[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$feuqww0AUNuSbvn2vsBslXxAlc3_u71JKgYQNqAv8bk4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},677,"Kappale kahden matkaa","Salmela, Marja",1875,1924,"677-salmela-marja-kappale-kahden-matkaa","677__Salmela_Marja__Kappale_kahden_matkaa",null,"romaani",[],[],"fi",1908,38330,227748,false,45127,[22],"Finnish literature",[24],"Novels","\"Kappale kahden matkaa\" by Marja Salmela is a novel written in the early 20th century. It explores themes of nostalgia, personal growth, and the journey between the past and the future through the eyes of its protagonist, Salme Asp. The story likely follows her voyage from Finland to Norway, highlighting her internal struggles and discoveries as she navigates significant life changes, encounters love, and grapples with her identity.  At the start of the novel, we witness Salme reflecting on her feelings as she prepares to leave her old home behind. She engages in the emotional experience of dismantling her childhood abode, discovering hidden memories, and pondering the weight of her past. As she embarks on her journey to Norway, Salme is characterized by a sense of hope and apprehension; she is eager for adventure yet weary from her responsibilities at home. With the introduction of significant characters and her longing for change, the opening sets the stage for Salme's transformative journey, both externally as she travels and internally as she confronts her emotions and choices. (This is an automatically generated summary.)",[],269,"Romaanissa kertoja löytää vanhaa kotia purkaessaan ullakolle kätketyn käsikirjoituksen, joka paljastaa nuoren Salmen elämäntarinan. Salme matkustaa Norjan vuonoille etsimään virkistystä ja kohtaa matkallaan norjalaisen miehen, mikä muuttaa hänen elämänsä suunnan. Teos yhdistää menneisyyden muistot ja orastavan rakkaustarinan.","Marja Salmelan 'Kappale kahden matkaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 677. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","KAPPALE KAHDEN MATKAA\n\nKirj.\n\nMarja Salmela\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1916.\n\n\n\n\n\n\n    _Äidilleni_\n\n\n\n\n1.\n\n\nTiedätkö ystäväni, oletko kokenut miltä tuntuu, kun vanha koti\npuretaan? Oletko nähnyt ja ollut muassa, kun kaikki kätköistään esiin\nvedetään? Oletko kuullut, kun satavuotiset kirjavanhukset hyllyillään\nhaastelevat, oletko nähnyt vanhan kapineen, osaksi särkyneen, ummesta\näkkiä esiin sukeltavan muassaan tuhannet muistot?\n\nJos olet kokenut, silloin tiedät -- muuten et.\n\nMutta vanhan kodin kätköistä voit sinä arvaamattasi löytää\nsellaistakin, jolla ei ole entisyyden leimaa, joka päinvastoin on kuin\nkappale elämää, jota itse elät, kappale nykyisyyttä menneisyyden ja sen\nmuistojen joukkoon kätkettynä.\n\nNäin kävi minun.\n\nOlin vanhaa kotia purkamassa. Vanhat kalut ja kapineet kertoivat\nminulle tarinoitaan. Pala palalta elin uudelleen, mitä toiset\nvuosikymmenien kuluessa tämän kodin suojissa olivat kokeneet. Iloista\niloitsin, murheet murhetta toivat.\n\nSilloin tempasi minut äkkiä menneisyydestä ullakolla sijaitsevan\nromusäiliön nurkkaan kätketty paperikäärö.\n\nMistä se sinne oli joutunut? Kuka sen näin huolellisesti oli kätkenyt?\n\nPaperi ei ollut kellahtavaa, muste ei muuttunutta. Tuoreelta tuntui\nkaikki, ulkoasu samoin kuin sisältökin -- päättäen siitä, mitä\nselaillessani näin.\n\nOli kuin joku vast'ikään olisi kaiken paperille pannut, pannut sen\nsiihen, ei toisille antaakseen eikä kujilla kuuluuttaakseen, vaan oman\nmielensä kevennykseksi, omasta itsestään selvää saadakseen.\n\nKuka tässä oli elämänsä tarinan paperille pannut, kuka tässä sisimpänsä\npaljasti?\n\nUteliaisuuteni heräsi.\n\nPaljo oli tässä kodissa vuosikymmenien kuluessa asukkaita ollut, paljo\nperheen jäseniä, paljo vieraita, paljo niitä, jotka viipyivät kauan,\npaljo toisia, jotka kerran ohi kulkiessaan tänne poikkesivat.\n\nVenelastittain oli tänne saapunut iloisia matkailijoita. Yksinäiset,\npyörällä tai palkoveneissä kulkijat olivat ohimennen hetkisen täällä\nlevähtäneet. Toiset olivat vartavasten jättäneet kotinsa kaupungissa,\nsaadakseen viikon tai pari levätä hiljaisessa maalaiskodissa. He olivat\nolleet täällä aikansa, -- olivat lähteneet -- ja jättäneet tilaa\nuusille tulokkaille.\n\nKuka näistä monista oli vanhan kodin ullakolle kätkenyt kappaleen\nelämänsä tarinaa? Oliko se joku sielun ja ruumiin puolesta sairas, joka\ntäällä lepoa etsiessään oli yksinäisyydessä kokemiaan kertoillut? Tai\noliko kenties joku iloinen matkailija käsikirjoituksensa kadottanut, ja\nse sitte joutunut ullakon romusäiliöön?\n\nEn saanut vastausta kysymyksiini.\n\nKäsiala oli outo, -- sisältö tuntui vieraalta.\n\nSelailin -- silmäilin --. Silloin sattui katseeni kohtaan, joka\nkiinnitti huomiotani:\n\nKappaleen matkaa olemme vasta yhdessä kulkeneet, ainoastaan kappaleen,\nmutta tie tuntuu vuosikymmenien taipaleelta.\n\nMiksi?\n\nOnko siihen syynä surujeni suuruus, vai onneni ihanuusko? En tiedä.\nKenties elämän ihmeellinen -- tahtoisin sanoa tappava -- rikkaus.\n\nMutta kun sitte kysyn itseltäni: miten tuli elämäni noin rikkaaksi,\nmiten sen tasainen, yksitoikkoinen jokapäiväisyys äkkiä muuttui, en\nepäröi vastatessani: Sinä, sinä yksin sen teit. Sinun ansiosi se on,\nsinun syysi. -- Sinä toit onnen, sinä toit tuskan.\n\nNiin oli elämäni iloineen ja suruineen kuin sisäjärven tyyneys,\nsisäjärven myrskyt. Vasta kun tulin tähän toiseen maahan, vasta kun\nsinut täällä tapasin, opin ymmärtämään, miten pientä se kaikki oli.\nSinä toit suuruuden tullessasi, sinä vuorien ja vuonojen kasvatti.\n\nOletko sen kotimaasi luonnosta oppinut vai mistä? En tiedä. Mutta totta\nse ainakin on: kaikki sinussa on suurta. Oli se pahaa tai hyvää, pientä\nja pikkumaista ei se ainakaan ole.\n\nSinä teit elämäni suureksi ja rikkaaksi. Sinua kiitän -- sinua siunaan.\nNiinkö?\n\nEn tiedä.\n\nPäätäni huimaa. En jaksa ajatella. -- Minä vain ihmettelen, että\nihminen vuoden kuluessa voi kokea vuosikymmenien ilot ja tuskat.\n\nEi sumene silmät, hiukset ei harmene ja kuitenkin sitä nuoresta äkkiä\nvanhaksi kääntyy.\n\nElämän kehuttu rikkausko sen vaikuttaa? En ymmärrä.\n\nEnnen kaipasin usein jotakin --, tietämättä mitä. Kenties kaipasin iloa\nja onnea. -- Kaipasin ennen kaikkea vaihtelua.\n\nOlisin siihen aikaan saattanut puhua elämän tappavasta tyhjyydestä. Nyt\npuhun sen tappavasta rikkaudesta.\n\nNyt en enää toivo enkä kaipaa mitään, en ainakaan muuta kuin\nmahdollisesti -- lepoa. Olen niin väsynyt, niin läpeensä väsynyt. Se\nsuuri ja rikas elämä, johon minut veit, on vienyt minulta voimat.\n\nMoitin itseäni siitä, -- halveksinkin usein, mutta minä en sille mitään\nvoi, sillä minä olen heikko ja mitätön \"pikkusielu\".\n\nEn voinut jättää lukemistani tähän. Kääntelin papereita, katselin,\nkoetin järjestää. Vihdoin löysin alun. Siitä luin.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPimeässä yössä liukuu laiva liukumistaan kauemmaksi kotimaan\nrannoilta. Kuu on pilvien peitossa. Rannoilla tuikkivat tulet\nhäipyvät etäisyyteen. Matkustajat vetäytyvät toinen toisensa perästä\nhytteihinsä. Viimein on Salme Asp ainoa matkustavainen laivan kannella.\n\nTuuli rupeaa tuntumaan. Salme värähtää, käärii matkavaipan paremmin\nympärilleen ja painautuu sohvan nurkkaan, saadakseen tuulessa suojaa\ntupakkahuoneen ulkonevalta seinältä.\n\nHäntä väsyttää, vaan hän ei voi mennä maata. Hän ei pimeässä voi nähdä\nmitään, mutta poistuakaan hän ei voi. Täällä täytyy vain istua ja\najatella sitä ihmettä, että hän nyt todella on matkalla Norjaan --\ntoiveittensa ja unelmiensa maahan.\n\nSe on kuin unta kaikki. Hän ummistaa silmänsä ja kuva toisensa jälkeen\nsyntyy mielessä, väikkyy hetken hänen silmissään, särkyy sitte, sammuu\nja jättää sijaa uudelle.\n\nVaikea ja raskas oli tämä vuosi ollut. Äiti sairasti. -- Se nyt oli\ntavallista --. Sitte tuli nuorempiin tulirokot, tuhkarokot ja vaikka\nmitkä. -- Tulot pienet, menot suuret. Hänellä, ainoalla, joka kykeni\nauttamaan isää rahan hankkimisessa, oli puhtaaksikirjoitusta aamusta\niltaan, vieläpä illasta aamuunkin.\n\nMonet yöt hän oli valvonut ja usein uupuneena päivän työhön lähtenyt.\n\nHän värähti taas. Kauan oli tätä raatamista jo kestänyt, oikeastaan\nsiitä asti, kun hän koulunsa lopetti. Silloin täytyi heti ruveta\nansaitsemaan ja samalla piti hoitaa nuorempia ja auttaa aina\nsairastavaa äitiä.\n\nEi hän paljo saanut muistaa sitä, että hän itse oli nuori. Raatamista\nkesti päivästä päivään, vuodesta vuoteen.\n\nHän huoahti. Kymmenen vuotta oli jo näin kulunut, -- paras osa\nnuoruudesta oikeastaan. Mutta kumman pian oli aika rientänyt ja kumman\nkepeä oli sittekin kuorma ollut kantaa. Se ei ollut saanut hänen\nmieltään lamaan, ei ollut saanut sammutetuksi hänen iloista uskoansa\nelämään.\n\nJos hetkittäin mieli väsähtikin, kohta kimmahti se taas painuksista\nkuin jousi. -- Eihän elämä voinut olla ainaista raatamista. Totta\ntulisi hänellekin työpäivän perästä juhla-aika, totta saisi muistaa,\nettä on nuori, totta iloita siitä, että elämä on edessä, uhkuva,\nnuorekas elämä, joka kutsuu, kiehtoo ja hurmaa.\n\nKauan hänen uskoaan koeteltiin. -- Viime talvi oli pahin kaikista. --\nMutta siitäpä ilo sitte alkoikin.\n\nMiina-täti, -- hän, joka asui pienessä, kellahtavassa talossaan\nkaupungin laidassa, -- sattui heille juuri kun Annikki ja Olavi olivat\nsairastuneet tuhkarokkoon. Äiti makasi kalpeana ja rasittuneena\nleposohvallaan. Hän oli koettanut auttaa lasten hoidossa, kun isot\npojatkin vasta olivat tulirokostaan parantuneet ja Salme yksin oli\nheitä hoitanut.\n\nMiina-täti laski sukankutimen syliinsä, työnsi silmälasit otsalle ja\nkatsoi Salmeen. -- Sinä näytät rasittuneelta, sanoi hän yksikantaan.\n\nÄiti huokasi. -- Kummako se. Yöt päivät tekee työtä eikä saa levätä\nkoskaan.\n\nSiihen puhe katkesi. Miina-täti kutoi taas sukkaansa.\n\nMutta pari viikkoa myöhemmin, Salmen syntymäpäiväksi, tuli\nMiina-tädiltä lähetys --, 500-markkanen juhlallisesti suureen kuoreen\npistettynä ja viidellä lakalla varustettuna -- \"Kummi-tytölleni\nvirkistysmatkaa varten, -- eikä mihinkään muuhun\".\n\nSalme oli haltioissaan. Kymmenien tuhansien perintö Amerikasta tuskin\nolisi suuremmalta tuntunut.\n\nIsä ja äiti ehdottivat kylpymatkaa, mutta Salme tiesi, mitä tahtoi.\nNorjaan, Norjaan, -- vuorien ja vuonojen maahan, -- koska kerran\nlähtemään pääsi.\n\nKuinka herttaisen hyviä he sitte kaikki kotona olivat! Miten he\niloitsivat hänen onnestaan ja miten valmiit olivat auttamaan ja\nvarustamaan häntä matkalle!\n\nÄiti osteli ja ompeli, minkä voimat ja varat myönsivät. Ja isä kiiruhti\nlähtöpäivänä konttorista kotiin tuomaan hänelle kauniita, ihania\nruusuja, jommoisia hän ei koskaan ennen ollut saanut.\n\nHän hymyili. Lämmin, hyväilevä tunne hiipi sydämeen hänen ajatellessaan\nkotia.\n\nMitä siitä, jos työ olikin ollut kovaa. Sitä ihanampaa oli nyt kulkea\njuhlaa kohden ja sitä rikkaampi hän oli, kun oli koti, jossa paikka oli\ntyhjänä, ja jossa kaivattiin, muisteltiin ja odotettiin. Hän kietoi\ntaas matkavaipan paremmin ympärilleen ja jäi ajattelemaan Miina-tätiä,\njoka pieniruutuisten ikkunalasiensa takaa oli hänelle huiskuttanut\nviime hyvästit, junan kiitäessä ohi.\n\nSitä muistellen hän torkahti, heräsi viluun ja läksi nukkumaan.\n\nAamulla, kun hän heräsi oltiin jo Tukholmassa.\n\nTuli aika kiire.\n\nOnneksi ei tavaroita ollut paljo. Salme suoriutui sukkelaan\ntullitarkastuksesta, toimitti kaikki kapineensa laivalta\nrautatieasemalle ja lähti sitte kaupunkia katsomaan.\n\nHän osasi Tukholman melkein ulkoa. Hän oli työnsä lomassa koettanut\nedeltäkäsin tutustua kaikkeen, mitä tahtoi nähdä. Sentähden meni hän\nkaikkialle kuin kotiinsa, ennätti nähdä paljo vähässä ajassa ja jättää\nkaikki näkemänsä hyvin järjestettynä muistin haltuun.\n\nAutomaatti-ravintolaan pistäytyi hän syömään, kirjoitti tervehdyksen\nkotiin ja oli hyvissä ajoin asemalla, odottaen yöjunan lähtöä\nKristiaaniaan.\n\nMelkein tanssitahdissa kulki hän edestakaisin junan edustalla. Hän\noli yksin ja vieras, ei ollut hänellä saattajia eikä kukkaisvihkoja,\nmutta hän loi kaikkiin ohikulkeviin niin onnea säteilevän katseen, että\nheidän pakostakin täytyi hymyillä hänelle. Ja muutamat pysähtyivät\nvielä taakseenkin katsoakseen. He olivat nähneet onnellisen ihmisen. He\nymmärsivät, että hän kulki juhlaa kohden.\n\nOli jo pimeä, kun juna lähti. Salme seisoi ulkona ihaillen Tukholman\ntuikkivia tulia. Kun niitä ei enää näkynyt, vilahtivat valkeat sieltä\ntäältä maalaiskotien ikkunoista tai yksinäisestä vahtituvasta.\n\nSöderteljen kohdalla loistivat pienen laivan värilyhdyt kauniisti\nkanavan tummasta uomasta. Sitte juna taas kiiti pilkko pimeää kohden,\nkiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin pitkin näkymätöntä tietä, kiidättäen\nSalmea näkymätöntä ja tuntematonta päämäärää kohden.\n\nJuhlaa, juhlaa, juhlaa jyskytti juna... Juhlaa, juhlaa, juhlaa säesti\nSalmen sydän...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSataa tihuutti aamulla, kun tultiin Norjan rajalle. Mutta pilvet\nhajaantuivat pian. Kongsvingerissä oli jo kirkasta, ja kun tultiin\nLilleström'iin, jossa Salmen oli vaihdettava junaa, paistaa helotti\naurinko pilvettömältä taivaalta.\n\nSalme toimitti tavaransa kantajalle, tiedusteli odotettavan junan tuloa\nja rupesi sitte astuskelemaan asemasiltaa pitkin, uteliaana ympärilleen\nsilmäillen ja hymyillen tarkaten sanomalehti-poikien puhetta,\nkuullaksensa Norjan kielen mukavia käänteitä.\n\nEi ollut enää kuin viisi minuuttia junan tuloon, kun hänen huomionsa\näkkiä kiintyi läheisyydestä kuuluvaan rattaiden ratinaan. Ajaa\nkarautettiin huimaavaa vauhtia. Hevonen pysähtyi vavisten ja vaahdossa\nasemahuoneen läheisyyteen, herra hyppäsi rattailta, tarttui ripeästi\nmatkalaukkuunsa ja juoksi sitte pilettiä ostamaan. Hetken kuluttua hän\npalasi kyyditsijänsä luo, sanoi tälle muutaman sanan, kaivoi sitte\njotakin esiin povitaskustaan ja tarjosi hevoselle, jonka turpaa samassa\nikäänkuin hyväillen pyyhkäisi... Vielä muutama sana ajomiehelle, sitte\nripeä, voimakas päännyökkäys hyvästiksi, ja pari pitkää harppausta\ntehtyään, seisoi vieras tavaroidensa vieressä, valmiina astumaan\njunaan, joka juuri jyskien syöksyi asemasillan kohdalle.\n\nSalmellekin tuli kiire. Mutta järjestäessään junassa tavaroitaan,\nhymyili hän itsekseen ajatellessaan, että ensimäinen norjalainen,\njohon hän tuli huomionsa kiinnittäneeksi, sattui olemaan tuollainen\ntyypillinen, reipas ja ryhdikäs tunturien kasvatti.\n\nJunassa oli painostavan kuuma. Yömatkustuksen jälkeen rupesi\nraukaisemaan. Salme koetti pysyä virkeänä, mutta se oli vaikeaa, kun\neivät maisematkaan tarjonneet mitään erinomaista.\n\nVasta Eidsvold'issa hän piristyi. Siellä tulvahti jo vastaan henkäys\ntunturi-ilmaa, ja rannassa odotti laiva, valmiina kyntämään Mjösenin\nvihertäviä laineita.\n\nJunasta siirtyi paljo väkeä laivaan. Salme kiiruhti etsimään itselleen\npaikkaa laivan etukannella, saadakseen siellä rauhassa nauttia. Ihmiset\nhänen ympärillään nauroivat, puhelivat ja huvittelivat. Hän tuskin\nhuomasikaan heitä. Hän näki vain värivivahdukset Mjösenin laineilla ja\nkukkulasarjat, mitkä majesteetillisena kiehkurana rantoja reunustivat.\n\nNiinkuin kuiva maa särpii vettä, niin hän katsein ahmi kauneutta, joka\nhäntä ympäröi. Hän katsoi niinkuin nälkäinen leipään tarttuu, katsoi,\nriemastui ja nautti.\n\nVasta kun laivan ruokakello kutsui päivällisille, rupesi hän\ntarkastamaan ihmisiä ympärillään.\n\nHeti ensi silmäyksellä sattui hän näkemään matkustavaisen, joka\nLilleström'issä oli hänen huomiotaan herättänyt. Hänkin oli junasta\nlaivaan siirtynyt ja herätti nähtävästi täällä jonkinmoista huomiota.\nMonet juttelivat hänen kanssaan, useimmat näkyivät tuntevan hänet ja\nvieraat loivat häneen salavihkaa uteliaita silmäyksiä.\n\nHän mahtoi olla tunnettu ja varakas henkilö. Siltä ainakin näytti.\nKaikki hänen matkatamineensa olivat oivallista laatua, samoin pukukin,\njoka, vaikkei ollutkaan keikarimainen, kuitenkin todisti omistajansa\nsekä tahtovan että voivan hankkia hyvää, minkä hankki.\n\nVaan ei se sittekään ollut ihmisten osottama huomio eikä tämä\ntaloudellisen hyvinvoinnin leima, joka vaikutti sen, ettei Salme\nvoinut katsettaan hänestä irrottaa. Tuon vieraan rikas ja voimakas\npersoonallisuus, se se hänet kietoi samanlaisella vastustamattomalla\nvoimalla kuin tunturimaisema väririkkauksineen. Ja jota kauemmin\nhän katseli, kuunteli ja teki huomioitaan, sitä enemmän hän huomasi\nyhtymäkohtia näiden kahden välillä.\n\nVoima oli ensimäinen yhtymäkohta, ihmeellinen, vaihteleva rikkaus\ntoinen.\n\nTuhansittain oli värivivahduksia tunturin rinteillä. Juuri kun silmä\njäi ihailemaan tummaa, siintävää sineä, veti jo hieno, vihertävä\nvivahdus puoleensa ja viheriän kupeella houkutteli hopean harmaa,\nharmaan takaa sinipunerva rusotti ja paistoi.\n\nJuuri samoin vivahtivat myös eri luonteenpiirteet esiin tuon vieraan\nkoko käytöksestä.\n\nHän istui paraikaa kapteenin kanssa leikkiä lyöden. Mutta äkkiä kävi\notsa pilveen, äänessä väreili vihlova teräs ja nyrkki painautui\nraskaana pöydän laitaan.\n\nSamassa tuli pieni poikapallero juosten. Hän oli nähtävästi karannut\näitinsä turvista ja laski nyt täyttä karkua pitkin laivan kantta\nennättääkseen niin pitkälle kuin mahdollista, ennenkuin kiinni\njoutuisi. Innossaan hän ei huomannut kapteenin kanssa puhelevan vieraan\npitkälle ojennettua säärtä. Siihen hän törmäsi parhaassa vauhdissaan,\nhorjahti -- ja keikahti kumoon. Vieras oli samassa silmänräpäyksessä\npystyssä.\n\n-- No pikku mies, mikä hätänä, eihän sinuun sattunut? Sano?\n\nPoika keikkui jo kahden tukevan käden kannattamana korkealla ilmassa,\nniin ymmällä tästä yllätyksestä, että tuskin muisti kaatuneensa.\n\n-- Pääset sinä ratsastamaankin, puheli vieras, laskien pojan olallensa\n-- Katsos näin, näin!\n\nPoika taputti ihastuneena käsiään ja nauroi.\n\n-- Mutta tuolla tulee jo äitisi, juokse nyt kiltisti vastaan.\n\nHän laski pojan laivan kannelle, auttoi kädestä äitiä kohden ja kääntyi\nkapteeniin päin vasta kun äiti ja lapsi olivat näkyvistä kadonneet.\n\nSalme ei tietänyt, oliko enemmän ihmeissään vai ihastuksissaanko. Mies\noli vasta puinut nyrkkiä puhuessaan ja melkein samassa hän jo nostaa\npienen lapsen syliinsä, leikkii sen kanssa ja puhua pajattelee sille,\nsilmissään niin lempeä katse kuin äidin.\n\nSe oli todella naisellisen lempeä katse, vaikka mies tuntui olevan\noikein miesten miehiä. Mutta tuossa katseessa oli hellyyden lisänä\nmuutakin, -- oli kuin suuren, kalvavan nälän ilme.\n\nMahtoiko hän olla yksin maailmassa, ilman omaisia, ilman ystäviä, monen\nihailemana, kaikkien kunnioittamana ja kuitenkin yksin.\n\nSalme kuuli kapteenin sanovan jotain, vallaton, ilakoiva sävy äänessä.\n\n-- Vai viitsit sinäkin, -- märehdit noita akkaväen ainaisia -- -- --\n\nSalme ei kuullut muuta. Vieras nousi, keikahti kantapäällään, kävi\ntupakkahuoneesta hakemassa sanomalehden ja rupesi lukemaan.\n\nKun laiva läheni Lillehammaria, oli aurinko painumassa tunturiharjan\ntaakse. Lännen ranta hehkui heleän punaisena. Teräväpiirteisenä\nkuvastui tumma kukkulasarja sen taustaan. Vastaisen puolen\ntunturihuipuille loi iltarusko hehkuaan ja koko loistossaan\nheijastuivat nämä Mjösenin vihertäviin aaltoihin.\n\nSitä väririkkautta, sitä luonnon ylevää kauneutta!\n\nSalme oli niin vajonnut ihailemaan häntä ympäröivää kauneutta\nettei huomannut lähteä laivasta, ennenkuin kaikki muut jo olivat\nnousseet maihin. Silloin vasta hän heräsi, hypähti pystyyn, tarttui\nmatkalaukkuunsa ja aikoi kiiruhtaa maihin, mutta muistikin samalla,\nettä hänellä vielä oli salongista noudettavia tavaroita. Ryntäämällä\nhän kiiruhti portaita alas, huomaamatta, että oli törmätä alhaalta\nylöspäin pyrkivää vierasta vastaan. He tulivat vastatusten juuri\nportaitten käänteessä. -- Pardon. -- Vieras väistyi syrjään. Syvät,\ntummansiniset silmät katsoivat veitikkamaisesti säteillen Salmeen.\n\n-- Minähän sitä -- -- suokaa anteeksi --, sopersi Salme hämillään.\n\n-- Never mind! Kenties voin teitä auttaa?\n\n-- Kiitoksia, kyllä tulen toimeen.\n\n-- Paremmin yksinkö? En usko.\n\nVieras oli avonaisesta ovesta huomannut salongin sohvalla olevan\nhattukotelon ja kantohihnan. Hän pyörähti samassa takaisin.\n\n-- Nämäkö?\n\n-- Niin, kiitoksia -- mutta -- --\n\n-- Ei tarvita kiitoksia eikä mitään \"mutta\".\n\nVasta kun Salmen kaikki tavarat olivat laivasta maihin nostetut,\nkääntyi vieras taas Salmen puoleen.\n\n-- Aijotteko jatkaa hevosella tai jäättekö tänne?\n\n-- Kyllä aijoin jatkaa, mutta tokko saanen hevosta nyt enää? Unohduin\naivan näköalaa ihailemaan.\n\n-- Minä huomasin sen.\n\nTaas välähtivät nuo sinisilmät veitikkamaisesti. -- Olkaa huoleti,\nkyllä minä -- --\n\n-- Kiitoksia, saatte niin paljo vaivaa -- Aijoin kysyä neuvoa\nkapteenilta.\n\nVieraan kasvoihin nousi tumma puna.\n\n-- Vai niin. -- Hän oikaisihe jäykästi.\n\nMutta samassa sattuivat hänen silmänsä kapteeniin. -- Kuuleppas, tämä\nneiti tahtoo välttämättä apua sinulta, vaikka minä lupaan hankkia\nhänelle hevosen.\n\nKapteeni nauraa holautti, nähtävästi hyvillään siitä, että häntä nyt\npuhuteltiin, vaikka hän vasta oli puhetoveriaan suututtanut.\n\n-- Antakaa te vain hänen auttaa, hyvä neiti. Hän on rikas ja mahtava\nmies, tekee mitä tahtoo, vaikka kaikki Norjan tunturit esteeksi\nasettuisivat.\n\n-- Suus' kiinni, vastasi vieras, puolittain hämillään, puolittain\nhyvillään. -- No, neiti, saanko auttaa teitä?\n\n-- Kiitoksia paljo! Enhän minä enää uskalla vastustaa.\n\nHe katsoivat toisiinsa ja nauroivat kumpikin.\n\n-- Itsepäisyyttänikö saan kiittää siitä?\n\n-- Ei. -- Salme pudisti iloisesti päätään.\n\n-- Kiitoksia siitä! Nyt menen teille hevosta hankkimaan.\n\nKaikki oli selvillä hetkisen kuluttua, ja Salme tavaroineen\nsijoitettuna kepeille norjalaisille rattaille.\n\n-- Olisi teidän ollut mukavampi muunlaisilla rattailla, vaan en saanut\nniitä hankituksi näin nopeaan. Vaihtaisimme, -- hän vilkaisi samalla\nedottaviin, hienoihin ajokaluihin -- vaan ne ovat tuttavani lähettämiä\nminua noutamaan.\n\n-- Kiitoksia, minun on tässä mainion mukava. Ja ilta on niin ihana,\nniin ihana -- ensimäinen ilta Norjassa -- -- --\n\n-- Hyvää jatkoa. -- Vieras nosti lakkiaan. Kuskipoika heilautti\nsamassa ohjasten periä. Hypähtäen lähti hevonen juoksemaan. Tie teki\näkkikäänteen, rattaat katosivat vieraan näkyvistä. Salme oli yksin, --\nyksin ihanan tunturiluonnon ympäröimänä.\n\nHe olivat ajaneet pitkältä -- enimmäkseen yhtämittaista ylämaata,\nkauniiden kuusikkojen läpi, kallioiden juuritse ja jyrkänteitten\npartaalla. Iltarusko oli häipynyt. Hämärä verhosi seudun. Silloin vasta\nSalme rupesi kyytipoikaa puhuttamaan. Hän tahtoi kuulla tavoista ja\noloista näillä seuduin, kielestä, kansasta, saduista ja taruista. Mutta\nvastauksen asemasta sai hän vastakysymyksen. -- Onko neiti kaukaa?\n\n-- Suomesta.\n\n-- Tunsiko neiti sen herran, joka kävi minua hakemassa teitä kyytiin?\n\n-- En, tunsitko sinä?\n\n-- Mitenkäs muuten. Hän on rikas ja mahtava mies. Monet tuntevat hänet.\n\n-- Miten he niin häntä tuntevat? Hänen rikkautensako tähden?\n\n-- En tiedä. Hän on vaan semmoinen, että tulee tutuksi kaikkien kanssa.\nHänellä on saha ja metsää ja hän matkustelee paljo. Monet saavat työtä\nhäneltä.\n\n-- Oletko sinäkin ehkä saanut?\n\n-- Olenhan minä. Isä ja äiti asuivat ennen siellä hänen kotipuolessaan.\nIsä oli herran kanssa karhua kaatamassa silloin, kun sai\nkuolinhaavansa. Se oli semmoinen iso emäkarhu, joka oikein oli ärtynyt,\nkun sai isän allensa. Kyllä olisi mäsäksi murskannut, vaan herra\ntähtäsi ja ampui juuri, kun se uudelleen oli iskenyt kiinni isään.\nSitte herra itse kantoi isän kotiin. Hän ompeli haavatkin kiinni, kun\nei ehditty saada lääkäriä.\n\n-- Onko hän lääkärikin?\n\n-- Ei ole, mutta hän auttaa, kun ei muita löydy. Hän osaa kaikkea. Hän\ntoimitti minullekin paikan siellä kotipuolessa, mutta sitte jouduin\ntänne.\n\n-- Mikä se sinun herrasi nimi on? Ethän sitä vielä ole kertonut.\n\n-- Thoresen hän on, Holger Thoresen.\n\n-- Ja missä hän asuu?\n\n-- Hänellä on talo ja saha eteläosassa maata, mutta paljo hän on\nKristiaaniassakin. Hänellä on siellä hyvä ystävä, jonka kanssa ajaa\nasioita.\n\nPoika alensi äänensä melkein kuulumattomaksi kuiskaukseksi. -- Ihmiset\nsanovat, ettei herra tahdo mennä naimisiin, kun on niin paljo pahoja\nmuistoja heidän suvussaan. Toiset taas sanovat, ettei hän vaan huoli\nkenestäkään, -- ei ole vielä mieleistään tavannut, vaikka jo taitaa\nolla neljänkymmenen tienoissa.\n\nSalme koetti hymyillä, mutta hän tunsi, että se kävi teennäisesti. --\nEtkö sinä niistä muistoista uskalla puhua muuten kuin kuiskaamalla,\nkysäsi hän.\n\n-- Ei sitä ainakaan iloisena niistä puhu. Herra Thoresen on hyvä,\n-- vaikka onkin monesti kova ja kiivas. -- Sanotaan hänen niitä\nasioita paljo surevan. Mummo on kertonut hänen isästään. Hän taisi\nolla julma ja raju mies. -- Ihmiset puhuvat paljo hänestä ja hänen\nhurjisteluistaan. Kerran, kun ilta oli pimeä ja tunturikoski\ntulvillaan, oli hän tiellä kohdannut vihamiehensä. Syntyi tappelu ja se\ntoinen syöksyi kuiluun. Herra Thoresen etsi hänet sieltä yön pimeydessä\nja upotti koskeen. Senjälkeen nousee tunturikoskesta silloin tällöin\nvalkoinen haamu. Se liitelee laakson pohjaa pitkin, väliin nousee,\nväliin laskee, etsii, harhailee ja häipyy pois.\n\nSalme kietoi matkavaipan paremmin ympärilleen. Ilta tuntureilla oli\nkylmä ja varjot tiellä tummia. Hän tunsi värisevänsä.\n\n-- On siinä perheessä ollut muutakin surua, jatkoi poika kuiskaillen.\n-- Veli ampui sisarensa, -- liekkö vahingossa tehnyt, vai\nkiivaudessako, sitä ei kukaan tiedä. -- Toiset lapset kuolivat pieninä\nja se sisarensa surmaaja hukkui purjeveneineen vuonoon. -- Vanhat\nsanovat, että isän pahat työt toivat turmion lapsille. Mutta äiti\noli heillä kuin Herran enkeli ja hänen siunauksensa on tullut kahden\nosaksi. Ne olivat kuin parihevoset, ne molemmat pojat pieninä, on\näitini kertonut. Ja vielä ne nytkin ovat hyvät keskenään, vaikka toinen\nmerillä kulkee, toinen jäi tänne. -- Aina kun kapteeni tulee kotiin,\npidetään juhlaa Thorsgaardin kartanossa. Ei Holger herra silloin osaa\nsuuttuakaan, vaikka muuten kyllä pian tulistuu. -- Kerrotaan, että\nkapteenikin on rikas mies. Hänellä on laajat asiat ja monta suurta\nlaivaa. Itse kuljettaa hän aina yhtä. Hän on sellainen leikkisä ja\nlempeäluonteinen mies. Kaikki pitävät hänestä. -- Soh, hepo hoi, minne\nnyt? -- Tässähän sitä jo ollaan perillä.\n\nPoika pysäytti pienen, kuusikon keskellä sijaitsevan majatalon\nedustalle.\n\nSalme heräsi kuin unesta. Hän oli unohtanut kaiken muun, muistellen\nvain Holger Thoresen'in synkän surullista elämäntarinaa.\n\nMajatalon isäntä ilmaantui samassa talon portaille, ja kohta sen\njälkeen emäntäkin. Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan, tiedusti\nhuonetta, ja sai kuulla että semmoinen oli saatavissa. Olipa täällä jo\nkirjeitäkin häntä odottamassa.\n\nHän maksoi kyytipojalle, teki sopimukset isäntäväen kanssa, ja kiiruhti\nsitte ullakkohuoneeseensa.\n\nKun hän ensi työkseen oli viskannut ikkunan selkoselälleen, jotta\nraitis tunturi-ilma pääsi huoneeseen virtaamaan, haki hän kirjeensä ja\nasettui ikkunan viereen, siinä paremmin nähdäkseen.\n\nKirje oli kotoa äidiltä. Isäkin oli kirjoittanut siihen, samoin Väinö\nja pikkusiskot.\n\nHänen täytyi suudella kirjettä. Miten rikas hän oli! Ja miten\nonnellinen, onnellinen kirjeineen, ajatuksineen ja kaikkine kauniine\nmuistoineen, joita jo tämä ensimäinen ihana päivä Norjassa oli hänelle\nhankkinut.\n\nVilpeinä hivelivät tunturi-tuulet hänen poskiaan, ja joki laaksossa\nkimalteli kuin hohtava hopeavyö.\n\nKuunpuoliskokin oli vasta taivaalle noussut, valjulla valollaan lisäten\ntunturimaiseman kiehtovaa kauneutta.\n\nJuhlaa kohden hän oli tuntenut kulkevansa siitä asti, kun matkalle\nläksi, ja ihanan ihana oli tämä juhlan alku.\n\nSitä ajatellen hän nukkui tunturikosken viihdyttävään lauluun.\n\n\n\n\n3.