[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foZVCs8uPa9e7IISCu4SEXeACLVB7u5bgUcOf7DLDW14":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},674,"Kertomuksia Suomen historiasta V:1","Krohn, Julius",1835,1888,"674-krohn-julius-kertomuksia-suomen-historiasta-v1","674__Krohn_Julius__Kertomuksia_Suomen_historiasta_V1","Kustaa Aadolf ja Kristiina: Sodat","novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1914,null,26725,184597,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Kansantajuinen historianteos kuvaa Suomen ja Ruotsin vaiheita 1600-luvulla kuningas Kustaa II Aadolfin ja kuningatar Kristiinan valtakausilla. Teos keskittyy erityisesti Puolan ja Saksan sotiin, kolmikymmenvuotiseen sotaan sekä suomalaisten hakkapeliittojen urotekoihin eurooppalaisilla taistelukentillä.","Julius Krohnin 'Kertomuksia Suomen historiasta V:1' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 674. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA V:1\n\nKustaa Aadolf ja Kristiina: Sodat\n\n\nKirj.\n\nJULIUS KROHN\n\n\n\nKansanvalistusseura, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPuolan sota.\n\n  1. Riian kaupungin valloitus.\n  2. Wallhofin tappelu.\n  3. Kustaa Aadolf Preussinmaalla.\n\nSaksan sota.\n\n  1. Syyt Kustaa Aadolfin osanottoon.\n  2. Kustaa Aadolfin lähtö Ruotsista ja tulo Saksaan.\n  3. Seitsemänkymmenen suomalaisen sankarikuolema Demminin lähellä.\n  4. Kustaa Aadolf Werbenin leirissä.\n  5. Leipzigin eli Breitenfeldin tappelu.\n  6. Würzburgin valloitus.\n  7. Kustaa Aadolf Reinjoen seuduilla.\n  8. Meno Lechjoen yli.\n  9. Nälkäsota Nürnbergissä.\n 10. Kustaa Aadolfin viimeinen taistelu.\n 11. Kustaa Aadolf.\n 12. Holhoojahallitus ja kolmenkymmenenvuotisen sodan loppu.\n 13. Kustaa Horn.\n 14. Torsti Stålhandske.\n 15. Eerikki Slang.\n 16. Aake Tott, Kustaa Aadolfin lumiaura.\n 17. Hakkapeliitat.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nPUOLAN SOTA.\n\n\n\n\n1. Riian kaupungin valloitus.\n\n\nKoska Venäjän sota oli onnellisesti päättynyt, oli Ruotsilla nyt enää\nvain yksi vihollinen jäljellä, nimittäin Puolan kuningas. Tämänkin\nkanssa olisi Kustaa Aadolf sangen mielellään sopinut, sillä hän näki\nkyllä, kuinka kipeästi jo hänen valtakuntansa ja kansansa tarvitsi\nrauhaa ja hän olisi halunnut loma-aikaa alinomaisista sodankäynneistä\nsaadaksensa parantaa kaikellaisia juurtuneita epäkohtia. Mutta Puolan\nSigismund oli itsepäisesti vastahakoinen. Lapsimaisella ylpeydellä hän\nnimitti itseänsä Ruotsin kuninkaaksi eikä tahtonut kirjeissään suoda\nKustaa Aadolfille muuta arvonimeä kuin Södermanlannin, Neriken ja\nVermlannin herttuan. Tämä olisi kuitenkin ollut jokseenkin viaton\nmieliteko; mutta hän yritti samassa myös aina salaisilla kirjeillä sekä\nlähettiläillä virittää kapinaa Ruotsin valtakunnan asukkaiden parissa\nja uhkasi Ruotsin alusmaita Virossa. Hänen kykenemätön, saamaton\nluonteensa esti häntä kuitenkin kaikista tehokkaammista toimista. Jos\nhän Kustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina, sillä aikaa kuin\nRuotsin sotajoukkoja tarvittiin muualla, olisi kaikin voimin käynyt\nViron kimppuun, niin olisi hän luultavasti saanut sen maakunnan\nvaltaansa. Mutta Sigismundin tuumat nyt niinkuin aina ennenkin pantiin\nlaimeasti toimeen, ja vähä väliä hän suostui lyhyempiin tai pitempiin\naselepoihin, jolloin sota kokonaan lakkasi.\n\nTälle kannalle ei Kustaa Aadolf nyt enää tahtonut jättää asiaa. Joko\npiti olla täysi rauha tai täysi sota, jompaan kumpaan hän oli päättänyt\npakoittaa Sigismundia. Vuonna 1621 näyttikin siihen tarjoutuvan sangen\nmukava tilaisuus. Puolalaiset näet olivat joutuneet sotaan eteläisten\nnaapuriensa, turkkilaisten kanssa. Heinäkuussa läksi siis Kustaa Aadolf\nElfsnabbista, Tukholman saaristosta liikkeelle lukuisan, upean\nlaivaston kanssa, joka kuljetti 12,000 miestä, osaksi palkattua\nulkomaalaista väkeä. Tarkoituksena oli mennä valloittamaan suurta ja\nrikasta _Riian kaupunkia_, joka muun Liivinmaan kanssa kuului Puolan\nvallan alle. Muutamien päivien perästä saapuikin laivasto, vaikka sen\nmyrsky ensin oli hajoittanut, onnellisesti Väinäjoen suulle.\n\nSigismund ei ollut lähettänyt Riialle enempää kuin 300 varsinaista\nsotamiestä avuksi; enempää ei hänellä Turkin sodan vuoksi ollut varaa\nantaa. Mutta itse kaupungin porvareita oli paljon ja he olivat\nmiehuullisia ja sotatemppuihin harjaantuneita, eivätkä tahtoneet ottaa\nmitään antautumisehdoituksia korviinsa. He olivat joen suulle\nrakentaneet suuren, vahvannäköisen leirin vallituksineen. Siellä liehui\nsuuri joukko lippuja ja sieltä paukahteli tiheään kiväärin laukauksia.\nRuotsin amiraali, peläten että siellä majaili melkoinen armeija, epäili\nuseampia päiviä, pitikö hänen panna laivastonsa leirin kanuunatulelle\nalttiiksi ja yrittää purjehtia jokea ylös. Kova myrsky, joka aukealla\nlahdella ankkuroidulle laivastolle saattoi tuntuvaa vahinkoa, teki\nkuitenkin lopun epäilyksistä. Päätettiin, maksoi minkä maksoi, yrittää\npäästä leirin sivuitse turvalliseen satamaan. Elok. 4 p:nä läksivät\nsiten laivat liikkeelle, palavat sytyttimet tykkien vieressä, veneet\ntäynnä sotamiehiä varalla maallemenoa varten. Mutta -- ihme ja kumma!\n-- leiristä ei kuulunut yhtään ainoaa tykin laukausta, ei lentänyt\nainoatakaan luotia! Riikalaiset, niinpian kuin he näkivät tästä totta\ntulevan, sytyttivät leirinsä tuleen ja pötkivät kiireesti pakoon\nkaupungin muurien taakse. Koko leiri olikin vain ollut sukkelasti\nkeksitty tyhjä peloite, johon ei ollut viety yhtään ainoata kanuunaa,\nainoastaan muutamia satoja sotamiehiä näön vuoksi.\n\nRuotsin sotaväki astui nyt maalle, ja muutamien päivien perästä saapui\nvielä lisäksi _Jaakko De la Gardie_ maata myöten Viron kautta\nViipurista; tuoden kanssansa 4,400 suomalaista.\n\nNyt piiritettiin Riika kaikilta haaroilta. Suomalaiset sijoitettiin\nniin sanotun myllykaivannon viereen pohjoispuolelle kaupunkia.\nTulikidat rupesivat ankarasti lennättämään luoteja ja pommeja\nkaupunkiin, välistä tuhannen kappaletta päivässä. Muurit, vaikka ne\nolivatkin paksut, alkoivat siitä jonkun ajan perästä mureta ja tornit\nraueta raunioiksi. Mutta Riian porvarit eivät kuitenkaan olleet vielä\nmillänsäkään. He sammuttelivat valppaasti pommien sytyttämiä tulipaloja\nja torjuivat pelottomasti päältänsä kaikki rynnäköt.\n\nRiikalaiset luottivat siihen, että heidän kuninkaansa ei voisi olla\nauttamatta niin tärkeätä kaupunkia. Eräänä päivänä ilmaantuikin\nporvarien suureksi iloksi Puolan lippuja metsäisille harjuille joen\neteläpuolelle. Mutta ilo ei ollut kovin pitkällinen. Puolalaisten\npäälliköllä Radzivilillä ei ollut muuta kuin 5,000 ratsumiestä\nmuassansa. Yritettyään pari kertaa saada osan väkeänsä kaupunkiin,\npakeni hän jälleen, sillä Kustaa Aadolfin moninkertaista, tykeillä\nvarustettua, vahvoissa leireissä majailevaa voimaa vastaan hän ei\nvoinut mitään.\n\nNyt kiihtyi ruotsalaisten tuli vielä entistä kiivaammaksi ja teki päivä\npäivältä yhä enemmän vahinkoa sitä myöten kuin piirityskaivannot\nlähenivät. Kuningas oli aina etupäässä mitään vaaroja pelkäämättä.\nKerta lensi tykin luoti aivan hänen telttansa läpi, vaan hän ei\nsallinut siirtää majaansa toiseen paikkaan. Tämä pelottomuus oli myös\nsotureille hyvänä esimerkkinä. Muutamat uivat eräänä yönä valliojan yli\nja sitoivat nuoria hakuliin (pölkkyaitaan), joiden päälle pantiin\nverkkoja, ja niitä myöten kapusi uljas rynnäkköjoukko yli. Eikä\naikaakaan, niin oli vallinkulma heidän käsissänsä, vaikka\nkaupunkilaiset tekivätkin lujaa vastarintaa. Jonkun aikaa sen perästä\nonnistui myös rynnäkkö Hiekkaporttia vastaan, jonka ruotsalaiset saivat\nvaltaansa.\n\nNyt jo pidettiin kaupungin valloitusta niin varmana, että Oxenstjerna\nkerran päivällispöydässä leikillään kumarsi kuninkaalle ja joi Riian\nuuden arkkipiispan maljan. Kustaa Aadolf vastasi nauraen sillä, että\nhän joi uuden Vendenin piispan terveydeksi, ja myöhemmin hän antoikin\nkoko sen hiippakunnan maat Oxenstjernalle lääniksi.\n\nKoko viikon kesti kuitenkin vielä, ennenkuin kaupunki antautui. Vihdoin\nviimein varusti Kustaa Aadolf kaikki lopullista rynnäkköä varten, jonka\npiti tapahtua syysk. 12 p:nä. Vähää ennen lähetti hän kuitenkin\ntorvensoittajan kaupunkiin kirjettä viemään, jossa hän kehoitti Riian\nporvareita luopumaan vastarinnasta, josta ei voinut enää olla mitään\napua, vaan ainoastaan turhaa verenvuodatusta ja kaikellaista julmuutta,\nniinkuin väkirynnäköllä valloitetuissa kaupungeissa ainakin. Nyt\nviimeinkin taipuivat riikalaiset ja avasivat porttinsa.\n\nTämä oli ensimäinen suuri sankarityö, jolla Kustaa Aadolf käänsi\npuoleensa maailman silmät. Sillä valloitettu kaupunki oli yli koko\nEuroopan kuuluisa rikkaudestaan ja vahvuudestaan, ja sen valloittaminen\noli vaatinut erinomaista piiritystaitoa, erinomaista lujuutta ja\nmiehuutta.\n\n\n\n\n2. Wallhofin tappelu.\n\n\nRiian valloituksen jälkeen jatkui sotaa muutamia vuosia laimeammalla\ntavalla, ja vähä väliä sitä yritettiin lopettaa rauhanhieromisilla.\nMutta v. 1625 tuli Kustaa Aadolf taas Liivinmaalle suuremman sotavoiman\nkanssa ja läksi uudelle, pitemmälle valloitusretkelle. Hän itse\nruotsalaisen väen kanssa kulki Väinäjoen rantoja myöten ja otti\nvaltaansa siellä olevat pienet linnat; tunkeusipa hän sitten sieltä\nvielä Kuurinmaallekin ja valloitti sen pääkaupungin Miittavan sekä\nuseampia muita pienempiä. Sillä välin Jaakko De la Gardie ja Kustaa\nHorn suomalaisineen pakoittivat Tarton kaupungin antautumaan sekä myös\nvähitellen kaikki muutkin Liivinmaalla puolalaisten vallassa olevat\nvahvat paikat.\n\nSyksyn tullen hajosi armeija senaikuisen tavan mukaan talvimajoihinsa;\nRuotsin sotavoima otti asuntonsa pitkin Väinäjoen rantakyliä. Siellä\nrupesivat kuitenkin pian ankarat taudit sitä ahdistamaan, kun oli\nasunnoista puutetta ja seudut olivat matalat, rämeiset. Moni kuninkaan\nlikeisimmistäkin seuralaisista sairastui ja kuoli. \"Minun täytyy\",\nkirjoitti Kustaa Aadolf kotiin ystävälleen Aksel Oxenstjernalle, \"nyt\nitse olla omana kamreerinani ja käsikirjurinani, ja jos\nuuninlämmittäjäkin nyt vielä sairastuisi, saisin olla omnia tria\n(kaikkena kolmena)\".\n\nTämä huolettava kivulloisuus armeijassa ei kuitenkaan masentanut\nkuninkaan eikä hänen soturiensa miehuutta. Uuden vuoden aikana 1626\ntuli leiriin sanoma, että eräs puolalaisten parhaista päälliköistä,\nSapieha, kokoili melkoisia sotajoukkoja _Wallhofin_ kartanon tienoille\nLiivinmaan etelärajalle. Hänen kimppuunsa päätti nyt Kustaa Aadolf\näkkiä karata, ennenkuin puolalaiset olisivat karttuneet liian\nlukuisiksi. Voidakseen sen sitä arvaamattomammin tehdä, otti hän mukaan\nainoastaan 1,000 valittua jalkasoturia sekä parituhatta ratsumiestä, ja\nriensi niiden kanssa Väinäjoen yli. Perille tultua tammik. 6 p.\nhavaittiin kuitenkin, että hanke jollakin lailla oli tullut vihollisen\ntietoon; puolalaiset olivat varuillansa, sotarintaan asetettuina. Tämä\nsotarinta ei ollut kuitenkaan oikein huolellisesti ja tarkasti\njärjestetty. Puolalaisia oli vähintänsä 5,000; heillä oli siis suuri\nylivoima. Paitsi sitä oltiin nyt aukealla tantereella, jolla heidän\nratsuväkensä tähän asti aina oli ollut meidän miehiä etevämpi.\nPuolalaiset eivät koskaan puhuneet muuten kuin nauraen ja ylenkatsoen\nnoista pikkaraisista Suomen hevoskoneista sekä niiden selässä istuvista\nlyhytlylleröisistä miehentyngistä. Mitä hätää nytkään muka niistä olisi\nvoinut olla! Mutta Kustaa Aadolfin ratsujoukko, joka tässä\ntilaisuudessa melkein kokonaan oli suomalainen, törmäsi kohta itse\nkuninkaan sekä _Kustaa Hornin_ johdolla hurjalla vauhdilla vihollista\nvastaan. Heidän tavallinen sotahuutonsa: \"Hakkaa päälle! Hakkaa\npäälle!\" kajahti aivan Sapiehan omien rivien keskellä, ennenkuin\npuolalaiset kerkesivätkään ihmettelystään tointua. Eipä aikaakaan, niin\nkääntyi hänen hevosväkensä pakoon, ja vähäisen vastarinnan jälkeen\nseurasivat jalkamiehetkin samaa esimerkkiä. Vihollisia makasi 5-600\ntantereella, lukuunottamattakaan niitä, jotka sitten paetessaan metsiin\nsaivat surmansa. Viisi lippua, kolme tykkiä, koko kuormaston sekä 150\nvankia, niiden joukossa myös taitavan päällikön Gonsievskin, saivat\nvoittajat saaliiksensa.\n\nRiian valloitus oli ollut ensimäinen suuri piiritys, joka oli tehnyt\nnuoren Ruotsin kuninkaan nimen länsimailla tutuksi. Wallhofin voitto\noli nyt ensimäinen, jonka hän oli saanut aukealla kedolla, ja se lisäsi\ntaas hänen mainettansa. Ja ylpeydellä voimme me suomalaiset kehua, että\nkunnia sinä päivänä tuli melkein yksinomaan meidän poikien osaksi,\nsillä muu väki, niinkuin tästä tappelusta sepitetty latinalainen\nylistysruno vakuuttaa, ei kerinnytkään avuksi, ennenkuin kaikki jo oli\nloppuun suoritettu.\n\n\n\n\n3. Kustaa Aadolf Preussinmaalla.\n\n\nLiettualaiset, joiden rajoja sota nyt lähinnä uhkasi, olisivat tämän\ntappelun jälkeen olleet sangen taipuvaiset rauhaan. Mutta varsinaiset\npuolalaiset ja heidän kanssaan myös itse kuningas Sigismund eivät vielä\ntahtoneet kuulla sanaakaan sovinnosta. Siksi päätti Kustaa Aadolf mennä\nheitä vielä likemmältä ahdistamaan ja purjehti alkukesällä 1626\nmelkoisen sotavoiman kanssa Preussinmaalle. Tämä rantamaakunta, vaikka\nsen asukkaat suurimmaksi osaksi olivatkin saksalaisia siirtolaisia,\nkuului siihen aikaan vielä Puolan vallan alle ja oli näille varsin\ntärkeä, koska heidän parhaan kauppaväylänsä, Veikseljoen, suu juuri oli\nsiellä. Sitäpä tahtoikin nyt Kustaa Aadolf heiltä tukkia, jotta he\nsaisivat oikein havaita, miltä sota tuntui. Kesäk. 27 p. laskettiin\nmaalle likellä Pillaun kaupunkia, ja kuukautta myöhemmin olivat jo\nBraunsberg, Frauenburg, Elbing, Marienburg, Dirschau sekä useat muut\nLänsi-Preussin[1] pienemmät kaupungit valloitetut. Sigismund oli\ntapansa mukaan taas kauan vitkastellut, ennenkuin hän pääsi\nliikkeelle, eikä hänessä ollut sittemminkään menetettyjen paikkojen\ntakaisinottajaa.\n\nSeuraavana vuonna teki Kustaa Aadolf yrityksen _Danzigia_,\nLänsi-Preussin suurta ja vahvaa pääkaupunkia vastaan. Yöllä oli määrä\nlotjilla viedä väkeä Veikseljoen yli kaupungin muurien edustalle ja\nsitten äkki arvaamatta rynnätä esiin. Mutta sotamiehet olivat\ntottumattomat kulkemaan veneissä; lotjat joutuivat epäjärjestykseen,\nuseat törmäsivät yhteen. Täten syntyi melua, joka herätti kaupungin\nvartijain huomiota, ja pian alkoi lentää suhista luoteja valleilta,\ntehden tuntuvaa vahinkoa. Pyyhkäisipä yksi pyssyn luoti vatsaan itse\nkuningasta, joka tavallisuuden mukaan oli pienessä veneessä etummaisten\nkeskellä, niin että vain lihavuus varjeli hänet kuolemasta. Kuitenkin\nKustaa Aadolf vaipui veneen pohjalle ja tämä näkö masensi vallan\nsotamiesten rohkeuden. Tyhjin toimin soudettiin jälleen takaisin\nmenetettyä melkoisesti väkeä. -- Yhtä onnettomasti kävi myös v. 1628,\nkun Kustaa Aadolf säännöllisellä piirityksellä koetti saada Danzigia\nvaltaansa. Loppumattomat sateet paisuttivat silloin Veikselvirtaa\nsiihen määrään, että piirittäjien täytyi paeta pois leiripaikoiltaan.\nJäivätpä muutamat joukot tulvan äkkiä noustessa sulkeuksiin ikäänkuin\nsaariin, joista heitä täytyi veneillä käydä noutamassa.\n\nParempi menestys sitä vastoin oli ylimalkaan aukealla tantereella.\nPuolalaiset voitettiin melkein joka ainoassa tappelussa, ja Ruotsin\njoukot, joiden johtajina usein mainitaan suomalaiset ratsumiehet _Aake\nTott_ ja Klaus Kristerinpoika Horn, etenivät yhä syvemmälle\nvarsinaiseen Puolaan. Kävivätpä lentävät partioparvet Masoviassakin\nasti, vieläpä itse Varsovankin likiseuduilla, missä sataan vuoteen ei\noltu enää vihollista nähty.\n\nKustaa Aadolf oli kaikissa otteluissa aina etumaisena, näyttäen\nsotureilleen urhouden ja uljauden esimerkkiä. Tietysti joutui hän täten\nmontakin kertaa ankariin vaaroihin. Kerrankin esim. oli hän joutunut\nihan keskelle vihollisjoukkoa, missä ei näyttänyt olevan muuta kuin\nsurmaa tai vankeutta tarjona. Eräs hänen ratsumiehistään sen kuitenkin\nhyvissä ajoin huomasi. \"Tulkaa\", huusi tämä muutamille kumppaneilleen,\n\"autetaanpa veikkoa, joka tuolla on pulassa!\" Olipa se sangen sukkelaa,\nettei hän maininnut kuningasta edes nimeltä, sillä sen kuultuansa\nolisivat tietysti viholliset vielä kiivaammin koettaneet saada häntä\nvaltaansa. Ratsumiehet saivat nyt äkillisellä rynnäköllä Kustaa\nAadolfin vapautetuksi. Hetken kuluttua huomasi kuningas, että tuo\nsamainen ratsumies oli joutumaisillaan vangiksi. Nyt hän vuorostaan\nkeräsi parven miehiänsä, ajoi pois puolalaiset ja huusi iloisesti: \"Kas\nnyt on kuitti, veli veikkoseni!\" -- Toisen kerran taas oli Kustaa\nAadolf kahden kesken erään henkivartijansa kanssa ratsastanut ylös\nharjulle, mistä hän kaukoputkella katsasteli vihollisten leiriä. Sen\nhuomattuaan hiipi kaksi puolalaista hiljaa heidän taakseen.\nHenkivartija näki heidät vasta, kun he jo olivat ihan likellä. Hänen\nhätähuutonsa kuultuaan kerkesi kuningas vain käännähtää, tempaista\nmiekkansa tupesta ja kohottaa sen suojuksen vihollisen sapelia vastaan.\nEnsimäinen sivallus katkaisi kuninkaan miekan kädensuojuksen, toinen\nleikkasi pois palan hänen hattunsa reunasta. Mutta ennenkuin kolmas\nsivallus iski, pistikin Kustaa Aadolf, joka oli taitava miekkailija,\nvihollisensa kuoliaaksi. Toisen oli jo sillä välin henkivartijan\npistoolinluoti kaatanut. -- Vielä kolmannessa tilaisuudessa sattui\nluoti kuninkaan olkapäähän, niin lähelle kurkkua, että sitä oli\nmahdoton poistaa. \"Anna sen sitten olla\", virkkoi Kustaa Aadolf\nvälskärille, \"olkoon vain siellä muistona!\" Ja sinne se jäikin hänen\nkuolinpäiväänsä saakka, tehden kuitenkin sen verran haittaa, ettei\nhänen enää ollut mukava käyttää rautahaarniskaa, vaan sai hän\nenimmäkseen tyytyä nahkapaitaan. -- Sotamiehet olivat näistä monista\nkuninkaansa urhouden osoituksista suuresti iloissaan ja innoissaan.\nMutta päälliköt pelkäsivät usein, he kun paremmin käsittivät, minkä\nkorvaamattoman vahingon Kustaa Aadolfin kuolema tuottaisi isänmaalle.\nMutta turhat olivat kaikki heidän kehoituksensa varovaisuuteen. \"Ei ole\nvielä koskaan yksikään kuningas saanut sotatantereella surmaansa\", oli\nKustaa Aadolfin vastaus.\n\nAlinomaiset tappiot olisivat muuten nyt jo pakoittaneet puolalaisia\nrauhansovintoon; mutta heillä oli vielä yksi toivo jäljellä, se\nnimittäin, että Espanja ja Itävalta lupauksensa mukaan lähettäisivät\nheille apua. V. 1629 saapuikin viimein 10,000 miestä keisarin väkeä.\nSilloin oli juuri protestanttien koko vastarinta Saksanmaalla tullut\nkukistetuksi ja keisarin ylipäällikkö Wallenstein saattoi antaa pois\nosan liioista sotajoukoistansa. Mutta Kustaa Aadolfkin puolestansa oli\nsuuresti enentänyt voimaansa ja saavuttanut edelleenkin voittoja. Täten\ntuli nyt vihdoin vuodeksi välirauha toimeen. Ehdot olivat Ruotsille\nsangen edulliset. Sigismund sai tosin pitää hänelle rakkaan, joskin\ntyhjän Ruotsin perintökuninkaan nimen, mutta Kustaa Aadolfille jäi\nRiika ja Liivinmaan ynnä useimmat Preussissä valloitetuista\nkaupungeista.[2]\n\n\n\n\n\n\nSAKSAN SOTA.\n\n\n\n\n1. Syyt Kustaa Aadolfiin osanottoon.\n\n\nSamaan aikaan kuin Kustaa Aadolf temmelteli Liivin- ja Preussinmaalla\npuolalaisten kanssa, oli Saksassakin pauhannut suuri taistelu.\nPitkällinen viha protestanttien ja katolilaisten välillä oli vihdoinkin\nleimahtanut julkisodaksi. Voitto yhä enemmän kallistui jälkimäisten\npuolelle, joiden johtajana oli itse Saksan keisari Ferdinand. Hädissään\nolivat protestantit jo kerran kutsuneet avukseen muukalaisen, Tanskan\nkuninkaan Kristian IV:nnen; mutta hänkin voitettiin ja pakoitettiin\nlupaamaan, ettei hän enää sekaantuisi Saksan asioihin. Nyt näytti\nperikato uhkaavan puhdistetun opin uskolaisia Saksanmaalla. Keisarin\nväki sorti ja raasti armottomasti ja esteettömästi onnetonta kansaa\nprotestanttisissa seuduissa. Itse keisarikin antoi v. 1629 n.s.\nperuutusjulistuksen, jolla hän määräsi, että kaikki katoliselta\nkirkolta uskonpuhdistuksen aikana pois joutuneet maatilat piti sille\njälleen annettaman takaisin. Ne olivat jo nyt sata vuotta perinnön ja\noston kautta kulkeneet kädestä käteen; arvaahan siis, miten suurta\nvääryyttä se julistus tuotti niiden silloisille omistajille.\nUskonvapauden poistamisesta ei tosin vielä ollut puhetta; mutta kuka\nsaattoi siinäkään suhteessa enää mitään toivoa, kun näki, millä\nsäälimättömällä kovuudella Ferdinand omissa perintömaissansa, missä\nhänellä oli täysi valta, pakotti protestanttisia alamaisiansa katolisen\nkirkon yhteyteen.\n\nKustaa Aadolf oli hyvin harras protestantti; samalla oli myös\nhengenvapaus hänestä ihmisen kallein tavara. Syvimmällä surkuttelulla\nhän katseli siis, miten hänen uskolaisparkojansa Saksassa sorrettiin,\nja suuresti häntä ahdisti se pelko, että protestanttinen usko voisi\ntulla sieltä peräti hävitetyksi. Hänessä paloi kiivas halu noita\nhädänalaisia uskonveljiä auttamaan; sillä hänen mielestänsä samoinkuin\nyksityinen ihminen on kansansa jäsen ja velvollinen sen hyväksi itsensä\nuhraamaan, samoin myös jokainen yksityinen kansa on ihmiskunnan\njäsenenä velvollinen yhteisen edun vuoksi panemaan itsensä alttiiksi\nja rientämään sorrettujen veljiensä avuksi. Tätä hänen jaloa\nauttamishaluansa vastusti kauan aikaa kuitenkin se pelko, etteivät\nhänen voimansa siihen riittäisi ja että hänen oma kansansa, josta hänen\nvelvollisuutensa ennen kaikkea oli pitää huolta, voisi tällaisen\nvaarallisen ja suuren hankkeen johdosta joutua turmion omaksi.\nVähitellen haihtuivat kuitenkin nämät epäilykset. Puolan sodassa Kustaa\nAadolf oppi luottamaan omaan sotataitoonsa ja myös soturiensa\nurhoollisuuteen ja voimaan. Saman sodan loppupuolella hän paitsi sitä\nhuomasi yhä selvemmin, että taistelu Saksan keisaria vastaan kaikissa\ntapauksissa tulisi välttämättömäksi. Ferdinand, niinkuin ennen on\nkerrottu, lähetti suuren sotajoukon puolalaisten avuksi. Kirjeissään\nhän ei koskaan tahtonut suoda Kustaa Aadolfille kuninkaan arvonimeä,\nosoittaen siten selvästi, että hän puolusti Sigismundin oikeutta\nRuotsin kruunuun. Ylimmäinen keisarillinen sotapäällikkö,\n_Wallenstein_, päästyänsä Saksan pohjoisrannoille asti, jossa hän\npiiritti protestanttisena pysynyttä Stralsundin kaupunkia, otti\nitselleen valtioamiraalin nimen ja rupesi hankiskelemaan sotalaivastoa\nItämerelle. Silminnähtävästi oli aikomus lähteä kukistamaan Ruotsia\nSigismundin vallan sekä paavin ikeen alle.\n\nAsiain näin ollen Kustaa Aadolf päätti kun päättikin itse lähteä\nvihollista vastaan. Hänen mielestänsä oli paljoa edullisempaa\nRuotsille, jos sotatantereeksi tulisi vieras maa, ja paitsi sitä olisi\nkunniakin paljoa suurempi, jos samalla myös onnistuisi pelastaa nuo\nonnettomat uskonveljet sorron alta.\n\n\n\n\n2. Kustaa Aadolfin lähtö Ruotsista ja tulo Saksaan.\n\n\nValtaneuvoskunta huolestui ensin suuresti, kun sille ilmoitettiin\nkuninkaan tuumat; sillä vähäisen Ruotsin taistelu kristikunnan\nmahtavinta hallitsijaa vastaan näytti kovin vaaralliselta, miltei\nmahdottomalta. Mutta toiselta puolen ei kukaan myöskään voinut todistaa\nperättömiksi esiintuotuja syitä. Vielä enemmän vaikutti Kustaa Aadolfin\ninto asian ratkaisuun. \"Kuningasta\", niin sanoi viisas Oxenstjerna,\n\"innostaa voimallinen henki, jota ei mikään saata vastustaa.\"\n\nNeuvoskunnan taivuttua kutsuttiin v. 1630 säädyt Tukholmaan kokoon ja\nesitettiin heillekin tämä asia. Kaikki näkivät aivan selvään, miten\nsuuria uhrauksia, miten paljon varoja ja verenvuodatusta Ruotsin\nvaltakunnalta tällainen suuri yritys vaatisi; mutta sittenkään ei\nainoakaan ääni noussut vastaan. Ihmeteltävällä mielenjaloudella päätti\nkoko kansa uhrata itsensä pyhän asian hyväksi. Toukok. 20 p.\nkokoontuivat sitten säädyt yhteiseen kokoukseen valtasaliin, johon myös\nKustaa Aadolf saapui, taluttaen nelivuotista tytärtään. Tälle pienelle\nkruununperilliselle vannottiin nyt uskollisuudenvala, ja hyväksyttiin\nehdoitus hallituksen järjestämisestä kuninkaan poissaollessa. Sen\njälkeen piti Kustaa Aadolf liikuttavan ja jalon jäähyväispuheen\nalamaisilleen. \"Minä lähden\", lausui hän muun muassa, \"nyt taisteluun,\njoka on paljoa vaikeampi ja vaarallisempi kaikkia edellisiä. En tee\nsitä kevytmielisyydestä enkä myöskään -- sen Jumala voi todistaa! --\nminkään yksityisen edun tai turhan sodanhimon tähden. Vaan keisari on\nminut monella tavalla pakoittanut tähän. Hän on häväissyt minua,\nauttanut vihollisiamme ja sortanut uskolaisiamme, jotka, sekä\nhengellisessä että maallisessa orjuudessa kituen, huoaten ikävöivät\npelastusta, eivätkä heidän huokauksensa, jos vain Jumala apunsa suopi,\ntarvitse olla turhat. -- Mitä minuun tulee, niin tiedän vallan hyvin,\nmikä minun kohtalokseni voipi tulla. Monessa paikassa olen jo Ruotsin\nvaltakunnan puolustukseksi vuodattanut vertani ja saanenpa vielä\nvihdoin antaa henkenikin, sillä ruukku käy kaivolla siksi, kunnes se\nsärkyy.\" Kyyneleet puhkesivat puheen lopussa kuninkaan omistakin\nsilmistä esiin, eikä kuulunut salissa pitkään aikaan muuta kuin\nläsnäolevien hiljaisia, väkisin pidätettyjä nyyhkytyksiä. Sitten Kustaa\nAadolf luki ääneensä vielä lyhyen rukouksen ja läksi pois salista.\n\nVielä kerta oli kuitenkin valtiopäivämiesten suotu olla rakkaan\nkuninkaansa seurassa; heidät kutsuttiin näet sinä päivänä palatsiin\npäivällisille. Kustaa Aadolf kulki pöydästä pöytään ja puhutteli\nmelkein jokaista erikseen. Hän oli tässä tilaisuudessa vielä\ntavallistakin lempeämpi ja herttaisempi. Vakavan sekainen iloisuus\nvallitsi koko juhlatilaisuudessa. Tuntuipa siltä kuin kaikki\nläsnäolijat olisivat aavistaneet, että kuningas ja hänen kansansa\nolivat tässä nyt viimeistä kertaa yhdessä, ja kuin olisi tästä\neronhetkestä vielä oikein tahdottu nauttia.\n\nLaivasto seisoi jo sillä välin odottamassa Elfsnabbissa; sotaväki\nmajaili aluksissa, ja kaikki lähtövarustukset olivat päättyneet.\nKuninkaan tultua nostettiin heti ankkurit ja kuljettiin myötäisellä,\nkohtuullisella tuulella joutuisasti meren poikki.\n\nJuhannuspäivänä 1630 läheni Ruotsin laivasto Pommerin rantaa. Se päivä\noli jo ennestään merkillinen protestanttien historiassa; sillä juuri\nsata vuotta sitten oli heidän uskontunnustuksensa ensi kertaa astunut\njulkisesti valtiollisella alalla esiin, kun se Augsburgin\nvaltiopäivillä tuotiin keisarin nähtäväksi.\n\nAikomus oli ensin ollut laskea Rügen-saarta kohti ja vapauttaa se\nkeisarillisten sotajoukkojen vallasta, mutta kun tuli tiedoksi, että\nruotsalainen apujoukko, joka jo vuotta ennen oli lähetetty Stralsundin\navuksi, nyt oli koko saaren valloittanut, purjehdittiin suoraan\nUsedom-saarelle.\n\nKustaa Aadolf itse oli ensimäisiä, jotka astuivat jalallaan Saksan\nrannan hiekalle. Hän laskeusi siellä heti toiselle polvelleen ja\nrukoili ääneensä. Noustuaan jälleen pystyyn huomasi hän kyyneleitä\nympärillä seisovien herrojen silmissä. \"Älkää itkekö\", lausui hän\nsilloin, \"vaan rukoilkaa Jumalaa sydämen pohjasta! Harras rukous on jo\npuoli voittoa.\" Sitten hän tarttui lapioon ja alotti omin käsin\nvallituksen, joka nyt luotiin leirin ympärille. Sotaväen tuontia maalle\njatkettiin yötä myöten, ettei paraillaan oleva edullinen tyyni ilma\nmenisi hukkaan. Valaistuksena tässä yöllisessä toimessa olivat\nylt'ympärillä palavien kylien liekit. Pakoon lähtevät kroatit[3] olivat\ntäten vielä tahtoneet käyttää valtansa viimeistä hetkeä.\n\nKeisarin hovissa ja ylimalkaan Saksan katolisissa osissa ei oltu\nRuotsin armeijan tulosta paljon millänsäkään. Äskeiset voitot sekä\nprotestanttien ja heidän auttajansa, Tanskan kuninkaan, kukistus olivat\npaisuttaneet heidän ylpeyttänsä. \"Onpa taas pikkiriikkinen vihollinen\nmeidän kimppuumme tipahtanut!\" näillä sanoilla Ferdinand Regensburgin\nvaltiopäivillä ilmoitti asian muutamille Saksan ruhtinaille. Wienissä\nlaskettiin pilkkaa siitä, että muka Ruotsinkin kuningas vaati itselleen\nmajesteetin arvonimeä. \"Mokoma majesteetti\", arveltiin, \"pian sulaa,\nkunhan vain joutuu meidän eteläisen auringon paahteeseen!