[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9zZqDw7XhlD1mx7xcvTcZcMDPF1735xcrEh_L8so9g0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},671,"Kertomuksia Suomen historiasta III","Krohn, Julius",null,"671-krohn-julius-kertomuksia-suomen-historiasta-iii","671__Krohn_Julius__Kertomuksia_Suomen_historiasta_III","novelli",[],[13],"ranskalainen","fi",1878,20876,143802,false,14434,[21],"French fiction -- Translations into Finnish",[23,24],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Erkko, Eero",390,"Teos tarkastelee Suomen historiaa 1500-luvulla, keskittyen erityisesti kuningas Eerikki XIV:n ja Juhana-herttuan väliseen valtaistuintaisteluun. Historialliset kertomukset kuvaavat aikakauden poliittisia juonitteluja, Turun linnan hovielämää sekä Venäjän ja Ruotsin välisiä jännitteitä.","Julius Krohnin 'Kertomuksia Suomen historiasta III' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 671. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA III\n\nEerikki XIV ja Juhana III\n\n\nKirj.\n\nJ. KROHN\n\n\n\nKansanvalistusseura, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEerikki XTV ja Juhana herttua.\n\n  1. Juhana saapi herttuakunnan Suomessa.\n  2. Juhana herttuan hankkeet Vironmaalla.\n  3. Eerikki XIV tulee kuninkaaksi.\n  4. Vironmaa joutuu Ruotsin kruunun alle.\n  5. Juhana herttuan naimistuumat.\n  6. Juhana herttuan kosintamatka.\n  7. Juhana herttuan hovinpito Turun linnassa.\n  8. Ilmivihollisuus syttyy Juhanan ja Eerikin välillä.\n  9. Sota Juhana herttuan ja Eerikin välillä.\n 10. Juhana herttuan vankeus.\n 11. Ruotsalaisten ja tanskalaisten riidat.\n 12. Klaus Kristerinpoika Horn.\n 13. Hornin viimeinen retki.\n 14. Eerikki kuninkaan mielisairaus.\n 15. Eerikin luopuminen kruunusta.\n\nJuhana kuningas.\n\n  1. Viha Juhanan ja Venäjän tsaarin välillä ja sen syyt.\n  2. Piispa Juustenin lähettiläsmatka Venäjälle.\n  3. Maunu Liivinmaiden kuningas.\n  4. Hannu Bolje Paidelinnassa.\n  5. Saksalaiset palkkasoturit Haapsalossa.\n  6. Räävelin toinen piiritys.\n  7. Pontus De la Gardie valloittaa Käkisalmen.\n  8. Pontus De la Gardie ajaa venäläiset Vironmaalta ja valloittaa\n     läntisen Inkerin.\n  9. Retket Aunuksenmaalle.\n 10. Pontus De la Gardien kuolema.\n 11. Sigismund tulee Puolan kuninkaaksi.\n 12. Kaarle Horn Narvassa.\n 13. Kankaisten Hornit.\n 14. Sotametelit Pohjan perillä.\n 15. Juhana kuninkaan liturgia.\n 16. Juhanan kuolema.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nEERIKKI XIV JA JUHANA HERTTUA.\n\n\n\n\n1. Juhana saapi herttuakunnan Suomessa.\n\n\nVaikka valtakunta Kustaa Vaasan loppuaikoina oli hyvässä voimassa ja\nkunnossa, niin epäluuloiseksi ja araksi tullut vanhus näki kuitenkin\ntulevaisuudessa kaikellaisia mustia aaveita. \"Aika tulee\", lausui hän\nviimeisessä puheessaan säädyille, \"jolloin Ruotsin lapset mielellään\nkaivaisivat minut mullasta, jos voisivat.\" Valitettavasti tämä ennustus\nhyvinkin pian toteutui, ja osaksi juuri yhden Kustaan säätämän säännön\nvuoksi, josta hän oli toivonut paljon hyvää.\n\nSamassa näet, kun vanhin poika Arbogassa määrättiin\nkruununperilliseksi, kuningas vakuutti myös säätyjen päätöksellä\nerinäiset perinnölliset aluskunnat muillekin pojilleen. Näissä\nherttuakunnissaan piti heidän saada hallita ja vallita melkein\nitsenäisesti. Se vain oli ehdoksi pantu, että heidän piti aina olla\nRuotsin kuninkaalle uskollisia ja vaadittaessa antaa sotavoimansa\nhänelle avuksi.\n\nTätä laitosta säätäessään taisi Kustaa Vaasalla olla kahdellainen\ntarkoitus. Ensiksikin hän tahtoi myös nuoremmille pojilleen,[1] joita\nhän rakasti enemmän kuin vanhinta, jättää korkeamman arvon ja suuremman\nvallan. Ja toiseksi luuli kuningas tällä tavoin vielä paremmin\nvahvistavansa sukunsa nuorta valtaa, kun jokainen hänen pojistaan\nkoroitettaisiin tavallisen aatelismiehen yläpuolelle. Sittenhän muka\nsitä pikemmin unohtuisi, että Vaasat olivat ennen olleet vain muun\naatelin vertaisia. Muuten niin viisas hallitsija ei huomannut, että\ntämmöisestä vallan jaosta välttämättömästi piti syntyä eripuraisuutta\nveljesten välillä.\n\nOikeastaan olisi herttuain pitänyt saada osansa vasta isän kuoltua,\njolloin vanhinkin veli oli perivä kruunun. Mutta Kustaa tahtoi itse\nsaada antaa herttuakunnan rakkaimmalle, toiselle pojalleen,\n_Juhanalle_. Venäjän sodan vuoksi Suomeen lähtiessään hän vei tämän\npojan kanssaan ja antoi hänen alusta alkain ottaa osaa kaikkiin\nneuvotteluihinsa sekä toimiinsa. Eikä aikaakaan, niin Kustaa _kesäkuun\n27 p. 1556_ julisti antaneensa Juhanalle _Turun ja Kastelholman_ linnat\nsekä _Kokemäen_ kuninkaankartanon ynnä niiden alle kuuluvat läänit,\nnimittäin: _Varsinais-Suomen, Ahvenanmaan ja Satakunnan_. Tämän alustan\nhaltijana sai Juhana tästä lähtien arvonimen _Suomen herttua_.\nSeuraavana vuonna, kun lahjoitus vaakunakirjalla vahvistettiin, tuli\nsiihen vielä lisäksi _Raaseporin_ linna ja sen mukana _läntinen\nUusimaa_.\n\nRuotsiin palatessaan antoi kuningas pian sen jälkeen hänelle\nvieläkin suuremman vallan. Hän asetti näet Juhanan ylimäiseksi\nkäskynhaltijakseen eli pää-maaherrakseen koko Suomenmaan yli.\nSemmoisena piti herttualla olla oikeus säätää ja päättää kaikista\nasioista, ikäänkuin olisi kuningas itse ollut läsnä. Myös olivat kaikki\nSuomessa silloin majailevat sotajoukot, s.o. enin osa Ruotsin\nvaltakunnan armeijaa, hänen käskyjensä alaisina.\n\nMonesti ovat vanhojen viisastenkin päät menneet pyörälle, kun he\näkkiä ovat saaneet virkoja ja suuren vallan. Kummako siis jos\nyhdeksäntoista-vuotias Juhana, joka luonteeltaan jo oli kunnianhimoinen\nja turhamielinen, ei malttanut pysyä hänelle määrättyjen rajojen\nsisällä. Herttuakunnassaan hän piankin alkoi käyttäytyä kuin\ntäysivaltainen hallitsija ainakin. Alussa vuotta 1558 hän otti\nherttuakunnassa asuvalta aatelistolta erityisen uskollisuusvalan, jossa\nmuutamat lauseet kuuluivat sangen arveluttavilta. Vannojat näet\nsitoutuivat puolustamaan herttuan henkeä ja oikeuksia sekä ulko- että\nsisämaisia hankkeita vastaan, _kuka ikänä_ yrittäisikin herttualle\nvääryyttä tehdä. Eikä aikaakaan, niin alkoi Juhanasta hänen\nherttuakuntansa tuntua ahtaalta. Kun hän ei voinut toivoa saavansa\nlisää Suomenmaasta, loi hän halukkaan silmäyksen Suomenlahden toiselle\npuolelle, Liivinmaille,[2] missä asianhaarat paraikaa tarjosivat hyvän\ntilaisuuden uskaliaalle yrittelijälle.\n\n\n\n\n2. Juhana herttuan hankkeet Vironmaalla.\n\n\nSaksalaisten valta Liivinmaalla oli aina ollut heikko hajallisuutensa\nvuoksi. Yksi osa maata oli ritariston päällikön, _maamestarin_,\nhallittavana, toiset osat Riian arkkipiispan tai muiden piispojen\nvallassa. Isot kaupungit, niinkuin Riika ja Rääveli, eivät pitäneet\npaljon lukua kumpaisistakaan. Ne olivat jokseenkin itsenäiset ja\nkuuluivat saksalaiseen Hansa-liittoon. Kaikki nämät vallat olivat\nkeskenään lakkaamattomissa riidoissa ja taisteluissa, kukin pitäen\nainoastaan omaa eikä yhteistä hyötyä silmällä. Maan alkuperäiset\nasukkaat, virolaiset ja lättiläiset, olivat kovimman sorron alla.\n\"Virolainen\" merkitsi, niinkuin olemme nähneet, siihen aikaan Suomessa\nsamaa kuin \"orja\". Tietysti eivät he katselleet isäntiänsä kovin\nlempeillä tunteilla. Heille ei voitu vaaran uhatessa uskoa aseita\nkäteen; sillä epätietoista oli, eivätkö he yksin tuumin vihollisen\nkanssa ryntäisi sortajiansa vastaan.\n\nNäin mädänneet olot eivät voineet kestää sitä ankaraa iskua, joka heitä\nnyt uhkasi. Kun sodankäynti Suomessa ei ottanut menestyäkseen, vei\nVenäjän tsaari, Iivana, lukemattomat joukkonsa sinne. Toukok. 11 p:nä\nv. 1558 joutui Narva venäläisten käsiin, vähää myöhemmin samaten Tarton\nkaupunki. Silminnähtävää oli, etteivät Liivinmaiden saksalaiset voineet\nomin voimin puolustaa maata. Heitä itseään oli siksi liian vähän eikä\nheillä myöskään ollut tarpeeksi rahaa, millä palkkasotureita hankkia.\nMuista maista oli siis apua saatava. Mieluimmin olisivat he tietysti\ntahtoneet saada apua omilta kansalaisiltaan vanhasta emämaasta,\nSaksasta. Mutta Saksan keisarilla oli paraikaa tarpeeksi huolta\nlähemmistä sodista, milloin Ranskaa, milloin turkkilaista vastaan.\nMuinoin niin mahtava Hansa ei nyt myöskään enää kyennyt mihinkään.\nAinoastaan naapureilta, Ruotsin, Tanskan tai Puolan kuninkailta oli\nsiis pelastusta odotettavissa. Luultavasti kyllä hekin vaatisivat\npalkkioksi suojeluksestaan sen, että Liivinmaat antautuisivat heidän\nvaltansa alle. Mutta sehän kuitenkin oli parempi kuin joutua Venäjän\ntsaarin alamaisiksi. Kaikki Länsi-Euroopan kansat näet siihen aikaan\nsuuresti pelkäsivät venäläisiä.\n\nSiitä oltiin vain erimieltä, kenen puoleen noista kolmesta kuninkaasta\noli käännyttävä. Tanskalla oli ensi alussa enimmin puoltajia; se\nsijaitsi näet siksi kaukana, ettei sen suojelus ehkä voinut käydä yhtä\ntäydelliseksi kuin kukaties likempien naapurien. _Rääveli_ taipui\nkuitenkin pian Ruotsin puolelle. Tästä tiedon saatuansa Juhana herttua\npäätti heti koettaa omistaa itselleen sen kaupungin. Samalla aikaa\nnäytti hänelle myös tarjoutuvan tilaisuus lisätä valtaansa muullakin\ntavalla Liivinmailla. Maamestari Fürstenberg näet, vaikka hän\noli lähettänyt lähetyskunnan Tanskaan ja tarjonnut maan sen\nsuojelusherruuden alle, toimitti kuitenkin nyt samalla lähettiläitä\nTurkuunkin herttua Juhanan puheille. He tulivat pyytämään häneltä\n200,000 taalaria lainaksi, luvaten siitä pantiksi muutamia linnojaan.\nJollei hän itse voisi antaa lainaa, anoivat he hänen välittämään asiaa\nisällensä. Vehke oli kavalasti ja taitavasti kokoonpantu. Tarkan ja\nvarovaisen Kustaan luona he eivät huolineet käydä, vaan kääntyivät sen\nsijaan pojan puoleen, jonka kunnianhimon ja ajattelemattomuuden he\nnähtävästi olivat muissa tilaisuuksissa tulleet tuntemaan. Niin varmat\nhe olivat siitä, että herttua umpisilmin suostuisi tähän kauppaan,\netteivät he edes nimittäneet, mitä linnoja he aikoivat antaa pantiksi.\nAsia olisikin käynyt aivan liiviläisten toivon ja tuuman mukaan, jos\nJuhana herttualla vain olisi ollut tarpeeksi varoja. Niiden puuttuessa\ntäytyi hänen kirjoittaa isälleen ja ilmoittaa asia hänelle.\n\nKustaa ukoltapa ei tullutkaan toivottuja rahoja, vaan päinvastoin\ntorut, vieläpä paljoa ankarammat kuin silloin, kun sanoma Juhanan\nvaatimasta uskollisuudenvalasta oli saapunut hänelle. Jälkimäinen teko\nsaattoi olla viatonta turhamaisen lapsen leikkiä, mutta Juhanan uusista\nvehkeistä vanha kuningas pelkäsi koituvan valtakunnalleen todellista\nvaaraa. Venäjähän näkyi tahtovan valloittaa kaikki Liivinmaat\nitselleen; uusi sota seuraisi siis siitä, jos yritettäisiin riistää\nsiltä joku osa saaliista. Myöskin oli silminnähtävää, ettei Fürstenberg\nollut aikonutkaan antaa mitään takuuta lainasta, koska hän ei tahtonut\nnimittää panttilinnoja.\n\nJo ennenkuin isän vastaus tulikaan, oli Juhana kuitenkin\nmalttamattomassa kiihkossaan lähettänyt uskotun neuvoksensa, Henrik\nKlaunpoika Hornin, Kankaan herran, Rääveliin. Tämä oli ajanut asian\nsangen taitavasti vakuuttaen, että vanha Kustaa Vaasa oli auttava\npoikansa hankkeita. Sentähden suostui kaupungin raati heinäk. 21 p.\n1558 tunnustamaan Juhana herttuan suojelusherrakseen. Pitkällinen ei\nkuitenkaan tämä valta ollut. Sama Hornin kirje, joka herttualle\nilmoitti mainitun päätöksen, antoi myös tiedon siitä, että se jälleen\noli tullut kumotuksi. Tanskalainen puolue oli kiihkeästi ollut\npuuhaamassa ja heinäk. 23 p. saanut raadin mielen muutetuksi. Pari\nkertaa vielä kirjoitti Juhana rääveliläisille kehoittavia kirjeitä,\nmutta he vastasivat, että heidän lähettiläänsä olivat lähteneet\nTanskaan yhdessä maamestarin lähettiläiden kanssa.\n\nFürstenbergin kanssa Juhana herttua niinikään jatkoi keskusteluitaan\nrahalainasta. Isän varoittavista kirjeistä hän ei välittänyt vähääkään,\nkunnes tämä viimein lähetti jyrkän kiellon. \"Muista se\", kirjoitti\nvanha kuningas, \"että Suomea ei saa eroittaa Ruotsista, johon se on\nyhdistetty niinkuin kaikki jäsenet, joita yksi pää hallitsee, yhteen\nruumiiseen.\"\n\nKaikki toiveet alusmaan saamisesta Liivinmailla eivät kuitenkaan vielä\nhaihtuneet Juhana herttuan mielestä, vaikka hän ei enää saanutkaan\njatkaa asioimisiansa liiviläisten kanssa. Nämät kääntyivät nyt\nlainanpyynnöllään itse Kustaan puoleen, eikä tämä näyttänytkään olevan\naivan vastahakoinen ostamaan rakkaalle pojalleen muutamia linnoja,\nkunhan hän vain itse sai valvoa kaupankäyntiä. Ratkaisevaa päätöstä ei\nkuitenkaan kuninkaan eläessä tehty, sillä liiviläisit koettivat aina\ntehdä kaikellaisia verukkeita ja tinkiä ehtoja niin huokeiksi kuin\nmahdollista.\n\n\n\n\n3. Eerikki XIV tulee kuninkaaksi.\n\n\nIsän kuoltua nousi _Eerikki neljästoista_ valtaistuimelle. Monet seikat\nnäyttivät takaavan hänelle onnellista hallitusta. Ahkeruudellaan ja\ntaidollaan oli Kustaa, niinkuin olemme nähneet, saattanut valtakunnan\nsangen hyvään kuntoon. Nuori hallitsija itse oli luonnolta saanut monta\nkallista lahjaa. Nuorukaisena hän voitti melkein kaikki ikäisensä\nruumiinharjoituksissa. Samoin oli hän älyltäänkin vilkas ja terävä sekä\nsenaikuisiin oloihin nähden tavattoman oppinut. Erittäinkin harrasti\nEerikki matematiikkaa, mittausoppia ja tähtitiedettä. Paitsi sitä oli\nhän erittäin soitannollinen; sepittipä hän myös runoja, parhaita, mitä\nsiihen aikaan kirjoitettiin ruotsinkielellä.\n\nMutta Eerikin mielenlaatu oli valitettavasti semmoinen, että se teki\ntyhjäksi kaikki nämät ulkonaiset ja sisälliset avut. Hän oli\noikullinen, päätöksessään vaihtelevainen ja tuhlari. Pahin kaikista\nvioista oli kuitenkin hänen epäluuloisuutensa. Alituisesti hän oli\nhuomaavinansa salavehkeitä itseään vastaan. Näiden oletettujen\nvehkeiden tekijöille Eerikki puolestaan viritti salaisia ansoja, ja\nsiten viimein todellakin nostatti vihaa ja kapinaa. Kiihdyttipä tätä\nepäluuloisuutta vielä eräs Eerikin neuvonantajista, _Göran Persson_ l.\nYrjänä Pietarinpoika, ilkeä, viekas mies, joka muita panettelemalla\ntahtoi voittaa kuninkaan suosion.\n\nErittäin oli Eerikin mielessä jo kauan kytenyt salaviha Juhana\nveljeänsä vastaan. Osaksi oli siihen syynä se, että isä niin\nsilminnähtävästi suosi nuorempaa poikaansa. Osaksi vaikutti myös\nEerikin taikausko. Sen ajan tähtitutkijat näet eivät tyytyneet\ntodellisia tieteellisiä havaintoja tekemään, vaan luulivat tähtien\nkeskinäisestä asemasta ja kulusta voivansa ennustaa tulevia asioita.\nOlipa Eerikki ollut lukevinansa tähdistä, että joku \"valkopää\" oli\ntuottava hänelle turmiota. Siitä kiihtyi hänen vihansa veljeänsä\nvastaan, jonka tukka oli vaalea.\n\nIsän eläessä oli kuitenkin hyvä sopu vallinnut veljesten kesken. He\nauttoivat toinen toisensa hankkeita. Eerikki lakkaamatta kehoitti isää\nostamaan liiviläisiä linnoja Juhanalle. Tämä puolestaan aina lepytteli\nKustaan mieltä, kun Eerikki röyhkeällä käytöksellään oli häntä\nsuututtanut. Kerrankin, kun isä harmissaan tahtoi peräti riistää\nEerikiltä kruunun perintöoikeuden, Juhana polvillaan ja kyyneleet\nsilmissä rukoili, kunnes Kustaa antoi hänelle anteeksi. Samoin myös\nJuhana koetti taivuttaa vanhaa kuningasta myöntymään Eerikin\nnaimistuumiin. Tämä näet kosi Englannin kuningatarta Elisabetin, jota\nisä vastusti siksi, että hän tiesi, ettei Elisabet huolinut mennä\nnaimisiin. Menipä Juhana v. 1559 omalla kustannuksellaan Englantiin\nveljensä asiaa ajamaan ja oleskeli siellä koko talven.\n\nMutta Eerikin tultua kuninkaaksi veljesten väli heti muuttui. Eerikin\nepäluulo herttuaa vastaan puhkesi heti ilmi siten, että hän lähetti\nuskotuita miehiä vaatimaan Juhanan alustalaisilta itselleen\nuskollisuusvalaa. Tämä toimi pahoitti suuresti Juhanan mieltä.\nAjattelemattomassa pikaisuudessaan hän lähetti taas Turun linnan\nisännälle Bulgrimille sanan kieltäen häntä ottamasta vastaan tätä\nuskollisuudenvalaa ja käski hänen kirjoittaa muistiin niiden\nvirkamiesten nimet, jotka olivat suostuneet sitä vannomaan.\n\nEikä aikaakaan niin sai herttua paljoa todellisempaa ja suurempaakin\nharmin syytä. Testamentin mukaan olisi kaikkien veljesten pitänyt saada\nyhtä suuret osat Kustaa vainajan yksityisestä omaisuudesta. Eerikki oli\nkuitenkin sitä ennen luvannut vetää pois osastaan ne suuret summat,\nmitkä hänen varustuksensa Englannin matkaa varten vähää ennen isän\nkuolemaa oli maksanut. Nytpä hän lupauksestaan huolimatta otti täyden\nosan rahoista ja kalleuksista. Perintömaiden hän taas selitti olevan\nkruunun eikä Vaasan suvun yksityistä omaisuutta; sentähden hän\nei sallinut niitä jakaa. Viimeinpä hän lähetti Juhanalle\nallekirjoitettavaksi herttuakuntia koskevan uuden säädännön, joka\nsuuresti vähensi herttuoiden oikeuksia. Pääpykälät tässä uudessa,\nYrjänä Pietarinpojan kokoonpanemassa säädännössä olivat seuraavat:\nHerttua, joka vehkeili kuningasta vastaan, vaikkapa hän ei olisikaan\nvarsinaisiin tekoihin ryhtynyt, oli menettävä herttuakuntansa ynnä\nkaiken perintö-oikeuden Ruotsin kruunuun. Herttuakunnan alustalaisten\npiti ainoastaan kuninkaalle vannoa uskollisuusvala. Herttua ei saisi\nnostaa alustansa kansaa aseisiin eikä myöskään ryhtyä sotiin, ei\nrauhanpäätöksiin eikä muihin sovintoihin ulkovaltojen kanssa.\nHerttualla ei ollut valtaa koroittaa ketään aatelissäätyyn; eikä liioin\nasettaa piispoja eikä laamanneja alustassaan. Herttualla ei ollut\noikeutta tuomita aatelistoa, ja muillakin oli oikeus vedota kuninkaan\npäätökseen j.n.e.\n\nEerikki näkyy ensin toivoneen, että hänen veljensä olisivat\nvapaaehtoisesti suostuneet näihin ehtoihin. Mutta siinä toivossa hän\nperäti pettyi. Sekä Juhana että Maunu (neljäs veli Kaarle oli vielä\nalaikäinen) vastustivat jyrkästi niiden etujen vähentämistä, jotka he\nisältään olivat saaneet. Edellinen vielä lisäksi muistutti Eerikille\nhänen omia kirjeitään siltä ajalta, jolloin Juhana läksi Englantiin.\nSilloin oli Eerikki ilman muuta luvannut hänelle täyden vallan\nherttuakunnassansa. Herttuain vastarinta ei auttanut kuitenkaan\nvähääkään. Eerikki kutsutti säädyt asiata ratkaisemaan. Nämätpä\nvahvistivat, kokoonnuttuansa huhtik. 10 p. 1561, kaikki, mitä nuori\nkuningas oli isänsä perinnön sekä myös herttuakuntien suhteen säätänyt.\nHeidän mielestään herttuain vallan rajoitus oli tarpeellista, jotta\nvaltakunta ei hajoaisi useammiksi itsenäisiksi osiksi. Herttuain täytyi\nsiis niellä harminsa ja panna nimensä uuden säädännön alle.\n\nJonkun aikaa myöhemmin, kesäk. 29 p., vietettiin Eerikin kruunaus. Tätä\ntilaisuutta hän käytti taas herttuain arvon alentamiseksi, saatuansa\nArbogassa heidän valtansa vähennetyksi. Kruunauksen perästä näet astui\nkuninkaallinen airut esiin ja kuulutti, että kuningas nyt oli\nperustanut perinnöllisiä kreivi- ja vapaaherra-arvoja, jommoisia ei\nsiihen asti ollut Ruotsin valtakunnassa ollut olemassa. Arvon mukana\nseurasi myös siihen kuuluva alusta ynnä pieni kultakruunu. Kreivejä\nkruunattiin kolme, vapaaherroja yhdeksän, joiden joukossa oli myös\nkaksi Suomen miestä, nimittäin Lauri Iivarinpoika Fleming, Sundholman\nherra, ja Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun isäntä. Tämän jälkeen\neivät siis herttuat enää seisoneet yksin muuta aatelistoa korkeammalla.\nUseat herrat, joita ei kuitenkaan kenenkään mieleen juolahtanut pitää\nmuina kuin tavallisina alamaisina, olivat nyt korotetut melkein heidän\ntasalleen. Lopuksi airut vielä, jotta tämä seikka oikein painuisi\nläsnäolevan kansan mieleen, lisäsi korkealla äänellä: \"Vaikka nyt\nuseammat kruunut silmienne edessä välkkyvät, niin älkää senvuoksi\nluulko, että olisi muka useampia kuin yksi hallitseva kruunu.\nHerttuoille, kreiveille ja vapaaherroille on kuningas tosin suonut omat\narvonmerkit. Mutta yksi vaan on Ruotsin, Göötin ja Vendin kuningas.\"\n\nSivutarkoituksena näitä uusia arvoja säätäessään oli Eerikillä se, että\nhän myös täten tahtoi voittaa puolelleen mahtavien aatelissukujen\nmielet, jotta ne eivät menisi sukulaistensa herttuain puolelle, jos\nnämät nousisivat vastarintaan. Samassa tarkoituksessa oli hän jo\naikaisemmin antanut aatelisille koko joukon entisiä kirkontiluksia,\njoista Kustaan eläessä oli riitaa ollut heidän ja kruunun välillä.\nNiinpä vielä vuonna 1562 soi hän sen etuuden, että joka kreivi saisi\nratsupalveluksesta vapaana pitää kolme taloa, vapaaherra kaksi\nja muut aatelismiehet asuntotalonsa. Näin syntyi säteri- eli\nasuinkartanovapaus.\n\n\n\n\n4. Vironmaa joutuu Ruotsin kruunun alle.\n\n\nTyytymättömänä kotimaansa ahtaisiin rajoihin kiihtyi tänä aikana\nJuhanan halu yhä enemmän saada haltuunsa alusmaita Liivinmailla.\nLupasipa hän kokonaan luopua suomalaisesta herttuakunnastansa, jos\nEerikki hankkisi hänelle saman verran maata eteläpuolella Suomenlahtea.\nSamassa hän ilmoitti aikovansa ruveta hieromaan kauppaa niiden\npalkkasoturien kanssa, joiden käsiin maamestarin oli pantiksi\nmaksamattomista palkoista täytynyt antaa linnoitettu Tuomiopää-vuori\nRäävelissä. Juhana toivoi heidän ehkä antavan linnan hänen haltuunsa,\njos hän maksaisi heille puuttuvan palkan. Sitten olisi helppo\nvalloittaa itse kaupunki lisäksi. Vastausta odottamatta lähettikin\nherttua yhden miehistään sovittelua alkuunpanemaan.\n\nMutta tässä asiassa esti taas kuninkaan etu herttuan hankkeita. Eerikin\nmielestä tarjoutui nyt juuri erinomainen tilaisuus saada tuo rikas\nRäävelin kaupunki omaan haltuunsa, eikä hän muistanut enää isän eläessä\nantamiaan lupauksia. Paraikaa näet oli hänen luonaan lähettiläitä\nRäävelistä anomassa rahalainaa ynnä pyytämässä neuvoa, miten he\nvoisivat suojella itseään venäläisiä vastaan. Heti lähetti Eerikki\nsinne kaksi Suomen aatelisherraa, Klaus Hornin ja Hannu Björnramin,\nynnä saksalaisen sihteerin Bruserin. Heidän julkisena toimenaan oli\nmuka yhdessä nykyisen maamestarin Gotthard Kettlerin kanssa jatkaa\nehdoitteluja laina- ja panttiasian johdosta. Mutta sen ohella oli\nheille annettu salainen käsky pysyä Räävelissä ja taivuttaa kaupunki\nRuotsin vallan alle. Tämä heidän oikea toimensa onnistuikin varsin\nhyvin Hornin viisauden vuoksi. Rääveliläiset tosin ensi aluksi\nsuostuivat vain kysymään Kettleriltä, olisiko hänellä voimaa heitä\nedelleen suojella. Mutta ennenkuin lähettiläät olivat vielä kerinneet\ntuoda vastausta, saattoi Horn asian lopulliseen päätökseen. Hän näet\nvalitti lähettiläitten viipyvän liian kauan ja uhkasi lähteä kotiin,\njollei hän heti saisi vastausta. Peloissaan vannoi nyt _Rääveli_ kesäk.