, että valtio ei itse omaisuutta hallitse, vaan järjestää\nsen ihmisten yksilöllisten kykyjen johtoon, voivat nämä kehittää\nhedelmällisen voimansa yhteiskunnallisen elimistön kokonaisuuden\nhyväksi. Niinkauvan kun katsotaan tarkoituksenmukaiseksi, voi\ntämä jättää omistusoikeuden tahi hallinnon yksityisten haltuun.\nVoidaan ajatella, että oikeusvaltion edustajat laativat eri aikoina\nvallan erilaisia lakeja omaisuuden luovutuksesta yksityisiltä tahi\nhenkilöryhmiltä toisille. Nykyaikana, jolloin laajoissa piireissä\nvallitsee tyytymättömyys kaikkeen yksityiseen omaisuuteen, ajatellaan,\nettä yksityinen omaisuus olisi muitta mutkitta otettava yhteiskunnan\nhaltuun. Jos niin pitkälle tultaisiin, saataisiin nähdä, kuinka\ntällä menettelyllä ratkaistaisiin yhteiskunnallisen elimistön\nelämänmahdollisuus. Kokemuksen opettamana valittaisiin myöhemmin\ntoinen tie. Parempi olisi epäilemättä kuitenkin jo nykyaikana luoda\nlaitoksia tässä esitettyyn tapaan, että yhteiskunnallinen elimistö\nsaisi takaisin terveytensä. Niinkauvan kun joku henkilö yksinään tahi\nyhdessä jonkun ryhmän kanssa jatkaa tuotantoaan, jonka hän on pannut\npystyyn kapitaalin avulla, tulee hänen saada pitää kapitaalioikeutensa\nsiihen kapitaali- määrään, jonka peruskapitaali liikevoittona\ntuottaa, niinkauvan kun viimeksimainittua käytetään tuotantoliikkeen\nlaajennukseen. Siitä hetkestä, jolloin mainittu henkilö lakkaa\ntuotantoa johtamasta, on tämä kapitaalimäärä luovutettava toiselle\nhenkilölle tahi henkilöryhmälle samallaisen liikkeen tahi toisen\nyhteiskunnallista elimistöä hyödyttävän tuotannon jatkamiseksi. Sekin\nkapitaali, jonka tuotantoliike antaa voittona ja jota ei käytetä\nliikkeen laajennukseen, on myös toisille luovutettava. Liikettä\njohtavan henkilön persoonallisena omaisuutena on pidettävä ainoastaan\nsitä, minkä hän yksilöllisten kykyjensä nojalla katsoi voivansa\npalkkana vaatia ottaessaan tuotantoliikkeen johtoonsa ja mikä näyttää\noikeutetulta sen tähden, että hän on sen ansainnut muiden ihmisten\nluottamuksella kapitaalia käyttäessään. Milloin kapitaali mainitun\nhenkilön toiminnan kautta on kasvanut, on tästä kasvusta hänen\nyksityiseksi omakseen sen verran annettava, että alkuperäisen palkan\nlisäys vastaa lisätyn kapitaalin korkoja. -- Kapitaali, jonka avulla\ntuotantoliike on pantu pystyyn, on siirtyvä alkuperäisten omistajain\ntahtoa noudattaen uudelle johtajalle kaikkine sitoumuksineen tahi\npalautettava omistajilleen, ellei ensimmäinen johtaja voi tahi tahdo\nliikkeestä enää huolehtia.\n\nTarkempien lainsäädösten laatiminen, miten tällaisen luovutuksen\ntulee tapahtua, kuuluu oikeusvaltiolle. Sen asia on myös katsoa, että\nlainmääräykset pannaan täytäntöön ja valvoa niiden käytäntöä. Voidaan\najatella, että tällaista oikeudenluovutusta koskevien määräysten\nyksityiskohdista ollaan eri mieltä. Siltä _todellisuudenmukaisuuden_\nkannalta katsoen, jota tässä esityksessä on tavoteltu, ei milloinkaan\npyritä pitemmälle, kuin näyttämään _suunta_ tällaiselle järjestelylle.\nJos tätä suuntaa ymmärtäväisesti seurataan, löydetään aina\nyksityistapauksissakin tarkotuksenmukainen ratkaisu. Kuitenkin on\nerikoistapauksissa saavutetun kokemuksen nojalla elämänkäytännössä\nlöydettävä asian hengen mukaisesti oikea menettelytapa. Kuta\ntodellisuudenmukaisempi ajatustapa on, sitä vähemmän se pyrkii\nvahvistamaan yksityistapauksia varten ennakkovaatimusten mukaisia\nsääntöjä ja määräyksiä. -- Mutta toiselta puolen täytyy juuri\nkatsantokannan hengestä selvästi käydä ilmi mitä tarkotetaan. Tällöin\nnähdään, että oikeusvaltio ei milloinkaan saa oikeusluovutusvalvojiensa\nkautta itse käsiinsä ottaa kapitaalin käyttöä. Sen tulee ainoastaan\nkatsoa, että luovutus tapahtuu sellaiselle henkilölle tahi\nhenkilöryhmälle, joka yksilöllisten kykyjensä vuoksi katsotaan\noikeutetuksi sen vastaanottamaan. Tästä taas seuraa että toistaiseksi\non sääntönä yleensä pidettävä, että se, joka yllämainituilla syillä\naikoo luovuttaa kapitaalinsa, hänen täytyy vapaasti saada valita, kenen\nhän tahtoo seuraajakseen kapitaalin käyttäjänä. Hänen on sallittava\nvalita joku henkilö tahi henkilöryhmä taikka luovuttaa käyttöoikeutensa\njollekulle henkisen järjestön korporatsioonille. Sillä se, joka\non kapitaalin käyttäjänä tehnyt tarkotuksenmukaisia palveluksia\nyhteiskunnalliselle elimistölle, hän on myöskin yksilöllisten\nkykyjensä nojalla yhteiskunnallisella ymmärtämyksellä päättävä tämän\nkapitaalin vastaisesta käytöstä. Ja yhteiskunnalliselle elimistölle on\nedullisempaa luottaa tähän päätökseen, kuin siitä välittämättä jättää\nasian järjestely henkilöille, jotka eivät suoranaisesti ole olleet\nasian kanssa tekemisissä.\n\nTällaisen järjestelyn alaiseksi tulevat ne määrätyn suuruuden\nsaavuttaneet kapitaalit, jotka yksityiset tahi henkilöryhmät\ntuotantovälineiden (joihin myös maa luetaan) avulla ovat ansainneet,\nmutta jotka eivät tule personalliseksi omaisuudeksi sen vaatimuksen\ntyydyttämiseksi, joka alkuaan oli tehty yksilöllisten kykyjen toiminnan\nperusteella.\n\nViimemainitulla tavalla ansaittu omaisuus, samoin kuin oman työn\ntuottamat säästöt, jäävät ansaitsijan kuolemaan tahi myöhempäänkin\naikaan mainitun ansaitsijan tahi hänen jälkeläistensä personalliseksi\nomaisuudeksi. Siihen saakka on myös oikeustunteen mukainen ja\noikeusvaltion vahvistama korko kannettava siltä, jolle mainitut\nsäästöt on annettu tuotantovälineiden hankkimiseksi. Tällaisella\nperustuksella lepäävässä yhteiskunnallisessa järjestelmässä voidaan\ntäydellisesti erottaa ne tulot, jotka ovat peräisin tuotantovälineiden\navulla suoritetusta työstä, ja varallisuus, joka on hankittu\npersonallisella (ruumiillisella tahi henkisellä) työllä. Tämä erotus\non oikeustunteen ja yhteiskunnan etujen mukainen. Mitä joku säästää\nja jättää tuotantoliikkeessä käytettäväksi, hyödyttää yleisiä etuja.\nSillä sen kautta vasta käy tuotannon johto yksilöllisillä kyvyillä\nmahdolliseksi. Mitä jää tuotantovälineillä hankituksi kapitaalin\nlisäykseksi, kun lainmukainen korko on vähennetty, se syntyy koko\nyhteiskunnallisen elimistön myötävaikutuksella ja on ylläkerrotulla\ntavalla palautettava sille takaisin. Oikeusvaltion on vain määrättävä,\n_että_ kysymyksessä olevat kapitaalimäärät mainitulla tavalla\npalautetaan; mutta sen asiana ei ole ratkaista, mihin aineelliseen tahi\nhenkiseen tuotantoon palautettu tahi säästetty kapitaali on käytettävä.\nSe saattaisi henkisen ja aineellisen tuotannon riippumaan valtion\nmielivallasta. Ainoastaan ihmisten yksilölliset kyvyt voivat johtaa\nsitä yhteiskunnalliselle elimistölle edullisimmalla tavalla. Mutta\nkuka ei itse tahdo määrätä, kelle hän keräämänsä kapitaalin luovuttaa,\nhänen sallittakoon antaa käyttöoikeus henkiseen järjestöön kuuluvalle\nkorporatsioonille.\n\nMyöskin säästämällä koottu omaisuus siirtyy korkovaroineen hankkijan\nkuoltua tahi joku aika sen jälestä henkistä tahi aineellista tuotantoa\nharjottavalle henkilölle tai henkilöryhmälle, jonka hankkija määrää\ntestamentissaan, kuitenkin vain tuotantoa harjottavalle eikä\nepätuottelijaalle, välttääkseen koroillaeläjiä syntymästä. Ellei\nnytkään löytyisi sopivaa henkilöä tahi henkilöryhmää, on tässäkin\ntapauksessa käyttöoikeus annettava henkiseen järjestöön kuuluvalle\nkorporatsioonille. Ainoastaan siinä tapauksessa, ettei asianomainen\nmitään testamenttimääräystä jätä, on oikeusvaltion tartuttava asiaan ja\nannettava henkisen järjestön toimittaa valinta.\n\nTäten säännöstellyssä yhteiskunnallisessa järjestössä pääsevät sekä\nyksityinen yrittelijäisyys että yhteiskunnan edut oikeuksiinsa; ja\nviimemainitut tulevatkin todella vasta sen kautta tyydytetyksi, että\nvapaa yksityinen yrittelijäisyys alistetaan niiden palvelukseen. Kenen\non jätettävä työnsä toisen ihmisen johdettavaksi, voi sellaisissa\nyhteiskuntaoloissa kyllä tuntea, että johtajan kanssa suorittamansa\ntyö on parhaalla tavalla hyödyttävä yhteiskunnallista elimistöä\nja siis myös työntekijää itseään. Tässä kirjoituksessa kuvattu\nyhteiskunnallinen järjestys on synnyttävä tervettä ihmistunnetta\nvastaavan suhteen, toisaalta oikeudenmukaisesti säännöstellyn\ntuotantovälineiden käyttöoikeuden, kapitaalin ja inhimillisen\ntyövoiman sekä toisaalta tuotteiden hintojen välillä. -- Moni ehkä\nlöytää tässä esityksessä puutteellisuuksia. Löydettäköön vain.\nTodellisuudenmukaiseen ajatustapaan ei kuulu kerta kaikkiaan\ntäydellisten ohjelmien antaminen, vaan _suuntaviivojen_ näyttäminen,\njoita käytännössä on seurattava. Sellaisten erikoisten viittausten,\nkuin tässä on tehty, tarkoituksena on oikeastaan ikäänkuin vain\nesimerkkinä lähemmin selvittää noita suuntaviivoja. Tällainen esimerkki\nvoitanee parantaa. Kun se vain tapahtuu mainittuun suuntaan, silloin\nvoidaan hyödyllinen päämäärä saavuttaa.\n\nOikeutetut personalliset ja perhevaikuttimet voidaan tällaisella\njärjestelyllä saada sopusointuun yhteiskunnan vaatimusten kanssa.\nVoidaan tosin huomauttaa, että kiusaus saada omaisuus siirretyksi\nvielä elinaikana yhdelle tahi useammalle perilliselle on sangen\nsuuri. Ja että tällaisista perillisistä voi tehdä näennäisesti\ntuotantokykyisiäkin, vaikka he silloin kyllä ovatkin muiden rinnalla\nkelvottomia ja pitäisi korvata näillä muilla. Kuitenkin voi tämä\nkiusaus järjestössä, jossa ylläviitatut laitokset vallitsevat, olla\nmahdollisimman pieni. Sillä oikeusvaltion tarvitsee vain vaatia,\nettä toisen perheenjäsenen toiselle siirtämä omaisuus määrätyn\najan kuluttua edellisen kuolemasta kaikissa tapauksissa lankeaa\njollekulle henkisen järjestön korporatsioonille. Taikka voi oikeus\njollain muulla tavalla estää lain kiertämisen. Oikeusvaltion asiana\non vain valvoa, _että_ tämä luovutus tapahtuu; kuka on valittava\nperilliseksi, se pitäisi jättää henkisen järjestöstä valitun laitoksen\nmäärättäväksi. Toteuttamalla nämä edellytykset aletaan ymmärtää, että\nkasvatus ja opetus on tekevä jälkeläiset kelvollisiksi palvelemaan\nyhteiskunnallista elimistöä, mutta että siirtämällä kapitaali\ntuotantoon kykenemättömille henkilöille vahingoitetaan yhteiskuntaa. Ei\nkukaan, jolla on todellista yhteiskunnallista ymmärtämystä, voi toivoa,\nettä hänen toimintaansa kapitaalin avulla tulisi jatkamaan henkilö\ntahi henkilöryhmä, jolla yksilöllisiin taipumuksiin nähden ei ole\nedellytyksiä siihen.