[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fw6hUdiwepanJC3IRqKN77TZYJzww39zf5wGaK93PAtU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},675,"Kertomuksia Suomen historiasta V:2","Krohn, Julius",1835,1888,"675-krohn-julius-kertomuksia-suomen-historiasta-v2","675__Krohn_Julius__Kertomuksia_Suomen_historiasta_V2","Kustaa Aadolf ja Kristiina: Suomen sisällinen tila","novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1895,null,48051,335640,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Historiallinen esitys kuvaa Suomen yhteiskunnallisia oloja 1600-luvulla Kustaa II Aadolfin ja kuningatar Kristiinan hallitsijakausilla. Se käsittelee muun muassa Turun hovioikeuden ja yliopiston perustamista, säätyjen elämää sekä aikakauden hallinnollisia uudistuksia.","Julius Krohnin 'Kertomuksia Suomen historiasta V:2' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 675. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA V:2\n\nKustaa Aadolf ja Kristiina: Suomen sisällinen tila\n\n\nKirj.\n\nJULIUS KROHN\n\n\n\nKansanvalistusseura, Helsinki, 1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSuomen sisällinen tila Kustaa Aadolfiin ja Kristiinan aikana\n\n  1. Kuningas Kustaa Aadolfin ensimäinen käynti Suomessa.\n  2. Helsingin herrainpäivät.\n  3. Turun hovioikeuden perustaminen.\n  4. Presidentti Juhana Kurck.\n  5. Iisakki Rothovius.\n  6. Johannes Messenius.\n  7. Kemin lappalaisten käännytys.\n  8. Kreivin aika Suomessa.\n  9. Pietari Brahe.\n 10. Samuel Cröel.\n 11. Kajaanin vapaaherrakunta.\n 12. Turun yliopiston perustaminen.\n 13. Tieteelliset harjoitukset Turun yliopiston ensi aikoina.\n 14. Mikael Wexionius.\n 15. Turun ylioppilaitten menot ja tavat.\n 16. Koulut.\n 17. Noitien vainoaminen.\n 18. Aateli.\n 19. Klaus ja Henrik Fleming.\n 20. Kauppa ja teollisuus.\n 21. Suomen kaupungit.\n 22. Suomen talonpojat.\n 23. Suomalaisten muutot maasta 17:nnellä vuosisadalla.\n 24. Elämänlaatu ja tavat.\n 25. Tyytymättömyys Kristiinan aikana ja kuningattaren luopumus\n     kruunusta.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nSUOMEN SISÄLLINEN TILA KUSTAA AADOLFIN JA KRISTIINAN AIKANA.[1]\n\n\n\n\n1. Kuningas Kustaa Aadolfin ensimäinen käynti Suomessa.\n\n\nKun sovinto Tanskan kanssa oli saatu aikaan, päätti Kustaa Aadolf\nlähteä Venäjän rajalle; hän tahtoi nyt sielläkin antaa sodalle paremman\nvauhdin ja kiirehdyttää rauhaa. Merimatka olisi sinne mennessä ollut\nsuorin ja mukavin; mutta Kustaa Aadolf katsoi paremmaksi kulkea Suomen\nkautta. Hänelle oli erittäin siitä valtakuntansa osasta tehty paljon ja\npahoja valituksia; senvuoksi hän tahtoi omin silmin tutkia asioiden\nlaitaa. Saadaksensa kyllin aikaa siihen tehtävään, hän läksi jo\nkevättalvella liikkeelle. Alkuaan oli ollut aikomus ajaa jään yli\nMerenkurkun poikki, missä Pohjanlahti on kaikkein kapein; vaan edeltä\nlähetetyt tiedustajat toivat sen sanoman, ettei sitä tietä voitu\npäästä. Kuninkaan täytyi siis kiertää koko Pohjanlahden ympäri, samaa\ntietä, jota hän jo lapsena kerran oli kulkenut isänsä seurassa, kun\nKaarle kuningas v. 1601 palasi Suomesta. Hyvällä talvikelillä kävi\nmatka noiden autioiksi sanottujen Pohjan perien kautta sangen\nmukavasti. Pohjanmaan maaherra Eerikki Hare piti saadun käskyn mukaan\naina vereksiä kyytihevosia varalla, niin että kuningas, milloin niin\nhalusi, saattoi kulkea 10 peninkulmaa päivässä ja saman verran yöllä\nlisäksi. Ja jos asiat vaativat viipymistä tai jos teki mieli levähtää,\noli soveliaissa paikoissa yökortteri sekä runsaat vieraanvarat tarjona.\nMaaliskuun 7:nä p:nä tultiin Tornioon, jota ei kuitenkaan silloin vielä\nluettu Suomenmaahan; 9:nä oltiin Oulussa, 13:na Korsholmassa, 19:nä\nHämeenlinnassa. Sieltä lähdettiin muutamien päivien perästä Turkuun,\nmissä Kustaa Aadolf sitten viipyi koko viisi viikkoa, toukokuun alkuun\nasti.\n\nTämmöiset suurten herrain matkat olivat maantien varrella asuvalle\nkansalle sangen rasittavat; sillä muassa oli aina suuri seuralais- ja\npalvelijalauma, joita piti maksutta syöttää ja juottaa paraimmalla\ntavalla. Ja ruokahalu oli heillä siihen aikaan ääretön, niinkuin\nheinäsirkkaparvella. Yksin Oulun pitäjä esim., missä kuninkaallinen\nseurue oli ainoastaan neljä kertaa ruualla,[2] sai sitä varten antaa\nrukiita ja maltaita 40 tynnyriä, ohria 17 t., voita 16 leiviskää,\nhumalia 13 leiviskää, suoloja saman verran, suolattua raavaan ja sian\nlihaa 6 1/2 kippuntaa, härkiä 11, lampaita 65, kanoja 130, jäniksiä\nmyös 130, metsälintuja 520, heiniä 32 talvikuormaa, olkia 130 lyhdettä,\nkynttilöitä 520 kappaletta. Mutta tällä kertaa talonpojat ilolla toivat\ntuotavansa, sillä heillä oli samalla tuo harvinainen, kaivattu onni\ntarjona, että pääsivät kuninkaansa puheille ja saivat välittömästi\nesittää hänelle valituksensa.\n\nValittamisen syytä olikin noilla raukoilla yltäkyllin ja monta lajia.\nSotien kautta olivat verot nousseet nousemistaan, ja Tanskan kanssa\ntehty rauhakin oli niitä vielä enentänyt; yksi sen ehdoista oli näet\nse, että tärkeän Elfsborgin kaupungin lunastamiseksi maksettaisiin\ntanskalaisille miljoona hopeariksiä (hopeariksi = 5 markkaa 60 penniä).\nKuutena vuonna peräkkäin tuli nyt meidän maan osaltansa suorittaa\nsiihen tarpeeseen joka vuosi 300,000 markkaa nykyistä Suomen rahaa.\nJokaiselta papilta otettiin vuosittain 16 hopeariksiä, jokaiselta\ntalolliselta 1, jokaiselta työmieheltä ja joutolaiseltakin 1. Ja yhden\nhopeariksin hankkimiseksi piti siihen aikaan myödä rukiita koko tynnyri\ntai voita kolme leiviskää.\n\nSeurauksena samasta rauhansovinnosta painosti vielä toinenkin rasitus\nRuotsia ja Suomea. Läntisellä rajalla tarpeettomiksi tulleet sotajoukot\nlähetettiin nyt Venäjän sotaan ja ne menettelivät marssiessansa aivan\nkuin vihollisten maassa. Kaikkein pahimmat olivat ulkomaan\npalkkasoturit, saksalaiset ja ranskalaiset, jotka ainaisesta\nsodankäynnistään olivat tulleet vallattomiksi ja armottomiksi ja jotka\njo kotimaissaan, missä joka paikassa orjuus oli voimassa, olivat\ntottuneet kohtelemaan talonpoikia niinkuin koiria. Mutta eipä ollut\nomamainenkaan väki juuri kehuttavaa. Majapaikkoihin tullessaan\nsotamiehet rikkoivat aittojen lukot ja ovet, ottivat itselleen väkisin\nruokaa sekä juomaa, ryöstivät monasti muutakin tavaraa lisäksi, vieläpä\nusein kaupanpäälliseksi pieksivät ja tappoivat isäntäväkeä.\nMarssiessaan he eivät pitäneet mitään kiirettä, vaan viipyivät, missä\nsaatavaa löysivät, useampia päiviä. Niin esim. majaili eräs komppania\nUudenkylän pitäjässä (nyk. Nastolassa) kolme vuorokautta, tyhjentäen\ntalojen aittoja, ja vei vielä mennessään lampaita sekä kattiloita\nmuistoksi. Pohjanmaalla Lauri Wagner huoveineen vaati laitonta\nrahaveroa lunnaiksi siitä, ettei hän jäänyt kauemmaksi aikaa joka\npaikkaan talonpoikien rasitukseksi. Viipurin läänin rajapitäjät olivat\nnoista läpimarsseista tulleet niin typötyhjiksi, että Viipurin maaherra\nei sanonut tietävänsä, miten ja mistä saisi linnaan tarpeellisen muonan\nhankituksi. Niiltä seuduilta olivat huovit vieneet hevosetkin Venäjälle\nkanssansa, ettei jäänyt juhtaa, millä kyntää peltoja. Suurin joukoin\nolivat talonpojat jättäneet tilansa autioiksi ja paenneet, mikä\nKäkisalmen lääniin, mikä Inkeriin, mikä Vironmaalle. Papitkaan eivät\nolleet paremmassa turvassa; pappilatkin olivat aina täynnä noita\npakkovieraita, ja usein oli kirkkoherran itse täytynyt ottaa ohjat\nkäteen ja lähteä heitä kyytiin. Tuskissaan oli kansa paikoittain\ntarttunut aseihin ja yrittänyt vastarintaa. Tuuloksen kirkolla esim.\noli noussut kahakka Eevert Hornin ratsumiesten sekä talonpoikain\nvälillä, joista jälkimäisistä varsinkin useat saivat surmansa tai\npahoja haavoja. Vielä kovempi meteli oli muutamia vuosia myöhemmin\nsyntynyt Rautalammin pitäjässä, kun, niinkuin edellisessä luvussa\nkerrottiin, karkulaisia pyytävät sotamiehet tekivät kaikellaista\nväkivaltaa. \"Olemme ennenkin vähemmästä syystä kapinan nostaneet ja\nvoimme sen vielä tehdä\", uhkasivat nuijamiesten jälkeläiset\nesittäessään valituksiansa Suomen kenraalikuvernöörille Gabriel\nOxenstjernalle. Syyllisen sotaväen päällikkö selitti, että oli vain\ntahdottu talonpoikia vähän peloittaa, jotta he paremmin antaisivat\nkarkurit ilmi; mutta Oxenstjerna pyysi kuningasta muuttamaan karkurien\nkiinnioton toiselle kannalle, \"sillä eivät tämmöiset peloituskeinot\ntässä maassa kelpaa\".\n\nPahasti myös sortivat aatelisherrat sekä virkamiehet kansaa. Kruunun\nrahavarat olivat tähän aikaan tuiki vähäiset, niistä ei kannattanut\nantaa urhoollisille sotaherroille palkintoja, ei edes maksaa\nvirkamiehille tavallisia palkkoja. Kumpaisillekin annettiin rahan\nsijaan _läänityksiä_ s.o. oikeus kantaa muutamien talojen, kylien, jopa\nkoko pitäjienkin vakinaiset kruununverot. Joskus myös annettiin joku\npitäjä tai koko läänikin jollekulle herralle vuokralle, niin että hän\nmäärättyä vuosisummaa vastaan sai omakseen kaikki sen seudun\nkruununtulot. Sillä ehdolla esim. oli Henrik Flemingillä Savonmaa,\nJaakko De la Gardiella Käkisalmen lääni sekä Inkerinmaa; edellisellä\nkuuluu olleen siitä 5,000 riksiä vuotuista voittoa.\n\nTäten saatua valtaansa aatelisherrat ja virkamiehet käyttivät usein\nväärin. Paljon oli tähän aikaan tullut Ruotsin kuninkaan palvelukseen\nViron saksalaisia sekä Inkerin venäläisiä pajareja, jotka Suomessa\nsaaduissa läänityksissään tahtoivat kohdella talonpoikia samoinkuin\nkotona olivat tottuneet. Eivätkä olleet Suomen omatkaan herrat heitä\nparemmat. \"Meille on ilmoitettu\", kirjoitti Kustaa Aadolf v. 1613,\n\"että enin osa aatelia Suomessa, niin hyvin Viron herrat kuin muutkin,\nsopimattomasti kohtelevat läänitysmaittensa talonpoikia nylkien,\ntyhjentäen ja köyhdyttäen heitä, niin että monen täytyy lähteä pois\ntilaltansa ja jättää se aivan autioksi. Siihen on suurimpana syynä se,\nettä läänityksen saaja tietämättä, miten kauan hänen on sallittu sitä\npitää, ei huoli ottaa selkoa siitä, miten paljon talonpojan kannattaisi\nmaksaa, eikä anna armoa toistaiseksi, kunnes talonpoika paremmin\njaksaisi, vaan ryöstää härät ja hevoset ja kaikki, mitä hänellä\nomaisuutta on. Ja näin ryöstettyänsä talot autioiksi tulee herra ja\nvalittaa, ettei hänellä ole mitään hyötyä eikä tuloja läänityksestään,\nja pyytää saada toisia, hyvissä varoissa olevia taloja sijaan, joissa,\njos hän ne saapi, hän taas menettelee aivan samalla tavalla. Osa\nläänitysherroista riistää talot autioiksi siksi, että he saisivat ne\nomaan viljelykseensä ja siten kaiken hyödyn niistä, vieläpä pakoittavat\nläänityksensä muita talonpoikia viljelemään näitä autiotiloja herransa\nhyväksi. Niin myös ovat he semmoisen kiskomiskeinon keksineet, että jos\nvilja, voi tai muu veroparseli jolloinkin on kalliissa hinnassa,\npakoittavat herrat talonpoikia suorittamaan veronsa rahassa. Näiden ja\ntoisten samallaisten rasitusten johdosta joutuu viimein koko maa\nautioksi, asumattomaksi ja viljelemättömäksi, niin ettei kruunu siitä\nvasta voi saada mitään veroa eikä hyötyä.\"\n\nJos rupeaisimme tässä kertomaan kaikkia asiapapereissa mainituita\nesimerkkejä läänitysherrojen sorrosta, niin ei siitä tulisi pian\nloppua; tyytykäämme kuitenkin ainoastaan muutamiin. Aksel Kurki, vaikka\nitse olikin vanha soturi, ei katsonut häpeäkseen kaikin tavoin ahdistaa\nerästä ratsumiestä, saadakseen hänet luopumaan talostaan, jota hän\ntahtoi itsellensä. Hän ryösti sen kerran tyhjäksi ja poltti tuvan\ntuhaksi; toisella kerralla hän väijyi ratsumiehen henkeäkin. -- Henrik\nFleming ryösti eräältä läänitystalonpojaltaan viljaa sekä karjaa, ja\ntahtoi pakoittaa talonpoikaa antamaan hänelle verotilansa\nrälssitaloksi; sillä samalla tarkoituksella pieksätti hän myös isäntää.\nKäräjille kutsuttuna hän tuomarin edessä lupasi maksaa talonpojalle\nsovittajaiset, vaan perästäpäin, kun niitä tultiin perimään, hän vain\nnauroi talonpojalle vasten silmiä. Pahimmat talonpoikien sortajat\nsiihen aikaan olivat sittenkin Raaseporin kreivi Sten Leijonhufvud sekä\nVirosta tullut Kaprion linnanisäntä Jaakkima Berends eli Berndes.\n\nEdellisestä kuningas valitti itsellään olevan enemmän vastusta kuin\nkoko muusta Suomenmaasta. Veroja kootessaan käytti kreivin vouti\nlaittoman suuria mittoja ja puntareita. Aivan luvaton vero otettiin\nsaariston luotseilta, joilla oli vapauskirja kuninkaalta. Päivätöitten\nmäärää enennettiin mielin määrin, ja välistä vaadittiin koko vero\nrahassa, jolloin viljatynnyri arvioitiin kahdeksi riksiksi, voileiviskä\nsamoin, siis kahden-, monenkertaiseen hintaan. Ja jos talonpojat\ntämmöisestä vääryydestä valittivat oikeuteen, niin kreivi panetti\nheidät rautoihin ja viskautti pimeihin vankikomeroihinsa, eikä sen\njälkeen koskaan suonut kotirauhaa. Neljältä Karjan mieheltä oli hän\nottanut pois laillisilla markkinoilla ostetut hevoset eikä antanut\nheille mitään korvausta. Eivätpä olleet edes kruunun tavarat ja\nvirkamiehetkään häneltä paremmassa turvassa. Hän oli itselleen\nanastanut sen sotaveron, joka v. 1613 oli suoritettu hänen\nkreivikunnastaan, vieläpä pannut köysiin ja torniin kruununvoudin, joka\ntätä laittomuutta koki estää.\n\nBerndes oli rakentanut asuinkartanonsa Peippolan talon maalle\nElimäelle, aikoen sen tilan kokonaan rälssikseen, vaikkei hänelle\noikeastaan oltu muuta kuin sen kruununvero läänitetty. Talonpoika\nvalitti oikeuteen ja sai vahvistuksen omistusoikeudellensa. Mutta kun\nhän kotiin tultuansa iloisella mielellä kävi peltoansa kyntämään,\nilmaantui yht'äkkiä herran vouti kahden rengin kanssa, jotka rikkoivat\nsahran, pieksivät talonpoikaa, repivät häneltä puolen partaa ja veivät\nhevosen. Töin tuskin pääsi mies parka itse heidän kynsistään metsään\npakoon. Kohta sen jälkeen laitettiin hänen paras peltonsa rouvalle\nhuvipuistoksi. Vouti käskettiin näiden tekojen tähden käräjiin, mutta\nrouva (Ungern-Sternbergin sukua, joka Virossakin oli yli muiden\nkuuluisa talonpoikien sortamisesta) kielsi häntä menemästä; ja kun\ntuomari jonkun aikaa sen jälkeen kirkkorannassa, rouvan juuri\nastuessa veneeseensä, moitti tätä laitonta käytöstä, sai hän vain\nvastauksekseen: \"mitä asiaa voudillani olisi käräjiin, kun hän ei ole\ntehnyt mitään pahaa; sillä talo on minun eikä talonpojan!\" Saadakseen\ntalonpojan luopumaan oikeudestaan käytti Berndesin herrasväki jos\njoitakin kiusaamiskeinoja. Joka kerta kun sotamiehiä marssi pitäjän\nläpi, toimitti rouva aina niin, että suunnaton joukko tuli hänen\nvihamiehensä osaksi. Niinpä kerta majaili 10 Eevert Hornin huovia\nsiellä useampia päiviä ja söi suuren osan talon viljavaroista,\nlöydettyänsä ne salakuopasta, jonne ne olivat kätköön pantuina. Kun ei\nsiitä vielä ollut apua, alkoi Berndes estellä talonpojan karjaa tämän\nomasta kaivosta, ja viimein poltti häneltä asuintuvan. Itsepäinen\nsuomalainen rakensi sen uudestaan, vaan herra poltti sen jälleen. Nyt\nkeksi talonpoika itselleen uuden turvakeinon; hän varusti huovin\nratsuineen, asuineen Venäjän sotaa varten. Sillä keinoin, hän toivoi,\npääsisi hänen talonsa verottomaksi ja tulisi siis sitä rasittava\nläänitys peruutetuksi. Mutta kuinkas kävi! Berndes ryösti talonpojalta\nhänen sotaratsunsa, vieläpä sai hänet ensi käräjillä tuosta huovin\nvarustamisesta tuomituksi 40:n talarin sakkoihin, joiden lisäksi tuli\nvielä toiset 40 talaria sen johdosta, että hän oikeuden oman edellisen\npäätöksen nojalla oli kylvänyt peltonsa. Berndes ei myöskään pitänyt\nkruunun käskyistä lukua. Hän ei sallinut, että hänen alustalaisiltansa\notettiin kyytihevosia, ja kun kerta nimismies tuli Peippolaan, niin\nrouva, joka luuli hänen tulleen kyydinapua vaatimaan, pieksätti\nmiesparan pahanpäiväiseksi. Siitä tuomitsi oikeus sakkoja, mutta rouva\nei maksanut. Päinvastoin hän jonkun aikaa myöhemmin, kun Porvoon\npormestari häntä nuhteli, vastasi pilkallisesti: \"Yksi ainoa vääryys\nvain sille tolvanalle on tehty, se nimittäin ettei hän saanut selkäänsä\ntarpeeksi!\" Maaherra itse kirjoitti nyt ja käski rouvan rangaista\npalvelijaansa, joka nimismiestä oli piessyt, mutta rouva vastasi, ettei\nhän ollut maaherran käskyläisiä.\n\nVieläkin rasittavammat kuin sotaväen ja aatelisherrojen sortamiset\nolivat kruununvoutien kiskomiset ja petokset. Sotaväki harjoitti\nväkivaltaa toki vain ajoittain läpimarssiessansa ja aatelisherrat\ntekivät vääryyttä vain paikoittain, heidän läänityksillään; mutta\nvoudeilta ei ollut turvaa milloinkaan eikä missään. Nämät virkamiehet,\nvaikka he melkein kaikki olivat Suomen kansan omaa lihaa ja luuta,\nolivat kansalaistensa pahimpana vitsauksena. He olivat alhaista\nsukuperää, ilman vähintäkään sivistystä. Raha oli heidän ainoa\njumalansa, jonka vuoksi he yhtä vähän välittivät kunniastaan kuin\nsielustaan. Torsti Sveninpojasta Pohjanmaalla esim. valitettiin, että\nhän veroja kootessaan aina säännöllisesti otti viisi naulaa\nhyväntekijäisiä joka leiviskältä. Sama mies usein myös vaati rahaa\nveroparselien sijasta, määräten niille kohtuuttomia hintoja, niinkuin\nhumalista 75 talaria kippunnalta, härästä 6 talaria, vaikka hän ei\ntiliinsä kirjoittanut muuta kuin 30 t. edellisistä, 5 jälkimäisistä;\njäännöksen pisti hän omaan taskuunsa. Toiset voudit koroittivat veroja\nmielinmäärin, usein myös kiskoivat samaa veroa kaksi, jopa kolmekin\nkertaa, väittäen ettei se vielä ollut maksettu! Muutamat joka vuosi yhä\nvielä kokosivat vanhaa pappisveroa, vaikka se jo aikaa sitten oli\nlakkautettu. Kruunuakin he toiselta puolen pettivät sillä, että joka\nvuosi kirjoittivat tileihinsä suuria rästejä, vaikka melkoinen osa oli\ntäydesti maksettu. Usein myös he tekivät kaikellaista väkivaltaa.\nYli-Satakunnan vouti esim. oli eräältä talonpojan leskeltä ryöstänyt\nlehmän ja lyönyt akkaa, vieläpä sitten estänyt hänet käräjille\npääsemästä. Maskun vouti oli piessyt ja pannut rautoihin Henrik Hornin\npalvelijan, kun tämä tahtoi valvoa herransa oikeutta taloon, jonka\nvouti oli toiselle antanut.\n\nTulipa kuninkaan korviin myös papeistakin paljon valituksia, vaikka\nniiden, jos kenen, olisi pitänyt olla kansan suojana. Moni heistä\nmielin määrin enenteli saataviansa; sanottiinpa Kokkolan kirkkoherran\npieksävänkin seurakuntalaisiansa, saadakseen heitä suostumaan\nlaittomaan tiunnin koroitukseen. Herra Tuomas, Tenholassa, oli\nlaittomasti ottanut niitynpalstan hautauslehmän sijasta. Samoin\nteinitkin (koulupojat), kun he joutoaikoinansa vanhan tavan mukaan\nkävivät pitäjällä, vaativat apua ikäänkuin heille tulevaa oikeutta,\nhaukkuen, kiroten ja tehden väkivaltaa, jollei heille annettu.[3]\n\nKaikkia näitä valituksia kuunteli Kustaa Aadolf suopeasti, väsymättä,\nviipyen niiden tähden joka paikassa. Osa niistä ratkaistiin ja\nautettiin heti paikalla, jos asia oli selvä; toiset jätettiin ensin\nuskottujen miesten tutkittaviksi. Törkeämpää väkivaltaa tehneet\nsotamiehet hirtettiin, lippu rinnassa, jossa oli selitys rikoksesta;\npienemmät pahanteot rangaistiin vankeudella. Vahinkoa kärsineille\ntalonpojille annettiin veronhuojennus siksi vuodeksi. Samassa\njärjestettiin asiat niin, että vasta olisi vähemmän tilaisuutta\nsamallaisiin tekoihin. Kuningas käski että sotaväki, niin paljon kuin\nmahdollista kuljetettaisiin laivoilla; ja jos marssi maata myöten oli\nvälttämätön, piti maaherrojen tarkkaan valvoa, ettei epäjärjestystä\ntapahtuisi. Myöhemmin, v. 1621, sääti Kustaa Aadolf ennen jo mainitut\nankarat sota-artikkelinsa, joilla keinoin hän saikin aikaan, että\nvalitukset sotamiehistä melkein kokonaan loppuivat. -- Voudeista suuri\njoukko pantiin pois viralta, moni pistettiin vankeuteenkin, ja uusille\nsijaan tulleille annettiin ankaria varoituskirjeitä. Välistä kuningas\nlopettaa nämät seuraavilla sanoilla: \"Jos et tätä tyystin tottele, niin\nei ole niininuora sinulle liika hyvä!\" Tämä ei ollutkaan mikään tyhjä\nuhkaus, vaan hirsipuissa nähtiin vähä väliä vääriä vouteja roikkumassa.\nTurusta sitten julisti Kustaa Aadolf asetuksen _voutien sekä kirjurien\noikeasta menettelystä suomalaisia alamaisia kohtaan_, josta useampia\nsatoja kappaleita levitettiin kansan pariin ja jossa ensi kertaa\nkäskettiin antaa verokuitteja. Jonkun aikaa myöhemmin ilmestyi vielä\ntoinen hyödyllinen säädös: voudit, jotka ennen olivat kuuluneet kaukana\nTukholmassa istuvan rahakamarin alle, määrättiin nyt lääninsä maaherran\nvalvottaviksi. Maaherrat, lähempänä ollen, saattoivat paremmin pitää\nvouteja silmällä. Itse olivat nämät läänien ylimmät hallitusmiehet\nkorkeampaa sukua ja paremmin kasvatetut, niin että he paljoa harvemmin\nantoivat syytä valituksiin. Nämät molemmat asetukset estivät suuresti\nvoutien ahneutta, vaikka niin juurtunutta pahaa tapaa ei kuitenkaan\nvielä saatu pitkään aikaan kokonaan poistetuksi.\n\nVaikeammat parantaa olivat jäljellä olevat kaksi yllämainituista\nepäkohdista. Kustaa Aadolf antoi tosin anteeksi 1614 vuotta vanhemmat\nrästit; niin myös soi hän yksityisissä tapauksissa veronhuojennusta\njoksikuksi vuodeksi; sillä, sanoi hän, veroja ei saa niin armahtamatta\nottaa, että talonpoika tulee aivan tyhjäksi ja jättää talonsa autioksi.\nMutta ylimalkaan oli verokuorman vähennys mahdoton valtakunnan vaikean\ntilan tähden; päinvastoin täytyi yhä vaan vaatia joku (niin sanat\ntavallisesti kuuluivat) \"pikkuinen\" suostuntavero lisäksi. Samoin oli\nläänityslaitoksen laita. Kuningas tosin ei sanonut voivansa sallia\nSuomen talonpoikien sortamista, josta koko maa viimein joutui autioksi.\nSenvuoksi hän ensi innossaan, huomattuaan niistä johtuvat epäkohdat,\nperuutti kaikki läänitykset. Mutta hän huomasi pian, että \"varsinkin\nSuomessa\" oli mahdotonta muulla lailla tulla toimeen, koska kruunulla\nei ollut rahavaroja. Ainoa, minkä hän saattoi tehdä, oli siis se, että\nhän kielsi liiat, laittomat veronotot ja jakeli läänitetyille\ntalonpojille suojeluskirjoja. Mutta siitä ei ollut suurta apua, koska\ntottelemattomuudesta ei seurannut rangaistusta. Kustaa Aadolf ei näy\nhallituksensa alussa uskaltaneen suututtaa aatelia ankaruudella.\nVähitellen vasta veti hän siinäkin suhteessa ohjat tiukemmalle.\nErittäin kummastuttava oli hänen käytöksensä tuota julkista\nväkivallantekijää ja kruununkin oikeuden rikkojaa, Raaseporin kreiviä\nkohtaan. Hän oli lähettänyt Leijonhufvudille nuhteita sekä varoituksia,\nantanut virkamiehilleen suojeluskirjoja ja sanonut: \"Semmoista en\nulkomaiselta valtiaaltakaan kärsisi, sitä vähemmän omalta alamaiselta!\"\nMutta parin kuukauden perästä, kun ei kreivi antanutkaan anastamaansa\nkruununveroa takaisin, oli Kustaa Aadolf kirjoittanut tällä kertaa\nkuitenkin antavansa anteeksi ja sallivansa kreivi Stenin pitää, mitä jo\noli ottanut. Nyt Turussa ollessaan käski kuningas Leijonhufvudin\neteensä vastaamaan tehdyistä pahanteoista; vaan kun kreivi ei tullut,\nraukeni asia jälleen siihen. V. 1636 vasta, kuninkaan kuoleman jälkeen,\nmenetti Sten Leijonhufvud viimeinkin kreivikuntansa. Samoin myös sai\nBerndes pitää vääryydellä anastamansa Peippolan; vasta kun mies oli\nkuollut, täytyi lesken siitä luopua.\n\nHuhtik. 19 p., juuri kun Kustaa Aadolf herroineen par'aikaa istui\nillallispöydässä Turun linnassa, kuului yhtäkkiä hätähuuto: \"Tuli on\nvalloillaan!\" Se oli päässyt irti ruokasalin ylisessä kamarissa ja\nkiihtyi kovassa myrskyssä niin hirmuiseen voimaan, että vähän ajan\nkuluttua koko linna oli ilmitulessa. Ei saatu pelastetuksi paljon\nmitään sen irtaimesta kalustosta, ei edes kuninkaan matkakapineitakaan.\nYleisessä häiriössä jalosydäminen kuningas kuitenkin muisti linnan\nalisissa holveissa vankeja, jotka kaikkein ensiksi korjattiin. Palon\njälkeen täytyi Kustaa Aadolfin muuttaa kaupunkiin, yksityiseen\nporvaritaloon asumaan. Silloin näet ei vielä ollut mitään ravintoloita,\nvaan majoitettiin läpikulkevat korkeat matkalaiset tavallisesti kahden\nporvarin, Kasper Pilin ja Hannus Kirjansitojan luo.\n\nTurusta jatkettiin matkaa itäänpäin merta myöten, joka silloin, kun ei\nhöyrylaivoista vielä ollut mitään aavistusta, kävi sangen hitaasti.\nTurusta oli lähdetty toukok. 3:na p:nä ja vasta 8:na oltiin\nHelsingissä. Vastatuulen tai tyynen aikana poikettiin joskus johonkin\nmaakartanoon. Niin esim. vietti Kustaa Aadolf toukok. 22-24 p. Arvi\nVildemanin luona Tiusterkylässä likellä Porvoota, missä korkeaa kävijää\nkovin runsaasti kestitettiin. Ainakin oli yksi hänen seuralaisistaan,\nSaksin-Lauenburgin herttua Julius Henrik, siellä niin \"hyvässä\npohmelossa\", ettei kyennyt kirjoittamaan kuittia lippukuntansa\npalkkarahoista, jotka hänen käsiinsä annettiin. Ajan luonnetta sekä\nsamassa kruunun kukkaron tyhjyyttä kuvaa sekin seikka, että kuningas\npitkin matkaa poimi kaikellaisilta ihmisiltä suurempia tai pienempiä\nlainoja Venäjän sotaa varten. Vildemanilta esim. hän sai 300 talaria,\nViipurin porvaristolta 1,129, pormestarilta erikseen 166 talaria ja 12\näyriä, kolmelta muulta porvarilta yhteensä 1,378 t., Juhana De la\nGardielta muutamia tuhansia, eräältä Viipurin satamaan sattuneelta\nHollannin laivurilta 6,290 t., Eevert Hornilta 200:n Unkarin\nkultakolikon arvoiset kultavitjat y.m.[4] Vakuudeksi suotiin\nlainanantajille läänityksiä.\n\nKoko kesän Venäjällä sodittuaan palasi Kustaa Aadolf syksyllä taas\nlaivalla Suomen rantaa pitkin Ruotsiin. Ahvenanmaalla hän viipyi nyt\nkoko viikkokauden, marrask. 3-11 p., huvikseen metsästellen. Ahvenan\nmantereella oli näet siihen aikaan erittäin runsaasti kaikellaisia\nmetsänotuksia, erittäinkin hirviä, joita siellä säilytettiin kuningasta\nvarten. Ei ollut siellä kenenkään lupa ampua, ei edes metsäkoiriakaan\npitää. Kustaa Aadolf vielä kovensi tämän kiellon. Jokaisesta\nluvattomasti ammutusta hirvestä piti sakkoina maksettaman kruunulle\nkolme härkäparia, jokaisen jäniksenkin surmasta yksi härkä. Talonpojat\nkuitenkin usein rikkoivat tätä lakia; he eivät tosin ampuneet hirviä,\nvaan tappoivat niitä viritysjousilla tai muilla satimilla, kun ne\nheidän pelloillaan kävivät vahinkoa tekemässä. Kuningas senvuoksi\nvaroitti heitä ankarasti, käskien heidän ajaa hirvet pois hiljaa,\nvarovaisesti, ettei niille tulisi vahinkoa. Hirventaposta määrättiin\nnyt kuolemanrangaistus, taikka, jos kuningas syystä tai toisesta tahtoi\nhenkeä armahtaa, piti rikollinen iäkseen lähetettämän Inkeriin, joka\nsilloin oli Ruotsin valtakunnan Siperia.\n\n\n\n\n2. Helsingin Herrainpäivät.\n\n\nKeväällä 1615 purjehti Kustaa Aadolf Narvaan ja vietti sen kesän ynnä\nosan syksyä Venäjän sodassa. Talvenkin päätti hän olla likellä rajaa,\nvoidakseen itse valvoa rauhan hieromisia sekä samassa sotavarustuksia.\n\nMarrask. 1 p. lähetti hän sitten Narvasta julistuksen kaikille Suomen\nsäädyille, käskien heitä tammikuun keskipaikoilla puheillensa\nHelsinkiin. Kutsutut olivat kaikki laillisessa iässä olevat aateliset;\npappissäädyn puolesta piispa ynnä kaksi tuomiokapitulin jäsentä sekä\nyksi pappi kustakin kihlakunnasta; sitten 1 pormestari, 1 raatimies ja\n1 porvari joka kaupungista, sekä 2 talonpoikaa kustakin kihlakunnasta.\nAatelissäädyssä oli siis edustamistapa toisellainen kuin tätä nykyä.\nToinen eroitus oli sitä paitsi vielä siinä, että myös kaikki\nratsumestarit ja jalkaväen kapteenit sekä yksi alapäällikkö ja kaksi\nsotamiestä kunkin mukana olivat kutsutut; näillä edusmiehillä oli\nsijansa ja äänestysoikeutensa aatelissäädyssä.\n\nTammik. 22 p. 1616 Kustaa Aadolf itse avasi Helsingin herrainpäivät.[5]\nAateliston parissa olivat Aksel Oxenstjerna (vaikka ruotsalainen,\nhänelle äsken suodun Kemiön kreivikunnan puolesta), meille jo ennestään\ntutut vanhat herrat Yrjö Boije, Aksel Kurki, Götrik Fincke y.m.\nPapistoa edusti vanha piispa Eerikki Sorolainen sekä 20 muuta\nhengellistä herraa. Upseereja oli 10, joiden joukossa ei kuitenkaan\nketään mainiompaa. Porvariston lähettiläitä oli Turusta, Viipurista,\nHelsingistä, Porvoosta, Tammisaaresta, Naantalista, Raumalta,\nUudestakaupungista, Porista, Vaasasta ja Oulusta -- muita kaupunkeja ei\nvielä ollutkaan meidän maassa. Senaikuisten kihlakuntien luvun\nilmaisevat talonpoikaiset edusmiehet; niitä oli Pohjanmaalta (joka oli\nkaikki yhtenä kihlakuntana), Ylisestä ja Alisesta Satakunnasta,\nPiikkiöstä, Vehmaalta, Maskusta ja Halikosta Varsinais-Suomessa,\nRaaseporin ja Porvoon lääneistä Uudellamaalla, Hollolasta, Sääksmäeltä\nja Hattulasta Hämeessä, Suuresta ja Pienestä Savosta (etelä- ja\npohjoisosasta) sekä Äyräpäästä, Jääskestä ja Lapvedeltä Viipurin\nläänissä.[6] Käkisalmen läänistä ei ollut edusmiehiä, sillä tällä\nuudella voittomaalla, samoin kuin myös Itämeren maakunnilla, ei ollut\näänioikeutta Ruotsin valtakunnan asioissa.\n\nKustaa Aadolf piti ensiksi pitkän, omakirjoittamansa puheen. \"Jalot,\nkorkeasukuiset, hyväsukuiset, korkeaoppiset, älykkäät ja rehelliset,[7]\nhyvät herrat ja maanmiehet!\" lausui hän heille. \"Kauan aikaa olen jo\nhalunnut päästä käymään tällä maanäärellä, pitääkseni teidän eduksenne\nRuotsin lakia voimassa ja tiedustellakseni teidän valituksianne.\nKiitoksia siitä, että te suotuisasti olette tänne tulleet, niin että me\nnyt voimme muutamista tämän maan asioista ynnä myös muutamista koko\nvaltakunnan etua koskevista seikoista keskustella.\" Hän muistutti nyt\nheille, miten Sigismund kuningas aikoinaan oli viekkaudella koettanut\nsaattaa paavilaisen pimeyden takaisin maahan, jonka johdosta häneltä\nkruunun perintöoikeus riistettiin. Senkin jälkeen oli hän aina\nkoettanut sodalla Virossa sekä Ruotsiin ja Suomeen lähetetyillä\nvalhekirjeillä saada häiriötä aikaan. \"Summa on se\", sanoi Kustaa\nAadolf, \"että hän voimiansa myöten koettaa luovuttaa minusta\nalamaisteni sydämiä, jonka tähden suosiollisesti kehoitan teitä\nvaromaan tämmöisiä hänen kirjeitänsä sekä myös varoittamaan\nnaapureitanne, pitäjäläisiänne sekä maakuntalaisianne, etteivät he\nantaisi houkutella itseään.\" Hän selitti myöskin, miten Sigismund,\n\"lähinnä syntisyyttämme\" oli suurimpana syynä Venäjänkin sotaan. Hän\noli koettanut saada Venäjää ensin liittolaiseksensa, sitten valtansa\nalle, jota vaaraa estääkseen Kaarle kuningas oli tullut venäläisten\navuksi. \"Saattaapa nyt\", virkkoi hän, \"monen sekä ulkomaalaisen että\nmyös oman maan miehen silmissä näyttää oudolta, että me olemme sitten\njoutuneet ilmisotaan noiden autettaviemme, venäläisten kanssa.\" Siihen\nhän taas selitti venäläisten häilyväisyyden olevan syynä, he kun eivät\nruvenneetkaan antamaan ruotsalaisille avun palkkioksi luvattua\nKäkisalmea. \"Tarpeellista on siis\", lopetti hän viimein, \"että te\nolette varoillanne ja otatte varoituksen venäläisten esimerkistä,\nhuomaten, kuinka moninaisia onnettomuuksia vallankumoukset tuottavat,\nvarsinkin kun keskinäinen eripuraisuus saa ne aikaan. Ajatelkaa myös\ntämän nykyisen Venäjän sodan syntyä, ettei se ole Kaarle kuningas\nvainajan eikä myöskään minun tahdostani alkanut eikä näin kauan\npitkittynyt. Pysykää siis, te hyvät miehet, yhtä uskollisina minulle\nkuin tähänkin asti, niin pyydän vastakin, niinkuin tähän saakka, aina\nhartaimmasti harrastaa teidän etuanne ja edistää rauhaanne sekä\nonneanne, johon Jumala Kaikkivaltias suokoon armonsa!\"\n\nTällä tavoin siihen aikaan, kun ei vielä sanomalehtiä ollut, annettiin\nkansalle tietoa valtakunnan asioista. Tämän puheen perästä luetti\nsitten kuningas säädyille kolme esitystänsä: että luja liitto\ntehtäisiin Sigismundin vehkeitä vastaan ja ryhdyttäisiin\nsuojelushankkeihin Venäjän sotaa varten; että samallaiseen sotaveroon\nkuin v. 1613 suostuttaisiin; että edellisenä vuonna Ruotsissa säädetty\nkyytiasetus myös Suomessa pantaisiin voimaan. -- Valtiopäiväkeskustelut\neivät silloin olleet pitkällisiä; ne kestivät ainoastaan kymmenen\npäivää, ja helmik. 2 p:nä oli jo päätös allekirjoitettu.\nHerrainpäivämiehet sanoivat sekä omasta että myös kotona olevien\nsäätyläistensä puolesta tarkkaan miettineensä kuninkaan esityksiä,\njoista he nyt antoivat seuraavan vastauksen: 1) he vakuuttivat, ettei\nheitä koskaan voi houkuttelemalla saada luopumaan uskollisuudestansa\nkuninkaallista majesteettiä ja isänmaata kohtaan, ja jollei Sigismund\nsuostu kohtuulliseen sovintoon, niin tahtovat he yhtenä miehenä seisoa\nhäntä sekä hänen seuraansa vastaan; 2) koska Sigismund sekä venäläisten\nhäilyväisyys oli ollut syynä tähän nykyiseen sotaan, ja jos venäläinen\non vihollisuuteensa niin paatunut, ettei se mistään kohtuullisista\nehdoista huoli, lupasivat he kaikin voimin tehdä sille vastarintaa,\nvarojansa ja henkeänsä säästämättä; 3) kiittivät he kuninkaallista\nmajesteettiä viime vuonna julistetusta kyytiasetuksesta, jonka he\nkyllä katsoivat terveelliseksi ja hyödylliseksi, jos sitä vain\nnoudatettaisiin; 4) lopuksi he suostuivat lisäveroon valtakunnan suuren\npuutteen ja tarpeen tähden. -- Samana päivänä Suomen säädyt myös\nlähettivät \"Ruotsin kaikille säädyille\" pitkän kirjeen, muistuttaen,\nkuinka täällä rajalla oli oltu miesmuiston ajat linnaleirin sekä muiden\nkuormien rasittamat ja aina sodan jaloissa, varsinkin tuon\nepäluotettavan naapurin venäläisen tähden, jolta ei edes rauhankaan\naikana saa täydessä turvassa kotona istua. Siitä huolimatta ja vaikka\nedellisen kesän vuodentulo oli ollut huononpuolinen, olivat he\nvarojansa ja voimiansa myöten myöntäneet sotaveroa. Ja vaikka heillä ei\nsuinkaan ollut syytä epäillä, etteivät hyvät Ruotsin herrat ja miehet\nkernaasti myöntäisi hekin samallaista veroa ja tulisi tällä\nturvattomalla rajalla asuvien avuksi, tahtoivat he kuitenkin Ruotsin\nsäädyille huomauttaa vaarallista tilaansa ja muistuttaa, kuinka\nauliisti suomalaiset aina tarpeen tullessa olivat apuansa heille\nantaneet, niinkuin vastakin lupasivat viimeisiin voimiin saakka antaa.\nLopuksi he lausuivat lujana luottamuksenansa, että niin kauan kuin\nruotsalaiset ja suomalaiset ovat yhtä mieltä, ei ole pelkoa mistään\nulkovihollisesta. -- Tämän kirjeen jäljennös lähetettiin jokaiseen\nRuotsin maakuntaan, joista pian tulikin suosiollisia vastauksia.\nRuotsalaiset kiittivät Suomen säätyjä, koska he olivat tähän sotaveroon\nsuostuneet, luvaten hekin henkiin ja veriin asti auttaa kuninkaallista\nmajesteettiä ja isänmaata, sekä muistaa uskollista, ystävällistä apua,\njonka he hädässä ollessaan aina olivat suomalaisilta saaneet, \"joka\nystävyys ja sopu aina edelleen pysyköön\". -- Helsingissä myönnetty vero\nsuoritettiin sitten myöskin kaikkialla Ruotsissa.\n\nOikeastaan olisi tämmöinen päätös uudesta verosta, jonka suomalaiset\nkoko valtakunnan puolesta olivat tehneet, ollut tehtävä yhteisillä\nvaltiopäivillä. Mutta olivatpa toiselta puolen Ruotsinkin säädyt monta\nkertaa tehneet päätöksiä koko valtakunnan puolesta, vaikkei ollut\nyhtään suomalaista läsnä. Silloin esim., kun Elfsborgin lunastussumma\nmyönnettiin, rasittavin kaikista tämän ajan suostuntaveroista, ei liene\nollut ketään meidän maastamme saapuvilla. Semmoisissa tapauksissa\nkuitenkin aina perästäpäin lähetettiin pari valtaneuvosta Suomeen,\njotka kävivät joka maakunnassa asianomaisten allekirjoituksia\nkokoomassa. Juuri mainittu päätös ei muuten toisessakaan vielä\ntärkeämmässä kohdassa ollut säännön mukainen; siinä ei ollut nimittäin\nyksikään talonpoika ollut osallisena. Sitä varten oli ainoastaan\nvaliokunta kolmesta ylhäisemmästä säädystä ollut kokoonkutsuttuna. Näin\nvähän vielä pidettiin lukua perustuslain puustavista. Ylimalkaan ei\npidetty siihen aikaan valtiopäiville tulemista niin paljon kansan\noikeutena, kuin pikemmin monasti raskaalta tuntuvana velvollisuutena.\nKuningas avauspuheissaan joskus pyysi anteeksi, että hänen niin tiheään\ntäytyi \"rasittaa säätyjä herrainpäivillä\". Erittäin on mainittu,\nettä suomalaiset, joilla oli pitkä, vaivalloinen matka ja laihempi\nkukkaro, olivat vastahakoisia tulemaan valtiopäiville ja usein\nsaapuivat niihin sangen myöhään. -- Kustaa Aadolf muuten pani\nvaltiopäiväjärjestyksellänsä vuodelta 1617 tälläkin alalla suuremman\nsäännöllisyyden alkuun.\n\nMonessa muussa suhteessa, paitsi jo mainituissa, olivat myös tavat ja\nmenot valtiopäivillä toisellaiset kuin tätä nykyä. Julkisuutta esim.\npelättiin suuresti. Kuulijoita ei sallittu säätyjen kokouksissa, vain\naatelissäädyssä oli nuorilla aatelisjunkkareilla lupa oppimisen\nvuoksi olla läsnä. Ei myöskään kuninkaallisia esityksiä annettu\nvaltiopäivämiehille kotiin luettaviksi, ettei ne muka ennen aikojaan\ntulisi pahansuopien ulkomaalaisten tietoon, vaan olivat ne säädyn\nkokouksissa mietittävät ja tutkittavat.\n\nHelsingin herrainpäivillä kyydistä tehty päätös koski rasitusta, josta\nei edellisessä luvussa vielä ole ollut puhetta, vaan joka oli kaikkein\nkipeimpiä kohtia. Vanhastaan oli näet se määräys olemassa Ruotsin\nvaltakunnassa, että maantien varrella olevissa pitäjissä talonpoikien\npiti maksutta kyyditä ja syöttää kuninkaan asioilla kulkevia\nvirkamiehiä. Tämä jo itsessään olisi ollut sangen suuri kuorma, sillä\nsiihen aikaan, kun ei postilaitosta ollut, joka olisi voinut kuljettaa\nkirjeitä, täytyi virkamiesten alinomaa olla maantiellä liikkeellä.\nPaitsi sitä että paikkakunnan virkamiehet ja läänin maaherra\nmatkustelivat, liikkui usein kuninkaan käskyläisiä, jotka puhuttelivat\nkansaa valtiopäivillä myönnetyistä veroista, tai tutkivat kuninkaalle\ntehtyjä valituksia, tai vaativat voutien tilejä, tai hakivat ja ottivat\nkiinni karanneita sotamiehiä, kruunun merimiehiä ja kruunun\npäiväläisiä, tai kuljettivat paikkakunnan virkamiehille kuninkaallisia\nkirjeitä; vieläpä niiden lisäksi kulki kruunun ketunpyytäjiä y.m.\nNäillä oli usein koko joukko palvelijoita ja seuralaisia mukanaan, sitä\nenemmän, mitä suurempi itse herra. Tämä kyytirasitus oli sitä\ntuntuvampi, koska se ei ollut kaikkien maanomistajien kannettavana.\nRälssimaitten talonpojat olivat lain mukaan ainoastaan puoleksi\nvelvolliset siihen ottamaan osaa, ja aatelisherrat, varsinkin Suomessa,\nestivät tavallisesti kaiken kyydin ja kestitsemisen alustalaisiltaan,\nvieläpä läänitysmaittenkin talonpojilta, kiskoen sen sijaan itselleen\nsitä suurempia veroja. Kaiken sen lisäksi tuli vielä, että vapaata\nkyytiä suuresti väärinkäytettiin. Aatelisherrat ja virkamiehet vaativat\nsilloinkin talonpojilta maksutta hevosia sekä ruokaa, kun he\nmatkustivat yksityisillä asioillaan tai huvikseen, rouvineen, lapsineen\nmenivät toinen toisensa luokse häihin, hautajaisiin tai muihin\npitoihin. Samoin myös tekivät aatelin palvelijat; samoin porvaritkin\nantoivat usein talonpoikien ilmaiseksi kuljettaa kauppakuormiansa. Eikä\nsiinä kyllin, että kansaa laittomalla kuormalla rasitettiin, vaan\ntehtiinpä lisäksi tätä muka oikeutta harjoittaessa kaikenlaista\nväkivaltaa. Nimismiehet ja neljännysmiehet, jos he joskus uskalsivat\npitää muiden talonpoikien puolta, saivat selkäänsä. Samoin isännät\nniissä taloissa, joihin poikettiin, saivat osakseen haukkumisia ja\nkirouksia, lyöntejä ja korvapuusteja, niin ettei ollut minkäänlaista\nkotirauhaa.\n\nKorkeimmat aatelisherrat Suomessa olivat näissä ilkitöissä ensimäisiä\nmiehiä. Mauri Horn, Joensuun herra, palatessaan kerran v. 1616\nVenäjältä, majaili Kirkkonummella kuuden miehen kanssa muutamissa\ntaloissa; näiltä isänniltään hän otti olutta, vaan syrjäisemmistä\ntaloista, missä he eivät ennättäneet itse käydä, hän sen sijaan vaati\nolutrahaa, 2 äyriä talolta. Toinen upseeri, Hannu Ram, edellisenä\nvuonna Venäjälle mennessään, otti eräässä paikassa useilta talonpojilta\nviikoksi eväitä, vieläpä rahaakin lisäksi, keltä 24 äyriä, keitä\nvähemmän. Eerikki Pärttylinpoika, Mälsälän herra, kootessaan Elfsborgin\nveroa, oli kuljeskellut Kyminkartanon läänissä kahdeksalla hevosella,\nja sitä paitsi hänellä oli vielä sama verta joutilaita varahevosia,\njotka kaikki olivat talonpoikien elätettävät. Joka paikassa hän otti,\nruuan ja juoman lisäksi, muutakin tavaraa väkisin. Eräässä kylässä,\njossa ei ollut hevosia heti tarjona, hän pani nimismiehen rautoihin ja\npakoitti hänet sitten sillä tavoin, kädet kahleissa, kyyditsemään\nitseään kaksi peninkulmaa. Kurjalan herra Sten Iivarinpoika tuli v.\n1615, mennessään Venäjän sotaan, 35:n miehen ja yhtä monen hevosen\nkanssa erään lesken luokse, pieksi emäntää ja kärvensi lasten tukkaa,\nkun ei heti paikalla saanut, mitä vaati, ja kun leski häntä Ruotsissa\nannetusta kyytiasetuksesta muistutti, hän vain pilkalla kirosi: \"Mene\nsinä hiiteen asetuksinesi!\"\n\nÖrebron valtiopäivillä 1614 oli näiden syitten tähden päätetty laittaa\nkestikievareita aina kahden tai puolenkolmatta peninkulman päähän,\njoissa kuninkaan virkamiehet ja aateliset yksityisillä matkoilla\nkäydessään saisivat määrätystä kohtuullisesta taksasta hevosia sekä\nravintoa. Muiden matkalaisten piti sopia, miten saattoivat,\ntalonpoikien kanssa. Ainoastaan kruunun asioilla kulkevat saisivat\nvapaan kyydin ja ravinnon. Matkallansa Suomessa samana vuonna sai\nkuitenkin kuningas Kustaa Aadolf joka paikassa kuulla, ettei tästä\nasetuksesta ollut mitään apua. Hän käski siis ankarasti, että voutien\npiti valvoa tätä asiaa, uhaten: \"jos joltakulta alamaiselta vaikka vain\nkanakin ryöstetään, etkä toimita hänelle korvausta, niin saat sen\nomalla päälläsi maksaa\". Ja sitten hän antoi alussa vuotta 1615 uuden\nankaran julistuskirjan, joka myös suomeksi painatettiin, ollen ihan\nensimäinen painettu asetus meidän kielellämme. \"Vaicka me\", kirjoitti\nkuningas, \"Herranpäivil, quin vijmen Örebroos pidettin, meiden\nkirioituxen cautta olemma pois kieldäneet caicki skydit ja gestämiset\nnijlde, jotka ei meiden teekiriam ja todistoxem cansa uloslähetetyt\nole, että jocahinen senpärästä idzens laittaman piteis, ja ychteinen\ncansa jongun hoistoxen (huoistuksen) saisi, niin me ymmärdhem\n(ymmärrämme eli huomaamme), että eivet ole site saanet nautita heiden\nhyväxens quin mö toivoim, ja että ychteinen cansa niin hyvin sijtte\nquin enengin ombi vieran holhomisella ja skydhillä raskautettu, eivet\nole nautineet rauha cotonans, tiellä ja heiden oikealla matcallans, ja\nvielä sijttä hosumisella ja havoilla (haavoilla) usein väkivalda heiden\ncochtans (kohtaansa) tapactu (tapahtuu), enämiten nijlde, joilla ei\nychten todhistusta ole; sijtä me vaicutetudh olemma toista neuvoa\nylösajatteleman, senpääle että alemaiset saisit rauhasa olla.\" --\nSitten määräsi hän, ettei saisi antaa ruokaa eikä hevosia kenellekään\nmatkalaiselle, jolla ei ollut kuninkaan passia; niille herroille, jotka\nlaittomasti vapauttivat alustalaisensa, uhattiin läänitysten poisottoa;\nväkivallan teosta matkalla säädettiin kuolemanrangaistus, vankeus tai\nsakot aina teon törkeyttä myöten.\n\nNämät asetukset eivät kuitenkaan enempää kuin Helsingin\nherrainpäiväpäätöskään paljon vaikuttaneet, niin että säädyt olivat\nkyllä oikeassa arvellessansa kuninkaan esitystä hyödylliseksi, \"jos se\nnoudatetuksi tulisi.\" Tämä väärinkäytös oli liian juurtunut,\nvoidaksensa pian poistua; vielä 20-30 vuotta edelleen tehdään\nvalituksia laittoman kyydin ja kestitsemisen johdosta, vaikka ne\nvähitellen vähenemistään vähenevät.\n\nValtiopäivien jälkeen viipyi Kustaa Aadolf vielä koko talven Suomessa,\nenimmiten Turussa, koettaen, niinkuin hän säädyille sanoi, \"pitää\nRuotsin lakia voimassa\" meidänkin maassamme. Kerran hän kevätpuolella\nkävi Turusta pienellä matkalla Satakunnassa, jolloin hän lienee\nkokenut, niinkuin hän muutamia vuosia myöhemmin valittaa, että maantiet\nSuomessa monin paikoin olivat pikemmin metsäpolkujen tapaisia, kapeita\nja kivikkoisia. Ne käskettiin laittaa tasaisiksi ja leveämmiksi, jotta\nkahdet rattaat sopisivat toistensa sivuitse kulkemaan. Keväällä vasta\npalasi hän sitten takaisin Ruotsinmaalle.\n\nAksel Oxenstjerna, joka kaiken aikaa oli ollut kuninkaan seurassa,\nlausui kerta myöhemmin ajatuksensa Suomen silloisesta tilasta, mikä ei\nollut kovin ilahduttava. \"Olen käynyt\", sanoi hän, \"Maskun ja Vehmaan\nkihlakunnissa; siellä ei ole viljelystä, siellä asuu vain petoja.\" Tämä\nlausunto valitettavasti ei tainnut olla perätön. Muutamia vuosia\naikaisemmin, v. 1611, annettu tili läheisestä Halikon kihlakunnasta\nnäyttää, että siellä silloin oli autiona 46 manttalia, 139 taloa, 21\nkruununtilaa, 3 papin palkkatilaa, lukuunottamatta melkein yhtä monta\naivan köyhtynyttä. Näin oli laita Kustaa Aadolfin hallituksen\nalkuaikana Suomessa paraiten viljellyissä, enimmin asutuissa seuduissa.\nSeuraavana vuonna kävi pari ruotsalaista valtaneuvosta Suomessa\nnuorelle kuninkaalle uskollisuusvalaa ottamassa ja maan tilaa\ntutkimassa. He toivat silloin sen sanoman, että enin osa maata täällä\noli poisläänitetty tai lahjoitettu, ja kruunulla jäljellä olevat tilat\nmelkein kaikki perin autioina. Kustaa Aadolf koetti sitten koko\nhallituksensa aikana parantaa tätä epäkohtaa; hän kehoitti yhä kansaa\nryhtymään autiotilojen viljelykseen, luvaten useammiksi vuosiksi\nveronvapautta.\n\nTämän vuoden jälkeen ei Kustaa Aadolf enää joutanut toisten olla niin\npitkiä aikoja Suomessa. Kaksi kertaa hän matkusti kuitenkin vielä\nkiireesti läpi maan. V. 1622 hän ajoi talvella, Liivin sodasta\npalatessaan, Viipurin, Kuopion, Säresniemen ja Oulun kautta Ruotsiin,\nja v. 1626 Länsi-Suomen halki. Tällä viimeksimainitulla matkalla hänen\nsanotaan syöneen päivällistä Jokipiin talossa Jalasjärvellä, jossa hän\nniin ihastui tarjona olevaan hyvään, väkevään olueeseen, että hän vei\ntynnyrillisen eväinään mukanansa. Päivällisen jälkeen levähtäessään hän\nkuuluu nähneen unta vastaisesta Saksan sodasta, joka silloin jo täytti\nkoko hänen mielensä.\n\n\n\n\n3. Turun hovioikeuden perustaminen.\n\n\nSuurena syynä laittomuuteen ja vallattomuuteen Suomessa oli\noikeuslaitoksen rappiotila. Tuomarinpaikat olivat annetut korkeille\nherroille, jotka niistä kantoivat vain runsaat tulot, mutta hyvin\nharvoin itse toimittivat virkaansa. Sijaisikseen he panivat keitä itse\ntahtoivat, välistä jonkun palvelijansakin. _Alalaamanneilla ja\nlainlukijoilla_ (tällä jälkimäisellä nimellä nimitettiin\nkihlakunnantuomarien sijaisia) enimmiten oli sangen vähän laintaitoa,\njos ollenkaan; välistä he eivät osanneet edes kirjoittaa eikä\nlukeakaan. Niinkuin raa'at, sivistymättömät ihmiset ainakin, he vain\nkatsoivat omaa yksityistä hyötyänsä, ja möivät sangen usein oikeutta\nsille, joka antoi parhaat lahjat. Tällä ajalla epäilemättä sai alkunsa\ntuo tuttu suomalainen sananlasku: \"Laki on niinkuin luetaan.\" --\nVetoaminen korkeampaan oikeuteen väärän päätöksen johdosta ei liioin\nauttanut, etenkin jos asia koski jotakin korkeaa herraa; sillä laamanni\noli hyvin usein samalla kihlakunnantuomarina jossakin lakikuntansa\nosassa, maaherra jossain lääninsä kihlakunnassa. Asia oli siis hyvin\nusein asianomaisen itsensä ratkaistava. -- Ennen aikaan oli kuitenkin\nollut olemassa jonkinlainen ylempi valvonta. Aika ajoin aina pidettiin\n_etsikko- tai oikaisukäräjiä_,[8] joilla seudun asukkaista valittu\nlautakunta, puoleksi aatelisia, puoleksi aatelittomia, parin sitä\nvarten lähetetyn valtaneuvoksen sekä piispan valvonnan alla \"tuomitsi\nkuninkaan tuomiota\". Mutta ne olivat nyt jo aikaa sitten joutuneet pois\ntavasta. Ainoa apukeino, jota, niinkuin olemme nähneet, kansa olikin\nhyvin harras käyttämään, oli valittaminen suoraan kuninkaalle; mutta\nsiihen oli erittäinkin suomalaisilla ani harvoin tilaisuutta.\n\nTämän häiriön poistamiseksi perusti Kustaa Aadolf hallituksensa alussa\n(1614) _hovioikeuden_ Tukholmaan. Ruotsissa sai tämä heti paljon\nparannusta aikaan, mutta Suomeen ei sen vaikutus ulottunutkaan täydellä\nvoimalla. Tukholmaan oli oikeuden hakijoilla liian pitkä ja kallis\nmatka; paitsi sitä alioikeudet ja muut virkamiehet täällä eivät\npitäneet suurta lukua noista kaukaisista käskijöistä. Hovioikeus pian\nvalitti kuninkaalle, että sen päätökset ja suojeluskirjat olivat\nSuomessa aivan mitättömiä. Niin esim. Porissa eräs vaimo, jonka\nhovioikeus oli tuominnut syyttömäksi, hovioikeuden suojeluskirjasta\nhuolimatta sidottiin maaherran ja kaupungin maistraatin käskystä\nkaakinpuuhun, missä hän sai selkäsaunan ja hänen molemmat korvansa\nleikattiin pois.\n\nKustaa Aadolf perusti senvuoksi v. 1623 _Turkuun_ toisen hovioikeuden,\nerikoisesti Suomenmaata varten. Myöskin Käkisalmen lääni lisättiin sen\ntuomioalaan, jota vastoin Inkerinmaa laskettiin vähää myöhemmin\nperustetun Tarton hovioikeuden alle. Turun hovioikeudessa oli, paitsi\npresidenttiä ja varapresidenttiä, neljä asessoria; sen lisäksi otettiin\nvielä muutamia pormestareita ja lainlukijoita apulaisiksi. Ensimäinen\npresidentti, vapaaherra _Niilo Bjelke_, nimitettiin samalla Suomen\nkenraalikuvernööriksi; siten tahdottiin antaa hänelle suurempi valta\nsaattaa hovioikeuden päätökset täytäntöön. Vielä lisäksi hän sai v.\n1628 kaiken Suomessa kotona olevan sotaväen komentonsa alle. Bjelke oli\ntoimelias, innokas, ankara herra, joka kaikin voimin ryhtyi\ntehtäväänsä. Mutta ensi aluksi sitä oli kovin vaikea saada täytetyksi.\n\nTottumus laittomuuteen oli niin suuri, että oli miltei mahdotonta saada\nluotettavia virkamiehiä. Hovioikeuden ensi aikoina muutamat sen omista\njäsenistäkin tekivät itsensä syypäiksi törkeihin rikoksiin. Herman\nFleming, joka asessorin virasta erottuansa oli maaherrana Savossa,\nmenetteli niin väkivaltaisesti, että hänet läänin kaikkien asukkaitten\nyhteisten kanteitten tähden oli tuomittava viralta. Lauri Cygnaeus\n(ruotsalainen) mestattiin v. 1634 siitä syystä, että hän oli\nvihapäissään tappanut appensa. Mauri Horn oli v. 1647 eräälle\ntalonpojalle tehnyt väkivaltaa ja ryöstänyt häneltä tavaraa, eikä edes\nensin totellut hovioikeuden käskyä tulla teostaan vastaamaan. -- Vielä\nsuurempi vastus oli alhaisista tuomareista sekä muista virkamiehistä,\njotka lahjojen vuoksi jättivät pahimmatkin teot rankaisematta. V. 1628\nBjelke valitti tästä kuninkaalle vakuuttaen, että Suomessa joka\npaikassa tapahtui paljon törkeitä rikoksia, joista etenkin\naviorikoksista ja irstaisuudesta kuitenkin voutien laiminlyönnin tähden\nharvoin edes kannetta oikeuteen tehdään; ja jos syylliset viimein\ntuomitaankin sakkoihin, niin ei niillä nälkäkurjilla kuitenkaan ole\nmitään omaisuutta, mistä sakkoja ottaa.\n\nPaitsi sitä herrat Suomessa, joiden mielivaltaa tahdottiin nyt hillitä,\nolivat tietysti vihanvimmassa ja tekivät kiusaa, missä vain suinkin\nvoivat. Eripuraisuudessa oli Bjelke joskus siveän, hiljaisen Eerikki\npiispankin kanssa. Konsistorilla näet oli muutamissa asioissa erityinen\ntuomio-oikeutensa, johon se ei tahtonut sallia uuden hovioikeuden\nsekaantua. Alhainenkaan kansa, vaikka sille epäilemättä oli mieluista,\nettä sitä suojeltiin väkivaltaa vastaan, ei toiselta puolen taas\nsuomalaisen tavallisen itsepäisyyden takia tahtonut taipua Kustaa\nAadolfin moniin uusiin elinkeinoasetuksiin, joiden täytäntöä\nhovioikeuden tuli valvoa.