[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7_tXG-PCWMB4nQuDJbPBm1eBIByhZ6E3jk_9ivydeek":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},669,"Kertomuksia Suomen historiasta I","Krohn, Julius",1835,1888,"669-krohn-julius-kertomuksia-suomen-historiasta-i","669__Krohn_Julius__Kertomuksia_Suomen_historiasta_I","Unionin aika","novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1870,null,20094,135413,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Suomen historiaa tarinallisesti käsittelevä teos keskittyy Kalmarin unionin aikaan. Kertomukset valottavat muun muassa piispa Maunu Tavastin elämää, Viipurin pamausta sekä valtataisteluita Ruotsin ja Tanskan välillä. Historialliset tapahtumat ja henkilöt esitetään eloisassa muodossa.","Julius Krohnin 'Kertomuksia Suomen historiasta I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 669. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA I\n\nUnionin aika\n\n\nKirj.\n\nJ. KROHN\n\n\n\nKansanvalistusseura, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat\n\nPiispa Maunu Tavast\n\n 1. Maunu Tavast piispana ja ihmisenä\n 2. Naantalin naisluostari\n 3. Turun tuomiokirkko\n 4. Maunun valtiotoimet Eerikki kuninkaan aikana\n 5. Maunu piispa ja Kaarle Knuutinpoika\n 6. Koululaitokset ja oppi Suomessa katolisena aikakautena\n\nKaarle Knuutinpoika Bonde\n\n 1. Kaarle Knuutinpoika Viipurissa\n 2. Kaarle Knuutinpoika kuninkaana\n\nSten Sture vanhempi ja pitkä viha\n\n 1. Sten Sture valtionhoitajana\n 2. Pitkän vihan alkuvuodet\n 3. Viipurin piiritys v. 1495\n 4. Viipurin pamaus\n 5. Suuren venäläissodan loppuvuodet\n 6. Sten Sture ja Hannu kuningas\n\nSvante Sturen aika\n\n 1. Svante Sture tulee valtionhoitajaksi\n 2. Eerikki Tuurenpoika Bjelke\n 3. Tanskan merirosvojen hävitykset Suomessa\n\nSten Sture nuorempi ja Kristiern tyranni\n\n 1. Ruotsi ja Suomi joutuvat Tanskan vallan alle\n 2. Kristiernin verilöylyt\n\nKristian tyranni ja Kustaa Vaasa\n\n 1. Kustaa Vaasa vapauttaa Ruotsin\n 2. Ensimäinen sota Suomessa\n 3. Tuomas junkkarin loppu\n 4. Tanskan vallan kukistus Suomessa\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\nAlkusanat.\n\n\nKun Hilda Käkikosken Suomen historia nuorisolle tekijänsä kuoleman\njohdosta keskeytyi, eikä teoksen jatkajaa sen suunnitelman mukaan,\nminkä hän sille oli laatinut, ollut tiedossa, on Kansanvalistusseura\npäättänyt varhaisemman aikomuksensa mukaisesti ryhtyä jatkoksi\nmainitulle teokselle julkaisemaan Julius Krohnin \"Kertomuksia Suomen\nhistoriasta\". Tämä esitystapansa puolesta kirjallisuutemme\nmestariteoksiin luettava Suomen historia, jonka nyt professori _Kustavi\nGrotenfelt_ on tarkastanut historiallisen sisällyksen puolesta ja\nkirjailija _Helmi Krohn_ kielellisesti korjannut, sikäli kuin se\nnykyisen kielenkäytön kannalta on ollut tarpeellista, täyttää useampia\ntarpeita. Se soveltuu historiallista valistusta harrastavalle suurelle\nyleisölle ja myös historianopetuksessa käytettäväksi oppikirjan\ntäydennyksenä; viime aikoina virinneissä itseopinnoissa se myös saanee\nsuuren käytön. Näitä tarkoituksia varten kirja julaistaan pienempinä\nosina koulujen oppilaskirjastoihin hankittavaksi.\n\n\"Kertomuksien\" jatkamisesta 17:nnen vuosisadan puolivälistä eteenpäin,\nmihin Krohnin teos päättyy, on neuvotteluja vireillä, mutta lopullisiin\nsopimuksiin ei niissä ole vielä päästy.\n\nKustantaja.\n\n\n\n\nPIISPA MAUNU TAVAST.\n\n\n1. Maunu Tavast piispana ja ihmisenä.\n\nKolmentoista virstan päässä Turusta on peninkulman pitkä ja puolen\nleveä saari nimeltä _Kuusisto_. Sen itä-kulmalla on kumpuinen niemi,\njoka muinoin oli luotona, ja kummulla on kaksi muurin rauniota pystyssä\nynnä suuri joukko lohkareita hajallansa maassa. Nämä muurit ja\nlohkareet ovat ainoat jäännökset Suomen katolisten piispojen mainiosta\nasunnosta, _Kuusiston linnasta_, missä he muinoin elivät mahtavina ja\nloistavina, ja jonka muurit heillä monta kertaa olivat turvana,\nveristen venäläisten tai julmien juuttien hävitellessä maata. --\nKuusistossa oli Turun piispoilla ollut kartano aina 1200 luvun lopulta\nasti, vaan itse kivilinna tornineen muurineen rakennettiin vasta v.\n1431.\n\nSilloin oli Turun hiipan kantajana _Maunu Olavinpoika Tavast_, kaikista\nSuomen katolisista piispoista kuuluisin; eräs muinainen historioitsija\nmainitsee hänen olleen _jalon_ (magnus) ei ainoastaan nimeltä, vaan\nmyös teoiltaan. -- Maunu oli syntynyt v. 1357 Alasjoen (nyk.\nTavastilan) kartanossa Mynämäen pitäjässä. Hän oli siis suomalainen\nsyntyisin, niinkuin kaikki muutkin Turun piispat aina 14:nnen\nvuosisadan lopulta 16:nnen keskipaikoille asti. Samaten hän oli,\nniinkuin nimestä sopii päättää, oman maamme kasvattamaa sukua. Tavastit\nolivat Suomen vanhimpia aatelissukuja ja siihen aikaan kaikkein\nmahtavimpia ja rikkaimpia.\n\nSuurisukuisella nuorukaisella oli silloin kaksi tietä tarjona: joko\nruveta ritariksi tai sotaherraksi, tai antaa päänsä keritä ja vihkiä\nitsensä papiksi. Kumpikin tie taisi saattaa mainioksi ja mahtavaksi.\nVaikka ei katsottukaan oikein sopivaksi, että korkeavirkainen\npappismies tavoittelisi sankarin nimeä sotatantereella, niin oli hän\nkuitenkin kuninkaan neuvoskunnassa ritarin veroinen, ja hän saattoi\nhengellisellä voimallansa saada ylpeimmänkin herran niskat nöyrtymään.\nMaunu Tavast valitsi jälkimäisen tien. Käytyään koulua kotimaassa, hän\nläksi ulkomaille oppiansa lisäämään ja sai maisterin arvon silloin\nmaailman mainiossa Pragin yliopistossa Bööminmaalla. Sitten oli hän\njonkun aikaa silloisen Tanskan, Norjan ja Ruotsin yhteisen kuninkaan,\nEerikki Pommerilaisen kanslerina[1] ja saavutti hänen suuren suosionsa,\njossa hän aina edelleenkin pysyi. Sieltä hän kutsuttiin arkkiteiniksi\nTurkuun, jossa virassa hän oli jo v. 1410, jollei ennenkin, vaikkei\nsiitä ole varmaa tietoa. V. 1412 kuoli Turussa piispa _Bero Balk_, ja\nhänen jälkeensä valitsi nyt Turun tuomiokapituli piispaksi\narkkiteininsä Maunu Tavastin. Hän läksi, niinkuin tapana oli, Roomaan\npaavilta vahvistusta vaaliin saadakseen ja viipyi paluumatkallaan koko\ntalven Parisissa, ja kävi sitten Tanskassa suosijansa Eerikki kuninkaan\nluona, joka otti hänet suurella kunnioituksella vastaan ja lahjoitti\nhänelle runsaita armonosoitteita.\n\nPiispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkkopaimenen\nesikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkain piispat ja muut\nkirkko-ylimykset tavoiltaan turmeltuneita. Suurilla tuloillansa he\nelivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röyhkeitä,\nvallanhimoisia ja käyttivät väärin hengellistä valtaansa maallisten\netujensa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa vietti ihan toisellaista\nelämää. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä\nhän ei suvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja\npuutteenalaisten hyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri\njoukko köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin perustettiin\nhänen aikanansa Turkuun sairaala niitä onnettomia varten, jotka\nsairastivat spitalitautia. -- Valtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt\nomaksi hyödykseen, vaan koetti sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja\nvarsinkin omaa kansaansa, jolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä,\nmonasti hankki helpoitusta raskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja\npolkemista vastaan. Papistonsa tavoista ja toimista hän piti myöskin\ntarkan vaarin ja kävi itse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa\npiispankäräjiä pitämässä. Näillä matkoillaan hän koki monta vaivaa ja\nvaaraa; sillä tiet, missä niitä sattui olemaan, olivat enimmiten vain\nratsain kuljettavia polkuja. Sentähden kuljettiin, missä vain oli\nmahdollista, järviä ja jokia pitkin, jolloin koskipaikoissa ja\nkannaksissa kannettiin venettä maata myöten, tai säästettiin matkat\ntalveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä. Suur-Savosta (nykyisestä\nMikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi piispan kerta viettää yönsä\nsalolla, taivaan kannen alla, sillä koko sillä välillä ei vielä ollut\nyhtään ainoata taloa. Mutta sitten rakennutti piispa sille paikalle,\nVahvajärven rannalle, nykyiseen Hirvensalmen pitäjään, uudistalon,\nvastaisten matkustajien suojaksi.\n\nMiten Maunu piispa rakensi ja koristi kirkkoja sekä enensi\njumalanpalveluksen loistoa, siitä tulee toisessa luvussa puhe. Mutta\nnyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista ansioista, jotka\nolivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja uskolaistensa silmissä.\nKatolinuskon mukaan piti määrätyt päivät joka viikko ja väliin koko\nviikkokaudet yhtä mittaa paastota, s.o. olla lihaa ja muuta rasvaista\nruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan sekä vihanneksiin.\nAika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin vain vettä ja leipää.\nPaitsi sitä kiduttivat uskovaiset itseään jouhista kudotuilla\npaidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin, johon\ntarkoitukseen käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua\nruoskaa. Tuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa tarkoin\ntäytti näitä uskonharjoituksia, vaikkei siitä meille erikseen ole\njäänyt tietoa. Sitä vastoin häntä nimenomaan kiitetään siitä, että hän\noli ahkera ja harras uskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa.\nKatolinuskoisen oli näet joka päivä luettava säädetty määrä rukouksia.\nSitä varten oli heillä helminauha suurempine ja pienempine helmineen,\njoista toiset merkitsivät Isämeidän rukousta, toiset Ave Mariaa (rukous\nneitsyt Maarialle) y.m., joita rukoillessa joka rukouksen jälkeen\nsiirrettiin aina yksi helmi sormien lomitse, jotta tiedettäisiin,\nmilloin säädetty määrä tuli täyteen. -- Paitsi yksityisiä rukouksiansa\nMaunu piispa kaikkialla, minne hän tuli, itse veisasi julkista messua\nkerran aamulla, toisen illalla ja kolmannen kerran vielä sillä välillä.\nKaikkien näiden jumalisten töiden lisäksi hän 64-vuotisena vielä kävi\nPalestinassa, sillä pyhäin miesten ja varsinkin Vapahtajan haudalle\nvaeltamista pidettiin Jumalalle erinomaisen otollisena työnä.\n\nTässä lueteltujen ansioiden sekä myöskin suuren sukunsa ja\nmahtavuutensa vuoksi papisto häntä rakasti ja piti suuressa arvossa,\nniin että hän v. 1421 tuli yksimielisesti valituksi Upsalan\narkkipiispaksi. Mutta ihmeellistä kyllä hänen suosijansa, Eerikki\nkuningas, ei suostunut tähän vaaliin. Sitä vastoin olisi Maunu\nkuoltuansa epäilemättä päässyt pyhien miesten joukkoon, jollei\nuskonpuhdistus sitä ennen olisi karkoittanut koko katolinuskoa\nmenoineen kaikkineen Suomen maasta.\n\n\n2. Naantalin naisluostari.\n\nEdellisessä luvussa jo mainittiin, että Maunu Tavast piti harrasta\nhuolta kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin\npuheeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu\npiispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli\nhellimmällä rakkaudella.\n\nSiihen aikaan näet arveltiin sen ihmisen elämän olevan pyhimmän ja\nJumalalle otollisimman, joka kaikista maallisista töistä ja askareista\nluopuen vietti aikaansa alinomaisessa rukoilemisessa, virsien\nveisaamisessa ja jumalisten asioiden miettimisessä. Tämmöisiä maailman\ntoimista eronneita ihmisiä sanottiin erakoiksi, jos he elivät\nitseksensä korvessa, ja _munkeiksi_ (miehiä) ja _nunniksi_ (naisia),\njos he asuivat yhdessä yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkien ja\nnunnien asuntoja nimitettiin _luostareiksi_. Tämmöisiä luostareita oli\nkaikissa kristikunnan maissa hyvin paljon ja monta monituista laatua,\njoilla kullakin oli omat sääntönsä ja asetuksensa, ja Suomessakin oli\nennen Maunu piispan aikaa neljä, kaikki munkkeja varten varatut. Vanhin\nniistä oli dominikaani- eli mustainveljesten luostari Turun lähellä;\npaitsi tätä oli sittemmin vielä syntynyt dominikaaniluostari Viipuriin\nynnä fransiskaani eli harmainveljesten luostari Viipuriin ja toinen\nKökarin pitäjään Ahvenanmaalle. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä 1441\nuuden fransiskaaniluostarin Raumalle. Mutta nämät viisi eivät\nsuomalaisten mielestä vielä riittäneet; he olivat, niinkuin Naantalin\nluostarin perustuskirjassa sanotaan, jo kauan halunneet saada myös\nnunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkien ja nunnien pyhän\nelämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi\nei ainoastaan heille itselleen, vaan koko heidän kansalleen, vieläpä\ntuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko sille maalle, missä he\nasuivat.\n\nMaunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä\nasiaa varten. Ensiksi aiottiin perustaa tämä luostari Pyhän Annan\nnunnakunnan sääntöjen mukaan ja rakentaa se likelle Turun kaupunkia.\nMutta siitä ei tullut mitään ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi\nMaunu piispa esiin toisen ehdoituksen. Hän anoi lupaa ja apua Birgitan\nluostarin perustamiseen sekä nunnia että munkkeja varten, joka hänen\nmielestänsä oli hyödyllisempi kansalle \"saarnaamisen, ripittämisen ja\naneitten (synnin anteeksi-antokirjojen) jakamisen suhteen\", kuin\nyksinomaan naisluostari. Tähän ehdoitukseen suostuttiin herrainpäivillä\nja sitä varten luovutettiin eräs kruununtalo Maskun pitäjässä. Siihen\nhaetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Vadstenan\nluostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian huomattiin paikka\nsopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään\n_Ailoisten_ eli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika\nDjäkn sekä hänen rouvansa Lucia Olavintytär Skelge olivat lahjoittaneet\nsitä varten.\n\nTämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle\nJohannes Kastajalle, Pyhälle Birgitalle ja Pyhälle Annalle ja joka\nnimeksensä sai _Vallis Gratiae_ (Armon laakso), ruotsiksi Nådendal\n(Naantali) rakennettiin nyt v. 1443 suurella uutteruudella ja innolla.\nMaunu Tavast laitatti siihen omalla kustannuksellansa korkean kuorin\nsekä sakariston ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä\nsekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan\nperustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä\npyhiinvaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kaupungista paisui\nNaantalin kaupunki, joka nykyään on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan\noli niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa ei\nauttanut perustamaansa luostaria ainoastaan sen rakentamisen aikana,\nvaan jäljestäpäinkin hän yhä lahjoitteli sille omilla tai kirkon\nvaroilla ostamiaan taloja ja väsymättä kehoitti muita samankaltaiseen\nanteliaisuuteen.\n\nNaantalin luostarille, niinkuin muillekin, karttui suuria tuloja\ntestamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille\nannettavaksi, jotta heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia ja\nmessuja; myöskin maksettiin suuria summia hautasijoista luostarin\nkirkossa tai hautausmaalla, sillä siten toivottiin pikemmin päästävän\ntaivaaseen. Myöskin oli kaikkien munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden\nsuoritettava pääsyraha, joka vastasi vuoden elatusta luostarissa; useat\nantoivat paljon enemmänkin. Paitsi sitä oli monta, jotka antautumatta\nluostarin ankarien sääntöjen alaisiksi pyrkivät vain luostarin muurien\nsisälle, saadakseen viettää ulkonaisten eli maallikko-veljien\nja -sisarten nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa; nekin\nantoivat tullessaan runsaita lahjoja luostarille. Sen lisäksi lankesi\nluostarille kaikki sakot rikoksista, joita oli tehty sen asukkaita\ntaikka alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli aneitten\nmyömisestä. Papisto oli näet ruvennut sille uskottua virkaa, syntien\nanteeksiantamisen julistusta katuville sillä tavoin väärinkäyttämään,\nettä se alkoi rahasta jakaa anteeksianto- eli anekirjeitä, joissa muka\noli suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit\nanteeksi, aina sitä myöten kuinka paljon pahantekijä halusi maksaa.\nEikä siinä kyllin, että jo tehdyistä synneistä kaupittiin\nanteeksiantoa, saipas sitä myös edeltäkäsin ostaa vasta-aiotuista,\ntehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen helppo päästökeino synneistä\nviehätti tietysti suuresti sen ajan raakaa, oppimatonta kansaa, ja\näärettömät summat virtailivat sillä tavoin munkkien arkkuihin.\n\nLuostarille usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä\nosteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikojen kuluessa\nkarttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turun lähipitäjissä:\nNummella, Räntämäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa, Liedossa,\nPiikkiössä, Paimiossa, Paraisissa, Lemussa, Rymättylässä,\nTaivassalossa, Sauvossa, Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Vehmaalla,\nLaitilassa ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen\nmaakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan,\nEurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakunnassa,\nJanakkalassa Hämeessä, Pohjan, Karjan ja Porvoon pitäjissä\nUudellamaalla ynnä Viipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös\nmuutamia Ruotsinmaalla. -- Itse luostarissa oli runsaasti kaikellaisia,\nkullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja kalkkeja,\npyhäinkuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja. Näin rikas\noli aikanansa Naantalin luostari.\n\nLuostarin rakennuksista ei enää ole jäljellä muuta kuin kirkko ja\nvähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin\nvielä onnistuttu saamaan jokseenkin selvä käsitys siitä, kuinka avara\nja minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin\nkaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta on hyvin ihana\nnäköala. Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta kirkon\neteläpuolella olevaan ulkopihaan, jonka muurissa oli asuntoja\nulkoisille eli maallikkoveljille ja -sisarille ynnä vieraille. Keskellä\npihaa taisi seisoa aurinkokello ja vaivaistukki. Kirkon lounaisen\nkolkan sivuitse tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa\nkylkeä ympäröivät munkkien asuntohuoneet, kirjasto y.m. Siitä vei taas\naina lukossa pidetty portti sisimpään eli nunnien pihaan, joka\nsijaitsi pohjoispuolella kirkkoa. Sen ympärillä asuivat nunnat\nkaksikerroksisessa rakennuksessa; munkkien asunto oli vain\nyksikerroksinen. Nunnien pihaan ei ollut kenenkään miespuolen lupa\npäästä, paitsi piispan, kun hän kävi luostaria tarkastamassa, ja\nhäntäkin sisäänpäästettäessä oli pitkät mutkat ja temput tehtävät.\nMunkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä luostarin\nasukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään\nulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset\nkoristukset ovat aikoja sitten ryöstetyt, on komea rakennus paksuine\nmuurineen, jonka kaksi patsasriviä jakaa sisältä kolmeen eri osaan. Sen\nläntisessä päässä oli korkea kuori (nykyään kellotornin jalkana), missä\nnunnat juhlapäivinä pitivät jumalanpalvelustaan; munkeilla oli\nalttarinsa itäpäässä, missä nytkin on tallella senaikuinen\nalttarikaappi puuhunveistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta\npitäessään istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli\nparvella kirkon pohjoispuolella, mihin ovi johti suoraan nunnien\nasunnon ylikerrasta; munkkien ja nunnien näet piti kirkossakin olla\nerillään.\n\nNäiden muurien sisäpuolella kului munkkien ja nunnien elämä\njumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin\nmuutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän\nmäärä-ajan kuluttua pysyi päätöksessään, niin häneltä leikattiin\nhiukset, hänet puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen\njälkeen hän ei enää saanut luostarista erota. Birgitan sääntöjen mukaan\nei saanut koeteltava olla 18 vuotta nuorempi ja varsinaiseksi nunnaksi\nei voinut päästä, ennenkuin 25 vuoden iässä.\n\nNunnia piti Birgitan luostareissa sääntöjen mukaan olla 60 ynnä sen\nlisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku\nvastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee\nkuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täysi; mutta ettei\nluostarimme kuitenkaan ollut kovin köyhä asukkaista, näkyy siitä, että\nkerran 35 henkeä kuoli siellä ruttoon eikä sittenkään mainita sen\njääneen autioksi. Luostarin päänä oli _abbedissa_; munkeilla oli sen\nlisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin _yliripittäjäksi_ (confessor\ngeneralis). Näiden virkojen ensimäisinä hoitajina olivat muutamat\nRuotsista Naantaliin tulleet luostarin asukkaat, mutta pian\nsuomalaisetkin niihin arvoihin pääsivät; viimeisestä abbedissasta tulee\nvielä vasta puhetta. -- Nunnien pukuna oli sarkainen paita, päällyshame\noli myöskin harmaasta sarasta, samaten miehustakin, jonka hihat olivat\nniin pitkät, että sormien päätkin peittyivät. Tämän puvun päällä\nkäytettiin päällysviittaa, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla;\nse pantiin rinnan yli puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli\nmyssyn peitossa, joka niskasta kiinnitettiin neulalla kiinni. Sen\npäällä oli musta palttinainen huntu, joka kiinnitettiin neulalla otsaan\nsekä kummankin korvan kohdalle; huntuun kiinnitettiin vielä neulalla\nvalkea liinavaate. Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä rinnan vasemmalle\npuolelle kaapuun ommeltu punainen risti ja sen sisässä pieni valkoinen\nristi; diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä neljä tulikielen\ntapaista punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.\n\nBirgitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi aikova\nvannoi pyhällä valalla elävänsä naimatonna sekä olevansa nöyrä ja\nköyhä. Ei kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa\nyksityistä omaisuutta, eikä hän saanut sormin edes koskea kultaan ja\nhopeaan muuten kuin jumalanpalveluksessa ja ommellessaan koruompeluja.\nAamusella noustua piti nunnien olla aivan ääneti, kunnes suuri messu\noli pidetty, ja illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa.\nPaasto oli kova: yksi paasto kesti adventista jouluun asti, toinen\nalkoi perjantaina ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi\npääsiäisenä; sitten taas Pyhänristin päivästä Mikonpäivään ja\nPyhäinmiestenpäivästä adventtiin. Päivä ennen Maarian päiviä,\napostolien päiviä ja muutamia muita juhlia paastottiin vedellä ja\nleivällä. Paastottomina aikoina syötiin sunnuntaina, maanantaina,\ntiistaina ja torstaina lihaa päivällisellä, vaan silloinkaan ei\nillalliseksi annettu muuta kuin maitoa ja kalaa. -- Rukouksia pidettiin\nja virsiä veisattiin kaiken päivää vähä väliä Neitsyt Maarian\nkunniaksi. Jotta nunnilla alituisesti olisi kuolema mielessä, oli\nkirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta, jonka partaalla abbedissa\nsisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa heittämässä, virsiä\nveisaamassa ja rukoilemassa. Kirkon ovella seisoivat ruumispaarit,\njoilla oli multaa, ja niiden sivuitse kulkiessa tuli jokaisen lukea:\n\"maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman\". --\nNunnilla oli kullakin pienoinen kamarissa, jossa he makasivat\nolkivuoteella, hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten yhteydessä\nei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi työssä.\nJumalanpalveluksen loma-aikoina sisarukset neuloivat, kutoivat sukkia,\nompelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs Naantalissa\nkäytetty lääkärikirja on vieläkin tallella) ja viljelivät puutarhaa.\nMunkeillakin oli eri puutarhansa ja paitsi sen viljelystä ynnä\nsairasten hoitoa he myöskin harjoittivat opintoja. Mainioin Naantalin\noppineista munkeista oli 15:nnen vuosisadan loppupuolella _Johannes\nBudde l. Reek_, joka käänsi useampia kappaleita raamatusta ruotsiksi ja\nkirjoitti useitten Ruotsin pyhien naisten elämäkertoja y.m.\nLuostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, tavallisesti oli\nkouluja, joissa ympäristön lapsia opetettiin.\n\nLuostarit ovat nyt Suomesta hävinneet ja meidän aikamme ei\nsuvaitsisikaan niiden perustuksena olevaa tekopyhyyttä; mutta aikanansa\novat ne kuitenkin olleet hyödyksi; niissä viljeltiin opintoja kaikessa\nrauhassa noina levottomina aikoina; niissä harjoitettiin myöskin\nkaikellaisia askareita ja taitoja, joita Suomen kansa vasta niiden\nkautta oppi tuntemaan. Rauman pitsit, Naantalin uuttera sukkienkudonta\nsekä varsinais-suomalaisten taipumus puutarhanhoitoon ovat\nmuistomerkkinä luostarien asukasten muinaisista toimista.\n\n\n3. Turun tuomiokirkko.\n\nMeillä ei ole paljon muistomerkkejä katolisuuden aikakaudelta: ompa\nkuitenkin nuot iät kaikki kestävät kivikirkot maamme vanhemmissa\nrantapitäjissä ja varsinkin Turun tuomiokirkko, jaloin ja komein\nkaikista.\n\nSen rakentamista alettiin jo Tuomas piispan aikoina, luultavasti pian\nsen jälkeen, kun piispanistuin muutettiin Räntämäeltä Turkuun.\nEnsimäisen suomensukuisen piispamme, Maunun, aikana valmistui Turun\nkirkko v. 1300. Mutta silloin se ei ollut tämän nykyisen kirkon\nkokoinen eikä muotoinen. Itäänpäin se ei ulottunut kauemmaksi kuin\nnykyiseen ristikäytävään, laki oli paljon matalampi eikä sivukappeleita\nollut yhtään. _Unikankaria_, jolle se on rakennettu, ympäröi luja,\nosaksi tiilistä, osaksi harmaasta kivestä tehty muuri, jossa oli\nampumareikiä suojana vihollisten rynnäkköjä vastaan. Portteja muurissa\noli kuusi, joista eteläinen ja itäinen holvattuja; näiden yläpuolella\noli huoneita, joissa aneita kaupattiin.\n\nTuon tuostakin tätä alkurakennusta sitten jatkettiin, ja lisättiin nuo\npienet kuorit sen kylkeen. Maunu Tavastin tullessa piispaksi kirkko jo\nulottui pituudeltaan nykyiseen korkeaankuoriin asti ja sivukappeleja\noli seitsemän. Vaan hänen toimestansa kirkko vasta oikein komeaksi\nkasvoi. Hän kohotti katon nykyiseen korkeuteensa ja hankki vielä\nseitsemän uutta sivukappelia. Entiset kuorit olivat pyhitetyt Pyhälle\nNeitsyelle, Pyhälle Yrjänälle, Pyhälle Siprille, Pyhälle Katarinalle,\nPyhälle Pärttylille, Pyhälle Henrikille ja Eerikille, sekä\nPyhälle Laurille. Nytpä rakennettiin lisään Pyhän Ruumiin, Pyhän\nKolminaisuuden, Pyhän Johanneksen, Sielun, Pyhän Paavalin ja Pietarin,\nPyhän Annan ja Andreaksen, Pyhän Rouvan (eli Pappien) ja Kolmen Itämaan\nkuninkaan kuorit. Muut kaikki olivat muiden kustantamat Maunu piispan\nkehoituksesta ja neuvosta, mutta Pyhän Ruumiin kuorin oli piispa itse\nrakennuttanut omilla varoillaan ja varustanut sen hyvin komeilla\nkoristuksilla. Alttari oli peitetty kalleilla vaatteilla, sen päällä\nseisoi kalleissa lippaissa pyhien luita ynnä muita kalleita kaluja,\nmutta kaikkein parhaana koristuksena oli sangen suuri ja kallisarvoinen\nmonstransi.[2] Tässä kuorissa piti piispan asetuksen mukaan luettaman\nmessuja joka päivä; messupapin elatukseksi oli piispa lahjoittanut\nuseampia taloja ja rakentanut kivirakennuksenkin hänelle asuttavaksi.\nSamaan kuoriin on Maunu piispa myös haudattu.\n\nHänen aikanansa kohtasi tuomiokirkkoa suuri vahinko, sillä se paloi v.\n1429. Mutta piispa korjautti sen niin suurella kiireellä, että se ennen\nhänen kuolematansa jälleen oli valmiina, ehompana entistänsä.\nPalestinassa käydessään teetti hän Venetsiassa uudet kalliit\nmessupuvut, jotka hän toi tuomisina mukanansa. Muutenkin hän osti\nkirkkoon kaikellaista, joka teki jumalanpalveluksen loistavammaksi tai\njosta muuten papeilla oli hyötyä. Hän hankki koko joukon kirjoja,\nmuiden muassa kauniisti kirjoitetut ja kullalla sekä hopealla\nkoristetut evankeliumi- ja epistolakirjat, hän silautti Pyhän Henrikin\npääkallon ja käsivarret hopealla, osti kultaisen kalkin, öylättimaljan\nja kaulakoristeen ynnä ison, kalliin, hopeisen ristiinnaulitun-kuvan.\nMitä koristeita sitäpaitsi vielä oli tuomiokirkossa, ei ole Maunu\npiispan elämäkerrassa mainittu. Mutta me voimme päättää sen siitä,\nmiten katolisissa kirkoissa yleiseen oli tapana. Seinät olivat\nepäilemättä täynnä pyhien muotokuvia ja raamatun kuvauksia. Semmoisia\nonkin vielä muutamia tallella sakaristossa; ne ovat puusta, mutta\nmaalatut ja hopealla sekä kullalla silanut. Samassa paikassa on myöskin\nnähtävänä alttarikaappi, johon on kuvattu Pyhä Henrikki tallaten\njalallaan murhaajansa Lallin päätä. Patsaista muuten kerrotaan\nriippuneen lamppuja, joissa paloi vahakynttilöitä. Korkean alttarin\nsanotaan olleen kullatun ja ikkunoissa koreita maalauksia. Lattiana oli\nhautakiviä, sillä kirkossa lepäävän sielun luultiin pikemmin pääsevän\nkiirastulesta[3] taivaalliseen autuuteen, ja sen vuoksi maksettiin\nsuuret summat kirkon permannon alla olevasta hautasijasta.\n\nTässä tuomiokirkossa pidettiin jumalanpalvelusta mitä komeimmilla\nmenoilla. Säännön mukaan oli joka päivä seitsemän messua pidettävä\nkirkossa; mutta Maunu piispa määräsi kaikiksi välitunneiksikin messuja,\nniin että aamusta varhain sydänyöhön asti ei vaiennut virrenveisuu eikä\nhaihtunut pyhänsavun suitsutus kirkossa. Pappeja tietysti piti sen\ntähden olla suuri joukko. Ennestään olikin tuomiokirkolla jo kuusi\nkanunkipappia (canonici) ja saman verran messupappeja (chorales);\nnäiden lisäksi määräsi nyt Maunu neljä kumpaistakin lajia.\nJumalanpalvelus oli enimmäkseen veisaamista; virsien sanat ja, mitä\npapit muuten lausuivat, olivat kaikki latinaa. Maunun aikana säädettiin\nkuitenkin Ruotsissa pidetyssä pappienkokouksessa, että pappien piti\npyhinä lukea Isämeidän ja Pyhän Neitsyen rukous sekä uskontunnustus\nkansan kielellä.\n\n\n4. Maunun valtiotoimet Eerikki kuninkaan aikana.\n\nSiihen aikaan eivät piispat hoidelleet ainoastaan kirkon ja uskon\nasioita, vaan ottivat myöskin osaa valtiotoimiin. Heillä oli sija\nkuningasten neuvoskunnassa, heilläkin, niinkuin maallisilla herroilla,\noli linnansa ja huovinsa (sotamiehensä), joilla he varjelivat maata\nvihollisilta, ja usein he itsekin olivat miekka kädessä mukana\ntuimimmassa tappelussa.\n\nMaunu Tavastin rauhallinen mieli ei ollut sotaleikkeihin taipuva. Mutta\nopillansa ja kokemuksellansa oli hänkin aina valmis palvelemaan sitä\nvaltakuntaa, johon hänen kotimaansa oli yhdistetty. Hänen jalo\nluonteensa ynnä hänen viisaat neuvonsa ja toimensa saattoivat hänet\nerinomaisen suureen maineeseen ja kunniaan. Kolme kuningasta peräkkäin\nhän näki Ruotsin valtaistuimella, ja kaikki kolme häntä pitivät\nsuuressa suosiossa ja arvossa. Eerikki Pommerilainen, jonka sihteerinä\nhän oli ollut ennenkuin hän tuli piispaksi, soi hänen pyynnöstään\nSuomelle paljon hyvää, Kristoffer Baijerilainen koki häntä kaikin\ntavoin taivuttaa ystäväksensä, ja Kaarle Knuutinpoika kuunteli niin\nhalukkaasti Maunun viisaita neuvoja, että hän kerran pidätti hänet koko\ntalven luonansa eikä laskenut Turkuun palaamaan. Omassa maassa Maunu\noli ikäänkuin hallitsijan vertainen; milloin hän läksi Ruotsiin\nherrainpäiville tai muille toimille, oli hänellä aina seuranaan suuri\njoukko Suomen aatelismiehiä sekä muuta väkeä. Ruotsissakin ynnä\nTanskassa ja Norjassa häntä kaikki pitivät suuressa arvossa ja hänen\nnimensä maine oli levinnyt kauas Venäjälle ja muihin vieraihin maihin.\n-- Katsokaamme nyt kuinka hän aina käytti valtaansa ja voimaansa\nvaltakunnan hyväksi ja kuinka hän varsinkin hellällä huolella koetti\nhuojentaa kotimaansa, Suomen, raskaita rasituksia.\n\nRuotsin valtakunnan tila Maunun aikana oli rauhaton ja vaarallinen.\nJuuri samana vuonna kuin Maunu nimitettiin piispaksi, kuoli Margareta,\nja hänen jälkeensä nousi yhdistyneiden maiden valtaistuimelle hänen\nsisarentyttärensä poika Eerikki Pommerilainen. Tämä alotti Holsteinin\nkreivejä vastaan suuren sodan, joka tuli kovin rasittavaksi kaikille\nkolmelle valtakunnalle. Mutta varsinkin sai siitä Ruotsi ja Suomi\npaljon kärsiä. Joka vuosi kutsuttiin aatelismiehet sotapalvelukseen,\njohon heidän täytyi varustaa itselleen aseet ja hevoset sekä kustantaa\npitkät matkat ja kallis elatus kaukaisilla mailla; vieläpä heidän\ntäytyi omasta kukkarostaan maksaa lunnaatkin, jos joutuivat vihollisten\nvangiksi. Tästä moni aatelinen köyhtyi peräti. Eipä käynyt\ntalonpoikienkaan paremmin. Heille enennettiin veroja vuosi vuodelta ja\ntehtiin ne vielä raskaammiksi sillä keinoin, että ne olivat kaikki\nrahassa suoritettavat. Vanhastaan oli näet Ruotsin valtakunnassa ollut\ntapana, että talonpoika maksoi suurimman osan verojansa viljassa tai\nnahkoissa. Mutta näitä tavaroita oli vaikea kuljettaa niin pitkän\nmatkan päähän kuin Tanskaan, missä kuningas nyt piti asuntoa. Sentähden\nmuutettiin erään saksalaisen ritarin Königsmarkin neuvosta kaikki verot\nrahaveroiksi. Niitä oli talonpoika raukkojen vallan vaikea suorittaa,\neikä ollut muuta neuvoa kuin ruveta sovitteluihin voutien kanssa. Nämät\nottivat kyllä rahan asemasta tavaraa, vaan määräsivät sille niin halvat\nhinnat, että talonpojan täytyi veroiksi vetää paljon enemmän kuin\noikeuden mukaan olisi tarvinnut. Siitä syystä hävisi moni talonpoika,\nja talot jäivät autioiksi. Mutta kun samassa verotkin alkoivat vähetä,\nkeksi Königsmark taas toisen sukkelan neuvon. Tehtiin näet se määräys,\nettä koko pitäjän tai kihlakunnan oli veroista vastaaminen siten, että\njos jotkut talot jäivät autioiksi, toiset saivat niidenkin verot\nmaksaa. Kaiken tämän lisäksi voudit vielä vaativat laitonta veroa\nitselleen, ajoivat kyytiä talonpoikien hevosilla ja söivät ja joivat\nheidän taloissaan äyriäkään siitä maksamatta.\n\nNäistä rasituksista tehtiin yhtenään valituksia kuninkaalle ja pari\nkertaa hän antoi, luultavasti Maunu Tavastin neuvosta, suomalaisille\nhelpoitusta. V. 1414 määrättiin verot tarkasti ja kiellettiin kaikki\nlaittomat veronotot. V. 1419 määräsi kuningas, etteivät voudit saisi\nvaatia talonpoikia useampiin päivätöihin, kuin mitä vanhastaan oli\ntapana, eikä ajaa kyytiä talonpoikien hevosilla; veroksi tuotujen\ntavaroiden hinnan määrääjiksi piti voudin ja rahvaan yhteisesti valita\nneljä arviomiestä; sydänmaalaiset saivat veronsa maksaa talvella, koska\nheidän oli kesällä vaikea päästä linnoihin. -- Lieneekö näistä\nasetuksista ollut apua Suomessa, ei tiedetä varmaan, mutta Ruotsissa\nainakin sorrettiin kansaa valituksista huolimatta. Useampia kertoja oli\nvarsinkin eräs taalalainen aatelismies, nimeltään _Engelbrekt_, käynyt\nkuninkaan luona voudeista valittamassa. Mutta asiat eivät siitä\nparanneet. Viimeinkin yllytti hän Taalain miehet kapinaan, nostatti\nmuitakin maakuntia, jopa sai pian koko Ruotsin tottelemaan käskyjänsä.\nSe oli vuonna 1434. Korsholman linnassa, likellä nykyistä Vaasan\nkaupunkia, asui silloin ritari Puke, joka maaherrana hallitsi koko\nPohjanmaata, sekä Suomen että Ruotsin puolella lahtea. Hänellekin\nEngelbrekt lähetti sanan kehoittaen häntä muistamaan, minkä hädän ja\nsorron alaisena kotimaa oli, ja osoittamaan olevansa uskollinen Ruotsin\nritari. Puke nostatti maakuntansa miehet ja valloitti Faxeholman linnan\nLänsi-Pohjanmaalla, missä oli ulkomaalainen vouti. Sitten hän yhtyi\nväkinensä Engelbrektin joukkoon. Ahvenanmaalle lähetettiin Juhana\nFolkenpoika suomalaisen joukon kanssa. Siellä, Sundin pitäjässä, oli\nKastelholman linna, jonka isäntänä oli Otto Pogvisch niminen\nulkomaalainen. Tämä oli sanoiltaan uhka-ylpeä ja kehui hyvin tulevansa\ntoimeen, vaikka kolme suomalaista hyökkäisi jokaista hänen miestänsä\nvastaan. Mutta kun suomalaiset tulivat, säikähtyi mies parka siihen\nmäärään, että hän paikalla antautui, anoen vain, että hänen kurja\nhenkensä säästettäisiin.\n\nKoska muukalaiset tällä tavoin suljettiin pois koko Ruotsista ja\nSuomesta, täytyi kuninkaan ruveta sovitteluihin. Kumminkin puolin\nsuostuttiin vihdoin siihen, että tulevana vuonna kutsuttaisiin kokoon\nkaksitoista viisasta miestä, neljä kustakin valtakunnasta, ratkaisemaan\nkuninkaan ja kansan välistä riitaa. Ruotsin valtakunnan puolesta\nlähetettiin sinne myöskin Turun piispa, Maunu. Nämät miehet päättivät\nsitten asian siten, että kuningas saisi panna vain kolmeen Ruotsin\nlinnaan ulkomaalaiset isänniksi. Myöskin säädettiin, että kuninkaan\npoissaollessa Ruotsin hallitus laskettaisiin kahden Ruotsin miehen\nkäteen. Toisen piti _marskina_ hoitaa sota-asioita, toisen _drotsina_\npitää huolta oikeudesta. Marskiksi valittiin nuori Kaarle Knuutinpoika\nBonde ja drotsiksi vanha Krister Niilonpoika Vase. Suomelle tästä\nkokouksesta vielä seurasi erinäinen etu. Maamme jaettiin kahteen\n_laamannikuntaan_, koska ei yhden laamannin ollut mahdollista hoitaa\nniin suurta maata. Sen lisäksi asetettiin Turkuun _maan-oikeus_, ettei\nolisi tarvis matkustaa kuninkaalle asti valittamaan, kun ei tyydytty\ntuomarin päätökseen. Tässä maan-oikeudessa oli piispa esimiehenä.\n\nMutta Eerikki oli kovin petollinen eikä pitänyt minäkään sanansa\nsyömistä; heti kokouksesta lähtiessään asetti hän vastoin sopimusta\nmuukalaisia päällikköjä useihin linnoihin, vieläpä salli väkensä pitkin\nmatkaa käydä Ruotsin rannikoita ryöstämässä. Tuosta nyt ruotsalaiset\nkovasti suuttuivat; he tosin eivät vielä kokonaan luopuneet hänestä,\nmutta valitsivat kuitenkin marski Kaarle Bonden valtionhoitajaksensa,\nantaen hänen käsiinsä koko kuninkaallisen vallan, kunnes kuninkaan\nkanssa saataisiin sovinto aikaan. Talonpojat olisivat mielemmin suoneet\nEngelbrektille sen viran, mutta suuret herrat häntä kovasti pelkäsivät\nja vihasivat juuri sentähden, että hän aina piti rahvaan puolta. Jopa\njoku heistä vähän aikaa sen perästä hänet murhasi, eikä valtionhoitaja\nrangaissutkaan murhaajaa, näyttäen siten, miten mieleinen se teko\nhänestäkin oli.\n\nValtionhoitajan vaali oli tapahtunut alussa vuotta 1436, johon\nvuodenaikaan Suomesta ei ollut mahdollista päästä meren poikki\nRuotsiin. Sentähden tuli kesäkuussa Maunu piispa, drotsi Vase, joka oli\nViipurin linnan isäntänä, ynnä muita Suomen herroja Tukholmaan\nvaltionhoitajalle uskollisuutta ja kuuliaisuutta lupaamaan.\nTaipuvaisuudestaan suotiin koko Suomenmaalle se etu, että veroa\nvähennettiin kolmanteen osaansa ynnä muutenkin helpoitettiin\nulosottoja. Tästä asiasta annettu kirje sanoo tämän kaiken tapahtuneen\nsiitä syystä että: \"Suomalaiset ovat luvanneet olla uskollisia eikä\nottaa ketään muuta hallitsijaksensa tänä eripuraisuuden aikana, kuin\nminkä valtaneuvokset ovat valinneet.\" Siitä siis taaskin näemme, ettei\nesi-isiämme kohdeltu ruotsalaisten alamaisina, ainoastaan\nyhdenvertaisina veljinä, jotka vapaaehtoisesti olivat suostuneet\nruotsalaisten tuumiin.\n\n\n5. Maunu piispa ja Kaarle Knuutinpoika.\n\nValtionhoitaja Kaarle Knuutinpoika oli nyt mahtavin mies Ruotsin\nvaltakunnassa. Mutta moni kadehti tätä hänen onneansa. Useat muut\nherrat milloin salaa juonittelivat, milloin nostivat ilmikapinoita\nhäntä vastaan. Näissä oli osallisena myös tuttavamme Eerikki Puke, joka\nviimein v. 1437 sai maksaa hengellään tekonsa. Tieto on säilynyt myös\nsiitä, että Maunu Tavastin piispana ollessa suuri kapina syttyi\nSatakunnassa v. 1438 erään Taavetti nimisen miehen johdolla. Maunu\nsilloin käyttäytyi totisena kirkon miehenä ja suomalaisena; hän ei\nkukistanut kapinoitsijoita miekalla ja tulella, vaan hän lähetti heille\nlempeät, voimalliset sanansa ja asetti metelin sillä keinoin, jolloin\nTaavetti pakeni Tallinnaan.\n\nMielellään olisi nyt kunnianhimoinen Kaarle Knuutinpoika sen\nkuninkaallisen vallan lisäksi, mikä hänellä oli valtionhoitajana,\nmyöskin tahtonut kuninkaallista nimeä. Kaikin tavoin hän koetti\nsenvuoksi taivuttaa puolellensa mahtavaa Turun piispaa. Hän asetti näet\nSuomen maaherraksi Maunun langon, Niilo Olavinpojan, Särkilahden\nherran, ja antoi Suomen pohjoisen laamannikunnan Sune Stålarmille, joka\nmyöskin oli Tavastien heimoa. Mutta Maunu Tavast oli siinäkin suhteessa\ntosi suomalainen, että hän niinkauan kuin mahdollista tahtoi pysyä\nuskollisena lailliselle hallitsijalle. Hän ei tahtonut luopua\nEerikistä, ennenkuin vielä kerran olisi yritetty saada aikaan sovintoa\nhänen kanssansa. Kesällä 1437 oli Eerikki taas luvannut tulla Kalmariin\nRuotsin herrojen puheille. He kokoontuivatkin sinne kaikki, vaan\nturhaan odotettiin kuningasta. Muut silloin suuttuivat ja läksivät\nkotiinsa; ainoastaan arkkipiispa, drotsi Vase, Turun linnanisäntä Hannu\nKröpelin ja Maunu Tavast päättivät mennä kuninkaan puheille, koska hän\nei heidän luokseen tullut. Lundin kaupunkiin saavuttuansa, joka silloin\nvielä kuului Tanskan vallan alle, he saivat kuulla tanskalaistenkin jo\nalkavan kyllästyä epäluotettavaan kuninkaaseensa ja aikovan kutsua\ntoista sijaan. Tämä sanoma palautti arkkipiispan ja drotsin, vaan Maunu\nTavast meni kuitenkin Kröpelinin kanssa Kööpenhaminaan Eerikin puheille\nja sai häneltä uuden lupauksen, että hän muka tulisi Ruotsiin\nseuraavana kesänä.\n\nMutta sanaansa ei Eerikki pitänyt paremmin kuin edellisilläkään\nkerroilla, ja silloin vihdoinkin ruotsalaiset hänestä kokonaan\nluopuivat.\n\nTanskalaiset olivat tehneet samoin ja ottaneet kuninkaaksensa Eerikin\nsisarenpojan, Baijerin herttuan Kristofferin. Tämä nyt rupesi pyrkimään\nRuotsinkin valtaistuimelle. Kauan aikaa sai Kaarle Knuutinpoika sen\nestetyksi, sillä hän tahtoi itse päästä kuninkaaksi. Mutta viimein\nlaskettiin kuitenkin Ruotsin kruunu v. 1440 Arbogassa Kristofferin\npäähän. Maunu Tavastkin oli tässä vaalissa osallisena ja sai\nkuninkaalta vahvistuskirjan kaikkiin Suomen kirkon ja papiston\netuuksiin. Myöskin vahvistettiin Suomelle ennen suotu veronhelpoitus.