\" Seurauksena\ntästä ylenkatseesta oli se, että sotavarustukset kävivät huolettomasti\nja laimeasti. Vaativatpa Saksan ruhtinaat juuri tällä hetkellä keisarin\ntaitavan ja voittoisan ylipäällikön Wallensteinin eroittamista virasta\nsen johdosta, että hän oli menetellyt kovin röyhkeästi ja\nväkivaltaisesti. Conti, joka peri hänen paikkansa, ylenkatsoi myöskin\nniin perinjuurin Ruotsin sotavoimaa, ettei hän edes yrittänytkään estää\nKustaa Aadolfin maallepääsöä. Hänen mielestään olikin parasta antaa\nheidän tulla, jotta heidät sitten saisi yhdellä iskulla kerrassaan\nhävitetyiksi.\n\nIlman mitään vastarintaa levisi siis Kustaa Aadolfin sotavoima kaikkien\nOderjoen suussa olevien saarten yli, jopa he ottivat mannermaallakin\nuseampia läheisiä kaupunkeja haltuunsa. Joka paikassa tervehti kansa\nheitä, niinkuin pelastajia ainakin; sillä Kustaa Aadolf oli opettanut\nmiehensä ankaraan kuriin. He eivät ryöstäneet halvintakaan kalua, eivät\ntehneet vähintäkään väkivaltaa. Päinvastoin he usein omista vähistä\nruokamääristään jakoivat ryöstetyille, nälkää näkeville asukkaille.\n\"Emme käy sotaa\", oli kuninkaalla tapana sanoa, \"yksinään oman hyötymme\nvuoksi, vaan myös tämän onnettoman Saksan kansan tähden; emme ole\ntulleet heitä sortamaan, vaan päinvastoin tuomaan heille rauhaa ja\nvapautta, sekä hengellistä että maallistakin.\"\n\n\n\n\n3. Seitsemänkymmenen suomalaisen sankarikuolema Demminin lähellä.\n\n\nSaksan sotaan käsketty suomalainen väki ei ollut saapunut yhdessä\nkuninkaan kanssa, vaan tuli perille vasta vähää myöhemmin, heinäkuun\nalassa. Turussa ei sattunut olemaan tarpeeksi laivoja sillä kertaa;\nsiitä syystä ei voitu lähettää enempää kuin Savon ja Porin\njalkarykmentit sekä seitsemän ratsumieslippukuntaa, jotka\nviimeksimainitut, samoinkuin myös seuraavana vuonna lisäksi tulleet\nviisi lippukuntaa, olivat Uudenmaan ja Hämeen läänistä sekä Turun\npuolelta kotoisin. Meidän miesten luku ei ollut siis ensi alussa\nsuinkaan suuren suuri, mutta eipä ollut ennättänyt edes kuukauttakaan\nkulua, ennenkuin he saivat jo tilaisuuden näyttää, että \"miehuudella\nsotia käydään, eikä miesluvulla\".\n\nKustaa Aadolfin nopeat valloitukset olivat nyt vihdoin herättäneet\nContin suruttomuuden unesta. Hänen ylenkatseensa oli nyt muuttunut\npeloksi. Hän ei enää toivonutkaan suoralla, rehellisellä taistelulla\nvoivansa vastustaa tuota voittoisaa vihollista, vaan rupesi, niinkuin\nhänen aikaisillaan viekkailla italialaisilla oli tapana, koettamaan\nkaikellaisia häijyjä salakeinoja. Hänen kehoituksestaan läksi toinen\nitalialainen, everstiluutnantti Del Ponte, Ruotsin leiriin, valehdellen\nolevansa tyytymätön karkulainen, joka halusi päästä kuninkaan armeijan\npalvelukseen. Hänen oikea tarkoituksensa oli kuitenkin väijyä Kustaa\nAadolfia ja odottaa sopivaa hetkeä, jolloin hän saisi hänet murhatuksi\ntai vielä mielemmin elävältä saatetuksi keisarillisten käsiin.\n\nAlussa elokuuta läksi Kustaa Aadolf eräänä päivänä itse tiedustelemaan\nvihollisten asemaa Demminin kaupungin luona Pommerissa, vieden\nkanssansa ainoastaan seitsemänkymmentä suomalaista ratsumiestä. Sen\nnähtyänsä riensi Del Ponte heti salaa ruotsalaisten leiristä Contin\nluoksi, otti häneltä 1,500 neapelilaista kyrassieriä ja asettausi\nväijyksiin kahdenpuolen erästä rotkotietä, josta tiesi kuninkaan matkan\nkäyvän. Sinne saapuikin pian Kustaa Aadolf pienen parven kanssa,\naavistamatta tätä ilkeää petosta. Yht'äkkiä karkasivat neapelilaiset\nesille, sulkien tien sekä edestä että takaa ja vaatien antautumista.\nMutta Suomen pojat, vaikka heitä oli vain yksi kahtakymmentä vastaan,\nkävivät piiriin kuninkaansa ympärille ja alkoivat aika miesten tavalla\nhakata päälle kaikille haaroille. Kerta toisensa jälkeen onnistuikin\nheidän torjua viholliset päältänsä. Heillä näet oli se suuri etu, että\nhe saivat vapaasti käyttää kaikkia aseitansa, kun sitä vastoin Del\nPonte oli ankarasti kieltänyt väkeänsä pistooleilla ampumasta. Hän\ntahtoi, jos mahdollista, saada kuninkaan elävältä vangiksi; myös\npelkäsi hän, että alinomainen pauke saattaisi herättää jonkun ehkä\nlähiseuduilla kuljeskelevan ruotsalaisen partiojoukon huomiota. Jonkun\najan perästä suuttuivat kuitenkin neapelilaiset tähän epätasaiseen\ntaistelutapaan, joka heiltä jo oli vienyt sangen monta uljasta\nkumppania. Hekin tempasivat vihdoin pistoolinsa esille, joiden luodit\nnyt rupesivat tiheästi lentelemään suomalaisten keskelle. Täten\nalkoivat pian heidän urhojensa rivit harveta peloittavalla tavalla.\nKuninkaankin alta ammuttiin hevonen, eikä yksikään hänen miehistään\npäässyt tuossa kauheassa käsikähmässä niin likelle, että olisi voinut\nantaa hänelle toisen hevosen. Kustaa Aadolfin oli siis pakko antautua\nvangiksi eräälle neapelilaiselle kyrassierille. Mutta samassa\nkajahtikin melkein jo kuulumattomaksi heikontunut huuto \"Hakkaa päälle\"\ntaas uudella, monenkertaisella, kiihtyneellä voimalla ja sitä seuraavat\nsuomalaisten sivallukset näyttivät hämmästyneelle viholliselle, että\nsotaonni, samoinkuin muukin onni, on sangen liukas luiskahtamaan. Del\nPonten lähdettyä olivat näet muutamat varovaiset ruotsalaiset päälliköt\nlähettäneet vielä kolme lippukuntaa ratsumiehiä sekä yhden komppanian\njalkaväkeä kuninkaan jälkeen. Niillä oli käsky hiljakseen, pysytellen\njonkun matkaa jälempänä, seurata häntä, niin että hädän ehkä tullessa\nolisivat varalla. He olivat kuulleet ampumisen, ja ratsuväki oli edeltä\nrientäen nyt kerinnyt vielä ajoissa apuun. Tätä vereksen joukon\nryntäystä eivät neapelilaiset kestäneet kauan; he kääntyivät pakoon\njättäen jälkeensä 400 kaatunutta ja 200 vankia. Kustaa Aadolf, jonka\nhänen vangitsijansa hädissään päästi irti, kun tämä hyväksi onneksi ei\narvannut saaliinsa kallista arvoa, sai tilaisuuden jälleen yhtyä omaan\nväkeensä ja oli pelastettu. Mutta nuo seitsemänkymmentä Demminin\nuskollista suomalaista makasivat melkein joka mies maassa kuolleena tai\npahasti haavoitettuna. Surullisin silmin kuningas katseli heitä.\n\"Kuinka monta sankarityötä\", lausui hän, \"olisivat nämät vielä voineet\nsuorittaa, jollei minun varomattomuuteni olisi saattanut heitä\nennenaikaiseen kuolemaan!\"[4]\n\n\n\n\n4. Kustaa Aadolf Werbenin leirissä.\n\n\nSyksy kului alinomaisissa pienemmissä taisteluissa keisarillisten\nkanssa, joissa Ruotsin väki enimmiten oli voitolla. Talvi tuli\ntavattoman aikaiseen; lokakuussa jo sattui sangen kovia pakkasia. Nyt\nolisivat keisarilliset mieluimmin keskeyttäneet sodan talven ajaksi,\nniinkuin näillä mailla enimmiten tähän asti oli ollut tapana. Heidän\njoukossaan oli paljon italialaisia, jotka eivät olleet tottuneet\ntämmöiseen kolkkoon ilmaan, ja toisetkin olivat ylellisestä elämästään\nveltostuneet. He kutsuivat siis Ruotsin väen päälliköt luokseen\nkeskustelemaan ja ehdoittivat välirauhaa kevääseen asti. \"Aika olisi\njo\", sanoivat he, \"ajatella mukavaa talvikortteria; sillä eihän toki\nsoturille ole miksikään kunniaksi taistella lunta ja jäätä vastaan.\" --\nMutta vanhin läsnäolevista Ruotsin eversteistä vastasi, ettei heidän\nkuninkaansa suinkaan tahtoisi lakkauttaa sotaa talven tähden. \"Hän on\",\nniin kehui vanhus, \"väsymätön ja kärsii iloisella mielellä kaikki\nvastukset, nälkää ja janoa samoin kuin pakkastakin, maaten yönsä\nlumihangella ikäänkuin se olisi pehmein vuode. Tietystikään ei kukaan\nmeistä alapäälliköistä eikä sotamiehistä kehtaa olla arempi. Me Ruotsin\nmiehet olemmekin sotureja kesät, talvet; me emme ole pääskysiä, jotka\neivät uskalla tulla näkyviin, ennenkuin lumet ovat maasta sulaneet.\"\nKustaa Aadolf, saatuaan tästä tiedon, hyväksyi kaikin puolin vanhan\neverstin puheen. Hän oli varustanut väelleen lämpimiä turkkiröijyjä;\nhän oli hankkinut talvista retkeä varten riittävästi muonaa. Myös\nkarttui hänelle karttumistaan lisäväkeä, osaksi kotimaasta lähetettyä,\nosaksi Saksassa pestattua. Contin armeija sitä vastoin hupeni päivä\npäivältä tautien sekä karkaamisten kautta. \"Nyt talviaikana\", virkkoi\nkuningas, \"aion saada vielä enemmän toimeen kuin menneenä suvena.\" Tämä\nylpeä lupaus alkoikin sangen pian toteutua, sillä vuoden lopussa olivat\nmyös lopussa Contin sotajoukot, joita lukemattomissa kahakoissa yhä\nuudestaan teloitettiin ja hajoitettiin.\n\nNytpä läheni Kustaa Aadolfia viimeinkin toinen, pelättävämpi ja enemmän\nhänen vertaisensa vihollinen. Wallensteinin saatua eron virasta,\nmäärättiin Baijerin armeijan päällikkö koko Saksan katolisen sotavoiman\nylimmäiseksi johtajaksi. Tämä oli vanha, viisas _Tilly_, jolla oli\ntapana kehua, ettei hän \"koskaan ollut maistanut viiniä, nauttinut\nnaisen rakkautta eikä jäänyt taistelussa tappiolle\". Mutta vaikka hän\ntähän asti oli ollut niin voittoisa, niin ei hän kuitenkaan ollut\nyhtään ylpeä; hän ei kertaakaan yhtynyt muiden kera pilkkaamaan Ruotsin\nkuningasta, vaan arvosteli alusta alkain oikein Kustaa Aadolfin\ntavatonta taitoa ja kykyä.\n\nSen erehdyksen oli hänkin kuitenkin nyt tehnyt, ettei hän ollut heti\nkoko voimallaan rientänyt Ruotsin armeijaa vastaan. Hän näet toivoi\nContin yksinkin jaksavan seisoa sitä vastaan, kunnes hän olisi\nkukistanut ja valloittanut rikkaan ja mahtavan _Magdeburgin_ kaupungin,\njota ei hän uskaltanut jättää selkänsä taakse. Paljon ei puuttunutkaan,\nettä nämät molemmat suuret sotaherrat olisivat saaneet ensi kertaa\nkoettaa voimiansa Magdeburgin edustalla; sillä Kustaa Aadolfin mieli\npaloi auttamaan tätä urhoollista kaupunkia, protestanttisen uskon\nvahvinta suojelusmuuria niillä seuduin. Esteenä olevan Contin armeijan\noli hän nyt jo musertanut mitättömiin; Pommerin herttuan sekä\nBrandenburgin vaaliruhtinaan, jotka keisaria peläten kauan aikaa\nhorjuivat kahden vaiheella, oli hän pakoittanut liittolaisikseen. Ei\nollut enää muuta kuin lyhyt matka Magdeburgiin jäljellä; mutta se matka\nkävi Saksin vaaliruhtinaan alustan läpi, ja tämä herra, vaikka hänkin\noli luterilainen, oli yksityisten etujen vuoksi halukas kallistumaan\nkeisarin puolelle. Hän ei sallinut Kustaa Aadolfin vapaasti marssia\nmaansa läpi. Näin sai Tilly esteettömästi ahdistaa Magdeburgia ja\nviimein väkirynnäköllä valloittaa tämän onnettoman kaupungin, jossa\ntilaisuudessa tapahtuneen julmuuden sekä verenvuodatuksen vertaista\nTillyn omien sanojen mukaan ei ole nähty aina Jerusalemin hävityksestä\nsaakka.\n\nKustaa Aadolf, kun hän ei ollut saanut pelastaa Magdeburgia, otti nyt\nosan armeijaansa ja asettausi sen kanssa vahvaan leiriin _Werbeniin_,\nElbe- ja Havel-jokien yhtymäpaikkaan. Sopivampaa asemaa tuskin olisi\nvoinut keksiä. Kolmella taholla olivat syvät joet leirin suojana;\nneljännelle oli rakennettu korkeita, paksuja vallituksia, joilla seisoi\n150 tykkiä, uhkaavat kidat ammollaan. Takana oli liittolaismaat\nBrandenburg, Pommeri ja Meklenburg, jotka näin olivat hyvin varjeltuna\nsamalla kun ne myös puolestansa olivat Ruotsin väen apuna siten, että\nniistä oli helppo saada muonavaroja. Vihollisen sitä vastoin oli,\nennenkuin se pääsi Werbeniin, kulkeminen pitkät matkat aivan tyhjiksi\nryöstettyjen seutujen läpi. Tässä saattoi siis Kustaa Aadolf hyvässä\nturvassa odottaa keisarillisten tuloa, vaikka hänellä olikin vain noin\n15,000 miestä, Tillyllä 24,000.\n\nAivan ristissä käsin odottaminen ei ollut kuitenkaan Ruotsin kuninkaan\neikä hänen urhojensa mielen mukaista. Eräänä päivänä läksi Kustaa\nAadolf leiristään liikkeelle uljaalle partioretkelle noin 3,000\nratsumiehen kanssa. Hän oli saanut tietää Tillyn etujoukkona olevan\nratsuväen (neljän rykmentin) jo ehtineen parin, kolmen peninkulman\npäähän Werbenistä. Tämän etujoukon hän aikoi nyt hävittää äkillisellä\npäällekarkauksella. Keisarilliset olivat majoittuneet kolmeen eri\nkylään; siksi kuningaskin jakoi väkensä kolmeen joukkoon. Baudis\n_suomalaisten_ kanssa lähetettiin Burgstallin kylää vastaan, joka oli\nläntisin; Kustaa Aadolf itse otti keskimäisen, reinkreivi itäisimmän\nosaksensa. Yöllä heinäkuun 18:tta päivää vasten 1631 saapui jokainen\nmääräpaikalleen. Kylien asukkaat, vaikka he olivat saaneet\nvihiä aiotusta rynnäköstä, eivät olleet antaneet siitä tietoa\nkeisarillisille, joita he vihasivat. Tillyn väki, väsyneenä pitkästä\nmarssista ja aavistamatta, että miesluvultaan niin paljoa pienempi\nRuotsin armeija uskaltaisi lähteä vallitustensa suojasta, oli\nlaiminlyönyt vartioimista. Baudis hyökätessään suomalaisineen rajuilman\ntavoin, tapasi vihollisen syvimmästä unesta; sitä paitsi oli heidän\neverstinsäkin vieraisilla toisessa kylässä, niin ettei heillä ollut\njohtajaa. Hämmästyneet, pyöräpäiset keisarilliset hakattiin siis\nenimmäksi osaksi maahan; ainoastaan harva pelasti itsensä pakenemalla.\nToisissa kylissä menestys ei ollut yhtä täydellinen. Niihin saapuneet\njoukot eivät olleet yhtä joutuisia kuin suomalaiset; heidän perille\ntullessaan oli jo vihollinen herännyt Burgstallin kahakan pauhuun ja\nseisoi järjestetyssä sotarinnassa. Vihollinen tosin täälläkin jonkun\nvastustuksen perästä voitettiin ja hajoitettiin, mutta voitto ei ollut\nkuitenkaan kummassakaan paikassa niin täydellinen kuin Burgstallissa.\n\nVimmastuneena tästä arvaamattomasta tappiosta marssi nyt Tilly koko\narmeijansa kanssa Werbeniä vastaan. Voitosta hän oli varma, luottaen\nosaksi suureen ylivoimaansa, osaksi myös muutamien salapetturien\nlupaukseen, joiden piti keisarillisten lähestyessä naulita umpeen\nRuotsin tykkien sankkireijät ja sytyttää Werbenin kaupunki palamaan.\nTämä hanke oli kuitenkin tullut Kustaa Aadolfin tietoon ja hän oli\npäättänyt kääntää sen vihollisen omaksi turmioksi.\n\nHeinäkuun 27 p. päivällisen aikana ilmaantuivat Tillyn sotajoukot\nhyvässä järjestyksessä näkyviin. He asettivat eräälle harjulle\nkolmekymmentäkaksi suurta tykkiä, jotka pian alkoivat kiivaasti syöstä\ntulta Ruotsin leiriin. Sieltä ei kuulunut muuta kuin joku harva laukaus\nvastaukseksi. Samassa leimahti useammista paikoista leirissä suuri\nliekki; kuninkaan käskystä oli näet ajettu kokoon suuria risuläjiä,\njotka nyt sytytettiin. Tästä päätti Tilly tietysti, että petturit\nolivat täyttäneet lupauksensa. Huoletonna ja riemuhuudolla juoksivat\nsiis keisarilliset rynnäkölle. Mutta kun he olivat joutuneet tarpeeksi\nlikelle, tuiskahti heitä vastaan raehauleja niin taajasti, että\nkokonaiset rivit kaatuivat kerrassansa maahan ja tähteet säikähtyneinä\npötkivät pakoon. Näistäkin kuitenkin saivat vielä suuret joukot\nsurmansa, sillä Baudis ratsumiehiensä kanssa hyökkäsi tuulispäänä\nheidän niskaansa.\n\nSeuraavana aamuna alkoi etuvartijain välillä pieni kahakka, joka pian\nkiihtyi suuremmaksi, kun molemmille puolille yhä saapui apua. Viimein\nryntäsi kuningas itse ulos leiristä 1,000:n pyssymiehen ja 800:n\nratsumiehen kanssa, joista jälkimäisistä puolet olivat suomalaisia.\nNäiden ryntäystä ei vihollinen voinut kestää, vaan ajettiin kauas pois\nleirin läheisyydestä. Tilly asetti nyt koko armeijansa sotarintaan ja\ntarjosi tappelua aukealla tantereella; mutta Kustaa Aadolf ei huolinut\nsiihen ruveta miesluvun kovin suuren epätasaisuuden vuoksi.\n\nPari viikkoa seisoi sitten Tilly vielä näillä seuduin, odottaen\nsoveliasta tilaisuutta käydäkseen Ruotsin kuninkaan kimppuun; vaan\nsemmoistapa ei tahtonut ilmaantua. Sillä välin nousi häntä vastaan\ntoinen vihollinen, joka oli vielä hävittävämpi kuin Ruotsin väen\nluodit. Muona, joka oli kaukaa tuotava, pilaantui usein matkalla\nkesäisessä paahteessa tai joutui rohkeitten ruotsalaisten partiokuntien\nkäsiin. Täten saatiin nähdä yhä enemmän nälkää keisarillisten leirissä.\nEipä ollutkaan Tillyllä viimein muuta neuvoa kuin peräytyä Magdeburgiin\nasti. Hän oli tällä turhalla retkellä menettänyt 6,000 miestä ja sen\nlisäksi -- mikä vielä pahempi -- sotamiestensä sekä omankin\nluottamuksensa.\n\nMutta Kustaa Aadolfin maine sitä vastoin oli tästä taitavasta\npuolustuksesta kahta vertaa voimallisempaa vihollista vastaan karttunut\nvieläkin suuremmaksi. Niin myös olivat hänen soturinsa taas saaneet\nuuden tilaisuuden osoittaa uljasta miehuuttaan ja hyvää sotakuriansa.\nErittäinkin oli suomalainen ratsuväki nyt tullut kuuluisaksi, varsinkin\ntuon sukkelasti toimeenpannun Burgstallin päällekarkauksen sekä myös\nWerbenin leirin edustalla tapahtuneen kahakan kautta. Kustaa Aadolf\nluotti tästä lähtien heihin paremmin kuin mihinkään muuhun väkensä\nosastoon. Kaikissa tappeluissa, niin kauan kuin kuningas eli, saivat he\nnyt aina seisoa sotarinnan oikean kyljen äärimäisenä joukkona. Sen ajan\ntaistelutavan mukaan asetettiin näet jalkaväki tykistön kanssa\nsotarinnan keskustaan, ratsuväki kyljille. Tämä ratsuväki oli paljon\nvaikuttavampi kuin huonopyssyinen, hidasliikkeinen jalkaväki, ja\ntavallisesti pääsi se armeija voitolle, jonka oikea kylki sai vastassa\nolevan vihollisen vasemman kyljen hajoitetuksi ja saattoi sitten\ntäydellä voimalla hyökätä keskustan kimppuun. Suomalaisille määrätty\npaikka oli siis suuri luottamuksen ja kunnioituksen osoitus, joskin se\nsamalla toi myös sitä suuremman vaaran mukanansa.\n\n\n\n\n5. Leipzigin eli Breitenfeldin tappelu.\n\n\nWerbenistä palatessaan kohtasi Tilly hänelle avuksi lähetetyn suuren\nsotajoukon, niin että hänen armeijansa karttui nyt 40,000:ksi mieheksi.\nSamassa saapui hänelle myös keisarilta se käsky, että hänen piti\nkääntää aseet Saksin vaaliruhtinasta vastaan. Tämä herra näet, vaikka\nhän keisarille mieliksi oli estänyt Kustaa Aadolfin Magdeburgia\nauttamasta, oli kuitenkin samassa osoittanut Ferdinandille\nuppiniskaisuutta siten, ettei ollut pannut toimeen julistusta katolisen\nkirkonomaisuuden takaisinannosta. Tilly marssi nyt siis pelättyjen\njoukkojensa kanssa Saksin rajan yli. Merseburgin, Jenan ja\nWeissenfelsin kaupungit ryöstettiin; enemmän kuin kaksisataa kylää\nleimahti yhtenä ja samana päivänä tuleen. \"Minun vallonilaiseni\",\nvirkkoi Tilly, kun hänelle näistä julmuuksista valitettiin, \"eivät ole\ntaivaan lintuja, että he voisivat ravita itseään paljaalla ilmalla.\"\nHädissään pyysi nyt vaaliruhtinas apua Kustaa Aadolfilta ja solmi lujan\nliiton hänen kanssansa.\n\nTilly seisoi ylen vahvassa leirissä likellä Leipzigin kaupunkia; siellä\nhän aikoi odottaa liittolaisten päällekarkausta tai myös heidän\nsotavoimansa hajoamista muonan puutteen tähden. Mutta tätä viisasta\nneuvoa vastustivat kaikki nuoremmat everstit, tulinen Pappenheim\netupäässä. Tämä sanoi sitä pelkuriudeksi, jos nyt päästettiin käsistä\ntilaisuus hävittää vihollinen, joka viimeinkin oli uskaltanut ulos\naukealle tantereelle. Ja häntä vastaan oli välttämättömästi mentävä,\njos tappelua toivottiin, sillä tämän vahvan leirin kimppuun hän ei\nsuinkaan uskaltaisi rynnätä. Tuo moite pelkuriudesta loukkasi ja\nliikutti vanhaa Tillyä kovasti; harmi voitti viisauden ja hän päätti\nlähteä ulos leiristä.\n\nVarhain aamulla syyskuun 7 p. 1631 marssi siis keisarillinen sotavoima\nliittolaisia lähemmäksi ja seisahtui _Breitenfeldin_ kylän tienoille,\nmissä sillä oli matala harju takanaan ja lieterantainen pieni joki\njonkun matkan päässä edessänsä. Tykistö asetettiin harjulle, niin että\nse oman väen yli saattoi lennättää luotejansa lähenevän vihollisen\nriveihin. Koko armeija oli vanhan tavan mukaan jaettu suuriin, syviin,\nmonta tuhatta miestä käsittäviin neliskulmiin (tertsioihin), jotka\nolivat sangen kömpelöt liikunnoissaan. Jalkaväki oli keskustassa,\nratsuväki molemmin puolin kyljillä, kaikki yhtenä sotarintana ilman\nmitään varajoukkoa; niin varmat oltiin voitosta. Keskustaa johti Tilly\nitse; vasemman kyljen oli Pappenheim omasta pyynnöstään saanut, sillä\nhän varmaan luuli Kustaa Aadolfin itse komentavan oikeaa kylkeänsä.\nHänen suvussaan näet kulki vanhastaan se ennustus, että eräs kreivi\nPappenheim, ratsastaen valkoisen orhin selässä, oli voittava mainion ja\nmahtavan kuninkaan. Tämän ennustuksen Pappenheim lujasti uskoi\ntarkoittavan häntä itseään ja Ruotsin kuningasta; siksi hän aina\nratsasti valkoisella orhilla ja koetti päästä kahakkaan Kustaa Aadolfin\nkanssa. Enin osa Tillyn armeijaa oli kookasta, vahvaa, jo monasti tulta\nkokenutta, kaikkiin sotatemppuihin tarkoin harjaantunutta väkeä. Täysi\nluottamus voitosta siis täytti heidän sydämensä, ja heidän rohkeutensa\nyltyi vielä siitä puheesta, jonka nyt Tilly heille piti. \"Viimeinkin\",\nlausui vanha sotaherra, \"on meidän vihollisemme piiloloukeroistaan ja\nketunluolistaan pujahtanut ulos aukealle tantereelle. Täällä me nyt\nsaamme käydä hänen kimppuunsa rinta rintaa, miekka miekkaa vasten.\nKukahan voitosta voisi epäilläkään? Eihän vääräuskoiset ole vielä\nkoskaan voittaneet katolilaisia aukealla tantereella. Katsokaapa vain\nnoita koreita saksilaisia, tuota nuorta, vastapestattua väkeä, joka\nensi rynnäköllä heti lentää kaikille haaroille niinkuin akanat\ntuulessa. Katsokaa myös noita repaleisia, nälistyneitä, uupuneita\nRuotsin joukkoja, joiden hevoset ovat huonommat kuin teidän\nkuormastokoninne! Hyökätkää vain täyttä vauhtia heidän päälleen, niin\nsaatte nähdä, että ratsut miehineen päivineen keikahtavat nurin niskoin\njo yksistään teidän tulisten oriittenne kavioiden iskusta!\" --\nTunnussanaksi määrättiin \"Jeesus Maaria!\" -- tunnusmerkiksi valkoinen\nnauha hattuun -- aivankuin Magdeburgin rynnäkössä.\n\nVarhain samana aamuna läksivät myös liittolaisarmeijat liikkeelle.\nKiireesti he kulkivat kapeaa siltaa myöten tuon lieterantaisen joen\npoikki ja ihmeteltävän kiireesti he sitten toisella rannalla\njärjestäytyivät sotarintaan. Tilly ei ollut tahtonut estää heidän\nylimenoansa, sillä hän tahtoi täten saada heidät ikäänkuin satimeen,\njosta ei heidän, tappiolle jäädessään, enää olisi mahdollista päästä\npakoon. Mutta kun hän nyt näki heidän nopeat liikkeensä ja heidän hyvän\njärjestyksensä, kuuluu hän vaalenneen ja tulleen aivan sanattomaksi.\nTaisipa silloin synkkä aavistus iskeä hänen mieleensä.\n\nSaksilaiset, noin 20,000 miestä, saivat sijansa vastapäätä\nkeisarillisten oikeanpuolista kylkeä; Ruotsin armeija, 13,000 miestä\njalkaväkeä, 9,000 hevosväkeä, otti käydäkseen itse Tillyn ja\nPappenheimin kimppuun. Suuri eroitus oli näiden molempien sotarinnan\nosien ulkomuodossa; vaaliruhtinaan joukot olivat verevät kasvoiltaan,\nuusissa, koreissa vaatteissa; Kustaa Aadolfin urhoilla oli puvut\nkuluneet, hevoset pienet, laihat; miehet itsekin lyhyenläntäiset,\nmitättömän näköiset. Yhtä suuri, sen tappelu pian näytti, oli myös\neroavaisuus kunnossa, vaikka aivan päinvastoin kuin mitä näöstä olisi\nvoinut päättää. Saksilaiset olivat järjestetyt aivan samaan malliin\nkuin keisarillisetkin; mutta oman sotarintansa oli Kustaa Aadolf\nasettanut uuden, oman keksimänsä tavan mukaan. Hänen jalkaväkensä, joka\nmyös oli keskustana, seisoi prikaatittain, pari tuhatta miestä\nkussakin, jotka paljon nopeammin saattoivat kääntyä ja marssia;\nratsuväki oli jaettu lippukuntiin ja lippukuntien lomiin oli aina\nasetettu pyssymiesparvia. Koko voima oli järjestetty kahteen peräkkäin\nseisovaan sotarintaan, joista toinen oli varajoukkona. Kaikki oman maan\nväki oli ensimäisessä sotarinnassa, toisessa ainoastaan pestattua.\nOikean kyljen ratsuväkeä, niinkuin Pappenheim oikein oli arvannut,\njohti kuningas itse. Siellä nähtiin kolme ruotsalaista rykmenttiä,\nkaksi suomalaista _Stålhandsken ja Tottin_ johtamina. Näillä\nviimeksimainituilla oli nyt täällä ensi kertaa uusi kunniasijansa.\nKeskustassa seisoi neljä prikaatia jalkaväkeä, joiden joukossa\nurhoudestaan kuuluisa sininen prikaati, kuninkaan henkivartijat: niin\nmyös ruotsalaisessa prikaatissa oli muiden muassa Savon rykmentti.\nVasemman kyljen komentajana oli _Kustaa Horn_; hänenkin joukossaan oli,\npaitsi pari saksalaista, yksi suomalainen ratsumiesrykmentti.\n\nKun kaikki oli järjestyksessä, ratsasti kuningas sotarintansa keskelle,\npaljasti toisella kädellä päänsä ja ojensi toisella miekkansa kärjen\nmaahan. Kaikki muutkin noudattivat tätä hänen esimerkkiään. Sitten\nkoroitti Kustaa Aadolf mahtavan äänensä, niin että se kaikui melkein\nkoko sotarinnan yli, ja rukoili: \"Armollinen Jumala, Sinun kädessäsi on\nvoitto ja tappio! Kaukaisilta mailta, rauhallisista kodeista olemme me\ntulleet tänne vapauden, totuuden ja Sinun evankeliumisi puolesta\ntaistelemaan. Suo meille voitto Sinun pyhän nimesi tähden!\" Tämä rukous\nviritti sotureissa tulisen innon ja lujan miehuuden; kaikki vannoivat\nsaattavansa uskonvapauden pyhän asian voitolle tai uhraavansa henkensä\nsen puolesta.\n\nVanhan tavan mukaan lähetti nyt kuningas vielä torvensoittajan\nvihollista taisteluun vaatimaan. \"Minä puolestani\", vastasi Tilly, \"en\nole ennenkään koskaan välttänyt tätä taistelua, ja kuningas hyvin\ntietää, mistä hän minut voi löytää.\"\n\nTappelu alkoi molemminpuolisella kovalla tykkitulella, joka Ruotsin\nväelle teki tuntuvamman vahingon, koska Tillyn kanuunat olivat\nsuuremmat ja seisoivat edullisemmalla paikalla. Myös ajoi tuuli, joka\noli vastainen, kaiken ruudinsavun sekä kaikki tomupilvet liittolaisten\nsilmiin. Päästäkseen viimeksimainitusta vastuksesta, rupesi Kustaa\nAadolf vetämään sotarintaansa vähän oikealle. Sen huomasi _Pappenheim_\nja pyysi saada lupaa estää sitä. Tuulispäänä hyökkäsivät hänen\nratsujoukkonsa Kustaa Aadolfin oikeanpuolista kylkeä vastaan. Mutta\nlikemmäksi tultuansa he havaitsivat ratsuväen lomiin asetetut\npyssymiehet, joiden luotien pahoja vaikutuksia he jo ennenkin monessa\nkahakassa olivat saaneet kokea. Tämä näky pidätti heidät kesken\nrynnäkköään, ja he tekivät nyt kierroksen, aikoen sivulta ja takaa\nkäydä Kustaa Aadolfin väen kimppuun. Mutta kuningas esti heti\nneuvokkaasti tämän vaaran. Hänen käskystään kääntyivät varajoukkona\nolevat saksalaiset ja liiviläiset ratsumiehet, niin että ne joutuivat\nsuoraan kulmaan muuta sotarintaa vastaan. Myös pistettiin muutamia\nparvia Itägöötin rykmentin pyssymiehiä heidän lomiinsa. Täälläkin siis\nPappenheimin huovit päällekaratessaan tapasivat elävän muurin ja tuon\npelätyn luotituiskun, ja kilpistyessään siitä syrjään he taas sattuivat\nStålhandsken suomalaisten iskujen alle. Seitsemän kertaa vei Pappenheim\njoukkonsa yhä uudestaan rynnäkölle, hyökäten itse aina etumaisena\nhuolimatta siitä, että hän sai haavan toisensa perästä. Mutta kaikki\noli turhaa, ja viimein hänen valloninsa, joiden rivit olivat jo\npeloittavasti harvenneet, eivät ottaneet enää totellakseen muuten\nheille niin rakkaan päällikkönsä käskyjä. He eivät sanoneet voivansa\nmitään noiden Suomen noitien loitsukonsteja vastaan. Hajonnein rivein\npakenivat he pois sotatantereelta. Heidän lähdettyään havaitsivat\nmeidän miehet vastassaan vielä yhden jalkamiesparven. Se oli Holsteinin\nherttuan rykmentti, joka Pappenheimin ratsuväen varajoukkona oli tullut\nsinne ja nyt jäänyt yksin. Näiden päälle karkasivat Suomen ja Itägöötin\nratsumiehet vimmatulla vauhdilla. Meidän miehet, jotka ovat hitaat\nvihaan, olivat nyt kerran tulistuneet ja himosivat hillitsemättömästi\nkostoa. Heidän hyökkäystään oli aivan mahdoton vastustaa; mutta jalo\nHolsteinin rykmentti ei kuitenkaan yrittänytkään pakoa; lujasti he\ntekivät vastarintaa viimeiseen mieheen saakka, kukin kaatuen sille\npaikalle, mille hänet oli käsketty seisomaan.\n\nIhan toisin oli sillä välin käynyt toisella kyljellä. Tilly oli,\ntehtyänsä yrityksen Ruotsin sotarinnan keskustaa vastaan ja\nhavaittuansa sen tykki- sekä pyssytulen kovin kuumaksi, vetäytynyt\nsyrjemmäksi ja yhdessä oikeanpuolisen kylkensä ratsuväen kanssa käynyt\nsaksilaisten kimppuun. Nämät, tottumattomat kun olivat sotaan, eivät\nkestäneet hetkistäkään paikoillaan. He hajosivat aivan Tillyn\nennustuksen mukaan, \"niinkuin akanat tuulessa\". Itse vaaliruhtinas oli\nensimäisiä karkulaisia eikä uskaltanut seisahtua ennenkuin kahden\npeninkulman päähän, jolloin hän virvoituksekseen joi suuhunsa\npullollisen mielijuomaansa, olutta. Tilly ei sallinut väkensä kovin\npitkältä ajaa saksilaisia takaa eikä myöskään ruveta kuormastoa\nryöstelemään. \"Antakaa saksilaisten juosta omia aikojaan\", virkkoi hän;\n\"kääntykäämme me kaikki Ruotsin väkeä vastaan, muuten emme vielä ole\nmitään voittaneet.\"\n\nKoko tuo voittoisa voima kävi nyt Hornin ja hänen johtonsa alaisen\nvasemman kyljen kimppuun, kääntäen saksilaistenkin tykit häntä vastaan.