[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVnQlFVcScT5fmhB83O8vtwNZQ2n0iPmCdnrmfIFaIBw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},670,"Kertomuksia Suomen historiasta II","Krohn, Julius",1835,1888,"670-krohn-julius-kertomuksia-suomen-historiasta-ii","670__Krohn_Julius__Kertomuksia_Suomen_historiasta_II","Kustaa Vaasa","novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1874,null,14686,102205,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Teos tarkastelee Kustaa Vaasan hallintokautta ja uskonpuhdistuksen vaiheita Suomessa. Se käsittelee muun muassa Pietari Särkilahtea, Vesteråsin valtiopäiviä, aikakauden elinkeinoja sekä asutuksen leviämistä sydänmaille.","Julius Krohnin 'Kertomuksia Suomen historiasta II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 670. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA II\n\nKustaa Vaasa\n\n\nKirj.\n\nJ. KROHN\n\n\n\nKansanvalistusseura, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKustaa Vaasan hallitus.\n\n  1. Pietari Särkilahti.\n  2. Vesteroosin valtiopäiväpäätös.\n  3. Vesteroosin päätöksen toimeenpano Suomessa.\n  4. Katolisten kirkonmenojen poistaminen Suomesta.\n  5. Suomalaisen kirjallisuuden alku.\n  6. Uskonpuhdistuksen vaikutus.\n  7. Kreivisota.\n  8. Talonpoikaismetelit Ruotsissa Kustaa Vaasan aikana.\n  9. Veljekset Eerikki ja Iivari Fleming.\n 10. Kauppa ja elatuskeinot Kustaa Vaasan aikoina.\n 11. Maanviljelys ja talonpoikainen kansa Kustaa Vaasan aikana.\n 12. Suomen sydänmaiden asutus.\n 13. Ruotsin ja Venäjän väli Kustaa Vaasan hallituksen alkupuolella.\n 14. Venäläisten ensimäiset retket Suomeen.\n 15. Jaakko Baggen retki Pähkinälinnaa vastaan.\n 16. Venäläisten toinen käynti Viipurin edustalla.\n 17. Rauhansovinto.\n 18. Vähäisen tavoista uskonpuhdistuksen aikakaudella.\n 19. Yleinen katsaus Kustaa Vaasan hallitukseen.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nKUSTAA VAASAN HALLITUS.\n\n\n\n\n1. Pietari Särkilahti.\n\n\nSamoihin aikoihin kuin tanskalaiset lopulta ajettiin pois Suomesta,\npalasi nuori suomalainen pappi, _Pietari Särkilahti_ kotimaahan. Hän\noli vanhan tavan mukaan käynyt ulkomailla oppiansa täydentämässä ja toi\nnyt kanssaan Wittenbergissä saadun maisteri-arvonsa. Olipa hänellä\npaitsi sitä oppia, josta mainittu arvonimi oli vakuutena ja\ntodistuksena, toinenkin vielä paljoa kalliimpi saalis mukanansa.\nWittenbergin yliopistossa kaikuivat näet silloin parasta aikaa suurten\nuskonpuhdistajien, Lutherin ja Melanchtonin äänet. Ihminen, niin he\nopettivat, ei voi omien töittensä nojalla päästä autuaaksi, vaikka\nkuinka paljon hyvää tekisi. Vielä vähemmän voivat kirkoille tai\nluostareille tehdyt lahjoitukset, toivioretket eli vaellukset pyhille\npaikoille, paastot tai muut ruumiin kidutukset saattaa ihmistä\ntaivaaseen. Kaikkein vähin apu viimeinkin on aneista eli\nsynninpäästökirjoista, joita paavin lähettiläät myöskentelevät,\nhuutaen:\n\n    Kun raha arkkuhun kilahtaa,\n    niin sielu kiirastulesta vilahtaa.\n\nNämät kaikki ovat vain pappien valheita, keksityt syötiksi, joilla\nongitaan rahoja tyhmän kansan kukkaroista. Täten saaduilla varoilla\npapit sitten elävät laiskuudessa ja hekkumassa. -- Saarnansa\ntodistukseksi uskonpuhdistajat aina viittasivat itse raamattuun ja\nkehoittivat kuulijoitansakin lukemaan omin silmin tätä silloin\nkiellettyä kirjaa. Särkilahti, niinkuin monet sadat muut nuorukaiset,\nnoudatti tätä neuvoa ja näki ihmeeksensä, miten suuri eroitus oli\nJumalan omalla sanalla ja sillä opilla, mitä katolinen papisto\nlevitteli. Pyhän innon vallassa hän riensi kotimaahan sielläkin\naukaistakseen ihmisten silmät totuudelle.\n\nAsianhaarat Suomessa olivat hänen yritykselleen erittäin edullisia.\nInnokas ja mahtava katolinen piispa olisi tietysti voinut voimallisesti\nestää uuden opin levittäjää. Mutta Suomen hiippakunta oli paraikaa\nvarsinaista päämiestä vailla. Hukkuneen Arvi Kurjen sijaan Turun\ntuomiokapituli kyllä 1523 vuoden lopulla valitsi Linköpingin\ntuomiokirkon dekaanin _Eerikki Sveninpojan_. Mutta tämä ei saanutkaan\npaavin vahvistusta virkaansa, koska levottomien aikojen tähden ei oltu\nvoitu lähettää Roomaan suurta rahasummaa, niinkuin tavallisesti\ntällaisissa tapauksissa tehtiin. Umpisilmäisessä ahneudessaan auttoi\nsiis paavi täten itse kirkkonsa hajoamista pohjan perillä. Ainoastaan\nvalitulla piispalla ei näet ollut likimainkaan sama valta kuin paavin\nvahvistamalla ja vihkimällä. Edellinen ei saanut pappiskokelaita\nvihkiä, eikä pyhittää uusia kirkkoja, luostareita, kelloja,\nmessuvaatteita y.m. Kansan ja alhaisen papiston silmissä ei hänen\nsanallaan siis voinut olla täyttä arvoa ja voimaa. Oli tosin silloin\nTurussa vihittykin piispa, ulkomaalainen virkaheitto, nimeltään\n_Vincentius_, jonka Kustaa kuningas oli lähettänyt apulaiseksi\nyllämainituita toimituksia varten. Mutta siitä ei asia paljon\nparantunut: sillä tämmöisestä jaosta piispan arvo ja valta vielä\nenemmän kärsi.\n\nKaiken lisäksi oli Eerikki Sveninpoika hyvin hiljainen ja siveä mies.\nTietäen että kuningas suojeli uutta oppia, ei hän uskaltanut sitä\npaljon vastustella. Samaten Vincentiuskin, jota Kustaa vähää ennen oli\njostakin uppiniskaisuudesta pitänyt linnassa, liikkui varsin varovasti.\nJäipä viimein Turun hiippakunta vuoden ajaksi aivan kaitsijatta, kun\nEerikki tuskissansa ja epäilyksissänsä oli v. 1527 virasta luopunut.\n\nEstämättä sai siis Särkilahti työtänsä toimittaa. Voimallisesti hän\nsaarnasi Turun tuomiokirkossa ja mursi teoillaankin vanhan opin säännöt\nrikki. Saksasta tullessaan oli hän näet jo tuonut kanssansa nuorikon,\nvaikka naiminen katolisilta papeilta oli jyrkästi kielletty. Vaatipa\nhän myöhemmin itselleen takaisin maatilan, jonka hänen esivanhempansa\nolivat Naantalin luostarille lahjoittaneet. Valitettavasti lakkautti\naikainen kuolema liiankin pian hänen toimensa, sillä hän kuoli\nnähtävästi jo vuonna 1529. Mutta työ, jonka hän oli alottanut, ei\nkuitenkaan sentähden jäänyt kesken. Saarnoillaan hän oli jo saanut\nkylvetyksi totuuden siemeniä monen nuoren papin sydämeen. Nämät\noppilaat nyt kävivät työhön kiinni ja jatkoivat, mitä ei Särkilahden\nsallittu loppuun saattaa.\n\nTiedot tämän merkillisen miehen elämästä ovat muuten varsin niukat. Hän\ntuli ja meni niinkuin ukkosen salama, joka puhdistettuaan ilman katoaa.\nHänen vanhempansa olivat Turun pormestari Niilo Särkilahti, piispa\nMaunu Stjernkorsin serkku; äiti Kirves-sukua. Kumminpuolin oli meidän\nuskonpuhdistajamme siis perin suomalaista aatelista sukuperää. Isän\nsuku varsinkin, jonka asuntona oli Särkilahden kartano Taivassalossa,\noli katolisen aikakauden mainioimpia, mahtavimpia. Viraltaan oli\nPietari Särkilahti kanunkina eli tuomiokapitulin jäsenenä, lopulta n.s.\narkkiteininä Turussa.\n\n\n\n\n2. Vesteroosin valtiopäiväpäätös.\n\n\nNiinkuin jo mainittiin oli Kustaa Vaasa uuden uskon saarnaajille\nsuosiollinen. Lybeckissä ollessaan hän oli jo tutustunut\nuskonpuhdistajien oppiin ja sen oikeaksi huomannut. Nytpä, kuninkaaksi\ntultuansa, oli hänellä myös tärkeitä valtiollisia syitä suosia sitä.\nRuotsin kruunun raha-asiat olivat näet sangen surkeassa tilassa. Sen\ntulot olivat aikojen kuluessa yhä enemmän vähentyneet. Suurin osa\nveroja tuli maatiloista. Mutta niistä oli suuri joukko aatelisherrojen\nhallussa; vielä suurempi joukko oli testamenttien kautta joutunut\nkirkkojen tai luostarien omaksi. Kumpaisetkin olivat aivan vapaat\nkaikista kruunun veroista. Mistäpä nyt Kustaa ottaisi rahaa sen suuren\nvelan suorittamiseen, jonka hän vapaussodan aikana oli saanut Lybeckin\nkaupungilta? Mistä saada palkkaa sille sotavoimalle, jota tarvittiin\nvaltakunnan suojana Kristiernin yhä vielä uhkaavia hankkeita vastaan?\nJäljellä oleva vähäinen parvi verollisia talonpoikia ei jaksanut\nsuorittaa kruunun tavallisiakaan menoja, saatikka sitten niin suuria\nylimääräisiä. Tästä kaikesta pulasta saattoi uuden opin vallallepääsy\npelastaa, sen käsitti kohta Kustaan terävä järki. Sen seurauksena oli\nSaksassa joka paikassa ollut kirkon omaisuuden luovutus kruunun\ntarpeihin. Samalla lailla oli nyt Ruotsin valtakunnassakin tehtävä.\n\nTämä keino oli vaarallinen, sitä ei kuningas salannut itseltään.\nTietysti ei papisto suostuisi muuten kuin väkisen luopumaan\naarteistansa; luultavasti se myös yllyttäisi oppimatonta kansaa\nvastustamaan kuninkaan muka jumalatonta hanketta. Mutta toiselta\npuolelta Kustaa luotti siihen, että oma etu oli taivuttava enimmän osan\nkansaa hänen puolellensa. Vieläpä hän luotti siihen, että hän kykeni\nviisaasti ja varovasti ajamaan asiata.\n\nPäätöksissään oli Kustaa Vaasa kaiken aikansa järkähtämätön. Minkä hän\noli nähnyt hyväksi, sen hän myös pani toimeen esteitä ja vaaroja\npelkäämättä. Mutta hän pani sen toimeen hiljaa ja varovasti, koetellen\naina taivuttaa kansaa kernaasti myöntymään. Vasta kun neuvot ja\nselitykset eivät auttaneet, ryhtyi hän väkinäiseen pakoitukseen. Joskus\nmyöskin, kun vastarinta oli liian voimakas, peräytyi hän päätöksessään;\nvaan eipä hän sitä silti unhoittanut. Niin pian kun hänelle oli voimaa\ntarpeeksi karttunut, toi hän tuumansa uudestaan esiin ja vei sen sitten\nperille.\n\nTässäkin asiassa kuningas noudatti taitavaa menettelytapaansa. Ensi\nalussa hän ei ilmoittanut päättäneensä tehdä perinpohjaista muutosta\nkirkon ja uskon asioissa. Uskonpuhdistajien oppia ei hän ottanut\nomakseen, vaikka salli heidän levittää sitä suojeluksensa alla. Itse\nsitä vastoin hän vain selitti talonpojille sekä porvareille, että\nheidän verokuormansa tulisi helpommaksi, jos kirkonkin omaisuudesta\nsaisi ottaa valtiolle apua. Aatelistoa sitä vastoin hän houkutteli\nsillä toivolla, että he saisivat takaisin ne maatilat, jotka heidän\nesivanhempansa olivat kirkon omaksi lahjoittaneet.\n\nMaallikkosäätyjen avulla oli Kustaa Vaasa jo hallituksensa ensi vuosina\nuseamman kerran saanut kirkolta melkoisia summia kiskotuksi. V. 1525\nvaltiopäivillä oli tällä tavoin määrätty koko sen vuoden\nkirkonkymmenykset sotajoukon elatukseksi, vieläpä lisäksi olivat\nratsuväen hevoset pantu laitumelle luostarien maille. Seuraavana vuonna\noli taas 2/3 kymmenyksistä otettu valtiovelan lyhentämiseksi. Näiden\nvalmistavien puuhien jälkeen Kustaa vihdoin katsoi soveliaan hetken\ntulleen pappisvallan perinpohjaiseen kumoamiseen.\n\nJuhannuksen aikana 1527 kokoontuivat säädyt kuninkaan käskystä\nVesteroosin kaupunkiin. Siinäpä kohta alussa saatiin nähdä outoja\nasioita. Pidoissa, jotka kuningas ennen valtiopäivien avaamista piti\nsäädyille, eivät piispojen sijat olleetkaan niinkuin muulloin lähinnä\nkuninkaan istuinta. Siinä nyt istuivat valtaneuvokset sekä ritarit;\npiispat saivat sijansa vasta näiden alapuolella. Tästä jo kaikki\narvasivat kuninkaan tarkoituksen ja odottivat seuraavan päivän kokousta\nliikutetuin sydämin, ken toivon, ken pelon vallassa.\n\nIstunnon alotti seuraavana päivänä kuninkaan kansleri _Laurentius\nAndreae_ pitkällä puheella kuninkaan puolesta. Hän muistutti mieleen,\nettä Ruotsi oli Kustaalle kiitollisuudenvelassa siitä, että se nyt oli\npäässyt vapaaksi vieraasta vallasta. Perästäkin päin, jatkoi hän, on\nkuningas aina kaikella tavalla pitänyt maan etua silmämääränään. Mutta\nkruunun nykyisillä vähillä tuloilla on hänen mahdoton edelleen hallita.\nAateliset ovat aikojen kuluessa lahjoitelleet maitaan kirkoille ja\nluostareille; niiden sijaan on heille aina täytynyt antaa kruununtiloja\nelatukseksi. Se seikka vaatii parannusta, muuten on koko valtakunnan\nturmio tarjona. Tuskinpa oli kansleri puheensa päättänyt, niin nousi\nrohkein Ruotsin papeista, Linköpingin piispa _Hannu Brask_, häntä\nkiivaasti vastustamaan. \"Me emme ole\", huusi hän, \"vannoneet\nuskollisuudenvalaa ainoastaan kuninkaalle, vaan myös paaville,\nkirkkokunnan päällikölle. Ilman hänen suostumustaan emme saa sallia\nmitään uskon muutosta eikä kirkon omaisuuden ryöstöä!\" -- Kuningas\npuhkesi nyt itse sanoihin ja kysyi aateliston mieltä asiasta. Mutta\nheidän vastauksensa oli aivan toinen, kuin mitä Kustaa Vaasa oli\ntoivonut. Mahtava _Tuure Roos_, joka samoinkuin muutamat muut hänen\nsäätyveljistänsä kadehti entisen vertaisensa valtaa, rupesi Braskin\npuolta pitämään. Korkealla äänellä vastasi hän piispan olevan aivan\noikeassa sen mukaan, mitä hän ymmärtää saattoi. -- \"No, eipä minua\nsitten kummeksutakaan\", ärjäsi suuttunut kuningas, \"että talonpoikainen\nkansa niin usein nostaa meteliä, koska heillä on tämmöisiä esikuvia.\nTämä siis on palkintoni kaikista huolistani sekä vaivoistani. Te\nhaluaisitte varmaan, että minua iskettäisiin kirveen terällä päähän,\nvaikkei kukaan uskalla tarttua kirvesvarteen! Te sanotte tahtovanne\nminua teidän kuninkaaksenne ja herraksenne, vaan kuitenkin asetatte\npipit ja papit ynnä muun paavin karjan minua ylemmäksi. Parasta onkin,\nettä luovun hallituksesta ja lähden pois koko maasta. Valitkaa\nitsellenne kenen haluatte sijaan.\" Näin puhuen hyrskähti Kustaa kovaan\nitkuun, nousi sitten äkkiä ja läksi ulos salista.\n\nValtiopäivämiehet jäivät hämmästyksissään seisomaan. Sen jokainen\nymmärsi, että Kustaan luopuminen rohkaisisi Ruotsin ulkovihollisia,\nvieläpä lisäksi epäilemättä sytyttäisi sisällisen eripuraisuuden.\nKuitenkin kesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin papisto ja\nvastahakoinen aatelispuolue taipui. Viimeinpä talonpojat ja porvarit\nuhkasivat tappavansa kaikki niskoittelevat herrat, jollei sovintoa\nkuninkaan kanssa kohta saataisi aikaan. Kustaan luo lähetettiin\nlähettiläät anomaan, että hän peruuttaisi sanansa. Ensi aluksi hän ei\ntahtonut ottaa heitä kuullaksensa. Vasta kolmannen lähetyskunnan, joka\nnöyrästi polvillaan ja kyynelsilmin häntä rukoili, onnistui saada\nkuninkaan mieli taivutetuksi.\n\nValtiopäiväpäätös tehtiin nyt aivan kuninkaan mielen mukaan. Piispoilta\npiti heidän asuntolinnansa otettaman pois ja saatavat vähennettämän,\netteivät enää, niinkuin monesti ennen, voisi tehdä vastarintaa\nkuninkaalle. Samoin myös oli tuomiokapituleille, kirkoille sekä\nluostareille sen verta tuloja jätettävä, minkä he välttämättömästi\ntarvitsivat. Kaikki Kaarle Knuutinpojan aikuiset kirkolle lahjoitetut\ntilat saisivat lahjoittajien perilliset ottaa takaisin taikka, jos ne\nolivat myödyt tai pantatut, lunastaa. Yllämainittua aikaa vanhemmat\nlahjoitukset sitä vastoin oli kruunu perivä. Sakot kirkkolain\nrikkomisesta piti tästä lähtien tulla kuninkaalle eikä piispoille.\nPappien riita-asioita ja rikoksia ei annettu enää piispojen\ntuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan tavallisiin käräjiin. Pappien\nvirkaanasettaminen sekä eroittaminen huonon käytöksen tähden oli oleva\nkuninkaan vallassa. Viimeiseksi vielä säädettiin, ettei kukaan saisi\nestää Jumalan puhtaan sanan saarnaamista.\n\n\n\n\n3. Vesteroosin päätöksen toimeenpano Suomessa.\n\n\nNäitä päätöksiä Kustaa rupesi heti panemaan toimeen. Suomessa näkyy\nkuitenkin kirkon omaisuuden ryöstö tapahtuneen varovaisemmin ja osaksi\nmyöhemmin kuin Ruotsissa. Kuusiston linna, Turun piispojen vanha\nturvapaikka, purettiin tosin raunioiksi jo v. 1528 ja siihen kuuluvat\nmaatilat otettiin kruunun omaksi. Mutta muut maatilansa sekä saatavansa\nsai piispa pitää sillä ehdolla, että hän kruunulle vuotuisesti\nsuorittaisi 3,000 markkaa sen aikuista rahaa. Samaten myös\ntuomiokapitulin jäsenille jätettiin heidän maansa ja tulonsa vuosiveroa\nvastaan. Kirkoista ensi aluksi vietiin vain liiat kellot Lybeckin velan\nmaksuun. Kaupunkien kellot otettiin jo v. 1532, vaan maaseurakunnat\nsaivat pitää omansa vielä kaksi vuotta kauemmin. Ruotsissa näet oli\nkellojen oton johdosta noussut vaarallinen talonpoikaiskapina, jonka\nkuningas pelkäsi ehkä myös leviävän Suomen puolelle. Enimmät kulta- ja\nhopea-astiat pysyivät vieläkin kauemmin Suomen kirkkojen hallussa.