\n6 p. 1561 uskollisuusvalansa Ruotsin kuninkaalle. Kaksi päivää ennen\noli jo myös kolmen lähisen maakunnan, nimittäin varsinaisen _Vironmaan,\nJärvamaan ja Harjumaan_ aatelisto tehnyt samoin. Kolme viikkoa\nmyöhemmin antautui myös Räävelin linna, joka jo ehdoittelujen aikana\noli piiritetty. Täten astui Ruotsi ensimmäisen askeleensa sillä\nvalloitusten ja sotien tiellä, joka vuosisadaksi oli nostava sen\nEuroopan mahtavimpien ja kuuluisimpien valtakuntien vertaiseksi.\n\nUskollisuusvalaa ottaessaan oli Horn kuninkaansa puolesta luvannut\nuusille alamaisille suojelusta sekä pitää heidän etujansa pyhänä. Tämän\nehdon vahvisti sitten myös Eerikki kuningas, vaikka hän moittikin\nHornia siitä, että hän muka liian helposti oli kaikkiin vaatimuksiin\nsuostunut. Rääveli sai muun muassa pysyä Hansa-liiton jäsenenä,\nkuitenkaan ei sallittu sen muissa kuin kauppa-asioita koskevissa\nriidoissa vedota Lybeckin ylioikeuteen. Myös sai kaupunki pitää\nrahanlyöntioikeutensa. Aatelistolle vahvistettiin sen vanha\ntuomarivalta talonpoikien yli, sillä rajoituksella kuitenkin, että\ntuomiot olivat alistettavat tarkastettaviksi. Tämä lisäys nähtävästi\ntarkoitti onnettoman talonpoikaisen kansan suojelemista aatelisherroja\nvastaan, jotka olemalla sekä isäntiä että tuomareita saivat tuomita\nomia asioitansa. Syksyllä kuulutettiin sitä paitsi vielä kuninkaallinen\nasetus, joka kielsi talonpoikien piiskaamisen ja rääkkäämisen, mikä\ntähän asti oli ollut tapana. Semmoista rangaistusta ei saatu vast'edes\nkäyttää muuta kuin tuomionpäätöksen mukaan tehdyn rikoksen johdosta.\nNämät asetukset ovat loistavia lehtiä Eerikki kuninkaan muuten niin\nmustassa historiassa. Tuleepa meidänkin kansallemme osa tästä\nkunniasta; sillä suomalainen, jalo Klaus Horn, kaikkein ensimäisenä\nhuomautti kuninkaalle, miten hirveän sorron alaisena heimolaisparkamme\nolivat ja kehoitti häntä sitä lievittämään.\n\nSamaa kiitosta eivät ansaitse muut valtiaat, jotka tähän aikaan\nanastivat kukin osansa hajoavasta Liivin ritariston vallasta. Räävelin\nja likeisten maakuntain antauduttua Ruotsin alle, huomasi näet myös\nmaamestari Kettler itsenäisyysajan auttamattomasti loppuneen. Hän teki\nsiis sovinnon Puolan kuninkaan kanssa, antoi hänen haltuunsa\nvarsinaisen Liivinmaan ja sai palkkioksi pitää Kuurinmaan\nperintöherttuakuntana Puolan yliherruuden alla. Tähän sovintoon\nyhdistyivät niinikään Riian arkkipiispa ja Riian kaupunki. Läänen\n(Lännen) maakunta Virossa ynnä siihen kuuluvat saaret olivat jo pari\nvuotta olleet tanskalaisen prinssi _Maunun_ vallassa.\n\nJuhana herttua parka yksin vain oli jaossa jäänyt aivan osattomaksi.\nRuvetessaan ehdoitteluihin Räävelin kanssa oli tosin Eerikki luvannut\nhankkia veljelleen jonkun muun paikan tämän sijaan, jota hän nyt itse\nhalusi. Maamestarilta piti muka pantiksi rahalainaa vastaan saataman\nPernun kaupunki Eerikille itselleen ja Sonnenburgin linna\nKurjensaarella l. Saarenmaalla Juhanalle. Tähän uuteen lupaukseen\nluottaen oli Juhana taas ruvennut ehdoitteluihin mainitun linnan\nkomentajan kanssa, tarjoten hänelle rahaa, jos hän luopuisi siitä.\nMutta tämä ei suostunut, eikä Eerikkikään saatuansa Räävelin puhunut\nenää mitään Juhanan osasta. Sonnenburgiakin hän nyt yritti anastaa\nitsellensä.\n\n\n\n\n5. Juhana herttuan naimistuumat.\n\n\nKoittipa juuri tänä vastoinkäymisen aikana Juhanalle uusi toivon tähti,\nloistavampi kaikkia entisiä, luvaten korvata muut tyhjään sammuneet.\nHeinäkuun 20 p. 1561 näet tuli Eerikin luo kreivi Tenczin, Puolan\nkuninkaan Sigismund Aukustin lähettiläänä. Hän tarjosi rauhaa ja\nliittoa yhteiseen sotaan venäläistä vastaan. Ystävyyden vahvistukseksi\npiti Sigismund Aukustin nuorempi sisar, Katariina, naitettaman Juhana\nherttualle, ja itse puolestaan kosi Tenczin puolisokseen Kustaa Vaasan\ntytärtä, Ceciliaa.\n\nNaimistuuma Juhana herttuan ja Puolan kuninkaan sisaren välillä ei\nollut kuitenkaan aivan vasta keksitty. Isän vielä eläessä näkyy Juhanan\nmieli jo kääntyneen tälle suunnalle. Arvattavasti oli hän saanut\nensimäisen ajatuksen siihen kanslerinsa _Ezekias Gefartin_ kautta. Tämä\noli silesialainen, joka ollessaan Kustaa Vaasan palveluksessa oli\nsaanut Eerikin puolelta kärsiä vääryyttä ja sentähden mennyt Juhanan\nhoviin. Siellä hän pian pääsi yhtä suureen suosioon ja toimitti\nsamallaista yllyttäjän virkaa kuin Yrjänä Pietarinpoika Eerikin luona.\nAsia näkyy tulleen alulle pannuksi vähää ennen Kustaa kuninkaan\nkuolemaa, koska Liivin maamestarin lähettiläitten seurassa kävi myös\neräs Puolan kuninkaan miehiä Tukholmassa. Tenczinin kreivin tulo ja\ntarjous luultavasti oli seurauksena silloin nostetuista puheista.\n\nTämä Juhanan hanke viimeinkin näkyi menestyvän mielenmukaisesti. Puolan\nkuningas oli nähtävästi asiaan suostuvainen. Eerikki myöskään ei pannut\nmitään estettä. Päinvastoin hän lupasi itse antaa suosituskirjeen\nveljelleen Puolan kuninkaalle vietäväksi. Luultavasti toivoi Eerikki\nkääntävänsä veljensä silmät ja mielen pois niistä vahingoista, joita\nhän hänen kauttaan oli saanut kärsiä. Kirjeissään Juhanalle hän\nviittasi siihen, että tämä arvattavasti saisi myötäjäisiksi\nsuurenmoisen alustan; vieläpä hän koetti herättää veljessään toiveita\nPuolan kuningaskruunusta, koska vanha _Jagello_-suku loppui Sigismund\nAukustin kuoltua.\n\nVähemmästäkin olisi Juhanan mieli voinut kiihoittua. Mielellään hän\nolisi heti paikalla lähtenyt kosiomatkalle. Mikäpä lienee kuitenkin\ntullut esteeksi, koska hän ei päässyt liikkeelle kesän kuluessa, eikä\nenää myöhäisellä syksyllä tahtonut antautua myrskyisen meren armoille.\nYhtähyvin lähetettiin jo kansleri Gephart edeltäkäsin asiata vielä\nenemmän valmistamaan. Sigismund Aukusti otti tämän lähettilään\nkohteliaasti vastaan; myös kirjoitti hän Eerikille, pyytäen Juhanaa sen\nriidan välittäjäksi, joka molempien kuningasten välillä alkoi syttyä\nkeskinäisistä rajoista Liivinmaalla.\n\nMutta tähänpä Eerikiltä tuli kieltävä vastaus. Samoin hän ei myöskään\nsuostunut veljensä pyyntöön, ettei häneltä tänä vuonna vaadittaisi\nkymmenysveroa eikä määrätyn sotavoiman ylläpitoa, koska hänen tuli\nsäästää rahoja kosintaretkeä varten. Kuninkaan vaihtelevainen mieli oli\ntaaskin poikennut uusille poluille. Jo Tenczinin liiton tarjoukseen\nvastatessaan oli Eerikki selittänyt, että hän kyllä voisi olla\npuuttumatta niihin linnoihin Liivinmaalla, joihin jo edellisinä vuosina\noli otettu puolalaista suojelusväkeä. Mutta itse maamestarin ja hänen\nhallussaan olevien Viron rajalinnojen kimppuun hän uhkasi heti käydä\nkoko voimallaan. Nytpä hierottiin paraikaa sitä sovintoa, jonka\nseurauksena oli se, että maamestari luovutti maansa Puolalle. Siten\nolisi mainittujen rajalinnojen valloitus ollut julkisotaa Puolan\nkuningasta vastaan. Kaksi ehtoa oli siis nyt Eerikillä edessään: joko\nhänen piti veljensä vuoksi käskeä sotaväkensä pysymään alallaan, tai\nryhtyä sotaan Sigismund Aukustia vastaan ja sillä keskeyttää\nnaimiskauppa. Mahdotontahan oli ajatellakaan naimisliittoa Juhanan ja\nKatariinan välillä samalla aikaa, kun heidän veljensä ryntäisivät aseet\nkädessä toinen toisensa kimppuun. Siitä syystä olikin Klaus Horn,\nEerikin sotavoiman päällikkö ja Juhana herttuan ystävä, koko kesän\nvitkastellut. Olipa hän viimein lokak. 14 p. solminut välirauhan\njouluun saakka sillä ehdolla, että maamestari sillä välin sopisi\nEerikin kanssa lopullisesta rauhasta. Itsepä Horn nyt riensi Tukholmaan\nasiatansa selittämään ja pyytämään, että sota saisi levätä edes siksi,\nkunnes herttuan asia olisi selvällä kannalla. Vaan ei Horninkaan\nanomuksella ollut parempaa menestystä. Eerikin päätös oli jo aikaa\ntehty. Koska ei veljen naimistuuma sopinut yhteen hänen omien\nhankkeittensa kanssa, piti sekin taas sysättämän syrjään. Horn sai\nkäskyn empimättä ruveta sotaan, kohta kun sovittu loma-aika oli\npäättynyt. Tätä päätöstään kuningas kielsi vielä ilmoittamasta Juhana\nherttualle, mutta Horn kuitenkin, Turun kautta Viroon palatessansa,\nkertoi hänelle kaikki tyyni.\n\nKolmannen kerran oli siis nyt kuninkaallinen veli astunut väliin\ntehdäksensä tyhjäksi Juhanan rakkaimmat toiveet. Viha ja toivottomuus\nkuohuivat vuorotellen herttuan rinnassa. Pitikö hänen kärsiä kaikki,\nmitä ikänä Eerikki katsoi hyväksi hänelle? Eikö ollut mahdollista ajaa\nasiaa onnelliseen loppuun ominkin päin, veljen luvatta, vaikka vasten\nhänen tahtoaan? Näiden ajatusten paraikaa liikkuessa Juhanan sydämessä\nsaapuivat tammik. 22 p. 1562 hänen luokseen kreivi Tenczin ja Puolasta\npalaava Gephart. Heidän yllytyksensä vahvistivat herttuan päätöstä\njatkaa kosimistaan Eerikistä huolimatta. Innoissaan hän myöskin,\ntarkemmin asiaa ajattelematta, suostui Tenczinin esittämään pyyntöön ja\nlupasi antaa Sigismund Aukustille hänen tulevana lankonaan lainaksi\nmelkoisen rahasumman. Gephart ja yksi herttuan suomalaisista\nneuvosmiehistä, _Herman Fleming_, lähetettiin heti Puolaan\nilmoittamaan, että Juhana oli myöntynyt antamaan lainan. Hornille\nRäävelissä sanottiin Tenczinin tulleen päättämään rauhansovintoa.\nSentähden hän edelleen lupasi vitkastella.\n\nEerikki kuningas, saadessaan kuulla veljensä viimeisistä päätöksistä ja\nteoista, pelästyi pahanpäiväisesti. Hän koetti nyt hyvillä sanoilla ja\nsuurilla lupauksilla houkutella puoleensa veljeä, joka selvästi näkyi\nluopuvan hänestä puolalaisten puolelle. Aivan päinvastoin kuin ennen\nhän väitti nyt aivan epätietoisiksi kaikki Puolasta toivotut edut,\nvarsinkin mitä kuningaskruunun perimiseen tuli. Hän lupasi hankkia\nJuhanalle paljoa korkeamman puolison, nimittäin Maria Stuartin,\nSkotlannin kuningattaren, jota hän itse oli jonkun aikaa kosinut.\nHerttua vastasi tähän antaneensa jo Katarinalle sekä suullisen että\nmyös kirjallisen sanansa, jota hän ei voinut enää kunnialla peruuttaa.\nSilloinpa Eerikki rupesi taas toista virttä vetämään ja oli\npelkäävinänsä kaikellaista pahaa, mikä voisi tapahtua hänen rakkaalle\nveljelleen. Puolalaiset, kirjoitti hän, tahtovat vain vietellä sinut\nmaahansa. Siellä he pitävät sinua vankina ja sitten sinun lunnaiksesi\non annettava heille joku maakunta Virossa.\n\nTässä kirjeenvaihdossa kului useita kuukausia, kunnes vihdoin uusi\nväliin tullut tapaus äkkiä saattoi molemmat riitaveljet tuumasta\ntoimeen. Klaus Hornin oli viimein, kun ei sovitteluista näkynyt loppua\ntulevan, täytynyt totella kuninkaan alinomaisia käskyjä ja lähteä\nliikkeelle. Kesäk. 2 p. antautui hänelle _Pernun_ kaupunki ja vannoi\nuskollisuutta Ruotsin kuninkaalle. Iloissaan tästä Eerikki kuningas\nhaihdutti mielestänsä kaikki muut ajatukset, pitäen ainoastaan\nvalloitustuumiansa silmällä. Hän lähetti suuria apujoukkoja sekä\nRuotsista että Suomesta Rääveliin. Juhanalle hän samassa lähetti\nkirjeen, missä hän peruutti suostumuksensa hänen puolalaiseen\nnaimaliittoonsa. Mutta herttua ei enää kirjeitä totellut. Hän läksi\nkuin läksikin Turusta kesäk. 19 p. Tenczinin kreivin ynnä neuvostensa,\nHenrik Hornin ja Herman Flemingin seurassa. Laiva, jolla oli komea nimi\nUrsus Finlandicus (Suomen karhu) ja perämiehenään Turun porvari Henrik\nInnamaa, vei heidät onnellisesti meren yli Danzigiin, jonne he\njoutuivat seitsenpäiväisen matkan jälkeen.\n\n\n\n\n6. Juhana herttuan kosintamatka.\n\n\nMelkeinpä olisi Juhana herttua täältä vielä kääntynyt kotiinsa. Hänellä\noli näet Danzigissa huonot sanomat vastassa kahdeltakin haaralta.\nEerikki oli lähettänyt uhkauskirjeen, missä hän vielä ankarammin vaati\nhäntä luopumaan naimisliitostaan. Toiselta puolen näytti nyt Puolankin\nkuningas rupeavan tekemään verukkeita. Puhetta oli jo ennen ollut\nsiitä, että Juhanan nuorempi veli Maunu samalla naisi Katariinan\nvanhemman sisaren. Maunu olikin aikonut tulla mukaan, mutta Eerikki\noli pidättänyt hänet Ruotsissa. Nytpä pani Sigismund Aukusti\nvälttämättömäksi ehdoksi, että vanhempikin sisar samassa tulisi\nnaitetuksi; muuten hän ei sanonut voivansa antaa nuorempaa. Suuttuneena\nja säikähtyneenä Juhana astui jo jälleen laivaan palatakseen\nkotimaahan, johon hänen suomalaiset neuvonantajansa häntä hartaasti\nkehoittivat. Mutta samassa saapui Gephart Puolasta takaisin. Vaikka hän\nei tuonut mitään parempia ehtoja, osasi hän kuitenkin Tenczinin avulla\nselittää asian mitättömäksi muodolliseksi koukutteluksi, joka kyllä\nsaataisiin selväksi, kunhan Juhana itse vaan tulisi saapuville.\n\nElok. 19 p. lähdettiin siis Danzigista taas eteenpäin. Ensin tultiin\nKönigsbergiin, Preussin herttuan pääkaupunkiin, jossa herttua Puolan\nvasallina juhlallisesti kestitsi Juhanaa viisi päivää. Sepittipä hänen\nhovirunoilijansa siinä tilaisuudessa Suomen herttuan kunniaksi\nrunonkin, joka oli pitkä kuin Suomen nälkävuosi ja ikävä kuin Preussin\nmäntykankaat. Sitten pitkitettiin tietä Liettuanmaan jylhien korpien\nkautta, missä matkalaiset ihmeekseen vähä väliä näkivät metsäkarjuja ja\nkauhean suuria karhuja. Kovnossa oli Sigismund itse lankoaan vastassa.\nTäällä ruvettiin nyt tarkemmin sovittelemaan naimisliiton ehtoja, jota\ntointa myös kesti koko matkan _Vilnaan_, Liettuanmaan pääkaupunkiin\nasti.\n\nSigismund Aukusti vaati, että vihkiminen toimitettaisiin kokonaan\nkatolisten kirkonmenojen mukaan ja että Katariina saisi uudessa\nkotimaassaan täyden uskonvapauden. Kumpaankin ehtoon suostui Juhana\nherttua. Mutta samassa hän kuitenkin myös juhlallisesti julisti\naikovansa itse pysyä luterilaisessa uskontunnustuksessaan. Siitä syystä\nhän ei myöskään taipunut ottamaan pyhää ehtoollista katolisella\ntavalla, joka näkyy vihkimistapoihin kuuluneen. Myötäjäisiksi lupasi\nSigismund sisarelleen 32,000 Unkarin kultarahaa sekä lisäksi 60,000\ndukaattia äidin perintöosana. Juhana puolestaan määräsi puolisolleen\nhuomenlahjaksi koko _Ahvenanmaan_ ja Kastelholman linnan sekä lisäksi\n_Rauman_ kaupungin ja _Laitilan ja Lapin_ pitäjät. Huomenlahja-alustan\nasukkaitten piti vannoa uskollisuusvalansa yksistään Katariinalle,\nkuitenkin \"rikkomatta alamaisvalaansa Ruotsin kuningasta kohtaan\". Tämä\nlisäys todistaa selvästi, että Juhana vielä kuitenkin toivoi voivansa\nelää sovinnossa veljensä kanssa, vaikka olikin laiminlyönyt hänen\nkieltonsa. Yhtä varovainen oli myös hänen vastauksensa, kun hänelle\nsanottiin, että hänen Puolan kuninkaan lankona piti julistaa itsensä\nitsenäiseksi hallitsijaksi. Minä olen, vastasi hän tähän, Ruotsin\nkruunun vasalli, velvollinen palvelemaan kuningasta sotaväelläni,\nvaikka muuten olenkin itsenäinen. Minun ja kuninkaallisen veljeni väli\non aivan sama kuin Saksan ruhtinasten ja keisarin. Pahaksi onnekseen ei\nJuhana kuitenkaan osoittanut samaa viisasta malttia loppuun asti. Halu\nsaada joku osa Liivinmaata omaksensa yllytti hänet tekoon, joka oli\nsuuresti varomaton ja ajattelematon. Hän näet ei ainoastaan jättänyt\nkaikkia Katariinalle tulevia rahoja langon haltuun, vaan vieläpä\nlainasi hänelle 120,000 taalaria lisäksi. Niistä sai hän pantiksi\nseitsemän linnaa Liivinmaalla, nimittäin _Paiden_ (Weissenstein),\n_Helmen, Karksin, Ermesen, Rujenin, Burtnikin ja Trikatenin_ linnat.\n\nLokak. 4 p. 1562, kun ehdoista tällä tavalla oli sovittu, vihittiin\nviimein nuori pariskunta. Tähän asti oli Juhana asunut kaupungin\nparhaassa ravintolassa, mutta nyt hän sai komeat huoneet itse\nkuninkaallisessa linnassa. Viikon päivät vietettiin häitä suurella\nilolla ja kaikellaisilla juhlallisuuksilla. Musiikki soi, tanssijaisia\nja turnauspelejä pidettiin sekä Saksan että Unkarin tavalla. Muutamat\nhäiden aikana tapahtuneet tapaturmat tekivät kuitenkin ilon hiukan\nsurunsekaiseksi. Itse hääyönä murhattiin Katariinan kokki, ja eräässä\nturnauksessa sen jälkeen taistelijat kiivastuivat siinä määrin, että\nleikistä tuli tosi ja useita sekä hevosia että ritareja tapettiin.\nNäitä tapauksia kertoi kansa päätä pudistellen, pitäen niitä pahoina\nenteinä nuoren pariskunnan tulevalle onnelle.\n\nMielellään olisi Sigismund Aukusti pitänyt langon luonansa talven yli,\nluultavasti toivoen voivansa sinä aikana vieroittaa hänet kokonaan pois\nEerikistä ja taivuttaa omalle puolellensa. Mutta Juhana pelkäsi veljen\nvihaa ja pyrki lähtöön. Siihen myös hänen suomalaiset neuvonantajansa\nhartaasti kehoittivat. Kohta hääjuhlan jälkeen jätti siis Juhana Puolan\nhoville jäähyväiset, ja katkerasti itkien läksi kaunis Katariina\nseuraamaan puolisoansa kylmille, kaukaisille Pohjan maille.\n\nMatkan alku kävi kuitenkin hyvin ja hauskasti. Ensimäisen päivän\nseurasi Sigismund Aukusti itse mukana, ja sitten saattoi kaksi hänen\nhoviherraansa, Laski ja Konarski, matkalaisia Riikaan asti. He pitivät\ntarkan huolen tarpeellisten hevosten sekä ravinnon hankkimisesta. Mutta\nRiiassa alkoivat jo vastukset. Mahtava puolalainen aatelisherra,\nRadzivil, jolta Juhana oli kieltänyt lainaksi pyydetyn summan, oli\nkomentajana siinä kaupungissa eikä päästänyt Juhanan joukkoa muurien\nsisäpuolelle. Vallin edustalla, ulkoilmassa, täytyi heidän pitää\nasuntoansa. Vielä harmittavampaa oli se, että laiva, jolla oli aikomus\njatkaa matkaa, jäätyi eräänä yönä Väinäjokeen. Juhana kyllä sahautti\nsen jälleen irti, mutta silloinpa kauhea myrsky ajoi sen rannalle.\n\nMuuta neuvoa ei siis ollut kuin jatkaa matkaa maata myöten, vaikka se\noli sekä vaivalloista että myös vaarallista Liivinmaalla retkeilevien\nvenäläisten partioparvien vuoksi. Juhana herttua sai lainatuksi vaunut\nsekä hevoset Kuurin herttualta ja Riian arkkipiispalta; hänen omat\nvaununsa sekä suurin osa hänen seurajoukkoansa olivat jo edeltä\nlähetetyt, koska heidän oli ollut aikomus laivassa palata Suomeen.\nKuurin herttua antoi hänelle myös 28 huovia, jotka saattoivat\nmatkalaisia Saletsa-joelle saakka. Siellä oli Juhana jo toivonut\ntapaavansa Ruotsin sotaväkeä, jota hän oli pyytänyt Pernun komentajalta\nsuojaksensa. Vaikka ei täällä ketään ollutkaan vastassa, uskalsi Juhana\nsittenkin kulkea eteenpäin siinä toivossa, että tapaisivat heidät pian\nmatkan varrella. Mutta peninkulma kului toisensa perästä eikä\nsaattojoukkoa vielä näkynyt eikä kuulunut. Sen sijaan tuli äkkiä\nvastaan virolainen talonpoika, joka polvilleen langeten ja kovasti\nitkien ilmoitti, että venäläinen päällikkö Villannin (Fellinin)\nlinnasta oli lähettänyt hänet vakoilemaan. Hänen piti tiedustella\nherttuan matkaa ja antaa tieto, milloin hän joutuisi Heademeeste (se on\nHyvienmiesten) joelle, joka on puolivälissä Pernuun. Sinne piti sitten\nlähetettämän venäläisiä ratsumiehiä väijyksiin, jotka veisivät herttuan\nja hänen puolisonsa vangiksi tsaarin luokse. \"Semmoiseen pahaan tekoon\"\nlopetti talonpoika, \"ei omatuntoni kuitenkaan salli minun ruveta, vaan\npäinvastoin tahdoin teitä varoittaa vaarasta.\" Tämä sanoma säikähdytti\nkovasti matkamiehiä. Nähtävästi ei mikään tavallinen partiokunta heitä\ntavoitellut; siinä oli varmaan paljoa suuremmat hankkeet tekeillä.\nTsaari Iivanakin näet oli ollut Katariinan kosijoita; mutta hänelle oli\nmorsiamen sijaan lähetetty valkoinen tamma vastaukseksi. Hänen vimmansa\noli vielä kiihtynyt, kun toinen onnellisempi oli sen ihanan saaliin\nsaanut, jota hän turhaan oli tavoitellut. Hän tahtoi, sehän oli selvä,\nväkisin ryöstää Katariinan omaksensa. Ainoa pelastus oli nyt pitää\nkovaa kiirettä. Kiitettyänsä talonpoikaa hyvästä neuvosta ja\nannettuansa hänelle runsaita lahjoja, riensi siis herttua joukkoinensa\neteenpäin minkä hevoset jaksoivat. Yöksikään ei pysähdytty lepäämään.\nTällä keinoin päästiin onnellisesti vaarapaikan sivuitse. Venäläiset,\njoilla oli pitkä mutka kierrettävänä suurten soitten ympäri, tulivat\nliian myöhään.\n\nKolmen peninkulman päässä Pernusta, kun ei enää mitään hätää ollut,\ntuli Klaus Fleming vastaan pyydetyn saattojoukon kanssa. He sanoivat\nliian myöhään saaneensa sanoman herttuan tulosta. Mutta\nvastahakoisuuspa olikin ollut oikeana syynä, sen sai herttua\nharmiksensa pian havaita. Peruun porttia näet ei avattukaan hänen\njoukolleen. Siinä oli niin paljon puolalaisia, sanottiin selitykseksi,\njotka petoksella voisivat ehkä valloittaa kaupungin. Ainoastaan herttua\nitse rouvansa ja kuuden seuralaisensa kera pääsi sisään. Muut kaikki\nsaivat täälläkin taas viettää yönsä avaran taivaan alla. Kaikki tämä\ntapahtui Eerikki kuninkaan omasta käskystä, joka oli alkanut vielä\nsuuremmalla epäluulolla kuin ennen kohdella veljeänsä.\n\nRäävelissä oli kuitenkin vastaanotto aivan toisellainen. Siellä\ntosin ei enää Juhanan entinen apumies Klaus Horn hallinnut; mutta\nnykyinenkin Viron käskynhaltija, Svante Sture, oli herttuan sukulainen\nja ystävä. Hän tuli kaupungista vastaan kolmen ratsumies- ja yhden\njalkaväki- lippukunnan kanssa, jotka korkeiden tulijoiden kunniaksi\nampua paukuttelivat pyssyillään. Svante Sturen sekä muiden Ruotsin\nväen päällikköjen kanssa Juhana teki tässä nyt myös sovinnon pantiksi\nsaaduista linnoistansa. Useimmat niistä olivat juuri Viron ja Liivin\nrajalla, aivan Eerikin sotajoukkojen tiellä. Kaikkein suurimman\nniistä, Paidelinnan, olivatkin he jo vähän aikaa sitten valloittaneet\nhuolimatta siitä, ettei se muka enää ollut Puolan oma. Muitakin uhkasi\npian sama vaara. Saipa Juhana kuitenkin nyt päälliköt lupaamaan,\netteivät he koskisi niihin, ennenkuin hän olisi veljensä kanssa asiasta\npuhunut; ainoastaan Karksin linna piti puoleksi annettaman Eerikin väen\nhaltuun.