[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fht3xqBaLJI2cKcCJvQkxFzAdx-DTzXx4MMQEzIDxqZ4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},673,"Kertomuksia Suomen historiasta IV","Krohn, Julius",1835,1888,"673-krohn-julius-kertomuksia-suomen-historiasta-iv","673__Krohn_Julius__Kertomuksia_Suomen_historiasta_IV","Sigismund ja Kaarle IX","novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1874,null,24731,168466,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Historiallinen esitys käsittelee 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun poliittisia murrosvaiheita Ruotsi-Suomessa. Se kuvaa Sigismundin ja Kaarle-herttuan välistä valtataistelua, Nuijasotaa sekä Suomen asemaa valtakunnan sisäisissä ja ulkoisissa konflikteissa.","Julius Krohnin 'Kertomuksia Suomen historiasta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 673. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA IV\n\nSigismund ja Kaarle IX\n\n\nKirj.\n\nJ. KROHN\n\n\n\nKansanvalistusseura, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\nSISALLYS:\n\nSigismund ja Kaarle IX.\n\n  1. Kaarle herttua.\n  2. Upsalan kirkolliskokous.\n  3. Sigismund tulee Ruotsiin.\n  4. Sigismundin kruunaus.\n  5. Klaus Fleming ja Kaarle herttua.\n  6. Linnaleiri ja talonpojat.\n  7. Nuijasodan alku.\n  8. Ilkkaisen sota.\n  9. Savon kapina.\n 10. Pohjoispohjalaisten kapina.\n 11. Santavuoren tappelu.\n 12. Klaus Flemingin kuolema.\n 13. Klaus Fleming.\n 14. Arvi Stålarm ja Kaarle herttuan ensimäinen retki Suomeen.\n 15. Kaarle herttua valloittaa Turun linnan.\n 16. Makkararetki.\n 17. Suomalaisten hankkeet.\n 18. Herttua Kaarlen toinen retki Suomeen.\n 19. Viipurin valloitus.\n 20. Kaarle herttua Turun linnassa.\n 21. Juhana Fleming.\n 22. Arvi Stålarmin ja Aksel Kurjen lopullinen kohtalo.\n 23. Liivinmaan sota.\n 24. Kaarle IX, \"hyvä kuningas\".\n 25. Sigfrid Aaroninpoika Forsius.\n 26. Metelit Venäjällä ja Viipurin liitto.\n 27. Eevert Horn.\n 28. Sotaretki Venäjälle.\n 29. Moskovan vapautus.\n 30. Petos Kljushinossa.\n 31. De la Gardie Novgorodissa.\n 32. Eevert Hornin kuolema.\n 33. Rauhansovinto Stolbovassa.\n\n\n\n\n\n\nSIGISMUND JA KAARLE IX.\n\n\n\n\n1. Kaarle herttua.\n\n\nUuden, nuoren hallitsijan kansat tavallisesti ottavat suosiollisin\nmielin ja suurin toivein vastaan. Mutta niin ei ollutkaan laita, kun\nJuhanan poika _Sigismund_ peri Ruotsin kruunun. Päinvastoin ajateltiin\nsurulla ja pelolla nyt alkavaa hallitusaikaa, kun vieraassa maassa\nasuva, kiivas katolismielinen kuningas oli ohjaava maan onnea. Muutamat\nkorkeat aatelisherrat tosin toivoivat itselleen tästä hallituksesta\netua, kun he muka saisivat kuninkaan nimessä pitää vallan käsissänsä.\nMutta muu kansa pahasti pelkäsi, että sen itsenäisyys, jonka se vasta\näsken oli Kustaa Vaasan johdolla saavuttanut, jälleen katoaisi. Ruotsin\nvapaa valtakunta, niin arveltiin, oli aikaa myöten joutuva vain Puolan\nalusmaaksi.\n\nVielä enemmän pelättiin uskon puolesta, ja tämä pelko oli kaikille\nRuotsin vallan asukkaille yhteinen. Sigismundin tiedettiin antautuneen\nkokonaan jesuiittojen johdettavaksi ja seuraavan kaikkia näiden\npuhdistetun uskon verivihollisten neuvoja. Varsinaisesta Puolasta hän\noli jo hävittänyt protestantit peräti. Epäilemättä oli hän katsova\nvelvollisuudekseen yrittää saada Ruotsissakin samaa aikaan.\n\nAinoa toivo ja turva Ruotsin kansalla tässä mielenahdistuksessa oli se,\nettä Sigismundin setä, _Kaarle, Södermanlannin herttua_, pitäisi heidän\npuoltaan. Ja hänessä olikin mies vaikkapa suuria vaaroja torjumaan.\nKaarlella Ruotsin miehet näkivät vanhan, rakkaan \"Kyösti-kuninkaansa\"\ntoimet ja taidon, joita sekä Eerikki että Juhana olivat olleet\nvailla. Hänellä he tiesivät myös olevan enemmän rohkeutta kuin\nisävainajallakaan. Kaarle oli hallinnut herttuakuntaansa älyllä ja\nhuolella, niin että se vaurastumistaan oli vaurastunut, sillä välin\nkuin muissa osissa valtakuntaa Kustaa Vaasan perustama ja alulle panema\nteollisuus ja varallisuus oli melkein hävinnyt. Varsinkin näkyivät\nherttuan toimen hyvät hedelmät Vermlannissa, joka ennen hänen aikaansa\noli ollut melkein autiona salona. Siellä nyt suitsusi tiheässä\nsulattojen mustat savut ja kaikui kankipajojen ankara kalke, valmistaen\nsen maakunnan parasta aarretta, rautaa, ihmisten tarpeiksi. Ja\njylhimmilläkin takamailla, vuorien kupeilla, hamaan Norjan rajalle asti\nraivasi kirves ja tuli yhä uutta alaa viljelykselle. Herttua näet oli\ntuottanut sinne ahkeria suomalaisia Savosta, jotka osasivat kaskia\nkaataa ja polttaa. Näiden savolaisten jälkeläisiä elää siellä nytkin\nsekä Ruotsin että Norjan puolella rajaa, ja on heistä joku osa yhä\nvielä säilyttänyt kotimaansa kielen ja tavat.\n\nOlipa Kaarle paitsi sitä säilyttänyt herttuakunnalleen toisenkin, vielä\nmonta vertaa kalliimman perinnön isänsä ajoilta. Liturgiasta johtuva\nvaino rasitti Juhanan aikana kaikkia muita Ruotsinvallan asukkaita,\nmutta Kaarlen alamaiset olivat saaneet täydessä turvassa ja rauhassa\npalvella Jumalaa puhtaan Lutherin opin mukaan. Huolimatta veljensä\nkehoituksista ja käskyistä Kaarle oli aina estänyt liturgian\ntuottamista herttuakuntaansa. Päinvastoin suojeli ja elätti hän\nluonansa kaikkia niitä pappeja, joiden omatunto ei alistunut Juhana\nkuninkaan sääntöihin.\n\n\n\n\n2. Upsalan kirkolliskokous v. 1593.\n\n\nSamaa lujuutta ja hartautta puhdistetun opin puolesta Kaarle herttua\nosoitti nytkin. Kuninkaan kuoltua hän heti otti hallituksen käsiinsä ja\njulisti aikovansa pitää sitä yhdessä valtaneuvosten kanssa, kunnes\nkuningas itse tulisi maahan. Ensi toimekseen hän sitten ehdoitti\nvaltaneuvoksille, että valtiopäivät olivat kutsuttavat kokoon. \"Meillä\non\", lausui hän, \"paljon syytä pelätä kuningasta, joka katsoo\nomantunnonasiakseen kaikessa totella paavia. Senvuoksi, vaikka\nolemmekin velvolliset tunnustamaan hänet kuninkaaksemme, pitää meidän\nasettaa hänelle muutamia ehtoja, jotka koskevat maamme lakia ja\nalamaisten oikeuksia. Ja ennenkuin hän on vannotulla valallaan\nvahvistanut ne ehdot, ei meidän pidä sallia kruunausta.\" Valtaneuvoksia\ntämä rohkea tuuma säikähdytti, sillä valtiopäivien kokoonkutsuminen oli\noikeastaan kuninkaan yksinomainen oikeus. Välttäisihän, arvelivat he,\npappiskokous, koska kuitenkin vain uskonasioista on keskusteltava.\nMutta Kaarle herttua pani vastaan. \"Ei!\" intti hän kiivaasti, \"meidän\npitää uskonasioistammekin itse päättää ja säätää. Meidän ei käy,\nkatolisten tavoin, jättää niitä paavin paljaspäisten, voideltujen\nkätyrien haltuun!\" Sigismund, saatuansa tiedon herttuan hankkeesta,\nkielsi kokouksen ankarasti, vaan Kaarle ei pitänyt siitä mitään lukua.\n\nTämän päätöksen mukaan kokoontui kokous alussa vuotta 1593 Upsalaan.\nSiihen oli saapunut papisto sangen lukuisasti edustettuna,\nvaltaneuvosto sekä muutamia muita aatelismiehiä. Kaikkiansa oli läsnä\n332 pappia, joista neljä piispaa. Suomesta ei kuitenkaan ollut tullut\nmuita kuin piispa ynnä kaksitoista pappia tai Turun koulumiestä.\nTalvinen aika oli muut estänyt.\n\nMaalisk. 3 päivänä alettiin ensimäinen kokous rukouksella ja\nlatinalaisella virrellä Veni Sancte Spiritus.[1] Senjälkeen\nkeskusteltiin seitsemästä väitöslauseesta, jotka sisälsivät sen, että\nraamattua oli pidettävä kristinuskon ainoana lähteenä ja sen rinnalla\nmyös annettava arvoa kirkonisille ja uskontunnustuksille. Sitten luki\nja selitti piispa Olaus Martini Augsburgin uskontunnustuksen, ja sen\ntehtyänsä hän kysyi korkealla äänellä: \"Tahdotteko te joka mies pysyä\ntässä uskossa ja opissa?\" Ja kaikki läsnäolijat nousivat istuimiltaan\nja vastasivat juhlallisesti: \"Me tahdomme niissä pysyä aina viimeiseen\nhengenvetoon asti!\" -- \"Nyt\", huusi silloin kokouksen puheenjohtaja,\nnuori professori Nikolaus Bothniensis innoissansa, \"nyt siis on koko\nRuotsinvalta yhtenä miehenä, ja kaikilla meillä on yksi Jumala!\"\n\nSittenkin puheenjohtaja kehoitti nyt vielä niitä nousemaan ja astumaan\nesiin, joilla ehkä olisi jotain sanottavana liturgian puolustukseksi.\nVaan eipä noussut ketään. Päinvastoin ne, jotka Juhana kuninkaan aikana\nolivat siihen suostuneet, koettivat puhdistaa itseänsä ja pyysivät\nanteeksi. Turun piispa Eerikki Sorolainen sanoi katsoneensa liturgian\nvain koskevan ulkonaisia menoja ja sopivan yhteen Lutherin opin kanssa.\nMuutamalta oppimattomalta Länsi-Pohjanmaan papilta kysyttiin, mitä hän\nliturgiasta piti. \"Minä sen annan\", vastasi tämä. -- \"Kellekä sen\nannat?\" tiedusteli puheenjohtaja. -- \"Minä annan sen pirulle\", selitti\npappi. -- \"Annatkos pirulle sinun elättäjäsi, joka sinua niin monta\nvuotta on lihottanut?\" pilkkasi puheenjohtaja.\n\nYhdessä liturgian kanssa hyljättiin tässä kokouksessa myös koko joukko\nmuitakin, siihen asti vielä käytännössä olleita katolisia kirkonmenoja,\nja kiellettiin kaikki muu jumalanpalvelus paitsi luterilainen. Se\nRuotsin alamainen, joka siirtyi toiseen uskoon, oli maanpakolaisuudella\nrangaistava. Maaliskuun 20 p:nä kirjoittivat kaikki läsnäolevat nimensä\n_Upsalan päätöksen_ alle, joka siitä lähtien melkein meidän aikoihimme\nasti on ollut Suomenkin kirkon ojennusnuorana. Paljon siinä tosin on\nmoitteen sijaa, jos sitä nykyiseltä kannalta katselemme. Erittäinkin\nloukkaa meitä se kova kuri, jolla se hallitsee ihmisten ajatuksia uskon\nasioissa, vainoten vierasuskolaisia melkein yhtä armottomasti kuin\nkatolinen kirkko. Mutta tämä kovuus oli siihen aikaan välttämätön. Jos\nkatolisille olisi pienintäkin jalansijaa maassa sallittu, niin he\nolisivat pian viekkaudella tai väkivoimalla anastaneet vallan käsiinsä\nja sortaneet protestantteja.\n\nKokouksen loputtua päätös lähetettiin kaikkiin hiippakuntiin, joissa\njokainen pappi sekä myös etevimmät aatelismiehet saivat sen\nallekirjoituksellansa vahvistaa; sitä paitsi sen vahvistukseksi\npainettiin kaupunkien ja kihlakuntien sinetit sen alle. Suomessakin\ntehtiin samoin, niinkuin muissakin valtakunnan osissa. Vaan kuitenkin\nkesti vielä useampia vuosia, ennenkuin Upsalan päätös pääsi meidän\nmaassamme täyteen voimaansa. Pari katovuotta seurasi peräkkäin juuri\nlähinnä seuraavia aikoina. Sen johdosta oppimaton talonpoikainen kansa\nalkoi nurista ja valittaa, että Jumala muka rankaisi heitä siten, kun\nHäntä ei enää palveltu entisellä juhlallisuudella. Jopa tapahtui\nväkivaltaakin paikkapaikoin. Muutamassa kirkossa papin alkaessa\ntoimittaa jumalanpalvelusta uudella, koruttomalla tavalla, läsnäolevat\nsotamiehet tempasivat hänet pois saarnatuolista, laahasivat hänet ulos\nkirkosta ja viskasivat viimein pahanpäiväiseksi piestynä kirkkotarhan\nmuurin yli. Eikä ollut tälle rahvaan röyhkeydelle hillitsijää, sillä\nSuomen ylimaaherra, vapaaherra _Klaus Fleming_ ei itsekään totellut\nUpsalan päätöstä. Klaus herra oli kuninkaalle umpiuskollinen. Hänen\nmielestään oli siis vasten kuninkaan tahtoa ja kieltoa tehty päätös\naivan mitätön, voimaton, \"mokoma vasikannahka\" vaan, hänen omia\nsanojaan käyttääksemme. Koska piispa oli toimittanut pois pyhäinkuvat\nynnä muut sellaiset koristeet Turun tuomiokirkosta, tuotti Fleming\nkuninkaan käskystä ne takaisin paikoillensa. Tätä asiaa koskevan\nkuninkaallisen kirjeen hän sitten syksyllä 1596 luki kansalle, joka oli\nkokoontunut Heikinmarkkinoille Turkuun, ja suomensi lukiessaan sanat\naivan väärin. Hän näet julisti kuninkaan käskynä, että uskonmenot joka\npaikassa, missä kansa sitä halusi, olivat pidettävät vanhoillansa.\nSamassa tilaisuudessa valitti piispa hänelle yllämainitusta papille\ntehdystä väkivallasta. Mutta Fleming vain pilkkasi vastaukseksi. \"Jos\",\npäätti hän, \"pappi on viskattu muurin yli kirkkotarhasta ulos, niin\nenpä minä siihen muuta neuvoa tiedä, kuin että annetaan sotamiehille\nkäsky viskata hänet taas samaa tietä kirkkotarhaan, ja vieläpä\nkovemmalla vauhdilla.\"\n\n\n\n\n3. Sigismund tulee Ruotsiin.\n\n\nOttaaksemme selkoa siitä, miten Upsalan päätös Suomessa pantiin\ntoimeen, olemme rientäneet useampia vuosia eteenpäin; mutta nyt tulee\nmeidän kääntyä jälleen muihin seikkoihin, jotka tapahtuivat heti\nmainittujen valtiopäivien perästä.\n\nLoppupuolella kesää 1593 Sigismund suoriusi lähtöön Varsovasta,\nkäydäksensä uudessa valtakunnassaan. Hänen matkansa meren rannalle kävi\nLänsi-Preussin maakunnan kautta, joka siihen aikaan oli Puolan\nalusmaana, ja jossa kansa enimmäksi osaksi oli luterilainen. Näitä\nkuningas matkansa varrella kohteli sellaisella tavalla, joka vielä\nenensi Ruotsin miesten pelkoa. Monessa paikassa karkoitettiin\nluterilaiset pois kirkoistansa ja heitä kiellettiin jumalanpalvelusta\njulkisesti pitämästä. Danzigin kaupungissa nousi tämän johdosta kova\nkahakka porvarien ja kuninkaan puolalaisten henkivartijain välillä,\nniin että suuri joukko ihmisiä sai surmansa. Ja että Sigismund\nRuotsissakin aikoi levittää katolinuskoa, se saatettiin arvata siitä,\nettä hänellä oli muassansa useita jesuiittoja ynnä muita katolisia\npappeja soittoniekoiksi puettuina. Olipa vielä päälliseksi parvessa\nerinäinen paavin lähettiläs eli legaatti, nimeltä Malaspina, jonka\nneuvoja Sigismund kaikissa asioissa noudatti.\n\nDanzigissa oli Ruotsin valtakunnan laivasto, viisikymmentä alusta, jo\nvaralla; valtioamiraali Klaus Fleming oli ne tuonut Suomesta sinne,\nsaattaaksensa kuninkaan meren yli Ruotsiin. Mutta Sigismund vuokrasi\nkuitenkin itseänsä, puolisoansa ynnä hoviseuraansa varten sievän\nhollantilaisen kauppalaivan, joka sattui olemaan satamassa. Sillä\nRuotsin ja Suomen alukset olivat epämukavia ja könttyräisiä, niin\netteivät päässeet muuta kuin myötätuulessa kulkemaan. Niihin pantiin\nkuninkaan saattoväkeen kuuluvat sotamiehet ja palvelijat. Syyskuun\n30:nä päivänä, Mikonpäivänä, nousi Sigismund maihin Tukholman\nlinnasillan luona. Hän oli tahallaan juuri sen päivän valinnut, sillä\nPyhä Mikael oli hänen suojeluspyhänsä, ja kuningas toivoi voivansa\nkukistaa luterilaisuuden Ruotsin valtakunnassa, samoinkuin Pyhä Mikael\noli kukistanut pimeyden ruhtinaan.\n\nTukholmassa oli Kaarle herttua kuningasta vastaanottamassa yhdessä\nvaltaneuvosten kanssa, ja niin myös arkkipiispa pappeineen. He\nlausuivat Sigismundin tervetulleeksi tähän valtakuntaan, mutta samassa\nhe myös vaativat, että hänen tuli vahvistaa Upsalan päätös ja lähettää\npois jesuiittansa, varsinkin paavin lähettiläs. \"Tuo paha oka\",[2]\nsanoivat he, \"pistää kansaa kipeästi silmään.\" Vaan kuningas ei\nsuostunutkaan tähän pyyntöön. Päinvastoin hän näytti aivan selvästi,\netteivät muut kuin katolinuskoiset voineet toivoa häneltä suosiota.\nHänen seuralaisinansa ja neuvonantajinansa oli, paitsi muassa tulleita\nmuukalaisia, ainoastaan pari katolinuskoista ruotsalaista herraa. Ainoa\nprotestantti, jota hovissa suvaittiin, oli Suomen ylimaaherra _Klaus\nFleming_; sillä hän ei ollut Upsalan päätöksessä ollut osallisena eikä\nsitä jälkeenkäänpäin allekirjoittanut.\n\nKolme kuukautta kului täten turhiin ehdoitteluihin ja väittelyihin.\nViimein kuitenkin neuvoskunta suostui siihen, että valtakunnan säädyt\nkutsuttaisiin Upsalaan. Näiden avulla he toivoivat paremmin saavansa\nkuninkaan taipumaan hänelle asetettuihin ehtoihin. Mutta Sigismundkin\nyritti siellä viekoitella puolellensa valtiopäivämiehiä, varsinkin\ntalonpoikia. Klaus Fleming kutsui hänen käskystänsä suuren joukon\ntalonpoikaissäädyn jäseniä luokseen pitoihin, juotti heidät juovuksiin\nja vei sitten heidät yhdessä muutamien omien alustalaistensa kanssa\nkuninkaan puheille. Tälle he olutinnossansa nyt vakuuttivat olevansa\nvalmiit suostumaan kaikkeen, mitä hän tahtoi. \"Papit\", niin he\nhuusivat, \"yksin ovat syynä siihen, että Teitä vastaan, kuninkaallinen\nmajesteetti, on hangoiteltu ja juoniteltu.\" Mutta humalasta selvittyään\ntalonpojat pian jälleen muuttivat mielensä. Kaarle herttua, joka oli\noikea rahvaan mies ja osasi seurustella talonpoikien kanssa, selitti\nheille tarkkaan asian oikean laidan. Nyt he taas olivat tappaa erään\nsäätyveljensä, joka uskalsi väittää, etteivät Klaus Fleming ja\nMalaspina sittenkään olleet niin mustat, kuin miksi heitä mustattiin.\nJopa rupesivat muutamat tarjoamaan kruunua Kaarle herttualle. \"Me\nrukoilisimme\", lausui vanha Upsalan nimismies, \"että te, herttuallinen\nkorkeus, olisitte niin armollinen ja rupeaisitte meille kuninkaaksi.\nOlettehan tekin Kyösti-kuninkaan poika, ja osaisitte varmaan yhtä hyvin\nkuin se vainajakin hallita maan ja kansan hyväksi. Sigismundista sitä\nvastoin ei näytä olevan mihinkään.\" Mutta Kaarle käski heidän\nvaikenemaan sellaisista asioista.\n\nViekoittelun rauettua tyhjiin kuninkaan neuvonantajat keksivät toisen\nkeinon. Kaarle herttua oli murhattava; siten kaikki vastarinta oli\nitsestään masentuva. Niinpä eräänä aamuna, kun Kaarle taas oli tullut\nkuninkaan puheille, puolalaiset henkivartijat kävivät paljastetut\nmiekat kädessä oven eteen seisomaan ja estivät herttuan seuralaisia\npääsemästä sisään. Mutta tässäkään vaarallisessa tilassa ei Kaarlen\nluja luonto pettänyt. Rohkeasti niinkuin ainakin hän ilmoitti taas\nSigismundille: \"Jos ette te, kuninkaallinen herra, meidän ehtoihimme\nsuostu, niin me emme salli teidän kruunaustanne.\" Puolalaiset odottivat\nkeskustelun aikana vain kuninkaan viittausta, karatakseen miehissä\nvihatun herttuan päälle. Mutta Sigismund, vaikka hän olikin suostunut\nneuvottuun murhakeinoon, ei nyt ratkaisevalla hetkellä tahtonut\nkuitenkaan antaa käskyä. Tämmöinen oli hänen pehmeä, saamaton\nluonteensa: voimaton vastustamaan kiusausta ja voimaton toimeenpanemaan\npäätetty pahaa. Tämänkin vehkeen rauettua puolalaiset päättivät tehdä\ntoisen yrityksen salaa, kuninkaan tietämättä. Herttua piti murhattaman\nomassa majatalossaan. Mutta asia tuli jollakin lailla Kaarlen tietoon,\nja kun murhaajat yöllä saapuivat paikalle, oli hän jo poissa\nkaupungista. Kaukaa kankaalta paistoivat nuotiotulet hänen leiristänsä.\n\nSeuraavana aamuna tuli herttualta kirje Sigismundille. \"Sekä minä että\nsäädyt\", kirjoitti hän, \"olemme nyt jo kolmatta viikkoa olleet täällä,\nturhaan odotellen vahvistusta vaatimuksillemme. Nyt me olemme jo tähän\nviivyttelemiseen kyllästyneet, ja jollette te, kuninkaallinen\nmajesteetti, anna suostumustanne vuorokauden kuluttua, niin minä lähden\npois ja käsken valtiopäivämiehetkin kaikki kotiin.\" Sigismund pahassa\npulassansa taas kääntyi ainaisen neuvonantajansa, paavin legaatin\npuoleen. Ja nytpä Malaspinakin katsoi suostumisen välttämättömäksi.\n\"Mutta eihän\", lohdutti hän, \"vääräuskoisille vannottuja valoja ole\nsynti rikkoa.\" Tätä neuvoa seuraten taipui siis Sigismund kun taipuikin\nja vahvisti Upsalan päätöksen. Suuri oli tietysti kansan riemu, ja\nvaltiopäivämiehet riensivät kaikki tuomiokirkkoon kiitosvirttä\nveisaamaan Jumalalle. He eivät aavistaneetkaan, että kuningas oli jo\nsydämessään rikkonut antamansa juhlallisen lupauksen.\n\n\n\n\n4. Sigismundin kruunaus.\n\n\nNyt vietettiin kruunaus täydellä loistolla ja juhlallisuudella. Kun\narkkipiispa oli kruunaussaarnan pitänyt, astui Sigismund alttarin eteen\nvasemmassa kädessään pärmäkirja, joka sisälsi Upsalan päätöksen\nvahvistuksen. Herra Eerikki Sparre lausui kruunausvalan, jonka kuningas\ntoisti polvillaan oikean käden sormet ylös kohotettuina. Vähitellen\nalkoivat kuitenkin Sigismundin sormet vaipua alemmaksi, ikäänkuin hän\nei olisi tahtonut tällä ulkonaisella merkillä vahvistaa valaa, jota hän\nei aikonut pitää. Mutta Kaarle herttua huomasi tämän juonen ja teki sen\njohdosta muistutuksen, jonka jälkeen Sigismund sitten piti sormensa\nkohossa loppuun asti. Vesteroosin piispa painoi kruunun Sigismundin\npäähän, sillä kuningas ei sallinut uuden arkkipiispa Angermannuksen\nsitä tehdä, koska hän oli tunnettu ylen kiivaaksi luterilaiseksi.\nSigismundin käytyä nyt valtaistuimelle istumaan, tuli Kaarlen vuoro\nvannoa hänelle uskollisuusvalansa. Samettityyny tuotiin nyt esille,\njolle herttuan piti laskeutua vasemmalle polvellensa. Mutta siksi hän\noli liian ylpeä, väitti vain, ettei hän ollut taivuttanut polveaan\nennenkään Sigismundin isän, Juhana kuninkaan, kruunauksessa. Hän laski\nvain hattunsa, joka oli herttuakruunulla koristettu, tyynylle\nalamaisuuden osoitteeksi, ja vannoi sitten valansa seisoallaan pitäen\nvaltakunnan lipusta kiinni.\n\nKruunauksen jälkeen, niinkuin tämmöisissä juhlissa oli tapana, suotiin\narmonosoituksia ja pidettiin kaikellaisia pelejä. Sigismund ei\nkuitenkaan sivaltanut ainoatakaan Ruotsin herraa ritariksi; tällä\ntavoin hän tahtoi osoittaa heille mielipahaansa. Paitsi muita pelejä\npidettiin sitten myös turnaus, jossa tapahtui seuraava huvittava\nseikka. Eräs puolalainen herra ratsasti röyhkeästi esiin tantereelle ja\nvaati Ruotsin herroja taisteluun, uhaten parhaankin voittavansa. Tulipa\nhänelle silloin vastaan ritari, jonka kypärän ristikko oli suljettu,\nniin ettei kasvoja voitu tuntea. Ankaran tappelun jälkeen puolalainen\nvierähti voitettuna satulasta maahan, ja kun voittajan päästä sitten\nriisuttiin kypärä, valahti sen alta pitkiä, tuuheita kähäriä esiin.\nNainen se olikin, joka uhkaylpeän muukalaisen oli kurittanut. Helppo on\narvata, kuinka neidon kansalaiset tästä riemastuivat, ja kuinka suuri\nsitä vastoin oli puolalaisten harmi ja häpeä.[3]\n\nKruunauksessa vannottua valaansa ei Sigismund monta päivää pitänyt\npyhänä. Upsalan päätöksen mukaan ei ollut katolinen jumalanpalvelus\nsallittu Ruotsissa muualla kuin kuninkaan omassa hovikappelissa. Siitä\nhuolimatta Sigismund antoi nyt pari kirkkoa Tukholmasta uskolaisillensa\nkäytettäviksi. Niissä jesuiitat julkisesti pauhailivat luterilaista\nväärää uskoa vastaan, vaan kun luterilaiset papit alkoivat saarnata\nvastaan, kielsi kuningas heitä ankarasti. Verisiä tappeluita sattui\njoka päivä puolalaisten henkivartijain ja porvarien välillä, ja\nkuningas tuomitsi aina edelliset syyttömiksi. Suuttumus tästä muuttui\npian peloksi, kun saatiin kuulla, että Puolasta oli vielä enemmän\nsotaväkeä tulossa. Puolalaisten saavuttua Tukholmaan asettui Ruotsin\nmiesten pelko kuitenkin jälleen. Ainaisen tapansa mukaan oli Sigismund\ntaas toimittanut asiansa puolinaisesti. Tuotettu lisäväki ei ollut\nmillään muotoa riittävä, jos tahtoi väkisin kukistaa vastarinnan\nRuotsissa. Sen Sigismund itsekin pian huomasi, ja alkoi nyt suoriutua\nlähtöön, aikoen tulla toisten takaisin suuremmalla voimalla ja\nsopivammassa tilaisuudessa. Paljon apua hankkeillensa hän toivoi näet\nolevan siitä kateudesta ja eripuraisuudesta, jonka hän tiesi kytevän\nherttuan ja valtaneuvosten välillä, vaikka he nyt uskonasiassa\nolivatkin pitäneet yhtä. Tätä eripuraisuutta vielä enentääkseen\nkuningas, Malaspinan neuvosta, ei määrännytkään tarkkaan, millä tavoin\nvaltakuntaa hänen poissaollessansa oli hallittava. Hän vain sanoi\njättävänsä hallituksen herttualle ja neuvoskunnalle yhteisesti. Mutta\nkuinka suuri osa vallasta kumpaisellekin oli tuleva, siitä ei saatu\nhäneltä mitään määräystä. \"Anna vääräuskoisten riidellä ja raadella\ntoinen toisiansa\", arvelivat kuninkaan neuvonantajat; \"sitä helpompi on\nsitten kukistaa heidät kaikki.\" Paitsi tätä koetti Sigismund vielä\ntoisellakin keinolla heikontaa vastustajainsa voimaa, joiden haltuun\nhänen täytyi jättää Ruotsinvallan hallitus. Hän asetti näet joka\nmaakuntaan uskottuja miehiään maaherroiksi, joiden piti kaikissa\ntärkeissä asioissa totella ainoastaan hänen omia käskyjänsä, huolimatta\nTukholmassa olevista hallitusmiehistä. Suomenmaan ynnä myös ylimmäisen\nvallan Vironkin ylitse sai Klaus Fleming, ja ruotsinpuolisista\nmaakunnista suotiin suuri osa hänen langoilleen, Stenbockeille.\nTaalainmaa sai katolinuskoisen Eerikki Brahen maaherraksensa, vaikka\nUpsalan päätös nimenomaan sääti, ettei kukaan katolilainen saisi pitää\nminkäänlaista kruununvirkaa Ruotsin valtakunnassa.\n\nTäten mielestään kaikki viisaasti ja taitavasti järjestettyänsä\nSigismund astui laivoihinsa ja purjehti Puolaan takaisin. Matkalla\nkohtasi heitä raju myrsky ja ukkonen iski sen aluksen mastoon, jossa\nMalaspina oli. Sen seikan ruotsalaiset sitten selittivät siten, että\nJumala muka oli tahtonut osoittaa vihaansa _Antikristuksen_[4]\npahanilkiselle lähettiläälle. Malaspina puolestaan arveli laivallensa\ntapahtuneen turmion noitien syyksi, joita tuo jumalaton, pakanallinen\nRuotsinmaa muka oli aivan täynnä.\n\n\n\n\n5. Klaus Fleming ja Kaarle herttua.\n\n\nKaarle herttuan ensi toimia kuninkaan lähdettyä oli se, että hän\neroitti virasta kaikki ruotsinpuolisiin lääneihin asetetut maaherrat.\nSamoin aikoi hän Suomessakin tehdä; mutta Klaus herraa ei voinutkaan\npaljaalla kynänpiirrolla saada pois. Hänellä oli luonansa ja\nkäskynalaisenaan melkein koko valtakunnan laivasto ynnä suuri osa\narmeijaa, joka venäläisten vuoksi yhä vielä majaili Suomessa.\nVäkivaltainen menettely hänen suhteensa oli siis sangen arveluttava\nasia. Viekkaus oli ainoa mahdollinen keino, mutta sitä osasi Klaus\nherra vastustaa yhtä suurella viekkaudella.\n\nEpäluulo ja eripuraisuus Flemingin ja Ruotsin valtamiesten välillä oli\njo näyttäytynyt kohta Juhana kuninkaan kuoltua. Klaus herra pelkäsi\nalusta alkain, että herttua aikoisi anastaa kruunun itsellensä.