\n\nEi kukaan, joka tajuaa, mikä on käytännöllisesti todella mahdollista,\nole pitävä haaveiluna, mitä yllä olemme esittäneet. Sillä esityksemme\nviittaa juuri sellaisiin laitoksiin, jotka kaikilla elämän aloilla\nmuitta mutkitta voidaan kehittää olevista oloista. Tarvitaan vain\npäättäväisyyttä vähitellen luopumaan oikeusvaltiossa säännöstelemästä\nhenkistä ja taloudellista elämää sekä vastustamasta jos se, jonka\npitäisi tapahtua, todella tapahtuu, nimittäin että syntyy yksityisiä\noppilaitoksia ja että talouselämä etsii itselleen oman perustuksen.\nEi ole tarvis tuossa tuokiossa lakkauttaa valtionkouluja ja valtion\ntaloudellisia laitoksia; mutta saadaan ehkä nähdä pienestä alusta\nvähitellen tulevan mahdolliseksi kokonaan lakkauttaa valtion\nopetus- ja taloustoiminta. Ennen kaikkea olisi välttämätöntä,\nettä henkilöt, jotka voivat vakuuttautua tässä esitettyjen tahi\nmuiden samallaisten yhteiskunnallisten aatteiden oikeudesta, myös\nhuolehtisivat niiden levittämisestä. Kun sellaiset aatteet saavat\nosakseen ymmärtämystä, aletaan _luottaa_ siihen, että on mahdollista\nmuuttaa nykyiset olot onnellisimmiksi. _Tästä_ luottamuksesta\nyksistään voi todella terveellinen kehitys saada alkunsa. Sillä sen,\njoka tahtoo tällaisen luottamuksen saavuttaa, täytyy voida nähdä,\nkuinka uudistukset käytännöllisesti voidaan alottaa olevaisista\noloista. Ja pää-asiallista tässä esitetyissä aatteissa näyttää\njuuri olevan, että ne eivät paremman tulevaisuuden aikaansaamiseksi\nvaadi olevaisten olojen enempää repimistä, kuin mitä jo on tehty;\nvaan että sellaisten aatteiden toteuttamiseen riittää rakentaminen\nolevaiselle, jolloin epäterveellinen samalla poistetaan. Valistus,\njoka ei pyri herättämään luottamusta tähän suuntaan, ei voi saavuttaa,\nmikä välttämättömästi täytyy saavuttaa: kehitystä, joka ei turmele\nihmisten tähänastisten saavutusten ja taitojen arvoja, vaan tahtoo ne\nsäilyttää. Aivan jyrkällä kannallakin olevassa voi herätä luottamus\nperittyjä arvoja kunnioittavaan yhteiskunnalliseen uudistustyöhön, jos\nhänet tutustetaan aatteisiin, joista todella terveellinen kehitys voi\nlähteä. Hänenkin täytyy nähdä, että mikä ihmisluokka tahansa päässeekin\nvaltiaaksi, se ei voi vallitsevia puutteellisuuksia poistaa, ellei\nsen vaikutinten alla ole aatteet, jotka tekevät yhteiskunnallisen\nelimistön terveeksi ja elinkykyiseksi. Langeta epätoivoon sentähden,\nettei voida uskoa riittävän suurella joukolla ihmisiä löytyvän nykyisen\nsekasorronkin keskellä ymmärtämystä tällaisille aatteille, kun niitä\nvain tarpeellisella pontevuudella levitetään, olisi samaa kuin epäillä\nihmisluonnon terveellisten ja tarkotuksenmukaisten vaikutinten\nvastaanottavaisuutta. _Tätä_ kysymystä, onko syytä langeta epätoivoon,\nei pitäisi ollenkaan tehdä, vaan _ainoastaan toinen_: mitä pitäisi\ntehdä, levittääkseen luottamusta herättäviä aatteita niin voimakkaasti,\nkuin mahdollista.\n\nTässä esitettyjen aatteiden tehokasta leviämistä estää lähinnä se,\nettä nykyisen aikakauden katsantokanta ei kahdesta syystä voi niitä\nkäsittää. Joko tahdotaan muodossa tahi toisessa väittää mahdottomaksi\nkäsittää, että yhtenäisen yhteiskuntaelämän hajoittaminen käy\npäinsä, kun kerran nuo kolme tämän elämän useinmainittua haaraa\ntodellisuudessa kaikkialla ovat yhteydessä keskenään; taikka sanotaan,\nettä yhtenäisessäkin valtiossa kaikki kolme jäsentä voivat saada\nvälttämättömän itsenäisyytensä, ja että sanalla sanoen koko tämä esitys\non vain päähänpistosta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden\nkanssa. Ensimmäinen vastaväite johtuu siitä, että lähdetään\n_todellisuudelle vieraasta_ ajatustavasta ja luullaan ihmisten\neläessään yhteiskunnallista elämää muodostavan elämän yhtenäisyyden\nvain sen kautta, että tämä yhtenäisyys on ensin ulkonaisen järjestelyn\nkautta annettu yhteiskunnalle. Mutta todellisessa elämässä käy aivan\npäinvastoin. Yhtenäisyyden täytyy olla _lopputulos_; useammalta\nsuunnalta yhteenvirtaavat pyrkimykset luovat _lopuksi_ yhtenäisyyden.\nViimeaikainen kehitys on kulkenut vastoin tätä, todellisuudenmukaista\naatetta. Ja sentähden se, mikä ihmisissä elää, nousi ulkoapäin elämään\npantua \"järjestystä\" vastaan synnyttäen nykyisen yhteiskunnallisen\ntilanteen. -- Toiseen ennakkoluuloon on syynä kykenemättömyys näkemään\njyrkkää eroavaisuutta yhteiskunnallisen elämän kolmen jäsenen\ntoiminnassa. Ei huomata, kuinka ihminen on _eri_ suhteissa jokaiseen\nnoista kolmesta jäsenestä ja kuinka tuo suhde voi saada omituisen\nleimansa ainoastaan, jos todellisessa elämässä löytyy sopiva maaperä,\njolla se voi erillään muista kehittyä, sitten vaikuttaakseen yhdessä\nniiden kanssa.\n\nVanha fysiokratinen koulu katsoi, että ihmiset joko säännöstelevät\ntaloudellista elämää vastoin sen luonnollista kehitystä, jolloin\nsäännöstely on vahingollista; taikka _lait_ vaikuttavat samaan\nsuuntaan, kuin talouselämä omaan vapauteensa jätettynä kulkee,\njolloin ne ovat tarpeettomat. Oppisuuntana on tämä katsantokanta\nhyljätty, mutta tottumuksesta se vielä tuhoa tuottavana kummittelee\nihmisten aivoissa. Kun joku elämänala seuraa omia lakejaan, luullaan\nkaiken elämälle tarpeellisen sillä alalla syntyvän itsestään. Jos\nesim. talouselämä säännösteltäisiin kaikkia ihmisiä tyydyttävällä\ntavalla, silloin pitäisi, luullaan, oikeus- ja henkielämän kehittyä\nitsestään tältä järjestetyltä talouspohjalta. Mutta se on mahdotonta.\nAinoastaan todelliselle elämälle vieras ajatuskanta voi uskoa sen\nmahdolliseksi. Talouselämän kiertokulussa ei löydy _mitään_, joka\nitsestään antaisi sysäyksen järjestämään ihmisten keskinäisiä\noikeussuhteita. Ja jos _näitä_ suhteita tahdottaisiin järjestellä\ntaloudellisten vaikutinten perusteella, silloin vedetään ihminen\ntöineen ja tuotantovälikappaleiden käyttöoikeuksineen talouselämän\npyörteeseen. Hänestä tehdään talouselämän ratas, joka vaikuttaa\nkoneellisesti. Talouselämällä on taipumus seurata omaa suuntaansa ja\nsiihen täytyy toiselta taholta tarttua kiinni. Eivät oikeusmääräykset\nsilti ole hyviä, että ne seuraavat talouselämän juoksua, eikä silti\nvahingollisia, että ne käyvät sitä vastaan; vaan sitten vasta, kun\nse suunta, johon talouselämä kulkee, saa sivuvaikutuksia siitä\noikeuskäsityksestä, että ihmistä on kohdeltava ihmisenä, vasta silloin\nvoi hän talouselämänkin alalla saavuttaa ihmisarvoisen olemassa-olon.\nJa vasta sitten kun kokonaan erotettuna talouselämästä yksilölliset\ntaipumukset omalla pohjallaan saavat kehittyä ja rikastuttaa\ntalouselämää tuoreilla voimilla, joita se ei itsestään _voi_ tuottaa,\nsilloin on talouselämäkin kukoistava ihmisten hyödyksi.\n\nMerkillistä kyllä: puhtaasti ulkonaisen elämän aloilla huomataan\nhelposti työjaon tuottamat edut. Ei pidetä välttämättömänä räätälille\nelättää lehmää saadakseen maitoa. Mutta kun nousee kysymys ihmiselämän\nmoninaisuudesta, silloin pidetään yhtenäisyyttä ainoana hyödyllisenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn itsestään ymmärrettävää, että juuri todellista elämää vastaava\nyhteiskunnallinen aatesuunta kohtaa kaikilta tahoilta vastaväitteitä.\nSillä todellinen elämä synnyttää vastustusta. Ja ken tämän elämän\nmukaisesti ajattelee, hänen täytyy suunnitella uudistuksia,\njoiden synnyttämä vastustus on vältettävissä ainoastaan toisilla\nuudistuksilla. Hän _ei saa_ luulla, että aina uudistus, joka\nhänen ajatuksissaan näyttää \"ihanteelliselta\", toteutettuna olisi\ntäydellinen. -- Nykyaikainen sosialismi vaatii aivan täydellä\nsyyllä, että järjestelmä, jossa tuotantoa harjotetaan yksityisen\nhyödyn tähden, muutetaan sellaiseksi, jossa tuotanto tapahtuu\nkaikkien kulutuksen tähden. Mutta antaessaan tälle vaatimukselle\n_täyden_ tunnustuksen on mahdotonta yhtyä uudenaikaisen sosialismin\nloppupäätökseen, että tuotantovälineiden täytyy yksityisomaisuudesta\nmuuttua yhteisomaisuudeksi. Päinvastoin on pakko sanoa, että mitä\nyksilölliset kyvyt yksityisesti tuottavat, se on oikealla tavalla\nsaatettava yhteiskunnan nautittavaksi. Uudenaikainen taloudellinen\npyrkimys tarkotti saada tuloja tuotannon paljoudella; tulevaisuudessa\non kuluttajan pakko pyrkiä yhteistoiminnalla luomaan paras tuotantotapa\nja vuorovaikutus tuottajien ja kuluttajien kesken. Oikeuslaitosten\ntulee huolehtia, että tuotantoliikkeen johto on ainoastaan niin\nkauvan jollakulla henkilöllä tahi henkilöryhmällä, kun näiden\nhenkilöiden yksilöllisten kykyjen katsotaan sen myöntävän. Sen sijaan\nettä tuotantovälineet tulisivat _yhteisomaisuudeksi_, tulevat ne\nyhteiskunnallisessa elimistössä _kiertämään_ henkilöltä henkilölle,\njonka yksilölliset kyvyt parhaiten osaavat käyttää niitä yhteiskunnan\nhyväksi. Täten luodaan määrätyksi ajaksi se yhteys henkilöiden ja\ntuotantovälineiden välillä, jonka tähän saakka yksityisomaisuus on\naikaansaanut. Sillä tuotantoliikkeen johtaja ja hänen apulaisensa\nsaavat kiittää tuotantovälineitä, että heidän kykynsä antaa heille\nheidän vaatimustensa mukaiset tulot. He panevat parhaansa saadakseen\ntuotannon mahdollisimman täydelliseksi, sillä tuotannon kohoaminen\nlisää heidän tulojaan, vaikka he eivät koko voittoa saakaan, -- joka,\nkuten ylempänä mainittiin, lankeaa yhteiskunnalle paitsi määrättyä\nkorkoa, joka tuottajalle maksetaan hyvitykseksi tuotannon kohoamisesta.