\n\nVielä loppumatkallakaan ei huono onni luopunut kiusaamasta Juhana\nparkaa. Kova myrsky ei päästänyt matkalaisia Turkuun asti, se repi\nkaikki purjeet rikki ja ajoi laivan Uudenmaan saaristoon. Siellä taas\nnoustiin maihin ja jatkettiin matkaa maata myöten. Ensimäisenä päivänä\ntäytyi hoviväen astua jalkasin, sillä ainoastaan yhdet vaunut oli saatu\nkäytettäviksi. Yö vietettiin eräässä pappilassa. Seuraavana päivänä\nsaatiin useampia vaunuja. Juhana herttua itse kiirehti nyt edeltäkäsin\nTurun linnaan valmistamaan nuorikon vastaanottoa. Kaupungin portilla\noli hän sitten herrojensa kanssa vastassa, kun Katariina vihdoin saapui\nvastaiseen kotiinsa. Se tapahtui perjantaina ennen joulua vuonna 1562.\n\n\n\n\n7. Juhana herttuan hovinpito Turun linnassa.\n\n\nViikon päivät vietettiin nyt tulijaisia tansseilla ynnä kaikellaisilla\nmuilla kemuilla. Ilon enennykseksi useat herttuan hoviväestä viettivät\nmyös samalla häitä. Tällä tavoin nuorikolta pian unohtuivat matkan\nvaivat ja vastoinkäymiset. Muutenkin oli olo ja elämä Turun linnassa\nniin komeaa ja loistavaa, että hän tuskin kotonakaan oli parempaa\nsaanut nähdä. Katsokaamme mekin tarkemmin tätä hovinpitoa, ainoaa\nlaatuaan, mitä ikänä meidän raukkojen rajojen sisäpuolella on nähty.\n\nAsuinhuoneustoa Turun linnassa oli vähän aikaa ennemmin lisätty uusilla\nrakennuksilla, niin että se nyt oli tarpeeksi avara ja mukava. Paikalla\nkävijä voi vielä nytkin saada jonkunmoisen käsityksen juhlasalin\nsuuruudesta, vaikka siitä onkin kolme kamaria tehty. Samoin myös on\nolemassa kappeli, jossa silloin jumalanpalvelusta pidettiin.[3]\nSisustus oli kaikin puolin komea. Kalliit tapettikankaat, jotka\nriippuivat seinillä, peittivät harmaat kivet näkymästä. Muutamissa\nhuoneissa oli seinillä myös maalauksia. Näitä oli Juhana herttualla\nkaikkiansa 58, ja yksi sarja niistä kuvasi tapauksia Troijan sodasta.\nTaiteessa niinkuin kirjallisuudessakin olivat näet siihen aikaan vielä\nmuinaiskreikkalaiset ja -roomalaiset aiheet hyvin suosittuja. Kaikki\nuudemmat yritykset olivat tehtävät heidän mallinsa mukaan, ja enimmiten\notettiin heiltä aiheetkin jo valmiina. Yksi näistä kuvista esitti\nParista, joka valmistautui Kreikkaan lähtemään; toisessa hän väkensä\navulla ryösti Helenan Apollonin ja Dianan temppelistä; kolmannessa\nPriamos juhlallisesti otti vastaan vaaralliselta retkeltä palaavan\npoikansa sekä hänen ihanan saaliinsa. Toisessa kuvasarjassa näkyi tämän\npahan työn pahat seuraukset. Eräs kuva esitti kostoon liittäytyneiden\nkreikkalaisten laskevan laivansa Troijan rantaan ja saattavan\nsotakojeensa maalle. Useimmat kuvasivat taisteluja heidän ja\ntroijalaisten välillä; siinä oli Hektor, siinä Palamedes, siinä muita\nsankareita. Vihdoin yksi kuvista kuvasi turmiollista onttoa puuhevosta,\njota onnettomat Troijan asukkaat riemulla kuljettivat kaupunkiinsa.\nKaikkein viimeisessä kuvassa Agamemnon, kreikkalaisten ylipäällikkö,\njakoi saaliit voiton jälkeen. Paitsi näitä kuvia oli myös muita, toisen\naiheisia. Eräs sarja esitti kuningas Hiskiaan historiaa Vanhan\nTestamentin mukaan, mutta nähtävästi sovittelemalla sitä\nuskonpuhdistuksen ajan tapahtumiin. Sitä luultavasti tarkoittaa\nseuraava allekirjoitus: \"Nyt uskon harrastajat uudistavat\njumalanpalveluksen, hävittävät väärät menot ja saastuttavat epäjumalien\nkuvat.\" Useat muut kuvat opettivat vertausten kautta hyviä tapoja,\nniinkuin näemme allekirjoituksista, jotka näissä, niinkuin\nedellisissäkin, olivat latinankielisiä. Yhdestä kävi selville, miten\n\"Jumala on oikea tuomari: kuolema on jo likellä, mutta hartaista\nrukouksista leppyen jatkaa hän vielä elämää\". Kenenkä maalaamia nämät\nkuvat lienevät olleet, siitä meillä ei ole mitään tietoa, mutta\nmuutamat niistä ovat säilyneet meidän aikaamme asti ja todistavat\nniiden suurta taiteellista arvoa. Silloin tehdystä arviosta tiedämme\naivan tarkkaan, kuinka paljon kukin oli maksanut. Hinta vaihteli\nenimmiten 100;n ja 200:n taalarin välillä; maksoipa Hektorin ja\nPalamedeen tappelu kokonaista 215 taalaria (yli 1,200 markkaa).\n\nVuoteet ja tuolit olivat koreilla kankailla peitetyt. Hurstit olivat\n\"kamaripalttinaa\", punaisella ja mustalla silkillä tikatut. Vuoteitten\nyläpuolella oli korkeat uutimet eli teltat suojaksi sääskiä eli\nitikoita vastaan. Ajan kulkua määräsi kaksi seinäkelloa, molemmat\nkullattua vaskea, toinen varustettu herätyskoneella.\n\nPaljoa komeammat vielä kuin huonekalut ja huoneitten sisustus olivat\npöytäkalut ja pitovaatteet. Pöydille levitettiin aivinaisia, mustalla\nsilkillä tikattuja pöytäliinoja. Astiat, joista syötiin, olivat\nenimmäkseen hopeaa tai kultaa. Suuri joukko hopeisia vateja mainitaan\nolleen herttuan ruoka-aitassa. Mutta lautasia oli vähän, lusikoita vain\nkaksi tusinaa. Nähtävästi ei niitä siis muutettu niin tiheään, kuin nyt\non tavallista. Veitsensä ja kahvelinsa piti kunkin vieraan tuoda itse\nmukanansa. Erittäin suuret ja kalliit olivat maljat, joissa juomat\ntuotiin sisään. Eräs hopeinen painoi 31 naulaa 4 luotia. Samaten oli\neräs hopeinen viinikannu 40 naulan 14 luodin painoinen. Paljon oli myös\nkaikennäköisiä hopeisia sekä kultaisia pikareita, pulloja y.m.s.\nMyöskin mainitaan hopeisia suolakuppeja, joista yksi painoi 4 naulaa 2\nluotia. Ruuista, joita syötiin, on meille Turun linnan tileissä\nmuutamia tietoja säilynyt. Täälläkin, niinkuin siihen aikaan muuallakin\nEuroopassa, oli tapana panna ruokiin vahvasti kaikellaisia ryytejä.\nHumalia ostettiin paljon oluenpanoa varten. Samaten lienee Turun\nlinnassa käytetty yhtä summattomia ruokamääriä kuin muuallakin siihen\naikaan.\n\nVaatteet olivat enimmäkseen silkistä tai sametista, hopealla ja\nkullalla runsaasti tikatut ja hopeapäärmeillä reunustetut. Kummaa\nnykyajan ihmisten on nähdä, miten paljon silloin käytettiin turkiksilla\nvuorattuja vaatteita. Välistä näkyy heillä olleen kahdetkin\nturkkikerrokset päällekkäin; ensiksi oli sopulin tai ilveksennahalla\nvuoratut röijyt ja niiden päällä sitten pitkä turkkitakki. Kun vielä\nniiden välillä oli muita vaatteita, niin kylläpä tarkeni pahimmassakin\nSuomen pakkasessa. Sukat olivat enimmäkseen silkkiset, väriltään mustat\ntai valkeat, jopa toisinaan punaisetkin; kengät sametista, mustat tahi\nruskeat. Nenäliinat olivat kullalla tikatut. Päässä pidettiin väliin\nkorkeita hattuja, väliin matalia lakkeja, enimmäkseen sametista, mutta\nmyös silkkisiä, muutamat olivat nahalla vuoratut. Koristuksena niissä\noli fasaanin tai kurjen sulka. Myöskin sidottiin niiden ympäri\nhelminauhoja. Kallein kaikista herttuattaren päähineistä oli punaista\nsamettia ja koristettu neljällä suurella kultakirjailulla, joissa\njokaisessa oli 3 rubiinia ja yksi timantti. Paitsi näitä oli siinä\nneljä kultaruusua, jokaisessa 4 timanttia ja yksi rubiini; sitten vielä\nkahdeksan pientä kultatikkausta, jokaisen keskellä timantti ja rubiini;\nlopuksi vielä 86 helmiruusua. Sen hinta arvioitiin 2,200:ksi\ntaalariksi. Vielä kalliimmat olivat hänen muut korunsa. Kaularenkaista\neräs maksoi 4,000 taalaria; vitjoista yhdet, joissa oli suuri timantti\nynnä useampia pieniä kiviä, maksoivat 8,000 taalaria; eräs rintaristi\n2,000 taalaria. Komealta todellakin mahtoi näyttää, kun herttua\nrouvinensa juhlatiloissa näin istui täydessä puvussaan, muun hoviseuran\nympäröimänä, kaikki loistavissa, kalleissa puvuissa. Vaatteiden\nvalmistamista varten oli Juhanalla palveluksessaan kaksi hoviräätäliä\nSaksanmaalta.\n\nHuvituksia oli monenlaisia. Sisällä huoneissa usein tanssittiin,\njolloin musiikista pitivät huolta viulun- ja luutun (harpun) soittajat.\nMonastipa näkyy tanssitun myös laulun mukaan. Ainakin oli herttuan\nkirjastossa sekä harpun nuotteja että myös laulukirjoja. Ketä ei\ntanssiminen nuorten neitosten kera huvittanut, se sai pelata korttia,\njotka tähän aikaan juuri tulivat Suomeen. Eipä puuttunut\nteatterihuvituksiakaan. Laskiaisena v. 1563 mainitaan Turun koulun\noppilaitten esittäneen näytelmän korkeitten hallitsijoittensa\nhuvitukseksi. Siitä heille suotiin armossa palkkaa 30 markkaa sen ajan\nrahaa (42 nykyistä Suomen markkaa, mutta itse asiassa paljon enemmän\nsen ajan hintojen mukaan). Lukuhaluinenkin löysi herttuan kirjastosta\nmonenlaista hengen ravintoa. Enin osa hänen kirjastoansa oli\nhengellistä laatua, mikä ei ollut kummakaan tänä aikakautena, jolloin\ntaistelut uskonasioista olivat tärkeimmät. Uusi Testamentti oli siellä\nlatinan, englannin, ranskan ja _suomen_ kielillä ynnä saksalainen koko\nraamattu. Kummallista kyllä ei kumpaakaan ruotsiksi. Vielä oli siellä\nAugsburgin tunnustus saksaksi, ruotsalainen, ajan luonnetta kuvaava\nkirja nimeltä \"Paavin häviö\", ynnä useampia muita saksalaisia\nuskonnollisia kirjoja. Näiden rinnalla oli kuitenkin historiallisilla\nsekä runollisilla teoksilla sijansa. Siinä oli Plutarkoksen\nelämäkerrat, Olaus Magnuksen kirjoittama Ruotsin aikakirja, josta jo\nennen on ollut puhetta, eräs Latiumin historia y.m. Olipa myös\nOvidiuksen runoteokset, Boccaccion novellit saksalaisena käännöksenä\nynnä luultavasti samantapainen rivo novellikokoelma, \"Narrationes\nfabulosae\" (Ihmeelliset jutut), jonka tekijä ei ole tunnettu. Olipa\nviimein vielä Ciceron kirja velvollisuuksista (De officiis) ynnä erään\nPlatoninuksen lääkärikirja.\n\nSen ajan parhaat huvitukset vietettiin kuitenkin ulkoilmassa.\nLähdettiin ulos ajelemaan vaunuissa taikka vielä tavallisemmin ratsujen\nselässä. Näissäkin tilaisuuksissa harjoitettiin suurta komeutta.\nValjaat välkkyivät kullattua sekä kultaamatonta hopeaa. Vaunut olivat\nkoristetut hopeoitetuilla ja kullatuilla vaskinastoilla. Ratsujen päät\nolivat peitetyt kultakankaasta tehdyillä päähineillä; samettiloimet\nriippuivat alas sekä kaulasta että selkäpuolelta. Satuloissa olivat\njalustimet hopeiset ja niiden hihnat punasametilla päällystetyt.\nSaattoväkenä tämmöisillä huviretkilläkin oli aina koko parvi huoveja ja\ndrabantteja eli henkivartijoita. Luultavasti käyttivät nämät miehet\nniitä kullattuja rautapaitoja, joita herttuan asehuoneessa tiedetään\nolleen. Myöskin siellä oli pistooleja satulatuppineen, jotka\nviimeksimainitut olivat sametilla päällystetyt sekä kultakirjauksilla\nkoristetut. Keskellä joukkoa liehui herttuan lippu, joka oli puoleksi\nkultasilkistä, puoleksi sinisestä atlasista tehty (Ruotsin värit), ja\nsiihen oli herttuakunnan vaakuna tikattu, nimittäin karhu, sama kuin\nSatakunnan nykyinen.\n\nTurnauspelejä varten, joita silloin vielä mielellään harjoitettiin, oli\nerinäinen kenttä laitettu Turkuun. Ruissalo oli määrätty eläintarhaksi,\nmihin piti tuotaman kaikenlaisia otuksia Saksasta oman maan metsissä\nkasvaneitten lisäksi. Että haukoillakin oli tapana metsänriistaa\npyytää, voi päättää siitä, että erinäinen lintuvartija, s.o.\nluultavasti haukkavartija, mainitaan herttuan palvelijoiden joukossa.\nSamoin oli erityinen sarvaitten eli Saksanhirvien vartija. Metsäkoiria\nhoitivat koirapojat. Linnan vieressä elätettiin muutamia karhuja.\n\nJos toisinaan teki mieli mennä purjehtimaan ja katselemaan Turun ihanaa\nsaaristoa, niin oli siihenkin hyvä tilaisuus tarjona. Linnan edustalla\nseisoi näet kokonainen pieni laivasto, 10 isompaa ja pienempää alusta\nankkuroituna, joissa kaikkiaan oli 188 miestä. Olipa herttualla oma\nlaivaveistämökin Turussa laivojen rakentamista ja korjaamista varten.\n\nPaitsi mainittua laivaväkeä ynnä huoveja, henkivartijoita\n(pariakymmentä) ja linnan tykkimiehiä (33) oli herttuan palveluksessa\nvielä noin kaksisataa erityistä palvelijaa. Hänellä oli oma\nlinnanpappi, oma hovirunoilija, oma hovilääkäri ja oma apteekkari;\nkaksi jälkimäistä olivat saksalaisia ja ensimäiset, jotka Suomessa\nharjoittivat näitä ammatteja. Sitä paitsi oli siellä linnanvouti\nalavoutineen ja renkeineen; sitten koko kanslia sekä ruotsalaisia että\nsaksalaisia kirjureita. Passareina oli hovipoikia eli paasheja,\nniinkuin heitä ulkomaalaisella nimellä nimitettiin, enimmäkseen\nSuomen aatelisherrojen lapsia. Herttuan puolison hovineidot\nnäkyivät suurimmaksi osaksi olleen puolalaisia. Ammattimiehiä\npidettiin kaikellaisia tarpeellisia käsitöitä varten. Paitsi\nräätäleitä, suutareita, nikkareita ja seppiä oli linnassa myös omat\ntynnyrintekijät, köysimestarit, maalarit y.m. Rahanmynttääjiäkin oli\nsiinä joukossa; sillä herttualla oli oikeus lyötättää omaa rahaa.\nNaispalvelijoita oli vähän, ainoastaan kolmetoista, paitsi hovineitoja.\n\nKansallisuudeltaan tämä palvelijaparvi oli mitä kirjavinta laatua. Enin\nosa, varsinkin alhaiset virkailijat, olivat tietysti suomalaisia tai\nruotsalaisia. Mutta paljon oli myös puolalaisia seurannut Katariinan\nkanssa. Saksalaistenkin luku oli sangen suuri. Olipa vielä lisäksi\nmuutamia tanskalaisia, joitakuita Skotlannin sotureita, jotka tähän\naikaan olivat kuuluisat uskollisuudestansa, pari Puolasta tullutta\nitalialaista, luultavasti soittoniekkoja, ynnä joku Ranskan sekä\nEnglannin asukas. Henkivartijat, huovit sekä tykkimiehet näkyvät\nmelkein kaikki olleen ulkomaalta kotoisin.\n\nEnin osa Suomen aatelismiehiä, joilla useimmilla oli tiluksia\nherttuakunnassa, olivat edellisinä vuosina olleet pitemmän tai\nlyhyemmän aikaa herttuan virkamiehinä tai hoviherroina. Kustaa Fincke\nesim. v. 1559 hallitsi herttuakuntaa yhdessä saksalaisen Bulgrimin\nkanssa, sillä aikaa kuin Juhana itse oli Englannissa. Niilo Boije oli\nniinikään hoitanut jotakin virkaa herttuakunnassa. Maunu Spåre oli\njonkun aikaa ollut tallimestarina, Hannu Lejon neuvoksena. Koettipa,\nniinkuin muistamme, Klaus Horn myöhemminkin valvoa herttuan etua,\nvaikka hän ei enää ollut hänen alustassaan virkamiehenä. Mielellään\nantoivat myös Suomen herrat poikansa hänelle hovipojiksi, jotta he\noppisivat ritarillisia tapoja. Semmoisia olivat eri aikoina nuori Niilo\nBoije, Hämeenlinnan isännän poika, Niilo Skalm, Juhana Pärttylinpoika\nSlang ynnä Arvi Eerikinpoika Stålarm, jonka nimi vuosisadan lopulla\ntuli niin onnettoman kuuluisaksi. Näistä oli kuitenkin nyt enin osa\nvetäytynyt Juhana herttuasta erilleen, sillä he eivät hyväksyneet hänen\nhankkeitaan. Korkeasta aatelistosta pysyivät hänen luonaan nyt enää\nvain Henrik Horn ja Herman Fleming, jotka jo hänen isänsä oli antanut\nhänelle neuvonantajiksi. Vieläpä palveli herttuata muonamarskina nuori\nruotsalainen kreivi Eerikki Sture, Viron maaherran Svante Sturen poika.\nAlhaisempaa Suomen aatelistoa sitä vastoin oli nytkin koko joukko Turun\nlinnassa.\n\n\n\n\n8. Ilmivihollisuus syttyy Juhanan ja Eerikin välillä.\n\n\nNäin vietettiin Turun linnassa nyt iloista elämää, jommoista sen\nharmaat muurit eivät ennen eikä sen jälkeen koskaan ole nähneet. Mutta\npianpa alkoi loistoa himmentää se paksu, musta pilvi, joka yhä\nuhkaavampana kohosi läntiseltä taivaan rannalta. Eiköhän ihanalle\nnuorikolle, hänen katsellessaan noita kuvia kammionsa seinillä, joskus\nkohonnut ahdistava tunne sydämeen. Olihan hänkin, niinkuin tuo kaunis\nHelena, syynä valtiasten keskinäiseen vihaan, josta helposti saattoivat\nyhtä suuret turmiot saada alkunsa.\n\nKohta kotirantaan jouduttuaan oli Juhana herttua kirjeellä ilmoittanut\nveljelleen, että hänen kosintaretkensä oli onnellisesti päättynyt,\njonka vuoksi hän pyysi Eerikkiä tuliaisiin vieraakseen. Puolan\nkuninkaalta saaduista panttilinnoistaan ei hän virkkanut sanaakaan.\nVastaukseksi lähetti Eerikki herttuan luo valtaneuvoksensa Jaakko\nRosengrenin ja saksalaisen sihteerinsä Bruserin. He toivat kuninkaalta\nsen sanan, ettei hän joutanut itse tulla Turkuun. Heidän kauttaan hän\nvielä ilmoitti kuulleensa kumman sanoman veljestään, jota hän ei\nkuitenkaan voinut uskoa todeksi. Huhu kertoi, sanoi hän, että Juhana\noli valtakunnan viholliselle lainannut rahaa. Sehän olisi aivan sitä\nvalaa vastaan, jonka Juhana oli Arbogassa vannonut. Jos se kuitenkin\noli totta, niin pysyköön herttua edes erillään noista pantiksi\nsaaduista linnoista; muuten hän voisi menettää suomalaisen\nherttuakuntansakin. Viimeiseksi vielä Eerikki asetti veljelleen sen\njyrkän kysymyksen, kummanko puolta hän aikoi pitää, Ruotsin vaiko\nPuolan kuninkaan? Pelästyneenä tästä Juhana nyt tunnusti laina-asian\ntodeksi, vaan koki kaunistaa sitä koreilla vaiheilla. Lainan hän sanoi\ntulleensa antaneeksi vastoin tahtoaan, sillä lähettiläät olivat\nymmärtäneet väärin hänen käskyjänsä. Sigismund Aukustin kanssa oli\nsovittu, että se paluumatkalla Riiassa maksettaisiin takaisin. Mutta\ntätä sovintoa ei täytetty, yhtä vähän kuin Katariinan myötäjäisiäkään\noli annettu. Siitä syystä oli herttua Riiassa vakuudekseen vaatinut ja\nsaanutkin muutamia linnoja. Näitä linnoja hänen ei kuitenkaan käynyt\nantaa Eerikin käsiin, koska ne eivät olleet hänen omiaan, vaan\nainoastaan pantiksi annetuita. Viimeiseen kysymykseen Juhana vielä\nvastasi vakuuttamalla hartaasti uskollisuuttaan. Tietysti, sanoi hän,\nminä Puolan kuninkaan lankona mielemmin soisin rauhan ja sovinnon\nvallitsevan molempien valtakuntien välillä. Mutta jos sota syttyy,\ntulen sittenkin väkeni kanssa oman kuninkaan avuksi. Tähän lupaukseen\nEerikki nyt tarttui kiinni ja käski herttuan kohta lähettää koko\nsotavoimansa sotaan Liivinmaalle. Juhanapa taas väistyi sanastaan ja\npyysi sen sijaan saada mennä miestensä kera Tanskaa vastaan, joka\nsamalla aikaa uhkasi ruveta sotaan Ruotsia vastaan.\n\nTällä tavoin olivat veljekset jonkun aikaa vaihtaneet kirjeitä,\nkiihtyen molemmin puolin vihassansa. Sattuipa vihdoin uusi tapaus, joka\nkytevän tulen viritti ilmivalkeaksi. Uplannin maakunnassa oli eräs\nSuomen aatelismies juomingeissa pitänyt kapinallisia puheita. Hän sanoi\nvaltakunnan asioiden olevan rappiolla eikä suinkaan parantuvan, jollei\ntoista kuningasta saataisi. Vieläpä hän oli ennustanut, että\nMikonpäivän aikana Eerikin hallitus oli saava loppunsa. Varomaton mies,\nsamainen Juhana Pärttylinpoika, jonka olemme herttuan hovipoikien\njoukossa maininneet, vaan joka vähää ennen oli saanut eron jonkun\ntyperän tekonsa tähden, otettiin kohta kiinni ja vietiin kuninkaan\neteen. Yrjänä Pietarinpojan neuvosta mies parkaa nyt kidutettiin\njulmimmalla tavalla. Hän asetettiin kuumille tiilille makaamaan ja\nkuuma rauta pantiin hänen rinnalleen. Tässä tilassa hän sai vastata\nkysymyksiin, ja tuskissaan hän tietysti vastasi kysyjän mielen mukaan.\nHän tunnusti kuulleensa nuo sanat, jotka hän oli lausunut, itse Juhana\nherttuan suusta, ja olleensa lähetetty nostamaan Ruotsin kansaa\nkapinaan. Mutta kun hänet rattailla vietiin teloitettavaksi, hän\nkuitenkin taas peruutti kaikki ja huusi korkealla äänellä antaneensa\nväärän todistuksen.\n\nEpäluuloisen Eerikin mielestä tämä tunnustus silti täydesti todisti\nveljen kapinallisia hankkeita. Hän kuulutti käskyn, että valtakunnan\nsäätyjen kohta piti kokoontua, ja vaati veljeä Tukholmaan vastaamaan\nniiden edessä teoistansa. Samassa Eerikki myös lähetti kaksi miestänsä,\nIivari Särkilahden ja Eerikki Stenbockin, Suomeen. Koska hän ei uskonut\nherttuan vapaaehtoisesti tulevan tuomiolle, oli näillä herroilla\nsalainen käsky väkivallalla tuoda hänet sinne. Vaan heille ei\ntarjoutunutkaan sopivaa tilaisuutta käskyn täyttämiseen. Silloin he\nkuitenkin ryöstivät kaksi herttuan uskottua palvelijaa, Hannu\nSkotlantilaisen ja Niilo Birgerinpojan, jotta heidän kauttansa\nsaataisiin tarkempia tietoja Juhanan aikeista.\n\nSäikähtyneenä tästä tapauksesta Juhana herttua nyt kutsui kaikki\nherransa neuvotteluun. Henrik Horn kertoi silloin saaneensa eräältä\nystävältään Ruotsista sen tiedon, että kuningas oli lujasti päättänyt\nsaada herttuan valtaansa. Kuolema tai ainakin elinkautinen vankeus oli\ntuleva Juhanan osaksi. \"Sentähden\", päätti Horn kertomuksensa, \"minun\nneuvoni olisi semmoinen, että te, ruhtinaallinen armo, menisitte\njoksikuksi ajaksi ulkomaille. Minulla tosin on tässä maassa koti ja\ntalo, varat ja omaisuus. Mutta kaikki ne jättäisin ja seuraisin\nperheineni teidän kanssanne, jos te, ruhtinaallinen armo, lupaatte\nhankkia minulle saman verran omaisuutta muussa maassa.\" Samaa vakuutti\nmyös Herman Fleming puolestaan. Molemmille herttua antoi vaaditun\nvakuutuksen ja he vannoivat myös hänelle uuden lujan uskollisuusvalan.\nSittenkin he luopuivat molemmat juuri näinä päivinä herrastansa ja\nkarkasivat Ruotsiin. Juhanan puolta pitävät historioitsijat ovat heitä\nsiitä kovasti moittineet, syyttäen heitä pettureiksi, koska he ensin\ntiedustelivat herttuan päätöstä ja sitten läksivät sitä kuninkaalle\nilmoittamaan. Mutta heidän käytöstänsä ei sovi niin mustalta kannalta\nkatsoa. Juhana herttua näet hylkäsi pian heidän pakoneuvonsa. Silloin\ntietysti oli sota kuningasta vastaan ainoana keinona; vaan siihen\nalamaisvelvollisuus ei sallinut heidän ruveta osallisiksi.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin tuli Turkuun taas kaksi Eerikin miestä,\nritari Klaus Tott ja aatelismies Olavi Stengafvel. He olivat käyneet\nmuualla Suomessa aatelisten toimia tarkastamassa. Nämät herrat Juhana\nherttua nyt panetti kiinni, toivoen voivansa heillä lunastaa omat\npalvelijana irti. Kolmen päivän kuluttua hän kuitenkin jälleen muutti\npäätöksensä ja päästi vangit valloilleen. Heidän kauttaan hän pyysi\nEerikiltä turvakirjaa; sen saatuansa hän lupasi tulla kanteisiin\nvastaamaan. Mutta Eerikki ei tähän suostunut. Oikean tuomion, vastasi\nhän, on kuningas velvollinen antamaan kanteenalaiselle alamaiselleen,\nvaan ei mitään turvakirjaa.\n\nKesäk. 1 p. 1563 kokoontuivat valtiosäädyt Tukholmaan. Ensin he\nneuvottelivat riidoista Puolan ja Tanskan kanssa. Vaan sitten kuningas\nläksi ulos ja Yrjänä Pietarinpoika käski säätyjen valita valiokunnan\nherttuan asiaa tuomitsemaan. Tämän lautakunnan edessä hän sitten esitti\nkanteensa hillittömän hurjana, soimaten ja mustaten herttuaa\nhävyttömimmällä tavalla. Kanteet olivat semmoisia, että herttua muka\noli maanpetturina tehnyt liiton sekä Puolan että Tanskan kanssa. Olipa\nhän nyt kieltäytynyt tulemastakin, kun häntä kutsuttiin oikeuteen, ja\nvarustautui ilmikapinaan. Todistukseksi veti Yrjänä Pietarinpoika\nesille sen seikan, että eräässä tanskalaisessa sotalaulussa Juhana\nherttuaa oli mainittu liittolaisena. Puolan liittohan näkyi selvästi\ntuosta rahalainasta, minkä Juhana oli langolleen antanut. Viimein vielä\nluettiin julki onnettoman Juhana Pärttylinpojan tunnustukset.