\n\nKristoffer kuningas oli rahanahnas ja kavala; sentähden on hänenkin\naikansa huonossa muistossa. Sen lisäksi sattui vielä hänen hallitessaan\nyhtenään katovuosia, joihin sen ajan valistumattoman rahvaan mielestä\nkuninkaan jumalattomuus oli syynä, ja rahvas antoi hänelle liikanimeksi\n_Pettukuningas_. Hän kuoli jo v. 1448.\n\nNyt vihdoinkin pääsi Kaarle Knuutinpoika toivonsa perille; hän\nvalittiin Ruotsin kuninkaaksi, ja pian tarjosivat norjalaisetkin\nhänelle kruununsa. Maunu piispa oli ollut kuninkaanvaalissa osallisena,\nja siitä lähtien hän seisoi uskollisesti Kaarlen puolella. Semmoista\nluotettavaa ystävää tämä hyvin tarvitsikin, sillä, niinkuin vasta\nsaamme nähdä, hänen ympärillään kuhisi juonittelijoita ja pettäjiä.\nYhdessä tapauksessa varsinkin pelasti Maunu Tavastin uskollisuus\nKaarlen hyvin suuresta vaarasta. Halmstadin kaupunkiin oli 1450 Ruotsin\nja Tanskan herroja kokoontunut hieromaan sovintoa Norjasta, Gotlannista\nynnä muista paikkakunnista, joita kumpainenkin kuningas vaati\nomaksensa. Siinä useimmat Ruotsin lähettiläät salaa olivat yksissä\nneuvoin tanskalaisten kanssa, ja ensi työkseen antoivat heille kaikki\nnuo riidanalaiset maat. Vaan kujeet eivät siihenkään vielä loppuneet.\nPetturit neuvottelivat tanskalaisten kanssa, miten he saisivat Kaarle\nkuninkaan pois Ruotsin valtaistuimelta ja Tanskan uuden kuninkaan\nKristiernin hänen sijaansa. Yksi heistä, Niilo Juhonpoika\n(Oxenstjerna), tuli Maunu piispaa samaan liittoon viekoittelemaan. \"Nyt\non rauha rakennettu Tanskan kanssa\", sanoi hän; \"nyt vaan me\ntarvitsisimme hyvää hallitusta! Teiltä, hyvä herra, tulin neuvoa\nkysymään, miten se paraiten saataisiin?\" -- Piispa silloin vastasi\nhänelle: \"Jumala suokoon, että jotain voisimme tehdä valtakunnan\nhyväksi! Neuvoillani ja toimellani autan kernaasti niinkuin ennenkin.\nMutta nyt toivon valtakunnan hyvin menestyvän, sentähden en ole tuota\nkovin ajatellut.\" -- Virkkoipa taaskin Niilo herra: \"Jos sen lupaatte\npitää salassa, niin virkan teille parhaan neuvon valtakunnan\nparantamiseksi; vaan vannokaa, ettette sitä ilmoita kellekään\nihmiselle!\" Piispan vannottua ilmoittikin Niilo herra hänelle\nsalajuonittelijoiden vehkeet. Ensin aiottiin vaatia Kaarlelta kaikki\nlinnat valtioneuvosten käsiin. Jollei hän siihen suostunut, piti kutsua\nTanskasta apua. Mutta jos hän suostuisi, niin oli sitä helpompi päästä\nhänestä ja antaa kruunu Kristiernille. Maunu Tavast kovin hämmästyi\ntästä kavaluudesta, vaan ei virkkanut mitään muuta kuin: \"Tämmöisiä\nasioita minä en ymmärrä, hakekaa neuvoa viisaammilta, tähän ei minun\nälyni ylety!\"\n\nKun sitten lähettiläät toimiltaan palasivat kuninkaan luokse, meni\nMaunu heti hänen puheillensa ja sanoi raskaasti huoaten: \"Nyt minun\ntäytyy näillä vanhoilla päivilläni rikkoa valani (hän oli jo\nyhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanha) ja se mieltäni kovasti pahoittaa.\nVaan jos salaisuuttani en ilmoita, niin on se teille vahingoksi, herra\nkuningas, ja sillä rikkoisin teille antamani uskollisuusvalan. Käyköön\nkuinka käynee, minä tahdon teille olla uskollinen!\" Näin sanottuaan hän\nilmaisi kuninkaalle petturien salavehkeet, jotta ne saatiin estetyksi.\n\nTämä oli Maunu Tavastin viimeinen valtiollinen toimi. Vielä samana\nvuonna 1450 hän väsyneenä erosi piispanvirastaan, hallittuansa Turun\nhiippakuntaa kahdeksanneljättä vuotta. Loput elämäänsä hän eli\nkartanossa, jonka hän oli itselleen rakennuttanut vastapäätä rakasta\nNaantalin luostariansa, ja siellä hän nukkui kuoleman uneen kaksi\nvuotta myöhemmin, maalisk. 9:nä p:nä 1452.\n\n\n6. Koululaitokset ja oppi Suomessa katolisena aikakautena.\n\nOppia näinä aikoina eivät tarvinneet eivätkä harjoittaneetkaan muut\nkuin papit. Talonpoikien ja porvarien opista tietysti ei ollut\npuhumistakaan, koska suuret aatelisherratkin aivan harvoin osasivat\nlukea, vielä harvemmin kirjoittaa. Heillä oli vaakunansa piirretty\nmiekkansa ponteen, jonka he painoivat vahaan vahvistettavien\nkirjoitusten alle, ikäänkuin puumerkin. Kaikki luku- ja kirjoitustyö\noli yksinomaan pappien toimena, jonka tähden kuninkailla ja muillakin\nsuurilla herroilla aina oli pappismies sihteerinä, niinkuin olemme\nnähneet Maunu Tavastin ennen piispaksi tulemistaan olleen Eerikki\nPommerilaisella.\n\nSen verran oppia saivat papin-alut kouluissa, joita oli sekä\n_luostarikouluja_ että _kirkkokouluja_. Sitä paitsi oli kaupunkien\nkustantamia _kaupunkikouluja_. Ensinmainittuja oli yksi jokaisessa\nluostarissa, ja niissä opetettiin munkeiksi tai nunniksi pyrkijöille\njumalanpalvelukseen kuuluvia temppuja ja oppia. Loppupuolella tätä\naikakautta alkoi niissä kuitenkin käydä myös semmoisia lapsia, joita ei\naiottu hengelliseen säätyyn. Koulu oli niinikään jokaisella suuremmalla\nkirkolla, etenkin tuomiokirkolla, missä papiksi aikovia ohjattiin.\nSuomessa tiedetään keskiajalla olleen kouluja: tuomiokoulu Turussa,\nluostarikouluja Turussa ja Viipurissa, minkä lisäksi myös Naantalissa\npidettiin huolta luostarin jäsenten kirjallisesta edistyksestä, sekä\nkaupunkikouluja Raumalla ja Viipurissa.\n\nMilloin ensimäinen koulu Suomeen perustettiin, siitä ei ole tietoa,\nmutta Turussa oli tuomiokoulu Suomen etevin koulu viimeistäänkin\n14:nnen vuosisadan alkuajalta asti ja Viipurin koulua mainitaan\nensikerran 15:nnen vuosisadan alussa. Kirkon kirkkoherra toimitti\nensiaikoina koulunopettajankin virkaa, vaan loppupuolella 14:ttä\nvuosisataa tapaamme jo Turun koulussa varsinaisen opettajan.\n\nNäihin kouluihin tuli enimmäkseen talonpoikien poikia, tulipa joukkoon\njoku aatelispoikakin, joka halusi päästä korkea-arvoisiin ja\nhyväpalkkaisiin piispan-, tuomiorovastin j.m.s. virkoihin. Katoliset\npapit eivät saaneet mennä naimisiin; sentähden ei heidän poikiaan\nvoinutkaan olla koulussa. Kuri oli kouluissa ankara. Penkkejä ei\nsuvaittu, vaan koululaisten eli teinien oli lattialla istuttava, joka\noli oljilla, \"pahnoilla\" peitetty. Täten heidän piti oppia\nkäyttäytymään nöyrästi ja kunnioittavasti opettajaa kohtaan. Vitsaa\nahkerasti harjoitettiin, niinkuin moni niiltä ajoilta säilynyt\nkouluvirsi todistaa. Esim. seuraava:\n\n    Opin sauna, autuas aina,\n    cosea vidzoill vihdoillan;\n    ej saerasta sijt saunasta,\n    enin kylmäld kylvetellän.\n    Opin otta, carttain cohta\n    tavoi taitamattomii;\n    ett' on lyöty, siijt' on hyöty,\n    seora taito ja toimi.\n\nVaikea olisikin kenties ollut pitää sen ajan vallatonta,\nväkivaltaisuuteen tottunutta nuorisoa muulla keinoin aisoissa.\n\nKoulussa oli kolme tai neljä luokkaa; alaluokilla opettivat yläluokkien\nparemmat oppilaat, yläluokilla opettaja itse. Opetus alkoi aivan\nensimäisestä alusta, aapisesta. Vaan äidinkieltä ei koulussa\nopetettukaan lukemaan; opetettiin ainoastaan latinaa. Latinankielellä\nsiihen aikaan koko jumalanpalveluskin toimitettiin, latinankielisiä\nolivat kaikki kirjat, joista voi jotakin oppia saada, latinaksi olivat\nalussa kaikki yksityistenkin välikirjat kirjoitetut, ja nytkin\nkäytettiin sitä kieltä kansain ja kuningasten liittokirjoissa.\nÄidinkieltä melkein kaikissa maissa pidettiin halpana. Täällä\npohjoisessa kirjoitettiin kuitenkin jo yksityisten asioita koskevat\ntuomiot maan kielellä, Ruotsissa ruotsiksi, vaan suomenkieltä ei\nkirjallisissa toimissa käytetty ennenkuin katolisen uskon hävittyä.\nTämän latinankielen tarpeellisuuden tähden oli se pääaineena\nsenaikaisessa opetuksessa; muuta kieltä ei ollut oppilasten lupa\nkäyttää keskenänsä eikä opettajaa puhutellessa; jos ken vahingossa tuli\nsanoneeksi jonkun sanan äidinkielellä, se siitä sai aika selkäsaunan.\nKun oppilaat olivat oppineet sisältä lukemaan sekä kirjoittamaan,\nryhtyivät he latinan kielioppiin käsiksi, jonka sääntöjen\nharjoitukseksi luettiin joitakuita muinaisajan tai uudempiakin\nlatinankielisiä runoelmia. Tätä kaikkea sanottiin nimellä grammatica.\nLisäksi harjoitettiin rhetoricaa, s.o. niitä lausetapoja, joita\nkäytettiin kirjeissä suurille herroille, piispoille y.m. Viimeksi tuli\nlogica, s.o. jonkunlainen ajatusoppi. Koko tätä oppimäärää nimitettiin\nnimeltä trivium (kolmihaara). Sen jälkeen alkoi toinen, quadrivium\n(nelihaara) niminen oppimäärä, johon kuului luvunlasku (arithmetica),\nmittausoppi (geometria), tähtitiede (astronomia) ja veisuu (musica).\nTämä viimeksimainittu oli välttämättömän tarpeellinen papille, koska\njumalanpalvelus enimmäkseen vain oli virsien veisaamista ja\nmessuamista. Myöskin piti oppia kristinuskon pääkappaleet: Isämeidän,\nuskontunnustus, Ave Maria (Rukous Neitsyt Maarialle) ja Davidin\nseitsemän katumuspsalmia. Korkeammissa kouluissa sen lisäksi vielä\nharjoitettiin hiukan jumaluusoppia ynnä kirkko-oikeuden (kanonisen\noikeuden) ensimäisiä alkeita. Kreikankieltä ei luettu, sentähden että\nse muka oli pakanallinen; hepreaa ei myöskään, koska se oli Vapahtajan\nsurmaajien kieltä; historiasta ja maantieteestä ei tiedetty mitään,\nvielä vähemmän luonnontieteistä. Ei edes raamattuakaan luettu, sillä\nsen lukeminen oli maallikoilta kovasti kielletty eikä pidetty sitä\npapeillekaan tarpeellisena.\n\nKesäisin joutoaikoina kävivät köyhät teinit maaseudulla apua\nkerjäämässä ja saivat mistä rahaa, mistä viljaa, mistä nahkoja. Mutta\nkoska he näillä retkillänsä tekivät talonpojille väkivaltaa sekä\nharjoittivat kaikellaista muutakin koiruutta, niin kiellettiin, vaikka\nnähtävästi ilman seurausta, v. 1489 koko kerjuullakäynti.\n\nYliopistoa siihen aikaan ei vielä ollut Ruotsissa eikä Tanskassa,\nsaatikka sitten Suomessa. Kun kotoinen koulu oli läpikäyty, täytyi siis\nhakea syvempää ja laveampaa oppia kaukaisilla ulkomailla. Semmoisiin\nmatkustamisiin eivät kaikkien varat riittäneet; useimmat sentähden\nmenivät koulusta suoraan pappisvirkoihin; muutamat olivat jo ennenkin\nkoulusta eronneet ja ruvenneet jonkun aatelisherran sihteeriksi. Mutta\nne rikkaat, joiden varat vain suinkin kannattivat, ja joskus\nköyhemmätkin, joiden matkan kirkko otti kustantaaksensa, riensivät\nulkomaille; sillä siellä saatavaa maisterinnimeä pidettiin hyvin\nsuuressa arvossa ja oli se ikäänkuin portaana korkeampiin kirkollisiin\nvirkoihin.\n\nKolmessa yliopistossa varsinkin oli suomalaisten tapana käydä näinä\naikoina, nimittäin Pragissa Bööminmaalla, Leipzigissä Saksassa ja\nRanskan pääkaupungissa Parisissa. Niistä viimeksimainittu oli kaikkein\nvanhin, suurin ja kuuluisin. Sentähden keräytyikin sinne kaikista\nEuroopan maista oppilaita, jotka kotiperänsä mukaan olivat jaetut\nneljään kansakuntaan. Pienin niistä, jota aluksi nimitettiin\nenglantilaiseksi, sittemmin saksalaiseksi, sisälsi Saksan, Englannin\nynnä kaikki Pohjoismaat. Siihen siis kuuluivat meidänkin miehet.\n\nParisiin tultuansa nuoret oppilaat antautuivat jonkun heidän\nkansakuntaansa kuuluvan maisterin johdon alaiseksi, joka piti heille\najatusopillisia luennoita, luetti heillä muutamia määrättyjä kirjoja,\nkäytti heitä muiden maisterien väittelyitä kuuntelemassa ynnä harjoitti\nheitä itseäänkin väittelemiseen. Kaksi vuotta kului näissä toimissa;\nsitten oli oppilas valmis rupeamaan _bakkalarioksi_, s.o. julkisessa\nväittelyssä puolustamaan muutamia opinkappaleita. Bakkalarion tuli\nnyt edelleen harjoittaa väittelyä sekä kuunnella siveysopin,\nluonnontieteiden ja sielunopin luentoja, vieläpä harjoittaa hiukan\nmittausoppia ja tähtitiedettä. Sen tehtyä tuli hänen suorittaa tutkinto\nnäissä aineissa ja sillä tavoin hän pääsi _lisensiaatiksi_. Sitten\nhänen oli lupa itse pitää luentoja ja opettaa, vaan ennenkuin hän\nsiihen toimeen rupesi, oli kuitenkin vielä yksi temppu tehtävä. Hänen\noli nimittäin kansakuntansa pedellin (vahtimestarin) seurassa käytävä\nkaikkien maisterien luona heidän suostumustaan anomassa. Sen saatuaan\nteki hän valan rehtorin edessä, luvaten pitää kunniassa yliopiston,\ntiedekunnan ja kansakuntansa oikeudet, säännöt ja tavat. Sitten kulki\nhän määrättynä päivänä suurella juhlamenolla kansakuntansa kouluihin.\nSe maisteri, jonka johdolla hän siihen asti oli opiskellut, piti\nhänelle puheen ja painoi hänen päähänsä maisterilakin. Nyt oli\noppilaasta tullut täydellinen maisteri, joka arvonimi nyt aina kulki\nhänen nimensä edellä. Useimmat, näin pitkälle päästyään, kiirehtivät\nkotiin johonkuhun kirkolliseen virkaan; vaan olipa niitäkin, jotka\nvielä jäivät lukujansa jatkamaan. He pitivät nyt tästälähin luentoja\nvarhain aamulla taiteiden tiedekunnassa, johon he kuuluivat, kävivät\nsitten luentoja kuuntelemassa jumaluusopin tiedekunnassa, päästäksensä\naikaa myöten jumaluusopin tohtoreiksi, johon tavallisesti kului vielä\nkuusi vuotta.\n\nNiistä monista suomalaisista, jotka tämän aikakauden kuluessa kävivät\nParisin yliopistoa, saavutti siellä suurimman maineen Maunu Tavastin\nsukulainen, Olavi Maununpoika. Hän tuli Parisiin v. 1425 ja piti\nbakkalarioväitöksensä v. 1427 yhdessä neljän muun suomalaisen\nnuorukaisen kanssa. Seuraavana vuonna hän suoritti myöskin\nlisensiatitutkinnon ja pääsi maisteriksi eli yliopiston opettajaksi.\nSen jälkeen hän vielä oleskeli yhdeksän vuotta Parisissa, jatkaen\nopintojansa, kunnes hän pääsi jumaluusopin bakkalarioksi. Tällä\npitkällä ajalla saavutti hän tiedoillaan ja taidoillansa niin suuren\narvon ja suosion kansakunnassaan, että hänet monta monituista kertaa\nvalittiin prokuratoriksi (esimieheksi) ja rahanvartijaksi. Eikä hän\nollut saavuttanut mainetta ainoastaan oman kansakuntansa parissa;\nmuutkin kansakunnat näkyvät tunteneen hänet ja pitäneen häntä\nkunniassa; sillä kahdesti hänet valittiin koko yliopiston\nrehtoriksi, jolla juhlatiloissa oli sijansa kardinalien rinnalla ja\nparlamentinneuvoston edellä. Myöskin oli hän niiden lähettilästen\njoukossa, jotka v. 1436 yliopiston puolesta kävivät Ranskan kuninkaan\nluona anteeksi pyytämässä, että yliopistokin silloisessa keskinäisessä\nsodassa oli ollut kuninkaan vihollisten puolella. Parisissa kaksitoista\nvuotta oppia harjoitettuansa palasi Olavi Maununpoika viimeinkin\nkotimaahan. Täällä hän nousi arvosta toiseen, kunnes hänet viimein\nMaunu Tavastin jälkeen, joka oli kustantanut hänen olonsa Parisissa,\nvalittiin hänen sijaansa piispaksi. Hän kuoli v. 1460.\n\n\n\n\nKAARLE KNUUTINPOIKA BONDE.\n\n\n1. Kaarle Knuutinpoika Viipurissa.\n\nKaarle Knuutinpojasta on jo edellisissä kertomuksissa ollut puhetta. Me\nolemme nähneet, kuinka hän v. 1435 pantiin valtamarskiksi, kuinka hänet\nsitten seuraavana vuonna valittiin valtionhoitajaksi ja vihdoin v. 1448\nRuotsin kuninkaaksi. Mutta hänestä on meillä nyt vielä enemmänkin\npuhuttavaa, sillä häntä on puoleksi pidettävä Suomen miehenä. Hän näet\noli tiedonannon mukaan syntynyt Turussa (v. 1408), missä hänen isänsä,\nvaltioneuvos Knuutti Bonde, oli linnanisäntänä, ja asui myös monet\nvuodet Suomessa, joka yhteen aikaan oli kokonaan annettu hänelle\nläänitysmaaksi.\n\nNiin kauan kuin Kristoffer Baijerilainen pyrki Ruotsin kuninkaaksi, hän\nkaikin tavoin koki taivuttaa mahtavaa Kaarle Knuutinpoikaa puoleensa.\nHän lupasi, ettei hänen koskaan tarvitsisi joutua vastuuseen siitä,\nmitä hän valtionhoitajana oli tehnyt, ja antoi hänelle läänitysmaaksi\nkoko Suomenmaan ynnä vielä Ölannin saaren sen lisäksi. Mutta tuskin oli\nkuningas 1441 saanut kruunun päähänsä, hän rupesi jo keinoja\nmiettimään, joilla voisi vähentää Kaarle Knuutinpojan valtaa; sillä se\npeloitti häntä kovasti, varsinkin kun kruunausjuhlassa, missä pitkä ja\nkaunis marski astui pienen, paksun kuninkaan rinnalla, ääniä oli\nkuulunut kansan joukosta, että marski oli kuningasta jalompi ja\nparemmin kruunun arvoinen kuin hän. Hyvin oli siis kuningas iloissaan,\nkun Kaarle Knuutinpojan vanha vihollinen, Krister Niilonpoika Vase,\ntuli hänen luokseen valittamaan, että hänelle tapahtuisi vääryyttä, jos\nViipurin linna, joka siihen asti oli ollut hänen hallussansa, nyt\nannettaisiin Kaarle Knuutinpojalle. Tämän valituksen tunnusti\nKristoffer heti oikeaksi ja määräsi, että Krister Niilonpoika saisi\npitää Viipurin Vapunpäivään saakka, sitten saisi hän sen sijaan\nRaseporin linnan neljäksi vuodeksi ja sittemmin Korsholman linnan ynnä\nPohjanmaan useammaksi vuodeksi. Vasta sen jälkeen saattoi siis Kaarle\nKnuutinpoika päästä koko Suomen lääniherraksi. Mutta tämä kuninkaan\nsanansasyöminen olikin vain alkua. Kaarle Knuutinpoika läksi nyt\nläänitysmaahansa ja tuli Martinpäivänä Turun kaupunkiin. Vaan ei\naikaakaan, niin lähetti kuningas käskyn hänelle, vaatien häntä niinpian\nkuin meri olisi sulana saapumaan Tukholmaan ja vastaamaan muutamista\nkanteista, joita oli nostettu hänen valtionhoitajana muka tekemiensä\nvääryyksien johdosta. Kaarle totteli tätä käskyä, mutta toi mukanaan\n500 ritaria ja huovia, sillä hän pelkäsi jotain kavaluutta kuninkaan\npuolelta. Kuningas, nähdessään Kaarlen niin hyvin varustettuna, ei\nuskaltanut hänelle tehdä väkivaltaa, mutta vaati kumminkin Turun ja\nHämeen linnat pois häneltä. Kaarle antoikin viimein Turun linnan\nkäsistään, kuitenkin sillä ehdolla, että hän paikalla saisi Viipurin\nVaselta. Siinä syrjäisessä rajalinnassa hän toivoi toki saavansa\nviettää rauhallista elämää. Kuninkaan suostuttua tähän hän purjehti\nTukholmasta Viipuriin, jonka hän saikin kohta riidatta haltuunsa, sillä\nvanha Krister Niilonpoika oli juuri tähän aikaan kuollut.\n\nViipurin linnassa asui Kaarle Knuutinpoika seitsemättä vuotta edelleen,\nviettäen siellä riemuista ja komeaa elämää. Hän koristi linnan\nhuoneita, jotta sen komeampaa linnaa ei siihen aikaan kuulu olleen koko\nRuotsin valtakunnassa. Myöskin on mainittu, että hän kaivatti sinne\nlammikoita, joissa hän kasvatti hyvänmakuisia ja kalliita kourukaloja.\nKuinka hän muuten aikaansa vietti ja millä tavalla Viipurin linna hänen\naikanaan oli koristettu, siitä ei ole sen enempää tietoa. Mutta\nkuitenkin voimme saada siitä käsitystä, jos otamme huomioon, mitä\nhistorioitsijat tietävät sen ajan aatelisten elämästä yleensä ja\netenkin mitä Olaus Magnus kertoo Pohjoismaiden herroista erikseen.\n\nSuurien herrojen asunnot eivät siihen aikaan olleet yhtään niin tilavat\nja mukavat kuin nykyaikoina. Varsinkin olivat ikkunat hyvin pienet ja\nkapeat, jotta vihollisen olisi vaikeampi ampua sisään. Sisäänpäin ne\nkuitenkin levenivät, ja koska seinät olivat hyvin paksut, syntyi sillä\ntavoin joka ikkunan eteen suuri komero, jossa saattoi istua ja katsella\nulos maailmaan. Tapeteista ei vielä mitään tiedetty; mutta\nripustettiinpa kuitenkin seiniin rouvien ja aatelisneitojen ompelemia\nverhoja, jopa välistä suurina juhlina silkkikankaitakin. Miesten\nhuoneitten seinille ripustettiin myöskin rautapaitoja, kypärejä,\nrautakintaita, keihäitä, kilpiä, rautajousia ynnä isännän vaakunoita.\n\nAatelisherrojen tärkein toimi näinä rauhattomina aikoina oli _sota_.\nLäänitysmaansa kaikkine kruununveroineen he saivat kuninkaalta sillä\nehdolla, että he sodan syttyessä aina olisivat valmiit avustamaan häntä\nmäärätyn sotamiesparven kera. Siitä syystä heitä lapsuudesta asti\nopetettiin sotatemppuihin ja aikamiestenkin harjoitukset sekä toimet\nrauhan aikana olivat sodan valmistusta.\n\nPienet aatelispojat lähetettiin tavallisesti seitsen-vuotisina pois\nkotoa jonkun mainion ritarin luo kasvatettaviksi. He palvelivat\n_hovipoikina_ sekä herraa että rouvaa ja harjaantuivat ratsastamiseen\nja aseitten käyttämiseen. Ratsastamaan oppiessaan heidän täytyi istua\nhevosen selässä, suuri rautakypärä päässä ja pitkä keihäs kädessä.\nSillä tavoin tottuivat he jo pienestä alkaen siihen raskaaseen\nrautapukuun, johon senaikuiset sotaherrat olivat kiireestä kantapäähän\npuetut.\n\nKun hovipoika oli täyttänyt 14 vuotta ja oppinut aseita käyttämään,\ntehtiin hänestä _knaapi_. Nyt sai hän toimekseen pitää isäntänsä aseet\npuhtaina ja hoitaa hevosta; hän sai seurata hänen kanssaan sotaankin\nhevosmiehenä, yllään rautapaita, kypärä ja lyhyt miekka.\n\nUseampia vuosia uskollisesti palveltuaan ja urhoollisuuttaan\nosoitettuaan, pääsi knaapi viimein _ritariksi_. Vähintäin\nhänen kuitenkin piti olla 21 vuoden vanha. _Ritariksilyönti_\ntapahtui hyvin juhlallisella tavalla. Knaapi valmistausi siihen\nrukoilemisella, paastolla ja ripilläkäynnillä, ja sitten hänet vietiin\nvalkeihin vaatteisiin puettuna suurella saattojoukolla kirkkoon.\nJumalanpalveluksen jälkeen oli päivälliset, joissa ritariksi pyrkijä\nistui eri nurkkapöydässään saamatta nauraa, puhua tahi mitään\nnauttiakaan. Illalla hänet vietiin taas kirkkoon, jossa hänen tuli\nvalvoa koko yökausi aseittensa ääressä. Seuraavana päivänä pidettiin\ntaas jumalanpalvelus, knaapin miekka siunattiin, ja hän itse vannoi\npyhän valan, joka näillä Pohjanmailla kuului seuraavalla tavalla: Niin\nauttakoon minua Jumala ja Pyhä Neitsyt ja pyhä Eerikki, sillä tahdon\nkaikin voimin hengellä ja tavaralla suojella katolista uskoa ja pyhää\nevankeliumia ynnä sen pappeja sekä heidän vapauksiaan ja etujaan ja\nvastustaa kaikkea vääryyttä, vahvistaa oikeutta sekä rauhaa, turvata\norpoja, neitoja, leskiä ja köyhiä, olla uskollinen kuninkaalle sekä\nkotimaalleni ja käyttää aseitani Jumalan kunniaksi viimeisiin voimiini\nsaakka. -- Sen jälkeen lankesi knaapi polvilleen, ja kuningas, jolla\nyksin oli siihen oikeus, löi häntä kolmasti miekan lappealla selkään.