[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4Y-cQMdGToVOs62VytSRQIrjGC2p8SbhqAmGpDNlyJw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},67,"Ihmiskohtaloja","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"67-jarnefelt-arvid-ihmiskohtaloja","67__Järnefelt_Arvid__Ihmiskohtaloja",null,"romaani",[],[],"fi",1895,26107,159544,false,13681,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Ihmiskohtaloja\" by Arvid Järnefelt is a novel written in the late 19th century. The story begins with a poignant scene at a busy dock where diverse groups of people gather to send off travelers on a ship heading abroad. Among them, a group of spirited university students stands out as they bid farewell to a friend, proclaiming their vision of a new era filled with hope and ideals. The narrative introduces several key characters, including a young bride and groom departing for their honeymoon, and a devout woman named Friida, who is on a spiritual mission to spread faith and hope.  At the start of the novel, a sense of urgency and mingled emotions fills the air as the last bells toll for the ship’s departure. The varied scenes depict the vibrant life of those saying goodbye—students filled with zeal, a bridal party caught in a mix of joy and sorrow, and a group of believers sending off someone to preach the Gospel. Friida, the central figure of the spiritual narrative, engages deeply with a fellow traveler, encouraging them to find solace and strength in faith. As the ship sets sail, the initial chapter paints a rich tableau of human connection, societal struggles, and personal destinies that hint at broader themes of activism, love, and existential journeys to be explored throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[],275,"Romaani alkaa helsinkiläiseltä laivalaiturilta, jossa kolme erilaista ihmisjoukkoa – aatteelliset ylioppilaat, hääpari ja uskovaiset – jättävät hyvästejä. Teos tarkastelee näiden ryhmien edustajien elämänpolkuja, uskonnollisia vakaumuksia ja moraalista kasvua 1800-luvun lopun yhteiskunnassa.","Arvid Järnefeltin 'Ihmiskohtaloja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 67.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","IHMISKOHTALOJA\n\nKirj.\n\nArvid Järnefelt\n\n\nOtava, Helsinki, 1895.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n\nI.\n\n\nViimeisen edellinen kellonsoitto helähti suuren, ulkomaille lähtevän\nlaivan kannelta. Ihmiset liikahtivat laiturilla ja hätäisimmät\nrupesivat jo jättämään hyvästiä toisillensa.\n\nVäkeä oli paljon, sekä lähteviä että erittäin niiden saattajia.\n\nJa näistä viimeisistä herätti suurinta huomiota joukko ylioppilaita ja\nsilinteripäisiä nuoria-herroja, jotka saattoivat ulkomaille lähtevää\ntoveriansa. He olivat tulleet suuressa joukossa, niinkuin tehdään\nmielenosoitusta varten, olivat asettuneet yhteen kokoon, melusivat,\nnauroivat ja puhuivat yhtaikaa, toinen toistaan kovemmin. He hyvin\ntiesivät olevansa pääasia koko laiturilla, eivätkä sentähden ollenkaan\nvälittäneet siitä, että ihmiset katselivat heihin suu auki. He eivät\nolleet pääasia ainoastansa täällä laiturilla, vaan olivat tätä nykyä\nkoko maassa. Heitä katsottiin joka paikassa samalla uteliaisuudella ja\nosanotolla. Sillä heillä oli -- niin he sanoivat -- uuden ajan avaimet\nkäsissään, uudet aatteet ja uudet tehtävät.\n\nEi kukaan huomannutkaan heidän rinnallaan muita lähtijöitä laiturilla.\n\nMutta jos tarkasteli, niin olisi siellä ihmistulvassa kyllä nähnyt\npaljon semmoista, mikä tavallisissa oloissa olisi ihan ensimmäisenä\nhuomiota puoleensa vetänyt.\n\nVasemmalla, laiturin toisessa päässä, teki näet lähtöä nuori\npariskunta -- häämatkallensa. He olivat tulleet sulhaspoikineen ja\nmorsiustyttöineen ja koko hääväkineen, kaikki koristettuina kukilla,\nseppeleillä, sini- ja valkonauhaisilla rusettiloilla, loistavissa\njuhlapuvuissa, herrat frakeissa, pelkkää valkoista kaulassa ja\nrinnassa. Varmaan he kaikki olisivat käyttäneet vähemmän kukkia ja\nkoristuksia, jos olisivat aavistaneet tätä väentungosta laiturilla ja\nlaivalla. Sillä nyt rutistui ja lytistyi kaikki. Ja koko loistoa ei\nkatsellut kuin joku piika siellä täällä ja nekin oikeastaan kääntyneinä\nsinne herroihin päin. Kaikki aikeet hurrata laivan lähtiessä -- jäivät.\n\nLaiturin oikeassa päässä, missä oli väljin tila, oli myöskin\nkatseltavaa. Siellä seisoi joukko miehiä ja naisia mustissa puvuissa,\nmuita hiljaisempina ja totisempina. Se oli joukko uskovaisia. He\nsaattoivat matkalle nuorta uskonsisarta, jonka olivat kastaneet ja\nliittäneet kirkkoonsa. Seuraavana yönä, kuin kaste oli tapahtunut, oli\nHerran enkeli ilmestynyt hänelle unessa ja sanonut: \"Friida, nouse ylös\nja varusta itsesi matkalle, sillä ensimmäisellä laivalla, joka rannasta\nlähtee, tulee sinunkin lähteä; yhden päivän ja yhden yön kuluttua\npysähdy sille laiturille, johon laiva silloin pysähtyy, mene kyliin ja\njulista siellä taivaan valtakuntaa!\" -- Tämän unen hän oli kertonut\nveljille ja sisarille, ja heidän joukossaan ei ollut kuin yksi mieli\nsiitä, että Friidalle oli tapahtunut ilmestys, ja että hänen oli heti\nlähteminen. He katsoivat kaikki häneen hartaalla osanotolla,\nkuuntelivat hänen sanojansa ja panivat niihin suuren merkityksen. Ja\nhän näytti itsekin kuuntelevan itseänsä, ei ylpeänä omasta arvostaan,\nvaan niinkuin hän olisi kuullut korkeamman hengen puhuvan hänen omalla\nsuullansa.\n\nOli myöskin paljon semmoisia, jotka lähtivät ilman saattajia. Ne oli\npieni lauma siirtolaisia. Ne tulivat säkkineen ja kamsuineen, eivät\nhuomanneet mitään tavattomampaa asiain tilaa laiturilla, tunkeutuivat\neteenpäin rynnäten herrojen keskitse, joista useita raapasivat\nkirstuillaan tai tulivat töytäisseeksi, ja menivät jälekkäin, kukin\nkäyttäen hyväkseen ensimmäisen tekemää vakoa väkijoukossa, suoraa päätä\netukannelle.\n\nKun kolmas soitto lämähti, olivat ne jo kaikki siellä paikoillaan.\nNiitä oli kirjava joukko miehiä ja naisia, toiset nojasivat laivan\nlaitaa vastaan, toiset kurkistivat takaa. Useimmat olivat humalassa,\nnäyttelivät pulloja, melusivat, löivät kämmeniään yhteen ja asettelivat\nlakkejaan takaraivolle.\n\nKeskikohdalla laivaa, etu- ja takakannen välillä seisoi jo Friidakin.\nKääntyneenä pois kaikesta maailman hälinästä hän silmäili luopumatta\nvaan jääviä uskon veljiä ja sisaria, jotka seisoivat laivan ääressä\nihan hänen allansa ja ääneti ja yhtä luopumatta katsoivat ylös häneen.\nYksi ja toinen heistä puhutteli häntä, sanoen hyvästiksi jonkun\nmielilauseen Paavalilta tai psalmeista. Friida silloin, rauhallisesti\nhymyillen ja miettimättä hetkeäkään, vastasi samaten jollakin\ntekstillä, ja hänen vastauksensa oli aina niin sattuva ja niin paljon\npuhuva, että tyytyväisyyden humaus joka kerta levisi uskovaisten\nparveen. Mitä toiveita he kiinnittivät Friidaansa, mikä kallis Jumalan\nlapsi hän oli heidän silmissään, mikä maailmalta peitetty aarre liikkui\nhänen ujossa, nöyrässä ja vaatimattomassa olennossaan, joka katosi muun\nlaivalla olevan väen rinnalla ulkonaisesti huomaamattomaksi ja\nmerkityksettömäksi, mutta hengessä kohosi ruhtinaaksi tuhansien\nyli! -- --\n\nTakakannella oli nyt nuori pariskunta anastanut huomattavimman sijan.\nHe seisoivat vierekkäin, uppoutuneina kukkiinsa, nojasivat hiukan\ntoisiinsa. Heidän silmänsä kiilsivät ja heidän poskipäänsä punottivat\nmonivaiheisen hääpäivän tuhansista vaikutuksista. Sulhasen valkosen\nkaulahuivin oli matkalaukun remmi työntänyt ihan syrjään, hän ei sitä\nhuomannut.\n\nUrhoollisesti säilyttäen sulhaselle sopivan hymyilevän ilmeen\nkasvoillansa hän piteli vasemmalla kädellään morsianta vyötäisistä ja\noikealla silloin tällöin heilahutti nenäliinaa, kun katse kohtasi\njonkun saattajista. Välistä hän kääntyi puhumaan morsiamelle. He\nkatsahtivat toisiinsa, vaihtoivat jonkun sanan, ja taas katsoivat\nsaattajiin. -- Morsian itki liikutuksesta ja kaipauksesta semmoisella\nsydämmellisyydellä, että olisi voinut ihmetellä, miksi hän ollenkaan\nläksi. Erittäinkin kun useat saattajista myöskin itkusilmin surivat\ntapahtuvaa eroa. Kuitenkin, sekä morsiamella että hänen omaisillaan\nkaiken surun alla tuntui olevan tieto, että niin sen piti olla. Mitä\nmerkitsevät hellyyden tunteet ja kyyneleet silloin kuin on kysymyksessä\nniin tärkeä askel kuin avioliitto! Se on välttämätön, ja tunteilla ja\nkyyneleillä on paikkansa vaan siinä sivulla. Korkeampi maailman\njärjestys vaatii.\n\nJa kun kerran niin on, niin ei muuta kuin lähteä vaan pikemmin. Miksi\nse laiva viivyttelikään niin äärettömästi. Oli vaikea näin kauan katsoa\nsilmiin jääviä, keksimättä mitä heille enää sanoisi tai huutaisi. Ja\nsuu ja kaikki kasvot alkoivat jo väsyä ilmaisemaan eronhetken tunteita.\nVälistä katsekin pakeni ihmisistä ja kiintyi jonnekin syrjään,\nesimerkiksi vedenrajaan, missä pienet laineet hipoivat laiturin\nvihertynyttä kylkeä, ja ajatus takertui uteliaisuudella seuraamaan eikö\nyksikään laineista olisi niin korkea, että ylettyisi kostuttamaan tuota\npoikittain menevää hirttä; -- \"tuo laine ylettyy varmaan, -- eipäs! no tuo\nnyt ihan varmaan, -- eipäs!\" -- Erittäin sopivia ajatuksia, kun oli kysymys\nelämän tärkeimmästä hetkestä, uneksitusta, haaveksitusta häämatkasta\nulkomaille! -- --\n\nSe oli se ylioppilaiden saattama herra, joka aikaansai viivytyksen.\nHänellä näytti olevan loppumattomasti sanomista heille ja heillä\nhänelle.\n\nJa kapteeni, sen sijaan että olisi suuttunut ja käskenyt vetää laudat\nsisään, tähysteli vaan lainkaan hätäilemättä alas korkealta\nkomantosillalta, sääret hajalla, kumartuneena käsiensä varaan matalia\nkaidepuita vastaan.\n\nVihdoin hän kuitenkin oikasihe ja katsoi kultaketjuista, raskasta\nkelloaan.\n\n-- Hyvät herrat, aika on lähteä.\n\nMutta lähtevä toveri laiturilla käänsi miellyttävät kasvonsa ylös\nkapteeniin, ja, pannen leikillisesti kätensä sydämmelle, sanoi\nkuuluvalla äänellä:\n\n-- Herra kapteeni, te tiedätte, että minä olen tuomittu lähtemään, --\nsäälikää maanpakolaista. Ainoastaan muutama minuutti!\n\nKapteeni naurahti ja kumartui taas kaidepuita vastaan. Mutta\nlaivamiehet kärsimättöminä rupesivat vetämään lautoja sisälle.\n\nSilloin hän hyppäsi ylös keskelle noususiltaa, kääntyi laiturille päin,\nja sanoi kovalla, sytyttävällä äänellä:\n\n-- Karkoitettuuna minä lähden teidän joukostanne, minä olen viheltänyt\njulkisessa paikassa ja minä olen yllyttänyt teitä sopimattomiin\nmielenosoituksiin. Onko se muka minun poikamaisuuteni, joka on ollut\nheille niin vastahakoinen? Onko se tuo hetkellinen epäjärjestys, minkä\nme aikaansaimme, joka on herättänyt heidät talviunestaan? Ei.\nSyvemmällä ovat syyt, ja suurempi on meidän rikoksemme. Me olemme\nviheltäneet heille itselleen. Ja he ovat ymmärtäneet, että me olemme\ntyytymättömät heihin, tapaan, millä he kansamme julkisia laitoksia\njohtavat. Ystävät! he ovat erottaneet minut teidän seurastanne. Ja\nlähtiessäni ei minulla ole teille muuta sanomista kuin: älkää unohtako\nsillä välin viheltämisen taitoa...\n\n-- Hyvä, hyvä, hyvä! huusivat hänelle muut laiturilta.\n\n... älkää unohtako, sanon minä, viheltämisen taitoa, niinkauan kuin on\nniitä, jotka paukuttavat heille käsiään! Te olette kansan pyhän tahdon\npalvelijat. Te tiedätte, mitä kansa tahtoo, te tunnette sen\nsuonissanne, te tunnette sen sydämmenne sykinnässä! Te tiedätte, että\nte elätte tätä tahtoa toteuttaaksenne, ja sentähden, jos se vaatii\nteitä vastarintaan, niin te nousette vastarintaan, tottelevaisina sen\nkäskylle, huolimatta mistään seurauksista teidän yksityiselle\nhenkilöllenne, huolimatta siitä, että teidät karkoitetaan tai teiltä\nriistetään vapautenne. Hyvät herrat! Me olemme vannoutuneet kansan\ntahdon tulkeiksi, ja meidän yksityinen kohtalomme, meidän vähäpätöiset\npersonalliset haittamme eivät saa hankaluuttaa tämän tahdon\ntoteutumista! -- --\n\n-- Hyvä, hyvä! huusivat laiturillaolijat.\n\n-- Minä tiedän, etten ainoastaan minä yksin, vaan jokainen teistä,\ntuntisi ilon täyttävän sydämmensä, jos hän, karkoitettuna, veisi\nmukanaan tiedon, että hän kärsii vaan seurauksia uskollisuudestaan\nkansan tahdolle!\n\n-- Hyvä, hyvä, hyvä! räjähti taas kuin yhdestä suusta laiturilta.\n\nMutta kapteeni tuli nyt itse alas noususillalle, otti puhujan\nkäsivarresta ja pakotti nauraen laivaan.\n\nLaudat vedettiin siinä silmänräpäyksessä sisälle, köydet irrotettiin,\nja laiva alkoi samassa verkalleen eritä laiturista.\n\nMutta puhuja oli jo ylimmällä kannella.\n\n-- Minä tulen takasin! huusi hän sieltä. Katsokaa, että silloin on\nylhäällä oppositsionin puhdasvärinen lippu! Eläköön meissä kansan pyhä\ntahto, sammumatta, vähenemättä, -- eläköön Suomen tulevaisuus!\n\n-- Eläköön! kajahti alhaalta vastaan valtavana äänivirtana. Eläköön --\neläköön! sadoista suista.\n\nHuuto kasvoi kasvamistaan ja tempasi mukaansa suuren joukon syrjäistä\nyleisöä. Laidempana harvat olivat kuulleet, mitä oli sanottu, tai\nselvään ymmärtäneet, miksi piti huutaa, mutta jokainen huusi täydestä\ninnosta, niinkuin olisi hyvin hyvästi sekä kuullut että ymmärtänyt.\nKatupojatkin juoksivat joka haaralta paikalle ja yhtyivät kimakoilla\näänillään. Laivassa huusi koko etukannen väestö, heilutellen lakkejaan.\nNaiset, sekä lähtevät että jäävät, alkoivat kaikkialla huiskutella\nnenäliinojaan, ja samassa kajahti laiturilla rivakka ylioppilaslaulu --\n\"Jos sydän sulla puhdas on\" -- laivan edetessä hiljaa ulapalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta sitten kuin laivasta asti ei enää voinut erottaa maalla olevaa\nväkijoukkoa ja kun käännyttiin aavalle, matkustajat huomasivat\ntoisensa.\n\nKaikki melu oli yhtäkkiä vaijennut. Kuului vaan koneen säännöllinen,\nkumea jyskähteleminen jostakin syvältä jalkojen alta, veden tasainen\nkohina kokasta ja aaltojen läiskähtävä murtuminen sivuilta. Tässä\näänessä oli selvä aikomus kuulua samallaisena monta vuorokautta\nyhtämittaa. Ja senvuoksi kaikki matkustajat, sen kuultuansa, heti\nheräsivät äskeisestä mielialasta rannalla, ja ymmärsivät, missä he\nolivat, -- että oli erottu maasta, jätetty ystävät ja tutut, ja\nkuljettiin aukealla ulapalla, -- että keskellä tätä aukeaa tyhjyyttä oli\nvaan pieni laivan pinta-ala, jossa he matkustajat nyt kaikki olivat,\nhyvin lähellä toisiansa, ihan sattuman yhteen tuomina, tuntemattomina\nja vieraina toisilleen. He katsahtelivat toisiinsa jonkinlaisella\nepäluulolla ja epäluottamuksella: kuka sen tietää vaikka tässä vielä\njoutuisi riitaan hyteistä tai muista etuoikeuksista, ja kaikissa\ntapauksissa on parasta antaa heti itsestään se käsitys, ettei tässä\nnyt niinkään vaan nokalle hypätä. Kas, kas tuota muljosilmää\nkauppiasta, kuinka se levittelekse kaikkialle, aivan kuin olisi\nkotonaan. Tuonkin tuossa pitäisi tietää, että jos hänen tuttavansa\nhänelle siellä hurrasivat, niin täällä hän oli tuntematon, ja sai\ntyytyä tasa-arvoisuuteen. Entäs tuo pieni leveähousu, teyrenpilkkuinen\nniin että tuskin silmiä näkyy! Ja mikä nenä! Mikä kumma sattuma se on\najanut kokoon juuri tämän ihmisvalikoiman!\n\nHe tapasivat kaikki toisensa illallispöydässä, yläsalongissa.\n\nOdottamatta toisiaan istuivat he pöytään pitäen huolta kukin itsestään.\nJa vasta sittenkuin kapteeni saapui, muuttui väli tuttavallisemmaksi,\nsillä hänen kanssaan tahtoi jokainen olla hyvissä suhteissa. Äskeinen\npuhuja, joka ei tuntunut näkevän ketään ympärillään, rupesi istumaan\nkapteenin viereen, ja he näyttivät olevan keskenään tuttuja,\nluultavasti jostakin edellisestä matkasta. Tämä asia oli suureksi\neduksi hänelle, sillä ainoastaan sentähden annettiin hänelle anteeksi\nhänen huolimaton hajamielisyytensä, jolla hän, korjaillen yhä putoavia\nprillejään, tarkasteli ympäristöään, aivan niinkuin kaikki muut\nolisivat olleet korkeintaan jonkun pikkukaupunkilaisen pakarin\nherrasväkeä.\n\nHeitä vastapäätä oli asettunut nuori pariskunta, kuiskutellen jotakin\nkeskenään ja pidätellen muka naurua. Kysymys taisi koskea joitakin\nhuomautuksia voileipäpöydän laitoksista. Kukat olivat jo poissa heidän\nrinnoiltaan. Aviomiehellä oli päässä latuska matkalakki ja vaalean\nharmaat, uuden uutukaiset vaatteet, viimeisintä kuosia. Hän oli\nkeskikokoinen, vähän lyhytkaulainen, mutta kauniskasvoinen mies. Parta\noli leikattu ranskalaiseen suippomuotoon, kasvot hyvin herkästi\nilmaisivat vaihtelevia mielialoja ja siniset silmät vähän levottomasti\nkiihtyivät milloin yhteen milloin toiseen, tietämättä mihin pysähtyä.\nPäälaki oli vähän kalju. -- Nuori vaimo oli huomattavan kaunis, mutta\nvähän liiaksi koristettu rannerenkaisiin, sormuksiin, jalokivisiin\nsolkiin ja tukkalaitoksiin. Hänellä oli häikäsevän komea vaippa, jonka\nhän oli heittänyt olalleen ihan kuin sattumalta. Pää oli suurissa\nsuortuvissa, jotka olivat järjestetyt ikäänkuin eivät olisi kampausta\ntahtoneet totella; iho oli tasaisesti kalpea ja silmät vähän raukeina\npitkällisistä mielenjännityksistä. Muutoin hänen sieluansa ei tullut\najatelleeksi paljon koreuden ja ulkonaisen viehättävyyden takia.\n\nJa sitten oli enin huomattavia vielä Friida.\n\nKun hän tuli pöydän ääreen, hän pani kätensä ristiin, katsahti ylös ja\npuoleksi niiasi ja puoleksi kumartui hartaudessaan.\n\nSilloin pariskunta purskahti nauruun, koettaen samassa osoittaa, että\nhe nauroivat vaan keskuisilleen asioille.\n\nMutta Friida ei näyttänyt edes huomaavan heitä, yhtä vähän kuin hän\nhuomasi ketään muita. Hän ei muuttanut vähimmässäkään määrässä nöyrää\nkäytöstänsä, mutta huomattavammaksi tuli ainoastaan se syvä\nmaallisuuden halveksiminen, joka oli kaiken hänen nöyryytensä alla.\nVälimatka hänestä heihin oli ijankaikkisuuden syvä kuilu; mitäpä se\nhäntä liikutti, mitä kuilun toisella puolen tehtiin. Ja niin ei\nyksikään sana, ei yksikään ajatus, mikä pöydässä lausuttiin, voinut\nherättää hänen huomiotansa tai uteliaisuuttaan. Kaikki oli hänelle\nikäänkuin edeltäpäin tunnettua, semmoista, mikä ei kohonnut yli\nmaallisuuden rajan. Hän söi syötävänsä, nousi sitten jälleen, kiitti,\nkatsoi ylös ja katosi näkyvistä juuri silloin, kuin pahin kankeus alkoi\nkadota muiden matkustajien keskuudessa.\n\nKapteeni teki parastansa.\n\n-- No, maisteri Kröijer, -- sanoi hän puhujalle ääneen, niin että kaikki\nkuulivat, -- te olette nyt merellä ja saatte luvan oppia meritapoihin.\nHelan går! -- Hän nosti ryyppylasinsa ilmaan ja nielasi sen sisällyksen,\npitkään rykäisten mielihyvästä.\n\n-- Olipa tämä eropassi sentään tuntuva kolaus teille, tunnustakaa pois!\n\nKröijer katsahti vilkkaasti ympärilleen. Kaikki katsoivat häneen. Ja\nsamassa hän lämpeni.\n\nYrittämättä tehdä vastaustansa vähemmän julkiseksi kuin oli kapteenin\nkysymys, hän sanoi:\n\n-- Yliopisto olisi tuskin voinut suurempaa palvelusta minulle tehdä,\nsillä se ajaa minut kahdeksi vuodeksi yksinäisyyteen, -- se on juuri se\naika, minkä minä tarvitsen lopettaakseni lainopillisen lukutyöni. Kuten\ntiedätte on elämä poliitisessa agitatsionissa semmoiseen tarkoitukseen\nvähemmin sopiva.\n\nKapteeni nauroi, niinkuin jotkut matkustajistakin.\n\n-- Minä en ole mikään fenomaani, sanoi hän, mutta kuitenkin täytyy\ntunnustaa, että rakastan tuommoisia mielenosoituksia, vai miksi niitä\nsanottekaan, -- rakastan riivatusti!\n\n-- Te ette ole fenomaani? Kuka voi olla muuta tässä maassa?\n\n-- En ole svekomaanikaan, minä en ole sitä enkä tätä.\n\n-- Ettehän tahtone sanoa, että te olisitte kokonaan väritön.\n\nKapteeni nauroi.\n\n-- Ei, ei. Katsokaa minua naamaan ja sanokaa sitten olenko minä väritön.\nPunasempaa ihmistä ette ole nähneet, niin kasvoista kuin sydämmestä.\nMinä vaan sanon, etten ole fenomaani, enkä svekomaani, sillä minä pidän\nyhtä paljon sekä ruotsalaisista että suomalaisista. -- Neljätoista vuotta\nolen kulkenut Tukholman ja Helsingin väliä. Olen ollut alituisesti\nasioissa sekä näiden, että noiden kanssa, ja minun täytyy sanoa käsi\nsydämmellä, että kaikki eturakkaus näihin tai noihin on minusta\nvähitellen kulunut pois. Minä näen selvään, että ruotsalainen on\nihminen sellainen kuin suomalainenkin. Ja samallaiset ihmiset ne ovat\nihmiset täällä kotimaassakin. Vielä suuremmalla syyllä pitää niiden\ntäällä olla veljeksiä keskenään. Se nyt on minun ajatukseni.\n\nKröijer ei vastannut kohta, vaan silitteli kädellään suutansa, miettien\nmitä sanoisi.\n\nJa kaikki odottivat.\n\nKun ei mitään vastausta tullut, rupesi kapteeni lähemmin omaansa\nselittämään.\n\n-- Ja kun ovat veljeksiä, niin niillä pitää tietysti olla samat\noikeudet, täysi tasa-arvoisuus, -- siinä määrässä olen fenomaani.\nKuitenkin luulen, ettei tasa-arvoisuuden saavuttamiseksi tarvita mitään\nsisällistä kansalaissotaa. Jokainen järki-ihminen tässä maassa myöntää,\nettä suomalaisille annettakoon ne oikeudet, mitkä heiltä puuttuu. Mutta\nse asia menee luullakseni aikaa myöten itsestään.\n\nTaas kapteeni lopetti ja jäi odottamaan Kröijerin vastausta. Ja Kröijer\nalotti verkalleen:\n\n-- On olemassa semmoinen käsitys, että innostus, joka nykyjään valtaa\nmielet, johtuisi vaan halusta toteuttaa oikeuden ja kohtuuden\nvaatimukset suomalaisiin nähden. Jos niin olisi, niin ehkä minäkin\nihmettelisin tätä innostusta. Vääryyttähän tapahtuu kyllä paljon\nmaailmassa; miksi juuri tämä vääryys olisi herättänyt erinomaisemman\ninnostuksen vastaansa. Ei. Se, joka näin käsittää kansallisen\nherätysliikkeen, hän ei tule koskaan ymmärtämään sen voimaa ja henkeä;\nhän tulee aina tyytymään lohdutukseen, että vääryys kyllä vähitellen\nitsestänsä poistuu. Kysymys ei ole siitä, että tässä saataisiin jotakin\ntasatuksi tai oikeuden mukaan punnituksi kansalle, joka on herännyt\nitsetajuntaan. Kun leijona nousee, niin ei sen oikeudet riipu mistään\nkohtuullisuuden vaatimuksista. Sen oikeudet nousevat itsestään sen\nmukana. Jokainen tietää ja näkee, että leijonalla on leijonan oikeudet.\nNiin on kansankin. Ei kukaan jaa meille oikeuksia, meillä on ne. Meillä\non täydet oikeudet, ei kenenkään kanssa tasatut, vaan täydet, ja jollei\nole, niin me hankitaan, -- ei vähitellen, vaan nyt heti, ilman mitään\nhienotunteisuutta tai arveluja, katsomatta siihen, että jotkut\nsyrjäiset oikeudet sortuvat ja kukistuvat. Leijonan täytyy saada\nomansa. Kansallishenki, suomalaisuuden hegemonia, ei tunne mitään\nrajoituksia, se leviää kaikkialle, sulattaa itseensä kaikki vieraat\nainekset ja jää yksinvaltiaaksi. Niin on suomalainen elementti tässä\nmaassa sulattava itseensä kaikki, mikä täällä ei ole suomalaista! Ja\noikeuksia ei suomalaiselle kukaan anna, sillä hän ottaa ne!\n\nMatkustajien joukossa yksi ja toinen epävarmasti katsahteli naapuriinsa\ntietääkseen saiko nauraa vai pitikö kuunnella totisena. Mutta ei kukaan\ntuntenut asemaansa niin varmaksi, että olisi ensimmäisenä ruvennut\nnauramaan. Kaikki olivat siis totisina, ja puhujan henki jäi\nhallitsemaan mielialaa.\n\nKapteeni istui nojaten päätä nyrkkiinsä, silmät rypyssä, ja kovasti\nmietteissään.\n\n-- Ymmärtäkää, jatkoi Kröijer, että se on aate, joka meitä innostuttaa\neikä mikään oikeuden ja tasa-arvoisuuden vaatimus, -- aate, täynnä elämää\nja luovaa voimaa. Se on aate siitä, että suomalainen ihmisrotu on\nkohoova itsenäiseksi kansaksi, itsemäärääväiseksi, luova oman\nsivistyksensä omalla kielellään. Te, jotka ette ole tämän aatteen\nlapsia, te ette voi ymmärtää meitä. Sillä kaikki riippuu siitä, että\nmeillä on usko suomalaiseen kansaan ja sen tulevaisuuteen, meillä on\nrakkaus tähän kansaan, sen kieleen, sen entisyyteen -- Kalevalan\nlaulajiin, Kantelettaren runoihin, meillä on usko sen kulttuurivoimaan,\nusko siihen, että tämä voima on tarpeellinen ja välttämätön\nEuroopassa. -- Te ette näe mitään siellä, missä me tunnemme koko elämämme\nolevan. Ymmärtäkää siis, että me elämme tästä aatteesta. -- --\n\nHän riuhtasi ruokaliinan rinnaltaan ja nousi seisaalleen, miehekkäästi\nkatsahtaen koko vierasjoukon ylitse. Eikä kukaan ihmetellyt hänen\nkäytöstään, kaikki kuuntelivat ja syönti oli useimmilta kokonaan\nunohtunut, niin että palvelijaneidit vihdoin neuvottomina kantoivat\npihvivadit pois.\n\n-- Teille se näyttää mahdottomalta, ja te olette valmiit nauramaan koko\najatukselle; mutta meissä elää usko tähän ajatukseen, siinä koko\nerotus, -- usko siihen, että kerran tämä meidän Suomi on itsetajuisena\nkansana liittävä uuden suomalaisen aineksen Euroopan kansojen\nperheeseen. Me kuulemme jo humua tämän ajan lähestymisestä. Me kuulemme\ntämän ajan enteet Suomen kielen rikkaissa soinnuissa, me näemme ne\nsuomalaisen talonpojan valistumisen halussa, hänen vapaassa ryhdissään,\nhänen työkyvyssään -- ja ei ainoastaan siinä! -- Mitä puhuu se tuore\neloisuus, joka seuraa kaikkia kansallisia sivistyslaitoksiamme, se\nuhkuva loppumaton voima, joka luo tyhjästä ja synnyttää kuin\nloihtimalla kaikki, mitä kansallista olemassaoloa varten tarvitaan? --\nVielä sanon enemmän: mitä puhuu se tosiasia, että tuo meitä elähyttävä\nusko yhä kasvaa ja laajenee Suomen sivistyneessä väestössä; että se\ntempaa mukaansa yhä useampia kansalaisia, sytyttäen heidät niinkuin se\non sytyttänyt meidät; että yhä useammat heräävät kansalliseen\nitsetietoon ja uskaltavat sanoa: minä olen ja tahdon olla tshuudi, minä\nolen suomalainen enkä mikään muu; kansani on tuntematon ja halveksittu,\nmutta minä tahdon astua sen riveihin, tahdon nostaa sen merkitykseen ja\nvoimaan, kunniaan ja maineeseen!