\nJa esityksemme hengestä käy sanomattakin ilmi, että tuotannon vähetessä\ntuottajan tulot samassa määrässä tulevat pienenemään, kun ne suurenivat\ntuotannon kohotessa. Mutta joka tapauksessa johtuvat tulot johtajan\nhenkisestä jäntevyydestä eikä voitosta, joka riippuu asianhaaroista,\njoita ei määrää toimitsijan henkinen työ, vaan yhteiskunnassa\nvallitsevien voimien vuorovaikutus.\n\nOn silminnähtävää, että niiden yhteiskunnallisten aatteiden\ntoteuttamisella, joista tässä on puhe, tähänastiset laitokset saavat\naivan uuden merkityksen. Omaisuus lakkaa olemasta sitä, mitä se tähän\nasti on ollut. Eikä se myöskään enää saa takaisin sitä mennyttä muotoa,\njota yhteisomaisuus edustaa, vaan siitä kehitetään aivan uusi. Kaikki\nomaisuus liitetään yhteiskunnallisen elämän kulkuun. Yksityinen ei\npääse käyttämään sitä omaksi edukseen ja yhteiskunnan vahingoksi; mutta\nei yhteiskuntakaan pääse virkavaltaisesti määräilemään siitä yksityisen\nvahingoksi; vaan siihen sopiva yksilö saa sen haltuunsa palvellaksen\nsillä yhteiskuntaa.\n\nOn omiaan kasvattamaan yhteisten asiain harrastusta, että sellaiset\npyrkimykset pääsisivät toteutumaan, joiden kautta tuotanto saa terveen\nperustuksen ja yhteiskunnallinen elimistö säästyy taudinpuuskilta.\n-- Myös on hallinto, joka on tekemisissä ainoastaan talouselämän\nkanssa, tilaisuudessa tasoittelemaan, milloin taloudelliset\nasianhaarat sen tekevät tarpeelliseksi. Jos ei esim. joku liike\nkykenisi lainanantajilleen maksamaan korkoa heidän työsäästöistään,\nniin voidaan, mikäli liike katsotaan tarpeenvaatimaksi, muista\ntaloudellisista liikkeistä niiden osakasten yhteisellä suostumuksella\nedellistä avustaa. Omissa rajoissaan liikkuva talouselämä, jonka\noikeussuhteet määrätään ulkoapäin ja sieltä saa myös riittävästi\nkykeneviä lisävoimia, pitää huolen yhteiskunnan taloudesta. Tavarat\ntulevat silloin jaetuksi niin että jokainen saa senverran, kuin\nhänellä yhteiskunnan varallisuuteen katsoen on oikeus vaatia. Milloin\njollakulla on näennäisesti suuremmat tulot, kuin toisella, johtuu\nse siitä, että hän yksilöllisillä kyvyillään tekee yhteiskunnalle\nvastaavan suuremman palveluksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhteiskunnallisessa elimistössä, joka on muodostunut tämän esityksen\nhengessä, järjestetään oikeuselämän vaatimat verot oikeus- ja\ntalouselämän johtajien keskinäisellä sopimuksella. Ja kaikki,\nmitä henkinen järjestö tarvitsee kannatuksekseen, on se saapa\nyhteiskunnallisessa elimistössä toimivilta yksityishenkilöiltä\nvapaaehtoisena myötätuntoisuuden todistuksena. Henkisen järjestön\nterve perustus on henkiseen työhön kykenevien henkilöiden vapaassa\nkilpailussa ja yksilöllisessä yritteliäisyydessä.\n\nMutta _ainoastaan_ tällaisessa yhteiskunnallisessa elimistössä osaa\noikeuden hallinto antaa todellisen arvon oikealle tavaran jaolle.\nTalousjärjestö, joka ei kuluta ihmistyötä yksityisten tuotantoalojen\ntarpeiden tyydyttämiseksi, vaan sen mukaan, minkä oikeus sille myöntää,\non arvioiva tavarain arvon niihin käytetyn ihmistyön mukaan. Se ei\nole salliva ihmistyön määrää mitattavan tavarahinnoilla, jotka on\nsaatu häikäilemättömällä ihmisten rasituksella. Sellainen elimistö on\nlaativa lakinsa ottaen huomioon puhtaasti inhimilliset olosuhteet.\nLapsilla tulee olla oikeus päästä osallisiksi kasvatuksesta;\nperheenisällä tulee työstään olla suuremmat tulot, kuin yksinäisellä.\nTämän tulonlisäyksen myöntävät hänelle laitokset, jotka syntyvät\nkaikkien kolmen yhteiskunnallisen järjestön yhteisellä sopimuksella.\nTällaiset laitokset voivat myös järjestää kasvatuskysymyksen siten, että\ntaloudellisen järjestön hallinto määrää vallitseviin taloudellisiin\nolosuhteisiin katsoen kasvatusmenoihin tarvittavan määrärahan ja\noikeusvaltio sitten vahvistaa yksityisten oikeudet henkisen järjestön\nohjeiden mukaan. Tässäkin kuuluu tosioloja silmällä pitävään\najattelutapaan viitata tällaisilla esimerkeillä ainoastaan mihin\n_suuntaan_ tuollaiset laitokset voivat toimia. Onhan mahdollista, että\nyksityistapauksissa aivan toisellaiset laitokset voivat olla _oikeita_.\nMutta nämä \"oikeat\" voidaan aikaansaada ainoastaan noiden kolmen\nitsessään vapaan yhteiskunnallisen elimistön jäsenen päämäärästään\ntietoisella yhteistoiminnalla. Vastoin monenlaisia ajatussuuntia, joita\nnykyaikana pidetään käytännöllisinä, mutta jotka sitä eivät kuitenkaan\nole, tarkottaa tämä esitys sellaista yhteiskunnallisen elimistön\njaottelua, että ihmisten toiminta siinä käy yhteiskunnan tarkotusperiä\nvastaavaksi.\n\nNiinkuin lapsilla on oikeus kasvatuksen saantiin, samoin tulee\nvanhuksilla, sairailla, leskillä olla oikeus toimeentuloon, johon\ntarvittava pohjakapitaali on koottava samalla tavalla kuin ylempänä\nmainittu ala-ikäisten kasvatukseen tarvittava kapitaaliavustus.\nPääasiana tässä kaikessa on, että itseään elättämään kykenemättömän\navustusta ei saa määrätä talouselämän taholta, vaan päinvastoin on\ntalouselämä tehtävä riippuvaiseksi julkisesta oikeudentunnosta.\nTalousjärjestössä työskentelevien työpalkka on sitä pienempi,\nkuta enemmän ansaitsemaan kykenemättömille on maksettava. Mutta\ntämä \"vähennys\" on kaikkien yhteiskunnallisen elimistön jäsenten\nyhtäläisesti kestettävä, jos tässä tarkottamamme yhteiskunnalliset\nvaikuttimet pääsevät toteutumaan. Taloudellisesta elämästä irrotettu\noikeusvaltio on tekevä työhön kykenemättömien kasvatuksesta ja\nylläpidosta todella yleisinhimillisen kysymyksen, jota se onkin, sillä\noikeusjärjestön alaan kuuluu se, mihin _kaikilla täysi-ikäisillä_\nihmisillä on sananvalta.\n\nYhteiskunnallinen elimistö, jollaista tässä tarkotetaan, on käyttävä\nparemmilla yksilöllisillä kyvyillä aikaansaadun ylituotannon\nyhteiskunnan hyväksi, samoinkuin se on ottava yhteiskunnalta\nvähempikykyisten elatukseen tarvittavat varat. \"Yliarvoja\" ei luoda\nyksilöiden ansaitsematonta nautintoa varten, vaan yhteiskunnallisen\nelimistön sielullisen ja aineellisen hyvinvoinnin kohottamiseksi ja sen\nvaalimiseksi, mikä tästä elimistöstä syntyy voimatta sitä suoranaisesti\nhyödyttää.\n\nKen on sitä mieltä, että näiden kolmen yhteiskunnallisen elimistön\njäsenen erottamisella on vain aatteellinen merkitys ja että\nyhtenäisessä valtioelimistössäkin tahi koko valtion käsittävässä,\ntuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvassa, taloudellisessa\nosuuskunnassa tuo jako syntyisi \"itsestään\", hänen tulee vain\nluoda katseensa niihin erikoisiin yhteiskunnallisiin laitoksiin,\njotka ovat seurauksena kolmijakoisuuden toimenpanosta. Silloin\nesim. ei valtiohallinnon enää tarvitse määrätä rahaa lailliseksi\nmaksuvälineeksi, vaan riippuu sen käyttäminen talousjärjestön\nhallintokuntien keskinäisistä toimenpiteistä. Sillä terveessä\nyhteiskunnallisessa elimistössä raha ei voi olla muuta, kuin todistus\nsaamaan toisten valmistamia tavaroita talouselämän kaikilta aloilta\nsen perusteella, että todistuksen omistaja itse on ollut valmistamassa\ntavaroita talouselämää varten. Rahankierron kautta yhtyvät talouselämän\neri haarat yhdeksi kokonaistaloudeksi. Jokainen niistä valmistaa\nkiertoteitse yleistalouden kautta kaikille muille. Talouden alalla\nollaan tekemisissä ainoastaan tavara-arvojen kanssa.\n\nTällä alalla saavat myös ne tuotteet, jotka ovat peräisin henkisestä\nja valtiollisesta järjestöstä, tavaramerkityksen. Mitä opettaja\noppilaissaan saa aikaan, merkitsee talouden kiertokulussa tavaraa.\nOpettajalle maksetaan yksilöllisistä kyvyistään yhtä vähän, kuin\ntyömiehelle tämän työvoimasta. Ainoastaan siitä _voidaan_ molemmille\nmaksaa, mikä heidän toiminnastaan talouselämän kiertokulussa\nvoidaan pitää tavarana. Kuinka vapaan yritteliäisyyden ja\noikeuden tulee vaikuttaa, että tavaraa syntyisi, se on yhtäpaljon\ntaloudellisen kiertokulun _ulkopuolella_, kuin luonnonvoimien\nvaikutus viljantuotantoon hyvänä ja huonona vuotena. Talouselämän\nkiertokulussa merkitsevät henkinen järjestö siihen nähden, mitä se\npitää taloudellisena tuotteenaan, _ja myös valtio_ vain yksityisiä\ntavarantuottajina. Mitä ne omalla alallaan tuottavat ei vielä ole\ntavaraa; siksi se vasta tulee joutuessaan talouselämän kiertokulun\nyhteyteen. Ne eivät harjota taloutta omalla alallaan; mutta niiden\ntuotannolla harjottaa taloudellisen järjestön hallitus taloutta.\n\nTavaran (tahi tuotannon) puhdas taloudellinen arvo rahassa lausuttuna\nriippuu siitä tarkotuksenmukaisuudesta, jolla taloudellista elämää\n_johdetaan_. Tämän johdon toiminnasta riippuu, miten hedelmällinen\ntoiminta voi kehittyä sillä henkisellä ja oikeudellisella\npohjalla, jonka yhteiskunnallisen elimistön toiset jäsenet luovat.\nTavaran raha-arvo ilmaisee silloin, että taloudellisen elimistön\nlaitokset valmistavat tavaraa yleistä kysyntää vastaavan määrän.\njos tässä kirjoituksessa ilmilausutut edellytykset toteutuvat,\nniin ei taloudellisen elimistön päämääränä tule olemaan tuotannon\nkohottaminen rikkauksien saavuttamiseksi, vaan vasta syntyvät ja\nmoninaisimmilla siteillä toisiinsa liitetyt osuuskunnat tulevat\nsovittamaan tavarain tuotantonsa yleisen kysynnän mukaan. Sen\nkautta saadaan tätä tarvetta vastaava suhde syntymään raha-arvon\nja tuotantolaitosten välillä yhteiskunnallisessa elimistössä.[6]\nRaha on terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä todella oleva\nvain arvonmäärääjä; sillä jokainen kolikko tahi seteli edellyttää\nvalmistunutta tavaraa, jota vastaan ainoastaan rahan omistaja on\nvoinut rahansa saada. Olosuhteet pakottavat ryhtymään sellaisiin\ntoimenpiteisiin, että raha kadottaa arvonsa sen omistajalle, kun se\non menettänyt yllämainitun merkityksensä. Tällaisiin toimenpiteisiin\non viitattu. Raha-omaisuus siirtyy määrätyn ajan kuluttua sopivalla\ntavalla yhteiskunnalle. Ja ettei rahaa, joka ei ole kiinnitetty\ntuotantoliikkeisiin, talousjärjestön määräyksiä kiertämällä, pidettäisi\nsalassa, voidaan sitä aika-ajoittain leimata tahi painaa uudestaan.