[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4LwuX3s2iM10Z-4Bbu_OMMdDBs-Ahm1lamGPrCiKiRU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},672,"Kertomuksia Suomen historiasta III","Krohn, Julius",1835,1888,"672-dickens-charles-kotisirkka","672__Dickens_Charles__Kotisirkka","Eerikki XIV ja Juhana III","novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1845,1912,24144,150277,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Dickensin lämminhenkinen joulutarina kuvaa Peerybinglen perheen elämää ja heidän kotiaan suojelevaa sirkkaa. Kertomus sijoittuu englantilaiseen kotiin, missä arjen onni ja väärinkäsitykset kohtaavat tunnelmallisessa kertomuksessa uskollisuudesta.","Charles Dickensin 'Kotisirkka' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 672.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOTISIRKKA\n\nKirj.\n\nCharles Dickens\n\n\nAlkukielestä suomentanut Ellei [Eliel Aspelin-Haapkylä]\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1912.\n\n\n\n\n\n\nCharles Dickens.\n\n\nCharles Dickens oli englantilainen kirjailija [synt. 7/2 1812, kuollut\n9/6 1870].\n\nEhtymätön huumori ja syvä myötätunto ja rakkaus kanssaihmisiä kohtaan\novat Dickensin kirjailijaluonteen kuvaavammat ominaisuudet. Huumori,\nhilpeä, hyväntahtoinen leikinlasku oli hänelle synnynnäinen, se\nluonnonlahja, joka ei ainoastaan tehnyt hänen nimeään kuuluisaksi koko\nsivistyneessä maailmassa, vaan auttoi häntä myös kestämään nuoruuden\nkovaa kohtaloa ja esti häntä vajoamasta kurjuuden kuiluun. Syvän\nsäälinsä ja rakkautensa koko ihmiskuntaa, varsinkin sen kovaosaisia\nkohtaan hän on voittanut omien kärsimystensä ja taistelujensa hinnalla.\n\nDickensin vaikea ja raskas lapsuus ja varhaisin nuoruus eivät\nopettaneet häntä vain tuntemaan ihmisiä ja elämää, vaan ennen kaikkea\ntekemään uupumattomasti työtä. Väsymys, vaivojen säästäminen,\ntoimettomuus olivat hänelle aivan vieraita käsitteitä. Ja kuitenkin oli\nhänellä luonnostaan varsin heikko ruumiinrakenne ja huono terveys, jota\nei suinkaan hyvällä ruualla ja hellällä hoidolla koetettu parantaa.\nMutta hänellä oli rautainen tahto ja niin joustava henkinen voima,\nettei mikään saanut häntä lannistumaan eikä murtumaan. Tämä ynnä\nlisäksi se seikka, ettei hänen tarvinnut kuvauksiaan varten etsiä\nkaukaa malleja eikä aiheita, vaan sai ammentaa omista kokemuksistaan ja\nelämyksistään, selittää hänen tavattoman menestyksensä. Muuten ei voisi\nkäsittää, että hän, jonka koko kasvatus oli jäänyt hänen omaksi\nhuolekseen ja joka 13-vuotiaasta saakka oli ansainnut elatuksensa\nsaapasmustetehtaassa liistaroimalla purkkien kansia kiinni, olisi\nvoinut tuskin 23 vuoden vanhana päästä suuren lontoolaisen lehden\naputoimittajaksi ja pian sen jälkeen maansa enin luetuksi\nkirjailijaksi.\n\nKun näet hänen teoksensa \"The Pickwick club\" ilmestyi v. 1837, oli\nhänen maineensa taattu ei vain Englannissa, vaan sen rajojen\nulkopuolellakin. Se saavutti niin tavatonta suosiota, että joka talossa\npuhuttiin siinä esiintyvistä henkilöistä kuin läheisistä ystävistä ja\ntutuista.\n\nSittemmin hän loi pitkän sarjan teoksia, joista tässä mainittakoon\nainoastaan laaja romaani \"David Copperfield\", teos, joka oli lähinnä\nDickensin sydäntä, hänen \"lempilapsensa\", kuten hän itse sanoo. Se on\naikoinaan ilmestynyt suomeksikin, ja sitä on meillä paljon luettu.\n\n\n\n\n\n\nKOTISIRKKA\n\n\n\n\nENSIMÄINEN SIRKUTUS.\n\n\nKattilahan se ensin alkoi! Älä puhu minulle mitä Peerybinglen matami\nkertoi. Kyllä minä sen asian paremmin tunnen. Peerybinglen matami\ntodistakoon tuomiopäivään asti, ettei hän saattanut sanoa kumpi niistä\nalkoi, mutta minä sanon, kattila sen teki. Luulenpa sen tietäväni!\nPienen, nurkassa seisovan vahanaamaisen hollantilaisen kellon mukaan\nalkoi kattila täsmälleen viittä minuuttia ennen kuin sirkka oli\nvähintäkään sirkuttanut.\n\nOlihan kello jo lakannut lyömästä, ja pieni vavahteleva heinämies sen\npäällä, heiluen viikatteinensa edestakaisin maurilaisen palatsin\nedessä, oli jo niittänyt puolen ladon alan olematonta heinää, ennenkuin\nsirkka vasta yhtyi lauluun.\n\nLuonnostani en suinkaan ole itsepintainen, sen kaikki tietävät. Enkä\nmillään muotoa tahtoisi väittää Peerybinglen matamia vastaan, ellen\nolisi peräti varma asiastani. Ei minua siihen mikään pakota, mutta\ntässä on puhe tositapahtumista, ja se on tosi, että kattila alkoi\nlaulaa ainakin viisi minuuttia ennen kuin sirkka millään tavalla\nilmaisi olemassaoloansa. Väitäpäs vastaan -- niin minä sanon: Vaiti!\n\nAnna minun kertoa juurtajaksain kuinka se tapahtui. Sen olisinkin\nsanonut jo ensi sanakseni, ellei olisi päivänselvää, että kun tarina on\nkerrottava, niin täytyy alkaa alusta, ja kuinka on mahdollista alkaa\nalusta, alkamatta kattilasta?\n\nNäyttää siltä, kuin olisi jonkinlainen kilpailu tai kiista syntynyt\nkattilan ja sirkan välillä, enkä minä ryhdykään kertomaan muuta kuin\nsen syytä.\n\nPeerybinglen matami pistäytyi ulos sumuisessa hämärässä, kapsutellen\nmärkiä kiviä myöten sievissä, pienissä puukengissä, jotka yli koko\npihan tekivät lukemattomia kuvioita Euklideen ensimäisestä väitteestä.\n[Vaimoväki Englannissa pitää sateisella säällä eräänlaisia puisia\nanturakenkiä, joiden pohjaan on kiinnitetty rautainen rengas.]\nPeerybinglen matami nosti kattilaan vettä kaivosta. Heti sen perästä\nhän palasi puukengittä takaisin, sillä eipä hän ollut niillä pitkälle\npäässyt, ja olipa hän itsekin nyt koko joukon lyhempi, sillä puukengät\nolivat korkeat ja Peerybinglen matami oli matala. Hän pani kattilan\ntulelle. Tätä tehdessään hän menetti tai vähäksi aikaa kätki hyvän\ntuulensa, sillä sade, joka oli tavattoman kylmää ja sellaista lumen- ja\njäänsekaista sohjua, joka näyttää tunkeutuvan joka aineen, vieläpä\npuukenkienkin läpi, oli ottanut Peerybinglen matamin varpaat haltuunsa\nja räiskinyt hänen jaloillensakin. Ja sille, joka kaikin tavoin\nkehuskelee jalkojansa kauniiksi ja mielellään pitää sukkansa aivan\npuhtaina ja sievinä, tuommoinen tapaturma varmaan, ainakin hetkeksi, on\nraskas kantaa.\n\nPaitsi sitä oli kattila itsepäinen ja äkäinen. Se ei tahtonut millään\nlailla pysyä paikallaan jaloilla eikä kuulla puhuttavankaan sovinnosta\nhiilien kanssa, joita sen alle pistettiin; sen sijaan se kallistelihen\nkuin juopunut eteenpäin ja kuohui kuin mikä pöllöpää lieteen.\nKiukuissaan se kihisi ja kähisi äreästi tulelle. Kaiken muun lisäksi\nheitti kansi, tehden vastarintaa Peerybinglen matamin sormille, ensin\nkuperkeikkaa ja sitten semmoisella näppäryydellä, joka olisi soveltunut\nparempaankin toimeen, sukelsi kattilan pohjaan. Eikä ole hukkuneesta\n\"Royal-George\" laivasta merenpohjasta hinattaessa ollut puolta sitä\nvaivaa kuin tästä kattilan kannesta, ennenkuin Peerybinglen matamin\nonnistui saada se jälleen ylös.\n\nNyt kattilakin murjotti vakavana ja kantaen ynseästi varttansa se\nnyrpisti nenäkkäästi ja ilvehtien huultansa Peerybinglen matamin\nedessä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: En tahdo kiehua. Siihen ei\nmikään saa minua pakotetuksi.\n\nMutta Peerybinglen matami, joka oli jo saanut takaisin hyvän tuulensa,\ntaputti kerran pari pyyleitä kätösiänsä yhteen ja istuutui nauraen\nkattilan ääreen. Sill'aikaa loimusi valkea iloisesti ja valaisi\nroihullaan ja välkkeellään pientä heinämiestä, joka seisoi ylinnä\nhollantilaisen kellon päällä, niin että olisi luullut hänen\nliikkumatonna seisovan maurilaisen palatsin edessä ja vain liekin\nhäilyvän. Hän heilahteli kuitenkin täsmälleen ja säännöllisesti kaksi\nkertaa sekunnissa. Mutta hirmuista oli katsella hänen kärsimyksiänsä\nsillä aikaa kun kello löi, ja kun käki, kurkistaen palatsin ovesta,\nkukkua helähytti kuusi kertaa, värähteli hän joka kerta juuri kuin\nolisi kuullut kummituksen tahi kun jokin rautalangan tapainen olisi\nnykäissyt häntä jalasta.\n\nVasta kun kellon painojen ja nuorien ankara melu ja kolina hänen\nallansa oli kokonaan lakannut, tuli pieni säikähtynyt niittomies\njälleen entiselleen. Hänen säikäyksensä ei suinkaan ollut aiheeton,\nsillä nuo kalisevat kelloroipakat pitävät toimessaan julmaa melua, ja\nsuuresti ihmettelen kuinka minkään kansan ja kaikista vähimmin\nhollantilaisten mieli on tehnyt niitä keksiä. Yleinen ajatus näet on,\nettä hollantilaiset itse puolestansa rakastavat tilavuutta ja paljon\nvaatteita yllänsä, ja silloin heidän pitäisikin paremmin ymmärtää eikä\ntuossa tuokiossa jättää kellojansa niin ohuiksi ja alastomiksi. Nyt,\nkuulkaa, alkoi kattila iltahuvia hankkia. Se muuttui helläsydämiseksi\nja musikaaliseksi; sen kurkusta alkoi väkisinkin kuulua kulahduksia, ja\ntoisinaan se uskalsi kumahuttaa siitä jonkun lyhykäisen laulunkin,\njonka se kuitenkin heti kohta tukahutti, ikäänkuin ei olisi vielä\noikein tietänyt tulisiko pitää seuraa vai ei. Nyt yhtäkkiä,\nyritettyänsä turhaan pari kolme kertaa hillitä surumielisiä\ntunteitansa, heitti kattila kaiken nyreytensä ja varovaisuutensa ja\npuhkesi hillitsemättömään lauluun, niin vilkkaaseen ja hilpeään, ettei\nheillä satakielikään koskaan olisi voinut parempaa keksiä.\n\nKuinka selkeäkin se hänen laulunsa oli! Totta tosiaan, te olisitte\nkäsittäneet sen niinkuin kirjan, kenties paremminkin kuin monen kirjan,\nminkä minä tai te voisimme mainita. Pullahuttaen suustaan lämpimänä\nhenkäyksenä kevyen pilven, joka iloisesti ja somasti yleni kyynärän\nverran ja laskeutui sitten takan ympärille, ikäänkuin sen omaksi\nkotoisaksi taivaaksi, laulaa liritteli kattila virttänsä niin\nverrattoman hilpeästi, että sen messinkinen ruumis hytkyi ja liikahteli\ntulella ja että itse kansikin, tuo äsken vielä niin kapinallinen\nkansi -- niin paljon vaikuttaa hyvä esimerkki -- tanssi jotakin\nskotlantilaista tanssia ja rämisi niinkuin kuuromykkä sympaali, joka ei\nole koskaan kuullut terveen veljensä ääntä.\n\nEttä kattilan laulu oli tervehdys- ja tervetuliaislaulu jollekulle\nulkona olevalle, joka parhaillaan lähestyi tätä pientä syrjäistä kotia\nja leimuavaa valkeata, sitä ei ole epäilemistäkään. Sen tiesi\nPeerybinglen matami aivan hyvin, kun hän miettien istui takan ääressä.\nYö on synkkä, lauloi kattila, lakastuneita lehtiä on tien vieressä;\nsumua ja pimeää on ylhäällä, lokaa ja likaa on alhaalla, yksi vain on\npäivänrako jylhässä, pimeässä ilmassa, enkä tiedä onko yhtäkään, sillä\nei se ole muuta kuin liekehtivä tummanpunainen loiste taivaanrannalla,\nmissä aurinko ja tuuli yksin tuumin pistävät pilvet palamaan,\nkostaaksensa niille sellaisen ilman tuonnin; ja koko laaja, lakea\nmaisema on yhtenä ainoana pitkänä, synkkänä, mustana viivana. Kuurassa\non virstapatsas ja tiellä on lumisohjua; jää ei ole vettä -- vesi ei\nole sulaa; ette voi sanoa tarkallen mitä ainetta mikin on; mutta hän\ntulee, tulee, tulee --\n\nTässä, jos sallitte mun sanoa, yhtyi sirkka lauluun, huutaen sirr,\nsirr, sirr! hämmästyttävän kovalla äänellä kokoonsa katsoen (kokoonsa,\njota ei edes näkynyt!) ja verraten kattilaan, ja jos se olisi siinä\npaikassa haljennut niinkuin kivääri, jossa on liian suuri panos, ja jos\nse siihen paikkaan olisi kaatunut kuoliaaksi ja sirkuttanut pienen\nruumiinsa viideksikymmeneksi palaseksi, olisipa se näyttänyt aivan\nluonnolliselta ja välttämättömältä seuraukselta, jota sirkka muka\nolikin tarkoittanut.\n\nKattilan ei nyt enää tarvinnut laulaa yksin. Tosin se jatkoi yhä\nlaimenemattomalla innolla, mutta sirkka alkoi laulaa ylintä ääntä ja\npitikin puolensa. Hyvä taivaallinen isä, kuinka se sirkutti! Koko huone\nkaikui sen kimeästä, terävästä äänestä, ja ääni tuntui välkkyvän\ntähtenä pihankin pimeydessä. Siinä oli, sen korkeimmilleen kohotessa,\nsemmoista sanoin selittämätöntä liritystä ja liverrystä, että olisi\nluullut sirkan joskus tulisessa innostuksessaan keikahtaneen selälleen\nja jälleen hypähtäneen jaloilleen.\n\nYhtäkaikki sointui molempien laulu hyvästi yhteen, sirkan ja kattilan.\nLaulun aihe oli sama, ja yhä korkeammalle ja korkeammalle he lauloivat\nkilvan.\n\nPieni kaunis kuuntelija -- sillä kaunis hän oli ja nuori, vaikka\nvartaloltansa vähäinen, tahi, niinkuin sanotaan, lylleröinen (minusta\nhän ei ollut lainkaan vastenmielinen) -- sytytti kynttilän ja vilkaisi\nheinämieheen, joka paraikaa korjasi talteen melkoisen kuormallisen\nminuutteja; sitten kuuntelija katsahti ulos ikkunasta, josta hän ei\npimeän tähden nähnyt muuta kuin oman kuvaisensa lasissa. Ja minun\nmielestäni (niinkuin epäilemättä teidänkin mielestänne) hän olisi\nsaanut katsoa hyvinkin kauas, ennenkuin olisi nähnyt mitään\npuoleksikaan niin suloista. Kun hän kääntyi takaisin ja istuutui\npaikalleen, pitkittivät sirkka ja kattila yhä vielä kilpalauluansa\noikein vimmatusti. Kunnianhimoinen kattila ei näet tahtonut tunnustaa\nolevansa voitettu.\n\nSe kiihotti yhtä paljon hermoja, kuin jos olisi ollut katsomassa\nkilpa-ajoja. Sirr, sirr, sirr! Sirkka oli päässyt virstan verran\nedelle. Hum, hum, hum -- m -- m! tulla puhkui kattila kaukana perästä,\nhyristen niinkuin suuri hyrrä. Sirr, siri, sirr! sanoi sirkka toisella\npuolella nurkkaa. Hum, hum, hum -- m -- m! murisi kattila, tavallansa\npitäen itseänsä urhoollisena -- periytymisestä ei puhettakaan. Sirr,\nsirr, sirr! sirkutti sirkka entistään ankarammin. Hum, hum, hum -- m\n-- m! lausui kattila harvaverkkaan ja vakavasti. Sirr, sirr, sirr!\nhuusi sirkka kerrassaan kukistaakseen hänet. Hum, hum, hum -- m -- m!\nvastasi kattila, joka ei tahtonut antautua. Viimeinpä he taistelun\ntemmellyksessä ja häiriössä ja helskeessä ja melskeessä sekaantuivat\nniin sikin-sokin toisiinsa, että olisi pitänyt olla terävämpi pää kuin\nteillä tai minulla, saadaksensa selville humisiko kattila ja sirkuttiko\nsirkka, vai sirkuttiko kattila ja humisiko sirkka, vai molemmatko\nhumisivat ja molemmatko sirkuttivat. Mutta sitä ei epäilemistäkään,\nettä molemmat, kattila ja sirkka yhtaikaa, jonkun salaisen yhteisvoiman\nvaikutuksesta, minkä itse paraiten tuntenevat, lähettivät hauskan\ntakkalaulunsa loistavana valonsäteenä ulos ikkunasta kauaksi kadulle.\nJa tämä valo, heijastuen muuatta pimeässä lähestyvää miestä kohti,\nselitti hänelle tuossa tuokiossa kaikki tyyni ja huusi: Tervetuloa\nkotiin, vanha toveri! tervetuloa, ystäväni!\n\nKun se oli tehty, kuohui kattila kerrassaan voitettuna yli laitojensa\nja otettiin tulelta. Peerybinglen matami juoksi sitten ovelle, jossa\nrattaiden ramina, hevosen kavioiden kopse, miehen ääni, edestakaisin\npuikkelehtiva virkku koira sekä kapalolapsen kummastuttava ja\nsalaperäinen ilmestys synnyttivät semmoisen melun ja sekaannuksen, että\nolisi luullut pirun joutuneen mertaan.\n\nMistä lapsi tuli tai kuinka Peerybinglen matami sai sen niin pian\nkäsiinsä, sitä en tiedä. Mutta elävä pikku lapsi oli Peerybinglen\nmatamin sylissä; ja aika tavalla hän näyttikin siitä ylpeilevän, kun\nsuuri ja vahva mies veti hänet hiljaa takan ääreen, mies, joka oli\nhäntä paljoa pitempi ja vanhempi, jonka täytyi kumartua syvään häntä\nsuudellakseen. Mutta se maksoikin vaivan. Selkävaivainenkin, kolmen\nkyynärän kuuden tuuman pituinen mies olisi sen tehnyt.\n\n\"Juho kultani\", sanoi Peerybinglen matami, \"onpa sää sinua pahasti\npidellyt!\"\n\nMies oli totta tosiaan kovaa kokenut. Paksu sumu oli takertunut\nniinkuin kuura silmäripsiin ja kulmakarvoihin, ja sumun ja valkean\nvälillä nähtiin sateenkaaria kimmeltävän itse poskiparrassakin.\n\n\"Näetkös, Pirkko\", vastasi Juho verkalleen, avaten kaulahuivinsa ja\nlämmitellen käsiänsä, \"ei nyt olekaan juuri kesäinen sää: älä siis\nkummastele.\"\n\n\"Soisin, ettet sanoisi minua Pirkoksi, Juho. Se ei ole ollenkaan\nmieleeni\", lausui Peerybinglen matami näyttäen hyvin nyreältä, vaikka\ntapa, jolla hän sen lausui, ilmaisi sen olevan hänelle hyvinkin\nmieleen.\n\n\"Mitäs muuta sitten olet?\" vastasi Juho hymysuin kumartuen katsomaan\nhäntä silmiin ja puristaen häntä vyötäisiltä niin hellästi kuin suuri\nkouransa ja käsivartensa suinkin sallivat. \"Pirkko ja\" -- samalla hän\nkatsahti pienokaiseen päin -- \"Pirkko ja pikku tirkko -- en tahdo muuta\nvirkkaa, etten pilaisi asiata, mutta olin juuri laskemaisillani\nsanaleikin; en luule sen koskaan pyörineen lähempänä kielelläni.\"\n\nOmien sanojensa mukaan hän oli usein sanomaisillaan jotakin erinomaisen\nsukkelaa, tuo hidas, hiljainen, rehti Juho, tuo Juho, joka oli niin\njäykkäruumiinen, mutta niin hilpeäluontoinen, niin karkeakasvoinen,\nmutta niin helläsydäminen, niin hidas käsittämään, mutta niin herkkä\ntuntemaan, niin yksinkertainen, mutta niin hyvä. Oi, äidillinen luonto,\nanna lapsillesi tuota sydämen tosirunollisuutta, jota oli kunnon ajurin\npovessa -- sivumennen sanottuna hän oli vain tavallinen ajuri -- ja me\nkuulemme kernaasti hänen yksinkertaista puhettansa, katselemme hänen\nyksinkertaista elämäänsä ja siunaamme sinua saadessamme viettää\nmuutaman hetken heidän seurassansa!\n\nOli hauska katsella pientä Pirkkoa, kun hän, poika (oikea nukke\npojaksi) sylissänsä, keimaillen ja mietiskellen tuijotti tuleen ja\nkallisti pientä somaa päätänsä juuri tarpeeksi, antaaksensa sen nojata\npuoleksi luonnollisesti, puoleksi teeskennellen, mielittelevästi ja\nsuloisesti ajurin leveää rintaa vasten. Hauska oli katsella ajuria,\nkuinka hän hellän kömpelösti koetti sovitella voimakasta, tukevaa\nkämmentänsä tämän kepeän kuorman ympärille ja sovittaa vahvan\nmiehuutensa jollakin tavoin turvalliseksi tueksi vaimonsa verevälle\nnuoruudelle. Hauska oli katsella kuinka Tilly Slowboy, seisoen\nsyrjempänä ja odottaen poikaa syliinsä, tarkasteli molempia erikseen\n(vaikka hän itse vastikään oli päässyt täysikasvuiseksi), ja kuinka hän\nseisoi, silmät ja suu seposelällänsä, pää eteenpäin kumarassa,\nikäänkuin olisi tahtonut hengittää itseensä sen näyn. Yhtä hauska myös\noli katsella kuinka ajuri Juho, kun Pirkko edellämainitusta nukesta\njotakin virkkoi, aina ojensi kättänsä, mutta vetäisi sen takaisin\nennenkuin se oli koskenut lapseen, ikäänkuin olisi pelännyt\nmusertavansa sen, ja kumartui niin etäältä, ettei vahinkoa voinut\ntapahtua, silmäilemään sitä hämmästyneen ylpeästi, samantapaisesti kuin\nsuuri, ystävällinen kahlekoira luullaksemme silmäilisi pienokaistansa,\nhuomatessaan jonakin kauniina päivänä olevansa pienen -- kanarialinnun\nisä.\n\n\"Eikö hän ole kaunis, Juho? Eikö hän näytä suloiselta nukkuessaan?\"\n\n\"Suloiselta\", virkkoi Juho, \"hyvin suloiselta. Hän nukkuukin aina, eikö\nniin?\"\n\n\"Noh, Juhoni! Ei suinkaan.\"\n\n\"Minä\", lausui Juho miettivästi, \"minä luulin hänen silmänsä olevan\naina ummessa. He!\"\n\n\"Jumala varjelkoon! Juho, kuinka saatat säikäyttää.\"\n\n\"Onko hyvä, että lapsi vääntelee silmiään tuolla tavoin?\" kysyi ajuri\nhämmästyksissään. \"Kas, kuinka se räpyttää yhtaikaa niitä molempia! ja\nkas, kuinka se aukoo suutansa kuin kultakala ainakin!\"\n\n\"Et sinä kelpaisi isäksi, et vähän vähääkään\", lausui Pirkko, taitavan\nemännän kaikella arvokkuudella. \"Mutta kuinka voisitkaan tietää mitkä\npienet kivut lapsia vaivaavat, Juho! Tuskin tietäisit niiden nimiäkään,\ntyhmeliini.\" Ja siirrettyään pojan vasemmalle käsivarrellensa ja\ntaputettuaan häntä selkään pahaa parantaakseen hän nipisti nauraen\naviomiestänsä korvasta.\n\n\"Se on tietenkin totta, Pirkko\", sanoi Juho riisuen päällystakkinsa.\n\"Siitä en paljoa tiedä. Tiedän vain tänä iltana otelleeni jokseenkin\nkiinteästi tuulen kanssa. Tuuli kävi koillisesta suoraan vastaani, koko\nmatkan kotia.\"\n\n\"Voi, voi, niinkö tosiaankin, ukko parkani?\" huudahti Peerybinglen\nmatami täydessä toimessaan. \"Tässä, Tilly, ota pikku kultamuru,\nsillaikaa kun minä vähän askaroitsen. Jumala siunatkoon häntä, voisin\ntukahuttaa hänet suukkosilla, voisin todellakin! Pois tieltä, koirani!\nNonoh, Harmi koira! Anna minun vain ensin valmistaa teetä, Juho,\nkyllä sitten niinkuin uuttera mehiläinen autan sinua myttyjen\njärjestämisessä. 'Niinkuin uuras mehiläinen' -- ja niin edespäin,\nmuistathan sen, Juho. Opitkos, Juho, koskaan koulussa ulkoa kappaleen\n'Niinkuin uuras mehiläinen?\"\n\n\"En sitä täydelleen oppinut\", vastasi Juho. \"Kerran olin ihan\noppimaisillani, mutta olisin luullakseni sen vain pilannut.\"\n\n\"Hi-hi!\" nauroi Pirkko. Kuinka iloisesti ja sievästi hän nauraa\nhihitti! \"Voi, mikä vanha rakas tyhmeliini sinä oletkaan, Juhoni, se on\ntotinen tosi!\"\n\nTätä arvostelua vähääkään vastustamatta meni Juho ulos katsomaan,\npitikö renkipoika, jonka lyhty virvatulen tavoin häilyi edestakaisin\noven ja ikkunan välillä, huolta hevosesta. Tämä hevonen oli lihavampi\nkuin mielellänne ottaisitte uskoaksenne, jos antaisin teille siitä\nmitan, ja niin vanha, että sen syntymäpäivä häipyi muinaisuuden\nhämärään. Harmi, joka tiesi olevansa velvollinen osoittamaan rakkautta\nkoko perheelle yleensä ja jakamaan suosiotansa tasan kaikille,\njuoksenteli ulos ja sisään ihmeen levottomasti, välistä lyhyesti\nhaukahdellen pyöriskellessään hevosen ympärillä, jolloin hän oli\nvähällä litistyä tallin oven väliin; välistä taas ollen karkaavinansa\nhurjasti emäntänsä kimppuun ja seisahtuen leikillä kesken juoksuaan;\nvälistä huudattaen Tilly Slowboyta, joka istui matalalla jakkaralla\ntakan ääressä, koskettamalla kostealla turvallansa äkkiä tytön kasvoja;\nvälistä osoittaen lapselle tungettelevaa rakkauttansa; välistä kiertäen\ntakkaa ja paneutuen pitkäksensä ikäänkuin olisi ruvennut yötiloillensa;\nvälistä hypähtäen pystyyn ja syöksyen ulos, häntätöyhtö ilmassa,\nikäänkuin olisi yhtäkkiä muistanut tärkeän asian ja lähtenyt täyttä\nkarkua sitä toimittamaan.\n\n\"Tässä! tässä edessäsi on teekannu takan reunalla\", sanoi Pirkko\niloisesti häärien, niinkuin lapsi vieraisilla ollessaan. \"Ja tuossa\nkylmää siankinkkua ja tässä voita, ja tuossa leipäpala ja kaikki tyyni!\nTässä on vaatekoppa, johon sopii panna pieniä myttyjä, jos sinulla on\nsemmoisia, Juho -- mihin menit, Juho? Älä pudota lasta lieteen, Tilly,\nmitä muuta tehnetkin!\"\n\nOlkoon neiti Slowboysta sanottu, vaikka hän jotenkin kärkkäästi\nvastusti varoituksen tarpeellisuutta, että hänellä oli harvinainen ja\nihmeellinen kyky viedä lasta vaaroihin ja että hän usein vakaalla ja\naivan omituisella tavalla pani hänen heikon olemuksensa hengenhätään.\nVarreltansa tämä nuori naisihminen oli niin ylen laiha ja hinteloinen,\nettä oli syytä pelätä hänen vaatteensa luisuvan alas teräviltä\npuunappuloilta (hänen olkapäiltänsä, näet), johon olivat löyhästi\nripustetut. Hänen pukunsa oli siitä merkillinen, että se joka\ntilaisuudessa osiksi paljasti omituisesti leikatun villavaatteen, sekä\nsiitä, että se selän seuduilla salli ruskean viheriän miehustan\npilkistää esiin. Koska hän aina ihastellen töllisteli kaikkia ja\nalituisesti tarkasteli emäntänsä ja lapsen kauneutta, niin saattaa\nsanoa, että neiti Slowboy pienissä erehdyksissään osoitti yhtä hyvää\npäätä kuin sydäntä; ja vaikkei niistä koitunut juuri hyvää lapsen\npäälle, joka niiden vuoksi yhä kolahteli oviin, kaappiin, sänkyihin,\nkäsipuihin ja muihin esineihin, niin eivät vahingot kuitenkaan olleet\nmuuta kuin luonnollisia seurauksia Tilly Slowboyn lakkaamattomasta\nkummastelusta, kun hän näki itseänsä niin ystävällisesti kohdeltavan ja\nasuvansa niin hupaisessa kodissa. Sillä hänen isänsä ja äitinsä olivat\nmolemmat maineeltaan yhtä tuntemattomia ja Tilly oli kasvatettu\nlöytölapsena tahi yleisen armeliaisuuden hoitolapsena, joka nimitys,\nvaikka eroaakin varsin vähän lempilapsen nimestä, kuitenkin merkitsee\nja tarkoittaa aivan toista.\n\nOlisipa teitäkin huvittanut samoinkuin Juhoa, jos olisitte nähneet\nkuinka pieni Peerybinglen matami miehensä kanssa palasi takaisin\ntupaan, kinastellen vaatekorista, ja ollen kovassa työn touhussa\n(vaikkei hän mitään toimittanut, sillä hänen miehensä se korin kantoi).\nHupaista se lienee luullakseni ollut sirkastakin, sillä varmaa on, että\nse nyt taasen rupesi kovasti sirkuttamaan.\n\n\"Hei!