\n\n-- Tyttö, tuokaa pullollinen tokaieria! sanoi pöydän päästä lihava\nmuljosilmä kauppias, joka oli syönyt kaiken aikaa, mutta kuunnellut\ntarkkaan joka sanaa ja nähtävästi hyväksynyt.\n\nJoku toinen tilasi kokonaisen munkkia, moni nousi ylös eikä kukaan\najatellut enää syömistä.\n\nKröijerin ympärille, hänen sytyttäessään sikaria, kerääntyi koko lauma\nesittämään itseänsä.\n\nYksi tahtoi kiittää hänen miehekkäistä sanoistaan, toinen tahtoi\nilmoittaa, ettei hän milloinkaan ennen ollut asiaa tältä kannalta\najatellut, kolmas puristi vaan hänen kättänsä ja kyynel silmässä\ntuijotti häneen merkitsevästi hetken.\n\nJoku sanoi suoraan:\n\n-- Minä olen ollut tähän asti suomalaisuuden vastustaja. Nyt olen minä\nfenomaani!\n\nKröijer paiskasi hänelle kättä ja sanoi: terve tuloa! semmoisella\nvoimalla ja vakaumuksen ponnella, että muita vähän kadutti, miksi eivät\nhekin olleet suoraan ilmaisseet olevansa nyt fenomaaneja.\n\nSe ei olisi ollut mikään häpeä, sillä tunnettua oli, että tähän aikaan\nlaumottain ihmisiä herätettiin uuteen fenomanian uskoon, yhtenä iltana\nsaattoi kääntyä kymmenittäin. Kröijer oli ensimmäisiä puhujia, tunnettu\nyli koko maan. Ja muuttua fenomaaniksi hänen sanoistaan ei siis olisi\nollut mitään tavatonta.\n\nMutta siihen tulisi kyllä vielä tilaisuus, sillä keskustelu asiasta ei\nsuinkaan tähän loppunut, vaan päinvastoin sai vasta nyt oikean\nvauhtinsa. Juomat olivat tuodut, ja naiset katsoneet jo aikoja sitten\nparhaaksi vetäytyä hytteihinsä.\n\nKaikki olivat samassa kuin veljeksiä, huolimatta siitä, että seurassa\noli ihmisiä ihan erilaisilta elämän aloilta ja eri ammateista. Kaikki\nunohtui, kaikki ammatit ja toimeentulon puuhat. Aate oli selvinnyt\njokaiselle samalla tavalla. Yhtäkkiä ei ollut enää olemassa eri\nihmisiä. Henki vaan oli vallan päällä ja se yhdisti kaikki erotuksetta.\n\nTottumattomina tämmöiseen mielentilaan nämä ihmiset innostuivat ja\nheidän innostukseensa samassa yhtyi hillitön ilo. He muuttuivat kuin\nlapsiksi. Vaihtaessaan uusia ajatuksia, jotka yhtäkkiä alkoivat heidän\nomina ajatuksinaan tulvata sydämmestä, he puristelivat toistensa käsiä\nniinkuin olisivat tahtoneet tehdä keskenään ikuisen liiton, ja katsoen\ntoisiaan silmiin, toistivat toistamistaan: me olemme suomalaisia! se on\nmeidän ylpeytemme, se on meidän kunniamme!\n\nKröijer oli väsymätön selityksissään.\n\nHän oli nyt sydän ja henki kaikessa.\n\nLämminneenä, hehkuvana innosta, hän piti puheen toisensa jälkeen.\n\nJa vihdoin tässä iloisesti valaistussa, tupakan täyttämässä laivan\nsalongissa ei ollut yhtäkään, joka ei olisi täydestä sydämmestä, pyhän\ninnon tulistamana huutanut eläköötä siihen maljaan, joka esitettiin\nsuomenkieliselle ja suomenmieliselle Suomelle ja sen suurelle\ntulevaisuudelle.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMutta aivan erilleen tästä melusta ja humusta, sinne, missä laivan savu\nkiiruisessa lennossa kiisi kuun valaisemien korkeitten pilvien ohi, --\nmissä yhä kuului laivan laineiden läiskähtävä murtuminen ja valaistun\ntaivaan alla häämötti pimeä, tyyntynyt meri, sinne yksinäisyyteen\nperähyttien taa tuulen suojaan sijoittui nuori pariskunta.\n\nHe tilasivat kuumaa viiniä, ja istautuessaan huokasivat molemmat niin\nkuin olisivat vapautuneet jostakin rasituksesta.\n\n-- Todellakin, sanoi aviomies nostaen hattuaan ja pyyhkien otsaansa, --\naivan kuin olisin päässyt jostain painajaisesta, -- ush!\n\n-- Alarik, mitä sinä pidit Kröijeristä itsestään?\n\n-- Mitäs sinä, Lyydi?\n\n-- Olihan se hyvin komean näköisen, muistatko, silloin kun se nousi noin\nseisaalleen.\n\n-- Komea? Tjah. Saattoi olla. Minä vaan en ymmärrä semmoisia. Mitä se on\nolevinaan tuo alituinen nenän nostaminen ilmaan: \"hyvät herrat!\" Mitä\nhän luulee olevansa! Niinkuin ei muita ihmisiä maailmassa olisikaan tai\nolisivat ainoastaan sitä varten, että häntä kuuntelisivat. Se on vaan\nsemmoista pöyhkeilemistä koko tuo puhe, että suomalaiset muka ovat\nleijonia. Yksinkertaisia, hitaita, kömpelöjä, taikauskoisia\ntalonpoikia, joiden muokkaamiseen menee vielä vuosituhansia! Rakkaus\nkansaan, isänmaahan! Tiedätkö, minä suoraan sanoen en ollenkaan\nymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan. En ole koskaan ymmärtänyt. Pitääkö\nrakastaa noita talonpoikia? maisemia? Vai valtiotako tai kansaa? En\nminä ymmärrä kuinka käsitteitä voi rakastaa, sillä ne ovat vaan pelkkiä\nkäsitteitä! -- Ja näitkö sitä idioottia, sitä kauppiasta pöydän päässä,\nkuinka se hyväksyvästi söi ja mulkoili ja nuoli veistänsä?\nKansallishegemonia! Minä voin ihan raivostua, kun kuulen tällaisia\nsanoja.\n\n-- Ei mutta huomasitko sitä jumalista neitiä, kysyi Lyydi, kuinka se\ntuli pöytään ja pani kätensä ristiin, näin, ja vääntyi ihan kuin\nkorkkiruuvi, näin.\n\nHe alkoivat nauraa hillitsemättömästi.\n\n-- Vielä, vielä, hyvä Lyydi, näytä vielä kerran kuinka se pani, pyysi\nAlarik naurun keskeltä.\n\n-- Näin, sanoi Lyydi matkien Friidan kumarrusta. -- Ja sitten, pöydästä\ntaas: näin.\n\nJa he nauroivat ihan katketakseen. -- --\n\n-- Tiedätkö, sanoi Lyydi, minä tahtoisin ennen olla vaikka mikä muu\ntahansa, vaikka palveluspiika, ennenkuin olisin tuollainen musta\nuskovainen. Ajatteles, se on kauheata!\n\nSamassa kuu pääsi selkeälle ja valaisi kirkkaasti heidät molemmat.\n\n-- Seiso siinä liikahtamatta, Lyydi! kuinka sinä olet kaunis!\n\nLyydi oikasihe, nauru silisi hänen kasvoistaan ja suupielet värähtivät,\nhänen muuttuessa yhtäkkiä totiseksi.\n\n-- Alarik, oma Alarik! sanoi Lyydi, tuli, istui hänen viereensä ja pani\nkätensä hänen kaulaansa. -- Sano jotakin! Tee taas runo tästä meidän\nmielialastamme!\n\nEivätkä nauraneet enää yhtään, vaan katsoivat toisiansa.\n\n-- Lyydi sinä! Sano minulle, mitä se on tämä minun rakkauteni. Kun minä\nnäin painan sinua poskeani vastaan, tuntuu minusta, että tämä rakkaus\non jokin ihme, jota ennen ei ole maailmassa koskaan ollut. Se menee yli\nymmärryksen. Semmoinen ääretön onni, kun minä otan sinut syliin.\nTiedänhän minä, että kaikki muutkin ovat olleet kihloissa ja tunteneet\nrakkautta, mutta varmaan he eivät ole ymmärtäneet tehdä mitään tästä\nrakkaudestaan. He ovat päästäneet sen käsistään niinkuin omin päin\nhaihtuvan tunteen. Mutta koko elämä on sille rakennettava. Täytyy\nkäyttää se hyväkseen. -- Tiedätkö minä olisin valmis vaikka mihin sinun\nedestäsi, -- en ainoastaan valmis, vaan minä tunnen todellisen tarpeen,\nvälttämättömyyden sinua palvella, uhrata sinulle kaikki, suojella\nsinua, kantaa sinua näillä käsivarsillani. Niin, anna anteeksi, mutta\nminä melkein toivoisin, että sinä joutuisit johonkin suureen vaaraan,\nettä minä saisin sinua pelastaa.\n\nNyt vasta minä ymmärrän, mitä elämä on; minä ymmärrän koko olennollani\nenkä ainoastaan järjelläni. Sen koko salaisuus aukeaa noustua minulle,\nkun minä näin kosketan sinun poskeasi. Tässä, ihan tässä se aukeaa.\nSelitys on minulle tullut enkelinä taivaasta, ihmeenä, täynnä uutuutta\nja viehätystä, ja on nyt meidän luonamme, on tuossa tuulahduksessa\nnoissa kuutamopilvissä, koko siinä mielialassa, mikä meissä nyt on.\n\nMikä suuri onnen salaisuus on meille auennut! Sinä tahdot elää vaan\nminulle, ja minä tahdon elää vaan sinulle. Kumpikin me tahdomme uhrata\nkoko elämämme toisillemme. Ei mikään onnettomuus siis voi mahtua meidän\nvälillemme. Ja siinähän se onkin onnen avain. Niinkauan kuin tämä tahto\nmeissä elää, niin kauan seuraa onni meitä luonnon välttämättömyydellä.\nJa meidänkö rakkautemme voisi kuolla! Rakkaus voi haihtua ainoastaan\nsillä, joka ei ymmärrä sen suurta merkitystä elämässä, -- joka pitää sitä\nvaan omin päin syttyvänä ja sammuvana tunteena. Mutta me, Lyydi, sinä\nja minä, me ymmärrämme, että siitä riippuu koko meidän onnemme. Ja\nsentähden me tulemme aina ylläpitämään sitä niinkuin pyhää tulta, me\ntulemme kasvattamaan sitä yhä voimakkaammaksi!\n\n-- Kiitos Alarik, kiitos näistä sanoista! Kuinka kauniisti sinä osaat\npuhua!\n\n-- Niin kultani, eipä todellakaan luulisi, että minä olen ammatiltani\nafäärimies.\n\n-- Tiedätkö, minä ensin häpesin, kun sinä rupesit puhumaan, että onni on\nuhraantumisessa. Minä ihan pelästyin ettei minussa olisi mitään\nsemmoista uhraantumisen halua. Mutta sitten vasta huomasin, että sinä\nsanot uhraantumiseksi juuri sitä onnea palvella toista; eihän se\noikeastaan ole mitään uhraantumista, kun se on onnea, vai kuinka?\n\n-- Kas, kas, kun kuu pimeni yhtäkkiä, tuskin voin erottaa sinua\nkultaistani, -- tuossa on nenä, tuossa silmät, tuossa suu. -- -- Lyydi,\nnäin pitäisi olla aina, juuri niinkuin nyt: että sinä istut tässä\nvasemmalla, että kuu kulkee pilvissä, välistä peittyen, välistä\nvalaisten, ja me jonnekin matkustamme, tietämättä minne, vaan\nmatkustamme ja matkustamme -- -- me kahden kesken, sinä ja minä. --\n\n-- Niinkö sinusta? Minä taas kuvailen sitä aikaa, kun tämä häämatka jo\non ohitse ja me olemme vihdoin asettuneet kotiimme. Minä istun ja\nneulon jotakin ja sinä tulit omasta huoneestasi ja sanoit jotain\nkatsoen ikkunasta ulos kadulle, sitten istut minun viereeni, -- ei,\nnojatuoliin minua vastapäätä, ja kysyt minun ajatustani jossakin meidän\nyhteisessä pienessä asiassamme, -- ja silloin minä ajattelen itsekseni:\nnäin pitäisi olla aina, -- me kahden kesken kodissamme, sinä ja minä.\n\n-- No enhän minäkään oikeastaan ajattele, että aina matkustaisimme.\nTietysti minäkin ajattelen vastaista kotiamme.\n\n-- Niin mutta kuinka sinä oikeen kuvailet sitä? Sano nyt ihan, ihan\nniinkuin sinä kuvailet! Olethan sinä monta kertaa sanonut, mutta sano\nnyt ihan niinkuin ajattelet.\n\n-- Jaa, on sitten vähän eroa sinun kanssasi. Ei ollakaan kodissamme niin\nyksin vaan me kaksi. Minä kuvailen, että pieni poika kiepsahtaa\njalkoihin: pappa, pappa, saanko mennä veneellä? Ja minä sanon: saat.\n\n-- Ahaa, sinä ajattelet siis, että oltaisiin maalla?\n\n-- Tietysti. Sehän on aina ollut minun ihanteeni. Me ostamme maatilan, --\nminä tiedän jo paikankin. Sen nimi on Kukkila -- suuri hovi, koivu-aleea,\nkaksikerroksinen rakennus.\n\n-- Mutta, Alarik, eikö ne maksa hirveästi semmoiset maatilat?\n\n-- Noin sata viisikymmentä tuhatta.\n\n-- Herra jumala kuinka paljon! mistäs me semmoisia rahoja?\n\n-- Niin katsos, olen ajatellut, että pantataan kaupungintalo.\n\n-- Pantataan? Mitä se on?\n\n-- Se on, että minä otan lainan ja annan vakuudeksi kaupungintalon.\n\n-- Mutta millä sinä sitten lainan maksat takasin? Nehän ottavat meiltä\nkaupungintalon, jollemme voi maksaa? Hyi, Alarik!\n\n-- Mutta Lyydi! Minä luulen, että sinä itket?\n\n-- Niin no ymmärräthän sinä, minun isäni vanha talo joutuisi vieraisiin\nkäsiin, -- siellä olemme kaikki leikkineet lapsina, kasvaneet -- siellä\nkuoli ensin äiti ja sitten isä -- hyvä isämme!\n\n-- Rakas Lyydi, minä pyydän, säästä nyyhkytyksesi. Eihän sinun\nlapsuutesi pyhyydet ole vielä joutuneet minun raateleviin käsiini!\n\n-- Kas niin Alarik, nyt sinä suutuit! Sinun kanssasi ei todellakaan voi\nmitään puhua!\n\n-- Ja minä kun juuri rupesin sanoman, ettei sinun kanssasi voi puhua.\nSinä itket ja jätät hyvästit kaupungintalolle, ennenkuin vielä ymmärrät\nmitä panttaaminen onkaan! Salli minun huomauttaa, että sinun itkusi\nosottaa hyvin rumaa epäluottamusta minua kohtaan.\n\n-- Minä itkin oikeastaan ihan toisesta syystä. Kun sinä sanoit: maalle,\nkuvailin minä heti, että olisin yksin maalla, sinä olisit poissa, tuuli\nvinkuisi ulkona. -- Minä en voi semmoista, minä suoraan en kestäisi.\nMinkä minä sille taidan! Olen kasvanut kaupungissa, aina ihmisten\njoukossa, aina seuraelämässä. Minua kauhistuttaa maaseudun yksinäisyys.\nJa entäs se poikamme, josta puhuit, -- -- entä jos se raukka yhtäkkiä\nsairastuu tulirokkoon! Ei lääkäriä, ei neuvonantajaa, me kaksin vaan,\nihan tottumattomina ja kokemattomina!\n\n-- Sinulla näyttää olevan helppo pyyhkäistä noin yhdellä vetäsyllä\nkaikki minun aikeeni.\n\n-- No mutta, rakas Alarik, älä nyt ole noin! Tietysti tehdään niinkuin\nsinä tahdot, ja kyllähän minä vihdoin totun maallaoloon. -- Saahan sitä\ntottua kaikkeen tässä maailmassa!\n\n-- No ja katso, taaskin alaleukasi värähti.\n\n-- Niin no mitä minä sille voin, että minusta näyttää kolkolta? -- Kas\nniin, nyt ei puhuta enää siitä asiasta. Se on kumma, että aina kun\nruvetaan puhumaan tulevaisuudesta, joudumme riitaan. Eihän sitä yhtään\ntiedä, mitä tapahtuu edes viikon perästä, ja me kun jo puhumme lapsista\nja maatiloista. No ja ole nyt niinkuin ennenkin. Anna kätes tänne näin,\nAlarik! -- Alarik! Eletään vaan, niinkuin ei mitään tulevaisuutta meillä\nolisikaan. Unohdetaan kaikki. Kas tässä, johan sinun viinisi on ihan\nkylmettynyt. Ota, juo minunkin viinini, en minä enää huoli.\n\nJa samassa kuu taas tuli pilvestä.\n\nLyydi työnsi itsensä vähän kauemmas Alarikista, pidellen kuitenkin\nhänen olkapäistään, ja katsoen hänen silmiinsä nauroi. Kuu ja tuuli\nleikittelivät hänen irtautuneiden kiharojensa kanssa.\n\nAlarik katsahti Lyydiin, naurahti nolouttansa peittäen ja veti hänet\nluokseen.\n\n-- Niin, niin, kyllä sinä olet oikeassa, sanoi hän suudellen Lyydiä.\n\nMutta Alarikin suudellessa ja silitellessä häntä, hän katsoi pimeää\nmeren ulappaa kohden ja puhui hiljaa kyynelten kesken:\n\n-- Minne me nyt menemme, minne matkustamme? Tietymättömään,\ntuntemattomaan maailmaan, me kaksi, sinä ja minä. Kaikki he jäivät\nrannalle, tädit, sisaret ja sukulaiset, niin varmoina meistä, -- he\nluulevat, että me jotain ymmärrämme ja osaamme elää ilman heitä. He\njättivät meidät oman onnemme nojaan -- ja lähettivät tuntemattomaan\navaraan maailmaan, meidät kaksi kokematonta.\n\nAlarik vaan suuteli, eikä kuunnellut enää, mitä Lyydi sanoi.\n\nJa vihdoin Lyydikin unohti huolensa, -- eivätkä he enää puhuneet\ntoistensa kanssa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVarhain aamulla, kun ensiluokan matkustajat laivan perällä vielä\nmakasivat sikeimmässä unessaan, oli etukannella jo liikettä.\n\nLaivamiehet, lämmittäjät, masinistit kulkivat siellä kuin kotonansa\nainakin, syrjäyttäen matkustajia tieltään missä niin tarvittiin,\nkolisivat askareissaan, viheltelivät ja, kun oli tarvis, kiroilivat.\nSiirtolaiset, paitsi muutamia, jotka vielä viruivat tiedottomina\ntavararuuman kannella, istuivat kaikki yhdessä joukossa tuulen suojassa\nkokkaovien takana, polvet leuan alla, hiljaisina ja noloina eilisen\nhumalan perästä.\n\nPienen punaseksi maalatun kirstun kannella istui jo Friidakin.\n\nHän puheli muutaman siirtolaisvaimon kanssa, joka istui maassa hänen\nvieressään ja hartaana kuunteli häntä, pidellen käsiään ristissä saman\nlaatikon kulmalla.\n\nFriida oli tunkeutunut hänen sydämmensä ytimiin ja munaskuihin, hänen\nsalaisimpien aivoitustensa perille. Ainoastaan yhdellä sanalla\nJumalasta oli hän voitettu ja itku tunkeutui hänen kaulaansa.\nKatuvaisena hän oli tunnustanut Friidalle kaikki erhetyksensä ja\nsyntinsä. Ja, mikä pahinta kaikesta: hän oli kyllä ollut tilaisuudessa\nkuulemaan Jumalan sanaa ja heränneiden ihmisten varoituksia, mutta oli\ntieten tahtoin langennut pois totuuden tieltä. Ja nyt hän oli matkalla\nAmeriikkaan, vastoin Jumalan tahtoa, sanoi hän.\n\nHän itki kuin lapsi, kertoessaan tätä.\n\nEi mikään, sanoi hän, voinut olla niin kauheata kuin vaeltaa ilman\nJumalata. Se oli niinkuin kaikki olisi kääntänyt kohti nurjaa puolensa;\nei missään ollut iloa eikä lohdutusta. Kun Herra on hyljännyt, niin on\nihminen maassa niinkuin varjo, ja hänen mielensä niinkuin elävänä\nhaudatun.\n\nKuitenkin, vaikka hän olikin langennut pois Herrasta, ei Herra ollut\nlakannut kutsumasta häntä, vaan olisi luvannut mielen rauhaa ja iloa,\njos hän olisi kääntynyt totuuden ja elämän tielle. Mutta hän ei ollut\nkääntynyt.\n\nEi ollut enää sitä voimaa, joka mahdottomat mahdollisiksi tekee. Tai\nkyllä hänellä olisi voimaakin tarjottu, mutta hän ei ollut ottanut\nvastaan. Ja nyt se oli jo liian myöhäistä. Nyt hän jo ajelehti hengessä\nkuolleena kohti tuntematonta maata. Neljä lastansa jätti hän Suomeen,\nvieraisin käsiin. Mies oli Amerikassa, ja rakkaus tätä miestä kohtaan\nveti häntä vastustamattomalla voimalla tämän luo, vaikka hän hyvin\ntiesi Jumalan tahdon, tiesi, että hänen olisi pitänyt tukehuttaa\nhalunsa ja jäädä kotiin lasten äidiksi, tyytyen miehen hylkäämänä\nkohtaloonsa.\n\nFriida kuunteli hänen kertomustaan, niinkuin olisi kymmenettä kertaa\nkuullut samaa satua.\n\n-- Jaa, jaa, sanoi hän vähän väliä totutulla hyväntahtoisella\nosanotolla, -- ylhäältä tulee kaikki voima, ei ihminen itsestänsä mitään\nvoi. Perkeleen juonet ovat kavalat ja petolliset. Hän usein antaa\nmeidän järkemme sekaantua johonkin yhteen kysymykseen, kunnes emme enää\nvoi löytää tietä ulos eikä sisään. Niin olette tekin pannut liiaksi\nsydämmellenne tämän yhden asian, ja olette unohtaneet, että kaikki\nmeidän maalliset asiamme, kaikki tekomme, mitä ikänä me teemme omasta\ntahdostamme ja mielestämme, ovat yhtä synnilliset kaikkivaltiaan\nedessä. Te haette vanhurskautta tekojen kautta. Te olette toivoneet,\nettä löydätte Jeesuksen, jos teette vanhurskautta. Mutta minä sanon\nteille: löytäkää ensin Jeesus, niin te vanhurskautetaan. Tulkaa\nJeesuksen luo semmoisena kuin olette, hän hakee teitä, eikä odota\nteiltä mitään. Te vaan ette tule. Hän on jo tehnyt kaikki, mitä teidän\nvanhurskauttamiseksenne tarvitaan, ja odottaa vaan, että hän saisi\nantaa teille oman rauhansa, -- odottaa, milloin te tahdotte ojentaa\nkätenne ottaaksenne sen vastaan. Älkää siis luottako omiin voimiinne,\nälkääkö surko, ettette omin voimin ole mitään voineet. Mahdotontahan\nteidän on enää palata, kun kerran olette laivassa ja kun piletti on\nkalliisti lunastettu. Omistakaa siis Jeesus jälleen, ja niin saatte\nrauhan sydämmeenne. Ja te menette iloisella mielellä Ameriikkaan, ja\nsiellä te ehkä onnistutte taivuttamaan miehennekin Herran puoleen ja\nkerran palaatte yhdessä lastenne luo.\n\nVastoin Friidan odotuksia tämä lohdutus ei tehnyt vaikutusta. Vaimo\nrupesi jälleen hiljaa itkemään.\n\n-- Minusta ei ole hänen kääntäjäänsä, sillä minä olen itse luopunut\ntotuudesta, sanoi hän.\n\n-- No mutta siksihän minä sanookin: kääntykää jälleen totuuden tielle,\nniin kaikki teille selvenee niinkuin ennenkin.\n\n-- Jaa että kääntyisin takasin lasteni luo?\n\n-- Ei. Jeesuksen luo.\n\n-- Minä en taida tulla hänen luoksensa, niinkauan kuin olen tällä\ntiellä.\n\n-- Ei, ei. Te haette vanhurskautta teoissa. Ei tekojen kautta tulla\nJeesuksen luo, vaan uskon kautta. Onko apostoli Paavali turhaan elänyt\nja opettanut, koska emme vieläkään ymmärrä autuuden oppia. Usko tekee\nautuaaksi, usko vanhurskauttaa. Uskokaa siis ensin Jeesukseen, tulkaa\nensin hänen luoksensa, omistakaa hän sydämmeenne, niin usko herättää\nteille elävät teot.\n\nJa kun siirtolaisvaimo yhä itki, alkoi Friida vihdoin kertoa hänelle\nomasta henkisestä heräämisestään ja uudestasyntymisen salaisuuksista.\nKertoessa hänen ohimonsa punertuivat, melkeen lapsellisen viaton ilme\nkirkasti hänen silmänsä, jotka yhtaikaa sekä hymyilivät että itkivät.\n\n-- Minä olen onnellisin ihminen maailmassa, sanoi hän. -- Minulla ei ole\nmitään huolia, ei mitään vaivoja, minulla on vaan rauhaa.\n\nMinä olin aikoinani koulunopettaja. Jokapäivä opetin pieniä lapsia,\ntuskittelin, toruin, hellyin, rankaisin, armahdin, aina sen mukaan kuin\nmieleeni juohtui. Sanoivat, että minä olin hyvin onnistunut opettaja,\nja minua kiittivät kaikki ihmiset. He eivät nähneet minun sieluani\neivätkä tienneet kuinka pimitetty se oli. Ja itsessäni minä tiesin,\netten minä ollut mikään hyvä opettaja. Tavallisimmasti olin vaan\nväsyksissä ja haluton kaikkeen. Lapset olivat minun mielestäni vaan\nkiusankappaleita. Usein en pitänyt heitä puupalikoita parempina. Mutta\nkun minusta oli se maine, että olin hyvä opettaja, olin minä lapsia\nkohtaan hyvä vaan sen maineeni vuoksi.\n\nEräänä päivänä ystäväni pyysivät minua mukaansa kuuntelemaan Ruotsista\ntullutta uutta maallikkosaarnaajaa, jonka he sanoivat kääntävän monta\nihmistä Jeesuksen puoleen.\n\nKuinka tyhjiltä ja vähän houkuttelevilta nuo heidän kehumisessa minusta\nsilloin tuntuivat! Menin sinne kuitenkin, en halusta, en edes\nuteliaisuudesta, muuten vaan jouten ollessani, -- ja ehkä vähän uhalla,\nnäyttääkseni, etten ainakaan minä käänny.\n\nHän saarnasi ylösnousemuksesta.\n\nSepä nyt jotakin, ajattelin minä! Minutko hän saisi uskomaan semmoisiin\njuttuihin! Että Jeesus olisi lähtenyt haudastaan, ilmestynyt kuolemansa\njälkeen opetuslapsille ja sitten noussut taivaaseen! Minä päätin\nedeltäpäin, että olen raukka, jos koskaan tulisin semmoista uskomaan.\n\nHän alkoi ensin selittää lunastusta ja syntein anteeksiantamusta. En\nollut minä koskaan ymmärtänyt, mitä varten se olisi meille tarpeen,\nettä Jeesuksen veri on meitä puhdistanut synnistä. Ajattelin, että\nhyvähän on tuntea puutteellisuutensa ja koettaa vapautua synnistä,\nmutta en ymmärtänyt, miksi meidän olisi tarvinnut saada Jeesukselta\nvanhurskauden todistusta, ennenkuin kelpasimme Jumalalle.\n\nSaarnaaja sen minulle selitti.\n\nSe oli meille tarpeen ijankaikkista elämää varten, jota meidän täytyi\njo tässä maallisessa elämässä alkaa. Ei ollut kysymys siitä, että me\nvaan saisimme syntimme anteeksi, vaan oli kysymys siitä, että me,\nsaatuamme anteeksi, tulisimme ijankaikkisuuden pyhälle tielle. Tätä\ntarkoitusta varten Kristuksen veri meidät puhdistaa. Ei kukaan voi\nomilla ponnistuksillaan pestä itseänsä puhtaaksi. Mutta Kristuksen veri\npesee meidät ilman meidän ponnistuksiamme. Ja se pesee meidät\nlumivalkeiksi, niin että kelpaamme Jumalan kasvojen eteen. Meidän uusi\nelämä alkaa siellä.\n\nSentähden, sanoi hän, ei kaikki ole siinä, että me olemme pestyt, vaan\nsiinä, että me olemme Kristuksen ansion kautta tehty mahdollisiksi\nelämän tietä vaeltamaan. Me olemme tehty kelvollisiksi uuteen elämään.\nTahdoinmeko me myöskin elää?\n\nEi ole siinä kaikki, että me näemme itsemme pestyiksi, mutta meidän\ntäytyy siis ilmoittaa tahtomme tulla Jumalan lapsiksi, ja ruveta\nkulkemaan hänen teitänsä.\n\nJa kuinka me sen ilmoitamme? Me ilmoitimme sen ottamalla vastaan\nkasteen. Uudestisyntynyt ihminen tulee kasteen kautta ijankaikkisuuden\nkynnykselle ja pyhityksen tielle. \"Ettekö te tiedä, sanoo apostoli\nPaavali, että me kaikki, jotka olemme Kristukseen Jeesukseen kastetut,\nolemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin me olemme siis hänen kansaansa\nhaudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus on herätetty\nkuolluista Isän kunnian kautta, niin tulee meidänkin uudessa elämässä\nvaeltaa.\"\n\nSitte hän alkoi puhua ylösnousemuksesta. Hänen puheensa oli voimakas ja\nrohkea.\n\nUsko ylösnousemukseen, sanoi hän, ei ole vaan kuollut usko siihen, että\nJeesus on ruumiillisesti noussut haudastansa. Löytyy henkinen\nylösnousemus, usko siihen, että ristiinnaulitun Jeesuksen henki ja\nvoima on noussut ylös eläväksi hengeksi ja voimaksi hänen\nopetuslapsissaan, niissä, jotka uskovat hänen nimeensä.\n\nJa hän luki apostolienteoista Pietarin ja Johanneksen suuresta\nihmeestä, kun he saattamattoman paransivat. Pietari sanoi kansalle:\nmitä te sitä ihmettelette, niinkuin me olisimme omalla voimallamme\nhänen käymään saattaneet. Ei. Jumala on Jeesuksen kuolleista\nherättänyt, ja sen me olemme nyt teollamme todistaneet.\n\nPietari uskoi Kristuksen elävän hänessä, ja siksi Kristus vaikutti\nhänessä.\n\nUsko elävään Kristukseen, sanoi hän, ei ole vaan siinä, että uskomme\nJeesuksen istuvan taivaassa Jumalan oikealla kädellä, vaan siinä, että\nuskomme hänen elävän meissä. Niinkuin sanoo apostoli Paavali: \"minä\nelän; en enää minä, vaan Kristus elää minussa; sillä mitä nyt elän\nlihassa, sen minä elän Jumalan pojan uskossa.\"\n\nNäin puhui saarnaaja, ja juuri nämä viimeiset sanat lankesivat syvälle,\nsydämmeeni. Yhtäkkiä minä kiinnyin hänen saarnaansa ja olisin voinut\nkuunnella häntä vaikka kuinka kauan. Joka lauseesta minä huomasin\ntunkeutuvani yhä syvemmälle totuuden suureen salaisuuteen. Ymmärsin\nsiinä hetkessä, että lunastus ja synteinanteeksiantamus ei ollut\nainoastaan tyhjä lause, vaan että se oli suuri armo, joka oli minua\nkohdannut, että kysymys oli elämästä ja tulevaisuudesta puhtaana,\npyhästä elämästä Jumalan lapsena. Minä ymmärsin ylösnousemuksen,\nuskoin, että Jeesus Kristus on Jumala, jolle ei mikään ole mahdotonta,\nja että hän elää ja antaa omasta hengestänsä ja voimastansa niille,\njotka hänen nimeensä uskovat.\n\nSieluni täyttyi pyhällä aavistuksella. Minä heräsin. Puin ylleni\nJeesuksen antamat lumivalkeat vaatteet. Ja niin minä olin\nuudestasyntynyt.\n\nUusi, uusi elämä avautui minulle, uusi elämä, niinkuin auringon\nnoustessa pitkän yön perästä. Ah, menisi vuosi, ennenkuin saisin kaikki\nkerrotuksi.\n\nTietysti minä päätin jättää koulun. Kaikki ihmiset sanoivat minulle:\nmutta Friida, mitä sinä ajattelet, sinä, jolla on semmoiset\nopettajalahjat! Sinä teet vahinkoa isänmaallesi; sinä tärvelet oman\ntulevaisuutesi!\n\nEi mikään voinut pidättää minua; sillä mikä toimi olisi voinut olla\nsuurempi ja jalompi kuin julistaa syntein anteeksiantamusta ja minun\nvapahtajani ylösnousemusta. Ja vaikka minä kadotin maallisen ansioni,\nen minä pelännyt mitään, sillä joka on kutsuttu evankeliumia\njulistamaan, hän on antanut toimeentulonsa, elämänsä ja kuolemansa\nJeesuksen haltuun, eikä ne ole enää hänen asioitansa.