\nNäistä asianhaaroista on myös seurauksena, että kapitaalin antama\nkorko on vuosien kuluessa pienenevä. Raha on kuluva loppuun, niinkuin\ntavarakin. Tällainen toimenpide valtion puolelta on kuitenkin oikea.\n\"Korkoa korolle\" ei enää voi esiintyä. Ken on tehnyt säästöjä, on\nluonnollisesti toiminut tavalla, joka oikeuttaa hänet sittemmin\nsaamaan niiden vastineeksi tavaraa, kuten tällä hetkellä suoritettu\ntyö oikeuttaa samanaikaisiin vastasaataviin; mutta vaatimuksilla on\nmäärätty rajansa; sillä menneisyyteen perustuvat vaatimukset voidaan\ntyydyttää vain nykyhetken työllä. Sellaiset vaatimukset eivät saa\nmuodostua taloudellisiksi pakkokeinoiksi. Näillä edellytyksillä\nsaadaan _rahakanta_ oikealle pohjalle. Sillä samapa kuinka rahamuoto\nmuuten olosuhteista riippuen vaihteleekin: _rahakanta_ on oleva\ntalousjärjestön hallituksen järkevä toimenpide. Rahakanta-kysymystä ei\nmikään valtio tyydyttävästi voi ratkaista lakimääräyksillä; nykyiset\nvaltiot voivat sen ratkaista vain jättämällä siihen tarvittavat\nvälttämättömät toimenpiteet erikoisen taloudellisen järjestön huoleksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuhutaan paljon uudenaikaisesta työnjaosta, sen aiheuttamasta\najansäästöstä, tavarainhyvyydestä, tavarain vaihdosta y.m., mutta\nharvoin otetaan huomioon, kuinka se vaikuttaa yksityisen ihmisen\nsuhtautumiseen työhönsä. Joka työskentelee työnjakoon perustuvassa\nyhteiskunnallisessa elimistössä, ei hän oikeastaan milloinkaan\n_ansaitse_ itse tulojaan, vaan saa ne _kaikkien_ yhteiskunnalliseen\nelimistöön kuuluvien työllä. Räätäli, joka valmistaa itseään varten\ntakin, ei suhtaudu takkiinsa samalla tavalla kuin ihminen, joka\nalkutilassa on pakotettu itse hankkimaan kaikki elintarpeensa. Hän\nvalmistaa itselleen takin voidakseen tehdä muille vaatteita; ja\ntakin _arvo_ hänelle riippuu kokonaan muiden toiminnasta. Takki on\noikeastaan tuotantoväline. Moni pitänee tätä saivarteluna. Mutta\njos hän tarkastelee tavarain _arvon muodostamista_ taloudellisessa\nkiertokulussa, on hän tuleva toisiin mietteisiin. Hän on silloin\nhuomaava, että työnjakoon perustuvassa talousjärjestössä on mahdotonta\ntehdä työtä itselleen. Voidaan tehdä työtä vain muille ja antaa muiden\ntehdä työtä itselleen. On yhtä mahdotonta tehdä työtä itselleen,\nkuin syödä itse itsensä. Mutta voidaan luoda laitoksia, jotka ovat\nristiriidassa työnjaon olemuksen kanssa. Niin tapahtuu, kun tavarain\nvalmistus pannaan tarkottamaan yksityisen ihmisen rikastuttamista\nsillä omaisuudella, jonka hän kuitenkin on voinut hankkia itselleen\nvain yhteiskunnallisen elimistön muiden jäsenten avulla. Työnjaon\ntarkotuksena on, että yksityiset sovittavat elämänsä koko yhteiskunnan\noloja silmällä pitäen; se ei siedä _taloudellista_ itsekkyyttä. Jos\ntätä itsekkyyttä siitä huolimatta esiintyy luokkaetujen tahi muussa\nmuodossa, syntyy siitä yhteiskunnallisesti kestämätön olotila, joka\naiheuttaa yleisen sekasorron. Tällainen tilanne vallitsee nykyään.\nLöytynee useita, joita ei liikuta vaatimus, että oikeudelliset ja muut\nolot on järjestettävä epäitsekästä työnjakoa silmälläpitäen. Heidän on\nsitten vedettävä johtopäätökset katsantokannastaan ja ne ovat: kaikki\npyrkimykset ovat turhia; yhteiskunnallinen liike ei johda mihinkään\ntulokseen. Totta onkin, että liikettä ei voida hyödyttää, jollei\nkiinnitetä huomiota _tosi-elämän_ vaatimuksiin. Se ajatuskanta, johon\ntämä ajatus perustuu, tahtoo, että ihmiset sovittavat toimintansa\nyhteiskunnallisen elimistön elinehtojen mukaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKenen käsitteet rajottuvat vain vanhoihin totuttuihin\nyhteiskuntalaitoksiin, hän säikähtää kuullessaan, että työnjohtajan\nsuhde työntekijään erotetaan talousjärjestön määräysvallasta. Sillä\nhän pelkää tämän erottamisen johtavan rahanarvon alenemiseen ja\nalkuperäisten talousolojen palaamiseen. (Rathenau esittää teoksessaan\n\"Vedenpaisumuksen jälkeen\" tällaisen mielipiteen, joka _hänen_\nkannaltaan näyttää oikealta). Mutta tämän vaaran vastapainona on\nyhteiskunnallisen elimistön kolmijako. Itsenäisyytensä saavuttanut\ntalousjärjestö on yhdessä oikeusjärjestön kanssa kokonaan erottava\nrahaolot oikeudelliselle pohjalle lasketuista työläisoloista.\nToiselta puolen ei myöskään oikeusoloilla ole suoranaista vaikutusta\nraha-oloihin. Sillä jälkimmäiset riippuvat kokonaan talousjärjestön\njohdosta. Oikeussuhde työnjohtajan ja työntekijän välillä ei\nyksipuolisesti ilmene rahan arvossa, sillä tämähän jää, sittenkun\npalkka on poistettu, joka merkitsee tavaran ja työvoiman vaihtoarvoa --\nyksinomaan tavarain (ja palvelusten) vastakkaisten arvojen mittapuuksi.\n-- Tarkastellessa kolmijakoisuuden _vaikutusta_ yhteiskunnalliseen\nelimistöön, täytyy tulla vakuutetuksi, että se on aikaansaava\nlaitoksia, joita tähän asti valtioissa ei ole löytynyt.\n\nJa näiden laitosten kautta tullaan poistamaan se, mikä nykyaikana\ntunnetaan _luokkataisteluna_. Sillä tämä johtuu siitä, että työpaikka\non yhdistetty talouselämän kiertokulkuun. Tämä kirjotus tahtoo\nkuvata yhteiskunnallista elimistöä, jossa käsite \"_työpalkka_\" saa\nuuden sisällön, samoin kuin entinen käsite \"_omaisuus_\" Mutta tämän\nuudistuksen kautta luodaankin _elinvoimaisempi_ yhteiskunnallinen\nside ihmisten kesken. -- Ainoastaan pintapuolinen tarkastelu voi antaa\naihetta väittämään, että näiden aatteiden toteuttamisella ei mitään\nmuuta voiteta, kuin aikapalkan muuttaminen kappalepalkaksi. Olkoonpa\nniin, että asian yksipuolinen tarkastelu vie tähän johtopäätökseen.\nMutta _tässä_ ei sellaista yksipuolista johtopäätöstä ole esitetty\noikeana, vaan on pidetty päämääränä, että palkkasopimuksen tilalle\notetaan sopimus, jossa työnjohtaja ja työntekijä sitoutuvat jakamaan\nsen mitä he yhdessä ja koko yhteiskunnallisen elimistön _avulla_\novat aikaansaaneet. Kenestä työntekijälle tuleva osa työntuloksesta\nnäyttää kappalepalkalta, hän ei huomaa, että _tämä_ \"kappalepalkka\"\n(joka oikeastaan ei \"palkka\" olekaan) saa tuotteen arvon kautta\nsellaisen merkityksen, että työntekijän yhteiskunnallinen asema\nmuiden yhteiskunnallisen elimistön jäsenten rinnalla tulee aivan\ntoisenlaiseksi, kuin millainen se on yksipuolisesti talouteen\nperustuvassa luokkavaltiossa. Vaatimus luokkataistelun lopettamisesta\ntulee silloin tyydytetyksi. -- Ken taas kannattaa varsinkin\nsosialistisissa piireissä vallitsevaa mielipidettä, että on jätettävä\n_kehitykselle_ itselleen yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaiseminen,\nja että ei käy päinsä laatia suunnitelmia, joiden pitäisi toteutua,\nhänelle täytyy vastata: luonnollisesti jää kehityksen valmistettavaksi,\nmikä on välttämätöntä, mutta yhteiskunnallisessa elimistössä ovatkin\nihmisten aatevaikuttimet _todellisuutta_. Ja kun on joku aika kulunut\nja se _toteutunut_, mikä tänään liikkuu vain ajatuksissa, silloin on\ntämä toteutunutkin osana kehityksessä. Sentähden tulee niiden, jotka\nuskovat vain kehitykseen eikä hedelmällisten aatteiden vaikutukseen,\nodottaa lopullisine tuomioineen kunnes se, joka tänään on ajatuksissa,\non kehitystä. Kuitenkin on silloin enää myöhäistä panna toimeen eräitä\nasioita, joita tosiolot jo _tänään_ vaativat. Yhteiskunnallisessa\nelimistössä ei kehitystä voi niin _päältäpäin_ katsella kuin\nluonnossa, vaan täytyy itse olla kehitystä _luomassa_. Sentähden on\nterveelle yhteiskunnalliselle ajatukselle vaarallista, että meidän\npäivinä tahdotaan niin paljon \"todistaa\", mikä on yhteiskunnallisesti\nvälttämätöntä, samalla tavalla kuin luonnontieteissä \"todistetaan\".\n\"Todistuksilla\" yhteiskunnallisissa elämän kysymyksissä on merkitystä\nainoastaan sille, joka voi nähdä ei ainoastaan sen, joka ilmenee\nolevaisissa oloissa, vaan _senkin_, joka piilee ihmisten vaikuttimissa\n-- usein heidän itsensä huomaamatta -- ja pyrkii toteutumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksi niistä vaikutuksista, joista käy ilmi, että yhteiskunnallisen\nkolmijakoisuuden perustus on itse inhimillisen yhteiselämän\nolemuksessa, on tuomariviran erottaminen valtiollisista laitoksista.\nViimemainituille kuuluu ihmisten ja ihmisryhmien keskuudessa\nvallitsevien oikeussuhteiden vahvistaminen. Varsinainen tuomiovalta\nkuuluu laitoksille, jotka henkinen järjestö luo. Tuomio edellyttää\nsuuressa määrässä, että tuomarilla on mielenlaatua ja käsityskykyä\narvostelemaan tuomittavan yksilöllistä asemaa. Sellainen mieliala ja\nkäsityskyky taas edellyttävät, että sama luottamus, jolla ihmiset ovat\nkiintyneet henkisen järjestön laitoksiin, on myös määräävänä tuomareita\nasetettaessa. On mahdollista, että henkisen järjestön johtokunta\nasettaa tuomarit, jotka voidaan valita erilaisimmista henkisistä\nammateista ja jotka määrätyn ajan kuluttua palaavat takaisin omiin\ntoimiinsa. Jossain määrin on silloin joka ihminen tilaisuudessa itse\nvalitsemaan ehdokkaiden joukosta viideksi tahi kymmeneksi vuodeksi\nhenkilön, johon hänellä on niin suuri luottamus, että hän tällä\naikaa, jos niin tarvitaan, voi alistua hänen tuomioonsa siviili- ja\nrikosoikeudellisissa asioissa. Jokaisen ihmisen asuinpaikalla tulee\nsilloin aina löytymään niin monta tuomaria, että tällä vaalilla on\nmerkityksensä. Valittajan on sitten aina käännyttävä sen tuomarin\npuoleen, jonka syytetty hyväksyy. -- On syytä ajatella, mikä ratkaiseva\nmerkitys tällaisella laitoksella olisi ollut Itävalta-Unkarilaisilla\nalueilla. Sekakielisillä seuduilla olisi kuhunkin kansallisuuteen\nkuuluva voinut valita itselleen tuomarin omaa kansallisuuttaan. Ken\ntuntee itävaltalaisia oloja, voi arvata kuinka suuresti sellainen\nlaitos olisi edistänyt sovintoa kansallisuuksien kesken. -- Paitsi\nkansallisuuskysymystä löytyy laajoja elämänaloja, joiden tervettä\nkehitystä tällainen laitos olisi omiaan edistämään. -- Erikoisia\nlakikysymyksiä varten asetetaan ylläkerrotulla tavalla valittujen\ntuomarien ja oikeuksien rinnalle virkamiehiä, joiden vaalin toimittaa\nhenkisen järjestön johto, mutta joilla kuitenkaan ei ole oikeutta\nitse tuomita. Sama johto asettaa myöskin vetoamisoikeuden. Tällaisiin\nedellytyksiin perustuvan elämän olemukseen kuuluu, että tuomari on\ntilaisuudessa seuraamaan tuomittavan elämäntapoja ja mielenlaatua\nja että hän tuomarivirkansa ulkopuolella -- jota hän vain määrätyn\najan hoitaa -- voi perehtyä tuomittavien ympäristöön. Kuten terve\nyhteiskunnallinen elimistö kaikilla laitoksillaan on herättävä\njäsenissään yhteiskunnallista ymmärtämystä, niin myös tuomaritoimessa\nolijoissa. Tuomion täytäntöönpano kuuluu oikeusvaltiolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAatteemme mukaisten laitosten luomista muilla elämän aloilla, kuin\nvasta mainituilla, ei toistaiseksi tarvinne tässä lähemmin selostaa.