\n\nNäiden alinomaisten vastusten tähden vanha Bjelke sangen pian väsyi ja\nsuuttui virkaansa. V. 1624 hän kirjoitti kuninkaalle, valittaen\nepäjärjestyksen maassa olevan sellaisen, \"ettei sitä voi kynällä\nkuvata\", sillä maaherrat ja voudit, piispa ja papit kiskovat kaikki\nkilpaa laittomia veroja. Niin myös voudit sekä muut, \"tuskin mikään\nsääty eroitettuna\", keksivät milloin mitäkin koiruutta, kiskoaksensa\nrahaa talonpojilta tai pettääkseen kruunua. Siitä syystä hän jo nyt\npyysi päästä \"tästä vaivalloisesta, raskaasta virasta sekä tästä\npahasta barbaarisesta maasta, missä kansa on niin ilkeä ja itsepäinen\nja riippuu kiinni pahoissa tavoissaan ja tottumuksissaan; ja vaikka\",\njatkoi hän, \"ne olisivat kuinkakin kohtuuttomia, pitävät he niitä\npyhempinä kuin kaikkia kuninkaan asetuksia sekä herrainpäivien\npäätöksiä. Hartaasti olen kyllä koettanut hävittää noita\nepäjärjestyksiä sekä omalupaisia oikeuksia, jotka niin hyvin\nkuninkaalliselle majesteetille kuin alamaisillekin ovat vahingoksi;\nmutta vähän olen saanut toimeen, olen ainoastaan saavuttanut kaikkien\nihmisten pahimman vihan\". Bjelke sanoi olevansa vanha ja kivulloinen ja\nmainitsi myös esteenä sen, ettei hän taitanut maan kieltä. \"Voittehan\nte, kuninkaallinen majesteetti\", lopetti hän, \"saada tähän virkaan maan\nkieltä taitavia miehiä, joilla on tässä maassa tiluksensa ja\nkartanonsa, ja jotka sitä paitsi ovat nuoremmat ja vahvemmat tätä\nikävää virkaa toimittamaan.\" Samallaisia valituksia lähetteli ukko vähä\nväliä kuninkaalle, mutta Kustaa Aadolf ei moneen aikaan ottanut niitä\nkorviinsa, sillä hän tiesi Bjelken olevan paikallaan hyödyllisen.\n\nJoskus oli hovioikeudella muuten kuninkaastakin vastusta, kun\ntahdottiin lain puustavin mukaan rangaista pahantekoja. Aatelisherra\nKlaus Munck esim. oli eräältä talonpojalta ryöstänyt pari härkää.\nKihlakunnanoikeus oli tuominnut hänet väkivaltaisesta rosvoamisesta\nkuolemaan, hovioikeus huojensi tuomion sakoiksi, mutta kuningas antoi\nkaiken rangaistuksen anteeksi, määräten vain, että vahinko oli\nkorvattava. -- Toisessa tilaisuudessa taas Bjelkekin, lähettäessään\nerään toisen aatelisherran kuolemantuomion, lisäsi armonpyynnön, \"koska\nhovioikeus on niin nykyjään vasta perustettu eikä siis sovi käyttää\nrigorem juris (lain koko ankaruutta)\". Muutenkin menetteli Bjelke\nvälistä meidän käsityksemme mukaan sangen omavaltaisesti. V. 1631 esim.\nhän aivan yksin vahvisti erään raastuvanoikeuden kuolemantuomion ja\nmestautti pahantekijän; hän katsoi tarpeettomaksi lähettää asiaa\nUuteenkaupunkiin, missä hovioikeus silloin piti kokouksiaan Turussa\nraivoavan ruton tähden. Samana vuonna lykkäsi kihlakunnanoikeus toisen\nkuolemantuomion yksinomaan \"herra kenraalikuvernöörin leppeän ja\narmollisen tutkinnon alle\", jolloin Bjelke lähetti asian takaisin\nuudestaan tutkittavaksi, \"vaan ei niin hätäilemällä kuin tässä näkyy\ntapahtuneen\". V. 1625 taas koko hovioikeus omin luvin muutti laissa\nmäärätyn rangaistuksen helpommaksi; se soi näet kymmenelle\nkuolemaantuomitulle armon sillä ehdolla, että he raivaisivat viidakon\neräältä kruununniityltä likellä Rauman kaupunkia. Tarkka laillisuus oli\nsen ajan ihmisille vielä niin outoa, että itse ylimmätkin lainvalvojat\nvälistä eksyivät lain rajojen yli.\n\nYlimalkaan oli sittenkin Turun hovioikeuden perustaminen\nsäännöllisemmän, puolueettomamman, voimallisemman lainkäytön alkuna\nSuomessa. Bjelkestä lausui vielä toista sataa vuotta myöhemmin Turun\nmaistraatti seuraavan kiitoslauseen: \"Jokainen suomalainen voi\ntodistaa, että presidentti Bjelke tässä maassa on voimallisesti\nhäätänyt väkivaltaa\". Hänen aikanaan päätettiin muun muassa, että\nkaikki aikojen kuluessa talostaan vääryydellä eroitetut pellot ja\nniityt piti ilman lunnaita annettaman takaisin. Myöskin korkeimpiin\nhenkilöihin asti alkoi nyt lain valta ylettyä. Niin esim. sai\nkuninkaansukuinen rouva, Eerikki XIV:nnen tytär, Siiri Tott\nLiuksialassa hovioikeudelta kovan käskyn heti suorittaa sen suuren\nrahasumman, jonka hän monta vuotta takaperin oli lainannut Turun\nporvarilta Jaakko Wollelta poikansa Aaken ulkomaanmatkoja varten.\nOikeuslaitoksen voiman ja vaikutuksen vahvistamiseksi oli Bjelke myös\nsen ulkonaisestakin arvosta sangen arka. Laamanninkäräjiä oli ennen\npidetty ilman mitään menoja; mutta nyt käskettiin pitää ne suurella\njuhlallisuudella, jotta kansa tottuisi suurempaan lain kunnioitukseen.\nV. 1627 annettiin Pohjanmaan maaherralle, joka oli kysynyt syytä\nerääseen hovioikeuden päätökseen, se röyhkeä vastaus: \"Me olemme vain\nkuninkaalle velvolliset tiliä tekemään; te olette siihen vaatimukseen\nliian halpa ja älytön\".\n\nRangaistuksen lajit ja suhteelliset määrät erosivat siihen aikaan\nsuuresti nykyisistä. Miestappoa esim., jota silloin hyvin usein\ntapahtui raakojen, hillittömien ihmisten kesken, ei pidetty niin\nsuurena rikoksena kuin nyt. Murhaaja tavallisesti työnsä tehtyään\nkarkasi saloille. Oikeus tarjosi silloin hänelle turvaa tullakseen\nvastaamaan teostansa. Jos syytös nähtiin todeksi, oli hänen lupa\nsovittaa tekonsa murhatun sukulaisille maksettavalla rahasummalla. Jos\nsukulaiset sitä vastoin eivät suostuneet sovintoon, sallittiin hänen\ntaas kenenkään ahdistamatta palata takaisin saloille, mutta nyt\njulistettiin hän \"pilttuaksi\" s.o. jokaiselle annettiin valta hänet\ntappaa eikä kukaan saanut suoda hänelle majaa. Sama oli myös päätös,\njollei syyllinen totellut oikeuden kutsua. Toiselta puolen taas oli\nehdoton kuolemanrangaistus määrätty noidille sekä jumalanpilkkaajille;\nsama tuomio kohtasi myös useimmiten varkaita. Ylimalkaan olivat\nmestaukset ylen tavallisia. Joka kirkonmäellä oli hirsipuu teileineen,\njossa enimmiten nähtiin ruumiita roikkumassa. Törkeimmistä rikoksista\nusein tuomittiin kovennettu kuolemanrangaistus siten, että esim. ensin\noikea käsi hakattiin poikki, tai myös jäsenet yksitellen jaloista\nalkaen rikottiin rattaalla. Kidutus oli silloin koko muussa Euroopassa\ntavallinen keino, jolla syytetyitä pakoitettiin tekojansa tunnustamaan,\nmonasti olemattomiakin. Sitä ei kuitenkaan Kustaa Aadolf sallinut\nkäyttää valtakunnassaan; ainoastaan uhata sai sitä joskus paatuneille\npahantekijöille.\n\nV. 1630 taipui kuningas viimein Bjelken lakkaamattomiin pyyntöihin ja\nsoi hänelle eron presidentin toimestaan, seuraavana vuonna myös\nkenraalikuvernöörin virasta, \"koska\", siten kuuluivat sanat, \"Suomen\nmaan hallitsemisesta on paljon vaivaa ja vastusta, ja vapaaherra Bjelke\non jo vanha ja väsynyt sekä osaksi Suomeen suuttunut\".\n\n\n\n\n4. Presidentti Juhana Kurck.\n\n\nTurun hovioikeuden ensimäisistä asessoreista oli puolet suomalaisia,\nsamoin myös melkein kaikki lisäjäsenet; presidentti ja varapresidentti\nsitä vastoin olivat ruotsalaisia. Sitten otettiin jonkun aikaa enin osa\nhovioikeuden alemmistakin virkamiehistä Ruotsista. Syynä luultavasti ei\nollut muu, kuin että Suomessa siihen aikaan oli peräti suuri puute\nkelvollisista lakimiehistä. Parikymmentä vuotta Turun yliopiston\nperustamisen jälkeen alkavat sitten oman maan miehet jälleen päästä\nvoitolle. Ylimmät päällikköpaikat vain pysyivät edelleen enimmiten\nruotsalaisten käsissä. Poikkeuksena oli kuitenkin kolmas presidentti\n_Juhana Kurck_, Laukon ja Anolan herra, vanhaa Kurjen sukua.\n\nHän oli sen ajan parhaita, etevimpiä Suomen miehiä. Syntymävuodeksi\nmainitaan 1590. Harjoitettuansa opintoja useissa Saksan yliopistoissa\nja muutenkin vielä matkustettuansa Hollannissa, Englannissa sekä\nRanskassa, meni hän sotapalvelukseen. Hän taisteli Suomen väen riveissä\nvenäläisiä ja sitten puolalaisia vastaan ja koroitettiin v. 1619\nratsumestariksi ja 1624 Suomen aatelislippukunnan päälliköksi. Sitten\nhän muutti siviilipalvelukseen, johon hänellä oli enemmän taipumusta.\nV. 1626 näemme hänet Turun, 1627 Viipurin läänin maaherrana. V. 1631\nmäärättiin hän Turun hovioikeuden presidentiksi, johon virkaan hän\nkuitenkin vasta seuraavana vuonna saattoi ryhtyä.\n\nTähän paikkaan oli Kurck ikäänkuin luotu ja suotu. Hän oli\njalomielinen, oikeutta ja kohtuutta rakastava, viisas ja ahkera herra.\nLakiasioissa hän oli aikaansa nähden tavattoman oppinut, siitä näkyi\npaljon jälkiä senaikuisissa hovioikeuden pöytäkirjoissa.[9] Tallella on\nmyöskin eräs hänen sepittämänsä lakitieteellinen kirjoitus: De jure\nhereditario (perintöoikeudesta). Hänen aikanansa ja toimestansa edistyi\ntaas oikeuden vakaantuminen melkoisesti, niin että ainakin pääkaupungin\nseuduilla oikeus alkoi olla voimassa.[10] Pahin vaikeus oli siinä, että\noli niin suuri puute kelvollisista alituomareista. Tämän puutteen\npoistamiseksi tiedusteli hovioikeus, kun se v. 1633 lähetti\nhallitukselle koko joukon kysymyksiä: eikö halullisia kymnaasilaisia\nsaisi ottaa auskultanteiksi, jotka, vannottuansa vaitiolovalan,\nvoisivat olla hovioikeuden keskusteluissa läsnä ja siten perehtyä\nlaintaitoon? V. 1637 taas, kun hallitus oli hovioikeudelta kysynyt\nsyytä alinomaisiin rajariitoihin Suomessa, annettiin se vastaus: että\nmuun muassa tuomarit täällä ovat kovin vähäoppiset ja useat heistä sitä\npaitsi lahjakontteja. Siksi pitäisi yliopistoon, jonka perustamisesta\nnyt oli puhe nostettu, asettaa taitava lakitieteen professori. Samassa\nmyös ehdoitettiin, että lainlukijain palkka sekä lunastusraha\ntuomiopäätöksistä, jotka tähän asti olivat, edellisen nimelliset\ntuomarit, jälkimäisen asianomaiset aivan mielivaltaisesti määränneet,\ntulisivat vakinaisesti säädetyiksi, siksi että liika kiusaus lahjojen\nottoon poistettaisiin. Hallitus säätikin sitten seuraavana vuonna, että\ntuomarien piti sijaisilleen antaa 10 hopeariksiä joka käräjältä. Se\ntuntuu meidän mielestämme turhan pieneltä summalta, mutta sittenkin se\noli suurempi kuin mitä monen tuomarin oli ollut tapa antaa. Kemiön\nvapaaherrakunnassa esim. maksettiin 10 hopeariksiä ainoastaan silloin,\nkun käräjät pidettiin kirkonkylässä, muuten ainoastaan puolet siitä.\nKuitenkin oli lainlukijoilla käräjien aikana sen lisäksi aina vapaa\nasunto ja ruoka.\n\nSamasta kirjeestä vuodelta 1637 saamme muitakin tietoja sen ajan\nlainlukijoista. Hovioikeus valitti, että he tahtovat aina vetää kaikki\nriidat tarkastuksen alaisiksi, osaksi laintaitamattomuuden johdosta,\nmutta vielä enemmän ahneudesta, saadaksensa tarkastuspalkkaa. Itse\ntarkastukset he toimittivat usein aivan laittomasti, ottaen\nlautakuntaan ketä itse tahtoivat, suomatta asianomaisille mitään\nsananvaltaa. Monasti he eivät asianomaisille antaneet edes tietoakaan\npidettävästä tarkastuksesta, vaan menivät ilman heitä paikalle ja\nantoivat lopullisen päätöksensä. Välistä sattui myös näissä\ntarkastuksissa, että kihlakunnan tuomari kumosi ennen samasta asiasta\nannetun laamannin tuomion. -- Toisesta lähteestä taas tiedämme, että\nlainlukijat joskus tekivät päätöksensä Rooman tai Moseksenkin lain\nmukaan, ainoan voimassa olevan Ruotsin lain sijasta.\n\nMuuten ei se paha tapa, että tuomarinvirat annettiin korkeille\nherroille, jotka niitä toimituttivat sijaisillaan, muuttunutkaan tähän\naikaan, vaan tuli päinvastoin vieläkin yleisemmäksi. Ainoastaan se\nrajoitus tehtiin, josta kuitenkin vielä joskus poikettiinkin, ettei\nlaamanni eikä maaherra saanut olla alituomarina omassa piirikunnassaan.\nSijaislaitos pahoine seurauksineen poistettiin vasta Kaarle XI:nnen\naikana.\n\nVoidakseen paremmin valvoa alituomarien tekoja, oli hovioikeus ruvennut\nvaatimaan, että alioikeuksien pöytäkirjat vuoden lopussa aina\nlähetettäisiin sen tarkastettaviksi. Mutta tulipa usein yhdeltä ja\ntoiselta lainlukijalta ainoastaan sellainen ilmoitus, ettei hänellä\nkoko vuoden aikaan ollut mitään tuomittavaa ollut. Tähän meille niin\noutoon seikkaan ei ollut kuitenkaan mikään paratiisillinen viattomuus\nsyynä, niinkuin edellisistä luvuista jo tiedämme. Päinvastoin taisi\ntämä suureksi osaksi juuri johtua juurtuneesta laittomuudesta.\nIhmisille oli vielä niin outoa, että tuomarin kautta lainkaan saattoi\nsaada oikeutta, että he vain harvoin turvautuivat siihen apukeinoon.\nMitä rikoksiin tulee, tiedämme myös Bjelken valituskirjasta, että\nniistä suurin osa aina jäi ilmiantamatta.\n\nKurokin aikana ryhdyttiin paitsi ylläkerrottuihin vielä erääseen\ntoimeen, josta olisi voinut koitua sangen tärkeitä seurauksia.\n\nEnsimäinen lainsuomennos oli samanaikuinen kuin Agricolan Uuden\nTestamentinkin. Sen sepittäjä, Tukholman suomalaisen seurakunnan\nkirkkoherra _Martti_, ei ollut kuitenkaan ollut syvä laintuntija; hän\noli tehnyt kaikellaisia eriskummallisia virheitä. Sanaa \"syynsanoja\"\noli esim. käytetty, missä olisi pitänyt olla \"asianomainen\" (ikäänkuin\nruotsalainen sana olisi ollut \"mål-sägande\" eikä \"måls-ägande\");\n\"paatinsiirtäminen\" (ikäänkuin \"båtdrägt\", eikä \"bodrägt\")\nmuka merkitsi samaa kuin \"kotivarkaus\". Sittenkin käytettiin\nkäsinkirjoitettuja kopioita tästä teoksesta sangen yleisesti. Uuden\nkelvollisen suomennoksen tarjosi sitten v. 1602 Kalajoen kirkkoherra\n_Ljungi Tuomaanpoika_, joka myös samalla oli lainlukijana, Kaarle\nIX:nnelle, kun hän talvella palasi Pohjanmaan kautta Ruotsinmaalle.\nLjungi Tuomaanpoika sanoo esipuheessaan ryhtyneensä tähän työhön monen\nsekä aatelisen että aatelittomankin kehoituksesta. Sillä edellinen\nkäännös oli huono, ja usein tapahtui, että tuomariksi asetettu\nsuomalainen ei oikein osannut ruotsia, ja sitä vähemmän ymmärsi Ruotsin\nlakikirjan vanhentuneita sanoja ja puheenparsia; monasti toiselta\npuolen taas ruotsalainen tuomari ei osannut täydellisesti suomenkieltä.\nKuningas ihastui tästä hyödyllisestä lahjasta ja pani sen painattamisen\nalulle; mutta hänen kuolemansa ja valtakunnan silloinen ahdinkotila\nestivät työn lopettamista. Ljungi Tuomaanpojan teos joutui kokonaan\nunohduksiin.\n\nKeskipaikoilla 17:ttä vuosisataa oli nyt taas entinen lainlukija\n_Hartikka Speitz_[11] ryhtynyt samaan työhön. Hän oli jo ennen,\nheti niiden ilmestymisen jälkeen, suomentanut Kustaa Aadolfin\nsota-artikkelit. V. 1642 hän ne painatti kreivi Brahen kehoituksesta,\nniinkuin myös seuraavana vuonna uuden vuoriasetuksen. Tämän jälkeen hän\nryhtyi lakikirjan suomennokseen, niinkuin hän eräässä kirjeessään,\nluultavasti Brahelle, ilmoitti. Saiko hän sen työn valmiiksi, vai jäikö\nse kesken, siitä ei ole varmaa tietoa; ainakaan ei pidetty siitä mitään\nlukua. Speitz näet näkyy olleen hovioikeuden epäsuosiossa. V. 1624 hän\noli jo jonkun virkavirheen tähden menettänyt lainlukijanpaikkansa.\nEpäsuosio sitten vielä eneni sota-artikkelien esipuheen vuoksi. Syyksi\ntyöhönsä oli hän siinä ilmoittanut, että \"näky likimittäin surcuteldava\nolevan, jos ei ne uskolliset Suomen soldatit taidais jotakin nijstä\n(sota-artikkeleistä) ymmärdä. Ja sentähden olen minä ex Zelo sen amore\npatriae (isänmaanrakkaudesta) ne suomen kielelle käändänyt\".\nYllämainitussa kirjeessä hän samaten sanoo: \"Näkyy olevan kauheata,\nettä yksinkertaisten, ruotsinkieltä taitamattomien sotamiesparkojen\nSuomessa tätä ennen on täytynyt mennä kuolemaan, vaikka ne raukat\neivät ikänä ole kuulleet eivätkä saaneet mitään tietoa siitä, mitä\nsota-artikkelit sisältävät.\" Samallaisia puheita hän luultavasti\nmuulloinkin piti, kukaties vielä yleisemminkin surkutellen koko Suomen\nkansan tilaa kelvollisen lainsuomennoksen puutteen vuoksi. Vaan\nhovioikeus näyttää pitäneen näitä valituksia loukkauksena itseään\nkohtaan, ikäänkuin se ei olisi oikeutta valvonut. Olkoon asia miten\ntahansa, ainakin Speitz tuomittiin v. 1647 hovioikeutta sekä erittäin\nsen presidenttiä vastaan lausuttujen soimausten tähden kuuden vuoden\nvankeuteen. Sitä ennen olivat jo hänen sota-artikkelinsa tulleet\ntakavarikkoon otetuiksi ja hänen oli täytynyt painattaa uudestaan\nensimäinen arkki. Omistus Brahelle, joka sisälsi ylläkerrotun\nvalituksen, oli jäänyt pois, ja nimilehteenkin oli tehty merkillisiä\nmuutoksia. Ennen Speitz siinä sanoi tehneensä tämän työn \"isänmaalle\nsekä erittäin omalle kansalleen suosioksi\", ja hänen nimensä jälkeen\nseisoivat sanat Tavast-Finlandus (Hämäläis-suomalainen); nyt oli\n\"omalle kansalleen\" pyyhitty pois ja jälkimäisiin sanoihin lisätty\nSuecus (ruotsalainen).[12]\n\nItse työlle eivät kuitenkaan hovioikeus eikä erittäin Juhana Kurck\nnäytä olleen vastahakoisia, vaikka työntekijälle. Sen osoittivat he\nselvästi, kun muutamia vuosia myöhemmin maisteri _Aaprahami\nKollanius[13] tarjosi uuden lainsuomennoksen. Saatuansa sen valmiiksi\nv. 1648, hän antoi siitä tietoa Kristiina kuningattarelle, jonka\nnimessä valtionholhoojat sitten käskivät Turun hovioikeuden sitä\ntutkimaan. Hovioikeus puolestaan määräsi tähän työhön muutamia\nlainlukijoita, niiden joukossa Antti Pachaleniuksen, joka myös on erään\nuskonopillisen kirjan suomentanut. Heidän työnsä ylimäisen valvomisen\nsai pari assessoria toimekseen, sekä myös itse presidentti, koska hän\noli taitava suomenkielessä.\n\nTutkijat eivät kuitenkaan pitäneet liikaa kiirettä; päinvastoin\nkuuluivat he joka paikassa pilkkaavan ja nauravan Kollaniuksen\nsuomennosta. Luultavasti oudoksuivat he siinä ilmaantuvia Savon\nsanamuotoja esim. \"cuhduttiin\", \"mehdäksi\" j.n.e. Kollaniuksen\nvalituksen johdosta kielsi hovioikeus tämmöisen pilkanteon ja käski\ntutkijoita kiirehtimään työtänsä. Syyksi heidän vitkastelemiseensa\nviimein tuli ilmi, että he olivatkin itse tehneet ihan uuden\nsuomennoksen. Tämä heidän työnsä valmistui v. 1653, jolloin taas\nKollanius sitä moitti huonoksi. Uusi komitea oli nyt asetettava\nmolempia suomennoksia tutkimaan ja vertaamaan. Mutta sillä välin oli\ntätä asiaa harrastava presidentti Kurck kuollut, ja sitä paitsi oli\nnostettu puhetta Ruotsin lakikirjan parantamisesta; se oli näet jo\nkovasti vanhentunut ja uudenajan oloihin sopimaton. Asiain näin ollessa\njäi lain suomennos painamatta, suureksi vahingoksi lainkäytölle sekä\nkansalliselle edistymiselle meidän maassamme. Sillä hallituksen\nkirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos aiottiin asettaa\ntäyteen lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkuteoksen rinnalle.\nTäten olisi kenties maan kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.\n\nSinnepäin alkoi siihen aikaan asia jo muutenkin vähän kallistua. Hyvin\ntavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä\ntai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asianomaisten omat sanat\nsinänsä. Tätä tapaa rupesi kuitenkin vuosisadan lopulla hovioikeuden\npresidentti Falkenberg kovasti vainoomaan. Kielto kiellon perästä\nlähetettiin niin tuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille, kunnes\nsuomenkieli saatiin pöytäkirjoista poistetuksi.\n\nPainetun lakikirjan puutteen korvaamiseksi jossakin määrin oli tähän\naikaan myös tapana käräjillä lukea lakiotteita suomeksi. Samoin\njulistettiin uudet asetukset suomenkin kielellä, ensi alussa kuitenkin\nvain suullisesti. Niin esim. luettiin v. 1638 uusi kauppasääntö Turun\nkokoonkutsutuille porvareille ensin ruotsiksi, sitten suomeksi.\nVuosisadan keskipaikoilta ruvettiin myös tiheämmin painattamaan\nasetuksia suomeksi.\n\nKansassa niinikään alkoi nyt jo herätä halu saada enemmän tietoja\nlaista. V. 1668 toi Yli-Satakunnan edusmies valtiopäivillä esille sen\npyyntöesityksen, että lakikirja painettaisiin suomeksi. Huomattavaa on,\nettä sekä Kollanius että useat hänen työnsä tarkastajat olivat juuri\nsamalta seudulta kotoisin.\n\nTämmöinen oli presidentti Kurckin virallinen toimi; mutta myös hänen\nyksityinen elämänsä ansaitsee laveampaa kertomista.\n\nKurck oli oppinut herra muillakin aloilla paitsi lakitieteessä. Hän oli\nkoonnut suuren joukon kirjoja sekä käsikirjoituksia, jotka koskivat\nRuotsin historiaa. Suomen muinaisuutta erittäinkin oli hän paljon\ntutkinut, varsinkin Suomen aatelin sukuperiä, jotka hän niin\nperinpohjin tunsi, että hänen puoleensa aina käännyttiin, jos niitä\nkoskevia tietoja tarvittiin. Tiedemiehiä hän suuresti kunnioitti ja\nrakasti, josta syystä hekin pitivät häntä suuressa arvossa. V. 1648\nesiin., kun hän vietti häitä Stålhandsken lesken kanssa, näyttivät\nylioppilaat akatemian salissa hänen kunniakseen näytelmän\n\"Aviosäädystä\", jonka ylioppilas Chronander juhlaa varten oli\nsepittänyt. Toinen ylioppilas sepitti ja painatti latinaisia ja\nruotsalaisia häärunoja, josta kunnioituksenosoituksesta hän sai\nKurckilta puolitoista riksiä. Myöskin pyysi Turun yliopisto useita\nkertoja, joskin turhaan, että hän sen ajan tavan mukaan sallisi jonkun\npojistansa ruveta heidän kunniarehtorikseen.\n\nPresidentin elämä oli sangen loistavaa. Hänen komeaa kartanoansa\nAurajoen rannalla, tuomiokirkon läheisyydessä, sanottiin \"hoviksi\",\nikäänkuin se olisi ollut kuninkaallinen asunto. \"Hoviin mentävän\"\nsanottiin, kun presidentin luo lähdettiin vieraisille. Kurckilla oli\noma hovipappinsa ja lukuisa joukko hovimestareita, passareita,\nporttivahteja y.m. Tämmöisissä suurten herrojen kartanoissa oli vielä\nmuutamia keskiaikaa muistuttavia tapoja säilynyt. Niinpä esim. isäntä,\njos hän oli johonkin palvelijaansa erittäin tyytyväinen, juhlallisesti\nilmoitti, että tämä nyt ansaitsi olla miekkamiehenä. Hän antoi\npalvelijalle korvapuustin, lausuen, että sen tuli olla vihoviimeisen,\nvyötti hänelle miekan vyölle ja saattoi kunniapaikalle istumaan, jonka\njälkeen sitten iloiset juomingit alkoivat. -- Presidentin kartano oli\naina kohteliaasti avoinna kaikille Turussa asuville tai asioilla\nkäyville korkeille aatelisherroille ja virkamiehille; niin myös\nyliopiston tiedemiehille. Sangen usein myös pantiin toimeen suuria,\nkomeita pitoja. Tällaisia tilaisuuksia varten ripustettiin silkki- tai\nverkakankaita seinille, jotka muulloin olivat paljaat, tapetteja\nvailla; ainoastaan muutamat esi-isien muotokuvat, joskus jokin muukin\nulkomaan mestarin tekemä maalaus koristi niitä. Pöydille oli ahdettuna\nlukemattomia hopea- ja kulta-astioita, joita Suomen rikkaissa suvuissa\noli monen tuhannen luodin verran. Sitä vastoin ei käytetty milloinkaan\npöytäliinaa. Juomaa sekä ruokaa oli ylellisin määrin tarjona. Virtana\nvalui etelämaiden rypäleitten neste, etenkin Espanjan ja Ranskan viini.\nOlutta oli sekä Saksasta, paras Rostockista, että myös kotimaista, joka\noli siihen aikaan hyvässä maineessa. Ruokalajeja oli tavallisesti\n20-30. Kaloja oli kaikellaisia, lihaa aina useampaa lajia. Paitsi\nkotikarjan lihaa oli runsaasti metsänriistaa, hirviä, peuroja,\njäniksiä, metsälintuja omasta maasta, Saksan peuroja eli sarvaita,\nmetsäkauriita, metsäkarjuja ulkomailta. Metsänotuksista valmistettiin\nmielellään piirakka. Paistetut elukat, jolleivät ne olleet ylen suuria,\ntuotiin kokonaisina sisään, päineen, kaikkineen. Hedelmiä syötiin\nsuurella halulla. Enimmäksi osaksi ne tuotiin Saksasta, mutta olipa\nmyös kotikasvamia tarjona. Erittäin mainitaan Kurckilla olleen suuren\nansarin, jossa hän kasvatti viinirypäleitäkin niin suurin määrin, että\nniitä yli oman kotitarpeen liikeni lähetellä Tukholmaan, Kristiina\nkuningattarelle tai suurisukuisille ystäville lahjaksi. Kirsikoita tai\npähkinöitä tarjotessa oli tapana pistää koko joukko mukailtuja, kivisiä\nhedelmiä sekaan, ja seurassa syntyi aina suuri ilo, jos jonkun\npöytäkumppanin hampaat yhtäkkiä narskahtivat tämmöiseen valehedelmään.\nLiemiruokia valmistettiin manteleista, kirsikoista, riisistä tai\nmannasta; kelpasipa munamaitokin vielä, vaikka kuninkaankin pöydälle.\nRyytejä pantiin kourittain melkein kaikkiin ruokalajeihin. Härkäpaistia\nesim. maustettiin korinteilla, rusinoilla, sahramilla tai\nmuskottineilikoilla, jotka sekoitukset meidän suussamme tuntuisivat\nvallan oudolta. Viinikin ryyditettiin usein.\n\nKurck oli muutenkin hyvin runsaskätinen, antelias. Salamontanukselle\nesim., joka oli ollut hänen lastensa kotiopettaja, lahjoitti hän koko\ntalon, käsikirjurilleen niinikään toisen. Kun Turun tuomiokirkkoon\nruvettiin hankkimaan uutta kelloa, antoi presidentti sitä varten 30\npuntaa vaskea.\n\nTällainen anteliaisuus ja komea elämä kannattikin miehelle, jolla oli\nniin suuret varat ja tulot. Presidenttinä oli hänellä läänityksenä koko\nVöyrin pitäjä (170 taloa), josta v. 1635 lähti 1,543 talaria. Paitsi\nsitä sai hän kaikki kruununverot kalastuksesta Kokemäenjoessa ynnä\nvielä saatavat Länsigöötin lakikunnasta Ruotsissa sekä Vehmaan\nkihlakunnasta, joissa hän nimeksi oli tuomarina. Kristiina kuningatar\nkoroitti hänet v. 1651 vapaaherranarvoon, samalla suoden hänelle\nvapaaherraläänitykseksi 32 taloa Lempäälässä. Paljoa suuremmat olivat\nvielä perityt tai hänen itsensä ostamat tilukset. Suomessa (paitsi mitä\nvähäisen Ruotsissa) oli hän isänsä jälkeen perinyt Laukon ja Anolan\nkartanot, äidiltä 11 taloa Vesilahdella ja Tyrväällä. De la Gardien\nsuvun heimolaisena hän omisti Köyliön kartanon (77 taloa). Itse hän oli\neri aikoina rälssiksi ostanut 25 taloa Köyliössä ja Ulvilassa, 11\nVehmaalla, 7 Ali-Satakunnassa, 7 Lempäälässä. Norrköpingin ehdoilla\n(jotka läänitykset mieskannan kuoltua sukupuuttoon olivat kruunulle\npalautettavat) oli hänellä 50 taloa Vesilahdella, 48 Yli-Satakunnassa\ny.m.m.\n\nKurck oli niitä harvoja etevämpiä Suomen aatelisia, jotka tähän aikaan\npysyivät kotimaassaan. Useimmat muut veti Ruotsiin hovin loistavampi,\nhuvittavampi elämä ja hallitsijan läheisyys, jonka kautta helpommin\nsaattoi saada etuja, ylimalkain hienompi, sivistyneempi seura ja\nlauhkeampi ilmanala. Yhä enenevä keskittyminen kokosi myös yhä enemmän\nkorkeimmat virat Tukholmaan. Valtaneuvokset oleskelivat nyt melkein\naina siellä, eikä niinkuin ennen maakunnissa. Tukholmassa olivat sitä\npaitsi kaikki suuret valtiokollegiot eli ylihallitukset. Näin\nvieraantuivat vähitellen melkein kaikki mainioimmat aatelissuvut\nSuomesta. Mutta Kurck, vaikka hänkin tultuaan v. 1633 valtaneuvokseksi,\najoittain kävi Tukholmassa, piti kuitenkin aina asuntoansa Suomessa.\nHän kuoli Turussa v. 1652.\n\n\n\n\n5. Iisakki Rothovius.\n\n\nPiispa Eerikki Sorolainen oli Kustaa Aadolfin hallitusaikana jo\ntullut vanhaksi, kykenemättömäksi. Senvuoksi hän kirjoitti Aksel\nOxenstjernalle ja pyysi itselleen apulaista, ehdoittaen siihen virkaan\nTurun koulun rehtoria, Gabriel Melartopaeusta. Tätä miestä sanoi hän\nerittäin soveliaaksi, muun lisäksi senkin vuoksi, \"että hän taitaa\nmolemmat kielet, sillä täällä tarvitaan semmoista, joka osaa suomea\".\nEnnenkuin vastaus vielä oli tullut, painoi kuitenkin Eerikki piispa\npäänsä v. 1625 levolle, lopettaen pitkän, monivaiheisen ja\nmonivaivaisen elämänsä.\n\nSeuraavana vuonna kysyi kuningas Ruotsin piispoilta, kuka heidän\nmielestänsä olisi soveliain Turun hiipan kantajaksi. He panivat ehdolle\nneljä miestä, kaksi suomalaista ja kaksi ruotsalaista, toisesta\njälkimäisistäkin viitaten siihen ansioon, ettei \"hän ollut\nsuomenkielessä taitamaton\". Lopuksi he vielä lausuivat sen mielipiteen,\nettä jos joku suomalainen tulisi määrätyksi, pitäisi hänelle antaa\nkoulu- ja konsistorioviroissa ollut ruotsalainen apulainen. Täten vain\ntulisi mahdolliseksi viimeinkin saada kirkolliset asiat Suomessa\nRuotsin mukaisiksi. Kustaa Aadolf jätti lopullisen vaalin v. 1627\nkokoontuneille papiston valtiopäivämiehille, ja nämät valitsivat\nyksimielisesti Nyköpingin kirkkoherran _Iisakki Rothoviuksen_. Hän oli\ntosin umpiruotsalainen, Suomen oloille aivan outo, mutta toiselta\npuolen, niinkuin perästäpäin Tammelinus suomalaisessa riimikronikassaan\nhäntä kuvaa:\n\n    Uros uljas, taitava tavois,\n    oikia opis, selkiä sanois.\n\nHän, jos kukaan, oli mies häiriössä olevaa Suomen kirkkoa järjestämään.\n\nRothovius ensimmältä ei olisi tahtonut suostua hänelle tarjottuun\nkunniavirkaan. Hän pelkäsi näet tehtävänsä suuria vaivoja ja vastuksia;\nmyös sanoi hän senkin esteeksi, ettei hän muka \"slavonian kieltä osaa\".\nViimein kuitenkin hän taipui kuninkaan, piispojen sekä muiden\nvaltiopäivämiesten hartaisiin pyyntöihin, ja saapui Turkuun heinäk.\n6 p. 1627.\n\nPari viikkoa täällä oltuansa hän jo lähetti hallitukselle katkeran\nvalituskirjeen siitä \"hirmuisesta epäjärjestyksestä\", jonka hän oli\ntavannut, \"varsinkin pappissäädyssä\". Tässä valituksessa olikin todella\npaljon perää, vaikka kyllä osaksi Rothoviuksen silminnähtävät\nennakkoluulot suomalaisia vastaan lienevät vaikuttanet sen, että hän\nnäki mustan vieläkin mustempana.\n\nJumalanpalveluksessa sekä kansan tavoissa oli vielä paljon \"paavilaista\nhapatusta\" jäljellä. Kirkossa veisattiin välistä latinaisiakin virsiä,\nsanaakaan ymmärtämättä, papukaijan tavalla. Alttareille tuotiin\nkaikellaisia uhreja. V. 1627 esim. rankaisi konsistorio erästä vaimoa,\njoka vasikkaonnen tähden oli sytyttänyt vahakynttilän alttarille. V.\n1640 vielä nuhteli piispa niitä, jotka alttareille ripustivat vahakuvia\n(vahakäsiä, jalkoja, sydämiä y.m. kiitosuhriksi kipeitten jäsenien\nparanemisesta), oravannahkoja (kenties metsäonnen tähden) y.m. Monessa\npaikassa vietiin niinikään uhreja maahan pystytettyjen ristinpuitten\njuurelle, ja jos papit joskus hakkasivat semmoisen ristin maahan, niin\nkansa kiireesti toimitti itselleen uuden sellaisen, sillä muuten ei\nmuka karja voinut menestyä.\n\nTämän paavilaisen taikauskon rinnalla oli myös vanha pakanallinenkin\nvielä suuressa voimassa. Ristinpuitten ohessa pidettiin, ainakin\nsydänmailla, vanhoja karsikkopuitakin pyhinä. Noitia oli joka paikassa,\njoiden taitoon turvattiin taudeissa sekä kaikellaisessa muussa hädässä.\n\"Tässä maassa\", valitti Rothovius v. 1640, \"on paljon noitia. Kun\nihminen sairastuu, niin he hakevat apua pirulta ja uhraavat\nkiitosuhreja pirulle. Jos hevonen tulee kipeäksi, haetaan kohta koko\njoukko äijiä ja ämmiä kokoon, jotka pimeässä pirtissä tyhjentävät\nolutpuolikollisen, tehden temppujansa.\" -- Kotinoitien apua ei pidetty\nvielä niin voimallisena kuin kauempana, pohjoisempana asuvien,\nerittäinkin lappalaisten. V, 1650 esim. mainitaan nuoren rengin\nUudestakaupungista käyneen Kitkajärvellä, Kemin Lapissa asti, noidalta\nvarasta tiedustamassa.\n\nPyhiä päiviä ja kirkkoja pidettiin sangen halvassa arvossa. \"Sabbatin\nrikkominen työnteolla\", sanoi Rothovius, \"on tämän kansan mielestä\nleikintekoa.\" Kirkonmäellä pidettiin jumalanpalveluksen aikana suurta\nolut- ja viinakauppaa. Kirkossa usein meluttiin ja räyhättiin\nsopimattomalla tavalla. Vanajan kirkkoherra valitti kerta\nkonsistorioon, että hänen seurakuntalaisensa kirkonaikana juoksevat\nulos ja sisään, \"niinkuin hullut vuohet\". V. 1644 rupesivat\nHammarlandissa muutamat vallattomat rengit, papin paraikaa saarnatessa,\nliikuttamaan saarnastuolia kangilla. Kirkkoherra, joka pelkäsi\npönttöineen putoavansa alas, otti viimein karangon ja rupesi\nkirkkorauhan rikkojia hosumaan. V. 1662 Perniön kirkossa kaksi\naatelismiestä, Sass ja Sabelfana, rupesivat riitelemään, vetivät\nmiekkansa esille ja vaativat toinen toisensa taisteluun.\n\n\"Jumalan sanan väärinkäyttämistä harjoitetaan häpeämättömästi\",\nkirjoitti piispa v. 1640. Niin myös olivat törkeät haukkumasanat, rivot\npuheet, raa'at kiroukset ja tappelut aivan tavallisia kaikkien säätyjen\nparissa. V. 1621 esim. oli Hannu Munck tullut Eerikki piispan luo ja\nvaatinut Salon vanhaa kappalaista eroitettavaksi virasta; sillä hän\ntahtoi hänen sijaansa nuorta poikaa, joka oli luvannut naida hänen\nkamarineitsyensä. Kun piispa kielsi, rupesi aatelisherra hyppimään\nlattialla niinkuin hurja, haukkuen piispaa kelmin ja varkaan\nvertaiseksi ja kiroten: \"Piru minut vieköön ruumiineni, sieluineni,\njollen tee sinusta valitusta kuninkaalle!\" -- V. 1644 Lemun kirkkoherra\nrovastikunnan pappien kokouksessa tutkisteli erään kappalaisen oppia,\nja kun tämä luultavasti ei osannut selvästi vastata, huusi hän\nvihoissaan latinaksi: \"Audi, bestia!\" (Kuules, luontokappale!) Toinen\npuolestaan oli vastaukseksi paiskannut korvapuustin ja tarttunut\nkirkkoherraa tukkaan. -- V. 1659 haukkui nuori pappi, maisteri Paavali,\nKumlingen kirkkoherraa, ampui pyssyllä hänen jälkeensä ja suuteli hänen\nrouvaansa väkisin. -- Samana vuonna syytettiin Pietarsaaren\nkirkkoherraa siitä, että hän löi vaimoansa. Konsistorion päätös on ajan\nsivistyskannalle erittäin kuvaava: \"Jos kirkkoherra pieksää _yli\nkohtuuden_, niin vedettäköön oikeuteen.\"\n\nJuoppous ja irstaisuus oli myös kauheasti yleistä niin alhaisten kuin\nylhäisten parissa. Pari päivää ennen Rothoviuksen tuloa oli eräs pappi\nkello 7 aamulla tullut aivan juovuksissa konsistorion kokoukseen ja\nruvennut hävyttömästi haukkumaan sekä pauhaamaan. --- V. 1648 eräs\nTurun pappi moitti julkisesti saarnastuolista, että kaupungin\nraatimiehet tavallisesti tulivat raastupaan \"humalaisina kuin siat\". V.\n1649 Rothovius arveli kappalaisilla useimmissa paikoissa olevan\nsemmoisen palkan, että he tulisivat toimeen sillä, \"jolleivät he olisi\nahnaat juomaan ja taitamattomat hoitamaan talouttansa\". V. 1662\nmainittiin Orihveden kirkkoherrasta, että hän on alituisesti humalassa,\nniin ettei päivällä eikä yöllä ole eroa; niin myös hänen rouvansa\nenimmiten rypee juovuksissa vuoteellaan. Humaltumista ajoittain\npidettiin aivan tavallisena ja luonnollisena asiana, jota ei\nkunnon miehessä ollenkaan voitu kummeksia, jollei se ainaiseksi\ntavaksi yltynyt. Virkamiehiltä vaadittiin sitoumus, etteivät he\nviinapäissäänkään ilmaisisi virkasalaisuuksia. V. 1639 käski hallitus\nViipurin vanhan piispan Gabriel Melartopaeuksen hakea itselleen\napulaista, jos löytyisi semmoista miestä, joka ei olisi juoppo. --\nAviorikokset ja salavuoteudet niinikään olivat hyvin tavallisia ja\nlapsenmurhia tapahtui niin paljon, että hovioikeus v. 1641 vartavasten\nkysyi hallitukselta, mitä sen asian parantamiseksi sopisi tehdä.\n\nNiinkuin tästä olemme nähneet, olivat papitkin, \"kansan oppaat\",\nosalliset kaikessa ilkeydessä. Paitsi sitä oli myös suuri osa heistä\noppimattomia, sivistymättömiä. Vielä v. 1657 valitti Turun maaherra,\nettä eräs mies, joka oli kruunun merimieheksi kirjoitettu, kiireesti\noli vihittänyt itsensä papiksi, välttääkseen sotapalvelusta. Että\nsemmoiset miehet eivät olleet hartaita virassansa, on helppo arvata.\nRothovius nuhtelikin kiertokirjeissään heitä sangen usein laiskuudesta,\nkoska he välistä jättivät jumalanpalveluksen pitämättä. Yhdessä\nsuhteessa vain hän sanoi heidän kaikkien osoittavan suurta ahkeruutta\n-- nimittäin saatavien koonnissa.\n\nVirkaan tultuansa ryhtyi nyt Rothovius heti ankaraan parannuspuuhaan\nkirkollisella alalla, kilpaillen yhtä ankaran Bjelken kanssa, joka\nsamalla aikaa puhdisteli maallista alaa. Kerran, välistä kahdestikin\nvuodessa, hän piti yleisiä pappienkokouksia Turussa,[14] joissa opin\nkartuttamiseksi pantiin toimeen väittelyjä jostain uskonkappaleesta ja\nsitten keskusteltiin seurakuntain järjestyksestä. Samaten paremman\njärjestyksen aikaansaamiseksi julisti hän useampia asetuksia papeille\nsekä seurakunnille. Ensimäiseen oli hän voimallisemman vaikutuksen\nvuoksi hankkinut itse kenraalikuvernöörin, Niilo Bjelken vahvistuksen.\nMyöskin kävi piispa joka vuosi pitkillä matkoilla avarassa\nhiippakunnassansa, omin silmin joka paikassa valvomassa käskyjensä\ntäyttämistä. Välillä lähetteli hän papeilleen tuon tuostakin\nkiertokirjeitä. Niissä hän milloin ankarasti nuhteli heidän \"suurta\nuneliaisuuttansa ja huolimattomuuttaan, jota on mahdoton kärsiä\",\nmilloin kielsi heitä suotta kuljeksimasta talonpoikien luona kestejä\npitämässä, käskien heidän pysyä kotonaan kirjansa ääressä, jollei heitä\nvaadittu pitäjälle virantoimitukseen; milloin taas hän kehoitteli heitä\npoistamaan kansan pahoja tapoja, erittäin noituutta ja sabbatin\nrikkomista. -- Niinikään hän painatti omia kirjoittamiaan\nsaarnakokoelmia malliksi taitamattomille papeille.\n\nVaroituksilleen ja kehoituksilleen antoi Rothovius suuremman painon\nankarilla rangaistuksilla. Pappi, joka kaksi kertaa oli laiminlyönyt\njumalanpalveluksen, pantiin viikoksi vankeuteen,[15] kolmannella\nkerralla hän menetti virkansa; samoin se, joka ilman laillista estettä\njäi pois yhteisistä kokouksista. Tietysti rangaistiin myös juoppoutta,\nirstaisuutta ja väkivaltaisuutta, jos näistä kanne tehtiin. Nuoria\nkappalaispappeja pitivät kovassa kurissa ja kuuliaisuudessa\nkirkkoherrat, joiden renkiä he oikeastaan olivat, ja jos he näille\nolivat olleet uppiniskaiset, kutsuttiin heidät aina heti Turkuun, missä\nhe saivat kuulla ankaria nuhteita.\n\nSeurakuntalaisia, jotka olivat rikkoneet kirkonjärjestystä tai siveyden\nsääntöjä, rangaistiin julkisilla nuhteilla saarnastuolista ja sakoilla;\nuseinkin tuomittiin syylliset pari, kolme pyhää peräkkäin kirkon ovella\nseisomaan taikka jalkapuussa istumaan. Välistä myös käytti Rothovius,\nvaikka hän muuten olikin niin suuri paavilaisuuden jäännösten perkaaja,\nvanhaa paavilaista \"pannajulistusta\", sulkien rikollisen seurakunnan\nkirkon lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.\n\nSaarnoissansa Rothovius aina erittäin varoitti kansaa noituudesta ja\npyhäpäivän väärinkäyttämisestä. Hän kielsi väkevien juomien kaupan\npyhäpäivinä, samoin myös kaikki muutkin työt, yksin käsikivien\nkäyttämisen, joilla jokapäiväiset jauhotarpeet hankittiin. Kiivastelipa\nhän myös sitäkin \"täällä Suomessa yleistä sian tapaa ja koiran elämää\"\nvastaan, että kansa söi ja joi ennen kirkkoonmenoa. Luultavasti hän\ntahtoi sillä estää heitä humaltumasta väkevästä oluesta, vai lieneekö\nkatsonut paastoovan vatsan Jumalalle otollisemmaksi? Samoin myös oli\nHerran ehtoolliselle aikovilta tupakanpoltto kielletty.\n\nVaroituksilla, säännöillä ja rangaistuksilla yksin, sen Rothovius hyvin\ntiesi, ei voitu kuitenkaan kirkollista epäjärjestystä ja tapojen\nturmiota Suomessa poistaa. Pääsyy ja juuri kaikkeen pahuuteen oli opin\nja sivistyksen puute. Paitsi paria pikkulastenkoulua oli hänen\ntullessaan ainoastaan Turun koulu voimassa, sekin pahasti rappiolla.\nUuden piispan ensimäisiä toimia oli senvuoksi tämän koulun\npuuhaaminen kymnaasiksi, jommoisia oli jo Ruotsissa melkein\nkaikissa hiippakuntien pääkaupungeissa. Hänen pyyntöihinsä suostuen\nperustikin holhoojahallitus v. 1630 Turun kymnaasin. Tällä tavoin\nlaskettuansa perustuksen pappien sekä muiden virkamiesten paremmalle\nsivistykselle, rupesi Rothovius myös kansanopetuksesta pitämään huolta.\nKiertokirjeissään papistolle hän kehoitteli ahkerasti katkismuksen\nopettamiseen ja lukukinkereitten pitämiseen, vaikka hän ihme\nkyllä ei sallinut niitä muualla pidettäviksi kuin kirkoissa, johon\npitkät matkat estivät monta seurakuntalaista saapumasta. Näihin\nlukukinkereihin piispa ankarasti vaati kaikkia säätyjä ja lähetti\nhallitukselle valituskirjeen siitä, että aateli monin paikoin\nosoitti vastahakoisuutta. Mutta valtionholhoojat pitivätkin tätä\nviimeksimainittua vaatimusta liikana; lukukinkerit, sanoivat he, ovat\nniitä varten, jotka eivät voi kotona hankkia itselleen oppia. Myöskin\nkäski piispa, että lauvantaisin ennen niitä pyhiä, jolloin Herran\nehtoollista jaettiin, oli kuulusteltava rippivieraitten katkismuksen\ntaitoa, \"joka asia.\", sanoi hän, \"tässä barbaarisuudessa on vallan\ntarpeellinen\". Pian tuli sen lisäksi se sääntö, ettei kukaan\nkatkismuksessaan taitamaton saisi päästä naimiseen eikä edes kummiksi.\n\nRothoviuksen aikana ja avulla ilmestyi nyt viimein koko raamattu\nsuomenkielellä. Agricolan työn jatkamista ja täydentämistä varten oli\nKaarle IX:nnen aikana komitea ollut asetettuna Eerikki Sorolaisen\njohdolla; mutta sen toimesta ei ole varmaa tietoa. Nyt toi Rothovius\n1635:n ja 1638:n vuoden valtiopäivillä esille hiippakuntansa toiveet\ntästä asiasta, ja kaikki Suomen valtiopäivämiehet yhtyivät hänen\npyyntöönsä. Hallitus otti työn huostaansa ja määräsi suomentajiksi\nTurun kymnaasin lehtorit Eskeli Petraeuksen ja Martti Stodiuksen sekä\nMaskun kirkkoherran Henrik Hoffmanin ja Piikkiön kirkkoherran Gregorius\nFavorinuksen. Näistä etevin, ensinmainittu Petraeus, oli, Tammelinuksen\nsenaikuisen suomalaisen riimikronikan sanoilla puhuen, \"Ruotsis\nsyntynyt\", mutta \"Suomeen suostunut\". Hän oli tänne tultuaan hyvin\noppinut maan kielen, josta hän v. 1649 laati ensimäisen kieliopin.\nHänen syvä ja laaja oppinsa sitä paitsi tekivät hänet vallan\nsoveliaaksi tämän tärkeän työn johtajaksi. Suomalainen raamatunkäännös\ntuli näin olemaan aikansa paraita; kielensä puolesta se mukaili\nkuitenkin yhä vielä liiaksi muukalaisia puheenparsia, vaikka se olikin\nAgricolan yritystä puhtaampi.\n\nNiin perinpohjainen parannustyö kuin se, johon Rothovius oli ryhtynyt,\nei tietysti onnistunut heti ensimäisellä iskulla. Yllä esiintuoduista\nesimerkeistä näkyy yltäkyllin, että myös Rothoviuksen loppuaikoina,\nvieläpä hänen kuoltuansakin, oli paljon kaikellaista säädyttömyyttä\njäljellä. Suurena haittana papiston parantamiselle oli se seikka, ettei\nniiden virkaanasettaminen ollutkaan aina piispan vallassa. Usein tuli\nhänen luokseen pappeja, joilla oli kuninkaalta tai sittemmin\nvaltionhoitajilta saatu käskykirja, että heille piti ensitilassa antaa\nvirka. Sitä paitsi oli myös kaikilla aatelismiehillä oikeus siinä\npitäjässä, missä heillä oli kartanonsa, valita papiksi, kenen\ntahtoivat. Vieläpä jäi tämä oikeus, jos isäntä itse muualla asui,\nraa'an, sivistymättömän pehtorin käsiin. Tällä lailla saivat usein\naivan oppimattomat, kelvottomat miehet pappisvirkoja, kun vaan osasivat\nhallitusmiehien luona käydä kumartamassa, tai jossain aateliskartanossa\nkotipapin virkaa toimittaessaan olla herralle mieliksi, tai pehtorille\nkyllin hyväntekijäisiä tarjota. V. 1627 esim. valitti Rothovius, että\neräs Hieronymus oli kuninkaallisen suosituskirjeen saanut, vaikka hän\noli \"juoppo kuin sika\" ja muutamia vuosia sitten, jätettyään vaimonsa,\noli piikansa kanssa karannut Liivinmaalle. Erittäin oli vastusta\nsotapapeista, jotka rykmenttiensä kanssa retkeillessä olivat tottuneet\nirstaisuuteen ja vallattomuuteen ja joilla oli ollut hyvä tilaisuus\npäästä mahtavien sotaherrojen suosioon. Vaikea oli sitä paitsi täyttää\nkaikki paikat täydesti kelvollisilla sielunpaimenilla. Vielä yliopiston\nperustamisen jälkeenkin oli puute niin suuri, että monasti täytyi ottaa\npapeiksi kymnaasilaisia, jopa koululaisiakin. Yliopiston konsistorio\nvalitti v. 1643 tätä seikkaa ja pyysi piispaa, että kaikilta\npappisvirkaan pyrkiviltä vaadittaisiin akatemiallinen todistus\nriittävästä opista ja hyvistä tavoista.\n\nVastusta oli Rothoviuksella myöskin usein kansan vastahakoisuudesta\nuusiin parannuksiin. Suomalaista silloinkin sanottiin itsepäiseksi; hän\npysyi mielellään vanhoillansa. \"Jos, Jumala auttakoon\", valitti piispa\nv. 1633, \"tätä hävytöntä kansaa tahtoo kurittaa ja Jumalan vihaa\nvälttämään neuvoa, niin saapi ylenkatsetta ja pahoja, pilkallisia\nsanoja vastaukseksi. Julkiset aviorikkojat vastustavat häpeämättä\nkirkon isällistä rangaistusta.\" V. 1640 hän taas sanoi: \"Julkisesti\nvastataan tutkimuskinkereillä rovasteille ja piispallekin, kun he\nnoituutta moittivat, ettei Jumalan avulla yksin aina voi tulla aikaan,\non tarvis myös käyttää suola- ja ihralukuja y.m.\"\n\nKansan luonnonomaista vastahakoisuutta enensi muuten vielä piispa\nitsekin omalla käytöksellään. Hänen, joka ei ollut maassa syntynyt, ei\nosannut kansan kieltä eikä tuntenut kansan luonnetta, olisi pitänyt\nolla hyvin varovainen, sillä muukalaisen moitteita aina kärsitään\nvähemmän kuin omamaalaisen miehen nuhteita. Mutta ajattelemattomassa,\njoskin hyvää tarkoittavassa innossaan, ei Rothovius vähääkään hillinnyt\nvihaansa päästessään täällä vallitsevan epäjärjestyksen perille, hän ei\nkoskaan viitsinyt valikoida sanojansa moittiessaan tapoja, jotka\ntodella tai hänen mielestään olivat moitittavia. Pappejansa\nrangaistessaan hän ei myöskään aina noudattanut kohtuutta ja\nliiassa tulisuudessaan hän joskus teki vääryyksiäkin, niin että\nkenraalikuvernööri Bjelken täytyi sekaantua asiaan ja määrätä, miten\npappeja vastaan nostetut kanteet olivat konsistoriossa tutkittavat. Ja\ntämän lisäksi hän välistä puki moitteensa semmoiseen muotoon, että se\nloukkasi suomalaisten kansallistuntoa, joka siihen aikaan oli sangen\narka.\n\nV. 1634 piispa täten, juhlallisena rukous- ja katumuspäivänä\nsaarnatessaan Turun ruotsalaiselle seurakunnalle, haukkui suomalaisia\nluontokappaleitakin pahemmiksi, koska he muka suosivat enemmän\nvellipataa ja kaalivatia kuin Herran huonetta. Kirkkoon he, sanoi hän,\nvaan tavan vuoksi tulevat, kerran tai pari \"Jumala! Jumala!\" huutamaan\nja sitten taas siirtyvät maallisiin toimiinsa. -- Tämä julkinen\nsoimaus, joka, vieraassa seurakunnassa lausuttuna, ei ollut\nsielunpaimenen ojennusta, vaan pikemmin pilkantekoa, nosti katkeraa\nvihaa Turun suomalaisissa porvareissa. Suuri joukko kokoontui Esko\nKopparin taloon, jossa he Erkki Kokkapäällä kirjoituttivat ankaran\nvalituskirjan, tuoden esiin yllämainitut piispan sanat ynnä vielä\nkaikellaisia muitakin kanteita, esim. epärehellisestä kirkonvarain\nkäyttämisestä y.m. Kokkapää, joka taisi tietää, että nuo lisäkanteet\nolivat vähemmän luotettavia, koki varoitella sanoen: \"Älkää, hyvät\nmiehet, panko tähän paperiin enempää kuin mitä voitte todistaa.\" --\nMutta vimma oli, niinkuin aina, silmitön ja korvaton. -- \"Kirjoita,\nkirjoita vaan\", huusivat porvarit kaikki yhteen suuhun, \"kyllä me siitä\nvastaamme!\" -- \"Piispa on opetettava jättämään meidät rauhaan\", lisäsi\nyksi heistä, Matti Seppä, \"kuka tietää, mitä pahempaa hänestä muuten\nvasta voi lähteä.\" -- Valituskirja lähetettiin Tukholmaan lehtori\nMartti Stodiukselle,[16] joka siellä oleskeli valtiopäivämiehenä.\nAikomuksena oli antaa se valtionholhoojille, mutta luultavasti ei\nStodiuksella ollut siihen uskallusta. Sittenkin Rothovius sai tiedon\nasiasta ja haastoi vastustajansa oikeuteen. Tässä hän näytti kanteet\nepärehellisyydestä y.m. perättömiksi, ja sanansa hän koetti selittää\nsiten, ettei niissä olisi kansallistunnolle mitään loukkaavaa.\nSelitykseksi siihen, että hän, vaikka hän ruotsalaiselle seurakunnalle\nsaarnasikin, oli ottanut suomalaisten pahat tavat puheeksi, sanoi hän\nsen, että hän oli asetettu kumpaistenkin piispaksi ja siis oli\nvelvollinen valvomaan toisten kuin toistenkin elämää.[17] Ja sitä\npaitsi tiesi hän myös, että suurina juhlapäivinä, jolloin piispa\nitse saarnasi, kävi paljon suomalaisiakin ruotsalaisessa\njumalanpalveluksessa. Syyttäjät, jotka muuten käyttäytyivät kovin\npelkurimaisesti, lykäten syyn toinen toisensa päälle, tuomittiin\nsuuriin sakkoihin.\n\nSeuraavana vuonna syntyi Rothoviukselle suurisuisuutensa vuoksi taas\ntoinen paha juttu. Hän oli jälleen saarnannut epäjärjestyksestä\nSuomessa, kertoen kuinka täällä tehtiin julkisia syntejä ja rikoksia\nilman mitään rangaistusta. \"Hovioikeuden assessorit\", lausui hän,\n\"istuvat täällä Jumalan sijassa ja heitä sanotaan jumaliksi; mutta\nhekin lahjojen tähden ummistavat silmänsä.\" -- Pari päivää sen jälkeen\nlähetti hovioikeus kaksi jäsentä vaatimaan piispalta selitystä, muuten\nhe uhkasivat valittaa hallitukselle. Rothovius taas koetti lieventää\nsanojansa: hän ei muka ollut sanonut assessorien ottavan lahjoja, vaan\nainoastaan varoittanut heitä ottamasta. Siihen selitykseen lähettiläät\nviimein tyytyivät, vaikka inttivätkin: \"Tietäväthän sen kaikki, miten\nsanat alkuaan kuuluivat.\"\n\nVielä v. 1650, vähän ennen kuolemaansa, sai Rothovius kolmannen\nsyytteen. Turun koululaiset olivat hänelle käyneet valittamassa, että\nheidän rehtorinsa, joka oli ruotsalainen, aina teinirahain jaossa suosi\nenemmän omia kansalaisiansa kuin suomalaisia, ja sitä paitsi otti\nkaikilta laittomia koulumaksuja. Myös paheksivat he sitä, että piispa\nvälistä määräsi osan heille aiottuja tuloja muihin tarkoituksiin. Koska\nRothovius, niinkuin näyttää, ei ottanut asiaa korviinsa, lähettivät\nkoulupojat kannekirjan itse valtionholhoojille, ja nyt tuli piispalle\nkäsky korjata puheenalaiset vääryydet.\n\nSaipa Rothovius kerran, vaikka hän, niinkuin olemme nähneet, liiallisen\nvirkaintonsa vuoksi joskus joutui ahdinkoihin, kuitenkin myös\npäinvastaistakin moitetta kärsiä. Suomen kenraalikuvernööri Brahe,\njosta pian tulee lavealta puhetta, oli v. 1638 ensimäisessä\nvirkakertomuksessansa muun muassa myös maininnut, että Suomessa\nkirkollisella alalla yhä vielä tapahtui epäjärjestystä. Sen johdosta\nlähetti holhoushallitus Turun piispalle ankaran, paikoittain\npilkallisen nuhdekirjeen, varoittaen häntä liiallisesta höllyydestä ja\nleväperäisyydestä etenkin pappien elämän valvomisen suhteen. Tämä\nansaitsematon moite kävi kipeästi Rothoviuksen sydämelle. Hän luetteli\nkaikki, mitä hän jo oli tehnyt kirkon järjestämiseksi sekä tapojen\nparannukseksi, ja väitti hallituksen epäilyksen Suomen tilasta olevan\nliiallisen. \"Kyllähän täällä tosin\", arveli hän, \"harjoitetaan monta\nsyntiä, varsinkin epäjumalan palvelusta ja noituutta; mutta pidetään\ntäällä kuitenkin saarna ja rukous hyvässä voimassa, eikä suinkaan,\nniinkuin te näytätte luulevan, eletä pimeitten pakanoiden tavalla,\njoille Jumalan sanan valo vielä on koittamatta.\" Ukko, niinkuin moni\nmuu ankara saarnamies, oli sangen arka, kun moite koski häntä itseänsä;\nomia tekojansa puolustaessaan hän nyt rupesi myös puolustamaan\nsuomalaisten tapoja, joita hän muuten sekä ennen että jälkeenpäin\nkuvaili aika mustiksi.\n\nTästä samasta kirjeestä tuli myös ilmi hänen suuttumuksensa virkaansa.\n\"Nyt olen\", kirjoitti hän, \"jo ollut yksitoista vuotta tässä\nvaivalloisessa virassa, jolla ajalla en ole monta rauhan päivää\nnähnyt.\" Parannuspuuhillaan sanoi hän vain joutuneensa pahansuopien\nvihan alaiseksi, ja olevansa nyt työstä sekä vastuksista niin perin\nväsyksissä, että soisi itselleen jo pois pääsöä täältä. -- Vaan tämä\nkyllästyminen oli vain hetkellinen. Eipä aikaakaan, niin hän\nvaikutusinnossansa pyysi saada hoitoonsa Viipurinkin hiippakunnan, --\njossa epäjärjestys oli vielä suurempi kuin hänen omassaan. Hän lupasi\nsiinä tapauksessa \"siellä vuoden kuluessa saada toimeen enemmän, kuin\nmitä siihen saakka oli monena vuonna tehty\". Tämä hänen toivonsa ei\ntullut kuitenkaan täytetyksi.\n\nV. 1652 nukahti viimein Rothovius 82-vuotisena kaikista puuhistansa ja\nhuolistansa. Köyhän Smoolannin talonpojan pojasta oli hän neronsa ja\nintonsa kautta kohonnut korkeaan, mahtavaan arvopaikkaan. Suomalaiset,\nvaikk'eivät he häntä juuri rakastaneet,[18] eivät kuitenkaan voineet\nolla häntä kunnioittamatta, ja jälkimaailma, joka ottaa lukuun enemmän\ntyön hedelmät kuin työn ulkomuodon, ylistää häntä paremman\nkirkkojärjestyksen ja siivompien tapojen aikaansaamisen tähden meidän\nmaassa. Huomattavaa on, että hänen jälkeensä aina Isoon Vihaan asti ei\nTurun hiippa enää joutunut ainoankaan Suomen miehen päähän. Viipurissa\noli vielä tämän vuosisadan keskipaikoille asti suomalaisia piispoja,\nvaan sitten sinnekin asetettiin enimmiten Ruotsin miehiä.\n\n\n\n\n6. Johannes Messenius.\n\n\nKustaa Aadolfin aikana oli vielä uskonpuhdistuksen herättämä\nuskonnollinen into täydessä voimassaan. Raamattu, ainakin ylemmissä\nsäädyissä, jotka lukea osasivat, oli jokapäiväisenä neuvon ja\nlohdutuksen lähteenä. Aamu-, pöytä- ja iltarukouksia pidettiin\nhartaasti, koko perhekunta palvelijoineen yhteisesti. Pyhänä ei\njumalanpalvelusta ilman laillista estettä laiminlyöty.\n\nKaikkiin sekä yleisiin että yksityisiin yrityksiin ryhtyessä anottiin\nkaikkein ensiksi Jumalan siunausta.[19]\n\nTällä kauniilla innolla oli kuitenkin myös huono puolensa;\nalinomaisessa taistelussa katolista kirkkoa vastaan oli sen rinnalla\nnäet muodostunut ahdasmielinen, toisuskolaisia tuomitseva ja vainoova\nkiihko. Papiston kehoituksesta tuli Kustaa Aadolfin kuningasvalassaan\nvannoa, ettei hän sallisi mitään muuta jumalanpalvelusta\nvaltakunnassaan, paitsi luterilaista, eikä myöskään kruunun\npalvelukseen ottaisi ketään vierasuskolaista. Poikkeusasemassa olivat\nainoastaan soturit, kauppiaat sekä tehtailijat; sillä niitä oli\nkotimaisten vähyyden vuoksi pakko ottaa ulkomailta. Heidän piti saada\nhäiritsemättä pysyä uskossansa \"niin kauan kuin olivat hiljaa\nalallaan\", s.o. eivät harjoittaneet uskonmenojansa julkisesti,\nulkopuolella kotia; \"sillä\", lisäsi Kustaa Aadolf, \"esivalta ei voi\nomaatuntoa hallita\".