\n\nMinä tahdon seurata häntä elämässä ja kuolemassa, kuinka voisin silloin\npelätä nälkää.\n\nNiin, minun suurin toivoni on, että minä kerran saisin kuolla niinkuin\nhän on kuollut.\n\n-- Minne fröökinä matkustaa nyt? kysyi siirtolaisvaimo, joka oli\nkuunnellut suu auki Friidan puhetta.\n\nFriida hymyili.\n\n-- En vielä tiedä, sanoi hän katsahtaen siirtolaisvaimoon. -- Se riippuu\nJeesuksen tahdosta, enkä minä ole vielä lopullista käskyä häneltä\nsaanut. Maalle minä astun tässä kohta, sen tiedän, mutta minne siitä,\nen vielä tiedä.\n\nJa kun siirtolaisvaimo katsoi kummastuneena häneen, sanoi Friida:\n\n-- Niin, ettekö ymmärrä, minä tahdon tehdä kaikki välittömästi hänen\nkäskystänsä, sentähden minä kuulostelen ja otan vaaria hänen äänestänsä\nja panen merkille kaikki, mikä tapahtuu hengessä.\n\n-- Ja fröökinä kuulee hänen oman äänensä?\n\n-- Jeesus on noussut ylös, ja elää meidän keskellämme, sanoi Friida. Hän\non nyt paraikaa tässä. Toissa yönä -- Friida puhui hiljaa ja\nsalamyhkäisen juhlallisesti -- minä olin pannut maata ihan tavallisesti;\nolin lukenut ennen nukkumistani apostolienteoista Paavalin\nkääntymisestä Damaskon tiellä, vaelluksista ja ihmetöistä, enkä\naavistanut mitään kun nukuin. Nukuin sikeästi kuin kivi, niin etten\ntullut edes lamppua sammuttaneeksi. Keskiyön aikaan yhtäkkiä herään\nsiitä, että joku ikäänkuin olisi jotain sanonut ja selittänyt minulle.\nMinä katsoin hämmästyneenä ympärilleni, sillä minä asun yksinäni eikä\nminun huoneessani voinut olla ketään. Ja samassa minulle selviää, että\ntämä ääni ei ollutkaan ihmisen, vaan oli Jumalan. Vaikka olin kuullut\nsen unissani, muistin minä samassa ihan selvään, mitä minulle oli\nsanottu. Ääni käski minun viipymättä lähteä matkalle. \"Friida, Friida,\nnouse ylös ja vyötä itsesi matkalle; sillä ensimmäisellä laivalla, joka\nrannasta lähtee, tulee sinunkin lähteä; yhden päivän ja yhden yön\nkuluttua pysähdy sille laiturille, jolle laiva ensimmäiseksi pysähtyy;\nmene kyliin ja julista siellä taivaan valtakuntaa, odottaen minun\nkäskyäni.\" -- Ja tässä minä nyt olen.\n\n-- Fröökinällä on suuri usko! sanoi siirtolaisvaimo, ja samassa itsekin\nkirkastui.\n\n-- Fröökinä! sanoi hän. Jos minä nyt tulisin maalle teidän kanssanne,\nottaisiko Jeesus minutkin vastaan?\n\nFriida oli niin omissa maailmoissaan, että siirtolaisvaimon sanat\nherättivät hänet kuin unesta. Hän ei ollut odottanut tämmöistä\nkeskustelun käännettä. Hän putosi niinkuin pilvistä.\n\n-- Tekö jättäisitte Amerikan matkan?\n\n-- Niin, jos jättäisin!\n\n-- Mutta sanoittehan te äsken, että olette pannut koko omaisuutenne\nAmerikan pilettiin, ettei teillä ole kuin eväät ja tuo piletti. -- --\n\n-- Niin kyllä, mutta enkö minä saisi seurata fröökinää ensi alussa. -- Ja\neikö Jumala sitten ottaisi huostaansa myöskin minun ja lasteni\ntoimeentulon, jos tulisin uskovaiseksi niinkuin te. Minä olisin teidän\nseurassanne vaan siksi kuin unohtaisin ja ainiaaksi, ainiaaksi\ntukeuttaisin --\n\nFriida pani kätensä silmilleen, niinkuin hieroakseen niitä, mutta\npunastui vähitellen korviin asti. Ja hieno hiki nousi hänen\nohimnoihinsa ja otsaansa.\n\nHän istui kauan niin, ja näytti kuin olisi sisällisesti taistellut.\n\nSitten hän vihdoin laski kätensä siirtolaisvaimon polvelle, ja sanoi\nverkalleen:\n\n-- Jumala ei vaadi teiltä mitään sankaritöitä tullaksenne hänen\nluoksensa. Jos te tahdotte tulla hänen luokseen, niin on tie sinne yksi\nainoa: omistakaa ensin Jeesus, ei ansaiten hänen armoansa jollakin\nteolla, vaan tunnustaen hänen lunastuksensa ja uskoen hänen\nylösnousemukseensa. -- Te koetatte teolla ansaita vanhurskautta. Se on\nerehdys. Me tulemme vanhurskaiksi ilman ansiotamme. Niinkuin sanoo\napostoli Paavali: \"He tulevat ilman ansiotansa vanhurskaiksi, hänen\narmostansa, sen lunastuksen kautta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa.\"\nJa toisessa paikassa: \"Ei vanhurskauden töiden tähden, joita olimme\ntehneet, vaan laupeutensa tähden hän meidät autuaiksi teki uuden\nsyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta.\" Ja vielä: \"Te\nolette pestyt, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskaiksi tulleet\nHerran Jeesuksen nimen kautta ja meidän Jumalamme hengen kautta.\"\nSentähden on ihan turhaa koettaa itse pestä itseänsä. Vaikka te kuinka\nponnistaisitte voimianne, te ette tule askeltakaan lähemmäksi Jumalaa.\nSillä tahrattomaksi ei saa kukaan itseänsä. Ainoastaan Kristuksen veri\nvoi sen tehdä.\n\n-- Minä en kiellä teitä tulemasta ja seuraamasta minua. Mutta minä vaan\npelkään, että se olisi teille hyödytöntä, koska te sillä teolla vaan\nhakisitte omaa vanhurskautta.\n\nFriida vaipui ajatuksiinsa ja surumielinen ilme levisi hänen\nkasvoihinsa.\n\nVasta pitemmän ajan perästä hän jälleen katsahti siirtolaisvaimoon,\nsilitti jonkun poimun hänen olallaan ja sai kyyneleet silmiinsä.\n\n-- Minä tahdon rukoilla Jumalaa teidän edestänne, sanoi hän\nystävällisesti ja nöyrästi.\n\nSitten hän otti taskustansa pienen punakantisen kirjan ja sanoi:\n\n-- Tässä minä nyt opetan teille kauniin laulun, katsokaa näitä sanoja ja\nlaulakaa mukana.\n\n    Oi Herrani, Jeesukseni,\n    Sä viaton, vanhurskas puoltajani,\n    Sä suuri ja nöyrä ja uskollinen,\n    Sinä ystävä parhain syntisien!\n\n    Sun etehes, sun etehes\n    Mä lankeaa turvaten laupeutees\n    Ja veriseen uhriisi, haavoihisi,\n    Joilla parantaa tahdoit sydämmeni.\n\n    Armosi suo, Henkesi suo!\n    Ja syntini saastani kauvaksi luo!\n    Ja itse sä täytä mun tuntoni vaan,\n    Ja mun ruumiini hallitse kokonaan!\n\n    Täss olen ma, täss olen ma,\n    Oi Jumala, Isä ja Armahtaja!\n    Mun sielustain särje sä perkeleen työt,\n    Anna nöyryyttä, kun mua armossa lyöt!\n\n    Puhtahaksi ja pyhäksi\n    Sun avullas tulla on tarpeheni.\n    Sua paitsi en voi, ilman armoas en.\n    Sulta rukoilen peson täydellisen.\n\n    Kiitokseni armostasi\n    Sull ijäti nouskohon, Jumalani!\n    Taas laupeudestasi iloita saan,\n    Sinä puhdistat sydämmein kokonaan.\n\nFriidan laulaessa oli etukannella kaikki hiljennyt. Merimiehet\nkävelivät varpaillaan ohitse. Masinisti asettui koneruuman luukulle\nkuuntelemaan ja uninen ravintolaneiti pysähtyi kyökkihytin ovelle ja\nlakkasi kovaäänisesti torumasta lakasijapoikaa. -- Siirtolaisista\nuseimmat ottivat lakit päästänsä ja joku koetteli laulaa mukaan,\npyrkipä joskus tavua edellekin, kun oli hänellä sanat kyllä hyvin\ntiedossa, vaikka ääni vaan ei riittänyt ja tahtoi katketa.\n\nLopetettuaan laulunsa Friida pani silmänsä kiinni ja venytti kätensä\nristiin polvien päälle, ja näytti rukoilevan.\n\nSitten hän katsahti merkitsevästi siirtolaisiin.\n\n-- Kuinka on sielunne laita, rakkaat ystävät?\n\nHe liikahtivat, hämmentyivät, katsahtivat maahan. Joku rykäsi. Muutamat\neivät voineet olla vilkasematta toisiin ja häpeissään naurahtamatta.\n\nEi kukaan vastannut.\n\nMutta Friida ei vastausta odottanutkaan.\n\n-- Minun sydämmeni, sanoi hän, oli täynnä surua ja kauhistusta, kun minä\nnäin teidät eilen. Viinapulloa ilmassa heilutellen te huusitte hyvästiä\nkotimaalle ja omaisillenne, lähteäksenne kauas vieraaseen maahan. Ja te\nnaiset! Sen sijaan kuin olisitte varoittaneet miehiä ja estäneet heitä\nsynnistä, sallitte te, että miesten toinen käsi oli teidän kaulassanne,\nkun toinen pulloa heilutti. Voi häpeätä! Mitä te menette etsimään\nAtlantin takaa, kun teillä ei ole Jumalaa sydämmessänne? Rikkautta,\nonnea? Mutta mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi,\nja saisi sielullensa vahingon. Vai luuletteko te, että te olette oman\nelämänne mestarit? Ettekö usko, että kuolema voi teidät tavata, milloin\nette odotakkaan, -- että se tulee niinkuin varas yöllä. Oletteko koskaan\nkatsoneet kuolemata silmiin, ja tulleet ajatelleeksi minne se teitä\nvie? Yhtäkkiä, keskeltä teidän puuhianne ja toiveitanne te temmataan\ntoiselle tielle. Silloin te lähestytte sitä suurta tuomiota, jota ette\nole eläessänne kertaakaan tahtoneet ajatella. Se on niinkuin joku\nkulkisi pitkin tietä, pyrkien kylään, jossa pidetään talkoita. Hän\nkulkee iloissaan ja huoletonna ja jo matkalla ryyppää pullostansa.\nMutta ennenkuin hän ennättää perille, tarttuu häneen vahva käsi ja\nsanoo: sinä tahtoisit tuonne kylään, jossa talkooväki iloitsee ja tytöt\ntanssii, mutta sinnekö minä olen sinut asialle lähettänyt? Nyt minä\nsanon sinulle, koska olen löytänyt sinut väärältä tieltä, että tässä on\nsinun matkasi pää. Tästä minä vien sinut toiseen taloon, jossa käräjiä\nparhaillaan istutaan ja sinua juuri odotetaan. Oletteko ajatelleet,\nettette tekään voi itse määrätä teidän matkanne päätä, vaan että on\ntoinen, joka siitä määrää. Te pyritte Amerikkaanne, ja te juotte ja\nmässäätte sinne mennessänne; mutta kavahtakaat itseänne, ettei\nväkevämpi käsi tule ja pysäytä teitä kesken tietänne ja vie teitä\nijankaikkisen tuomioistuimen eteen! Oletteko ajatelleet, että kuolema\non se tienhaara, joka johtaa tämän tuomarin eteen, -- kuolema, josta ette\ntiedä, tuleeko se vuoden perästä, vai huomenna, vai tänään, vai ehkä\njuuri nyt tällä hetkellä! Oletteko ajatelleet, että kuolema on\narmonajan loppu, -- että se on matkan pää, jossa seisoo ijankaikkisuuden\nkäräjätalo, jonne teidän on tuleminen, jonka kynnyksen yli teidän on\nastuminen! Oletteko te ajatelleet, mitä te vastaatte, kun hän teiltä\nkysyy ja terävämpänä kuin kaksiteräinen miekka tunkeutuu teidän\nsieluunne ja henkeenne ja jäseniinne ja ytimiinne, ajatustenne ja\nsydämmenne aivoitusten perille! Voi teitä silloin! Mitkä ajatukset\nsilloin kuohuvat teidän mielissänne, kun te tiedätte vaan, että kaikki\ntulee ilmi, suurimmasta pahasta työstä pienimpään, -- ettei mikään voi\njäädä peittoon! Mitä, mitä te vastaatte tuomarille ja millä te aijotte\nitseänne puolustaa? Ja voi teitä onnettomia ihmisparkoja sinä hetkenä,\njolloin te saatte kuulla nuo kauheat sanat: menkäät pois minun tyköäni\nte kirotut, siihen ijankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on\nperkeleelle ja hänen enkeleillensä! Ajatelkaa, mitä se on:\nijankaikkisuuden polttavat tuskat!\n\nVoi ettette osaa käyttää hyväksenne tätä armon aikaa, joka virtaa\nteidän ohitsenne hetki hetkellä ja tunti tunnilta, käyttää sitä\npelastuaksenne välttämättömästä kadotuksesta! Ettekö ymmärrä, että\nelämä on annettu ihmisille pelastukseksi eikä kadotukseksi? Kaikki on\ntehty, mitä tehdä voi, että pelastuisitte. Jumala itse on astunut\nmaahan ja vaeltanut meidän keskellämme, täydellisessä alentumisen\ntilassa, antanut elämänsä kuolemaan meidän synteimme tähden, mutta\nottanut sen jälleen takaisin! Kärsinyt pilkkaa, häväistystä, ja antanut\nelämänsä -- lunastaakseen synnistä omat pilkkaajansa ja häpäisijänsä! Oi\nrakkauden mittaamatonta syvyyttä! Ja voi niiden synkkää pimeyttä, jotka\ntämmöisen rakkauden hylkäävät, joilla on uskallusta sysätä luotaan\nsemmoisen armon! Herra antakoon teille armoa ettette möisi\nijankaikkista elämätänne joihinkin mitättömiin ajallisiin etuihin,\nlihallisiin nautintoihin, rikkauden ja mammonan palvelemiseen!\n\nJoku vanha vaimo, joka oli hartaana kuunnellut Friidan sanoja, lankesi\nyhtäkkiä polvilleen, ja purskahti hillitsemättömään itkuun.\n\n-- Armahda Herra minun kurjaa sieluani, huusi hän, ja vavistus puistatti\nhänen heikkoa ruumistansa.\n\n-- Tahtooko hän, ettemme lähtisi Amerikkaan, kysyi joku siirtolaisista\ntoiselta. -- Se on myöhäistä nyt.\n\nMutta Friida nousi seisaalleen, silmissä hartauden liekki, ja vaihtaen\nankaran äänenpainonsa leppeään, sanoi:\n\n-- Ei, rakkaat ystävät. Minä en tahdo kääntää teidän matkaanne\nAmerikasta pois. Laiva teidät sinne vie. Minä tahdon vaan sanoa teille,\nettä etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin\nkaikki nämät teille annetaan. Minä tahdon vaan, että te lähtisitte\nsinne Jeesus sydämmessä. Sinne ja joka paikkaan muuanne. Minä tahdon,\nettä te ette hylkäisi Herran suurta armoa!\n\nJa nostaen kätensä ristiin päänsä yli hän huusi:\n\n-- Tulkaa siis Jeesuksen luo! Tunnustakaa hänet Herraksenne! Omistakaa\nhänet sydämmiinne! Teidän syntinne ovat anteeksi annetut. Pelastus on\ntarjona teille, ja sovitus suoritettu teidän pahoista töistänne.\nIjankaikkisuuden tuomari on tunteva teidät vanhurskaiksi, kun te\ntulette hänen eteensä, ja hän on julistava teidät vapaiksi ja päästävä\nteidät siihen ijankaikkiseen iloon, joka on vanhurskaille valmistettu,\njos te vaan itse tahdotte käyttää hyväksenne jo suoritettua sovitusta.\nIlmaiseksi teille tarjotaan elämän ijankaikkisuus, teille, jotka\nansionne mukaan olette ijankaikkisen kadotuksen lapsia. Tulkaa, tulkaa!\nTeidän puolestanne on toinen suorittanut pääsymaksun ikuiseen iloon, ja\ntekö ette tahtoisi astua sisälle!\n\nSiirtolaiset katsoivat totisina ja neuvottomina eteensä. Jos heille\nolisi ennen näin puhuttu, he ehkä olisivat langenneet polvilleen ja\nmuuttaneet elämänsä; mutta nyt -- Amerikan matkalla -- ajatella Jeesusta ja\nhänen seuraamistaan! Sydän tahtoi kouristua, kun mielessä vilahti\neletty elämä ja sen turhuus ja tietymätön tulevaisuus. Mutta kone kävi,\ntuku-tuku tuku-tuku, laineet jäivät läiskähtäen jälkeen. Tosin oli\nvielä yksi kotimainen satama käymättä. Mitä jos vielä palaisi -- ! Kaikki\nsärjetyt siteet solmisi uudelleen. Ihmiset sanoisivat: oletko hullu,\nkun kesken matkaasi takasin tulit! Mutta he saisivat vastaukseksi: minä\nolen tullut uskovaiseksi, minä en tahdo palvella mammonaa ja tahdon\nelää siinä köyhässä maassa, mihin Jumala on minut asettanut,\nnurkumatta, valittamatta, kuolinpäivääni asti! Mitä jos todellakin!\n\nEi, ei, se on kaikki hullutusta!\n\nJa olihan saarnaaja itsekin sanonut, ettei hän vaadi palaamaan, -- että\nlaiva vie, eikä sille enää mitään voi!\n\nFriidan yhä äänekkäämpi puhe oli herättänyt ensi luokankin matkustajain\nhuomion, joista useimmat olivat jo vähitellen nousseet, juoneet\naamukahvinsa ja tulleet vilvoittelemaan.\n\nMuutamat heistä tulivat ylös komantosillalle ja istuutuivat tuoleille\nkatsoaksensa alas etukannelle.\n\nHe olivat nyt kaikki keskenään tuttuja ja he katsahtelivat vuoroin\ntoisiinsa ja vuoroin alas, Friidan puhuessa, nähdäkseen, minkä\nvaikutuksen tämän esiintyminen ja huudahdukset kehenkin tekivät. Ja\nvihdoin he antautuivat innolla ratkaisemaan kysymystä siitä, miten\ntuommoinen ilmiö kuin Friida olisi selitettävä.\n\nEilinen kauppias tiesi kertoa tunteneensa monta samallaista\nmaallikkosaarnaajaa.\n\n-- Ei luulisi, sanoi hän, mutta niistä saavat useat varsin nättiä\nsisääntuloja tuosta toimestaan. Heille lahjoitetaan välistä paljonkin.\n\nJa kauppias oli aivan varma siitä, että sisäisimpänä aiheena tässä\ntapauksessa niinkuin kaikissa muissa täytyi olla itsensä elättämisen\nvälttämättömyys. Pelastusarmeijan kapteenilla hän väitti olevan palkkaa\n75 markkaa kuussa.\n\nHän höysti puhettaan monilla sukkeluuksilla ja matkustajat nauroivat\nsydämmellisesti.\n\nMutta joku väitti häntä vastaankin. Pelastusarmeijan kapteenilla ei\nollut kuin 10 tai 12 markkaa viikossa. Ja aivan mahdotonta oli otaksua,\nettä kukaan rupeaisi afäärin vuoksi semmoiseen toimeen, joka ei enempää\ntuottanut ja sitäpaitsi oli niin perin luonnoton.\n\n-- Ei, sanoi hän -- ja se oli eilinen nuori aviomies, -- löytyy aivan\nluonnollinen selitys tuommoisiin epäluonnollisuuksiin.\n\nHän viittasi sormellaan alas Friidaa kohden ja alkoi puhua hiljaisella\näänellä, etteivät naiset kuulisi, joita seisoi taaempana.\n\nHän siteerasi tunnettua kirjailijaa, joka väittää, että tämmöisten\nnaishenkilöjen kiihtyminen Jeesuksen persoonaan on selitettävä heidän\ntarpeestaan omistaa ja rakastaa mielikuvituksen luomaa ihannekuvaa,\nkoskapa heidän luonnollinen rakkaudenvaistonsa ei ole voinut tai ei ole\nonnistunut löytää rakkauden esinettä elävästä todellisuudesta.\n\nKauppias oli heti valmis luopumaan omasta selityksestään. Hän yhtyi\nkokonaan tähän, ja tiesi nyt puolestaan valaista asiaa elävällä\nesimerkillä eräästä vanhastapiiasta, joka, kun ei saanut miestä, oli\nsen asemesta ottanut kainaloonsa piplian.\n\nJa taas hän sai osaksensa yleisen kättentaputuksen ja naurun.\n\nKröijer antoi kolmannen selityksen, ja häntä kuuntelivat kaikki\ntotisina.\n\n-- On luonteita, sanoi hän, jotka eivät voi elää ilman julkista\nvaikutusta ja yleistä huomiota. Monelle naiselle lienee semmoinen\nhuomion herättäminen mahdollinen ennen kaikkea heidän kauneutensa\navulla, -- epäilemättä sangen usein myöskin älykkyyden ja esiintyvien\nluonnonlahjojen avulla. Mutta -- milloin erinomaisempi kauneus, älykkyys\ntai tämmöiset luonnonlahjat puuttuvat ja huomion herättäminen siis\nkäypi mahdottomaksi, silloin on jäljellä vaan yksi tie: se on se, jonka\nnäemme tuolla. --\n\nSelityksen hyväksyivät kaikki tyytyväisellä myöntämisellä.\n\nYksi naisista ei voinut olla huudahtamatta:\n\n-- Todellakin, miksi olisivat kaikki tuollaiset muuten niin\nepäonnistuneen näköisiä!\n\nVilkas ja erittäin innokas keskustelu tästä asiasta jatkui vielä\nperäkannella, jonne matkustajat siirtyivät tuulen suojaan. Mutta se\nkeskeytyi äkkiä, kun Friida ilmestyi sinne panemaan nyyttiänsä kokoon.\n\n-- Alarik, rakas Alarik, sanoi nuori rouva, juosten ihan hengästyneenä\nmiehensä luo, -- minä pyydän, älä jumalan tähden jätä minua yksin!\nTiedätkö, se tahtoi tulla minua puhuttelemaan. Minä näin ihan selvästi,\nettä se jo lähestyi ja aikoi istua minun viereeni. Kuinka\nepämiellyttävää! Ajatteles, jos se olisi tullut minulta kysymään tuota,\nmitä ne nyt aina kysyvät: kuinka on sielunne laita? -- vai mitä se\nonkaan. Mitä ihmettä minä olisin sille vastannut! -- Hyi!\n\nSamassa laiva vihelsi, ja niemen takaa näkyi virran suu ja kaupunki, --\nviimeinen ennen laivan lähtöä Suomesta.\n\n-- Ainoastaan puolentunnin viivyntä! ilmoittivat laivamiehet. Eikä\nkukaan matkustajista mennyt maihin.\n\nYksin Friidan hoikka, mustiinpuettu vartalo näkyi kiiruusti\npujottelevan rantaväen keskellä ja sitten hälvenevän pois kaupungin\nkatuihin.\n\nEtukannen matkustajat katsoivat hänen jälkeensä kurottautuen laivan\nkorkean laidan yli. He olivat vaiti. Muutamilla oli kyyneleet silmissä\nFriidan hyvästijätön jälkeen. Siirtolaisvaimo istui kokkakannen päällä,\njalat ristissä allansa, silmät itkusta punasina, ja suruissaan\nnyökytteli ruumistaan edestakasin.\n\nHetken kuluttua laiva jo tuprusi Itämeren lounaista taivaanrantaa\nkohden.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKröijerin asianajokonttoriin pääkaupungin suurimman kadun varrella oli\nensimmäisinä arkipäivinä pitkien pääsiäispyhien jälkeen kokoontunut\npaljon väkeä, -- asiamiehiä, neuvonpyytäjiä, käräjöitsijöitä mitä\nerilaisimpia.\n\nHänen oli tapana tulla aamupäivällä esille odotushuoneeseen 10:n\najoissa, mutta nyt oli kello jo yli 11, eikä häntä vielä kuulunut.\nOvella ei ollut mitään ilmoitusta, että hän olisi ollut matkoilla,\njolloin tietysti joku apulaisista olisi ollut hänen sijassaan.\n\nJotkut odottavista tiesivät kertoa, että Kröijer jo ennen pääsiäistä\noli ilmoitettu arveluttavasti sairastuneeksi ja tahtoivat otaksua, että\nsama syy nytkin oli esteenä. Mutta toiset väittivät, että siinä\ntapauksessa olisi tavallisuuden mukaan kaksi apulaista työssä, nyt\nsitävastoin ei ollut ketään, ja he päättivät varmuudella, että kohta\novi aukenisi ja hän itse näyttäytyisi kynnyksellä, -- ei siis tarvinnut\nmuuta kuin malttaa ja odottaa.\n\nJoku kolmas, vähän epäröittyänsä, meni kaikkien kehotuksesta\ntelefoonille ja soitti Kröijerin yksityiseen asuntoon.\n\nHän ei saanut ylös.\n\n-- Näettekö nyt, telefooni on suljettu, ettei sairasta häirittäisi,\nsanoivat yhdet,\n\n-- Eikö mitä, hän on matkalla sieltä tänne, päättivät toiset.\n\nEi kukaan mennyt pois, vaan kaikki jäivät odottamaan.\n\nKaksi läsnäolevista rupesivat keskenään puhumaan Kröijeristä. Ja he\nkilpailivat keskenään kehumisessa, niin että kun toinen puhui, toinen\nei häntä kuunnellut, vaan mietti mitä ihmeellisempää vielä kertoisi. Ja\nvaikka he olivat puhuvinaan kahdenkesken, vetosivat he kilpailussaan\nkumpikin kuuntelijoihin, jotka kaikki seurasivat heidän keskusteluaan.\n\nKröijerin voittanutta ei ollut asianajajien joukossa. Hänen ei\ntarvinnut muuta kuin näyttäytyä oikeuden edessä ja antaa valtakirjansa,\nkun jo kaikille oli selvänä, mikä puoli tulisi voittamaan.\n\nErinomaisen vaikutuksen teki hänen näennäisesti väsynyt, kalpea\nolentonsa. Hän oli anastanut itselleen etuoikeuden istua oikeuden\nedessä niinkauan kuin pöytäkirjoja luettiin ja muita valmistuksia\ntehtiin. Ja eipäs ollut yksikään tuomari häneltä sitä kieltänyt. Toisen\njalkansa hän tavallisesti nosti toisen jalan päälle ja nojautui\nveltosti retkahtaneena tuolin selkään. Ei kukaan kuulijoista silloin\nviitsinyt kuunnella, mitä vastapuolella puhuttiin, ja kaikki vaan\nodottivat häntä. Kun hän sitten alkoi nenäliinalla prillejänsä hieroa,\nsilloin jo tiedettiin, että kohta hän alkaa puhua. Ja kun hän vihdoin\nnousi, oli kaikki häntä varten hiljennyt. Olisi neulan kuullut\nputoovan. Tuomarit, kirjurit, raatimiehet höristivät korvansa, kun hän\navasi suunsa. Ja Kröijer ei huutanut. Tavattoman hiljaisella äänellä ja\nhyvin harvaan hän alkoi. Ja tämä se juuri enin jännitti huomiota.\nKaikki näkivät selvään, että puhuminen häntä rasitti ja kyllästytti, ja\nsiis täytyi häneltä odottaa ainoastaan semmoisia sanoja, jotka olivat\näärettömän tärkeät joka ikinen.\n\nOli kumminkin suurempia juttuja, joissa Kröijer esiintyi vähemmin\nhiljaisena. Niissä oli aina joku pääasia, johon hän tahtoi ikäänkuin\nkerätä kaikki voimansa. Hän alkoi hiljaa, niinkuin tavallisesti. Mutta\nsitten näkyi, kuinka hän virkistymistään virkistyi, mitä lähemmäksi\nratkaisevaa kohtaa tultiin. Hänen kasvonsa vähitellen elpyivät, hänen\nryhtinsä tuli voimakkaammaksi, ja sana sanalta kasvoi puheen lämpö.\nVihdoin ei ollut enää mitään jäljellä entisestä väsyneestä ja hiljaa\npuhuvasta asianajajasta, vaan esillä oli äärimmäisiin jännittynyt,\nintohimoisella vakaumuksen voimalla ja tulisella terävyydellä puhuva\nKröijer.\n\n-- Ei mikään mahti sinä hetkenä seisonut häntä vastaan! sanoi nuoremman\nnäköinen keskustelevista herroista, joka oli antanut tämän viimeisen\nkuvauksen Kröijeristä.\n\nKun toinen ei voinut enää voittaa, käänsi hän yhtäkkiä toisaalle:\n\n-- Paha vaan, että hän tahtoo olla vähän liian kallis.\n\n-- No, olihan toisia asianajajia, saattoihan kääntyä niiden puoleen, jos\nKröijer tuntui liian kalliilta. Eihän ollut mitään pakkoa valita häntä.\nMutta eipäs vaan muut kelvanneet!\n\n-- Tjah! Kröijer ei aina innostunut, ja -- valitettavasti kyllä -- silloin\nsaattoi asia mennä myttyyn häneltä yhtä helposti kuin jokaiselta\nmuulta. Kröijer oli hyvä ainoastaan silloin kuin hän innostui.\n\nNuorempi alkoi vähän kiivastua.\n\n-- Onhan luonnollista, että asianajaja panee enin huomiota ja tuhlaa\nvoimaa semmoisiin juttuihin, joiden voittaminen hänelle on tärkein.\n\n-- Mutta silloin nousee ehdottomasti kysymys siitä, mitä juttua hän\npitää tärkeimpänä. Tietysti sitä, josta hänelle enin maksetaan, vai\nkuinka?\n\nNuorempi herra, joka nähtävästi oli ja tahtoi olla Kröijerin läheinen\ntuttu, ei tiennyt kuinka osottaisi halveksimistaan tuommoiselle\notaksumiselle.\n\n-- Kröijer ei ole mikään asianajaja, sanan tavallisessa merkityksessä,\nsanoi hän. Hän on ennen kaikkea poliitikeri ja hän on semmoisena\narvosteltava. Hänellä on suuria tarkoitusperiä valtiollisessa\nsuhteessa. Hän tahtoo vaan saada jalansijaa ja merkitystä\nrahamaailmassa, jotta sitten voisi käyttää valtaansa aatteen\npalvelukseen.\n\nMutta vanhempi herra oli kerran päässyt kriitilliselle kannalleen, ja\nhän tahtoi siinä pysyä.\n\n-- Poliitinen merkitys? Poliitinen merkitys, mitä varten se on tarpeen?\nSe on, tiedänmä, juuri rahan vuoksi tarpeen! Rahoja tarvitaan\npoliitista merkitystä varten, mutta poliitista merkitystä rahoja\nvarten, -- siinä koko juttu.\n\n-- Teille on siis tuntematonta, että Kröijer tulee asettumaan\nvapaamielis-radikaalisen puolueen johtajaksi?\n\n-- Vapaamielis-radikaalisen tai kansallis-konservatiivisen tai\nprogressiivis-kansanvaltaisen tai minkä puolueen hyvänsä, -- onko niitä\nvielä muita? Mutta minä sanon teille, että kaikki nuo puolueet ovat\nvaan eri nimiä samalle asialle. On ihan yhdentekevää, millä niistä\ntahtoo itseänsä kaunistaa. Asia pysyy aina samana, ja se on: muut pois\nja minä sijaan! Ja ainoastaan nuorukaiset, niinkuin te, voivat\nkuvailla, että mikään maailmassa muuttuu siitä, että tämä tai tuo tulee\nvallan päälle. Mutta kokemus opettaa, että kaikki, jotka pyrkivät\nvallan päälle, ovat samallaisia ja pyrkivät sinne samasta syystä. Mikäs\nsitten olot muuttaisi.\n\nNuori herra kiihoittui niin, ettei hän voinut enää istua paikallaan.\nHän lopetti kaiken keskustelun ja nousi muka katsellakseen ikkunasta.\n\nToinen huomasi menneensä liian pitkälle ja muutti samassa äänensä.\n\n-- Eipä siltä, sanoi hän, etten minä myöntäisi Kröijerin ansioita. Minä\nolen ensimmäinen ihailemaan häntä -- personallisuutena. Ilman leikittä,\nminä luulen, että hän on tulevaisuuden mies, -- niin, minä luulen, että\nhän aikaa myöten tulee korkeimpaan hallitukseen.