\nSellaista selostusta voisi luonnollisesti jatkaa loppumattomiin.\n\nYlläkerrotut yksityiset elämänlaitokset ovat osottaneet, että tämän\nesityksen pohjana oleva ajatuskanta ei, kuten moni voisi luulla --\nja kuten tosiaan on luultu, kun allekirjoittanut siellä ja täällä\noli asian suullisesti esittänyt tarkota kolmen säädyn, elinkeino-,\nmaanpuolustus- ja opetussäädyn uudistamista. Aivan päinvastaista,\nkuin tämä säätyjako, tarkotetaan. Ei ole tarkotus jakaa ihmisiä\nyhteiskuntaluokkiin eikä säätyihin, vaan se on yhteiskunnallinen\nelimistö itse, joka jaetaan. Mutta juuri sen kautta voi ihminen olla\ntodellinen ihminen. Sillä jako tulee olemaan sellainen, että hän\neläessään on kiinnitetty jokaiseen noista kolmesta jäsenestä. Siihen\nyhteiskunnallisen elimistön jäseneen, johon hän ammattinsa puolesta\nkuuluu, on hän kiinnitetty asiallisilla syillä; toisien kanssa joutuu\nhän persoonallisiin suhteisiin, sillä niiden laitokset ovat sellaisessa\nsuhteessa häneen ettei hän voi välttää joutumasta tekemisiin niiden\nkanssa. Kolmijakoinen on oleva ihmisestä erotettu, hänen elämänpohjansa\nmuodostava yhteiskunnallinen elimistö; jokainen ihminen sellaisenaan\nyhdistää nuo kolme jäsentä toisiinsa.\n\n\n\n\nIV. Yhteiskunnallisten elimistöjen kansainväliset suhteet.\n\n\nTerveen yhteiskunnallisen elimistön sisäinen jaottelu\ntekee myös kansainväliset suhteet kolmijakoisiksi. Jokaisella\nnoista kolmesta alueesta on oleva itsenäiset välinsä muiden\nyhteiskunnallisten elimistöjen vastaaviin alueisiin. Yksi\nmaa-alue joutuu taloudellisiin suhteisiin toisten kanssa ilman\nettä oikeusvaltioiden suhteet siihen mitenkään suoranaisesti\nvaikuttaisivat[7]. Ja päinvastoin oikeusvaltioiden suhteet tulevat\nmäärätyissä rajoissa kehittymään täysin riippumattomina taloudellisista\nsuhteista. Tämä riippumattomuus suhteiden _syntymisessä_ on vaikuttava\ntasottavasti ristiriitaisuuksiin. Yksityisten yhteiskunnallisten\nelimistöjen kesken herää yhteisiä harrastuksia, jotka tekevät\nvaltakuntien väliset rajat vähemmän tärkeiksi ihmisten yhteiselämälle.\nYksityisten maa-alueiden henkiset järjestöt voivat solmia suhteita\nkeskenään ottaen huomioon _vain_ ihmiskunnan yhteisen henkielämän\ntarpeet. Valtiosta riippumaton, itsenäinen henkielämä on luova\nolosuhteita, jotka silloin ovat sietämättömät, kun henkisen tuotannon\ntunnustaminen riippuu oikeusvaltiosta eikä henkisen järjestön johdosta.\nSiinä suhteessa ei ole mitään eroa kansainvälisen tieteen ja muiden\nhenkisten työalojen välillä. Muodostavathan kunkin kansan oma kieli\nja kaikki, mikä siitä riippuu, erikoisen henkisen työalan. Kansan\nitsetietoisuuskin kuuluu tänne. Yhden kielialueen asujamisto ei joudu\nluonnottomiin riitaisuuksiin toisen alueen asukasten kanssa, jollei se\ntahdo kansallisen kultuurinsa levittämiseksi turvautua valtiolliseen\njärjestöön tahi taloudelliseen väkivaltaan. Jos jollakin kansallisella\nkulttuurilla on suurempi leviämiskyky ja henkinen hedelmällisyys,\nkuin toisella, on sen leviäminen oikeutettua ja tulee rauhallisesti\ntapahtumaan, jos sen takana ovat henkisestä järjestöstä riippuvaiset\nvoimat.\n\nNykyaikana ovat yhteiskunnallisen elimistön kolmijaon pahimpana\nesteenä ihmisten samaan kieleen ja kansalliseen kulttuuriin perustuva\nyhteenkuuluvaisuus. Tämän esteen täytyy väistyä niiden pyrkimysten\ntieltä, jotka ihmiskunnan kokonaisuudessaan on yhä itsetietoisemmin\nomistettava itselleen uudenaikaisen elämän vaatimuksesta. Tämä\nihmiskunta on opittava tuntemaan, että jokainen sen osista on\nsaavuttava itselleen todella ihmisarvoiset olosuhteet ainoastaan\nliittymällä elinvoimaisilla siteillä kaikkiin muihin osiin. Kansojen\ntoisiaan lähestyminen on muiden luonnollisten vaikuttimien ohella\nyhtenä syynä kansainvälisen oikeuden ja talouden historialliseen\nkehittymiseen. Mutta voimien, jotka kansakuntia kasvattavat, tulee\nsaada kehittyä vuorovaikutuksessa keskenään, ilman että sitä estävät\nne suhteet, joita valtiot ja taloudelliset osuuskunnat kehittävät\nkeskenään. Se voidaan saavuttaa sillä, että kansakunnat toimeenpanevat\nyhteiskunnallisten elimistöjensä sisäisen kolmijaon siten, että\njokainen jäsen on tilaisuudessa kehittämään omat itsenäiset suhteensa\ntoisiin yhteiskunnallisiin elimistöihin.\n\nTämän kautta syntyy kansojen, valtioiden ja taloudellisten yhdyskuntien\nkesken _monimuotoisia_ yhdyssiteitä, jotka kiinnittävät jokaisen osan\nihmiskuntaa toinen toisiinsa, niin että toinen oman etunsa tähden\nseuraa myötätunnolla toisen elämää. Kansainliitto _syntyy_ tosiolojen\nherättämistä alkuvaikuttimista. Sitä ei ole tarvis \"perustaa\"\nyksipuolisten oikeuskäsitteiden nojalla [8].\n\nErityisestä merkityksestä tosioloja seuraavalle ajattelijalle täytyy\nolla sen seikan, että vaikkakin tässä yhteiskunnalliselle elimistölle\nesitetyt päämäärät koskevat kaikki ihmiskuntaa, _jokainen yksityinen_\nyhteiskunnallinen elimistö voi ne toteuttaa, yhdentekevä, kuinka muut\nmaat tässä suhteessa menettelevät. Kun yhteiskunnallinen elimistö\njakaantuu kolmeen luonnolliseen jäseneensä, voivat niiden edustajat\nriippumattomina yhdyskuntina solmia muiden kanssa kansainvälisiä\nsuhteita, vaikkapa nuo toiset eivät vielä olisikaan omasta\npuolestaan kolmijakoa toimeenpanneet. Ken kulkee tämän uudistuksen\netunenässä, hän vaikuttaa ihmiskunnan yhteisen päämäärän hyväksi.\nMitä on tehtävä, se on raivaava itselleen tien paljon suuremmalla,\ntodellisista inhimillisyysvaikuttimista lähtevällä voimalla, kuin\nkongressipäätöksillä ja sopimuksilla. Todellisuuden pohjalla on\ntämä päämäärä ajateltu, todellisessa elämässä, missä inhimillisiä\nyhteiskuntia vain löytyy, siihen voidaan pyrkiä.\n\nKen viimeisinä vuosikymmeninä on seurannut tapahtumia kansojen ja\nvaltioiden elämässä siltä kannalta, johon tämä esitys perustuu, hän\nvoi havaita, kuinka nykyiset historiallisesti kehittyneet valtiot,\njoissa henki-, oikeus- ja talouselämä ovat yhteensulautuneet, solmivat\nkansainvälisiä suhteita, jotka veivät loppuromahdukseen. Mutta hän voi\nmyöskin nähdä, kuinka vastakkaiset voimat, lähtien itsetiedottomista\ninhimillisyysvaikuttimista, viittasivat kolmijakoon päin. Tämä on\noleva parannuskeino järkytyksiä vastaan, jotka yhtenäisyysvimma\non aiheuttanut. Mutta \"määräävien kansanjohtajien\" elämä ei ollut\nsuunnattu näkemään, mikä kauvan oli ollut kypsymässä. Keväällä ja\nalkukesästä 1914 saatiin vielä kuulla \"valtiomiesten\" puhuvan, että\nEuropan rauha hallitusten ponnistuksilla, inhimillisesti päättäen, oli\nturvattu. Näillä \"valtiomiehillä\" ei ollut aavistustakaan, että heidän\nteoillaan ja puheillaan ei enää ollut mitään vaikutusta todellisten\ntapausten kulkuun. Mutta heitä pidettiin \"käytännönmiehinä\".\n\"Haaveilijoita\" sen sijaan olivat ne, jotka vastoin \"valtiomiesten\"\nmielipiteitä olivat viimeisten vuosikymmenien aikana luoneet\nitselleen oman katsantokannan, niin kuin tämänkin kirjoittaja, joka\nsiitä kuukausia ennen sotaromahdusta viimeksi Wienissä pienelle\nkuulijakunnalle esitelmöi. (Suuremman yleisön edessä hän varmaankin\nolisi joutunut naurunalaiseksi). Hän puhui siitä, mikä uhkasi, jotenkin\nseuraavasti: \"Nykyaikana vallitsevat elämänpyrkimykset käyvät yhä\nvoimakkaammiksi, kunnes ne lopuksi tekevät tyhjäksi itse itsensä. Ken\nhengen silmillä yhteiskunnallista elämää katselee, voi nähdä kuinka\nkaikkialla kauheita yhteiskunnallisia mätäpaiseita on nousemassa. Tämä\non se suuri suru sivistyksen puolesta, joka kalvaa nykyisten olojen\nkatselijaa. Siinä on se rasittava painajainen, joka vielä silloinkin,\nkun jo on kadottanut kaiken innostuksen elämäntapausten tutkimiseen\nhenkisen tieteen aseilla, pakottaa puhumaan parannuskeinosta\nsanoilla sellaisilla, kuin tahtoisi huutaa koko maailmaa vastaan.\nJos yhteiskunnallinen elimistö edelleen kehittyy samalla tavalla,\nkuin tähän asti, silloin kärsii kulttuuri vahinkoja, jotka\nyhteiskunnalliselle elimistölle ovat yhtä vaarallisia kuin _syöpä_\nihmisruumiille\". Mutta hallitsevien piirien elämänkatsomus kehitti\ntällä elämän perustuksella, jota se ei voinut eikä tahtonut nähdä,\nvaikuttimia, jotka aiheuttivat toimenpiteitä, jotka olisi pitänyt antaa\nraueta, mutta ei sellaisia, jotka olisivat synnyttäneet luottamusta eri\nyhteiskuntien välillä.