[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8hmojmRE4rsreQYtaCgpifoUyTm7Ct7if2FPNP0ibTg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},676,"Kertomuksia Suomen historiasta VI","Krohn, Julius",1835,1888,"676-krohn-julius-kertomuksia-suomen-historiasta-vi","676__Krohn_Julius__Kertomuksia_Suomen_historiasta_VI","Kaarle X Kustaa","novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1877,null,19038,133146,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Krohnin historiateos tarkastelee Ruotsin kuningas Kaarle X Kustaan hallintoaikaa ja 1600-luvun puolivälin sotatapahtumia. Kirja kuvaa Puolan sotaa, Tanskan-retkeä sekä itärajan taisteluita venäläisiä vastaan Käkisalmen läänissä.","Julius Krohnin 'Kertomuksia Suomen historiasta VI' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 676. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA VI\n\nKaarle X Kustaa\n\n\nKirj.\n\nJULIUS KROHN\n\n\n\nKansanvalistusseura, Helsinki, 1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKaarle X Kustaa\n\n  1. Puolan sodan hankkeet.\n  2. Puolan valloitus.\n  3. Puolalaisten nousu.\n  4. Jaroslavin retki.\n  5. Arvi Wittenberg Varsovassa.\n  6. Arvi Wittenberg,\n  7. Varsovan tappelu.\n  8. Suomen rakuunat Puolassa.\n  9. Marssi Juutinmaalle.\n 10. Retki Beltien yli ja Roskilden rauhansovinto.\n 11. Olot Käkisalmen läänissä.\n 12. Venäläisten hyökkäys maahan.\n 13. Käkisalmen piiritys.\n 14. Kustaa Eerikinpoika Horn Suomen kenraalikuvernöörinä.\n 15. Kustaa Evertinpoika Horn.\n 16. Suomen valtiollinen asema ja suomalaisuus 17:nnellä\n     vuosisadalla.\n 17. Neljänneksen peruutus.\n 18. Herman Fleming.\n 19. Toinen sota Tanskaa vastaan.\n 20. Kaarle X Kustaa.\n\n\n\n\n1. Puolan sodan hankkeet.\n\n\nLuopuessaan kruunusta oli Kristiina saanut säädyt suostumaan siihen,\nettä hänen orpanansa, _Pfalz-Zweibrückenin herttua Kaarle Kustaa_,\ntulisi Ruotsin hallitsijaksi. Mutta huhu aiotusta vallanmuutoksesta\nantoi taas puolalaiselle Vaasa-suvun haaralle tilaisuuden tuomaan esiin\nvaatimuksiansa. Juhana Kasimirilta tuli lähettiläs Tukholmaan.\n\"Herrani\", julisti puolalainen, \"on tosin saattanut kärsiä sitä, että\nniin läheinen sukulainen, kuin Kristiina, hallitsi oikeastaan hänelle\nitselleen tulevassa perintövaltakunnassa. Mutta sitä hän ei voi millään\nmuotoa sallia, että ventovieras, joka vain äidin puolelta on Vaasan\nsukua, saisi Ruotsin kruunun.\" -- \"No, hyvä sitten\", vastasi Kristiina\nkylmäkiskoisesti, \"orpanani tuokoon 30,000 kelpo vierastamiestä\noikeutensa todistajiksi.\"\n\nJuhana Kasimir olikin ihan umpisokea ja mieletön, kun hän tällä\nhetkellä antoi sodan aihetta, johon nuori, maineenhaluinen Kaarle X oli\nhyvin halukas käymään kiinni ja joka myös oli varsin mieluinen suurelle\nosalle Ruotsin kansaa. Äskeiset suuret, loistavat voitot olivat\nvanhan viikinki-innon uudestaan sytyttäneet. Jo v. 1651, heti\nkolmekymmenvuotisen sodan loputtua, kirjoitti Ranskan lähettiläs\nTukholmasta: \"Täällä vaan arvellaan, ettei Ruotsi sodatta voi tulla\ntoimeen. Kotiintulleet soturit, niin sanotaan, tuskin taipunevat\nkotimaansa tarjona olevaan lainkuriin ja köyhyyteen. Ja sitä paitsi ei\nolisikaan viisaasti tehty, jos annettaisiin Ruotsin ainoan voiman\nraueta. Sillä jos tämä nykyinen sotainen henki ja kunto kymmenenkin\nvuotisen rauhan kautta laimistuisi, niin Ruotsi, jossa ei kauppa eikä\nteollisuus kukoista, tulisi köyhäksi ja unohtuisi pois maailman\nhuomiosta.\" -- Samat mielipiteet tulivat ilmi nytkin, kun\nvaltaneuvoskunnassa Puolan loukkaava sanoma tuli puheeksi. \"Sodan\nkautta\", niin sanottiin, \"on Ruotsi tuntemattomuuden pimeydestä\nkohonnut maineen loistoon; sodalla on tätä mainetta edelleenkin\nvoimassa pidettävä. Pitkällisen[1] rauhan ja laiskan joutilaisuutemme\nvuoksi onkin se jo alkanut himmetä. Ja jos rauhaa vielä kauemmin\nkestää, tulee myös paras voimamme, sotaväki, pelkurimaiseksi ja\nkykenemättömäksi sodan vaivoja kestämään.\" Näin arvelivat useimmat;\nainoastaan muutamat, niiden joukossa suomalainen Herman Fleming,\ntahtoivat, että rauha, jos mahdollista, säilytettäisiin. Suurempi\nerimielisyys sitä vastoin puhkesi ilmi, kun tuli puheeksi: _ketä\nvastaan_ sotaan ryhdyttäisiin. Muutamat arvelivat, että Tanska\netupäässä olisi kukistettava, toiset katsoivat sodan Venäjää vastaan\nedullisemmaksi; mutta enemmistö päätti, että pitäisi Puolan kimppuun\nmennä. Siihen sitten myös valtiosäädyt suostuivat, vaikka varsinkin\npappissääty ensiksi oli taipuvaisempi rauhaan.\n\nSilloinen hetki olikin erittäin sovelias hyökkäykseen Puolan kimppuun.\nTämä onneton valtakunta oli jo useampia vuosia kuluttanut voimiansa\nUkrainan kasakoita vastaan, jotka olivat nousseet kapinaan, ja nyt oli\nvielä mahtava Venäjäkin rikkonut rauhan, ottaen kasakat suojaansa.\nKeskenään eripuraiset, kuninkaaseensa tyytymättömät puolalaiset eivät\nkyenneet estämään tsaarin sotajoukkoja. Venäläiset parvet tulvivat\nkaikkien itäisten maakuntien yli. Näytti aivan siltä, kuin olisi Puolaa\njo silloin kohtaava sen lopullinen surkea kohtalo.\n\nTieto näistä seikoista oli tietysti suuresti kiihoittanut ruotsalaisten\nsotaintoa. Olihan muka toivoa varsin helpolla vaivalla saada joku osa\nnoissa suurissa jakajaisissa. Paitsi sitä vaikutti myös pelko\nvenäläisten liiasta menestyksestä. Piti estää, etteivät he saisi jotain\nPuolan rantamaakunnista omaksensa, joten he olisivat tulleet Ruotsin\nkilpaveljiksi Itämerellä. Asiain näin ollen, olivat kaikki puolalaisten\nyritykset saada kuninkaansa tyhmyys sovitetuksi aivan turhat. Ne\nonnistuivat sitä vähemmän, kun Juhana Kasimir yhä edelleenkin vielä\nlapsimaisella itsepintaisuudella piti kiinni turhista muodonasioista;\nesim. sinetissään käytti Ruotsin vaakunaa y.m.s.\n\n\n\n\n2. Puolan valloitus.\n\n\nOsa Ruotsin armeijaa, 17,000 miestä, seisoi jo valmiina Pommerissa\nsotamarski _Arvi Wittenbergin_ johdossa. He marssivat Puolan rajan yli\nheinäk. 9 p. 1655. Pari päivää myöhemmin tavattiin 15-20,000\npuolalaista pienen Ustzien kaupungin luona. Niiden voima oli siis\nvähintänsä yhtä suuri kuin tulijoitten, ja niiden asema lietteisen joen\ntakana semmoinen, että olisi siinä voitu tehdä pitkällistä vastarintaa.\nMutta sen sijaan tuli heti torvensoittaja Wittenbergin luo sovintoa\ntarjoamaan. Puolalaisten päälliköt olivat kuninkaaseensa tyytymättömät;\nsiitä syystä he rikkoivat häpeällisesti uskollisuudenvalansa ja\nantoivat sotajoukkonsa sekä lähimmät kaksi maakuntaa miekan lyönnittä\nruotsalaisten käsiin.\n\nKuukautta myöhemmin saapui itse Kaarle X Puolaan, tuoden muassansa\nRuotsista vielä 15,000 soturia. Hänellä oli siis nyt nuo \"30,000\nvierastamiestä\" koolla, joilla Kristiina oli uhannut hänen tulevan\noikeuttansa todistamaan. Mutta näyttipä siltä, kuin ei olisikaan niitä\ntarvittu. Joka paikassa otettiin häntä vastaan kuin vapauttajaa, ei\nkuin vihollista. Aateli, sotaväki, kansa, kaikki kilpaa riensivät\nhänelle alamaisuuttansa tarjoamaan. Niin suuri oli puolalaisten\ntyytymättömyys, niin suuri pelko yhä edemmäksi tunkeutuvista\nvenäläisistä. Millä sitä paitsi olisi tehty vastarintaa, kun maan\nvakinainen sotaväki, qvartianit, melkein kaikki olivat kaukana idässä\nsotimassa venäläisiä ja kasakoita vastaan.\n\nHädissään nöyrtyi nyt viimeinkin Juhana Kasimir. Hän lähetti yhden\nkamariherransa lähenevää vihollista vastaan ja ilmoitti tahtovansa\ntulla ruotsalaisten leiriin rauhasta keskustelemaan. Mutta Kaarle X\nvastasi hymyillen: \"Ei ole tarvis; kyllä minä sen vaivan aion itse\nsäästää orpanaltani!\" Hän riensikin nyt vielä kiireemmin edelleen, ja\nniin suuri oli hänen luottamuksensa puolalaisten eripuraisuuteen ja\nkykenemättömyyteen, että hän tällä pikamarssillansa vei mukanansa\nainoastaan 3,000 ratsumiestä ja hiukan toistatuhatta jalkasoturia. Niin\nperin vähäisen voiman kanssa saapui hän yhtäkkiä Varsovan edustalle.\nTähän kaupunkiin oli runsaasti varustettu kaikkia sotatarpeita; mutta\npaetessaan ei ollut Juhana Kasimir muistanut jättää sinne enempää kuin\n200 miestä. Nämät eivät yrittäneetkään vastarintaa, ja niin muodoin\nratsasti Kaarle X elok. 30 p. 1655 kenenkään estämättä juhlallisesti\nPuolan pääkaupungin portista sisään.\n\nSieltäkin hän taas pian kiirehti edemmäksi, sillä Wittenberg,\njonka hän oli lähettänyt toisen sotajoukon kanssa Puolan kuningasta\ntakaa-ajamaan, oli lähettänyt sanan, että puolalaisten voima hänelle\nyksinään oli liian suuri. Onnettoman Juhana Kasimirin ympärille oli nyt\nviimein kokoontunut noin 10,000 ratsumiestä, melkein kaikki\naatelisherroja palvelijoineen. He olivat kuningattaren kehoituksista\ninnostuneina vetäneet miekkansa tupesta ja kaikuvalla äänellä vannoneet\nviimeiseen hengenvetoonsa ja vereensä taistelevansa kuninkaan sekä\nhänen puolisonsa puolustukseksi. Tässä syttyi siten syysk. 6. p.\nensimäinen vähän suurempi tappelu _Czarnovan_ luona. Päivä alkoi\nrankkasateella. Silloin tehtiin puolalaisten leirissä se ehdotus, että\npitäisi käyttää tätä tilaisuutta hyväksensä ja turvaten vanhaan isien\naseeseen, tuohon käyrään sapeliin, rynnätä Ruotsin väen päälle, joiden\npyssyjen ja kanuunien sytyttimet nyt varmaan olivat sateesta kastuneet\nja tulleet kelvottomiksi. Niinkuin tuuliaispää lensikin puolalainen\nratsuväki vihollista kohti, tapansa mukaan huutaen täyttä kurkkua.\nMutta Ruotsin kanuunat syöksivät sateesta huolimatta tulta vastaan, ja\nRuotsin väki seisoi lujasti paikallaan, tuosta hirveästä huudosta ja\nhurjasta rynnäköstä säikähtymättä. Se masensi kerrassaan puolalaisten\ninnon; he kääntyivät pakoon yhtä kiireesti kuin olivat tulleetkin,\njättäen jälkeensä leirinsä kalleuksineen, varoineen sekä tuhatmäärän\nkumppaneitaan. Ruotsin sotavoimasta olivat tuskin muut kuin etujoukot\nedes saaneet tilaisuutta paljastaa miekkaansa.\n\nVielä toisen samanlaisen kahakan perästä pakeni Juhana Kasimir pois\nvaltakunnastaan. Nyt tuli sekasorto aivan yleiseksi. Lokak. 8 p., kaksi\nkuukautta sen jälkeen kuin Kaarle X oli astunut rajan yli, tuotiin\nhänelle Krakovan avaimet. Näin sai Puolan muinainen pääkaupunki ensi\nkerran 365:en vuoden jälkeen nähdä vihollisia muuriensa sisäpuolella.\nNyt antautuivat myös vielä jalkeella olevat puolalaiset armeijat yksi\ntoisensa jälkeen. Lokak. 28 p. toi Potocki viimeisen sotavoiman, 11,000\nqvartiania. Päälliköt lähenivät Kaarle X:ttä syvillä kumarruksilla\nilmoittaen, että he tahtoivat antautua hänen suojansa alle, koska\nheidän oma kuninkaansa, maasta pakenemalla, oli heidät hyljännyt.\nKummallisen vastakohdan muodosti tämä heidän nöyrä, alamainen\nkäytöksensä heidän komeitten pukujensa rinnalla, jotka olivat kalliista\nturkiksista tehdyt ja kiilsivät, kimaltelivat hopeaa, kultaa sekä\ntimantteja. Oudolta oli myös alussa Ruotsin sotureista näyttänyt\npuolalaisten paljaaksi ajettu pää, johon maan tavan mukaan vaan oli\nkeskelle jätetty kaitainen tukkaviilake, joka ulottui kiirettä myöten\nhamaan niskaan asti.\n\nNäiden tässä kerrottujen seikkojen tapahtuessa piti kuninkaan käskystä\nvielä Liivinmaalta käsin kolmannen armeijan valloittaa Liettua sekä\nsitten Preussi, joka silloin oli osaksi Puolan vallan, osaksi\nlääniherruuden alla. Tämä Kaarle X:nnen tuuma ei kuitenkaan menestynyt\nniin hyvin kuin muut. Liivin armeija, enimmäksi osaksi suomalaisia,[2]\nei karttunut 7,000 miestä suuremmaksi, nekin huonosti varustettuja.\nPaitsi sitä vanha sotamarski Kustaa Horn, jolle Liettuan valloitus oli\nuskottu, nahjusteli, niin että venäläiset kerkesivät ottaa enimmän osan\nsitä suuriruhtinaskuntaa valtaansa. Eivätpä toimet sittenkään käyneet\npaljoa paremmin, kun kuninkaan lanko Maunu Gabriel De la Gardie sai\npäällikkyyden. Vasta syksyllä myöhään saatiin pohjoisin osa Liettuan\nmaata Ruotsin suojaan taipumaan, jonka jälkeen De la Gardie vei väkensä\nPreussinmaalle. Sinne oli sillä välin kuninkaan itsensä täytynyt mennä\npääarmeijoinensa. Puolaan kuuluva osa Preussiä nyt valloitettiin, ja\njouluk. 31 p. pakoitettiin myös Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik\nWilhelm rupeamaan Ruotsin kruunun lääniläiseksi Itä-Preussin suhteen.\n\n\n\n\n3. Puolalaisten nousu.\n\n\nNiinkuin valtava myrsky oli Ruotsin sota kiitänyt onnettoman Puolan\nyli, vastustamattomasti kaataen kaikki edessään. Menestyksestä\npaisuneena mietti vain Kaarle Kustaa, mitä hän tuolla kukistuneella\nmaalla nyt tekisi. Rantamaakunnat, Preussin ja Kuurinmaan, hän tahtoi\nyhdistää Ruotsin valtakuntaan. Toisia läänejä hän aikoi jakaa\npalkinnoksi tai antaa vaihtokaupalla liittolaisilleen. Itse Puolan\npääosiakin hän näkyi haluavan sukunsa erityiseksi alusmaaksi; sillä hän\nvaati joka paikassa puolalaisilta uskollisuusvalaa sekä itselleen että\nmyös perillisilleen. Tätä kaikkea tietysti eivät puolalaiset\naatelisherrat voineet kärsiä. Heidän mielestään oli jo heikko Juhana\nKasimirkin liian itsevaltainen; kuinka he nyt olisivat suostuneet\ntodella itsevaltaiseen Kaarle Kustaasen, joka tahtoi hävittää heiltä\nheidän vapaan vaalioikeutensa, jopa paloittaa heidän maansakin! Vielä\nsuurempi oli papiston ja ylimalkaan katolisen kansan viha maahan\ntulleita \"vääräuskolaisia\" vastaan, sillä Ruotsin kuninkaan väki teki\nusein pilkkaa puolalaisten kirkonmenoista ja ryösti heidän pyhiä\npaikkojansa. Kauhistuksella ja vimmalla olivat maan asukkaat nähneet\nvierasten sotamiesten sekä leirissä oleskelevien naisten kaduilla\nkomeilevan kalleissa messupaidoissa tai pidoissaan juovan\nalttarikalkeista. Tähän tuli vielä lisäksi sotaväen, varsinkin\nsaksalaisten palkkasoturien, ahneus ja irstaisuus, joita kuningas\nturhaan koetti hillitä. Hän ei voinut antaa heille säännöllisesti\npalkkaa, jonka tähden täytyi määrätä kullekin rykmentille joku\nmaakunta, mistä se saisi itse ottaa elatuksensa. Arvattavasti he\nottivat monta vertaa enemmän ja sortivat kansaa kauhealla tavalla.\nEivätpä olleet päällikötkään parempia kuin rivisoturit; ainoa eroitus\noli vain siinä, että edelliset riistivät suurempia summia.\n\nViimein leimahti tämä kauan kytenyt vimma ilmituleen. Katolinen papisto\nvielä kiihoitti sitä sillä, että kielsi Herran ehtoollisen niiltä,\njotka eivät luopuisi Ruotsin kuninkaasta. Joka paikassa ympäri maata\nnousi kansa aseihin, tappaen yksityisiä Ruotsin sotamiehiä tai\nerinäisiä pienempiä joukkoja, jotka sattuivat heidän käsiinsä. Vihan\ntulisuutta näytti tuo kuuluisaksi tullut Vielunin verisauna, jossa ei\nmurhattu ainoastaan Ruotsin sotureita, vaan myös kaikki muut\nkaupungissa olevat muukalaiset, miehet, naiset ja lapset, jotka eivät\npuhuneet puolankieltä. Ruumiit viskattiin kaduille sikojen syödä, jotka\nsitten useampia päiviä herkuttelivat kauhealla tavalla. Kaarle X:nnen\nväki puolestaan kosti näitä töitä yhtä armottomasti, polttaen\nkaupungeita, kyliä sekä aatelishoveja, ja hakaten maahan asukkaita,\nhuolimatta iästä tai sukupuolesta. Mahdoton olisi kertoa kaikkia tämän\nhirmuisen ajan erinäisiä verilöylyjä; ottakaamme vain joukosta vielä\nyksi, joka myös tiettävästi kohtasi suomalaisia. Liettuanmaahan jäänyt\nsotaväki oli menetellyt yhtä suurella varomattomuudella kuin\nkovuudella. Sotamiehet olivat mukavamman elannon tähden levinneet\nhajalleen ympäri koko maakuntaa. Suurissa kylissä, joissa oli 40-50\ntaloa, majaili aina vain 5-6 huovia, ja nämät, vaikka he olivatkin näin\nvähälukuisia, harjoittivat kaikellaista väkivaltaa. Upseerit, joiden\nolisi pitänyt valvoa järjestystä, huvittelivat kaukana suuremmissa\nkaupungeissa. Tätä seikkaa käyttivät vimmastuneet liettualaiset\nhyväksensä. Yhtenä ja samana päivänä toukokuussa 1656 nousi koko\nmaakunta, ja hajalliset soturit murhattiin hyvin monessa paikassa.\nRuotsin armeija menetti täten 24 lippukuntaa, niiden joukossa myös\nkaksi suomalaista Karjalan ratsurykmentistä. Mutta pian kokosi De la\nGardie tästä verisaunasta pelastuneet, sai vielä muualta apuväkeä ja\nmarssi kapinoitsijoita vastaan. Szawlen kylän luona tapahtui suurin\nkahakka. Liettualaisten ratsuväki, aatelisherrat palvelijoineen,\npakenivat vähäisen vastarinnan jälkeen, ja näin jäivät nyt\ntalonpoikaraukat, jotka olivat jalkaväkenä, kokonaan voittajien\narmoille tai, pikemmin sanoen, armottomuudelle alttiiksi. Peloissaan\nviskasivat onnettomat pois viikatteensa ja nuijansa, jotka heillä\nolivat aseina; mutta ei sekään auttanut. Ruotsin soturit hakkasivat\nkuitenkin siitä huolimatta päälle, ja tappoivat viimeiseen mieheen\nuseampia tuhansia, aivan kuin susi turvattomia lampaita.\n\n\n\n\n4. Jaroslavin retki.\n\n\nTieto puolalaisten yleisestä noususta tapasi Kaarle X:nnen juuri\nsilloin, kun hän jo luuli hankkeensa täydellisesti onnistuneeksi.\nVimmastuneena päätti hän heti lähteä \"uskollisuusvalan rikkojia\"\nkukistamaan. Useimmat hänen sotaherroistansa tosin kiivaasti epäsivät.\nHeidän mielestään oli varsinainen Puola, josta ei kuitenkaan voinut\nolla pysyväistä hyötyä Ruotsille, jätettävä rauhaan, ja ainoastaan\nPreussin omistus vahvistettava Danzigin valloituksella. Mutta\nkuningasta viekoitteli puoleensa tuon suuremman sodan maine ja kunnia.\nHän jätti ainoastaan muutamia tuhansia miehiä Preussinmaalle ja vei\nenimmän osan käsillä olevia voimiansa eteläänpäin.\n\nAlussa seurasi häntä nytkin entinen onnensa. Tammik. 17 p. 1656\noli Kaarle X alkanut marssinsa, helmikuun 8 p. hän jo seisoi\nKeski-Puolassa, Veiksel-joen takana. Tällä nopeudellaan saavutti hän\n_Golombon_ luona puolalaisten parhaan sotapäällikön Czarnezkin.\nKuninkaalla ei tosin ollut enempää kuin 5,000 miestä luonansa; muu\nvoima oli pitkästä väkimarssista uupuneena jäänyt pitkin tietä\njäljelle. Mutta sittenkin hyökättiin pelkäämättä näiden nyt viimein\nseisahtuneiden 8-12,000 vihollisen kimppuun. Erittäin suurena apuna\nvoiton saamiseen olivat tässä tilaisuudessa Suomen ratsumiehet. Turun\nja Uudenmaan rykmentit, jotka seisoivat oikean kyljen äärimäisenä\njoukkona, hakkasivat puolalaisten rivejä semmoisella vauhdilla, että\nnämät, vain yhden laukauksen ammuttuaan, heti hajosivat.\n\nTämän jälkeen Czarnezki ei enää uskaltanut moneen aikaan yrittääkään\nsuurempaa tappelua. Mutta hän ryhtyi nyt toiseen sotatapaan, joka oli\ntulokkaille paljoa vaarallisempi. Hän vetäytyi vain aina ylöspäin,\nhoukutellen Kaarle X:ttä yhä enemmän etelään. Sillä välin hänen\npartioparvensa sääskien tavalla lakkaamatta liehuivat Ruotsin armeijan\nympärillä, yöt päivät häiriten marssia pienillä kahakoilla, ja\ntalonpoikien avulla hakaten maahan pienempiä osastoja, jotka erosivat\npääjoukosta muonan hankkimisen vuoksi tai saaliin halusta. Näissä\nalinomaisissa taisteluissa väheni Kaarle X:nnen armeija pian sangen\ntuntuvasti. Vielä enemmän väkeä surmasi pakkanen ja nälkä sekä niiden\ntuottamat taudit tällä vaivalloisella talvisella retkellä. Paitsi sitä\nluopuivat tähän asti vielä myötäseuranneet puolalaiset vähäväliä suurin\njoukoin. Viikkokautta Golombon voiton jälkeen esim. jo katosi\nKoniezpolski, suurin osa qvartianeja kanssaan.\n\nKeskipaikoilla maaliskuuta oli siten Kaarle X joutunut _Jaroslavin_\nkaupunkiin Galitsiaan, melkein Puolan eteläiselle rajalle asti. Pakko\noli nyt ruveta ajattelemaan kääntymistä. Armeija oli huvennut\n8,000:ksi mieheksi, ja niissäkin oli vielä 3,000 noita qvartianeja,\njoihin ei voitu luottaa. Mutta paluumatkakin näytti kovin\narveluttavalta. Varsovaan, lähimpään paikkaan, missä oli suurempi\njoukko omaa väkeä koossa, luettiin 80 peninkulmaa, ja kelirikko oli\ntäällä etelässä jo tehnyt kaikki tiet pohjattomiksi. Suuremmat tykit ja\nenin osa sotatarvevaroja asetettiin tosin lotjiin ja lähetettiin\nmukavasti alas San-jokea pitkin. Mutta itse armeijan täytyi lähteä\nmaitse kaalaamaan. Mitenkä se marssi joutui, sen voi arvata, kun\ntietää, että hevoset joka askeleella upposivat vatsaa, vaunut akselia\nmyöten. Ensimäisenä päivänä, kun vielä voimat levähdyksen jälkeen\nolivat virkeät, kuljettiin näin kaksi peninkulmaa. Toisena päivänä\npoltettiin kaikki suinkin liikenevät kuormarattaat, monta sataa\nluvultansa, ja lisättiin hevoset tähteiksi jääneisiin; mutta sittenkään\nei illalla päästy enempää kuin yksi ainoa peninkulma eteenpäin.\n\nViikon perästä olivat tästä marssista niin ihmisten kuin hevosten\nvoimat aivan lopussa, ja samassa myös viimeinenkin leipäpala syöty;\ntäytyi siis kun täytyikin maalisk. 18 p. seisahtua pieneen _Niskowin_\nkaupunkiin. Enin osa ratsuväestä lähetettiin täältä muonaa hankkimaan.