\" virkkoi Juho vakavalla tavallansa. \"Onpa tuo sirkutus tänä\niltana mielestäni iloisempaa kuin koskaan ennen.\"\n\n\"Ja varmaankin se ennustaa meille onnea, Juho! Ainahan se on sitä\nennustellut. Kotisirkka liedessä tuopi onnea paremmin kuin mikään muu\nmaailmassa.\"\n\nJuho katsahti vaimoonsa, ikäänkuin olisi hänen päähänsä lennähtänyt se\najatus, että Pirkko se olikin hänen paras sirkkansa ja että hän oli\nsiihen hyvin tyytyväinen. Mutta se oli luultavasti vain joku hänen\naikomiansa tavallisia leikkipuheita, sillä hän ei virkkanut mitään.\n\n\"Ensi kerran kuulin tuon vienon, iloisen äänen sinä iltana, kun toit\nminut tähän kotiin -- toit minut uuden kotini haltiaksi. Siitä on jo\nlähes vuosi. Muistatkos, Juho?\"\n\nMuisti kai. Juho muisti. Tottahan nyt muisti!\n\n\"Tuo sirkutus oli tervetuliaislaulu! Se tuntui olevan niin täynnä\nlupauksia ja kehotusta. Se ikäänkuin lupasi, että olisit minulle lempeä\nja ystävällinen etkä suinkaan odottaisi (kyllä pelkäsin sitä silloin,\nJuhoni!) löytäväsi vanhaa vakavaa viisautta pikku vaimohupakkosi\npäästä.\"\n\nJuho taputteli miettien häntä olalle ja silitti sitten hänen päätään,\nikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Ei, ei; en ole sitä odottanut; olen\nollut aivan tyytyväinen löytäessäni sen semmoisena kuin se oli. Ja\ntotisesti hän olikin oikeassa. Pirkon pää olikin hyvin viehättävä.\n\n\"Sirkka puhui totta, Juhoni, kun kuultiin sen sanovan niin, sillä aina\nsinä olet ollut paras, huolellisin ja hellin mies minua kohtaan. Se on\ntotinen tosi, onnellinen on tämä koti ollut, Juho, ja senvuoksi minä\npidän sirkasta.\"\n\n\"Pidän minäkin\", lausui ajuri, \"pidän minäkin, Pirkko.\"\n\n\"Minä rakastan sitä niiden monien hetkien vuoksi, joina olen sitä\nkuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka sen viaton laulu\non mieleeni johdattanut. Toisinaan kun hämärässä tuntui yksinäiseltä ja\nikävältä, Juho -- ennenkuin sain lapsen seuratoverikseni ja huoneen\nilostuttajaksi -- mietin itsekseni, kuinka yksinäsi sinä jäisit, jos\nminä kuolisin, ja kuinka suru minut musertaisi, jos saisin kuulla, että\nsinä, armaani, olet minut hyljännyt! -- Silloin kuului takasta sirkan\nsirkutus, ja se kertoi minulle, kuinka on syntyvä toinen pikku ääni,\nminulle suloinen ja kallis ääni, joka poistaa suruni kuin unen. Ja\npelätessäni -- silloin pelkäsin, Juhoni, sillä olinhan aivan nuori! --\ntätä avioliittoa sopimattomaksi, kun minä olin semmoinen lapsi ja sinä\npikemmin holhoojani kuin mieheni, ja kun ajattelin, ettet voisi, vaikka\nkoettaisitkin, oppia rakastamaan minua niinkuin toivoit ja rukoilit\nvoivasi -- silloin ilahutti minua taasen tuo sirkutus ja se tuotti\nsydämeeni uutta toivoa ja uskallusta. Näitä seikkoja olen miettinyt\ntänä iltana istuessani sinua odottamassa, ja sentähden rakastan\nsirkkaa.\"\n\n\"Rakastan minäkin\", toisti Juho. \"Mutta, Pirkko, minäkö toivoin ja\nrukoilin voivani oppia rakastamaan sinua! Kuinka puhutkaan! Senhän olin\noppinut paljon ennemmin kuin toin sinut tänne sirkan pikku haltiaksi,\nPirkko!\"\n\nPirkko tarttui liikutettuna hänen käsivarteensa ja katsoi häntä\nsilmiin, ikäänkuin olisi tahtonut virkkaa jotakin. Mutta samalla hän\noli jo polvillaan vaatekorin ääressä, puhellen vilkkaasti myttyjä\njärjestäessään.\n\n\"Tänä iltana ei näitä ole monta, Juho, mutta juuri äsken näin kaluja\nsälytettynä kärryjen takapuolelle ja ajattelin: ne ovat kyllä\nvastuksina, mutta maksetaankinhan niistä hyvästi; ei siis ole\nvalittamista, eikö niin? Sitäpaitsi lienet jo matkalla jättänyt monta\nkalua omistajalleen, eikö niin?\"\n\n\"Olenpa kyllä\", lausui Juho. \"Hyvinkin monta.\"\n\n\"Mitähän tässä pyöreässä vakassa mahtanee olla? Juho kultaseni, siinä\non hääkakku!\"\n\n\"Kas, sen voi ainoastaan nainen arvata!\" virkkoi Juho ihmetellen. \"Mies\nei olisi sitä ikinä arvannut; luulenpa tosiaan, että vaikka panisi\nhääkakun teelaatikkoon tai muuhun mahdottomaan astiaan, nainen sen\nsittenkin heti arvaisi. Niin on; hain sen sokerileipurista.\"\n\n\"Painaako se paljon -- ainakin sata naulaa!\" huusi Pirkko ponnistaen\nkovasti sitä nostaessaan. \"Kenen se on, Juho? Mihinkä se on menevä?\"\n\n\"Lue päällekirjoitus toiselta puolen\", sanoi Juho.\n\n\"Mitä, Juho! Jumalan tähden, Juho!\"\n\n\"Niin, kukapa olisi uskonut\", vastasi Juho.\n\n\"Ethän suinkaan tahtone sanoa\", jatkoi Pirkko istuen lattialle ja\npudistaen päätänsä hänelle, \"että se menee Gruff ja Tackletonille,\nlelukauppiaalle!\"\n\nJuho nyykäytti päätänsä.\n\nNyykäytti Peerybinglen matamikin varmaan viisikymmentä kertaa; mutta se\nei ollut suostumuksen merkiksi, vaan se ilmaisi äänetöntä ja\nsurkuttelevaa kummastusta. Ylenkatseellisesti hän veti suutansa vinoon\nminkä taisi (vaikkei se suinkaan ollut luotu vinoon vedettäväksi, siitä\nolen varma) ja tuijotti mietteissään eteensä, ikäänkuin olisi tahtonut\nkatseellansa kerrassaan lävistää kunnon ajurin. Neiti Slowboy, joka\nlasta viihdyttääkseen mitään ajattelematta matki katkelmia kuulemastaan\nkeskustelusta, muuttaen kaikki nimisanat monikkoon, kyseli pieneltä\npalleroiselta: \"Olivatko ne Gruffit ja Tackletonit lelukauppiaita?\nHalusivatko ne hakea torttuja sokerileipureilta? Tunsivatko äidit isien\nkotiin tuomat laatikot j.n.e.\"\n\n\"Ja nyt se sitten tapahtuu!\" lausui Pirkko. \"Ah! hän ja minä olimme\nkoulukumppaneja, Juho.\"\n\nLuultavasti Juho muisteli Pirkkoa tai kenties alkoi aprikoida,\nminkälainen hän oli ollut kouluaikanaan. Hän katsoi vaimoansa miettien\nja mielihyvällä, mutta ei vastannut mitään.\n\n\"Ja kauppias on niin vanha, niin eriskummainen. Kuule, montako vuotta\nnuorempi sinä olet Gruff ja Tackletonia, Juho?\"\n\n\"Haluaisinpa tietää montako kuppia teetä minun on tänä iltana juotava\n-- enemmän kuin Gruff ja Tackleton koskaan on neljässä illassa juonut,\nhä?\" vastasi Juho iloisesti nostaen tuolin pyöreän pöydän viereen ja\nkäyden käsiksi kylmään siankinkkuun. \"Mitä syömiseen tulee, niin minä\nsyön ainoastaan vähän, mutta sen hyvällä ruokahalulla, Pirkko.\"\n\nEi tämäkään, hänen tavallinen lausepartensa aterianaikoina -- yksi\nhänen viattomia hairahduksiansa (sillä hänen ruokahalunsa oli aina\nitsepintainen ja näytti hänet valehtelijaksi) -- voinut saada hänen\npikku vaimonsa suuta nauruun; tämä vain seisoi myttyjen keskellä ja\njalallaan hiljaksensa sysäili kakkuvakkaa syrjään, katsomatta, vaikka\nseisoikin maahan luoduin silmin, sieviä kenkiänsä, joita hän ei\nmuulloin koskaan unohtanut. Hän seisoi siinä syvissä mietteissä,\nunohtaen sekä teet että Juhot (vaikka Juho huusi ja koputti puukolla\npöytään häntä säikyttääksensä), kunnes Juho nousi seisoalleen ja\ntarttui hänen käsivarteensa; silloin hän katsahti Juhoon ja juoksi\npaikallensa teepöytään, nauraen huolimattomuuttansa. Mutta hän ei\nnauranut niinkuin ennen. Tapa oli toinen, samoin äänikin.\n\nSirkkakin oli vaiti. En tiedä miksi, mutta ei huonekaan enää ollut niin\nhauska kuin ennen. Ei sinnepäinkään.\n\n\"Ovathan tässä kaikki mytyt, eikö niin, Juho!\" kysyi Pirkko\nkatkaisten pitkän äänettömyytensä, jonka kestäessä rehellinen\najuri käytännöllisesti oli näyttänyt todeksi toisen puolen\nlempisananparttansa, syöden hyvällä halulla, vaikkei sentään saattanut\nmyöntää, että hän olisi syönyt vähän. \"Ovathan tässä kaikki nyt, eikö\nniin, Juho?\"\n\n\"Siinä ovat kaikki\", virkkoi Juho. \"Noh -- ei -- olen\", hän panee pois\nveitsen ja haarukan ja hengähtää raskaasti, \"olen aivan unohtanut\nvanhan herran!\"\n\n\"Vanhan herran?\"\n\n\"Kuormarattaille\", jatkoi Juho. \"Kun häneen viimeksi vilkaisin, oli hän\nnukahtanut oljille. Tultuani tupaan olin hänet pari kertaa aivan\nmuistamaisillani; mutta hän haihtui jälleen mielestäni. Hoi siellä!\nNouskaa ylös! Sepä somaa.\"\n\nJuho lausui viimeiset sanat ulkona, jonne hän oli kiirehtinyt, kynttilä\nkädessä.\n\nNeiti Slowboy, joka huomasi puhuttavan jotakin salaperäistä Vanhasta\nHerrasta [\"Vanha Niku\" on englantilaisilla perkeleen nimityksiä],\nliitti hairahtuneessa luulossaan näihin sanoihin muutamia uskonnollisia\najatuksia ja säikähtyi niin, että kavahti äkisti ylös matalalta\ntuoliltaan takan vierestä kätkeäkseen itsensä emäntänsä hameen taakse;\nmutta rientäissään lattian poikki hän töytäsi yhteen juuri sisään\nastuvan vanhan vieraan kanssa ja hädissään survaisi häntä ainoalla\nhyökkäysaseella, mikä hänellä oli käsillä. Koska tämä ase sattui\nolemaan poika, nousi siitä suuri melu ja hälinä, jota Harmin\nälykkäisyys vielä lisäsi; sillä tämä uskollinen koira, joka oli\nisäntäänsä huolellisempi, näytti vartioineen vanhaa nukkuvaa herraa,\njottei tämä pääsisi karkaamaan vieden mukanansa muutamia nuoria,\nrattaiden perälle sidottuja poppelipuita, ja se seurasi häntä vieläkin\nhyvin tarkkaavasti, purren häntä sääryksiin ja käyden ankarasti nappien\nkimppuun.\n\n\"Te saatte, hyvä herra, hyvästi unta\", lausui Juho, kun kaikki jälleen\noli rauhoitettu (sillaikaa oli vanha herra avopäin seisahtunut keskelle\nlattiaa), \"niin että melkein tekee mieleni kysyä missä muut kuusi\nunikekoa ovat; mutta se olisi kokkapuhe ja arvattavasti sen turmelisin.\nKumminkin olin juuri sanomaisillani kokkapuheen\", jupisi ajuri nauraen,\n\"aivan sanomaisillani!\"\n\nVieras, jolla oli pitkät, valkeat hiukset, kauniit, vanhan miehen\nkasvoiksi tavattoman uljaat ja täyteläiset kasvot, tummanruskeat,\nkirkkaat, terävät silmät, katsoi hymyillen ympärilleen ja tervehti\najurin vaimoa vakaasti kumartaen.\n\nHänen pukunsa oli sangen outo -- ikivanhaa kuosia. Se oli aivan ruskea.\nKädessä hänellä oli suuri, ruskea matkasauva, mutta kun hän löi sillä\nlattiaan, niin se hajosi ja muuttui tuoliksi. Levollisesti hän nyt\nlaskeutui istumaan.\n\n\"Kas!\" virkkoi ajuri kääntyen vaimoonsa. \"Noin tapasin hänet istumassa\ntienvieressä, jäykkänä kuin virstapatsas ja miltei yhtä kuurona.\"\n\n\"Istumassa ulkona, Juho!\"\n\n\"Ulkona\", vastasi ajuri, \"juuri hämärissä. 'Kyytiraha maksettu', sanoi\nhän ja antoi minulle kahdeksantoista penniä. Sitten hän nousi rattaille\nja tuossa hän nyt on.\"\n\n\"Hän aikoo, luulen ma, lähteä, Juho.\"\n\nEi suinkaan; hän aikoi vain puhua.\n\n\"Jos suvaitsette, niin viivyn tässä siksi kunnes minua tullaan\nhakemaan\", lausui vieras hiljaisesti. \"Älkää minusta ollenkaan\nhuoliko.\"\n\nNäin sanoessaan hän otti toisesta suuresta taskustansa silmälasit ja\ntoisesta kirjan ja rupesi rauhallisesti lukemaan. Harmi-koirasta hän ei\nhuolinut sen enempää kuin lampaasta.\n\nHämmästyneinä vilkaisivat ajuri ja hänen vaimonsa toisiinsa. Vieras\nnosti päätänsä ja katsahti ensiksi Pirkkoon, sitten ajuriin, kysyen:\n\n\"Tyttärennekö, hyvä ystäväni?\"\n\n\"Vaimoni\", vastasi Juho.\n\n\"Veljentytärkö?\" virkkoi vieras.\n\n\"Vaimoni!\" ärjäisi Juho\n\n\"Niinkö?\" sanoi vieras. \"Todella? Hän on hyvin nuori?\"\n\nHän kääntyi kirjaan ja luki edelleen. Mutta tuskin hän oli lukenut pari\nriviä, kun hän keskeytti taasen lukunsa ja kysyi:\n\n\"Teidänkö tuo lapsi on?\"\n\nJuho nyökäytti päätänsä syvään myöntymykseksi, ja se oli yhtä selvä\nmerkki kuin kuulotorveen huudettu: niin!\n\n\"Tyttökö vai?\"\n\n\"Po-oi-ka!\" karjaisi Juho.\n\n\"Peräti nuori -- hä?\"\n\nSilmänräpäyksessä puuttui Peerybinglen matami puheeseen: \"Kolme\nkuukautta ja kolme päivää vanha! Rokotettiin juuri kuusi viikkoa\nsitten. Rokot painuivat hyvin umpeen. Tohtorin mielestä oli lapsi\ntavattoman kau-u-nis! Yhtä iso kuin tavalliset lapset vii-iden\nkuukauden vanhana. Käsittää kaikki ihan ihmee-ellisesti! Teistä voi\nnäyttää mahdottomalta, mutta kyllä hän jo alottelee seisoa!\"\n\nHengästyneenä nosti pikku äiti, huudettuaan nämä lyhyet lauseet vanhan\nherran korvaan, niin että ihanat kasvonsa hohtivat tulipunaisina, pojan\nhäntä kohti kumoamattomaksi, vakuuttavaksi todistukseksi, sillä aikaa\nkun Tilly Slowboy sointuisasti tirskuen: kett'su, kett'su, joka kuului\noudolta sanalta yhtyneenä tavalliseen aivastukseen, teki muutamia\nlehmämäisiä loikkauksia kaikesta tästä tuiki tietämättömän lapsirukan\nympärillä.\n\n\"Kuulkaa! Häntä varmaankin tullaan noutamaan\", virkkoi Juho. \"Joku on\novella. Aukaise, Tilly.\"\n\nMutta ennenkuin hän ehti täyttää tämän käskyn, aukaistiin ovi\nulkopuolelta, sillä se oli varustettu ha'alla, jonka kuka tahansa\nsaattoi nostaa milloin vain mieli teki -- ja kylläpä yhden jos\ntoisenkin mieli teki sitä, saan luvan ilmoittaa. Kaikkien kyläläisten\nteki mieli vaihtaa iloinen sana tahi pari ajomiehen kanssa, vaikkei hän\nollut juuri liioin puhelias. Ovesta astui sisään pikkuinen, laiha,\nsyvämietteisen näköinen, jotenkin harmaankalpea mies; hän näytti\ntehneen päällystakkinsa hurstista, joka oli ollut jonkun vanhan\ntavaralaatikon ympärillä, sillä kun hän kääntyi ovea sulkemaan, jottei\nkylmä pääsisi huoneeseen, nähtiin selkäpuolella suurilla, mustilla\nviivoilla G.T. sekä sana LASIA suurilla kirjaimilla.\n\n\"Hyvää iltaa, Juho\", tervehti pikku mies. \"Hyvää iltaa, emäntä. Hyvää\niltaa, Tilly! Hyvää iltaa, vieras! Kuinka pieni nuppunen jaksaa,\nemäntä? Harmikin, toivoakseni, voi hyvin?\"\n\n\"Kaikki voivat hyvin, Kaleb\", vastasi Pirkko. \"Olen varma, ettei teidän\ntarvitse muuta kuin katsahtaa lapseen, niin näette sen.\"\n\n\"Ja samaten teihin\", virkkoi Kaleb. Hän ei kuitenkaan katsonut\nPirkkoon, sillä Kalebilla oli levoton, miettivä katse, joka näytti aina\nhakevan jotakin muualta, huolimatta siitä, mitä hän milloinkin puhui;\n-- samanlainen kuvaus sopi hänen ääneensäkin. \"Tahi Juhoon\", jatkoi\nKaleb, \"tahi Tillyyn tahi Harmiin.\"\n\n\"Onko sinulla kiire, Kaleb?\" kysyi ajuri.\n\n\"Onpa niinkin, Juho\", vastasi hän näyttäen hajamieliseltä, niinkuin\nainakin viisasten kiveä hakeva mies. \"Onpa niinkin kiire. Noakin\narkilla on nykyään erinomainen menekki. Sievistelisin Noakin\nperhettäkin, mutta en ymmärrä, kuinka se kävisi laatuun siitä hinnasta.\nHaluaisinpa itsekin saada selvän, kuka on Sem tahi Ham ja mitkä ovat\nvaimoväkeä. Kärpäsetkään eivät eroa tarpeeksi norsuista kokonsa\npuolesta, niinkuin tiedätte! -- Mutta eikö sinulla ole minulle mitään\nmyttyä, Juho?\"\n\nAjuri pisti kätensä juuri riisumansa takin taskuun ja kaivoi sieltä\nesiin sievän kukka-astian, joka ali tarkasti kääritty sammaliin ja\npaperiin.\n\n\"Tässä se on\", lausui hän puhdistaen sitä huolellisesti. \"Joka ainoa\nlehti on säilynyt. Täynnä silmikoita!\"\n\nKalebin sumeat silmät kirkastuivat, kun hän sai sen käsiinsä, ja hän\nkiitti Juhoa.\n\n\"Se on kallis, Kaleb\", virkkoi ajuri, \"hyvin kallis, tähän aikaan\nvuotta.\"\n\n\"Älä puhu siitä. Minusta on hinta helppo, maksakoon minkä tahansa\",\nvastasi pikku mies. \"Eikö ole mitään muuta, Juho?\"\n\n\"Pikkuinen rasia\", vastasi ajuri, \"tässä se on!\"\n\n\"Kaleb Plummerille\", sanoi pieni mies, tavaillen kirjoitusta.\n\"'Vakuutetaan' -- rahaako, Juho? Tämä ei suinkaan ole minulle.\"\n\n\"'Varotaan'\", oikaisi Juho, katsoen hänen olkapäänsä ylitse. \"Kuinka\nsaat sen rahaksi muuttumaan?\"\n\n\"Kas, aivan niin!\" lausui Kaleb. \"Aivan oikein, siinä on sana\n'varotaan!' niin, niin, minulle se on tuleva. Olisihan siinä voinut\nolla rahaakin, jos armas poikani kultaisessa Etelä-Amerikassa vielä\neläisi, Juho. Rakastithan sinäkin häntä kuin omaa poikaasi? Eikö niin?\nEi sinun tarvitse myöntää, että niin teit. Kyllä minä sen tiedän, se on\nitsestänsä selvä. 'Kaleb Plummerille, varotaan'. Niin, niin! Aivan\noikein. Rasiassa on nuken silmiä tyttäreni ompelukseen. Soisin että\nhänen omakin näkönsä tulisi rasiassa, Juho.\"\n\n\"Jospahan niin tulisi tahi voisi tulla\", huudahti ajuri.\n\n\"Kiitoksia!\" virkkoi pikku mies. \"Sinäpä puhut oikein sydämellisesti.\n-- Voi, kun ei hän koskaan voi itse nähdä noita nukkeja, jotka\npäiväkaudet katsoa tirkistelevät häneen. Mitä maksaa, Juho?\"\n\n\"Minä pistän sinua maksaan, jos niin kysyt\" -- virkkoi Juho. \"Pirkko!\nEikö nyt syntynyt melkein kuin leikkipuhe?\"\n\n\"No! se menee vanhan tapasi mukaan\", sanoi pikku mies. \"Se menee\nvanhan, ystävällisen tapasi mukaan. -- Annapas minun katsoa. Tässä on\nluullakseni kaikki?\"\n\n\"Sitä en usko. Katso vieläkin kerta.\"\n\n\"Onko mitään patruunallemme, hä?\" kysyi Kaleb hetken mietiskeltyänsä.\n\"Aivan varmaan. Sentähden tulinkin tänne, mutta Noakin arkit ja muut\nseikat sekoittivat pääni. Hän on käynyt täällä, onko?\"\n\n\"Ei\", vastasi ajuri, \"naimishommansa vie häneltä liiaksi aikaa.\"\n\n\"Kyllä hän sentään tulee\", virkkoi Kaleb, \"sillä hän käski minun kulkea\nkotiin vasemmanpuolista polkua, jossa sanoi yhtyvänsä minuun. Parasta\nkuitenkin lienee, että minä lähden. -- Ettekö tahdo olla niin hyvä,\nemäntä, ja antaa minun nipistää Harmia hännästä. Annatteko?\"\n\n\"Mitä, Kaleb! sepä kysymys!\"\n\n\"No! älkää huoliko, emäntäkulta!\" lausui pieni mies, \"kenties se ei ole\nsulle mieleen. Mutta minulta on aivan äskettäin tilattu joukko\nhaukkuvia koiria ja tahtoisin jäljitellä luontoa niin tarkoin kuin\nkuudesta pennistä kannattaa. Siinäpä se. Älkää pahastuko, hyvä emäntä.\"\nOdottamatta tapahtui, että Harmi esitettyä kehotusta saamattakin rupesi\nhaukkumaan kiivaasti. Mutta koska tämä ennusti uutta vierasta, jätti\nKaleb luonnon tutkimisensa sopivampaan aikaan, nosti pyöreän vakan\nolallensa ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Tämän vaivan hän olisi kumminkin\nsaattanut säästää, sillä hän kohtasi kynnyksellä vastaantulijan.\n\n\"Kah! oletko täällä! odota vähän, niin vien sinut kanssani kotiin.\nNöyrin palvelijanne, Juho Peerybingle. Vielä enemmän ihanan vaimonne\nnöyrin palvelija. Päivä päivältä ihanampi! Jos mahdollista parempi! ja\nnuorempi\", lausui puhuja matalalla äänellä.\n\n\"Kummastelisin teidän koreita puheitanne, herra Tackleton\", virkkoi\nPirkko näyttäen hiukan närkästyneeltä, \"mutta teidän nykyinen tilanne.\"\n\n\"Te tiedätte sen siis?\"\n\n\"Jopa viimeinkin olen saanut sen päähäni\", lausui Pirkko.\n\n\"Arvattavasti kovien vaikeuksien perästä.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\nTackleton, lelukauppias, tavallisesti tunnettu nimellä Gruff &\nTackleton -- sillä se nimi oli puodin ovelle kirjoitettu, vaikka Gruff\noli jo ammoin eronnut liikkeestä, jättäen siihen ainoastaan nimensä\nmukaisen nurjamielisyyden [Gruff merkitsee englannin kielessä:\nnurjamielinen] -- Tackleton, lelukauppias, oli mies, jonka synnynnäistä\ntaipumusta hänen sukulaisensa ja holhoojansa eivät lainkaan olleet\nkäsittäneet. Jos he olisivat tehneet hänestä asianajajan tahi\npoliisipalvelijan tahi pantinottajan, niin hän olisi nuorena\ntyydyttänyt ilkeän luontonsa ja kyllin juoniteltuaan voinut käydä\ntoiseksi ja lopulta muuttua lempeäksi vaihtelevaisuuden ja uutuuden\nvuoksi. Mutta lakkaamatta puuhaten rauhallisessa lelujen valmistuksessa\noli hänestä tullut kotoinen vuoren peikko, joka kaiken ikänsä oli\nelättänyt itseään lapsilla ja oli heidän leppymätön vihollisensa. Hän\nhalveksi kaikkia leluja eikä olisi mistään hinnasta ostanut lelua --\nmutta ilkeydessään hän ratoksensa muovaili hirveän näköisiksi ruskeasta\npaperista tehtyjä talonpoikia, jotka veivät sikoja markkinoille;\nkuuluttajia, jotka kuuluttivat etsittäväksi lakimiesten kadonneita\nomiatuntoja; eläviä vanhoja rouvia, jotka kutoivat sukkaa\ntahi leikkelivät pannukakkuja, ja muita semmoisia näytteitä\nkäsityövarastostaan. Suurimman riemun tuottivat hänen sielullensa\npelottavat naamarit; hirmuiset, karvaiset, punasilmäiset, rasioista\nhypähtelevät ukot; vampyyrinnäköiset paperileijat; pahanilkiset\nnoitaukot, jotka eivät voineet rauhassa maata, vaan alinomaan\nryöpsähtivät ylös, säikyttäen lapsia mielettömiksi. Tämä oli hänen\nainoa huvituksensa, ainoa aukko, jonka kautta hänen mielialansa\nsaattoivat tuuleutua. Hän oli nerokas keksimään semmoisia. Kaikki mikä\noli hirtehistä, ihastutti häntä. Rahaakin -- lelua, jota hän muuten\npiti hyvässä arvossa -- hän oli kuluttanut tehdäksensä joukon\nnoita-akkoja taikalyhtyä varten, jossa nähtiin pimeyden ruhtinas,\nkuvattuna joksikin yliluonnolliseksi, ihmiskasvoilla varustetuksi\nkuoriaiskalaksi. Koko sievän rahasumman hän oli menettänyt\nvalmistaessansa rumia jättiläisiä, ja vaikkei hän itse ollut maalari,\nniin hän kuitenkin osasi taideniekoille ohjeeksi piirustella ja\nsuunnitella niin kamalia hirmuolentojen luonnoksia, että ne saattoivat\nviedä monelta nuorelta, kuusi- tahi yksitoistavuotiaalta herralta\nmielenrauhan koko joulu- tai kesäluvaksi.\n\nSamanlainen kuin leluseppänä hän oli (niinkuin ihmiset tavallisesti\novat) muissakin toimissaan. Sentähden arvaatte helposti, että hänen\nväljä, viheriä viittansa, joka napitettiin leuan alle ja ulottui aina\npolviin saakka, ympäröi tavattoman miellyttävää miestä, ja että hän oli\nniin hauska ja iloinen seuramies kuin koskaan on kävellyt\nsuippokärkisissä saappaissa, joissa on mahonginvärinen kaulus.\n\nKuitenkin aikoi Tackleton, lelukauppias, mennä naimisiin. Tästä\nkaikesta huolimatta hän aikoi tehdä sen. Ja vieläpä nuoren naisen\nkanssa, kauniin nuoren naisen.\n\nEi hän suinkaan suuresti näyttänyt sulhasmieheltä seisoessaan ajurin\ntuvassa, kuivettuneet kasvot irvellä, ruumis luonnottomassa asennossa,\nlakki painettuna nenännipukkaakin suojaamaan ja kädet työnnettyinä\ntaskujen pohjaan, ja koko ilvehtivä, pahasävyinen olentonsa tirkistäen\nhänen pienen silmänsä pikkuisesta nurkasta juurikuin joukko korppeja.\nMutta sulhoksi hän vaan aikoi!\n\n\"Kolmen päivän kuluessa. Ensi torstai, vuoden ensimäisen kuun viimeinen\npäivä, on minun hääpäiväni\", sanoi Tackleton.\n\nKerroinko jo hänen toisen silmänsä aina olleen avoinna ja toisen miltei\nummessa, ja että se miltei ummessa oleva aina oli virkku silmä?\nLuulenpa sen jo kertoneeni.\n\n\"Se on minun hääpäiväni!\" lausui Tackleton helistellen rahojansa.\n\n\"Kas, se on meidänkin hääpäivämme!\" huudahti ajuri.\n\n\"Ha-ha!\" nauroi Tackleton. \"Kummallista! Te olette juuri samankaltainen\npari, te!\"\n\nOn mahdoton kuvailla kuinka Pirkkoa harmittivat nuo ylpeät sanat.\nEntäpä sitten? Hulluudessaan luuli tuo mies kenties saavansa vielä\nsamanlaisen pojankin kuin hän! -- Mies oli hullu!\n\n\"Kuulkaa! Sana teille!\" jupisi Tackleton survaisten kyynäspäällänsä\najuria ja vetäen hänet vähän syrjään. \"Tuletteko häihini? Me soudamme\nsamaa venettä, niinkuin tiedätte.\"\n\n\"Kuinka, samaa venettä?\" kysyi ajuri.\n\n\"Niin, vain pieni erotus, sen tiedätte\", jatkoi Tackleton survaisten\nuudelleen, \"tulkaa ja viettäkää kanssamme ilta hääpäivän edellä.\"\n\n\"Minkätähden?\" kysyi Juho ihmetellen tuota tungettelevaa\nkohteliaisuutta.\n\n\"Minkätähden!\" toisti toinen. \"Sepä myös tapa vastata kutsuihin.\nMinkätähden! Huviksenne, seuran vuoksi, sen tiedätte ja kaiken muun.\"\n\n\"Enpä olisi koskaan luullut teitä seuramieheksi\", sanoi Juho suoralla\ntavallaan.\n\n\"No, ei teitä kohtaan, näen ma, auta muu kuin totuus\", lausui\nTackleton. \"Minkätähden siis! -- Totta on, niinkuin teekestejä pitävät\nihmiset sanovat, että te molemmat yhdessä, te ja vaimonne, olette\nhupaisen näköisiä. Me tiedämme paremmin, näette, mutta -- --\"\n\n\"Emme suinkaan mitään paremmin tiedä\", keskeytti Juho, \"mistä\npuhutte?\" --\n\n\"No, niin! _me emme_ tiedä paremmin\", sanoi Tackleton, \"siitä olemme\nyhtä mieltä. Olkoon niin, se on samantekevä. Aioin vain sanoa, että\nkoska esiintymisenne on hupaista, niin vaikuttaisi seuranne kenties\netuisasti tulevaan Tackletonin rouvaan. Ja vaikken luule hyvän vaimonne\ntässä kohden olevan oikein suopean minua kohtaan, ei hän kuitenkaan voi\nkieltäytyä edistämästä tarkoitustani, sillä hänen olemuksessaan on\nsuloutta ja hauskuutta, joka miellyttää silloinkin kun hän on jäykkä.\nLupaattehan tulla?\"\n\n\"Olemme aikoneet viettää hääpäivämme kotona\", sanoi Juho. \"Kuusi\nkuukautta takaperin olemme sen toisillemme luvanneet. Luulemme näette,\nettä kotona\" -- --\n\n\"Ha! mitä on 'kotona'!