\nMutta tässä he saivat heti aivan toista kokea. Ylivoiman alta täytyi\ntietysti Hornin, koska hän muuten olisi voinut joutua piirityksiin,\nvetäytyä takaisin; mutta hän peräytyi vain askel askeleelta, itsekin\npuolestaan yhä tehden uljaita päällekarkauksia. Kustaa Aadolf, saatuaan\ntiedon hänen vaarastaan, riensi heti avuksi Länsigöötin ratsurykmentin\nkanssa, niinpä hän myöskin käski varaväen keskustan, yhden saksalaisen\nja yhden skotlantilaisen jalkarykmentin esille. Nämät toivat koko\njoukon nahkakanuunia mukanaan, jotka olivat rivien väliin kätketyt.\nYht'äkkiä nyt rivit aukenivat ja nuo tykit syöksivät surman tulta\nkidoistaan. Samassa myös molemmat rykmentit laukaisivat pyssynsä kaikki\nsamalla kertaa. Tämä hirveä luotituisku kaatoi keisarillisia rivittäin\nmaahan, niinkuin heinä kaatuu lakoon. Mutta Tillyn vanhat vallonit\neivät olleet hätäpoikia; he olivat sellaista jo monessa verilöylyssä\nkokeneet. Kahakka kiihtyi tällä tavoin yhä kauheammaksi. Cronbergin\nkyrassierit, joita sanottiin \"voittamattomiksi\", ja Baudisin\nsuomalaiset hakkasivat, mihin vain heidän rynnäkkönsä sattui,\nammottavia aukkoja vihollisten riveihin; Hepburnin skotlantilainen ja\nWitztumin saksalainen prikaati toisella, Tillyn vallonilaiset toisella\npuolella tuiskuttelivat lakkaamatta luotejaan toisiansa vastaan.\nRuudinsavu oli niin sakea, että tuskin saattoi omaa väkeä vihollisista\neroittaa.\n\nNähtyänsä, että pahin vaara oli täällä jo ohitse, riensi Kustaa Aadolf\njälleen takaisin oikealle kyljelle. Siellä ei näkynyt enää yhtään\nainoaa vihollista pystyssä. Kuningas otti siis ratsuväkensä,\nsuomalaiset etunenässä, ja ajaa karautti niiden kanssa ylös sille\nharjulle, jossa Tillyn tykit seisoivat. Yks, kaks oli niiden vähäinen\nsuojelusväki hakattu maahan ja tykit valloitetut. Pappenheim,\nhuomattuaan sen, keräsi kokoon niin monta ratsumiestään kuin\nmahdollista ja yritti vielä kahdeksannen rynnäkön, mutta taasen\nturhaan. Tämä tykistön valloitus ratkaisi viimein sen päivän tappelun.\nNyt kun omienkin kanuunien luodit rupesivat kyntelemään vakoja heidän\nriveihinsä, ei Tillyn sotamiehiä mikään enää saattanut pidättää. Tillyn\ntäytyi lähteä pakoon, ja vähälläpä hän oli joutua vangiksi. Cronbergin\nkyrassierit kuitenkin ottivat ukon turviinsa, ratsastivat vielä kerran\nuhkaylpeinä, hitaasti niinkuin paraatissa, koko Ruotsin sotarintaa\npitkin, ampuivat vielä yhden laukauksen ja vetäytyivät sitten pois\nhyvässä järjestyksessä. \"Voittamattomien\" kimppuun ei kukaan uskaltanut\nmennä. Koko muun keisarillisarmeijan jo paettua nähtiin vielä neljän\njalkaväen rykmentin seisovan paikallaan erään metsikön reunassa. Voitto\noli nyt jo auttamattomasti käsistä mennyt, mutta nämät urheat, vanhat\nvallonit eivät tahtoneet toki sadassa tasapäässä tappelussa ansaittua\nkunniatansa jättää tälle sotakentälle. Heidän päällensä hyökkäsi Kustaa\nAadolf oikean kyljen ratsuväen kanssa, taaskin Tottin suomalaiset ja\nniiden rinnalla myös smoolantilaiset etumaisina. Tässä vinhassa\nkahakassa ei suotu eikä pyydettykään mitään armoa. Vallonilaiset\npitivät puoliaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Olipa sellaisia,\njotka, sen jälkeen kun heiltä jalat olivat poikki ammutut, vielä\nkoettivat istuallaan laukaista pyssyjänsä. Toiset taas, jotka eivät\nenää kyenneet nousemaan, yrittivät kumminkin miekoillaan pistää\nyliratsastavien hevosia vatsaan. Yön pimeys viimein pelasti tämän\nsankarijoukon tähteet. Todistettuansa taas, ettei valloneja mikään\nvoima voinut saada murretuiksi eikä masennetuiksi, vetäytyivät he pois\nLeipzigiin päin.\n\nSeuraavana aamuna antoi Kustaa Aadolf väelleen luvan ryöstää\nkeisarillisten leiriä. Järjestyksen ylläpitämisen vuoksi oli kuitenkin\njokaiselle rykmentille määrätty osansa, jonka yli ei saatu mennä.\nSieltä saatiin ääretön saalis kaikkea lajia kultia ja hopeita, kalleita\nvaatteita ja jaloja hevosia! Moni sai niin paljon tavaraa, että iäkseen\ntuli rikkaaksi.\n\nTantereella makasi noin 14,000 kuollutta, joista yhdeksättä tuhatta\nkeisarillista, 4,000 saksilaista ja ainoastaan 2,000 Ruotsin väkeä.\nVielä paljon suuremmaksi tuli sitten keisarillisten mieshukka sen\njohdosta, että vimmastuneet talonpojat surmasivat pakenijoita, ja että\nmyös suuret joukot rupesivat voittajan palvelukseen. Viikon kuluttua\noli siten Kustaa Aadolfin armeija karttunut 5,000 miestä suuremmaksi\nkuin ennen tappelua! \"Kyllä näkyy\", valitti vanha Tilly, \"että onnikin\non nainen, joka enemmän suosii nuoria miehiä kuin vanhuksia.\"\n\nSanoma Leipzigin voitosta nosti sanomattoman suuren, yhteisen riemun\nkaikissa protestanttisissa maissa. Kustaa Aadolfin kuva nähtiin pian\njoka paikassa, vaskipiirroksissa, muistorahoissa, jopa tapeteissakin.\nLukemattomia kiitosrunoja sekä muita ylisteleviä lentokirjoja ilmestyi\nhänen kunniakseen. Niissä nimitettiin häntä Pohjoismaiden Leijonaksi,\nUudeksi Gideoniksi, Pohjantähdeksi y.m. -- Katoliset puolestaan olivat\nsyvän surun ja pahan pelon vallassa. Uusia sotajoukkoja koetettiin joka\npaikassa saada kokoon niin pian kuin mahdollista. Siitä huolimatta oli\njo Wienissä paljon puhetta siitä, että keisarin hovin kalleuksineen\nkaikkineen pitäisi paeta Kärntin vuoristoon. Wienin munkit puolestaan\nrakensivat hädissään Tonavajoen pohjoisrannalle kappelin Pyhälle\nBirgitalle siinä toivossa, että hänessä toki olisi julmien\nkansalaistensa hillitsijää.\n\n\n\n\nb. Würzburgin valloitus.\n\n\nLeipzigin voiton jälkeen oli Kustaa Aadolfilla kaksi eri tietä\nedessänsä. Joko hän saattoi Böömin kautta mennä Wieniin, keisaria\nrauhaan pakoittamaan; tai myöskin hän saattoi lähteä läntiseen Saksaan\nestääkseen, ettei Tilly jälleen saisi uutta sotavoimaa kerätyksi.\nKuningas valitsi jälkimäisen ehdon, antaen saksilaisten koettaa\nonneansa Böömissä. Edellisellä tiellä tosin ei tällä hetkellä suinkaan\nolisi tehty suurta vastarintaa. Mutta sangen luultavaa oli, ettei\nlujamielistä Ferdinandia hänen pääkaupunkinsa valloittamisellakaan\nolisi saatu taipumaan protestanteille edullisiin rauhanehtoihin. Ja\nsillä välin olisi Tillylle taas karttunut voimia, joilla hän olisi\nsaattanut Ruotsin sotajoukoilta sulkea paluumatkan. \"Vanhaa kopraalia\"\n-- tällä liikanimellä usein Tillyä nimitettiin -- \"lähden ajamaan takaa\nvaikka maailman ääreen saakka\", virkkoi Kustaa Aadolf. Suurena\nlisävaikuttimena oli hänellä sitä paitsi sekin, että hän tahtoi\nomin käsin vapauttaa monilukuiset, sorronalaiset uskolaisensa\nLounais-Saksassa.\n\nAivan suoraan Tillyn jälkiä ei nyt kuitenkaan lähdetty; sillä hän oli\nvetäytynyt luoteiseen Saksaan (aliseen Saksin piirikuntaan), joita\nseutuja Kustaa Aadolf, jos mahdollista, tahtoi säästää sodan\nrasituksilta, koska kansa siellä enimmäksi osaksi oli protestanttinen.\nHän päätti kulkea vähän eteläisempää tietä, Main-jokea pitkin,\nrikkaitten ja tähän asti vielä sodan hävityksiltä säilyneiden,\numpikatolisten Bambergin, Würzburgin sekä Mainzin hiippakuntien kautta.\nTätä tietä tavallisesti nimitettiin siihen aikaan _pappien tieksi_,\nkoska mainitut seudut kaikki olivat hengellisten herrojen hallituksen\nalla.\n\nNäin tultiin _Würzburgin_ edustalle. Sen hallitsija, arkkipiispa, oli\npaennut pois, mutta oli jättänyt Keller nimisen päällikön 1,500\nsotamiehen kanssa suojelusväeksi. Kaupunkia nämät eivät ruvenneet\npuolustamaan, vaan vetäytyivät heti itse linnaan; mutta siinä he sitten\nistuivatkin turvallisina ja ylpeinä, antaen jäykästi kieltäviä\nvastauksia kaikkiin antautumisvaatimuksiin. Hätäkö heidän olikin siellä\nylvästellä! Linnan väkivaltainen valloitus näytti milt'ei\nmahdottomalta. Se törrötti jyrkän kallion kukkulalla, oli jokseenkin\nvahvasti vallitettu ja koko vuoden ajaksi varustettu muonalla. Mutta\nKustaa Aadolfkin puolestaan oli yhtä itsepäinen. Hän näki, kuinka\ntärkeä hänelle tämmöisen vahvan turvapaikan omistaminen keskellä\nvihollista, katolista maakuntaa voisi olla, ja hän päätti, maksoi mitä\nmaksoi, saada sen valtoihinsa.\n\nKaikkein ensimäinen vaikeus oli jo siinä, miten päästä Mainjoen yli.\nKeller oli näet hakkauttanut palasiksi tai vienyt omalle puolelleen\nkaikki veneet, ja räjähdyttänyt ilmaan kaksi sillan kaarta. Ensin\nyritettiin päästä yli sillan jäännösten poikki asetettuja lautoja\nmyöten. Mutta skotlantilaiset, joille tämä tehtävä määrättiin,\nkäännähtivät kesken tietä takaisin. Linnasta lentelevistä luodeista\neivät nämä uljaat urhot olleet millänsäkään; niihin he olivat tottuneet\npienestä pojasta. Mutta tuo kapea porras, joka kulki kaksikymmentäneljä\nkyynärää joen pinnan yläpuolella, pyörrytti heidän päätänsä. -- Viimein\nlöydettiin kuitenkin jostakin muutamia veneitä, joissa Suomesta\nedellisenä kesänä lisäksi tullut Pohjanmaan jalkarykmentti saatettiin\nyli, ja joka kiireesti loi pienen varustuksen suojakseen. Siitä\nrohkaistuneina rupesivat nyt skotlantilaisetkin juoksemaan lautoja\npitkin, ja pian keräytyi näin melkoinen sotavoima toiselle rannalle.\n\nKaksipäiväisen tykkitulen jälkeen käskettiin Aksel Lilje\n_pohjalaisineen_ sekä Jaakko Ramsay ja Juhana Hamilton Skotlannin väen\nkanssa rynnäkölle. Heidän tuli valloittaa linnan portin edessä oleva,\npuolikuunmuotoinen etuvarustus. Tämä tehtävä se vasta kysyi uljuutta ja\nlujaa miehuutta! Viholliset tekivät itsepintaisesti vastarintaa, ampuen\npyssyillä ja pistellen peitsillä, ja ryntääjien tuli ensin kömpiä\njyrkkää kalliota ylös, sitten uida kaivannon poikki ja viimein taas\nkavuta ylös vallille. Mutta kaikista näistä esteistä huolimatta\nriensivät kuitenkin Skotlannin ja Pohjanmaan urhot, keskenään kilvaten,\nvastustamattomalla vauhdilla eteenpäin, eikä aikaakaan, niin oli\netuvarustus heidän käsissänsä. Kustaa Aadolf, joen rannalla seisoen,\nkatseli miestensä urheata yritystä, ja siellä hän oli taas kerran\nvarsin likellä surman suuta. Linnasta lentävä tykinluoti näet iski\nmaahan aivan kuninkaan sekä kreivi Pietari Brahen lähelle, ja ajoi\nmolempien herrojen päälle viljalta tomua sekä soraa.\n\nSeuraavaksi yöksi määrättiin nyt päärynnäkkö itse linnaa vastaan.\nSiihen vaaralliseen työhön valitsi kuningas taas pohjalaiset sekä vielä\nsinisen ja keltaisen prikaatin. Skotlantilaiset eivät siis tällä kertaa\nsaaneet vuoroa, jonka Hamilton katsoi niin suureksi häväistykseksi\nkansalaisilleen, että hän heti paikalla otti eron Ruotsin\npalveluksesta.\n\nAamulla, vähää ennen päivän koittoa, lähetettiin eräs luutnantti\nseitsemän pohjalaisen sotamiehen kanssa edeltä linnan porttia\ntiedustelemaan. Nämät näkivät ihmeeksensä, että laskusilta oli laskettu\nalas; linnanväki näet juuri aikoi karata piirittäjiä vastaan.\nSisimmällä sillan korvalla seisoi 200 keisarillista. Näiden\nkysymykseen, kuka hän oli, vastasi luutnantti suoraan: \"Ruotsin mies!\"\nja hyppäsi seuralaisinensa rohkeasti sillalle, huutaen samassa\netuvarustukselle päin: \"Joutukaa, pojat, linna on meidän käsissämme!\"\nHänen onnistui pimeässä pitää paikkansa sillalla hämmästyneitä\nkeisarillisia vastaan, jotka tietysti eivät voineet aavistaakaan\nuhkauljasten päällekarkaajien tuiki vähäistä lukua. Pian saapuikin\nnäille apua, ja samassa myös kiipesi toisia joukkoja eri kohdista\ntikapuitten avulla muureille. Linna oli valloitettu.\n\nPäivän valjettua kuningas, joka itsekin oli tullut linnaan, huomasi,\nettä monella pihassa makaavalla ruumiilla oli vielä hyvinkin verevät\nposket. \"Nouskaa vaan\", virkkoi hän silloin naurahtaen, sillä hän älysi\nkohta asian, \"ei teille mitään pahaa tehdä.\" Ja koko joukko kuolleita,\njotka rynnäkön aikana olivat peloissaan heittäytyneet pitkällensä,\nkavahti iloisesti ylös, kiittäen armollista kuningasta.\n\nSaalista saatiin tästä Würzburgin linnasta äärettömin määrin. Kustaa\nAadolf salli soturiensa tunnin ajan ryöstellä, ja sitten jakoa\ntehtäessä nähtiin kolikoita vain kypärittäin mittaeltavan. Itse oli\nkuningas ottanut osakseen asehuoneen, missä oli täydet aseet 7,000\njalka-, ja 4,000 ratsumiestä varten, tykistön, tallillisen jaloja\nratsuja, avaran kellarin täynnä vanhaa viiniä sekä suuren kirjaston,\njonka hän antoi Upsalan yliopiston omaksi. Keller pakoitettiin viimein\nvielä antamaan ilmi arkkipiispan salaisen aarreaitan, joka oli syvälle\nkallioon hakatussa holvissa. Sieltä tuotiin äärettömän paljon arkkuja,\ntäpötäynnään kultarahoja. Yhdestä arkusta lohkesi pihan poikki\nkannettaessa pohja ja kilisevät kolikot vierähtivät ympäri pihaa.\nSotamiehet riensivät niitä poimimaan, toivat muutamia kuninkaalle,\nmutta pistivät enimmän osan omiin taskuihinsa. \"Älkää huoliko, pojat\",\nnaurahti Kustaa Aadolf, \"pitäkää vaan kaikki, koska ne kerran ovat\njoutuneet teidän kynsiinne!\"\n\nKoko Frankin maakunta nyt joutui kuninkaan vallan alle, ja katolisten\npelko asettui pian, sillä Kustaa Aadolf ei millään lailla sallinut\nhäiritä heidän jumalanpalvelustansa. \"Olen tullut\", lausui hän,\n\"ihmisveljiäni vapauttamaan, en siteillä rasittamaan. Uusi kenkä,\nvaikka olisikin parempi, aina ensi alussa tuntuu ahdistavalta.\"\n\n\n\n\n7. Kustaa Aadolf Reinjoen seuduilla.\n\n\nKustaa Aadolf jatkoi nyt marssiansa eteenpäin pitkin Mainjoen rantaa;\nhänen suuret piiritystykkinsä seurasivat hänen rinnallaan aluksissa\nitse virtaa myöten. Kauan aikaa saivat kuitenkin nämät tulikidat nyt\njouten ammotella, sillä vahvan Würzburgin valloitus oli saattanut\nkatoliset semmoiseen pelkoon, etteivät he näillä seuduin yrittäneetkään\nenää vastarintaa. Aschaffenburg esim. avasi porttinsa levälleen heti\nkuninkaan tultua. Täällä katseli Kustaa Aadolf ihmesilmin Würzburgin\narkkipiispan komeata, taiteellisesti rakennettua palatsia. \"Yksi ainoa\nvika vain tässä palatsissa on\", virkkoi hän viimein leikkiä laskien,\n\"se nimittäin, ettei sitä sovi nostaa teloille ja vierittää pois\nTukholmaan.\" -- Suuri ja kaupasta rikas Frankfurtin kaupunki, johon\nnyt ensiksi tultiin ja jonka asukkaat enimmäksi osaksi olivat\nprotestantteja, otti kuninkaan suurella riemulla vastaan. Kustaa Aadolf\nsöi päivällistä siinä samassa salissa, missä Saksan keisareilla oli\ntapana kruunauksensa jälkeen pitää juhlapitojansa.\n\nJouluk. 6 p. seisoi Ruotsin sotavoima Reinjoen varrella, Oppenheimin\nkohdalla, vähän eteläpuolella _Mainzia_. Täällä olisi pitänyt mennä yli\ntoiselle rannalle, mutta se yritys näytti jokseenkin arveluttavalta;\nsillä toiselta puolelta tuleva luotituisku lakaisi yhä rantaa, ja\nkaikki alukset oli vihollinen vienyt kanssansa tai upottanut. Viimein\nnäytti kuitenkin palkintoa toivova kalastaja paikan, mihin pari lotjaa\noli upotettu, ja kello 6 seuraavana aamuna meni niillä 300 miestä Niilo\nBrahen johtamina yli. He olivat, toiselle rannalle päästyään, juuri\nehtineet luoda pienen multavallin suojaksensa, kun jo vihollisen\nratsuväki tuulispäänä ryöpsähti heidän päällensä. Brahe piti puoliansa\nlujasti, mutta hän olisi kuitenkin sortunut suuren ylivoiman alle,\njolleivät uudestaan yli tulevat lotjat juuri hyvään aikaan olisi\ntuoneet apua. Tässä tilaisuudessa olivat nyt Ruotsin soturit ensi\nkertaa saaneet mittailla miekkojaan espanjalaisten, sen ajan\nmainioimpien soturien kanssa. Se sotajoukko, joka ylipääsöä oli\nyrittänyt estää, kuului näet mainittuun kansaan ja oli Belgian\nmaaherran käskystä tullut Mainzin piispan avuksi. Näin oli ihmeellinen\nsattumus saattanut vastakkain Euroopan äärimäisen lounaispään ja\näärimäisen koilliskulman pojat. Kustaa Aadolf pystyttikin tämän\nmerkillisen tapauksen muistoksi korkean patsaan Reinjoen rannalle.\n\nKohta tämän jälkeen valloitettiin vahva ja tärkeä Mainzin kaupunki. Sen\nvarustusväkeä komentava De Sylva oli tosin ylpeästi uhannut pitää\npuoliaan vaikkapa kolmeakin tuommoista Ruotsin kuningasta vastaan.\nMutta kolme-luku olikin ainoa hänen sanoistansa, josta hän toden\ntodella piti kiinni; sillä kolmantena päivänä hän jo antoi linnan\navaimet kuninkaalle.\n\nNyt keskeytti Kustaa Aadolf sotaretkensä pariksi kuukaudeksi. Vähäinen\nlevähdys olikin kyllä tarpeen tälle päällikölle ja hänen miehilleen,\njotka puolitoista vuotta yhtä mittaa olivat rientäneet tappelusta\ntappeluun. Se oli ollut pitkä ja loistava voittoretki Itämeren\nrannoilta hamaan Reinjoen keskijuoksulle saakka! Enin osa Saksaa\ntotteli nyt Ruotsin kuninkaan käskyjä; protestantit olivat hänen\nliittolaisiaan, katolisista olivat jo useimmat kukistetut.\n\nFrankfurtiin, jossa Kustaa Aadolf tämän loma-aikansa vietti, kokoontui\nmainion sotasankarimme ympärille loistoisa seura. Viisi itsenäistä\nSaksan keisarikunnan ruhtinasta saapui sinne -- niiden joukossa tuo\nonneton, maistaan karkoitettu Böömin kuningas Fredrik, ynnä myös koko\njoukko vähemmän mahtavia, vaan kuitenkin alueillansa itsenäisiä\nvaltion-kreivejä ja valtion-vapaaherroja, kaikki suurien, komeitten\nsaattoparvien kanssa. Vielä nähtiin siellä toistakymmentä lähettilästä\nmuilta mailta, jotka tuhlaavaisessa ylellisyydessä kilpailivat\nkeskenänsä. Siellä olivat myös ulkomuodoltaan vähemmän loistokkaat,\nmutta maineeltaan sekä töiltään sitä mainehikkaammat Ruotsin\naatelisherrat, viisas Oxenstjerna etupäässä. Saapuipa tänne myös pian\nkuninkaan puolisokin, Maria Eleonora, joka ei enää ollut saanut\nikäväänsä hillityksi, vaan oli itkenyt ja rukoillut, kunnes hänen\nsallittiin rientää epäjumalan tavoin rakastetun sankarinsa luokse. \"Nyt\nviimeinkin\", riemahti hän, punoen käsivartensa kuninkaan kaulaan, \"on\ntoki ikivoittoisa Kustaa Aadolfkin joutunut vangiksi!\" Että tästä\nlähtien ilo vasta oikein iloksi kiihtyi, että tästä lähtien vasta\noikein alkoi lakkaamaton juhlien ja pitojen jakso, tarvinnee tuskin\nsanoa.\n\nVielä suurempaa mahtavuutta, vielä komeampaa loistoa ennustavia puheita\nalkoi näihin aikoihin kuulua. Toistettiin se vanha sananparsi, että\n\"kellä koko vuoden on Frankfurt vallassaan, sillä on sitten myös koko\nSaksan keisarikunta kädessänsä\". -- Myöskin huomautettiin, että Kustaa\nAadolfilla nyt oli hallussaan niin hyvin Nürnbergin kaupunki, missä\nSaksan keisarikruunua tallennettiin, kuin myös Frankfurt, missä\nkruunaus aina tapahtui. Eräs kohtelias hoviherra kerta itse kuninkaan\nkuullen vertasi Kustaa Aadolfia Aleksanteri Suureen, mitä voittojen\nnopeuteen ja paljouteen tuli; lisäsipä hän vielä sen toiveen, että he\nmyös perustamansa valtakunnan suhteen tulisivat toistensa vertaisiksi.\nKuningas hymyili: \"En niin kunnianhimoinen toki ole\", vastasi hän.\n\"Tyydyn kun tyydynkin siihen kaistaleeseen, joka on Itämeren ja\nReinjoen välillä.\" Se oli puoleksi leikkiä, mutta puoleksi myös totta.\nMuutamat seikat osoittavat, että Kustaa Aadolfilla oli mielessään\nkokonaan muuttaa Saksan valtiolliset olot. Useammissa valloittamissaan\npaikoissa hän antoi asukkaiden vannoa uskollisuuden valan itselleen\nsekä perillisilleen. Samankaltaisia määräyksiä oli myös useasti\nliittokirjoissa Saksan protestanttien kanssa. Eräässä rauhansovinnon\nehdoituksessa, joka lähetettiin Wieniin, vaati kuningas muun muassa,\nettä hänet määrättäisiin keisarin kruununperilliseksi. Habsburgin suvun\nylivaltaa, joka sorti protestantteja, hän silminnähtävästi ei aikonut\nedelleen sallia; hämärää vaan on -- ja niin oli luultavasti hänelle\nitselleenkin vielä -- pitikö hänen pyrkiä koko keisarikunnan\nhallitsijaksi, vai ainoastaan yhdistää Pohjois-Saksan protestantit eri\nvaltakunnaksi sukunsa alle.\n\nNäissä loistavissa toivoissa ja komeissa pidoissa ei ollut tietysti\nalhaisilla sotamiehillä mitään osaa; mutta elivätpä kuitenkin hekin\ntäällä Etelä-Saksassa herroiksi. Ylimalkaan oli tosin Kustaa Aadolf\nankara sotakurissaan eikä sallinut porvarien ja talonpoikien\nryöstelemistä. Mutta näissä rikkaissa katolismaissa ei näy kuitenkaan\npidetyn aivan tarkkaa lukua siitä, vaikka luostarien täyteen ahdetut\naitat ja täydet kellarit tulivatkin hiukan tyhjemmiksi. Erittäinkin\nWürzburgista saivat Ruotsin soturit runsaasti saalista; sen\njälkeen nähtiin heillä kaikilla uudet vaatteet ja taskut täynnä\ntaalarikolikoita. Samoin esim. mainitaan eräästä luostarista\nSpeijerissä Reinjoen seuduilla, että sinne majoitetut ratsumiehet\nolivat viinitynnyrien sekä viljahinkaloiden suhteen \"menetelleet\nniinkuin tapana on\", ennenkuin kuningas oli kerinnyt ottaa ne omaan\nkorjuuseensa. \"Meidän Suomen pojat\", kertoikin tähän aikaan eräs\npäällikkö kirjeessään kotimaahan, \"tottuvat nyt täällä viinimaiden\nelämään, eikä tehne heidän mielensä kovinkaan pian takaisin Savon\nsaloille. Liivinmaan sodissa heillä oli usein vain homeista leipää\npurtavana, selkeää vettä särpimenä. Vaan nytpä lusikoidaan kypäristä\nviinisoppaa ja kastellaan siihen vehnäleipää.\"\n\n\n\n\n8. Meno Lechjoen yli.\n\n\nKustaa Aadolf, lähtiessänsä keväällä 1632 uudestaan liikkeelle, aikoi\nkulkea pitkin Reinjokea alaspäin; siellä olisivat vielä olleet\nkatoliset Kölnin ja Trierin arkkipiispat kukistettavat. Mutta yht'äkkiä\nkääntyikin hänen retkensä aivan toiseen suuntaan. Tilly näet oli nyt jo\nsen verran rohkaissut masentunutta mieltänsä, että hän uskalsi karata\nsen pienen sotajoukon kimppuun, jonka kuningas oli jättänyt Mainin\nrantaseutujen suojaksi Hornin johdon alla. Tämä äkkiarvaamaton hyökkäys\nsaattoi Hornille sangen tuntuvan vahingon. Mutta itse voittajalle tuli\nsiitä voitosta vieläkin suurempi vahinko, sillä nyt riensi Kustaa\nAadolf sotavoimansa kanssa kostamaan. Säikähtynyt Baijerin\nvaaliruhtinas käski Tillyn, maksoi mitä maksoi, puolustaa hänen\nmaitansa. Vanha, varovainen herra ei kuitenkaan nytkään tohtinut\nkoettaa sotaonneaan aukealla tantereella, vaan vetäytyi taitavasti\nvalittuun asemaan Tonava- ja Lechjokien kulmaan. Näiden vesivallien\nsuojassa hän toivoi voivansa estää Ruotsin väen pääsöä Baijeriin,\nvaikka hänellä olikin vain 22,000 miestä, joiden joukossa oli paljon\näsken pestattua nostoväkeä, kun sitä vastoin Kustaa Aadolfilla oli\n33,000 tottunutta soturia.\n\nKuningas meni ylempänä Tonavan yli ja läheni pian Lechin rantaa. Tässä\nhän nyt kutsui sotaherransa neuvotteluun. Useimmat, erittäinkin viisas\nHorn, arvelivat ylimenon tuon lieterantaisen joen poikki kovin\nvaaralliseksi näin lukuisan vihollisen silmien edessä. Vaikka hyvinkin\nkävisi, niin maksaisi se sittenkin paljon väkeä; vaan jos tappiolle\njouduttaisiin, niin saattaisi helposti perihäviö olla tarjona. Mutta\nKustaa Aadolf luotti miestensä monasti koeteltuun urhouteen ja\nsuurempaan sotataitoon. \"Mitä?\" huudahti hän säihkyvin silmin;\n\"olemmehan päässeet Oderin, Elben ja Reinin virtojen poikki, olemmepa\nitse Itämerenkin yli kulkeneet, meitäkö tämä tämmöinen oja nyt\npeloittaisi?\"\n\nItse läksi nyt kuningas pienen rakuunaparven kanssa tiedustelemaan\nsopivinta ylimenopaikkaa. He ratsastivat kauan pitkin rantaa,\nhuolimatta vihollisen tykin luodeista, joita yhä tulla vingahteli joen\npoikki. Vihdoin arveli Kustaa Aadolf löytäneensä etsittävänsä.\n\"Kuulkaas, pojat\", huusi hän saattojoukollensa, \"50 riksiä sille, joka\ntuopi minulle varman tiedon siitä, miten syvä joki on tuossa mutkassa!\"\nYksi rakuunista astui esiin ja lupasi lähteä tuolle vaaralliselle\ntiedusteluretkelle. Kuningas muiden miestensä kanssa vetäytyi nyt\nsyrjemmäksi piilopaikkaan, jossa hän kuitenkin hyvin saattoi nähdä,\nmitä rannalla tapahtui. Rakuuna riensi läheiseen kylään ja ilmestyi\nsieltä pian talonpojaksi puettuna, pitkä riuku olalla. Hän meni alas\nrantaan ja rupesi kaalaamaan jokea, yhä koetellen eteensä riuvulla. Kun\nvesi alkoi jo nousta vyötäisiä myöten, seisahtui hän ja pudisti\npäätänsä. Tuonpuolisella rannalla seisoi muutamia Baijerin sotamiehiä\nkatsellen hänen hankettansa. \"Osaatko uida?\" huusivat he nyt hänelle\nnauraen. -- \"Enkä\", vastasi toinen. -- \"No, oletko sitten hullu, kun\nyrität kaalata joen poikki, joka on 22 jalkaa syvä!\" -- \"Mistä te sen\nniin varmaan tiedätte?\" kysyi talonpoika. -- \"Eilen vasta meidän\nupseerit pohjan mittasivat\", vastasivat baijerilaiset. -- \"Voi\", sanoi\ntaasen valetalonpoika, \"pitäisipä minun välttämättömästi päästä yli --\neiköhän joku teistä, veikkoset, tahtoisi kaalata minulle vastaan ja\nsitten tämän riuvun avulla vetää minua toiselle puolelle? Kultakolikon\nantaisin vaivasta!\" -- Yksi baijerilaisista riisui vaatteet päältään ja\nrupesi kaalaamaan, josta rakuuna näki, minkälainen pohjan viete oli\ntoisella rannalla. Nyt hän tekeytyi pelkuriksi, ikäänkuin hän ei\nriuvunkaan nojassa olisi uskaltanut uida yli. Sen sijaan hän meni\nkuninkaalle viemään saamiansa tietoja ja sai niistä 100 riksiä sekä\naliupseerinpaikan palkinnoksi.\n\nNyt Kustaa Aadolf asetti kaikki tykkinsä -- 72 luvultansa, mikä siihen\naikaan oli tavaton määrä -- pattereihin rantaäyräälle vastapäätä Tillyn\nleiriä. Nämät tulikidat rupesivat lakkaamatta paukahtelemaan,\nlennättäen luotejansa aina siihen metsään saakka, jossa Baijerin\nvaltavoima seisoi. Omin käsin kuuluu kuningas tässä tähdänneen ja\nlaukaisseen tykkejä kuusikymmentä kertaa. Samaan paikkaan koottiin koko\narmeija ja järjestettiin sotarintaan, niinkuin tappelua varten ainakin.\nTuotiinpa jo rannallekin kaikellaisia rakennuspuita sillan laittamista\nvarten.\n\nKaikki nämä temput olivat kuitenkin vain silmänkääntäjäkonsteja, joilla\npetettiin Tillyä. Oikeaksi ylimenopaikaksi olikin valittu toinen kohta\nvähän matkaa etelämpänä, missä oli luoto joessa, ja jonka vain matala\nkapea oja eroitti rannasta. Todellista siltaa varustettiin salaa,\nkauempana joesta; siellä sitä varten sahattiin joen erisyvyyden mukaan\nsovitettuja pitempi- ja lyhyempijalkaisia alushepoja; näiden aineet\nsamoinkuin myös päälle ladottavat laudat otettiin läheisen kylän\npuretuista tuvista. Enimmäkseen tehtiin työtä öisin, ja päivällä\npoltettiin suuria olkiläjiä, jotta niiden paksu savu yhdessä patterien\nruudinsavun kanssa peittäisi koko seudun ja estäisi vihollisen\nnäkemästä, mitä oli tekeillä.\n\nKolmannen päivän aamuna, huhtik. 5 p. 1632, lähetettiin 300 miestä\n_Savon jalkarykmenttiä_ aina Tonavajoen rannoilta maantietä myöten\ntuotetuilla veneillä Lechin yli mainittuun luotoon. Rivakasti ja ilolla\n-- kuningas oli luvannut 10 riksiä mieheen -- riensivät uljaat Suomen\npojat vaaralliseen toimeensa, pääsivät onnellisesti yli ja rupesivat\nkiireesti luomaan rintavarustusta aiotun sillan suojaksi. Nyt aukenivat\nviimein baijerilaisten lumotut silmät ja suuri ylivoima hyökkäsi heti\nsavolaisten päälle. Mutta nämät osoittivat taas, etteivät he olleet\nhätäpoikia! Toinen osa torjui pyssyillään ja piikeillään pois\nvihollista, toinen osa jatkoi vallitustyötänsä. Niinpä tämän pienen\nparven verrattoman urhouden kautta saatiin tilaisuutta asettaa\nalushevot jokeen ja laittaa silta valmiiksi. Sitä myöten riensi nyt\nKustaa Aadolf itse joen yli kahden kokonaisen jalkaväkiprikaatin\nkanssa. Tämä apu tuli juuri otolliseen aikaan; sillä samassa saapui\ntoiselta puolelta Tillykin rannalle, tuoden kaksi tertsiaa mukanansa,\njotka silmänräpäyksessä olisivat musertaneet Savon joukon. Nyt alkoi\ntässä tulinen tappelu, osaksi maalla, osaksi vedessäkin, jolloin\nsotamiehet kahlasivat kainaloita myöten matalassa jokihaarassa luodon\nja mantereen välillä. Turhaan ryntäilivät baijerilaiset luotoa vastaan;\nturhaan myös yritti Ruotsin väki saada jalansijaa tuonpuolisella\nrannalla.\n\nMutta rupesipa pitkä odotus ja joutilaanaolo tuntumaan kovin ikävältä\nWeimarin Bernhard herttuasta, jonka johdossa oli osa kuninkaan\nratsuväkeä. Tämä uljas herra koetti jokea useammista paikoista, kunnes\nlöysi ennen tietymättömän kaalamon. Siitä hän nyt ajaa karautti yli,\nniin että vesi roiskahti korkealle. Eipä aikaakaan, niin hän jo\nyhdeksän lippukunnan kanssa -- niiden joukossa myös _Suomen\nratsumiehet_ -- iski vihollisen vasempaan kylkeen. Tulisen kahakan\nperästä pakeni baijerilainen hevosväki jokirannasta metsään.\n\nSillä välin oli Tilly tuonut taisteluun vieläkin neljä tertsiaa\njalkaväkeä lisäksi. Mutta ei hän näilläkään saanut luotoa\nvalloitetuksi; siihen oli varsinkin syynä Ruotsin patterien hirmuinen\ntuli, joka oman väen päitten yli lakaisi koko toista rantaa. Maa järisi\ntykkien lakkaamattomasta paukkeesta, ja ampuminen kuului monen\npeninkulman päähän. Luodit osaksi iskivät keskelle eteenpäin ryntääviä\njoukkoja, kyntäen niihin leveitä vakoja; osaksi ne myös lentelivät\nmetsään taittaen oksia, repäisten irti pirstaleita, jopa kaataen suuria\nhonkiakin maahan. Täten ei ollut metsä miksikään suojaksi\nbaijerilaisille, vaan päinvastoin tuli täällä vahinko vieläkin\nsuuremmaksi kuin lakealla maalla, missä vain kuulat yksinään saattoivat\nsattua.