\nVasta v. 1547 korjasi Kastelholman linnanvouti kuninkaan käskystä\nAhvenanmaan kirkkojen koristukset. Turun ja Raseporin lääneissä\ntapahtui lopullinen ryöstö vasta v. 1558, ja tästä runsaasta saaliista\nsaattoi päättää, että kirkot olivat luultavasti säilyneet siihen saakka\njokseenkin koskematta. Muista lääneistä ei meillä ole tietoja. Kirkon\nmaatilukset sitä vastoin näyttävät heti tulleen otetuiksi.\n\nPahimmin ja ensiksi kaikista paljastettiin luostarit. Turun luostari\npaloi v. 1537, jonka jälkeen sen raunioiden tiilit vietiin linnan\nmuurien korjausta varten. Munkit määrättiin, sitä myöten kuin\ntilaisuutta sattui, maapitäjiin kirkkoherroiksi. Rauman luostarin\nasukkaat ajettiin seuraavana vuonna väkipakolla pois asunnoistaan.\nSilloin näet oli enin osa kaupunkia palanut, ja luostarin rakennus\ntiluksineen annettiin seurakunnan kirkkoherralle pappilaksi.\nViipurinkin molemmat luostarit olivat jo v. 1541 aivan autioina.\nSilloin kuningas salli porvarien käyttää toista niistä tavara-aittana:\nse oli nykyinen suomalainen kirkko. Toinen purettiin, ja tiileillä\nkorjattiin kaupungin muuria. Kökarista ei ole meillä tietoa. Ainoastaan\nNaantalin luostari sai vielä melkein vuosisadan loppuun viettää kituvaa\nelämää. Muutamat vanhat nunnat sekä munkit, jotka olivat kykenemättömät\nitseänsä elättämään, saivat siellä elää nytkytellä edelleen. Kaikesta\nmuinaisesta rikkaudesta ei kuitenkaan ollut jäljellä muuta kuin\nkruununtalo, jonka maalla luostari seisoi.\n\nKruunun kera, joka tällä tavoin omisti itselleen enimmän osan kirkon\nsäästöaarteita, alkoivat kohta alamaisetkin ahkerasti kilpailla.\nJokainen, kellä oli vähintäkin oikeutta tai oikeuden varjoa, tuli\nosaansa saaliista vaatimaan. Mikä otti niityn, mikä kalaveden, mikä\nkoko talon; porvareille kaupunkikartanot varsinkin kelpasivat. Moni\nanasti myöskin vain oman halun nojalla, ilman mitään oikeutta. Samaten\nlakattiin monin paikoin kirkon ja pappien saatavia maksamasta. Etenkin\nSuomessa oli talonpoikien parissa se luulo tullut hyvin yleiseksi,\nettei enää ollenkaan tarvittaisi pappismaksuja eikä pappeja. Vielä\nenemmän oli aatelisto vapautunut tästä velvollisuudestaan. Moni heistä\nei maksanut moniin vuosikausiin yhtäkään äyriä. Kuninkaan täytyi pian\nlähettää kirjeitä, joissa hän kielsi kirkon omaisuuteen koskemasta,\njollei perintöoikeus ollut laillisissa käräjissä selvään todistettu ja\ntuomio sen lisäksi saanut hänen omaa vahvistustansa. Niinpä hän useat\nkerrat julisti ankaria käskyjä pappien saatavien maksusta. Mutta juuri\nnäiden kuninkaallisten kirjeiden paljous näyttää, kuinka vähän ne\nvaikuttivat. Kustaan oli käynyt, niinkuin noidan sadussa: hän oli\nnostattanut haltijat esille, mutta ei kyennyt pitämään heitä kurissa.\n\nNiin perinpohjainen oli kirkon omaisuuden ryöstö, että meille tuskin on\nsäilynyt mitään kirkkojemme koristuksista katolis-ajalta. Kalliit\nastiat sulatettiin melkein kaikki ja lyötiin rahaksi. Messupukujen\nkulta- ja hopeakoristeet lienevät saaneen saman kohtalon. Itse\nrakennuksistakin, niinkuin olemme luostarien kohtalosta nähneet, moni\npurettiin. Messukirjoista sitä vastoin ovat useimmat, jos kohta\nhuonossa asussa, säilyneet kummallisella tavalla. Niiden pärmänahkaisia\nlehtiä näet käytettiin kuninkaan voutien sekä muiden virkamiesten\ntilikirjojen kansiksi ja säilytettiin sitten valtakunnan arkistossa.\n\n\n\n\n4. Katolisten kirkonmenojen poistaminen Suomesta.\n\n\nPiispana Turussa oli tänä aikana _Martti Skytte_, vihitty virkaansa v.\n1528 yhdessä useampien ruotsalaisten piispojen kanssa. Vasta nyt,\nVesteroosin valtiopäivien jälkeen, Kustaa kuningas uskalsi sallia\nedellisinä vuosina tyhjäksi jääneitten piispansijojen täyttämisen.\nTähän asti oli hän sitä estänyt, syystä että hän pelkäsi sitä suurempaa\nvastarintaa tuumillensa, mitä enemmän olisi piispoja. Nytkin hän\nvastoin vanhaa tapaa itse valitsi uudet hiippakuntien kaitsijat.\n\nSuomen hiippakunnan suhteen saattaa hänen vaalinsa näyttää vähän\nkummalliselta. Sillä uusi piispa oli munkki, ja hän kuului\ndominikaaniveljeskuntaan, joka kaikkina aikoina on kaikkein kiivaimmin\nja voimallisimmin puolustanut katolisen kirkon uskontoa uusia oppeja\nvastaan. Vieläpä oli Martti Skyttellä pelättävä valtakin, koska hän\nylikaitsijana hallitsi kaikkia dominikaaniluostareita Ruotsin\nvaltakunnassa sekä myös Norjassa ja Tanskassakin sen lisäksi. Mutta\nkuningas, joka tunsi miehensä perinpohjin, oli vaalinsa kuitenkin hyvin\nviisaasti tehnyt. Skytte oli juuri semmoinen mies, minkälaiseksi Kustaa\nkirkonpaimenensa tahtoi. Hän oli hiljainen ja hyvänsävyinen\nmielenlaadultaan. Turhaa oli siis pelätä, että hän vastustaisi uusia\nmuutoksia. Toiselta puolen oli myös hänen hiljaisuutensa parhaana\ntakeena siitä, ettei hän ehkä, niinkuin muutamat piispat Ruotsissa,\nolisi liian innokas puhdistaja.\n\nItse opin ja menojen muutosten suhteen näet Kustaa kuningas vielä kauan\naikaa edelleen noudatti suurta varovaisuutta. Uudet piispat vihittiin\naivan katolisella tavalla. Ottipa vihkijä, Strengnäsin piispa Pietari,\nheiltä sen juhlallisen lupauksenkin, että he perästäpäin, niinpian kuin\nmahdollista, hankkisivat itselleen paavin vahvistuksen.\n\nMelkein yhtä varovaiset olivat myös vielä v. 1529 pidetyn _Örebron_\npappiskokouksen päätökset. Lutherin nimeä ei uskallettu sielläkään\nmainita. Kirkonmenoihin niinikään ei koskettu yhtään, paitsi että\nmuutamat pikkupyhät poistettiin. Kuitenkin on tämä kokous\nkirkkohistoriassamme sangen merkillinen sen johdosta, että sen\npäätökset valmistivat vastaista kirkonpuhdistusta. Useista katolisen\nkirkon menoista näet annettiin jo tässä tilaisuudessa protestanttisen\nopin mukainen selitys. Kuvien esim. sanottiin olevan kirkonseinillä\nKristuksen sekä pyhien miesten muistona eikä sitä varten, että kansa\nniitä kumartaisi. Vihkivesi ei pese pois syntiä, vaan tuo ainoastaan\nkasteen mieleen. Toivioretket ovat tehtävät hyvien saarnaajien\nkuulemista varten, eikä synninaneen ansaitsemisen toivossa j.n.e. Näitä\nselityksiä piti pappien lukea kansalle kaikissa kirkoissa ja muutenkin\nsaarnata ainoastaan Jumalan puhdasta sanaa, viran menettämisen uhalla.\nMutta siksi että papit sekä papiksi aikovat itsekin saisivat tiedon\nJumalan puhtaasta sanasta, oli tästä lähtien kaikissa kouluissa sekä\ntuomiokirkoissa joka päivä pidettävä luento pyhästä raamatusta.\n\nLuterilaiset saarnaajat, joita kuningas tämän päätöksen mukaan lähetti\njokaiseen hiippakuntaan, otettiin monin paikoin sangen huonosti\nvastaan. Papit sekä kouluteinit ajoivat heidät kivillä ja kangilla\npakoon. Turussa ei tiedetä tämmöisiä vallattomuuksia tapahtuneen.\nLuultavasti esti sen Skytte piispa, vaikka kyllä, niinkuin hän\nkirjeessä kuninkaalle ilmoittaa, sielläkin \"uusi oppi oli outo ja\nvastahakoinen\" useimmille kanungeille.\n\nVuodesta 1540 alkaen käytiin Suomessa vihdoin vanhojen menojenkin\nkimppuun. Pari vuotta ennen oli kuninkaan hoviin tullut saksalainen\npappi nimeltä _Yrjö Norman_, jolla oli Lutherin ja Melanchtonin\nsuosituskirjeet matkassaan. Oikeastaan oli hän lähetetty Kustaan\nvanhimman pojan opettajaksi, mutta pian hän oli siinä määrin osannut\ntaivuttaa puoleensa kuninkaan suosion, että hänet määrättiin kaikkien\nkirkko-asioiden ylimmäiseksi kaitsijaksi Ruotsin valtakunnassa. Siinä\ntoimessa hän heti ryhtyi repimään juurineen viimeisetkin paavilaiset\nrikkaruohot ja muodostamaan Ruotsin valtakunnan kirkkoa samanlaiseksi\nkuin hän kotimaassaan Saksassa oli sen nähnyt. Nyt hylättiin kuolevien\nvoiteleminen pyhällä öljyllä. Nyt kiellettiin pyhien miesten\nrukoileminen, vihkiveden käyttäminen ja palmujen vihkiminen ynnä monta\nmuuta tämmöistä menoa. Nyt myös useimmat korkeat katoliset pappisvirat\npoistettiin, sitä myöten kuin niiden viimeiset pitäjät kuolivat.\nLoukasmessut, joita kuolleiden sielujen puolesta pidettiin, olivat\nenimmäksi osaksi jo aikaa sitten vaienneet, koska niitä varten\nlahjoitetut varat olivat ryöstetyt; nytpä ne kokonaan kiellettiin.\nEhtoollisessa ruvettiin antamaan maallikoille kalkkia.\n\nNäitäkään kuninkaan käskemiä muutoksia ei Skytte estänyt. Mutta\nluultavasti ei hän, joka sydämensä pohjasta vielä lienee ollut\npuolikatolinen, kuitenkaan voinut kokonaan salata mielipahaansa, sillä\nviime vuosina hän nähtävästi menetti kuninkaan suosion. Ottipa tämä\nviimein v. 1545 häneltä pois kaikki virkatilat ynnä kymmenysveron,\nmitkä hän siihen asti vielä oli saanut pitää. Syyksi sanottiin, että\npiispa ei ollut tarkoin suorittanut sovittua vuosimaksua. Skytten\ntäytyi nyt tyytyä 16:een tilaan, jotka Kustaa hänelle elatukseksi\nmääräsi, ynnä vapaaehtoisiin lahjoihin, joita hän saattoi\nkirkkoherroilta saada.\n\nPahoillamielin ja väsyneenä Skytte pari vuotta myöhemmin heitti\nvirkatoimensa nuoremman apulaisen tehtäviksi. Parin vuoden kuluttua hän\njouluk. 30 p. 1550 otti elämästäkin eron ja nukkui kuolemaan.\n\n\n\n\n5. Suomalaisen kirjallisuuden alku.\n\n\nNiinkuin olemme nähneet, oli hiljaisen Martti Skytten pääasiallisena\nansiona uskonpuhdistuksen suhteen se, ettei hän sitä estänyt. Yksi\nhänen tekonsa on kuitenkin vielä mainittava, jolla hän välillisesti\nsuuresti edisti tätä tointa. Hän näet käytti osan hänelle annetuista\nmelkoisista piispan tuloistaan kustantaakseen hyväavuisten nuorukaisten\noleskelua ulkomaan yliopistoissa. Tiedetään kahdeksasta nuorukaisesta,\njotka tällä lailla hänen avullansa valmistuivat taitaviksi isänmaan\npalvelijoiksi. Heidän joukossaan on _Mikael Agricolan_ nimi ja toiminta\nkaikkia muita kuuluisampi ja siunatumpi.\n\nAgricola oli köyhän kalastajan poika, syntynyt 1510 t. 1512 Särkilahden\nkartanon tiluksilla Pernajan pitäjässä Uudellamaalla. Ensimäisen\noppinsa hän sai Viipurin koulussa, jonka oppinut rehtori, muuttaessaan\nsuomalaiseen virkaan Turkuun, taisi viedä tämän oppilaan mukanansa. Jo\naikaiseen huomasi piispa Skyttekin nuoren Agricolan avut ja otti hänet\nsihteerikseen, lähettipä hänet myöhemmin v. 1535 Wittenbergin mainioon\nyliopistoon. Neljän vuoden kuluttua palasi Agricola sieltä maisterina\nja Lutherin sekä Melanchtonin hyvillä todistuskirjeillä varustettuna.\nKohta paikalla annettiin hänelle nyt rehtorinvirka Turun koulussa, jota\nhän suurella taidollansa piti edelleen hyvässä kunnossa ja maineessa,\njota vastoin tänä aikana kaikki muut Ruotsin valtakunnan koulut olivat\naivan rappiolle joutuneet. Varsinaisten virantoimituksiensa ohessa hän\nmyös autteli Skytteä piispankäräjien pidossa, saarnaten ja selittäen\nnäissä tilaisuuksissa uutta oppia kansalle. Skytten viimeisinä aikoina,\nvuodesta 1548 alkaen, uskottiin piispanviran toimitus Agricolalle\nkokonaan; vieläpä piispan kuoltuakin sai hän jonkun aikaa jatkaa tätä\ntyötä. Kustaa kuningas näet tässäkin tapauksessa piti viisaimpana antaa\npiispan sijan olla muutamia vuosia tyhjänä, että kansa täten\nvieraantuisi pitämästä piispoja välttämättöminä. Vasta v. 1554 kuningas\ntäytti jälleen tämän tyhjän aukon Suomen kirkossa, samalla kuitenkin\npiispanvallan vähennykseksi jakaen maamme kahteen hiippakuntaan. Turun\nhiipan hän antoi nyt Agricolalle; uudessa Viipurin hiippakunnassa,\njohon kuului Karjala, Savo, Uudenmaan itäpuoli ynnä Hämeen\npohjoisseudut, tuli _Paavali Juusten_, toinen Skytten kasvateista,\nensimäiseksi piispaksi. Näitä molempia virkaan vihittäessä ei enää\nkäytetty katolisia menoja; he ovat siis ensimäiset evankeliset piispat\nmeidän maassamme.\n\nKauan aikaa ennen oli jo Agricola käsittänyt, että ainoa varman\npuhdistetun opin vahvistuskeino oli Jumalan sanan kääntäminen kansan\nkielelle. Raamatun suomennos oli sitä tarpeellisempi, koska koulun\njouduttua rappiolle suuri osa Suomen papistoakaan ei osannut lukea sitä\nalkukielellä eikä myöskään käyttää aikaisemmin julaistua ruotsalaista\nkäännöstä. Tähän tärkeään työhön oli Agricola jo Wittenbergissä\nryhtynyt, mutta se valmistui häneltä vasta v. 1543, eikä ilmestynyt\npainosta ennenkuin v. 1548. Sitä ennen oli kuitenkin Agricola jo\ntoimittanut painosta _Aapiskirjan, Katkismuksen sekä Rukouskirjan_,\njoka viimeksimainittu paitsi itse rukouksia myös sisälsi koko joukon\nmuita aineita, esim. almanakan, suomennettuja kappaleita raamatusta\nsekä kirkkoisäin teoksista y.m. Uuden Testamentin suomennoksen perästä\nAgricola vielä toimitti suomeksi _Käsikirjan, Messukirjan, Davidin\npsaltarin_, jonka runopukuinen esipuhe sisälsi tietoja suomalaisten\nmuinaisista jumalista, ynnä valittuja kappaleita _Profeetoista_.\nUseimmat näistä kirjoista, paitsi ehkä Uutta Testamenttia ja Psaltaria,\nkustansi Agricola omilla vähillä varoillaan.\n\nKuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä\non meidän nykyisten suomalaisten mahdoton edes käsittää. On muistettava\nnäet, että suomenkieltä ei ollut ennen ikänä vielä käytetty kirkoissa\neikä kirjoituksissa. Eipä oltu kieltämme juuri suullisestikaan viljelty\nuskonnollisissa aineissa, koska sekä jumalanpalvelus että opetus\nkouluissa kävi kokonaan latinankielellä. Ensimäisen yrittäjän piti siis\nsekä määrätä suomenkielelle oikeinkirjoitussäännöt että lisäksi keksiä\njoukottain uusia sanoja. Edellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa,\nettä Agricolan kirjat ovat varsin vaillinaisia; oikeinkirjoitus niissä\nheiluu sinne tänne; samat sanat kirjoitetaan usein samalla sivulla\nkahdella, kolmella eri tavalla. Mutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin\neikä saksankaan oikeinkirjoituksen laita yhtään säännöllisempi. Mitä\ntaas sanojen keksimiseen ja ylimalkain kääntämiseen tulee, niin ne ovat\nerinomaisella taidolla tehdyt. Verratkaamme suomennoksia ja sata vuotta\nmyöhemmin ilmestynyttä koko raamatun käännöstä, niin näemme, että\nmuutokset eivät ole kovin suuret.\n\nNykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin\neriää. Hän oli näet, niinkuin itse sanoo, parhaasta päästä käyttänyt\nVarsinais-Suomen murretta, joka on ja silloin vieläkin enemmän oli\nvironkielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkaistuilta\npäätteiltään. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska \"Soomenmaa\"\nikäänkuin on koko Suomen äiti, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan\nensimäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös\nsaada kunniasija. Mutta muidenkin maakuntien murteista hän sanoo\ntarpeen mukaan ottaneensa puheenparsia ja sanoja. Silminnähtävästi on\nhänen suomennostensa kieli sekoitettu Turun ja Viipurin murteesta.\nPieni näyte siitä miellyttänee varmaan lukijoita.\n\n    Coska Phariseuset sen neit, sanoit he henen opetuslapsillens: Mixi\n    teiden Mestarin jääpi publicanein ja synneisten cansa? Coska Jesus\n    sen cwli, sanoi hen heille: Ei taruitze ne, iotca teruet on\n    läkerite, waan iotca sairastawat.\n\n    Silloin Johanneksen opetuslapset käuit henen tygens ja sanoit:\n    Mingetähden me ia Phariseuset nin palio paastwme, mutta sinun\n    opetuslapses ei paastuua. Nin sanoi Jesus heille: Taitauatko ylghen\n    poiat murehtij, nin cauuan quin ylkä on heiden cansans? Mutta ne\n    peiuet tuleuat, coska ylkä heilde poisotetan, ia silloin heiden\n    pite paastoman. Ei kengen paicka vanha verca wden verghan\n    tilghalla; sille se paicka reueise quitengin henense pois wateesta,\n    ia se aucku tule pahemaxi. Ei kengen mös pane torecta wijna wanhoin\n    leilein, muutoin leilit pacahtauat.