\nTämän seikan käytti aina valpas Czarnezki heti suurempaan hyökkäykseen.\nArvaamatta hän tulla tuiskahti illan suussa läheisestä metsästä\nuseampien tuhansien ratsumiesten kanssa, jotka melkein kaikki olivat\naatelisherroja. Etuvahdit hakattiin maahan tai hajoitettiin niin äkkiä,\nettä puolalaiset melkein yhdessä pakenijain kanssa kerkesivät leiriin.\nTäällä oli nyt jo tuho tulemaisillaan. Mutta Kaarle X, neuvokkaana\nkuten aina, ampui omin käsin kaksi tykinlaukausta, joka oli\nuloslähteneitten kanssa sovittu merkki. Samassa hän, niin kiireesti\nkuin mahdollista, kokosi leirissä olevan jalkaväkensä ja teki sillä\nvastarintaa viholliselle. Eipä aikaakaan, niin jo läheni nopea\nhevoskavioin kopina ja tuttu huuto: \"Hakkaa päälle!\" Turun ja Uudenmaan\nratsumiehet Hornin ja Kurckin johtamina olivat ensiksi kuulleet\nhätämerkin ja karauttivat täyttä vauhtia avuksi. Heidän etupäähänsä\nkävi nyt itse kuningas ja hyökkäsi vihollisen kimppuun niin ankarasti,\nettä sai hänet pakoon käännetyksi. Hetken perästä ilmaantui muukin\npartiolle lähtenyt ratsuväki, joiden avulla lähdettiin pakenijoita\ntakaa ajamaan. Mutta Czarnezki oli asettanut metsään parituhatta\npyssyllä varustettua talonpoikaa, jotka ampumisellansa estivät Ruotsin\nväkeä. Täten pelastui Czarnezki ja enin osa hänen huovejansa;\nainoastaan muutamia lippukuntia saatiin vangiksi.\n\nNyt oli siis onnellisesti päästy siitä hädästä, mutta tämä tulinen\ntappelu, samaten kuin myös edellinen vaikea marssi, olivat taas\nsuuresti vähentäneet Kaarle X:nnen armeijan lukumäärää. Seuraavana yönä\nkatosivat myös viimeisetkin qvartianit Sapiehan johdolla. Hän olikin\nvain siksi pysynyt tähän asti, että saisi tarkan tiedon kaikista\nkuninkaan aikomuksista ja voisi ystävällisen opastuksen varjolla johtaa\nRuotsin väen umpisoppeen. Nyt oli Kaarle X miehineen siinä niemessä,\njossa San- ja Veiksel-joki yhtyvät. Takaa Czarnezkin joukot seurasivat\nheitä; edessä oli kummankin joen takana suuri puolalainen armeija\nylipääsöä estämässä.\n\nTänne tullessaan oli Ruotsin kuninkaalle ilmoitettu, että _Sandomirin_\nlinna molempien jokien yhtymäpaikassa vielä oli hänen väkensä käsissä.\nSen suojassa hän siis toivoi voivansa siltaa rakentaa. Mutta paraikaa\npuolalaiset jo piirittivät Sandomiria ja silminnähtävää oli, ettei se\nenää kauan voisi kestää ylivoimaa vastaan. Senvuoksi lähetti nyt Kaarle\nX parisataa valittua miestä veneillä joen poikki. Nämät urhoot\nraivasivat itsellensä tien vihollisten läpi ja saattoivat linnaväen\navulla enimmän osan Sandomirissä tallella olevia sotatarpeita kuninkaan\nluokse. Itse linnan he jättivät tyhjäksi. Mutta kun sitten puolalaiset\ntäyttivät sen joukoillansa, kajahduttaen ilmaan riemuhuutojaan, kuului\nyhtäkkiä hirmuinen räjähdys. Komendantti oli lähtiessään sytyttänyt\ntulikivilangan, joka meni ruutikellariin; koko linna lensi ilmaan ja\nsen kanssa runsaasti 2,000 puolalaista.\n\nTämä vihollisten suuri vahinko ei kuitenkaan parantanut Ruotsin\narmeijan tilaa; sillä nyt oli silta rakennettava ilman mitään suojaa,\npuolalaisten tulen alla. Se näytti mahdottomalta, ja ympäri Eurooppaa\njo levisi sanoma, että Kaarle X:nnen sotajoukko oli hukassa, hän itse\nkaatunut. Mutta eipä olekaan onnen ohjat pahansuovien käsissä.\nKuninkaan neuvokkaisuus ja hänen miestensä uljuus teki mahdottomankin\nmahdolliseksi. Kaarle X rakennutti sillan San-joen keskellä olevaan\nsaareen, vei armeijansa illalla maalisk. 25 p. yli ja alkoi sitten\nkauhealla tykkitulella paukuttaa toista rantaa. Puolalaiset eivät\nvoineet muuta arvata kuin että hän siten karkoittaa heidät pois\nrannalta ja sitten jatkaa siltaa. Mutta todenteolla oli kuningas\nlähettänyt 3-400 miestä veneillä toisesta kohtaa yli. Nämät ryntäsivät\nsitten toisella rannalla äkkiarvaamatta päälle niin ankaralla\nvauhdilla, että hämmästyneet puolalaiset, jotka eivät voineet\naavistaakaan hyökkääjäin pientä lukumäärää, pakenivat hajallensa. Nyt\nsaatiin yöllä silta täydessä rauhassa rakennetuksi ja seuraavana aamuna\noli koko armeija päässyt toiselle rannalle. Huhtik. 5 p. se marssi\nonnellisesti Varsovan portista sisään.\n\n\n\n\n5. Arvi Wittenberg Varsovassa.\n\n\nKuningas meni nyt taas Preussiin, jättäen Varsovan puolustuksen Arvi\nWittenbergille 3,000:n valitun miehen kanssa. Tämä tehtävä vaatikin\ntavatonta miehen voimaa ja neroa. Heidän tuli pitää kurissa suuren,\nkansakkaan pääkaupungin asukkaita ja samassa pian myös tehdä\nvastarintaa ulkoa ahdistavalle monenvertaiselle viholliselle. Itsessään\nolisi jo ollut vaikea asia näin vähällä joukolla puolustaa niin avaria\nlinnoituksia; mutta lisäksi vielä tuli, että nämät linnoitukset olivat\naivan rappiolla; monessa paikassa oli rauenneita muureja vain häthätää\npaikattu puisella hakuliaidalla.\n\nAlussa toukokuuta 1656 sulki jo Sapieha liettualaisten kanssa kaupungin\nsaarroksiin. Mutta rynnäköt eivät tahtoneet noilta säännölliseen\ntaisteluun tottumattomilta piirittäjiltä onnistua; Ruotsin väen luodit\nkaasivat heitä joukoittain, kun he sikinsokin juoksivat valleja vasten.\nWittenberg puolestaan rupesi nyt hyökkäämään ulos ja ahdistamaan\npiirittäjiä; eräässä semmoisessa tilaisuudessa oli liettualaisten\npäällikkö, joka makasi humalassa, melkein joutumaisillaan vangiksi\nomassa teltassaan. Viimein oli piirittäjillä suurempi pelko\npiiritetyistä kuin päinvastoin; liettualaiset vallittivat leirinsä niin\nvahvaksi kuin osasivat ja pysyivät enimmiten sen sisässä.\n\nTodella vaaralliseksi muuttui tämä leikki vasta silloin, kun itse\nkuningas Juhana Kasimir toukok. 19 p. tuli puolalaisen pääarmeijan\nkanssa. Noin 120,000 miestä oli nyt Varsovan ympärillä. Sittenkin antoi\nWittenberg antaumiskehoitukseen kieltävän vastauksen. Turhat olivatkin\nkauan aikaa kaikki puolalaisten ponnistukset. Tietysti olisi\nvastarinta, yksi neljääkymmentä vastaan, ollut aivan mahdoton, jos\npiirittäjät olisivat ryhtyneet yleiseen rynnäkköön. Mutta Puolan\nkuningas ei tahtonut semmoista sallia; sillä hän pelkäsi täydestä\nsyystä, että hänen omat hurjat kansalaisensa siinä tapauksessa peräti\nryöstäisivät ja polttaisivat hänen rakkaan, kauniin pääkaupunkinsa.\n\nNäin oli jo kulunut neljä viikkoa. Kesäk. 19 p. lähetti kuningas taas\nWittenbergille antautumiskäskyn: jollei nyt suostuttaisi, uhkasivat\npuolalaiset, etteivät he osoittaisi linnaväelle mitään armoa. -- \"Armon\nosoituksesta ei tässä olekaan puhetta\", tuli heille vastaukseksi.\n\"Osoittakaa vain miehuuttanne, sillä me aiomme henkeen ja vereen\npuolustaa tätä linnaa, jonka kuninkaamme on meidän käsiimme uskonut!\"\nNyt suuttui Juhana Kasimir; hän sytytti kaikki ruutisuonet ja lähetti\n40,000 miestä suurelle rynnäkölle. Tämän hirveän ylivoiman onnistui\nviimein tunkeutua muurinrikkojen läpi muutamiin läheisiin taloihin.\nMutta huone huoneelta, askel askeleelta täytyi heidän runsaalla\nverenvuodatuksella ostaa, ja monesti tapahtui, että sisäänpäässeet\nviholliset hakattiin kaikki maahan tai viskattiin jälleen ulos. Mutta\nmitäs siitä apua, kun yhä oli toisia tuhansia kaatuneitten takana!\n\nNäin riehui tulinen taistelu kello 5:stä aamulla aina iltapuoleen sinä\nkuuluisana päivänä kesäk. 20:na 1656. Viimein oli Ruotsin väki\nsuurimmaksi osaksi kaatunut, mitkä kuolleina, mitkä haavoittuneina.\nHarvat vielä pystyssä seisovatkin olivat aivan uuvuksissa, koska he\nniin monta tuntia, minuuttiakaan levähtämättä, olivat olleet tulessa.\nTäytyi siis Wittenbergin viimein tarjota antautumista. Yhdeksi tunniksi\nkeskeytettiin nyt tappelu ehtojen sovittelua varten. Mutta kun sen ajan\nkuluttua ei vielä antaumusta tullut toimeen, ryntäsi tottelematon\npuolalainen nostoväki, vasten kuninkaan kieltoa, uudestaan päälle.\nWittenberg jäljellä olevan joukkonsa kanssa oli vetäytynyt erääsen\nluostariin. Sen muurien takana seisoivat he tihein, lujin rivein,\nvalmiina ottamaan hengestänsä niin kalliin hinnan kuin mahdollista;\nsillä pelastuksesta ei voinut enää olla puhettakaan. Mutta juuri kun he\nolivat kukistumaisillaan, riensi sinne jalo Czarnezki, heidän parhain\nvastustajansa, säännöllisen sotavoimansa kanssa ja sai, vaikka suurella\nvaivalla, nostoväen hajoitetuksi. Antautumissovinto valmistui nyt\npiiritetyille erittäin edullisilla ehdoilla. Heidän piti saada vapaasti\nmarssia pois aseineen, omine tavaroineen; ainoastaan puolalaisilta\nryöstetty saalis piti jätettämän takaisin. Ulosmarssiessa ei heitä\nollut enää enempää kuin 400 tervettä miestä; sairaita ja haavoitettuja\noli sen lisäksi 1,400.\n\nTäydesti ei kuitenkaan pidetty noita piiritetyille annettuja lupauksia.\nArvi Wittenbergiä katkerasti vihattiin koko Puolassa. Jo siinä\njulistuskirjeessä, jossa qvartianit selittivät ja puolustavat\nluopumustansa Ruotsin kuninkaasta, oli erittäin ollut puhe\nWittenbergistä, tuosta \"syntyänsä suomalaisesta\", joka oli muka Kaarle\nX:nnen ahneuden ja väkivaltaisuuden \"sovelias välikappale\". Krakovassa\noli näet porvaristo rukoillut häntä hankkimaan heille helpoitusta\nKaarle X:nnen määräämästä suuresta pakkoverosta, 60,000 guldenista, ja\nsiitä tarjonnut hänelle lahjaksi 30,000. Wittenberg olikin ottanut\nlahjan vastaan, mutta sitten kuitenkin armahtamatta koonnut myös\nkuninkaansa koko vaatimuksen sisään. Paitsi sitä hän oli, niin\nvalitettiin, monessa paikassa ryöstänyt ja hävittänyt kirkkoja sekä\nluostareita, vieläpä haudoistakin riistänyt ruumiitten koristukset.\nKaikki nämät kanteet toivat nyt puolalaiset uudestaan esille, ynnä\nvielä lisäksi sen perättömänkin syytöksen, että hän muka oli Kaarle\nX:nnen houkutellut tähän sotaan. Näin syytti koko Puolan armeija hetki\nhetkeltä yhä vimmatummin, uhaten itse kuningastansa, jos hän päästäisi\nsemmoisen miehen rankaisematta lähtemään. Seurauksena oli viimein se,\nettä säikähtynyt Juhana Kasimir rikkoi sanansa. Arvi Wittenberg vietiin\nmuitten korkeampien upseerien kanssa vankeuteen Zamoiskin linnaan,\njossa hän seuraavana vuonna kuoli.\n\n\n\n\n6. Arvi Wittenberg.\n\n\nTämä mainio, niin suuresti kunnioitettu ja niin tulisesti vihattu herra\noli, niinkuin jo sanottu, Suomesta kotoisin. Hänen isänsä oli\nSavonlinnan läänin maaherra, sittemmin Turun hovioikeuden assessori\nHannu Wittenberg l. Wirtemberg, alkuaan saksalaista sukua. Pojan\nsyntymävuotta ei tiedetä, mutta luultavasti hän tuli maailmaan\n1600-luvun alkuvuosina, koska hän jo 1622 meni sotapalvelukseen. Kustaa\nAadolfin puolalaissotaan hän kapteenina otti osaa.\n\nKorkeampaan arvoon, suurempaan maineeseen hän kohosi sitten\nkolmekymmenvuotisessa sodassa. Ensi kertaa mainittiin häntä v. 1630\nennen kerrotussa Hamelnin tappelussa, jossa hän eversti Stålhandsken\nylipäällikkönä ollessa johti suomalaisia. Turmiollisella Nördlingenin\ntantereella hän joutui vangiksi, mutta pääsi vaihtokaupassa jälleen\nvapaaksi ja tuli Banérin armeijaan. Näin sai hän tilaisuuden osoittaa\nmiehuuttansa ja kostaa vangitsemisensa Wittstockin voitolla. Hänen\nmaineensa kasvoi täten vuosi vuodelta ja hänelle jo alettiin antaa\npieniä sotajoukkoja erinänsä johdettaviksi.\n\nV. 1640, niinkuin tiedämme, kuoli Banér ja valittiin kolme\nalipäällikköä, yksi armeijan kustakin kansallisuudesta, väliaikaisiksi\njohtajiksi. Kullakin oli vuoronsa. Suomalaisten edustajan Wittenbergin\nkäsissä oli komento sinä päivänä, jolloin katolinen sotavoima\näkkiarvaamatta hyökkäsi päälle, mutta aiottu teloitus muuttui\nruotsalaisten ja suomalaisten urhouden kautta loistavaksi voitoksi.\n\nTorstenssonin ylipäällikkyyden alaisena johti sitten Wittenberg oikean\nkyljen etumaisen rivin ratsuväkeä toisessa Leipzigin tappelussa 1642 ja\noli suomalaisten ratsumiestensä kanssa suurena apuna voiton saamisessa.\nTorstenssonin pitkillä, kuuluisilla retkillä Itävallan sydänmaihin\nsaakka oli hyvin usein Wittenberg edeltä rientävien etujoukkojen\npäällikkönä. Tanskan sodassa komensi hän yhtä noista kolmesta\nosastosta, joihin jaettuna Ruotsin armeija marssi maahan. Senjälkeen\nhän seurasi taas Torstenssonia Bööminmaalle. Suuressa Jankovitzin\ntappelussa hän johti ratsuväen kenraalina koko oikeanpuolista kylkeä,\nhajoitti vihollisen rakuunat ja valmisti näin voiton. Wittenberg\netujoukkonsa kanssa se sitten oli, joka eteni Tonavan sillalle asti\nlikelle Wieniä.\n\nKun Torstensson alkoi tulla kovin kivulloiseksi ja hänen seuraajaansa\nruvettiin ajattelemaan, tuli myös Wittenberg puheeksi. Mutta tuohon\ntärkeään ylipäällikön virkaan ei katsottu häntä kuitenkaan kykeneväksi.\nHänen näet kyllä myönnettiin olevan \"kelpo ratsumiehen\", vaan ei\nkatsottu hänellä olevan \"tarpeeksi älyä hoitaakseen niin suurta asiaa\".\nHän sai siis ylikomennon v. 1645 ainoastaan väliaikaisesti, siksi\nkunnes Wrangel joutuisi. Seuraavina vuosina hän nyt välistä soti tämän\nherran välittömän johdon alla, välistä myös itsenäisesti eri joukon\npäällikkönä Silesiassa sekä Moraviassa. Vielä sodan viimeisissäkin\nleimauksissa Pragin ympäristössä oli Wittenberg osallisena. Lopussa\nelokuuta 1648 hän valloitti Taborin kaupungin, josta saatiin\nsummattomia saaliita; sillä paikan vahvuuteen luottaen oli koko tienoo\nvienyt sinne parhaat tavaransa talteen.\n\nRauhan tultua palkitsi Kristiina, joka Wittenbergille oli hyvin\nsuosiollinen, häntä monella tavalla. Hän sai 15,000 riksiä Ruotsille\nrauhan sovinnossa määrätyistä korvausrahoista. Myöskin hän tehtiin\nvaltakunnan tykistönpäälliköksi. V. 1650 hän korotettiin vapaaherraksi,\njommoisena hän sai 110 taloa Loimaan pitäjässä. Samana vuonna hänelle\nsuotiin valtaneuvoksen arvo, ja vielä ennenkuin hän vapaaherrana oli\nastunutkaan paikalleen ritarihuoneeseen, tuli hän jo v. 1652 kreiviksi.\nKreivikunnaksi määrättiin Parikkalan ja Uukuniemen pitäjät.\n\nNäiden lahjoitusten, niinkuin myös sodasta saatujen summattomien\nsaalisten kautta oli Wittenberg tullut hyvin rikkaaksi mieheksi. Hyvin\nkannatti hänen siis pitää semmoisia pitoja kuin esim. Kristiinan\nkruunauksen kunniaksi, jolloin hän muun muassa poltatti koko kolme\ntuntia kestävän ilotulituksen loistavan linnan muodossa.\n\nVielä suurempaa suosiota kuin Kristiina osoitti hänelle sitten Kaarle\nX. Tämä kuningas oli nuorena prinssinä jonkun aikaa opiskellut\nsotataitoa Wittenbergin johdolla. Sitten sodan jälkeen oli Wittenberg\nollut avullisena niissä salahankkeissa, joilla Kaarle valmisteli\nitsellensä tietä valtaistuimelle. Hänen elämänsä loppuvuodet ja\nosanotto Puolan sotaan sotamarskina ovat jo kerrotut. Siinä, niinkuin\nnäimme, hänen maineensa soturina tuli vielä loistavammaksi, vaikka hän\nvalitettavasti taas ihmisenä tahrasi sen pahasti osoittamalla\nrahanhimoa ja pitämättä mitään pyhänä. Hän oli täydellinen\nkolmekymmenvuotisen sodan sankarien perikuva.\n\n\n\n\n7. Varsovan tappelu.\n\n\nNäin oli nyt Ruotsin väen täytynyt vetäytyä pois melkein koko Puolasta.\nJopa läheni Juhana Kasimir myös Preussia kohti, riistääksensä senkin\nmaakunnan jälleen kiistaveljensä käsistä. Hänen sotajoukkonsa oli\nylenmäärin suuri, niinkuin sanottiin, toista sataatuhatta. Hänen omien\npuolalaistensa ja liettualaistensa lisäksi oli näet vielä saapunut\nmuutamia kymmeniätuhansia tatarilaisia. Samassa alkoi toiseltakin\nhaaralta sota uhata Ruotsin valtaa. Venäläiset, jotka kadehtivat\nnaapurinsa menestystä, sopivat nyt puolalaisten kanssa ja\nvarustautuivat ryntäämään Liivin- sekä Suomenmaahan. Asiain näin ollen\ntäytyi Kaarle X:nnen solmia uusi liitto Brandenburgin vaaliruhtinaan\nkanssa; hän lupasi useampia Puolan läänejä, jos saisi avukseen tämän\nherran kelvollisen armeijan.\n\nYhdistyneet sotajoukot, 22,000 miestä luvultansa, marssivat sitten\nnopeasti Varsovaa kohti. Täällä odotti heitä Juhana Kasimir ylpeänä,\nluottaen summattomaan ylivoimaansa. \"Ruotsalaiset\", sanoi hän, \"syötän\naamupalaksi tatarilaisilleni, ja vaaliruhtinaan panen semmoiseen\npaikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota!\" -- Puolalaiset\naatelisherrat puolestaan huusivat huikeasti, uhaten paljaalla\npiiskallakin ajavansa muukalaiset karkuun.\n\nHeinäk. 18 p. 1656 saapuivat liittolaiset Pragan, Varsovan etukaupungin\nedustalle. He järjestivät sotarintamansa sillä lailla, että Ruotsin\nratsuväki oli oikealla kyljellä, Brandenburgin sekä muutamat\nruotsalaiset apujoukot vasemmalla. Keskustana oli tavan mukaan\njalkaväki. Sinä päivänä ei päässyt taistelu muuta kuin vähän alulle,\nennenkuin iltahämärä jo teki kahakasta lopun. Yöllä koko Puolan\npääarmeija, joka majaili itse kaupungissa, joen takana, tuli Pragaan\nliettualaisten avuksi. Sen vuoksi epäili vaaliruhtinas, samoinkuin myös\nuseat sotapäälliköistä, ryhtyä taisteluun. Eihän, arvelivat he, yhden\nollut mahdollista tapella viittä vastaan. Mutta Kaarle X ei ollut siitä\nmilläänkään. \"Soisinpa vaan\", sanoi hän, \"että olisivat kaikki\nviholliseni nyt täällä, jotta saisin ne yhdellä yrittämällä perin\nkukistetuiksi.\"\n\nSeuraava päivä alkoi uskaliaalla asemanmuutoksella. Kaarle X oli\nhavainnut, että ensimäinen ahdas asema oli haitallinen: hän päätti siis\nvihollisen silmien edessä muuttaa toiseen paikkaan. Hän marssi oman\nväkensä kanssa vaaliruhtinaan kyljen taakse ja asettautui sen\nvasemmalle puolelle, jonka jälkeen koko sotarinta kääntyi, niin että se\nviimein seisoi suorassa kulmassa entiseen asemaansa nähden. Täten\npäästiin avarammalle tantereelle; sitä paitsi saatiin myös tuuli omalle\npuolelle, joka nyt ajoi tomun ja savun puolalaisten silmiin. Mutta\njoskin tämä liikunto saattoi olla edullinen, niin olisi se myös voinut\nolla vaarallinen, jos puolalaiset vaan olisivat osanneet karata päälle\nniinkauan kuin sotarinta marssin tähden oli rikottu. He pysyivät\nkuitenkin vielä alallaan; ainoastaan 6,000 tataria kiersi metsän kautta\nja ryntäsi armeijan selkään, mutta ajettiin heti takaisin.\n\nAnkarampia hyökkäyksiä tapahtui vasta silloin, kun jo asemanmuutos oli\ntapahtunut. Tuhat husaaria, Puolan kuningattaren henkivartijarykmentti,\nsekä 4,000 qvartiania karkasi vasemman kyljen kimppuun. Niin tulinen\noli heidän rynnäkkönsä, että he mursivat ensimäisen sotarinnan läpi.\nMutta toinen rivi, jossa mainitaan erittäin Suomen rakuunia Behrendsin\njohdolla, ajoi heidät vielä suuremmalla vauhdilla kotiinsa. Samalla\naikaa piti 10,000:n tatarin takaa käydä Ruotsin väen kimppuun. Mutta he\nolivat myöhästyneet kiertomatkallaan, niin että nuoliansa tuiskutellen\ntulivat vasta perille, kun edellinen rynnäkkö oli loppunut. Kuningas\nkäänsi nyt kolmannen sotarintansa, johon myös Uudenmaan ratsumiehet\nkuuluivat, heihin päin, eikä aikaakaan, niin he olivat hajoitetut ja\najetut sillä puolella oleviin suuriin soihin, joihin hyvin suuri joukko\nheistä hukkui.\n\nKolmantena päivänä, heinäk. 20:na, aamulla tuli viimein liittolaisten\nvuoro käydä rynnäkölle. Puolalaisilla oli etuvahtinsa suuressa\nmetsässä, johon he olivat kaataneet murroksia sekä laittaneet\nrintavarustuksia. Sinne lähetti Kaarle X nyt 1,200 valittua\njalkasoturia ynnä Uudenmaan ratsurykmentin. Heidän hyökkäyksensä oli\nniin ankara, etteivät puolalaiset sitä kauan kestäneet. Sen nähtyään\npani kuningas muunkin väkensä liikkeelle, ja vaaliruhtinas joukkoinensa\nvalloitti edessään olevan puolalaisen patterin, joka oli jäänyt\nvartijoitta. Nyt piti rynnättämän puolalaisten vallitettua leiriä\nvastaan; mutta kun sinne tultiin, ei näkynytkään enää vihollisia.\nPuolalaisten jalkaväki oli paksun tomun peitossa paennut toiselle\npuolelle Weikseliä ja polttanut sillan. Tälle puolen jäänyt ratsuväki\najaa karautti paraikaa syrjään, etsien pääsöpaikkaa, ja pelastuikin\nsuurimmaksi osaksi hevostensa nopeuden avulla. Tästä seurasi, ettei\nVarsovan tappelu ylimalkaan maksanut kovin paljon verta. Liittolaiset\neivät kuulu menettäneen enempää kuin vain muutamia satoja miehiä,\nvoitetut noin 8,000.\n\nToiselta puolen ei hyötykään voitosta ollut kovin suuri, huolimatta\nsiitä että se ensin oli niin loistavalta näyttänyt. Vaaliruhtinaalla ei\nollut halua auttaa Kaarle X:ttä liian mahtavaksi; hän ei suostunut\nmarssimaan edemmäksi. Puolalaiset, jotka olivat pikemmin hajoitetut\nkuin kukistetut, kokoontuivat siis pian jälleen yhtä suuriin\njoukkoihin.