\nSenvuoksi hän otti koko sotavoimaltansa sekä Suomessa että Virossa\nerityisen uskollisuusvalan Sigismund kuninkaalle. Myös asetti hän\nvartijoita saaristoon kaikille Suomen ja Ruotsin välisille\nkulkuväylille, ettei herttuan lähettämiä houkuttelijoita pääsisi hänen\nväkensä puheille. Herttua puolestaan heti yritti viekoitella Flemingiä\npois Suomesta. Hän kirjoitti hänelle ja sanoi hallituksen suuresti\ntarvitsevan hänen läsnäoloansa ja neuvojansa, jonka tähden hän pyysi\nhäntä Tukholmaan tulemaan. Mutta Klaus herra ei ollutkaan niitä\nlintuja, jotka joka paulaan menevät. Hän ymmärsi kohta, että hänen ei\nenää sallittaisi palata Suomeen, jos hän jalallaan astuisi Ruotsin\nrannalle. Sentähden hän vastasi kieltävästi, vaikka kohteliaasti,\nsanoen esteeksi sen, ettei lopullista rauhansovintoa Venäjän kanssa\nvielä oltu saatu aikaan. Muuten sanoi hän mielellään tottelevansa\nherttuan ja valtaneuvoskunnan käskyjä \"kaikissa asioissa, jotka hänen\nmielestään olivat kuninkaalliselle majesteetille ja valtakunnalle\nhyödyksi\". Tämän kirjeenvaihdon jatkuessa molemmat herrat kiivastuivat\nkiivastumistansa; sillä he olivat kumpainenkin ylen tulisia, vihaisia\nluonteeltaan. Pian Fleming allekirjoitti erään kirjeensä seuraavilla\nsanoilla: \"Klaus Fleming, Viikin vapaaherra, pääamiraali ja sotamarski,\njolla nyt on monta hallitsijaa ja jolle kaikki jakavat käskyjään; vaan\nminä en ketään tottele paitsi yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas\nSigismundus; -- jos minun vertaiseni tulevat ja käskevät jotain, niin\nisken heitä päähän.\"\n\nFlemingin käytös Ruotsissa, silloin kun hän kuninkaan seurassa oleskeli\nsiellä, kiihdytti tietysti vielä enemmän herttuan vihaa. Eräänä\npäivänä, kun Kaarle Upsalassa meni puolisonsa kanssa kuninkaan luokse,\najaa karahutti Klaus herra komeassa reessä heitä vastaan,\npyssymiesparvi saattoväkenään, joilla oli ladatut aseet käsissä.\nHerttua tästä muka ylpeydestä suuttui aivan silmittömäksi ja uhkasi\ntoimittaa Flemingiltä pois sekä henkivartijat että hengenkin vielä\npäälliseksi.\n\nKuninkaan palattua Puolaan Kaarle herttua lähetti Flemingille kirjeen,\njossa taas kutsui hänet Tukholmaan ja ilmoitti määränneensä Aksel\nKurjen Suomen ylimaaherraksi. Mutta Klaus herra oli nyt vielä\nentistäkin rohkeampi, hänellä kun oli selvä käsky kuninkaalta olla\nvälittämättä Ruotsin hallitusmiehistä. \"En ole teidän kyytimiehenne\",\nvastasi hän herttualle röyhkeästi, \"jotta minun täytyisi kulkea teidän\njäljissänne. Enkä pidä mitään lukua kirjoituksistanne, jos ne ovat\nvastoin kuninkaallisen majesteetin käskyjä. Te olette minun\nvertaisiani, Hän yksin on kuningas ja on pysyväkin kuninkaana.\"\n\nMuutenkaan ei Suomessa juuri välitetty herttuan käskyistä ja\nsäätämisistä. Kaarle ryhtyi senvuoksi voimallisempaan keinoon. Hän\nkutsui taas säädyt kokoon syksyllä 1595. \"En voi kauemmin\", ilmoitti\nhän niille, \"jatkaa tällä lailla hallitusta. Joko minun pitää saada\nhallita ja vallita täydellä valtionhoitajan vallalla, tai luovun\nhallituksesta kokonaan.\" Nyt seurasi tarkempi ehdoitus, mitä päätöksiä\nhän säädyiltä tahtoi. Kuninkaan käskyjen piti olla mitättömät ja\nvoimattomat, kunnes herttua ja valtaneuvoskunta olivat antaneet niihin\nsuostumuksen. Herttualla ja valtaneuvoskunnalla eikä kellään muulla\npiti olla valta asettaa ja luovuttaa virkamiehiä. Kaikki läsnä- ja\npoissaolevat, jotka laillisitta syittä tätä päätöstä vastustaisivat,\nolivat kaikin voimin kukistettavat, niinkuin kapinoitsijat ja\nmaanpetturit ainakin.\n\nKun nämät vaatimukset olivat julkaistut, kääntyi herttua säätyjen\npuoleen ja kysyi niiltä: \"Tahdotteko te _jokainen kaikkien ja kaikki\njokaisen puolesta_[5] tätä päätöstä puolustaa, ja auttaa minua\nrankaisemaan niitä, jotka sitä vastaan panevat?\" -- \"Tahdomme,\nruhtinaallinen armo, kyllä tahdomme!\" huusivat kohta talonpojat ja\nporvarit kaikki yhteen suuhun. Aatelisherroista yksi osa, varsinkin\nvaltaneuvokset, jotka pelkäsivät herttuan paisuvaa valtaa, olisivat\nmielellään vastustaneet; mutta he eivät tohtineetkaan alhaisten\nsäätyjen uhkaavan pauhun ja melun tähden.\n\nSuomesta ei ollut näillä _Söderköpingin_ valtiopäivillä ollut monta\nmiestä. Aatelisherrat olivat melkein kaikki yksissä mielin Flemingin\nkanssa, ja muiden säätyjen valtiopäivämiehiä oli Klaus herra estellyt\nuhkauksilla ja vartijoillakin, jotka väijyivät kaikkien Ruotsiin\nmenevien teitten varsilla. Nuo harvat Söderköpingissä käyneet, niiden\njoukossa myös piispa Eerikki Sorolainen, saivat sitten kokea Flemingin\nkovaa kohtelua. Arvattavaa siis oli, mikä vastaus Suomesta\nannettaisiin, kun Ruotsista Kaarle Hornin johdolla tulleet lähettiläät\nkysyivät, tahtoivatko meidänkin miehet suostua heidän päätökseensä.\nFlemingin käskystä Turkuun kokoontuneet aatelisherrat vastasivat\nkierrellen, sanoen jättävänsä asian kokonaan kuninkaan haltuun; jos hän\noli myöten taikka vastaan, siten hekin. Flemingin mielestä tämäkin\nvastaus oli kuitenkin vielä liian myöntyvä; hän pani sittemmin toisen\nkokoon, jossa hän suorilla sanoilla väitti Söderköpingin valtiopäivät\nlaittomiksi ja niiden päätökset mitättömiksi. Ja saipa hän tähänkin\nvastaukseen useitten Suomen aatelismiesten allekirjoitukset.\n\nMuu ei siis enää ollut tarjona kuin sotaonnen koettaminen, kumpi\ntoisensa saisi kukistetuksi. Molemmin puolin ruvettiin nyt ankariin\nvalmistuksiin. Herttua kokosi 6-8,000 miestä ja tahtoi lähettää ne\nSuomeen Yrjö Possen johdolla. Fleming puolestaan tähän aikaan vannoi:\n\"Henk'-rist'! Se ei saa tapahtua, niinkauan kuin veri suonissani on\nlämmin, että Kaarle herttua pääsisi Suomessakin vallitsemaan. Ja jos\nherttua tulee ja tahtoo minut lyödä, niin kylläpä minä hänelle mokoman\nlöylyn ja kyydin laitan, että hän huomaa minun olevan miekkamiehen eikä\nmuijan!\" Syksyllä 1596 hän sitten toi uusilla laivoilla enennetyn ja\nkaikin tavoin varustetun laivastonsa Turkuun. Sinne hän myös oli\nkutsunut kaikki aatelisherrat sekä ratsumiehet ja otti nyt heiltä sen\nlupauksen, että he seuraisivat häntä sotaan, vaikkapa oman\nvaltakunnankin alamaisia vastaan. Ja Ruotsiin hän samana syksynä\nkirjoitti siellä oleville Sigismund kuninkaan puoluelaisille: \"Muutamat\nkuukaudet pian kuluvat, sitten se on tuleva, joka teidät on sorron alta\npelastava.\"\n\nTuumasta toimeen ei sentään päässyt kumpainenkaan riitaveljeksistä.\nPosse ei ottanut hänelle tarjottua päällikkyyttä vastaan, ja muutkin\nvaltaneuvokset vastustelivat sisällistä sotaa. \"Se lääke\", sanoivat he,\n\"on paljoa turmiollisempi vielä, kuin sillä lääkittävä valtion vamma.\"\nAsia näet oli se, että hekin nyt alkoivat kallistua kuninkaan puolelle;\nsillä he näkivät yhä selvemmin, ettei Kaarle herttua aikonut antaa\nheille paljon sananvuoroa valtakunnan asioissa. -- Fleming puolestaan\nsai pian kotonakin tarpeeksi tekemistä. Sillä juuri tähän aikaan\nleimahti yleinen, ankara talonpoikaiskapina ilmi Suomenmaassa.\n\n\n\n\n6. Linnaleiri ja talonpojat.\n\n\n_Täyssinässä_ oli toukokuun 18 p:nä 1595 vihdoin viimeinkin saatu\nrauhansovinto Venäjän kanssa toimeen. Siitä oli suuri riemu koko\nRuotsin valtakunnassa, etenkin Suomessa, vaikka tosin viimeinenkin\ntähde Pontus herran voittosaaliista, tärkeä Käkisalmen linna läänineen,\noli luvattu pois. Se oli annettava venäläisille takaisin, niin pian\nkuin vanha raja olisi uudestaan tarkkaan käyty ja vahvistettu. Mutta\ntuon pitkällisen sodan synnyttämät rasitukset olivat olleet niin\nvaikeat, ettei nyt voinut tuntua muuta kuin iloa, niiden loputtua.\n\nSotamiehetkin olivat jo aivan suuttuneet noihin lakkaamattomiin,\nvaivalloisiin ja vaarallisiin retkiin, joista ei kuitenkaan lähtenyt\nmitään hyötyä. Välistä oli täytynyt kietoa Suomesta Viroon vietävät\nnuoret rekryytit köysiin, etteivät tiellä karkaisi. Niin pahasti\npeloitti heitä tuo \"miesten syöjäsija\", missä rutto ja nälkä kilpaa\nvihollisen miekan kanssa tuhosivat heitä. Olipa kerran Räävelissä,\nniinkuin jo on kerrottu, noussut oikein ilmikapina sotajoukossa.\n\nMinkälainen oli sitten talonpoikaisparkain mieli Suomessa, joka yhtä\nmittaa oli ollut sodan jaloissa? Heidänkin täytyi alinomaa, samoinkuin\nsotamiesten, panna henkensä alttiiksi tappeluissa, kun heidät\nnostoväkenä käskettiin rajalle. Heidän oma samoinkuin myös heidän\nperheensä henki tai ainakin heidän tavaransa olivat sangen usein\nmenneet hukkaan, kun venäläiset partiokunnat pujahtivat linnojen\nsivuitse maahan. Heidän piti suorittaa raskaita lisäveroja sodan\ntähden. Ja kaiken tämän lisäksi heidän täytyi vielä kärsiä sanomatonta\nsortoa \"puolustajiensa\", sotaväkensä puolelta.\n\nTapa näet oli silloin semmoinen, että sotaväki osaksi majoitettiin\ntalonpoikien luo, osaksi, jos he asuivat kuninkaankartanoissa tai\nlinnoissa, saivat he elatuksensa määrätyiltä pitäjiltä. Tätä\ntalonpoikien majoitus- ja elätysvelvollisuutta nimitettiin\n_linnaleiriksi_. Itsestään jo olisi linnaleiri ollut sangen raskas\ntaakka, sillä Suomessa majaili siihen aikaan jommoinenkin sotavoima.\nMutta se vasta saattoi talonpoikaisparkoja vieläkin kurjempaan\nviheliäisyyteen, kun sotamiehillä oli lupa itse käydä linnaleiriänsä\nkokoamassa. Huoveille piti mitata heidän saatavansa kukkurapäämitoilla,\nvieläpä antaa lahjoja ja hyväntekijäisiä päälliseksi. Heitä piti,\nniinkauan kuin he talossa olivat, kestitä paisteilla ja oluella, vaikka\nisäntäväellä itsellään olisikin ollut vain petäjäinen ruokana, vesi\nsärpimenä. Heille piti kuljettaa saatavat tavarat heidän kotiinsa asti,\nmonasti parinkymmenenkin peninkulman päähän. Ja koko ajan heitä\nkumarrella ja imarrella kuin parhaita herroja, sillä pienimmänkin\nvastahakoisuuden sattuessa oli huoveilla tapana ryöstää ja piestä,\ntaikka piloillaan lyödä kaikki rikki, niinkuin vihollisen maassa\nainakin.\n\nKaikesta tästä kurjuudesta luulivat Suomen talonpojat päässeensä nyt,\nkun sanoma rauhanpäätöksestä levisi heille. Mutta ihmeeksensä ja\ntuskaksensa he pian havaitsivat, ettei elätettävien huovien luku\nsuinkaan näyttänyt vähenevän. Ja soturien ahneus ja väkivaltaisuus nyt\nvielä, siltä ainakin talonpoikien mielestä tuntui, oli tullut\npahemmaksi kuin sodankaan aikana.\n\nMistä heidän piti saada apua tähän hätäänsä? Vanha tapa oli\ntalonpojilla Ruotsin valtakunnassa, että he aina, kun muut neuvot eivät\nenää auttaneet, kävivät valittamassa itse kuninkaan luona. Mutta\nkuningas oli nyt kaukana tuntemattomassa maassa, mihin ei kukaan\ntalonpoika uskaltanut lähteä. Muutamat koettivat siis kääntyä Klaus\nFlemingin puoleen, joka kuninkaan nimessä ja sijassa hallitsi maata. He\npyysivät, että linnaleiri heiltä helpoitettaisiin, koska ei nyt rauhan\naikana enää niin paljon sotaväkeä tarvittu; tai ainakin he pyysivät,\nettä sotamiesten väkivalta ja vääryys heitä kohtaan lopetettaisiin.\nMutta Flemingiltä he eivät saaneet muuta kuin haukkumisia ja soimauksia\nvastaukseksi. Aikoipa hän ensi vimmassaan panna heidät kaikki Turun\nlinnan vankikomeroihin kitumaan; mutta hänen rouvansa, jalomielisen\n_Ebba Stenbockin_ rukoukset viihdyttivät häntä kuitenkin vähän.\nSittenkään hän ei ottanut mitään puheita linnaleirin helpoituksesta\nkorviinsa. Muutamat aatelisherrat, jotka yrittivät saada häntä\ntaipumaan, saivat tylyjä sanoja kuulla; ja kun joku heistä ei\nsittenkään lakannut puhumasta, rankaisi häntä Fleming ottamalla pois\nhänen läänityksensä. Mahdotonta olikin hänen mitään helpoitusta\nmyöntää, sillä kuningas oli käskenyt hänen yhä edelleen pitää kaikki\nsotavoimat Suomessa koolla ja varalla. Sigismund näet aikoi jo kesällä\n1595 tai 1596 tulla uudestaan Ruotsiin uppiniskaista Kaarle herttuata\nkukistamaan, ja silloin hän tarvitsi Flemingin väkeä.\n\nTästä lähtien eivät talonpojat enää yrittäneetkään pyytää apua\nomalta maaherraltansa; he alkoivat käydä yksistään Kaarle herttuan\nluona. Mutta siitä Klaus herra vasta oikein vimmastui. \"Jokaisen\nRuotsin-kävijän\", uhkasi hän, \"minkä saan kiinni, hakkautan pieniksi\nsäpäleiksi, niin että niiden, jotka tahtovat korjata hänen raatonsa,\npitää tuoda säkkejä mukaansa.\" Kaikissa salmipaikoissa väijyivät taas\nFlemingin vartijat pyydystellen niitä, jotka pyrkivät meren yli. Moni\njoutuikin heidän käsiinsä, niinpä myös moni kotiin tultuansa kopattiin\nkiinni. Vankeja kohtaan Fleming tosin ei sananmukaisesti täyttänyt\njulmaa uhkaustansa; mutta paljon kurjuutta he sentään saivat kärsiä\nTurun linnan komeroissa, joihin muutamat heistä myös kuolivat. Moni\nRuotsin-kävijöistä, joka pelkäsi samallaista kohtaloa, pakeni senvuoksi\nkodistansa synkkiin saloihin. Ja mitä apua oli muutenkaan näistä\nvalitusretkistä. Lähettiläät saivat tosin aina herttualta uudet\nsuojeluskirjat. Mutta huovit eivät niistä pitäneet pienintäkään lukua.\nUsein he ottivat ne pois talonpojilta, kastelivat niitä kapakoissa\noluthaarikkoihinsa ja paiskelivat niillä toisiansa korville, pilkalla\nlausuen: \"Istu herttuan rauhassa!\" Mutta sittenkin talonpojat väsymättä\njatkoivat näitä käyntejänsä herttuan puheilla, huolimatta mistään\nvaivoista tai vaaroista. Talvella he ajoivat jäljettömiä teitä meren\njäätä myöten, kesällä purjehtivat salamutkia Pohjanlahden ympäri;\nkeväälläkin, kaikkein vaarallisimpana aikana, he väliin soutelivat\njäälohkareitten välitse, väliin vetivät veneitänsä suurempien\njääjänkkäreitten yli. Pitäähän hukkuva kiinni lastustakin, vaikka ei\nitsekään voi toivoa pelastusta!\n\nKaikkein vastahakoisimmat linnaleirille ja ahkerimmat valitusretkillä\nkävijät olivat Pohjanmaan asukkaat. Pohjalaiset näet olivat Suomen\ntaalalaisia, jäykempää, itsenäisempää, sorrolle arempaa sukua\nkuin muut heidän kansalaisensa. He eivät olleetkaan tähän saakka\ntottuneet mihinkään sortoon. Heidän maakunnassaan ei ollut suuria\nherraskartanoja, joiden alustalaisina he olisivat oppineet nöyryyteen\nja alamaisuuteen. \"Aateli ja äyriäiset (kravut) eivät menesty\nPohjanmaalla\", sanoo vanha sananlasku. Pohjanmaa oli melkein pelkkää\ntalonpoikaismaata, sillä kaupungeita ei ollut silloin vielä\nainoatakaan, ja papitkin olivat kaikki talonpoikaista sukua\nensimäisessä tai toisessa polvessa. Tämä varsinaisten herrojen puute\nvaikutti sen, että koko Pohjan kansa vähän herrasteli ja piti itseänsä\nsuuremmassa arvossa. Yhtä vähän kuin herrojen vallasta olivat he ennen\naikaan tietäneet sotaväen sortamisistakaan. Suurempaa sotaa käytiin\naina vain eteläisemmillä seuduilla, ja partioretkiä heillä oli tapana\nitse torjua päältään. Juhana kuninkaan aikana, kun näilläkin mailla\nsota kiihtyi, oli ensikertaa viety sotaväkeä Pohjanmaalle. Mutta\npohjalaiset olivat heti pyrkineet jälleen irti näistä vieraistansa ja\nolivatkin, niinkuin ennen jo kerrottiin, saaneet vapauden linnaleiristä\nurhoutensa palkaksi. Tätä kallista oikeutta, josta välittämättä Fleming\noli pannut heidänkin elätettäväkseen huoveja, koettivat he nyt\nalinomaisilla valituskäynneillä valvoa.\n\nVuosi 1595 oli tällä lailla kulunut umpeen, ja vuodesta 1596:kin oli jo\ntullut syksy. Silloin saapui taasen Tukholmaan lähettiläsparvi\nPohjanmaalta, _Pentti Pouttu_ etunenässä. He sanoivat tulleensa nyt\nviimeistä kertaa apua pyytämään. Jolleivät he sitä nytkään saisi, ei\nheillä ollut muuta neuvoa enää edessä, kuin anoa turvaa Venäjän\ntsaarilta ja antautua hänen alamaisikseen. Sattumalta oli samaan aikaan\nmyös useammista muistakin Suomen maakunnista, hamasta Savosta ja\nViipurista asti, valittajia Tukholmassa. Nämät kaikki yhdistyivät nyt\npohjalaisten kanssa yhteiseen valitukseen ja yllämainittuun uhkaukseen.\nMutta Kaarle herttuasta oli paraikaa vähemmän auttajaksi ja\nsuojelijaksi kuin milloinkaan. Hän oli juuri luopunut hallituksesta,\nsuuttuneena siitä, että kuninkaan puolelle kallistuvat valtaneuvokset\nlakkaamatta hangoittelivat häntä vastaan. Kun siis pohjalaiset vielä\ntoisenkin kerran kävivät hänen luonaan kysyen, eikö hän edes jotakin\nneuvoa voisi heille antaa, puhkesi Kaarle katkerassa tuskassaan näihin\nsanoihin: \"Toimittakaa itsellenne rauha itse. Ainahan teitä toki niin\nmonta lienee, että voitte torjua huovit päältänne, jollei muulla niin\naidanseipäillä ja nuijilla!\"\n\n\n\n\n7. Nuijasodan alku.\n\n\nNe ajattelemattomat sanat, jotka maltittomuuden hetkenä olivat Kaarle\nherttuan suusta päässeet, lankesivat niinkuin kipinä kuivaan kuloon.\nPohjanmaan rahvas, joka siihenkin asti tuskin oli salannut vihaansa,\nalkoi nyt näyttää sitä julkisesti, rohkeasti.\n\nMarrask. 25:nä päivänä 1596 vuotivat jo ensimäiset veripisarat.\nMainittua päivää, Katrinan päivää, siihen aikaan oli vielä tapana\nviettää kirkkopyhänä täydellä jumalanpalveluksella. Siitä syystä oli\n_Isonkyrön_ kirkonmäelle kokoontunut suuri kansan paljous. Olipa myös\nmuutamia sotamiehiä saapuvilla, jotka pitäjässä asuivat. Siellä näin\nseistessään vastakkain, silmä silmää vastaan, riitaveljekset eivät\nmalttaneet kauan olla hiljaa. Talonpojat rupesivat ensiksi laskemaan\nhaukkuma- ja pistosanoja suustansa. \"Katsoppas noita konnia\", virkkoi\neräs; \"nehän ne meitä määrättömällä linnaleirillänsä syövät\ntypityhjiksi.\" -- \"Eipä haittaisi\", lisäsi Pentti Piri, yksi Ruotsissa\nkäyneistä, joka nyt oli täydessä humalassa ja siis rohkeimmillaan,\n\"eipä haittaisi, jos heiltä sisälmykset revittäisiin ulos!\" --\nSanasodasta syntyi pian nyrkkisota, ja siinä kahakassa soturit jäivät\ntappiolle, sillä heitä oli varsin vähän. Talonpoikien päämiehet tuosta\nnyt läksivät _Yrjänä Kontsaan_ luokse, jonka talo oli likellä kirkkoa,\nja rupesivat juomaan olutta ensimäisen voittonsa kunniaksi. Mutta\nkesken parasta riemua kosto yhtäkkiä jo saavutti mässääjät. Sotamiehet\nolivat kokoonkutsuneet kaikki lähiseuduilla asuvat virkakumppaninsa,\nsekä ratsu- että jalkamiehet, ja palasivat nyt huovin Pietari Gumsen ja\njalkaväen päällikön Lassi Niilonpojan johdolla takaisin. Mitäpä\nvastarintaa humalaiset talonpojat olisivat voineet tehdä! Hetkessä he\nolivat kukistetut ja sidotut, ja vietiin sitten Kyrön nimismiestaloon.\nSiellä nyt soturit vuorostaan alkoivat voittojuhlaa juoda. Mutta\nheidänkään riemunsa ei ollut kovin pitkällinen. Sydänyöllä, kun\nsotamiehet makasivat aivan päissään, karkasi suuri talonpoikaisparvi\nheidän päällensä ja vapautti vangit. Yksi jalkamies tappelussa menetti\nhenkensä.\n\nTätä tapausta olisi vielä voinut luulla yksityiseksi kahakaksi, jotka\nPohjanmaan puukkojunkkarien kesken aina ovat olleet tavallisia. Mutta\nviikkoa myöhemmin leimahti kapina jo uudestaan paljoa suuremmalla,\nkiivaammalla liekillä. Aiheen siihen antoi se, että muuan ratsumies\nSuomesta[6] oli tullut viljaa, heiniä ynnä muuta linnaleiriveroa\nkantamaan, ja samalla aikaa Lassi Niilonpoikakin vaati vuosimuonaa\nPohjanmaalla asuvalle jalkaväelle. Kaikki linnaleirin rasitukset\ntulivat nyt täten talonpojille yhtä haavaa. Siitä hurjistuneina he\ntarttuivat aseisiin. Lapualaiset nousivat ensiksi ja ryöstivät heidän\nseurakunnassaan asuvan huovin talon paljaaksi; sitten he menivät\nKyröön, jossa samoja töitä jatkettiin. Kostonvimma kiihtyi kostaessa\nyhä villimmäksi. Pietari Gumsen talossa ei ainoastaan ryöstetty\ntavaroita, vaan tehtiin vielä kaikellaista vallattomuutta päälliseksi.\nIkkunalasit[7] särettiin ja kattohirret sahattiin poikki kolmesta\nkohdin, niin että katto romahtaisi kotiin tulevan väen niskoille.\nLehmiltä päät leikattiin ja asetettiin ikkunoihin seisomaan, suut\nirvillänsä. Ja vihatun lainlukijan eli tuomarin sijaisen Eerikki\nOlavinpojan talo poltettiin tuhaksi. Tästä talosta talonpojat olivat\ntoivoneet saavansa paljon hopeita saaliiksi, sillä lain vaaka noina\nsurkeina aikoina ei punninnut oikeutta, jollei sitä vielä silaeltu.\nMutta suureksi harmikseen ryöstäjät eivät löytäneet pienintäkään\nhopealusikkaa eikä pikaria; kaikki oli viety pois taikka kätketty.\nVasta kun talo oli poltettu ja lähtöä jo tehtiin, huomasi eräs mies\njotain kiiltävää valuvan ulos kiukaan raosta. Siihenpä kaikki nyt\nkiireesti käsiksi! Keihäillä ja tuurilla tehtiin rako väljemmäksi, ja\nsilloinpa valahti siitä kaunis, kirkas hopealähde, joka ei\nnäyttänytkään ehtyvän. Lainlukijan vaimo oli näet muurannut hopeansa\nkaikki kiukaan seinään, ja siinä ne olivat palon hehkusta sulaneet.\nSaalis punnittiin siinä paikassa ja se painoi koko kuusi leiviskää! --\nSaipa Eerikki Olavinpoika vielä onneansa kiittää, kun ainoastaan hopeat\nhäneltä siinä hukkaan menivät. Sillä surma oli tarjona kaikille\nhuoveille ja virkamiehille, jotka joutuivat vimmastuneen rahvaan\nkäsiin. Muutamat upotettiin jokeen jään alle; toiset sidottiin puihin,\nja sitten talonpojat ammuskelivat heitä jousillansa, niinkuin\npilkkataulua, kunnes kurja henki viimein lähti. Vaimoille ja lapsille\nei sentään tehty mitään pahaa, olkoon se talonpoikien kunniaksi\nsanottu. Päinvastoin he pelastivat yllämainitun lainlukijan vaimon,\njoka pelosta mielettömänä ei osannut itse paeta ulos palavasta\ntalostaan.\n\nMenestys kiihdytti nyt pohjalaisten toivoa ja rohkeutta yli kaiken\nmäärän. He eivät enää tyytyneet siihen, että olivat \"itselleen itse\nrauhan toimittaneet\", vaan päättivät lähteä Suomenkin puolelle siellä\nolevia säätyveljiänsä vapauttamaan. Matkalla piti nostettaman joka\npitäjän miehet lisäksi, ja niin oli viimein koko Suomen talonpoikainen\nkansa yhtenä vastaanseisomattomana tulvana vyöryvä Turkuun ja kukistava\nFlemingin huovineen, päivineen.\n\n_Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan_ miehet oikeastaan tämän rohkean päätöksen\ntekivät. He lähettivät kyllä sanaa hankkeestansa pohjoisillekin\nsuomalaisille pitäjille, kehottaen heitä tulemaan kanssansa. Mutta he\neivät kuitenkaan malttaneet odottaa näiden vastausta. Ruotsalaisista\nrantanaapureistansa he jo tiesivät, että ne eivät yhtyisi heidän\ntuumiinsa; siksi oli viha molempien eri kansallisuuksien välillä liian\nsuuri. Sitä tarkemmin suupohjalaiset keräsivät kokoon kaikki omat\nmiehensä. Ei kotiin saaneet jäädä muut kuin raajarikot ja ikäloput,\neivätkä nekään muuten kuin erinäisen lupakirjan nojalla. Pyssyjä tällä\ntavoin kokoonsaadussa armeijassa tuskin mahtoi olla monta. Sitä vastoin\noli sangen paljon ja taitavia jousimiehiä. Monella taisi myös olla\nkeihäs tai miekka käsikahakkaa varten. Mutta kaikille ei näitä parempia\naseita suinkaan voinut riittää. Suuret joukot siis, niinkuin vanha\nrunokin todistaa, ottivat\n\n    \"-- nuijat nurkasta,\n    pimeästä pitkät varret,\n    joilla huoveja hosuvat,\n    ryyttäreitä rynkyttävät.\"\n\nAivan halveksittavia aseita nämät nuijat muuten eivät olleetkaan\nkäsikahakassa. Ne olivat näet paksulla, raskaalla ponnella varustettuja\nkarttuja, ja ponsi oli tavallisesti vielä täynnä rautanauloja, kärjet\nulospäin. Niillä saattoi siis kyllä paiskata, niin että\n\n    \"veri parskui paidan päälle,\n    suolet sinkoili sisältä\n    huoveista hosutetuista.\"\n\nNäiden nuijien mukaan, jotka olivat suuren joukon aseina, sanottiinkin\nluultavasti tätä talonpoikaista nostoväkeä _nuijamiehiksi_, ja on koko\nheidän kapinansa saanut nimen _nuijasota_.\n\n\n\n\n8. Ilkkaisen sota.\n\n\nEteläänpäin mennessänsä pohjalaiset jakaantuivat kolmeen joukkoon.\nLäntinen parvi, Martti Tommolan johdolla, kulki pitkin merenrantaa\nPoriin päin. Pouttukin oli tämän joukon seurassa, vaikka, kummallisesti\nkyllä, ei päämiehenä, jonka vuoksi hänen kerrotaankin olleen kovin\nnyreissään. Itäinen parvi, joka oli sangen vähäinen, läksi Martti\nVilpunpojan päällikkyydessä Rautalammin ja Savon miehiä nostattamaan.\nPäävoima marssi keskitietä yliseen Satakuntaan. Sen lukumäärä oli noin\n7-800 miestä ja ylimäisenä päällikkönä oli _Jaakko Ilkka eli Ilkkainen_\nIlmajoelta. Tämäkin mies oli kerran käynyt valitusretkellä Ruotsissa ja\nsen johdosta saanut istua Turun linnassa vankeudessa. Mutta hän oli\nsilloin vapauttanut itsensä sukkelalla keinolla, oli nimittäin punonut\nköyden vaatteistansa, ja sen avulla pujottautunut muureja myöten alas.\nEpäilemättä oli tämä hänen neuvokkuutensa ja rohkeutensa ollutkin syynä\nsiihen, että hänelle nyt oli uskottu vaarallinen, mutta kunniakas\nylipäällikön virka. Hänen allansa oli sitten tietysti muitakin\njohtajia, niiden joukossa myös _Yrjänä Kontsas_, jonka tuvassa\nensimäistä voitonriemua oli pidetty.\n\nJoulukuun keskipaikoilla läksi Ilkka joukkoinensa liikkeelle ja kulki\ntavallista talvitietä eteläänpäin Jalasjärven sekä Parkanon kautta.\nPitkin matkaa eneni nuijamiesten luku enenemistänsä; sillä joka\npitäjästä, jonka kautta he kulkivat, seurasi heitä aina enin osa\naseihin kykenevää väkeä. Tällä lailla heidän lukumääränsä viimeiseltä\noli paisunut useammiksi tuhansiksi. Kaikki aateliskartanot ja huovien\ntalot, jotka matkalla eteen sattuivat, ryöstettiin tyhjiksi ja\npoltettiin. Yksinään Liuksialan kartano, jossa Eerikki kuninkaan leski,\nKaarina Maununtytär asui, jätettiin aivan vahingoittamatta. Lieneekö\nsiihen ollut syynä se, että Kaarina itsekin oli rahvaan lapsi, vai\nilmenikö tässäkin sama ritarillisuus heikompaa sukupuolta kohtaan,\njonka jo ennenkin olemme nähneet, näihin kysymyksiin ei sen ajan tiedot\nanna mitään vastausta. Muuten ei ollut kuri tässä talonpoikaisjoukossa\nkovin kiitettävä. Jokainen riisti ja raasti itsellensä, mitä vain\ntahtoi, ja aateliskartanoista saaduilla varoilla sitten mässättiin,\nmellastettiin hurjalla tavalla. Päälliköt olivat luultavasti siinä\nsuhteessa samanlaiset kuin heidän väkensäkin, tai ainakaan he eivät\nhuolineet, kenties eivät voineetkaan, pitää miehiänsä kurissa. Näin\nkuvaa vanha runokin nuijamiesten elämää tällä retkellä:\n\n    \"Ilkka, ilkeä isäntä,\n    pää kero, sininen lakki,\n    ei konna tapella tainnut,\n    eikä sammakko sotia,\n    että joi joka kylässä,\n    joka knaapin kartanossa.\"\n\nYhdessä suhteessa tämä runo kuitenkin on väärin panetellut nuijamiehiä.\nTapella he kyllä urhoollisesti osasivat. Heidän ensimäinen kahakkansa\nhuovien kanssa tuotti heille voiton. Knuutti Kurki ja Iivari Tavast\nparin sadan ratsumiehen kanssa tulivat Tapaninpäivänä heitä vastaan\n_Nokian kartanon_ luona, ja koettivat sulkea heiltä tietä. Mutta\ntalonpoikien ylivoimaa ei sotamiesten vähäinen joukko jaksanut kauan\nvastustaa. Pienen taistelun perästä huovit pakenivat, minkä kaviot\nkerkesivät, Turun tietä myöten. Talonpojat puolestaan asettausivat\nleiriin Nokian ympärille ja joivat sitten kartanon hyvää olutta\ntynnyrittäin ensimäisen voittonsa kunniaksi.