\n\n    Ja catzo, yxi waimo, ioca caxitoistakymmende wuotta oli punaist\n    tauti sairastanut, hen käui henen tacanans, rupeis henen vatens\n    leepesen. Sille hen oli sanonut itzellens: Jos mine waiuoin rupen\n    henen vateens, niin mine tulen teruxi. Mutta nin Jesus kiensi\n    henens ia näki henen ia sanoi: ole hyues turuas, tytteren j.n.e.\n\nAgricolan jälkiä rupesivat pian useammat muutkin kirjoittajat astumaan.\nHänen virkaveljensä Juusten toimitti taas uuden katkismuksen ja\nmessukirjan. Paitsi sitä on hän latinankielellä kirjoittanut sangen\ntärkeän teoksen, nimittäin ensimäisen Suomenmaan historian.\nKirkkoveisuuta varten, joka Agricolan aikana vielä oli pysynyt melkein\nkokonaan latinaisena, sepitti _Jaakko Suomalainen_ (Turun koulun\nrehtori, k. 1588) ensimäisen suomalaisen virsikirjan, jonka sitten\nMaskun kirkkoherra _Hemming_ (k. 1620) myöhemmin lisäsi uusilla\nvirsillä. Enin osa vanhan virsikirjamme virsiä on heidän työtään,\naivan muuttumatonna niinkuin ne heidän käsistään läksivät. Merkillistä\non varsinkin, että Hemming virsissään hyvin usein viljeli\nkansanrunoistamme otettua alkusointua sekä kertoa koristuksena.\n\nUlottuipa Agricolan alottama kirjallinen työ myös kirkollista alaa\nkauemmaksikin. Tästä ajasta alkaen nähdään joskus, vaikka vielä hyvin\nharvoin, kuninkaallisia kirjeitä toimitettavan suomenkielellä; aivan\nensimäinen oli kirjoitettu Savonlinnan läänin asukkaille v. 1555.\nAikaisemmin jo, samaan aikaan kuin Uuden Testamentin käännös ilmestyi,\noli Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi, herra _Martti_ suomentanut\nkoko Kristoffer kuninkaan Maanlain. Uuden, paremman suomennoksen samasta\nlaista toimitti seuraavan vuosisadan alussa _Ljungo Tuomaanpoika_,\nKalajoen kirkkoherra. Edellinen ei kuitenkaan tullut painetuksi ja\njälkimäisestäkin painettiin vain pari arkkia. Valtiovarat kuluivat\nsilloin alinomaisiin sotiin, niin ettei riittänyt tämmöisiin\ntarpeisiin.\n\nSamassa kun suomenkieli kirkossa pääsi valtaan, yritti se siis\nvirallisellakin alalla astua ruotsin sijaan. Luultavaa on, että tämäkin\nmuutos olisi saatu toimeen, jos vaan Suomen miehissä olisi ollut\nenemmän intoa. Mutta vanha tottumus ruotsinkielen valtaan näissä\nasioissa vaikutti sen, ettei päästy yrittämistä edemmäksi. Parempaa\nvalppautta sitä vastoin osoittivat meikäläiset, kun ruotsinkieli uhkasi\ntunkeutua kirkollisellekin alalle. Agricolan jälkeläiseksi oli näet\nKustaa kuningas, joka viime aikoinaan kohteli suomalaisia epäluulolla,\nasettanut ruotsalaisen miehen, nimeltä _Pietari Folling_. Tällä, niin\nJuusten aikakirjassaan kertoo, oli aikomuksena jälleen hävittää\njumalanpalveluksesta suomenkieli, jota hän ei osannut, ja panna oma\nkielensä sijaan. Mutta Suomen miehet tekivät hänelle lujaa vastarintaa,\njopa onnistui heidän muutamien vuosien perästä saada tuo vihattu piispa\nvirasta eroitetuksi ja Juusten asetetuksi hänen sijaansa.\n\n\n\n\n6. Uskonpuhdistuksen vaikutus.\n\n\nSuurimpia syitä Suomen kansalle kiittää Luojaa armollisesta\njohdatuksesta on se, että me jo näin aikaiseen saimme omistaa\nitsellemme kristinuskon puhtaimman muodon. Ainoastaan niiden kansojen\nparissa, jotka luopuivat vanhasta, ihmislisäyksillä saastutetusta\nuskonnosta, on näet sivistys ja valistus voinut tulla koko kansan, niin\nalhaisten kuin ylhäistenkin omaksi. Jumalan puhtaan sanan tunteminen\nvaikutti myös osaltaan sen, että kaikki tavat paranivat ja jalostuivat\nnäiden kansojen parissa. Katolinen usko ei ollut voinut vähääkään\nhävittää vanhaa taikauskoa. Samoja loitsurunoja kuin ennenkin\nkäytettiin yhä edelleen tauteja sekä muita tapaturmia vastaan. Ukon ja\nmuiden jumalien sijaan oli vain pantu Kristuksen, Maarian sekä pyhäin\nmiesten nimet. Maariaa esiin. kutsuttiin avuksi lapsensynnytystuskissa.\nPyhä Yrjänä eli Jyry oli jälkimäisen nimensä tähden, joka muistutti\nUkkoa, tullut karjan suojelijaksi. Pyhällä Olavilla näkyy olleen\ntekemistä viljan menestyksen ja Pyhällä Katrinalla lampaitten terveyden\nkanssa. Pyhät miehet ylimalkaan olivat saaneet entisten maahisten eli\nkotihaltiain arvon ja toimet. Kaikkia näitä palveltiin senvuoksi ja\nheidän päiviänsä vietettiin suurella juhlallisuudella. Sanalla sanoen\nvanha pakanallinen usko oli kansassa katolisella aikakaudella melkein\nmuuttumatonna pysynyt; ainoastaan nimet olivat osittain tulleet\ntoisiksi. Kauan, paikoittain meidän aikoihin asti, se on tunnustettava,\noli uudellakin uskolla taistelemista, ennenkuin se sai nämät jäännökset\noikein perinpohjin poistetuiksi.\n\nUlottuipa meillä uskonpuhdistuksen siunaus vielä paljoa ulommaksikin.\nUskonpuhdistushan laski alun meidän kielemme viljelykselle ja sillä\nkoroitti sen arvon raakojen nurkkakielien yli, jotka ovat tuomitut\nsivistyksen levitessä häviämään. Tämä viljelys, vaikka se kauan aikaa\nmelkein yksistään pysyi kirkon rajoissa, valmisti kuitenkin kieltämme\nsiten, että me nyt voimme käyttää sitä valtakielenämme kaikissa\nasioissa. Jollei suomea silloin olisi ruvettu kirkoissa käyttämään,\nniin ei nykyään voisi olla puhettakaan suomalaisesta kansallisuudesta.\nEnin osa kansaamme olisi sulautunut yhteen ruotsalaisten kanssa;\nainoastaan korpien ja rämeitten takana olisivat siellä täällä jotkut\nraa'at mökkiläiset pitäneet sen omanansa.\n\nVielä aikaisemmin olisivat uskonpuhdistuksen siunaustatuottavat\nvaikutukset alkaneet meillä ilmaantua, jollei Kustaa kuninkaan ahneus\nolisi ollut haittana. Muissa maissa, joissa puhdistettu oppi pääsi\nvaltaan, käytettiin runsas osa ryöstettyjä kirkonvaroja vanhojen\nkoulujen ja yliopistojen ylläpitoon, vieläpä uusienkin perustamiseen.\nMutta Ruotsin valtakunnassa kävi toisin. Kustaa Vaasa ei näyttänyt\npitäneen kouluista suurta lukua. Hän antoi Sten Sture vanhemman\nperustaman yliopiston Upsalassa jälleen hävitä ja jätti sangen niukasti\nvaroja kouluille. Niihin ei siis voitu saada kunnon opettajia. Kun\nsamoihin aikoihin myös papinpalkkoja vähennettiin ja papinarvoa\nylimalkaan halvennettiin, niin oli siitä myös seurauksena, että\nrikkaammat, korkeammat säädyt eivät enää, niinkuin muinoin, lähettäneet\npoikiansa kouluihin. Oppilaat olivat kaikki köyhiä talonpoikien tai\nporvarien lapsia, joilla ei ollut varaa pitkittää opintojansa\nulkomailla. Tapahtui myös yhtenään, että kuningas tai hänen\nvirkamiehensä väkisen ottivat nuoria teinejä kesken koulunkäyntiä\nkirjureikseen, josta syystä eivät alhaisemmatkaan vanhemmat mielellään\ntahtoneet lähettää lapsiansa niin turvattomalle, epätietoiselle tielle.\nUskonpuhdistuksen ensimäisinä aikoina joutui siis korkeampi oppi niin\nSuomessa kuin Ruotsissakin sangen rappiolle.\n\n\n\n\n7. Kreivisota.\n\n\nVaikka Kustaa Vaasan oli onnistunut karkoittaa tanskalaiset maasta,\neipä hän kuitenkaan vielä saanut moneen aikaan elää täydessä rauhassa.\nEi pelko ulkomaalaisista vihollisista lakannut silloinkaan, kun\nKristiern Tyranni viimein v. 1532, niinkuin ennen on kerrottu, joutui\nTanskan kuninkaan Fredrik I:n vangiksi. Kohta sen jälkeen näet syttyi\ntaas ankara sota Kustaan ja hänen entisen liittolaisensa, Lybeckin\nkaupungin välillä. Heidän välinsä oli jo kauan aikaa ollut rikonnainen.\nRuotsin kuningas valitti, että he kaikellaisilla tyhjillä syillä olivat\nylen määrin koroittaneet heille maksettavaa velkaa. Lybeckiläiset\npuolestaan olivat vihoissaan siitä, että Ruotsissa vasten sovintoa\nsallittiin hollantilaisten juuri silloin alkaa kaupankäyntiä\nItämerellä. Olipa Lybeckissä juuri näinä aikoina kaksi kunnianhimoista,\nalhaissäätyistä miestä päässyt ylimpään valtaan. Ne olivat seppä\n_Markus Meyer_ ja kankuri _Yrjö Wullenweber_, jotka kaupungin alhaisen\nkansan avulla olivat kumonneet entisen rikasten sukujen vallan ja\nruvenneet edellinen pormestariksi, jälkimäinen raatimieheksi. Nämät\nmiehet kiihoittivat lybeckiläisten muutenkin jo liiallista röyhkeyttä.\nJollei Ruotsin ja Tanskan[1] kuninkaat, sanoivat he, jotka meidän\navullamme ovat päässeet valtaan, tahdo tehdä meille mieliksi, niin\nvoimmehan heidän kruununsa antaa jälleen Kristiernille takaisin. He\nkokosivat siis suuren sotavoiman ja määräsivät ylipäälliköksi\n_Oldenburgin kreivin_,[2] joka oli Kristiernin sukulainen, ynnä oman\npormestarinsa Meyerin.\n\nHe toivoivat kumpaisessakin valtakunnassa saavansa puolustajia.\nSuomessa he olivat salaisen kirjevaihdon panneet alulle _Juhanan, Hoyan\nkreivin_ kanssa, jonka hallussa oli Viipurin, Savonlinnan sekä Kokemäen\nlinnat alustoineen. Tämä oli saanut Kustaa Vaasan sisaren puolisokseen\nynnä mainitut suuret läänitykset. Sittenkään ei se voinut kiinnittää\nröyhkeän saksalaisen uskollisuutta. Hän oli v. 1529 kuninkaan käskystä\nkäynyt lybeckiläisten puheilla velan maksamisen johdosta ja ollut liian\nmyöntyväinen sovinnon teossa. He olivat saaneet mielin määrin määrätä\nvelan summan sekä muut ehtonsa. Sovinnon oli kreivi kunniasanallaan\ntaannut. Sittenpä, kun ei kuningas tahtonut hänen antamiinsa ehtoihin\ntyytyä, Hoyan kreivi suuttui ja rupesi Lybeckin puolelle. Kustaan\nkäskystä, joka näistä salavehkeistä oli saanut tiedon, vartioi _Eerikki\nFleming_ valppaasti kaikkia kreivin tekoja; se luultavasti esti häntä\nSuomessa julkista sotaa alottamasta. Hän purjehti siis v. 1534 pois\nViipurista. Fleming, joka häntä ajoi takaa, saavutti hänet ja hävitti\nlaivat Räävelin edustalla. Mutta kreivi oli päässyt maalle,\neikä Räävelin raati tahtonut luovuttaa häntä Flemingin käsiin.\nPakolainen pääsi siis onnellisesti Lybeckiin, missä hän pääsi yhden\narmeijanosaston päälliköksi. Hänen linnansa Suomessa valloitti Fleming\nyhdessä vanhan sotatoverinsa Niilo Grabben kanssa lyhyen piirityksen\nperästä.\n\nTanskassa sitä vastoin Lybeckin apulaisten vehkeet näkyivät paljoa\nparemmin onnistuvan. Molemmat isoimmat kaupungit, Kööpenhamina\nja Malmö, ilmoittivat heti julkisesti pitävänsä lybeckiläisten\npuolta. Niinikään myös talonpoikainen kansa sekä saarilla että\nRuotsin puoleisissa mannermaakunnissa nousi aseisiin, polttaen\naateliskartanoita, murhaten aatelisperheitä ja vaatien takaisin\nKristierniä, joka oli koettanut vapauttaa heitä orjuudesta. Mutta\nKustaa Vaasan voimallisella avulla nuori Tanskan kuningas Kristian\nIII (Fredrik 1 oli kuollut 1533) sai kuitenkin sekä sisäiset että\nulkomaiset vihollisensa kukistetuiksi. Ensiksi Ruotsin sotavoima\nvangitsi Meyerin ja karkoitti Hoyan kreivin, jotka Skoonessa komensivat\nvihollisen väkeä. Seuraavana vuonna 1535 suomalainen Eerikki Fleming,\njoka oli asetettu Ruotsin laivaston päälliköksi, sai loistavan voiton\n_Bornholman_ kohdalla. Sopimattoman tuulen vuoksi lybeckiläiset lyhyen\nvastarinnan perästä alkoivat painua Juutinraumalle päin. Mutta Fleming\nei heitä niin helpolla päästänyt. Hän ajoi takaa amiraalilaivallaan,\njoka oli nimeltään Iso Kraveli, huolimatta siitä, että ensin hänen\ntanskalaiset ja preussiläiset liittolaisensa ja vihdoin myös melkein\nkaikki hänen omatkin laivansa jäivät hänestä jäljelle. Hän laski\nvaan eteenpäin, pitäen koko ajan silmällä vihollisen amiraalilaivaa\n\"Mikaelia\", joka pakeni hänen edestään \"koukutellen\", kertoo vanha\naikakirja, \"niinkuin kettu kahden koiran edessä\". Saavutettuaan sen\nvihdoin ja upotettuaan sen pohjaan, ei hän siihenkään vielä tyytynyt.\nHän laski nyt aivan vihollislaivaston keskitse ja ampua paukutti\nkaikille haaroille, kunnes lybeckiläiset peräti hajosivat pakoon.\nEdemmäksipä ei nyt kyennyt Iso Kravelikaan enää heitä seuraamaan; niin\npahasti olivat sen omat mastot sekä purjeet vikaantuneet.\n\nMyöhemmin saavutti ja hävitti kuitenkin Fleming Lybeckin laivaston\ntähteet ja auttoi sitten maaväkeä Kööpenhaminan sekä Malmön\npiirittämisessä. Lopun koko sodasta teki viimein voitto, jonka Kristian\nIII saavutti Fyenin saarella. Siinä kaatui muiden muassa Hoyan kreivi,\nja vanha ruotsalainen maapetturi, arkkipiispa Trolle sai myös\nsurmahaavan. Vangittu Meyer teloitettiin, ja vastoinkäymisistä\nvihastunut kansa riisti Wullenweberiltä hänen virkansa. Lybeckissä\npääsivät rikkaat suvut jälleen valtaan, mutta entistä mahtavuuttaan ei\ntuo ylpeä Hansa-kaupunki enää saavuttanut. Se oli ollut ja mennyt iäksi\npäiväksi. Tanskan valtakunnassa myöntyivät kaikki kuuliaisesti Kristian\nIII:nnelle. Paha vaan, että samassa talonpoikien orjuus siinä maassa\ntuli uudestaan ja entistään lujemmin vahvistetuksi.\n\n\n\n\n8. Talonpoikaismetelit Ruotsissa Kustaa Vaasan aikana.\n\n\nNäiden ulkomaisten hyökkäysten rinnalla häiritsivät Kustaa Vaasan\nhallituksen alussa sisällisetkin metelit useamman kerran valtakunnan\nrauhaa. Ruotsin talonpoikien aseisiin harjaantuminen ja sotainen luonne\noli ollut hänelle parhaana apuna vapautussodassa. Mutta sama aseisiin\nharjaantuminen ja sotainen luonne tuotti hänelle myöhemmin myös monta\nhuolta ja vastusta. Engelbrektin ja Sturen ajoista asti olivat\ntalonpojat tottuneet nousemaan kuningasvaltaa vastaan, niinpian kuin se\nheitä rasitti. Voitettuaan äskettäin tanskalaiset oli heissä vielä\nvahvistunut luottamus omaan voimaan ja heidän ylpeytensä paisunut.\nErittäinkin olivat taalalaiset, Kustaan ensimäiset ja parhaat\nsotakumppanit, tulleet röyhkeiksi ja vallattomiksi. Talonpojat eivät\nmuistaneet, ettei heillä nyt ollut vierasta hallitsijaa, vaan\nomamaalainen, heidän itsensä valitsema kuningas, jonka etu oli yhteinen\nheillekin. Milloin missäkin maakunnassa he nostivat kapinoita, niinpian\nkuin joku asetus ei ollut heidän mielensä mukainen. Varsinkin puhkesi\nrahvaan tyytymättömyys uskonnon muutoksesta katolisten pappien\nsaarnojen kiihoittamana yhä uusiin meteleihin. Sama Lybeckin velka,\njonka vuoksi Hoyan kreivi luopui uskollisuudestaan, oli esim. myös\nsyynä taalalaisten kolmanteen kapinaan, he kun eivät tahtoneet antaa\nliikoja kirkonkellojaan velan suorittamiseksi. Vaarallisin kaikista\nnäistä talonpoikaiskapinoista, joka Smålannissa vv. 1542 ja 1543\nsyttyi, aiheutui kuitenkin aivan toisesta syystä. Sen maakunnan\ntalonpojat olivat etupäässä vimmastuneet aatelisherrojen ja\nvirkamiesten ankaran menettelyn ja vääryyden johdosta heitä kohtaan\nsekä myös useammista kuninkaan asetuksista, jotka tosin tarkoittivat\nhyvää, vaan väkivaltaisuudellaan häiritsivät rahvaan elämää.\nKapinoitsijoiden päällikkönä oli rikas ja taitava talonisäntä, nimeltä\n_Dacke_, joka koetteli saada apua Kustaan ulkomaisiltakin vihollisilta.\nOlipa hän kirjeenvaihdossa myös Kaarle V:n, Saksan keisarin ja\nKristiern Tyrannin langon, kanssa.\n\nTämä kapina oli viimeinen Kustaa Vaasan ajalla. Se ei ollut kyennyt\njärkähyttämään kuningasvaltaa, vaan päin vastoin oli syynä siihen, että\nse vielä vahvemmaksi vakaantui. V. 1540 Kustaa jo oli saanut aateliston\nsekä korkeimman papiston suostumaan siihen tärkeään muutokseen Ruotsin\nperustuslaissa, että kruunun valta ei enää olisi vaalinalainen, vaan\ntulisi Vaasan suvun perinnöksi. Nytpä kaikki säädyt, kokoonnuttuansa v.\n1544 _Vesteroosiin_, vahvistivat juhlallisesti uudestaan tämän kruunun\nperintöoikeuden, jotta hallitus näinä rauhattomina aikoina tulisi\nvoimallisemmaksi. Samassa tilaisuudessa he jo vannoivatkin\nuskollisuusvalansa Kustaan vanhimmalle pojalle, _Eerikille_.\n\nSuomenmaa oli kaikkien näiden metelien aikana pysynyt kuuliaisena.