\n\nVielä kerran yritti sitten Kaarle X valloittaa Puolaa uuden\nliittolaisen kanssa. Hän kutsui alussa vuotta 1657 maahan\nTranssilvanian ruhtinaan Rakoczyn, luvaten muutamia Puolan läänejä\navusta. Tämä herra tulikin 24,000:n unkarilaisen ja 38,000:n kasakan\nkanssa. Mutta hänen sotajoukkonsa, vaikka ne olivat suuret ja\nkomeasti varustetut, olivat kuitenkin vielä kelvottomammat ja\nharjaantumattomammat kuin puolalaiset. He eivät uskaltaneet liikahtaa\nminnekään, jollei heillä ollut ainakin muutamia tuhansia Kaarle\nkuninkaan ratsumiehiä turvanansa. Paitsi sitä vallitsi myös suuri\neripuraisuus Rakoczyn oman väen ja kasakkain välillä. Kasakat eivät\nkärsineet unkarilaisia, mutta ruotsalaisia ja suomalaisia he nimittivät\nrakkaiksi veljiksensä, anteliaasti kestitellen heitä ruoalla sekä\njuomalla.\n\nKun Kaarle X viimein, niinkuin vasta saamme nähdä, läksi uuteen sotaan\nTanskaa vastaan, valloittivat puolalaiset, joille myös sitä paitsi\nitävaltalainen armeija tuli avuksi, vähitellen kaikki menetetyt\nalusmaansa takaisin.\n\n\n\n\n8. Suomen rakuunat Puolassa.\n\n\nNäillä ylläkerrotuilla Kaarle X:nnen mainehikkailla retkillä\nei ollut kovin paljon suomalaisia osallisena. De la Gardien kanssa\ntullut väki lähetettiin sangen pian suurimmaksi osakseen takaisin\nLiivinmaalle. Puolassa pysyivät ainoastaan toinen puoli Porin ja Savon\njalkarykmenttejä, Turun ja Uudenmaan ratsumiehet sekä Suomen rakuunat.\nAlkuaankaan ei ollut siis Puolan sodassa meidän miehiämme enemmän kuin\n1,000 jalkasoturia ja 3,000 ratsumiestä. Mutta tämä vähäinen joukko\nosasi kuitenkin melkoisesti kartuttaa suomalaisille sotureille\nkolmekymmenvuotisessa sodassa tullutta loistavaa mainetta.\n\nSuomalaista jalkaväkeään ei Kaarle X yhtään kertaa vienyt kanssansa\npitemmille retkille. Se sai, oltuansa heti alussa avullisena Preussin\nvalloituksessa, jäädä paikoilleen sen maakunnan puolustukseksi. Jääden\nsiten sodan päätapauksista syrjään, eivät porilaiset ja savolaiset\ntulleetkaan mainituiksi sen ajan historioissa. Ainoastaan yksi ainoa\npieni tapaus -- kuitenkin sangen omituinen -- on säilynyt muistossa.\nDanzigin kaupungista, jota Ruotsin väki piti saarroksissa, ryntäsi\ntammik. 14 p. 1657 jommoinenkin partiojoukko ulos. He tahtoivat\nvalloittaa takaisin pienen Grebbinin linnan, josta heille muonan\nhankkimisessa oli suurta haittaa. Grebbinissä ei ollut enempää\nsotaväkeä kuin vain 60 suomalaista. Puolalaiset siis luulivat saavansa\nlinnan miekan lyönnittä, ainoastaan osoittamalla, miten turha\nvastarinnan yritys heidän suurta ylivoimaansa vastaan olisi.\n\nMutta kas suomalaisilla oli kova pää semmoisia epäkunniallisia\nehdotuksia ymmärtämään; he vastasivat kieltävästi. Puolalaiset\nalottivat silloin ankaran tykkitulen ja yrittivät myös väkirynnäköitä\nkerta toisensa perästä. Mutta kauan aikaa heidän yrityksensä olivat\naivan turhat. Selvään näkyi, kertoo senaikuinen taikauskoinen\nhistorioitsija, että nuo suomalaiset kaikki olivat _noiduttuja miehiä_\n(feste Leute), joihin eivät luodit voineet pystyä. Lopulla pääsivät\ntietysti puolalaiset sittenkin vallin yli, heidän joukkonsa kun oli\nniin paljoa suurempi. Mutta itsepäiset suomalaiset eivät nytkään\nhuolineet heille uudestaan tarjotusta armosta. He taistelivat\nmenestyksen toivottakin yhä edelleen, kunnes melkein viimeiseen mieheen\nasti olivat saaneet surmansa. Vangeiksi ei joutunut paitsi upseereja\nmuuta kuin 4 miestä.\n\nUudenmaan ja Turun ratsuväen osanotosta melkein kaikkiin Kaarle X:nnen\nmoniin retkiin Puolan halki on jo kyllin kerrottu.[3] Otamme siis nyt\nenää vain puheeksi _Suomen rakuunat_, jotka kenties kaikista enimmin\ntekivät tässä sodassa kansamme nimen kuuluisaksi.\n\nToinen puoli tätä rykmenttiä oli, niinkuin tiedämme, jo Wittenbergin\nkanssa marssinut Puolan rajan yli. Nämät 500 miestä olivat sitten\nainoat suomalaiset, jotka seurasivat kuningasta hänen ensimäisellä\nloistavalla voittoretkellänsä.\n\nKun sitten toinenkin puoli De la Gardien armeijan kanssa oli lisään\nsaapunut, auttoivat Suomen rakuunat uljaasti Preussin valloittamista.\nDanzigin saartamisen aikana esim. lähetettiin heidät everstinsä _Fabian\nBehrendsin_ johdolla Dirschaun kaupunkia vastaan. Rakuunoita, jotka\nolivat harjoitetut tilaisuuden mukaan vuoroin ratsain, vuoroin\njalkaisin sotimaan, sopi näet myös käyttää piiritystöihin. Etukaupungin\nhe saivatkin heti ensirynnäköllä valtaansa ja torjuivat sitten lujasti\npiiritettyjen uloskarkausyrityksiä. Pian huomasivat puolalaiset\nviisaimmaksi ruveta rauhan hieromiseen. Komentaja itse tuli ulos\nantaumusehdoista keskustelemaan. Niistä ei kuitenkaan voitu sopia,\njonka tähden hän palasi jälleen kotia. Mutta hänen tietämättänsä oli\nkuitenkin tämän keskustelun johdosta linnan kohtalo tullut päätetyksi.\nEräs Ruotsin upseeri oli näet kiivaan keskustelun aikana sukkelasti\nonkinut kaupunginavaimen komentajan taskusta. Sillä avasivat sitten\nSuomen rakuunat hiljaa portin samana iltana, jolloin puolalaiset,\nmitään pahaa aavistamatta, paraikaa viettivät jouluaattoansa. Tietysti\nei kestänyt kauaakaan, ennenkuin hämmästyneet viholliset heittivät pois\naseensa. -- Kohta sen jälkeen hyökkäsi Behrends partion kimppuun, joka\nDanzigista tuli Dirschaun avuksi, arvaamatta, että linna jo oli\nvalloitettu. Puolalaiset joutuivat hämmästyksiin ja häiriöön, kun\nomaksi väeksi luullut äkkiä ryntäsivät heidän päälleen. Suuri osa\nhakattiin maahan; mutta sitten myös Suomen miehet kärsivät tuntuvaa\nmieshukkaa, kun he kiihkoissaan ajoivat pakenijoita kovin kauas takaa\nja joutuivat Danzigin kanuunien tulen alle.\n\nJaroslavin retkessä eivät meidän rakuunamme olleet osallisina; heidät\noli jätetty Varsovaan. Mutta kun sitten kuningas paluumatkallaan oli\njoutunut umpisoppeen Sandomirin kohdalla, lähetettiin täältä 3-4,000\nratsumiestä, niiden parissa myös Behrendsin joukko, avuksi. Tämä retki\npäättyi sangen surkealla tavalla, mutta suomalaisille se sittenkin taas\ntuotti uutta loistavaa mainetta. Matkan varrella saatiin näet se tieto,\nettä kuningas oli jo päässyt satimesta, vaan että Czarnezki, nähtyään\nhankkeensa menneen siellä tyhjäksi, riensi nyt tätä pienempää joukkoa\nvastaan 12,000:n miehensä kanssa. Ruotsin väki kääntyi jälleen\nVarsovaan päin; mutta paluumatka ei käynyt kyllin nopeasti. Erittäin\nkuuluvat Suomen rakuunat vitkastelleen, lieneekö siihen sitten ollut\nsyynä kansamme luonteenomainen hitaisuus, vai se tieto, että ennenkin\noli tultu toimeen ylivoiman kanssa. Näin sai Czarnezki huhtik. 7 p.\nVarkan luona retkikunnan saavutetuksi ja kaksituntisen ankaran\ntaistelun jälkeen oli täydellinen voitto hänen käsissänsä. Ainoastaan\nmuutamat sadat noista 3,000:sta ratsumiehestä pääsivät suoraa tietä\nVarsovaan. Suuri osa hakattiin maahan, ja tähteet hajosivat,\npiileskellen metsissä ja korvissa, kunnes he myöhemmin saivat\ntilaisuuden yhtyä rykmenttiensä kanssa. Itse päällikkö, Badin\nmarkkreivi, Kaarle X:nnen lanko, vetäytyi 100:n Suomen rakuunan kanssa\nläheiseen Czierskovin aateliskartanoon, jonka he vahvistivat, niin\nhyvin kuin kerkesivät. Tässä he nyt pitivät kaksi vuorokautta puoliansa\nkokonaista puolalaista armeijaa vastaan, jolla ei luultavasti\nkuitenkaan ollut kanuunia muassansa. Useammat kerrat kehoitti Czarnezki\nSuomen poikia antautumaan, luvaten suuret pestit, jos he tahtoisivat\nruveta Puolan kuninkaan palvelukseen. Mutta uskolliset suomalaiset\nvastasivat tuohon kullan tarjoamiseen ainoastaan lyijyllä. Vihdoin\nviimein, kun Kaarle X:nnen armeija lähestyi, täytyi puolalaisten tyhjin\ntoimin lähteä, ja Suomen urhot saivat eheinä ja iloisina ratsastaa\ntakaisin Varsovaan.\n\nEikä aikaakaan, niin tuli taas tilaisuus maksaa puolalaisille Varkassa\njäänyt velka. Kuningas ajoi nyt Czarnezkia takaa ja sai hänestä huhtik.\n27 p. 1656 Gnesenin seudulla loistavan voiton. Tämän valmistamisessa\noli Suomen rakuunillakin ollut suuri osa. Heidät oli parin muun\nratsurykmentin kanssa lähetetty edeltä leveän joen poikki menevälle\nsillalle, jossa he urhoollisesti taistellen viivyttivät vihollista,\nkunnes muu Ruotsin väki saapui jäljestä.\n\nVarsovan tappelun jälkeen, jossa he, niinkuin jo tiedämme, taas\nosoittivat kuntoansa, saivat Suomen rakuunat toisen päällikön. Behrends\nmuutettiin Turun ratsurykmentin komentajaksi ja hänen sijaansa\nmäärättiin eversti Rosen. Tämän johdolla majoitettiin meidän rakuunat\nnyt pieneen _Tykoczynin_ linnaan Liettuan ja Puolan rajalle. Täällä he\nsitten tammik. 27 p. 1657 tekivät vihoviimeisen urhotyönsä. Koko\nLiettuan armeija Sapiehan ja Gosievskin päällikkyydessä oli tullut\nheitä piirittämään. Suomen rakuunain rivit olivat edellisissä monissa\ntaisteluissa vähitellen harvenneet, niin ettei ollut enää enempää kuin\npuolet, 500 miestä, jäljellä. Nämät eivät ajan pitkään riittäneet\npuolustamaan linnaa niin suurta ylivoimaa vastaan. Liettualaiset\npääsivät vihdoin väkirynnäköllä vallinrikon läpi ja levisivät ympäri\nkaupunkia, tappaen kaikki, mikä eteen sattui. Rosen viimeisten\nmiestensä kanssa vetäytyi erääseen torniin. Mutta siinäkin oli pitempi\nvastarinta mahdoton, se oli silminnähtävää; antautuminen oli myös hänen\nmielestänsä yhtä mahdotonta, koska se olisi tahrannut hänen joukkonsa\nurhouden mainetta. Hän räjähdytti senvuoksi tornin ilmaan, syösten\nvihollisen joukosta enemmän kuin 400 kanssansa kuolemaan.\n\nNäin loppuu tämä sankarirunon kaltainen kertomus Suomen rakuunain\ntöistä Puolan sodassa. Rykmentti koottiin sitten uudestaan Suomessa,\nvaan sitä ei enää lähetetty tälle sotatantereelle.\n\n\n\n\n9. Marssi Juutinmaalle.\n\n\nIkäänkuin ei Ruotsilla olisi ollut jo yltäkyllin kolmessa vihollisessa,\ntuli nyt vielä neljäskin lisäksi. Tanskan kuningas ja kansa olivat jo\nkauan salavihalla katselleet Ruotsia. He eivät voineet unohtaa\nkolmenkymmenvuotisen sodan aikana menetettyjä maakuntiansa ja\npelkäsivät, että heidän vanha kilpaveljensä voittojensa kautta Puolassa\ntulisi vielä mahtavammaksi, heille vielä vaarallisemmaksi. Kun he\nsitten näkivät Kaarle X:nnen ahdingossa venäläisten, puolalaisten ja\nitävaltalaisten välillä, katsoivat he nyt tilaisuuden edulliseksi\nkostotuumiensa täyttämiseen. He julistivat siis sodan kesäkuun alussa\n1657.\n\nVaara tästä päällekarkauksesta ei ollut vähäinen, sillä kun kaikki\nsotaväki taisteli kaukaisissa sodissa, oli Ruotsi melkein suojatonna.\nMutta Kaarle X:nnen lujuutta ei voinut mikään vaara masentaa. \"Kyllä\nJumala meitä auttaa\", vakuutti hän, \"kunhan me itse autamme itseämme!\"\nHän antoi valtaneuvoskunnalle käskynsä Ruotsin puolustuksesta, ja läksi\nitse Tanskaa vastaan Saksan puolelta, samaa tietä kuin Torstensson\nedellisessä sodassa.\n\nTämä retki kävi vielä nopeammin, vielä paljoa voitollisemmin, kuin\nmikään edellinen. Kesäk. 20 p. oli Kaarle X saanut tiedon tanskalaisten\nrauhanrikkomisesta, 26 p. hän jo läksi liikkeelle Preussistä, ja\nheinäk. 18 p. hän seisoi armeijansa kanssa Holsteinin rajalla. Marssi\noli ollut niin kiireinen, että sadottain hevosia oli uupunut ja kuollut\ntielle.\n\nHampuriin jouduttuansa tarkasti kuningas sotavoimaansa. Se ei ollut\nsuinkaan loistavan näköinen. Vaatteet olivat likaiset, ryysyiset,\nmiehet ruudinsavusta ja ilmanvaiheista mustuneet. Mutta jokaiseen\nrepaleeseensa he olivat kätkeneet runsain määrin kultakolikoita, joilla\nhe täällä pian saivat komeammat pukimet. Ei tämä sotajoukko näyttänyt\nmyöskään peloittavalta suuruuteensa nähden. Ainoastaan 6-8,000 miestä\noli Kaarle X tuonut kanssansa Puolasta.[4] Siinä olivat nyt melkein\nainoat tähteet tuosta suuresta, kaksi vuotta takaperin sinne viedystä\narmeijasta. Uplannin rykmentistä esim. seisoi enää rivissä vain 380\nmiestä alkuperäisistä 1,200:sta. Mutta näistä tähteistä oli joka mies\nkestänyt parissa kymmenessä tulisessa taistelussa. Ilolla he nyt taas\nmenivät uusiin verilöylyihin, huolimatta vihollisen ylivoimasta.\n\"Alinomaisten voittojen kautta\", kirjoitti eräs heidän päälliköistään,\n\"ovat he kokonaan unohtaneet, miten voi tulla voitetuksi.\" Eipä kumma,\njos Kaarle X, tämmöisten urhojen kanssa mennessään sotaan, mietti vain\nsitä, miten paljon ja mitä maakuntia rauhanpäätöksessä pitäisi ottaa\nRuotsin omaksi.\n\nHampurissa saatuansa vielä muutamia tuhansia pestattuja saksalaisia\nsotamiehiä lisään, marssi nyt kuningas elok. 3 p. Holsteiniin.\nHämmästyneet tanskalaiset, vaikka miesluvultaan voimallisemmat, eivät\npaljon yrittäneetkään vastarintaa. Linnoitettu Itzehoen kaupunki\nammuttiin sytyksiin, ja Tanskan valtamarski armeijansa kanssa sitä vain\nkatseli, sormea nostamatta. Samoin valloitettiin muutkin Holsteinin\nsuojaksi laitetut varustukset melkein miekanlyönnittä. Parin, kolmen\nviikon kuluttua oli koko Tanskan mannermaa voittajien käsissä. Siellä\noleva Tanskan armeija oli melkein hävitetty; ainoastaan 6,000 miestä\noli pelastunut vahvaan Fredriksoddeen Fyenin saarta vastapäätä, Pienen\nBeltin rannalle.\n\nTämäkin linna heti saarrettiin, mutta ei kukaan voinut arvata sen\nvalloittamista mahdolliseksi, koskei piirittäjien luku ollut niinkään\nsuuri kuin piiritettyjen. Sitä suurempi oli yleinen kummastus, kun\nyhtäkkiä tuli sanoma, että Ruotsin lippu liehui Fredriksodden\nvalleilla.\n\nPimeinä syksyöinä nelin ryömin oli everstiluutnantti Dahlberg erään\nkumppaninsa kanssa käynyt useamman kerran tiedustelemassa linnan\nvarustuksia. Sen jälkeen kuin niistä täten oli saatu tarkka tieto, ja\nkun vielä oli saapunut vähän lisäväkeä, päätettiin yöllä lokakuun\n23:tta päivää vasten yrittää rynnäkköä. Koska piirittäjillä oli\njalkaväkeä ainoastaan vähän yli puolet verrattuna linnanväkeen, täytyi\nnyt, vastoin tavallisuutta, ottaa ratsumiehetkin avuksi tähän heille\noutoon työhön. Rynnäkkö tehtiin kolmella eri joukolla. Eteläisimpään\nosastoon kuului pari ratsurykmenttiä, jotka kaalasivat vallin jatkoksi\nmereen juntatun kahden hakuliaidan ympäri. Kolmannen, viimeisen hakulin\nkohdalla havaittiin vesi liian syväksi, jonka tähden he kirveillä\nkaasivat aituuksen maahan ja siten pääsivät siltä puolelta aivan\nsuojattoman kaupungin keskelle. Sillä välin myös tämän saman osaston\njalkaväki sekä toinen osasto olivat onnellisesti kiivenneet vallille.\nPahinta vastarintaa tehtiin pohjoisempana, missä nyt kenraaliksi\nkorotettu _Behrends_ oli johtajana. Hänen petardi-miehensä, jonka oli\nruudilla räjähdytettävä portti auki, haavoitettiin. Täten sai\nvihollinen aikaa tässä kohdassa paremmin järjestää puolustusta. Vaan\nBehrendsin väki, jalkaisin taistelevia ratsumiehiä kaikki tyyni,\nryntäsi sittenkin uljaasti ja pääsi viimein vallille. Molemmat\nsuomalaiset rykmentit olivat ensin seisoneet jouten varaväkenä; vaan\nkun portti oli saatu auki, ajoivat he ratsain kaupunkiin ja tekivät\ntanskalaisten häiriön täydelliseksi. Aamun koittaessa oli koko linna\nvalloitettu, sen puolustajat suureksi osaksi hakatut maahan tai\nhajoitetut. Ainoastaan 2,000 miestä seisoi vielä, ase kädessä, niemen\näärimmäisessä päässä; mutta niidenkin täytyi siellä antautua vangeiksi,\nkoska ei ollut laivoja, millä saariin päästä. Saalis oli ääretön.\nPuhumattakaan kaikista sotatarvevaroista, jotka tulivat kuninkaan\nosaksi, sai jokainen sotamieskin kantaa pois suuret taakat; sillä koko\nmaakunta oli tuonut tänne kalleimmat tavaransa siinä varmassa toivossa,\nettä Fredriksoddea olisi mahdoton valloittaa.\n\n\n\n\n10. Retki Beltien yli ja Roskilden rauhansovinto.\n\n\nVaikka Tanskan sodan alku oli näin loistavasti menestynyt, oli Ruotsin\narmeija kuitenkin sangen vaarallisessa tilassa. Paljon syytä oli\npelätä, että yhteenliittyneet puolalaiset ja itävaltalaiset, kenties\nmyös lisäksi vielä brandenburgilaisetkin, jotka par'aikaa jo hieroivat\nsovintoa edellisten kanssa, tulisivat kaikki yhdessä Juutin\nniemimaalle. Silloin olisi tuo pienoinen, vaikka valittukin, joukko\nollut ikäänkuin satimessa ja vihdoin olisi sen täytynyt kukistua\nsemmoisen ylivoiman alle. Tästä vaarasta pelasti sen kuitenkin Kaarle\nX:nnen harvinainen luonne ja hänen oma rohkeutensa.\n\nVuoden 1658 alku toi mukanansa tavattoman kovan talven. Tammik. 9 p.\ntuli hirmuinen lumituisku ja ankara pakkanen, joita sitten lakkaamatta\nkesti kolme viikkoa. Puhurin poika\n\n    jopa suureksi sukeutui,\n    kovin kasvoi kauheaksi,\n    kylmi silloin täyden kylmän,\n    väkipakkasen paleli.\n\nJäätyipä itse Pieni Beltikin, tuo leveä merenrauma Juutinmaan ja\nFyen-saaren välillä, jota ihmettä ei aina sadassa vuodessakaan saada\nnähdä. Kuningas, neuvokkaana kuten aina, kokosi kiireesti väkensä\nsalmen rannalle ja tutkitti jään vahvuuden. Sen havaittiin hyvin\nkannattavan Brandsöhön, pieneen, rauman keskellä olevaan saareen asti;\nmutta saaren takana, missä kova virta käypi, ei ollut tuohon uuteen\nsiltaan luottamista. Paitsi sitä oli toisella rannalla 1,500\ntalonpoikaa ahkerassa työssä, jään sahaamisella pitämässä auki leveätä\njuopaa. Ja heidän takanansa seisoi melkein 4,000 miestä tanskalaista\nsotaväkeä, valmiina kuumalla löylyllä vastaanottamaan niitä, joiden\nonnistuisi päästä kylmän kylvyn läpi. Pelotonta Kaarle X:ttäkin\nepäilytti; hän lähetti _Dahlbergin_ Fredriksoddeen tutkimaan, olisiko\nkenties siellä parempi. Tammik. 30 p., anivarhain aamulla palasi\nDahlberg ja sanoi ylimenon Fredsiksodden kohdalla mahdolliseksi. Mutta\nsamassa tuli myös tieto, että edellisen yön ankara pakkanen oli\nBrandsön takaisen jään tarpeeksi vahvistanut. Kaarle X tietysti valitsi\nmieluummin lähemmän paikan, vaikka siinä oli lukuisa vihollinen\nvastassa.\n\nPäivän koitteessa kulki koko ratsuväki Brandsön saareen, josta Wrangel\noikeanpuolisen kyljen kanssa oitis marssi edemmäksi. Virtapaikalle\ntultua hajosivat rivit, niin että rinnakkain kulkevien välille jäi\nleveänlainen loma. Paitsi sitä hyppäsivät ratsumiehet alas hevosten\nselästä ja jatkoivat tietänsä jalan, talutellen ratsujansa jäljestään,\nettei kahdenkertainen paino kohtaisi yhtä paikkaa. Sittenkin painui ja\nkeikkui jää peloittavalla tavalla koko ajan heidän allansa. Yli\npäästiin kuitenkin onnellisesti, ja pian oltiin täydessä kahakassa\ntanskalaisten kanssa. Nyt toi kuningas vasemmankin kyljen yli ja\nhyökkäsi vihollisen sivuun. Wrangelille hän lähetti käskyn taas mennä\nulos jäälle ja kiertämällä karata tanskalaisten toisen sivun kimppuun.\nMutta levoton meri ei voinutkaan kauemmin olla näyttämättä oikeata\nluonnettansa. Rynnäkölle tuimasti hyökkäävien hevosten alta rikkoontui\njää ja koko kaksi lippukuntaa, parisataa miestä, katosi aaltoihin. Muu\nväki hämmästyi ja seisahtui kesken rynnäkköänsä. Silloin kuningas itse\nvei muutamia osastonsa lippukuntia takaisin jäälle, liki tuota\nturmiollista avantoa, näyttääkseen, ettei vaara ollutkaan niin ylen\nsuuri. Siitä saivat Wrangelin miehet taas uutta rohkeutta; he menivät\ntäyttä vauhtia eteenpäin ja pääsivät ilman sen enempää vahinkoa heikon\npaikan yli. Itse tappelu sitten ei kauaa kestänyt; yks, kaks oli\nTanskan voima hakattu maahan tai vangittu, ja sillä koko Fyen-saari\nvalloitettu. Jalkaväki ja tykistö eivät olleet ollenkaan ottaneet osaa\ntähän kahakkaan; ne tulivat vasta sen loputtua rauman yli. Eipä ollut\nedes kaikkea ratsuväkeäkään tarvittu; niin paljon suurempi oli Ruotsin\narmeija tässä vastassa ollutta Tanskan joukkoa. Jouten jääneissä olivat\nmyös suomalaiset; mutta luultavasti olivat he sitten ne kaksi\nratsurykmenttiä, jotka Behrendsin johdolla lähetettiin ennakolta Fyenin\ntoiseen päähän Seelannista avuksi rientävää toista tanskalaisosastoa\nvastaanottamaan.\n\nTäällä Fyen-saaressa oltiin kuitenkin vasta puolitiessä, tuskin\nsitäkään. Yhden yön pakkanen oli tehnyt menon Pienen Beltin yli\nmahdolliseksi; mutta Iso Beltin rauma Fyenin ja Seelannin välillä oli\nmonta vertaa leveämpi; sen yli ei ollut mahdollista päästä yhden ainoan\nyön marssilla. Mitäs jos kesken matkaa ilma lauhtuisi ja tuuli repisi\njääsillan auki -- silloin Ruotsin kuninkaan ja hänen armeijansa kävisi\nsamoinkuin muinoin Faaraon Punaisessa meressä -- silloin olisi koko\nRuotsin valta aseetonna vihollisille alttiina! Kaikki päälliköt\nvaroittivat näin hurjasta yrityksestä, kehoittaen odottamaan hiukan\naikaa, kunnes laivoilla päästäisiin salmen poikki. Kuningasta\nitseäänkin arvelutti. Mutta samassa tuli taas tutkimusretkelle\nlähetetty Dahlberg takaisin ja ilmoitti jään hyvin kannattavan. \"Ohoh\",\nhuudahti Kaarle X iloissaan, \"nytpä saa Fredrik-veikkoni heti paikalla\nkuulla suoraa Ruotsin puhetta!\" Muiden kenraalien vastapuheet kuitenkin\nsaattoivat kuninkaan jälleen epäilyksiin. Hän meni levolle. Mutta ei\naikaakaan, niin hän uudestaan käski Dahlbergin eteensä. \"Voitko\", kysyi\nhän, \"oikein omantuntosi mukaan vakuuttaa, että jää kannattaa?