\" huusi Tackleton. \"Neljä seinää ja katto! --\nMiksette tapa tuota sirkkaa; minä ne aina tapan, minä en kärsi niiden\ntirskelehtimistä. -- On sielläkin neljä seinää ja katto, missä minä\nasun. Tulkaa minun luokseni!\"\n\n\"Te tapatte sirkkanne, hä!\" lausui Juho.\n\n\"Minä poljen ne kuoliaaksi\", virkkoi toinen uudelleen, tömistäen aika\nlailla kantapäällään lattiaa. \"Lupaatteko siis tulla? Se on, näette,\nyhtä paljon teidän etunne kuin minunkin, että vaimot saavat kehottaa\ntoisiansa rauhaan ja tyytyväisyyteen ja vakuuttaa toisillensa, ettei\nheillä muutenkaan voi olla parempaa oloa. Kyllä tunnen heidän\nluonteensa. Mitä toinen sanoo, sen on toinen heti valmis myöntämään.\nHeissä on semmoinen kilpailunhenki, että jos teidän vaimonne sanoo\nminun vaimolleni: minä olen onnellisin vaimo koko maailmassa, minulla\non paras mies maailmassa ja minä rakastan häntä sydämestäni, niin heti\nkertoo minun vaimoni saman ja vielä enemmänkin teidän vaimollenne -- ja\nmelkein uskookin niin olevan.\"\n\n\"Luuletteko siis, ettei hän niin tee?\" kysyi ajuri.\n\n\"Mitä!\" huusi Tackleton katkonaisesti ja kimeästi nauraen, \"mitä hän ei\ntekisi?\"\n\nAjurilla oli hiljainen ajatus lisätä: \"ei rakasta teitä\". Mutta kun hän\nsattui kohtaamaan katseen siitä puoliumpinaisesta silmästä, joka\nkiinteästi katsoi häneen pystyssä olevan takinkauluksen yli ja melkein\nuhkasi sen puhkaista, niin se näytti hänestä niin mahdottomalta\nrakastaa, että hän muutti lauseensa ja virkkoi: \"ettei hän sitä usko?\"\n\n\"Oh, te ryökäle, te laskette leikkiä\", sanoi Tackleton.\n\nMutta ajuri älysi, vaikka hyvin hitaasti, näissä sanoissa piilevän\najatuksen, ja katsoi niin totisena vierasta, että tämän oli pakko\nselittää sanansa selkeämmin.\n\n\"Päähäni on pistänyt\", lausui Tackleton ja nosti vasempaa kättänsä,\njonka etusormeen hän tarttui ilmoittaaksensa: tässä minä olen,\nnimittäin Tackleton -- \"päähäni on pistänyt mennä naimisiin nuoren ja\nihanan vaimon kanssa\", tässä hän löi pikkusormeansa osoittaakseen, että\nse merkitsi morsianta (ei hiljaa, vaan kovasti, ilmoittaen voimaa).\n\"Voin panna sen toimeen ja panenkin. Semmoinen on luonteeni. Mutta --\nkatsokaa tuonne!\"\n\nHän viittasi Pirkkoon päin, joka istui syvissä mietteissä takan ääressä\nnojaten kuopuraista leukaansa käteen ja tuijottaen heleään liekkiin.\nAjuri katsoi häneen ja sitten Tackletoniin ja taasen vaimoonsa ja\njälleen Tackletoniin.\n\n\"Hän epäilemättä pelkää ja tottelee, näette\", alkoi taas Tackleton, \"ja\nse on _minulle_ aivan kyllin, sillä minä en ole mikään hellätuntoinen\nihminen. Mutta luuletteko enempää tarvittavan?\"\n\n\"Minunpa\", vastasi ajuri, \"tekisi mieleni nakata ulos akkunasta\njokainen, joka sanoo, ettei muusta ole kysymystä.\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi toinen tavattoman vilkkaasti. \"Tosin niin\ntekisitte. Tietysti, se tulee itsestänsä. Hyvää yötä! nukkukaa\nlevollisesti!\"\n\nRehellinen ajuri oli huolissaan; hän oli vasten tahtoansa joutunut\nhämilleen ja levottomaksi eikä voinut olla sitä näyttämättä.\n\n\"Hyvää yötä, ystäväni\", sanoi Tackleton säälivästi, \"minä menen.\nOlemme totisesti yhtäläisiä, sen näen. Ettekö tahdo tulla luokseni\nhuomis-iltana? No! Ylihuomenna käytte kyläilemässä, tiedän sen. Silloin\ntahdon morsiameni kanssa tavata teidät. Se on hänen mieleensä. Te\nmyönnytte siihen? kiitoksia! -- mikä se oli?\"\n\nSe oli kova huuto, jonka sai aikaan ajurin vaimo, oli kova, kimakka ja\näkillinen huuto, joka pani huoneen raikumaan kuin lasiastian. Hän oli\nnoussut paikoiltansa ja seisoi kivettyneenä pelosta ja kummastuksesta.\nVieras oli lähestynyt tulta lämmitelläksensä ja seisoi ainoastaan\naskelen päässä hänen tuolistansa, ihan huoletonna.\n\n\"Pirkko!\" huusi ajuri, \"Brigitta, rakkaani, mikä sinua vaivaa?\"\n\nSamassa olivat kaikki hänen ympärillänsä. Kaleb, joka oli nukahtanut\nkakkuvakkaan nojaten, haraisi kädellänsä, ennenkuin oli ehtinyt koota\nuupuneet sielunvoimansa, neiti Slowboyn tukkaa, jota hän kuitenkin heti\npyysi anteeksi.\n\n\"Brigitta!\" huusi ajuri sulkien hänet syliinsä. \"Mikä sinua vaivaa?\nSano, sano, kultani!\"\n\nPirkko vastasi ainoastaan taputtamalla käsiänsä ja purskahtamalla\nvallattomaan nauruun. Sitten hän sojahti hänen sylistänsä lattialle,\npeitti kasvonsa esiliinaansa ja itki katkerasti. Ja sitten hän taas\nnauroi ja sitten hän taas huusi, ja sitten hän sanoi vilustavan ja\nantoi viedä itsensä takan ääreen, jonka viereen hän istui kuin\nennenkin. Vanha mies seisoi siinä vielä, ihan huoletonna.\n\n\"Nyt voin paremmin, Juho\", lausui Pirkko. \"Voin aivan hyvin minä --\"\n\nJuho! Mutta Juho seisoi toisella puolella. Miksi Pirkko käänsi päänsä\nvieraaseen, vanhaan herraan päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut hänelle!\nOlivatko hänen ajatuksensa sekaisin?\n\n\"Ei muuta kuin hullutusta, Juhoseni: joku tuli yht'äkkiä silmieni eteen\n-- en tiedä mikä se oli. -- Se on nyt poissa, ihan poissa.\"\n\n\"Olen iloinen, että se on poistunut\", mutisi Tackleton katsellen\nvirkulla silmällänsä ympäri huonetta. \"Ihmettelenpä minne se on mennyt\nja mikä se lienee ollut. Hum! -- Kaleb, tulepas tänne. Kuka on tuo\nharmaapäinen?\"\n\n\"En tiedä, herra\", kuiskasi Kaleb. \"Iässäni en ole häntä ennen nähnyt.\nIhana haamu pähkinänsärkijäksi, ihan uutta mallia! Leuka ruuvattava\nsyvälle liiveihin; siitä tulisi oiva kalu.\"\n\n\"Ei kyllin ruma\", lausui Tackleton.\n\n\"Tahi tulitikkukoteloksi\", sanoi Kaleb syvissä mietteissään, \"sepä\nolisi malli! Pää ruuvataan auki, kun tulitikut pistetään sisään, jalat\nkäännetään ylös kynttilän torviksi -- sepä tulitikkukotelo sopisi\nherrojen yöpöydälle juuri semmoisena kuin hän nyt tuossa seisoo!\"\n\n\"Ei puoleksikaan niin ruma kuin hänen pitäisi olla\", virkkoi Tackleton,\n\"hänestä ei ole mihinkään. Tule, ota vakka. -- Kaikki on nyt hyvin,\ntoivon ma?\"\n\n\"Hyvin, aivan hyvin\", sanoi pikku emäntä viitaten hänet kiireesti\nmenemään. \"Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä\", lausui Tackleton. \"Hyvää yötä, Juho Peerybingle. Varo\nvakkaa, Kaleb; pudotapas se, niin väännän niskasi nurin! Yö on\nsysimusta ja ilma pahempi kuin koskaan! Hyvää yötä!\"\n\nLuoden tarkan silmäyksen ympäri huonetta hän meni ulos ovesta, Kaleb\njäljessä, hääkakku pään päällä.\n\nAjuri oli säikähtänyt pikku vaimonsa huudosta ja oli niin kiintynyt\nlohdutus- sekä rauhoitustoimeensa, että tuskin muisti vieraan\nläsnäoloa, ennenkuin tämä seisoi hänen ainoana vieraanansa.\n\n\"Hän ei kuulu heihin, Pirkko\", lausui Juho, \"minun täytyy muistuttaa\nhänelle, että on aika lähteä.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, ystäväni\", virkkoi vanha herra lähestyen Juhoa,\n\"varsinkin kun pelkään vaimonne voivan pahoin; mutta koska saattajani,\njonka kuulovikani\" (tässä hän koski korvaansa ja pudisti päätänsä)\n\"tekee minulle välttämättömän tarpeelliseksi, ei ole tullut, niin\naavistelen jonkun erehdyksen tapahtuneen. Yöllinen rajusää, joka teki\nmukavain kärryjenne suojan (älköön minulle koskaan sen huonompaa\ntulko!) niin suotuisaksi, ei ole vieläkään tauonnut. Ettekö senvuoksi,\nkun kerran olette niin ystävällisiä, antaisi minulle maksusta vielä\nyösijaakin?\"\n\n\"Annamme\", huusi Pirkko, \"annamme kyllä!\"\n\n\"Noh!\" sanoi ajuri, hämmästyneenä tästä kiireellisestä suostumuksesta.\n\"Ei minulla ole mitään sitä vastaan; mutta en varmaan tiedä --\"\n\n\"Hiljaa!\" katkaisi Pirkko hänen puheensa, \"hiljaa, Juho kulta!\"\n\n\"Miksi niin? onhan hän umpikuuro\", muistutti Juho.\n\n\"Tiedän sen, mutta. -- Kyllä, herra, kyllä! Menen tekemään hänelle heti\nvuodetta, Juho?\"\n\nKun hän kiirehti tähän toimeen, oli hänen levottomuutensa ja äkeytensä\nniin silmin nähtävä, että ajuri katsoi kummastellen hänen jälkeensä.\n\n\"Tekivätkö äidit vuoteita?\" leperteli neiti Slowboy lapselle; \"ja\nolivatko heidän hiuksensa ruskeat ja kiharaiset, kun lakit otettiin\npäistä, ja pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät?\"\n\nSelittämätön kiintyminen pikku seikkoihin, joka on usein eroamattomassa\nyhteydessä epäilevän ja sekaantuneen mielentilan kanssa, sai ajurin\nmatkimaan kauan aikaa näitä sisällyksettömiä sanoja kävellessään\nedestakaisin lattialla. Hän teki sitä niin kauan, että ne koskivat\nhänen sydämeensä ja että hän osasi ne ulkoa ja kertoi läksynä,\nsillaikaa kun Tilly, niinkuin lastenhoitajien on tapana, kädellänsä\nhivutteli lapsen pientä paljasta päätä, kunnes katsoi tarpeelliseksi\nsitoa myssyn taas kiinni.\n\n\"Pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät? Minua ihmetyttää, mikä on\nPirkkoa säikähdyttänyt!\" mietiskeli ajuri kävellen edestakaisin.\n\nHän karkoitti itsestänsä lelukauppiaan yllytykset, ja kuitenkin ne\ntäyttivät hänen mielensä epävakaisella, kummalla ikävyydellä; sillä\nTackleton oli älykäs ja sukkela, mutta ajuri tunsi ikäväkseen olevansa\nkankealla ymmärryksen lahjalla varustettu: sekava viittaus oli\nsenvuoksi hänestä aina kiusallinen. Hän ei kuitenkaan tahtonut\ntunnustaa Tackletonin puheella ja vaimonsa oudolla käytöksellä olevan\nmitään yhteyttä; mutta nämä molemmat miettimisen aiheet astuivat\nsamalla kertaa hänen sielunsa eteen, eikä hän voinut erottaa toista\ntoisesta.\n\nVuode oli pian tehty, ja juotuansa ainoastaan yhden kupillisen teetä\nkävi vieras levolle.\n\nSilloin tuli Pirkko, aivan terveenä taas, tai niinkuin sanoi: jälleen\naivan entisellään, siirsi miehellensä nojatuolin takan ääreen, pisti\npiippuun ja antoi sen hänen käteensä; itse hän otti tavallisen pikku\ntuolinsa ja istuutui ajurin viereen. Hän halusi aina istua tällä pikku\ntuolilla; luullakseni lienee hänellä ollut joku aavistus siitä, että\nsiinä oli jotakin lapsellisen ihanaa ja hupaista.\n\nKieltämättä hän olikin paras piipuntäyttäjä kaikissa neljässä maailman\nosassa. Ihanaa oli nähdä kuinka hän pisti pienen pyöreän etusormensa\npiipunpesään ja sitten puhalsi piippuun, vartta puhdistaakseen, ja\nkuinka hän tehtyään sen kymmenkunta kertaa luuli siinä olevan vielä\njotakin ja piti sitä silmäinsä edessä kuin kiikaria ja, ummistaaksensa\ntoisen silmänsä täydelleen, väänteli pieniä kasvojansa mitä\nhullunkurisimmin. Mitä tupakanpanemiseen tulee, niin siihen hän olikin\nerittäin sukkela; ja piipun sytyttäminen, niinkuin hän sen teki\npaperipalasella, kun piippu oli ajurin suussa -- niin likellä hänen\nnenäänsä, mutta kuitenkin yhtään polttamatta -- olikin taito,\ntodellinen taito, hyvät herrat.\n\nSirkka ja kattilakin, jotka taas alottivat laulunsa, sen tunnustivat!\nKirkas uudestaan leimahtava tuli sen tunnusti! Pikku niittomies kellon\npäällä tunnusti sen taukoamattomalla työllään! Ajuri sen kuitenkin\nkaikista kernaimmin tunnusti kirkastuvin otsin ja poskipäin!\n\nJa kun hän rauhallisena ja miettivänä polttaa tupruutteli vanhaa\npiippuansa, kun hollantilainen kello raksutti, punainen valkea räiskyi\nja sirkka sirkutti -- ilmestyi tämä kodin ja takan haltia (sillä\nsemmoinen sirkka oli) keijukaisen haamussa loihtien esiin monta\nkuvaelmaa kodista ympärillänsä. Kaikenikäisiä ja -kokoisia Pirkkoja\ntuli huone täyteen. Pirkkoja, iloisia lapsia, jotka juoksentelivat\nhänen edellänsä ja poimivat kukkia kedolta; kainoja, kujeilevia\nPirkkoja, jotka puoleksi poiskääntyneinä kuuntelivat hänen kankeita\npuheitansa; Pirkko-nuorikoita, jotka laskeutuivat oven edessä\nkärryistä, ryhtyivät toimiinsa ja ottivat talousavaimet haltuunsa;\näidillisiä pikku Pirkkoja, joiden jäljestä kulki Slowboyta kuin varjoja\nja jotka kantoivat kapalolapsia ristittäväksi; mummomaisia, mutta vielä\nvereviä ja lempeitä Pirkkoja, jotka katselivat kylätansseissa\nliiteleviä Pirkko-tyttäriänsä; eukko-Pirkkoja, rusottavia lapsenlapsia\nympärillään; iäkkäitä Pirkkoja, jotka horjuivat sauvain nojassa. Näkyi\nvanhoja ajureitakin ja sokeita vanhoja Harmeja heidän jalkainsa\njuuressa makaamassa; uusia rattaita, joita ohjasivat nuoret ajajat\n(rattaissa oli luettavana sanat \"Veljekset Peerybingle\"), ja sairaita\nvanhoja ajureita hellien käsien hoitamina; ja vihantia, kukkivia\najurivainajien hautoja kirkkomaalla. Kun sirkka näytti hänelle kaiken\ntämän (hän näki kaikki selvästi, vaikka silmänsä tuijottivatkin\ntuleen), ilostui ajurin mieli ja tuli onnelliseksi ja hän kiitti\nkotinsa haltioita kaikesta sydämestään, mutta Gruff ja Tackletonista\nhän ei välittänyt sen enempää kuin sinäkään, rakas lukijani.\n\nMutta mikä oli tuo nuorukaisen haamu, jonka samainen ihmeellinen sirkan\nääni toi Pirkon eteen, niin likelle hänen tuoliansa, ja joka seisoi\nsiinä niin vakavana ja yksinäisenä? -- Miksi hän vielä viipyy niin\nlikellä Pirkkoa, nojaten kättänsä takan syrjään ja kertoen aina:\n\"naimisissa! vaan ei minun kanssani!\"\n\nOi Pirkko! heikko Pirkko! hänellä ei ole sijaa kumppanisi unelmissa,\nmiksi on hänen varjonsa langennut sinun miehesi takalle!\n\n\n\n\nTOINEN SIRKUTUS.\n\n\nKaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat kahdenkesken\nyksiksensä, niinkuin satukirjoissa kerrotaan -- ja Jumala siunatkoon\nheitä (toivon teidän ajattelevan samoin) ja Jumala siunatkoon\nsatukirjoja, jotka vielä kertovat jotakin tässä arkipäiväisessä\nmaailmassa! -- Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat ihan\nyksin itseksensä pikkuisessa puuhuoneessa, joka oli niinkuin ohut\npähkinänkuori, ja vain niinkuin syylä Gruff ja Tackletonin korkealle\nkohoovalla tiilikivinenällä. Gruff ja Tackletonin kivitalo oli kadun\njuhlallisena koristeena; mutta Kaleb Plummerin kodin olisitte voineet\nsärkeä palasiksi parilla vasaraniskulla ja korjata pirstat rattailla\npois. Jos joku semmoisen hävityksen perästä olisi kaipauksellaan\nkunnioittanut Kaleb Plummerin asuntoa, niin hän olisi epäilemättä\ntehnyt sen kiittäen sen hävittämistä suureksi parannukseksi. Mökki oli\nkiinni Gruff ja Tackletonin kivitalossa juurikuin raakku laivan\npohjalaudassa, kuin etana ovessa tahi kääpä puussa. Mutta se oli se\nsinapin siemen, josta suuri Gruff ja Tackletonin suku oli saanut\nalkunsa; sen ränsistyneen katon alla oli Gruff-vainaja aivan\nhuomaamatonna leikellyt leluja koko sukupolvelle, vihdoin vanhentuneita\npoikia ja tyttöjä, jotka olivat leikkineet niillä, rikkoneet ne ja --\nmuuttaneet nurmen alle nukkumaan.\n\nSanoin Kalebin ja hänen sokean tyttö raukkansa asuneen tässä mökissä;\nmutta minun olisi pitänyt sanoa, että he asuivat Kalebin rakentamassa\ntaikalinnassa, jossa ei nähty köyhyyttä eikä puutetta ja jonka ovelle\neivät huolet osanneet. Kaleb ei suinkaan ollut mikään taikuri, hänellä\noli vain se taikavoima, joka saattaa olla meillä kaikilla: hellän,\näärettömän rakkauden taikavoima. Luonto oli ollut hänen opettajansa, ja\nsen opetuksista kaikki nämä ihmeet tulivat.\n\nSokea tyttö ei tietänyt katon olevan ruman, seinien värittömiä eikä\nrappauksen paikoittain karisseen; hän ei tietänyt, että seinässä oli\nsuuria tukkimattomia rakoja, jotka päivä päivältä suurenivat senvuoksi,\nettä hirret lahosivat ja laskeutuivat. Sokea tyttö ei tietänyt raudan\nruostuvan, puun lahoavan eikä paperin repeytyvän; hän ei tietänyt, että\nhuoneen ulkomuoto ja suhteet rappeutuivat ja muuttuivat. Sokea tyttö ei\ntietänyt, että pöydällä seisoi rumia saviastioita, että murhetta ja\nalakuloisuutta oli hänen vieressänsä, että Kalebin harvat hiukset\nharmaantuivat harmaantumistaan hänen näkemättömien silmiensä edessä.\nSokea tyttö ei tietänyt, että heillä oli tyly, vaativa ja jäykkä isäntä\nhän ei tietänyt Tackletonia siksi Tackletoniksi, joksi me hänet\ntunnemme; hänen luulossaan Tackleton oli erinomainen leikinlaskija,\njoka halusi laskea pilaa heidän kanssansa ja joka, vaikka olikin heidän\nelämänsä varjeleva enkeli, ei kuitenkaan tahtonut kuulla sanaakaan\nkiitollisuudesta.\n\nTämä kaikki oli Kalebin aikaansaamaa, sokean tytön isä paran\naikaansaamaa. Mutta hänen takkansa vieressä asuikin sirkka, ja kerran\nkun hän sokean, äidittömän tytön lasna ollessa kuunteli suruisin mielin\nsirkan sirritystä, johdatti tämä kodinhaltia sen ajatuksen hänen\npäähänsä, että hän voisi muuttaa juuri tytön suuren onnettomuuden\nsiunaukseksi ja tehdä hänet vähällä onnelliseksi. Sillä sirkat ovatkin\nmahtavia haltioita, vaikkeivät ihmiset, jotka heidän kanssansa\nseurustelevat, siitä mitään tiedä (niinkuin useimmiten on laita); eikä\nnäkymättömässä maailmassa ole suloisempia eikä uskollisempia ääniä --\nääniä, joihin niin täydellisesti voi luottaa, jotka niin varmasti\nantavat ainoastaan hyviä neuvoja, kuin ne äänet, joilla kodin ja\nkotoisen takan haltiat puhuvat ihmisille.\n\nKaleb ja hänen tyttärensä työskentelivät yhdessä tavallisessa\ntyöhuoneessaan, joka samalla oli heidän jokapäiväinen asuntonsakin; ja\nihmeellinen huone se olikin. Siinä nähtiin pikku taloja, valmiita ja\npuolivalmiita, täynnä kaikensäätyisiä nukkeja. Etukaupunkirakennuksia\ntäynnä vähävaraisia nukkeja; keittiöitä ja yksinäisiä huoneita\nalhaisemman säädyn nukeille; loistorakennuksia suurisukuisille\nnukeille. Muutamat näistä huoneista olivat jo sisustetut semmoisten\nnukkein käytettäviksi, joiden varat olivat pienet, toiset sitävastoin\nvoitiin tarpeen vaatiessa kalustaa mitä komeimmin, sillä hyllyt olivat\ntäynnä tuoleja, pöytiä, sohvia, sänkyjä ja sänkyvaatteita. Korkea\naatelisto, herrassääty ja kaikenlainen alhaisempi kansa, joiden\ntarpeeksi nämä rakennukset olivat aiotut, makasivat siellä täällä\nkoreissa tuijottaen suoraan kattoon; mutta nukkein yhteiskunnallista\nasemaa, heidän säätyänsä ja arvoluokkaansa merkittäessä (joka oikeassa\nmaailmassa valitettavasti osoittautuu sangen vaikeaksi) olivat nämä\nlelusepät menetelleet paljoa paremmin kuin luonto, joka usein\nkäyttäytyy oikullisesti ja sopimattomasti, sillä he eivät suinkaan\ntyytyneet niin mielivaltaisiin eron merkkeihin kuin silkki, karttuuni\nja puuvillainen vaate, vaan he lisäsivät toisia yksilöllisempiä\ntuntomerkkejä, joista ei saattanut erehtyä. Niin oli korkeasti\nvapaasukuisella naisella vahajäsenet erinomaisen täsmällisessä\nsuhteessa keskenänsä; mutta niin oli vain hänellä ja hänen\nheimolaisillansa; seuraava arvoluokka yhteiskunnallisessa asteikossa\noli nahasta; sen perästä seuraava karkeasta piikkokankaasta. Rahvaalla\noli käsivarret ja jalat pelkistä tulitikuista, ja heidät kiinnitettiin\npaikallensa niin etteivät voineet siitä liikahtaa.\n\nPaitsi näitä nukkeja nähtiin Kaleb Plummerin huoneessa toisiakin\nnäytteitä hänen käsitöistänsä. Siinä oli Noakin arkkeja, joissa\nkaikenlaatuiset linnut ja eläimet tulivat erinomaisen hyvin toimeen\nyhdessä, sen voin vakuuttaa, vaikka ne pudotettiin sisään kuinka\nhyvänsä katosta, ja vaikka ne pudisteltiin ja sullottiin yhteen kauhean\npieneen tilaan. Rohkealla, runollisella vapaudella oli useimpiin Noakin\narkkeihin tehty portinkolkutin oveen, kenties sopimaton lisäys, joka\nvain toi mieleen aamuvierailut ja kirjeenkantajat, mutta oli muuten\nsopiva koriste rakennuksen ulkopuolella. Siellä oli tusinoittain\npieniä, alakuloisia rattaita, joiden pyörät liikkuessaan synnyttivät\nmitä surullisimpia säveliä. Monta pikku viulua, rumpua ja muuta\nsoittokalua korvan kiusaksi; suunnaton joukko tykkejä, kilpiä,\nmiekkoja, keihäitä ja kiväärejä. Siellä oli pikkuisia punalahkeisia\nllvehtijöitä, jotka alinomaan kiipeilivät korkeilla, punaisesta\nlangasta tehdyillä telineillä ja laskeutuivat alas toiselle puolen, pää\nedellä; samaten paljon vanhoja herroja, näöltänsä arvokkaita, miltei\nkunnioitettavia, jotka hyppivät kuin hullut vartavasten ovien eteen\npantujen seipäitten yli. Siellä oli kaikenlaatuisia eläimiä, varsinkin\nhevosia, alkaen täplikkäästä ajohevosesta, jolla oli neljä tikkua\njalkoina ja pieni rohdintukko harjana, aina puhdasrotuiseen\nkeinuhevoseen, joka oli paraikaa laukkaamassa. Samoinkuin olisi ollut\nvaikea luetella ne monet kymmenet kummat kuvat, jotka olivat aina\nvalmiit tekemään jotakin hulluutta, jos vain painettiin jotakuta\nponninta, niin ei myöskään olisi ollut helppo mainita semmoista\ninhimillistä eriskummaisuutta, vikaa tahi heikkoutta, joka ei olisi\nollut tarkemmin tahi huonommin kuvattuna Kaleb Plummerin kamarissa.\nEikä saata sanoa, että nämä pilkkakuvat olisivat olleet aivan\nluonnottomia, sillä hyvin vähällä kehotuksella voidaan saada miehiä ja\nnaisia tekemään yhtä kummallisia tekoja kuin mitä lelut konsanaan\nsuorittavat.\n\nKeskellä kaikkia näitä kaluja istuivat Kaleb ja hänen sokea tyttärensä\ntyöskennellen. Sokea tyttö puki yhtä nukkea, ja Kaleb maalasi sekä\nkiillotti neljättä ikkunaa sievän perheasunnon etuseinälle.\n\nKalebin kasvoihin uurtuneet huolet ja hänen miettivä, uneksiva\nolentonsa, joka olisi sopinut alkemian tai filosofian tutkijalle,\nnäyttivät ensi silmäyksellä olevan jyrkässä ristiriidassa hänen työnsä\nja häntä ympäröivien lastenlelujen kanssa. Mutta leivän hankkimiseksi\nkeksityt ja tehdyt lapsellisuudet ovat kyllä totisia ja tärkeitä, enkä\nminä siihenkään katsomatta todella voi sanoa, tokko Kaleb, jos hän\nolisi ollut ylikamariherra tahi parlamentin jäsen tai asianajaja\ntaikkapa suuri liikemies, olisi joutunut sen tärkeämpiin tehtäviin;\nvaikka hyvin suuresti epäilen, että hänen toimensa olisivat silloin\nolleet yhtä viatonta laatua.\n\n\"Isä, te olitte siis ulkona sateessa eilis-iltana puettuna uuteen,\nkauniiseen päällystakkiinne?\" lausui Kalebin tytär.\n\n\"Niin uuteen, kauniiseen päällystakkiini\", vastasi Kaleb katsahtaen\nvaatenuoraan, jolle hän oli huolellisesti ripustanut ennenmainitun\npiikkotakkinsa kuivamaan.\n\n\"Voi, kuinka minun on hyvä mieli, että olette sen ostanut, isä!\"\n\n\"Ja semmoiselta räätäliltä sitten\", sanoi Kaleb, \"oikein\nuudenaikaiselta räätäliltä. Liian hyvä se on minulle.\"\n\nSokea tyttö keskeytti työnsä ja nauroi iloisesti. \"Liian hyvä teille,\nisä! Mikään ei ole teille liian hyvä!\"\n\n\"Tuskin kehtaan käydä siihen puettuna\", lausui Kaleb katsoen tarkkaan\nminkä vaikutuksen sanat tekisivät tytön kirkastuviin kasvoihin.\n\"Tosiaan kun kuulen poikien ja ihmisten takanani sanovan: 'kah! tuossa\nkulkee komea herra!' silloin en tiedä mihin kääntyä. Ja eilisiltana kun\nkerjäläinen ei tahtonut erota minusta, vaikka sanoin olevani köyhä\nmies, ja hän vastasi: 'ohoo, armollisin herra, älkää niin sanoko!' niin\noikein hämmästyin. Minusta tuntuu, että minulla tuskin oli oikeutta\nkäydä semmoisiin vaatteihin puettuna.\"\n\nOnnellinen sokea tyttö! kuinka iloinen hän oli näkemättömyydessään!\n\n\"Minä näen teidät, isä!\" lausui tyttö taputtaen käsiänsä yhteen, \"niin\nselvään kuin olisi minulla näköni, jota en koskaan kaipaa teidän\nseurassanne. Sininen takki!\" --\n\n\"Vaaleansininen\", keskeytti Kaleb.\n\n\"Niin, niin! vaaleansininen!\" huudahti tyttö kääntäen loistavat\nkasvonsa häneen, \"se väri, jonka myös muistan olevan armaan, selkeän\ntaivaan värin. Sanoitte sen olevan sinisen! Vaaleansininen takki\" --\n\n\"Hyvin väljä\", lisäsi Kaleb.\n\n\"Niin! väljä!\" huusi sokea tyttö sydämestään nauraen, \"ja te, isä\nkulta, kävelette siihen puettuna keveästi, silmät ilosta säteillen, suu\nnaurussa -- ja mustat hiukset sitten. Olettepa näöltänne nuori ja\nkaunis!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, nyt saatat minut turhamaiseksi\", lausui Kaleb.\n\n\"Luulenpa teidän jo olevan vähän turhamainen\", vastasi tyttö uhaten\nhäntä iloisesti etusormellaan. \"Minä tunnen teidät! isä! ha-ha-ha! --\nolen saanut teistä selon, näettekös!\"\n\nKuinka erilainen oli luuloteltu kuva hänen mielessään ja se Kaleb, joka\nistui hänen edessänsä! Keveästä käynnistä oli tyttö puhunut. Siinä hän\noli oikeassa. Moneen monituiseen vuoteen ei Kaleb ollut koskaan astunut\ntämän kynnyksen yli tavallisin hitain ja raskain askelin, vaan\ntepastellut vilkkaasti, tyttärensä korvaa pettääkseen; eikä hän ollut\nkoskaan, sydämensä raskaimmillaankaan ollessa, unohtanut tätä keveää\nkäyntiä, joka ilahutti hänen tytärtänsä suuresti.