\nSen mahtavimmat aatelismiehet olivat Kustaa kuninkaan vanhoja\nsotakumppaneita ja hyviä ystäviä. Piispa Skyttessä, niinkuin olemme\nnähneet, ei ollut vastarinnan nostajaa, vaikkeivät kuitenkaan kaikki\ntoimet olleetkaan hänelle mieleen. Suomalaiset talonpojat taas olivat\nsyrjäisen asemansa vuoksi ottaneet varsin vähän osaa taisteluihin\ntanskalaisia vastaan ja siis vähemmän kapinoihin tottuneet, kuin heidän\nsäätyveljensä Ruotsin puolella. Paitsi sitä ei pääsyytä ruotsalaisen\nrahvaan meteleihin, tyytymättömyyttä uskonnon muutokseen, näytä meidän\nmaassa olleenkaan. Katolinen usko ei ollut meidän kansamme parissa\nvielä ehtinyt oikein juurtua eikä saavuttaa vanhan perintötavan\npyhyyttä. Muistakaamme, ettei Hemming piispan autuuttamisjuhlassa\nuskallettu toimittaa kaikkia tavallisia temppuja \"Suomen rahvaan\npikamielisen ja röyhkeän luonteen tähden\". Jos talonpoikien mieli oli\nvielä niin vähän katolinen katolisen uskon pesäpaikassa maassamme, niin\nmiten sitten mahtoi ollakaan laita muissa maakunnissa.\n\nDacken kapinan valtiolliset syyt olivat kuitenkin Kustaan hallituksen\nloppupuolella Suomessakin sytyttämäisillään vaarallista meteliä. Oli\nnäet nyt entisten kahden käräjien sijasta ruvettu pitämään niitä\nneljästi vuodessa, joten talonpoikien maksut olivat suuresti\nenentyneet. Sillä tuomareita suurine seuroinensa oli näissä\ntilaisuuksissa aina syötettävä ja juotettava rahvaan kustannuksella.\n_Lapveden_ kihlakunnan talonpojat, jotka luulivat herrojen panneen\ntoimeen käräjien lisäyksen, lähettivät 1551 muutamia miehiä Tukholmaan\nkuninkaalle asiasta valittamaan sekä samalla anomaan, että he saisivat\nomiksi tarpeikseen käyttää ylijäävän käräjämuonan. Takaisin tultuansa\nlähettiläät rupesivat yllyttämään kansaa, sanoen kuninkaan myöntyneen\nkaikkiin heidän pyyntöihinsä. Kielsipä yksi heistä, _Maunu Nyrhi_,\nsäätyveljiänsä peräti veroja maksamasta ja uhkasi kirveellä voutia,\njoka tuli niitä kokoamaan. Seuraavanakin vuonna, kun Henrik Horn ja\nKustaa Fincke kuninkaan puolesta tulivat asiaa tutkimaan, Nyrhi\nuudestaan vakuutti kuninkaan luvanneen poistaa liiat käräjät. Herrat\nsilloin kääntyivät lautamiehiin, joita oli neljäkolmatta, ja kysyivät,\nmitä he siihen sanoivat. Kohtapa yksi näistä, _Inki Multiainen_, nousi\nja huusi useampaan kertaan: \"Emme me huoli liikoja käräjiä! Emme me\nhuoli liikoja käräjiä!\" Herrat vaativat nyt lautakuntaa tuomitsemaan\nmolemmat kapinoitsijat kuolemaan; mutta kesti kauan, ennenkuin he\nkehoituksillaan ja uhkauksillaan saivat lautamiehet siihen suostumaan.\nJa kun Nyrhiä sekä Multiaista ruvettiin viemään mestattavaksi, ryntäsi\nkokoontunut kansa heidän päälleen ja yritti vapauttaa vangit: vaan\nsotamiehiä oli tarpeeksi tätä estämään, ja tuomio täytettiin. Siitä\nsäikähtyneinä muut talonpojat nyt alistuivat. \"Olisi ollut syytä\",\nkirjoittivat Horn ja Fincke kuninkaalle, \"mestata vielä useampia\ntalonpoikia, vaan pelkäsimme, ettei rahvas sen jälkeen uskaltaisi enää\nkäydä kuninkaan luona valittamassa, jos kaikkia Teillä käyneitä\nrangaistaisiin.\" Tämä viisas toimenpide, joka samalla ilmaisi sekä\nankaruutta että malttia, nähtävästi esti yleisen talonpoikaiskapinan\nsyttymistä Kaakkois-Suomessa. Sillä Jääskestä, Savosta, jopa\nHämeestäkin oli talonpoikia ollut läsnä Lapveden tutkintokäräjissä.\n\"Tahdomme nähdä\", olivat he sanoneet, \"mitä vapauksia lapveteläisille\nsuodaan, niin mekin sen mukaan asiamme järjestämme.\"\n\nTämä tapaus herätti luultavasti Kustaan mielessä epäluuloa ja pelkoa\nSuomen talonpoikia kohtaan. Niinpä hän kerran kirjoitti ankarat\nvaroitukset nuoremmalle pojallensa Juhanalle, joka myöhemmin asettui\nSuomeen asumaan. \"Älä suinkaan\", sanoi ukko, \"ole paljon Suomen\ntalonpoikien seurassa, vaan varo ja vältä heitä niin paljon kuin\nmahdollista! Muistathan\", lisäsi hän vielä, \"kuinka he, kun me\nmolemmat kuljimme Lohjan pitäjän kautta, huusivat ja pauhasivat\nhumaltuneina!\" Toisen kerran taas hän käski poikansa tiedustelemaan\nSavonlinnan isännältä, Finckeltä, millä mielellä senpuolen talonpojat\nolisivat kuningasta kohtaan, johon Fincke vastasi heidän olevan\nuskollisia. Eriskummallinen oli tämä epäluulo meidän miehiämme kohtaan,\njotka kaikista hänen alamaisistaan olivat ainoat, joita ei ollut\ntarvinnut aseilla kuuliaisuuteen pakoittaa. Muistettava on kuitenkin,\nettä Kustaan mieli vanhoilla päivillään oli kaikin puolin tullut\nsynkäksi ja epäileväiseksi, niin että hän joka paikassa pelkäsi\npetturuutta.\n\n\n\n\n9. Veljekset Eerikki ja Iivari Fleming.\n\n\nOikein asiata punniten olisi Kustaa ukon pitänyt pikemmin kummeksia\nSuomen rahvaan kärsivällisyyttä ja malttia kuin pelätä heitä liian\nvallattomiksi. Olihan hän heidän alinomaisten valitustensa kautta\nmonasti saanut nähdä, minkä väkivallan ja sorron alaisina he olivat.\nRuotsissakaan ei aatelisherrojen ja virkamiesten käytös talonpoikia\nkohtaan ollut kiitettävä; mutta Suomessa, kaukana kuninkaan silmistä,\nse oli vielä paljoa pahempi. Maatilusten rajat eivät olleet silloin\nvielä tarkoin mitatut eikä yhtään kartoitetut; sitä seikkaa\naatelisherrat käyttivät hyväksensä ja ryöstivät naapurina olevista\ntalonpoikaisista taloista milloin niittypalstoja, milloin peltosarkoja,\nväittäen niiden kuuluvan heidän maihinsa. Toisin kerroin he taas\nlainasivat rahaa talonpojille, joilla ei veronmaksuaikana sattunut sitä\nolemaan, ja ottivat sitten koko talon omakseen, jollei velkaa ajoissa\nsuoritettu. Linnanisäntinä ja vouteina, jotka virat enimmäkseen olivat\naateliston käsissä, he veroa kantaessansa käyttivät tavallista\nsuurempia mittoja ja painoja, tai ottivat suorastaan laittomia\nlisäveroja. Omia alustalaisiansakin, vaikka he niitä kokivat pitää\nkruununveroista vapaina, he nylkivät ja polkivat aivan armottomasti.\n\nPahimmat kaikissa tässä suhteessa olivat _Fleming_-veljekset, joiden\nsuku tällä vuosisadalla teki nimensä kuuluisimmaksi kaikista Suomen\naatelissuvuista. Mainitut veljekset, _Eerikki_ ja _Iivari_, laskivat jo\nperustuksen tälle maineelle. Lukija muistanee vielä, kuinka molemmat\nurhoollisesti ottivat osaa taisteluun tanskalaisia vastaan ja kuinka\nvarsinkin edellinen siinä sodassa osoitti suurta sukkeluutta ja taitoa.\nHeidän suurista ansioistaan olikin Kustaa kuningas heille suonut\nsenmukaisen palkinnon. Eerikille oli hän antanut _Raaseporin_ linnan ja\nalustan, s.o. koko läntisen Uudenmaan läänitysmaaksi ynnä vielä Sauvon\npitäjän Turun läänistä sekä useampia yksityisiä taloja. Iivari oli\nsaanut _Kastelholman_ linnan sekä Ahvenanmaan. Edellinen oli samassa\nasetettu eteläisen, jälkimäinen pohjoisen Suomen laamanniksi. Molemmat\nolivat myös koroitetut valtaneuvoston säätyyn ja Eerikki sitä paitsi\nsaanut kuninkaan kruunausjuhlassa ritariarvon. Kun lisäämme tähän\nvielä, että kumpaisellakin oli sangen suuret perintötilukset, jotka\nolivat vielä suuresti karttuneet kirkontilusten ryöstön johdosta, niin\nvoimme saada käsityksen näiden veljesten mahtavuudesta ja rikkaudesta.\nEi ollut Suomessa siihen aikaan ketään muuta, paitsi kuninkaan lankoa,\nHoyan kreiviä, joka heistä olisi vienyt voiton.\n\nTavallisiakaan aatelisherroja ja virkamiehiä vastaan ei vääryyttä\nkärsineen talonpojan ollut helppo saada apua oikeudesta. Sillä\ntuomariviratkin olivat melkein kaikki aatelisten hallussa. Oikeutta\nistui tavallisesti aatelisen väärintekijän ystävä ja juomaveikko,\nusein hänen sukulaisensa; välistäpä sattui niinkin hullusti, että hänen\ntuli itse tuomita oma asiansa. Ei ollut näet kielletty, että\nkihlakunnantuomari saisi myös samalla alueella olla voutina tai\nlinnanisäntänä.[3] Eikä hän silläkään tullut jäävinalaiseksi, että\nhänellä siinä kihlakunnassa oli tiluksia. Mitäpä sitten oli tehtävä,\njos Flemingit, itse lamaannit, korkeimmat oikeudenvalvojat maassa,\ntekivät vääryyttä ja väkivaltaa!\n\nYksi keino tosin talonpoika paroilla vielä oli. \"Herroillakin oli toki\nvielä herransa.\" Aatelisten ja virkamiesten pahantekoja saatiin mennä\nitse kuninkaalle valittamaan, jota tehtiinkin hyvin tiheään. Olipa\nKustaa Vaasalla luja tahto pitää sorrettujen talonpoikien puolta. Mutta\nhallituksensa alussa ei hänellä siihen ollut tarpeeksi voimaa. Hänen\nkirjeensä eivät usein vaikuttaneet mitään, välistäpä valittajat\njoutuivat vielä pahempaan pulaan. Eerikki Fleming esim. sidotti ja\npanetti kahleihin muutamia talonpoikia Raaseporin läänistä, jotka v.\n1528 olivat kuninkaan luona käyneet. Hän pieksetti ja rääkkäsi heitä\nniin julmasti, että muut samalla asialla käyneet koko seuraavan talven\npiilivät saloissa ja korvissa, peläten häntä sekä hänen huovejansa.\nTämän johdosta Kustaa lähetti tuolle röyhkeälle herralle ankaran\nnuhdekirjeen, muistuttaen, että semmoinen teko oli kuninkaan rauhavalan\nrikkomista, uhaten ottaa pois häneltä läänitysmaan. Pian sen perästä\nasetettiinkin todella erityinen kuninkaan vouti Raaseporin lääniin.\nMutta vähän ajan perästä sai Fleming jälleen läänitysmaansa takaisin\naivan entisillä ehdoilla. Ja laamanninviran riistämisestä niin\nväkivaltaisen miehen käsistä ei ollut puhettakaan nostettu. Samana\nvuonna tehtiin myös Iivari Flemingistä ynnä vielä kolmannestakin\nveljestä, _Jaakkimasta_, samallaisia valituksia. Mutta hekin pääsivät\nvain nuhteilla. Asianlaita oli näet se, niin Kustaa Vaasa itse yhä\nvalitti, että taitavista miehistä Ruotsin valtakunnassa oli varsin\nsuuri puute. Kuninkaan täytyi ummistaa silmänsä virkamiestensä monilta\nvirheiltä sentähden, ettei hänellä ollut toisia saatavana.\n\nTaisipa tähän aikaan toinenkin syy vaikuttaa, joka esti kuningasta\nkovin käsin koskemasta Flemingeihin. Ajat olivat, niinkuin olemme\nnähneet, juuri niinä ja seuraavina vuosina kovin meteliset. Kustaa ei\nliene tohtinut suututtaa niin mahtavia herroja, joista hänelle saattoi\nolla paljon apua, joskin myös paljon vastusta. Mutta kun kruunu hänen\npäässänsä oli lujemmin vakaantunut, tarttui hän asiaan ankarammalla\ntavalla. V. 1537 oli hänelle jälleen valitettu Suomen aateliston ja\nerittäinkin Eerikki Flemingin menettelyä. Asia koski nyt sortamistapaa,\njoka edellisessä vielä jäi mainitsematta. Vanha tapa oli näet Ruotsin\nvaltakunnassa, että kuninkaan lähettiläitten sekä muiden hänen\nasioillaan ajavien virkamiesten piti saada vapaa kyyti sekä elatus\nnimismiestaloista.[4] Mutta melkein yhtä vanha oli myös se tapa, että\naatelisherrat sekä virkamiehet omillakin asioillaan kulkiessaan\nvaativat samaa vapautta. Pakoittivatpa sitä paitsi usein talonpoikia\nkuljettamaan heidän kauppakuormiansa rantakaupunkeihin. Nimismiehen tai\nmuun talonpojan taloon poiketessaan herrat ja heidän palvelijansa\nhuutamaan, haukkumaan. Ja jollei kohta tehty heille kaikessa mieltä\nmyöten, he vielä päälliseksi löivät ja pieksivät talonväkeä,\nkäyttääksemme Kustaa kuninkaan kirjeen sanoja, \"niinkuin osto-orjia ja\nvirolaisia\". Tästä menettelystä kuningas kirjoitti ankaran kirjeen\nSuomen aatelistolle; saipa Eerikki Fleming, pahin heistä, lisäksi vielä\nerinäiset nuhteensa, jotka eivät olleet leikintekoa. \"Jollette lakkaa\nkyyditsemisestä ja pieksemisestä nimismiestaloissa\", uhkasi hän, \"niin\nlaitan minä teille semmoisen kyydin sieltä, että naksaa ja raksaa\nluissanne. Jumalan avulla pitää talonpoika parkojen saada suojaa, niin\nkauan kuin minä olen teidän herranne ja kuninkaanne!\" Eikä kuningas\ntällä kertaa tyytynyt tyhjiin uhkauksiin. Samana vuonna jo hän peruutti\nIivari Flemingiltä Ahvenanmaan, ja v. 1540 menetti myös Eerikki Fleming\nläänitysmaansa.\n\nNyt luulivat Kustaan ulkoviholliset saavansa tilaisuuden viekoitella\npois hänestä nämät mahtavat miehet, jotka tietysti eivät olleet aivan\nhyvällä mielellä. Preussin herttua Albrekt, Ruotsin liittolainen\nkreivisodassa, oli perästäpäin riitaantunut Kustaa Vaasan kanssa.\nKostoa miettien ja itsellensä vallan lisäystä toivoen, hän tähän aikaa\nsalaa lähetti erään miehensä, _Hannu Gerichin_, Suomeen Eerikki\nFlemingin puheille. Hänen piti ehdoittaa kuningasvallan poistamista\nRuotsista, ja sen sijaan hallitus oli vasta uskottava kahden\nvaltaneuvoksen käsiin. Vaivastaan piti herttuan saada osa Suomenmaata.\nLuultavasti olisi Fleming ylenkatseella hylännyt tämän tarjouksen;\nsillä uskollisen Suomen kansan parissa ovat Flemingit tehneet nimensä\nerittäin kuuluisaksi järkähtämättömällä uskollisuudellaan. Mutta eipä\nkiusaus päässyt häntä likellekään, sillä Gerich saatiin jo sitä ennen\nkiinni ja hän kuoli vankeudessa. Flemingin viattomuus näkyy paraiten\nsiitä, että epäluuloinen Kustaakin pian luopui ensihetken pelosta ja\nantoi Flemingille jälleen suuria luottamuksen osoituksia. Dacken sodan\naikana näet sai Eerikki Fleming olla tärkeän Tukholman linnan isäntänä.\nMyös suotiin hänelle muutamat hänen pienemmistä läänitysmaistaan\ntakaisin. Vuonna 1548 kuolivat sekä Eerikki että Iivari Fleming sekä\nmyös Niilo Grabbe, kolmas vapautussodan sankareista.\n\nMe olemme nähneet, että Kustaa Vaasa hallituksensa loppupuolella\nvoimallisella kädellä piti mahtavimmatkin alamaisensa kurissa.\nPienempiä väärintekijöitä hän koko aikanansa rankaisi säälimättömästi.\nKerran esim. hän Suomessa v. 1556 käydessään, tuomitsi \"hirteen ja\noksaan\" kolme voutia, kaksi kirjuria ynnä vielä kuudentena yhden muun\npienen virkamiehen. Verotuksen epätietoisuuden ja erilaisuuden\npoistamiseksi alkoi Suomessa v. 1538 uusi veronlasku, jota lännestä\nalkaen itäänpäin pitkitettiin koko Kustaan hallitusaikana.\n\n\n\n\n10. Kauppa ja elatuskeinot Kustaa Vaasan aikoina.\n\n\nLybeckiläisten apu vapautussodassa oli, niinkuin olemme nähneet, Kustaa\nVaasalle tullut sangen kalliiksi.. Paitsi suurien rahasummien maksua\noli hänen täytynyt luvata heille aivan verottomia kauppaetuja. Ei sillä\nhyvä, että Lybeck ja Danzig ynnä muut hansakaupungit, jotka he\npäästivät osallisiksi, saivat tullittomasti tuoda maahan ja viedä ulos\nmitä tavaraa hyvänsä. Sen lisäksi vielä ei pitänyt Ruotsin alamaisten\nsaada tehdä kauppaa kenenkään muun kuin ensinmainittujen kahden\nkaupungin kanssa. Nämät etuoikeudet olivat nähtävästi niin rasittavat,\njopa kuolettavat kaikelle kotimaiselle kaupalle ja laivaliikkeelle,\nettä yksi valtaneuvoksista, suomalainen _Knuutti Kurki_, ei\nkirjoittanut nimeänsä sovinnon alle.\n\nEipä Kustaa kuningas kauemmin täyttänytkään tätä lupausta kuin hätä\npakoitti. Muutamien vuosien kuluttua rajoitettiin jo tullittoman kaupan\noikeus, jopa viimein peruutettiin kokonaan. Vapauttaakseen alamaisiansa\nLybeckin kauppavallasta Kustaa kehoitti Hollantia lähettämään laivoja\nItämerelle. Hallitusaikansa lopulla hän peräti kielsi kaupan Lybeckin\nkanssa ja kehoitti alamaisiansa lähtemään laivoineen läntisille merille\nja noutamaan tavaroitansa suoraan Englannista, Ranskasta, Alankomailta\nsekä Portugalista. Tällä keinoin hän arveli sen voiton, mikä Lybeckille\nvälikaupasta karttui, lankeavan omalle maalle. Suomen valtaneuvokset\nsekä aatelisto, joille tämä kehoitus myös oli lähetetty, vastasivat\npitävänsä asiaa varsin suotavana. Nähtävästi, sanoivat he, nuot\nLybeckin \"pippurisäkit\" nylkevät meitä ja tahtoisivat alistaa meidät\n\"orjikseen ja virolaisiksi\". Muutamat meidän maassamme, lisäsivät he\nlopuksi, jo varustavatkin laivoja kaukaisemmille retkille.\n\nMuutenkin Kustaa Vaasa koki kehoituksilla, neuvoilla sekä säädöksillä\nauttaa kauppaa. Paha vaan, että suuri osa hänen käyttämiänsä keinoja\npikemmin haittasi kuin edisti. Hän näet arveli kaupan ja laivaliikkeen\nvoivan menestyä ainoastaan kaupungeissa. Siitä syystä hän\nkoetti tukehuttaa maalaisten osanottoa näihin toimiin. Suomen\nrannikkotalonpojat olivat jo vanhastaan harjoittaneet laveaa\nmerenkulkua. Pohjalaiset, varsinkin Suu-Pohjasta, veivät ne\nruoka-aineet, joita maakunta ei itse tarvinnut, Ruotsiin.\nVarsinais-suomalaiset, ahvenanmaalaiset, uusmaalaiset ja Viipurin\nlääniläiset kävivät edempänäkin kaikkialla Itämeren rannoilla. Turun\npohjoispuolella olevan Vehmaan kihlakunnan miehet, joita nimitettiin\n_vakkasuomalaisiksi_, koska heillä oli eväänsä ja tavaransa isoihin\nvakkoihin eli kirstuihin pantuna, kuljettivat varsinkin veistämiänsä\npuuastioita Saksaan sekä Tanskaan. Uusmaalaiset jo siihen aikaan,\nniinkuin nytkin, möivät polttopuita ja kaloja Riikaan sekä Rääveliin.