\" --\n\"Kuninkaallinen majesteetti\", vastasi Dahlberg, \"minä voin siitä panna\nvaikka päänikin pantiksi.\" -- \"Olkoon sitten menneeksi\", huudahti nyt\nkuningas. \"Yritänpä siis Herran nimeen. Tämä tilaisuus on liian kallis,\nettä voisi sen päästää käsistänsä.\"\n\nYöllä helmik. 6:tta päivää vasten 1658 alkoi ratsuväki marssinsa,\nDahlberg etupäässä oppaana. Se oli kolkko, peloittava retki. Hevosten\nkavioiden alla muuttui jään päällä oleva lumi veteläksi hyhmäksi, niin\nettä tie näytti leveältä mustalta virralta. Kyynärän syvältä siinä\nkaalattiin, eikä ollut mitään varmuutta, ei ollut mitään takeita, ettei\njossain kohdassa voisi olla joku jäätymättä jäänyt sula, pohjaton\npaikka edessä. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Aamun koittaessa\noltiin Langeland-saaressa, jossa levähdettiin ja syötiin suurus.\nTämäkään viimeksimainittu toimi ei ollut vaivaa vailla, sillä pakkanen\noli kaikki mukaan viedyt ruoat ja juomat muuttanut jääkimpaleiksi,\njoita ensin piti hakata palasiksi ja sulattaa. Pian lähdettiin sitten\njälleen jatkamaan marssia. Kello 3 päivällä jouduttiin Laaland-saareen,\njosta lähetettiin käsky Wrangelille tulla Fyeniin jääneen jalkaväen\nkanssa jäljestä. Seuraavassa saaressa, Falsterissa, levättiin\nkokonainen päivä, vaan helmik. 11 p. seisoi kuitenkin koko armeija\nSeelannin rannalla.\n\nSanoma Ruotsin väen ylipääsöstä Fyeniin oli jo nostanut suuren\nhämmästyksen ja säikähdyksen Kööpenhaminassa. Viipymättä oli lähetetty\nmuutamia Tanskan herroja Ruotsin kuninkaan luo, rauhaa tarjoamaan.\nNäitä vastaan tuli, likellä Vordingborgia Seelannissa, korkea\nsotaherra, joka ajoi reessä, parisataa suomalaista ratsumiestä\nympärillään. Se olikin itse Kaarle X, joka siten lyhensi heiltä matkan.\nHän tervehti iloisesti. \"Oletteko tekin täällä?\" kysyi hän sitten\nhiukan kummastuneena Englannin lähettiläältä, joka oli seurannut\ntanskalaisten kanssa, ollakseen rauhansovittelussa välittäjänä. --\n\"Olen\", vastasi tämä, \"vaan enemmän onkin minulla syytä kummastella,\nettä te, kuninkaallinen majesteetti, olette täällä.\"\n\nRauhansovinto ei nyt viipynyt enää kovin kauan. Tanskalaiset syystä\npelkäsivät, että myös heidän pääkaupunkinsa, joka maanpuolelta oli\nvarsin huonosti varustettu, voisi joutua voittajien käsiin ja näin\nkenties koko heidän itsenäisyytensä tulla kukistetuksi. Kaarle X\npuolestaan tahtoi kiireesti lopettaa tämän sodan, voidakseen sitten\ntaas kääntyä muita vihollisiansa vastaan. Tämä Roskilden rauhanpäätös\noli edullisin kaikista vielä Tanskan kanssa solmituista. Ruotsi siinä\nsai Skoonen, Hallannin ja Blekingen, siis kaikki, mitä vielä oli\nTanskalla alusmaata itäpuolella Juutinraumaa. Ja tulipa siihen sitä\npaitsi lisäksi myös Bornholman saari sekä Bohusläänin ja Trondhjemin\nmaakunnat, jotka Norjasta lohkaistiin irti.\n\n\n\n\n11. Olot Käkisalmen läänissä.\n\n\nVaikka tähän aikaan sekä Venäjä että Ruotsi eri haaroilta ahdistivat\nPuolaa, ei heidän keskinäinen välinsä ollut kuitenkaan ystävällinen.\nVenäläisten sydämissä kyti vanha viha ruotsalaisia vastaan. Venäjän\nkansa ei voinut unohtaa, että Kustaa Aadolf oli heiltä valloittanut\nKäkisalmen läänin sekä Inkerinmaan. Tämä viha näyttäytyi joka\ntilaisuudessa. Ruotsalaiset ja suomalaiset, jos he kauppa-asioilla\nVenäjällä käydessään tarvitsivat virkakuntien apua, saivat aina vain\npilkkaa ja haukkumasanoja vastaukseksi. Ja jos joku heistä sattui\ntappamaan venäläisen, niin lausuttiin mestauspaikalla tuomio julkisesti\nnäillä sanoilla: nyt vääräuskolainen ja pakana, joka kristityn miehen\non tappanut, saapi ansaitun rangaistuksensa. Näihin yksityisiin\nkiusantekoihin liittyi myös puolilla sanoilla ilmaantuvia valtiollisia\nuhkauksia. Nykyinen tsaari Aleksei Mihailovitsh oli arvonimeensä\nliittänyt sanat: \"esi-isiensä perillinen\" ja aluskuntiensa luettelon\nloppuun lisännyt: \"ynnä monta muuta idässä, pohjoisessa sekä lännessä\".\nMolemmat lauseet näyttivät tarkoittavan, että hän sydämessään yhä vielä\nkatsoi Ruotsille pois annettuja maakuntia omiksensa. Vanhaan vihaan oli\nnyt tullut uuttakin lisäksi. Syynä oli Puola, jota kumpainenkin\nhallitsija jo pitivät omanansa ja josta he eivät olisi suoneet\npienintäkään palasta naapurilleen. Vihdoin, kun Kaarle X 1656 vuoden\nalussa oli joutunut ahdinkoon, puhkesi venäläisten viha ilmisotaan; he\nluulivat nyt sopivan tilaisuuden tulleen kostoon sekä omansa\ntakaisinvalloittamiseen. Tämä venäläissota uhkasi monen syyn tähden\nmeidän maallemme suurta vaaraa. Suomen sotaväki oli, niinkuin tiedämme,\nmelkein kaikki kaukana Puolassa taikka Liivinmaalla. Nekin harvat\nsotamiehet, jotka olivat jääneet kotiin, kävivät paljain jaloin,\nmelkein alastonna, sillä yhdeksään kuukauteen he eivät olleet saaneet\nenempää kuin yhden kuukauden palkan käsiinsä. Samoin olivat\nrajalinnatkin aivan rappiolla. \"Monella miehellä, joka maalla asuu\",\nkirjoitti Käkisalmen läänin ja Inkerin pääkuvernööri Kustaa\nEevertinpoika Horn, \"on kartanossaan portit paremmat kuin kruunun\nlinnoissa.\"\n\nPahempi tätä kaikkea oli kuitenkin vielä se, että alkuasukkaat\nVenäjältä otetuissa voittomaissa olivat Ruotsin vallalle perin\nviholliset. Syynä siihen oli etupäässä heitä painava uskonnollinen\nahdistus. Kustaa Aadolf, vaikkei hän sallinut suoraa pakotusta, oli\nkuitenkin hänkin sen verran aikansa lapsi, että hän kaikilla keinoin,\nusein vähemmän hyväksyttävilläkin, koetti saada uusia alamaisiansa\nLutherin uskoon kääntymään. Samaa menettelyä jatkettiin sitten myös\nseuraavienkin molempien hallitusten aikana.\n\nSiinä ei tietysti ollut mitään moitittavaa, että suomalainen Lutherin\nkatkismus ynnä muita meidän uskonnollisia kirjojamme painettiin\nvenäläisillä kirjaimilla, jotka olivat paremmin tutut karjalaisille.\nLuvallistahan on vapaan opetuksen kautta vakuuttaa toiselle oppinsa\ntotuutta. Samoin myös ei voi muuta kuin kiittää hallituksen kehoitusta\nkreikanuskoisille papeille jumalanpalveluksessa käyttämään suomea eikä\nslavonin kieltä, niinkuin siihen asti oli ollut tapana. Mutta eipä\nnäihin keinoihin tyydyttykään. Ruvettiin lupaamaan kreikanuskoisille\npapeille ja lukkareille 4, 6, jopa 8 tynnyriä viljaa vuotuisten\nsaatavien lisäksi, tai toisin paikoin pitäjässä olevat kirkkojen\ntilukset omiksensa, jos he suostuisivat oppimaan Lutherin katkismusta\nja opettamaan sitä seurakuntalaisillensa. Eikä ollut siinäkään vielä\nkaikki. Sodan kautta autioiksi jääneille tiloille oli asutettu\njoukoittain muusta Suomesta tuotettuja luterilaisia talonpoikia ja\nnäitä varten, niin pian kuin suinkin pieni seurakunta oli karttunut,\nasetettu luterilainen pappi. Tämän palkkaamiseen pakotettiin nyt\nkreikanuskolaisetkin ottamaan osaa ja velvoitettiin kuulemaan ainakin\nyhtä saarnaa joka pyhä. Tarkoituksena oli, Kustaa Aadolfin omilla\nsanoilla puhuen: \"että he meikäläisiin tottuisivat, ja venäläisen papin\nkuoltua suomalainen sitten voisi astua hänen sijaansa\".\n\nTätä puoliväkinäistä käännytystointa kreikanuskolaiset itsepintaisesti\nvastustivat. Heidän poikiansa karkasi aika-ajoin rajan yli Novgorodiin,\njosta he sitten täysi-oppisina pappeina palasivat kuolevien\nvirkaveljiensä sijaa täyttämään. Harva pappi vain taipui vaihtamaan\nuskoansa hallituksen lupaamiin etuihin. Pietari Brahen aikana mainitaan\nkoko Käkisalmen läänissä pappeja, \"tiakkoja\" (lukkareita) ynnä heidän\npoikiansa olleen ainoastaan viisitoista, jotka olivat tämän palkan\nedestä oppineet Lutherin katkismuksen ulkoa. Ja näiden vaikutus oli\nmelkein mitätön, sillä kansa halveksi heitä ja vihasi uskonheittiöinä.\nSilminnähtävänä todistuksena on se vaino, joka juuri tähän aikaan\nkohtasi yhtä näistä papeista, Kurkijoen kirkkoherraa Jaakkima\nTerentiovia, jos kohta oikea vihan syy peitettiin noituuden kanteella.\nUseimmat kreikanuskoiset papit pysyivät lujina ja vahvistivat myös\nsanankuulijoittensa vastahakoisuutta. Suurta apua ei myöskään ollut\nmaahan lähetetyistä luterilaisista papeista. Tiedämmehän me,\nminkälainen Suomen papiston sivistyksen ja siveyden tila oli ennen\nyliopiston perustamista, ja luultavaa on, että tänne lisäksi saatiin\nhuonoimmat ainekset. Eipä kumma siis, jos näiden uuden uskon apostolien\nmainitaan vain istuneen kapakoissa, oluthaarikka edessään, piippu\nkädessä, siellä harjoitellen käännytystyötänsä vieraan uskonnon\nhaukkumisella, josta tietysti taas tuli kreikkalaisilta haukkumasanoja\ntakaisin. Seurauksena kaikesta tästä oli, että käännytystoimi ei paljon\nollenkaan menestynyt. Päinvastoin tapahtui joskus, että joku\nluterilainen tulokas, keskellä kreikanuskolaisia asuen, itsekin taipui\nnaapuriensa oppiin, jotka uskonmuutokset kuitenkin hallitus heti kielsi\nkuoleman uhalla.\n\nAsiain näin ollen ajatteli Ruotsin hallitus yhteen aikaan välikeinoa,\nsaadakseen ainakin kreikanuskoisen kirkon Suomessa ja Inkerissä\nerilleen Venäjän yhteydestä, josta aina vuoti vihollisuutta uutta\nvaltaa vastaan. Luvattiin näet matkarahaa papille, joka lähetettäisiin\nKonstantinopolin patriarkan vihittäväksi ja joka sitten olisi tullut\nRuotsin kreikanuskoisten alamaisten piispaksi. Sama ehdotus\nuudistettiin myöhemmin sillä muutoksella, että Karjalan piispa saisi\nkäydä vihittämässä itseään Kievissä. Mutta kreikanuskoiset karjalaiset\neivät siitä tarjoumuksesta huolineet; he tahtoivat edelleenkin saada\npappinsa Venäjällä vihityiksi. Hallitus puolestaan ei myöskään ollut\ntuumaansa kovin harras; sillä aina vielä toivoi se saavansa\nvierasuskolaiset tavalla tai toisella valtion uskoon käännytetyiksi.\nSamassa Kristiinan kirjeessä vuodelta 1650, jossa annettiin lupa\npiispan vihkimiseen Kievissä, oli näet kuitenkin lisätty, ettei hän\ntakaisin tultuansa saisi asettaa pappeja muuta kuin \"juuri tarpeen\nmukaan ja missä niitä välttämättömästi tarvitaan\". Ja Kaarle X antoi\nKaprion läänin asukkaille, jotka pyysivät saada muutamia omauskoisiansa\npappeja (luultavasti kuolleitten sijaan), jouluk. 15 p. 1654 jyrkästi\nkieltävän vastauksen. \"Kuninkaallista Majesteettia\", niin kuuluivat\nsanat, \"arveluttaa tähän nykyiseen aikaan suostua siihen, mutta hän\nnäkisi paljoa mieluummin, että he kääntyisivät luterilaiseen, oikeaan\nuskontoon ja jumalanpalvelukseen.\"\n\nOlisi voinut luulla, että kenties Ruotsin vapaampi hallitusmuoto ja\nkansan etua valvova laki olisivat kuitenkin voineet suostuttaa Laatokan\nja Nevan karjalaiset uuteen valtaan. Mutta ensiksikin oli silloin juuri\nse aikakausi, jolloin uskonto oli voimallisin yhdistäjä tai eroittaja\nihmisten välillä, jolloin samanuskoiset, vaikka eri kansallisuuksiin\nkuuluvat, pitivät toisiansa veljinään, ja eriuskoiset, joskin he olivat\nyhtä kansaa, vihasivat toisiansa verisesti. Ja toiseksi eivät Ruotsin\nhallitusmuodon ja lain edut olleet tulleet Käkisalmen läänin ja Inkerin\nasukkaille osaksi. Niinkuin jo tiedämme, ei heidän sallittu\nvaltiopäiville lähettää edustajia. Ruotsin laista ei myöskään ollut\nsuurta suojaa. Molemmat maakunnat olivat pitäjittäin annetut\nlahjoitusmaiksi korkeille Ruotsin herroille, joita kruunun kaikki\nvirkamiehet nöyrästi kumartelivat. Linnojen ja sotaväen huonoon tilaan\nsanoi Horn pääsyynä olleen sen, että \"maaherra enemmän valvoo suurten\nherrojen suosiota kuin kruunun etua\". Jos niin oli laita, missä kruunun\nhyödystä oli puhe, mitä turvaa saattoi rahvas toivoa kuninkaan\nkäskynhaltijoilta! Se olikin aivan ilman suojaa jätetty alttiiksi\naatelisherrojen, voutien ja kruunun alempien virkamiesten\ntäyttymättömälle ahneudelle. Minkälainen talonpoikaraukkain tila oli\nKäkisalmen läänissä, sen olemme jo nähneet luvussa Samuli Cröellistä.\n\nEipä ole siis ollenkaan kummeksittavaa, että niin Inkerin kuin\nKäkisalmen läänin kreikanuskoinen kansa tuskin hillityllä\nvihamiellisyydellä katseli uusia hallitsijoitansa ja hartaalla ikävällä\ntoivoi venäläisiä avukseen.\n\n\n\n\n12. Venäläisten hyökkäys maahan.\n\n\nSuomen suureksi onneksi venäläisten päähyökkäys tarkoitti Liivinmaata,\nsillä tsaari toivoi Riiasta saavansa hyvän kauppasataman Itämeren\nrannalla. Hän toi tätä kaupunkia vastaan armeijan, jonka luku arvattiin\n90,000:ksi mieheksi. Mutta riittipä tuosta avarasta valtakunnasta myös\nmuuallekin väkeä. Kaksi sotajoukkoa lähetettiin Inkeriin ja Käkisalmen\nlääniin, näitä kaivatuita maakuntia takaisin valloittamaan.\n\nKesäkuun 4 p. 1656 ilmaantui Nevajokeen, _Pähkinälinnan_ edustalle\n130 lotjaa, täynnä venäläisiä, jotka laittoivat piiritysleirejä\nkumpaisellekin rannalle. Vähäinen partioparvi souti jokea alas vieläkin\nedemmäksi ja saapui seuraavana iltana Nevanlinnalle. Kello 9, juuri kun\nasukkaat, mitään pahaa aavistamatta, olivat menneet levolle, karkasi\nvihollinen äkkiä päälle hirmuisella huudolla. Koko kaupunki poltettiin\ntuhaksi, irtain tavara ryöstettiin, asukkaat murhattiin suurimmaksi\nosaksi. Saaliin seassa oli noin 70,000 tynnyriä viljaa, jotka olivat\nInkerin aateliskartanoista sinne tuodut ulkomaille laivattavaksi; myös\noli kaupungissa suuria suolavaroja. Näistä jakoivat venäläiset seudun\nkreikanuskoisille talonpojille niin paljon kuin nämä tahtoivat, ja\ntähteet poltettiin yhdessä aittojen kanssa. Maaseudullakin sytytettiin\nkaikki aateliskartanot sekä luterilaiskirkot palamaan; mutta\ntalonpoikaistalot sitä vastoin enimmäkseen säästettiin, sillä niiden\nasukkaathan olivat melkein kaikki polttajien omia uskolaisia ja\nliittolaisia. Tämä summaton vahinko olisi kuitenkin luultavasti\nsuurimmaksi osaksi saatu estetyksi, jos vain vähänkin olisi oltu\nvaruillaan, sillä tuhoa tekevän partion miesluku oli sangen vähäinen.\nSe nähdään pienestä tapauksesta tässä tilaisuudessa. Eräs Nevanlinnan\nporvareista, nimeltänsä Matti, joka oli muita rohkeampi, ei antanutkaan\nteurastaa itseänsä niinkuin turvatonta karitsaa, vaan sieppasi melun\nkuultuansa miekkansa seinältä, hyppäsi hevosessa selkään ja raivasi\nitselleen täten, paitasillaan ratsastaen ja oikealle ja vasemmalle\nhuitoen, tien vihollisten läpi.\n\nToinen partioparvi, noin 300 miestä, oli taas Pähkinälinnan edustalta\nmennyt Taipaleen kauppalaan Suvannonjärven suuhun Käkisalmen lääniin.\nSieltä he levittivät lähipitäjiin tsaarinsa julistuksen: niiden, jotka\nvapaaehtoisesti antautuisivat hänen valtansa alle, piti saada säilyttää\nhenkensä ja tavaransa vahingoittamatta; mutta vastahakoiset piti\narmotta surmattaman. Laumoittain virtasivat nyt seudun kreikanuskoiset\ntalonpojat leiriin uskollisuusvalaa vannomaan ja suojeluskirjoja\nlunastamaan; toipa suuri osa heistä aseensakin mukanansa ja jäi\nuskolaistensa luokse näiden voiman lisäksi. Luterilaisista sangen moni,\nsaadakseen turvaa, antoi kastaa itsensä kreikan uskoon. Ne, joiden\nomatunto siihen oli liian herkkä, pakenivat korpiin ja jättivät talonsa\nautioiksi, vihollisen poltettavaksi.\n\nSillä välin oli toinen venäläinen osasto, enimmäksi osaksi ratsuväkeä,\nsamonnut maahan Aunuksen puolelta Laatokan pohjois-rantaa myöten.\nSielläkin talonpojat joka paikassa tervehtivät tulijoita\nvapauttajinaan, toivat runsaasti ruokaa ja neuvoivat avuliaasti tietä.\nRuotsalaisten aatelisherrojen voudit, samoinkuin myös luterilaiset\npapit ja kruunun virkamiehet, tapettiin tai kuljetettiin pois\nvankeuteen Venäjälle. Eräs partiojoukko tästä osastosta ulkoni\nSavoonkin asti. Savonlinnan kaupunki ja Kerimäen kirkko poltettiin,\nlinna piiritettiin. Koko seutu oli hävityksen vallassa. Ihmiset\nsurmattiin usein hirmuisilla kidutuksilla, esiin. elävältä nylkemällä.\nTalot poltettiin, samoin kuin kaikki irtain tavara, jota ei voitu\npoiskuljettaa, yksinpä viljakin, joka vielä kasvoi pelloilla. Karja\ntapettiin, nyljettiin ja jätettiin sitten suotta märkänemään. -- Yöllä\nheinäk. 2:n ja 3:n päivän välillä tuli viimein vihollislaivasto\nKäkisalmen rantaan ja sulki myös läänin pääkaupungin saarroksiin.\n\nPeloittava vaara uhkasi täten sekä Itämeren maakuntia että myös\nSuomenmaata. Ja pahinta oli se, ettei siihen vaaraan ollut paljon\nmitään apuakaan muualta toivossa ensi hetkellä. Kaarle X paraikaa\nvarusti ja sitten alotti yhdessä liitossa Brandenburgin vaaliruhtinaan\nkanssa tuon retkensä, jolla hän luuli saavansa puolalaisten voiman\nlopullisesti kukistetuksi. \"En voi täällä umpimähkään jättää kaikkea\nkesken sentähden, että muka moskovalainen on meidän maahamme karannut!\"\nkirjoitti hän äreästi De la Gardielle, joka Liivinmaan puolustukseksi\npyysi lisäväkeä. Samoin myös Tukholmassa, kun asia tuli puheeksi\nvaltaneuvoskunnassa, päätettiin yksimielisesti: että uusi tärkeä\nvoittomaa, Preussi, etupäässä oli suojeltava, vaikkapa sen kautta Suomi\nja Liivinmaa joksikuksi aikaa jäisivätkin vihollisen valtaan. Tulisihan\nsitten taas aika kääntyä venäläistä vastaan. Lähetettiin siis vain\nsuomalaisille kehoitus omin voimin torjua päällekarkaus takaisin, jonka\nlisäksi Pietari Brahe, vanha uskollinen ystävämme, tarjoutui menemään\npäälliköksi. Hänen lähdöstänsä ei kuitenkaan tullut mitään, koska\nkuningas oli jo sen viran uskonut toiselle miehelle. Ensi\nnärkästyksensä tyynnyttyä oli näet Kaarle X sittenkin pitänyt sen\nverran huolta melkein kokonaan turvattomasta Suomesta, että oli\nkäskenyt sinne sotamarski Leijonhufvudin Karjalan ratsurykmentin kanssa\nLiivinmaalla. Samoin hän myöhemmin lähetti Preussista pienen armeijan\npiiritetyn Riian avuksi. Kumpikin apu tuli vain jokseenkin myöhään,\nsilloin kun pahin vaara jo oli ohitse; sillä Karjalan ratsumiehiäkin\npidätettiin vielä vasten kuninkaan käskyä Liivinmaalla pari kuukautta.\n\nOmin voimin tuli siis sekä Liivin- että Suomenmaan nyt pitää puoliansa,\nja tämä vaikea tehtävä tulikin verrattomalla alttiiksiantaumuksella,\nurhoudella sekä menestyksellä suoritetuksi. Riian vähälukuinen\nlinnaväki (porvarien kanssa ainoastaan 5,000 miestä, joissa 16\nkomppaniaa suomalaisia) teki miehuullista vastarintaa. Turhaan\nmaleksivat venäläiset seitsemän viikkoa kaupungin ympärillä, ahdistaen\nsitä piiritystöillään niin paljon kuin heidän puuttuva taitonsa näissä\nasioissa myöten antoi. Loppupäätöksenä oli kuitenkin se, että heidän,\nmenetettyänsä 14,000 miestä, täytyi tyhjin käsin poistua.\n\nSuomessa olivat sillä aikaa maaherrat nostaneet talonpojat aseisiin, ja\ntätä käskyä oli joka paikassa toteltu suurella hartaudella. Mies joka\ntalosta oli lähtenyt sotaan; niin innokkaita oltiin, kun omaa maata oli\npuolustettava. Jaloimman uhraavaisuuden ja urhouden esimerkin antoi\n_Viipurin kaupunki_. Sielläkin olivat vallit rappiolla: tykkejä ei\nollut muuta kuin 14 pienenlaista; sotamiehiä puuttui melkein kokonaan;\neipä ollut edes päällikköäkään, sillä maaherra Stålarm oli juuri äsken\nkuollut. Sittenkään ei kukaan nostanut puheeksikaan antautumista, jos\nvihollinen sinne asti tulisi. Kaupunkilaiset pyysivät komentajakseen\neversti Burmeisterin, joka asui Viipurissa. Kanuunien lukua lisättiin\nvielä kymmenellä, jotka otettiin satamassa seisovasta suuresta\nkauppalaivasta. Valleja rintavarustuksineen ruvettiin korjaamaan kätten\nmahtain. Aseisiin tarttui joka mies, ken vaan suinkin kykeni. Yksinpä\nkymnaasin ja koulun nuorisostakin tehtiin kaksi komppaniaa. Tätä\nsotaista menoa kesti koko kuukauden. Silloin nähtiin, ettei vihollinen\nuskaltanutkaan niin kauas maahan tunkeutua. Nyt vapautettiin siis\nporvarit vaivalloisesta korjaustyöstänsä ja vahdinpidostansa.\nKoulunuorisokin antoi pois kiväärinsä ja kutsuttiin sitten linnaan,\nmissä heidän vaivannäkönsä palkittiin ulkomaan oluella sekä muutenkin\nkomeilla pidoilla. Sotaisessa innossaan otti silloin kolmetoista heistä\npestin varsinaiseen sotaväkeen. Opettajat olivat tosin kovasti pahoilla\nmielin, että heidän \"alamaisensa\" näin hylkäsivät kirjansa, vaan kukas\ntällä hetkellä kuunteli rauhan miesten valituksia!\n\nBurmeister läksi nyt 150:n ratsumiehen, 200:n rakuunan sekä 800:n\ntalonpojan kanssa Käkisalmea auttamaan. Eräälle salmelle, luultavasti\nKiviniemen kohdalle tultuansa havaitsi hän kuitenkin, että venäläiset\nolivat polttamalla sillan katkaisseet hänen tiensä. Hän vetäytyi\nsentähden Raudulle, asettuen leiriin likelle kirkkoa. Tässä karkasi\n7-800 venäläistä äkkiarvaamatta hänen päällensä yöllä heinäk. 