\nNyt toiset herrat ja naisetkin tulivat pukemaan uutta ritaria\nrautapukuun, vyöttivät hänelle miekan vyölle, kiinnittivät\nkultakannukset ritariuden merkiksi jalkoihin ja antoivat käteen keihään\nsekä kilven. Nyt oli hän kaikkien muiden herrojen vertainen ja\nainoastaan kuningas oli häntä korkeampi.\n\nLeikit ja huvituksetkin, joita sotaharjoitusten loma-aikoina pidettiin\nritarien linnoissa, olivat sitä laatua, että ne voimistivat ruumista ja\nrohkaisivat mieltä. Hovipoikaset juoksivat kilpaa tai nakkelivat kiviä.\nKnaapeilla ja huoveilla, s.o. ritarien palkatulla sotaväellä, oli\ntoisellaiset leikit. Kesällä esim. heitä kävi aina kaksi miestä yhteen\nveneeseen, toinen soutajaksi, toinen seisomaan etukokkaan, pitkä,\nsommalla varustettu seiväs kädessä. Näin soudettiin kaksi venettä\ntäyttä vauhtia vastakkain ja etukokassa seisojat koettivat seipäillään\nsysätä toisiansa veteen. Vyöhön oli heillä sidottu nuora, josta heidät\nveteen loiskahdettuansa jälleen hinattiin veneeseen. -- Toista leikkiä\npidettiin talvella suuren nuotiotulen ääressä, joka linnan pihassa\npaloi kaiken yötä vartiaväkeä varten. Tämän valkean ympärillä tanssivat\nmiehet piirissä, toisiansa kädestä kiinni pidellen. Kesken vauhtia\nheittivät he sitten irti, jolloin tavallisesti joku kaatui röykkiölle.\nHänen täytyi sitten rangaistukseksi, kun muka oli tulen saastuttanut,\ntyhjentää pohjaa myöten suuri oluthaarikka. Tämä rangaistus ei\nkuitenkaan kuulu juuri peloittaneen miehiä, vaan päinvastoin heidän\nsanotaan tahallaan heittäytyneen röykkiölle. Väliin myöskin heitettiin\narpaa, kenen piti valkean yli hypätä.\n\nRitarit puolestansa harjoittivat metsästystä huvituksenaan. Lintuja ja\njäniksiä pyydettäessä usein käytettiin kesytettyjä ja siihen opetettuja\nhaukkoja. Metsään lähtiessä pidettiin kädessä kaikella tavoin\nkoristettua haukkaa, jonka pää oli pienellä myssyllä peitetty, mutta\nheti kun saalis ilmautui, päästettiin haukka irti ja se kiiti nuolen\nnopeudella jälestä; eikä aikaakaan niin se tarttui saaliiseen kiinni ja\ntoi sen herrallensa, josta se sai sisukset palkakseen. Tämmöisillä\nretkillä naisetkin olivat mukana, istuen tasaiseen juoksuun opetettujen\nratsujen selässä. -- Hauskempi oli kuitenkin miesten lähteä hirviä\nampumaan, jota jaloa eläintä silloin vielä oli runsaasti Suomen\nmetsissä. Mutta kaikkein paras oli kontioiden kimppuun käydä, joita\ntätä nykyäkin vielä joskus kaadetaan Pohjois- ja Itä-Suomessa.\nKarhunpyynti ei nykyäänkään ole aivan vaaraton, mutta siihen aikaan,\njolloin pyssyillä ampuminen vasta oli alullaan ja mesikämmenen rinta\noli keihäällä lävistettävä, se vielä vähemmän oli lapsenleikkiä. Sitä\nsuurempi oli ilo ja kunnia voittajalle.\n\nPeijaisia ei karhulta suinkaan puuttunut; sillä sen ajan miehet olivat\nvahvat juomisessa jos muissakin töissä. Juomingeissa käytettiin\nmonellaisia juoma-astioita. Lasi- ja savi-astioita ei paljon nähty;\ntavalliset astiat olivat vaskesta, tinasta tai raudasta. Käytettiinpä\nmyöskin leveitä hopeamaljoja, suuria juomasarvia sekä Länsi-Götinmaalla\nsorvattuja ja vernissalla kiilloitettuja pikareita koivun visasta.\nNäitä viimeksimainituita vieraat juotuansa nakkelivat rikki lattiaan.\nMutta Suomessa aivan omituinen juoma-astia oli _kousa_ nimeltään. Se\noli kuusenjuuresta tehty iso haarikka, sisältä ontoksi näverretty ja\nulkopuolelta monenlaisilla, kähäräksi vuolluilla lastuilla koristettu.\nPäältäpäin oli kaksi juurenhaaraa punottu yhteen kaarenmuotoiseksi\nsangaksi. Siitä se on tainnut tullakin _haarikka_ sana. Kun palvelijat\nastuivat saliin, tämmöiset haarikat kädessä, niin näytti siltä, sanoo\nOlaus Magnus, kuin olisi hirvilauma lähestynyt. -- Juomana oli\ntavallisesti olut, jota Suomessa erinomaisen taitavasti osattiin panna.\nMutta suurilla herroilla oli myöskin kaukaa ulkomailta tuotuja viinejä.\nUsein juotiin kilpaa, ken kerrassaan tai kahdella, kolmella yrittämällä\nsai sarven tai haarikan tyhjäksi; osa vieraita lopuksi kaatuikin pöydän\nalle, mutta ken humalassaan riitaa nosti, se rangaistiin sillä tavalla,\nettä pantiin nuorakiikkuun istumaan laudan terävälle laidalle ja\nhinattiin ylös lakeen. -- Pidoissa ja muissa tilaisuuksissa pelattiin\nmyöskin korttia, sakkia ja heitettiin nappulaa.\n\nMutta komein ja loistavin kaikista ritarien huvituksista oli turnaus.\nSitä varten ympäröitiin kenttä matalalla aidalla, jonka takana\nkatselijat istuivat ja seisoivat. Aitauksen sisään kokoontuivat\ntaisteluun halukkaat ritarit, sekä he itse että heidän ratsunsa\ntäydessä rautapuvussa. Merkin annettua ajaa karahutti aina kaksi\nkerrassaan vastakkain, yrittäen pitkillä, kärjettömillä peitsillään\ntyöntää toisensa hevosen selästä. Tavallisesti lensikin toinen\ntaistelijoista maahan, mutta välistä, kun molemmat olivat taitavia,\npeitset vain taittuivat pirstaleiksi, ratsumiesten horjahtamatta\nsatulasta. Ken useimmat muut oli voittanut, sai palkinnokseen kalliit\naseet, seppeleen tai muuta sellaista. Ja vielä suuremmaksi kunniaksensa\nsai hän nämät lahjat kauneimman rouvan tai neidon kädestä. Lopuksi aina\npidettiin suuret tanssit.\n\nKaarle Knuutinpojan hovissa tämmöistä turnausta tuskin lienee pidetty,\nsillä siihen aikaan ne olivat muuallakin Euroopassa häviämäisillään.\nMutta tansseja ei suinkaan puuttunut. Niissä miehet väliin tanssivat\nyksinään, väliin naisten kanssa. Suuren paaston edellisellä viikolla\nesim. tanssivat nuorukaiset, paljastetut miekat kädessä, joita he\nvuoroin ojensivat suoraan eteensä, vuoroin ylös. Lopuksi he asettuivat\nkuusikulmaan. Samallaista tanssia tanssittiin vanteillakin, kulkuset\npolvissa. Tanssittaessa laulettiin lauluja esivanhempien urhotöistä.\nVaan olipa kuitenkin soittoniekkojakin eli _leikareita_ apuna, jotka\nsoittivat rumpua, torvea ja huilua tai muulla tavalla huvittelivat\nvieraita; ne olivat melkein aina ulkomaalaisia, sillä Pohjan kansat\npitivät tätä virkaa häpeällisenä. -- Naisten kanssa enimmiten\ntanssittiin piiritansseja, joissa myöskin laulettiin vanhanaikuisia\nlauluja.\n\nNaiset muuten, korkeasukuisetkin, toimittivat emännän virkaa,\nkehräilivät ja ompelivat, leipoivat ja panivat olutta palvelijoittensa\nkanssa. Mutta paitsi sitä osasivat he hienompaakin työtä tehdä; heidän\nompelemansa olivat kalliit verhot, joita seinille ripustettiin, ja\nmonasti tuli heidän hyppystensä työ kirkkojen alttareiden koristeeksi.\nMyöskin harjoittelivat he harpun soittoa, ja jos paitsi pappia talossa\noli joku lukutaitoinen, niin se tavallisesti oli rouva ja hänen\ntyttärensä.\n\nLopuksi tämänaikuisten aatelisten puvusta pari sanaa. Aatelisnaiset\nkäyttivät ruumiinmukaisia liivejä, joissa oli kapeat hiat; vyöllä\nkultasäikeistä kudottu leveä vyö taikka kahden sormen levyinen\nhopea- tai kultakisko; hameet olivat niin pitkäliepeiset, että rouvan\nastuessa palvelustyttö tai hovipoika tuskin jaksoi kantaa sitä\njäljessä. Vaatteet usein olivat silkistä, sametista ja kultakankaasta,\nkärpän- tai sopulin nahkoilla reunustetut. Päässä oli kultainen,\nkalleilla kivillä koristettu seppele ja sen päällä hieno, ulkomaalta\ntuotu liinanen. Miehet, niinkuin jo mainittiin, olivat sodassa kokonaan\nraudalla peitetyt. Mutta kotona oli heillä kalleista kankaista tehdyt\nlyhyet nutut ja ahtaat housut, päässä pikkuinen lakki, tavallisesti\nsulkasella koristettu. Kumpaisillakin, sekä miehillä että naisilla, oli\nkummalliset, pitkään suippuun päättyvät kengät.\n\nTällaista elämää lienee Kaarle Knuutinpoikakin viettänyt kaukaisessa\nlinnassaan. Mutta tulipa hänelle v. 1448 sanoma Kristoffer kuninkaan\nkuolemasta, ja silloin hän paikalla 800 ritarin ja huovin kera purjehti\nTukholmaan. Entisestä jo tiedämme, että hänen puolueensa siellä pääsi\nvoitolle ja hän valittiin kuninkaaksi.\n\n\n2. Kaarle Knuutinpoika kuninkaana.\n\nMonessa suhteessa Kaarle VIII olikin kuninkaaksi hyvin sovelias.\nVartaloltansa hän oli pitkä ja vahva, kasvojen piirteet kauniit ja\njalot. Sanojansa hän osasi sulosti ja taitavasti ladella, ja hänen\näänensä oli niin voimakas, että se suurimmassakin miesjoukossa selvään\nkuului taaimmaisille asti. Hänen älynsä oli luonnostaan terävä ja\nhuolellisesti tiedoilla harjoitettu. Kaarlella oli paljon enemmän oppia\nkuin muilla sen ajan herroilla; latinaakin hän puhui selvästi niinkuin\nparas munkki. Mielenlaadultaan hän oli iloinen ja lempeä eikä hän\nkoskaan säästänyt varojansa, kun hän niillä saattoi ilahuttaa\nystäviänsä ja palvelijoitansa. Siitä syystä oli hänen hovijoukkonsa\naina sangen suuri, sillä mielellään jokainen rupesi näin anteliaan\nherran palvelukseen.\n\nMutta sittenkään ei Kaarle saanut rauhassa kantaa kruunua elämänsä\nloppuun asti. Siihen oli kaksi syytä, toinen johtui olosuhteista,\ntoinen hänestä itsestään. Muut aatelisherrat näet kadehtivat entistä\nvertaistansa, joka nyt oli heidän hallitsijaksensa kohonnut.\nKertomuksessa piispa Maunu Tavastista olemme jo nähneet, kuinka he heti\nalussa virittivät kuninkaalle ansoja ja pitivät yhtä maan vihollisten,\ntanskalaisten kanssa. Ja pahaksi onneksi oli Kaarlessa se vika, että\nhän ei uskaltanut julkisesti ja miehuullisesti vastustaa vihamiehiänsä,\nvaan mielistellen odotti tilaisuutta, jolloin hänen onnistuisi\nsalajuonilla heidät kietoa. Ilmipettäjät saivat edelleenkin virkansa\npitää; siitä syystä kävi sota tanskalaisia vastaan nurinpäin ja Ruotsin\nmaakunnat ryöstettiin, hävitettiin. Tästä vihdoin suuttuivat\ntalonpojat, joissa oli Kaarlen paras tuki ollut; he kyllästyivät\nkuninkaaseen, joka ei voinut heitä turvata. Sen lisäksi Kaarle nyt\nsuututti papistoakin sillä, että hän tahtoi ottaa takaisin kaikki ne\nlukemattomat maatilat, jotka vastoin Ruotsin lakia oli lahjoitettu\nkirkkojen ja luostarien omaksi, ja joista kruunu ei sitten enää saanut\nveroa. Näin yhtyivät kaikki säädyt kapinaan, jonka arkkipiispa Jöns\nPentinpoika (Oxenstjerna) nosti v. 1457; Kaarle suljettiin Tukholman\nkaupunkiin ja, kun ei sielläkään ollut porvareihin luottamista, hän\npakeni laivalla Danzigiin Preussinmaalle.\n\nArkkipiispa pyysi nyt Tanskan kuningasta, Kristiernia, saapumaan maahan\nja kutsui herrainpäivät Tukholmaan kokoon. Mutta Suomenmaan kaikki\nlinnat olivat Kaarlen miesten hallussa, ja piispa Olavi Maununpoikakin\npiti hänen puoltaan. Sentähden lähetettiin sinne ritari Eerikki\nAkselinpoika Tott, joka sai sekä piispan että monta muuta herraa\nsuostumaan uuteen kuninkaanvaaliin. Samana päivänä kuin Kristiern\nvalittiin Tukholmassa, kokoontui siis Varsinais-Suomen aatelismiehiä,\npappeja ja talonpoikia ynnä Turun kaupungin pormestari, raati ja\nporvaristo pyhän Gertrudin veljistön tupaan Turkuun. Siellä Ruotsin\nlähettiläät esittivät asiansa, ja piispa Olavi Maununpoika, laamannit\nHenrikki Bitz ja Henrikki Djekn ynnä 12 miestä kummastakin Suomen\nlaamannikunnasta valitsivat kuninkaaksi Tanskan Kristiernin. Tämä\nvalitsijain päätös julistettiin sitten muille kokoontuneille, jotka\nkaikki antoivat siihen suostumuksensa. Sen jälkeen läksi herra Eerikki\nAkselinpoika Tott valloittamaan Suomen linnoja, jotka jonkun ajan\nperästä antautuivat hänelle kaikki tyyni. Kaikkein lujinta vastarintaa\ntehtiin hänelle Viipurissa, joka oli Kaarle Knuutinpojan vanha\npesäpaikka ja jota hän kuninkaanakin aina oli suosiolla muistanut.\nNiinpä hän oli esim. omalla kustannuksellansa laitattanut Viipurin\nkirkkoon kolme uutta alttaria. Viipurilaiset pysyivät sentähden hänelle\nuskollisina ja uhkasivat ennemmin antautuvansa Venäjän vallan alle kuin\nuuden kuninkaan alamaisiksi. Vasta silloin heidän miehuutensa kukistui,\nkun vihollinen sai kaupungin sytyksiin ammutuksi, jotta suurin osa\npaloi tuhaksi.\n\nVaan ei Kristiern kuningaskaan kauan pysynyt sovinnossa Ruotsin\nherrojen kanssa. Hän oli hirmuisen rahanahnas; hän kiskoi talonpojilta\näärettömiä veroja ja lainasi herroilta suuria rahasummia, joita hän ei\nmaksanut koskaan takaisin. Viimein puhkesi viha kapinaksi, kun\nKristiern panetti vankeuteen entisen ystävänsä, arkkipiispan. Kaarle\nKnuutinpoika kutsuttiin maahan takaisin v. 1464 ja tuli jälleen\nkuninkaaksi. Mutta vielä samana vuonna sopivat herrat uudestaan\nKristiernin kanssa sillä ehdolla, että hän päästäisi arkkipiispan\nvapaaksi, ja luopuivat Kaarlesta. Tämä tuli pian niin ahtaalle, että\nhänen täytyi v. 1465 luopua kruunusta ja mennä Suomeen, jossa hänelle\noli Raaseporin linna luvattu. Mutta se oli Turun piispan, Konrad Bitzin\n(Olavi Maununpojan jälkeläisen) hallussa, ja tämä, joka alusta alkaen\noli ollut Kaarlen vihamies ja v. 1463 auttanut arkkipiispan kapinaa\nrahalla ja sotaväellä, ei ruvennutkaan luovuttamaan linnaa hänelle.\nKauan aikaa sai Kaarle parka pysytellä Turussa Mustainveljesten\nluostarissa, ennenkuin luvatun linnan portit viimeinkin aukesivat\nhänelle Ruotsin mahtavain käskystä. Ruotsissa oli nyt Kristiern nimeksi\nkuninkaana, vaan todellinen valta oli muutamien herrojen käsissä, jotka\nlopulta riitautuivat keskenään ja rupesivat sotaan toisiansa vastaan.\nTästä tuskastuneena alkoi kansa jälleen ikävöidä Kaarlea takaisin,\nja saatuansa mahtavan Iivari Akselinpojan vävyksensä sekä\npuolenpitäjäksensä, pääsikin tämä v. 1467 kolmannen kerran kuninkaaksi.\nSuomen, joka piispa Konradin välityksellä pysyi Kristiernille\nuskollisena, valloitti hän seuraavana vuonna. Nyt pysyi hän kuninkaana\nkuolemaansa asti, joka v. 1470 teki lopun hänen monivaiheisesta\nelämästänsä.\n\n\n\n\nSTEN STURE VANHEMPI JA PITKÄ VIHA.\n\n\n1. Sten Sture valtionhoitajana.\n\nKaarle kuninkaan uskollisimpia ystäviä ja paraita sotapäälliköitä oli\nollut ritari Sten Sture. Sentähden määräsikin Kaarle kuollessansa hänet\nvaltionhoitajaksi ja uskoi hänen haltuunsa Tukholman linnan avaimet.\nMutta tehdessään sen hän samalla kovin varoitti Sturea tavoittamasta\nkuninkaan nimeä ja arvoa. \"Tavoittaessani sitä\", vakuutti kuoleva\nkuningas, \"on minun onneni sortunut ja olen joutunut ennen aikojani\nhautaan\".\n\nTämän viisaan neuvon Sture hyvin kätki mieleensä; hän tyytyi aina\nvaltionhoitajan nimeen, mutta piti kuitenkin täyden kuninkaallisen\nvallan käsissään. Valtionhoitajan virkaan, jonka kuningasvainaja oli\nuskonut hänelle, sai hän myös säädyiltä vahvistuksen Arbogan\nvaltiopäivillä. Varsinkin puolustivat häntä kiihkeästi porvarit ja\ntalonpojat, jotka aina kipeämmin kuin aatelisherrat ja papit, olivat\nsaaneet kärsiä vieraasta vallasta. Nämät alhaisemmat säädyt olivat\nvastakin aina Sturen turvana ja tukena, jonka vuoksi hän puolestansa\nheitä suosi ja auttoi. Viime kuluneina vuosisatoina olivat muinaiset\nkansankäräjät kokonaan muuttaneet luonnettansa ja tulleet\nherrainpäiviksi, missä vain aatelisilla ja papeilla oli sananvaltaa.\nMutta Sture alkoi niihin jälleen kutsua porvareita ja talonpoikia, joka\ntapa sitten on kestänyt meidän aikoihimme asti. Paitsi sitä teki hän\ntoisenkin mainittavan hyvän Ruotsin porvareille. Kaikissa Ruotsin ja\nSuomen kaupungeissa asui näet paljon saksalaisia porvareina ja\nkauppamiehinä. Nämät saksalaiset olivat entisinä aikoina hankkineet\nitsellensä kaikellaisia etuja, joiden nojalla polkivat ja sortivat maan\nomia kansalaisia. Olipa Tukholmassa ollut aikoja, jolloin saksalaiset\nporvarit oikein tappamalla ja teloittamalla koettivat hävittää\nruotsalaisia ammattiveljiänsä. Suurin ja haitallisin etu, mikä näille\nsaksalaisille oli suotu, oli se, että puolet kaupungin raatimiehistä\noli valittava heidän joukostansa. Sen nyt Sture hävitti säätäen, ettei\nvast'edes kaupungin hallituksessa saisi olla muita kuin maan omia\nmiehiä. -- Että tämä uusi sääntö Suomessakin teki tehtävänsä, näemme\nselvään siitä, että sen jälkeen raatimiesten ja pormestarien\nluetteloihin vähä väliä ilmaantuu puhtaita suomalaisia nimiä.\n\nKaarlen kuoltua oli Tanskan kuningas Kristiern uudestaan pyytänyt saada\nRuotsin kruunun päähänsä, ja kun ruotsalaiset eivät siihen hyvällä\ntaipuneet, tuli hän suuren ja hyvin varustetun sotajoukon kanssa\nTukholmaan. Kaupungin pohjoispuolella oli silloin mäki, nimeltä\nBrunkeberg, joka nyt on tasoitettuna tantereena ja torina keskellä\nkaupunkia. Tällä mäellä olivat ruotsalaiset Kristiernia vastassa ja\nsaivat täydellisen voiton. Se oli vuonna 1471. Kristiernin täytyi\nkiireimmiten pötkiä pakoon, ja toista kertaa hän ei yrittänytkään tulla\nonneansa koittelemaan. Hän kuoli v. 1481.\n\nHänen poikansa ja perillisensä, _Hannu eli Juhana_ kuningas, rupesi nyt\nvuorostansa pyrkimään isänsä entiseen valtakuntaan. Ruotsin herrojen\nparissa olikin niitä, jotka häneen olisivat suostuneet, mutta Sture\nteki taitavalla ja viisaalla menettelyllään kaikki heidän vehkeensä\nturhiksi. Vihdoin keksi Hannu kuningas toisen keinon, jolla hän toivoi\nsaavansa ruotsalaiset pakotetuksi hänen turviinsa pakenemaan. Hän teki\nv. 1493 liiton Ruotsin itäisen naapurin, Venäjän kanssa. Siinä liitossa\nsovittiin yhteisestä sodasta Ruotsia vastaan, ja Hannu kuningas lupasi,\nniinpian kuin hän olisi saanut Ruotsin valtikkansa alle, antaa\nvenäläisille sota-avun palkinnoksi sen osan Suomenmaata, minkä he\nvakuuttivat vanhastaan olleen heidän omansa. Tämä osa Suomea oli\nLänsi-Karjala eli Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat, Torkel\nKnuutinpojan sotasaalis. Liitto oli tehty syvimmässä salaisuudessa,\nniin että se vasta monta vuotta myöhemmin tuli ruotsalaisten tietoon.\nMutta sen hirveitä hedelmiä sai Suomi raukka pian kokea, kun venäläinen\nalkoi entistä kauheammin hävittää maata.\n\n\n2. Pitkän vihan alkuvuodet.\n\nSuurempaa sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä ei ollutkaan sen perästä\nollut, kun Maunu Eerikinpoika kävi Inkerinmaata käännyttämässä. Siitä\noli nyt jo kulunut toista sataa vuotta. Tällä rauhan ajallakin kävivät\nkyllä kummanpuoliset raja-asukkaat vähä väliä naapuriensa luona\nryöstämässä sekä tappamassa, ja rikkoivatpa myös rajalinnain isännät\ntoisinaan rauhaa, käyden pienillä sotaretkillä toisen valtakunnan\nalueella. Mutta näistä tapauksista ei ollut kuitenkaan syttynyt\nvarsinaista sotaa, ja tuon tuostakin koeteltiin sammuttaa vainon\nkyteviä kipinöitä, rakentamalla taas välirauhaa muutamiksi vuosiksi.\nVaan näiden sotaleikkien sijaan piti nyt tulla täysi tosi. Viimeisenä\nparina vuosikymmenenä oli yhä paksumpia pilviä alkanut nousta Suomen\nitäisille rajoille, ja rajalaisten välinen kiihkeä viha sekä yhä\ntihenevät hävitysretket olivat jo kauan ennustelleet ankarampaa\nottelua.\n\nVuonna 1475 lähetettiin Viipurin linnan ja läänin haltijaksi Ruotsin\nritari _Eerikki Akselinpoika Tott_. Tämä heti ryhtyi kaikellaisiin\ntoimiin, saadaksensa hänelle uskotun maakunnan paremmin suojelluksi\nvihollisten retkiä vastaan. Viipurin kaupungin suojaksi hän rakensi\nvahvat muurit. Ja koska pohjoinen puoli hänen lääniänsä, Savon\nkihlakunta, oli aivan turvaton, alkoi hän heti maahan tultuansa\nrakennuttaa sinne uutta linnaa. Se rakennettiin saarelle keskelle sitä\nsalmea, joka johtaa Haukiveden ja sen kautta koko Pohjois-Savon vedet\nPihlajaveden kautta Saimaaseen. Linnallensa hän pani nimeksi\n_Olavinlinna_, vaan nykyään me sanomme sitä suomenkielellä\n_Savonlinnaksi_, ja sen ruotsalainen nimi on _Nyslott_ (Uusilinna).\nTott oli sen ensin rakentanut puusta, niinkuin useimmat pienet linnat\nsiihen aikaan olivat. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin, v. 1477,\n>rakennettiin se uudestaan kivestä. Se oli neliskulmaan rakennettu,\ntorni joka kulmassa; mutta nykyään on vain kolme tornia jäljellä;\nneljäs on jossakussa sodassa räjähytetty ilmaan. Tätä uutta linnoitusta\nTott ei saanutkaan rakennella rauhassa; yhtenänsä kävivät venäläiset\nahdistamassa hänen työväkeänsä. Eräässä kirjeessänsä kertoo hän siitä:\nkun työmiehiä lähetettiin soimilla (aluksilla) hiekkaa, kiviä ja\nkalkkia hakemaan, täytyi aina niiden suojaksi panna mukaan joukko\nsotamiehiä ynnä 12-14 Tottin omaa palvelijaa, kaikki rautapaidoissa ja\nmiekat vyöllä.\n\nNäissä autioissa erämaissa, missä siihen aikaan ei vielä ollut\nasukkaita paljon yhtään, oli näet raja valtakuntien välillä hyvin\nepävarma. Ruotsalaiset sanoivat rakentaneensa Savonlinnan omalle\npuolellensa rajaa, vaan venäläiset sitä vastoin väittivät sen jo heidän\nalueellaan seisovan. Samaten oli Pohjanmaallakin kova riita rajoista:\nRuotsin kruunu omisti itsellensä maat Oulunjärven takamaille asti;\nvenäläiset puolestansa inttivät rajansa käyvän Pohjanlahden rannikkoon\nPyhäjokea myöten vaatien siten omaksensa koko Perä-Pohjan eli\npohjoispuolen Pohjanmaata.