\n\nOman kansan omaatuntoa pidettiin siitä huolimatta ankarassa kurissa.\nKolme ruotsalaista, jotka Kustaa Aadolfin hallitessa kääntyivät\nkatolisuskoon, eivätkä suostuneet siitä luopumaan, mestattiin lain\npuustavin mukaan. Sama kohtalo oli jokaiselle jesuitalle tarjona, joka\nuskalsi tulla Ruotsinvallan rajojen yli; niin suuresti pelättiin tätä\nmahtavata, viekasta veljeskuntaa. V. 1630 vielä sai Viipurin maaherra\nkäskyn valppaasti pitää silmällä kaikkia kaupunkiin tulevia\ntuntemattomia ihmisiä, sillä oli muka saatu tietää, että kolme\njesuittaa hankiskeli Suomeen, niiden joukossa eräs Viipurissa syntynyt.\nTällä kovuudella ja pelolla oli valtiollinenkin syy uskonnollisen\nohessa; sillä katolilaisten tiedettiin harrastavan puolalaisen\nVaasa-haaran palauttamista Ruotsinmaahan, siksi että heidän uskonsa\nsiellä jälleen pääsisi valtaan.\n\nVaarallinen oli yksin kirjeenvaihtokin katolilaisten kanssa; sen sai\nkuuluisa Messenius, josta jo olemme ennen maininneet, kovaksi onnekseen\nkokea. V. 1616 joutui kiinni eräs Puolan kuninkaan salalähettiläs,\ntavallisesti Jussi Papistaksi (Paavilaiseksi) nimitetty. Hädissään hän\nilmoitti Messeniuksenkin olevan osallisena hänen salahankkeisiinsa.\nTämä ei voinut kieltää viljelleensä kirjeenvaihtoa muutamien Puolassa\nasuvien miesten kanssa, mutta väitti sen koskeneen osaksi aivan\nyksityisiä perheellisiä asioita, osaksi muutamien Ruotsin historialle\ntärkeitten paperien takaisinsaamista, jotka eräs Kustaa Vaasan aikana\npaennut piispa oli vienyt sinne. Messeniuksen osallisuutta\nvaltiollisiin vehkeisiin ei saatukaan todistetuksi, mutta vahingoksi\nhänelle joutui oikeuden käsiin eräs hänen kirjeensä, missä hän vakuutti\nyhä vielä olevansa harras katolilainen, vaikka hänen sitä täytyi\nsalata.[20] Pitkän tutkinnon jälkeen tuomittiin Messenius kuolemaan,\njonka päätöksen kuningas kuitenkin muutti elinaikaiseksi vankeudeksi.\n\nSamoin kuin siihen aikaan, niinkuin olemme nähneet, Inkerinmaa oli\nRuotsin Siperiana, samoin Suomen itärajan linnoja, Kajaanin ja\nKäkisalmen, käytettiin talletuspaikkoina kovasti rangaistaville\nvaltiovangeille. Siellä he olivat aivankuin elävältä haudatut, koko\nsivistyneestä ihmiskunnasta eroitetut. Oulun läänin maaherra Eerikki\nHare, joka juuri silloin sattui olemaan Tukholmassa, sai käskyn viedä\nMesseniuksen mukanansa Kajaaniin. Viikon päivät he purjehtivat\npääkaupungin ja Vaasan väliä; täällä he viipyivät useampia viikkoja,\nkunnes pakkanen oli rakentanut siltansa ja portaansa avaroille soille.\nSitten vasta ajettiin loppumatka, sillä ei ollut vielä mitään maantietä\nnoilla Pohjan perillä.\n\nSaaressa, keskellä Ämmäkosken vihaisia kuohuja, sai nyt Messenius\nahtaassa linnankammiossa viettää koko yhdeksäntoista vuotta. Alussa oli\nhänellä täällä poikansa opettaminen hupaisena ajanvietteenä; mutta\nmuutamien vuosien kuluttua otettiin häneltä lapsi pois, ettei hän\nhäneen muka saisi istuttaa katolinuskoa. Myös varoitettiin yhä\nlinnanisäntää valvomaan, ettei vangilla olisi tilaisuutta jatkaa\nsalaista kirjeenvaihtoa ulkomaan katolilaisten kanssa.\n\nKäskyläiset, niinkuin tavallisesti käypi, tekivät tylyt käskyt vieläkin\ntylymmiksi pannessaan ne toimeen. \"Maaherra Eerikki Hare\", valitti\nMessenius eräässä riimissään, \"ahdisti minua pahemmin kuin\npainajainen\",[21] ja hänen vävynsä Helge oli siinä asiassa hyvänä\napulaisena. Hän otti Messeniukselta pois omat tutut palvelijat, vieläpä\nhaukkui ja torui vahtimiehiäkin, jos joku heistä joskus armahti vankia.\nUusi tupa rakennettiin tuoreista hirsistä niin alhaalle ja lähelle\nkosken kuohua, että vesi usein hyrskähteli lattian saumojen läpi.\nMaapuolella oli ikkunan alla linnan navetan tunkio, ja ruoka-aitaksi\nmäärättiin lautakoppi, jota sotamiehet ennen olivat likaiseen\ntarkoitukseen käyttäneet. Tähän käskettiin Messeniusta muuttamaan ja,\nkun hän ei suostunut, kannettiin hän väkisin. Vastaan ponnistaessa\nrepeytyivät häneltä silloin vaatteet hajalleen ja kylkiluu katkesi.\nJonkun ajan kuluttua otti Helge pois kirveen, jolla Messenius pilkkoi\nitselleen polttopuita -- vangilla ei muka saanut olla asetta -- ja kun\neräs armelias sotamies sitten lainasi hänelle puukkonsa, sai hän sen\njohdosta kovia nuhteita. Usein kehoitti Helge vahtimiehiä viskaamaan\nMesseniusta kivillä. Omin käsin hän kerta iski rouvalle verihaavan. \"Ei\nse mitään\", ivaili hän vaan, \"vaikka Messenius itsekin menettäisi\nhenkensä!\"\n\nVaikka Messenius olikin tavattoman voimakas sekä ruumiiltaan että\nhengeltään, olisi hän kuitenkin epäilemättä menehtynyt tähän\nkurjuuteen, jollei hänellä olisi ollut vaimonsa ja kirjansa; näitä\nmolempia lohdutuksia eivät toki armottomat vanginvartijat olleet\nhäneltä kieltäneet. Edellinen teki kaikki, mitä uhrautuvainen rakkaus\ntämmöisessä tapauksessa voi, huojentaakseen miehensä elämää.\nJälkimäiset saattoivat nuo pitkät päivät täällä yksinäisyydessä\npikemmin kulumaan. Messenius jatkoi ennen jo alotettuja historiallisia\ntutkimuksiansa ja kirjoitti ensimäisen täydellisen Ruotsinvallan\nhistorian, nimeltä Scondia Illustrata (Valaistu Skandinavia). Paitsi\nsitä valmistui häneltä vielä useampia muitakin historiallisia teoksia,\nniiden joukossa myös ruotsinkielinen \"Suomen riimikronikka\".\n\nSurkeasta tilastansa oli Messenius monta kertaa kirjoittanut\nkuninkaalle; mutta enimmäksi piti linnanisäntä huolta siitä, etteivät\nkirjeet päässeetkään linnan porttia edemmäksi; taikka, jos ne perille\ntulivatkin, oli muuten lempeä Kustaa Aadolf niin leppymättömästi\nvihastunut tähän mieheen, ettei hän pitänyt niistä lukua. Vasta\nkuninkaan kuoltua suotiin vankiparalle vähitellen huojennusta.\nPohjanmaan lääni oli nyt saanut myös uuden, armeliaamman maaherran,\njoka todisti todeksi sen, mitä Messenius kirjoitti valmistuneista\narvokkaista teoksistaan. V. 1635 sallittiin siis hänen muuttaa Oulun\nlinnaan, likemmäksi ihmismaailmaa, ja annettiin hänelle runsaammin\nelatusta. Mutta kuolema tekikin jo seuraavana vuonna lopun hänen\nlevottomasta elämästään.\n\n\n\n\n7. Kemin lappalaisten käännytys.\n\n\nNoituus ja taikausko olivat, niinkuin olemme nähneet, yleiset koko\nSuomessa Rothoviuksen aikana. Mutta vielä huonompi oli valistuksen tila\nhänen hiippakuntansa eräässä osassa, nimittäin Kemin Lapissa; siellä\nnäet oli pakanuus vielä täydessä voimassa. Katolisella aikakaudella ei\nollut kristinopin saarna juuri ollenkaan kaikunut Lapin tuntureilla.\nPirkkalaiset olivat sitä kaikin voimin vastustaneet, sillä he\npelkäsivät ja syystäkin, ettei heidän sallittaisi kristityitä ihmisiä\nriistää ja ryöstää, niinkuin heillä oli ollut tapana tehdä\npakanallisille alamaisilleen. Kustaa Vaasa oli sitten, hävitettyään\nPirkkalaisvallan, lähettänyt lappalaisille lähetyssaarnaajia. Kaarle IX\noli rakennuttanut kirkon kuhunkin Lappiin, kuitenkaan pappeja niihin\nasettamatta; ja Kustaa Aadolf oli Lykseleen, Uumajan Lappiin perustanut\nkoulun, jossa kymmenkuntaa lappalaispoikaa aina kasvatettiin. Mutta\nnäistä toimista ei ollut vielä paljon nähtäviä hedelmiä tullut ilmi, ei\nainakaan Suomen puolella. Lappalaiset turvasivat täällä yhä vielä\nyksistään _seitoihinsa_ eli epäjumaliinsa ja käyttivät omia noitiansa\npappeina.\n\nHädän tullessa kutsuttiin aina noita avuksi. Hän tuli _kannuksinensa_,\nnoitarumpuinensa, jonka pärmä oli pureksitulla lepänkuorella\npiirustettu täyteen punaisia viiruja ja kuvia. Siinä olivat kuvatut\nLapin jumalat, siinä lappalaiset itse kotineen, poroineen, siinä metsän\notukset ja pedot, siinä vuoret ja metsät, joet ja järvet, siinä toiset\nkansat, joiden yhteyteen lappalainen saattoi tulla, sanalla sanoen,\nkaikki, mikä hänen elämäänsä suinkin koski. Noita, syvään kumartaen,\npani nyt _arvan_, s.o. vaskirenkaan tai vaskilevyn, keskelle pärmää ja\nrupesi rummuttamaan, jolloin tietysti arpa hyppeli paikasta toiseen.\nTätä tehdessään _joikui_ (lauloi) hän kaikuvasti, ja kaikki läsnäolevat\nsäestivät, naiset alemmalla, miehet kimakammalla äänellä. Sen mukaan\nmihin kohtaan arpa viimein seisahtui, antoi sitten noita ennustuksensa\nja selityksensä. Monesti myös joutui hän haltioihin ja vaipui\nhorroksiin, jolloin luultiin hänen sielunsa lentelevän asioita\ntiedustelemassa.\n\nEnimmiten noita liitti selitykseensä sen neuvon, että pahan\npoistamiseksi tai toivon täyttämiseksi piti viedä anne eli uhri\nseidalle. Hän valmisti nyt itsensä siihen pyhään toimitukseen paastolla\nsekä kylpemisellä; hän puki ylleen parhaat vaatteensa; hän pujotti\nvaskirenkaan oikeaan käsivarteensa sekä pani valkoisen olkavyön\nvasemmalta olalta oikealle kupeelle. Päässä piti olla valkoinen\npalttinainen hytyrä. Muutamin seuduin koristi hän sekä itsensä että\nuhrieläimen lehti- ja kukkaskiehkuroilla. Talonväki, samoinkuin juhlaan\nkutsutut vieraat seurasivat häntä pyhävaatteissaan.\n\nHeimokunnan seita seisoi aina korkealla vuorella, jota nimitettiin\n_passevaareksi_ (pyhävuoreksi). Tämmöisen pyhän paikan läheisyydessä ei\nsaanut olla ihmisasuntoa. Vaimoväki ja koirat eivät saaneet sitä\nollenkaan lähestyä; muuten oli vaara tarjona. Noita, perille tultuansa,\nriisui kengät jalastaan; sillä olihan mahdollista, että niiden nahka\nolisi sattunut olemaan peittousastiassa samalla kertaa kuin naisen\nkenkänahkakin, ja silloin olisi pyhä paikka ollut saastutettu.\nUhripaikassa ei vaaran uhalla saatu meluta, ei edes kovasti puhua.\n\nSeidat olivat joko kivestä tai puusta. Edellisiksi valittiin joku\nmuodoltaan eriskummallinen, jos mahdollista hiukankin ihmisennäköinen\nkallionlohkare. Puiset tehtiin tavallisesti koivunkannosta, jonka\njuuripuoli, ylöspäin käännettynä, oli päänä hiuksineen, ja tyvipuoleen\nhakattiin kirveellä muutamia uurteita, niin että siihen tuli\njonkunlainen kömpelö rungon ja jalkojen kuva. Erittäin mainio oli\nTornion Lapissa tämmöinen puunkanto, jota läheiset sekä kaukaiset\nlappalaiset, _Vironakan_ nimellä, pitivät suuressa arvossa ja\npalvelivat. Seitojen alla piti aina olla talvella tuoreita havuja,\nkesällä lehtiä ja ruohoa; niinpian kuin ne kuivuivat, toimitettiin heti\nvereksiä. Epäjumalan kuvan ympäri oli tavallisesti laitettu uhrilava\nneljän pönkän nojaan, ja sen ympärille oli taas pystytetty kauniita\nnuoria koivuja ja kuusia.\n\nUhratessa otettiin lakki päästä ja kumarrettiin syvään, jopa\nheittäydyttiin polvilleen ja lyötiin otsa maahan. Kun uhrieläin oli\ntapettu, paloiteltiin ruumis ja kappaleet viskattiin jo kiehuvaan\nvaskiseen uhrikattilaan. Keitoksen valmistuttua lankesivat kaikki\npolvilleen ja rukoilivat, joikuen epäjumalien kunniaksi. Sitten he\nsöivät etupuolen eläimestä; takapuoli katsottiin halvemmaksi ja\nsäästettiin kotona syötäväksi. Liemi valettiin ja uhrivalkean tuhka\npirskoitettiin uhraajien päälle. Osa lihoista asetettiin lavalle seitaa\nvarten; myös voideltiin sitä paksulta verellä sekä rasvalla. Uhrattujen\nporojen sarvet ladottiin ympyrään lavan reunoja myöten sarvitarhaksi.\n\nTämä lappalaisten perin pakanallinen elämä ei voikaan meitä ihmetyttää,\nkun saamme tietää heidän kirkollisten asioittensa laidan. Koko Kemin\nLappi, nykyiset Utsjoen, Inarin, Kemijärven, Kuolajärven, Sodankylän\nsekä Kuusamon pitäjät kuuluivat näet Kemin kirkkoherran piiriin. Tuon\näärettömän pitäjän ainoa pappi asui siis Pohjanlahden rannalla, 70-80\npeninkulman päässä seurakuntansa toisesta päästä. Rothoviuksen\nalkuaikoina oli Kemissä hyvin innokas, ankara kirkkoherra, Juhana\nPictorius. Tämä hävitteli, huolimatta lappalaisten katkerasta vihasta,\npaljon noitarumpuja ja antoi noituudesta tavatuille omin käsin selkään.\nMutta paljonkos hän kerkesi kulkea valvomassa äärettömässä\npiirikunnassaan. Senvuoksi jaettiin Kemin pitäjä v. 1648 Kristiina\nkuningattaren käskystä. Kruunun kustannuksella rakennettiin Kemin\nLappiin kaksi kirkkoa, toinen Inariin, toinen Kemijärven rannalle, ja\nRothovius toimitti sinne kirkkoherroiksi Esaias Bothniensiksen eli\nIjanderin sekä Jaakko Lappoensiksen eli Lapodiuksen. Nämät nuoret papit\njatkoivat innolla edeltäjänsä työtä polttaen noitarumpuja sekä\nhävittäen seitoja. Vaan vielä kului jommoinenkin aika, ennenkuin\npakanallinen epäjumalanpalvelus niiltä mailta saatiin poistetuksi.\nPictorius kehui tosin tehneensä noitarummuista melkein lopun, ja\nprofessori Wexionius pari vuotta uusien kirkkojen perustamisen jälkeen\nväitti, ettei Lapissa muka enää ollenkaan kuulu noituutta, paitsi\nkenties paimentolaisina kuljeksivien joukossa. Mutta sittenkin tapasi\nvielä Kemijärveltä v. 1675 eroitetun Kuusamon pitäjän ensimäinen\nkirkkoherra, Gabriel Tuderus, kosolta sekä noitarumpuja että myös\n\"kannuksia\" (puuseitoja), jotka hän sitten kokosi kasaan, saareen\nkeskelle Kuusamonjärveä, ja juhlallisesti poltti tuhaksi.\n\nPakanuuden ulkonaisten merkkien hävityksen ohella ruvettiin nyt myös\nopetuksen välityksellä karkoittamaan sisällistä pakanuutta. Mutta Kemin\nLapin papit eivät siinä toimessa viitsineet vaivata itseään oppimalla\nseurakuntalaistensa kieltä, jotta he olisivat voineet käyttää Ruotsissa\nsiihen aikaan jo toimitettuja lappalaisia kirjoja. He katsoivat\nmukavammaksi pakottaa lappalaisia heidän äidinkieltänsä, suomea,\nkäyttämään. He antoivat heille ainoastaan suomalaisia kirjoja käteen,\njotka olivat, monasti ymmärtämättä, luettavat ulkoa; myös käskivät he\nlappalaisten kotonakin aina puhutella lapsiansa suomeksi, että nämät jo\naikaiseen tottuisivat kirkkokieleen. Tämän suomalaistuttamishankkeen\nparemmaksi menestykseksi kutsui Rothovius koko joukon suomalaisia\nuudistalolaisia rantamaalta Lappiin. Semmoisia oli kyllä jo\naikaisemminkin tämän vuosisadan alusta muuttanut näille seuduille, vaan\nnyt karttui heidän lukunsa karttumistaan. Lappalaiset täten osittain\nkarkoitettiin vielä pohjoisemmaksi; osaksi he muuttuivat suomalaisiksi\nnaimisten kautta tulokasten kanssa tai mukaantumalla heidän\nelantotapoihinsa. Kielten sukulaisuus vaikutti sen, että\nyhteensulaminen kävi verraten nopeasti. Lappalaiset oppivat helposti\nsuomenkieltä ja unohtivat omansa, niin että sitä nyt enää ainoastaan\nUtsjoella sekä Inarissa kuulee. Näin tekivät siis täällä omat\nheimolaiset lappalaisten kansallisuudelle paljon enemmän väkivaltaa ja\nvahinkoa kuin ihan muukalaiset valtiaat Ruotsissa ja Norjassa.\n\n\n\n\n8. Kreivin aika Suomessa.\n\n\nNuorempien aatelismiesten joukossa, joita Kustaa Aadolf enemmän kuin\nmuita suosi ja joista hän toivoi paljon hyötyä isänmaalle, oli jo\naikaisin kreivi _Pietari Brahe_. Alettiinpa yleisesti puhua,\nettä tästä nuoresta herrasta voisi kohota vaarallinen kilpaveli itse\nAksel Oxenstjernallekin, kuninkaan rakkaimmalle ystävälle ja\nluottamusmiehelle. Brahe oli mukana sekä Puolan että Saksan\nsodassa, aina Kustaa Aadolfin lähimmässä seurassa, ottaen osaa\nsankaripäällikkönsä moniin vaaroihin. Onnettomassa yrityksessä\nDanziger-Hauptia vastaan v. 1627 oli Brahe samassa veneessä kuin\nkuningas, ja kun tältä kypäri putosi jokeen, antoi hän omansa sen\nsijaan. Yhdeksän luotia lensi silloin heidän välitsensä veneen laidan\nläpi, ja Brahella oli täysi työ tukkiessaan reikiä vaatteista\nreväistyillä tilkuilla, ettei vene uppoaisi. -- Würzburgin edustalla v.\n1631 taas linnasta tullut tykinkuula iski maahan heidän eteensä, ajaen\nhiekkaa ja soraa molempien silmille. Pian tämän tapauksen jälkeen\nlähetettiin kuitenkin Brahe kotimaahan takaisin. Hänellä näet oli\nsoturiksi kovin heikko terveys, ja Kustaa Aadolfin tarkka silmä oli\nsitä paitsi jo huomannut, että isänmaalla olisi suurempaa hyötyä rauhan\ntoimissa hänen nuoresta ystävästänsä.\n\nKilpailu kuninkaan suosiosta oli varmaan jo alusta alkaen saattanut\nOxenstjernan ja Brahen välit vähemmän ystävällisiksi; Kustaa Aadolfin\nkuoltua ainakin syttyi heidän välillään sangen pian julkinen\neripuraisuus, varsinkin senjälkeen kun kansleri oli tullut Saksanmaalta\nkotiin. Jos jossain asiassa tehtiin valtaneuvostossa vastarintaa\nOxenstjernan tuumille, niin oli Brahe aina kiivaimpia. Silminnähtävää\noli, että tästä alinomaisesta riidasta näiden molempien mahtavien\nmiesten välillä oli koituva valtakunnalle vahinkoa.\n\nTähän hätään ilmaantui kuitenkin pian hyvä apuneuvo. Hallitussääntö\nvuodelta 1634 oli kaikki kenraalikuvernöörinvirat hävittänyt:\nmutta Suomesta alkoi jo seuraavana vuonna kuulua tämän: johdosta\nkatkeria kaipauksia. Ennen oli toki, niin sanottiin, siellä edes\nkuninkaansijainen ollut, jolle voitiin valittaa; mutta nyt oli pakko\nkärsiä kaikki vääryydet, jollei ollut varaa mennä Tukholmaan saakka,\nmeren taakse. Valtionholhoojat päättivät siis uudestaan asettaa Suomeen\nkenraalikuvernöörin, ja valitsivat siksi yksimielisesti kreivi Brahen.\nSiellä hän saisi, niin arvelivat virkakumppanit, aivan itsenäisen\ntoimialan, missä hän omin päin, kenenkään muun häiritsemättä, saisi\nsäätää ja päättää, mitä hän maalle paraimmaksi katsoisi. Brahe kiitti\nhänelle osoitetusta luottamuksesta, jonka vuoksi hän ei tahtonutkaan\nkieltäytyä, vaan lupasi kaikin voimin koettaa parastansa. Kuitenkaan\nhän ei voinut olla huomauttamatta, että hän tämmöisessä virassa oli\nvielä aivan kokematon, sitä paitsi suomenkieltä taitamaton, ja pyysi,\nettä hänelle siis annettaisiin anteeksi, jos hän jossain asiassa\nsattuisi erehtymään.\n\nKeskipaikoilla marraskuuta 1637 hän astui rouvansa kanssa Neito-laivaan\nja läksi purjehtimaan Suomeen päin. Mutta matka Ahvenanmeren yli oli\nnäin myöhään syksyllä sangen vaivalloinen; useat kerrat oli pakko\nvastatuulen tai liian kovan myrskyn tähden palata Ruotsin rannalle,\njotta vasta marrask. 21 p:nä viimein saavuttiin Aurajoen suuhun.\n\nPietari Brahe oli nyt, niinkuin hänen valtakirjansa osoitti, määrätty\n\"Suomen, Ahvenanmaan sekä molempien Karjalain\"[22] ylimmäksi\nhallitusmieheksi. Hän tuli varustettuna sijaiskuninkaan vallalla ja\nmyös sen mukaisella komealla seurajoukolla. Hänellä oli sangen suuri\njoukko kanslianvirkamiehiä, 12 drabanttia eli henkivartijaa, jotka\njuhlatiloissa kulkivat pertuska kädessä hänen edellään sekä takanaan,\ntorvensoittaja, neljä kirjeenviejää (kun ei vielä postilaitosta ollut)\ny.m.\n\nJos hänellä oli valtaa, niin olipa voimaakin tehtävänsä täyttämiseen.\nBrahe oli nyt 35:n vuoden vanha, siis miehuutensa jaloimmassa\nkukoistuksessa. Hänellä oli sen lisäksi yhtä hyvä tahto kuin valta ja\nvoima tehdä kaikki voitavansa hänelle uskotun maan hyväksi. Saadakseen\nomin silmin tutustua sen oloihin sekä nähdä sen puutteet ja tarpeet,\nhän läksi jo alussa vuotta 1638 pitkälle matkalle. Hän kulki\nHämeenlinnan, Savonlinnan ja Käkisalmen kautta Viipuriin, josta hän\nsitten keväällä palasi merta myöten Uudenmaan rantaa pitkin Turkuun.\nSamalla tavalla hän seuraavinakin vuosina kuljeskeli useampia kuukausia\nmilloin missäkin piirinsä osassa. Enimmiten hän matkusteli talvella,\njolloin rekikeli korvasi maanteitten huonouden tai perinpohjaisen\npuutteen sisämaissa. Mutta merkillisin kaikista hänen matkoistansa on\nse, jolloin hän kesällä v. 1639 kiersi Suomen jylhimpiä sydänmaita\npitkin. Hän ajoi Helsingistä Hämeenlinnan kautta Savonlinnaan ja kulki\nsitten veneillä järviä sekä jokia myöten, välistä vedättäen aluksensa\ntaipaleitten poikki, Käkisalmen läänin pohjoisimmalle perukalle,\nLiperiin ja Lieksaan saakka. Vieläpä poikkesi hän rajankin toiselle\npuolelle, Venäjän alueelle, käyden Lendelässä (Lentiirassa), jossa hän\ntapasi kaksi kreikanuskoista erakkoa. Sieltä hän jatkoi matkaansa\nKajaanin kautta Oulunjärvelle, laski kaikki Oulunjoen kosket ja palasi\nsitten Turkuun, osaksi laivalla Pohjanlahden rantaa pitkin, osaksi\nmaitse Hämeenkankaan poikki. Näin tuli siis Pohjanmaakin, vaikka se ei\noikeastaan kuulunut hänen piiriinsä, Brahen huolellisen tarkastuksen\nalaiseksi. \"Tällä retkellä\", kirjoitti hän myöhemmin muistikirjaansa,\n\"oli enemmän nähtävää kuin kukaan uskoisi, sillä kesänaikana ei ennen\nminua ole vielä yksikään arvokkaampi mies käynyt niillä mailla.\nLähetinpä myös miehen Valkeallemerelle saakka tiedustamaan. Tämä\ntakaisin tultuansa antoi tietoja maasta ja kertoi, miten venäläiset\nkeittävät merivedestä suolaa Kemin-Koudassa sekä Kannanlahdessa.\nSuomenkieltä puhutaan siellä vielä kymmenen (viiden nykyisen)\npeninkulman päässä merenrannasta, ja sitä paitsi on paljon suomalaisia\nhamaan Arkangeliin ja Novaja-Semliaan sekä samojedeihin saakka, josta\nkansasta kaikki suomalaiset ja lappalaiset ovat peräisin.\" -- V. 1640\nhän niinikään matkusteli pitemmältä, poiketen Inkerinmaallekin, missä\nhänen lankonsa kenraalikuvernööri Pentti Oxenstjerna ystävällisesti\nhäntä kestitsi Narvassa. Sieltä hän sitten kiersi Käkisalmen ja\nSavonlinnan sekä Kuopion, Rautalammin ja Ruoveden kautta. Kaikilla\nnäillä matkoilla, niin hän muistikirjassaan vakuuttaa, pitivät häntä\nasukkaat, sekä aatelisherrat ja sotaväki että myös papit, porvarit ja\ntalonpojat, aina tervetulleena vieraana.\n\nKohta ensimäisellä retkellään huomasi Brahe \"paljon epäjärjestystä\nkaikissa asioissa\". Sitä hän rupesi nyt kaikin tavoin parantelemaan.\nOsaksi hän teki sen oman valtansa nojalla, osaksi, jos parannukset\nvaativat suurempia hankkeita ja perinpohjaisempia muutoksia, täytyi\nhänen pyytää niihin valtionholhoojain apua. Siksi hän lähetti v. 1638\nhallitukselle lavean, merkillisen kertomuksen Suomen tilasta, joka\nnäyttää, kuinka tarkka hän oli ollut huomaamaan maamme edut sekä\npuutteet ja keksimään apuneuvoja edellisten edistämiseksi, jälkimäisten\npoistamiseksi.\n\n\"Tämä maa\", kirjoitti hän, \"on niin suuri ja monin paikoin niin rikas,\nvarsinkin on runsaasti kaloja sekä merenrannalla että myös sisämaan\navarissa järvissä, että se siinä suhteessa voittaa melkein kaikki\ntunnetut maat. Hyödyllisiä metsiä on yltäkyllin, lintuja ja\nmetsäneläimiä runsaasti, metallivuoria on myös alkanut tulla ilmi; jos\nJumala sallisi sen vaurastua sellaiseen tilaan, mihin se ihmisjärjen\narvion mukaan voisi nousta, niin se minun mielestäni olisi (sen\nsuuresta, avarasta alasta puhumattakaan) moneen melkoiseen\nkuningaskuntaan Euroopassa verrattava.\"\n\n\"Kauppaliikkeelle\", lisää hän edempänä, \"on koko tämä Suomen\nsuuriruhtinaanmaa jokiensa, salmiensa sekä järviensä puolesta niin\nsovelias kuin suinkin joku maa voi olla, vähällä vaivalla[23] voi\npäästä veneellä Porista Päijänteeseen, Päijänteestä Lapveteen\n(Saimaaseen), sieltä Lapinmaalle Kajaaninjärveen (Oulunjärveen) ja taas\nsivullepäin Käkisalmen lääniin. Näin voisi kuljettaa tavaroita sekä\nyhdelle että toiselle haaralle, ja tavaraa liikenisikin täältä paljon\nyli sen, mitä on tarvis tuottaa ulkomaalta. Jos vaan Jumala antaisi\nsiunauksensa, että kaikki saataisiin säntilleen, niin ei mikään estäisi\nkaupunkien hyvää vaurastusta.\"\n\nYhtä tyytyväinen ei hän kuitenkaan ollut maan asukkaihin. Suuresti\nvalittaa hän voutien sekä lainlukijain huolimattomuutta ja\nkelvottomuutta, niin ettei maaherroilla ole monta, jos yhtään, johon he\nvoisivat luottaa.[24] \"Ahkerasti haetaan parempia\", lisää hän, \"mutta\nharvoja löydetään. Jos tänne yliopisto saataisiin, niin kansa\nluultavasti edistyisi, ja varsinkin saataisiin soveliaampia\nlainlukijanaineksia.\" Papeista hän arvelee, että enin osa on\nsanankuulijoilleen vain pahentavana esimerkkinä, sillä elämässään he\nharjoittavat jos joitakin pahoja tapoja. Jumalanpalvelusta ja saarnaa\npidetään kuitenkin ylimalkaan puhtaasti, paitsi Käkisalmen läänissä.\nKansa riippuu sittenkin vielä paljon kiinni vanhoissa epäluuloissa ja\ntaikauskossa.[25]\n\nTämän kuvauksen johdosta tekee Brahe suuren joukon tärkeitä\nparannusehdoituksia.\n\nLuonnollisten kulkuneuvojen lisäksi hän tahtoi nyt vielä saattaa\nvalmiiksi Eerikki Tuurenpoika Bjelken keskenjääneen työn, Saimaan\nkanavan. \"Olen myös\", sanoo hän, \"katsellut tuota alotettua kaivantoa\nLappeenrannassa, ja arvelen luultavaksi, että sen vähällä\nkustannuksella sekä vedentulvan vaaratta voisi saada laivoilla\nkuljettavaan kuntoon Viipuriin saakka. Vuoksikin\", lisää hän, \"näyttää\nminusta ikäänkuin se ei olisi luonnon luoma, vaan kaivettu, niin\nniskasta kuin myös alempana, missä koski käy.\"\n\nTurkua Brahe ehdoitti laajennettavaksi, Viipuri piti uuden kaavan\nmukaan järjestettämän, Helsinki muutettaman Vantaanjoen suusta\nsoveliaampaan paikkaan, ja useampia uusia kaupunkeja sekä kauppaloita\nperustettaman sisämaahan kaupan helpoitukseksi.\n\nHämeenlinnan ja Viipurin läänit (joista edelliseen myös kuului Uusimaa,\njälkimäiseen Savo) olivat hänen mielestänsä liian avarat. Kansan oli\nsyrjäisemmiltä kulmilta vaikea esittää valituksiansa maaherralle, ja\ntämän puolestaan oli mahdoton niin usein kiertää ympäri piirikuntaansa,\nettä oikeus ja järjestys tulisi tyystin valvotuksi. Heidän piti siis\nkumpaisenkin saada apulaisensa. Samoin olivat useimmat sisämaan\npitäjistäkin ylen suuret, ja sietäisivät siis jakamista.\n\nVouteja oli liian monta, eri miehiä samoilla seuduilla eri veronlajeja\nvarten, niin että kun toinen juuri talosta läksi, toisen jo nähtiin\ntulevan, eikä kukaan heistä vähääkään sovittanut ajoaikaansa niin, että\nse talonpojalle olisi tuntunut helpoimmalta. Brahe ehdoitti senvuoksi,\nettä kaikki saman seudun verot annettaisiin yhden voudin haltuun. Tälle\nsitten voitaisiin myöntää suurempi palkka, joten saataisiin\nkelvollisempia miehiä. Myöskin lainlukijain palkkaehdoista piti Brahe\nhuolta lahjainoton estämiseksi; hänestä oli lähtenyt määräys heidän\nvakinaisesta palkastaankin, josta ennen on ollut puhe.\n\nSamalla kun hän tahtoi vähentää voutien lukumäärää, hän ehdoitti toisen\ntarpeellisen parannuksen veronmaksutapaan nähden. Talonpoikien täytyi\nnäet, paitsi maansa päätuotteita, vielä tuoda kaikellaista pientä\ntavaraakin, niinkuin turkiksia, lankaa, sukkia, kintaita y.m. kruunulle\nveroksi. Siitä johtui, että talonpojan pää meni ihan pyörälle eikä hän\nkoskaan tiennyt, milloin kaikki oli suoritettu; vouti siis helposti sai\ntilaisuutta harjoittaa petosta. Sen estämiseksi veresti nyt Brahe\nehdoituksen, jonka jo Bjelke oli tuonut esiin, että nimittäin verot\nvasta maksettaisiin ainoastaan rahassa, viljassa, voissa, kaloissa sekä\ntervassa.\n\nSotamiehenoton suhteen hän niinikään esitti uuden ehdotuksen. Me\nmuistamme, miten kansa rekryyttiherrojen tullessa aina miehissä pakeni\nsaloille. Ainoaksi avuksi tätä vastaan arveli Brahe, että kunkin\nmaakunnan asukkaitten kanssa tehtäisiin sovinto vakinaisesta\nsotamiesmäärästä, jonka sitten kansa itse saisi keskenään hankkia sille\nsoveliaimmalla tavalla.\n\n\"Suomalaisten päävirheitten (nimittäin huolimattomuuden, laiskuuden\nja juoppouden) poistamiseksi niin hyvin käskyläisistä kuin\nkäskynalaisista, sekä jumalisemman, säädyllisemmän, paremman elämän\naikaansaamiseksi ei ole, lähinnä Jumalan siunausta, muuta kuin yksi\nkeino -- se on akatemian perustus.\" Näillä sanoilla lopettaa Brahe\nviimein kertomuksen, vielä kerran uudistaen ennen jo pari kertaa siinä\nlausutun tärkeimmän ehdotuksensa.\n\nHänen neuvonsa olivat niin viisaat, hänen arvonsa ja voimansa\nTukholmassa sitä paitsi niin suuri, että hallitus varsin pienillä\nmuutoksilla suostui kaikkeen, mitä hän oli ehdottanut. Brahe sai nyt\nsiis yllin kyllin työtä yllämainittujen sekä vielä perästäpäin lisäksi\nkeksittyjen parannusten toimeenpanosta. Saimaan kanavan kaivattamiseen\nhän tosin, luultavasti rahanpuutteen tähden, ei voinut ryhtyä; mutta\nainakin perattiin ensi aluksi Varkauden ja Konnuksen kosket veneillä\nkuljettaviksi. Kaupungeita laajennettiin tai muutettiin ehdotuksen\nmukaan; uusia kauppaloita perustettiin sisämaahan. Läänejä ja pitäjiä\njaettiin. Veronkoonti järjestettiin paremmalle kannalle. Sotamiesotto\nruoduittain saatiin toimeen ensialuksi Savossa; muistikirjassansa kehuu\nBrahe saaneensa \"jäykät savolaiset\" suostumaan siihen, että aina kuusi\ntaloa varustaisi yhden soturin. Yliopisto sekä koko joukko kouluja\nperustettiin. Useat tarpeelliset uudet virastot ja laitokset saivat\nmuutenkin tänä aikana alkunsa. Ensimäiset maamittarit olivat jo vähää\nennen Brahen tuloa saapuneet maahan. Nyt määrättiin erinäinen\nvuorimestari Suomea varten. Myös perustettiin v. 1638 postilaitos,\nensin kuitenkin ainoastaan rantamaitten tarpeeksi. Tukholmasta kulki\nposti Turkuun, sieltä kahta eri tietä Viipuriin, nimittäin ylistä\nHämeenlinnan kautta taikka merenrantaa myöten. Viipurista se pitkitti\nmatkaansa toiselta puolen Käkisalmeen, toiselta Narvaan; Helsingistä\nvietiin kirjeet jaalalla Rääveliin. Pohjoiseen päin Turusta ulottui sen\ntie Ouluun saakka. Postimaksu oli eri suuruinen matkan pituutta myöten,\nesim. Turusta Helsinkiin 22,50 penniä, Viipuriin 45 p., Käkisalmeen\n66,50 p. Pian postin perustamisen jälkeen saatiin myös vihdoin nuo jo\nkauan aikaa hankkeissa olleet kestikievarit asetetuiksi, v. 1638\nkaupunkeihin ja 1649 maalle, jolla tavoin vapaa kyyditseminen\nloppui. Näin tehtiin kaikilla aloilla ahkerasti työtä Suomen\nvaurastuttamiseksi, kylvettiin uuden toivorikkaan tulevaisuuden\nsiemeniä.\n\nVuonna 1640 loppui Brahen virka-aika; sillä 1634 vuoden hallitussääntö\nei sallinut ilman uutta määräystä läänien ja valtakunnanosien\nhallitusmiesten kauemmin pysyä virassansa. Hän palasi Tukholmaan, missä\nhän valtaneuvostolle teki tiliä toimistansa. Sen kuultuansa lausui\nsilloin neuvoskunnan esimies Aksel Oxenstjerna nämät merkilliset sanat:\n\"Me olemme aina kuulleet, että jos vain Suomea hyvin hallittaisiin ja\nkaikki saataisiin siellä hyvään kuntoon, niin että pää, kädet ja jalat\nsoveltuisivat yhteen, niin se maa vetäisi voimassa, varallisuudessa\nsekä väen paljoudessa Ruotsille vertoja.\"\n\nBrahe tehtiin nyt valtadrotsetiksi eli oikeusministeriksi ja\nholhoushallituksen jäseneksi, joissa viroissa hänellä epäilemättä oli\nhyvin paljon työtä. Mutta sittenkin hän otti vielä pari, kolme vuotta\nedelleen sangen paljon osaa Suomen maan asioihin, melkein niinkuin hän\nyhä olisi ollut sen kenraalikuvernöörinä. Hän kirjoitteli tiheään\nkäskykirjeitä kaikellaisille virkamiehille Suomessa, ja he puolestaan\nlähettivät hänelle kertomuksia toimistansa. Eikä aikaakaan, niin\nlähetettiinkin hän jälleen takaisin Suomen hallitsijaksi. Hän tuli\nTurkuun vähää ennen juhannusta 1648, jolloin läänin maaherra ja piispa,\npapisto ja yliopistokunta, pormestari ja koko raati sekä neljä\nlippukuntaa aseellisia porvareita oli häntä Auran rannalla\njuhlallisesti vastaanottamassa. Tällä kertaa oli Pohjanmaakin laskettu\nhänen hallituspiirinsä lisäksi; mutta sen sijaan oli Käkisalmen lääni\nsiitä eroitettu ja yhdistetty Inkeriin. Brahe alkoi nyt taas tehdä\npitkiä matkoja ympäri Suomea ja työskenteli väsymättömästi maamme\nhyväksi. Mutta tämä hänen virka-aikansa ei ole kuitenkaan jättänyt yhtä\nsyviä jälkiä kuin ensimäinen. Jollemme ota lukuun muutamien uusien\nkaupunkien ja koulujen perustamista, oli hänen toimensa nyt pikemmin\nvain entisten laitosten menestymisen valvomista. Osaksi oli edellisellä\nkerralla jo laskettu pääperustus tärkeihin ja suuriin uudistuksiin,\nosaksi myös Kristiina kuningattaren tuhlaukset vaikuttivat vuosi\nvuodelta yhä pahemman puutteen kruunun varoissa. Surkeata on melkein\njokaisesta kenraalikuvernöörin kirjeestä tältä ajalta lukea valituksia,\nmiten vaikea on pitää voimassa kaikkia Suomen laitoksia, kun niiden\nkustantamiseksi aiotut talot ja pitäjät lahjoiteltiin aatelisherroille.\n\nTällä ajalla oli Brahe Turussa läsnä suuressa riemujuhlassa, jota\ntuomiokirkossa vietettiin suurilla menoilla kolmekymmenvuotisen sodan\nloppumisen johdosta. Olipa tosiaan syytäkin riemuita rauhasta, kun\nvaltakunta nyt viimein satavuotisten melkein lakkaamattomien sotien\njälkeen (vuodesta 1555) kerran sai huoahtaa. Mutta myös surullista\njuhlaa oli hänen pakko täällä viettää. Hänen rakas puolisonsa, joka\nnoilla vaivalloisilla matkoillakin oli enimmiten seurannut hänen\nmukanaan, kuoli Turussa v. 1650. Hautajaiset tietysti olivat komeat;\njuhlavärssyjen parissa oli myös suomalaisia, jotka eräs kreivin\nsuomalainen suosikki Eerikki Justander oli sepittänyt.\n\nSamana vuonna tuli kruunun sotalaiva noutamaan Brahea Tukholmaan\nKristiinan kruunaukseen, jossa hän yhdessä arkipiispan kanssa laski\nkruunun kuningattaren päähän. Sen jälkeen hän palasi Suomeen\nPohjanlahden ympäri; mutta syksyllä 1651 hän läksi jälleen takaisin\nRuotsiin, eikä enää sitten käynyt meidän maassamme. Osaksi tyhjyys\nvainajan jälkeen täällä pahemmin tuntui; osaksi Brahe ei joutanut olla\npoissa muista viroistansa. V. 1654 lakkautettiin sitä paitsi kruunun\nvarojen rappiotilan tähden kenraalikuvernöörinvirka.\n\nDrotsetina oli kuitenkin Brahella yhä edelleen Suomenkin oikeusasiain\nylimäinen hoito. Vielä lähemmin kiinnitti häntä meidän maahan hänelle\njo v. 1646 uskottu Turun yliopiston kanslerin virka. Tässä hän elämänsä\nloppuun saakka osoitti hellintä huolta ja tarkinta valppautta, auttaen\nAuran akatemiaa mahtavalla puoltosanallaan, jos sen hyväksi oli\nkruununvaroja tarpeen, nuhdellen keskenään riitaisia professoreita ja\nkäskien heitä yhteisen yliopistonsa kunnian tähden sovintoon, suojellen\nniitä opettajia tai oppilaita, jotka turhien syitten tähden joutuivat\nvainonalaisiksi, sekä kehoitellen kaikellaisten tieteellisten teosten\nvalmistamista ja painattamista. Vaan kaikkia noita ulkonaisia siteitä\nvahvempi oli ja sinä pysyi kuitenkin Brahen harras rakkaus meidän\nmaahamme ja meidän kansaamme. Ne olivat hänellä aina mielessä, aina\nkielellä. Usein kuultiin hänen niin hyvin Ruotsin herroille kuin myös\nulkomaalaisille ylistäen puhuvan niistä. V. 1654 esim. hän\nWhitelockelle, joka Englannin protektorin, Cromwellin, lähettiläänä\nkävi Tukholmassa, kehui Suomenmaan suuruutta, jonka hän sanoi vetävän\nvertoja Ranskalle, ja sen viljan sekä kaikellaisten muiden\nkauppatavaroiden rikkautta. Kansaa siinä tosin ei ollut niin paljon\nkuin Ranskassa, mutta kuitenkin runsaasti.\n\nSopisipa melkein sanoa, että hän täällä oli ikäänkuin suomalaistunut,\ntullut \"suomikiihkoiseksi\". Hän ei huolehtinut näet vain suomalaisten\nulkonaisesta vaurastumisesta ja sivistymisestä yleensä, vaan hän\nharrasti myös erityisesti meidän kansallisuutemme luonnollista\nvarttumista ja meidän kielemme edistymistä. Jo ensi kirjeessään\nvaltionholhoojille, jossa hän otti yliopiston sekä koulujen\nperustamisen puheeksi, esitti hän pääsyynä sen, että ainoastaan tällä\nkeinolla \"voidaan itse tästä kansasta nostattaa hengellisiin sekä\nmuihin virkoihin kelvollisia miehiä\". Käytännössäkin hän sitten,\nmilloin vain oli mahdollista, koki saada virkoihin maan omia lapsia tai\nainakin maahan jo tutustuneita. Miten hän siinä kohdin menetteli\nyliopistovirkojen suhteen, saamme toisessa luvussa nähdä; mainittakoon\ntässä nyt pari esimerkkiä toiselta alalta. V. 1642 hän moitti sitä,\nettä ruotsalainen mies oli tullut lainlukijaksi Käkisalmen lääniin, ja\nkäski vaihtaa hänet sellaiseen, joka osaisi kieltä ja tuntisi tavat.\nSamana vuonna hän myös muistutti Viipurin läänin kuvernööriä\nlääninsihteerin vaalissa pitämään silmällä sitä, että viransaaja osaisi\nmolempia kieliä. Suuresti hän niinikään harrasti suomenkielen\nviljelystä, tutkimista sekä käyttämistä kaikilla aloilla. Tarpeellisten\nvarojen hankkimisessa raamatun suomennosta varten hänellä oli paljon\nansiota. Rothovius, kiittäessään häntä siitä, kirjoitti: \"Me näemme\ntästä taas suureksi iloksemme, miten te, kreivillinen armo,\naina pidätte huolta tämän kansan edusta.\" Mainittu jo on, että\nsota-artikkelien suomentaja Speitz sai Brahelta kehoituksen julkaista\nteostansa. Myöhemmin asetusten suomentajaksi määrätty Justander oli\nkreivin erinomaisessa suosiossa, jonka johdosta voi olettaa, että koko\nvirka oli Brahen hankkima. Eskeli Petraeus suomalaisen kielioppinsa\nesipuheessa niinikään sanoo sepittäneensä sen kirjan hänen\nkehoituksestaan; \"sillä te, kreivillinen armo\", lisää hän, \"pidätte\naina huolta siitä, että yhteinen etu edistyisi, alamaiset tulisivat\nonnellisiksi ja tämän maan kieli mainioksi\". -- Samaa mieltä osoitti\nBrahe vielä v. 1666. Piispa Gezelius oli kirjoittanut hänelle ja\narvellut tarpeelliseksi saada Turun yliopistoon jonkun saksalaisen\nprofessoriksi, joka varsinaisen tieteensä ohella voisi kieltänsä\nopettaa. Sillä nuoret aateliset ylioppilaat olisivat olleet hyvin\nhalukkaita saksaa oppimaan, ja niille papeille, jotka suomalaisten\nrykmenttien kanssa majailivat Viron- ja Liivinmaalla, oli se vallan\nvälttämätöntä. Brahe suostui siihen, mutta kuitenkin muistutti, ettei\nvirkojen antamisella ulkomaalaisille olisi ylimalkaan hyvä masentaa\nmaan omien lasten mieltä, jotka siinä tapauksessa saattaisivat kokonaan\nluopua tieteellisistä harjoituksista, koska heillä ei kuitenkaan ollut\nniistä toivoa. Eikä hän myöskään sanonut pitävänsä saksankielen\nperinpohjaista taitoa Suomessa niin tuiki tarpeellisena; päinvastoin\nolisi paljoa parempi, jos piispa voisi saada Suomessa asuvat\nsaksalaiset ja ruotsalaiset suomea oppimaan, \"jolla on sangen\nmiellyttävä elegantia dictionum (puheenparsien sievyys)\", ja\nmuukalaisten taivuttaminen siihen olisi \"meidän maakunnillemme\nkunniaksi\". -- Paria vuotta myöhemmin, v. 1669, hän samaten\nvaltaneuvoskunnassa lausui sen mielipiteen, \"ettei olisi hyödytöntä,\nvaikka meidän nuori kuninkaamme myös saisi oppia suomenkieltä\".\n\nAsiain näin ollen ei ole ihme, että Brahe Suomessa oli rakastettu.\nTäydellä syyllä saattoi hän muistikirjassaan kehua: \"Minä olin Suomeen\nja Suomi minuun mieltynyt.\" Kansa nimitti häntä yleisesti _Maan\nIsäksi_. Ja onpa muisto tästä rakkaudesta säilynyt aina meidän\naikoihimme asti tuossa tavanmukaisessa ruotsalaisessa sananparressa:\n\"han har kommit i grefvens tid (hän on tullut kreivin aikaan)\", jolla\ntarkoitetaan, että on tullut otolliseen aikaan. Samoin ei ollut\nsuinkaan laita muitten ruotsalaisten herrojen, jotka sen vuosisadan\nalkupuoliskolla saivat Suomessa korkeita virkoja. Muistakaamme, miten\nBjelke ja Rothovius valittivat olevansa vihatut. Samoin teki myöskin\nBjelken edellinen kenraalikuvernööri Kaarle Oxenstjerna jokaisessa\nkirjeessään Aksel Oxenstjernalle; samoin Brahen aikana Turun maaherra\nFalkenberg, joka, kun hän viimein muutettiin Ruotsiin takaisin, kiitti\nkreiviä siitä ikäänkuin suuresta armosta. Syynä epäilemättä oli se,\nettä he aina pysyivät vieraina meidän kansallemme. He olivat kaikki\nkunnon miehiä, he tarkoittivat maan etua, mutta tyrkyttivät\nparannuksiansa väkisin, lausuen julki ylenkatseensa suomalaisia\nkohtaan. Bjelken ja Rothoviuksen lauseet ovat meille jo ennestään\ntutut. Falkenberg kirjoitti kerran: \"Jumala tiesi, miten tämän\npaksunahkaisen kansan saisi kuuliaiseksi; he eivät tottele toruja eikä\nvankeutta\". Bjelken jälkeinen kenraalikuvernööri Gabriel Oxenstjerna\ntaas puhui halveksimalla \"näiden barbarien (suomalaisten)\nmielipiteistä\". Brahe menetteli ihan toisin. Hän ei suinkaan ollut\nnäkemättä Suomen kansan silloisia monia ja pahoja vikoja; hän ei\nmyöskään salannut niitä, vaan puhui niistä suoraan. Mutta hän teki sen\nisällisellä hellyydellä. Hän oli käsittänyt suomalaisten luonteen, joka\nylpeää jyrkkyyttä vastaan on itsepäinen, jörömäinen, jäykkä, mutta\nlempeydelle heti on altis. Mikä sitten sen ihmeen oli vaikuttanut, että\nBrahe paremmin kuin muut käsitti meidän mielemme? Olisiko syy ollut\nyksistään hänen omassa jalossa, ylevässä sydämessään? Kukaties voisi\nosittain toinenkin selitys olla mahdollinen. Hän oli, niinkuin\ntiedämme, useat vuodet sotinut Kustaa Aadolfin rinnalla. Hänellä oli\nsiellä ollut tilaisuutta kuulla urhoollisuuden ja uskollisuuden\nteräksen kalsketta Suomen miesten sydämestä töykeän, ruosteisen\nulkokuoren alta. Eiköhän vain Brahen parempi käsitys, hänen\nkunnioituksensa, hänen rakkautensa liene voittosaalis, jonka\nhakkapeliitat olivat isänmaallensa voittaneet Puolan ja Saksan\nverisillä kentillä?\n\n\n\n\n9. Pietari Brahe.\n\n\nPietari Brahe kuului Ruotsissa vanhastaan arvossa pidettyyn ja\nopistansakin tunnettuun ylimyssukuun. Ennen jo näissä kertomuksissa\nmainittu oppinut Pietari Brahe vanhempi 16:nnen vuosisadan\nloppupuolella oli hänen isoisänsä, Brahe oli syntynyt Rydboholmin\nkartanossa helmik. 18 p. 1602. Hänet kasvatettiin kotona, jossa\nvanhemmat häntä ohjasivat jumalisuuteen sekä hyviin tapoihin, ja\nyksityinen opettaja neuvoi tietä tarpeellisiin tieteisiin. Kaarle IX,\nsamoinkuin hänen puolisonsakin, piti paljon tästä vilkkaasta pojasta,\njonka he usein antoivat leikitellä omien lastensa kanssa ja olla läsnä\nkaikissa hovin juhlallisuuksissa. V. 1618 läksi Brahe kotiopettajansa\njohdolla Köpenhaminan kautta Saksaan opintojansa jatkamaan. Giessenin\nyliopistossa hän vietti kolmatta vuotta, muun muassa harjoitellen\n\"ranskan ja heprean kieltä, miekkailua sekä tanssia\". Sitten hän jatkoi\nmatkaansa, viipyen lyhyemmän aikaa Münchenissä, Strassburgissa,\nParisissa ja kiersi Englannin sekä Alankomaitten kautta kotiin. Saksan\npienet ruhtinaat useissa paikoissa osoittivat nuorelle ruotsalaiselle\nkohteliaisuutta. Giessenissä hänet käskettiin Hessin maakreivin\npöytään, samoin Reinin seudulla pfaltzkreivin luokse; kävipä hän\nEnglannissakin Jaakko kuninkaan luona vieraisilla. Näin liittyi oppiin\nhienompi hovimiehen käytös, ja tuttavuus hallitsijain sekä korkeain\nvaltiomiesten kanssa laajensi näköalaa. Kotona välillä oltuaan hän\nläksi uudestaan ulkomaille, käyden tällä kertaa paitsi Saksassa, myös\nSveitsissä ja Italiassa -- kuuluisissa Bolognan ja Padovan\nyliopistoissa.\n\nSieltä palattuansa hän sai kuninkaan kamariherrana (ajutanttina),\nniinkuin edellisessä kertomuksessa jo mainittiin, ottaa osaa Preussin\nsekä Saksan sotaan. V. 1628 hän tuli Smoolannin ratsurykmentin\neverstiksi; seuraavana vuonna hän määrättiin valtaneuvokseksi sekä\nTaalain ja Vestmanlannin laamanniksi.\n\nV. 1631 kotiin lähetettynä vaati Brahe valtaneuvoskunnassa\nitselleen sijaa yläpuolella vanhimpiakin virkaveljiänsä, lähinnä\nvaltionholhoojia; hänellä näet oli monien hyvien avujensa rinnalla se\npaha vika, että hän oli kovin arka kreivinarvostaan. Hänen\nvaatimuksensa kuitenkin herätti suurta tyytymättömyyttä, eikä\nkuningaskaan siihen suostunut. Samoin myös Brahe, kuninkaan\nkuoleman jälkeen, oli liian ylpeä ottaaksensa vain neuvoksena osaa\nSvean hovioikeuden istuntoihin, koska hänelle ei oltu suotu\nvaltadrotsetinvirkaa, johon kuului hovioikeuden esimiehyys. \"Kreivin ja\nvapaaherranarvot\", sanoi hän, \"ovat siksi perustetut, etteivät kaikki\nolisi tasa-arvoisia, niinkuin siansorkat.\" Paitsi tätä heikkoutta hän\nmielellään kuunteli koreita kiitospuheita itsestään ja otti vastaan\njulkisia kunnianosoituksia.\n\nHänen eripuraisuudestansa Aksel Oxenstjernan kanssa on jo ollut\npuhetta. Heidän välillänsä oli alinomaa riitaa neuvoskunnassa. Aiheena\noli tavallisesti se, että kansleri tahtoi sovittaa aatelin silloiset\nliiat etuoikeudet yhteen isänmaan sekä muiden säätyjen hyödyn kanssa,\nmutta Brahe oli kiivaimpia siinä puolueessa, joka vaati aatelille\nkaiken vallan ja aivan rajattomia etuuksia. Brahe esim. tahtoi\naatelisten henkiveron poistettavaksi. \"Se on orjuuden kaltaista\", sanoi\nhän, \"pantakoon ennemmin sen sijaan vero aatelin hevosille.\" Saman\nmielipiteen hän toi esiin kaikissa veroitusasioissa. Oxenstjerna sanoi:\n\"Tässä te vaan pidätte aatelin edun puolta, ei kukaan puolusta kruunun\neikä muitten säätyjen oikeutta; se on vasten kaikkia järjellisiä\nvaltiollisia periaatteita.\" -- \"Siinä on kyllin valtiollista\nperiaatetta\", vastasi Brahe, \"että aatelin tulee olla vapaa kaikesta\nyhteiskunnallisesta kuormasta.\" Myöskin hän arveli hyödylliseksi, että\nkaikki maaomaisuus tulisi aatelin käsiin; aatelin piti olla\nvälittömästi, talonpoikien ainoastaan välillisesti, s.o. aatelin\nlampuoteina, kruunun alamaisia. Niin kiivaasti hän piti kiinni kaikista\netuuksistaan, että hän kerta myöhemmin, kun kreivin tuomio-oikeuden\nvahingollisuus tuli puheeksi, suutuksissaan sanoi: \"Ennen minä\njättäisin maatilukseni ja koko maan, kuin siitä oikeudesta luopuisin.\"\n\nTämä liika ylpeys, joka hänelle ensi alussa Ruotsissa tuotti monta\nvihamiestä, ei tullut kuitenkaan suuressa määrin Suomessa esille. Hän\noli täällä ylimäisenä miehenä ja kaikki laajan maan asukkaat osoittivat\nhänelle, niinkuin hallitsijalleen, kunniaa; siinä oli kyllin tyydytystä\nsuurellekin kunnianhalulle. Toiselta puolen ilmenivät täällä runsain\nmäärin Brahen ylimysylpeyden ohella hänen jalot ominaisuutensa, jotka\nniinikään ovat ylimyssäädylle ominaiset. Hän oli ylevämielinen, omaa\naikakauttansa paljoa valistuneempi, armelias, oikeutta harrastava\nalempia kohtaan ja antelias. Vielä lisäksi mainitaan hänestä, että hän\noli \"rehellinen vanhanajan ruotsalainen\", taipumaton uusiin tapoihin,\ntarkka taloudessaan, olematta silti itara, totisesti jumalinen, eikä\npuhunut pahaa kenestäkään poissaolevasta. Töissänsä ja toimissansa hän\noli väsymättömän ahkera. Hänen oppinsa oli laaja ja syvä kaikellaisissa\ntieteissä; erittäinkin oli Ruotsin historia hänen mieliaineitansa.\n\nBrahen ja kanslerin huono väli ilmeni vielä silloinkin, kun\nBrahe ensi kertaa palasi Suomesta. Oxenstjerna ei silloin lausunut\nainoatakaan kiitossanaa Brahen ansiollisesta hallituksesta.\nJuuri saman eripuraisuuden tähden oli tämä toiselta puolen Kristiina\nkuningattarelle sitä suotuisampi. Mutta tämä suosio ei kestänyt kovin\nkauan. Brahe ei tahtonut ottaa osaa nuoren kuningattaren ylellisiin,\ntuhlaavaisiin huvitteluihin. Hän puhui myös monasti tapansa mukaan\nsuunsa puhtaaksi, moittien tätä sekä muuta moitteenalaista\nkuningattaren käytöksessä. Sen sijaan lähenivät nyt kreivi Brahe ja\nAksel Oxenstjerna toisiansa. He olivat viimeinkin oppineet tuntemaan\ntoinen toisensa kelvollisuuden. Tästä suuttuneena lähetti Kristiina\nBrahen taas \"kunnialliseen maanpakolaisuuteen\", määräten toistamiseen\nhänet Suomenmaan kenraalikuvernööriksi. Pian taipui kuitenkin\nkuningattaren vaihteleva mieli jälleen hänen puolellensa, ja Brahe sai\nsangen suuria kunnianosoituksia sekä lahjoja.\n\nKaarle X:nen aikana oli Brahe myöskin suuressa suosiossa, ja kuninkaan\nkuoltua sai hän jälleen paikan holhoushallituksessa.[26] Hän kuoli\nviimein v. 1680, viimeiseen saakka kunnioitettuna ja rakastettuna,\njuuri parhaaseen aikaan, niin ettei hänen tarvinnut nähdä Ruotsin\naatelin mahtavuuden ja rikkauden, joita hän niin hartaasti oli\nharrastanut, yhtäkkiä romahtavan raunioksi.\n\n\n\n\n10. Samuli Cröell.\n\n\nKreivi Brahen parannustoimet eivät tietysti olleet voineet kerrassaan\npoistaa kaikkia vanhoja, juurtuneita pahoja tapoja. Erittäin maamme\nitäisissä osissa pysyivät vielä virkamiesten vääryydet ja sortamiset\nsuuressa voimassa. Niiden ilmisaamiseksi lähetti valtiovarain\ntoimituskunta eli \"kamari\" Tukholmassa tuon tuostakin eri lääneihin\nviskaaleja, joiden piti tutkia, mitä petoksia kruunua ja alamaisia\nvastaan voudit olivat tehneet, ja saattaa syylliset rangaistuksen\nalaisiksi. Näistä viskaaleista tuli varsinkin eräs kuuluisaksi\nrohkeutensa ja surkean kohtalonsa kautta.\n\n_Samuli Cröell_, niin oli hänen nimensä, lähetettiin v. 1646 Viipurin\nsekä Savonlinnan lääniä tarkastamaan. Rahakamari oli katsonut hänet\nsiihen toimeen erittäin soveliaaksi, koska hän oli Viipurista kotoisin\nja myös 1630-luvulla siellä palvellut lääninsihteerinä, jonka vuoksi\nhän perinpohjin tunsi seudun olot. Viipurin silloisella maaherralla\nRosenhanella oli kuitenkin miehen soveliaisuudesta toinen mieli.\nKohta kun Cröell oli tullut Viipuriin, otti Rosenhane häneltä\nviskaalinvaltakirjan pois ja kirjoitti rahakamarille, ettei se, tätä\nmiestä lähettäessään, suinkaan ollut mahtanut oikein tuntea häntä.\nHän oli näet lääninsihteerinä väärennellyt henkikirjoja sekä\nrekryyttiluetteloita ja lahjojen nojalla päästänyt pois sotamiehiksi\notettavia ja otettujakin. Siitä oli hänet v. 1637 uskottomana kruunun\npalvelijana tuomittu kuolemaan, vaikka rangaistus sitten helpoitettiin,\nniin että hän pääsi virkansa ja kunniansa menettämisellä sekä 3,000:n\ntalarin sakoilla. Näistä syistä, lisäsi maaherra, pidettiin häntä\nViipurissa yleisesti kevytmielisimpänä veijarina koko Suomessa. --\nCröell puolestaan ei tästä maaherran kirjeestä kovin säikähtynyt. Hän\nväitti maaherran vain siksi vetävän esille noita vanhoja asioita, kun\nhän tahtoi sijaan toista viskaalia, \"joka ei niin tyystin ja tarkoin\nkaikkia silmäisi\", -- niin muka oli Rosenhane suoraan sanonut. Tähän\npuolustukseen oli samassa liitetty kertomus Viipurin läänin tilasta.\nTäällä, sanoi Cröell, voudit kirjoittavat monta taloa autioiksi tai\nantavat köyhyydentodistuksia, vaikka on joskus kahdeksankin lehmää\nnavetassa ja viljaa niin paljon, että korjuuseen menee useampia\ntalkoopäiviä. Karjaveron noista taloista he pistävät omaan taskuunsa.\nSamoin myös he omaksi edukseen ottavat täysin määrin semmoisia veroja,\njoista kruunu on suonut helpoitusta. Sitä paitsi otetaan täällä\nkaikellaisia ylimääräisiä veroja, joista kamariherrat Ruotsissa eivät\nkoskaan saa tietoa. Jos lääninsihteeriltä kysyy, miksi hän ei niitä\nkirjaan pane, niin hän vastaa: \"Eipähän ole ollut niin ennenkään\ntapana; mitäs minä uusia tapoja alottaisin.\" Lopulla ei Cröell itse\nmaaherraakaan säästänyt. \"Näitä petoksia\", sanoi hän, \"tukee se, jonka\nylimäisenä tulisi kruunun etua valvoa. Vaan nuo riivatut lahjomiset\ntäällä lumoavat esivallalta sydämen ja silmät; sillä voudeilla, kun he\nsaavat varastaa, on pian paljon tavaraa koossa, millä he hankkivat\nitselleen suosiota.\"\n\nRahakamari käski eteensä sekä maaherran että Cröellin, ja kun\njälkimäinen ei Tukholmassa voinut tuoda esiin tarpeellisia todisteita\nsyytöksiensä vahvistukseksi, päätettiin lykätä asia Turun hovioikeuden\ntutkittavaksi. Tämä päätös ei kuitenkaan näy tulleen toimeenpannuksi --\nmikä sitten siihen lieneekin ollut syynä -- ja asia raukesi sikseen.\nSen sijaan lähetti rahakamari ankaran tutkijansa takaisin Savonlinnan\nlääniin, jossa hän jo edelliselläkin kerralla oli pikimmältään käynyt\nja jonka tilaa hän oli kuvannut vieläkin pahemmaksi kuin Viipurin\nläänin. Maaherra ja lääninsihteeri, oli hän kertonut, määräävät verot\nsiellä joka vuosi. Se talonpoika, jolla on \"koura ja käsivarsi enimmin\nkoukussa\", saapi vähimmät verot; köyhälle sitä vastoin, jolla ei ole\nvaraa tuoda hyväntekijäisiä, määrätään isompi maksu.\n\nTämmöisten ilmiantojen perästä ei Cröell tietysti ollut Savonlinnassa\nsuosittu vieras. Kohta kun hän kesällä 1648 saapui sinne, ryösti\nmaaherra Jordan häneltä pois valtakirjan ja panetti hänet vankeuteen.