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin he samaten hyvällä onnella kestivät\ntoisenkin, vielä monta vertaa ankaramman taistelun. Pakenevat huovit\nolivat näet jo Karkussa tavanneet _Klaus Flemingin_, joka melkoisen\nsotavoiman kanssa riensi kapinoitsijoita vastaan. Hänellä oli neljä\nlippukuntaa jalkaväkeä ja kaksi lippukuntaa huoveja; olipa myös\nuseampia jokseenkin suuria tykkejä mukana. Pakenijat mukaan luettuina,\njotka nyt hänen turvissansa palasivat, nousi hänen voimansa varmaan\nnoin 3,000 mieheen. Vuoden viimeisenä päivänä tulivat nämät verekset\nviholliset nuijamiesten silmien eteen. He asettivat leirinsä Pirkkalan\nkirkon ympärille, jonka vain kapea salmi eroittaa Nokiasta; eikä\naikaakaan, niin oli jo tappelu täydessä tuoksinassa. Mutta turhaan\nryntäilivät Flemingin huovit ja jalkamiehet kerta kertansa perästä\ntalonpoikien vahvaa asemaa vastaan; turhaan myös hänen tykkinsä\npaukuttelivat, viskaellen surmapallojansa. Talonpojat pitivät paikkansa\njärkähtämättä, ja ilta pimeni ilman että sotaväki vielä oli\nkyynäränkään vertaa maata valloittanut.\n\nTämän päivän taistelussa ei ollut siis onni ratkaisevasti kallistunut\npuolelle eikä toiselle; mutta sittenkin saattoivat talonpojat lukea sen\npaljoa tärkeämmäksi voitoksi, kuin mitä äskeinen Kurjen ja Tavastin\nkarkoitus oli ollut. Heillä oli ollut voimaa itseä Flemingiä ja hänen\nsuurilukuista, hyvin varustettua ja harjoitettua sotajoukkoaan\nvastustaa. Vielä muutamia päiviä piti kestää samalla tavalla, sitten\nsaapuisi jo hämäläisten nostoväki kaakkoisesta. Silloin oli Fleming\njoutuva ahdinkoon kahden vihollisarmeijan välille, ja voitosta ei\nvoinut olla epäilystäkään. Mutta kaikki nämät edut, kaikki nämät toivot\ntalonpojat nyt melkein käsittämättömässä mielenvillityksessään\npäästivät käsistään ja tahrasivat kunniansa iäti kulumattomalla\nhäpeällä. Nuijajoukolta puuttui kuria ja päällikköjen kunnioitusta,\njoita vailla ei mikään yhteinen yritys voi menestyä; tämä puute saattoi\nheidät juuri parhaan menestyksen hetkellä häviöön.\n\nAsia näet kävi tällä lailla. Fleming, joka ei voinut olla huomaamatta\nvaarallista asemaansa, lähetti yöllä Knuutti Kurjen ja Pohjanmaan\nvoudin Aaprahami Melkiorinpojan nuijamiesten puheille. Hän tarjosi\nheille täyden vapauden linnaleiristä, kunnes kuninkaallinen majesteetti\nolisi asiasta itse päättänyt. Sitä vastoin hän vaati, että talonpoikien\npiti hiljaisuudessa palata kotiin ja antaa kapinan alkajat sekä\njohtajat, erittäinkin Jaakko Ilkka, hänen käsiinsä. Jumala tiesi millä\nmakeilla, viekkailla sanoilla lähettiläät osasivat talonpoikia\nviekoitella, mutta saivatpa he kuin saivatkin nuijamiehet suostumaan\nnäihin ehtoihin. Epävakavan lupauksen hinnalla talonpojat möivät\ninnokkaimpien, urhoollisimpien veljiensä veren!\n\nRangaistus tästä kurjasta, epäkunniallisesta teosta ei kuitenkaan\nviipynyt kauaa. Ilkka, joka -- senaikuisen kertomuksen sanoja\nkäyttääksemme -- \"huomasi nahkaansa kaupittavan\", otti salaa ryöstetyn\nhevosen ja pötki yön pimeyden suojassa pakoon. Täten eivät nuijamiehet\nvoineetkaan täyttää sovinnon pääehtoa. He pelkäsivät nyt, että\nvoitaisiin luulla Ilkan paenneen heidän tiedollansa, luvallansa, ja\nettä Klaus herra nyt oli rankaiseva heitä kaikkia. Vastarinnasta ei\nkauemmin voinut olla puhettakaan; petollisuus päälliköitä kohtaan oli\nhävittänyt kaiken järjestyksen, rikkonut kaiken keskinäisen\nluottamuksen. Koko talonpoikaisarmeija alkoi siis nyt hajota. Suurin\nlaumoin pakenivat nuijamiehet vielä samana yönä leiristänsä, kukin vain\nkoettaen pelastaa oman päänsä.\n\nLähtiessään muutamat pakenijoista, Jumala ties mistä syystä, sytyttivät\nerään ladon tuleen. Sen palo herätti Flemingin etuvartijoiden huomiota,\njotka pian saivatkin asian laidasta selvän. Tykin pamahdus herätti\nkohta koko leirin, eikä aikaakaan, niin jo ajaa karauttivat huovit\nvilliä vauhtiansa talonpoikien jäljessä. Parin peninkulman päästä he jo\nennättivät jälkijoukon kintereelle. Tästäpä nyt vasta nuijamiehille\noikein hätä ja kiire tuli! He alkoivat viskata pois reistänsä ne\nsaaliit, jotka he retkellään olivat aateliskartanoista ryöstäneet.\nViljat siroitettiin säkeistä pitkin tietä, höyhenet karistettiin\ntyynyistä ja polstareista tuulen viedä, hopeiset astiat lennätettiin\nhangen loukeroihin. Näin keventyneinä enin osa talonpojista pääsi\npakoon, poiketen metsiin, jonne huovit raskaissa varustimissaan eivät\nvoineet seurata syvän lumen vuoksi. Mutta paljon talonpoikia sentään\nsinä surkeana yönä tapettiin tai otettiin vangiksi. Takaa-ajajat eivät\nseisahtuneet ennenkuin puolitiessä sitä kahdentoista peninkulman\nlevyistä kangasta, joka eroittaa Satakunnan Pohjanmaasta.\n\nItse Pohjanmaalle ei Fleming herra kuitenkaan tällä erää vielä mennyt.\nHän tahtoi ensin kukistaa ja rangaista kapinan eteläisissä maakunnissa.\nHän lähetti vaan _Aaprahami Melkiorinpojan_ ottamaan pohjalaisten\npäämiehet kiinni. Tämä toimi kävikin aivan helposti, vaikka voudilla\nvain oli pieni huoviparvi muassansa. Pohjan miehet olivat äskeisestä\nteloituksesta vielä niin pelästyksissään ja masennuksissaan, ettei\nkukaan tohtinut panna vastaan. Ja kehuipa Aaprahami Melkiorinpoika\nsaaneensa vielä apuakin monelta talonpojalta. Ilkka mestattiin nyt\nIlmajoen kylässä, ja hänen kanssansa myös viisi hänen kumppaneistaan,\njoista Pentti Piri ja Yrjänä Kontsas jo ovat meille ennestään tutut.\nKaikkien näiden miesten kuolema oli kauhea, sillä ensiksi heiltä sen\najan tavan mukaan muserrettiin sääret ja käsivarret rikki, sitten vasta\nkaula pantiin poikki. Viimeiseksi ripustettiin raajat pitkien riukujen\nnenään, että olisivat siinä aina kansan silmien edessä varoituksena ja\npeloituksena. Pentti Pouttu ei ollut näiden mestattujen joukossa; mutta\nhänen kohtalonsa oli vieläkin surkeampi. Hän oli luultavasti jo\nläntisen joukon retkellä joutunut vangiksi ja kuoli sitten Turun\nlinnassa; vankeuskomeron siivottomuudessa kihisevät syöpäläiset söivät\nhänet siellä elävältä.\n\n\n\n\n9. Savon kapina.\n\n\nEnnen vielä kuin edellisessä luvussa kerrotut seikat tapahtuivat, oli\njo läntinen nuijajoukko tullut hajoitetuksi. _Akseli Kurki_ huovinensa\nsen kukisti, luultavasti _Ulvilan_ tienoilla kohta joulun jälkeen.\nKeskipaikoilla tammikuuta teloitti _Iivari Tavast_ niinikään\nhämäläisten päälauman _Nyystölässä_, likellä _Padasjoen_ kirkkoa, jossa\ntilaisuudessa 400 talonpoikaa kuuluu surmatun. Eikä aikaakaan, niin\nsaatiin jo Savossakin kapinan liekki sammuksiin.\n\nSavonlinnan lääniä hallitsi tähän aikaan lempeä, oikeamielinen _Götrik\nFincke_, joka aina voimiansa myöten oli koettanut helpoittaa\ntalonpoikien rasituksia, ja jota rahvas suuresti kunnioitti ja rakasti.\nTästä syystä ei Götrik herra millään muotoa uskonut kapinan voivan\nlevitä hänen alueellensa; päinvastoin aikoi hän nostattaa kaikki Savon\nmiehensä suksineen, jousineen ja tuoda ne sotaväelle avuksi \"noita\nnuijavarkaita\" vastaan. Näin kehui hän vielä, kun hän riensi takaisin\nvirkapaikallensa Hämeestä, missä hän oli ollut joulua viettämässä.\n\nMutta eipä hän ollut vielä monta päivää Savonlinnassa ollut, kun\ntulikin jo tieto, että suuri parvi Rautalammin miehiä oli saapunut\nSuur-Savoon eli Mikkeliin, ja että kaikki sen puolinen rahvas oli\nheidän avukseen noussut. Eikä aikaakaan, niin saapui toinenkin sanoma\npohjoisesta, että Pieksämäen ja Joroisten miehet myöskin olivat\ntulossa, parin pohjalaisen johdon alla. \"Perkele varmaan on riivannut\nkoko kansan\", kirjoitti luottamuksessaan pettynyt Fincke Flemingille,\n\"muuten eivät Savon miehet suinkaan olisi tämmöisiin vehkeisiin\nruvenneet.\" Pianpa tuotiin linnaan merkillinen, ruotsiksi kirjoitettu\nkirje; jossa \"hurskasta herraa\" Götrik Finckeä \"Herttuallisen Armon\nnimessä\" kehoitettiin osalliseksi tähän sotaan Klaus Flemingiä ja hänen\nsortavaa sotaväkeänsä vastaan. Kirjeen lopussa seisoivat nimien sijasta\nsanat: \"Se on yhteisen kansan tahto.\" Savon rahvas nähtävästi\nsamoinkuin heidän maaherransakin oli liiaksi luottanut siihen hyvään\nystävyyteen, joka aina oli vallinnut heidän välillään. Mutta heidänkin\ntoivonsa petti yhtä paljon kuin Fincken luottamus. Sillä Götrik herra\npiti tätä julkista kehoitusta kapinaan suurena häväistyksenä itseään\nkohtaan. Hän tahtoi olla \"kansan ystävä\", vaan ei sentään\n\"kapinoitsijain kumppani\".\n\nPahassa pulassa olisi nyt Fincke ollut, sillä Savonlinna oli Käkisalmen\nvalloituksen jälkeen joutunut rappiolle, ja varsin vähän hänellä oli\nsotaväkeä. Talonpojista ainoastaan linnaa likeisimmät, Säämingin ja\nHaapalan miehet, tottelivat hänen nostokäskyänsä. Mutta nuijamiesten\nhankkeet Savossa hänen onneksensa olivat kovin hajallisia ja yhteistä\njohtoa vailla. Täten onnistui Fincken jo heti omin voimin hajoittaa\nmuutamia pienempiä joukkoja. Mutta kapinan tukahuttaminen tuli vasta\nsilloin mahdolliseksi, kun Viipurista ja Käkisalmesta oli kerinnyt\nlisäväkeä. Ilmaiseksi eivät sentään talonpojat nytkään antaneet\nkukistaa itseänsä. Niinpä kerran sotaväki, 120 miestä luvultansa,\nturhaan yritti valloittaa Leskisen taloa Koikkalan neljäskunnassa,\njohon eräs nuijajoukko oli turvannut. Näillä rajaseuduilla näet olivat\ntalot, niinkuin nytkin vielä joskus, rakennetut aivan umpeen vahvoilla\nhirsiaitauksilla. Pihaan ei päässyt muuten kuin kapean, helposti\nteljetyn portin läpi, ja pienet lautaikkunat olivat valmiita\nampumareikiä. Monen miehen kaaduttua täytyi sotamiesten peräytyä tyhjin\ntoimin. Itse päällikkökin oli saanut nuolenhaavan otsaansa. Pahemmin\nsitä vastoin kävi nuijamiehille toisella kerralla samallaisessa\ntilaisuudessa Remojärvellä. Sotamiehet tällä kertaa eivät\nyrittäneetkään käydä rynnäkölle, vaan sytyttivät talon nurkat palamaan.\nSillä tavoin saivat talossa olevat nuijamiehet, 60 luvultaan, surmansa,\nosaksi tulen kautta, osaksi sotamiesten aseista, kun he hädissään\npyrkivät ulos. Ainoastaan kolme otettiin vangiksi, joista yksi sitten\nhirtettiin Mikkelin kirkon viereen. Sotamiehistä kaatui ainoastaan\nkolme, vaikka useampia haavoitettiin; yhtä näistä oli veitsellä ammuttu\nkäsivarteen.\n\nViimeinen ratkaiseva kahakka tapahtui tammikuun 23:na päivänä 1597\nSuur-Savon pappilassa. Tänne oli eräs nuijamiesparvi asettunut ja piti\nlujasti puoltansa Pietari Juustenin, piispan pojan, johtamia sotamiehiä\nvastaan, vaikka niitä olikin enemmän. Mutta kun ruvettiin tässäkin,\nsamoin kuin Remojärvellä, keräämään risuja talon seiniä vasten ja\naiottiin sytyttää ne tuleen, niin jopa masentui siitä talonpoikien\nmiehuullisuus. He antautuivat ilman enempää taistelua sillä ehdolla,\nettä heidän henkensä säästettäisiin. Mutta tämä armon lupaus oli\nsotaväen puolelta vain pelkkää kavallusta. Sillä tuskin talonpojat\nolivat tulleet talosta ulos ja riisuneet aseensa, niin sotamiehet\nkarkasivat onnettomien päälle ja surmasivat heidät siihen paikkaan.\nAinoastaan päämies, _Tapani Hänninen_, säästettiin Fincken\ntutkittavaksi.\n\nTällä teloituksella oli Etelä-Savon kapina lopullisesti kukistettu, ja\nsen kuultuansa Pohjois-Savon nuijajoukot hajosivat aivan itsestään.\nKaikkiansa oli noin 500 Savon talonpoikaa saanut näissä meteleissä\nsurmansa, ja koko maakunta oli julmasti hävitetty. Sillä sotamiehet\nryöstivät armottomasti joka paikassa, ja vieläkin julmemmin olivat ne\ntalonpojat menetelleet, jotka pysyivät uskollisina. Tämä kauhea hävitys\nei olisi kapinan loputtuakaan vielä tauonnut, ellei vallanpitäjien oma\netukin olisi pakoittanut armoon. Sillä mistä veroja sitten olisi saatu,\njos talonpojat olisivat hävinneet aivan sukupuuttoon. Täten onnistui\nFincken, joka jo taistelun aikana, joskin turhaan, oli kehoittanut\nväkeä säästämään, saada leppyisät tuumansa toteutetuiksi. Kapinan\npäämiehet hän tosin otatti kiinni ja mestautti armotta. Mutta muulle\njoukolle hän jakoi suojeluskirjoja. Pärmien sijasta, joita ei niin\nmonelle voinut riittää, saivat useimmat _rauha-arpoja_, nimittäin\npulikoita, joihin oli kolme C:tä ja niiden alapuolelle kruunu poltettu.\nSotaväellensä hän niinikään helmik. 10 p:nä rummun lyönnillä julistutti\nankaran käskyn, että heidän piti henkensä uhalla jo lakata kaikista\nsortamisista.\n\n\n\n\n10. Pohjoispohjalaisten kapina.\n\n\nPohjanmaan pohjoiset pitäjät eivät olleet totelleet suupohjalaisten\nkehoitusta, kun nämät Suomeen samotessaan käskivät heitä mukaansa.\nHeitä oli aiotun retken kaukaisuus peloittanut. Linnaleiri ei myöskään\nollut koskaan ollut ylen rasittava näillä syrjäisillä seuduilla, mihin\nhuovien oli liian pitkä matka tulla. Mutta sääli ja pelko alkoi nyt\nsaattaa pohjoispohjalaistenkin mielet levottomiksi, koska he muutamilta\nsäikähtyneiltä pakolaisilta saivat kuulla, mikä kauhea kohtalo oli\ntullut heidän maakuntalaistensa ja nuijapäällikköjen osaksi.\n\nJuuri tähän aikaan saapui heidän luokseen Ruotsista _Israel\nLaurinpoika_, jonka herttua oli määrännyt ja lähettänyt Pohjanmaan\nvoudiksi. Täten oli siis nyt Pohjanmaalla kaksi voutia, sillä\nSuu-Pohjassa hallitsi Flemingin asettama Aaprahami Melkiorinpoika.\nTietysti ei kaksi tämmöistä mahtavaa herraa voinut mahtua rinnakkain\nyhteen maakuntaan, yhtä vähän kuin kaksi aurinkoa saattaa samalla\ntaivaalla kiertää. Israel Laurinpoika alkoi heti ensi toimikseen\nyllyttää rahvasta sotaisiin hankkeisiin. Hänen käskystänsä kokoontuivat\npohjoisten pitäjien talonpojat yhteisiin maakäräjiin _Pietarsaareen_.\nSiellä päätettiin, että yksi mies lähetettäisiin joka talosta,\nvarustettuna kuuden kuukauden eväillä. Tämän nostoväen piti mennä\nvartioimaan Pohjanmaan eteläistä rajaa ja estää huoveja pahoja\ntekojansa tekemästä, varsinkin viemästä ja surmaamasta Pohjan miehiä,\nniinkuin oli nuijapäälliköille tapahtunut.\n\nNäistä hankkeista sanoman saatuansa Aaprahami Melkiorinpoika lähetti\npohjoisille pitäjille kirjeen. Hän varoitti heitä ystävällisin sanoin\nja huomautti, mikä turmio oli tullut suupohjalaisten osaksi. Mutta\ntämän kirjeen viejät eivät päässeet edemmäksi kuin Kokkolan\nkirkonkylään. _Sven Olavinpoika_, voudin kirjuri, ja mahtava talonpoika\nLimingasta nimeltä _Hannu Krankka_, majailivat täällä melkoisen\nvartijajoukon kanssa. He ottivat kirjeen ja lukivat sen kokoontuneille\ntalonpojille, selittäen sen suomeksi aivan väärällä tavalla. Aaprahami\nMelkiorinpoika, sanoivat he, uhkasi muka tulla kuudensadan huovin\nkanssa ja panna ne Perä-Pohjaan linnaleiriin. \"Tahdotteko te, hyvät\nmaamiehet\", kysyivät kavaltajat lopuksi, \"tyytyä siihen, niin tässä se\nnyt on. Vaan jollette tyydy, niin ilmoittakaa mielenne.\" Tietysti\nvastasivat talonpojat kieltämällä, kaikki yhteen ääneen huutaen:\n\"Ennenkuin siihen suostumme, tahdomme heitä vastaan uskaltaa henkemme!\"\nVimmastuksissansa he sitten tarttuivat lähettiläsparkoja niskasta\nkiinni ja upottivat heidät elävinä avantoon.\n\nTämän hirmutyön jälkeen talonpojat valmistausivat vastaanottamaan itse\nvoutia. He kävivät väijyksiin _Tarharannan_ luhdalle, tienviereiseen\nviidakkoon. Kun Aaprahami Melkiorinpoika mitään aavistamatta joutui\nsinne, niin karkasivat nuijamiehet hänen kimppuunsa, kymmenen ja\nparikin kymmentä joka rekeä vastaan. Tämä rynnäkkö oli niin arvaamaton\nja äkillinen, ettei saattoväkenä oleva pieni sotajoukko kerinnyt\ntarttuakaan aseisiinsa. Sittenkin pelasti naurettava sattumus voudin\nvielä vähäksi aikaa. Hannu Krankka, ottaessaan Aaprahami Melkiorinpojan\nkiinni, ryösti häneltä korean sudennahkaisen turkin ja puki tämän hyvän\nsaaliin heti päälleen. Mutta muut nuijamiehet eivät olleet tätä\nvaihdosta huomanneet eivätkä iltahämärässä tunteneet omaa miestään. He\nalkoivat siis nyt löylyttää Krankkaa voimiansa myöten, niin että -- sen\naikuisen kertomuksen sanoilla puhuen -- hänen kylkiänsä ei suinkaan\nsyyhynnyt. Krankan onneksi tuli erehdys kuitenkin ilmi, ennenkuin hän\noli peräti kuoliaaksi lyöty. Mutta kun sitten ruvettiin oikeata voutia\netsimään, niin sitä ei löydettykään mistään; hän oli housusillaan,\nliivisillään pötkinyt tiehensä. Kovin kauas ei Aaprahami Melkiorinpoika\nsentään päässyt pakoon. Kahden peninkulman päästä, Hästön talosta\nKruunupyyn pitäjästä, saavutti hänet jo seuraavana päivänä eräs\nKokkolan mies ja toi takaisin. Hän lähetettiin Tukholmaan, jossa hän\nsitten tuomittiin ja mestattiin. Hänen seuralaisensa, joita oli\nneljättäkymmentä, olivat melkein kaikki kaatuneet kahakassa ja jääneet,\nilkialastomiksi ryöstettyinä, tappelutantereelle makaamaan. Yöllä\nsitten kymmenkunta heistä, jotka olivat vain haavoittuneet, konttasi\nKokkolan lukkaritupaan piiloon. Sieltä heidät kuitenkin aamulla\näkättiin, ja talonpojat aikoivat ensin upottaa heidät jään alle; mutta\nkirkkoherra Suursill sai varoituksillaan julmuuden estetyksi.\n\nSeuraavina päivinä levisivät nyt nuijamiehet eteläisiinkin pitäjiin,\nnostattaen joka paikassa rahvaan ja tappaen harvat vastaansattuvat\nviholliset. Niinpä esim. olivat he Lapväärtin kylässä Närpiön pitäjässä\nsaaneet muutamia huoveja kiinni. Ne vietiin nuijamiesten tavan mukaan\nkohta joelle ja alettiin pistää avantoon. Mutta vesi joessa oli kovin\nmatala, niin ettei saatukaan onnettomien päitä umpiveteen. Silloin\ntalonpoikaispedot ottivat seipäitä ja sysäsivät niillä uhrinsa\nsyrjittäin jään alle. Tulivatpa kylän akatkin vielä avuksi, kolhien\nhuoveja päähän korvoillaan ja sangoillansa. Kunnollisemman työn sitä\nvastoin tekivät talonpojat Ilmajoella. He ottivat näet siellä\nteilattujen nuijapäällikköjen jäsenet alas ja saattoivat ne\nkunnialliseen hautaan Ilmajoen kirkkotarhaan.\n\n\n\n\n11. Santavuoren tappelu.\n\n\nInnokkaasti Israel Laurinpoika sillä välin kartutti ja järjesti\nsotavoimaansa. Hän oli käskenyt miehen joka talosta tulemaan, uhaten\nvastahakoisille ryöstöä ja surmaa. Sillä keinoin oli hän saanut\nrannikkoruotsalaisetkin joukkonsa lisäksi, vaikka he eivät mielellään\nruvenneet yksiin tuumiin vihattujen suomalaisten kanssa. Oli hänellä\nmyös koko joukko varsinaisia sotamiehiä, jalkamiehiä Pohjanmaan\nmolemmista lippukunnista. Olipa viimein vielä muutamia tykkejäkin,\njotka hän oli tuottanut Oulusta, missä silloin oli pieni linna. Joka\npitäjän väen hän oli eroittanut eri komppaniaksi ja pannut niille\nheidän omia tuttuja miehiänsä päälliköiksi. Toiset korkeammat päälliköt\nsitten johtivat useampien pitäjien miehiä. Niin esim. _Hannu Krankalla_\noli Kemin, Iin ja Limingan joukot komennossansa; ylipäälliköitä oli\nmyös _Palon Perttu_, joka jo Ilkan retkellä kuuluu olleen etevimpiä\nmiehiä.\n\nPääleirinsä nuijamiehillä oli likellä Ison-Kyrön kirkkoa, josta he\nsaattoivat kääntyä puolelle tai toiselle, sitä myöten kuin kuulisivat\nvihollisen tulevan merenrantaa myöten tai Yli-Satakunnasta päin\nHämeenkankaan poikki. Pienempi leirikunta majaili etuvartijana\nIlmajoella, ja molempien pitäjien väliselle metsäkankaalle oli tien\npoikki kaadettu suuri murros pitkistä hongista. Näin varustettuina\nnuijamiehet, joita lienee ollut 3,000 miehen paikoille, saattoivat\nuskaliain mielin odottaa ottelua.\n\nTalonpoikien kovaksi onneksi ei kuitenkaan heidän ylimäinen johtajansa\nIsrael Laurinpoika näytä olleen mikään uljas sotasankari. Hän olikin\nalkuaan oikeastaan ollut kauppiaana Hernösandissa, vaan hävittyään\nsaanut herttualta nykyisen tärkeän virkansa. Kohta näet, kun nyt sanoma\nsaatiin Flemingin lähenemisestä 1,500 miehen kanssa, Israel riensi\npohjoiseen päin. Hän tosin sanoi menevänsä kaikkia vielä poissaolevia\nlisäjoukkoja kiirehdyttämään; mutta hänen käytöksensä jälkeenpäin antaa\nsyytä siihen luuloon, ettei hän tahtonut saattaa kalliita luitansa\nmiekkojen alle. Sillä kohta, kun tieto hänen armeijansa häviöstä oli\nhänelle saapunut, pakeni Israel Laurinpoika aina Tornioon asti, vieläpä\noli peloissaan sielläkin, vaikka oli jo kuudettakymmentä peninkulmaa\nhänen ja Flemingin välillä.\n\nJäätyään yksin ilman johtajaa ja neuvonantajaa talonpojat nyt tekivät\nsangen varomattoman, vaikka kyllä urhoollisen päätöksen. Heidän olisi\npitänyt vahvassa asemassaan, murroksien takana odottaa vihollisen\npäällekarkausta; silloin olisi Flemingin ollut vaikea päästä voitolle.\nSillä hänellä oli ainoastaan ratsuväkeä parvessansa, josta metsäisellä,\nlouhikkoisella seudulla ei olisi ollut paljon apua. Suuren kiiruunsa\ntähden hän ei ollut tuonut kanssansa yhtään ainoaa jalkamiestä. Vaan\nnyt nuijamiehille sattui se hurja tuuma päähän, että olisi parempi itse\nkäydä rynnäköllä Flemingin leiriä vastaan. He aikoivat näet yöllä\npimeässä äkkiarvaamatta karata parhaassa unessa olevien huovien päälle.\nTämä tuuma ei olisi itsessään vielä ollut menestyksen mahdollisuutta\nvailla; mutta sille retkelle lähtiessänsä talonpojat eivät edes\npitäneet lukua kuljettavan matkan pituudesta. Kun he, kuljettuansa\npuolen kuudetta peninkulmaa, vihdoin saapuivat sotaväen leirille, joka\nsijaitsi hiukan pohjoispuolella nykyistä Kurikan kirkkoa, niin päivä\noli jo valjennut, tuo iäti muistettava 24:s päivä helmikuuta 1597.\nHuovit olivat siis kaikki jo valveilla, varusteilla.\n\nFleming nyt kaikkein ensiksi koetti taas samaa keinoa, joka Nokiassa\noli niin hyvin onnistunut. Hän tarjosi talonpojille sovintoa, jos he\nhiljaisuudessa eroisivat ja antaisivat päällikkönsä rangaistaviksi.\nMutta tällä kertaa eivät nuijamiehet olleet yhtä petollisia johtajiansa\nkohtaan. He pauhasivat kovasti, vastaten röyhkeästi \"Me emme huoli\nsovintoa, vaan tahdomme taistella Kaarle herttuan puolesta, niinkauan\nkuin veri meissä on lämpimänä!\" Ja kun Fleming sitten vielä toisen\nkerran uudisti varoituksensa, vastasivat nuijamiehet siihen tykkien\nlaukauksella, niin että viisi huovia kaatui maahan.\n\nTäten alkoi nyt hirveä tappelu. Talonpojat olivat varomattomuudessaan\ntulleet suurelle lakeudelle, jossa ratsumiehet saattoivat esteettömästi\nliikkua ja jossa Flemingillä oli täysi tilaisuus käyttää sotataitonsa\nkaikkia temppuja. Saattoipa petturuus nuijamiesten vaarallisen tilan\nvieläkin vaarallisemmaksi. Ruotsalaiset talonpojat näet olivat jo\nalusta alkaen olleet salaisessa kirjeenvaihdossa ja liitossa Flemingin\nkanssa, ja nyt he julkisesti luopuivat säätyveljistään ja juoksivat\nsotaväen puolelle. Nuijajoukon ainoa pelastuskeino olisi nyt ollut\npäästä lakeudelta edullisempaan paikkaan. Semmoinen olikin heillä\ntiedossaan Kurikan ja Ilmajoen rajalla, jossa heidän etuvartijansa\nolivat _Santavuorelle_ koonneet kivistä pieniä rintavarustuksia. Sinne\nalkoivat nyt talonpojat peräytyä; mutta oli jo liian myöhäistä.\nSilläaikaa kuin he, hitaasti edistyen takaa-ajavien huovien tähden,\nkulkivat joen toista vartta, kiirehti Fleming toisen huoviparven kanssa\ntoista rantaa myöten edelle ja sulki heiltä tien. Juuri Santavuoren\njuurella taisteltiin viimeinen, ratkaiseva tappelu, joka teloitti tai\nhajoitti koko talonpoikaisarmeijan. Toista tuhatta nuijamiestä makasi\nkaatuneena tantereella; viisisataa joutui elävältä voittajien käsiin.\nNytkin vielä, melkein kolmen vuosisadan viertyä, nostelee kyntäjä\ntoisinansa koko tältä avaralta tappelukentältä kalloja ynnä muita luita\nja aseiden palasia. Ja kansan muistiin on tämä hirveä teloitus\npiirtäytynyt iäti kulumattomilla kirjaimilla.\n\nVoittonsa jälkeen huovit, niinkuin arvata sopi, harjoittivat\nyltympärillä väkivaltaa ja ryöstöä. Pappejakaan he eivät säästäneet;\nsillä ne olivat joka paikassa olleet kapinoitsijain puolella tai eivät\nainakaan olleet heitä estäneet. Ilmajoen kirkkoherra Mattias Stuut\nkolhittiin kuoliaaksi oman kirkkonsa avaimella; Kyrön kirkkoherralta\nSimo Nurkalta ryöstettiin koko pappila typötyhjäksi, niin että hänen\nsitten täytyi kauan aikaa elää kerjuulla. Kuinka suuri ja yleinen\nhävitys muutenkin oli, sen voimme päättää siitä, että Suu-Pohjan\npitäjät seuraavana vuonna eivät jaksaneet suorittaa paljon mitään\nveroja. Tämän kaiken salli Fleming estämättä tapahtua rangaistukseksi\npohjalaisille; mutta ylimalkain oli hänen käytöksensä tässä\ntilaisuudessa paljoa lempeämpi kuin mitä näin kovasydämiseltä mieheltä\nolisi uskaltanut toivoa. Hän käski papit ynnä talonpoikien lähettiläitä\nkaikista Suu-Pohjan pitäjistä eteensä Kyrön pappilaan. Siellä hän\nensiksi nuhteli ankarasti sielunpaimenia siitä, etteivät he olleet\nlaumojansa paremmin neuvoneet. Sitten hän kääntyi talonpoikien puoleen\nja käski heidän hampainensa repiä kivet irti tuvan kiukaasta.\n\"Olettehan uhanneet\", ivasi hän, kun raukat tuskissansa turhaan\nkiskoivat saamatta muruakaan irti, \"olettehan te uhanneet repiä koko\nTurun linnan maahan hampaillanne, jollei muita aseita ole. Koettakaahan\nnyt, kuinka helppo on repiä muureja rikki paljain hampain.\" Mutta tämän\npienen pilkan perästä hän päästi heidät vahingoittamatta kotiin\nmenemään, ja samoin myös tappelussa saadut vankinsa. Ainoastaan\npäämiehet, esim. Hannu Krankka ja Palon Perttu, kuljetettiin Turkuun\nvankeuteen. Samoin osoitti myös Klaus herra vihaansa entisillekin\nnuijapäälliköille; hän näet kaivatti niiden ruumiit jälleen maasta ja\nripusti jäsenet uudestaan teileihin. Pohjoiset pitäjät pääsivät vielä\nvähemmällä rangaistuksella; sillä Flemingin täytyi rientää pois Suomeen\njälleen, eikä hänen huovinsa siis kerinneet käydä pohjoisempana\nhävittämässä. Ankarat kirjalliset nuhteet Klaus herra kuitenkin.\nlähetti kaikkialle, ja talonpoikien niissä pitäjissä, jotka olivat\nkapinaan yhtyneet, täytyi tehdä uusi uskollisuudenvala kuninkaalle ja\nnöyrä anteeksipyyntö, niin Pohjanmaalla kuin Savossakin.\n\nNäin lausuttiin esimerkiksi Suursavon pitäjän anteeksipyynnössä: \"Ja\näthä me Perkelen yllytöxest ja pahaen inhimisten houkutoxest meitem\nvastoin meiden valam ja uskoin olemme vietelluxi tullud, ia meiden\nrikonedt olem sen vären ja pahan menon cansa, quin tänä talvena meiden\nsurexi vahingoxem olem etten ottanedt... Mingä tähden me nytt nöyresti\narmon alla langemma ja meiden armoiliselda Herraldam ja Kuningaldam\nruckoilem ja anome armoia. Ethei tästä lehin pidä meiden jelken\ntulevaisedt ikänäns tain kaldaisen Perkelen vietelluxen enämbi meithä\nsaattaman. Niin totisest Jumala autakon meitä sielun ja rumim puolest.