14:ttä\npäivää vasten. Heidät torjuttiin takaisin, jonka jälkeen suomalaiset\nmyös vuorostansa läksivät rynnäkölle ulos leiristä. Venäläiset eivät\nensin siitä olleet milläänkään, vaan seisoivat aukealla tantereella\ntäydessä sotarinnassa, valmiina heitä vastaanottamaan. Näin alkoi\nRaudun kahakka, jossa vihollinen neljä tuntia teki lujaa vastarintaa,\nkunnes hänen viimein täytyi paeta metsien turviin. Kentälle oli häneltä\njäänyt 200 kuollutta. Suomen puolelta ei kuulu kaatuneen enempää kuin\n40 miestä, haavoitetutkin siihen luettuina. Kuolleista mainitaan\nBartholdus Simonis (Pärttyli Simonpoika), eräs noista pestin ottaneista\nkymnaasilaisista, joka oli ollut lipunkantajana tappelussa. Myös\ntalonpoikainen nostoväki oli taistellut niin uljaasti ja niin täydellä\ntoimella, että heitä upseerit suuresti kehuivat.\n\n\n\n\n13. Käkisalmen piiritys.\n\n\nKäkisalmen rantaan oli, niinkuin jo ennen on kerrottu, saapunut\nvenäläinen lotjalaivasto yöllä heinäk. 3:tta päivää vasten. Seuraavana\npäivänä tuli torvensoittaja kehoittaen antautumaan. Jos siihen\nsuostuttaisiin, saisi sotaväki ynnä ne kaupungin asukkaat, jotka niin\nhalusivat, estämättä lähteä matkaansa; niille taas, jotka tsaarille\nvannoisivat uskollisuusvalan, luvattiin suuria etuja. Mutta uljas\nkomentaja _Olavi Pentinpoika_ vastasi jyrkällä kiellolla. Hän sanoi\nsaaneensa kuninkaaltaan käskyn taistella ruudilla ja lyijyllä, niin\nkauan kuin yksikin mies vielä oli pystyssä. Mainittuna päivänä\niltapuolella alkoi siis piiritys. Venäläiset jakoivat voimansa kahteen\nleiriin, joista toinen oli kaupungin pohjoisella, toinen eteläisellä\npuolella. He rakensivat matalia rintavarustuksia, joiden takaa\npaukuttelivat pyssyillänsä; vaan ei siitä tullut suurtakaan vahinkoa.\nMelkein yhtä mitätön oli pienen tykin vaikutus, jolla he sitten\nrupesivat ammuskelemaan. Yöllä heinäk. 10:ttä päivää vasten he\nryhtyivät varustuksen rakentamiseen Kalliosaarelle, jonka\nkorkealle kukkulalle näkyi kaupungin ja linnan sisusta. Mutta kohta\nseuraavana päivänä jo pujahti pieni parvi sotureita, porvareita sekä\naatelisherrojen palvelijoita salaa ulos linnan takaportista. He\nsoutivat venäläisten huomaamatta saarelle, karkasivat äkkiä päälle ja\ntappoivat siellä olevat viholliset melkein viimeiseen mieheen asti.\nMuutamia vankeja vain otettiin, joista useimmat tunnettiin seudun\nkreikanuskoisiksi talonpojiksi. Venäläiset rakensivat nyt muutamia\ntoisia pattereita lisäksi ja lähettivät linnaan taas uuden\nantautumiskehoituksen; mutta heille vastattiin, että se, joka kolmannen\nkerran tuo semmoisen sanan, saapi lyijyluodin vaivansa palkaksi.\n\nTuosta yrittivät piirittäjät lähteä väkirynnäkölle. Elok.\n15 p. aamupuolella ruvettiin heidän molemmista leireistään\nkiivaasti lennättämään tulisia kuulla. Myös työnnettiin palavia\ntervatynnyrilauttoja virran viedä kaupungin puista hakulia vastaan.\nSamassa lähenivät ryntäysjoukot, aikoen käyttää hyväkseen häiriötä,\njoka tulipaloista oli syntyvä. Mutta linnalaisten valppaasta toimesta\nsaatiin valkea aina heti ensi-idussaan sammuksiin. Senvuoksi\nvetäytyivät ryntäysjoukot molemminpuolisen ankaran pyssytulen jälkeen\ntakaisin varustustensa taakse. Kun sitten uudestaan lähetetty\nrauhanhieroja lupauksenmukaisesti oli saanut luodin päähänsä, luopuivat\nvenäläiset kokonaan kaikista väkinäisistä valloitustuumista. He\npäättivät tästä lähtien vain maata jouten vallituksissaan, odottaen,\nkunnes nälkä olisi pehmentänyt linnalaisten lujuuden.\n\nSillä välin oli vihdoinkin heinäkuun lopulla Leijonhufvud saapunut\nSuomeen Karjalan ratsumiesten kanssa. Nämät olivat jo Liivinmaalla\nkovasti nurisseet siitä, että heidän täytyi palvella \"vieraalla\nmaalla\", sillaikaa kuin heidän oma maansa oli alttiina armottoman\nvihollisen hävityksille. Helppo on siis arvata, millä innolla he nyt\nvenäläistä vastaan läksivät. Uusi ylipäällikkö oli saanut kuninkaalta\nluvan käyttää kaikki Suomesta kruunulle tulevat verot sen\npuolustukseksi. Hän nyt kaikkein ensiksi järjesti ja varusti käsillä\nolevat voimat ja kiirehdytti vielä uusien lisäjoukkojen\nkuntoonpanemista. Sitten marssi hän 1,600:n miehen kanssa Käkisalmen\navuksi. Elok. 30 p. nähtiin, piiritettyjen suureksi riemuksi,\nsinikeltaisten lippujen lähenevän eteläiseltä puolelta. Rynnäkkö\npiirittäjien vallitusta vastaan ei onnistunut; mutta kun Leijonhufvud\nsitten pani tulikitansa ammumaan, pelästyivät venäläiset ja jättivät\nyöllä senpuolisen leirinsä autioksi. Nyt vietiin Käkisalmeen melkoinen\njoukko apuväkeä sekä runsaat varat kaikellaisia tarpeita, jonka jälkeen\nLeijonhufvud jälleen läksi matkaansa. Turvattuaan linnan, hän ei\nhuolinut turhaan kuluttaa vähää sotavoimaansa rynnäkköihin venäläisten\nmuita vallituksia vastaan. Vielä kolme viikkoa jatkoivat sitten\npiirittäjät työtänsä, vaikkei heillä voinut enää olla kovin suurta\nmenestyksen toivoa. Vihdoin viimein lopettivat piiritetyt ahdistuksensa\nsukkelalla kepposella. Syysk. 25 p. marssitti Olavi Pentinpoika pientä\nlinnaväkeänsä kovalla rumpujen pärrytyksellä edestakaisin linnassa.\nMarssiessaan kantoivat sotamiehet suurta lippujoukkoa. Tätä menoa kesti\npari tuntia. Venäläiset, jotka kuulivat melun ja näkivät lippujen\npaljouden, eivät voineet luulla muuta, kuin että apuarmeija, jonka\nlähenemisestä taas kävi huhu, tavalla tai toisella heidän\nhuomaamattansa oli päässyt linnaan. He läksivät siis seuraavana yönä\nkokonaan tiehensä. Mutta ennen lähtöänsä he vielä elävältä polttivat\nkaikki suomalaiset sotamiehet, kuusi luvultansa, jotka piirityksen\naikana olivat heidän käsiinsä joutuneet. Samoin oli Leijonhufvudkin\nkaikilta hänelle tuoduilta vangeilta hakkauttanut pään poikki. Niin\njulmat olivat sotatavat siihen aikaan näillä mailla.\n\nKäkisalmesta oli Leijonhufvud sillä välin mennyt _Pähkinälinnan_\navuksi. Siihen asti ei ollut Inkerin kenraalikuvernööri Kustaa\nEevertinpoika Horn voinut saada paljon mitään aikaan muutamilla\nsadoilla miehillänsä. Mutta kun nyt molemmat suomalaiset sotavoimat\nyhdistyivät, karttuen täten 2,500:ksi mieheksi, masentui kerrassaan\nvenäläisten rohkeus, vaikka heidän lukunsa oli hyvinkin kolme vertaa\nsuurempi. Pähkinälinnaa olivat piirittäjät lokakuussa kehoittaneet\nantautumiseen, mutta saaneet vastaukseksi tuon vanhan sanaleikin:\n\"Omenoita ja päärynöitä voitte saada, vaan ette tämmöistä pähkinää!\"\nJonkun aikaa myöhemmin kuoli Frans Grave, linnan uljas komentaja.\nKuolinvuoteellaan hän kuitenkin oli vannottanut alapäälliköitään,\netteivät suinkaan antautumisella häpäisisi Ruotsin soturien loistavaa\nmainetta. Keskipaikoilla marraskuuta nyt venäläiset pakenivat\nLeijonhufvudin pelosta. Pähkinälinnan 120:sta urhoollisesta\npuolustajasta oli silloin enää vain 72 miestä elossa.\n\nPiirityksissä myös ollutta _Savonlinnaa_ ei ollutkaan Leijonhufvudin\ntarvinnut mennä auttamaan. Se oli jo aikaa sitten itse vapautunut\nahdistajistaan. Linnaväki näet oli yhtenä päivänä äkkiarvaamattomalla\nhyökkäyksellä valloittanut venäläisten leirin, tappanut heiltä 100\nmiestä, ajanut muut hajalleen ja päästänyt siteistä 500 omaa\nkansalaista, joita aiottiin viedä Venäjälle orjuuteen.\n\nSamoin olivat Brahen vapaaherrakunnan alustalaiset hänen asettamansa\npienen sotajoukon avulla itse torjuneet pois vihollisen, tappaneet\nhäneltä 1,100 miestä ja valloittaneet kaksi lippua, jotka he sitten\nylpeydellä lähettivät kuninkaalle.\n\nLeijonhufvud aikoi nyt, kun oma maa oli puhdistettu, siirtää sodan\nrajan yli vihollisen alueelle. Tätä hanketta ei ollut hänen kuitenkaan\nsallittu johtaa, sillä hän kuoli Raudulla kuumetautiin. Ylimmän\nkomennon otti käteensä nyt kenraalimajuuri Kruse. Hän vei melkein koko\nsotavoimansa uuden vuoden (1657) alkupäivinä Aunukseen. Heidän täytyi\ntosin tyhjin toimin kääntyä pois Aunuksenkaupungin edustalta, jonka\nvenäläiset olivat varustaneet liian vahvaksi. Mutta koko maaseutu\nhävitettiin laajalta. Kaikki tavatut ihmiset tapettiin ilman eroitusta,\nja karjakin, jota rehun puutteen tähden ei voitu poiskuljettaa,\npoltettiin. Tulen omaksi joutui niinikään 11 kirkkoa, lukemattomia\nkyliä, sekä suuri joukko pitkin Laatokan rantaa kiinnijäätyneitä\naluksia. \"Kaiken tämän johdosta\", kehui Kruse, \"ovat nuo raakalaiset\njoutuneet suuren pelon valtaan.\" Mutta raakalaisnimenpä meidän omatkin\nsoturimme täydesti ansaitsivat, sillä he olivat sodankäynnissään\nmelkein samallaisia petoja kuin heidän itäiset naapurinsa. Siinä\nsuhteessa he vain olivat noita paremmat, etteivät he toki tappaessaan\nnäytä harjoittaneen luonnotonta, kiduttavaa julmuutta.\n\n\n\n\n14. Kustaa Eevertinpoika Horn Suomen kenraalikuvernöörinä.\n\n\nLeijonhufvudin kuoltua siirsi kuningas Kustaa Eevertinpoika Hornin\nSuomen kenraalikuvernööriksi. Tämä päätti voimallisesti panna toimeen\nedeltäjänsä keskenjääneen tuuman, siirtää sodan venäläisten omaan\nmaahan. Ensiksi hän lähetti 300:n miehisen ratsumiesparven hävittämään\nsuurta Tulomajärven kylää, vähän matkaa Salmin rajalta. Täten hän\ntahtoi ennen lähtöänsä turvata Käkisalmen lääniä, sillä mainitussa\nkylässä oli venäläisillä aina ollut päämajansa hyökätessään Suomen\nKarjalaan. Partiokunta sovitti marssinsa niin, että se joutui perille\njuuri pääsiäispyhäksi, jolloin kreikanuskolaisten tiedettiin korvaavan\npitkät paastoamisensa ylenmääräisellä syömisellä ja juomisella.\nJuopuneet, vaaraa aavistamattomat karjalaiset surmattiinkin enimmäksi\nosaksi, ja kaikki kylän 100 taloa poltettiin.\n\nSuurelle retkellensä eteläänpäin aikoi Horn lähteä niin pian kuin\nkeväällä ruohoa ilmestyi, sillä nyt talvella oli suuremman sotavoiman\nihan mahdoton kulkea tuon perinjuurin ryöstetyn ja hävitetyn Inkerin\nlävitse. Väliajalla hän piti joka läänissä maakuntapäiviä, joilla hän\nsai tarpeelliset varat myönnetyiksi.[5] Mutta kesän tultua täytyi hänen\nkuitenkin luopua tuosta kauan varustetusta hankkeestansa. Kuningas näet\nkäski suuren osan Suomessa olevia sotajoukkoja Liivinmaalle. Eikä\naikaakaan, niin tuli jo toinenkin käsky, että Hornin piti kaikkien\ntähteittenkin kanssa marssia pois entisten jäljessä. Hän totteli ja oli\njo ehtinyt Nevajoen toiselle puolelle, kun paha hätäsanoma hänet\nsaavutti. Useampia tuhansia vihollisia oli hyökännyt maahan Laatokan\npohjoisrantaa myöten ja ruvennut uudestaan Käkisalmea piirittämään.\nSenvuoksi Horn ei nyt lähettänyt Liiviin enempää kuin 600 miestä; itse\nhän kiiruusti vei päävoimansa jälleen Suomenmaahan. Hämmästyneet\nvenäläiset, jotka luulivat hänen olevan kaukomailla, pakenivat suurella\nvauhdilla takaisin rajan taakse. Mutta aika olikin tulla apuun. \"Jos\nolisin\", kirjoitti Horn, \"vain viikon päivät kauemmin viipynyt, niin\nolisi koko se maanääri ollut vihollisen vallassa, vieläpä Viipurikin,\njossa porvarien ja talonpoikien apuna ei olisi ollut 70 sotamiestä.\"\n\nTämä hänen synnyinmaatansa uhkaava vaara vaikutti sen, ettei Horn tästä\nlähtien halunnut antaa Suomen vähistä puolustusvoimista sen enempää\npois. Kuningas pian taas vaati 800 jalkamiestä Riikaan, jonka\nlinnaväestön enin osa oli kuollut ruttoon. Mutta Horn vain vastasi sen\nolevan mahdotonta, koska Suomi muuten jäisi turvaa vaille. Kaarle X\nuudisti lokakuussa vielä ankarammin käskynsä. \"Tätä\", kirjoitti hän,\n\"teidän tulee viipymättä totella, antamatta minkään muun syyn tulla\nesteeksi.\" Ja loppuun hän vielä, nähtävästi siinä pelossa, että tuo\nitsepäinen suomalainen nytkin jättäisi käskyn täyttämättä, pani\nseuraavan lisäyksen: \"800 miestä, tai ainakin niin monta kuin voitte\nsaada kokoon.\" Vaan eipä Horn sen paremmin suostunut antamaan pois\nyhtään ainoata miestänsä. Hän selitti ruton Suomessakin pahasti\nvähentäneen jalkaväkeä. Nähtävästi oli kuninkaalle luuloteltu Suomessa\nolevan väkeä yltäkyllin, mikä olisikin ollut sangen suotava asia. Mutta\ntodellisuudessa olisi Hornin ollut pakko, jos tuota käskyä piti\ntotella, jättää Viipuri sekä koko se maanääri alttiiksi. \"Sillä\",\njatkoi hän, \"eihän tässä metsäisessä maassa voi tehdä viittä vertaa\nvoimallisemmalle viholliselle vastarintaa näin vähillä ratsumiehillä.\nJa koska en tiedä, enkä voi ajatellakaan, teidän aikomuksenne,\nkuninkaallinen majesteetti, olevan luopua Suomesta sekä niin tärkeästä\nlinnasta, kuin Viipurista, koetan niitä viimeiseen asti puolustaa.\"\nKaarlen ikuiseksi kunniaksi on mainittava, ettei hän tästä suorasta\nvastauksesta suuttunut, vaan edelleenkin osoitti Hornille suurta\nsuosiota.\n\nVäkeäkin luovuttamatta kävi muuten Hornin ja Suomen tila tähän aikaan\nyhä arveluttavammaksi. Rutto oli keväällä ja kesällä 1657 raivonnut\naivan hirmuisesti Liivinmaalla sekä Inkerissä. Loppukesällä se jo\nlevisi meidänkin maahamme. Viipurin kaupungissa kuoli siihen elokuusta\n1657 maaliskuuhun 1658 yksistään korkeammista säädyistä 50 henkeä,\nalhaista kansaa lukuunottamattakaan. Myöskin sotajoukot sen kautta\npeloittavasti vähenivät. Vuoden 1657 lopussa ei ollut jalkaväkeä\nkaikissa Suomenmaan linnoissa yhteensä enää enempää kuin 601 miestä\njalkeilla. Noin 200 oli kuollut ja 302 paraikaa makasi sairasvuoteella.\nRatsuväki, vaikka tietysti sekin oli huvennut, oli verraten lukuisampi.\nVähäisen sotajoukkonsa kanssa majaili Horn koko syksyn 1657 Mägrässä\n(luultavasti Raudulla), joka päivä odotellen ylivoimaisen vihollisen\npäällekarkausta. Hyväksi onneksi peloitti kuitenkin sanoma rutosta\nvenäläisiä maahan tulemasta.\n\nRoskilden rauhansovinnon jälkeen toivoi koko Suomi itse kuninkaan\nvoittoisan armeijansa kanssa tulevan venäläisiä kukistamaan. Horn myös\nlausui sen toivomuksen ilmi eräässä kirjeessä. Yhteen aikaan kuuluukin\nKaarle X sitä tuumineen. Hän olisi silloin luultavasti yrittänyt\nlaajentaa valtakuntaansa itäänpäin niillä suomalaisilla alueilla, jotka\nStolbovan sovinnossa olivat jääneet venäläisten vallan alle. Heti\nvenäläissodan alussa tehty ehdotus ainakin mainitsee rauhanehtoina muun\nmuassa Turjan Lapin sekä Karjalan itäpuoliskon Syväriin ja Äänisjärveen\nsaakka. Tarkemmin aprikoituaan luopui kuitenkin Kaarle näistä tuumista.\nSotaa tuossa rämeisessä, metsäisessä maassa olisi sangen vaikea käydä,\nja saksalaiset palkkasoturit suoraan ilmoittivat, etteivät he sinne\nlähtisi. Ruotsalaisten ihmeellinen menestys Tanskassa teki venäläiset\npuolestansa taipuvaisemmiksi. Mutta sittenkin kului vielä jommoinenkin\naika, ennenkuin sovinto saatiin toimeen. Suomessa ponnisteltiin siis\nvielä viimeisiä voimia armeijan kuntoonsaamiseksi; sillä sen kautta\ntoivottiin voivan kiirehdyttää rauhan tekoa. Hornin kehoituksesta\nsuostuivat Suomen säädyt nyt jo v. 1658 antamaan sekä 1659:n että\n1660:n vuoden rekryytit. Vuoden oma varsinainen sotaväenotto oli näet\njo edellisenä vuonna tullut ennakolta toimitetuksi. Näitä uusia\njoukkoja ei kuitenkaan tarvittu enää meidän maamme omaksi\nsuojelukseksi; ne vietiin taas Inkeriin ja Liivinmaalle, missä sota\njatkui vielä melkein vuoden loppuun saakka. Vihdoin lopetti\nVallisaaressa jouluk. 20 p. tehty välirauha, joka kolme vuotta\nmyöhemmin muutettiin vakinaiseksi rauhansovinnoksi Kardisissa, kaiken\npelon tältä puolelta.\n\nRajat jäivät entiselleen; mutta sittenkin sai tämä sota Suomessa aikaan\nerittäin tärkeän muutoksen, joka vasta oikein vahvisti Stolbovan\nrauhansovinnon voitot. Sodan aikana ja rauhan jälkeen näet enin osa\nkreikanuskoisista karjalaisista, jotka pelkäsivät rangaistusta eivätkä\ntahtoneet uskonnollista sortoa kauemmin kärsiä, muutti pois Venäjälle.\nJo v. 1656 läksi yksistään Käkisalmen läänistä 4,107 perhekuntaa,\njoiden jälkeisiä epäilemättä ovat nuot vieläkin Novgorodin, Tverin ja\nVladimirin läänissä asuvat karjalaiset.[6] Ainoastaan Salmin\nkihlakuntaan jäi kreikanuskolaisia kosommalta. Poismuuttaneitten sijaan\ntuli lännemmistä lääneistä luterilaisia suomalaisia, joiden kautta\nkuitenkin Käkisalmen lääni kasvoi eroamattomasti kiinni muuhun Suomeen.\n\n\n\n\n15. Kustaa Eevertinpoika Horn.\n\n\nEdellisessä luvussa mainittu Suomen ylimäinen hoitaja tänä vaarallisena\naikana, _Kustaa Horn_, oli kuuluisan sotapäällikkömme Eevert Hornin\npoika. Hän syntyi Helatorstaina 1614 Autisten l. Auhtisten kartanossa\nAskaisten kappelissa, joka oli hänen äitinsä Margareeta Fincken\nperintöä. Isäänsä ei hän saanut paljon nähdäkään, sillä tämä kaatui jo\nseuraavana vuonna Augdovan edustalla. Pojan kasvatus jäi siis yksistään\näidin haltuun. Miten se tuli hoidetuksi, siitä ei ole meille säilynyt\nvarsinaista tietoa; mutta mitä vieraihin kieliin tulee, oppi hän\nkumminkin saksaa jokseenkin hyvin, niinkuin näkyy muutamista hänen\nkirjeistänsä kuninkaalle sekä sedällensä, vanhalle sotamarski Kustaa\nHornille.\n\nEnsimäisen virkansa, kamariherran toimen Kristiinan hovissa, hän sai v.\n1634. Seuraavana vuonna hän jätti kuitenkin tämän rauhallisen toimen ja\nrupesi aikansa nuorten aatelisherrojen tapaan soturiksi, saaden\nkapteenina yhden lippukunnan Uplannin jalkarykmentissä johtonsa alle.\nEpätietoista on, läksikö hän silloin heti sotatantereelle; mutta v.\n1637 ainakin jo tapaamme hänet Saksassa. Hän komensi silloin majurina\nUplannin sekä Itägöötin rykmenttien yhdistettyjä osia. V. 1638 hän\nkorotettiin everstiluutnantiksi Leslien pestattuun rykmenttiin; pian sen\njälkeen uskottiin hänelle everstin arvonimellä Wittenbergin rykmentin\nitsenäinen johto. V. 1647 hän korotettiin hevosväen kenraalimajuriksi,\nv. 1652 kenraaliluutnantiksi. Mitään erinäistä mainetta hänen\nsotatöistänsä ei kuitenkaan sen ajan historioissa tavata; nähtävästi ei\nhänen sotataitonsa siis ylennyt tavallisuuden rajojen yläpuolelle.\n\nHornkaan ei jäänyt osattomaksi Kristiinan tuhlaavaisista\nsuosionosoituksista. V. 1651 hän sai, kuitenkin yhdessä orpanansa\nHenrik Hornin kanssa, Marienburgin vapaaherrakunnan Liivinmaalla.\n\nTultuansa valtaneuvokseksi v. 1653, lähetettiin hänet\nkenraalikuvernöörinä Inkeriä sekä Käkisalmen lääniä hallitsemaan. Tämä\noli, niinkuin tiedämme, melkein yhtä vaikea tehtävä kuin ennen muinoin\nAugiaan tallin puhdistus. \"Sanalla sanoen\", kirjoitti Horn tänne\ntultuansa, \"kaikki on rappiolta; laki ja oikeus ovat peräti\nunohduksissa, niin että täydellä syyllä voi sanoa täällä olevan\nconfusum chaos (mullinmallinen sekasorto). Jollei tätä muuteta, saavat\nnuo herrojen palvelijat ja voudit, joiden käsissä nyt kaikki on, pian\nkoko maan nurin käännetyksi.\" Näistä sanoista näkyy, ettei uudelta\nkenraalikuvernööriltä puuttunut rehellistä tahtoa alustansa tilaa\nparantamaan. Näiden sanojen mukaiset olivat myös hänen tekonsa. Tosin\nei tiedetä, hänkö kehoitti kuningasta jyrkkään kieltoon, kun Käkisalmen\nläänin lahjoitusmaanisännät tähän aikaan tahtoivat poistaa rahvaan\nainoan suojan oikeudessa ja talonpoikaisen lautakunnan sijaan asettaa\nkaksi aatelista asessoria. Mutta hyvin luultavaa on, että hänellä oli\nosaa tämän hankkeen tyhjäksitekemisessä; sillä heti sen jälkeen näemme\nhänen pitävän huolta rahvaan turvaamisesta toisellakin tavalla. Hän\nnäet käski, että siitä lähtien kruununvoutien piti olla läsnä käräjillä\nvalvomassa, etteivät aatelin asettamat tuomarit tekisi vääryyttä. Itse\nkuninkaankin vaatimuksia vastaan hän joskus puolusti lääniläisiänsä.\nKaarle X oli päättänyt heiltä ruveta ottamaan Ruotsissa ja Suomessa\ntavallista henkiveroa, josta he tähän asti olivat olleet vapaina. Mutta\nHorn ilmoitti Käkisalmen rahvaan olevan muutenkin yltäkyllin veroilla\nrasitetun, ja sanoi pelkäävänsä, että he, jos heitä vielä enemmän\nrasitettaisiin, karkaisivat Venäjän puolelle. Kuningas murisi hiukan\nvastaan; vaan henkivero jäi kun jäikin karjalaisilta ottamatta.\n\nKummeksia voisi, että Horn, vaikka hän olikin rahvaan mies, kuitenkin,\nniinkuin olemme nähneet, oli vihoissaan Cröellin kanteista ja\nvalituksista, jotka myös talonpojan etua tarkoittavat. Mutta syynä\nsiihen oli nähtävästi sama seikka, joka nostatti Brahenkin mielen tuota\nrohkeaa kansantribunia vastaan. Horn oli täysi ylimys aikansa tavan\nmukaan; hän ei suvainnut alhaisen kansan sekaantumista hallituksen\ntekoihin. Sama mieliala näkyy myös eräästä hänen kirjeestään, jonka hän\nv. 1652 kirjoitti sedällensä, vanhalle Kustaa Hornille. Hän valittaa\nnäet, että silloisten valtiopäivien loppu oli tullut viivytetyksi\ntalonpoikien vastahakoisuuden tähden. \"Näyttää siltä\", lopettaa hän,\n\"että nuo miehet heille kaksi vuotta sitten annettujen liikojen\nvapauksien vuoksi ovat kovinkin paisuneet.\" Mutta jos hän olikin\nylimysvallan harrastaja, niin hän oli kuitenkin, samoin kuin Brahe,\njalomielinen aristokraatti; hän tahtoi käyttää valtaansa kansan\nhyväksi. Myöskin yhteisen isänmaan eduksi hän oli aina altis antamaan\nrunsaita uhreja aatelin suurista rikkauksista. Lopulla v. 1656 esim.