\nTämä vangitseminen tapahtui itse kenraalikuvernööri Brahen käskystä,\njoka, juuri maahan tultuaan, ei ollut ehtinyt tutkia asian oikeaa\nlaitaa ja nähtävästi tuon vanhan tuomion tähden katsoi Cröelliä\nepäluuloisin silmin. Jos hän Savonlinnaan tulee, oli Brahe\nkirjoittanut, niin \"pistäkää hänet muurin alle\". Kuitenkin Cröell pääsi\nheti jälleen vapaaksi ja sai valtakirjansa takaisin niinpian kuin Brahe\noli saanut tietää, että Kristiina kuningatar nimenomaisella kirjeellä\noli jälleen antanut Cröellille hänen poistuomitun kunniansa sekä\noikeuden päästä virkoihin. Rohkea viskaali, \"muurin alta\" irti\npäästyänsä, käytti vapauttansa heti paikalla uusiin tutkimisiin, joiden\nnojalla hän toi esiin uusia syytöksiä entisten lisäksi. Jokaisen\nvoudinvirkaan pyrkijän Savonlinnan läänissä, kertoi hän, täytyy antaa\nmaaherralle 100:n luodin painoinen hopeakannu sekä lääninkamreerille\n150 talaria. Näyttää siltä kuin Cröell olisi tällä kertaa saanut\nkanteillensa vahvempia todistuksia, sillä Jordan menetti v. 1650\nvirkansa.\n\nSitä ennen oli väsymätön tutkija jo siirtynyt kolmannelle työalalle;\nhän oli samana kesänä 1648 ruvennut tarkastamaan Käkisalmen oloja.\nTäällä hän osoitti vielä suurempaa intoa ja ahkeruutta, tyystin\nnoudattaen rahakamarin käskyä ja pitämättä lukua korkeasta suvusta tai\narvosta. Hän oli läsnä kaikilla käräjillä, sitä paitsi hän muutenkin\ntiheään piti kokouksia, joissa hän kuulusteli talonpoikien valituksia\nja lupasi apua. Kun Cröell oli voittanut Jordanin, oli rahvaan\nluottamus, samoinkuin myös hänen oma rohkeutensa suuresti enentynyt.\nHän alkoi nyt sekaantua sekä hallintoon että lainkäyttöön, kumosi niin\nkihlakunnan kuin myös laamannin tuomioita, helpoitti veroja, antoi\npäätöksiä anomuksista, jotka oikeastaan olivat kirjoitetut Käkisalmen\nja Inkerinmaan silloiselle yhteiselle kenraalikuvernöörille, vapaaherra\nMörnerille. Sanalla sanoen, hän menetteli -- käyttääksemme Mörnerin\nlausetta \"niinkuin hän olisi itse ollut maan hallitsija\". Läänin\nkaikkia virkamiehiä hän haukkui konniksi ja varkaiksi ja uhkasi heille\nhirsipuuta sekä niininuoraa, joten hän vihdoin yllytti talonpojat\nsemmoiseen vimmaan, että kruununvoudit surman pelosta eivät tohtineet\nlähteä ulos virkaansa toimittamaan. Maaherra Metstakeakin Cröell\nkohteli röyhkeällä mahtipontisuudella, varoitellen häntä yhä\nkirjeillään pitämään virastaan innokkaammin ja huolellisemmin vaaria.\n\nLuonnollisesti tulivat läänin virkamiehet tämän kautta Cröellin\nverivihollisiksi. Eräs heistä, vouti Klaus Kristerinpoika, pieksi häntä\nsyyskuussa 1648 hänen omassa majatalossaan Käkisalmessa. Cröell juoksi\nmaaherran luo valittamaan ja uhkasi mennä hovioikeuteenkin kannetta\nviemään; mutta maaherra Metstake käski panna linnan portit lukkoon.\nMuutamia päiviä myöhemmin, Metstaken lähdettyä matkalle, pääsi\nkuitenkin Cröell karkuun linnan komentajan avulla. Kurkijoelta, minne\nhän oli paennut, hän lähetti nyt ankaran kirjeen Metstakelle. \"Olenpa\",\nsanoi hän, \"käynyt monessa maaherranläänissä tarkastamassa, vaan\nen missään ole tavannut niin sopimatonta menoa kuin täällä.\nVeronkokoojien vääryys ja väkivalta. on tässä läänissä niin suuri,\netteivät turkkilaiset eivätkä tataritkaan olisi julmemmin kohdelleet\ntalonpoikia ja kruunun alamaisia.\" Siitä hän uhkasi rangaistusta itse\nmaaherrallekin, noiden sortajien suojelijalle. -- Metstake vastaukseksi\npanetti kirjeentuojan rautoihin ja sidotti seinään, niin että tuskin\nvarpaat maahan ylettyivät. Tässä tilassa täytyi miesparan riippua koko\nvuorokauden ajan.\n\nCröell kääntyi nyt kenraalikuvernööri Mörnerin puoleen ja pyysi häntä\ntutkimaan Käkisalmen läänin oloja. Mutta Mörner ei ottanut näitä\nkanteita korviinsa, sillä hänkin oli ylen rohkeaan viskaaliin kovin\nvihastunut. Kirjeissään hän aina nimitti Cröelliä liikanimillä\n\"päävalehtelija\", \"maanvalehtelija\" ynnä muilla. \"Hän olisi ansainnut\nkahdenkertaisen hirttämisen\", kirjoitti hän kreivi Brahelle, \"ja että\nse kerran kumminkin hänelle tapahtuisi, sen suokoon Kaikkivaltias\nJumala!\"\n\nNyt Cröell meni Turkuun ja luki huhtikuussa 1649 hovioikeuden kuullen\nkertomuksensa Käkisalmen läänin tilasta. \"Lainlukija ja lautakunta\",\nsanoi hän, \"aina, ennenkuin he rupeavat jotakuta asiaa tutkimaan,\nottavat rahaa kantajalta, ja sitten samaten myös vastaajalta; sen\njälkeen he venyttelevät juttua ratkaisematta sitä, kunnes kantaja\nsiihen väsyy ja sen jättää\". Antti Yrjänänpojalla, siihen aikaan kun\nhän oli lainlukijana, oli semmoinen tapa: kun hän istui pöydän päässä\nkäräjätuvassa ja asianomaiset astuivat hänen eteensä, katsoa tuijotti\nhän heihin; silloin nämät ojensivat ylös muutamia sormiansa, joka\nmerkitsi, että yhtä monta talaria luvattiin kuin sormia oli pystyssä;\ntällä tavalla hän haali itselleen kokoon suuren rikkauden. Jokainen\ntaarosta (nimismies) käräjille mennessään antaa maaherralle 80-90\nruplaa, jonka maksun hän sitten kolminkerroin ottaa takaisin kansalta.\nKaikki rikosasiat peitellään. Jos joku uskaltaa tuoda esiin kanteen,\nniin hän ajetaan lyöden ja piesten pois tai pannaan rautoihin, niin\nettä jokainen ennemmin kärsii ja on vaiti. Käkisalmen läänissä on 8,000\nloismiestä, joiden täytyy jokaisen maksaa maaherralle talari\nvuosittain. Sakkorahat maaherra, lainlukija ja vouti jakavat keskenään,\npistäen punaisiin venäläisiin rahakukkaroihinsa, eikä kruunulle tule\nniistä mitään. Kenraalikuvernööri Mörnerin ruokaa varten yhden yön\najaksi otettiin 1293 talaria 24 äyriä. Talonpojilta vaaditaan erinäistä\nveroa kukkaro- eli hevosruplien nimellä, joista kenraalikuvernööri,\nmaaherra sekä voudit saavat kukin osansa. \"He tahtovat\", lopetti\nviskaali, \"Käkisalmen läänissä tehdä aivan kuin Venäjällä on tapa,\nmissä myöskin muut saavat enemmän kuin suuriruhtinas. Tuossa\nmaanääressä ei ole enää mitään tietoa Jumalasta eikä kunniasta, ja\nrehellisyys on ikäänkuin kuollut ja sahalautojen väliin arkkuun pantu.\"\n\nKreivi Brahe myönsi, että tässä kertomuksessa saattoi olla hyvin paljon\nperää, mutta ei uskonut Mörneriä vastaan tehtyjä syytöksiä. Tämä\nselittikin, että tuo muka hänen ravinnokseen otettu vero oli tullut\nkäytetyksi Venäjälle matkustavan ruotsalaisen lähettiläskunnan\ntarpeisiin. Samaa mieltä kuin Brahe näkyy myös hovioikeus olleen, sillä\nse määräsi Mörnerin muutamien miesten kanssa, jotka hän itse saisi\nvalita, tutkimaan asiaa. Kokouksia pidettiin nyt talonpoikien kanssa\njoka pitäjässä, ja loppupäätöksenä oli se, että Mörner ilmoitti\nhovioikeudelle Cröellin juttujen olleen enimmäksi osaksi \"loruja ja\nvalheita\". Kuitenkin täytyi hänenkin myöntää, että hän vasta tämän\ntutkinnon kautta oli saanut tiedon useista laittomista veroista, joilla\nkansaa oli rasitettu.\n\nSamassa tutkinnossa suututti Cröell Mörneriä vielä pahemmin sillä, että\nhän rohkeni tuoda esiin pitkän luettelon lahjoista, joita talonpojat\nolivat tuon tuostakin vieneet kenraalikuvernöörilleen. Mörner\nvastauksessaan ihmetteli suuresti, että viskaali nuuski ja pani kirjaan\nkaikki ne antimet, mitä sillä maanäärellä on saatu; epäilemättä hän\narveli täydeksi oikeudekseen ottaa vastaan lahjoja, joita ei annettu\njonkun erinäisen asian aikaansaamiseksi, vaan ylimalkaan toivotun\nsuosion tähden. Kenraalikuvernöörin mielestä oli viskaali tässä asiassa\n\"kauheasti väärinkäyttänyt valtakirjaansa\", jonka tähden hän otti sen\nhäneltä pois. Mutta Cröell, niinkuin ennenkin tämmöisistä vastuksista,\nkiihtyi vain yhä kiivaammaksi; hän rupesi etsimään esille ja antamaan\nilmi kaikellaisia kenraalikuvernöörin virkavirheitä ja laiminlyöntejä,\nniin että tämä viimein joutui tulisimpaan tuskaan. \"Minun laitani\",\nkirjoitti hän Brahelle, \"on nyt aivan sama kuin sen, joka makaa\nmeressä ja jonka pään yli vesi nousee.\" Hän rukoili Brahea\nestämään \"tuon hylkiön uhkarohkeutta, joka ei tule Jumalasta, vaan\nperkeleestä\". Viimein hän saikin rauhan, kun hänet v. 1651,\nluultavasti Cröellin esiintuomien syytösten tähden, muutettiin pois\nkenraalikuvernöörinpaikastaan Tarton hovioikeuden presidentiksi.\nSeuraavana vuonna Käkisalmen maaherra Metstakekin pyynnöstään\neroitettiin virastaan, sen jälkeen kun syytöksiä häntä vastaan oli pari\nvuotta tutkittu. Kenraalikuvernööriksi tuli nyt kreivi Eerikki Stenbock\nja Käkisalmen maaherraksi Törnsköld. Cröellin syytökset eivät\nkuitenkaan sen kautta lakanneet eivätkä vähenneet. Kenraalikuvernööri,\nniin kirjoitti hän pian, suopi anteeksi varkaudesta tai muusta\npahuudesta tavatuille ja tuomituille miehille ja antaa semmoisille,\njotka kolmella, neljällä rikoksella olisivat kuoleman ansainneet,\ntodistuksen, että he kuninkaallisen majesteetin ja kruunun\npalveluksessa ovat aina rehellisten palvelijoiden tavalla\nkäyttäytyneet. Maaherra Törnsköld puolestaan on etumainen noista\n\"Käkisalmen nurkkakuninkaista\" ja \"hirttämättömistä kruununvarkaista\".\nJos Cröell hänen luokseen tuli jotain ilmoittamaan, oli siitä \"yhtä\npaljon apua, kuin jos olisi ilmoittanut hänen kokkipojalleen tai\nkoiralleen. Yhtä vähän vastausta voi saada heiltä kaikilta\".\nVirkamiehet, korkeimmasta hamaan alimpaan asti, ovat kaikki yhtenä\npetturiliittona, pitäen yhtä \"niinkuin herneenvarret\". Ei ole maassa\nmitään lakia, mitään oikeutta; ne ovat \"täältä maanpakolaisuuteen\najetut maitten ja merien taakse, eivätkä ole pysähtyneet, ennenkuin\nKaspian meren rantaan\".\n\nTähänastinen onni kääntyi nyt kuitenkin äkkiä Cröelliltä. Alussa vuotta\n1653 sulki hänet maaherra Törnsköld Käkisalmen linnaan, jossa hän\nsitten sai useampia vuosia istua ilman mitään laillista tutkintoa. --\nTässä vankeudessa häntä kohdeltiin -- niin ainakin hän itse valittaa --\n\"melkein pahemmin kuin paha henki kärsivällistä Jobia\". Miten lieneekin\nollut laita, mutta yhdessä suhteessa hänen vankeutensa ei sittenkään\nollut kovin kova; hänen sallittiin estämättä lähetellä katkerimmalla\nsapella kirjoitettuja epistoloitansa kaikille haaroille. Niistä ei\nhänelle vain ollut pienintäkään apua; itse rahakamarikin, jonka\nerikoisessa palveluksessa hän oli ollut, näytti kyllästyneen hänen\ntuottamiinsa alinomaisiin selkkauksiin ja jättäneen hänet oman onnensa\nnojaan. Vasta joulukuussa 1654 sai uusi kenraalikuvernööri Kustaa\nEevertinpoika Horn rahakamarilta käskyn tutkia Cröellin asiaa ja, jos\nmahdollista, päästää hänet vapaaksi. Mutta Horn ei tahtonut olla\nmissään tekemisissä sen miehen kanssa, vaikka hän arvelikin tarkan\nviskaalin olevan hyvin tarpeen Käkisalmen läänissä. \"Sillä Cröell\",\nsanoi hän, \"ei tee muuta kuin häpäisee ja soimaa, säästämättä korkeita\ntai alhaisia, eläviä tai maan mullassa jo lepääviä, niin ettei tiedä,\nmiten rehellinen mies tuon kunniantahraajan vuoksi voisi toimittaa\nvirkaansa.\" Vapaudenpäivä ei koittanut Cröellille ennen kuin\nhelmikuussa 1656. Sen jälkeen Cröell näyttää eläneen yksityisenä\nmiehenä tiloillaan Viipurin läänissä.\n\nKuinka paljon näissä ristiriitaisissa väitteissä ja syytöksissä on\ntotta? Oliko Cröell, niinkuin hänen vihamiehensä sanoivat, kunnoton\nkoira, joka vain häntä korkeammille kiusaksi keksi perättömiä valheita?\nVai oliko hän jalo isänmaan ystävä, totuuden marttyyri? Hänen\nluotettavuuttansa tietysti suuresti vähentää hänen petollinen\nsotamiesottonsa, jonka vuoksi hän menetti ensimäisen virkansa. Hänen\nsyytöstensä todellisuutta, ainakin Viipurin läänin kohdalta, saattaa\nepäilyksen alaiseksi se seikka, että Brahe ensimäisenä hallitusaikanaan\njuuri kehui sen läänin vouteja ainoiksi kelvollisiksi koko maassa.\nHäntä vastaan puhuu vihdoin vielä kahden niin jalon, oikeutta\nharrastavan miehen, kuin Brahen ja Hornin, vihamielisyys. Mutta toiset\nseikat taas painavat vaa'an alas hänen puolelleen. Aikakauden yleinen\nturmelus oli semmoinen, että sama mies, jolle isänmaallinen henki ja\nylimalkainen totuuden harrastus oli ominaista, saattoi joskus\nheikkoudesta tehdä itsensä syypääksi epärehellisyyteen -- samoinhan oli\nmyös ollut lainsuomentajan Speitzin laita. Toiseksi oli Brahen\nkehumisen ja Cröellin moitteen välillä kulunut kymmenen vuotta,\njolla ajalla toiset maaherrat olivat olleet haltijoina. Brahen\nvihamielisyyteen mahtoi myös osaksi ainakin olla syynä se, että kreivi,\njoka oli aatelisetujen ja aatelisarvon suhteen niin ylen arka, ei\nvoinut olla inhoamatta sitä, että mokoma halpasukuinen mies uskalsi\nhyökätä aatelissukuisten, korkeavirkaisten herrojen kimppuun. Sitä\npaitsi käy Cröellin vapautuksesta Savonlinnasta ja maaherra Jordanin\nvirkaerosta ilmi, että Brahe sittenkin oli mieltään muuttanut. Mitä\nviimein Käkisalmen lääniin tulee, oli jo ennen Cröelliä myös Henrik\nFleming viskaalina, kenraalikuvernööri Mörnerin suureksi harmiksi,\n\"haukkunut kaikkia virkamiehiä varkaiksi ja konniksi ja yllyttänyt\nkansaa syyttä valituksiin\". Samoin Horn sitten, kenraalikuvernööriksi\ntultuaan, todisti: \"Laki ja oikeus ovat täällä ihan unohduksiin\njoutuneet, johon suurimpana syynä on se, että maaherra on pitänyt\nenemmän silmällä suurten herrojen suosiota, joille koko tämä lääni on\nlahjoitettu, kuin kohtuullista kruunun etua\". Maaherrat Jordan ja\nMetstake olivat kolmekymmenvuotisessa sodassa olleet urhoollisia\nsotureita; mutta tämä sota oli huono koulu lainkuuliaisuuteen ja\ntalonpojan omaisuuden pyhänäpitämiseen. Kenraalikuvernööri Mörner\npuolestaan, niinkuin hänen omista kirjeistään näkyy, ei voinut\nollenkaan kärsiä viskaaleja ja katsoi siis Cröelliäkin alusta alkaen\nkarsain silmin. Viimeinkin se seikka, että Cröelliä itseään sekä hänen\nkirjeenviejäänsä kohdeltiin laittoman väkivaltaisesti, kun häneltä\nryöstettiin valtakirjat ja hänet viskattiin vankeuteen, on selvänä\ntodistuksena lain voimattomuudesta niillä seuduilla. Enimmäksi osaksi\nmahtoi siis onnettoman viskaalin kertomus olla täyttä totta, hänen\ntoimensa oikeutetut, vaikka tosin toiselta puolen sivistyksen puute\nteki sen, että hän suoritti tehtävänsä loukkaavan röyhkeästi ja\nkostonhimon kiihdyttämällä ylen suurella kiivaudella.\n\nCröell oli syntynyt Viipurissa 1600 vuoden paikoilla. Hänen isänsä oli\nsiellä pormestarina; hänen äitinsä oli piispa Juustenin tytär. Suku\nnäyttää kuuluneen Viipurissa suomalaiseen puolueeseen, joka, niinkuin\nvasta saamme nähdä, kiisteli vallasta kaupungin ruotsalaisten ja\nsaksalaisten porvarien kanssa.\n\n\n\n\n11. Kajaanin vapaaherrakunta.\n\n\nV. 1645 oli Kristiina kuningatar lisännyt Brahen omistaman\nVisingsborgin kreivikunnan Ruotsissa 143:lla talolla neljästä\nläheisestä pitäjästä. Sittenkin hän arveli, koska hänen suosionsa v.\n1650 jälleen oli kääntynyt Suomen kenraalikuvernöörin puoleen, että\nBrahe-suvulle ennemnuinoin oli muka vääryyttä tapahtunut. Se oli näet\nsuorastaan tullut koroitetuksi kreivinarvoon; sillä olivat siis\nvapaaherran-arvo sekä lääni jääneet saamatta. Tämän vahingon\nkorvaamiseksi lahjoitti hän nyt v. 1650 Pietari Brahelle _Kajaanin\nvapaaherrakunnan_, nimittäin Kajaanin linnan lääneineen (nyk. Paltamon,\nSotkamon, Kuhmoniemen, Hyrynsalmen ja Suomussalmen pitäjät\nkappeleineen) sekä Kuopion ja Iisalmen pitäjät Savossa (nyk. Iisalmen,\nNilsiän, Pielaveden, Keiteleen, Karttulan, Kuopion ja Tuusniemen\npitäjät kappeleineen), yhteensä 805 taloa. Kuopion pitäjässä oli tosin\nnoin 30 taloa toiselle herralle läänitettynä; mutta niiden\nlunastamiseksi suotiin uudelle vapaaherralle saman verran taloja\nPieksämäellä. Seuraavana vuonna Brahe lisäksi osti kruunulta koko\nSalosten pitäjän Pohjanmaalla, ja v. 1653 sotakomisarius Cronstjernalta\nPielisen pitäjän (nyk. Pielisen, Nurmeksen sekä Juu'an), Sitä paitsi\noli hänellä vielä _Brahe linnanlääni_ Etelä-Savossa (nyk. Ristiinan\npitäjä), 500 manttaalia, sekä pienempiä maatiluksia Paraisten ja\nMarttilan pitäjissä Turun seudulla, 142 manttaalia.\n\nVuotuista tuloa kaikista alusmaistaan Suomessa oli Brahella v. 1656\ntehdyn arvion mukaan melkein 25,000 hopeariksiä, s.o. noin 98,000\nnykyistä markkaa.[27] Ne olisivat epäilemättä voineet nousta vielä\nmonta vertaa suuremmiksi, jos Brahe useitten muitten sen ajan herrojen\ntapaan olisi ruvennut armottomasti rasittamaan talonpoikiansa. Mutta\nsiksi oli hänen sydämensä liian oikeuttarakastava, liian lempeä, liian\njalo. Hän kysyi tosin sekä Kajaanin läänin että Pielisen pitäjän\nasukkailta, eikö heidän kannattaisi maksaa hänelle vähän suurempaa\nveroa kuin kruunulle; sillä he olivat, uudistalolaisina muka, yhä vielä\npäässeet paljoa huokeammalla kuin muu Suomi. Mutta kun he osoittivat\nvastahakoisuutta, ei asiasta tullut sen enempää puhetta. Päinvastoin\nkulutti Brahe sitten tuloistansa melkoisia summia näille alustalaisille\nhyödyllisiin yhteisiin laitoksiin. Myös varoitti hän ankarasti\nvoutejansa, etteivät he saisi tehdä mitään vääryyttä, ja käräjillä\ntiedusteltiin aina tarkasti, eikö ollut kansalla kanteita heitä\nvastaan. Ihme kyllä uskalsivat nuo ahneet lurjukset kuitenkin välistä\nruveta sortamaan, niinkuin muutamat meille säilyneet valituskirjat\ntodistavat. Erittäinkin oli heille isännän vaihto hyvänä tilaisuutena\nriistää kansalta kahdetkin verot samalta vuodelta. Luultavasti oli\njotain semmoista tapahtunut Pielisessä, silloin kun Brahe oli sen\nostanut. Talonpojat siellä osoittivat ensin uudelle herralleen\nvastahakoisuutta, jota eräs sinne tullut paltamolainen vielä enensi\nsillä juorupuheella, että Brahella ei ollut siellä enää mitään\nkäskemistä, koska muka koko vapaaherrakunta oli häneltä jälleen\npoisotettu. Se osoittaa, että kajaanilaiset katselivat myöskin karsain\nsilmin ja epäluulolla uutta tilaansa.\n\nTämä heidän pelkonsa oli kuitenkin, niinkuin jo olemme nähneet, aivan\nperätön. Päinvastoin tuli nyt täällä Brahen toimesta parempi järjestys\naikaan ja alkoi edistys niin hyvin varallisuuden kuin hengenkin\nsuhteen. Kajaanin vapaaherra ei koskaan koettanut riistää lääniinsä\nkuuluvilta talonpojilta omistusoikeutta heidän tiloihinsa, niinkuin\nmonikin muu herra teki. Päinvastoin hän piti huolta siitä, että he\nsaivat laillisia kiinnekirjoja maihinsa. Kalavesiä ja metsää, jotka\nsiihen asti olivat olleet yhteisiä ja siis hankalia käyttää, ruvettiin\nnyt jakamaan. Kovinkin tiheitten katovuosien varalle laitettiin\nKajaanin linnaan viljamakasiini. Kauppaliikkeen helpoitukseksi\nperustettiin kaksi uutta kaupunkia, nimittäin _Kajaani_ samannimisen\nlinnan viereen, ja _Brahea_ Lieksanjoen suuhun Pieliseen. Kolmas oli\nennestään Salosten pitäjässä; sen oli Brahe jo kenraalikuvernöörinä\nperustanut ja muutti nyt vain sen nimen _Brahestadiksi_ (Raaheksi).\nOlipa neljäskin kaupunki vielä aiottu Kuopionniemelle, vapaaherrakunnan\nsavonpuolisen osan keskustaksi; mutta se tuuma jäi sitten kuitenkin\npaljoa myöhemmän ajan toimeenpantavaksi.\n\nUusille kaupungeilleen soi Brahe anteliaalla kädellä etuoikeuksia.\nKajaanissa olivat porvarit vapaat kaikista veroista vapaaherralleen.\nTämä päinvastoin omalla kustannuksellaan rakensi heille komean kirkon\nja ylläpiti heille koulun. Myöskin hän lahjoitti kaupungille läheisen\nmaatilan palkanavuksi pormestarille sekä raatimiehille. Brahean suhteen\noli hän hiukan vähemmän antelias. Senkin asukkaat kyllä saivat\nveronvapauden ja koulu heille perustettiin; mutta kirkkoja käskettiin\nheidän itsensä rakentaa, toisen luterilaisia, toisen kreikanuskoisia\nvarten, joita viimeksimainittujakin silloin oli paljon Pielisessä.\n\nViimein on vielä mainittava Brahen huolenpito maan suojeluksesta.\nKajaanin asukkaat olivat ennen ajoittain olleet vapaat sotamiehenotosta\nsillä välipuheella, että sota-aikoina joka mies nousisi rajan\npuolustukseen; ajoittain taas oli heiltä yritetty ottaa rekryyttejä,\njolloin he kuitenkin aina miehissä karkasivat Venäjän puolelle. Nyt\nteki Brahe sellaisen sovinnon hallituksen kanssa, että hän pitäisi 30\nrakuunaa valtakunnan armeijassa, jolla ehdolla vapaaherrakunnan\nasukkaat rauhanaikana olisivat vapaat sotapalveluksesta. Mutta\nvihollisen rynnätessä maahan oli jokainen terve mies 15:stä 60:een\nikävuoteensa velvollinen \"kruunun joutsena\" aseihin tarttumaan. Sitä\nvarten piti jokaisella olla teräsjousi, pienempi käsijousi, keihäs sekä\nsukset varalta. Tätä nostoväkeä, jota Kajaanin läänissä oli noin 600\nmiestä, harjoitettiin käräjien aikana, ja sen lisäksi kolme päivää\njuhannuksen seuduissa. Päällikkönä oli yksi yhteinen rajakapteeni ja\nhänen allansa pitäjänluutnantteja. Näin oli yleinen asevelvollisuus,\ntuo nykyajan sotalaitoksen periaate, jo siihen aikaan pantu toimeen\nSuomen syrjäisimmillä rajaseuduilla.[28]\n\nKajaanin linna oli tullut perustetuksi jo Kaarle IX:nnen aikana, v.\n1605, turvaksi Vienan karjalaisten ja venäläisten ryöstöretkiä vastaan.\nMutta vasta nyt v. 1666 valmistui se viimein täyteen kuntoon Brahen\nkustannuksella. Komentajana asui siinä \"hoppmanni\" eli päällikkö, jolla\noli käskynalaisenaan useampia alhaisempia virkamiehiä ja palvelijoita,\nsekä 20 sotamiestä, kaikki vapaaherran palkoissa.\n\nPian sen jälkeen kun se oli järjestetty, sai tämä Brahen suojeluslaitos\nnäyttää kuntoansa. Kaarle X:nnen Kustaan aikana, niinkuin vasta tulee\nkerrottavaksi, kävivät taas venäläiset Suomen kimppuun ja Kajaaninkin\nseuduille ilmestyi melkoinen vihollisjoukko. Mutta linna oli Brahen\nkustannuksella tullut vahvasti varustetuksi, kreivin soturit\nkarkoittivat nostoväen avulla vihollisen pahasti teloitettuna ja saivat\nsaaliikseen muun muassa kaksi lippua, jotka he urhoutensa merkiksi\nlähettivät Ruotsin kuninkaalle. Vapaaherrakunnan eteläosissa\nei näytä silloin käyneen muita kuin talonpoikaisia sissijoukkoja\nVenäjän-Karjalasta, jotka kuitenkin sen johdosta tulivat\nvaarallisemmiksi, kun heidän uskolaisensa Suomen-Karjalassa liittyivät\nheihin. Mutta sielläkin teki nostoväki heidän yrityksensä tyhjäksi.\nBrahean luona oli suurempi kahakka, jolloin koko kaupunki paloi\nporoksi.[29] Kuopion talonpoikien johtajana mainitaan Paavo\nLyytikäistä, joka korpraalina oli sotinut Saksanmaalla ja oli siis\nsota-asioihin enemmän harjaantunut.\n\nPaljon olivat muuten nuo Pohjan perät muusta Suomesta jäljellä, niin\nhyvin maanviljelyksen kuin myös kansan sivistyksen suhteen. Kajaanin\nkulmasta tiedetään, että se tähän aikaan vielä oli enimmäksi osaksi\nerämaana. Maata viljeltiin vielä tuiki vähän, enimmältään vain vähän\nohraa kaskimaissa. Paraana elatuskeinona oli metsästys ja kalastus.\nSuksilla hiihtäen, pitkä keihäs sauvana, saavuttivat ja tappoivat\nkajaanilaiset vuosittain paljon karhuja, susia, kettuja sekä peuroja.\n-- Taikausko oli vieläkin yleisempi kuin Etelä- ja Länsi-Suomessa:\npaikoittain oli jonkunlaisia epäjumalanpalveluksenkin jäännöksiä\njäljellä. Kuopion pitäjässä seisoi vielä monen talon vieressä pyhä\npuu, jonka juurelle uhreja vietiin vanhoina pyhäpäivinä. Ankaran\nkirkkoherra Fabritiuksen (1649-66) kerrotaan tehneen parastansa niiden\nhävittämiseksi; mutta ei kukaan turmion pelosta tohtinut totella hänen\nkäskyjänsä eikä iskeä kirvettänsä tämmöiseen puuhun. Viimein kuitenkin\nsai hän lukkarikseen yllä jo mainitun urhean Paavo Lyytikäisen, ja hän\nrupesi nyt täälläkin \"hakkaamaan päälle\", niinkuin ennen Lützenin\nkentällä. Samoja seikkoja valaisevat myös pöytäkirjat Paltamon rovastin\nCajanuksen, koko vapaaherrakunnan ylimäisen kirkonpaimenen, tutkinnosta\nv. 1670 ja seuraavina vuosina. Kansa oli silloin aivan taitamaton\nkristinopissa, johon kirkkojen harvuus taisi olla suurena syynä. Lapsia\nei tuotu ristittäviksi, ennenkuin ne olivat jo suuret. Aikaihmisetkin\nkävivät vallan harvoin kirkossa, ja silloinkin usein humalapäissään\nmelusivat. Kuopion pitäjässä oli kolme talonisäntää, jotka eivät vielä\neläissään olleet kirkonkynnyksen yli astuneet eivätkä Herran\nehtoollisella käyneet. Vanhat, pakananuskon sekaiset juhlamenot olivat\nvielä täydessä voimassa niin Kuopiossa kuin myös Iisalmessa ja\nPielisessä -- Olovin ja Köyrin lampaansyönnit, Katriinan lahjat,\nTapanin maljat ja Ukon vakat. Kun Cajanus kielsi semmoiset menot,\nihmetteli kansa suuresti, arvellen: eihän papeilla ennen ole ollut\nmitään niitä vastaan, vaan ovat itsekin tulleet juhlajoukkoon!\n\nYlhäisemmissäkin säädyissä nähtiin ja kuultiin vielä kaikellaista\ntaikauskoa ja raakuutta. Eräs luutnantinrouva Kajaanissa haastettiin\nnoituudesta oikeuteen. Hän oli linnanpäällikönrouvalle, tämän\nsairastaessa, antanut lääkkeen asemesta paperilipun, johon oli\nkirjoitettu: \"S:t Maaria, S:t Lauri ja useita muita\". Samalla\nlinnanpäällikönrouvalla oli sitten käräjäjuttu pormestarinrouvan\nkanssa, kun he molemmat olivat törkeästi herjanneet toisiansa. Eräs\nporvari haastatti oman vaimonsa oikeuteen sen johdosta, että tämä oli\nhäntä haukkunut \"verkavarkaaksi\". Tämmöisiä juttuja olivat Kajaanin\nraastuvanoikeuden pöytäkirjat siihen aikaan täynnä.\n\n\n\n\n12. Turun yliopiston perustaminen.\n\n\nKustaa Aadolfilla jo oli aikomus perustaa Suomeen yliopisto;\ntoimeenpanon esti kuitenkin Saksan sota ja kuninkaan aikainen kuolema.\nAksel Oxenstjerna, ensi häiriön selvittyä, otti heti jälleen tämän\ntuuman puheeksi valtaneuvostossa; hän tahtoi, että Tartossa oleva\nyliopisto muutettaisiin Turkuun. Mutta tämäkin oli Kustaa Aadolfin\nperustama, ja holhoushallitus piti aina kaikkia sankarivainajan\nlaitoksia erinomaisen pyhinä; sentähden ei tästä ehdoituksesta tullut\nmitään.\n\nPietari Brahe, kenraalikuvernööriksi tultuaan, rupesi sitten tätä asiaa\nyli kaiken muun harrastamaan. Heti ensimäisessä kirjeessään täältä hän\nhuomautti hallitukselle, miten välttämättömän tarpeellinen oma\nyliopisto olisi Suomelle; ensimäisessä virkakertomuksessaan hän puhui\nsiitä kolmessa kohdin; samoin hän teki perästäkinpäin melkein joka\nkerta, kun hän kirjoitti Suomen oloista valtionholhoojille. Ja\nvälilläkin hän lähetteli kirjeitä milloin yhdelle, milloin toiselle\nmahtavalle herralle Tukholmaan, pyytäen, että he muistuttaisivat tätä\nasiaa hallituksen jäsenille. Suomen yliopiston perustus oli hänelle\nsamallainen \"ceterum censeo\", kuin muinoin Catolle Karthagon hävitys.\nTurun piispalle ja konsistorille hän kerta innoissansa lupasi:\n\"Ennenkuin sallin sen jäädä syntymättä, panen sen vaikka itse toimeen!\"\n\nValtionholhoojat myös, niinkuin yllä näimme, olivat jo asiaa\najatelleet. Kun Brahen virkakertomus v. 1638 oli luettu, lausui\nvaltaneuvostossa Aksel Oxenstjerna, että Turkuun pitäisi perustaa\nyliopisto, \"koska suomalaiset ovat yksinkertaista kansaa ja hyvinkin\nopin tarpeessa in exercitiis theologicis et politicis (kirkollisissa ja\nvaltiollisissakin tieteissä\". Yksimielisesti yhtyivät muutkin samaan\nmielipiteeseen -- todella ihmeteltävän jalo ja rohkea päätös niin\nahtaina aikoina, jolloin suuri sota näytti vaativan kaikki valtakunnan\nvarat.\n\nTuumasta toimeen kului kuitenkin vielä joku aika. Maaliskuun 26 p. 1640\nvasta saattoi nuori kuningatar Kristiina allekirjoittaa perustuskirjan,\njoka Turun akatemialle soi samat edut ja vapaudet kuin Upsalassa\nolevalle. Samassa sai Suomen kenraalikuvernööri käskyn pitää huolta sen\njuhlallisesta vihkimisestä.\n\nHeinäkuun 14:nä päivänä 1640, kello 1 jälkeen puolenpäivän, ilmestyi\ntämän johdosta kuninkaallinen virkamies torvensoittajien ja\nrummunlyöjien kanssa Turun torille. Torvet torahtivat, rummut\npärähtivät, ja sitten julistettiin lukuisasti kokoontuneelle\nkansalle: että kuningatar erinomaisesta suosiosta ja armosta tätä\nsuuriruhtinaskuntaa kohtaan oli päättänyt perustaa tänne Turkuun\nyliopiston, siksi että Suomi aikaa myöten saisi runsaammin kotimaisia,\nkaikkiin virkoihin taitavia miehiä.\n\nSeuraavana päivänä, _heinäkuun 15:ntenä_ 1640, kello 7 aamulla, olivat\njo lukuisat kutsuvieraat kaikki koolla kreivi Brahen luona linnassa.\nTäältä lähti sitten juhlasaatto liikkeelle. Ensiksi astui kolme\ntorvensoittajaa ja rumpalia, jotka \"virkaansa uutterasti ja iloisesti\ntoimittivat\". Sitten ratsasti eräs aatelisherra poissaolevan\naatelismarskin sijaisena; häntä seurasi vielä 30 aatelismiestä\nparittain, nuoremmat ja halvemmat ensimäisinä. Sitten astui akatemian\ndepositor (uusien ylioppilaiden vastaanottaja), kantaen yliopiston\navaimia; ylioppilas, joka kantoi rehtorin punasamettista, valkoisella\nsilkillä vuorattua kaapua; yliopiston professorin apulainen kantaen\nsinettiä; notaari, kädessään yliopiston nimikirja; rahanvartija, joka\nkantoi kahta hopeista valtikkaa. Hänen jäljessänsä kulki\nkenraalikuvernööri itse, ympärillään 12 pertuskoilla varustettua\nhenkivartijaa; sitten piispa Rothovius ja hänen rinnallaan\ntuomiorovasti Petraeus, joka oli akatemian rehtoriksi määrätty;\nsihteeri, jolla oli perustuskirja kädessä; 10 professoria parittain;\nhovioikeuden assessorit; linnan virkamiehet; pappeja ja\nkoulunopettajia; pormestarit ja raati, kaikki parittain; parhaat\nporvareista; ylioppilaat; viimeksi muuta herrasväkeä.\n\nKun oli tultu ulos linnanpihalle, paukahtivat tykit kaikilta valleilta.\nPortista alkaen joen rantaan asti muodosti 1,000 ratsumiestä\nkunniakujan, jonka läpi kuljettiin. Nyt astuivat juhlavieraat lipuilla\nsekä köynnöksillä koristettuun laivaan, joka vei heidät ylöspäin\nAurajokea presidentti Kurckin komean kartanon edustalle. Ratsuväki\nsillä välin kiersi rantaa pitkin. Matkalla kuului rannoilta\nyhtämittaista riemullista rummutusta ja torvensoittoa, ja kun maalle\nlaskettiin, alkoi taas kaksi siellä seisovaa tykkiä paukahdella.\nJuhlasaatto kulki nyt akatemiahuoneelle samassa järjestyksessä; ainoa\neroitus oli se, että ratsumiehetkin seurasivat muitten perässä ja\nkunniakujan muodostivat vuorostaan nyt neljä komppaniaa porvariväkeä,\npalavat sytyttimet kädessä.\n\nYliopistossa tervehdittiin tulijoita laululla sekä soitolla. Brahe\nastui sitten esiin ja piti avauspuheen. Hän kehui Suomen monia\nluonnollisia etuja, mutta valitti samalla sitä suurta vahinkoa, joka\ntähän saakka oli koitunut maalle sen johdosta, ettei nuorisolla, yhtä\nvähän aatelisella kuin aatelittomalla, ollut tilaisuutta antautua\nkirjallisiin opintoihin; siitä syystä oli moni kunniallinen suku\njoutunut turmioon, moni jalo luonnonlahja jäänyt viljelemättä, joista\nJumalan siunauksen ja opin harjoituksen avulla olisi voinut tulla\nisänmaalle hyötyä. Siksi oli nyt Kuninkaallinen Majesteetti suostunut\ntämän uuden akatemian perustamiseen. -- Kun sitten perustuskirja oli\nluettu, julisti Brahe piispa Rothoviuksen sijaiskansleriksi, antoi\nlatinaisella puheella kaikki yliopiston arvomerkit hänen haltuunsa,\ntoivotti onnea sekä opettajille että oppilaille ja käski viimein kaikki\nvieraat linnaan juhlapäivällisille. -- Nyt kajahti taas musiikki ja\nlaulu, jonka jälkeen Rothovius piti latinaisen puheen, julisti\nPetraeuksen rehtoriksi, puki punaisen kaavun hänen ylleen ja antoi\nhänelle yliopiston arvomerkit. Rehtori puheessaan kehoitti ylioppilaita\nahkeruuteen sekä hyviin tapoihin, ja hänen jälkeensä piti vielä\ndekaanus opettajien, ja nuori Juhana Stålhandske oppilaitten puolesta\nkiitospuheita, kaikki latinaksi. -- Sitten mentiin kirkkoon. Sillä\naikaa kun sisällä veisattiin virttä, paukkuivat kanuunat lakkaamatta\nsekä torilla että myös laivassa joella; samoin myös ratsuväki ja\nporvarikomppaniiat ehtimiseen laukaisivat muskettejaan. Kello 4\nalkoivat pidot linnassa. -- Heinäk. 17 p. esittivät ylioppilaat\nprofessori Wexioniuksen johdolla ruotsinkielellä näytelmän, jonka eräs\nheidän Ruotsista tullut, semmoisia töitä harrastava kumppaninsa,\nChronander nimeltään, oli sepittänyt.\n\nTätä juhlapäivää vietettiin myös muuallakin yli koko Suomen\njumalanpalveluksella. Jokainen ajattelevainen tunsi selvään, että tämä\noli tärkeä hetki Suomen kansan historiassa, täynnä kirkasta\ntulevaisuuden toivoa. \"Tämän suuriruhtinaanmaan asukkaille\", lausui\nRothovius juhlan johdosta annetussa kiertokirjeessään papistolle, \"on\ntäten tullut niin suuri Jumalan armolahja osaksi, ettei kristinuskon\ntuonnin jälkeen ole senvertaista ollut suotuna.\" Ja Tammelinus\najantiedossaan riemuitsi:\n\n    Ah mun armast' isänmaatan',\n    sangen suloist' Suomensaarta!\n    Ei nyt mennä Saksan vesill',\n    oppi korkia koton' käsill'.\n\nEnsi alussa oli sittenkin niiden luku, jotka tätä armolahjaa\nriensivät nauttimaan, sangen vähäinen; elok. 17 p. oli vasta 44\nsisäänkirjoitettua oppilasta, joista vaan 8 suomalaista. Mutta toisia\nalkoi pian karttua lisään suurin joukoin; 1641 vuoden alussa jo\nmainitaan olleen 250. Suurin osa näistä oli kuitenkin ruotsalaisia,\njoita uuden oppilaitoksen opettajien etevyys sekä myös elannon huokeus\ntäällä \"Ruotsin vilja-aitassa\" oli tänne houkutellut. Jos voimme tehdä\npäätöksiä ensiaikoina Turun akatemiassa pidetyistä puheista ja\nväitöksistä, niin oli ruotsalaisten luku 2/3 suomalaisiin verraten.\nSamaa myös vakuuttavat stipendien saaneitten nimet. Perin vastainen\nsuhde toiselta puolen käy ilmi, jos tutkimme konsistorin pöytäkirjoista\nrangaistujen kansallisuutta, sillä siinä ovat suomalaiset suuresti\nvoitonpuolella. Meidän maassamme valitettavasti vallitseva yleinen\ntapojen turmelus ja raakuus näyttäytyi tässäkin selvästi. Jonkun ajan\nperästä pääsivät kuitenkin oman maan pojat enemmistöön myös\ntieteellisissä harjoituksissa.\n\nKolme vuotta perustusjuhlansa jälkeen vietti jo nuori yliopistomme\ntoukok. 14 p. 1643 ensimäiset maisterinvihkiäisensä. Hallitus oli\nsiihen antanut luvan, kuitenkin varoittaen, ettei suotaisi\nlaakeriseppelettä liian monelle, vaan ainoastaan muutamille harvoille\nhyväoppisille ja hyvätapaisille, joista olisi akatemialle kunniaa.\nSenvuoksi konsistori ankarasti pohti niitä, jotka pyrkivät\nmaisterinarvoon. Markus Zadeler esim. hylättiin; opin puolesta hän\nolisi kyllä täyttänyt kohtuulliset vaatimukset; mutta hän oli in vita\net moribus (elämässään ja tavoiltaan) vähän sivistymätön. Torpensis\nhyväksyttiin, vaikka häntä vastaan tosin muistutettiin, että hän\nuseammassa paikassa yht'aikaa oli ollut kosimisvehkeissä; myös\nvaroitettiin häntä, ettei hän vasta enää joka paikassa laulelisi\nviisujansa ja riimejänsä, jotka muka vain olivat häpeäksi hänelle\nitselleen sekä yliopistolle. Herliciukselle pantiin se ehto, että hän\nvielä kolme vuotta jatkaisi opinharjoituksiaan, taikka heti menisi\ntakaisin Ruotsiin semmoiseen paikkaan, missä hänen heikkoutensa in\nstudiis (tieteissä) ei tulisi kovin paljon näkyviin. Kaikkiansa\nvihittiin; vain kymmenen nuorukaista maisteriksi, niistä 2-3\nsuomalaista. Juhlapäivänä olivat vieraat kello 8 aamulla kutsutut\ndekaanuksen taloon, josta juhlasaatossa, parittain, yksi professori\naina kunkin vihittävän rinnalla, mentiin akatemian juhlasaliin.\nVaelluksen aikana soivat kirkonkellot juhlallisesti koko ajan. Pidot\nkestivät kaksi yötä yhtä mittaa. Nuorille maistereille osoitettiin\nsitten kunniaa monella tavalla; muutamat heistä esim. kutsuttiin\nlukukauden lopussa rehtorin pitoihin, joihin eivät edes kaikki\nhovioikeuden assessorit eivätkä kaupungin pormestarit päässeet.\n\n\n\n\n13. Tieteelliset harjoitukset Turun yliopiston ensi aikoina.\n\n\nNuoren yliopistomme laitokset ja tulot, vaikka ne epäilemättä\nsilloisille valtionvaroille olivat sangen tuntuvat, olivat kuitenkin\nalussa varsin vaillinaiset ja vähäiset. Uuden akatemiahuoneen\nrakentamista varten ei ollut rahoja; vanha kymnaasirakennus siis\nkorjattiin kutakuinkin ja muutettiin yliopiston tarpeitten mukaan.\nSiinä oli vain kaksi isompaa luentosalia sekä kolmas pienempi\nmatematinen, jonka vieressä oli \"mallikamari\", aiottu vähäisten\ntieteellisten kokoelmien säilytyspaikaksi. Viides huone oli alussa\nlakitieteellisenä luentosalina, vaan määrättiin pian konsistorin\nistuntoja varten. Siinä kaikki! Luentosaleissa ei ollut uuneja, millä\nlämmittää; oppilaitten täytyi siis talvisaikana istua turkki päällä\ntaikka säestää opettajien selityksiä hampaitten kalinalla ja jalkojen\ntöminällä. Opetuksen ulkonaisista apukeinoista, meidän vaatimustemme\nmukaan, oli täydellinen puute. Ei ollut mitään anatomiasalia,\nei kemiallista laboratoria, ei tähtitornia kiikareineen;\nkasvitieteellisellä puutarhalla oli tosin paikkansa, mutta siinä ei\nkasvatettu muuta kuin kaaleja ja nauriita professorien keittiöitä\nvarten. Kirjoja ei ollut alussa muuta kuin ne parikymmentä, jotka\nyliopisto oli perinyt emältänsä, kymnaasilta; v. 1645 saatiin\nkuitenkin, niinkuin ennen on kerrottu, Stålhandsken lesken lahjoituksen\nkautta 960 nidosta, siis sitä nimeä toki hiukan ansaitseva kirjaston\nalku. Kirjakaupan laita oli myös sangen huono. Kustaa Aadolf oli tosin,\nsuomalla kaikellaisia etuja, houkutellut saksalaisen kirjakauppiaan\nmuuttamaan Turkuun; mutta tämä palasi pian takaisin maahansa, koska ei\nollut kyllin menekkiä hänen tavaroillansa, jotka pitkän matkan tähden\nmahtoivatkin tulla sangen kalliiksi. Samasta syystä eivät myöskään\nyliopiston ensi aikoina kirjakaupat moneen aikaan oikein menestyneet.\nProfessorien täytyi siis, kun he tarvitsivat harvinaisempia kirjoja,\njoskus lähteä niitä ostamaan ulkomaille, kauas Saksaan ja Hollantiin,\nja kunkin oman tieteensä alalla toimittaa uusia teoksia oppilaittensa\ntarpeeksi. Nämät tulivat sitten vähä kerrassaan, väitösten muodossa\njulkisuuteen, joten oppilaitten oli helpompi niitä ostaa. Kirjanpainaja\noli nyt viimein saatu Turkuun v. 1642, niin ettei enää, niinkuin\nedellisinä aikoina, tarvinnut lähettää Suomessa sepitettyjä teoksia\npainettaviksi Tukholmaan, Lübeckiin tai Rostockiin asti.\n\nKaikkia yliopiston tarpeita varten oli kruunun varoista määrätty\nyhteensä vain noin 6,400 hopeatalaria s.o. 23,000 nykyistä Suomen\nmarkkaa. Tämä summa oli tosin siihen aikaan, elintarpeiden huokeihin\nhintoihin nähden, yhtä suuri kuin meidän aikoinamme 70,000 markkaa;\nmutta kovin vähäinen se kaikissa tapauksissa oli. Apurahoiksi köyhille,\nahkerille ylioppilaille annettiin näistä yhteensä 3,360 markkaa.\nProfessorien palkka, 1,500 mk. (nykyajan hintojen mukaan 4,500), ei\nolisi kuitenkaan ollut aivan huono, jollei se rahakamarissa vallitsevan\nepäjärjestyksen sekä kruunun varojen yleisen rappiotilan tähden olisi\nusein jäänyt tulematta. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee senaikuisten\nprofessorien rakkaus isänmaataan ja tieteitään kohtaan, mikä\nsaattoi heidät monasti uhraamaan melkoisia summia kaikellaisiin\nyliopistollisiin tarpeihin, milloin ei niihin kruunulta saatu rahaa.\nKustantivatpa he v. 1656, yhdessä piispan kanssa, niinkin kalliin työn\nkuin akatemiarakennuksen korjauksen palon jälkeen, ja lainasivat suuria\nsummia lisäksi, kun heidän omat varansa tietystikään eivät riittäneet.\nSillä \"niiden sanomattomien vastusten tähden\", sanoivat he, \"jotka nyt\nrasittavat kuninkaallista majesteettia vierailla mailla, sodassa\nvaltakunnan vimmaisia vihollisia vastaan\", he eivät tahtoneet lisätä\nhuolia pyytämällä apua kruunulta.\n\nLuennot alkoivat siihen aikaan jo kello seitsemältä aamulla, osaksi\nluentosalien vähyyden vuoksi, osaksi myös sentähden, että ihmiset\nsilloin ylimalkaan olivat enemmän aamuvirkkuja. Ylioppilaat olivat\nopinharjoituksissansa paljoa tarkemman ja ankaramman tarkastuksen\nalaisina kuin tätä nykyä. Ankarasti valvottiin, että he säännöllisesti\nkävivät luennoilla -- heidän huolimattomuudestaan kuului kuitenkin\npaljon valituksia -- ja tiheään tutkittiin, miten opetus oli päähän\npystynyt. Tarkasti myös pidettiin silloin huolta siitä, että\nnuorukaiset harjaantuisivat selvästi ja sujuvasti esiintuomaan\noppiansa. Sangen usein pidettiin väitöksiä; joissa oppilaitten tuli\nvastustaa ja puolustaa luennoissa käsiteltyjä opinkappaleita, jotta\noppi ei tulisi vain muistiasiaksi, vaan syihin perustuvaksi. Sen\nlisäksi harjoitettiin puhetaitoa puheitten pitämisellä, joka\ntavallisesti tapahtui pyhäpäivinä iltapuolin; enimmiten nämät puheet\nolivat suorasanaisia, mutta joskus myös runomittaisia. Ne käsittelivät\nväliin tieteellisiä asioita, väliin taas kunkin omaa syntymäseutua,\njota tavallisesti tulisella innolla ja ylenmäärin suurentelemalla\nkehuttiin. Runojen sepittäminen muutenkin kuului jokaisen ylioppilaan\nvälttämättömiin harjoituksiin, joita erityinen professori johti. Tämä\nrunonsepustus tapahtui enimmiten latinaksi, joka muutenkin oli kaiken\nopetuksen, luentojen, väitösten sekä puheenharjoitusten kielenä. Mutta\npian alettiin myös yhä useammin sepittää kreikkalaisia runoja, joskus\nihmeeksi heprealaisiakin; samoin kotimaiset kielet, suomi ja ruotsi,\nainakin onnentoivotuksina väitösten johdosta saivat sijansa. Myöhemmin\nvuosisadan loppupuolella ilmeni niinikään enenevä uudempi, ulkomaisten\nkielten taito saksalaisissa, ranskalaisissa, joskus italialaisissa ja\nenglantilaisissa runoissa. Näin saatua runotaitoa viljeltiin sitten\nahkerasti kaikellaisissa tilaisuuksissa: paitsi onnentoivotuksia\nsepiteltiin riemurunoja häihin ja suruvirsiä hautajaisiin. Todellista\nrunollisuutta ei tietysti kuitenkaan näissä kokeissa ollut eikä voinut\nolla.\n\nNäihin yllämainittuihin harjoituksiin, jotka tarkoittivat\nkirjoittamis- ja puhumistaidon edistämistä, liittyi myös draamallisia.\nSen jälkeen kuin Messenius, jesuittakoulujen esimerkin mukaan, oli\nUpsalassa pannut näytelmiä alulle, olivat ne tulleet Ruotsinvallan\nyliopistoissa hyvin yleiseksi ja suosituksi tavaksi. Turussakin pantiin\njo heti uuden yliopiston vihkiäisissä näytelmä toimeen, ja sitten\nesitettiin niitä tavallisesti kaikissa akatemiallisissa juhlissa,\njoskus yliopiston piirin ulkopuolellakin. Chronanderin sepittämästä\nnäytelmästä presidentti Kurckin häitten kunniaksi on jo ollut puhetta.\nToinen, saman miehen sepittämä, nimeltä \"Surge, eller Flijt och\nOflijtighets Skodespegel\" (Nouse, eli ahkeruuden ja laiskuuden peili)\nesitettiin 1647:n vuoden maisterivihkiäisissä. V. 1650 saatiin\nsellaisesta huvituksesta nauttia kolmekin erää; ensin esitettiin\nruotsalainen näytelmä maisterivihkiäisissä, sitten suomenkielinen\n\"Tuhlaajapoika\", Justanderin kääntämä, vasta valitun uuden rehtorin\nkunniaksi, ja viimeksi vielä latinalainen. Samalla tavalla\nharrastettiin näytelmätaidetta Viipurin kymnaasissakin, jonka\nopettajista Petrus Carstenius oli näytelmänkirjoittaja. Kaikki nämät\nkokeet olivat kuitenkin yhtä paljon vailla runollista aistia kuin\nmuutkin sen ajan runosepustukset.\n\nProfessoreita oli Turussa alussa yksitoista, nimittäin jumaluusopissa\nkolme, lääketieteessä ja lakitieteessä yksi kummassakin, sekä\nfilosofian tiedekunnassa kuusi. Viimemainituista opetti\n\"kaunopuheisuuden\" professori latinaa; toisella oli \"pyhät kielet\",\ns.o. heprea ja kreikka; kolmannella historia ja valtiotiede;\nneljännellä logiikka eli ajatustiede ja runousoppi -- todella\neriskummallinen kaksoispari! -- viidennellä matematiikka; kuudennella\nfysiikka ja kasvitiede. Vähän ajan perästä eroitettiin runousoppi\nerinäisen professorin hoidettavaksi, ja ensimäinen siinä virassa oli\nennen jo mainittu Brahen suosikki Eerikki Justander (eli oikeastaan\nJuusti), joka samalla suomenteli asetuksia. Hän se myös oli tuon\nkomedian Tuhlaajapojasta suomentanut, ja muutenkin hän oli\nohjaamallensa nuorisolle esimerkkinä suomenkielisen runouden\nharjoittamisessa.\n\nNiinkuin jo professorien luettelostakin näkyy, suosittiin ja viljeltiin\nsilloin eri tieteitä ihan toisessa suhteessa kuin tätä nykyä. Meidän\naikanamme niin rehoittavaan kukoistukseen ja korkeaan arvoon päässeet\nluonnontieteet lähimpine sukulaisineen olivat silloin suuresti\nlaiminlyödyt. Lääketieteen professoriksi ei, yliopistoa perustettaessa,\nsaatukaan heti varsinaista tohtoria, vaan täytyi tyytyä vanhaan\nylioppilaaseen, joka Upsalassa oli lääketiedettä opiskellut. Hänen\ntaidostansa voi seuraava pieni juttu antaa käsityksen. Eräs rouva oli\npiispan rouvalle neuvonut pistosta muka ehkäiseviä lääkkeitä, jotka\nolivat valmistetut vanhasta oluesta, sahramista, muskottineilikoista\nsekä hevosensonnasta. Piispa, joka pelkäsi myrkyllisiksi näitä\nlääkkeitä, pyysi lääketieteen professori Achreliuksen lausuntoa, ja\ntämäpä päätti kun päättikin, että \"succus fimi eqvini\" (hevosen sonnan\nmehu) on vallan hyvä pistoksia vastaan. Tämmöisen opettajan\njohdolla ei tietystikään lääketiede voinut suuriin edistyä meidän\nmaassamme. Kauan aikaa olikin vielä koko avara Suomenmaa oppinutta\nlääkäriä vailla. Turussa ja Viipurissa oli kuitenkin sairaitten apuna\n\"partureita\", joille kaupunki maksoi palkkaa. Ei ollut myöskään\nainoatakaan apteekkaria, paitsi yksityistä, joka yhteen aikaan\noli kenraalikuvernööri Flemingin palveluksessa. -- Samoin oli\nluonnontieteidenkin laita; todellista tietoa oli kovin vähän, ja sekin\nsuuresti sekoitettuna kaikellaisella taikauskolla. Tähtitiede kuului\nmatematiikan professorin opetuspiiriin. Hän kävi öisin oppilaittensa\nkanssa \"stellatim\" (sen ajan ylioppilaitten puheenparren mukaan;\n\"tähdystämässä\", jos niin sopinee sanoa). Kokonaan kiikarien puutteessa\ntarkasteltiin taivaankappaleita paljain silmin, neuvottiin niiden nimiä\nja annettiin salamielisiä selityksiä niiden aseman vaikutuksesta muka\nihmisten kohtaloihin. Tähtiennustusoppi (astrologia) oli näet vielä\ntäydessä voimassaan; ensimäinen matematiikan professori Kexlerus\npuolusti vielä 1647 julkisessa väittelyssä sen luotettavuutta. Sitä\nvastoin sama herra kiven kovaan väitti, että Copernicuksen oppi\nmaailmanrakenteesta, joka on nykyisen tähtitieteen perustana, oli aivan\nperätöntä lorua. -- Fysiikka, johon kuului myös samalla eläin- ja\nkasvitiede sekä mineralogia, liikkui silloin enimmiten kaikellaisissa\nhämärissä haaveksimisissa luontokappaleitten synnystä. Se nojautui yhä\nAristoteleen jo melkein 2,000 vuoden vanhoihin arveluihin, varsin vähän\nvälittäen luonnon ja sen lakien tutkimisesta, jonka avulla olisi voitu\ntehdä uusia keksintöjä. Luontokappaleitten todellisesta olosta ja\nelosta ei ole sen ajan kirjoissa paljon puhetta. Itse eläimistä tehtiin\ntosin jonkinlaisia luetteloita; mutta ne olivat vallan vaillinaisia,\nkaikkea järjellistä järjestystä vailla. Eräässä Turussa painetussa\noppikirjassa esim. ovat nelijalkaiset eläimet jaetut \"kotimaisiin\" ja\n\"ulkomaisiin\". Kertomukset eläimien muodosta ja tavoista, jos niitä\nlainkaan oli, lainattiin enimmiten kreikkalaisten ja roomalaisten\nkirjailijain teoksista (jopa runoelmistakin!), eikä luonnosta.\nKerrottiinpa vielä täytenä totena kaikellaisia vanhoja juttuja\nlohikäärmeistä sekä muista olemattomista pedoista. Joskus eivät sen\najan luonnontieteelliset kirjat sisältäneet hituistakaan oikeata\nluonnontiedettä, vaan ainoastaan kaikellaisia muita joutavia,\nhullunkurisia loruja. Niin esim. eräässä väitöksessä \"Valaskaloista\",\njoka v. 1683 pidettiin Turussa, käsiteltiin vain rikkiviisailla syillä\nja vastasyillä kysymystä: oliko Jumala tuonut valaskalatkin Aatamin\neteen nimitettäviksi? -- kuinka Hän saattoi ne sinne kuljettaa?\nminkälaisen nimen Aatami mahtoi niille antaa? y.m.s. -- Vähäiset\nvarsinaiset tiedot luonnon ilmiöistä pidettiin silloin tarkasti\nsalassa, ja ilmoitettiin oppilaille ainoastaan sen jälkeen, kun nämät\nvalalla olivat luvanneet olla niitä levittämättä. Siitä oli, niinkuin\npian saamme nähdä, seurauksena se, että fysiikan viljelijöitä luultiin\n\"mustan taidon mestareiksi\" eli noidiksi. -- Kemia, jota muuten Turun\nyliopistossa ensi aikoina ei harjoitettukaan paljon ensinkään, oli\nsilloin joka paikassa enimmäkseen vain alkemiaa, s.o. turhaa kullanteon\nharrastusta.\n\nPoikkeuksena kaikkien noiden hullutusten keskellä loistaa vain yhden\nainoan todellisen luonnontutkijan nimi meidän tieteittemme\nalkuhistoriassa. Se oli toinen lääketieteen professori, ruotsalainen\n_Elias Tillandz_ (1670-93). Hän oli Hollannissa, varsinaisen tieteensä\nohella, myös ahkerasti harjoittanut kasvitiedettä ja hänen mukanaan\nsiirtyi tämä harrastus tännekin. Hän jätti kreikkalaiset ja roomalaiset\nkirjailijat tomuisille hyllyillensä, ja läksi oppilaittensa kanssa ulos\ntuoretta, elävää luonnon kirjaa lukemaan. Ruissalon tammistoista ja\nnurmikoilta poimittiin kukkia ja ruohoja, tarkasteltiin ja tutkittiin\nniitä ja puheltiin niiden ominaisuuksista, joten nuorison silmät\naukenivat havaintojen tekoon. Kaalit yliopiston puutarhassa saivat nyt\nsiirtyä kaikellaisten lääkkeiksi kelpaavien tai muuten merkillisten\nulkomaan kasvien tieltä. Ja kun kesä loppui, jatkettiin elävän luonnon\ntutkimista opettajan omassa talossa, jossa yksi huone oli muodostettu\nansariksi kuumaa ilmaa vaativia ulkomaan kasveja varten. Näistä\nhoidokkaistansa, niinkuin myös monesta sadasta Turun seudun\nmetsäkasvista, painatti sitten Tillandz selittävän ja kuvillakin\nvarustetun luettelon. Latinaisen nimen vieressä oli siinä hyvin usein\nsuomalainenkin mainittu. Pikemmin on senaikuisen ajan syyksi luettava\nkuin itse nerollisen tutkijan, että tämäkin luettelo on vailla\ntieteellisempää järjestystä. -- Kotonansa oli Tillandzilla myös pieni\nkemiallinen keittohuone eli laboratori, missä hän valmisteli lääkärin\nvirassa tarpeellisia rohtoja. Vielä toista huonetta hän käytti\nruumiinleikkaus- eli anatomiasalina. Vasta v. 1683 suotiin hänelle itse\nyliopistolla sijaa tätä varten, jolloin myös ensi kertaa Suomessa\notettiin ihmisruumis leikattavaksi; siihen asti oli vain koirien sekä\nsikojen paloittamisella annettu lääkäreiksi aikoville nuorukaisille\njonkunlaista tietoa ihmisen sisällisestä rakennuksesta. Lopuksi vielä,\nesimerkkinä siitä, miten ei nerokkain ja valistuneinkaan ihminen voi\nkokonaan vapautua aikakautensa yleisestä hengestä, mainittakoon, että\nTillandz luuli voivansa ennustaa ihmisten tulevia kohtaloita.\n\nSamoinkuin luonnontieteissä oli filosofiassakin Aristoteles kaiken opin\nperusteena, kuitenkin siinä kristillisyyteen sovitetussa muodossa,\njonka mainio uskonpuhdistaja Melanchton oli saattanut voimaan.\nSilloisten opettajien työnä oli pääasiallisesti vain tämän valmiin opin\nselittäminen; mutta heidän selittelemisensä muuttuivat suureksi osaksi\njoutaviksi hiuksenhalkaisemisiksi. Filosofian ajatustieteellisellä eli\nlogiikan alalla tuli tähän aikaan erään suomalaisen miehen _Antti\nThuroniuksen_ (papin poika Hämeenkyröstä, professorina 1655-65) nimi\nsangen kuuluisaksi. Hänen kirjansa olivat koko sinä vuosisatana sekä\nSuomessa että myös Ruotsissa tämän tieteenhaaran yleisenä ohjeena.\nHänen aikalaisensa kehuivat häntä \"isänmaan tähdeksi\" ja \"Suomen\nloistavaksi kruunuksi\", väittäen että Aristoteles sekä Plato, jos he\nsilloin olisivat eläneet, olisivat oppilaina hänen jalkojensa juuressa\nistuneet. Ja nykyajan kirjailijatkin, jotka filosofian vaiheita meidän\nyliopistossamme ovat tutkineet, sanovat hänen olleen merkillisimpiä\nmiehiä, joita Auran akatemiassa on nähty; tunnustaen hänen oppinsa\npuutteet, he kuitenkin arvelevat hänen, jos hänelle vain pitempi ikä\nolisi ollut suotu, luultavasti päässeen neronsa lentimillä ajatuksen\nsilloisten ahtaitten rajojen yli. Valitettavasti hän kuoli jo\n33-vuotisena, saatuaan professorinviran konsistorin yksimielisellä\nsuostumuksella jo kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Ihmeellistä\nmuuten, että ranskalainen Descartes, joka alottaa filosofiassa uuden\naikakauden ja joka Kristiina kuningattaren kunniavieraana jonkun aikaa\nasui Tukholmassa, ei vielä paljon ollenkaan vaikuttanut Ruotsinvallan\ntiedemiehiin. -- Käytännöllisessä filosofiassa, valtio- ja\nsiveysopissa, oli taas yliopistomme ensi aikoina ruotsalainen _Mikael\nWexionius_, josta pian enemmän, yhtä mainio ja vaikutusvaltainen kuin\nThuronius. -- Myöskin lakitieteen alalla oli meillä silloin (1640-47)\nkuuluisa opettaja, ruotsalainen _Juhana Dalekarlus_ (sittemmin\naateloitu Stjernhöökin nimellä), jota pidetään yhtenä Ruotsin\netevimpänä lainoppineena kaikkina aikoina. -- Historiaa silloin vielä\nvarsin vähän viljeltiin meidän yliopistossamme. Ei yksikään Suomen mies\ntänä aikakautena saanut sillä alalla mitään mainiompaa aikaan. Se on\nsangen ihmeteltävä seikka juuri sinä vuosisatana, jolloin meidän miehet\nenemmän kuin koskaan muulloin ovat vaikuttavasti ottaneet osaa yleiseen\nhistoriaan. Erittäin Suomen historiaa koskevia teoksia ei silloin\nsyntynyt enempää kuin kolme, niistä yksi suomenkielinenkin riimein\ntehty \"Ajan-Tieto\", Tammelan kirkkoherran _Lauri Pietarinpojan_\nkirjoittama (v. 1658). Kaikki silloiset historiat, jos ne vain\nkoskettelivat vanhempia ajanjaksoja, olivat muuten täynnä aivan\nperättömiä, mielettömiä taruja.