\n\n\nEteenpäin, milloin hevos-, milloin junakyydillä, milloin jalkasin,\njättäen tavaransa asemalle, pieni reppu ainoastaan selässään oli\nSalme matkustellut tunturilaaksoissa ristiin rastiin. Hän oli alkanut\nGudbrand laakson eteläosasta ja oli nyt sen pohjoispäässä. Hän oli\npäättänyt asettua tänne pieneen sanatoorioon pariksi viikoksi,\nkunnollisesti levätäkseen ennen kotiin lähtöä.\n\nHän oli vast'ikään saapunut määränsä päähän. Päivällisaika lähestyi ja\nhän pukeutui, ollakseen valmiina.\n\nTuntui oikein oudolta näin yht'äkkiä ypö yksin joutua vieraaseen\nsanatoorioon. Pelottavan paljo taisi täällä olla väkeäkin. Hienoja\npääkaupunkilaisneitejä oli sali ollut täynnä, hänen siitä läpi\nkulkiessaan ja tupakkahuoneesta hän oli kuullut herrain naurua.\n\nKuinka hän osaisi olla näin suuressa ja ehkä kovinkin hienossa\nseurassa? Ei hän ollut tottunut semmoiseen, hän, yksinkertainen\nsuomalaistyttö.\n\nKoti-ikävän ja orpouden tunne valtasi hänet ensi kertaa täällä Norjassa.\n\n-- Oikein tekisi mieli pakoon, ajatteli hän kun ruokakello soi. Sitte\nloi hän hätäisen silmäyksen peiliin, tarttui nopeasti oven ripaan ja\njuoksi portaita alas, niin kiivaasti, että hengästyi.\n\nHänen täytyi pysähtyä ruokasalin ovelle, ennenkuin uskalsi avata sen.\n\nSisällä asetuttiin jo pöytään, hän kuuli sen liikkeestä. Silloin teki\nhän lujan päätöksen, kokosi rohkeutensa ja avasi oven.\n\nKeskellä lattiaa oli pitkä katettu pöytä, jonka ääressä istui vieraita\niso joukko.\n\nSalmen katse sattui ensimäiseksi vanhaan, valkotukkaiseen herraan,\nsitte lihavahkoon rouvaan, joka uteliaana tähysteli uutta tulokasta.\nMutta samassa unohti hän kaiken muun, sillä hänen katseensa kiintyi\npöydän yläpäähän, jossa isännän rinnalla istui ryhdikäs, keski-ikäinen\nherra. Samassa kun katse kääntyi sinne päin, huomasi hän tutut kasvot\nja näki kirkkaitten sinisilmien veitikkamaisesti säteilevän.\n\n-- Terve tuloa! -- Herra Thoresen nousi pöydästä ja kiiruhti vastaan.\n\n-- Miten kovin hauskaa, että olette täällä! -- Salme tunsi punastuvansa\nilosta. -- Minua niin julmasti ujostutti tulla näin vento vieraitten\njoukkoon.\n\nHerra Thoresen hymyili. -- Lapsi, -- sanoi hänen katseensa. Hymy oli\nkaunis ja lempeä.\n\n-- Neiti Asp, olkaa hyvä, -- tännepäin. Paikkanne on isännän\nläheisyydessä täällä minun vieressäni. -- Suomalaisia kunnioitetaan!\n\nMiten ne silmät taas veitikkamaisesti välähtivät!\n\nKoko ateria oli kuin juhla. Heillä oli niin paljo puhelemista,\nkyytipojasta ja hänen vanhemmistaan, Mjösen-matkasta, tuntureista\nja kodista Suomessa, josta äiti aina ennätti joka paikkaan\nvastaanottamaan, niin että nytkin oli kirje tuossa lautasen vieressä.\n\nMutta kirje ei niinkuin muulloin tullutkaan luetuksi jo aterian aikana.\nSe sai odottaa.\n\n-- Minne nyt niin kiire, neiti, kysyi Thoresen, kun Salme heti pöydästä\nnoustuaan aikoi poistua.\n\n-- Kirjettäni lukemaan tietysti.\n\n-- Se on totta se. -- Mutta tulettehan pian takaisin?\n\n-- Ei, ei neiti! Kukaan ei saa seurasta poistua, huusi vanha\nvalkotukkainen herra. -- Aterian jälkeen heitetään bocciaa, ja\nkohteliaisuuden laki velvoittaa osanottoon.\n\n-- Uusi kauhea koetus, huokasi Salme naurussa suin katsoen Thoreseniin.\n-- En minä osaa, en vaikka. Enhän ole moista edes nähnytkään.\n\n-- Kyllä te pian opitte. Se on hauskaa pallopeliä, joutukaa vain, niin\nminä selitän teille.\n\n-- Jos uskallan. -- Salme livahti kirjeineen pois salista.\n\nKun hän hetkisen kuluttua palasi, kävi astunta kuin tanssitahdissa.\n\n-- Oletteko valmis nyt neuvojani kuulemaan? -- Thoresen nousi hymyillen.\n\n-- Jos kohteliaisuuden laki vaatii osanottoon, täytyy minun kai niihin\nturvautua.\n\nHe lähtivät nurmikentälle, jossa toiset jo valikoivat palloja itselleen.\n\nVanha valkotukkainen, joka ensin oli puhunut pelaamisesta, oli\nnähtävästi joukon johtaja.\n\n-- Kun vain ensin koetamme, kutka joutuvat samaan puolueeseen, sitte\nkyllä ymmärrätte juonen, vakuutti hän isällisesti.\n\nSalme heitti nauraen pallonsa menemään, mutta joutui kun joutuikin\nheittonsa kautta pelin alkajaksi.\n\nJa samoin kävi pitkin matkaa. Salme osui aina suoraan määränpäähän,\nhajottaen vastapuolueen pallot ja auttaen omaa joukkoaan voittoon.\n\nIlo onnistumisesta lisäsi hänen intoaan. Ujous unohtui. Lapsekas\nilo sai vallan. Hän puhua liverteli kaikkien kanssa, poimi vanhalle\nvalkotukkaiselle hänen pallonsa aina joka vuoron loputtua ja melkein\nhypähti ilosta joka kerta, kun heittovuoro tuli hänelle.\n\nThoresen ei väistynyt hänen rinnaltaan. Vanha valkotukkainen koetti\nruveta Salmen isälliseksi suojelijaksi, vaan se ei onnistunut. Thoresen\ntorjui kaikki ukon yritykset. Se osa oli hänen eikä kenenkään muun.\n\nOli jo pelattu kaksi peliä. Ehdotettiin kolmatta, jotta vastapuoluekin\nmahdollisesti kerran pääsisi voitolle.\n\nValkotukkainen ehdotteli uutta puoluejakoa. -- Suomalaisemme on\nsyntynyt voittajaksi. Teidän, Thoresen, pitäisi asettua toisen puolueen\netua valvomaan.\n\n-- Siitä ei tule mitään, sanoi Thoresen puoliääneen.\n\nSalme katsoi kysyvästi häneen.\n\n-- Pannaan toimeen uudet koeheitot, ehdotti Thoresen samassa, mutta\nSalmelle hän lisäsi hiljaa. -- Kyllä pidän huolta siitä, että joudun\noikealle puolelle.\n\nVastaukseksi sai hän uudelleen kysyvän katseen.\n\n-- Ettekö te ymmärrä? -- Enhän minä ehkäisevästi vei asettua teidän\ntiellenne, enkä kärsi, että tekään minun tielleni asetutte.\n\n-- Tokko te yleensä kärsitte, että kukaan asettuu teidän tiellenne?\nSalme hymyili. -- Muistatteko, kuinka kapteeni Mjösen-laivalla huusi\nminulle, että te ajatte tahtonne perille, vaikka kaikki Norjan tunturit\nasettuisivat esteeksi. Teissä on pelottavan paljo voimaa.\n\n-- Ja te olette pelottavan suora.\n\nSalme punastui. -- Minun täytyy -- sanoi hän hiljaa. -- Minä olen\nsellainen enkä voi muuta.\n\n-- Te molemmat siellä, apuun, hoi, huusi samassa valkotukkainen kentän\ntoiselta laidalta. -- Ettekö ensinkään välitä siitä että joukkonne on\nhelisemässä?\n\n-- Ei hätää, ei huolta -- Thoresen läheni. -- Olkaa hyvä, neiti, te\nvoittajaksi syntynyt!\n\nSuoraan kuin nuoli kiiti Salmen pallo määräänsä. Thoresenin seurasi.\nHetken innokkaan ottelun perästä oli voitto heidän.\n\n-- Ette saa minua ikänä uskomaan, että neiti Asp ensi kertaa pelaa\nbocciaa, selitti nyrpeissään neiti Holk, sen lihavahkon rouvan tytär,\njoka veljensä kanssa oli kuulunut vastapuolueeseen. -- Koketeeraamista\nse on, sulaa koketeeraamista.\n\nHän viskasi pallonsa suuttuneena menemään. Thoresen sattui kuulemaan\nhuomautuksen.\n\n-- Itsestään hyvä pappi saarnan pitää. -- Ääni oli pureva.\n\nThoresen käänsi samassa selkänsä seurueelle, kumarsi Salmelle ja\npoistui.\n\nEnsi päivän boccian heitto uudistui tämän jälkeen säännöllisesti.\nPäivällisten päätyttyä oleskeltiin tavallisesti ensin hiukan\nseurusteluhuoneessa. Toiset lukivat kirjeitään tai sanomalehtiä, toiset\npuhelivat. Herroista siirtyivät useimmat tupakkahuoneeseen, muutamat\njäivät pitämään seuraa naisille.\n\nHolger Thoresen kuului jälkimäisten joukkoon. Hän etsi Salmen seuraa.\n\nHeidän keskustelunsa oli aina sellaista kuin se jo ensi päivänä oli\nollut, iloista, vapaata, leikkisää, -- pohjalla ehkä enemmän kuin\nuskalsivat myöntää itselleenkään.\n\nPaitsi aterioiden aikoina ja bocciaa heitettäessä tulivat Salme\nja Thoresen olleeksi paljo yhdessä myöskin kävelymatkoilla, joita\nsanatoorion vieraat tekivät ympäristöön. Thoresenin harmiksi asetti\nSalme kuitenkin niin, että harvoin jäivät kahden. Oliko tämä\nturhanpäiväistä kaavamaisuutta, vai tahtoiko Salme todella välttää\nkahden oloa, sen olisi hän tahtonut tietää.\n\nKerran kun hän seisoi portailla, odottaen Salmea, sattui hän kuulemaan,\nmiten tämä pyysi neiti Holk'ia toverikseen.\n\n-- En minä viitsi tulla kuuntelemaan teidän kaksinpuhelujanne, selitti\nneiti, hapan sävy sanoissaan. -- Kun te olette seurassa ei herra\nThoresen muista muita naisia maailmassa löytyvänkään.\n\nThoresen ei voinut hillitä itseään. Hän tempasi oven auki. -- Neiti\nHolk, -- hän teki kohteliaan kumarruksen, -- te olette nuori, kovin\nnuori, ja minä olen vanha mies. Miten uskaltaisi vanha nuorta lähestyä?\nNeiti Aspilla on suuremmat edellytykset ymmärtääkseen minua.\n\nHän kääntyi Salmeen päin. -- Nyt en ehdi odottaa enää. Joutukaa, neiti\nAsp!\n\nKun hän avasi piha-portin Salmelle, katsoi tämä häneen\nveitikkamaisesti. -- Vanhuuttaniko saan kiittää yhteisistä\npuheluhetkistämme?\n\n-- En totta minä teitä vanhaksi sanonut. Thoresen painoi kumartaen\nkäden povelleen. -- Sanoin vaan neiti Holk'ia nuoreksi ja itseäni\nvanhaksi ja sitte -- sitte lisäsin, että teillä on paremmat\nedellytykset ymmärtääksenne minua kuin neiti Holkilla. Ja se on totinen\ntosi.\n\nHe olivat puhellessaan astuneet pihalta maantien poikki tunturien\nrinnettä kiertävälle metsäpolulle.\n\nHetken vaiti oltuaan jatkoi Thoresen: -- Kiittäkää vanhuuttanne tai\nkiittäkää lapsekkuuttanne, kiittäkää sitä, että olette juuri se, kuin\nte olette. Te tunnutte vanhalta, sillä olette ikänne ajatellut ja\ntehnyt työtä. -- Ja siltä olette samalla lapsi, aivan matkan alkupäässä\noleva lapsi -- ehkä siitäkin syystä, että olette _tosi_ kuin lapsi.\n\n-- En tiedä, onko totuuden rakkaus juuri lasten tuntomerkki. -- Salme\nkoetti antaa puheelle toisen käänteen.\n\n-- En tarkoita vanhempia lapsia, jotka kenties usein heikkoudesta ja\nrangaistuksen pelosta taipuvat valehtelemaan. Ajattelen noita pieniä,\njotka avomielisesti kysyvät, eikö setä jo mene pois niin että äiti\njoutaa satuja kertomaan, tai juhlallisesti ilmoittavat, että sisko\nottaa uuden kauniin puvun päälleen, aina kun setä tulee. -- -- --\nHeille ei ainakaan juolahda muu mieleen kuin totuuden suoraan sanominen.\n\n-- Totuutta tarvitseisimme kaikki enemmän. Saisimme oppia lapsilta.\n\n-- Jos näkisimme enemmän totuutta teissä naisissa, oppisimme mekin\ntoisenlaisiksi. -- Te voisitte vaikuttaa äärettömän paljo, jos teillä\nolisi enemmän totuuden rakkautta. Mutta te olette harvoin muuta kuin\nnäyttelijöitä. Minulla oli niin hyvä äiti, niin puhdas kuin enkeli,\nsiksi on nais-ihanteenikin korkea ja puhdas. -- Mutta todellisuus? --\nUsein vihaan sitä, vihaan rajusti, sillä se on ihanteeni irvikuva.\n\n-- Te tuomitsette ankarasti.\n\n-- Minä en muuta voi. Olen usein päättänyt ainaiseksi lakata\nseurustelemasta naisten kanssa ainoastaan heidän onnettoman\nnäyttelemistaitonsa vuoksi. En totta olisi välittänyt teidänkään\nseurastanne, ellen heti olisi nähnyt -- käyttääkseni suuren\nsadun-kertojanne kuvaa -- rakkauden totuuden helmeen kuultavan koko\nolennostanne.\n\n-- Herra Thoresen, te käytätte liian paljo korulauseita! Ja sitte --\nsitte te minusta itse poikkeatte totuudesta. Sanotte karttavanne,\nmelkein vihaavanne naisten seuraa ja kuitenkin näin jo laivassa\nMjösenillä, miten tutunomaisesti ja iloisesti seurustelitte kaikkien\nsekä miesten että naisten kanssa. Panin jo silloin merkille, miten\nhelposti teitte tuttavuuksia.\n\nThoresen katsoi pitkään. Piilikö näitten sanain alla jotain? Oliko\nniissä nuhde hänelle, vai oliko tarkoitus niiden kautta osoittaa, miten\nvähän arvoa Salme antoi hänen seuralleen.\n\n-- Kenties teen sitä tavallaan sanoi hän vitkastellen. -- Mutta\ntavallaan en tutustu heihin koskaan. -- En ainakaan anna heidän\ntutustua itseeni. -- Te olette poikkeus tässä suhteessa, lisäsi hän\nhetken arveltuaan.\n\nSalme ei vastannut.\n\n-- Emmekö ole ensi hetkestä saakka olleet kuin vanhat tutut?\n\n-- Olemme, -- olen minä ainakin, vaan -- --\n\n-- Vaan mitä?\n\n-- Vaan älkää siltä uskoko, että minua tunnette. -- Te sanoitte, että\nrakastan totuutta. Se rakkaus pakottaa minun tätä sanomaan. -- Mutta\nuskokaa minua, että luotan teihin, -- ja olen kiitollinen teidän\nluottamuksestanne.\n\n-- Ei kannata kiittää sen luottamuksesta, jonka mieli on katkera ja\njota elämäntaakka painaa. Kuormaksi käy silloin luottamuskin. -- Äänen\nsävy oli katkera.\n\n-- Juuri silloin on luottamus suuriarvoista. Juuri silloin kannattaa\nsiitä kiittää.\n\n-- Kannattaa kiittää kaikesta, mikä on hyvää ja kaunista tiemme\nvarrella, muusta ei.\n\nHolger Thoresen kumartui, taittoi tiepuolesta kukkivan valkoisen\nkanervan ja ojensi sen Salmelle. -- Neiti Asp, tämä kukkii varmaan\nteitä varten.\n\n-- Kiitoksia! -- Salme punastui. -- Enkö sanonut, että rakastatte\nkorulauseita, sanoi hän, pistäin naurahtaen kanervan puseronsa läpeen.\n\n-- Ja totuutta, -- niinkuin tekin, vastasi Thoresen myöskin nauraen.\n\nKun he palasivat retkeltään, istuivat toiset paraikaa illallispöydässä.\nKeskustelu oli vilkasta. Suunniteltiin pitempää huviretkeä eräälle\ntunturihuipulle.\n\n-- Sinne tekisi mieli minunkin, selitti vanha valkotukkainen, -- mutta\nluuvalo ja vanhuus estävät. Se lysti on jätettävä nuoremmille.\n\n-- Minä ainakin lähden, selitti nuori herra Holk, ja sisar säesti.\n\nMutta herrat nauroivat. -- Rauta-anturaiset kengät jalkaan, sauva\nkäteen ja pari päivää yhtämittaista vastamäessä kulkua, olettekohan te,\nneiti Holk, Tanskan tasangoilla sellaiseen tottunut.\n\n-- Ei minua ainakaan pelota. -- Salme katsoi pöytään asettuessaan\niloisesti talon isäntään.\n\n-- Mutta minua pelottaa, vastasi tämä vakavana. -- Te ette arvaa, miten\nsuuresti sellainen matka kysyy voimia.\n\n-- Miksi arvoisa isäntämme on niin juhlallinen, pisti Thoresen väliin,\nennenkuin Salme ennätti vastata.\n\n-- Siksi, että tahtoisin pitää hyvää huolta vieraistani ja\nsuomalaisestamme etenkin. Neiti Asp on liian heikko kestämään sellaisen\nmatkan ponnistuksia.\n\n-- Tulisikohan hevoskyyti kalliiksi, kysäsi Salme.\n\n-- Parin tai kolmenkymmenen kruunun vaiheilla.\n\nSalme pudisti nauraen päätään ja kääntyi juttelemaan vierustoverinsa,\nvanhan valkotukkaisen kanssa.\n\nMutta isäntä ja Holger Thoresen punoivat salajuonta.\n\nMatkaa suunniteltiin myöhäiseen iltaan asti. Tuumien lopputulokseksi\ntehtiin päätös, että talon kaikki nuorimmat miehiset vieraat yhdessä\nisännän, emännän, neiti Holk'in ja Salmen kanssa varhain seuraavana\naamuna lähtisivät matkalle. Holger Thoresen sanoi kuuluvansa vanhojen\njoukkoon, siksi hän oli päättänyt jäädä kotiin.\n\nSalme oli varhain liikkeellä seuraavana aamuna. Mutta kun hän\nullakkohuoneestaan juoksujalkaa kiiruhti ruokasaliin, huomasi\nhän hämmästyksekseen, että toiset jo olivatkin lähteneet. Vanha\nvalkotukkainen istui yksin aamiaispöydässä, nauraen partaansa hänen\nhämmästykselleen.\n\n-- Mitä ihmettä tämä on? Ovatko he todella jättäneet minut?\n\nUkko ei vastannut, nakerteli vain ohutta norjalaista leipäänsä ja\nnauraa hymähti. -- Kysykää herra Thoresenilta. Hän on tuolla pihalla.\n\nSalme meni pihalle. Siellä seisoi Holger Thoresen vaunujen vieressä.\nHän kumarsi. -- Teidän armonne, tässä minä, nöyrin palvelijanne, teitä\nodotan.\n\nSalme tuli hämilleen. Hän epäröi hetken. Mutta kun hän kuuli, että\nherra Thoresen ja isäntä yhdessä olivat suunnitelleet matkan, päättäen\nettä tuon tuostakin yhtyisivät jalkamatkalaisiin, ei hän enää\nvastustanut.\n\nAsetuttuaan vaunuihin, herra Thoresenin rinnalle tunsi hän, kuitenkin\naluksi, ettei voinut olla oikein vapaa. Mutta pian ilo huvimatkasta\npalautti hänen luonnollisen hilpeän avomielisyytensä.\n\nEnsimäisessä levähdyspaikassa he tapasivat jalkamatkalaiset. Nämä\nkiiruhtivat tielle vähän aikaisemmin, mutta pian Salme ja Thoresen\nsivuuttivat heidät.\n\nTie pujottelihe läpi kauniin kuusikon, missä metsä säesti tunturipuron\nsäveleitä ja oravat oksilla hyppelivät.\n\nHolger Thoresen kysyi paljo Suomesta. Hän houkutteli Salmea kertomaan\nkodistaan ja omaisistaan.\n\nJa kuuset ne lauloivat kotoista lauluaan. Se viihdytti, se lämmitti ja\nsai sydämen tulvilleen kotitunnelmaa.\n\nSalme ei itsekään huomannut, miten paljo hän kertoi. Muistot ja\najatukset tulvehtivat hänen mielessään. Tunturiseudun hiljaisuus\nviihdytti ja kietoi. Hän eli uudelleen elämänsä ilot ja surut ja\nhän antoi niistä osaa rinnallaan istuvalle toverille, -- antoi kuin\nystävälle.\n\nMutta sitte vaati hän vastalahjaa. Hänkin tahtoi vuorostaan kuulla.\n\nOltiin metsärajan kohdalla, kun Holger Thoresen rupesi kertomaan\noman elämänsä tarinaa. Orava ei enää oksilla hypellyt, kuuset eivät\ntiepuolessa kuiskailleet. Pyörien synnyttämä rätinä tiellä ja\nhevoskavioiden tasainen kapse oli ainoa, mikä täällä lakeuksilla\nhäiritsi tunturiluonnon valtaavaa hiljaisuutta.\n\nHolger Thoresen kertoi, miten vuonot ja vuoret olivat häntä pienenä\nkasvattaneet, miten ne olivat karaisseet ja kehittäneet voimaa, mutta\nsamalla, miten raskaaksi ja synkäksi sellainen elämä muodostui.\n\nHillitty tuska väreili joka sanassa. Silmissä paloi outo tuli.\n\nAinoastaan kun puhe kääntyi äitiin, kävi Holger Thoresenin ääni\nlämpimäksi ja helläksi. Silloin taas tuo nälkäinen, kaipaava katse\nkuvastui syvällä hänen silmissään. Mutta hetkeksi vain. Sitte valtasi\nhänet taas synkkien muistojen katkeruus.\n\n-- Sellaista on elämäni ollut kuin tunturin laella kulkijan. Tuuliin\nhän on tottunut ja vilussa hän viihtyy. Hän näkee laakson pohjalla\nihmis-asuntoja, näkee kotilieden loimua ja kuulee kaukaa äänien\nkutsuvan. Milloin raikuu laaksosta hääkulkueen riemu, milloin\nsurusaatto kertoo tuskasta, joka siellä sydämiä särkee. Vaan kaikki\ntuo, se on etäällä tunturilakeuksilla kulkijasta. Se ei häntä saavuta,\nei kiedo, sillä se ei kuulu hänelle. Hän on tuon kaiken ulkopuolella.\nHän ei saa muuta ajatella kuin taistelua henkensä edestä tuulen ja\nvilun valtoja vastaan. Yksinäistä, vaan rajattoman vapaata on sellainen\nelämä.\n\nSalme ei vastannut, hän kietoi vaan matkavaipan paremmin ympärilleen.\nTäällä ei metsä enää suojannut. Tie luikerteli tasaisesti eteenpäin,\nylämaaksi kohoamatta ja hevoset juoksivat ripeästi kepeässä\ntunturi-ilmassa. Siksi tuntuivat tuulet täällä niin läpitunkevilta.\n\n-- Olen nauttinut, sanoi hän viimein, hitaasti ja arastellen nauttinut\npitkin matkaa luonnon suurenmoisesta, ylevästä kauneudesta. Täällä\ntahtoisin olla, ajattelin, täällä oppia oikealla tavalla arvostelemaan\nja ymmärtämään ihmiselämää. Mutta sanojenne johdosta tulin\najatelleeksi, ettei ole niinkään hyvä ruveta ainaiseksi tuntureilla\nasujaksi. Sellaiselle käy vaikeaksi, ehkä usein mahdottomaksikin\nymmärtää muita ja heidän olojaan. Ettekö sitä usko? -- Lepopaikkana on\ntunturilakeus ihana, mutta kolkko ja kylmä se on ainaisena asuntona.\n\n-- Surmaavan kolkko toimettomuudessa olijalle, karaiseva työtä\ntekevälle. -- Thoresen hymyili.\n\n-- Minä olen koettanut viimeksi mainittua, jatkoi hän, ja se on estänyt\nminua viluun kangistumasta. -- Ehkä nytkin koettaisimme samaa keinoa,\nlisäsi hän, tehden puheessaan äkkikäänteen. -- Jos kävelemme tuonne\nlähimmälle tunturihuipulle, saavat hevosemme levätä ja me joudumme\npieneen ravintolaan, siksi kun jalkamatkalaisetkin kerkiävät sinne.\n\nSalme hyppäsi iloisena vaunuista. Tuntui hyvältä päästä astumaan\nraittiissa tunturi-ilmassa. Ja samalla hän tunsi päässeensä\npainostavasta pelosta.\n\nKun Holger Thoresen kertoi hänelle elämänsä vaiheista, oli Salmen\nkerran tehnyt mieli tarttua hänen käteensä ja kuiskata hänelle\nrakkauden rohkaisevia sanoja, kuiskata kotilieden lämmöstä, joka odotti\ntunturilta tulijaa. Vaan sitte valtasi hänet jäytävä pelko. Entä, jos\ntosi eteen tulisi? Jos Holger Thoresen todella kysyisi, jos vaatisi\nvastausta? -- -- --\n\nHän tunsi pelkäävänsä taakkoja. Olihan hänellä niitä ollut jo\ntarpeeksi. Hän ei tahtonut useampia. -- Hän pelkäsi. -- -- Mutta\ntoiselta puolen, tahtoisiko ja voisiko hän koskaan kieltää mitään\nhäneltä, joka nyt kulki hänen rinnallaan?\n\nSalme astui kiivaasti ja hermostuneesti eteenpäin. Hän kulki\najatuksiaan ja pelkoaan pakoon.\n\nVasta kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, unohti hän pelkonsa.\nOli mahdoton surra ja huolehtia täällä tunturilla. Tuulet puhalsivat\nniin raittiisti. Luonnon valtava hiljaisuus viihdytti ja virkisti. Joka\nhengen veto tuntui täällä riemulta. Joka askel oli iloa.\n\n-- Te kiidätte eteenpäin kuin tuulen kantamana, huomautti Thoresen.\n\n-- Niinhän sitä täytyykin, täällä. Tämä tunturi-ilma vallan kuin\nlumoaa. -- Ja sitte koetan etsiä kuuluisaa kaunotartanne, jota\nruotsalaiset nimittävät tunturimorsiameksi.\n\n-- Etsitte sitä niin innokkaasti, ettette malta muistaa toverianne? --\nÄäni oli leikkisän nuhteleva, mutta Salme kuuli siinä samalla hillityn\nsurun väreen.\n\nSe surun väre hänet sitoi. Hän ei enää etsinyt tunturimorsianta\njyrkänteiltä eikä iloisena hypännyt mättäältä toiselle. Hän kulki\nhiljaa Holger Thoresenin rinnalla, ja kun tämä ojensi kätensä\nauttaakseen häntä, otti hän sen vastaan.\n\nSe äänen surunväre soi yhä hänen korvissaan. Se vaimensi hänen hilpeän\nilonsa, se teki hänet hiljaiseksi ja hajamieliseksi. Hän ei enää\najatellut muuta, hän kuunteli vain, miten hiljaisuus tuntureilla\nhaasteli ja miten lämpimän syvänä sointu Holger Thoresenin äänessä\nsiihen sulautui.\n\n-- Tässä on paha paikka, saanko auttaa teitä?\n\nEnnenkuin Salme ehti vastata, oli Thoresen jo hypännyt jyrkänteen\ntoiselle puolelle ja ojensi hänelle sieltä auttavan kätensä.\n\nSalme loi silmäyksen kuiluun päin. Päätä alkoi huimata. Hän yritti\nkuitenkin hypätä, mutta horjahti, ja tunsi samassa Holger Thoresenin\nkäden vyötäisillään.\n\n-- Salme, -- hänen äänensä värähti liikutuksesta -- minä en enää kestä\nelämää tunturilakeuksilla. -- Mutta yksin en uskalla laaksoon lähteä.\nSalme, voitteko, tahdotteko jättää kaikki seurataksenne minua?\n\nSilloin ei Salme enää muistanut epäröimistään.\n\nHän tunsi vain miten suuri, vastustamaton rakkaus veti hänet puoleensa,\nmiten se sulki hänet syliinsä, kietoi ja kahlehti ja hän antautui sen\nvaltaan kuin tahdoton, onnellinen lapsi.\n\n-- Salme, iloni, onneni, tunturimorsioni!\n\nKaksi voimakasta käsivartta kiertyi hänen ympärilleen. Ne nostivat\nhänet, -- kohottivat korkealle, -- kantoivat eteenpäin -- ylöspäin --\nkohden tunturin huippua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat kumpikin hajamielisiä paluumatkalla.\n\nHe tulivat laskeutuneeksi toista rinnettä kuin olivat nousseet. Polku\nluikerteli heitä pakoon, ja heidän oli mahdoton löytää tietä. Kauan\nharhailtuaan eksyksissä kuulivat viimein kellojen kalketta ja näkivät\nkarjamajan tunturin kupeella.\n\n-- Tunturimajaan vien tunturimorsioni. -- Äänessä soi sydämen rajuna\ntulvehtiva riemu.\n\nHolger avasi portin, ja he astuivat pihaan.\n\nAvonaisesta ovesta näkivät keski-ikäisen naisen tuvassa juustopataa\nhämmentämässä. Ulkona juoksi nuori tyttö iloisesti hyppien kiveltä\ntoiselle kilpaa vuohien kanssa.\n\n-- Odota sinä täällä, minä tulen kohta. -- Holger Thoresen pujahti\nsisään puhuttelemaan emäntää.\n\nKun hän hetken kuluttua palasi, istui Salme kivellä majan edustalla.\nHän seurasi katsein ilta-auringon välkettä tunturijärven pinnalla.\n\n-- Holger, katso niemeä tuolla, lahden pohjukkaa ja tuota tunturijärven\npikku-pientä saarta. Se on kuin palanen Suomea, joka on tullut luokseni\nonneni suurta juhlaa viettämään.\n\nHolger heittäytyi nurmelle hänen viereensä.\n\n-- Palanen Suomea, jonka Norja on syliinsä sulkenut.\n\nSilmä säteili silmää vastaan. He eivät puhuneet mitään, äänettöminä\nistuivat vain katsellen miten hento heinä tuulen tuudittamana nuokkui,\nmiten väririkkaina kukkulain rinteet upeilivat ja miten aurinko\nkultiaan tuhlaili täällä tunturilakeuksien ihmemaassa.\n\nNäin istuivat käsityksin vielä kun emäntä tuli ruualle kutsumaan.\n\nTyttö ulkoa oli tullut emäntää auttamaan, ja he olivat panneet\nparastaan. Tuvassa oli pöytä katettu valkealla liinalla, lautaselle\noli pinottu ohutta norjalaista leipää, toiselle asetettu tuntureilla\nvalmistettu juusto. Lasilautasella oli voita ja kannussa paksua, hiukan\nhapantunutta kermaa -- aito norjalaista ruokaa.\n\nAvonaisella liedellä porisi kahvipannu ja pöydän keskikohdalle\nkunniasijalle oli asetettu kaksi kauniin kirjavaa kahvikuppia, niiden\nvälille lasiin kimppu tunturimorsioita.\n\nSalme ja Holger katsoivat toisiinsa.\n\n-- Sinulle, sanoi Salme hiljaa.\n\n-- Sinulle, vastasi Holger. -- Minä olen jo poiminut tunturimorsioni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon kuluttua seisoivat vaunut pienen sanatoorion edustalla. Salme\noli lähdössä kotiin Suomeen.\n\nHolger Thoreseninkin lähtöpäivä oli sattunut samaksi. Hyvästellen\nseisoivat kaikki muut portailla.\n\nKun vaunut pyörähtivät pihalta, kohotti vanha valkotukkainen lakkiaan\nja alkoi Suomen laulun.\n\nSävelet saattoivat pois kiiruhtavia kauaksi. Vielä mäen alapuolella\nkuulivat laulua ja näkivät nenäliinat pihalla liehumassa.\n\nSilloin, tien mutkassa Salme nousi seisoalleen vaunuissa ja heilautti\nnenäliinansa vielä viimeisen kerran.\n\nSamassa painoi Holgerin käsi hänet takaisin istuimelle.\n\n-- Me lähdemme yhdessä Suomeen, ensi kertaa kokonaan kahden ja sinä --\nsinä joudat muistamaan muita!\n\n-- Holger! He ovat kaikki olleet niin hyviä minulle. Heidän luonaan\nlöysin onneni, -- löysin sinut. Enkö heitä kiittäisi?\n\n-- Ajattele minua, minua yksin. Minä tarvitsen kaikki, lisäsi hän. Ja\nsilmissä paloi tuli, jota Salme pelkäsi.\n\n\n\n\n4.\n\n\nIsä oli Salmea vastassa asemalla, kun hän saapui kotiin. Isä oli\nvanhentunut ja näytti heikolta, Salme huomasi sen jo junan ikkunasta,\nnähdessään isän odottavien joukossa. Mutta sitte se häneltä unohtui.\nHän muisti vain oman onnensa rikkauden.\n\n-- Lapsi, lapsi! -- Isä puristi häntä hetken kiihkeästi rintaansa\nvasten. Sitte muuttui hän kohta taas entiselleen, rupesi tiedustelemaan\nSalmen tavaroita ja niitä rattaille hommaamaan.\n\nSyksyn keltalehtiä oli maassa, ja tuuli soitteli surunvoittoista\nsäveltä puitten latvoissa heidän ajaessaan kotiinpäin. Mutta kuu\nkatseli puitten lomasta syksyistä seutua, kietoen tenhovaloonsa kaikki\nkolkot kuolon enteet.\n\nSalme ajatteli Holgeria. Hän oli nyt yksin läheisessä pikkukaupungissa.\nItse oli hän näin tahtonut.\n\nEilen olivat he Turussa yhdessä tulleet maihin. Siellä ei kukaan\nheitä tuntenut. Kahden saivat he kulkea ja olla kuin ei muita ihmisiä\nmaailmassa olisi ollutkaan.\n\nHe kuljeskelivat kaupungilla, katselivat istutuksia, istahtivat\npuistoihin puhellakseen, ja hämärissä, kun kuu rupesi kumottamaan,\najoivat he joen rantaa pitkin ihailemaan vanhaa linnaa, jonka\nvalkomuurit kuun valossa hohtivat kuin menneitten vuosisatojen haamut.\n\nSitä onnen rikkautta silloin!\n\n-- Isä, hyvänen aika, johan me olemme kotona!\n\nIsä nauroi. -- Etkö enää muistakaan, miten lyhyt matka on kaupungista\nmeille? Tunturipolkuja sinä vaan -- -- --\n\n-- Tuolla on äiti! -- -- Salme hypähti koholle. Hän tuskin malttoi\nodottaa, kunnes hevonen pysähtyi. Hänen tuli niin ikävä äidin syliä.\n\nHän oli rattailta maassa, samassa kun hevonen pysähtyi. -- Äiti -- sai\nhän sanotuksi, painoi päänsä äidin olalle ja itki.\n\nÄiti seisoi tyynenä ja rauhallisena. Hän antoi Salmen itkeä hetken,\nsitte nosti hän pään olaltaan ja katsoi Salmea syvälle silmiin.\n\nSellainen lämmin, tyyni ja siunattu äidin katse!\n\nSe asetti tyrskyt rinnassa, hääti huumauksen ja kuumeen kauaksi,\nsyvensi sydämen tunteet samalla kuin rauhoitti ja tyynsi.\n\n-- Salme, Salme! Sisaret ja veljet eivät enää malttaneet odottaa. He\naivan piirittivät Salmen, ahdistellen häntä tuhansin kysymyksin jo\nennen kun sisään laskivat. Ja sitä menoa kesti sitte koko illan.\n\nSalme oli kuin pyörryksissä. Hän toivoi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta,\nmutta sen sijaan täytyi vain vastata kysymyksiin ja kertoa. Ja vaikka\nse oli vaikeaa oli se mieluistakin, sillä kertoessaan täytyi hänen\ntuontuostakin mainita jotain herra Thoresenista, johon hän tuntureilla\noli tutustunut. Tämä herätti siskojen ja veljien uteliaisuutta. He\nrupesivat tiedustelemaan ja hänen täytyi kertoa yhä enemmän tuosta\nsamaisesta herrasta.\n\nÄiti katsoi muutaman kerran pitkään, mutta isä ei huomannut mitään. Hän\nvain kyseli ja puheli kilvan toisten kanssa.\n\nSalmen tuli oikein vaikea olla.\n\nMitä jos vanhemmat tietäisivät, -- jos arvaisivat, miten lähellä Holger\non ja että hän jo huomenna tulee pyytämään sitä, mihin hänellä on täysi\noikeus, -- rakkauden suuri, eittämätön oikeus.\n\nSalme tahtoi puhua vanhempien kanssa kahden kesken, vaan ei saanut\nsiihen tilaisuutta. Aina tuli joku häiritsemään. Viimein täytyi hänen\nsanoa hyvää yötä ja mennä omaan huoneeseensa, jossa nuoremmat siskotkin\nnukkuivat. Äiti kyllä pistäytyi tänne häntä katsomaan, mutta puhua ei\nSalme silloinkaan voinut. Sisaret makasivat silmät suurina, seuraten\nkaikkia Salmen liikkeitä ja korvat pörhöllään kuullakseen, mitä hänellä\nmahdollisesti oli kerrottavaa.