\n\nKen luulee, ettei nykyisen maailmanromahduksen suoranaisten syiden\njoukossa ollut mitään osaa yhteiskunnallisilla elämänvaatimuksilla,\nhänen on syytä miettiä, mitä sotaa valmistelevien valtioiden\npolitisista vaikuttimista sitten olisi tullut, jos \"valtiomiehet\"\nolisivat ottaneet nämä yhteiskunnalliset vaatimukset ohjelmiinsa. Ja\nmitä olisi jäänyt tekemättä, jos nämä ohjelmat olisivat tarkottaneet\nmuuta, kuin syntyainesten katoamista, jotka sitten pakostakin\naikaansaivat räjähdyksen. Jos viimeisinä vuosikymmeninä kiinnitti\nhuomionsa siihen hiipivään syöpätautiin valtioiden keskinäisissä\nväleissä, joka oli seurauksena ihmiskunnan johtavien piirien\nelämästä, voi hyvin ymmärtää, kuinka muuan yleisinhimillisiin\nhenkisiin harrastuksiin osaaottanut henkilö siihen nähden, miten\nyhteiskunnalliset harrastukset näissä johtavissa luokissa ilmenivät,\nsaattoi jo 1888 lausua: \"Päämäärä on: tehdä koko ihmiskunnasta sen\nviimeisellä kehitysasteella veljien valtakunta, veljien, jotka\njaloimpien vaikuttimien innostamina yhdessä kulkevat eteenpäin. Ken\nseuraa historiaa vain Europan kartan avulla, voisi luulla yleisen\nmurhaamisen täyttävän meidän läheisimmän tulevaisuutemme\", mutta vain\najatus, että \"täytyy löytyä tie todelliseen ihmiselämän onnellisuuteen\"\nvoi ylläpitää ihmisarvon tunnetta. Ja tämä ajatus on sellainen, \"joka\nei näytä olevan sopusoinnussa meidän ja naapuriemme hirvittävien\nsota-varustelujen kanssa, mutta johon minä luotan ja jonka täytyy\nvalaista meille tietä, jollei ylimalkaan olisi parasta tehdä yhteisellä\nsopimuksella loppu ihmiselämästä ja määrätä julkinen itsemurhan\npäivä\" (Hermann Grimm 1888 kirjassaan \"Aus den letzten fünf Jahren\" s.\n46). Mitä olivat sotaiset varustelut muuta kuin sellaisten ihmisten\ntoimia, jotka tahtoivat ylläpitää valtiota yhtenäisessä muodossaan\nsiitä huolimatta, että tämä muoto uudenaikaisen kehityksen kautta oli\njoutunut ristiriitaan kansojen terveen yhteiselämän kanssa. Tällaisen\nterveen yhteiselämän voi sen sijaan synnyttää yhteiskunnallinen\nelimistö, joka on kehittynyt uudemman ajan elämän vaatimuksista.\n\nItävaltalais-unkarilainen valtiomuoto kaipasi enemmän kuin\npuolivuosisataa uudistustaan. Sen henkinen elämä, jonka juuret\nolivat lukuisissa kansallisuuksissa, vaati muotoa, jonka kehitystä\nesti vanhentuneista vaikuttimista syntynyt yhtenäisvaltio.\nSerbialais-itävaltalainen ristiriita maailmansodan alussa, on\ntäydellisin todistus siitä, että tämän yhtenäisvaltion politiset\nrajat määrätystä ajankohdasta alkaen olivat sopimattomat kansojen\nkulttuurielämän rajoiksi. Jos itsenäinen polittisesta valtiosta ja sen\nrajoista riippumaton henki-elämä olisi saanut kehittyä näiden rajojen\nylitse tavalla, joka oli sopusoinnussa kansojen päämäärien kanssa,\nsilloin ei henki-elämästä lähtenyt ristiriita olisi purkautunnut\npolitiseksi romahdukseksi. Tähän suuntaan kulkeva kehitys näytti\nkaikista, jotka Itävalta-Unkarissa kuvittelivat \"valtiomiehen tavoin\"\najattelevansa, mahdottomalta, jollei mielettömältä. He eivät olleet\ntottuneet ajattelemaan muuta kuin että valtiollisten rajojen täytyi\nlangeta yhteen kansallisten yhdyskuntien rajojen kanssa. Heidän oli\nmahdotonta ymmärtää, että valtiollisten rajojen yli voi kehittyä\nhenkisiä järjestöjä, jotka käsittävät koululaitoksen ja muita henkisen\nelämän aloja. Ja kuitenkin: tämä \"käsittämätön\" on nykyaikaisen\nkansainvälisen elämän vaatimus. Käytännöllisesti ajatteleva ei saa\ntakertua näennäisesti mahdottomaan ja luulla, että näiden vaatimusten\nmukaiset laitokset kohtaisivat voittamattomia vastuksia: vaan hänen\non juuri suunnattava pyrkimyksensä vastusten voittamiseen. Sen\nsijaan, että olisi suunnattu \"valtiomiesmäinen\" ajatus uudenaikaisten\nvaatimusten mukaiseen suuntaan, pyrittiin luomaan laitoksia, joiden\ntarkoituksena oli yhtenäisvaltion tukeminen näitä vaatimuksia vastaan.\nTästä valtiosta tuli senkautta yhä mahdottomampi muodostuma. Ja 20\nvuosisadan toisella vuosikymmenellä oli sillä valittavana joko olla\nkykenemätön tekemään mitään vanhan valtiomuotonsa säilyttämiseksi\nja odottaa hajoamistaan tahi koettaa väkivalloin ulkonaisesti\nkoossa pitää sisällisesti mahdotonta, puolustaen menettelyään\nsotilaalliselta näkökannalta. Itävalta-Unkarin \"valtiomiehillä\"\nei ollut 1914 muuta mahdollisuutta kuin joko oli heidän otettava\npäämääräkseen uusien elinehtojen luominen terveelle yhteiskunnalliselle\nelimistölle ja sillä tavalla, että voivat jälleen saavuttaa maailman\nluottamuksen, tahi heidän _täytyi_ antaa sodan puhjeta ylläpitääkseen\nvanhaa. Kun tältä pohjalta arvostelee 1914 vuoden tapahtumia, voi\nratkaista oikein syyllisyyskysymyksenkin. Useiden kansallisuuksien\nosallisuuden tähden Itävalta-Unkarin valtiojärjestelmässä lankesi\nsille maailmanhistoriallisena tehtävänä ennen kaikkea terveen\nyhteiskunnallisen elimistön kehittäminen. Tätä tehtävää ei käsitetty.\nRikos maailmanhistoriallisen kehityksen henkeä vastaan ajoi\nItävalta-Unkarin sotaan.\n\nJa Saksa sitten? Se perustettiin aikana, jolloin uudenaikaiset\nvaatimukset terveestä yhteiskunnallisesta elimistöstä pyrkivät\ntoteutumaan. Tämä toteutuminen olisi voinut tuottaa valtakunnalle sen\nmaailmanhistoriallisen olemassaolon oikeutuksen. Yhteiskunnalliset\nvaikuttimet keskittyivät tässä Keski-Europan valtakunnassa ikäänkuin\nalueella, joka historiallisesti voi näyttää olevan edeltäpäin määrätty\nniiden toteuttamiselle. Yhteiskunnallinen ajatus heräsi useassa\npaikassa; Saksan valtakunnassa se pukeutui muotoon, josta näkyi, mitä\nse tarkotti. Sen olisi pitänyt antaa tälle valtakunnalle riittävästi\ntyötä. Sen olisi pitänyt antaa sen hallituksille tehtäviä. Se olisi\nvoinut näyttää, että tällä valtakunnalla oli oikeutettu paikkansa\nuudenaikaisessa kansojen yhteiselämässä, jos vastaperustetulle\nvaltakunnalle olisi annettu työmäärä, jota historialliset voimat\nitse olivat vaatineet. Sen sijaan että olisi käyty käsiksi työhön\nkoko laajuudessaan, pysähdyttiin \"yhteiskunnallisiin uudistuksiin\",\ntyydyttääkseen päivän vaatimukset, ja oltiin iloisia, kun ulkomailla\nihmeteltiin _näiden_ uudistusten mallikelpoisuutta. Samalla kasvoi\ntahto aina suuremmaksi ja suuremmaksi antaa valtakunnalle niiden\nmuotojen mukainen ulkonainen maailmanvalta-asema, jotka mitä\nvanhanaikaisin käsitys-tapa valtioiden mahdista ja loistosta oli\nsynnyttänyt. Luotiin valtakunta, joka Itävalta-Unkarin tavoin\noli ristiriidassa niiden voimien kanssa, jotka historiallisesti\nilmenivät uudenaikaisten kansojen elämässä. Niitä voimia eivät\ntämän valtakunnan valtijaat nähneet ensinkään. Se valtiomuoto, mikä\n_heillä_ oli mielessä, voi seistä ainoastaan sotalaitoksen turvissa.\nSe taas, mitä uudempi historia vaatii, vaati pystyssä pysyäkseen\nterveen yhteiskunnallisen elimistön vaikutinten toteuttamista. Tällä\ntoteuttamisella olisi vallattu uudenaikaisten kansain keskuudessa\ntoinen asema, kuin mikä meillä oli 1914. Kansainelämän uudenaikaisten\nvaatimusten ymmärtämättömyydellään oli saksalainen politiikka 1914\nsaavuttanut toimintamahdollisuuksiensa nollapisteen. Se ei viimeisinä\nvuosikymmeninä ollut huomannut mitään siitä, minkä olisi pitänyt\ntapahtua; se oli askarrellut kaikkea mahdollista, joka ei sisältynyt\nuudenaikaisiin kehitysvoimiin ja jonka sisällöttömyytensä tähden\n_täytyi_ \"korttihuoneen tavalla lysähtää kokoon\".\n\nSaksan valtakunnan tragillisesta kohtalosta, joka näin ollen oli\nhistoriallisen kehityksen tulos, saisi todellisen peilikuvan, jos\nantautuisi tarkastelemaan tapahtumia johtavissa piireissä Berliinissä\nheinäkuun lopulla ja elokuun 1 päivänä 1913 ja tunnollisesti\npaljastamaan ne maailmalle. Näistä tapahtumista tiedetään kotona ja\nulkomailla vielä vähän. Kuka ne tuntee, hän tietää, kuinka Saksan\npolitiikka silloin oli korttihuonepolitiikkaa ja kuinka sen, tultuaan\ntoimintansa nollapisteeseen, täytyi jättää päätöksen teko sodan\nalkamisesta sotilaallisten viranomaisten käsiin. Sen, jonka käsissä\nmääräysvalta tässä virastossa oli, ei silloin sotilaana voinutkaan\n_muuten menetellä, kuin menetteli_, koska hänen kannaltaan asemaa voi\nkatsella ainoastaan niin, kuin hän sitä katseli. Sillä sotilaallisen\nalan ulkopuolella oli jouduttu asemaan, josta ei enää ollut tilaisuutta\nmihinkään toimintaan. Kaikki tämä osottautui maailmanhistorialliseksi\ntosiasiaksi, jos löytyisi ketään, joka vaatisi tuomaan päivänvaloon\ntapahtumat Berliinissä heinäkuun lopussa ja elokuun 1 päivänä,\nerittäinkin sen, mitä tapahtui elokuun 1 ja heinäkuun 31 päivinä.\nEletään aina edelleen siinä harhaluulossa, ettei näillä paljastuksilla\nkuitenkaan mitään voitettaisi, jos kerran tuntee valmistavat tapaukset\naikaisemmalta ajalta. Jos tahdotaan puhua siitä, jota nykyään\n\"syyllisyyskysymykseksi\" kutsutaan, ei näitä paljastuksia saa välttää.\nTosin kyllä voidaan toista tietä päästä selville jo kauvan aikaisemmin\nolemassa olleista syistä; mutta nuo paljastukset näyttäisivät, kuinka\nnämä syyt ovat vaikuttaneet.\n\nSe katsantokanta, joka silloin johti Saksan johtomiehet sotaan,\nvaikutti vielä eteenkinpäin turmiollisesti. Siitä tuli yleinen\nmielipide. Ja se esti viimeisten kauhuvuosien kuluessa vallanpitäjiä\nkatkeristakaan kokemuksista saamasta sitä oppia, jonka puute oli\naikaisemmin syössyt maan tähän traagilliseen kohtaloon. Tämän\nkirjoittaja tahtoi käyttää hyväkseen näiden kokemusten aikaansaamaa\nmahdollista vastaanottavaisuutta, kun hän Saksassa ja Itävallassa\njuuri sotaromahduksen aikoihin, jotka hänestä näyttivät sopivimmilta,\nkoetti kylvää aatteita terveestä yhteiskunnallisesta elimistöstä ja\njohtopäätöksiä niistä politisessa toiminnassa ulospäin henkilöihin,\njoiden vaikutusvalta vielä silloin olisi voinut auttaa näiden\nvaikuttimien toteutumiseen. Henkilöt, jotka ottivat Saksan kansan\nkohtalon vakavalta kannalta, olivat mukana tietä aukaisemassa\nnäille aatteille. Mutta turhaa oli puhua. Ennakkoluulot asettuivat\ntällaisia vaikuttimia vastustamaan, jotka _paljaalta_ sotilaalliselta\nkatsantokannalta katsottuna eivät olleet minkään arvoisia. Korkeintaan\nhuomattiin, että \"kirkon erottaminen koulusta\" olisi jotakin. Tähän\nsuuntaan kävivät \"valtiomiesmäisesti\" ajattelevien ajatukset jo kauvan\nsitten, mutta sille tielle, joka olisi vienyt johonkin ratkaisevampaan,\nne eivät löytäneet. Parasta tarkottavat tahtoivat, että minä olisin\n\"julaissut\" nämä ajatukseni. Se oli siihen ajankohtaan katsoen kai\nkaikkein hyödyttömin neuvo. Mitä olisi auttanut \"kirjallisuuden\" alalla\npaljon muun ohessa puhuminen näistä vaikuttimista: varsinkaan kun\npuhuja oli yksityishenkilö. Näiden vaikuttimien luonteeseenhan kuuluu,\nettä ne _siihen aikaan_ olisivat olleet jos takin merkityksestä vain\nsen paikan tähden, jolta ne olisi ilmilausuttu. Keski-Europan kansat\nolisivat, jos oikealta paikalta olisi puhuttu näiden vaikuttimien\nmukaisessa hengessä, nähneet, että voi jotakin olla, joka vastasi\nheidän enemmän tahi vähemmän itsetietoista kaipaustaan. Ja venäläisen\nidän kansat olisivat varmaankin tuohon aikaan olleet myötätuntoisia\ntsaarivallan kukistamiselle noiden vaikuttimien nojalla. Että ne\nolisivat olleet myötätuntoisia, sitä voi epäillä ainoastaan se, joka ei\ntunne vielä käyttämättömän itäeuropalaisen älyn vastaanottavaisuutta\nterveille yhteiskunnallisille aatteille. Tällaisten aatteiden\njulistamisen sijaan tuli Brest-Litovsk.