\n\nHän oli melkeen liikutettu omista sanoistaan. Mutta katsahtaessaan\nympärilleen hän huomasi, että joku mykistä kuulijoista veti vähän\nsuutansa nauruun.\n\n-- Mutta -- sanoi hän heti, ikäänkuin jatkaakseen edellistä ajatusta, --\nsiinä on yksi suuri \"mutta\". Kaikki riippuu nimittäin hänestä\nitsestään. Yksi väärä tai taitamaton käänne, -- ja kaikki on hukassa.\nYleisö on tarkkasilmäinen, ja se katsoo Kröijeriä kaikilta puolin. --\n\nKaikki katsahtivat häneen odottaen selitystä tähän kummalliseen\nloppuväitteeseen.\n\nMutta samassa saapui toinen apulaisista hengästyneenä odotushuoneeseen.\n\nSanaakaan sanomatta hän riisui päällystakkinsa, jonka pani tuolille. Ei\nvastannut yhteenkään kysymykseen, jotka tulvana lensivät hänen\nylitsensä. Korjasi vaan kauluksensa ja kaulahuivinsa taltuttaen yhä\nhengästystään, pyyhki hien otsaltaan, tuli melkeen keskelle huonetta,\nja, kääntyen odottajiin päin, sanoi:\n\n-- Kröijer -- huh-huh -- on tänä -- huhhuh -- aamuna -- kuollut.\n\nOdottajat jäivät suu auki.\n\n-- Kuollut?!\n\n-- Kröijer kuollut!\n\nVaikenivat ihan sanattomiksi. Mikä vaipui mietteisin, mikä kääntyi\npois, mikä katsoi maahan.\n\nJa vasta pitkän aikaa näin oltuaan syvässä äänettömyydessä yksi ja\ntoinen alkoi puhua kuiskutellen toiselle. Apulaisen kanssa suorittivat\nasiansa myöskin kuiskuttamalla. Juhlallisina ja hiljaa liikkuivat\nhuoneessa, minkä liikkuivat. Ja varpaillaan kulkivat vielä\nrappusissakin.\n\nSanoma Kröijerin kuolemasta levisi tuulen nopeana kaikkialle.\n\nJa joka paikassa se samalla tavalla herätti hämmästystä, ei siksi, että\nhän olisi ollut kuollakseen liian terve, sillä hän oli kyllä ollut\nviime aikoina kovin rasittunut ja huonontunut, vaan siksi, että hänen\nkuolemansa näyttäytyi kaikkien silmissä jonkinlaiselta järjettömyydeltä\nkohtalon puolelta.\n\nMies parhaassa iässään!\n\nKesken kaikkia aikeitaan!\n\nKuuluisuutensa juuri tavoitellessa huippuaan!\n\nYlioppilashuoneella arvosteltiin tapausta innokkaimmin, ja monella\ntavalla ratkaistiin kysymys siitä, mikä oli vikana, ettei Kröijer\nsaanut elää.\n\nVaikka hän jo aikoja sitten oli ollut vetäytynyt pois\nylioppilaspiireistä, seurattiin täällä kuitenkin tarkkaan hänen\nkohtaloaan, sillä hän oli kerran nostava uuden ajan lipun siellä ulkona\nvaltiollisessa maailmassa, -- sen saman, jota hän täällä oli rakastanut\nja palvellut. Kaikki tiesivät, että asianajo oli ollut vaan keinona\nhänelle, ja ymmärsivät, että hän vaan tahtoi ensin siellä yläilmoissa\nsaada vankan ja merkitsevän aseman. Kerran hän oli vielä tuleva takasia\nja sanova: Tässä minä olen, tässä ovat minun aatteeni entisillään ja\ntässä se vanha lippu. Eteenpäin nyt! Nyt on aika tullut! Nyt minä vien\nteidät perille! Tasa-arvoisuuteen, veljeyteen, vapauteen!\n\nMutta nyt tuli kuolema.\n\nJa sentähden ylioppilashuoneella ei voitu uskoa, että mikään\nsatunnaisuus olisi ollut syynä Kröijerin kuolemaan. Mahdotonta oli,\nettä sokea kohtalo olisi katkaissut hänen elämänsä langan vastoin hänen\ntahtoaan.\n\nOli kolme mielipidettä. Yhdet sanoivat, että hän olisi tehnyt\nitsemurhan. Syytä siihen he eivät ilmoittaneet ja se sai mielellään\nolla arvoituksena kaikille. Jos jokin tuntematon salaisuus olisikin\npiillyt hänen elämässään, niin se olisi ainakin ollut jotain\ninhimillistä, ja kuolema olisi niinmuodoin ollut selitettävissä: hän\nitse tahtoi, ja siksi hän kuoli. -- Tätä huhua ei kuitenkaan voitu uskoa,\nja sitäpaitsi kerrottiin tosiasiana, että hän oli ollut hyvin sairaana\nennen kuolemaansa. Ja jäi siis jäljelle joko ajatella, että tauti oli\nhänet tappanut, taikka, että Jumala oli hänet kutsunut pois.\nJälkimäinen otaksuminen ei tyydyttänyt ketään, sillä se ei vastannut\nkysymykseen. Jos Jumala oli kutsunut, niin saattoi kysyä: miksi Jumala\noli kutsunut? mutta sehän oli juuri samaa kuin kysyä: miksi Kröijer oli\nkuollut? Niitä oli kuitenkin semmoisia, joita tämä vastaus täysin\ntyydytti, ja he melkeen kiivastuivat, jos asiasta vielä edemmäs\nväiteltiin. Useimmat ottivat asian käytännölliseltä kannalta hakien\nsyytä Kröijerin luonteesta ja tavoista. Se oli kyllä tauti, joka tappoi\nhänet, sanoivat he, mutta hän oli itse syypäänä tautiin, Hän oli ollut\ntunnettu siitä, ettei hän hoitanut itseänsä eikä välittänyt\nterveydestään. Hän oli rasittanut itseään aivan liiaksi, oli\nmatkustellut kylminä pakkasina, aukonut turkkiansa milloin päähän\npisti. Ihmisen täytyy toki hoitaa itseänsä! --\n\nSuurella uteliaisuudella kuunneltiin niiden mielipidettä, jotka olivat\nolleet mukana patoloogisessa laitoksessa, kun ruumis avattiin. Ne\nhylkäsivät kaikki teoloogiset ja muut aatteelliset näkökannat, ja\nsuoraan sanoivat, mikä oli syy Kröijerin kuolemaan. Ne olivat\nlääkäreiksi aikovia.\n\nJa heidän selityksensä oli seuraava:\n\nKun ruumis oli avattu, huomattiin sydämmen hiippalämssät\n(mitraalivalvelit) kokoonkutistuneiksi ja niiden päällä koko joukko\npieniä ryynin tapaisia kasvannaisia. Vasen puoli sydäntä oli muuten\nhyvin vahvaksi kehittynyt. Nämät kaikki seikat olivat seurauksia\ntavallisesta sydämmen sisäkalvon tulehduksesta.\n\nAivoja tutkittaessa huomattiin niissä suuri pehmentynyt ala, ja kun\ntarkastettiin verisuonia niiden pohjalla, löydettiin eräässä\nsuuremmassa artteerissa embolus, joka oli vaikuttanut tukkeutumisen ja\npehmennyksen.\n\nKuoleman selvä syy oli siis siinä, että yksi mitraalivalveleiden päällä\nolevista kasvannaisista oli irtautunut ja sydämmestä lähtevän veren\nmukana osunut aivoihin. Semmoinen embolus olisi tietysti voinut kulkea\nmuuannekin kuin aivoihin ja silloin ei seurauksena olisi ollutkaan\nkuolema. Tämmöisellä sydänvereen osuneella ryynisellä on se\nominaisuus, että se, tullessaan suonien haaroutumiskohtiin, voi siihen\npysähtyä pitemmäksi aikaa, ikäänkuin kahden vaiheille, minkä tien\nvalitsisi. Heiluttuaan siinä edestakasin se vihdoin syöksyy\njompaankumpaan haaraan ja niin taas liikahtaa yhden välin eteenpäin\nseuraavaan haaroutumiskohtaan asti, ja niin edespäin. Sattumasta siis\nkokonaan riippuu, että tämmöinen embolus osuu juuri aivoihin. Mutta jos\nse kerran sinne osuu, niin on kuolema välttämättömyys.\n\nYhtä paljon huomiota, mutta vähemmän arveluita herätti Kröijerin\nkuolema vanhempien kansalaisten piireissä.\n\nErään suuren krediittilaitoksen neuvotteleva kokous, jonka jäseniin\nKröijerkin kuului, piti paraillaan istuntoa, kun kuolonsanoma saapui.\nKaikki herrat nousivat juhlallisina sijoiltaan, ja jonkun hetken\nkuluttua syntyi hiljainen keskustelu sen taudin laadusta, joka\nKröijerillä oli ollut. Heillä oli koko kysymys vaan siinä, ja siinä sen\nainoa ratkaisu. Heillä oli tietoja lääkäreiltä, jotka olivat olleet\nkutsutut sairasta hoitamaan. Ja nyt kertoi sanantuoja, että lääkärien\narvelut taudin laadusta olivat näyttäytyneet oikeiksi. Syy\nkatastroofiin oli epäilemättä sydämmen sisäkalvon tulehdus.\nEndocarditis. Ja kun yksi herroista kertoi, mitä hän tämmöisen taudin\nmahdollisista seurauksista tiesi -- häneltä oli yksi sukulainen siihen\nkuollut, -- niin huomasivat kaikki, että jos Kröijerillä todella oli\nollut samallainen taudin seuraus, hänen olisi ollut mahdoton jäädä\neloon, ja siis oli täytynyt kuolla. Sama herra selitti, että\nendocarditis on tavallisimmasti seurauksena nivelreumatismistä. Ja\nsamassa tiesi toinen herroista, että Kröijerillä oli nuorempana juuri\nollutkin ankara nivelreumatismi. Säälien ja valitellen, mutta\ntietojensa puolesta täysin tyydytettyinä, istuivat pankin herrat\njälleen pitkän viheriän pöytänsä ääreen, ja sittenkuin yksi ja toinen\noli huomauttanut, kuinka tärkeätä on varoa vetoa ja hoitaa\nterveyttänsä, ja joku vielä lisännyt, että hänellä on tapana joka aamu\nvoimistella lyömällä itseään selkään ja reisille taipuvalla\nrottinkiniuvoksella, jatkui keskeytynyt keskustelu päiväjärjestyksen\njuoksevissa asioissa tavalliseen tapaansa.\n\nVähitellen alkoi kaikilla ihmisillä olla varma mielipide Kröijerin\nkuoleman syystä, ja keskustelut ja väitteet tästä asiasta lakkasivat.\n\nMutta hautauspäivänä, kun lukemattomat vieraat kokoontuivat avonaisen\nruumisarkun ympärille, virisi kysymys jälleen eleille.\n\nSiinä makasi Kröijer liikahtamatta, harmaan kalpeana, silmät\nkuopallaan, kulmat vähän rypyssä ja alaleuka energillisesti eteenpäin\ntyöntäytyneenä, niinkuin eläessä, makasi mykkänä, voimatta koskaan enää\navata silmiänsä tai sanoa jotain. Tuo tunnettu, tuo pienimmissäkin\nliikkeissään uteliaisuudella seurattu Kröijer, kuolleena parhaassa\nmiehuuden iässä!\n\nOli mahdoton nähdä häntä ilman että kysymys hänen elämänsä ja\nkuolemansa tarkoituksesta heräsi. Ja huolimatta entisistä ratkaisuista\ntämä kysymys nyt tuli elävänä, voimakkaana, läpäisevänä jokaisen eteen\nja vaati uudestaan vastausta. Se ikäänkuin sai ihmiset täällä kiinni\nkahden kesken puheillensa, kietoi ne kouriinsa, eikä luvannut päästää\nvapaaksi ennenkuin vastaus oli löydetty. Ihmiset pyristelivät vastaan,\npäästäkseen irti sen kynsistä, jotka tuntuivat kylmiltä ja luisilta,\nmutta se ei päästänyt. Se uhkasi ikuisesti pidellä ja vihdoin painua\nniin ajatuksiin, ettei sitä unissakaan sieltä saisi, jollei vaan\ntyydyttävää vastausta löytyisi. Ei auttanut mitään, että ihmiset\nkoettivat kaunistaa vainajaa kukilla ja myrteillä. Kysymys häämöitti\nKröijerin tummentuneista silmäkuopista, hänen kalman kellahtuneista\nkäsistään, sinertävän valkosista tyynyistä hänen päänsä ympärillä ja\nsoikean arkun mustasta pinnasta. Vastatkaa, vastatkaa! Onko todellakin\nmahdollista, että Kröijerin elämä on katkennut sattumalta, vaan siitä\nsyystä, että joku irtaantunut hitunen valitsi tämän eikä tuon tien\nsuonien haaroutumissa? Ja jos niin on, riitä on silloin teidän oma\nelämänne? Kuka takaa, etteivät teidän aikeenne keskeyty samaten?\n\nKaikki ihmiset olivat ajatuksissaan, ja jos he puhuivat keskenään, niin\nainoastaan peittääkseen hajamielisyyttänsä.\n\nHe antoivat vieläkin Kröijerin elämän päävaiheiden kulkea kerran\neditsensä ja koettivat niistä löytää jotain syytä kuolemaan. Mutta\nturhaan. Kaikki oli tässä elämässä suurellisesti perustettua, kaikki\ntähtäsi jotakin päämäärää kohden, kaikki oli vasta valmistusta\ntulevaisuutta varten, jota syrjäiset saattoivat vaan aavistaa ja\nuteliaasti odottaa. Mitä voisi ihmiseltä vielä vaatia! Vai eikö hänen\npitäisi rakennella tulevaisuuttaan! Sokeaan fatalismiinko ihmisen\npitäisi heittäytyä.\n\nKun ei täältä tullut mitään vastausta, täytyi sitä hakea toisaalta.\n\nKröijerin yksityisestä elämästä ei ollut kellään mitään käsitystä. Mitä\njos syy piilikin jossain siellä. Ihmiset ovat niin erilaisia\nyksityisessä elämässä kuin julkisessa.\n\nMutta katsahdus Kröijerin liikkumattomiin kasvoihin karkoitti tämmöiset\najatukset. Hänen kuolonkamppauksessa rypistyneet silmäkulmansa\nkertoivat elämän äärettömästä totisuudesta, jonka rinnalla kaikki\npikkumaiset juorut hävisivät kuin akanat tuuleen.\n\nMuiden seisoessa istui tuolilla lähellä arkkua hänen vanha äitinsä,\nsurun murtamana, huomaamatta ketään ympärillään, ainoastaan itkien ja\ntuijottaen maahan eteensä.\n\nJos voisi kysyä häneltä, tunkeutua hänen ajatuksiinsa ja saada häneltä\nse oikea käsitys Kröijeristä, joka selittäisi, miksi hän ei enää elä.\n\nKuinka omituista ajatella häntä tuon äidin poikana, ajatella, että\nheidän välillään on ollut sama äidin ja pojan välinen suhde kuin\nkaikilla muilla ihmisillä. Kröijeriä ajateltiin aina vaan julkisena\nhenkilönä, eikä pistänyt päähänkään, että hänelläkin on täytynyt olla\näitinsä ja muut perhesuhteensa. Kaikki tämä ei ollenkaan sopinut\nKröijerin kuvaan.\n\nUseimmille se olikin uutinen, että hänen äitinsä oli elossa, sillä\nkukaan ei ollut kuullut hänen sanallakaan mainitsevan äitinsä\nolemassaolosta.\n\nNyt näkyi kuitenkin selvästi, että heidän välillään oli kokonainen\nmaailma. Se näkyi äidin itkusta, näkyi koko hänen olennostaan, siitä,\nettei hän tiennyt kestään ympärillään. Oli niinkuin vieläkin heidän\nkeskinäisen suhteensa langat olisivat vahvana virtana kulkeneet pojasta\näitiin ja äidistä poikaan.\n\nIhan uusi puoli Kröijeristä astui täällä esiin. Nyt vasta hänen\nkuoltuansa. Mitä jos oikea Kröijer olikin jotain aivan toista kuin se,\njoka oli kaikille tuttu!\n\nTuo äiti varmaan tietää, miksi hän on kuollut. Kaikki osoittaa, että\nhän sen tietää. Hän ei ainakaan ihmettele kuoleman syytä, hän vaan\nnäyttää surevan, että on tapahtunut se, minkä pitikin tapahtua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntui suurelta huojennukselta, kun arkun kansi vihdoin pantiin kiinni.\n\nJa kun ruumis kannettiin ulos ja ulkoilman henki puhalsi raittiina\nkasvoihin, oli kaikki yhtäkkiä taas kuin selvänä. Ihmiset alkoivat taas\nkeskustella toistensa kanssa ja Kröijer oli tietysti taas kuollut\nsydämmen sisäkalvon tulehduksesta, eli oikeammin sen seurauksesta, ja\ntulehdus oli seuraus siitä ja siitä ja tapahtui niin ja niin ja tuotti\ntämmöisessä tapauksessa ehdottomasti kuoleman. Ja hoitamalla terveyttä\nsaattoi päästä kaikista taudeista ja siis välttää kaikki kuoleman syyt.\n\nJa kaiken lopuksi sanoi vihdoin sanansa pappikin.\n\nPitkässä, kauniissa hautauspuheessaan hän lyhyellä lauseella selitti\nsyyn Kröijerin kuolemaan:\n\n-- Inhimillisesti katsoen, sanoi hän, tässä on elämä kesken katkennut.\nMe valitamme, että häneen pannut toiveet ovat rauenneet, että hän on\nkuollut elämänsä kukoistustilassa, että kaikki hänen aikeensa ja kaikki\ntulevaisuuden kuvat ovat hävinneet jälkiä jättämättä. Mutta varokaamme\nnäin ajatellessamme. Muistakaamme, että meidän tulee nöyryydellä\nvastaanottaa Herran päätökset. Meidän tulee pitää mielessä, että\nJumalan taivaallisen majesteetin edessä meidän kaikki puuhamme ja\ntoimemme tämän maan päällä ovat vaan vähäpätöisiä, haihtuvia\nvarjokuvia. Yritystä ja koetusta ovat meidän elämämme suurimmatkin\npyrinnöt. Herra antaa yhden lopettaa, mutta toisen hän kutsuu kesken\npois. Nöyryydellä ottakaamme vastaan Herran päätökset. Nöyryydellä\nhuokaa sinä, sureva äiti, sanoen: Herra antoi, Herra otti, kiitetty\nolkoon Herran nimi! Ja nöyryydellä yhtykäämme me muut apostoli Paavalin\nsanoihin: O sitä Jumalan rikkauden, ja viisauden, ja tunnon syvyyttä!\nKuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa, ja käsittämättömät hänen\ntiensä! Sillä kuka on Herran mielen tietänyt? Eli kuka on hänen\nneuvonantajansa ollut? Eli kuka on hänelle jotakin ennen antanut, jota\nhänelle pitäisi jälleen maksettaman? Sillä hänestä, ja hänen kauttansa,\nja hänessä ovat kaikki. Hänelle olkoon kunnia ijankaikkisesti, amen!\n\nSitten tavallinen hautausluku, lapiollinen multaa kuoppaan, rukous,\nylioppilaiden surulaulu ja vihdoin haudan umpeenluominen.\n\nKaikesta tästä, mutta erittäinkin papin puheen jälkeen jäi ihmisille\nvallitsevaksi se käsitys, mikä heillä tosin aina ennenkin oli ollut,\nkun he tulivat elämää ja kuolemaa ajatelleeksi.\n\nElämä olisi ihanaa, voisi usein muodostua suuremmoiseksi ja\nloistavaksi, mutta on olemassa painajainen, joka sen myrkyttää, se on\nse tieto, että Jumala voi kesken kaikkea kutsua meidät pois koko\nihanuudesta.\n\nKuitenkin, kun he jo rupesivat hajaantumaan Kröijerin hautakummulta\nunohtaen ajatuksen, että hän nyt siellä syvällä maassa pienessä\npimeässä arkussaan mätänee, -- kun käytäville siellä täällä veteläksi\nsulanut keväinen lumi pakotti heidät suurella ponnistuksella\nharppaamaan ylitse ja he huomasivat, että siellä täällä jo pilkisti\nesille vihanta ruoho ja lintu viserti jossain alastomassa puussa ja\nkeveät valkoset hattarat lensivät kiiruusti sinisellä taivaalla, --\najattelivat he kevennyksen huokauksella: Ihmisen tulee vaan tottua\npainajaiseensa ja rohkein mielin ajatella, että jos hänelle toisinaan\nei onnistukaan, niin toisinaanhan onnistuukin.\n\nJa niin rauhoittui vähitellen kaikki entiselleen. Kaupungissa\nnäkyivät samat raitiotievaunut kuin ennenkin ja kuuluivat samat\nkellonkilistykset. Samat ihmisjoukot riensivät asioissaan kaduilla,\npuodista sisään ja puodista ulos. Ja pian Kröijerin kuolema oli tapaus,\njoka oli aivan kuin kymmenen vuotta sitten ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJärjestäessään poikansa kirjeitä, kaukana yksinäisessä kodissaan, oli\näidillä edessään erittäin kaksi, joita hän ei hennonnut panna muiden\nkanssa samaan läjään, vaan luki niitä, herkeämättä itkien, yhä\nuudelleen. Toinen näistä kirjeistä, vanhempi toista, oli näin kuuluva:\n\nRakas äiti!\n\nVaikka sinä et seuraakaan puolue-elämäämme, olet kumminkin varmaan\nkuullut puhuttavan siitä uudesta suuresta krediittilaitoksesta, joka on\näskettäin perustettu pääkaupunkiin. Et ole myöskään voinut olla\nhuomaamatta, että jotakin erinomaista ja tavatonta on yhdistynyt tähän\nlaitokseen, joka saattaa ihmiset kuumeeseen. Syy on se, että tämän\nlaitoksen merkitys on poliitisessa suhteessa arvaamattoman suuri. Sen\ntarkoitus on laajentaa puolueemme merkitystä ja voimaa aineellisella\nalalla, missä se tähän asti on ollut sanaton ja kaikkea vaikutusta\nvailla. Ja samalla tietysti kukistaa niiden merkityksen, joilla tähän\nasti on ollut yksinomainen sananvalta näillä aloilla.\n\nNo niin, pääasia on, että koko laitoksen keksijä olen minä. Minun on\naate, ja minä olen sen alkuunpanija.\n\nTuo aate aukesi silmieni eteen niin valtavana ja minä näin sen\nvastaisessa toteutuksessa niin suuremmoisia seurauksia, etten tietysti\nhetkeäkään voinut epäillä tehtävästäni; se, minua innostutti, mitä\nenemmän sitä ajattelin ja mielessäni kasvatin.\n\nMinä tahdoin tehdä siitä koko kansan yhteisen asian. Tahdoin sytyttää\nkaikkien mielet yritystä kannattamaan. Osakkeet olisivat levitetyt\nkaikkialle, haaraosastoja olisi perustettu joka kaupunkiin, ja joka\npaikassa olisi tämä laitos muuttunut kansan omaksi luottolähteeksi\nsamalla kasvattaen meidän puolueemme miehistä kelvollisia ja kykeneviä\nkäytännön miehiä rahaliikkeen ja hallinnon aloilla. Se, mikä meiltä oli\npuuttunut: edellytykset valloittaaksemme kerran pysyväisesti johtavan\naseman maan hallinnollisissa virastoissa ja siten itse hallituksessa,\nse oli paraiten saavutettavissa juuri läpiviemällä minun aatteeni.\n\nTämä poliitinen puoli asiasta se juuri oli, jonka tiesin hankkivan\nyritykselle innostusta yleisön puolelta. Ja minä aavistamalla näin\nedeltäpäin kaiken sen, mikä sitten onkin toteutunut, että yritys\nväkevän kansallisen värin suojassa on saavuttanut koko kansan\nkannatuksen. Siitä syntyi suuri kansallinen yritys, jonka vaikutuksia\ntulevaisuudessa ei käy kyllin laajalle arvaaminen.\n\nKun minun mielessäni ensi kerran välähti tämmöisen laitoksen\nmahdollisuus, tunsin minä taas pitkistä ajoista itsessäni tuon\njumalallisen voimankipinän synnyttää ja luoda, joka on ollut, kuten\nsinä itse olet sanonut, nuoruudestani saakka minun elämäni kannustin.\n\nSinä olet tosin myöskin sanonut, että minulta puuttuu vastaavaa voimaa\nja sitkeyttä toteuttaakseni sitä, mitä olen aatteessa suunnitellut.\nMutta minä toivon kuitenkin, että tämä sinun arvostelusi soveltuu\nenemmän nuorempaan ikäkauteeni. Luullakseni minä olen edistynyt siitä\npitäen. Ainakin mitä tähän aatteeseen tulee, ymmärsin minä heti, että\nkoko sen merkitys on taitavassa toteuttamisessa eikä suinkaan\njulkilaulamisessa ennen aikojaan.\n\nMinulla oli kaikki varustettuna, kaikki suunnitelmat valmiina ja kaikki\nerityisyydet mietittynä, ennenkuin minä esitin aatteeni puolueelle\nkokonaisuudessaan.\n\nTietysti, tuli syttyi heti kuin kuiviin katajoihin. Jokaiselle oli\nkohta selvänä, että juuri tähän oli nyt ryhdyttävä eikä mihinkään\nmuuhun. Kuinka ei sitä muka ennen tultu ajatelleeksi! Ja he olivat\nkaikki kuin haltioissaan. Toiveita lausuttiin mitä rohkeimpia. Kaikki\noli täydessä palossa.\n\nMinä ja muutamat muut lähetettiin maaseuduille eri tahoille ympäri\nSuomen. Jokapaikassa otettiin asia yhtä suurella innostuksella vastaan.\nIlmaantui, että kapitaalia ja rikkauksia puolueellamme oli enemmän kuin\nosattiin aavistaa, ja uudelle laitokselle luvattiin aivan kuulumattomia\ntalletuksia. Osakkeet olivat merkityt ensimmäisessä hengenvedossa.\n\nPerustava kokous pidettiin ja näin oli siis minun aatteeni tehnyt\nensimmäisen askeleen toteutumisekseen.\n\nEn voinut epäillä mitään, kaikki kävi niinkuin olin suunnitellut. Minun\nasemani tässä asiassa pysyi yhä entisellään, niin ettei ilman minua\nmitään tehty eikä mihinkään ryhdytty, eikä minulla ollut mitään syytä\nepäillä, että tulisin tämän asemani vastaisuudessakin säilyttämään.\n\nÄiti, eilen pidettiin ratkaiseva kokous, jossa yhtiön johtokunta\nvalittiin.\n\nJa minä en tullut valituksi, kuten sain kuulla, siitä syystä, ettei\nminua pidetty semmoiseen toimeen sopivana.\n\nÄiti, jospa sinä voisit kuvailla minun tunteitani sinä hetkenä, kun\nminä huomasin, ettei tämä tapaus ollut mikään hämmästyttävä uutinen\nkellekään, vaan että asia oli ollut puheen ja päätöksen alaisena heidän\nkeskensä ilman minua!\n\nSinä tiedät mitä ponnistuksia minä olen tehnyt päästäkseni\ntarkoitusteni perille. Sinä yksin tiedät myöskin, mitä vastuksia minä\nolen saanut voittaa. Olin vuodenajan valmistellut tätä lempituumaani,\njoka päivä ajatellut sitä, siinä oli koko elämäni ja tulevaisuuteni.\n\nTänä hetkenä minä en vielä tiedä, mitä minä teen. Minä olen ihan\nodottamattani siinä asemassa, missä olen. Olen kuin pilvistä pudonnut.\nTunnen itseni mahdolliseksi vaikka mihin.\n\nMutta ole kuitenkin rauhassa. Ei yksikään sielu ole nähnyt, mitä\nminussa liikkuu, -- minä en ole hetkeksikään ilmaissut itseäni. Ja sen\nverran minussa lienee voimaa, etten tee mitään tunteitteni vallassa.\n\nKirjoita ensi tilassa.\n\n                         Poikasi -- --.\n\n\nToinen, myöhempi kirje, päivätty vaan muutama viikko ennen hänen\nkuolemaansa, oli näin kuuluva:\n\nRakas äiti!\n\nKiitän kirjeestäsi, rakas äiti. Saatoin arvata, että tulisit käyttämään\ntätä tilaisuutta kääntääksesi minut sinun uskosi lapseksi. Jos tahdoit\nvalita semmoisen hetken, jolloin minä olen enin särjetty, niin et olisi\nvoinut parempaa valita. Mutta jos olet myöskin luullut voivasi nyt\nminuun paraiten vaikuttaa, niin olet erehtynyt. Sillä sinun yrityksesi\nnyt niinkuin aina ennenkin on jäänyt seurauksia vaille. Anna anteeksi,\nmutta niin se on, sille en voi mitään.\n\nKuitenkin tahdon minä tällä kertaa, niin paljon kuin väsymykseni\nsallii, vastata sinun kirjeeseesi, ja vastoin tavallisuutta kajota\ntuohon kysymykseen. (Pyydän sinua välttämättä polttamaan tämä kirje,\nheti luettuani, ettei se suinkaan joutuisi kenenkään syrjäisen\nnähtäväksi).\n\nMitä nyt ensiksikin tulee minun käsitykseeni korkeimmasta olennosta,\nniin täytyy minun sanoa, etten voi häntä ajatella, niinkuin sinä,\njossakin taivaissa asuvaksi, personalliseksi olennoksi, jonka tahdosta\nihmisellä semmoisenaan olisi välitön tieto. Minä luulen, että meillä on\noikein käsitys Jumalasta silloin, kuin emme ollenkaan koeta tehdä\nitsellemme tiliä siitä, mitä, missä ja millainen hän on, vaan\nainoastaan ankarasti pysymme velvollisuuksissamme. Velvollisuuden\ntunto, se on sama kuin Jumalan tahdon tunto. Mutta ei suinkaan välitön,\nvaan ainoastaan välillinen tunto. Sillä velvollisuuksia synnyttävät\nihmiselle ainoastaan ihmiset. Velvollisuuksia voi ihminen tuntea\nainoastaan silloin, kuin hän on jossakin yhdyskunnassa muiden ihmisten\nkanssa. Jos taas ajattelemme ihmistä erakkona esimerkiksi jossakin\nihmisettömässä saaressa, niin hänellä ei voi olla olemassa mitään\nJumalaa eikä Jumalan tahtoa, koska hänellä ei voi olla olemassa mitään\nvelvollisuuksia ketään kohtaan.\n\nSe korkein yhdyskunta, jonka tahto on äärimmäinen normi yksityiselle\nihmiselle, on kansa.\n\nJa sen tahdon täyttäminen antaa elämää ja elämän merkitystä kaikille.\nKansan tahto, se on Jumalan tahto. Se, joka täyttää kansan tahtoa, se\ntäyttää korkeinta tahtoa. Tämmöisenä on Jumalan tahto jokaiselle\navoinna. Ja ainoastaan näin välillisesti, kansansa tahtona, voi\nyksityinen Jumalan tahtoa tuntea.\n\nYksityisessä ihmisessä voi olla vaan suurempi tai vähempi määrä halua,\nintohimoa täyttämään tätä tahtoa ja nauttimaan sen täyttämisestä\nseuraavaa elon voimaa. Minä en tarkoita tässä sitä, että tavallisten\nkansalaisvelvollisuuksien täyttäminen tai vain lainkuuliaisuus olisi\nkylläksi antamaan sisällystä ihmiselämälle.\n\nEi, ei siinä ole kaikki.\n\nSyvemmältä voi tuntea kansan tahdon kuin ainoastaan kirjoitetusta\nlaista ja kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä. Sen voi tuntea\nomassa hengessä. Se voi ikäänkuin laskeutua yksityisen sieluun, siellä\npesiytyä ja muuttua hänen omaksi hengeksensä. Mikä ääretön elämän\nrikkaus virtaa silloin hänen kauttansa! Hän ajattelee omia ajatuksiansa\nja menee omaa tietänsä ja kuitenkin ne on kansan ajatukset ja se on\nkansan tie! Täällä, tässä sydämmessä on kansan sydän, tässä hengessä\nkansan henki.