\n\nKun äiti ovessa nyökkäsi viimeisen \"hyvää yötä\", teki Salmen mieli\nvielä juosta hänen jälkeensä ja kuiskata: äiti, en ole omani enää,\nen yksin, löysin onneni tuntureilta, -- mutta ne sanat jäivät vain\najatukseksi.\n\nOvi painui kiinni, äiti oli poissa.\n\nVasta seuraavana aamuna tuli kaikki kerrotuksi.\n\nTalossa olivat vanhemmat aina aikaisia, lapset nukkuivat. Salme tiesi\nisän ja äidin aamuin yhdessä juovan teetä salissa.\n\nKello löi 6, kun hän avasi salin oven. Teekeittiö porisi jo pöydällä,\nja äiti makasi aamupuvussaan leposohvalla. -- Äiti rakas, miten sinä\njaksat? -- Salme kumartui häntä suutelemaan.\n\n-- Kiitos, hyvin. Entä sinä? Saitko unta?\n\n-- Enpä paljo. Ajatukset valvottivat. Olisin eilen tahtonut puhua\npaljosta kanssasi.\n\nSilloin äiti hymyili. -- Ei sinun tarvitse. Minä tiedän kaikki.\n\n-- Sinä, äiti!\n\n-- Etkö luule minun huomanneen, mitkä kokemukset ja tunteet ovat\nkuultaneet esiin kirjeistäsi? Etkö arvaa, mikä nimi on punoutunut\nkaikkiin kerrottaviisi?\n\n-- Äiti rakas!\n\nSamassa avasi isä salin oven. Salme riensi häntä vastaan, kietoi\nkätensä isän kaulaan ja kertoi kerrottavansa ainoassa hengenvedossa\nkuin keskeytystä peläten.\n\nIsälle se ei ollut odotettua. Se tuli kuin isku. Hän painoi käden ensin\notsalle, sitte sydämelle kuin olisi sitä kouristanut.\n\n-- Lapsi, sanoi hän huoahtaen raskaasti ja vaivalloisesti, -- lapsi,\nminä olen tottunut siihen, että olet kotona ja autat meitä kuormaa\nkantamaan. Johan sinä olet vanhakin, -- kahdenkymmenenkahdeksan\nvuotias. -- Hän naurahti. -- Sano, että lasket leikkiä?\n\n-- Minä en voi. -- Salme katsoi isään veitikka toisessa, vakavuus\ntoisessa silmäkulmassa. -- Olen ollut täällä luonanne lapsuuteni ja\nnuoruuteni ajan, -- kuormaksi usein, väliin auttaen kuormaa kantamaan.\nMutta tuntureilla kuulin kutsun toisaalle. Sitä kutsua täytyy minun\ntotella, sillä siihen velvoittaa sydämeni suuri rakkaus.\n\nIsä pyyhkäisi otsaansa ja istahti pöydän ääreen. Hän huoahti taas\nraskaasti. -- Ja sinä hennot jättää, puheli hän kuin itsekseen, --\nhennot todella. Pian tulee Väinö ylioppilaaksi, Viljo vuotta myöhemmin\n-- ymmärrät, mitä se tietää kukkarolleni. -- Elvi ja Annikki eivät\nvielä voi paikkaasi täyttää. Olavi kaipaa sinua. -- Minä olen ennen\naikojani vanhentunut, nyt kun olit poissa. -- Ja taas jättäisit --\nainaiseksi.\n\n-- Isä, älä nyt! -- Salme hyväili kuin sairasta lasta. -- Enhän minä\nvielä, vaikka minun nyt täytyy puhua.\n\nHän katsoi äitiin kuin apua pyytäen, mutta tämä ei sanonut sanaakaan,\nmakasi vain hiljaa ja liikkumatta sohvallaan, katsein ahmien joka\nvärettä Salmen kasvoilla, joka sanaa hänen huuliltaan. Hän näki\nmiehensä väsyneenä ja liikutettuna nojaavan pöytään. Hän tiesi\nkatsomattakin, mitä hän nyt tunsi. Mutta hänellä ei nyt ollut sijaa\nsille sydämessään. Hän ajatteli vain lastaan.\n\nHän katsoi Salmeen kuin se, joka taivaalle tähystää, tiedustellen,\nmitä tulevaisuus muassaan tuo, onko tulossa tuulet ja myrskyt, vaiko\npäivänpaiste ja ihana ilma.\n\nSalme painautui isän polvelle. -- Isä, sanoi hän hyväilevästi. -- Anna\nminun puhua sinulle kuin lapsi isälleen, ei tällä kertaa kuten usein\nennen niinkuin työtoveri työtoverilleen -- -- --\n\n-- Isä, siellä tuntureilla lauloi luonto mulle kummia lauluja. Se\nlauloi, ei niin vienosti, ei niin viehkeästi kuin täällä kotona, mutta\nse laulu oli voimakkaampaa, suurenmoisempaa kuin mitä koskaan ennen\nolin kuullut. Ja semmoista kuin oli luonto ja sen laulu, semmoista\noli ihmiselämäkin siellä. Opin ymmärtämään oman pienuuteni. Aloin\naavistaa, mitä voimakas, suurenmoinen elämä on. Ja tiedätkö, mitä\nsiellä vielä opin? -- Kuulin pojasta, joka pienenä sai saattaa äitinsä\nhautaan. Isän hellyyttä hän ei koskaan saanut kokea. Kaikki se, mikä\noli pojalle rakasta ja mikä olisi voinut häntä auttaa ja ilahduttaa,\nse häneltä riistettiin. Mikä oli katkeraa, se pantiin kannettavaksi.\nPikkusielu olisi siinä murtunut, mutta poika kasvoi kuormaa kantamaan,\nkasvoi rohkeammin päivä päivältä. Miehenäkin hän kauan kulki yksin.\nHänen tiensä oli kaita ja kivinen. Työn ja huolten taakka painoi häntä.\nMutta hän ei valittanut. Hän kevensi kuormansa painoa toisten taakkoja\nkantamalla. Jokainen repaleinen, isätön raukka, jokainen nälkäinen\nkovan-onnen lapsi oli hänen ystävänsä -- hän heidän. -- Isä, oletko\nkuullut kauniimpaa elämän laulua? -- Se poikanen kulki kerran miehenä\ntuntureilla. Siellä hän muisti isättömyyttään, äidittömyyttään, muisti\ntyötaakan painoa ja surujensa suuruutta. Hän oli nääntyä mielessään\nja tunsi ensi kertaa elämässään tarvitsevansa apua. Voimakas kun oli,\ntarvitsi hän pienen, ja heikon rinnalleen. -- Isä, hennotko tarttua\nhänen käteensä ja kieltää ottamasta? -- Tänä iltana hän itse tulee sitä\nsinulta kysymään.\n\nIsä istui yhä käsi silmillään. -- Minä olisin luonnoton isä, jos sen\ntekisin.\n\nHän siirsi Salmen äkkiä polveltaan ja nousi lähteäkseen. Mutta Salme\npidätti häntä. -- Isä, kuule, isä! Hän kävi kiinni isän käsivarteen. --\nEi Holger tule ainoastaan pyytämään ja ottamaan. Hän tulee sydän täynnä\nrakkautta teitä kaikkia kohtaan, valmiina antamaan ja auttamaan.\n\nSilloin isä sai Salmen käden pudistetuksi käsivarreltaan. -- Kauan sinä\nsäästyit, sanoi hän nauraen, mutta nyt on kuume sitä kovempaa!\n\nIsä oli jo ovella. Leikinlaskun turvissa oli hyvä paeta.\n\n-- Lasten taudit ovat vaarallisia, kun tarttuvat vanhoihin, etkö\nmuista, isä?\n\n-- Muistan, että olet ollut viisastelija kaiken ikäsi. -- Ovi painautui\nkiinni.\n\nSilloin kiiruhti Salme äidin luo, heittäytyi polvilleen hänen viereensä\nja tarttui äidin molempiin käsiin. -- Äiti rakas, äiti, sano jotain\nminulle!\n\nSairas siveli Salmen tukkaa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja puhuminen\ntuotti tuskaa.\n\n-- Salme, sanoi hän viimein hiljaa, uskotko onnen unelmiisi, vai\ntahtoisitko kulkea ystäväsi rinnalla, joskin sillä tiellä kulkisit\njalkasi verille ja sydämesi sairaaksi.\n\nSalme vavahti. -- Tahtoisin, äiti, sanoi hän, katse äidin katseessa, --\nsillä minä rakastan.\n\n-- Mutta sinä säpsähdit?\n\n-- Siksi, että niin täydellisesti luotan häneen ja hänen rakkauteensa.\nEn voi muuta kuin tulla onnelliseksi hänen rinnallaan. Sinä äiti et\nvielä häntä tunne, muuten et epäilisi.\n\nÄiti ei vastannut. Samassa kiskaistiin ovi auki ja Elvi, Annikki ja\nOlavi törmäsivät sisään. Siihen katkesi puhelu eikä sitä enää jatkettu.\n\nMutta talon nuoret puhuivat sitä enemmän norjalaisen herran tulosta. He\neivät tietäneet syytä siihen, vaan ihmettelivät, utelivat ja arvelivat.\n\n-- Se on rikas, sanoi Viljo puoliääneen Väinölle, heidän\nselvitellessään verkkoja rannassa. -- Kunpa toisi komeat hirvensarvet\ntullessaan.\n\nSalme keräili kukkasia puutarhasta, keräsi punaisia pihlajanmarjoja ja\nkellertäviä lehtiä. Hän sattui paraiksi kuulemaan poikien puheen.\n\n-- Minäpä luulen, että hän vie Salmen.\n\nToinen vihelsi. -- Eipä hullumpaa - rikas norjalainen lankomieheksi,\n-- kutsuu luokseen metsästysmatkoille tuntureille ja vuonoille\npurjehtimaan.\n\n-- En minä sentään Salmena lähtisi Suomesta. Olkoon rikas ja olkoon\nhyvä, -- pyh, -- paras pysyä sentään kotona.\n\n-- Ja entä miten käy meidän, jos Salme lähtee? Kyllähän hän joskus\nvaroittelee ja muistuttelee välistä liiaksikin, mutta hyvä hän on\ntäällä olemassa.\n\nSalme ei kuullut enempää. Hänen oli kiire. Joka soppi oli saatava\nsiistiksi, joka kolkka kodissa juhlakuntoon, kunnes Holger saapuisi.\n\nJa kilvan käsien kanssa, jotka siistivät, somistivat ja järjestivät,\nkulkivat Salmen ajatukset. Joka askeleella sukelsivat muistot esiin,\nmuistot lapsuuden ja nuoruuden ajoilta. Ne tulla kepsuttivat kaikki\nkuin keijukaiset piilopaikoistaan. Joka nurkassa ne nyökkäsivät\npäätään, joka puun ja pensaan takaa ne hänelle hymyilivät: Muista\nkertoa meistä, muista jakaa kanssasi, ethän ole yksin enää!\n\nSilloin Salme ojensi kätensä Holgerille. He kulkivat käsityksin\npaikasta toiseen ja muistot haastelivat heille. -- Sinun on kaikki,\nsanoi Salme, -- minun menneisyyteni, nykyhetkeni ja tulevaisuuteni, --\nsinun kaikki.\n\nJa hän hymyili onnen hymyä, vaikka muistikin, ettei Holger vielä\nkulkenutkaan hänen rinnallaan, istui vasta junassa kelloaan katsellen\nja laskien, milloin perille saapuisi.\n\nMutta kun Holger tuli, unohti Salme sekä muistot että muistojen\nkertomiset. Tunteet tulvehtivat, -- sanoja uupui.\n\n-- Salme, iloni, onneni, kuiskasi Holger ainoastaan junasta\nhypätessään. Sitte he eivät puhelleet, ennenkuin olivat ajaneet\nkappaleen matkaa asemalta.\n\n-- Mitä vanhukset sanoivat? kysäsi silloin Holger.\n\n-- He odottavat sinua -- rakastaakseen.\n\nKäsi etsi kättä, silmä silmää. Syvä äänettömyys seurasi taas,\nsisältörikas hiljaisuuden hetki, täynnä tunteitten rikkautta ja\nsydänten haastelua.\n\n-- Katso, tuolla tuikkivat jo tulet ikkunoista. Isä avaa oven, -- isä\ntulee pihalle ottamaan vastaan.\n\nSiitä hetkestä alkaen oli Holger olemassa kuin toisia varten. Hänen\nkoko huomionsa keskittyi vanhempiin. Hauskoilla kertomuksillaan hän\nkohta voitti isän. Äidille osoitti hän kunnioittavaa, miltei hellää\nhuomaavaisuutta. Veljiä ja sisariakin hän huvitti.\n\nAinoastaan silloin tällöin hän toisten huomaamatta ojensi kätensä\nSalmelle tai käänsi puheen niin, että sai Salmen ottamaan osaa\nkeskusteluun. Silloin hänen silmistään loisti suuri, valtava rakkaus,\njoka vastustamattomalla voimalla kietoi Salmen, ja hänen huulensa\nkuiskasivat toisten kuulematta: \"omani, iloni\".\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kuunteli tulevan appensa\ntiedusteluja Norjan taloudellisesta asemasta ja rupesi selvittämään\nkantaansa ja periaatteitaan asiassa sellaisella innolla kuin ei ikänä\nolisi muuta ajatellutkaan.\n\n-- Sellainen on minun Holgerini, -- ajatteli Salme itsekseen. -- Hän\non kuin Gladstone, joka luki viittä, kuutta teosta rinnan, oppiakseen\näkkiä ja kokonaan siirtämään ajatuksensa asiasta toiseen. Sitä osaa\nHolgerkin ja yhtä terävästi kuin konsanaan Gladstone. Hän tempaa kaikki\nmukaansa, kun tahtoo.\n\n-- He rakastavat sinua kaikki, sai hän kuiskatuksi, kun hetkeksi jäi\nkahden Holgerin kanssa.\n\n-- Suuren voittosaaliin saavuttamiseksi olenkin tänä iltana taistellut.\n-- Holger hymyili.\n\nÄiti ehdotti, että he menisivät puutarhaan. Oli kuutamo. Hän tahtoi,\nettä nuoret saisivat olla kahden.\n\nIsä jäi ikkunaan, katsein heitä seuraten. Hänen teki mieli mukaan,\nmutta hän ei tahtonut sitä tunnustaa, ei edes itselleenkään.\n\nHän oli mieltynyt Holgeriin. Mutta häntä harmitti samalla, sillä\nmiellyttävästä ulkomuodostaan, miehekkäästä ryhdistään ja luottamusta\nherättävästä persoonallisuudestaan huolimatta oli tuo mies, joka nyt\npuutarhan kuutamoisia polkuja kulki Salmen rinnalla, sittekin varas,\nanastaja.\n\nKuin varkain oli hän anastanut Salmen sydämen, viikoissa valloittaen\nsen, mikä vuosikausien kuluessa oli ollut kokonaan kodin oma. Varkain\nhän oli vienyt Salmen, varkain hän nyt tahtoi valloittaa omaistenkin\nmielet, -- jotteivät jaksaisi vastustaa.\n\n-- Tiedätkö, mitä viet, mutisi hän itsekseen, kääntyen poispäin\nikkunasta -- sinä viet lapsen, työtoverin ja avun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä iltana valvoivat kaikki Lehtolan asukkaat pitkään. Onni valvotti\ntoisia, ajatukset toisia, iloinen uteliaisuus nuorimpia.\n\nLapsetkin olivat saaneet tietoa Salmen kihlauksesta.\n\nElvistä ja Annikista oli tapahtuma \"romaanikirjaakin runollisempi\".\nSupatellen juttelivat siitä myöhäiseen yöhön asti.\n\nPojat ottivat asian käytännölliseltä kannalta. Oli punnittava,\nminnepäin vaaka otti kallistuakseen. Toisella puolen oli Salmen\npoistuminen kodista kaikkine seurauksineen: Ei hyötyä enää hänen\nhankkimistaan varoista, ei hänen joskus hyvinkin tarpeellisista\nneuvoistaan eikä hänen välittäjätoimistaan, kun isä sattui huonolle\ntuulelle ja äiti oli sairas. Toisella puolella oli rikas norjalainen\nlanko, mahdolliset ulkomaanmatkat, hirvenajot, purjehdusretket ja muut\nsemmoiset.\n\n-- Norjan puolelle se sittekin painuu, selitti Väinö.\n\n-- Holger Thoresen onkin reilu mies, kerrassaan reilu, vahvisti Viljo.\n\nJa sillä oli asia ratkaistu.\n\nKun Holger viikon kuluttua teki lähtöä Lehtolasta, matkusti hän\nkaikkien mielestä aivan liian pian.\n\n-- Joutaisi viipyä vaikka jouluun, päättivät pojat.\n\n-- Meiltä jäi puheet kesken, selitti isä.\n\n-- Entä meiltä, sanoi Salme hiipien Holgerin käsipuoleen\npuutarhapolulla.\n\n-- Olisit ottanut ajasta vaaria paremmin!\n\n-- Olisit itse ottanut.\n\nHe nauroivat kumpikin. Mutta Salme kävi miettiväksi. -- Minä suren\nsitä, etten ole kertonut sinulle enemmän itsestäni, sanoi hän hiljaa.\n-- Juuri tässä kodissa, juuri näillä poluilla olisin tahtonut antaa\nsinulle koko eletyn elämäni. Miksi en sitä ole tehnyt? Miksi, Holger,\non meidän käynyt täällä kuten Norjassa kihloihin mentyämme. Emme\nkeskustele emmekä vaihda ajatuksia kuten alussa. Me vaan hurmaannumme\nonnestamme?\n\n-- Siksi, että rakkautemme on voimakas kuin kauan kahleihin kytketty\nkeväinen koski. Sen täytyy päästä eteenpäin muistamatta muuta kuin\nnykyhetken riemua. Suurta ja voimakasta on kaikki tuntureilla.\nSellaiseksi kasvaa siellä rakkauskin.\n\n-- Ja syväksi samalla, Holger, eikö niin, suomalaisen syväksi, jos\nniin uskallan sanoa, niin että se saa tunkeutua koko olemuksemme läpi\nja sielun syvyyksistä nostaa yhä uusia aarteita, joita saamme jakaa\ntoisillemme. Toiveet, ajatukset, tunteet -- kaikki sinun ovat minua\nvarten -- minun sinua varten.\n\n-- Niin, joka tunteesi, joka ajatuksesi kuuluu minulle, -- minulle\nyksin. Muistathan? -- Holger veti Salmen kiihkeästi puoleensa.\n\nMutta samassa muuttui hän äkkiä vakavaksi, otsa kävi pilveen ja käsi\npuristi lujasti Salmen rannetta. -- Vai onko sinulla kenties sellaista,\njota et tahtoisikaan kertoa? -- Olet jo kulkenut kappaleen matkaa ja\nolet päivä-paisteinen perhosluonne. Kenties olet ennen toisten ilona\nliehunut niinkuin nyt minun?\n\nHän työnsi Salmen kiivaasti luotaan.\n\n-- Holger, mitä sinä ajattelet? Oletko mieletön?\n\n-- En, en. -- Hän veti Salmen taas puoleensa. -- En tahdo tehdä sinulle\nvääryyttä. Mutta minä joudun aivan suunniltani, kun ajattelen, että\ntoiset ovat kukkastani tavoitelleet. Ei kukaan sinua niin rakasta, ei\nkukaan niin ymmärrä kuin minä. Joka tekosi, joka sanasi saa sisimpäni\nväräjämään. Minä rakastan, -- rakastan sinua. Kuuletko? Sinä olet\nvaloni, iloni -- ainokaiseni.\n\nHän suuteli, suuteli uudelleen ja yhä uudelleen otsaa, poskea, suuta ja\nsilmiä. Ja joka suudelma tukahdutti ja poltti.\n\n-- Minä en ansaitse sinun suurta rakkauttasi, sai Salme vihdoin hiljaa\nsanotuksi.\n\n-- Onko sinun sitte niin pieni? Tai -- sano, sano, jotta pääsen\nrauhaan, onko sinulla ehkä jotain salattavaa?\n\nSilloin kohotti Salme katseensa. Silmänräpäyksessä hulmahti suuttumus\nsiinä ilmiliekiksi. Mutta liekki sammui samassa kun katse sattui\nHolgeriin.\n\nMiten vanhaksi Holger äkkiä oli käynyt. Miten syvät olivat surujen\nuurtamat vaot hänen kasvoillaan, miten katkeran kärsivä piirre hänen\nsuunsa ympärillä.\n\nSilloin tunsi Salme, ettei hän antanut Holgerille yksin\nmorsiusrakkauttaan. Hän rakasti tätä suurta, voimakasta miestä niinkuin\näiti lastaan. Hän rakasti ja kärsi kuin äiti, ja sen tunteen valtaamana\ntarttui hän Holgerin päähän painaen sen povelleen.\n\n-- Minä en tahdo enkä tarvitse salata mitään. Minä rakastan sinua, --\nsinua yksin.\n\nEi tullut enää paljo puhutuksi sinä iltana. Hetken epäsointu oli\njättänyt haavan mieliin. Se oli ensimäinen ja kirveli kirpeästi. Mutta\njoka kirvelys muistutti hellyydellä haavaa lääkitsemään, muistutti\nantamaan rakkautta entistä enemmän, jotta haava umpeen kasvaisi, ja\nside katkeamisen asemasta lujittuisi.\n\nToisena päivänä Holger matkusti. Salme saattoi häntä puolitietä Turkuun.\n\nHeidän erotessaan oli Holger kuin sairas mielenliikutuksesta. Tuskan\nhiki kohosi hänen otsalleen ja käsi painautui usein sydämelle. -- Minä\nen kestä mielenliikutuksia, sanoi hän, koettaen hymyillä. Mutta Salme\nnäki taas tuon kärsivän, vaivautuneen ilmeen hänen suunsa ympärillä.\n\nSalme oli huolissaan. Hän ei saanut Holgeria eikä tämän tuskaa\nmielestään kotimatkalla. Minä en ansaitse hänen rakkauttaan, ajatteli\nhän. En ansaitse rahtuakaan siitä. Minä olen mitätön pikkusielu hänen\nrinnallaan. Yksin hänen virheensäkin johtuvat vain siitä, että hänen\nrakkautensa on niin suuri ja voimakas.\n\nJuna kulki tasaisesti jyskyttäen eteenpäin. -- Holger, Holger, miten\nvoin sinua tarpeeksi rakastaa, toisti Salme itsekseen.\n\nIsä oli Salmea vastassa asemalla. He kulkivat jalan kotiin. Isä puhui\nHolgerista pitkin matkaa. Hän oli antanut hyviä neuvoja taloudellisessa\nsuhteessa, oli puhunut poikien tulevaisuudesta, heidän luonteistaan ja\ntaipumuksistaan. Hän oli todella harvinaisen älykäs, käytännöllinen ja\nselväjärkinen mies. Kiertäen kaartaen oli hän kerran yrittänyt tarjota\napua rahallisessakin suhteessa, mutta yrittäessään hän heti huomasi,\nettei se käynyt päinsä. Asp ei aikonut myydä tytärtään. Tyytyköön\nHolger siihen, että saa köyhän morsiamen. Uudet sukulaiset eivät\nainakaan aijo elää hänen kustannuksellaan.\n\nSalme puristi isän kättä. -- Kiitoksia, isä! -- Mutta älä puhu\nHolgerista sillä tavoin. Hänkö olisi aikonut minut ostaa? Sinä et\ntunne, et tiedä -- --\n\nIsä ei kuunnellut. -- Apua otan lapseltani, jonka hyväksi minäkin\npuolestani voin tehdä työtä, vieraalta en. Mutta tuskin sinulta enää\napua saanen? Tokko maltat virkaasi hoitaa?\n\n-- Tietysti, isä. Huomenna lähden kanssasi virastoon niinkuin oli\nsuostuttu. Me teemme työtä yhdessä kuten ennen, -- kunnes Holger vie\nminut.\n\nSalme pysyi sanoissaan. Isä ja hän kulkivat taas aamuin yhdessä\nvirastoon, päivällä työn päätyttyä takaisin. Ulkonaisesti asettui\nkaikki entiselleen, mutta oli kuin sittekin olisi tullut jotain Salmen\nja isän väliin. Vaikuttiko ehkä isään pelkkä tietoisuus siitä, että\nSalme oli toisen oma? Erottiko, vieroittiko se? Vai oliko isä muuten\nmuuttunut? Oliko ehkä sairas ja rasittunut?\n\n-- Lopeta jo työsi, sanoi Salme pimeänä syksypäivänä laskien kynän\nkädestään ja työntäen paperit luotaan. -- Sinä olet väsynyt, isä, ja\nnyt onkin jo aika mennä kotiin.\n\nIsä katsoi kelloaan. -- Vihdoinkin, sanoi hän huoahtaen ja nousi. Salme\nauttoi takin hänen päälleen ja avasi oven. Raitis syysilma tulvahti\nheitä vastaan. Se vaikutti vapauttavasti. Isä hengitti syvään kuin\npainostuksesta päästen. Mutta hän ei sanonut mitään. Vasta kun hetken\naikaa olivat kulkeneet eteenpäin, katkaisi hän äänettömyyden.\n\n-- Salme, uskotko, että Holger voi tehdä sinut onnelliseksi, sinä\nhänet? -- Kysymys tuli äkkiä ja odottamatta. Mutta vastaus oli samassa\nvalmis.\n\n-- Uskon, isä. -- Salmen olento säteili rakkauden täyttä luottamusta.\n\n-- Sinä et ymmärrä, mitä naimisissa oleminen tietää.\n\nSalme ei vastannut.\n\n-- Ei tiedä ihminen, mitä sydämen pohjalla piilee, ei ymmärrä, ei\naavista, ennenkuin elämän kokemukset opettavat.\n\n-- Vanhempana voi paremmin laskea kulungit kuin nuorena.\n\n-- Mutta kun ei tunne itseään, ei edes vanhoilla päivilläkään vielä, ei\nitseään, toisia vielä vähemmän. -- Luuletko, että koskaan odotin muuta\nkuin onnea äitisi rinnalla? Ja kuitenkin, kuitenkin -- --\n\nHän nojasi keppiinsä ja huokasi.\n\n-- Onhan niitä onnenhetkiäkin ollut -- montakin alussa. Sinä tiedät,\nminkälainen äitisi on. Ei kukaan voi hänestä pahaa sanaa sanoa. Mutta\nhänellä on oma mittapuunsa, -- lahjomaton vanhurskauden vaatimus, -- ja\nvoi sitä, joka ei koetusta kestä. Sitä hän ei rakasta, -- kuuletko, ei\nrakasta.\n\n-- Isä, sinä olet sairas. Anna minun hankkia hevonen.\n\n-- Anna sinä minun puhua. Se helpottaa. Olen vaiennut koko ikäni. Nyt\nminun täytyy puhua. Pianhan me eroamme.\n\n-- Nojaa sitte minuun, pyysi Salme.\n\nIsä tarttui hänen käsivarteensa. -- Kiitos, sanoi hän. -- Nojaan ja\nneuvon samalla, -- neuvon katsellessani oman elämäni sirpaleita.\n\nHän pysähtyi taas huoahtaen. -- Älä sinä Salme kylmene, vaikka\nhuomaisit Holgerin kuinka kehnoksi tahansa. -- Rakasta, rakasta.\nRakkaus yksin voi nostaa. Mies ei siedä tuomioita.\n\n-- Taidat sinä rakastaa liiaksikin, lisäsi hän hetken kuluttua\nnaurahtaen. -- Minä pelkään vähän Holgeria -- sinun puolestasi.\n\n-- Isä, nyt me olemme kotona. -- Salme avasi portin. -- Joudu nyt\nhuoneeseesi, peitän sinut hyvin, ja sitte nukut, herätäksesi terveenä.\n\nIsä ei vastannut. Hän antoi Salmen päättää ja toimia. Vasta kun hän\nmakasi sohvallaan lämpimään peittoon käärittynä, veti hän Salmen\npuoleensa. -- Sinä olet tytär ja työtoveri. Sellaiselle ei ainoakaan\nmies maailmassa ole tarpeeksi hyvä.\n\nSalme pudisti nauraen sormeaan. -- Holger on liiaksikin hyvä minulle,\nmuista se, isä. Hyvästi nyt! Ja nuku hyvin.\n\nOvi lisahti lukkoon, ja Salme hiipi huoneeseensa. Hän ei voinut mennä\näidin luo, vaikka ensin oli aikonut. Isän sanat kaikuivat yhä hänen\nkorvissaan. Ne eivät erottaneet häntä äidistä, ne eivät särkeneet\nsitä ehyttä, puhdasta kuvaa äidistä, jonka hän säilytti sydämessään\nlapsuutensa ajoilta asti, mutta ne tekivät niin sietämättömän kipeää,\nettä hänen oli mahdoton katsoa äitiä silmiin.\n\nKun toiset kokoontuivat päivällispöytään, ilmoitti hän isän nukkuvan ja\nitsellään olevan työtä. Mutta vaikka pöydällä oli puhtaaksikirjoituksia\nkoko kasa ja vaikka kynä Salmen kädessä liikkui edestakaisin paperilla,\nei siihen syntynyt muuta jälkeä kuin ajatuksissa siihen piirretty:\nHolger, -- Holger, -- Holger Thoresen.\n\nSalmen ajatukset kulkivat kaukana. Sinä olet liiankin hyvä minulle,\nHolger, toisti hän, kerta toisensa jälkeen. Mutta tämän ajatuksen\nrinnalle hiipi kysymys: entä jos sinä sittekin teet minut onnettomaksi.\nIsä ja äitikin olivat olleet onnettomia. Hän tiesi nyt sen, mitä tähän\nasti vain oli aavistanut. Mutta syy, missä se oli? He olivat hyviä\nkumpikin. Pahaa sanaa hän tuskin oli kuullut. -- Miksi, miksi on elämä\nsellaista?\n\nPää painui käsien varaan ja Salme vaipui ajatuksiinsa. Mutta kesken\najatuksien täytyi hänen äkkiä nousta ja mennä kuulostamaan isän ovelle.\nKaikki oli hiljaista siellä. Hän palasi huoneeseensa, teki lujan\npäätöksen ja rupesi kirjoittamaan.\n\nMutta kun kello läheni kahdeksaa, eikä isää kuulunut, hiipi Salme\nuudelleen ovelle ja raotti sitä. Isä makasi liikkumattomana samassa\nasennossa, johon oli jäänyt Salmen poistuessa huoneesta.\n\n-- Isä, kuiskasi Salme, laskien kätensä hänen olalleen. Mutta isä ei\nvastannut.\n\nSilloin Salme kumartui lähemmä. Hengitystä ei kuulunut, käsi oli kylmä.\n\nIsä oli kuollut.\n\n\n\n\n5.\n\n\nUsein, kun kuolema tulee kotiin, tuo se tullessaan niin paljo\nulkonaisia huolia, ettei niiltä saa rauhaa surussakaan. Ei saa\nhiljaisuudessa tuntea surun suuruutta, ei saa sen pyhyyttä muistaa.\nTäytyy vain rientää työstä työhön ja tuntea, miten suru jäytäen kalvaa.\n\nNäin kävi Lehtolassa.\n\nIsä oli aina pitänyt huolta kaikista perheen asioista. Salme oli häntä\ntyöansiollaan auttanut, mutta muuten hän ei tuntenut isän asioita. Nyt\nne kaikki äkkiä laskettiin hänen hartioilleen. Ja se oli taakka, joka\npainoi. Mutta hänen ei tarvinnut kantaa sitä yksin. Hänellä oli Holger.\n\nHän oppi tähän aikaan tuntemaan uusia puolia Holgerissa. Ja Holger\nitsekin huomasi suuren muutoksen tunteissaan. Hän tunsi kiihkeän\nsulhasrakkauden muuttuvan isälliseksi hellyydeksi. Se, mitä hän\nSalmelta itselleen toivoi, unohtui. Hän muisti vain, mitä tahtoi antaa.\n\nHän koetti auttaa Salmea asiain järjestämisessä. Hän suunnitteli ja\nneuvoi. Mutta enin auttoi hän rakkaudellaan.\n\nMelkein joka päivä kirjoitti hän Salmelle, usein vain muutaman sanan,\nmutta ne sanat ilmaisivat paljo.\n\nHän ei kertonut itsestään eikä omista asioistaan. Hän tunsi\nvaistomaisesti, ettei Salme nyt jaksanut niitä ajatella. Hän koetti\nvain asettua Salmen oloihin ja elää hänen elämäänsä.\n\nKun Thorsgaardin sahalla pyörät vingahdellen pyörivät, kun puu\npirstautui ja laudat katkeilivat, repäisi Holger kesken kiireittensä\npaperiliuskan kirjastaan ja kirjoitti huomentervehdyksen Salmelle:\n\n-- Rakkaani! Miten jaksanet tämän päivän kuormaa kantaa? Älä uuvu.\nMuista, ettet ole yksin. Askel askeleelta kuljen rinnallasi. --\n\nLuettuaan Holgerin tervehdykset, tunsi Salme aina väsymyksen väistyvän\nja voiman jännittyvän. Ystävän käsi oli kuormaan tarttunut. Se käsi\nkevensi taakan painoa. Se tuki ja kantoi.\n\nToisena päivänä tuli kortti, johon Holger oli piirtänyt kuvia\nkotiväestä Thorsgaardin kartanossa. Siinä oli teräväpiirteinen,\nsuoraselkäinen Birgitte, joka oli palvellut talossa neljättäkymmentä\nvuotta, metsistyneen näköinen, arka-ilmeinen orpo, jonka Holger oli\nhoitoonsa ottanut, ja työkansaa sahalta. Alle oli Holger kirjoittanut:\nNämä kaikki tarvitsevat minua, minä sinua. Iloni, onneni, omani! Kestä\nminun tähteni!\n\nSalme ajatteli usein, että Holger rakkaudessaan oli miltei naisellinen.\nÄiti ei sen hellemmin olisi voinut lastaan auttaa ja ajatella kuin\nHolger häntä.\n\nJa kuitenkin tapahtui näihin aikoihin jotain, jota ei Salme voinut\nunohtaa eikä antaa itselleen anteeksi.\n\nKävi ankara rajuilma sinä päivänä, jona Lehtolan isäntä haudattiin. Jo\nyöllä oli tuuli ulvonut nurkissa ja päivällä se yhä kiihtyi. Se puisti\npuita, pieksi maata ja kiidätti syksyn keltalehtiä, milloin pilvenä\nmaata pitkin, milloin tupruutellen niitä korkealle ilmaan.\n\nIlmoissa itkeä nyyhkyttivät syksyn tuulet.\n\nHaudan partaalla seisoi sureva pieni joukko. Äiti ponnisteli voimiaan\npysyäkseen pystyssä, pikkutytöt painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa ja\npojat olivat kalpeita ja vakavia.\n\nSalme seisoi hiukan erillään muista, pitäen Olavia kädestä. Viikon\nkuluessa hän oli sekä itseltään että toisilta koettanut salata,\nmiten lopussa hänen voimansa olivat. Hän oli ponnistellut väsymystä\nvoittaakseen ja oli koko ajan jännitetyn voimansa turvissa pysynyt\npystyssä. Mutta nyt, hautauksen kestäessä, tunsi hän äkkiä jännityksen\nlaukeavan. \"Holger\", mutisi hän, melkein tiedottomana tukea etsien.\n\nSamassa luuli hän tuntevansa Holgerin käsivarren vyötäisillään. Mutta\nkun hän aikoi nojata siihen, petti se, ja kun hän aikoi painaa päänsä\nHolgerin olalle, oli se kovin korkealla.\n\nSilloin hän horjahti, kaatui läheistä koivunrunkoa vastaan ja äännähti\nkuin kovan ruumiillisen tuskan valtaamana.\n\nSamassa kaikki kuitenkin selveni hänelle. Tajunta palasi ja voimat\njännittyivät jälleen.\n\nMutta tapaus painui tuskallisen tarkkaan Salmen mieleen, ja muisto\nsiitä teki kipeää aina kun hän sitä ajatteli. Vaikka hän tiesi, että\nkaikki oli ollut heikkouden houretta, tuntui hänestä sittekin siltä\nkuin se olisi ollut kiittämättömyyden ja uskottomuuden palkka suuresta,\nuskollisesta ja itseään unohtavasta rakkaudesta.\n\nHän aikoi kirjoittaa tästä Holgerille. Hän tahtoi olla suora, tunnustaa\nkuin syyllinen ja saada anteeksi. Se olisi keventänyt hänen mieltään.\nMutta hän ei uskaltanut.\n\nHolger oli Suomesta lähtiessään pyytänyt häntä olemaan varovainen\nsen suhteen, mitä kirjoitti. Etäällä ollen ei ollut helppo välttää\nväärinkäsityksiä. Varomaton sana saattoi pian katkeroittaa. Ei kasvojen\nilme eikä äänen väre voinut sanain sisältöä selittää. Kaikki jäi\nriippuvaksi siitä, missä mielentilassa vastaanottaja kirjeensä luki.\nMoni selkkaus oli siten syntynyt, eikä Holger tahtonut selkkauksia\nheidän välilleen.\n\nSalme oli ensin kovin hämmästynyt tätä pyyntöä. Sitte hän tunsi\narkuutta sen johdosta. Mutta viimein selveni hänelle, että hänellä oli\nsyytä olla kiitollinen Holgerille. Ajattelemattomana hupakkona olisi\nhän varmaan kirjeissään lapsellisen avomielisesti laverrellut vaikka\nmitä ja tietämättään ehkä loukannut Holgeria. Holger osasi tässäkin\noikeaan. Hän tiesi, mikä \"pikku-sielu\" ja lapsekas lörpöttäjä Salme\noli. Siksi hän varoitti.\n\nMutta vaikka Salme olikin kiitollinen, tunsi hän, että pyyntö kahlehti\nja painoi.