\n\nJumala tiesi! mutta luulen Kalebin uneksivan hajamielisyyden johtuneen\nosaksi siitä, että hän tällä tavoin, rakkaudesta sokeaan tyttäreensä,\ntekeytyi itse ja muutti koko ympäristönsä toiseksi. Kuinka taisikaan\npikku mies muuta kuin joutua sekaannuksiin, kun hän niin monta vuotta\noli harrastanut vain sitä, että saisi itsensä ja kaikki ympärillä\nolevat esineet muutetuksi toisenlaisiksi kuin ne todellisuudessa\nolivat.\n\n\"Siihen sitä on tultu\", lausui Kaleb astuen pari askelta takaperin,\ntyötänsä paremmin katsoakseen, \"niin lähellä todellisuutta kuin viisi\npennin rahaa pääsee lähestymään viiden pennin rahaa. Vahinko vain, että\nhuoneen koko etupuoli aukeaa yhdellä kertaa! Jos siinä edes olisi\nportaat ja oikea sisäänkäytävä. Mutta sepä onkin vaikeinta työssäni,\nettä minä petyn ja sekaannun alinomaa.\"\n\n\"Te puhutte niin hiljaa, lienettekö väsynyt, isä?\"\n\n\"Väsynyt\", toisti Kaleb hyvin vilkkaasti. \"Mistä olisin väsynyt,\nBertha? En ole koskaan väsynyt. Mitä se on?\"\n\nAntaakseen sanoillensa enemmän pontta hän keskeytti väkisinkin näkyviin\npyrkivän haukotuksen ja venyttelyn -- joka teki hänet aivan\nsamannäköiseksi kuin nuo takan reunalla seisovat kuvat, joiden\nyläruumis näytti aivan siltä kuin olisivat olleet alituisesti\nväsyksissä -- ja rupesi hyräilemään laulua. Se oli juomalaulu, jossa\nkerrottiin jotakin kiiltävästä maljasta, ja hän yritti laulaa\nhuolettomalla, keveällä äänellä, joka muutti hänen muotonsa tuhansin\nkerroin kuivemman ja surullisemman näköiseksi.\n\n\"Vai niin! vai täällä lauletaan, tekö laulatte?\" lausui Tackleton,\npistäen päänsä ovesta sisään. \"Vai niin! Minä en osaa laulaa.\"\n\nEi kukaan olisi hänestä sitä luullutkaan. Hänellä ei ollut niinsanottua\nlaulunlahjaa, ei alunkaan.\n\n\"Minulla ei olekaan varaa laulaa. Mieltäni ilahuttaa että te laulatte.\nToivon että teillä on aikaa työhönkin. Tuskin, luulen ma, ihminen\nsamalla kertaa molempiin joutaa.\"\n\n\"Jos nyt näkisit hänet, Bertha, kuinka hän iskee minulle silmää\",\nkuiskasi Kaleb. \"Hauska mies! jos et tuntisi häntä, niin luulisit hänen\npuhuvan totta, etkö luulisikin?\"\n\nSokea tyttö nyökäytti hymysuin. \"Lintu, joka osaa laulaa, mutta ei\ntahdo, on saatava laulamaan, niin sanotaan\", murisi Tackleton. \"Mutta\nkun tarhapöllö, joka ei taida ja jonka ei tarvitse, kuitenkin tahtoo\nlaulaa, mikä saapi hänet siihen?\"\n\n\"Näkisitpä kuinka hän iskee silmää!\" jupisi Kaleb tyttärellensä. \"Voi,\narmollista!\"\n\n\"Aina hupaisella ja iloisella mielellä meidän kanssamme!\" lausui Bertha\nhymyhuulin.\n\n\"Kah, oletkos sinäkin täällä!\" huusi Tackleton. \"Vaivainen\nheikkomielinen!\"\n\nHän luuli tyttöä todella heikkomieliseksi ja perusti luulonsa -- en voi\nvarmaan sanoa tapahtuiko se tietämättömyydestä vai eikö -- siihen, että\ntyttö piti hänestä. \"Noh! koska olet täällä, kuinka sinä voit?\" kysyi\nTackleton äreällä tavallaan.\n\n\"Oi, hyvin! aivan hyvin! Olen niin onnellinen kuin ikänä voitte toivoa\nminun olevan, niin onnellinen kuin miksi te tekisitte koko maailman,\njos voisitte!\"\n\n\"Vaivainen heikkomielinen!\" mutisi Tackleton. \"Järkeä ei vähän\nvähääkään.\"\n\nSokea tyttö otti hänen kätensä ja suuteli sitä; hän piti sitä vähän\naikaa käsissänsä ja nojasi hellästi poskensa sitä vastaan, ennenkuin\nlaski sen irti. Tuossa kohtelussa oli niin sanomattoman paljon\nrakkautta ja hellää kiitollisuutta, että itse Tackleton leppyi\nkysyäkseen tavallista lempeämmällä äänellä:\n\n\"Mikä nyt on?\"\n\n\"Panin sen päänalaiseni viereen eilen illalla maata mennessäni ja näin\nsen unissani. Ja kun päivä koitti ja ihana punainen aurinko --\npunainenko aurinko, isä?\"\n\n\"Punainen illoin ja aamuin, Bertha\", lausui Kaleb raukka katsoen\nsurullisesti isäntäänsä.\n\n\"Kun aurinko nousi ja kirkas päivä, johon liikkuessani melkein pelkään\nloukkaavani itseäni, tulin huoneeseen, käänsin sen pienen puun aurinkoa\nkohti ja kiitin Jumalaa, joka on luonut maailman niin ihanaksi, ja\nkiitin teitä, kun sen lähetitte huvikseni!\"\n\n\"Hän on hullu!\" lausui Tackleton itsekseen. \"Pian tarvitaan tässä\npakkoröijyä ja köysiä. Pian!\"\n\nTyttärensä puhuessa istui Kaleb ristissä käsin, tuijottaen suoraan\neteensä, ikäänkuin olisi todellakin ollut epätietoinen siitä\n(luullakseni hän olikin epätietoinen), oliko Tackleton tehnyt mitään,\njoka olisi ansainnut hänen kiitollisuuttansa, vai eikö. Jos Kaleb olisi\nsaanut sillä hetkellä menetellä aivan vapaasti ja jos hänelle olisi\nhengen uhalla määrätty joko karata lelukauppiaan kimppuun tahi langeta\nhänen jalkojensa juureen, kumman tämä vain paremmin ansaitsi, niin\nluulenpa, että hän olisi joutunut suureen neuvottomuuteen siitä, kumpi\nolisi tehtävä. Ja kuitenkin tiesi Kaleb varmasti omin käsin kantaneensa\npikku ruusupuun kotiin tyttärellensä, omasta suustaan päästäneensä sen\nviattoman valheen, joka Berthalta oli salaava kuinka paljon isän täytyi\npäivä päivältä kieltää itseltänsä tehdäkseen lapsensa onnellisemmaksi.\n\n\"Bertha\", lausui Tackleton tahallansa omituisella ystävällisyydellä,\n\"tule tänne.\"\n\n\"No, jaksanpa kyllä kävelläkin luoksenne. Ei teidän tarvitse taluttaa\nminua!\" vastasi hän.\n\n\"Ilmoittaisinkohan sinulle salaisuuden, Bertha?\"\n\n\"Niinkuin tahdotte\", vastasi hän kiireesti.\n\nKuinka hänen sokeat kasvonsa seestyivät! kuinka kuunteleva otsa\nkirkastui!\n\n\"Tänään on se päivä, jolloin tuo pikku kapine -- mikä sen nimi taas\nonkaan -- tuo lellitelty lapsi, Peerybinglen vaimo, tavallisesti käypi\nteitä tervehtimässä ja pitää iltahuvinsa täällä, eikö niin?\" sanoi\nTackleton, osoittaen armotonta ylenkatsetta koko asialle.\n\n\"Niin\", sanoi Bertha, \"tänä päivänä se on.\"\n\n\"Niinpä minäkin luulen!\" lausui Tackleton. \"Tahtoisin olla läsnä tänä\niltana.\"\n\n\"Kuuletkos, isä!\" huusi sokea tyttö vallan ihastuksissaan.\n\n\"Kuulen, kuulen\", mutisi Kaleb tylsin katsein niinkuin unissa-kävijä,\n\"mutta sitä minä en usko, lienee varmaan taas joku valheistani.\"\n\n\"Minä tahtoisin näet saattaa nuot Peerybingleläiset useammin May\nFieldingin seuraan\", lausui Tackleton. \"Minä aion naida Mayn.\"\n\n\"Naida!\" huusi sokea tyttö paeten hänen luotaan.\n\n\"Hän on niin lemmon yksinkertainen, etten luullut hänen koskaan minua\nymmärtävän\", mutisi Tackleton. \"Niin, Bertha, naida! kirkot, papit,\nlukkarit, vaunut, kellot, päivälliset, hääkakut, luumuputingit,\nvihkihameet, soitannot, maljat, onnentoivotukset ja kaikki nuo\nhullutukset. Häät, näet, häät! Etkös tiedä mitä häät ovat?\"\n\n\"Tiedän kyllä\", vastasi sokea tyttö hiljaisella äänellä. \"Ymmärrän.\"\n\n\"Vai niin, se on enemmän kuin toivoinkaan\", murisi Tackleton. \"Noh,\nsentähden tahdonkin olla läsnä tänä iltana ja tuoda Mayn ja hänen\näitinsä tänne. Minä lähetän tänne edeltäpäin jotakin pientä, kylmän\nlampaanlavan tahi sellaista. Te odotatte siis minua?\"\n\n\"Odotamme\", vastasi Bertha.\n\nHän oli, pää kallellaan, kääntynyt pois. Niin hän seisoi ristissä\nkäsin, syvissä ajatuksissa.\n\n\"Tuskin uskon sitä\", sanoi Tackleton häneen katsoen, \"sillä sinä näytät\njo unohtaneen kaikki, Kaleb!\"\n\n\"Uskallankohan minä sanoa olevani täällä\", mietti Kaleb; \"Herra!\"\n\n\"Pidä huoli siitä, ettei hän unohda mitä olen hänelle sanonut.\"\n\n\"_Hän_ ei koskaan unohda\", vastasi Kaleb; \"eikä ole paljon semmoista,\nmitä hän ei taida, ja unohtaminen on yksi semmoinen seikka.\"\n\n\"Jokainen pitää omia hanhiansa joutsenina\", sanoi lelukauppias\nsurkutellen. \"Voi mies parkaa!\"\n\nSanomattomalla ylenkatseella sen sanottuaan lähti vanha Gruff &\nTackleton tiehensä.\n\nBertha seisoi yhä syvissä ajatuksissa, samassa paikassa, mihin\nTackleton hänet jätti. Hänen alas painuneesta otsastaan oli ilo\npaennut; otsa oli nyt synkkä. Kolme tahi neljä kertaa hän pyöritti\npäätänsä, ikäänkuin olisi kaivannut kadonnutta muistoa tahi surkutellut\nkärsimäänsä vahinkoa; mutta hänen surulliset mietteensä eivät\npuhjenneet sanoiksi.\n\nVasta kun Kaleb oli hetken työskennellyt, valjastaen hevosparin\nvaunujen eteen ja naulaten muitta mutkitta silat hevosten rintaan,\nlähestyi tyttö hänen työpöytäänsä ja istui lähelle häntä lausuen: \"Isä!\nolen niin yksinäni pimeässä, kaipaan silmiäni, surullisen näköisiä\nrakkaita silmiäni.\"\n\n\"Tässä ne ovat\", sanoi Kaleb, \"aina valmiit. Ne ovat enemmän sinun kuin\nminun, Bertha, kaikkina vuorokauden hetkinä. Mitä silmiesi pitäisi\nsinulle tekemän, kultaseni?\"\n\n\"Katsoa ympäri huonetta, isä?\"\n\n\"No niin!\" lausui Kaleb, \"samassa tehty kuin käsketty, Bertha!\"\n\n\"Kertokaa minulle miltä se näyttää.\"\n\n\"Kaikki näyttää\", sanoi Kaleb, \"niinkuin tavallisesti yksinkertaiselta,\nmutta hyvin sievältä. Seinien vaalea väri, kauniit kukat astioissa,\nlattian hohtava puhtaus, koko huoneen sievyys ja somuus tekevät sen\naivan ihanaksi.\"\n\nSievää ja somaa oli kaikki, minkä Berthan kädet voivat toimittaa. Mutta\nmuutoin -- kuinka olisi sievyys ja somuus voinut viihtyä siinä vanhassa\ntöllissä, jonka Kalebin mielikuvitus oli niin muuttanut.\n\n\"Teillä on nyt arkitakki yllänne ettekä ole niin pulska kuin kauniissa\ntakissanne\", lausui Bertha koskien häneen.\n\n\"En aivan niin pulska\", vastasi Kaleb, \"mutta hyväpä näinkin.\"\n\n\"Isä\", sanoi sokea tyttö tullen likemmäksi ja kiertäen käsivartensa\nhänen kaulaansa. \"Kertokaa minulle jotakin Maysta. Hän lienee hyvinkin\nkaunis?\"\n\n\"Tosin hän on kaunis\", sanoi Kaleb. -- Ja niin hän todella\nolikin. Kalebille oli tavatonta, ettei hänen tarvinnut vaivata\nmielikuvitustaan.\n\n\"Hänen tukkansa on musta\", lausui Bertha miettivästi, \"mustempi kuin\nminun. Hänen äänensä on suloinen, sen tiedän. Olen usein sitä ilokseni\nkuunnellut. Hänen vartalonsa --\"\n\n\"Koko huoneessa ei ole sen näköistä nukkea\", sanoi Kaleb. \"Ja hänen\nsilmänsä!\" --\n\nHän vaikeni; sillä Bertha oli hiipinyt vielä likemmäksi häntä ja hänen\nkaulaava kätensä likisti isää varoittavasti, tavalla, jonka hän liiaksi\nhyvin käsitti.\n\nHän ryki hetken, taputteli hetken vasarallansa ja alkoi taasen laulaa\nhyräillä vaahtoavasta maljasta; sillä laulu oli hänen taattu turvansa\nja apunsa jokaisessa semmoisessa pulassa.\n\n\"Puhukaa, isä, ystävästämme, hyväntekijästämme. En koskaan väsy\nkuulemaan hänestä puhuttavan. -- Eikö niin, en koskaan?\" lausui tyttö\nvireästi.\n\n\"Et koskaan\", vastasi Kaleb. \"Ja täydellä syyllä.\"\n\n\"Oi, kuinka suurella syyllä!\" huudahti sokea tyttö sellaisella\nhartaudella, että Kaleb, vaikka hänen vaikuttimensa olivat niin\npuhtaat, ei sietänyt katsoa tyttöä kasvoihin, vaan loi silmänsä maahan,\nikäänkuin Bertha olisi voinut lukea niistä hänen viattoman petoksensa.\n\n\"Puhukaa sitten vielä kerran hänestä, armas isä\", sanoi Bertha, \"monta,\nmonta kertaa! Hän on näöltänsä hyvänsuopa ja ystävällinen, suora ja\nrehellinen, sen tiedän varmaan. Miehen sydän, hieno tunne, joka koettaa\nkylmällä karkeudella salata hyvät tekonsa, puhuvat jokaisesta\nkasvojenpiirteestä, joka silmänluonnista.\"\n\n\"Ja antavat hänen kasvoillensa jalon ilmeen\", lisäsi Kaleb hiljaisella\nepätoivolla.\n\n\"Ja antavat hänen kasvoillensa jalon ilmeen\", toisti tyttö. \"Hän on\nMayta vähän vanhempi, isä?\"\n\n\"On\", vastasi Kaleb vastahakoisesti. \"Hän on Mayta vähän vanhempi.\nMutta ei se tee mitään.\"\n\n\"Ei suinkaan, isä! Kun saisi seurata häntä kärsivällisesti hänen\nmurheissaan ja vanhuudessaan; ystävällisesti hoitaa häntä sairaana, ja\nkärsimysten ja surujen aikana olla hänen uskollisena ystävänänsä; aina\nväsymättä työskennellä hänen hyväkseen; valvoa ja hoitaa häntä; istua\nhänen sänkynsä vieressä ja puhua hänen kanssansa kun hän on hereillä;\nrukoilla hänen edestään kun hän nukkuu; sepä olisi onnea! Kuinka paljon\nolisi tilaisuutta osoittaa hänelle uskollisuutta ja alttiutta! Tekeekö\nMay kaiken tämän, isä?\"\n\n\"Tekee varmaan\", vastasi Kaleb.\n\n\"Minä rakastan Mayta, isä; rakastan häntä koko sydämestäni!\" huudahti\nsokea tyttö. Hän nojasi näin sanoessaan sokeat kasvoparkansa Kalebin\nolkaan ja itki -- itki niin, että Kalebin jo melkein tuli hätä, sillä\nhän tunsi olevansa syypää tuohon kyynelyttävään onnellisuuteen.\n\nSillaikaa oli ankara kiire ja liike Juho Peerybinglen luona; sillä\npikku Peerybinglen matamille tietysti ei taitanut johtua mieleenkään\nlähteä mihinkään ilman poikaansa, ja ennenkuin poika saatiin kuntoon,\nkului aikaa. Ei senvuoksi, että lapsi olisi ollut kovin painava tahi\nsuuri, jos häntä olisi punnittu tahi mitattu; mutta hän tuotti\nsittenkin paljon huolta ja puuhaa, ja kaiken piti tapahtua pienissä\nerissä. Esimerkiksi, kun poika suurella vaivalla oli saatu jotakuinkin\npuetuksi, ja järjellisesti ajatellen olisi arvellut ainoastaan hiukan\npuuttuvan ennenkuin hänestä olisi tullut siivoin ja sievin kapalolapsi\nkoko maailmassa, niin hänet käärittiin aivan arvaamatta villaiseen\nviittaan ja pantiin kätkyeen, jossa hän hikoillen virui melkein tunnin\najan. Tästä joutilaasta tilasta hänet otettiin hohtavan punaisena ja\nankarasti parkuvana, saadaksensa -- minä esitän paremmin ajatukseni,\njos kerran sallitte minun puhua -- pienen einepalan. Sen jälkeen tuli\ntaas nukkuminen. Peerybinglen matami käytti tämän väliajan\npukeutuaksensa niin sieväksi kuin ikinä nähdään jonkun tekevän; ja\nsiinä lyhyessä ajassa pani neiti Slowboy päällensä röijyn, joka oli\nniin hämmästyttävän omituisesti tehty, ettei se ollut missään suhteessa\nhänen vartaloonsa eikä mihinkään muuhun maailmassa, vaan semmoinen\nkissankorvainen, omavaltainen kalu, joka piti oman päänsä huolimatta\nvähintäkään mistään muodista tahi kauneusaistista. Sitten puettiin taas\nheränneen lapsen ruumis Peerybinglen matamin ja neiti Slowboyn\nyhteistyöllä kermavaaleaan mekkoon ja pää samanväriseen nankkilakkiin,\nja sitten he välistä tulivat ovelle kaikki kolme. Ulkona kuopi vanha\nhevonen levottomasti irti kiviä pihasta ja oli jo hävittänyt enemmän\nkuin yhden päivän täydet tierahat -- ja kaukana sumuisessa etäisyydessä\nnähtiin Harmi, joka katsoi taaksensa vietelläkseen hevosta lähtemään\nmatkaan omin luvin.\n\nJos luulette tarvitun tuolia tai jakkaraa, jotta Peerybinglen matami\npääsisi kärryihin, niin uskallan väittää teidän aivan huonosti tuntevan\nJuhoa. Tuskin olisitte ennättäneet vilaukseltakaan nähdä hänen\nnostavan, ennenkuin Pirkko jo istui verevänä ja pulskana paikallansa\nsanoen: \"Juho, mitä ajattelet! Älä unohda Tillyä!\" Jos on ollenkaan\nluvallista puhua nuoren naisihmisen sääristä, niin tahtoisinpa kertoa\nneiti Slowboyn sääristä, että kova onni saattoi ne aina loukkauksiin,\nniin ettei hän koskaan voinut nousta eikä laskeutua kirjoittamatta tätä\ntapausta sääriinsä punaisin viivoin, samoinkuin Robinson Krusoe\nmerkitsi päivät puukalenteriinsa. Mutta koska sitä voitaisiin katsoa\nsopimattomaksi ja rikokseksi hyviä seuratapoja vastaan, niin tahdon\naprikoida asiaa, ennenkuin rupean kertomaan.\n\n\"Juho, mihin olet pannut vasikkapaistin ja lammaspiirakan -- ja\nolutpullot?\" kysyi Pirkko. \"Jos ne eivät ole mukana, on heti paikalla\npalaaminen.\"\n\n\"Oletpa sinä pikku hupsu vaimoksi\", vastasi ajuri, \"kun puhut\npalaamisesta, vaikka olet antanut minun odottaa puoli tuntia yli\naikani.\"\n\n\"Olen siitä pahoillani, Juho\", sanoi Pirkko aivan levotonna, \"mutta\ntodellakaan en osaa ajatella -- en millään tavoin tahtoisi tulla\nBerthan luo vasikkapaistitta ja lammaspiirakatta ja olutpulloitta.\nPtruu!\"\n\nViimeinen yksitavuinen sana koski hevosta, joka ei siitä ollut\nmillänsäkään.\n\n\"Voi, sano ptruu, Juho!\" lausui Peerybinglen matami. \"Pyydän sinua!\"\n\n\"Kyllä sitten on aika pysähtyä, kun minulta unohtuu tavaroita\njälkeeni\", sanoi Juho. \"Tässä on kori tallella.\"\n\n\"Mikä kovaluontoinen, hirmuinen mies sinä olet, Juho, kun et heti\nvastannut minulle, vaan saatoit minut niin levottomaksi! Minä\nolen sanonut, etten tahdo tulla Berthan luo vasikkapaistitta,\nlammaspiirakatta ja olutpulloitta, en millään lailla. Olemme täsmälleen\njoka neljästoista päivä häistämme asti pitäneet siellä pienet\niltakestimme. Jos joku turmelisi meiltä sen ilon, niin melkein pelkään,\nettemme enää voisi olla niin onnellisia.\"\n\n\"Se oli sievä, ystävällinen ajatus\", virkkoi ajuri, \"ja siitä\nkunnioitan sinua, vaimoseni.\"\n\n\"Rakas Juho\", vastasi punastuen Pirkko, \"älä puhu minun\nkunnioittamisestani! Hyvä Jumala!\"\n\n\"Kuulepas\" -- alkoi ajuri. \"Vanha herra\" --\n\nPirkko hämmästyi taas aivan huomattavasti ja äkkiä.\n\n\"Se on kummallinen mies\", lausui ajuri katsoen suoraan eteensä pitkin\ntietä. \"En tule hänestä hullua viisaammaksi. Kuitenkaan en ajattele\nhänestä mitään pahaa.\"\n\n\"Ei pidä ajatellakaan pahaa. Siitä -- siitä olen varma, ei\nvähintäkään.\"\n\n\"Niin\", virkkoi ajuri. \"Olen hyvilläni, kun sinä olet niin varma siitä,\nsillä se vahvistaa minunkin ajatuksiani. Ihmeellistä, että juuri hän on\nruvennut meille asumaan, eikös olekin? Joskus käypi niin kummasti.\"\n\n\"Ihmeellistä kyllä\", sanoi Pirkko hiljaa, tuskin kuuluvalla äänellä.\n\n\"Hän näyttää hyväntahtoiselta vanhalta herralta\", lausui Juho, \"maksaa\nkuin kelpo mies, ja hänen sanaansa voi luottaa kuin kelpomiehen sanaan\nainakin. Puhelin tänä aamuna pitkään hänen kanssansa; hän sanoo minua\njo paremmin kuulevansa, kun on enemmän tottunut ääneeni. Hän jutteli\npaljon elämästänsä, ja minä kerroin paljon itsestäni, ja sitten hän\nkyseli yhtä ja toista. Kerroin hänelle, että ammattini vaatii minua\ntekemään kaksi matkaa: toisena päivänä oikealle kädelle ja sitten taas\ntakaisin, (hän on näet vieras eikä tunne paikkain nimiä) ja hän näytti\nolevan hyvin mielissänsä. 'No silloinpa minulla on sama tie kuin teillä\nkotiin palatessani', sanoi hän, 'ja minä luulin teidän lähtevän aivan\ntoisaalle. Se on hyvä. Matkustan kenties vielä kerran kanssanne, mutta\nlupaan, etten enää nuku niin paljon kuin viimein'. -- Hän nukkuikin\ntodella aika hyvin viime kerralla! -- Pirkko! mitä mietit?\"\n\n\"Mitä mietin, Juho? Minä -- minä kuuntelin sinun puhettasi.\"\n\n\"No, se oli hyvä!\" lausui rehellinen ajuri, \"pelkäsin sinuun\nkatsahtaessani puhuneeni niin kauan, että jo olit ruvennut muuta\nmiettimään. Olipa vähällä niin käydäkin, luulen ma.\"\n\nPirkko ei vastannut, ja niin ajettiin hetkinen ääneti eteenpäin. Mutta\neipä ollut helppo asia pitää suutansa kiinni Juho Peerybinglen\nkärryissä, sillä jok'ainoalla ihmisellä tiellä oli jotakin sanomista,\nvaikkei sitten muuta kuin \"kuinka voitte!\" -- ja todella usein ei ollut\nmuuta -- mutta siihen, että vastaus olisi oikein ystävällinen,\ntarvittiin paitsi nyökkäystä ja myhäilyä myöskin niin terveellistä\nkeuhkojen liikettä kuin ikänä pitkään parlamenttipuheeseen. Välistä\nseurasi heidän rinnallaan hevos- tahi jalkamiehiä saadaksensa jutella,\nja silloin oli molemmin puolin hyvin paljon puhelemista.\n\nHarmi sitten! se aiheutti enemmän ystävällisiä tuttavuuksia kuin\nkymmenkunta kristittyä ihmistä olisi tehnyt! Jokainen tunsi sen\nkaikkialla tien varrella, erittäinkin kanat ja porsaat, jotka\nnähdessään sen lähestyvän sivulta, korvat uteliaasti pystyssä ja\nheiluttaen häntäänsä, heti vetäytyivät asuntojensa suojaan, huolimatta\nlähemmän tuttavuuden kunniasta. Joka paikassa oli sillä tekemistä; se\npoikkesi joka kujaan, kurkisteli joka kaivoon, se pölähti joka mökkiin\nja jälleen ulos, se ryöpsähti kouluihin keskelle lattiaa, se säikytti\nkaikkia kyyhkysiä, se tavoitti kissojen somia häntiä ja pistäytyi joka\nkapakassa niinkuin hyvä tuttava ainakin. Mihinkä se vain tuli, huusi\naina joku: \"Se, se, tule tänne Harmi!\" ja samassa tuli se joku ulos,\nkaksi tahi kolme muuta jotakuta seurassaan, tervehtimään Juho\nPeerybingleä ja hänen kaunista vaimoansa.\n\nKärryissä oli suuri joukko laatikoita ja myttyjä, joita ottamaan ja\nantamaan oli tuontuostakin pysähdyttävä; mutta se ei suinkaan ollut\nikävintä matkalla. Muutamat odottivat myttyjänsä niin hartaasti, toiset\nniitä niin suuresti ihmettelivät, vieläpä eräät niin loppumattomasti\nmuistuttelivat myttyjänsä ja Juho hääräsi niin mielissään, että se\nkaikki oli yhtä hauskaa kuin näytelmässä. Oli siellä semmoistakin\nvietävää, josta sieti neuvotella ja tuumailla ja jonka suojelemisesta\nja kuljettamisesta ajuri ja lähettäjä keskustelivat. Näihin\nkeskusteluihin otti Harmikin osaa, milloin tarkasti valvoen asian menoa\nlyhyin hyppäyksin, milloin juoksennellen edestakaisin kokoontuneitten\nviisasten ympärillä ja haukkuen äänensä sorruksiin. Kaikki tämä huvitti\nsuuresti Pirkkoa, joka istui kärryissä katsoen ympärillensä; se oli\nsangen viehättävä pienoiskuva, joka mahtui somiin kuomin puitteisiin.\nMinä takaan, että nuoret miehet nykivät hiljaa toisiansa katsoessaan\nhäneen ja kuiskasivat toistensa korvaan, ja moni kadehti ajuria. Mutta\najuri Juho ihastui tästä suuresti, kun näki vaimoansa ihailtavan; hän\ntiesi, ettei tämä siitä huolinut -- mutta kenties se kuitenkin oli\nhänen mieleensäkin.\n\nTodellakin kului matka jotensakin hitaasti kylmässä, kosteassa\ntammikuun ilmassa. Mutta kuka semmoisista turhista huoli? Ei Pirkko\nainakaan. Ei Tilly Slowboykaan; sillä hänestä oli kärryissä ajaminen,\nmillä ehdolla tahansa, suurin inhimillinen onni ja maallisten\ntoiveitten kaunein huippu. Ei poikakaan, vakuutan minä, sillä\nkapalolapsen luonto ei salli lämpimämpää eikä sikeämpää unta, vaikka\nsen kyky siinä kohden onkin suuri, kuin mitä siunattu nuori Peerybingle\nnautti tällä matkalla.\n\nEtte olisi nähneet kauaksi sumussa; mutta kuitenkin olisitte nähneet\npaljon, hyvin paljon! Ihmeteltävä on kuinka paljon voi nähdä\nsakeammassakin sumussa kuin tässä, kun vain vaivautuu katsomaan. Niin\nesimerkiksi oli vallan hauskaa katsella keijukaisten kehiä kulossa ja\nrepaleisia huurretäpliä varjoisissa paikoissa, pensasaitain ja puitten\nalla; tarkastella niitä odottamattomia muotoja, jommoisina puut\nvilahtelivat, sukeltaen esiin sumusta ja taasen kadoten. Pensasaidat\nolivat alastomat, ja tuuli heilutti kellastuneita kukkaseppeleitä,\nmutta ei siinä ollut mitään alakuloista. Sitä katsoi mielellään, sillä\nse teki takkavalkean nykyisin lämpimämmäksi ja muutti tulevan kesän jo\ntoivossa viheriämmäksi. Virta näytti kolealta, mutta se liikkui, ja\nliikkui nopeastikin; se oli jo toista. Kanava oli jotensakin hidas ja\nkuoleutunut; minkäpä sille taisi. Se jäätyi sitä pikemmin, kun oikeat\ntalvipakkaset tulivat, ja jäällä kävi luisteleminen, ja vanhat raskaat\nveneet, jäätyneinä rannalle, saivat päiväkaudet tuprutella ruostuneita\nrautapiippujansa, ja siihen niillä oli kyllin aikaa.\n\nEräässä paikassa poltettiin suurta risuläjää; ja he katsoivat valkeaa,\njoka näytti kelmeältä keskellä päivää ja jonka punaiset liekit\nhäilyivät sinne tänne sumussa. Mutta viimein neiti Slowboy rupesi\nrykimään, sanoen savun menevän sieraimiinsa -- hän saattoi kuitenkin\nrykiä ilman pienintäkään syytä -- ja herätti lapsen, joka ei tahtonut\njälleen rauhoittua. Mutta Harmi, joka oli lähes virstan edellä muista,\noli jo juossut kaupungin ensimäisten huoneitten ohi ja kääntynyt sille\nkadulle, jonka varrella Kaleb ja hänen tyttärensä asuivat, ja paljoa\nennen kuin toiset ehtivät perille, seisoivat Harmi ja sokea tyttö\nulkona valmiina tervehtiäksensä heitä. Harmi, olkoon tässä sanottu,\nkäyttäytyi Berthan seurassa ollessaan erittäin hienotuntoisesti, niin\nettä olisi luullut sen varmaan tietävän, että tyttö oli sokea. Se ei\nkoskaan yrittänyt häneen katsomalla saada häntä huomaamaan, niinkuin se\nusein menetteli toisten suhteen, vaan huomautti Berthaa koskemalla.\nMitä se ennen oli tullut tuntemaan sokeista ihmisistä tahi sokeista\nkoirista, sitä en tiedä. Sillä ei ollut koskaan ollut sokeaa isäntää;\neikä, minun tietääkseni, herra Harmia, hänen isäänsä, eikä rouva\nHarmia, eikä ketään muuta hänen kunnioitettavasta suvustansa isän eikä\näidin puolelta ollut sokeus vaivannut. Kenties se keksi sen itsestään,\nmutta ihan varmaan se asian tiesi, ja senvuoksi se piti Berthaa kiinni\nhameesta, kunnes Peerybinglen matami ja poika ja neiti Slowboy ja kori\nolivat onnellisesti päässeet oven sisäpuolelle.