\n\nTästä syystä, peläten kovempia hyökkäyksiä venäläisten puolelta, kävi\nTott vielä v. 1477 Turun tuomiorovastin, Maunu Niilonpoika Särkilahden\nkanssa Ruotsissa apua pyytämässä. Sillä kertaa he eivät saaneet muuta\nkuin sota-aseita ja muita tarpeita; mutta v. 1479 lähetettiin väkeäkin\nsuomalaisten avuksi, ja Tott kävi näiden kanssa 20-30 peninkulmaa\nVenäjän rajan toisella puolella hirmuisesti hävitellen vihollisten\nmaata. Sen aikuinen tieto kertoo tapetun monta tuhatta ihmistä ja\neläintä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. -- Seuraavana vuonna\nkuoli Tott, ja hänen kuoltuansa laimeni sota muutamaksi ajaksi.\nVihdoinpa rakennettiin v. 1487 uusi välirauha, jonka piti kestää viisi\nvuotta.\n\nTämä oli loppunut juuri vähää ennen kuin Hannu kuningas teki liittonsa\nvenäläisten kanssa. Ja olivatpa venäläiset sen kestäessäkin tehneet\nhirveän hävitysretken Peräpohjaan. Syytä oli siis muutenkin pelätä,\nettä sota syttyisi uudestaan. Ja sen lisäksi oli täysi syy pelätä,\nettä tämä uhkaava hyökkäys tulisi monta vertaa kovemmaksi ja\nvaarallisemmaksi, kuin mikään venäläisten retki sitä ennen. Venäjän\nmaalla oli näet tapahtunut suuria muutoksia. Moskovan suuriruhtinaaksi\noli v. 1462 tullut nuori ja innokas hallitsija, Iivana III\nVasilinpoika. Tämä oli vähitellen kukistanut Venäjän monilukuiset\npienet ruhtinaat ja yhdistänyt niiden aluskunnat oman valtikkansa alle.\nV. 1478 oli hän viimein valloittanut myös mahtavan ja suuren Novgorodin\nvapaakaupungin, joka tähän asti, yksinänsä taistellen Ruotsia vastaan,\noli varjellut venäläisten valtaa Suomen heimokuntien maassa.\nMongoleille[4] oli ennen Iivanan aikoja aina suoritettu veroja Venäjän\nmaista. Mutta hän heitti ne rohkeasti maksamatta, ja hävitti v. 1480\nkoko Mongolien vallan Euroopassa. Juuri näinä aikoina, v. 1492, oli hän\nnäistä syistä omistanut itsellensä uuden kopean arvonimen, nimittäen\nitseään _koko Venäjänmaan itsevaltiaaksi_. Saatuaan toimeen kaikki muut\ntehtävänsä, oli hän nyt alkanut kääntää silmänsä ulkopuolellekin\nvenäläisten varsinaista rajaa; hän tahtoi valtikkansa alle palauttaa\nnekin suomensukuiset kansat, joita Saksan ritarit ja Ruotsin kuninkaat\nhallitsivat, vaan joiden arveltiin, Venäjän valtaa perustettaessa,\nkuuluneen Rurikin alamaisten joukkoon. Nämät kansat olivat virolaiset\nVirossa sekä Liivinmaalla ja Suomen niemellä läntisin osa karjalaisten\nheimoa.\n\nKoska siis sota syttyi uudestaan, ei Suomen miesten niinkuin ennen\ntäytynyt kestää ainoastaan Novgorodin voimaa vastaan, vaan heitä uhkasi\nnyt koko avara Venäjä luvuttomin laumoinensa. Ja mikä pahempi, heidän\noli aivan omin voimin ponnistettava pahinta hyökkäystä vastaan. Ennen\noli kahdesti, vv. 1488 ja 1492 solmittu liitto Liivin ritarien kanssa\nVenäjää vastaan; vaan nyt näillä oli kylläksi tekemistä oman maansa\nvarjelemisessa ja keskinäisten riitojensa ratkaisemisessa. Eikä tullut\nRuotsistakaan apua silloin, kuin olisi ollut kipein tarve.\n\n\n3. Viipurin piiritys v. 1495.\n\nEnsimäinen tieto venäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä\nVironmaalta. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle\nMaunu Stjernkorsille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut\nsanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireellistä apua. Itse puolestansa\noli Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa.\nHän kävi Viipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Venäjän\njoukkojen tulosta ja paljoudesta, hän lähetti arpakapulat kulkemaan\nympäri Suomen nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen, ken vain\noli täyttänyt viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun\ntätä nostoväkeänsä järjestämään.\n\nVihollinen samosi maahan Rajajoen yli syysk. 21 p. eli Matinpäivänä\n1495. Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johti\nruhtinas Danilo Vasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda\n(sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Vasili Feodorinpoika\nShuiski, toinen johdattaen Novgorodin miehiä, toinen väkeä Pihkovan\nalueelta. Venäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritys-aseita,\nmuiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, joista muutamat olivat 24\njalkaa pitkät. Viholliset lähenivät murhaten ja polttaen, ja uhkasivat\nseisahtuvansa vasta sitten, kun itse Tukholmakin olisi tuhkana.\n\nKun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Viipurin kaupunki linnoineen\nikäänkuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki\nkiskottavat, jos venäläinen täysin turvin tahtoi lähteä lännemmäksi.\nMutta suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Viipurin suojaksi\ntuoneet urhoollisimmat päällikkönsä sekä parhaiten varustetun väkensä.\nIsäntänä linnassa oli rohkea Ruotsin ritari _Knuutti Posse_, ja Suomen\nmiehistä oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjois-Suomen\nlaamanni Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä\nmonta muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaan\nharjaantuneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähtiessään\njättänyt Viipuriin 60 parasta huoviansa. Paitsi tätä varsinaista\nsotaväkeä oli sinne jo saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta,\nja toisia oli tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun\nlääniläisten sotalipun, jonka jälkeen hän lähetti heidät itäänpäin\nmarssimaan. -- Kyminjoen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu\nvartiaväkeä Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä\nHerman Flemingin, Louhisaaren herran, johdon alle. Niiden piti siellä\nsuojella rajaa, jos joku vihollisparvi Viipurin ohitse luikahtaisi.\nNäin varustettuna odottivat suomalaiset pelotonna, vaikk'ei huoletonna,\nverisien vihollistensa tuloa.\n\nSyysk. 24 p. levisi venäläisten leiri \"alle Viipurin vihannan\". Kolmen\npeninkulman laajalta näkyi venäläisten majoja ja varustusvalleja;\ntuhansittain kihisi vihollisten väkeä joka paikassa. Kolmeen\nensimäiseen viikkoon eivät he kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia kaikin\npuolin saarretuksi, niin että apuväkeä ja muita tarpeita saattoi yhä\nvielä tulla lisää. Viipurin kaupunki on näet rakennettu pitkälännän,\nkapean niemikaistaleen päähän, joka viettää idästä länteenpäin.\nKaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo saarella.\nEtelään päin leviää avara selkä, josta Uuraansalmen kautta päästään\nulos merelle. Pohjoisessa polvittelee Suomenvedenpohja 7 km luoteeseen\npäin. Tämän jotenkin leveän selän yli venäläiset eivät voineet päästä;\nsillä kaikki suuremmat alukset oli kaupungin väki epäilemättä korjannut\npois heidän käsistään. Voidaksensa Viipurin läntistäkin puolta\nahdistaa, ei heillä sentähden ollut muuta neuvoa, kuin kiertää\nylt'ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän luoteiseen pohjukkaan\njuoksi Juustilanjoki, joka nyt on Saimaan kanavan suuna. Sekin oli\nsiksi syvä ja leveä, ettei siitä aluksetta olisi päässyt yli. Täytyi\nkulkea vieläkin pari kilometriä ylemmäksi, missä Vatikiven koskessa (se\non kanavaa kaivaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli kahlauspaikka.\nSiitä oli venäläisten ennenkin ollut tapana samota Viipurin linnan\nsivuitse.\n\nEstääksensä vihollisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin yöllä\nlokak. 12 p. vasten Viipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100\naatelispalvelijaa l. huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä.\nPäälliköksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs\nsaksalainen, nimeltä Vinholt. He soutivat venheinensä Lavolaan, joka on\nJuustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi\nhuhu, että nyt venäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoikaparat, jotka\neivät ennen olleet sotaa käyneet, säikähtyivät tuosta niin\npahanpäiväisesti, että he juoksivat minkä käpälät kerkesivät takaisin\nvenheisiinsä. Niihin kun sitten rupesivat kiireissään tunkeutumaan,\nniin upposi puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin\nolivat miehuullisesti torjuneet vihollisen päältään ja vihdoin\najaneetkin hänet pakoon. Tuosta myös talonpojat rohkenivat ja alkoivat\nuudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan, ja ajamaan vettä\nulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kun toinen suurempi vihollisparvi\nkarkasi päälle. Niitä eivät aatelispalvelijat kyenneet vastustamaan,\nvaan alkoivat tapellen peräytyä rannan puolelle. Sen kun talonpojat\nhuomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin; työntävät venheet\nrannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Siten rohkeat\naatelispalvelijat joutuivat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä\nvihollinen teloitti tantereelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden\njoukossa olivat retken päällikötkin, paitsi Vinholt, joka veteen\nhypäten kaappasi veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin\npelasti henkensä. Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa,\nmuun muassa kuusi Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista.\nTalonpoika-nahjuksia oli hukkunut noin 100 miestä. Viipurissa oltiin\nkovasti vihoissaan näille uusmaalaisille, jotka pelkuriudellansa olivat\ntehneet koko retken tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata\nsotakumppalia surman suuhun. Itse Posse lausui pilkaten, että jos 400\nuusmaalaista sattuu kuulemaan kahden venäläisen äänenkin, niin he jo\nkohta kiitävät käpälämäkeen.\n\nNyt oli venäläisillä vapaa pääsy Viipurin läntiselle puolelle, ja pian\nilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle,\nvihollisjoukko, jossa oli 450 ratsumiestä ja jalkaväkeä sen mukaan. --\nSamassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia\nvastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuja, pitkiä kankia ja\ntikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko,\nkahden lipun kera, tunkeutui tuohon rantasolukkaan meren ja muurin\nvälille, joka oli Mustainveljesten luostarin edustalla (nykyään siinä\non kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta puolen ahdistaa muuria, siksi\nettä kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa\noli venäläisten ryntääminen; säikähtämättä Suomen väki syöksi heidät\ntakaisin, ja vihdoin täytyi vihollisen tyhjin toimin palata leiriin.\n\nTämmöiseen rynnäkköön ei venäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä\nuudestaan. Hän sen sijaan\n\n    pani pyssyt paukkumahan,\n    umpiputket ulvomahan,\n    avokurkut ammomahan,\n    jalot joutset joikumahan,\n    alla Viipurin vihannan,\n    alla suuren Suomen linnan.\n\n    Ampui kerran, ampui toisen,\n    ampui kerran noin alatse,\n    ampui toisen, niin ylitse,\n    ampui kolmannen kohalle.\n\n    Jopa liikkui linnan tornit,\n    räystähät rämähtelivät,\n    patsahat pamahtelivat,\n    kivet linnan kiikahteli,\n    tornit maahan torkahteli.\n\nNäin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo\nseuraavalla tavalla: Venäläisillä oli muiden muassa kuusi suunnatonta\ntykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he\nampuivat kaksi tornia maahan, ja muurikin niiden välillä alkoi mureta.\nPian kaatui kolmaskin torni, ja se kaatui niin pahasti, että siihen\nkohtaan muuria aukeni rikko, mistä mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain\nsisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut\nmillänsäkään. Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon\nsuuren rikonkin eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimin\nkului viikko viikon perästä, marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä\neikä Viipuri vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen,\npakkasinensa, jolloin piiritystyötä oli vaikea jatkaa, miltei\nmahdotonta. Siitä syystä päätettiin venäläisten leirissä uudestaan\nrynnätä kaupunkia vastaan. Maksoi mitä maksoi, sisään täytyi päästä,\nkoska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnan suojelijoita.\n\n\n4. Viipurin pamaus.\n\nTuskin alkoi Antinpäivä, marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat\nvartiamiehet Viipurin torneista, että vihollinen marssi muuria kohti.\nSe läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja monta\ntuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan pitkät keihäät\nkädessä tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki\nkaupunkiin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi\njoukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin\nkaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipunkantajana reipasteli\nrivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäsi aukon kautta; kiipesi sieltä\nmuurin päälle ja muu joukko perässä. -- Sillä välin olivat muutkin\nparvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille\nja niitä myöten myöskin päässeet ylös.\n\nNyt näytti Viipurin häviön hetki tulleen. Venäläisiä kihisi muurilla;\nkolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden\npasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä\njoukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin\notellen oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Venäläiset jo alkoivat vetää\ntikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle, tullaksensa\nniitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä tärisytti maata kauhea\npamaus. Yksi torni, joka oli täynnä venäläisiä, syttyi tuleen ja\npirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli näet\nruutia paljon, ja Posse oli sen saanut syttymään. Samassa ryntäsi\nkaupungin väki rohkeammin esiin ja rupesi tempaamaan venäläisten\ntikapuita maahan. Paljon hukkui tällä tavoin venäläisiltä väkeä, kun he\njuuri parhaillaan kapuilivat tikapuita myöten alas. Ja muut, jotka\nvielä olivat muurin päällä, joutuivat äkillisen huumauksen valtaan.\nHeidän keskessään nousi hirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin\nulkopuolelle jääneille tikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeutua\nalas. Mutta kun he tietysti eivät voineet päästä kaikki yhtä aikaa,\nniin syntyi muurin päällä julma tungos. Taempana olijat hädissänsä\neivät malttaneet odottaa siksi, kunnes toiset heidän edestään olisivat\nkerinneet alas. He rupesivat tungettelemaan ja sysimään, niin että\nväkeä muurin reunalta romahteli satamäärin alas. Tällä tavalla sai\nmonta tuhatta venäläistä surmansa, ja mitkä siitä pääsivät eheinä,\npakenivat leiriinsä takaisin.\n\nNäin oli Viipuri nyt pelastettu surman suusta. Kummastuksella\nkatselivat sankarit, jotka sitä olivat suojelleet, tätä tekoansa,\neivätkä oikein uskoneet itsekään, että ilman erinäistä ihmettä olivat\nkyenneet torjumaan päältään niin summattomat laumat. He arvelivat\nnähneensä ilmassa pyhän Anteruksen ristin kaupungin yläpuolella, ja\nraastuvan katolla olivat muka liehuneet Pyhän Olavin ja Eerikin liput,\nsäikähytellen venäläisten sydämiä.\n\nBarbaran yönä vasten jouluk. 4 p:ää läksi osa venäläisiä matkalle, ja\nennen jouluk. 15 p:ää, Annan juhlaa, oli heidän leirinsä aivan tyhjänä.\nLeiri kaikkine laitteineen jäi suomalaisten käsiin: siinä oli 34\nsuunnatonta tykkikiveä ja puujalat, joiden päällä tykit olivat\nseisoneet. Tieto piirityksen lakkaamisesta kerkesi Turkuun joulu-yönä,\njuuri kun tuomiokirkossa alettiin veisata kiitosvirttä: Te Deumia.\nViipurista oli kirje tullut Kymijoen vartijoille ja ne sen heti\ntoimittivat Turkuun.\n\nViipurin piirityksen aikana oli venäläisjoukko käynyt Savoakin ynnä sen\nuutta linnaa ahdistelemassa. Mutta linnan isäntä, urhoollinen Pietari\nNiilonpoika Kylliäinen ajoi heidät takaisin, ennenkuin he vielä olivat\nkerinneet tehdä suurta vahinkoa. Heidän jäljissänsä hän samosi yli\nrajankin ja poltti 800 taloa.\n\nNäin olivat venäläisten yritykset joka paikassa kääntyneet turhaksi.\nMutta rajaseuduilla, missä he olivat kulkeneet, oli kuitenkin kaikki\nhävitetty: talot poltetut, vilja ja karja ryöstetty ja paljon asukkaita\ntapettu tai viety Venäjälle. Nekin, jotka heidän käsistänsä pakenivat\nmetsiin ja korpiin, olivat pakkasesta ja nälästä turmeltuneet\npahanpäiväisiksi; silmät olivat paisuneet nyrkinkokoisiksi ja moni,\nlämpimään tultuansa tai ruokaa saatuaan, kaatui kuoliaana maahan.\n\nKansan muistissa on \"Viipurin pamaus\" säilynyt näihin päiviin saakka,\nja kummia tarinoita siitä sekä Knuutti Possestakin on kulkenut suusta\nsuuhun, polvesta polveen. Possen arvelee kansa olleen taitavan\ntietäjän, jonka ei tarvinnut muuta kuin sauvallansa piirtää laivan\nkuvan rannan hietikköön, niin siihen heti syntyi laiva mastoinensa, ja\npussista pudistella höyheniä, niin muuttui joka höyhen ratsumieheksi\ntäysissä aseissa. Milloin hänen teki mielensä käydä Sten Sturen\npuheilla Ruotsissa, hän Viipurin muurille nousten vain heilutti\nsuitsia; samassa ilmaantui hevonen, joka hänet vei ilman kautta perille\nja jälleen takaisin vuorokauden kuluessa. Jo seuraavan vuosisadan\nkeskellä kertoo myös Ruotsin historioitsija Olaus Magnus täytenä totena\nkummallisen tarinan Viipurin pamauksesta. Viipurin lähistöllä, sanoo\nhän, on maanalainen luola; siihen kun jotain heitetään, niin kuuluu\nsamassa kauhea pamaus, ja kaikki lähellä olijat menevät pyörryksiin,\nniin etteivät taida puhua, kuulla eikä pystyssä pysyä. Tätä keinoa\nkäytetään venäläisten päälle rynnätessä, ja siinä kaatuu paljoa\nsuuremmat joukot kuin suurimmasta tykinluodista ikinä. Näiltä\npyörtyneiltä vihollisilta linnan väki ryöstää aseet, vaan ei viitsi\ntappaa heitä. Sillä toinnuttuansa he kiireimmiten pötkivät pakoon,\neivätkä uskalla koskaan palata takaisin. Mutta rauhan aikana\nvartioidaan tätä luolaa tarkasti, ettei siihen oman väen vahingoksi\nputoaisi mitään. Toinen tarina Viipurin pamauksesta tietää, että Posse\nsuuressa kattilassa puolen vuorokautta keitti sammakoita, käärmeitä,\nelohopeaa, lipiää ja kalkkia. Sitten hän oli kätkenyt oman väkensä maan\nrakoihin, kellareihin sekä patjojen alle, ja antanut vanhan ukon\nlaukaista sekoituksen tuleen. Vihollisia oli siitä kaatunut\ntuhansittain, vaan olipa kaatunut Possen omaakin väkeä, jotka eivät\nhänen käskynsä mukaan olleet piiloon menneet. Tätä kattilaa oli muka\nkauan aikaa pidetty tallella Viipurin linnassa.\n\n\n5. Suuren Venäläissodan loppuvuodet.\n\nRuotsin valtionhoitajalle, Sten Sturelle, oli jo hyvissä ajoin tullut\ntieto venäläisten aiotusta retkestä. Mutta hän ja muut Ruotsin herrat\nolivat paraillaan sovittelupuuhissa Tanskan kanssa, eivätkä joutaneet\nheti muistaa niin syrjäisen maakunnan hätähuutoja. Keskipaikoilla\nmarraskuuta vasta he huoveinensa kokoontuivat Tukholmaan. Sinne tuotiin\nmyöskin Upsalasta Pyhän Eerikin sotalippu, jonka suojassa toivottiin\nvoitavan voimallisemmin tapella uskon vihollisia vastaan. Sitä\nkanneskeltiin juhlallisin menoin pitkin Tukholman katuja ja asetettiin\nviimein Pyhän Yrjänän alttarille Klaran-kirkkoon.\n\nKatrinanpäivänä, marrask. 25 p., astui Sten Sture laivoihinsa\nKohaminassa. Näin myöhään syksyllä on laivakulku Ahvenanmaalle aina\nvaivalloinen, vaan aikainen talventulo teki sen sillä kertaa vieläkin\nvaarallisemmaksi. Ankara koillistuuli, joka Suomeen purjehtijoille oli\nlaitavastainen, läikytti jäisiä aaltoja aluksiin ja ajoi silmät umpeen\nlumiräntää. Viidentenä päivänä eli juuri sinä mainiona Antinpäivänä,\njolloin Viipuri niin ihmeellisellä tavalla pelastui vihollisen\nväkirynnäköstä, pääsi vihdoinkin Sten Sture Ahvenanmaan mantereelle.\nMutta niistä 900 miehestä, jotka matkalle lähtiessä häntä seurasivat,\noli nyt vain puolet jäljellä. Myrsky oli laivaston hajoittanut;\nneljäsataa miestä oli se ajanut takaisin Ruotsin rannikolle, toisia oli\nvienyt Uudellemaalle. Kaksi laivaa oli aaltojen kourissa särkynyt, ja\nväki pääsi kyllä hengissä saareen, vaan siinä oli kylmä ja nälkä monta\nnäännyttänyt kuoliaaksi, ja henkiin jääneiltäkin oli pakkanen turmellut\nkädet sekä jalat pahanpäiväisiksi. Ahvenanmaan rannoille jäätyivät nyt\nkaikki laivat kiinni ja sinne täytyi ne jättää muonavaroineen\nkaikkineen. Itse väki marssi suurella vaivalla jäätä myöten Turkuun.\nSiellä Sten Sturea kohtasi iloinen sanoma Viipurin pelastuksesta ja\nvenäläisten lähdöstä omille mailleen. Sentähden hän hajoitti väkensä\ntalvimajoihin eri haaroille. Suuren osan asetti hän Satakunnan\nkuninkaankartanoon; taalalaiset ynnä joukko pestattua väkeä lähetettiin\nViipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlenpojan johdolla läksi Savonlinnan\nväen lisäksi. Kun viimeksimainitut helmik. 2 p. pääsivät perille, niin\nhe hämmästykseksensä havaitsivat, että siellä oli jo suuria\nvenäläisparvia linnaa piirittämässä. Nämät heti hyökkäsivät taajoin\njoukoin heitä vastaan, ja töin tuskin pelastui kahakasta 7-8 miestä\nhengissä.