\n\nIsän kuoleman jälkeen Salme ajaksi unohti koko asian, mutta sitte se\ntaas palasi mieleen, kun hän tahtoi kirjoittaa suoraan eikä uskaltanut.\n\nHäntä vaivasi se, ettei hän voinut olla suora. Hän sekä rakasti että\nihaili Holgeria enemmän kuin koskaan ennen -- Tämä aika oli heidät niin\nläheisesti yhdistänyt. -- Miksi hän sitte ei voinut olla suora?\n\nKerran Holger kirjeessään valitti, ettei hän saanut tarpeeksi tietoja\nSalmelta. Senjohdosta kirjoitti tämä pitkän kirjeen, jossa laajasti\ntuli kuvanneeksi ystävien ja tuttavien osoittamaa osanottoa.\n\nVastaukseensa liitti Holger jälkikirjoituksen: \"Älä kerro monista\nystävistäsi eikä siitä, mitä he tekevät. En välitä heistä, sinusta,\nsinusta yksin.\"\n\nSenjälkeen ei Salme enää koskaan ollut vapaa kirjoittaessaan.\nVarovaisuus puristi pihtinä hänen kättään. Mutta kirjeet tulivat\nsamalla sitä sydämellisemmiksi. Hän tahtoi, hänen täytyi rakkaudessa\nrakentaa silta heidän sielujensa välillä niin lujaksi, ettei sitä\nmitkään väärinkäsitykset eikä mitkään myötäsyntyneet erilaisuudet saisi\nsärjetyksi.\n\nRakkauden runsaus sai korvata, mitä suoruudessa puuttui, -- kunnes he\ntapaisivat toisensa. Mutta silloin aikoi Salme olla suora, sillä hän\ntunsi, ettei rakkaus ollut mikään utukuva eikä haave, vaan hellävaroin\nvaalittava taimi, joka tarvitsi totuuden maaperää kasvaakseen\nvoimakkaaksi.\n\nHolger oli luvannut tulla jouluksi Lehtolaan, vaan ei päässytkään\ntulemaan. Vasta uudella vuodella hän saapui.\n\nHänen tulonsa teki hyvää kaikille, äidille etenkin. Hän keksi keinoja\ntoisten ollessa neuvottomia, hän auttoi asiain järjestämisessä ja oli\naina niin selvä, tyyni ja päättäväinen, että äitikin siitä rauhoittui.\n\nHänen ollessaan Lehtolassa myytiin myöskin taloon kuuluvat viljelysmaat\nja metsä. Ala oli pieni, mutta kun se suuren tiluksen maitten väliin\npistäytyneenä kauan oli tehnyt haittaa, saatiin siitä hyvä hinta. Velat\nsaatiin maksetuksi, asiat selville, ja perheelle jäi pienen pieni\npääoma eläkkeen lisäksi.\n\nSamana päivänä, jona asiat lopullisesti saatiin selville, määrättiin\nmyöskin häät. Ne päätettiin pitää keskikesällä.\n\nMutta ennenkuin tämä päätös tehtiin, oli äidin täytynyt suostua\nHolgerin tekemään ehtoon.\n\nSiksi kun joku lapsista itse voisi ansaita elatuksensa, tahtoi Holger\nmaksaa lasten koulunkäyntiin sen, mitä Salme ennen oli työllään\nansainnut. Nyt oli tuo ansio paremmin tarpeen kuin koskaan ennen,\neikä Holger voinut onnestaan iloita, jollei hän saanut tehdä jotain\nvastaisuudessa kantaakseen sitä kuormaa, jota Salme tähän asti oli\nkantanut.\n\nSuostumus tehtiin Salmen tietämättä. Vasta illalla hän kuuli sen\näidiltä.\n\n-- Ja sinä suostuit, äiti?\n\n-- Se oli mielestäni oikeinta.\n\nSalme lehahti punaiseksi, samalla kun kyyneleet nousivat hänen\nsilmiinsä. -- Sellainen hän on, äiti! Parempaa poikaa et olisi voinut\nsaada.\n\nMutta äidin kääntyessä poispäin, oikaisihe hän ja mutisi itsekseen:\nkultakahletta -- ei, -- ei ikinä!\n\nHolgerin lähtiessä he erosivat toisistaan onnen luomat muistot mielessä\nja soraäänetön sopusointu sydämissä. Toinen kiiruhti laittamaan\nThorsgaardia kuntoon odotetun emännän tuloa varten, toinen jäi\njättämään jäähyväisiään kodille ja kotimaalle.\n\nVasta kun hääpäivä tuli määrätyksi, selveni Salmelle, että ero todella\noli edessä. Ja samalla selveni hänelle myöskin mitä tuo ero tiesi. Se\noli eroa omaisista, kodista ja kotimaasta. Ja nyt se tuntui, miten\nsyvällä juuret olivat ja miten vaikeaa oli niiden irtikiskominen.\n\nSatumainen matka tunturien maahan -- mikä viehätys sillä ajatuksella!\n-- Ainainen ero Suomesta -- mikä kouristava tuskan tunne siitä syntyi!\n\nOliko hän laskenut kulungit? Jaksoiko hän ilolla jättää kaiken,\njaksoiko ajatella elämäänsä vieraassa maassa ei ainoastaan silloin, kun\nonni siellä osaksi tuli, vaan myöskin pimeinä päivinä?\n\nTämä ajatus herätti uuden kysymyksen. Sopivatko Holger ja hän\ntoisilleen? Voivatko he todella luoda onnea toinen toistensa tielle?\n\nJärki vastasi lahjomattoman: kaikki on epävarmaa, avioliitto on\nhasaardipeliä. Tunne väitti: rakkaus voi tehdä mahdottomankin\nmahdolliseksi.\n\nTällaisina hetkinä teki Salmen mieli kerjäämällä kerjätä äidiltä tämän\nelämän kokemuksia. Olihan hänellä oikeutta siihen, oikeutta kerätä\nmitä taisi, oppiaksensa selvänäköisenä eteensä katsomaan. Vasta sitte\nymmärtäisi hän nykyisen asemansa, vasta sitte hän voisi ratkaista.\n\nMutta hän säpsähti samassa omaa mielettömyyttään. Ratkaista? Mitä?\nKaikkihan jo oli ratkaistu. -- Holgerin rakkaus kietoi hänet kahleena,\njota hänen oli mahdoton katkoa. Vastaanottaminen ja antaminen oli\nnyt, kun hän sen riemun rikkautta oli maistanut, käynyt hänelle\nelintarpeeksi.\n\nPeräytyminen oli myöhäistä, myöhäistä ennen kaikkea siksi, ettei\nhän ikinä voisi sanoa tuolle kovia kokeneelle ja taakkoja kantamaan\ntottuneelle miehelle: kulje yksin, minä en jaksa jättää kotiani,\nomaisiani ja isänmaatani.\n\nArpa oli heitetty, hän tunsi sen -- toisinaan ilolla, toisinaan\npelolla. Nyt oli vain valmistauduttava tulossa olevaa taivalta varten.\n\nJuuri tätä ajatellen hän usein joutui muistamaan viimeistä puhelua\nisän kanssa ja niitä niukkoja tietoja, joita hänellä oli isän ja äidin\nyhdyselämästä.\n\nHän olisi tahtonut kuulla enemmän, mutta mitä tehdä? Hän ei voinut\nkysyä äidiltä eikä hän voinut tyytyä ilmankaan.\n\nSilloin sattui hän eräänä päivänä isän papereita järjestäessään\nlöytämään joukon vanhoja kirjeitä. Ne olivat kaikki huolellisesti\nyhteensidotut ja ympärillä oli käärepaperi, johon isä oli kirjoittanut\nvuosiluvut 1868-1869 -- isän ja äidin kihlausvuosi.\n\nHellävaroin Salme avasi käärön. Hän sekä iloitsi että pelkäsi.\n\nHän oli lukenut hetken, kun äkkiä äännähti hämmästyneenä. Se oli kaikki\nniin uutta ja outoa. Hän ei ikinä ollut kuullut siitä mitään.\n\nTaas hän luki, -- luki ahmimalla kirjeen toisensa jälkeen. Viimein\nhän nousi, kääri kirjeet taas kokoon, pisti ne taskuunsa ja pujahti\netehiseen. Sieltä etsi hän päällysvaatteensa ja kiiruhti ulos.\n\nHän kulki kiivaasti tietä pitkin.\n\nVasta kaupungin portilla hän hämmästyneenä pysähtyi. Minne hän\noikeastaan aikoi? Mitä hän täältä etsi? Hän oli aivan tietämättään\njoutunut tänne, ajatusten vielä viipyessä siinä, mitä hän vasta oli\nlukenut.\n\nSalme oli jo kääntymäisillään kotiinpäin, kun hänen katseensa kapean\nlaitakadun varrelta löysi pienen, kyljelleen kallistuvan rakennuksen,\njonka moniruutuisissa ikkunoissa geraaniumit ja verenpisarat iloisina\npaistoivat.\n\nMiina-täti! Salmen mieleen juolahti jotain, jota hän ei ennen ollut\najatellut. Hän joudutti kulkuaan.\n\nHetken kuluttua hän istui vanhanaikaisessa kaksisoutuisessa\nkeinutuolissa, Miina-tädin hääräillessä kahvipannuineen lieden ääressä.\n\n-- Täti, sanoi Salme äkkiä, pysäyttäen keinutuolinsa, sinä tiedät, että\nhääpäiväni lähenee.\n\n-- Armias, lapsi kulta, täti pisti pannun lieden reunalle ja pyyhkäisi\nhätäisesti käsiään esiliinaan. -- Ethän sinä vielä liene hyvästillä?\n\n-- Enhän minä maaliskuussa hyvästillä, kun juhannuksena lähden!\n\n-- Johan sinä minut vallan säikäytit!\n\n-- Minä vain ajattelin sitä, että kun naimisiin menen ja kauaksi\njoudun, tahtoisin viedä muassani niin monta muistoa kuin mahdollista\nlapsuuteni kodista. -- Sinä täti tunsit isän ja äidin, heidän ollessaan\nnuoria?\n\n-- Tunsinhan minä. -- Täti seisoi selin Salmeen ja tirautti kahvia\nkuppiin, katsoakseen oliko kirkasta.\n\n-- Isä taisi kuulua heränneisiin?\n\n-- Kuului vähän aikaa -- ja tunnetuksi tulikin suurena puhujana. --\nMutta mitä sinä nyt niistä? -- Täti kääntyi Salmeen päin, katsoi hetken\nkysyvästi, melkein moittien ja kääntyi sitte järjestämään kahvikuppia\ntarjottimelle.\n\nSalme ei vastannut. -- Äidin koti taisi olla toisellainen, sanoi hän\nhetken kuluttua.\n\n-- Äidin-isäsi oli varakas tilanomistaja ja äitisi oli hänen ainoa\nlapsensa.\n\nTäti asettui juhlallisesti pieneen nojatuoliin vastapäätä Salmea, suori\nrypyt esiliinastaan ja työnsi kahvitarjottimen Salmeen päin. -- Eihän\nhän tainnut pitää tyttärensä valinnasta, mutta ei hän kieltänytkään.\n-- Niistä naimisista puhuttiin paljo aikoinaan. Eikä se ihme ollut.\n-- -- Arvaat sinä, että äitiäsi oli pidetty kuin kukkaa kämmenellä,\nmutta annas olla, kun sitte isäsi tulee sarkavaatteissaan saarnaamaan\nsynnistä, ja maailman turhuudesta, silloin vasta äitisi riemastuu ja on\nonnellinen. Siinä mies semmoinen kuin olla pitää! Se se vasta taivaan\ntiellä kulkee ja voi toisiakin tielle neuvoa!\n\nSalme hymyili. -- Äidin tapaista. -- -- -- Jos voi puhua äidistä\nja intohimosta samana päivänä, sanoisin, että hänen ainoa suuri\nintohimonsa on ollut itse tehdä ja saada toisia tekemään oikein.\n\n-- Sentähden hän sitte niin suri, kun isäsi muuttui. -- Täti katsoi\nkadulle päin. -- Ne oli ne onnettomat rahat ja tämän elämän huolet,\njotka sen tekivät. Kaikki alkoi, kun iso-isäsi kuoli. -- Ei isäsi\npahaa tarkottanut, mutta kietoutui verkkoon, niin ettei huomannutkaan.\nSurkeutta siitä tuli joka suhteessa.\n\nSalmen keinutuoli narahti. -- Täti kulta, kahvisi jäähtyy.\n\nHän nousi hätäisesti, meni ikkunan luo ja rupesi tiedustelemaan tädin\nruusujen vointia, olivatko hiiret tänä talvena nakertaneet niitä vai\nolivatko jättäneet rauhaan? Ja oliko se suuri tummanpunainen ruusu,\njosta Salmekin oli tädiltä oksan saanut, vielä elossa. Sitte katsoi hän\nkelloaan ja huomasi, että oli aika lähteä kotiin. Hän oli jo viipynyt\nliiankin kauan.\n\nTämän jälkeen Salme melkein aina ajatellessaan omaa tulevaisuuttaan\nmuisti isän ja äidin yhdyselämää. Hänen teki usein mieli puhua siitä\näidin kanssa, mutta hän ei hennonut eikä jaksanut.\n\nViimeisenä iltana ennen Holgerin häihin tuloa kiertyi puhe kuitenkin\nsiihen.\n\nSalme oli ottanut lapsuutensa pienen jakkaran ja illalla tapansa mukaan\nasettunut äidin vuoteen viereen. He olivat puhelleet myöhäiseen yöhön\nasti.\n\n-- Kohta lähden sille taipaleelle, jolle sinä, äiti jo kahdeksantoista\nvuotiaana astuit.\n\nSe tuli sanotuksi äkkiä ja aivan kuin vahingossa.\n\nÄidin kalpeat kasvot kävivät vieläkin kalpeammiksi. -- Toisenlaiset\novat olot ja toisenlaiset ihmiset monessa suhteessa, sanoi hän\nhiljaa. -- Mutta suurin piirtein katsottuna on ihmiselämä samanlaista\nkaikkialla. -- -- -- Sinussa on muuten liiaksikin paljo samaa kuin\nminussa.\n\n-- Kuinka niin, äiti?\n\n-- Sinä olet sydämellinen ja syväkin tunteissasi, -- äiti pyyhkäisi\nsivellen hänen päätään. -- Mutta samalla on sinussa jotain kylmää. --\nSinä rakastat viileyttä niinkuin minäkin. -- Välistä olen halveksinut\ntätä puolta itsessäni -- toiste puolustuksekseni ajatellut, että syvä\nvesi onkin viileää ja pysyy aina verrattain samanlaisena. Matalikko se\njäähtyy ja lämpenee, lämpenee ja jäähtyy taas.\n\nSalme hymyili. Mutta äiti jatkoi, kärsivä, tuskallinen ilme\nkasvoissaan. -- Ja sitte sinussa ehkä on sitäkin, ettet jaksa rakastaa,\njos et samalla saa ihailla. -- Sellainen olin minäkin. -- Satuin kerran\nkuulemaan isäsi saarnaavan. -- Se hetki tuli elämäni käännekohdaksi ja\nse oli tuttavuutemmekin alku. Olin siihen asti ollut varakkaan kodin\nhemmoteltu lapsi, isäni ainoa ilo ja epäjumala. -- --\n\nNyt opin ymmärtämään, miten huono, köyhä ja kelvoton olin. Voi Salme,\nkuinka minä silloin rakastin häntä, joka avasi silmäni! -- Ajattele\nkaikkein onnellisimpia hetkiäsi Holgerin kanssa, silloin aavistat, mitä\nminä tunsin.\n\n-- Etkä koskaan ennen ole kertonut näitä minulle, äiti! -- Ääni oli\npuoleksi nuhteleva.\n\n-- En ole voinut, enkä tahtonut. Mutta nyt minun täytyy. Enhän minä\ntiedä, minkälainen elämäntaival sinulla on astuttavana, enkä tiedä\nsaammeko koskaan enää tavata.\n\nSalme painoi päänsä äidin polvelle. -- Jatka, pyysi hän hiljaa.\n\n-- Isäni oli kovasti pahoillaan valinnastani, mutta hän ei\nyrittänytkään pakottaa minua niinkuin useimmat isät kai siihen aikaan\nolisivat tehneet. Hän osti vain meille tämän kodin ja laittoi sen\nkuntoon meitä varten. Joka soppi ja joka kapine täällä on minulle siitä\npitäen kertonut hänen suuresta rakkaudestaan.\n\nÄiti huoahti. -- Sitä on hyvä muistella vielä nytkin.\n\n-- Entä sitte, äiti. Miksi kaikki vähitellen muuttui?\n\n-- Herännäisyys sammui paikkakunnallamme. Vanhat kuolivat, muutamat\nmuuttivat pois. Pari vuotta häittemme jälkeen kuoli minun isänikin,\njättäen meille omaisuutensa. Tuo perintö oli osaltaan syynä muutokseen.\nIsäsi ryhtyi sen saatuaan monenmoisiin yrityksiin, jotka hankkivat\nhänelle ja meille kaikille paljo huolia. Ei hän uhkapeliin ruvennut\neikä vääryyttä tehnyt, mutta varamme menivät siihen. Siihen menivät\nmyöskin isän aika ja ajatukset. \"Elatuksen murhe\" tukahutti hyvän\nsiemenen, ja minä, joka olin uskonut vasta hänen rinnallaan oppivani\nelämän kaidalla tiellä kulkemaan, -- minä jäin yksin -- ruokona\ntuulessa heilumaan -- -- --\n\nEi uskaltanut toinen eikä toinen katkaista äänettömyyttä. Viimein äiti\nkuitenkin jatkoi:\n\n-- Minä olen rikkonut paljo. -- En voinut tehdä häntä onnelliseksi,\nsillä rakkauteni kylmeni. Suuret surut eivät sitä tappaneet eikä\npolttava tuska, mutta se suru, että suuri elämän päämäärä himmeni,\nhaihtui, pienet arkiasiat ja jokapäiväiset pyyteet siirtyivät sijaan.\n-- -- -- Väliin toivoin ymmärtämättömyydessäni, että isä hoiperrellen\npalaisi kotiin tai edes kerran löisi minua armottomasti, jotta\nsaisin jotain antaa anteeksi ja sitte paljo, paljo rakastaa. Mutta\nmitään sellaista ei tapahtunut. -- -- -- Isä kärsi itse, minä tiedän\nsen, mutta hän ei voinut yksin päästä vapaaksi, eikä minusta ollut\nauttajaksi, kun en osannut auttaa oikealla tavalla.\n\nSalme itki pää äidin vuoteen laidalla.\n\n-- Älä itke, Salme, älä! Sinä olet ainoa onnemme lapsi. Kun sinä\nsynnyit, kuljimme vielä kumpikin elämän kaidalla tiellä. Isä virsin\nsinua viihdytti, äiti siunauksin saatteli. Sinä olet saanut perinnön,\njota ei toisille ole suotu -- onnen tunteen ja uskon onneen. Ne ovat\nsyntymälahjojasi. -- -- Se on varmaan usein sinua auttanut ja on\nvastakin auttava. Se on kallisarvoinen perintö, mutta se velvoittaa\nmyöskin.\n\n-- Salme, sinä olet samanlainen kuin minä. Äiti jatkoi puhuen kuin oman\nmielensä kevennykseksi. -- Sinullakin on sisimmässäsi voimakas tunne\nsiitä, että meidän täytyy ei ainoastaan ajatella sitä mikä on oikein\nja puhua siitä, vaan myöskin elää sen mukaan, maksoi mitä maksoi. Jos\nsinä joskus, -- minä sanon jos. Huomaa! En minä oleta mitään, mutta\nminä sanon, _jos_ huomaisit Holgerin toiseksi kuin mitä olet uskonut,\npikkumaiseksi ja pieneksi sen, mikä sinusta nyt on suurta ja jaloa,\nsilloin isku kohdistuisi kipeimpään kohtaan.\n\nSalme nosti päänsä vuoteen laidalta. -- Äiti, minä en koskaan voisi\nselviytyä niinkuin sinä.\n\n-- Sinun täytyy selviytyä paremmin, paljoa paremmin, -- rakastaa, missä\nminä rikoin; parantaa, missä minä pahensin. -- -- -- Siunauksin minä\nsinua saattelen, rukouksin rohkaisen.\n\n-- Koko elämäsi, äiti, joka muisto sinusta on paras rohkaisu. -- Sinä\nrikoit -- olkoon niin, -- isän tähden -- itsesi tähden -- -- --\n\n-- Totuuden tähden, täydensi äiti.\n\n-- Mutta muistatko, äiti, kun kerran minua pienenä ollessani rankaisit.\nSinä olit suutuksissasi silloin, mutta samassa kun sen huomasit, suljit\nminut syliisi ja pyysit anteeksi. Sinä tunnustit lapsellesi rikoksesi,\nsinä tuomitsit itseäsi ankarammin kuin kukaan muu olisi voinut sinua\ntuomita. Sinä hetkenä kasvoit suureksi lapsesi silmissä!\n\nSilloin äiti tyrskähti itkuun.\n\n-- Äiti, äiti, et saa itkeä. Et saa, etkä tarvitse!\n\n-- Anna minun itkeä, Salme, -- itkeä kiitollisuuden kyyneleitä siitä\nmitä olet ollut minulle, itkeä sitä että kadotan sinut, lapseni ja\nystäväni, itkeä omaa huonouttani enin.\n\nSalme ei vastannut. Hän nousi kalpeana ja taistellen, voittaakseen\nliikutustaan, meni suoraan ikkunan luo ja kohotti käärekaihtimen. --\nPäivä jo sarastaa, sanoi hän hiljaa, -- vielä päivä sinun luonasi, äiti.\n\n\n\n\n6.\n\n\nLaiva oli lähdössä. Kapteenin käskevä ääni kuului komentosillalta.\nKöydet irroitettiin ja viskattiin toiset laivaan, toiset rannalle.\nSilloin -- viime hetkessä, nainen laivan kannelta kiiruhti maihin. Se\noli Salme.\n\nHän seisoi hetken ympärilleen katsoen, kuin olisi hän jotain unohtanut.\nSitte hän äkkiä kenenkään huomaamatta kumartui syvään maata kohden ja\npyyhkäisi kuin hyväillen rantaa.\n\nSamassa huomasi hän laivamiesten tarttuvan siltaan. -- Älkää vielä.\nMinun täytyy mukaan. -- Hengästyneenä pysähtyi hän Holgerin rinnalle.\n\n-- Arpa on heitetty. -- Holgerin käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen.\n-- Sinä olet omani ainaiseksi ja kokonaan.\n\nSalme painautui lähemmä häntä. Holger tunsi, että hän vapisi. -- Sano,\nettä se on riemua, sulaa riemua! -- Ääni oli kiihkeä ja rukoileva.\n\nSalme ei vastannut.\n\n-- Omani, iloni, mitä sinä ajattelet? Etkö jaksa riemuita rinnallani?\nOnko ero niin raskas? -- Hän puhui yhä hiljaa ja kiihkeästi. -- Sano,\nettä rakastat minua tarpeeksi, jättääksesi kaiken!\n\n-- Eikö tekoni sitä sano?\n\n-- Sanoo, mutta sinä vapiset. -- Tahtoisin nähdä sulaa onnea\nkatseessasi.\n\nSalme pudisti päätään. -- Voisinkohan silloin todella rakastaa? kysyi\nhän hiljaa.\n\n-- Sinä olet oikeassa, -- minä vain muistin omaa rajatonta riemuani.\n\nHe eivät senjälkeen paljo puhelleet, istuivat vain käsityksin,\nkatsellen saaria ja niemiä, joita sivuuttivat.\n\nIlta saapui. Kultaisena keränä painui aurinko aaltoihin. Taivaan\nrannalla paloi iltaruskon heloittava puna ja meren aaltoihin heijastui\nsen hehku. Hehkui taivas, hehkui maa, hehkui onnea kahden katse.\n\nVähitellen vaimeni värien kirkkaus. Hehku haipui. Tummat varjot\nvoittivat alaa. Hämärtyvä kesäyö verhosi saaristoseudut surumieliseen\nvaippaansa.\n\nSalme ja Holger istuivat yhä käsityksin kannella, silloin tällöin vain\nkuiskaten sanan toisilleen.\n\n-- Kohta katoaa viimeinen kaistale kotimaata näkyvistäni.\n\nHolger ei vastannut.\n\n-- Silloin ei silmäni enää etsi muuta rakasta kuin sinua, ei muu\nkorviini suloiselta soinnu kuin sinun äänesi.\n\n-- Salme, tunturimorsioni, ystäväni, iloni, se tekee onneni yhä\ntäydellisemmäksi, -- etkö sitä ymmärrä?\n\nSalme ei kohta vastannut. Ajatteleva, miltei tuskallisen tutkiva\nkatse kiintyi hetkeksi Holgeriin. Mutta epäröivä mietiskely väistyi\npian ilon tieltä. -- Ymmärrän, että rakkautesi on suuri, voimakas ja\nvastustamaton kuin tunturituuli. -- Hän hymyili.\n\n-- Ja tiedätkö mitä tuo tuuli tekee? Se irroittaa vapisevan\nhaavanlehden sen rungosta, sulkee sen syliinsä, kuljettaa tunturin\ntuolle puolen ja ottaa sen siellä omakseen. Ja kun värähdys käy läpi\nhennon lehden, silloin se vain sulkee sen yhä lujemmin syliinsä,\ntanssittaa, tuudittaa, viihdyttää ja soittaa suurta, rajatonta riemuaan\nilmoille.\n\n-- Holger sinä -- --\n\n-- Niin, Salme, sinä -- Mutta sinun tulee kylmä täällä. -- Hän kääri\nmatkavaipan paremmin hänen ympärilleen. -- Mennään alas, sanoi hän\nviimein. -- Sinä tarvitset lepoa.\n\nMutta Salme vastusti. Hän tahtoi viipyä kannella niin kauan, kun näki\nkaistaleenkin kotimaata. Vasta kun oli jouduttu aavalle merelle, hän\nnousi. Nyt ei mikään enää häntä täällä pidättänyt. Holger oli nyt hänen\nkaikkensa, hänen ainoansa.\n\nMutta toisen päivän aamuna, kun Salme hetken nukahdettuaan heräsi\nyöjunan kimakkaan vihellykseen ja puheeseen, jota kuuli vaunun\nulkopuolelta, selveni hänelle äkkiä, että hän nyt oli Norjassa,\nHolgerin kotimaassa, joka tästä puoleen oli oleva hänenkin maansa.\n\nTuo ajatus herätti syntyessään voimakkaan tuskan tunteen hänen\npovessaan. Isänmaa, oma kansa, taisiko sama henkilö sovittaa nuo\nnimitykset useampaan maahan, useampaan kansaan? Saattoiko puu,\njoka paikaltaan siirrettiin, kohta tuntea olevansa kotimaaperässä,\nainoastaan siitä syystä, että ulkonaisen muutoksen johdosta uusi multa\noli hänen juuriaan lähellä?\n\nEikö tällaisissa tapauksissa pikemmin saattanut käydä kuin äidillisen\nystävän, joka jouduttuaan äitipuolen asemaan ja vaatiessaan äidin\nnimeä, kadottaa senkin mitä ennen on saanut osakseen.\n\nSalme säikähti ajatuksiaan, säikähti tuntiessaan selvään ja\nvoimakkaasti, että Norja oli Norja, vuonojen ja vuorien kaunis maa,\nHolgerin maa, rakas Salmellekin, mutta Suomi yksin oli kotimaa.\n\nHän loi pikaisen, miltei apua pyytävän katseen Holgeriin, mutta tämä\nnukkui. Silloin Salmekin jäi hiljaa makaamaan, ajatusten yhä kiertäessä\nentistä uraansa.\n\n-- Sinun maasi minun maani, sinun kansasi minun kansani, toisti hän\nitsekseen. Ja hän tunsi, miten rakkaus Holgeriin loi riemusointua\nnoihin sanoihin. Mutta sydämensä sisimmästä kuuli hän itsepintaisen,\njoskin tahdon puoleksi tukahduttaman tunnustuksen: Suomi yksin.\n\nSalme ei päässyt eroon näistä ajatuksistaan, ei sittekään, kun Holger\noli noussut ja he yhdessä olivat ruvenneet järjestämään tavaroitaan\njunasta lähtöä varten.\n\nHän oli niin hajamielinen, että Holgerkin sen huomasi.\n\n-- Mitä sinä uneksit? Me tulemme pian perille. Ensi asemalla on jo\njunasta lähdettävä. Siellä on kaunis, kellahtava, valkoharjainen\nvaunuparini meitä vastassa.\n\nSalme ei vastannut mitään.\n\n-- Toinen hevosista, Thor, on kotikasvatti, jatkoi Holger. Toisen ostin\nkihlauksemme jälkeen, kun palasin Suomesta. Tätä päivää varten sen\nhankin ja tätä päivää varten sitä on kasvatettu.\n\nSilloin Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan. Katse säteili\nkiitollisuutta. -- Minä pidän niin äärettömästi hevosista.\n\nHolger hymyili. -- Ja koirista myöskin, täydensi hän.\n\n-- Sinä teet minusta pilaa.\n\n-- Entä jos tekisinkin? Hullaantuu tunturituulikin välistä onneaan\nlaulaessaan.\n\nSalme katsoi poispäin. -- Välistä pelkään Thorsgaardin komeutta, sanoi\nhän äkkiä.\n\n-- Turhaa. En ole ikänäni rakastanut koreilua enkä kuoren kiiltoa.\nSellaista et löydä kodistani, -- kodistamme, oikaisi hän samassa.\n\n-- Sinun se on enemmän kuin minun.\n\n-- Sinun kaikkineen, mitä siellä on, sillä minä olen sinun. -- Hän\nveti Salmen polvelleen ja suuteli häntä kerta toisensa jälkeen. --\nMinä en ymmärrä, miten sait niin suuren vallan minuun, mutisi hän kuin\nitsekseen. -- Sinä anastit sen kohta, kun tulit vastaani tunturilla,\nniin puhtaana, niin koskemattomana, hentona, vapisevana haavanlehtenäni\nja kuitenkin suurena teeskentelemättömässä suoruudessasi.\n\n-- Ja minä saan pitää sen vallan, minkä sain?\n\n-- Ainaisiksi ajoiksi.\n\nSilloin Salme kietoi kätensä Holgerin kaulaan. -- Kiitos, kiitos, rakas!\n\nPieni, miltei huomaamaton pilvi kohosi Holgerin otsalle. -- Vai on\nvalta sinulle suuriarvoista.\n\n-- Viisas, järkevä Holgerini, miten typerä olet! Mitä voisin tehdä\nonneksesi, ellet minulle valtaa antaisi. Ja minäkin rakastan, rakastan\nrajattomasti.\n\n-- Anna minun usein sitä tuntea! Muista, että kauan olen kulkenut\nyksin. Siksi on sydämeni nälkä suuri.\n\nTaas kuvastui Holgerin kasvoilla tuo väsynyt, kärsivä ilme. Mutta\nsamassa kavahti hän pystyyn. -- Salme, sinä hirmuvaltijaani, juna\nviheltää, me tulemme perille.\n\nHeille tuli kiire. Tavarat koottiin. Juna pysähtyi. Thorsgaardin miehet\nkiiruhtivat vaunuun ottamaan isäntäväen tavaroita.\n\nSalme näki aseman edustalla vaunut liinakkoparineen ja kahdet\nkuormarattaat. Hän huomasi silmänräpäyksessä, miten hienoa ja komeaa\nkaikki oli. Se hiveli hänen silmäänsä, mutta tuotti samalla miltei\nahdistavan tunteen. Kaikki oli niin uutta ja outoa.\n\n-- Tule! Holger auttoi hänet junasta. -- Katso, tuolla on hevoseni.\nTämänpuoleinen on minun kotikasvattini, tuo toinen on sinun. Se on\naivan mainio ratsuhevonen, parempi kuin omani.\n\nHänen kasvonsa loistivat, ja liikkeet olivat ripeän voimakkaat kuin\nnuoren miehen.\n\nSalme huomasi, miten nuorekkaalta, voimaa uhkuvalta hän tuntui näin\nonnellisena ollessaan. Mielipahan ja surun sattuessa tuntui hän ennen\naikojaan vanhentuneelta. Loihtia onnea Holgerin tielle, onnea koko\nhänen olentoonsa, se oli tästä puoleen oleva Salmen tehtävä.\n\nSamassa tulivat Thorsgaardin miehet tavarakuormineen, Salmen teki mieli\ntervehtiä, mutta ujous esti. Eikä Holgerkaan huomannut esittää. Hän\nvain puheli miesten kanssa, antoi määräyksiä, kyseli kotikuulumisia ja\nhyväili hevosiaan, pistäen niille suuhun muutaman sokeri-sirusen, jonka\noli löytänyt takkinsa taskusta.\n\nSalme jäi häntä katsomaan. Noin, syöttäen sokeria hevoselle, oli hän\nseisonut silloinkin, kun Salme näki hänet ensi kerran. Siitä oli\nainoastaan vuosi, mutta vuosi, jonka kuluessa Salme oli saanut paljo ja\neronnut paljosta. Siksi tuntui muisto etäiseltä.\n\n-- Nyt kai olemme valmiit lähtöön, sanoi Holger samassa. Silloin Salme\nrohkaisi mielensä, meni miesten luo ja ojensi heille kätensä. -- Hyvää\npäivää. Terveisiä Suomesta, sanoi hän.\n\nMiehet kumarsivat ja toivottivat tervetulleeksi Norjaan.\n\nSamassa tunsi Salme Holgerin käden olallaan. -- Nyt on jo kiire. --\nÄäni oli malttamaton.\n\nSalme katsoi häneen pitkään. -- Täytyihän minun tervehtiä, sanoi hän\nhiljaa, Holgerin asettuessa hänen viereensä vaunuihin.\n\n-- Ethän sinä voi ikävöidä perille yhtä malttamattomasti kuin minä.\n\n-- Holger!\n\n-- Thorsgaard on minulle paras paikka maailmassa ja sinä rakkaimpani.\n\n-- Ja minulle se on tuleva kotini, meidän kotimme Holger. Eikö siinä\nole kylliksi?\n\n-- Onko? -- Kärttyisä ilme Holgerin kasvoilla muuttui äkkiä hellyydeksi.\n\n-- On varmasti. Toivon perille ainakin yhtä kiihkeästi kuin sinä.\n\nMutta Holger pudisti päätään. -- Sitä et voi. Muista, mitä tulosi\nminulle tietää. Sittekuin äitini kuoli, on koti kaivannut hyvää\nhengetärtä. Onnea en senjälkeen ole siellä tuntenut. -- Isä kuoli, --\nomaiset kuolivat. Murhe ja mustat muistot tulivat tovereikseni.\n\nSalme siveli hänen kättään. -- Sinä rakas!\n\n-- Etkö nyt ymmärrä, ettei tämä hetki voi olla sinulle niin\nsuuriarvoinen kuin minulle, ei niin toivottu, ei niin nälkäisesti\nkaivattu? Sano?\n\n-- Ymmärrän, sillä tiedän, että kaikki sinun tunteesi ovat minun\ntunteitani syvemmät ja paremmat. Suomen lapsi on pikkusielu tunturilla\nkasvaneen rinnalla.\n\n-- Älä sano niin. -- Holger nosti hänen kätensä huulilleen. --\nMutta sinä et ole niin vanha kuin minä, et niin vuosien ja surujen\nvanhentama. Sinä et ole kärsinyt etkä taistellut niin kuin minä.\n\n-- Enkä ole voittanut niin sankarillisesti.\n\nIlon välähdys kirkasti Holgerin kasvot, kun hän oikaisihe ja kiersi\nkätensä Salmen vyötäisille.\n\nSalmen täytyi taaskin ajatella, sitä miten herkät Holgerin kasvot\nolivat, miten selvään ja äkkiä niissä kuvastuivat kaikki hänen\ntunne-elämänsä eri vivahdukset. Se ominaisuus oikeastaan olikin\nensimäisiä, joka oli kiinnittänyt Salmen huomion Holgeriin. Jo\nMjösenlaivassa oli hän nähnyt sekä suuttumuksen pilviä että auringon\npaistetta Holgerin kasvoilla. Mutta nyt hän ensi kertaa kysyi itseltään\nmikä oikeastaan oli tavallisempaa Holgerille, tuo ukkos-ilman sävy, vai\npäivänpaisteko. Ja kenestä riippui, mikä _oli tuleva_ tavalliseksi?\n\nOnnensa ohessa tunsi hän edesvastuunsa suuruuden.\n\n-- Tahtoisin aina, aina olla sitä, miksi minua nimität, päivänpaisteesi\nja ilo elämäsi tiellä.\n\nSalmen huulet liikkuivat, käsi hyväili Holgerin kättä, mutta kuiskaus\noli niin hiljainen, ettei Holger sitä kuullut. Hän ei edes huomannut\nSalmen sanoneen jotain. Hänen ajatuksensa kulkivat yhä siihen suuntaan,\njohon Salme äsken oli ne kääntänyt.\n\nHän ajatteli sankarillista voittoa.\n\nPaljo oli todella vuosien vieriessä muuttunut. Kun Holger peri\nThorsgaardin, oli se rappiotilassa ja ränsistynyt. Varallisuudesta ei\nollut tietoa. Puute ja perhesurut painoivat.\n\nHolger oli elossa olevista lapsista vanhin ja ainoa, joka kykeni taloa\nasumaan. Hän oli hetken epäillyt, sitte teräksisin tahdoin ryhtynyt\ntyöhön.\n\nTalo kohosi rappiotilastaan. Kaikki uudistettiin ja laitettiin\nmallikelpoiseen kuntoon. Holger alkoi myydä metsää, sai varallisuutta,\nperusti sahan ja laajensi asioitaan.\n\nNäitä voittojaan hän muisti Salmen sanojen johdosta ja niistä hän\nkertoi hänelle. Hän kuvasi ponnistuksensa ja ponnistustensa tulokset.\nHän puhui kuin se, joka vaikeuksien ja ylenkatseen painon alta on\nkohonnut kunnioituksen ja huomion kukkuloille. Tietoisuus siitä soi\njoka sanasta. Mutta niistä välkähti samalla esiin teräksinen tahto ja\nrakkaus työhön.