\nViipurin talonpojat niinikään kuljettivat tavaransa samoihin\nkaupunkeihin. Kohta jäiden lähdettyä he veivät sinne merellisensä eli\nhylkeenrasvan, minkä syksyn ja talven kuluessa olivat saaneet; kesällä\ntaas oli heillä silakoita ynnä muuta kalaa kaupan. Kaikki nämät\nlaivamiehet toivat ulkomaalta tullessaan suoloja ynnä muuta tarvekalua.\nViipurin rannikkolaisten käsissä oli sitä paitsi jo silloinkin\nlaivarahti pitkin Inkerinmaan ja Viron rantoja. Tätä vilkasta liikettä\nKustaa koetti kaikin keinoin lakkauttaa, koska se hänen mielestään oli\nvahingollinen maalle. Alinomaisilla kirjeillä hän teroitti voutien\nmieleen, etteivät he saisi sitä sallia. Suuria sakkoja, jopa\nhengenrangaistustakin hän uhkasi niille, joita näiltä luvattomilta\nteiltä tavattaisiin; ja tullialukset pantiin pitkin rannikkoa\nväijymään. Mutta luontoa vastaan ei maksa vaivaa ponnistella. Kuninkaan\nuhkaukset ja rangaistukset tietysti vähensivät talonpoikien\nmerenkulkua, vaan ne eivät voineet sitä lakkauttaa. Tulipa\nkuningas itsekin loppuaikoinaan viisaammille tuumille kuultuansa,\nkuinka Alankomailla talonpojatkin laivaliikkeestä rikastuivat.\nUlkosaarelaisille, joilla ei ollut tarpeeksi peltoa, annettiin nyt lupa\nviedä kaloja ulkomaille kerta kesässä. Jopa Kustaa viimein itse\nkehoitti Viipuria rakentamaan isoja 80-100 sälytystä[5] sisältäviä\nlaivoja ja läntisille merille purjehtimaan \"niinkuin waterlantilaiset\nHollannissa tekevät\".\n\nYhtä ankarasti, vaikka yhtä turhaan, Kustaa maakauppaakin esteli.\nSitäkin harjoitettiin silloin suurin määrin. Rannikkotalonpojat\nkulkivat talvella ylämaissa vaihtaen suolojaan viljaan. Aatelismiehet,\nvirkamiehet ja papitkin ostelivat maalla saatavia tavaroita ja\nkuljettivat niitä merenrannalle, missä monella heistä oli laivansa.\nKäkisalmen karjalaisia kulki jo silloin laukkuineen ympäri Viipurin ja\nSavonlinnan lääniä; soutivatpa veneillään, jotka vedettiin\n(karvastettiin) kannasten yli, vesiä myöten aina Pohjanmaan\nmerenrannikolle asti. Kaikkea tätä kuningas kirjeissään yhä kielteli.\nKunkin maakunnan talonpoikien piti viedä tavaransa lähimpään kaupunkiin\neikä minnekään muualle. Erittäinkin koetti hän estää Venäjältä tulevien\nkauppiaitten käyntiä, niissä kun hän oli näkevinänsä vakoojia.\n\nKaupunkien vaurastuttaminen oli kaikkien näiden kieltojen\ntarkoituksena. Mutta kaupunkien omaakin liikettä haittasivat toiset\nsäännöt, jotka myöskin olivat viisaita olevinansa. Porvaritkaan eivät\nsaaneet kauppaa käydä mihin ja millä tavaralla he edullisimmaksi\nkatsoivat. Ruokatavaroiden ulosviennin esim. kuningas peräti kielsi,\nettei muka ruoka omassa maassa tulisi liian kalliiksi. Mitä Suomen\nporvarit eivät saaneet täällä myödyksi, se piti Ruotsiin vietämän.\nJoskus kaupungit pyysivät ja saivat erinäisen luvan viedä ulkomaille\njonkun kymmenkunnan voisälytyksiä. Paljon enemmän ynnä muutakin\nsyötävää he kuitenkin kuljettivat varkain. Raumalaisista esim.\nvalitettiin, että heillä oli puuastiain alla, jotka olivat luvallisia,\nkoko laiva täynnä kiellettyä ruokatavaraa. Pienemmiltä kaupungeilta\nKustaa muuten pian kielsi ulkomailla käynnin peräti; heidän alustensa\npiti mennä Ruotsiin. Ainoastaan Turku ja Viipuri saivat lähettää\nlaivansa ulommalle. Viimeinpä kuningas, kun talonpojat olivat\nvalittaneet, että porvarit ottivat heidän tavaransa polkuhinnalla,\nrupesi itse määräämään hintoja.\n\nSilloinkin, kun kuninkaan käskyt ja neuvot eivät suorastaan estäneet\nporvareita heidän mielitoimistaan, ne monasti tuntuivat rasittavilta.\nSillä Kustaa Vaasa kohteli alamaisiaan aivan niinkuin isä pieniä,\nymmärtämättömiä lapsiaan. Hän ei arvellut heidän osaavan tehdä yhtään\nmitään omin päin. Sentähden hän katsoi velvollisuudekseen neuvoa heitä\nkaikissa heidän asioissaan. Hän neuvoi esim., mitkä tavarat mihinkin\nmaahan olivat vietävät ja mitkä mistäkin maasta tuotavat. Hän neuvoi\nheitä purjehtimaan suurin joukoin turvaksi rosvoja vastaan ja taas\nsatamiin poiketessaan menemään yksitellen, ettei tavaran liika paljous\nalentaisi hintoja j.n.e. Näyttää muuten siltä, kuin olisivat silloin\nporvarit Ruotsissa sekä Suomessa todellakin olleet tämmöisen isällisen\nkurin tarpeessa. Kustaa kumminkin, joka kerran otti itse tutkiakseen\nulkomaille pyrkivien Turun porvarien taitoa, valittaa havainneensa,\nettei heillä ollut mitään käsitystä ammatistaan. Eivätpä he tietäneet\nedes oman ja ulkomaan rahan suhdettakaan. Sentähden oli kuningas\nmäärännyt hinnat ja toimittanut luvunlaskut valmiiksi, jotta he\ntietäisivät, kuinka paljo heidän piti vaatia tavarastaan.\n\nSuuresti erehtyisimme kuitenkin, jos luulisimme tämän sekaantumisen\nyksityisiin asioihin sekä erittäinkin kaupalle asetettujen ahdasten\nrajojen silloin tuntuneen yhtä rasittavilta kuin ne olisivat meidän\najan ihmisille. Ne kyllä taisivat nurista, joita estettiin jostakusta\nhankkeestaan. Mutta ylimalkaan kuningas vaan noudatti niitä\nmielipiteitä, mitkä hänen kansansa parissa silloin olivat yleiset.\nKaikki porvarit valittivat lakkaamatta talonpoikien kauppaa ja\nmerenkulkua vahingolliseksi. Suuremmat kaupungit taas olisivat\nmielellään hävittäneet pienemmät, ettei heillä olisi kilpailijoita.\nPienillä maapäivillä esim., joita v. 1547 Turun lähiseudun aatelisto,\npapisto ynnä Turun porvarit pitivät, laadittiin anomus kuninkaalle,\njossa pyydettiin, että hän käskisi naantalilaisten sekä raumalaisten\nmuuttaa Turkuun, ja tammisaarelaisten[6] ynnä ulvilalaisten Viipuriin.\nParempihan hyöty muka oli maalle kahdesta suuresta \"pääkaupungista\",\nkuin monesta pienestä \"pilkusta\". Kuningas tosin ei tähän anomukseen\nsuostunut; mutta rupesipa hän itsekin pari vuotta myöhemmin puuhaamaan\nsamallaista pikkukaupunkien muuttoa. Hänelle oli näet silloin\njuolahtanut päähän perustaa suuri kauppapaikka, mihin venäläisten\ntoiselta puolen ja hollantilaisten toiselta olisi mukava tulla\ntavaroineen. Paikaksi tälle uudelle kaupungille valittiin v. 1550\n_Vantaanjoen suu_, missä vielä Helsingin \"vanha kaupunki\" seisoo.\nVantaanjoen kosken mukaan sai se ruotsalaisen nimensä _Helsingfors_,\nsuomeksi _Helsinki_. Niin innoissaan oli Kustaa tästä puuhasta, että\nhän käski Helsinkiin tuoda kaikki kruununveroista tulevat viljat ynnä\nmuut tavarat Raaseporin, Porvoon ja Hämeenlinnan, jopa myös Viipurin ja\nSavonlinnankin lääneistä asti, niin että kauppaa tekevät muukalaiset\nsaisivat tarpeekseen ostettavia. Porvareiksi Helsinkiin piti kuninkaan\nkäskystä kaikkien Ulvilan, Rauman, Tammisaaren ja Porvoon porvarien\nmuuttaa kaluineen, kiluineen. He kun eivät tämmöiseen muuttoon\nmielellään ruvenneet, niin kuningas kirjoitti ankaria nuhdekirjeitä\ntoisen toisensa perästä ja käski heidän \"korjata luunsa\" sinne kovan\nrangaistuksen uhalla. Ja vastahakoisimmat vietiin lopulta kuninkaan\nvoutien toimesta uuteen paikkaan. Kylmenipä kuitenkin kuninkaankin into\nparin vuoden kuluttua, kun ei kauppa Helsingissä ruvennut loistamaan,\nniinkuin oli toivottu. Silloin muutti osa porvareista takaisin entisiin\nkoteihinsa. Ainoa kaupunki, joka Kustaan aikana todella siirtyi\nsijaltaan, oli Ulvila; se muutettiin v. 1558 Kokemäenjoen suulle ja sai\nruotsalaisen nimen _Björneborg_, mistä meidän _Pori_ on lyhennys.\n\nKuninkaan neuvokirjeestä ja kaupankäyntisäännöstä v. 1550 me näemme,\nmitä tavaroita silloin oli tapana tuoda Suomeen ja mitä viedä ulos.\nTärkeät olivat jo siihen aikaan metsäntuotteet. Lautoja kuljetettiin\npaljon ulkomaille, vaikka sahamyllyjä vasta nyt alettiin rakentaa ja\nsiis laudat enimmiten olivat kirveellä veistettävät. Mastot, terva ja\npiki olivat myös vientitavaroina. Lisätkäämme vielä siihen jo ennen\nmainitut Rauman puuastiat. Silloin vielä runsasantinen metsästys antoi\npaljon turkiksia ulkomaalaisille kaupiteltaviksi. Erittäinkin mainitaan\nhirvennahkoja, vaikka Kustaa yhdessä kirjeessään valittaa tämän jalon\neläinlajin jo olevan Savonmaasta melkein hävitetyn. Suomen\nkarjantuotteista jo silloinkin voi kelpasi saksalaisille; vietiinpä\nmyös paljon vuotia ja talia ulkomaille. Suomen hevoset olivat jo\nniinikään ulkomailla hyvin haluttuja, ja Kustaa kuningas yhä varoitti,\nettei saisi myödä pois kovin hyviä ratsuja. Ruokatavaroista, joista\nhänellä aina oli enimmin murhetta, vietiin varsinkin paljon kapakaloja.\nMerellisen olemme nähneet rantalaisten tavaroiden joukossa. Viljaakin\nsiihen aikaan myötiin jotensakin paljon, myötiinpä myös itse\nviljamaalle, Venäjälle. Tuontitavaroista näkyy suola ja kankaat olleen\ntärkeimmät. Tarpeettomampia, vaikka kuitenkin ylhäisen säädyn parissa\nsuuresti haluttuja, olivat silloin kaikenlaatuiset ryydit: kanelit,\npippurit, korintit, sahramit, neilikat, muskottipähkinät sekä -kukat,\ninkivääri, kardemumma y.m. Näin myös monenlaiset sokerit. Näitä\nEuroopassa vasta äsken tutuksi tulleita maustimia pantiin silloin niin\nrunsaasti kaikkiin ruokiin, että meidän aikalaisemme niitä maistaessaan\nolisivat luulleet tulta syövänsä. Pöytää varten tuotiin myös sitrunia,\nluumuja, viikunoita ynnä muita etelämaiden hedelmiä; samaten myös\nmonennimistä Saksan, Ranskan ja Portugalin viiniä. Komeat vaatteensakin\nSuomen pohatat tuottivat ulkomailta. Puodeissamme nähtiin jo silloin\nEnglannin mainioita verkoja, Alankomaiden hienoja palttinoita ynnä\nkoreita kulta-, hopea-, sametti- ja silkkikankaita. Saksasta tulivat\nparemmat teräsaseet ynnä rautapaidat ja -kypärät; samoin myös\nkaikellaista pientä rihkamatavaraa. Venäjältä taas saatiin kalliita\nsoopelinnahkoja, vahaa eli vaksia, pellavia, liinoja, huopaa sekä\nnahkaa. Venäjän nahka oli silloin jo niin kuuluisa, että meikäläiset\nostivat sieltä valmiitakin sormikkaita ja saappaita.\n\nRahana käytettiin Suomessa paitsi kotimaista (sitä lyötiin Turussakin)\nmyös paljon ulkomaalaista. Räävelin rahat olivat Etelä-Suomessa\ntavallisemmat kuin Ruotsin. Unkarin kultarahoja näkyy meillä myös\npaljon käytetyn. Saksan _talareita_ käytettiin paljon. Ruotsin ja\nSuomen rahat luettiin silloin _markoittain_, joista yksi vastasi noin\npuolentoista markkaa nykyistä rahaamme. Markassa oli kahdeksan _äyriä_,\näyrissä kolme _aurtuata_ ja aurtuassa kahdeksan _penninkiä_. Turun\naurtuat ja Räävelin rahat olivat melkein yhdenarvoiset. Neljä markkaa\nvastasi yhtä talaria. Rahalla oli silloin paljoa suurempi arvo kuin\ntätä nykyä. Ruistynnyriltä maksettiin esim. v. 1555 Viipurin puolella\n2,50 markkaa, voileiviskältä 2 markkaa, lehmältä 3 markkaa. Ulkomaan\ntavarat sitä vastoin olivat verrattain paljoa kalliimmat; kippunta\nsuoloja maksoi hienouden mukaan 2,50-6 markkaa, naula kanelia 5,50 ja\npippuria 3 markkaa, kyynärä samettia 6-8 ja silkkikangasta 3-5 markkaa.\n\nTuontitavaran luettelosta olemme jo nähneet, että teollisuus meidän\nmaassa oli vielä varsin mitätön. Vuorityö, joka Ruotsissa jo oli aikaa\nkukoistanut, sai täällä vasta nyt ensimäisen alkunsa. Eerikki Fleming\navasi Suomen ensimäisen rautakaivoksen _Ojamon_ kylässä Lohjan\npitäjässä Uudellamaalla. Rautaa omaksi tarpeeksi lienevät suomalaiset\nsitä ennenkin suurimmaksi osaksi saaneet soista ja järvien pohjasta.\nKuitenkin näemme kuninkaan kirjeistä usein, että tarpeellinen rauta\nSuomen linnoihin tuotiin Ruotsista. Sepän taito, vanhastaan kansassamme\ntuttu, alkoi nyt jo kohota hienompiin haaroihinsa. Vaskiseppiä\nmainitaan tältä ajalta, ja Marttilan pitäjässä oli pyssytehdas\nkäymässä. Savossakin tiedetään jo olleen hyviä pyssyseppiä; mutta\nViipuriin sitä vastoin lähetti kuningas kerran ruotsalaisen pyssysepän,\nkun siellä ei ollut semmoista. Hän sai käskyn opettaa ammattiansa\nnuorille Suomen pojille. Kutomisen taito talonpoikiemme parissa ei\nliene ollut aivan halveksittava, koska Suomen palttinaa ja sarkaa\njoskus vietiin Ruotsiinkin.\n\nYlimalkaan Kustaa Vaasan hallitus, vaikkei hän aina osannut valita\nkaikkein soveliaimpia keinoja, kohotti suuresti kaupan ja teollisuuden\ntilaa maassa. Samaten merenkulku virkosi aivan uuteen eloon. V. 1559\noli koko valtakunnassa yhteensä 62 laivaa ulkomaan kauppaa varten,\npaitsi 32 pienempää alusta, jotka purjehtivat vain Inkerinmaan\nrannoille.\n\n\n\n\n11. Maanviljelys ja talonpoikainen kansa Kustaa Vaasan aikana.\n\n\nSuuren huolen piti Kustaa Vaasa myös maanviljelyksen edistymisestä.\nHänen keinonsa tässä asiassa, vaikka ne olivatkin viisaammat ja enemmän\ntarkoituksenmukaiset kuin kaupan alalla, olivat kuitenkin sangen\nväkivaltaisia. Hän määräsi, miten talonpoikien tuli hoitaa talouttansa\n(esim. että heidän piti välttämättömästi pitää sekä lehmiä että\nlampaita ja vuohia); muuten heitä oli _rangaistava_. Eikä tämä\nollutkaan mikään tyhjä uhkaus vain. Se talonpoika, jonka talous ei\nollut täydessä kunnossa, _ajettiin pois_ maaltansa ja toinen asukas\npantiin sijaan. Kustaa Vaasalla oli näet se mielipide, että muka kaikki\nmaa, mikä ei ollut aatelisten rälssimaata, olisi kruunun omaa.\nTalonpojat olivat muka vaan kruunun lampuoteja, jotka veroa vastaan\nsaivat viljellä maataan. Jolleivät he sitä kelvollisesti tehneet, piti\nheille meneteltämän samoin kuin aatelismiehet tekivät yksityisille\nalustalaisilleen. Vasta Kustaan toisen pojan, Juhanan, hallitessa\nalettiin antaa lupaa verotalojen perinnöksi ostoon.\n\nTämän luullun omistusoikeutensa nojalla kuningas myös, kun hän\nhallituksensa lopulla tahtoi perustaa omilla palvelijoillaan\nhoidettavia kruunun _karjataloja_, otti itsevaltaisesti siihen\ntarpeeseen ne talot, mitkä hänestä näyttivät soveliaimmilta. Entisille\nomistajille hän antoi toista maata, mikä otettiin sellaisista taloista,\njossa muka oli \"liikaa\". Joskus vaan, jos karkoitetut olivat vanhoja,\nkykenemättömiä, maksettiin heille muutamia markkoja kruunun varoista.\nAlkuperäisesti oli Kustaan aikomus perustaa yksi tämmöinen karjatalo\nkuhunkin pitäjään. Niissä hän tahtoi oikein suuressa määrin pitää\nkaikellaista karjaa ynnä hevosia. Jokaisessa talossa oli täten\nelätettävä pieni sotamiesparvi. Sillä tavoin toivoi kuningas saavansa\nsuuremman armeijan rajojen suojaksi, rasittamatta silti alamaisiaan.\nTodenteolla ei tämä aikomus kuitenkaan näy tulleen tarkoin täytetyksi\nmuualla Suomessa paitsi Savossa. Muissa maamme osissa näyttää\nkarjataloja olleen sangen harvassa. Samalla lailla kuningas antoi\nvoutiensa etsiä sopivia koskipaikkoja, mihin hän rakennutti myllyjä\nsekä suuria kalanpyydyksiä; sillä virratkin ja vedet olivat hänen\nmielestään kruunun omat.\n\nTalojen poisotto ei muuten ollut ainoa väkivaltaisuus, mikä\ntalonpoikaiselle kansalle tapahtui kuninkaan toimesta. Yhä vaan hän\nmyös kirjoitteli voudeilleen ja käski heidän toimittaa hänelle työväkeä\nSuomesta Ruotsissa tehtäviä kruununtöitä varten. Jollei tätä työväkeä\nhyvällä saatu lähtemään, niin otettiin ne väkisin ja vietiin\nsotavoimalla. Rikkaammat ja taitavammat kuitenkin, niin kuningas usein\nvalittaa, pääsivät tavallisesti sillä, että he lahjoivat voudin.\nErittäinkin tuotti Kustaa itselleen salvomiehiä Suomesta. Käskipä\nkerran Savosta kaivonkatsojia, jotka osasivat hyvää vettä löytää.\nToisen kerran taas hän halusi samasta maakunnasta saada\n\"lääkäritaitoon\" pystyviä talonpoikia. Nähtävästi oli Savon\nloitsijaukkojen maine hänen korviinsa asti joutunut.\n\nMutta jos Kustaa Vaasan koura usein oli kova ottamaan, niin olipa se\nmyös hätäaikoina taas aulis apuun. Katovuosia sattui silloinkin sangen\nusein. Etenkin oli 1550-luvun edellinen puolisko onneton.