\n\nMay Fielding oli jo tullut; ja hänen äitinsä -- pieni juonikas olento,\nvanha, äkäisen näköinen rouva, jota sanottiin vartaloltansa kauniiksi,\nkoska hän oli pysynyt muuttumatta ihankuin sängynjalka, ja joka, koska\nhän muinoin oli ollut varakas, taikka luuli voivansa tulla varakkaaksi,\njos vain olisi tapahtunut jotakin, mikä ei koskaan tapahtunut eikä\nmillään tavoin voinut olla tapahtumaisillansakaan -- mutta se on\nsamantekevää -- käyttäytyi hyvin kohteliaasti ja armollisesti. Oli\nGruff ja Tackletonkin siellä, ja hän tahtoi olla ystävällinen, tuntien\nolevansa oikealla paikallansa, aivan niinkuin kotonansa, kuin nuori\nelävä lohikala Egyptin pyramiidin huipussa.\n\n\"May! Armas, vanha ystäväni!\" huudahti Pirkko rientäen häntä vastaan.\n\"Kuinka hauska on taas tavata sinua!\"\n\nHänen \"vanha\" ystävänsä oli yhtä sydämellinen ja iloinen kuin hänkin,\nja vakuutan teille, että se oli hauska näky, kun he syleilivät\ntoisiansa. Tackletonilla oli epäilemättä hyvä kauneusaisti. May oli\ntodella kaunis.\n\nOlettehan välistä huomanneet kuinka kauniit, teille tutut kasvot,\nniihin koskiessanne tahi vertaillessanne niitä toisiin kauniisiin\nkasvoihin, näyttävät sillä hetkellä tavallisilta ja kalvenneilta ja\ntöin tuskin ansaitsevat kiittävää arvosteluanne. Kas niin ei kuitenkaan\nPirkon eikä Maynkaan laita ollut! Sillä Mayn kasvot kaunistivat Pirkon\nja Pirkon kasvot kaunistivat Mayn, niin luonnollisesti ja suloisesti,\njotta Juho Peerybingle sisään astuessaan oli vähällä sanoa, että heidän\nolisi pitänyt syntyä sisaruksina: mikä olisikin ollut ainoa toivottava\nseikka.\n\nTackleton oli tuonut lampaanlapansa, ja kummaa kummempi, vielä\ntortunkin -- mutta emmehän me ylellisyyttä pelkää, kun morsiamemme on\nkysymyksessä; emmekä me joka päivä naimisliittoja solmi -- ja löytyipä\nnäiden herkkujen lisäksi vasikanpaisti ja lammaspiirakka ja \"muuta\nhyvää\", kuten Peerybinglen matami sanoi, se on: pähkinöitä,\nappelsiineja ja leivoksia. Kun ruoka oli pöydällä ja Kalebin lisäys,\nsuuri puinen vati täynnä höyryäviä potaatteja pantu viereen\n(juhlallisen päätöksen mukaan hän ei saanut tarjota muuta kuin\npotaatteja), talutti Tackleton vastaisen anoppinsa kunniasijalle.\nKunnialla täyttääksensä tämän sijan ja korottaaksensa juhlallisuutta\noli majesteetillinen vanha rouva koristanut päänsä myssyllä, jonka piti\nkevytmielisissäkin herättämän tuntoa hänen arvostansa. Hänellä oli\nhansikkaatkin. Komea sitä olla pitää -- maksakoon mitä tahansa!\n\nKaleb istui tyttärensä vieressä; Pirkko ja hänen entinen\nkoulukumppaninsa vieretyksin; kunnon ajuri istui vastapäätä toisella\npuolen pöytää. Neiti Slowboy oli tällä hetkellä huolellisesti\nerotettuna kaikista huonekaluista, paitsi tuolista, jolla istui, ettei\nhän mihinkään muuhun loukkaisi pojan päätä.\n\nSamoinkuin Tilly suurin silmin katsoa tirkisteli leluja ja nukkeja,\ntirkistelivät nekin häntä ja muuta seuraa. Vanhat kunnioitettavat\nherrat oviensa edessä (he olivat täydessä työn touhussa) katsoivat\nerinomaisella halulla seuraa, välistä seisahtuen ikäänkuin\nkuunnellaksensa puhetta ja sitten rajusti heittäen kuperkeikkaa\nuseampaan kertaan, pysähtymättä edes hengittääksensä -- juuri kuin ilon\nhuumeessa kaikesta mitä näkivät.\n\nTotta tosiaan, jos näillä vanhoilla herroilla oli taipumusta\nvahingoniloon, niin heillä oli syytä olla mielissään katsellessaan\nTackletonin tyytymättömyyttä. Tackleton viihtyi huonosti: mitä\niloisemmaksi hänen morsiamensa tuli Pirkon seurassa, sitä äkäisemmäksi\nmuuttui hän, vaikka hän juuri sitä varten oli tuonut heidät yhteen.\nTackleton oli vallan kuin koira soimessa; kun he nauroivat eikä hän\ntainnut nauraa, pisti hänelle heti päähän, että he nauroivat hänelle.\n\n\"Ah, May\"! sanoi Pirkko, \"armas ystäväni, mitkä muutokset! Iloisen\nkouluaikamme muisteleminen nuorentaa minut taas.\"\n\n\"Ettehän te olekaan juuri vanha, eikö niin?\" lausui Tackleton.\n\n\"Katsokaa minun viisasta, totista miestäni tuossa\", virkkoi Pirkko;\n\"hän lisää ikääni vähintäänkin kahdellakymmenellä vuodella. Eikö niin,\nJuho?\"\n\n\"Neljälläkymmenellä\", vastasi Juho.\n\n\"Kuinka paljolla te lisäätte Mayn ikää, sitä en varmaan tiedä\", sanoi\nPirkko nauraen. \"Mutta sataa vuotta nuorempi hän tuskin voinee olla\ntulevana syntymäpäivänään.\"\n\n\"Ha-ha!\" nauroi Tackleton soinnuttomalla äänellä, joka soi kuin\npeitetty kulkunen. Ja näytti kuin hän olisi voinut vääntää Pirkolta\nniskat nurin olematta siitä millänsäkään.\n\n\"Armaani!\" lausui Pirkko. \"Muistatko kuinka me koulussa lorusimme\ntulevista miehistämme. Tuskin tiedänkään kuinka nuori, kuinka kaunis ja\niloinen ja vilkas minun mieheni piti oleman! ja Mayn sitten! -- Oi,\nystäväni! En tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, kun muistelen kuinka\nhulluja me olimme.\"\n\nMay näytti tietävän mitä oli tekeminen, sillä hänen kasvonsa\npunehtuivat ja kyyneleet kihosivat hänelle silmiin.\n\n\"Jonkun kerran me oikein määräilimme minkälainen piti minkin oleman --\nme valitsimme saatavilla olevia nuoria miehiä\", kertoi Pirkko. \"Kuinka\nvähän me tulevaisuudesta tiesimme! Tosin en minä koskaan Juhoa\nvalinnut; en häntä ajatellutkaan. Ja jos olisin sanonut sinun menevän\nnaimisiin herra Tackletonin kanssa, niin sinä olisit lyönyt minua.\nEtkös olisikin, May?\"\n\nVaikkei May myöntänyt sitä todeksi, ei hän sitä kuitenkaan millään\ntavoin kieltänytkään.\n\nTackleton nauroi -- melkeinpä hirnui, niin kovasti hän nauroi. Nauroi\nJuho Peerybinglekin tavallisella hyväluontoisella tavallaan; mutta se\noli vain kuiskausta Tackletonin nauruun verraten.\n\n\"Te ette voineet sille mitään. Te ette näet voineet vastustaa meitä\",\nlausui Tackleton. \"Tässä me olemme! Tässä me olemme! Missä ovat teidän\niloiset nuoret sulhonne!\"\n\n\"Muutamat ovat kuolleet\", sanoi Pirkko, \"ja muutamat ovat unohtuneet.\nJos muutamat tällä hetkellä seisoisivat tässä, eivät he uskoisi meitä\nsamoiksi ihmisiksi -- eivät uskoisi silmiänsä eivätkä korviansa, eivät\nuskoisi, että me todella voimme heidät unohtaa. Ei, eivät he uskoisi\nsiitä sanaakaan!\"\n\n\"Mitä, Pirkko!\" huudahti ajuri. \"Pieni vaimoni!\"\n\nPirkko oli puhunut niin kiivaasti ja innokkaasti, että hän epäilemättä\ntarvitsikin muistutuksen rauhoittuakseen.\n\nHänen miehensä varoitus oli tosin ystävällinen, sillä se tapahtui\n(Juhon mielestä) vain vanhan Tackletonin vuoksi; mutta se vaikutti\nkuitenkin, sillä Pirkko vaikeni heti eikä hiiskunut enää sanaakaan.\nHiljaakin ollessaan hän näytti yhtä hyvin liikutetulta, ja sen viekas\nTackleton, jonka puoleksi umpinainen silmä aina vartioi Pirkkoa,\nhuomasi ja piti muistissa -- saammepa nähdä minkä vuoksi.\n\nMay ei lausunut sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa, vaan istui ihan vaiti,\nmaahan luoduin katsein, ja näytti juuri kuin hän ei ollenkaan huolisi\nsiitä, mitä puhuttiin tahi mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Nyt rupesi\nhyvä rouva, hänen äitinsä, puhumaan ja sanoi ensiksi: tytöt ovat\ntyttöjä, menneet ajat ovat menneet ja hänen luullaksensa ihminen niin\nkauan kuin on nuori ja kevytmielinen aina käyttäytyy niinkuin nuori\nja kevytmielinen ihminen, ja lisäsi vielä pari yhtä oikeaa\nvastaansanomatonta lausetta. Sitten hän sanoi kiittävänsä taivaan\nJumalaa, kun hänen tyttärensä May oli aina ollut hyvä ja kuuliainen\nlapsi, josta hän ei kuitenkaan tahtonut kiittää itseänsä, vaikka syystä\noli uskominen sen olevan hänen ansionsa. Tackletonin hän sanoi siveyden\nkannalta olevan nuhteettoman miehen; ja mitä naimisliittoon tulee, niin\nhän oli kaikin puolin toivottava vävy, kuten jokainen tiesi. (Hän puhui\nkovin innokkaasti.) Se perhekunta, johon Tackleton ennen pitkää oli\nkuuluva, oli (hän toivoi Tackletonin sen tietävän) syystä ylpeä, ja jos\nmuutamat seikat indigo-sinivärikaupassa olisivat käyneet toisin (sen\nverran hän vain sanoi, ei enempää), niin olisi perhe kenties hyvinkin\nrikas. Hän ei sanonut tahtovansa muistuttaa menneistä, kuinka\ntyttärensä jonkun aikaa oli pannut vastaan herra Tackletonin tarjousta,\neikä puhua monesta muusta seikasta, jotka hän kuitenkin kovin laveasti\nkertoi. Viimeksi hän sanoi maailmassa nimenomaan kokeneensa ja\nnähneensä, että ne avioliitot, joissa on vähimmän sitä, jota hullut ja\nlapselliset ihmiset sanovat rakkaudeksi, ovat kaikista onnellisimmat;\nja mahdollisimman suurta onnea -- ei rajua, vaan lujaa, kestävää -- hän\ntoivoi tästä lähestyvästä naimisesta. Päätteeksi hän antoi sitten\nseuran tietää huomispäivän olevan sen, jota varten hän oli elänyt ja\njonka mailleen mentyä hän ei toivonut muuta kuin päästä kuolemaan ja\ntulla haudatuksi kunnialliseen paikkaan.\n\nKoska nämä mielipiteet olivat vastaansanomattomat -- kaikkien\nsemmoisten mielipiteiden yhteinen ja onnellinen ominaisuus, jotka ovat\ntarpeeksi sisällyksettömiä -- kääntyi puhe toisaalle ja vasikkapaisti\nja lammaspiirakka, kylmä lampaanlapa, potaatit ja torttu vetivät\nyleisen huomion puoleensa. Ettei olutpulloilla olisi syytä valittaa\nylenkatsetta, esitti Juho Peerybingle huomispäivän, hääpäivän maljan ja\nkäski heidän tyhjentää lasinsa sen kunniaksi, ennenkuin hän jatkoi\nmatkaansa.\n\nHän näet vain viivähti siellä antaaksensa vanhan hevosen hetken syödä.\nHänellä oli vielä neljän tahi viiden virstan matka edessä; ja kun hän\nillalla palasi, niin hän kävi Pirkkoa hakemassa ja levähti taas vähäsen\nkotimatkalla. Semmoinen oli ollut järjestys näinä iltaseurapäivinä aina\nalusta aikain.\n\nKaksi muutakin läsnäolevaa, paitsi morsian ja sulho, ei maljasta\nhuolinut. Toinen oli Pirkko, joka oli liiaksi sekaisin tietääksensä\nkuinka tällä hetkellä oli meneteltävä, toinen oli Bertha, joka äkisti\nnousi ja lähti pöydästä.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi Juho Peerybingle pukien päällystakin yllensä.\n\"Palaan tavalliseen aikaan. Hyvää iltaa!\"\n\n\"Hyvää iltaa, Juho\", vastasi Kaleb.\n\nNäytti kuin hän olisi sanonut sen ulkoläksyn tavoin, ja hänen kätensä\nviittasi samalla tietämättömällä tavalla; sillä hän katseli Berthaa\nyhtämittaa ja huolellisesti.\n\n\"Hyvää iltaa, nuori mies!\" lausui ajuri iloisesti kumartuen\nsuudellaksensa lasta, jonka Tilly Slowboy -- hän askarteli nyt\nveitsellä ja kahvelilla -- oli asettanut nukkumaan (ja todella\nollenkaan loukkaamatta) Berthan sängyn nurkkaan. \"Hyvää iltaa! Aika on,\nluulen ma, tuleva, jolloin sinä, pikku ystäväni, lähdet ulos kylmään ja\njätät vanhan isäsi takan ääreen huvittelemaan piipulla ja\nluuvalotaudilla, hä? Missä Pirkko on?\"\n\n\"Tässä, Juho!\" vastasi tämä kavahtaen unelmistansa.\n\n\"Tule, tule!\" sanoi ajuri taputtaen kovasti käsiänsä. \"Missä on\npiippuni?\"\n\n\"Olen aivan unohtanut piipun, Juho.\"\n\nUnohtanut piipun! Onko kummempaa kuultu! Hän! Unohtanut piipun!\n\n\"Minä heti -- minä pistän heti. Se on pian tehty.\"\n\nMutta se ei ollut pian tehty. Piippu oli tavallisella paikallaan,\najurin suuressa taskussa, pienen kukkaron vieressä, jonka Pirkko itse\noli tehnyt ja josta hän oli niin tottunut pistämään piippuun. Mutta\nhänen kätensä vapisi niin, että se takertui taskuun (oli se sentään\nkyllin pieni helposti päästäksensä sisään ja taasen ulos) ja kopeloi\njulmasti. Piipun täyttäminen ja sytyttäminen, joista askareista minä\nolen niin suuresti häntä kiittänyt (ehkä sen vielä muistatte), kävi\ntällä kertaa taidottomasti alusta loppuun saakka. Koko ajan tirkisteli\nTackleton puoleksi umpinaisella silmällään ilkeästi häneen, ja aina kun\nhänen silmänsä kohtasi Pirkon silmän -- tahi tavoitti, sillä totta\npuhuen se ei koskaan kohdannut toisen silmää, vaan oli ikäänkuin\npyydys, jolla hän otti kiinni katseita -- lisääntyi Pirkon häiriö aivan\nnäkyvällä tavalla.\n\n\"Voi, mikä kelvoton Pirkko sinä olet tänään!\" sanoi Juho. \"Luulenpa\nmelkein tekeväni sen paremmin itse!\"\n\nLausuttuaan nämä ystävälliset sanat hän lähti ulos, ja pian kuultiin\nkadulta kärryjen räminää, kun hän, Harmi mukanaan, ajoi vanhalla\nhevosella matkoihinsa. Sillä aikaa seisoi uneksiva Kaleb katsoen sokeaa\ntytärtänsä yhtä levottomasti kuin ennenkin.\n\n\"Bertha!\" lausui Kaleb hiljaa. \"Mitä on tapahtunut? Muutamassa hetkessä\nolet sinä, kultaseni, niin muuttunut -- aamusta alkaen. Sinä vaikenet\nja olet surullinen koko päivän! Mikä sinua vaivaa? Sano minulle!\"\n\n\"Oi isä, isä!\" huudahti sokea tyttö ja hyrähti itkuun. \"Minun kovaa,\nkovaa kohtaloani!\"\n\nKaleb vei kätensä silmiensä ylitse ennenkuin vastasi.\n\n\"Mutta ajattelehan kuinka iloinen ja onnellinen sinä olet ollut,\nBertha! Kuinka hyvä, kuinka monelle rakas.\"\n\n\"Juuri se koskeekin sydämeeni, hyvä isä! Jokainen on hellä ja\nystävällinen minulle!\"\n\nKaleb oli liiaksi liikutettu voidakseen käsittää häntä oikein.\n\n\"Olla -- olla sokea, rakas Bertha raukkani, on kyllä suuri onnettomuus;\nmutta --\"\n\n\"Sitä en ole koskaan tuntenut!\" huudahti sokea tyttö. \"En ole koskaan\nsitä täydellisesti tuntenut. En koskaan! Jolloinkulloinhan olisin\nsuonut näkeväni teidät tahi hänet, kerran vain, rakas isä, kerran\nlyhyen silmänräpäyksen ajan, että tietäisin mitä kannan täällä\nsydämessäni\" -- hän laski kätensä rinnallensa -- \"että tulisin\nvakuutetuksi, olenko oikeassa! Ja jolloinkulloin (mutta silloin olin\nvielä lapsi) itkin ja rukoilin öillä ajatellessani, etteivät teidän\nkuvanne, jotka sydämestäni nousivat taivaaseen, voineetkaan olla\ntodenmukaisia. Mutta se tunne katosi pian. Se katosi, ja minä olin taas\nlevollinen ja iloinen!\"\n\n\"Kyllä se taaskin katoaa\", lausui Kaleb.\n\n\"Mutta isä! Oi hyvä, armas isä! anna minulle anteeksi, jos olen paha!\"\nsanoi sokea tyttö. \"Eihän se suru minua paina!\"\n\nHänen isänsä ei voinut pidättää kyyneleitänsä, vaan ne vierivät\ntulvanaan, niin liikuttava oli tytön totisuus. Mutta hän ei vielä\nymmärtänyt.\n\n\"Käske hänet minun luokseni\", sanoi Bertha. \"En voi olla sitä\nsanomatta. Käske hänet minun luokseni, isä!\"\n\nBertha huomasi isänsä epäröivän ja lisäsi: \"May. Käske May!\"\n\nMay, kun kuuli nimeänsä mainittavan, tuli hänen luoksensa ja otti häntä\nkädestä. Sokea tyttö kääntyi kiireesti häneen päin ja piti häntä\nmolemmista käsistä.\n\n\"Katso, rakas, armas ystäväni!\" lausui Bertha. \"Lue kauniilla\nsilmilläsi minun kasvojani ja sano, onko niihin totuus piirrettynä.\"\n\n\"On, armas Berthani!\"\n\nSokea tyttö kohotti nyt kalpeat kasvonsa, joita pitkin kyyneleet\nviljalti vierivät, häneen päin ja lausui:\n\n\"Sielussani ei ole muuta toivoa eikä ajatusta, hyvä, armas Mayni, kuin\nettä sinä tulisit onnelliseksi! Sielussani ei ole kestävämpää\nkiitollista muistoa kuin se syvä muisto, jonka sinun osoittamasi hyvyys\non siihen painanut, kun sinä et ole unohtanut sokeaa Berthaasi, vaikka\nmaailma on tarjonnut sinulle yllinkyllin kauneutta ja muuta nähtävää\nihailtavaksi, vaan ystävällisesti muistanut häntä -- aina meidän\nmolempain lapsuudesta saakka tahi niin kauan kuin minä olen ollut lapsi\nniinkuin ainoastaan sokea voi olla! Seuratkoon siunaus sinua! Olkoon\nsinun onnellinen elämänpolkusi valoisa! Ei senvuoksi vähemmin, armas\nMayni\" -- hän veti Mayn likemmäksi itseänsä -- \"ei senvuoksi vähemmin,\nettä, kun tänään kuulin sinun tulevan hänen vaimoksensa, sydämeni oli\npakahtumaisillaan! Isä, May, Pirkko! antakaa minulle anteeksi,\nettä niin on; hän on niin paljon, paljon tehnyt minulle hyvää\nlievittääksensä minun vaikeata, synkkää elämääni; ja uskokaa minua, kun\notan taivaan todistajakseni, vaikka nyt itken -- etten voi toivoa\nhänelle parempaa vaimoa, joka hänen hyvyytensä paremmin ansaitsisi kuin\nMay.\"\n\nPuhuessansa hän oli päästänyt May Fieldingin käden irti ja seisoi\nrukoilevassa asennossa hänen edessänsä. Hänen päänsä painui alemmaksi\nja alemmaksi hänen tehdessänsä tätä odottamatonta tunnustusta, ja hän\nvaipui viimein ystävänsä jalkoihin ja kätki sokeat kasvonsa hänen\nhameensa helmoihin.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti isä, jolle totuus yhtäkkiä selvisi, \"minä olen\npettänyt häntä aina kehdosta saakka, särkeäkseni viimein hänen\nsydämensä!\"\n\nOli kaikille onneksi, että Pirkko, päivänpaisteinen, ystävällinen,\ntoimelias, pieni Pirkko -- sillä semmoinen hän oli, mitä vikoja hänessä\nsitten lieneekin ollut ja kuinka suuresti te ennen pitkää häntä\nruvennettekin vihaamaan -- ja se oli kaikille onneksi, että hän oli\nsaapuvilla; sillä vaikea on sanoa kuinka asia olisi päättynyt ilman\nhäntä. Mutta Pirkko sanoi toinnuttuansa, ennenkuin May tahi Kaleb\nhiiskuivat sanaakaan:\n\n\"Tule, tule, armas Berthani! tule pois minun kanssani! Anna hänelle\nkäsivartesi, May. Kas niin! kuinka rauhoittunut hän jo on, katsokaa.\nKuinka hyvä, että hän seuraa meitä\", puhui iloinen, pieni vaimo\nsuudellen Berthaa otsalle. \"Tule pois, rakas Berthani! Tule, ja sinun\nhyvä isäsi seuraa sinua; eikö niin, Kaleb? kyllä varmaan!\"\n\nNiin, niin! hän oli kelpo pieni Pirkko semmoisissa asioissa, ja kova\npiti oleman luonto, joka ei sulanut hänen vaikutuksestaan. Kun hän oli\nvienyt pois Kaleb paran ja Berthan, jotta he saisivat lohduttaa ja\nrauhoittaa toisiansa, niinkuin hän tiesi ainoastaan heidän itse\nosaavan, niin hän tuli heti juosten takaisin -- ihanana kuin kevään\nkukkanen, sanotaan, mutta minä sanon ihanampana -- vartioimaan tuota\npientä pöyhkeilevää mahtimiestä, joka oli puettuna myssyyn ja\nhansikkaihin -- ja estämään jumalanluomaa vanhaa rouvaa tekemästä uusia\nhavaintoja.\n\n\"Anna minulle poikasi, Tilly\", sanoi hän nostaen tuolin lähemmäksi\ntakkaa, \"ja sillä aikaa kun minä pitelen sitä sylissäni, suvaitsee\nrouva Fielding kenties neuvoa minulle vähän oikeata lastenhoitoa ja\nantaa minulle tuhansia tietoja, jotka ovat minulle tuiki tuntemattomia.\nTahtoisitteko olla niin hyvä, rouva Fielding?\"\n\nSaksalainen jättiläinen, joka kansantarinan mukaan tuhmuudessaan\nviilsi itseensä kuolettavan haavan yrittäessään muuatta\nsilmänkääntäjäntemppua, johon hänen päävihollisensa oli yllyttänyt\nhäntä suurusta syödessä -- ei mennyt puoleksikaan niin kernaasti\nhänelle viritettyyn paulaan kuin vanha rouva tähän sievään ansaan.\nTackletonin poistuminen ja vielä lisäksi se seikka, että kaksi tahi\nkolme ihmistä oli syrjässä puhutellut toisiansa, jättäen hänet\npariksi minuutiksi yksiksensä, se oli kyllin suuri loukkaus hänen\narvolleen ja saattoi hänet neljänkolmatta tunnin ajan valittamaan\nindigo-sinivärikaupan ihmeellisiä vaiheita. Mutta nuoren äidin\nosoittama sopiva kunnioitus rouvan kokemusta kohtaan oli niin\nhoukutteleva, että hän hetken kursailtuansa alkoi hyvin mielellänsä\nneuvoa Pirkkoa ja istuen suorana kuin seiväs veitikkamaisen Pirkon\nedessä piti tunnin kestävän luennon pettämättömistä kotilääkkeistä ja\nresepteistä, jotka, jos niitä olisi todella käytetty, varmaan olisivat\ntuottaneet tuhon nuorelle Peerybinglelle, vaikka hän olisikin ollut\npikku Simson.\n\nAjan kuluksi neuloi Pirkko vähäsen -- hänellä oli kaikki neulomatarpeet\nhameensa taskussa; miten se oli mahdollista, sitä en ollenkaan ymmärrä\n-- sitten hän hyssytteli lasta ja neuloi taas; sitten hän hetken\nkuiskutteli Mayn kanssa, sillä aikaa kun vanha rouva uinaili. Siten\nhän, tapansa mukaan pientä puuhaa pitäen, sai illan kulumaan aivan\nnopeasti. Kun pimeä tuli, niin hän kohensi valkeata, sillä\njuhlallisesti oli säädetty, että hän pitäisi huolen kaikista Berthan\ntalousaskareista näinä seurailtoina, nosti teepöydän esille, laski alas\nikkunaverhon ja sytytti kynttilän. Sitten hän soitti hetken harppua,\njonka Kaleb oli hankkinut Berthalle, ja hän soitti kauniisti, sillä\nluonto oli suonut hänelle hienon korvan yhtä hyvin soittoa kuin\nkalliita kiviä varten, jos viimemainittuja vain olisi ollut korviin\nripustaa. Niin tuli teenjuonnin aika ja Tackleton palasi takaisin\njuomaan kuppinsa ja viettämään iltaansa.\n\nKaleb ja Bertha olivat tulleet jo ennen, ja Kaleb istui iltatyössään.\nMutta hän raukka ei saanutkaan mitään aikaan, kun yhä vain suri ja\nsoimasi itseään tyttärensä tähden. Liikuttavaa oli nähdä kuinka hän\nistui jouten työtuolillansa katsoen surullisesti Berthaa, ja hänen\nsilmänsä kysyivät aina: \"Olenko minä pettänyt häntä kehdosta saakka\nsärkeäkseni viimein hänen sydämensä!\"\n\nKun oli jo myöhäinen ja tee oli juotu, ja Pirkko pessyt teekupit;\nsanalla sanoen -- se on, näet, nyt sanottava eikä auta toistaiseksi\njättäminen -- kun aika lähestyi, jolloin ajuria odotettiin, muuttui\nPirkon käytös jälleen, joka kerta kun rattaiden jyrinää kuului ulkoa.\nHän kalpeni ja punastui vuorotellen ja oli kovin rauhaton. Ei niinkuin\nhyvät vaimot kuullessansa miehensä lähestyvän. Ei, ei, ei; se oli ihan\ntoisenlaista rauhattomuutta.\n\nRattaiden jyrinää, kavioiden kopsetta, koiran haukuntaa alkoi kuulua ja\nkuului yhä likempää. Harmin käpälä raapi ovea.\n\n\"Kenen astunta se on?\" huudahti Bertha hypähtäen ylös.\n\n\"Kenen astunta?\" vastasi ajuri astuessaan sisään, ruskeat kasvot\npunoittaen kuin puolukat kylmästä yöilmasta. \"Minun!\"\n\n\"Mutta nepä toiset askeleet\", sanoi Bertha, \"miehen askeleet\ntakananne? --\"\n\n\"Häntä ei saa petetyksi\", virkkoi ajuri nauraen. \"Astukaa sisään,\nherra, olette tervetullut, ei siis pelkoa!\"\n\nKun ajuri oli sanonut sen korkealla äänellä, astui vanha, kuuro herra\nsisään.\n\n\"Ei hän ole aivan vieras; te olette, Kaleb, hänet ennenkin tavannut\",\nlausui ajuri. \"Suokaa hänelle majaa siksi kun lähdemme.\"\n\n\"Se on tietty, Juho, se on kunnia minulle.\"\n\n\"Hän on paras kumppani maailmassa, kun on salaisuuksia\", lausui Juho.\n\"Minulla on jotensakin hyvät keuhkot, mutta tällä kertaa ne olivat\ntodella tarpeeseen. -- Istukaa, hyvä herra. Pelkkiä ystäviä kaikki\ntyyni ja kaikki iloitsevat nähdessään teidät!\"\n\nAnnettuansa tämän vakuutuksen äänellä, joka hyvin todisti mitä hän\nkeuhkoistansa oli sanonut, hän lausui tavallisella äänellä: \"Hän ei\npyydä mitään muuta kuin tuolin takan ääressä ja luvan istua siinä\näänetönnä ja katsella ystävällisesti ympärillensä. Hänen vaatimuksensa\novat helposti täytetyt.\"\n\nBertha oli kuunnellut tarkasti. Hän käski Kalebin luoksensa, ja kun\ntämä oli nostanut tuolin, hän pyysi hiljaisella äänellä isäänsä\nkertomaan vieraasta. Kun se oli tehty (todenmukaisesti ja suurella\nhuolella), huokasi Bertha ja näytti kadottavan kaiken uteliaisuuden\nvieraan suhteen.\n\nAjuri oli erittäin hyvällä tuulella ja enemmän kuin koskaan ihastunut\npieneen vaimoonsa.\n\n\"Olipa se Pirkko kömpelö jälkeen puolenpäivän!\" lausui ajuri syleillen\nhäntä vahvoin käsivarsin, seisoessaan vähän syrjässä muista, \"ja\nkuitenkin minä rakastan häntä. Katso tuonne, Pirkko!\" Hän osoitti\nvanhaa herraa. Pirkko katsoi häntä ja vapisi, luulen ma. \"Hän on --\nha-ha-ha! -- kovin ihastunut sinuun!\" sanoi ajuri. \"Koko matkalla hän\nei muusta puhunut. Hän on kelpo vanha poika. Minä pidän hänestä\nsenvuoksi!\"\n\n\"Minä toivon hänelle paremman ihastuttajan, Juho\", vastasi Pirkko\nkatsoen levottomasti ympäri huonetta ja Tackletonia erittäin.\n\n\"Paremman ihastuttajan!\" huudahti Juho iloissaan. \"Parempaa ei ole. Kas\nniin! pois päällystakki ja villahuivi! hupainen puolitunti valkean\nääressä! Nöyrin palvelijanne, hyvä rouva! Pelaammeko marjaasia yhdessä,\nte ja minä? Hyvä, hyvä! Kortit ja pöytä, Pirkko! Ja lasi olutta, jos\nsitä vielä on jäljellä, vaimoni!\"\n\nHänen kortinlyöntiehdotuksensa oli tarkoitettu vanhalle rouvalle, joka\nsuostui siihen armollisen mielellään, ja pian he olivat täydessä\ntoimessa. Ensimältä katseli ajuri hymyillen ympärillensä, kutsui\nsilloin tällöin Pirkkoa katsomaan korttejansa ja neuvomaan.\n\nMutta kun hänen vastapelaajansa oli sangen tarkka sekä satunnaisesti\nhalukas panemaan peliin enemmän huolta kuin hänelle olisi ollut\nluvallista, oli samanlainen huolellisuus hänenkin puoleltansa\ntarpeeseen, niin ettei hänen huomionsa muualle riittänyt. Vähitellen\nhän kiintyi peliinsä niin, ettei miettinyt mitään muuta, kunnes käsi\nlaskeutui hänen olkapäällensä ja muistutti Tackletonin olevan läsnä.