\n\nVaikka näet venäläisten retki Viipuria vastaan oli niin onnettomasti\nloppunut, niin ei heittänyt suuriruhtinas kuitenkaan vielä\nvalloitustuumiansa. Hän asettui itse Novgorodiin asumaan, likemmältä\nvalvoaksensa sodan menoa; suuret joukot kerättiin kaikista Venäjän\nmaista sotaan, ja keskipaikoilla tammikuuta läksi jo uusi parvi\nSuomeen. Päällikköinä sitä johdattivat ruhtinaat Vasili Kosoi sekä\nAndrei Tsheljadnin, joille oli se käsky annettu, että he tällä kertaa\nkarttaisivat Viipuria ja samoisivat sen sivuitse Suomen sydänmaita\nryöstämään. Tämä parvi se olikin, jonka Knuutti Kaarlenpoika\nhuoveinensa pahaksi onneksi oli kohdannut. Savonlinnan edustalla he\neivät viipyneet kauan, vaan kun he eivät sitä heti saaneet valtaansa,\nniin he riensivät sen sivuitse yhä edelleen. Tuskin oli Hämeeseen\nalkanut saapua kalpeita, säikähtyneitä pakolaisia Savosta, niin jo\nilmoittivat kylien ja kirkkojen tulet vihollisenkin tuloa. Pian ennätti\nmyös Turkuun hätäsanoma, että venäläinen jo on Hämeenlinnan edustalla,\nryöstää Hattulan kirkon kuvat ja ristit ja seisoo jo kahden päivämatkan\npäässä itse Turun kaupungista.\n\nTästäkös nyt Sturellekin tuli kiire. Arpakapula pantiin kulkemaan\nympäri Suomenmaata, käskien miehen joka talosta aseisiin. Eikä\naikaakaan, niin oli jommoinenkin joukko koolla Turussa Sturen johdossa.\nRuotsin riimikronika, luultavasti vähän liioitellen, sanoo siinä olleen\nenemmän kuin 40,000 miestä. Niissä oli 900 huovia eli ratsumiestä, ja\nluotipyssyjä kiilsi 500:n miehen olalla; pieniä tykkejä eli\nskerpentinejä oli 103. Matinpäivänä, helmik. 24 p., läksi tämä uhkea\njoukko liikkeelle Turusta, uhaten hävittää venäläisistä joka kynnen.\nMutta ei vihollisia enää missään tavattukaan, joille olisi voitu kostaa\ntehdyt vahingot. Jos saamme uskoa Ruotsin riimikronikan sanoja, niin:\n\n    Mitä nyt auttoi enää kaikki puuha ja huoli!\n    Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli,\n    niissä ei kuulunut yhtään ihmissanaa,\n    eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa!\n\nVenäläinen oli tehtävänsä tehnyt; hän ei sentähden ruvennutkaan\nodottamaan Sturen suuria varustushankkeita, vaan oli lähtenyt takaisin\nomille mailleen. Maalisk. 6 p. oli jo parvi Novgorodissa jälleen,\ntuoden summattoman saaliin ja paljon vankeja mukanaan. Sten Sture ei\nhuolinut nyt talvisydännä lähteä rajan taakse heitä ajamaan takaa. Hän\nlaski taas nostoväen hajalle ja majoitti huovinsa enimmiten\npappiloihin. Ainoastaan Tukholman pestatun väen hän jätti rajalle\nSavonlinnan miesten avuksi. Niinpian kuin sitten meri jälleen suli,\nläksi valtionhoitaja takaisin Ruotsiin, josta jo kuukauden päästä\nlupasi tulla suuren apujoukon kanssa. Suomen väen päälliköksi asetti\nhän urhokkaan Svante Sturen, joka ei kuitenkaan ollut hänen sukuaan,\nvaikka heillä oli sama nimi.\n\nViikot vierivät, kuukaudet kuluivat, kesä kerkesi mennä ohitse, eikä\nvielä kuulunut valtionhoitajaa eikä noita luvatuita apujoukkoja. Suomen\nväki näitä odottaen istui joutilaana ja kulutteli vain ruokavarojansa.\nNiin eivät venäläiset tehneet. He sinä kesänä hävittivät uudestaan\nJuvan pitäjää, joka silloin käsitti koko koillispuolen Savoa. Samaan\naikaan tulvasi toinen vihollisvirta Lapin tuntureilta alas\nPohjanmaalle. Iivana oli keräyttänyt paljon väkeä Vienan seuduilta,\nÄänisjärven rannoilta ja Ustjugin korvista asti, ja antanut ne kahden\nveljen, ruhtinasten Iivana ja Pietari Ushatin johtoon. Tämä joukko\nkiersi pitkin Jäämeren rantaa ja tuli sitten Lapin tuntureita myöten\nPerä-Pohjan rannalle eli Venäjän kronikan sanojen mukaan \"kymmenen\nvirran maalle\". Siinä sitten hävittelivät niin hirmuisella tavalla,\nettä asukkaat tuskissansa viimein lupasivat antautua Venäjän vallan\nalle. Koska venäläiset syksympänä palasivat Moskovaan, oli heillä\nmukanaan lähettiläitä Limingan pitäjästä, joka käsitti silloin koko\nKajaanin kulmankin; niiden piti tarjoutua Suuriruhtinaan alamaisiksi.\nIivana otti nämät lähettiläät suosiolla vastaan ja päästi lahjoilla\ntakaisin omaan kotiinsa.\n\nSeuratessaan näitä venäläisten hirmutekoja, eivät Suomen herrat enää\nmalttaneetkaan joutilaina odotella, vaan päättivät Sten Sturen\navuttakin omin voimin kostaa viholliselle. Svante Sture kulutti omat\nrahansa ja lainasi suuria summia lisäksi, joilla sitten varusti 70\nlaivaa. Niillä hän purjehti elok. 15 p. Knuutti Possen ja 2,000 miehen\nkanssa Narvajoen suuhun. Tämä joki oli rajana Liivin ritarien ja\nvenäläisten välillä. Viron puolella seisoi vanhastansa Narvan kaupunki;\nvaan omalle eli Inkerin puolelle olivat venäläiset viisi vuotta\ntakaperin rakentaneet uuden linnan ja panneet sille nimeksi Ivangorod.\nTätä Ivangorodia eli suomalaisten puheenparren mukaan Joanan linnaa oli\nSvante Sture tullut ahdistelemaan. Linnassa oli 3,000 miestä ja\nlikiseuduilla seisoi vielä toisiakin joukkoja. Vaan linnan isäntä, Juri\nBabitsh, oli pelkuri ja karkasi heti vihollisen tultua. Kuusi tuntia\nteki päälliköttä jäänyt väki vastarintaa, vaan sitten pääsi Svante\nSture rynnäköllä linnaan. Siinä saivat voittajat summattomat saaliit.\nKirstuttain kannettiin laivoihin kultaa ja hopeaa, vahaa ja hunajaa\nsekä kalleita nahkoja. Vankejakin saatiin noin kolme sataa. Mutta\ntarkoin Sture keräsikin kaiken saaliin, niin että yksin linnan\nrautaportitkin saranoineen kuljetti myötänsä. Linnaa ei ruotsalaisten\nsopinut pitää itsellään, koska se oli kovin kaukana ja aivan erillään\nRuotsin muista maista. Sentähden he tarjosivat sen liittolaiselleen,\nLiivin maamestarille. Mutta koska ei tämäkään, venäläisten kostoa\npeläten, uskaltanut sitä ottaa vastaan, niin jättivät sen ruotsalaiset\nautioksi ja purjehtivat omalle maallensa takaisin. Heidän lähdettyään\npalasivat siihen venäläiset paikalla, varustivat sen entistä\nvahvemmaksi ja ampuivat sitten pilkoillaan yli joen Narvan kaupunkia,\nniin ettei siellä kukaan voinut kävellä kaduilla.\n\nSvante Sturen palatessa retkeltään, oli viimein valtionhoitajakin\nsaapunut Suomeen. Ympäri koko Ruotsia oli hän kerännyt raskaan\nsotaveron ja nostanut sotaan joka viidennen miehen. Tämän nostoväkensä\nkanssa hän nyt majaili Santahaminassa, missä nykyään Helsingin kaupunki\nsijaitsee. Hän aikoi 130:lla laivalla lähteä sotaan venäläisten omille\nrannoille ja käski nyt Svanteakin kanssansa tulemaan. Mutta tämä sanoi,\nettei hän jaksanut kauemmin olla sodassa, koska hän koko kesän oli\nyksinään saanut taistella venäläistä vastaan ja sen lisäksi oli\ntakertunut suuriin velkoihin, kun valtionhoitaja ei ollut lähettänyt\nruokaa eikä palkkaa väelle. Sten Sture haukkui tämän johdosta Svante\nherraa maanpettäjäksi, ja tämä läksi heti Ruotsiin 700 huovin kera. Nyt\nei pysynyt talonpoikainen väkikään enää valtionhoitajan leirissä, sillä\nse oli kovasti saanut kärsiä nälkää ja janoa ja heidän vaatteensa\nolivat kuluneet aivan repaleiksi. Sten Sture itsekin laski suurimman\nosan väkeään kotiin menemään. Sen vähäisen joukon kanssa, mikä hänellä\nvielä oli, hän läksi rajalle päin. Lähtiessänsä hän oli ottanut Turun\npiispalta 30 sälytystä eli lästiä rukiita[5] ja tyhjentänyt Pyhän\nHenrikin uhriaarteet; mutta hän ei sittenkään saanut muuta toimeen,\nkuin että hän jätti lisäväkeä Viipurin ja Savon linnoihin sekä\nhakkautti murroksia Pernajan pitäjästä alkaen Hämeen rajaa pitkin. --\nKovasti suutuksissaan tästä Sturen toimettomuudesta oli Maunu piispa ja\nsamoin muutkin suomalaiset yleensä. Vielä pahemmaksi kävi heidän\nmielensä, kun he saivat kuulla Sten Sturen ehdoitelleen\nvaltaneuvoskunnalle, että rauhan vuoksi heitettäisiin tuo riidanalainen\nrajareunus venäläisille. Sen lisäksi tuli vielä, että valtionhoitaja\nrupesi tekemään lähtöä Ruotsiin, koska hän pelkäsi Svante Sturen siellä\nnostavan kapinan. Tuskissaan kirjoitti nyt Maunu piispa Ruotsiin\nkirjeen toisensa perästä, valittaen että Sturen lähdettyä tämä \"kotimaa\nparka\" jäisi aivan turvatonna alttiiksi venäläisille. Sitten ei olisi\nmuu tarjona kuin tuho ja marttyyrikuolema. Hartaasti rukoili hän itse\nStureakin, ettei tämä Suomenmaata jättäisi, ja Ruotsista annettiin\nlujat vakuutukset, ettei siellä ollut minkäänlaisia kapinan hankkeita.\nMutta turhaa oli kaikki. Sten Sture ei huolinut pyynnöistä eikä\nvakuutuksista, vaan läksi kun läksikin meren yli Ruotsiin.\n\nSuomen onneksi taipuivat venäläiset juuri silloin sovintotuumiin.\nTammikuussa 1497 oli Maunu piispalla kokous Porvoossa muiden Suomen\nherrain kanssa; siellä päätettiin lähettää lähettiläitä Moskovaan, ja\nmaalisk. 3 p. oli jo välirauha kuudeksi vuodeksi jälleen sovittu.\nNäiden vuosien kuluttua ruvettiin varsinaiseen rauhan tekoon, joka\nvihdoin tuli toimeen Novgorodissa v. 1504 syysk. 14 p:nä. Kaiken piti\npysyä entisellään, niinkuin Maunu Eerikinpojan aikana oli sovittu.\nRajat vain olivat vasta tarkemmin määrättävät kummankin puolin. Näin\nloppui Iso Venäläissota, joka oli uhannut eroittaa Suomen\nRuotsinvallasta taikka ainakin supistaa maamme rajat paljoa\nahtaammalle.\n\n\n6. Sten Sture ja Hannu kuningas.\n\nSten Sturen veltot toimet Suomessa olivat Ruotsissakin nostaneet\nkaikkien mielet häntä vastaan. Talonpojat ja porvaritkin, joissa\nhänellä tähän asti oli ollut paras tuki, kääntyivät nyt nurjamielisiksi\nhäntä vastaan. Tästä saaden rohkeutta nousivat hänen aateliset\nvihamiehensä, Upsalan arkkipiispan Jaakon johtamina, viimein kapinaan\nja kutsuivat maahan Hannu kuninkaan Tanskasta. Syyksi luopumiseensa\njulistivat herrat sen, että Sture tarpeettomalla sekautumisellaan\nLiivin asioihin oli yllyttänyt venäläiset sotaan, ja sitäpaitsi niin\ntoimettomasti johtanut tätä sotaa, että suuri osa Suomea oli tullut\nvenäläisten kynsissä raadelluksi. Kolmannenkin syyn vetivät herrat\nesiin luopumuskirjeessään, joka kuitenkin on pikemmin luettava Sturelle\nansioksi, nimittäin että hän talonpojille oli antanut sananvaltaa\nvaltiopäivillä.\n\nHannu kuningas, kutsun saatuansa, ei viivyskellyt kauan, vaan saapui\nheti Ruotsiin sotajoukkoineen. Sture, nähdessään ylt'ympärillänsä\npettureita ja tultuaan tappelussa voitetuksi, lakkasi pian turhasta\nvastustuksestaan. Hannu kuningas, joka luonteeltansa oli hyvänsävyinen,\notti Sturen lempeästi vastaan. Sovinnossa hän lupasi unohtaa kaikki,\nmitä Sture valtionhoitajana oli tehnyt ja lisäksi soi hänelle lääniksi\nkoko Suomenmaan sekä Viipurin, Savon, Hämeen, Raaseporin ja Korsholman\nlinnat, ynnä vielä muitakin läänejä Ruotsissa. Näistä piti Sturen\nkuoltuakin Hämeenlinnan ja läänin jäädä Inkeri rouvalle, hänen\nleskelleen.\n\nKun sitten kuningas ja valtionhoitaja käsikkäin astuivat sisään\nTukholman linnan portista, kysyi kuningas leikillänsä: \"No, olettekohan\nvalmistanut kylliksi ruokaa ja olutta minua varten sekä vierasten\niloksi?\" Siihen vastaten osoitti Sture vain piispoja ja virkkoi:\n\"Kysykää noilta; nehän ne ovat tämän kaiken leiponeet ja keittäneet,\nsaattanevat Teidän Armollennekin tehdä samaten, kun vaan voimat\nkarttuvat.\" Sitten kun kuningas linnassa tiedusteli Sturelta\nhallitusasioita, niin kuuluu hän vielä hänelle sanoneen: \"Pahan\nperinnönpä te, Sture herra, minulle olette jättänyt tässä Ruotsissa,\nkun olette tehnyt herroiksi talonpojat, jotka Jumala on orjiksi\nluonut.\" Tämä kuninkaan moite oli suurin kiitos, minkä Sturen\nhallituksesta olisi voitu antaa.\n\nHannu kruunattiin sitten Upsalassa ja siinä tilaisuudessa lyötiin monta\nRuotsin miestä ritariksi. Tätä arvoa ei voinut kukaan muu antaa kuin\nkuningas itse. Sentähden arveleekin Ruotsin riimikronika, että tämä\nseikka auttoi Hannun pääsemistä Ruotsiin, sillä suuret aatelisnaiset\nhalusivat kiihkeästi rouvan nimeä. Siihen aikaan näet ei muita kuin\nritareja ja heidän puolisojansa sanottu _herroiksi ja rouviksi_.\n\nSturen vihamiehet olisivat mielellään suoneet näkevänsä hänen päänsä\npölkyllä. Mutta kuningas pysyi lujasti siinä, minkä Sturelle oli\nluvannut. Sääsipä lähtiessään Sturen yhdeksi niistä neljästä\nvaltaneuvoksesta, joille kuninkaan poissa ollessa uskottiin Ruotsin\nhallitus. Kadehtijat ja vihamiehet olivat tästä vimmoissaan ja\nponnistivat kaikin voimin saattaaksensa Sturen häviöön. He syyttivät\njälleen Sturea hänen toimettomuudestaan Suomen sodassa, ja vakuuttivat,\nettä Viipurin lääniläiset halusivat päästä venäläisten turviin, koska\nRuotsin valta ei heitä paremmin suojellut. Näistä kovista kanteista\npuhdistuaksensa kirjoitti nyt Sture Maunu piispalle Turkuun ja pyysi,\nettä hän hankkisi hänelle puolustuskirjeitä suomalaisilta. Jalo Maunu\nStjernkors ei silloin enää muistanutkaan sitä eripuraisuutta, mikä\nheidän välillään oli ollut Venäjän sodan aikana, vaan lähetti kohta\nkirjeen Viipurin linnan isännälle ja väelle, kaupungin pormestarille ja\nraadille ynnä maapapeille, käskien heidän kutsua talonpojat kokoon ja\nkysyä, oliko heillä mitään valittamista Sture herraa vastaan. Kirjeensä\nlopussa hän niin selvään osoitti, minkälaista vastausta hän toivoi,\nettä tuskin tarvinnee epäillä sieltä tulleen täyttä puhdistusta\nSturelle. Samana vuonna, 1498, kutsui Sture itsekin Suomessa käydessään\nTurun porvariston kokoon raastupaan. Sinne hän sitten tuli itse, piispa\nja muita Suomen herroja seurassaan, ja kysyi, oliko porvareilla mitään\nsyytä valittaa niiden voutien toimenpiteistä, jotka hänen puolestaan\npitivät linnaa ja kaupunkia hallussaan. Sielläkin vastattiin, ettei\nollut minkäänlaista kanteen syytä.\n\nMutta Sturen vihamiehet eivät kuitenkaan heittäneet, ja viimeinkin\nheidän onnistui saada kuninkaan epäluulot hereille. Hannu rupesi\narvelemaan, että Sture todella oli kovin mahtava. Sentähden täytyi\ntämän v. 1499 suostua lääneistään maksamaan 2,000 markkaa vuotuista\nveroa. Ja samana vuonna vielä, kesäkuussa, otti kuningas häneltä\ntärkeät Turun, Viipurin ja Savon linnat, joiden sijaan kuitenkin hän\nantoi muutamia pienempiä läänejä Ruotsissa. Sture ei tämän jälkeen\ntietysti ollut aivan tyytyväinen, ja muutenkin alettiin Hannun\nhallitukseen suuttua. Sillä kuningas ei pitänyt muillekaan antamiansa\nlupauksia, ja hänen voutinsa rasittivat kansaa, niinkuin muukalaiset\naina olivat tehneet. V. 1500 oli Hannu yrittänyt kukistaa\nditmarskilaisia, pientä talonpoikaiskansaa, joka asui Tanskan\nmannermaan rannoilla. Vaan Ditmarskin uljaat urhot olivat kirveillään\nkaataneet taikka soihinsa upottaneet Hannun rautaiset ritarit. Tästä\nnyt karttui ruotsalaistenkin rohkeus ja kapinan tuumat levisivät\nleviämistänsä. Tapahtuipa sitten seikka, joka viritti kytevät kapinan\ntuumat ilmivalkeaan.\n\nMe muistamme, että Hannun tekemä liitto ja yllytykset etupäässä olivat\nviekoittaneet venäläiset Suomeen. Nytpä tuli v. 1501 suuriruhtinaan\nlähettiläitä Tukholmaan, juuri kun kuningas varustausi pitämään\nherrainpäiviä Ruotsin säätyjen kanssa. Nämät lähettiläät tulivat Hannun\neteen ja esittivät Ruotsin valtaneuvosten kuullen seuraavat ruhtinaansa\nvalitukset. Ensiksi he kysyivät, oliko Hannu peräti unohtanut\nlupauksensa, minkä hän liittoa Ruotsia vastaan tehdessään oli ristiä\nsuutelemalla antanut, että nimittäin Äyräpään, Jääsken ja Savon\nkihlakunnat annettaisiin takaisin Venäjän suuriruhtinaalle, niiden muka\noikealle herralle, jolta ne väärin olivat valloitetut Ruotsin kruunun\nomaksi. Myöskin suuriruhtinas suuresti kummeksui, millä syyllä Hannu\nvaati vapaiksi ne ruotsalaiset vangit, jotka olivat joutuneet hänen\nkäsiinsä. Hannun yllytyksestähän, arveli suuriruhtinas, oli Ruotsi\ntullutkin heidän molempien viholliseksi, ja mitä väkeä ruotsalaiset\ntässä sodassa kadottivat, se, veli pyhä, tapahtui teidän tähtenne.\n\nMikä lienee Hannun mieli ollut, kun näin hänen tuumansa paljastettiin\nRuotsin herroille, ei ole vaikea arvata. Ja ruotsalaiset puolestaan\nnousivat vimmoissaan nyt ilmikapinaan. Sten Sture teki alun Taalain\nvuorilla, häneen yhtyi sitten Svante Sture ja vihdoin koko Ruotsi.\nLopulla vuotta oli Sture taaskin valittu valtionhoitajaksi, ja alussa\nvuotta 1502 antausi Tukholmankin linna. Keväällä läksi sitten Sture\nSuomeen, missä useat linnat olivatkin jo hänen väkensä hallussa. Turun\nlinna, missä Maunu Frille hallitsi, oli väkisin valloitettava.\nPiiritystä kesti kaksi kuukautta, heinäkuusta syyskuuhun saakka, ja\nlinna joutui vihdoin Sturen valtaan sen johdosta, että Frillen palkattu\nsotaväki nosti kapinan. He näet tahtoivat ryöstää kuninkaan raha-arkut\nsaaliiksensa ja aukaisivat sentähden portit Sturelle. Sen jälkeen\nViipurinkin isäntä, Eerikki Tuurenpoika Bjelke, luopui kuninkaan\npuolelta ja avasi linnansa portit.\n\n\n\n\nSVANTE STUREN AIKA.\n\n\n1. Svante Sture tulee valtionhoitajaksi.\n\nSten Sture kuoli v. 1503. Hänen kuolinvuoteensa vieressä ei seisonut\nmonta Ruotsin herraa, mutta olipa siinä yksi innokas mies ja harras\nruotsalainen, tohtori _Hemming Gad_. Tämä tiesi hyvin, että jos\ntanskanmieliset herrat saisivat aikaa juonitella, ennenkuin uudella\nvaltionhoitajalla olisi hallituksen ohjakset käsissään, niin voisi\nHannu kuningas helposti päästä takaisin Ruotsiin. Sentähden pidettiin\nSten Sturen kuolemaa vielä salassa, ja tieto siitä lähetettiin\nainoastaan Svante Sturelle. Tämä kutsui kokoon herrainpäivät\nTukholmaan, ja siinä kun asia äkkiä ilmoitettiin, eivät vastustajat\nkerinneetkään mitään sanoa, vaan Svante Sture valittiin Sten vainajan\nsijaan. Se oli tammikuussa v. 1504.\n\nMutta suomalaisten mieltä ei vielä oltu kuulusteltu, ja vähän\nepäiltävältä näytti, mitä he siihen sanoisivat. Varsinkin pelättiin,\nettä Viipurin linnan isäntä, tuo mahtava ritari _Eerikki Bjelke_, ei\nsuostuisi tähän vaaliin. Sillä Hannun hallitessa oli Bjelke ollut hänen\nsuuressa suosiossaan ja muita myöhemmin hän oli luopunut kuninkaasta.\nSentähden Svante Sture kohta toimitti Turkuun tiedon vaalistansa,\npyytäen että siihen suostuttaisiin, ja Viipuriin lähetettiin heti\nkirje, jossa Svante vakuutteli olevansa Bjelken ystävä ynnä pyysi häntä\npuheillensa Raseporin linnaan. Hän näet ei kyllin luottanut\nkirjeittensä vaikutukseen, vaan aikoi itse mennä Suomeen, sen suuren ja\ntärkeän maakunnan mieltä puoleensa taivuttelemaan.\n\nKauan ei Svanten tarvinnutkaan olla epäilyksissään; Turusta tuli pian\nse hyvä sanoma, että piispa _Lauri Suurpää_ ynnä Pohjois-Suomen\nlaamanni _Henrik Eerikinpoika Bitz_ ja Etelä-Suomen laamanni _Klaus\nHenrikinpoika Horn_ olivat kutsuneet kokoon Turun läänin aateliset ja\ntalonpojat sekä Turun kaupungin porvarit. Nämät olivat kokoontuneet\nTurun torille ja raatihuoneen balkongilta oli heille luettu uuden\nvaltionhoitajan ja valtaneuvoston lähettämä kirje vaalista. Kun sitten\noli kysytty, tahtoivatko hekin heidän päätökseensä yhtyä, olivat he\nyksimielisesti kohottaneet kätensä suostumukseksi. He olivat myöskin\nkirjeessänsä lisänneet: \"me emme tahdo Ruotsin valtakunnasta nytkään\nerota, yhtä vähän kuin esivanhempamme entisinä aikoina ovat tehneet,\nvaan tahdomme siinä olla, missä tekin, eläen ja kuollen, kärsien ja\nkokien teidän kanssanne, niinkuin meitä oikeus ja kunnia vaatii\ntekemään.\" -- Pianpa siltäkin Svante Sturen mieheltä, jonka hän oli\nlähettänyt Viipurissa käymään, tuli kirjallinen vakuutus, että Bjelke\nkaikin puolin oli myöntynyt.\n\nMutta sittenkin Svante Sture tahtoi omin silmin nähdä, miten laita oli\nSuomessa. Hän tuli Suomeen heinäkuussa ja piti Turussa kokouksen Suomen\nmiesten, aatelisherrojen, pappien, porvarien ja talonpoikien kanssa.\nEerikki Bjelke ei joutanut tulla Raaseporin linnaan, jossa häntä Sture\nkauan odotti, mutta vakuutti pysyvänsä hänelle uskollisena. Sentähden\nSvante Sture, neuvoteltuansa Suomen herrojen ja niiden ruotsalaisten\nkanssa, jotka olivat hänen seurassansa, asetti Bjelken koko Suomen\npäämaaherraksi, joka valtionhoitajan poissa ollessa saisi maassa\nvallita ja hallita, miten paraimmaksi näkisi. Häntä piti Suomen\nkaikkien virkamiesten ynnä muidenkin asukkaiden totella, aivan kuin\nitse valtionhoitajaa. Hänen huoleensa uskottiin varsinkin Venäjän\nasiat, sekä rauhan hierominen että rajojen varjeleminen.\n\nNäin saatuansa asiat vakavalle kannalle, palasi Svante Ruotsiin\nsyyskuun keskipaikoilla. Hän oli Suomeen tullut levottomana, mutta\nlähtiessänsä sieltä oli hänen sydämensä rauhallinen ja iloinen.\n\n\n2. Eerikki Tuurenpoika Bjelke.\n\nRitari Eerikki Tuurenpoika Bjelke, jolle nyt Suomen hallitus oli\nuskottu ja joka monta vuotta väsymättömällä huolella valvoi maamme\netua, ansaitsee hyvin laveampaa mainetta. Hän oli sukuansa\nruotsalainen. Hänen isänsä, ritari, valtaneuvos ja marski Tuure\nTuurenpoika Bjelke, Kråkerumin ja Räfvelstadin herra, oli aikanansa\nollut mahtava mies; äiti Inkeri Körning oli suurta tanskalaista sukua.\nMinä vuonna Eerikki Tuurenpoika oli syntynyt, siitä ei ole yhtään\ntietoa, vaan luultavasti tapahtui se 15:nnen vuosisadan keskipaikoilla.