\"\n\n\n\n\n12. Klaus Flemingin kuolema.\n\n\nSamoihin aikoihin kuin Fleming kukisti talonpoikaiskapinan Suomessa,\noli Kaarle herttua puolestaan voittanut vastustajansa, Ruotsin korkeat\nherrat. Hänen luopumuksensa valtionhoitajan virasta ei ollut\npitkällinen ollut. Kaikilta haaroilta oli tullut hänelle kirjeitä,\njoissa anottiin ja rukoiltiin, ettei hän jättäisi Ruotsin kansaa tällä\nvaarallisella hetkellä. Erittäin kiihkeät olivat talonpojat. \"Me emme\ntahdo monta hallitsijaa!\" niin he puhuivat. \"Ja koska kuningas ei ole\nmaassa, niin emme tahdo uskoa valtionhoitoa kellekään muulle kuin\nherttua Kaarlelle.\" Arbogan valtiopäivillä, jotka pidettiin lopulla\nhelmikuuta 1597, pauhasivat he tällä lailla, uhitellen kirveillänsä ja\nnuijillansa. Päätös tietysti tehtiin semmoinen, että herttua saisi\nvieläkin suuremman vallan kuin sitä ennen. Valtaneuvokset huomasivat,\netteivät he nyt enää voisi mitään Kaarlea vastaan. Siitä syystä he\nläksivät kun läksivätkin pois koko maasta ja pakenivat kuninkaan\nluokse.\n\nHerttuan valta oli kuitenkin yhä vielä puolinainen, niin kauan kuin\nFleming Suomessa niskoitteli. Tähän herraan oli nyt Kaarle julmemmin\nvimmastunut kuin koskaan ennen. Verisaunat Suomessa olivat lisänneet\nvanhaan vihaan uutta sytykettä. \"Tuo verikoira! Tuo rahvaanteurastaja!\"\ntämmöisillä herjausnimillä herttua aina mainitsi Flemingiä.\nSamallaiseen vimmaan hän myös kaikilla keinoin yllytteli Ruotsin\ntalonpoikia. Hänen lähettiläitänsä taalalaisiksi puettuina kulki\npitäjästä pitäjään, kertoen Flemingin ja Suomen huovien sortamisista ja\nsurmatöistä. Vieläpä lisäsivät he kaikellaisia valhejuttuja, ikäänkuin\ntosiseikat eivät olisi vielä olleet kyllin kauhistuttavia. Eräältä\ntalonpojalta oli leikattu kieli suusta, näin kuului yksi näistä\nvalhejutuista, sen vuoksi, että tuo raukka oli yrittänyt mennä herttuan\npuheille. \"Mene nyt ja valita!\" oli muka Fleming vielä ivaillut.\nTalonpojan kerrottiin sitten kuitenkin päässeen Ruotsiin ja selittäneen\nasiansa Arbogan valtiopäivillä siten, että hän osoitteli kielen tynkkää\nsormellaan. Ruotsin talonpojat yltyivät näistä jutuista silmittömään\nvihaan. \"Raavi pois heidät! Hakkaa kaula heiltä poikki!\" niin he kerran\nhuusivat Kaarle herttualle.\n\nKlaus herra ei kuitenkaan ollut millänsäkään näistä uhkauksista.\nPäinvastoin aikoi hän itse mennä Ruotsiin, kuninkaansa vihollisia\nkukistamaan. Tälle retkelle hän nyt varustautui suurella kiireellä,\nsillä paljon kallista aikaa oli mennyt hukkaan nuijamiesten kanssa\nkinastellessa. Toinen mies olisi kuitenkin suuresti epäillyt, mistä hän\nvoisi saada tarpeellisia varoja tämmöiseen yritykseen. Sillä nuijasota\noli hävittänyt peräti monta seutua, ja joka paikassa olivat edellisen\nkesän sateet pilanneet kaiken viljan. Nälkä ja sen ainainen\nseurakumppani ruttotauti kulkivat paraikaa hirmukulkuansa ympäri\npoloista Suomennientä. Mutta Klaus Fleming ei ollutkaan niitä ihmisiä,\njoita sääli ja surkuttelu olisi voinut peräyttää tehdystä päätöksestä.\n\nHuhtikuu oli näin alkanut, ja varustukset alkoivat jo valmistua. Väki\nja muona jo saapui saapumistaan Turkuun. Sotalaivoihin, joita Fleming\ntavallisesti piti Pikkalan satamassa Siuntion pitäjässä, ruvettiin jo\nasettamaan tykkejä. Entisten alusten lisäksi keräiltiin talonpoikaisia\nhaaksia, jopa suurempia veneitäkin. Uteliaisuudella ja levottomuudella\nodottivat kaikki ihmiset jäiden lähtöä, kesän tuloa, jolloin noiden\n\"kahden kovan piti kokea, meidän pojan ja herttuan\". Mutta toisin\nihminen päättää, toisin monesti säätää Kaikkivaltias.\n\nKaksi viikkoa pääsiäisen jälkeen matkusti Klaus herra vielä kerran\nPikkalaan. Hän tahtoi jouduttaa laivastonsa varustamista. Mutta\nmuutamia päiviä siellä oltuansa sairastui hän yht'äkkiä kovasti heti\npäivällisen jälkeen. Yli 60-vuotisen vanhuksen ruumis ei kestänyt tuota\nlakkaamatonta, väsymätöntä puuhaa. Taudistaan huolimatta läksi Fleming\nsittenkin taas matkalle, aikoen Perniön kuninkaankartanoon, johon hän\noli käskenyt Ebba rouvan vastaansa. Mutta kesken tietä raukenivat hänen\nviimeisetkin voimansa. Hän kannettiin reestä talonpoikaiseen tupaan\nPohjan kirkon vieressä. Vaivoja tai kipuja ei sairas sentään tuntenut,\nainoastaan suurta heikkoutta. Senvuoksi hän ei ensi alussa ollutkaan\ntilastansa kovin huolissaan. Mutta voimien nopea riutuminen ilmoitti\npian hänelle, että hänen loppunsa oli jo lähellä. Silloin Fleming käski\nvälskärin, joka hoiti häntä, lukea jotakin lohduttavaa kirjaa.\nRauhallisena, ainoastaan huolissansa sen johdosta, ettei saanut vielä\nkerran puhutella puolisoaan, nukkui Klaus herra kuolemaan yöllä huhtik.\n13:tta päivää vasten v. 1597. Ruumis kuljetettiin ensi aluksi Turun\nlinnaan.\n\nTämmöisen miehen kuolema nosti tietysti sangen erilaisia tunteita.\n\"Jumala\", virkkoi herttua sen kuultuansa, \"on rangaissut Klaus herran\npahat rikokset, antaessaan hänen kaatua näin äkkiä, kesken\njulmuuttansa.\" Mitä Suomen talonpojat arvelivat, kun sanoma levisi\nheidän sortajansa kuolemasta, siitä ei ole meillä mitään tietoa. Mutta\narvattavasti hengähti nyt rahvaankin rinta huokeammin. Kuninkaan\npuoluelaiset sitä vastoin olivat synkässä surussa, melkein epätoivossa.\n\"Pää on poissa\", kirjoitti yksi heistä, \"ja kaikki jäsenet nyt\nhorjuvat, hajoovat!\" Monipa, sekä ystävä että vihollinen, ei tahtonut\nuskoa marskin kuoleman olleen aivan luonnollisen. Niin äkkiä, niin\narvaamatta oli se tapahtunut, juuri ratkaisevalla hetkellä. Mitkä\nsyyttivät herttuata arvellen, että hän varmaan oli syöttänyt\nveriviholliselleen myrkkyä. Mitkä sitä vastoin luulivat Klaus herran\ntaudin \"panemataudiksi\", jonka joku Pohjanmaan noita oli nostattanut\nampumalla taikanuolen.\n\n\n\n\n13. Klaus Fleming.\n\n\nKlaus Fleming oli vanhaa, mahtavaa Suomen aatelissukua. Hänen isänsä\noli _Eerikki Fleming_, Kustaa Vaasan uskollinen ja taitava\nsotakumppani, josta jo on ollut useasti puhe näissä kertomuksissa.\nÄiti, _Hebla Sparre_, oli ruotsalainen; hänenkin isänsä oli ollut\nmainio Kustaa Vaasan sotakumppani, Sigge Sparre. Klaus Flemingin\nsyntymävuodesta ja -paikasta ei ole meillä mitään tietoa. Arviolta vaan\nvoimme päättää, että hän syntyi noin 1535 vuoden seuduilla jossakin\nisänsä maakartanossa. Luultavasti vietti hän lapsuutensa ajan\nenimmäkseen Kuitian kartanossa Paraisten pitäjässä, likellä Turkua.\nSiellä hän näkyy saaneen kasvaa jokseenkin kuritonna, koulutonna,\nniinkuin karhunpentu korvessa. Tällä lailla hänestä tuli vahva ja uljas\nurho, taitava kaikissa ruumiin harjoituksissa. Erittäinkin kehuttiin\nhäntä kelpo suksimieheksi. Mutta kirjaoppi sitä vastoin jäi aivan\nvähiin, ja sivistyneen seuraelämän tavoista ei hänellä ollut paljon\ntietoa. Perätöntä valhetta kuitenkin on eräs juttu hänen\noppimattomuudestansa, jonka vihamiehet panivat liikkeelle. He sanoivat\nFlemingin saaneen niin peräti vähän oppia vieraita kieliä, että muiden\noli vaikea ymmärtää hänen ruotsin puhettansa. Mutta Klaus herran monet\nruotsinkieliset kirjeet todistavat aivan päinvastoin, sillä ne ovat\naivan selvää ruotsia. Kumma olisikin ollut, jollei hän olisi osannut\nruotsia. Sillä hänen synnyinseutunsa oli aivan ruotsinkielinen, ja\nolihan hänen äitinsäkin Ruotsista kotoisin. Paitsi sitä näyttävät\nSuomen korkeammat aatelisherrat jo silloin käyttäneen enimmäkseen\nruotsia keskinäisissä puheissaan.\n\nKlaus herran veljet ja sisaret kuolivat kaikki nuorina; siten jäivät\nvanhempien kuoltua kaikki suvun talot ja tavarat yksistään hänen\nomaksensa. Kuinka suuri rikkaus hänelle tämän perinnön kautta karttui,\nsen voimme päättää siitä, mitä mainitaan tulleen Hebla rouvan\nleskenosaksi (kolmas osa pesästä). Hän oli, paitsi kaikellaista\nirtainta tavaraa, saanut yhden kivitalon Turussa ynnä maatiluksia\nyhdessätoista eri paikassa, joiden vuositulot yhteensä tekivät 160\nviljatynnyriä. Olipa Kuitian kartano tykeilläkin varustettu, niinkuin\nkuninkaallinen linna ainakin. Klaus herra kuitenkin asuskeli\ntavallisesti Syrjän l. Svidjan kartanossa, Siuntion pitäjässä, jonka\njohdosta Suomen talonpojat mainitsivat häntä \"Kaski-Klauksi\" (svidja =\nkaski). Vielä suuremmaksi eneni Flemingin rikkaus, kun hän v. 1573 nai\nneiti Ebban, joka oli mahtavaa _Stenbock_-sukua. Tämän naimisen kautta\nhän luultavasti sai ne maatilukset, jotka hänellä mainitaan olleen\nRuotsissa; sillä hänen rouvansa oli ruotsalainen samoin kuin hänen\näitinsäkin.\n\nNuori junkkari, jonka vanhemmat olivat niin mahtavat ja paitsi sitä\nkumpikin kuninkaan hyvässä suosiossa, pääsi tietysti aikaisin tärkeihin\ntoimiin ja valtaviin virkoihin. Semmoista luottamusta ansaitsi hän\nmuuten omienkin hengenavujensa vuoksi. Sillä hänen älynsä, joskin sitä\nei ollut opilla harjoitettu, oli luonnostaan tarkka ja terävä, ja\naikainen kokemus elämän koulussa täytti monessa suhteessa tieteellisen\nopetuksen vajavuudet. Ensi kertaa on nuori Klaus Fleming päällikkönä\nKustaa Vaasan aikuisessa sodassa. Hänelle uskottiin silloin Savon\nsuksimiehet johdettaviksi, kun tiedettiin hänen olevan hyvän hiihtäjän.\nEerikki kuninkaan ja Juhana herttuan riidassa piti hän edellisen puolta\nsuurella taidolla ja hyvällä menestyksellä. Vähemmin myötäinen sitä\nvastoin oli hänelle onni Tanskan sodassa, jossa hän ajoittain johti\nlaivastoa. Tätä vastoinkäymistä rupesi epäluuloinen Eerikki luulemaan\ntahalliseksi petokseksi, ja uhkasi Flemingille rangaistusta, jopa\nkuolemaakin. Nytpä Klaus herra todenteolla tuli uskottomaksi ja luopui\nherttuain puolelle, kun he nostivat kapinan. Mutta tämä olikin aivan\nainoa kerta, jolloin Fleming seisoi kruunupään kuninkaan vastustajien\nriveissä. Siitä lähtien hän aina palveli hallitsijoitansa\njärkähtämättömällä kuuliaisuudella. Niin esim. hän Räävelissä v. 1589\noli ainoa valtaneuvoksista, joka ei kirjoittanut Juhanalle ja\nSigismundille lähetettävän varoitus- ja nuhdekirjeen alle. Molemmat\nkuninkaat palkitsivatkin uskollista palvelijaansa rajattomalla\nluottamuksella ja mahdollisimman suurilla suosionosoituksilla. Juhanan\nkruunausjuhlassa koroitettiin Fleming jo vapaaherran arvoon, ja\nvapaaherrakunnaksensa hän oli saanut Viikin kartanon Siuntion pitäjässä\nynnä kahdeksan sen alle kuuluvaa kylää. Vuonna 1582 hän piti jo\nyliamiraalina koko Ruotsin valtakunnan laivaston hallussansa; ja kuusi\nvuotta myöhemmin muutti Juhana tähän virkaan kuuluvan arvonimen vielä\nkomeammaksi, nimittäen Flemingin valta-amiraaliksi. Vuonna 1590 pääsi\nKlaus herra Uplannin ja samassa koko pohjoisen Ruotsin laamanniksi,\nsitä paitsi oli hänellä jo ennestään tuomarinvalta Suomessa koko\nPohjanmaan yli. Heinäkuussa 1591 hän viimein asettui koko loppuiäkseen\nsynnyinmaahansa. Silloin näet määrättiin hän Suomen ja Viron\nylimaaherraksi ynnä myös kaikkien niiden sotajoukkojen ylipäälliköksi,\njotka näissä molemmissa maakunnissa majailivat. Tätä jälkimäistä virkaa\nseurasi myös pian _valtamarskin_ arvonimi, palkinnoksi Venäjän sodassa\nosoitetusta johtajataidosta. Kuinka Fleming sitten Sigismundin antaman\nrajattoman valtuuskirjan nojalla hallitsi Suomenmaata itsenäisenä,\nitsevaltiaana kuninkaana, ainoastaan sitä nimeä vailla, siitä ovat\nedelliset luvut jo kylliksi kertoneet.\n\n\"Nuorna on vitsa väännettävä\", niin sanoo vanha sananlasku. Se kävi\nmyös Flemingin suhteen toteen. Ne raa'at tavat ja törkeät puheet, jotka\nhän nuoruudessaan oli oppinut isänsä tallirenkien ja huovien seurassa,\nne pysyivät hänessä hänen elämänsä loppuun asti. Klaus herra, vaikka\nhän olikin talonpoikien pahin polkija ja ylenkatsoja, oli itse\nkäytökseltään törkeimmän talonpojan tapainen. Nenäänsä esim. hän pyyhki\ntakin hihalla. Muutenkaan hän ei näytä olleen kovin suuri puhtauden\nharrastaja; siihen lienevät viitanneet nuo pilkkanimet Kaski-Klaus ja\nnokinenä, joilla Suomen talonpojat usein mainitsivat häntä. Pöydässä\noli Fleming kovin ahnas; usein hän ahtoi yhdeksi ateriakseen vatsaansa\nkokonaisen sianreiden, muuta ruokaa lukuunottamatta. \"Sika syöpi sian\nsuuhunsa\" oli Kaarle herttuan tavallinen pilkkalause, kun Flemingin\ntavaton ruokahalu tuli puheeksi. Kömpelön käytöksensä tähden joutui\nKlaus herra tietysti sivistyneissä seuroissa naurun ja pilkan\nalaiseksi. Puolassa, jossa hän kävi kuninkaaksi valitun Sigismundin\nsaattomiehenä, väännettiin siitä syystä hänen arvonimensä sangen\nsukkelalla tavalla. Puolalaiset aatelisherrat näet eivät nimittäneet\nhäntä keskenään Dominus Admiralis (amiraali herraksi), vaan Dominus\nAdmirabilis (eriskummalliseksi herraksi). Samaten myös Kaarle ja\nvaltaneuvokset Ruotsissa yhä ampuivat häneen kokkasanojansa.\n\nNäitä pilkkaajiansa Fleming puolestaan vihasi tulisimmalla vimmalla.\nSillä hän oli yhtä leppymätön vihassansa kuin uskollinen\nystävyydessään. Missä hänellä oli syytä kostaa, siinä hän ei pitänyt\noikeudestakaan mitään lukua. Sen osoitti hän esim. silloin, kun hän\nistui tuomarina tutkimassa vihamiestänsä Kaarle Hornia Joananlinnan\nantautumisen vuoksi. Samoin nähtävästi paisui hänen sydämensä ilosta,\nkun hän nyt viimeisinä vuosinaan sai tehdä kiusaa Ruotsin\nvaltaneuvoksille, jopa myös itse Kaarle herttualle.\n\nVaikutin, joka näinä viimeisinä vuosina ohjasi kaikkia Klaus herran\ntekoja, oli kuitenkin alkuansa parempaa laatua. Se oli uskollisuus\nlaillista hallitsijaa kohtaan, jota Suomen miehet kaikkina aikoina ovat\npitäneet jaloimpana kansallisavunansa. Mutta Flemingin uskollisuus meni\nyli kaiken määrän, se oli umpiuskollisuutta, joka tukehutti kaikki muut\nihmistunteet. Sitä ei pidä kuitenkaan kovin kummeksia, että hän\nkuninkaansa edun vuoksi oli tyly talonpojille. Sillä se kuului\nFleming-suvun perintövikoihin; sen Klaus herra oli oppinut\njokapäiväisestä kokemuksesta isänsä, tuon mainion rahvaansortajan,\nkodissa. Mutta hän uhrasi kuninkaan tähden myös uskontonsa, jota hän\nkuitenkin lienee pitänyt pyhänä.\n\nKlaus Flemingin muisto on säilynyt jälkimaailmalle tässä sangen\nmustassa muodossa. Muistettava on kohtuuden vuoksi kuitenkin, että\nhänen historiansa on yksistään vihamiesten kirjoittama. Moni hyvä avu,\njoka olisi varmaankin saattanut lievittää yleistä mustuutta, on tällä\ntavoin jäänyt kertomatta. Suoruutta, rehellisyyttä kuitenkin muutamat\nmyöntävät hänessä olleen, vaikka tosin toiset sitä vastoin soimaavat\nhäntä kavalaksi. Mutta hänen urhouttansa ja sotataitoansa eivät ole\npahimmatkaan pahansuovat uskaltaneet halventaa.\n\n\n\n\n14. Arvi Stålarm ja Kaarle herttuan ensimäinen retki Suomeen.\n\n\nFlemingin kuoltua asetti Sigismund _Arvi Eerikinpoika Stålarmin_\nylimäiseksi käskynhaltijakseen Suomenmaahan. Stålarm oli lempeä,\niloinen herra, jota kaikki rakastivat; hän oli rehellinen,\ntarkkatuntoinen kaikissa asioissa. Mutta hänessä ei ollut sitä\nrautaista sydäntä, rautaista kättä, joka olisi voinut estää Sigismundin\nasiaa \"horjumasta\". Sillä olipa hän itsekin salaa sydämessään\nhorjuvainen. Vannotun uskollisuusvalansa tähden hän katsoi\nvelvollisuudekseen taistella kuninkaan puolesta; mutta sittenkin hän\nmonesti epäili, oliko siitä hyötyä isänmaalle. Erittäinkin pelkäsi hän\npuhdistetun opin sortamista, jos Sigismund kokonaan pääsisi voitolle.\nTämä puolinaisuus tuumissa synnytti tietysti myös puolinaisuutta\ntoimissa. Retkestä Ruotsiin ei ollut enää puhettakaan; eipä enää\njaksettu omaakaan maata täydesti suojella. Hannu Hannunpoika,\nMonikkalan herra, valloitti herttuan omaksi koko Pohjanmaan. Suomen\nherrat eivät siihen tehneet muuta kuin että asettivat vartijaparven\nmaakunnan rajalle.\n\nSotaväkikin rupesi epäilemään puolustettavan asian oikeutta. Sitä\npaitsi soturit myös epäilivät; tokko he voisivat saavuttaa voittoa\nuuden, oudon päällikön johdolla, ja alkoivat pelätä herttuan kostoa,\njos he jäisivät tappiolle. Kaiken sen lisäksi he vihastuivat vielä\nnykyiseen laivaston päällikköön ja Turun linnan isäntään, _Pentti\nSeverinpoika Juusteniin_. Tämä herra oli näet niin kitsas, ettei hän\nantanut heille palkkaa eikä ruokaa, ja pisti säästöt omaan taskuunsa.\nMeriväki teki viimein salaisen liiton; he aikoivat viedä koko laivaston\nherttuan käsiin. Tämä vehje tuli kuitenkin päällikköjen tietoon,\nennenkuin sitä oli keritty panna toimeen. Stålarm tuotti laivat\nAurajoen suuhun, linnan suojaan. Sitten hän vielä kuljetti kaikki tykit\naluksista maalle ja asetti ne linnansa muureille. Täten oli tosin nyt\nlaivasto täydessä turvassa; mutta ei siitä sentään ollut enää\nherttuallekaan mitään vahinkoa.\n\nKohta tämän jälkeen kutsui Arvi herra koko linnanväenkin kokoon, sekä\ntykki- että jalkamiehet. Hän pelkäsi näet täydellä syyllä, että\npetturuus voisi heihinkin levitä. \"Tahdotteko,\" kysyi hän heiltä,\n\"puolustaa tätä linnaa urhoollisesti, niinkuin kuninkaan uskollisten\nmiesten sopii?\" Yksi joukosta astui silloin rohkeasti esiin ja\nilmoitti; \"Ei voi olla oikein, että tappelemme Kaarle herttuata\nvastaan; sitä minä en milloinkaan uskalla tehdä.\" Mutta hänet kopattiin\nkiinni ja mestattiin paikalla. Tietysti olivat sitten muut ääneti;\nmutta he eivät kuitenkaan tulleet siitä sen luotettavammiksi.\n\nSillä välin näin laulaa vanha senaikuinen runo:\n\n    Hyvä herra, herttu Kaarle,\n    Ruotsin kultainen kuningas,\n    hangitseepi haaksiansa,\n    laitteleepi laivojansa,\n    tuli Turun vierahaksi,\n    Suomen suureksi hyväksi,\n    linnan liiaks vierahaksi.\n\nLähelle tultuansa herttua lähetti kirjeen Turkuun. Hän tarjosi vielä\nsovintoa ja käski Suomen herrat puheillensa. Mutta Stålarm vastasi,\nettä kuningas oli kieltänyt kaikki keskustelut, joiden johdosta hänen\nvaltansa voisi vähentyä. Muutamat muista Suomen herroista laskivat\nvielä pilkkasanoja lisäksi ja käskivät herttuan rukoilla Jumalalta\nkoillistuulta, jotta hän pääsisi kiireesti takaisin Ruotsin rannoille.\nRuno kertoo vastauksen kuuluneen täten:\n\n    Linnan ilkeät isännät,\n    purit huulta, väänsit päätä;\n    kovasti kovat puhelit,\n    valjut vastasit valjusti:\n    \"heidät heitämme merehen,\n    haahdet hakkaamme haloiksi,\n    venheet särjemme vesille!\"\n\nTätä uhkausta he koettivatkin todella täyttää voimiansa myöten, kun\nRuotsin laivasto tuli näkyviin Ruissalon ja Hirvisalon välisessä\nsalmessa. Linnasta lentävä luoti taittoi maston itse herttuan\naluksesta. Silloin herttua kääntyi pois ja kiersi laivastoineen\nHirvisalon ympäri. Näin hän 7 p. syysk. 1597 pääsi Nummen pitäjän\nrantaan, _Ruskeakallion_ niemen kohdalle, joka jo oli mannermaata ja\nainoastaan parin virstan päässä Turusta. Tänne hän laski sotaväkensä\nmaalle. Stålarm kohta riensi estämään; mutta hänen huovinsa hevosineen\neivät voineet rantalouhikossa tehdä suurta haittaa.\n\nTäten saatuansa jalansijan Suomen rannalla, Kaarle herttua uudisti\nsovintotarjoumuksensa ja käski taas Suomen herrat puheillensa. Tälläpä\nkertaa tulikin myöntävä vastaus; onnistunut maallenousu oli nähtävästi\nmasentanut heidän uhkarohkeuttansa. Keskustelu määrättiin pidettäväksi\n_Kupitsan_ (nyk. Kupittaan) lähteen partaalla, aivan Turun kaupungin\nvieressä. Kummallakaan puolella ei rauhan hierojilla saanut olla\nenempää kuin viisikymmentä huovia seurassansa. Syysk. 9 p:nä 1597\naamulla saapuivat siis Kaarle herttua ja Arvi Stålarm määräpaikalle.\nMutta kummallakin oli, vasten tehtyä sopimusta, koko sotavoima\ntykkineen päivineen takanansa. Siitä huolimat\\a ruvettiin kuitenkin\nvaihtamaan panttimiehiä. Vaan ennenkuin se toimi oli päättynyt, tuli\ntaas toinen seikka ilmi, joka ei millään muotoa sopinut rauhantuumiin.\nYksi osa herttuan väkeä oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt kierroksen;\nnyt se seisoi keskitiellä suomalaisten leirin ja linnan välillä. Tätä\nsanoi Arvi herra täydellä syyllä kavaluudeksi, ja vaati että herttuan\nväki jälleen vetäytyisi paikoillensa. Mutta Kaarle ei suostunut.\nSilloin aikoi Stålarm muuttaa asemaansa, päästäkseen jälleen likemmäksi\nlinnaa. Mutta herttua oli luulevinansa, että suomalaisten\nliikkeellelähtö tarkoitti päällekarkausta. Hän huusi siis väelleen,\nkäskien heidän olla varoillansa. Amiraali Scheel ei tyytynyt\nsiihenkään. Hän päästi suustansa pahan kirouksen suomalaisten muka\npetoksen johdosta, ja käski alapäällikkönsä Pietari Stolpen hyökätä\nmerimiehineen, peitsineen heidän kimppuunsa. Tämä arvaamaton rynnäkkö\nhämmästytti Suomen sotureita; osa kääntyi kohta pakoon. Herttua vielä\nlaukaisutti tykkinsä, jotka kaatoivat pari huovia; silloin hajosivat\nStålarmin väen tähteetkin. Herttua ei kuitenkaan lähtenyt heitä takaa\najamaan; hän muutti vain majansa Turun kaupunkiin. Arvi herra sai tällä\ntavoin aikaa seisahduttaa ja koota pakenevat miehensä, ja asettautui\nleiriin parin peninkulman päähän, josta he yhä häiritsivät vihollisia.\nMutta puolentoista viikon kuluttua hän siirtyi äkkiä vieläkin\nsyrjemmäksi ilman mitään ulkonaista pakkoa. Syynä oli luultavasti se,\nettei hän saattanut täydesti luottaa omaan väkeensä, jota herttuan\nsalaiset lähettiläät yhä kävivät viekoittelemassa. Yhden osan hän\nlähetti Hämeenlinnaan, toisen Savonlinnaan; itse hän vei tähteet\nViipuriin.\n\n\n\n\n15. Kaarle herttua valloittaa Turun linnan.\n\n\nKaarle herttua rupesi nyt vielä entistä kiivaammin ahdistamaan _Turun\nlinnaa_. \"Saarto\"-vallit olivat rakennetut kolmeen kohtaan, nimittäin\nMyllyvuorelle[8], Vilkkilänmäelle ja Korpolaisvuorelle. Niistä hän oli\npannut\n\n    jalkajoutset jahkamahan,\n    kaikki pyssyt pylvimähän,\n    suuret nuolet lentämähän,\n    vitjat pitkät vinkumahan.\n    Ampui linnan lipin-lapin,\n    kastarit[9] ylös-alaisin.\n    Kovin parkui knihti[10] parat,\n    parkui herrain palvelijat,\n    linnoja rikottaessa,\n    kastareita kaadettaissa.\n\nNiin suurta menestystä, kuin mitä runo tässä kuvittelee, ei ollut\nsentään piirittäjien ampumisella toden teolla. Paljon kaatui herttualta\nväkeä, ennenkuin rintavarustukset saatiin niin korkeiksi, että oli\nsuojaa niiden takana. Alinomaiset syyssateet tekivät kaivamistyön\nsangen vaikeaksi, ja he täyttivät yhä piiritysojia. Eipä ollutkaan\nmuuten Kaarlella varsinaisia piiritystykkejä. Hänellä oli vain\ntavalliset laivatykkinsä, jotka eivät tehneet kovin suurta vahinkoa.\n\nLinnan päälliköt elivät siis hyvässä turvassa ja toivossa;\nantaumuksesta ei ollut puhettakaan. Kaarle oli heti kirjoittanut\nFlemingin leskelle ja tarjonnut vapaan poispääsön linnassa oleville\naatelisrouville ja neidoille. Mutta ei otettu tätäkään kohteliasta\nehdoitusta vastaan eikä edes lähetetty sanaakaan vastaukseksi. Silloin\nherttua suuttui ja ammutti vitjaluoteja[11] ikkunoita vastaan.\nKerrankin, kun par'aikaa pidettiin linnassa yhteistä rukousta, lentää\nviuhahti tämmöinen suikale sisään ja leikkasi miehen kahtia, aivan Ebba\nrouvan vierestä. Mutta marskin leski ei säikähtynyt siitäkään: hän vain\nedelleen niinkuin ennenkin kulki miehestä mieheen kehoittaen heitä\nurhoollisuuteen ja lujuuteen.\n\nPetos viimein kuitenkin sai aikaan, mihin herttuan tulikidat eivät\nolleet pystyneet. Linnanväki, niinkuin tiedämme, oli suuttunut\nylipäällikköönsä, amiraali Juusteniin. Tämä heidän suuttumuksensa\nkiihtyi vielä yllytyksistä. Linnassa näet oli herttuaan salainen\nasianajaja, ruotsalainen ylioppilas, nimeltä _Daniel Hjort_, joka ennen\noli ollut opettajana Klaus Fleming vainajan perheessä. Hänen\nviekoitustensa seuraukset alkoivat pian teoissakin näkyä. Tykkimiesten\nhavaittiin ojentelevan kanuuniansa sillä lailla, että luodit tekivät\npiirittäjille niin vähän vahinkoa kuin mahdollista. Täytyi siis asettaa\njoka tykkimiehen viereen hovipalvelija viritetty pyssy kädessä\nvalvomaan, että he rehellisesti tekisivät tehtävänsä. Sitä ei\nkuitenkaan saatu millään muotoa estetyksi, että kaikissa hyökkäyksissä\naina karkasi suuria parvia herttuan puolelle. Pentti Juusten päätti\nsentähden vielä kerran julkisesti tutkia väkensä mieltä. \"Sittenhän\",\narveli hän, \"tiedämme kumminkin, keneenkä on luottamista.\"\n\nTykki- ja jalkamiehet kutsuttiin kaikki kokoon linnanpihalle, ja\nJuusten julisti, että kaikki, jotka niin tahtoivat, saivat vapaasti\nlähteä linnasta. Mutta niille, jotka pysyivät uskollisina, lupasi hän\nkoroittaa palkkaa. Suuri joukko, paljoa useampia kuin mitä oli\naavistettukaan, läksi silloin tiehensä. Ja kun jäljelle jääneet sitten\nkävivät ampumaan, ei se enää ollut mahdollista. Tykkien sisustat ja\nsankkireijät olivat ravalla tukitut. Sen kiusan olivat lähteneet\nkumppanit vielä tehneet heille muistiaisiksi.\n\nPakko oli nyt siis antautua. Mikonpäivänä syysk. 29 p:nä kello 7:n ja\n8:n välillä torahti torvi linnan vallilta ja pyydettiin keskustelua.\nHerttua lupasi että, jos linna luovutettaisiin hänelle, niin ei\ntapahtuisi sen puolustajille mitään vahinkoa hengen, kunnian eikä\nomaisuuden puolesta, paitsi jos valtakunnan säädyt laillisella\ntuomiolla määräisivät jonkun rangaistuksen. Linnalaiset sitä vastoin\nvaativat, että tutkinto ja tuomio jätettäisiin siksi, kunnes kuningas\nitse tulisi maahan. Sillä välin he pyysivät saada olla rauhassa\nkotonaan. Sovittelua kesti jo toista päivää ja näkyi venyvän pitkäksi.\nSilloin herttua sen taas joudutti uudella kavaluudella. Linnanportin\nedustalla oli vahva etuvarustus, jossa seisoi kaksi riviä järeitä\ntykkejä, \"muurin-murtimia\", ja vieläpä kahdeksan pienempää tykkiä\ntakana kolmantena rivinä. Tämän etuvarustuksen valloitutti herttua\nrynnäköllä, kesken aselepoa, kun parasta aikaa sovinnosta\nkeskusteltiin. Yhdellä yrittämällä valloitettiin vielä lisäksi eräs\npyöreä tornikin, jonka tuli oli tehnyt piirittäjille paljon vahinkoa.\nNyt ei auttanut enää vastaanhangoitteleminen, täytyi kun täytyikin\navata linnan portit. Juusten pyysi ja sai herttualta luvan lähteä\nlinnasta syrjäportin kautta; sillä hän pelkäsi omia sotamiehiään.