\n\nSiihen puoleen Salmen huomio kiintyi, sillä hän kuunteli niinkuin\nse kuuntelee, joka rakastaa. Mutta hän kuunteli myöskin oppiakseen\nymmärtämään ja täyttämään elämänsä tehtävää.\n\n-- Mutta miten voit sinä niin paljo asioita hoitaa? kysäsi hän viimein.\n\n-- Ahkeruus on ilomme. Siitä saat selityksen. Ja tiedäthän, että Einar\nSten on apunani kaikessa. Voin ehdottomasti luottaa häneen.\n\nSalme painui hetkeksi ajatuksiinsa. Hän oli kyllä jonkun kerran kuullut\nHolgerin puhuvan tästä työtoveristaan ja ystävästään, mutta hän tiesi\nsittekin oikeastaan hyvin vähän Einar Stenistä. Hän lausui sen johdosta\narvelunaan, että Einar itse ehkä pian tulisi Thorsgaardiin heitä\ntervehtimään.\n\nMutta Holger pudisti päätään. -- En usko. Hänellä on paljo työtä, enkä\nkovin häntä ole kehoittanutkaan. Tahdon rauhassa nauttia onnestani.\n\n-- Ja antaa minun siitä nauttia.\n\n-- Saattaapa sitäpaitsi pälkähtää Einarin päähän olla mustasukkainen,\njatkoi Holger leikitellen hyväillen Salmen kättä. -- Siitä asti kuin\ntutustuimme on Einar ollut ystäväni ja apuni. Vidar-veli purjehtii\npitkin maailmaa, eikä hänestä olisi tällaisiin töihin. Olisin yksin\nsaanut pitää huolta kaikesta, ell'en olisi löytänyt Einaria. Me\ntutustuimme kerran, eräällä matkalla. Hän oli silloin kovassa pulassa,\npoika parka. Minua säälitti hänen kohtalonsa ja samalla huomasin, että\nhän oli mies minua varten. Käytin tilaisuutta hyväkseni. Autoin samalla\nkun itse hyödyin. -- Einar on minulle siitä saakka ollut kiitollinen,\nja minun puolestani täytyy tunnustaa, että sellaista miestä en\nmistään muualta olisi löytänyt. Kymmenen vuotta olemme nyt tehneet\ntyötä yhdessä. Sen ajan kuluessa olen usein pitkät ajat oleskellut\nKristiaaniassa Einarin kodissa, jossa vanha tätini Gudrun Thoresen\nemännöi. -- Ei ole ihme, jos Einar rehellisenä vanhanapoikana nyt on\nharmissaan.\n\n-- Kenties hän pian seuraa esimerkkiäsi, arveli Salme.\n\nHolger nauroi. -- Vielä mitä. Mutta mustasukkainen hän kyllä saattaa\nolla.\n\n-- Paras sitte kun pysyisi poissa.\n\n-- So -- so! Mutta siinä suhteessa olen yhtä mieltä kanssasi: Pysyköön\npoissa nyt, jotta ennätän ilooni tottua, jotta saan kukkaistani\nkatsella, sen tuoksua hengittää, sen hempeyttä tuntea.\n\n-- Holger, miten paljo iloa mahdat valmistaa ystävillesi ja\nympäristöllesi, kun jo minullekin olet ehtinyt tuhlata niin paljo --\npaljo puhtainta kultaa. Kaikki, mitä teet ja sanot, paljastaa minulle\nsuuren sydämesi aarteita.\n\n-- Mutta ne aarteet, ne eivät olekaan joka miehelle. \"Välj icke till\nförtrogen hvem helst som vill. Tomt hus står gärna öppet, men rikt\nstängs till\", -- niin vanhat viikingit lauloivat. Sinua varten ovat nuo\nsanat, jotka sydämeni syvyyksistä esiin pulppuavat. Ei niitä toisille\ntuhlata. -- Jos oikein arvaan, ei Thorsgaardkaan koskaan ole ollut\nniin kaunis kuin nyt, sinun saapuessasi sinne. Samoin on sydämenikin\npuhjennut juhlimaan sinua, yksin sinua varten.\n\nHe istuivat kauan äänettöminä. Ja kun viimein taas rupesivat\npuhelemaan, kohdistui keskustelu kokonaan Thorsgaardiin ja sen\nasukkaihin.\n\nHämärsi jo eivätkä vielä olleet perillä. Salme alkoi ihmetellä, oliko\najettava myöhäänkin, mutta Holger laski vain leikkiä, tekemättä selkoa\nsiitä missä asti oltiin.\n\nÄkkiä kavahtivat hevoset takajaloilleen. So -- so -- hiljaa, kuului\najurin tyynnyttävä ääni.\n\n\"Holger, mitä tämä on?\" Mutta samassa näki Salme kunniaportin liehuvine\nlippuineen, köynnöksineen, valolyhtyineen ja köynnösten ympäröimine\nhohtovärisine kirjoituksineen: Salme og Holger Thoresen.\n\nHuimaavaa ravia kiiti vaunupari eteenpäin pitkin kaunista\nlehmuskäytävää, jota kesäillan hämärässä kaunistivat tien molemmin\npuolin puihin ripustetut eriväriset lyhdyt.\n\nVähitellen hiljensi ajomies vauhtia, vaunut pyörähtivät toisen\nkunniaportin kautta kauniisti valaistulle pihalle, ja samassa kajahti\ntulijoita vastaan voimakas \"hurraa\".\n\nHolger paiskasi vaunun-oven auki, hypähti maahan ja ojensi kätensä\nSalmelle. \"Tervetuloa valtakuntaasi, kuningatar!\" kuiskasi hän hiljaa.\nSitte pujotti hän Salmen käsivarren omaansa ja kääntyi väkijoukon\npuoleen.\n\n-- Monet kiitokset teille, ystäväni, valmistamastanne juhlallisuudesta.\nHuomenna toivon, että jatkatte juhlaa vierainamme.\n\nHän nosti lakkiaan, teki lyhyen nopealiikkeisen kumarruksen ja kääntyi\nsitte Salmeen. \"Nyt sisään\"!\n\nMelkein kantamalla kantoi hän hänet portaita ylös.\n\nSalme oli vilahdukselta nähnyt teräväpiirteisen, suoraselkäisen\nBirgitte-vanhuksen portaitten juuressa ja oli jo ollut ojentamaisillaan\nkättä hänelle. Samoin oli hän aikonut kiittää vanhaa ajomiestä, josta\nHolger oli kertonut, että hän eli ollut talossa jo ennen Holgerin\nsyntymää. Mutta joka Holgerin liike sanoi hänelle: \"Sinä olet minun,\nminun yksin. Etkö muista?\"\n\nKuin huumauksessa antoi hän Holgerin auttaa takin yltään. Sitte loi hän\npikaisen, miltei pelokkaan katseen ympärilleen.\n\nEteinen oli suuri ja kirkkaasti valaistu, sisustus aito norjalaista,\nei komeaa, mutta iloista ja silmää hivelevää yksinkertaisessa\naistikkaisuudessaan.\n\n-- Tästä pääsemme suoraan saliin. Vasemmalla on ruokasali, oikealla\novat minun huoneeni. Kenties alamme niistä.\n\n-- Tietysti.\n\nKuin unessa kulki Salme Holgerin käsivarren kannattamana huoneesta\ntoiseen. Ensimäiseen eivät pysähtyneet. Se oli Holgerin konttori- ja\nvastaanotto-huone, johon oli eri sisäänkäytävä. Siitä tultiin toiseen,\nHolgerin yksityiseen työhuoneeseen: Kirjahyllyjä pitkin seiniä,\nikkunalla lasikuvuissa siemennäytteitä, suuri työpöytä läheisyydessä,\nviereisellä seinällä sanomalehtiä, asiapapereita ynnä muita, kaikki\nomissa erityisissä pitimissään.\n\nKaikki täällä tiesi monipuolista, hyvin järjestettyä työtä. Sitä\nenemmän pisti huoneen etäisin, kodikas nurkka silmiin. Avonaisen,\nsuomalaisen takan ääressä kaunis roihurahi, vastapäätä mukava, valkean\nvuohentaljan peittämä lepotuoli ja tuolin toisella puolella pieni,\nsirotekoinen pöytä kannattamassa kukkivaa ruusua.\n\nHolger painautui tuoliin, vetäen Salmen polvelleen. -- Tiedätkö, miksi\nminulla on tällainen nurkka työhuoneessani? Tiedätkö, että se pyytää\nja vaatii kotini hyvää hengetärtä olemaan ilonani ei vain lepohetkinä,\nvaan työnkin aikana.\n\n-- Rakas, rakas! Ja minulle olet sinä tämän kodikkaan sopukan\nvalmistanut!\n\n-- Siksi, että tarvitsen sinua, tarvitsen tuntea läsnäolosi, tarvitsen\nymmärtää, etten enää ole yksin. Kuuletko? Ymmärrätkö? -- Hän painoi\nSalmen pään povelleen, sulkien hänen suunsa hehkuvin suudelmin.\n\n-- Nyt menemme tänne. Täällä on vierashuoneeni, -- herrojen\nseurusteluhuone, jatkoi hän esittelyään.\n\nHuone teki rauhallisen, miellyttävän vaikutuksen tummanvihreine\nväreineen.\n\nSamassa levitti Holger salin ovet selkosen selälleen.\n\nHäikäisevät kristallit säteilivät sähkövalossa. Flyygeli seisoi\navattuna, ja korkealle kaartuva katto näytti aivan kuin odottavan\nvoimakasta säveltulvaa. Vastapäätä flyygeliä, toisen seinän vierustalla\npaistoivat upeina rehoittavien palmujen varjossa hohtavan valkoisina\nChapun marmorinen \"Jeanne d'Arc\" toisella, Takasen \"Rebekka\" toisella\npuolella.\n\n-- Hän ennätti tänne ennen sinua. -- Holger hymyili Salmen\nhämmästykselle. -- Teitä on nyt kaksi puoleksi suomalaista.\n\nPuoleksi suomalaista! Se särähti pahalta, mutta Salme ei ennättänyt\najatella tuota sorasäveltä. Hän vain tunsi, miten suuri Holgerin\nrakkaus oli, miten se kohtasi häntä tämän kodin joka kolkassa, miten se\nhehkui häntä vastaan joka askeleella, minkä hän otti.\n\n-- Ja täällä on kirjastohuone, jatkoi Holger. Eikö tämä kellertävä\namppelin valo ole miellyttävää? -- Jos tahdot, saat kirkkaampaa tästä.\n-- Hän väänsi sähkönappulaa saaden kristallikukkasen jalustallaan\npöydällä säteilemään.\n\n-- Ja täältä pääsemme makuuhuoneeseen.\n\nPunainen, hehkuva valo tulvahti avatusta ovesta. -- Mutta sinne pääset\nmyös suoraan omasta suomalaisesta sopukastasi.\n\nHolger avasi kirjastohuoneesta oven valoisaan nurkkahuoneeseen, jonka\nsisustus oli yhtä iloisen valoisa kuin itse huone.\n\nVanhanaikuiset, valkeat huonekalut olivat päällystetyt sinisellä,\nsuurikukkaisella silkillä, seinällä riippui Salmen vanhempien kuvat\nsekä maisemia Suomesta.\n\nAinoastaan huoneen rakennustyyli oli norjalainen suurine\nnurkkaikkunoineen, josta etelän aurinko pääsi huoneeseen paistamaan.\n\n-- Holger! Salme kietoi kätensä hänen kaulaansa. -- Ei koskaan nuori\nvaimo ole tullut kotiin, jossa miehen rakkaus häntä olisi kohdannut\nniin lämpimänä, niin suurena kuin sinun rakkautesi minua täällä kohtaa.\n\n-- Ei joka morsian jätäkään omaisiaan, kotiaan ja kotimaataan\nyksinäisen, vanhan miehen iloksi.\n\n-- Paraimman, jaloimman miehen omana ollakseen -- Salme hyrähti itkuun.\n\n-- Kyyneleitä onnemme suurena juhlapäivänä!\n\n-- Anna minun itkeä, sanoi Salme hiljaa. Minä itken onneni\näärettömyyttä.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSalme oli yhä kuin vieraisilla Thorsgaardissa. Kaikki tuntui hänestä\nunennäöltä, satumaiselta ja epätodelliselta.\n\nJuhlassa, jonka Holger häittensä johdosta piti kaikille taloon ja\nsahaan kuuluville, näki kyllä Salme heidät kaikki, mutta tutustumaan\nheihin hän ei siltä päässyt. Holgerin käsivarteen nojautuen kulki hän\npaikasta toiseen, kuunnellen, mitä Holger vierailleen puheli ja joskus\npistäen siihen väliin ujon sanasen, jota tuskin kukaan huomasi. Sillä\nHolger, isäntänä, puheli lakkaamatta.\n\nLapsia yritti Salme yksin lähestyä. Mutta siitäkään ei tullut mitään.\nKieli teki haittaa.\n\nKun kaikki tarjoilut, piirileikit riukujen ympärillä, puheet ja\nhurraahuudot olivat ohi, pääsi Salmelta helpotuksen huokaus. Hän toivoi\nunennäön päättyneen ja todellisuuden siirtyvän sijaan. Mutta unta yhä\njatkui. Todellisuutta ei kuulunutkaan.\n\nTeräväpiirteinen, suoraselkäinen Birgitte hoiti kuten ennen kaikki\nasiat keittiön puolella. Ainoa muutos, minkä Salmen taloon tulo\naiheutti, supistui siihen, että Birgitte illoin pistäytyi tietämässä,\nmitä määräyksiä rouvalla oli huomispäivän aterioita varten.\n\nJonkun kerran yritti Salme paremmin puuttua taloutta koskeviin\nasioihin, mutta aina sattui Holger juuri silloin häntä kaipaamaan. Ja\nvaikka hän kohta kiiruhtikin saapuville, ennätti jo Holger pahoitella,\nettä sai odottaa.\n\nOliko hänen aina oltava huoneessaan, jotta Holger hänet sieltä\nlöytäisi, kysäsi hän kerran nauraen, mutta Holger sulki hänen suunsa\nsuuteloilla.\n\n-- Sinä et ymmärrä, miten rakas olet minulle, sinä et ymmärrä, miten\ntarvitsen sinua.\n\nKun ei vanha Birgittekään suosinut Salmen halua puuttua taloudellisiin\ntoimiin, luopui hän pian koko yrityksestä. Hän tyytyi siihen, että\ntahtoessaan jotain kysyä tai käskeä, painoi sähkönappulaan ja jäi\nodottamaan, kunnes iloinen, kirkassilmäinen Margit ilmestyi ovelle,\ntiedustelemaan mitä rouva tahtoi.\n\nKun sitte Margit sulki oven ja Salme jäi yksin, nauroi hän, nauroi\nsitä, että hän oli ja eleli kuin prinsessa loihditussa linnassa.\n\nSamaa hän ajatteli, kulkiessaan talon suuressa puutarhassa. Hän poimi\nkauneimmat kukkaset Holgerin työpöydälle ja täytti kristallimaljakot\nmuissakin huoneissa, järjesti, asetteli ja oli olevinaan emäntä.\nMutta kun hän puutarhurilta tiedusteli tämän töitä ja toimia tai kävi\nkatsomassa, miten vanha Jens suki liinakot silkin kiiltäviksi, muisti\nhän usein, ettei kukaan häntä täällä tarvinnut. Hän oli vieras ja\ntarpeeton Thorsgaardin kartanossa.\n\nMutta Holgerin rinnalla unohti hän olevansa orpo vieraalla maalla.\nHän tunsi silloin, että hänellä oli elämäntehtävä ja että häntäkin\ntarvittiin.\n\nEnsi aikoina hän sai usein nauttia tästä onnestaan. Holger jätti häntä\ntuskin koskaan yksin. Hän hääti luotaan kaikki työt ja työhuolet. Hän\noli ikänsä raatanut levähtämättä. Nyt tahtoi hän nauttia.\n\nMutta vähitellen rupesi talo töineen ja liikeasiat jälleen Holgeria\nahdistamaan. Johtomiestä kaivattiin. Holger huomasi sen, ja hän\nheittäytyi työhön tavallisella tarmollaan. Hän nousi varhain ja malttoi\nvasta myöhään lähteä levolle.\n\nMutta vaikka Holger oli työssä pitkin päivää, ei Salme sittekään\njoutanut olemaan paljo yksin. Holger tahtoi hänet mukaansa kaikkialle,\nmilloin sahalle, milloin minnekin. Ja kun Holger teki huoneessaan\ntyötä, istui Salme aina roihurahilla tai tuolissa, jota peitti valkea\nvuohentalja.\n\nHuoneessa oli silloin aivan hiljaista, niin hiljaista, että saattoi\nkuulla neulan napsahduksen, jos se putosi lattialle. Joskus vain\nkatkaisi Holger äänettömyyden: Omani, iloni! -- Se sanottiin hyvin\nhiljaa, mutta aina se perille saapui ja sai vastaukseksi lämpimän,\nsäteilevän katseen.\n\nJos silloin Holgerin katse ei kohta painunut takaisin papereihin,\nymmärsi Salme, ettei Holgerilla ollut kovin kiirettä. Silloin hän\nnousi, läheni pöytää ja kiersi kätensä Holgerin kaulaan. -- Sinä\nsydämeni sankari, sinä rakas, rakas Holger!\n\nHetkisen kuluttua Salme taas istui paikallaan takan ääressä ja Holgerin\nkynä liukui paperilla entistäänkin nopeammin.\n\nKerran näin istuessaan ja Holgerin tehdessä ahkeraan työtä, nousi Salme\nhiljaa ja pujahti, kuten luuli, Holgerin huomaamatta huoneesta. Hän\npistäytyi puutarhaan, pysähtyi siellä hetkeksi puhelemaan kahden pikku\nmarjatytön kanssa ja meni sitte huoneeseensa kirjoittamaan kirjettä\näidille.\n\nHäntä vaivasi se, että äiti sai kovin niukkoja tietoja häneltä. Ja\nkuitenkin oli äiti yhtenään mielessä. Mutta Holger anasti niin ihmeen\npaljo aikaa, -- ja Holgerin ilona oleminen, sehän oli hänen suuri ja\nainoa elämäntehtävänsä.\n\nMutta kun tapasivat päivällispöydässä, oli Holger väsyneen näköinen. --\nMinä väsyin, kun sinä poistuit, sanoi hän.\n\n-- En minä toiste mene, en koskaan, vakuutti Salme, hiipien\nhänen käsipuoleensa aterian päätyttyä ja seuraten häntä hänen\ntyöhuoneeseensa. -- En ikänäni tahdo sinua väsyttää, aina vain\nkuormaasi kantaa.\n\n-- Kanna sillä, että pysyt luonani. -- Holger heittäytyi pitkäkseen\nsohvalleen, kietoi kätensä Salmen kaulaan ja veti hänet vierelleen. --\nNyt olen valmis nukkumaan.\n\nSalmen täytyi nauraa. Mutta ei aikaakaan niin hän jo huomasi, että\nHolger nukkui. -- Sinä suuri lapsi, mutisi hän hellästi pistäen huivin\nhartioiltaan Holgerille pään-aluseksi. Sitte makasi hän hiljaa kuin\nhiiri, jottei häiritsisi.\n\nMutta toisena päivänä Holgerin taas nukkuessa päivällisuntaan, koetti\nhän hiljaa hiipiä tiehensä. Hän irroitti varovaisesti kätensä Holgerin\nkädestä. Mutta tämä heräsi siitä.\n\n-- Anna minun nukkua, sanoi hän raukeasti. -- Eikö sinulla ole aikaa\nminua varten?\n\nSilloin Salme painautui takaisin sohvalle ja jäi siihen ajattelemaan,\nmikä mitätön pikkusielu hän oli, miten yksinkertaisesti ja\npintapuolisesti hän kaikkea ajatteli.\n\nHän oli aivan yksinkertaisesti arvellut, että samapa se, missä hän on,\nkun Holger nukkuu. Hän hiipii pois, saa vihdoinkin kirjeensä kotiin\nvalmiiksi, järjestää kukkasia kahvitarjottimelle ja herättää sitte\nHolgerin. Mutta vähän hän vielä käsitti tuota voimakasta, suurta\nsydäntä, joka valvoissaan ja nukkuissaan, työn ja levon hetkinä aina\ntahtoi tuntea sen läheisyyttä, jota rakasti.\n\nMistähän oikeastaan johtui, että hän, vaikka hän niin rakasti Holgeria,\nei vielä sen paremmin häntä käsittänyt? Oliko siihen syynä se, että\nhe ennen naimistaan siksi vähän olivat olleet yhdessä? Tai luontainen\nerilaisuusko sen vaikutti? Mahdollisesti myöskin eri kansallisuus ja\nse, että Holger oli mies, hän nainen.\n\nMiesten rakkautta mainittiin itsekkääksi, mutta Holgeriin ei se syytös\nainakaan sopinut. Jos joku heistä oli itsekäs, oli se paremmin hän\nitse, joka aina vain otti vastaan ja taas vastaan, sekä itse että\nomaistensa kautta.\n\nHänen tuli tätä ajatellessaan äkkiä tukahduttavan vaikea olla. Miten\nhirveää olisi ottaa vastaan näin paljo, ellei Holger antaisi vain\nrakkautensa vaatimana. Jos olisi toisin, -- jos särkyisi suhde, miten\npolttavana kahleena joka lahja silloin painaisi, miten tukahduttavana\njoka suupala kurkkuun tarttuisi!\n\nMutta hetken pahantuntemus väistyi samassa. Mitä hän tässä turhia\najatteli. Holger antoi niin mielellään. Hän rakasti niin suuresti.\n_Sen_ vuoksi saattoi Salme iloita kaikesta hyvästä ja kauniista, jota\nosakseen sai.\n\nHän hymyili, kun ajatteli mitä veljet ja sisaret sanoisivat, jos\nnäkisivät hänen joutilaana kuluttavan aikaansa näissä suurissa\nsuojissa, kuljeksivan puutarhassa kukkien ja hedelmäpuitten keskellä,\ntai ratsastavan kauniilla liinakolla Holgerin rinnalla.\n\nMikä vastakohta tämä kaikki oli elämälle siellä kotona! Siellä oli\npaikat pienet ja joukko suuri. Siellä oli työtä paljo, niin että usein\nsai päivää yöllä jatkaa. Mutta hyvä oli siellä ollut olla. -- Se soma,\npieni puutarhakin, miten suureksi iloksi se oli ollut ja miten suurelta\nse silloin tuntui joskin se nyt kutistui mitättömän pieneksi.\n\nEi ihmettä, jos omaisista kaikki tuntui satumaiselta, kun Salme\nkirjoitti heille nykyisistä oloistaan. Satuahan se yhä hänestä\nitsestäänkin oli, kaunista satua, ihanaa, ihmeellistä unta, jolta\npuuttui -- todellisuutta.\n\nHolger ja hänen rakkautensa oli ainoa, mikä täällä oli todellista.\nThorsgaard kaikkine aarteineen oli Holgerin kautta Salmelle tavallaan\nrakas, mutta läheinen ei se sittekään ollut, tuskin voisi siksi\ntullakaan. Hän oli toisessa maaperässä kasvanut kukka. Nykyinen\nympäristö voisi tuskin koskaan hänessä herättää kodin tyynnyttävää,\nrauhallista tunnetta.\n\nHän käännähti.\n\nSamassa heräsi Holger, hieroi hetken silmiään ja kavahti sitte pystyyn.\n\n-- Miten mainiosti olen nukkunut. Kiitos vartijatoimestasi, sinä\nsydämeni ilo, sinä kotini hyvä hengetär! -- Hän sulki Salmen syliinsä,\nsuuteli käsiä, otsaa, silmiä, kuten hänen tapansa oli, oikaisihe sitte\nkuin karistaakseen tulvehtivat tunteet luotaan ja asettui työhön.\n\n-- Ei ole koti minulle muuta kuin loihdittu linna, mutta mitäpä muusta\nkunhan saan tehdä sinut onnelliseksi, ajatteli Salme pistellessään\nompelustaan roihurahilla. Samassa katsoi Holger häneen ja nyökkäsi\npäätään. Ilon välähdys kirkasti Salmen kasvot. Hän ei mitään rakastanut\nniin kuin noita silmäyksiä, jotka hänelle sanoivat, että Holger kesken\ntöitään muisti häntä. Hänestä se oli suuriarvoisempaa kuin hellimmät\nhyväilyt ja tulisin onnen huumaus.\n\nMutta Holger ja hän olivat siinäkin hyvin erilaiset. Holger saattoi\nvalmistaa hänelle tuollaisia ilohetkiä silloin tällöin, vaan hän\nsaattoi myös ainakin näennäisesti unohtaa kaikki sentähden, mikä\nmilloinkin hänen mieltään kiinnitti. Hän saattoi usein syrjäyttää\nSalmen töittensä tähden, mutta sitte taas ikävöidä häntä ja hänen\nseuraansa, niin rajusti että hän itse kärsi siitä ja sai Salmenkin\nkärsimään.\n\nHe olivat perin erilaiset kaikessa, sen Salme jo oli huomannut. Mutta\nerilaisuudet kai vain rikastuttivat. Mitä saisi toisiltaan oppia, mikä\ntoisi tuoreutta ja uutuutta jokapäiväisiinkin pikku seikkoihin, jos\njoka tunne olisi toiselle edeltäkäsin tunnettu, joka ajatus toisen oma\njo syntyessään.\n\nJos olisi kaikki kodissa saman väristä, miltä se näyttäisikään? Miltä\nkuuluisi soitto, jota ei sointujen erilaisuus rikastuttasi?\n\nMutta sointujen rikkauteen tarvittiin sopusointua ja missä sopusointua\noli syntynyt, tarvittiin usein vielä viritystäkin. Sitä tarvittiin\nvarsinkin kun kaksi niin erilaista kuin Holger ja Salme olivat\ntoistensa toveriksi joutuneet ja kun aikaisemmin niin vähän olivat\nyhdessä olleet.\n\nSalme hymyili itsekseen, ajatellessaan, miten vastoin kaikkia\nperiaatteitaan hän oli menetellyt naimisiin mennessään. Hän oli ennen\najatellut, että tahtoi hyvin tutustua jo ennen kuin meni kihloihinkaan\nja sitte oli kihlaus-aika tunnollisesti käytettävä yhä täydellisempään\ntutustumiseen.\n\nMutta miten kävikään? Niinkuin keväinen koski särkee sulut tieltään,\nniin hänen rakkautensakin oli pyyhkäissyt olemattomiin kaikki\nperiaatteet ja päätökset. Ja eiköpä siinä ollut paras todistus sen\narvosta ja aateluudesta.\n\nMutta nyt oli suoritettava se, mikä aikaisemmin oli jäänyt tekemättä.\nViritystyö oli oleva hänen osansa, sopusoinnun aikaansaaminen ja\nsäilyttäminen. Hänen työttömät laiskanpäivänsä saisivat sisältöä hänen\npyrinnöstään \"pikkusielusta\" kasvaa \"tunturisieluksi\", kasvaa Holgerin\nmittaiseksi.\n\nHän oli sitä jo koettanut, mutta nyt koettaisi hän vieläkin paremmin.\nHuomenna oli täsmälleen kaksi kuukautta heidän häistään. Hän oli jo\nsiksi paljo perehtynyt oloihin Thorsgaardissa, että tiesi, mitä häneltä\nvaadittiin. -- Ei mitään, ei kerrassaan mitään muuta kuin elää Holgeria\nja hänen onneaan varten. Mutta siinä suhteessa oli päämäärä asetettava\nkorkealle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna oli Salme varhain liikkeellä. Ensi kertaa hiipi hän\nhuoneesta ennen kuin Holger oli ehtinyt edes herätäkään. Hän haki\npuutarhasta kastehelmistä kosteat kukkaset Holgerin työpöydälle, poimi\ntoisia maljakkoon, minkä nosti kahvipöydälle ja asettui sitte Holgeria\nodottamaan ajatuksissa mieleensä palauttaen minkälaista oli ollut\nkotona Suomessa kaksi kuukautta sitte, heidän hääpäivänään.\n\nSamassa avautuikin ovi. Kukitetun juhlapöydän ääressä, huoneessa, missä\nauringon säteet heidän ympärillään iloisesti hyppelivät, joivat he\nkahvinsa.\n\n-- Minäpä anastan tänään oikein lupapäivän itselleni, sanoi Holger.\n-- Me satuloimme liinakot ja teemme huvimatkan putoukselle, jota niin\nkauan olen luvannut näyttää sinulle.\n\nSalme oli ihastuksissaan. Aamiainen syötiin kiireimmän kautta. Jens\ntoi satuloimansa liinakot portaitten eteen, sai kuulla tavanmukaisen\nkiitoslauseen ja palasi sen johdosta tyytyväisenä askareihinsa. Mutta\nkun Holger ja Salme rinnan ratsastivat lehmuskäytävää pitkin, pysähtyi\nJens hetkeksi heitä katselemaan.\n\n-- On heillä nyt hauskaa, sanoi hän ja sylkäsi. Mutta mitenkäs muuten,\nkun on semmoiset hevoset!\n\n-- Sinua saan kiittää tästäkin ilosta. -- Salmen posket hehkuivat. --\nKaikki tämmöinen oli minulle tuntematonta ennen. Pikkutyttönä istuin\nkyllä Pollen selässä, kun heiniä ajettiin, mutta ei Polle huvimatkoille\njoutanut. Aloin ymmärtämättömyydessäni pyytää isältä satulaa ja\nratsuhevosta, mutta kun vähän vanhenin, en enää pyytänyt.\n\n-- Sitte se tuli pyytämättä.\n\n-- Tuli kuten muukin ilo, samalla kun sadun prinssi!\n\nKatse suli katseeseen. Auringon kimmellystä oli kaikkialla.\n\nHe ratsastivat ison aikaa äänettöminä toistensa rinnalla. Viimein Salme\näkkiä kysäsi: -- Holger, mistä se johtuu, että niin harvoin yhdessä\nkunnolla keskustelemme.\n\n-- Rakkauden hulluudesta. -- Holger nauroi. -- Samaa valitit kerran\nSuomessakin. Etkö muista?\n\nPuna nousi Salmen poskille. -- Muistan, mutta ei puhuta siitä nyt --\njuhlapäivänämme.\n\nÄäni värähti hiukan. Muisto sorasäveleestä teki kipeää.\n\n-- Nyt juuri siitä puhutaankin. -- Holger ohjasi nauraen hevosensa\nlähemmä. -- Kerro nyt kiltisti kaikki, mikä silloin jäi kertomatta.\nAnnetaan hevosten astua.\n\nMutta Salme ei tahtonut.\n\n-- Vai onko oikein vaikea tunnustaa, härnäsi Holger. -- Sano pian, niin\npääset siitä. Monenko ilona on perhoseni ennen liehunut, tai paremmin,\npaljoko on ollut perhoseni pyytäjiä?\n\n-- En minä pidä siitä, että sanot minua perhoseksi. Minä en sitä ole.\n-- Hän nykäsi hermostuneesti ohjaksia.\n\n-- Pidätpä tai et, minä sanon mitä olet. -- No, kerro nyt.\n\n-- Ei niitä monta -- sillä minä en ole ollut enkä ole mikään perhonen,\nen missään suhteessa. -- Minä olen aina ollut hirmuisen ujo herrojen\nseurassa. Ainoastaan joskus erityisten asianhaarain vallitessa olen\nvoinut lähemmin tutustua heihin.\n\n-- Mitkä erinomaiset asianhaarat sitte tekivät meidät niin tutuiksi?\n\n-- Se että se olit sinä!\n\n-- Kuningattareni! Se oli kuninkaallinen vastaus.\n\nJoka sanasta helähti sydänten riemu soimaan.\n\n-- Mutta se asia, se kertomus, intti Holger taas hetken kuluttua. --\nJohan olen sitä vuoden odottanut.\n\n-- Ei sitä niin olisi kannattanut odottaa. -- Mistä minä nyt sitte\nalan? Kerronko, että virastossamme oli kaksi hupsua herraa, toinen\nkeikari, huolellisesti kierretyin viiksin, toinen ihrasilmäinen\nonnenonkija.\n\n-- Älä sinä niistä.\n\n-- No siitäkö sitte, että kaikki herrat, joista enin olen pitänyt, --\nparia poikkeusta lukuun ottamatta -- ovat olleet vanhoja kelpo setiä\ntai ystävieni miehiä.\n\n-- Puhu poikkeuksista.\n\nSalme suuntasi hevosensa lähemmä Holgeria. -- Toinen niistä, sanoi hän,\noli kihloissa, toinen naimisissa. Jälkimäinen tuli meille kun olin\nkahdenkymmenen vanha. Hän oli hiukan sukua meille ja viipyi terveytensä\ntähden luonamme koko kesän. Me olimme paljon yhdessä ja ymmärsimme\ntoisiamme harvinaisen hyvin. -- Minä olin varomaton ja vapaa. -- Olihan\nhän naimisissa. -- Sitte säikähdin, kun aloin ymmärtää. -- Olen sitä\noikein surrut. Hänessä oli paljo rehellistä ja luotettavaa. Olisin\ntahtonut säilyttää hänestä kokonaan hyvän kuvan.\n\nHolger ei puhunut sanaakaan. Silloin Salme loi pikaisen katseen häneen,\nmutta Holger käänsi päänsä pois päin.\n\n-- Se toinen, jatkoi Salme, oli kihloissa. Olin silloin vanhempi\nja ymmärsin varoa. Kaikki loppui alkuunsa. Meistä tuli sitte vain\nerinomaisen hyvät ystävät. -- Et usko, miten hauskasti hän kirjoitti\nkihlauksemme johdosta.\n\nSalme katsoi taas Holgeriin. -- Miksi olet niin vaiti? Miksi et vastaa?\n\n-- Mitä ja mihin? -- Ääni oli kalsea.\n\n-- Siihen, mitä olen kertonut.\n\n-- Sanoisinko sitä kenties kauniiksi hääpäivälahjaksi? -- Hän nauroi.\n\n-- Holger!\n\n-- Salme!\n\n-- Mikä sinun on? Minä en käsitä.\n\n-- Vai et. Etkö tiedä, mitä se tuntee, jonka povelta puhdas kukkanen\nlokaan viskataan, jonka ainoinen, viaton karitsa viedään?\n\n-- Holger, oletko sinä hullu?\n\nEi vastausta.\n\nSilloin Salme käänsi hevosensa suoraan Holgerin tielle ja katsoi häntä\ntuikeasti silmästä silmään. -- Sinä teet minulle vääryyttä. Jos olin\nvaromaton, olin sitä ymmärtämättömyydessäni. Sinä et ikänäsi voi surra\nsitä enemmän kuin minä surin.\n\nSamassa käänsi Holger hevosensa kotiin päin. Salme teki samoin.\n\nHe ratsastivat kauan, puhumatta sanaakaan. Viimein sanoi Salme: -- Sinä\npelkäät mielikuvituksesi peikkoja.\n\nHolger ei vastannut.\n\n-- Etkö sinä ensinkään ajattele minua etkä vääryyttä, mitä teet minulle?\n\n-- Minä en nyt jaksa ajatella muuta kuin sitä puhdasta koskematonta\nkukkasta, jonka luulin tuntureilta poimineeni.\n\n-- Etkö usko minua, vai etkö jaksa käsittää, mitä sinulle sanoin?\n\n-- En jaksa käsittää, että se Salme, joka naineitten ja kihlattujen\nilona on liehunut, on minun oma, kirkaskatseinen ja puhdas pulmuni.\n\n-- Hän ei koskaan ole tehnyt sitä tarkotuksella riistää itselleen\ntoisen omaa. -- Salme ohjasi taas hevosensa niin, että sai katsotuksi\nHolgeria silmästä silmään.\n\nHolger vastasi katseeseen, mutta hän oli kalpea eikä ilon värettä\nnäkynyt hänen kasvoillaan.\n\nHe ratsastivat taas ison aikaa äänettöminä toinen toisensa rinnalla.\n\n-- Holger! sanoi Salme viimein -- Etkö sinä aijo puhua kanssani?\n\n-- Minä en jaksa.\n\nSilloin kuohahti Salmen mieli. -- Muistatko vielä, että kun tuntureilla\ntutustuimme, sanoit rakastavasi suoruuttani ja totuuden rakkauttani?\nMutta minä sanon sinulle: Tuollainen käytös surmaa suoruuden ja tappaa\ntotuuden.\n\nHän singahutti piiskaa hevoselleen ja antoi mennä täyttä ravia. -- He\ntapasivat toisensa vasta kotona päivällispöydässä.\n\nKirkassilmäinen Margit oli nostanut aamuisen kukkamaljakon pöytään ja\nkattanut kuin juhlaa varten. Mutta juhlavieraat söivät vaitelijaina\nateriansa.\n\nKohta päivällisen päätyttyä meni Holger huoneeseensa, Salme puutarhaan.\nHän oli aamulla iloisena ajatellut, että tänään hän kirjoittaa\nkotiin Suomeen, kertoo \"hääpäivän\" vietostaan, ratsastusretkestä ja\nnäkemästään putouksesta. Mutta nyt oli mahdoton sitä tehdä. Täytyi vain\netsiä yksinäisyyttä ja sieltä sydämen viihdytystä.\n\n-- Äiti, äiti! -- Se nousi kuin tuskan huuto syvyyksistä. Mutta huuto\nherätti muiston viime illasta äidin seurassa. -- Sinun täytyy selviytyä\nparemmin kuin minä. -- Parantaa, missä minä pahensin. -- Rakastaa,\nmissä minä rikoin.\n\nSalme lyykähti istumaan puutarhapenkille. Hän ei tiennyt tällä\nhetkellä, mikä koski kipeämmin, oma suruko, vaiko muisto vanhempien\ntuntemasta tuskasta.