\nVieraiksimiehiksi oli myös käsketty herttuan paenneet neuvokset, jotka\neivät voineetkaan kieltää laina-asiaa eikä myöskään sitä, että Juhana\nnyt aikoi turvautua aseisiin. Sitä vastoin Horn kuitenkin innokkaasti\npuolusti entistä herraansa Juhana Pärttylinpojan valheellista\ntunnustusta vastaan, vakuuttaen, ettei Juhana silloin suinkaan\nmiettinyt kapinaa. Tuomio, joka kesäk. 7 p. julistettiin, oli sangen\nkova. Juhana herttua oli maan vihollisten liittolaisena ja\nherttuavalansa rikkojana mestattava ja teloitettava. Hänen\nperillistensä ei pitänyt saada periä herttuakuntaa eikä myöskään\nRuotsin kruunua, vaikka Eerikki kuolisi lapsetonna.\n\nTämän päätöksen toi nyt Hogenskild Bjelke herttualle, samassa kuitenkin\ntarjoten vielä kuninkaan puolesta anteeksiantoa. Herttua saisi pitää\nsekä henkensä että herttuakuntansa ja myös nuorempien veljien jälkeen\nkruunun perintöoikeuden. Mutta siitä armosta vaati Eerikki häneltä,\nettei hän vasta saisi pitää muita kuin kuninkaan määräämiä neuvoksia,\nettei hän enää puuttuisi valtioasioihin, että hän luopuisi\nmynttäysoikeudestaan ja ettei hän koskaan kuninkaan luvatta lähtisi\nherttuakunnan rajojen ulkopuolelle. Nähtävästi koetti Eerikki välttää\ntaistelua nyt, kun sota Tanskankin kanssa oli syttymäisillään. Mutta\nJuhana herttua ei totellut enää sanoja eikä lupauksia. Niinkuin asiat\nnyt olivat, katsoi hän kunniallisemmaksi tulla julki sodassa voitetuksi\nkuin pelkurina myöntyä veljen säätämiin ehtoihin.\n\n\n\n\n9. Sota Juhana herttuan ja Eerikin välillä.\n\n\nKohta neuvostensa paettua oli Juhana herttua ruvennut varustamaan Turun\nlinnaa sotatarpeilla ja kokoomaan sotaväkeään. Samaan aikaan hän myös\nlähetytti useita kirjeitä, koettaen hankkia itselleen apua. Paljon\nlohdutusta eivät vastaukset kuitenkaan hänelle tuoneet. Hänen lankonsa\nPuolassa ilmoitti mielipahansa siitä, ettei hänellä ollut laivastoa,\nmillä avuksi tulla. Maunu herttua, jota Juhana Gephartin kautta\nhoukutteli puolelleen, lähetti kirjeen Eerikille. Yhtä turha oli yritys\nsaada Svante Sture ja hänen kanssaan Virossa oleva sotavoima avuksi.\nSture vain lupasi, jos mahdollista, sovittaa välit veljesten kesken,\nmutta samalla hän vakuutti pitävänsä laillisen kuninkaan puolta ketä\nvastaan hyvänsä. Omien voimiensa nojassa oli siis Juhanan\ntaisteleminen. Siitä huolimatta hän ei vielä ollut peräti\nepätoivoissaan.\n\nKesäkuun 18 p. piti hän suomenkielisen puheen Turun porvaristolle ja\nHeikinmarkkinoille kokoontuneelle rahvaalle. \"Minä olen\", sanoi hän,\n\"kaikissa tiloissa aina ollut valmis auttamaan veljeäni; mutta hän on\nkaikki hyvät tekoni vääryydellä palkinnut. Ensinkin hän vähensi ne\nherttualliset oikeudet, jotka olin saanut isältäni, kuningas\nvainajalta. Myöhemmin hän on samaten estänyt kaikkia hankkeitani. Nytpä\nhän on viimein koonnut tyhmiä talonpoikia valtiopäiville minun asiatani\ntuomitsemaan; viisaampia ja korkeasukuisempia ei siellä olekaan läsnä\nollut. Paraikaa hän muurauttaa Tukholmassa minulle pientä vankikomeroa,\nmissä minun pitäisi istua siksi, kunnes lahoksi märkänen. Ja mikähän on\nmuka ollut syyni. Minä olen kolme kertaa tarjoutunut koko sotavoimani\nkera lähtemään sotaan Tanskaa vastaan. Minä olen ehdoittanut, että hän\nottaisi koko herttuakuntani, kunhan hän maksaisi siitä vain vastaavan\nrahasumman. Olenpa viimein luvannut tulla valtiopäiville vastaamaan\nhävyttömiin kanteisiin, jos vaan saisin turvakirjan salavehkeitä\nvastaan. Mutta Eerikki on aina kieltänyt kaikki. Itsepä hän on aivan\nkelvoton hallitsemaan. Katsokaa, kuinka hän jo on tuhlannut ne suuret\nraha-aarteet, jotka te olette hiellänne koonneet ja Kustaa kuningas\nvainaja säästänyt. Katsokaa, kuinka hän on aivan suotta saattanut\nvaltakunnan kahteen vaaralliseen sotaan. Kuuluupa nyt venäläinenkin,\njonka kanssa hän ei myöskään ole osannut pysyä sovinnossa, aikovan\nkolmantena vihollisena tulla tätä Suomen maata hävittämään. Auttakaa\nsiis, hyvät miehet ja suomalaiset, minua, niin autatte sillä omaa\nitseänne ja koko valtakuntaa!\" Tähän puheeseen vastasivat porvarit sekä\ntalonpojat äänekkäillä hyvä-huudoilla ja vannoivat suojelevansa\nherttuata hengellään sekä tavarallaan. Paljon apua heistä ei kuitenkaan\nnäy olleen, kun vaaran hetki oli tarjona.\n\nJuhanan kieltävää vastausta ei Eerikki ollutkaan malttanut odottaa.\nSamana päivänä, jolloin Bjelke läksi Turkuun, oli hän lähettänyt käskyn\nkaikille herttuakunnan asukkaille, että heidän piti auttaa kuninkaan\nväkeä herttuata vastaan. Samana päivänä lähetettiin myös suomalaiset\naatelisherrat _Iivari Särkilahti, Antti Sabelfana ja Hannu Björnram_\nSuomeen, alottamaan sotaa niinpian kuin herttua antaisi kieltävän\nvastauksensa. Vähän myöhemmin saapuivat myös _Henrik Horn ja Herman\nFleming_ jäljessä, tuoden noin 8,000 miestä jalkaväkeä. Viimein vielä\nsaapui neljä lippukuntaa jalkaväkeä ja heidän mukanaan kolme koko- ja\nkolme puolikartaunia (eräs tykkilaji). Kaikkiansa kokoontui tällä\ntavoin noin 10,000 miestä kuninkaan väkeä. Joukossa olivat paitsi jo\nmainitut melkein kaikki Suomen mainioimmat aatelisherrat. Siinä oli\nvanha _Niilo Boije_, siinä myös nuori _Klaus Fleming_, Laukon herra,\n_Juho Kurki_, saapui myöhemmin Hämeenlinnasta avuksi. Matkallaan hän\noli polttanut ja hävittänyt herttuan kartanoita Satakunnassa. Ruotsista\ntuli niinikään myöhemmin laivasto ja asettui merenpuolta vartioimaan.\nViipurista ja Räävelistä olivat myöskin kaikki sotajoukot käsketyt;\nmutta niitä ei tarvittukaan panna liikkeelle.\n\nYksin jätettynä niin suurta ylivoimaa vastaan ei herttua voinut\najatellakaan taistelua avotantereella. Hänellä oli näet, paitsi pientä\npuolalais- ja saksalais-joukkoa, ainoastaan 1,200 Suomen tai Ruotsin\nsoturia. Juhana sulkeusi siis väkineen Turun linnaan puolustaakseen\nitseään siinä, kunnes ehkä Puolasta kuitenkin kerkiäisi apua. Piiritys\nalkoi heinäkuun ensipäivinä. Linnalaiset tekivät alusta lujaa\nvastarintaa. Kuninkaallista leiriä rakennettaessa he ryntäsivät ulos ja\najoivat viholliset pakoon. Samoin myös torjuttiin onnellisesti useat\npiirittäjien rynnäköt. Yksi tämmöinen yritys kuuluu maksaneen kuninkaan\nväelle 600 miestä, kun sitä vastoin linnalaisia, jotka suojan takaa\ntappelivat, kaatui ainoastaan 40:n paikoilla. Mutta sittenkin\nvihollisen ankara tykkituli ahdisti linnaa yhä kiihkeämmin. Yhtenä\npäivänä ammuttiin 183, toisena taas, juuri ennen tuota suurta\nrynnäkköä, 536 laukausta. Viimein, kun Klaus Flemingin oli onnistunut\nvalloittaa etuvarustus _Korpolais-vuorella_, kävi ampuminen vieläkin\nvaarallisemmaksi. Eipä ollut nyt enää herttuan puolisonkaan makuukammio\nturvassa. Yksi luoti lensi sen läpi ja repi vuoteen uutimen palasiksi.\n\nPahin kaikista kuitenkin oli se, ettei Juhana herttua voinut\noikein luottaa väkeensä. Suomalaiset soturit, vaikka olivatkin\nvannoneet, alkoivat pian osoittaa vastahakoisuutta. Karkasipa heitä\nvähä väliä pois piirittäjien puolelle. Luultavasti olivat nämät\nsaaneet tilaisuuden puhutella heitä ja peloittaa niillä kovilla\nrangaistuksilla, jotka tulisivat kuningasta vastaan kapinoitsijoitten\nosaksi. Kun herttua paraikaa oli tästä kovin synkällä mielellä, tuotiin\nhänelle äkkiä sanoma, että laivan purjeita näkyi merellä. Nehän varmaan\novat odotettuja puolalaisia, arveli herttua, ja päätti purjehtia heitä\nvastaan, lähteäkseen heidän seurassansa Danzigiin. Mutta kun tultiin\nlikemmäksi luultuja auttajia, niin laivojen mastoihin kohosikin Ruotsin\nkuninkaallinen lippu, ja luodit alkoivat terveisiksi lentää vastaan.\nEpätoivoissaan yritti nyt herttua raivata itselleen pakotietä. Mutta\nvihollisella oli yhdeksäntoista laivaa; mitäpä Juhanan muutamat alukset\nolisivat kestäneet niin suurta ylivoimaa vastaan. Ankaran kahakan\njälkeen herttuan täytyi palata linnaan takaisin.\n\nTästäpä asiat nyt yhä pahenivat. Eräänä päivänä suomalaiset ja\nruotsalaiset sotamiehet nostivat ilmikapinan. He veivät aseensa\nasekamariin ja sanoivat, etteivät he enää ottaisi niitä käsiinsä\ntaistellakseen kuninkaan väkeä vastaan. Olihan herttuakin kuninkaan\nalamainen ja siis velvollinen häntä tottelemaan. He vaativat sentähden\nlinnan portit aukaistaviksi. Jollei ennen kello 9:ää antautumissovintoa\nkuninkaan miesten kanssa ollut tehty, uhkasivat he omin käsin hirttää\npäällikkönsä ja viedä herttuan puolisoineen vangeiksi leiriin.\nHerttualle ei suotu edes niin pitkää aikaa, että hän olisi ennättänyt\npanna kirjettä kokoon; täytyi heti lähettää sihteeri, Martti\nHirschfelt, antautumistarjousta suullisesti viemään. Tätäpä ei enää\nkuulunutkaan takaisin. Piirittäjät pidättivät hänet luonaan, eivätkä\nlähettäneet linnaan mitään vastausta. Sillä välin väheni linnanväki\ntunti tunnilta; sadoittain karkasi herttuan sotamiehiä vihollisen\npuolelle. Viimein ei ollut enempää kuin 350 miestä jäljellä ja niistä\nainoastaan noin 50 täysin luotettavia. Silloin pyysivät kaikki\nuskollisetkin palvelijat Juhanaa myöntymään, ja hänen puolisonsakin\nteki samoin. Linnan portit avattiin siis piirittäjille _elokuun 12 p.\n1563_.\n\n\n\n\n10. Juhana herttuan vankeus.\n\n\nEhdot, jotka kuninkaalliset päälliköt soivat Juhana herttualle, olivat\nhyvin helpot, vaikka he olisivat voineet pakoittaa hänet aivan\nehdottomastikin antautumaan. Nähtävästi he kokivat niin paljon kuin\nmahdollista säästää kuninkaan veljeä. He lupasivat hänelle\narvonmukaisen elatuksen vankeudessa. Ne viisikymmentä suomalaista\npalvelijaa, jotka loppuun asti olivat hänelle uskollisina pysyneet,\npiti hänen saada viedä kanssaan, sekä koko oma että palvelijainsa\nomaisuus. Kaikki herttuan oikeudet ja etuudet piti olla koskemattomina,\nkunnes hänen asiansa olisi lopullisesti ratkaistu. Matkalla Tukholmaan,\nmihin nyt nuori Klaus Fleming laivassa kuljetti vankeja, oli Juhana\nsiis jokseenkin kevyellä mielellä. Hän kirjoitti langolleen aikovansa\nvaatia tuomion uudestaan tarkastamista ja väärien syyttäjien\nrankaisemista. Samassa hän pyysi myös Sigismund Aukustin välitystä,\njotta hän saisi herttuakuntansa takaisin.\n\nMutta toisiksi asiat muuttuivat kohta, kun Ruotsin saaristoon oli\njouduttu. Eerikki kuningas oli veljelleen suoduista helpoista ehdoista\nkovasti pelästynyt sekä suuttunut ja peruuttanut kaikki. Vaksholman\ntienoilla tuli kuninkaan lähettiläs Yrjänä Pietarinpoika Juhana\nherttuaa vastaan. Laivaan astuttuaan piti hän herttualle pitkän ja\nvihaisen puheen, moittien hänen käytöstänsä ja selittäen kaikki syyt,\njotka olivat aiheuttaneet hänen tuomionsa. Viimein Juhana ei malttanut\nenää mieltänsä, vaan antoi hänelle röyhkeän vastauksen. \"Minun asiani\",\nkiljasi hän, \"on keisarien, kuningasten sekä ruhtinaiden tuomittava,\neikä sinun, papinäpärä!\"[4] Siihenpä Yrjänä taas sanoi ilkeästi\nirvistellen: \"Johan te, ruhtinaallinen armo, olette tarpeeksi tuomittu,\nsen lisäksi vangittukin ja kuninkaan armoilla. Kuninkaan käskypä on se,\nettä teidät pannaan Gripsholman linnaan istumaan ja yhden ainoan\npalvelijan vaan saatte kanssanne.\" Nyt lähetettiin kaikki väki pois, ja\nYrjänä Pietarinpoika varustautui viemään pois herttuatakin. Silloin\nJuhana purskahti suureen itkuun ja kysyi, aiottiinko hänet heti tappaa\nvai vasta myöhemmin. Vaan hän ei enää saanut Yrjänä Pietarinpojalta\nmitään vastausta.\n\nTämä jättikin nyt herttuan ja meni toiseen kajuuttaan rouvan puheille.\nSiellä hän esitti Katariinalle kuninkaan puolesta kaksi ehtoa: Jos hän\ntahtoi elää erillään Juhanasta, saisi hän pitää kaikki naispalvelijansa\nja hänelle suotaisiin arvonmukainen elatus jossakin kuninkaan\nkartanossa. Mutta ellei hän tahtoisi luopua puolisostaan, niin ei hänen\nsallittaisi ottaa enempää kuin kaksi palvelustyttöä kanssaan.\nVastaukseksi jalomielinen Katariina veti vain kihlasormuksensa\nsormestaan ja virkkoi: \"Lue mitä tuossa seisoo!\" Yrjänä Pietarinpoika\nluki sormukseen piirretyt latinalaiset sanat: \"Nemo nisi mors\" (\"Ei\nkukaan paitsi kuolema\"). \"Sen mukaan tahdon aina elää!\" lisäsi herttuan\npuoliso, ja hän piti sanansa.\n\nYrjänä Pietarinpoika otti nyt pois ne arkut, joissa herttua ja hänen\npuolisonsa olivat tuoneet kalliit tavaransa. Heitä kuljetettiin nyt\npienemmässä aluksessa eteenpäin. Söderströmin salmen kautta Tukholman\nkaupungin kohdalle tullessaan herttuan täytyi istua laivan kannella,\nettä hän näkyisi kaikelle kansalle. Sillä semmoinen huhu oli\nliikkeellä, että muka Juhana herttua olisi päässyt pakoon ja että\njoku muu hänen sijassansa tuotiin vankina. Tässä paikassa tuli\nYrjänä Pietarinpoika jälleen laivaan. Hän tarkasti nyt herttuan\neväskirstutkin, joissa hän oli luullut vielä olevan kätkettyjä\nkalleuksia. Kaikki, mitä hän löysi, otti hän pois herttuan\nkatkeraksi häpeäksi; sillä kaikki kansa näki, miten häntä kohdeltiin.\nSalmen takaiselle Riddarholmin selälle jouduttuaan näki Juhana\nSkinnarvikvuorilla Juhana Pärttylinpojan ja vangiksi ryöstettyjen\npalvelijoittensa ruumiit teiliin naulittuina. \"Kas tuossa\", huudahti\nhän itkuun hyrskähtäen, \"ovat uskolliset ystäväni!\"\n\nNämät kolme eivät muuten olleetkaan ainoat, jotka kuolemalla saivat\nmaksaa uskollisuutensa herttuaa kohtaan. Niistä viidestäkymmenestä,\njotka piirityksessä loppuun asti olivat tehneet vastarintaa, ei\nsäästetty aivan monta. Useimmat mestattiin ja teilattiin sen jälkeen,\nkun heitä oli julmasti kidutettu. Tapettujen joukossa oli useampia\nSuomen alhaisemmasta aatelistostakin. Siinä oli _Niilo Skalm_,\njoka \"Turun jaalan\" päällikkönä urhoollisesti oli ottanut osaa\nmeritappeluun. Siinä oli myös _Klaus Antinpoika_, Viikin herra, joka\nKustaa Vaasan hautajaisissa oli saanut kunnian kantaa Suomen\nherttuakunnan lippua ja sitten myöhemmin oli nainut Kaarina\nMaununtyttären, joka edellisinä vuosina oli ollut Juhana herttuan\nlemmikki. Saman kohtalon kärsi myös Ljungo Laurinpoika Härkäpää ynnä\nmonet muut. Eikä Eerikin julma kostonhimo tyytynyt ainoastaan\nylhäisimpiin ja enemmän etunenässä olleihin. Aivan yhtä armottomasti\nhän rankaisi myös alhaisempiakin, ilman mitään syyllisyyden eroitusta.\nHelpommalla pääsivät kuitenkin ulkomaalaiset soturit ja palvelijat. He\nsaivat kaikki pitää henkensä, vaikka heitä monta vuotta pidettiinkin\nkovassa vankeudessa. Helpomman rangaistuksen saivat nekin kestää, jotka\nolivat herttuan puolta pitäneet ottamatta osaa linnan puolustukseen.\nTurun porvaristoa sakotettiin vannomansa uskollisuusvalan vuoksi\n1,000:lla markalla. Vihdin ja Taivassalon kirkkoherrat, jotka olivat\npitäjäläisilleen lukeneet herttuan kirjeitä, tuomittiin ensin\nkuolemaan, vaan saivat sitten kuitenkin armon. Talonpojille ei tullut\nmitään rangaistusta, paitsi mitä lyhyen sodan aikana olivat\nmajailevasta sotaväestä saaneet kärsiä. Herttuakunta muuten taas\nyhdistettiin kokonaan muuhun Suomeen.\n\nMuutamia tietoja on jäänyt, jotka osoittavat, että Eerikki kuningas\nolisi tahtonut kuolemalla kostaa veljelleen. Sanotaan hänen silloin,\nkun sotajoukko lähetettiin Suomeen, suoneen aatelisarvon Antti\nNiilonpoika Sabelfanalle sillä salaisella ehdolla, että tämä sodan\nmelskeessä tappaisi herttuan. Kun sitten piirittäjien päälliköt linnan\nantauduttua astuivat herttuan saliin, oli Sabelfana väkipuukko kädessä\nkarannut Juhanan päälle. Mutta Niilo Boije oli sysännyt hänet syrjään\nja pelastanut herttuan. Nytpä Yrjänä Pietarinpoika yhä yllytteli\nkuningasta pyytäen, että hän sallisi säätyjen kuolemantuomion tulla\ntäytetyksi. Mutta toiset neuvonantajat taas panivat vastaan.\nLopulliseksi päätökseksi tuli, että herttua pidettäisiin elinkautisessa\nvankeudessa. Ylimalkaan ei voi sanoa, että häntä olisi pahasti pidetty.\nHerttuaa itseään kyllä ei päästetty hetkeksikään ulos kamaristaan.\nMutta tämä oli aikaan nähden tarpeeksi avara ja mukavasti sisustettu.\nRouvan sallittiin kävellä ulkona puutarhassakin. Molemmille annettiin\nviiniä, kirjoja, mustetta sekä kyniä ruumiin ja hengen virvoitukseksi.\nTässä vankeudessa Gripsholman linnassa syntyi myös herttuaparille poika\nSigismund.\n\n\n\n\n11. Ruotsalaisten ja tanskalaisten riidat.\n\n\nKustaa Vaasan hallitessa oli rauha Ruotsin ja Tanskan välillä pysynyt\nrikkomatta. Yhteinen pelko Kristiernistä ja hänen ystävistään piti\nmolempien valtakuntien hallitsijat lujassa liitossa. Mutta nyt asian\nlaita oli muuttunut. Kristiern oli viimein kuollut vankina, yhteinen\nvihollinen oli siis kadonnut. Kuolleet olivat myöskin vanhat varovaiset\nhallitsijat. Kumpaisenkin maan valtaistuimella istuivat nyt nuoret\nkunnianhimoiset kuninkaat, Ruotsissa Eerikki XIV, Tanskassa Fredrik II.\nUnohduksiin jääneet vanhat riita-aiheet elpyivät nyt uuteen eloon.\nRuotsalaiset rupesivat vaatimaan takaisin muutamia maakuntia, jotka\nUnioniajasta saakka olivat vielä tanskalaisten käsissä. Nämätpä siihen\nvaatimukseen eivät suostuneet. Päinvastoin näyttivät he yhä vielä\ntoivoneen saavansa koko Ruotsin valtakunnan takaisin allensa.\nSinetissään käytti näet Fredrik Ruotsinkin valtiovaakunaa, kolmea\nkruunua. Eerikki tästä suutuksissaan otti puolestaan myös Tanskan ja\nNorjan vaakunat omiksensa.\n\nSatunnainen kohtaus viimein saattoi kauan jo uhanneen sotapilven\npuhkeamaan. Eerikki kuningas kosi itselleen puolisoa Saksanmaalta.\nSaatuansa kehoittavan vastauksen lähetti hän v. 1563 laivastonsa Jaakko\nBaggen johtamana morsianta Ruotsiin noutamaan. Matkallaan tapasi Bagge\nBornholman kohdalla tanskalaisen laivaston. Tavan mukaan tervehtivät\nkumpaisetkin toisiansa muutamilla paukahduksilla. Mutta tanskalaisten\nkanuunat olivat luodeilla ladatut epähuomiossa, niinkuin he sittemmin\ntahtoivat selittää. Baggepa, kun kuuli luotien lentää viuhahtavan\nmastojensa välitse, käski heti vastata samalla tavalla. Täten syttyi\ntuima tappelu, joka loppui siten, että tanskalaisten amiraali ynnä\nsuuri osa hänen laivojansa jäi Baggen vangiksi.\n\nNyt oli tietysti sota valmis. Kummin puolin varustauduttiin kaikin\nvoimin. Suomenkin maasta tuotettiin sotaväkeä, ja useita meidän\netevistä aatelisherroistamme mainitaan eri tiloissa päällikköinä. Tällä\ntavoin saivat suomalaiset tilaisuuden maksaa kiitollisuudenvelkansa\nruotsalaisten veljellisestä avusta venäläissodassa.\n\n\n\n\n12. Klaus Kristerinpoika Horn.\n\n\nSuomalainen oli mainioin kaikista Ruotsin sotajoukon johtajista tässä\nsodassa, _Klaus Kristerinpoika Horn_, josta jo on ollut useamman kerran\npuhetta. Hornien suku tähän aikaan ja vielä kauan jälkeenkinpäin oli\nmahtavimpia ja rikkaimpia Suomessa, rikas varsinkin nerokkaista,\nsuurista miehistä. Paitsi Klaus Hornia on Henrik Hornkin jo tullut\nnäissä kertomuksissa mainituksi. Kumpainenkin kuului eri Horn-suvun\nhaaroihin, edellinen _Joensuun_, jälkimäinen _Kankaisten_ haaraan,\nniinkuin niitä paremmaksi eroitukseksi mainittiin. Alkuansa olivat\nkuitenkin molemmat haarat yhdestä juuresta lähteneet. On kerrottu, että\nsuvun kantaisä olisi muka muinoin tullut Alankomailta Ruotsiin ja\nSuomeen, mutta tämä on epävarmaa, ja jo 1300-luvulla asuu suku\nSuomessa, Halikossa.\n\nAatelisherrat siihen aikaan enimmiten oleskelivat siinä maakunnassa,\nmissä heillä oli asuntokartanonsa. Ylimmät hallitusvirat eivät olleet\nvielä pääkaupunkiin kootut. Valtaneuvoksetkin asuivat jokainen eri\npaikassa. Ainoastaan silloin tällöin he tulivat kuninkaan käskystä\nkokoon tai matkustivat muihin maakuntiin valtiotoimiinsa. Tästä oli\nseurauksena, että suomalaisilla aatelisherroilla tähän aikaan oli\njokseenkin selvä kansallistunto ja että meidän maahamme muuttaneet\nmuukalaissuvutkin pian täällä kotiutuivat. Hornit, samoin kuin\nFlemingit (Saksasta), Frillet (Tanskasta), ja Boijet (Böömistä), vaikka\nnämät alkuansa olivat ulkomaista sukuperää, katsoivat ja sanoivat\nitseänsä täysiksi suomalaisiksi. Puhekielenä korkeamman aatelistomme\nparissa näyttää kuitenkin olleen ruotsi, sen todistavat heidän\nkeskinäiset, sillä kielellä kirjoitetut kirjeensä, mutta suomeakin\nsuomalaisissa seuduissa asuvat täydellisesti osasivat, sillä sitä he\ntarvitsivat jo kartanoittensa hoidon vuoksi.\n\nRäävelistä, jonne Klaus Horn meiltä viimeksi jäi, käskettiin hän\nSmoolantiin, Ruotsin vallan etelärajaa suojelemaan. Seuraavana vuonna\n1564 hän pantiin Ruotsin laivaston johtajaksi Baggen sijaan, joka\nvuorostaan oli joutunut tanskalaisten vangiksi. Hornin onnistui kohta\nensi päivinä saada vihollisen laivat hajoitetuiksi, jonka jälkeen hän\npalasi jälleen mannermaalle. Nyt retkesi hän sotaväkensä kanssa yli\nrajan Blekingen maakuntaan, joka julmasti ryöstettiin ja hävitettiin.\nSuomalaisten soturien, häpeä kyllä kertoa, sanotaan olleen julmimpia\nkaikista, niin etteivät säästäneet vaimoja eikä lapsiakaan. Ryöstö ja\nhävitys kuului sen ajan sotatapaan; mutta näkyypä sitä tällä retkellä\nharjoitetun vielä pahemmin kuin muulloin, koska muisto siitä on\nsäilynyt unohtumatta Blekingen kansan parissa näihin aikoihin asti.\n_Hornin sodaksi_ he sitä nimittävät. Mutta kun heiltä kysyt, miksi se\njuuri sen nimen on saanut, niin he vastaavat sen johtuvan siitä, että\nKlaus Horn oli Ruotsin väen uljain päällikkö. Häntä ei siis nimenomaan\nsyytetä tässä sodassa harjoitetuista julmista teoista. Tuskinpa sitä\nuskoisikaan, että sama mies, joka suojeli Viron talonpoikia sortoa\nvastaan, olisi voinut täällä osoittaa niin perin vastaista luonnetta.\nAsianlaita olikin todella semmoinen, että siihen oli syynä itse Eerikki\nkuningas, jonka mieli oli julmuuteen taipuvainen, ja hän se antoikin\nkäskyt hävityksiin.\n\nPaljoa kirkkaampana ja aivan tahratonna sitä vastoin Hornin kunnia\nloisti kolmantena sotavuonna. Hän oli taas nimitetty amiraaliksi ja\nsaanut johtoonsa suurimman, mahtavimman laivaston, mikä ikänä oli\nRuotsin lipun alla purjehtinut meren selillä. Mitä taisivat Tanskan ja\nsen liittolaisen Lybeckin yhdistyneetkään voimat tätä laivastoa ja sen\ntaitavaa johtajaa vastaan! Koko touko- ja kesäkuun kuluessa Hornin\nlaivan päiväkirja kertoo alinomaisista, viholliselle tehdyistä\npienemmistä tai suuremmista vahingoista. Toukok. 