\n\n\"Olen pahoillani, että häiritsen teitä -- mutta sananen vain, nyt\nheti!\"\n\n\"Minun tulee jakaa kortit\", vastasi ajuri. \"Peli on pian lopussa.\"\n\n\"Niin on\", sanoi Tackleton. \"Tulkaa nyt!\"\n\nTackletonin kalpeissa kasvoissa oli jotakin, joka pakotti ajurin\nnousemaan heti ja kysymään kiireesti, mitä oli tekeillä.\n\n\"Hst! Juho Peerybingle!\" lausui Tackleton. \"Minun on paha mieleni. Olen\npelännyt sitä. Olen epäillyt alusta alkaen.\"\n\n\"Mikä nyt?\" kysyi ajuri pelästyen.\n\n\"Hst! Saatte nähdä, jos seuraatte minua.\"\n\nAjuri seurasi häntä sanaakaan hiiskumatta. He menivät pihan poikki.\nUlkona välkkyivät tähdet, ja he tulivat pienestä sivuovesta Tackletonin\nomaan työhuoneeseen, jonka ikkuna antoi aittaan, joka oli lukittu\nyöksi. Työhuoneessa oli pimeä, mutta pitkässä, soikeassa aitassa paloi\nlamppu ja valaisi ikkunaa.\n\n\"Malttakaahan hetkinen!\" lausui Tackleton. \"Luuletteko sietävänne\nkatsoa tuosta ikkunasta?\"\n\n\"Miksen?\" kysyi ajuri.\n\n\"Vielä silmänräpäys\", virkkoi Tackleton. \"Älkää tehkö väkivaltaa. Se ei\nauttaisi, vaan tuottaisi kenties onnettomuutta. Te olette voimakas mies\nja tekisitte ehkä murhan vihanne vimmassa.\"\n\nAjuri katsahti häneen ja vetäytyi askeleen takaperin, ikäänkuin käärme\nolisi häntä pistänyt. Mutta samassa hän olikin ikkunan vieressä, ja hän\nnäki --\n\nVoi varjoa takan ääressä! Voi totta puhuvaa sirkkaa! Voi uskotonta\nvaimoa!\n\nAjuri näki vaimonsa vanhan miehen seurassa; mutta mies ei enää\nollutkaan vanha, vaan nuori ja pulska; kädessä hänellä oli petollinen\nvalkoinen tukka, joka oli hankkinut hänelle pääsyn ajurin yksinäiseen\nonnettomaan kotiin. Ajuri näki Pirkon kuuntelevan vieraan puhetta ja\nkääntävän päätänsä, kuiskuttaaksensa hänelle korvaan. Vieraan käsivarsi\nkiertyi Pirkon vyötärölle, kun he hitaasti kävelivät ovea kohden, josta\nolivat astuneet sisään. Ajuri näki heidän seisahtuvan, näki Pirkon\nkääntyvän ja -- kasvot, rakkaat kasvot miestänsä kohden -- omin käsin\nsilittelevän valkoisia kiharoita vieraan otsalla, nauraen miehensä\nluottavaa ja herkkäuskoista luontoa.\n\nEnsin puristi ajuri vahvaa nyrkkiänsä, ikäänkuin olisi tahtonut\nmurskata jalopeuran kuoliaaksi. Mutta hän hillitsi taas kätensä ja\npeitti sillä Tackletonin silmät (sillä hän rakasti Pirkkoa vieläkin),\nja sitten kun molemmat olivat menneet, hän vaipui maahan -- voimatonna\nkuin lapsi.\n\nHän oli jo tamineissaan ja kääriytyneenä leukaan asti ja hoiti\nhevostaan ja myttyjä, kun Pirkko palasi Kalebin huoneeseen, valmiina\nlähtemään.\n\n\"Nyt, Juhoseni! Hyvää yötä, May! Hyvää yötä, Bertha!\"\n\nSaattoiko Pirkko suudella heitä? Saattoiko hän olla ystävällinen ja\niloinen ottaessaan jäähyväisiä? Saattoiko hän punastumatta kääntää\nkasvonsa heihin päin? Saattoi! Tackleton katseli häntä tarkasti; hän\nteki niin, teki kaikki.\n\nTilly hyssytteli lasta, kävellen edestakaisin Tackletonin edessä,\nunisesti matkien kymmeniä kertoja:\n\n\"Olivatko sydämet pakahtumaisillaan, kun kuulivat heidän tulevan\ntoisten vaimoiksi; ja ovatko isät pettäneet kehdosta saakka\nsärkeäksensä viimein sydämet?\"\n\n\"Tilly, anna lapsi nyt minulle. Hyvää yötä, herra Tackleton. Missä\nkummassa Juho on?\"\n\n\"Hän aikoo kävellä hevosen vieressä\", lausui Tackleton, joka saattoi\nPirkon kärryihin.\n\n\"Rakas Juhoseni. Kävellä? Yöllä?\"\n\nJuho nyökäytti myöntymyksen merkiksi. Vieras ja pieni lapsenhoitajatar\nistuivat paikoillensa, ja vanha hevonen lähti liikkeelle. Harmi,\nmistään tietämätön Harmi, juoksenteli edellä ja takana ja kärryjen\nympärillä ja haukkui iloisesti ja riemuiten kuin ennenkin.\n\nTackletoninkin mentyä saattamaan Mayta ja hänen äitiänsä kotiin istui\nKaleb raukka takan ääressä tyttärensä vieressä, huolestuneena ja\nmurheellisena katsoen häntä ja surullisesti kertoen: \"Olenko pettänyt\nhäntä kehdosta saakka särkeäkseni viimein hänen sydämensä!\"\n\nLelut, jotka pojan tähden oli otettu esiin ja pantu käymään, olivat jo\naikoja sitten seisahtuneet. Hämärässä hiljaisuudessa olisi voinut\nluulla, että järkähtämättömän levolliset nuket, vauhkot avosilmäiset ja\nkorskuvat hevoset, vanhat herrat, jotka olivat vaipuneet puoleksi\npolvillensa oviensa eteen, töllistelevät pähkinänsärkijät ja itse\neläimetkin, jotka olivat parittain matkalla arkkiin ikäänkuin\nkoulutytöt -- olisi voinut luulla, että ne yhtäkkiä olivat jäykistyneet\nliikkumattomiksi pelkästä hämmästyksestä, koska muka Pirkon oli\nhuomattu olevan petollinen ja Tackletonin rakastettava missä oloissa\ntahansa.\n\n\n\n\nKOLMAS SIRKUTUS.\n\n\nHollantilainen kello nurkassa löi kymmenen, ajurin istuutuessa takkansa\nääreen. Hän oli niin huolissaan ja murheissaan, että käkikin pelästyi\nja kukahdettuaan kymmenen somaa kukahdusta niin kiireesti kuin suinkin\npujahti takaisin maurilaiseen palatsiin, paiskaten oven kiinni\nperässänsä, ikäänkuin olisi tämä odottamaton näky kovin koskenut hänen\nhellään tuntoonsa.\n\nJos pienellä niittomiehellä olisi ollut kaikista terävin viikate, ja\njos joka lyönti olisi sattunut ajurin sydämeen, eipä se kuitenkaan\nolisi haavoittanut sitä niin kipeästi kuin Pirkko oli tehnyt.\n\nTämä sydän oli niin täynnä rakkautta Pirkkoa kohtaan, sitä kietoivat ja\nyhdistivät häneen lukemattomat muistot, jotka hänen suloinen\nolemuksensa oli päivä päivältä punonut; tämä sydän, johon hän oli\nkiintynyt niin hellästi ja eroamattomasti, tämä sydän, joka oli niin\nyksinkertainen, mutta rehellinen, luja noudattamaan oikeutta, heikko\nkärsimään vääryyttä, ei aluksi saattanut syttyä vihaan eikä vainoon,\nvaan talletti ainoastaan jumalattarensa särkyneen kuvan.\n\nMutta vähitellen, vähitellen, kun ajuri istui mietiskellen kylmän ja\nsammuneen lietensä ääressä, alkoi toisia hirveämpiä ajatuksia nousta\nhänen mieleensä, ikäänkuin ankara tuuli alkaa nousta yöllä. Vieras oli\nhänen häväistyn kattonsa alla. Kolme askelta hänen kamarinsa ovelle!\nYhdellä iskulla se olisi särjetty. \"Te tekisitte ehkä murhan vihanne\nvimmassa\", oli Tackleton sanonut. Voisiko sitä sanoa murhaksi, jos hän\nantaisi roiston puolustautua rinta rintaa vastaan! Hän oli nuorempi\nmies.\n\nOnnettomalla hetkellä nousi tämä ajatus ajurin synkkään mieleen. Ilkeä\najatus yllytti häntä kostoon, joka olisi muuttanut iloisen kodin\nkolkoksi paikaksi, jota yksinäiset matkustajat yöllä olisivat kammoneet\nja jossa he myrskyn raivotessa olisivat särkyneistä ikkunoista nähneet\nhaamujen tappelevan himmeässä kuutamossa ja kuulleet myrskyn ulvoessa\nhurjaa melua ja kammottavia ääniä.\n\nHän oli _nuorempi_ mies! Niin, niin! hän oli sen sydämen lemmitty, joka\nei koskaan ollut sykkinyt ajurille. Hän oli Pirkon valittu, jota tämä\nmuisti ja uneksi ja alituisesti ikävöi, vaikka oli olevinansa niin\nonnellinen ajurin vieressä. Kauhea, tuskaa tuottava ajatus!\n\nPirkko oli ollut toisessa huoneessa asettamassa lasta nukkumaan. Koska\najuri istui miettien takan ääressä, tuli Pirkko huomaamatta aivan hänen\nviereensä -- suuressa kurjuudessansa hän ei pitänyt lukua mistään -- ja\npani pienen tuolinsa hänen jalkojensa juureen. Hän huomasi sen vasta\nkun Pirkko otti häntä kädestä ja hän kohtasi Pirkon katseen.\n\nOliko se hämmästynyt? Ei. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, ja hänen\ntäytyi taasen katsoa Pirkkoon tullakseen siitä vakuutetuksi. Ei, se ei\nollut hämmästynyt. Harras, uteleva katse; mutta ei hämmästynyt. Ensin\nse oli levoton ja totinen; sitten se muuttui kummaksi, tuimaksi,\nkammottavaksi hymyilyksi, ikäänkuin hän olisi arvannut miehensä\nmietteet; sitten tämä ei nähnyt muuta kuin että Pirkko peitti otsansa\nja silmänsä kädellään ja painoi päänsä, niin että hiukset valuivat\nalas.\n\nVaikka hän olisikin sillä hetkellä tarvinnut kaikkivallan voiman, niin\noli hänen rinnassaan kuitenkin niin paljon kaikkivallan jumalaista\navua, armeliaisuutta, ettei hän olisi sormellaankaan koskenut\nvaimoonsa. Mutta hän ei sietänyt nähdä Pirkkoa kokoonlyyhistyneenä\nsillä pienellä tuolilla, jolla hän usein rakkaudella ja ylpeydellä oli\nnähnyt hänet niin viattomana ja iloisena; ja kun Pirkko nousi ja jätti\nhänet yksikseen, itkeä nyyhkyttäen lähtiessänsä, tuntui ajurista\nkeveämmältä tyhjä istuin vierellänsä kuin hänen vaimonsa kauan toivottu\nläsnäolo. Se tuottikin hänelle tuiminta tuskaa, se muistutti hänelle\nkuinka yksinäiseksi hän oli jäänyt ja kuinka hänen elämänsä hellimmät\nsiteet olivat revityt.\n\nMitä syvemmin hän tämän tunsi, sitä selvemmin hän käsitti, että hän\nolisi mieluisemmin sietänyt nähdä hänen ennenaikaisen kuoleman\nkorjaamana, makaavan liikahtamatta, lapsi rinnallansa. Ja hänen vihansa\nvierasta vastaan yltyi yltymistään. Hänen silmänsä hakivat asetta.\n\nPyssy riippui seinällä. Hän otti sen käteensä ja läheni parilla\naskeleella petollisen vieraan kamarin ovea. Hän tiesi pyssyn ladatuksi.\nHänen aivoissansa syntyi synkkä ajatus, että tuo mies olisi ammuttava\nniinkuin metsänpeto, ja se aatos kasvoi vähitellen hirveäksi pahaksi\nhengeksi, joka karkoitti hänestä kaikki lempeämmät ajatukset ja valtasi\nhänet rajattomalla voimalla.\n\nVäärin on niin sanoa. Se ei karkoittanut lempeämpiä ajatuksia, vaan\nmuutti ne ilkeästi, muutti ne vitsoiksi, jotka pieksivät häntä, muutti\nveden vereksi, rakkauden vihaksi, ystävyyden sokeaksi, hurjaksi\nraivoksi. Pirkon kuva, vaikka olikin sureva ja tahrattu, herätti\nkuitenkin vastustamattomasti hänessä sääliä ja hellyyttä eikä jättänyt\nhänen sydäntänsä. Se pysyi siinä ja ajoi häntä ovea kohti, nosti pyssyn\nhänen olallensa, pakotti hänen sormensa tarttumaan liipasimeen, ja\nhuusi: \"ammu hänet vuoteeseen!\"\n\nHän käänsi pyssyn survaistaksensa tukilla ovea; hän piti sitä jo\nylhäällä; sekava ajatus syntyi, käskien häntä huutamaan: \"Paetkaa,\nJumalan tähden, paetkaa ikkunasta!\"\n\nSilloin leimahti puolisammuneesta hiilloksesta yhtäkkiä kirkas liekki\nvalaisten koko takan, ja sirkka alkoi laulaa.\n\nEi mikään ääni, ei inhimillinen, ei Pirkonkaan, olisi voinut ajuria\nniin liikuttaa ja tyynnyttää. Teeskentelemättömät sanat, joilla Pirkko\noli ilmaissut mieltymyksensä sirkkaan, soivat jälleen ajurin korvissa.\nPirkon hellä vakavuus sillä hetkellä muistui mieleen, ja hänen suloinen\näänensä -- millainen ääni, millainen kodikas sävel rehellisen miehen\nasumuksessa! -- saattoi ajurin paremman luonnon taas vapisemaan ja\nherätti sen eloon ja toimintaan.\n\nHän pakeni ovelta kuin unissakulkija, joka herää hirveästä unesta, ja\npani pyssyn pois. Kätkien kasvot käsiinsä hän istui taasen takan\nääreen, ja kyyneleet toivat lievitystä.\n\nKotisirkka sipsutti esiin ja seisoi keijukaisen muotoisena hänen\nedessänsä.\n\n\"Minä rakastan häntä\", puhui keijukaisen ääni, kertoen ne sanat, jotka\najuri hyvin muisti, \"rakastan sirkkaa niiden monien hetkien vuoksi,\njoina olen sitä kuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka\nsen viaton sirkutus on minussa synnyttänyt.\"\n\n\"Niin hän sanoi!\" huusi ajuri. \"Juuri niin!\"\n\n\"Tämä on ollut onnellinen koti, Juho, ja sentähden minä rakastan\nsirkkaa!\"\n\n\"Onnellinen, onnellinen, sen Jumala tietää\", huokasi ajuri. \"Hän tuotti\naina onnea -- tähän hetkeen saakka.\"\n\n\"Niin hempeä ja suloinen, niin kotoinen, iloinen, ahkera ja\nleikillinen!\" lausui ääni.\n\n\"Muuten en olisi koskaan voinut häntä rakastaa niinkuin olen häntä\nrakastanut\", vastasi ajuri.\n\nÄäni lausui oikaisten: \"yhä rakastan.\"\n\nAjuri toisti: \"niinkuin olen häntä rakastanut.\" Vaan ei päättävästi.\nHänen tapaileva kielensä ei ottanut noudattaakseen hänen tahtoansa,\nvaan halusi itsensä ja hänen tähtensä puhua toisin.\n\nKeijukaishaamu nosti kätensä rukoilevaan asentoon ja lausui:\n\n\"Oman lietesi vuoksi --\"\n\n\"Sen lieden, jonka hän on tehnyt kamalaksi\", keskeytti ajuri.\n\n\"Sen lieden, jonka hän -- niin usein! -- on siunannut ja valaissut\",\nlausui sirkka, \"sen lieden, joka ilman häntä olisi ainoastaan läjä\nkiviä, savea ja ruostunutta rautaa, mutta joka hänen kauttansa on\nmuuttunut kotisi alttariksi, jolle sinä joka ilta olet uhrannut jonkun\nturhamaisen himon, itsekkäisyyden tahi maailman murheen, ja jolle sinä\nolet laskenut levollisen mielen, turvallisen luonnon ja yltäkylläisen\nsydämen antimet, niin että savu tästä köyhästä takasta on noussut\ntaivasta kohti, tuoksuen paremmin kuin kalliimmat suitsutukset, joita\npoltetaan pyhimysten alttareilla maailman komeimmissa temppeleissä! --\nOman lietesi vuoksi, sen hiljaisen pyhyyden vuoksi, muista sen tuomia\nmietteitä ja muistoja, kuule häntä! kuule minua! Kuule kaikkia jotka\npuhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä!\"\n\n\"Ja puhuvat hänen puolestaan?\" kysyi ajuri.\n\n\"Kaikkien, jotka puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä, _täytyy_ puhua\nhänen puolestaan!\" vastasi sirkka. \"Sillä ne puhuvat totta.\"\n\nSillä aikaa kun ajuri istui tuolilla mietteissänsä, otsa käteen\nnojattuna, seisoi haltia hänen vieressänsä johtaen hänen mietteitänsä\nja esittäen heidän yhteiselämänsä hänelle niinkuin kuvastimessa.\n\nLiedestä, kellosta, piipusta, kattilasta, kätkyestä, lattiasta,\nseinistä, katosta ja kynnyksestä, ulkona olevista kärryistä ja\nhuoneessa olevasta kaapista ja huonekaluista ja kaikista kappaleista ja\njoka paikasta, johon Pirkko suloudellaan oli kiinnittänyt jonkun\nmuiston itsestänsä onnettoman miehensä mieleen, ilmaantui joukoittain\nkeijukaisia. Niillä oli paljon askaroimista, eivätkä he niinkuin sirkka\nseisahtuneet hänen viereensä. Vaan he rupesivat kunnioittamaan Pirkon\nkuvaa ja nykimään ajuria takista ja osoittamaan hänelle Pirkkoa, kun se\ntuli näkyviin. Liihotellen sen ympärillä ja hyväillen sitä he\nsirottelivat kukkasia sen tielle. He kokivat seppelöidä sen kaunista\npäätä hienoilla sormillansa. He näyttivät pitävän siitä ja lempivän\nsitä, eivätkä pahanilkiset, syyttävät olennot saaneet sitä lähestyäkään\n-- eikä kukaan -- vaan ainoastaan heidän hilpeä, kiitollinen joukkonsa.\n\nAjurin mietteet olivat kiintyneet Pirkon kuvaan; se pysyi aina hänen\nedessänsä.\n\nPirkon kuva istui neuloen valkean edessä ja hyräili itseksensä.\nSemmoinen iloinen, hauska, ahkera, pieni Pirkko! Kaikki keijukaiset\nkääntyivät samalla kertaa yksituumaisesti häneen, luoden häneen\nihmettelevän, yhteisen katseen, joka näytti kysyvän: \"Tämäkö on se\nkevytmielinen vaimo, jota valitat!\"\n\nIloisia ääniä kuului ulkoa: soittimia ja vilkasta puhetta ja naurua.\nJoukko nuoria, reippaita miehiä juoksi sisään, May Fielding sekä parvi\nmuita sieviä tyttöjä jäljessä. Pirkko oli kauniin kaikista, yhtä nuoren\nnäköinen kuin joku heistä. He vaativat häntä seuraansa, tanssiaisiin.\nJa jos kerran kenen pikku jalat olivat luodut tanssia varten, niin\nainakin hänen. Mutta hän nauroi, pudisti päätänsä ja osoitti tulelle\npantua pataa ja katettua pöytää ylpeästi ja uhmaillen, ja se teki hänet\nentistään hurmaavammaksi. Niin hän lähetti heidät leikillisesti\nluotansa ja nyökäytti aiotuille tanssijoillensa päätänsä, kun he toinen\ntoisensa perästä läksivät tuvasta tiehensä. Ja sen hän teki niin\nhupaisen välinpitämättömästi, että he olisivat juosseet suoraa päätä\njärveen, jos olisivat olleet hänen ihailijoitansa -- ja niin he\nsuuremmassa tai pienemmässä määrässä olivatkin, sitä ei käy\nkieltäminen. Kylmyys ei kuitenkaan kuulunut hänen luontoonsa. Ei\nsuinkaan! Sillä nyt tuli joku ajuri ovelle, ja Herra siunatkoon miten\nhellät tervetuliaiset Pirkko sille soi!\n\nJälleen loivat keijukaiset yhdessä katseensa ajuriin ja olivat\nkysyvinänsä: \"Onko tämä se vaimo, joka on pettänyt sinut!\"\n\nVarjo lankesi peiliin tahi kuvaan: sanokaa sitä kummaksi tahansa. Suuri\nvarjo vieraasta, semmoisena kuin hän ensi kerran seisoi heidän kattonsa\nalla, pimitti sen pinnan ja kaikki muutkin esineet. Mutta näppärät\nkeijukaiset häärivät väsymättä kuin mehiläiset saadaksensa sen jälleen\nkirkkaaksi; ja Pirkon kuva ilmestyi taas kirkkaana ja lempeänä.\n\nHän tuuditti pientä lasta kätkyessä, laulaen sille hiljaa ja nojaten\npäänsä olkapäähän, joka oli aivan samanlainen kuin sillä miettivällä\nmiehellä, jonka vieressä keijukais-sirkka seisoi.\n\nYö -- minä tarkoitan oikeata yötä, enkä keijukaisten kellon mukaan\nasetettua -- oli nyt loppumaisillaan, ja kun ajurin mietteet olivat\nsiihen saakka ehtineet, sukelsi kuu pilvistä esiin ja valaisi\nkirkkaasti taivaalla. Kenties tunki sen levollinen, vieno valo ajurin\nmieleen, niin että hän saattoi levollisemmin miettiä äskeisiä\ntapahtumia.\n\nVaikka vieraan varjo vieläkin vähän väliä peitti peilin -- aina\nselvänä, leveänä ja tarkkapiirteisenä -- ei se kuitenkaan ollut niin\nsynkkä kuin ensin. Kun se ilmaantui, huusivat keijukaiset pelosta ja\nhuitoivat käsin ja jaloin sanomattoman nopeasti, ajaaksensa sen pois.\nJa kun Pirkko taas ilmaantui kirkkaana ja suloisena, niin he\nriemuitsivat ylen ihastuneina.\n\nHe näyttivät häntä aina kirkkaana ja suloisena, sillä he olivat kodin\nhaltioita, joille petos on kuolema, eivätkä he tienneet olevan\nolemassakaan muuta Pirkkoa kuin sen päivänpaisteisen, vilkkaan ja\nsuloisen pikku olennon, joka oli ollut ajurin kodin valona ja\naurinkona.\n\nKeijukaiset olivat sanomattomasti riemuissaan näyttäessänsä häntä lapsi\nsylissä, kun hän puhutteli vanhoja, viisaita mummoja ja oli olevinansa\nitsekin hyvin vanha ja mummomainen, kun hän vakavasti ja vanhan tavoin\nnojasi miehensä käsivarteen ja oli osoittavinansa hänkin -- semmoinen\npieni vaimon nuppunen kuin hän oli -- ylenkatsetta kaikkia maallisia\nturhuuksia kohtaan ja oli olevinansa nainen, jolle äitiys ei ollut\nmitään outoa; -- mutta samassa hengenvedossa nähtiin hänen taas\nnauravan ajurin kömpelyydelle, kääntävän hänen paidankauluksensa alas,\nsaadaksensa hänet hienon näköiseksi, ja pakottavan hänet mukaansa\nlattialle, opettaaksensa häntä tanssimaan.\n\nHe kääntyivät ja katselivat ajuriin suurin silmin näyttäessään Pirkkoa\nsokean tytön seurassa, sillä jos hän muutoinkin tullessaan toi\nmukanansa iloa ja suloisuutta kaikkialle, niin Kaleb Plummerin kodissa\nhän tätä hyvyyttänsä oikein tuhlasi. Sokean tytön kiitollisen\nluottamuksen ja rakkauden häneen; sen hyvänsuovan tavan, jolla hän\nvältti Berthan kiitoksia; pienet näppärät keinot, joita hän käytti\ntehdäksensä vierailuiltoinakin joka hetki jotakin Berthan kodin hyväksi\n-- sillä hän työskenteli hyvin ahkerasti silloinkin kun näytti lepäävän\n--; hänen runsaat, koskaan tyhjentymättömät varastonsa herkkuja,\nvasikkapaistia, lammaspiirakoita ja olutpulloja; hänen pienet kasvonsa,\njotka olivat yhtä loistavat sisääntullessa kuin hyvästiä jättäessä;\nkummeksivan ilmeen koko hänen olemuksessaan, somista jaloista aina\npäälakeen asti; että hän oli kodissa tuiki tarpeellinen olento ja\nvallan välttämätön iltojen ilostaja; -- kaiken tämän toivat keijukaiset\nnäkyviin ja sen vuoksi he rakastivat häntä. Kerran he taas katsoivat\nkaikki rukoilevin silmin ajuriin -- muutamat kätkeytyivät hyväillen\nPirkon hameen poimuihin -- ja näyttivät kysyvän: \"Tämäkö on se vaimo,\njoka on pettänyt sinut?\"\n\nKerran tai pari tahi kolme kertaa tämän pitkän, ajatuksia antavan yön\nkuluessa he näyttivät hänelle Pirkkoa, joka istui pienellä\nlempituolillansa, pää kallellaan, kädet silmillä ja kiharat\nalasvaluneina. Niin oli ajuri nähnyt hänet viime kerralla. Huomatessaan\nPirkon niin surullisena he eivät ollenkaan kääntyneet katsomaan ajuria,\nvaan kokoontuivat kaikki Pirkon ympärille, lohduttamaan ja suutelemaan\nhäntä, ja kehottivat toisiansa osoittamaan hellyyttä ja ystävyyttä\nhänelle, mutta ajurin he kerrassaan unohtivat.\n\nNiin kului yö. Kuu laski, tähdet sammuivat, kylmä päivä sarasti,\naurinko nousi. Ajuri istui yhä mietteissään takan nurkassa. Hän oli\nistunut siinä koko yön, pää käsiin nojattuna. Koko yön oli uskollinen\nsirkka sirkuttanut takan kupeessa. Koko yön hän oli kuunnellut sen\nsirkutusta. Koko yön olivat kodin haltiat hyörineet hänen ympärillänsä.\nKoko yön oli Pirkon kuva näkynyt puhtaana ja rakastettavana peilissä,\npaitsi milloin ohiliitävä varjo himmensi sen.\n\nOli jo kirkas päivä, kun ajuri nousi, peseytyi ja pukeutui. Hän ei\ntullut menneeksi tavallisiin iloisiin askareihinsa; hänen mielensä ei\nniihin tehnyt. Mutta samapa se, sillä tänään oli Tackletonin häät, ja\nhän oli ottanut sijaisen kuljettamaan kuormarattaitansa. Hän oli\najatellut mennä iloisena kirkkoon Pirkon kanssa, mutta nyt se tuuma oli\nmennyttä. Tänään oli heidänkin häittensä vuosipäivä. Oi, hän ei ollut\naavistanutkaan tällaista vuoden loppua!\n\nAjuri odotti Tackletonin tulevan varhain hänen luoksensa, eikä hän\nerehtynytkään. Hän ei ollut kävellyt montakaan minuuttia edestakaisin\novensa edessä, ennenkuin hän näki lelukauppiaan lähestyvän ajaen tietä\nmyöten. Kun rattaat tulivat lähemmäksi, nähtiin Tackletonin olevan\nkauniiseen hääpukuun puettuna ja hevosen pää oli seppelöity kukilla ja\nnauhoilla.\n\nHevonen näytti paljon sulhomaisemmalta kuin itse Tackleton, jonka\npuoliumpinaisessa silmässä oli tavallista oudompi, pahaa tietävä katse.\nMutta ajuri ei sitä huomannut. Hänellä oli muuta miettimistä.\n\n\"Juho Peerybingle!\" sanoi Tackleton surkutellen. \"Hyvä ystäväni, kuinka\nvoitte tänään?\"\n\n\"Olen viettänyt huonosti yön, herra Tackleton\", vastasi ajuri pudistaen\npäätänsä. \"Mieleni on ollut sangen rauhaton. Mutta nyt on hyvin!\nOlisiko teillä puoli tuntia aikaa puhella minun kanssani kahdenkesken?\"\n\n\"Senvuoksi tulinkin\", vastasi Tackleton laskeutuen rattailta. \"Älkää\nhuolehtiko hevosesta. Se seisoo kyllä hiljaa, jos kierrätte ohjat\ntuohon patsaaseen ja annatte sille suullisen heiniä.\"\n\nKun ajuri oli tuonut tallista tukun heiniä hevoselle, astuivat molemmat\nmiehet sisään.\n\n\"Ette kai te ennen yhdeksää mene vihille, luulen ma?\" sanoi ajuri.\n\n\"En\", vastasi Tackleton. \"Aikaa on kyllin, yllin kyllin.\"\n\nHeidän kyökkiin tullessaan kolkutti Tilly Slowboy vieraan ovelle.\nToinen hänen punainen silmänsä (sillä Tilly oli itkenyt koko yön, koska\nhänen emäntänsäkin oli itkenyt) tirkisti avaimen reiästä, ja hän\nkoputti kovasti ja näytti pelästyneeltä.\n\n\"Älkää panko pahaksi, mutta kukaan ei ota minua kuullakseen\", sanoi\nTilly katsoen ympärillensä. \"Toivon ettei kukaan ole mennyt ja\nkuollut!\"\n\nTälle ihmisrakkaalle toivomukselle hän koki antaa enemmän voimaa\nuusilla koputuksilla, mutta tuiki turhaan.\n\n\"Koetanko minä?\" sanoi Tackleton. \"Sepä olisi ihmeellistä.\"\n\nAjuri, joka oli kääntynyt poispäin ovesta, viittasi että hän saisi\nmennä jos halusi. Tackleton meni Tilly Slowboyn avuksi. Hänkin kalkutti\nja kolkutti, mutta vastausta ei kuulunut vähäistäkään. Pistipä hänen\npäähänsä nostaa salpa, ja ovi aukeni heti. Hän kurkisti kamariin, hän\nkatsoi ja astui ovesta sisään, mutta palasi pian juosten takaisin.\n\n\"Juho Peerybingle\", kuiskasi Tackleton hänen korvaansa. \"Toivon, ettei\nsiellä ole -- ole tapahtunut mitään pahaa ja ajattelematonta yöllä.\"\n\nAjuri kääntyi äkisti häneen.\n\n\"Koska hän on poissa!\" lausui Tackleton; \"ja akkuna on auki. En näe\nmitään jälkiä. Mutta pelkäsin siellä olleen jonkun -- jonkun kahakan.\nHäh?\"\n\nHän ummisti melkein kokonansa virkun silmänsä, niin tarkasti hän katsoi\najuria. Ja hänen katseensa, kasvonsa ja koko olemuksensa sai niin\nläpitunkevan ja terävän ilmeen, kuin hän olisi tahtonut pusertaa\najurista totuuden ilmi.\n\n\"Älkää peljätkö\", sanoi ajuri. \"Hän tuli illalla tähän huoneeseen, enkä\nminä hätyyttänyt häntä sanoillani enemmän kuin teoillanikaan, eikä\nkukaan ole sittemmin ollut siellä. Hän on lähtenyt vapaaehtoisesti.\nMenisin iloisena kerjäämään leipääni ovelta ovelle, jos voisin saada\ntapahtuneet tapahtumattomiksi, niin ettei hän koskaan olisi täällä\nkäynytkään. Mutta hän on tullut ja mennyt. Minulla ei ole hänen\nkanssansa enää tekemistä!