\n\nHänelle tuli mieleen sorasävel toisensa jälkeen, jonka sisällön hän\nnyt vasta ymmärsi. Ja nyt hän myöskin tiesi, miltä tuntui pettyä sen\nsuhteen, jota rakasti.\n\nÄiti parka, hän ei ollut surrut ainoastaan kerran ja kahdesti eikä\nvain kovia, kiivaita sanoja. Hän oli vuosikausia surrut suuren elämän\npäämäärän kukistumista. Ja isä raukka, -- kyllä hänkin oli kärsinyt.\nVähitellen ja huomaamatta hän oli luisunut pois siltä tieltä, jolle\nnuorena oli kääntynyt ja jonka kulkijana äiti oli ruvennut häntä\nrakastamaan. Ilo hänen sisimmässään sammui, rauha rikkoontui.\nAjalliset pienet pyyteet siirtyivät etualalle hänen elämässään. --\nSitte myöhemmin sai hän korjata katkeran sadon, -- pettymyksiä, huolia\nja suruja. -- Silloin hän tunsi olevansa köyhä ja yksin. -- Niihin\naikoihin Salme tuli täysi-ikäiseksi. Hän tiesi, että huolet painoivat.\nSilloin rupesi hän työtoverina ja ystävänä kulkemaan isän rinnalla.\n\nRakas isä, -- isä raukka! Miksi olikaan elämä sellaista, miksi niin\nraskasta, niin vaikeaa, -- vaikeaa saada vireeseen ja vireissä pysyttää?\n\nSalme heräsi taas muistamaan omaa suruansa.\n\nMutta se oli äkkiä kutistunut kumman pieneksi. Mitä hän oikeastaan\nsuri? Sitäkö, ettei Holger häntä käsittänyt ja että arvosteli liika\nankarasti?\n\nTunsihan hän Holgerin. Sanat sointuivat usein ankarilta siksi, että\nsydän rakasti niin rajusti.\n\nMitäpä muuta tämäkään oli kuin Holgerin suuren sielun rajua sykintää?\nKun Salme kiertää kätensä hänen kaulaansa, katsoo häntä silmästä\nsilmään, -- ei tuimasti niin kuin maantiellä, vaan lempeästi,\nsydämellisesti kotilieden lämmöstä katseellaan muistuttaen, -- silloin\ntaas kaikki selvenee.\n\nHän kiiruhti sisään. Tuli ikävä Holgeria. Mutta Holgeria ei löytynyt\nmistään. Hän etsi työhuoneesta, etsi kirjastosta, palasi puutarhaan,\nhaki ansaristakin, -- kaikki turhaa.\n\nSilloin läksi hän astumaan maantielle päin.\n\nLehmuskäytävällä tuli Holger vastaan.\n\nSalme arveli hetken, kiiruhti sitte kulkuaan, asettui suoraan Holgerin\neteen, laski molemmat kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin.\n-- Ymmärrätkö minua, uskotko, -- sinua, yksin sinua olen rakastanut.\n\nSalme ei saanut vastausta. Hän vaan tunsi tukehtuvansa Holgerin\nsyleilyyn, tunsi, miten sydän rajusti sykki sydäntä vastaan.\n\n-- Etkö sinä ymmärrä, miten äärettömän korkealle sinut asetan, --\nyläpuolelle kaikkia muita. Siksi olen tällainen. -- Holger veti Salmen\npolvelleen penkille lehmuskäytävässä.\n\n-- Salme minä rakastan sinua, rakastan niin äärettömästi, mutisi hän.\n\nSalme ei vastannut mitään, hän painoi vain Holgerin pään povelleen\nhyväillen hiljaa kuin äiti lastaan.\n\nÄkkiä kohotti Holger päätään. -- Mutta tiedätkö, mitä olen tehnyt?\nMinä olen sähköttänyt Einarille ja kutsunut tulemaan. Tein sen\nsuutuksissani, ja nyt kadun, kadun kauheasti. Tahtoisin rauhassa\nnauttia.\n\nSalme ei vastannut. Hän vain hymyili suurelle, katuvalle Holgerilleen.\n\n-- Etkö ymmärrä, miten nälkä minun on, nälkä nähdä silmiesi onnesta\nsäteilevän, nähdä katseesi ilosta kirkkaana? -- Holger suuteli Salmen\nsilmiä, hiuksia, otsaa.\n\n-- Ymmärrän, että sorasävelkin voi rikastuttaa ja korottaa sävellyksen\nkokonaisarvoa. Ymmärrän, että side, mikä ei ensi iskuista katkea,\nlujittuu yhä luotettavammaksi.\n\n-- Ja minä ymmärrän, että janoan, janoan jakaa ja saada rakkautta.\n\n-- Mutta Einar tulee. -- Salme nauroi.\n\n-- Tulkoon vain, tulkoon näkemään onneamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Einar Sten sai sähkösanoman, vihelsi hän pitkään. -- Vai ovat\nkuherruskuukaudet lopussa, virkkoi vihellys. Sitte hän katsoi kelloaan,\nmeni vanhan rouva Gudrun Thoresenin luo ja ilmoitti iltajunassa\nmatkustavansa Thorsgaardiin.\n\nTunnin kuluttua hän jo istui junassa, nukkui yönsä aseman läheisyydessä\nja tapasi aamulla pojan ja hevosen, jotka Holger oli lähettänyt vastaan.\n\nHevosen juosta jolkuttaessa Thorsgaardiin päin, istui Einar\npuoleksi torkkuen karioolissaan. Väliin hän ohimennen kysäsi jotain\nkyytipojalta, väliin silmäili seutua, arvostellen maamiesten toimia ja\nsyyssatoa.\n\nKyytipojalta hän sai kuulla, että Holger häittensä jälkeen ei isoon\naikaan pitänyt sanottavaa lukua talon töistä, -- ei ainakaan niin, että\nitse kävi kaikkea katsomassa, kuten tavallisesti. Mutta nyt kävi.\n\nSilloin Einar vihelsi.\n\nRouva liikkui harvoin missään yksin. Hän oli hiljainen ja talon väki\nsanoi, että hän oli hyvä ihminen, sillä hänellä oli hyvät silmät. Mutta\nenempää ei kukaan hänestä tietänyt, ei edes vanha Birgitte.\n\nMuutamat luulivat hänen ikävöivän Suomea. Mutta ei hän surulliselta\nnäyttänyt, ei ainakaan kun kulki käsityksin herran kanssa ja puhua\nliverteli kuin lintu. Hänen silmänsä loistivat silloin aina niin\nkirkkaasti kuin tähdet pakkasöinä.\n\nEinarin huulet kipristyivät ja vihellys oli syntymäisillään. Mutta se\nkatkesi samassa. Kyytipoika ei ollut tyhmimpiä ja Einarin vihellyksiä\noli usein helppo tulkita. Sentähden hän päätti olla varovainen.\n\nMutta itsekseen hän ajatteli, että hän osasi laskea ja ennustaa yhtä\nhyvin kuin viheltää. Kaikki, minkä hän oli kuullut, oli hänelle kuin\nennestään tuttua. Hän ei suotta ollut kymmenen vuotta työskennellyt\nHolgerin toverina.\n\nMutta kun perille tultiin, pettivät laskut.\n\nHolger, Salme rinnallaan, seisoi portailla hänelle huiskuttaen\nlakkiaan. -- Terve, terve, vanha veikko!\n\nHarvoin Einar hämilleen joutui, mutta tällä kertaa joutui.\n\n-- Tervetuloa! On hauska saada tutustua. -- Salme ojensi hänelle\nkätensä.\n\nEinar teki kömpelön kumarruksen. Eihän hän ollut tottunut naisiin. --\nOnnea, sanoa tokasi hän, sieppasi matkalaukun pojan kädestä ja kiiruhti\nportaita ylös.\n\n-- Mitä nyt? Älä pelkää, vanha karhu! -- Holger nauroi. -- Tämä meidän\nmuorimme ei välitä keikareista. Kaikki on täällä entisellään, ollaan\nmekin.\n\nMutta Einar ei ollut. Häntä harmitti kaikki.\n\nMiksi hän oli tullut tänne? Mitä Holgerin oikkuja tämäkin taas oli?\nSähkötti, määräsi ja komensi, kun päähän pisti, ajattelematta sopiiko\ntoiselle vai ei. Ja annas olla, sitte kun tullaan, on tuuli jo\nkääntynyt. Ei muuta kuin nauretaan ja näytellään ja kehutaan -- katsein\nja sanoin -- että: tällainen se nyt on täällä ja näin se minua rakastaa.\n\nNiitä naisia! Joka paikkaan ne kerkesivätkin! Eikö tuollakaan ollut\nmuuta tehtävää maailmassa, kuin asettua tänne Thorsgaardiin? Kauan oli\ntäällä tultu toimeen emännättä, ja olisi vastakin tultu. Mutta nyt sen\npiti istua pöydän päässä, hymyillä Holgerille, keikkua kintereillä ja\nyks kaks kiepsahtaa käsipuoleen.\n\nEinar tömisytti tuolia huoneessaan ja sysäsi suuttuneena vaatekaapin\noven kiinni.\n\nMutta illalla, kun hän asettui levolle, oli hänen mielentilansa\nmelkoisesti muuttunut. Holger ei päivän kuluessa paljoakaan ollut\nleikkinyt lelunsa kanssa. Hän oli laajasti ja levollisesti puhunut\nEinarille asioistaan ja oli illalla tapansa mukaan pelannut kaksi\npitkää peliä shakkia.\n\nTalon uutta asukasta ei koko iltapäivällä näkynyt kuin kerran.\nSilloin hän kurkisti ovesta ja hymyili kaiketi, koska sai Holgerinkin\nhymyilemään. -- Se harmitti. Mutta kun ei kujetta uudistettu, saattoi\nsen antaa anteeksi.\n\nEinar töykkäsi tyytyväisenä pehmoista päänalustaan. Yhtä hyvä se oli\nkuin ennenkin. Mitäpä siitä sitte vaikka emäntä olikin talossa, kunhan\nkaikki muuten pysyi entisellään.\n\nEinar oikaisihe ja kääri peitteen paremmin ympärilleen. -- Kyllä\nhänellä todella oli hyvä katse, tuolla uudella, -- sydämellinen ja\nsyvä, -- mutta hän oli niin hento ja pieni. Kestäisiköhän hän täällä\ntunturien maassa?\n\nSiihen ajatukseen Einar nukkui.\n\n\n\n\n8.\n\n\n-- Minun täytyy heti lähteä Kristiaaniaan. -- Holger työnsi kahvikupin\nkauemmaksi luotaan, viskasi kirjeen kädestään ja tarttui sanomalehteen.\n\n-- Millä junalla?\n\n-- Tänä iltana tai huomenna, kohta kun kerkiän. -- Hän ei hetkeksikään\nherennyt sanomalehteä lukemasta, selaili, silmäili, ahmi ajatukset\nankarassa työssä ja kulmakarvat kurtussa.\n\nSalmekaan ei katsettaan kohottanut Hardanger-ompeluksestaan. Hän tunsi\njo Holgerin tavat, tietääksensä, että paras palvelus nyt oli antaa\nhänen olla rauhassa. Vasta kun Holger nousi poistuakseen, kohotti\nSalme katseensa. Mutta Holgerilla oli kiire. Hän ei huomannut kysyvää\nsilmäystä, joka saattoi hänet ovelle.\n\nSamassa kun ovi painui kiinni, nousi Salmekin, kokosi työtarpeet\npöydältä, soitti Margitille, merkiksi, että aamukahvit olivat pois\nkorjattavat, ja vetäytyi omaan huoneeseensa, pukeutuakseen päivää\nvarten.\n\nMutta pukeutuminen kävi hitaasti. Salme oli hajamielinen. Pari kertaa\notti hän pöydältä vasta Suomesta saapuneet kirjeet, luki kappaleen\nmatkaa, hymähti toisinaan iloisesti, nauru suupielessä, toisinaan\nsurunvoittoinen, kaipaava ilme kasvoillaan, Sitte pisti hän kirjeet\ntakaisin pöydälle, heitti hiuksensa hajalleen, asettui peilin eteen ja\nrupesi suorimaan pitkää, tummaa tukkaansa.\n\n-- Miten hiukseni heltiävät. -- Hän kääräsi niitä tukon kammasta\nkäteensä. -- Ja tuossa pitkä harmaa hius, tuossa toinen. Rupeanko minä\nvanhenemaan?\n\nHän katsoi kuvaansa peilissä ja nauroi. Mutta sitte hän kohta kävi\nvakavaksi. Mitä varten hän nauraisi? Eihän Holgerilla enää koskaan\nollut aikaa huomata, mitä hän teki, iloitsiko hän vai itki. Ennen oli\nSalmen nauru ollut Holgerin ilo. Hän oli vakuuttanut tarvitsevansa\njuuri tuota raitista, lapsekasta iloisuutta. Ja se vakuutus oli\npaisuttanut ilon tunnetta Salmen povessa, niinkuin auringon valossa\nsulava kinos paisuttaa kevään iloista puroa.\n\nMutta kenelle nyt iloita, kenelle nauraa? Äiti oli kaukana, kaukana\nkotimaa ja ystävät. Täällä ei ollut ainoatakaan, jolle elää,\npaitsi Holger, eikä Holgerilla ollut aikaa, -- ei antamiseen eikä\nvastaanottamiseen. Kaikki pienet yritykset muistuttaa Holgeria siitä,\nettei hän enää ollut yksin, raukesivat tyhjiin. Kukkaset työpöydällä\njäivät huomaamatta. Soitto ja laulu hermostuttivat. Salmen läheisyyskin\nhäiritsi.\n\nTyö oli ensi kuukausina saanut väistyä Salmen tähden, nyt Salme sai\nväistyä työn tähden.\n\n-- Onko se oikein? kysyi Salme, katsoen ankarasti kuvaansa silmästä\nsilmään. Miksi hän ei ensi aikoinakin tehnyt työtä, antaen minullekin\nmuuta ajateltavaa. Hän opetti minua ajattelemaan itseään, yksin itseään\nja nyt minä näännyn, kun hänellä ei ole aikaa minua varten, ei koskaan.\n\n-- Sinä olet \"pikkusielu\", ivaili kuva, niin täsmällisesti sinä\ntunteita järjestät ja paloittelet. Rakkaudelle aikaa jonkun\nverran, työlle toinen puoli, niinkö? Suuri, voimakas sielu ei\ntottele tavallisuuden talutusnuoraa, eikä anna valjastaa itseään\njokapäiväisyyden aisoihin.\n\nHolger on oikeassa. Salme sitaisi päättävästi tukkansa silmukalle. --\nMikä houkkio olenkaan! Ennen minua aina harmitti, kun nuoret rouvat\nvaivasivat miehiään ainaisella hellyyden ja hyväilyn ikävällä. Olenko\nnyt rahtuakaan parempi itse?\n\nHän kaasi vettä vatiin peseytyäkseen. Se oli raitista ja kirvelevän\nkylmää. Hän muisti aamuja kotona Suomessa, kun hän kiiruhti ehtiäkseen\ntyöhön ennen isää.\n\n-- Minä olen niin yksin täällä, niin yksin. -- Hän nieli itkua. Mutta\nsitte hän poikasi jalkaa itselleen kuin pahankuriselle lapselle ja\nrupesi peseytymään niin, että vesihelmet räiskyivät kauaksi.\n\nHän oli hilpeällä mielellä aamiaispöydässä eikä säikähtänyt Holgerin\nhajamielisyyttä ja hermostuneisuutta. Hän kertoi kotoa saamistaan\nkirjeistä, mutta kun huomasi, ettei Holger seurannut, vaikeni hän,\nkuunnellakseen, miten Holger aikoi järjestää asiansa.\n\n-- Panenko tavarasi kokoon? kysäsi hän pöydästä noustaessa.\n\n-- Tavaramme, oikaisi Holger. -- Vai etkö aijokaan mukaan?\n\n-- Aijon, jos tahdot seuraa. -- Salme hymyili.\n\n-- Sinä pieni houkkioni! Ainahan tahdon sinut seurakseni.\n\nSilloin valtasi Salmen kauan hillitty kaiho.\n\n-- Sano se vielä kerran, sano, pyysi hän hiipien lähemmä ja\nkurottautuen suudeltavaksi.\n\n-- Tahdon omani, iloni mukaan! -- Holger suuteli häntä otsalle,\nirroitti käsivartensa ja kiiruhti työhuoneeseensa.\n\nSuutelo oli hätäinen, Salme tunsi sen. Mutta tultuaan omaan\nhuoneeseensa nyökkäsi hän iloisesti päätään kuvalleen peilissä. --\nHolgerin oma, Holgerin ilo. Muuta en tarvitsekaan!\n\nSitte järjesti hän hyräillen tavaroitaan, antoi kirkassilmäiselle\nMargitille määräyksiä ja oli valmiina lähtöön niin ajoissa, että\nhyvästiä heittäessään ennätti Jensille kehaista liinakkojen kaunista\nkiiltoa.\n\nIllalla he saapuivat Kristiaaniaan. Asemalla ei ollut ketään vastassa\nja se harmitti Holgeria. Olihan hän sähköttänyt Einarille heidän\ntulostaan. Mutta tämänpä ei kelvannut tulla vastaan, kun tiesi, että\nheitä on kaksi. Ei Holgerkaan sitte välitä vanhoista tavoista. Hän\nottaa huoneen hotellista ja asettuu sinne Salmen kanssa. Ei välitä,\nvaikka Einar kuinka luokseen pyytäisi.\n\nSalme koetti vastustaa, mutta Holger pysyi päätöksessään.\n\n-- Gudrun-tätiä minä vähän pelkään, sanoi Salme, kun he Holgerin kanssa\nhotellista kiiruhtivat Einarin asuntoon.\n\n-- Joutavia. Tosin hän on aito Thoresenilainen. Ei hän hevillä lähelle\nlaske, mutta ei hän ole mikään peljättäväkään. Pane merkille, jos\nkutsuu keittiöön, opettaakseen \"römme-gröd'in\" valmistusta, silloin\nolet hänet voittanut.\n\n-- Entä jos ei kutsu?\n\n-- Pysy loitolla silloin. -- Katso, nyt olemme perillä.\n\nEtehisessä tulvi kirkas valo vastaan ja ruokahuoneesta näkyi katettu\npöytä. Heitä oli odotettu ja ystävällisesti otettiin vastaan. Mutta\nvähän painostavalta tuntui pitkin iltaa.\n\nEinar oli jörön ystävällinen Salmelle. Hän oli hyvillään heidän\ntulostaan ja laski leikkiä Holgerin kanssa. Täti näennäisesti jäykkänä\nja juhlallisena pisti usein väliin sukkelan sanansutkauksen.\n\nSalme katsoi syrjästä Gudrun-tätiä.\n\nHän oli todella harvinaisen kaunis. Korkea otsa, harmaat kiharat\nkulmilla, hieno, kaareva nenä ja harmaan vihertävät, älykkäät silmät,\nkaikki teki tavattoman sopusuhtaisen ja samalla voimakkaan vaikutuksen.\nHänen tyynet, arvokkaat liikkeensäkin olivat sopusoinnussa ulkomuodon\nja solakan, vielä vanhuudessakin voimakkaan vartalon kanssa.\n\nSalme tunsi, että täti joskus loi pikaisen, tutkivan katseen häneen,\nmutta se ei häntä vaivannut. Saattoi arvostelu olla ankaraa, vaan\npahansuopaa se ei ollut. Siitä oli hän varma.\n\nToisena päivänä, kun Holger ja Salme aamusella palasivat hotellista\nEinarin kotiin, tuntui täti sentään Salmesta kovin jäykältä.\nMahtoikohan se riippua siitä, että Salme edellisenä iltana oli\nodottanut kohtaavansa jäykkyyttä ja nyt vain muisti, miten kaunis täti\noli ja miten hyvältä oli tuntunut. Tai oliko se sen merkki, ettei täti\npitänytkään Salmesta, ja tuliko hänen noudattaa Holgerin neuvoa pysyä\nloitolla?\n\nHän koetti.\n\nMutta päivät Kristiaaniassa tulivat pitkiksi. Holgerilla oli paljo\nasioita ja kun ei niitä ollut, seurusteli hän Einarin kanssa. Salme oli\nmelkein aina yksin. Hän ei tahtonut olla Gudrun-tädille rasitukseksi,\nsentähden pysyttelihe hän paljon hotellissa. Toiste käveli hän\nkaupungilla, tutki huvikseen suurkaupungin katuelämää, ihaili\nikkunoihin näytteille pantuja tavaroita tai meni katsomaan, mitä löytyi\npääkaupungin museoissa ja näyttelyissä.\n\nHarvemmin uskalsi hän lähteä kaupungin ulkopuolelle. Kun hän lähti\npitemmille retkille ja yksin joutui suurenmoisen luonnon helmaan, tuli\nhänen aina niin haikean ikävä Holgeria. Sentähden hän pysytteli siellä,\nmissä ulkonaisista oloista sai apua, missä ajatus ja huomiokyky kiintyi\nulkonaisiin seikkoihin, joista hän sai vastapainoa surumielisyydelleen.\n\nEräänä päivänä hän kuitenkin lähti Bygdö'hön. Hän istui kauan\npuistikossa, kylpypaikan yläpuolella. Syysaurinko paistoi hyväilevän\nlämpimästi rannan hietikolle. Vuonon lahdelma välkkyi tyynenä ja\npuistikossa kajautti soittokunta kappaleen toisensa jälkeen ilmoille.\n\nSurumielisinä väreilivät säveleet kirkkaassa syysilmassa.\n\nÄkkiä Salme säpsähti: \"Tuoll' on mun kultani ain yhä tuolla.\"\n\nHän nousi kiivaasti. Se oli liikaa, liikaa, kun sydän muutenkin oli\ntulvillaan kaihoa ja kaipausta.\n\nHän kulki kiivaasti kuin ikäväänsä pakoon. Mutta säveleet saattoivat\nhäntä kauaksi kaihokkaina, surumielisinä, ja -- suomalaisina.\n\nHolger oli jo tullut hotelliin, kun Salme palasi.\n\n-- Tein ihanan matkan Bygdöhön, sanoi hän ripustaessaan takkinsa\nnaulaan. -- Sain siellä kuulla suomalaisiakin säveleitä.\n\nHolger ei vastannut, hän kirjoitti.\n\nSalme otti käsityönsä esille ja vaipui ajatuksiinsa, kunnes Holger\nheitti kynän kädestään ja painautui nojatuoliin. Silloin jatkoi Salme.\n-- Ilta oli niin ihana. Kaipasin vain sinua.\n\n-- Minä en jouda huvittelemaan. -- Holger tarttui sanomalehteen\nja rupesi lukemaan. Hetken kuluttua heitti hän sen kädestään ja\nhaukotteli. -- Huomenna on taas asioita vaikka miten paljo ja\niltapäivällä olemme Einarin kanssa päättäneet olla yhdessä muutamien\nherrojen kanssa. Tapasimme tänään kadulla ja vietimme sitte pari tuntia\ntäällä kahvilassa.\n\n-- Eihän sinulla ole aikaa huvittelemaan, sanoi Salme itsekseen.\nMutta samassa katui hän ajatustaan. Hyvähän oli, että Holgerilla oli\nystäviä. Vaikka niitä olisi ollut kymmenittäin, olisivat he kaikki\nolleet hänenkin ystäviään. Ei hän toisten osaa kadehtinut, omaansa vain\nkaipasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli Salmella kova päänkivistys. Hän jäi makaamaan\nkoko päiväksi eikä toisenakaan päivänä jaksanut lähteä tädin ja Einarin\nluo. Oikeastaan hän ei tätä tahtonutkaan. Hän oli itkenyt yöllä eikä\ntahtonut näyttää kyyneleisiä kasvojaan tädille.\n\nKun hän kolmantena päivänä Holgerin seurassa saapui tädin ja Einarin\nluo, istui täti suoraselkäisessä mustalla nahalla päällystetyssä\ntuolissaan ja neuloi sukkaa. Siinä oli hänen tavallinen paikkansa,\nellei hän ollut talousaskareissa tai omassa huoneessaan.\n\nTutkiva, terävä katse kiiruhti ovelle tulijoita vastaan. Se katse oli\nvalpas pitkin päivää. Se teki hiljaisuudessa tarkkaa työtä.\n\n-- Oikein on pitkältä tuntunut, kun et ole käynyt kahteen päivään,\nsanoi täti kahvia tarjotessaan.\n\n-- Päätäni kivisti. En jaksanut olla jalkeilla.\n\nHolger laski kompiaan Einarin kanssa. He olivat mainiolla tuulella\nmolemmat.\n\nMutta Holger sattui katsomaan Salmeen juuri kun tämä vastasi tädille.\nHän näki, miten kalpealta ja kärsivältä Salme näytti. Se harmitti häntä.\n\n-- Kun ei ole muuta tekemistä kuin nauttia elämästä, joutaa joutaviakin\nmuistamaan.\n\nHolger koetti puhua huoleton sävy sanoissaan -- Ehkä sinä täti ja\nminäkin tuntisimme hiuskarvan kolotusta ja pistoksia pikkuvarpaassa,\njos olisimme jouten.\n\nTäti ei sanonut siihen mitään, mutta Holger tiesi, että täti ei asiaa\nsiihen jättäisi.\n\nToisena päivänä, kun kaikki yhdessä istuivat salissa ja herrat paraikaa\njärjestivät shakki-kalujaan, valitti Holger päänsärkyä. Salme nousi\narkaillen, meni lähemmä ja pyysi saada hieroa. Hän taisi nykyään tehdä\nniin vähän Holgerin hyväksi. Hän tahtoi tehdä edes sen, minkä taisi.\n\n-- Holger, sanoi täti äkkiä. Mutta Holger ei kuullut. Herrat\nolivat parhaassa pelivauhdissa. Salme seisoi yhä Holgerin tuoliin\nnojautuneena, hiljaa sivellen hänen päätään.\n\nSillein täti nyökkäsi päätään Salmelle. -- Istu.\n\n-- En vielä, vastasi Salme päänpudistuksella. Täti kutoi hetken aikaa,\nkatsoi taas Salmeen ja komensi istumaan. Silloin Salme totteli. He\neivät puhuneet mitään herrojen pelatessa. Täti vain nousi jonkun\nkerran, käydäkseen keittiössä katsomassa valmistuvaa päivällistä.\n\n-- Salme, sanoi hän, samassa kun herrat lopettivat pelinsä, haeppa\nhuoneestani minulle suojahuivini. Se riippuu oven takana naulassa.\nTahdotko auttaa? -- Ääni oli miltei hyväilevän lempeä.\n\nSalme oli ovella samassa. Tuntui hyvältä että täti kerrankin pyysi\nhäneltä palvelusta.\n\nTuskin oli ovi sulkeutunut ja Salme näkyvistä poissa, kun täti työnsi\nlasit otsalle, katsoi harmaine silmineen terävästi Holgeriin ja sanoi\nyksikantaan: -- Holger Thoresen, anna äitisi perinnölle valtaa. Nyt\nsitä tarvitaan.\n\n-- Sinä olet aina ollut erikoisen sukumme erikoisin, Holger nauroi. --\nSinä näet, mitä ei kukaan muu näe.\n\n-- Elämä on opettanut tarkkanäköiseksi.\n\n-- Näkemään näkymättömiä.\n\n-- Näkemään ja ymmärtämään, mitä ymmärtää ainoastaan nainen.\n\nSalme avasi samassa oven.\n\n-- Tuntureilla asuminen on petollista. -- Täti työnsi lasit taas\nnenälleen. -- Se karaisee ja vahvistaa, mutta se, joka ei ole tottunut\nsen ankaruuteen, saa pian kuolemantaudin.\n\n-- Sinä, täti, siellä kasvoit muita kauniimmaksi, huomautti Einar\nyksikantaan lehtensä takaa.\n\nTäti laski kutimensa pöydälle. -- Ja sinä olet oppinut suutasi\nkäyttämään. -- Tule Salme, mennään valmistamaan \"römme gröd'iä\".\n\nHän nousi suoran ryhdikkäänä ja poistui, sivulleen katsomatta, jättäen\nHolgerin ja Einarin kahden huoneeseen.\n\nHe olivat ääneti ison aikaa.\n\n-- Onko hauska olla kahleissa, kysäsi Einar lehtensä takaa.\n\n-- Hyi happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.\n\n-- Ken ottaa lelun kotiinsa, hän sitä varjelkoon ja vaalikoon, ettei\nlysti kesken lopu, eikö niin?\n\n-- Ole vaiti! Sinua minun vaalia täytyy, mustasukkainen vanha karhu.\n-- Holger oli harmissaan. Hän iski tahallaan kipeimpään kohtaan. Mutta\nsitä ei Einar sietänyt.\n\n-- Paras kun lähdet kotiin leluinesi. Ei teitä täällä kaivata. Kaikki\nasiasi ovat taas järjestetyt ja saat rauhassa korkojasi nostaa.\n\n-- Kotiin minä lähdenkin ja jo tänä iltana. -- Holger meni konttoriin\neikä näyttäytynyt ennen päivällistä.\n\nRuokapöydässä hän ilmoitti samana iltana matkustavansa Hamariin ja\nsieltä suoraan kotiin.\n\nTäti loi pikaisen katseen häneen. Mutta Holger katsoi pois päin.\n\n-- Thoresenilaista verta. Ei huomauttamista, ei sanomista. -- Täti\nnyökkäsi päätään. -- Mutta saattoi siitä Salmelle siltä hyvää koitua.\n\nHeti päivällisen päätyttyä teki Holger lähtöä hotelliin tavaroitaan\njärjestämään. Salme aikoi seurata.\n\n-- Sinä jäät tänne, sanoi täti.\n\nSalme katsoi epäröiden Holgeriin.\n\n-- Tee niinkuin tahdot. -- Holger oli jo ovella.\n\n-- Hän jää tänne. -- Täti vetäisi oven kiinni, tarttui Salmen käteen ja\nvei omaan huoneeseensa.\n\n-- Ethän sinä vielä ole ollut täällä luonani, puheli hän, istuttaen\nSalmen mukavaan, vanhanaikaiseen sohvaan.\n\n-- Minä en tahtonutkaan, ennenkuin tutustuin, sanoi hän sitte. -- Mutta\nnyt sinä pian lähdet ja minä olen jo vanha enkä tiedä, nähnenkö vasta.\n\n-- Täti, sinähän olet niin pirteä ja terve.\n\n-- Monet tuulet kestää honka tuntureilla, mutta yksi myrsky-yö sen\nkaataa.\n\nSalme katsoi poispäin. Tuntui niin oudolta. Vanha honka, miten tosi\ntuo kuva oli! Tiesiköhän täti itsekään miten oikeaan hän osui. Vanhat,\nkurttuiset, työssä kovettuneet kädet, kasvot, joihin elämä oli syvät\nvakonsa uurtanut, ja ryhdikäs vanha vartalo, miten tuo kaikki muistutti\ntunturin suoraselkäistä, naavaista honkaa.\n\n-- Sinä katselet kaikkia niin lempeästi, sanoi täti äkkiä. -- Minä\narvasin sen. Siksi pyysinkin tänne.\n\n-- Etkö sitte pyydä muita, täti?\n\n-- En, lapsi. Minä en huoli vieraista ihmisistä omaan huoneeseeni.\nMinusta on joka kapineella täällä henkeä, sillä kaikilla niistä en\nmuistonsa. Ne eivät ole vain puuta ja nahkaa. Ne ovat osa elettyä\nelämääni, ja siksi ne ovat ystäviäni. Mutta sitä eivät kaikki ymmärrä.\nMonet tulevat tänne kuin museoon: \"ai täti, tämä peili on empireä ja\ntuo pieni pöytä on sirointa rokokota. Ja keinutuolista tulisi kaunis,\nkunhan maalauttaisi valkoiseksi.\" -- Sellaista minä en jaksa kuulla.\nVanhat ihmiset tarvitsevat rauhaa ja vanhat kapineet samoin. Mutta\nnykyajan ihmisillä on niin kiire, etteivät voi muillekaan suoda rauhaa.\nSentähden eivät kuule, mitä vanhat esineet puhuvat.\n\nSalme ei vastannut. Ajatukset ja tunteet tulvehtivat hänen mielessään,\nmutta hän ei hennonut häiritä vanhan huoneen hiljaisuutta.\n\nNurkkapöydällä, peilin alapuolella, käydä naksutti vanha lasikupuinen\npöytäkello. Jonkun kerran narahti keinutuolin jalas tädin sitä\nliikutellessa. Muuten oli kaikki huoneessa hiljaista, täynnä eletyn\nelämän haastelua.\n\nViimein katkaisi Salme äänettömyyden. -- Luuletko, että ihmiset\nennättävät kuulla, mitä elämä puhuu?\n\n-- Toiset ennättävät, toiset ei.\n\n-- Kenties on niitä, jotka ennättävät liiaksikin kuulla ja ajatella?\n\n-- Tuskin, mutta he eivät kuuntele oikealla tavalla. He kuuntelevat\nsielunsa sairaudeksi eikä voimaksi. Kuuntele ja tee työtä, tee työtä ja\nkuuntele, silloin et jouda sairastamaan.\n\n-- Mutta jos ei ole työtä, jos olosuhteet sulkevat tien.\n\nViheriän harmaat silmät tähystivät hetken tutkivasti Salmea. Mitä tuo\nlapsi tarkoitti, ja mitä hän tarvitsi?\n\n-- Silloin on työtä tarpeeksi elämäntaakan kantamisessa.\n\n-- Oletko sinä, täti, tuota taakkaa koskaan toimettomuudessa kantanut?\n\n-- Se ei ole toimeton, joka kestävästi ja rohkeana kantaa taakkaansa.\n\nHe istuivat kumpikin taas hetken äänettöminä. Viimein kysyi Salme,\nmiten kauan täti oli hoitanut Einarin taloutta.\n\n-- Sinä siunattu lapsi! -- Täti herkesi keinumasta. -- Kerran sinä\njotain kysytkin. Sinä olet siinäkin suhteessa toisenlainen kuin muut.\nMoni utelee elämääni juuri niin kuin katselee kapineitani. Minun\nelämäni tie on ollut monivaiheista, sentähden sillä muka on arvoa aivan\nkuin tavaroillani, siksi että sattuvat olemaan sitä tai tätä tyyliä.\n\n-- Sinä olet ankara arvostelija.\n\n-- Se on sukuvika.\n\nSalme huokasi. Hän muisti, miten Holgerin sattuvat arvostelut häntä\nensi aikana olivat ihastuttaneet, miten hän Holgerin silmäyksiä oli\nsanonut kotkan katseeksi, joka kantoi kauemmaksi kuin toisten, tunkien\nläpi luiden ja ydinten. Mutta nyt hän huokasi, sillä hän muisti, että\narvostelun ankaruus aina kohdistui toisiin, -- harvoin omaan itseen, --\nettä tarkkanäköisyys koski ainoastaan etäällä olevaa, -- ei sitä, missä\ntarkkanäköisyyttä olisi tarvittu ja mikä oli lähinnä.\n\nOliko se kenties liian pientä, liian läheistä? Siksikö Holger ei\nkoskaan huomannut, mitä Salme kärsi.\n\nTädin keinutuoli narahti. -- Tiedätkö, että synnyin Austraaliassa,\nvaikka olen Thoresen'in sukua.\n\n-- Sellainen on elämäni tarina kuin taulu, josta sanotaan, että\ntaiteilija on käyttänyt liian räikeitä värejä. Mutta kun todellisuus\npäättää tuhlata värejään, silloin siitä vasta syntyykin räikeää.\nSellaista on koko meidän sukumme elämä.\n\nTäti vaikeni hetkeksi, kumartui eteenpäin keinutuolissaan ja nyökkäsi\ntuontuostakin hitaasti päätään. Sitte alkoi hän kertoa, hitaasti, ja\nkatse kauaksi tähdättynä.\n\n-- Isä oli hurjaluontoinen ja raju, sellainen kuin Holgerkin. He\nolivat veljekset, vaikka ijässä oli eroa kolmattakymmentä vuotta.\nToinen nukkui kätkyessä, kun toinen läksi vieraille maille onneaan\nkoettamaan. Amerikat ja Austraaliat hän kulki, oli merimiehenä,\nkauppiaana ja viimein uutisviljelijänä ja lampurina Austraaliassa.\nHän rupesi siihen toimeen, kun nai äitini, englantilaisen, ja asettui\nyhdessä kohden olemaan. Norjaan hän ei koskaan palannut, mutta mieli\npysyi norjalaisena. Minä opin pienenä rakastamaan Englantia ja Norjaa,\nvaan en maata, missä asuin. Vanhin meistä lapsista lähetettiin Norjaan\nneljäntoista vuotiaana. Hänestä piti tulla norjalainen ja hänen piti\nkasvaa Thorsgaardissa. Laiva, jolla hän matkusti, upposi Hyvän toivon\nniemen luona. -- Äiti suri esikoistaan ikänsä -- ei antanut Norjaan\ntoista poikaa. Englanti ja äidin vanhemmat saivat hänet. Hän vieraantui\npian meistä kaikista. Sitte meistä kuoli kolme, yksi meni merille, minä\nnuorin jäin vanhempien luo. Isä ei tahtonut antaa Englantiin, äiti ei\nNorjaan. Mutta maata, jossa asuin, en rakastanut. Silloin tuli Norja\nminua noutamaan. Minä olin synnyltäni tunturien ja vuonojen lapsi. Se\noli minulla veressä ja minä tunsin sen kohta kun hän tuli. Hän oli\nserkkuni, setäni poika. Nuorena seikkailuhaluisena hän tuli, vaan kun\ntiemme yhtyivät, ei hän enää kaivannut seikkailuja. Hän ikävöi vain\ntakaisin Norjaan minun kanssani kotia perustamaan. -- Häämatkamme\nmerien poikki kesti kuukausia. Meistä se päättyi päivään.\n\n-- Salme, sinä tiedät, miten Thoresenilainen rakastaa! -- Vanhus\nkumartui eteenpäin ja loi katseensa Salmeen, mutta samassa tuo katse\nikäänkuin solahti ohi, taas tähtäytyen kauaksi menneisiin aikoihin.