\nAlhainen sotaväki vannoi uskollisuusvalan herttualle ja meni hänen\npalvelukseensa; päälliköt sitä vastoin vietiin vangeiksi laivoihin.\n\nKaarle herttua oli joltakulta saanut sen tiedon, että muka linnassa oli\nsalaisia ruutijuonia, joilla aiottiin räjähyttää hänet väkinensä\nilmaan, kun he marssisivat sisään. Siitä syystä hän, käydessään\ntarkastamassa linnan kaikkia huoneita, käski Ebba rouvan seurata mukana\nkoko ajan. Linnan kappelissa seisoi Klaus herran arkku lattialla; sodan\ntähden ei oltu vielä keritty sitä saattaa hautaan. Kaarle nostatti\nkannen arkun päältä; sillä hänelle oli juteltu, että marski ei\nollutkaan kuollut, vaan mennyt pakoon Puolan maalle. Arkku muka vain\noli täynnä hänen kultiansa, hopeitansa. Nähdessään siinä nyt\nverivihollisensa vihatut kasvot, herttua ei saanutkaan vimmaansa\nhillityksi. Hän nykäisi ruumista parrasta ja lausui kovasti kiroillen:\n\"Eipä nyt sinun pääsi pysyisi kauan lujana kaulassa, jos vielä\neläisit!\" Mutta Ebba rouva vastasi siihen ylpeästi: \"Ette te,\nherttuallinen armo, olisikaan päässyt tänne, jos minun herravainajani\nvielä olisi elossa!\" Samaa leppymätöntä kostonhimoa osoitti Kaarle\nsitten vähän myöhemminkin. Suomen aatelisherrat pyysivät saada\njuhlallisesti saattaa marskin ruumiin hautaan. Mutta sitä ei heille\nsallittu. Aivan hiljaisuudessa, ilman mitään komeutta ja koreutta,\nvietiin Klaus herra viimeiseen lepokammioonsa, Paraisten kirkkoon.\nJuuri samalla aikaa läksi toinen saattojoukko aivan toisella mielellä\npohjoiseen päin. Flemingin pahimmat viholliset, nuijamies-päälliköt,\nolivat päässeet kahleistansa, ja lähetettiin nyt takaisin omaan\nkotiinsa. Vapautensa lisäksi oli Hannu Krankka, ja samoin luultavasti\nmoni muukin, saanut vielä toisenkin lahjan herttualta. Hänelle oli näet\nsuotu veronvapaus tilallaan.\n\nEdemmäksi ei herttua mennytkään tällä retkellänsä. Hän ei uskaltanut\njäädä talveksi Suomenmaahan, etteivät hänen vihamiehensä Ruotsissa\nsillä aikaa saisi tilaisuutta tehdä häiriötä. Eikä myöskään ollut enää\naikaa saada ennen meren jäätymistä muita Suomen linnoja valloitetuiksi.\nTuskinpa saattoi herttua sitäkään toivoa, että Turun linna voisi kauan\nolla suomalaisten käsiin takaisin joutumatta. Siitä syystä hän päätti\nriistää sieltä kaikki paremmat puolustuskeinot, jotta hänen toisten\nolisi helpompi sitä valloittaa. Kaikki järeämmät tykit ja samoin myös\nSuomen laivasto oli vietävä Ruotsiin. Linnaväeksi jätettiin Juustenin\nentiset miehet, ja päälliköiksi asetettiin kolme suomalaista herraa,\nveljekset _Klaus ja Lauri Fleming_, Louhisaaren sukua, ja _Yrjö Horn_,\njotka eivät olleet pitäneet yhtä marskivainajan kanssa.\n\nLokakuun 26 p:nä läksi herttua paluumatkalleen, vieden kaikki saaliit\nkanssansa. Paitsi sitä hän myös kuljetti Ruotsiin vangitut herrat ynnä\nEbba rouvankin tyttärineen, ja kaikki muut Turun linnassa olleet\nsuomalaiset aatelisnaiset. Linnan juhlasalin oven yli oli hän ennen\nlähtöänsä piirtänyt latinaksi nämät uhkaavat ja varoittavat sanat:\n\n    Tänne Kaarle mä sain, hajotin kapinalliset, voitin;\n    täältä mä lähden taas, en yhtään jälkeä jättäin.\n    Mut takaisin tulen; peljätkööt mua pettäjät silloin,\n    silloin armoa ei ykskään syyllinen saa.\n\n\n\n\n16. Makkararetki.\n\n\nMuutamien kuukausien kuluttua tulikin, niinkuin herttua aavisti, Turun\nlinna jälleen Stålarmin haltuun. Linnaväki, ne samat petturit, jotka\nolivat olleet syynä taannoiseen antautumiseen, osoittivat nytkin taas\nyhtä suurta uskottomuutta. Herttuan määräämä palkka ja elatus oli\nheidän mielestänsä liian niukka. Väkensä epäluotettavuuden vuoksi eivät\nsiis linnanisännät olisi voineet tehdä suurta vastarintaa. Mutta\neivätpä he sitä yrittäneetkään; he sopivat Stålarmin kanssa ja\nrupesivat hänen kanssansa yksiin tuumiin. \"Minä näen\", sanoi siitä\nsuuttunut Kaarle herttua, \"ettei suomalaisissa yhdessäkään ole\nrehellisyyttä eikä kunniaa, ei enempää kuin sammakossa on höyheniä!\"\n\nArvi herra rupesi nyt suuriin varustushankkeisiin. Sillä nytpä näytti\ntulevan täysi tosi Sigismundin yhä uhkaamasta retkestä Ruotsinmaalle.\nKaarle herttuan voitollinen käynti Suomessa oli vihdoin viimeinkin\nsaattanut \"huomispäivä-kuninkaan\"[12] tuumasta toimeen. Kevään tullessa\nhän oli muuttanut asuntonsa Preussiin, ja pestasi ahkerasti sotamiehiä.\nHänen aikomuksensa oli mennä Etelä-Ruotsin kautta, koska hän tiesi\nsiellä olevan paljon hänen ystäviänsä. Suomalaisten puolestaan piti\nvalloittaa Tukholma ja sieltä marssia hänen avukseen.\n\nVarustusten kuntoonsaaminen ei ollut Arvi herralle helppo tehtävä.\nKuningas itse lähetti aivan pienen rahasumman; eikä Suomen\ntalonpojiltakaan ollut ylen paljon saatavana, sillä tuo vihattu\nlinnaleiri oli nyt juuri tullut lakkautetuksi Sigismundin käskystä.\nStålarmin täytyi ottaa melkein kaikki kulungit omasta tahi muiden\nSuomen herrojen kukkarosta. Kaikki nämät uhraukset hän teki kuitenkin\nmielellänsä; sillä uskollisuus oli nyt hänen sydämessään voittanut\nkaikki epäilykset. \"Parempi on kuolla\", lausui hän, \"kuin kuulla\nitsestään mainittavan, että mies on vannonut uskollisuusvalan kahdelle\nesivallalle!\" Kultavitjatkin hän riisui kaulastansa ja riisti\nhopeamaljat pöydältään, pannen ne pantiksi kruunulle annetuista\nlainoista.\n\nTällä tavoin oli Arvi herra saanut 25 isompaa laivaa kuntoon, kussakin\n4-6 tykkiä, ynnä vielä lisäksi suuren joukon pieniä haaksia. Väkeä\nhänellä oli neljättä tuhatta. Niissä oli, paitsi Suomen sotureita,\njommoinenkin joukko Vironkin aatelisherroja palvelijoineen, jotka\nkuninkaan käskystä olivat tulleet avuksi. Heinäkuun alussa vei Stålarm\nsotavoimansa Ahvenanmaan saaristoon ollaksensa siellä likempänä, kun\nhäntä tarvittaisiin. Heinäkuun 24 p:nä 1598 tuli viimein tuo kauan\nikävöity sanoma, että kuningas oli Ruotsin rannalle saapunut.\nSuomalaiset heti nostivat riemuiten ankkurinsa ja joutuivat seuraavana\npäivänä Gröneborgin satamaan, joka oli vain kuuden peninkulman päässä\nTukholmasta. Siellä Stålarm vei sotamiehensä maalle ja rakensi\nitselleen vahvan leirin.\n\nSuomalaisten tulo nosti Uplannin talonpoikien parissa hirmuisen\nkauhistuksen. Tässähän nyt olivat ne rahvaanteurastajat, jotka olivat\npanneet toimeen verilöylyjä ympäri koko Suomenmaan. Eipä tämä kauhistus\nmasentanut sentään Ruotsin miesten rohkeaa mieltä. Urhoollisesti\nkokoontuivat talonpojat, monta tuhatta luvultaan, ja marssivat\nvihollisiansa vastaan. Päällikköinä oli kaksi Upsalan professoria,\nmeidän vanha tuttavamme Nikolaus Bothniensis ynnä hänen virkaveljensä,\nJaakko Schinnerus. Olisiko näiden syväoppisten herrojen latinassa ja\ntalonpoikien nuijissa ollut tarpeeksi vastusta Suomen huovien terävälle\nteräkselle, sitä lienee lupa hiukkasen epäillä. Mutta he eivät\nsaaneetkaan tilaisuutta mitellä voimiansa. Arvi herra sai Ruotsissa\nkohta tietää, että sanoma kuninkaan tulosta oli ollut vain perätöntä\nhuhua. Samassa myös hänelle ilmoitettiin, että herttuan laivasto läheni\nja aikoi sulkea häneltä kotitien. Tästä syystä hän purjehti jo\nheinäkuun 28 p:nä takaisin Suomeen. Upsalan professorit ja Uplannin\ntalonpojat tapasivat leirin tyhjänä. Ainoastaan suomalaisten\nevässäkkejä, jotka olivat täynnä makkaroita, kuuluu joku määrä jääneen\nruotsalaisille saaliiksi. Siitä pantiin sitten tälle suomalaisten\nturhalle yritykselle pilkkanimeksi _Makkararetki_. Herttuan laivasto,\namiraali Scheelin johdolla, läksi suomalaisia takaa ajamaan ja\ntappoikin jonkun sadan, jotka Ahvenanmaan saaristossa vielä\nkuhnustelivat. Scheel jäi sitten näille vesille, estääksensä\nsuomalaisia uudestaan yrittämästä.\n\nPari päivää Stålarmin lähdettyä kuningas saapui todella Ruotsiin,\ntuoden 5,000 sotamiestä kanssansa. Onni oli nyt ensi alussa hänelle\nsangen myötäinen. Vahva Kalmarin linna avasi hänelle kohta porttinsa.\nMaakunta maakunnan, kaupunki kaupungin perästä seurasi tätä esimerkkiä,\ntaipuen hänen puolelleen. Jopa oli itse Tukholmakin sigismundilaisten\nkäsissä. Ensimäinen kahakka herttuan väen kanssa oli voitollinen. Jos\nnyt suomalaiset olisivat tehneet tehtävänsä, niin olisi Kaarle herttua\nollut hukassa. Mutta meidän miesten laivasto ei päässyt liikkeelle\nmoneen viikkoon. Alinomaiset tyynet tai vastatuulet olivat heitä\npidätelleet. Paitsi sitä väijyeli Scheel yhä vielä Ahvenanmaalla.\n\nSyyskuun keskipaikoilla viimein kääntyi tuuli, jolloin Scheelkin riensi\netelään herttuan avuksi. Nyt toi Aksel Kurki yhden osan Suomen\nlaivastoa Tukholmaan. Mutta Stålarm ynnä hänen kanssansa toinen puoli\nväkeä viivytteli yhä vieläkin. Monikkalan herra pohjalaisineen näet\nhankki tullaksensa Turkua vastaan, niinpian kuin Suomen huovit olisivat\nlähteneet. Vasta kun Monikkalan herra oli saatu vangiksi, uskalsi siis\nStålarm mennä Ruotsiin. Hän saapui sinne lokakuun ensi päivinä. Mutta\nsilloin olikin otollinen hetki mennyt ohitse.\n\nKuninkaan väki oli syyskuun 25 p:nä tullut perinjuurin voitetuksi\nratkaisevassa _Stångebron_ tappelussa. Vähän aikaa sen perästä pakeni\nSigismund Puolanmaalle. Synkällä mielellä ja pahaa aavistaen\npurjehtivat Suomen herrat jälleen kotiinsa.\n\n\n\n\n17. Suomalaisten hankkeet.\n\n\nSillä aikaa kuin herttuan laivasto vastatuulen tähden viivyskeli\nAhvenanmaan vesillä, panivat sigismundilaiset kaikellaisia keinoja\nliikkeelle, saadakseen sen käsiinsä. Ensin he koettivat viekoitella\nitse ylipäällikköä. Sigismund lupasi Scheelille 600 Puolan tukaattia\njokaisesta laivasta; sen lisäksi vielä elinkautisen eläkkeen ynnä\nsuuren suosionsa ja armonsa. Mutta Scheel lähetti kaikki tämmöiset\nkirjeet herttuan luettavaksi.\n\nSilloin viritettiin sen sijaan toinen salavehje. Flemingin leskeä\ntyttärinensä pidettiin Tukholmassa vankina rahapajamestari Van Wijkin\ntalossa. Siellä tuli Van Wijkin poika, kaunis, innokas nuorukainen\ntutuksi nuorten neitien kanssa ja rakastui tulisesti yhteen heistä.\nEbba rouva lupasi nyt Van Wijkille tyttärensä puolisoksi, jos hänen,\njoka oli sotalaivan kapteenina, onnistuisi saada Scheelin laivasto\nkuninkaan puolelle. Van Wijk rakkaudeninnossansa suostui hänelle\nehdoitettuun vaaralliseen ansiotyöhön. Hän läksi takaisin laivaansa\nvieden kanssaan salaisia kirjeitä sekä Ebba rouvalta että muiltakin\nkuninkaan ystäviltä. Ahvenanmaalla hän rupesi sitten puhelemaan milloin\ntämän, milloin toisen virkaveljensä kanssa, osoittaen heille, miten\ntarpeellista olisi, että he hyvissä ajoin turvautuisivat kuninkaan\narmoihin. Olivathan nyt jo melkein kaikki korkeimmat ja mahtavimmat\nherrat luopuneet herttuasta. Asia tuli viimein ala-amiraali Stolpen\nkorviin, vaan ei ollut tällä kuitenkaan täysiä todistuksia kavaltajaa\nvastaan. Stolpe pani silloin toimeen laivassansa suuret juomingit,\njoihin hän kutsui kaikki kapteeninsa. Ilon noustua korkeimmilleen\nehdoitti hän, ikäänkuin vallattomuudesta, että joka maljaa juotaessa\naina yksi vaatekappale riisuttaisiin päältä. Itse hän sen teki ensiksi,\nja muiden tietysti täytyi seurata hänen esimerkkiänsä. Ensin riisuttiin\nnutut, sitten housut, kengät j.n.e., kunnes viimein herrat istuivat\nkaikki aivan paitasillaan. Mutta pois riisutut vaatteet, jotka\nolivat viskatut kajuutasta ulos, tutki oven takana muuan Stolpen\npalvelijoista. Van Wijkin taskusta löydettiin yllämainitut salaiset\nkirjeet. Nuori kapteeni koki kuitenkin puolustaa itseänsä, väittäen\nkirjeiden hänen tietämättänsä tulleen sinne. Mutta Scheel luki silloin\nkirjeen, jonka tämä oli saanut Laskilta, eräältä Sigismundin seurassa\ntulleelta puolalaiselta herralta. Siinä koetettiin uudestaan\nviekoitella Scheeliä ja oli sanottu, että hän saisi tarkemmin Van\nWijkin kanssa sopia ehdoista. Useammat laivankapteenit myös todistivat,\nettä syytetty oli yrittänyt houkutella heitä pettureiksi. Kieltämisestä\nei siis enää ollut apua. Van Wijk tuomittiin kuolemaan. Hän vietiin\nerääseen saareen, sidottiin puuhun ja ammuttiin. Sanotaanpa itse tylyn\nherttuankin säälineen, että oli täytynyt tappaa tuo kaunis nuorukainen.\n\nPuolasta kirjoitti Sigismund Suomen herroille ja käski heidän taas\nvalmistautua tulevaksi kesäksi. Silloin muka aikoi hän uudestaan käydä\nRuotsissa, suuremmalla sotavoimalla. Herkkäuskoiset Suomen miehet taas\nantoivat pettää itsensä. He vastasivat siis kieltävästi kaikkiin\nherttuan sovintotarjouksiin, ja ryhtyivät täydellä toimella\nsotahankkeihin. Kulungit täytyi nytkin niinkuin ennen ottaa omasta\nkukkarosta; sillä kuninkaan lähettämä summa oli aivan vähäinen.\n\nKerkesi näin kevät, saapui suvi, vaan ei Sigismundin aiotusta retkestä\nkuulunutkaan sen enempää. Sitä vastoin saapui sangen huolestuttavia\nsanomia Ruotsista, miten herttua siellä kaikin voimin hankkieli uutta\nretkeä Suomeen. Tuskissansa lähettivät Suomen herrat lähettilään\nkuninkaan puheille. Mutta Sigismund ei ilmaissut hänelle tuumiansa,\nlausui vain mahtavasti rintaansa lyöden: \"Tässä on meillä salaisuus,\njota ei tällä kertaa vielä saa tietää!\" Lähettiläs ei kuitenkaan\ntyytynyt siihen vastaukseen, vaan rukoili hartaasti edes jotakin apua.\nSilloin kuningas sanoi lähettäneensä rahaa Liivinmaalle, eversti\nFahrensbachille; niillä piti pestattaman 1,700 ratsumiestä Suomeen\nvietäviksi. Tämän tiedon saatuansa lähetti Stålarm kohta erään Stilchen\nnimisen palvelijansa Liivinmaalle jouduttamaan apuväen tuloa. Mutta\nFahrensbach vastasi vasta saaneensa rahat; hän ei ollut siis vielä\nkerinnyt saada mitään väkeä. \"Mihinkä keinoon sitten suomalaisten tulee\nryhtyä?\" kysyi hämmästynyt lähettiläs. -- \"Heidän täytyy\", kuului\nFahrensbachin vastaus, \"kestää vaara omin päin kuninkaansa tähden. Ja\nvaikkapa Kaarle herttua nyt valloittaisikin koko Suomen ja kaataisi\nheidät kaikki, niin kyllä me sitten sentään karkoitamme hänet sekä\nSuomesta että myöskin Ruotsista.\" -- \"Herra Jumala armahtakoon!\" huusi\nStilchen. \"Sittenhän meidän miesparat ovat petetyt ja hukassa!\"\n\n\n\n\n18. Herttua Kaarlen toinen retki Suomeen.\n\n\nElokuun alkupäivinä 1599 ilmaantui Scheel herttuan etujoukon kanssa\nKastelholman edustalle. Sen linnan olivat näet suomalaiset talven\naikana ottaneet omaksensa. Sitten olivat ruotsalaiset useamman kerran\nkäyneet sitä takaisin valloittamassa; mutta heidät oli aina tulisella\nkyydillä lähetetty kotiin. Linnan isäntä, _Salomon Ille_, ei ollut siis\nnytkään huolissansa. Ampumisen alkaessa pani hän ikäänkuin uhallaan\nsuuret juomingit toimeen linnan toisella kulmalla, mihin eivät luodit\nkäyneet. Mutta kesken mässäämistä tulla tuprahti yht'äkkiä iso\ntykinkuula pitosaliin sisään. Vihollinen näet oli saanut uuden patterin\nrakennetuksi sillekin puolelle. Tämä yksi ainoa luoti pani Ille paran\npään kokonaan pyörälle. Kohta paikalla hän avasi porttinsa ja antautui\nilman mitään ehtoja voittajien armoille. Alhainen linnaväki päästettiin\nvahingoittamatta kotiin menemään; mutta päälliköt tuomittiin kuolemaan\nsen johdosta \"että he olivat kantaneet nurjaa kilpeä isänmaata\nvastaan\". Jonkun aikaa saivat tuomitut kuitenkin vielä pitää henkensä,\nsillä Scheelillä ei sattunut olemaan mestausmiestä joukossansa.\n\nAhvenanmaalta lähetettiin vielä kerta, Ruotsin säätyjen nimessä,\nsovintotarjous Turkuun. Nytpä Stålarmkin neuvoi taipumaan. Hän taisi\nepäillä vastarinnan mahdollisuudesta, ja sitä paitsi oli hänen\nomatuntonsa taas rauhaton, sillä Virosta oli hänelle saapunut pahoja\ntietoja kuninkaan salatuumista puhdistettua oppia vastaan. Mutta muut\nSuomen herrat puhuivat ankarasti vastaan, soimaten Stålarmia\nuskottomuudesta. Vastaus oli siis nytkin sama kuin aina ennenkin:\nkuningas on kieltänyt meitä rupeamasta keskusteluihin.\n\nScheel purjehti nyt sotalaivaston kanssa suoraan Turkua kohti, ja\nherttuakin saapui pian jäljestä, tuoden maaväkensä sinne pienillä\nhaaksilla. _Aksel Kurki_ poltti silloin leirinsä, joka oli ollut\nlikellä Turkua, ja vei Suomen armeijan Hämeeseen päin. Hän näet arveli\nherttualla olevan liian suuren ylivoiman. Sentähden hän aikoi vetäytyä\nidemmäksi, odotellen Virosta ehkä joutuvan väkeä. Sitten vasta hän\ntahtoi käydä ratkaisevaan tappeluun.\n\nHerttua puolestansa läksi Kurkea ajamaan takaa, jättäen Scheelin\npienemmän joukon kanssa Turkua saarroksissa pitämään. \"Kunhan ensin\",\nkirjoitti hän lähtiessänsä Arvi Stålarmille, joka oli Turun linnassa,\n\"olen tuon toisen parven lahkokuntalaisiasi saattanut majaan, silloin\npitää sinunkin vuorostasi saada kaalisi kypsytetyksi!\"\n\nLikellä _Marttilan kirkkoa_ saavutti Kaarle herttua suomalaiset elokuun\n29 p:nä 1599. Väärä sanoma oli pettänyt Kurjen, niin ettei hän vetänyt\nitseänsä hyvissä ajoin syrjemmäksi. Hän oli näet lähettänyt pari\nhuoviansa vihollisen leiriin vakoilemaan. He olivat olevinansa\nkarkureita, jotka tahtoivat luopua herttuan puolelle. Tällä keinoin\nsaivat he kaikki katsastetuiksi, kuulustelluksi ja toivat\npäälliköllensä sen tiedon, että muka herttua seuraavana päivänä aikoi\nlähettää suurenlaisen joukon partiolle. Sitä joukkoa päättivät\nsuomalaiset koettaa hävittää.\n\nRuotsalaisten tultua saapuville ryntäsivät siis Suomen huovit rohkeasti\nesiin ja ajoivat koko vihollisparven hajalleen. Useammat miehet\ntapettiin, ja itse päällikkökin, ratsumestari Schade, sai pahan haavan.\nMutta voitettu väki ei ollutkaan mikään erilleen lähetetty partioparvi;\nse oli herttuan lähenevän armeijan etujoukko. Pian saapui päävoimakin\njäljestä, ja silloin tuli taas meidän miesten vuoro peräytyä. Yhden\nkerran he kuitenkin vielä seisahtuivat ja yrittivät vastarintaa.\nRuotsalaisten oli kulkeminen metsätaipaleen kautta, josta he tien\nahtauden tähden ainoastaan hitaasti lappoivat esille. Ensimäisen\nmetsästä ulos tulleen lippukunnan kimppuun karkasi nyt koko Suomen\nvoima. Tietysti oli ruotsalaisilla siinä kohta tuho tarjona. Hannu\nBuck, heidän ratsumestarinsa, suomalaista Pukkilan sukua, sai surmansa,\nsamoin myös luutnantti ja suuri osa miehiä. Mutta muu Ruotsin väki\nsaapui viimein avuksi, etunenässä herttuan omat hovipalvelijat, Antti\nNiilonpojan johtamina. Silloin pakenivat suomalaiset lyhyen kahakan\nperästä, jättäen tykkinsä ja kuormastonsa voittajain saaliiksi. Herttua\nitse ratsuväkensä kanssa ajoi heitä takaa pitkät matkat. Mieshukka oli\nollut yhtä suuri molemmin puolin; 100-200 miestä kummallakin. Mutta\nKurjen joukko oli suureksi osaksi hajonnut eri haaroille.\n\n    Läksi suohon Suomen herrat,\n    alho'on isot isännät,\n    läksi Kurki kuusistohon,\n    Harteviki[13] haavistohon,\n    Steeni Fincke tien ohe'en;\n    kovin hyppäs koukku-huovi,\n    tomu suitsi, tuhka tuoksui.\n\nNäillä runoilla lauloi kansa ilmi riemunsa vihattujen huovien perikadon\njohdosta. Eivätkä pilkkalaulut olleet ainoa kosto, jolla talonpojat\nkoettivat tasoittaa vanhaa velkaansa. Joka paikassa Hämeessä\npyydysteltiin ja surmattiin Kurjen onnettomia sotamiehiä, kun he\nkaksittain, kolmittain pyrkivät pakoon Itä-Suomen puolelle.\n\nVoittonsa jälkeen Kaarle herttua riensi Helsinkiin. Siellä näet oli\nsuomalaisten laivasto, jonka hän toivoi äkkiarvaamattomalla tulollaan\nsaavansa valtaansa. Mutta Sipoon kirkkoherra Anterus, jonka pappilassa\nKaarle hiukan levähti, lähetti salaa tiedon uhkaavasta vaarasta\namiraali Vildemanille. Sillä keinoin pelastui enin osa Suomen laivastoa\nRääveliin. Herttua ei saanut käsiinsä muuta kuin erään aluksen, jota ei\noltu keritty valmistaa lähtöön, sekä myös Helsingissä olevat ampuma- ja\nmuonavarat. Herra Anterus parka sai sitten maksaa hengellään\nhyväntahtoisen neuvonsa. Vildeman oli näet kiireissään unohtanut papin\nkirjeen pöydällensä, josta sen herttuan väki sitten löysi. Helsingissä\nmuutenkin mestattiin useampia miehiä, melkein kaikki aatelittomia,\nalhaista säätyä. Yhdellä heistä, tullimies Pärttyli Greekillä, ei ollut\nsen suurempaa vikaa ollut, kuin että hän joskus oli sattunut lausumaan\npari pahaa sanaa herttuasta. Tästä jo oli arvattavissa, mikä kohtalo\nodotti Kaarlen suurempia vihollisia.\n\n\n\n\n19. Viipurin valloitus.\n\n\nHelsingistä herttua vielä jatkoi matkaansa itään päin; itse hän\npurjehti jalkaväen kanssa meritse; ratsumiehet Aksel Ryningin johdolla\nsaivat kiertää rantatietä myöten. Syyskuun 21:nä päivänä astui Kaarle\nonnellisesti maalle, \"alle Viipurin vihaisen\". Kohta ensi yrittämällä\nvalloitettiin Siikaniemi (nyk. Tervaniemi). Turhaan koettivat\nsuomalaiset peräytyessään saada edes tätä etukaupunkia poltetuksi,\nettei se jäisi suojaksi Ruotsin väelle. Seuraavana päivänä meni Pietari\nStolpe muutamien lippukuntien kanssa Pantsarlahdelle, ja kolmas osa\nasetettiin Karjaportin kohdalle.\n\nViipurissa oli nyt Aksel Kurki sekä hänen armeijansa tähteet, joita\nyhdessä linnaväen kanssa oli noin 1,200-1,400 miestä. Näiden lisäksi\noli vielä noin viikkokautta ennen herttuan tuloa saapunut 3-400 huovia\nVirosta. Fahrensbach oli vihdoin viimeinkin saanut pestattavat miehet\nkokoon; mutta nytpä oli taas se este tullut eteen, ettei hän saanut\ntarpeeksi aluksia koko väkeänsä kuljettamaan. Viipurin vallit olivat\npaksut ja vahvat, niin että niistä kyllä olisi ollut hyvä suoja Suomen\nhuoveille. Mutta pahaksi onneksi heille oli kaupungin ympärys liian\navara; 5-6,000 miestä olisi tarvittu vallien tarpeenmukaiseksi\npuolustukseksi. Tästä syystä tahtoi Kurki pakoittaa porvareitakin\napuunsa; mutta he hangoittelivat vastaan väittäen, ettei olisi\nsittenkään mahdollista tehdä vastarintaa. Sotamiehet rupesivat silloin\nkohtelemaan kaupunkilaisia pahasti, uhkaellen ryöstöä ja surmaa.\nSiitäpä vasta kääntyi porvarien mieli aivan nurjaksi. Samana päivänä\njo, jona Stolpe oli asettunut Pantsarlahteen, tuli hänen luokseen\nmuutamia porvareita kaupungista. He olivat sotamiesten huomaamatta\npujahtaneet alas muurilta. Sanoma, jonka he toivat, oli semmoinen, että\nheidän pormestarinsa _Herman Bröijer_ tahtoi avata ruotsalaisille\n_vesiportin_, jos vain herttua lupaisi suojella kaupunkilaisia ja\nheidän perheitänsä ja tavaroitansa. Stolpe ilmoitti heti asian\nherttualle, ja vei sitten illan suussa joukon miehiänsä vesiportille,\njoka on nykyisen kalarannan puolella. Kurjen huovit osoittivat tässäkin\ntilaisuudessa samaa huolimattomuutta, jota me olemme heissä koko ajan\nnähneet. Heidän huomaamattansa sai Stolpe kulkea koko tuon pitkän\nmatkan muurin alustaa myöten. Heidän huomaamattansa myös avattiin\nportti tulijoille, ja ruotsalaiset valloittivat sillä kulmalla olevan\n\"uuden vallituksen\". Samassa lähetti myös herttua Siikaniemeltä väkensä\nsalmen yli ja käski heidän rynnätä sitä puolta vastaan. Suomalaiset\nolivat tästä äkillisestä hyökkäyksestä niin ällistyksissään, että he\ntuskin yrittivätkään vastarintaa. He koettivat päästä linnaan pakoon.\nMutta salmessa soutelevat herttuan venheet estivät heidät siitä. Enin\nosa, niiden joukossa myös Aksel Kurki itse, joutui siis vangiksi;\npaljon myös tapettiin. Viron ratsumiehistä kuitenkin noin 60-70 miestä,\nJaakkima Greven johdolla, riensi Karjaportille. He hakkasivat portin\nauki, raivasivat itsellensä tien siellä seisovan herttuan jalkaväen\nläpi ja pääsivät onnellisesti kotimaahansa Inkerin kautta. Kaarle ei\nollut menettänyt muuta kuin yhden veneellisen jalkaväkeä, jonka\nlinnasta lentänyt luoti oli ampunut upoksiin.\n\nKaupungin valloituksen jälkeen tuli sitten linnan vuoro. Se ei\nvienytkään Kaarlelta pitkää aikaa. Tuskin oli pari kolme kertaa\nlaukaistu sitä suurta tulikitaa, jonka herttua asetti kaupungin\nmuurille linnaa vastaan, kun jo valkoinen lippu kohosikin tornin\nhuipulle. Antautumisehdot olivat sangen ankarat. Muukalaisen sotaväen\nvain sallittiin lähteä, minne sen mieli teki. Mutta Ruotsin kruunun\nalamaisten piti vastata lain edessä teoistansa. Se merkitsi toisin\nsanoen, että kaikille heille oli maanpetturin palkka tarjona.\n\nVanha _Arvi Tavast_, Viipurin linnan isäntä, koetti alamaisimmalla\nnöyryydellä lepyttää herttuaa. Hän otti hänet polvillaan vastaan\nlinnanportilla. Mutta armon ja anteeksiannon hetket olivat jo kuluneet\nvihoviimeiseen asti. Kaarle herttuan sydämessä ei tätä nykyä saanut\nmikään muu tunne sijaa paitsi kosto, leppymätön kosto.\n\nSyyskuun 27 p:nä mestattiin _Arvi Tavast_, joka kolmekymmentäkuusi\nvuotta oli vuodattanut vertansa Ruotsin kruunun palveluksessa. Yhdessä\nukon kanssa sai myös hänen poikansa, hurja ratsumestari _Iivari\nTavast_, laskea päänsä pölkylle. Samoin vielä 60-vuotias _Niilo\nOlavinpoika_, Meltolan herra, ja ratsuväen luutnantti _Jaakko\nOlavinpoika_, Bolstadin herra. Tämän viimeksimainitun rohkeutta ei\nvoinut silmien edessä välkkyvä mestauskirveskään masentaa. \"Tahtoisinpa\ntietää\", sanoi hän korkealla äänellä, \"aikooko todella herttua tappaa\nkaikki, jotka ovat hänen vihamiehiänsä. Kylläpä hän sitten saa kyllin\ntekemistä!\" Kolme päivää myöhemmin hakattiin myös _Lauri Creutziltä_,\nSarvilahden herralta, kaula poikki. Hän oli ensin saanut armon, kun hän\nniin ylen nöyrästi rukoili, eikä ollut tiettävästi ottanut suurempaa\nosaa sotatoimiin. Mutta sitten tuli kuitenkin ilmi, että hän se oli\npolttanut Ykspään kuninkaankartanon likellä Viipuria, jotta piirittäjät\neivät sieltä saisi elatusta. Tämän johdosta suuttunut herttua peruutti\njälleen armonlupauksensa. Paitsi näitä korkeita herroja mestattiin\nsamalla vielä kuusi alhaisempisäätyistä miestä. Kaikkien päät\nasetettiin rautakankiin Karjaportin viereen. Aatelittomien muutkin\njäsenet pantiin teiliin.\n\n    Piiat itki Joanassa,\n    vaimot Narvassa valitti,\n    koska miehet mestattihin.\n\nNäillä sanoilla lopettaa usein mainittu vanha runo kertomuksensa näistä\nhirmutapauksista. Luultavasti olivat muutamat mestatuista herroista\nlähettäneet vaimonsa Narvaan, missä he arvelivat heidän olevan\nparemmassa turvassa.\n\n\n\n\n20. Kaarle herttua Turun linnassa.\n\n\nSillä aikaa oli amiraali Scheel saanut myös tehtävänsä päätetyksi.