\n\nVimmastuneena suuresta mieshukastansa sekä toistamiseen uhkaavasta\ntappiosta vei nyt Tilly illan tullen viimeisen varaväkensä rynnäkölle.\nItse hän astui etupäässä, temmattuaan lipun käteensä. Mutta hän ei\nehtinytkään kauas, ennenkuin pyssynluoti sattui hänen polveensa, niin\nettä hän pyörtyneenä kaatui maahan. Tämä oli nyt Tillyn viimeinen\ntaistelu, sillä kaksiviikkoisten tuskien jälkeen vanha sotaherra heitti\nhenkensä. Hänen kaatumisensa ratkaisi samassa myös voiton. Baijerin\nvaaliruhtinas pakeni yön pimeydessä pois tantereelta, jättäen ihan\nilmaiseksi lujat varustuksensa, joiden valloittaminen väkirynnäköllä\nolisi epäilemättä maksanut paljon verta.\n\nRuotsin sotajoukot levisivät nyt yli koko Baijerin. Huhtik. 14 p.\nratsasti Kustaa Aadolf riemuitsevien porvarijoukkojen keskitse\n_Augsburgin_ kaupunkiin, missä Lutherin usko ensikerta oli julkisesti\njulistettu. Toukok. 7 p. hän jo seisoi vaaliruhtinaan palatsissa\n_Münchenissä_. Tätä vihollisensa pääkaupunkia, samoinkuin myös muitakin\nkatolisia kaupunkeja, kohteli hän leppeästi, ottaen ainoastaan\npolttoveroa. Mutta maaseudut sitä vastoin saivat perinjuurin kokea\nsodan kaikkia kauhuja. Umpiuskoiset talonpojat olivat näet pappiensa\nyllytyksestä joka paikassa ruvenneet sissisotaan. Jos heidän onnistui\nsaada joku pieni parvi kynsiinsä, niin he surmasivat sotamiehet mitä\nkauheimmalla tavalla, puhkasivat ensiksi heiltä silmät, silpoivat pois\nkorvat, hakkasivat poikki kädet sekä jalat. Tämän johdosta taas Ruotsin\nväki kosti armottomasti, teloittaen ase kädessä sadoittain talonpoikia\nja polttaen kylät, hävittäen pellot. Itse Kustaa Aadolfkaan ei\nhillinnyt täällä heidän raivoansa, niin vimmastunut hän oli\nbaijerilaisten julmuuksista.\n\nHamaan Bodenjärvelle saakka, Saksan keisarikunnan ja Sveitsin väliselle\nrajalle asti, loittonivat tässä sodassa uljaimmat partioparvet. Siellä\nsanotaan suomalaisten ratsumiesten kysyneen, vieläkö oli pitkältä\nRooman kaupunkiin. Kunhan vielä olisi valloitettu tuo \"röyhkeä Ruomi\"\nja karkoitettu paavi, Antikristus, joista heidän virsikirjansa tiesi,\nsilloinhan jälleen astuisi koko maailmassa voimaan jouluevankeliumin\nsanat: \"rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto\".\n\n\n\n\n9. Nälkäsota Nürnbergissä.\n\n\nBaijerin kukistuksen jälkeen aikoi Kustaa Aadolf tunkeutua Itävaltaan,\njonne uskonsa tähden vainotut protestanttiset talonpojat häntä\nhartaasti toivoivat valmiina joka mies häntä auttamaan. Näin olisi\nmeidän sankarikuningas, pakoittamalla keisaria rauhaan hänen omassa\npääkaupungissaan, saanut suuren vapautustyönsä täydellisesti\nlopetetuksi. Mutta toisin hän oli päättänyt, toisin ihmiskunnan ylin\njohtaja säätänyt.\n\nHädissään oli keisari nyt jälleen kääntynyt _Wallensteinin_ puoleen,\njonka hän, niinkuin kerrottu, oli Saksan ruhtinasten kehoituksesta\neroittanut virasta juuri vähää ennen Kustaa Aadolfin tuloa. Nyt\nFerdinand ei säästänyt rukouksia eikä lupauksia, sillä Wallenstein, sen\njokainen näki, oli ainoa, joka kenties vielä voisi hillitä tuon\nhirmuisen Pohjanmaiden leijonan voittoa. Kauan aikaa Wallenstein\nvastasi kieltävästi, rangaistakseen keisaria hänelle tehdystä\nhäväistyksestä, ja kun hän vihdoin viimein suostui, olivat ehdot niin\nankarat, niin nöyryyttävät, ettei mikään kruunupää hallitsija\nmaailmassa ikänä ole saanut kuulla semmoisia alamaiseltaan. Ferdinand\nei saanut antaa mitään käskyjä armeijalle, ja Wallensteinin tuli\npalkinnokseen saada yksi keisarin omista perintömaista sekä lääniherran\nvalta kaikissa Saksalle takaisin valloitetuissa maissa. Kun Ferdinand\npakosta oli suostunut näihin ehtoihin, oli Wallenstein heti lähettänyt\npestaajansa liikkeelle; mainion sotaherran nimi oli kutsunut hänen\nentisiä sotureitaan sekä myös nuoria talonpoikia joukoittain hänen\nlippujensa alle, ja kolmen kuukauden kuluttua oli hänellä 30,000 miestä\nhyvin harjoitettua, hyvin varustettua väkeä komennossansa. Tällä\nvoimalla ajoi hän pian saksilaiset pois Bööminmaasta ja marssi sitten\nBaijerin vaaliruhtinaan avuksi.\n\nKustaa Aadolfin luoksi saapui nyt kiireellisesti sanansaattajia\nNürnbergistä. He kertoivat, että keisarin ja Baijerin voimat, yhteensä\nnoin 45,000 miestä, lähenivät tätä väkirikasta, varakasta, taidokasta,\nprotestanttista vapaakaupunkia, uhaten sille samaa kohtaloa, mikä\nonnettoman Magdeburgin osaksi oli tullut. Tätä ei Kustaa Aadolf millään\nlailla voinut sallia, vaikka hänellä tosin ei silloin ollut enempää\nkuin 10,000 jalkasoturia ja 8,000 ratsumiestä saapuvilla. \"Nürnberg on\nminun silmäteräni\", vastasi hän lähettiläille, \"ja niin kauan kuin\nminussa on henki, koetan Jumalan avulla estää, ettei Wallenstein saa\nnähdä teidän muurienne sisäpuolta.\" Pitkää aikaa ei kulunutkaan näiden\njalojen sanojen ja niiden täytännön välillä. Kesäkuun 22 p. 1632 hän\noli Nürnbergissä, jossa hänet vastaanotettiin suurella riemulla ja\nkiitollisuudella. Kaupungin omia valleja ei kuningas katsonut\npuolustukseen riittäviksi; sitä paitsi ei niiden sisässä olisi ollut\ntarpeeksi väljältä tilaa hänen sotureilleen. Siksi hän oli käskenyt\nrakentaa suuren vallitetun leirin kaupungin muurien ympäri. Tämän\nkäskyn olivatkin nürnbergiläiset niin hartaalla halulla täyttäneet,\nettä koko leirin vallitus, vaikka se kaikkine kulmineen, mutkineen oli\nnoin puolitoista peninkulmaa ympärimitaten, oli jo Kustaa Aadolfin\ntullessa melkein valmis. Myös he hankkivat omilla varoillansa näille\nvalleille asetettavat tykit ja olivat koonneet pitkäksi ajaksi muonaa\nauttajiensa tarpeeksi. Näin osoittivat he kiitollisuuttaan teoillakin,\neikä ainoastaan sanoilla.\n\nWallenstein oli sillä välin vain jatkanut marssiansa _Nürnbergiin_\npäin. Hän oli tosin saanut sanoman kuninkaan saapumisesta kaupungin\navuksi, mutta samassa myös tiedon apuvoiman vähyydestä. Sitä parempi,\narveli hän mielessänsä, sitten on minulla yksi tie, kaksi asiaa --\nensin kukistan Kustaa Aadolfin ja sitten valloitan Nürnbergin.\nLähemmäksi tultuaan heinäkuun alkupäivinä, huomasi hän kuitenkin, ettei\ntässä ylivoimallakaan ollut Ruotsin väen kimppuun menemistä. Tilly\nolisi tämmöisessä tilaisuudessa lähtenyt pois muuanne; mutta\nWallenstein oli nerokkaampi, neuvokkaampi; hän päätti taistella\nkuningasta vastaan samoilla aseilla. Hän vei siis väkensä Nürnbergin\nlänsipuolella virtaavan Regnitzjoen yli ja rakensi sen rannalle\nitselleen myöskin vahvasti varustetun leirin. Tämä hänen majapaikkansa,\njoka oli vielä laajempi kuin Ruotsin leiri, oli varsin taitavasti\nvalittu; hän saattoi siinä estää Kustaa Aadolfin muonanhankkijoita, kun\nhän itse sitä vastoin esteettömästi ja helposti sai muonaa Baijerista.\nMyös saattoi hän yksitellen hävittää kaikki lisäjoukot, jotka\nluultavasti tulisivat Kustaa Aadolfin avuksi.\n\nNäin kului muutamia viikkoja joutilaisuudessa; kumpikin armeija lepäsi\nleirissänsä, paikaltaan liikahtamatta. Ainoastaan pientä sissisotaa\nkesti lakkaamatta molemminpuolisten ruoanhankinnassa käyvien partioiden\nvälillä. Näissä olivat wallensteiniläiset tavallisesti voitolla, sillä\nheillä oli paljon enemmän kevyttä ratsuväkeä; etenkin teki sukkela\nIsolani kroateineen paljon vahinkoa. Viimein eivät Ruotsin\nmuonanhankkijat enää uskaltaneet pistää nenäänsäkään ulos leirin\npiiristä. Seuraus siitä oli se, että ruokavarat kaupungissa alkoivat\nhuveta; täytyi vähentää jokapäiväisiä määriä puoleen. Puute synnytti\nkulkutauteja, joihin paljon sotamiehiä sekä myös kaupunkilaisia kuoli.\nEipä kuitenkaan Wallensteininkään leirissä asian laita ollut paljoa\nparempi; siellä tosin saatiin leipää ja lihaa mielinmäärin, mutta ei\nollut muuta kuin huonoa, haisevaa vettä juotavana. Paitsi sitä\narmeijassa vallitseva irstas elämä, joka tässä joutilaisuudessa oli\nyltynyt entistään inhottavammaksi, vaikutti myös pahasti sotamiesten\nterveyteen. Täälläkin mullattiin joka päivä joukoittain ruumiita\nmaahan.\n\nSillä välin oli monelta haaralta rientänyt apujoukkoja Kustaa Aadolfia\npelastamaan. Viisaasti kyllä ne eivät olleet yrittäneet yksitellen\npäästä hänen luokseen. He kokoontuivat vähitellen kaikki yhteen\njoukkoon Oxenstjernan johdon alle, jonka kuningas käski koettaa\nvälityökseen estää Wallensteinin muonanhankkijoita. \"Hän on\", kirjoitti\nkuningas leikillään, \"niitä pahoja henkiä, joita ei muulla kuin\npaastoomisella saa karkoitetuiksi.\" Kun näin vihdoin oli 30,000 miestä\ntullut kokoon, läksi Oxenstjerna marssimaan Nürnbergiin päin, ja Kustaa\nAadolf, saatuansa tiedon heidän lähenemisestään, tuli leiristä\nheitä vastaan. Yhdistynyt sotavoima, noin 45,000 miestä, saapui\nrauhallisesti, estämättä leiriin Nürnbergin ulkopuolelle; Wallenstein,\njonka väki jo oli 30,000:ksi sulanut, ei ollut uskaltanut heitä\nhäiritä.\n\nKustaa Aadolf, nähdessään ympärillään tämän armeijan, suurimman,\nharjaantuneimman ja urhoollisimman kaikista, mitä kolmekymmenvuotinen\nsota on nähnyt, päätti nyt uljaasti ja viipymättä käydä vihollisen\nkimppuun, \"tarttua härkää sarviin\", käyttääksemme hänen omia,\nvoimakkaita sanojensa. Itäpuolelta oli rynnäkkö ihan mahdoton, sillä\nkuinka olisi voitu vallien tykkitulen alaisena päästä joen poikki.\nKustaa Aadolf päätti siis yrittää pohjoispuolelta, vaikka sielläkin\nnäytti kovin vaikealta. Siellä oli näet muutamia kukkuloita, joista\nyhdellä jo vanhastaan seisoi vanha linna \"Alte Veste\", ja muut olivat\nnyt Wallensteinin käskystä tulleet valleilla sekä murroksilla\nvarustetuiksi. Kukkulain vietteet olivat jyrkät ja metsäiset, ettei\njuuri muu kuin jalkaväki voinut päästä rynnäkölle. Kuningas toivoi\nkuitenkin vähitellen kaupunkia piirittäessä voivansa vastavallituksien\nsekä piiritys-ojien avulla lähetä kukkuloita, ja valloitettuaan ne\nampua mäsäksi niiden takana leviävän leirin.\n\nElok. 23 p. ruvettiin siis tämän tuuman mukaan luomaan kokoon\nensimäisiä vastavallituksia, ja seuraavana aamuna tuli sanomia, jotka\nnäkyivät ilmoittavan, että jo yksistään tämä hanke oli saattanut\nWallensteinin pelästyksiin. Vakoojat kertoivat Wallensteinin leirissä\nnäyttävän olevan suuren liikkeen, ikäänkuin armeija valmistautuisi\nlähtöön. Tämän kuultuansa päätti Kustaa Aadolf viipymättä pitemmittä\nvarustuksitta, käydä rynnäkölle. Siinä yrityksessään hän toivoi myös\npaljon apua siitä, että kaksi hänen miestänsä olivat karkureina muka\nmenneet vihollisen leiriin ja luvanneet sytyttää ruutivaunut.\n\nKeskipäivän aikana läksi siis koko armeija liikkeelle; jalkaväki\npeittyi metsän kätköön; ratsuväen, siipien sivuilla, täytyi pian\nseisahtua, kun ei metsäinen, jyrkkä mäki sallinut sen eteenpäin pääsyä.\nJonkun aikaa saivat ryntääjät kiivetä kenenkään estämättä, josta\nkuninkaan luulo vielä vahvistui, että vihollinen oli pakomatkalla.\nMutta yht'äkkiä välkähtivät murrosten takaa taajat rivit peitsiä ja\npyssyjä, ja luodit alkoivat tuiskuta Ruotsin joukkoja vastaan. Sanoma\nWallensteinin paosta oli vain perätön huhu; liike leirissä oli vain\njohtunut siitä, että muutamat rykmentit vaihtoivat asemaa.\nRuutivaunujen räjähtämistä myös turhaan odotettiin; sitä varten\nlähetetyt miehet olivat ennen aikojaan joutuneet vangeiksi. Kustaa\nAadolf oli nyt kahden vaiheella, pitäisikö hänen ehkä peräyttää\nväkensä. Mutta etumaiset joukot olivat jo täydessä käsikahakassa -- ja\nkuka tiesi, vaikka rynnäkkö näin uljailla uroilla, näin suurella\nylivoimalla voisi onnistua? Kuninkaan omassa komennossa oli\nvasemmanpuolinen osa armeijaa. Näistä Pommerin (valkoinen) prikaati ja\nsen kantapäillä Ruotsin prikaati, jossa myös oli Savon rykmentti,\nvalloittivat hurjalla hyökkäyksellä ensimäisen ja toisen vallituksen,\nmissä vain pyssymiehiä oli vastassa, mutta kolmannen edestä ajoi ankara\ntykkituli heidät takaisin. Kaikella urhoudellaan he eivät päässeet\ntuumankaan vertaa edemmäksi.\n\nVähän enemmän vasemmalla vaihteli samalla aikaa toinen pyssymiesparvi\nluoteja Cronbergin kyrassierien kanssa. Lähellä olevan hessiläisen\nratsumieslippukunnan piti auttaa näitä pyssymiehiä, mutta se hajosi\nkaikille haaroille \"ikivoittoisain\" päällehyökätessä. Kuningas ilmoitti\nsiitä mielipahansa Hessin maakreiville, joka seisoi hänen vieressään;\nmutta tämä suuttui. \"Näyttää siltä, herra kuningas\", vastasi hän, \"kuin\ntahtoisitte kokonaan säästää omaa kansaanne ja antaa meidän\nsaksalaisten yksin vuodattaa vertamme. Täällä ovat minun hessiläiseni,\ntuolla pommerilaiset etumaisina tulessa.\" -- \"Kylläpä lähetän\nsuomalaisen\", virkkoi pilkalla kuningas, \"ja toivon, että kansan\nvaihtamisesta myös seuraa onnen vaihto.\" Stålhandske _suomalaisten_\nhuoviensa kanssa iski nyt cronbergiläisten kimppuun ja ajoi heidät\naivan leirivalliin asti. Mutta sieltä hyökkäsi suuri ylivoima ulos,\njoka torjui suomalaiset takaisin. Kustaa Aadolf lähetti nyt toisenkin\nsuomalais-lippukunnan avuksi, ja molemmat yhdessä saivat vihollisen\ntoistamiseen pakenemaan leirin suojaan. Vaan sieltä ryntäsi Fuggerin\njohdolla vielä suurempi voima esiin, jonka alta suomalaisten täytyi\npaeta pyssymiestensä turviin. Näiden tuli, joka muiden muassa myös\nFuggerin kaatoi, taas vuorostaan hillitsi ja karkoitti keisarillisen\nratsuväen. Näin vyöryi tappelu monta tuntia onnen vaihdellen puolelta\ntoiselle. Vihdoin päätti kuningas, nähdessään rynnäköt turhiksi,\nperäyttää väkensä. Mutta ei ollut sillä hetkellä ketään korkeampaa\nupseeria käsillä paitsi skotlantilaista Hepburniä, joka jostain asiasta\nsuuttuneena oli ottanut eronsa ja katseli vain leikkiä. Häntä pyysi nyt\nkuitenkin Kustaa Aadolf ottamaan sotamiestensä peräyttämisen\ntoimekseen. \"Se on vaarallinen toimi\", lausui urhokas skotlantilainen,\n\"juuri siksi vaan otan sen tehtäväkseni.\"\n\nSillä välin oli menestys ollut parempi oikealla puolella. Siellä oli\nWeimarin herttua Bernhard jalkasoturiensa kera valloittanut yhden\nyllämainituista kukkuloista, ja siitä oli suuri hätä noussut\nkeisarillisten leirissä, jossa jo kuormastoväki alkoi hankkiutua\npakoon. Jopa tuotiin Wallensteinin eteen valhesanoma: \"Alte Veste on\nvalloitettu!\" Mutta hän tiuskasi vastaan: \"Se ei ole totta! -- ei Herra\nJumala itsekään voi saada sitä linnaa käsistäni!\" ja käski enemmän\nvaraväkeä sen suojaksi. -- Weimarin herttua puolestaan oli myös\nlähettänyt sanoman valloituksestaan ylipäällikölleen; mutta tämä ei\nheti käsittänyt sen paikan tärkeyttä eikä lähettänyt pyydettyjä\ntykkejä. Koko yön satoi rankasti, ja aamulla oli sen johdosta kukkulan\nviete tullut niin liukkaaksi, ettei nyt enää ollut mahdollista viedä\nkanuunia ylös kukkulalle. Täten päättyi tämä kahakka, joka ei maksanut\njuuri ylen paljon väkeä, vaan kuitenkin teki paljon vahinkoa sillä,\nettä se rikkoi Kustaa Aadolfin ikivoittoisuuden maineen. \"Ruotsin\nkuninkaalta\", kirjoitti Wallenstein keisarilla, \"on nyt puskurisarvet\ntaittuneet. Koko maailma voi nyt nähdä, että ainoastaan te,\nkeisarillinen majesteetti, olette ikivoittoisa.\" Kustaa Aadolf itsekin\noli kovasti pahoillaan hätäilemisestään. \"Siinä oli liikaa\", sanoi hän,\n\"poikanulikan leikiksi, lopen vähän tositeoksi!\"\n\nTämän jälkeen alkoi entinen nälkäsota taas uudelleen; molemmat armeijat\nloikoilivat jouten vastakkain koettaen, kumpiko kauemmin kestäisi.\nNürnbergissä tuli nyt tietysti puute vielä tuntuvammaksi, kun niin\npaljo ihmisiä oli karttunut entisten lisäksi. Ruttotaudit kiihtyivät\nkauheassa määrässä niin miesten kuin myös hevosten parissa. Tämä nälkä\nja kurjuus tuntui Kustaa Aadolfin sotureista sitä kauheammalta, koska\nhe juuri edellisinä aikoina olivat tottuneet ylelliseen elantoon.\nSurullisesti lauloivat he nyt täällä\n\n    Silloin me Suomen pojat elettiin,\n    kun Augspurin kaupungiss' käveltiin,\n    ei päivääkään oltu rahatta,\n    eikä myös tyhjällä mahalla.\n    Vaan siit' me jouduimme Nürnperiin,\n    noita kaivantoja kaivamahan -- -- --![5]\n\nHädissään alkoivat varsinkin saksalaiset hillitsemättömästi ryöstellä.\nMutta kuningas ei nytkään sallinut semmoista vallattomuutta. Hän piti\nankaran, tulisen nuhdepuheen upseereilleen ja käski paikalla viedä\nhirteen yhden korpraalin, joka juuri silloin oli tavattu ryöstöstä.\nNäin vielä kestettyänsä kolme viikkoa täytyi vihdoin kuitenkin\nkuninkaan lähteä tiehensä. Syysk. 13 p. hän marssi pois, jättäen\nNürnbergin suojaksi muutamia tuhansia miehiä. Taudit olivat vähentäneet\nsotavoimaa ja nyt hupeni se vielä marssinkin aikana sen johdosta, että\nsuuret joukot karkasivat; lähtiessä oli siinä vielä ollut 27,000\nmiestä, mutta viikon perästä oli enää 18,000 koossa. Wallenstein oli\nsiis nälkäsodassa päässyt voitolle, mutta siitä voitosta oli hänenkin\ntäytynyt maksaa kallis hinta; hänelläkään ei ollut Nürnbergin seudulta\nlähtiessään enempää kuin 22,000 miestä jälellä.\n\n\n\n\n10. Kustaa Aadolfin viimeinen taistelu.\n\n\nNürnbergistä oli Kustaa Aadolf vetäytynyt Baijeriin päin ja ruvennut\nIngolstadtia piirittämään. Hänellä oli nyt taas aikomus lähteä itse\nItävaltaa ahdistamaan niinpian kuin hän olisi saanut tämän vahvan\nlinnan selkävaraksensa. Mutta taaskin tuli nyt avunpyytäjiä hänelle\nesteeksi, tällä kertaa Saksin vaaliruhtinas, jonka maata Wallensteinin\njoukot kauheasti hävittelivät. Kohta jätti Kustaa Aadolf kesken omat\nhankkeensa ja riensi Saksin avuksi, lennättäen alapäälliköilleen ja\nliittolaisilleen joka haaralle käskyjä, että he kiirehtisivät samaan\npaikkaan hänen voimansa lisäksi. Mutta useimmat jälkimäisistä eivät\ntotelleet käskyä; itsepä Saksin vaaliruhtinaskin, joka oli apua\npyytänyt, käyttäytyi oudolla tavalla. Hänen ylipäällikkönsä Arnheim\nvitkasteli kummallisesti viedessänsä vaaliruhtinaan armeijaa likemmäksi\nKustaa Aadolfia, eikä hänen herransa sen johdosta häntä lainkaan\nrangaissut. Näytti siltä kuin viekas Juhana Yrjö olisi tahtonut antaa\nkuninkaan ja keisarin väen yksinään tapella keskenään, ruvetaksensa\nsitten itse voittajan puolelle.\n\nToista mieltä aivan osoitti kuitenkin Saksin kansa. He\ntervehtivät pitkin matkaa Ruotsin kuningasta ikäänkuin taivaallista\npelastusenkeliä, kilpaa tungeskellen hänen ympärilleen, saadaksensa\nsuudella taikka edes sormin koskea hänen vaatteensa liepeitä. Syvästi\nliikutti Kustaa Aadolfia tämä kansan kiihkeä rakkaus, mutta samalla se\nhäntä myös peloitti. \"He luottavat liian paljon heikon ihmisen voimaan\"\nlausui hän. \"Kun ei vain Jumala pian rankaisisi sekä heitä että minua\nnäyttämällä, että minäkin olen vain kuolevainen ihminen!\"\n\nYksin jääneenä, ilman toivottuja liittolaisiansa, ei ollut nyt\nkuninkaalla muuta neuvoa kuin ryhtyä vanhaan kilpikonnakeinoonsa ja\nturvautua vallitettuun leiriin likellä Naumburgia. Saatiinpa pian\nkuulla, että hän pakkasen tähden oli majoittanut enimmän osan väkeänsä\nitse kaupunkiin.. Tästä päätti Wallenstein, että sota oli siksi\nvuodeksi peräti loppunut. Hän antoi siis Pappenheimin 6-7,000:n miehen\nkanssa mennä Hallea valloittamaan, ja itse hän alkoi hajoittaa\nrykmenttiänsä maakyliin talvimajoille. Mutta kirje, jossa eräälle\nalapäällikölle lähetettiin tieto Pappenheimin lähdöstä, joutui Kustaa\nAadolfin käsiin, ja suuri, uljas tuuma välkähti heti hänen päähänsä.\n\"Jumala itse on antanut vihollisen käsiini!\" huusi hän innolla. Nyt oli\nmolempien vastakkain majailevien sotajoukkojen voima melkein\ntasavertainen, nyt piti uljaasti rynnätä Wallensteinia vastaan.\n\nViivähtämättä, vielä samana päivänä pantiin tämä tuuma toimeen. Jos\nolisi silloin ehditty päästä perille ja käydä Wallensteinin kimppuun,\nniin olisi tämä ollut perikadon oma, sillä hänen rykmenttinsä olivat\naivan hajallaan. Mutta pieni, lietteinen, viidakkorantainen joki, missä\nIsolani kroateineen oli estämässä ylimenoa, vei niin paljon aikaa, että\nvasta illalla saavuttiin keisarillisten lähelle. Wallensteinille oli,\nheti Ruotsin armeijan liikkeelle lähdettyä, tullut siitä sanoma; mutta\nhän ei ollut millään muotoa tahtonut sitä todeksi uskoa. Vasta myöhään\nillalla, kun ei enää voinut olla vähintäkään epäilyksen sijaa, käski\nhän hajanaiset rykmenttinsä kokoon ja lähetti sanansaattajan\nPappenheimiä takaisin kutsumaan. Aamulla varhain hän asetti väkensä\nhyvin edulliseen, taitavasti valittuun asemaan. Hänen oikealla\npuolellaan oli _Lützenin_ kaupunki, estäen siltä taholta\nkiertämisyrityksiä; edessä oli osaksi syvä, vedellä täytetty kaivanto,\nosaksi maantie, joka oli paljoa korkeampi vieriänsä ja molemmin puolin\nvarustettu syvillä ojilla. Näihin ojiin asetti Wallenstein tiheät\npyssymiesrivit, ja niiden taakse seitsentykkisen patterin. Näin\nsuojattuna hän toivoi voivansa täydessä turvassa torjua päältään kaikki\nRuotsin voiman rynnäköt, kunnes Pappenheim kerkiäisi takaisin ja hän\nhänen avullaan saavuttaisi ratkaisevan voiton.\n\nKeisarillisten vahva asema peloitti myös Ruotsin kuninkaan vanhempia\neverstejä, niin että he taistelun yrittämistä epäsivät; mutta Kustaa\nAadolf, rohkeana kuin ainakin, ei taipunut näihin neuvoihin. \"Koska\nkerta on kylpyyn käyty\", niin virkkoi hän, \"pitää pestä itsensä aivan\npuhtaaksi.\"\n\nAni varhain aamulla marraskuun 6 p. 1632 järjesti siis kuningas\nsotarintansa, toivoen kerkiävänsä ratkaista tappelun vielä ennen\nPappenheimin palaamista. Mutta taivas ei näkynyt suosivan hänen\nhankkeitaan. Sakea sumu peitti koko sotatantereen ja teki tappelun\nmahdottomaksi, sillä tuskin olisi kymmenenkään askeleen päästä voitu\neroittaa ystävää vihollisesta. Oman huolensa ja soturiensa\nkärsimättömyyden viihdytykseksi käski nyt Kustaa Aadolf pitää\naamurukoukset ja alotti itse virren: \"Jumala onpi linnamme!\" Sen\njälkeen hän lausui muutamia sanoja oikean kyljen ratsumiehille.\nSuomalaisia ja ruotsalaisia hän kiitti heidän aina osoittamastaan\nurhoudesta, ja kehoitti heitä sitä tässäkin tilaisuudessa näyttämään.\n\"Muistakaa se\", virkkoi hän vielä, \"että jos te nyt väistytte, niin ei\nyksikään luu meistä kaikista pääse takaisin kotimaahan!\" Saksalaisille\nhän huomautti, että tämä taistelu tarkoitti heidän omaisuutensa ja\nhenkensä, heidän kunniansa, vieläpä yhteisen evankelisen uskonnonkin\nsuojelemista perikadosta. \"Seuratkaa vain minua\", lopetti hän, \"niin\njohdatan teidät voittoon, jonka hedelmistä sitten jälkeläisemme saavat\npitkät, pitkät ajat nauttia!\"\n\nKuninkaan näin puhuessa sotarintamansa edessä huomautettiin hänelle,\nettei hänellä ollutkaan rautaista haarniskaa, vaan ainoastaan\nhirvennahkainen paita rintansa suojana. Häntä pyydettiin pukeutumaan\nvahvempiin varuksiin, mutta hän kieltäytyi sanoen, että hän arasteli\nrautaa tuon Puolassa saamansa luodin tähden. \"Jumala on minun\nhaarniskani!\" vakuutti hän lujalla luottamuksella.\n\nKoska sumua yhä vielä kesti, ruvettiin nyt taas veisaamaan, muun muassa\nveisattiin tuo kaunis virsi: \"Älä pelkää, joukko pienoinen!\" jonka\nKustaa Aadolf juuri äsken oli ruotsiksi sepittänyt. Kaikki veisasivat\nyksinmielin, hamasta kuninkaasta aina halpaan rivisotamieheen ja tämä\nyhteinen turvautuminen yhteiseen Korkeimpaan Auttajaan lujitti kaikkien\nurhoutta.\n\nVihdoin viimeinkin kello 11 sumu hälveni. \"Nyt eteenpäin, Jumalan\nnimeen!\" huusi Kustaa Aadolf, ja koko hänen sotarintansa lähti\nrynnäkölle. Heidän edistymisensä patterien ja ojissa seisovien\npyssymiesten tulen alla kävi kuitenkin sangen vaikeasti ja hitaasti.\nVasta kello 12 oli ehditty maantielle asti. Keskustan jalkaväki --\netunenässä Ruotsin prikaati, johon myös jäljellä olevat 200 Savon\npoikaa kuuluivat -- tappoi tai karkoitti keisarilliset pyssymiehet,\nvalloitti niiden takaisen patterin, ja sysäsi vielä samalla vauhdillaan\npois tieltään Wallensteinin ensimäiset kaksi tertsiaa. Mutta kaksi\nverestä tertsiaa joutui avuksi, ratsuväkeäkin töytäsi vimmatusti tuohon\nvaaranalaiseen lomaan, ja Ruotsin jalkaväki syöstiin jälleen omalle\npuolellensa maantietä takaisin. Paremmin ei myöskään käynyt vasemmalla\nkyljellä.\n\nOikealla kyljellä oli ratsuväellä ollut suuri vastus hypittäessänsä\nhevosiaan korkean maantien ja sen leveitten ojien poikki. Yli he olivat\nkuitenkin päässeet kuin päässeetkin, Stålhandske suomalaisineen (vielä\nniitä oli 500 miestä) kaikkein ensinnä, vaikka maantie heidän\nkohdallaan oli korkeimpana, ojat leveimpinä. Kuninkaansa oman johdon\nalla he sitten tavallisella vauhdillansa hyökkäsivät, niin että\nvastassa olevat keisarilliset huovit kohta kääntyivät selin ja pötkivät\npakoon. Varajoukkona oleva toinen rivi hillitsi kuitenkin hyökkäyksen,\njopa sai tulisen kahakan jälkeen Ruotsin ratsuväen ajetuksi maantien\ntaakse.\n\nVähää sitä ennen huomasi kuningas, että hänen jalkaväkensä, ylivoiman\npainostamana, alkoi horjua ja peräytyä. \"Seuratkaa minua, pojat!\" huusi\nhän Smoolannin ratsumieslippukunnalle, joka juuri paraikaa pyrki ojien\nyli. Ja samassa hän ajaa karautti jalkaväen avuksi, katsahtamatta\ntaakseen, oliko hänellä mitään sotajoukkoa seuranansa. Kuitenkin vain\nharvalla smoolantilaisella oli niin hyvät hevoset, että he jaksoivat\npysyä Kustaa Aadolfin perässä, ja yhtäkkiä huomasi tämä olevansa aivan\nlikellä vihollista, ainoastaan muutamien omien miestensä seuraamana.\nEräs keisarillinen korpraali näki silloin, miten nämät seuralaiset aina\nkunnioittavasti tekivät tilaa kuninkaalleen. \"Ammu tuo\", käski hän yhtä\nsotamiehistänsä, \"se on varmaan suuri herra!\" Luoti katkaisi Kustaa\nAadolfilta vasemman käsivarren luun, ja verisuihku kuohahti hihasta\nulos. Kuningas pyysi nyt Lauenburgin herttuaa auttamaan häntä pois\ntappelun pyörteestä. Mutta tuskin he olivat päässeet muutamien askelien\npäähän, niin jo tömähti maa heidän takanansa, ja he näkivät Götzin\nkyrassierien tulla tupsahtavan rynnäkölle juuri siihen paikkaan.\nKeisarillisten päällikkö, eversti Falkenberg, tunsi Ruotsin kuninkaan.\n\"Kas, sinuapa minä jo kauan olen etsinyt!\" huudahti hän ja ampui Kustaa\nAadolfia selkään, vaan kaatoipa kostava luoti heti sen jälkeen hänetkin\nmaahan. Herttua koetti nyt vielä taluttaa kuningasta pois, tukien\nhäntä, että hän pysyisi satulassa pystyssä. Mutta Kustaa Aadolfin\nhevonenkin sai nyt haavan ja alkoi karata pystyyn; samassa tihenivät\nvihollisten joukot tihenemistään heidän ympärillään, jonka vuoksi\nherttua säikähtyneenä pakeni. Kustaa Aadolf vaipui ratsunsa selästä\nmaahan. Nuori hovipoika, ainoa nyt enää läsnä oleva hänen omasta\nväestänsä, tarjosi silloin kuninkaalle hevosensa ja yritti nostaa hänet\nsen selkään; mutta hän ei jaksanut. Tämän näkivät muutamat kyrassierit,\najoivat paikalle ja kysyivät, kuka haavoitettu herra oli. Kuningas ei\nvastannut, ja poikakin pysyi ääneti. Yksi vihollisista lävisti silloin\nnuorukaisen miekallaan, toinen ampui Kustaa Aadolfia päähän.\n\nTyhjin satuloin kiitävä, verinen hevonen levitti surusanoman rivi\nriviltä, ja pian saatiin täysi vahvistus kahdelta kuninkaan\nseuralaiselta, jotka kauempaa olivat nähneet hänen kaatuvan ratsun\nselästä. Muutamat päälliköt tahtoivat nyt lopettaa taistelun, varsinkin\nkun samaan aikaan Ruotsin väki oli joka paikassa tullut takaisin\nsyöstyksi. Mutta Weimarin herttua Bernhard, jonka käsiin nyt ylimäinen\njohto oli jäänyt, oli toista mieltä, ja samoin myös alhaisemmat\nsoturit. He paloivat kaikki halusta saada kostaa sankarinsa kuoleman.\nTätä intoa herttua vielä kiihoitti tulisella puheella. \"Ruotsalaiset,\nsuomalaiset, saksalaiset!\" huusi hän. \"Meidän puolustajamme, vapauden\npuolustaja on kuollut! Minulle ei tämä elämä ole enää mitään elämää,\njollen saa kostaa hänen puolestansa. Eteenpäin kanssani joka mies, joka\nkuningasta on rakastanut!\"\n\nJa tempaisten lipun käteensä hyökkäsi hän vasemman kyljen ratsuväen\netupäässä eteenpäin. Luoti repäisi palan hänen käsivarrestansa -- vähät\nsiitä! -- eteenpäin vain! -- kunnes hirsipuumäki ja sen kukkulalla\noleva keisarillisten suurempi patteri oli hänen vallassansa. -- Nuori\nBrahe sillä välin vei jalkaväen uudelle rynnäkölle, valloitti uudestaan\nmaantien ja sen takaisen patterin ja kävi kaikki murtavalla vauhdilla\ntaas Wallensteinin jalkasoturien kimppuun. -- Oikealla kyljellä\n_Stålhandske_ sekä hänen suomalaiset ja ruotsalaiset huovinsa pikemmin\nlensivät kuin hyppäsivät ojien ja maantien yli. \"Hakkaa päälle!