\"\n\n\"Hm! -- Minusta hän on päässyt liian helpolla\", lausui Tackleton\ntarttuen tuoliin.\n\nHänen ilkkunsa ei koskenut ajuriin, joka istui vastapäätä häntä ja\nkätki kasvot käsiinsä, ennenkuin taas puuttui puheeseen.\n\n\"Te näytitte minulle eilen illalla\", virkkoi hän viimein, \"kuinka minun\nvaimoni, minun rakas vaimoni salaisesti --\"\n\n\"Ja hellästi\", lisäsi Tackleton.\n\n\"Suosi tuon miehen valepukua ja antoi hänelle tilaisuuden puhutella\nhäntä kahdenkesken. Ei ole näkyä, jota olisin kernaammin ollut\nnäkemättä, eikä ole maailmassa miestä, jonka olisin toivonut näyttämään\nsitä teidän sijastanne.\"\n\n\"Tunnustan että minussa on aina ollut epäluuloja\", lausui Tackleton.\n\"Ja sen vuoksi en juuri ole ollut tervetullut täällä, tiedän ma.\"\n\n\"Mutta koska te kerran näytitte sen minulle\", jatkoi ajuri hänestä\nhuolimatta, \"ja kun te näitte hänet, minun vaimoni, minun rakkaan\nvaimoni!\" -- hänen äänensä, silmänsä ja kätensä saivat samalla\nrauhallisemman ja vakavamman ilmeen, ja hän näytti tehneen lujan\npäätöksen -- \"kun te näitte hänet harhatiellä, niin on oikeus ja\nkohtuus, että te katsotte häntä minun silmilläni, katsotte minun\nrintaani ja tiedätte mitä minä ajattelen asiasta. Sillä se on\npäätetty\", lausui ajuri, katsoen häneen totisesti. \"Eikä mikään voi\nsitä muuttaa.\"\n\nTackleton mutisi jotakin myöntymykseksi, että muka kävisi puolustaminen\nyhtä ja toista. Mutta hän hämmästyi ajurin ääntä ja puhetapaa. Ajuri\noli näet yksinkertainen ja suora mies, ja hänen esiintymisensä oli\nsemmoista jaloutta ja arvokkuutta, jonka ainoastaan hänessä asuva jalo\nja kunnioitettava henki voi antaa.\n\n\"Minä olen yksinkertainen, oppimaton mies\", lausui ajuri, \"ja minussa\non aivan vähän avuja, jotka voisivat herättää huomiota. En ole\nteräväjärkinen, niinkuin tiedätte, enkä ole enää nuorikaan. Rakastin\npikku Pirkkoani, koska olin nähnyt hänen kasvavan pienestä pitäen\nisänsä huoneessa; koska tiesin mikä aarre hän oli; koska hän oli ollut\nelämäni ilona monta, monta vuotta. On monta etevämpää miestä, mutta\nluullakseni ei kuitenkaan yhtään, joka rakastaisi Pirkkoa hartaammin\nkuin minä!\"\n\nHän vaikeni ja kaapaisi hiljaa jalallansa lattiaa, ennenkuin jatkoi:\n\n\"Tosin arvelin usein olevani liian kehno hänelle, mutta toivoin, että\nhän saisi minusta lempeän miehen, joka kenties paremmin kuin joku muu\ntuntisi hänen arvonsa. Sillä tavoin minä sovitin taipumukseni ja\nomantuntoni, enkä katsonut avioliittoa ihan mahdottomaksi. Ja vihdoin\nkävikin niin, että nain hänet.\"\n\n\"Hah!\" sanoi Tackleton, merkillisesti pudistaen päätänsä.\n\n\"Tunsin itseni ja tiesin kuinka häntä rakastin ja kuinka onnelliseksi\ntulisin\", jatkoi ajuri. \"Mutta en ollut -- nyt vasta sen oikein näen --\nkyllin miettinyt asiaa hänen kannaltansa.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", virkkoi Tackleton. \"Kevytmielisyyttä,\nhuikentelevaisuutta, turhamaisuutta, ihailunhalua. Sitä ei kyllin\nmietitty, jäänyt kokonaan unohduksiin. Hah!\"\n\n\"Parempi olisi, jos ette keskeyttäisi puhettani, kunnes saatte selvän\najatuksestani\", sanoi ajuri melkein tylysti, \"te ette ymmärrä minua\nollenkaan. Jos minä eilen olisin lyönyt maahan sen miehen, joka olisi\nuskaltanut hengähtää herjauksen häntä vastaan, niin minä tänään\npolkisin jalallani hänen kasvonsa, vaikka hän olisi oma veljeni!\"\n\nLelukauppias katsoa töllisteli häneen hämmästyneenä. Ajuri jatkoi\nhiljaisemmalla äänellä:\n\n\"Muistinko ollenkaan sitä, että otin hänet niin nuorena ja niin\nkauniina omakseni, että riistin hänet nuorien leikkitoveriensa seurasta\nja vein hänet pois niiltä paikoilta, joiden kaunistuksena hän oli ollut\nja jossa hän oli loistanut kuin kirkas tähtönen, ja että sen sijaan\npiilottelin häntä päivä päivältä pimeässä huoneessani ja ikävässä\nseurassani? Muistinko, kuinka huonosti sovelluin hänen iloiseen\nluonteeseensa, ja kuinka ikävä semmoinen köntys kuin minä mahtoi olla\nhänen vilkkaasta mielestään? Muistinko ettei minun rakkauteni häneen\nollut mikään ansio, sillä jokainen, joka hänet tunsi, rakasti häntä?\nEn. Minä luotin hänen lempeään luonteeseensa ja nain hänet. Soisinpa\netten olisi niin tehnyt! Hänen tähtensä, ei minun!\"\n\nLelukauppias töllisteli häneen silmiänsä räpyttämättä.\nPuoliumpinainenkin silmä oli nyt auki.\n\n\"Jumala siunatkoon häntä!\" sanoi ajuri, \"siitä iloisesta vakavuudesta,\njolla hän yritti poistaa minusta tätä mietettä! Ja Jumala antakoon\nanteeksi, että hitaalla älylläni niin myöhään sen huomasin! Lapsi\nparka! Pirkko parka! Olenhan nähnyt hänen silmänsä kyynelissä, kun on\npuhuttu semmoisista avioliitoista kuin meidän! Olen sadoin kerroin\nnähnyt salaisuuden vapisevan hänen huulillansa, enkä koskaan ole\nepäillyt enkä aavistanut mitään, ennenkuin eilinen ilta tuli. Tyttö\nparka! Kuinka toivoin, että voisit rakastaa minua! Kuinka saatoin\nuskoa, että sinä voisit rakastaa minua!\"\n\n\"Hän teeskenteli rakkautta\", virkkoi Tackleton. \"Hän teeskenteli niin\nliioitellen, että juuri se, totta puhuen, antoi aihetta\nepäluuloilleni.\"\n\nTässä hän osoitti kuinka paljon parempi May Fielding oli, joka ei edes\nteeskennellyt rakastavansa _häntä_.\n\n\"Hän on koettanut\", sanoi ajuri raukka enemmän liikutettuna kuin tähän\nsaakka oli näyttänyt. \"Minä alan älytä kuinka hartaasti hän on\nkoettanut olla hyvä ja rehellinen vaimo minulle. Se onni, jonka olen\ntämän katon alla nauttinut, todistakoon, kuinka hyvä hän on ollut,\nkuinka paljon hän on tehnyt, kuinka vakava ja jalo hänen sydämensä on!\nOlkoon se muisto lohdutuksenani istuessani täällä -- yksin.\"\n\n\"Yksin?\" toisti Tackleton. \"Oo, te aiotte siis ottaa sydämellenne sen,\nmitä on tapahtunut?\"\n\n\"Tahdon\", lausui ajuri, \"antaa hänelle suurimman rakkaudenosoituksen ja\nparaan hyvityksen, mihin voimani riittävät. Voin päästää hänet\nonnettoman avioliiton jokapäiväisestä kiusasta ja sen vaikeasta\nsalaamisesta. Hän on pääsevä niin vapaaksi, kuin vain voin hänet\ntehdä.\"\n\n\"Antaa hänelle hyvityksen!\" huusi Tackleton hieroen suuria korviansa.\n\"Kuulin varmaankin väärin. Sanoitteko niin, todellakin?\"\n\nAjuri tarttui lelukauppiaan kaulukseen ja pudisteli häntä niinkuin\nkaislaa.\n\n\"Kuulkaa mitä sanon!\" lausui hän. \"Ja kuulkaa oikein. Kuulkaa, puhunko\nselkeästi?\"\n\n\"Kyllä hyvin selkeästi\", vastasi Tackleton.\n\n\"Aivan kuin ajattelisin mitä sanon?\"\n\n\"Aivan kuin ajattelisitte mitä sanotte.\"\n\n\"Minä istuin tämän takan ääressä eilen illalla -- koko yön\", virkkoi\najuri. \"Samalla paikalla, jossa hän oli usein istunut minun vieressäni,\nsuloiset kasvot käännettyinä minuun. Muistelin mielessäni koko hänen\nelämäänsä, päivä päivältä; tarkastin hänen rakasta olentoansa joka\ntilaisuudessa edessäni. Ja, niin totta kuin elän, hän on viaton, niin\ntotta kuin Jumala elää, joka tuomitsee syyttömät ja syylliset.\"\n\nKelpo sirkka takan kupeessa! Uskolliset kodin keijukaiset!\n\n\"Vihani ja epäluuloni ovat haihtuneet\", sanoi ajuri, \"ja ainoastaan\nsuru on jäljellä. Onnettomalla hetkellä ilmaantui entinen rakastaja --\njoka soveltui paremmin kuin minä hänen ikäänsä ja luonteeseensa ja oli\nkenties minun tähteni ja vastoin Pirkon taipumusta hylätty.\nOnnettomalla hetkellä, hämmästyksissään ja ennenkuin on kerinnyt\nmiettiäkään kuinka on menetteleminen, joutuu Pirkko osalliseksi vieraan\npetokseen salaamalla sen. Eilen illalla hän antoi vieraan puhutella\nhäntä niinkuin näimme. Se oli väärin. Mutta paitsi sitä hän on viaton,\njos totuutta on maan päällä!\"\n\n\"Jos se on teidän ajatuksenne\", rupesi Tackleton sanomaan.\n\n\"Niin minä annan hänen mennä!\" jatkoi ajuri, \"minä siunaan häntä niiden\nmonien onnellisten hetkien vuoksi, jotka hän on minulle suonut; hänen\ntuottamansa tuska on anteeksi annettu. Menköön hän ja olkoon hänellä\nrauha mielessä niinkuin toivottelen! Hän ei ole koskaan vihaava minua.\nHän on oppiva tuntemaan minut paremmin, kun en enää rasita hänen\nelämäänsä, kun minun sitomani siteet ovat helpommat hänen kärsiä.\nTänään on täsmälleen vuosi siitä päivästä, jona toin hänet kodistansa,\nkatsomatta tarpeeksi hänen iloansa. Tänään hän on sinne palaava, minä\nen tahdo häntä enää huolestuttaa. Hänen isänsä ja äitinsä tulevat tänne\ntänä päivänä -- me aioimme viettää tämän päivän yhdessä -- ottakoot he\nhänet mukaansa kotiin. Minä voin luottaa häneen, oleskelkoonpa hän\nsiellä, täällä tai missä tahansa. Hän lähtee minulta puhtaana, ja\npuhtaana hän on pysyvä, siitä olen varma. Jos minä kuolen -- kenties jo\nhänen nuorena ollessaan, sillä olen kadottanut kaikki elinvoimani\nmuutamassa tunnissa -- niin hän on näkevä, että minä olen häntä\nmuistanut ja rakastanut viimeiseen hetkeen asti! Se on niiden näkyjen\nloppu, joita te näytitte minulle. Ja kaikki on nyt ollutta ja\nmennyttä!\"\n\n\"Voi, ei, Juho, ei koskaan. Älä puhu lopusta vielä! Ei vielä. Minä olen\nkuullut jalot sanasi. En voinut pujahtaa huomaamatta ulos enkä tekeytyä\ntietämättömäksi siitä, joka täyttää minut syvällä kiitollisuudella. Älä\npuhu vielä lopusta, ennenkuin kello on jälleen lyönyt!\"\n\nPirkko oli tullut sisään heti Tackletonin jäljestä ja seisonut\nliikkumatta. Hän ei katsonutkaan Tackletoniin, piti vai silmänsä\nluotuina mieheensä. Mutta hän seisoi kaukana Juhosta, jättäen välille\nniin paljon tilaa kuin mahdollista, ja vaikka hän puhui innostuneella\nvakavuudella, ei hän kuitenkaan lähestynyt häntä. Kuinka erilainen oli\nhänen nykyinen käytöksensä entiseen verrattuna!\n\n\"Ei tehdä koskaan sitä kelloa, jonka lyönnit palauttaisivat menneet\nhetket minulle takaisin\", vastasi ajuri surullisesti hymyillen. \"Mutta\nolkoon niinkuin tahdot, armaani. Se lyöpi pian. Mitä puhumme, se ei\nauta paljon. Vaikeammassakin asiassa kokisin tehdä mieliksesi.\"\n\n\"No niin!\" murisi Tackleton. \"Minun pitää lähteä, sillä kellon lyödessä\npitää minun olla kirkkotiellä. Hyvää huomenta, Juho Peerybingle. Jään\nkaipaamaan hupaista seuraanne. Surkuttelen poissaoloanne ja sen syytä!\"\n\n\"Olenko puhunut selvästi?\" virkkoi ajuri saattaen hänet ovelle.\n\n\"Aivan selvästi!\"\n\n\"Ja te muistatte mitä olen sanonut?\"\n\n\"Kyllä, jos vaaditte minulta sen todistuksen\", lausui Tackleton\nnoustuaan kuitenkin varovaisesti ensin rattaillensa, \"niin olen sanova,\nettä kaikki oli niin odottamatonta, etten kotvalleen luule voivani\nunohtaa sitä.\"\n\n\"Sen parempi meille molemmille\", vastasi ajuri. \"Hyvästi. Toivotan\nteille onnea!\"\n\n\"Soisin voivani toivottaa teille samaa\", sanoi Tackleton. \"Mutta kun en\nsitä voi, kiitän teitä. Tässä kahdenkesken sanoen (sen olen jo ennenkin\nsanonut, eikö niin?) en juuri pelkää avioliittoani onnettomaksi,\nsenvuoksi ettei May ole ollut kovin huolehtiva eikä hellä minua\nkohtaan! Hyvästi! Pitäkää vaari itsestänne!\"\n\nAjuri seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän etäisyydessä näytti\nniin pieneltä kuin kukat ja nauhat hevosen päässä läheltä katsottuina;\nsitten hän huokasi syvään ja meni horjuen kuin rauhaton, murrettu mies\nlepäämään muutamain jalavien suojaan; sillä hän ei tahtonut mennä\nkotiin ennenkuin kello oli lyönyt.\n\nHänen pikku vaimonsa itkeä nyyhkytti surkeasti yksin kotona; mutta\nusein hän pyyhki silmänsä ja lohduttautui kertomalla kuinka hyvä,\nkuinka jalo hänen miehensä oli! Kerran, pari hän nauroi niin\nsydämellisesti, riemuisesti ja katkonaisesti (hän itki samalla), että\nTilly aivan pelästyi.\n\n\"Voi, älkää tehkö niin!\" sanoi Tilly. \"Sillä tavalla voitte saada pojan\nkuolemaan ja hautaan, voitte kuin voittekin.\"\n\n\"Tahdotko antaa hänet usein isänsä syliin, Tilly\", kysyi emäntä\npyyhkien silmiänsä, \"sitten kun minä en enää ole täällä, vaan olen\nmennyt vanhaan kotiini?\"\n\n\"Voi, älkää menkö pois!\" huudahti Tilly keikauttaen niskojansa taapäin\nja valittaen kovasti. Hän oli sillä hetkellä hyvin Harmin näköinen.\n\"Voi, älkää menkö! Voi, mitä ovat kaikki ihmiset menneet ja olleet ja\ntehneet kaikille ihmisille, tehdäksensä kaikki onnettomaksi! Voi, voi,\nvoi, voi!\"\n\nSitten rupesi helläsydäminen Tilly niin surkeasti ulvomaan (hänen\nulvontansa oli sitä ankarampi, kun hän turhaan yritti tukahuttaa sitä),\nettä epäilemättä olisi lapsi herännyt ja pelästyksestä saanut jonkun\ntaudin (luultavasti vatsanväänteitä), ellei hänen katseensa olisi\nkohdannut Kaleb Plummeria, joka samassa talutti sisään tytärtänsä. Tämä\nnäky antoi hänelle jälleen voimaa hillitä tunteitansa; hän seisoi\nhetken suu selällänsä; sitten hän karkasi, hirveän kummallisesti\nhypellen, lattian poikki pikku pojan vuoteen luo ja kätki kasvonsa ja\npäänsä vuodevaatteisiin. Tästä erinomaisesta käytöksestä hänelle näytti\nkoituvan suuri lievitys.\n\n\"Brigitta!\" lausui Bertha. \"Sinä et ole häissä!\"\n\n\"Olen sanonut, että te ette ole siellä\", kuiskasi Kaleb. \"Sen verran\nkuulin eilen illalla. Mutta Jumala siunatkoon teitä\", lausui pieni mies\ntarttuen hellästi Pirkon molempiin käsiin. \"_Minä_ en huoli siitä, mitä\nhe juoruavat. _Minä_ en usko siitä sanaakaan. Minussa ei ole paljoa,\nmutta senkin antaisin musertaa muruiksi, ennenkuin uskoisin sanaakaan\nheidän panettelustaan!\"\n\nKaleb kiersi käsivartensa Pirkon kaulaan ja hyväili häntä niinkuin\nlapsi olisi hyväillyt nukkeansa.\n\n\"Bertha ei tahtonut jäädä kotiin tänä aamuna\", lausui Kaleb. \"Hän\npelkäsi, luulen ma, kuulevansa kirkonkellojen soivan eikä uskaltanut\nolla niitä niin lähellä hääpäivänä. Me läksimme varhain aamulla ja\nolemme nyt täällä. Olen miettinyt mitä olen tehnyt\", jatkoi Kaleb\noltuaan silmänräpäyksen vaiti; \"olen moittinut itseäni, koska en\ntiennyt mitä minun piti tekemän tahi sanoman tuottamastani\nmielipahasta, ja olen vihdoin katsonut paraaksi ilmaista hänelle\ntotuuden, jos tahdotte olla läsnä sitä kuulemassa! -- Tahdotteko olla\nläsnä ja minulle apuna?\" kysyi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi. \"En\ntiedä kuinka se häneen vaikuttaa; en tiedä mitä hän ajattelee minusta,\nenkä tiedä huoliiko hän sen perästä ollenkaan isäparastansa. Mutta\nparasta on kuitenkin, että hän pääsee väärästä luulostansa; minä kärsin\nseuraukset ansioni mukaan!\"\n\n\"Brigitta\", lausui Bertha, \"missä on kätesi! Kas! Tässä, tässä se on!\"\nsuudellen sitä, hymyillen ja vetäen hänet luoksensa. \"Kuulin heidän\neilen illalla puhelevan hiljaan jostakin pahasta, mitä sinä muka olit\ntehnyt. He olivat väärässä.\"\n\nAjurin vaimo oli vaiti. Kaleb vastasi hänen puolestaan.\n\n\"He olivat väärässä\", sanoi hän.\n\n\"Tiesinpähän minä sen!\" huusi Bertha ylpeästi. \"Minä sanoin sen heille.\nMutta he eivät huolineet kuulla sanaakaan! _Häntäkö_ voitaisiin moittia\njostakin rikoksesta?\" Bertha likisti Pirkon kättä ja painoi sen\nhellästi kasvojansa vastaan. \"Ei, en minä sentään ole niin sokea!\"\n\nHänen isänsä istui hänen viereensä ottaen häntä kädestä; Pirkko istui\ntoisella puolella.\n\n\"Minä tunnen teidät kaikki\", lausui Bertha, \"paremmin kuin\nluulettekaan. Mutta en ketään niin hyvin kuin Pirkon. En teitäkään,\nisä. Ympärilläni ei ole mitään niin rehellistä ja luotettavaa kuin hän.\nJos saisin tällä hetkellä näköni takaisin, voisin tuntea hänet suuresta\nihmisjoukosta, vaikkei kukaan hiiskuisi sanaakaan. Sisareni!\"\n\n\"Bertha, kultani!\" lausui Kaleb. \"Minulla on jotakin sydämelläni, jonka\nmielisin sanoa sinulle, tässä kolmen kesken. Kuuntele minua lempeästi!\nMinun on tehtävä tunnustus sinulle, armaani.\"\n\n\"Tunnustusko, isä?\"\n\n\"Olen poikennut totuudesta ja eksynyt, lapseni!\" virkkoi Kaleb, ja\nkärsimys kuvastui hänen kasvoillansa. \"Olen poikennut totuudesta,\nosoittaakseni rakkautta; ja olen ollut armoton sinua kohtaan.\"\n\nBertha käänsi hämmästyneet kasvonsa isäänsä päin toistaen: \"Armoton!\"\n\n\"Hän syyttää itseänsä liiaksi, Bertha\", sanoi Pirkko. \"Saat sen kohta\nnähdä. Sinun tulee ensimäiseksi sanoa se hänelle.\"\n\n\"Hänkö armoton minua kohtaan!\" huudahti Bertha, epäilevästi hymyillen.\n\n\"Tahtomattani, lapseni\", virkkoi Kaleb. \"Mutta armoton olen aivan\ntietämättäni ollut aina eiliseen saakka. Armas, sokea tyttöni, kuule\nminua ja anna minulle anteeksi! Ei ole olemassa sinun ympärilläsi sitä\nmaailmaa, jota olen sinulle kuvaillut, sydämeni lemmitty. Ne silmät,\njoihin olet luottanut, ovat olleet petolliset.\"\n\nBertha käänsi hämmästyneet kasvonsa isäänsä kohti, mutta vetäytyi\nsyrjään likemmäksi ystäväänsä.\n\n\"Elämäsi polku on vaivalloinen, lapsi parkani\", lausui Kaleb, \"ja minä\nmielin tasoittaa sen sinulle. Olen muuttanut kaikki, muuttanut ihmisten\nluonteet, keksinyt paljon, jota ei ole olemassakaan, tehdäkseni sinut\nonnellisemmaksi. Olen salannut paljon sinulta ja petellyt sinua monessa\nkohden, Jumala antakoon sen minulle anteeksi! ja ympäröinyt sinut\ntyhjillä kuvituksilla.\"\n\n\"Mutta elävät ihmiset, eiväthän ne ole tyhjiä kuvituksia?\" kysyi Bertha\näkisti, kalveten ja paeten hänestä yhä etemmäksi. \"Niitä ei voi\nmuutella.\"\n\n\"Olenpa vain muutellut, Bertha\", valitti Kaleb. \"Yksi, jonka sinä\ntunnet, kyyhkyseni --\"\n\n\"Voi, isäni! miksi sanotte minun tuntevan?\" vastasi Bertha nuhtelevalla\näänellä. \"Mitä taikka kenen minä tunnen! Minulla ei ole johdattajaa!\nMinulla kurjalla sokealla!\"\n\nSydämensä tuskassa hän ojensi kättänsä, ikäänkuin olisi hapuillut\ntiellä; sitten hän peitti kasvonsa surullisesti niinkuin hylätty.\n\n\"Se mies, jonka kanssa May tänä päivänä vihitään\", virkkoi Kaleb, \"on\nkova, ilkeä ja ahne mies. Kova isäntä sinulle ja minulle, armas lapsi,\nhän on ollut jo monta vuotta. Ruma hän on ulkomuodoltaan niinkuin\nmuutenkin luonteeltansa. Aina tyly ja tunnoton. Kaikessa toisenlainen\nkuin minun antamani kuva hänestä, lapseni. Kaikessa.\"\n\n\"Voi miksi\", huudahti sokea tyttö, ilmeisesti kärsimättömällä tuskalla,\n\"miksi teitte tämän minulle! Miksi täytitte sydämeni niin täydeksi,\nviedäksenne sitten niinkuin kuolema kaikki rakastettuni! Voi Jumala,\nkuinka sokea olen! Kuinka avuton ja yksinäinen!\"\n\nMurheellinen isä painoi päänsä; hänen katumuksensa ja surunsa oli ainoa\nvastaus.\n\nBertha oli hetkisen kärsinyt tätä kaipauksen tuskaa, kun sirkka takan\nvieressä rupesi sirkuttamaan, niin ettei sitä kuullut kukaan muu paitsi\nBertha. Ei iloisesti, vaan hiljaisella, surullisella äänellä. Se kuului\nniin murheelliselta, että Berthan silmistä alkoivat kyyneleet vieriä;\nja kun haamu, joka oli pitänyt ajurille seuraa koko yön, ilmaantui\nhänen taaksensa, osoittaen sormellansa hänen isäänsä, vihmoivat ne kuin\nsade kesällä.\n\nPian kuului sirkan ääni selvemmin; ja vaikka Bertha oli sokea, tiesi ja\ntunsi hän kuitenkin keijukaisen haamun leijailevan hänen isänsä\nympärillä.\n\n\"Brigitta\", sanoi sokea tyttö, \"kerro minulle minkälainen minun kotini\non. Todellisuudessa on!\"\n\n\"Se on köyhä asunto, Bertha, hyvin köyhä ja tyhjä. Huoneesta on huono\nturva tuulia ja sateita vastaan talvella. Se on yhtä kelvoton suoja\npahaa säätä vastaan, Bertha\", jatkoi Pirkko matalalla, heleällä\näänellä, \"kuin sinun isäparkasi karkea piikkotakki.\"\n\nSokea tyttö nousi hyvin liikutettuna seisoalleen ja vei ajurin pikku\nvaimon syrjään.\n\n\"Ne lahjat, jotka minä niin mielelläni vastaanotin, jotka tulivat heti,\nkun jotakin toivoin, ja jotka olivat niin ylen tervetulleet\", lausui\nhän vapisten, \"keneltä ne tulivat? Sinäkö ne lähetit?\"\n\n\"En minä.\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\nPirkko huomasi, että hän jo tiesi sen, eikä vastannut mitään. Sokea\ntyttö kätki taas kasvonsa käsiinsä. Mutta aivan toisella tavalla.\n\n\"Armas Pirkko, hetkinen, yksi ainoa silmänräpäys vielä! Tule\nlikemmäksi, puhu hiljaa minulle. Sinä puhut totta. Voinko sinuun nyt\nluottaa, voinko?\"\n\n\"Voit, Bertha, voit!\"\n\n\"Olen vakuutettu siitä. Sinä säälit minua niin paljon, ettet voi pettää\nminua. Pirkko, katso toiselle puolelle huonetta, missä isäni on --\nminun hyvä, armas isäni -- ja kerro mitä näet.\"\n\n\"Näen\", vastasi Pirkko, joka hyvin ymmärsi Berthan mielen, \"vanhan\nmiehen istuvan tuolilla. Hän nojaa surullisena tuolin selkälautaan, ja\nhänen päänsä on painunut käden nojaan ikäänkuin lapseltansa odottaen\nlohdutusta, Bertha.\"\n\n\"Niin, niin. Hän on saapa lohdutusta. -- Jatka.\"\n\n\"Hän on vanha mies, työn ja surun murtama. Hän on laiha, kykenemätön,\nmiettivä, harmaapäinen vanhus. Näen hänet nyt alakuloisena ja\nmasentuneena ja voimatonna, mutta olen nähnyt hänen monta kertaa ennen\nvoimakkaasti harrastavan suurta, pyhää asiata. Ja minä kunnioitan hänen\nharmaata päätänsä ja siunaan häntä!\"\n\nSokea tyttö riensi pois ja lankesi polvilleen isänsä eteen ja painoi\nhänen harmaan päänsä vasten rintaansa.\n\n\"Olen saanut näköni takaisin. Nyt näen!\" huusi hän. \"Olen ollut sokea,\nmutta nyt ovat silmäni auenneet. En tuntenut häntä! Olisin voinut\nkuolla tuntematta koskaan isääni, hellää isääni!\"\n\nKalebin liikutus oli sanomaton.\n\n\"Ei ole maan päällä niin jaloa ja kaunista miestä\", sanoi sokea tyttö\nsyleillen häntä, \"jota voisin rakastaa hartaammin, jota voisin\nkunnioittaa enemmän kuin tätä! Mitä harmaampi ja vanhempi hän on, sitä\nenemmän häntä rakastan, isä! Älkööt tästälähin sanoko minua sokeaksi.\nOlen aina muistava jokaista hänen poskensa ryppyä ja jokaista hänen\nhiustansakin rukoillessani ja kiittäessäni Jumalaa!\"\n\nKaleb kykeni vihdoin virkkamaan: \"Minun Berthani!\"\n\n\"Ja sokeudessani luulin häntä aivan toiseksi!\" lausui tyttö hyväillen\nhäntä ja vuodattaen kyyneleitä herkkätuntoisena. \"Hän oli joka päivä\nvierelläni ja aina niin hellä ja lempeä minua kohtaan, enkä minä sitä\naavistanutkaan!\"\n\n\"Sinun iloinen nuori isäsi, jolla oli sininen takki, Bertha\", virkkoi\nKaleb parka. \"Hän on kadonnut!\"\n\n\"Ei ole kadonnut\", vastasi Bertha. \"Armahin isäni, ei! Kaikki on\ntallella -- teissä. Isä, jota niin hartaasti rakastin, enkä kuitenkaan\nkyllin, sillä en tuntenut häntä; se hyväntekijä, jota aloin rakastaa ja\nkunnioittaa, koska hän sääli minua; kaikki ovat teissä. Ei kukaan ole\nminun mielessäni kuollut. Kaiken sen sielu, jota olen rakastanut, on\ntässä -- tässä muodoltaan kuluneessa ja harmaapäisessä vanhuksessa.\n_Enkä_ minä enää _ole_ sokea, isä!\"\n\nSillä aikaa oli Pirkon huomio ollut kokonansa kiintyneenä isään ja\ntyttäreen; mutta kun hän katsahti ylös pieneen niittomieheen\nmaurilaisella kedolla, niin hän näki kellon lyövän viiden minuutin\npäästä ja tuli kohta levottomaksi ja liikutetuksi.\n\n\"Isä\", lausui Bertha arvellen. \"Brigitta?\"\n\n\"Niin, armaiseni\", vastasi Kaleb. \"Hän on tässä.\"\n\n\"_Hän_ ei ole muuttunut. Ette ole koskaan kertonut mitään valheellista\n_hänestä_?\"\n\n\"Pelkään että olisin tehnyt senkin, lemmittyni\", vastasi Kaleb, \"jos\nolisin voinut muuttaa hänet paremmaksi. Mutta olisin vain pahentanut\nhäntä, jos olisin muutellut vähänkään. Häntä en voinut parantaa,\nBertha?\"\n\nTäydellä luottamuksella oli sokea tyttö kysynyt; ja suloista oli\nkatsella kuinka hän näytti iloiselta ja ylpeältä, kun kuuli sen\nvastauksen, ja kuinka hän taas uudelleen syleili Pirkkoa.\n\n\"Voipi tapahtua useampia muutoksia kuin osaan aavistaakaan, kultaseni\",\nsanoi Pirkko. \"Tarkoitan muutoksia parempaan päin, muutoksia, jotka\ntuottavat suurta iloa eräälle meistä. Älkää säikähtykö kovin, jos\nsemmoista tapahtuisi, älkää panko sydämellenne. Kuuletko rattaiden\njyrinää tiellä? Sinulla on tarkka kuulo, Bertha. Kuuletko?\"\n\n\"Kuulen. Joku lähestyy kiireesti.\"\n\n\"Tie -- tie -- tiesinhän sinulla olevan hyvän kuulon\", lausui Pirkko\npainaen rintaansa kädellä ja puhuen niin nopeasti kuin mahdollista,\nrauhoittaaksensa sykkivää sydäntänsä. \"Olen sen usein havainnut ja\nviimeksi eilen illalla, kun erotit vieraan astunnan. Mutta minkätähden\nsanoit: 'kenen astunta tuo on!' ja minkätähden silloin tavallista\ntarkemmin huomasit, sitä en voi tietää. Mutta, niinkuin sanon, suuria\nmuutoksia voi tapahtua maailmassa, suuria muutoksia, ja paras on vain\nvarustautua olemaan säikähtymättä, tulipa sitten mitä hyvänsä.