\n\nSiinä nyt on minun uskontoni, äiti. Siinä on elämän merkitys, siinä\nkaiken onnen ja suuruuden lähde. --\n\nMinun on sanomattoman iloista kirjoittaa tähän näitä ajatuksia, jotka\novat olleet minulle elämän antajina, -- joita olen seurannut ylimpänä\ntotuutena. Nyt kun uudistan ne mielessäni, sykähtää vielä sydämmessäni\naivan niinkuin niinä entisinä aikoina. Ja vaikka nämät ajatukset\novatkin lakanneet olemasta niin alituisesti tietoisuudessani kuin ne\nolivat ennen, tunnen minä erittäin tällä hetkellä, että ne, ja\nainoastaan ne, oikeastaan vieläkin elättävät minua. Se on vaan tuo\nalituinen voimain ja huomion ponnistus asianajon alalla ja siitä\nseuraava alituinen väsymys, joka minua häiritsee. Mutta minä tiedän,\nettä kun vaan kerran pääsen tarkoitusteni perille, pääsen tästä\nvieraiden asiain painosta ja saan hetken hengähtämisen aikaa, niin\nkyllä jälleen elvyn ja jälleen tunnen samaa elämänintoa kuin ennenkin.\n\nSinä kirjoitat, että käsityksesi mukaan kaikki tapaukset minun\nelämässäni, kaikki minun entiset ja nykyiset vastukseni tahtovat vaan\nminulle todistaa, että minulta puuttuu personallinen Jumala ja\npersonallinen suhteeni häneen. Ja sinä sanot suoraan, että nykyinen\nsuuri vastoinkäymiseni on viimeinen todistus siihen, ettei ihminen voi\nlöytää onneansa palvelemalla puoluetarkoituksia. Sillä, sanot sinä,\nkaikki mitä puolue sinulle antaa voi se sinulta ottaakin.\n\nSinä olet löytänyt sopivan hetken näin sanoaksesi. Mutta minä en aijo\nolla niin heikko, että antaisin satunnaisen onnettomuuden viedä\nitseltäni sen uskon, joka on minun ylpeyteni ja perustaa minun\nihmisarvoni omissa ja kansani silmissä. Anna anteeksi äiti, mutta minun\ntäytyy sanoa vakaumukseni, että tuo sinun vaatimasi personallinen suhde\nJumalaan, elämä rukouksessa ja niin sanoakseni pikkumaisten\nyksityisvelvollisuuksien täyttämisessä, joita te jostakin syystä\nsanotte rakkauden töiksi, on kehitysasteena paljon alempana sitä\nastetta, jolloin ihminen hakee Jumalan ääntä kansan tahdossa, jolloin\nhän rakastaa Jumalaa rakastamalla Isänmaata ja pyrkii pikkutekojen\npiiristä kansallisiin suurtekoihin.\n\nHuomautettuasi, että Jumalan henki täytyy ilmestyä rakkauden henkenä,\nsinä sanot, että politiikka on päinvastoin saattanut minut enemmän\nvihaamaan kuin rakastamaan ihmisiä. Syytä minua, mutta älä syytä sitä\nelämänymmärrystä, joka on minun uskontoni. Myönnän kyllä, että erittäin\ntällä hetkellä minä en tiedä kuka yksityinen minua rakastaisi ja ketä\nyksityistä minä en vihaisi. Mutta minä tiedän, että vastainen\nmenestyminen tulee paljon sovittamaan suhteitani. Koko asia on vaan\nmenestymisessä. Sitä paitsi minun täytyy sanoa, etten ole koskaan\nennenkään ymmärtänyt rakkautta yksityisiin, minulle enemmän tai\nvähemmän vieraisin henkilöihin, niinkuin sinä tätä rakkautta ymmärrät.\nSe on totta: minulla on hyvin lämpimiä tunteita matamiani kohtaan, niin\nettä toisinaan, ollessani yksin kotona, minusta tuntuu sangen ikävältä,\nkun hän kovin kauan viipyy asioilla kaupungilla. Niinikään on eräs\ntalonmiehen pieni poika minun entisessä kortteerissani saanut minussa\nkerran hereille niitä tunteita, joita luulen sinun tarkoittavan. Minä\nhuomasin hänen takertuneen suureen hankeen, kiipesin sinne vyötäisiä\nmyöten ja kannoin hänet esille. Kantaessani kylmää ja miltei\npaleltunutta pienokaista omaa lämmintä ruumistani vastaan minä tunsin\nniin suurta kiintymystä häneen, etten voinut irtautua hänestä ennenkuin\nolin hänen isänsä kanssa järjestänyt kaikki hänen kouluasiansa. -- Siinä\nainoa esimerkki, mitä tällä hetkellä elämästäni muistan. Tämmöisiäkö\nrakkaudentöitä sinä tarkoitat ja niiden harjoittamisessako sinä katsot\nelämän olevan? Elää Kristuksen elämää, sanot sinä. Parantaa sairaita,\nsitoa haavoja, kulkea saarnaamassa? Äiti, minä en ymmärrä sinua. Onko\nsinun tarkoituksesi todellakin, että minun pitäisi, saadakseni elää,\njättää asianajokonttorini ja kaikki krediittilaitokset?\n\nNiin tyydyttämätön ja käsittämätön kuin minulle onkin tuo elämä\nluulotelluissa rakkaudentöissä yksityisiä ihmisiä kohtaan, niin\nkäsitettävä, tyydyttävä ja viehättävä on minulle ihmiskokonaisuuden eli\nkansan palveleminen. Ja sitä enemmän, kun -- tunnustan sen avonaisesti --\nkoko minun elämäni, koko minun onneni ja tulevaisuuteni on tämän\nkokonaisuuden kanssa kutoutunut eroittamattomasti yhteen. -- Kaikki\npersonalliset edut ovat uhrattavat kansan eduille, se on totta. Vielä\nenemmän: yksityisen koko elämä on oleva yksi ainoa kansan tahdon\npalvelus. Mutta siitä huolimatta pysyy totuutena, että se, joka kansan\netuja palvelee, se tulee kerran kansan palkitsemaksikin. Minä en tiedä,\nmihin minä perustaisin semmoisen uskon, että kuoltuamme -- kuten sinä\nkirjoitat -- meidän eteemme ilmaantuu kuningas; joka kutsuu meitä\ntaivaalliseen iloon, sanoen: mitä olette tehneet yhdelle näistä\npienimmistä, sen olette tehneet minulle. Sitävastoin ymmärrän\njärkähtämättömäksi luonnonlaiksi, että minun onneni ja sen kansan\nmenestys, jota minä palvelen, ovat ehdottomassa yhteydessä. Se on minun\nuskoni, että niin on.\n\nSenvuoksi minua ei ole voinut horjahuttaa entiset vastoinkäymiseni ja\nsenvuoksi on jäänyt vaikutuksetta sekin \"viimeinen\" taivaan lähettämä\ntodistus minun uskoani vastaan, jolle sinä tahdot antaa niin\nratkaisevan merkityksen.\n\nSe puolue, kansa, isänmaa -- kuinka vaan tahdot, -- joka näkee minun\naatteeni toteutettuna, on kerran palkitseva minut.\n\nKeskeltä näitä alituisia voimainponnistuksia, keskeltä tätä\nnäännyttävää väsymystä, jonka kanssa saan kamppailla, minä uskon ennen\nkaikkea oikeuteen tässä maailmassa!\n\nJa sentähden minä uskon voimiini ja uskon tulevaisuuteeni.\n\n                                       Poikasi -- --.\n\n\nTässä jälkimäisessä kirjeessä oli äiti punasella kynällä vetänyt paksun\nviivan näiden sanojen alle:\n\n\"minä tunsin niin suurta kiintymystä häneen, etten voinut irtautua\nhänestä ennenkuin olin hänen isänsä kanssa järjestänyt kaikki hänen\nkouluasiansa.\"\n\nLuettuansa kirjeet viimeisen kerran, hän laskeutui polvilleen oman\ntuolinsa eteen ja rukoili siinä pitkän ajan.\n\nSitten hän nousi, tosin itkettyneenä, mutta lohdutuksen ilme silmissä,\nylös, kääri kirjeet kokoon, korjasi pöydältä valkoset, hautauskukista\nkootut myrtit ja ottaen käteen sukan istui nojatuoliinsa. Puinen\nparsinsieni tuli esiin sukan kuluneesta kantapäästä suurena kuin\ntäysikuu.\n\n-- Annaliisa! huusi hän suljettuun oveen päin, ja kun sieltä ei kuulunut\nliikettä, vielä toisen kerran:\n\n-- Annaliisa!\n\nOvesta tuli siististi puettu palvelustyttö, valkosella esiliinalla ja\npienellä päähineellä.\n\n-- Minä jo joisin teetä, sanoi vanhus, ja kun Annaliisa jäi ovelle eikä\nmennyt heti toimittamaan, lisäsi hänelle hymyillen:\n\n-- Sinä katsot varmaan tätä hirveätä sukkaa? Niin, hän oli kauhea sukkia\nkuluttamaan. Katso, katso mitä tämä on!\n\nAnnaliisa nauroi ja päivitteli mennessään, eikä raatsinut sanoa, että\nnythän oli turha niitä enää paikata, -- ilosena vaan siitä, että vanhus\njo taisi suruiltansa hymyillä.\n\n\n\n\nV.\n\n\n-- Kröijer kuollut! huudahti Alarik, nähtyään uutisen sanomalehdissä.\n\nHän oli juuri valinnut mitä mukavimman asennon omassa huoneessaan\nkomealla lepotuolillaan, tyynyjen keskellä, asettanut kaakaonsa\npyöreälle pöydälle viereen ja taittanut sanomalehden sopivaan muotoon.\nJa nyt osui ihan ensimmäisenä tuo onneton uutinen silmiin.\n\nHän hyppäsi pystyyn melkeen vaaleten.\n\n-- Tämä vielä puuttui! Tämähän on ihan nurin päin! Tänään on 15:s päivä,\njuttu on esillä juuri tänään kihlakunnanoikeudessa. Lyydi, Lyydi! Äsh!\n\nPainoi sähkönappiin, toiseen. Käveli rajusti pari kertaa edestakasin.\nPainoi taas; ja nyt niin kauan ja niin kovalla voimalla, että etusormen\nnivel oli mennä sijoiltaan ja suu vääntyi kärsimättömyydestä.\n\nIhmiset töytäsivät sisälle joka haaralta.\n\nTäti, palvelustyttö ja kaksi rouvan sisarta. Ja kaikilla oli\nkysymyksensä. -- Mitä, mitä? -- Mitä on tapahtunut? -- Herra siunatkoon,\nkuinka minä säikähdin! --\n\nTämä töytääminen ja nämä huudahdukset ärsyttivät häntä, ja kaikki hänen\nhermonsa joutuivat epäjärjestykseen.\n\n-- Te odotitte kai, että olisitte löytäneet minut halvattuna keskeltä\nlattiaa, sanoi hän nauttivalla vihalla. -- Varmaan jo kuvailitte\nhautajaisia ja -- --\n\nInholla hän keskeytti lauseensa, ja sanoi sitten teeskennellyllä\nystävyydellä:\n\n-- Olkaa hyvä, pyytäkää rouva tänne!\n\nMenivät kaikki.\n\nRouva tuli hengästyneenä, kyökkiasussa ja toi myötänsä kotletinhajua.\n\n-- Mitä täällä on tapahtunut? Alarik, kuinka sinä saatat taas noin\nkiihoittua!\n\n-- Kröijer on kuollut!\n\n-- Vai niin.\n\n-- Vai niin? Ei sen enempää, kuin \"vai niin\"! Ja tiedätkö sinä, että\nmeidän myllyjuttu siellä maalla on juuri tänäpäivänä esillä. Me olemme\nnyt menettäneet sekä koskemme että myllyrakennuksemme. Ei sen enempää\neikä vähempää!\n\n-- Tietysti sinne on matkustanut joku apulaisista.\n\n-- \"Tietysti\", se on teillä naisilla aina vaan niin selvää ja\nyksinkertaista: \"tietysti\"! Mutta Kröijer ei ole suinkaan voinut\nmuistiansa apulaiselle testamentteerata! Ja minä kun olen niin paljon\nasianhaaroja hänelle selittänyt, äsh, äsh, tämä on aivan sietämätön\nisku minulle.\n\n-- Mutta rauhoitu, rakas Alarik! Tottapa semmoisissa asioissa käytetään\npapereita ja onhan apulaisen täytynyt löytää ne konttorissa. Pääasia\nkaikissa meidän asioissamme on, kuten tiedät, ettet ole levoton.\nTiedäthän kuinka ankarasti se on sinulta kielletty. Johan tohtori\nvaati, että jättäisit kaikki asiasi jonkun luotettavan hoitajan\nhaltuun.\n\n-- Siitä nyt ei tule mitään.\n\n-- Ei, ei. Se olikin vaan uhkaus, että jollet voi pysyä rauhallisena,\nniin eihän muu auta.\n\nLyydi sai hänet jälleen istumaan.\n\n-- Katsos nyt, kun olet taas tolalta. Se on suorastaan myrkkyä sinulle\ntämmöinen häiriö. Olethan luvannut minulle, että koetat hillitä\nitseäsi. Lupaa nyt uudestaan. Muista nyt tästä lähin, että vaikka mitä\ntapahtuisi, sinä ensin ajattelet terveyttäsi. Ymmärräthän Alarik, että\nse on kaikkein kalleinta sinulle. Ei mikään tapaus voi olla tärkeämpi\nkuin se, että sinä pysyt rauhallisena etkä mieti asioitasi.\n\n-- Kas niin, sanoi hän vielä, -- tässä on sinulle tyyny selän taakse.\nPanenko enemmän vasemmalle? Tässä kaakaolasi ja tässä sanomalehtesi.\nOnko nyt hyvä?\n\n-- On, sanoi Alarik lyhyesti, ja hän nähtävästi pidätti itseänsä\nlisäämästä jotakin vielä.\n\n-- Ja muista siis mitä tohtori on sanonut On esimerkkiä ihmisistä, joita\nhalvaus on kohdannut hyvinkin nuorella ijällä eikä ole kumminkaan\nuudistunut ennenkuin seitsemännelläkymmenennellä. Tyyntynyt\nelämänlaatu, hiljainen työ rauhallisen perheen keskuudessa, elämä\nnykyisyydessä, täydellinen huolettomuus ja suruttomuus tulevaisuuden\nsuhteen -- tämä kaikki on voinut pelastaa uudistuskohtauksesta. -- Ja jos\nsinun olisi edes pakko ajatella mitään asioita! Onhan meidän\ntoimeentulomme aivan taattu. Meillä on paljon enemmän kuin kylläksi.\nMitä sinä vielä tahdot?\n\nAlarik ei voinut hermostumiselta mitään vastata, yritti, veti jo henkeä\nsisäänsä, mutta puhalsi nenän kautta ulos.\n\n-- Ai, haisevatko minun käteni kotletiltä? Olisit ennen sanonut! -- No\nmuista nyt kaikki, mitä olet luvannut!\n\nIlosesti hyräillen Lyydi meni omalle puolellensa, eikä ollut\nhuomaavinaankaan Alarikin hermostumista.\n\nAlarikin luona oli taas kaikki hiljaa.\n\nHän käänteli pari kertaa lehteänsä, muutti sen toisiin taitoksiin.\nMutta laski sen sitten pian huoaisten pöydälle.\n\nJa sanomaton suru kuvastui hänen kasvoissansa.\n\nSitten hän nousi ja rupesi kävelemään edestakasin.\n\nKun ajattelen, on se oikeastaan hirmuista, mikä minussa tapahtuu. Nyt\nen taaskaan voinut häntä sietää. Toisinaan, vaikka kuinka koettaisin,\nen voi saada esille entistä rakkauttani, en voi, en voi, en voi!\n\n-- Kuinka toista se oli ennen! En tarvinnut muuta kuin ajatella\nmielessäni hänen kuvaansa, kun rakkaus minut valloitti. Tosin pian\ntulivat nuo tyhjät hetket, jolloin häntä yhtäkkiä ei ollut. Mutta minun\nvallassani oli palauttaa hänen kuvansa semmoisina hetkinä. Ja niin minä\nsain aina rakkauteni takasin, milloin tahdoin.\n\n-- Nyt sitävastoin! Mitäpä sitä itseltäni salaisin! Kun olen alkanut\najatella, niin ajattelen loppuun. -- Nuo tyhjyyden hetket ovat ruvenneet\nyhä taajemmin seuraamaan toisiansa, ja minun vanha keinoni pettää\nsäännöllisesti. Vaikka minä koetan ajatella häntä, hänen ruumistansa,\nminä en saa mitään kuvaa esille. Ja jos saan, ei se herätä minussa\nmitään tunteita. Se kuva, jonka saan esille, kyllästyttää minua, enkä\nminä voi enää löytää semmoista paikkaa -- ush! Ja kumminkin se on niin.\n\n-- Jospa hän aavistaisi, että minulla on hetkiä, jolloin häntä ei ole\nolemassa minulle! Jospa hän aavistaisi, että minä välistä ponnistan\nkaikki voimani löytääkseni hänessä edes jotain vähintä, johon voisin\nrakkauteni kiinnittää!\n\n-- Minun tulee häntä väliin oikeen sääli. Ja siitä minä iloitsen. Sillä\njoskus on minun onnistunut tästä säälistä herättää itselleni rakkauden\ntapaisia tunteita. Ilosena siitä, että minun on häntä sääli, minä\nyhtäkkiä lähden häntä hakemaan silittääkseni häntä poskelle ja\nkatsahtaakseni häntä silmiin. Tulen. Hän ei istukaan alakuloisena\nikkunan ääressä, niinkuin olen kuvaillut, vaan toruu palvelioita. Ja\nminun säälini on mennyt jäljettömästi.\n\n-- Mutta onko se sitten oikeastaan minun syyni, että rakkaus minulta\nmenee? Kaikilta jumalilta kysyn yhtaikaa: onko se minun syyni, etten\nminä enää voi saada esille sitä kuvaa, joka herättäisi minulle\nrakkauden? Minähän tahtoisin saada, enhän mitään niin tahtoisi kuin\nrakkauteni takasin. Mutta minä en ole sen asian herra. Se on jokin\nluonnonlaki, joka estää minua. Jos teitä jumalia on olemassa, niin te\ntiedätte, että minä olen ilonen kuin lapsi niinä hetkinä, jolloin\ntunnen rakkautta ja vetovoimaa häneen.\n\n-- Tosin asia ei olekaan ainoastaan niin, että minä vaan en saa kiinni\nrakkaudestani. Tunnustaakseni minä joskus, -- ei, ei joskus, vaan usein,\n-- yhä useammin, -- vihaan häntä. Hän on minulle vastenmielinen koko\nolemukseltaan. Niinkuin nytkin, kun hän tuli minun luokseni ja oli\nrauhoittavinaan ja lepyttävinään minua. Hän tietää vallan hyvin, mikä\nminua olisi rauhoittanut. Hänen olisi vaan tarvinnut sanoa: minä\nsuostun; pantataan isävainajani kaupunkitalo ja ostetaan Kukkilan hovi\nhuviloineen. Mutta hän ei hiisku itse asiasta mitään, ja leikkii vaan\nhirveän huoltapitävää ja hellää vaimoa. Minä vihaan häntä ja hänen\ntahtoansa ja hänen aikeitaan, jotka eivät koskaan muuta tarkoita kuin\nettei vaan mitään saisi yrittää, -- että kaikki pysyisi entisellään eikä\nmikään pääsisi muuttumaan. Vihaan koko hänen sukuansa, jotka kaikki\novat hänen puolellaan, vihaan heitä kaikkia tädistä alkaen, sisariin ja\nkoko hänen sukualbumiinsa. Kaikilla niillä on alahuuli pitempi\nylähuulta. Ja millä oikeudella ne ovat liimaantuneet kaikki minun\nympärilleni! Lyydin kanssahan minä olen naimisiin mennyt enkä heidän!\nMinä olen kietoutunut heidän pauloihinsa niin, että olen menettänyt\nkoko itsenäisyyteni. Ja oikeastaan ei minulle ole koko maailmassa\nmitään niin vierasta kuin tuo suku, sen maut, sen käsitykset ja sen\npuheet. Minä tahtoisin väkisin irtautua siitä ja muuttaa vaikka toiseen\nmaanosaan, ja kuitenkin minun täytyy kulkea mukana niinkuin härkä, jota\nmiesvoimalla vedetään eteenpäin. Minä tahtoisin rukoilla, että joku\nmahti minut vapauttaisi tästä suvusta ja sen alahuulesta. Minä lupaisin\nvaikka mitä. Lupaisin tulla nöyräksi, lupaisin vaikka ruveta rengiksi\njohonkin mökkiin, kunhan vaan pääsisin vapaaksi.\n\n-- Pitemmälle, pitemmälle! Kun olet kerran alkanut, niin ajattele\nloppuun!\n\n-- Ja miksen ajattelisi? -- eihän minun ajatuksiani kukaan näe. Kuitenkin\npidätän itselleni vallan peruuttaa nämät ajatukset milloin tahdon, ja\nselittää kaikki tyyni pelkäksi houreeksi.\n\n-- Minua on usein elättänyt salainen, mykkä toivo, joka tulee ensin\nvarovasti ja hiipien tietoisuuteen, mutta sitten alkaa siellä\nliekehtiä, ja vihdoin johdattaa minut kuumeentapaisiin, intohimoisiin\nhaaveisin ja unelmiin.\n\n-- Se on toivo, että minun vaimoni kuolisi.\n\n-- Ja hänen kuoltuansa minä olisin vapaa, ijäksi vapaa hoko\npainajaisesta. Saisin tehdä mitä tahdon, oman makuni mukaan.\n\n-- Löysinpä todella sopivan sanan: painajaisesta. Se on todellakin\npainajainen. Ja se laskeutui armottomana ja ijankaikkisena minun\npäälleni siitä hetkestä alkaen kuin menimme kihloihin. Minä olin heti\nkuin kahleissa.\n\n-- Minä tosin olin silloin onnellinen, mutta minulla oli sittenkin\npainajainen, hieno ja kuitenkin selvä ja lakkaamaton painajainen, jo\nensi hetkestä saakka. Jo silloin se laski hienon myrkkynsä minun\nilooni.\n\n-- Onni on päivä päivältä vähennyt, mutta painajainen on kasvanut. Ja\nnyt on kaikki minun iloni sen myrkyllä sekotettu. Minä en voi elää.\n\nMistä sinä olet painajainen! Mitä pahaa minä olen tehnyt sillä että\nmenin naimisiin, koska sinä olet tullut minun asuintoverikseni!\n\n-- Ja onko se minun syyni, että minä haaveksin päästä sinusta -- ja\najattelen sitä ainoata keinoa, joka voisi minut sinusta vapauttaa,\nhänen kuolemaansa. Enhän minä iloitsisi itse kuolemasta. Ei,\npäinvastoin minun olisi ehkä hyvinkin sääli häntä, kun minä näkisin\nhänet ruumisarkussa, ja minua pidettäisiin varmaan ihan sortuneena\nmiehenä, kun minä, mustiin suruvaatteihin puettuna, seisoisin hänen\navonaisen hautansa partaalla. Minä itkisin, -- ei, minä en itkisi, en\nkyyneltäkään; -- minun suruni olisi suurempi kyyneleitä. Ja kaikki\nsanoisivat: katsokaa kuinka hän on masentunut, mies raukka!\n\n-- Enhän minä siis hänen kuolemaansa toivo, vaan, -- kuinka sanoisin, --\nsitä tapausta, sitä tosiasiaa, että hän jo olisi kuollut. -- -- Jumala,\nmitä minä ajattelen! Kuka se on, joka käy siellä ovissa? Hän tulee taas\ntänne.\n\nOh! minä en ole ajatellut mitään. Minä peruutan kaikki. Minä en ole\ntoivonut hänen kuolemaansa, en, en, en!\n\nJa Alarik heittäytyi nopeasti sohvalle siihen samaan asentoon, johon\nLyydi oli hänet jättänyt, otti käteensä sanomalehden ja härppäsi\npuolilleen lasinsa kylmettynyttä kaakaota.\n\nKun Lyydi tuli sisälle, oli hän venyttelevinään käsiään ja\nhaukottelevinaan. Eikä sentähden heti huomannut, mitä hänelle\nsanottiin.\n\n-- Alarik, etkö kuule! sanoi Lyydi, heiluttaen sähkösanomaa ilmassa. --\nMyllyt ovat meidän! Hurraa!\n\n-- Mitä sinä sanot? Mikä sinulla on tuossa?\n\n-- Olkoon mikä hyvänsä. Mutta ensin Alarik, lupaa että tämän jälkeen\nolet entiselläsi ja jätät kaikki huolet.\n\n-- Minä kysyn sinulta, mitä sinulla on tuossa.\n\n-- Niin, niin, mutta lupaathan? -- Nono jo minä näytän. Myllyt ovat\nmeidän, katso itse.\n\n-- Anna tänne tuo paperi!\n\nAlarikin silmät kirkastuivat, kun hän luki sähkösanoman. Siinä seisoi:\n\n_Juttu ratkaistu tänään. Kaikki eduksenne_.\n\n-- Mutta Lyydi, kuinka olet saanut sähkösanoman?\n\n-- Tietysti sähköitin heti ja kysyin. Ja tämä ei ole mitään muuta kuin\nvastaus kysymykseeni. Puolessatoista tunnissa oli kaikki tehty. Heti\nkun tulin sinun luotasi lähetin tytön viemään sähkösanomaa, ja nyt tuli\njo vastaus.\n\nAlarik alkoi samassa kävellä edestakasin, pyöritellä viiksiään ja\nkatsella ajatuksissaan maahan tyytyväisillä, hymyilevillä silmäyksillä.\nHän oli nähtävästi kaukana maalla, ilmoitteli siellä iloista uutista\nnaapureillensa ja selitteli heille kuinka hän nyt aikoi järjestää\nmyllyafäärinsä.\n\n-- No, Alarik, mitäs sanot? kysyi Lyydi tullen hänen eteensä.\n\nAlarik tuli vähän hämilleen, lähestyi häntä syrjästä, otti vyötäisistä\nja sanoi hajamielisesti:\n\n-- Niin niin, tietysti, aivan niinkuin sinä sanot.\n\nHän suuteli Lyydiä monta kertaa peräkkäin, katsomatta hänen silmiinsä!\n\n-- Lyydi, anna sinä minulle yksi asia anteeksi.\n\n-- Mi --\n\n-- Ei, ei, älä kysykkään. En minä kuitenkaan sano. Mutta anna vaan\nanteeksi.\n\n-- Alarik, mitä sinä olet tehnyt? kysyi Lyydi hämmästyen.\n\n-- Ei yhtään mitään. No jos nyt olisin ajatellut hiukan, hiukan, kuinka\nsanoisin, hiukan pahasti sinusta --\n\n-- Alarik, kuinka saatat! sanoi Lyydi muuttuen totiseksi.\n\nJa Alarikiin heräsi yhtäkkiä ajatus, että mitähän jos hän ottaisi\nLyydiä käsistä ja pyöräyttäisi lattialla! Mitä jos hän yhtäkkiä\npuistaisi koko entisen ikävän elämän hartioiltaan, ja nyt juuri tästä\nhetkestä alkaen rupeaisi iloiseksi, hyväksi, ja telmisi niinkuin\nvallaton poika Lyydin kanssa.\n\nHänen silmänsä rupesivat loistamaan.\n\n-- Nyt mennään kertomaan uutista muille, sanoi hän ottaen Lyydiä kädestä\nja vetäen mukanaan.\n\n-- Mennään, sanoi Lyydi. Ja nähtävästi häneen tarttui aivan sama ajatus\nmahdollisuudesta yhtäkkiä synnyttää onnea heidän välillensä.\n\nHe ottivat toisensa käsikynkästä ja marssitahtia polkien kulkivat\nruokasalin ja vierashuoneen kautta tampuriin, sieltä saliin ja salista\nsisäkamareihin, lykäten tuoleja tieltänsä ja kaiken aikaa laulaen\nsanojen sijaan:\n\n\"Hurraa, hurraa, hurraa -- hurraa, hurraa, hurrraa!\"\n\nKun muut joka haaralta juoksivat tätä näytelmää katsomaan, läksivät he\nuudestaan saliin ja tampuriin, sieltä vierashuoneesen ja ruokasaliin\ntätien ja sisarien juostessa ovelta ovelle nauraen ja päivitellen.\n\nKun he taas tulivat sisähuoneisin, otti Alarik lähimpänä olevan kälynsä\nkädestä ja haki toisen toiseen käteensä ja kaikki tekivät samaten ja\nhän retuutti koko jonoa hurjaa vauhtia rinkitanssissa ympäri huonetta\nkeskeyttämättä hurrauslauluansa.\n\nTuli semmoista naurua ja melua ja huutoa, että kulkijat kadulla\npysähtyivät.\n\nJa kun uutinen oli kerrottu ja Alarik oli ehdottanut että juotaisiin\nkahvia, nousi ilo ja puhelu ylimmilleen. --\n\nMutta kahvia odottaessa Alarik yhtäkkiä rupesi taas kävelemään pitkin\nhuonetta kierrellen viiksiään ja hymyilevillä silmillään katsellen\nmaahan. Niinkuin ei ketään olisi ollut läsnä. Hän ei kuunnellut ketään\neikä nähnyt ketään.\n\nKun huone oli pieni ja hänen tuli liian usein kääntyä, muutti hän\nruokasaliin. Mutta ei kävellyt siellä kuin pari kertaa edestakasin, ja\nhupeni sitten omaan kamariinsa. Täällä oli kaikkein paras kävellä.\nKaikki oli niin tuttua ja mukavaa ja sikarin tuhkaa sopi ripottaa\ntoisessa päässä kamiinin eteen ja toisessa päässä tuhka-astiaan\nkirjoituspöydällä. Ei mitään tuolia ollut tiellä. Yksi epämukavuus oli\ntosin se, että joskus tuli pellinnyörejä kamiinin luona hipaisneeksi ja\nne rupesivat heilumaan. Ja vielä toinen se, että toisessa päässä pöydän\nkulma antautui liian kauas ulos, niin että täytyi hiukan muuttaa\nsuuntaa siinä paikassa. Mutta pitkän tottumuksen tähden tämä\nviimemainittu epämukavuus oli tullut melkeen rakkaaksi. Ja pellinnyörit\nhän tavallisesti nosti kamiinin reunalle heti alussa.\n\nTällä kertaa hän erityisellä nautinnolla nosti pellinnyörit kamiinin\nreunalle, sytytti sikaria, asetti tuhka-astian määräpaikkaansa pöydälle\nja alkoi kävellä tuttua väylää myöten, missä matto oli vähän\nvaaleammaksi kulunut.\n\nHän pysähtyi Lyydin suuren seinäkuvan eteen.\n\n-- Mitä jos olisin todellakin jo muuttunut ja ikuisiksi päässyt\ntyhjyyden hetkistä. Tuo kuva miellyttää minua. Totisesti! Minä tunnen\ntaas selvää rakkautta häntä kohtaan. Panen kerrankin muistiin, mitä se\non. Siinä on juuri puoleksi sääliä ja puoleksi tuota toista. Kuinka\nylevä ja hieno on tunteeni nyt! Jos se pysyisi aina, niin minä kokonaan\nmuuttuisin häntä kohtaan. Olisin hiljainen, aina puhuisin lempeästi ja\narvokkaan ystävällisesti hänen kanssaan, en kolisisi koskaan, vaan\nliikkuisin ylimyksellisellä hienoudella ja rauhallisuudella. Pian hän\nnäkisi minussa ihan toisen ihmisen. Hän varmaan itsekseen hyvin\nkummastuisi ja ajattelisi: mikähän se nyt on tullut Alarikiin! varmaan\non hänessä tapahtunut suuri sisällinen muutos. -- Minun pitäisikin tilata\nitselleni hienommat vaatteet, mustat, ja saappaat ohuemmalla pohjalla.\nTämmöinen hieno stiili sopisi muuten erinomaisesti myöskin sinne\nmaalle. Oikea maa-aristokraatti konservatiivisine mielipiteineen, jolla\non suuri hallitus ja asioita korvia myöten, mutta joka ei koskaan\nkadota tyyneyttänsä.\n\nNe myllyt minä tietysti nyt saan, mihin hintaan vaan itse tahdon. Kenen\nmaa, sen valta. Ja maa on nyt minun. Minä en tahdo tietää heidän\nmyllyistänsä. Kuka sen takaa, etten minä aijo käyttää vedenvoimaa\nvastaista paperitehdasta varten, jonka rakennan vasemmanpuoliselle\ntöyräälle, ja etteivät myllyt ole siinä tiellä. Ja niin minä olen\nsanovinani heille, että korjatkoot vaan pois myllynsä, en minä niillä\nmitään tee. Kyllä luulen, että pian tulee toinen ääni kelloon. \"Eikö\npatruuna haluaisi ostaa?\" Tjah! sanon minä; vanhat mätäseinät ja\nkorjattavat koneet! Mitä vaaditte? \"Määrätköön patruuna itse,\" sanovat\nhe. Ja kyllä minä määräänkin. Ei, en määrää mitään polkuhintaa. Maksan\nheille kohtuullisesti. Ilmoitan heille, että jolleivät he vetoa, minä\nmaksan kohtuullisesti, mutta jos asia menee hoviin, en maksa mitään.\nMinä sähköitän vielä tänäpäivänä. Ja jos he jo ovat ilmoittaneet\nvetoavansa, niin voivathan he sopia kanssani että jättävät vetoamatta.\nEi, minä matkustan itse sinne; sähkösanoma näyttäisi hätäilemiseltä ja\nepävarmuudelta minun puoleltani. Huomenna lähden.\n\nJa kun sen asian olen toimittanut, niin voin sanoa, että olen päässyt\nensi askeleeni eteenpäin. Se on tosin vaan ensimmäinen porras\ntarkoitusteni perille. Sillä sitten täytyy heti ryhtyä ratkaisevasti\ntuohon pääasiaan, Kukkilan maahovin ostoon. Ja se ei mene niin helposti\nse asia. Kunhan vaan saisin panttaushistorian läpiviedyksi! Mutta se\nnyt riippuu Lyydistä. Siinä nyt on tiellä hänen itsepäinen tahtonsa ja\nhänen tohtoriensa väitteet minun luulotellusta sairaudestani. Minä olen\nyhden kerran eläessäni pyörtynyt ja he sanovat, että koko vasen puoleni\nsen jälkeen oli lamauksissa. Ja nyt minä en saa ajatella Kukkilaa,\netten toisen kerran pyörtyisi, sanoo Lyydi. Sillä jos minä toisen\nkerran vielä pyörryn niin minä varmaan kuolen, toistavat lääkärit.