\nTurun linna ei ollut tällä kertaa likimaillekaan niin vahvasti\nvarustettu kuin kaksi vuotta ennen. Kurki ei ollut marssiessaan pois\njättänyt sinne enempää kuin 500 miestä. Stålarmin ainoa toivo oli\nsiinä, että Suomen armeija, saatuaan apua virolaisilta, voittaisi\nherttuan ja joutuisi sitten linnalle avuksi. Scheel, joka tämän asian\nlaidan hyvin tiesi, toimitti siis tiedon Marttilan tappelusta\nlinnalaisille. Sillä hän luuli voivansa taivuttaa heidät antautumaan.\nMutta Stålarm ei ottanutkaan tuota tietoa uskoaksensa; hän luuli sitä\nvihollisten keksimäksi kavalaksi valheeksi. Silloin mestautti Scheel\nsyyskuun 5:nä päivänä Turun torilla Salomon Illen ynnä muut\nKastelholmasta saadut vangit ja panetti päät pitkiin salkoihin\nKorpolaisvuorelle. Se piti olla varoituksena linnalaisille sekä\nmerkkinä siitä kohtalosta, joka heitä odotti, jolleivät ajoissa\nantautuisi. Mutta tämä julma näky vaikutti aivan päinvastoin, kuin mitä\noli tarkoitettu. Stålarm rakennutti linnan muurin sisäpuolelle vahvan\nhakuliaidan, jonka takana hän aikoi vielä pitää puoliansa sittenkin,\njos vallit joutuisivat vihollisen valtaan. Samassa hän otti myös\nväeltänsä sen juhlallisen valan, etteivät he rupeaisi mihinkään\nantaumukseen. Jos piirittäjät pääsisivät rynnäköllä sisään, piti linna\nräjähytettämän ilmaan puolustajineen, vihollisineen.\n\nTässä hurjassa urhoollisessa päätöksessä ei Stålarmkaan sentään pysynyt\nkovin kauan. Eräänä pimeänä yönä onnistui erään Kurjen palvelijan\npujahtaa linnaan piirittäjien vartijoiden välitse; hän vahvisti sanoman\nherransa perinjuurisesta tappiosta. Tästä masentui peräti linnalaisten\nmiehuus. He kirjoittivat herttualle ja lupasivat avata porttinsa, jos\nkaikki heidän tekonsa suotaisiin heille anteeksi. Scheel niinikään\nlähetti kirjeen herttualle, omassa ja koko sotajoukkonsa nimessä\npyytäen anteeksi suomalaisten puolesta. Mutta herttua vastasi, että\nheidän piti vastata teoistansa oikeuden edessä. Ainoa myönnytys, jonka\nhän antoi, oli se, että vangit saisivat itse valtakunnan säädyt\ntuomareikseen. Näillä ehdoilla antautui Turun linna juuri samaan aikaan\nkuin myös Viipuri. Scheel kirjoitti nyt vielä kerran herttualle\nrukoillen, että suomalaiset saisivat _armon oikeuden sijasta_. Hän näet\nkyllä tiesi, mitä sana \"oikeus\" Kaarlen mielessä merkitsi. Mutta ei\nKaarlelta tullutkaan siihen mitään kirjallista vastausta; hän toi sen\nitse suullisesti, Viipurista palatessaan.\n\nSiellä vuodatettu veri näytti vielä kiihoittaneen Kaarlen verenhimoa.\nNyt hän ei tahtonut pitää sitäkään lupaustaan, että vankien asia\njätettäisiin säätyjen tuomittavaksi. Sillä siinä tapauksessa olisi\narvattavasti monen miehen rangaistus tullut helpommaksi. Turkuun\ntultuansa Kaarle kohta asetti tuomiokunnan. Jäseniksi hän pani\nkolmekymmentä seitsemän sotapäällikköänsä ynnä vielä lisäksi Turun\nkaupungin neljä pormestaria ja kaksitoista raatimiestä. Marraskuun 7\np:nä kävi tämä tuomiokunta toimeensa, ja vangit tuotiin sen eteen.\nNeljä lippukuntaa jalkaväkeä rumpujen ja huilujen kanssa seisoi torilla\nkujana kahden puolen sitä tietä, jota vankien piti astua. Herttuan\nkanteet olivat järjestetyt kymmeneen pykälään, joista kuusi koski\nyksistään Stålarmia. Tärkeimmät syytökset olivat seuraavat: Arvi\nEerikinpoika ja hänen seuralaisensa olivat ylenkatsoneet sekä herttuan\nettä säätyjen monet kehoitukset ja varoitukset; he olivat niinikään\nylenkatsoneet ja rikkoneet valtiopäivien päätökset, erittäinkin\nSöderköpingin päätöksen; he olivat viimein kantaneet nurjaa kilpeä\nisänmaata vastaan. Stålarm puolusti itseään sillä loppulauseella, jonka\nRuotsin laki liitti säännökseensä viimemainitusta rikoksesta: paitsi,\njos rikkoja seuraa oikeata kuningastansa. \"Tosin\", sanoi Arvi herra,\n\"ei ollut kuningas itse meidän seurassamme, mutta meillä oli kuitenkin\nhänen kirjeensä ja käskynsä sinetteineen, allekirjoituksineen. Ja jos\nsemmoiset kuninkaan käskyt voidaan selittää voimattomiksi, niin silloin\nolemmekin syyllä menettäneet henkemme ja tavaramme.\" -- Tuomarit\nvastasivat tähän kuninkaan tekojen olleen vastoin hänen valaansa ja\nvaltakunnan etua. Häntä ei siis olisi pitänyt totella, vaan olisi\nkuninkankaaren käskyn mukaan pitänyt neuvoa hänelle, mikä Jumalalle,\nhänelle ja maalle hyödyllistä oli. Tätä lakia vastaan eivät voineet\nkuninkaan käskyt eivätkä kirjeet mitään. Arvi herra oli siis itse jo\nlausunut tuomionsa. -- Samaten tehtiin tyhjäksi muidenkin pykälien\npuolustus. Arvi herra astui nyt esiin ja pyysi jalomielisesti, että hän\nsaisi yksin kuolla kaikkien seurakumppaniensa puolesta. \"Minä olin ylin\nkäskynhaltija\", lausui hän, \"muiden täytyi totella minun käskyjäni.\nPaitsi sitä on tässä kiireisessä tutkinnossa ainoastaan minun tekojani\nkuulusteltu eikä heidän.\" -- Mutta kreivi Mauri Leijonhufvud, yksi\ntuomareista, vastasi: \"Kaikki suomalaiset ovat kuningasvalaa vastaan\nrikkoneet; siinä ei tarvita sen enempää tutkintoa.\" Tuomio määräsi\nkaikki syytetyt kuolemaan. Tuomarit lisäsivät kuitenkin päätökseensä\nsen pyynnön, että asia vielä lykättäisiin valtakunnan säätyjen\ntarkastettavaksi ja vahvistettavaksi. Mutta herttua ei sallinut mitään\nviivytystä.\n\nSeuraavana päivänä julistettiin tuomio linnan edustalla. Sotaväki\nseisoi piirissä vankien ympärillä, ja paljon kansaa, pappeja,\nporvareita sekä talonpoikia oli kutsuttu saapuville. Kreivi Mauri\nLejonhufvud astui piiriin ja luetti kansliankirjurilla päätöksen.\nSitten hän meni noutamaan herttuata, jolle nyt kaikki kansa vannoi\nuskollisuusvalansa luvaten kuuliaisuutta vastaiseksi.\n\nPerjantaina marraskuun 9 p:nä ilmoitettiin tuomituille, että mestaus\noli määrätty seuraavaksi päiväksi. _Arvi Stålarm ja Aksel Kurki_ olivat\nkuitenkin vielä säästettävät ja vietävät Ruotsiin. Lauvantaina\nmarraskuun 10 p:nä vietiin sitten kaikki muut vangit kaupungin torille,\njossa heidät äärettömän katsojajoukon nähden mestattiin. Heitä oli\nkaksitoista henkeä. Mainittavimmat olivat: _Juhana Fleming_, Klaus\nherra-vainajan poika, _Olavi Klaunpoika_, saman herran avioton poika,\n_Sten Fincke_, Peipotin herra, _Hartikka Henrikinpoika_, Vuolteen\nherra, _Krister Björnram, Mikael Munck_, Nuhjalan herra, ja _Niilo\nIivarinpoika_ (Särkilahti). Nämät kaikki olivat aatelista säätyä. Muut\nolivat alhaisempia, sotaväen päälliköitä, esim. Sipri Siprinpoika,\nJaakko Möl, Hannu Jänis j.n.e. Kaikkien päät, paitsi Flemingin,\nasetettiin Turun raastuvan katolle.\n\n\n\n\n21. Juhana Fleming.\n\n\nSuurta sääliä ja surkuttelua herätti varsinkin nuoren Flemingin\nkuolema. Sillä hän oli jokseenkin syytön ja olisi epäilemättä päässyt\nvähemmällä rangaistuksella, jollei hän olisi kovaksi onnekseen ollut\nsen miehen poika, jota herttua tulisimmin oli vihannut. Isänsä kuoltua\noli näet nuori Juhana junkkari Sigismundin käskystä mennyt Puolaan ja\nsiellä saanut kuninkaallisen kamariherran viran. Hän oli nyt vain\nkäynnillä Suomessa, maatiluksiaan tarkastamassa. Kun tieto Kaarle\nherttuan retkestä saapui, oli hän aikonut matkustaa takaisin Puolaan.\nMutta Stålarm oli rientänyt hänen luoksensa Svidjaan ja epuuttanut: \"Ei\nsovi\", sanoi hän, \"että näin korkeasäätyinen mies ja kuninkaan\nhoviherra nyt lähtee pois Suomesta tällä tärkeällä hetkellä. Sen\njohdosta heräisi kansassa se luulo, että kuningas ei tahdo eikä taida\nantaa meille mitään apua. Se olisi petos, joka voisi saattaa kuninkaan\nlinnat ja maat vihollisen käsiin.\" Siihen vastasi Fleming: \"Minun\npetokseni kautta ei pidä edes kuninkaan koiran, sitä vähemmän hänen\nlinnojensa ja maittensa joutua vihollisen käsiin. Jos minun läsnäoloni\nvoi olla joksikin avuksi, niin jään mielelläni tänne ja tahdon\nsuomalaisten kanssa kestää kaikki vaarat, jotka heitä uhannevat\nherttuan puolelta.\"\n\nKun vankeja tutkittiin, väitti nuori Fleming, ettei hän ollut ottanut\nosaa sotaan herttuaa vastaan, vaan oli ainoastaan yksityisten asioiden\ntähden tullut Suomeen. Senvuoksi hänen pitäisi päästä vapaaksi. Stålarm\nniinikään ilmoitti, että Fleming ainoastaan hänen kehoituksestaan oli\njäänyt Suomeen. Kaarle tuotti nyt nuorukaisen puheilleen. Tämä koetti\nnöyrillä sanoilla puhdistaa itseänsä ja anoi armoa. Näkyipä pieni\nsäälinsäde silloin pujahtaneen tylyn Kaarlenkin sydämeen. Hän tarjosi\nFlemingille armoa sillä ehdolla, että tämä antautuisi hänen\npalvelukseensa. Mutta siihen kunniantunto ei sallinut nuoren junkkarin\nsuostua. \"Minulla ei ole mitään laillista syytä\", sanoi Fleming,\n\"rikkoa sitä uskollisuusvalaa, jonka olen kuninkaalleni vannonut.\nMutta\", lisäsi hän laskeutuen toiselle polvellensa, \"kuitenkin anon\nnöyrimmästi, että te, herttuallinen armo, säästäisitte henkeni.\" --\n\"Miksi\", kysyi herttua, \"et kunnioita minua laskeutumalla molemmille\npolvillesi?\" -- \"Sitä kunniaa\", vastasi Fleming, \"osoitan ainoastaan\nJumalalleni ja kuninkaalleni.\" -- Kaarlen muoto musteni: \"Sinä näytät\nkylliksi\", lausui hän, \"perineesi isäsi rohkeuden ja uhkaylpeyden.\nSiitä huomaan, mitä sinulta voisin vasta odottaa, jos saisit elää.\nValmistaudu sentähden vastaamaan oikeuden edessä muiden suomalaisten\nkanssa. Lupasithan sinä heidän seurassaan kestää kaikki vaarat, jotka\nuhkaisivat heitä minun puoleltani.\"\n\nTutkinnossa Fleming samaten väitti, ettei hän ollut ottanut juuri\nmitään osaa sotaan. \"Tuskinpa\", sanoi hän, \"olen kertaakaan laukaissut\npyssyä herttuan väkeä vastaan.\" Mutta tuomarit vastasivat: \"Te jäitte\ntänne _yllyttämään_ suomalaisia vastarintaan; siinä on syytä kyllin.\"\nKun sitten seuraavana päivänä tuomio oli julistettu ja Kaarle herttua\naikoi lähteä torilta, korotti Fleming äänensä ja rukoili: \"Suokaa,\nherttuallinen korkeus, minulle armo oikeuden asemasta!\" Mutta Kaarle\nvastasi: \"Sinä olet hyljännyt armon ja anteeksiannon, kun niitä\ntarjosin. Nyt on armon hetki ollut ja mennyt. Tuomio on julistettu; ei\nole nyt minulla eikä säädyilläkään valtaa sitä peruuttaa.\"\n\nKuolemaan oli siis nyt nuoren herran valmistautuminen. Hän kirjoitti\n\"äiti-kullallensa\" ja pyysi muunmuassa, että hänen velipuolensa,\nOlavi Klaunpojan, jota hän hellästi rakasti, sallittaisiin periä\nFleming-suvun nimi ja vaakuna. Sillä hän ei ottanut uskoaksensa, että\nherttua todella vaatisi Olavi Klaunpojankin kuolemaa. Itsellensä hän\nmyös vielä yritti saada armoa kreivi Mauri Lejonhufvudin välityksellä.\nAinakin hän pyysi viivytystä maanantaihin asti, jotta hän kerkiäisi\nteettää ruumisarkun, säätää perinnöstään y.m. Mutta Kaarle ei\nsuostunut. Siihen vain saatiin hänet vielä uudistetuilla rukouksilla\nmyöntymään, että Flemingin vaatteita ei jätettäisi mestausmiehen\nomaisuudeksi eikä ruumista pantaisi teiliin. Tämä myönnytys suotiin\nvasta lauvantaiaamuna, ja kohta sen jälkeen vietiin vangit\nmestauspaikalle.\n\nMatkalla antoi Fleming eräälle palvelijalleen testamenttinsa ynnä\nsormuksensa. \"Se on ainoa\", sanoi hän, \"mitä minulla nyt on lähettää\näiti-kullalleni. Hän lohduttakoon kuitenkin sydäntänsä ja tietäköön,\nettä minä hyvillä mielin astun tätä tietä. Sillä minä tiedän, että\nkuolema on kaiken surun sekä vaivan loppu ja ovi oikeaan iloon, jossa\ntoivon kerran jälleen kohtaavani äiti-kultani. Siihen asti Jumala\nkaikkivaltias olkoon hänelle lohdutuksena ja suojana!\" Pitkin tietä hän\ntervehti lempeästi lausuen jäähyväisiä tuttavillensa. Eräs pappi astui\nhänen rinnallansa lohdutellen häntä; mutta Fleming ei näyttänyt juuri\nlohdutusta tarvitsevankaan, päinvastoin hän itse lohdutti muita.\nAinoastaan silloin, kun he olivat astuneet sotamiespiirin\nkeskelle, ilmeni Flemingissä kauhistuksen liikutusta. Hän katsahti\nmestauskojeihin ja tempasi sitten nutun niin kovalla nytkähdyksellä\npäältään, että kaikki napit singahtivat irti. Silloin pappi puhui\nhänelle: \"Herra, herra, älkää näin kiivastuko! Älkää näin kiivastuko!\nRukoilkaa Herraa kaikkivaltiasta!\" -- \"Sen teen mielelläni!\" vastasi\nFleming, laskeutui sitten polvillensa ja rukoili yhdessä papin kanssa.\nNoustuansa jälleen seisoalleen hän katsahti ympärilleen viitaten\njäähyväisiä tuttavillensa. Tämän nähdessään kaikki ikkunoissa istuvat\nrouvat ja neidet hyrskähtivät kovaan itkuun. Sitten lausui Fleming\nkansalle seuraavat sanat: \"Minä tunnustan tässä teidän kaikkien\nkuullen, että minä hengellisessä suhteessa olen täydesti ansainnut\ntämän kuolemanrangaistuksen, vieläpä iankaikkisenkin kuoleman, jos\nJumala ankaralla oikeudellaan tahtoo rangaista minua. Mutta maallisessa\nsuhteessa tiedän olevani viaton, enkä tiedä muuta syytä kuolemaani,\nkuin että herttua Kaarle aina on uhannut hävittää isäni suvun perin\njuurin, joka toive tässä nyt käykin toteen.\" -- Tämän johdosta rupesi\nherttuan väki vastustamaan: \"Se ei ole totta! Sen te valehtelette\nniinkuin epäkunniallinen mies!\" Kaarlen hovipalvelijoiden päällikkö,\nAntti Niilonpoika, sanoi: \"Te olette aikonut pahaa herttualliselle\narmolle, mutta Jumala on kääntänyt sen teidän omaksi turmioksenne!\"\nFleming huusi silloin korkealla äänellä: \"Missä on minun tuomioni?\nMilloin on minut tutkittu ja milloin on syyllisyyteni tullut\ntoteennäytetyksi? Konnat ja petturit ovat valheellisesti syyttäneet\nminua!\" Kaarle herttuan väki vaati nyt, että hän vietäisiin takaisin\nlinnaan saadaksensa kovempaa tuomiota. Mutta Fleming lausui: \"Ei! Koska\nkerran olen tullut tänne omin jaloin, ei minua muuten kuin väkisen\nsaada linnaan takaisin. Minä lykkään asiani kaikkitietävän taivaallisen\ntuomarin eteen!\" Sitten hän kääntyi mestausmiehen puoleen, antoi\nhänelle rahaa vaatteittensa lunnaiksi ja sanoi: \"Tee tehtäväsi!\" Itse\nhän paljasti kaulansa, laskeutui sitten polvilleen, kumartui pölkylle,\nja samassa hänen päänsä vierähti maahan. Flemingin velipuoli, Olavi\nKlaunpoika, riensi heti esille ja kallisti itsensä pölkylle, jotta\nhänen verensä saisi sekaantua rakkaan Juhanan vereen. Mutta Antti\nNiilonpoika käski hänet pois, sillä ei ollut vielä hänen vuoronsa.\nNeljänneksi vasta laskettiin Olavi Klaunpoika pölkylle. Hän huusi\nsilloin korkealla äänellä: \"Kyllä Jumala kerran on vaativa syyttömän\nJuhana Flemingin veret tuolta verikoiralta, herttua Kaarlelta!\"\nSotamiesten vihainen melu esti häntä enempää puhumasta, ja hänen\nkaulansa hakattiin poikki. Kaikkien ruumiit, paitsi Flemingin, pantiin\nteiliin, ja päät asetettiin raastuvan katon harjalle.\n\nNuori Juhana junkkari oli marski vainajan ainoa poika; häneen siis\nSuitian Flemingin suku sammui iäksi päiväksi.\n\n\n\n\n22. Arvi Stålarmin ja Aksel Kurjen lopullinen kohtalo.\n\n\nMoni lienee varmaan kummastellut, miksi juuri Stålarm ja Kurki Turussa\nsäästettiin. Nehän ne olivat olleet pääjohtajina, muut mestatut\nainoastaan heidän käskyläisiänsä. Mutta Kaarle herttualla näin\nsäätäessään oli omat tarkoituksensa. Hän oli Stångebron tappelun\njälkeen saanut pahimmat vihollisensa, Ruotsin valtaneuvokset, käsiinsä.\nNäitä hävittääkseen tahtoi hän nyt panna kaikki mahdolliset keinot\nliikkeelle. Stålarmilta ja Kurjelta hän toivoi saavansa tärkeitä\ntodistuksia; siitä syystä olivat nuo herrat säästettävät. Mutta kun\nheitä sitten ruvettiin Tukholmassa tarkemmin tutkimaan, niin ei heiltä\nsaatukaan mitään tietoja. Herttua käski nyt siis panna heidän tuomionsa\ntoimeen. Molemmat olivat jo viedyt torille ja seisoivat sotamiespiirin\nkeskellä, kun Stålarm pyysi vielä saada puhutella valtaneuvos Sten\nBanéria. Tämä herra tuotettiin kohta paikalle, ja Stålarm rupesi nyt\nmoittimaan häntä katkerin sanoin, väittäen, että hän se oli aina\nkuninkaan nimessä yllytellyt Suomen herroja vastarintaan ja siten\nsaattanut heidät turmioon. Vangit vietiin takaisin linnaan; sillä\nheiltä toivottiin vielä enemmän tällaisia todistuksia. Mutta he eivät\ntietäneet tai kenties eivät tahtoneet virkkaa mitään. Sentähden vietiin\nheidät vähän ajan kuluttua uudestaan mestauspaikalle. Arvi myös tällä\nmatkallansa, niinkuin muulloinkin aina, lasketteli leikkipuheita. Hän\nnosti lakkiansa ja kumarsi torin varrella istuville naisille. \"Minä\nolen aina\", sanoi hän, \"koettanut olla naisten mieliksi. -- Ja jos te\nnyt rukoilisitte herttuaa minun puolestani ja päästäisitte minut tästä\npulasta, niin lupaisin vasta kaiken ikäni olla teidän nöyrin\npalvelijanne!\" Mestauksesta ei tälläkään kertaa tullut sen enempää kuin\nedelliselläkään. Vankien astuttua surmapiirin sisäpuolelle julisti\nKaarle Gyllenhjelm herttuan nimessä, että he olivat vielä vastaiseksi\nsäästettävät.\n\nLopussa helmikuuta 1600 kokoontuivat säädyt Linköpingiin valtaneuvoksia\ntuomitsemaan. Tutkinnossa saivat nyt Stålarm ja Kurki kertoa sen, minkä\njo ennen olivat todistaneet Sten Banéria vastaan. Kanteenalaiset herrat\ntuomittiin kuolemaan ja mestattiin sitten maaliskuun 20 p:nä. Heidän\nkanssansa vietiin myös meidän molemmat suomalaiset kolmannen kerran\nulos. Jo oli tullut Stålarmin vuoro, ja hän valmistautui juuri\nlaskeakseen päänsä punaiselle vaatteelle. Silloin astui taas Eerikki\nTegel, herttuan sihteeri esiin ja luki herraltansa tulleen kirjeen.\nStålarmille ja Kurjelle luvattiin armo, jos säädyt siihen suostuivat.\nYmpärillä seisova kansakin, joka jo alkoi tuntea sääliä, huusi yhtä\nsuuta: \"Jo on kylläksi verta! Jo on kylläksi verta! Armoa! Armoa!\"\nStålarm ja Kurki kumarsivat kansalle, antoivat mestaajalle kymmenen\ntalaria kumpikin, ja vetäytyivät syrjään. Paluumatkalla vankihuoneeseen\nsukaisi sitten Arvi herra taas leikkipuheen suustansa. \"Tottapa\", sanoi\nhän, \"herrat valtaneuvokset nyt kummastelevat, mihinkä minä lienen\njoutunut, kun eivät näe minun tulevan taivaaseen heidän jäljessään!\"\n\nLinköpingissä säädyt muuten myös vahvistivat Suomessa tehdyt\nkuolemantuomiot. Sen lisäksi he määräsivät kaikille mestaamatta\njääneille kapinoitsijoille sen rangaistuksen, että heidän piti menettää\nläänityksensä sekä kolmas osa omaisuuttaan.\n\nMuutaman ajan kuluttua alkoi kuitenkin Kaarle herran ankaruus lauhtua;\nhänenkin kostonhimonsa oli jo tyydytetty. Sakot vähennettiin tai\nannettiin kokonaan anteeksi, ja monelle aatelisherralle, samoin kuin\nmestattujen leskillekin, suotiin enin osa heidän tiluksiansa takaisin.\nVangit niinikään päästettiin vapaaksi. Tällä lailla sai vanha amiraali\nJuusten vapautensa, samoin myös vähän myöhemmin Stålarm ja Kurki. Arvi\nStålarmia ei kova onni kuitenkaan pitkäksi aikaa hyljännyt. Hänen\njohtaminaan kärsivät Ruotsin voimat Vironmaalla useamman kerran\ntappioita; siitä Kaarlen epäluulo häntä vastaan heti taas heräsi.\nStålarm tuotettiin Tukholmaan ja tuomittiin viidennen kerran kuolemaan.\nNyt oli viimein häneltäkin jo leikin lähde ehtynyt.\n\nHänen ainoa pyyntönsä oli se, että hänet ammuttaisiin, niin kuin\nsoturille sopi, että hänen ruumiinsa silpomatta haudattaisiin ja että\nhänen velkansa maksettaisiin hänen perintötiloillaan. Kuolema ei\nkuitenkaan tälläkään kertaa tullut hänen osakseen; häntä pidettiin\ntästä lähtien vankeudessa kuolemaansa asti. Alussa toukokuuta 1620\nlopetti tämä Sigismund ja Kaarle IX merkillinen mies noin 70-vuotisena\nmonivaiheisen, mutta aina kunniallisen elämänretkensä.\n\nOnnellisempi oli Aksel Kurjen kohtalo. Hyvällä menestyksellä\npalveltuansa Kaarlen ja Kustaa Aadolfin sodissa hän kuoli 75 vuoden\niässä maakartanossaan toukok. 30 p:nä 1630, ja haudattiin Ulvilan\nkirkkoon, missä komea hautapatsas, kuvaava Kurkea itseänsä makaavana,\ntäysissä sotatamineissaan osoittaa hänen hautapaikkaansa.\n\n\n\n\n23. Liivinmaan sota.\n\n\nKun Suomenmaa oli kukistettu, antautui Viro miekan lyönnittä. Siellä\nkomentajina olevat Suomen herrat riensivät Kaarle herttuan luokse,\npyytäen armoa.\n\nSiitä huolimatta ilmaantui herttua seuraavana vuonna 1600 sotavoimineen\nRääveliin. Hän näet tiesi, että rauha oli mahdoton, koska Sigismund ei\nsuinkaan aikonut lopettaa vehkeilyänsä. Parastahan oli siis siirtää\nsota, jos sitä nyt piti olla, pois omilta rajoilta vihollisen alueelle.\nEikä aikaakaan, niin oli koko Liivinmaa valloitettu aina Väinäjokeen\nasti; ainoastaan vahva Riian kaupunki teki vielä vastarintaa.\nPuolalaiset olivat olleet aivan valmistautumattomat; Kaarlella sitä\nvastoin oli suuri, hyvin varustettu sotajoukko. Paljon seurasi häntä\nsuomalaisiakin, jotka erinomaisella innolla taistelivat; sillä herttua\noli lausunut: \"Tässä on teillä tilaisuus saattaa entiset tapaukset\nunohduksiin ja ansaita minun suosioni.\"\n\nSigismund kuningas suuttui yhtä kovasti kuin hämmästyikin\narvaamattomasta rynnäköstä. \"Etkö siihen tyydy\", kirjoitti hän\nherttualle, \"että olet jo perintökruununi anastanut; vieläkö tahdot\nryöstää senkin valtakunnan minulta, jonka olen saanut vaalin kautta?\"\nPuolan kansa myös vimmastui; he nostivat suurilukuisen sotavoiman ja\nasettivat taitavan Zamoiskin päälliköksi. Tämä ajoi pian Ruotsin väen\ntakaisin Vironmaalle. Sotaa sitten jatkui monta vuotta vaihtelevalla\nonnella.\n\nVuonna 1605 Kaarle jälleen ponnisti kaikki voimansa. Hän tuli\nlaivastolla Väinäjoen suulle ja rupesi Riikaa piirittämään. Voidakseen\nsitä täydessä turvassa tehdä piti hänen kuitenkin ensin hajoittaa\nlikiseuduilla seisova puolalaisjoukko. Se toimi ei suinkaan näyttänyt\nkovin vaikealta; sillä Kaarlella oli 11,000 miestä (niiden joukossa\n1,000 suomalaista), puolalaisella päälliköllä Chodkieviczillä\nainoastaan 5,000. Lähdettiin siis kun lähdettiinkin vihollista\ntavoittamaan. Marssittiin koko yö, vaikka ilma oli myrskyinen ja\nsateinen. Aamulla saavuttiin _Kirkholman_ mäille, joiden juurella\npuolalaisten leiri oli Väinäjoen rannalla. Kaarle käski heti tehdä\nrynnäkön. Turhaan varoitti taitava Antti Lennartinpoika huomauttaen,\nettä väki oli yöllisestä, pitkästä matkasta aivan väsyksissä ja\nläpimärkänä ja että pyssytkin sekä ruutivarat olivat kastuneet. \"Näytpä\nolevan aika pelkuri!\" oli tylyn Kaarlen ainoa vastaus.\n\nTaistelu alkoi siis, eikä aikaakaan, niin puolalaiset alkoivat pötkiä\npakoon. Meidän miehet, voitosta varmana, hajosivat ja alkoivat ajaa\ntakaa. Silloin yht'äkkiä puolalaiset kääntyivät. Heidän pakonsa olikin\nvain ollut juoni, jolla he tahtoivat viekoittaa vihollisensa alas\nlakeudelle. Hämmästynyt ja väsynyt Ruotsin väki ei jaksanut kauan\nvastustaa. \"He rupesivat\", niin kertoi sitten Kaarle itse, \"juoksemaan\nhujanhajan kuin päättömät kanat ja antoivat hakata itseänsä niskaan,\nniin että kyllä saivat kelpo merkit muistokseen.\" Koko 9,000 kaatunutta\nmakasi maassa; viisisataa otettiin vangiksi; liput, tykit, leiri,\nkaikki jätettiin voittajille.\n\nPaljonpa ei puuttunut, että Kaarle itsekin olisi joutunut vangiksi.\nPakoa estääksensä oli hän rynnännyt tuimimpaan kahakkaan ja menettänyt\nratsunsa. Viholliset hänet tunsivat ja alkoivat kahta kiivaammin\nahdistella. Hän piti urhoollisesti puoliansa, vaan ei olisi kauan\nkestänyt ylivoimaa vastaan. Sen havaitsi _Henrik Wrede_, muuan\naatelismies Virosta; hän riensi apuun ja antoi hevosensa, jolla Kaarle\nonnellisesti pääsi pulasta. Wrede sitä vastoin hakattiin palasiksi.\nPalkkioksi tästä jalosta teosta sai sitten kaatuneen leski läänityksen\nElimäellä Suomenmaassa ja lapset vähän myöhemmin koroitettiin\nvapaaherran arvoon; heistä on nykyinen suomalainen Wredein haara saanut\nalkunsa.\n\n\n\n\n24. Kaarle IX, \"hyvä kuningas\".\n\n\n\"Kun hullusti käy, niin käypi kuin Suomessa\", oli yleisenä sananlaskuna\nsiihen aikaan Ruotsissa. Ja valitettavasti se olikin aivan täyttä\ntotta; sillä meidän maassa ei silloin pidetty laista eikä oikeudesta\nmitään lukua. Virossa sotiessaan olivat aatelisherrat perehtyneet sen\nmaan tapoihin, ja sortivat nyt alustalaisiansa vielä pahemmin kuin\nennen, melkein kuin perintöorjia. Eivätkä kruununtalonpojatkaan saaneet\nolla heiltä rauhassa. Herrat anastivat heiltä milloin peltoa, milloin\nniittyä, milloin koko talon; jolleivät viekkaat juonet auttaneet, niin\nottivat he väkisen ja aivan julkisesti. \"Ovathan suomalaisetkin\", niin\noli herroilla tapana sanoa, \"miekalla voitettu kansa samoin kuin\nvirolaiset; ei heillä voi olla samaa oikeutta ja vapautta kuin Ruotsin\ntalonpojilla.\" Voudit sekä muut virkamiehet niinikään pettivät ja\npeijasivat, ryöstivät ja riistivät, minkä suinkin vain kerkesivät.\nSenpätähden anoivatkin Pohjanmaan talonpojat Linköpingin\nvaltiopäivillä, \"että heidän sallittaisiin tuoda veronsa suoraan\nTukholmaan, ja ettei heille enää pantaisi oman maan herroja, vaan\nainoastaan ruotsalaisia virkamiehiksi.\"\n\nKaarle herttuan valppaalta silmältä eivät nämät seikat voineet pysyä\nsalassa. \"Minä olen Suomessa\", sanoi hän, \"havainnut enemmän häiriötä\nkuin missään muualla Ruotsin valtakunnassa. Ja syynä siihen ei ole\nmikään muu, kuin että kuninkaat niin harvoin ovat käyneet näitä\nmerentakaisia maita tarkastamassa.\" Syksyllä 1601, niinpian kuin sota\nLiivinmaalla oli siltä vuodelta tauonnut, tuli hän sentähden Suomeen,\nja viipyi täällä useampia kuukausia. Tällä tavoin otettuaan perinpohjin\nselkoa maan ja kansan tilasta, hän piti alussa vuotta 1602 suuret\ntutkintokäräjät Turussa. Niihin täytyi kaikkien aatelisherrojen ynnä\nmyös muiden virkamiesten, sotapäällikköjen, voutien, lainlukijain,\nvieläpä halvimpien kirjureiden ja voudinpalvelijoidenkin saapua.\n\nEnsiksi herttua otti aateliston puheilleen ja neuvotteli sen kanssa\nvakavasti, joskin kohteliaasti. Herrojen täytyi tuoda pärmäkirjansa\ntutkittaviksi ja todistaa omistusoikeutensa. Kaikki tilukset, jotka\nolivat laittomasti anastetut, otettiin nyt jälleen pois ja annettiin\nkruunun talonpojille takaisin. Sitten kysyi herttua vielä, millä\noikeudella Suomen herrat olivat vapauttaneet alustalaisensa\nkyydinteosta ynnä monesta muustakin verosta, joten kruunun talonpoikien\ntaakka oli tullut kohtuuttoman raskaaksi. Herrat kokivat puolustaa\nitseänsä, väittivät asian laidan olevan toisen Ruotsissa, toisen\nSuomessa. Täällä muka ei aatelin alustalaisilla ollut mitään\nomaisuutta; härät ja hevoset, kalut ja kylvösiemenet olivat herrojen\nlainaa. Vero olisi siis lähtevä herrojen omasta aatelisesta kukkarosta,\nja sehän ei suinkaan voinut käydä laatuun. Mutta herttua ei näistä\nverukkeista pitänyt mitään lukua. \"En voi\", sanoi hän, \"sallia Suomen\naatelistolle suurempaa valtaa kuin mikä on ruotsalaisella. Te olette\nyhdenvertaisia veljeksiä, sentähden pitää myös teillä molemmilla olla\nsamat oikeudet. Tai tuokaa esiin pärmäkirjoja, joissa Suomen\naatelistolle olisi erinäiset edut suotu!