27 p. hän tuli\nKööpenhaminan edustalle, missä kuningas hoviväkineen paraikaa oli erään\nhoviherransa häitä viettämässä. Siinäpä hätä nousi, kun yhtäkkiä nuot\narvaamattomat kuokkavieraat ilmaantuivat likelle rantaa. Maalle ei Horn\nkuitenkaan voinut yrittää mennä vähälukuisella laivaväellään. Mutta\ntanskalaisten täytyi voimattomalla harmilla katsella, miten Horn heidän\nsijastaan korjasi tullimaksut 250:lta hollantilaiselta laivalta, jotka\njuuri silloin sattuivat kulkemaan Juutinrauman kautta.\n\nVihan vimmoissaan tanskalaiset taas kiireimmiten varustivat laivastonsa\nja lähettivät sen merelle yhdessä Lybeckin merivoiman kanssa. Kesäk. 4\np. he kohtasivat Hornin _Buchovin_ edustalla Mecklenburgin rannikolla.\nPienen ruotsalaisen Troilus-nimisen aluksen päälle ajoi itse\ntanskalaisten amiraalilaiva. Heidän yhteentörmätessään Troiluksen masto\nkatkesi ja koko alus meni kallelleen. Se makasi siinä, niinkuin sorsa\nkotkan kynsien alla. Mutta olipa sillä itselläänkin kynnet, sen sai\ntanskalainen kohta kokea. Troiluksessa oli seitsemänkymmentä\nrautajousilla varustettua Suomen soturia. Nämät rupesivat niin taajaan\nja niin tarkkaan ampumaan, että nuolet, senaikuisen kertomuksen mukaan,\n\"rakeina rapsuttelivat\" tanskalaisjoukkoon. Itse Troiluksen kapteeni,\nNiilo Skenck, ampui vihollisen amiraalin kuoliaaksi. Alkoipa viimein\nsaapua muita Troiluksen avuksi. Silloin täytyi tanskalaisten luopua\nvarmaksi luullusta saaliistansa.\n\nKuukauden ajan sai nyt Horn taas yksinänsä vallita merellä, mielin\nmäärin anastaen vastaansattuvia vihollisen kauppalaivoja. Heinäkuun\nalussa vasta oli Tanskan merivoima taas korjattu semmoiseen kuntoon,\nettä se uskalsi uudestaan koettaa onneaan. Se läksi nyt liikkeelle\npalaen kostonhalua ja uhaten johtajansa Otto Ruudin mainiolla\nnimelläkin jo turmiota. _Bornholman_ ja Rügenin saarien välillä\nviholliset sattuivat vastakkain. Tässäpä alkoi aika ankara taistelu.\nPikku Troilus, edellisestä onnestaan uljistuneena, lensi nyt itse\nala-amiraalin laivan päälle, niinkuin vaapsahainen karhun kimppuun!\nEikä aikaakaan, niin vihollinen lävitseammuttuna upposi pohjaan. Yhtä\nkiivaasti muutkin laivat, joista erikseen kunnialla mainitaan Hornin\namiraalilaiva \"Pyhä Eerikki\" ja \"Suomen joutsen\", taistelivat, ja loppu\noli se, että koko Tanskan laivasto peräti hävitettiin tai vangittiin.\nVankina amiraalikin vietiin Ruotsiin.\n\nTästä loistavasta voitosta iloissaan Eerikki kuningas antoi Hornille\nsekä muille päälliköille, jopa myös useille parhaimmille sotamiehille\nkalliita lahjoja: kultavitjoja, käsirenkaita tai rahoja. Vielä lisäksi\nsuotiin heille se kunnia, että he saivat juhlallisesti marssia\nTukholmaan. Tanskalaisparkoja tässä tilaisuudessa häväistiin pahasti\nkuninkaan käskystä. Heitäkin marssitettiin samassa juhlajoukossa\nkaupungin läpi, mutta aseetonna, ruotsalaisen talonpojan johtamina,\njoka puhalteli säkkipilliä. Sillä tahdottiin pilkata heitä, koska\neräässä tanskalaisessa sotalaulussa oli uhattu, että ruotsalaiset pian\nsaisivat tanssia Tanskan pillin mukaan. Otto Ruudia erikseen Eerikki\nvielä kohteli häijymmällä tavalla, haukkuen hänen kuullen Tanskan\nkuningasta ja kansaa. Ja kun amiraali tietysti koki omia kansalaisiansa\npuolustaa, niin hurjapäinen kuningas vetäisi vimmoissaan miekan esille\nja ryntäsi vangin päälle. Hyväksi onneksi riensi kuitenkin Horn väliin\nja sai häpeällisen murhateon estetyksi.\n\n\n\n\n13. Hornin viimeinen retki.\n\n\nAikaiseen keväällä 1566 läksi Horn kolmannen kerran merelle. Hänen\njohtamansa laivasto oli nyt vielä suurempi, koko 68 alusta. Ensi\ntyökseen hän riensi Juutinraumaan, missä Tanskan ja Lybeckin sotalaivat\nottivat kiinni kaikki Ruotsiin menevät suolahaakset, jotta tämä\ntarpeellinen tavara alkoi jo kovin kallistua. Horn vapautti nyt\npidätetyt suolantuojat, joita oli jo karttunut 200, ja päästi ne\nedelleen kulkemaan. Myöskin hän otti tullia taas kaikilta rauman läpi\nkulkevilta laivoilta. Mutta vihollisten sota-aluksille hän ei tällä\nkertaa voinut mitään, ne kun olivat vetäytyneet aivan rantaan maan\npatterien suojaan.\n\nVasta myöhemmin kesällä hän sai taas tilaisuuden taistella vihollisen\nkanssa. Hän kohtasi liittolaislaivaston _Ölannin_ saaren pohjoisniemen\nkohdalla. Hornin oma amiraalilaiva joutui kahakkaan lybeckiläisten\npäälaivan kanssa, jolla oli uhkea nimi Stür-Schweden (Ruotsin\nkurittaja). Tälläpä kertaa lybeckiläinen itse tuli kuritetuksi. Horn\nlaukaisi omin käsin tykin, jonka luoti kaasi viholliselta päämaston.\nSiitä säikähtyneenä liittolaiset kaikki tyyni alkoivat pötkiä pakoon.\nHorn ajoi heitä takaa, mutta pian täytyi hänen jättää se ja etsiä\nitselleen suojapaikkaa kauhealta myrskyltä, joka nyt nousi raivoamaan.\nKolme päivää peräkkäin riehui ilma hurjalla tavalla, ja kun meri\nviimein asettui jälleen, niin huomattiin, ettei myrsky ollutkaan\nHornille ollut esteenä, vaan pikemmin parhaana auttajana. Suuri osa\nvihollislaivastoa, koko 16 alusta, oli paetessaan joutunut\nhaaksirikkoon Gotlannin rantakallioille. Hukkaan menneiden joukossa oli\nsekä Stür-Schweden että myös Tanskan ala-amiraalilaiva. Ne molemmat\nolivat hukkuneet miehineen, tavaroineen päivineen. Molemmat amiraalit\nja 7,000 miestä olivat tässä hirveässä myrskyssä saaneet surmansa.\nOlisipa ollut syytä luulla, että Horn oli käyttänyt loitsutaitoa, josta\nsuomalaiset silloinkin vielä olivat kuuluisat, ja päästänyt kolmannen,\npahimman tuulisolmun auki.\n\nNyt, kun merellä ei sinä kesänä enää voinut olla mitään tekemistä,\nkutsuttiin Klaus Horn taas mantereelle kaiken maaväen ylijohtajaksi.\nMutta kauanpa ei hän saanut uutta korkeaa virkaansa toimittaa. Silloin\nraivoava paha rutto tarttui häneen, ja hän kuoli Åbyn pappilassa\nÖstergötlannissa syysk. 9 p. 1566. Hänen luunsa lepäävät Upsalan\ntuomiokirkossa Kustavilaisen viereisessä kuorissa. Iältään taisi Horn\nkuollessaan olla noin viisikymmenvuotinen; tarkempaa tietoa hänen\nsyntymävuodestansa ei meillä ole.\n\nRuotsin laivasto on hänen johtonsa alla nähnyt kuuluisimmat päivänsä.\nSe ei ole koskaan ennen eikä koskaan perästäkäänpäin ollut niin suuri,\nniin mahtava, niin voitollinen. Lisätkäämme siihen hänen edelliset\ntekonsa Venäjän sodan aikana ja Vironmaalla, niin näemme, että harva\nSuomen mies vetää hänelle vertoja. Sotataito ja valtioviisaus eivät\nkuitenkaan olleet hänen ainoat ansionsa. Urhoollisen soturin rautaisen\nvarustuksen alla liikkui mitä lempein, jaloin sydän, valmis\npuolustamaan kaikkia vääryyttä kärsiviä. Sen näimme Virossa, sen myös\näskeisessä Ruudin jutussa. Muutenkin kuuluu hän suorilla sanoillaan\nusein hillinneen kuninkaansa liian epäluuloista ja kiivasta mieltä.\n\n\n\n\n14. Eerikki kuninkaan mielisairaus.\n\n\nKukatiesi olisi Eerikin kohtalo tullut toisellaiseksi, jos Horn loppuun\nasti olisi seisonut hänen rinnallaan hyvänä neuvojana. Sillä \"rakas\nherra Klaus\" oli niitä harvoja miehiä, joihin kuningas täydesti luotti.\nMutta hänen kuoltuansa jäi Eerikki nyt kokonaan Yrjänä Pietarinpojan ja\nhänen kaltaistensa ohjattavaksi. Pietarinpoika, niinkuin mainittu, oli\nalhaista syntyperää, ja kadehti, vihasi kaikkia korkeampisukuisia.\nMurrettuansa herttuain voiman hän tahtoi nyt myös sortaa aatelistoa.\nSiten, hän toivoi, tulisi kaikki valta sekä rikkaus Ruotsissa hänen\nitsensä ja hänen ystäviensä osaksi. Vaikea ei ollutkaan johtaa\nepäluuloisen Eerikin epäilyksiä tälle uudelle suunnalle. Kuningas\npalkkasi vakoilijoita, jotka kävivät korkeitten herrojen kartanoissa\nurkkimassa ja kertoivat, panemalla omiaan lisään, kaikki, mitä siellä\noli tehty ja puhuttu. Erittäinkin oli Eerikin epäluulo nyt kääntynyt\nNiilo Stureen, ennenmainitun Svante Sturen poikaan. Hänhän kuului\nsukuun, joka ennen Vaasoja oli ylimmäisenä ollut; hän vielä lisäksi oli\nvaaleaverinen ja siis tähtien ennustuksen mukaan vaarallinen Eerikille.\nSiinä oli jo kyllin syytä Eerikin mielestä. Sattuipa nyt, että Ruotsin\nväki jäi tappiolle eräässä tappelussa tanskalaisia vastaan, missä Niilo\nSture oli ollut johtajana. Sen kuningas kohta selitti julkiseksi\nmaanpetokseksi. Sture vedettiin Eerikin asettaman ylioikeuden eteen,\njossa Pietarinpoika oli syyttäjänä. Tämän ylioikeuden jäsenet aina\ntuomitsivat Pietarinpojan käskyn mukaan; niinpä he nytkin tuomitsivat\nSturen pois hengiltä ja omaisuudelta. Eerikki tosin ei täyttänyt tätä\nkovaa tuomiota, vaan sen sijaan häpäisi Sturea sillä, että kuljetutti\nhäntä Tukholman katuja pitkin huonon hevoskonin selässä, olkiseppele\npäässä. Koko ajan kävi mies edellä, julistaen Sturea maanpetturiksi.\n\nVähän ajan kuluttua Eerikki, joka päätöksissään yhä oli häilyväinen,\nkatui tätä tekoaan. Hän julisti Sturen kunnon mieheksi, jopa lähetti\nhänet puhemiehenään Lotringin prinsessan luokse. Vaan eipä aikaakaan,\nniin osasi Yrjänä Pietarinpoika herättää kuninkaan epäluulot\nuudelleen. Koko Sturen suku ynnä heidän ystävänsä miettivät kostoa\nPietarinpojalle, jota he syystä pitivät häväistyksen alkusyynä. He\npitivät kokouksia ja keskustelivat, millä lailla he saisivat kostonsa\ntäytetyksi. Senpä Pietarinpoika taas kertoi kuninkaalle, vääntäen asian\nsiten kuin olisi herrojen kosto tarkoittanut Eerikkiä itseään.\n\nToukok. 18:ksi päiväksi 1567 kutsui nyt Eerikki säädyt kokoon Upsalaan.\nEpäluulonalaiset herrat käskettiin vähää ennen Svartsjön kartanoon muka\nvieraspitoihin kuninkaan luokse. Sinne tultuansa he kohta vangittiin.\nSäädyt, joiden eteen asia vedettiin, tottelivat tälläkin kertaa\nPietarinpojan kehoitusta ja tuomitsivat herrat kuolemaan. Ainoastaan\npappissääty uskalsi vastustaa.\n\nEerikki kuningas häilyi tällä välin yhä kahden vaiheilla. Välistä hän\nselvinä hetkinään tahtoi päästää vangitut herrat vapaiksi, välistä taas\nPietarinpojan yllytyksestä hän vimmastui ikäänkuin hulluksi. Toukok.\n24. p. hän astui Svante Sturen vankikammioon, lankesi polvilleen ja\npyysi anteeksi. Sture vastasi mielellään sen suovansa. Mutta kohta taas\nEerikki huusi: \"Ettepä kuitenkaan voi anteeksi antaa poikanne\nhäväistystä!\" Samassa Pietarinpoika astui sisään ja toi sen\nvalheellisen sanoman, että muka Juhana herttua oli päässyt irti ja\nnostanut kapinan. Nyt kuningas vimmoissaan juoksi Niilo Sturen kammioon\nja pistäen häntä väkipuukolla käsivarteen, huusi: \"Tässäkö olet,\nmaanpetturi?\" Eräs henkivartijoista lopetti murhan. Vaan Eerikki\nkarkasi tämän teon jälkeen ikäänkuin hulluna ulos kartanosta. Hänen\nvanha opettajansa Beurreus yritti palauttaa häntä, mutta tapettiin\nkuninkaan käskystä. Sen jälkeen lähetti Eerikki sen käskyn, että kaikki\nvangit, paitsi herra Sten, piti tapettaman. Henkivartijat tätä totellen\nsurmasivatkin Svante Sturen, hänen poikansa Eerikin, saman, joka\nnuorempana oli palvellut Juhana herttuan hovissa Turussa, ynnä vielä\nkaksi herraa. Kaksi sitä vastoin, jotka molemmat olivat nimeltään Sten,\nsäästettiin, kun ei tiedetty kumpaako kuningas tarkoitti. Tämä tapaus\non n.s. _Sturein_ murhat Upsalassa.\n\nEerikki sillä välin juoksi yhä edelleen ja katosi kokonaan. Vasta parin\nvuorokauden perästä hänet löydettiin läheisestä pitäjästä\ntalonpoikaisiin vaatteisiin puettuna. Hän oli nyt aivan mielipuoli eikä\nnäyttänyt enää tietävän mitään, ei sitäkään, kuka oli hallitsijana\nRuotsissa. Pahantekonsa hän kuitenkin muisti ja pelkäsi siitä kostoa.\nSurmattujen herrojen sukulaisia hän koki sentähden sovittaa suurilla\nrahasummilla. Pietarinpoika vedettiin oikeuteen ja tuomittiin\nkuolemaan. Viimeinpä vielä Eerikki katumuspuuskassaan päästi\nvankeudesta veljensä Juhanan. Kun he tulivat yhteen, lankesi hän\npolvilleen herttuan jalkojen juureen ja puhutteli häntä\nkuninkaalliseksi majesteetiksi.\n\n\n\n\n15. Eerikin luopuminen kruunusta.\n\n\nKauan ei kuitenkaan Eerikki kuninkaassa tämä katuvainen, sovinnollinen\nmieliala kestänyt. Mentyänsä etelärajalle Tanskan sotaan, hän taas\nrohkaisi mielensä, vapautti Pietarinpojan vankeudesta ja vaati takaisin\nkaikki rahalahjat murhattujen herrojen sukulaisilta. Veljeäkin vastaan\noli vanha epäluulo taas herännyt. Viisasta oli, ettei Juhana ollut\nkuninkaan läheisyydessä pysynyt; sillä vähä väliä Eerikki lausui sen\ntoivomuksen, että herttua olisi kuollut.\n\nTällä rohkealla mielellä ollessaan Eerikki kuningas nyt myös viimein\nuskalsi tehdä teon, jota hän kauan aikaa oli miettinyt. Hän vihitti\nitsensä heinäk. 4 p. 1568 jalkavaimonsa _Kaarina Maununtyttären_\nkanssa. Kaikki korkeasukuiset, jopa herttuatkin kutsuttiin häihin.\nMutta he eivät tulleet, koska morsian heidän mielestään oli liian halpa\nsäädyltänsä. Juhana herttua siitäkin syystä oli suutuksissaan, koska\nkruunu, joka muuten olisi mennyt hänelle perinnöksi Eerikin jälkeen,\nnyt oli jäävä köyhän palkkapiian lapsille.\n\nKohta kuninkaan häitten jälkeen hän nostikin kapinan. Hänen liittoonsa\nyhtyi hänen nuorin veljensä _Kaarle_ ynnä suuri joukko Ruotsin\naatelisherroja. Muukin kansa, joka Eerikin huonoon hallitukseen oli\nsuuttunut, luopui joka paikassa herttuain puolelle. Suomalaiset\ntaivutti Iivari Särkilahti kapinaan; sama mies, jonka Eerikki oli sinne\nlähettänyt pysyttämään meidän maatamme uskollisuudessa. Pian ilmestyi\nherttuain väki Tukholmankin edustalle, joka oli Eerikin viimeisenä\nturvapaikkana. Pietarinpoika osoitti silloin kuninkaalle läheneviä\njoukkoja lippuineen. \"Jos te, armollinen kuningas\", sanoi hän, \"neuvoni\nmukaan olisitte tuomion jälkeen laskenut Juhana herttuan pään jalkojen\njuureen, niin tämä ei olisi tapahtunut.\" -- \"Oikein puhut\", vastasi\nEerikki tuohon.\n\nKuningas oli päättänyt Tukholmassa pitää puoltaan viimeiseen asti.\nMutta porvarit ja sotaväkikin olivat vastahakoisia. He pakoittivat\nkuninkaan ensiksikin, niinkuin vaadittiin, antamaan Pietarinpojan\nherttuain käsiin. Näiden puolelta ei tällä ollut armoa toivottavana, ja\njos hänen syynsä oli ollut suuri, niin olipa rangaistuskin kauhea.\nKorvat mies parasta silvottiin, sitten hänet hirtettiin, mutta otettiin\nvielä elävänä alas, teilattiin hitaasti ja viimein mestattiin.\n\nEipä aikaakaan, niin tukholmalaiset hylkäsivät myös itse Eerikin. He\naukaisivat porttinsa ja päästivät piirittäjät sisään. Kuningas joutui\nvangiksi. Seuraavan vuoden alussa säädyt tuomitsivat hänet iänikuiseen\nvankeuteen. Vankina sai Eerikki istua milloin missäkin linnassa. Vähän\naikaa häntä pidettiin Turussakin; mutta venäläissodan alettua vietiin\nhän Kastelholmaan, siitä Gripsholmaan, missä Juhanakin aikanansa oli\nistunut. Kumpaisenkin vankihuoneet ovat vielä nytkin nähtävänä, ja aika\nsuuri on niillä eroitus. Juhanan kammio on valoisa, mukava. Eerikki\nparan sitä vastoin täytyi viettää aikansa hämärässä komerossa, jonka\npienet ikkunareijät avautuivat kapeaan, huoneen ympäri kiertävään\nkäytävään, jossa vahtimies alati asteli edestakaisin.\n\nSyynä vangin tiheihin muuttelemisiin linnasta toiseen olivat myös\nalinomaiset vapautusyritykset, joita hänen puolestaan tehtiin.\nÖrbyhusissa onneton hallitsija viimein heitti kurjan henkensä helmik.\n26 p. 1577. Kauan aikaa on hoettu, että Juhana kaiken pahan kohtelun\nlopuksi olisi surmauttanut veljensä myrkyllä, ja viimeaikaiset\ntutkimukset ovat todistaneet tämän kamalan epäluulon oikeutetuksi.\nEerikin leski, kaunis Kaarina, eli vielä kauan aikaa Suomessa,\nkauniissa _Liuksialan_ kartanossa, yleisesti rakastettuna. Hän\nkuoli vasta v. 1612 ja haudattiin Tottien hautakappeliin Turun\ntuomiokirkkoon. Siellä hän nytkin vielä lepää, ollen ainoa kuninkaan\narvoinen ruumis, jonka Suomenmaa on saanut peittää poveensa.\n\n\n\n\n\n\nJUHANA KUNINGAS.\n\n\n\n\n1. Viha Juhanan ja Venäjän tsaarin välillä ja sen syyt.\n\n\nKaksi sotaa oli Juhana kuninkaaksi tullessaan perinyt, nimittäin sodat\nPuolaa ja Tanskaa vastaan. Edellinen lakkasi nyt kohta itsestään, koska\nmolempien valtakuntien hallitsijat olivat langoksia ja ystävyksiä.\nJälkimäistä pitkitettiin vielä vähän aikaa, mutta huonolla onnella, ja\nStettinin rauhanpäätöksessä v. 1570 täytyi Ruotsin suostua sangen\nkoviin ehtoihin. Syynä siihen oli, että uusi, vielä ankarampi\nvihollinen uhkaili idästä, jota vastaan Juhana tarvitsi kaikki\nvoimansa.\n\nEdellisistä kertomuksista lukija jo tietää, että Venäjän tsaarin\nIivanan sekä sukat että sydän olivat aivan mustat Juhanan ja Katariina\nJagellonican naimisen johdosta. Turhaan oli hän silloin yrittänyt\nryöstää tuota ihanaa saalista onnellisen kosijaveljensä käsistä. Mutta\npianpa näytti onni jälleen kääntyvän hänen puoleensa. Juhana herttua,\nnäin huhu kävi Venäjänmaalla, oli kapinansa vuoksi mestattu, ja hänen\npuolisonsa siis leskeksi jäänyt. Rakkausinnossaan tsaari kohta\ntarkemmin kuulustelematta lähetti kirjeen Eerikki kuninkaalle ja pyysi\nKatariinaa omaksensa. Siitä hyvästä hän lupasi ikuista ystävyyttä ja\nnaapurisovintoa. Tätä ehdoitusta Eerikki tavallisella kavaluudellaan\nkoetti käyttää hyväksensä, vaikka hän tietysti ei voinut täyttää\npyyntöä. Hän ei selittänyt Iivanalle asian oikeaa laitaa, vaan vastasi\nkaksimielisillä sanoilla, jotka vielä enemmän virittivät tsaarin\ntoivoa. Näin kului pari vuotta kirjeenvaihtoon ja kaupanhieromisiin.\nMutta viimeinpä tsaari, joka jo oli tyhjiin puheisiin kyllästynyt,\nlähetti pari hoviherraansa komean saattojoukon kanssa Ruotsiin. Heidän\npiti muka noutaa hänelle luvattu morsian. Tällä tavoin tuli häijy petos\nilmi ja joudutti suuresti valheellisen kuninkaan turmiota. Niinkuin\nennen jo on kerrottu, nostivat herttuat kapinan ja vangitsivat Eerikin\nTukholmassa.\n\nTässä tilaisuudessa saivat viattomat venäläiset lähettiläätkin kokea\nkapinoitsijain vimmaa. Sotamies-parvi murtausi heidän majataloonsa\nsisään, ryösti kaikki, mitä hengen takana oli, ja pieksi venäläisiä\npahasti. Luultavasti nämät olisivat samassa surmansakin saaneet, ellei\nKaarle herttua hyväksi onneksi olisi sinne sattunut. Hän ajoi ryöstäjät\nulos ja lohdutti hänen edessään paitasillaan seisovia, pelosta ja\nkylmästä väriseviä lähettiläitä. Sitten hän hankki heille takaisin\nenimmän osan menetettyjä tavaroita. Mutta sittenkään ei heitä heti\npäästetty kotiin, vaan pidettiin vielä pitkän aikaa puolivankeudessa.\n\n\n\n\n2. Piispa Juustenin lähettiläsmatka Venäjälle.\n\n\nKuinka vimmatusti tsaari tästä lähettiläittensä kohtelemisesta\nvihastui, on helppo arvata. Mutta osasipa hän kuitenkin hyvin salata\nvihaansa, kunnes syksyllä 1569 Juhanan lähettiläät, joista meidän\npiispamme _Juusten_ oli etevin, olivat hänen rajansa sisälle joutuneet.\nSilloin heitä kohtasi kova kosto. Novgorodissa, kun he eivät suostuneet\nesittämään asiaansa siellä asuville maaherroille, vaan pyrkivät\nMoskovaan itse tsaarin puheille, heitä piestiin ja tukistettiin\nja ryöstettiin melkein paljaiksi. Hevosten häntään köysillä\nkiinnisidottuina he saivat juosta maaherran palatsista majataloonsa\ntakaisin. Kolmantena päivänä vasta annettiin heille vaatteet takaisin\nja pahaa kohtelua kesti yhä edelleen. Matkalla Moskovaan ei suotu\nmeidän miehille muuta ravintoa kuin vettä ja leipää, ja yöllä estettiin\nheidän lepoansa siten, että savua päästettiin tupaan. Moskovasta heidät\nmuutaman ajan kuluttua vietiin pieneen Muromin kaupunkiin. Siellä\npystytettiin korkea aitaus heidän majatalonsa ympärille, ettei kukaan\npääsisi heidän puheillensa. Muutamat heistä siinä kuolivat\nruttotautiin, joka paraikaa raivosi Venäjänmaalla.\n\nKahden vuoden kuluttua heidät viimein vietiin Moskovaan takaisin ja\npäästettiin tsaarin puheille. Pajariensa pyynnön tähden sanoi tämä nyt\nsuovansa heille vapauden. Mutta ensiksi heidän pitäisi suostua\nseuraaviin ehtoihin: Ruotsin kuningas 1) maksaa 10,000 talaria\nvenäläisiltä lähettiläiltä ryöstettyjen tavaroiden korvaukseksi; 2)\nlähettää 4,000 hyvin varustettua ratsumiestä ja 500 jalkamiestä tsaarin\npalvelukseen; 3) luopuu kokonaan Vironmaasta ja antaa Suomen\nhopeavuoret Venäjän haltuun; ja 4) viimein tunnustaa tsaarin\nylivaltijaksensa, jonka tunnustuksen merkiksi hänen vaakunansa kuva on\nMoskovaan lähetettävä, jotta se voitaisiin tsaarin vaakunaan lisään\npiirustaa. -- Lähettiläsparat väittivät näitä ehtoja mahdottomiksi,\netenkin eivät he sanoneet voivansa antaa pois Suomen hopeavuoria, joita\nei ollut edes olemassa. Pitkän keskustelun jälkeen tsaari viimein\ntyytyikin siihen lupaukseen, että yllämainittu korvaussumma\nmaksettaisiin ja 200 länsimaan tavalla varustettua huovia ynnä\nsen lisäksi muutamia vuorimiehiä, välskäreitä sekä muita taitureita\nlähetettäisiin tsaarin palvelukseen. Sillä pääsivät meidän miehet\nvihdoin viimein kotimaahan palaamaan, johon he saapuivat 1572 vuoden\nalussa.\n\nSangen hupaiset lukea ovat ne kirjeet, joita Iivana ja Juhana tällä\najalla olivat vaihdelleet keskenään. He oikein kilpailivat, kuka saisi\ntoistansa pahemmilla sanoilla haukutuksi. \"Mitäs minä Katariinastasi\nhuolisin\", kirjoitti kerran esim. Iivana, \"Puolan kuninkaan tyttäriä on\nollut tallirenkienkin puolisoina. -- -- Ja kukas sinä sitten olet?\nTalonpojan poika vaan. Missä isäsi-isä istui muka kruunattuna\nkuninkaana? Ja isäsi, eikö hän, meidän kauppalaivojemme käydessä\nViipurissa, käynyt itse nahkakintaat käsissä katselemassa kaupaksi\ntuotua talia? Ja kaikkina aikoinahan teidän kansa on palvellut meitä.\nYhä vaan kertovat meidän aikakirjamme varjageista, s.o. ruotsalaisista,\njotka ovat meidän sotajoukossamme palvelleet.\" -- Juhana puolestaan\nvastasi samalla lailla. \"Raa'asta kirjoituksestasi\", pilkkaili hän,\n\"näen, että itse mahdat olla venäläinen musikka, jonka ymmärrys ei\nulotu edemmäksi, kuin mihin hänen räppänänsä savu näkyy.\" Tämmöistä\ntörkeää puhetta vielä kuninkaatkin julkenivat käyttää kolmesataa vuotta\ntakaperin!\n\n\n\n\n3. Maunu Liivinmaiden kuningas.