\n\nMeitä oli kaksi Thoresen-suvun jäsentä. Mutta meidän onneksemme,\netteivät suvun asiat siihen aikaan olleet sillä kannalla kuin Holgerin\nnyt. Köyhyys pakotti työhön ja työstä oli apua sekä ilossa että\nsurussa. Nykyajan ihmiset eivät ymmärrä sitäkään. Mutta elänyt tietää.\nMaassa oli minulla myöskin liittolaiseni, sillä siitä päivästä pitäen,\nkun Norjaan saavuin, tunsin olevani kotona.\n\nSalme käännähti äkkiä ja katsoi poispäin. Silmät sumenivat kyyneliin\nja läpi sumun siintivät kotimaan sinijärvet, kotisaaret, kotisalmet ja\nlahdelman tyynet pohjukat.\n\n-- Naimisissa olevilla luetetaan sentään elämän vaikeimmat läksyt. --\nTaas narahti keinutuoli.\n\n-- Mutta sinä, täti, olit nuori ja hyväoppinen. Vanhempana on\nvaikeampaa.\n\n-- Niin, se on. Vaikein tuli minullekin sitte.\n\n-- Milloin se tuli? Tahdotko sanoa vielä senkin?\n\n-- Miksi en sanoisi. Koko maailma sen tietää, mutta ei monikaan\nymmärrä. Sinä ehkä ymmärrät. -- Isäni oli kuollut. Äiti halusi takaisin\nEnglantiin vanhan äitinsä ja siellä asuvan poikansa luo. Hän tahtoi\nmyöskin tavata minua, mutta Norjaan asti hän ei uskaltanut. Merillä\noleva veljeni teki siitä syystä välitysehdotuksen. Englantilainen\nveljeni, hän, äiti ja minä yhtyisimme kaikki Hampurissa. Hän toimitti\nminulle matkarahatkin, ja kun austraalialainen jättiläislaiva laski\nElben suuhun, seisoin pikku Gerdin kanssa rannalla sykkivin sydämin\nodottaen äitiäni, ainoata, jota olin kaivannut senjälkeen kun\nAustraalian jätin. Mutta äidin asemasta tulikin ruumis. -- Veljeni sen\nminulle ilmoitti niin varovasti kuin mahdollista. Mutta minä en sitä\nkestänyt. Samana iltana sairastuin, ja yöllä syntyi pieni poikani. Hän\nkuoli parin tunnin kuluttua. Kauan olin itsekin kuoleman kynnyksellä.\nOlin niin sairas ja murheissani, ett'en Gerdiänikään muistanut kysyä.\nKun vähitellen toivuin, sanottiin minulle, että veljeni oli vienyt\nGerdin edeltäkäsin Norjaan, vaan sitä en uskonut. Kun viimein lähdin\nsairaalasta palatakseni kotiin, sainkin kuulla, että Gerd oli kuollut\nkuristustautiin.\n\nTäti Gudrun vaikeni. Ei pieninkään värähdys hänen kasvoillaan\nosoittanut mielenliikutusta, ainoastaan syvä katse hänen harmaissa\nsilmissään kertoi jotain siitä, mitä hän tunsi.\n\nSalme oli hyvin kalpea. Hän ei isoon aikaan puhunut mitään. -- Ja sinä\nkestit, sanoi hän viimein hiljaa.\n\n-- Tekemällä siitä pääsee, sanoi miesvainajani, kun kova työ odotti.\nKärsimällä ja kantamalla elämän taakasta selviytyy.\n\nPortaista kuului askeleita. Oven-avaus oli kuin Holgerin.\n\n-- Te olette lujatekoista sukua, sanoi Salme nousten.\n\n-- Eikö puhuta suomalaisten sitkeydestä? kysäsi täti samassa kuin\nHolger koputti ovelle. Enempää eivät ennättäneet puhua. Holger oli\nvalmis ja tädin tuli kiire saada vierailleen lähtökahvit.\n\nEtehisessä tarttui täti Holgerin nutun liepeeseen. -- Anna anteeksi,\nkun pidätin hänet. Mutta hänen äitinsä on kaukana, eikä minulla ole\ntytärtä.\n\n-- Äitini poikana sinua kiitän. -- Holger kumartui suutelemaan\nvanhuksen kättä. Hän tunsi kohdanneensa sen voiman, joka aina teki\nvaikutuksensa häneen -- äidillisyyden. Annettu nuhde oli osunut\noikeaan. Hän oli ollut itsekäs ja laiminlyönyt Salmen. Hän tahtoi\nkorvata, minkä oli rikkonut.\n\nAsemalla oli paljo väkeä. Jo pilettiä ostaessaan tapasi Holger erään\nliiketuttavan, asemasillalla toisen. Hän hankki Salmelle kiireimmiten\npaikan, järjesti tavarat ja lyöttäytyi sitte toveriensa seuraan.\n\n-- En minä viivy kauan, sanoi hän Salmelle kuin anteeksi pyytäen.\n\n-- Älä kiirehdi minun tähteni! -- Salme hymyili. Hän tiesi, mitä\nHolgerin \"vähän aikaa\" merkitsi. Hän oli ennen uskonut siihen niinkuin\nse sanottiin, mutta nyt hän jo tiesi, että se merkitsi tunnin, kaksi,\nneljä tai kahdeksan, miten vain sattui.\n\nSiitäkin oli hän aikoinaan kärsinyt, mutta nyt hän vähitellen rupesi\ntottumaan. Tänään varsinkin tuntui kaikki entistä kevyemmältä. Hän oli\nyhä Gudrun-tädin luona. Täti otti kädestä, kuljetti huoneessaan, esitti\nkaikki vanhat kapineensa, -- nuo eletyn elämän vaiteliaat todistajat,\n-- ja opetti, miten eletään voimakasta ja suurta elämää, sellaista,\njoka sopii tunturien maassa asuvalle.\n\nOli se todella ihmeellistä, miten voimakkaita he olivat, sekä täti että\nHolger. Oliko se kansallispiirre, vai sukuominaisuus, mutta sellaisia\nhe kumpikin olivat kuin tunturihonka, joka pää pystyssä laulaa ja\ntaistelee kunnes kaatuu. Kukka nuokkukoon varrellaan, painakoon päänsä\nmättäälle sadekuuron tullessa ja kohottakoon sen taas, kun päivä\npilvistä pääsee, tunturihonka ei voi taipua, se huminoi, huojuu ja\ntaistelee, siksi kunnes myrsky-yö sen murtaa.\n\nMutta voineeko kukkanen mättäällä koskaan olla tunturihongan ilona?\nVoineeko honka hennon kukkasen ystävä olla? Ei tajua toinen toisen\nkieltä. Ei voi honka luontoaan muuttaen kukkasen puoleen taipua, ei\nkukkanen elinjuuriaan katkomatta kohoutua hongan rinnalle.\n\nMutta jos nuo elinjuuret olisivat katkottavat?\n\nMiksei, vaan silloinhan menisi elämä samassa.\n\nOli painostavan kuuma vaunussa. Salme pyyhkäisi hikeä ikkunaruudusta\nkatsellakseen ulos. Hän oli jo kauan tuijottanut eteensä -- nyt hän ei\nenää jaksanut tehdä sitä.\n\nHän kuuli Holgerin iloisesti puhelevan ja laskevan leikkiä. Holger\noli liiketuttavien seurasta siirtynyt juttelemaan kahden tuttavan\nnaishenkilön kanssa. Nämä istuivat kumpikin niin että Salme näki\nheidät. Toinen oli vanhanpuoleinen -- kaiketi äiti -- toinen vallan\nnuori. He olivat nähtävästi erinomaisen huvitettuja Holgerin seurasta\nja hän puolestaan yllytti heitä.\n\nMiksi hän ei tullut Salmea hakemaan esittääkseen vieraat? Jos he kerran\nolivat Holgerin ystäviä, tahtoihan Salmekin silloin tutustua heihin.\n\nHän käännähti hermostuneesti ja koetti taas katsoa ulos.\n\nOliko hän mustasukkainen? Epäilikö hän Holgeria?\n\nHänen täytyi hymyillä. Voitonvarmana ja onnekkaana solui katse taas\nHolgeriin päin.\n\nSalohonkaan täytyi luottaa. Se ei pettänyt. Se voi ilakoida, se voi\nvallattomana laulaa laulujaan kaikille ohikulkeville, mutta sisintä\nsäveltään soittaa se yhdelle ainoalle sydänystävälle.\n\nMiksi sitte tuntui katkeralta, että Holger istui tuolla, hän täällä?\nMiksi sydämen kalvava kaipuu uudelleen ja uudelleen muistui mieleen,\nvaikka Salme koetti ajatella Gudrun-tädin tarinaa ja elämän suuria\nsuruja?\n\nHän ei voinut olla syyttämättä Holgeria. Holger itse oli hänet\ntällaiseksi opettanut. Jo silloin kun Holger ensi kertaa saattoi hänet\nkotiin Suomeen, oli heille sattunut pientä riitaa sen johdosta, että\nSalme tapasi tuttavan, jonka kanssa hetkeksi jäi puhelemaan. Kun hän\npalasi Holgerin luo, näytti tämä kelloaan: \"kaksikymmentä minuuttia\nolet riistänyt minulta.\" Salme nauroi. Mutta Holger oli niin pelottavan\nvakava, että Salmen täytyi ruveta selittelemään. -- Eihän hän voinut\nolla juttelematta, tavatessaan vanhan toverin, jonka äiti vasta oli\nkuollut.\n\nMutta vaikka Holger myönsikin Salmen olleen oikeassa, menetteli hän\nvastaisuudessakin samoin. Kun hän kaipasi Salmen seuraa, ei hänestä\nkenelläkään ollut oikeutta asettua tielle, ei hetkeksikään. -- Kun\nkauan on kulkenut yksin, on ystävän ikävä hillitön, sillä puolusti hän\nitseään, ja ne sanat sitoivat Salmen.\n\nHän koetti oppia olemaan Holgerin ilona joka hetki, mutta nyt, kun hän\njo uskoi oppineensa, nyt häntä ei tarvittu.\n\nMiksi ero kuherruskuukausien ja sitä seuraavan jokapäiväisen elämän\nvälillä oli niin räikeä? Mitä oli aviorakkaus? Oliko se vain läikähtävä\nlaine seisovassa vedessä, laine, joka hetken kirkkaana kuvastaa\ntaivaan, vaan sitte muuttuu mustaksi ja mutaiseksi? Eikö se ollutkaan\npohjaltaan kirkas kuin lähteen silmä, jolle syvät sydämen hetteet aina\ntuovat uutta tuoreutta?\n\n-- Salme, me tulemme perille tuossa tuokiossa. Holger kiskaisi\nmatkalaukun verkkopitimeltä, auttoi turkit Salmen päälle ja loi\npikaisen katseen peiliin, nähdäkseen oliko itse kunnossa.\n\n-- Me menemme suoraan hotelliin. En minä tänä iltana enää kerkiä mitään\ntoimittaa.\n\n-- Samaanko, jossa olimme silloin, kun minua saatoit Suomeen?\n\n-- Niin tietysti, minä olen aina samassa. Sähkötin jo tulostamme.\n\n-- Me emme ole olleet siellä sitte kun silloin. Sanoissa oli hyväilevä\nsointu. Salme tahtoi elvyttää muistoja, jotka voisivat hänelle\npalauttaa sen Holgerin, jota hän kaipasi.\n\nMutta Holger ei huomannut hänen sanojaan. Vasta illalla, kun he\nhuoneessaan joivat teetä, muisti hän äkkiä kuulleensa ne.\n\n-- Niin, me emme tosiaankaan ole olleet täällä sitte kun\nkihlauskesänämme.\n\n-- Ei siitä ole vielä kuin puolitoista vuotta, vaan pitemmältä se aika\non tuntunut.\n\n-- Kun paljo tapahtuu, tuntuu aika pitkältä. -- Holger selaili teetä\nryypätessään, vasta ilmestynyttä iltalehteä.\n\nÄkkiä laski hän sen kädestään. -- Vai onko muutenkin ollut pitkää? --\nTerästetty katse sattui Salmeen.\n\n-- Etkö sinä vastaa? Salme yhä vaikeni.\n\n-- Mitä paljo tämä on?\n\n-- Sinä kysyit niin äkkiä, -- ja niin kiivaasti, -- sai Salme viimein\nsanotuksi. -- Minä olin ajatuksissani.\n\n-- Tarvitsetko ajatella vielä kauankin, tietääksesi onko elämä minun\nrinnallani tuntunut pitkältä?\n\n-- Sinä olet häijy.\n\n-- Koko maailma on tänään tehnyt minulle kiusaa, herrat huonoine\nliikeuutisineen, naiset mielistelyineen ja teeskentelyineen.\n\nSalme unohti oman mielentilansa samassa, kun kuuli \"koko maailman\ntehneen kiusaa\" Holgerille.\n\n-- Vaan itsehän sinä naisten seuraan lyöttäydyit siellä junassa, sanoi\nhän nauru suupielessä.\n\n-- Huvittaa nähdä, minkälaisia osaavat olla.\n\n-- Ja sitte ivata.\n\n-- Niinpä niinkin.\n\n-- Sitte en paljo sure sitä, ettet esittänyt. Muuten olisin kaivannut.\nTahdonhan jakaa kaikki kanssasi. -- Katse säteili rakkautta ja käsi\ntavoitteli Holgerin kättä.\n\n-- Jakaa kaikki kanssani -- toisti Holger. -- Ja'a nyt sitte silläkin,\nettä vastaat kysymykseeni: ovatko päiväsi olleet pitkiä ja miksi? --\nHän tarttui Salmen ranteisiin, pitäen niitä kuin pihdissä, samalla kun\nhänen katseensa terävänä ja teräksisenä tunki Salmen sisimpään.\n\n-- Älä, Holger rakas, noin! -- Katse pyysi ja rukoili.\n\n-- Sano! intti Holger, kovuus katseessa. Silloin leimahti Salmen\nsuuttumus. Hän riuhtasihe irti niin äkkiä, ettei Holger ennättänyt\nestää: -- \"Sano\", toisti hän vapisevin huulin -- nyt sinä komennat\n\"sano\", mutta kun viikkojen ja kuukausien kuluessa olen tahtonut puhua,\nolet työntänyt minut luotasi. \"Sinä vaivaat minua, minä en ennätä\", se\non ollut vastauksesi. Nyt tahdot kuulla, ja minä sanonkin. Päivät on\nolleet pitkiä, sillä minä rakastan sinua niin äärettömästi. Sinä olet\nainoani ja kaikkeni tässä maassa. Työtä ja tehtävää minulla ei ole\nmuuta kuin elää sinulle. -- Itse olet niin tahtonut ja asettanut -- ja\nsitte sinä vetäydyt pois, et jouda katsomaan, et kaipaamaan muuta kuin\njoskus kun illoin kiedot kätesi kaulaani ja kuiskaat pyytäen: olethan\nomani, sano, olethan. -- -- Mitä tietää sellainen elämä vaimolle? --\nYmmärrätkö, vaikka olet mies. -- Kaiken olen sinulle antanut, maani ja\nkansani olen jättänyt tähtesi, jättänyt ilolla. -- Mutta Holger, kun\nantaa äärettömän paljo, tarvitsee myöskin saada paljo.\n\n-- Etkö ole saanut? -- Holger sanoi sen huohottaen. Hän oli käynyt\nkuolon kalpeaksi.\n\n-- Olen tuntenut rakkautesi polttavaa liekkiä -- aika-ajottain. Mutta\nHolger, minä tarvitsen nähdä kestävää, tasaista tulta kotionnemme\nalttarilla. Kaikkien nähden olen tunnustanut, että sinä olet minulle\nrakkaampi kuin omaiset, ystävät ja synnyinmaa. Mutta tiedätkö, mitä\nolen tuntenut viimeaikoina, jolloin sinulla ei kahden ollen eikä\ntoisten seurassa ole ollut aikaa eikä ajatuksia minua varten? --\nOlen tuntenut, miten sen on olla, joka on antanut kaikkensa,\nsaamatta vaimon oikeuksia, jolta tullaan vaatimaan, ilman että häntä\ntunnustetaan, ja jonka rakkaudelle ei anneta arvoa, vaikka se olisi\nyhtä suuri ja puhdas kuin konsanaan laillisesti vihityn vaimon.\n\n-- Salme, sinä isket armottomasti!\n\n-- Teenkö sitä syyttä? Tiedätkö, mitä olen kärsinyt? Minä tahtoisin\nolla ilosi, apusi, elää sinulle, yksin sinulle, vaan minä en jaksa, jos\nsinä itse riistät minulta voimani.\n\n-- Sinä _olet_ apuni, iloni, ja onneni jo pelkällä olemassa olollasi --\nHolgerin pää painui rintaa vasten.\n\nYht'äkkiä lehahti hän punaiseksi, kääntyi sitte valkeaksi kuin vaate.\n\n-- Salme, auta, minä pyörryn! -- Hän painui läheiselle vuoteelle.\n\n-- Holger! Salme kiersi toisen kätensä Holgerin pään alle, toisella\nhän soitti sähkökelloa. -- Kamferttia --, eetteriä -- tuokaa pian!\nSoittakaa taitavalle lääkärille. -- Kutsukaa tulemaan pian.\n\nHän polvistui tuskissaan vuoteen viereen, vuoroon pyyhkien tuskan\nkylmää hikeä Holgerin otsalta, vuoroon hieroen lämpimäksi hänen\njääkylmiä käsiään.\n\nOliko tunturin honka murtunut? Oliko tuo suuri, rakastava sydän\nherkeävä sykkimästä?\n\nMitä hän oli tehnyt? Miksi hän oli vaivojaan valitellut?\n\nNakutettiin ovelle. Palvelija toi kamferttia.\n\n-- Holger, koeta nielaista, se tekee hyvää sinulle. -- Salme kallisti\nvesilasia hänen huulilleen.\n\nHolger sai nielaistuksi, mutta makasi yhä kuin tiedottomana.\n\nViimein aukaisi hän väsyneesti silmänsä. -- Salme iloni, onneni -- sinä\net saa unohtaa sitä -- et koskaan.\n\nTaas painuivat silmät kiinni ja käsi hervahti vuoteen laidalle.\n\n-- Holger, anna minulle anteeksi! Holger, kuule! -- Hän tarttui taas\nkylmään käteen ja peitti sen suuteloin.\n\n-- Salme, ole täällä luonani, minä tarvitsen sinua.\n\n-- Olen, rakkaani, olen. -- Hän hieroi yhä sydäntä, käsiä, jalkoja,\nkoettaen palauttaa herkeämässä olevat elontoiminnat.\n\n-- Se tekee niin hyvää, -- Holger avasi taas silmänsä ja kaunis,\nsydämellinen hymy kirkasti hänen kasvonsa, -- kun sinä olet luonani.\n\n-- Minä en jätä sinua koskaan, kuuletko, rakkaani, en koskaan.\n\nHolger hymyili tyytyväisenä.\n\n-- Minä tahdon pikkusielusta kasvaa sinun mittaiseksesi, oppia sinua\nymmärtämään, sinua auttamaan, sinun ilonasi olemaan.\n\n-- Rakas -- rakas -- -- Holger tapaili Salmen kättä. --\n\nSilloin nakutettiin ovelle. Lääkäri astui sisään.\n\n\n\n\n9.\n\n\nKaivattu kesä oli viimein tullut, tullut heloittavana, kirkkaana ja\nkukkeana.\n\nIloisesti kajahtivat laitumella karjan kellot. Tyttö tunturimajassa\npisti lauluksi, toinen lypsylle lähtien vastasi.\n\nTunturi raikui elämäniloisia ääniä.\n\nLaaksoissa kulki maamies hyräillen ja hyvillä mielin. Toivon työtä hän\nteki, ja toivon toverina oli ilo.\n\nTalven pimeys muistui mieleen vain tehdäkseen kesän riemut sitä\nrikkaammiksi.\n\nThorsgaardissakin laulettiin toivon laulua. Margit sitä siellä lauloi,\nlauloi siksi, ettei voinut olla laulamatta, lauloi huolimatta siitä\nkuunteliko kukaan vai ei.\n\nBirgitte ei ainakaan kuunnellut. Hän oli selästään yhtä suora ja\ntehtävissään yhtä täsmällinen, riippumatta siitä, oliko kesä vai talvi,\nvaloisa vai pimeä päivä. Hän ei kaivannut toivon laulua eikä sitä\nkuunnellut. Hän täytti vain tehtävänsä.\n\nMutta Margitia ei mikään voinut estää laulamasta, sen ymmärsi Salme.\nSiksi hän hymyili, vaikka itsekseen ajatteli, että Birgitte oli\nvalinnut viisaammin.\n\nParempi on täyttää tehtävänsä kuin laulaa toivon laulua. Laulu voi\npäättyä pettymykseen, tehtävän täyttämistä seuraa tyydytys. Hän oli\nkokenut kumpiakin. Siksi hän sen tiesi.\n\nHänkin oli Margitin tavoin laulanut, oli alkanut uudelleen, kun sävel\nkatkesi, oli uskonut, että tottapa kerran oppii, tottapa kerran\nlujittuvat toivon säikeet, niin etteivät enää katkea, lujittuvat\nkestäviksi, kannattaviksi ja säteilevät kirkkaampina kuin auringon\nvälke tunturin rinteillä.\n\nMutta hänen työnsä oli ollut Sisyfuksen taistelua. Se oli kuluttanut\nhänen voimansa, tehnyt punoittavan posken kalpeaksi, laihduttanut\nläpikuultavaksi valkean käden ja saanut silmät painumaan syvälle.\nSentähden hän oli valinnut Birgitten osan. Hän ei enää laulanut toivon\nlaulua. Hän vain täytti tehtävänsä.\n\nPaljo ei noita tehtäviä ollut, joskaan hän ei enää ollut vieraisilla\nThorsgaardissa. Mutta paljoon ei hänen voimansa olisikaan riittäneet.\nHän oli käynyt kumman heikoksi.\n\nOltuaan kauan heikkona, hän kerran äkkiä sairastui kuumeeseen. Holger\nsäikähti, haetti lääkärin Kristiaaniasta asti ja istui itse yöt päivät\nvuoteen ääressä. Mutta sitte kuume lakkasi. Lääkäri ei huomannut mitään\nerityistä taudin syytä eikä antanut mitään erityisiä määräyksiä. Täytyi\nvain toivoa ja odottaa. Ehkä voimat vähitellen palaisivat.\n\nHolger rauhoittui. Eihän hän sille mitään voinut, että kuume palasi ja\nettä Salme pienestäkin ponnistuksesta pyörtyi. Täytyi vain toivoa ja\nodottaa -- ja sitä tehden oli hän työssä aamusta iltaan.\n\nMutta Salme ei toivonut eikä odottanut, sillä hän ei jaksanut. Hän\njätti sen Holgerille. Hän koetti vain pitää huolta pikku tehtävistään,\nkatsoa, ettei kukkia puuttunut Holgerin työpöydältä ja että puutarha\nantoi parhaansa kodin kaunistukseksi. Puutarhassa käynti, levähtäminen\nsireenipuistikossa ja puheluhetki puutarhurin kanssa kuuluivat myös\nhänen päiväohjelmaansa, samoin käynti Jensin ja liinakkojen luona.\n\nMieluisin lepopaikka oli Salmella sentään Thorsgaardin läheisyydessä,\nmetsikön laidassa sijaitseva mäen törmä, jossa kuusten juurella oli\nsuuria kiviä ja sinne tänne asetettuja penkkejä.\n\nTörmän alapuolella oli nurmettunut, tasainen kenttä, kerrassaan mainio\npallonlyöntiä ja muuta hauskuutta varten.\n\nSalme oli huomannut paikan vasta kevättalvella, kun tuli paljo\nolleeksi yksin. Ensi kertaa hänen siellä levähtäessään oli vielä lunta\nmaassa, ja kenttä oli tyhjänä. Mutta kun hän toisen kerran tuli sinne,\nhavumetsän tuoksua hengittämään, juosta lorisivat kevätpurot mäen\nrinnettä pitkin, ja lapsiparvi pyöri kentällä iloisena kuin karsinasta\nlaskettu lauma.\n\nLeikkijöille tuli kiire, kun näkivät rouvan. Mutta hän sai heidät\npysäytetyiksi. Juuri heidän seuraansa hän kaipasi. He eivät saaneet\npoistua. Heidän piti leikkiä eikä välittää hänestä ensinkään. Silloin\nvasta oli hänelläkin hauska.\n\nEnsin oltiin ujoja. Seisoskeltiin jäykkinä, töllisteltiin ja arveltiin.\nMutta sitte rohkein alkoi leikin uudelleen, ja vähitellen unhottivat\ntoisetkin ujoutensa.\n\nLeikkijät tottuivat pian Salmen seuraan. Kieli ei enää haitannut\ntutustumista eikä arkuuskaan. He ymmärsivät häntä ja hän heitä.\nLeikkiminen oli hauskinta silloin, kun hän istui mäen rinteellä, ja\nkatsein seurasi heitä lohduttaen, kun suruja sattui, hymyillen, ilon\nkohotessa korkeimmilleen.\n\nÄiditkin tulivat joskus kentälle. Kun aamuaskareet olivat tehdyt,\npäivällisruoka liedellä porisi ja nuorin kätkyessä heräsi nukkumasta,\nnosti äiti sen käsivarrelleen ja läksi pienokaisineen päivää\npaistattamaan aurinkoiselle kuusikon rinteelle. Lasten leikkiessä\nistahti silloin äiti juttelemaan rouvan kanssa, istahti ensin arasti\npenkin päähän, tuskin uskaltaen näyttää pienokaistaan, mutta toisen\nkerran jo tuttavallisesti lähelle asettuen ja kohta kertoen, mitä\nlapselle kuului, miten monta hammasta oli tulossa ja miten jo yritti\nkonttaamaan.\n\n-- Lasta rouva ikävöi, sanoivat vaimot keskenään. -- Miksi ei Jumala\nheille lapsia siunanne?\n\nToiset uskoivat rouvan ikävöivän kotimaataan. Suomestahan hän heille\naina puhui, nyt, kun olivat tutuiksi tulleet. Hän kertoi, minkälaiset\nmaat oli siellä, millaiset tavat ja minkälaista köyhän kansan elämä.\nEikä hänen katseensa koskaan niin kirkkaasti loistanut eikä säteilleet\nhänen silmänsä niinkuin sellaisina hetkinä.\n\n-- Noin mekin ehkä ajattelisimme, jos meidät täältä tunturilaaksosta\nvietäisiin vieraalle maalle, sanoivat vaimot keskenään. Ja kotiaskareet\nkävivät kepeämmiksi ja elämä tuntui rattoisammalta vaan siitä ilosta,\nettä saivat asua rauhassa laaksossa, jossa olivat syntyneet ja\nkasvaneet.\n\nMutta Salme istui yksin penkillä ja katseli lasten leikkiä. Hänestä\noli vuosikausia kulunut siitä, kun hänet kotoisesta maaperästä tänne\nsiirrettiin. Vuosia oli jo siitäkin, jolloin hän oli lasta toivonut.\n\nSe oli silloin ensimäisenä, onnellisena kesänä, niin, -- -- viime\nkesänä, jolloin tunturikukat imivät hehkua auringon säteistä, metsän\nvihreys oli mehevimmillään, ja päivän suutelot polttivat punoittaviksi\nposket ja hehkua huulille.\n\nSilloin hän toivoi ja iloitsi, sillä pelkkä ajatuskin oli jo riemua.\nJa hän näki pienokaisen, jolla oli Holgerin silmäin sineä, Holgerin\nvoimaa, Holgerin viisautta, Holgerin sydämen suurta jaloutta.\n\nMutta kun sitte syksytuulet ulvoivat laaksossa ja vihuri temmelsi\ntunturilla, kun halla tappoi kukkaset ja hanki ne hautasi, silloin\nlakkasi Salme toivomasta. Hän oli kuullut epäsointujen särähtävän. Hän\nei tahtonut lasta kärsimään niistä, ei pienokaista elämän viluissa\nvärisemään.\n\nHän luuli kokonaan lakanneensa toivomasta. Mutta toivo heräsi uudelleen.\n\nSe tapahtui Holgerin ja Salmen Hamarissa käynnin jälkeen, kun kotielämä\nThorsgaardissa taas jonkun aikaa oli sopusointuista ja onnellista.\nSilloin Salmekin taas rupesi ajattelemaan, että kunpa sentään tulisi\nThorsgaardiinkin pieni lepertelevä lapsi. Nyt uskalsi hän sitä toivoa,\nsillä olivathan Holger ja hän oppineet sirpaleista ehyttä rakentamaan.\nTotta lapsikin siitä saisi voimaa, totta kestäisi vilut ja sovittaisi\nepäsoinnut. Elävä yhdysside hänestä tulisi, jonka avulla tunturihonka\nja metsän kukka oppisivat täydellisesti toisiaan ymmärtämään.\n\nSalme kävi tätä ajatellessaan rikkaaksi ja onnelliseksi. Hän ei\nhuomannut Holgerin kiivastumista eikä ollut milläänkään, vaikka ei\npäiviin saanut ystävällistä sanaakaan. Hän tiesi, että Holger oli\nsemmoinen. Eihän hän voinut luontoaan muuttaa. Kaikki hänessä oli --\nnäennäisesti ainakin -- hetkellistä. Kun hän teki työtä ja innostui\nsiihen, unohti hän unen ja ravinnon. Päätettyään levätä, lepäsi hän,\neikä välittänyt, vaikka saha olisi seisahtunut tai miehet pellolla\ntehneet lakon.\n\nYksin shakkipeliinkin nähden, joka kuitenkin oli hänen suuri\nintohimonsa, oli hän yhtä vaihteleva. Ihmekö, jos Salme sai samaa\nkokea. Ihmekö, jos Holgerin rakkaus toisinaan paloi polttavana\nliekkinä, toisinaan näytti sammuneen.\n\n-- Tunturi-honka soittaa monta säveltä, ajatteli Salme. Se näkee paljo,\nkuulee paljo ja se laulaa, mitä milloinkin mieleen johtuu. Se ei välitä\nsiitä, onko sen laulu toisille mieluista vai ei, itkeekö kukkanen\nmättäällä vai iloitseeko. Se vain noudattaa luontoaan. Mutta sama\nhonka se siltä on, vaikka monta säveltä soittaa, monta laulua laulaa,\nsama voimakas, murtumaton honka, jonka juuret ovat syvälle maaperään\ntyöntäytyneet, jonka latva kohoaa korkealle ja jonka runko on niin\nsuora ja solakka, että ohikulkijat ihaillen jäävät katsomaan.\n\nSalme toisti tätä usein itselleen. Hän koetti muistaa, että se Holger,\njota hän kerran tuntureilla oli oppinut rakastamaan ja jonka kuormaa\nhän oli luvannut kantaa, nytkin kulki hänen rinnallaan. Hän ei ollut\nniin virheetön, niin täydellinen, ei edes niin jalo, kuin miksi Salme\nsilloin luuli, mutta hän oli sama rakastava ja rakkautta tarvitseva\nHolger.\n\nKun Salme muisti tätä, sai hän uutta voimaa koettaakseen täyttää\ntehtävänsä, mutta hän tunsi, että se kysyi taistelua ja ponnistusta, ja\nponnistukset kuluttivat sekä sielun että ruumiin voimia. Sentähden hän\ntaas ajaksi lakkasi lasta toivomasta. Mitäpä hän lapsella, -- ajatteli\nhän itsekseen --, hän, semmoinen raukka, joka ei jaksanut sen paremmin\nselviytyä elämän ristiriidoissa.\n\nSyksyn tullen kävi Salme yhä heikommaksi. Hänen täytyi enimmäkseen\nmaata.\n\nLääkäri ei voinut ymmärtää, mikä häntä vaivasi. Hän ehdotti matkaa\nSuomeen. Mutta kun Holger puhui asiasta Salmelle, säikähti tämä. Kotiin\nhän ei tahtonut, ei millään ehdolla. Hän kauhistui jo ajatellessaan\nmatkaa. Näin kaukana ollen saattoi hän valheita sommittelematta antaa\näidin elää uskossa, että ensimäisiä onnen aikoja yhä kesti, mutta\nsiellä, -- siellä se olisi mahdotonta.\n\n-- Hän ei tahdo jättää minua, sanoi Holger lääkärille. -- Kun saan\naikaa, menemme yhdessä.\n\nSairastaessaan rupesi Salme kirjoittelemaan.\n\nKun hän oli maannut tuntikausia ja ajatukset kävivät liika raskaiksi,\nnousi hän ja asettui kirjoittamaan.\n\nEnsikertaa sitä tehdessään aikoi hän ruveta pitämään päiväkirjaa. Hän\nalkoi kooten, mitä sinä hetkenä tunsi:\n\n-- Kappaleen olemme vasta yhdessä kulkeneet, ainoastaan kappaleen,\nmutta tie tuntuu vuosikymmenien taipaleelta.\n\nMiksi?\n\nOnko siihen syynä suruni suuruus, vai onneni ihanuusko? En tiedä.\nKenties elämän ihmeellinen -- tahtoisin sanoa -- tappava rikkaus.\n\nMutta kun sitte kysyn itseltäni: miten tuli elämäni noin rikkaaksi,\nmiten sen tasainen, yksitoikkoinen jokapäiväisyys äkkiä muuttui, en\nepäröi vastatessani: Sinä, sinä yksin sen teit. Sinun ansiosi se on,\nsinun syysi. -- Sinä toit onnen, sinä toit tuskan.\n\nSellaista oli elämäni iloineen ja suruineen kuin sisäjärven tyyneys,\nsisäjärven myrskyt. Vasta kun tulin tähän toiseen maahan, vasta kun\nsinut täällä tapasin, opin ymmärtämään, miten pientä se kaikki oli.\nSinä toit suuruuden tullessasi, sinä vuorien ja vuonojen kasvatti.\n\nOletko sen kotimaasi luonnosta oppinut, vai mistä? En tiedä. Mutta\ntotta se ainakin on. Kaikki sinussa on suurta. Oli se pahaa tai hyvää,\npientä ja pikkumaista se ei ainakaan ole.\n\nSinä teit elämäni suureksi ja rikkaaksi. Sinua kiitän, -- sinua\nsiunaan. Niinkö?\n\nEn tiedä.\n\nPäätäni huimaa. En jaksa ajatella --. Minä vain ihmettelen, sitä että\nihminen vuoden kuluessa voi kokea vuosikymmenien ilot ja tuskat.\n\nEi sumene silmät, ei hiukset harmene, ja kuitenkin sitä nuoresta äkkiä\nvanhaksi kääntyy.\n\nElämän kehuttu rikkausko sen vaikuttaa? En ymmärrä.\n\nEnnen kaipasin usein jotakin -- kaipasin, tietämättä mitä. Kenties\nkaipasin iloa ja onnea. -- Kaipasin ennen kaikkea vaihtelua.\n\nOlisin siihen aikaan saattanut puhua elämän tappavasta tyhjyydestä. Nyt\npuhun sen tappavasta rikkaudesta.\n\nNyt en enää toivo enkä kaipaa mitään, en ainakaan muuta kuin\nmahdollisesti -- lepoa. Olen niin väsynyt, niin läpeensä väsynyt. Se\nsuuri ja rikas elämä, johon minut veit, on minulta vienyt voimat.\n\nMoitin itseäni siitä, -- halveksin usein, mutta minä en sille mitään\nvoi, sillä minä olen heikko ja mitätön \"pikkusielu\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalme ei sinä päivänä kirjoittanut pitemmältä.\n\nKun hän toisena päivänä aikoi jatkaa, hylkäsi hän ensimäisen tuumansa.\nHän ei tahtonut uskoa itseään päiväkirjalle. Hän päätti vain kirjoittaa\nkirjaansa kirjeen äidille, kirjoittaa niin kuin puheleisi, ell'ei\ntahtoisi säästää äitiä ja hänessä vahvistaa uskoa heidän onneensa.\n\nHän selaili kirjaansa hetken. Sitte tarttui hän kynään ja rupesi\nkirjoittamaan:\n\n-- Äiti kulta, nyt otan vanhan pikku jakkarani ja asetun tähän viereesi.\n\nVoi, miten olet sairaan näköinen! Sinä olet maannut vuosikausia ja\njaksat kuitenkin olla tyytyväinen. Minä olen vasta viettänyt muutamia\nviikkoja enimmäkseen makuulla ja minä jo pelkään vuoteessa olemista.\n\nTiedätkö, äiti, miksi?\n\nSiksi, että ehdin ajatella niin hirvittävän paljon.\n\nEnnen rakastin ajattelemista, nyt pelkään sitä. Eikö se ole\nkummallista? Ja mistä se riippuu? Siitäköhän, että kaikki ennen oli\nlapsellisen yksinkertaista ja sanoisinko -- suomalaisen suoraa?\n\nNyt ovat elämän ongelmat saaneet minut umpisokkeloon --. Ennen sain\nselvyyttä ajatellessani. Nyt sotkeudun ajatusteni verkkoon.\n\nÄiti, me olemme äärettömän erilaiset, Holger ja minä. Holgerissa\non pelottavan paljo voimaa. Hän on reipas ja vikkelä kaikessa,\ntunteissa, teoissa ja päätöksissä. Tuskin ennätän toipua aikaisemmasta\nhämmästyksestä, kun hän jo valmistaa minulle uuden.\n\nKuules äiti, minkälaista elämämme on. -- Holger saattaa tulla\nhuoneeseen, heittäytyä sohvalle ja pyyhkiä hikeä otsaltaan. Kaikki käy\nhullusti, sanoo hän. Minun täytyy heti matkustaa Einarin luokse. Minua\non petkutettu kaupoissa. Joudun vielä maantielle. Täytyy lähteä, vaikka\nolen niin sairas, että tuskin pysyn pystyssä.\n\nMinä säikähdän, juoksen, hätäilen, hoitelen. -- Holgerilla on\nsydänvika. Siksi täytyy hänen suhteensa olla varovainen.\n\nTunnin perästä hän äkkiä ponnahtaa pystyyn, muistaa unohtuneen työn\neikä välitä, ei varoituksista, ei pyynnöistä.