\" Asia, niinkuin aina, päättyi\nherttuan tahdon mukaan.\n\nSittenpä tuli aatelittomien virkamiesten vuoro, eikä siinä tarvittu\npitkiä puheita. Heidät pantiin koko lauma kerrassaan laivoihin ja\nvietiin Tukholmaan tutkittaviksi, jossa sitten sangen moni heistä sai\nansaitun koroituksen hirsipuuhun. Mutta toisille heidän sijaansa\nasetetuille herttua sääti tarkan ja ankaran ohjesäännön ja valvoi\nvastakin aina heidän käytöstään. \"Kyllä minä teille\", uhkasi hän kerta,\n\"semmoisen tutkinnon pidän, että te tilistä joudutte teiliin!\" Suomessa\nollessansa Kaarle vielä julisti ankaran kiellon väkinäistä kyytiä ja\nkestitsemistä vastaan. Hengen rikos se oli, jos joku matkustavainen\nväkisin ja maksutta otti talonpojilta ruokaa tai hevosen.\n\nAlussa oli herttua Suomen papeillekin kovin vihainen. Hän sanoi heitä\noppimattomiksi, laiskoiksi, ahneiksi ja paavilaiseen hapatukseen\ntakertuneiksi, uhkasipa panna heidät kaikki tyyni pois viralta ja\nlähettää ruotsalaisia pappeja sijaan. Tämä uhkaus ei kuitenkaan tainnut\nolla muuta kuin hetkellisen vimman puuskaa; sillä Kaarle käsitti hyvin,\nettei kansan kieltä taitamattomista olisi mitään apua. Piispankin\nvirkaan, aikoessaan ensin eroittaa Eerikki Sorolaisen, tahtoi hän\nnimittää \"taitavimman niistä, jotka osaavat suomenkieltä.\"\n\nTalven vuoksi ei Kaarle päässyt Ahvenanmaan yli Ruotsiin palaamaan;\nhänen täytyi kiertää rantaa myöten Pohjanlahden ympäri. Mutta tämä\npitkä ja vaivalloinen matka ei ollut kuitenkaan hänelle vastenmielinen;\nolihan siinä hyvä tilaisuus omin silmin tutkia kansan tilaa tuolla\nmerkillisellä Pohjanmaalla. Kaksi puutetta varsinkin näkyy silloin\npistäneen hänen silmiinsä: toinen oli kaupunkien puute, toinen itäisen\nrajan suojattomuus. Siitä syystä perustettiin _Oulu_ v. 1605, _Vaasa_\n1606, ja esteeksi vienalaisten ryöstöretkille rakennettiin v. 1607\nKajaanin linna tavallisen veneväylän partaalle.\n\nTällä samalla matkalla sai herttua merkillisen lahjan Kalajoen\nkirkkoherralta _Ljungi Tuomaanpojalta_. Se oli Ruotsin valtakunnan lain\nsuomennos. \"Minä olen tehnyt tämän työn\", selitti kirkkoherra, \"monen\nsuomalaisen, sekä aatelittoman että myös aatelisen kehoituksesta. Sillä\nusein on meillä tuomarinviroissa semmoisia, jotka eivät ymmärrä\nruotsia, saatikka lakikirjan vanhaa kieltä; onpa myös joskus\nruotsalaisia, jotka suomea huonosti taitavat.\" Kaarlelle oli tämä teos\nhyvin mieleen, sillä hän tahtoi pitää lain kaikelle kansalle avoinna.\nRuotsinkielellä oli hän jo painattanut lakikirjan; nyt määräsi hän\ntämän suomennoksenkin painettavaksi. Saman huolen hän myös piti Jumalan\nlakikirjan, raamatun, levittämisestä. Ruotsiksi oli hänen toimestansa\njo ilmestynyt uusi painos, ja Suomessa asetettiin komitea, jonka piti\nlopettaa Agricolan työ ja suomentaa raamatun tähteetkin. Valitettavasti\nnielivät monet sodat Kaarlen loppuvuosina valtion varat niin peräti,\nettei liiennytkään mainittujen suomennosten painatukseen. Molemmat\njäivät vielä toistaiseksi. Samoin ei Kaarlen ankarista asetuksistakaan\nollut sitä hyötyä, kuin oli tarkoitettu; ne eivät voineet kokonaan\nhävittää virkamiesten juurtuneita, pahoja tapoja. Sittenkin ymmärsi\nSuomen rahvas hänen hyvät, rehelliset aikomuksensa, jonka vuoksi se\nhäntä rakasti koko sydämestänsä ja nimitti häntä \"hyväksi kuninkaaksi\".\n\nKuninkaaksi olikin Kaarle nyt tullut täydellä todella. Paon jälkeen v.\n1598 olivat säädyt jo julistaneet Sigismundin menettäneen kruununsa;\nmutta he olivat silloin vielä tarjonneet sitä hänen pojalleen\nVladislaukselle sillä ehdolla, että tämä tulisi Ruotsiin ja kääntyisi\nLutherin uskoon. Kun se ei tapahtunut, suostui Kaarle vihdoin viimein\nNorrköpingin valtiopäivillä v. 1604 säätyjen pyyntöön ja otti\nitsellensä kuninkaan nimen sekä arvon.\n\n\n\n\n25. Sigfrid Aaroninpoika Forsius.\n\n\nHelsinki oli alkuansa aiottu suureksi kauppakaupungiksi; silloin ei\nkukaan voinut aavistaa, että siitä kerta oli tuleva Suomen oppineitten\npesäpaikka. Sittenkin -- lieneekö ollut aavistusta -- oli aivan\nensimäisten Helsingissä syntyneitten lasten parissa Suomen ensimäinen\ntieteenharjoittaja. _Sigfrid Aaroninpoika_ oli hänen nimensä, johon hän\nsen ajan tavan mukaan liitti syntymäpaikkansa mukaan otetun latinaisen\nliikanimen _Forsius_ s.o. Helsinkiläinen. Alkuoppinsa hän sai,\nsamoinkuin muut meidän maamme etevimmät oppineet tähän aikaan, Turun\nkoulussa. Sitten hän oleskeli useampia vuosia Pohjois-Saksan\nyliopistoissa, tutkien varsinkin luonnontieteitä, matematiikkaa sekä\ntähtitiedettä. Kotimaahan palattuansa vihitti hän itsensä papiksi.\nVähän sen jälkeen teki Kaarle herttua toisen retkensä Suomen herroja\nvastaan. Forsius asettui hänen puolellensa, ruveten erään Ruotsin\nratsuväen lippukunnan sotapapiksi. Semmoisena seurasi hän sitten myös\nsotaväkeä Liivinmaalle.\n\nTällä tavoin Kaarle herttua oppi tuntemaan Forsiuksen, ja huomattuaan\nmiehen tavattoman matemaattisen opin hän päätti käyttää sitä\nvaltakunnan hyödyksi. Maita ja mantereita oli jo 16:nnella vuosisadalla\ntäälläkin yritetty mitata ja karttojakin kyhätä; mutta kun mittausta ei\noltu osattu tieteellisellä tavalla tehdä, niin olivat kartat tulleet\naika hullunkurisiksi. Suomenlahti niissä käypi aina melkein suoraan\npohjoiseen rinnan Pohjanlahden kanssa. Suikaleessa niiden välillä, joka\non Suomenmaa olevinansa, on tällä tavoin Viipurin kaupunki yhtä\nkorkealla pohjoisessa kuin nykyinen Vaasa. Onpa eräässä kartassa\nUusimaa pohjoisempana kuin Häme ja sitten Karjala niiden ja Pohjanmaan\nvälillä! Laajat Lapinmaat olivat vielä aivan mittaamatta. Tähän\nviimeksimainittuun seutuun lähetettiin nyt Forsius v. 1602 yhdessä\nerään asessori Birckholzin ja Turun piirityksestä tunnetun Daniel\nHjortin kanssa. He kulkivat ja tutkivat koko sen kulman, niin pitkältä\nkuin mannerta ulottui, aina _Norkumin_ (Nordkynin) niemelle asti.\nNykyinen Ruija oli näet silloin vielä riidanalainen, ja Ruotsi arveli\nitsellään olevan yhtä suuren oikeuden siihen kuin Tanskalla. Matkaa\nkesti noin vuoden ajan. Hauskaa ja opettavaista on nähdä, kuinka\nvähillä varoilla siihen aikaan suuret ja tärkeät työt tulivat\ntehdyiksi. Mittaajat saivat jokainen 20 (sanoo: kaksikymmentä) talaria\npalkkaa; paitsi sitä vielä sudennahkaisen turkin ynnä eväikseen 2\ntynnyriä rukiita leiväksi, 8 leiviskää lihaa, 3 leiviskää voita ja 3\nleiviskää suoloja. Vähän anteliaammin oli sydämen karaistuksesta Pohjan\npakkasia vastaan pidetty huoli; heille näet oli pantu mukaan 8 tynnyriä\nohria \"paloviinaksi\".\n\nTakaisin tultuansa käytti Forsius oppiansa toiseen yleishyödylliseen\ntyöhön. Vuodesta 1606 näet alkoi ilmestyä hänen toimittamiansa\nalmanakkoja (kuitenkin ruotsinkielellä), jotka olivat ensimäiset\nlaatuansa Suomessa. Siihen asti oli meillä vain riimusauvat olleet ajan\nmäärääjinä, taikka jos jollakulla olikin painettu almanakka ollut, oli\nse ulkomaalainen, eikä sopinut meidän pohjoisen maan oloihin.\nSenaikuinen tähtitiede oli suuresti taikauskon sekainen. Yhtä varmaan\nkuin nyt saattaa ennakolta määrätä kuun ja päivän pimenemisajan sekä\npyrstötähtien tulon, yhtä varmaan silloin uskottiin voitavan tähtien\nkeskinäisestä asemasta ynnä muista luonnonilmiöistä ennustaa tulevia\ntapauksia. Forsiuskin aina liitti almanakkaansa ennustuksia, ei\nainoastaan ilmoista, vaan myös taudeista, katovuosista, jopa sodistakin\nja hallitsijain kuolemasta. Tämän taitonsa hän sai kuitenkin pian\nkalliisti maksaa. Hän oli ennen Kirkholman tappelua ennustanut\nLiivinmaalla pahoin käyvän. Sen ottivat muutamat hoviherrat, jotka\nolivat hänelle suutuksissaan, syyksi ja nostivat häntä vastaan kanteen\nsalavehkeistä Sigismund kuninkaan hyväksi. Forsius parka otettiin\nkiinni, kidutettiin ja pantiin kovaan vankeuteen Gripsholmaan. Siellä\nhän olisi kenties puutteeseen menehtynyt, jollei hän aina välistä olisi\nansainnut rahaa ihmisiltä, jotka antoivat hänen ennustaa käsistä\ntulevaa kohtaloaan. Kävipä kerran itse kuninkaan rouva hovineitosineen\nsiellä siinä asiassa ja toivat hänelle ruokaa sekä rahaa.\n\nVuoden perästä vihdoin Forsiuksen onnistui saada viattomuutensa toteen\nnäytetyksi. Korvaukseksi kärsitystä vääryydestä nimitti kuningas hänet\nnyt astrologian s.o. tähtiennustustieteen professoriksi Upsalaan. Mutta\nsiinä paikassa ei Sigfrid Aaroninpoika kauan viihtynyt. Uusi aika oli\njo Upsalassa alkanut koittaa. Forsius valittaa katkerasti, että hänen\n\"jaloa tiedettänsä haukutaan\" tyhjäksi loruksi. Suuttuneena hän jätti\nparin vuoden perästä virkansa ja muutti Tukholmaan, jossa hän sai\nkuninkaallisen hovitähtitutkijan arvonimen ynnä yksinoikeuden\nalmanakkojen painattamiseen Ruotsin valtakunnassa. Vaan eipä aikaakaan,\nniin kohtasi häntä taas kova vastoinkäyminen. Papisto oli jo kauan\naikaa katsonut karsain silmin hänen ennustuksiansa, noita muka pirun\navulla tehtyjä konsteja. Kerran Forsius, varomattomasti kyllä, oli\nkirjallisesti puolustanut erästä talonpoikaa, joka profeettana kulki\nympäri, ja silloin myrsky häntä vastaan rehahti ilmi. Kanne nostettiin,\nForsius menetti hovivirkansa ja samalla myös kirkkoherranpaikkansa\nRiddarholman seurakunnassa, ja häntä kiellettiin ankarasti koskaan enää\nennustamasta.\n\nMies parka oli nyt virkaheittona, leivätönnä. Hyväksi onneksi armahti\nhäntä kreivi Leijonhufvud ja soi hänelle kirkkoherranviran Tammisaaren\nkaupungissa, joka kuului Raaseporin kreivikuntaan. Siellä vietti sitten\nForsius loppuikänsä rauhassa, joutoaikoinaan yhä vielä tutkien rakkaita\ntähtiänsä. Monasti makasi hän kirkkaina talviöinä kaupungin\nulkopuolella hangella selällään, paksuun Lapin peskiin (turkkiin)\npuettuna, suuri kirja rinnallaan. Kerta näki hänet siellä\nsivutsekulkeva matkustaja ja säikähtyi pahasti. Peloissaan hän\nlaukaisi pyssynsä tuota outoa otusta vastaan nähdäkseen, oliko se\nkummitus vai elävä olento. Kaikeksi onneksi ei kuitenkaan luoti\nsattunut. Almanakkojakin Forsius toimitti yhä edelleen melkein\nkuolemaansa asti. Vaan ennustuksia ei niissä nyt enää ollut muusta kuin\nilmoista. Tämmöisiä ilman vaiheitten ennustuksia kuultiin häneltä\nmuuten usein suullisestikin. Kerta esim. piti Tammisaaren asukasten\nmennä lahden poikki häihin. Aamu oli tyyni ja ihana; mutta Forsius\nkielsi vesille lähtemästä, sanoi rajuilman olevan tulossa. Hääväki ei\nottanut varoitusta korviinsa ja joka henki hukkui, kun ukkosilman\nmukana tullut tuuliaispää kaatoi veneen kumoon. Kirkkoherra, joka oli\nkiertänyt maata myöten, pääsi onnellisesti perille. Vuonna 1624 vaipui\nvanhus viimein levolle monista vaivoistansa. Vähää ennen sanotaan hänen\nkäyneen erästä kipeää virkaveljeään katsomassa. Tämän kysyttyä ennusti\nhän sairaan kuolevan samana päivänä, johon vielä lisäsi; \"ja kuuden\nviikon perästä tulee minunkin vuoroni\". Sekin hänen viimeinen\nennustuksensa kuuluu käyneen toteen.\n\nForsius on paitsi almanakkoja kirjoittanut myös Suomen aikakirjan sekä\nfysikan eli luonnontieteen ja kivennäisopin, jotka kuitenkin kaikki\njäivät painamatta. Niissäkin näkyy kovasti paljon sen ajan taikauskoa\nja tietämättömyyttä luonnon asioista. Kultaa esim. hän luulee syntyvän\npunaisen elohopean ja palamattoman rikin sekoituksesta. Kullalla, sanoo\nhän, on erinomainen voima vetämään puoleensa niiden mielen, jotka sen\nnäkevät, niin että he sitä vain pyytävät, haluavat ja himoovat. Juoman\nsekaan pantu kultajauho parantaa sydämentuskaa ja surua. Tälle\ntämmöiselle nauraessamme on meidän kuitenkin muistettava, että\nluonnontiede vielä melkein 100 vuotta myöhemmin oli aika huonolla\nkannalla. Silloin näet kysyi kuningas Kaarle XI oppineiltaan, mistä\nsyystä aurinko Torniossa ei Juhannuksena laske. Siihen he vastasivat,\netteivät he tahtoneet epäillä asian todellisuutta, koska kuninkaallinen\nmajesteetti itse oli sen muka nähnyt; mutta syytä semmoiseen ihmeeseen\nhe eivät osanneet millään tavalla selittää.\n\n\n\n\n26. Metelit Venäjällä ja Viipurin liitto.\n\n\nMahtava ja avara Venäjän valtakunta oli tähän aikaan aivan\nraukeamaisillaan. Tsaari Feodor oli kuollut v. 1598; hänen mukanaan oli\nRurikin ikivanha suku sammunut. Oli hänellä tosin ollut nuorempi veli,\nDimitri nimeltään; mutta sen olivat salamurhaajat surmanneet muutamia\nvuosia ennen tsaarin kuolemaa. Yleisesti syytettiin tästä ilkityöstä\nBoris Godunovia, Feodorin vaimon veljeä. Tämäpä se nyt anastikin vallan\nkäsiinsä, vaikka hän vain oli tavallinen pajari eli aatelismies.\nSuostuttaakseen muita herroja puolellensa oli hän tehnyt talonpoikien\norjuuden entistänsä vielä kovemmaksi. Mutta tällä häijyllä asetuksella\nkäänsi hän vain rahvaan mielen itseään vastaan, eikä saanut kuitenkaan\nylimyksiä ystävikseen. Pajarit yhä edelleen kadehtivat ja vihasivat\nentistä vertaistansa.\n\nYleistä tyytymättömyyttä käytti viekas petturi, nimeltä _Grishka\nOtrepjev_ hyväksensä. Hän oli aivan halpasukuinen munkki, mutta\nihmeellisesti tuon murhatun Dimitrin näköinen. Siitä syntyi nyt hänelle\nuhkarohkea, kunnianhimoinen tuuma päähän. Hän karkasi luostaristaan ja\nmeni Puolaan, joka paikassa sanoen itseänsä prinssi Dimitriksi.\nMurhaajat, niin hän väitti, olivat erehdyksestä tappaneet toisen pojan,\nhänen leikkikumppaninsa. Sangen moni ottikin näitä puheita uskoaksensa.\nSandomirin voivoda (linnanisäntä) Mniszek kihlasi hänelle tyttärensä\nMarinan ja lupasi auttaa häntä huoveillansa. Saman lupauksen antoivat\nmyös useammat muut mahtavat herrat. Puolan kuningaskin salaa suosi\nnäitä hankkeita, vaikka hän Venäjän kanssa nykyään tehdyn\nrauhansovinnon tähden ei tahtonut itse ottaa osaa sotaan.\n\nMelkein yhtä yleisen suosion saavutti Valhe-Dimitri Venäjällekin\ntultuansa. Niin pajarit kuin talonpojatkin luopuivat parvittain hänen\npuolellensa, eikä aikaakaan, niin hän seisoi jo suurilukuisen\nsotavoiman kanssa Moskovan edustalla. Godunov huomasi nyt tuhon hetkeen\ntulleen; hän myrkytti itsensä, ettei elävältä joutuisi vihollisen\njulmuuden alaiseksi.\n\nNäin saatua valtaansa ei Valhe-Dimitri sentään osannutkaan kovin kauan\npitää. Pian huomattiin, että tsaarin suosio yksinomaan kohdistui hänen\nkanssaan tulleihin puolalaisiin. Venäläisiä sitä vastoin joka\ntilaisuudessa sysättiin syrjään ja ylenkatsottiin. He olivat liian\nraa'at tavoiltaan uuden hallitsijan mielestä. Eipä tälle myöskään\nVenäjän vanha uskonto sen paremmin kelvannut; siitäkin yhä tehtiin\npilaa hovissa. Tästä kaikesta venäläiset tietysti viimein vimmastuivat.\nKapina nousi, Valhe-Dimitri tapettiin ja hänen puolisonsa suljettiin\nluostariin. Se tapahtui vuonna 1606, juuri vuotta sen jälkeen kuin\npetturi oli voittajana pannut tsaarin hiipan päähänsä.\n\nMahtava pajari _Vasili Shuiski_ valittiin nyt tsaariksi. Hän oli\nhyväntahtoinen, viisas mies, vaan eipä hänellekään ollut rauhallisempaa\naikaa sallittu. Pian ilmaantui taas uusi Valhe-Dimitri, joka sanoi\nikäänkuin ihmeellä pelastuneensa kapinoitsevien moskovalaisten käsistä.\nMoni uskoi häntä, useimmat olivat ensialussa uskomatta. Tuotiin siis\nMarina esiin; hänen piti päättää, oliko tämä todellinen tsaari vai ei.\nJa tuo kunnianhimoinen nainen heittäytyikin heti oudon miehen kaulaan,\nsuuteli, hyväili häntä, niinkuin puolisoansa ainakin; hän näet tahtoi\njälleen saavuttaa menetetyn korkeutensa. Nyt menivät taas kaikki\nValhe-Dimitrin entiset puoluelaiset, varsinkin kasakat, uuden petturin\npuolelle. Puolastakin saapui apua, ja Shuiski oli pian piiritetty\nMoskovaan.\n\nHädissänsä kääntyi tsaari Ruotsin kuninkaan puoleen, ja Kaarle IX\nolikin kohta apuun valmis. Sillä hän pelkäsi myös itselleen koituvan\nsiitä vaaraa, jos Puolan liittomies tulisi Venäjän hallitsijaksi. Olipa\njo ensimäinenkin Valhe-Dimitri uhannut ylpeästi, vaatien Ruotsin\nkruunua takaisin Sigismundille. Helmik. 28 p. 1609 solmittiin siis\nViipurissa liitto Shuiskin ja Kaarlen välillä. Ruotsin kuninkaan piti\nlähettää 2,000 huovia ja 3,000 jalkamiestä. Tsaari puolestaan lupasi\ntälle apujoukolle toimittaa palkan sekä tarpeellisen elatuksen. Sen\nlisäksi oli Käkisalmen linna lääninensä annettava Ruotsille ikuiseksi\nomaisuudeksi.\n\nTuumasta toimeen ei kulunut Kaarle kuninkaalta koskaan pitkää aikaa.\nNytkin hän oli liiton hieromisen aikana varustanut kaikki valmiiksi, ja\nmaaliskuun 11 p. hänen armeijansa marssi jo rajan yli. Siinä oli koko\n12,000 miestä, siis kaksi sen vertaa kuin mitä oli luvattu.\nYlipäälliköksi oli Kaarle asettanut _Jaakko De la Gardien_, vanhan,\nkuuluisan Pontus-herran pojan. Tämä tosin oli vasta 26 vuoden vanha,\nmutta kuitenkin jo tietty ja taattu ylen taitavaksi sotaherraksi.\nPalveltuansa useampia vuosia ulkomailla Oranian Mauritsin, sen ajan\nmainioimman soturin johdon alla, oli hän juuri nyt palannut kotimaahan,\ntuon suuren opettajansa ylistyskirjat mukanaan. De la Gardie oli\nruotsalainen syntyään, mutta kasvatettu Suomessa, niin että me puoleksi\nvoimme kehua häntä omaksemme. Alapäälliköistä olivat mainittavimmat\nkaikki suomalaisia, nimittäin vanha _Aksel Kurki, Antti Boije, Krister\nSome_ ynnä nuori sankari _Eevert Horn_, kuuluisan Kaarle Hornin poika.\nSamoin oli myös suuri osa sotamiehiä Suomen poikia; muut olivat\nmuukalaisia palkkasotureita Ranskasta, Saksasta ja Englannista.\n\nMaaliskuun lopulla saavuttiin Suuren Novgorodin edustalle, joka oli\nShuiskille uskollinen. Sotamiehiä ei viety kaupunkiin siitä pelosta,\nettä he ehkä rupeaisivat vallattomuutta harjoittamaan. Mutta De la\nGardie alapäällikköinensä ratsasti Novgorodiin ja otettiin suurella\njuhlallisuudella vastaan. Tykit paukkuivat ja kirkkojen kellot\nhelisivät vieraitten kunniaksi. Portilla kohtasi heidät läänin\nmaaherra, tsaarin likeinen sukulainen, nuori ruhtinas Mikael Shuiski.\nHän tervehti De la Gardieta veljellisellä syleilyllä. Molemmat nuoret\nherrat suuresti mieltyivät toisiinsa ja heidän välillään syntyi tässä\nluja ystävyys, jonka vain Shuiskin aikainen kuolema saattoi rikkoa.\n\nVähemmän tyydyttävä kuin vastaanotto oli kuitenkin luvatun palkan\nlaita; tsaari ei ollut siitä mitään huolta pitänyt. Sotamiehet\nrupesivat siis nurisemaan, ja De la Gardiekin uhkasi palata takaisin\nkotiinsa, kun ei sovinnon ehtoja täytetty. Mutta Mikael ruhtinas\nrukoili hartaasti ja haali myös kaupungin porvareilta kokoon muutamia\ntuhansia ruplia osaksi soopelin nahkoina, osaksi kankaina, osaksi\nrahana, joilla sotaväki siksi kertaa tyydytettiin.\n\n\n\n\n27. Eevert Born.\n\n\nNovgorodin takana oli kaikki maa tsaarin vihollisten vallassa; tästä\nlähtien piti marssittaman etujoukko edellä, niinkuin sodassa ainakin.\nPäälliköksi tälle etujoukolle pantiin nuori _Eevert Horn_, joka niin\nmuodoin sai tilaisuuden moneen uljaaseen urhotyöhön.\n\nEnsi toimekseen hän läksi 200:n huovin ja 40:n pyssyllisen suksimiehen\nkanssa Staraja Rusan kaupunkia tiedustelemaan. Siellä näet sanottiin\npuolalaisen päällikön Karnasinskin majailevan jommoisenkin\ndimitriläisjoukon kanssa. Meidän miehet lähenivät varovasti, sillä\nheitä oli liian vähän niin suuren voiman kimppuun käydäkseen. Mutta kas\nkummaa ja ihmettä! Kaupunki olikin heidän tullessaan aivan autio,\npuoleksi poltettu. Elävää vihollista ei yhtään näkyvissä; sitä vastoin\nolivat tiet ja joet täynnä surmattuja. \"Ohoh\", nauroivat Hornin miehet,\n\"näinkö mukavaa onkin täällä sodankäynti! Viholliset tappavat itsensä\nvalmiiksi, ei jää meille huoleksi muu kuin raatojen kuoppaan\nmultaaminen!\" Dimitriläisten kesken oli näet sanoma De la Gardien\ntulosta synnyttänyt riidan. Puolalaiset olisivat tahtoneet peräytyä\noman maansa rajalle, viedäkseen suuret saaliinsa talteen. Kasakat\npuolestaan eivät olleet sitä sallineet. Riidasta oli viimein tullut\nverinen tappelu. Nyt he seisoivat muutamia peninkulmia etempänä\nMoskovan ja Smolenskin teiden haarassa.\n\nSeuraavana päivänä kajahti toiselta puolen jokea julma karjunta. Sinne\noli saapunut 300 kasakkaa, jotka tahtoivat peloittaa meidän miehet\npakoon. Mutta näille oli vihollisen ääni vain kiihoitukseksi; he\nriensivät joelle ja rupesivat kahlaamaan yli. Tuskinpa olivat\nensimäiset kuusi huovia päässeet toiseen rantaan, niin jo kasakat\npyörähtivät ympäri ja pötkivät tiehensä. Hornin huovit jäljestä, eikä\naikaakaan, niin he ilmestyivät takaisin, kukin taluttaen yhtä vankia\nperässänsä.\n\nPari päivää myöhemmin joutui De la Gardie päävoiman kanssa Staraja\nRusaan; Hornin sopi siis jälleen rientää edeltäpäin. Tällä kertaa sai\nhän vielä 500 huovia ynnä 200 venäläistä pyssymiestä joukkonsa lisäksi,\nsillä nyt aikoi hän täydellä todella käydä voittosille Karnasinskin\nkanssa. Dimitriläiset yhä vielä seisoivat yllämainitussa tienhaarassa\nKamenkin kylän luona. Siellä oli heillä vahva asema vesien, soiden\ntakana, ja luottaen sekä siihen että suurempaan lukuunsa he alussa\nyrittivät lujaa vastarintaa. Mutta Hornin väki kahlasi pelkäämättä\nveden poikki ja ryntäsi päälle kerta toisensa perästä, ja viimeinpä\nkääntyivät viholliset pakoon, Karnasinski itse ensimäisenä. Koko hänen\njoukkonsa surmattiin, vangittiin tai hajoitettiin. Liput, ampumavarat,\ntykit ynnä suuri lauma kelpo hevosia jäi voittajien käsiin. Olisipa\nollut saalista paljon enemmänkin saatavana, sillä leiri oli täynnä\nrahaa, kulta- ja hopea-astioita ynnä silkkivaatteita. Mutta Hornin\njoukon lisänä olevat venäläiset olivat jo kesken tappelua ruvenneet\nryöstämään ja ahneessa puuhassansa päästäneet valkean irti, niin että\nleiri aarteinensa paloi tuhaksi. Tulipalosta kuitenkin saatiin\npelastetuksi suuri parvi venäläisiä rouvia sekä neitosia, jotka\ndimitriläiset luultavasti olivat antaneet pantiksi lähiseutujen\npajarien uskollisuudesta. Horn otti ne kohta suojelukseensa ja lähetti\nsitten ilman mitään lunnaita sukulaisille takaisin.\n\nSiitä ritarillisesta teostansa sai hän sitten suuren maineen ja suosion\nvenäläisten parissa. Kun sitten De la Gardie kerkesi paikalle, kiitti\nhän kaikkia miehiä heidän uljuudestansa; mutta kaikkein enimmin hän\ntäydellä syyllä kiitti Eevert Hornia. Palkinnokseen sai tämä parhaan\nvangeista omakseen; se oli nuori puolalainen aatelisherra, Tapani\nSilaski, jonka äärettömän rikkaat vanhemmat sitten maksoivat Hornille\nkelpo lunnaat.\n\nVielä suuremman voiton saavutti Horn sitten jonkun aikaa myöhemmin\nTorshokin kaupungin luona, jossa toinen dimitriläisjoukko Zborovskin\njohdolla lyötiin hajalleen. Hänen nimensä tuli peljätyksi ja\nkuuluisaksi koko Venäjällä, mutta venäläiset, kun he eivät osanneet\nhänen nimeänsä oikein lausua, väänsivät sen \"Ivelgorodiksi\" (gorod\nmerkitsee venäjäksi kaupunkia, linnaa).\n\n\n\n\n28. Sotaretki Venäjälle.\n\n\nHornin voittamat puolalaiset päälliköt yhdistivät nyt joukkojensa\ntähteet, niin että heille karttui taas jommoinenkin voima. He\nasettuivat _Tverin_ kaupunkiin, estääksensä Ruotsin apuarmeijaa\npääsemästä Moskovan puoliselle Volgan rannalle. Täältä lähetti\nZborovski kirjeen De la Gardielle ja kehoitti häntä luopumaan tsaari\nShuiskista, joka muka ajoi väärää asiaa. De la Gardien vastaus oli\naivan lyhyt. \"Miekkasille\", kirjoitti hän, \"olen tänne tullut, enkä\nväittelemään, kumpiko on oikeassa, Shuiski vai Dimitri!\" Zborovskin\nkirjeen tuoja, joka oli yrittänyt houkutella sotamiehiä, pistettiin\nVenäjän tavan mukaan terävän seipään nenään.\n\nTverin valloittamista varten yhdistyivät nyt kaikki Ruotsin armeijan\nosastot. Myös oli ruhtinas Shuiski apuna useamman tuhannen venäläisen\nkanssa. Heinäk. 12 p. 1609 saavuttiin vihollisen eteen, joka jo seisoi\nvalmiissa sotarinnassa pari, kolme virstaa tällä puolen kaupunkia. De\nla Gardie järjesti heti myös väkensä, ja taistelu alkoi. Mutta samassa\nrupesi rankasti satamaan, niin että tykkien ja pyssyjen sankkireijät\nsekä sytyttimet[14] kastuivat kelvottomiksi. Sen havaittuansa\nryntäsivät kasakat kahta vertaa suuremmalla kiivaudella vihollisen\nkimppuun. Heidän rynnäkkönsä hajottikin ranskalaisen ratsuväen, joka\nseisoi vasemman kyljen päässä. Paon esimerkkiä seurasi pian venäläinen\napuväkikin, tunkeutuen hädissään Ruotsin jalkaväen rivien läpi ja\nrikkoen järjestystä. Niin myös enin osa saksalaisia sekä muutamat\nsuomalaisparvet läksivät samaa tietä. Kiireissänsä karkurit kuitenkin\nviivähtivät sen verran, että kerkesivät ryöstää oman armeijansa leirin\nsekä kuormaston tyhjäksi. Tällä puolella oli siis dimitriläisillä täysi\nvoitto. Mutta samalla aikaa oli De la Gardien keskusta, kolme\nsuomalaista lippukuntaa, itse ylipäällikkönsä johdolla kukistanut\nvastassa seisovat Zborovskin henkivartijat, ja ajanut heitä takaa\nkaupungin keskipaikoille asti. Molemmat voittajat palasivat nyt\ntappelukentälle ja alkoivat keskenään kiistellä lopullisesta voitosta.\nMutta hirmuinen, lakkaamaton sade teki kaikki liikunnot mahdottomiksi.\nKoko seuraavankin päivän vielä kesti samaa vedentuloa. Kolmantena\npäivänä uudistettiin tappelu ja Zborovskin väki hajoitettiin peräti.\n\nYöllä tappelun jälkeen rynnättiin kaupunkia vastaan. Mutta yritys ei\nonnistunut syystä, että venäläinen nostoväki oli kovin taitamaton ja\npelkurimainen. Ruotsin väki nyt vaati toista rynnäkköä päivän valossa.\n\"Silloinhan\", sanoivat he, \"saadaan nähdä, kuka on urhoollinen, kuka\npelkuri!\" Mutta ei nytkään onnistunut paremmin. Shuiskin kehoituksesta\njätti siis De la Gardie Tverin sikseen ja marssi suoraan eteenpäin\nMoskovaa kohti.