\"\nkajahti nyt hirmuisemmin kuin koskaan ennen heidän suustaan, ja miehet\nhakkasivatkin päälle julmemmin kuin koskaan ennen. He olivat vielä\nenemmän kuin muu väki pitäneet Kustaa Aadolfia omanansa; he pitivät nyt\nmyös erikoisena oikeutenansa saada kostaa hänen puolestaan. Tuommoista\nvimman vihuria ei saattanut mikään ihmisvoima kestää. Akanoina lensivät\nkeisarillisten rivit hajalleen joka haaralle, ja Stålhandsken\njohtamalle suomalaiselle rykmentille oli suotu se onni ja kunnia, että\nhe saivat edes sankarinsa ruumiin pelastetuksi ja korjatuksi veriseltä\ntantereelta.[6]\n\nVoitto näytti nyt olevan täydesti ratkaistu. Melkein koko Wallensteinin\njälellä oleva armeija oli pakosalla. Ainoastaan siellä täällä piti\npuoliaan vielä joku vanha, ruudinkärventämä soturiparvi, joka ei\ntahtonut elävin silmin nähdä tappion häpeätä. Silloin yht'äkkiä kuului\nhuikea huuto: \"Pappenheim on tullut!\" ja samassa hyökkäsi jo tuo uljas\npäällikkö kahakkaan, perässänsä 1,500 ratsumiestä, joiden kanssa hän\noli rientänyt edeltäpäin odottamatta jalkaväkensä hidasta kulkua.\n\"Missä on kuningas?\" oli hänen ensi kysymyksensä, ja samassa hän olikin\njo suomalaisten keskellä, joiden riveissä hän aina oli tottunut\nnäkemään Kustaa Aadolfin. -- Tämän lukuisan, vereksen apujoukon tulo\nmuutti koko tappelun kulun. Stålhandsken rynnäkkö keskeytyi, ja pianpa\noli jälleen koko tuo kylki heitetty takaisin maantien taakse. --\nKeskustassa oli myös keisarillinen jalkaväki uudestaan koonnut ja\njärjestänyt hajonneet rivinsä ja uudella rohkeudella hyökännyt päälle.\nMutta eivätpä Brahen urhot myöskään vähillä hellittäneet jo kiinni\nkaappaistua voittoaan. Keltainen prikaati kaatui, joka mies\npaikallensa, vaan ei peräytynyt askeltakaan. Samoin myös teki sininen\nprikaati vuorostansa. Molemmat olivat saksalaisia. Vihreä\nskotlantilainen prikaati ja Ruotsin prikaati viimein peräytyivät,\nmenetettyänsä suurimman osan miehistänsä. Voitto oli nyt taas\nkallistumaisillaan keisarillisten puolelle; ainoastaan Bernhard\nherttuan oli vielä onnistunut pitää voitettu paikkansa.\n\nMutta yht'äkkiä laimistui jälleen wallensteiniläisten into ja vauhti;\njuuri tuon vereksen apujoukon, jonka olisi luullut parhaiten jaksavan\nkestää tappelussa, nähtiin horjahtavan, sitten ikäänkuin riivattuna\npakenevan. \"Pappenheim on kaatunut! Kaikki on hukassa!\" -- se huuto\nviimeinkin selitti tuon oudon näyn.\n\nSakea sumu, joka nyt taas levisi maahan, peitti keisarillisten onneksi\nStålhandskelta tämän häiriön; muuten olisi todella nyt ollut \"kaikki\nhukassa\". Sumun suojassa oli Wallensteinillä toki aikaa peräyttää\nhiukan armeijansa tähteet ja saada ne jälleen kutakuinkin\njärjestykseen. Mutta kun sitten laskevan auringon jäähyväissäde vielä\nkerran läpäisi sumun, huomasi kuitenkin Wallenstein, ettei taistelun\njatkamisesta enää voinut olla puhettakaan. Ruotsin sotarinta seisoi\njälleen aivan eheänä, tiheänä, ikäänkuin se nyt vasta olisi aikonut\nalottaa tappelua. Vanha varovainen Kniephausen oli näet tähän saakka\nkitsaasti pidätellyt komentonsa alla olevaa toista riviä. Nyt hän\nviimeinkin antoi sen yhtyä etumaiseen riviin ja täyttää sen lomapaikat.\nKeisarilliset siis nyt urhoollisesti pitäen puoliaan, mutta sittenkin\nverkalleen peräytyen, jättivät kolmannen ja viimeisen kerran\nvastustajainsa käsiin maantien ojinensa ja patterin, joiden tähden sinä\npäivänä oli niin paljon urhojen verta vuodatettu.\n\nMiestappo tässä pitkällisessä, vimmatussa taistelussa oli molemmin\npuolin yhtä suuri, hirveän suuri, joka kolmas mies kaikista siihen osaa\nottaneista. Voitto oli auttamattomasti, ratkaisevasti tullut\nprotestanttien osalle; sen myönsi Wallensteinkin sillä, että hän heti\nenemmittä miekan sivalluksitta jätti koko Saksin ja vetäytyi Böömin\nvuorten taakse, oman keisarinsa rajojen sisälle. Mutta kuitenkin\nkuninkaan puoluelaiset surivat katkerasti tätä voittoansa ikäänkuin\nsuurta tappiota. Saksalaiset itkivät heidän uskonsa ja vapautensa\nuskollista, mahtavaa puolustajaa; vaan ruotsalaiset ja suomalaiset\nsurivat vieläkin katkerammin, sillä he itkivät _omaa_, yli kaiken\nrakastettua, jaloa sankariansa, jonka vertaista ei ollut heillä\nmilloinkaan ollut eikä tulisi enää milloinkaan olemaan!\n\nKustaa Aadolfin ruumis vietiin kotimaahan ja se sai hautansa\nRiddarholman kirkossa Tukholmassa Ruotsin muiden sankarien rinnalla.\nMutta Lützenin veritannerkaan ei jäänyt muistomerkkiä vaille. Eräs\nkuninkaan tallirenki vieritti yhdentoista talonpojan avulla ison kiven\nsille paikalle, mistä kaatunut kuningas oli löydetty. Tämä kivi seisoo\nyhä vielä sijallansa, ja ympäristön kansa tuntee sen _Schwedensteinin_\n(ruotsalaiskiven) nimellä. Samalle paikalle on myöhemmin rakennettu\nkomea muistomerkki.\n\n\n\n\n1l. Kustaa Aadolf.[7]\n\n\nKustaa Aadolf oli syntynyt jouluk. 9 p. 1594 Tukholman linnassa.\nVanhemmiltansa hän oli perinyt terveen, vahvan ruumiin, joka sitten\nhuolellisella, hemmottelemattomalla kasvatuksella vieläkin karaistiin.\n\nPienestä asti hänessä ilmeni peloton, rohkea mieli ja suuri hartaus\nkaikkiin sotaan kuuluviin asioihin. Kerta, kun oltiin kävelemässä\nmaaseudulla, kielsi lapsenhoitaja holhottiansa poikkeamasta viidakkoon,\nkoska siellä muka oli käärmeitä. \"Annas vaan keppi tänne\", huusi\nvastaukseksi pikku sankari, \"kyllä minä ne käärmeet tapan!\"\nLastenleikeistä ei ollut hänestä huvittavaa mikään muu kuin\nsotamiehisillä olo, mutta sitä harjoitettiinkin ahkerasti, vähää\nmyöhemmin myöskin metsästystä.\n\nRohkeuden rinnalla ilmeni hänessä kuitenkin jo silloin erinomainen\nlaupeus ja lempeys, joka oli jyrkkänä vastakohtana isän tylylle\nluonteelle. Monasti rukoili pieni Kustaa Aadolf tuomittujen puolesta,\nja joskus suostui muuten niin taipumaton Kaarle silmäteränsä\nrukouksiin.\n\nLuvuissansa oli nuori prinssi väsymättömän ahkera, osoittaen samalla\nmyös tavattoman suuria luonnonlahjoja. Historiassa hän hankki itselleen\nsyvällisiä tietoja, filosofiassa myös sangen hyviä. Sujuvasti hän oppi\npuhumaan, paitsi äidinkieltänsä ruotsia, latinaa, saksaa, hollannin ja\nranskan kieltä, sekä ymmärsi italiaa ja espanjaa, myöhemmin myös hiukan\nvenäjää ja puolaa. Suomenkielen taidosta ei ole erittäin mainittu;\nmutta luultavasti Kustaa Aadolf, joka kaiken aikansa oli niin paljon\ntekemisissä suomalaisten sotamiesten kanssa ja useampia kertoja\noleskeli Suomessa, ei voinut olla sitä vailla. -- Yliopettajana oli\nhänellä oppinut ja taitava Juhana Skytte, joka varsinaisen opetuksen\nohessa muutenkin antoi oppilaalleen paljon viisaita, jaloja\nneuvoja. \"Valitkaa vasta\", lausui hän kerta, \"neuvonantajiksenne\njumalisia, vakavia miehiä; älkää valitko oppimattomia, jotka ovat\npurppurakaapuihin puettujen aasien kaltaisia; älkää myös semmoisia,\njotka aina matkivat: 'Kyllä, kyllä!' tai: 'Ei, ei!' sen mukaan kuin\nheidän herransa sanoo; älkää viimeinkään noita kielenpieksijöitä ja\nlattiallaliehujoita, joita aina hovissa maleksii ja matelee niinkuin\nmatoja nurmikossa.\"\n\nNämät neuvot nuori prinssi hartaasti painoi mieleensä, ja muutenkin hän\nkernaasti kuunteli vanhempien, viisaitten miesten keskusteluja\nvaltakunnan asioista. Isä myös piti huolta siitä, että hänen\nkruununperillisensä aikaisin tottui vastaiseen virkaansa. Yhdeksännestä\nvuodesta asti sai Kustaa Aadolf jo olla läsnä valtaneuvoskunnan\nkeskusteluissa, kahdentoista iässä hänelle jo uskottiin pienempiä\ntoimia, kuudentoista vuotisena hän oli jo isänsä hyvänä apulaisena. Hän\npiti sotaväenottoja ja tarkastuksia, hän johti pienempiä sotaretkiä,\nhän keskusteli ulkomaan lähettiläiden kanssa, taivuttaen joka paikassa\npuoleensa ihmissydämet ja herättäen yleistä ihmettelyä taidollansa.\n\nMinkä lapsi näin lupasi, sen mies sitten täytti täysin määrin.\n\nKustaa Aadolfilla oli tavattoman nopea käsityskyky ja taito tunkeutua\nasioiden ytimeen; nuorukaisena hän jo siinä suhteessa voitti vanhat,\ntyössä ja kokemuksessa harmaantuneet valtaneuvokset. Samassa oli\nhänellä erinomainen kyky lausua selvästi, sujuvasti ja miellyttävästi\nilmi ajatuksensa. \"Kielellään\", niin sanottiin hänestä, \"on Ruotsin\nkuningas voittanut yhtä monta kuin miekallaan.\"\n\nJoutilaana vetelehtimistä, jopa turhaa huvitustakin hän inhosi.\nMetsästämisestäkin hän jo pian luopui. Työ, väsymätön työ oli hänen\nainoa huvinsa, ja samaa hän myös vaati virkamiehiltään, käyttäen kovia\nsanoja, jos hän havaitsi laiminlyöntiä. Eräs upseeri kerta ei ollut\nkyllin kiireesti saanut käskettyä vallitustyötä valmiiksi ja sanoi\npuolustuksekseen, että maa oli kovassa roudassa. \"Maa on aina roudassa\nlaiskalle sialle!\" vastasi kuningas vihaisesti vanhalla ruotsalaisella\nsananlaskulla.\n\nKesken hallitustoimiansakin oli Kustaa Aadolfilla aina väliin aikaa\nlukujensa jatkamiseen, erittäinkin historian tutkimiseen, jota hän\nkehui \"paraaksi elämän neuvojaksi\". Kovin usein ei hänellä kuitenkaan\nollut tilaisuutta tähän, sillä valtakunnan asiat tuona vaikeana,\nvaarallisena aikana vaativat paljon huolta ja huomiota. Ihmeellistä on\nnähdä, kuinka paljon hän kerkesi saada toimeen sisällistenkin asioiden\njärjestämisessä; hänen hallituksensa on siinä suhteessa monin kohdin\nihan uuden ajan alkuna. Näihin toimiin hän käytti aina talvikaudet\nVenäjän ja Puolan sotien aikana, jolloin tavallisesti levähdettiin\ntaisteluista. Saksaan lähdettyänsä ei hän sitten enää joutanut paljon\najattelemaankaan semmoista.\n\nNiinkuin ainakin miehen, joka melkein koko lyhyen ikänsä vietti\nleirissä, hänen ajatuksensa liikkuivat enimmäkseen ja mieluimmin sotaan\nkuuluvissa asioissa. Kustaa Aadolf on ollut kaikkien aikojen\ntaitavimpia sotapäälliköitä ja on keksinyt sekä monta että tärkeää\nparannusta sotataidossa. Hän lyhensi peitset ja kevensi pyssyt, joten\nmolempia oli helpompi käyttää; pyssymiehet saivat nyt jättää pois tuon\nhangon, jonka nojaan ennen aina pyssy oli laskettava, kun tahdottiin\ntähdätä. Kovin kömpelöt, monta tuhatta miestä sisältävät tertsiat\nhyljäten hän jakoi jalkaväkensä pienempiin prikaateihin, ja asetti\nylimalkaan soturit kuuteen, pyssymiehet joskus kolmeenkin riviin,\nentisten kymmenen sijaan; näin muodoin tulivat kaikki liikkeet ja\nkäännähdykset nopeammiksi. Hyvän vaikutuksen teki se hänen keksintönsä,\nettä hän rupesi asettamaan ratsujoukkojen lomiin pienempiä\npyssymiesparvia, joiden tuli jo ennakolta laimensi päällehyökkäävien\nvihollisten huovien vauhtia. Tykit tehtiin myöskin lyhyemmiksi,\nkepeämmiksi, niin että niitä oli mukavampi kuljettaa.\n\nSodankäynnissään oli Kustaa Aadolf ylimalkaan hyvin varovainen, joskin\neri tiloissa monestikin sangen rohkea. Hän omisti itselleen sen\nsäännön, jota siitä saakka on yleisesti sodassa noudatettu, ettei näet\nsaatu umpimähkään marssia eteenpäin, ennenkuin selän ja sivujen\nsuojaksi oli valloitettu linnoja tai rakennettu uusia varustuksia. Jos\nvihollisen ylivoima oli liian suuri, käytti hän, niinkuin monesti\nolemme nähneet, tuota Caesarilta opittua keinoa, että hän sulki itsensä\nvallitettuun leiriin. -- Verraton aikalaistensa parissa hän oli siinä\nsuhteessa, että hän piti tarkan huolen muonan hankkimisesta\nsotureilleen ja maksoi myös, jos suinkin mahdollista, aina\nsäännöllisesti heidän palkkansa. Mutta toiselta puolen hän valvoi\nenimmiten ankarasti, etteivät he saaneet ryöstellä eikä rosvoilla.\n\nUrhoudessa oli Kustaa Aadolf koko väelleen loistavana esikuvana. Jos\nhäntä joskus varoitettiin vaaroihin antautumasta, vastasi hän väliin\nleikillä: \"Ei ole vielä koskaan mikään tykinkuula kehenkään kruunattuun\npäähän sattunut!\" -- tai myöskin jalolla vakavuudella: \"Mikä kuolo\nolisi kuninkaalle kauniimpi, kuin jos hän kansaansa ja oikeaa asiaa\npuolustaessaan kaatuisi!\"\n\nKustaa Aadolfin kaikkien tekojen perusteena oli harras jumalisuus.\nYhteisistä aamu- ja iltarukouksista hän harvoin oli poissa,\njumalanpalveluksesta pyhäpäivinä ei milloinkaan. Usein nähtiin hänen\nmyös istuvan itsekseen raamattua tutkien. \"Minä koetan\", hän sanoi,\n\"sanan tutkimisella vahvistaa sydäntäni pahaa vastaan. Kuningas ei ole\nvelvollinen vastaamaan teoistaan kenellekään muulle, paitsi Jumalalle;\nmutta juuri tämä itsevaltaisuus saattaa moniin kiusauksiin, joita ei\nkyllin voi varoa.\"\n\nTämä harras jumalisuus osoittautui myös eläväksi kaikissa hänen\nteoissaan ja tavoissaan. Hänen suustansa ei kuulunut koskaan kirousta\neikä kevytmielistä pilkkaa; häntä ei koskaan nähty juomarien,\nmässääjien eikä pelurien seurassa. Yhteen ainoaan epäsiveelliseen\nhairahdukseen tiedetään hänen nuoruudessaan tehneen itsensä syypääksi,\nmutta sen jälkeen oli hänen elämänsä aina puhdas ja suhteeton.\n\nSamoinkuin hänen ulkomuodossaan oli myös hänen käytöksessään\nmajesteetillisuus ja laupeus ihanimmalla tavalla yhdistyneet. Kustaa\nAadolf oli varsin arka kuningasarvostansa, ja kovat nuhteet, jopa\nrangaistuskin tuli sille tavallisesti osaksi, joka ei osoittanut\nhänelle tulevaa kunnioitusta tai rohkeasti moitti hallituksen toimia.\nMutta muuten oli kuningas aina laupias ja iloinen, puhutellen\nkaikensäätyisiä ihmisiä lempeästi. Lähimmille alapäälliköilleen ja\nministereilleen hän oli erittäin ystävällinen ja suhde hänen ja viisaan\nAksel Oxenstjernan välillä oli jaloimpia, joista historia tietää\nkertoa. -- Nuoremmalla iällänsä hän oli ollut hillitsemättömän\ntuittupäinen ja saattoi kiivaudessaan monasti lausua loukkaavia sanoja,\njoskus paiskata korvillekin. Mutta silloinkin hän oli aina heti valmis\npyytämään anteeksi ja koetti jos jollakin hyvittää loukattua.\n\nTämä puhdas, jalo henki vaikutti sen, että Kustaa Aadolfilla\ntuskin oli ainoatakaan vihamiestä, joskin montakin vastustajaa.\nKatolilaiset puhuivat ihmetellen hänen hyvästä sotakuristaan, hänen\noikeudentunnostaan, hänen tapojensa puhtaudesta, hänen totisesta\nhartaudestaan, joskin heidän mielestään hänen uskonsa oli väärä. Tuskin\nainoatakaan soimauskirjaa julkaistiin hänestä tänä aikakautena, joka\nkuitenkin oli niin rikas sellaisista. Itse paavikin myönsi: \"Hän on\nmaailman jaloin kuningas!\" Tästä voi arvata, kuinka rakas hän oli\nSaksan protestanteille, kuinka rakas omille kansoilleen. \"Voisinpa\",\nolikin hänellä tapana sanoa, \"turvallisesti laskea pääni levolle vaikka\nminkä alamaiseni syliin!\"\n\n\n\n\n12. Holhoojahallitus ja kolmekymmenvuotisen sodan loppu.\n\n\nKustaa Aadolfin kuoltua luulivat sekä viholliset että liittolaisetkin,\nettä hänen suuri työnsä kerrassaan oli taas häviävä. Hänen henkensähän\nyksin, niin arveltiin, on tuon komean ihmerakennuksen kokoon luonut;\nhänen henkeänsä vailla on se kohta jälleen raunioiksi romahtava. Mistä\nmuka on niin pieni, niin köyhä, niin vähäväkinen valtakunta saava\ntarpeelliset varat ja voimat tämän suuren hankkeen jatkamiseksi?\nOnneansa voi Kustaa Aadolfin tytär Kristiina kiittää, jos hän saa edes\nisältänsä perityn kruunun pitää. -- Sitäkin näet alkoi jo Puolan\nkuningas Vladislaus, Sigismundin poika, vaatia itselleen, ja Suomessa\nolivat vanhat sigismundilaiset taas ryhtyneet salahankkeihin.\n\nKaikki nämät vaarat kohosivat myös selvinä Ruotsin valtiomiesten\nsilmien eteen, kun he olivat saaneet sanoman kuninkaan äkillisestä\nkuolemasta. Koko sen päivän vietti valtaneuvoskunta Tukholmassa yhdessä\nitkien ja valittaen. Aksel Oxenstjernalla oli sen jälkeen ensimäinen\nuneton yönsä elämässään. Mutta masennuksissa he eivät sallineet\nmielensä kauan olla, nyt kun isänmaa enemmän kuin koskaan ennen vaati\nkaikkien poikiensa voimainponnistusta. Kustaa Aadolfin henki ei\nollutkaan, niinkuin ulkomailla luultiin, hänen kanssaan kadonnut; se\neli vielä voimallisena niissä monissa etevissä Ruotsin ja Suomen\nmiehissä, jotka hänen esimerkkinsä oli jalostuttanut. Illalla\nerotessaan valtaneuvokset päättivät yksimielisesti pitää järjestystä\nomassa maassa voimassa ja jatkaa sotaa ulkovihollisia vastaan, kunnes\nkunniallinen ja luotettava rauha saataisiin toimeen. Tämän jalon,\nmiehuullisen päätöksen mukaiset olivat sitten myös heidän toimensakin.\n\nValtakunnan asioiden johto uskottiin viiden ylimmän virkakunnan\npäälliköille sen säännön mukaan, minkä Aksel Oxenstjerna oli jo\nkuningas vainajan käskystä valmistanut ja jonka nyt säädyt v. 1634\nvahvistivat. Ruotsin hallitsijoina seuraavien kahdentoista vuoden\najalla, kunnes Kristiina tulisi lailliseen ikään, olivat täten kansleri\n(pääministeri) _Aksel Oxenstjerna_, hänen veljensä drotseti\n(oikeusministeri) Gabriel Oxenstjerna, heidän orpanansa valtiovarain\nhoitaja Gabriel Pentinpoika Oxenstjerna, valtamarski (sotaministeri)\nJaakko De la Gardie sekä valta-amiraali Kaarle Gyllenhjelm.\n\nTämä _holhoojahallitus_ sai suuren vallan verrattoman yksimielisyytensä\nja sopunsa kautta. Hyvänä apuna tämän sovun ylläpitämisessä oli\nepäilemättä se seikka, että he melkein kaikki olivat keskenään likeistä\nsukua. De la Gardiekin näet oli drotsetin appi, jota paitsi vielä\nKustaa Hornkin, parhain oman maan sotapäälliköistä, oli kanslerin vävy.\nEnemmän kuin tämä sukulaisuus vaikutti kuitenkin Aksel Oxenstjernan\njalo henki ja viisaus. Häntä kaikki kuuntelivat hartaalla\nkunnioituksella ja jättivät aina, niin kauan kuin hän ensi alussa\noleskeli Saksanmaalla, tärkeimmät asiat päättämättä, kunnes he olivat\nhänen mielipidettänsä kuulustaneet.\n\nYhtä verraton kuin yksimielisyydessään oli holhoojahallitus myös\nisänmaallisuudessaan ja yksityisten etujensa laiminlyömisessä. Muille\nansiokkaille miehille he jakelivat runsain määrin rahapalkintoja ja\nmaaläänityksiä, itselleen ei yksikään heistä ottanut mitään.\nPäinvastoin he jättivät usein, valtiorahaston vähissä varoissa ollessa,\npalkkansa ulosottamatta, vieläpä lainasivat monta kertaa omista\nvaroistaan kruunulle suuria summia. Semmoisessa epäitsekkäisyydessä ja\nuhrautuvaisuudessa oli Aksel Oxenstjerna aina kaikkein ensimäisiä.\nOllen itse täten vailla kaikkea omanvoiton pyyntöä, saattoivat he myös\nsitä suuremmalla lujuudella ja paremmalla menestyksellä vastustaa\nuseiden muiden aatelisherrojen yrityksiä saada etuoikeutensa tänä\nkuninkaattomana aikana laittomasti laajennetuiksi. Kerta vaativat\nmuutamat, että aatelistolle myönnettäisiin verovapaus, koska se muka\nkuului heidän oikeuksiinsa. \"Totinen vapaus\", lausui Aksel Oxenstjerna,\n\"perustuu valtakunnan vaurastumiseen, ja todellisesti vapaa on se, joka\nrakkaudesta isänmaahan mielellään antaa, mitä isänmaan etu vaatii. Sen\ntunnustan kaikkien kuullen, että vapaus on minulle rakas, hyvin rakas,\nvaan vielä enemmän rakastan toki isänmaatani.\" Yhtä lujasti hän\nvastusti myös muutamien aatelisherrojen vaatimusta, että heidän\nalustalaisiaan kiellettäisiin vapaasti muuttamasta paikasta toiseen,\njoka kielto olisi ollut orjuuden alkua. \"Ruotsissa\", vastasi\nOxenstjerna, \"on talonpoika vapaa ja talonpoikanaolo kunnia.\"\n\nEdempänä tulee lavealta kerrottavaksi, mitä kaikkea holhoojahallitus\nteki maan sisällisten olojen parantamiseksi ja vaurastuttamiseksi;\ntässä luvussa luomme vain nopean silmäyksen kolmekymmenvuotisen sodan\nloppuvuosiin.\n\nPäätöksensä mukaan jatkoi holhoojahallitus sotaa suurella lujuudella ja\nvoimalla. Kaikkia valtakunnan voimia ponnisteltiin tarpeellisten\nsotajoukkojen ja varain saamiseksi. Aksel Oxenstjerna puolestaan osasi\nihmeteltävällä taidolla koota jälleen Ruotsin ylijohdon alle enimmän\nosan saksalaisista liittolaisista, jotka jo olivat alkaneet häilyä ja\nluopua. Heidän avullansa saatiin mahtava sotavoima liikkeelle ja\nRuotsin liput levisivät vielä laajemmalta kuin koskaan ennen koko\nSaksan yli. Katolilaisten pelättävin päällikkö, Wallenstein, ei\nollutkaan enää heitä vastustamassa. Hän oli tyytymätönnä keisariin\nruvennut salavehkeisiin, ja murhattiin viimein Ferdinandin käskystä.\nKaikki täten saadut edut hävitti kuitenkin jälleen Kustaa Hornin ja\nWeimarin Bernhard herttuan välinen eripuraisuus, joiden käsiin Ruotsin\narmeijain ylin johto oli annettu. Tämä eripuraisuus aiheutti viimein\nonnettoman _Nördlingenin_ tappelun v. 1634, jossa keisarilliset saivat\nratkaisevan voiton. Nyt luopuivat melkein kaikki liittolaiset\nRuotsista; jopa Saksi, sama Saksi, jonka Kustaa Aadolf oli kaksi kertaa\npelastanut, muuttui ystävästä kerrassaan julkiviholliseksi ja käänsi\naseensa entisiä auttajiansa vastaan. Ruotsin armeijan tähteet\nkarkoitettiin aina Meklenburgiin ja Pommeriin, Itämeren rannalle asti.\nMutta äkkiarvaamatta sai se jälleen _Banérin_ johdolla loistavan voiton\n_Wittstockin_ luona v. 1636 ja levisi sitten hävittävänä tulvana\nonnettoman Saksinmaan ylitse. Kustaa Aadolfin ankaran silmän sammuttua\noli tarkka kuri Ruotsin ja Suomen soturien parissa yhä enemmän\nhöltynyt, ja nyt koston vimmassa ei ollut puhettakaan mistään armosta.\nHe ryöstivät, polttivat, murhasivat aivan kuin ennen Wallensteinin\nhurjat laumat, tahraten täten entisen kauniin maineensa. Heidän nimensä\nyhdistyi täten \"Ruotsin juomaan\", tuohon julmaan, heidän keksimäänsä\ntemppuun, kun likaista vettä lakkaamatta kaadettiin porvari- ja\ntalonpoikaraukkain kurkkuun, kunnes nämä taipuivat antamaan ilmi\nkätketyt tavaransa. \"Ruotsalainen tulee!\" oli monen miespolven aikana\nse pelotin, jolla Saksin äidit säikyttelivät pahankurisia lapsiansa.\nBanérin jälkeiset päälliköt eivät enää sallineet yhtä hillitöntä\njulmuutta, mutta Kustaa Aadolfin aikuiset lempeät, rehelliset tavat\neivät enää ikänä palanneet.\n\nBanér sillä välin jatkoi sotaa vaihtuvalla onnella, mutta aina\nvaihtumattomalla taidolla ja uljuudella, kunnes hän kuoli v. 1641.\nVielä suurempi menestys oli hänen jälkeensä _Torstensonilla_. V. 1642\ntaistelivat Ruotsin soturit ja keisarilliset ihmeellisen sattumuksen\nsallimuksesta taas melkein samalla kentällä kuin v. 1631 Kustaa\nAadolfin ja Tillyn johtamina. Tätä jälkimäistä tappelua nimitetään\nkuitenkin eroitukseksi edellisestä _Leipzigin_ tappeluksi. Meidän\nmiehet seisoivat tällä kertaa tillyläisten silloisella asemalla, mutta\nvoitto oli heidän kanssansa myös paikkaa muuttanut. Sen jälkeen\nlevisivät Torstensonin joukot vastustamattomasti yli koko Moravian,\njoka tähän asti oli sodan koskemattomana kulmana pysynyt. Jopa\nilmaantui partiolla käyviä ratsumiesparvia aina Wienin porttienkin\nedustalle, niin että säikähtynyt keisari läksi Gratziin asti piiloon.\nMutta yhtäkkiä jätti Torstenson kaikki nämät voittonsa kesken ja riensi\nväkimarsseilla takaisin pohjoiseenpäin, ikäänkuin perinjuurisen tappion\njälkeen pakeneva. Koko Eurooppa kummasteli ja pilkkasi tätä retkeä.\nMutta sittemmin selvisi koko salaisuus, kun Torstenson, tultuansa\nHolsteinin rajalle, hyökkäsi Tanskan kuninkaan alueelle. Tanskan ja\nRuotsin välillä oli näet jo kauan ollut salavihaa sekä alinomaista\nkiusantekoa, ja nyt oli holhoojahallitus päättänyt ryhtyä kerrassaan\njulkisotaan. Torstenson valloitti Tanskan koko mannermaan,\nEtelä-Ruotsissa valloitettiin myös kaikki senpuoleiset alusmaat;\npelastuaksensa perikadosta täytyi Tanskan v. 1645 rauhan hinnaksi\nluopua useista alusmaistaan Ruotsin rajoilla ja Virossa. Sitä ennen oli\nkuitenkin Torstenson jo jälleen rientänyt takaisin keisarillisia\nvastaan. Hän sai heistä v. 1645 suuren voiton Jankowitzin luona\nBöömissä ja majaili jonkun aikaa Wienin edustalla. Sairauden tähden\ntäytyi hänen kuitenkin pian sen jälkeen jättää sotatoimet ja palata\nRuotsiin. Sota lopetettiin viimein _Westfalin rauhanpäätöksellä_ v.\n1648, jossa Ruotsi sai osakseen Länsi-Pommerin, Bremenin herttuakunnan\nynnä pari muuta pienempää maatilkkua Saksassa.\n\n\n\n\n13. Kustaa Horn.\n\n\nKuninkaan kuoleman jälkeen tuli holhoojahallituksessa puheeksi, kuka\nvalittaisiin Ruotsin sotavoimien ylimäiseksi johtajaksi. Kukapa olisi\noman maan miehistä ollut siihen soveliaampi kuin se, johon Kustaa\nAadolf sota-asioissa oli aina kaikkein enimmän luottanut.\n\n_Kustaa Horn_ oli sankari itse ja myös sankarisukua. Hänen veljensä oli\nEevert Horn, jonka urhotyöt sekä aikainen kuolema ovat tulleet näiden\nkertomusten edellisessä osassa mainituiksi. Hänen isänsä oli Narvan\nmiehuullinen, vaikka onneton puolustaja, Kaarle Horn, hänen isoisänsä\ntyly, ankara soturi Henrik Horn, nekin meille vanhoja, hyviä tuttuja.\nKaarle Horn, niinkuin tiedämme, sai pahan palkan urhoudestaan; hän\nvietiin Juhana kuninkaan käskystä vankeuteen Örbyhusin linnaan\nUplantiin. Sinne häntä seurasi myös hänen jalo puolisonsa Aune von\nDelvig ja synnytti siellä hänen nuorimman poikansa Kustaan yöllä lokak.\n23:tta päivää vasten 1592. Pian sen perästä suotiin Kaarle Hornille\narmo ja vapaus, jolloin koko perhe palasi kotimaahansa Suomeen,\nKankaisten kartanoon likelle Turkua.\n\nElantotavat Ruotsin ja Suomen aateliston parissa olivat siihen aikaan\nsangen yksinkertaiset ja vakavat ja kasvatus ankara, semmoinen, joka\nlujan miehenmielen luopi. Jumalanpelkoa ja ihmisen velvollisuuksia\nteroitettiin jo aikaiseen lasten sydämiin. Raamattua viljeltiin\nahkerasti kotihartaushetkinä; sen lauseita sekä ytimekkäitä kansan\nsananlaskuja kuului yhä isän ja äidin suusta neuvoksi ja varoitukseksi.\nNuori poika sai paljon liikkua ulkoilmassa, heitellä kiviä, ratsastaa\nja pyytää metsän otuksia. Tämmöistä ruumiinvoimien harjoitusta\npidettiin välttämättömän tarpeellisena. Mutta eipä hengen voimiakaan\nlaiminlyöty. \"Aatelismiehen tulee tietää enemmän kuin muiden\", neuvoi\njo pari vuosikymmentä aikaisemmin vanha kreivi Brahe talouskirjassaan\nnuoria aatelisia; \"ei siinä kyllin, että osaa istua ratsun selässä,\nsuunnata peitsensä ja laukaista pyssynsä.\" Ensiksi, opin tielle\npyrkiessä, oli latinaa opittava, sillä melkein kaikki tieteellinen ja\nsivistävä kirjallisuus oli vielä yksistään tällä kielellä. Sentähden\nperehtyivätkin siihen sen ajan sivistyneet miehet, välistä naisetkin,\nperinjuurin. He osasivat lukemattomia merkillisiä lauseita Rooman\nparhaitten kirjailijain teoksista ulkoa ja käyttivät niitä usein\npuheessansa tai kirjoituksissansa todisteina tai koristuksena.\n\nKaarle Horn, niinkuin tiedämme, kuoli Liivinmaan sodassa v. 1601.\nKahdeksanvuotisen orvon kasvatus ja opetus ei kuitenkaan senvuoksi\njäänyt kesken; vanhempi veli Eevert piti siitä isällistä huolta. Varsin\nhauskapa mahtoi ollakin tämmöistä vilkasta, hyvälahjaista kasvattia\njohtaa. Kaikissa kysymyksissään ja vastauksissaan, töissänsä ja\nleikeissään osoitti pieni Kustaa tavatonta älyn terävyyttä, palavaa\ntiedonhalua sekä samassa myös lujaa mielenlaatua.\n\nKuudentoista-vuotisena lähetettiin nuori aatelisherra ulkomaille. Ei\nollut näet silloin vielä Suomessa mitään korkeampaa opistoa, ei\nkymnaasiakaan, yliopistosta vallan puhumattakaan. Ruotsissa myös oli\nopin laita vielä sangen huono. Opintojensa jatkamiseksi vietti\nsenvuoksi Kustaa Horn kolme vuotta siihen aikaan suurimaineisissa\nRostockin, Tübingenin ja Jenan yliopistoissa Saksanmaalla. Sieltä\npalattuaan hän meni veljensä Eevertin luo, joka paraikaa taisteli\nVenäjällä; hänen johdossansa tahtoi hän oppia sotataitoa. Kauan ei\nkuitenkaan Eevert Horn pitänyt häntä luonansa; venäläiset näet eivät\nymmärtäneet säännöllisestä sodankäynnistä yhtään mitään, taistelussa\nheitä vastaan oli siis varsin vähän oppimisen tilaisuutta. Sen sijaan\nlähetti Eevert veljensä Alankomaihin, jossa kuuluisa sotapäällikkö\nOranian Mauri ihmeteltävällä taidolla puolusti isänmaatansa\nespanjalaisia vastaan. Siellä oli paras sotakoulu, jota nuori\nsuomalainen soturi siihen aikaan saattoi käydä; erittäinkin olivat sekä\nalankomaalaiset että espanjalaisetkin taitavat linnojen piirittämisessä\nja puolustamisessa. Myöhemmin siirtyi Horn sieltä vielä Ranskankin\nmaalle ja otti osaa siellä raivoavaan sisälliseen sotaan, jota Maria di\nMedici ja tyytymätön aatelisto kävivät. Sotataidon ohessa hän tutki\nmyös tyystin näiden maiden hallitustapaa, valtiollista voimaa sekä\nmuita oloja. Myöskin perehtyi hän useampiin vieraisiin kieliin,\nerittäinkin saksan, ranskan ja italian kieleen niin perinpohjin, että\nolisi luullut hänen panneen kaiken aikansa yksistään niiden oppimiseen.\nSiinä suhteessa hän näkyy ottaneen varteen vanhan Brahen varoituksen,\nettei matkustaminen yksin, panematta tarkkaa huomiota kaikkiin\nmerkillisiin oloihin, ole miksikään hyödyksi. \"Kurjet ja metsähanhet\",\nlausui ukko yllämainitussa kirjassaan, \"lentävät myös monen maan\nläpitse, mutta eivätpä ne siitä tule hiukkastakaan viisaammiksi.