\n\n\nPaljoa ennen kuin rauhansovittajat palasivat Venäjältä, oli valtijasten\nsanasota muuttunutkin taisteluksi miekalla ja tulella. Ruotsin hallussa\noleva osa Vironmaata sai ensiksi venäläisen vimmaa kokea. Tämä\npäällekarkaus oli sitä vaarallisempi, koska tsaarin parvessa oli suuri\njoukko Liivinmaan herroja, jotka säännöllisessä sodankäynnissä olivat\ntaitavat. Iivana näet oli keksinyt sukkelan keinon saadaksensa ne\npuolelleen. Hän oli antanut veljentyttärensä tanskalaiselle herttualle\nMaunulle, joka Viron saaristossa hallitsi, ja tehnyt liiton hänen\nkanssaan. Venäjän koko voiman piti tulla tälle avuksi ja tehdä hänet\nkaikkien Liivinmaiden kuninkaaksi; itselleen ei tsaari muka vaatinut\nmuuta etua kuin sen, että hän saisi uuden valtakunnan ylisuojelusherran\nnimen. Tällä vale-itsenäisyyden syötillä oli Iivana viekoittanut Maunun\nynnä Liivinmaan herrat puolellensa.\n\nRääveliinkin pian tuli muutamia uuden kuninkaan miehiä hartailla\nkehoituksilla ja suurilla lupauksilla. Mutta rääveliläiset\neivät antaneet houkutella itseänsä. Silloin Maunu turvautui\nylisuojelusherransa apuun ja tuli suuren venäläisen armeijan kanssa\nRääveliä valloittamaan. Vaan eipä väkirynnäkkö tässä auttanut yhtään\nparemmin kuin viekoituksetkaan. Porvarit ja linnanväki pitivät\nsuomalaisten herrojen Hannu Björninpoika Lejonin ja Kaarle\nHenrikinpoika Hornin johdolla lujasti puoltansa. Kolmekymmentä viikkoa\nRäävelin edustalla turhaan maattuansa täytyi Maunun viimein maalisk. 16\np. 1571 polttaa leirinsä ja lähteä tiehensä.\n\n\n\n\n4. Hannu Bolje Paidelinnassa.\n\n\nSeuraavana vuonna 1572 ryntäsi syksyllä vielä suurempi venäläis-joukko\nVironmaalle. Itse tsaarikin ja hänen molemmat poikansa olivat nyt\nmukana. Maunu kuningas saksalaisineen tietysti yhtyi myös parveen.\nHeidän aikomuksestaan ei oltu tällä kertaa tietoa saatu, eikä siis\nmitään varjeluskeinoja varusteltu. Ruotsin sotavoiman silloinen\nylipäällikkö, ruotsalainen herra _Klaus Tott_, oli vienyt melkein\nkaiken väkensä kaukaiselle ryöstöretkelle Tarton seuduille, jotka\nolivat venäläisten hallussa. Viron talonpojat, kun tiesivät \"Ruotsin\nkuninkaan miesten\" olevan liikkeellä, olivat aivan huoleti ja kävivät\npelotta tavallisilla askareillaan. Silloinkaan, kun venäläiset olivat\ntulleet jo rajan yli, ei arvattu vaaran täyttä suuruutta. _Hannu\nBolje_, Paidelinnan (Weissenstein) suomalainen komentaja, luuli vain\npienen partiokunnan rynnänneen maahan. Sentähden hän ei lähettänytkään\nmitään hätäsanomaa Tottille, vieläpä lähetti enimmän osan miehistänsä\nlinnasta pois saattamaan muutamia kanuunia, joita paraikaa kuljetettiin\nRääveliin.\n\nYhtäkkiä ilmaantui venäläisten koko armeija Paidelinnan edustalle.\nBoljella ei ollut silloin luonaan enempää kuin viisikymmentä soturia.\nMutta antaumukseen ei meidän itsepäinen suomalainen kuitenkaan\nsuostunut. Kuusi päivää hän viivytti vastarinnallaan koko Venäjän\nvoimaa. Vasta seitsemäntenä päivänä (joka oli Uudenvuoden päivä), kun\njo muurit olivat aivan raunioiksi ammutut, uskalsi vihollinen viimein\nkäydä rynnäkölle. Silloin tietysti ei enää auttanut Boljen itsepäisyys\neikä uljuus. Hetkessä olivat lukemattomat ryntääjälaumat täyttäneet\nkoko linnan, ja nyt alkoi hirmuinen teloitus. Vimmastuneet venäläiset\neivät säästäneet yhtään elävää henkeä, joka heille vastaan sattui.\nBolje ynnä muutamat hänen miehistään otettiin ensin tosin vangeiksi;\nmutta tämän lyhyen elämänpidennyksen he saivat sitä julmemmalla\nkuolemalla maksaa. Tsaari, jonka eteen heidät vietiin, sidotti heidät\nvartaisiin ja paistatti silmiensä edessä elävältä. Kaikista linnassa\nolijoista pelastuivat ainoastaan muutamat virolaiset talonpojat, jotka\nolivat itselleen keksineet sangen sukkelan apukeinon. Rynnäkön alkaessa\nhe näet olivat juosseet alas tornin alimpaan vankikomeroon, panneet\nkahleita päälleen, ja väittivät sitten muka joutuneensa tähän tilaan\nsiitä syystä, etteivät he olleet tahtoneet luopua uskollisuudestaan\nMaunu kuningasta kohtaan.\n\nPieni Karksin linna, säikähtyneenä Paidelinnalaisten kohtalosta,\nantautui vastarinnatta. Sen jälkeen vei tsaari väkensä kotimaalle\ntakaisin, jättäen yli koko Järvamaan veriset jäljet jälkeensä.\nTapettujen ruumiita makasi joka paikassa pelloilla ja metsissä niin\nsummattoman paljon, ettei keritty kaikkia haudata. Pedot ja varikset\nsaivat kauan aikaa kuljetella niitä makupaloikseen.\n\nAmpuminen Paidelinnan edustalla oli kuulunut Tottille asti; mutta sitä\noli luultu ilopaukahduksiksi jonkun venäläisen partiokunnan\nvoittamisesta. Asian todellisesta laidasta tiedon saatuaan Ruotsin väki\nkohta riensi kostamaan. Mutta he eivät tavanneet enää venäläistä\npääjoukkoa. Ainoastaan yhden myöhästyneen jälkiparven he saavuttivat\n_Lukkolinnan_ (Loden) luona ja hakkasivat sen palasiksi. Koko 1,000\nrekeä täynnä saalista saivat meidän miehet tässä tilaisuudessa\npalkinnokseen. Jonkun ajan kuluttua he sitten kopeina teikkaroivat\nRäävelin kaduilla sopuli- ja näätäturkeissa, kalliit sormukset sormissa\nja kultavitjat kaulassa, kunnes kaikki ne kalleudet, niinkuin\nsotamiehet ainakin, olivat ennättäneet mennä tavallista tietänsä\nkurkusta alas.\n\n\n\n\n5. Saksalaiset palkkasoturit Haapsalossa.\n\n\nAivan toisin kuin Paidelinnan sankarit käyttäytyi muutamia vuosia\nmyöhemmin Haapsalon linnanväki. Ruotsin kuninkaan palveluksessa näet\noli siihen aikaan, paitsi omia ruotsalaisia ja suomalaisia miehiä, myös\nsangen paljon ulkomaalaisia Saksasta, Skotlannista, Englannista sekä\nRanskasta. Näistä, ainoastaan palkan ja saaliin tähden palvelevista\nsotureista, oli monasti paljon vastusta. Kun he eivät kohta määräajalla\nsaaneet palkkaansa, seisahtuivat he usein kesken sotaretkeä eivätkä\ntahtoneet marssia edemmäksi. Saksalaisessa palkkaväessä varsinkin oli\nnurina ja vastahakoisuus yhteen aikaan niin kiihtynyt, että\nruotsalaisen päällikön oli täytynyt antaa heille _Haapsalon, Lukon ja\nLiholan_ linnat Lännen (Lääne) maakunnassa pantiksi, kunnes rahaa\nRuotsista jälleen saataisiin. Vaan ei aikaakaan, niin nämät\nvalapatturit kuitenkin rikkoivat uskollisuusvalansa ja tunnustivat\nTanskan kuninkaan yliherraksensa. Sillä keinoin he toivoivat saavansa\nnoissa linnoissaan täydessä rauhassa rehmustella, ja riemuita, koska\nTanskan kuninkaan sukulainen, Liivinmaan nimikuningas Maunu, oli\nvenäläisten hyvä ystävä.\n\nMutta siinä toivossa he olivat peräti pettyneet, sillä Maunu, suuresti\nsuuttuneena siitä, kun ei noita linnoja annettu hänen omaan haltuunsa,\npyysi taas apuväkeä Iivanalta. Tammikuussa 1576 ilmaantuikin\nvenäläisjoukko Lännen maakuntaan. Luvultansa ei se kuitenkaan ollut\nkovin suuri eikä varsinkaan kylliksi piiritystykeillä varustettu, jotta\nse olisi voinut valloittaa vahvoja linnoja. Siitä huolimatta\nsaksalaiset palkkasoturit vastarintaa yrittämättäkään aukaisivat\nkaikkien pienten linnojensa portit, niinpian kuin vaan vihollinen oli\ntullut näkyviin. Vielä suurempi häpeä ja ihme oli, että Haapsalon väki,\nvaikka heidän linnansa oli suuri ja luja ja täydellisesti varustettu,\npian noudatti noiden pelkurien esimerkkiä. Kolmas vuorokausi silloin\nvasta oli kulumassa siitä, kun linna oli tullut piiritykseen, eivätkä\nvenäläiset vielä olleet ehtineet rakentaa piiritysvalliakaan valmiiksi.\n\nOlisipa kuitenkin luullut, että haapsalolaisten olisi pitänyt olla\nkunniattomasta käytöksestään vähän häpeissään. Mutta mitä vielä! He\neivät olleet yhtään millänsäkään. Venäläiset sisäänmarssiessaan näkivät\nheidän aivan iloisina ja huolettomina istuvan pitopöydässä. Hyviä\nherkkuja syötiin, maljoja juotiin ja leikkipuheita laskettiin linnan\nnaisten kanssa. Tämä näkö oli venäläisten mielestä liian kamala ja\nhävytön. He eivät voineet olla lausumatta ilmi kummastustansa ja\nylenkatsettansa. \"Aika kummaa kansaapa\", arvelivat he, \"te saksalaiset\nolettekin! Jos me tämmöisen linnan näin helpolla olisimme käsistämme\nantaneet, niin emme enää tohtisi katsoa ketään kunnon miestä silmiin.\nJa suuriruhtinaamme tuumailisi pitkin päätänsä keksiäkseen jotain\nrangaistusta, joka olisi sen rikoksen vertainen.\"\n\n\n\n\n6. Räävelin toinen piiritys.\n\n\nKaikista Ruotsin vallan alla olleista kaupungeista ja linnoista\nVironmaalla oli nyt enää vain Rääveli jäljellä. Kaupungin vahvat muurit\nja linnassa majaileva lukuisa sotajoukko olivat tähän asti peloittaneet\nvihollista. Mutta huolettomaksi ja rauhalliseksi eivät Räävelin\nporvarit voineet kehua sentään elämäänsä. Sodan tähden oli kauppa ja\nteollisuus lamassa, jonka johdosta kukkarot pysyivät laihoina. Ja jos\nsotaväestä olikin suojaa, niin toiselta puolen sen elättäminen tuntui\nsangen rasittavalta. Paitsi sitä eivät sotamiehet kuitenkaan voineet\nsuojella muuta kuin itse kaupunkia. Porvarien karjat, kun ne\nlähetettiin ulos laitumelle, olivat alituisesti vaarassa. Vähä väliä,\nniin kertoo Rüssov aikakirjassaan, kilahtivat hätäkellot kirkkojen\nkellotapuleista, ilmoittaen venäläisen partiojoukon tuloa. Silloin piti\nheti jättää kaikki työt, askareet kesken ja rientää ulos, aseet\nkädessä. \"Ohoh\", huokailivat usein porvari parat, \"milloinkahan taas\nsaanemme vaski- ja nahkakellojen (rumpuin) äänen sijasta kuulla\ntalonpoikaisten säkkipillien iloisia säveleitä!\"\n\nKultaisia rauhanpäiviä olivat kuitenkin ne, joista he valittivat, sen\najan rinnalla, mikä nyt oli tulossa. Syksyllä 1576 näet se huhu yhä\nvarmistuen levisi, että Iivana varustelihe uuteen piiritykseen Rääveliä\nvastaan. Siitä syystä hän myös edellisenä vuonna oli solminut\nvälirauhan Suomen suhteen kahdeksi vuodeksi, jotta hän voisi koota\nkaikki voimansa tähän yhteen yritykseen. Näin varoitettuna\nrääveliläisetkin puolestaan hankkiutuivat ankaraan vastarintaan.\nUrhoollisten suomalaisten, _Henrik_ ja hänen poikansa _Kaarle Hornin_\njohdolla he korjasivat vallinsa ja vahvistivat ne vielä uusilla\ntorneilla. Tykkejä oli varalta niin monta, että useat niistä sitten\nkoko piirityksen ajan seisoivat jouten. Muonaa oli koko vuodeksi, ja\nlinnassa oli lukuisa, peloton sotajoukko. Hyvällä toivolla saatettiin\nsiis katsoa eteenpäin, vaikka tosin Suomesta ja Ruotsista luvatut\nsotamiehet sekä ampumavarat hukkuivat syksyisiin myrskyihin taikka\njäivät lähettämättä.\n\nTammikuun 23 p:nä 1577, juuri kun Räävelin porvariemännät kiehuttivat\npäivällispatojansa, ilmaantui venäläisten etujoukko läheiselle mäelle.\nKohta sen jäljessä saapui myös itse pääarmeija, ja koko sen päivän\nmyöhäiseen yöhön asti vieri nyt parvi parven perästä mustana käärmeenä\nloikerrellen alas mäkeä. Kaikkiaan kuului nyt seisovan 50,000\nvenäläistä Räävelin edustalla. Ylipäällikkönä oli mainio _Iivana\nKoltsov_, joka lähtiessään oli tsaarille luvannut: \"Joko tuon sinulle\nRäävelin avaimet, taikka en palaja enää hengissä kotiin!\"\n\nSeuraavina päivinä vihollinen rakensi viisi rintavarustusta, joiden\nsuojaan asetti piiritystykkinsä. Näitä oli hänellä aika suuri joukko,\nja muutamat olivat mahdottoman suuret kooltaan. Kolme oli kanuunaa,\njoista ammuttiin 52 naulaisia rautaluoteja; olipa vielä pari, joista\nlennätettiin 225 naulaisia kiviä. Nytpä siis aika rymäkkä nousi, kun\nnuot hirveät tulikidat ynnä niiden pienemmät kumppanit kaikki rupesivat\nammumaan ja oksentamaan pallojansa Rääveliä kohden. Eipä sentään siitä\ntullutkaan niin suurta vahinkoa, kuin mitä olisi luullut. Kaupungin\nkartanot enimmiten olivat kolmikertaisia ja katot sekä välilaipiot\nkaikki kiviliuskoista liitetyt. Harvoin luodit pudotessaan pääsivät\nyläkertaa alemmaksi. Alimmassa kerroksessa istuivat siis porvarit\nperheinensä hyvässä turvassa. \"Eipä hätää!\" kuultiin heidän sanovan.\n\"Se rauta, jonka luodeista saamme, on paljoa kalliimpi kuin se muuraus,\nminkä se tullessaan rikkoo.\"\n\nTulipommeja vastaan Henrik Horn oli keksinyt sangen sukkelan keinon.\nHän näet oli valinnut 400 vapaaehtoista virolaistalonpoikaa\npommisammutuskomppaniaksi, luvaten heille kolme markkaa joka pommilta,\njonka he hänen käsiinsä toisivat. Tästä lupauksesta kiihtyneinä\ntalonpojat yöt päivät kuljeskelivat kaduilla, vahtien pommien tuloa.\nNiinpian kuin joku tulipallo oli maahan iskenyt, he riensivät heti\nluokse temmatakseen pois sen sytyttimen ja he juoksivat kilpaa,\nniinkuin poikaset koppisilla eli pallosilla ollessa. Tätä leikkiä oli\naika lystiä katsella, ja moni porvarivaimo kesken suruansa ja itkuansa\npurskahti suureen nauruun.\n\nPiiritetyt muuten eivät tyytyneetkään ainoastaan näiden vihollisluotien\nvastaanottamiseen ja sammuttamiseen. Hekin puolestansa ahkerasti\nlennättelivät rautapalloja takaisin, ja tiheään he myös ryntäilivät\nulos, hävitellen venäläisten varustuksia. Tässäkin toimessa tuo\nvirolaiskomppania, uljaan päällikkönsä, mynttäyssälli _Iivo\nSchenkenbergin_ johdolla, oli aina etunenässä. Kertakin olisi melkein\nsaatu osa piirittäjien tykistöä ryöstetyksi. Tiedoksi näet oli tullut,\nettä sitä vartioitiin yöllä sangen huolimattomasti. Yleinen\nulosrynnäkkö oli siis päätetty tehdä. Mutta ennenkuin siitä käskykään\noli annettu, läksivät muutamat upseerit omin luvin koettamaan,\nainoastaan 50:n miehen kera. Yksi tykki saatiin tällä retkellä\nsaaliiksi; mutta suuri rynnäkkö samalla oli mahdottomaksi tehty, sillä\nvenäläiset rupesivat nyt valppaammin vartioimaan kanuuniaan.\n\nEsimiehinä, ei ainoastaan nimeltä ja arvolta, vaan myös\nurhoollisuudessa ja toimeliaisuudessa, olivat aina molemmat Hornit,\nniin isä kuin poikakin. Öin päivin he levähtämättä pitivät kaikkea\nsilmällä ja järjestyksessä. Omin käsinkin he monta kertaa tähtäsivät ja\nlaukaisivat tykkejä huolimatta siitä, että vihollisen luodit heidän\nympärillään tuiskusivat. Turhaan pyysivät porvarit ja sotamiehet, että\nhe säästäisivät enemmän itseään; he tahtoivat esimerkillään olla muille\nkehoituksena ja rohkaisuna.\n\nKolme viikkoa oli jo piiritystä tällä tavalla kestänyt, kun eräänä\npäivänä eräs tatarilainen pajari, Bulat Mursoi nimeltään, tuli\nkarkulaisena kaupungin portille seitsemän palvelijansa kanssa. Hänen\ntuomansa sanomat rohkaisivat vieläkin uljaammiksi kaupunkilaisten\nmielet. Ylipäällikkö Koltsov, niin hän kertoi, oli kaatunut ja paljon\nväkeä lisäksi; monta sataa oli sitä paitsi lähtenyt karkuun, ja\nyleisesti jo epäiltiin yrityksen onnistumista. -- Sittenkin kului vielä\nmelkein koko kuukausi, ennenkuin piirittäjät, tsaarilta tulleen käskyn\nmukaan, polttivat leirinsä ja läksivät kotiinpäin marssimaan. Se\ntapahtui yöllä maalisk. 13:tta päivää vasten.\n\nNäin oli siis Räävelin kaupunki toisenkin kerran pelastunut, ja\nhartaasti kiittivät siitä kaupungin asukkaat Herraa Jumalaansa. Mutta\nautioiksi hävitetyt olivat kuitenkin kaikki seudut ylt'ympärillä, monen\npeninkulman laajuudelta. Ja Suomessakin oli Porvoon sekä Helsingin\npaikkakunnat saaneet kovan iskun. Niistä tatarilaisista, jotka Räävelin\npiiritysjoukkoon kuuluivat, oli näet 1,200 samonnut merijään yli\nUudellemaalle. Siellä ei kukaan tiennyt olla varoillansa, koska sovittu\nvälirauha ei ollut vielä loppuun kulunut. Sentähden saivat rosvot\nmielin määrin tehdä tuhotöitänsä ja täydessä turvassa palata\nsaaliinensa. Paljon he myös kuljettivat pois vankeja, totutulla\ntavallaan laahaten niitä perässään, hevosten häntään sidottuina.\nTietysti moni raukka, varsinkin lapsista, pian uupui, ja jätettiin\nsilloin armotta jäälle nääntymään. Mutta olipa myös rosvoistakin 500\nhukkunut sulaan paikkaan.\n\n\n\n\n7. Pontus De la Gardie valloittaa Käkisalmen.\n\n\nRäävelin piiritys oli moneksi ajaksi venäläisten viimeinen suuri\npäällekarkaus. Seuraavina vuosina oli heillä omankin maansa\nvarjelemisesta tarpeeksi huolta ja työtä. Juhanan kanssa näet\nliittoutui nyt Puolan uusi kuningas _Tapani Batori_,[5] ja molempien\nsotajoukot alkoivat kumpikin puoleltaan valloitella Venäjän\nrajalinnoja. Vaarallisimmat Ruotsin vallan rauhalle olivat _Käkisalmi_\nKarjalassa ja _Narva_ Vironmaan itäkulmalla. Edellistä vastaan Juhana\nkäski Yrjänä Boijen Suomen väen kanssa, ja jälkimäisen valloittamisen\nantoi hän Viron sotapäällikön Henrik Hornin toimeksi. Mutta Boije\nvitkasteli ja esteli eikä hänen hankkeistaan tullut mitään. Samoin myös\nmeni Narvan piiritys hukkaan toisen suomalaisen nahjuksen, amiraali\nPentti Juustenin tähden. Hänen olisi pitänyt laivastollaan viedä\ntarpeelliset ruokavarat Hornille; mutta ne viipyivät viipymistään, niin\nettä piirittäjien viimein täytyi tyhjin toimin lähteä, suuren joukon\nkuoltua nälkään. Suutuksissaan Juhana kuningas eroitti kaikki nuo\nsuomalaiset herrat heidän viroistaan ja määräsi uskotun miehensä,\n_Pontus De la Gardien_, kaikkien sotajoukkojensa ylipäälliköksi niin\nSuomessa kuin Virossakin.\n\nKohta alusta alkaen osoittikin tämä uusi johtaja erinomaista\ntoimeliaisuutta ja taitoa. Viipymättä hän läksi liikkeelle Viipurissa\nseisovan sotaväen kera ja saapui Käkisalmen edustalle lokak. 26 p:nä\n1580. Ensi toimekseen hän alkoi piirittää tätä linnaa joka puolelta,\nettei kukaan pääsisi ulos apua hankkimaan, eikä myöskään kukaan ulkoa\nsisään. Sitä varten De la Gardie lähetti osan väkeänsä Vuoksen yli;\ntoisen osan hän piti luonansa Viipurin puolisella rannalla.\nSavonlinnasta tullut lisäjoukko kävi leiriin Käkisalmen\npohjoispuolelle, ja vesitiekin suljettiin lotjilla, jotka pantiin\npitkin ja poikin Vuoksen virtaa soutelemaan.\n\nVenäläiset eivät kuitenkaan olleet millänsäkään kaikista näistä\nhankkeista. Käkisalmen linna oli saarelle rakennettu, jonka\nylt'ympäritse syvä ja leveä Vuoksi virtaili; rynnäköstä ei siis ollut\nmitään pelkoa. Nälällä näännyttäminen taas vaati paljon aikaa, ja sillä\nvälin oli varmaan Venäjältä joutuva apua. Täydessä turvassa istuivat\nsiis käkisalmelaiset varustustensa takana, luullen linnansa\nvalloituksen tuiki mahdottomaksi.\n\nMutta vaikka Käkisalmen linnan luonnollinen asema olikin edullinen,\nniin oli se sittenkin rakennukseltaan sangen vanhanaikuinen ja heikko.\nSe oli näet kokonaan puusta, ja ulkomuurin asemasta sillä oli vain\npuinen hakuli ympärillään. Se saattoi siis kyllä kestää nuolia sekä\nkylmiä luoteja, vaan eipä sen puisista varustuksista ollut paljon apua\nnoita äsken keksittyjä tulipommeja vastaan, joita De la Gardiella oli\nmuassaan. Marrask. 3 p:nä alkoi piirittäjien leiristä ankara pommitus,\neikä aikaakaan, niin leimahtikin jo kaupunki ilmituleen, ja pian myös\nsamalla tavoin linnan hakuli. Molemmat paloivat aivan tantereen\ntasalle. Hädissään mätti nyt osa kaupunkilaisista tavaransa lotjiin ja\nyritti päästä pakoon Vuoksen virtaa myöten. Mutta alukset ammuttiin\ntykkien luodeilla upoksiin, ja ne hukkuivat Vuokseen kuormineen\npäivineen, jossa tilaisuudessa kolmatta tuhatta venäläistä kuuluu\nsaaneen surmansa. Siitäpä linnan isäntäkin, Attalik Kvasnin, säikähtyi\nja avasi porttinsa, pyytäen armoa itsellensä sekä jäljelle jääneelle\nväelleen. Marrask. 5:nä p:nä joutui täten Karjalan vanha pääkaupunki\nsuomalaisten valtaan. Useat Käkisalmen pajareista antautuivat miehineen\nRuotsin kuninkaan palvelukseen; muut päästettiin pois Venäjälle.\n\nKäkisalmessa ei De la Gardie muuten malttanutkaan kauan aikaa viipyä;\nhän rupesi kohta viemään väkeänsä uudelle voittoretkelle Pähkinälinnaa\nvastaan. Mutta syksyisten teitten pohjattomuus ja muonan puute\npakoittivat hänet kesken matkaa kääntymään. Hän palasi takaisin\nViipurin kaupunkiin.\n\n\n\n\n8. Pontus De la Gardie ajaa venäläiset vironmaalta ja valloittaa\nläntisen Inkerin.\n\n\nViipurissa, jonne De la Gardie Käkisalmen valloituksen jälkeen oli\nlähtenyt, ei hän antanutkaan väkensä kauan levätä. Hän odotti vaan\nsiksi, kunnes kovat pakkaset olivat tehneet tiet tasaisiksi ja\nrakentaneet siltoja vesien yli. Sitten hän taas heti uudella vuodella\n1581 läksi liikkeelle ja kulki kompassin avulla 250 virstaa merijäätä\nmyöten, Viipurista suoraan Viron rannikolle. Aikalaillapa siellä kaikki\nhämmästyivät, sekä ystävät että viholliset, kun Pontus herra\nsuomalaistensa kanssa ilmaantui noin äkkiarvaamatta, niinkuin merestä\nnoussut. Sillä tämmöisiä retkiä merijään poikki oli kyllä toisinaan\njoku partiolla käyvä ratsumiesparvi tehnyt; vaan ei mikään säännöllinen\nsotajoukko tykkeineen, kuormineen ollut vielä ikänä senkaltaista\nyrittänyt.\n\nEipä aikaakaan, niin jopa De la Gardien tulipommit taas kuumentelivat\n_Rahkavieren_ (Wesenbergin) linnan hakulia, jonka venäläiset olivat\nmielestänsä rakentaneet sangen vahvaksi. Ruotsin väen äkillisestä\ntulosta ja hakulin palosta säikähtynyt pajari Saburov avasi pian sen\njälkeen myös kivisen linnansa portit. Suuri oli venäläisten suru tästä\nantautumisesta, vaikka he kyllä voimia myöten olivat koettaneet pitää\npuoliaan. Ulosmarssiessa ei kukaan heistä kehdannut katsoa voittajia\nsilmiin, vaan he kulkivat alla päin, synkästi maahan katsellen ja\nkantoivat pyhäinkuviansa, joita he eivät tahtoneet jättää sinne\nvierasuskolaisten pilkaksi.\n\nTämän työn suoritettuaan De la Gardie itse palasi Suomeen, toimittamaan\nenemmän väkeä ja muita tarpeita kesäistä sotaa varten. Sillä aikaa\nhänen väkensä _Kaarle Hornin_ johdolla valloitti takaisin Lännen\nmaakunnan linnoinensa. Se ei onnistunutkaan yhtä helpolla kuin\nvenäläisten anastaessa ne saksalaisten palkkasoturien käsistä.\nErittäinkin teki Haapsalon linna kovaa vastarintaa, ja kun viimein\nantautumista ei enää voitu välttää, tappoi venäläinen linnanväki\nvimmoissaan ensin kaikki heidän turviinsa paenneet virolaiset\ntalonpojat. Sanotaanpa yhden ainoan hurjan venäläisakan siinä\ntilaisuudessa paiskanneen päät mäsäksi seitsemältä lapsiparalta.\n\nVeresten apujoukkojen kanssa tultuansa jälleen Viroon De la Gardie nyt\nläksi vahvaa ja tärkeää Narvan linnaa vastaan. Meritse saapui myös\nsinne _Klaus Eerikinpoika Fleming_, joka oli amiraaliksi asetettu; hän\ntoi laivoillansa tarpeelliset piiritystykit ynnä ampuma- ja ruokavarat.\nKaksi vuorokautta paukkuivat sitten De la Gardien kanuunat yöt päivät\nlakkaamatta. Tästä ankarasta tulesta viimein Narvan muuri alkoi\nuseammasta kohdin raueta, vaikka se oli kolmen sylen paksuinen.