[7]\nNälkävuodesta 1551 piispa Agricola on Jeremias profeetan kirjan reunaan\npannut hirvittävän kuvauksen. Petäjän kuoret, vehka ynnä oljet ja\nakanat olivat yleisenä ruokana; haavankuoret olivat leipänä ja viidan\nlehdet kaalina. Maanteiden vieristä löydettiin kuolleita ihmisiä,\nkaikellaista tieltä noukittua likaa suussa. Samaten valittaa hän\nmuutamassa ruotsinkielisessä kirjeessään: _Suomen_ ennen olleen\n_suotuisan_ maan (_Finland_ var ett _fijnt_ land), vaan nyt ei enää\nantavan mitään viljaa. Tämmöisinä aikoina kuningas koki auttaa puutetta\nniin paljon kuin voi. Hän kehoitti aatelisia sekä porvareita, kellä oli\nsäästössä viljaa, myömään sitä kohtuulliseen hintaan. Kruununkin\nvaroista hän antoi tarvitseville, ei kuitenkaan lahjaksi, vaan rahasta\ntai nahoista ynnä muista tavaroista, taikka myös lainaksi. Erittäinkin\nhän piti huolta hyvien kylvösiementen hankkimisesta; ne olivat\ntoimitettavat Pohjanmaalta tai Norjasta, koska etelästä tulevat\nsiemenet eivät Suomessa aina kypsy.\n\nYlimalkaan oli tähän aikaan vielä maanviljelys meidän maassamme sangen\nhuonolla kannalla. Tavallisinakin vuosina pidettiin erinomaisena\nJumalan armona, jos yhdestä kylvetystä tynnyristä saatiin kolme\ntynnyriä satoa. Tämä kuitenkin koski ainoastaan varsinaista peltomaata,\njota luultavasti pidettiin huonosti lannoitettuna. Kasket sitä vastoin\nantoivat tavallisesti paljon parempia tuloksia kuin nykyään, koska\nsiksi kaadettava metsä, asukasten harvalukuisuuden vuoksi, kerkesi\nkasvaa suuremmaksi. Paitsi yleisesti viljeltyä ruista, ohraa ja kauraa\nmainitaan tähän aikaan myös vehnää Turun puolella ja tattaria Savossa.\nPapujakin viljeltiin yleisesti; herneitä eli riistoja vähemmän.\nEtelä-Suomessa viljeltiin vielä pellavaa, hamppua sekä humalaa, joista\nviimeksimainituista osattiin tehdä hyvää olutta.\n\nMaanviljelijän sivuelatuskeinoista oli tervan- sekä sysienpoltto\nsilloin sangen tärkeä. Kalastus antoi myös sekä kotona syötävää että\nmuualle myötävää. Niinikään oli metsästys vielä sangen tuottava.\nTuhansittain jäniksiä, teeriä sekä pyitä tuotiin vuosittain\nSavonlinnaan veroksi; Porvoonkin läänistä sai kruunu metsoja sekä\nteeriä sadottain. Hirviä tapettiin joka vuosi Satakunnassa ja\nPohjanmaalla niin paljon, että niitä verotavaroiden joukossa\nluetellaan. Kuitenkin alkoi levenevä viljelys jo vähän supistaa\nmetsänsaalista. Savossa metsännahka-vero tästä syystä muutettiin muiksi\naineiksi. Kuuluipa myös valitus, että hirvet tässä samassa maakunnassa\njo olivat melkein hävinneet.\n\n\n\n\n12. Suomen sydänmaiden asutus.\n\n\nTärkein Kustaa Vaasan toimenpide Suomen maanviljelyksen edistämiseksi\nei muuten ollutkaan viljelystavan parantaminen, vaan viljelysmaitten\nlaajentaminen. Piispa Maunu Tavastin ajoista saakka, jolloin matkustaja\nMikkelin ja Sysmän välillä ei vielä tavannut yhtään ihmisasuntoa, oli\ntosin kansa paljon karttunut ja levinnyt. Siitä huolimatta olivat\npääasiallisesti vain rantamaat asuttuja. Niillä seuduin oli jo\nasukkaita sangen tiheässä. Etelä-Savossakin kuuluu olleen 1200-1300\ntalonpoikaa pitäjässä. Joka paikassa, Kustaa Vaasan omien sanojen\nmukaan, oli vielä suomalaisten vanha asumistapa vallalla. Suvut, vaikka\nkuinkakin suuriksi sikiytyivät, pysyivät hajoamatta yksillä tiloilla.\nSisämaa, pohjoinen Savo ja Häme ynnä Satakunnan sekä Pohjanmaan\ntakamaat olivat yhä vielä aivan autioina \"erämaina\", sen ajan\npuheenpartta käyttäen. Ainoastaan joitakuita jäljellejääneitä\nlappalaisperheitä asuskeli niissä vuoden umpeensa. Siitäpä erämaat\nolivatkin saaneet nimityksen _Lapit_. Maakuntien etelä- ja\nrantapuolella asuvilla suomalaisilla talonpojilla oli tapana ainoastaan\n_erä_retkillään (metsästys- ja kalastusretkillä) käydä niissä. Kohta\nPietarin päivän jälkeen läksi kylistä aina suuri osa \"joutselle\ntulleita\" miehiä erämaihin. Työnsä tehtyään he palasivat\nasuntopaikoilleen, kätkien erämaahan saaliinsa, jotka sitten\nrekikelillä noudettiin.\n\nVaikka nuo takasalot olivat laajoja, niin eivätpä ne kuitenkaan\nantaneet sovun sijaa ihmisten liialliselle ahneudelle. Vanhastaan oli\nriitaa Hämeen ja Satakunnan asukkailla savolaisten kanssa, jotka\nkävivät oman maakuntansa rajojen ulkopuolella naapuriensakin\npyyntikankailla. Samallaisia riitoja oli myös Pohjan-Kyrön hämäläisten\nja rantamaan ruotsalaisten välillä. Poltto, ryöstö ja murha olivat\nvanhempina aikoina olleet aivan tavallisia näiden naapurusten välillä;\nsen näemme Kaarle Knuutinpojan aikuisista rajatuomioista. Nämät riidat,\njotka alkuperäisesti myös olivat olleet eri heimokuntien ja\nkansallisuuksien taistelua, eivät olleet vieläkään peräti asettuneet.\nTuli niistä valituksia viimein Kustaa kuninkaankin korviin. Sepä nyt\nveti hänen huomionsa noille kaukaisille saloille. Hän katsoi parhaaksi\nmuuttaa nuo erämaat viljamaiksi. Sillä tarkoituksella hän lähetti v.\n1550 kehoituksen kaikkiin Suomen maakuntiin, että liiat asukkaat\nkustakin talosta lähtisivät sinne uusia taloja itsellensä raivaamaan.\n\nSavolaiset eivät tämmöistä käskyä tarvinneetkaan. Heissä näkyy vanha\nvilkas ja uskalias karjalaisluonne olleen vielä vireillä. Alinomaiset\nrajamelskeet ylläpitivät tätä henkeä, eikä ollut koko Savossa yhtään\naatelisherraa, joka sorrollansa olisi masentanut kansan rohkeutta. He\nolivat jo edellisellä vuosikymmenellä omin päin ruvenneet levittämään\nasuntojaan pohjoiseenpäin. Alussa kuninkaan voudit typeryydessään\nolivat sakoittaneet heitä muka luvattomasta viljelyksestä. Mutta\ntoimelias _Kustaa Fincke_,[8] v. 1547 tultuaan Savonlinnan isännäksi,\nrupesi uudisasutusta edistämään. Että Savon miesten muuttointo\nkuninkaan kehoituksesta vielä enemmän kiihtyi, on helposti arvattava.\nV. 1552 oli jo Pohjois-Savossa niin paljon asukkaita, että siitä\nsaatettiin tehdä erityinen kirkkokunta, nimeltä _Tavisalmi_. Siihen\nkuuluivat nykyiset Leppävirtain, Kuopion, Maaningan, Pielaveden,\nIisalmen sekä Nilsiän pitäjät.\n\nTämä Savon miesten uutteruus ja uskaliaisuus sai pian suuren,\narvaamattoman palkinnon. Muut maakunnat eivät olleet yhtä kerkeästi\ntäyttäneet kuninkaan käskyä. Pohjanmaan rannikkoruotsalaisia oli kyllä\nalkanut asettua Maanselän kupeille asti, vaan heidän asutuksensa kävi\nhitaasti. Hämäläiset puolestaan olivat, kuninkaan käskystä huolimatta,\njättäneet asian aivan \"entiselleen\". Silloinpa Kustaa jo v. 1551\nlaittoi Savon miehille sanan, että saisivat Pohjois-Hämeenkin ottaa\nomaksensa. Sinnepä heitä rupesikin kilpaa virtaamaan vanhastaan\ntutuille riitamaille. Tällä tavoin syntyi _Rautalammin_ pitäjä, mistä\nmyöhemmin Laukkaat, Viitasaaret ja Saarijärvet ovat lohjenneet.\nUlottuipa se Satakunnan koilliskulmankin yli, missä nykyiset Keuruun ja\nRuoveden pitäjät ovat enimmän osan asukkaitansa saaneet Savosta.\nSamaten antoi Kustaa savolaisille myös luvan lähteä Pohjanmaan eli\nKorsholman läänin takamaille, jotta nekin pikemmin täyttyisivät. Siellä\ntuli _Lappajärven_ seutu Savon uudisasukasten pääpesäksi; ennen sinne\nsiirtyneet ruotsalaiset sulautuivat heihin, jättäen ainoastaan joukon\nruotsalaisia sanoja paikkakunnan murteeseen. Levisipä muutamia\nsavolaisparvia sieltä Kauhajoelle, jopa yli Pohjanmaan rajan sille\npuolen Satakuntaa, Normarkkuun asti, likelle Kokemäenjoen suuta.\n\nToiset suuret savolaisparvet taas muuttivat Oulunjärven seuduille.\nTästä asutuksesta on meillä laveimmat tiedot, niin että voimme kuvailla\nmielessämme, miten se ylimalkaan kävi. Ensi vuonna uudisasukkaat\nhakkasivat kaskensa valmiiksi ja asuivat majoissa, elättäen itseänsä\nkaloilla sekä metsän saaliilla. Toisena vuonna jo leipääkin saatiin;\nsilloin myös rakennettiin varsinainen asuintalo. Ensimäiset kolme\nvuotta olivat uudisasukkaat vapautetut kaikista veroista. Näitä kun\nsitten ensikerta otettiin, oli jo talojen luku täällä 131, ja v. 1560\nlohkaistiin _Oulunjärvi_ (nykyinen Paltamo, Sotkamo ja Hyrynsalmi\nkappeleineen) eri kirkkokunnaksi Limingasta, mihin se alussa luettiin.\n\nTämä viimemainittu oli tärkein kaikista savolaisten valloituksista;\nsillä se ei ainoastaan vallannut viljelykselle uutta alaa, vaan myös\nvakuutti Suomenmaan rajat. Tähän asti oli näet yhä vielä Ruotsin ja\nVenäjän raja Pohjan perillä ollut sangen epätietoinen ja riidanalainen.\nOlipa jo näille samoille Oulunjärven seuduille alkanut asettua\nvenäjänkarjalaisia. Mutta Savon miesten väekäs tulo ratkaisi nyt asian.\nVenäjän puolelta tulleet asukkaat taisivat joko paeta pois tai sulautua\nyhteen, ja tuo avara kulma oli iäksi päiväksi liitetty meidän maahamme.\n\nAivan rauhassa ei tämä valloitus saanut kuitenkaan tapahtua. Venäjän\npuolelta tehtiin partioretkiä Oulunjärven uusia asukkaita vastaan.\nSentähden kuningas lähettikin sinne parven sotamiehiä heille suojaksi.\nSentähden hän myös rakennutti Oulunjärveen kolme pientä alusta, joiden\npiti estää venäläisten kulkua vesiä myöten ainoalla silloin olevalla\ntiellä. Mutta olipa uudisasukkailla paitsi näitä vielä toisetkin\nviholliset. Perä-Pohjan rannikkolaiset näet kävivät alussa myös\nheitä ahdistamassa, kun eivät tahtoneet suoda heille vanhoja\nkalastuspaikkojaan. Samasta syystä tappelivat myös Lappajärvellä\ntulokkaat rannikkomaan ruotsalaisten kanssa. Vimmatuimmat kaikista\nolivat kuitenkin hämäläiset. Liian myöhään havaittuaan, että heidän\nolisi pitänyt totella kuninkaan kehoitusta, he riensivät miehissä\nerämailleen omistusoikeuttansa puolustamaan. He ryöstivät ja polttivat\nmonta uudistaloa sekä savolaisilta että myös rannikkoruotsalaisilta ja\ntappoivat asukkaat. Kauan aikaa kesti, ennenkuin he tyytyivät siihen,\nmikä ei enää ollut autettavissa. Vielä v. 1582 täytyi silloisen\nkuninkaan Juhana III:n antaa rautalampelaisille suojeluskirja.\n\nLappalaisparat menettivät taas erämaiden asutuksen kautta avaran alan\nja heidät ajettiin Pohjan tuntureille. Heillä ei siis olisi syytä\nkiittää Kustaa Vaasan hallitusta, jollei sama kuningas v. 1554 myös\nolisi vapauttanut heitä pirkkalaisten orjuudesta. He tulivat nyt\nkuninkaan voutien hallittaviksi niinkuin muutkin alamaiset.[9]\n\n\n\n\n13. Ruotsin ja Venäjän väli Kustaa Vaasan hallituksen alkupuolella.\n\n\nSuomen kansa, niinkuin näimme, oli rauhallisena pysynyt kaikkien\nkapinoiden aikana, jotka Kustaa Vaasan hallituksen alkupuolta\nhäiritsivät. Eivätkä ulkovihollisetkaan sinä aikana ahdistaneet siltä\nkulmalta. Suureksi helpoituksekseen sai siis Kustaa vaikeimpana\naikanaan käyttää kaikki voimansa valtakunnan läntisellä ja eteläisellä\npuolella. Huolellisesti olikin viisas kuningas alusta alkaen koettanut\nlujittaa sovintoa venäläisten kanssa. Kohta, kun Suomi oli\ntanskalaisista vapautettu, hän lähetti Knuutti Kurjen, Björn Klaunpojan\nynnä Turun kanungin Johanneksen Novgorodiin. Siellä he tämän kaupungin\nmaaherran kanssa uudistivat Svante Sturen aikana 60:ksi vuodeksi\nsolmitun rauhan. Seuraavana vuonna piti taas Venäjältä tulla\nlähettiläitä Tukholmaan tätä rauhaa puolestansa vahvistamaan. Mutta\nheitä ei näkynyt, ei kuulunut. Silloin Kustaa v. 1527 lähetti Eerikki\nFlemingin itse suuriruhtinaan luokse peläten, että kenties Novgorodin\nmaaherra ei ollutkaan toimittanut edellistä rauhantarjousta perille.\nMoskovassa tuli nyt vakinainen sovinto toimeen vanhoilla ehdoilla:\nkauppa molemmin puolin piti olla esteetön, rajalaisten ryöstöretket\nrangaistavat ja korvattavat ynnä viimeiseksi raja tarkemmin käytämän\nvasta määrättävällä ajalla. Silloisen suuriruhtinaan Vasili IV\nIivananpojan kuoltua lähetti Kustaa taas v. 1537 miehiänsä uudistamaan\nsovintoa uudenkin hallitsijan Iivana IV:n kanssa. Silloin päätettiin,\nettä rajankäynti oli tehtävä kymmenen vuoden perästä.\n\nVaikka tällä tavoin molemmat valtakunnat yhä lujensivat keskinäistä\nsopuansa, ei sillä kuitenkaan saatu täydellistä rajarauhaa aikaan.\nPientä sissisotaa kesti melkein lakkaamatta rajalaisten välillä.\nEnimmiten tämä sota oli vain kummankinpuolisten talonpoikien\nkeskinäistä ryöstelemistä. Mutta usein rajalinnojen isännätkin tulivat\nsiihen osallisiksi siten, että he ottivat veronsa saaliista ja jättivät\npahanteon rankaisematta. Tapahtuipa myös, eikä niinkään harvoin, että\njuuri nuo kuninkaan tai suuriruhtinaan käskyläiset, joiden virkana oli\nestää rajameteleitä, vartavasten itse palkkasivat ja lähettivät väkeä\nrajan yli hevosia tai muuta tavaraa varastamaan. Varsinkin oli tämä\nvanhan sissipäällikön _Niilo Grabben_ tapana, joka 1540-luvun\nalkuvuosina hallitsi Viipurin lääniä. Kuninkaan täytyi useammat kerrat\nlähettää hänelle kovat nuhteet siitä. Huomattavaa on kuitenkin, ettei\nKustaa niin kovin itse tekoa nuhdellut, vaan paljoa enemmän sitä\nseikkaa, ettei kruunulle mitään osaa saaliista annettu. Kirkot Viipurin\nläänissä, valitti hän, ovat täynnä ryöstettyä tavaraa, enkä vielä ole\nsiitä nähnyt ainoatakaan äyriä. Ahneus, Kustaa Vaasan perisynti,\nvillitsi hänen viisautensa; myös oli nyt, kun asiat lännen puolella\nolivat vakaantuneet, hänen pelkonsa venäläisten suhteen vähentynyt.\nTäytyipä kuitenkin, kun venäläisten valitukset yhä enenivät ja he jo\nrupesivat julkisotaa uhkaamaan, viimein tehdä jotain heidän\nlepytyksekseen. Grabbe pantiin pois viralta ja uudelle linnanisännälle,\n_Maunu Niilonpojalle_, Ahtisten herralle, annettiin käsky menetellä\nvarovaisemmin. Kokonaan ei kuningas nytkään kieltänyt kostamasta\nvenäläisten ryöstöjä. Piti vain järjestää siten, kuin kaikki olisi\nyksistään ollut talonpoikien tekoa, ilman linnanisännän tietoa ja\nlupaa. Jos venäläiset nostivat sen johdosta kanteita, niin oli vietävä\njoitakuita miehiä, jotka muusta syystä jo olivat hengiltä tuomitut,\nrajalle ja mestattava valittajain nähden! Arvattavasti olivat myös\nvenäläisten käskyt ja toimet yhtä totiset.\n\nKummin puolin oli tällä tavoin viha yhä kiihtymässä ja julkisota\nlähenemässä. Useissa kirjeissään Kustaa Vaasa nyt ilmoitti haluavansa\nkäydä Venäjän kimppuun, jos vaan voisi olla varma rauhasta Ruotsin\nvallan muilla rajoilla. Iivana puolestaan, joka v. 1547 oli omistanut\nitselleen _tsaarin_ arvonimen ja perustanut pienen armeijan\nsäännöllisiin sotatemppuihin harjoitettuja pyssymiehiä (strelitsit),\nmietti valtansa laajennusta kaikille haaroille. V. 1547 hän itse tuli\nNovgorodiin ja alkoi koota sotavoimiansa sinne. Suuresti pelättiin\nSuomessa hänen tulevan miekalla rajaa raivaamaan. Kaikki\nvarustuslaitokset olivat maassamme pitkällisen rauhan aikana joutuneet\naivan rappiolle. Viipurissa oli vain yksi _ainoa_ taitava tykkimies,\nsekin jo vanha ukko. Kaupungin muurit olivat monin paikoin hajallaan.\nKiiruun tähden, kun ei luultu ennätettävän rakentaa niitä täyteen\nkuntoon kivestä, tukittiin aukot edes puisilla salvoksilla, jotka\ntäytettiin hiekalla.\n\nHyväksi onneksi vaara kuitenkin tällä kertaa jälleen hälveni.\nTatarilaiset tekivät ankaran hyökkäyksen Venäjälle, jopa polttivat itse\nMoskovan Kremlin linnoineen. Tsaarin täytyi viedä kaikki voimansa heitä\nvastaan.\n\n\n\n\n14. Venäläisten ensimäiset retket Suomeen.\n\n\nKauan aikaa ei Suomi sentään saanutkaan olla rauhassa. Niinkuin\nukkospilvi oli sota ollut pois siirtyvinänsä, vaan palasi pian kahta\nsakeampana, mustempana. Iivana lopetti voitollisesti sodan tatarilaisia\nvastaan ja hajoitti peräti heidän valtakuntansa Volgan rannoilla. V.\n1552 joutui Kasan, v. 1554 Astrakan venäläisten haltuun. Nyt taisi siis\ntsaari täysin turvin kääntää kaiken voimansa länteen päin.