\n\nUudempia kieliä ruvettiin Turun akatemiassa hartaammin viljelemään\nvasta 17:nnen vuosisadan loppupuolella. Saksankielen taito oli\nkuitenkin kolmekymmenvuotisen sodan kautta sangen paljon levinnyt\nmeidän maassamme; englanninkieltä niinikään osattiin merikaupungeissa.\nHepreaa ja kreikkaa opiskeltiin ahkerasti raamatun tutkimisen\ntarpeeksi; mutta jälkimäisen maallista kirjallisuutta pahasti\nlaiminlyötiin. Myöskin Rooman klassillista kirjallisuutta luettiin ensi\naikoina verrattain vähän; latinan opetus tarkoitti enimmiten vain\nulkonaista käytäntöä. Tämä kieli tulikin siihen aikaan, jokapäiväisen\nviljelyksen kautta kaikissa korkeammissa aineissa, sivistyneitten\nikäänkuin toiseksi äidinkieleksi. Useimmat heistä osasivat paljon\nselvemmin kirjoittaa ja paljon kauniimmin puhua latinaa kuin oman maan\nkieltä. Tätä viimeksimainittua, jos sitä juhlallisemmissa aineissa\nkäytettiin, sekoitettiin aina latinaisilla mahtisanoilla, jopa\nhöystettiin kokonaisilla lauseillakin.\n\nSeitsemännentoista vuosisadan tieteelliset harjoitukset, niinkuin\nylläkerrotusta käy ilmi, olivat ylimalkaan vielä jokseenkin lapsuuden\nkannalla. Ne eivät uskaltaneet askeleenkaan vertaa erota vanhasta\nimettäjästään ja kasvattajastaan, muinaisajan kirjallisuudesta.\nKaikissa tieteissä pidettiin tärkeämpänä tukea esiintuotavaa oppia itse\nainetta koskevasta kirjallisuudesta tai muista vanhoista kirjoista\nsaaduilla lauseella, kuin itse asian omassa luonteessa olevilla\ntodistavilla syillä. Piti muka aina olla tuommoinen vanha, vakava\ntakuumies selkäturvana, ennenkuin tohdittiin astua esille. Jos joku\npoikkesi uusille, ennen käymättömille poluille, niin nousi siitä kohta\nkauhea melu ja huuto: \"Hän on harhateillä! Hän on harhateillä!\" V. 1642\nTurussa tehdyn yliopiston konsistorin päätöksen mukaan piti jokaisen\nprofessorin varoa: \"ettei hän toisi esille mitään uutta, ikäänkuin muka\nnäyttääkseen osaavansa enemmän kuin muut; sillä siitä johtuisi vain\npahennusta ja eripuraisuutta\". V. 1678 taas keskusteltiin samassa\nkonsistorissa, sallittaisiinko maisteri Achreliuksen jatkaa\nContemplationes Mundi (Mietteitä maailmasta) nimisen teoksensa\npainatusta. Siinä kirjassa, niin lausui melkein koko filosofinen\ntiedekunta, \"näyttää yksi osa sotivan saniorum philosophorum dogmatibus\n(viisaampien oppineitten oppia) vastaan sekä tuovan esiin nova\nprincipia (uusia periaatteita) ynnä muuta semmoista, jota olisi\nparannettava\". Tillandz sai kuitenkin jumaluusoppineitten avulla\nuhkaavan kiellon estetyksi; jälkimäiset eivät katsoneet noita uusia\nperiaatteita kovinkaan vaarallisiksi, \"koska ne eivät kuitenkaan\nsotineet raamattua vastaan\".\n\nTässä onkin nyt samalla tullut mainituksi toinen lapsenhoitaja, joka\nsiihen aikaan piteli tiedettä talutusnuorassa, nimittäin jumaluusoppi.\nMyöskin semmoisissa asioissa, jotka eivät vähääkään koskeneet\nautuudenoppiin, pidettiin raamattua epäämättömänä oppikirjana. Siihen\ntotuuteen oli tosin jo täytynyt alistua, että maa liikkui ja aurinko\nseisoi suhteellisesti paikoillaan; vaan muuten luonnontieteissäkin piti\naina ottaa lukuun, sopiko se ja se todennäköinen arvelu myös raamatun\nsanojen kanssa yhteen.\n\nYlin arvossa, enimmin viljelty kaikista tieteistä oli silloin\njumaluusoppi -- eikä se ollutkaan ihmeellistä tänä aikakautena,\njolloin parasta aikaa vuodatettiin niin paljon verta, hävitettiin niin\npaljon maita erilaisten katkismusten tähden. Mainittu jo on, että\nneljäs osa professoreista oli välittömästi sen palveluksessa. Näillä\nprofessoreilla oli, paitsi kruunulta tulevaa palkkaansa, kullakin vielä\nlisäksi kirkkoherran saatavat yhdestä pitäjästä. Siitä johtui, että\nmelkein kaikki muutkin professorit (lakitieteen viljelijää\nlukuunottamatta, jolla oli hovioikeuden assessorina hyvä lisävirka)\nahkerasti harjoittivat jumaluusoppia ja heti, jos vain siihen\ntiedekuntaan ilmaantui avonainen paikka, kilvan koettivat päästä\nteologeiksi. Moni jumaluusopin professoreista Turussa oli siten ensin\nopiskellut mikä kieliä tai logiikkaa, mikä matematiikkaa tai fysiikkaa.\n\nSen ajan jumaluusoppi oli valitettavasti kuitenkin kaikkea elävää\nhenkeä vailla, kuolleinta, kuivinta, ahdasmielisintä sanojen\nsaivartelemista. Samoin kuin Saksassa oli meilläkin protestanttisuus\nihan kivettynyt kaavoihinsa. Ken niistä vain sanasenkin poikkesi, sitä\nruvettiin heti ahdistamaan katkerimmalla, leppymättömimmällä,\nepäkristillisimmällä vihalla. Meidänkin yliopistossamme on kyllin\nesimerkkejä tämmöisistä myrkyllisistä uskonnollisista riidoista. Yksi\nsen ensimäisistä ja etevimmistä opettajista, jumaluusopin professori\n_Johannes Terserus_ (Ruotsista kotoisin) oli Turun piispaksi tultuansa\npainattanut katkismuksen selityksen. Tästä kirjasta professori\n_Svenonius_, oikeauskoisuuden valppain vartija Turussa, keksi muutamia\nmitättömiä lauseita, jotka osoittivat hiukan taipumusta Lutherin ja\nCalvinin oppien yhdistämiseen. Tästäkö nyt heti aika hätä nousi!\nRiitaveljekset vaativat viimein toinen toisensa julkiseen sanasotaan,\njota pidettiin eräässä akatemian luentosalissa koko ylioppilasjoukon\nsekä lukemattomien muitten ihmisten läsnäollessa. Terserus, joka oli jo\nvastustajansa edellisistä myrkyllisistä soimauksista kiihtynyt, ei\nosannut myöskään tässä tilaisuudessa hillitä mieltänsä, vaan soimasi\nSvenoniusta \"nuorison viettelijäksi\", \"riivatuksi ihmiseksi\" y.m. ja\nlopulla, piispan arvonsa nojalla, käski hänen vaikenemaan. Kostonhimoa\npalava Svenonius pani nyt koko maailman liikkeelle ja saikin viimein\naikaan sen, että Terserus vääräuskoisena menetti hiippansa. Samoin\nahdisti Svenonius myöhemmin toistakin ansiollista Turun piispaa,\nGezeliusta, muutamien vähemmän onnistuneitten sanojen vuoksi\nGezeliuksen toimittamassa katkismuksessa. -- Niinikään oli\nv. 1666 kiivas kahakka uuden jumaluusopinprofessorin Bångin ja\nlatinankielenprofessorin Miltopaeuksen välillä, johon Svenoniuskin otti\nosaa edellisen apulaisena.[30]\n\nTällainen oli tieteellisen hengen laita Turun yliopiston ensi aikoina;\nsen pyrinnöt olivat, kuten näemme, monin suhtein puutteelliset, monin\nsuhtein kovin yksipuoliset. Vaan semmoisinaankin ne tuottivat kuitenkin\nSuomelle sanomattoman suurta hyötyä. Suomalaiset kohosivat kuitenkin\nniiden johdosta vähitellen siitä törkeästä raakuudesta, siitä\nperinpohjaisesta henkisten harrastusten puutteesta, siitä ilkeästä\nomanvoitonpyynnöstä, jossa he siihen asti olivat rypeneet.\nLoppupuolella 17:ttä vuosisataa esiintyy jo ylimalkaan virkamieskunta\nrehellisempänä, papisto sivistyneempänä, elämässään siivompana -- ja\nsen parannuksen aikaansaamisessa oli Turun yliopistolla, tuomittakoon\nmuuten sen puutteita ja virheitä miten ankarasti tahansa, suurin ansio.\n\n\n\n\n14. Mikael Wexionius.\n\n\nNiiden yhdentoista professorin parissa, jotka määrättiin Turun\nyliopiston ensimäisiksi opettajiksi, ei ollut enempää kuin kaksi\nsuomalaista. Tätä seikkaa ei saa kuitenkaan ymmärtää siten, ettei olisi\ntahdottu päästää meidän miehiämme näihin virkoihin. Kreivi Brahe\nvarsinkin, niinkuin tiedämme, harrasti aina sitä, että Suomessa\nkäytettäisiin maan omia lapsia taikka ainakin täällä pitemmän aikaa\nasuneita ja meidän oloihimme tutustuneita miehiä. Saakoot tässä vielä\nmuutamat todisteet tästä hänen mielipiteestään sijansa. Kun uusi\nrunousopinprofessorin virka perustettiin, mainitsi hän sen\nsaajan erikoisena ansiona sen, että Justander oli \"suomalainen\nkansallisuudeltaan, jotka sillä maanäärellä parhaiten tulevat toimeen\nihmisten kanssa\". Samoin myöskin, kun Tillandzia ehdoitettiin\nprofessoriksi, tuotiin esiin se seikka, että hän, vaikka olikin\nruotsalainen, oli täällä ennen oleskellut ja opintoja harjoitellut,\njoten maan sekä sen asukasten luonne oli hänelle hyvin tuttu. Syynä\nsuomalaisten opettajien vähyyteen yliopistomme ensi aikoina ei näy\nolleen mikään muu, kuin että oli mahdoton saada kelvollisia. Suomen\nsiihen-astisissa kouluissa ei ollut edes kunnon alkuopetustakaan ollut\nsaatavana, ja se seikka, että Suomen mahtavammat, rikkaammat\naatelissuvut yleisesti muuttivat tähän aikaan Ruotsiin, vaikutti sen,\nettä varsin harvalla suomalaisella nuorukaisella oli tilaisuutta,\nniinkuin sangen monella ruotsalaisella, päästä kotiopettajaksi johonkin\nsuureen perheeseen ja sitten nuorten herrojen mukana seurata ulkomaan\nmatkoille. Vielä myöhemmin tahtoi piispa Gezelius avonaiseen\njumaluusopinprofessorin paikkaan ruotsalaista, joka olisi opiltaan\nkelvollinen ja myös muualla maailmassa jotain nähnyt, \"sillä vaikea on\ntulla toimeen täkäläisten kanssa, jotka täällä ovat syntyneet ja täällä\nkoulun sekä yliopiston läpikäyneet, eivätkä ikänä nähneet muuta kuin\nTurun tuomiokirkon sekä linnan\".[31]\n\nTämän suuren ruotsalaisjoukon asettaminen Turun akatemiaan ei siis\nsuinkaan osoittanut mitään ruotsalaistuttamistuumaa eikä suomalaisen\nkansallisuuden sortamishalua. Päinvastoin oli näiden professorien\nlähettäminen selvänä todisteena siitä, että hallitus tahtoi hellästi\npitää huolta meidänkin maastamme. Ruotsi antoi tänne suurimman osan\nparhaista opin ja neron edustajistaan ja riisti itsensä melkein\npaljaaksi virittääkseen Suomelle niin kirkkaan valistuksen valon kuin\nmahdollista. _Juhana Dalekarlus_ (aatel. Stjernhöök), _Juhana Terserus,\nMikael Wexionius ja Eskeli Petraeus_ olivat nimiä, joilla ei ollut\nRuotsin oppineitten parissa monta vertaistansa ja tuskin ainoatakaan,\njoka ne olisi voittanut.\n\nNämät uudet tulokkaat sitä paitsi käsittivätkin silloin\nvelvollisuutensa sitä kansaa kohtaan, jonka keskuuteen he olivat\ntulleet. He koettivat rehellisesti tutustua Suomen oloihin ja\nsuomalaisten luonteeseen; he oppivat suomeakin ihmeen lyhyessä ajassa,\nuseat niinkin hyvin, että ovat taidostansa jättäneet kirjallisia\njälkiä. Petraeus, niinkuin tiedämme, oli osallisena raamatun\nsuomennoksessa ja sepitti suomenkielen oppikirjan; piispana hän lähetti\nsitten myös suomenkielisen kiertokirjeen hiippakuntalaisilleen.\nTerserus saarnasi jo v. 1641 suomeksi Naantalissa, josta hänelle\ntulivat kirkkoherran saatavat. Tillandz, niinkuin jo mainittu, antoi\nsuomenkin kielelle sijaa kasvitieteellisessä teoksessaan.\n\nSamallainen mieliala oli myös _Mikael Wexioniuksella_, josta nyt tulee\nlaveammin puhetta erään hänen kirjoittamansa, Suomellekin tärkeän\nteoksen johdosta.\n\nWexionius oli köyhän kappalaisen poika Wexiön hiippakunnasta\nSmoolannissa, jonka mukaan hän ottikin nimensä. Tultuansa maisteriksi\nUpsalassa, hän pääsi matkoille Saksaan sekä Hollantiin; tarpeelliset\nrahat antoi Aksel Oxenstjerna, jonka tietoon nuorukaisen hyvät\nluonnonlahjat olivat tulleet. Tämän matkan jälkeen Wexionius sai\nrehtorin paikan Wexiön koulussa, josta hänet kuitenkin jo parin vuoden\nperästä muutettiin Turkuun valtiotieteen ja historian professoriksi.\nTäällä sepittämässään juhlarunossaan yliopiston vihkiäisiin hän lauloi:\n\n    \"Terve, oi Suomen urhokas kansa, terve Sulle!\n    Ota vastaan Göötin rannoilta tullut uusi vieras --\n    käypä vieras eipä hän lienekään nyt enää, vaan vastainen\n        kansalaises!\n    Vaikka syntyisin göötiläinen, tulen nyt suomalaiseksi.[32]\n\nTämän lupauksensa hän täyttikin sitten aika miehen tavoin; sillä\nmerkillisimmässä teoksessaan: Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae,\nFenningiae et subjectarum provinciarum (Lyhyt kertomus Ruotsin-,\nGootin- ja Suomenmaasta sekä vallanalaisista voittomaista), jonka hän\nv. 1650 painatti kreivi Brahen kehoituksesta, ei ilmene vain\ntiedemiehen mieltymystä aineeseensa, vaan myös monin paikoin enempää --\nisänmaanystävän rakkautta Suomenmaahan. Saakoot tässä sijansa muutamat\notteet tästä teoksesta, osaksi näytteinä sen ajan tieteestä, osaksi\nmyös valaistuksena maamme silloisille oloille.\n\nAikansa tavan mukaan Wexionius ensiksi kokee selittää Suomenmaan nimeä.\nSe voi, sanoo hän, johtua joko _suo_sta, koska täällä on niin paljon\nsoita, taikkapa _suomu_sta, koska täällä on niin paljon kaloja.\nMahdollista myös on, että se johtuu _Sem_istä, Noan pojasta, jota\nmuutamat oppineet arvelevat suomalaisten kantaisäksi. -- Sitten hän\nkertoo miten Suomi on täynnä ihania ja viljavia seutuja. \"Niin\nhedelmällinen on täällä maa, niin voimakas päivänpaiste, ettei sitä\nkokematon tahtoisi uskoakaan -- yhdestä kylvetystä tynnyristä saadaan\nviisitoista.\" Erittäin runsaan saaliin tuottaa myös metsästys sekä\nkalanpyynti; joka vuosi viedään Ruotsiin kaupaksi summattomia määriä\nsuolakalaa. Samoin on Suomi vallan rikas äärettömistä metsistä. --\nEdempänä hän luettelee kaikki Suomen maakunnat vesineen, kaupunkeineen,\naateliskartanoineen ja antaa kuvauksen kunkin maakunnan omituisesta\nluonteesta. Pohjanmaalla, sanoo hän, ei maaperä ole hedelmätön; se\ntuottaa asukkailleen tarpeeksi viljaa, jollei vain satu kolkompia\nilmoja. Sen metsät antavat äärettömästi tervaa, sen karjalaitumet voita\nulosvietäväksi. Yhtä runsaasti saadaan siellä kalojakin, varsinkin\nhaukia ja lohia. Venäjän puolella idässä on rajaharju, joka ei\nkuitenkaan voi venekulkua estää, sillä alukset karvastetaan\nsen yli ja jatkavat sitten vesimatkaansa Pohjanlahden ja Valkeanmeren\nvälillä. Suomen (Varsinais-Suomen) jakaa Aurajoki kahteen osaan:\nPohjois-Suomeen, johon myös Satakunta luetaan, sekä Etelä-Suomeen.\nEdellisessä on kuuluisa Kokemäenjoki, mainio lohen sekä muun kalan\npyynnistä. Etelä-Suomessa on niinikään kaikellaista kalaa ja runsaasti\nviljaa, humalia y.m. Kemiön pitäjässä hakataan marmoria, josta on saatu\npylväät useampiin Tukholman ynnä muiden kaupunkien kirkkoihin.\nAhvenanmaalla, jonka läpi meri polvittelee ikäänkuin joki, ovat\nasukkaat ruotsalaisia, vaikka se on likempänä Suomen rantaa, He\nelättävät itseään kalastuksella, vesilintujen pyynnillä sekä\nlaivankululla; myös saavat he rahaa puutöistään ja kalkinpoltolla.\nSiellä on paljon hirviä ja jäniksiä, joita yksistään kuningas saa\npyytää. Susia ja täpläkauriita (cervus dama) on vähän.[33] Hämeenmaa\n(jonka nimen hän muka heimosanasta johtaa) on viljava, missä ei halla\ntee turmiota. Summattomasti saadaan erittäinkin ohraa, pellavaa sekä\nnauriita semmoisista maista, joista \"nurmikamara on päälleviskatuilla\npalavilla puilla poispoltettu\" (huhdilta). Tässä maakunnassa on myös\npaljon ja suuria kalavesiä; Rautalammin järvistä sitä paitsi saadaan\nrautamutaa. Savo, vaikka kaukana merestä, oli kuitenkin täynnä\nvedenselkiä, jotka ovat suolattomia, ja polvittelevat lukemattomia\nlahdelmia ja salmia myöten, sekä viimein Vuoksen kautta virtaavat\nLaatokkaan. Sielläkin poltetaan metsiä ja nurmikoita, niin että koko\nmaa on savua täynnä (siitä hän arvelee maakunnalle nimenkin tulleen).\nNäistä tämmöisistä viljelysmaista saadaan summattoman paljon hyvää\nviljaa, eikä ole Savossa hallakaan kovin vaarallinen. Uusimaa on saanut\nnimensä siitä, kun siellä ennen asui suomalaisia, nyt ruotsalaisia. Maa\non viljava, rikas myös metsänotuksista, linnuista sekä kaloista. Rautaa\nmurretaan kallioista Anskuussa ja Mustiossa. Karjalassakin on maa\nviljelykseen hyvin sovelias; on siellä myös kelpo karjalaitumia.\nLinnun- ja kalansaalis on runsas, erittäinkin lohenpyynti Käkisalmen\nkohdalla. Tämän linnan läänistä, Kitelästä, saadaan rubiineja.\n\nSuomen vesistä on sitten vielä eri luvussa puhe. Muun muassa hän\nkertoo, että Hämeessä sekä Savossa on äärettömiä järviä, suuria selkiä\nja leveitä lahtia, niin ettei silmä kannata rannasta rantaan. Varsinkin\nsuuri on se järvi, ettei mereksi sanoisi, joka Lapveden nimellä[34]\nalkaa Lapista asti. Savossa kulkee kuitenkin sen poikki peltoja,\nniittyjä ja metsiä, jotka ovat sangen ihanat katsella. Tämän jälkeen\nhän lavealta ja suurella innolla kertoo jalosta Imatran koskesta.\nViimein vielä hän mainitsee \"Skandinavian äärimäisen järven\", Laatokan,\njossa sanoo olevan paljon kaloja ja myös hylkeitä, samoin Lapvedessä.\nMeressä, pitkin Suomenmaan rannikoita, on niinikään runsaasti\nkaikellaisia kaloja. Pohjanlahdessa lohet ovat paremmat kuin\nSuomenlahdessa. Jälkimäisellä puolestaan on silakkansa eli hailinsa,\njoita saadaan summattomin määrin joka vuosi, paikoittain niin hyviä,\nettä ne vetävät vertoja Skotlannin ja Skoonen silleille.\n\nSuomen kansaan poiketen, johon hän virolaisetkin lukee, kuvaa hän sen\nluonnetta. Suomalaiset, sanoo hän, eivät ylimalkaan ole niin paljon\nkehuttavat tapojensa hienouden vuoksi kuin uskollisuudestaan kuningasta\nkohtaan. He ovat itsepäiset päätöksissään, käräjänkäyntiin kärkkäät\nsekä sangen terävä-älyiset. Pohjalaiset -- joiden Wexionius\nerehdyksestä sanoo enimmäksi osaksi puhuvan ruotsia -- ovat kaikista\nvapaamielisimmät sekä luonnonlahjoiltaan etevimmät. Hämäläiset ovat\njörömäisiä, näöltään tylyjä. Savolaiset, aivan kuin taalalaiset, käyvät\nmielellään toisissa maakunnissa ojia kaivamassa ja metsää raivaamassa.\nUusmaalaiset ovat ruotsalaisten kaltaisia, vieraanvaraisia. Karjalaiset\novat itsepäisiä -- josta syystä itsepintaista ihmistä on tapana\nkarjalaispääksi nimittää. -- Yhtä ja toista hän vielä sen lisäksi eri\nkohdissa juttelee kansamme tavoista ja menoista. Suomalaiset, sanoo\nhän, hyvin mielellään käyvät saunassa. Kylvettyänsä he hyppäävät ulos,\nvaikka kuinka kovalla pakkasella, ammentavat jäistä vettä kaivosta,\njoesta tai merestä, ja valelevat sitä, iloisesti nauraen, alastomalle\nihollensa; siitä heidän ruumiinsa vahvistuu. Saunaan viedään myös\nlapsensaajat, ja vastasyntyneitä lapsia vihdotaan heti, kunnes niiden\niho on ruskea niinkuin Venäjän saapasnahka. Pienokaisille, vielä paljoa\nennen kuin hampaat ovat puhjenneet, pistetään sianliha imettäväksi\nsuuhun, josta heidän arvellaan tulevan väkeviksi. Muuten Suomessa\nsyödään paljon nauriita, niin myös silakoita, sekä paistettuina että\nkeitettyinä; näyttävätpä nämät kalat raakoinakin kelpaavan\ntalonpojille, sen jälkeen kuin pikkuisen vaan ovat olleet suolavedessä.\nVasikanlihaa sitä vastoin, jota ei muuten Ruotsissakaan paljon syödä,\nei suomalainen koskaan ota suuhunsa. Karjalaiset eivät valmista\njuustoa, vaan kun heiltä maitoa liikenee, pistävät sen uuniin\npaistumaan.\n\nSuomenkielen alan arvelee Wexionius ennen muinoin olleen sangen avaran,\nWeikseljoelta Valkeallemerelle ja Pohjois-Jäämereltä Donjoelle saakka.\nNykyään se esiintyy puhtaimpana Hämeessä, rantamailla ruotsinsekaisena,\nKarjalassa se muutamissa puheenparsissa on eroava; vielä erilaisempi on\nmurre Virossa. Tämän johdosta hän selittää muutamia kohtia suomenkielen\nluonteesta, viitaten erittäin siihen, että suomalaisen on vaikea saada\nkielensä muiden kielten kaikkiin ääniin taipumaan, jollei lapsuudesta\nole niihin harjaantunut. Pari sanaa hän myös puhuu vanhasta Suomen\nrunomitasta, joista näkyy, että tämä, jos kohta vaillinaisesti, oli\noppineille tuttu.\n\nKansamme muinaisuudesta hän puhuu useammissa paikoissa. Hän kertoo,\nkuinka muutamat arvelevat suomalaisten polveutuvan Semistä, toiset taas\nluulevat heitä Magogin, Jafetin pojan, jälkeläisiksi. Nimensä _Fenni_\nolivat he muka saaneet siitä, kun niin kauan asuivat _Venäjällä_.\nWexioniuksen oma johtopäätös on kuitenkin se, että meidän kansamme on\nAasiasta tullut, missä vielä samojedit (muka = Suomi jätti) ovat\njääneet entisille asuinsijoille. Suomalaisten pakanuuden ja\nitsenäisyyden ajalta tietää hän mainita useampia kuninkaita (Islannin\ntarujen mukaan). Vakinaisen valtiolaitoksen olemassaoloa jo\nsiihenkin aikaan todistavat muka semmoiset sanat kuin _opas_ =\nritari, _ratsasmies_ = tavallinen soturi. Nyt ei Suomi enää ole\nkuningaskuntana, vaan suuriruhtinaanmaana. Ruotsin vallan yhteyteen\njouduttuaan ovat suomalaiset aina olleet hyvin uskollisia, josta syystä\nheitä kohdellaankin niinkuin veljiä ja liittolaisia, ja tämä Ruotsin ja\nSuomen keskinäinen luja liitto onkin Ruotsin vallan paras turva.\n\nHistoriallisessa osassa, niinkuin näemme, haparoitsi Wexionius, aikansa\noppineitten tapaan, kaikellaisia perättömiä loruja ja mielikuvitelmia.\nJoskus sattuu hänelle omistakin ajoista puhuessaan sangen pahoja\nhairahduksia. Niinpä esim. hän väittää Riian kaupungin ohitse virtaavan\nVäinäjoen tulevan Aasian puolisesta Venäjänmaasta, nähtävästi\nsekoittaen sen Vienanjokeen, jolla venäjäksi on sama nimi. Epätarkkuus\noli ominainen koko aikakauden luonteelle. Sittenkin on tämä\nWexioniuksen teos sangen tärkeä, koska siinä on ensimäinen laveampi\nkertomus meidän maastamme sekä kansastamme.[35] Se pysyi kauan aikaa\nkaikkien käyttämänä päälähteenä näistä asioista ja herätti Suomen\nomissa miehissä kotimaantuntemisen halun ensi kipinän. Kuinka syvälle\nja pitkälle se vaikutti, näkyy siitä, että esim. semmoisiakin\nWexioniuksen lauseita Suomesta kuin että Ruissalo likellä Turkua on\nThessalian Tempeäkin ihanampi, lainataan teoksesta teokseen koko sen\nvuosisadan ajalla ja seuraavankin alussa.\n\nMonipuolisuus oli silloisille tiedemiehille ominainen avu; se oli\nmahdollinen aikakautena, jolloin ei vielä vaadittu perinpohjaista,\nomaperäistä tutkimista, vaan enimmiten tyydyttiin vanhojen oppien\nmärehtimiseen. Wexionius oli myös siihen määrään monipuolinen ja moneen\ntieteeseen perehtynyt, että häntä mainittiin \"tavattomasti oppineen\ntohtorin\" liikanimellä. Valtiotieteen alalta, joka samoinkuin\nhistoriakin kuului hänen opetuspiiriinsä, on hän toimittanut kauan\naikaa arvossa pidettyjä teoksia Hugo Grotiuksen tapaan. Hän piti niissä\ninnokkaasti aatelisvallan puolta, muun muassa tuoden esiin sen\nmielipiteen, että muka ainoastaan aateliset ovat kruunun välittömiä\nalamaisia, muut säädyt välillisiä, siis ikäänkuin aatelin alamaisia.\nTämän paikan luettuaan kuuluu kuningas Kaarle X niin kovasti\nsuuttuneen, että vihapäissään nakkasi koko kirjan lattiaan.\nLuonnollista oli toiselta puolen, että juuri samat mielipiteet\nsaattoivat sen tekijän Kristiinan aikuisten aatelisten hallitsijain\nsuureen suosioon. -- Ulkomailla ollessaan oli Wexionius myös niin\nahkerasti harjoittanut lakitiedettä, että hän Dalekarluksen poismuuton\njälkeen v. 1647 saattoi ottaa hoitoonsa häneltä tyhjäksi jääneen viran,\nkirjoittaa useampia sangen kiitettyjä lakitieteellisiä teoksia ja\nviimein v. 1657 tulla Turun hovioikeuden assessoriksi. Siinä virassa\nhän kuoli v. 1670. Palkkioksi ansioistaan hän oli jo Kristiinan\nkruunausjuhlassa saanut aatelisarvon, nimen _Gyldenstolpe_ sekä\nmuutamia taloja Suomessa.\n\n\n\n\n15. Turun ylioppilaitten menot ja tavat.\n\n\nPääsötutkinnon jälkeen oli silloisella yliopistoon pyrkijällä vielä\ntoinenkin paha kiirastuli läpikäytävänä, ennenkuin hänen sallittiin\nastua tieteen salin kynnyksen yli; hänen tuli kestää depositsionin\nkaikki temput.\n\nKonsistorin määräämä depositor[36] kutsui näet tutkinnossa hyväksytyt\nkoululaiset eteensä, puetti ne erivärisistä tilkuista tehtyihin\neriskummallisiin nuttuihin, nokesi heidän kasvonsa mustiksi, kiinnitti\nheille pitkät sarvet ja korvat hattuun ja pisti suuren sian-torahampaan\nkumpaankin suupieleen. Sitten otti hän sauvan, jonka pää oli pienen\nkirveen muotoinen, ja ajoi heitä hosumalla, ikäänkuin aasi- tai\nhärkälaumaa, depositsionisaliin. Siellä heidät asetettiin piiriin ja\ndepositor itse, keskellä seisoen, rupesi mittailemaan ja kohentelemaan\njoukkoansa, jotta he seisoisivat oikeassa järjestyksessä pituutensa\nmukaan. Sen tehtyänsä hän alkoi kauheasti mulkoilla silmiänsä,\nirvistellä ja piloillaan kumarrella heille syvästi, samalla kuitenkin\nsanoillaan tehden heistä pahinta pilkkaa. Sitten hän piti pitkän\nlatinalaisen puheen, nuorison yleisistä pahoista tavoista, osoittaen\nkuinka tarpeellista oli ojentaa ja sivistyttää heitä tieteellisillä\nharjoituksilla. Lopuksi hän kysyi muutamia kysymyksiä, ja raukat kun\neivät voineet suussa olevien sianhampaitten tähden selvästi vastata,\nvaan kangertelivat ja mongertelivat kuin röhkivät siat, hosui hän heitä\nselkään aika lailla, haukkuen järjettömiksi luontokappaleiksi ja\nsioiksi, jotka vasta ihmisiksi olivat tehtävät. Näin sanoen hän\npihdeillä tempasi heiltä torahampaat pois, usein niin kovasti\nnyhkäisten, että verta purskahti suusta. \"Samalla tavalla\", lausui hän,\n\"temmattakoon sinusta pois ylensyömisen ja ylenjuomisen himo!\" Sitten\nhän nyhti hatusta pois pitkät korvat ja virkkoi: \"Tule ahkeraksi, niin\nettä aasista muutut ihmiseksi!\" Samalla tavalla hän kiskaisi nyt pitkät\nsarvet: \"Täten hävitän sinusta hävyttömyyden ja raakuuden!\" Sitten\nkäskettiin deponeerattavat kukin vuorostaan penkille pitkälleen, ja\ndepositor otti höylän, jolla höylätä huilautteli pitkin selkää, että\nluut naksahtelivat: \"Näin silittäkööt tieteet ja taiteet sinut siveäksi\nja höylätkööt °höyliksi!\" Viimein vielä hän valeli heitä vedellä\nkiireestä kantapäähän ja pyyhki kuiviksi, kovasti hieroen karkealla\nrievulla: \"Näin lähteköön sinusta kaikki riettaus ja saastaisuus!\" Nyt\njulisti hän tulokkaat \"vapaiksi ylioppilaiksi!\" -- Kuuden ensimäisen\nkuukauden aikana ei ollut kuitenkaan tämä vapaus vielä ylen kehuttava.\nNuorten ylioppilaitten -- _beanien eli pennalien_ -- täytyi näet\npassailla vanhempia osakuntalaisiansa ja totella kaikkia heidän\nkäskyjänsä, jossa toimituksessa ei puuttunut tylyjä sanoja eikä\nselkäsaunoja. Beaniajan kuluttua pitivät nuoret ylioppilaat vanhemmille\nkumppaneilleen suuret kestit, joissa aika lailla juotiin -- ja\ntapeltiin. Nyt olivat tulokkaat jonkun aikaa vielä junioreina,\nennenkuin he senioreina viimein saivat ihan täydet ylioppilasoikeudet\nja vuorostaan vallan myöhemmin tulleitten beanien yli.\n\nTieteellisistä harjoituksista yliopistomme ensi aikoina on jo ollut\npuhe edellisessä luvussa. Niihin saattoi kuitenkin harva ylioppilas\nyksinomaan antautua; useimpien täytyi köyhyytensä tähden käyttää osa\najastaan elatuksen hankkimiseen. Tavallisin elatuskeino oli lasten\nopettaminen. Monelle sattui se hyvä onni, että hän semmoisella ehdolla\nsai vapaan asunnon ja ruuan jonkun turkulaisen luona; useimpien täytyi\nkuitenkin tätä varten oleskella pitemmän tai lyhyemmän aikaa\nmaaseudulla, kaukana yliopistosta. Opetusviran ohessa sai siellä nuori\nylioppilas toimitella kaikellaisia muitakin asioita; hänet esim.\nlähetettiin kiertämään ympäri pitäjää papin saatavien ajoon, tai\nsaattelemaan isännän viljoja myllyyn, tai lähimpään kaupunkiin\nnoutamaan emännälle taloustarpeita. Turussa oli joskus kelpo\nrahansaalis saatavana niillä näytelmillä, joita ylioppilaat panivat\ntoimeen. Sisäänpääsyrahaa ei niistä tosin maksettu; mutta kaupungin\narvohenkilöt, kun ylioppilaat kävivät heitä kutsumassa, antoivat aina\nvarojensa ja arvonsa mukaan rahalahjan. Tällä lailla karttui yhdestä\ntilaisuudesta jokaiselle 3-4 hopeatalaria, siis yhtä paljon kuin\ntavallinen palkka teki kolmenkuukautisesta lastenopetuksesta tai koko\nruistynnyrin hinta. Vielä paremmin kannatti -- jos sitä työtä osasi --\njuhlarunojen sepittäminen korkeitten herrojen kunniaksi; eräs\nsenaikuinen ylioppilas sai semmoisesta sepustuksestaan kerta\nkultakolikon. Moni ylioppilas koetti myös jos jollakin käytännöllisellä\ntoimella elättää itseänsä; pyysipä v. 1642 eräs, jonka naineena\nperheellisenä miehenä oli erittäin vaikea tulla toimeen, konsistorilta\nlupaa saada pitää olutkrouvia. Paras raha-apu tietysti oli se, joka\nitse yliopistosta saatiin stipendin nimellä; sillä niiden ehtona oli\nmäärättyjen tutkintojen ja väitösten suoritus, joten samassa\ntieteellinen tarkoitus tuli edistetyksi. Paha vain, että näitä\nyliopiston apurahoja oli niin tuiki vähän.\n\nPaljon enemmän aikaa vielä kuin välttämättömän leivän hankkiminen\nkuluttivat muuten kaikellaiset, enemmän tai vähemmän viattomat\nhuvitukset. Ahkeruutta noina yliopiston ensi aikoina ei liioin kehuta.\nV. 1643 esim. professori Kexlerus valitti konsistorissa, että hänen\nkuulijansa kovin tiheään jäivät pois, ja seuraavana vuonna on\nkonsistorin pöytäkirjassa yleinen valitus siitä, että ylioppilaat\npahasti laiminlyövät velvollisuutensa ja vain harvoin käyvät\nluennoilla. Turhaan koetettiin parantaa tätä epäkohtaa varoituksilla\nsekä rangaistuksilla. Kerta esim. v. 1643 käskettiin konsistorin eteen\nneljä pahinta laiskuria, jotka tuskin kertaakaan olivat pistäneet\njalkaansa opinsaleihin -- niiden joukossa kolme suomalaista ja yksi\nruotsalainen. Viimemainitulta kysyttiin silloin: \"Lupaatko vasta\nparantaa tapasi?\" Mutta hän vastata hotaisi siihen: \"Minime\" (En\nsuinkaan). -- Kysyttiin taas: \"Lupaatko täst'edes tulla julkisiin\nluentoihin?\" -- \"En\", vakuutti taas hävytön. Päätös oli sitten se, että\nhän, niinpian kuin meri sulaisi, lähetettäisiin Ruotsiin takaisin.\n\nSuurin osa ylioppilaista piti oluttupia paljoa hauskempina olopaikkoina\nkuin akatemian lämmittämättömiä oppisaleja. Krouvissa he istuivat\nmyöhään yöhön saakka oluthaarikan tai paloviinalasin ääressä.\nTämmöisiin kokouspaikkoihin ei akatemiaan kuulumattoman silloin ollut\nhyvä pistää nenäänsä. Sillä ylioppilaitten nyrkit ja miekat -- heidän\narvonsa ulkonaisena merkkinä oli silloin leveä viitta ja miekka --\nolivat sangen kerkät todistamaan opin ja sivistyksen etevämmyyttä\noppimattomien soturien ja sällien suhteen. Semmoisten luonnollisten\nvihollisten puutteessa \"Muusain (runottarien) pojat\" -- siksi he\nmielellään nimittivät itseään -- usein myös tappelivat keskenään.\nVähinkin pistosana, kiivaampi teologinen tai filosofinen väittely,\nsiinä oli jo kyllin syytä kauheaan meteliin, joskus miestappoon. Yöllä,\nkun humalaisina lähdettiin krouveista, vietettiin usein vielä joku aika\n\"grassatim\"-käymisellä, s.o. vallattomuuden tekemisellä, ikkunoiden ja\nporttien särkemisellä sekä tappeluilla poliisin kanssa. Eikä ollut\nhäitä tai muita pitoja kaupungissa, joihin ei ylioppilaita olisi\nsaapunut kuokkavieraiksi, ja jollei ennen vielä ollut melua tarpeeksi,\nniin kylläpä sitä silloin nousi. Konsistorin senaikuisista\npöytäkirjoista otamme nyt tämän elämän tarkemmaksi kuvaamiseksi\nmuutamia kertomuksia ylioppilaitten yöllisistä sankaritöistä.\n\nV. 1640 valitti eräs porvarivaimo konsistorille, että kaksi suomalaista\nylioppilasta oli yöllä tullut hänen huoneeseensa, paljas miekka\nkädessä. Heidän siellä ollessansa tuli taas eräs ylioppilas pihaan ja\nrupesi kivellä koputtelemaan ikkunaan. Ensimainitut olivat silloin\nhyökänneet ulos ja lyöneet ulkona telmivän verille. Toinen näistä\nnuorukaisista, Esko Vihtilaeus (Vihtiläinen), sai sitten surmansa\nsamallaisessa kahakassa. Hän ja eräs toinen ylioppilas, nimeltä Salko,\nolivat kello 10 illalla tulleet sen talon eteen, missä edellisen\nmorsian asui, nostaneet portin pois saranoiltaan ja ruvenneet talossa\njuomaan olutta sekä paloviinaa. Ei aikaakaan, niin alkoivat he jo\ntäydessä humalassa hyppiä ja tanssia lattialla. Tästä nousi riita\nsamassa talossa asuvan tullikirjurin sekä kahden ruotsalaisen\nylioppilaan kanssa, ja tappelussa saaduista haavoistaan Vihtilaeus\nkuoli sitten parin päivän jälkeen. -- V. 1654 valitti eräs ylioppilas\nkonsistorille, että hänen kumppaninsa Simo Aboensis (Turkulainen) oli\nhäntä purrut peukaloon, niin että koko kynsi läksi. Tutkittaessa tuli\nselville, että mainitut nuoret herrat olivat riitaannuttuaan ruvenneet\ntukkanuottasille, jolloin Simo oli toista purrut ja antanut hänelle\nmuutamia korvapuusteja. Päätökseksi tuli: että haavasta sekä\nkorvapuusteista oli sakko maksettava; tukistukset molemmin puolin sitä\nvastoin pidettiin kuitattuina. Samainen Simo Aboensis kutsuttiin taas\nseuraavana vuonna konsistorin eteen rikotun ikkunalasin sekä tehdyn\nväkivallan tähden. Kiistan alkuna oli ollut väittely De creatione\n(Luomisesta), mutta riita oli pian kiihtynyt niin, että kanteenalainen\nkynttiläjalalla löi vastustajalleen verihaavan otsaan. -- V. 1655\nilmoitti rehtori, että Johannes Mathesius yhdessä muutamien muitten\npohjalaisten kanssa oli iskenyt suuren reijän hänen renkipoikansa\npäähän. Riita oli saanut alkunsa siitä, ettei renkipoika, herrojen\nylioppilaitten ohitsekäydessä, ollut nostanut lakkiansa. Pahantekijät\nsaivat maksaa sakkoa, ja yhdeltä heistä otettiin pois miekanpitämisen\noikeus. -- V. 1656 Sipri Pärttylinpoika, suomalaisen seurakunnan\nkappalainen, kertoi, että Johannes Lempälensis (Lempääläinen) yöllä oli\ntullut hänen ikkunansa edustalle, huutaen: \"Pirun pappi, harmaa pappi,\nteini-pappi, tule ulos\"![37] Syytöksenalainen selitti istuneensa\nRemaisen krouvissa juomassa, jolloin eräs huovi (sotamies) oli\nsoimannut ylioppilaita mustasta taidosta (noituudesta), mainiten\ntodisteeksi, että Sipri-pappikin oli sitä samaa saarnassaan sanonut.\nLempälensis oli nyt tahtonut kysyä papilta, oliko huovin sanoissa\ntodellakin perää. -- V. 1657 toi Johannes Nerpensis (Närpiöläinen)\nesiin sen kanteen, että eräs toinen ylioppilas, Henricus a Börgen, oli\nhäntä pahasti haukkunut. Toinen vastasi: että Nerpensis, vaikka oli\nnuori poika ja vasta deponeerattu, oli tahtonut häneltä anastaa ylemmän\nsijan pöytäkunnassa. Silloin hän oli ärjäissyt: \"Huuti, sinä\nNärpiönpoika, sinä olet jokseenkin nokkela koiranraato!\" -- Tappelut ja\nraa'at haukkumiset eivät muuten olleet ainoat rikokset, joihin\nylioppilaat tekivät itsensä syypäiksi, vaan puhutaan konsistorin\npöytäkirjoissa sangen usein myös velkojen maksamisen laiminlyömisestä,\nkortinpeluusta, hävyttömistä puheista ja kirjeistä naisille,\nirstaisesta elämästä y.m. Rangaistukseksi määrättiin tavallisesti\nnuhteita, istumista \"prubbassa\", s.o. akatemian vankihuoneessa,\npahimmissa tapauksissa karkoitusta yliopistosta joksikuksi ajaksi tai\niäksi. -- Huomattava seikka on, että valitettavasti enin osa\nkanteenalaisista ja tuomituista oli suomalaisia, mikä on sitä ikävämpi\ntodistus maan omien lasten tavoista, koska alussa ruotsalaisten luku,\nniinkuin pidetyistä puheista ja väitöksistä, stipendiaattien nimistä\nynnä muista seikoista voimme päättää, oli suurempi. Lisättävää on\nkuitenkin, että useimmat noista raa'oista, vallattomista pojista\nmuuttuivat sittemmin vakaviksi, hyödyllisiksi papeiksi ja\nvirkamiehiksi, jopa muutamat ahkeriksi työmiehiksi juuri nyt alkavan\nsuomalaisen kirjallisuuden alalla.\n\nValtiollisiin rikoksiin, kapinallisiin sanoihin tai tekoihin eivät sen\najan ylioppilaat ajatelleetkaan tehdä itseänsä syypäiksi. Joskus syttyi\nkuitenkin, ylläkerrottujen yksityisten kahakkojen ohessa, joku\nyleisempikin mellakka yliopistossa.\n\nJoskus olivat tieteelliset riidat opettajien kesken syynä semmoisiin.\nJo ennen on esim. ollut puhetta siitä, miten kiivas kiista nousi Bångin\nja Miltopaeuksen välillä. Kun edellinen v. 1665 piti alkuväitöksensä,\noli jälkimäinen kovasti tarttunut kiinni muutamiin hänen lauseisiinsa,\nsanoen varsinkin eräästä sellaisesta, että sitä oli mahdoton harmitta\nkuulla ja lukea. Bång sen johdosta naulasi yliopiston ilmoitustauluun\nvaroituksen ylioppilaille, että he pitäisivät mielessään Paavalin\nsanoja kirjeessä Kolossilaisille: \"Katsokaa, ettei joku teitä\nviettele filosofialla ja turhilla jaarituksilla\", sekä kavahtaisivat\nerästä opettajaansa, joka tahtoo nuorisoa pettää. Miltopaeuskin kääntyi\nnyt ylioppilaitten puoleen, ja sai 43:n nimen allekirjoittaman\ntodistuksen, ettei hän suinkaan ollut koettanut depraedari\nstudiosam juventutem (pettää oppia harjoittelevia nuorukaisia),\nvaan aina oli solidis rationibus philosophice (tukevilla syillä\nfilosofisesti) kaikki selittänyt ja todistanut. Muutamien päivien\njälkeen ilmestyi sen lisäksi akatemian ovelle kirjoitus, jossa muutamat\nylioppilaat kehoittivat kumppaneitansa yhteiseen kokoukseen, jossa\nkeskusteltaisiin, miten he voisivat puolustaa kuuluisaa filosoofiansa\nja opettajaansa uuden tulokkaan ryntäyksiä vastaan. Tähän loppuvat\nsaatavilla olevat tiedot ylioppilaitten osanotosta tähän asiaan. Itse\nriidan jatko ja loppu ei kuulu tähän.\n\nTavallisemmin kuitenkin antoivat vähäpätöisemmät syyt kuin tieteelliset\naihetta ylioppilasmeteleihin, joissa nuorison yli rajojensa uhkuva\nitsetunto puhkesi tyhmänrohkealla tavalla ilmi. Maalisk. 18 p. 1658\nesim. istuivat yliopiston patres (professorit) sangen vakavina\nkonsistorin huoneessa, jonne rehtori Martti Stodius oli kutsunut heidät\nylimääräiseen kokoukseen. Hänelle oli näet ilmoitettu, että kaksi\nylioppilasta, Tuderus ja Sundelius, jotka edellisenä päivänä olivat\nviedyt \"prubbaan\", olivat yöllä karanneet. Asia oli monin puolin\narveluttava. Vankihuoneen vahvaa, vankoilla telkeillä varustettua ovea\neivät vangit suinkaan olisi omin voimin saaneet auki; nähtävästi oli\nsiis suurempi ylioppilasjoukko ulkoa käynyt auttamassa. Eikä siinä\nvielä kaikki, vaan veitikat olivat päällepäätteeksi vieneet koko\novenkin mennessään, joka vasta myöhemmin löytyi avannon suusta Aurajoen\njäältä. Molemmat karkurit olivat vanhastaan konsistorille tutut\nröyhkeydestään ja väkivaltaisuudestaan. Gabriel Tuderus, Kemin\nkirkkoherran poika, oli jo kaksi vuotta sitten, heti ylioppilaaksi\npäästyään, tehnyt itsensä kuuluisaksi kahakassa poliisin kanssa, joka\ntahtoi viedä muutamia hänen pohjalaisia kumppaneitaan vankeuteen. Siitä\noli hän joksikuksi aikaa menettänyt oikeutensa käyttää miekkaa vyöllä.\nNyt äsken oli hän taas Kangasalan rovastin pojan ynnä muiden\nsuomalaisten ylioppilaitten seurassa kello 1 yöllä koputtanut krouvin\novelle, huutaen olutta sekä viinaa, ja kun emäntä ei niin myöhään\nruvennut mitään antamaan, olivat he lyöneet rikki kaikki ikkunat sekä\novet talossa. Konsistori oli tuominnut hänet maksamaan 7 talaria\nvaskirahaa (n. 9 markkaa). Mutta ne rahat eivät hellinneet Tuderuksen\nkukkarosta enempää kuin toinenkaan sakko, johon hänet oli tuomittu sen\njohdosta, että hän oli lyönyt verille erään kumppaninsa. Hän\nhangoitteli kaikkia konsistorin muistutuksia vastaan, väittäen ettei\nhän ollutkaan _niin monta_ verihaavaa lyönyt kuin mitä syyttäjä oli\nilmoittanut. Sundelius niinikään oli jättänyt hänelle tappelusta\nmäärätyn sakon maksamatta. Ja kun viimein molemmat olivat\nuppiniskaisuutensa tähden vietävät \"prubbaan\", ei Tuderus totellut,\nvaan sanoi vankihuoneen olevan häväistyn, koska siellä juuri vähää\nennen oli istunut eräs varas ja \"pennalis\" (nuori ylioppilas). Vihdoin\noli pakko kuljettaa hänet väkivoimalla.\n\nAsiain näin ollen ei sopinut konsistorin jättää tuota karkausasiaa\nsillensä; pakenijat otettiin jälleen kiinni ja lähetettiin nyt linnan\ntorniin. Mutta siitäkös vasta nousi oikea meteli! Ylioppilaat kaikki\nmiehissä väittivät kumppaniensa linnaan vientiä etuoikeuksiensa\nrikkomiseksi; heitä ei muka ollut lupa pitää siellä vankeina yhtä vähän\nkuin vetää yleisten tuomarien eteen. He pitivät tiheään kokouksia,\njoissa ankaria puheita julkilausuttiin; he ripustivat kaikkiin\nkadunkulmiin herjauskirjoituksia konsistoria vastaan; he panivat\nkaikellaisia katumeteleitä toimeen. Hädissään kääntyi konsistori\nsilloisen kenraalikuvernöörin, kreivi Kustaa Hornin puoleen, pyytäen\nhäneltä apua. Hän kirjoittikin varoituskirjeen nuorisolle, jota\nkuulemaan konsistori käski kaikki ylioppilaat kokoon marrask. 22:ksi\npäiväksi. Mutta nämät vain yltyivät sitä pahempaan vimmaan.\nPohjalais-osakunnassa ensin nostettiin puheeksi, pitikö ollenkaan mennä\nnuhteita saamaan. Yleisessä ylioppilaskokouksessa, joka sitten\npidettiin Hämeentullin ulkopuolella, väiteltiin myöskin pitkältä\nsamasta asiasta. Viimein päätettiin mennä akatemiaan, vaan ainoastaan\nsiksi, että saataisiin tilaisuus julkisesti lausua ilmi ylioppilaitten\nsuuri mielipaha kenraalikuvernöörin muka sopimattoman sekaantumisen\njohdosta. Akatemian suuressa salissa istuivat heidän tullessaan jo\npatres kaikki juhlallisina, yksivakaisina; istuipa siellä myös Turun\nläänin maaherrakin, von der Linde, ikäänkuin konsistorin tukena ja\nturvana. Mutta hänen läsnäolonsa ei millään tavalla säikähdyttänyt\nuppiniskaista nuorisoa, päinvastoin vain kiihdytti heidän vimmaansa.\nKun yliopiston sihteeri oli lukenut kenraalikuvernöörin kirjeen ja kun\nmaaherra nousi lisätäksensä itsekin vielä muutamia varoitussanoja,\nsyntyi kauhea melu. Ylioppilaat keskeyttivät hänen puheensa raappimalla\njalkojaan ja huutamalla. \"Maaherralla ei ole mitään tekemistä meidän\nkanssamme!\" tokaisi yksi heistä, joka seisoi siellä röyhkeänä, lakki\npäässä. Maaherra ja professorit pitivät nyt viisaampana lähteä tiehensä\nkuin kauemmin olla pilkattavina. Mutta mennessään he saivat vielä hyvän\nmatkan kuulla vihellyksiä ja huutoja jäljessään.\n\nKreivi Horn aikoi ensin käyttää ankaruutta ja rangaista kapinoitsijoita\nlain kovimpien pykälien mukaan. Mutta hovioikeuden presidentti,\niloinen, hyvänsävyinen Sparre, sai hänet siitä luopumaan, muun muassa\nmuistuttaen, että akatemialla todella oli hallituksen suoma, oma,\nihan itsenäinen tuomiovaltansa. Asia lykättiin siis konsistorin\ntuomittavaksi, ja patres, nähtävästi säikähdyksissä poikien\nuhkarohkeudesta, päättivät tyynnyttää mieliä lempeydellä. Ensi työkseen\nhe tuottivat Tuderuksen sekä Sundeliuksen pois linnasta, ja päästivät\nheidät vapaiksi. Sitten vasta he uskalsivat ryhtyä itse kapinan\ntutkimiseen. Hämeentullin kokouksen johdosta sakoitettiin 26 vanhempaa\nylioppilasta, 1 riksillä mieheen. Niistä läsnäolleista, jotka olivat 15\nvuotta nuoremmat, päätettiin, että heidän piti saada kuritusta\nyksityisopettajiltaan. Itse kapinan johtajakin -- samainen, joka\nmaaherralle oli niin röyhkeästi vastannut, Vikman niminen, ruotsalainen\nylioppilas, olisi päässyt yllämainitulla mitättömällä sakolla, jos hän\nvain olisi taipunut pyytämään maaherralta anteeksi. Mutta sen sijaan\nhän vielä uudestaan suututti von der Lindeä puheella, jonka hän pian\nsen jälkeen piti jossain akatemiallisessa juhlassa ja jossa hän haukkui\nkansalaisiansa (Lindekin oli ruotsalainen), jotka muka häntä vastaan\nvehkeilivät. Nyt vuosi ennestään jo reunojaan myöten täysi mitta\nviimein yli ja Vikman eroitettiin yliopistosta iäkseen.\n\n\n\n\n16. Koulut.\n\n\nUskonpuhdistuksen jälkeen olivat oppilaitokset Ruotsin valtakunnassa\njoutuneet aivan rappiolle; kirkon varat, joilla niitä katolisena\naikakautena kannatettiin, oli nyt kruunu anastanut omakseen ja\nenimmäksi osaksi määrännyt muihin tarpeisiin. Ainoa yliopisto oli\nhajallansa, harva koulu enää elää nyhjytteli kurjimmassa tilassa. Tätä\npuutetta ryhtyi vasta Kustaa Aadolf perin pohjin auttamaan;\nvaltiopäivillä v. 1620 hän ehdoitti uutta kouluasetusta. Upsalan\nakatemia, sanoi hän, sekä kaikki koulut ovat niin huonossa kunnossa,\nettei niistä monta kunnollista pappia lähde; vielä vähemmän voi niistä\nsaada kelvollisia hallintovirkamiehiä, koska kaikki opetus melkein\nyksinomaan tarkoittaa papillisia toimia. Siitä on seurauksena, että\nmonasti esim. kaupunkien maistraattien jäsenet eivät osaa edes omaa\nnimeänsäkään kirjoittaa. Kuulusteltuansa papiston mieltä, joka ei\nkuitenkaan sanonut Suomen hiippakuntien oloista ja tarpeista\n\"tietävänsä mitään\", päätti kuningas perustaa kaksi kymnaasia,\njoista toisen Turkuun; puolikymnaaseja eli trivialikouluja piti olla\nuseampia, yksi Viipurissa. Tämän päätöksen mukaan laajennettiin Turun\nvanha tuomiokirkkokoulu kymnaasiksi, johon tarpeeseen määrättiin\nHelsingin, Rauman sekä Porin pikkukoulujen tähänastiset tulot;\nnäiden siis arvattavasti täytyi lakata. -- Täydellisemmän\nkoululaitoksen sai sitten Suomi Kristiinan aikana, kreivi Brahen\ntoimesta. Hänen virkakertomuksensa johdosta perusti holhoojahallitus\nv. 1641 trivialikouluja Turkuun (yliopistoksi muutetun kymnaasin\nsijaan), Poriin, Helsinkiin sekä Uuteen-Kaarlepyyhyn. Viipuri sai\nkokonaisen kymnaasin, ja kaikki muut kaupungit \"lapsikouluja\" eli\nala-alkeiskouluja. \"Me olemme jo kauan ajatelleet\", kirjoittivat\nvaltionholhoojat, \"miten kirjallinen taito sekä hyvät tavat ja avut\nsaataisiin kukoistamaan meidän suuriruhtinaanmaassamme Suomessa, ja\nkaikki barbarinen epäjärjestys sieltä poistetuksi.\" Sittenkään ei\ntullut nytkään Suomen osaksi kouluja yhtä runsaassa määrässä kuin itse\nRuotsille. Meillä oli yksi kymnaasi, Ruotsissa kahdeksan, johon oli\nsyynä se, ettei näitä suurempia oppilaitoksia katsottu voivan olla\nmuualla kuin piispain valvonnan alla, eikä meidän maamme hiippakuntia\nollut niin moniksi eikä pieniksi jaettu.\n\nKristiinan aikana ei ainoastaan koulujen luku karttunut, vaan niiden\nsisällinen rakennuskin vakaantui 1649 vuoden kouluasetuksen johdosta,\njota asiantuntijat tätä nykyäkin vielä kiittävät erinomaiseksi.\n\nYksiluokkaiset lapsikoulut (paedagogiat) olivat oikeastaan\nkansakouluja. Niissä opetettiin yhden opettajan johdolla lukemista,\nkirjoittamista, luvunlaskua ja katkismusta. Myös saivat ne, jotka\naikoivat edemmäksi opinteille, oppia hiukan latinaa. Tämmöinen koulu\ntyöskenteli jokaisessa kaupungissa, olipa niitä myös muutamia\nmaapitäjissäkin, nimittäin Saltvikissä Ahvenanmaalla (perustettu v.\n1639), Kemiössä (v. 1649 vapaaherra Aksel Oxenstjernan toimesta) ja\nLohjalla (v. 1661).\n\nTrivialikouluissa oli neljä luokkaa ja tavallisesti neljä opettajaa;\nalin luokka oli jokseenkin lapsikoulujen kaltainen. Näissä, niinkuin\nKristiinan kouluasetus määräsi, oli kieliopetus pääaineena, \"koska se\noppi on sille iälle soveliain\". Maankielen (nimittäin ruotsin)\nharjoittamista ei laiminlyöty niin peräti kuin tavallisesti luullaan.\nHuolta pidettiin siitä, että oppilaat, latinasta kääntäessään,\nvalitsivat kauniita, sivistyneitä lausetapoja; myös harjoitettiin sitä\nainekirjoituksen sekä näytelmien välityksellä. Mutta paljon tärkeämpänä\nvielä pidettiin latinaa, \"koska siitä on niin suuri hyöty\ntieteellisissä opinnoissa sekä muutenkin elämässä\". Silloin ei,\nniinkuin nyt, tyydytty senkielisten kirjojen ymmärtämiseen ja\nkohtalaiseen kirjoittamisentaitoon, vaan oppilaitten piti myös oppia\n\"sujuvasti, puhtaasti ja kauniisti puhumaan\" tuota senaikuista tieteen\nja myös kansainvälisen valtiollisen keskustelun yleistä kieltä. Siksi\nkehoitettiin lapsia alimmallakin luokalla sekoittamaan äidinkieliseen\npuheeseensa latinaisia sanoja ja puheenparsia, sitä myöten kuin he\nniitä oppivat. Toisella luokalla jo kiellettiin, ettei saatu koskaan\npuhutella opettajaa eikä hänen läsnäollessaan kumppaneitakaan muuten\nkuin latinaksi. Ken sitä sääntöä rikkoi, siitä tehtiin asinus, s.o. hän\nasetettiin luokan eteen seisomaan, pitkäkorvainen paperimyssy päässä.\nKorkeammilla luokilla piti oppilaitten sakon uhalla yksinkin,\nkeskenänsä ollessaan, aina vain käyttää latinaa. Vielä parempaa\npuheenharjoitusta varten alettiin näillä luokilla pitää jo\nväitöksiäkin. Nyt tuli myös kolmas kieli, kreikka, lisäksi. Uudempia\nkieliä ei opetettu ollenkaan, eikä ollut muistakaan oppiaineista suurta\nlukua. Uskonopissa luettiin ensin katkismus, sitten vähän teologiaa;\nsiihen tuli trivialikoulun ylimmällä luokalla lisään hiukan luvunlaskua\nja logiikkaa -- siinä kaikki. Luonnosta sekä ihmiselämästä piti vain\nopettajan hiukan suullisesti selittää, milloin joku kohta luettavassa\nlatinaisessa kirjassa antoi siihen aihetta. Yliluokalla oli kuitenkin\nrinnakkaisosasto, \"kirjurien luokka\", missä kirjureiksi, kauppiaiksi\ny.m.s. aikovat saivat enemmän harjoittaa luvunlaskua, kaunokirjoitusta\nsekä kirjeittenkirjoittamista ruotsinkielellä.\n\nKymnaaseissa, joissa opetustapa jo läheni yliopistoissa vallalla olevaa\nsiinä suhteessa, että luentojakin pidettiin, oli myös neljä luokkaa,\nmutta seitsemän opettajaa lehtorien tai professorien arvonimellä.\nNäissäkin oli latina aina pääaineena, sen ohessa kreikka; lisäksi tuli\nmyös heprea, ainakin papeiksi aikovia varten. Muuten harjoitettiin\nahkerasti jumaluusoppia. Luonnontieteitäkin varten oli nyt eri\nopettaja, joka selitteli varsinkin kasvitiedettä, ihmisen\nruumiinrakennusta sekä terveydenhoitoa. Mathematicus opetti myös\nsuullisesti hiukan maantietoa kartan avulla. Historicus et poëta\n(historian ja runouden opettaja) luetti latinaista runoutta,\nopetti runoelmia sepustamaan ja oli johtajana oppilaitten\nnäytelmänharjoituksissa. Historiallinen opetus koski enimmiten vain\nmuinaista Kreikan ja Rooman historiaa; yleisestä historiasta annettiin\nvain lyhyitä tietoja aikataulujen avulla. Myöskin saivat oppilaat vähän\ntutustua Ruotsin lain perusteihin sekä valtiotieteeseen.\n\nTuntijärjestys oli suuresti eriävä nykyisestä. Kesällä kello neljä,\ntalvella kello viisi aamulla piti jo koululaisten olla koossa;\nkymnaasilaisten aina kello viisi. Tunnin verran kestävän rukouksen ja\nraamatunluvun jälkeen alkoi opetus. Kahdeksasta yhdeksään oli\nvälitunti; kello 10 mentiin neljännestunniksi kirkkoon rukoilemaan,\nsitten päästiin kotiin syömään. Kello 12 \"päivällisen jälkeen\" alkoi\nsitten lauluharjoitus. Kahdesta kolmeen oli jälleen välitunti, ja kello\nviisi, vielä kaksi tuntia luettuansa, olivat pojat siksi päiväksi\nsuorittaneet päivätyönsä. Keskiviikko- ja lauvantai-iltapuolet olivat\nvapaat. Lauvantaina aamupuolella kerrattiin aina koko viikon oppimäärä\nja pidettiin väitöksiä, sunnuntai-ehtoona iltakirkon perästä\npuheharjoituksia. Varsinaista loma-aikaa oli yksi kuukausi jouluna,\ntoinen kesällä (kesäk. 29 p. -- heinäk. 29 p.), jolloin kuitenkin piti\nedellisenä lukukautena luettua kotona kerrata. Niinkuin tästä näkyy\npidettiin silloin poikia koulussa paljon enemmän kuin meidän aikanamme;\nloma-ajat olivat lyhyemmät ja koulutunteja useampia joka päivä. Mutta\nsen sijaan ei näytä myöskään olleen juuri mitään kotiläksyjä.\n\nSäännöt kurinpidosta Kristiinan kouluasetuksessa olivat lempeät.\nOpettajia varoitettiin, etteivät heti löisi oppilaita, vaan ensin\nkoettaisivat varoitusten, sitten uhkausten vaikutusta. Ei ollut\nmyöskään lupa lyödä poikaa siitä syystä, ettei hän voinut läksyä\nkäsittää. Mitä rikoksia viikon varrella tapahtui, ne piti kaikki panna\nmuistiin, ja lauvantaina sitten huuhdottiin kaikki synnit yht'aikaa\npois suurella selkäsaunalla. Luultavasti pysyivät kuitenkin asetuksen\nlempeät määräykset enimmiten paperilla; koko aikakauden henki oli siksi\nväkivaltainen ja raaka, etteivät ne olisi voineet päästä täyteen\nvoimaan. Kumminkin tiedetään Suomesta eräs tapaus, jolloin eräs\nalaopettajakin sai vitsakuritusta koulun rehtorilta. Vielä pahemmat\nlyömään kuin opettajat olivat luokanjärjestäjiksi asetetut vanhemmat\noppilaat; he repivät pienempiä poikia aivan armottomasti, useinpa\nsivaltelivat silmiäkin vasten. Koulunuorison tavat Suomessa eivät\nmuuten olleet parasta laatua, niinkuin sivistyksen yleisestä kannasta\nkyllin sopii arvata. Rothovius valitti, että kymnaasilaiset tiheään\nlaiminlöivät luennoilla käymistä ja yöllä kulkivat pitkin katuja,\nhoilaellen sekä ikkunoita särkien.