\nMutta olkoon tämän asian laita kuinka tahansa, se vaan on varma, että\nLyydi ja ne muut eivät ollenkaan ajattele terveyttäni, vaan\nyksinkertaisesti käyttävät sitä keppihevosena minua vastaan. Heitä\nmiellyttää enemmän asua kaupungissa, siinä koko juttu. Se on se\nrotuerotus meidän välillämme, joka on syynä kaikkeen. Se on se kirottu\nsuku alahuulineen!\n\n-- Kahvi on serveerattu! sanoi palvelustyttö ovelta.\n\nHerra Jumala, missä minä taas olin! Missä on minun äskeinen tunteeni?\nOlenko todellakin jälleen kadottanut sen? Olen, olen. Taas olen\ntyhjyydessä. Sääliä en tunne häntä kohtaan, -- minua päinvastoin\ninhottaa. Ja tuosta toisesta ei ole mitään jäljellä, -- vaan lihamassa,\nilman sopusointua eri ruumiinjäsenien välillä -- ush! Minun on turha\nkoettaakaan.\n\n-- Ja äsken vielä, enkö minä ollut valmis polvistumaan hänen eteensä ja,\nniinkuin kihlauksemme ensi aikoina, suutelemaan hänen käsiänsä!\n\n-- Sanotaan, että hätätilassa voi rakkauden asemesta turvautua\ntavalliseen ystävyyteen, joka on pysyväinen ja varma. Minä olen aina\nlykännyt sen kysymyksen tuonnemmaksi, mutta näyttää siltä kuin saisin\nolla tyytyväinen, jos voisin edes tavallisia ystävyyden tunteita saada\npysyväisiksi häntä kohtaan.\n\n-- Minä tiedän, että hänessä olisi kyllä jotain semmoista, joka voisi\nherättää minussa ystävyyttä häntä kohtaan. Se on jotakin hänen\nsydämmensä pohjassa, yksin hänelle ominaista, tai se on hänen\nolentonsa, jos sitä kauan ajattelee ja osaa ajatella kokonaisuudessaan.\nHän on niin valoisa ja hyvä semmoisena. Kummallisinta on, että minun\npitäisi itseni aivan muuttua jos tahtoisin häntä tältä kannalta ruveta\nmielessäni pitämään. Tämä ystävyys ei ole samaa kuin entinen rakkaus;\nse on uusi eikä riipu hänen nuoruudestaan ja ruumiistaan. Minun pitäisi\nsilloin olla se toinen, se, jota ei enää ole, mutta joka olisi voinut\nolla; jollen olisi ruvennut afäärimieheksi. Minun pitäisi silloin ihan\nnöyrtyä ja rehellisesti tunnustaa sekä itselleni että hänelle, etten\nminä oikeastaan ole mikään afäärimies, että kaikki aikeeni ovat löyhät.\nKertoisin hänelle, että minä olen afäärimies ainoastaan senvuoksi, että\nnoin parikymmentä vuotta sitten, kun sain ensikerran istua mukana\njuhla-illallisilla suuren baalin jälkeen, kuulin kuinka nuori, komea\npaperitehtaan isäntä äänekkäässä keskustelussa pankintirehtöörin kanssa\nratkaisi miljoona-afäärin. Kaikki rupesivat puhumaan hänestä, ja minä\nnäin, kuinka naiset hymyilivät ja kiiluvin silmin nostelivat hänelle\nlasejaan. Se kaikki tarttui minuun. Ja siksi nyt vielä kahdenkymmenen\nvuoden perästä minusta näyttää, että Kukkilan kuusimetsät ja\nvesioikeudet ovat aivan kuin luotu paperitehtaan perustamista varten!\nMinä olen tutkivinani asiaa kaikilta puolin, ja kuitenkin olen jo\nedeltäpäin päättänyt, että Kukkila ei muuhun kelpaa. -- Kertoisin tämän\nkaiken hänelle ja me nauraisimme yhdessä koko asialle!\n\n-- Se on, siis todellakin niin, ettei ystävyyskään vaadi muuta kuin että\nminä luopuisin Kukkilasta ja koko tuumasta. Jättäisin kaikki mitä\nvarten tähän asti olen elänyt.\n\n-- Ei löydy muuta keinoa. Minä näen sen liian selvästi, että voisin sitä\nsalata itseltäni. Se on pimeätä, mutta se on niin.\n\n-- Koko minun vihani syntyy siitä, että hän on minun aikeitteni tiellä.\nJa siis ei minua häiritse mikään muu kuin minun omat aikeeni.\n\n-- Mutta enkö minä ole ihminen niinkuin muut! Eikö minulla saakaan olla\nomia halujani ja toiveitani! Siksikö vaan, että Lyydi suvaitsee olla\nniitä vastaan!\n\n-- Enkö minä ole mies! Mies!\n\nJa Alarik istui sohvaan pudistaen päätään käsissänsä.\n\nAlakuloisuus laskeutui häneen vähitellen vastustamattomalla voimalla,\nja istuessaan mietteissään hän lytistyi pehmeään sohvaansa\nponnettomaksi kuin riepu.\n\n-- Kahvi on serveerattu -- sanoi palvelustyttö uudelleen ovelta.\n\nAlarik kavahti pystyyn, ja kun hän muisti, että häntä käskettiin jo\ntoisen kerran, korjasi hän pullistuneen tärkätyn paidanrinnuksensa, ja\nmeni sisähuoneisin.\n\nMuut olivat siellä jo kaikki juoneet kahvinsa ja lähteneet kävelylle.\nLyydi istui yksin odottamassa.\n\nHän tahtoi jatkaa entistä mielialaa ja rupesi heti ilosesti puhelemaan\nAlarikin kanssa, mutta se ei tullut oikeen luonnollisesti, kun hän\ntahallaan vältti myllyasiaa ja puhui vaan muista.\n\nAlarik ottikin asian siltä kannalta, että Lyydi vaan tahtoi tällä\nterottaa hänen mieleensä, mimmoisessa mielialassa hänen pitäisi aina\nolla ja kuinka kaukana olisi kaikki Kukkila-ajatukset pidettävät, ettei\nhalvaus enää uudistuisi.\n\n-- Minä olen aikonut matkustaa huomenna, sanoi Alarik keskeyttäen.\n\n-- Matkustaa? Minne? Mitä varten?\n\n-- Minun täytyy heti päättää myllykauppa.\n\n-- Myllykauppa? Mutta myllythän ovat jo meidän.\n\n-- Ei. Maa on ainoastaan meidän, ja meillä on ainoastaan valta ostaa tai\nkäskeä heitä korjaamaan pois myllynsä.\n\n-- No hyvä, mutta onko siihen sitten semmoinen kiire?\n\n-- Sinä et ymmärrä tätä asiaa. Muutamien seikkain vuoksi, joita nyt\nolisi liian pitkä selitellä, on minulla syytä epäillä, että tämä\nmaariita hovioikeuteen vedottuna, voisi saada toisen, minulle vähemmän\nedullisen käänteen. Minä tahdon nyt tarjota heille kohtuullisen\nkauppasumman ehdolla etteivät he vetoa. -- Siinä se nyt on, koska sinun\non niin välttämätöntä tietää.\n\n-- Mutta Alarik, sähköitetään asianajajalle, että hän tekee heille\ntarjouksen, niin sinä pääset koko tuosta vaivaloisesta matkasta.\n\nAlarikin huuli värähti hermostuneesti ja hän sanoi päättävästi ja\nhitaasti:\n\n-- Sitäpaitsi, minulla on toinenkin asia, ja sen sinä olet varmaan\narvannut, koska niin kuumeentapaisesti vastustat minun matkaani.\n\nLyydi nousi yhtäkkiä tuoliltaan ja aikoi selvästi ensin sanoa jotain\nmuuta kuin mitä sitten sanoi. Hän oli vähän aikaa vaiti kääntyneenä\npoispäin. Sitten hän tuli Alarikin luo, nosti kätensä muka leikillä\nhänen olkapäilleen ja tahtoi ruveta puhumaan hänelle. Mutta kun hän\nhuomasi, että Alarikin oli harmin vuoksi vaikea niin läheltä katsella\nhäntä, istahti hän kauemmas tuolille ja sanoi sieltä vähän\nteeskennellysti nuhtelevalla äänellä:\n\n-- Minä en todellakaan vihdoin tiedä, rakas Alarik, mitä minun on\ntekeminen sinun kanssasi. Kaikki lääkärit antavat minulle ankaria\nmääräyksiä: teidän tulee tarkoin valvoa, ettei miehenne saa mitenkään\nrasittua, ei huolehtia eikä mistään pahoittua. Ja minä koetan ja\nkoetan. Mutta jos sinä olet näin itsepäinen, niin mahdotontahan minun\non sinua hoitaa. -- Lupaa nyt, rakas Alarik, ettet mene matkalle etkä\nenää ajattele mitään afäärejä. Lupaathan?\n\nJa taas Lyydi tuli hänen luoksensa ja tahtoi osottaa jotakin hellyyttä.\n\nMutta Alarik väistyi häntä, vaaleni suupielistään, ja sanoi yhtä\nhitaasti ja päättävästi kuin äsken:\n\n-- Koko tuo hellä huolenpito minun terveydestäni ei ole mitään muuta\nkuin yksi niistä monista keinoista, joilla sinä vastustat Kukkilan\nostoa. Siinä sen nyt kuulit.\n\nLyydi sävähti tulipunaseksi. Hänen silmäkulmansa rypistyivät oudosti ja\nkatse sai luimistavan vihan ilmeen.\n\n-- No niin, sanoi hän kovalla ja terävällä äänellä, koska sen tiedät,\nniin tiedä siis, etten aijo koskaan, en koskaan, suostua sinun\naikeihisi! Onko sinulla siellä myllyjä ja maatiloja, se on minulle\nyhdentekevää, mutta minun isäni taloa ei pantata koskaan, kuuletko, ei\nkoskaan!\n\n-- Näyttipä kissa kerran kyntensä, sanoi Alarik, vaivalla hilliten\nraivoansa.\n\n-- Niin näyttikin. Ja koska nyt olet ne kerran nähnyt, niin minä\nilmoitan sinulle, että sinä inhoitat minua semmoisena kuin olet tuossa.\nMinä en voi katsoa sinua.\n\n-- Minua on aina kummastuttanut, että voit olla niin lähellä minua,\nvaikka hyvin tiedät kuinka minä halveksin sinua.\n\nNäin sanottuaan Alarik meni. Ja paiskasi oven jälkeensä niin kovalla\nvoimalla, että huone tärähti ja pienet posliinitavarat kalisivat\nhyllyillä.\n\nLyydi ei ennättänyt mitään vastata.\n\nVasta pitkän ajan perästä, kun hänen kuohahtanut mielensä oli\nasettunut, painautui hän sohvan tyynyä vastaan ja rupesi itkemään.\nEnsin vaan silloin tällöin nyyhkyttäen, mutta sitten yhä kiihtyvällä\nvoimalla ja vihdoin melkeen ääneensä.\n\nJa hän olisi itkenyt ties kuinka kauan, ellei kello olisi tampurissa\nsoinut.\n\nLyydi hyppäsi heti pystyyn ja juoksi silmiänsä huuhtomaan kylmässä\nvedessä.\n\nJa kun palvelija tuli ilmoittamaan, olikin hän aivan oikeen arvannut,\nkuka se oli. Se oli Jenny, hänen ainoa ja paras ystävänsä maailmassa, --\nsen hän tunsi nyt selvemmin kuin koskaan ennen.\n\n-- No Jenny, rakas Jenny, tervetuloa, tervetuloa! sanoi Lyydi tullen\nhäntä vastaan salissa, ja syleili ja suuteli häntä moneen kertaan. --\nTule nyt tänne minun huoneeseni, minä juuri olen juonut vaan yhden\nkupin, ihan aavistin, että sinä tulisit. Kuinka lysti!\n\n-- Lyydi, sinulla on jotakin! kysyi Jenny hiljaa ja säälivällä\nosanotolla.\n\n-- Huomaatko, sanoi Lyydi ja hänen silmänsä taas vettyivät. -- Ei puhuta\nnyt siitä. Tule vaan tänne, tänne omaan nurkkaani.\n\nMutta kuinka lie ollut, ei mikään muu puhe sujunut heidän välillään,\nkun ei siitä saanut puhua.\n\nVihdoin tuli pieni äänettömyyskin heidän välillään, joka loppui siihen,\nettä Lyydi sanoi huoaisten:\n\n-- Juu, juu.\n\nJa hänen silmänsä yhtäkkiä taas vettyivät.\n\n-- No mutta kultaseni, sanoi Jenny; mikä sinun on?\n\nEikä Lyydi enää voinut pidättää, vaan purskahti itkuun ja kertoi, että\nhänen ja miehensä välillä oli ollut hyvin ikävä kohtaus noitten\nmaatilojen vuoksi, joista Jenny kyllä tiesi.\n\n-- Minä olen onnettomin ihminen maailmassa, sanoi hän pyyhkien\nnenäliinalla silmiänsä ja niellen itkua.\n\nJenny alkoi lohduttaa häntä. \"Kaikkihan pariskunnat riitelevät\nkeskenään, ei varmaan ollut yhtäkään, joka ei ainakin joskus sitä\ntekisi, vaikka ne kyllä osasivat teeskennellä onnellisia ja muka niin\nvilkkaasti jutella kulkiessaan esplanaadilla.\" Ja Jennyn täytyi\ntunnustaa, että hän itsekin välistä aika lailla kamppaili miehensä\nkanssa. Sitä hauskempi oli sitten sopia, sanoi hän, koettaen kääntää\nLyydin surun leikiksi.\n\n-- Niin mutta sinä et tiedä, sanoi Lyydi. Minä inhoon häntä silloin kuin\nnäen hänen miettivän noita afäärejänsä, ja sitä hän tekee melkeen aina.\nMinä olen aivan kipeä kun näen hänen kulkevan ajatuksissaan ja\nkiertelevän viiksiään. Minä tiedän kuinka tyhjät kaikki hänen aikeensa\novat, kuinka vähäpätösistä ja lapsellisista mielihaluista ne syntyvät.\nJa senvuoksi minä en antaisi hänelle mitään käsiin, jota hän voisi omin\npäin käyttää. Että minä antaisin hänen pantata isäni talon! Ei koskaan,\nei koskaan! Hänellä ei ole mitään käsitystä afääreistä, vaikka hän\nluulee itsestään hyvinkin paljon. Ne on kaikki vaan ajatuksia ja\ntuumia, oikkuja, mieleenpistoja. Ah, jos sinä aavistaisit mikä piina se\non minulle -- nähdä ja kuulla kaikkea tuota! Ja sitten hän vielä joskus\nsaa päähänsä tulla minun eteeni ja näytellä vakavaa, käskevää miestä!\n\nMutta Jenny ei sittenkään ottanut todeksi.\n\n-- Sinä liioittelet ja annat aivan liian epäedullisen kuvan itsestäsi.\nSinä et ollenkaan inhoo miestäsi, vaan sinua ainoastaan harmittaa.\nLuuletko ettei minua koskaan harmita. Oho. Välistä harmittaa niin, että\ntekisi mieli silmät repiä päästä. Mutta se menee taas ohi ja minä\nhäpeän. Samaten se menee ohi sinullakin.\n\n-- Niin sinä luulet. Mutta niin se ei ole. Jos sinä vaan aavistaisit!\n\nJa Lyydi yhtäkkiä purskahti hillittömään itkuun.\n\n-- Mitä ihmeitä sinulla on, Lyydi!\n\n-- Niin, minä nyt puhun sinulle kuin rippi-isälleni. On yksi ajatus,\njoka ei mene päästäni koskaan. Vaikka olisin kuinka ilonen ja välimme\nolisi hänen kanssaan olevinaan ihan hyvä, on tuo ajatus kuitenkin\nkaiken pohjana. Se ei mene minulta yöllä eikä päivällä. Se ajatus on,\nettä minä kerran pääsisin hänestä kokonaan. Sinä tiedät, hän ei ole\nterve.\n\nJenny kalpeni eikä voinut sanoa mitään.\n\nLyydi lopetti yhtäkkiä itkemästä ja alkoi katsoa ulos.\n\nSilloin Jenny nousi, tuli ja otti häntä kaulasta ja sanoi:\n\n-- Lyydi raukka, Lyydi raukka, niinkö se onkin.\n\nJa molemmat itkivät.\n\nVasta pitkän ajan perästä he alkoivat taas keskustella.\n\nJenny antoi hänelle neuvonsa.\n\nKun ei saa mitään rakentaa semmoiseen toivoen, että toinen voi pian\nkuolla, niin ei ole jäljellä muuta kuin että Lyydi vähitellen oppii\nrakastamaan häntä. Lyydi ei voi missään tapauksessa tulla onnelliseksi\nilman sitä. Sillä jos Alarik elää kauan, niin on Lyydillä edessään\nonneton elämä ilman rakkautta mieheensä. Mutta jos Alarik kuolee, niin\non Lyydin tila vielä vaikeampi: hän ei tule saamaan mitään rauhaa\nomaltatunnoltansa, sillä hänelle jää aina se kalvava tieto, että hänen\nmiehensä kuolema oli hänen toivonsa mukainen. Jos siis Lyydi tahtoo\nsuoraan ja peittelemättä ajatella kohtaloansa, täytyy hänen huomata,\nettä hänen tulevaisuutensa on peloittava, ja että kaikki kiiruhtaa\nhäntä turvautumaan ainoaan pelastuskeinoon: niin pian kuin mahdollista\nrakentaa eheä väli miehensä kanssa ja oppia häntä rakastamaan. Ja Jenny\nei pannut kysymykseenkään, että tätä tarkoitusta varten Lyydillä voisi\nolla mitään muuta tehtävää, kuin että hän suostuisi Alarikin tuumiin ja\nantaisi hänen pantata kaupungintalo.\n\n-- Sinulla on kaikissa tapauksissa tulevaisuutesi niin pimeä, sanoi hän,\nettä sen rinnalla sinä et mitään kadota, vaikka kadottaisit koko\nomaisuutesi. Mutta voittaa sinä voit paljon. -- Älä suinkaan ymmärrä\nminua niin, että sinun pitäisi tehdä mieliksi Alarikille tai saavuttaa\nhänen suosionsa. Ei. Se on vaan välttämätöntä sinun itsesi tähden; että\nsinä heität kaikki luotasi, mikä voi olla rakkauden tiellä. Jospa minä\nen olisi itse sitä kaikkea kokenut!\n\n-- Ah Jenny, minä tiedän, minä tiedän! sanoi Lyydi ja puristi häntä\nhellästi luoksensa.\n\n-- Niin, niin, mutta ei nyt puhuta minusta. Katsos rakkaus on semmoinen,\nettä se syntyy vaan jonkun suuren ystävyydenteon kautta. Lyydi! Anna\nhänen tehdä niinkuin hän tahtoo!\n\n-- Sinä minun rakas, rakas Jennyni! sanoi Lyydi, kietoi tapansa mukaan\nhänen päänsä molempien käsiensä sisään ja puristi kaikesta voimastaan.\n\n-- Mutta eihän me olla juotukaan kahvia, sanoi hän sitten.\n\n-- Älä menekkään hakemaan kuumempaa. Minä jo äsken koettelin: se on ihan\nhyvää näin.\n\nJa kun he joivat, sanoi Jenny:\n\n-- Minua muuten kummastuttaa, että sinusta on maallemuutto niin\nvastenmielistä. Se voi olla hyvinkin ihanaa elämää. Ajatteles\nvuodenaikojen vaihtelua, ajattele kevättä, kun kaikki sulaa ja puut\nrupeavat viheriöitsemään, sitten kesä kukkineen ja niittyineen --\nelonkorjuu, syksypimeätkin ovat vaihtelevaisuutena miellyttäviä, entäs\ntalvi! -- se on oikeen minun vuoden aikani, se valkonen lumi ja kylmä\nraitis ilma ja se tyyni hiljaisuus! -- Jaa yksi asia, Lyydi! Muista, että\njos muutatte sinne Kukkilaan, me tulemme teidän säännöllisiksi\nkesävieraiksenne. Ajatteles kun me sitten yhdessä sinun kanssasi\nmenemme sieneen -- oikeen pitkille matkoille, niin että vähän pelottaa\njoko olisimme eksyneet. Ja siellä vaan huudetaan toisillemme uu-uu! ja\nsinä vastaat uu-uu! Täällä ollaan! Sinähän rakastat karvalaukkuja?\n\n-- Ei, kyllä minä leppäsieniä --\n\n-- Minä taas rouskuja, suolattuina, -- ah se on ihana maku.\n\n-- Onko ne semmoisia kellertäviä, suuria?\n\n-- Valkosia. Vähän niinkuin rasvasia päältä, suuria, reunat kääntyneet\nalaspäin ja hiukan karvasia.\n\n-- Ahaa, kyllä nyt tiedän. Ne on mainioita.\n\n-- Ja sitten hoitaisimme yhdessä puutarhaa, kokoisimme talveksi\näärettömät määrät kasviksia, porkkanoita, punajuurikkaita, dilliä,\npersiljaa, kupukaaleja, kukkakaaleja, gurkkuja, -- ajatteles kuinka\nhauskaa, kun olisi talvella kaikkea tuota!\n\n-- Voiko niitä todellakin säilyttää?\n\n-- Voi veikkonen. Minulla on kirja, jossa on kaikki selitetty. Se käy\nmainiosti. -- Niin ja sitten! Minä tietysti ottaisin sinulta maitoa ja\nvoita koko talven. Sekin on niin hauskaa, jos siihen oikeen antautuu:\npuhtaat maitohuoneet, kiiltävät astiat. -- Ja kyllä me talvellakin joskus\nvoisimme tulla teitä katsomaan.\n\n-- Jenny, Jenny, älä nyt noin viehättäväksi kuvaa, sanoi Lyydi\nnaurahtaen, muutenhan siitä ei voi tullakkaan mitään uhrausta minun\npuoleltani.\n\nJa he menivät saliin kädet seläkkäin yhdessä ja kävelivät siellä\nedestakasin, hiljaa keskustellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi mennyt vuottakaan ennenkuin asia sitten kävikin Jennyn neuvon\nmukaan. Kaupunkitaloa ei ainoastaan pantattu, vaan myytiin kokonaan,\nLyydin nimenomaisesta suostumuksesta, jopa tahdostakin, ja huolimatta\nsiitä, että sisaret ja koko suku oli vastaan. Hän tosin välillä itki ja\nkatseli usein pitkät ajat ikkunasta, mutta kun myynnistä tuli puhe, ei\nhän kertaakaan antanut sitä käsitystä, että olisi itkenyt sen vuoksi,\nvaan sanoi aina luonnollisella ja tyytyväisellä äänellä: ihan niinkuin\ntahdot, Alarik. Niin ettei kukaan olisi voinut epäilläkään mitään\nuhrausta.\n\nSuuri muutos oli tapahtunut Lyydissä. Ihan kuin hän olisi tullut\nyhdestä maailmasta toiseen. Niinkuin hän olisi yhtäkkiä päättänyt, että\nkoska muutamien vuosien perästä hänen kumminkin täytyy siirtyä\nvanhempain ihmisten kirjoihin, hän jo ajoissa luopuu kaikista itsensä\nkaunistamisen puuhista. Etutukkaansa hän ei enää kiharoittanut, vaan\nkampasi ylös muun tukan kanssa, ja kävi enimmäkseen mustissa sileissä\npuvuissa. Alarikia hän ei enää usein ottanut kaulasta, niinkuin ennen,\nmutta oli hänelle aina tasaisesti ystävällinen eikä milloinkaan\nkiivastunut. Vaikka Alarik, vastoin kaikkia odotuksia, pysyi yhtä\nhermollisena ja oikullisena kuin ennenkin, ei Lyydi osottanut\nvähintäkään kärsimättömyyttä häntä kohtaan, päinvastoin neuvoi ja\nohjasi älykkäästi kaikkien karien ja matalikkojen ohi ja keksi aina\npikemmin ja paremmin kuin Alarik itse, mitä tämä oikeastaan tahtoi.\nVaikka kaikki huomasivat, että Lyydi oli tullut entistä paljon\ntotisemmaksi, täytyi jokaisen samalla myöntää, että hän toiselta puolen\noli entistä levollisempi. Se totisuus ja levollisuus sulivat\npysyväiseksi mielialaksi. Eikä mitkään puuhat, joita lähestyvä muutto\ntuotti, voineet tehdä häntä levottomaksi tai ärtyisäksi. Hänelle olivat\nkaikki semmoiset asiat niinkuin vasta toisessa sijassa. Erittäin oli\nhäneen vielä tullut se omituisuus, että hän osasi kertoa koomillisesti\nja saada nauramaan. Päivällisissä hän saattoi vaan jollakin\nrauhallisella huomautuksella panna muut ihan käppyrään naurusta.\n\nJuuri niinä päivinä kuin varsinainen muutto tapahtui, sattuivat hyvin\nsateiset ilmat. Kevät oli muuten aikainen ja luonto täydessä\nheräämistilassa.\n\nTavarat piti ensin kuljettaa rautateitse, sitten suuressa proomussa\npienen laivan perässä. Ja siinä se oli pahinta. Sillä proomumiehillä,\nharmillista kyllä, tavallisuuden mukaan ei ollut kylläksi\npeittoaineita, ja niin kastui enin osa hyvin pahasti.\n\nSiinä ne tulivat suureen proomuun sullottuina kaikki. Missä törötti\ntutun sohvan jalat, missä hohti puna- ja valkojuovainen matrassi,\nruokasalin komea kaappi leikattuine koristeineen, kirjoituspöytä,\npesukomoodien marmorilevyt, rautasänkyjen ristikot ja alastomat jalat,\nflyygelilaatikko, rintakuvien alustimet, pakatut taulut,\nkynttiläkruunut, pöydät, piirongit, kaapit, hyllyt, kyökkitavarat,\nkirstut, koffertit, pussit, matot, kukat, ylösalasin käännetyt tuolit,\npeilit, kandelabrit, lasikaapit. Näistä kaikista olivat ainoastaan\nkalliimmat tavarat, niinkuin flyygelilaatikko, salin ja herrankamarin\nkalusto saaneet peittoa. Kaikki talouskalusto ja osaksi ruokasalin\nkalusto oli alaston.\n\nLyydi ja Jenny seisoivat sateenvarjoineen jo Kukkilan laivasillalla,\nkun proomu saapui.\n\nJa varmaan oli Lyydi huomauttanut jotakin proomun suhteen, koska Jenny\nnäkyi kiertelevän sillalla yläruumis kovasti etukenossa ja jalat tuskin\nkannattaen häntä. Aina kun Jenny sitten katsahti hiljalleen lähestyvän\nproomun tylsää suuta kohden, käpertyi hän samalla tavalla, eikä hänen\nseisomisestaan tahtonut tulla mitään.\n\nAivan oikeen. Tavaroista oli suurin osa hyvin pahasti vahingoittunut.\nRuokasalin pöydästä oli mahonkikuori noussut kuplille, kaapit, pöydät\nja hyllyt olivat enemmän tai vähemmän hajonneet liitoksistaan, muutama\nmatrassi oli värjännyt punasilla täplillä vaalean sohvan. Siitä oli\nvesi tunkeunut myöskin erääseen laatikkoon ja vuotanut siellä pitkin\nTakasen Ainon selkää.\n\nKaikki tämä ja paljon muuta tuli ikävällä tavalla näkyviin, kun tavarat\nolivat tuotu sisälle ja pakatut laatikoistaan. Sekä kantomiehet että\npalvelustytöt surkuttelivat ja kaikki yhdessä Lyydin ja Jennyn kanssa\nkeskustelivat, mikä kuinkakin oli pilaantunut ja mitä kävi vielä\nkorjaaminen. Lyydin tasainen rauhallisuus teki kuitenkin sen, että\nenemmän iloittiin siitä, mikä oli säilynyt, kuin surkuteltiin sitä,\nmikä oli pilaantunut. Ja surkuteltaessakin oli jokaisen niin hauska eri\ntavalla lausua mielipiteensä ja huomautuksensa.\n\nKaikki oli niin pian tehty, että kun Alarik muutaman päivän perästä\nsaapui -- hän oli jäänyt kaupunkiin jättämään kaupunkitalon avaimia uuden\nomistajan haltuun -- tapasi hän Kukkilan hovissa kaikki paikoillaan\npienimpään rasiaan asti hänen omassa työhuoneessaankin, ja\njärjestettynä juuri niin kuin hän olisi itsekin tahtonut.\n\nJuuri sen päivän iltapuolella selvisi ilma.\n\nYhtäkkiä kaikki sai värinsä. Pihlajat, tuomet, sireenit, osaksi jo\nkukkivina, levittivät samassa tuoksunsa kaikkialle. Valot ja varjot\nsekaantuivat toisiinsa kirkkaasti viheriällä nurmella rantatien\nkummallakin puolen, ja päivä kimalteli puitten kosteilla lehdillä\nihankuin olisi tullut erikseen jokaisen heidän luoksensa lämmittämään\nja kasvattamaan. Linnut yhtenä äänivirtana remahtivat laulamaan\nsuurella koivikkomäellä päärakennuksen takana. Ja kanarialinnut\nvastasivat sisältä kimeimmillä liverryksillään.\n\nLyydi ja Jenny, liikkuen kumpikin vielä puuhissansa, kohtasivat\ntoisensa suurella verannalla tullen eri ovista.\n\n-- Mikä elämä, -- mikä herääminen kaikessa luonnossa! sanoi Jenny.\n\nLyydi otti häntä vyötäisistä ja sanoi:\n\n-- Sinä vaan yhä jatkat yllytystäsi, kulta Jenny.\n\n-- Oletko katsonut yläkerran ikkunoista? Se on jotakin harvinaista,\nsanoi Jenny.\n\nMutta Lyydi ei nyt ennättänyt mennä yläkertaan. He vaan suutelivat\ntoisiansa ja menivät sitten kukin eri ovista jälleen sisälle.\n\nVasta illalla, kun jo linnut olivat lakanneet laulamasta ja aurinko\nlaskenut, tulivat he ja kaikki muut verannalle. Oli päätetty, ettei\nkukaan enää saisi ajatella mitään huolia, vaan nyt piti kaikkien levätä\nsydämmensä pohjasta. Lyydin sisaret ja vanha täti olivat myöskin\ntulleet kaupungista, vaikka he eivät enää asuneet Alarikin ja Lyydin\nluonna. Myöskin Jennyn mies, Henrik, oli tullut. Ja kaikki he olivat\naivan haltioissaan Kukkilan äärettömästä kauneudesta.\n\nVerannasta lähtien kulki lyhyt, suora tie rantaan, jonka molemmilla\npuolin oli puisto, tiheitä sireenejä luikertavine käytävineen ja siellä\ntäällä vankkoja tammia ja vaahteroita. Tien päässä näkyi pieni laituri,\nja valkonen uimahuone; vastapäätä salmen takana jyrkkä kalliovuori,\nniin että tyynen sattuessa kaikki vesi oli pelkkää kallion kuvastusta.\n\nKiehuvan teekyökin ääressä he kaikki ihailivat tätä keväisen yön\nihanuutta. Ja täällä oli Lyydikin ensi kerran myöntänyt, että olihan se\njotenkin kaunista.\n\nAlarik yksin käveli edestakasin, kierteli viiksiänsä ja näytti olevan\nihan toisessa mielialassa kuin muut. Hänen ärtyisyytensä ja\nhermostumisensa oli tähän saakka päivä päivältä vaan kasvanut, ja\nsentähden jokainen uteliaisuudella seurasi häntä, miten hänen olisi\nnyt, kun ensi kerran kaikki yhdessä juotiin teetä hänen Kukkilassaan.\n\nMutta täällä hänellä oli vielä suuremmassa määrässä tuo viime aikoina\nyhä kasvanut hajamielisyys, jonkinlainen sisäänpäin kääntynyt elämä,\njosta ei kukaan syrjäinen voinut sanoa, mitä sen alla oli.\n\nIkäänkuin urkkiakseen hänen ajatuksiaan sanoi Henrik:\n\n-- Kuules Alarik, onko tuo kallioseinä myöskin sinun maitasi?\n\n-- Mikä kallioseinä?\n\n-- No tuo tuossa!\n\nJa tuli ilmi, että Alarik tuskin oli huomannutkaan siinä mitään\nkallioseinää, -- sitä, jota kaikki olivat koko illan ihailleet.\n\n-- Jaa jaa, tietysti se on Kukkilan maata, sanoi hän ohimennen ja jatkoi\nkävelyään.\n\nEi hän siis ajatellut niitä asioita.\n\n-- Alarik, -- sanoi Lyydi teekyökin luota, sinä alku ja perustus tähän\nkaikkeen, mitä sinä nyt enää mietit? -- Tule tänne sinäkin meidän\nkanssamme istumaan.\n\nAlarik tuli, istuutui muiden joukkoon, mutta vähän ajan perästä häipyi\nkeskustelusta ja taas eli omissaan. Hän puri viiksiään ja katseli\nyhdestä toiseen näkemättä kuitenkaan ketään. Yhtäkkiä hän jätti\nteensäkin ja nousi taas kävelemään. Ja kun häneltä ruvettiin kyselemään\nyhtä ja toista, oli hänestä selvästi vaikeata, kun ei hänen annettu\nolla rauhassa. Hän sanoi olevansa väsyksissä ja menevänsä nukkumaan.\n\nValoa oli hänellä kumminkin nähty vielä kello 2:n aikana yöllä.