\noli Narvassa paljon sairaita sotamiehiä, joista hyvin moni kuoli senkin\nvuoksi, ettei heille ollut linnan varoista antaa muuta kuin leipää ja\nvettä ravinnoksi. Silloin rupesi Horn ruokkimaan suurta joukkoa heitä\nomasta keittiöstänsä ja sai muutamia virkamiehiä sekä porvareita\nsamaten armahtamaan toisia. V. 1658 taas, kun Turun läänin aatelisto\nnäytti olevan vastahakoinen myöntämään sotaan muonavaroja, kuljetti hän\nkumminkin omista kartanoistaan viljaa kruunun makasiineihin sen määrän\nmukaan, johon Uudenmaan-Hämeen läänissä oli suostuttu.\n\nTämmöisen hallitusmiehen alaisena olisi kenties kreikanuskoisten\nkarjalaisten vihamielisyys vähitellen saattanut lauhtua, viihtyä,\njollei Venäjän sota niin kovin pian olisi keskeyttänyt kaikkia uuden\nkenraalikuvernöörin rauhallisia toimia. Nyt hän taas samalla innolla\nrupesi valvomaan lääninsä etua puolustamalla sitä ulkovihollista\nvastaan. Siksi olisi hän tarvinnut enemmän väkeä, ja joutui pahaan\nriitaan De la Gardien kanssa, kun ei tämä totellut kuninkaan käskyä\neikä lähettänyt Karjalan rakuunia kotiin. \"Suokoon Jumala, että minulla\nolisi 1,000 kunnon ratsumiestä!\" valitti hän kuninkaalle; \"mutta nyt\ntäytyy minun surukseni ja harmikseni antaa venäläisten tehdä, mitä\ntahtovat.\" Ja Leijonhufvudille Liivinmaalle hän kirjoitti uhkaavasti:\n\"Se, joka on syynä siihen, etten hyvissä ajoin saanut avukseni vähäisen\nratsuväkeä, on joutuva siitä kerran ankaraan edesvastuuseen.\"\nLeijonhufvud toimitti nuhdekirjeen ylipäällikölleen, De la Gardielle,\nja tämäpä nyt vasta oikein suuttui! Hän kirjoitti heti vihaisen ja\npilkallisen kirjeen Hornille, luvaten vastata asiasta kuninkaan ja\nvaltaneuvoskunnan, jopa koko valtakunnankin edessä. Lopuksi hän\npuolilla sanoilla viittasi, että muka Horn pelkurimaisuudesta oli\nvaaraa liiaksunut. Tästä taas tuli Hornin puolelta tulinen vastaus,\nmiltei vaatimus kaksintaisteluun. \"Jos joku luulee\", lausui hän, \"että\nminä venäläisten päällehyökkäyksen vuoksi olen joutunut hämmästyksiin\ntai pelästyksiin, niin olen aina valmis sitä väitöstä rehellisellä\ntavalla kumoamaan!\" -- Sattumus oli niin sallinut, että samoilla\nrajoilla, missä sankarit Jaakko De la Gardie ja Eevert Horn noin puoli\nvuosisataa takaperin retkeilivät, nyt heidän poikansa taas seisoivat\nrinnakkain samaa vihollista vastassa. Mutta eivätpä olleetkaan he\nperineet isien keskinäistä ystävyyttä ja sopua; pääasiallisesti oli\nnähtävästi syy De la Gardiessa. Valitettavasti oli kaikki muukin toisin\nnyt tällä sotatantereella. Pojiltahan puuttui isiensä voimallista\nneroa. Kustaa Horn, vaikka luonteeltansa jalo, ei näytä olleen erittäin\netevä sotataidossa. Maunu Gabriel De la Gardie oli sodan johtajana\naivan taitamaton, vetelys ja tyhjäntoimittaja. Lopuksi vielä ei pojilla\nollut niitä sotavoimiakaan, kuin isillä. Ei ole siis kumma, jos\nentisten voittojen ja valloitusten sijasta ei nyt kyetty edes omiakaan\nmaita kunnolla suojelemaan.\n\nMe olemme jo nähneet, miten Horn kesken sotaa muutettiin Suomen\nkenraalikuvernööriksi, miten hän vähillä voimillaan mahdollisuutta\nmyöten varjeli maatamme, ja miten hän kuningastakin vastaan piti sen\netujen puolta.\n\nVälirauhan tultua toimeen, palasi sitten Horn Suomessa taas\nkokoonsaadun melkoisen armeijan kanssa Ruotsiin, tämän maan\nlänsirannikkoa uudessa Tanskan sodassa puolustamaan. Sitä ennen hän oli\njo myös noussut arvossa ja v. 1658 saanut valtakunnan tykistöpäällikön\nviran. V. 1663 hän viimein korotettiin sotamarskiksi, ja lähetettiin\nsamana vuonna Saksaan Ruotsin vallan alla olevien Bremenin ja Verdenin\nherttuakuntien kenraalikuvernööriksi. Siellä hän kuolikin helmik. 27 p.\n1666 Staden kaupungissa, josta ruumis kuitenkin tuotiin kotimaahan ja\nhaudattiin Turun tuomiokirkkoon. Hänellä oli sukunsa suhteen sama\nkohtalo kuin melkein kaikilla muillakin mainioilla Suomen sotureilla\ntähän aikaan. Se loppui jo hänen poikaansa, joka kuoli lapsetonna.\n\nMainittavaa on vielä viimein, että Kaarle X:nnen sodissa taisteli kolme\nmuutakin Hornia, kaikki semmoisella urhoudella, että heidät korotettiin\nsotamarskeiksi. _Henrik Horn_, Kustaan orpana, Kankaisten haaraa, oli\nPuolassa Uudenmaan ratsurykmentin everstinä ja otti sitten osaa Tanskan\nsotiin suuremman osaston johtajana. Joensuun haaraan taas kuuluivat\n_Krister Horn_, joka Inkerin ja Käkisalmen kenraalikuvernöörinä Kustaa\nHornin jälkeen teki useita uljaita urhotöitä venäläisiä vastaan, ja\n_Pentti Horn_, hänen veljensä, joka jonkun aikaa toimi Viron\nkenraalikuvernöörinä.\n\n\n\n\n16. Suomen valtiollinen asema ja suomalaisuus 17:nnellä vuosisadalla.\n\n\nEdellisissäkin kertomuksissa on joskus sivumennen ollut puhetta Suomen\nvaltiollisesta ja kansallisesta tilasta; mutta tässä koetamme tarkemmin\nja yhtenäisemmin kuvata sitä puolta kansamme historiaa. Nyt on\nsemmoiseen juuri soveliain tilaisuus, sillä 17:nnen vuosisadan\nkeskivaihe on tärkeänä käännekohtana siinä suhteessa.\n\nSuomi oli asein valloitettu maa; mutta tämä valloitus ei ollut\nsaattanut meidän kansaamme Ruotsin _alle_, vaan _yhteyteen_. \"Emme ole\njoutuneet orjuuteen, vaan liittoon ja valtiolliseen toveriuteen\",\nlausui v. 1657 täydellä syyllä Viipurin kymnaasin lehtori Bartholdus\nLachmannus, \"sinä onnen päivänä, jona tämä Karjalan herttuakunta\nyhdistettiin Ruotsin valtaan.\" Tämä seikka astuu kaikkein selvimmin\nesiin, jos vertaamme Suomea Ruotsin muihin, myöhemmin lisään tulleihin,\nmerentakaisiin voittomaihin. Käkisalmen Karjala, Inkeri, Viro,\nLiivinmaa, Pommeri ja Bremenin sekä Verdenin herttuakunnat pysyivät\nalusmaina (subjectae provinciae, niinkuin silloin sanottiin), joilla ei\nollut mitään sanansijaa valtakunnan yhteisiä asioita määrättäessä.\nSuomella yksin oli samat oikeudet kuin Ruotsilla; se sai valtiopäivillä\nedustajiensa kautta ottaa osaa hallitukseen. Noita voittomaita\npidettiin molempien kansojen yhteisinä alamaisina, niinkuin ne olivat\nmyös yhteisellä hiellä ja verellä maksetut. Virallisestikin,\nasetuksissa y.m. oli tavallisena lausepartena: \"Ruotsissa, Suomessa\nsekä _niiden alle_ kuuluvissa maakunnissa\".\n\nTämä molempien maiden rinnastaminen näyttää samalla, ettei tätä\nyhteyttä kuitenkaan hallituspiireissäkään katsottu niin täydelliseksi,\nettä se olisi erinäisyyden kokonaan poissulattanut ja molemmista niin\nerisukuisista kansoista tehnyt yhden kansan. Saman käsitystavan\ntodisteeksi voipi myös tuoda esiin monta yksityisten miesten lausuntoa.\nNiin esim. Wexionius, Turkuun professoriksi tullessaan, sanoi itseänsä\nmuukalaiseksi tulokkaaksi, ja lupasi tulla suomalaiseksi. Niinpä Turun\nmaaherra Falkenberg, josta samaten on ollut puhe kertomuksissa Kustaa\nAadolfin ajasta, kehui virkaansa sangen hyväksi, \"varsinkin minulle\nmuukalaiselle\". Niin myös Stjernman vielä 1719, Turun oppineitten\nteoksien luettelonsa esipuheessa, nimittää niitä \"vieraiksi ja toisen\nmaan töiksi\". Yleisen käsityksen mukaan, jonka Wexioniuskin lausuu ilmi\nmaantieteellisessä teoksessaan, olivat Ruotsin ja Suomen kansat\nitsenäisinä jäseninä yhteisessä liitossa. Tarvinneeko ollenkaan tuoda\nesiin todistuksia, että Suomenkin miehet katsoivat asiaa samalta\nkannalta? Tarkalleen nähdään heidän lausunnoissaan eroitettuna Ruotsin\nvaltakunta ja oma maa, Suomi. Joskus harvoin vain ennen 17:nnen\nvuosisadan loppua ilmenee toisellainen mieliala, ja se näkyy olleen\nsuomalaisten enemmistölle vastahakoinen. Niinpä esim. Lachmannuskin,\nkun hän ylistysinnossaan kerran puhuu \"yhteisen isänmaan\"\nkiitollisuudesta Kaarle X:ttä kohtaan, katsoo tarpeelliseksi lisätä:\n\"yhteisen isänmaan, sanon minä, vaikkapa vasten pahansuovain tahtoa\".\n\nTällainen pääasiallisesti oli vanhastaan ollut Suomen asema Ruotsin\nvaltakunnassa, ja 17:nnellä vuosisadalla kohosi kansamme arvo\njoksikuksi aikaa vielä entistäkin korkeammalle. Sen vaikutti lähempi\ntutustuminen maamme luonnollisiin etuihin. Suomi tuli yhä enemmän\nTukholman ruoka-aitaksi, ja sen kruununtuloista riitti, paitsi omiin\ntarpeisiin, joka vuosi myös suuria summia Viron ja Liivinmaan hallintoa\nvarten. Vieläkin enemmän vaikutti samaan suuntaan Suomen miesten\nosoittama soturikyky ja urhous. Sitä kansaa ei ollut mahdollista pitää\nmitättömänä, joka varusti 2/5 Ruotsin valtakunnan omamaisesta\narmeijasta, ja vieläpä semmoisia sotureita, joille eivät muun Euroopan\nmainioimmatkaan urhot vetäneet vertoja. Olemme jo edellisissä\nkertomuksissa nähneet, miten 30-vuotisessa sodassa useissa\ntilaisuuksissa suomalaisille myönnettiin täysivertainen arvo eri\nkansana ruotsalaisten ja saksalaisten rinnalla. Myöskin kotimaassa\nastuu sotureittemme ansaitsema kunnioitus esiin monella tavalla. Ihan\ntoisilla sanoilla puhuvat vuosisadan keskipaikoilla Suomen kansasta\nPietari Brahe, professori Wexionius ynnä kaikki muut ennenmainitut\njuhlapuhujat, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä ennen kuulimme maaherra\nFalkenbergin, kenraalikuvernööri Bjelken ja piispa Rothoviuksen\npuhuvan. Monen Suomen oman pojan rinnassa heräsi samoin noiden\nurhotöitten kautta entistä voimallisempi kansallistunto. \"Ken voisi\nkieltää\", huudahti Paulinus runoelmassaan Suomen kunniaksi v. 1679,\n\"että suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja!\" Tulisella\nisänmaallisella innolla kehuu Juslenius noin v. 1700 tämän vuosisadan\nsuomalaisia sankareita. Ja vielä v. 1732 sanoo Mattias Hallenius\nväitöksessään: \"nähtyäni noiden sotien historian, rupesin suuresti\nylpeilemään siitä, että olen suomalainen\".\n\nMutta nuo suuret voitot, ja niiden tuottama ääretön valtakunnan\nlaajennus vaikuttivat kuitenkin samassa sen, että Suomen valtiollinen\narvo aleni entistä alemmaksi. Muinaisessa pikkuisessa Ruotsin\nvaltakunnassa oli maamme avaruutensa sekä kansanpaljoutensa suhteen\nollut varsin tärkeä jäsen; mutta tuossa nyt niin suureksi paisuneessa\n\"ruotsalaisessa maailmassa\" (orbis svecicus), joka oli kohonnut arvossa\nEuroopan suurvaltojen rinnalle, oli Suomi ainoastaan vähäinen,\nsyrjäinen maakunta. Erittäinkin muuttui \"liittolaisten\" keskinäinen\nväli suuresti noiden monien tanskalaisten maakuntien valloittamisen\njälkeen. Jemtlanti ja Herjedali, Gotlanti, Bohuslääni, Skoone, Hallanti\nja Blekingi olivat katkeamattomassa maantieteellisessä yhteydessä\nRuotsin kanssa ja siihen luonnollisesti kuuluvat. Niiden väestö,\nalkuaankin jo likeistä sukua, suli helposti yhteen ruotsalaisten kanssa\nja enensi näin muodoin vahvasti heidän kansallisuutensa lukumäärää sekä\nvoimaa. Toiselta puolen oli tosin myös Stolbovan rauhansovinnon kautta\nkarttunut valtakunnalle lisään kaksi suomalaista maakuntaa, Käkisalmen\nlääni ja Inkeri. Mutta niitä ei oltukaan yhdistetty Suomen\nsuuriruhtinaskuntaan, ja paitsi sitä oli niiden asukkaissa, niinkuin\nnäimme, uskonnolliset siteet lujemmat heimolaisuuden vetovoimaa. Tämä\nvalloitus ei siis ollut, ainakaan silloin vielä, suomalaiselle\nkansallisuudelle vahvistukseksi.\n\nToinen seuraus Ruotsin suurista sodista, avarista valloituksista sekä\nniiden kautta paisuneesta mahtavuudesta oli se, että, niinkuin\ntiedämme, melkein kaikki vanhat, rikkaat ja kuuluisat Suomen\naatelissuvut muuttivat asumaan Ahvenanmeren länsipuolella. Meidän\nherrojemme täytyi sotapäällikköinä, valtiomiehinä, korkeina\nvirkamiehinä viettää parhaat elinvuotensa kaukana synnyinmaastansa.\nHovin loisto, suuremman viljelyksen ja sivistyksen edut sekä lauhkeampi\nilmanala viekoittelivat heitä samalla valitsemaan Ruotsin\nasuinpaikaksensa. Siellä heidän jälkeläisensä vähitellen sekaantuivat\nkokonaan ruotsalaisen aateliston joukkoon. Pari miespolvea, 18:nnen\nvuosisadan alkuun, säilyi suvussa tosin heikkenemistään heikkenevä\nmuisto siitä, mihin he oikeastaan kuuluivat; mutta jo heidän muuttonsa\nkautta syntynyt suurten aatelissukujen puute Suomessa vaikutti\nepäilemättä Suomen kansan arvon alenemiseen tänä aatelisvallan\nloistoaikana.\n\nAatelissukujemme poismuuttamiseen ei ollut muuten Ruotsin uusi\nmahtavuus yksistään syynä; osaksi oli se luonnollisena seurauksena\ntällä vuosisadalla tapahtuneesta hallitusvoiman keskittymisestä.\nValtaneuvokset, jotka ennen elivät kuninkaan käskyläisinä kukin siinä\nmaakunnassa, missä heillä oli tiluksensa ja asuntonsa, koottiin nyt\nkaikki Tukholmaan. Samaan paikkaan perustettiin myös nuo monet uudet\nylihallituskunnat, jotka kaikki vetivät Suomenkin herroja\npalvelukseensa.\n\nTämä keskittäminen asetti myös samalla Suomen itsenäisyyden paljoa\nahtaampiin rajoihin. Kaarle IX oli vereen tukahduttanut Suomen\naateliston yrityksen ajaa erikoispolitiikkaa; Kustaa Aadolfin\nhallitessa Suomen kirkko, joka siihen saakka oli itsenäisesti kulkenut\ntietänsä, järjestettiin tarkasti Ruotsin mallin mukaan; Kaarle\nXI:nnen aikana hävitettiin, tosin rahallisista syistä, Suomen\nkenraalikuvernöörinvirka, joka oli koko maamme yhdistänyt erinäisen\nhallituksen alle.\n\nSeuraukset tästä kaikesta alkoivatkin jo tällä vuosisadalla näkyä.\nTäyttä tasa-arvoisuutta ei tosin Ruotsin ja Suomen välillä ollut\nkoskaan ennenkään ollut, vaan luonnollisista syistä oli, jolleivät\nvarat riittäneet kummankin maan tarpeitten tyydyttämiseen, pidetty\netupäässä huolta \"liiton\" suuremman jäsenen edusta. Vaikka näet\nsotaväkeä otettiin meidän maastamme 2/5 Ruotsin ja Suomen yhteisestä\nmäärästä, ei ollut esim. Kustaa Aadolfin ja Kristiinan aikoina\nperustettujen koulujen suhde juuri sama; Ruotsi sai osaksensa 10\nkymnaasia, Suomi 2, jos lukee toiseksi Turun kymnaasin, joka sitten\nmuutettiin yliopistoksi. Monien noissa alinomaisissa sodissa\nvaivaisiksi tulleitten soturien hoitoa varten oli aikomus perustaa\nkaksi sotavanhushuonetta, toinen Ruotsiin, toinen Suomeen; mutta ei\ntullut toimeen muuta kuin yksi, Vadstenan. Niinikään nostettiin kysymys\njärvien yhdistämisestä kaivannoilla niin hyvin Ruotsissa kuin Suomessa;\nmutta ainoastaan Hjelmarin kanava ja yksi Götajoen sulku todella\nkaivettiin. Huomaamatta ei saa kuitenkaan jättää, että maamme juuri\ntällä vuosisadalla sai kaksi uutta laitosta lisään, jotka olivat sille\nyhtä suureksi hyödyksi ja siunaukseksi kuin puutteenalaiselle\nvaltiokassalle rasitukseksi, nimittäin hovioikeuden ja yliopiston.\nVäärin siis olisi, jos sanoisimme, että Ruotsin hallitus tahallansa\nlaiminlöi Suomea. Mutta luonnollista oli, että maamme etu aina vain\ntoisessa sijassa tuli puheeksi. Ja tämä seikka astui 17:nnen vuosisadan\nloppupuoliskolla enemmän kuin ennen silmiin. Osoitteena siitä oli tuo\nennenmainittu päätös valtaneuvoskunnassa, kun venäläiset olivat\nryhtyneet sotaan: että uutta voittomaata Preussia etupäässä oli kaikin\nvoimin puolustettava, vaikka Suomi (ja Liivinmaa) joksikuksi aikaa\njoutuisivatkin venäläisten valtaan. Osoitteena siitä oli myös Kaarle\nX:nnen ja sittemmin Kaarle XII:nnen koko valtiollinen menettely, joka\najoi takaa turhia, vaikka loistavia mahtavuuden unelmia, ja jätti\nSuomen oman onnensa nojaan.\n\nSeikka, joka myöskin paljon vaikutti suomalaisuuden vahingoksi, oli\ntällä vuosisadalla Suomeen tulvaava suuri ruotsalaisten virkamiesten\nmäärä. Tosin oli vanhastaan ainoastaan pappissäädyssä annettu virat\njokseenkin yksinomaan oman hiippakunnan lapsille; siviilivirkoihin\nSuomessa oli ennenkin aina päässyt ruotsalaisia sekä muita muukalaisia.\nMutta nyt niiden luku eneni suunnattomassa määrässä. Piispoina Turussa\nEerikki Sorolaisen jälkeen ei ollut suomalaisia miehiä, ennenkuin\n18:nnella vuosisadalla; melkein samoin kävi myös Viipurissa.\nHovioikeuden presidenttien laita oli jokseenkin sama, ja hovioikeuden\nassessoreistakin oli kauan aikaa suurin osa Ruotsista. Yliopiston\nensimäisten professorien parissa oli vain kaksi suomalaista, samoin\nalussa vain vähäisempi osa ylioppilaista. Noihin moniin uusiin\nvirkoihin, jotka tällä vuosisadalla perustettiin, tuli suureksi osaksi\nruotsalaisia. Oliko tässä joku tarkoitus? Liivinmaan suhteen tehtiin\nKristiinan holhoojahallituksen aikana valtaneuvoskunnassa nimenomaan\nse päätös, joka sitten myös pantiin toimeen,[7] että maan\nruotsalaistuttamiseksi piti niin paljon kuin mahdollista antaa siellä\nolevia virkoja ja läänityksiä Ruotsin miehille. Suomen suhteen ei ole\nsemmoisesta päätöksestä mitään tietoa, eikä ole myös vähintäkään syytä\nluulla sellaisen tarkoituksen olleen salaisena vaikuttimena. Sillä\nensiksikin suomalaisten tunnettu uskollisuus ei tehnyt sitä ollenkaan\ntarpeelliseksi, ja toiseksi on meillä edellisissä kertomuksissa ollut\nmonta esimerkkiä, joihin voisi vielä monia toisia lisätä, että virkoja\nSuomessa poisannettaessa mieluimmin muistettiin maan omia miehiä.\nSattuipa useasti niinkin, että hallitus puolusti suomalaisten oikeutta\nmaassamme asuvia muukalaisia vastaan. V. 1660 esim. Turun porvarit\nvalittivat, ettei ketään heistä päästetty valtiopäivämieheksi, koska\nniiden määrääminen oli maistraatin käsissä, jonka jäsenet melkein\nkaikki olivat ruotsalaisia tai saksalaisia. Hallitus silloin määräsi,\nettä vaalit olivat toimitettavat kansallisuudesta huolimatta, ja\nylimalkain katsottava, ettei herätettäisi toisen kansallisuuden vihaa\ntoista vastaan. Niinikään piti hallitus suomalaisen miehen Cröellin\npuolta, koska vähää ennen Viipurin ruotsalaiset ja saksalaiset pohatat\neivät olisi sallineet hänen tulla neljänneksi pormestariksi. Samoin\nkävi mainitussa kaupungissa myös kirkkoherranvaalissa v. 1657.\nYhdistyneet ruotsalaiset ja saksalaiset voittivat huudossa suurilla\nveroäyriluvuillansa. Mutta kenraalikuvernööri Horn puolusti suomalaisen\nporvariston valitsemaa pappia, kirjoittaen kuninkaalle, että \"muuten\nsille kansakunnalle ja oman maan miehille voi tulla kummia ajatuksia\npäähän, jos näkevät, että heidän omat kansalaisensa jäävät unohduksiin\nja auttamatta\". Kuningas antoikin viran suomalaiselle Thesleffille.\n\nNäistä kaikista näemme selvästi, ettei hallitus vastustanut suomalaisia\nvirkamiehiä. Syynä muukalaisten lähettämiseen tänne oli nähtävästi se,\nettei ollut tarpeeksi virkoihin kykeneviä oman maan miehiä. Se ei\nollutkaan yhtään kumma, koska koko maassa oli vain yksi kymnaasi ja\njuuri äsken perustettu yliopisto.\n\nSittenkään eivät ylläkerrotut seikat voineet ajan pitkään olla\nsuomalaisuuteen vahingollisesti vaikuttamatta. Vähitellen sekaantui\nkansallistunto, niin että seuraavalla vuosisadalla jo yleisemmin\nruvettiin pitämään ja sanomaan Ruotsia isänmaaksi. Ja paljoa ennen jo\naleni mainittujen syitten tähden suomenkielen arvo ja tila.\nVirallisella alalla oli se tosin vanhoista ajoista asti ollut sangen\nhalpa; ruotsia oli viljelty kaikissa asiakirjoissa sekä virastojen\nkirjoituksissa. Kuinka mahdottomana itse kansakin piti oman kielensä\nviljelemistä semmoisissa asioissa, todistaa se, että Nuijamiehetkin\nkirjoituttivat kaikki julistuksensa sekä suojeluskirjansa ruotsiksi.\nTällä vuosisadalla oli kuitenkin, niinkuin ennen on kerrottu, yritetty\nsaada suomenkielistä lakikirjaa sekä alettu osaksi ottaa suomalaisia\nlauseita oikeustojen pöytäkirjoihin. Mutta edelliset yritykset jäivät\nkeskeneräisiksi ja jälkimäinen tapa lopulla vuosisataa kiellettiin. Sen\nlisäksi sai ruotsinkieli kouluissa vuosisadan keskipaikoilla ja\nkirkonhallituksessa jo ennenkin suuremman vallan. Kouluissa piti,\nniinkuin tiedämme, Kristiinan kouluasetuksen mukaan, opetettaman\nsisälukua ja katkismusta tällä kielellä. Ja piispojen kiertokirjeissä,\njoita suomensukuiset piispat siihen saakka olivat latinaksi\nkirjoittaneet, käytettiin ruotsia sen asemesta aina Rothoviuksen\najoista asti. Sittenkin ilmenee tällä alalla taas päinvastoin melkoista\nja pysyvää edistystä siinä suhteessa, että kreivi Brahen ajoista asti\nenemmän kuin ennen painettiin esivallan asetuksia suomenkielellä.\nPahemmin kävi toisessa suhteessa, nimittäin mitä virkamiesten\nsuomenkielen taitoon tuli. Useissa paikoissa on jo ollut puhe siitä,\nmiten 17:nnen vuosisadan alkupuolella, erittäinkin Brahen aikana, tätä\ntaitoa pidettiin hyvin tärkeänä ehtona. Siinäkin tapauksessa, että\nmuukalaisia asetettiin virkamiehiksi meidän maahan, annettiin etusija\nniille, jotka jo jonkun aikaa olivat asuneet maassa ja oppineet kansan\nkieltä. Luonnollista oli, että kun tarve vaati niin monien virkamiesten\ntuottamista ulkoa, ei tästä ehdosta likimainkaan aina voitu pitää\nkiinni; mutta se pysyi kuitenkin johtavana periaatteena. Loppupuolella\nvuosisataa sitä vastoin on tosin myös, erittäinkin Turun hovioikeuden\nvirkaehdotuksissa, esimerkkejä suomenkielentaidon tärkeänä pitämisestä.