\n\nEnin osa koulupojista oli köyhiä. Kouluun tullessa oli heillä\ntavallisesti suuri osa lukukausi-elatuksestaan kuivana, suolattuna\nmukanansa, kun ei ollut rahaa, millä ruokaa kaupungissa ostaa. Monasti\nkuitenkin sattui, että kotieväät eivät riittäneet lukukauden loppuun\nasti, ja silloin oltiin pahassa pulassa. Niin mainitaan esim. erään\nrovasti Sackliniuksen elämäkerrassa -- hän kävi Oulun koulua lopulla\nyllämainittua vuosisataa -- että hän joskus kokosi ja paistoi\nnahkapalasia jo syödyistä kapahauista ja kaapiskeli eväsvakkansa\nlaitoja, juoden vettä päälle. Puutteen auttamiseksi oli köyhillä\nkoulupojilla eli \"teineillä\" välistä lupa käydä kerjäämässä, ja oli\nkullakin koululla oikein esivallan määräämät pitäjänsä, joihin sen\noppilaat saivat mennä. Tavallisin kerjuuaika oli joulu, jolloin oli\nloma-aika ja talonpojan aitta täysimpänä. Vähäistä rahanapua oli myös\nsiitä, kun teinit kävivät rikkaampien ruumiita \"koululla\" saattamassa.\nHuolimatta tästä köyhyydestä oli kuitenkin kouluissa runsaasti\noppilaita. Brahen perustamaan Käkisalmen lapsikouluun tuli esim. heti\n80 poikaa; Turun koulussa oli vuosisadan lopulla noin 300 oppilasta.\nViipurin kymnaasissa ja koulussa oli niitä myös niin paljon, että\nniistä, venäläisten tultua kaupunkia piirittämään v. 1656, saatiin\nkaksi komppaniaa.\n\nViimein on vielä senaikuisten koulujen suhteen eräs seikka huomattava,\njoka Suomen kansan vastaiseen kohtaloon on suuresti vaikuttanut.\nOpetuksessa oli näet latinan apuna siihen asti aina käytetty useitten\noppilaitten äidinkieltä, suomea. Turun koulun suomennosharjoitukset\nraamatusta Agricolan aikana esim. ovat meille vielä säilyneet\npainettuina. Mutta Kristiinan kouluasetuksessa oli nimenomaan säätty,\nettä alkukielenä oli ruotsi käytettävä. Tämä sääntö pantiin myöskin\nSuomenmaassa toimeen korkeammissa kouluissa; sen todistavat\nHämeenlinnan sekä Käkisalmen uusien lapsikoulujen vielä säilyneet\nperustuskirjat. Niissä näet on säätty, että piti \"erittäin harjoittaa\nkatkismusta, _ruotsinkieltä_, luvunlaskua, kirjoittamista sekä\nlaulua, niin että oppilaat vähän edistyttyänsä voisivat päästä\ntrivialikouluihin\". Oppilaitten taitamattomuus ruotsinkielessä oli\nkuitenkin syynä, ettei vielä tultu toimeen aivan ilman suomea.\nSenvuoksi nähdään senaikuisissa latinaisissa sanakirjoissa myöskin\nsuomalaisia selityksiä ruotsin rinnalla; samoin myös koulussa paljon\nkäytetty Erasmus Rotterodamuksen kirja Libellus aureus (kultainen\nkirja) painettiin Turussa siten, että alkuperäisen tekstin rinnalla käy\nruotsalainen, saksalainen ja suomalainen käännös. Mutta kaikissa\ntapauksissa oli Kristiinan koulusäännön kielimääräys kenties\nvoimallisin niistä syistä, jotka, niinkuin vasta saamme nähdä,\nvähitellen ruotsalaistuttivat Suomen herrassäädyn ja vuosisadoiksi\nhidastuttivat kansallisen sivistyksen kohoamista.\n\n\n\n\n17. Noitien vainoaminen.\n\n\nKeskiajalla oli ollut vallan tavallista, että noidiksi luultuja ihmisiä\nvedettiin oikeuteen ja kaikellaisten perättömien, mahdottomien syitten\nnojalla tuomittiin koviin rangaistuksiin, monasti kuolemaan\npolttoroviolla. Etenkin joutuivat vanhat, rumat akat usein tämmöisen\nvainon alaisiksi; he harjoittelivat tavallisesti vähän lääketiedettä,\nmoni kenties koetti vielä parantaa lääkkeitänsä ja voiteitansa\njoillakuilla loitsuloruilla; siinä muka oli kyllin todistusta liitosta\npaholaisen kanssa. Tätä julmaa epäluuloa ei edes uuden ajan mukana\nalkanut kirkkaampi opin valo heti hävittänyt; päinvastoin kiihtyi\nnoitien vainoaminen 17:nnellä vuosisadalla taas uuteen vauhtiin.\nTietysti saattoi Suomi, vanhastaan noituuden kuuluisa pesäpaikka, vielä\nvähemmän kuin muut maat pysyä vapaana tästä hurmauksesta.\n\nNoitien vetäminen oikeuteen oli täällä jo 1620 vuoden seuduilla alkanut\ntulla yleisemmäksi; mutta aivan yleinen vimma tässä suhteessa nousi\nkaksikymmentä vuotta myöhemmin -- ihme kyllä, juuri samaan aikaan, kun\nyliopistomme perustettiin. Näytti siltä kuin olisivat taikauskon sumut,\nvalistuksen päivän koittaessa, vielä kerran ponnistaneet viimeiset\nvoimansa ja saenneet entistäkin sakeammiksi.\n\nV. 1641 tutki Turun hovioikeus kuuluisaa noitaa Eero Juhananpoikaa,\nliikanimeltään _Puujumala_. Hän oli syntyisin Oulusta, pormestarin\nsisarenpoika. Nuorempana hän oli 25 vuotta ollut sotapalveluksessa,\nensiksi kuormastopoikana \"veljes-sodassa\" Eerikki kuninkaan ja Juhana\nherttuan välillä. Sittemmin otettuaan eron, oli hän ruvennut elättämään\nitseään noituudella. Hänellä ei ollut missään pysyväistä asuntoa.\nKaksikymmentä vuotta hän oli vain kuljeskellut pitäjästä pitäjään,\nhankkien olut- ja voionnea, parantaen tauteja ja toimittaen varastettua\ntavaraa takaisin. Häneltä tiedusteltiin, millä taioilla hän sai oluen\nja voin hyväksi? Hän vastasi: edellisen sillä, että astia pestiin\nvedellä, mihin katajan, pihlajan ja kanervan oksanpalasia oli\nmurenneltu, ja kirnut vedellä, jota kuumalla, harmaalla kivellä oli\nlämmitetty. Sairaita hän sanoi parantaneensa voiteilla sekä Jumalan\nsanan voimalla, lukemalla pääsiäisevankeliumia vaimoista, jotka menivät\nvoitelemaan Jesuksen ruumista. Keinon, miten hän oli pakoittanut erään\nrengin tuomaan varastettuja jauhoja takaisin, selitti hän seuraavalla\ntavalla. Hän pani vanhan aurtuarahan siihen paikkaan, missä varas\njauhoja ottaessaan luultavasti oli seisonut, ja sanoi: \"Avaa korvas,\nJumala, anna varkaan palkkansa saada!\" Silloin oli syyllinen renki\nsairastunut ja tunnonvaivoissaan rikoksensa tunnustanut. Nämät\nluonnolliset selitykset eivät kuitenkaan ukko-paralle olleet miksikään\navuksi. Hän olikin, viisaasti kyllä, jättänyt kertomatta, että hän\nyllämainittujen keinojen vaikutuksen enentämiseksi oli lukenut\nloitsurunoja sekä tehnyt taikatemppuja. Useammista alaoikeuksista,\nmissä häntä ensiksi oli tutkittu, oli tullut valalla vahvistettuja\ntodistuksia, että ukko usein -- varmaankin pakoittaaksensa lahjojen\nantamiseen -- oli uhkaillut ihmisille tauteja, josta muka olikin ollut\nse seuraus, että uhatut sairastuivat ja kuolivat. Olipa hän kerta\nuhannut muuttaa koko hääjoukon susiksi -- ihme kyllä eivät\nvieraatmiehet kuitenkaan vannoneet nähneensä heitä susiksi muuttuneina.\nMutta hovioikeuden mielestä oli jo ilmankin kyllin syytä; se tuomitsi\nukko-paran noitana poltettavaksi.\n\nSamana vuonna poltatti hovioikeus myös Elinan, vanhan akan Lapin\npitäjästä, likellä Rauman kaupunkia, joka \"tyränteolla\" -- siksi\nnoituutta silloin usein sanottiin -- muka oli tappanut vanhan\nratsumiehen Euran pitäjässä. Hovioikeus kirjoitti tämän asian johdosta\nTurun konsistorille, kehoittaen papistoa paremmin valvomaan noituutta,\njoka Vehmaan kihlakunnassa sekä Ali-Satakunnassa oli kovin yleinen.\n\nV. 1643 taas syytettiin Kurkijoen pogostan (seurakunnan)\nkreikanuskoista pappia noituudesta. Seudun kansa oli sen rikoksen\ntähden häntä pahoin piessyt ja pannut kiinni samaan kahleeseen kahden\nilkeän pahantekijän kanssa. Hän väitti, ettei hän ollut tehnyt muuta,\nkuin rukouksilla ajanut ulos pahoja henkiä talosta, jossa kummitteli.\nOikeaksi syyksi kansan vihaan hän sanoi sen, että hän, esivallan käskyn\nmukaan, oli ruvennut opettamaan uudesta, Tukholmassa venäläisillä\nkirjaimilla painetusta, suomenkielisestä katkismuksesta. Hän pääsi toki\nvapaaksi ja asetettiin virkaansakin jälleen, sillä varoituksella vain,\n\"ettei enää sekaantuisi kummitusjuttuihin eikä muihin joutaviin, jotka\neivät papille sovi\".\n\nV. 1646 oli Turun konsistorin eteen käsketty kirjuri Eerikki, joka\nomalla verellään oli kirjoittanut kirjeen perkeleelle, pyytäen 400\nriksiä sielunsa hinnaksi. Häneltä kysyttiin, oliko paholainen sen\njälkeen häntä kiusannut? \"Perkele\", vastasi hän, \"on sitten kolme\npäivää peräkkäin ilmestynyt minulle, tarjoten rahapussia. Vaan minä en\nkuitenkaan ottanut.\" Kirjuri pääsi vain sakoilla.\n\nPahemmin sitä vastoin kävi _Valpuri Kynin_, mainion noita-akan\nTyrväältä, joka v. 1649 käskettiin hovioikeuden eteen. Hänen sanottiin\nkäärmeenkedellä hosuneen lehmiä, niin että ne rupesivat verta\nlypsämään, ja saattaneen noitumisellaan viljan turmiolle sekä ihmisiä\nhukkumaan. Hän puolusti itseänsä rohkeasti. Kun kysyttiin, oliko totta,\nettä hän oli loitsinut kolme sutta erään vihamiehensä päälle, hän\nvastasi siihen: \"En minä osaa luoda susia enkä perkeleitä!\" Puolustus\noli kuitenkin turha. Hänen käskettiin lukea uskontunnustus sekä Herran\nrukous, jolloin häneltä unehtui kappale Pyhästä Hengestä, sekä kuudes\nja seitsemäs rukous. Se muka suuresti vahvisti epäluuloja. Hän vietiin\nnyt, ajan tavan mukaan, Aurajoen rannalle ja viskattiin veteen, kädet\nja jalat sidottuina. Jos hän olisi uponnut, olisi se muka ollut\nsyyttömyyden merkki. Mutta hän pysyikin veden pinnalla; siitä\npäätettiin, että hän oli yliluonnollisia keinoja käyttänyt. Ei\nauttanut, että hän selitti: \"En uponnut senvuoksi, kun pidin kiinni\nsuun.\" Tässä ja yllämainituissa seikoissa oli hovioikeuden mielestä jo\nkyllin todistusta häntä vastaan, varsinkin kun tutkinnossa sen lisäksi\noli tullut ilmi, että myös hänen äitinsä ja äidin-äitinsä olivat olleet\nnoitia ja siitä rikoksesta saaneet surmansa polttoroviolla. Akka parka\nsiis tuomittiin poltettavaksi; mutta ei tuo edessä oleva tuskallinen\nkuolemakaan voinut hänen rohkeuttansa masentaa. Tuomion kuultuansa hän\nvaan vastata tokaisi: \"Onpa jo sen seitsemänkin minua parempaa ennen\nmennyt samaa tietä!\"\n\nKävipä tuo julma taikausko itse meidän äskenperustetun yliopistommekin\nkimppuun. Professori _Martti Stodius_, samainen mies, joka oli ollut\nraamatun suomennoksessa osallisena ja myös Petraeuksen apuna\nsuomalaisen kieliopin sepittämisessä, harrasti luonnontieteellisiä\ntutkimuksia. Ajan tavan mukaan piti hän niitä kuitenkin salassa ja\nvaati oppilaaltaan vaitiolovalaa, ennenkuin hän rupesi heille\ntietojansa jakelemaan. Tästä joutui hän noituuden huutoon; hänen\nhoettiin harjoittavan \"mustaa konstia\" ja pitävän spiritus\nfamiliaris'ta, s.o. kotihaltijaa palveluksessaan. Viimeinpä\nnostettiin kannekin häntä vastaan. Piispa Rothovius oli v. 1644,\npiispankäräjillä käydessään, tavannut hullun ylioppilaan, nimeltä\nEerikki Kyrkslättensis. Tämän vanhemmat olivat syyksi poikansa surkeaan\ntilaan selittäneet sen, että hän Stodiukselta oli oppinut salaisia,\nluvattomia konsteja. Omantunnonvaiva oli hänen päänsä sekoittanut.\nNuorukainen itsekin soimasi Stodiusta \"sielunsa murhaajaksi\". Piispa\nnosti nyt asian puheeksi konsistorissa. Stodius myönsi ottaneensa\noppilailtaan vaitiolon valan; sen hän oli tehnyt senvuoksi, etteivät\nhänen opettamansa asiat joutuisi pahanilkisten ihmisten tietoon, jotka\nniitä voisivat väärinkäyttää. Mutta opetuksen aineena ei ollut mitään\nnoituutta ollut, ainoastaan aivan luonnollisia asioita, semmoisia kuin\nesim. tulen virittäminen poltinlasilla, salamusteen valmistaminen, joka\nei tullut näkyviin muuten kuin paperia vähän lämmitettyä y.m.s. Muut\nprofessorit todistivat, että Stodius, vaikka hän muuten olikin\nlöyhäkielinen mies, joka juttelee paljon sellaista, mistä on enemmän\nhuvia kuin hyötyä, ei ollut kuitenkaan koskaan heidän kuullen, ei\nselväpäisenä eikä humalassakaan, puhunut yhtään noituuteen vivahtavaa\nsanaa. Näiden todistusten nojalla pääsi Stodius vapaaksi. Epäluulosta\nei hän sittenkään voinut vapautua. Huhuttiin, että hän öisin sekä\ntorstai-iltoina piti salaisia luennoita kodissansa, jolloin hän opetti\noppilailleen taikoja. Yksi näistä oli sitten muka viskautunut kirkon\nkatolta alas ja noitakonstiensa avulla päässyt eheänä maahan. Toinen\noli, raamattua lukiessaan, heti osannut jokaisen lukemansa värssyn\nulkoa. Kolmas, kotoisin Pohjanmaalta, oli lyönyt vetoa juovansa koko\nkannullisen olutta yhdellä suun avauksella, ja kun hän kannun suulleen\nkohotti, olikin se samassa tyhjä. Neljättä syytettiin siitä, että hän\nosasi loitsia käärmeitä liikkumattomiksi; \"niin kyllä\", selitti hän\nasian, \"mutta en pidellytkään niitä loitsuluvuilla, vaan päästään\nhalkaistulla kepillä\". V. 1656 joutui viimein Stodius uudestaan\nsyytteeseen. Viipurissa oli lehtori Forstadiuksella tavattu Palezin\n_Kabbala_ (noituuden oppikirja). Tästä hovioikeuden eteen vedettynä\ntunnusti Forstadius saaneensa kirjan lainaksi Stodiukselta. Nyt otti\nTurun konsistori tämän tutkintonsa alle. Stodius myönsi, että kirja oli\nhänen omansa, isältä peritty; samoin myöskin, että hän oli lainannut\nsen Forstadiukselle, joka silloin luki maisteriksi. Mutta hän vakuutti\ntaas, ettei hän koskaan ollut mitään luvattomia opettanut. Siitä\nhuolimatta tuomitsi hänet konsistori eroon professorinvirasta. Mutta\nkun tuomio tuli kreivi Brahen eteen, jonka vahvistettava se oli,\nennenkuin se saattoi saada laillisen voiman, kumosi tämä jalo mies heti\nkoko tuomion. Todistettu ei ole millään muotoa, kirjoitti hän\nkonsistorille, että Stodius on harjoittanut luvatonta noituutta, vaikka\nhän onkin salaa opettanut luonnontieteitä. Eikä ole noitakirjojen\nomistaminen, jollei niitä väärinkäytetä, vielä mikään rikos. Konsistori\npuhuu siitä, että Stodius on häväistykseksi yliopistolle; mutta\nsuurempi häpeä akatemialle olisi vielä se, jos yleisesti saataisiin\ntietää, että eräs sen jumaluusopin professoreista on noituuden tähden\ntullut eroitetuksi virastaan.\n\nYhtä ylevää vapautumista aikakautensa epäuskosta osoitti Brahe parissa\nmuussakin samallaisessa tilaisuudessa. Ylioppilas Eolenius esim. oli v.\n1661 tullut tuomituksi kuolemaan sen johdosta, että hän muka oli tehnyt\nliiton paholaisen kanssa. Todisteeksi oli tuotu esiin: että hän, vaikka\noli laiska luennoita kuulemaan, oli ihmeen lyhyessä ajassa harjaantunut\nerinomaiseksi latinankielen mestariksi, voittaen kaikki kumppaninsa,\nvieläpä monen professorinkin. Samoin kävi myös kreikan sekä\nhepreankielen; ja Syyrian kirjoitusta hän, jo heti ensi kerran siihen\nryhtyessänsä, kirjoitti ihan selvästi, aivan kuin se olisi ollut\npainettua. Toisenkin ylioppilaan, joka ei ollut juuri mitään osannut,\noli hän yks kaks saanut kirjoittamaan pari aivan virheetöntä latinaista\nkirjettä. Näitä seikkoja piti koko yliopiston konsistori yksimielisesti\ntäysinä todisteina, ja enemmistö, piispa Terserus etupäässä, vaativat\nhänelle sen johdosta kuolemanrangaistusta; muutamat hellempiluontoiset\narvelivat ikuisen relegatsionin jo riittävän. Mutta kansleri Brahe\nlähetti asiapaperit takaisin merkillisen vastauksen seuraamana. Hänen\nmielestään vankeus, jossa ylioppilasta tutkintoajalla oli pidetty, oli\naivan riittävä rangaistus, koska hänen noitakonstinsa kuitenkaan eivät\nvoineet olla muuta kuin tyhjää kerskausta. \"Paljon on esimerkkejä\nSuomessa nähty\", lopetti hän, \"että tuommoisista seikoista on suurta\nmelua nostettu ja monelle viattomalle on sellaisten epäluulojen tähden\npahoin käynyt, vaikka koko asia, päivän valossa katsoen, ei ole ollut\nmuuta kuin turhuutta.\"\n\nNoin vuosikymmenen kuluttua levisi Suomeenkin uusi noitajuttujen laji,\njoka Ruotsissa oli saanut alkunsa, nimittäin retket Hiidenvuorelle\n(Blåkulla-färderna). Vanhojen noita-akkojen sanottiin näet öisin\nratsastavan luudalla halki ilman paholaisen asunnoille, vieden\nkanssansa hänen ilkeihin pitoihinsa viattomia lapsiakin. Meilläkin\nmuutamia ämmiä tuomittiin tämmöisten retkien tähden, joilla he muka\nolivat käyneet; mutta ei se hullutuksen laji meidän maassamme\nkuitenkaan tullut yleiseksi.\n\nNoitien vainoaminen, vaikka vähitellen laimeten, kesti siten vielä\n18:nnen vuosisadan keskipaikoille saakka.\n\n\n\n\n18. Aateli.\n\n\nSeitsemännentoista vuosisadan keskivaihe muodostui aatelin kulta-ajaksi\nRuotsinvallassa; sen rikkaus ja mahtavuus ei ollut koskaan ennen eikä\nkoskaan myöhemmin ollut niin suuri muiden säätyjen varoihin sekä arvoon\nverraten. Eerikin ja Juhanan suomat suuret etuoikeudet oli Kustaa\nAadolfin täytynyt kuninkaaksi tullessaan vielä enentää; hän tarvitsi\naatelin suosiota hiukan epävakaisen perintöoikeutensa tueksi. Tosin\nsaivat Suomen herrat kieltävän vastauksen, kun he jälleen, niinkuin jo\nKaarle IX:nnen aikana, vaativat alustalaistensa suhteen samaa valtaa\nkuin Virossakin oli. Mutta heille yhteisesti valtakunnan muiden\naatelisten kanssa suodut oikeudet olivat ilmankin kyllin laajat. Nuori\nkuningas lupasi, että kaikkiin korkeampiin virkoihin asetettaisiin\nainoastaan Ruotsinvallan aatelisia miehiä eikä \"kohotettaisi\nhalpasukuista heidän yläpuolelleen, kruunulle sekä valtakunnalle\nhäpeäksi\". Aatelinen, joka hengellekäyvästä rikoksesta tuli syytetyksi,\nsai vaatia, että ainoastaan hänen omat säätyläisensä tuomitsisivat\nhäntä. Jos joku aatelin alustalainen tai lääniläinen teki rikoksen, oli\nse osa sakkoa, joka muuten lakikirjan mukaan olisi tullut kuninkaalle,\nsuoritettava herralle. Aatelisilla oli oikeus tullitta viedä tilustensa\ntuotteita ulkomaille ja samoin taas ulkomailta tuottaa taloutensa\ntarpeita. Aatelin alustalaiset, jotka asuivat peninkulman laajuisessa\npiirissä herraskartanon ympärillä, olivat vapaat sotamiehen otosta sekä\nkaikista veroista kruunulle paitsi varsinaisesta maaverosta\n(säterivapaus); edempänä asuvat lampuodit suorittivat kruunulle\ntulevista veroista, päivätöistä, kyydeistä sekä rekryyteistä puolta\nvähemmän kuin kruunun- ja verotalot. Täten tietysti oli herrojen\nmahdollista saada heiltä sitä suurempia maksuja. Kreiveillä ja\nvapaaherroilla oli paitsi näitä etuoikeuksia vielä erinäisiä lisäksi.\nNiinpä esim. heillä oli oikeus itse tuomita alustalaisiansa, jota\nvarten heidän kartanoissaan oli omat vankihuoneet.\n\nAateliston alkuaikuisena perusteena ollut ratsupalvelus oli sitä\nvastoin tullut yhä helpoitetuksi. Olipa aatelisarvo oikeuksineen viime\naikoina kokonaan vapautunut siitä velvollisuudesta; aatelisherra, joka\njoutui kartanottomaksi eikä siis enää voinut suorittaa ratsupalvelusta,\nei nyt enää senvuoksi tullut hylätyksi säädystänsä. Tälle uudelle\naatelin käsitykselle antoi Kustaa Aadolf laillisen vahvistuksen\n_ritarihuoneen_ perustuksella, jonka kirjaan kaikki aateliset luvut\nkirjoitettiin. Aatelisarvo, niin oli sen säännöissä määrätty, piti olla\njokaisella, jonka isä ja äiti, tahi ainakin edellinen, oli Ruotsin tai\nSuomen aatelia. Sitä vastoin ei ulkomaalaisen aatelismiehen\nperillisillä, vaikka hän olisikin täällä nainut, ollut aatelisoikeutta\nRuotsinvallassa.\n\nNämätkään etuoikeudet, vaikka ne olivatkin näin laajat, eivät\nkuitenkaan tyydyttäneet aatelin ahneutta; he koettelivat vielä\nlaajennella niitä laittomilla keinoilla. He ostivat kruunun- ja\nverotaloja lisäksi, vaatien niillekin rälssioikeutta; samoin niille\nautiomaille, jotka he omin luvin ottivat viljelläkseen. He tahtoivat\nmyös vapauspeninkulman ulkopuolella asuvat alustalaisensa vapauttaa\ntuosta raskaasta kyydistä sekä veronkuljetuksesta. He veivät\nostotavaraakin tullitta ulkomaille, samoin he tuottivat sieltä tavaraa\nkaupiteltavaksi. Kaupungeissa he vaativat omistamillensa taloille\ntäyttä vapautta kaikista kunnallismaksuista, eivätkä totelleet\nmaistraatin järjestyssääntöjä. Maaseudulla tahtoi jokainen\naatelisherra, samoinkuin Saksanmaalla, saada yksin määrätä, kuka\npääsisi kirkkoherraksi siihen pitäjään, missä hänellä oli kartanonsa.\n\nNiinkuin olemme nähneet, rupesi Kustaa Aadolf häätämään näitä\nväärinkäytöksiä ja samoin myös talonpoikien sortamista, niinpian kuin\nkruunu hänen päässänsä oli vakautunut. Aksel Oxenstjernakin sitten\nankarasti ja hyvällä menestyksellä vastusti kaikkia laittomia\nvaatimuksia, vieläpä monasti koki laillisiakin etuoikeuksia rajoittaa,\njos valtakunnan etu sitä vaati. Esim. hän sai aatelin luopumaan tuosta\nväärinkäytetystä, kruunulle sekä kaupungille haitallisesta\ntullivapaudesta, jonka sijaan heidät vapautettiin henkiverosta. Ja\nsuostuipa aateli joskus siihen, että he hänen kehoituksestaan sallivat\nsotamiehen- sekä veronottoa alustalaisiltaan saman määrän mukaan kuin\nmuilta talonpojilta. Mutta sekä Kustaa Aadolf että Aksel Oxenstjerna\nkumpikin tekivät taas toiselta puolen aatelin vallan vielä paljoa\nrasittavammaksi.\n\nSenaikuisiin suuriin sotiin näet eivät kruununtulot tahtoneet millään\nlailla riittää, vaikka uusia veroja oli milloin milläkin nimellä otettu\nlisäksi. Riittämättömät olivat myös liittolaisilta saadut apurahat sekä\nvihollismailta kiskotut polttoverot. Valtiolainoja ei silloin vielä\nosattu ottaa nykyisellä vakinaisella tavalla, niin että niitä olisi\nlyhennelty vähitellen pitkän ajan kuluessa. Hädissänsä ei siis Kustaa\nAadolf keksinyt muuta keinoa kuin ruveta myömään kruununtiloja sekä\nkruununsaatavia verotaloista. Nämät joutuivat kaikki tyyni aatelin\nkäsiin, sillä aatelittomille ei ollut niiden ostaminen sallittu. Sen\nlisäksi täytyi hänen myös antaa koko kyläkuntia lahjoitusmaiksi\nansiollisille sotasankareilleen, koska ei ollut varaa palkita heitä\nmuulla lailla. Samaa apukeinoa käyttivät sitten myös valtionholhoojat.\nSen vaarallisia seurauksia ei silloin vielä osattu arvata; päinvastoin\narveltiin siitä olevan maalle hyötyä, koska kruununtaloja, niin pian\nkuin ne joutuivat yksityisten aatelisherrojen omiksi, huolellisemmin\nviljeltiin. Senvuoksi suotiin tämmöisiä lahjoitus- ja ostomaita\nerittäin Suomessa, jossa viljelys oli huonommassa kunnossa. Näkyypä\nOxenstjernan mielipide olleen semmoinen, että olisi parasta muuttaa\nkaikki talonpojat aatelin lampuodeiksi, josta puhuessaan hän viittasi\nEnglannin esimerkkien.\n\nMutta tämä kaikki oli kuitenkin ainoastaan alkua. Kristiinan hallitessa\nvasta paisui aatelisvalta tulvaksi, joka kuohahti kaikkien rajojen yli\nja uhkasi kokonaan hukuttaa muiden säätyjen itsenäisyyden. Kristiina\nlaajensi vielä Kustaa Aadolfin suomia aatelis-etuoikeuksia, vaikka\nOxenstjerna varoitti, sanoen niiden pikemmin sietävän vähennystä. Muun\nmuassa vapautettiin nyt vapauspeninkulman ulkopuolellakin olevat\nalustalaiset kaikesta rasituksesta. Erittäin lisättiin kuningattaren\nkruunauksessa suuresti etuoikeuksia. Kreiville annettiin nyt\nyksinomainen valta panna toimeen hovioikeuden tuomiot sellaisissa\nasioissa, jotka hänen kreivikuntansa tuomarin alta olivat tulleet\nvedotuiksi; täten tietysti nämät tuomiot, jos ne olivat kreiville\nvastenmieliset, jäivät toimeenpanematta. Myös suotiin kreivin\nperustamille kaupungeille kymmenvuotinen veronvapaus, jonka ajan\nkuluttua kreivin piti saada puolet porttitullista. Tullimiehiksi,\nsamoin kuin muutenkin voudeiksi, tuomareiksi y.m. piti kreivin saada\nasettaa ketä tahtoi.\n\nVielä turmiollisempaa oli, että Kristiina aivan hillittömästi ja\njärjettömästi jatkoi kruunun- sekä verotalojen myömistä ja\nlahjoittamista. Kustaa Aadolf oli myönyt noin 1,000 manttaalia (joiden\nvuotuinen vero oli 26,000 hopeatalaria), valtionholhoojat n. 2,000\nmanttaalia (vero 60,000 tal.) -- Kristiina möi enemmän kuin 4,000\nmanttaalia (vero 120,000 tal.). Vielä hurjemmin jakeli hän\nlahjoitusmaita kelle hyvänsä, ansioita paljon kysymättä. Kustaa\nAadolfin lahjoittamien talojen veron summa oli ollut 190,000 tal.,\nholhoushallituksen aikuisten lahjojen 69,000 -- Kristiina tuhlasi\n560,000 talarin arvosta veroa. Täten karttui nyt rälssimaitten ala\nlyhyessä ajassa entiseen verraten kolmenkertaiseksi.\n\nSuuri osa Kristiinan lahjoituksista tuli osaksi niille monille, jotka\nhän itse koroitti aatelis-, vapaaherran- ja kreivinarvoon. Ennen häntä\noli Ruotsissa ja Suomessa ollut 321 alhaisempaa aatelissukua -- hän loi\nlisään 363 uutta. _Suomessa_ oli ollut vain yksi kreivikunta, kolme\nvapaaherrakuntaa -- hän lisäsi kahdeksan kreivin, _kaksikymmentäyksi_\nvapaaherran aluetta. Hänen hallituksensa lopulla oli koko Käkisalmen\nlääni poislahjoitettu; samoin myös melkein koko Pohjanmaa, huolimatta\ntuosta vanhasta sananparresta: ettei siellä aateli viihdy enempää kuin\nravutkaan. Turun läänistä oli vain 1/3, muista lääneistä tuskin puoli\nenää välittömästi kruunun omana. Suomen maaverosta oli 1/3, siis kolmas\nosa kaikista meidän maasta tulevista kruunun saatavista aatelin\nkäsissä.\n\nSuurin kreivikunta oli _Vasaborg_-niminen, joka sisälsi 878 taloa\nUudenkaupungin ympäristöllä. Paitsi tätä oli Turun läänissä myös\n_Porin_ kreivikunta (362 t.); Uudellamaalla _Raaseporin_ (722 t.);\nPohjanmaalla _Korsholman_ (413 t. Vaasan seudulla) ja _Karleborgin_\n(285 t. Uudesta-Kaarlepyystä alkain itäänpäin); Käkisalmen läänissä\n_Salmin_ (Laatokan rantamaan koko koilliskulma), _Sortavalan, Nyborgin_\n(Parikkala sekä Uukuniemi) ja _Kronoborgin_ (Kurkijoki). Avarin\nvapaaherrakunnista, niinkuin kaikista lahjoitusmaista Suomessa, oli\nBrahen _Kajaani_. Muuten oli niitä Turun läänissä kuusi, joista\nsuurimmat _Kemiön_ (298 mantt.), _Korpon, Loimaan ja Lempäälän_;\nUudellamaalla _Elimäen_ (301 tal.); Viipurin läänissä _Koiviston_;\nPohjanmaalla kymmenen, joista mainittavat _Närpiön, Laihian, Kokkolan,\nIkalaborgin_ (Kalajoella), _Limingan ja Iin_; Käkisalmen läänissä\n_Liperin, Tohmajärven, Kiteen, Pyhäjärven ja Örneholmin_\n(Raudulla).[38] Lisäksi tuli vielä ääretön joukko tavallisille\naatelismiehille annettuja lahjoitusmaita, joista sangen moni\navaruutensa sekä verojensa suhteen veti vertoja kreivi- ja\nvapaaherrakunnille.\n\nUseitten herrojen tulot näistä tiluksistaan olivat oikein\nruhtinaalliset. Kuinka suuret kreivi Brahen vuositulot hänen\nsuomenpuolisista tiluksistaan olivat, on jo kerrottu. Kustaa Aadolfin\navioton poika sai Vasaborgin kreivikunnasta melkein 60,000 nykyistä\nSuomen markkaa vuosittain, Aksel Oxenstjerna Kemiön vapaaherrakunnasta\nn. 25,700, Leijonhufvudit Raaseporista n. 19,000, erään Rosenstjernan\nperilliset lahjoitusmaistaan Muolassa, Uudellakirkolla sekä\nKivennavalla melkein 38,000 m. Useimmista muista kreivikunnista oli\nvähintänsä 21,000 markkaa tuloa, vapaaherrakunnista viisi-, seitsemän-,\nyhdeksäntuhatta. Muistettava on, että hyvin monella noista herroista\nsamalla oli koko joukko alusmaita Ruotsissa, Virossa sekä Liivinmaalla.\nPaitsi sitä olivat todelliset tulot tavallisesti vähintänsä kahta\nvertaa suuremmat kuin mitä kruunun verokirja osoitti, josta yllä\nluetellut summat ovat otetut. Kajaanin läänin vero esim. on kruunun\nkirjoissa arvattu ainoastaan n. 5,000:ksi markaksi, tulot Brahen\ntiluksista Paraisten pitäjässä 3,200:ksi, mutta kreivin omissa\ntilikirjoissa 12,250:ksi ja 5,100:ksi. Laskekaamme nyt vielä lisäksi ne\nsuuret kruununpalkat, joita useat heistä saivat mikä missäkin korkeassa\nvirassa. Valtionholhoojilla esim. oli 63,000 markkaa vuodessa, muilla\nvaltaneuvoksilla 21,000 sekä vielä sama verta ruokarahaa pitoja varten.\nSuomen kenraalikuvernöörinä oli Brahella, paitsi valtaneuvospalkkaansa,\nvielä 10,500 Suomen markkaa. Eversteillä Suomen rykmenteissä oli\nenemmän kuin 5,000 mk. Monella oli varsinaisen virkansa ohella myös\nsaatavat jostain laamanni- tai kihlakunnasta, vaikkei hänellä itsellään\nollut tuomarinvirasta mitään vaivaa. Niin esim. oli Turun hovioikeuden\npresidentillä Kurckilla Länsigötinmaan laamannina 3,000 tynnyriä\nviljaa. V. 1638 tuotti Pohjois-Suomen laamannikunta valtaneuvos\nSkyttelle 2,471 mk, etelä-suomalainen amiraali Klaus Flemingille n.\n4,500 mk, karjalainen K. Bondelle melkein 8,000 mk. Suuria rikkauksia\nolivat myös kaikki senaikuisissa voitollisissa sodissa käyneet\npäälliköt koonneet itselleen ryöstösaaliilla sekä polttolunnailla.\nKertokaamme nyt lopulta kaikki tässä luetellut summat kolmella, koska\nsilloiset elintarpeitten hinnat olivat noin kolme vertaa huokeammat\nkuin tätä nykyä -- silloin vasta voimme saada täyden käsityksen sen\najan korkeitten herrojen summattomista tuloista.\n\nNämät äkisti saadut rikkaudet muuttivat keskipaikoilla vuosisataa\nRuotsin vallan aatelin elämän ja tavat perinjuurin. Entisen\nyksinkertaisuuden, koristelemattomuuden sijaan tuli nyt mitä ylellisin\nprameus. Korkeat herrat rakensivat itselleen uhkeita kivikartanoita\nkaariportteineen, torneineen niin hyvin asuintiluksilleen kuin myös\nsuurempiin kaupunkeihin, varsinkin Tukholmaan. Sisältä ne koristettiin\nkalleilla huonekaluilla sekä ulkomaan mestarien maalauksilla.\nMaakartanoiden ympäristö laitettiin komeiksi puutarhoiksi ja\nkukkasmaiksi ansareineen, suihkukaivoineen, marmoripatsaineen. Näissä\npalatseissa vietettiin loistavaa elämää, tuhlattiin äärettömiä summia\nkaikellaisiin juhlapitoihin. Samassa kuitenkin myös moni herra, se\ntulee heidän kunniakseen tunnustaa, edisti yliopistoja ja kouluja,\nkoristeli kirkkoja sekä auttoi muita yleishyödyllisiä laitoksia\nruhtinaallisen anteliaasti. Alhaisemman aatelin varat tietysti eivät\ntämmöiseen ylenmääräiseen komeuteen riittäneet. He asuivat enimmiten\npuisissa turvekattoisissa kartanoissa, pieni puutarha ympärillään;\nmutta puvussa, ruuassa sekä pöytäastiain kalleudessa koettelivat hekin,\nniin paljon kuin mahdollista, noudattaa ylhäisempien esimerkkiä.\nYhdessä suhteessa kumminkaan ei sopinut heitä suinkaan arvostella heitä\nhalvemmiksi ja se oli -- kopeudessa.\n\nYhteistä koko aatelille oli silloin rajaton ylpeys; nekin, jotka juuri\nikään olivat koroitetut aatelissäätyyn, pöyhkeilivät kaikin voimin,\njotta heidän äskeinen alhaisempi säätynsä muka sitä pikemmin\nunhottuisi. Samasta tunteesta johtui, etteivät he nyt tyytyneet vanhan\naatelin tapaisiin koruttomiin, yksinkertaisiin nimiin, vaan keksivät\nitselleen mitä koreimmat, komeimmat, niinkuin Gyllengranat,\nSilfversparre ja Rosenstjerna y.m. täynnä kultaa, hopeaa, tähtiä sekä\nmuita loistoaineita. Aatelittomia kohdellessaan olivat aateliset\nröyhkeät siinä määrin, että meidän on vaikea sitä todeksi uskoa.\nAatelin etuoikeuskirjassa oli nimenomaan säätty, että aatelisneidon,\njoka meni aatelittomalle miehelle vaimoksi, piti menettää\nperintöoikeutensa sukunsa tiluksiin. Ei hän myöskään koskaan päässyt\naatelisten sukulaistensa häihin taikka ristiäisiin, ja jos hänen joskus\narmosta sallittiinkin tulla tavallisiin pitoihin, istutettiin hän\nainakin alimmaiselle sijalle. Samoin myös, jos aatelisherra oli nainut\naatelittoman neidon, ei tullut lapsille aatelisarvoa eikä\nperintöoikeutta muuten kuin erinäisen kuninkaallisen armokirjan kautta.\nTämmöisiä avioliittoja ei katsottu juuri paljon paremmiksi luvatonta\nyhtymistä. Turussa esim. vuosisadan toisella puoliskolla mieltyi\nhovioikeuden presidentin, vapaaherra Creutzin poika piispa Gezeliuksen\ntyttäreen, ja huhu levisi ympäri kaupunkia, että hän aikoi naida tytön.\nTästäkö vasta nuoren junkkarin korkeassa kodissa hätä nousi! Sisaret,\ntavatessaan kadulla piispan neitosia, käänsivät pois päänsä eivätkä\nolleet heitä näkevinään; isä palkkasi erään papin piispan perhettä\nhäpäisemään. Ja eräänä pyhänä mainittiin kirkossa, kuudetta käskyä\nselitettäessä, miten muutamat tässä kaupungissa hävyttömästi rikkovat\ntätä käskyä vastaan, koreillen vastoin säätynsä tapaa silkissä ja\nsametissa, ja pyydellen korkeasukuisia nuorukaisia pauloihinsa. --\nSamallaista röyhkeyttä ilmeni kaikessa muussakin. Moni korkea\naatelisherra esim. piti itseänsä varten kotipappia; sillä olisihan\nhänen yhteisessä jumalanpalveluksessa täytynyt istua saman katoksen\nalla maamoukkien sekä poroporvarien kanssa. Osaksi aatelittomat säädyt\nimartelevalla käytöksellään tekivät myös itsensä tähän syypäiksi.\nMainittu jo on, kuinka Turun yliopiston konsistori useamman kerran\npyysi jotakuta presidentti Kurckin nuorta poikaa kunniarehtorikseen.\nyliopiston juhlissa annettiin ylioppilaina oleville kreivien ja\nvapaaherrojen pojille etusija ennen professoreitakin. Ja pitipä kerta\neräs meidän ensimäisistä professoreistamme, Alanus nimeltään, julkisen\nväitöksen, jossa hän vakuutti aatelisarvon olevan Jumalan säätämän, ja\naatelislapset luodut jalommasta, paremmasta aineesta kuin muut ihmiset.\n\nMuutamissa ylemmissä aatelissuvuissa Suomessa olivat jo tämän\nvuosisadan alkupuolella oppi ja sivistys nousseet sangen korkealle sen\njohdosta, että nuorukaiset, saatuansa hyvän perustuksen taitavien\nkotiopettajien johdolla, matkustelivat ja oleskelivat useita vuosia\nulkomailla. Eevert Horn esim. osasi useampia vieraita kieliä ja\nkirjoitti kirjeitänsä sekä neuvojansa hyvin usein latinaksi, ranskaksi\ntai saksaksi. Saksaa Kustaa Hornkin kirjeissään paljon viljeli.\nEdellinen näistä veljeksistä harrasti myös historiaa ja tallensi\nKankaisten kartanoon suuren, keräämänsä historiallisten asiapaperien\nkokoelman. Juhana Kurckin tieteellisistä harrastuksista, erittäin\nhistoriallisista, on jo ennen ollut puhe. Klaus Hermaninpoika Fleming,\nmainion kaimansa, marskin, aikalainen, kirjoitti latinaksi historian\ntapauksista Suomessa 16:nnen vuosisadan lopulla. Hänen poikansa Klaus,\njosta pian tulee enemmän puhetta, oli hyvin perehtynyt Rooman\nklassilliseen kirjallisuuteen; sen todistaa eräs Horatiuksen värssy,\njonka hän lohdutuksekseen kirjoitti asiapaperin reunaan, kun perätön\nkanne oli tullut häntä vastaan nostetuksi. Kristiinan loppuaikoina\nalettiin kuitenkin valittaa, että ylellinen elämä oli veltostuttanut\nkorkeammat suvut, niin että nuoret herrat eivät enää paljon huolineet\ntosiopista, tositoimista, vaan pääasiallisesti ainoastaan huvittelivat,\nharjoitellen tanssia, miekkailua sekä metsästystä. Alhaisempi aateli\npuolestaan ei ollut opissa ja sivistyksessä aina edes aatelittoman\nkeskisäädyn vertainen. He olivat muka liika hyvät lähettämään poikansa\nkouluun samoille penkeille kaikellaisten halpasäätyisten kanssa; vaan\nkotiopettajan pitämiseen sekä ulkomaan matkoihin ei ollut varoja.\nKäytöksessä ja tavoissa ilmeni senvuoksi -- ainakin täällä Suomessa --\nusein ilettävää raakuutta ja siveettömyyttä. V. 1642 esim. Niilo Boijen\ntytär oli kirkon luukammiosta salaa ottanut lapsen ruumiin --\naviottomien lasten ruumiit pantiin sinne hautaamatta tallelle. Tämän\nruumiin hän vei erään räätälin mökin edustalle; hän oli näet räätälin\nvaimolle suuttunut ja tahtoi siten saattaa tätä epäluuloon\nlapsenmurhasta. -- V. 1658 eversti Antti Munckin rouva oli ottanut,\nmiehen ollessa poissa linnoissa ja leireissä, rakastajikseen milloin\nkartanon kalamiehen, milloin räätälin, milloin tallirengin. Tappelut\nolivat aatelisherrojen kesken hyvin tavallisia, joskus murhiakin\ntapahtui. Luvussa Rothoviuksesta on jo semmoinen tapaus tullut\nkerrotuksi, jolloin kaksi aatelismiestä riitaantuessansa rupesivat itse\nkirkossa miekkasille. V. 1634 sai maaherra Ernesti Creutz surmansa\naatelismiehen Pietari Dufvan kädestä. Tämä Dufva oli muutenkin hurja,\njumalaton mies, jolla oli kuusi aviotonta lasta. Kuinka hän vältti\nkuolemanrangaistuksen murhateostansa, siitä ei ole tietoa, mutta\nkuoltuansa v. 1647 hänet haudattiin \"ketunkuoppaan\", samaan paikkaan,\nmissä hänen nuorena kuolleet lapsensakin jo olivat saaneet sijansa. --\nSten Tavast, samainen, jonka väkivaltaisuudesta jo ennen on ollut\npuhetta,[39] tappoi sittemmin kornetti Bosinin ja mestattiin senvuoksi\nv. 1644. Koska tämmöisiä tekoja herrojenkin kesken tapahtui, voi\narvata, miten rasittava ja vaarallinen heidän väkivaltaisuutensa, kun\nsiihen liittyi vielä röyhkeys alhaisempia vastaan, oli aatelittomille\nsäädyille. Niinpä esim. v. 1650 herra Jaakko Spåre Janakkalassa suuttui\nsilmittömästi siitä, että kirkkoherra Mattias Laurinpoika oli\nseurakuntalaistensa tapoja saarnassaan moittinut. Vimmoissaan hän\njumalanpalveluksen jälkeen kävi seisomaan kirkon pääovelle, paljastettu\nmiekka kädessään, odotellen kirkkoherran tuloa. Mutta kun tämä,\nluultavasti siitä tiedon saatuansa, oli toista tietä mennyt ulos, pisti\nSpåre kumminkin kirkkoherran seitsemäntoistavuotiaan pojan kuoliaaksi.\nAsia vedettiin hovioikeuteen, mutta Spåre osasi ystävien kautta hankkia\nitselleen turvakirjeen kuningattarelta. Nyt ratsasti hän seuraavana\npyhänä kirkolle ja tepastelutti siellä kirkonmäellä hevostansa\nkirkkoherran kiusaksi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"Piti, piti!\neipä olekaan niin suurta lukua mokoman papinpennun surmasta!\"\n\nVielä pahemmassa ahdistuksessa kuin verraten itsenäiset papit ja muut\nvirkamiehet olivat tietysti talonpojat, erittäinkin uudet\nalustalaisparat. Mainittakoon tässä vain muutamia esimerkkejä, jotka\novat otetut yhtenä ainoana vuonna 1655 esiintuoduista valituksista.\nSyynä oli tavallisesti nytkin sama kuin Kustaa Aadolfin hallituksen\nalussa, että herrat tahtoivat pakoittaa heidän alusmaillansa asuvia\ntalonpoikia luopumaan omistusoikeudestaan verotaloihin. Siinä\ntarkoituksessa majuri Pistolehjelm Akaalla määräsi talonpojillensa\nkauhean suuria veroja, ja kun se ei auttanut, oli hän ruvennut tekemään\nkaikellaista väkivaltaa. Erään uppiniskaisen talonpojan hän ripusti\nkoko vuorokaudeksi käsiraudoista riippumaan. Kornetti Stjernkors\nOrivedellä oli piessyt erästä talonisäntää, raiskannut emännän ja\nsitten ajanut molemmat pois heidän kotitalostansa. -- Herra Simo\nSkraggenskjöld Äyräpäässä oli väkivallalla ryöstänyt talonpoikiensa\ntavarat ja sitten ajanut ne pois tyhjistä tuvistansa. -- Korkea aateli\nei nyt enää itse tehnyt tämmöisiä ilkitöitä; mutta heidän voutinsa,\nherran poissaollessa, eivät olleet suinkaan paremmat kuin ylläkuvatut\npienet herrat. Jopa alkoi kuulua ääniä, jotka suoraan vaativat\ntalonpoikien orjuuttamista; niinhän muka oli muissa Euroopan mannermaan\nvaltakunnissa -- miksikä siis Ruotsin vallan piti olla poikkeuksena?\nMuutamin paikoin tehtiinkin jo alku sillä, että herrat tahtoivat estää\nalustalaisiansa muualle muuttamasta; mutta tätä laittomuutta hallitus\nvastusti kumminkin aina ankarasti. Sortoa sitä vastoin oli vaikeampi\nestää, sillä hovioikeuden oli mahdoton valvoa tilaa kreivikunnissa, ja\nlain voima muuallakin oli taas suuresti heikontunut.\n\nNiinkuin tästä näkyy, oli aatelisvallalla tosin muutamia hyviä puolia,\nmutta pahat puolet voittivat suuresti. Ja mitä Suomeen tulee, on\nhuomattava, että meidän maamme edellisistä sai sangen vähän nauttia,\nmutta jälkimäisiä sitä vastoin runsaassa määrin osaksensa. Useimmat\nlahjoitusmaitten isännistä näet olivat maallemme kokonaan vieraita,\nRuotsissa asuvia. Suomen omia miehiä oli kreiveistä vain kolme: Porin\n(Horn), Nyborgin (Wittenberg) sekä Karleborgin (Tott), tai neljä, jos\nnimittäin Raaseporin Leijonhufvudit, jotka eivät juuri Suomen asioihin\nolleet osaa ottaneet, tahtoo lukea mukaan. Vielä vähemmän oli\nsuomalaisia vapaaherrojen parissa, nimittäin ainoastaan: Joensuun\n(Hornien toinen haara), Loimaan (Wittenberg), Kokemäen (Forbus),\nLempäälän (Kurck), Elimäen (Wrede) ja Liperin (Fleming). Mutta näistä\nSuomenkin korkeammista suvuista useimmat tähän aikaan muuttivat\nRuotsiin, ja jos monessa vielä parin miespolven ajalla säilyikin hiukan\nrakkautta alkuperäiseen kotimaahansa, tuli kuitenkin heidän\nvaikutuksensa ja rikkautensa melkein yksistään Ruotsin osaksi. Suomen\nrahvas sai kärsiä aatelisvoutien kiskomisia ja ryöstämisiä; se sai\notsansa hiessä haalia kokoon veroja herroillensa. Mutta ne verot,\nsamoinkuin myös enin osa Suomen tuomarinvirkojen tuloista, menivät pois\nPohjanlahden taakse. Niillä rakennettiin siellä komeita palatseja ja\nelettiin ruhtinaiksi; Suomen osaksi siroitettiin ani harvoin vain\njoku murunen rikkaan pöydästä. Hyvin vähän tiedämme mainita\nanteliaisuudesta, jota lahjoitusmaitten isännät olisivat osoittaneet\nmeidän yliopistollemme ja kouluillemme. Stålhandsken leski lahjoitti\nTurun akatemiaan sen kirjaston, jonka hänen miehensä oli Tanskan\nsodassa saanut. Niin myös Kustaa Hornin leski jätti vaatimatta\nyliopistolta sitä velkaa, joka häneltä oli otettu yliopiston palaneen\nkartanon uudestirakentamiseksi. Mutta sama leski taas, samoinkuin\nmuuten vainaja itsekin, antoi kreivikunnassaan olevan Porin\ntrivialikoulun rappeutua, koska ei sanonut enää jaksavansa sitä\nkustantaa sen jälkeen kuin kuningas Kaarle X oli ottanut osan\nlahjoitusmaista takaisin. Ei tiedetä ainoatakaan esimerkkiä siitä, että\njoku aatelisherra olisi tänä aikana kustantanut köyhien suomalaisten\nnuorukaisten opintomatkoja ulkomaille, niinkuin Ruotsissa oli\ntavallista. Kirkkomme yksin vain saivat runsaammalla kädellä osaa\nSuomen lahjoitusmaitten rikkauksista. -- Eipä edes tullut maallemme\nosaksi paljon siitä loistosta, jonka korkeamman aatelin elämä\ntähän aikaan loi ympärillensä, siitä vilkkaammasta kauppa- ja\nkäsiteollisuusliikkeestä, jonka se herätti. Suomessa on kaikkiaan\n_kaksi_ suurempaa aateliskartanoa muistona tältä aatelimme\nkukoistusajalta. Ne ovat kolmikertaiset kartanot _Louhisaaressa_\n(Flemingin) Ahlaisten kappelissa ja _Sarvilahdellla_ (Creutzin)\nPernajan pitäjässä. Mutta mitäs ovat nekin, verrattuina niihin\nkomeihin, koreihin linnoihin, jotka samalla ajalla kohosivat Ruotsissa?\nJa aatelimme poismuuton vahingollista vaikutusta kauppaliikkeeseen\ntodistaa taas meille epäilemätön vierasmies, Pietari Brahe. Hän valitti\njo v. 1638, että tuontikauppa Turussa oli varsin huono siitä syystä,\nettä maan korkeat herrat enimmiten eivät olleet kotona, vaan Saksan\nsodassa tai muualla kruunun palveluksessa. Mikä silloin vielä oli\najallinen haitta, se tuli sitten ainaiseksi.\n\nAateli tosin ei harjoittanut yhtä julmaa sortoa ja väkivaltaa kuin\nennen vuosisadan alussa. Sen verran vaikutti toki Turun hovioikeus.\nMutta sen sijaan oli nyt aatelisvallan rasitus tullut monta, monta\nvertaa yleisemmäksi ja sen kautta tuntuvammaksi. Siihen lisäksi tuli,\nettä koko maan mehu vuosi pois meidän maastamme kaukana asuville\nherroille. Jollei siis Kristiinan hullujen tuhlausten jälkeen olisi\nvielä ennen sen vuosisadan loppua alkanut Kaarle XI:nnen ankara ja\nperinpohjainen lahjoitusmaitten peruutus, niin olisi Suomi iäksi\nvaipunut Irlannin tapaiseen kurjuuteen.\n\n\n\n\n19. Klaus ja Henrik Fleming.\n\n\nNäissä kertomuksissa on jo ollut puhe useista etevistä Suomenmaan\naatelisherroista Kustaa Aadolfin sekä Kristiinan aikoina. Me olemme\nlikemmin tutustuneet Kustaa Horniin sekä useihin muihin sotureihin,\nniin myös Juhana Kurckiin. Näiden lisäksi tulee vielä kahden miehen\nelämäkerrat, joista toinen hyvinkin oli yllämainittujen vertainen,\ntoinen, jos kohta vähemmän ansiokas, kuitenkin antaa sangen valaisevan\nkuvan sen ajan aateliston elosta ja olosta.\n\nMainion marski Klaus Flemingin suku, niinkuin me tiedämme, oli loppunut\nhänen onnettomaan poikaansa, Juhanaan. Mutta toinen, nuorempi haara\nrehoitti yhä edelleen. Kuuluisin näistä _Flemingeistä_ oli nyt taas\nKlaus nimeltänsä. Hän oli syntynyt 1592 Louhisaaren kartanossa\nAskaisten kappelissa likellä Turkua. Hänen isänsä, Lauri Fleming,\naikoinaan Savonlinnan maaherra, oli kuollut aikaiseen; mutta äiti, Anna\nHorn, piti tarkan huolen pojan kasvatuksesta. Useita vuosia oltuaan\nulkomaan opistoissa, tuli Klaus Fleming takaisin v. 1612 ja meni heti\nVenäjälle, Eevert Hornin johdolla taistelevaan armeijaan. V. 1614 hän\ntuli siellä Uplannin ratsumieslippukunnan ratsumestariksi. Mutta v.\n1619 hänet jo muutettiin toiselle alalle; hän määrättiin näet\nala-amiraaliksi, josta paikasta hän 10 vuotta myöhemmin kohosi\namiraaliksi. Hän rupesi siis siinä asiassa astumaan kuuluisan kaimansa\nteitä. Tässä virassaan hän oli johtavana sieluna meriasiain virastossa,\nvaikka sen nimellisenä ylipäällikkönä oli valta-amiraali Gyllenhjelm.\nRuotsin vallan sotalaivasto oli Kustaa Aadolfin hallituksen alussa\nollut aivan rappiolla; se piti luoda melkein uudestaan, ja siihen\ntoimeen ryhtyi Fleming suurella innolla. Suurempia laivoja rakennettiin\nkruunun kustannuksella koko joukko;[40] vanhat korjattiin tai myötiin.\nTäten oli Kustaa Aadolfin aikoessa Saksan sotaan neljättäkymmentä\nalusta valmiina häntä sekä hänen sotureitansa varten. Muutamia vuosia\nmyöhemmin, v. 1636, tarkastettiin laivaston tilaa hallituksen käskystä,\nja siinä toimessa olleet valtaneuvokset ilmaisivat sitten\nkertomuksessansa ihmetyksensä sen johdosta, miten täsmällensä ja\nperinpohjin amiraali Fleming oli osannut johtaa laivojen rakennusta.\nEnemmän vielä kuin suurten sotalaivojen rakentamista harrasti Fleming\npienempien saaristohaaksien hankkimista. Hän saatti taas voimaan vanhan\nsäädännön, jonka mukaan merenrantalaisten tulisi, paitsi merimiehiä,\nhankkia lotjia kruunun palvelukseen. Näitä tämmöisiä oli v. 1643 jo\nkarttunut sataviisikymmentä; jokaisessa oli yksi kanuuna.\n\nTämä oli kuitenkin vaan yksi puoli Flemingin monihaaraista toimintaa.\nKustaa Aadolf oli Saksaan lähtiessään uskonut valtion raha-asioiden\nhoidon langollensa, pfalzkreivi Juhana Kasimirille; mutta kun tämä\ntunsi sangen vaillinaisesti sekä ruotsinkieltä että sen lakia,\nannettiin hänelle Klaus Fleming apulaiseksi. Kuninkaan kuoltua\nerotettiin pfalzkreivi siitä virasta, jota Fleming nyt vähän aikaa sai\nyksin hoitaa holhoushallituksen jäsenenä. Kun sitten holhoushallitus v.\n1634 asetettiin vakinaiselle kannalle, saivat Klaus Fleming sekä\nGabriel Oxenstjerna yhtä monta ääntä valtiorahastonhoitajan vaalissa.\nSe tuli jälkimäiselle osaksi, jolle Aksel Oxenstjerna oli antanut\näänensä; mutta useat valtaneuvokset vakuuttivat perästäpäin julkisesti,\nettä hekin olisivat antaneet Flemingille äänensä, jollei hän meriasiain\nvirastossa olisi niin välttämättömän tarpeellinen. Myöhemminkin\nkysyttiin kuitenkin aina Flemingin neuvoa tärkeämmissä raha-asioissa.\n\nV. 1637 oli puhe kauppa- ja meriliikkeen asettamisesta erinäisen\nkauppakollegion hoitoon; silloin aiottiin taas Klaus Flemingiä sen\nylijohtajaksi. Koko hankkeesta ei tullut vielä silloin mitään; mutta\nFleming ilmankin jo edisti hyvin hartaasti Ruotsinvallan kauppaa,\nteollisuutta ja merenkulkua, erittäinkin viimeksimainittua, joka olikin\nhänen varsinaista virkatointansa lähimpänä. Hänellä oli näissä asioissa\nenimmäkseen samat mielipiteet kuin Aksel Oxenstjernalla; tavallisesti\nmietiskelivät ja keskustelivat he ensin yhdessä, ennenkuin uusia,\nsiihen kuuluvia asetuksia otettiin puheeksi. Suorastaan omalla\ntoimellaankin otti Fleming osaa teollisuuteen sekä kauppaan.\nNähtyänsä, kuinka vaikea aina oli hankkia tarpeellisia aseita maasta\nlähetettäville sotureille, perusti hän Ruotsiin asetehtaan. Myöskin hän\notti aina suurien summien edestä osakkeita kaikkiin yhtiöihin\nvaltamerentakaista kauppaa varten. Hän oli esim. Länsi-Intian\nkomppanian johtaja, joka perusti ruotsalaisen siirtomaan Amerikkaan,\nDelaware-joen rannalle. Kenties oli hänen tointansa sekin, että niin\nsuuri joukko noita vainottuja Vermlannin suomalaisia sinne lähetettiin.\nHänen kuoltuansa laimeni into mainitun siirtomaan edistämiseen.\n\nPaitsi jo mainituita virkoja oli Flemingillä myös Etelä-Suomen\nlaamannin paikka, josta ei kuitenkaan, aikakauden tavan mukaan, ollut\nmitään vaivaa. Työläämpi oli jäsenyys valtaneuvoskunnassa, jossa\nhänellä vuodesta 1625 oli ollut sijansa. Mutta vielä monin verroin\nvaivalloisempi, vastuksellisempi oli eräs luottamustoimi, joka hänelle\nv. 1634 uskottiin kaikkien yllämainittujen lisäksi; hän määrättiin näet\nTukholman kaupungin kuvernööriksi. Semmoisena hän edisti kaikin tavoin\npääkaupungin vaurastumista, järjestystä ja siisteyttä. Hän oli\nhartaasti apuna, kun koko Pohjanlahden kauppa päätettiin laskea\nTukholman alaiseksi. Hän järjesti kadut suoriksi ja leveiksi sekä\nvalvoi ankarasti järjestystä, huolimatta siitä, että hän sen johdosta\njoutui tuhansiin riitoihin aatelisherrojen kanssa.\n\nNäin ihmeteltävä oli hänen toimeliaisuutensa. \"Jos Pietari Brahe neron\npuolesta oli Aksel Oxenstjernaa lähin mies\", sanoo hänestä eräs\nruotsalainen historioitsija, \"niin oli Klaus Fleming työvoimaan,\ntoimellisuuteen sekä ahkeruuteen nähden häntä yhtä lähellä.\" --\nValtiollisiin puolueriitoihin valtaneuvoskunnassa hän ei paljon\nsekaantunut. Hänen paras harrastuksensa oli saada kokonaan antautua\nhänelle uskottuihin tärkeihin hallintotoimiin. Joskus vain moitittiin,\nettä hän otti tehtäväkseen liian paljon työtä, jota kaikkea hän ei\nsitten ajallaan saanut valmiiksi. Neuvoskunnassa hän aina uskollisesti\npiti Aksel Oxenstjernan puolta, vaikka tämä äänellään oli ollut syynä\nsiihen, ettei Fleming päässyt holhoushallituksen jäseneksi. --\nNuoruudessaan hän oli, niinkuin muutkin Suomen aateliset, koettanut\nvääryydellä enentää etuoikeuksiansa ja vähentää velvollisuuksiansa.\nHänestä valitettiin v. 1618, että hän laiminlöi ratsupalvelustansa ja\nettä hän erään Lemun pitäjässä läänitykseksi saadun talon lisäksi oli\nottanut vielä neljä omin luvin. Mutta valtaneuvoskunnassa hän sitten\naina lujasti vastusti aateliston liikoja vaatimuksia. Kuinka harras hän\nsiinä suhteessa oli, sen osoitti hänen ehdoituksensa väliaikaisessa\nholhoushallituksessa, että kaikki Kustaa Aadolfin lahjoittamat tai\nmyömät talot lunastettaisiin jälleen takaisin kruunulle.\n\nKoko miehuutensa parhaan iän Fleming asui ulkopuolella\nsynnyinmaatansa; mutta ei hän sitä kuitenkaan koskaan unhottanut,\nvaan piti, missä taisi, kansalaistensa puolta. Niin esim. hän v. 1635\ntoi valtaneuvoskunnassa esiin suomalaisten talonpoikaisten\nvaltiopäivämiesten valituksen, etteivät he ymmärrä esittelyitä eikä\nkeskusteluita, ja hänen ehdoituksestaan päätettiin nyt hankkia heille\ntulkki.\n\nRuotsin laivaston hyväksi oli hän kaikkein enimmin ponnistellut\nvoimiansa; sen palveluksessa hän myös viimein henkensäkin heitti.\nTanskan sodan alkaessa tulivat vasta oikein hänen ahkeruutensa hedelmät\nesille; monen ajan perästä saattoi nyt Ruotsin laivasto ensi kertaa\nkilpailla tanskalaisen kanssa. Fleming meni v. 1644 vesille 39:n\nsuuremman, 10:n pienemmän sotalaivan sekä 68:n saaristolotjan kanssa.\nJollei vain väki olisi suureksi osaksi ollut niin tottumatonta, olisi\nhän sillä voimalla saanut suuria aikaan. Heinäk. 1 p. kohtasi Fleming\nlähellä Femern-saarta Tanskan laivaston, jota itse kuningas Kristian IV\njohti. Tässä syttyi nyt tulinen tappelu. Tanskalaisilla oli ensin\nmyötätuuli, mutta Flemingin onnistui rohkealla käännöksellä saada tuuli\npuolelleen. Kuningas tuli haavoitetuksi, josta säikähtyneinä\ntanskalaiset joutuivat häiriöön. Sen päätti Fleming heti käyttää\nedukseen, hyökkäsi suoraan päälle ja käski muittenkin laivojensa\nseuraamaan esimerkkiä, jotta saataisiin vihollisen sotarinta\nläpimurretuksi. Mutta ainoastaan neljä laivaa seurasi häntä; muut\njäivät jäljelle. Täten joutui Fleming ankaraan ristituleen\ntanskalaisten väliin, ja pääsi vain töin tuskin pahasti runneltuna\npois. Voitto ei kallistunut ratkaisevasti puolelle eikä toiselle; yö\nlopetti taistelun. Aamulla olivat kuitenkin tanskalaiset vetäytyneet\npois, jonka johdosta ruotsalaiset väittivät voittaneensa.\n\nFleming vei nyt isomman osan laivastoansa Kielin lahteen korjattavaksi.\nMutta sen suulle tuli Kristian kuningas ja sulki heiltä poispääsön,\nniin että heidän täytyi monta viikkoa maata siinä jouten. Pian alettiin\nRuotsin laivastoa myös maanpuolelta ahdistaa. Tanskalaiset laittoivat\nrannalle patterin, josta heinäk. 