\n\nRiidat Suomen rajalla olivat sillä välillä yhä pahenneet. Länsipuolella\nRaja- ja Sääjoen lähteitä oli Hantolan (nykyisen Kivennavan) pitäjässä\nyhdeksän peninkulmaa pitkä ja viisi leveä maakaistale, jota venäläiset\ntahtoivat itselleen anastaa, vaikka se vanhojen rajakirjojen mukaan oli\nRuotsin puolella. Kerran olivat he jo hävittäneet tämän \"_Riitamaan_\",\nniinkuin kansa sitä kutsui, aivan autioksi. Vaan Kustaa oli v. 1553\nasuttanut sen uudelleen, luvaten kolmivuotisen verovapauden sinne\nsiirtyville. Seuraavana vuonna venäläiset taas hävittivät nämät\nuudisasunnot ja veivät viljan kaskista. Suomen puoleltapa nyt tehtiin\nsuuri kostoretki Inkerinmaalle, poltettiin monta kylää ja tapettiin\nmuutamia tsaarin sotamiehiäkin. Surmattiinpa yksi heistä siihen aikaan\njoskus käytännössä olevalla hirveällä keinolla, että vihollinen\npistettiin seipään nenään. Niinikään kiihtyivät rajametelit muuallakin\npitkin koko rajaa perimmäiseen Pohjan porukkaan asti.\n\nVuosi 1555 jo kohta alkajaistuomisikseen toi suomalaisille vielä\nankarampia uhkauksia. Tammik. 2 p. ilmaantui Viipurin edustalle\nkokonainen venäläisarmeija, 8,000 miestä luvultaan. Kolme päivää siellä\nseisottuansa he yrittivät Salakkalahden yli rynnätä linnaa vastaan.\nMutta jää, joka siinä virtapaikassa aina on heikko, petti ryntääjien\njalkojen alla, ja suuri joukko hukkui. Tähteet kiirehtivät omalle\nmaallensa takaisin.\n\nKevättalvellapa vielä suurempi armeija, 30,000 miestä, marssi neljässä\njoukossa rajan yli. Pääosasto, 12,000, itse ylipäällikkö _Iivana\nBibikovin_ johdolla, marssi Hantolan[10] äskenrakennettua\nrajavarustusta vastaan. Mutta sen isäntä, _Juhana Maununpoika_, ei\nsäikähtänyt vihollisen lukua, vaikka hänellä oli ainoastaan kolme\nlippukuntaa sotamiehiä ja 400 talonpoikaa. Venäläisillä ei näet ollut\nyhtään säännöllistä sotaväkeä mukanansa, kaikki olivat vain\ntalonpoikaista nostoväkeä. Juhana Maununpoika ei pysynyt linnassakaan\nheidän rynnäkköänsä odottaakseen. Hän riensi rohkeasti heitä vastaan.\nMolemmat sotarinnat kun olivat nuolen ampuman päässä toisistaan,\nseisahdutettiin. Bibikov otti tuopillisen viinaa, joi sen suomalaisen\npäällikön terveiksi, ja viskasi sitten astian maahan. Juhana\nMaununpoika puolestaan vastasi laukaisemalla pari pientä tykkiä. Se\ntervehdys oli niin tulinen, että 300 vihollista sai iäksi päiväksi\ntarpeensa; itse päällikkökin oli kaatuneiden joukossa. Tästä\nsäikähtyneenä pakenivat venäläiset, kunnes saivat toisen, eri haaralta\ntulevan osastonsa avuksi. Mutta Juhana Maununpoika löi heidät taaskin\nhajalleen; niinpä vielä kolmannenkin kerran. Näistä tappeluista, jotka\ntaisteltiin maaliskuun 9 p:nä _Valkjärvellä_ ja 11 p:nä _Kivennavan_\nedustalla, saivat Suomen miehet saaliikseen 29 lippua, aseita 2,000:lle\nmiehelle, 500 ratsua ynnä kaikki vihollisten muonavarat. Seurasivatpa\nvielä rajankin yli pakenevien jälkeen ja kokivat polttaen ja murhaten\nmaksaa velkaa niin paljon kuin mahdollista. Suurempi vahinko kuitenkin\njäi Suomen puolelle. Sillä paitsi hävityksiä Viipurin seuduilla,\nsuitsusi myös suuri osa Oulunjärven uudistaloista kekäleinä, ja olipa\nyksi venäläinen parvikunta käynyt aina Iijoella asti kalamiehiä\ntappamassa.\n\n\n\n\n15. Jaakko Baggen retki Pähkinälinnaa vastaan.\n\n\nSota kun näin yhä kiivaammin alkoi leimuta, Kustaa kuningas katsoi\ntarpeelliseksi itse tulla asioita likemmältä katselemaan. Hän saapui\nSuomeen elokuussa 1555, tuoden kanssaan niin paljon sotaväkeä kuin vain\noli saanut kokoon. Varova ukko olisi mielemmin yhä vielä koettanut\nsovituskeinoja. Mutta Puolan kuningas Sigismund ynnä Liivin ritariston\nmaamestari yllyttivät häntä, luvaten liittoa ja apua. Yllyttipä häntä\nmyös hänen nuorempi poikansa _Juhana_, joka oli hänen matkassansa ja\njonka mieli paloi sotakunniaa. Yllyttivätpä viimein niinikään Viipuriin\nkokoontuneet suomalaiset ja ruotsalaiset aatelisherrat. Heidän\ntietojensa mukaan kuului rajalta sangen ilahuttavia seikkoja. Tsaari\nmuka oli kuollut ja Venäjällä yleinen kapina. Itsellään he vakuuttivat\nolevan 20,000 miestä koolla, huoveja sekä talonpoikia. Nyt oli\ntilaisuus, jos milloin, valloittaa Inkerinmaa Ruotsin kruunulle.\n\nNämät yllytykset ja vakuutukset tekivät lopun kuninkaan epäilyksestä.\nViipurissa oleva sotavoima sai käskyn marssia Inkerinmaalle.\nYlipäälliköksi asetettiin ruotsalainen _Jaakko Bagge_; hänen\njohdollansa komensivat suomalaiset _Henrik Horn, Niilo Boije ja Klaus\nHorn_ kukin osastoansa. Itse asiassa ei heillä ollut enempää kuin 4,000\ntämmöiseen retkeen kelpaavata miestä; mutta hyvällä uskalluksella\nlähdettiin kuitenkin liikkeelle. Ratsuväki ynnä enin osa jalkaväkeä\nkulki maata myöten. Laivasto kiersi meren rannikkoa Nevajoen suulle.\nSiihen isot alukset seisahtuivat; mutta joukko saaristojaaloja,\nkussakin kolme kanuunaa ynnä 10-12 paria soutumiehiä, jatkoi matkaa\njokea ylöspäin ja yhtyi maaväkeen Pähkinälinnan edustalla. Tällä oli\nollut vaivalloinen retki tullessaan. Kuusikymmentä pajaria\nalustalaisineen oli hyökännyt heitä vastaan; ne oli täytynyt hajalle\nlyödä. Pahempi vastus vielä oli ollut siitä, kun venäläiset tapansa\nmukaan olivat vieneet pois kaikki ruoka-aineet ja polttaneet talot\npitkin tietä, niin ettei tulijoilla ollut muonaa eikä suojaa saatavana.\nItsekin olivat meidän miehet tehneet hävityksen vielä täydellisemmäksi,\nolivatpa kirkotkin saastuttaneet ja pyhäinkuvat rikkoneet.\n\nSyysk. 15 p. alkoi Pähkinälinnan piiritys. Mutta se ei näyttänytkään\nmenestyvän toivon mukaan. Rannassa ei ollut yhtään paikkaa, mihin olisi\nsopinut asettaa tykit. Joessa kyllä oli saari likempänä linnan muureja;\nmutta se taas oli niin linnalaisten tulen alla, ettei siihen voitu\npatteria rakentaa. Pähkinälinnan isäntä, _Pietari Golovin_, oli urhokas\nja taitava mies, joka osasi hyvin käyttää kaikki vahvan asemansa edut.\nKahdentoistapäiväisen piirityksen perästä päätettiin parhaaksi lähteä\nkotimatkalle. Mutta eipä sekään nyt ollut aivan helppo työ.\nPiiritettyjen avuksi saapui paraikaa 40,000:n miehinen armeija ruhtinas\n_Nogtevin_ ja hovimarsalkki _Sheremetjevin_ johdolla. He olivat\nalkaneet tappaa pääjoukosta eteneviä muonanhakijoita, jotta ruuasta\ntuli puute. Vähälläpä oli koko Nevajokeen saapunut ruotsalainen\ntykkivenheistö mennä hukkaan. Kova myrsky näet ajoi sen Nevan\npohjoispuoliselle rannalle aivan linnan muurien alle. Venäläiset kohta\nkarkasivat ulos sitä valloittamaan. Mutta Bagge kuljetutti kiireesti\ntykit rantaan, missä he vakavammalta perustukselta saattoivat ampua, ja\npaukutti niillä niin ankarasti, että ryntääjien täytyi tyhjin toimin\npalata. Tämän jälkeen johdatti Bagge kohta aluksensa joen suuhun pitkin\nmatkaa yhä tapellen rantaa myöten seuraavien venäläisten kanssa.\nKehuivatpa nämät saaneensa häneltä jaalan, jossa oli neljä tykkiä ja 150\nmiestä. Samaten täytyi palaavan maaväenkin yhä taistella takaa-ajavien\nvihollisten kanssa. Kuuden peninkulman päässä Pähkinälinnasta saavutti\nheidät itse venäläinen pääarmeija, mutta se torjuttiin takaisin.\n\nBaggen joukkojen saapuessa Viipuriin oli itse Kustaa kuningaskin siellä\nheitä vastassa. Hädissään venäläisten uhkaavasta kostosta tämä nyt\nkirjoitti kirjeen Novgorodiin, lykäten koko Inkerin retken syyn Baggen\nhartioille, joka muka oli sen omin luvin tehnyt. Jos niin on, tuli\nsieltä vastaus, niin lähetä Bagge, Viipurin linnan isäntä, Maunu\nNiilonpoika ynnä muut syylliset päälliköt rajalle, tsaarin väen nähden\nmestattaviksi. Tämmöiseen ehtoon ei tietysti ollut suostumista. Ei\nollut siis muu tarjona kuin kaikin voimin varustautua vastarintaan.\nSäännöllistä sotaväkeä oli nyt 6,000 jalkamiestä ja 6 lippukuntaa\nratsumiehiä Viipurissa. Näiden lisäksi tuotiin nostoväkeä. Arpakapula\nkulki kylästä kylään ja käski aseihin Viipurin ja Savonlinnan lääneistä\njoka miehen; Hämeestä ja Uudeltamaalta piti tulla joka neljännen,\nSatakunnasta ja Varsinais-Suomesta joka viidennen miehen.[11] Olipa\nmyös Ruotsin puolelta nostoväkeä hankkeissa. Aateliston, voutien sekä\npappien piti varustaa miehensä pyssyillä ja hevosilla. Talonpojat\ntulivat jalkasin, puolet varustettuna suksilla ja jousilla, toiset\npuolet keihäillä. Koska heillä ei ollut rautapaitoja, käskettiin heidän\ntuoda mukanaan laudoista kyhättyjä kilpiä. Hevosmiesten päälliköiksi\npantiin ruotsalaiset herrat _Lejonhufvud ja Grip_; Bagge ja Klaus Horn\ntaas saivat jalkaväen komennettavaksensa. Ankarasti kielsi kuningas,\netteivät he saisi enää tehdä päällekarkausta. Heidän piti tyytyä oman\nmaan suojelemiseen. Kaikille teille oli murroksia kaadettava vihollisen\nesteeksi; sen keinon oli Kustaa oppinut kapinoivilta Smoolannin\ntalonpojiltaan. Näin kaikki järjestettyänsä kuningas palasi jälleen\nTurkuun.\n\n\n\n\n16. Venäläisten toinen käynti Viipurin edustalla.\n\n\nEnnenkuin tämä nostoväki kerkesikään tulla koolle, venäläiset tulivat\njo tammik. 12 p. 1556 äärettömin joukoin rajan yli. Erään vangiksi\njoutuneen pajarin tiedon mukaan heitä oli nyt 50,000 miestä, ja niissä\n2,000 tsaarin uusia strelitsejä eli pyssymiehiä. Olipa vielä 2,000\ntatarilaistakin, joita johti Astrakanin entisen hallitsijan (khaanin)\npoika _Kaibula_. Koko armeijan ylipäälliköiksi nimitettiin itse\nNovgorodin maaherra _Dimitri Paletskoi_ ynnä Moskovasta tullut ruhtinas\n_Pietari Shtenjatev_. Yksi osa venäläisiä tuli Käkisalmen, toinen\nInkerin puolelta.\n\nTämmöistä ylivoimaa vastaan ei Kivennavan pieni varustus olisi mitään\nkestänyt. Sentähden vouti sen itse poltti ja pakeni joukkoinensa\nViipuriin. Matkalla heidät kuitenkin saavutettiin ja yksi osa\ntapettiin. Kivennavalla jäi 7 kanuunaa ynnä paljon muita kiireen tähden\nhyljättyjä aseita vihollisen saaliiksi.\n\nTammik. 21 p. lähenivät venäläiset Viipuria. Viiden virstan päässä\nkaupungista joutui ensinnä kulkeva ratsumiesparvi kahakkaan Viipurista\nulos lähetettyjen tiedustelijoiden kanssa. Etujoukon molemmat\npäälliköt, Rostovski ja Pushkin, saivat tässä surmansa, ja heidän\nmiehensä hajosivat. Mutta tulipa pian taas viipurilaisten vuoro paeta,\nkun suurempi venäläisjoukko kahden Sheremetjev-ruhtinaan johdolla\nsaapui perille. Virstan matkan peräydyttyään he seisahtuivat mäen\nkukkulalle, missä he toivoivat voivansa tehdä vastarintaa. Etupuolelta\nei vihollinen päässytkään mäen kukkulalle, kun korkeaa kivikkoa oli\nkovin vaikea rynnätä ylös. Mutta he lähettivät yhden osaston takaa\nkiertämään, ja pakoittivat siten viipurilaiset vetäytymään muuriensa\nsuojaan. Vasta tähän, kun jo kaupunginkin tykit alkoivat heihin\nulottua, pysähtyivät takaa-ajajat.\n\nKolme päivää seisoivat nyt venäläiset Viipurin edustalla, ampuen\ntykeillään kaupunkia, joka ei kuitenkaan suuresti vahingoittunut.\nTammikuun 23:n ja 24:n päivän välisenä yönä äkillinen säikähdys ajoi\nheidät karkuun. Luoteen puolelta oli näet kulku kaupunkiin yhä vielä\nauki, koska ei vihollinen ollut päässyt lahden yli sitäkin kulmaa\nsaartamaan. Siltä puolelta tuotti mainittuna yönä linnaväki\nheinäkuormia latokartanosta kaupunkiin. Venäläisetpä, kun kuulivat\nrekien ratinaa ja hevoskavioiden kopinaa pitkältä sillalta, luulivat\nuseampien tuhansien ratsumiesten saapuvan kaupungille avuksi. Päälliköt\narvelivat nyt mahdottomaksi valloittaa kaupunkia ja veivät enimmän osan\nväkeänsä pois. Ainoastaan muutamia tuhansia jätettiin näön vuoksi\nautioon leiriin, etteivät Kustaan sotajoukot huomattuaan peräytymisen\ntulisi matkaa häiritsemään. Karanneen tatarilaisen kautta sai Bagge\nkuitenkin heti tiedon asiasta ja ryntäsi jo aamulla varhain kaupungista\nulos. Leirin vartijat yrittivät vähän aikaa tehdä vastarintaa, vaan\nläksivät viimein pakoon. Heitä ajettiin vielä puolen peninkulman matkaa\njälestä.\n\nSillä tavoin oli siis Viipuri nyt taas ikäänkuin ihmeen kautta\npelastettu, samoin kuin 60 vuotta aikaisemmin Knuutti Possen aikana.\nMutta rajaseudut, joiden läpi vihollinen oli kulkenut, olivat melkein\nautiona erämaana. Tullessaan ja mennessään olivat venäläiset tien\nvarrella hävittäneet kaikki. Viipurin edustalla seisoessaan olivat he\nmyös lähettäneet parvikuntia Vuoksen varrelle, jopa Saimaankin\netelärannoille asti. Lavretsan pitäjässä (nähtävästi Lauritsalassa,\nSaimaan kanavan suussa) kertoo venäläinen aikakirja myös suuren joukon\nRuotsin kuninkaan sotamiehiä tulleen tapetuksi. Asian laita oli\nsellainen, että huovit kuninkaan lähdettyä olivat ruvenneet ylellisesti\njuomaan ja tulleet niin huolettomiksi, että vihollinen äkkiarvaamatta\npääsi heidän kimppuunsa. Ääretön joukko Viipurin läänin rajalaisia oli\ntässä sodassa saanut surmansa, sillä venäläiset ja varsinkin heidän\nkanssaan tulleet tatarilaiset eivät säästäneet vaimojen eikä\nlapsienkaan henkeä. Ääretön joukko oli myös viety vangiksi Venäjälle,\nmissä heitä myötiin kymmenestä kopekasta miehet ja viidestätoista\ntytöt!\n\nKustaa kuningas, jota vanhoilla päivillään oli jo alkanut lapsettaa,\nsäikähtyi tästä venäläisten retkestä aivan pahanpäiväisesti. Hän rupesi\nkiroilemaan niitä sotapäälliköitään, jotka perättömillä sanomillaan\nolivat houkutelleet häntä niin vaarallista sotaa alottamaan. Jopa hän\noman henkensäkin puolesta hädissään käski Ruotsista aluksia, joilla hän\nvaikkapa jäälohkareitten välitse pääsisi Ahvenanmeren yli. Pohjanmaalle\nhän lähetti taas sellaiset käskyt, että pitkin rantaa oli varustettava\nhevosia ja koottava suojelusväkeä, jotta hän sitä tietä voisi pelastaa\nitsensä. Pelon aiheuttajana oli myös suuri pyrstötähti, joka tähän\naikaan ilmestyi näkyviin. Se varmaan ennusti pahaa. Pahinta kuitenkin\noli se, kun voudit vakuuttivat, että yhtä mahdotonta oli paeta kumpaa\ntietä hyvänsä. Vasta maaliskuun alussa sai kuningas kalliit luunsa\nkorjatuiksi Ahvenanmaalle. Sillä välin olikin jo ensi pelko ennättänyt\nasettua, niin että Kustaa jonkun aikaa viipyi siellä, jopa myöhemmin\nvielä uskalsi palata Turkuunkin takaisin. Vasta heinäkuulla hän todella\nläksi Ruotsiin.\n\n\n\n\n17. Rauhansovinto.\n\n\nTämmöisellä mielellä ollen kuningas tietysti hartaasti halusi rauhaa.\nSiihen olikin monta muuta tärkeämpää syytä. Puolasta ja Liivinmaalta ei\nkuulunutkaan luvattua apua; molemmat katsoivat edullisemmaksi antaa\nKustaan yksinänsä taistella. Oman armeijankaan voimaan, vaikka se nyt\noli kokonaan koolla, ei näkynyt olevan liioin luottamista. Ankarat\npuna- ja lavantaudit, jotka olivat aiheutuneet ahtaiden asuntojen ja\nhuonon ruuan johdosta, vähensivät vähentämistään sen lukua.[12] Paljon\nmyös karkasi nuoria sotureita, sekä suomalaisia että ruotsalaisia,\njotka olivat kyllästyneet sodan vaivoihin. Tsaari Iivanakaan ei ollut\nvastahakoinen sovintoa tekemään. Äskeiset retket olivat saattaneet\nhänet siihen vakaumukseen, ettei Suomenmaa ollut aivan helposti\nanastettavissa. Paljoa helpompi ja monin verroin haluttavampi saalis\nkuin meidän kivikot ja kankaat oli hänelle tarjona Liivinmaalla, missä\nsaksalaisten valta paraikaa oli hajoamaisillaan eripuraisuuden vuoksi.\nKesäkuun 4 p. 1556 sovittiin siis sotalakosta _Alakylässä_, ja kohta\nsen jälkeen lähetettiin Turun kirkkoherra Knuutti Juhananpoika\nMoskovaan lähettiläille esteetöntä kulkua anomaan.\n\nPassikirjan sieltä saatuansa lähtivät sitten lähettiläät uuden vuoden\naikana 1557 liikkeelle. Arvokkaimmat henkilöt matkajoukossa olivat\n_Sten Lejonhufvud_ ja Upsalan arkkipiispa _Lauri Pietarinpoika_\nRuotsista ynnä Turun piispa _Agricola_. Rajalla otti heitä venäläinen\npajari vastaan, joka siitä saattoi heidät eteenpäin. Ylimalkaan\nkohdeltiin heitä joka paikassa sangen hyvin. Sattuipa kuitenkin\nNovgorodissa eräs paha seikka, johon yksi heidän palvelijoistaan oli\nkäytöksellään antanut syytä. Hän oli näet pilkoillaan kärventänyt\nmajatalossa olevan pyhänkuvan kuhmulle. Siitä kun kaupunkiin levisi\ntieto, kansa vimmastuksissaan tarttui aseisiin ja ympäröitsi talon.