\n\nVanha kyökkipiika oli vielä sanonut, lopetellessaan päivän tiskiä,\nuudelle maalaistytölle:\n\n-- Tuo meidän herra se on aina yksin, aina yksin. Mikähän senkin elämä\noikeastaan lienee!\n\nSitten olivat sammuttaneet kynttilänsä ja panneet maata, eivätkä\ntienneet oliko herralla ehkä vielä kauemminkin ollut valoa.\n\nJo kello 7 aamulla oli Alarik kumminkin pystyssä.\n\nTuodessaan hänelle kaakaota verannalle vanha kyökkipiika oli vielä\nitsekseen ajatellut: kas tästä nyt tulee herralle koko kesän pysyvä\ntapa. Oli sekoitellut hänelle kaakaota ja hän oli kehaissut sitä\nhyväksi.\n\nLyydi nukkui silloin vielä.\n\nHän heräsi yhtäkkiä siihen, että niinkuin jokin lasi olisi pudonnut ja\nmennyt rikki. Sitten kuului ikäänkuin pöytää tai tuolia olisi rajusti\nlykätty paikaltaan ja jokin kovasti kolisten pudonnut alas.\n\nSamassa töytäsi kyökkipiika sisälle ihan vaaleana, ja silmät kauhusta\npyöreinä huusi:\n\n-- Herra kaatuu, herra kaatuu!\n\nLyydi säikähti niin että sydän lensi kurkkuun ja tuskin saatuaan jotain\nyllensä juoksi verannalle.\n\nSiinä makasi Alarik pitkänään permannolla kovassa puistatuksessa,\ntunnotonna.\n\nNaisten hätähuudot herättivät pian kaikki muutkin, joista jokainen\nvuorostaan yhtä kauhistuneena juoksi esille ja jakeli käskyjä toisille.\nMikä toi tyynyn pään alle, mikä peitteen. Kun pahin puistatus oli\nohitse, he kantoivat hänet yksissä voimin vuoteelle, Henrikin ja Lyydin\nkantaessa pään puolta.\n\nVouti lähetettiin juoksijaoriilla piirilääkäriä hakemaan. Toiselle\nlääkärille sähköitettiin kaupunkiin, ja sieltä myöskin tiedusteltiin\nsähköteitse sairaanhoitajatarta. Vanha jumalinen täti, puhumatta\nkellekään mitään, lähetti renkipojan toisella hevosella hakemaan\npappia. Ja jostakin löydettiin heti hieroja.\n\nKaksi tuntia makasi Alarik tunnotonna. Mutta sitten hän aukasi\nsilmänsä. Lyydi oli silloin hoitajan kanssa sisällä, istui vieressä ja\npiteli hänen kättänsä.\n\nAvattuaan silmänsä Alarik katseli kummeksivasti ympäri huonetta ja\nsitten kysyvästi Lyydiin.\n\n-- Missä minä olen? sanoi hän epäluuloisella äänellä.\n\n-- Täällähän sinä olet omassa huoneessasi, rakas Alarik, vastasi Lyydi\nkumartuen lähemmäs hänen puoleensa.\n\nAlarik katseli vielä tarkemmin, mutta ei nähtävästi tullut mihinkään\npäätökseen.\n\nVähän ajan perästä hän rupesi pyrkimään ylös, huolimatta sekä Lyydin\nettä hoitajan vastustuksista. Itsepäisenä hän oli yrittelevinään\nväkisin nousta, vaikka oli niin heikko, ettei jaksanut paljon\npäätänsäkään liikahtaa. Vihdoin hän autettiin ylös istualleen Lyydin\nkäsivarsien nojaan. Ja nyt huomattiin, että tarkoitus oli ollut vaan\nkatsahtaa ikkunasta ulos.\n\nAlarik katseli hyvän aikaa, ja hänen silmänsä nähtävästi kulkivat\nyhdestä esineestä toiseen, joita hän avatusta ikkunasta näki siellä\nulkona. Siinä näkyi vasemmalla lahden ulappa ja oikealla puiden välistä\nKukkilan komea karjapiha kivinavettoineen. Ihan ikkunan luona olivat\nsireenit puoleksi puhjenneine kukkineen ja varpunen hyppeli edestakasin\nkimakasti tiuskutellen.\n\n-- Nämät maat ovat minulle tuntemattomat, sanoi Alarik huoaisten\nväsymyksestä eikä nähtävästi enää jaksanut vaivata päätänsä tällä\nkysymyksellä.\n\nLyydi tuskin sai salatuksi itkunsa.\n\nKun he olivat auttaneet hänet jälleen makuulle, sanoi Alarik\n\n-- Olen nyt niin väsyksissä, mutta tulkaa tänne kaikki, sittenkuin olen\nnukkunut vähäsen.\n\nJa nukkui samassa.\n\nLyydille se oli suuri huojennus, sillä nyt hän ei enää tarvinnut\nhillitä itseänsä. Hän melkeen juoksi huoneesta, ettei herättäisi\nAlarikia itkullaan.\n\n-- Ajatelkaa, hän ei muistanut olevansa Kukkilassa, eikä tuntenut näitä\npaikkoja! sanoi hän vastaantuleville.\n\nKaikki saivat kyyneleitä silmiinsä.\n\n-- Se on hirveätä! sanoi joku. -- Niinkuin hän on koko elämänsä uneksinut\ntätä paikkaa, ja sitten ei pidä edes tuntea sitä!\n\nAlarik ei nukkunut kuin puoli tuntia ennenkuin hän jo vaati taas Lyydiä\npuheillensa.\n\n-- Käske tänne kaikki muutkin, sanoi hän. Minulla on tärkeä asia\nilmoitettava teille kaikille.\n\nLyydi oli epävarma, pitikö hänen noudattaa hourailevan käskyjä. Mutta\nAlarik pyysi uudestaan, ja Lyydi meni hakemaan kaikkia, että he nyt\ntekisivät hänelle mieliksi ja tulisivat vähäksi aikaa sisälle.\n\nVarpaillaan tulivat sitten kaikki toinen toisensa jälessä Alarikin\nhuoneeseen ja asettuivat hänen vuoteessa ympäri.\n\n-- Missä on täti? kysyi Alarik katseltuaan kaikkia ja huomattuaan että\ntäti oli poissa.\n\nTäti haettiin esille ja vasta sitten hän rauhoittui.\n\nNe olivat nostaneet Alarikin puoli-istuville tyynyjen varaan. Hän\nkatsahti Lyydiin punasilla, vertyneillä silmillään ja tahtoi hänen\nkättänsä. Sitten sanoi:\n\n-- Minä ilmoitan nyt teille uutisen, jota olette kauan toivoneet. Minä\nolen nyt tässä itsekseni päättänyt, etten osta Kukkilaa enkä mitään\nmuutakaan maatilaa.\n\n-- Hän hourailee raukka, kuiskasivat siellä toisilleen.\n\nMutta Alarikin katse ei ollut hourailevan. Hän katsoi ympärillä oleviin\njuhlallisella voitonriemulla, jonka rinnalla tuo pieni seikka, että hän\noli jotakin unohtanut, katosi. Kyynel kierähti hänen poskelleen. Sitten\nhän alkoi vähän niinkuin hymyillä ja ojensi kätensä Lyydin sisarille.\n\nKun he eivät ymmärtäneet häntä, otti hän ainoastaan Lyydin käden\nomiinsa, nosti sen huulilleen ja suuteli.\n\n-- Sinun pitäisi levätä nyt, Alarik, eikä ajatella mitään, sanoi\nLyydikin, suudellen häntä otsalle.\n\nHän nyykäytti päätä myöntymykseksi. Tyynyt otettiin jälleen pois hänen\naltansa ja hän nukkui.\n\nIltapäivällä, ennenkuin lääkärit vielä olivat saapuneet, uudistui\nhalvauksen kohtaus, ja Alarik heitti henkensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he ensi surun jälkeen rupesivat jälleen puhumaan toistensa kanssa,\nmuistelivat he Alarikin viimeisiä hetkiä ja mitä hän oli sanonut.\nJokainen oli huomannut semmoisia erikoisuuksia, joita toiset eivät\nolleet huomanneet. Suurinta säälimistä herätti se, ettei hän ollut\nmuistanut, missä hän oli. Kaikki kummastelivat, mitä hän oikeastaan oli\nvoinut tarkoittaa tuolla uutisellaan, ettei hän muka ostaisi Kukkilaa.\nJa erittäin, miksi hän tämän ilmoitettuansa oli näyttänyt niin\nonnelliselta.\n\nHenrik sanoi Alarikin loppua traagilliseksi, koska Alarik oli unohtanut\nkuollessaan sen, mihin oli koko elämällään pyrkinyt.\n\nVanha täti taas puolestaan ei tahtonut ottaa ollenkaan lukuun tuota\nlausetta Kukkilan ostosta, ja pani koko painon siihen, että Alarik oli\nviimeisellä hetkellään kirkastunut.\n\n-- Näittekö, kuinka hänen silmänsä loistivat! Hän ei varmaan enää ollut\ntässä maailmassa, vaan näki edessään jo taivaallisia.\n\nTätin mielestä osotti kaikki, että Jumala oli viime hetkellä armahtanut\nhäntä ja pelastanut hänen sielunsa, vaikka hän ei kuollutkaan uskossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kun he, hautajaisista palattua, istuivat taas verannalla teekyökin\nääressä, rupesi öinen laulurastas koivikossa ilakoimaan, ja heidän\nkesken tuli puhe ihmiskohtalosta.\n\nJokainen lausui arvelujansa.\n\n-- Minun täytyy tunnustaa, sanoi Lyydi, etten sittenkään voi ymmärtää,\nmiksi ihmisen täytyy kuolla juuri silloin kuin hän on päässyt\ntarkoitustensa perille.\n\nJa tämän sanottuansa hän otti Jennyä kaulasta ja rupesi hillittömästi\nitkemään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPitkien metsäisten harjanteiden välillä kulkee väkevä virta tuoden\nvesiä suurilta seliltä tietymättömän kaukaa. Virta, vaikka nopeampi\nentistään, ei ole siinä kohden enää vaahtoinen; sen kuilu on siksi\nliian syvä ja leveä. Tasaisesti eteenpäin syöksyvä vesi tekee vaan\nsilloin tällöin hiljaisia ja mahtavia pyörteitä pohjasta pintaan ja\npäinvastoin, siliten milloin tyyneksi, milloin taas kohoten sekaiseksi,\nmutta vaahdottomaksi aallokoksi.\n\nSen väkevän virran laaksossa, toisen harjanteen juurella, on pieni\nkaupunki, hiljainen ja rauhallinen, niinkuin tahtoisi se joelle sanoa:\nkiirehdi sinä, minä lepään paikallani. Se on kääntänyt joelle selkänsä\nja käpristynyt omaan itseensä. Ei mitään virran levottomasta liikkeestä\nole siihen tarttunut; se on niin tottunut virran alituiseen eteenpäin\nsyöksemiseen, ettei tämä seikka voi enää herättää mitään uusia\najatuksia, ei siitä, mistä kaikki tuo suunnaton vesi tulee, eikä siitä,\nminne se kaikki menee. Se on virtaansa yhtä tottunut kuin niihin\nalituisesti samoihin varjoihin, joita aurinko piirtää kaduille sen\nvanhoista taloista ja puistikoista, tai siihen tomuun, jota rämisevät\najurin rattaat nostavat sen pölyisillä hiekkateillä.\n\nKirkko seisoo tämän rauhan vartijana keskellä kaupunkia. Sen kellot\neivät soi kuin pyhäisin, jolloin pappi vanhan tapansa mukaan nousee\nsaarnastuoliin ja kirkko täyttyy puolilleen maalaista väestöä. Kaiken\nmuun ajan on se suljettu ja sen kellot mykkinä, ikäänkuin olisivat\nolleet vuosituhansia helisemättä ja vähitellen paikoilleen\nsammaltuneet. Koko kirkko ei näytä vaativankaan itselleen muuta kuin\nvanhan kunnioitusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä elokuun päivänä -- se oli arki, sillä kirkko oli hiljaa kuin\nhauta -- alkoi tämän rauhallisen puolikuolleen kaupungin kaduilla näkyä\noutoa väkeä. Tulivatko he laivoilla, vai kyytihevosilla vai jalkasinko,\noli oikeastaan vaikea sanoa. Niitä rupesi näkymään yhtaikaa monella\nhaaralla ja niitä kerääntyi kaikkialta, aivan kuin keskinäisestä\nsopimuksesta. Satamääriin nousi heidän joukkonsa, enimmäkseen mustiin\npuettuja naisia, mutta myöskin vaatimattoman näkösiä, nöyräkäytöksisiä\nmiehiä; niillä oli kaikilla iloinen, rauhallinen hymy huulilla,\nhiljainen, melkeen kuiskaava puhetapa ja taipumus kulkea joukoissa ja\nkerääntyä yhteen.\n\nNe oli sen uuden kuuluisan uskonlahkon jäseniä, jotka olivat valinneet\ntämän pienen kaupungin kokouspaikakseen ja heidän määräpäivänsä oli nyt\ntullut.\n\nKaupungissa heräsi uteliaisuus. Ei kukaan heitä tuntenut. Kaikki he\nolivat noin erikseen katsottuna mitä vähäpätöisimpiä ihmisiä. Ja nyt ne\nyhtäkkiä osasivat kokoontua ja tehdä itsestään merkitseviä olentoja.\n\nKaupungin pappi herätti ensimmäiseksi itse eleille uteliaisuuden.\nHäneen kävi syvästi se seikka, että nuo ihmiset olivat, ilmoittamatta\nhänelle mitään, tulleet hänen kaupunkiinsa ja aivan odottamatta\nryhtyneet hänen virkaansa. Hän koetti saada kaikki kaupungin asukkaat\npuolelleen, ymmärtämään, että tässä oikeastaan täytyi kaikkien suuttua\nja tuomita tulokkaat ulos.\n\n-- Nuo ihmiset, puhui hän, ne tulevat tänne saarnaamaan evankeliumia,\naivan niinkuin ei täällä olisi Natsarealaisesta ennen mitään\nkuultukaan.\n\nJa todella oli pappi vähän oikeassa näin sanoessaan, sillä nämät\ntulokkaat, niin hiljaisia ja nöyriä kuin ne olivatkin tavallisuudessa,\nsaarnasivat rajusti ja voimakkaasti, ja ilmoittivat evankeliumia\nniinkuin se vasta nyt heidän kauttansa olisi ensi kerran maailmalle\njulistettu. Heidän intonsa oli ihan selittämätön, he ihan hehkuivat ja\nheidän silmänsä paloivat kuin tulessa. Ihan kuin he olisivat tahtoneet\nottaa käsiinsä koko kaupungin, puistaa sitä hyvästi, puistaa niin, että\nkaikki sen vanhat ajatustavat olisivat menneet mullin mallin, sekasin\ntai kokonaan päästä ulos, sitten puhaltaaksensa sijaan heidän oman\noppinsa.\n\nPapilla oli omat ajatuksensa sopivimmasta tavasta kääntää ihmisiä uskon\ntielle. Hänen mielestään oli tärkeintä, ettei tehnyt mitään\näkkihyökkäystä ihmisten kimppuun. Täytyi ymmärtää ihmisten tapoja, olla\nliiaksi tuomitsematta heidän heikkouksiansa. Ja niin oli pappi aina\ntehnytkin. Ollakseen loukkaamatta ihmisiä ja pysyäkseen seuroissa\nmielellään nähtynä, hän oli -- tietysti ainoastaan sen verran kuin\nomatunto salli, -- omistanut heidän maalliset tapansa. Hän ei tahtonut\nkieltäytyä totilasista, antoi tyttäriensä tanssia ja iloita muun\nmaallisen nuorison kanssa. Ja kun hän vihdoin huomasi, ettei\nkorttipelissäkään itse asiassa ollut mitään suoraan jumalansanan\nvastaista, oli hän antautunut kyllä silloin tällöin siihenkin, -- kuka\nsen tietää, mikä hyvä tilaisuus saattoi tällöin tarjoutua pistämään\nväliin yhden tai toisen totuudensanan istuessa pitkään yöhön\nvälinpitämättömien kaupungin herrojen kanssa, jotka eivät koskaan\nastuneet jalallaankaan kirkkoon! Ja jos näin ollen totuuden sana\ntulikin sanotuksi harvoin niin parempihan harvoin kuin ei milloinkaan.\n\nNämät uudet tulokkaat taas kävivät päälle säälimättä ja arastelematta.\nHe selittivät, että te olette kaikki kadotuksen lapsia, kaikki alusta\nloppuun, teissä ei ole mitään muuta kuin pimeyttä ja syntiä, ja mitä\nikinä te tekisitte, mikä ei ole Jumalassa tehty, se on syntiä. He eivät\nepäilleet vaatia täyttä, jyrkkää kääntymistä. He vaativat, että koko\nelämä juuri nyt tänä hetkenä piti muuttua, korttipöydästä ja\ntotiseurasta piti astua ilman vähintäkään tinkimistä suoraan Jumalan\nteille ja jättää kaikki maallinen meno.\n\n-- Ihmiset, ihmiset, ymmärtäkää, että te olette lunastetut! huusivat he\nkansanjoukolle tärisyttävällä voimalla.\n\nJa tämäkin lause, kaiken heidän muun puheensa keskellä kaikui ihmisten\nkorviin aivan niinkuin se olisi ollut jokin uutinen. Ihmiset\nkatsahtivat ympärilleen, muistelivat entisyyttään, ja rupesivat\nyhtäkkiä katumaan joitakin syntejänsä, joista he eivät ennen tienneet\nmitään.\n\nMutta ei siinä kyllä.\n\nTämä oli vaan ensi askel heillä.\n\nPappi oli vuosikymmenien kuluessa kaikessa hiljaisuudessa kulkenut\nristiäisissä, milloin kaupungin perheissä syntyi pienokaisia. Se oli\nniin hauskaa ja niin kodikkaan suloista sekä hänelle että vanhemmille.\nKun sanottiin: \"siinä tai siinä talossa on ristiäiset\", oli tässä\nuutisessa sitäpaitsi aina jotakin yhteistä koko kaupungille. Synnytys\noli kestänyt puolitoista vuorokautta; -- hänellä oli ollut hirmuiset\ntuskat; -- nousi ylös jo neljäntenä päivänä; -- lapsi painaa 12 naulaa,\n-- ja niin edespäin, ja vanhemmilla puolestaan hauska puuha kummeista,\nristiäisvaatteista, -- ja vihdoin tuo juhlallinen hetki, mielenjännitys\nja pelko huutaisiko pienokainen papin sylissä vai ei, ja liikutus, kun\nvihdoin kuuluivat sanat: nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!\n\nMutta uusilla tulokkailla oli ihan uudet käsitteet kasteen\nmerkityksestä.\n\nSe oli heillä uuden syntymisen peso, johon täysikäisen ihmisen piti\nvapaaehtoisesti tulla läpikäytyänsä katumuksen ja parannuksen ankarat\nsieluntäristykset. Kaste oli kuoleminen maailmalle ja syntyminen\nJeesukselle, syntyminen uuteen elämään Jumalan teillä.\n\n-- Ihmiset, ihmiset, te olette pelastetut! Ymmärtäkää mitä se on: te\nolette pelastetut!\n\nJa taas heidän sanansa vaikuttivat sydämmiin niinkuin ei koskaan olisi\nennen kuultu, että ihmiset voivat olla pelastettuja.\n\nInnoissaan he kesken saarnaansa saattoivat juosta veteen huutaen\nluoksensa pelastuneita sieluja ja kastaen heitä omaan uskoonsa.\n\nTaivaan valtakunta oli lähestynyt. Uusi elämä oli tullut. Halleluja!\n\nErittäinkin oli kokouksen loppuaikoina innostus noussut ylimmilleen.\n\nHeidän johtajansa olivat nyt saarnanneet useita päiviä peräkkäin,\npitäneet yhteisiä keskusteluja, laulaneet ja rukoilleet aamusta iltaan.\nJa vihdoin lähestyi viimeinen päivä, jolloin suuri pyhityskokous oli\npidettävä.\n\nJotakin suurta ja erinomaista odottivat he silloin tapahtuvaksi. He\nkuiskuttelivat keskenään salamyhkäisesti, puhuessaan omista\nkeskinäisistä asioistaan, ja useiden silmissä paistoi autuaallisen\ntoivon säde. Mitä he puhuivat ja mitä odottivat, siitä nyt eivät\nsyrjäiset saaneet mitään tietää, -- ainoastaan ne, jotka jo vaelsivat\npyhityksen tietä.\n\nKaikkien heidän ajatustensa keskuksena oli Friida, tuo hengessä\nkasvanut rauhan lapsi.\n\nHän ei ollut keskustelujen aikana kertaakaan puhunut. Enimmäkseen hän\noli seisonut salin perällä, lehterin alla, nojautuneena pylvääseen. Ei\nedes lauluun hän ollut avannut suutansa.\n\nVähän kalpeana kasvoiltaan oli hän vaan luopumatta katsellut\npuheenjohtajaan päin, ja langennut hartaisiin rukouksiin, kun\nrukoiltiin. Mutta itse hän ei ollut täällä kertaakaan lausunut rukousta\nseurakunnan edessä.\n\nMyöskin oli hän useasti jättänyt kokoussalin. Hän oli silloin kulkenut\nlähimmän ystävänsä Beedan seurassa jalkasin pitkillä matkoilla\nkaupungin ympäristöissä. Ja kerran hän oli yksin lähtenyt metsätietä\nkulkemaan ja ollut kadoksissa koko päivän.\n\nEi kukaan kysynyt häneltä, missä hän oli silloin käynyt, sillä Friida\nkulki aina Jumalan teillä, eikä kukaan sekaantunut Jumalan ja hänen\nvälisiin asioihin.\n\nKaikki, mitä Friida teki, se oli kuin pyhyyden hunnun takaista.\nUskonveljet seurasivat hänen askeleitaan ihmettelyllä, joskus\nuteliaisuudellakin, ja kaikki ajattelivat: niin, juuri niin kuin Friida\nmenettelee, niin pitääkin menetellä; -- hän tekee Jumalan tahdon.\n\nHän oli, siitä saakka kuin hän henkisesti syntyi, kasvamistaan\nkasvanut. Ennen oli ollut niin, että Friida heiltä otti yhtä paljon\nkuin heille antoi. Ja uskonveljet taisivat silloin seurata hänen\nhenkensä kehitystä jakaen kokemuksia hänen kanssansa. Mutta nyt oli\nasia muuttunut. Ei kukaan enää ylettynyt Friidan hengen tasalle eikä\nvoinut sitä arvostella. Vaan mitä Friida sanoi, se tuli toisten\nsydämmeen kuin profeetallinen sana, niin että he hakivat sille\nselitystä ja löydettyänsä iloitsivat kuin taivaan antimesta.\n\nYksi uskovaisista sairastui, ja kun Friida astui huoneeseen ja pysähtyi\nkynnykselle, oli sairas noussut vuoteeltansa, tullut häntä vastaan ja\nsanonut:\n\n-- Minä en näe sinua Friida, -- minä näen Jumalan seisovan edessäni ja\npuhuvan minun kanssani.\n\nJa oli kumartunut hänen eteensä ja Friida oli päästänyt hänet hänen\ntaudistansa.\n\nIhmetyttäviä hengen lahjoja oli hänelle annettu. Hänen sielunsa oli\nkuin irti ruumiista, ja joskus, veljien ollessa koossa, näytti kuin hän\nolisi tullut sisälle tai mennyt ulos kenenkään voimatta sanoa, mistä\nhän oli tullut tai kuinka hän oli kadonnut. -- --\n\nNyt, pyhityskokouksen aattona, kun he olivat olleet koossa ja,\nrukoiltuansa, rupesivat jättämään toisilleen hyvästiä huomiseksi, tuli\nFriida yhtäkkiä sisälle ja pysähtyi heidän keskellensä.\n\n-- Siunattu ole sinä, Jumalan lapsi! sanoi vanhin veljistä, ja samassa\nolivat he piirinä hänen ympärillään.\n\n-- Rauha olkoon teille! vastasi Friida.\n\nMutta hän ei ruvennut nytkään puhumaan, eikä kukaan tahtonut häntä\nensiksi puhutella.\n\nHän tuli vaan hiljaa Beedan luo, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi:\n\n-- Tahdotko seurata minua?\n\n-- Tahdon, vastasi Beeda.\n\nSitten hän meni toisen uskonsisaren luo ja sanoi:\n\n-- Agnes, seuraatko sinäkin minua?\n\n-- Seuraan, vastasi Agnes iloisella ylpeydellä siitä, että Friida häntä\npyysi.\n\nKaikki arvasivat, että Friida valmisti jotakin huomiseksi ja he\nkatsoivat toisiinsa ja hymyilivät, iloisesti uteliaina.\n\nMutta ne kolme jättivät heti kokoussalin.\n\nKun he tulivat ulos ja menivät tyhjää katua myöten, otti Friida heitä\nmolempia käsistä, ja hiljentäen kulkua sanoi:\n\n-- Ah, ystävät, tukekaa minua, minä olen suuressa ahdistuksessa.\n\n-- Friida, minne sinä viet meitä?\n\n-- Älkää kysykö, ystävät. Seuratkaa vaan minua, ja rukoilkaa minun\nkanssani. Siinä kaikki, mitä nyt voitte saada tietää. Rukoilkaa minun\nedestäni ja tukekaa minun askeleitani, minun sydämmeni on suuressa\ntuskassa!\n\n-- Friida, me tiedämme, sanoi Beeda, että missä sinä kuljet, siellä\nkulkee Herra sinun kanssasi ja varjelee sinun askeleitasi. Miksi pyydät\nmeitä tukemaan sinua?\n\n-- Siksi, ystävät, että minua tällä hetkellä kovin kiusataan. Minä olen\npalavassa tuskassa ja perkele pyytää voittaa minua.\n\n-- Friida, me tiedämme, että missä sinä taistelet, siellä Herra voittaa.\n\nSilloin Friida pysähtyi ja autuaallinen loiste välähti hetkeksi hänen\nkasvoissansa.\n\n-- Niin, niin, missä minä taistelen, siellä Herra voittaa minun\npuolestani -- viimeisellä hetkellä!\n\nJa taas he alkoivat astua kiireemmästi.\n\nHetken kuluttua he tulivat rannalle, mistä soudetaan virran yli, ja\nkoputtivat venemiehen pienen kojun ovelle.\n\nUkko tuli ulos, katsahti heihin, ja sanaakaan sanomatta meni lykkäämään\nvenettä vesille. Sitten hän pani piippuun ja istui soututuhdolle.\n\nKun Friida, Beeda ja Agnes astuivat veneeseen, naurahti ukko partaansa.\n\n-- Korjatkaa tyystin liepeenne, fröökinät, nyt on kova virta, sanoi hän\nja työnsi veneen voimakkaasti ulos.\n\n-- Minne te soudatte, ukko? meidänhän pitää tuonne suoraan vastaiselle\nrannalle, sanoi Agnes, joka oli nähtävästi säikähtynyt venemiehen\nvarotuksesta.\n\nMutta kuulematta tätä kysymystä ukko näytti vaan soutavan melkeen\nsuoraan vasten virtaa. Voimakkaasti hän tosin veteli, katseli silloin\ntällöin pyörteitä, mutta veneessä olijat eivät voineet huomata, että\nhänen ahavoittuneet kasvonsa hetkeksikään olisivat kadottaneet niihin\nkuuluvaa tyyneyttä, ja se selvitti arimmallekin, ettei tässä ollut\nmistään vaarasta kysymys, korkeintaan vaan siitä, miten pääsisi\nvähimmällä soudulla.\n\nVasta sitten kuin oli tultu yli keskiväylän, vastasi hän tehtyyn\nkysymykseen.\n\n-- Täytyy näin mennä vastaan, että pysytään kohdalla. Muuten virta vie.\n\nBeeda ja Agnes katsahtivat taaksensa ja heille selvisi, että ukko oli\noikeassa. Siellä oli tukkipuomu yli koko virran, ja he olivat pikemmin\nlähestyneet sitä kuin edenneet, niin väkevästi veti virta alas,\nsoudusta huolimatta.\n\n-- Kolmekymmentä vuotta olen minä tässä soutanut ihmisiä ylitse. Voisin\nmennä vaikka silmät ummessa, sanoi ukko. Mutta menipä tästä kohden\nouto, eipä aina päässytkään. Jos sattui kova virta, vei se tuonne\npuomujen laitaan ja litisti kiinni, ettei avutta irtautunutkaan. -- Ja\nennen minua oli tässä isäni. Mutta ei tämä virka silloin vielä\nelättänyt. Hän piti sen ohella pientä vesirinkiläkauppaa kojussa. Nyt\nmenee tästä jo niin paljon ihmisiä, etten minä kaikkina aikoina muuhun\nehtisikään ja kyllä rinkulat jäisivät minulta kauppaamatta. Sattuivat\nsuuret nälkävuodet silloin kuin minä tämän toimen isältä perin. Ja\nsilloin se tuotti kovasti. Kaikki salolaiset toivat ruumiinsa tästä\nylitse. Välistä piti ottaa veneeseen kaksi vainajaa, ja neljä oli jo\ntaas rannalla odottamassa. Ja minä sain maksun ruunulta, jos jäi\nsaamatta vaivasilta.\n\nYhtäkkiä vene kääntyi ja vahva pyörre toi heidät kuin sattumalta\nmääräpaikkaan.\n\nSiinä oli laiturisilta, jolle he nousivat.\n\n-- Joutukaa takasin yhdeksäksi, muuten jääpi aamuun, -- yöllä ei tästä\nkuljeta, -- sanoi ukko työntäessään venettä jälleen ulos ja alkaen soutaa\ntakasin.\n\nHe nousivat leveälle polulle, joka vei poispäin joesta suoraan metsään\nja kulki pujotellen korkeitten koivujen ja haapojen välitse, mutta\nsitten vähitellen vajosi yksitoikkoiseen, loppumattomaan männikköön\nhietaisella kanervikkokankaalla.\n\n-- Minä olen käynyt täällä ennen, tämmöistä minä rakastan, sanoi Friida.\nAh, kuinka täällä on yksinäistä ja ihanaa. Jospa minä saisin olla\nyhtenä kanervana noiden tuhansien samallaisten joukossa, eikä kukaan\nminua huomaisi eikä tietäisi minusta mitään.\n\nToiset eivät ymmärtäneet, miksi Friida tahtoi olla kanervana tuhansien\nsamallaisten joukossa, eivätkä sanoneet mitään.\n\nHe istuivat kankaalle lepäämään, ja Agnes otti taskustaan uuden\ntestamentin, valmiina pienimmästäkin viittauksesta heti tekstin avulla\nottamaan selkoa Friidan puheen tarkoituksesta.\n\nMutta heidän istuessansa Friida pani hiljaa kätensä Agnesin syliin ja\nsulki hänen testamenttinsa.\n\n-- Me tulemme kohta köyhiin-köyhiin torppiin, sanoi hän. Ne ovat niin\nköyhät, kuin tämä hiekka, ja niiden takana on vielä köyhempiä. Minä\nolen kulkenut täällä ennen ja minä tunnen hyvin niiden asukkaat, mutta\nhe eivät tunne minua eivätkä tiedä kuka minä olen. Minä en puhu paljon\nheille, ainoastaan autan heitä joskus heidän askareissaan, ja he\npitävät minua vaan noin tavallisena. Ainoastaan silloin kuin joskus\nitsestään nousee kysymys hengen asioista, sanon minäkin jonkun sanan,\nniinkuin olisin vaan yksi heidän joukostansa. Ja minä näen kuinka valo\nleviää heidän sieluissansa, mutta he eivät aavista, että minä olen\nheitä johtanut, vaan luulevat, että heidän omat ajatuksensa ja sanansa\nyhtäkkiä heille valaisevat. Ja jos minä varomatta sanon enemmän kuin\ntarvitsee ja he tulevat uteliaiksi, niin minä paikalla kysyn heidän\nmielipidettään asiassa ja sekotan sen pois heidän huomiostaan ja menen\nnaapuritorppaan. Sielläkin on niin paljon auttamista ja tekemistä. Ah\nystävät, se on minulle kuin paratiisia.\n\nOletteko tulleet ajatelleeksi, mitä se on: Minä olen maailman vaikeus.\nTaikka: Minä tulin valkeudeksi maailmaan. Ja mitä se on: olla valkeuden\nlapsi.\n\nSe on: meidän täytyy kuolettaa oma itsemme ja elää vaan niinkuin\nvaikeus elää.\n\nAgnes avasi taas testamenttinsa ja luki hiljaa ja juhlallisesti\nJohanneksen evankeliumin 12 luvusta vv. 35-36:\n\n\"Niin Jeesus sanoi heille: valkeus on vielä vähän aikaa teidän\nkanssanne, vaeltakaat niinkauan kuin teillä valkeus on, ettei pimeys\nteitä käsittäisi. Joka pimeydessä vaeltaa, ei hän tiedä kuhunka hän\nmenee. Uskokaat valkeuden päälle, niinkauan kuin teillä valkeus on,\nettä te tulisitte valkeuden lapsiksi\".\n\n-- Eikö valkeus ole Jeesus itse, niinkuin hän sanoo: minä olen valkeus,\nja eikö se ole siis Jeesuksen omistaminen, joka on meille valkeus?