\n\nEttä sotilaallinen ajatustapa ei voisi estää Keski- ja Itä-Europan\nromahdusta, oli salattua ainoastaan -- sotilaalliselle ajatustavalle.\nEttei tahdottu uskoa romahduksen välttämättömyyteen, siinä Saksan\nkansan onnettomuuden syy. Ei kukaan ottanut ymmärtääkseen, kuinka\npaikoilla, joista ratkaisu riippui, oltiin täysin välinpitämättömiä\nmaailmanhistoriallisille välttämättömyyksille. Ken näistä\nvälttämättömyyksistä jotakin tiesi, hänelle oli myös tunnettua, että\nenglantia puhuvilla kansoilla oli keskuudessaan henkilöitä, jotka\nnäkivät, mitä Keski- ja Itä-Europan kansanvoimissa liikkui. Voitiin\ntietää, kuinka sellaiset henkilöt olivat vakuutettuja Keski- ja\nltä-Europan valmistautuvan johonkin, jonka täytyi päättyä mahtaviin\nyhteiskunnallisiin mullistuksiin. Mullistuksiin, joita ei pidetty\nenglanninkielisillä alueilla historiallisesti vielä välttämättöminä\neikä mahdollisinakaan. Tämän ajatuskannan mukaisesti suunnattiin\npolitiikkakin. Mutta Keski- ja ltä-Europassa ei kaikesta tästä\ntiedetty mitään, vaan ajettiin politiikkaa, jonka täytyi lysähtää\nkokoon, kuin korttirakennuksen. Ainoastaan sellaisella politiikalla,\njoka nojautuu tietoon, että englanninkielisillä alueilla suurin\npiirtein ja luonnollisesti englantilaisen katsantokannan mukaisesti\notettiin huomioon historialliset välttämättömyydet, olisi ollut\nvarma pohja allaan. Mutta kehotusta tällaiseen politiikkaan olisivat\nvarmaankin ainakin \"diplomaatit\" pitäneet aivan tarpeettomana. Sen\nsijaan, että olisi noudatettu politiikkaa, joka ennen maailmansodan\npuhkeamista olisi voinut, huolimatta englantilaisen politiikan\nsuuripiirteisyydestä, hyödyttää Keski- ja Itä-Europaakin, kuljettiin\nvain edelleen totuttua diplomaatien tietä. Eikä sodankauhuissakaan\nkatkerista kokemuksista opittu, että oli välttämätöntä panna sen\ntehtävän vastapainoksi, joka Amerikasta käsin politisissa julistuksissa\noli maailmalle ratkaistavaksi annettu, toinen tehtävä Europasta,\njonka oli synnyttänyt tämän maan osan elämänvoimien kuohunta.\nWilsonin amerikkalaiselta katsantokannalta antaman tehtävän ja sen\ntehtävän välillä, joka tykkien jyskeen keskeltä ilmaisi Europan\nhenkiset vaatimukset, olisi sovinto ollut mahdollinen. Kaikki muu\npuhe sovinnosta kaikui ontolta historiallisten välttämättömyyksien\nedessä. -- Mutta ne, joille kohtalo oli uskonut Saksan valtakunnan\nhallituksen, eivät ymmärtäneet tehtävää, jonka ratkaiseminen edellytti\nkäsitystä uudenaikaisessa ihmiselämässä piilevistä mahdollisuuksista.\nJa sentähden täytyi syksyn 1918 tuoda tullessaan, mitä se toi.\nSotilaallisen vallan kukistumista seurasi henkinen antautuminen. Sen\nsijaan, että olisi edes tällä hetkellä noustu tarmokkaasti toteuttamaan\nEuropan tahdonmukaisesti Saksan kansan henkisiä vaikuttimia,\nalistuttiin ilman muuta Wilsonin 14 pykälään. Asetettiin Wilsonin\neteen Saksa, jolla itsellään ei ollut mitään sanottavaa. Ajatelkoon\nWilson neljästätoista pykälästään mitä tahansa, hän voi auttaa Saksaa\nainoastaan siinä, missä tämä sitä itse tahtoo. Hänen olisi pitänyt\nainakin _odottaa_ tämän tahdon ilmaisua. Sodan alussa noudatetun\nmitättömän politiikan lisäksi tuli toinen lokakuussa 1918, tuli kauhea\nhenkinen nöyrtyminen, jonka aikaansai mies, johon moni saksalainen pani\nviimeisen toivonsa.\n\nEpäusko historiallisesti vaikuttaviin voimiin; haluttomuus ottamaan\nvaaria henkisen yhteenkuuluvaisuuden herättämistä vaikuttimista:\nkaikki tämä on saattanut Keski-Europan nykyiseen tilaansa. Nyt ovat\nsotaromahdusta seuranneet tosiasiat luoneet uuden tilanteen. Sen\ntunnusmerkkinä on aate ihmiskunnan yhteiskunnallisista vaikuttimista,\nniinkuin tämä aate tässä kirjoituksessa on ymmärrettynä. Nämä\nyhteiskunnalliset vaikuttimet puhuvat kieltä, joka antaa tehtävän\nkoko sivistyneen maailman ratkaistavaksi. Onko ajatus siitä, mitä on\ntehtävä yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisemiseksi tänäänkin joutuva\nnollapisteeseensä, kuten keskieuropalainen politiikka tehtävineen\n1914? Maa-alueet, jotka silloin kysymyksenalaisissa asioissa voivat\npysytellä sivussa, eivät sitä yhteiskunnalliseen liikkeeseen katsoen\nsaa tehdä. Tähän kysymykseen katsoen ei saisi löytyä vastustajia eikä\nvälinpitämättömiä; pitäisi löytyä vain yhteisvoimin toimiva ihmiskunta,\njoka ymmärtää ottaa vaaria ajan merkeistä ja niiden mukaan järjestää\ntoimintansa.\n\nTämän kirjan tarkotuksesta selviää, miksikä sen tekijä on joku aika\nsitten kirjoittanut seuraavassa luvussa uudelleen julaistun kehoituksen\nSaksan kansalle ja kultuurimaille, ja jonka muuan komitea, joka sen\ntarkoituksen on käsittänyt, on antanut tiedoksi maailmalle, etupäässä\nKeski-Europan kansoille. Nykyään vallitsevat toiset olosuhteet, kuin\nsilloin, jolloin sen sisällys ilmaistiin ahtaammalle piirille. Silloin\nolisi yleinen mielipide välttämättömästi lukenut sen \"kirjallisuuden\"\njoukkoon. Tänään on julkisuuden toimitettava sille, mitä se ei vielä\njoku aika sitten sille voinut toimittaa: myötätuntoisia ihmisiä,\njotka tahtovat vaikuttaa sen hengessä, jos sen katsotaan olevan\nmyötätuntoisuuden ja toteuttamisen arvoinen. Sillä se, minkä nyt täytyy\nsyntyä, voi syntyä ainoastaan sellaisten ihmisten avulla.\n\n\n\n\nLISÄYS.\n\n\n_Saksan kansalle ja kulttuurimaailmalle!_\n\nVarmasti kaikkina aikoina koossa pysyväksi luuli Saksan kansa\npuolivuosisataa sitten rakennettua valtiorakennustaan. Elokuussa 1914\nse arveli, että sotaromahdus, jonka alussa se näki olevansa, näyttäisi\nrakennuksen horjumattomuuden. Tänään se voi vain katsella rakennuksensa\nraunioita. Itsetutkimuksen täytyy seurata sellaista kokemusta.\nSillä tämä kokemus on osottanut puoli-vuosisataisen katsantokannan,\nvarsinkin sotavuosina vallinneiden ajatusten tärisyttävästi\nvaikuttavaksi erehdykseksi. Missä ovat tämän kamalan erehdyksen\nsyyt? Tämän kysymyksen täytyy panna Saksan kansan jäsenten sielut\ntutkimaan itseään. Onko nyt voimia tällaiseen itsetutkintaan, siitä\nriippuu Saksan kansan elämisen mahdollisuus. Sen tulevaisuus riippuu\nsiitä, voiko se vakavasti kysyä itseltään tänään: miten minä olen\nerehdykseeni langennut? Jos se näin kysyy itseltään tänään, silloin\non sille aukeava tieto, että se puolivuosisataa sitten on perustanut\nvaltakunnan, mutta jättänyt antamatta tälle valtakunnalle Saksan kansan\nsisäistä olemusta vastaavan tehtävän. -- Valtakunta oli perustettu.\nSen olemassaolon ensi aikoina pyrittiin järjestämään sen sisäisiä\nelämisen mahdollisuuksia vanhojen traditsioonien ja vuosi vuodelta\nkasvavien uusien vaatimuksien mukaisiksi. Myöhemmin siirryttiin\nlujittamaan ja laajentamaan ulkonaista aineellisiin voimiin perustuvaa\nvalta-asemaa. Tämän yhteydessä käytiin käsiksi uuden ajan synnyttämiin\nyhteiskunnallisiin vaatimuksiin, ottaen tosin huomioon monta päivän\ntarvetta, mutta ilman sitä suurta päämäärää, jonka käsittämiseen olisi\ntarvittu tietoja niistä kehitysvoimista, joiden mukaan uuden ajan\nihmiskunnan täytyy sovittaa elämänsä. Niin oli valtakunta noussut\nmaailmanvaltojen joukkoon, mutta ilman varsinaista päämäärää, joka\nolisi ollut puolustuksena sen olemassaololle. Sotaromahduksen kulku on\ntämän surullisella tavalla paljastanut. Aina sen puhkeamiseen saakka\nei Saksan ulkopuolella oleva maailma ollut valtakunnan esiintymisessä\nhuomannut mitään, joka olisi herättänyt siinä ajatuksen: tämän\nvaltakunnan hallitsijat täyttävät maailmanhistoriallisen kutsumuksen,\njota ei saanut häiritä. Kun eivät nämä hallitsijat olleet kutsumustaan\nkäsittäneet, synnytti se ulkopuolella Saksan sellaisen mielipiteen,\njoka todelliselle asiantuntijalle on perinnäinen syy Saksan häviöön.\n\nÄärettömän paljon merkitsee nyt Saksan kansalle, jos se osaa\nennakkoluulottomasti arvostella tätä asiaintilaa. Onnettomuudessa on\npitänyt oppia, mitä viimeisinä viitenäkymmenenä vuotena ei ole tajuttu.\nSen sijaan, että pikkumaisesti ajateltaisiin lähimmän tulevaisuuden\nvaatimuksia, olisi nyt omistettava suurpiirteinen elämänkatsantokanta,\njoka voimakkain ajatuksin pyrkii ymmärtämään uudenaikaisen ihmiskunnan\nkehitysvoimat ja miehekkäällä tahdolla omistaa itsensä niille. On\nhyljättävä pikkumainen tapa halveksia epäkäytännöllisinä haaveilijoina\nniitä,jotka luovat silmänsä näihin kehitysvoimiin. Niiden, jotka\novat olevinaan käytännönmiehiä, mutta jotka kuitenkin käytännöksi\nmaskeeratulla ahdasmielisyydellään ovat olleet syynä onnettomuuteen,\ntulee luopua ylimielisyydestään ja ylpeydestään. On kiinnitettävä\nhuomio siihen, mitä haaveilijoiksi huudetut, mutta itse asiassa\ntodelliset käytännön miehet tahtovat sanoa aikamme kehitystarpeista.\n\nKaikensuuntaiset käytännönmiehet huomasivat kylläkin aivan uusien\nvaatimusten heräävän ihmisissä. Mutta he tahtoivat tyydyttää ne\nperittyjen katsantokantojen ja laitosten puitteissa. Uudenaikainen\ntalouselämä on nämä vaatimukset herättänyt. Niiden täyttäminen\nyksityisestä alotteesta näyttäytyi mahdottomaksi. Yksityisen työn\nyhteiskunnallistuttaminen _muutamilla aloilla_ alkoi tuntua yhdestä\nihmisluokasta välttämättömältä; ja se toteutettiin siellä, missä tämä\nihmisluokka elämän katsantokantansa mukaan piti sitä hyödyllisenä.