\nEi ole tietoa meillä siitäkään, milloin hän ensin alkoi kotimaatamme\npalvella, mutta syytä on arvella sen olleen vuosisadan seitsemännellä\nkymmenellä. Vanhemman Sten Sturen aikana oli jo Eerikillä ollut useat\nkerrat milloin mikin linna hallussansa. Hän oli Hannu kuninkaan\nerinomaisessa suosiossa, niinkuin jo mainittiin, ritarin kultakannukset\nja valtaneuvoksen arvo hänelle taisi tulla jo osaksi Hannun\nkruunausjuhlassa. Pian hän myöskin nähtiin isäntänä Viipurin tärkeässä\nlinnassa. Sentähden pysyi Bjelke kuninkaalle uskollisena kauemmin kuin\nkukaan muu, ja lähetti vasta 1502 luopumuskirjeen Hannulle. Siitä\nsaakka hän yhtä lujasti pysyi Sturein puolella, ja turhaan Hannu v.\n1505 yritti häntä puolelleen houkutella. Bjelke heti lähetti kuninkaan\nkirjeen Ruotsiin Svante Sturelle, kysyen, mitä hänen piti siihen\nvastata.\n\nSuomen ylimaaherrana ei Bjelke saanut paljon lepoa nauttia. Sillä\nkahtaalta uhkaili silloin vaara Suomennientä. Mannermaan rajalta\nvenäläinen yhä ahdisteli, ja Tanskan meriväki hävitti rantamaita.\nLähellä Venäjän rajaa asuen, Bjelke aina piti tarkasti silmällä\nlevottomien naapuriensa hankkeita. Hän lähetteli vakoojia heidän\nmaahansa tiedustelemaan, hän sovitteli rajalaisten riitoja, hänen\nlähettiläitään kävi alinomaa rajalinnojen pajarien puheilla, jopa\ntoisinansa tulivat itse suuriruhtinaankin eteen. Näin onnistui Bjelken\naina saada venäläiset hillityksi, joka kerta kun he Tanskan\nyllytyksistä kiihtyen uudestaan nostivat riitaa rajoista. V. 1504 oli\nkyllä, niinkuin tiedämme, sovittu välirauhasta; vaan v. 1506 sai jo\nHannu kuningas uuden liiton toimeen uuden suuriruhtinaan, Vasili IV\nIivananpojan kanssa. Pariin vuoteen ei tästä kuitenkaan vielä ollut\nmitään hätää, koska Venäjä samaan aikaan kävi sotaa tatarilaisten sekä\npuolalaisten kanssa, ja jälkimäiset raatelivat pahasti heitä useassa\ntappelussa. Mutta tehtyään rauhan näiden kanssa suuriruhtinas v. 1509\nalkoi kiivaammin varustautua Suomea vastaan ja yltyi yhä kopeammaksi\nvaatimuksissansa. Hänen piti muka saada koko maamme omakseen taikka\nainakin 15 peninkulmaa pitkä ja 14 leveä rajareunus Viipurin ja\nSavonlinnan lääniä. Sittenkin Bjelke sai hänet jälleen hillityksi, ja\nv. 1510 päätettiin uusi välirauha. Kolmen vuoden perästä piti\nkummaltakin puolin tultaman kokoon Vuoksen tienoille. Silloin tuo\nriidanalainen raja oli yksin neuvoin käytävä ja tehdyn sovinnon tuli\nnyt pysyä 60 vuotta edelleen.\n\nItäisen rajan varjeleminen, joka Bjelkelle tuotti niin paljon huolta,\noli myös epäilemättä aiheena erääseen hänen yritykseensä, joka todistaa\nhänen suurta älyänsä. Molempien rajalinnojen, Viipurin ja Savonlinnan,\netäisyys toisistaan sekä vaikeat kulkuneuvot tekivät vaikeaksi, usein\nmahdottomaksi ennättää hyvissä ajoin toisesta toiseen avuksi. Sentähden\npäätti Bjelke kaivannolla yhdistää Suomenvedenpohjan ja Saimaan vedet\nniin, että alukset pääsisivät koko välin kulkemaan. Kaivanto pantiinkin\nalulle, vaan työ jäi pian kesken, luultavasti rahan ja työvoimien\npuutteesta sekä rajan rauhattomuuden tähden. Parasta se muuten taisikin\nolla. Silloin näet ei vielä osattu sulkuja rakentaa niinkuin tätä\nnykyä. Kun kaivanto olisi rantaharjanteen puhkaissut, olisivat siis\nSaimaan vedet estämättä päässeet tulvailemaan Viipurin rantamaiden yli\nja luultavasti upottaneet sen peräti. Bjelken yrityksen jälkiä on\nnytkin vielä nähtävänä lähellä Saimaan kanavan alkua.\n\n\n3. Tanskan merirosvojen hävitykset Suomessa.\n\nSten Sturen kuoltua oli Hannu taaskin hieronut sovintoa ruotsalaisten\nkanssa, vaan pian hän oli nähnyt, ettei hän hyvällä saisi heitä\nsuostumaan. Siitä syystä oli hän taaskin ruvennut sotakeinoihin. Me\nolemme nähneet, kuinka hän venäläisiä yllytti Suomeen hyökkäämään. Hän\nitse puolestansa kävi sotaa Ruotsin etelärajoilla ja lähetti joka kesä\nItämerelle suuria laivaparvia. Nämät Hannun laivat harjoittivat mitä\njulmimpia merirosvojen töitä. Uljaitten ja armottomien päällikköjensä,\nJöns Holgerinpoika Ulfstandin, Otto Ruudin ja Severin Norrbyn johdolla\nhe purjehtivat merta ristin rastin, ryöstäen kaikki laivat, jotka\nRuotsin tai Suomen rannoilta uskalsivat ulota. Kaukaisemmille\nmatkoille, Lybeckiin tai muihin Saksan kaupunkeihin, ei Suomen\nlaivurien tietysti ollut lähtemistäkään. He vain välistä kiiruhtivat\nmeren yli Ruotsiin tai Vironmaalle, suolaa ja muita tarpeellisimpia\ntavaroita noutamaan. Mutta siinäkin oli pujahtaminen surman suun\nsivuitse, sillä Naissaaren takana, Räävelin edustalla, oli aina\nvihollinen väijymässä. Kun nämät merirosvot olivat jonkun laivan\nsaaneet käsiinsä, he tavallisesti tappoivat enimmän osan väkeä. Eikä\nsiinä kyllä että tappoivat, vaan he kiduttivat heitä myöskin hirveällä\ntavalla. Kädet, jalat vangeilta ensin silvottiin ja sitten vasta\nheitettiin miesparat meren pohjaan. Harvat heidän kynsistänsä pääsivät\nniin eheinä kuin kerran muutamat raumalaiset.\n\nOli näet kuusi Rauman laivaa joutunut merirosvojen käsiin. Nämät\nsulloivat kaikista aluksista parhaat tavarat yhteen laivaan ja panivat\nviisi omaa miestänsä ynnä kolme Rauman porvaria sitä Gotlantiin\nviemään. Gotlanti kuului silloin Tanskan vallan alle ja oli\nmerirosvojen paras pesäpaikka. Jo alkoi laiva perille lähestyä, ja\nVisbyn linna tuli näkyviin; silloinpa muuan rosvoista piloillansa\nosoitti sormellaan yhtä tornia. \"Kas tuossa\", irvisteli hän vangeille,\n\"saatte monta pirun yötä kokea!\" Tästä silmittömästi tuskastuen, vangit\näkkiä karkasivat rosvojen kimppuun. Heidän onnistui päästä\ntanskalaisten ja sen paikan väliin, missä aseita talletettiin. Näin\njoutuivat aseettomat rosvot pian tappiolle; kolmelta pää halkaistiin ja\nkaksi heittäytyi mereen, maalle uidakseen. Mutta pelastuneet\nraumalaiset käänsivät riemuiten laivan kokan kotiinpäin, ja perille he\npääsivät onnellisesti, tuoden paljon kalliimman lastin laivassaan, kuin\nmitä heillä lähtiessä oli ollut.\n\nNäitä Tanskan rosvoja ei aina ollutkaan kovin suuret joukot, mutta\nSuomen herrojen velttous oli syynä siihen, että he kuitenkin saivat\npaljon vahinkoa aikaan. Bjelke kyllä oli valpas tässä niinkuin\nmuissakin toimissaan. Hänen sota-aluksensa saattoivat aina Suomen\nkauppalaivoja, taikka jos missä vahinkoa oli tehty, ne karkoittivat\nmerirosvot ja ryöstivät usein saaliit heidän käsistään. Niin säilyivät,\nniinkuin hän itse kirjeessä mainitsee, hänen lääninsä, Viipurin rannat\nja laivat jotenkin eheinä. Mutta joka paikkaan eivät Bjelken laivat\nkerinneet, ja muut Suomen herrat olivat kovin hitaita auttamaan.\n\nRosvot eivät muuten tehneetkään tuhoa ainoastaan merellä; vähä väliä he\nkävivät rantojakin hävittelemässä, ja niitä oli vielä paljon vaikeampi\nvarjella kuin laivoja. Äkkipäätä he laskivat laivoillansa johonkuhun\nrantaan, ryöstivät, polttivat likimpiä kyliä, ja olivat tavallisesti jo\npitkän matkan päässä, ennenkuin linnoista joutui sotaväkeä apuun tai\nseudun talonpojat kerkesivät paikalle suurin joukoin. Olipa kuitenkin\nrannan talonpojilla kaikellaisia keinoja, joilla he rosvoilta kokivat\nvarjella itseänsä. Salmien suuhun he upottivat kiviä tai löivät\nseipäitä, jotta vihollisten laivat tarttuisivat niihin kiinni. Tai kun\nulkosaariin asetetut vartijat ilmoittivat rosvojen tulevan,\nkokoontuivat talonpojat rannan äyräille. Sieltä he ampuivat nuolensa\nvihollista vastaan ja vierittivät veneitten päälle suuria kiviä.\nMyöskin kerrotaan heidän sahanneen rannasta kyliin johtavien teitten\nvarsilla puut tyvestä poikki, jotta ne töin tuskin pysyivät pystyssä,\nmutta sivukulkijain tärinästä romahtivat päälle. Ulkosaarissa taas,\nmissä vihollisen tiedettiin käyvän puita hakkaamassa, viritettiin\npehkuihin jousia, jotka miehen astuessa päälle lennättivät nuolen\njänteestään. Myöskin olivat ahdistetun kylän miehet välistä\npakenevinansa eri haaroille, ja kun vihollinen hajosi heitä takaa\najamaan, he salateitä myöten kokoontuivat jälleen yhteen ja tappoivat\nrosvot yksitellen.\n\nVarsinkin kerrotaan kahdesta tanskalaisten retkestä, jotka olivat kovin\ntuhoisia Suomelle. Toinen oli käynti Ahvenanmaalla v. 1507, toinen\nTurun kaupungin hävitys v. 1509.\n\nAhvenanmaalla olivat rosvot käyneet jo kerran ennenkin, vaan silloin,\nv. 1505, oli Kastelholman isäntä, Eerikki Juhananpoika Vaasa,\nvarustanut heille niin tuliset tervetuliaiset, että he kiireimmiten\nkarkasivat laivoihinsa takaisin.\n\nMutta toisin kävi v. 1507. Suuret laivaparvet olivat jo kesän alussa\nsaapuneet Suomen vesille, ja Bjelke oli kauan kehoitellut Suomen\nherroja varustamaan voimiansa, jotta miehissä karkoitettaisiin\nviholliset, jotka väijyivät Räävelin edustalla. Mutta toimesta ei\ntullut tekoa, ja niin kerkesi vihollinen kenenkään estämättä saada\ntyönsä tehdyksi. Keskellä heinäkuuta tulivat he Ahvenanmaalle,\npolttivat siellä Kastelholman poroksi ja ryöstivät maakuntaa sillä\ntavalla, että viimein talonpojat sekä papit heille suorittivat suuren\npolttoveron, jotta he eivät peräti hävittäisi heitä. Lunnaat saatuansa\nläksivät rosvot jälleen matkoihinsa, vieden laivoissansa summattomat\nsaaliit ynnä Eerikki Bjelken veljenkin, Sten Bjelken, joka oli linnassa\nollut isäntänä. Rosvojen lähdettyä saapui sinne vihdoin apuväkeä\nSuomesta. Siinä oli piispa Juhana Olavinpojan huoveja viisikymmentä ja\nsaman verran valtionhoitajan omaa väkeä; Eerikki Bjelke oli lähettänyt\n30 ja Inkeri rouva, vanhemman Sten Sturen leski, oli Hämeenlinnasta\npannut parveen 24 miestä. Suomen apuväen lipussa oli Sturen vaakuna\njoka kulmassa ja keskellä paistoi punainen risti. Jos tämä joukko olisi\najoissa tullut avuksi, niin tanskalaiset olisivat palanneet senkin\nkerran tyhjinä. Vaan nyt suomalaiset löysivät linnan raunioina ja koko\nAhvenanmaan melkein autioksi hävitettynä.\n\nVuonna 1508 olivat suomalaiset suuressa pelossa ja varustivat\nvastarintaa kaikin voimin, sillä huhu oli levinnyt, että kuningas itse\naikoi kesällä tulla suuren sotajoukon kanssa Suomeen. Mutta kesä kului\nrauhassa; ainoastaan kova nälkä rasitteli silloin maatamme. Sitä\nverisempi oli sitten kesä 1509. Suuri Tanskan laivasto ilmaantui\njälleen Suomenlahdelle. Sen päällikkönä oli _Otto Ruud_, joka ei\ntuntenut pelkoa, vaan ei myöskään sääliä eikä armoa. Tanskalaiset\ntaaskin valloittivat Ahvenanmaan ja karkasivat sitten yöllä elokuun\n2:ta päivää vasten Turkuun. Helppo on arvata, miten säikähtyneinä Turun\nporvarit kavahtivat vuoteiltaan, kun heitä ei herättänyt päivän\nkultainen koite, vaan palavien talojen leimu; kun heidän korviinsa\neivät soineet laitumelle lähtevien lehmien kellot, vaan sotatorven\ntoitotukset ja poloisten veljiensä parku. Julmasti menetteli vihollinen\nTurussa. Tuomiokirkosta ryöstettiin kalkit, pyhäin kuvat, piispan\nsauvat ja messupuvut ynnä kaikki muut kalliit tavarat. Porvareilta\nriistettiin kaikki, mitä vaan hengen takana oli. Monta pormestaria,\nraatimiestä, pappia ja muuta väkeä surmattiin surkealla tavalla, ja\nrikkaimmat, joista oli toivo saada suuret lunnaat, vietiin laivoihin\nvangeiksi. Ne, jotka olivat päässeet pakoon tätä verisaunaa, piilivät\nsitten pitkät ajat mailla, eivätkä uskaltaneet palata entisille\nasuinsijoilleen. Kauan, rosvojen lähdettyäkin, seisoivat puotien ovet\nja talojen portit seposelällään ja koko kaupunki oli tyhjänä ja\nautiona.\n\nPari viikkoa pysyivät tanskalaiset Turussa ja alkoivat linnaakin jo\npiiritellä. Vaan sitä he eivät kyenneetkään valloittamaan, ja\nsyvemmälle maahan tunkeutumasta estivät heitä piispa Juhana Olavinpojan\nvankat varustukset. Kun näin aika kului ja suomalaisten joukko\nkarttumistaan karttui, päättivät viholliset viimein lähteä. Heidän\nlaivansa kulkivat alas Aurajokea ja siis aivan linnan tykkien suitse,\nvaan monta miestä ei heiltä siinä kuulu hukkuneen, sillä linnassa ei\nsattunut olemaan taitavata tykkimestaria. Kokonaan ei vihollinen\nkuitenkaan lähtenytkään pois, vaan siirtyi ainoasti Hankoniemen\nedustalle. Siellä se vielä vähän aikaa viipyi, vaatien polttoverona\nTurun kaupungilta ja lääniltä 12,000 markkaa sekä saman verran piispan\npuolesta. Sillä ehdolla hän lupasi hävityksistänsä lakata. Lieköhän ne\nrahat saanut vai ei, siitä ei ole tietoa, vaan viikkoa myöhemmin oli\nlaivasto lähtenyt. Ainoastaan kuusi pientä laivaa oli jäänyt jäljelle,\njotka ryöstelivät Uudenmaan rantoja ja estivät Suomen laivoja\npääsemästä Vironmaalle. Lähtiessään olivat rosvot uhanneet tulla\ntakaisin Mikonpäiväksi taikka ainakin seuraavana keväänä. Silloin oli\nmuka Suomi valloitettava kokonaan tai ainakin hävitettävä aivan\nautioksi. Hädissään pyysi nyt piispa apua Ruotsista, lisäten että\nmuuten rahvas tuskissaan antautuisi viholliselle. Niin oli nytkin\ntoisin paikoin tapahtunut ja toisin paikoin oli sitä vain väkisin saatu\nestetyksi.\n\nVuosi 1510 ei tuonut kuitenkaan sitä tuhoa mukanaan, mitä oli uhattu ja\npelätty. Päinvastoin lakkasi nyt sota muutamiksi vuosiksi. Kun se\nuudestaan leimahti rajummin riehumaan, oli jo Svante Sture monta vuotta\nmaannut haudassansa ja niin myös Hannu, hänen vihamiehensä.\n\n\n\n\nSTEN STURE NUOREMPI JA KRISTIERN TYRANNI.\n\n\n1. Ruotsi ja Suomi joutuvat Tanskan vallan alle.\n\nSvante Sturen sijaan valittiin v. 1512 valtionhoitajaksi hänen poikansa\nSten Sture, lempeä ja kansanmielinen mies, ja Tanskan kruunu jäi v.\n1513 perinnöksi Hannun pojalle Kristiernille. Alussa vallitsi nyt\nmuutamia vuosia välirauha Ruotsin ja Tanskan välillä, mutta pian syttyi\nsota uudestaan. Sten Sture riitautui Upsalan mahtavan ja\npahanluontoisen arkkipiispan, Kustaa Trollen kanssa, ja nyt toivoi\nKristiern saavansa eripuraisen Ruotsin valloitetuksi. Hän jo syksyllä\n1516, ennenkuin välirauha oli loppunutkaan, ryöstätti yhden Ruotsin\naluksen ja yritti seuraavana kahtena kesänä sotavoimalla päästä\nRuotsiin. Mutta tyhjäksi kävivät nämät hänen retkensä, sillä Sten Sture\nruotsalaisineen piti urhoollisesti puoltansa. Suomessa hävittelivät\nnäinä vuosina venäläiset, jotka Kristiern oli yllyttänyt rauhaa\nrikkomaan, ja v. 1517 tanskalaiset merirosvot ryöstivät rannikoita.\n\nRauhassa vieri vuosi 1519; sillä Kristiern varusteli nyt kaikkia\nvoimiaan, jotta hänen ei kolmattakin kertaa täytyisi häpeällä peräytyä.\nHän vaati suuria veroja kaikilta säädyiltä Tanskassa sekä Norjassa; hän\nperi langoltaan, Saksan keisarilta Kaarle V:nneltä, puolisonsa\nperinnön; hän keräsi sotajoukot omista maistansa ja palkkasi lisäksi\nsotaan harjaantunutta väkeä Skotlannista sekä Saksanmaalta. Hänen\nliittolaisensa, Ranskan kuningas Frans I lähetti 2,000 oivaa miestä\ntaitavien päällikköjen johdolla. Sen kaiken lisäksi hän toimi siten,\nettä paavi määräsi hänet toimeenpanemaan sitä pannaa, joka oli\njulistettu Ruotsia vastaan, koska arkkipiispa säätyjen toimesta oli\npantu viralta.\n\nNäin maallisilla ja hengellisillä aseilla varustettuna, marssi\nKristiern tammikuussa 1520 Ruotsin eteläisen rajan yli.[6] Åsunden\njärven jäällä, liki Bogesundin kaupunkia Länsi-götinmaalla, oli hänellä\nSten Sture vastassa 10,000 talonpojan kanssa. Kukaties olisi tässä\nvoitu vastarintaa tehdä, mutta heti tappelun alussa sai Sture\ntykinluodin reiteensä, ja hänen väkensä hämmästyksissään hajosi pian\npakosalle. Sten Sture vietiin Tukholmaan, mutta hän kuoli jo ennen\nsinne pääsyänsä. Nyt sai Kristiern melkein miekan lyömättä Ruotsin\nvaltaansa. Sturen kuolema oli ruotsalaisten rohkeuden lamauttanut, ja\nmissä vähänkin yritettiin vastustella, siinä saattoi aatelisherrojen\npetos tanskalaiset voitolle. Viimein ei ollut koko Ruotsissa muuta\npaikkaa valloittamatta kuin Tukholman kaupunki linnoineen. Siinä\nhallitsi Sturen jalo leski _Kristina Gyllenstjerna_, ja hänen\nympärilleen olivat kokoontuneet kaikki Ruotsin vapautta rakastavat,\nrohkeat miehet. Väkisen ei olisi siis ollut helppo sitä saada, mutta\nkavaluutta sekään ei kestänyt kauan. Kristiern lähetti linnalaisten\npuheille tohtori Hemming Gadin, joka ennen oli uskollinen ruotsalainen;\nmutta nyt oli miehen mieli peräti muuttunut. Hän vakuutti Kristinalle,\nettei tämä muka kuitenkaan kauan aikaa jaksaisi puolustaa Tukholmaa;\nsentähden olisi parempi hyvällä luopua siitä, jolloin voisi tinkiä\nitselleen hyvät ehdot. Gadin neuvosta Kristina antoikin alussa\nsyyskuuta Kristiernille Tukholman avaimet, ja tämä lupasi puolestaan,\nettä Kristina ja kaikki hänen miehensä saisivat pitää hengen sekä\ntavaransa. Kristinalle päälle päätteeksi luvattiin Hämeenlinna ja\nKokemäen kartano. Hänen miestensä joukkoon olivat tässä sovinnossa myös\nSuomen herrat luetut, jotka eivät vielä olleet suostuneet Tanskan\nvaltaan.\n\nSuomen herroja oli Kristiern jo kesäkuussa kutsunut luokseen tulemaan.\nKutsukirjeessä olivat mainitut: Turun piispa _Arvi Kurki, Åke\nYrjänänpoika Tott_, Hämeenlinnan haltija, _Tönne Eerikinpoika Tott_,\nViipurin isäntä, _Klaus Henrikinpoika Horn_, Etelä-Suomen, ja _Henrikki\nSteninpoika Renhufvud_, Pohjois-Suomen laamanni, ynnä myös Satakunnan\nlaamanni _Knuutti Eerikinpoika Kurki_. Mutta nämät herrat eivät\nhuolineet, eivätkä tohtineetkaan noudattaa kutsumusta. Poissa he\npysyivät sittenkin, kun Kristiern kutsui heidät kruunaukseensa.\n\nSillä välin oli kuningas, Tukholmaan päästyänsä, lähettänyt Suomeen\nHemming Gadin sotajoukkoineen. Kristiern tiesi, että Gad Suomessa oli\nvanhastaan hyvin tuttu ja siis paremmin kuin kukaan muu voisi saada\nSuomen miehet suostumaan uuteen valtaan. Tässä toivossa Kristiern ei\npettynytkään; Gad piti puheita, ja Suomen herrat itsekin näkivät\nvastustuksen turhaksi. Niin onnistui Kristiernin ennen vuoden loppua\nsaada kaikki Suomen linnat haltuunsa. Niistä eroitettiin entiset\nisännät ja sijaan pantiin Tanskan tai Saksan miehiä, joista on\nsuurimman maineen saanut Turun linnan isäntä, ritari _Tuomas Wulff von\nGrevensdorp_, paremmin tunnettu _Tuomas junkkarin_ nimellä.\n\n\n2. Kristiernin verilöylyt.\n\nKuningas Kristiern oli säälimätön ja julma luonteeltaan. Hän oli isänsä\nvielä eläessä ollut varakuninkaana Norjassa ja häntä vastaan nostetun\nkapinan rangaistukseksi mestauttanut niin monta sen maan aatelisista,\nettei sen ajan jälkeen Norjassa ole enää aatelisia ollut muuta kuin\nnimeksi. Nyt hän oli päättänyt Ruotsissakin tehdä samaten. Sillä\ntavoin, toivoi hän, tulisivat päällikköjen puutteessa kaikki kapinat\nmahdottomiksi ja Ruotsi voitaisiin alentaa Tanskan maakunnaksi,\nniinkuin Norja jo oli ollut jonkun aikaa. Tätä tuumaa toimeenpannessaan\noli Kristiern menetellyt viekkaasti ja varovaisesti. Hän oli ollut\nunohtavinaan, mitä Ruotsin miehet häntä vastaan olivat tehneet, ja\nsuosivinansa heitä niinkuin omaa kansaansa. Siten hän viihdytti Ruotsin\nherrojen pelon, ja he saapuivat kaikki kuninkaan käskystä kruunaukseen.\nTämä vietettiin Tukholmassa marraskuun 6 p:nä 1520.\n\nSeuraavana päivänä käskettiin parhaat Ruotsin miehet linnaan kuninkaan\npuheille. Sielläpä he kohta havaitsivat joutuneensa satimeen. Kun\ntulivat sisään, portit paiskattiin heti kiinni ja sitten ruvettiin\nheitä vastaan oikeutta pitämään. Heitä syytettiin siitä, että he olivat\npanneet arkkipiispan viralta ja rikkoneet sillä kirkkoa ja uskoa\nvastaan. Tästä rikoksesta heidät kaikki tuomittiin hengiltä. Marraskuun\n8 p:nä vangitut herrat vietiin Tukholman Isolle Torille ja siellä\nheidät mestattiin toinen toisensa jälkeen. Siinä sai nyt surmansa kaksi\npiispaa, kolmetoista ritaria ja valtaneuvosta, kaupungin kolme\npormestaria ja viisitoista etevintä porvaria. Seuraavana päivänä tätä\nteurastusta vielä jatkettiin ja joukoittain ripustettiin mestattujen\nherrojen palvelijoitakin hirsipuihin. Tästä eivät päässeet itse maansa\npettäjätkään, jotka tanskalaisia olivat auttaneet, sillä Kristiern\ntahtoi perinjuurin musertaa Ruotsin aatelin. Lampena seisoi veri Isolla\nTorilla ja kolmatta päivää makasivat runnellut ruumiit maassa,\nennenkuin ne vietiin pois ja poltettiin tuhaksi. Se oli _Tukholman\nverilöyly_, jonka historia on säilyttänyt kauheimpien muistojen\njoukossa.\n\nPienempiä verilöylyjä pantiin sitten toimeen useissa Ruotsin\nkaupungeissa ja pian tuli vuoro myös Suomen herroille. He eivät olleet\nsaapuneet kruunaukseen ja siten olivat säilyneet verilöylystä\nTukholmassa. Mutta Suomenkin linnojen isännille oli Kristiern\nlähettänyt surmakäskyt. Niin mestattiin vielä marraskuussa Åke\nYrjänänpoika Tott samassa Hämeenlinnassa, jonka haltiana hän vähää\nennen oli ollut, ja joulukuussa saivat Raaseporin edustalla laskea\nkaulansa pölkylle Niilo Eskilinpoika Baner ja itse Tanskan ystäväkin\nHemming Gad. -- Muita Suomen herroja silloin vielä säästettiin ja\nvarsinkin näkyi nyt piispa Arvi Kurki päässeen Kristiernin erinomaiseen\nsuosioon. Kuningas hänelle kirjoitti hyvin ystävällisesti, suoden\nhänelle milloin minkin edun; ja Kurkikin puolestansa oli olevinaan\nkuninkaalle hyvin uskollinen. Mikä Kristiernillä mahtoi olla syynä, kun\nhän näin säästi ja suosi yhtä Sturen hartainta ystävää, se on ja\npysynee iäti salaisuutena. Kentiesi hän oli jo niin varma vallastaan,\nkun enin osa Ruotsin herroja makasi haudassa, ettei luullut\ntarvitsevansa tappaa tähteitä, vaan mietti, miten ne suosiolla vetäisi\npuoleensa.\n\n\n\n\nKRISTIAN TYRANNI JA KUSTAA VAASA.