\nMutta niitä ei ole niin tiheässä kuin edellisellä ajalla, ja näyttääpä\nitse periaatekin jo heikontuneen. V. 1689 näet oli Hollolan molempien\nkihlakuntien kansa pyytänyt saada Suomen rykmentteihin ainoastaan maan\nomia miehiä upseereiksi, koska nuo muukalaiset, kieltä taitamattomat,\ntekivät heille paljon väkivaltaa. Kuningas vastauksessaan lupasikin\nestää sortoa ja myös antaa taitaville Suomen miehille upseerinvirkoja;\nmutta arveli kuitenkin: \"yksistään suomenkielen tähden ei saa kukaan\nvirkaa vaatia, eikä myöskään sen vuoksi sovi jättää syrjään muita\nansiokkaita upseereja\". Ainoastaan kirkollisella alalla pysyi\nsuomenkielentaidon vaatimus entisessä ankaruudessaan. Niinpä esim.\nKaarle XII v. 1698 ei antanut virkavaltuutta professori Rudenille, jota\nTurun konsistori oli linnanpapiksi ehdottanut, sillä hän oli vasta\nmaahan tulleena umpiruotsalainen.\n\nVielä vaarallisempi Suomen kansallisuudelle oli se, että tällä ajalla\nruotsinkieli alkoi tunkeutua seura- ja perheoloihin. Ennenkin oli jo,\nniinkuin eräs ruotsalainen kirjailija Kustaa Aadolfin aikana kertoo,\nollut Suomessa aatelilla, papeilla, kauppiailla sekä varakkaammilla\ntalonpojillakin tapana pitää huolta siitä, että heidän poikansa\nkätkyestä asti myös oppisivat ruotsia; sillä suomenkieleen yksistään\ntottuneen suu ei myöhemmin muka tahtonut muiden kielten ääntämislaatuun\ntaipua. Mutta näin tasa-arvoon päässyt vieras kieli tunkeutui sittemmin\ntällä vuosisadalla sangen monessa perheessä valtakieleksi. Se oli\nseurauksena alinomaisesta seurustelemisesta noiden maahan tulleitten\nmonien ruotsalaisten kanssa, niinkuin myös tiheistä avioliitoista\nnäiden ja suomalaisten välillä. Siten näkyy jo 17:nnen vuosisadan\nloppupuoliskolla olleen laita maamme suurimmissa kaupungeissa;\npienemmissä, samoinkuin maapitäjissäkin, sitä vastoin herrassäätykin\nvielä suurimmaksi osaksi pysyi suomalaisena seuraavan vuosisadan\nalkupuoleen asti. Mutta nyt jo rupesi ylhäisempien virkamiesten ja\nsukujen ruotsalaisuus vaikuttamaan ylenkatsettakin omaa kieltä kohtaan.\nKeskipaikoilla 17:ttä vuosisataa katoavat jo papistostakin suomalaiset\nsukunimet melkein sukupuuttoon; niiden sijaan muodostettiin uusia\nlatinaisia ja kreikkalaisia. Huomattavaa on kuitenkin; että entiset\nnimet vielä ensi aluksi, suomea kirjoittaessa ja arvattavasti\npuhuttaessakin, myös pysyivät käytännössä. Ennenmainittu professori\nJustander esim. nimitti itseänsä semmoisissa tilaisuuksissa Juustiksi.\nSamaa suomenkielen halveksumista todistaa sekin, että useimmat painon\nkautta säilyneet ruumissaarnat ylhäisemmille henkilöille ovat\nruotsinkielisiä; ainoastaan joku harva, jollekulle papille tai\npapinrouvalle pidetty, on suomeksi. Mutta vielä pahempi on seuraava\ntodistus. Turun seurakunta jaettiin liiallisen suuruutensa tähden v.\n1694 kahtia, kieliä myöten, ja piispa määräsi yliopiston ylimäisen\nuskonopin professorin suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi. Mutta\ntämä piti sitä arvonsa alennuksena ja vaati itselleen ruotsalaista\nseurakuntaa. Samaan aikaan tapahtui luultavasti myös se seikka, josta\nJuslenius meille kertoo. Kun hän näet oli piispa Gezeliuksen luona\nkotiopettajana, kävi siellä eräänä päivänä joku ruotsalainen\n(arvattavasti korkeampi virkamies), joka arveli tarpeelliseksi, että\nsuomenkieli perinjuurin hävitettäisiin. Gezelius, vaikka hän itsekin\noli ruotsalaista sukuperää, oli silloin ankarasti puolustanut Suomen\nkansan oikeutta saada ainakin kirkoissaan ja perheissään viljellä omaa\nkieltään. Ja tuo väkivaltainen hyökkäys kansan kalleinta aarretta\nvastaan sytytti läsnäolevan nuoren ylioppilaan sydämessä kipinän, joka\naikoja myöten oli leimahtava siksi mahtavaksi tuleksi, mikä nyt polttaa\npois vieraan kielen ruostetta. Juslenius sittemmin oli ensimäisiä\nniistä, jotka täydellä innolla rupesivat tutkimaan, viljelemään ja\nkohottamaan suomenkieltä.\n\n\n\n\n17. Neljänneksenperuutus.\n\n\nKaarle X tapasi valtakuntansa raha-asiat, Kristiinan hurjien tuhlausten\ntähden, mitä hirveimmässä sekasorrossa. Ei siinä kyllin, että\nlahjoitusten vuoksi kruunun suoranaiset rahatulot olivat peloittavasti\nvähentyneet; vaan myös suuri osa niistä tiluksista, jotka Ruotsin tavan\nmukaan olivat nimenomaan määrätyt vuorikaivosten, laivaston ja sotaväen\nvoimassapitämiseen, jopa itse hovinkin elättämiseen, olivat nyt\nyksityisten käsissä ja niin muodoin niistä riippuvat laitokset pahassa\npuutteessa.\n\nEipä siis kumma, vaikka huomattiinkin hänen heti aikovan panna toimeen\n_lahjoitusmaitten peruutuksen eli reduktsionin_, jota aatelittomat\nsäädyt jo useimmilla valtiopäivillä olivat kiivaasti vaatineet.\nEnsimäinen osoitus kuninkaan mielipiteestä oli se, että hän heti\nvaltaannousunsa jälkeen käski tehdä luettelon kaikista kruunun\ntiluksista, saatavista sekä tuloista, johon olisi merkitty, mikä niistä\noli kadonnut ja joutunut yksityisten käsiin. Tähän toimeen valittu\nmies, suomalainen vapaaherra _Herman Fleming_, olikin siihen työhön\nkaikin puolin omansa. Hän oli kamarikollegion presidentti ja siis\nvirkatoimiensa kautta tarkoin tutustunut valtakunnan raha-asioihin.\nPaitsi sitä oli hän ollut niitä harvoja korkeita aatelismiehiä, jotka\nolivat hyväksyneet aatelittomien säätyjen vaatimukset 1650:n vuoden\nmyrskyisillä valtiopäivillä, ja monta kertaa, vaikka turhaan,\nhuomauttanut Kristiina kuningattarelle niistä petoksista, joita\nlahjoituksia anoessa tehtiin.\n\nKruunausvaltiopäivillä v. 1655 esitti sitten kuningas säädyille Krister\nBonden kokoonpaneman ehdotuksen. Peruutettavat olivat kaikki\nlahjoitusmaat \"kielletyissä paikkakunnissa\", s.o. niissä, jotka\nvanhastaan olivat määrätyt ylempänä lueteltuja laitoksia varten; samoin\nkaikki, jotka olivat saadut jonkun valheellisen ja petollisen\ntiedonannon perustuksella. Sitä paitsi piti kaikkien lahjoituslupausten\n(jotka olivat täytettävät, niinpian kuin se tai se tilus tuli takaisin\nkruunulle) menettämän voimansa. Ja viimein piti kaikkien ikuisiksi\najoiksi annettujen lahjoitusten vasta tulla \"Norrköpingin päätöksen\nehdoilla\" suotujen kaltaisiksi, s.o. kruunun perittäviksi, niinpian\nkuin lahjoituksensaajan suku loppui miehiseltä puolelta.\n\nEhdotus esitettiin aluksi aatelissäädyssä, jota se erittäin koski, ja\noli ensin salaisen valiokunnan aatelisten jäsenten käsiteltävänä. Tällä\nkertaa ei noussut samallaista vimman myrskyä kuin edellisillä\nvaltiopäivillä; sen vaikutti se, että asia nyt oli itse hallitsijasta\nlähtenyt. Mutta tyytymättömyyttä ilmaistiin kuitenkin useammissa\nlyhyissä äkäisissä lausunnoissa. Ainoastaan eversti Pentti Horn, hänkin\nsuomalainen kansallisuudeltaan, toi ilmi suostuvaisuutensa.\n\"Kohtuullista on\", arveli hän, \"että me pidämme silmällä yhteistä\nhyötyä. Eihän kuninkaalla enää ole edes mistä saada heiniä\nhevosillensa. Kaikki on poissa.\" Muutkin taipuivat välttämättömyyteen.\nKaksi päivää myöhemmin sai aatelissääty kokonaisuudessaan kuulla\nkuninkaan ehdotuksen. Valtakansleri esitti asian välttämättömän\ntarpeellisuuden ja varoitti vastahakoisuudesta. \"Sillä\", lopetti hän\nprofeetallisilla sanoilla, \"jollei tätä vammaa hyvissä ajoin lääkitä,\nvoidaan joskus vasta verkko arvaamatta vetää meidän kaikkien yli.\"\nSääty myöntyikin vastarinnatta siinä toivossa, että sillä uhrauksella\npäästäisiin uhkaavasta hädästä.\n\nMutta sepä ei ollutkaan vielä kuninkaan lopputuuma. Kiittäessään\nmyönnytyksestä huomautti hän kuitenkin samalla, että siitä suureksi\nosaksi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa tulisi apua. Mutta\nvaltiovarain rappiotila oli heti paikalla autettava. Siksi pitäisi\naatelin lisäksi luopua _neljännestä osasta_ kaikkia muita\nlahjoituksiaan. Tämä vaatimus tietysti maistui aatelisherroista vielä\nkarvaammalta kuin edellinen ja nosti siis myös kovempaa vastarintaa.\nNiiden joukossa, jotka kiivaimmin puolustivat ehdotusta, mainitaan nyt\nvielä kaksi suomalaista, _Lauri Creutz_, Sarvilahden herra, ja _Eerikki\nFleming_, Lajusten vapaaherra. Kuuluupa viimeksimainittu väärin\nkäyttäneen hänellä maamarsalkkana käsissä olevaa suurta valtaakin asian\nhyväksi. Niin ainakin vastustuspuolue väitti.[8] Loppupäätökseksi\nviimein tuli se, että aatelissääty taaskin antoi suostumuksensa sillä\nehdolla, että tätä asiaa koskeva asetus tulisi olemaan iänikuinen.\nTäten he toivoivat kumminkin saavansa omistusoikeuden jäljelle jääviin\nlahjoitusmaihinsa perustuslaillisesti vahvistetuksi.\n\nMutta se taas ei ollut ollenkaan aatelittomien säätyjen mieleen, joille\nnyt vuorostaan ehdotus esitettiin. Erittäinkin pani vastaan\ntalonpoikaissääty, joka pelkäsi \"Viron tavan\", s.o. orjuuden, sen\nkautta voivan päästä valtaan. Vihdoin ilmoittivat aatelittomat säädyt\nyksimielisesti, etteivät he voi peruutusasetusta allekirjoittaa,\nennenkuin tuo ehto sen iankaikkisuudesta on poispyyhitty. Vähällä oli,\netteivät valtiopäivät, Puolan tavan mukaan, kesken hajonneet\ntämän riidan tähden; niin suuri oli molemminpuolinen vihastus.\nValtaneuvoskunta nyt turvautui kuninkaaseen ja pyysi häntä pakottamaan\naatelittomia säätyjä taipumiseen; mutta hän kieltäytyi jyrkästi. Hän\nehdotti, että lopullinen päätös neljänneksen peruutuksesta jätettäisiin\nseuraaviin valtiopäiviin asti. Siksi piti asiaa kaikin puolin\ntutkittaman ja tuota lahjoitusmaitten osaa vastaava vuotuinen summa\ntulla suoritetuksi. Nyt ei aatelin vastahakoisuus enää auttanut; asetus\nsiinä muodossa, jonka Herman Fleming, kuninkaan osoitusten mukaan, oli\nsille antanut, tuli säätyjen yhteiseksi päätökseksi, ja aatelin yritys\nsaada ovi vastaisilta suuremmilta peruutuksilta suljetuksi, raukesi\ntypityhjäksi.\n\nItse asian lopullista tutkimista sekä jo päätettyjen peruutusten\ntoimeenpanemista varten asetti nyt kuningas komitean, jonka päämieheksi\nvalittiin _Herman Fleming_. Soveliaampaa ei olisikaan voitu löytää.\n\"Kansan etu on ylin laki\", oli hänen peruslauseensa, niinkuin hän\nkomiteassa juhlallisesti lausui ilmi. \"Uupumattomalla ahkeruudella\nvalmisti ja toi hän esiin kaikki komiteassa puheeksitulevat ehdotukset.\nTaipumattomalla kiivaudella valvoi hän peruutuspäätöksen toimeenpanoa\nsanasta sanaan, pitämättä mitään lukua niiden korkeasta arvosta tai\nmyös mitättömyydestä ja puutteenalaisuudesta, joita asetus koski.\nValtamarskia, valtadrotsia, kuninkaan omaa veljeäkään hän yhtä vähän\narmahti kuin halvinta kruunun virkamiestä.\" Näillä sanoilla kuvaa hänen\ntointansa eräs niihin aikoihin parhaiten perehtynyt ruotsalainen\nhistorioitsija.[9]\n\nTällaista isänmaanrakkautta, väsymättömyyttä ja pelottomuutta\ntarvittiinkin täydesti, jos mieli päästä tuumasta toimeen. Sillä\nkomitean tehtävä oli mitä vaikeinta laatua ja vaati monen apua.\nEnnenkuin päätöksiin ryhdyttiin, piti ensin koota laveita ja tarkkoja\ntietoja, ja niitä toimeenpannessa oli kaikellaisten virkamiesten työtä\nvalvottava. Ensi alussa kävi kuitenkin kaikki hyvin. Komiteassa oli\nFleming kaikkivaltias: mitä hän ehdotti, se tuli aina yhteiseksi\npäätökseksi. Vuoden lopussa saattoi hän ilmoittaa kuninkaalle, että\nkielletyissä paikkakunnissa oli peruutettu 2,403 taloa, joista karttui\nkruunulle veroa 66,781 hopeatalaria. Sittenkin oli se Flemingin\nmielestä vielä vähän; hän piti tarpeellisena pyytää kuninkaalta\nanteeksi, että työ edistyi niin hitaasti. Helppo on siis arvata hänen\nmielialaansa seuraavana vuonna, jolloin vastukset vasta oikein\nalkoivat. Ylimysten puolta pitävän Kustaa Bonden tulo komiteaan muutti\nmuutamien jäsenten jo ennestään kytevän vastahakoisuuden vastarinnaksi.\nJos peruutus koski korkeita herroja, tahdottiin sitä kiertää jos\njollakin tavalla. Myös oltiin usein eri mieltä siitä, mitkä\npaikkakunnat olivat kiellettyjä, mitkä ei. \"Monta paikkakuntaa\", lausui\nFleming, \"on viimeksikuluneina aikoina pidetty luvallisina, vaikka\nkuitenkin kruunun on mahdoton ilman niitä tulla toimeen. Jumala\narmahtakoon niitä, jotka ovat saattaneet asian sille kannalle.\" Vielä\npahempaa vastarintaa kuin itse komiteassa ilmaantui nyt sen\nulkopuolella. Kamarikollegio ei selvittänyt sille lähetettyjä laskuja;\nvuorikollegio ei laittanut valmiiksi vuorimaakirjaa, jota ilman ei\nvoitu yhtään vuorikaivantoihin kuuluvaa taloa peruuttaa; maaherrat\nvenyttivät paikallistutkimuksia, niin ettei niistä tullut koskaan\npäätöstä. Itse lahjoitusmaitten isännät, jotka jo ensimäisenä vuonna\nolivat olleet kovin hitaat asiapapereitaan tuomaan esiin, eivät nyt\nhuolineet mistään muistutuksista eikä nuhteista. Kaikkeen tähän oli\nsyynä sotaonnen kääntyminen nurjaksi, josta saattoi päättää, ettei\nkuningas niinkään pian tulisi takaisin itse valvomaan asiain käyntiä.\n\nVielä kuitenkin Flemingin lujuus kesti. Kerta, kun valtadrotsi Pietari\nBrahe oli häntä koko valtaneuvoskunnan kuullen katkerasti moittinut,\nlausui hän jälkeenpäin komiteassa: \"enpä minä sittenkään rupea\nväistymään enkä horjumaan virkatoimessani!\" Mutta vielä pahemmin kävi,\nkun hänen tähänastinen ainoa tukensakin, kuningas, rupesi pettämään.\nKaarle X:nnen ei sopinut pahoittaa taitavia sotapäälliköitään, joiden\napua hän silloisessa vaarallisessa tilassansa enemmän kuin koskaan\ntarvitsi. Hän kirjoitti siis syyskuussa 1657 Flemingille ja käski hänen\nmenetellä vähemmän ankarasti. Asiain näin ollessa ei voi suuresti\nkummeksia, jos 1656 vuoden vaivan tulos ei ollut suurempi kuin 91\ntaloa, 5,815 hopeatalaria veroa.\n\nVielä surkeammaksi tuli vuosi 1657. Tapahtuipa silloin kaiken muun\nlisäksi, että kuninkaan täytyi taas panna panttiin ja täten luovuttaa\nkruunulta useampia satoja taloja. Saman vuoden alkupuolella oli sitä\npaitsi Flemingillä kovien aikojen tähden niin runsaasti työtä\nkamarikollegiossa sekä valtaneuvoskunnassa, ettei hän komiteatoimeen\njuuri ollenkaan joutanut. Sitten tuli taas rutto suureksi esteeksi.\nTäten oli koko sen vuoden saalis ainoastaan 1,936 hopeatalaria veroa.\nSiihen sitten komitean toimi Kaarle X:nnen aikana melkein kokonaan\nloppuikin. Fleminginkin suomalainen itsepintaisuus oli liiallisten\nvastusten vuoksi murtunut. V. 1658 pidettiin ainoastaan muutamia\nharvoja istuntoja, v. 1659 yksi ainoa.\n\nNäin raukesi suurten herrojen silmittömän vastarinnan vuoksi työ, joka,\njos se olisi tullut rehellisesti täytetyksi, kenties olisi voinut\nsäästää heitä siitä rajattomasta, armottomasta ryöstöstä, joka kohtasi\nheitä seuraavan kuninkaan aikana. Suomen lahjoitusmaihin oli Kaarle\nX:nnen peruutus tuskin vielä ennättänyt koskeakaan. Alussa vuotta 1657\noli Fleming kysynyt, mitä oli tehtävä Pohjanmaan suhteen, jota hän\nlaivaston tähden piti kruunulle välttämättömän tarpeellisena. Mutta\nkuningasta arvelutti koskea sikäläisiin moniin kreivi- ja\nvapaaherrakuntiin; hän lykkäsi päätöksen toistaiseksi. Eipä näytä\nmyöskään enempää kuin pari Suomen kuninkaankartanoa tulleen\nperuutetuksi, vaikka ne olivat valtiopäiväpäätöksessä nimenomaan\nmainitut. Paha rutto Suomessa v. 1656 oli näet peloittanut\ntutkimusherroja niin, etteivät he olleet uskaltaneet edes tulla sinne\nasiasta selvää ottamaan.\n\n\n\n\n18. Herman Fleming.\n\n\nLahjoitusmaiden peruutuksen innokas ajaja Kaarle X:nnen aikana, _Herman\nFleming_, oli syntynyt Louhisaaren kartanossa Naantalin seudulla syysk.\n17 p. 1619. Hänen isänsä oli edellisissä kertomuksissa mainittu\nansiokas Tukholman ylimaaherra ja valta-amiraali Klaus Fleming; äiti\noli ruotsikko. Nuori Fleming, luultavasti kotiopettajan kautta\npäästyänsä ensin opin alkuun, meni v. 1637 Upsalan yliopistoon. Kolme\nvuotta myöhemmin hän läksi pitkille ulkomaan matkoille. Nähtävästi\nhaluten astua isänsä jälkiä, kävi hän kaikkein ensiksi Hollannissa.\nTäällä, Amsterdamissa, hän tutki ahkerasti laivanrakennustaitoa. Sen\njälkeen oppiaksensa myös merenkulkua ja merisotaa hän seurasi\nvapaaehtoisena Hollannin laivastoa retkelle espanjalaisia vastaan ja\notti osaa useampiin verisiin taisteluihin mainioiden amiraalien Trompin\nja Wittin komennon alla, joille hänellä oli suosituskirjeitä isältään.\nV. 1642 hän sitten jatkoi matkaansa Parisiin. Sieltä hän juuri oli\nmenossa Italiaan, kun hänen isänsä kutsui hänet kotiin alkavan Tanskan\nsodan tähden. Regina-laivan kapteenina seurasi Herman Fleming nyt\nisäänsä, kunnes tämä, niinkuin olemme nähneet, sai surmansa. Sodan\nloputtua hän sai saariamiraalin (luultavasti kotona Tukholmassa olevan\nlaivaston komentajan) paikan.\n\nTäällä rauhallisessa laivasaaressa oli kerta hänet miltei saavuttaa\nsurma, joka sodassa oli säästänyt hänen henkensä. V. 1652 alkukesällä\npiti hänen näyttää Kristiina kuningattarelle erästä juuri valmiiksi\nvarustettua uutta laivaa. Mutta heidän astuessansa siihen lautaporrasta\nmyöten, kiepsahti irtonainen lauta veteen ja kuningatar sekä Fleming\nsen mukana. Hädissään ja hämmästyksissään tarttui silloin Fleming\nKristiinan hameeseen ja veti hänet siten pohjaan. Kuitenkin saatiin\nkuningatar ylösvedetyksi ja hänen kanssansa myöskin Fleming, joka ei\nlopultakaan ollut hellittänyt irti hametta. Kristiina ei kuitenkaan\nsuuttunut amiraalin itsepintaisuudesta, vaikka se helposti olisi voinut\ntuottaa hänelle tuhon. Hän vain nauroi: \"en tästä suuresti välitä,\nkoska muulloinkin aina juon vettä janooni. Mutta pahempi oli\namiraaliparan laita, joka on tottunut viiniin ja olueeseen ja jonka nyt\ntäytyi tyytyä niin halpaan juomaan.\"\n\nEnnen tätä tapausta oli jo Fleming toisillakin aloilla kuin\nmeriasioissa saanut periä isänsä entisiä virkoja. Hän oli v. 1650\ntullut Tukholman ylimaaherraksi, jossa paikassa hän pysyi kaksi vuotta.\nV. 1652 hän sitten määrättiin kamarineuvokseksi ja seuraavana vuonna\nkamarikollegion presidentiksi.\n\nKristiinan suosion oli Fleming voittanut kokonaan. Osoituksena siitä\noli, että hän v. 1650 korotettiin valtaneuvokseksi ja v. 1651 sai\nvapaaherran arvon sekä siihen kuuluvan avaran Liperin lahjoitusmaan. Ja\nviimein, kruunusta luopuessaankin, osoitti kuningatar hänelle\nluottamustansa sillä, että valitsi hänet elatusmaittensa\npääkuvernööriksi.\n\nVielä suurempaa suosiota osoitti hänelle sitten Kaarle X. Alkusyynä\nsiihen oli ollut se, että Fleming monessa arveluttavassa tilaisuudessa\noli taivuttanut oikullisen, epäluuloisen Kristiinan mielen jälleen\nnuoren pfalzkreivin puolelle. Sen lisäksi tulivat hänen ansionsa\nlahjoitusmaitten peruutuksessa. Fleming oli nyt sangen mahtava herra.\nValtaneuvoskunnassa oli hänen sanansa voima suuri, sillä hän saattoi\nusein mielipiteittensä tueksi vedota kuninkaan tahtoon, josta hän\nyksityistä tietä oli päässyt perille. V. 1657 soi Kaarle X tälle\nluotettavalle palvelijalleen Etelä-Suomen lakikunnan palkinnoksi, ja\ntestamentissaan määräsi hän Flemingin valtiorahaston hoitajaksi sekä\nholhoushallituksen jäseneksi prinssi Kaarlen alaikäisyyden aikana.\n\nMutta yhtä suuri kuin kuninkaan suosio ja luottamus oli aatelin,\nerittäinkin kreivien ja vapaaherrojen, viha Flemingiä vastaan. Osaksi\noli siihen syynä hänen karkea, jörömäinen, synkkä ja umpimielinen\nluonteensa ja hänen jyrkkä käytöksensä, jotka vaikuttivat sen, ettei\nhän seurustellessa ollut hauska. Mutta kaikkein enimmin oli hänelle\ntuottanut vihamielisyyttä hänen ankaruutensa ja kiivautensa\nlahjoitusmaitten peruuttamisessa. Kuninkaan kuoltua sai Flemingin\nkäytös valtaneuvoskunnassa tämän vihan kiihtymään vieläkin\ntulisemmaksi. Siinä tuli näet puheeksi uusien lahjoitusmaitten suominen\npalkinnoksi muutamille herroille. Fleming vastusti sitä ja ehdotti sen\nsijaan rahapalkintoja. Toiset tahtoivat väkisin kumota hänen\nvastarintansa; mutta hän vakuutti vain, ettei hän ikänä suostuisi\nallekirjoittamaan mitään lahjoituskirjaa. Usein pysyi hän kokonaan\npoissa valtaneuvoskunnan kokouksista, joissa nyt enemmistö oli hänen\nmielipiteitänsä vastaan. Tämän johdosta moittivat häntä eräässä\nkokouksessa muutamat virkakumppanit. Fleming ensin syytti\nkivulloisuuttansa, mutta lopulta sanoi rohkeasti: \"omatuntoni ei salli\nminun allekirjoittaa kaikkea, mitä te päätätte!