\"\n\nVuonna 1618 viimein takaisin tultuaan Horn pääsi heti kamariherraksi.\nTässä virassa hänellä oli tilaisuus lähemmin tutustua nuoreen\nkuninkaaseensa, eikä aikaakaan, niin saavutti hän Kustaa Aadolfin\nsuosion ja luottamuksen täysin määrin. Hänet lähetettiin useamman\nkerran Tanskaan ja Saksaan tärkeille asioille; muun muassa uskottiin\nhänelle tuo arkaluontoinen, vaikea naimisliiton sovitteleminen Kustaa\nAadolfin ja Brandenburgin prinsessan, Maria Eleonoran välillä.\n\nV. 1621 määrättiin Horn Norlannin rykmentin everstiksi, jonka kanssa\nhän heti seurasi kuningasta Liivinmaalle, Riian piiritykseen. Siellä\nhän oli muun muassa mukana tuossa suuressa rynnäkössä Hiekkaporttia\nvastaan. Uljaasti hän kapusi rykmenttinsä etunenässä ylös vallille;\nmutta oikeaan käteen sattunut luoti, joka samassa myös pyyhkäisi\nsäärtäkin, keskeytti tähän hänen toimensa, niin ettei hän saanut\nlopulliseen voittoon ottaa osaa. Sittenkin hän täydellä syyllä sai\nurhoollisuutensa palkaksi ritariarvon.\n\nV. 1624 suotiin Kustaa Hornille sija Ruotsin valtaneuvoskunnassa ja v.\n1625 hän asetettiin Suomen koko jalkaväen ylipäälliköksi, jota paitsi\nhän oli erikseen Savon jalkarykmentin eversti ynnä yhden suomalaisen\nratsumieslippukunnan johtaja. Jälkimäisenä vuonna valloitti hän,\nniinkuin jo tiedämme, yhdessä De la Gardien kanssa, Tarton ynnä koko\njoukon muita linnoja Liivinmaalla ja oli alusta vuotta 1626 suurena\napuna Wallhofin loistavan voiton saavuttamisessa.\n\nPreussiin lähtiessään jätti sitten kuningas koko Liivinsodan jatkamisen\nDe la Gardien ja Hornin haltuun. Näiden herrojen tehtävä oli sangen\nvaikea. Heidän komennossansa siellä oleva sotavoima, joka melkein\nkokonaan oli suomalainen, ei ollut lukuisa, ja paljon oli joukossa\nsahralta juuri otettuja rekryyttejä, jotka eivät vielä olleet saaneet\nsotaharjoitusta. Eipä niillä kaikilla, niin päälliköt valittivat, ollut\nedes oikeata sotamiespukuakaan, vaan he retkottelivat vielä omissa\ntalonpoikaisissa mekoissansa. Heidän vähäinen lukumääränsä sitä paitsi\nvähenemistään väheni tautien kautta, joihin ruoan ja kelvollisten\nvaatteitten puute oli syynä; sillä rahan saanti palkkaa varten oli\nsangen verkallinen. Asiain näin ollen ei voitu suuria saada toimeen, ei\nedes aina tyystin suojella entisiä valloituksia vihollisen\npartiokunnilta. Sittenkin onnistui Kustaa Hornin suomalaisen ratsuväen\nkanssa saada muutamia pieniä voittoja lopussa v. 1627 ja alussa v.\n1628, niin että puolalaiset karkoitettiin pois Väinäjöen\npohjoisrannalta, vieläpä ajettiin takaa useampia peninkulmia Liettuan\nkorpia myöten. Tästä sanomasta kuningas ihastui ikihyväksi, sillä hän\noli jo pelännyt, että hänen täytyisi jättää Preussin sota kesken ja\npalata Liivinmaalle suuremman sotavoiman kanssa. \"Kustaa Horn\",\nkirjoitti Kustaa Aadolf tähän aikaan, \"on tehnyt siellä melkein kaikki,\nmitä on toimeen saatu; sillä Jaakko kreivi on hankkeissaan ja\ntoimissaan jokseenkin hidas vetelys.\" Hornille itselleenkin hän lähetti\nhartaan kiitoskirjeen ja lupasi aina pitää hänen ansionsa hyvässä\nmuistossa. Samana vuonna kutsuttiin sitten De la Gardie Preussiin\nkuninkaan luoksi, jolloin Horn, sotamarskin arvoon koroitettuna, sai\nkoko sotavoiman Liivinmaalla komentonsa alle. Kuinka suuri Kustaa\nAadolfin luottamus häneen oli, näkyy siitä, että hänelle ani harvoin\nlähetettiin mitään ohjeita tai käskyjä. Enimmiten hän sai, \"koska hän\nparhaiten tunsi Liivinmaan olot\", itse päättää ja säätää tilaisuutta\nmyöten. Sama vapaus oli tavallisesti jo ennenkin ollut Hornilla,\nsilloinkin kun kuningas vielä itse oleskeli maassa. Kauan aikaa ei nyt\nkuitenkaan enää sota jatkunutkaan hänen johtonsa alla. Aselepo erittäin\nLiivinmaata varten tuli toimeen 1628 vuoden lopulla, ja seuraavana\nvuonna, niinkuin jo tiedämme, keskeytti yleinen sotalepo koko Puolan\nsodan.\n\nSen sijaan aukeni nyt Hornille monin verroin avarampi, mainehikkaampi\ntanner. Hänen johtonsa alla saapuivat v. 1630 sotaan käsketyt Suomen\nrykmentit Saksaan. Ensi aluksi jätettiin Horn miehineen varajoukoksi,\njonka tuli suojella Pommeria, sillä aikaa kun kuningas itse laajenteli\nvalloituksiaan. Myöskin annettiin hänelle tänä aikana toimeksi kahden\nBanérin avulla liittosovinnon aikaansaaminen Ranskan kanssa. Pian\nkuitenkin, kun Tilly läheni, kutsuttiin Hornkin pääarmeijan lisäksi ja\noli sitten mukana lähinnä seuraavilla retkillä ja tappeluissa.\nBreitenfeldin kentällä, niinkuin tiedämme, oli Hornilla kuumin löyly\nkestettävänä, yksinään melkein koko Tillyn voimaa vastaan, ja hänen\nluja järkähtämättömyytensä oli suurena syynä voittoon.\n\nReinjoelle eteenpäin marssiessaan jätti sitten Kustaa Aadolf taaskin\nHornin jälkeensä Frankin maakuntaa ja yhdistystä Pohjois-Saksan kanssa\nvarjelemaan. Täällä oli Hornilla alussa hyvä menestys, niin että hän\nsai vielä uusiakin valloituksia toimen, mutta sitten hänelle sattui\npaha vahinko. Hän, joka muuten aina oli niin varovainen, ei ollut\ntarkasti valvonut vihollisen liikuntoja. Tilly karkasi siis arvaamatta\nHornin kimppuun, joka majaili vallittomassa Bambergissa, ja teloitti\nhäneltä koko jalkaväen. Vikansa Horn paransi kuitenkin osaksi sillä,\nettä hän mestarillisella peräytymisretkellä pelasti edes ratsuväkensä\nja sitten äkillisellä ryntäyksellä hävitti yhden vihollisen joukoista.\n\nRetkellä Lechjoelle ja Baijeriin oli Horn taas, niinkuin jo tiedämme,\npääarmeijan mukana. Münchenin valloituksen jälkeen lähetettiin hän\nkuitenkin taas erikseen Reinjoen rannoilla taistelevan osaston\npäälliköksi. Hän valloitti nyt koko Elsassin, josta keisarillisilla\nsiihen saakka oli ollut suuri apu. Koko sotaretki siellä muuten oli\nalinomaista linnojen ja vahvojen kaupunkien piiritystä, jossa hänellä\noli täysi tilaisuus näyttää Alankomailla saatua kokemustansa.\n\nKustaa Aadolfin kaaduttua olisi holhoojahallitus tahtonut määrätä\nHornin kaikkien Saksassa olevien sotajoukkojensa ylijohtajaksi; mutta\nWeimarin herttua otti pääarmeijan johdon omin luvin käsiinsä. Tätä\nmahtavaa herraa eivät valtionholhoojat uskaltaneet loukata, mutta\ntoiselta puolen peloitti heitä myös jättää koko sotavoimansa\nkunnianhimoisen muukalaisen haltuun. Päätettiin senvuoksi siten, että\nHorn ja Weimarin herttua kumpikin saisivat yhtä suuret eri armeijat\njohtaaksensa, jotka ainoastaan hädän vaatiessa yhdistyisivät yhteisiin\nyrityksiin. Tästä ylimäisen johdon jaosta heikontui tietysti\nprotestanttien voima suuresti, ja muutenkin teki Bernhardin kateus ja\nvallanhimo paljon haittaa. Hornia vastaan nousi v. 1633, niinkuin\nluullaan Weimarin herttuan salaisten yllytysten kautta, vaarallinen\nkapina saksalaisten palkkasoturien parissa. Nämät eivät näet\nrakastaneet sotamarskia, joka armahti porvareita ja talonpoikia ja\nkoetti suojella heitä yhä vallattomammaksi paisuvan väkensä ryöstöltä.\nTämä kapina saatiin kun saatiinkin jälleen viihdytetyksi, mutta\nseuraavana vuonna aikaansai ylipäällikköjen eripuraisuus perinjuurisen\nturmion. Keisarilliset silloin olivat ryhtyneet Regensburgin\npiiritykseen, jonkatähden Horn ja Bernhard herttua rupesivat hieromaan\nsovintoa, lähteäkseen yhdessä avuksi. Mutta turhien ehtojen ja\nestelyitten tekoon kului niin pitkä aika, että heille kesken marssia jo\ntuli kaupungin antautumisesta sanoma. Joku aika sen jälkeen\nkeisarilliset rupesivat Nördlingeniä ahdistamaan, ja tätä kaupunkia\nuhkaava vaara yhdisti nyt toistamiseen molemmat sotaherrat, jotka\nolivat jälleen eronneet.\n\nNördlingeniä lähetessä saatiin kuulla, että vihollisen luku\nAlankomaille päin marssivan espanjalais-armeijan kautta oli karttunut\npuolta vertaa suuremmaksi kuin avuksi rientävien protestanttien voima;\nniinpä huomattiin myöskin, että keisarillisten asema oli sangen vahva.\nHornin neuvosta senvuoksi päätettiin vielä odottaa, kunnes tulossa\nolevat apujoukot olisivat saapuneet perille. Parin päivän perästä alkoi\nkuitenkin joka yö leimahdella tulia kaupungin torneista, joka oli\nsovittu merkki siitä, että viimeinen hätä oli jo tarjona. Weimarin\nherttua vaati nyt kiivaasti tappelua, hän kun oli kunniasanallaan\nluvannut Nördlingenin porvareille tuoda apua. Hornin täytyi myöntyä,\nvarsinkin kun yksi odotetuista apujoukoista jo oli saapunut. Kuitenkin\npani hän sen ehdon, ettei ryhdyttäisi yleiseen taisteluun, vaan\nvalloitettaisiin ainoastaan pari mäenkukkulaa, joista saatettiin uhata\npiirittäjien leiriä. Pianhan poissaolevat apujoukot varmaan tulisivat;\nviholliselta oli sitä vastoin espanjalainen voima viimeistään viikon\nperästä eroava ja marssiva oikeaan määräpaikkaansa. Jos tätä viisasta\nneuvoa olisi noudatettu, olisi luultavasti kaikki käynyt hyvin. Mutta\nherttua, ylpeänä entisistä, alinomaisista voitoistansa, vaati vain\nyleistä tappelua; samaa huusivat myös melkein kaikki alapäälliköt.\nUskalsipa yksi heistä vielä soimatakin Hornia, pilkalla sanoen: \"Jos\nolisi kuningas Kustaa Aadolf tämmöisiä pelkurin neuvoja totellut, niin\neipä hän olisi valloittanut koko Saksanmaata kahdessa vuodessa!\" --\n\"Jos kuningas Kustaa Aadolf\", vastasi jalo suomalainen, \"vielä eläisi,\nniin hän kyllä todistaisi, etten minä koskaan ole ollut pelkuri; eikä\nhänkään koskaan yrittänyt epätietoista voittoa, kun saman voiton\nvaarattakin saattoi saada.\" Saksalaisten huudot eivät kuitenkaan tästä\nasettuneet, ja viimein ei Horn, yksin kun oli, voinut muuta kuin\nmyöntyä. \"Hyvä on\", sanoi hän, \"tapellaan sitten mutta muistakaa\nsanani, että meille tulee yllin kyllin työtä.\"\n\nAamulla elok. 27 p. 1634 alkoi _Nördlingenin_ tappelu. Hornin piti\noikealla kyljellä ensiksi valloittaa eräs tärkeä mäen kukkula\npattereineen. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat, sen perästä\nkun ensirynnäkössä sattunut parin ruutivaunun räjähdys oli lennättänyt\njonkun satamäärän hänen miehiänsä ilmaan; muut joutuivat silloin\nhillitsemättömän pelon valtaan, he kun luulivat koko mäen olevan täynnä\nruutimiinoja. Horn katsoi siis viimein parhaaksi vetäytyä entiselle\nasemalleen. Hän ei ollut kuitenkaan vielä pitkälle päässyt, kun\nyht'äkkiä hurja pakolaisparvi tömähti hänen puolellensa. Bernhard\nherttua, jonka piti pysyä alallaan siksi, kunnes Horn olisi ensi\ntehtävänsä suorittanut, ei ollut malttanut niin kauan olla jouten. Hän\noli rynnännyt päälle ja saanut hirmuisen ylivoiman niskoillensa. Pian\nolivat hänen joukkonsa hajallaan ja pakenivat, hakien Hornilta turvaa.\nMutta heidän sekava tulvansa rikkoi myös Hornin väen järjestyksen, niin\nettei se voinutkaan täydellä voimalla ottaa vastaan pakenevien jäljissä\nhyökkäävää vihollista. Turhaan kokosi Horn kerran toisensa jälkeen\nhajonneet rivinsä; turhaan taisteli hän itse kuin leijona, todistaen\nettei hän ollut mikään pelkuri. Ylivoima saarsi hänet kokonaan; miekka\ntemmattiin pois hänen kädestään; hän joutui vangiksi väkensä tähteitten\nkanssa.\n\nProtestanttien tappio tässä tappelussa oli perinpohjainen. Weimarin\nherttua, tuskissaan siitä, että hän oli niin hätäillyt, repi tukkaansa\nja huusi: \"Horn oli viisas mies, minä mieletön houkka!\" Kustaa Horn\npuolestaan osoitti jaloa mieltänsä sillä, ettei hän kertomuksessaan\nvaltionholhoojille koettanutkaan puhdistaa itseänsä syyttömäksi\nmoittimalla Bernhardia.\n\nViholliset kohtelivat kuuluisaa vankiaan ansionmukaisilla\nkunnianosoituksilla. Kuninkaallinen prinssi, joka oli espanjalaisen\napuvoiman päällikkö, antoi ensi päiviksi oman komean telttansa hänen\nasuttavakseen. Sitten vietiin Horn Ingolstadtiin, myöhemmin\nBurghausenin linnaan. Kummassakin paikassa häntä pidettiin aina hyvin,\nvaan ei tahdottu millään ehdolla päästää häntä vapaaksi jälleen. Sekin\noli laillansa suuri kunnianosoitus, sillä siihen oli syynä hänen\nerinomaisen sotataitonsa pelko. Pitkällisen vankeutensa ikävyyttä\nlievitti Horn lukemisella ja kirjailijatöillä. Hän sepitti kirjan\nsotapäällikön velvollisuuksista sekä historian Kustaa Aadolfin retkistä\nSaksanmaalla; kumpaistakaan ei kuitenkaan ole painettu. V. 1641 olivat\njo keisarilliset suostumaisillaan vangin vapauttamiseen; mutta kovaksi\nonneksi kuoli juuri samaan aikaan Banér, ja silloin vietiin Horn\njälleen takaisin linnaansa, sillä eihän nyt toki, kun Ruotsin armeija\noli johtajaa vailla, sopinut tehdä itselleen vahinkoa poistamalla tämän\npuutteen. Vapauden päivä koitti sotamarski paralle vasta tammikuun 30\np. 1642 ja Hornin täytyi luvata, ettei hän enää taistelisi keisaria\nvastaan. Vaihtokaupassa saivat silloin keisarilliset koko kolme\nkenraalia, niiden joukossa mainion De Werthinsä.\n\nHorn matkusti kotiin Sveitsin ja Ranskan kautta, missä häntä joka\npaikassa mitä kunnioittavimmalla tavalla otettiin vastaan. Kun hän\nläheni ranskalaisten leiriä Perpignanissa, lähetettiin kuninkaalliset\nvaunut sekä huovijoukko kunniavahtina häntä noutamaan. Itse leirissä\npaukahtivat hänen tullessaan kaikki tykit ja koko armeija seisoi\njuhlallisessa paraatijärjestyksessä. Parhaat sankarit, Condé, Turenne,\nSchomberg, jopa Ranskan silloinen kaikkivaltias pääministeri\nRichelieukin, riensivät kuuluisaa vierasta tervetulleeksi tervehtimään.\nItse kuningas Ludvik XIII niinikään osoitti hänelle kaikkea mahdollista\nkunniaa, puhutteli häntä \"orpanakseen\"[8] ja jäähyväisiä sanoessaan\nlahjoitti kalleilla kivillä ylt'yleensä koristetun miekan. Calaisin\nsatamassa kohtasi sitten Horn suuren sotalaivan, jonka taas Englannin\nkuningas vartavasten oli lähettänyt, että hän sillä saisi matkustaa\nPommeriin.\n\nPian sen jälkeen, kun hän oli Ruotsiin palannut, tuli hänen osakseen\ntaas suuri kunnianosoitus. Venetsian tasavalta näet pyysi häntä koko\nsotavoimansa ylipäälliköksi sodassa Turkkia vastaan. Tähän\ntarjoumukseen Horn antoi kuitenkin kieltävän vastauksen, sanoen\nvelvollisuutensa vaativan, että hän varaisi miekkansa oman maansa\npalvelusta varten.\n\nHänen miekkaansa tarvitsikin kotimaa sangen pian Tanskan sodassa, joka,\nniinkuin tiedämme, nyt syttyi, ja jossa Horn sai toimekseen Skoonen\nvalloituksen. Suurta sotavoimaa ei hänelle annettu mukaan, ainoastaan\n8,000 miestä. Mutta eipä tanskalaisillakaan siinä maakunnassa ollut\npaljon sotaväkeä; melkein kaikki soturit olivat Juutin mantereella\nTorstensonia vastustelemassa. Sangen vähällä vaivalla sai täten\nsotamarski koko maakunnan, lukuunottamatta vahvaa Malmötä, valtoihinsa.\nMainitussa kaupungissa oli 3,000 miestä oikeata sotaväkeä ja meren\npuolelta oli aina tilaisuus tuoda apujoukkoja, ampumavaroja sekä muonaa\nehtimiseen lisään, sillä Ruotsin laivasto ei uskaltanut ylivoimaisen\nTanskan laivaston vuoksi tulla Malmötä siltä puolelta saartamaan.\nTurhat olivat siis kaikki Hornin yritykset maan puolelta. --\nInnokkaasti osaa tähän sotaan ottivat myös Skoonen talonpojat; he\nolivat miehissä tarttuneet aseisiin ja koettivat kaikin tavoin\nhäiritä läpi maan marssivia ruotsalaisia. Näitä ammuskeltiin yhä\nväijymäpaikoilta, ja partiolle lähetetyt pienet parvet hävisivät usein\njäljettömiin. Horn koetti ensin laupeudella taivutella talonpoikaista\nkansaa rauhaan; mutta kun siitä ei tullut apua, täytyi hänen ryhtyä\nkovempiin keinoihin. Pitkin maanteitä hakattiin ja poltettiin molemmin\npuolin metsä pyssyn kantaman leveydeltä, sissijoukot lyötiin armotta,\nmissä ikänä heitä tavattiin, sadoittain maahan, ja kapinaan osallisten\nkylät tasoitettiin tantereeksi. Täten oli tämä sota kaikkein\nhävittävimpiä ja julmimpia, mistä Skoonen aikakirjat tietävät kertoa,\nja vielä sata vuotta myöhemmin oli \"Hornin sota\" niillä seuduin,\nsamoinkuin Iso Viha meillä, ajanlaskun rajapylväänä, jota myöten kansa\nmääritteli ennen tai jälkeenpäin tapahtuneita merkillisiä seikkoja.\n\nJuuri tähän aikaan tuli Kustaa Aadolfin tytär lailliseen ikään ja otti\nhallitusohjat omiin käsiinsä. Hänkään ei voinut olla kunnioittamatta\nHornia, vaikkei tämä koskaan päässytkään hänen suosioonsa. Siksi oli\nHorn mielenlaadultaan ja tavoiltaan liian vakava, ja sitä paitsi hän\nvaltaneuvoskunnassa piti aina lujasti Kristiinalle vastahakoisen Aksel\nOxenstjernan puolta. Luonnollista siis tavallansa oli, että muuten niin\nauliskätinen kuningatar ei pitkään aikaan suosionosoituksilla muistanut\nHornia. Kipeästi kuuluu koskeneen kuuluisan, ansiokkaan sotamarskin\nsydämeen, kun Torstenson pääsi kreiviksi, eikä hänelle kuulunut vielä\nmitään palkintoa. Viimein tuli kuitenkin myös Hornin vuoro; v. 1651\nhänkin koroitettiin kreivinarvoon, ja v. 1653, vanhan asekumppalinsa De\nla Gardien kuoltua, hän peri valtamarskin viran.\n\nKaarle X Kustaa oli hänelle suosiollisempi, vaikka kyllä hänellä olisi\nollut syytä vihastua; sillä Horn, niinkuin muutkin valtakunnan\netevimmät miehet, oli kovasti vastustellut Kristiinan luopumista\nkruunusta. Kun sota jälleen syttyi, uskottiin valtamarskille koko\nRuotsin puolustus. Tarpeellisten varain hankkimiseksi kutsui Horn\nkuninkaan nimessä säädyt kokoon Skaran kaupunkiin. Matkalla sinne\nalkoi hän jo tuntea pahoinvointia; perille tultuaan hän vaipui\nsairasvuoteelle, ja toukok. 10 p. 1657 hän hiljaa ja rauhallisesti\nheitti henkensä. Kahdesti hän oli ollut naimisissa. Hänen ensimäinen\npuolisonsa oli Aksel Oxensjernan kaunis tytär Kristiina, joka kuitenkin\njo kolmivuotisen avioliiton jälkeen kuoli; sitten hän nai Siiri\nBjelken. Lapsista oli isän kuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa.\nKreivillinen Hornin suvun haara sammui siis heti perustajansa kanssa\njälleen.\n\nHornit olivat jo alkuansa rikasta sukua, ja tämä rikkaus tietysti\nkarttui vielä moninkertaiseksi Kustaa Hornin suurien ansioitten\njohdosta suotujen palkintojen kautta. Kustaa Aadolf oli antanut hänelle\nläänityksenä erään aateliskartanon uudessa voittomaassaan Liivissä;\nOxenstjerna oli Saksassa antanut hänelle Mergentheimin abottikunnan\nsekä Saksanritariston suurmestarin viran, josta oli suuret tulot;\nKristiina nyt viimein soi _Porin kreivikunnan_, johon paitsi Porin ja\nKoiviston kartanoita kuului 119 taloa Ulvilassa, 37 Kokemäellä ja 216\nHuittisissa, kaikkiansa 230 manttaalia.\n\nHornin maine sotapäällikkönä, niinkuin olemme nähneet, oli\nloistavimpia. Hänen taidostaan tässä suhteessa antaa eräs nykyaikuinen\nsotahistoriankirjoittaja[9] sen arvostelun, että \"hänen neuvonsa olivat\naina viisaimmat, hänen sotasäännöksensä sekä taistelujärjestyksensä\ntavallisesti niin mestarilliset, että ne kaikkina aikoina voisivat\nkelvata esikuviksi\". Varovaisen, miettiväisen luonteensa tähden, josta\njohtui, ettei hän koskaan tahtonut jättää mitään sattuman nojaan, hän\noli kuitenkin soveliaampi johtamaan puolustusta kuin panemaan toimeen\nrohkeaa hyökkäystä. Tämän hänen luonteensa käsitti Kustaa Aadolf vallan\nhyvin ja jätti, niinkuin on kerrottu, \"oikean kätensä\" hyvin usein\njälkeensä jotain vaarallista paikkaa suojelemaan, sillä aikaa kun hän\nitse rohkeasti marssi eteenpäin. Juuri saman luonteensa vuoksi olisi\nHorn kuninkaan kuoleman jälkeen ollut soveliain ylipäällikkö, koska\nsilloin pääasiana oli ennen saatujen voittojen säilyttäminen ja\nsuojaaminen.\n\nSotamiehet ja alapäälliköt, niinkuin jo on kerrottu, eivät rakastaneet\neivätkä oikein totelleetkaan Hornia ylipäällikkönä. Ollen itse vakava\ntavoiltansa, tarkka velvollisuuksiensa täyttämisessä, hän vaati myös\nankarasti samaa komennettaviltansa, ja näytti joka tilaisuudessa\npeittämättä, niin moitteilla kuin rangaistuksillakin, miten soturien\nyhä yltyvä vallattomuus, irstaisuus ja julmuus häntä inhotti. Kansa\nniissä maissa, joiden läpi hän marssi, sitä vastoin suosi häntä juuri\nsamasta syystä ja nimitti häntä \"laupiaaksi Horniksi\".\n\nSeurustelussa muitten ihmisten kanssa hän oli hyvin hauska. Hänen suuri\noppinsa ja monilla matkoilla laajentuneet kokemuksensa olivat\nloppumattomana vaihtelevien puheenaiheitten lähteenä. Samalla hänen\nkäytöksensä ilmaisi hovimiehen ja sivistyneen ihmisen hienoa\nkohteliaisuutta, johon vielä lisäksi tuli kaikesta röyhkeydestä ja\nkiivaudesta vapaa, nöyrä ja tasainen mieli. Näiden miellyttävien avujen\nvaikutusta heikonsi kuitenkin viimeisinä vuosina yhä yltyvä\nmielensynkkyys, joka peloitti monta ihmistä häntä likemmälle\nlähestymästä.\n\nUskonnossaan oli Horn totinen ja harras, luotettava rehellisyydessään\nja ystävyydessään, siveydeltään puhdas ja moitteeton, vaaran hetkenä\nmiehuullinen, luja ja hätäilemätön. Me näemme hänessä siten sankarin\nkuvan, joka kaikkien hänestä kirjoittaneitten yksimielisen todistuksen\nmukaan oli jaloimpia ja tahrattomasti kirkkaimpia kaikista tämän\naikuisista ruotsalaisista mainioista miehistä. \"Hänessä\", lausuu eräs\nhänen elämänkirjoittajansa,[10] \"oli yhdistyneinä hänen aikansa\naateliston kaikki suuret avut, vaan ei juuri tuntuvasti sen pahoja\npuolia\". Samassa sopisi myöskin lyhyesti kuvata hänen luonnettansa\nsiten, että sanoisimme hänen olleen \"tosisuomalaisen\", sillä hän omisti\nkaikki tähän nimeen kuuluvat hyvät avut, vaan ainoastaan vähässä\nmäärässä sen pahoja; sillä hänen parhaat avunsa, varovaisuus,\nmiettiväisyys (joskus liialliset kumpikin), vakavuus, lujuus, tasaisuus\nja vaatimaton nöyryys ovat juuri meidän kansamme luonteelle\nkuvaavimmat.\n\n\n\n\n14. Torsti Stålhandske.\n\n\nPaitsi Kustaa Hornia oli vielä useampia muitakin Suomen herroja, jotka\ntekivät nimensä kuuluisaksi kolmekymmenvuotisessa sodassa. Kaikkein\nkuuluisin Hornin jälkeen oli _Torsti Stålhandske_, hakkapeliittain\nrivakka johtaja.\n\nAlkuansa ei Stålhandsken suku ollut suomalainen, vaan kotoisin\nRuotsista, Länsi-Götinmaalta. Sieltä hänen isänsä oli tullut meidän\nmaahamme, nainut suomalaisen aatelisneidon ja asettunut Porvoon pitäjän\nHummelsundin kartanoon, jonka rouva omisti. Tässä samassa\nHummelsundissa syntyi v. 1594 Torsti Stålhandske, ollen siis saman\nvuoden lapsi kuin hänen vastainen ylipäällikkönsä Kustaa Aadolf.\n\nNuorena poikana jo hän sai tilaisuuden laajentaa tietojansa ja\nkokemuksiansa ulkomaanmatkalla. Hän seurasi näet hovipoikana\nskotlantilaista kenraalimajuuria Ruthveniä, joka läksi kotimaahansa\npestaamaan sotaväkeä Ruotsin kuninkaan palvelukseen. Sieltä palattuansa\npääsi Stålhandske alaupseeriksi kuninkaan henkivartijajoukkoon. V. 1622\nlähetettiin hän vänrikkinä Liivinmaan sotaan, Kobronin suomalaiseen\njalkarykmenttiin, jossa hän jonkun ajan perästä kohosi luutnantin\narvoon. V. 1626 hän seurasi Kustaa Aadolfia Preussinmaalle ja sai\nmajurin paikan Arvi Hornin johdon alla olevassa Porin jalkarykmentissä.\n\nVuoden kuluttua muutettiin Stålhandske ratsuväkeen. Tässä vasta hän\nolikin omassa elementissään; siinä oli oikea sija hänen rivakalle,\nuljaalle ritarihengelleen. Aake Tottin johdon alla oli yltäkyllin\ntilaisuutta uhkarohkeihin retkiin ja rynnäkköihin, ja Stålhandske\nosoitti pian olevansa juuri samaa karvaa kuin hänen everstinsäkin.\nJoskus annettiin hänen jo täällä itsenäisesti toimittaa partioretkiä.\nErityisesti kerrotaan, että hänet helmikuussa 1629 lähetettiin kahden\nsuomalaisen ratsumies- ja yhden rakuunalippukunnan kanssa muonaa\nviemään piiritetylle Strassburgin kaupungille. Tämän tehtävän hän sai\nonnellisesti suoritetuksi kymmenessä päivässä. Everstiluutnantin arvo\ntuli siitä hänen palkinnokseen.\n\nSeuraavana kesänä saapui Stålhandske viimein sille tantereelle, missä\nhänen nimensä oli saava kirkkaimman loistonsa. Hän purjehti\nkomennossaan olevien Turun läänin ratsumiesten kanssa Pommeriin. Täällä\nhän jo heti sodan alussa osoitti semmoista uljuutta, että kuningas\nantoi hänelle palkinnoksi 24 taloa Porvoon pitäjästä läänitykseksi. Se\ntapahtui hyvin pian Frankfurt an der Oderin valloituksen jälkeen;\nluultavasti oli siis Stålhandskekin mukana, vaikkei sitä ole erittäin\nmainittu, silloin kun suomalaiset ratsumiehet, heittäen hevosensa\nitsekseen, kiipesivät mainitun kaupungin muurin yli.\n\nMiten sitten Stålhandske suomalaisineen suuresti vaikutti voiton\nsaavuttamiseen Breitenfeldin tappelussa, on jo tullut kerrotuksi.\nMyöskin hän oli etumaisia, kun Suomen ratsuväki kaalasi Lechjoen\npoikki. Baijeriin hän ei silloin kuitenkaan seurannut kuningasta, vaan\nmeni takaisin Reinjoen seuduille, Aksel Oxenstjernan osaston lisäksi.\nSiellä eräänä päivänä tehtiin viholliselle soma kepponen. Ruotsin\npalveluksessa oleva reinkreivi meni saksalaisen ratsujoukkonsa kanssa\närsyttelemään espanjalaista päällikköä Luukas Cagrea. Tämä karkasi\nvastaan koko kahdentoista eskadronin kanssa. Semmoista ylivoimaa\nsäikähtyvinään pakeni reinkreivi minkä kavioista lähti. Mutta tultuansa\nahtaaseen vuorisolaan hän yht'äkkiä komensi: \"Oikealle ympäri!\" ja\nkääntyi viholliseen päin. Samassa hyökkäsi myös Stålhandske esiin, joka\njuuri tähän paikkaan oli asetettu väijyksiin, ja nytpä tuli\nhämmästyneille don'eille[11] aika hätä. Edestä hakattiin päälle, takaa\nhakattiin päälle, eikä ollut tuossa ahtaudessa ylivoimasta suurta apua.\nAinoastaan neljä laukausta espanjalaiset kestivät, sitten he pötkivät\nhajonnein rivein pakoon. Tällä tavoin voitti neljä suomalaista ja viisi\nsaksalaista lippukuntaa kaksitoista vihollisen lippukuntaa.\nEspanjalaisille tuli toinen ratsumiesjoukko avuksi, mutta sekin kääntyi\nheti karkuun. Takaa-ajoa jatkettiin, kunnes jalkaväki otti pakolaiset\nturviinsa. Mutta vaikka vihollisella oli niin kova kiire, olivat\nkuitenkin suomalaiset ja reinkreivin huovit ennättäneet jo tappaa\nheiltä neljä päällikköä, 300 sotamiestä ja temmaista seitsemän lippua\nvoittonsa merkeiksi. -- Jonkun aikaa sen perästä täytyi Cagren kokonaan\nlähteä takaisin Belgiaan, josta hän oli tullutkin. Sillä matkalla\nkihisivät taas Stålhandsken ratsumiehet hänen ympärillään niinkuin\nSuomen soitten sääsket ja pakoittivat hänet tällä lakkaamattomalla\nhätyyttämisellään jättämään suuren osan kuormastoansa jälkeensä tielle.\n\nOxenstjernan joukossa läksi sitten Stålhandske Nürnbergiin ja otti,\nniinkuin jo on kerrottu, uljaasti osaa Alte Vesten tappeluun. Siitä\nsyystä hän sai palkakseen everstin arvon. Tuli sitten Lützenin verinen\npäivä, Stålhandsken ja hänen suomalaistensa loistavin kunnian päivä. Me\njo tiedämme, kuinka he etumaisina hyökkäsivät ojien yli, kuinka he\npelastivat kuninkaansa ruumiin ja kuinka viimein he vielä urhoollisesti\nkestivät Pappenheimin vereksen joukon hyökkäyksen. Stålhandske se\nkuuluu olleen, joka tässä viimeisessä kahakassa omin käsin ampui\nPappenheimin kuoliaaksi ja sillä saattoi viholliset hämmästymään.\n\nV. 1633 oli Stålhandske huoveinensa siinä armeijassa, joka Hamelnia[12]\npiiritteli. Keisarillinen sotavoima riensi kaupungin avuksi ja ankara\ntappelu syttyi sen lähellä. Stålhandske oli taas saanut kunniapaikkansa\noikeanpuolisen kyljen päässä. Keisarilliset olivat lähettäneet sen\nuhkauksen, etteivät he suoneet armoa yhdellekään suomalaiselle eikä\nruotsalaiselle; ainoastaan saksalaiset, jotka olivat Ruotsin\npalveluksessa tai liitossa, olivat säästettävät, jos he tahtoivat\nantautua vangeiksi. Mutta tämä uhkaus ei meidän poikien parissa\nnostattanut muuta kuin naurua. Armoa eivät he aikoneetkaan anoa,\nvangeiksi eivät he aikoneetkaan pyrkiä. Tavallisella vauhdillansa\nhakkasivat he pian vihollisen rivit hajalleen, tappoivat muutamia\ntuhansia, soivat ottamalla heidät vangiksi armoa vielä muutamille\ntuhansille, sanalla sanoen teloittivat vihollisen niin perinjuurin,\nettei keisarillisista enää koko sen vuoden aikaan ollut pelkoa\nLuoteis-Saksassa. Stålhandske oli jo tappelun alussa saanut haavan,\nvaan hän ei malttanut sittenkään jäädä pois leikistä, ennenkuin voitto\noli saatu.\n\nPian sen jälkeen lähetti Ruotsin hallitus osan täten jouten jääneistä\nsotajoukoistaan Hollannille avuksi. Stålhandske sai ylipäällikkönä\nkuljettaa sinne muutamia ruotsalaisia ja suomalaisia ratsurykmenttejä.\nHänen uljaat poikansa herättivät siellä yleistä ihmetystä ja\nihastusta rivakalla soturinryhdillänsä sekä siveydellään ja\njumalisuudellaan. Mutta he puolestansa eivät viihtyneet yhtä hyvin\nuudella sotatantereellansa. Siellä käytiin sotaa ihan toisella tavalla,\nkuin mihin he olivat tottuneet, varovasti, hitaasti, vetelehtien,\noikein poroporvariseen tapaan. Kerran käski kuitenkin hollantilainen\nkenraali heidän laittaa aseensa kuntoon, koska nyt muka pian oli tuleva\ntilaisuus niitä käyttää. Tuostapa meidän ruudinkärventämät urhot vasta\noikein suuttuivat. \"Neuvokoon herra kenraali\", tiuskasivat he\nvastaukseksi, \"omia rekryyttejään! Me olemme kuningas Kustaa Aadolfin\nopissa olleet ja pidämme aseemme aina kunnossa!