\"\n\nKaleb oudosteli tätä puhetta, jonka hän näki yhtä paljon tarkoittavan\nhäntä itseänsä kuin hänen tytärtänsäkin. Hän näki Pirkon olevan niin\nhämmästyksissään, niin sekaannuksissaan ja hädissään, että tämä tuskin\nvoi hengittää ja piti tuolista kiinni pysyäksensä seisoallaan.\n\n\"Rattaat ne todella ovat!\" huusi Pirkko, \"ne lähestyvät! likemmäksi!\naivan likelle! nyt ne seisahtuvat puutarhan portille! Nyt kuuluu\naskeleita ovelta -- sama astunta, Bertha, eikö niin! -- ja nyt!\" --\n\nHän huudahti huikeasti sanomattomasta riemusta ja juoksi Kalebin luo\npanemaan kätensä hänen silmillensä, samassa kun nuori mies kiirehti\nsisään ja viskaten hattunsa korkealle ilmaan riensi heitä kohti.\n\n\"Onko kaikki loppunut?\" huusi Pirkko.\n\n\"Kaikki!\"\n\n\"Onnellisesti?\"\n\n\"Niin on!\"\n\n\"Tunnetteko tuon äänen, rakas Kaleb, muistatteko ennen kuulleenne\njotakin senkaltaista?\" kysyi Pirkko.\n\n\"Jos poikani kultaisessa Etelä-Amerikassa eläisi?\" -- lausui Kaleb\nvavisten.\n\n\"Hän elää!\" huusi Pirkko ottaen kätensä hänen silmiltään ja taputtaen\nniitä riemuisesti. \"Katsokaa häntä! Katsokaa, hän seisoo edessänne\nterveenä ja verevänä! Teidän rakas poikanne! Sinun oma armas, ilmi\nelävä, rakastava veljesi, Bertha!\"\n\nKunniaa tuolle pikku vaimopallerolle hänen riemustansa! Kunniaa hänen\nkyyneleillensä ja naurulleen, kun hän näki heidän sulkevan toinen\ntoisensa syleilyyn! Kunniaa siitä, että hän niin lempeästi astui\npuoliväliin vastaan päivettynyttä, musta- ja pitkätukkaista merimiestä,\nja siitä, ettei hän kääntänyt pois pientä ruusuista suutansa, vaan\ntarjosi sen vapaasti merimiehen suudeltavaksi ja salli hänen painautua\nhänen sykkivää sydäntänsä vastaan!\n\nJa kunniaa käellekin -- miks ei! -- kun hän kiiruhti esiin maurilaisen\npalatsin ovesta ja kaksitoista kertaa kukahti kokoontuneelle seuralle,\njuurikuin hän olisi ollut riemusta juovuksissa!\n\nSisään tuleva ajuri peräytyi askeleen, ja syytä olikin siihen,\nkun hän näki olevansa niin hyvässä seurassa. \"Katsokaa, Juho!\" virkkoi\nKaleb riemuiten, \"katsokaa tänne! Minun oma poikani kultaisesta\nEtelä-Amerikasta! Minun oma poikani, jonka te itse valmistitte ja\nlähetitte matkalle, jolle aina olette ollut niin ystävällinen!\"\n\nAjuri lähestyi kätelläksensä vierasta, mutta seisahtui, sillä hänen\nkasvonsa jollakin tavoin muistuttivat kuuroa miestä kärryissä.\n\n\"Edvard! sinäkö se olit?\" kysyi hän.\n\n\"Kerro hänelle kaikki!\" huusi Pirkko. \"Kerro hänelle kaikki, Edvard,\näläkä säästä minua ollenkaan, eipä mikään pakota minua enää säästämään\nitseäni hänen silmissänsä.\"\n\n\"Minä se olin\", lausui Edvard.\n\n\"Ja sinä saatoit varkain valepuvussa tulla vanhan ystäväsi huoneeseen?\"\nvirkkoi taas ajuri. \"Oli muinoin rehellinen poika -- kuinka monta\nvuotta siitä on, Kaleb, kun kuulimme hänen kuolleen ja saimme siitä\ntodistuksia, joihin luotimme? -- hän ei olisi niin tehnyt.\"\n\n\"Oli minullakin muinoin jalo ystävä, enemmän isä kuin ystävä minulle\",\nvirkkoi Edvard; \"hän ei koskaan olisi tuominnut minua eikä ketään muuta\nkuulematta. Te se olitte. Ja olen varma, että te nytkin kuulette\nminua.\"\n\nLevottomasti katsahtaen vielä etäällä seisovaan Pirkkoon vastasi ajuri:\n\"Niin! Se on oikein. Minä kuulen.\"\n\n\"Tietäkää siis, kun minä läksin täältä poikana\", lausui Edvard,\n\"rakastin minä -- ja sain vastarakkautta osakseni. Lemmittyni oli hyvin\nnuori tyttö, joka kenties (niinkuin te sanoisitte) ei itse tiennyt mitä\ntahtoi. Mutta minä tunsin itseni ja tiesin rakastavani häntä.\"\n\n\"Sinä!\" huusi ajuri. \"Sinä rakastit!\"\n\n\"Niin\", vastasi toinen. \"Ja hän rakasti minua. Koko ajan uskoin niin,\nja nyt olen varma siitä.\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" lausui ajuri. \"Tämä on kauheinta kaikesta.\"\n\n\"Palasin uskollisena hänelle\", virkkoi Edvard, \"voitettuani monet\nvaivat ja vastukset, täynnä toivoa, täyttämään lupaukseni. Pari\npeninkulmaa täältä sain kuulla hänen pettäneen minut, unohtaneen minut\nja lupautuneen toiselle varakkaammalle miehelle. En halunnut häntä\nsoimata, tahdoin vain nähdä hänet ja tulla vakuutetuksi totuudesta.\nToivoin hänen luopuneen minusta pakotettuna eikä vapaaehtoisesti. Ja\nvaikka se onkin huono lohdutus, on se jonkinlainen, mietin mielessäni\nja tulin tänne. Nähdäkseni totuuden, oikean totuuden, tarkastellakseni\nvapaasti ja päättääkseni asian esteettömästi ja vaikuttamatta häneen\nläsnäolollani millään tavoin (jos minulla oli siihen voimaa) pukeuduin\ntuntemattomaksi, kuten tiedätte, ja odotin tiellä, te tiedätte missä.\nTe ette arvannut mitään, eikä -- eikä hänkään\", osoittaen Pirkkoa,\n\"ennenkuin kuiskasin hänen korvaansa takan vieressä ja hän oli vähällä\nilmaista minut.\"\n\n\"Mutta kun hän sai tietää Edvardin olevan elossa ja palanneen\ntakaisin\", nyyhkytti Pirkko, nyt puhuen omasta puolestaan, niinkuin jo\nEdvardin puhuessa oli kiihkeästi halunnut; \"ja kun hän sai tietää hänen\naikomuksensa, niin hän neuvoi häntä kaikella muotoa piiloutumaan, sillä\nhänen vanha ystävänsä Juho Peerybingle on liian suoraluontoinen ja\nkömpelö mihinkään teeskentelyyn -- hän on yleensä kömpelönlainen\",\nsanoi Pirkko puoleksi nauraen ja puoleksi itkien -- \"salatakseen\njotakin. Ja kun hän -- minä, näet, Juho\", itkeä nyyhkytti pikku vaimo\n-- \"kertoi Edvardille kaikki, kuinka hänen lemmittynsä oli luullut\nhänen kuolleen, ja kuinka hänen äitinsä vihdoin oli taivuttanut hänet\nnaimisiin, jonka yksinkertainen kunnon eukko parka arveli edulliseksi;\nja kun hän -- jälleen minä, näet, Juho -- kertoi, etteivät he vielä\nolleet vihityt (vaikkei paljon puuttunutkaan) ja että tämä naimiskauppa\ntytön puolelta olisi oikea uhri, sillä rakkautta tulevaan mieheensä\nhänessä ei ollut rahtuakaan, ja kun Edvard tuli melkein hulluksi\npelkästä ilosta; silloin hän -- jälleen minä, näet -- sanoi tahtovansa\nesiintyä välittäjänä asiassa, niinkuin hän jo ennen vanhaan oli tehnyt,\nja puhutella hänen lemmittyänsä ja käski hänen olla varma siitä, että\nmitä hän -- jälleen minä, Juho! -- asiasta sanoi ja ajatteli, oli\noikein. Ja se oli oikein, Juho! Ja he kohtasivat toinen toisensa, Juho!\nJa heidät vihittiin, Juho, tunti sitten! Ja tässä on morsian! Ja Gruff\nja Tackleton kuolkoon vanhana poikana! Ja minä olen onnellinen pikku\nvaimo, May, Jumala siunatkoon sinua!\"\n\nHän oli pikku vaimo, johon ei voinut olla ihastumatta -- jos se asiaan\nkuulunee; ja varsinkaan ei voinut olla häneen ihastumatta, kun hän oli\ntässä riemunpuuskassaan. Ei koskaan ole kuultu niin hartaita ja\nsydämellisiä onnentoivotuksia kuin mitä hän tuhlasi itsellensä ja\nmorsiamelle.\n\nRehellisen ajurin rinnassa riehuivat ristiriitaiset tunteet, niin että\nhän joutui vallan ymmälle. Hän riensi Pirkkoa kohti, mutta tämä\nviittasi kädellään häntä seisahduttaaksensa ja peräytyi taaksepäin kuin\nennenkin.\n\n\"Ei, Juho, ei! Kuuntele loppuun asti! Älä huoli minusta, ennenkuin olet\nkuullut joka sanan, mitä minulla on sanottavaa. Oli väärin, kun salasin\njotakin sinulta, Juho. Olen todella pahoillani siitä. En aavistanut\npahaa, ennenkuin istuin viereesi pienelle tuolille, eilen illalla;\nmutta kun luin kasvoistasi, että olit nähnyt minut ja Edvardin yhdessä,\nja kun näin mitä mietit, silloin ymmärsin kuinka kevytmielisesti ja\nväärin olin käyttäytynyt. Mutta, rakas Juho, kuinka saatoit, kuinka\nvoit ajatella niin!\"\n\nVoi, kuinka se pikku vaimo taas itki! Juho Peerybingle yritti sulkea\nhänet syliinsä. Mutta ei, hän kielsi.\n\n\"Älä välitä minusta, Juhoseni! Älä vielä pitkään aikaan! Surin tuota\naiottua avioliittoa siitä syystä, että muistelin Mayn ja Edvardin\nnuorta rakkautta ja tiesin Mayn sydämen olevan kaukana Tackletonista.\nUskothan sen nyt. Uskothan, Juho?\"\n\nJuho yritti uudestaan syleillä; mutta Pirkko pysähdytti hänet taasen.\n\n\"Ei, pysy paikoillasi, Juhoseni! Kun minä välistä nauran sinulle, Juho,\nja sanon sinua kömpelöksi taikka jääräpääksi tai muuksi semmoiseksi,\nniin teen sen siitä syystä, että minä sydämestäni rakastan sinua, Juho,\nja pidän sinun tavoistasi, enkä tahtoisi sinua toiseksi, vaikka\nhuomenna pääsisit kuninkaaksi.\"\n\n\"Hurraa!\" huusi Kaleb ylen innoissaan. \"Se on minunkin ajatukseni.\"\n\n\"Ja kun sanon meitä vakaaksi, keski-ikäiseksi väeksi, Juho, ja vanhaksi\naviopariksi, joka hiljoilleen kulkee tietänsä, tapahtuu se sen vuoksi,\nettä minä olen semmoinen hullunkurinen kappale, jonka jolloinkulloin\ntekee mieli lyödä leikkiä ja olla uskovinansa se todeksi.\"\n\nHän näki ajurin taas lähestyvän, mutta hän esti hänet vielä, vaikka\nmelkein liian myöhään.\n\n\"Ei, älä vielä pidä minusta, odota vieläkin hetki tai pari, armas\nJuhoseni! Tärkeimmän olen jättänyt viimeiseksi. Minun rakas, hyvä,\njalo Juhoni, kun toissa iltana puhelimme sirkasta, olin juuri\nsanomaisillani, että ensi alussa en sinua rakastanutkaan niin hellästi\nkuin nyt; kun ensin tulin tähän kotiin, niin pelkäsin vähän, etten\noppisikaan rakastamaan sinua niinkuin olisin suonut voivani ja niinkuin\nJumalalta rukoilin -- olin niin ylen nuori, Juho. Mutta, armas\nJuhoseni, päivä päivältä, hetki hetkeltä opin rakastamaan sinua\nenemmän. Ja jos voisin rakastaa sinua syvemmin kuin jo rakastan, niin\nolisivat sinun jalot sanasi tänä aamuna vaikuttaneet sen minussa. Mutta\nen voi. Kaikki rakkauteni (paljon kyllä, Juho) olen antanut sinulle,\nkoska sen hyvin ansaitsit jo kauan, kauan sitten, eikä minulla ole\nenempää antaa. Nyt, rakas mieheni, ota minut jälleen sydämeesi! Siinä\non minun kotini, Juho; älä koskaan ajattelekaan lähettää minua\nmuualle!\"\n\nTuskin syntyi teissä koskaan semmoinen riemastus nähdessänne ihanan\nnaisen miehen sylissä, kuin olisi syntynyt, jos olisitte nähneet Pirkon\nrientävän ajurin syliin. Se oli täydellisin, sydämellisin, henkevin\nvilpittömyyden pienoiskuva, minkä eläissänne saatte nähdä.\n\nAjuri oli ihastuksissaan, voitte olla varma siitä, ja niin oli\nPirkkokin; ihastuksissaan olivat kaikki, ja neiti Slowboykin, joka\nhuusi ja itki ilosta ja tahtoi pienelle suosikillensa osaa yleisistä\nonnentoivotuksista, tarjoili poikaa jokaiselle vuorostansa, ikäänkuin\nse olisi ollut jotakin juotavaa.\n\nMutta silloin kuului taas kärryjen ratinaa ulkoa ja joku huusi, että\nGruff ja Tackleton palaa takaisin. Samassa ilmaantuikin mainittu\narvoisa herra näyttäen hiestyneeltä ja suuttuneelta.\n\n\"No mitä pirun koukkuja tämä on, Juho Peerybingle!\" sanoi Tackleton.\n\"Tässä on joku erehdys. Rouva Tackletonin oli määrä tavata minua\nkirkossa, ja vannon ajaneeni hänen sivuitsensa tiellä ja näin että hän\najoi tänne. Kas, tuossa hän onkin! Pyydän anteeksi, hyvä herra; minulla\nei ole kunnia tuntea teitä, mutta jos on mahdollista, tehkää niin hyvin\nja antakaa tämä nuori neiti minun hoitooni, sillä hänellä on erittäin\ntähdellinen tehtävä tänä aamuna.\"\n\n\"Mutta minä en voi antaa häntä\", vastasi Edvard. \"Ei siitä\npuhettakaan.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, heittiö?\" lausui Tackleton.\n\n\"Tarkoitan että hyvin käsitän teidän vihanne\", vastasi toinen\nhymyillen. \"Olen tänään yhtä kuuro koville sanoille kuin eilen kaikelle\npuheelle.\"\n\nKuinka Tackleton häneen tuijottikaan ja joutui hämmästyksiinsä!\n\n\"Surkuttelen teitä\", virkkoi Edvard ja näytti hänelle Mayn vasempaa\nkättä ja erittäinkin sen kolmatta sormea, \"ettei tämä rouvasihminen voi\nseurata teitä kirkkoon, mutta ehkä annatte hänelle anteeksi, koska hän\non jo kerran tänä aamuna käynyt siellä.\"\n\nTackleton katseli kiinteästi kolmatta sormea ja otti palasen\nhopeapaperia, joka nähtävästi sisälsi sormuksen, liivinsä taskusta.\n\n\"Neiti Slowboy\", sanoi Tackleton. \"Oletteko niin hyvä ja viskaatte\ntämän tuleen? Kiitoksia.\"\n\n\"Vakuutan teille, aikaisempi lupaus esti vaimoni seuraamasta teitä\",\nlausui Edvard.\n\n\"Kenties herra Tackleton hyväntahtoisesti myöntää, että minä kyllä\nilmaisin sen lupauksen ja vakuutin usein, etten koskaan ole sitä\nunohtava\", virkkoi May punehtuen.\n\n\"Niinpä todellakin\", vastasi Tackleton. \"Oikein. Toden totta. Aivan\noikein. Edvard Plummerin rouva, luullakseni?\"\n\n\"Se on hänen nimensä\", vastasi sulhasmies.\n\n\"Ah! En olisi tuntenut teitä, hyvä herra\", sanoi Tackleton, tarkasti\ntähystellen hänen kasvojansa ja kumartuen syvään. \"Toivotan teille\nonnea!\"\n\n\"Kiitoksia!\"\n\n\"Rouva Peerybingle\", lausui Tackleton kääntyen äkisti Pirkkoon, joka\nseisoi miehensä vieressä, \"olen pahoillani. Te ette ole toden totta\ntehnyt minulle juuri ystävän työtä, mutta sittenkin olen pahoillani. Te\nolette parempi kuin minä ajattelinkaan. Juho Peerybingle, olen\npahoillani. Te ymmärrätte minut; hyvä. Kaikki on hyvin, hyvät rouvat ja\nherrat, eikä paremmasta apua. Hyvästi!\"\n\nTämän sanottuaan hän lähti, mutta seisahtui ulkopuolelle ovea ja repi\nkaikki kukat ja nauhat hevosen päästä ja survaisi luontokappaletta\nkylkeen antaaksensa sen tietää yritystensä menneen päin hongikkoa.\n\nTietysti oli nyt tärkeä velvollisuus viettää juhlien tämä päivä, tehdä\nsiitä semmoinen, joka tästälähin vastaisuudessa oli pidettävä suurena\njuhla- ja riemupäivänä Juho Peerybinglen almanakassa. Senvuoksi rupesi\nPirkko heti toimittamaan vieraanvaraa, joka tuottaisi ikuisen kunnian\ntalolle ja jokaiselle läsnäolevalle; ja vähäistä myöhemmin hän oli\njauhoissa kyynäspäittensä kuoppiin saakka ja teki valkoisia pilkkuja\najurin takkiin, joka kerta kun tämä lähestyi ja kun hän työnsä lomasta\nantoi hänelle suudelman. Tämä kunnon mies virutti kaaliksia ja kuori\nnauriita, särki lautasia, työnteli vedellä täytettyjä pannuja kumoon\nliedellä ja oli kaikin tavoin avuksi, sillaikaa kun kaksi apulaista,\njotka virkansa puolesta olivat keittäjiä ja jotka kiireen kauppaa oli\njostakin lähipaikasta kutsuttu, töykkivät toinen toistaan joka ovessa\nja nurkassa: kaikki kompastuivat kaikkialla Tilly Slowboyhin ja\npoikaan. Eikä Tilly koskaan ollut niin hyvin näyttänyt taitoansa. Hänen\nläsnäolonsa joka paikassa nosti yleistä ihastusta. Hän oli\nloukkauskivenä käytävässä kello viisikolmatta minuuttia yli kaksi,\njalkahautana kyökissä ummelleen puoli kolme, paulana ylähuoneessa juuri\nviisikolmatta minuuttia vailla kolme. Lapsen pää oli niin sanoakseni\nkoetuskivenä jokaiselle aineelle, olipa se sitten saatu eläin-,\nkasvi- tahi kivikunnasta. Eikä tänä päivänä liikutettu mitään, joka ei\ntavalla tai toisella joutunut kosketuksiin sen kanssa.\n\nSitten lähetettiin suuri valiokunta hakemaan Fieldingin rouvaa; heidän\npiti astua surkeasti katuvaisina sen kelpo rouvasihmisen eteen ja tuoda\nhänet mielisuosiolla tai väkisin antamaan anteeksi ja olemaan\nonnellinen. Kun valiokunta vihdoin pääsi puheille, ei hän tahtonut\nkuullakaan koko asiasta, toistaen vain lukemattomia kertoja: \"Kas\nsemmoinen päivä minun vielä piti nähdä!\" Eikä hän sen lisäksi virkkanut\nmuuta kuin: \"viekää minut hautaan\", joka kuului hyvin luonnottomalta,\nkoska hän vielä oli hengissä eikä nähtävästi lähelläkään kuolemaa.\nHetken perästä hän tuli pelottavan rauhalliseksi, sanoen jo silloin,\nkun odottamattomat sattumukset hävittivät indigo-sinivärikaupan,\naavistaneensa joutuvansa iäksensä kaikenlaisen halveksimisen ja\nloukkauksen esineeksi; sanoi iloitsevansa, että niin oli tapahtunut, ja\nkäski heidän jättää hänet rauhaan -- sillä mitä hän olikaan? oh, Jumala\nvarjelkoon! ei mitään! -- hän käski heidän unohtaa, että hän olikaan\nelossa, ja käyskennellä elämänpolkunsa huolimatta hänestä. Tästä\nkiukkuisesta, pisteliäästä mielialasta hän syttyi ilmivihaan ja sähisi:\n\"Mato pistää, kun sitä poljetaan\"; mutta sitten hän rauhoittui ja\nlausui: \"Mitä kaikkia neuvoja olisin voinutkaan antaa, jos he olisivat\nturvautuneet minuun!\" Käyttäen tätä muutosta eduksensa syleili\nvaliokunta häntä. Pian olivat hansikkaat käsissä ja hän oli tiellä\nPeerybinglen luo nuhteettoman arvokkaana kupeellansa paperikäärö, joka\nsisälsi hänen valtamyssynsä, melkein yhtä korkean ja aivan varmaan yhtä\nkankean kuin piispan hiippa.\n\nSitten piti Pirkon isän ja äidin tuleman toisissa pienissä kärryissä;\nmutta he viipyivät ja seura kävi levottomaksi; sitten tähysteltiin\nakkunoista tielle ja Fieldingin rouva tirkisteli aina ihan väärään ja\naivan päinvastaiseen suuntaan, mutta hän sanoi, kun häntä siitä\nhuomautettiin, toki toivovansa että hänellä oli oikeus katsoa mihinkä\ntahtoi. Vihdoin he tulivat, palleroinen pikku pariskunta, jolla oli se\nhupainen ja ystävällinen käytöstapa, joka näytti Pirkon perheen\nyhteiseltä ominaisuudelta. Pirkkoa ja hänen äitiänsä oli hauska nähdä\nyhdessä, he olivat niin toistensa näköisiä.\n\nNyt olisi Pirkon äidin ollut uudistettava tuttavuutensa Mayn äidin\nkanssa, mutta Mayn äiti pysyi yhä vain ylpeänä ja Pirkon äiti taas\nseisoi aina vain ketterillä pienillä jaloillaan. Pirkko-ukko --\ntarkoitan Pirkon isää, unohdin hänen oikean nimensä, mutta se ei\nhaittaa -- rohkeni puristaa ystävällisen vanhan rouvan kättä,\nvaikka näki hänet ensi kerran eläissänsä eikä käsittänyt hänen\nmyssyänsä sen ihmeellisemmäksi kappaleeksi kuin silitetyksi\nkangas- ja pitsikokoelmaksi, eikä ollenkaan osannut antaa arvoa\nindigo-sinivärikaupalle, vaan sanoi sen olevan nykyisin kerrassaan\nauttamattoman; sanalla sanoen, hän oli Fieldingin rouvan arvioimisen\nmukaan sangen hyväntahtoinen mies -- mutta sivistymätön, ystäväni,\nhyvin sivistymätön!\n\nEn millään lailla olisi tahtonut olla näkemättä Pirkkoa, kun hän\nemännöitsi hääpuvussaan. Jumala siunatkoon hänen iloisia silmiänsä! En!\nenkä hyvää ajuria, kun hän istui iloisena ja punaposkisena pöydän\nalipäässä. Enkä päivettynyttä, verevää merimiestä ja hänen kaunista\nvaimoansa. En, en ketään. Päivällinen oli varsin maukas ja hauska\nateria, niin että olisi ollut vahinko jäädä sitä ilman; mutta täydet\nmaljat, jotka tyhjennettiin hääpäivän kunniaksi, niistä olisi ollut\nsuurin vahinko.\n\nSyötyään lauloi Kaleb laulunsa vaahtoavasta maljasta. Ja niin totta\nkuin elän ja vielä toivon eläväni vuoden tai pari, hän lauloi sen\nloppuun saakka.\n\nJuuri kun hän oli viimeistä säettä lopettamaisillansa, tapahtui jotakin\näkkiarvaamatonta.\n\nOvelle kolkutettiin, ja sisään astui mies, virkkamatta: \"saanko luvan?\"\ntahi: \"suvaitkaa.\" Mutta hän kantoi jotakin päälaellansa ja laski sen\nkeskelle pöytää, kauniisti keskelle pähkinä- ja omenalautasia, lausuen:\n\n\"Herra Tackleton lähettää terveisiä ja pyytää että, kun ei hän itse\ntarvitse kakkua, te söisitte sen.\"\n\nTämän sanottuaan hän lähti pois.\n\nÄkkiarvaamatonta se oli koko seuralle, niinkuin hyvin ymmärtänette.\nFieldingin rouva, joka näytti olevan erittäin tervejärkinen, arveli\nkakkua myrkytetyksi ja kertoi tapauksen muutamasta kakusta, jolla\nmyrkytettiin kokonainen tyttökoulu. Mutta riemuhuudot saivat hänet\nvaikenemaan ja May leikkasi kakun palasiksi suurella juhlallisuudella\nja ilolla.\n\nTuskin oli kukaan vielä maistanut kakkua, niin jopa jälleen\nkolkutettiin ovelle. Sama mies ilmestyi taasen, suuri ruskeakääreinen\nmytty kainalossa.\n\n\"Herra Tackleton tervehtii ja lähettää vähän leluja pojalle. Ne eivät\nole rumia.\"\n\nSen perästä hän meni taas matkoihinsa. Läsnäolevien olisi ollut vaikea\nlöytää sopivia sanoja ilmaistakseen kummastustansa, vaikkapa heillä\nolisi ollut riittävästi aikaa siihen. Mutta niin ei ollutkaan, sillä\nheti kun lähetti oli mennyt, kolkutettiin taas, ja Tackleton itse astui\nsisään.\n\n\"Rouva Peerybingle!\" lausui lelukauppias, hattu kädessä. \"Mieleni on\npaha. Pahempi kuin aamulla. Olen miettinyt asiata. Juho Peerybingle!\nolen kiukkuinen luonnostani, mutta en voi olla muuttumatta\nystävälliseksi, jos saan seurustella semmoisen miehen kanssa kuin te\nolette. Kaleb! Tämä itsetiedoton pikku opettaja antoi minun eilen\naavistaa jotakin, joka nyt on selvinnyt. Punastun ajatellessani, kuinka\nvähällä olisin voinut kiinnittää teidät ja tyttärenne ystävikseni, ja\nmikä kurja tomppeli minä itse olin, kun sanoin teidän tytärtänne\nheikkomieliseksi. Ystävät, kotini on niin kolkko tänä iltana. Minulla\nei ole sirkkaakaan lieteni ääressä. Olen pelottanut kaikki pakosalle.\nOlkaa hyvät ja antakaa minunkin yhtyä tähän iloiseen seuraan!\"\n\nHän oli viidessä minuutissa aivan perehtynyt. Tuskin lienette koskaan\nnähneet niin hupaista seuramiestä. Mitä hän olikaan tehnyt koko\nelinaikansa, kun ei ollut oppinut tuntemaan suuria seurustelijan\nlahjojansa! Vai olivatko keijukaiset aikaansaaneet tämänkin muutoksen!\n\n\"Juho! ethän lähetä minua kotiin tänä iltana; ethän toki?\" kuiskutti\nPirkko.\n\nEikä ollut paljon puuttunutkaan, ettei Juho olisi sitä tehnyt.\n\nAinoastaan yksi elävä olento puuttui seurasta; ja silmänräpäyksen\nkuluttua sekin oli saapuvilla; sillä oli hyvin jano kovan juoksun\njälkeen, ja se yritti turhaan pistää päätänsä vesiruukkuun. Se oli\nseurannut kärryjä koko päivämatkan, hyvin pahoillaan isäntänsä\npoissaolosta ja erittäin kapinallisena hänen sijaisellensa.\nJuoksenneltuansa jonkun aikaa turhaan ympäri tallia ja tyhjään\nkoeteltuansa vietellä vanhaa hevosta karkaamaan ja palaamaan kotiin\nitsevaltaisesti, se pistäytyi ruokahuoneeseen ja laskeutui makaamaan\ntakkavalkean ääreen. Mutta pian se huomasi ajurin sijaisen olevan sulaa\npetosta, josta on luovuttava, ja se karkasi taasen ylös ja suoraa tietä\nkotiin.\n\nIllalla siellä oli tanssit. Olisin vain aivan ylimalkaisesti maininnut\nnäistä huveista, ellei minulla olisi syytä otaksua niiden olleen\ntavallisuudesta poikkeavat, harvinaiset tanssit. Ne tapahtuivat näet\nseuraavalla tavalla: Edvard, merimies -- ujostelematon kelpo poika --\noli kertonut paljon ihmeellisistä papukaijoista, vuorikaivoksista,\nmeksikolaisista ja kultahiedasta, kun yht'äkkiä hänen päähänsä pisti\nsaada tanssit toimeen; sillä Berthan harppu oli saapuvilla ja hän\nsoitti tavattoman kauniisti. Pirkko (se pieni näppärä juonittelija,\nmilloin sattui siltä paikalta mieleen vilahtamaan) sanoi tanssiaikansa\nolleen ja menneen; mutta minä arvelen sen tapahtuneen vain siksi, että\najuri poltteli piippuansa ja Pirkko halusi mieluummin istua hänen\nvieressänsä. No, eipä rouva Fieldingkään osannut muuta kuin sanoa\ntanssiaikansa olevan jo ohitse; ja niin sanoivat kaikki -- paitsi May;\nMay oli valmis.\n\nSilloin astuivat May ja Edvard muiden suureksi riemuksi yhdessä\nlattialle alkaaksensa tanssit, ja Bertha helähytti soittimestaan\nvilkkaimman tanssisäveleen. No, niin! Arvatkaapas mitä tapahtui. He\neivät olleet tanssineet viittä minuuttiakaan, ennenkuin ajuri nakkasi\npiippunsa nurkkaan, otti Pirkkoa vyötäisistä ja pyörähti lattialla\nensin kantapäillään, sitten varpaillaan, aivan taiturin tavoin. Tuskin\noli Tackleton nähnyt tämän, ennenkuin hän riensi Fieldingin rouvan\nluokse, kiersi oikean käsivartensa hänen ympärilleen ja läksi ajurin\nperästä. Tuskin näkee Pirkon isä tämän, niin hän lähtee täydessä\ninnossa pyörittämään vanhaa Pirkkoa ja ehtii pian ensimäiseksi. Tuskin\ntaasen näkee Kaleb tämän, niin hän sieppaa neiti Slowboyn molemmin\nkäsin ja vie hänet mukanansa kuin tuuliaispää. Neiti Slowboy, joka\nlujasti uskoo, että tanssitaidossa on pääasiana hyökätä rohkeasti\ntoisten parien sekaan ja sysiä ja survia heitä minkä ehtii -- seuraa\nhäntä vähääkään pelkäämättä.\n\nKuulkaa, kuinka sirkka yhtyy soittoon, sirkuttaen sirr, sirr, sirr, ja\nkuinka kattila humisee!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mitä tämä on? Juuri kun minä iloisena kuuntelin näitä ääniä ja\nkäännyin Pirkkoon päin, vielä kerran nähdäkseni tuon pienen olennon,\njohon olen suuresti mieltynyt, ovat hän ja muutkin kadonneet ja minä\nolen yksin. Sirkka sirkuttaa liedellä, särkynyt lelu on lattialla, eikä\nmitään muuta ole jäljellä.\n\n\n\n"]