\nkysyi Beeda.\n\nMutta vastaamatta suoraan hänen kysymykseensä Friida vaan sanoi:\n\n-- Se on mahdollista, ettei meistä kukaan ymmärrä näitä sanoja. Jeesus\nsanoi: minä olen valkeus, sillä hän palveli valkeutta, niin ettei hänen\noma tahtonsa ollut mitään, eikä kukaan nähnyt häntä itseänsä. Se oli\njuuri niinkuin tuolla torpassa.\n\n-- Friida, mitä sinä sanot! Eikö Jeesus ollut Jumala itse?\n\n-- Minä sanoin vaan: se on mahdollista, ettei meistä kukaan ymmärrä\nnäitä sanoja. -- Tämän erämaan äärimmäisessä päässä on vielä yksi torppa.\nSiellä minut tunnetaan, mutta siellä minä olen oppilas enkä opettaja.\nSiellä asuu yksinäinen, miehensä hylkäämä vaimo neljän lapsensa kanssa.\nHän päätti kerran jättää lapsensa vieraisin käsiin ja paeta miehensä\nluo Amerikaan, ja hän olikin jo matkalla sinne, mutta katui tekoansa,\nmöi Englannissa pilettinsä ja palasi takasin. Suuren köyhyyden ja\nkurjuuden läpi on hänen tiensä kulkenut. Hän ja hänen lapsensa ovat\nuseasti olleet nälkäkuoleman partaalla. Mutta -- kuten hän itse sanoo --\nHerra on nähnyt hänen ponnistuksensa ja antanut hänelle kestävyyttä ja\nkärsivällisyyttä. Ja vaikka kurjuudessa, on hän kumminkin aina mennyt\neteenpäin. Nyt hän on niin pitkällä, että hänellä on pieni torppa\nasuttavana, josta hän tekee itse neljä päivätyötä ja pian kasvaa vanhin\npoika niin että kelpaa hänen sijaansa. Jos te näkisitte kuinka puhdas\nja siisti se torppa on! Ja kuinka hän rakastaa lapsiansa ja kuinka hän\nniitä hoitaa ja sukii ja opettaa puhtauteen. Pienet kukkaruukut ovat\nikkunalla, ja se on juuri hänen seinällään tuo Vapahtajan lause:\n\n_Minä olen maailman valkeus: joka minua seuraa, ei hän pimeydessä\nvaella, mutta saa elämän valkeuden_.\n\n-- Hän ei usko niinkuin me. Hän uskoo ihmisen omiin voimiin, ja sanoo,\nettä Jeesus ainoastaan näytti ihmisille tien, totuuden ja elämän. Hän\npitää elämää kouluna, joka viepi kärsimysten kautta valkeuteen. Hän ei\nusko mihinkään ihmeisin. Ja kun minä kerran kysyin, miten on\nymmärrettävät Vapahtajan sanat: \"totisesti totisesti sanon minä teille:\njoka uskoo minun päälleni, ne työt, kuin minä teen, hän on myös tekevä,\nja suurempia kuin ne ovat, on hän tekevä; sillä minä menen Isäni\ntykö,\" -- vastasi hän, ettei näillä sanoilla tarkoitettu ihmeitä, vaan\nainoastaan sitä, että se, joka Jeesuksen tavalla unohtaa itsensä ja\nelää valkeuden elämää, hän on samaa tekevä kuin Jeesus teki, ja vielä\nenemmän hän on tekevä, sillä Jeesus jo jätti tämän maailman, mutta muut\njäävät vielä tänne elämään.\n\nSilloin minä kysyin häneltä, eikö Jeesus herättänyt Latsarusta\nkuolluista, ja eikö hän muuttanut vettä viiniksi ja eikö kävellyt\nvedellä.\n\nJa siihen hän vastasi, ettei hän niitä asioita ymmärtänyt ja että hän\npiti totena ainoastaan sen minkä henki todeksi todisti.\n\n-- Mutta sehän on puhdasta epäuskoa! huudahti Beeda punastuen kiihkosta.\n\nFriida huomasi sen.\n\n-- Tietysti, tietysti, kiiruhti hän selittämään. -- Minähän sanookin, että\nhänellä on toinen usko kuin meillä.\n\n-- Mutta Friida, onko se edes mitään uskoa! Sehän on herjausta!\n\n-- Niin-niin, niinhän se on. Kuitenkin -- teidän pitäisi nähdä häntä.\nVaikka jokainen ryppy hänen kasvoissaan kertoo kovista kärsimyksistä ja\nkoettelemuksista, lepää noissa kasvoissa sanomaton rauha ja\nlevollisuus; on niinkuin köyhyys olisi hänen ilonsa, ja kun hän liikkuu\nsiistissä pirtissään, tuntuu niinkuin olisi oma äiti siinä, tekisi ihan\nmieli paeta hänen luokseen tullakseen osalliseksi hänen rauhastaan ja\nsaadakseen häneltä hellyyttä. Niin, ja tekisi mieli tulla hänen\npalveliakseen ja ottaa osaa hänen raskaaseen työhönsä. --\n\nFriida vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- Ystävät, mitä te ajattelisitte, sanoi hän vähän ajan perästä, jos\nminä en enää milloinkaan palaisi veljien seuraan, vaan vaeltaisin\ntuonne päin?\n\n-- Etkö enää tulisi pyhityskokoukseenkaan? kysyi Agnes säikähtäen.\n\n-- Minähän tahdoin vaan kysyä, mitä te ajattelisitte minusta, jos niin\ntekisin.\n\nBeeda sanoi:\n\n-- Friida, Friida, minä näen nyt, että sinä olet suuressa kiusauksessa.\nVaro viettelijää!\n\nMutta Agnes sanoi\n\n-- Friida, me tiedämme, että sinulla on suuremmat tehtävät kuin jonkun\ntorpanväen kaitseminen. Sinä olet meidän seurakuntamme pylväs, sinä\nolet meidän toivomme ja sinä olet meidän elävän uskomme todistaja. --\nFriida, nyt sinä olet vaan väsyksissä. Katso, sinun ruumiisi vapisee\nvälistä aivan kuin kylmästä. Tule pois, palataan takasia.\n\n-- Ei, ei; tietysti minä olen sama kuin ennenkin, en ole muuttunut\nmissään suhteessa. Minä uskon niinkuin ennenkin, ymmärrättehän sen!\n\n-- Tule Friida, lähtekäämme täältä. Palatkaamme kaupunkiin, ennenkuin\nkello lyö yhdeksän ja on liian myöhää. Sinun täytyy saada rauhassa\nnukkua huomista varten.\n\nFriida säpsähti, niinkuin olisi yhtäkkiä muistanut jotakin, ja kalpeni\nomasta ajatuksestaan.\n\n-- Tule, tule, Friida. Ei viivytä enää. Beeda ja Agnes auttoivat hänet\nylös ja alkoivat taluttaa häntä niinkuin sairasta.\n\nMutta Friida pysähtyi äkisti, nosti päänsä ja sanoi:\n\n-- Mitä tämä on? Mihin te minua talutatte? Tietäkää, että jos minun on\nhuomenna oltava kaupungissa, niin en minä venettä kysy.\n\nBeeda ja Agnes katsahtivat toisiinsa. Mutta Friida sanoi rauhallisesti:\n\n-- Tulkaa. Me menemme yöksi lähimpään torppaan. Jumala pitää huolen\nhuomisesta.\n\n-- Mutta Friida, huomenna meitä odotetaan varhain pyhityskokoukseen.\n\n-- Kaikki on Jumalan hallussa, vastasi Friida.\n\nJa he jatkoivat matkaansa pitkin metsätietä. Friida kulki edellä, Agnes\nja Beeda tulivat jälempänä, ja puhuivat keskenään hiljaa.\n\nAurinko oli jo alhaalla, kun he saapuivat torppaan.\n\nKun torppari ja hänen vaimonsa näkivät Friidan, he tulivat juosten\nhäntä vastaan. Friida tuli kuin taivaan lähettämänä. Sillä onnettomuus\noli heillä tapahtunut. Pikku Taavetti oli juuri astunut viikatteen\nterälle ja leikannut jalkansa, eikä heissä ollut kessään veren\npysäyttäjää.\n\nBeeda ja Agnes huomasivat kohta, ettei Friida tervehtinyt torpanväkeä\ntavallisella rauhantoivotuksella, ja että he kohtelivat häntä kuin\ntavallista maallista ystäväänsä.\n\nHeti Friida pesi haavan ja sitoi sen, revittyään oman nenäliinansa\nkapeihin kaistaleihin.\n\nVeri pysähtyi kohta. Ja lapsen vanhemmat rauhoittuivat.\n\n-- Sinä minun Taavettini, puhui Friida sitoessaan pientä jalkaa, -- sinä\nminun sydänkäpyseni. Nytpä saat olla paikoillasi pitkän aikaa, etkä\nsaakkaan juosta mielin määrin. Ja nytpä täti Friida tulee ja rupee\nsinua opettamaan, etkä sinä pääse minnekään pakoon. Ja täti kertoo\nsinulle maapallosta ja valtameristä ja suurista-suurista valaskaloista,\nniin ja sitten: paljonko on 2 ynnä 2, ja 3 ynnä 2 -- eikös täti osaa\nopettaa ja eikös se ole lystiä; onhan se, pikku oma Taavettini.\n\n-- Kyllä se muistaakin fröökinän kertomuksia, niinhän tuo haastelee\nniitä kaikille ihmisille, sanoi torpparin vaimo, liikutuksesta\nvettynein silmin.\n\n-- Ja nyt hänen pitää välttämättä saada töppöset jalkaansa, sanoi\nFriida. Minä toimitan kaupungista. Niin, niin sinä pikku Taavettini,\ntoimittaahan täti sinulle töppöset?\n\nSittenkuin hän oli sitonut haavan, nousi hän yhtäkkiä ylös. Hän\nsäpsähti taas omissa ajatuksissaan, kalpeni eikä voinut mihinkään\nkatsoa ja taas häneen tuli entinen levottomuus.\n\nHän tahtoi olla yksin, ja yhtyi muiden kanssa vasta kun piti mennä\nlevolle.\n\nHeille laitettiin kolme vuodetta pieneen pirttiin. Torpanväki sijoittui\neteiseen ja ulkohuoneisin.\n\nJa kun he olivat yksin, Friida ensimmäisenä laskeutui vuoteelle. Häntä\nrupesi taas puistattamaan niinkuin kylmästä. Ja hänen poskensa\npunottivat niinkuin kuumeesta.\n\nAurinko juuri laski.\n\nAgnes aukasi ikkunan.\n\nKaikki oli hiljaa pienellä torpan pihalla. Pääskynen vaan vielä viserti\npitkää viserrystään jossain läävän räystäällä.\n\n-- Jospa te voisitte aavistaa, sanoi Friida yhtäkkiä taas heltyen ja\nsovittaen puheensa puistatusten väliin, -- kuinka ääretön ilo minun on\nkuulla tuon pääskysen viserrystä. Aivan kuin lapsuuden päivät\nkulkisivat ohitseni uudestaan, ne päivät, joina ei vielä tuntenut\n_Häntä_. -- Ystävät, ystävät, rukoilkaat minun puolestani. Henki ei\njohdata minua rukoukseen, minä olen kadottanut suuren hengen lahjan.\nMinä en voi rukoilla, auttakaa minua! Valvokaa te ja rukoilkaa!\n\nBeeda laskeutui polvilleen ja pani kätensä ristiin.\n\n-- Taivaallinen Isä! Vapauta Friida kiusaajan kahleista, kevennä hänen\nkuormansa, valista hänen henkensä. Anna sinun armosi vuotaa runsaasti\nhänen sydämmeensä! Ja auta, Isä, häntä siihen suureen uskon tekoon,\njohon hän itseänsä valmistaa, sinun pyhän seurakuntasi siunaukseksi ja\nsinun nimesi kunniaksi maan päällä, amen.\n\n-- Amen, sanoi Agnes.\n\n-- Kiitos lapset. Nukkukaa rauhassa. Kaikki on päätetty.\n\nJa sitten he eivät puhuneet enää mitään. Hiljaa he liikkuivat pienessä\npirtissä laittautuessaan levolle, niinkuin olisivat pelänneet häiritä\nFriidaa. Friida ei riisuutunut, vaan makasi liikahtamatta, silloin\ntällöin vaan vavahdellen entiseen tapaansa.\n\nVihdoin oli kaikki hiljennyt. Yö oli tullut.\n\nJa tuskin pimeä oli päässyt leviämään, kuin siinä alkoi tuntua hieno\nkuutamoinen valo. Se kasvoi voimakkaammaksi tunti tunnilta, sen varjot\nerottuivat yhä selvemmin ja permannolle muodostui vähitellen kaksi\nkirkasta pitkulaista ikkunain kuvaa, joiden heijastuksessa kaikki\npirtin esineet häämöttivät esille.\n\nBeeda ja Agnes nukkuivat sikeästi.\n\nFriida ei liikkunut.\n\nMutta keskiyön aikaan hän liikahti ensi kerran, nosti päänsä, nousi\nhiljaa istualleen ja katsahti varovasti ympärilleen.\n\nSitten nousi kokonaan ylös.\n\nHän tuli ikkunan luo ja katsoi ulos.\n\nKuu siellä paistoi levittäen salamyhkäistä valoaan puiden yli ja torpan\npihalla oleviin esineihin.\n\nJa Friidan silmissä loisti juhlallinen päättäväisyys, niinkuin hän\nolisi jo ratkaissut elämänsä suurimman asian.\n\nHän hengitti syvään ja oli hyvin kalpea.\n\n-- \"Ja auta häntä siihen suureen uskontekoon, johon hän itseänsä\nvalmistaa\", -- kertoi Friida muistaen Beedan rukouksen.\n\nVaan silloin tällöin puistatus enää yritti tärisyttämään häntä. Mutta\nhän kun vaan jännitti ruumistansa ja ojensihe, niin se heti jätti\nhänet, ja hän oli taas ajatustensa herrana. Sentähden hän ei\nhetkeksikään päästänyt jännitystänsä. Hän katseli kaiken aikaa puoleksi\nylös, ei tahtonut huomata mitään erikoisuuksia edessään ja ajatteli\nvaan sitä yhtä, mitä hänen nyt piti tehdä. Mitä hän nyt liikkui, sen\nhän liikkui vaan sen yhden ajatuksen seurauksesta.\n\nNiin hän pani hatun päähänsä ja meni varpaillaan ovelle. Siellä hän\nkoetti saattoiko ovea avata sen narahtamatta. Ja avattuansa hän pujahti\neteiseen, hiipi äänettömästi kuin varjo eteisen läpi, jossa makasi\nisäntä. Ja sitten hän, herättämättä ketään, aukasi ulko-oven.\n\nSieltä tuli rakki vastaan venytellen takajalkojaan, mutta ei haukkunut.\n\nPihalla hän jo liikkui rohkeammin. Hän aukasi tarhan veräjän ja meni\nkujalle. Toinen lehmistä säikähti, hyökkäsi ylös makuultaan, mutta ei\nruvennut pitämään muuta melua. Ja Friida pääsi onnellisesti sille\npolulle, jota myöten he olivat tulleetkin.\n\nTultuansa pienen niityn poikki metsään, hän antautui melkeen\njuoksemaan.\n\nJa pysähtyi ihan hengästyneenä vasta siinä, missä mäntymetsä vaihtuu\nkorkeaksi koivikoksi sekasin haapojen kanssa.\n\nSiinä hän alkoi kulkea hiljaa.\n\nKuu paistoi ihan häntä vastaan.\n\nVielä ei näkynyt jokea. Siinä oli pieni ylennys tiellä, täynnä suurten\npuiden juuria, jotka kirkkaasti valaistulla polulla esiintyivät\nniinkuin suonet vanhan ihmisen kädellä.\n\nSen ylänteen päältä olisi joki näkynyt, siitä ei ollut enää rantaan\nkuin kivenheitto.\n\nMutta Friida pysähtyi.\n\nHän pani molemmat käsivarret silmilleen ja pudisti päätänsä ikäänkuin\nvapautuakseen omavaltaisista ajatuksista ja säilyttääkseen sen\njännityksen, jonka oli lähtiessä omistanut.\n\n-- Minähän uskon vaan sitä, mitä minun täytyy uskoa. Minä uskon, että\nminun vapahtajani Jeesus on kävellyt vedellä ja että hän on moittinut\nopetuslapsensa uskottomuutta, joka ei voinut tehdä samoin. Ja hän on\nsanonut: joka uskoo minun päälleni, ne työt, kuin minä teen, hän on\nmyös tekevä, ja vielä suurempia kuin ne ovat, on hän tekevä. Nämät ovat\nhänen omat sanansa. Minä uskon vaan siihen, mihin minun täytyy uskoa.\nMinä uskon sinun päällesi, sinä tähti minun elämässäni, minä näen sinut\njo, -- ota minut vastaan!\n\nMutta hän ei mennyt eteenpäin.\n\nHäipyen taas omasta ajatuksestaan hän alkoi kuulostella.\n\nHaavanlehtien värinä ei antanut joelta päin mitään kuuloa. Kuitenkin,\nsilloin tällöin taisi erottaa jonkun ohimenevän läiskähtävän äänen,\njoka samassa muistutti mieleen virran mahtavan ja nopean liikkeen\nsyvässä kuilussansa.\n\nSamassa Friida huomasi, että hän oli päästänyt jännityksensä menemään.\n\n-- Ei, ei, ei! Minä en ole hetkeäkään epäillyt! Minä uskon, minä uskon!\n\nHän koetti jännittyä uudelleen, oikaisihe ja tahtoi mennä eteenpäin.\nMutta hänen jalkansa olivat jo kuin maahan kasvaneet väsymyksestä. Ja\ntaas koko hänen ruumistaan puistatti niinkuin vilusta.\n\nHän kurottautui vaan varpailleen nähdäksensä veden pintaa, mutta sitä\nei näkynyt.\n\n-- Jos minä nousisin tuolle oksalle, niin varmaan näkisin.\n\nMutta kun hän vaivalla pääsi polvilleen oksan päälle, taittui se\nräsähtäen. Friida putosi maahan ja loukkasi polvensa kiveen.\n\nHänen kasvonsa ensin vääntyivät kivusta, mutta sitten tyyntyivät, ja\nkyyneleet virähtivät silmistä.\n\n-- Miksi oksa ei kestänyt minua? Oliko se liian kuiva? Mutta jos minä\nputosin siksi, että oksa oli liian kuiva, niin minä vajoon virran\npohjaan, siksi, että vesi -- --\n\n-- Ei, ei! Jumala tahtoi vaan rangaista minua epäuskoni tähden, siksi\nminä putosin.\n\nJa Friida ei jaksanut enää hallita ajatuksiansa. Ne eivät totelleet\nhäntä itseänsä. Ne tulivat ja menivät omin päin ja seurasivat toisiansa\nsiinä järjestyksessä, missä hän ei olisi tahtonutkaan. Ne olivat\nyhtäkkiä muuttuneet kuin itsenäisesti eläviksi, ja puhuivat hänelle,\nhänen itsensä ollessa vaiti.\n\n\"Muista Friida, että sinä kuljet jyrkästi vasten virtaa, ainoastaan\nniin sinä tulet suoraan yli, -- muussa tapauksessa virta vie sinut\npuomuihin ja litistää niitä vastaan niin, ettet pääse irtaantumaan\".\n\nFriida jaksoi vapautua tästä ajatuksesta. Mutta toinen alkoi hänessä\nheti liikkua, yhtä riippumatta hänen tahdostaan.\n\n\"Sinä Friida, kun olet kulkenut virran yli, menet vanhimman veljen luo.\nHän nukkuu, eikä aavista mitään. Sinä herätät hänet, ojennat kätes, ja\nsanot:\" -- --\n\nMutta määräämättä mitä hän sanoisi, ajatus jätti taas sijaa toiselle\najatukselle:\n\n\"Kun sinä olet kerran tämän ihmeen tehnyt, et sinä enää koskaan\ntarvitse mitään epäillä. Kaikki on sinun käsissäsi. Koko maailma saapi\npian tietää sinusta. Toiset uskovat, toiset eivät. Ja sinä tulet joka\ntaholta piiritetyksi kysymyksillä. Mutta sinä vastaat kaikille:\" -- --\n\nNytkään ei ajatus huolinut määrätä, mitä hän sanoisi, lateli vaan\nperäkkäin juhlallisia sanoja ilman mitään merkitystä, ja Friidalle oli\nainoastaan selvänä hänen asentonsa ja kädenliikkeensä vastatessaan.\n\nYksi ajatus vajoutui vielä syvempiin erikoisuuksiin Friidan\ntulevaisuudessa:\n\n\"Sinun vaikutuksesi sen jälkeen tietysti muuttuu. Sinä et\nenää tule kuulumaan nykyiseen seurakuntaasi, vaan vaellat\nitsenäisesti, ja ihmiset kokoontuvat sinun ympärillesi. Sinä tapaat\nsiirtolaisvaimon\" -- --\n\n\"Varmuuden vuoksi, sanoi keskeyttäen uusi ajatus, sinun pitäisi\nrukoilla Jumalaa, että hän auttaisi sinua käymään joen yli. Mitä ikinä\nte pyydätte sen te saatte. Friida, lankee polvillesi, ja rukoile\nJumalaa, että hän saattaa sinut yli!\"\n\nTässä Friida heräsi taas itseensä ja hänen sydämmensä tykytti ihan\npakahtuakseen. Hän ponnisti kaikki voimansa karkoittaakseen\nomavaltaiset ajatukset.\n\nKuitenkin, -- näistä ajatuksista oli yksi muistuttanut hänelle rukousta;\nmiksi hän ei itse ollut tullut sitä ajatelleeksi? Olihan hän kaikissa\nasioissaan aina rukoillut, miksi se tuntui niin oudolta ja\nmahdottomalta tässä asiassa?\n\nFriida nousi seisaalleen, huolimatta kivusta polvessa.\n\nMutta kun hän vasta alkoi hakea sanoja, joilla olisi lähestynyt\nJumalaa, tunsi hän itsensä niin voimattomaksi ja väsyneeksi, ettei hän\nvoinut pysyä seisaallaan.\n\nHänen täytyi taas istua tiepuoleen ja nojautua kiveen. Väsymys oli\ntullut niin äkkiä. Hän ei jaksanut pitää käsiänsä ristissä, vaan pani\nne kivelle ja laski päänsä niiden päälle.\n\nTämä lepoasento tuotti hänelle suuren huojennuksen, ja hän tunsi\nsamassa vastustamattoman halun nukkua. Uni ikäänkuin pyysi häneltä vaan\npienintäkin suostumuksen merkkiä, niin se olisi siinä hetkessä vienyt\nhänet tiedottomaksi.\n\nFriida huomasi sen, ja pakotti itsensä valveille.\n\n-- Minun täytyy, täytyy voittaa tämä väsymykseni! Minun täytyy saada\nvoimaa! Minun täytyy rukoilla!\n\nHieno hiki nousi hänen ohimoihinsa ja otsaan, kun hän pakotti itsensä\npolvilleen. Ja koko hänen ruumiinsa vääntyi kuin tuskasta, kun hän\nkoetti pysytellä koholla. Vähän ajan perästä hiki vuoti virtana hänen\nkasvoiltansa.\n\n-- Miksi minä en osaa rukoilla? Jumalani, Jumalani!\n\nJa viimeisen tuskallisen ponnistuksen perästä, hän yhtäkkiä katsoi\nylös, tyyntyi, ja rauhallinen turvallisuus kuvastui samassa hänen\nkasvoillaan.\n\nNyt se oli todellakin taas hän itse, joka saattoi ajatella ja lähestyä\nJumalaa. Mikä autuas ja vapaa tunne! Omavaltaiset ajatukset olivat\npoissa. Kaikki oli jälleen hänen vallassansa. Hän saattoi rukoilla,\nmitä tahtoi.\n\nMutta sen sijaan, että hän olisi pyytänyt voimaa ja uskoa, niinkuin oli\naikonut, hän, unohtaen oman asiansa, kirkastunein kasvoin rukoili:\n\n-- Sinä tiedät, mikä on minun elämäni salaisin ja suurin toivo. Minä en\nole koskaan rukoillut sinusta sitä; nyt minä rukoilen: anna minun\nkerran kuolla sinun kunniaksesi, anna minun kuolla, niinkuin sinun\npoikasi on kuollut. Minä tahdon kuolla tälle maailmalle. Minä tahdon\nantaa elämäni veljille! Koko sydämmestäni rukoilen sinua. Ei mikään\nkärsimys ole minulle liian raskas. Minä en pelkää mitään, vaan olen\nvalmis kaikkeen. Niin, Isä, minä tiedän, että sinä täytät minun\nrukoukseni ja minä kiitän sinua jo, että minua kuulit.\n\nKauemmin hän ei jaksanut olla koholla.\n\nTaas hänen täytyi nojautua kiveä vastaan. Mutta näin hän ei voinut enää\nrukoilla. Hän saattoi vaan jälleen kuunnella keskenään ristiriitaisia\najatuksiansa, jotka tulivat ja menivät omin päin.\n\n\"Miksi sinä et suoraan kysynyt, mikä on Jumalan tahto tässä asiassa?\"\n\n\"Sinä pelkäsit, että hän olisi vastannut: älä mene virran yli! Ja\nsinähän tahdot mennä.\"\n\n\"Ei, -- ei niin. Jumala on ääneti vaan siksi, että hän koettelee sinun\nuskoasi. Sinun täytyy ensin uskoa, sitten hän vasta auttaa sinua.\"\n\n\"Sinun pitäisi kuitenkin ensin koettaa. Älä astu veteen suoraan\nsillalta, siinä on syvä, hyvin syvä. Vaan mene ensin hiekkarannalle\nviereen ja astu siitä: jos sinä siinä uppootkin, niin ethän kuitenkaan\nhuku.\"\n\nFriida liikahti tuskasta.\n\n-- Mikä, mikä on sinun tahtos? sai hän vaivalla ajatelluksi. Ja\nvastauksen hakeminen herätti taas väsymyksen ja vastustamattoman halun\nnukkua.\n\n-- Niin, se on totta, ajatteli hän, -- ne töppösethän minun piti\nTaavetille hankkia.\n\nHänen haavansa oli todellakin syvä. Beeda ja Agnes odottivat, että minä\nolisin sanalla pysäyttänyt veren. Kuinka minä sidoinkaan haavan? Kuinka\nminä todella osasin? Aivan kuin olisin ollut vanha lääkäri. Minä\nriemuitsin, kun se onnistui. Ensin panin rievun näin pitkinpäin, sitten\npoikittain jalkarinnan yli. Vedin jokseenkin kireästi. Olisin ehkä\nvoinut vetää vielä kireämpään. Sitten en löytänyt rihmaa ja sidoin\nlangalla, jonka kerin auki sukasta. Olisi tehnyt mieleni suudella hänen\npäivettynyttä jalkaansa, mutta en tullut sitä tehneeksi. --\n\nFriida torkahti.\n\nJa samassa hänestä rupesi näyttämään, että pikku Taavetti tuli hänen\nluokseen ja rupesi puhumaan hänen kanssansa. Hän itse makasi selällään\nliikkumatonna syvällä virran pohjassa. Kuu paistoi ylhäältä, niin että\nsamea vesi oli alas asti kirkastunut vaaleaksi, vihertävän hohtavaksi\nja läpinäkyväksi aineeksi, joka nyt liikkui äänetönnä hänen ylitsensä.\nTaavetti istui hänen vieressänsä pohjakivellä. Ja vaikka se oli pikku\nTaavetti, niin se oli kuitenkin aika-ihminen, ja saattoi olla yhtä\nhyvin jokainen muu, jota Friida vaan tuli ajatelleeksi. Sanomaton rauha\nkuvastui hänen olennostansa, kun hän hellästi hymyillen katseli\nFriidaan. Hän puhui hänelle rajattomalla ystävyydellä ja\nluottamuksella, ja Friida tunsi hänet niinkuin oman itsensä. Ja virran\nhohtava valo ympäröitsi hänet kaikilta puolin.\n\n-- Etkö sinä tuntenut minua maailmassa? Sanoinhan minä sinulle selvästi:\nminkä sinä teet yhdelle näistä pienimmistä, sen sinä teet minulle?\nMitäs sinä vielä lisäksi hait?\n\nJa kun Friida juuri aikoi kurottaa kätensä tämän rajattoman ystävän\npuoleen ja tunnustaa hänet Ihmisen Pojaksi, hän heräsi.\n\nHän katsoi hajamielisenä ympärilleen, eikä heti muistanut, missä oli.\n\nMutta sitten hän havahti. Hän oli selvästi nukkunut kauan, ja hänen oli\nkylmä. Kuutamovaloon alkoi jo hämmentyä aamun sarastusta.\n\nMitä oli tämä uni? Täytyikö hänen panna siihen jotain merkitystä? Miksi\nhän oli ollenkaan nukkunut? Olisiko Jumala tahtonut hänelle osoittaa,\nettä hän tekisi viisaimmin, jos menisi takasia nukkumaan?\n\nNiin, jospa hän sen tekisikin! Jospa hän palaisi takasin torppaan,\npeittyisi lämpimään vuoteesen, ummistaisi silmänsä ja unohtaisi kaikki.\nJa seuraavasta päivästä alkaen nousisi ihan toisena ihmisenä,\najattelematta ja tietämättä itsestänsä mitään, jättäisi Beedan ja\nAgneksen, ja kaikki muut, ja pakenisi yksinäisyyteen, köyhimpiin\ntorppiin, yhä kauemmas ja kauemmas, missä on enin unhotettuja ja\nhyljättyjä ihmisiä, elääkseen loppumattomassa tasa-arvossa heidän\nkanssansa, palvellakseen vaan niitä pienimpiä ja pysyäkseen itse\nnäkymätönnä. Aina vaan tuo ainoa ystävä sydämmessä, joka eli kaikissa\neikä muuta vaatinut kuin altistuvaa rakkautta kaikkiin!\n\nFriida nousi ja alkoi hiljaa kävellä sinnepäin mistä oli tullut.\n\nSillä puolella taivasta oli aamun valo jo voitolla. Se heitti hienon\nheijastuksen huurtuneesen maahan, painautui harmaiden kivien kupeisin\nja väreili lehtipuissa. Yli taivaan laen ylettyi päivän nousua\nennustavat säteet. Ne kohosivat kaukaa valon näkymättömästä lähteestä,\ntunkeutuivat ilmojen halki ja sekoittuivat taivaan sineen. Elämä\nlähestyy niiden kanssa siellä äänettömyydessä. Kohta, kohta ne\nherättävät tuulen. Kohta linnut alkavat visertää. -- --\n\nKohta ihmiset menevät askareihinsa.\n\nKohta kaupungissakin heräävät. Kohta uskonveljet kokoontuvat\naamurukoukseen. Kohta on pyhityskokous alkamassa.\n\nJa kaikki kyselevät toisiltansa: oletteko nähneet Friidaa? Missä se\nrauhan lapsi? Missä meidän uskomme todistaja? Mitä on hän meille\nvalmistanut?\n\nEikä kukaan tiedä, missä hän on.\n\nSilloin saapuvat Beeda ja Agnes.\n\nKaikki ympäröivät heitä kysymyksillä:\n\n-- Minne olette jättäneet Friidan?\n\nJa he vastaavat:\n\n-- Me tulemme virran toiselta puolen, missä olemme olleet yötä. Siellä\nFriida sanoi meille: tietäkäät, että jos minun on oltava kaupungissa,\nniin en minä venettä kysy. Sitten hän oli illalla sanonut meille:\nnukkukaa rauhassa, kaikki on päätetty. Ja yöllä, meidän maatessamme,\nhän oli lähtenyt torpasta, emme tiedä minne.\n\nHe odottavat ja odottavat, -- mutta Friida ei tule pyhityskokoukseen.\n\nHän pysähtyi ja pani tuskissaan molemmat kätensä päälaelle.\n\n-- Oletko sinä kävellyt vedellä, minun Vapahtajani?\n\nSamassa hänen silmänsä alkoivat loistaa: hän oikasi ruumiinsa ja\njännittyi taas, niinkuin torpasta lähtiessä.\n\n-- Sinä olet sanonut: joka uskoo, ne työt kuin minä teen, hän on myös\ntekevä. Sinut kutsun todistajakseni. Nyt, nyt, minä menen!\n\nFriida samassa kääntyi ja unohtaen kipeän polvensa juoksi joelle päin.\n\nHän seisahtui hengästyneenä ylänteelle, mikä oli estänyt näkemästä\nrantaa.\n\nSiinä se virta nyt oli.\n\nKuu kimelteli vielä sen rauhattomalla kalvolla, joka liikkui nopeasti\neteenpäin ja vei muassaan sikin sokin hyppeleviä pikku laineita.\n\nKun Friida näki virran, alkoi hän hengittää syvään ja pian. Samassa hän\nmeni varmoin askelin alas rantaan.\n\nHän pysähtyi sille sillalle, jonne venemies oli heidät illalla tuonut,\nriisui hatun päästänsä ja pani sen maahan. Sitten tuli ihan\näärimmäiselle reunalle ja nosti käsivarret silmilleen.\n\n-- Isä, minä en tiedä mitään -- -- siunaa veljiä ja sisaria -- --\ntapahtukoon sinun tahtosi -- --\n\nNiin hän astui askeleen ulos sillasta, horjahti eteenpäin ja putosi\nvirtaan.\n\nVesi hajosi läiskähtäen hänen altansa ja pauhahti sitten umpeen hänen\njälkeensä. Virta vei samassa kuohun pois, ja pyörre sekoitti sen muiden\nlaineiden kanssa, jotka kimeltelivät ulompana.\n\nKaikki oli jälleen hiljaa. Eikä kuulunut kuin aallokon hieno lipinä\nkeskeltä jokea, missä juoksu oli nopein.\n\nVähän ajan kuluttua Friidan ruumis nousi veden pintaan, kulki jonkun\nmatkaa virran mukana, ja tarttui sitten vaatteista puomuihin.\n\n\n\n"]