\" Muutamien kuukausien\nkuluttua saivatkin he jälleen palata Saksanmaalle.\n\nTuona turmiollisena vuonna 1634 kuului Stålhandske Banérin osastoon,\njoka itsekseen retkeili Schlesiassa ja Bööminmaalla. Täten hän säästyi\nsiitä häpeästä, että olisi ollut mukana Nördlingenin surkeassa paossa.\nVähäistä aikaisemmin hän oli muuten saanut kenraalimajurin arvon ynnä\nmyös ylikomentoonsa kaiken Saksassa olevan ruotsalaisen ja suomalaisen\nratsuväen.\n\nSeuraavana vuonna hän pääsi vielä kerran, viimeisen kerran käymään\nkotimaassaan. Hänelle näet annettiin toimeksi viedä sinne osa\nsuomalaista ratsuväkeä. Alusta kesää 1636 hän palasi kuitenkin takaisin\nSaksanmaalle, tuoden kanssansa useampia tuhansia Suomen väkeä. Näiden\navulla rohkeni sitten Banér käydä tuohon hurjanrohkeaan _Wittstockin_\ntappeluun. Stålhandske ja englantilainen King olivat saaneet käskyn\nvasemman kyljen ratsuväen kanssa tehdä kierroksen ja karata vihollisen\nselkään. Banér puolestaan päävoiman kanssa kävi suoraan päälle.\nArvaamattomat esteet viivyttivät kuitenkin kiertäjien tuloa. Banér sai\ntäten koko vihollisvoiman niskoilleen. Näytti jo siltä kuin tulisi\ntästä toinen Nördlingenin tappio, vaikka varsinkin oikean kyljen\nratsuväki, niissä etupäässä suomalaiset ja virolaiset, pitivätkin\nlujasti puoliansa. Ei ollut sitä lippukuntaa, joka ei olisi kuusi, jopa\nkymmenenkin kertaa syössyt rynnäkölle. Ilta viimein läheni ja Banérin\nvoimat alkoivat masentua. Silloin yht'äkkiä kuului vihollisen selän\ntakaa tuo tuttu huuto: \"Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!\" ja samassa\nhavaittiin saksilaisten rivien joutuvan sekaannuksiin. Banér vei nyt\nväkensä uudella innolla tuleen, eikä aikaakaan, niin oli loistava\nvoitto saavutettu. Yön hät'hätää levättyänsä läksivät sitten\nStålhandske ja King vihollista takaa-ajamaan. He viipyivät sillä\nretkellä koko viisi vuorokautta, mutta olivatpa he myös saaneetkin aika\npaljon toimeen. Monta sataa vihollisista oli vielä hakattu maahan, ja\nsaatu kaksituhatta vankia lisäksi. Muun saaliin ohessa he toivat\nkolmekymmentäviisi lippua ynnä vaaliruhtinaan omat kullatut vaunut,\njotka viimemainitut Stålhandske lahjoitti Banérille. Itse hän sitä\nvastoin piti vaaliruhtinaan kalliit, hopeiset pöytäastiat, jotka olivat\njoutuneet hänen käsiinsä jo itse tappelupäivänä, silloin kun\nvihollisleiri rynnäköllä valloitettiin.\n\nVuosina 1637-9 oli sitten Stålhandske mukana kaikilla Banérin\nmainioilla retkillä, tavallisesti ensimäisenä eteenpäin marssiessa,\nviimeisenä peräytyessä. Syksyllä viimeksimainittuna vuonna uskottiin\nhänen johtoonsa erityinen armeijanosasto, jolla hän sitten kolme vuotta\ntaisteli Schlesiassa. Täälläkin hän teki aina välistä rohkeita tekoja,\nmutta ylimalkaan ei sotaonni tahtonut olla hänelle oikein myötäinen.\nPääsyy taisi olla siinä, että Stålhandskesta ei ollut suurempien\nasioiden johtajaksi; erittäinkään hän ei pitänyt huolta muonasta, niin\nettä hänen väkensä välistä hajosi nälän tähden. Sen lisäksi tuli\nkenties vielä, ettei hänellä ollut omia tuttuja Suomen poikia\njoukossaan.\n\nTorstensonin tultua ylipäälliköksi, yhdisti Stålhandske osastonsa\njälleen pääarmeijaan ja otti osaa sen taisteluihin. Leipzigin\ntantereella hän komensi Uudenmaan ratsumiehiä, jotka seisoivat oikean\nkyljen toisessa rivissä varaväkenä. Jouten he eivät kuitenkaan\nseisoneet siellä kauan, vaan saivat pian auttaa ensimäiseen riviin\nasetettujen kansalaistensa tulista hyökkäystä, joka ratkaisi voiton.\nTässäkin oli Stålhandske taas pysynyt koko ajan kuumimmassa löylyssä,\nvaikka hän jo kohta alussa haavoittui. Tappelun jälkeen havaittiin\nkuitenkin hänen haavansa niin pahaksi, että hänen täytyi erota\narmeijasta ja maata koko talvi Stettinissä lääkärin hoidon alaisena.\nTäällä hän tutustui Kristiina Horniin, joka oli Haapaniemen sukua;\nseurauksena oli, että uljas urho sai nyt vielä toisenkin haavan, itse\nsydänpaikkaan. Voitto ei kuitenkaan pettänyt lempipoikaansa tässäkään\nvaarallisessa taistelussa; häät vietettiin huhtikuun 9 p. 1643 suurella\nkomeudella.\n\nToukokuussa täytyi kuitenkin nuoren aviomiehen jälleen erota\nkumppanistaan. Stålhandske, terveeksi tultuaan, riensi takaisin\nTorstensonin luokse, joka retkeili Moraviassa. Samoin hän seurasi myös\nsitten ylipäällikköänsä Holsteiniin. Täällä hyökkäsi hän taas\ntammikuussa 1644 Koldingin seudulla äkkiarvaamatta tanskalaisen\nratsuväen päälle ja hävitti sen niin perinjuurin, että 1500:sta tuskin\nsatamäärää pääsi pakoon. Mutta tämä rivakka ratsumiehen työ olikin\nhänen viimeisensä. Hän sairastui ja kuoli Haderslevin kaupungissa\nSlesvigissä huhtik. 21:nä päivänä.\n\nLeski tuotti ruumiin sitten kotimaahan ja haudatti sen Turun\ntuomiokirkkoon sitä varten ostettuun hautakappeliin, johon laitettiin\nkomea muistomerkki mustasta marmorista. Yhtään poikaa ei jäänyt sukua\njatkamaan.\n\nStålhandske kuuluu olleen sangen oppinut ja sivistynyt herra. Eräs\nenglantilainen, joka tästä sodasta kirjoitti, mainitsee hänen osanneen\nerittäin hyvin englanninkieltä; epäilemättä tuo taito oli silloin\nsaanut alkunsa, kun hän Ruthvenin seurassa kävi Skotlannissa.\nSaksankielen ja kirjallisuuden tuntija ja suosija hän myöskin näkyy\nolleen; ainakin hän oli valittu erään saksalaisen kirjallisen seuran\njäseneksi. Harrastusta tieteihin osoitti hän myös sillä, että hän\nlahjoitti Turun yliopistoon Aarhusin piispan kirjaston, jonka hän\nviimeisellä sotaretkellänsä oli saanut saaliiksi. Tämä lahja, 900\nnidosta, siihen aikaan nähden kylläkin suuri, oli meidän vastasyntyneen\nkorkeakoulumme ensimäinen kirjaston alku.\n\nStålhandske oli sangen rikas mies. Perintötalonsa lisäksi hän oli,\nniinkuin kerrottu, saanut suurenmoisen läänityksen Porvoon pitäjässä.\nSitten hän osti vielä Ilolan (Illbyn) kartanon samassa pitäjässä.\nMarjon seteritalo Sauvon pitäjässä sekä Tervajoki (Tervik) Pernajalla\nkuuluvat myös olleen hänen omansa. Leski osti v. 1647 vielä 60\nkruununtilaa Turun läänissä. Stålhandskella olikin sotaretkillään usein\nollut tilaisuutta saada runsaita saaliita, eikä hän ollutkaan\nkainoimpia, kun ottaminen tuli puheeksi. Päinvastoin sanotaan hänen\nkouransa vihollisen maassa olleen jokseenkin rautaisen. Siitä syystä\nkertoikin kansa Holsteinissä, että hänen kuolinvuoteensa ääreen oli\nmuka ilmestynyt musta haamu, joka tempasi pakenevan sielun kynsiinsä.\n\nToinen moitittava puoli Stålhandsken luonteessa oli se, että hän,\nsamoinkuin useimmat kolmekymmenvuotisen sodan sankareista, kovin\nmielellään kallisteli pikaria. Tämä vika ynnä myös hänen onnistumaton\nsodankäyntinsä Schlesiassa estivät hänelle aiotun suuren kunnian. Kun\nLeipzigin tappelussa nuori Liljehöök, josta toivottiin suuria, oli\nkaatunut, kysyi näet holhoojahallitus, tokko Stålhandske sopisi\nylipäälliköksi siinä tapauksessa, että Torstensonin täytyisi\nkivulloisuutensa tähden luopua virasta. Mutta Torstenson epäsi, sanoen\nsyyksi sen, että Stålhandske, vaikka hän olikin taitava ja uljas\neversti, kuitenkin liian usein oli juovuksissa ja selväpäisenäkin\nkuitenkin oli liian ahdasälyinen suuren sodan johtajaksi.\n\nMutta jollei Stålhandsken älyä eikä tapoja voikaan mitata korkeimmalla\nmitalla, niin ei voi kuitenkaan kukaan riistää häneltä sitä mainetta,\nettä hän oli muita rivakkaampi ratsumiespäällikkö ja taitavampi\npartionkävijä. Vielä enemmän hän oli kuuluisa urhoudestansa, joka ei\ntuntenut pelkoa pahimmissakaan vaaroissa. Sitä hän osoitti teoilla\nlukemattomissa tilaisuuksissa, joskuspa myöskin lysteillä\nkokkasanoillaan. Niinpä tuotiin kerta hänelle hätäsanoma: \"Vihollinen\non kohta teidän kimpussanne!\" -- \"Ja minä heti paikalla hänen\nkimpussaan!\" vastasi siihen meidän säikähtymätön sankarimme.\n\n\n\n\n15. Eerikki Slang.\n\n\nUudenvuoden aikana 1641 oli kaikkialla Saksanmaassa tavattoman kovat\npakkaset; joet ja virrat menivät kaikki jäähän. Silloin Banér äkkiä\nkokosi koko ratsuväkensä, sai myös liittolaisensa, Ranskan armeijan,\nhuovit mukaansa ja kiiti näin tuulispäänä Regensburgia vastaan. Tässä\nkaupungissa näet oli par'aikaa keisari Ferdinand herrainpäiviä\npitämässä valtakuntansa katolilaisten ruhtinaitten kanssa. Sotaväkeä ei\nollut sanottavasti niillä seuduin heidän suojanaan, sillä vaarasta ei\nollut vähintäkään aavistusta. Jos Banérin onnistui päästä jäätyneen\nTonavan yli ja saartaa Regensburg kaikilta haaroilta, niin oli nälkä\npian pakoittava tuon herrojen hovilaisilla ahdatun kaupungin\nantautumaan. Sepä vasta olisikin aika saalis ollut -- itse keisari\nkaikkine herroineen yhdellä apajalla! Pakkasen äkillinen lauhtuminen\nteki kuitenkin tämän sukkelan kepposen tyhjäksi. Samana päivänä, jona\nBanér ehti perille, olivat Tonavan jäät lähteneet liikkeelle, niin\nettei ollut aluksillakaan yli pääsemistä.\n\nRanskan väki läksi nyt jälleen omia teitänsä, ja Banér, kun hänen\nvoimansa siten ei enää riittänyt suurempiin yrityksiin, hajoitti\nmiehensä ympäri kyliä talvimajoihin. Mutta keisari Ferdinandin sydän\nkuohui tulista vimmaa; hän päätti rohkealle viholliselleen kostaa tuon\narvaamattoman päällekarkauksen. Hänen käskystänsä alkoi sotajoukkoja\njoka haaralta hiljaa ja salaa vetäytyä Ruotsin väen talvimajoille päin.\nPaljon ei puuttunutkaan, niin olisi vaaraa aavistamaton Banér tullut\nkokonaan verkkoihin kiedotuksi. Mutta valpas kun hän oli, sai hän\nkuitenkin vielä hyvissä ajoin hiukan vihiä asiasta. Hetkeäkään\nviivähtämättä hän kokosi enimmän osan hajonneista joukoistansa jälleen\nyhteen ja pujahti niiden kanssa ihmeen nopeasti ja taitavasti Böömin\nkautta, jonka keisarillinen armeija oli jättänyt tyhjäksi, pois\nSaksinmaalle.\n\nTätä Banérin retkeä on syystä kehuttu mestarityöksi; mutta sittenkään\nei mistään nopeudesta eikä taidosta olisi ollut hänelle apua, jos\nvihollinen heti paikalla olisi lähtenyt liikkeelle ja ennättänyt saada\nvaltaansa muutamat Bööminmaalle johtavat vuorisolat. Syynä siihen,\netteivät he saaneet siihen tilaisuutta, oli erään Banérin alapäällikön\nperin suomalainen itsepintaisuus.\n\nEversti _Eerikki Slang_, jonka talvimajat olivat lähinnä keisarillisten\npääarmeijan tiellä, ei ennättänytkään enää Banérin yhteyteen. Hän\nsuljettiin kolmen rykmentin kanssa pieneen _Neuburgin_ kaupunkiin.\nKeisarin poika, joka oli katolilaisten ylipäällikkönä, lähetti\ntorvensoittajan kehoittamaan häntä antautumiseen. Vastarinnan\nyrittäminen näyttikin melkein mielettömyydeltä. Neuburgin ympärillä\nseisoi nyt kokonainen suuri armeija; Slangilla ei ollut enempää kuin\nparituhatta miestä, ne melkein kaikki ratsumiehiä, siis linnan\npuolustukseen tottumattomia, vähemmän sopivia. Kaupungin muurit olivat\nsitä paitsi huonossa tilassa. Mutta Suomen urho vastasi kuitenkin\nrohkeasti: \"Onpa minulla tosin vain yksi käsi, vaan sillä aion pitää\npuoliani, niin kauan kuin se on tallella!\" Tähän kieltoonsa oli Slang\nvielä lopuksi lisännyt sen uhkauksen, että toisten, jos vielä\nsamallaista tarjoumusta ehdoitettaisiin, ei enää vastattaisi sanoilla,\nvaan luodilla. Arkkiherttua koetti sittenkin rauhansovintoa uudestaan,\nvaan hänen sanansaattajalleen lensi luoti otsaan, ennenkuin hän oli\npäässyt edes perille.\n\nTäytyi siis nyt keisarillisten kuin täytyikin turvautua väkivaltaan.\nHeidän tykkinsä mursivat kaupungin muuriin suuren rikon; mutta kun he\nsitten riensivät rynnäkölle, näkivät he aukon jo tukitun puisella\nhakulilla, ja sen takana seisoi elävä muuri, jota ei millään voimalla\nsaatu murtumaan. Pantiin siis tykit uudelleen paukkumaan, ammuttiin\nuseampia rikkoja muuriin ja yritettiin uudestaan rynnäkköä. Mutta\ntoisen ja kolmannenkin kerran heidät viskattiin taas verissä päin\ntakaisin. Tällä tavoin viivytettiin koko keisarillista sotavoimaa kolme\nvuorokautta mitättömän kaupunkirähjän edustalla. Vasta neljäntenä\npäivänä, kun jo muurit olivat melkein ylt'ympäri raunioina, niin että\nulkoa aivan hyvin saattoi nähdä kaupungin torille asti, vasta nyt\nilmoitti Slang antautuvansa, jos päälliköille suotaisiin valta\nestämättä päästä Banérin luokse. Tähän ehtoon ei suostuttu, ja\ntaistelua jatkettiin vielä useampia tunteja, kunnes viimein meidän\nmiesten oli pakko ehdottomasti antautua. Mutta heidän päätehtävänsä\nolikin jo täydellisesti suoritettu: Banérin päävoima oli pelastettu.\nTäydellä syyllä siis tästä lähtien mainittiin meidän urhokasta\nsuomalaistamme \"Ruotsin Leonidaan\" nimellä.\n\nSlangin suku oli jo tunnettu edellisen vuosisadan alusta. Heillä oli\nalusmaansa osaksi likellä Turkua, osaksi Hämeessä. Kaikki olivat\naikansa aatelisherrojen tavan mukaan olleet sotureita; Eerikin isä,\nKlaus Slang, oli De la Gardien retkillä Venäjällä osoittanut urhoutta\nja jonkun aikaa ollut linnanisäntänä Narvassa. Missä ja milloin Eerikki\nSlang itse syntyi, ei tarkemmin tiedetä, paitsi että se tapahtui\n1600-luvun alussa. Kasvatuksensa hän sai osaksi Kustaa Aadolfin\nhovissa, missä hän oli hovipoikana. Luultavasti hän seurasi kuningasta\nhänen sotaretkillään, vaikkei siitä ole mitään mainittu. Huomatuksi\ntuli Slangin nimi vasta vuodesta 1635, jolloin hän määrättiin\nhenkivartijarykmentin everstiksi. Saksilaiset, niinkuin tiedämme,\nolivat juuri silloin ruvenneet Banéria ahdistamaan, mutta saivat kokea,\nettä Ruotsin soturit eivät olleet niin helposti höyhennettäviä lintuja\nkuin he luulivat. Tähän saksilaisten kurittamiseen Slangkin uljaasti\notti osaa. Niinpä esimerkiksi eräässä tilaisuudessa vaaliruhtinas oli\nlähettänyt muutamia ratsuväen lippukuntia Elbejoen yli ja oli muun\narmeijansa kanssa tulemaisillaan perässä. Mutta Slang riensi sinne\nnuolena ja saksilaiset osaksi hakattiin maahan, osaksi upotettiin\nveteen, eikä vaaliruhtinaan mieli tehnyt sitten enää pyrkiä yli.\nSamalla lailla kävi monesti toisissakin tilaisuuksissa. Eräässä\nsellaisessa kahakassa v. 1640 Sahlfeldin edustalla menetti Slang\nvasemman käsivartensa.\n\nNeuburgin puolustuksen jälkeen sotavankeudesta päästyänsä ei Slang\ntavannut enää entistä ylipäällikköään, sillä hän oli jo kuollut. Hän\nrupesi nyt vuorostaan seuraamaan Torstensonia, mutta pitkää retkeä ei\nhänelle enää ollutkaan suotu. Leipzigin tappelussa v. 1642 oli Slang,\nkenraalimajuriksi koroitettuna, saanut koko sotarinnan vasemman kyljen\nkomentoonsa. Mutta siinä heti taistelun alussa pistoolinluoti surmasi\nhänet. Näin päätti Ruotsin Leonidas voittokulkunsa miehuutensa\nparhaassa kukoistuksessa. Hänen ruumiinsa haudattiin sitten Leipzigin\npääkirkkoon.\n\nSlangilta ei jäänyt nimen jatkajaa enempää kuin myös Kustaa Hornilta\ntai Stålhandskelta. Hän jätti jälkeensä ainoastaan surevan morsiamen.\n\n\n\n\n16. Aake Tott, Kustaa Aadolfiin \"lumiaura\".\n\n\nKustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina kuului Upsalasta pahaa\nmelua. Siellä oli siihen aikaan professorina Johannes Messenius,\nkuuluisa opiltansa ja neroltansa. Siitä syystä korkea aateli, kun\nheidän piti lähettää poikansa yliopistoon, mielellään antoivat heidän\nopiskella hänen johtonsa alla. Mutta Messeniuksesta ei ollutkaan\nkasvattajaksi; hän vain aina ajatteli, miten hän olisi nuorille\nherroille mieliksi, jotta hän sitten myöhemmin maailmassa saisi heidän\nkauttansa etuja. Hän ei vaivannut heitä kovin paljon latinalla,\nmatematiikalla eikä muulla kuivalla ja vaikealla opilla; enin osa aikaa\nkäytettiin semmoisiin harjoituksiin, jotka kavaljeerille olivat\ntarpeellisia, tanssiin, miekkailuun ja ratsastukseen, pantiinpa myös\ntoimeen seuranäytelmiä, jotta oppilaat tottuisivat rohkeasti, selvästi\nja sujuvasti lausumaan ilmi ajatuksensa.\n\nYhtä höllä kuin oppi oli kurikin. Porvarit, herätessänsä äkkiä kesken\nparasta untansa yöllä, kun ikkuna särähti sirpaleiksi tai kiviä lensi\ntupaan, arvasivat jo kysymättäkin Messeniuksen \"junkkarien\" olevan\nsyynä pahantekoon. Talonpojat tuodessaan aamulla varhain ruokavaroja\ntorille olivat tuhannessa tuskassa, jottei vaan Messeniuksen joukkio\nsattuisi heitä vastaan; sillä olihan monasti tapahtunut, että nuot\npoikaveitikat olivat seisahduttaneet tulijan, irroittaneet hevosen\nvaljaista, pistäneet \"maanmoukka\"-paran aisoihin, kavunneet kärryille\nkoko kuormallinen ja näin sitten ajelleet ympäri kaupunkia nauraen,\nhoilottaen ja ahkerasti piiskaa huiskutellen. Eivätpä edes kruununkaan\nlaitokset aina saaneet olla heiltä rauhassa; kerta olivat he murtaneet\nauki linnan portit ja laskeneet kaikki varkaat ja murhamiehet\nvalloilleen. Ja jos vieras Upsalassa kysyi, kuka noista hurjista oli\nhurjin, kuka päällikkönä kaikissa koirankujeissa, niin sai hän heti\nkuulla, että se oli nuori, rikas suomalainen junkkari _Aake Tott_,\njonka välistä nähtiin villinä juoksentelevan pitkin katuja, paljastettu\nmiekka kädessä, lystikseen peloitellen ja uhkaillen rauhallisia\nihmisiä. Semmoisen maineen oli hän ennättänyt saada, vaikka hän oli\nvielä melkein lapsi, 13-14 vuotta vanha[13] ja kunnioitettua, korkeaa\nsukua, Kirkniemen, Siuntion kartanon ja Liuksialan herran poika, sekä\näitinsä kautta, joka oli Eerikki XIV:n ja Kaarina Maununtyttären tytär,\nkuninkaallisen perheen heimolainen.\n\nValituksista noita vallattomia poikia vastaan ei ollut suurta apua.\nJoskus kyllä oli Messenius heitä hiukan kurittavinansa; mutta enimmiten\nhän vain nauroi heidän muka sukkelille kepposilleen. Ja jos yliopiston\nrehtori sekä konsistorio tahtoivat puuttua asiaan, niin Messenius\nväitti röyhkeästi, ettei heillä ollut tekemistä hänen yksityisten\nkasvattiensa kanssa. Sitä paitsi he olivat korkeaa aatelia, jota ei\nsopinut vetää halvemman oikeuden kuin itse valtaneuvoskunnan eteen.\nSiihen asia sitten aina jäikin, sillä ei kukaan uskaltanut korkeitten\nherrojen poikia vastaan nostaa oikeuskannetta.\n\nPaitsi Messeniusta oli Upsalassa samaan aikaan myös toinen opiltaan\nkuuluisa professori, nimeltä Rudbeck. Näiden molempien oppineitten\nherrojen välillä saattoi kateus alinomaista näykkimistä aikaan. Pianpa\nkumpaistenkin kasvatit -- Rudbeck oli niinikään Messeniuksen esimerkkiä\nseuraten ottanut semmoisia -- myös ottivat osaa tähän riitaan. Kaduilla\nja kujilla nähtiin alituisesti messeniläisiä ja rudbeckiläisiä\nkahakassa. Tapahtuipa sitten v. 1612, että Rudbeck valittiin rehtoriksi\nja alkajaispuheessaan hän varoitti nuorisoa vallattomuuksista sekä\nriidoista. Tuosta suuttui nyt Messenius ja hänen joukkonsa kovasti;\npojat alkoivat kesken juhlallisuutta viheltää ja telmiä, ja itse\nprofessori julkisesti haukkua rehtoria. Konsistorio sen jälkeen\nkokoontui neuvottelemaan, miten tämä tämmöinen hävyttömyys olisi\nrangaistava. Mutta Messenius haukkui heitä vieläkin rohkeammin, ja\nhänen poikansa, joille Messeniuksen rouva vei sanan Kuninkaannurmelle,\nmissä he olivat leikkimässä, tulivat juoksujalassa paikalle, pyssyt ja\nmiekat kädessä. Yliopiston hallitus oli pahemmassa kuin pulassa; ukot\npelkäsivät jo surman heitä uhkaavan. Tämä julkinen kapina tuli viimein\nkuninkaankin korviin, joka nyt kerrassaan teki lopun kaikesta\nepäjärjestyksestä, muuttaen molemmat nuo riitaiset professorit muualle\ntoisiin virkoihin ja ankarasti rangaisten Messeniuksen kasvatteja.\nToiset heistä pääsivät selkäsaunalla, mutta usea eroitettiin kokonaan\nyliopistosta.\n\nEpäilemättä katkesivat täten nuoren Tottinkin yliopistolliset opinnot,\nsillä me tapaamme hänet jo seuraavana vuonna toisella tantereella,\nmissä hänellä oli tilaisuutta tyydyttää seikkailu- ja tappeluhaluansa\nluvallisemmalla ja jalommalla tavalla. Hänet lähetettiin v. 1614 --\nvasta 15-vuotisena -- Venäjälle, mainion sotaherran Jaakko De la\nGardien johdolla sotataitoa oppimaan. Kun tämä sota rauhansovinnon\nkautta loppui, läksi Aake Tott ulkomaille. Viisivuotisella matkallaan\nhän kävi Saksassa, Italiassa, Espanjassa, Ranskassa, Englannissa sekä\nAlankomailla, tutustuen täten vieraihin kieliin ja vieraihin oloihin.\nJonkun aikaa hän otti myös harjoituksen vuoksi osaa Venetsian\nvapaavallan sotaan turkkilaista vastaan.\n\nKun hän viimein palasi kotiin v. 1622, oli taas sota Puolaa vastaan\nkiihtynyt ilmituleen. Nuori Tott riensi siis heti Liivinmaalle, jossa\nhän pääsi Kustaa Aadolfin kamariherraksi. Sillä nimellä siihen aikaan\nei kuitenkaan tarkoitettu tuommoisia hovityhjäntoimittajia kuin meidän\naikanamme. Kamariherra merkitsi siihen aikaan samaa kuin nykyään\najutantti, upseeri, joka lennättää ylipäällikön käskyjä eri\nsotajoukoille. Tämmöisenä sai siis meidän taistelunhaluinen\nnuorukaisemme mielin määrin mellastella noilla suurilla sotakedoilla,\n\n    miss' on verta säärysvarsin,\n    myöten polvea punaista.\n\nHän tuli pian kuuluisaksi uljaana ratsumiehenä, nopsana partionkävijänä\nja nousi myös nopeasti yhä korkeampiin arvoihin. Oltuansa ensin vain\nyhden suomalaisen huovilippukunnan kapteenina, sai hän jo v. 1625\neverstiluutnanttina kaiken Liivinmaalla olevan suomalaisen ratsuväen\nkomentoonsa. Seuraavana vuonna läksi sitten Tott, everstiksi\nkoroitettuna, Preussinmaalle. Tullessaan toi hän sinne 4 lippukuntaa\nratsumiehiänsä, joihin myöhemmin Stålhandsken kanssa tuli vielä saman\nverta lisäksi. Täällä Preussin ja Puolan alangoilla tekivät nyt Suomen\nhuovit rohkean päällikkönsä johdolla ensi kertaa nimensä tunnetuksi ja\npelätyksi. He näyttivät monessa tasapäässä tappelussa, ettei Wallhofin\nvoitto suinkaan ollut sattumuksen tuottama, eikä aikaakaan, niin eivät\nPuolan husaarit voineet edes partioretkilläkään vetää heille vertoja.\nTott oli kaikissa näissä toimissa elähdyttävänä sieluna. \"Hän oli niin\nrohkea, niin valpas ja niin nopsa tässä sodassa\", kehuu eräs\nsenaikuinen kertoja, \"että viholliset tavallisesti eivät saaneet\nhänestä pienintäkään vihiä, ennenkuin hän oli jo heidän kimpussansa,\njoten hän tuli heille suureksi peloksi ja hirmuksi\". Ja Kustaa Aadolf,\njoka piti paljon hänen urhoudestaan, alkoi tänä aikana leikillä\nnimittää häntä _lumiaurakseen_, koska hän aina kulki edeltä ja raivaili\ntietä muulle armeijalle.\n\nLiian pitkäksi tulisi tässä luetella kaikkia tappeluita ja kahakoita,\njoihin Tott huoveineen Preussin sodassa otti osaa, sillä he seurasivat\nmuassa kaikilla Kustaa Aadolfin retkillä. Erästä urhotekoa ei\nkuitenkaan käy jättäminen kertomatta, joka siihen aikaan oli kaikkialla\nkuuluisa. Tott oli kerta v. 1627 saanut käskyn 200 Suomen ratsumiehen\nja 500 skotlantilaisen jalkasoturin kanssa tiedustella vihollisen\nasemaa Danzigin seudulla; mutta tultuansa _Grebinin_ kylän kohdalle\nhuomasi hän yhtäkkiä, että hän oli sattunut satimeen. Puolalainen\nylipäällikkö Koniezpolski oli arvaamatta piirittänyt meidän\npartiolaisemme. Ei ylimalkaan ole mitään niin kovaa koetusta Suomen\nsoturin miehuudelle kuin tuo ilkeä sana: \"piiritetty!\" joka osoittaa,\nettei vihollisia ole ainoastaan edessä, silmin nähtävänä, vaan myös\nselän takana. Mutta Tott ei antanutkaan väelleen aikaa miettiä tuota\npahaa seikkaa. Hän huusi vain heille: \"Pojat, nyt näytetään, että me\nolemme kunnollisia Ruotsin kuninkaan miehiä!\" ja samassa hakkasi jo\nhänen sapelinsa keskelle tiheintä vihollisjoukkoa. Mitäs muuta! Koko\nparvi hyökkäsi kuin ukkosen nuoli hänen jäljessänsä, eikä aikaakaan,\nniin olikin tie auki ja piiritys tyhjäksi tehty. Uhkaava tappio oli\nmuuttunut loistavaksi voitoksi; 150 puolalaista makasi verisenä\ntantereella, ja leiriin palatessaan liehuttivat Suomen miehet,\njotka olivat luulleet joutuneensa jo hukkaan, kolmea vihollislippua\nomiensa lisänä päittensä yläpuolella. Kustaa Aadolf ihastui tästä\nuljaasta teosta ikihyväksi; hän asetutti kohta koko armeijansa\njuhlajärjestykseen, Tottin partiojoukon muun sotarinnan eteen, kiitti\nheitä lyhyellä, mutta ytimekkäällä puheella ja jakoi sotamiehille\npalkinnoita. Tottille hän niinikään kaikkien nähden lahjoitti kalliin,\nkultakahvaisen miekan ja lupasi hänelle ritarinarvon. Itse ritariksi\nsivaltaminen tapahtui kuitenkin vasta myöhemmin Tukholmassa,\nvaltiopäivien aikana v. 1630. Samassa koroitettiin Tott myös\nkenraalimajuuriksi; ja sai komennon kaiken Ruotsin ja Suomen ratsuväen\nyli.\n\nMutta palatkaamme vielä kerta Preussinmaalle. Vaikka Tottilla siellä\noli niin runsaasti kuumia otteluita vihollisen kanssa, näyttää\nkuitenkin siltä kuin ei hän sittenkään vielä olisi saanut kyllikseen,\nvaan olisi hakenut lisäjatkoa riidoilla virkakumppaliensa kanssa.\nErittäinkin oli aina ollut ankaraa sanasotaa hänen ja Herman Wrangelin\nvälillä, joka oli aivan hänen kaltaisensa niin hyvien kuin huonojenkin\nominaisuuksiensa puolesta. Riita kiihtyi viimein siihen määrään, että\ntoinen vaati toista kaksintaisteluun. Tämmöiset yksityiset taistelut\noli tosin kuningas hengen uhalla kieltänyt; mutta nuo tappelunhimoiset\nherrat päättivät tehdä sen salaa ja taisivat myös arvella, ettei laki\nmuka heihin, kenraaleihin, ylettyisi. Mutta määräpaikalle tultuaan he\ntapasivat siellä yhden komppanian sotaväkeä, joiden päällikkö heille\nilmoitti, että kuningas tosin ei aikonut heitä estää, koska he niin\nvälttämättömästi tahtoivat tulla toinen toisensa pyöveleiksi, mutta\nettä hän heti oli antanut käskyn mestata sen, joka voittaisi ja jäisi\nhenkiin. Juuri samassa astuikin mestausmies esiin sotamiesjoukon\nkeskeltä täydessä tulipunaisessa virkapuvussaan. Nämät terveiset\nkerrassaan jäähdyttivät tuittupäisten herrojen vihan, ja taistelu jäi\nkun jäikin heiltä suorittamatta.\n\nSaksan sodassa sai sitten Tott sotamarskin arvon ja kokonaisen eri\narmeijan komentonsa alle. Lähtiessään eteläänpäin marssimaan jätti\nKustaa Aadolf hänelle toimeksi Pommerin valloituksen. Täällä teki\nvarsinkin Greifswaldin kaupunki itsepäistä, lujaa vastarintaa, eikä\nlinnaväki suostunut viimeiseltäkään avaamaan sen portteja muulla\nehdolla, kuin että he aseineen, tavaroineen saisivat vapaasti poistua.\nMutta kun keisarilliset sitten marssillansa poikkesivat toiselle tielle\nkuin mitä oli sovittu, piti Ruotsin alapäällikkö sitä liiton\nrikkomisena ja karkasi heidän päälleen teloittaen suuren osan.\nPerästäpäin, kun tästä asiasta nousi pahoja puheita, koki hän puhdistaa\nitseänsä sillä, että hän muka sotamarskilta oli saanut semmoisen\nkäskyn. Mutta Tott suuttui kovasti tästä sanarikon syytöksestä. Hän\nvaati ankaraa tutkintoa, jotta hänen viattomuutensa tulisi selville,\n\"sillä\", sanoi hän, \"kunnia on minulle henkeäkin kalliimpi\".\n\nPommerin valloitettuaan marssi Tott sitten _Meklenburgiin_, karkoitti\nsieltäkin kaikki keisarilliset ja saattoi poisajetut herttuat takaisin\nvaltaan. Sitten hän meni Elben yli Bremenin hiippakuntaan. Kuinka\nsuureksi hänen sotamaineensa oli kohonnut ja kuinka rikas hän oli, käy\nilmi siitä, että hän tätä sotaretkeä varten omalla kustannuksellansa\npestasi yksitoista lippukuntaa kyrassiereja sekä kokonaisen rykmentin\nrakuunia. Mutta täällä Ala-Saksissa eivät enää asiat menestyneetkään\nhäneltä, niinkuin tähän asti. Syyt siihen olivat useampaa laatua.\nEnsiksi oli täällä vastassa taitava Pappenheim, joka, vaikka\nmiesluvulta heikompi, aina osasi käyttää hyväksensä vihollistensa\nvirheitä. Toiseksi oli Tott kyllä peloton ja sukkela partionkävijä,\nvaan suuren sotatuuman toimeenpanemiseen hänellä ei ollut tarpeeksi\nälyä. Sitä paitsi hän oli liian taipuvainen huvituksiin ja laiminlöi\nusein hevostensa ja koiriensa tähden tärkeämmät tehtävät. Myöskin oli\nhaitaksi se, että hän oli paljon sairaana. Mutta pahinta haittaa\nkaikista kuitenkin tekivät nuo Tottin vanhat viat, tuittupäisyys ja\nröyhkeys, joilla hän loukkasi kaikkia. Meklenburgissa hän oli jo ollut\nriidassa herttuain kanssa. Asema tuli nyt täällä vielä kahta vertaa\nhullummaksi, kun sotaa olisi ollut johdettava yhteisin neuvoin Kustaa\nAadolfin alasaksilaisten liittolaisten, Bremenin arkkipiispan ja\nLüneburgin herttuan kanssa. Turhaan pyysi Hamburgissa oleskeleva\ntaitava Ruotsin lähettiläs, Adler Salvius, sovitella näiden kolmen\nylipäällikön välejä. \"Ei kukaan huoli olla tekemisissä Tottin kanssa\",\nvalitti hän kirjeessä kuninkaalle, \"kun hän aina niin pahasti haukkuu\nkaikkia ihmisiä.