\nYksitoista päivää pidettiin lähettiläät tällä tavoin piiritettyinä ja\ntöin tuskin saatiin kansa viimein viihdytetyksi sillä, että syyllinen\nannettiin sen käsiin. Hän pantiin rautoihin ja vietiin pois; enempää ei\nhänestä ikänä ole saatu kuulla.\n\nHelmikuun 1 p. läheni viimein lähettiläiden joukko, 150:ssä reessä\najaen, satakirkkoisen Moskovan porttia. Siellä oli taas toinen pajari\nsadan sotamiehen kera vastassa. Tämä saattoi vieraat heille määrättyyn\nasuntoon. Hän piti myös huolen kaikista heidän tarpeistaan. Mutta\nmuuten täällä olo tuntui melkein vankeudelta; sillä lähettiläät eivät\nsaaneet kävellä kaupungilla eikä heidän seuraansa myös päässyt keitään\nmuita paitsi muutamia tsaarin virkamiehiä. Kolmantena päivänä vietiin\nheidät itse tsaarin puheille, missä he saivat tuoda esiin lahjansa sekä\nehtonsa. Edellisistä kallein oli kullattu hopeapikari, minkä kanteen\ntuntikello oli kiinnitetty. Novgorodin maaherralle ynnä muille\nkorkeille herroille olivat he myös tuoneet kalliita majavan sekä\nmustanketun nahkoja; täytyipä tulkillekin ynnä palvelijoille lahjoittaa\nhopeapikareita tai maljoja. Nähtyänsä ja kuultuansa, mitä Kustaa\nkuningas oli lähettänyt, käski tsaari lähettiläät pöytäänsä, missä he\nsaivat syödä kultaisista astioista. Päivällisen jälkeen juolahti\nhänelle mieleen panna patriarkkansa (Venäjän ylimmäinen pappi) ja\nUpsalan arkkipiispa taistelemaan uskonasioista. Tsaari tahtoi\nkeskustelua pidettäväksi saksankielellä, jotta hän voisi sitä ymmärtää;\nmutta sitä kieltä ei patriarkka osannut. Sovittiin sentähden, että\narkkipiispa puhuisi kreikkaa, ja että tulkki kääntäisi hänen lauseensa.\nRuvettiin siis taistelemaan paastosta sekä pyhäinkuvien palveluksesta.\nMutta ei aikaakaan, niin piispa Agricola purskahti kovaan nauruun.\nKun syytä siihen tiedusteltiin, niin tulikin ilmi, ettei tulkki\nymmärtänyt yhtään sanaa kreikankieltä. Sitä ei hän kuitenkaan ollut\nuskaltanut ilmoittaa, peläten että tsaari, joka oli tunnettu\njulmaluontoisuudestaan, hakkauttaisi häneltä pään poikki. Hädissään oli\nmies parka siis laskenut suustaan vain kaikkein hulluinta lorua, mitä\nsylki suuhun oli tuonut. Senpä oli Agricola ymmärtänyt, joka osasi sekä\nkreikat että venäjät. Tämän johdosta tsaari lakkautti taistelun ja\nripusti arkkipiispalle raskaat kultavitjat kaulaan suosionsa\nosoitukseksi.\n\nSitten saatettiin lähettiläät jälleen majataloon takaisin, jonne tsaari\nlähetti heille simaa sekä muita juomia omissa astioissaan. Pajareja\ntuli myöhemmin hänen puolestaan vastaamaan tarjottuihin ehtoihin.\nKustaa kuningas oli vaatinut, että hän vastedes saisi toimittaa asiansa\nsuoraan itse tsaarin kanssa; se muka oli halventavaa hänen\nmajesteetilleen, jos hänen pitäisi vain kääntyä läänin hallitsijan,\nNovgorodin maaherran puoleen. Mutta tätä vaatimusta ei tsaari ottanut\nkorviinsa. Ruotsin kuninkaalle, vastasi hän röyhkeästi, ei ollut\nhalventavaa, vaan päinvastoin suureksi kunniaksi, kun hän sai vaihtaa\nkirjeitä Novgorodin maaherrojen kanssa. Tiesikö hän, mitä sukuperää he\nolivat? He olivat aina Venäjän tai Liettuan suuriruhtinasten tai\nKasanin khaanien sukua. Ja mitäpä teidän kuninkaanne oli? Hän oli kyllä\nnyt kruunattu kuningas, vaan ei siitä ollut pitkä aika, kun hän vielä\noli härkiä ajanut.[13] Tätä en tahdo sanoa hänelle solvaisuksi, vaan\nsiksi, että hän malttaisi vähän mieltänsä. Ja jos teidän kuninkaanne ei\ntiedä, minkälainen kaupunki Novgorod on, niin tuntenevat meidän\nPihkovat ja Ustjugit ja monta muuta Novgorodin alle kuuluvaa kaupunkia,\njoista jokainen jo on suurempi kuin teidän Tukholmanne.\n\nKieltävä oli vastaus toiseenkin Kustaan esittämään ehtoon. Tämä oli\ntahtonut, että kaikki vangit kummankin puolin vapautettaisiin. Mutta\ntsaari ei puolestaan siihen suostunut, vaikka hän kyllä vaati, että\nKustaa laskisi vangitut venäläiset irti. Ruotsalaisethan rauhan olivat\nrikkoneet, sanoi hän, sentähden on kohtuullista, että he saavat siitä\njonkun rangaistuksen. Lunastakoot vankinsa niiden omistajilta, jos\nnimittäin nämä tahtovat myödä niitä. Vaan jos joku vangeista jo on\nkreikanuskoon kastettu, niin pitää hänen pysyä Venäjällä.\n\nAinoa, mihin tsaari suostui, oli se, että rauha uudistettaisiin\nentisillä ehdoilla ja rajoilla neljäksikymmeneksi vuodeksi. Tähän\nvastaukseen sekä kahteenkymmeneen suomalaiseen tyttöön, jotka tsaari\nKustaa kuninkaalle vastalahjaksi lähetti, saivat lähettiläät tyytyä. He\nläksivät maaliskuussa Novgorodiin, missä maaherra pani nimensä sekä\nsinettinsä rauhakirjan alle. Sitten saatatti hän lähettiläät hyvissä\nturvissa rajalle asti. Yksi heistä, piispa Agricola, ei kyennytkään\npaljoa kauemmaksi. Hän oli matkalla sairastunut ja kuoli Kyrönniemen\nkylään huhtik. 9 p. Hänen ruumiinsa haudattiin Viipurin silloiseen\ntuomiokirkkoon, joka nyt on jauhomakasiinina. Jonkun aikaa myöhemmin\ntuli Novgorodista lähettiläitä Tukholmaan, jotka juhlallisella ristin\nsuutelemisella vahvistivat rauhan.\n\n\n\n\n18. Vähäisen tavoista uskonpuhdistuksen aikakaudella.\n\n\nUpsalan arkkipiispa Olaus Magnus antaa suuressa kertomuksessaan\nPohjoismaista seuraavan todistuksen Suomen kansan luonteesta 16:nnen\nvuosisadan alkupuolella: \"Kristinuskoon käännyttyään\", sanoo hän, \"on\nSuomen kansa oppinut hyviä tapoja; varsinkin ovat he erittäin\nvieraanvaraisia. Keskenään ovat suomalaiset hyvänsuopia, nöyriä ja\nhitaita vihaan. Vaan jos heitä kauan ärsyttää, niin yltyvät he viimein\njulmaan kostonhimoon. Heillä on komeat kirkot ja he ovat halukkaita\nuusia rakentamaan. Pappejansa he pitävät suuressa arvossa ja maksavat\nrehellisesti kymmenykset kaikesta tavarastaan\".[14]\n\nTämä kuvaus kansamme luonteesta ylimalkaan näyttää todenperäiseltä.\nPappien arvon ja kymmenysten maksun suhteen oli kuitenkin, niinkuin\nolemme nähneet, uskonpuhdistus saanut suuren muutoksen aikaan. Hitaat\nvihassa ja pitkävihaiset ovat kaikkina aikoina suomalaiset olleet.\nMutta heidän nöyryyttään on kuitenkin syytä epäillä. Muistakaamme\nesim., mitä Kustaa kuningas valittaa Lohjan talonpojista. Sanoopa Olaus\nMagnus itsekin toisessa paikassa heidän olevan tylyjä luonteeltaan,\njosta syystä muka sota-aseiden pito suuren rangaistuksen uhalla on\nkielletty. Ainoastaan kirveitä he saivat pitää kotona. Sen jälkeen hän\nlaveasti kertoo, millä keinoilla rajalaiset varsinaisten aseitten\npuutteessa varjelevat itseään venäläisiä vastaan. Tämä asia on niin\ntarkasti ja niin monin sivuseikoin kerrottu, ettei voi uskoa sen olevan\naivan tuulesta temmatun. Mutta tähän aikaan ei se kielto kumminkaan\nenää ollut voimassa. Olemmehan nähneet Suomen talonpoikien tulleen\nVenäläissotaan kaikellaisilla aseilla. Ja itsekin Olaus Magnus toisessa\npaikassa kertoo, kuinka kansa lähtiessään kirkkoon aina oli täysissä\naseissa. Kirveet olivat muassa, kun välistä oli pakko raivata tietä\nkorven kautta ja rakentaa portaat jokien yli. Jouset olivat mukana\nsiltä varalta, että sattuisi autioilla taipaleilla karhuja ja susia\nvastaan, miekat ja keihäät väijyvien kaksijalkaisten vihollisten\nvaralta. Keihäitä käytettiin myös apuna, kun purojen yli oli hypättävä.\nKaikki nämät aseet asetettiin aina kirkon eteiseen, jota siitä syystä\nnimitettiin _asehuoneeksi_.\n\nVäijyviä vihollisia olikin silloin matkan varsilla täysi syy pelätä,\nsillä miestappoja ja murhia sattui hyvin usein. Ihmiset ennemmin\nturvasivat oman käden oikeuteen kuin lakiin, josta niinkuin näimme,\nolikin sangen vähän suojaa. Eikä näitä rikoksia tapahtunut yksin\nalhaisen kansan parissa. Kustaan aikuiset tuomio-kirjat ja muut paperit\nsisältävät monta esimerkkiä siitä, miten voudit ja aatelisherratkin\nvuodattivat ihmisverta, kerrotaanpa pappienkin, rauhan saarnaajien,\nkolahuttaneen toisiaan päähän. Tämmöinen verityö hyvin usein synnytti\ntoisia, sillä verikosto oli vielä täydessä voimassa ja laissakin eri\ntapauksissa sallittu. Oikeus sitä vastoin ei aina vaatinut murhaajan\nhenkeä. Jos vaan murhatun sukulaiset suostuivat siihen, pääsi\npahantekijä vain sakkorahoilla, jotka olivat murhatun jälkeenjääneille\nmaksettavat. Jokseenkin suuri tämä maksu kuitenkin oli tavaroiden\nsilloisiin hintoihin verraten. Meillä säilyneistä tuomioista näemme sen\nnousseen 100-120 markkaan, s.o. 50-60 ruistynnyrin hintaan. Varkauden\nsyytteestä voitiin niinikään päästä sakoilla, mutta oli myös paljon\nesimerkkejä siitä, että varkaat hirtettiin. Rangaistuksista tietää\nOlaus Magnus vielä kertoa, että Suomen aatelismies, jos hän oli\nhirtettävä, sai kuitenkin kunnian vuoksi pitää _punaiset_ vaatteet\nyllään. Naisia taas ei hirtetty, vaan heidät haudattiin elävältä.\nNoidat poltettiin.\n\nUskonpuhdistus ei alkuaikoinaan meidän maassamme ylimalkaan parantanut\ntapoja, vaan päinvastoin pahensi ne. Paljon, mitä ennen pidettiin\npyhänä, oli nyt halvaksi tehty; siitä ihmiset tottuivat kaikkea pyhää\nhalveksimaan. Vallattomuus paisui hirmuisesti. Suurena syynä\nväkivaltaisiin tekoihin ynnä muuhun pahuuteen oli myös liiallinen oluen\njuominen. Suomessa ei ollut ainoatakaan kirkkomäkeä, jossa ei Herran\nhuoneen vieressä olisi seisonut olutjumalan temppeliä. Paitsi sitä oli\nniitä muuallakin ympäri pitäjää. Kustaa kuningas koki rajoittaa\noluttulvaa hiukan siten, että hän kielsi useampien kuin 3-4 krouvin\npitoa joka kirkkokunnassa. Paloviina, nykyinen pahantekijämme, oli\nsilloin vasta tullut maahan, ja se oli vielä varsin viatonta. Sitä\ntuotettiin Saksasta ja käytettiin enimmäkseen vain lääkkeenä.\n\nRehellisyydestä ei meillä ylimalkaan ole tietoja. Mutta tuskinpa se oli\nerittäin kiitettävällä kannalla, koska aateliset ja virkamiehet, jopa\nkuningas itsekin, niin vähän välittivät toisen omistusoikeudesta.\nSiinäkin suhteessa uskonpuhdistuksen mukana johtunut kirkon omaisuuden\nryöstö oli päästänyt irti ahneuden pahat himot. Kaikissa säädyissä\nvallitsi myös raakuus sekä käytöksessä että puheissa. Sekin epäilemättä\nuskonpuhdistuksen aikoina yltyi opin joutuessa rappiolle. Edellisessä\nolemme useamman kerran nähneet, miten kuningas itse käytti voimakasta,\nvaan jotenkin törkeätä puhetapaa. Samallaisia esimerkkejä tulee vielä\nusein esiin seuraavissa luvuissa Suomen etevimmistä miehistä puhuessa.\n\nRaakuus oli läheisesti yhdistynyt taikauskoon. Me olemme nähneet, miten\nKustaa Vaasakin pelkäsi viatonta pyrstötähteä. Niinikään oli usko\nloitsujen ja taikojen voimaan yleinen kaikissa säädyissä. Vanhimman,\nkäsin kirjoitettuna säilyneen suomalaisen loitsurunon ruttoa vastaan\noli v. 1564 pohjalainen kruununvouti eräälle tilikirjansa lehdelle\nkirjoittanut omaksi tarpeekseen.\n\n\n\n\n19. Yleinen katsaus Kustaa Vaasan hallitukseen.\n\n\nMe olemme nähneet, kuinka itsevaltaisesti, usein väkivaltaisestikin\nKustaa Vaasa hallitsi kansaansa. Mutta tarkoitus hänellä\nepäilemättä oli hyvä. Hän tahtoi saattaa kansan toimeliaaksi ja\nvaralliseksi, vaikkapa väkisenkin, jollei se itse ymmärtänyt omaa\nhyötyänsä. Yksityisten alamaisten etu ei kuitenkaan ollut hänen\npäätarkoituksenaan. Ensinnä hän aina piti silmällä koko kansan,\nvaltion yhteistä etua, ja jos yksityinen etu ja oikeus oli sen tiellä,\nsyrjäytettiin ne säälimättä. Lykkäsipä kuningas usein myös omat\nasetuksensa ja sääntönsäkin syrjään, jos niiden rikkomisesta saattoi\nolla kruunulle hyötyä. Vaikka esim. maakauppa oli ankarasti kielletty,\nsattui kuitenkin, että kuningas runsaasta summasta antoi jonkun\ntalonpojan rauhassa harjoittaa kauppaa. Toisen kerran taas, vaikka hän\nylimalkaan koetti kääntää kaupan pois Räävelistä, antoi Kustaa siihen\nluvan, jos rääveliläiset sallivat hänen pestata sotamiehiä heidän\nkaupungissaan. Lähettipä hän kerran verosta tulleita tavaroita itse\ntuohon vihattuun Lybeckiin kaupaksi, koska se sillä hetkellä näytti\nedulliselta.\n\nTämmöinen hallitus meidän aikanamme tuntuisi melkein jokaisen\neurooppalaisen kansan mielestä kärsimättömältä tyranniudelta. Mutta\nsiihen aikaan se oli pääasiassa tarpeellista isällistä hoitoa. Vaikka\nKustaa keinoissaan joskus erehtyi, oli kuitenkin kansan toimeliaisuus\nja varallisuus, niinkuin näimme, verrattomasti vaurastunut. Ja\npäätarkoituksessaan, valtion voiman enentämisessä, oli Kustaa vielä\nparemmin onnistunut. Vuotuiset kruunun tulot riittivät kaikkiin\ntarpeellisiin maksuihin; olipa pahojen päivien varaksi vielä oivalliset\nsäästövarat kootut. Kuninkaallinen rahakammio, jota nimitettiin _herra\nEskilin kamariksi_, oli lakea myöten ahdattu täyteen myntättyä rahaa\nsekä hopeakiskoja. Sotavoima ja laivasto olivat myös tarpeeksi suuret\nja hyvässä kunnossa. Kansa, sekä ylhäinen että alhainen, oli Kustaan\nankaran käden ohjaamana vieraantunut entisestä vallattomuudestaan.\nNaapurivallat pitivät kaikki Ruotsia arvossa. Tämmöinen oli se perintö,\nminkä Kustaa Vaasa jätti vanhimmalle pojalleen. Vanha kuningas erosi\nvaivalloisesta elämästään syyskuun 29 p. 1560. Hän oli silloin 63\nvuoden vanha.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Tanskassa ei tahdottu, niinkuin Lybeck vaati, sulkea Juutinraumaa\nHollannin laivoilta.\n\n[2] Hänestä sai tämä sota nimen _Kreivisota_.\n\n[3] Hyvin usein myös aateliset nauttivat vaan tulot tuomarivirastaan,\nja antoivat itse toimituksen jollekin oppimattomalle palvelijalleen\n\"_lainlukijalle_\", jonka huonon palkkansa tähden oli melkein pakko\nottaa vastaan lahjoja.\n\n[4] _Nimismiehet_ olivat silloin talonpoikia, jotka toimittivat\nkestikievarin ja muuten voudin käskyläisen virkaa.\n\n[5] Sälytys sen ajan kielellä, niinkuin nytkin vielä viroksi, on sama\nkuin nykyinen lainasana \"lästi\".\n\n[6] Tammisaaren oli Eerikki Fleming perustanut v. 1529.\n\n[7] Eriskummallisuutena sopii mainita, että Suomen talonpojat\nnälänhädässään luulivat voivansa poistaa Jumalan vitsauksen sillä, että\nrupesivat Vanhan Testamentin tavoin lauvantaita pyhänä pitämään, joka\nkuitenkin pian kiellettiin.\n\n[8] Fincke oikeastaan oli tuota katolisella aikakaudella aatelistoon\nkohonnutta, suomalaista _Renkosten_ sukua, joka kuitenkin nyt otti\nmuukalaisen nimen (eräs Fincke-neiti oli mennyt naimisiin muutaman\nRenkosen kanssa). Samallainen muukalaistuminen valitettavasti tuli nyt\nSuomen aatelisten parissa yleiseksi.\n\n[9] Toista muuttelevaa kansaa juuri näinä aikoina levisi Suomeen,\nnimittäin mustalaisia, jotka Ruotsista tullen ensin ilmaantuivat\nAhvenanmaalle v. 1559.\n\n[10] Nykyinen Kivennavan pitäjä, joka juuri silloin rakennetusta\nvarustuksesta (Kifvenaeb = vallitus) sai uuden nimensä.\n\n[11] Savonlinnan lääniin lähetetty käskykirje käännettiin suomeksikin\nja on ensimäinen suomenkielellä ilmestynyt hallituksen asetus.\n\n[12] Lääkäreitä ei siihen aikaan ollut ainoatakaan Suomessa;\nTukholmasta, missä ainoa Ruotsissa oleva lääkäri asui, saatiin\nkuitenkin Viipuriin neuvoja sairaille sotamiehille. Ne kuvaavat niin\nhyvin senaikuista lääkäritaitoa, että tahdon tässä luetella edes\nmuutamia näytteeksi. Lääkkeitä oli valmistettava etikkaan liuotetusta\nrikistä ja salpietarista, rikistä ja sahramista ynnä kuivatetusta\nilveksen verestä, joka niinikään oli etikkaan liuotettava. Lääkitysten\navuksi oli sairaita kovasti hiostettava saunassa ja vähä väliä\niskettävä suonta. Näistä jo voimme päättää, että lääkärinpuute sotamies\nparoille oli pikemmin onneksi kuin vahingoksi.\n\n[13] Tsaari tarkoitti sitä, että Kustaa paetessaan Tanskan vankeudesta\noli matkustanut saksalaisten karjakauppiaitten seurassa.\n\n[14] Hän kertoo vielä kirkkoihin monin paikoin olevan niin pitkän\nmatkan, että takasalolaiset vain kerran tai kaksi vuodessa pääsevät\nkirkkoon. Lapsia kannettiin silloin vasuissa eli koreissa kasteelle.\nToisen kertomuksen mukaan heidät usein vasta täysikasvuisina tuotiin\nsitä sakramenttia saamaan.\n\n\n\n"]