\n\n\nIäksi päiviksi näytti nyt Ruotsin vapaus olevan veriin hukutettu; mutta\npäinvastoin tämä veri olikin vain ikäänkuin virvoittava sade vapauden\noraalle. Luultavasti olisi pelko, niinkuin Kristiern toivoi, hillinnyt\nRuotsin kansan kostonhimoa ja vapaudenhalua, jollei joku etevämpi mies\nolisi heille tarjoutunut johtajaksi. Mutta semmoinen päällikkö olikin\njo aivan lähellä. Se oli nuori _Kustaa Eerikinpoika Vaasa_.\n\nHän oli syntynyt v. 1496 ja oli samaisen Eerikki Vaasan poika, joka v.\n1505 piti Kastelholman linnaa hallussansa. Kohta syntymästä asti\nennustettiin Kustaasta erinomaista sankaria; sillä hänellä oli\nsyntyessään ollut päässä niinkutsuttu \"voittolakki\". Kasvaessaan\nosoittautuikin hän hyvin hilpeäksi ja älykkääksi, ja hänet lähetettiin\nSten Sture nuoremman luokse sotatemppuja sekä ritarin tapoja oppimaan.\nTätä opettajaansa hän seurasi kaikkiin sotiin tanskalaisia vastaan ja\nurhoollisuudellaan saattoi nimensä jo silloin mainioksi. V. 1518 sai\nkuitenkin Kristiern hänet ynnä muita Ruotsin herroja petoksella\nkäsiinsä ja vei ne vangiksi Tanskan maalle. Kustaa Vaasa annettiin\nerään sukulaisensa, tanskalaisen ritarin, haltuun ja sai siellä koko\nvuoden 1519 pelolla sekä harmilla katsella tanskalaisten suuria\nsotavarustuksia ja kuulla heidän hävyttömiä kerskauksiaan. Viimein hän\nei malttanut enää, vaan karkasi pois, vaikka oli luvannut pysyä\nalallaan.\n\nRuotsiin monen mutkan perästä päästyänsä kesällä 1520, yritti Kustaa\nkohta nostaa kansaa vierasta valtaa vastaan. Mutta talonpojat toisin\npaikoin eivät tohtineet nousta aseisin Tanskan ylivoimaa vastaan,\ntoisin paikoin eivät tahtoneetkaan; sillä heidän mielestään oli uuden\nkuninkaan hallitus varsin hyvä. Eihän se heille tehnyt pahaa, vaikka\nherroja hätyytteli, ja olihan nyt suola paljo huokeammassa hinnassa,\nkoska ei mikään enää estänyt merikulkua.\n\nVielä päätti Kustaa Vaasa uudistaa yrityksensä Taalainmaalla, ennenkuin\nhän kaikesta toivosta luopuisi. Taalain miehethän olivat vanhastaan\nmainitut Ruotsin urhokkaimmaksi, vapaudelle hartaimmaksi väestöksi.\nTottahan he nytkin olisivat yhtä valmiit nostokäskyä tottelemaan.\nLukemattomat vaivat ja vaarat uhkasivat uljasta nuorukaista sekä\nmatkalla Taalainmaalle että myös hänen siellä kuljeskellessansa. Sillä\ntanskalaiset, jotka olivat saaneet tiedon hänen vehkeistään, hakivat\nhäntä joka paikasta. Kerrankin oli Kustaa, talonpoikaiseksi rengiksi\npuettuna, rikkaan Antti Pietarinpojan, Rankhyttan isännän palvelukseen\nruvennut. Mutta pian huomasivat muut palvelijat, ettei hän ollut\ntottunut heidän työhönsä eikä myöskään tavoiltaan heidän kaltaisensa.\nSattuipa eräs palvelustyttö näkemään silkkisen paidankauluksen, joka\nsarkanutun alta pilkisti esiin. Siitä tuli viimein ilmi, kuka hän oli,\nja vaikka isäntä ei pettänyt häntä, ei hän myöskään tohtinut kauemmin\npitää häntä luonaan.\n\nToisen kerran hän oli metsämies Sven Elfinpojan mökissä Isalassa.\nAstuupa tanskalainen soturiparvi sisään, tiedustellen pakolaista. Surma\nolisi siinä Kustaan perinyt, ellei emäntä neuvokkaisuudellaan olisi\npelastanut häntä. Hän kohotti leipälapionsa, jolla hän juuri toimi\nuunin edessä, ja löi sillä Kustaata selkään, sanoen: \"Mitäs tässä\nvieraita ällistelet, lurjus? Pois riiheen eloa puimaan!\" Kustaa riensi\nulos tuvasta, eikä tanskalaisille sattunut mieleenkään, että tuo\ntalonpoikaiseukon kurittama renki olisi voinut olla heidän haettavansa\nherra. Kauemmin ei kuitenkaan tohdittu pitää Kustaata täälläkään, vaan\nSven läksi viemään häntä muualle, olkikuorman sisään peitettynä.\nMatkalla tulivat taas tanskalaiset vastaan ja katselivat kuormaa\nepäluuloisesti. Usean kerran he pistivät keihäillään olkiin,\nkoetellakseen oliko siinä ketään sisässä. Mutta Kustaa ei virkkanut\nsanaakaan, vaikka yksi pisto sattui häneen. Veri, joka haavasta rupesi\nvuotamaan, olisi kuitenkin antanut hänet ilmi, jollei Sven taas olisi\nkeksinyt sukkelaa keinoa. Hän leikkasi hevoselleen haavan reiteen, ja\nkun tanskalaiset huomattuansa verijäljet, vähän ajan päästä ajoivat\nheitä takaa, osoitti hän heille, mistä muka veri oli vuotanut.\n\nNäin onnistui Kustaan päästä eheänä kaikista vaaroista; mutta hänen\nnostokehoituksensa eivät taalalaisiinkaan pystyneet. Tuskissaan,\nepäilyksissään läksi hän siis Norjaan pakenemaan, josta hän toivoi\npääsevänsä Saksaan. Mutta likellä rajaa saavutti hänet sukkela\nhiihtäjä. Se oli taalalaisten sanansaattaja, joka pyysi häntä palaamaan\ntakaisin. Etelästä tulleet uudet sanomat tanskalaisten julmuudesta\nolivat vihdoin yllyttäneet Taalain kansan ja saaneet sen mielen\nmuuttumaan.\n\nNiinkuin lumivyöry vuorilta riensi nyt Kustaa Vaasa alussa vuotta 1521\ntaalalais-joukkoineen tanskalaisten päälle, joka paikassa saaden\nlisäväkeä ja murtaen, musertaen häntä vastaan lähetetyt parvet. Syksyn\ntultua oli koko Ruotsi vapaana, Tukholman linna yksin vain oli vielä\nvihollisen vallassa. Syyskuussa valittiin vapauttaja valtionhoitajaksi.\n\n\n2. Ensimäinen sota Suomessa.\n\nUuden valtionhoitajan ensimäisiä toimia oli sotajoukon lähettäminen\nSuomeen. Siksi hän valitsi kelpo väkeä ja sääsi erään _Niilo\nArvinpojan_ päälliköksi. Alapäällikkönä seurasi myös aatelismies\nAhvenanmaalta, _Henrikki Juhonpoika_, Hagan herra. Sinne mennessään he\nvalloittivat Kastelholman ja Ahvenanmaan, mutta heidän lähdettyään\nanasti Tanskan uljas amiraali, Severi Norrby, sen jälleen\nkuninkaallensa. Lopulla vuotta vasta lähetettiin sinne Ruotsista\nuudestaan sotaväkeä; silloin se valloitettiin jälleen, ja pysyi sitten\nruotsalaisten käsissä.\n\nSuomen mantereella yhdistyi heti Ruotsin väkeen aatelismiehiä ja\ntalonpoikia suurin parvin; sillä sielläkin kyti salainen viha Tanskan\nvaltaa vastaan. Näin karttuneella joukollaan taisi Niilo Arvinpoika\npian ruveta Turun linnaa saartamaan. Mutta sitä vahvaa varustusta ei\nvoinutkaan ensi-iskulla kaataa. Niilon joukolta puuttui myös alussa\ntykkejä sekä ruutia. Siinä suhteessa he kuitenkin pian saivat apua\nKuusiston hovista; jalo piispa Kurki lähetti tykkinsä ynnä\nampumavaransa, ja myös kaikki palveluksessansa olevat huovit.\nLisäjoukot olivatkin piirittäjille hyvin tarpeellisia; sillä linnassa\noli Tuomas junkkarilla vahvasti väkeä, enimmäkseen sotaan tottuneita\nsotilaita Saksanmaalta. Linnan muurilla ammui tiheässä tulikitoja, ja\nkellarit olivat ahdetut täyteen muonaa sekä ampumavaroja. Juuri vähä\nennen piirittäjäin tuloa oli paljon näitä tarpeita ynnä myöskin\nlisäväkeä tuotu linnaan. Näin varustettuna eivät linnalaiset\nhuolineetkaan istua muurien takana odottaen piirittäjien\npäällekarkauksia; he vähä väliä itse hätyyttelivät niiden leiriä.\nMuutamalla tämmöisellä retkellä saivat he useita Ruotsin herroja\nvangeiksensa. Silloin ilmaantui surkea näky kauhistuneitten\npiirittäjien silmien eteen. Muurin päälle pystytettiin hirsipuut, jotta\nne näkyivät hyvin kauas, ja niihin hirtettiin äsken saadut vangit ynnä\nmonta muuta vankia, joita linnassa oli ennestään. Näiden hirtettyjen\nparissa oli myös Niilo Arvinpojan oma veli.\n\nTämä oli vain alku niihin hirmutöihin, joita Tuomas junkkari harjoitti\nTurun linnan isäntänä. Tammikuussa 1522 lähetti Kristiern joka paikkaan\npäälliköilleen käskyn, että heidän tuli tappaa kaikki heidän hallussaan\nolevat Ruotsin ja Suomen miehet; ei pitänyt edes niitäkään\nsäästettämän, jotka olivat uskollisia olleet. Kuningas näet alkoi jo\nvoittoaan epäillä ja tahtoi vimmoissansa kuitenkin tehdä vielä niin\npaljo vahinkoa kuin mahdollista. Muutamat päälliköistä eivät tätä\njulmaa käskyä totelleet; Severi Norrby esim. ei sallinut tehdä\nväkivaltaa yhdellekään vangillensa. Mutta Tuomas junkkarissa oli juuri\ntämmöisen käskyn täyttäjä; heti sanan saatuansa hän ryhtyi verityöhön.\nSilloin sai moni ennen säästyneistä herroista laskea päänsä pölkylle.\nSe oli loppu Tönne Eerikinpoika Tottin, se Henrikki Steninpoika\nRenhufvudin, se myös Tuomas junkkarin oman uskollisen sihteerinkin,\njonka ainoa rikos oli se, että hänet ruotsalainen äiti oli synnyttänyt.\nMonta muuta halvempisukuisista vietiin suoraa päätä hirsipuuhun; kaikki\ntuomiotta, tutkinnotta ja papin avuttakin surmattiin.\n\nEpäilemättä olisi näin käynyt kaikkien muidenkin linnassa olevien\nRuotsin ja Suomen miesten. Mutta erään herran sukkela kavaluus sai\nloput pelastetuksi. Tämä oli _Eerikki Fleming_, Suomen aatelissukua.\nHän oli aina ollut kovasti vihaavinansa Kustaa Vaasan joukkoa, ja oli\nsiten päässyt Tuomas junkkarin täyteen luottamukseen ja suosioon. Nyt\npyysi hän saadakseen hyökätä piirittäjien leirin kimppuun. Sen Tuomas\njunkkari salli mielellään, sallipa myöskin, että hän itse saisi valita\nseuraajansa. Fleming kokosi nyt linnan väestä kaikki Ruotsin ja Suomen\nmiehet ynnä niiden lisäksi muutamia tanskalaisia näön vuoksi. Sitten\nhän oli joukkoineen yöllä lähtevinänsä leiriä vastaan. Mutta salaa hän\noli leiriin lähettänyt sanan Niilo Arvinpojalle. Kun sitten linnalaiset\nhiljaa hiipien olivat tulleet leiriä likelle, karattiin sieltä heitä\nvastaan. Samassa kääntyivät myös Flemingin omat miehet, ja vähäinen\ntanskalaisjoukko tapettiin yksin neuvoin.\n\nNäin oli vaihtelevalla onnella taisteltu koko talvi; mutta kevään\ntullen painui voitto Tanskan puolelle. Niinpian kuin meri jälleen\nläikkyi laineina, purjehti Severi Norrby suuren laivaston ja sotajoukon\nkanssa Itämerelle. Ensin hän meni Tukholmaan viemään ruokaa ja muuta\napua; sitten hän vei koko väkensä Turun linnan avuksi. Semmoista voimaa\nvastaan ei Niilo Arvinpojan joukko kestänyt. Toukokuun 22 p.\nvetäytyivät he Turusta Hämeenlinnaan päin. Lähtiessään vielä\nräjähyttivät ilmaan ruutikellarin, joka heillä oli pohjoispuolella\nAurajokea. Tuosta syttyi kaupunki palamaan ja, mikä säästyikin, sen\nryöstivät Norrbyn miehet kaikki tyyni.\n\nJanakkalassa Niilo Arvinpoika jälleen pysähtyi, aikoen Hiitin sillan\ntakana yrittää vastarintaa. Siellä hän odotti muutamia päiviä\nvihollisten tuloa, vaan ne eivät tohtineetkaan niin kauas ulota\nlaivoistansa. Nyt pidettiin suuri sotaneuvottelu Hiitin leirissä ja\npäätettiin erota kahdelle haaralle. Koska ei kuitenkaan kyetty\nseisomaan Norrbyn voimia vastaan, niin piti Eerikki Flemingin ja Niilo\nArvinpojan suurimman joukon kanssa mennä Ruotsiin Kustaa Vaasan luokse,\nja Suomeen jäi vain pieni parvinen, jonka piti Niilo Grabben johdolla\nvastustaa tanskalaisia.\n\nEi piispa Kurjenkaan sopinut Suomessa enää pysyä. Kerran oli\nkuninkaallinen peto kyllä armahtanut häntä; mutta piispan viime tekojen\nperästä olisi viipyminen merkinnyt varmaa kuolemaa. Piispa pakeni\nsentähden maata myöten Raumalle, jossa hänellä oli laivansa. Sieltä hän\npurjehti sitten Ulvilan[7] kaupunkiin. Mutta kun sinnekin läheni\nTanskan väkeä häntä tavoittelemaan, hän astui jälleen laivaan, aikoen\nhakea turvaa Ruotsissa, Kustaa Vaasan luona. Hänen kanssaan pakeni\ntuomiokirkon dekani Konrad ynnä useampia kanunkeja; paitsi näitä oli\nvielä laivassa paljon aatelisrouvia ja neitoja Suomesta. Toukok. 22 p.\nhe olivat jo päässeet Ruotsin rannoille, Öregrundin kaupungin\nedustalle, ja riemuiten he kiittivät Jumalaa onnellisesta matkastaan.\nMutta äkkiä nousi hirveä myrsky, joka särki laivan kallioon, niin että\nse upposi miehineen tavaroineen päivineen. Se oli loppu piispa Arvi\nKurjen, viimeisen katolisen piispan Suomen maassa.\n\n\n3. Tuomas junkkarin loppu.\n\nNäin oli sota Suomessa päättynyt ja Tanskan valta jälleen vahvistettu.\nSeveri Norrby sai voitostansa suuret palkinnot. Kesäkuussa antoi\nKristiern hänelle Kuusiston linnan ynnä ne maat, jotka olivat kuuluneet\npiispa vainajalle. Ja syyskuussa sai hän vielä lisäksi Raaseporin ja\nHämeenlinnan ynnä koko sen läänin, mikä Turun linnan alla oli\nvanhastansa ollut. Näistä lääneistään piti Norrbyn saada kaikki verot\nsekä sakot, vaan puolestaan oli hänen siitä pitäminen 400 ratsumiestä\nkuninkaan palvelusta varten.\n\nSillä välin oli Tuomas junkkarikin saanut ansaitun palkan\nhirmuteoistaan. Koska Ruotsin väki Suomesta oli lähtenyt ja jäljelle\njääneestä vähäisestä joukosta ei näkynyt olevan pelkoa, oli Norrby\nkäskenyt Tuomas junkkaria Tukholmaan apua viemään. Hänen piti koota\nympäri Suomen niin paljon ruokavaroja, kuin vain irti läksi, ja viedä\nne Tukholman linnaväelle. Tämän käskyn Tuomas hyvin toimitti ja läksi\njo heinäkuussa matkalle. Hänellä oli suuri joukko lastilaivoja ja\nniiden suojana muutamia sota-aluksia.\n\nMutta Kustaa Vaasa oli saanut tiedon tanskalaisten tulosta ja pannut\nlaivansa Tukholman saaristoon väijyksiin. Siinä he niemen takana\npiilivät muutamien peninkulmien päässä Tukholmasta, Furusundin\ntienoilla. Päällikkönä oli urhea ja taitava Eerikki Fleming. Tulipa\nsitten Tuomas junkkari laivoineen niille paikoille ja pitkältä muiden\nedellä riensi pieni jaala-alus. Sen piti edeltäkäsin tiedustella tietä\nja vaaran huomattua palata siitä tietoa antamaan. Ruotsalaiset pysyivät\naivan hiljaa piilossaan ja antoivat jaalan kulkea niemen taakse, niin\nettei sitä pääjoukolle enää näkynyt; silloinpa he äkkipäätä karkasivat\npäälle. Ennenkuin jaalan väki oli kerinnyt vastarintaan ruveta tai edes\njälkeentulevia veljiänsä varoittaa, oli jo laiva ruotsalaisten\nvallassa. Tanskalaiset vietiin nyt Ruotsin laivoihin, vaan jaalaan pani\nFleming uljaimmat miehensä puettuina vangittujen vihollisten pukuihin.\nSitten käännettiin jaalan kokka ympäri ja laskettiin täyttä vauhtia\nvihollista kohti.\n\nSen nähdessään luuli Tuomas junkkari saavansa tärkeitä sanomia. Hän ei\nmalttanutkaan odottaa jaalan tuloa, vaan soudatti itsensä venheellä\nvakoojaansa vastaan. Aluksen partaalle tultuaan hän huusi\nluullotellulle väelleen: \"No, mitä kuuluu nyt?\" johon vastattiin:\n\"Hyvää vaan\"; ja nyt kapusi hän kiireesti kannelle tarkempia tietoja\nkuulemaan. Mutta tuskin oli hän päässyt ylös, kun hän huomasi, mihin\nhän oli puuttunut. Hän yritti hypätä veneeseensä takaisin, mutta\nsamassa hänet kaapattiin kiinni ja sidottiin. Samaten kävi muidenkin,\njotka venheessä olivat häntä seuranneet. Nyt karkasi Fleming koko\nvoimineen tanskalaisten päälle ja nämät, päättä, päälliköttä häilyen,\njoutuivat pian tappiolle. Ruotsalaisten käsiin joutui koko laivasto\nmiehineen, tavaroineen. Yksi laiva vain, Suomen Prinssi nimeltään, ei\nruvennut antautumaan millään ehdolla. Keskipäivällä oli sota alkanut ja\nillan hämärässä laiva vielä yhtä urhokkaasti piti puoliaan Ruotsin koko\nvoimaa vastaan. Vihdoin ei ollut muuta neuvoa kuin ampumalla sytyttää\nse palamaan. Niin Suomen Prinssi paloi ja upposi aaltoihin, mutta\nviholliselle ei se suonut itseään saaliiksi.\n\nTuomas junkkari vietiin vankina Kustaa Vaasan luokse ja tuomittiin\nkohta kuolemaan. Hän olisi ritarina ollut miekalla mestattava, mutta\nsitä kunniaa ei suotu hänelle. Verikoirana oli hän raadellut Ruotsin ja\nSuomen miehiä ja sentähden hänen piti kuolla koiran tavalla. Hänet\nhirtettiin niininuoralla tammen oksaan.\n\n\n4. Tanskan vallan kukistus Suomessa.\n\nKristiern oli Tanskassakin nostanut kaikkien vihan itseänsä vastaan.\nAateli hänelle oli vihoissaan siitä, kun hän tahtoi vapauttaa heidän\norjansa, ja he pelkäsivät myöskin, että heidänkin viimein kävisi\nsamoinkuin ruotsalaisten herrojen Tukholman verilöylyssä. Papit häntä\nvihasivat siitä syystä, että Kristiern puolusti Lutherin oppia ja\ntahtoi ryöstää kirkon tavarat kruunun omaksi. Ja talonpojatkaan eivät\naina ymmärtäneet, että Kristiern piti heidän puoltansa, vaan kiroilivat\nraskasten verojen vuoksi. Vihdoin nousivat aatelisherrat v. 1523\nilmikapinaan ja kutsuivat kuninkaaksi Tanskaan Holsteinin herttuan\nFredrikin. Kristiern, niinkuin kaikki julmaluontoiset, oli arka\npelkuri; hän siis ei ruvennutkaan vastarintaa tekemään, vaan mätti\naarteensa laivoihin ja läksi niillä Amsterdamiin Hollantiin. Sieltä hän\nvielä useat kerrat yritti päästä takaisin valtaansa, vaan joutui\nviimein Fredrikin käsiin ja sai loput ikäänsä viettää kauheassa\nvankitornissa. Hän kuoli vasta v. 1559.\n\nTämä Tanskassa vallitseva eripuraisuus oli tietysti eduksi\nruotsalaisille. Fredrikin, joka monta vuotta pelkäsi Kristiernin\nhankkeita, täytyi kokonaan heittää Ruotsin kruunu mielestänsä. Sen\nolikin Ruotsin kansa Strengnäsissä v. 1523 yksimielisesti pannut Kustaa\nVaasan, pelastajansa, päähän. Kohta sen jälkeen aukesivat hänelle\nviimein Tukholmankin portit, ja niin oli Tanskan vallan viimeinen\njäännös perattu Ruotsista. Mutta Suomi vielä kitui vieraan vallan alla.\n\nSinne oli, niinkuin tiedämme, jäänyt pieni joukkonen Niilo Grabben\npäällikkyyden alle. _Niilo Maununpoika Grabbe_, Grabbakan herra, oli\nollut ensimäisiä, jotka syksyllä 1521 yhtyivät Niilo Arvinpojan\nparveen. Hän oli uljas ja rivakka herra ja juuri oikea mies siihen\nvirkaan, jonka Niilo Arvinpoika lähtiessään oli hänelle uskonut. Pienen\njoukkonsa kanssa ei hän tietysti voinut yrittääkään linnojen\nvalloittamista tai tanskalaisten karkoittamista Suomesta. Mutta\nkuitenkin hän saattoi väsyttää vihollista pienellä sissisodalla, tehdä\nvastusta siellä ja täällä ja pitää heitä alinomaisessa levottomuudessa.\nSiltä varalta Grabbe hankki itselleen muutamia suuria veneitä, joilla\nhän pujahteli Uudenmaan ja Turun saaristossa hätyytellen varsinkin\nKuusiston ja Raaseporin linnojen ja Porvoon kuninkaankartanon väkeä.\nMilloin hän itse tai muiden vakoojiensa kautta oli saanut vihiä, että\nTanskan väkeä oli tullut kyliin, souti hän yöllä hiljaa veneillänsä\nrantaan. Hiljaa hiipien hän lähestyi vihollisten majoja; jos vartijoita\noli, tapettiin ne ennenkuin he saivat äänen kurkustaan. Sitten pantiin\novien ja ikkunoiden salvat kovasti kiinni ja viritettiin talo tuleen.\nNäin tanskalaiset kaikki paloivat, tai surmattiin pihalla kun pyrkivät\nulos. Tällä tavoin kuuluu hän usein saaneen kaksi tai kolmekin sataa\ntanskalaista hengiltä, vaikkei hänellä itsellään ollut miehiä kuin\ntoistakymmentä. Kun sitten suuremmat joukot linnoista tulivat näitä\ntuhotöitä Grabbelle kostamaan, pötki hän paikalla veneisiin ja pujahti\nRääveliin piiloon.\n\nNäin oli Grabbe toista vuotta yksinään lyönyt leikkiään Tanskan huovien\nkanssa. Mutta nyt piti leikin muuttua täydeksi todeksi. Elokuussa 1523\nlähetti Kustaa kuningas Suomeen veljekset _Eerikki ja Iivari Flemingin_\nja niiden seurassa jommoisenkin joukon. Siinä oli Ruotsin ja Suomen\nmiehiä ja paraat saksalaisesta palkkajoukosta. He tulivat ensiksi\nKuusiston linnan edustalle. Päiväkauden he linnaa ampuivat, vaan sitten\nkävivät rynnäköllä käsiksi ja pääsivät kohta voitolle. Jos senaikuinen\nkertomus lienee uskottava, niin ei olisi yhtään miestä kaatunut Kustaan\nväestä. Kuusistosta läksivät voittajat Turkua vastaan, jossa Maurits\nOldenborg seisoi Tanskan joukon kanssa. Tämä ensin aikoi ruveta\nvastustamaan, vaan saatuansa tiedot vihollisjoukon voimasta, pakeni\nHämeen kautta Viipuriin. Näin pääsivät Flemingien miehet miekan\nlyömättä kaupunkiin ja 12:na päivänä heille linnakin antausi. Nyt he\nlähettivät väkensä eri haaroille. Yksi joukko valloitti Raseporin ja\ntoinen sai Hämeenlinnan käsiinsä. Kolmannen joukon oli Grabbe vienyt\nViipuriin. Rolof Matinpoika, Viipurin isäntä, ei ruvennutkaan turhaan\nvastarintaan; hän vaan pyysi saada itse antaa linnan avaimet\nFlemingille. Tämä riensi sinne muutamien päivien perästä, ja\nlauvantaina pyhän Dionysion päivän jälkeen eli lokak. 10 p. avattiin\nportit hänelle. Ehdoksi oli Rolof pannut vain, että hän itse ja hänen\nkaikki väkensä, saksalaiset, tanskalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset,\nsaisivat vapaasti mennä mihin tahansa ja viedä tavaransa mukanaan.\nViipurista vei sitten Rolof väkensä Inkerin, Viron ja Liivinmaan kautta\nKönigsbergiin Preussiin. Sieltä hän luuli pääsevänsä Kristiernin\nluokse, mutta heitä noutamaan lähetetty laiva pantiin takavarikkoon ja\nRolof väkineen antausi Preussin ritarien palvelukseen.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Kanslerin virkaan kuului kaikki, mitä kuninkaalla oli\nkirjoittamista.  Siihen aikaan eivät tavallisesti muut kuin papit\nosanneet lukea eikä kirjoittaa, jonka vuoksi suuret herrat pitivät\npappeja kirjureinansa.\n\n[2] Monstransi oli tähden tapainen, monisäteinen risti, jota messua\npidettäessä vähä väliä nostettiin, jolloin seurakunta kumartui alas\nmaahan.\n\n[3] Katoliset uskovat ihmissielun tulevan ruumiin kuoltua\npuhdistustuleen (kiirastuleen), josta se sitten pääsee taivaan\nautuuteen pikemmin tai myöhemmin sen mukaan, kuinka paljon messuja sen\npuolesta pidetään.\n\n[4] Mongolit olivat alkupuolella 13:tta vuosisataa alistaneet koko\nVenäjän veronalaiseksensa.\n\n[5] Lästiin luettiin siihen aikaan tavallisesti 12 tynnyriä viljaa.\n\n[6] Tanskan vallan alle kuuluivat silloin vielä Skoonen, Hallannin ja\nBlekingin maakunnat Etelä-Ruotsissa.\n\n[7] Ulvila, nykyisen Porin emä, oli ylempänä Kokemäenjoen varrella.\n\n\n\n"]