\" Myöskin hän lähetti suoraan Tottille itselleen\nnuhteet siitä, että tämä huvitusten tähden vitkasteli. Mutta tuosta\nsotamarski suuttui pahasti. \"Vai onko nyt siksi käynyt, että mokomat\nmusteentuhrustajat saavat tehdä kiusaa aateliskavaljerille!\" vastasi\nhän. Ja kun sitten Salvius taas kirjoitti kuninkaalle ilmoittaen, että\nTottin huolimattomuus ja riitaisuus oli syynä huonoon menestykseen\nniillä seuduilla, jonka kirjeen johdosta sotamarski eroitettiin\nylipäällikkövirastansa, niin silloinpa vasta tuo tuittupää leimahti\noikein vimmaan. \"Minun lapseni ja lastenlapsenikin\", uhkasi hän,\n\"kostavat sen vielä sinulle sekä sinun sikiöillesi!\"\n\nTott pysyi vielä jonkun aikaa Saksassa, vaikkei hän näy enää ottaneen\nosaa sotaan. V. 1633 hän sitten saattoi kuninkaan ruumiin Ruotsiin, ja\nsiellä hän nyt tästä lähtien toimi valtaneuvoskunnassa, jonka jäseneksi\nhän jo v. 1630 oli tullut määrätyksi. Hän kuului siinä Aksel\nOxenstjernalle ja hänen jaloille ystävilleen vastusta tekevään\npuolueeseen, joka tahtoi käyttää tätä kuninkaatonta aikaa aatelin\netuoikeuksien suunnattomaan laajentamiseen. Kerran mainitsevat\nkuitenkin, ihme kyllä, valtaneuvoskunnan pöytäkirjat Tottinkin\nvastustaneen tämmöistä anastusyritystä. Hänen ja A. Banérin\nkehoituksesta päätti näet valtaneuvoskunta ryhtyä toimiin sen\nväärinkäytöksen estämiseksi, että aatelisherrat rälssikartanojensa\nlisäksi vielä ostelivat vero- tai kruununtiloja ja tahtoivat tehdä\nnekin verottomiksi.\n\nToisessa tilaisuudessa taas puhkesi sotamarskin tulinen ratsumiesluonne\nilmi. Kopparbergin seudulla oli kansa ollut suurten verojen sekä\nsotamiehenottojen vuoksi kovasti tyytymätön, niin että kapinaa\npelättiin. Pari valtaneuvosta oli lähetetty sinne, vaan he eivät olleet\nsaaneet vuorimiehiä tyyntymään. \"Ohoh\", virkkoi silloin Aake Tott,\n\"olisitte vain minut lähettäneet, kylläpä olisin kun olisinkin noiden\nkuparipohattain niskat nöyryyttänyt!\" -- \"Niin kyllä\", huomautti siihen\ntoinen, \"jos nimittäin sinulla sielläkin, niinkuin Saksassa, olisi\nollut huovijoukko takanasi. Vaan jos yksin tulisit, niin olisivatpa\nkuparipohatat vetäneet sormikoukkua sinunkin kanssasi, veli veikkonen.\"\n\nSotaretkillään oli Tott aina suuresti ahnehtinut saalista ja oli\nkovalla, armottomalla kädellä kiskonut itselleen, mitä vain irti sai.\nTällä tavoin kokoonhaalituilla äärettömillä rikkauksillaan hän vietti\nsitten Ruotsissa ennen kuulumattoman prameaa elämää. Ekolsundin\ntilalle, likelle Tukholmaa, hän rakensi itselleen suuren, komean\nkartanon. Kun hän sitten kullatuissa vaunuissa, neljä jaloa hevosta\nedessä, ajoi kartanonsa ja pääkaupungin väliä, ei hän sallinut kuskinsa\nväistyä syrjään kenenkään tieltä, paitsi jos itse kuningatar sattui\nvastaan tulemaan; niin ylpeä oli hän rikkaudestaan, sotatöistään sekä\nkuninkaallisesta sukuperästään. Ekolsundissa hän vietti nyt enimmäkseen\njoutoaikansa; köyhemmässä, kolkommassa, hovin loistosta syrjäisemmässä\nsyntymämaassaan hän, niinkuin ylimalkaan Suomen korkeampi aateli tähän\naikaan, kävi harvoin, vaikka hänellä täällä oli useimmat kartanonsa.\nSuuri alusmaa Liholan linnoineen hänellä muuten oli Virossakin.\n\nTottista on se maine, että hän kosijana sai monta kertaa rukkaset,\nsillä naiset pelkäsivät hänen tuittupäistä luonnettansa. Miten lienee,\nmutta onnistuipa hänen kahdestikin saada omaksensa neitoja valtakunnan\nparhaista suvuista. Hänen ensimäinen puolisonsa oli Bjelkejä, toinen\nkreivi Pietari Brahen sisar.\n\nViimeiset vuotensa Tott oli sairaalloinen, useinkin vuoteenomana.\nKeväällä 1640, kun hän mielestään taas oli vähän parempi, tahtoi hän\nvielä kerran käydä Suomen puolella, mutta sinne tultuansa hän kuoli jo\nheinäk. 15 päivänä Lavilan kartanossa Eurassa. Ruumis vietiin sieltä\nTurkuun ja haudattiin suurella juhlallisuudella. Saattojonossa oli 4\nlippukuntaa ratsumiehiä ja saman verran jalkaväkeä; siinä kulki piispa\nparinkymmenen papin kanssa, jotka olivat lähipitäjistä kokoonhaalitut;\nsiinä oli mukana kenraalikuvernööri Suomen korkeimpien virkamiesten\nkera, yliopiston professorit ja oppilaat, Turun pormestari, raati ja\nsuuri joukko porvareita. Keskellä jonoa talutettiin marskin hevosta,\nselässä musta loimi, jossa oli suuri valkoinen silkkiristi keskellä.\nMolemmin puolin arkkua kannettiin vainajan isän ja äidin vaakunoita.\nSamoin kantoi Turun läänin maaherra omin käsin suurta surulippua, jossa\noli Tottin vaakuna, ja toinen herra astui vainajan haarniskaan puettuna\nhänen miekkansa paljastettuna kädessä. Ruumista seuraavat aatelisnaiset\najoivat kahdeksassa vaunussa, ja kenraalikuvernööri Pietari Brahe\n\"venäjäntapaisessa kantotuolissa\", jota kantamassa oli kaksi hevosta,\ntoinen edessä, toinen takana. Kummankin hevosen selässä istui\npitkäkauhtanainen kuski, ja vielä kaksi palvelijaa ratsasti irrallaan\nmolemmin puolin. Turun tuomiokirkkoon, johon ruumis haudattiin,\npystytettiin sitten komea marmorinen muistopatsas, jossa sekä\nsotamarski että hänen toinen puolisonsa olivat kuvatut.\n\nAake Tottilla oli ainoastaan yksi poika, Klaus Tott, joka sitten isänsä\nurhotöitten tähden, jotka valtuuskirjassa ovat lavealta luetellut, sai\nkreivinarvon sekä enimmän osan Uudenkaarlepyyn sekä Lapuan pitäjiä ynnä\nUudenkaarlepyyn kaupungin kreivikunnaksensa. Häneen sammui kuitenkin\nTottin kreivillinen haara jälleen, sillä hän kuoli lapsetonna.\n\n\n\n\n17. Hakkapeliitat.\n\n\nEnsi alussa, niinkuin olemme nähneet, eivät keisarilliset olleet\nmilläänkään Ruotsin sotavoiman uhatusta tulosta. Ainoa, mikä heitä\nsilloin hiukan huoletti, oli se huhu, että Kustaa Aadolfilla muka oli\nmuassaan lauma suomalaisia noitia, joiden kuvaton ulkonäkö jo oli niin\nhirveä, että saattoi säikähdyttää pakoon urhoollisimmankin soturin.\nSaatuansa sitten nuot kummitukset omin silmin nähdä mahtoivat keisarin\nsotamiehet varmaankin nauraa turhalle pelollensa; sillä suomalaiset\nolivat, samoinkuin heidän hevosensakin, pienen, vähäväkisen näköisiä,\neikä millään muotoa hirvittäviä. Mutta eipä aikaakaan, niin alkoivat he\njälleen uskoa heidän noitataitoonsa ja pelätä heitä. Nämät seisoivat\nvakavina, hätäilemättä, vaikka keisarin kuuluisimmatkin rykmentit\nkarkasivat heidän kimppuunsa; he ryntäsivät vuorostaan päälle hurjalla\nrohkeudella, panematta huomiota vastassa olevien lukumäärään. Harvoin\nsaatiin heitä paikaltansa järkähtämään; harvoin jaksoi vihollinen\nkestää, kun heidän sotahuutonsa: \"Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!\"\nyhtäkkiä kajahti keskellä hänen rivejään. Eihän muka ollut mahdollista,\nettä noin mitättömän näköiset raukat saisivat tuommoisia ihmetöitä\ntoimeen ainoastaan luonnollisilla voimilla. Uusi lause lisättiin nyt\nlitaniaan kaikissa katolisissa seurakunnissa Saksanmaalla; rukoiltiin\nJumalaa varjelemaan oikeauskoista kansaa \"tuosta _hakkapeliittain\nhirmuisesta laumasta_\" (a horribili Haccapaelitarum agmine). Tämän\nnimen näet olivat Saksassa meidän miehemme saaneet heidän sotahuutonsa\njohdosta, jota varmaankin luultiin joksikin loitsusanaksi.\n\nRuotsin kuninkaan liittolaiset ja ylimalkaan protestantit puolestaan\npuhuivat heistä ihmeellä ja ihastuksella. Harva se kirjailija, joka\nkolmekymmenvuotisesta sodasta kertoessaan ei olisi erittäin ylistänyt\nSuomen poikien urhoutta. Katselkaamme tässä nyt muutamia heidän\nlauseitaan.\n\nVexionius (ruotsalainen) kertomuksessaan Ruotsin valtakunnasta\nmainitsee suomalaisia hyvin taitaviksi miekalla, pyssyllä sekä tykeillä\nsotimaan.\n\nAchrelius (ruotsalainen) sanoo eräässä teoksessaan: suomalaiset, Marsin\nlempilapset, ovat ikäänkuin syntyneet sotureiksi, ei vasta siksi\nharjoitetut.\n\nB. Skytte (ruotsalainen) muistopuheessaan Kustaa Aadolfista lausuu:\nsuomalaisilla on uupumaton, tulinen into kaataa vihollisia.\n\nPierius Winsemius (saksalainen?) kehuu: \"Suomalainen ei huoli\nonnen vaiheista, niinkuin muu lauma; vakavana hän ei tee edes\ntoiviolupauksia.\" -- \"Suomen joukko, pelkäämättä kuolemaa, ryntäsi\nvihollisen rivien keskelle; se oli päättänyt voittaa tai kuolla.\"\n\nSaksankielisessä Theatrum Europaeum-nimisessä teoksessa on alussa\ntämmöinen lause: \"Suuri kunnia oli Kustaa Aadolfilla suomalaisistaan\nsekä ruotsalaisistaan, kun he kestivät pakkaset vielä paremmin kuin\npäivän paahteen. He eivät lähteneet myöskään pakoon, ennenkuin täytyi\nikäänkuin luontoa vastaan taistella. He tyytyivät vähään, eivät\nuupuneet koskaan, eivät nostaneet kapinoita.\" -- \"Ruotsin ja Suomen\nkansat ovat niin urhoollisia ja ritarillisia, etteivät he tappelussa\ntahdo peräytyä, vaan seisovat kuin muuri, arvellen heidän kansansa\nkunnian vaativan pikemmin kuolemaa kuin pakoa.\"\n\nHeinsius (hollantilainen) eräässä ylistyspuheessaan kehuu: \"Vaikka he\n(suomalaiset) olivat pienet kooltansa, seisoivat he kuitenkin lujina,\njärkähtämättöminä ja miehuullisina; ja yhtä hyvin olisi voinut toivoa\nelementtien antavan ihmisvoimalle myöten, kuin heidän kuoleman pelosta\ntai vihollisten pakoituksesta peräytyvän paikaltaan.\"\n\nVielä paremmin kuin nuo joskus suurentelevat korulauseet kuvaavat nyt\nseuraavat muistossa säilyneet pienet jutut senaikuisten suomalaisten\nsoturien vakavaa miehuutta.\n\nOntuvaksi ammuttua suomalaista kehoitti hänen kapteeninsa muuttamaan\njalkaväestä ratsuväkeen, koska hänen siinä olisi mukavampi olla. Mutta\nSuomen poika antoi tämän spartalaisen vastauksen: \"Mina vela stå i\nkrig, icke springa!\" (Minä aion seisoa sodassa, enkä juosta.)\n\nToiselta, joka paraikaa ahkerasti hieroa kitkutteli miekkaansa\ntelttansa edustalla, kysyi ohitse ratsastava Kustaa Aadolf leikillään,\nmitä hän niin tulisella kiiruulla puuhaili? -- \"Mina lipa rappire\",\nvastasi sotilas vakavasti huonolla ruotsillansa, \"mina lakta moro\"\n(hion pamppua, huomenna pitää teurastaa).\n\nMeritappelussa Juutinraumassa (Öresundissa) Ruotsin ja Tanskan\nlaivaston välillä v. 1658 tempasi tykin luoti yhdeltä suomalaiselta\nmolemmat kädet poikki. Vakavasti katsahti haavoitettu ympärillensä ja\nhuusi sitten: \"Minnekä hiiteen miekkani lensi?\" Innossaan hän ei\nmuistanutkaan, ettei hänestä enää ikipäivinä ollut miekkamieheksi.\n\nYhtä paljon kuin urhoudeltaan tulivat Ruotsin kuninkaan omamaiset\nsoturit myös kuuluisiksi hyvästä kuristansa. Yllämainittu Theatrum\nEuropaeum esim. kertoo, että he, jos heillä oli rahaa, aina\nrehellisesti maksoivat, mitä tarvitsivat, eivätkä rahanpuutteessakaan\nrasittaneet kansaa, vaan olivat veteen sekä leipään tyytyväiset.\n\nTästä hyvästä kurista sai kiittää Kustaa Aadolfin itsensä säätämiä\nsota-artikkeleita. Jumalanpelko ja lähimäisen rakkaus olivat\nperussääntöinä tässä kuuluisassa laissa. Joka aamu ja ilta piti\nkomppanian tai lippukunnan kokoontua yhteiseen rukoukseen, joka pyhä\nsekä kerran viikon keskelläkin pidettiin täydellinen jumalanpalvelus.\nKen kolme kertaa oli laiminlyönyt nämät hartaushetket, pantiin koko\nvuorokauden ajaksi kaularautoihin seisomaan. Herran nimen soimauksesta\noli kuolemanrangaistus määrätty, yhdentekevää oliko se tapahtunut\nhumalassa vai selvällä päällä; samoin myös kävi sen, joka kolmannen\nkerran tavattiin Jumalan sanan ja sakramenttien pilkkaamisesta. Kirous,\njos se virkainnossa luiskahti suusta, oli sakoilla sovitettava; mutta\nken humalassa tai pahasta tavasta kiroili, sen täytyi sen lisäksi vielä\njulkisesti rykmentin edessä pyytää anteeksi. Noitia, joita siihen\naikaan paljon kuljeksi ympäri muka loitsimassa haarniskoita aseen\npystymättömiksi, ei Kustaa Aadolfin leirissä sallittu. Jalkavaimot\nmyöskin ajettiin heti pois; mutta aviovaimoa ei estetty seuraamasta\nmiestänsä. Ryöstäminen vihollisenkin maalla oli kielletty, paitsi kun\npäälliköt ruoanpuutteen aikana olivat lähettäneet väkeä muonaa\nhankkimaan taikka kun sen ajan tavan mukaan väkirynnäköllä\nvalloitettava kaupunki luvattiin sotamiehille alttiiksi. Mutta\nsilloinkaan ei saatu ryöstää mitään kirkoista eikä sairashuoneista,\neikä myöskään tehdä väkivaltaa papeille, vanhuksille, vaimoille eikä\nlapsille, jolleivät ne itse ryhtyneet aseihin. -- Ankarat olivat\nniinikään rangaistukset pelkuriudesta. Jos joku ratsumieslippukunta tai\njalkaväen komppania oli paennut tappelusta, ennenkuin oli voitu\nteräsaseita käyttää, niin päällikkö, jos hän oli siihen syypää,\najettiin häpeällisesti ulos leiristä, mutta jos syy oli väessä,\nhirtettiin heistä joka kymmenes mies, ja toisten täytyi puhdistaa\nleiri, majailla erillään muusta armeijasta ja olla liputta, kunnes he\njollakin uljaalla urhotyöllä olivat rikoksensa jälleen hyvittäneet.\nSamoin myös päällikkö, joka muuten kuin vain viimeisessä hädässä antoi\nlinnan vihollisen käsiin, tuli mestatuksi, ja hänen väkensä oli samojen\nrangaistusten alainen kuin edellisessä tapauksessa, sillä eroituksella\nkuitenkin, ettei ketään hirtetty. Mestaus, vankeus ja sakot, ne olivat\nKustaa Aadolfin sotajoukossa tavalliset rangaistukset, mutta\npiiskaaminen oli kokonaan luvatonta, sillä se olisi masentanut soturien\nkunniantuntoa. Saman tärkeän tunteen vireillä pitämiseksi oli myös\nsäädetty, ettei kukaan kunnialtaan poistuomittu tai rikoksen tähden\njollakin lailla pyövelin käsissä ollut saisi sen jälkeen pysyä\nrykmentissä. -- Tämmöinen oli henki tässä armeijassa; siinä olikin se\ntaikavoima, jonka avulla he voittivat keisarin irstaiset, kunnosta ja\nkunniasta välittämättömät, kokoon pestatut ja rahan tähden sotivat\npalkkalaiset.\n\nUrhous kuninkaan kuoltuakin pysyi aina edelleen entisellään, mutta\nkuri, niinkuin olemme nähneet, höllistyi valitettavasti sangen pian.\nSaakoon tässä vielä yksi todistus siitä sijansa. V. 1635, kun\npuolalaisten uhkausten tähden päätettiin varustaa vara-armeija, ei\nuskallettu lähettää kokonaisia suomalaisia ratsumieslippukuntia\nkotimaahan uusien lippukuntain kantaväeksi, siitä syystä, että he\nolivat Saksassa tottuneet irstaisuuteen sekä kaikellaiseen\nvallattomuuteen ja pelättiin heidän pahojen tapojensa myös tarttuvan\nvereksiin rekryytteihin. Vähempi osa heistä vain lähetettiin takaisin\nSuomeen, ne nimittäin, jotka välttämättömästi tahtoivat pitää\npuustellinsa ja joiden täten ilmenevä synnyinmaanrakkaus oli ikäänkuin\njonkunmoisena takauksena heidän paremmin säilyneestä kunnostansa. Muut\nkaikki otettiin pestattuihin lippukuntiin samoilla ehdoilla kuin\nmuukalaiset.\n\nRuotsin sotajoukkojen voitoista tässä sodassa saisimme kuitenkin osaksi\nväärän käsityksen, jollemme huomaisi, etteivät ne olleet suinkaan\nyksistään ruotsalaisten ja suomalaisten aikaansaamat. Tämä oma väki\nynnä skotlantilaiset palkkasoturit muodostivat tosin armeijan\nurhoollisimman, luotettavimman ja parhaimman osan, jolle urhotöistä\ntulee suurin ansio; mutta se oli sittenkin vain sangen vähäinen osa\nkoko sotavoimasta. Ruotsin palveluksessa ja liitossa oli monasti noin\n100,000 miestä jalkeilla, vaan varsinaisia ruotsalaisia oli harvoin\nenempää kuin 10,000, suomalaisia enintään 6,000 (joissa jälkimäisissä\n1,500-2,000 ratsumiestä). Ainoastaan vastoinkäymisen aikoina, jolloin\npalkkalaiset tavallisesti luopuivat, sotivat Ruotsin sotaherrat\npääasiallisesti omamaisilla voimilla.\n\nSaksan tantereet eivät olleetkaan muuten ainoat, jotka silloin Suomen\nsotureita vaativat. Liivin-, Viron- sekä Inkerinmaan linnojen\nvartioiminen oli yksistään meidän miehille uskottu.[14] Siellä majaili\nheitä aina 3-4,000. Ja vietiinpä Tanskan sodan aikana suomalaisia itse\nRuotsinkin suojaksi, ensimäisenä sotavuonna 2,500 miestä ja toisena\nvielä 2,300 lisäksi.\n\nSuomalaisen sotavoiman lukumäärä oli Kustaa Aadolfin aikana suuresti\nenentynyt, suhteellisesti vielä enemmän kuin ruotsalaisen. V. 1616,\nVenäjän sodan lopulla, oli Ruotsilla 15,400 sotamiestä, Suomella 5,200;\njälkimäiset muodostivat siis ainoastaan neljäsosan koko omamaisesta\narmeijasta. V. 1625, jolloin Kustaa Aadolfin laatima uusi järjestys\nvalmistui, oli jalkaväkeä Ruotsilla 18 rykmenttiä (à 8 komppaniaa) eli\nnoin 22,000 miestä, Suomella 12 (n. 10,000 m.); ratsuväen luku oli\nRuotsissa 15 lippukuntaa (1,875 m.) Suomessa 12 (1,500 m.). Nyt oli\nsiis suomalainen jalkaväki 1/3 koko summasta, ja ratsuväki 4/9.\nMyöhemmin karttui sotavoima ylimalkaan vielä suuremmaksi, vaikka\nviimeksimainittu suhde ruotsalaisten ja suomalaisten välillä tästä\nlähtien oli jokseenkin pysyväinen. Tavallisesti oli Suomella\n30-vuotisen sodan aikana aseissa vähintään 10-12,000 jalkamiestä,\n3-3,500 huovia. Monesti karttui niiden yhteinen luku 16-17,000:een\nmieheen. Jos sitten vielä otamme lisäksi aatelin ratsujoukon (100 m.,\nRuotsissa 300), meriväen (2-3 komppaniaa à 400 m.) sekä pestatut\nsotamiehet (tykkiväen,[15] jalka- sekä ratsumiehiä), niin saamme kokoon\nnoin 20,000 miehisen armeijan.[16] Tulipa tämä kuorma, raskas kuin se\nitsessään oli, sen kautta vielä raskaammaksi, että niin tiheään täytyi\ntäydentää harvenneita rivejä vereksillä rekryyteillä. Sodat siihen\naikaan olivat näet vielä paljoa tuhoavammat kuin meidän aikana. Huoli\nmuonan sekä muiden tarpeitten hankkimisesta oli kovin vaillinainen ja\npuutteen kautta syntyneet taudit kuluttivat hirveästi väkeä. Eikä ollut\nsoturien henki Itämeren linnoissa myöskään paljoa paremmassa turvassa,\nkun asunnot niissä olivat terveydelle vahingolliset. Täten luettiin\nesim. Suomen tavallisen jalka- sekä ratsuväen luku v. 1640 noin\n17,300:ksi mieheksi; mutta seuraavana vuonna, vaikka 2,000 rekryyttiä\noli saatu lisään, oli heitä kuitenkin ainoastaan 14,500 jäljellä.\n\nRatsumiehiä, niinkuin näimme, otettiin Suomesta aina verraten enemmän,\njohon oli syynä heidän kelvollisuutensa. Edellisten kuninkaitten aikana\nei luultu omamaisia hevosia sotaan soveliaiksi; sen vuoksi pestattiin\naina kalliilla hinnalla ranskalaisia ja saksalaisia huoveja. Tämä\nväärä luulo katosi nyt Kustaa Aadolfin sotien aikana kokonaan.\nUlkomaalaisetkin rupesivat nyt kehumaan \"Ruotsin ja Suomen hevosia,\njotka kyllä ovat saksalaisia pienemmät, vaan tuliset, uupumattomat,\nihmeen kestävät ja helpot elättää\". Suomen ratsumiesten kautta\npääasiallisesti tähän aikaan suomalaisten nimi levisikin ympäri\nEurooppaa. Ylimalkaan oli vielä silloin ratsuväki armeijan\nvaikuttavimpana osana. Noilla pitkillä, joutuisilla retkillä\n30-vuotisen sodan loppupuolella oli usein puolet sotajoukosta huoveja,\nsillä jalkaväen oli vaikea päästä kulkemaan Pohjois-Saksan autioiksi\nhävitettyjen erämaitten poikki. Jalkamiehiä enimmiten käytettiin\nlinnaväkenä ja kutsuttiin tavallisesti vain suurempia tappeluita varten\nkokoon, joissa kuitenkin myös ratsuväen rynnäkkö oli ratkaisevin.\n\nKustaa Aadolfin aikana valmistui Ruotsin valtakunnan sotavoiman\njärjestys rykmentteihin, niinkuin se siitä lähtien pysyi. Suomessa oli\nseuraavat ratsurykmentit: _Turun_ (Pohjanmaan kanssa), _Uudenmaan_\n(Hämeen kanssa) sekä _Karjalan_ (Savon kanssa). Jalkaväen rykmentit\nolivat: _Turun, Porin, Pohjanmaan, Uudenmaan_, läntinen ja itäinen,\n_Hämeen, Viipurin_, läntinen ja itäinen, sekä _Savon_. Ennen Kaarle\nXII:nnen aikaa ei ollut kuitenkaan tapana mainita niitä näin maakunnan,\nvaan ainoastaan everstinsä nimellä.\n\nYllälueteltu sotavoima saatiin kokoon seuraavalla tavalla. Tykkiväki\nsekä rakuunat (jotka vuoroin ratsain, vuoroin jalan sotivat)\npestattiin. Aatelislippukuntaan lähetti jokainen aatelisherra\ntilustensa suuruutta myöten yhden tai useampia täydesti varustettuja\nhuoveja. Muu ratsuväki syntyi rusthollilaitoksen kaltaisella tavalla;\nmoni lainlukija, vouti, nimismies, pappi, porvari ja varakkaampi\ntalonpoikakin antoi siihen miehen aseineen, hevosineen, ja sai siitä\ntalonsa, kumminkin osaksi, verosta vapaaksi. Nämät kaikki armeijan\nosastot olivat siis vapaaehtoisia. Jalka- ja meriväki sitä vastoin\ntäydennettiin rekryytinotolla. Kymmenen talonpoikaa (kaupungissa 10\nporvaria) oli aina ruotuna, josta yksi piti otettaman sotamieheksi\n(kaupungeissa sekä rantapitäjissä merimieheksi). Ensin otettiin\nniistä taloista, missä oli paljon miehiä; sitten pienistä, missä ei\npaljon työntekijöitä tarvittu. Lesken ainoaa poikaa ei otettu, ei\nmyöskään mielellään semmoisesta talosta, josta jo yksi mies oli\nsotapalveluksessa tai kaatunut. Tätä jälkimäistä ehtoa täytyi kuitenkin\nsuuren tarpeen tähden monasti rikkoa. Eräs talonpoika Rovaniemellä\nesim. pyysi kerta ja saikin veronhuojennusta sillä perustuksella, että\nhänellä oli neljä poikaa (joista kaksi jo kaatunutta) jalkaväessä,\nviides ratsumiehenä. Ylimalkaan ei sallittu sotamieheksi kirjoitetun\npalkata toista edestänsä; mutta toisinaan tehtiin rahan tarpeen aikana\ntästä kuitenkin poikkeus. Päiväläiset ja muu irtonainen väki otettiin\nkaikki, mitkä vain käsiin saatiin, ruotuihin panematta.\n\nTämä rekryytinotto oli kansalle Suomessa kauheasti vastahakoinen ja\npeloittava. \"Sotamiehenoton aikana\", lausui kerta Pietari Brahe\nvaltaneuvoskunnassa, \"on Suomessa aina kyläraitit ihan tyhjinä ja\nautioina, vaikka maa sillä välin kyllä on kansakas.\" Sotapalvelukseen\nkykenevät miehet kokivat näet mikä milläkin keinolla pelastaa nahkansa.\nMoni piili kotipitäjänsä saloilla, kunnes vaara oli ohitse; moni ei\nkatsonut tämmöistäkään lymypaikkaa vielä kyllin turvalliseksi.\nJoukoittain pakeni miehiä synkille erämaille pitkin Suomenselän\nharjanteita, joukoittain karkasi myös rajan yli Venäjälle, taikkapa\nRuotsin puolelle, jossa Helsinglannin, Taalain y.m. maakuntain vuoriset\ntakamaat tähän aikaan saivat ensimäiset suomalaiset asukkaansa. Saadut\nrekryytit täytyi kahleissa, niinkuin pahantekijät, kuljettaa\nrykmenttinsä majapaikoille, ja kuitenkin pääsi niitä marssiltakin aina\nkarkuun. Joka vuosi oli tällä tavoin suuri osa sotamiehiksi määrätyistä\n\"tietymättömissä\". V. 1631 luettiin heitä 1,670, seuraavana vuonna\n5,777! Todella ihmeellinen ristiriitaisuus -- tämä kova sotapalveluksen\npelko kotona ja luja, peloton miehuus sotatantereella! Syynä edelliseen\nei tainnut olla ainoastaan pelko sotapalveluksen vaaroja -- vaikka,\nniinkuin olemme nähneet, se ei suinkaan ollut perätön -- vaan kenties\nvielä enemmän kansallemme ominainen rakkaus rauhaan ja synnyinmaahan.\nSattuihan välistä, että sotamiehiä vielä Saksastakin karkasi, vaaroista\nja vaivoista huolimatta pyrkien kotiin takaisin. Useimmat kuitenkin,\nkun kerran olivat virassa, täyttivät tehtävänsä suomalaisella,\nvakavalla velvollisuudentunteella. Epäilemättä ilmoitti siis Kustaa\nAadolfin sota-artikkelein suomentaja, Hartikka Speitz, kansansa yleisen\nmielen, kun hän varusti esipuheensa näillä säkeillä:\n\n    Kilvet, aseet pois heittäkääm,\n    rauhan kans riidat peittäkääm,\n    mut jos toisin ei taid' olla,\n    eip ole häpee kedoll' kuolla.\n\nTämän rekryytinoton epätasaisuuden ja epätietoisuuden tähden koetti\nKustaa Aadolf saada varmemman, vaikka vähemmän tuottavan tavan voimaan.\nMäärätyn taloluvun piti olla yhtenä ruotuna, joka saisi hankkia\nitselleen miehen pestaamalla tai muulla keinolla, miten tahtoi. Tämä\noli ensimäinen alku vastaiseen ruotuväkilaitokseen. Sitä samaa\nvalmistettiin myös silläkin säädöksellä, että ratsumiehille sekä\nkruunun meriväelle annettiin puustelleja.\n\nYlimalkaan eivät kuitenkaan talonpojat suostuneet kuninkaan uuteen\nehdoitukseen. Täytyi siis koettaa toisilla keinoilla saada sotaväen\nrivit täyteen. Sydänmaan pitäjille lähetettiin sotamiesparvia\nkarkureita etsimään ja kiinniottamaan. Yöllä piiritettiin tavallisesti\nse talo, missä karkureita arvattiin olevan, ja sitten murrettiin ovet\nväkisen auki. Siinä toimessa tehtiin kuitenkin hirveätä väkivaltaa ja\nvääryyttä. V. 1620 kävivät Rautalammin pitäjäläiset kenraalikuvernööri\nKaarle Oxenstjernan luona valittamassa. Luutnantti Lassi Antinpoika oli\nsiellä kuljeskellut majaillen taloissa 20-40:n miehen kanssa. Erään\nLeinosen luokse he olivat tulleet yöllä syyttäen häntä siitä, että hän\nmuka piti karkureita palveluksessaan; hän pantiin sentähden rautoihin\nja ripustettiin kahleilla tuvan lakeen, niin että varpaat juuri vain\nulottuivat lattiaan. -- Nimismies Oksasen talosta he rupesivat viemään\nkahta renkiä, joista isäntä kuitenkin sai toisen irti oravakihtelyksen\nhinnalla; toinen kuljetettiin Suur-Savon kirkonkylään, missä hänkin\nsitten maksoi lunastuksekseen 50 oravannahkaa, 3 markkaa sekä yhden\nkirveen. -- Eräältä Kumpulaiselta otti luutnantti paimenen, jonka hän\nheti jälleen möi naapuritaloon 11:stä markasta. -- Toiseltapuolen tämä\ntehtävä ei ollut sotamiehillekään vaaraton. Talonpojat monasti\npuolustautuivat kirveillä, viikatteilla ja välistä ajoivat pakoon\nsotamiehet, joita lasten ja vaimojen haukkumasanat seurasivat vielä\nkauemmas. Kiinnisaadut karkurit pidettiin sitten tallella\nlinnantapaisissa tarhoissa, kunnes heitä karttui niin monta, että\nkannatti lähettää rantamaille. Semmoinen karkurilinna oli esim. \"Kyrön\nkantsi\" Hämeenkankaan rajalla, nykyisessä Kankaanpään kappelissa\nKarvian pitäjässä.\n\nRekryyttinsä oli ruodun aina varustettava tarpeellisilla vaatteilla\nsekä turkilla; näiden kuluttua hankki kruunu sitten uudet. Univormuista\nei siihen aikaan ollut paljon tietoa; ainoastaan muutamat rykmentit\npitivät samallaisia pukuja. Yleiseksi, käskyllä säädetyksi tavaksi\ntulivat univormut vasta v. 1656 Kaarle X:nnen aikana.\n\nJalkaväestä oli vain osa varustettu pyssyillä; toisilla oli pitkät\npeitset aseena. Nämät peitsimiehet torjuivat rynnäköt, sillä aikaa kuin\npyssymiehet jälleen latasivat tuliputkensa, mikä oli erinomaisen\nmonitemppuinen ja vitkallinen työ. Pyssyt laukaistiin irtonaisella\nsytyttimellä; ei ollut niissä vielä edes piilukkoakaan. V. 1627 soti\nLiivinmaalla myös vielä useampia tuhansia suomalaisia jousimiehiä. Se\nei ollutkaan mikään harvinainen suomalaisten alempaa kantaa todistava\nseikka. Yhdestä puolalaisten parhaista sotapäälliköistä samalla ajalla\non se kehuva maine olemassa, että hän oli erittäin taitava jousella\nampumaan. Niinikään käytettiin jousta Englanninkin sotajoukossa 17:nnen\nvuosisadan alkupuolella. Silloisten pyssyjen hankaluuden ja hitaisuuden\ntähden olikin sangen epäiltävää, kumpi ase oli paremmaksi katsottava.\nKaikilla sotamiehillä oli pään suojana rautainen kypäri, ratsuväellä\nsitä paitsi myös rintahaarniska. Näillä viimemainituilla oli pistoolit,\nmutta miekka oli kuitenkin vaikuttavin ase.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Itä-Preussiin ei Kustaa Aadolf puuttunut, sillä se oli hänen\nlankonsa, Brandenburgin vaaliruhtinaan lääninä, vaikka Puolan\nyliherruuden alla.\n\n[2] Tästä Preussin sodasta olisi vielä ollut kerrottavana useampia\nSuomen ratsumiesten urhotekoja, mutta ne säästetään myöhemmäksi heidän\npäällikkönsä Aake Tottin elämäkertaan.\n\n[3] Puolivillejä eteläslaavilaisia Itävallasta Turkin rajalta, jotka\npalvelivat keisarin sotajoukossa.\n\n[4] Sen kertomuksen luotettavaisuudesta, joka kertoo seitsemänkymmenen\nsuomalaisen taistelusta Demminin luona, on ollut väittelyä\nhistoriantutkijain kesken, mutta kun kertomus tavataan jo\nsamanaikuisissa sodan esityksissä, näyttää uskottavalta, että joku\ntodellinen tapaus on sen pohjana.\n\n[5] Rautalammilta saatu katkelma laulusta, jota vielä tämän vuosisadan\nalussa kansa muisteli ja lauloi.\n\n[6] Toista suomalaista ratsumies-eskvadronaa johti tässä Lützenin\ntaistelussa ratsumestari Wunsch.\n\n[7] Enimmäksi osaksi lyhentämällä Fryxellin mukaan.\n\n[8] Tämmöistä kunnianimitystä soi muuten Ranskan kuningas kirjeissään\nmyös Oxenstjernalle ja Banérille.\n\n[9] Ruotsalainen Mankell.\n\n[10] Tohtori, senaattori Ignatius.\n\n[11] Don espanjankielellä = herra.\n\n[12] Weserjoen varrella, Hannoverin seudulla.\n\n[13] Hän oli syntynyt Kirkniemen kartanossa Lohjalla v. 1598.\n\n[14] Tämä seikka muuttui sitten myöhemmin Kaarle XI:nnen hallitessa,\njosta ajasta lähtien siellä oli linnaväkenä pestattuja sotureita sekä\nainoastaan pieni parvi jokaisesta Suomen rykmentistä.\n\n[15] Tykkimiehiksi mielellään pestattiin suomalaisia, koska ne olivat\nniin tarkat ampumaan.\n\n[16] Siihen aikaan oli Suomen asukasmäärä Käkisalmen läänin kanssa n.\n450,000 henkeä; suhteellisesti pitäisi meidän siis tätä nykyä pitää\n140,000:miestä sotaväkeä!\n\n\n\n"]