\nKolmantena päivänä siis vaadittiin linnan väkeä antautumaan, mutta he\nvastasivat vaatimukseen urhokkaasti ja kopeasti. Silloinpa Pontus herra\ntorahdutti sotatorviaan ja kutsui kaikki miehensä kokoon. \"Rynnäkkö\",\nlausui hän heille, \"on nyt yritettävä tätä linnaa vastaan, vaan en minä\ntahdo ketään pakoittaa tähän vaaralliseen työhön. Astukoot siis esiin\nne, jotka vapaaehtoisesti haluavat ruveta ryntäämään. Jos rynnäkkö\nonnistuu, saavat he sitten ryöstää kaupunkia koko vuorokauden ajan.\" --\nHurraamista ja riemuhuutoja kajahti kohta vastaan päällikön lopetettua\npuheensa ja koko sotajoukko, niin maaväki kuin laivamiehetkin, pyysivät\nkilpaa päästä koettelemaan. Itse valittuaan päällikkönsä ja\nlipunkantajansa, läksivät ryntääjät sitten muurille kapuamaan,\niloisesti huutaen \"ikäänkuin tanssiin mentäessä\". Eikä aikaakaan, niin\nolivatkin he venäläisten lujasta vastarinnasta huolimatta valloittaneet\nmuurin. Ja sieltä he vastustamattomana ja hävittävänä tulvana\ntörmäsivät alas onnettoman kaupungin kimppuun. Mokomaa verisaunaa eivät\nmuistaneet vanhatkaan sotamiehet ikänä nähneensä; armoa ei suotu\nyhdellekään hengelle, ei nuorelle eikä vanhalle. Tällä tavoin sai\nsurmansa 2,000 venäläistä strelitsiä ja 300 pajaria palvelijoinensa,\nynnä vielä suuri joukko viattomia kaupunkilaisia perheineen, kaikkiansa\n7,000 henkeä. Vieläkin julmemmat tappamaan, kuin suomalaiset ja\nsaksalaiset soturit, olivat ne venäläiset, jotka ennen vangiksi\njoutumistansa olivat Ruotsin palvelukseen antautuneet. Saalis, joka\ntässä tilaisuudessa saatiin, oli aivan ääretön, sillä Narva oli ollut\nkoko Venäjän kaupan ainoana välittäjänä.\n\nKohta tämän loistavan voiton jälkeen De la Gardie myös valloitti\n_Jaaninlinnan_ (Ivangorodin) toisella puolella Narvajokea, ynnä vielä\n_Jaaman ja Kaprion_ linnat läntisessä Inkerissä. Samaten antautui myös\nsamana syksynä Paidelinna, venäläisten viimeinen jalansija Vironmaalla.\n\nLucian päivänä, 13:na joulukuuta, palasi sitten viimein voittosankari\nRäävelin kaupunkiin, viettämään kiitosjuhlaa onnellisten sotiensa\njohdosta. Pontus herra seisahtui koko sotavoimansa kanssa pyhän\nNikolain kirkon eteen. Hän ynnä hänen alapäällikkönsä hyppäsivät\nhevosten selästä maahan ja astuivat täydessä sota-asussa, niinkuin\nolivat, kannukset jalassa ja kypärä päässä, sisään. Alttarin edessä he\nkaikki lankesivat polvilleen ja kiittivät hartaasti Jumalaa hänen\nsuuresta avustansa. Saarnan tekstinä oli viidennen Moseksen kirjan 20:s\nluku, joka muun muassa sisältää seuraavat sanat: \"Mutta näitten kansain\nkaupungeista, kuin Herra sinun Jumalas sinulle perinnöksi antaa, älä\njätä elämään yhtäkään henkeä.\" -- Se oli ikäänkuin kultauksena Narvassa\ntehdyille kauheille veritöille! -- Jumalanpalveluksen jälkeen alkoi\nloppumaton riemupaukutus kaikilta kaupungin valleilta, ja porvarit\nseisoivat kaduilla juhlapuvuissansa, ilokyyneleet silmissä. Täysi syy\nheillä olikin iloita, sillä kaikki ne läheiset linnat, jotka vielä\nvähän aikaa sitten uhkasivat rääveliläisten rauhaa, olivat nyt\nmuuttuneet heille vahvaksi etuvarustukseksi ja suojelusmuuriksi.\n\nSuuresti myös Juhana kuningas iloitsi ja ylpeili valtakuntansa\nlaajennuksesta. Arvonimeensä hän teki nyt seuraavan lisäyksen:\n_Karjalan, Inkerin ja Shelonan viidenneskunnan suuriruhtinas_.\nSuomellekin hän samalla antoi korkeamman arvonimen, ylentäen sen\n_suuriruhtinaskunnaksi_. Ja sen kunnian olikin meidän maamme täydellä\nsyyllä ansainnut; sillä meidän urhoollisten sotamiesten verellähän\nenimmäkseen oli Ruotsin valtakunnan laajennus ostettu.\n\n\n\n\n9. Retket Aunuksenmaalle.\n\n\nKäkisalmeen oli De la Gardie jättänyt Yrjänä Boijen haltijaksi. Tämä\nrupesi kohta isännöimään sekä linnassa että sen läänissä, ikäänkuin ne\njo olisivat rauhan sovinnolla ja ristinsuutelemisella iäksi päiviksi\nannetut Ruotsin kruunulle. Linna rakennettiin uudestaan kivestä,\nsemmoiseksi kuin se nytkin vielä on, ja varustettiin vahvalla\nulkovallilla. Ympäri lääniä ruvettiin kantamaan talonpojilta kaikkia\nniitä veroja, joita ennen oli suoritettu tsaarille. Alettiinpa jo\nsamassa myös pitää huolta uuden maakunnan asukkaiden käännyttämisestä\nsamaan uskoon kuin muut suomalaiset. Käkisalmen kaupunkiin rakennettiin\nluterilainen kirkko, jossa linnaväen sotapapin ensi aluksi piti\nsaarnata, kunnes uuden seurakunnan luku olisi niin karttunut, että he\njaksaisivat palkata eri papin itsellensä. Paljon luterilaisia\ntalonpoikia asutettiin myös autiotaloille Inkerin rajoille, Raudun,\nSakkulan ja Räisälän pitäjiin. Entiset omistajat, kreikanuskoiset\nkarjalaiset, olivat näet enimmäksi osaksi paenneet Venäjälle, taikka\nväkisin pois ajetut senvuoksi, että he aina auttoivat uskolaistensa,\nvenäläisten partioretkiä.\n\nPianpa alkoivat jo Käkisalmenkin läänin rajat tuntua liian ahtailta\nmeidän miehistä. He rupesivat laajalta ryöstelemään kaikissa\nmaakunnissa Laatokan pohjois- ja itäpuolella. Kohta seuraavana vuonna\nvalloituksen jälkeen läksi _Klaus Hermaninpoika Fleming_[6] uskaliaalle\nretkelle ennen käymättömille seuduille. Häntä seurasi 2 lippukuntaa\nsotamiehiä kahden tykin kera ynnä suuret talonpoikaisparvet Savosta\nsekä Pohjanmaalta. Aikomus oli hävittää eräs pieni linnoitus, jonka\nvenäläiset äsken kuuluivat rakentaneen Jyskyjärvelle, Vienanmeren\npuolelle. Helmik. 12 p. 1581 marssittiin Savonlinnasta ja kuljettiin\nneljä päivää itäänpäin, väliin järvien jäitä, väliin tiettömiä korpia\nmyöten. Sitten kierrettiin kaakkoa kohden suuren Tulomajärven kylään\nasti, joka kuului Novgorodin piispan alustoihin. Sieltä viimeinkin\nkääntyi matka pohjoiseenpäin, sillä asumattomat seudut olivat tehneet\nsuoremman kulun mahdottomaksi. Kauas meidän retkeläisemme Pohjolan\nmatkallansa eivät nytkään päässeet. Sillä sangen pian tuli se\nharmittava sanoma, että venäläiset itse olivat polttaneet\nlinnoituksensa ja rakentaneet uuden Solokansaarelle,[7] keskelle\nVienanmerta, mistä heitä tietysti oli mahdoton saavuttaa. Fleming\ntahtoi nyt viedä väkensä kotimaahan Oulunjärven seutujen kautta.\nMutta sille retkelle, niin kaikki tuntijat sanoivat, ei ollut\nyrittämistäkään. Sillä koko tuolla pitkällä taipaleella ei kuulunut\nolevan mitään tien jälkeäkään, eikä myöskään yhtään taloa, mistä olisi\nihmisille ja hevosille ruokaa saatu.\n\nSentähden Fleming nyt käänsi matkansa eteläänpäin ja tuli _Aunukseen\neli Agnismaalle_, senaikuisen kirjoitustavan mukaan. Ensin hän vaan\nvaati jonkun summan veroa läänistä, luvaten sen saatuansa lähteä kotiin\nvahinkoa tekemättä. Mutta kun aunukselaiset eivät suostuneet siihen\nsovintoon, niin meidän miehet rupesivat armottomasti koko seutua\nryöstämään ja polttamaan. Kaikki aseisiin kykenevät miehet tapettiin\njoka paikassa; ainoastaan vaimot, vanhukset ja lapset saivat pitää\nhenkensä. Aleksanterin monasteriin asti, lähelle nykyistä Lotinanpellon\nkaupunkia, ja vielä vähän edemmäksikin ulottui tämä hirveä hävitys.\nSyvä Syvärijoki vasta pani esteen suomalaisten hävitysretkelle.\nMaaliskuun alussa he olivat jälleen palanneet omille rajoillensa Salmin\npitäjään.\n\nLotjillakin käytiin Käkisalmesta melkein joka vuosi hävittelemässä\nLaatokan vastakkaista rantaa. Eräällä semmoisella retkellä v. 1581\npoltettiin myös Valamon luostari, joka oli ollut 250 vuotta\nkreikanuskon pesäpaikkana Karjalassa. Enin osa munkkeja tapettiin tai\npakeni; ainoastaan muutamia erakkoja jäi aution saaren kallioluoliin\nasumaan.\n\nMerkillisinpä kaikista käkisalmelaisten lotjaretkistä tähän aikaan\ntapahtui vuonna 1591. Silloin purjehti koko laivasto, 640 sotamiestä ja\n570 talonpoikaa,[8] Ambrosius Henrikinpojan komennon alla Laatokan\nselän yli _Mägrän_ kylään. Siellä voitettiin vastaantullut venäläinen\nsotavoima, ja ryöstettiin sitten pitkin rannikkoa eteläänpäin\nSyvärijoen suulle asti. Siellä taas oli taisteltava 62:n venäläisen\nlotjan kanssa, joissa kussakin oli 15 miestä. Koko yökausi tapeltiin,\nkunnes venäläiset, menetettyänsä yhdeksän pajariaan ja 150 strelitsiä\n(pyssymiestä), laskivat laivansa myötätuuleen pitkin Laatokkaa ja\npötkivät pakoon. Suomalaiset kulkivat nyt ylöspäin, ensin Syväriä ja\nsitten sen haarajokea Ojatia myöten _Sermaksin_ kaupunkiin asti, joka\nnäkyy olleen näiden seutujen kauppakeskuksena. Sermaksi poltettiin\nporoksi, samoinkuin jo ennenkin tällä retkellä kaksi kivistä ja yksi\npuinen luostari ynnä monta pajarinkartanoa sekä kylää. Yleensä suitsusi\nseitsemän pitäjää kekäleinä ja tuhkana! Saalista saatiin runsaasti,\nvarsinkin Sermaksista. Viljaa olisi ollut vielä enemmänkin saatavissa,\njos vaan aika olisi sallinut puida eli tappaa pelloilla valmiina\nseisovat aumat. Asukkaista ei tällä retkellä tavattu monta. Vaimot,\nvanhukset ja lapset ynnä enin osa irtonaista tavaraa oli korjattu pois\ntalteen hamaan Äänisjärvelle ja Vienanmeren rannikolle asti. Ainoastaan\nnuoret miehet olivat jääneet kotiin viljaa leikkaamaan ja vastustamaan\nvihollista.\n\n\n\n\n10. Pontus De la Gardien kuolema.\n\n\nDe la Gardien erinomaiset ja äkilliset voitot herättivät pian Ruotsin\nliittolaisen, Puolan kuninkaan, kateutta ja levottomuutta. Kiireesti\nsolmi Batori venäläisten kanssa rauhan sovinnon, luopuen kaikista\nvalloituksistansa sillä ehdolla, että he tunnustaisivat hänet\nLiivinmaan herraksi. Kaikki Venäjän voimat saattoivat siis nyt jälleen\nkääntyä yksistään Ruotsia vastaan, mutta sittenkin tsaari Iivana, joka\noli tullut vanhaksi, pelästyi kuullessansa, että De la Gardie\nvarustautui uutta sotaretkeä varten. Samaten Juhana kuningaskin\npuolestansa jo alkoi pitkäksyä tuota lakkaamatonta, jos kohta\nvoitollistakin sotaa. Molempien valtojen lähettiläät tulivat siis v.\n1583 kokoon. Rauhaa he tosin eivät silloin saaneet toimeen, sillä\nvenäläiset vaativat kopeasti takaisin kaikki, mitä heiltä oli\nvalloitettu, mutta aselepo saatiin kuitenkin kolmeksi vuodeksi\npäätetyksi.\n\nTämän määräajan loputtua lähettiläät tulivat jälleen kokoon samaan\npaikkaan. Ensimäisenä keskustelunaineena, niinkuin siihen aikaan aina,\nolivat jonninjoutavat riidat arvosta ja etusijasta. Kumpikin puolue\nolisi luullut itsensä halvennetuksi, jos sen olisi pitänyt mennä toisen\nluokse; sillä se muka olisi myöntänyt toisen olevan arvokkaamman.\nViimeinpä kuitenkin keksittiin sukkela keino, joka tyydytti\nkumpaistenkin kunnianhimoa. Pöytä näet asetettiin tantereelle,\nmolempien leirien keskivälille, ja teltta rakennettiin kummankin\npöydänpään yli, toinen venäläisiä, toinen meidän miehiä varten. Sillä\nlailla he sitten saattoivat keskustella, kumpikin istuen oman\nkatoksensa alla. Venäläiset rupesivat nyt uudestaan vaatimaan takaisin,\nmitä olivat menettäneet; meidän puolelta ei tahdottu myöntää mitään.\nAsiain näin ollessa rauhan sovintoa ei tälläkään kertaa saatu aikaan.\nRauhanhieromisesta oli vain se etu, että aselepoa jatkettiin jälleen\nviidellä vuodella.\n\nRuotsi sai kuitenkin maksaa tämän edun sangen kalliilla hinnalla. Sillä\nsen paras sotapäällikkö, De la Gardie, sai tässä tilaisuudessa\ntapaturmaisesti surmansa. Keskustelujen loputtua näet Ruotsin\nasiamiehet astuivat lautalle, mennäksensä joen poikki. Kun oli jo\nmelkein päästy yli, ammuttiin lautalta pari tykinlaukausta merkiksi\nherrojen palvelijoille, jotka vaunuineen, hevosineen odottivat toisella\nrannalla. Tärähdyksestä avautui muutamia suuria rakoja alukseen, joka\noli jo vanha ja mädännyt. Pohja oli täynnä tavaroita, niin ettei veden\nvuotoa havaittukaan, ennenkuin hätä jo alkoi olla käsissä.\nSäikähdyksissään kaikki väki karkasi silloin toiselle laidalle, ja\nlautta mentyään kumoon upposi jokeen. Apua tosin heti joutui rannalta;\nmutta De la Gardieta ei kuitenkaan enää saatu pelastetuksi; hän oli\näskettäin ollut sairaana, eikä senvuoksi jaksanut uida, vaan hukkui\nvirtaan. Se tapahtui marrask. 5 p. 1585. Ruumis vietiin Rääveliin ja\nlepää siellä Nikolain kirkossa.\n\nDe la Gardien uskaliaat retket ja merkillinen sotaonni tekivät syvän\nvaikutuksen Suomen ja Viron kansaan. Niillä seuduilla, missä hän sotien\nkulki, kerrotaan vieläkin joka mökissä tarinoita hänestä, toinen\ntoistansa kummallisempia. Kaikkia suuria ja ihmetystä herättäviä\nvanhanaikaisia jäännöksiä noilla rajamailla sanotaan kansan tarinoissa\n\"Pontus herran\" töiksi, vaikka na ovat oikeastaan toisten miesten\ntekemiä. \"Pontuksenkaivannoksi\" esim. hoetaan sitä Saimaan kanavan\nalkua, jonka Tuure Bjelke, niinkuin tässä ennen on kerrottu, paljoa\naikaisemmin kaivatti. Ja \"Pontuksensiltoja\" muka ovat kaikki suuremmat\nporraspuut Itä-Suomen avarilla soilla. Sanalla sanoen, \"Pontus herra\"\non kansan muistissa tullut melkein samallaiseksi kaikkivaltiaaksi,\npuolijumalalliseksi olennoksi, kuin Väinämöinen, Ilmarinen ja muut\nKalevalan urhot.\n\nSiitä huolimatta tämä Suomen kansalle niin rakas sankari ei ollut\nkasvanut meidän maassamme, hän ei ollut edes ruotsalainenkaan. Hän oli\nsyntynyt Ranskanmaalla, Languedocin maakunnan vuoristossa.\n\nVähäpä hänen äitinsä heilutellessaan kätkyttä arvasi, kuinka\nkuuluisaksi hänen poikansa kerran oli tuleva kaukaisilla Pohjanmailla;\neipä hän silloin arvannut edes sitäkään, että hänestä tulisi\nsotasankari. Pontus näet oli nuorempi poika ja jäävä siis perinnöttä;\nsiitä syystä vanhemmat aikoivat häntä luostariin, jotta hänellä siellä\nedes olisi varma toimeentulo. Mutta kirjan ääressä istujaksi ja\nluostarin nurkissa vetelehtijäksi Pontus oli liian vilkas. Pian vaihtoi\nhän helminauhansa puiset palloset lyijyluoteihin ja ristinsä\nmiekankahvaan.\n\nAluksi hän palveli oman maansa lipun alla, ja kävi sotaa Italiassa sekä\nSkotlannissa. Viimemainitusta maasta hän sitten muutti Tanskan\nkuninkaan palvelukseen, ja viimein, jouduttuansa ruotsalaisten\nsotavangiksi, hän otti pestin Eerikki XIV:nneltä. Vielä kerran, pari\nvuotta myöhemmin, hän osoitti palkkasoturin vaihtelevaisuutta ja\nepäluotettavuutta sillä, että hän luopui Eerikistä ja meni kapinoivien\nherttuain puolelle. Mutta se kerta olikin viimeinen; siitä saakka hän\nkäytti suurta taitoaan uuden kotimaansa ja uuden hallitsijansa\npalveluksessa. Juhana luottikin De la Gardie'hin enemmän kuin\nkeneenkään muuhun herroistansa, ja osoitti hänelle paljon suosiota.\nPaitsi kaikellaisia korkeita virkoja antoi kuningas rakkaalle\nPontukselleen v. 1571 vapaaherran arvon sekä komean Ekholman kartanon\nja v. 1580 naitti hänelle oman aviottoman tyttärensä Sofia\nGyllenhjelmin. Kuollessaan oli De la Gardie viidenseitsemättä vuoden\nvanha.\n\n\n\n\n11. Sigismund tulee Puolan kuninkaaksi.\n\n\nAvioliitossaan Katariina Jagellonican kanssa Juhana kuningas oli saanut\npojan, nimeltä _Sigismund_. Tämä oli syntynyt synkässä vankihuoneessa,\nvaan sittenkään harvan lapsen kehdon ympärillä on ollut yhtä kirkkaita\ntoivonsäteitä loistamassa. Hänen setänsä, Ruotsin kuningas Eerikki, oli\nlapseton; samoin myös hänen enonsa Sigismund Aukusti, Puolan\nhallitsija. Kummankin kruunun kantajaksi näytti siis nuori herttua\nolevan aiottu. Puolassa kruunu tosin ei ollut kuningassuvun\nperintötavarana; aatelisto joka kerta itse valitsi uuden kuninkaansa.\nMutta syytä oli toivoa, että vaali ensi sijassa sattuisi tähän vanhan\nhallitsijasuvun vesaan. Juhana kuningas poikaansa kasvattaessaan ei\nlaiminlyönytkään ainoatakaan asiaa, millä hän saattoi saada hänet\npuolalaisille mieluisammaksi. Lapsi sai Puolassa tavallisen ja tutun\nnimen Sigismund; häntä opetettiin selvästi puolankieltä puhumaan;\nvieläpä lisäksi hänet kasvatettiin katolinuskoon. -- \"Poikani on\nkasvatettava molempien valtakuntien hallitsijaksi,\" vastasi kuningas\npoikansa luterilaiselle opettajalle, joka viimeksimainitusta seikasta\noli pahoillaan.\n\nTapani Batorin kuoltua tuli vihdoin tuo tilaisuus, jota Juhana aina oli\nikävöinyt. Mahtava aatelispuolue käänsi heti silmänsä Sigismundiin.\nKuninkaan leski, Anna, koetti kaikkia keinoja lisätäkseen\nsisarensapojalle puolustajia, ja Juhana kuningas sitä varten tuhlasi\nmelkoisen rahasumman. Päätös olikin se, että Sigismund v. 1587\nvalittiin Puolan kuninkaaksi.\n\nSuurella juhlallisuudella otettiin hänet vastaan kaikissa valtakuntansa\nsuuremmissa kaupungeissa. Vilnassa muun muassa siellä olevan\njesuiittaopiston oppilaat tervehtivät häntä useammankielisillä\nrunoilla. Joukossa oli myös suomalainen runo, ensimäinen senkaltainen,\njoka lie painettu meidän kielellämme. Se alkaa sanoilla:\n\n    Terven mule (Terveenä mulle)\n    Sigismunde tule (Sä Sigismund, tule)\n    Niin caiki cansa Vilnas lule (luulee) j.n.e.\n\nMarrask. 29 p. Sigismund ratsasti pääkaupunkiinsa Krakovaan. Joka\nikkunasta riippui komeita kankaita, joista muutamat tikkauksillaan\nkuvasivat tapauksia Jagello-sukuisten kuningasten historiasta; joka\nkadulla oli kunniaportteja, joiden harjalla liehuvat liput olivat\ntäynnä tervehdyssanoja, joka haaralta soi musiikki ja kaikui kansan\nriemuhuudot. Krakovassa myös vietettiin juhlallisesti uuden kuninkaan\nkruunaus.\n\nKauan aikaa ei Sigismund sentään saanut iloita uudesta arvostaan. Sillä\npian hän sai kokea, että Puolan kuninkaalla oli ainoastaan tyhjä\nhallitsijan nimi ja arvo, vaan ei valtaa juuri yhtään. Vielä enemmän\nhavaitsi Juhana kaikki toiveensa poikansa korotuksen johdosta turhiksi.\nMolempien kansojen välisestä lähemmästä yhteydestä ei näyttänyt\njohtuvan minkäänlaista etua. Puolalaiset eivät tahtoneet uudestaan\nryhtyä sotaan Venäjää vastaan; yhtä vähän he myöskin tahtoivat luopua\nluullusta oikeudestaan Vironmaahan. Siitä suuttuneena ja poikansa\nseuraa ikävöiden Juhana pian alkoi kehoittaa häntä luopumaan\nkruunustaan ja palaamaan Ruotsiin. Ensi alussa kuninkaat pitivät\npäätöksensä salassa. He olivat vain saapuvinansa Rääveliin yhteistä\nneuvottelua varten. Heidän oikea aikomuksensa tuli täällä kuitenkin\nsangen pian tunnetuksi, ja se nostatti ankaraa vihaa puolalaisten, sekä\npelästystä Ruotsin alamaisten parissa.\n\nSillä nämät, joita jo venäläissota yksistään kovasti rasitti,\npelkäsivät saavansa vielä puolalaisetkin vihollisiksensa.\nValtaneuvokset, sotapäälliköt ja Narvan porvaristokin lähettivät\nkuninkaille hartaat anomuskirjeet, joissa he pyysivät heitä luopumaan\nniin turmiollisesta päätöksestä. Viimeinpä Räävelissä oleva sotaväki\nmarssi päällikköineen kuningasten majatalon eteen, laski siellä\nlippunsa ja aseensa maahan ja vannoi pyhällä valalla, etteivät he\nkohottaisi niitä enää Ruotsin suojelukseksi, jos näin turhan tähden\nsyttyisi ankara sota. Tämä kapina vihdoinkin vaikutti sen, mitä eivät\nneuvot eivätkä rukoukset olleet saaneet aikaan. Syysk. 30 p. 1589\nSigismund tempasi itsensä irti isänsä sylistä ja läksi takaisin\nvaltakuntaansa.\n\n\n\n\n12. Kaarle Horn Narvassa.\n\n\nVenäläiset eivät voineet millään tavalla unohtaa, että heidän\nvalloittamansa linnat Virossa, vieläpä lisäksi osa Inkeriä, kappale\n\"vanhaa pyhää Venäjänmaata\", oli joutunut Ruotsin kuninkaan omaksi.\nHeidän nykyinen nuori tsaarinsa Feodor (vuodesta 1584) halusi\nkiihkeästi lähteä omaansa takaisin perimään. Nytpä hän, luottaen siihen\ntyytymättömyyteen ja kyllästymiseen sodan johdosta, jota Ruotsin\nsotaväki Räävelissä oli osoittanut, luuli yritykselle soveliaan hetken\ntulleen. Hän ei siis suostunut enää aselevon pitkittämiseen, vaan läksi\nkun läksikin alussa vuotta 1590 sotaan 100,000 miehen suuruisen\narmeijan kanssa. Yksi hänen joukoistansa poikkesi Suomeen ja hävitteli,\nryösteli Turun tienoille asti; toinen toimitti samanlaisia tuhotöitä\npitkin ja poikin Vironmaata; kolmannella Feodor itse ryntäsi läntiseen\nInkeriin. Pieni Jaamanlinna joutui heti ensi rynnäköllä hänen\nvaltaansa. Sen jälkeen oli nyt Narvan kaupunginkin vuoro tuleva.\n\nTäällä eivät varustushankkeet olleet vähääkään vaaran suuruuden\nmukaiset. Puute oli väestä, sillä enimmän osan oli Viron ylimaaherra\nKustaa Banér vienyt kanssansa; puute oli myös muonasta ja\nampumavaroista. Mutta Narvan linnassa oli urhokas komentaja, vanha\ntuttavamme _Kaarle Horn_, jonka tapana ei ollut hät'hätää antautua.\nKaksi viikkoa venäläiset ampuivat ankarasti tykeillään, niin että\nmuuriin tuli kaksi aukkoa, jotka kumpainenkin olivat kolmattakymmentä\nsyltä avarat. Silloin piirittäjät viimein varustausivat rynnäkölle\nhelmik. 19 p. Linnankaivannot täytettiin heinäkuormilla ja\nlumisäkeillä. Niiden ylitse venäläiset ryntäsivät muurien juurelle ja\nalkoivat kapuella ylös, mitkä tikapuiden, mitkä koukkupäisten riukujen\navulla. Ryntääjien etupäässä oli muutamia satoja mordvalaisia ja\ntsheremissejä. Mutta Kaarle Horn ja hänen suomalaisensa ottivat nämät\norpanansa ja samoin muutkin kuokkavieraat kovinkin lämpimillä\nterveisillä vastaan. Joukko joukon perästä, sitä myöten kuin ne\nlähenivät, viskattiin muurilta alas, ja verta virtaili tulvanaan\nkaivantoja myöten. Nelituntisen vimmatun yrityksen perästä ryntääjien\ntähteet vihdoin uupuneina vetäytyivät takaisin leiriinsä.\n\nNäin olivat siis meidän urhoolliset miehemme tällä kertaa tehneet\ntyhjäksi vihollisen yrityksen. Mutta kun Horn, tappelun lakattua,\nkutsui väkensä kokoon ja piti tarkastusta, niin eipä ollutkaan enää\nenempää kuin noin 400 aseisiin kykenevää miestä jäljellä. Mahdotonta,\nsen jokainen näki, olisi ollut niin vähällä miesvoimalla vastustaa\ntoista päällekarkausta. Narvan saksalaiset porvarit, jotka pelkäsivät\ntulevansa kaikki surmatuiksi, jos vihollinen väkirynnäköllä\nvalloittaisi kaupungin, rukoilivat Hornia sopimaan venäläisten kanssa.\nJa sotamiehetkin epätoivoissaan alkoivat tulla vastahakoisiksi, eivätkä\nmenneet, niinkuin käsky oli, muurin aukkoja korjaamaan. \"Lempo\",\nsanoivat he, \"menköön venäläisten luotien surmattavaksi, kun ei\nsiitä kuitenkaan ole mitään apua!\" Pakko oli siis Hornin ruveta\nehdoitteluihin tsaarin kanssa. Narvasta ei hän kuitenkaan sanonut\nluopuvansa millään ehdolla, niinkauan kuin hänessä hengen kipinää kyti;\nmutta Kaprion ja Joanan linnat, joissa hänen veljensä Yrjö ja Arvi\nolivat isäntinä, hän lupasi antaa sillä ehdolla, että tsaari veisi pois\npiiritysjoukkonsa Narvan edustalta ja suostuisi aselepoon. Tämän\nsovinnon mukaan venäläiset sitten seuraavana päivänä suurella riemulla\nja juhlallisuudella marssivat takaisinsaamaansa Joanan linnaan. Tsaari\nFeodor itse, kultakankaisiin puettuna, ajoi komeassa korjareessä, jota\neivät hevoset, vaan hänen sotamiehensä vetivät.