26 p. rupesivat ampumaan. Ylimalkaan\noli matka siksi pitkä, etteivät heidän luotinsa voineet suurta vahinkoa\naikaan saada; yksi kuula kuitenkin kilpistyi veden pinnalta ylös ja\nlensi amiraalilaivan peräkokan ikkunasta sisään. Kello oli 6; Fleming\nparasta-aikaa pesi käsiänsä. Luoti löi mäsäksi hänen vasemman säärensä\nja tappoi siihen paikkaan palvelijan, joka piti pesumaljaa. Kohta\nhuomattiin, ettei amiraalilla itselläänkään ollut enää monta hetkeä\nelettävänä. Hän määräsi siis sijaisensa ja otti alipäälliköiltään sen\nlupauksen, että he tottelisivat häntä. Hänen poikansa Herman seisoi\nvuoteen vieressä. Hänelle kuuluu kuoleva amiraali silloin sanoneen:\n\"Älä itke, poikaseni! Laita vaan, että sinäkin kuolet tanskalaisten\nvihollisena, niinkuin minä!\"\n\nRuumis vietiin Tukholmaan ja haudattiin Vermdön kirkkoon, missä komea\nhautakivi osoittaa hänen lepopaikkaansa. Kaikki surivat hänen kovin\naikaista poismenoansa; kaikki kaipasivat tuota \"uskollista miestä,\njota ilman ei voitu tulla toimeen\". Kristiina sekä suuri osa\nvaltaneuvoksista olivat läsnä hautajaisissa. Kuningatar sitten,\nosoittaakseen maan kiitollisuutta Klaus Flemingin ansioiden johdosta,\nantoi hänen pojilleen Liperin vapaaherrakunnan.\n\nTähän mainioon, etevään mieheen ei voida hänen orpanaansa _Henrik\nFlemingiä_ suinkaan verrata; sittenkin hänkin ansaitsee saada tässä\nsijansa siitä syystä, että hän on kirjoittanut elämäkertansa, joka\nvalaisee senaikuisen aatelin oloja. Kirjallisen harrastuksensa, joka\nsiihen aikaan oli kovin harvinainen, oli hän perinyt isältänsä, Klaus\nHermaninpoika Flemingiltä. Tämä, niinkuin jo kerrottu, oli sepittänyt\nlatinaisen kertomuksensa tapauksista Suomessa kuudennentoista\nvuosisadan lopulla. Näiden samojen tapausten tähden oli hänen täytynyt\npaeta Saksanmaalle, johon myös poikakin sitten lähetettiin jäljessä.\nSiellä oleskeli nyt Henrik Fleming useampia vuosia, luultavasti\nharjoitellen opintoja oppineen isänsä johdolla. Ainakin oli hän\nlatinaiseen kirjallisuuteen hyvin perehtynyt. Mutta v. 1604 he\npalasivat ulkomailta Tukholmaan, jossa kuitenkin isä heti vangittiin ja\npoikakin oli jonkinlaisessa kotiarestissa. Eräänä päivänä v. 1605 hän\npääsi vähän kävelemään, jolloin hän kohtasi kuningas Kaarle IX:nnen.\nHän seurasi silloin hovijunkkarien kanssa ja käskettiin sitten\npalatsissa pesuvettä pitämään, kun kuningas pesi itseänsä. Kuningas\nkehoitti silloin häntä rupeamaan sotapalvelukseen. Nuori Fleming\nesteli, sanoen aikovansa ensin taas mennä ulkomaille. \"Kylläpä\ntäälläkin annetaan yhtä kovia läimäyksiä kuin Tanskassa tai\nHollannissa!\" sanoi kuningas. Viimein hän myöntyi, kun näki kuninkaan\nmuuten pahastuvan. Kaarle lahjoitti silloin hänelle ratsun sekä\ntarpeelliset aseet ja varustukset. Jonkun ajan perästä onnistui\nFlemingin myös rukouksillaan saada isänsä vapaaksi. Liivinmaan sodasta\npalattuaan, jossa hän kuninkaan kanssa oli käynyt, nai hän v. 1608\nruotsalaisen aatelisneidon, Erland Båtin tyttären. \"Meillä oli\", kertoo\nhän itse, \"sangen vähän omaisuutta: vaimollani vaatteet, minulla\nhevonen satuloineen sekä pyssy ja muut aseet. Näihin luottaen, lähinnä\nJumalaa, toivoin kuitenkin voivani hankkia elatusta itselleni sekä\nvaimolleni.\" Sitten hän kuitenkin möi hevosensa ja aseensa, sai lisäksi\n100 talaria rahaa sekä liha- ja jauhovaroja apeltansa, ja läksi näin\nvarustettuna Suomeen, missä hänen isänsä antoi hänelle pienen tilan\nviljeltäväksi. Vuoden ajan siellä köyhyydessä elää nyhjysteltyänsä,\nmuutti hän appensa kehoituksesta Ruotsiin ja otti erään appensa tilan\narennille. Siellä hän ahkerasti harjoitti maanviljelystä ja purjehti\nmyös joskus, aatelin tullivapautta käyttäen, omalla laivallaan Saksan\nmaalle kauppaa tekemään. Täten alkanut varallisuus karttui sitten\nrikkaudeksi Tanskan ja Venäjän sodissa, joihin hän otti osaa. \"Jumala\",\nkertoo hän, \"minulle niissä niin runsaasti ja ihmeellisesti siunasi\nkultia, hopeita sekä muuta ylellisyyttä, että pääsin kaikista\nveloistani sekä ostin useampia maatiloja sekä Ruotsissa että Suomessa.\"\nMyös hän peri v. 1616, isänsä kuoltua, Lehtisten kartanon. Sittenkin\nhän katsoi luvalliseksi, niinkuin samana vuonna hänestä valitettiin,\neräältä hänelle läänitetyltä verotalon isännältä anastaa viljaa,\nkarjaa, jopa tuvankin, hän kun tahtoi talonpoikaparkaa pakoittaa\nluopumaan omistusoikeudestaan.\n\nV. 1617 määrättiin Henrik Fleming Viipurin ja Savonlinnan läänien\nmaaherraksi sekä kaiken Karjalan jalkaväen everstiksi. Tässä virassa\nollessaan vuokrasi hän kruunulta vuosiksi 1618-19 Savonlinnan läänistä\ntulevat verot, josta hänelle, niinkuin hän itse sanoo, jäi voittoa\n5,000 talaria. Samalla ajalla hän yhä myös jatkoi laivaliikettänsä,\nvaikkei enää itse kapteenina. V. 1619 tuli hänen laivansa Hollannista,\ntuoden täyden lastin suoloja sekä viinejä, sitä paitsi rahaa 3,000\ntalaria sekä 700 Unkarin kultakolikkoa voittona myödyistä tavaroista.\nV. 1620 pääsi Fleming Narvan ja Länsi-Inkerin maaherraksi, jolloin hän\ntaas yhdessä erään kauppiaan kanssa vuokrasi kruununtulot siitä\nmaakunnasta ja eräänä vuonna voitti 10,000 talaria. Sillä lailla meidän\nherrat siihen aikaan osasivat koota rikkauksia. Myöhemmin hänkin muutti\nTukholmaan asumaan, missä hän v. 1638 sai asessorin viran\nsotakollegiossa. Tanskan sodassa hän v. 1644 valloitti Jämtlannin\nmaakunnan Norjalta. Hän kuoli v. 1650 ja haudattiin Mynämäen kirkkoon.\nHän oli eläissänsä antanut suuria lahjoja Turun sekä Viipurin\ntuomiokirkkoihin sekä kokonaan omalla kustannuksellaan rakennuttanut\nkirkon Mietoisten kappeliin, samoinkuin hän puolisonsa kanssa kustansi\nJaakon kirkon uhkean porttirakennuksen Tukholmassa.\n\n\n\n\n20. Kauppa ja teollisuus.\n\n\nKauppa, laivaliike ja teollisuus Ruotsissa sekä Suomessa olivat Kustaa\nAadolfin hallituksen alkaessa aivan rappiolla; Kustaa Vaasan toimesta\nalkanut vaurastus oli seuraavien kuninkaitten aikana jälleen kokonaan\nrauennut. Itse pääkaupunkikaan ei voinut vetää vertoja edes Viron- ja\nLiivinmaan kauppakeskuksille. V. 1624 maksoi Tukholma suostuntaveroa\n6,000 talaria, mutta Rääveli 10,000, Riika 25,000! Vielä pienemmät,\nhuonommat olivat tietysti meidän maamme kaupungit. Kaikkein parhaimmat\nniistä, Turku ja Viipuri, maksoivat yllämainittuna vuonna kruunulle\nedellinen 2,090 talaria, jälkimäinen 1,425. V. 1626 tuotti meritulli\nTurun, Viipurin sekä Helsingin kaupungeissa, ainoat meidän maassa,\njoille ulkomaan kauppa oli sallittu, yhteensä ainoastaan 6,000 talaria,\nmikä oli vain 18:s osa Ruotsin vallan yleisistä tullituloista ja puolet\nniistä, mitkä tulivat yksin Räävelistä. Omia laivoja ei ollut edes\nTukholmallakaan. Maan tavarat tavallisesti vietiin ulos, ulkomaan\ntavarat tuotiin maahan ulkomaalaisissa aluksissa, enimmiten\nhollantilaisissa. Hyvin monella Ruotsin ja Suomen porvarilla ei ollut\nedes omia varoja liikkeeseensä panna; he pitivät kauppaa ulkomailta\nsaaduilla lainarahoilla, ja olivat siis oikeastaan vain ulkomaalaisten\npuotirenkejä.\n\nSyyt tähän kaupunkien huonoon tilaan olivat useampaa laatua.\nPääsyyksi väitti Aksel Oxenstjerna sitä, että porvarit tahtoivat\nheti ruveta elämään komeasti ja prameasti, ennenkuin heidän liikkeensä\nolisi kannattanut semmoista elämää. Myös valitettiin, etteivät\nporvarit kasvattaneet poikiaan ammattiinsa, vaan antoivat heidän\njoutilaisuudessa rentustella taikka myös pyrkiä kruunun virkoihin.\nHallitus niinikään monasti veti pois rikkaita, toimellisia kauppiaita\nsekä tehtailijoita luonnollisesta piiristänsä siten, että se koroitti\nheidät aatelissäätyyn; silloin he näet hylkäsivät liikkeensä ja ostivat\nitselleen maakartanoita, joilla elivät herroiksi. Työ oli ylimalkaan\nliian halvassa arvossa. Ruotsin mahtavuus 17:nnellä vuosisadalla ei sen\nhalpaa arvoa suinkaan koroittanut; päinvastoin aleni se, silloisten\nvoitollisten sotien kautta vielä halvemmaksi. Sotamaine tuli ainoaksi\nhalutuksi maineeksi; paitsi sitä oli soturin tie rikkauteen, ryöstön\nkautta, paljoa joutuisampi ja hupaisempi, kuin rahojen kokoaminen\näyrittäin otsan hiessä. Se teki, että moni porvarinpoika vaihtoi isänsä\nkyynärpuun tahi neulan miekkaan.\n\nMuutenkin olivat nuo alinomaiset sodat monella tavalla haitallisia\nkaupunkien liikkeelle. Välistä, kun laivat juuri paraikaa olivat\nvalmiina lähtemään satamasta, tuli kruunulta käsky, että niillä piti\nkuljettaa sotaväkeä sinne tai tänne: ruumaan jo ladottu lasti täytyi\nsilloin jälleen purkaa rannalle, suureksi vahingoksi kauppiaalle. Sen\nohessa myös sota suuresti enensi verokuormaa. Erittäin rasittavaksi ja\nliikkeelle haitalliseksi tuli v. 1622 keksitty \"_pikkutulli_\", joka oli\nsuoritettava maalta kaupunkiin tuoduista tavaroista. Otettiinpa tullia\nniistäkin viljoista sekä muista tavaroista, jotka rahvas toi\nkaupungissa asuvalle voudille kruununverojensa maksuksi! Tullittoman\ntavaran tuonnin estämiseksi rakennettiin joka kaupungin ympäri\nkahdeksan kyynärää korkea hakuli-aitaus, jonka portit pidettiin lukossa\naamulla kello 4:ään kesällä, kello 6:teen talvella. Päivällä oli siellä\ntullimiehiä vahtimassa. Tämä tulli, ennenkuin siihen totuttiin, nosti\nsuurta tyytymättömyyttä, koska se esti niin pahasti kaikkea liikettä ja\nhankaluutti ruokatavarain saantia. Ruotsissa liehahti useammissa\npaikoissa pieniä kapinoita; tullimiehiä haukuttiin ja piestiin;\naituukset revittiin maahan. Suomessa ei ollut kuitenkaan tämmöisestä\nvastarinnasta tietoa.\n\nKustaa Aadolf koetti ahkerasti ja innokkaasti kohottaa kauppaa ja\nteollisuutta sen kurjasta tilasta. Valitettavasti olivat useimmat hänen\nkäyttämänsä apukeinot pikemmin haitaksi ja vahingoksi. Hän luuli näet\nasetuksilla kaikin puolin määrätyn järjestyksen kaupan perusehdoksi.\nKauppaa ei pitänyt saada harjoittaa missään muualla, kuin kaupungeissa.\nKaikkia maakauppiaita vainottiin niin paljon kuin mahdollista.\nAinoastaan Käkisalmen läänin talonpoikien suhteen tehtiin poikkeus,\nkoska muka maanviljelys siellä oli vähän antava. Eivät porvarit\nitsekään saaneet käydä maakylissä talonpoikien tavaroita ostamassa;\nrahvaan piti ne tuoda kaupunkiin määrättynä toripäivänä, lauvantaina.\nAinoa poikkeus oli se, kun muutamin paikoin kaupungeista kaukaisemmissa\nseuduissa joku kerta vuodessa pidettiin markkinoita kirkonkylässä.\nMuutamissa tämmöisissä kaukaisemmissa paikoissa oli sitä paitsi\njonkunlaisia pieniä kauppaloita, joissa lähimmän kaupungin porvarit\nsaivat ostaa niinikään lauvantaina tuodut maatavarat. Jokaisella\nkaupungilla muuten oli määrätyt pitäjänsä, joiden kanssa se piti\nkauppaa, eikä ylimalkaan sallittu toisen kaupungin porvarien siihen\nsekaantua. Rantalaistalonpoikien kauppa oli kuitenkin vähemmän ahtaissa\nsiteissä. Etelärannan asukkaat saivat omilla aluksillaan viedä\nruokatavaraa sekä polttopuita Rääveliin ja tuoda sieltä viljaa sekä\nsuoloja. Ahvenanmaalaisilla sekä muilla Varsinais-Suomen rantalaisilla\noli lupa samaten viedä ruoka-aineita Tukholmaan.\n\nKaikilla kaupungeillakaan ei ollut yhtä laajaa kauppaoikeutta.\nUseimmilta kiellettiin purjehtiminen ulkomaille sekä ylimalkaan kaikki\nkauppa ulkomaalaisten kanssa. Tämä oikeus, n.s. _tapulioikeus_, suotiin\nainoastaan muutamille harvoille, jotka hallituksen mielestä olivat\nsiihen erittäin soveliailla paikoilla ja joita tahdottiin tällä keinoin\nsaada kasvamaan yli muiden. Erittäin suosittiin näin Tukholmaa.\nSuomessa oli täysi ulkomaankaupan oikeus ainoastaan Turulla, Viipurilla\nsekä Helsingillä (alussa Porvoolla). Käkisalmi sai ainoastaan omilla\nlaivoillaan harjoittaa kauppaa Saksan kanssa.[41] Porilla, Raumalla\nsekä Uudellakaupungilla niinikään oli lupa omilla laivoillaan purjehtia\nulkomaille; mutta ne eivät saaneet viedä ulos muuta kuin puuastioita,\njoita molempien jälkimäisten ympäristössä kosolta valmistettiin.\nKaikkien muitten tavaroiden, erittäin ruoka-aineitten vienti maasta oli\nniiltä ankarasti kielletty; samoin he eivät paluumatkallaan saaneet\ntuoda muuta kuin suoloja. Tätä rajoitettua oikeutta käytti erittäin\nUusikaupunki suurella voitolla hyväkseen. Kun ruuma oli jo täynnä\npuuastioita, kertoo Wexionius, ladottiin kannellekin vielä pyttyjä,\nkorvoja sekä sankoja aina puoliväliin maston korkeutta myöten ja\nkiinnitettiin siihen konstikkaasti köysillä. Vastaantulijan silmissä\nnäytti siis kauempaa nähden tuommoinen Uudenkaupungin laiva ikäänkuin\nuivalta vuorelta. Eikä tarvinnut näissä aluksissa uppoamista pelätä,\nkoska lastissa oli niin paljon onteloita. Tullimiehet kuitenkin\nvalittivat, että nuo ontelot pohjanpuolisissa astioissa vallan usein\nsisälsivät muutakin paitsi ilmaa, nimittäin voita tai muita hyviä\nruoka-aineita. Tämän johdosta olikin koko ulkomaalle purjehtimislupa\nyhteen aikaan peruutettu. Kaikilla Etelä-Suomen porvareilla oli muuten\noikeus käydä kauppaa Inkerissä, Virossa sekä Liivinmaalla, vaan ei\nRuotsissa muualla kuin yksistään Tukholmassa. Ruotsin kaikkien\neteläisten rantakaupunkien porvarit saivat puolestaan estämättä käydä\nSuomessakin. Vielä enemmän rajoitettu kauppaoikeus oli pohjalaisilla;\nhe eivät saaneet viedä tavaroitansa mihinkään muualle kuin Tukholmaan\ntaikka Turkuun.[42] Nämät monet ahtaat säännöt nostivat yhtä suurta\nvastahakoisuutta kuin pikkutullikin; valtiopäivillä toivat porvarit\nkauan aikaa joka kerta esiin valituksiansa. Mutta Kustaa Aadolf heille\nvain vastasi kauppasäännön kyllä olevan hyvän ja terveellisen; vika\nvain oli muka porvareissa, jotka eivät sen hyötyä ymmärtäneet.\nTukholmalle se olikin epäilemättä eduksi, sillä se imi melkein koko\nmaan mehun itseensä; se kasvoi ja paisui oikein silminnähtävästi. Mutta\nne kaupungit, joilta ulkomaan kauppa oli kielletty, menettivät senkin\nvähän liikkeen, mikä heillä ennen oli ollut. V. 1659 esim. Pori, joka\nei voinut käyttää sille suotua rajoitettua oikeutta siitä\nluonnollisesta syystä, ettei sen ympäristöllä tehty mitään puuastioita,\nvalitti nyt peräti köyhtyneensä, vaikka se ennen oli ollut varakas. V.\n1662 niinikään mainitsi Uudenmaan maaherra Porvoon joutuneen kiellon\nkautta semmoiseen köyhyyteen, että harvalla porvarilla edes oli leipää.\nMuutamien vuosikymmenien perästä kuitenkin valitukset valtiopäivillä\nlakkasivat; porvariparat olivat nähneet, ettei niistä ollut apua ja\ntottuivat ahtaaseen tilaansa, niinkuin vankikin viimein kahleisiinsa.\n-- Aivan vapaa ei ollut kauppa edes noissa etuoikeutetuissa\nmerikaupungeissakaan, vaan oli määrätty, että ulkomaan laivat saisivat\nviipyä niissä enintänsä 6-8 viikkoa. Niiden kuluttua täytyi lähteä\npois, vaikkei olisikaan vielä saatu koko lastia myödyksi taikka toista\nsijaan. -- Suureksi haitaksi oli myös se, että tullitaksaa pidettiin\nsalassa ja mielivaltaisesti muuteltiin; jopa välistä yhtäkkiä jonkun\ntavaran, useimmiten viljan, vienti maasta kokonaan kiellettiin. Vaikea\nolisi sen, joka jonkun maan kaupan olisi tahtonut väkisin kuristaa,\nollut keksiä enemmän ahdistavia säädöksiä ja kuitenkin olivat ne kaikki\ntehdyt sulasta hyvänsuonnista, paraimmalla tarkoituksella!\n\nMelkein yhtä vahingollinen oli toinenkin keino, jolla Kustaa Aadolf\npyysi \"auttaa\" valtakuntansa huonoa kauppaliikettä. Tämä keino oli\nsuurten kauppayhtiöiden perustaminen, joille annettiin yksinomainen\netuoikeus kaupitella jotain määrättyä tavaraa, esim. tupakkaa, taikka\nmyös välittää kaikkea kauppaa jonkun määrätyn maan kanssa, esim. Intian\nkauppayhtiö. Nämä yhtiöt, joiden pesäpaikaksi myös Tukholma tehtiin,\nestivät vielä enemmän muiden kaupunkien liikettä. Paitsi sitä ne,\nniinkuin kaikki luonnottomat hankkeet, eivät edes tuottaneet suurta\netua itse osakkaillensa: Vaikka ne saivatkin suuria raha-avustuksia\nkruunulta, kituivat ne kitumistaan ja osaksi hävisivät.\n\nAksel Oxenstjerna oikeastaan oli vapaamielinen kauppa- ja\nteollisuus-asioissa, niinkuin muissakin suhteissa. Päästyänsä valtaan\nhelpoitti hän hiukan siis sekä kauppasääntöä että myös ammattipakkoa.\nMutta suurta muutosta ei hän kuitenkaan voinut saada aikaan. Olihan\nkauppasääntökin rakkaan kuningasvainajan tekemä, jonka kaikkia\nsäädöksiä, niin paljon kuin mahdollista, pidettiin pyhinä. Paitsi sitä\nseisoi Oxenstjerna vapaamielisyydessään jokseenkin yksin; se oli vasten\naikakauden yleistä henkeä. Suomen pienten kaupunkien edusmiehetkin\nvaltiopäivillä esim. hyvin usein, samaan hengenvetoon kuin he\nrukoilivat itselleen enemmän vapautta, kuitenkin myös pyysivät, että\nheidän lähimmät naapurikaupunkinsa pantaisiin vielä ahtaammalle taikka\nkokonaan hävitettäisiin, koska ne muka heille olivat haitaksi!\nYlimalkaan pysyi siis kauppa-asetus voimassansa: niin myös annettiin\nyhä edelleen yksinoikeuksia yksityisille kauppayhtiöille. Syntyipä\njuuri tällä ajalla v. 1648 se yksinoikeutettu yhtiö, joka meidän maalle\nteki suurimman vahingon. Kaikki tervakauppa näet tuli nyt Tukholmaan\nperustetun _tervayhtiön_ käsiin. Se sai yksinomaisen oikeuden\nviedä ulkomaille kaiken tervan sekä pien koko Suomesta sekä\nruotsinpuoliseltakin rannikolta Tukholman pohjoispuolelta. Suomen\nkauppiaat, jotka välittivät yhtiölle tervakaupan, sekä Suomen\ntalonpojat, jotka möivät tervat rantakaupunkeihinsa, olivat siis\nkokonaan tämän yhtiön armoilla. Etuuskirjassa oli tosin määrätty, miten\npaljon sen tulisi tynnyriltä maksaa; mutta sitä määräystä tietysti oli\nmahdoton panna toimeen. Suurta apua ei myös ollut siitä, että muutamien\nvuosien perästä, Suomen kauppiaitten surkeitten valitusvirsien tähden,\nannettiin Viipurille, Turulle sekä Helsingille lupa määrätyllä summalla\nruveta yhtiön osakkaiksi. Suomen porvareilta ei näet niin suuria summia\nkerrallaan liiennyt panna yhteen asiaan.\n\nMuutamat hyvät säädökset kaupan suhteen tulivat kuitenkin tehdyiksi\nholhoojahallituksen aikana. Aatelin tullinvapaus, niinkuin jo tiedämme,\npoistettiin. Väkinäiset laivojen anastukset sotaväen kuljetusta varten\nlakkasivat; niin myös mielivaltaiset, ennen arvaamattomat ulosviennin\nkiellot. Julkinen, vakinainen tullitaksa määrättiin vientitavaroiden\nsuhteen. Yleiset vakinaiset mitat ja painot säädettiin koko\nvaltakunnalle entisten eri paikkakunnissa vaihtelevien sijaan.\nRahalaitos saatiin myös vakinaisemmalle kannalle. Kaupunkien\nkruununverot huojennettiin ja niille suotiin kaikenlaisia uusia etuja,\nniinkuin maatiluksia sekä osa pikkutullista. Omien laivojen\nrakentamisen edistämiseksi myönnettiin suuri tullinhuojennus\nsemmoisissa aluksissa tuoduille tavaroille, niin että, jos tavaratkin\nolivat oman maan miehen, ainoastaan neljäs osa otettiin siitä, mikä\nulkomaalaiselta. Tämän asetuksen nojalla karttui sitten laivojen luku\nmelkoisesti sekä Ruotsissa että Suomessa. Mutta varsin vähän ahtaitten\nkauppasääntöjen tähden Suomi sittenkään hyötyi valtakunnan\nvaurastuvasta kauppaliikkeestä. V. 1673 oli tosin meritulli Suomessa\nnoin viidenkymmenen vuoden kuluessa karttunut kolmenkertaiseksi (v.\n1626 6,000 talaria, v. 1673 n. 16,400). Mutta mitäs se oli Ruotsin\nedistymisen rinnalla, kun Ruotsin ja Suomen tulli yhteensä jo v. 1662\noli tehnyt toista miljonaa.\n\nMaamme parhaana vientitavarana eivät olleet vielä silloin, niinkuin\ntätä nykyä, lankut ja laudat. Ei ollut vielä maassamme vesisahoja,\npuhumattakaan tietysti höyrysahoista; se vähä, mitä lankkuja ja lautoja\nvalmistettiin, halkaistiin ja tasoitettiin kirveellä. V. 1637 esim.\nvietiin maasta 258 tolttia, v. 1640 ainoastaan 87 t. (tätä nykyä 2-3\nmiljoonaan t.). Sitä vastoin olivat terva ja piki hyvin tärkeitä\nkauppa-aineita. Vielä tärkeämpi oli vilja, jota kauppiaat suurin määrin\nsaivat aateliskartanoiden isänniltä ja möivät välistä sangen kaukaisiin\nmaihin. V. 1631 esim. kulki Juutinrauman kautta koko 38,289 tynn.\nSuomen viljaa, enimmäksi osaksi rukiita. V. 1637 vietiin kuitenkin\nvähemmän, nimittäin ei täyttä 28,000 tynn., monta kertaa vielä\nvähemmän, niin että keskimäärä vv. 1627-32 oli ainoastaan 18,500.\nTervaa meni ulkomaille v. 1637 melkein 40,000 tynn., kolme vuotta\nmyöhemmin melkein 46,000, pikeä samoina vuosina n. 5,000 ja 1,000\ntynnyriä. -- Tärkeitä vientitavaroita olivat silloin nahat ja tali;\nvoitakin meni silloin jonkun verran muille maille, varsinkin Ruotsiin.\nMetsästä saadut turkikset olivat haluttua tavaraa; v. 1637 vietiin\nmaasta noin 90,000 oravannahkaa sekä muun muassa myös muutamia\nmajavankin nahkoja. Suurin määrin ostivat ulkomaalaiset myös suola- ja\nkapakaloja, erittäinkin haukia, joita tavaroita sekä voita Suomen\nkolmella merikaupungilla oli enemmän myödä kuin Tukholmallakaan, vaikka\ntämä viimeksimainittu imi kaikki Pohjanlahden rannikkojen tuotteet.\nMerellistäkin on mainittu meidän maamme silloisten tärkeiden\nvientitavaroiden joukossa. Yllämainitut luvut eivät kuitenkaan vielä\nosoita Suomen vientikaupan todellista määrää; sillä koska suuren osan\nmeidän maamme tavaroista täytyi mennä Tukholman kautta, ja hyvin paljon\nmyös myötiin Riikaan tai Rääveliin, niin olivat luultavasti todelliset\nsummat toista vertaa suuremmat.\n\nUlkomaalta tuodut tavarat sekä määräänsä että laatuunsa nähden erosivat\nniinikään suuresti nykyisistä oloista. Viljaa, joka nyt hyvinäkin\nvuosina tavallisesti vie eninten rahaa maasta, meni siihen aikaan,\nniinkuin näimme, päinvastoin Suomesta ulkomaille. Sitä lähinnä ovat nyt\nmeille kalleimmat kahvi ja sokeri; niistä oli siihen aikaan edellinen\nvielä tuiki tuntematon, jälkimäistä tuotiin silloin sangen vähän, ei\nlikimain tuhannetta osaakaan nykyisestä määrästä. Tärkein tuontitavara\noli suola; siihen meni noin 1/3 kaikista ulkomaan tavaroista\nmaksetuista rahoista. Sittenkin oli suolan tuonti vielä sangen\nvähäinen, noin 15,000 tynnyriä vuodessa suoraan ulkomaalta; ja jos\npaneekin toisen verran lisäksi Tukholman sekä Riian ja Räävelin kautta\ntulleiden suolojen osaksi, niin ei se nouse kuitenkaan vielä\nviidenteentoista osaan nykyisestä. Sitä vastoin tuotiin paljon enemmän\nryytejä ruoan höysteeksi, samoin myös kaikellaista hilloa ynnä muita\npöydän ylellisyyteen kuuluvia aineita,esim. v. 1637 inkiväärihilloa 297\ntynnyriä, pähkinähilloa 24 tynn. -- Rommista ja konjakista, joita me\nnyt niin suurin määrin ostamme ulkoa, ei silloin vielä tiedetty mitään.\nMutta viiniä tuotiin melko paljon. Enimmät viinit tulivat Ranskasta,\nsitä lähinnä Espanjasta. Saksasta ostettiin niitä varsin vähän, mutta\nsitä runsaammin olutta, varsinkin Rostockista ja Lybeckistä. Myöskin\npaloviinaa tuotiin silloin ulkomaalta pieni määrä, luultavasti enin osa\nsiitä, mitä juotiin. Tupakan tuonti oli vasta alulla, mutta karttui\nvuosi vuodelta erinomaisella nopeudella. V. 1637 oli sitä vasta tullut\nSuomeen 2,000 naulaa sekä 414 tusinaa piippuja; mutta v. 1640 olivat\nluvut jo 5,500 ja 1,300! Kankaihin meni silloinkin, niinkuin vielä\nnytkin, suuria summia ulkomaille. Varsinkin tuotiin verkaa, mutta myös\nsilkkikankaita, vähemmässä määrässä kultaisia ja hopeisia nappeja,\nnyörejä ja päärmeitä. Kirjojen tuonnista ennen yliopiston perustamista\nsaattoi tuskin puhuakaan, eikä se perästäpäinkään ollut kovin suuri.\nTuontikaupankin suhteen pitää muuten muistaa, että ainakin toinen verta\nkaikkia tavaroita, kuin mitä tullisummat näyttävät, mahtoi tulla\nTukholman kautta.\n\nYlimalkaan täytyy meidän, paha kyllä, myöntää, että Suomen vientikauppa\nverrattuna tuontikauppaan ei ole enää niin edullinen kuin kaksisataa\nvuotta takaperin. Ulkomaan tavaroiden tarve on äärettömästi enentynyt,\nmutta sen sijaan, että muutamia uusia vientitavaroita on tullut lisään,\nmuutamien vanhojen määrä karttunut, kuitenkin useimmat vallan tärkeät\novat menneet suuresti alaspäin, jopa kokonaan lakanneet. Sitä vastoin\non nyt laivakulku edullisemmalla kannalla. Silloin oli Suomella\nainoastaan vähän omia laivoja; kaupanvälittäjinä olivat melkein\nyksistään ulkomaan laivat. Enimmin kävi täällä hollantilaisia, sitä\nlähinnä saksalaisia; englantilaisia laivoja nähtiin vielä kovin vähän.\n\nTeollisuutta ja käsityötä koetettiin myös johtaa yhtä ankarilla,\nmonasti pahoin ahdistavilla asetuksilla. Käsityöläiset olivat jaettuina\ntoisistaan jyrkästi erotettuihin _ammattikuntiin_ (ruotsiksi \"skrån\").\nMaalla ei saanut kukaan käsityöläinen asua lähempänä kuin useamman\npeninkulman päässä lähimmästä kaupungista. Etäämpänäkin asuville, jos\nsuinkin mahdollista, määrättiin joku kauppala asunnoksi. Jolleivät he\ntotelleet, kuljetettiin heidät sinne väkisin, tai myös kirjoitettiin\nsotamiehiksi. Kaupungeissa oli kovasti kielletty, ettei käsityöläinen\nsaisi kauppaa harjoittaa eikä kauppias käsitöitä; ei myöskään kukaan\nuseampia käsitöitä, samoinkuin suuremmissa kaupungeissa eri\nkauppalajitkin olivat tarkasti eroitetut toisistansa.\n\nTehdasteollisuus muuten oli silloin vielä aivan alullansa Suomessa.\nOjamon vuoresta oli pitkän väliajan jälkeen taas v. 1615 ruvettu rautaa\nsärkemään. Malmi vietiin v. 1616 perustettuun Mustion ruukkiin.\nMolempia käytti ensialussa kruunu itse; mutta kun se ei kannattanut,\nannettiin ne vuokralle rikkaalle Turun porvarille Jaakko Wollelle.\nLähiseudun talonpojille nämät laitokset olivat vain uutena rasituksena;\nsillä heitä pakoitettiin maksuttomaan päivätyöhön, malmin sekä sysien\nkuljettamiseen. Brahen aikana sitten, niinkuin hän sanoi, \"rupesi\nmetallivuoria täällä vähän ilmaantumaan\". Pinjaisten rautaruukki\nperustettiin v. 1642, Fiskars v. 1649. Porkkalassa koetettiin kaivaa\nesille vaskisuonta, mutta hylättiin se heti jälleen. Suomi sai nyt oman\nvuorimestarinsa, ja vuorityötä koskevia asetuksia suomennettiin.\nRuotsin runsaaseen vuorityöhön verraten oli kuitenkin tämä kaikki\nvallan mitätöntä. Rautalammin rautamudasta oli jo hiukan tietoa; mutta\nylimalkaan ei Suomen itäisen puoliskon järvimalmia vielä ollenkaan\nkäytetty tehtaissa. Laatokan puoliset vaskikaivannot olivat vielä\ntuntemattomia. Kemiön pitäjässä, niinkuin tiedämme, murrettiin\nmarmoria. Sitä paitsi oli vielä ruutitehdas olemassa Viipurissa, ja\nsalpietaria, ruudin tekoa varten, valmistettiin myös yhteen aikaan\ntehtaissa. Mutta sitten se jäi kokonaan talonpoikien kotityöksi.\nKotiteollisuutta olikin ylimalkaan melkein kokonaan se vähäinen\nteollisuus, mitä maassamme harjoitettiin. Ei ollut vesisahoja, vaan\ntalonpojat halkaisivat kirveillään pölkyt ja hakkailivat sitten lankut\nsileiksi. Ei ollut kangastehtaita, vaikka liinakangasten kutominen\nyksityisten kankurien kodissa tähän aikaan rupesi leviämään hallituksen\nerinäisestä kehoituksesta. Samoin pani hallitus nyt myös karduani- ja\nsäämiskänahan valmistuksen alkuun Ruotsissa sekä Suomessa. Ylimalkaan\noli kuitenkin käsitöittenkin taito meidän maassamme vielä kovin\nkurjalla kannalla. Kattotiilet Turun tuomiokirkkoa varten täytyi esim.\nv. 1635 tuottaa Hollannista; samoin mainitaan kerta kivenlaskijoita\ntuoduksi Turun katuja varten Lybeckistä. Enimmiten vietiin raaka-aineet\nulos maasta ja ostettiin sitten, ulkomaalla tehtyinä valmisteina,\nmonenkertaisesta hinnasta takaisin. Viipurista on v. 1637 mainittu,\nettä sieltä lähetettiin Saksaan vanhoja hopea- ja tina-astioita\nkorjattaviksi, lankaa kankaiksi kudottavaksi sekä Venäjän sarkaa\nvärjättäväksi. Myös Brahekin valitti, etteivät suomalaiset huoli oppia\nmitään käsitöitä, vaikka he niihin enemmän kuin moni muu kansa ovat\nsoveliaita.\n\nKäytännössä olevat rahat Ruotsissa ja Suomessa olivat kultaisia,\nhopeisia sekä vaskisia. Kultarahat olivat kaikki ulkomaalaisia, m.m.\nunkarilaisiakin. Hopeaa oli _hopeariksi_ (5 markkaa 70 penniä nykyistä\nrahaamme). Paitsi sitä luettiin myös tavaroiden hinnat\n_markoittain_.[43] Markassa oli 8 äyriä, äyrissä 3 aurtuata, aurtuassa\n8 penninkiä. Neljä markkaa oli yksi talari hopearahaa (eroitettava\nhopeariksistä). Vaskiset rahat, joita ruvettiin Kustaa Aadolfin aikana\nlyömään, olivat äärettömän suuria neliskulmaisia möhkäleitä (plootuja),\njoita niiden raskauden tähden oli vallan vaikea kuljettaa ja jotka\nsiinäkin suhteessa olivat hankalat, etteivät ulkomaalaiset tahtoneet\nniitä vastaanottaa.\n\n\n\n\n21. Suomen kaupungit.\n\n\nMeidän maamme kaupungeista olivat ainoastaan Turku ja Viipuri siihen\naikaan huomattavat.\n\n_Turussa_ oli Kristiinan hallituksen lopussa noin 6,000 asukasta. Sen\nsuurin ja paras osa, niinkuin nytkin, oli itäpuolella Aurajokea.\nPohjoisessa oli ensin _Mätäjärven_ kaupunginosa, jossa asui melkein\nvain köyhää kansaa, ja missä Karjatullin lähellä oli kivillä ympäröity\nmestauspaikka. Sen eteläpuolella olevat _Luostarin ja Kirkon_\nkaupunginosat olivat komeimmat ja parhaiten rakennetut, joissa\nparhaasta päästä virkamiehet sekä rikkaat porvarit asuivat. Luostarin\nkaupunginosassa oli Isotori, jonka ympärillä oli paljon komeita, suuria\nasuinkartanoita sekä kauppapuoteja. Täällä oli raastupa, jonka tornissa\nyövartia valvoi: täällä oli myös Hornin kolminkerroksinen kartano,\njohon myöhemmin tällä vuosisadalla hovioikeus muutettiin. Kirkon\nkaupunginosaan taisi kuulua presidentti Kurckin kaunis kivimuuri joen\nrannalla puutarhoineen, ansareineen. Parhaana koristeena oli kuitenkin\nvanha tuomiokirkko, jota ei Ruotsissakaan, niin ainakin kehuttiin,\nvoittanut muu kuin Upsalan tuomiokirkko. Se kohosi korkeana, jalona\npieneltä kummulta, joka, siksi että sitä oli hautausmaana käytetty, oli\nsaanut nimekseen _Unikankari_. Tämän kummun ympärillä kävi 12 jalkaa\nkorkea, 4 jalkaa paksu muuri, rakennettu osaksi harmaasta kivestä,\nosaksi tiilistä. Itäisellä kulmalla se oli varsinkin korkea, aivan kuin\nlinnanvalli. Pitkin reunoja oli rakennettu nastoja, joiden välistä\nsopi ampua; sillä tämä muuri oli muinoin sota-aikoina ollut\nsuojelusvarustuksena. Kuuden portin kautta päästiin sen läpi sisään;\nitäinen ja eteläinen portti olivat holvatut ja niiden yläpuolella oli\nhuoneita, joissa portinvahdit asuivat. Kirkko oli Kustaa Aadolfin\naikana tehty vielä entistä pitemmäksi; korkeakuori oli siihen lisään\nrakennettu rikkaan porvarin Jaakko Wollen kustannuksella. Permantona\noli suureksi osaksi hautakiviä, sillä siihen aikaan vielä haudattiin\nkorkeasukuisia ja rikkaita kirkkoihin. Vainajien vaakunat sekä\nhautajaisissa käytetyt suruliput riippuivat patsaista molemmin puolin\nisoa käytävää. Paitsi sitä olivat entiset sivukappelit kaikki muutetut\nhautakammioiksi. Komeimmat olivat Tottin, Stålhandsken, Tavastin sekä\nKankaisten (Kurck- ja Horn-sukujen) kappelit. Niissä oli taiteellisesti\nveistettyjä marmorisia muistokiviä ja kuvapatsaita. Niissä riippui\nviljalta sodista saaliiksi tuotuja vihollislippuja hautojen\nyläpuolella, samoinkuin myös sankarien omia, taisteluissa käytettyjä\nhaarniskoita ja kypäriä. Muutamissa olivat vainajien muotokuvatkin\nnähtävinä, marmorista veistettyinä tai öljymaalauksina. Keskipaikoilla\nvuosisataa sai kirkko loistavan vaskikaton; sitä ennen oli katto\nparikymmentä vuotta ollut tiilinen, ja vielä aikaisemmin oli se,\nRothoviuksen tullessa maahan, ollut 1601 vuoden palon jälkeen niin\nrappiolla, että lunta sekä vettä satoi lautakatoksen läpi sisään. Aivan\nkiinni muurissa, osaksi sen sisäänkin rakennettuna seisoi kaakkoisen\nportin vieressä kaksinkertainen yliopistorakennus, sitten yliopiston\nkirjasto, vanha kouluhuone. Vähän matkaa kirkosta, joen rannalla oli\npiispan talo.\n\nKorkeakaarisen sillan yli päästiin joen toiselle rannalle _Aningaisten_\nkaupunginosaan. Sen avaralla alalla asui taas enimmäkseen köyhää väkeä;\nmutta pitkin joenrantaa oli kuitenkin. myös komeita rakennuksia, jos\nkohta suureksi osaksi vain puisia. Muita merkillisempi oli suuri\nkivimuuri, jossa hovioikeus, majailtuaan ensiaikansa linnassa, nyt piti\nistuntojaan. Aningaisten kaupunginosan sekä linnan välillä oli ennen\nBrahen aikoja ollut avara, tyhjä lakeus; mutta hänen toimestaan\njatkettiin kaupunkia sinnepäin varsin pitkältä, ja loppumatka\n_Aniniemeen_, missä linna kohosi, tehtiin hauskemmaksi istuttamalla\ntien molemmille puolin lehtipuita.\n\nAurajoen rannat olivat alkuaan lietteiset; kaupungin nykyistä asemaa\nkuuluu ennen muinoin sanotun _Viljasuoksi_ -- Turun vastaista rikkautta\nennustava nimi, niinkuin eräs sen ihailija 17:nnellä vuosisadalla\nväitti. Tämän lietteisyyden vuoksi oli täytynyt rakentaa rantatalot\nmaahanjuntatuille paaluille, ja sitä paitsi oli vielä paaluttamalla\nrakennettu rantaa pitkin osaksi puinen, osaksi kivinen laituri, jonka\nääreen laivat sekä venheet saattoivat laskea. Siellä oli tavaroiden\npurkaminen sekä sisäänsälyttäminen hyvin mukava, sillä kauppiaitten\nvara-aitat seisoivat enimmäksi osaksi juuri laiturin partaalla. --\nKivimuureja oli paremmissa kaupunginosissa jokseenkin paljon, enimmiten\nkuitenkin vain yksikerroksisia, palkiten puuttuvan korkeuden\nsuuremmalla avaruudellaan. Kivisissäkin kartanoissa oli katto enimmiten\nlaudoista sekä tuohista; puisissa epäilemättä, vaikkei siitä ole\nerittäin mainittu, useimmiten turpeista, niinkuin silloin oli yleisesti\nRuotsin valtakunnassa tapana. Näille katoille päästettiin kesä-aikoina\nvuohet ruohoa syömään. Kadut olivat vielä alkupuolella 17:ttä\nvuosisataa kovin kapeat ja koukkuiset ja tonttialat pienet. Mutta\nkreivi Brahen toimesta useimmat kadut ojennettiin ja levennettiin,\nsamoin yhdistettiin monessa paikoin useita tonttialoja yhdeksi\nsuuremmaksi. Rakennusten välissä oli hyvin monessa talossa ryytimaa\nsekä hedelmäpuutarha, joissa porvarit ihanina kesäiltoina työnsä\ntehtyään istuskelivat. Suosittu kävelypaikka oli myös jo silloin\n_Ruissalon_ kuninkaankartanon puisto. Juhannusaattona kokoonnuttiin\nvarsinkin _Kupittaalle_ kaikellaisia leikkejä lyömään ja taikoja\ntekemään. Muulloinkin oli sen lähde usein loitsupaikkana; luultavasti\nkävivät kaupungin neitoset siellä muun muassa \"lempeäkin nostamassa\"\nvanhaan suomalaiseen tapaan, koska eräs senaikuinen ruotsalainen johtaa\npaikan nimen roomalaisten lempijumalasta Cupidosta.\n\nPaljon siitä, mitä me nykyään pitäisimme välttämättömänä mukavan ja\nsiivon elämän ehtona, puuttui silloin vielä Turussa, saatikka sitten\nmuissa Suomen kaupungeissa. Iltasilla ei esim. minkäänlaiset lyhdyt\nvalaisseet katuja. Jos joku tahtoi valoa, piti hänen kuljettaa lyhtyä\nmuassansa. Kadunlaskijoita sanotaan tosin kerran tuotetun Saksasta,\nmutta ylimalkaan ei mahtanut olla monta paikkaa kivettynä, koska\nkiveäminen oli Tukholmassakin vain alullaan. Voipi siis arvata, miten\nsyvässä loassa syksyisin kahlattiin. Poliisi ei myöskään pitänyt huolta\npihojen tai katujen siivoamisesta. Sinne jäivät kaikellaiset\nkeittiöistä heitetyt roskat mätänemään. Kun sen lisäksi otamme huomioon\nkaupungin mutaisen pohjan sekä katujen ja pihojen ahtauden, niin ei voi\nkummeksia, jos ilma olikin kovin turmeltunut ja pahat kulkutaudit\npääsivät usein liikkeelle. Ja sellaisissa tapauksissa ei ollut edes\nlääkäreitä, jotka olisivat voineet auttaa! Vielä sata vuotta myöhemmin\non Turusta mainittu, että kuolleitten luku tavallisesti oli melkein\nyhtä suuri kuin syntyneitten, monasti vielä paljoa suurempi. Siitä voi\npäättää, millainen asian laita oli 17:nnellä vuosisadalla. Ahtaat kadut\nja pihat sekä se seikka, että useimmat talot olivat puusta, vaikuttivat\nsen, että tulipaloja oli hyvin tiheään ja että ne tekivät suurta tuhoa.\n\nTurun ympärillä kohoaa vuoria, joilla siihen aikaan, varsinkin\nVenäläismäellä, Mätäjärven pohjoispäässä, seisoi suuri joukko (melkein\nsatamäärä) tuulimyllyjä, näky, joka muualla Suomessa siihen aikaan oli\naivan outo. Näitä vuoria kehuvat välistä sen ajan kirjailijat kaupungin\nsuojelusmuuriksi, mutta oli sillä myös oikea multavallituskin sekä\nkivinen muuri ympärillään, jotka olivat tehdyt kreivi Brahen toimesta.\n\nOmituista Turulle, niinkuin muillekin senaikuisille Suomen\nkaupungeille, oli se, että talot eivät olleet numeroidut, vaan kukin\nvarustettu omalla, omistajienkin vaihtuessa aina ennallaan pysyvällä\nnimellä, esiin. Heikkilä, Rantala j.n.e., aivankuin maatilat.\nSukunimistä päättäen oli muuten enin osa asukkaista suomalaisia.\nNäiden suomalaisten sukunimien joukossa tapaamme joskus nen-päätteisiä,\njotka tätä nykyä ainoastaan Itä-Suomessa ovat yleisemmät, joskus\nla-päätteisiä, niinkuin nykyään Länsi-Suomessa, vaan suuri osa oli\nlyhyitä, esim. Hirvi, Alli, Viisas, Raikoi, olipa joukossa myös sangen\nlystikkäitä köllejäkin esim. Mustapää, Jauhopää ja Rahapää, Vääräjalka,\nTomuhousu, Hassuparta ja Piruntappaja. Ruotsalaisia ja saksalaisia\nnimiä tavattiin verrattain enemmän kaupungin paremmissa osissa, josta\nvoinee päättää, että niihin kansallisuuksiin kuuluvat porvarit\nylimalkaan olivat rikkaimmat. Saksalaisilla oli tämän vuosisadan\nedellisellä puoliskolla oma kirkkokin, joka sittemmin otettiin\nyliopiston kirjastoa varten. V. 1638 heidän lapsilleen myös hankittiin\nomakielinen koulumestari.\n\nVaikka Turku oli harvoja maan merikaupunkeja, ei se kuitenkaan ollut\nerittäin kehuttava kaupastansa eikä teollisuudestaan. Kustaa Aadolfin\naikana ei sillä ollut yhtään omaa laivaa, eikä siellä käynyt\nulkomaalaisiakaan enempää kuin 11-12 vuodessa. V. 1640 kirjoitti kreivi\nBrahe, kun hän sai käskyn kehoittaa Turun porvareita käyttämään\nmuutamia ulkomaan laivoja, jotka kruunu oli sotaväen kuljetusta varten\nsinne tilannut, vaan joita ei sitten siihen tarkoitukseen tarvittukaan:\n\"Ei täällä ole yhtään semmoista kauppiasta, jolla olisi rahtia\nannettavana sattumalta tänne saapuvalle laivalle. Vähäisiä tavaroitaan\nvarten he ovat jo tilanneet laivoja Lybeckistä.\" V. 1638 hän niinikään\nkuvasi liinakangastyötä, johon hallitus silloin kehoitti, tällä tavoin:\n\"Täällä on 200 liinakankuria, vaan he kutovat kapeita, harvoja,\nsolmuisia kankaita, niin etteivät ne tahdo mennä kaupaksi. Yksi ainoa\nvain on hyvä, vaan ei hänkään osaa kutoa hienompaa kilpi- eikä\ndamastikangasta.\" Vuosisadan lopulla kuitenkin mainitaan jo olevan\ntaitavia liinakankureita, ja valmistellaan myös verkaa sekä\n\"kalminkiä\". Krouveja sitävastoin oli paljon, ja ne menestyivät vallan\nhyvin, arvattavasti monien ylioppilaitten vuoksi. Yliopistokaupungiksi\noli muuten Turku erittäin sovelias sen vuoksi, että elanto siellä oli\nhuokea. \"Seutu sen ympärillä on niin viljavaa, vedet niin kalaisia,\nettei missään maailmassa saa huokeammalla ruokatarpeita\", kehuu\nWexionius. Vilja sekä kaikellaiset ruokatarpeet olivatkin Turun\ntärkeimmät vientitavarat. Niitä tuotiin kaupunkiin varsinkin sen\nkolmina markkinoina: molempina Heikinmessuina tammik. 19:nä ja kesäk.\n17:nä, sekä vielä syysk. 8:na p:nä. Vuosisadan toisen puoliskon alussa\noli hallituksen kehoitus laivanrakentamiseen vaikuttanut sen, että\nTurussa oli porvareita, jotka lähettivät 3-5 omaa laivaa ulkomaille.\nMutta muutamia vuosikymmeniä myöhemmin oli laivaliike jälleen rauennut;\ntavarat tuotiin enimmiten Tukholmasta.\n\nMaamme toinen kaupunki oli _Viipuri_, muutamissa suhteissa ajoittain\naivan ensimäinen. Ulkoasultaan se oli silloin aivan toisellainen kuin\nnyt. Venäjän puolella se loppui jo Karjaportin paksun tornin kohdalle;\nsieltä ulkovalli kulki suoraan suomalaisen kirkon kellotapulin kautta,\njoka oli vallitornina. Pietarin etukaupunkia ei ollut olemassa, koska\nvenäläisten alinomaisten hyökkäysten tähden siellä ei olisi ollut\nrauhaa. Neitsytniemen, Saunalahden ja Hiekan etukaupungeista, jotka\nsuurimmaksi osaksi vasta nykyaikana ovat syntyneet, ei ollut\nainoatakaan olemassa. Sitä vastoin olivat silloin pitkänsillan tausta\nsekä nykyinen Tervaniemi sataman laidassa tiheästi asutut; siellä oli\nSiikaniemen etukaupunki, jolla oli oma kirkkokin, luultavasti puinen.\nToisella puolella kaupunkia oli Pantsarlahden linnoituksessa toinen\netukaupunki. Itse kaupunki eli \"huhma\" -- siksi kansa sitä sanoo -- oli\nympäröity vahvalla muurilla, josta suuri joukko torneja törrötti. Mutta\nvuosisadan loppupuolella ne olivat, uuteen linnoituslaatuun\nsopimattomina, tulleet hävitetyiksi; ei jäänyt jäljelle muuta kuin nuo\nkaksi yllämainittua sekä joitakuita raunioita. Sisään päästiin\nseitsemän holviportin kautta. Alkupuolella 17:ttä vuosisataa oli\nhuhmassa sekä porttien järjestys että suunta ihan toinen kuin tätä\nnykyä; sen näkee vielä nytkin vanhoista rakennuksista, jotka kaikki\nseisovat viistoon nykyisiin katuihin verraten. Mutta suuren palon\njälkeen rakennettiin kaupunki kreivi Brahen käskystä uuden kaavan\nmukaan, jonka jälkeen, niin kehutaan, ei ollut enää montakaan väärää\nkatua. Silloin oli jo myöskin, niinkuin asemakaavasta näkyy, aikomus\nlaajentaa Viipuria itään päin siihen muotoon, joka sillä oli ennenkuin\nvallit revittiin; mutta sitä ei Ruotsin vallan aikana vielä pantu\ntoimeen. Kivimuureja oli jo ennen tätä uudestaanrakentamistakin koko\njoukko, sillä Kustaa Aadolfin aikana sai jokainen porvari siellä 100\ntalarin veronhuojennuksen, jos hän rakensi kivimuurin. V. 1636\nkehuttiinkin, että Viipurissa on tosin huonot vallit, mutta komeat\nporvarien kartanot. Tämä viimeksimainittu kerskaus kumminkin oli\nliioiteltu; sillä siltä ajalta jäljellä olevat rakennukset ovat kaikki\nmatalanlaisia, pienten ikkunainsa vuoksi synkännäköisiä, osaksi\nharmaasta kivestä kyhättyjä -- esim. kaksikerroksinen entinen piispan\ntalo Uudenportinkadun varrella. Palon jälkeen rakennettiin niin\nahkeraan tiilikivisiä huoneita, ettei v. 1694:n jälkeen huhmassa\nollutkaan paljon muita. Katotkin enimmiten tehtiin tiilikivestä,\nniinkuin vieläkin monessa vanhassa rakennuksessa näkee; mutta oli myös\nturvekattoja. Erittäin komeat kuuluvat olleen rakennukset torin\nympärillä, likellä Turunporttia, missä myös raatihuone seisoi.\nMerkillinen avaruudeltaan sekä koristeiltaan oli tuomiokirkko (nykyinen\nvenäläisen sotaväen jauhoaitta), johon Agricola oli haudattu.\nSenaikuinen kertoja kehuu sen vahvoja holvikaaria, sen loistavaa\nsaarnastuolia, sen taidokkaasti tehtyjä urkuja sekä muuta\nsisäkoristusta. Tässä tuomiokirkossa pidettiin ruotsalaista\njumalanpalvelusta; suomalaisilla oli nykyinen kirkkonsa. Paitsi näitä\noli vielä kolmaskin Herranhuone huhmassa, likellä vallia, köyhien ja\nvaivaisten varalta, joita vaivaishuoneessa elätettiin. Kaupungissa oli\nmyös kymnaasi ja kirjapaino. Maaherra asui linnassa, komeassa\npalatsissa, jonka seinät kuitenkin ovat nyt jo toiselta puolelta maahan\nvaipuneet. Viipurin ympäristössä kuuluu olleen paljon puu- ja\nkukkastarhoja.\n\nV. 1658 oli kaupungissa 3-4,000 asukasta. Nimistä päättäen oli Viipuri\npaljoa enemmän ulkomaalainen kuin Turku. Muutamia venäläisiä oli jo\nsilloinkin sinne muuttanut. Saksalaisia oli melkein yhtä paljon kuin\nruotsalaisia. Näitä molempia melkein yksistään asui huhmassa,\nsuomalaiset enimmäkseen etukaupungeissa. Viimeksimainittujen ja\nedellisten välillä oli usein vaaliriitoja, sillä ruotsalaiset ja\nsaksalaiset yhdessä liitossa tahtoivat määrätä virkoihin keitä he\nhalusivat, huolimatta suomalaisista, jotka aina äänestivät oman maan\nmiehiä.\n\nUudet valloitukset Kustaa Aadolfin hallituksen alussa ensin suuresti\nenensivät Viipurin kauppaliikettä. Ennen se oli jo ollut Saimaan\nvesistön tavaroiden viennin välittäjänä; nyt rupesi myöskin, niin\nkertoo kreivi Brahe, Käkisalmen läänin sekä Inkerin, jopa avaran\nVenäjänkin kauppa käymään sen kautta. Jälkimäisestä maasta tuotiin\ntalia sekä kalliita turkiksia. Lähempää sai Viipuri viljaa, voita ja\nvarsinkin tervaa sekä pikeä. Näiden molempien viimeksimainittujen\ntavaralajien suhteen oli Viipuri valtakunnan toinen kaupunki lähinnä\nTukholmaa. V. 1640 vietiin koko Ruotsin valtakunnasta tervaa, pikeä\nsekä merellistä yhteensä 250,000:n talarin arvosta, ja Viipurin osaksi\nsiitä summasta tuli 91,000, siis melkein kaksi viidennestä. Tässä\nasiassa sai kuitenkin yllämainittu tervakomppania suuren muutoksen\naikaan, mutta sittenkin pysyi Viipurin tervakauppa edelleen sangen\ntärkeänä. Kun Suomen merikaupungeille viimein suotiin lupa ottaa osaa\ntähän tervakomppaniaan määrätyllä summalla, säädettiin Viipurin osaksi\n18,000 talaria, Turun ja Helsingin kumpaisenkin ainoastaan 6,000.\nKomppanian tervojen talletuspaikkana oli Siikaniemi, joka siitä\nvähitellen saikin nykyisen nimensä Tervaniemi. Myöskin Viipurin muussa\nkaupassa oli jo jonkun aikaa ennemmin alkanut tuntuva vähennys näkyä.\nNevajoen suulle oli tullut perustetuksi _Nevanlinnan_ kaupunki, josta\nsangen pian kasvoi Viipurille vaarallinen kilpailija. Brahe ehdoitti jo\nv. 1638, että Venäjän kauppa johdettaisiin takaisin Viipuriin, niinkuin\nse Kustaa Aadolfin hallitessa oli ollut. V. 1650 hän taas kovasti\nvalitti siitä suurta haittaa, minkä Nevanlinna teki Viipurille; ja v.\n1662 ilmoitti senaikuinen Viipurin maaherra, että Venäjän kauppa oli\nnyt sieltä melkein kokonaan loppunut; ainoastaan terva ja piki olivat\nnyt kaupungin tärkeämmät vientitavarat. Se oli jo pienoinen etumaku\nvastaisen Pietarin kaupungin vaikutuksesta!\n\n_Helsinki_, Suomen kolmas merikaupunki, muutettiin tähän aikaan\nv. 1640 kreivi Brahen toimesta Vantaanjoen suulta nykyiseen paikkaansa\n\"Estnäs-nokan\" päähän. Vanhan Helsingin sekä Porvoon asukkaat saivat\nkäskyn muuttaa sinne; kuitenkin on osoitteena aikakauden tapojen\nlauhtumisesta huomautettava, ettei heitä tähän muuttoon väkisin\npakoitettu, niinkuin vielä Kustaa Vaasan aikoina oli tehty\nsamallaisissa tilaisuuksissa. Uutta paikkaa kehuttiin suuresti,\nerittäinkin sen hyvän sataman vuoksi, jossa ulos- ja sisäänpääsö oli\nmahdollinen millä tuulella hyvänsä, ja joka oli niin syvä, että laivat\nsaattoivat tulla aivan rantaan. Sittenkään ei Helsinki nytkään\ntäyttänyt hallituksen suuria toiveita enemmän kuin Kustaa Vaasankaan\naikana. V. 1662 valitti läänin maaherra, etteivät helsinkiläiset\nollenkaan kykene harjoittamaan ulkomaan kauppaa, vaan ottavat kaikki\ntavaransa Tukholmasta tai Räävelistä.\n\nNäiden kolmen kaupungin keskinäistä suhdetta valaiskoot vihdoin vielä\nseuraavat tilastolliset numerot. Niistä 38,000:sta viljatynnyristä,\njotka v. 1638, niinkuin jo kerrottu, Suomesta vietiin Juutinrauman\nkautta, oli noin 30,000 Turusta, 5,800 Viipurista, 2,300 Helsingistä.\nTervaa sitä vastoin lähetti v. 1628 Viipuri 1,800 sälytystä à 288\nleiviskää, Turku edellisenä vuonna ainoastaan 800; Helsingistä ei ole\ntietoja. V. 1620 tuotti iso eli ulkomaan tulli Viipurissa noin 5,000\ntalaria, Turussa, Raumalla sekä Porissa yhteensä 6,500, Helsingissä ja\nPorvoossa yhteensä 2,000. V. 1638 saatiin pientä tullia maalta\ntulevista tavaroista Viipurissa 7,300 talaria, Turussa 5,528,\nHelsingissä (ennen muuttoa) 250. Samana vuonna sai kruunu veroa Turusta\n2,000 talaria, Viipurista 1,672, Helsingistä 150. Turku ylimalkaan oli\netevämpi tuonnin, Viipuri taas viennin suhteen. V. 1637 esim. oli Turun\nkautta tuotu ulkomaan tavaraa 96,800:n talarin arvosta, viety ulos\n121,000:sta; Viipurin summat olivat n. 84,600 ja 121,700! V. 1640 ne\nolivat Turussa 96,000 ja 71,000; Viipurissa 70,000 ja 163,000.\n\nMuut kaupungit, sen jälkeen kuin niiltä ulkomaille purjehtimisoikeus\noli kielletty, vaipuivat täydelliseen voimattomuuteen ja\nmitättömyyteen. Porvoosta esim., joka vielä v. 1638 maksoi kruunulle\nveroa 300 talaria, mainitsi, niinkuin tiedämme, läänin maaherra v.\n1662, että se oli aivan häviöllä. Sittenkin on tämän vuosisadan\nalkupuoli ja vielä enemmän sen keskivaihe merkillinen sangen monen\n_uuden kaupungin_ perustamisen vuoksi meidän maahan. Osaksi se johtui\nsiitä, että kreivi- ja vapaaherrakuntien isännät, \"herruutensa\nkannattamiseksi\", mielellään käyttivät heille suotua kaupunkien\nperustamislupaa. Vielä halukkaampi siihen toimeen oli hallitus, joka\nsiten tahtoi estää yleistä maakauppaa. Kustaa Aadolf oli perustanut\nUudenkaupungin v. 1617 sekä Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan v. 1620; sen\nlisäksi Tornion, joka ei kuitenkaan silloin vielä kuulunut Suomen\nmaahan. Kristiinan aikana karttui niiden luku vielä kymmenellä. Silloin\nnäet perustettiin Saloisten kaupunki eli Raahe, Koppö eli Kristiina,\nPietarsaari ja Vehkalahti (nykyinen Hamina) meren rannalle, sekä\nKajaani, Brahea, Sortavala, Savonlinna, Lappeenranta sekä Hämeenlinna\nsisämaahan. Näistä olivat nuo molemmat, jotka saivat Brahen nimen,\nniinkuin tiedämme, myös Brahen perustamat; Pietarsaaren rakennutti\nJaakko de la Gardien leski kreivikuntaansa. Puhetta oli myös jo silloin\nkaupunkien perustamisesta Kuopioon sekä Tammer- tai Nokiakosken\nrannalle. Paitsi sitä oli pieniä kauppaloita Salmissa, Kurkijoella ja\nSuvannon-Taipaleessa Laatokan rannalla sekä Muolan pitäjässä. Tällä\ntavoin oli nyt myös sisämaa saanut kauppapaikkoja keskeensä, joita se\nsiihen asti oli ollut ihan vailla. Kaikki nuo uudet kaupungit, niinkuin\nuseimmat vanhemmatkin, olivat sittenkin aivan mitättömiä, ilman\nsanottavampaa liikettä. Hyvin monessa elivät porvarit sillä, että he\nviljelivät kaupungille lahjoitettuja maita. Hämeenlinnasta on v. 1662\nmainittu, että porvarien ainoana elatuskeinona oli krouvinpito.\n\n\n\n\n22. Suomen talonpojat.\n\n\nNyt vuorossaan on puhuttava siitä säädystä, joka tosin oli alhaisin,\narvoltaan halvin, vaan kuitenkin vielä enemmän kuin tätä nykyä Suomen\nkoko valtiorakennuksen laajana ja lujana perustuksena. Meidänkin\naikoinamme sopii sanoa Suomen kansaa talonpoikaiseksi kansaksi, koska\nmaanviljelijöihin verraten muut kansanluokat yleensä muodostavat vain\nvähäisen osan koko väestön luvusta. Mutta seitsemännentoista vuosisadan\nkeskipaikoilla oli tämä suhde vielä paljon mitättömämpi. Suomen\nsuuriruhtinaskunnassa ynnä Käkisalmen läänissä oli silloin noin 450,000\nasukasta, ja niistä 25,000:n paikoilla, siis ainoastaan joka\nkahdeksastoista, kuului muihin säätyihin yhteensä.\n\nMaanviljelys oli meillä näet silloinkin se elatuskeino, joka voitti\nkerrassaan kaikki muut toimeentulolähteet. Tärkeätä on siis tietää,\nmillä kannalla se oli. Me olemme jo nähneet, miten kaikki, jotka siihen\naikaan Suomesta kirjoittivat -- Buraeus, kreivi Brahe, Wexionius --\nkehuivat maamme erinomaista viljavuutta. Me tiedämme, että 17:nnellä\nvuosisadalla vietiin ulkomaille paljon enemmän viljaa kuin meidän\naikanamme. Samaa yltäkylläisyyttä näyttävät myös viljan silloiset\nhinnat todistavan, jotka olivat erittäin huokeat, Suomessa vielä paljoa\nhuokeammat kuin Ruotsissa. Viimemainitussa maassa oli viljatynnyrin\nkeskimääräinen hinta Kristiinan hallitusaikana puolineljättä talaria,\ns.o. nykyisessä rahassamme 12 mk. 60 p. Mutta Suomessa otettiin vähän\naikaisemmin, v. 1619, veronmaksussa ruistynnyri 6 markasta 30 pennistä,\nja v. 1636 sekä 1638 oli sen hinta 8 mk. 10 p. V. 1649 se tosin maksoi\nTurussa kahdeksan talaria vaskirahaa, s.o. 10 mk. 80 p. ja Porissa 13\nnykyistä markkaa, vaan silloin kreivi Brahe, joka sen kertoo,\nvalittaakin katovuotta ja tavattoman kallista aikaa. -- Yhtä huokeat\nolivat myös muut ruokatavaroiden hinnat Suomessa siihen aikaan. V. 1619\notettiin leiviskä voita veronmaksussa 5:stä markasta 40 pennistä; v.\n1636 se oli kohonnut puolta markkaa kalliimmaksi. Jälkimäisenä vuonna\nsaatiin härkä 36:lla markalla; lammas (samoin v. 1638) maksoi 2 mk. 70\np., hanhi 1 mk. 35 p., kana 34 penniä, 20 munaa myös saman verran (v.\n1638 ainoastaan 22,50 p.), leiviskä sianlihaa 4 mk. 50 p., raavaanlihaa\n2 mk. 70 p., kupo olkia noin 6 penniä; silakkatynnyri v. 1619 maksoi 10\nmk. 80 p., v. 1636 14 mk. 40 p.\n\nSittenkään viljelys maassamme ei ollut 17:nnen vuosisadan\nkeskipaikoilla vielä levinnyt sinnepäinkään niin laajoille aloille kuin\nmeidän aikanamme. Silloinen vuotuinen kylvö Suomessa, kaikki viljalajit\nyhteenlaskettuina, arvioidaan 140,000:ksi tynnyriksi, se ei siis ollut\nenempää kuin noin 1/15 nykyisestä. Vielä suurempi on eroitus silloisen\nja nykyisen maanviljelyksen välillä sisämaakunnissa eli ylimaassa.