\n_Kaiken_ yksityisen työn jyrkkä yhteiskunnallistuttaminen tuli toisen\nluokan päämääräksi, jolla uuden talouselämän kehityksen tähden ei ole\nmitään etua perittyjen yksityispäämäärien säilyttämisestä.\n\nKaikilla pyrkimyksillä uudemman ajan ihmiskunnan vaatimusten\ntyydyttämiseksi on yhteinen pohjansa. Ne vaativat yksityisomaisuuden\nyhteiskunnallistuttamista ja tarkottavat sen joutumista yhdyskuntien\n(valtion, kuntien) haltuun, jotka ovat syntyneet toisilla\nedellytyksillä, joilla ei ole mitään tekemistä näiden uusien\nvaatimusten kanssa. Taikka ne tarkottavat uudempia yhdyskuntia (esim.\nosuuskuntia), jotka eivät ole syntyneet täydellisesti näiden uusien\nvaatimusten hengessä, vaan ovat muodostetut vanhoja näkökohtia ja\nmuotoja silmälläpitäen.\n\nTotta puhuen ei yksikään näistä vanhojen katsantokantojen mukaisesti\nmuodostetuista yhdyskunnista voi ottaa vastaan, mitä niiden väitetään\nvastaanottaneen. Ajan voimat pyrkivät löytämään sellaista ihmiskunnan\nyhteiskunnallista rakennetta, jossa on kiinnitetty huomio aivan\ntoisiin seikkoihin, kuin mihin nykyään yleensä huomio kiinnitetään.\nYhteiskunnalliset yhtymät ovat tähän asti suurimmaksi osaksi saaneet\nalkunsa ihmiskunnan yhteiskunnallisista vaistoista. Meidän aikamme\ntehtävänä on saattaa vaistomaiset voimat täysin itsetietoisiksi.\n\nYhteiskunnallisella elimistöllä on jäsenensä, kuten luonnollisellakin.\nJa niinkuin luonnollisen elimistön täytyy suorittaa ajatteleminen\npäällä eikä keuhkoilla, samoin täytyy yhteiskunnallinenkin elimistö\njakaa järjestelmällisesti osiin, joista ei mikään voi ottaa toisen\ntehtävää suorittaakseen, vaan jokaisen täytyy, säilyttämällä\nitsenäisyytensä, olla yhteistyössä muiden kanssa.\n\nTaloudellinen elämä voi vain menestyä, jos se yhteiskunnallisen\nelimistön itsenäisenä jäsenenä muodostuu omien voimiensa ja lakiensa\nmukaan ja jos se, välttääkseen häiriöitä omassa järjestössään, ei anna\ntoisen yhteiskunnallisen elimistön jäsenen, politisesti vaikuttavan,\nsekaantua asioihinsa. Tämän politisesti vaikuttavan tulee päinvastoin\nolla täysin itsenäisenä taloudellisen rinnalla, kuten luonnollisessa\nelimistössä hengitysjärjestelmä pääjärjestelmän rinnalla. Niiden\nyhteistoiminta ei voi menestyä sen kautta, että molemmat alistetaan\nsaman lainlaadinta- ja hallintoelimen alle, vaan siten, että molemmilla\non oma lainsäädäntö ja hallinto, jotka ovat elävässä yhteistoiminnassa.\nSillä politisen järjestelmän täytyy hävittää talous, jos se tahtoo\nottaa sen käsiinsä; ja taloudellinen järjestelmä kadottaa elinvoimansa,\njos se tahtoo tulla politiseksi.\n\nNäiden molempien yhteiskunnallisen elimistön jäsenten rinnalla\ntulee olla täysin itsenäisenä ja omien elinehtojensa mukaisesti\nmuodostettuna kolmas: henkisen tuotannon jäsen, johon myös henkinen\nosuus molemmista edellisistä kuuluu, joiden tulee saada se omalla\nlaillisella järjestysvallalla ja hallinnolla varustetulta kolmannelta\njäseneltä, jonka sisäiseen hallintoon ja elämään ne eivät saa vaikuttaa\ntoisin kuin luonnollisen kokonaiselimistön rinnakkain sijaitsevat\njäsenelimistöt toisiinsa vaikuttavat.\n\nMitä tässä on sanottu yhteiskunnallisen elimistön välttämättömyydestä,\nvoidaan jo tänään täysin tieteellisesti yksityiskohtia myöten\nperustella ja kehitellä. Tässä esityksessä on voitu antaa vain\nsuuntaviivat kaikille niille, jotka tahtovat tätä välttämättömyyttä\nseurata.\n\nSaksan valtakunnan perustaminen sattui niihin aikoihin, jolloin tämä\nvälttämättömyys astui uudenaikaisen ihmiskunnan eteen. Sen hallitus ei\nole ymmärtänyt antaa valtakunnalle tehtävää kiinnittämällä sen katsetta\ntähän välttämättömyyteen. Tämä katse ei ainoastaan olisi antanut sille\noikeata sisäistä rakennetta, vaan olisi antanut sen ulkopolitiikalle\noikeutetun suunnan. Sellaisella politiikalla olisi Saksan kansa voinut\nelää yhteiselämää Saksan ulkopuolella olevien kansojen kanssa.\n\nNyt pitäisi ottaa Onnettomuudesta oppia. Pitäisi kasvattaa tahtoa\nsiihen yhteiskunnalliseen elimistöön joka on mahdollinen. Sen Saksan,\njota ei enää ole, ei pitäisi esiintyä ulkomaailmalle, vaan _henkisen,\npolitisen ja taloudellisen_ järjestelmän pitäisi itsenäisiä lähetystöjä\nmuodostavien edustajiensa kautta koettaa neuvotella niiden kanssa,\njotka löivät sen Saksan maahan, josta sekottamalla kolme järjestelmää\noli tullut mahdoton yhteiskuntamuodostuma.\n\nVoin hengessä kuulla käytännönmiesten pahottelevan esitykseni\nmonimutkaisuutta, ollen liian mukavuutta harrastavia edes ajatellakseen\nkolmen yhdyskunnan yhteistoimintaa, koska he eivät tahdo mitään tietää\nelämän todellisista vaatimuksista, vaan tahtovat muodostaa kaiken\n_omien_ ajatustensa mukavien vaatimusten mukaan. Heille täytyy tulla\nselväksi: on joko mukauduttava sovittamaan ajatuksensa todellisuuden\nvaatimusten mukaisiksi tahi muuten jäädään vaille kaikkea oppia\nonnettomuudesta ja lisätään entistä yhä uusilla aina loppumattomiin.\n\n                                    _T:ri Rudolf Steiner_.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET\n\n\n[1] Tekijä on ehdoin tahdoin kirjoituksessaan välttänyt kaikkia tähän\nasti kansantaloudellisessa kirjallisuudessa tavallisia lauseparsia.\nHän tuntee tarkoin kohdat, joita \"ammattiarvostelu\" on kutsuva\ndilettanttisiksi (Syrjäisen käsialaksi). Hänen lausevalintansa määräsi\nosaksi se, että hän tahtoo puhua ihmisille, joille kansantajuinen ja\nyhteiskuntatieteellinen kirjallisuus on vähemmän tuttua, mutta ennen\nkaikkia se katsantokanta, että uusi aika on tuomitseva yksipuoliseksi\nja paikkansa pitämättömäksi jo itse lausetavassakin enimmän osan\nsiitä, mikä tässä kirjallisuudessa on \"ammattimaista\". Ken arvelee,\nettä tekijän olisi myös pitänyt viitata muiden yhteiskunnallisiin\naatteisiin, jotka yhdessä tahi toisessa suhteessa muistuttavat tässä\nesitettyjä, häntä pyydän huomaamaan, että tekijän vuosikymmenien\nelämänkokemukseen perustuvan tässä esitetyn katsantokannan lähtökohta\nja menettelytavat ovat pää-asia annettuja vaikuttimia toteuttaessa\neivätkä siihen tahi tähän muotoon puetut ajatukset. Myöskin on\ntekijä, kuten voi huomata IV:tä osasta, koettanut aatteitaan\nkäytännössä toteuttaa aikana, jolloin yhdessä tahi toisessa suhteessa\nsamankaltaisilta _näyttävistä_ ajatuksista vielä ei ollut tietoa.\n\n[2] Ylläesitetty jaottelu ei perustu paikallisiin ruumiinjäseniin, vaan\nelimistön yleistoimintaan. \"Pää-elimistöllä\" tarkotetaan lähinnä sitä,\nettä pää on etupäässä hermo- ja aisti-elämän keskus. Luonnollisesti\ntapahtuu päässä myös rytmillistä ja aineenvaihtotoimintaa, kuten taas\nmuissa ruumiinjäsenissä ilmenee hermo-aistitoimintaa. Tästä huolimatta\novat nämä kolme toiminta-muotoa _olemukseltaan_ varsin erilaiset.\n\n[3] Ei kuulu elämän palveluksessa tehtyyn tutkielmaan antaa teoriioihin\nperustuvia määritelmiä, vaan aatteita, jotka kuvaavat, mikä\ntodellisuudessa on todella elävää. \"Tavara\" siinä merkityksessä viittaa\njohonkin joka on osa ihmisen elämästä; jokainen muu tavarakäsite jättää\njotakin pois tahi lisää siihen jotakin, niin että käsite ei vastaa\nelämän ilmiöitä kaikessa täsmällisyydessään.\n\n[4] On hyvin mahdollista, että elämän tapahtumia ei ainoastaan\nselitetä väärässä merkityksessä, vaan että ne myös aivan väärässä\nmerkityksessä tapahtuvat. Raha ja työ _eivät ole_ vaihdettavia arvoja,\nvaan ainoastaan rahaa ja työntulosta. Kun minä maksan rahan työstä,\nminä _teen_ petollisesti. Minä aiheutan näennäisen tapahtuman.\nMutta todellisuudessa minä en muuta _voikaan_ kuin antaa rahaa työn\ntuloksesta.\n\n[5] Tämä suhde työn ja oikeusjärjestyksen välillä on pakottava\ntalouselämässä toimivat assosiatsioonit pitämään ohjeenaan, mikä\n\"oikein on\". Kuitenkin voitetaan sillä se, että talousjärjestö on\nriippuvainen ihmisestä eikä päinvastoin.\n\n[6] Ainoastaan tällä tavalla, yhteiskunnallisen elimistön kolmen\njäsenen vapaan yhteistoiminnan kautta, voi yhteiskunnallisen elimistön\nhallinto menestyksellä saada aikaan talouselämässä oikean hinta-suhteen\nvalmistettujen tavarain välillä. Jokaisen työntekijän tulee saada\ntuotteestaan niin paljon vastaavan arvoista tavaraa, kuin hän ja hänen\nperheeseensä kuuluvat henkilöt tarvitsevat, kunnes hän on ennättänyt\njälleen valmistaa toisen samallaisen tuotteen. Tällaista hintasuhdetta\nei saada aikaan virallisilla määräyksillä, vaan sen täytyy _olla\ntukena_ yhteiskunnallisessa elimistössä toimivien assosiatsioonien\nelävästä yhteistoiminnasta. Ja sellainen tulos saavutetaan, kun\nyhteistoiminta vain perustuu usein mainitun kolmen elimistö-jäsenen\nterveeseen yhteistoimintaan. Se saavutetaan yhtä varmasti, kuin saadaan\nkestävä silta, jos se rakennetaan oikeiden matematisten ja mekanisten\nlakien mukaan. Voidaan tosin väittää vastaan, ettei yhteiskunnallinen\nelämä niin seuraa lakejaan, kuin silta. Mutta tällaista vastaväitettä\nei teekään kukaan, joka kykenee käsittämään, että tässä teoksessa\nonkin yhteiskunnallisen elämän ajateltu perustuvan _eläviin_ eikä\n_matematisiin lakeihin_.\n\n[7] Ken väittää tähän, että oikeus- ja taloudelliset suhteet kuitenkin\ntodellisuudessa muodostavat yhden ainoan kokonaisuuden ja ettei niitä\nvoida erottaa, hän ei huomaa, mihin kysymyksessä olevalla jaottelulla\npyritään. Liikenteen kiertokulussa _kokonaisuudessaan_ vaikuttavat\nmolemmat suhteet luonnollisesti yhtenä kokonaisuutena. Mutta toista on,\njärjestetäänkö oikeudelliset olot taloudellisten vaatimusten mukaan;\ntahi järjestetäänkö ne luonnollista oikeudentunnetta vastaaviksi ja\nannetaan sitten sen, mikä siitä syntyy vaikuttaa yhdessä taloudellisen\nliikenteen kanssa.\n\n[8] Kuka luulee näkevänsä tällaisissa asioissa \"utopioja\", ei huomaa,\nettä _todellisuudessa_ elämä pyrkii näitä hänen utopistisina pitämiään\nlaitoksia kohti ja että todellisuudessa löytyvät puutteellisuudet\njohtuvat siitä, ettei näitä laitoksia vielä ole olemassa.\n\n\n\n"]