\"\n\nAsiain näin ollessa ei tietystikään Flemingin osallisuus hallituksessa\nvoinut tulla pitkäaikaiseksi. Jo ensimäisillä valtiopäivillä,\nTukholmassa, syksyllä 1660, vaati aatelisto kuninkaan määräystä\nholhoushallituksen jäsenistä päätöksensä alle. Vaalissa sai sitten\nFleming aatelissäädyssä ainoastaan 23 ääntä puolellensa, mutta\n165 oli vastaan. Useat eivät olleet edes tavalliseen kieltoon\ntyytyneet, vaan lisänneet siihen mikä mitäkin. Eräässä lipussa oli\nkolminkertainen: \"ei! ei! ei!\" -- toisessa: \"pois vaan!\" --\nkolmannessa: \"ristiinnaulitse!\" -- neljännessä: \"päästä meitä\npahasta!\" j.n.e. Muut säädyt tahtoivat tietää syyn tähän vimmaan.\nSilloin ruvettiin puhumaan Flemingin kivulloisuudesta, kuuroudesta y.m.\n-- sillä todellista syytä ei toki sopinut julkisesti tuoda esiin. Vaan\nkun ei näihin selityksiin tyydytty, puhkesi eräs aatelisherra viimein\nsuoraan sanomaan: \"meidän mielestämme hän on siihen virkaan aivan\nkelvoton!\" -- Aatelittomat säädyt eivät kuitenkaan jättäneet asiaa\nvielä sillensä; mutta silloin huusi koko aateli yhteen suuhun: \"jos\nHerman Flemingiä tahdotaan väkisin valtionholhoojaksi, niin me\nratsastamme kotiin ja keskeytämme valtiopäivät!\" Valtaneuvoskunta\nlähetti nyt kaksi jäsentänsä Flemingin puheille pyytäen, että hän\npahennuksen välttämiseksi itse luopuisi paikastansa. Mutta jäykkä\nSuomen mies vastasi: \"jos minun täytyy jättää virkani, niin tapahtukoon\nse laillisella erottamisella!\" Ja niin hän sitten erotettiin.\n\nFleming vetäytyi nyt kokonaan pois valtioasioista ja istui vain kotona,\nkatkerassa mielessänsä hautoen kostoa uusien reduktsionituumien\nmuodossa, jotka hän antoi perinnöksi pojallensa sekä muille sitten\nisossa lahjoitusmaitten peruutuksessa toimiville miehille.\n\nVielä kerran muutamien vuosien kuluttua hän pääsi kuitenkin taas\nkorkeaan virkaan. Valta-amiraali oli silloin kuollut, ja\nholhoushallituksen esimiestä De la Gardieta vastustava puolue\nvaltaneuvoskunnassa ehdotti avonaiseen virkaan tuota syrjäänsysättyä,\nvaan näissä asioissa taitavaa herraa. Näin olisi hän jälleen päässyt\nhallituksen jäseneksi. Sen estämiseksi sai De la Gardie toimeen, että\nFleming v. 1664 lähetettiin kenraalikuvernööriksi Suomenmaahan. Myös\nPohjanmaa, joka muuten tällä vuosisadalla ajoittain, samoinkuin\nLänsi-Pohjakin, oli ollut erityisen maaherran alaisena, laskettiin nyt\nhänen aluskuntansa lisäksi ja yhdistettiin pysyväisesti muuhun Suomeen.\nViisi vuotta hän hallitsi täten synnyinmaatansa, kunnes v. 1669,\nniinkuin tiedämme, Suomen kenraalikuvernöörinvirka kokonaan\npoistettiin rahavarojen rappiotilan tähden. Flemingin toimista hänen\nhallintoajallansa ei ole paljon tietoa; sen me vain tiedämme, että hän\noli avullisena muutamissa silloisen Turun piispa Gezeliuksen töissä\nkansansivistämisen hyväksi. Nähtävästi kivulloisuus, ja ehkäpä joku\nmielenmasennuskin, ehkäisi tuon ennen niin tarmokkaan miehen\ntoimintakykyä.\n\nVirkaeronsa jälkeen ei Fleming elänyt enää monta vuotta. Tauti katkaisi\nhänen elämänsä heinäk. 28 p. 1673, hänen ollessaan vasta 54 vuoden\nvanha. Hän kuoli Tukholmassa ja haudattiin siellä Jaakon kirkkoon,\nmissä Flemingeillä silloin oli sukuhautansa. Sekin seikka todistaa\nSuomen korkeamman aateliston vieraantumista kotimaastansa. Herman\nFleming oli kuitenkin vielä pitänyt synnyinmaatansakin muistossaan. Hän\noli esim. Louhisaareen rakentanut komean kolmikerroksisen kartanon.\nNiin myös hän auttoi Ahlaisten kappelin kirkon rakentamista (Louhisaari\non siinä seurakunnassa) suurilla rahasummilla. Hänen puolisonsa\nvaakuna, samoinkuin hänen omansa, on vieläkin siinä kirkossa nähtävänä.\n\nFlemingin pääperiaatteena valtioasioissa oli, niinkuin näimme,\nsäästäväisyys. Senvuoksi hän myös niin paljon kuin mahdollista vastusti\nPuolan sotaa, joka oli alkuna Kaarle X:nnen kaikkiin muihin sotiin.\nFleming erosi siinäkin melkein kaikista sääty- ja virkaveljistänsä,\njotka pitivät alinomaisia sotia Ruotsin suurimpana etuna. Mutta sitten,\nkun sota kerran oli syttynyt, osoitti hän suurta toimeliaisuutta ja\njaloa uhraavaisuutta vaaran torjumisessa. Venäläissodan alkaessa oli\nhän Tukholmassa puolustusvalmistusten johtavana sieluna ja henkenä. Ja\nkun v. 1657, Tanskan sodan sytyttyä, ei voitu saada mitään lainaa\nkruunulle, pani hän omat tiluksensa panttiin ja hankki täten noin\n120,000 hopeatalaria.\n\nVihamiehet, joiden käsissä silloin valta oli, ovat myös monin tavoin\nkäyttäneet sitä hänen muistonsa tahraamiseksi. Niinpä esim. on syyttä\nväitetty hänen intoansa lahjoitusmaitten peruutuksessa vain\nyksityiseksi kostonhimoksi. Häntä oli näet, ennenkuin hän tuli\nkorotetuksi vapaaherraksi, pari kertaa loukannut ja häväissyt suurien\nylimyssukujen röyhkeys. Voihan olla, että sekin vaikutin oli hänessä\nvallalla -- harvoinhan ihmisen sydän parhaissakaan aikeissaan ja\ntöissään on vapaa yksityisistä mielihaluistaan -- mutta edellisestä\ntoki nähtäneen, että isänmaanrakkaus kuitenkin oli päävaikuttimena\nhänen sielussansa.\n\nUseassa suhteessa -- niinkuin luonteen jörömäisyydessä ja jyrkkyydessä,\naatelisveljiensä vihanalaisuudessa ja kuninkaan etujen harrastuksessaan\n-- oli Herman Fleming, niinkuin lukijakin jo varmaan on huomannut,\nkuuluisan heimolaisensa sotamarski Klaus Flemingin kaltainen. Tähän\nvertailuun saattaa, paha kyllä, lisätä vielä yhden ikävän kohdan.\nHerman Flemingilläkin kuuluu näet olleen sukunsa vanha perisynti: hän\noli kova alustalaisiansa kohtaan. Mikä eriskummallinen ristiriitaisuus\ntalonpoikaissäädyn oikeuksien innokkaan puolustajan luonteessa! Myös\nkäypi vielä Louhisaaren tienoolla se tarina, että hän muka oli\nvaimolleenkin tyly ja piti häntä joskus lukon takana kamariin\nsuljettuna. Lieneekö tässä tarinassa perää vai ei, siitä eivät\nluotettavat tiedonlähteet anna mitään varmuutta.\n\n\n\n\n19. Toinen sota Tanskaa vastaan.\n\n\nRoskilden rauhanpäätöksen jälkeen oli Kaarle X:nnellä aikomus taas\npalata Preussiin puolalaisia kukistamaan ja rankaisemaan Brandenburgin\nvaaliruhtinasta hänen luopumisensa johdosta. Voidaksensa tätä täydessä\nturvassa tehdä, piti hänen olla varma, ettei Hollannin laivasto\npääsisi Preussin avuksi, niinkuin se uhkaili. Siksi oli Roskilden\nrauhanpäätökseen pantu eräs pykälä, joka velvoitti tanskalaisia yksissä\nneuvoin ruotsalaisten kanssa sulkemaan Tanskan salmet kaikilta\nvierailta sotalaivoilta. Tätä ehtoa olivat kuitenkin tanskalaiset pian\nruvenneet katumaan, ja viivyttivät sen lopullista päättämistä\nkaikellaisilla verukkeilla. Silloin lensi äkkiä rohkea ajatus Kaarle\nX:nnen päähän: koska Tanskan ystävyyteen ei ollut luottamista, piti se\nkokonaan kukistettaman ja saatettaman Ruotsin alusmaaksi! Tässä\ntarkoituksessa hän käski sotamarski Wrangelin viivyttää Ruotsin\nsotaväen poisvientiä Tanskan alueelta; toinen kirje Ruotsin\nlähettiläille Tanskassa kielsi heitä enää mitään sovintoa\nallekirjoittamasta, jos tanskalaiset nyt suostuisivatkin vaadittuihin\nehtoihin. Elok. 5 p. 1658 purjehti sitten Kaarle X Kielin satamasta\n4,000:n jalkamiehen ja 1,200:n huovin kanssa. Näin alkoi siis sota jo\nuudestaan, vaikka ei vielä puolta vuottakaan rauhansovinnon jälkeen\nollut täyteen kulunut. Kaksi päivää myöhemmin tultiin Seelantiin, ja\nelok. 11 p. ilmestyi Ruotsin sotavoima toistamiseen Kööpenhaminan\nedustalle.\n\nEnsimäisen sanoman saavuttua Kaarle X:nnen maallenoususta Seelantiin\noli Kööpenhaminassa perinpohjainen epätoivo päässyt valtaan.\nLinnoitukset olivat näet mitä kurjimmassa tilassa; monessa paikassa\nolisi voitu ratsainkin päästä vallin yli; rintavarustus oli tuskin\nkyynärän korkuinen. Sotamiehiä ei ollut enempää kuin 400 kaupungissa.\nSiksi kehoitettiinkin kuningas Fredrik III:tta pakenemaan, ja useat\nrikkaat porvaritkin jo veivät paraat tavaransa laivoihin. Mutta pian\nheräsi Tanskan kansan kauan torkuksissa ollut isänmaanrakkaus. Kuningas\nitse vastasi kieltävästi noihin pakokehoituksiin ja lausui: \"ennen\ntahdon kuolla tähän, niinkuin lintu pesäänsä!\" Tämä lujuus teki muutkin\nlujiksi. Elok. 9 p. kokoontuivat kuninkaan käskystä maistraatti,\npapisto sekä yliopiston professorit linnaan. Siellä Fredrik III kysyi:\ntahtoivatko he panna henkensä ja verensä alttiiksi isänmaan hyväksi. Ja\nhe vastasivat yksimielisesti, juhlallisesti: \"tahdomme!\" Nyt virtasi\nporvareita upseerien luo ilmoittautuen sotureiksi; myöskin 600\nylioppilasta tarttui aseisiin. Valleilla ruvettiin kilvan tekemään\ntyötä. Itse valtaneuvoksetkin olivat siellä kuokka tai lapio kädessä;\nnaisetkin vetivät käsikärryillä multaa. Elok. 11 p. sytytettiin\netukaupungit palamaan, ettei niissä olisi piirittäjille mitään suojaa.\n\nVaikka isänmaallisessa innossa tuo ennen turvaton Kööpenhamina olikin\nsaatu jommoiseen puolustuskuntoon, ei se luultavasti kuitenkaan olisi\nkestänyt harjaantuneitten soturien rynnäkköä, jos siihen vain heti\nolisi ryhdytty. Aina uljas Dahlberg kehoittikin kuningasta innokkaasti,\nvaan muut varovaisemmat päälliköt epäsivät. Kaarle X tällä kertaa\nkallistui jälkimäisten puolelle. Masensiko ehkä kavalasta\nrauhanrikkomisesta levoton omatunto täten hänen rohkeuttansa? Ruvettiin\nsiis piiritykseen. Vaan sekin kävi hitaasti; kööpenhaminalaiset pitivät\npuoliaan urhokkaasti ja taidolla. Erittäinkin olivat norjalaiset\nmerimiehet sekä \"musta joukko\", nimittäin ylioppilaat, piirittäjille\nvaaralliset. Ajan pitkään olisi kuitenkin Ruotsin soturien suurempi\ntaito epäilemättä saattanut heidät voitolle; mutta ennen sitä\nkerkesikin jo tulla apua ulkoa. Hollantilaiset pelkäsivät kauppansa\nItämerellä kärsivän, jos Juutinrauman molemmat rannat joutuisivat\nRuotsin käsiin. Siksi he lähettivät suuren laivaston Kööpenhaminan\navuksi. Ruotsin laivasto tosin taisteli lokak. 29 p. Juutinraumassa\nurhoollisesti tätä vastaan, vaan ei voinut estää hollantilaisten pääsöä\nperille. Näin oli siis Tanskan pääkaupunki pelastettu; seuraavana\npäivänä lakkasi piiritys, ja Ruotsin sotavoima siirsi leirinsä\npuoltatoista peninkulmaa lännemmäksi.\n\nTähän samaan aikaan alkoi jo muualtakin kuulua Ruotsille pahoja\nsanomia. Itävaltalaisia, brandenburgilaisia ja puolalaisia, 30,000\nmiestä, oli etelästä tullut Holsteinin ja Slesvigiin; Ruotsin pienten\nsotajoukkojen täytyi vetäytyä Juutinmaalle. Kahdessa äsken\nvalloitetuista maakunnista, Trondhjemin läänissä ja Bornholman\nsaaressa, nousi kansa kapinaan ja surmasi tai karkoitti ruotsalaiset.\nKaarle X tahtoi nyt rohkealla yrityksellä saada vastaisen onnen\nkääntymään; hän teki väkirynnäkön Kööpenhaminaa vastaan yöllä helmik.\n10:n ja 11:n välillä v. 1659. Se, mikä elokuussa olisi ollut helppoa,\noli kuitenkin nyt melkein hullun työtä, sillä ryntääjien luku oli vain\n1/3 piiritetyistä. Tämän epäsuhteen lisäksi tuli vielä se, että hanke\npetoksen kautta joutui ennen aikojaan kaupunkilaisten tietoon, jotta he\nolivat varuillansa. Vallin lähelle tultuansa sai Ruotsin väki vastaansa\nniin hirmuisen luoti- ja kivituiskun Kööpenhaminan miesten, sekä\nkiehuvan veden sateen naisten käsistä, että he viimein hajosivat ja\npakenivat. Turun ja Uudenmaan ratsurykmentit olivat tässä rynnäkössä\nmyöskin mukana, mutta ainoastaan varaväkenä, taisteluun osaa ottamatta.\n\nYhä vaarallisemmaksi muuttui nyt Ruotsin valtakunnan tila. Täysi syy\noli Tammelan kirkkoherralla, Lauri Pietarinpojalla Ajantiedossaan\nhuudahtaa:\n\n    \"Ah tät' aikaa! aika kamal,\n    vaivat monet monel taval;\n    puolat puskijat väijyit meitä,\n    keisar, mond muut auttoi heitä,\n    venäläinen vielä sitten\n    läpikäy maita läpimiten,\n    miehet, vaimot monet murhal\n    suretti surmaan surkjal surmal;\n    juntti juonikas viel soti,\n    välist sopi, välist oti,\n    Hollantikin hoilaa vedel,\n    olleeko varaa mennä merel\" j.n.e.\n\nEnglanti, joka tähän asti oli Juutinraumaan lähetetyllä laivastollansa\nestänyt hollantilaista laivastoa tanskalaisia enempää auttamasta, solmi\nnyt, heinäk. 14 p., liiton Haagissa Hollannin kanssa, pakottaaksensa\nskandinavilaisia riitaveljeksiä sovintoon. Perustuksena piti olla\nRoskilden rauhanpäätös, sillä muutoksella kuitenkin, että Trondhjemin\nlääni sekä Bornholman saari oli Tanskalle takaisin annettava.\nKaarle X oli kovin ylpeä taipuakseen tämmöiseen nöyryytykseen. \"Te\nkirjoittelette sovintoon\", vastasi hän, \"mutta minä ne miekallani\nhakkaan palasiksi!\" Silloin Englannin laivasto kutsuttiin kotiin ja\nhollantilainen vei itävaltalais-brandenburgilais-puolalaisen armeijan\nKielistä Fyen saarelle. Siellä seisova ruotsalainen sotajoukko, 5,000\nratsumiestä, sortui ylivoiman alle ja kaatui tai vangittiin. Tämä\nverraton vahinko, jolloin kadotettiin niin paljon kelvollista väkeä,\ntapahtui keskipaikoilla marraskuuta.\n\nKuukautta myöhemmin riensi kuningas Göteporiin, jonne hän oli kutsunut\nRuotsin säädyt kokoon, saadakseen sodan jatkamiseen tarvittavia varoja.\nMutta ennenkuin oli mihinkään päätökseen päästy, sairastui Kaarle X\nkovaan tautiin ja kuoli helmik. 13 p. 1660.\n\nTanskalaiset toivoivat nyt saavansa kaikki viime rauhansovinnossa\nmenetetyt maakuntansa takaisin, sillä Ruotsilla ei näyttänyt enää\nolevan voimia vastarintaan. Mutta Ranska ja Englanti pitivät\nvoimallisesti Ruotsin puolta, eikä Hollantikaan, kauppaetujensa tähden,\nsuonut Juutinrauman itäistä rantaa takaisin Tanskalle. Roskilden\nrauhanpäätös vahvistettiin siis uudestaan jo ennen määrätyllä\nmuutoksella Trondhjemin läänin ja Bornholman suhteen. Samalla aikaa\nlopetettiin myös sota Itävallan, Puolan ja Brandenburgin kanssa Olivan\nrauhansovinnolla.\n\n\n\n\n20. Kaarle X Kustaa.\n\n\nKaarle X Kustaa syntyi Nyköpingin linnassa marrask. 8 p. 1622. Hänen\näitinsä oli Kustaa Aadolfin sisar, Katariina; hänen isänsä saksalainen\nruhtinas, Zweibrückenin pfalzkreivi Juhana Kasimir. Kasvatus oli\nhuolellinen ja tarkoitti nuoren pfalzkreivin valmistamista Ruotsin\nkansalaiseksi, joskin isä oli ulkomaalta tullut. Ruotsalaisessa Upsalan\nyliopistossa oppilas sitten jatkoi opinharjoituksiansa. Myöhemmin vasta\nhän läksi ulkomaille tietojansa vielä täydentämään. Näiltä matkoilta\nhän palasi synnyinmaahansa v. 1640.\n\nTäällä ei hän kuitenkaan kauan malttanut viipyä. Pienestä asti oli\nsotamaine, sankarityöt olleet nuoren pfalzkreivin rakkaimpana\najatuksena ja puheenaineena. Nyt hän v. 1642 pyysi ja sai luvan liittyä\nvapaaehtoisena Ruotsin sotajoukkoon Saksassa. Vaatimatta mitään etua\nkorkean sukuperänsä vuoksi hän alotti palveluksensa aivan alhaalta\nasti, \"sillä\", sanoi hän, \"kokemuksen kautta perehtyy kaikkiin\nsota-asioihin.\" Vasta 1643 kesällä hän suostui ottamaan ratsumestarin\npaikan Torstenssonin rykmentissä. Syksyllä samana vuonna hän\nkorotettiin sitten Kuurinmaan rykmentin everstiksi. Näin otti Kaarle\nKustaa osaa kaikkiin Torstenssonin retkiin, jotka jo monessa suhteessa\nolivat hänen omiensa enteinä. Nytkin käytiin yhteen aikaan sotaa\nliitossa Transsilvanian ruhtinaan kanssa; nytkin pakotettiin Tanska\netelästäpäin maahan tunkeumalla Ruotsille edulliseen rauhaan. V. 1645\nKaarle Kustaa palasi Ruotsiin, mutta läksi v. 1648 jälleen sotaan,\ntällä kertaa kaikkien Saksassa seisovien Ruotsin sotajoukkojen\nylipäällikkönä. Hänen toimensa ja toivonsa tällä tantereella eivät\nkuitenkaan olleet pitkälliset; sillä Westfalin rauhanpäätös teki niistä\npian lopun. Sittenkin nuori ruhtinas viipyi vielä kaksi vuotta\nSaksassa, ollen rauhansovinnon lopullisessa toimeenpanossa osallisena.\n\nSillä välin oli näiden ulkomaisten ja sotaisten toiveiden rinnalla jo\nmonta vuotta kotimaassa häilynyt suurempiakin Kaarle Kustaan silmien\nedessä. Hänelle oli jo vanhastaan orpanansa Kristiinan käsi luvattu,\njohonka Ruotsin kruunu oli yhdistetty. Tästä lupauksesta, sen verran\nkuin se naimiskauppaa koski, rupesi tosin Kristiina, hallitukseen\npäästyänsä, yhä enemmän peräytymään. Mutta sen sijaan hän määräsi\nKaarle Kustaan kruununperillisekseen ja viimein, niinkuin tiedämme,\nluopui kruunusta hänen eduksensa.\n\nTätä miespuolisen kuninkaan valtaanpääsöä oli kansa jo viime aikoina\nlevottomalla halulla ikävöinyt; sillä hänen kauttansa he toivoivat\npelastuvansa aatelisvallan rajattomasta sorrosta. Tarkka, säästäväinen,\njumalinen, rehellinen ja lujamielinen Kaarle Kustaa olikin oikea mies\npelastajaksi. Hän vähensi heti suuresti hovin menoja ja hävitti\nkaikellaisia tarpeettomia virkoja. Miten hän ainakin osaksi yritti\nperuuttaa lahjoitusmaita, olemme jo nähneet. Hänen puheillensa oli,\nheti kun hän kuninkaaksi oli tullut, virrannut talonpoikia kaikilta\nvaltakunnan ääriltä, jopa Savostakin asti, tuoden ilmi valituksiansa ja\nkanteitansa aatelisherroja vastaan. Kuningas kuunteli heitä\narmollisesti ja lähetti sitten hovioikeuksille sekä maaherroille\nankaran käskyn vääryyksien poistamisesta ja rikkojien rankaisemisesta.\nValppaasti hän piti myöhemminkin, keskellä sotiansa, silmällä rahvaan\netua. Me olemme jo nähneet, miten hän antoi jyrkän vastauksen\nKäkisalmen läänin herrojen ehdotukseen talonpoikaisen lautakunnan\nhävittämisestä. Tässä vielä toinenkin valaiseva esimerkki. Eräs\nluutnantti Pietari Niilonpoika oli v. 1657, Savossa tavoitellessaan\nkaranneita sotamiehiä, tehnyt kaikellaista väkivaltaa talonpojille.\nSiitä Turun hovioikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Pietari Niilonpoika\nanoi silloin nöyrästi armoa, vaikka tunnustikin varsin kovasti\nkopristelleensa talonpoikia, jotka olivat kätkeneet noita kunniattomia\nkarkurikonnia. Kenraalimajuri Kruse, jopa itse maan kenraalikuvernööri\nHornkin, puolustivat miestä sanoen, että rahvaan uppiniskaisuuden\ntähden tuskin saattoi välttääkään väkivaltaa. Mutta Kaarle X vain\nvahvisti tuomion ja antoi ankarat nuhteet sekä Kruselle että Hornille.\nLuonnollista on kuitenkin, että kuninkaan alinomainen poissaolo\nkaukomailla oli alhaiselle kansalle suureksi haitaksi. Ylimäisen\nkansanystävän silmä ei sieltä aina kantanut kaikkea sortoa näkemään,\nhänen korvaansa eivät aina kuuluneet kaikki sorrettujen valitukset.\n\nLiiallinen sotahimo, siinä olikin Kaarle X:nnen heikko puoli. Se oli\nhänelle sitä vaarallisempi kiusaus, koska se ilmaantui Ruotsin maineen,\nRuotsin mahtavuuden loistavassa haamussa. Kaarle X:nnen silmien edessä\nleijaili se suuri toive, että hän saisi kaikki Itämeren rantamaat\nvaltikkansa alle ja niin muodoin koko Itämeren Ruotsin valtakunnan\nsisävedeksi. Tämän loistokuvan tähden hän sysäsi syrjään kansojensa\ntodellisen edun, joka olisi vaatinut rauhaa, säästäväisyyttä ja\nsisällisiä parannuksia; tämän loistokuvan tähden hän nosti aseisiin\nmelkein koko Euroopan, jota vastaan taistellessansa hänen kansansa\nolivat aivan raukeamaisillaan. Mainittakoon kuitenkin hänen\npuolustuksekseen, että silloin ja vielä kauan aikaa myöhemmin koko\nEuroopassa pidettiin hallitsijan suurimpana ansiona laajojen maiden\nvalloitusta ja lukuisien alamaisten yhteenliittämistä, välittämättä\nmaitten luonnollisesta asemasta ja kansain luonnollisesta\nheimolaisuudesta.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Kuusivuotisen!!!\n\n[2] Pääarmeijassa oli meidän miehiä ollut vain 500 rakuunaa, jotka\nensin kuuluivat Wittenbergin osastoon, vaan sitten seurasivat\nkuningasta hänen retkillänsä.\n\n[3] Ihme kyllä ei kuitenkaan tässä sodassa suotu enää meidän\nratsumiehillemme tuota 30-vuotisen sodan aikana saatua kunniapaikkaa\netumaisen sotarinnan oikeassa päässä muualla kuin Golombon tappelussa.\nTavallisesti, mikä siihen lieneekin ollut syynä, heidät asetettiin\nvasta toiseen sotarintaan varaväeksi.\n\n[4] Joukossa olivat taaskin Uudenmaan ja Turun ratsumiehet.\n\n[5] Turun maakuntapäivät olivat merkilliset siitä, että\ntalonpoikaissäädyllä oli kaksi puhemiestä, suomalainen ja ruotsalainen.\n\n[6] Huomattava on, että Horn saman vuoden alussa oli ehdottanut näiden\nkarjalaisten poisajamista ja maan asuttamista luterilaisilla\nsuomalaisilla sekä ruotsalaisilla. Kenties muutto siis oli\npakonalainen.\n\n[7] V. 1641 oli Liivinmaalla 1/3 osa tiluksista ruotsalaisten (ja\nsuomalaisten) herrojen hallussa.\n\n[8] Tässä Suomen historiassa on etupäässä tuotu esiin lahjoitusmaitten\nperuutusta harrastavain suomalaisten lauseita ja toimia, josta ei\nkuitenkaan saa päättää, ettei ruotsalaisissakin olisi ollut\nsamanmielisiä. Mutta totena pysyy kuitenkin, että asian kiivaimmat ja\nmahtavimmat puolustajat melkein kaikki olivat meidän maastamme. Syynä\nsiihen mahtoi olla, että lahjoituslaitoksen haitat täällä pahimmin\ntuntuivat.\n\n[9] Carlsson.\n\n\n\n"]