\n\nRuotsin kuninkaalla olisi oikeastaan ollut täysi syy kiittää Kaarle\nHornia siitä, että tämä, jos kohta uhraamalla halvemmat linnat, oli\nsäilyttänyt hänelle tärkeän Narvan kaupungin. Mutta Juhana, jolle hänen\näsken ottamansa arvonimi \"Inkerinmaan sekä Shelonan viidenneskunnan\nsuuriruhtinas\" oli kovin rakas, vimmastui aivan silmittömäksi. Hän\ntuotti Hornin vangittuna eteensä ja tuomitutti hänet maanpetturina\nkuolemaan. Turhaan rukoilivat Hornin sukulaiset armoa, turhaan Juhanan\noma puolisokin, Gunilla Bjelke, ynnä hänen poikansa Sigismund ja\nveljensä Kaarle herttua. Vasta sinä päivänä, joksi mestaus oli\nmäärätty, myöntyi kuningas viimein niihin rukouksiin, jotka hänen pieni\npoikansa, lapsen tavoin leperrellen, toi hänen eteensä.\n\n\n\n\n13. Kankaisten Hornit.\n\n\nKaikista Suomen aatelismiehistä Juhana kuninkaan aikana olivat\n_Kankaisten Hornit_, isä ja poika, hankkineet itselleen loistavimman\nmaineen. Molemmat, niinkuin näissä kertomuksissakin monta monituista\nkertaa on nähty, olivat he urhokkaita sotureita, taitavia johtajia ja\nviisaita neuvonantajia. _Henrik Hornin_ nimen kirkkautta on kuitenkin\nhänen julma sotatapansa himmentänyt. Armottomat olivat ylimalkaan sen\najan soturit, ja valitettavasti näkyy Henrik Hornkin olleen muiden\nkaltainen. Eräästä hänen retkestänsä Inkeriin on se kauhea kertomus\nsäilynyt, ettei hän säästänyt edes vaimoja ja lapsiakaan, yhtä vähän\nkuin pappeja, munkkeja tai muita rauhallisia vanhuksia. Juhana\nkuninkaan kunniaksi olkoon tässä lisätty, että hän ankarasti moitti ja\nkielsi näitä pedontöitä. \"Suuresti minä pelkään\", lopetti hän kirjeensä\nHornille, \"että Herran vihan vitsa on kostava koko kansallemme teidän\ntekemänne julmuudet.\"\n\nAivan puhdas ja loistava on sitä vastoin _Kaarle Hornin_ maine. Hän oli\nepäilemättä saanut sivistyneemmän kasvatuksen kuin hänen isänsä, ja\nhäntä kehutaan yhtä oppineeksi herraksi kuin taitavaksi soturiksi.\nTämä oppi ja sivistys näkyy tehneen hänen luonteensa todellakin\nritarilliseksi. Erittäinkin jalo oli hänen käytöksensä edellämainitussa\noikeudenkäynnissä Joanan ja Kaprion heittämisestä vihollisen valtaan.\nSuoraan hän tunnusti itsensä syylliseksi siinä suhteessa, ettei hän\nollut varustanut Narvaan suurempaa sotamiesjoukkoa. Mutta, lisäsi\nsankari jalosti, \"olinhan minä monta kertaa ennenkin lyönyt venäläiset\naivan vähällä miesvoimalla. En luullut heidän nytkään olevan\nvaarallisempia kuin v. 1577 Räävelin edustalla.\" Puolustuspuheensa hän\nviimein lopetti näillä sanoilla: \"Minä olen syyllinen monessa\nsuhteessa, josta pyydän kuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta\nei koskaan minua saada kerjäämään armoa ikäänkuin olisin maanpetturi.\nMielemmin tahdon kuolla kuin saada semmoisen maineen ja jättää sen\nperinnöksi vaimolleni ja lapsilleni.\"\n\nSyynä kuninkaan ankaruuteen tässä asiassa ei muuten ollut vain se, että\nhän olisi suuttunut hänelle rakkaan Inkerinmaansa kadottamisen\njohdosta, vaan siihen vaikutti myös vanha viha Horn-sukua kohtaan.\nJuhana kuningas ei ikänä unohtanut sitä, että Henrik Horn oli hänestä\nluopunut. Hornia hän epäili ja syytti sen huhun levittäjäksi, että hän\nmuka silloin olisi aikonut luovuttaa Suomenmaan Tanskan ylivallan alle.\nKohta kuninkaaksi tultuansa hän antoi käskyn Hornin vangitsemisesta,\nvaikka määräys helpoitettiinkin sellaiseksi rangaistukseksi, että\nHornin piti eroitettuna viroistaan asua maakartanoillaan Suomessa. Pian\ntäytyi tosin asettaa Horn jälleen entisiin virkoihinsa, kun ei ilman\nhäntä tultu toimeen; mutta viha kyti kuitenkin salaisesti kuninkaan\nsydämessä ja puhkesi vähimmänkin syyn tarjoutuessa jälleen ilmi. Me\nolemme nähneet esim., kuinka Horn v. 1579 menetti sotapäällikkyytensä\nVirossa sentähden, että hän toisen miehen syyn tähden ei ollut saanut\nNarvaa valloitetuksi. Ja Kaarle Hornin kohtalosta näemme, että Juhanan\nviha ulottui vielä toiseenkin miespolveen.\n\nHenrik Horn oli tähän aikaan jo varsin vanha mies. Hän oli\nsyntynyt v. 1513 ja eli vuoteen 1595, niin että vielä, niinkuin vasta\ntulee kerrottavaksi, hän sai nähdä Vironmaassa, jota hän niin\nurhollisesti oli puolustanut, Ruotsin vallan vahvistettuna vakavalla\nrauhansovinnolla.\n\nHänen kolmesta pojastansa oli Kaarle vanhin ja mainioin. Minä vuonna\nhän syntyi, siitä ei ole tietoa; mutta luultavasti se tapahtui noin\n1550-vuoden paikoilla, koska hän Räävelin ensimäisen piirityksen aikana\nv. 1570 teki ensi kokeensa sotatantereella, ja sanotaan hänen silloin\nolleen varsin nuoren. Seuraavissa kertomuksissa tulee vielä hänen\nnimensä mainittavaksi; mutta olkoon kuitenkin jo tässä sanottu, että\nhän kuoli v. 1601 Burtnikin linnaan Liivinmaalla ollessaan sotaretkellä\npuolalaisia vastaan silloisen Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n seurassa.\nNeljä poikaa, joista kaksi, Evert ja Kustaa, tuli vielä häntä\nitseäänkin kuuluisammiksi, hän jätti perinnöksi isänmaalleen.\n\n\n\n\n14. Sotametelit Pohjan perillä.\n\n\nSodan päätantereena, niinkuin edellisistä kertomuksista näkyy, olivat\nolleet Suomenlahden ja Laatokan rantamaat. Mutta eivätpä olleet sentään\nkaukaiset Pohjan perätkään saaneet nauttia rauhan siunausta. Myös\nPohjanmaan synkissä saloissa, vieläpä Lapinkin tuimilla tuntureilla\nkuului yhä sotamelskettä. Näiden seutujen harvalukuiset asukkaat\nvuodattivat rajanaapuriensa verta yhtä rajusti kuin heidän eteläisemmät\nkansalaisensa ja hävittivät toinen toisensa maat vielä autiommiksi kuin\nmitä ne jo ennestään olivat.\n\nVarsinkin nyt sodan loppupuolella kiihtyivät rajametelit Pohjanmaalla.\nEräs venäläinen rosvojoukko oli jo ennen aselevon loppua käynyt\nOulunjärven tienoilla. Sitä kostamaan läksi keväällä 1589 parvi\n\"vahvoja suomalaisia\" Iin pitäjästä. Päällikökseen he olivat valinneet\nväkevän ja uljaan talonpojan, nimeltä _Juho Vesanen_. He kulkivat\nveneillä jokia ja järviä pitkin ja pääsivät viimein Kouta-jokea myöten\nalas Vienanmereen. Pietarinpäivän aattona he lähestyivät pientä\nKantalahden kaupunkia. Siellä oli paraikaa suuri ilo, niinkuin\nkreikanuskolaisilla Pietarin juhlana ainakin. Kaupungissa asuvat\nvenäläiset ja karjalaiset olivat kaikki kadulla tanssimassa, leikkiä\nlyömässä ja olutta juomassa. Kaiken yötä riemasteltuansa he viimein\naamusella menivät levolle, uupuneina valvomisesta sekä juomisesta.\nSilloinpa Vesanen ja hänen miehensä, jotka tähän asti olivat väijyneet\npiilopaikassa, ryntäsivät esiin. Hirveä verisauna nyt alkoi ja onneton\nkaupunki suitsui pian kekäleinä. Samalla lailla iiläiset hävittivät\nmyös kaikki kylät Kantalahden ympäristöllä ynnä myös useampia Kemin\nkaupungin piirikunnassa. Venäjänpuolista Kemijokea myöten voittajat\nviimein palasivat kotiin suurine saaliineen. Mutta siellä heitä kohtasi\nsurkea näkö! Heidän kirkkonsa oli tuhkana, kappalainen makasi sen\nvieressä kallo kirkon avaimella halkaistuna, heidän talonsa olivat\npoltettuina, kotiin jääneet vaimot ja lapset tapettuina tai\nkirkkoherran kanssa Venäjälle vietyinä. Samalla aikaa kuin iiläiset\nhävittelivät Vienanmeren rantoja, olivat näet venäläiset käyneet\nvieraina heidän turvattomissa kodeissaan ja velan tasoittaneet. Eikä\nheidän kostonsa siihen tyytynytkään, vaan seuraavan vuoden alussa tuli\nvielä suurempi venäläisparvi, joukossa myös oikeata sotaväkeä, joka\npoltti Limingan kirkon ja hävitti koko sen pitäjän. Kun Ruotsista\nsaapui nostoväkeä ja sotamiehiä avuksi, olivat venäläiset jo poissa.\nEivätkä muuten pohjalaiset tahtoneetkaan sotajoukkoa turvakseen\narvellen, että se oli liian kallis elättää. He tarjoutuivat varustamaan\nja pitämään kaksi lippukuntaa (1,000 miestä) jalkaväkeä omista\npojistaan, ja lupasivat hädän tullessa miehissä nousta aseisiin, kunhan\nvain pääsisivät sotaväkeä elättämästä. Tähän heidän pyyntöönsä he\nsaivatkin v. 1590 kuninkaan suostumuksen.\n\nSota-innossaan Pohjanmaan talonpojat eivät nyt malttaneetkaan odottaa\npäällekarkausta; syystalvella 1590 he läksivät taas itse vihollisen\nkotiin. Tällä kertaa heidän retkensä kävi Lapin tunturien poikki aina\nJäämeren rannoille asti. Siihen olivat venäläiset Kustaa Vaasan aikoina\nasettaneet muutamia uutisasutuksia. Kuola- ja Tulomajoen yhteiseen\nlaskupaikkaan oli rakennettu pieni kaupunki, nimeltä _Kuola_, ja vielä\ntoista peninkulmaa luoteisempana seisoi _Petsingin_ luostari, jonka\nasukkaat koettivat levittää kristinuskoa pakanallisille lappalaisille.\nTämän luostarin valloitti Vesasen joukko kaikkein ensiksi. Joulupäivänä\nhe karkasivat sisään, tappoivat abbotin ynnä viisikymmentä munkkia sekä\nviisiseitsemättä palvelijaa, ja hävittivät koko luostarin perinjuurin.\nKaksi päivää myöhemmin he seisoivat Kuolan kaupungin edustalla, aikoen\nhävittää senkin samalla lailla. Mutta tämä yritys ei onnistunutkaan\nmieltä myöten. Venäläiset näet torjuivat piirittäjät urhoollisesti\ntakaisin ja ajoivat heitä vielä pitkän matkaa jäljestä. Suuri joukko\nmeidän miehiä kaatui sekä rynnätessään että sitten pakomatkalla. Itse\nVesanenkin Torniossa sai surmansa pyssyn luodista, jonka eräs Ahma\nniminen vanki ampui häneen. Vieläkin tietää kansa noilla mailla kertoa\ntästä uljaasta päälliköstään, ja olipa hänen maineensa ulommaksikin\nlevinnyt. Juhana kuningas oli kutsunut hänet ensimäisen retken jälkeen\nluoksensa ja antanut hänelle lahjoja. Leskikin sai nyt veronvapauden\nynnä kaikellaista apua palkinnoksi miesvainajan urhotöistä.\n\nPohjalais-talonpoikien uskaliaat retket saattoivat venäläiset siihen\npelkoon, että kenties Vienanmeren länsiranta ja koko Lapin saarento\nvoisi joutua Ruotsin kruunun alle. Sentähden lähetettiin nyt suuret\njoukot strelitsejä ja kasakoita, monta tuhatta miestä, Pohjan perille.\nSamaten täytyi siis Ruotsinkin puolelta taas tuoda säännöllistä\nsotaväkeä talonpoikien avuksi. Kummin puolin ei kuitenkaan saatu muuta\nkuin hävitystä aikaan. Venäläiset tulivat v. 1591 Liminkaan ja\npolttivat äsken uudestaan rakennetun kirkon. Ihmiset olivat\nturvautuneet pieneen linnoitukseen, joka seisoi nykyisen Limingan\nkirkon sijalla, ja pitivät siellä ensi alussa erään Nykyri nimisen\ntalonpojan johdolla onnellisesti puoliansa, ampuen puisella kanuunalla,\njoka oli nahkahihnoilla vahvistettu. Mutta hädissään he viimein\nsattuivat panemaan luodin alle ja ruudit päälle, jotta tykki ei\nlauennut, ja silloin vihollinen pääsi rynnäköllä sisään. Samana vuonna\nsuomalaiset sitten vuorossaan kävivät Vienanmeren rannalla erästä Iso\nSuma nimistä linnoitusta hätyyttämässä. Mutta sitä he eivät saaneet\nvalloitetuksi, vaan heidän täytyi tyytyä ympäristön ryöstämiseen.\n\n\n\n\n15. Juhana kuninkaan liturgia.\n\n\nKatariina Jagellonica, niinkuin olemme nähneet, rakasti hellästi\npuolisoansa. Lukija epäilemättä muistaa, kuinka jalosti hän kieltäytyi\nkaikista eduista, joita hänelle tarjottiin sillä ehdolla, että hän\nluopuisi Juhanasta. Siitä voimme päättää, kuinka kipeästi hänen\nsydäntään kalvoi se ajatus, että he toisessa elämässä kuitenkin\ntulisivat eroitetuiksi. Olihan Juhana muka vääräuskolainen, jolle --\nniin Katariinalle oli lapsuudesta saakka opetettu -- ei voinut tulla\nmuu kuin iankaikkinen kadotus osaksi. Hartaasti ja lakkaamatta hän siis\nkoki taivuttaa puolisoansa autuuttavaan katolisuskoon. Pitkät, ikävät\npäivät vankeudessa olivat näille käännytystoimille sangen soveliaat, ja\nlopputulos olikin se, että Juhana jälleen vapaaksi päästyään oli\nmieleltään puoleksi katolinen.\n\nHän ei kuitenkaan ollut taipuvainen muuttumaan täydellisesti\nkatolilaiseksi. Juhana oli, niinkuin tiedämme, varsin turhamielinen\nkunnianhimossaan ja sangen oppinut herra. Johtuipa hänelle siis se\ntuuma päähän, että hän voisi yhdistää erilleen hajonneet kristilliset\nkirkkokunnat ja saada itselleen iäti unohtumattoman, loistavan nimen.\nSitä varten piti muka keskivälinen kirkonmuoto keksittämän, johon\nkaikki lahkot vähäisen myöntyen saattaisivat yhdistyä. Protestanttinen\nuskontunnustus ja katoliset kirkonmenot yhdistyneinä sopivat Juhanan\nmielestä uuden yhteisen kirkkokunnan perustukseksi. Tähän tuumaan\nKatariinan katolinen hovisaarnaaja Herbst häntä myös hartaasti kehoitti\nsiinä toivossa, että asiaa sittemmin sopisi ajaa vielä edemmäksi.\n\nVanhan arkkipiispan Lauri Pietarinpojan kuoltua, jonka ankaraa\nluterilaisuutta kuningas vielä oli pelännyt, alettiin tuota hanketta\nheti panna toimeen. Uusi arkkipiispa ei saanut kuninkaallista\nvahvistusta vaaliinsa muulla ehdolla, kuin että hän lupasi ottaa\njälleen useat hyljätyt kirkonmenot käytäntöön, ja hänen vihkimyksensä\ntoimitettiin sitten aivan paavilaistavan mukaan. Muut piispat\nsiunasivat arkkipiispaa kätten päällepanemisella, jonka jälkeen\nristinmerkki voideltiin öljyllä hänen otsaansa ja sormeen pantiin\nsormus, käteen koukkusauva, päähän korkea hiippa. Öljyvoitelemista\ntoimittamaan pakoitettiin tässä tilaisuudessa meidän piispamme Juusten,\njoka juuri tätä paavilaistemppua oli aina pahemmin kuin mitään muuta\nkammonnut ja koettanut hävittää. Omantunnonvaiva tämän myöntymyksensä\njohdosta ja pelko, että puhdistettu oppi voisi hävitä kotimaasta,\nkalvoivat pian vanhuksen elinsuonen poikki. Heti vihkimyksen jälkeen\nhän läksi pois Turkuun ja kuoli seuraavana vuonna 1576.\n\nMuut piispat papistoinensa sitä vastoin muuttivat arkkipiispan\nvihkiäisten jälkeen kokouksensa Upsalasta Tukholmaan. Kuningas oli\nheidät sinne käskenyt keskustelemaan uudesta kirkkomenojen\nehdoituksesta. Tämä ehdoitus, jonka Herbst parin salakatolisen papin\navulla oli pannut kokoon, sisälsi tietysti paljon katolisuutta. Siitä\nsyystä papit alussa hangoittelivat vastaan; sillä ehdolla he kuitenkin\nviimein suostuivat, että kirjan loppuun lisättäisiin heidän tekemänsä\nluterinmieliset selitykset. Sen lupasi kuningas; vaan kun uusi Liturgia\neli Punainen kirja seuraavana vuonna 1577 ilmestyi painosta, ei siinä\nsittenkään ollut muuta lisäystä kuin papiston suostumus; selitykset\nolivat kuninkaan käskystä pois jätetyt.\n\nTästä lähtien Juhana rupesi yhä julkisemmin suosimaan katolisuutta.\nLutherin katkismuksen käyttäminen kiellettiin; sen sijaan pantiin\npaavilainen uskonoppi koululasten käsiin. Virsikirjasta poimittiin pois\nkaikki moitteet paavia vastaan, jopa pian lisättiin siihen hänen\npuolestaan veisattavia rukouksia. Luterilaisiin yliopistoihin\nulkomaille ei päästetty enää ketään; sitä vastoin suotiin\nkruununvaroista apurahoja niille, jotka menivät johonkuhun ulkomaiseen\njesuiitta-kouluun. Uudet, kalliit arkut tehtiin useitten pyhimysten\nluille. Maatiloja annettiin jälleen elatukseksi vielä säilyneille\nluostareille, joihin tällä tavoin alkoi uudelleen karttua asukkaita.\nMeillä Suomessa oli kuninkaan puoliso jo v. 1575 kehoittanut Naantalin\nabbedissaa jälleen ottamaan vastaan neitosia yhteyteensä ja\nkasvattamaan heitä katolinuskoon sekä pyhän Birgitan sääntöjen\ntottelemiseen. Ja seuraavana vuonna kuningas kruunun kustannuksella\nkorjautti luostarin rakennuksia, jotka jo olivat pahasti rappiolla.\nTällä uudistusyrityksellä ei kuitenkaan ollut menestystä; nunniksi\npyrkijöitä ei enää Naantaliin tahtonut tulla. Viimeisen abbedissan,\n_Birgitta Kurjen_, kuollessa ei ollut enää kuin kolme sisarusta\njäljellä, ja 1590 vuoden paikoilla kuoli heistä viimeinenkin. Muita\nSuomen luostareita ei oltu yritettykään uusia.\n\nEi aikaakaan, niin Juhana, aivan Herbstin toivon mukaan, rupesi\nehdoitteluihin itse paavin kanssa, luvaten julkisesti palautua vanhan\nemäkirkon syliin ja palauttaa siihen myös kaiken kansan. Puolestaan hän\nvain ensi aluksi vaati muutamia myönnytyksiä, muun muassa sen, että\nRuotsin papit saisivat naida, että saarna pidettäisiin kansan kielellä,\nettä ryöstettyä kirkon omaisuutta ei vaadittaisi takaisin aatelistolta\ny.m. Jos Roomassa näihin ehtoihin olisi suostuttu, olisi kenties\nkatolinusko vähitellen taas Ruotsin valtakunnassa päässyt valtaan.\nMutta onneksemme paavi tavallisella sokealla itsepintaisuudella hylkäsi\nkaikki semmoiset pyynnöt. Siitä laimeni pian Juhanan hartaus\nkatolinuskoon, ja se kylmeni peräti, kun hän Katariinan kuoltua v. 1586\nnai luterilaisen aatelisneiden Bjelke-suvusta. Nytpä meidän\nkuninkaalliselle jumaluusoppineelle pälkähti toinen tuuma päähän. Hän\nrupesi harrastamaan Ruotsin seurakunnan yhdistämistä Kreikan kirkkoon.\nHänen käskystään Turun piispa _Eerikki Eerikinpoika_ käänsi liturgian\nkreikaksi. Se oli Konstantinopoliin lähetettävä ja sen perustuksella\nsoviteltava kreikanuskoisen patriarkan kanssa. Mutta siitäkin\nhankkeesta Juhana pian luopui ja palasi nyt jälleen omaan liturgiaansa.\n\nNämät vaihtelevat käskyt ja säädännöt uskonasioissa synnyttivät\ntietysti suurta levottomuutta kansassa, varsinkin papistossa. Juhana\nvaati näet näiltä ehdotonta tottelevaisuutta; se pappi, joka rupesi\nvastaan hangoittelemaan, menetti heti virkansa ja muutenkin joutui\nvainon alaiseksi. Harvat sentähden uskalsivatkaan näyttää\nvastahakoisuuttansa, jos he sellaista tunsivat. Suomessa oli Juhana,\nisänsä esimerkkiä noudattaen, antanut Turun hiipan seisoa jouten sillä\naikaa kuin hän pani muutoksiansa toimeen. Samoin myös _Härkäpään_\nkuoltua v. 1580 ei asetettu uutta piispaa Viipuriin. Vasta v. 1583\nmääräsi Juhana jälleen piispan Turkuun; se oli jo mainittu Eerikki\nEerikinpoika, Sorolan herra, joka samassa myös sai Viipurinkin\nhiippakunnan hoidettavakseen. Hän oli sangen suopea, myöntyväinen mies,\njoka piti uskonnon menoja syrjäseikkana ja mukaantui kuninkaan tahtoon.\nHän asetti kirkonmenot jälleen entiselleen; eikä ole tietoa monesta\nmuustakaan Suomen papista, joka olisi pitänyt uskoansa kalliimpana kuin\nleipäänsä.\n\n\n\n\n16. Juhanan kuolema.\n\n\nVäsyneenä omiin aikaansaamiinsa häiriöihin Juhana vihdoin vaipui\nkuolemaan marrask. 17 p. 1592, melkein viidenkuudetta vuoden iällä,\nHänen viimeisiä sanojansa kerrotaan olleen sen käskyn, että \"liturgia\noli poistettava, koska se on tuottanut niin paljon levottomuutta ja\npahennusta\".\n\nNäin loppui tämä kuningas, jonka velttous ja turhamainen kunnianhimo\noli tyhjäksi tehnyt hänen muut hyvät avunsa ja saattanut valtakunnan\nsangen surkeaan tilaan. Turhamaisuus oli, niinkuin äsken on kerrottu,\nkovasti järkyttänyt sitä uutta puhdistettua kirkkoa, jonka hänen isänsä\nRuotsin ja Suomen kansojen onneksi oli perustanut. Sama turhamaisuus\noli myös hävittänyt Kustaa Vaasan ajalla vaurastuneen toimeliaisuuden\nja varallisuuden viimeisetkin tähteet. Onhan totta, että venäläissota,\njoka tämän hävityksen oli saanut aikaan, ei ollut Juhanan alottama.\nMutta hänen syytään oli kuitenkin, ettei se vielä ollut lakannut. Sillä\nDe la Gardien suurten voittojen jälkeen olisi saatu aikaan kunniallinen\nja edullinen rauha, jos vaan Juhana olisi tahtonut luopua tuosta\njoutavasta \"Inkerinmaan ja Shelonan viidenneskunnan suuriruhtinaan\"\nnimestä, johon kuuluvia maakuntia hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa\nvarjella.\n\nEnemmän kuin mikään muu Ruotsin valtakunnan osa, Virosta puhumatta, oli\nSuomi saanut kokea tämän sodan rasitusta. Sotaverot ja sotamiehenotot\nolivat olleet meillä yhtä raskaat kuin Ruotsissakin. Mutta paitsi sitä\noli Suomen kansan täytynyt elättää koko se suuri armeija, joka sen\nrajoilla majaili, ja päälliseksi kärsiä vihollisen julmia hävityksiä.\n\nSuuresti olisi siis ollut tarpeellista, että kuningas itse olisi joskus\nkäynyt meidän maan oloja katsomassa ja auttamassa. Mutta sitä ei Juhana\ntehnyt yhtään ainoaa kertaa. Syynä siihen oli kuitenkin pikemmin\nvelttous kuin kylmäkiskoisuus. Loppuun asti hän näkyy erityisesti\nsuosineen Suomea, hänen nuoruutensa unelmien luvattua maata. Useissa\ntilaisuuksissa ja monella tavalla hän tätä suosiotansa osoitti. V. 1570\nesim., kun venäläiset täällä hirmuisesti ryöstelivät, kuningas kehoitti\njulistuskirjeellä avuntuontiin, koska \"Suomi on niin tärkeä Ruotsille,\nsen maisemat niin hyötyisät ja sen asukkaat niin uskolliset.\"\n\nOsan Juhanan suosiosta sai myös osakseen meidän kielemme, joka vähää\nennen, niinkuin kerrottu, oli astunut ensimäiset askeleensa sivistyksen\ntiellä. Hänen käskystään Jaakko Suomalainen sepitti suomenkielisen\nvirsikirjan ynnä muita hyödyllisiä kirjoja, ja sai runsaita tuloja\npalkinnoksi. Kerrotaanpa Juhana herttuan pitäneen meidän kieltämme niin\nsuuressa arvossa, että kerran, kun hänellä oli asiaa Ranskan\nkuninkaalle, kirjoitti kirjeensä suomeksi. \"Suomen herttua minä olen\",\noli hän silloin sanonut, \"sentähden minun ei sovi kirjoittaa toisella\nkielellä.\" Siitä voi arvata, kuinka mahdollista olisi ollut hänen\nkuninkaana ollessaan saada suomi myös viralliseksi kieleksi, samoin\nkuin kirkolliseksi, jolleivät vain meidän suomalaiset, niinkuin\nvalitettavasti monasti muulloinkin, olisi olleet liian kykenemättömiä\netuansa valvomaan.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Ne olivat syntyneet hänen toisesta, hellästi rakastetusta\npuolisostaan Margareeta Lejonhufvudista, kun sitä vastoin Eerikki oli\nSaksin-Lauenburgin herttuan tyttären, Katariinan, poika, jonka vaimonsa\nkanssa hän aina oli riidellyt.\n\n[2] Liivinmaiksi nimitettiin silloin yhteisesti kaikkia kolmea Itämeren\nmaakuntaa. Siinä merkityksessä on tässä käytetty nimeä _Liivinmaat_,\neroitukseksi varsinaisesta Liivinmaasta.\n\n[3] Se on sitten kauan ollut jauhoaittana.\n\n[4] Yrjänä Pietarinpoika oli papin poika, joita yhä vielä katoliselta\najalta perityllä ylenkatseella kohdeltiin.\n\n[5] Hän oli nainut Katariina Jagellonican sisaren Annan ja oli siis\nJuhanan lanko.\n\n[6] Eroitettava mainiosta kaimastaan Klaus Eerikinpoika Flemingistä.\n\n[7] Solovetskoin saari, jossa on venäläinen luostari.\n\n[8] Näillä kuitenkin oli se maine, että heistä oli enemmän apua\nryöstellessä kuin taistellessa.\n\n\n\n"]