\nSillä yllämainitusta siemenmäärästä kylvi silloin Turun lääni yksin\nenemmän kuin kolmannen osan, yhtä paljon kuin kaikki seudut, jotka nyt\nkuuluvat Viipurin, Mikkelin, Kuopion sekä Hämeenlinnan lääneihin, ja\njotka meidän aikanamme tuottavat puolet kaikesta Suomessa kasvavasta\nviljasta, 2,5, jollei kolmekin, sen vertaa kuin Turun lääni. Vaasan\nlääni, jonka viljantulo nyt on yhtä suuri kuin Turun läänin, antoi\nsilloin vain kolmannen osan siitä, mitä jälkimäinen. Uusimaa puolestaan\nantaa nytkin yhtä suuren suhteellisen osan Suomen koko viljamäärästä\nkuin silloinkin. Sama seikka pistää myös meidän silmäämme, jos\nkeskenään vertamme joitakuita rantamaan sekä ylimaan pitäjiä. V. 1656\nesim. kylvettiin Raision pitäjässä Turun tienoolla 505 tynnyriä,\nMaskussa 525, Nousiaisissa 544, Mynämäellä 959, mutta Rautalammilla\n(myös Hankasalmi ja Vesanto) 153 t., Viitasaaressa (myös Kivijärvi ja\nPihtipudas) 142, Laukaalla (myös Jyväskylä) 107, ja silloisessa\nJämsässä 271. Pohjanmaalla olivat Kyrönjoen rannikot, seudun nykyinen\nvilja-aitta, vielä autioina nevoina; niiden viljelemiseen ryhdyttiin\nvasta 17:nnen vuosisadan lopulla. Viipurinkin läänissä, vaikka se\nosaksi on meren rannikkoa, oli maanviljelys peräti huonoa, koska\nmaakunta aina oli sodan jaloissa; samasta syystä oli se myös varsin\nköyhä hevosista sekä lehmistä! Kaskenviljelys, ihme kyllä, ei näytä\nkuitenkaan silloinkaan Länsi-Suomessa olleen yleisempi kuin tätä nykyä;\nWexionius mainitsee siitä ainoastaan Hämeessä, Savossa sekä Karjalassa.\n\nMe olemme siis nähneet, että maamme, vaikka sitä niin viljavaksi\nkehuttiin, vuosittain antoi paljon vähemmän viljaa kuin meidän\naikanamme. Mutta vielä ihmeellisempää on, että tämä viljantulo myös\nsuhteellisesti, silloiseen asukaslukuun nähden, oli paljoa vähempi.\nNykyään se on, niinkuin mainittu, viisitoista kertaa silloista\nsuurempi; mutta Suomen kansa on samalla ajalla karttunut vain vähän\nenemmän kuin seitsemän sen vertaa. Jokaista henkeä kohtaan tuli siis\nkeskipaikoilla 17:ttä vuosisataa puolta vähemmän viljaa kuin tätä\nnykyä. Sen lisäksi sattui silloin, taitamattoman maanviljelyksen\ntähden, katovuosia vielä paljoa tiheämmin kuin meidän aikanamme.\nMitenkä on siis tuo hämmästyttävä ristiriitaisuus selitettävissä, että\nvilja siihen aikaan Suomessa, vaikka sitä saatiin suhteellisesti niin\npaljon vähemmän, kuitenkin oli paljoa huokeampaa, vieläpä riitti\nulkomaillekin vietäväksi?\n\nSuurena syynä oli ensinkin se, ettei viinaan vielä tuhlattu niin suuria\nviljamääriä, kuin nykyään; ne säästyivät siis kaikki hyödylliseksi\nravinnoksi. Toiseksi oli elanto silloin paljoa vähemmän yksistään\nmaa- ja karjantuotteitten varassa; metsä ja vesi antoivat runsaasti\nantimiansa lisäsärpimeksi. Muistakaamme, kuinka senaikuiset kirjailijat\nkehuvat kaikkien Suomen maakuntien ylenpalttista rikkautta siinä\nsuhteessa. Ja kolmanneksi Suomen talonpojalla silloin oli tuiki vähän,\ntuskin ollenkaan tarpeita, joita olisi tarvinnut ulkoa hankkia ja\njoiden lunastamiseen kotituotteita olisi ollut pakko panna. Katovuosina\nvarsin vähän ostettiin ja saatiin jauhoja muualta avuksi, vaan\njatkettiin vähäiset kotivarat petäjän kuorella, vehkan juurella.\nTavallisinakaan vuosina ylimaalainen, jos paljoa myöhempien aikojen\ntavasta saa päättää, ei syönyt selvää leipää siitä pelosta, että voisi\ntottua liian herkulliseen elämään. Kahvista ja sokerista, näistä\nnykyisistä suurista rahansurmista, ei vielä tietty mitään; ulkomaan\nsilkit ja verat, napit ja helyt eivät myöskään hoikentaneet kukkaroa.\nVaatteet kudottiin kaikki kotona -- Suomen emäntiä mainitaan uutteriksi\nkankureiksi; parhaat pyhäpuvut tosin tulivat kalliiksi, mutta\nkestiväthän myöskin, niin että ne menivät perintönä lapsille sekä\nlastenlapsille. Posliineihin ja lasiastioihin ei myöskään kulunut\nrahaa. Tarpeelliset astiat tehtiin kotona, mitkä puusta, mitkä\ntuohesta. Ainoa jo silloin suureen valtaan päässyt ulkomaan\nylellisyystavara oli tupakka. Paitsi sitä tuotiin kaupungista\npääasiallisesti vain rautaa sekä suoloja, niitä kumpiakin myös verraten\npaljoa vähemmän kuin meidän aikanamme. Rekien jalakset, astioiden\nvanteet, naulat ynnä monet muut nykyiset rautakalut olivat silloin\npelkkää puuta. Viipurin läänin maaherra ilmoitti vielä v. 1664, että\nkäskettyyn maantientekoon tarvitsisi tuottaa Ruotsista rautalapioita,\nkoska hänen läänissään talonpojilla ei ollut semmoisia. Suolan\nsäästämiseksi kalat tavallisesti vaan kuivatettiin. Koettivatpa\nmerenrantalaiset omienkin vähäsuolaisten lahtiensa vettä kiehuttamalla\nhankkia itselleen tuota haluttua, vaan liian kallista maustetta.\n\nKauppapuodissa ei täten tarvittu kovin usein käydä, eikä se olisikaan\nylimaalaisille ollut mahdollista, koska kaupungit olivat kaukana,\nvuosisadan keskipaikoille saakka kaikki tyyni merenrannalla. Varmaankin\noli miesten parissa monta, vaimoväestä epäilemättä enin osa, jotka\neivät olleet ikänään nähneetkään kaupunkia. Ensimäinen kaupunkiretki\noli siis juhlallinen asia. Pitäjän rajalla tai muuten tavaksi tulleessa\nmerkillisessä paikassa piti nuorten _härkämiesten_ (ensikertalaisten)\ntehdä kaikellaisia temppuja ja laittaa pienet kestit vanhemmille\nmatkakumppaneille. Tavallisesti läksivät ylimaalaiset tämmöiselle\nretkelle talvella, kun lumi oli tasoittanut teitä mantereella,\nrakentanut siltoja vesille. Jos kesällä matka oli välttämätön,\nkuljettiin niin paljon kuin mahdollista vesiä myöten ja karvastettiin\n(vedettiin) veneet kannaksien yli. Lyhyemmillä maamatkoilla, kun ei\njoku harvoista maanteistä ollut lähellä, käytettiin _purilaita_, s.o.\nhevosen taakse valjastettuja, takapäästään yhteensidottuja aisoja,\njoiden haarukkaan pieni kuorma sopi. Tervatynnyrit saivat köysiin\nsidottuina ilman muuta pyöriä hevosen jäljessä.[44] -- Kirkossa käynti\nei laajoissa ylimaan pitäjissä myöskään ollut erittäin tavallinen.\nLapset syrjäisemmillä kulmilla eivät saaneet Herran huonetta nähdäkään,\nennenkuin omin jaloin jo kykenivät hiihtämään sinne \"nimeä saamaan\",\ns.o. ristittäviksi.\n\nAsiain näin ollen ei ollut kumma, jos Suomen talonpoika, erittäinkin\nylimaassa, vielä oli hyvin alkuperäisellä kannalla. Sisämaakunnissa\nasuttiin paljoa myöhempinäkin aikoina pirteissä, joissa hevoset, siat\nja kanat jakoivat ihmisten kanssa savuisen lämpimän. Eivätkä ne näytä\nsilloin olleen rantamaillakaan kovin outoja, koska tiedetään varmasti,\nettä myös moni kirkkoherra Viipurin läänissä asui semmoisessa. Seinillä\nharvoin nähtiin pyssyn riippuvan, niinkuin meidän aikanamme. Niitä\nkyllä osattiin valmistaa Suomessa, mutta sota ne mahtoi vaatia melkein\nkaikki kruunun palvelukseen. Sen sijaan ei puuttunut missään\nteräsjousia eikä nuoliviinejä. Tavallisesti taisi myös niiden rinnalla\nvälkkyä tukeva keihäs ja kirkas miekka, edellinen välttämättömän\ntarpeellinen alinomaisissa otteluissa salon kuninkaan kanssa,\njälkimäinen tiheitten vihollisten päällekarkausten torjumiseksi. Vielä\ntuntemattoman viulun sijalla epäilemättä riippui silloin yli koko\nSuomen tuvan seinällä kansamme vanha kantele. Nykyään kadonnut, silloin\nyleinen tarvekalu olivat käsikivet, joilla viljaa jauhettiin. Kun\nmyllyistä vero oli tullut säädetyksi, valitti kenraalikuvernööri\nBjelke, ettei se varsinkaan Viipurin läänissä ja Hämeessä tuottanut\npaljon mitään; sillä siellä ei ollut kuin harvassa paikassa myllyjä, ja\nveronottajien tullessa vietiin käsikivet johonkuhun piilopirttiin\nmetsään, joista niitä ei ollut mahdollista löytää. Kustaa Aadolf\nvastasi siihen, että Bjelke vain antaisi asian olla; olihan muka siinä\njo rasitusta enemmän kuin verosta, että sellaista raskasta työtä täytyi\ntehdä. Lavitsat ja pöydät olivat tukevaa, vankkaa laatua; luultavasti\noli silloin monessa paikassa pöytiä, niinkuin nyt vielä joskus vanhoja\nnähdään, joiden lauta oli yhdestä jättiläislaahkosta eli lankusta\ntehty, onteloksi koverrettu, summattoman avara kanto jalkana sen alla.\nLuultavasti olivat myös tupien seinät monessa talossa tuommoisista iäti\nkestävistä ikihongista, joita nyt vain jossakin vanhassa puukirkossa\ntai muussa muinaisessa rakennuksessa tavataan. Talon huoneet olivat\nmuuten helpomman puolustuksen vuoksi kaikki rakennetut umpiympyrään,\nniin että pihassa oltiin niinkuin linnassa.\n\nElämä ja tavat olivat myös tietysti vanhanaikuisia. \"Tämän kansan\ntavat\", kirjoitti Brahe, \"ovat semmoisia kuin ne ovat kauan aikaa\nolleet.\" Pitkät puhteet talvisaikana kulutettiin kaikellaisilla\nvanhoilla huvituksilla ja menoilla. Runolaulu oli vielä vuosisadan\nkeskipaikoilla yleistä yli koko maan. Uusia runoja sepitettiin yhä\nvanhaan tapaan. Muinaiset pakanuuden-aikuiset näyttävät kuitenkin jo\nalkaneen väistyä syrjäisemmille paikoille. Piispa Bång, 17:nnen\nvuosisadan jälkimäisellä puoliskolla, joka niitä ensiksi mainitsee,\nsanoo niitä laulettavan Savon ja Ruoveden saloilla. Yleisemmin sitä\nvastoin moittii Rothovius vielä v. 1640, että Suomen talonpojat\n\"pimeissä pirteissänsä\" pitävät karhunpeijaisia, juoden karhun\nmaljaa sen omasta kallosta ja matkien karhun mörinää, jotta he\npyyntiretkillään vastakin saisivat hyvän onnen. Näissä tilaisuuksissa,\nniinkuin muissakin juhlissa, ei mahtanut olla puutetta kotitekoisesta\noluesta, joka vielä oli niin kuuluisaa, että Kustaa Aadolf kruunaustaan\nvarten tuotti sitä 200 tynnyriä. Että runolaulun rinnalla vanhat\nloitsut ja karhunpeijaiset sekä monet muutkin muinaiset pakanalliset\ntaikamenot vielä olivat täydessä voimassa, siitä on jo luvussa\nRothovius piispasta lavealta kerrottu.\n\nUutterasta saunankäynnistä ja istumisesta lumessa tai kylpemisestä\njäisessä vedessä sen jälkeen, niinkuin myös pienten lasten\nvaromattomasta kohtelusta, on jo myös ennen ollut puhetta.\n\nSuomen talonpoikaisen kansan luonteesta siihen aikaan on meille\nuseampiakin valaisevia lauseita säilynyt. Suomalaisten itsepäisyydestä\nkaikki ihmiset silloin puhuivat. Brahe, niinkuin muistamme, katsoi\nerinomaiseksi onneksi, kun hän oli saanut \"jäykät\" savolaiset\nsuostumaan ruotutuumaansa. Sävyisää Hämeen maaherraa, Arvi Hornia, hän\nmoitti kelvottomaksi siinä läänissä, \"missä on itsepäisin kansa\". Ja\netteivät karjalaiset suinkaan olleet pehmeämpiä luonteeltansa, sen\ntodistaa Wexioniuksen lause, että \"karjalainen pää\" ja visapää ovat\naivan yhtä. Tätä itsepäisyyden avua ei luettu muuten suinkaan vain\nSuomen talonpojille ominaiseksi, vaan ylimalkaan kaikille\nsuomalaisille. Olipa se maine levinnyt kauas muillekin maille. Ranskan\nsuuri valtiomies Richelieu kerran sanoi Aksel Oxenstjernassakin olevan\npaljon suomalaista itsepäisyyttä.\n\nMyös moitittiin yleisesti suomalaisten nahjustelevaa toimettomuutta.\n\"He eivät\", sanoi suomalaisten ystävä Brahekin, \"huoli koskaan hankkia\nitselleen enempää, kuin mitä heti saattavat syödä. Laiskuus ja juoppous\nenenevät päivä päivältä. -- Ja onpa ihme, että kun tämä sama kansa\njoutuu Ruotsiin tai muihin maihin, niin yksi mies tekee työtä kolmen\npuolesta ja he ovat käteviä niin toisessa kuin toisessakin työssä.\nMutta täällä kotona on heillä ihan toisellainen luonne. Talvella\nharvoin, oli suojainen ilma tai pakkanen, nähdään avantojen vieressä\nverkkoja, vielä vähemmän nuotanvetäjiä, vaikka kuitenkin joka paikassa\non niin hyviä kalavesiä, joista jo yksin kokonaiset perhekunnat\nvoisivat saada elatuksensa. Suomalaiset vain kuhnustelevat pirteissään,\njoista myös harvoin viitsivät mennä metsälle. Ainoastaan silloin he\nlähtevät liikkeelle, kun heitä väkisin vaaditaan kyytiin tai\npäivätöihin. Ja he syövät kaikki heti suuhunsa, mitä taloutensa\nparantamiseen voisivat käyttää. Eivät he myöskään huoli oppia mitään\nkäsitöitä, joihin heillä kuitenkin olisi enemmän taipumuksia kuin\nmonella muulla kansalla. Meren rannoilla sittenkin on väestö uutterampi\nja toimeliaampi kuin ylämaassa.\"\n\nTämä toimeliaisuuden ja uutteruuden puute oli luonnollisena seurauksena\nliian kolkosta ilmanlaadusta sekä lakkaamattomista sodista. Mitä apua\noli ahkeruudesta, kun sen hedelmät kuitenkin niin usein joutuivat\nhallan omiksi tai vihollisen tallattaviksi! Saman kovan koulun\nkasvattama oli myös itsepäisyys ja liika jäykkyys. Mutta tällä\njälkimäisellä kuitenkin oli myös se puoli, että se antoi Suomen\nkansalle voimaa kestämään sekä silloiset että vielä pian tulevat, monta\nvertaa kovemmat kohtalot ja säilyttämään itsensä parempien päivien\nvaralle.\n\n\n\n\n23. Suomalaisten muutot maasta 17:nnellä vuosisadalla.\n\n\nRaskaitten verojen ja peloittavan sotamiehenoton tähden jätti moni\ntalonpoika Suomessa tähän aikaan talonsa autioksi. Hyljätyt talot\ntarjottiin sitten kenelle hyvänsä, kuka vain tahtoi ruveta niitä\nviljelemään ja niistä kruunulle tulevia veroja suorittamaan. Sangen\nusein kuitenkin uudet isännät asuivat talossa ainoastaan muutamia\nvuosia, niin kauan kuin he olivat vapaat veroista, ja jättivät sen\nsitten jälleen kylmille. Tästä syystä oli autiotilain luku hirvittävän\nsuuri, Suomessa vielä paljoa suurempi kuin Ruotsissa, vaikkei niitä\nsielläkään suinkaan ollut vähän.\n\nNäistä poismuuttajista siirtyi melkoinen osa Pohjanlahden taakse\nRuotsin vuori- ja metsäseutuihin, Vermlannista alkaen kauas pohjoiseen,\njoka seutu nyt oikein vilisee suomalaisista kaskenpolttajista. Paljon\nväkeä myös virtaili Viroon ja Liivinmaalle, jopa Puolaan, Preussiin ja\nPohjois-Saksaankin asti. Tämän muuttolaistulvan estämiseksi katsoi\nKustaa Aadolf tarpeelliseksi v. 1620 säätää erinäisen lain. Aatelille\nannettiin lupa käydä ulkomailla opintoja harjoittamassa tai\nsotapalveluksessa -- ei kuitenkaan jesuiittain kollegioissa eikä Puolan\narmeijassa. Pappien, porvarien sekä talollisten sallittiin niinikään\nmennä ulkomaille opistoihin tai käsityönoppiin, mutta piti antaa\nkirjallinen vakuutus matkan tarkoituksesta. Alhaisemmalta työväeltä\nsitä vastoin meno ulkomaille kokonaan kiellettiin, kaiken\nperintöoikeuden menettämisen uhalla. Laivuri, joka luvattomasti otti\nviedäkseen siirtolaisia Suomesta muille maille, menetti aluksensa\nlastineen. Tämän kiellon uudistaminen useampaan kertaan todistaa\nkuitenkin, ettei siitä ollut suurta apua.\n\nRupesipa pari vuosikymmentä myöhemmin hallitus itsekin suosimaan ja\nedistämään poismuuttoa vieläkin kaukaisemmille maille. Useimmilla\nEuroopan merenrantaisilla suuremmilla valtakunnilla oli silloin\nuutismaansa Amerikassa. Ruotsikin tahtoi itselleen osaa samoista\neduista ja lähetti pienen retkikunnan, joka v. 1636 tai 1637\nonnellisesti saapui Delaware-joen suulle. Tässä ensimäisessä\nmuuttolaisjoukossa oli ainoastaan ruotsalaisia; mutta myöhemmin\njäljessä lähetettyjen parissa oli myös sangen suuri määrä Suomen\nkansaa. V. 1649 esim. oli meikäläisiä koko 300 henkeä, jotka sinne\npyrkivät. Enimmäksi osaksi he eivät kuitenkaan olleet itse Suomesta\nkotoisin, vaan lähteneet Vermlannista sekä muista Ruotsin\nvuorikunnista, missä heitä heidän kaskenhakkaamisensa, muka\nmetsänhaaskauksensa tähden oli ruvettu pahasti vainoamaan.\nDelaware-joen rannoilla, likellä nykyistä Philadelphian\nmaailmankaupunkia, useimmat suomalaiset asettausivat yhteen ryhmään\nKamassung-nimiseen paikkaan, jota ruotsalaiset naapurit rupesivatkin\nFinlandiksi nimittämään. Siirtolaiset tulivat uudessa kodissansa vallan\nhyvin toimeen, sillä maa oli viljavaa ja ilmanlaatu hyvä. Hyvässä\nsovussa elettiin enimmiten myös maan alkuasukasten, intiaanien kanssa,\njotka pitivät näistä tulokkaista enemmän kuin muista röyhkeämmistä,\nrauhattomammista \"valko-ihoisista\".\n\nRauhassa ei saanut kuitenkaan tämä pieni uutisvaltio kauan vaurastua.\nHollantilaisilla oli Delaware-joen toinen ranta hallussaan ja he\nrupesivat alusta alkain naapureilleen tekemään kiusaa. V. 1655 he\nviimein äkkiä tulivat suurella voimalla ja valloittivat koko Ruotsin\nalueen Amerikassa. Vaan eipä ollut heidänkään valtansa täällä kovin\npitkällinen. Heillä oli vielä mahtavammat naapurit, englantilaiset,\njotka taas vuorostaan v. 1664 anastivat koko hollantilaisten alueen.\n\nPappeja ja uskonnollisia kirjoja lähetettiin vielä kauan aikaa näiden\nvalloitusten perästäkin entisestä emämaasta. Mutta vähitellen alkoi\nsiirtolaisten mieli vaihtua. Lopulla 17:ttä vuosisataa he jo\nilmoittivat, etteivät he tarvinneet erinäistä suomalaista pappia, koska\nkaikki ymmärsivät ruotsia ja 18:nnen vuosisadan lopulla taas tuli se\ntieto, että ruotsalainenkin pappi oli tarpeeton, koska ainoastaan\nmuutamat vanhat ihmiset enää ruotsinkieltä osasivat.\n\n\n\n\n24. Elämänlaatu ja tavat.\n\n\nElämänlaadusta ja tavoista on ollut jo monessa edellisessä luvussa\nsivumennen puhetta; mutta kuvauksen täydellisyys vaatii vielä\nkaikellaista lisään.\n\nSeitsemännentoista vuosisadan ihmiset olivat meihin verraten\nerinomaisen aamuvirkut. Me jo tiedämme, että koulutunnit alkoivat kello\n5 tai 6 aamulla, yliopiston luennot kello 7. Yhtä aikaisia oltiin myös\nvirastoissa. Maaherrojen esim. oli määrä istua kansliassaan kello 8-10\nja taas kello 2:sta alkaen iltapuolella. Kello 12 syötiin päivällinen,\npaitsi suurissa juhlatiloissa, ja iltasella siivet ihmiset jo hyvin\nvarhain menivät levolle; ainoastaan juomarit ja roistot valvoivat\nkauemmin.\n\nHuonekalusto keskisäädyssäkin oli sangen koristelematon ja osaksi\ntoisellainen kuin nyt. Ei tiedetty sohvista eikä paljon tuoleista;\ntavallisesti seinään kiinnitetyt lavitsat, samoinkuin talonpoikienkin\ntuvissa, olivat istuimina. Ei tiedetty myöskään kaapeista eikä\npiirongeista;[45] vaatteita ynnä muita tavaroita, jolleivät ne\nirrallaan riippuneet tai seisoneen aitoissa, tallennettiin suurissa\narkuissa. Ikkunoissa ei ollut saranoita, uuneissa ei peltejä.\nPosliinista ei tiedetty vielä paljon mitään; lautaset, vadit, kupit\nolivat tinasta tai puusta (siitä suomalainen nimitys \"lautanen\"),\nrikkaimmilla hopeasta.\n\nVaatteissa ja ruuassa paisui kuitenkin ylellisyys paisumistaan, ja\nturhaan koetti papisto saarnoillaan, esivalta asetuksillaan sitä estää.\n\nValtiopäivien loputtua v. 1611 pitivät edusmiehinä olleet papit vielä\nkeskenään ylimääräisen kokouksen, missä valitettiin sitä \"loukkaavata\nvaatepartta, joka -- Jumala paratkoon! -- kaikissa säädyissä on päässyt\nvaltaan ja josta syntyy irstaisuutta sekä kaikellaista pahuutta\npakanallisella tavalla\". Päätettiin siis kehoittaa seurakuntalaisia\nluopumaan siitä prameudesta, ettei Jumala muuten \"vihassaan muuttaisi\nheidän hyvää hajuaan pahaksi löyhkäksi, heidän kähärätukkaansa\nkaljupääksi ja heidän leveitä vaatteitaan ahtaaksi säkiksi\". Pappien\npiti itsekin sanankuulijoilleen olla hyvänä esikuvana ja välttää tuota\n\"muutamissa ilmenevää kevytmielisyyttä, he kun käyvät korkeissa\nhuovinhatuissa, suurissa, inhottavissa kauluksissa\" y.m.s. Heidän piti\nmyös estää vaimojensa kohtuutonta koreilemista. -- Toisessa\nsenaikuisessa kirjoituksessa valitetaan myös pappien korkeita hattuja\nsekä sametilla päärmätyitä kauhtanoita ja sanotaan että papinemännät\ntahtovat koreilla aatelisrouvien tavalla, kilpikangashuiveissa ja\nleveissä hihoissa. -- V. 1657 Turun piispa käski pappiensa keritä\npitkän tukkansa -- parrasta, jota he, niinkuin kaikki sen ajan miehet,\nkasvattivat, ei ollut kieltoa. V. 1661 taas yliopiston rehtori, Enevald\nSvenonius, juhlapuheessaan rauhan saannista, varoitti Turun\nylioppilaita, \"etteivät Jumalan tähden noilla liian ylellisillä ja\nsanomattomasti leveillä housuillansa pahoittaisi Jesuksen Kristuksen\nmieltä, josta muuten koko maalle voi tulla rangaistusta uutten,\nhirveitten sotien kautta\".\n\nSenaikuisista asetuksista olkoon esimerkkinä Kaarle XI:nnen aikana v.\n1664 vallitsevaa ylellisyyttä vastaan myös suomenkielellä ilmestynyt\nasetus. Kuningas sanoi siinä erinomaisella mielikarvaudella\nhavainneensa, miten koreus ja prameus sekä aatelissa että muissa\nsäädyissä on yltynyt varsinkin pukuihin nähden -- jonka johdosta on\nsyytä pelätä Jumalan ankaraa vihaa sekä vahingon koitumista isänmaalle,\nkoska kalliit ja parhaat tavarat lähetetään vieraille maille ja sieltä\nsijaan tuotetaan vain turhaa rihkama- ja korukalua. Sen vuoksi\nkiellettiin nyt käyttämästä vaatteiksi tai vaatteitten koristukseksi\nkulta- ja hopeakangasta, helmillä tai kalliilla kivillä ommeltuja\nkulta- ja hopeapäärmeitä, lasipäärmeitä, niin myös kaikkinaisia\nsilkkinyörejä ja pitsejä \"kaickein muitten ommelduin, sisälpanduin,\nknyplättyin ja kalliist burderattuin töitten kanssa\". Liikanaiset\nliinavaatteet olivat myös hyljättävät. Aatelisten palvelijoiden\nunivormuissa kuitenkin piti saada olla yksi kerros eli \"laskos\"\nsilkistä tahi hienosta langasta tehtyjä nyörejä. Nappeja sai olla\n\"halvemmasta\" kullasta tai hopeasta määrätty tusinaluku, niin etteivät\nnämä lisäkoristeet saaneet tulla pukukangasta kalliimmiksi, eikä\ntikkauksiin saanut käyttää enempää kuin 120 kyynärää lankaa yhtä pukua\nvarten. Nimenomainen poikkeus oli kuitenkin tehty mitä erittäinkin\naatelin huonekaluihin, satuloihin tai muihin hevosvärkkeihin tuli.\nNaisilta kiellettiin pitkät hameet, jotka \"maata keväisevät\", samoin\nlasiset napit, lasiset korvarenkaat, lasiset kaulukset y.m.s.\nVaateparressa ylimalkaan piti vältettämän \"outoja muotoja ja\nmynstereitä\", sekä noita alinomaisia muodin muutoksia, jotka viime\naikoina, paha kyllä, olivat päässeet valtaan. Kunkin piti ottaa vaarin,\nettei pukeutuisi yli säätynsä. Palkollisilta oli kaikki silkki kokonaan\nkielletty. Muut saivat käyttää silkkiäkin, kunhan \"muoto eli mynsteri\noli säädyn jälkeen\". Sakko tämän asetuksen rikkomisesta oli ensi\nkerralta 70 hopeatalaria, sitten kaksinkertainen. Kuitenkin suotiin\nvielä armonaikaa juhannukseen v. 1665, jotta jo teetetyt luvattomat\nvaatteet saisi kuluttaa loppuun.\n\nSamallaisilla säädöksillä koetettiin myös estää ylellisyyttä syömisessä\nsekä juomisessa, vaan yhtä turhaan, sillä se kuului aikakauden\nomituisiin synteihin. V. 1648 esim. julisti Turun maistraatti kreivi\nBrahen kehoituksesta asetuksen häistä sekä muista \"olutkesteistä\". He\nvalittivat näet suuren epäjärjestyksen ja väärinkäytöksen päässeen\nkaupungissa voimaan, kun alhaiset ja varattomat eivät muka huolineet\nolla huonompia kuin rikkaat ja parempisukuiset, vaan valmistivat\npitoihinsa liian monta ruokalajia sekä ylellisesti kalliita juomia.\nSäädettiin siis, ettei saisi viettää kihlajaisia millään pidoilla eikä\nsyömingeillä. Myös oli \"sisälle-ajamus\" eli yljän tulo taloon häitten\nedellisenä päivänä kielletty; samoin julkinen saunankäynti sinä\npäivänä. Itse häitten ei pitänyt kestää kuin yhden päivän; seuraavana\npäivänä oli ainoastaan lähimpien sukulaisten sekä juhlan \"virkamiesten\"\n(edeskäypien ja kaasojen) lupa tulla pienille rääpiäisille. Hääpidoissa\npiti olla vain yhdet syömingit. Pormestarin häissä sai olla 50 paria\nkutsuvieraita, \"virkamiehet\" ja soittokuntakin siihen luettuna; ruokaa\nsallittiin yhdeksän lajia, jotka kuitenkin piti kaikki yhdellä kertaa\ntuoda sisään; juomia mitä lajia mieli teki ja varat kannattivat.\n\"kuitenkin kohtuullisesti\". Rikkaimmilla kauppiailla sai myös olla\nyhdeksän ruokalajia, vaan ainoastaan 40 paria vieraita, eikä muuta\nulkomaan viiniä kuin Ranskan ja Espanjan; varattomilla käsityöläisillä\nsekä muilla halvemmilla kaupunkilaisilla ainoastaan 20 paria vieraita,\nviisi ruokalajia ja yksistään Suomen olutta juomana. Isännän ja\nedeskäypien käskettiin kiirehdyttää syöminkejä niin, että kello 9\nillalla pöytä jälleen olisi korjattu ja Jumalaa kiitetty hänen hyvistä\nlahjoistansa. Alhaisemmat porvarit ja heidän kaltaisensa eivät saaneet\nsyödä sokerimakeisia, vaan piti heidän tyytyä muunlaisiin leivoksiin.\nKaason tuli katsoa, että morsian pukimissaan sekä koristeissaan seurasi\nsäätynsä tapoja; porvarin tytärtä ei ollut lupa koristaa helmivöillä\ntai muilla senkaltaisilla, jotka kuuluvat korkeammalle säädylle.\nKaupungin maistraatin piti käydä häissä vierasten lukua tarkastamassa,\nja jokaisen eri säännöksen rikkomisesta tuomittiin 36 nykyistä Suomen\nmarkkaa sakkoa.\n\nMyöhempi kuninkaallinen asetus vuodelta 1664 pani ilon rajat vieläkin\nahtaammalle. Koko kansa jaettiin neljään luokkaan, josta kustakin oli\ntarkkaan määrätty, mitä se saisi syödä, mitä juoda, miten itsensä\nvaatettaa. Ylimmän luokankaan häissä ei saanut nyt enää olla enemmän\nkuin 24 paria vieraita, alimmassa ainoastaan kahdeksan.\n\nYlimmän luokan hääateriassa sallittiin kaksi \"ruoan laitosta\", \"jos\npöytä on niin pitkä, että yksi vati kummassakin laitoksessa haavallansa\nmahtuu pöytään\". Kolmannessa luokassa ei saanut olla enempää kuin yksi\n\"laitos\", eikä muita makeisia paitsi leivoksia. Molemmissa ylemmissä\nluokissa sallittiin juoda ulkomaan viiniä, etenkin Ranskan ja Espanjan,\nmutta renskaa ainoastaan \"visusti\"; kolmannessa luokassa ainoastaan\nolutta, kuitenkin myös ulkomaista, jos mieli teki; alimmassa luokassa\nei muuta kuin kotimaan olutta ja paloviinaa. Ylimmäinen luokka sai\nkoristaa hääsalia tapeteilla sekä kulta- ja silkkikankailla, niinkuin\nmyös hopeisella kynttiläkruunulla, jos talossa oli oma, vaan ei ollut\nlupa lainata. Toisessa luokassa olivat maalatut kuvat ainoat luvalliset\nseinäkoristeet; alemmissa luokissa ei yhtään mitään. Pormestarien ja\nraatimiesten häissä sai morsian pukeutua muutamilla timanteilla ja\nhelminauhoilla koristettuihin silkkivaatteisiin, \"kuitenkin siivosti ja\nkunniallisesti tehtyihin\"; kruunussa olivat muutamat timantit ja helmet\nluvalliset. Muilla paremmilla porvareilla piti olla sama puku,\nainoastaan hiukkaa halvempi, \"erotukseksi esivallasta\". Alhaisemmalla\nporvarintyttärellä oli puku verasta, hiukan kultakoristeita, vaan ei\nmitään timantteja eikä helmiä. Palkollisten ja heidän vertaistensa\nvaatteet piti olla halvemmasta aineesta, eikä suinkaan \"jollakulla\nuudella tavalla leikatut\".\n\nHäävieton aika määrättiin kello 7-12 illalla pyhäpäivinä, kello 12-5\narkina. Morsiamen käynti kerjuulla kiellettiin; köyhissä taloissa oli\nkuitenkin lupa hääpäivänä pitää pöydällä pieni malja lahjoja varten.\n\nEi saatu ruveta \"hyppimään\" ennenkuin ruoka oli pöydältä korjattu ja\nkiitos luettu. Pelimanneille, joita ylimmässä luokassa oli 6, alimmassa\n1-2, ei ollut lupaa viskata rahaa, \"pyytäen esidantzia\".\n\nSamassa asetuksessa oli myös sääntöjä muista kodin juhlallisuuksista.\nRistiäisiä ei saanut viettää pidoilla; ainoastaan kummien piti\nolla läsnä. Kaikki lahjat siinä tilaisuudessa kiellettiin,\nniin myös nisuleipäin sekä makeisten lähettäminen ympäri kaupunkia\nkaikille tuttaville. Lasta ei saanut yli säätynsä koristaa. --\nKirkkoonotettavalla vaimolla ei saanut olla muita seurana kuin kaksi\nlikimmäistä sukulaista; sen jälkeen ei ollut myöskään lupa lähettää\nnisuja ja makeisia ympäri. -- Lapsivuoteessaan makaavan vaimon piti\nvälttää koreilemista vaatteilla, sängyn uutimilla sekä pöytäliinoilla,\nkun naapurit kävivät hänen luonaan varpaisilla. -- Hautajaisissa\nkiellettiin se ylellinen tapa, että ruumis kaksi eri kertaa kannettiin\njuhlallisella saatolla, ensin kirkkoon, sitten vasta hautaan.\nSanomakelloja ei saanut soittaa muualla kuin kotiseurakunnan kirkossa,\nporvarille ei yli puoli tuntia. Ei ollut lupa ylellisesti koristaa\narkkua, eikä myöskään ruumista \"knyytingeillä\" (pitseillä), kullalla,\nhopealla, silkillä, helmillä tai vitjoilla. Ainoastaan maalla, jos oli\nkaukaisia hautajaisvieraita, saatiin niille antaa kerran ruokaa sekä\nyhdeksi yöksi kortteeria. Ei saanut kutsua vieraita ihmisiä\nruumiinvalvojaisiin, vaan ainoastaan oman talon väkeä; tässäkin\ntilaisuudessa oli makeisten ympärilähettäminen kielletty.\n\nErinäinen konsistorin tekemä sääntö vuodelta 1642 niinikään järjesti\nyliopiston rehtorien pidot. Niissä piti tarjottaman kuusi ruokalajia,\npaitsi voita, leipää ja siankinkkua; jälkiruokana ei saanut olla mitään\nmakeisia, ainoastaan juustoa. Juomana piti olla hyvää Suomen olutta ja\nlisäksi vähäisen Ranskan viiniä; mutta jos rehtori tahtoi tarjota\nRostockin olutta, niin ei saanut olla viiniä muuten kuin ylhäisempien\ntervehdysmaljoja varten. Tarkoin oli myös määrätty, keitä saatiin\nkutsua näihin pitoihin, keitä ei; naisille ei ollut se kunnia suotu,\neipä edes professorien rouville.\n\nPaloviina ja tupakka olivat kaksi ylellisyystavaraa, jotka tähän aikaan\nalkoivat levitä. Kumpaiseenkin tottuivat ensiksi Suomen soturit\nulkomaan sodissa. Viina kyllä oli jo sata vuotta ennen ollut tuttu\nmeidän maassamme; mutta sitä käytettiin kauan aikaa ainoastaan harvoin\nlääkkeenä tai karaistuksena vaivalloisilla retkillä. Yleisemmäksi se\ntuli vasta 17:nnen vuosisadan toisella puoliskolla, ja sen lopulla\npoltettiin sitä jo joka mökissä. Vielä monta vertaa suuremmalla\nvauhdilla levisi, niinkuin olemme nähneet, tupakka. Edellisenä vuonna\nvalitti jo Brahe suuresti tupakan ajattomasta ja ylellisestä\nkäyttämisestä Suomessa, niin että, pian sanoen, tuskin oli sitä miestä\ntai vaimoa, vanhaa tai nuorta, joka ei tupakkaa nuuskisi tai \"joisi\"\n(s.o. polttaisi) sekä varhain että myöhään. \"Olisi hyvä\", lisää kreivi,\n\"jos sen maahantuonti kiellettäisiin, niin että se olisi ainoastaan\nkaupungeissa, apteekeista, saatavana lääkkeeksi sairaille.\" Mutta\nturhaan koetti esivalta estää tämän tavaran leviämistä, turhaan myös\npapit pyysivät rajoittaa sen käytäntöä arkipäiviin. V. 1659 esim. eräs\nrenki, joka pyhäaamuna, ennen pyhälle ehtoolliselle menoa, oli\n\"piipullisen juonut\", tuomittiin seisomaan koko päivän kirkon ovella.\nVielä v. 1673 talonpojat Tiilikainen ja Huussa Kuopiossa pantiin koko\nsunnuntaiksi jalkapuuhun sen vuoksi, että he saarnan aikana olivat\nottaneet hyppysellisen nuuskaa.\n\nYlellisyydelle ja prameudelle likeistä sukua oli toinen sen aikakauden\nheikko puoli, nimittäin ääretön ylpeys. Se ilmeni muun muassa siinä,\netteivät vanhat, esi-isiltä perityt nimet enää kelvanneet, vaan piti\nottaa uudet, koreammat. Aatelin hopeisista ja kultaisista sukunimistä\non jo ollut puhe. Samoinpa tähän aikaan, Suomessa kumminkin, rupesivat\npapit häpeämään sulo nimiään ja ottamaan latinaisia tai kreikkalaisia,\njotka muka todistivat miehen suurta oppia. Tähän aikaan syntyi enin osa\nmeidän herrassäädyssä nykyään niin tavallisista us-päätteisistä nimistä\n-- Chydenius (Kytöniemestä) ja Frosterus (Pakkalasta), Lilius (Rainio)\nja Alopaeus (ennen Kettunius, Kettusesta) j.n.e.\n\nVielä narrimaisemmalta näyttää nyt meidän silmissämme senaikuisten\nihmisten ääretön oman arvon arkuus. Vähä väliä syntyi katkeria riitoja\nsiitä, kuka juhlasaatoissa tai ovista sisäänmentäessä saisi ensiksi\nastua, kuka pöydässä tai kirkossa saada ylimmän sijan. Turun\nkonsistorin edessä riitelivät kerran etusijasta maisteri Mathesius ja\nkappalainen Tavast Pietarsaaresta. He saivat sen päätöksen, että\nmaisteri tosin on arvokkaampi, mutta koska molemmat ovat kappalaisia,\nniin astukoon edeltä ken ensiksi kerkiää. -- V. 1644 tuli kanne\nkahdesta porvarinvaimosta, että he Turun kirkossa olivat ylimmäisestä\nsijasta riidellessään tyrkkineet ja tukistaneet toisiansa\njumalanpalveluksen aikana; senvuoksi suljettiin kirkko kolmeksi\npäiväksi. Eivätpä nuo emännät kuitenkaan olleet käytöksessään vähemmän\nsiveät kuin paljoa korkeampisukuiset ihmiset. V. 1659 Enesköldin rouva\nvalitti konsistoriin Liljeholmin rouvasta, että tämä kirkossa kesken\nrukousta oli tyrkännyt hänet pois penkistä. Toinen vastasi mielellään\nantavansa rouvan siellä istua, vaan sitä hän ei voinut kärsiä, että\nrouvan nuori tytärkin pyrki häntä ylemmäksi. -- V. 1675 taas oli\nkonsistorissa ratkaistavana riita ylemmästä sijasta Siuntion pitäjän\nkirkossa valtaneuvos Eerikki Flemingin sekä Turun hovioikeuden\npresidentin vapaaherra Ernst Creutzin välillä. Toisinaan herrat\nkuitenkin mieluummin ratkaisivat riitansa omalla kädellänsä. Niin\ntekivät kerran, niinkuin jo tiedämme, kaksi aatelismiestä, Sass ja\nSabelfana, kesken jumalanpalvelusta Perniön kirkossa; he paljastivat\nmiekkansa ja rupesivat kaksintaisteluun. Viimein täytyi piispan oikein\njulkisella asetuksella säätää \"kristillinen penkkijärjestys\", joka\ntarkoin määräsi kullekin paikkansa.\n\n\n\n\n25. Tyytymättömyys Kristiinan aikana ja kuningattaren luopumus\nkruunusta.\n\n\nValtionhoitajain aikana alkoi yhä suurempaa tyytymättömyyttä ilmetä\naatelittomien säätyjen parissa. Talonpojat nurisivat katkerasti\nkarttuvia verojansa ja vielä enemmän vero- ja kruununtalojen myömistä\ntai lahjoittamista rälssiksi, jonka kautta niin moni talonpoika joutui\nherrojen kovan vallan alle ja josta oli sitä paitsi seurauksena se,\nettä verokuorma vielä jäljellä oleville talollisille tuli yhä\nraskaammaksi. Tähän tyytymättömyyteen sekä vihaan aatelia vastaan\nottivat toisetkin aatelittomat säädyt osaa. Kaikkein rohkeimpana ilmeni\nse papistossa, jonka usein kuultiin saarnoissansa moittivan aatelin\nmenettelyä, jopa hallituksenkin toimia. Osaksi tekivät papit tätä\nsäälistä paimennettavaansa laumaa kohtaan, jonka luonnollisia\npuolustajia he olivat tottuneet olemaan; osaksi oli heillä myös\nomakohtaiset vaikuttimet. Heidänkin veronsa, samoinkuin myös porvarien,\nolivat enentyneet sen johdosta, että veromaa väheni. Paitsi sitä oli\naatelin vaatimus saada yksin määrätä kirkkoherroja heille kovasti\nvastahakoinen. Ja viimein, vaikkei suinkaan vähimmin, olivat he\nsuutuksissaan aatelin äärettömästä röyhkeydestä. Uusissa, paremmissa\nkouluissa olivat papit harjoitelleet opintoja, jotka vetivät vertoja\nuseimpien aatelisherrojen opille, ja näiden halveksiva kohtelu tuntui\nheistä siis sitä kiusallisemmalta.\n\nKaikki toivoivat kuitenkin asioiden parantuvan, niinpian kuin aatelinen\nvaltionhoitajahallitus loppuisi ja Kristiina ottaisi valtion ohjat\nomiin käsiinsä. Tämä toivottu hetki tuli v. 1644; mutta valtiopäiville\nsaapuneilta säädyiltä vaadittiin vain enennettyjä veroja. Silloin\ntalonpojat tuskissaan ottivat tuon kipeän asian julkisesti puheeksi.\nUskaltamatta puuttua lahjoitusmaihin, joita he varmaan arvelivat\nmahdottomiksi peruuttaa, pyysivät he, että ainakin ostomaat\nlunastettaisiin takaisin. Kuuluupa osa heistä olleen niinkin kiivaita,\nettä tahtoivat ottaa itse suorittaaksensa lunastuksen, kun se vain\nsaataisiin aikaan. Tämän ohella he myös vaativat, että tästä lähtien\naatelin talonpojat tasamäärin heidän kanssansa ottaisivat osaa\nsotamiehentekoon sekä sotaveroihin. Jälkimäisen vaatimuksen toi\npapistokin puolestansa esiin. Mutta aateli, vimmoissaan tästä muka\nrohkeudesta, nousi heti vastarintaan. Valtaneuvoskunta riensi\nkuningattaren luokse ja anoi säätynsä puolesta, että heidän entiset\netuoikeutensa vahvistettaisiin, vieläpä uusiakin luotaisiin lisäksi.\nToinen lähetyskunta meni sillä aikaa papiston sekä talonpoikien\nkokoushuoneisiin ja antoi heille ankaria nuhteita; jälkimäisten\nyritystä varsinkin soimattiin ilmikapinaksi. Siihen koko asia\nraukenikin; papisto ja talonpoikaissääty olivat ajaneet sitä kumpikin\nerikseen, yhteisiin neuvoihin ryhtymättä, ja paitsi sitä oli nyt koko\nvaltakunta yhtaikaisten Tanskan ja Saksan sotien tähden niin\nvaarallisessa tilassa, ettei hetki ollut sopiva keskinäisiin riitoihin.\nKuningatar oli kyllä laupiaasti kuunnellut talonpoikien valituksia,\nvaan sanonut rälssimaihin koskemisen mahdottomaksi.\n\nValtaan päästyänsä Kristiina itse, niinkuin tiedämme, jatkoi rälssiksi\nmyömistä ja lahjoittamista vielä monin verroin suuremmassa määrässä, ja\nhänen mieletön tuhlaavaisuutensa kulutti kruunun varat melkein\ntyhjiksi. Suomessa esim. olivat Brahen ensi kertaa ollessa\nkenraalikuvernöörinä kruununtulot (tullia lukuunottamattakaan)\nriittäneet kaikkiin meidän maamme yhteisiin menoihin (virkamiesten\npalkkoihin, sotaväen elatukseen y.m.), vieläpä oli vuotuisesti jäänyt\nnoin 75,000 talaria yli. Mutta v. 1649 Brahe valitti suurta puutetta,\nniin ettei hän tiennyt, mistä ottaa tarpeellisia varoja, ja sanoi tämän\npuutteen päivä päivältä tulevan yhä pahemmaksi uusien lahjoitusten,\nuusien myöntien vuoksi.\n\nTämmöinen oli tila, kun säädyt v. 1650 kokoontuivat nuoren\nkuningattaren kruunaukseen. Nyt oli viimeinkin pitkän ajan jälkeen\nlopullinen rauha saatu; Ruotsin valtakunta seisoi mahtavuutensa\nkukkulalla; lujasti toivottiin siis, että nuo hädän ja vaaran aikana\npäätetyt raskaat lisäverot saataisiin poistetuiksi. Mutta yleiseksi\nhämmästykseksi hallitus kaikellaisilla tekosyillä taas vaati niiden\njatkamista; todellinen syy oli se, että kruunun varat olivat enimmäksi\nosaksi tuhlatut. Mutta tästä viimein loppui veronkantajien,\naatelittomien, pitkämielinen kärsivällisyys. \"Nyt on äskeisten\nrauhanpäätösten kautta\", niin nurisivat he, \"saatu monta viljavaa,\nrikasta maakuntaa lisää ja paitsi sitä useampia miljoonia rahassa, ja\nkuitenkin pitäisi muka edelleen maksaa paljon raskaampia veroja kuin\nennen näiden suurten sotien alkua! Mitä voittoa sitten olisi Ruotsin\nasukkailla noista niin kunniarikkaiksi kehutuista rauhanpäätöksistä?\"\n\nIhme kyllä, suuttumus ei kääntynyt kuitenkaan itse pääsyyllistä,\nkuningatarta, vaan ainoastaan lahjojenottajia, aatelia vastaan.\n\"Aatelisherrat\", niin huudettiin, \"ovat syynä maan häviöön; he ovat\nanastaneet itselleen melkein kaiken maaomaisuuden, melkein kaikki\nkruunun tulot. Ainoa apukeino on se, että myödyt ja lahjoitetut tilat\ntaas otetaan takaisin kruunun omaksi.\" -- Papisto lähetti aatelille sen\npilkallisen kysymyksen: \"Onko kuningatar kruunattava yksistään tullien,\nvai ylimalkaan kruunun tulojen ja maitten omistajaksi?\" Aateli vastasi\nsiihen vain toisella kysymyksellä: \"Onko tämä kysymys syntynyt itse\npappien päässä, vai tullut heille talonpoikaissäädystä?\" Kaikki kolme\naatelitonta säätyä nyt yksissä neuvoin lähettivät lähetyskunnan\nkuningattaren puheille, vaatien verojen vähennystä sekä rälssimaitten\nperuuttamista. Vielä lisäksi he tahtoivat, ettei aatelisto yksistään\nsaisi kruunun virkoja; ettei kukaan saisi laamannin eikä tuomarin\nsaatavia, ellei hän todella virkaa toimittanut; että kaikki yksityiset\nkidutukset sekä vankinapitämiset herrojen kartanoissa kiellettäisiin\ny.m. Kristiina vastasi laupiaasti ja sanoi esiintuotujen valitusten\nolevan kohtuullisia; ainoastaan rälssitiloista ei pitäisi puhua, sillä\nniiden peruutus oli mahdoton.\n\nKeskinäinen viha aatelin sekä aatelittomain säätyin välillä nyt kiihtyi\nkiihkeimmilleen. Aatelisherrat uhkasivat kotiin tultuaan kaikella\ntavoin kiusata noita uppiniskaisia pappeja ja talonpoikia. Papit\npuolestaan kaikissa Tukholman kirkoissa saarnatessansa soimasivat\naatelia, joka silloisena kovana aikana huoleti lihotteli vain\nmetsäkoiriansa, vaikka heidän kynnystensä edessä ihmisiä kuoli nälkään.\nKaduilla tapahtui yhä kahakoita ja miestappoja riitelevien puolueitten\nvälillä. Maaseuduilla niinikään syntyi rauhattomuuksia. Suomessa\nrälssitalonpojat useissa paikoissa heittivät hovin päivätyöt tekemättä;\nRuotsissakin uhattiin monin seuduin tehdä samaten. Yleinen\nkeskinäissota näkyi olevan syttymäisillään. Tästä kuitenkin pelästyivät\nmolempien puolueitten tasaisemmat miehet ja taipuivat sovintoon.\nAatelittomille säädyille suotiin muutamia pieniä myönnytyksiä.\nKuninkaallinen julistus selitti tuon pahennusta nostaneen lauseen:\n\"ettei kukaan _halpasukuinen_ pääsisi virkoihin\"; se muka ei\ntarkoittanut ketään rehellisistä vanhemmista laillisessa aviossa\nsyntynyttä, oli hän aatelia tai ei. Papistolle annettiin etuuskirja,\njoka turvasi heidän virkatalonsa sekä saatavansa aatelin ahneudelta;\nporvareille suotiin helpoitusta suolatullissa; ja talonpojat\nvapautettiin karjaverosta ensi valtiopäiviin saakka. Paitsi sitä lupasi\naateli kohtuudella kohdella alamaisiansa, ja jos joku tämän lupauksen\nrikkoi, piti toisten herrojen olla avullisina, jotta hän saatettaisiin\nrangaistuksen alaiseksi.\n\nSiten raukeni lahjoitusmaitten peruutus taaskin täksi kertaa. Ihme ei\nsiis ollut, että tyytymättömyys maaseudulla pysyi entisellään. Kreivi\nBrahe kirjoitti seuraavana vuonna Suomesta koettavansa mahdollisuutta\nmyöten sovitella lahjoitusmaitten herrojen sekä talonpoikien väliä,\nmutta sanoi sen olevan varsin vaikeaa. \"Talonpoika\", sanoi hän, \"joka\njo ennenkin oli laiska, on nyt vielä lisäksi tullut vastahakoiseksi ja\nuppiniskaiseksi. Sangen usein kuuluu kapinallisia sanoja. Ja muutamat\nlainlukijat, voudit sekä pahankuriset papit heitä vain yhä enemmän\nkiihdyttävät.\" Muistakin lähteistä on meillä todistuksia aatelittomien\nherrasmiesten katkerasta vihollisuudesta aatelia vastaan tänä aikana.\nLukijat muistanevat, kuinka Cröell kanteissaan Itä-Suomen\nhallitusmiehiä vastaan ei suinkaan säästänyt voimakkaita sanoja. Samoin\nkirkkoherra Paltheniuksen Sääksmäeltä oli tapana haukkua aatelia\n\"puolenmarkan junkkareiksi\", sekä \"sienenpuristajiksi\". Ja Janakkalan\nkirkkoherraa vastaan nostettiin muun muassa kanne sen johdosta, että\nhän oli aatelisia ylimalkaan soimannut \"nälkäisiksi täiksi\" sekä oman\npitäjänsä herroja erittäin \"saatanan joukoksi\".\n\nTästä vihamielisyydestä arveli kuitenkin kaikessa jaloudessaan liian\nylimyshenkinen kreivi Brahe, \"ettei siitä ollut pidettävä mitään\nlukua\". Eikä siitä pidettykään vähintäkään lukua. Kristiina tosin oli\n1650 vuoden valtiopäivillä hiukan ollut kallistavinaan korvaansa\naatelittomien säätyjen valituksille, koska hän silloin tarvitsi heiltä\ntukea korkeaa aatelia vastaan, jolla oli aikomus vähentää\nkuninkaallista valtaa. Mutta kun vaara oli mennyt ohitse, antoi hän nyt\njuuri kreiveille vielä lisäetuoikeuksia ja jatkoi tuhlaustaan sekä\ntalojen lahjoittamista tai myömistä rälssiksi hullummin kuin koskaan\nennen. Nyt viimein vasta aatelittomien säätyjen silmät aukenivat ja\nheidän tyytymättömyytensä kääntyi myös itse pääsyyllistä vastaan.\nKristiina puolestaan yhä enemmän kyllästyi oloonsa Ruotsissa. Hän\nhuomasi, etteivät asiat kauemmin voineet mennä menoansa eikä hän\nkyennyt, eikä viitsinytkään käydä muutoksiin käsiksi. Sitä paitsi häntä\nhalutti päästä eteläisemmille maille, ihanampaan ilmanalaan, opin ja\ntaiteen pesäpaikkoihin. V. 1654 hän senvuoksi luopui kruunustansa ja\nläksi ulkomaille. Voidakseen vapaammin elää katolisissa etelämaissa,\nluopui hän siitä uskonnosta, jonka puolustamiseksi hänen jalo isänsä\noli uhrannut henkensä. Hän eli vielä kauan, vaan onnettomana, sillä\nhänen levoton mielenlaatunsa ei sallinut hänen missään kauan viihtyä ja\nsaattoi ihmiset joka paikassa viimein nurjamielisiksi häntä vastaan.\nRoomassa hän kuoli 1689.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Muutamissa luvuissa ulottuu yhtenäisyyden vuoksi tämä kuvaus pari\nvuosikymmentä edemmäksikin.\n\n[2] Tähän luettuna kuitenkin myös kustannukset kuninkaan veljen Kaarle\nFilipin matkasta, joka juuri siihen aikaan palasi Ruotsiin samaa tietä.\n\n[3] Tätä kurjuutta katsellessamme tulee kuitenkin muistaa, että Suomen\ntalonpoikien tila, vaikka paljoa pahempi kuin ruotsalaisten, oli\nkuitenkin verrattomasti parempi, kuin mitä samaan aikaan oli heidän\nsäätynsä kohtalona Keski- ja Etelä-Euroopan rikkaissa viljelysmaissa,\nmissä orjuus oli laillinen eikä hallitus tehnyt mitään rahvaan\nsuojaksi.\n\n[4] Kuningas tähän aikaan oli joskus niin rahatonna, että hänen kerta,\nkun hän eräästä maakartanosta lähetti sanansaattajan Tukholmaan, täytyi\nkirjeen loppuun liittää se pyyntö, että linnanisäntä hyväntahtoisesti\nmaksaisi kirjeentuojan kyydin edestakaisin.\n\n[5] Sillä nimellä mainittiin silloin valtiopäiviä.\n\n[6] Näiden lisäksi on vielä, ihme kyllä, lueteltu talonpoikia\nRuokolahdelta, Säkkijärveltä ja Vehkalahdelta, vaikkeivät ne olleetkaan\neri kihlakuntia, sen sijaan Kymin ja Ahvenanmaan kihlakunnat olivat\njätetyt pois.\n\n[7] Joka arvosana tarkoitti eri kansanluokkaa: kreivejä ja\nvapaaherroja, aatelia, sotaväkeä, papistoa, porvareita ja talonpoikia.\n\n[8] Edelliset pidettiin aina kolmen vuoden perästä, jälkimäiset aivan\nepämääräisesti.\n\n[9] Sitä vakuutti professori Lagus, joka vielä oli saanut lukea\nmainitut pöytäkirjat, ennenkuin ne Turun paloon hukkuivat.\n\n[10] Vertaa Turun ja Hämeenlinnan maaherrojen virkakertomuksia vuodelta\n1662, Suomi 1855.\n\n[11] Hollolan kihlakunnan lainlukijan poika, syntynyt Sääksmäellä.\n\n[12] Näyttää tästä melkein -- vaikka valitettavasti asia vielä on\nhämärä puuttuvien asiakirjojen tähden -- kuin olisi tässä ilmaantuvaa\nsuomalaista kansallistuntoa pidetty liiallisena. Se on kuitenkin ainoa\nesimerkki tältä vuosisadalta sellaisesta suomalaisuuden pelosta.\n\n[13] Kirkkoherran pojanpoika Karkusta, oli ollut ylioppilaana ensin\nUpsalassa, sitten Turussa, tuli maisteriksi ensimäisissä vihkiäisissä,\nvaikka ainoastaan armoilla, ei saanut yliopiston notariuksen virkaa\npuuttuvan ruotsinkielen taidon tähden, oli sitten alalaamannina\nKarjalan lakikunnassa ja kuoli v. 1667.\n\n[14] Pohjanmaan papiston kanssa kuitenkin pidettiin joskus kokouksia\nheidän omassa kaukaisessa maakunnassaan.\n\n[15] Konsistorion kartanossa Turussa oli vankihuone, jaettu useampiin\nkerroksiin, joista \"alinta kuoppaa\" pidettiin suurimpana\nrangaistuksena.\n\n[16] Tätä Stodiusta olivat Turun suomalaiset porvarit, peläten sitä,\nettä ruotsalainen Petraeus siihen virkaan tulisi, pyytäneet\nkirkkoherraksensa.\n\n[17] Piispa, kun ei osannut suomea, ei voinut suomalaisessa\nseurakunnassa saarnata.\n\n[18] Verrattakoon Tammelinuksen riimikronikassa yllämainittu lause\nRothoviuksesta seuraaviin värssyihin hänen jälkeisestään Petraeuksesta:\n\n    Ah mun armast' isänmaatan',\n    sangen suloist' Suomen saarta!\n    Annoi Jumal' armost' juuri\n    Doctor Eskel Petraeuxen,\n    Ruotsis' syndyneen, Suomeen suostuneen.\n\n[19] Suomessa, niinkuin edellisestä luvusta tiedämme, oli kuitenkin\njumalisuus monin paikoin sangen huonolla kannalla.\n\n[20] Messenius oli saanut kasvatuksensa ulkomaalla jesuittakoulussa,\n\n[21] Ståthållaren Erik Hara\n     red mig värre än en mara.\n\n[22] Nimittäin Viipurin ja Käkisalmen Karjalan. Pohjanmaa sitä vastoin\noli silloin ruotsinpuoleisen Pohjanmaan kanssa yhdistettynä yhteisen\nmaaherran alle ja erillään Suomesta.\n\n[23] Nimittäin taipaleitten poikki veneitä vetämällä.\n\n[24] Toisessakin kirjeessä valittaa Brahe virkamiesten kelvottomuutta,\njonka hän sanoo olevan semmoisen, ettei sillä vertaa missään muussa\nmaassa. Myös moittii hän heidän epärehellisyyttänsä. Tässä suhteessa\nnäkyy kuitenkin jommoinenkin edistys jo ylimalkaan tapahtuneen. Sillä\nvaltaneuvostossa v. 1640 mainittiin, etteivät virkamiehet ole niin\npaljon varkaita kuin juomareita ja vetelyksiä. Ja Brahe itsekin\ntoisessa kirjeessä sanoo pikemmin suovansa, että he vähäisen\nvarastaisivat, kun vain samassa olisivat toimeliaat.\n\n[25] Mitä Brahe tässä sanoo Suomen kansan luonteesta, sen säästämme\ntoiseen lukuun.\n\n[26] Kun Kaarle kuninkaan hallitessa venäläiset käyttivät Ruotsin\nahdinkoa hyväkseen ja ryntäsivät maahan, tarjoutui Brahe heti johtamaan\nSuomenmaan puolustusta. Siitä ei tullut mitään, sillä kuningas oli jo\nmäärännyt toisen päällikön, mutta se oli kuitenkin uusi osoitus hänen\nrakkaudestaan Suomea kohtaan.\n\n[27] Meidän aikoinamme olisivat ne, enemmän kuin kolme kertaa\nnousseihin eläintarpeitten hintoihin nähden, noin 300,000 markkaa.\n\n[28] Sama laitos kuin Kajaanin läänissä oli myös varmaankin Pielisessä;\nmutta epätietoista on, oliko se savonpuolisessakin osassa voimassa.\nMuuten asutti Brahe Pieliseen mustalaisiakin (n. 130 henkeä)\nautiotiloille, sillä ehdolla että he lakkaisivat kiertelemästä ja että\nmiehet rupeaisivat hänen nostoväkeensä.\n\n[29] Se rakennettiin sitten jälleen, mutta eli kituvaista elämää. siksi\nkunnes se läänitysten peruutuksen aikana aivan hävisi.\n\n[30] Tästä kahakasta, johon ylioppilaatkin sekaantuivat, tulee toisessa\nluvussa vielä enemmän puhetta.\n\n[31] Ettei Gezeliuskaan ylimalkaan yksipuolisesti suosinut omia\nkansalaisiansa, ruotsalaisia, näkyy toisesta kirjeestä, jossa hän\narvelee haitalliseksi, jos parempiin pappisvirkoihin Suomessa\nasetettaisiin ruotsalaisia, sillä sen kautta laimentuisi maan omien\nlasten halu tieteellisiin harjoituksiin. Vuosisadan lopulla olivatkin\njo useimmat virat yliopistossa suomalaisten käsissä.\n\n[32] Salve, Fennorum gens, o fortissima, salve,\n     Eccipe qui Gothicis venit huc novus hospes ab oris --\n     Non hospes tamen usque vagus -- patriota futurus,\n     -- -- Gothus licet ortu, sim modo Fennus.\n\n[33] Siis kuitenkin sitä sukua, josta ei nyt Suomessa tiedetä mitään.\n\n[34] Saimaan nimeä ei siihen aikaan näy käytetyn.\n\n[35] Ennen häntä oli kuitenkin, paitsi jo ennen mainitussa Olaus\nMagnuksen teoksessa 1500-luvulla, ollut myös muutamia lyhyempiä\nlausuntoja meidän maastamme ruotsalaisen A. Buraeuksen kirjassa Orbis\narctoi descriptio (Kertomus Pohjoismaailmasta) v. 1631. Buraeus sanoo\nSuomen olevan rikkaan viljasta, karjasta, hevosista sekä kaloista.\nErittäin mainitsee hän kapahau'it, joita suurin määrin vietiin ulos\nmaasta. Asukkaita on myös kylliksi, jotka puhuvat Skandinavian kaikista\nkielistä eroavaa kieltä. Suomen maakuntia luetellessaan puhuu hän\nsitten Rautalammin rautamudasta sekä Laatokan ja Lapveden hylkeistä.\nKarjala, jatkaa hän, ulottui ennen muinoin Nevajoesta, Sermaksin\njoesta, Äänisjärvestä sekä Valkeaanmereen laskevasta Pimsijoesta idässä\nKymijokeen ja Päijänteeseen. Nimestä näkyy, että asukkaat vanhastaan\nolivat karjanhoitajia. Käkisalmen läänissä Laatokan rannikot ovat hyvin\nviljeltyjä, mutta pohjois-osa on niin täynnä soita, että ainoastaan\nvaarain kukkuloita saattaa viljellä, josta syystä asukkaat enimmiten\nelättävätkin itseään metsästyksellä sekä kalanpyynnillä. Kitelän\nrubiineja Buraeuskin jo tunsi. -- Sama mies oli myös v. 1626 sepittänyt\nensimäiset johonkin määrin luotettavat kartat koko Skandinaviasta ja\nSuomesta. Niitä ei kuitenkaan siihen aikaan saatu yleisesti ostaa, kun\npelättiin vihollisille sen kautta voivan tulla apua\npäällekarkauksissaan.\n\n[36] Ensimäiseksi depositoriksi tahtoi konsistori ensin määrätä erään\nruotsalaisen ylioppilaan, mutta Brahe käski ottaa Elias Jämseniuksen\n(Jämsäläisen), koska hän oli oman maan poika.\n\n[37] Nämät sanat ovat pöytäkirjassa suomeksi, todistaen että\nsuomalaisista paikkakunnista tulleet ylioppilaat viljelivät omaa\näidinkieltänsä.\n\n[38] Mainituista vapaaherrakunnista eivät kuitenkaan kaikki olleet\nvarustetut kaikilla vapaaherralle kuuluvilla etuoikeuksilla, vaan\nolivat ainoastaan n.s. nimellisiä vapaaherrakuntia.\n\n[39] Luvussa Helsingin herrainpäivistä.\n\n[40] Kovin suuria eivät silloin kuitenkaan suuretkaan laivat olleet. Ne\nolivat ylimalkaan ainoastaan nykyisten korvettien kokoiset; suurimmalla\noli 60-70 tykkiä.\n\n[41] Sitten kun Nevanlinna oli syntynyt eivät käkisalmelaiset\nkuitenkaan enää käyneet sitä kauempana kaupalla.\n\n[42] Turkuun ainoastaan suomenpuoliset pohjalaiset, Tukholmaan kaikki.\n\n[43] Markan arvo aleni alenemistaan, se oli Kustaa Aadolfin ja\nKristiinan aikoina noin 90 penniä nykyistä Suomen rahaa.\n\n[44] Tämä kuvaus, milloin siihen ei ole todisteita senaikuisista\nlähteistä saatavana, on tehty monin paikoin ylimaassa vielä paljoa\nmyöhemmin tiettävästi olleitten olojen mukaan.\n\n[45] Vuosisadan loppupuolella tuli kaappeja käytäntöön.\n\n\n\n"]