\n\nSanoma Hornin ja De la Gardien voitoista levisi salaman nopeudella\nympäri Venäjän, joka paikassa masentaen dimitriläisten rohkeutta ja\ntaivuttaen kaksimielisiä Shuiskin puolelle. Yhäti saapui De la\nGardien luo lähetyskuntia, jotka kaupunkiensa tai maakuntiensa\npuolesta pyysivät armoa ja tarjosivat liittoa. Jaroslav, Kostroma,\nNishni-Novgorod, Vjatka, Valgetjärven seutu ynnä koko Jäämeren rannikko\nolivat jo luvanneet totella ainoastaan oikean tsaarinsa Vasilin\nkäskyjä. Jo kokoontuivat myös Kasanin ja Astrakanin miehet ja marssivat\nMoskovan avuksi. De la Gardiekin läheni puolestaan; hän jo seisoi\n_Koljasinissa_, puolitiessä Tverin ja Moskovan välillä.\n\nMutta juuri tällä loistavimman menestyksen hetkellä teki oman väen\nvallattomuus jälleen kaikki saadut voitot tyhjiksi, kaikki nähdyt\nvaivat turhiksi.\n\nPalkan saanti oli yhä vielä huonolla kannalla. Siitä olivat\nnyt erittäinkin suomalaiset nurjalla mielellä, joilta Tverin\ntappelussa olivat kaikki varat ryöstetyt. Viimein puhkesi heidän\ntyytymättömyytensä ilmikapinaksi. He jättivät päällikkönsä ja läksivät\njärjestetyin rivein, liehuvin lipuin marssimaan takaisinpäin. \"Me emme\ntahdo\", sanoivat he, \"antaa kuljettaa itseämme edemmäksi tähän maahan,\nikäänkuin karjaa teurastushuoneeseen. Meille ei makseta sitä palkkaa,\njonka kuninkaallinen majesteetti lupasi. Eikä ole myöskään venäläisiin\nluottamista; sen me näimme Tverin edustalla, jossa he, meidän\ntapellessamme heidän puolestansa, ryöstivät meidän tavaramme.\" De la\nGardie koetteli palauttaa heitä sekä lempeillä sanoilla että kovilla;\nmutta turhaa oli kaikki. Yhtä vähän apua oli myös Shuiskin suurista\nlupauksista. De la Gardie silloin alkoi marssia eteenpäin sen väen\nkanssa, joka oli pysynyt uskollisena. Hän arveli, etteivät\nkapinoitsijat uskaltaisikaan yksinään kulkea vihollisen maan lävitse.\nMutta Suomen ukot olivat itsepäisiä; he vaan jatkoivat matkaansa\ntäydellä toimella. Eikä aikaakaan, niin levisi kapinallinen henki myös\nmuukalaiseen väkeen. He läksivät kun läksivätkin suomalaisten jäljessä.\n-- De la Gardien ei nyt auttanut muu kuin kääntyä tieltä; eihän ollut\nmahdollista yksin muutamien upseerien kanssa mennä edemmäksi. Vasta\nneljän peninkulman päästä saavutettiin ensiksi lähteneet. Vielä kerran\npuhui De la Gardie nyt suomalaisille ankaria sanoja, tempasi liput\nheiltä pois ja sivalsi miekan lappealla niitä, jotka eivät tahtoneet\nrivissä pysyä.\n\nSillä tavoin kuljettiin nyt yhdessä Tveriin asti, joka sillä välin oli\nkääntynyt Shuiskin puolelle. Täällä onnistui Mikael ruhtinaan hankkia\nmuutamia tuhansia ruplia kokoon, joiden avulla karkurit saatiin\npysähtymään. Viivyttiin sitten Tverissä useampia viikkoja, jolla ajalla\nylipäällikkö koetti saada väkeänsä jälleen kuuliaisuuteen. Mutta\nelokuun 5 p:nä alkoi taas kapina uudestaan. Sotamiehet huusivat kaikki\nyhteen suuhun uhaten lähtevänsä kotiin ja käskien päällikköjänsä\njäämään tänne yksikseen, jolleivät tahtoneet seurata heidän kanssaan.\nDe la Gardiella ei ollut taas muuta keinoa kuin lähteä heitä\nseuraamaan; sillä tavoin hän kuitenkin toivoi voivansa estää heitä\ntalonpojille väkivaltaa tekemästä. Torshokissa erosi kuitenkin suuri\njoukko hänen seurastansa ja kulki kotiin ryöstellen, riistellen pitkin\ntietä. Itse saapui De la Gardie ainoastaan 2,000 soturin kanssa\nNovgorodiin, jossa hän sitten vielä eroitti vastahakoisimmat ja lähetti\nne Suomeen takaisin. Siellä heitä kuitenkin odotti kova tilinteko,\nsillä ankara Kaarle kuningas antoi Viipurin linnanisännälle käskyn heti\ntoimittaa heidät takaisin ja hirttää vastahakoiset lähimpään puuhun.\n\n\n\n\n29. Moskovan vapautus.\n\n\nArmeijansa pienen uskollisen tähteen kanssa palasi De la Gardie\nKoljasiniin. Keskipaikoilla tammikuuta 1610 saapui sinne taas tuoretta\nväkeä avuksi. Suurin osa heistä oli ulkomaalaisia; suomalaiset joukossa\nolivat enimmäkseen suksimiehiä. Shuiski oli myös syksyn kuluessa\nkerännyt kokoon jommoisenkin parven venäläistä nostoväkeä. Näin\nsaatettiin siis jälleen hyvällä toivolla marssia eteenpäin tsaarin\navuksi.\n\nJonkun matkan päässä Moskovasta on _Troitskin_ luostari, mainioin ja\nrikkain Venäjän avaralla alustalla. Sitä piiritteli puolalainen\npäällikkö Sapieha jo monta kuukautta ja toivoi nyt piankin saavansa sen\nvaltaansa. Mutta sen sijaan joutui hän itse ikäänkuin piirityksiin.\nSillä De la Gardien sukkelat suksimiehet väijyivät kaikilla teillä ja\nnäpistelivät pois muonakuormastoja. Täten pakoitettiin Sapieha miekan\nlyönnittä lähtemään. Meidän väen tullessa astui luostarista abotti\nheitä vastaan kuuden munkin kanssa; he olivat ainoat henkiin säilyneet\n500:stä. He kestitsivät vapauttajiaan voimiansa myöten ja lahjoittivat\nheille rikkaasta kassastansa useampia tuhansia ruplia.\n\nSapiehan peräytyvä joukko saavutettiin, ennenkuin se kerkesi Moskovan\nedustalle, ja hajoitettiin kaksipäiväisen, ankaran tappelun jälkeen.\nSaatuaan sanoman tästä tappiosta pakeni Valhe-Dimitri salaa\nleiristänsä. Hänen jäljellejääneet puoluelaisensa riitautuivat\nkeskenänsä ja hajosivat kukin haaralleen. Leimu leiristä, jonka he\nlähtiessänsä polttivat, ilmaisi meidän miehille, että taas oli suuri\nvoitto saatu veripisaraakaan vuodattamatta.\n\nMaaliskuun 12 p. marssivat De la Gardie ja ruhtinas Mikael Shuiski\nväkinensä juhlallisesti pääkaupunkiin. Moskovan asukkaat, riemuiten\nsiitä, että heidän kaksivuotinen vankeutensa nyt vihdoinkin oli\nloppunut, riensivät tuhansittain portille vastaan. He tarjosivat\nVenäjän tavan mukaan leipää ja suolaa tervetuliaisiksi ja nimittivät\nmeidän miehiä isä-kultasiksensa sekä vapahtajikseen. De la Gardie itse\nsaatettiin tsaarin eteen. Häntä vaadittiin sitä ennen riisumaan\nmiekkansa, sillä Venäjän hallitsijan eteen ei saanut kukaan tulla\naseellisena. Mutta uljas sankari kielsi: \"Ei suinkaan tsaari voi kammoa\nmiekkaani, joka on karkoittanut hänen vihollisensa!\" Toivotettuansa\nonnea muistutti hän sitten tsaarille, että Käkisalmi nyt olisi Ruotsin\nkuninkaalle annettava lupauksen mukaan. Tsaari kiitti kyynelsilmin\nhyvästä avusta ja lupasi puolestaan rehellisesti täyttää kaikki liiton\nehdot. Koko apujoukkoa nyt ravittiin komeasti kalleilla herkuilla,\noluella sekä viineillä. Myös sai jokainen virka-arvonsa mukaan\nsuurempia tai pienempiä lahjoja: mainioita ratsuja, hopeasilaisia\nsatuloita ja suitsia, kultavitjoja, hopeamaljoja, kullalla koristettuja\nvaatteita, samettia, silkkiä, soopelin-, ketun- tai näädännahkoja. Ne\nolivat kaikki vain palkan lisäksi, joka muuten nyt myös tarkoin\nmaksettiin.\n\n\n\n\n30. Petos Kljushinossa.\n\n\nKolme kuukautta elettiin täten Moskovassa; sitten tuli käsky, että oli\nmentävä avuksi Smolenskin kaupungille, jota puolalaiset ahdistivat. De\nla Gardie totteli, vaikka olikin tsaarille suutuksissaan. Sillä tämä ei\nollut vieläkään täyttänyt lupaustansa Käkisalmen suhteen ja oli\nkateuden ja epäluulon hetkenä myrkyttänyt De la Gardien ystävän, Mikael\nruhtinaan.\n\nLuultavasti liikkui sitä paitsi tälle uudelle retkelle lähtiessä\npaha aavistus jalon ylipäällikkömme sydämessä. Sillä pitkällinen\njoutenolo ja ylellisyys oli tehnyt hänen väkensä vielä entistään\nvallattomammaksi. Kohta Moskovan portilla tahtoivat jo englantilaiset\nrepiä lipuistansa Ruotsin kolme kruunua ja panna oman kuninkaansa\nvaakunan sijaan. Matkalla alkoi sitten uudestaan tuo vanha riita\npalkasta.\n\nMuukalaisen palkkaväen päälliköt vaativat täyden maksun lippukuntiensa\nalkuperäisen luettelon mukaan huolimatta siitä, että jo suuri osa\nmiehistä oli kaatunut tai sairauteen kuollut. Näiden osan tahtoivat he\npistää omaan taskuunsa. De la Gardie puolestaan ei ruvennut maksamaan\nuseammista kuin todella rivissä tallella olevista.\n\nSaavuttiin tällä lailla _Kljushinoon_, josta oli enää vain kolme\npeninkulmaa vihollisen leirille. Suurinta varovaisuutta oli siis\nnoudatettava. De la Gardie valitsi yösijakseen vahvan paikan, jossa\nhänellä oli toisella puolella puro ja sakea metsä, toisella korkea aita\nsuojana. Venäläinen liittosotaväki, tsaarin veljen Dimitri Shuiskin\njohdolla, asettui erikseen vähän syrjempään. Sopimuksen mukaan piti\nheidän hakata koko leirin ympäri murroksia ja lähettää vakoojia ulos\nvihollisen aikomuksia tiedustelemaan. Mutta he olivat päivän marssista\nväsyksissään ja löivät molemmat toimet laimin.\n\nSydänyöllä -- oli juhannusyö v. 1610 -- herättiin Ruotsin leirissä\nyht'äkkiä vartijain hätähuutoon. Samassapa ryntäsikin jo vihollisen\nratsuväki päälle, 10,000 luvultaan. He tulivat siltä puolelta, jossa\naitauksen piti olla leirin suojana; mutta siitä ei nyt ollutkaan apua,\nsillä muutamat petturit olivat murtaneet sen monin kohdin maahan.\nSittenkin saivat De la Gardie ja Horn miehensä kutakuinkin sotarintaan\njärjestetyiksi ja ajoivat vihollisen uljaalla rynnäköllä takaisin\ntantereelle. Mutta Dimitri ruhtinas venäläisineen seisoi liikkumatta,\navuksi rientämättä leirissään; niin myös osa De la Gardien\nmuukalaisväkeä. Tämän johdosta pääsivät puolalaiset kuitenkin yhä\nenemmän voitolle. Viimein täytyi De la Gardien jälleen peräytyä\nleiriinsä, johon jalkaväki oli jäänyt. Mutta siellä häntä kohtasivat\nhurjat huudot ja ojennetut pyssyt sekä peitset. Muukalainen palkkaväki\nvaati, että ruvettaisiin antautumis-ehdoitteluun, koska muka ei ollut\nmuuta pelastuskeinoa. Yhä villimmiksi vimmastuen rupesivat\nkapinoitsijat ryöstämään oman armeijansa kuormastoa ja jatkoivat sitten\nsamaa työtä venäläistenkin leirissä, surmaten kaikki, jotka yrittivät\nestää. Pelästyneenä pakeni Dimitri ruhtinas, ja koko hänen sotavoimansa\nhajosi. De la Gardien täytyi nyt suostua sovitteluun vihollisen kanssa,\nmutta hänen nimellänsä oli tässä tukalassakin tilassa vielä niin suuri\nmaine, että suodut ehdot olivat sangen edulliset tai ainakin\nkunnialliset. Ruotsin väen piti saada vapaasti liehuvin lipuin,\naseineen ja tavaroineen lähteä kotirajoillensa; De la Gardie puolestaan\nantoi vain kunniasanansa, ettei hän eikä hänen väkensä enää auttaisi\ntsaari Shuiskia.\n\nSovintoa vielä hierottaessa luopui suuri osa muukalaisväkeä, 19\nlippukuntaa huoveja, 12 lippukuntaa jalkamiehiä, ja marssi julkisesti\npuolalaisten puolelle. Jäljelle jääneetkin, kun De la Gardie oli\npalannut ehdoittelusta leiriin, haukkuivat ylipäällikköänsä ja ampuivat\nhäntä kohti. Sitten he rupesivat uudestaan ryöstämään kuormastoa,\nottaen kaikki, mitä edelliseltä kerralta vielä oli säilynyt. Mutta\nsiinä toimessa syttyi heidän omassa keskuudessaan verinen riita.\nSaksalaiset ja englantilaiset alkoivat yhdessä hätyyttää ranskalaisia\nja veivät heiltä melkein kaiken saaliin. Lopuksi sentään he sopivat\njälleen ja marssivat miehissä kaikki puolalaisten puolelle. Ainoastaan\nneljäsataa miestä, suomalaisia sekä ruotsalaisia, pysyi uskollisina.\nNäiden kanssa läksivät De la Gardie ja Horn takaisin Ruotsin rajalle.\n\n\n\n\n31. De la Gardie Novgorodissa.\n\n\nTämä onneton tapaus mursi jälleen maahan kaiken sen, minkä De la\nGardien nero oli rakentanut. Vasili Shuiski luopui hallituksesta ja\nmeni luostariin. Pajarit epätoivoissansa valitsivat Sigismundin pojan,\nVladislauksen tsaarikseen. Näytti siltä kuin Venäjän valtakunnan olisi\nollut pakko vaipua Puolan alusmaaksi. Kaarle kuningas puolestaan, jolta\nkaikki avuntuonnin palkinnot olivat luikahtaneet käsistä, päätti nyt\nanastaa ne itselleen väkisin. Hänen käskystänsä marssi De la Gardie\nkotiin palattuansa Käkisalmea vastaan ja valloitti sen jälleen 2 p.\nmaalisk. 1611 kuusikuukautisen piirityksen ja urhoollisen vastarinnan\njälkeen.\n\nPianpa näkyi Kaarlelle vielä suurempi, loistavampi onni koittavan.\nSuuri Novgorod ei ollut taipunut puolalaisen ikeen alle. Muutamat sen\npajarit olivat ilmoittaneet De la Gardielle haluavansa ottaa yhden\nKaarlen pojista suuriruhtinaakseen, jos saisivat apua Ruotsista\npuolalaisia vastaan. \"Venäjän kohtalo\", lausui yksi heistä, \"ei salli\nomamaalaista hallitsijaa; sillä suurten herrojen kateus semmoisen aina\ntuhoaa.\" Kaarle suostui heidän tarjoumukseensa, mutta vaati Joanaa sekä\nPähkinälinnaa Inkerissä ynnä vielä Kuolansuuta Lapissa Ruotsin kruunun\nomaksi. Tämän ehdon venäläiset inholla hylkäsivät. \"Niitä aiomme me\",\nhuusivat he, \"viimeiseen vereen ja hengenvetoon asti puolustaa; sillä\nkunniallisempaa on kuitenkin kuolla omassa maassa kuin vieraan vallan\nalaisessa!\"\n\nTästä lähtien alkoivat novgorodilaiset osoittaa julkista vihollisuutta.\nHe polttelivat likitienoilla olevia luostareita ja kyliä, jotta niistä\nei saataisi ravintoa meidän väelle; he tavoittelivat ja surmasivat\npienempiä partiokuntia, jotka olivat muonaa hankkimassa. De la Gardie\npuolestaan alkoi nyt toteuttaa rohkeaa tuumaa; hän päätti 5-6,000:n\nmiehensä kanssa yrittää valloittaa kaupunkia, jossa oli 100,000 henkeä.\nMitä väkivalta ei koskaan olisi voinut saada aikaan, se onnistui\nhänelle sukkelalla neuvokkaisuudella. De la Gardie oli näet aikovinansa\nrynnäkköä itäpuolelta. Yksi osa väkeä lähetettiin sinne ja aluksia\ntuotiin rantaan ikäänkuin koko armeijan olisi pitänyt mennä Olhavajoen\nyli. Novgorodilaiset siis kokosivat sille kulmalle kaikki voimansa.\nMutta sydänyön aikana heinäkuun 16:tta päivää vasten v. 1611 veikin De\nla Gardie väkensä salaa länsipuolelta rynnäkölle. \"Käykää rohkeasti\npäälle\", kehoitti hän miehiänsä, \"suuresta Novgorodista ei ole enää\nmitään suurta jäljellä paitsi sen nimi!\" Petardi (ruutipanos) räjähytti\nportin auki, jopa rikkoi samassa osan muuriakin. Aukon kautta\nryntäsivät kohta everstit Popler ja Cobron jalkaväen etunenässä sisään;\nheidän kintereillään Eevert Horn 1,000:n ratsumiehen kanssa. Sitten\nseurasi koko muu armeija, viimeiseksi De la Gardien henkivartijat,\njotka sisääntultuansa rupesivat kovasti toitottamaan torviansa ja\npärisyttämään rumpujaan. Tästä vasta novgorodilaisparat älysivät asian.\nHädissään, hämmästyksissään pakenivat he joelle, pyrkien kaupungin\ntoiseen osaan; mutta suuret parvet hukkuivat jokeen uidessansa yli.\nHarvat vain yrittivät vastarintaa ja saivat maksaa urhoollisuutensa\nhengellään. Erittäinkin osoitti Sofiankirkon protohierei eli pääpappi\nAmos ystäviensä kanssa oikein spartalaista urhoutta. Turhat olivat\nkauan aikaa kaikki rynnäköt sitä taloa vastaan, jota hän puolusti.\nMetropoliitta Isidor, joka sen näki linnasta, mihin hän itse oli\npaennut, seisoi vallilla veisaten virsiä, rukoillen sankarin puolesta\nja rohkaisten häntä kaukaa siunaamalla. Mutta viimein saivat kuitenkin\nryntääjät Amosin talon sytytetyksi ja siihen paloivat sen urhoolliset\npuolustajatkin kaikki tuhaksi.\n\nNyt taipuivat novgorodilaiset kaikkeen, mitä vaadittiin.\nSuuriruhtinaaksi valittiin Kaarle IX:nnen nuorempi poika Kaarle Filip;\nsillä vanhin, Kustaa Aadolf, jota ensin aiottiin valita, peri juuri\ntähän aikaan Ruotsin kruunun isänsä kuoltua. Novgorodilaisten vaaliin\nyhtyivät yhä useammat kaupungit Pohjois-Venäjällä; viimein huusi\nMoskovakin nuoren herttuan tsaariksensa. Mutta tämän tulo viipyi\nviipymistään. Uusi Ruotsin kuningas ei suonut mielellään Venäjän\nkruunua veljellensä; hän katsoi edullisemmaksi käyttää hyväksensä\nVenäjän silloista hajallisuutta ja riistää siltä niin monta\nrajamaakuntaa kuin mahdollista oman valtakuntansa lisäksi. Viimeinpä\nvenäläiset puolestaan suuttuivat tuohon turhaan odottamiseen, ja kun\nKaarle Filip v. 1613 vihdoinkin saapui Viipuriin, oli jo Moskovassa\nvalittu toinen tsaari, nimittäin metropoliitan poika, pajari Mikael\nRomanov, nykyisen hallitsijasuvun esi-isä.\n\nNovgorod yksin alustoineen pysyi vielä rauhansovintoon asti entisessä\nliitossa. Se oli kokonaan De la Gardien ansio. Suomen talonpojat, jotka\nnäkivät toivotun rauhan vuosi vuodelta viipyvän, luulivat De la Gardien\ntoimettomuuden olevan siihen syynä. He keksivät siis hänelle liikanimen\n_Laiska-Jaakko_ ja lauloivat pilkaten:\n\n    \"Suvi lähtee, lähtee talvi,\n    vaan ei lähde Laiska-Jaakko.\"\n\nMutta toimeton ei De la Gardie suinkaan ollut. Ilman hänen tointaan ja\ntaitoaan olisi kyllä Ruotsin väki ennen lähtenyt Novgorodista, vaan ei\nsuinkaan kunnialla. Vastuksia oli hänellä siellä lukemattomia,\nkaikenmuotoisia, vaan hänessäpä oli mies ne voittamaan. Kotimaasta\nsaatavat varat ja väki olivat sangen vähäiset; mutta hän käytti niitä\ntaitavasti, että sittenkin tuli toimeen. Alapäällikköjen välillä\nsynnytti kateus yhä riitoja; mutta hän kehoitti heitä ja taivutti\njälleen sovintoon. \"Vaikka munat pesässä rupeaisivat tyrkkimään\ntoisiansa\", niin oli hänen tapansa sanoa, \"niin pitää rehellisten\nmiesten kuitenkin olla toisiinsa suuttumatta.\" Hoviherrat Tukholmassa,\njotka De la Gardien suurta arvoa ja mainetta kadehtivat, koettivat\npanetella häntä; mutta hänen käytöksensä oli aina niin suora, hänen\nuskollisuutensa aina niin ilmeinen, ettei siihen kateuden hammas\npystynyt. Venäläiset tietysti eivät mielellään kärsineet vierasta\nvaltaa; mutta Jaakko herra piti ohjakset lujassa, vaikka samalla\nlempeässä kädessään.\n\nTäydesti ansaitsi hän siis kaikki palkinnot, jotka kuningas hänelle\nantoi. Hän otettiin nimittäin valtaneuvosten joukkoon ja koroitettiin\nrauhanpäätöksen jälkeen kreivinarvoon, jonka mukana seurasi kaunis\naluskunta Ruotsissa.\n\n\n\n\n32. Eevert Hornin kuolema.\n\n\nSamoinkuin retkellä Moskovaa vastaan oli Horn yhä edelleenkin tässä\nsodassa ollut ylipäällikön oikeana kätenä. De la Gardie Novgorodissa\njohti ja järjesti asiat; Eevert herra pani sitten tuumat toimeen, ajaen\nvastaansattuvat viholliset hajalleen niinkuin tuuliaispää akanakekoa.\nIhmeteltävä ja ylentävä tosiaan oli näiden molempien jalojen miesten\nvälinen suhde. Ei ollut hituistakaan kateutta, ei kipinääkään\neripuraisuutta; kumpikin teki tehtävänsä isänmaan hyväksi, kysymättä\noliko hänen paikkansa korkeampi vai alhaisempi, oliko hänen oma\nhyötynsä siitä suurempi vai pienempi.\n\nEevert Horn valloitti vuonna 1612 koko Inkerinmaan. Pähkinälinna, jonka\nurhokas suomalainen _Klaus Slang_ oli pitkällisellä piirityksellä\nkukistanut, avasi hänelle ensiksi porttinsa. Sieltä hän itse vei jouten\njääneen väen edemmäksi. Eikä aikaakaan, niin oli Kaprio hänen\nhallussaan, kohta sen jälkeen Jaama, pian myös Audova, sitten\nJoananlinna. Pihkova oli ainoa Venäjän rajakaupungeista, jota ei Hornin\nonnistunut saada valtaansa hyvällä eikä pahalla. Kertakin olivat\npihkovalaiset pitkällisten puheitten perästä suostuneet päästämään\nhänet sisään ja antautumaan herttua Kaarle Filipin alamaisiksi. Mutta\nkun Eevert herra sitten iloisesti läheni porttia, paiskattiin se\nyht'äkkiä kiinni hänen nenänsä edessä; kaupunkilaisten mieli oli sillä\nvälin jälleen muuttunut. Toisella kerralla oli eräänä yönä petardilla\nlyöty portti rikki. Mutta ryntäysväki, kuullessaan petardimestarin\nhuutavan ennen ruudin sytyttämistä: \"peräytykää!\" oli luullut hänen\nhavainneen joitakin salaisia vehkeitä ja paennut leiriin asti.\nEnnenkuin he pelostaan tointuivat ja jälleen lähenivät, oli kaupungissa\nkaikki jo hereillä ja varustuksissa.\n\nSaman Pihkovan edustalla saavutti surmakin viimein meidän sankarimme.\nV. 1615 tehtiin tätä kaupunkia vastaan taas suuri yritys. Itse nuori\nkuningas _Kustaa Aadolf_ oli tullut Ruotsista suuren sotavoiman kanssa.\nHorn, niinkuin ainakin, oli etumaisena kaikissa kahakoissa. Niinpä hän\nmyös riensi uljaasti eturiviin, kun vihollinen heinäkuun lopulla\nryntäsi piirittäjien päälle. Tästä tappelusta ei hän enää palannut;\ntykinluoti oli musertanut hänet.\n\nSyvä oli kuninkaan suru tästä pahasta sanomasta. Kerran ennenkin oli\nhän sanonut Hornista ja De la Gardiesta: \"Kalliimpi minulle on teidän\nhenkenne kuin koko Suuri Novgorod.\" Syvä oli myös kaikkien kansalaisten\nsuru; sillä näin nuorelta mieheltä -- hän kuoli 34 vuoden iässä --\nolisi vielä saattanut suuria töitä toivoa. Surivatpa häntä itse\nvihollisetkin, jotka monta kertaa olivat nähneet ja kokeneet hänen\nritarillista, jaloa mieltänsä. Ruumis vietiin ensin Kankaisten\nkartanoon, sitten Turun tuomiokirkkoon, ja laskettiin levolle sankarin\nitsensä voittamien venäläisten lippujen varjoon. Kuningas itse oli\nhautajaisjuhlallisuudessa läsnä.\n\nEevert herra, niinkuin ennenkin olemme nähneet olleen vanhana tapana\nHornin suvussa, oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hän osasi perin\npohjin latinan, ranskan sekä saksan kieltä ja oli muutenkin\ntieteellisesti oppinut mies. Matkustaessaan ulkomailla oli hän\nhankkinut itselleen tietoa ihmisistä ja oloista ja samassa harjaantunut\nlänsimaiden hienompiin tapoihin.\n\n\n\n\n33. Rauhansovinto Stolbovassa.\n\n\nPihkovan piiritystä ei Hornin kuoleman jälkeen enää jatkettu kauan\naikaa. Englanti ja Hollanti, joiden kaupalle tuo pitkällinen Ruotsin ja\nVenäjän välinen sota oli haitallinen, kokivat kaikin tavoin saada\nviholliset sopimaan. Heidän kehoituksistaan lakkautti Kustaa Aadolf\npiirityksen, jotta siitä ei olisi estettä rauhanhieromisen\nalottamiselle. Sovinnon aikaansaaminen ei kuitenkaan ollut helpoimpia\ntoimia, sillä molemmin puolin olivat vaatimukset ensi alussa aivan\nkohtuuttomat. Ruotsi tahtoi pitää kaikki, mitä se oli valloittanut,\nnimittäin paitsi Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata, Audovan ja\nPorkhovan rajalinnat, Staraja Rusan kalliit suolakaivokset, vieläpä\nitse Novgorodinkin, Rurikin vallan pesäpaikan. Tsaari puolestaan ei\nolisi tahtonut luopua mistään, päinvastoin hän vaati Vironmaankin\nomakseen. Tuskinpa he lienevät sentään itsekään pitäneet näitä\nehtojansa mahdollisina; suuresta osasta luovuttiin siis kohta, mutta\nkestipä sentään vielä enemmän kuin vuoden aikaa, ennenkuin lopullisesti\nsovittiin. Venäläiset myönsivät ruotsalaisille Käkisalmen läänin,\ntarjoten rahaa, muutamia satoja tuhansia ruplia muista linnoista. Mutta\nruotsinpuoliset sovintomiehet eivät siihen suostuneet millään ehdolla,\nei varsinkaan Pähkinälinnan takaisinantamiseen. \"Omenoita ja\npäärynöitä\", vastasivat he, \"saattaa rahasta antaa, vaan ei tämmöistä\npähkinää!\" Samaa mieltä oli myös kuningas. Sillä Kustaa Aadolfin terävä\näly ymmärsi sen, että Ruotsille olisi vaaraa siitä, jos Venäjä kauemmin\nsaisi pitää jonkun sataman Itämeren rannalla, vaikkei se vielä ollut\nosannutkaan käyttää hyväkseen siitä johtuvia etuja. Vimmoissansa\nuhkasivat venäläiset sopia puolalaisten kanssa ja yhdistynein voimin\nkäydä Ruotsin kimppuun. Mutta Sigismundin ehdot olivat vielä kovemmat.\nTäytyi siis kun täytyikin suostua Kustaa Aadolfin vaatimuksiin.\nRauhansovinto päätettiin Stolbovassa Olhavajoen varrella helmik. 27 p.\n1617. Ruotsi sai pitää Käkisalmen lääninensä ja linnat, lisäksi koko\nInkerinmaan sekä siihen kuuluvat Pähkinän, Joanan ja Kaprion linnat.\nMunkkien, aatelismiesten ja porvarien näissä maakunnissa piti saada\nmuuttaa tsaarin alueelle, jos niin tahtoivat. Vaan talonpojille sitä\nvalinnanvaltaa ei suotu. Jäipä muuten usea venäläinen pajarikin maahan\nasumaan ja vannoi uskollisuudenvalansa Ruotsin kuninkaalle. Tällä\nlailla esim. on laaja Aminoffien suku muuttunut suomalaiseksi.\n\nSuomi oli tässä sodassa suurimman rasituksen kantanut. Se oli\nvaroillansa maksanut melkein kaikki kulungit, sillä Ruotsi ponnisteli\nsilloin kaikin voimin Tanskaa vastaan; se oli myös säästämättä antanut\nparhaitten poikiensa veren vuotaa. Mutta Suomen osaksi tulikin suurin\nhyöty ja voitto. Uudet rajalinnat tekivät venäläisten ryöstöretket\nmeidän maahan melkein mahdottomiksi. Vielä suurempi oli se etu, että\nerillään olleet karjalaiset Käkisalmen läänissä sekä Inkerissä nyt\ntulivat saman hallitsijan alle kuin heidän sukulaisensa. Aivan yhteen\nSuomen suuriruhtinaskunnan kanssa ei näitä voittomaita kuitenkaan\nyhdistetty. Ne pysyivät erinäisenä päämaaherrakuntana, eikä niiden\nasukkaat saaneet lähettää edusmiehiä Ruotsin valtiopäiville.\n\nSuuri oli myös ilo Ruotsissa. \"Nyt\", lausui riemuiten Kustaa Aadolf,\n\"on venäläinen niin suljettu pois Itämerestä, ettei hän voi työntää\npientä venettäkään sen vesille. Suomenmaa, Ruotsin eteinen\", niin hän\njatkoi vielä, \"on nyt saanut vahvan suojan Nevajoesta ja Laatokasta, ja\nsen ojan yli ei venäläinen aivan hopussa hypänne!\"\n\nVenäjällä sitä vastoin kaikui haikea valitus ja parku, kun oli täytynyt\njättää niin suuri kappale vanhaa, pyhää perintömaata vääräuskoisten\nkäsiin. Mutta keskeltä tätä valitusta jo kuului myös toisiakin, koston\nja toivon ääniä. Kaksi vanhaa pyhää miestä, niin kävi yleinen huhu\nvenäläisten parissa, oli noussut haudasta nuhtelemaan ja lohduttamaan.\n\"Tämä nykyinen onnettomuus\", olivat he sanoneet, \"on ansaittu\nrangaistus kansan suurista synneistä. Mutta se päivä on kuitenkin\nkerran koittava, jolloin Venäjän raja toisessa sodassa siirretään\njälleen lännemmäksi, siirretään itse Turun taakse.\"\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] \"Tule Pyhä Henki Luoja\".\n\n[2] Malaspina merkitsee suomeksi \"paha oka\".\n\n[3] Onko tässä kertomuksessa perää, siitä on lausuttu epäilyksiä.\n\n[4] Luterilaisilla oli siihen aikaan yleisesti tapana sättiä paavia\nAntikristukseksi.\n\n[5] Tätä lausetta herttua muulloinkin usein käytti, sitoaksensa Ruotsin\nsäädyt itseensä. Senvuoksi Sigismund sanoikin sitä \"herttuan\nlintupaulaksi\".\n\n[6] Pohjanmaata siihen aikaan ei vielä luettukaan Suomeen, vaan\npidettiin Maanselkää Suomen pohjoisrajana.\n\n[7] Ikkunalaseja ei nähty silloin muiden kuin kaikkein rikkaimpien\ntaloissa.\n\n[8] Nykyinen Kakolanmäki.\n\n[9] Sen ajan kielellä = ylimalkaan torni.\n\n[10] Sotamiehet.\n\n[11] Useampia pienempiä luoteja, jotka olivat vitjoilla kiinnitetyt\ntoisiinsa.\n\n[12] Sen pilkkanimen olivat puolalaiset keksineet Sigismundille siitä\nsyystä, että hän oli veltto vetelys.\n\n[13] Vuolteen herra.\n\n[14] Siihen aikaan ei ollut vielä nalli- eikä piilukkojakaan pyssyissä,\nvaan laukaistiin latinki sillä keinoin, että palava sytyke pistettiin\nsankkireikään.\n\n\n\n"]