\n\nIllalla, kun kysyn, milloin hän matkustaa Kristiaaniaan, nauraa hän\nja sanoo, ett'ei siitä tule mitään. Hän on jo kirjoittanut Einarille.\nKyllä kaikki selviää. Ei se ollut muuta kuin pieni erehdys.\n\nNyt äiti, alan jo tottua tähän, mutta se kuluttaa kuitenkin. Minä olen\nsellainen typerä hämäläinen. Uskon asiat semmoisina kuin ne sanotaan.\n\nEnnen olin mielestäni monimutkainen luonne. Huomasin niin paljon\nvastakohtia ja ristiriitaisuuksia itsessäni. Nyt huomaan, että olen\nselväpiirteinen ja ylen yksinkertainen sielu, typerän yksinkertainen,\n-- Holgerin rinnalla ainakin.\n\nHänessä kaikki vivahtelee ja vaihtelee kuin valot ja varjot tunturin\nrinteillä. Hänen rakkautensakin on raju ja voimakas. Häpeän oman\ntunteeni heikkoutta hänen rinnallaan. Ja kuitenkin minäkin rakastan,\nrakastan koko olentoni voimalla. En muuten olisi kärsinyt niin paljo\ntämän vuoden kuluessa.\n\nOlen ollut sairaanlainen. Olen koettanut salata sitä Holgerilta, sillä\nhän tulee siitä kovin levottomaksi. Mutta kun hän sattuu kysymään\nvointiani ja minun mielestäni täytyy sanoa suoraan, nauraa hän minulle\nja sanoo luulosairaaksi.\n\nSe koskee, -- sillä minä olen typerä. Rakkaudesta Holger tietysti\nkysyy vointiani ja rakkaudesta väittää vastaan, kun ei tahdo myöntää\nitselleen eikä muille, että olen sairas.\n\nNämä ovat pikkuasioita, äiti, mutta eivätkö pikkuasiat usein vaikuta\nsuuria? Ne voivat lisätä voimaamme ja elämänhaluamme, ne voivat sitä\nmyöskin kuluttaa.\n\nKirkas katse voi vahvistaa, rakastava sana rohkaista. Mutta kun suuri\nsuru kalvaa elämän juuria, voivat pikku vaikeudet viedä viimeisetkin\nvoimat, niinkuin pikku hiiret helposti nakertavat poikki köyden, jonka\nterävä puukko jo puoleksi on katkaissut.\n\nTiedätkö, äiti, mikä tuo suuri suruni on? Se on se, että vaikkakin\nHolger ja minä rakastamme toisiamme yhtä suuresti ja enemmänkin\nkuin rakkautemme ensi aikoina, emme kuitenkaan voi tehdä toisiamme\nonnellisiksi. Minä olen liian mitätön, voidakseni olla hänelle kaikkea,\nmitä tahtoisin, hän liian suuri sielu voidakseen minua käsittää.\n\nRakkautemme on suuri, vaan side sielujemme välillä löyhä.\n\nHarvoin me yhdessä keskustelemme ja vielä harvemmin olemme yhtä mieltä.\n\nSe on minulle arvoitus, miten voimme olla niin erilaiset ja niin\nsamanlaiset. Luontoa katsellessamme esimerkiksi näen, että se meihin\nvaikuttaa aivan samoin. Usein huomaan eri tapahtumien johdosta\nHolgerin tuntevan samaa, mitä itsekin olen tuntenut. Mutta kun käymme\nkeskustelemaan, särkyy eheys. Yhtymäkohdasta lähdemme kulkemaan eri\nsuuntiin.\n\nErilaisuus rikastuttaa, mutta se särkee samalla.\n\nÄiti, sano, miten voivat ihmiset tehdä toinen toisensa niin äärettömän\nonnettomiksi, vaikka rakastavat toisiaan?\n\nTai siitäkö juuri johtuukin sydämen suuri tuska, kun perin erilaisina\nei sittekään voi olla toinen toistaan rakastamatta? Rakkaus kahlehtii,\nerilaisuus epäsointuineen erottaa.\n\nÄiti rakas, sinä paljon kärsinyt, sinä elämän ristiriitoja kokenut,\nauta minua!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän iltana Salmen istuessa hetken puutarhassa ihailemassa\nauringon laskua, näki hän Holgerin lasten kisakentän laidassa. Holger\nseisoi paljain päin, nojautuneena kuusen runkoa vastaan katsein\nseuraten välkettä kaarnaisten runkojen kupeilla.\n\nSalme tiesi ja näki, että he tunsivat samaa ja hänen tuli ikävä\nHolgeria. Hän tahtoi tuntea ajatuksen sulavan ajatukseen, tunteen\ntunteeseen. Hän oli sen onnen makeutta ennenkin maistanut. Miksei\nvieläkin? Miksei nyt?\n\nHän nousi ja läksi verkalleen astumaan kentälle päin. Vaan ennenkuin\nhän ehti perille oli Holgerin silmä sattunut poikaan, joka läheisestä\nhernepellosta livisti isäntää pakoon.\n\nKentän poikki oikaisten saavutti Holger hänet, sai poikaa kauluksesta\nkiinni ja pani samassa toimeen sekä tutkinnot että tuomiot.\n\nSalme istahti penkille odottamaan, meni sitte vastaan, kun näki\nHolgerin tulevan ja pujotti kätensä hänen käsipuoleensa.\n\n-- Tulin luoksesi, kun näin sinun ihailevan auringon laskua.\n\n-- Saanko minä koskaan rauhassa nauttia?\n\n-- Mistä hän oli, tuo pieni pahantekijä?\n\n-- Oli tuolta myllärin kodista. -- Mitä minä pojasta. Herneet ovat\nmakeita, sen muistan omasta lapsuudestani. Mutta minä en voi sietää\nkoko sitä joukkoa.\n\n-- Vaimo on hyvin sairas, keuhkotautinen, luulen.\n\n-- Kun saisivat keuhkotaudin kaikki!\n\n-- Nyt sinä puhut pahaa Holger Thoresenistä. -- Salme koetti kääntää\nleikiksi.\n\n-- Ei sinun tarvitse häntä puolustaa.\n\n-- Mutta jos tahdon, -- jos tunnen hänet paremmin kuin sinä.\n\n-- Sinä et häntä ymmärrä, etkä ole koskaan ymmärtänyt.\n\nSalme veti kätensä hiljaa Holgerin käsipuolesta ja kääräsi suojahuivin\nparemmin ympärilleen. -- Ilta on kylmähkö, sanoi hän, taitaa olla paras\nettä menen sisään.\n\nHolger ei vastannut.\n\nMutta sinä iltana kirjoitti Salme kirjaansa:\n\n    Kun riemu sulla on sydämessäs',\n    Kun hehkuin sielusi sykkivi,\n    Niin iloitseepi mun sydämeinkin\n    Ja samoin hehkuen tykkivi.\n\n    Kun luonto armas sun maasi kauniin\n    Saa kielet syömesi sointumaan,\n    Se mulle tunnelman saman saattaa,\n    Tuo samat tuntehet tullessaan.\n\n    Kun verta vuotaa sun sydän-haavas',\n    Kun kärsit murheista maailman,\n    Niin samaa nähden mä samaa tunnen\n    Ilossa, tuskassa ainian.\n\n    Ken näin loi syömemme samanlaiset,\n    Ken meille tuntehet samat soi,\n    Kun sydänkantelot samoin kaikuu,\n    Vaikk' ymmärtää ne ei toistaan voi?\n\nSalme ei nukkunut sinä yönä. Hän ajatteli.\n\nSeuraavana päivänä hän kuitenkin oli virkeä ja iloisella mielellä,\nsillä hänellä oli kaksi auttajaa. Toinen oli Gudrun-täti kaikkine\nvanhoine kapineineen, jotka eletyn elämän vaitelijaina todistajina\nkertoivat sydämen suurista suruista, toinen äiti, joka tyttärelleen\nantoi evästystä, elämän taipaleelle: Sinun täytyy selviytyä paremmin\nkuin minä, -- sovittaa, missä minä särjin, -- rakastaa, missä minä\nrikoin.\n\nMutta illalla pahoitti Salme Holgerin mielen. Hän oli luvannut\ntoimittaa Jensille sanan liinakkojen kengittämisestä, mutta unohtikin\nasian.\n\n-- Minulla on työtä ja huolia enemmän kuin jaksan kantaa. -- Sinulla ei\nmitään, -- etkä tuon vertaista --.\n\nHolger nousi kiivaasti ruokapöydästä.\n\n-- Itseäsi sinä aina ajattelet, et minua, mutisi hän mennessään.\n\nSalme ei jaksanut tätä kantaa. Syyllisyyden tunne oli sittekin katkerin\nkaikesta.\n\nHän sulkeutui huoneeseensa, istui kauan kyyneleettömin silmin eteensä\ntuijottaen, nousi viimein, pyyhkäisi kädellä painavasti otsaansa kuin\najatuksiaan selvittääkseen ja asettui sitte kirjoittamaan.\n\nHän tahtoi kirjoittaa Holgerille, ehkä hän silloin löytäisi oikeat\nsanat, ehkä sattuisi jälleen löytämään nyt nurmettuneen polun sydämestä\nsydämeen.\n\n-- Holger, minä en voi puhua sinulle. Sanat kuolevat syntyessään.\nSydänsuruni ne surmaa.\n\nMinä en koskaan, en koskaan ole tahtonut ajatella itseäni etusijassa,\nen olla välinpitämätön siitä, mikä koskee sinua.\n\nSinua olen etupäässä ajatellut aina siitä asti, kun tulin\ntunturimorsioksesi. Jos silloin olisin ajatellut itseäni, olisin ehkä\npysynyt päätöksessäni perin pohjin tutustua ennenkuin toisen omaksi\nlupauduin. Mutta haluni tehdä sinut onnelliseksi oli niin valtavan\nsuuri, ett'en muuta muistanut.\n\nMikä ajattelematon, ymmärtämätön lapsi olinkaan, ijästäni huolimatta!\nUskoin vain, kun vakuutit, että olin ilosi ja onnesi. Uskoin, vaikka\ntiesin, ett'et sinä minua tuntenut, minä en sinua. Nämä viisitoista\nkuukautta naimisissa-olo-aikaamme ovat minulle opettaneet, että olkoon\ntahtoni kuin rehellinen tahansa, en koskaan todella voi olla ilosi ja\nonnesi.\n\nKun tahdon parastasi, teen pahaa, kun lähenen sinua sydän tulvillaan\nrakkautta, haavoitan tahtoessani hyväillä, tuskastutan ja vaivaan\ntahtoessani kuormaasi kantaa.\n\nKukkanen mättäällä ei voi tunturihongan ilona olla. Se on suuri,\nnäännyttävä suruni.\n\nTahtoni on koetuksen kestänyt, rakkauteni samoin, mutta ruumiini ja\nsieluni riutuvat. Minä olen liian heikko rinnallasi kulkemaan. Kukkasen\nsydänjuuret katkeavat, sen tahtoessa kohota tunturihongan rinnalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalme laski kynän kädestään ja kääri paperin kokoon. Hän ei tiennyt\nitsekään, toivoiko Holgerin lukevan, mitä oli kirjoittanut, vai eikö.\n\nPahentaisiko vai parantaisiko se? Tuntuisiko tylyltä, vai voisiko ehkä\neloon herättää Holgerin uinuvan rakkauden? Tätä ajatellen pisti hän\npaperin laatikkoon ja rupesi riisuutumaan.\n\nKun hän seuraavana aamuna heräsi, oli Holger jo noussut ja mennyt\nsahalle. Margit oli siivoustöissä viereisessä huoneessa. Hän lauleli\ntapansa mukaan, mutta sävel oli haikean surullinen.\n\nMikä valittava, vanha ballaadi hänelle nyt oli mieleen johtunut? --\nSalme raotti ovea ja tervehti.\n\nMargit kääntyi poispäin.\n\nMikä hänen mahtoi olla? Eikö hän tahtonut tervehtiä, vai mitä? Salme\nmeni lähemmä. Silloin hän näki, että Margit oli itkenyt.\n\n-- Margit, mikä sinun on? -- Hän laski kätensä tytön olkapäälle.\n\n-- Antakaa minun olla! Älkää kysykö. -- Tyttö tyrskähti itkuun.\n\n-- Lapsi parka, mikä sinua vaivaa? -- Salme koetti lähennellä, mutta\nMargit kääntyi itsepintaisesti selin.\n\nViimein täytyi koettaa kovuudella. -- Sinä teet minut sairaaksi,\njoll'et nyt sano. Kuuletko?\n\nTaas tuli tyrehdyttävä itku. -- Minä tein niin pahasti, -- kun posti\ntuli -- luin vähän sanomia, -- ne huvittavat minua -- ja --\n\n-- Ja sitäkö sinä itket, hyvä lapsi? Saathan sinä lukea --\n\n-- En minä sitä -- mutta --. Rouva lukee itse. Silloin Salme kalpeni,\nlensi punaiseksi ja kalpeni taas.\n\nÄiti! Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Mutta samassa hän muisti,\nett'eihän Margit ymmärtänyt suomea eikä voinut saada tietoja Suomesta\ntulevista sanomalehdistä.\n\nSilloin asia varmaan koski Holgeria, hänen liikettään, Einaria, täti\nGudrun'ia tai kenties Vidaria, jolta jo kauan turhaan oli tietoja\nodotettu.\n\nHänen sormensa vapisivat niin, ettei lehti ollut kääntyäkään. Katse\nkarkasi nuolena palstoja pitkin, -- kuolemanilmoitukset, liike-uutiset,\ntiedot mereltä ja tapaturmista. --\n\nEi missään mitään.\n\n-- Margit, sinun täytyy puhua, minä en kestä tätä.\n\nMargit pyyhki silmiään, mutta puhkesi samassa taas kyyneliin.\n\n-- Tuossa, tuolla sivulla, sopersi hän.\n\nSalme ei nähnyt mitään, mikä jollain tavoin olisi voinut liikuttaa\nHolgeria.\n\n-- Ei rouva ymmärrä --. Mutta se on tämän kylän myllärin vanha isä. Hän\nmuutti pois koko laaksosta, kohta kun herra rupesi taloaan asumaan.\n\n-- Älä nyyhkytä, vaan puhu, niin että ymmärrän. -- Salme miltei\nvihastui. Joka hermo oli jännitetty, ja sanomalehti hänen kädessään\nvapisi kuin haavan lehti.\n\nSilloin Margit rohkaisi mielensä. -- Tuossa se seisoo, sanoi hän,\nosoittaen sormellaan uutista: Kuoleva langettanut tuomion kuolleesta.\n\nSalme luki: \"Viime viikolla, 14 p. tätä kuuta, kuoli -- kylässä,\nlänsirannikolla köyhä vanhus kotoisin -- laaksosta. Viime hetkinään\nilmaisi hän ympärilleen kokoontuneille tuttavilleen kauan kärsineensä\nkovia omantunnon tuskia siitä, että tiesi toistakymmentä vuotta\nsitte -- laaksossa, hänen kotiseudullaan tapahtuneesta murhasta. Hän\noli pimeänä syksyiltana sattunut kulkemaan metsäpolkua pitkin, kun\nkuuli läheisyydestä hätähuutoja. Omaa henkeään peljäten hän silloin\neli piiloutunut ja siten joutunut näkemään, miten murhaaja kuljetti\nmurhatun ruumiin metsään päin.\n\n\"Hirmutyön tekijä oli tunnettu tappelija ja riitapukari Herman Thoresen,\nsurmattu kaiketi Eilert Kraft, joka samoihin aikoihin katosi teille\ntietämättömille.\n\n\"Tunnustuksellaan tahtoi kuoleva vapautua omantunnon vaivoista, jotka\nhäntä olivat kalvaneet etenkin sen jälkeen, kun hän kuuli, että erästä\nsyytöntä myöskin oli epäilty.\"\n\nSanomalehti valahti Salmen kädestä.\n\n-- Margit, Margit, mitä me teemme? Se tuli kuin hätähuuto. -- Holger ei\nsaa nähdä tätä, ei ikinä.\n\nSalme kulki edestakaisin lattialla käsiään väännellen.\n\n-- Sinä et saa itkeä, sanoi hän ankarasti ja pysähtyi Margitin eteen.\n-- Sano minulle, mitä minä voin tehdä. Herralle tätä ei näytetä, ei\nkoskaan.\n\n-- Pannaan lehti uuniin, ehdotti Margit.\n\n-- Hän tilaa toimistosta uuden.\n\n-- Leikataan se kohta pois.\n\n-- Ei sovi sekään. -- -- Mutta Margit, katso tämä on sattunut näin\nhyvin ala-laitaan.\n\n-- Niin, minä repäisen sen siitä ja pyydän herralta anteeksi.\n\nMargitin kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Hän oli niin hyvillään siitä,\nettä rouva ja hän olivat keksineet tuon mestarillisen keinon.\n\nMutta Salme ei voinut rauhoittua, vielä vähemmän tuntea tyydytystä.\nHän suostui Margitin ehdotukseen, mutta pelko ja jännitys ahdisti. Ja\nsydäntä särki -- särki -- särki.\n\nKovin luotettavalta ja luonnolliselta kaikki sitte kuitenkin tuntui,\nkun se sanottiin. Margitin itkettyneet silmät ja pelosta vapiseva puhe\nesti Holgeria hetkenkin epäilyksestä.\n\nMutta Salme ei siltä päässyt pelostaan. Hän oli jännityksessä joka\nhetki.\n\nEnsimäisenä päivänä kävi kaikki onnellisesti, samoin toisena,\nmutta kolmannen päivän iltana, kun Holger sahalta tultuaan asettui\nillallispöytään, näki Salme kohta, että hän tiesi kaikki.\n\nMistä hän sen tiedon oli saanut, sitä ei Salme uskaltanut kysyä. Hän\ntuskin uskalsi katsoakaan Holgeriin. Hän tiesi, että katsekin saattoi\ntehdä kipeää, kun sydän oikein kärsi.\n\nJa miten Holger kärsi, sen hän tiesi, sen näki hän katkeran kärsivästä\npiirteestä suun ympärillä, sen hän näkemättäkin tunsi oman sydämensä\nsuuresta kivusta.\n\n-- Holger, Holger, jos olisin saanut kärsiä sinun sijassasi, valitti\nhänen sydämensä.\n\nVaiteliaina söivät he illallisensa. Salme ei saanut puhutuksi, koetti\nvain Holgerin joka liikkeestä huomata, mitä hän toivoi.\n\nKohta pöydästä noustuaan meni Holger omaan huoneeseensa.\n\nSalme epäröi hetken. Hän ei uskaltanut seurata, poistua hän ei voinut.\n\nUskaltaisiko hän soittaa jotain? Mutta mitä?\n\nIloista ei sopinut valita, surullista ei liioin. Mutta jos uskaltaisi\nottaa jotain vienoa ja viihdyttävää, tai jotain missä tuskan tunteet\ntemmellyksestään asettuivat rauhaan.\n\nHän otti flyygeliltä Merikannon: \"Mä oksalla ylimmällä\", mutta laski\nsen kohta kädestään. Ei, ei nyt suomalaisia säveleitä.\n\nHetken haettuaan löysi hän Grieg'in.\n\nHän oli soittanut kotvan aikaa, kun ovi äkkiä aukeni.\n\n-- Lakkaa! Holger seisoi kynnyksellä.\n\nSalme kavahti tuolilta. Ovi oli jo painunut kiinni ja Holger vetäytynyt\nomaan huoneeseensa. Mutta Salme ei voinut jättää häntä. Hän raotti ovea.\n\nPaikka pöydän ääressä oli tyhjänä, samoin leponurkka. Holger oli\nheittäytynyt pitkäkseen sohvalle kasvot seinään päin.\n\nSalme meni sisään. -- Holger, sanoi hän, laskien kätensä Holgerin\notsalle.\n\nKäsi sysättiin syrjään. -- Minä en kaipaa kuiskailua enkä sivellyksiä.\n\nSalme poistui hiljaa. -- Rakas, rakas Holger raukka, miten hän kärsii,\nkun ei sydän jaksanut ottaa vastaan osanottoa, vaikka sitä janosi ja\npyysi!\n\nHe eivät sinä iltana puhuneet mitään toisilleen. Mutta kun Holger\nseuraavana aamuna tuli huoneeseensa, oli kristallimaljakossa hänen\ntyöpöydällään kaksi tumman punaista hehkuvaa ruusua. Paperiliuska oli\nsiinä vieressä, ei täsmällisesti sinne asetettuna, vaan kuin olisi se\nsiihen itsestään pudonnut.\n\nHolger näki, että siihen oli lyijykynällä jotain kirjoitettu. Käsiala\noli Salmen, mutta kieli oli Norjan kieltä.\n\nHän luki:\n\n    Mit bankende Hjerte... Aa, var det blot\n    den rødeste Rose, du,\n    hvis Duft kunde gøre dit Hjærte godt!\n    Jeg bröd den i samme Nu.\n    Saa bad jeg dig baere ved Hjærtet\n    min Rose, mens Dagen led\n    -- dér, hvor Livet har smertet\n    og Mærker af Døden sved...\n\n    Og kunde den skælvende drysse\n    sit Blad paa hvert eneste Saar,\n    og kunde den bristende kysse\n    det Sted, hvor dit Hjærte slaar -- --\n    aa, Lykkens Fylde den fristed,\n    min sorgtunge Rose rød!\n    Et döende Liv den misted\n    og vandt en levende Død.\n\nSinä päivänä ei Holger vielä voinut Salmelle mitään sanoa, mutta hän\noli hiljainen ja lempeä käytöksessään. Salme huomasi sen kaikesta.\n\nToisen päivän iltana, kun he sattuivat saliin kahden, veti hän Salmen\näkkiä puoleensa.\n\n-- Lapsi, lapsi, sano, etkö sinä kadu?\n\n-- Kadu? Salme ei voinut ensi hetkenä käsittääkään.\n\n-- Niin, kadu, toisti Holger tuska joka äänen väreessä ja kärsimyksen\nsyvät vaot kasvoillaan.\n\nSilloin Salme ymmärsi. -- Kiitän, sanoi hän, kiitän enemmän kuin\nkoskaan ennen, että otit rinnallesi kulkemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSenjälkeen oli kuorma keveämpi molemmille. Toinen uskalsi osanottoaan\nnäyttää, toinen jaksoi ottaa vastaan.\n\nSalme tunsi voimiensa kasvavan vain siitä tiedosta, että Holger häntä\ntarvitsi. Ja kun ne pettivät, kun hänen täytyi maata ja levätä, ei hän\nenää peljännyt yksinäisyyttä. Hän lepäsi, jaksaakseen paremmin kantaa\nHolgerin kuormaa. Siksi ei toimettomuus toimettomuudelta tuntunut.\n\nMutta jos Holger vain meni kotoa kauemmaksi eikä Salme jaksanut mukaan,\ntuli hänelle pian kauhea tuska. Jos Holgerille siellä sattuu jotain,\njos tulee tapaturma tai sydänkohtaus tai muuta sellaista eikä Salme\nolekaan hänen rinnallaan, lepää vain kotona ja antaa Holgerin yksin\nkärsiä.\n\nSilloin täytyi hänen nousta ja lähteä hiljalleen kävelemään sinne päin,\nmistä tiesi Holgerin tulevan.\n\nKerran, kun Holger viipyi, tuli hän kulkeneeksi tien varrella olevalle\nputoukselle asti.\n\nHän oli niin väsynyt, ettei jaksanut kauemmaksi eikä tahtonut\ntakaisinkaan kääntyä.\n\nHän haki itselleen paikan putouksen läheisyydessä kuusten juurella ja\nistahti siihen.\n\nVesi pärskyi vaahdoten rannoille, huuhteli vallattomana rantoja,\ntanssi, hyppeli, ilakoi, kunnes huimaavaa vauhtia syöksyi syvyyteen.\n\nSilloin haki Salme taskustaan lyijykynäpätkän ja rypistyneen\npaperipalasen, johon kirjoitti:\n\n    Mitä laulat sä valkolaine,\n    Mitä puhtahin puhelet?\n    Hyrsky huima ja kuohu vainen\n    Mitä kummia kertonet?\n\n    Säestätko sä säveleilläs'\n    Tuimaa taistoa elämän,\n    Riemukuohuista korkealta\n    Syöksyin kuiluhun syvähän.\n\n    Näin käy riemusta taistoon tiemme\n    Moni pyörteissä haudan saa,\n    Mutta taistojen tuolla puolen,\n    Siintää siunattu rauhan maa.\n\nHän tuijotti eteensä, kun oli kirjoittanut sanat paperille. Mitä hän\noikeastaan tarkoitti? Mistä tulivat nuo sanat, mistä tuo sovittava,\nlohdullinen loppusäe? Oliko se vain tyhjää puhetta, koruksi sinne\npistetty, jott'ei elämän räikeä lohduttomuus silmiin pistäisi? Vai\nmistä se oli sinne tullut?\n\nHän katsoi miettivänä eteensä, katsein seuraten suurta valkolainetta,\njoka häikäisevän puhtaana ja hienona kuin huntu syöksyi yli särmäisien\npaasien.\n\nEi, korupuhetta se ei ollut. Hän tiesi, että löytyi niitä, jotka\ntunsivat tuon siunatun rauhan maan. Hän tiesi, että he olivat vahvat\ntaistelussa ja murtumattomat murheessa, sillä sydän sai voimaa tuosta\nrauhan maasta. Mutta häneltä se oli unohtunut surujen helteessä.\nHän oli astunut jalkansa verille ja sydämensä sairaaksi. Hän oli\nkärsinyt itse, ja kärsinyt Holgerin kanssa eikä ollut hän lohdutuksen\npisaraakaan saanut maistaa.\n\nSamassa kuuli hän rattaitten räminää. -- Holger! Hän kavahti pystyyn.\nMutta ajaja olikin vieras.\n\nVaan Salme ei enää voinut istuutua. Noustessaan ja tähystäessään\ntietä pitkin oli hän sattunut näkemään läheisen myllyrakennuksen\ntien polvekkeessa. Samassa hän muisti, mikä mylly se oli ja ketä\nsiellä asui. Se toi yhtäkkiä hänen mieleensä ensimäisen illan, minkä\nhän oli viettänyt tuntureilla. Hän näki itsensä istumassa kepeillä\nnorjalaisilla rattailla, näki hitaasti juosta hölkyttelevän hevosen ja\npienen kyytipojan, joka kalpeana kasvoiltaan ja pelokkaasti ohjasten\nperiä puristellen, kertoi entisaikojen tapahtumista, murhaajan\nhirmutöistä, uhrista, joka koskeen upotettiin ja hengestä, joka rauhaa\nsaamatta laakson pohjalla öisin liikkui.\n\nEi, -- täällä hän ei tahtonut odottaa Holgeria.\n\nHän rupesi hitaasti astumaan kotiin päin. Mutta vasta lähellä kotia\nsaavutti Holger hänet.\n\n-- Olitko vastassa? -- Ääni oli iloinen.\n\n-- Olin. Mutta viivyit niin kauan. -- Hän nousi rattaille. -- Minun\ntulee sinua niin ikävä aina kun olet poissa.\n\n-- Rakkaani! Minun tulee hyvä olla, kunhan näen sinut.\n\nHän napautti liinakkoa ohjaksilla. -- Tiedätkö, jatkoi hän sitte, minä\nodotan tietoja Vidarilta.\n\n-- Niitähän me jo kauan olemme odottaneet.\n\n-- Mutta nyt ne tulevat. Minä tunnen sen. Näin yöllä unta hänestä.\n\n-- Kunhan eivät olisi huonoja, oli Salme vähällä sanoa. Mutta hän\nsäikähti ajatustaan samassa kun se syntyi. -- Ehkä hän tulee pian,\nsanoi hän ainoastaan.\n\nHolger huokasi. -- Helpompi on hänen nyt muualla. Mutta tavata\ntahtoisin. Se olisi paras lääke.\n\nParas lääke! Holger parka, kyllä hän nyt tarvitsikin jotain, joka hänet\nrepäisemällä vapauttaisi valtaan päässeistä tunteista ja tavallisista,\nkotoisten olojen herättämistä muistoista.\n\nSuhde veljesten välillä mahtoi muuten olla oikein harvinainen. Salme\nmuisti, mitä pieni kyytipoika oli hänelle siitä kertonut jo tuona\nensimäisenä, ikimuistettavana iltana tuntureilla. Ja samanlaatuista\nhän senjälkeen oli kuullut paljo sekä Holgerilta itseltään että muilta\ntalossa.\n\nKaikki näyttivät yleensä pitävän Vidarista. Hänestä puhuttaessa\nkävi Birgitte keittiössä lauhkeaksi ja Jens turvautui tavalliseen\nilonilmaus-tapaansa. Hänestä ukkovanhukset puhelivat hyvillä mielin ja\nlapset lepertelivät iloisesti hänestä.\n\nSalme itse oli usein ajatellut Vidaria. Hän oli toisinaan tuntenut,\nettä he ymmärtäisivät toisiaan ehkä silloinkin, kun suhde Holgerin ja\nhänen välillään särkyi, toisinaan hän oli peljännyt, että Vidarin joka\nkatse tuomitsevana häneen tähtäytyisi ja joka silmäys syyttäisi siitä,\nettei hän Holgeria paremmin ymmärtänyt eikä paremmin voinut tehdä häntä\nonnelliseksi.\n\nNyt Salme ei muistanut näitä enää. Hän vain ikävöi -- Holgerin tähden.\n\n-- Kunpa hän tulisi pian, sanoi hän rattailta hypätessään.\n\nEteisessä oli Margit vastassa.\n\nSalme oli ruvennut pelkäämään Margitia. Hän oli huonojen uutisten tuoja\nja Salme kulki nykyään ainaisessa pelossa.\n\nHolger auttoi takin Salmen päältä ja ripusti naulaan. Sitte meni hän\ntyöhuoneeseensa.\n\n-- Siellä on sähkösanoma, kuiskasi Margit. -- Se on kaukaa. Poika toi\nsen ratsastaen.\n\nSalme ei kuullut enempää. Hän seisoi jo työhuoneen ovella.\n\nHolger oli murtanut sinetin. Pitäen paperia etäällä kuin paremmin\nnähdäkseen, tuijotti hän kirjaimiin. Sitte lyykähti hän hervottomasti\ntuolille.\n\n-- Holger Holger, mitä on tapahtunut? -- Salme repäisi sähkösanoman\nHolgerin kädestä.\n\nLaiva karilla, -- Vidar sairaana Hampurissa.\n\nKirjaimet tanssivat sinne tänne. Huimaava tunne vihloi päätä. Maailma\nmusteni.\n\nMutta Salme sai kiinni pöydänlaidasta. Hän tahtoi olla luja Holgerin\ntähden.\n\n-- Milloinka voinen olla Hampurissa? -- Holger nousi, pyyhkäisi hikeä\notsaltaan ja rupesi selailemaan ulkomaisia aikatauluja.\n\n-- Torstai-aamuna, jos huomenna lähden. -- Hän puhui kuin unessa.\n\n-- Silloin lähden minäkin, sanoi Salme. Holger nyykäytti päätään.\n\nHe tekivät matkavalmistuksensa nopeaan ja äänettöminä. Ainoastaan, kun\noli tärkeää kysyttävää, puhuttelivat he toisiaan.\n\nSeuraavana aamuna olivat he jo matkalla.\n\nHe olivat harvasanaisia kaiken aikaa. Silloin tällöin ainoastaan Salme\nkatkaisi äänettömyyden kertoakseen jotain Vidarista, jotain, jota\nHolger itse oli kertonut tai jota Salme toisilta oli kuullut. Hän\nkeräsi kaikki tietonsa yhteen, etsi kuin kukkasia tien varrelta ja\nsitoi seppeleeksi veljelle, jota Holger rakasti.\n\nKun muistojen seppele oli valmis, rupesi hän sitomaan toista. Siihen\npantiin kaikki Thorsgaardin terveiset Vidarille.\n\nSamassa kun tieto Vidar-kapteenin onnettomuudesta levisi talossa, oli\nkoko Thorsgaardkin liikkeellä. Kaikki sahan ja talon miehet tulivat\ntiedustelemaan, mitä oli tapahtunut ja lähettämään terveisensä\nkapteenille. He olivat kuulleet, että herra aikoi Hampuriin.\n\nBirgitte ennätti ensimäisiä vastaan, saaden tulvan suunnatuksi\nkeittiöön. Herralla ei ollut aikaa. Häntä ei saanut häiritä.\n\nBirgitte aikoi itse ottaa terveiset vastaan ja toimittaa ne perille\nvietäviksi. Mutta kysyjät eivät siihen tyytyneet. Sentähden haettiin\nrouva keittiöön.\n\nHän vastasi kysymyksiin ja otti vastaan terveiset. Hän keräsi kaikki\nniinkuin se, joka ei henno muruistakaan jälelle jättää.\n\nJens käski kiittämään tupakista, mitkä jouluksi oli saanut. Niitä oli\nvieläkin.\n\nJa sitte oli kaikella muotoa kerrottava, että liinakot vetivät vaunuja\nkuin vanha pari ainakin. Ne olivat unohtaneet kaikki nuoruutensa\nhulluudet.\n\nMadsen'in Maren toi nuorimpansa näytteeksi. Hän oli Vidar niminen\nhänkin. Kyllähän he tiesivät, ettei kapteeni sitä pahaksi pannut. Se\noli sanottava samalla kuin terveiset.\n\n-- Eikä meillä ole ainoatakaan niin viisasta lasta kuin se, joka syntyi\nkapteenin viimein täällä käydessä, jatkoi Maren. -- Muistaahan rouva\nsanoa senkin?\n\nJa Salme lupasi muistaa, mutta muut nauroivat, sillä Maren ja hänen\nSöreninsä olivat vähän typeriä.\n\nBirgitte-vanhus ei saanut mitään sanotuksi. Hän yritti moneen kertaan,\nmutta aina täytyi kääntyä poispäin ja rykäistä. Sentähden hän viimein\nsuuttuneena meni tiehensä.\n\nKun terveisten seppele oli valmiina ja kaikki muistojen kukkaset\nkootut, olivat Holger ja Salme jo Korsörissä.\n\nSieltä kävi matka eteenpäin Kielin kautta.\n\nSalme oli ensi kertaa pohjoismaitten ulkopuolella. Toisten olojen\nvallitessa olisi kaikki häntä huvittanut. Nyt hän tuskin huomasi sitä.\nHän vain katseli ohivilahtavaa rannikkoseutua kuin usein nähtyä ja\nhyvin tunnettua, jossa ei mikään erityisesti mieltä kiinnitä.\n\nAamulla saapuivat he Hampuriin. He ajoivat aseman läheisyydessä olevaan\nhotelliin, laittautuivat siellä kuntoon ja läksivät sitte Vidaria\nkatsomaan.\n\nSalme hätkähti, kun sairaalan ovet heille avautuivat. Kolkko, ahdistava\ntunne valtasi hänet.\n\nHeitä vietiin pitkiä, kolkkoja käytäviä pitkin. Molemmin puolin\noli suuret, kasarmimaiset salit, saleissa sairas sairaan vieressä,\nilmoitustaulut jokaisen vuoteen yläpuolella.\n\nAstuttiin portaita alas, toisia ylös, sitte taas käytävään, missä\nvalkopaitaiset lääkärit tulivat vastaan ja \"sisaret\" kuiskaillen\nkulkivat ohi.\n\n-- Täällä, sanoi opas, osoittaen suurta salia.\n\nHolgerin ja Salmen katseet lensivät vuoteelta vuoteelle. Salmen sattui\nensiksi oikeaan. Hän näki kalpeat, hienopiirteiset kasvot, tumman tukan\nympäröimänä. Silmät olivat ummessa. Sairas nukkui. Käsi oli unessa\nvalahtanut vuoteen reunalle riippumaan. Se oli ruskea, voimakas käsi,\nmutta rakenteeltaan hieno ja kaunis.\n\nSalme tunsi nukkuvan Holgerin näöstä. Se oli Vidar.\n\n\n\n\n10.\n\n\nSalme istui Vidarin vuoteen vieressä hänen omassa hauskassa\nhuoneessaan, jonka Holger oli hänelle toimittanut. He olivat olleet\nkuukauden yhdessä, ja nyt oli kotiinlähtö lähellä.\n\nThorsgaard kaipasi isäntää, ja Salmen terveys kärsi Hampurissa olosta.\nSiitä syystä oli Holger määrännyt kotiinlähtö-päivän.\n\n-- Jouluksi tulet sinä Thorsgaardiin, sanoi Salme iloisesti,\nkuoriessaan omenaa ja pala palalta tarjoten Vidarille.\n\nVidar ei vastannut. Hän katsoi ikkunasta ulos, missä syyssade rapisi\nruutua vastaan ja tuuli puisteli poppeleita sairaalan pihalla.\n\n-- Minä ikävöin Thorsgaardia enemmän kuin koskaan ennen, sanoi hän\nviimein, mutta en usko pääseväni sinne.\n\n-- Sinä olet Thoreseniläinen ja viitsit epäillä!\n\n-- Thoreseniläiset tuntevat tulevia asioita. -- Hän koetti sanoa sen\nleikillisesti.\n\n-- Sinua lapsettaa, -- tai väsyttää. Olethan jo paljo parempi.\n\n-- Tauti voi uusiutua. Voimakas murtuu usein nopeammin kuin heikko.\n\nSalme ei vastannut. Hänkin katsoi ikkunasta ulos puutarhaan päin, missä\ntuuli kiidätti syksyn keltalehtiä maata pitkin.\n\n-- Toiset ovat suomalaisen sitkeitä, jatkoi Vidar. Toiset ei. Mutta\nminä en sure, en terveyttäni enkä tavaroitani, mitkä meri vei. Minä\nolen vain onnellinen siitä, että sain teidät tänne. -- -- -- Olen\nsaanut paljo apua Holgerilta. Hän on mainio selvittämään sotkuisia\nvyyhtejä.\n\nSalme nyökkäsi päätään, mutta se kävi koneellisesti, melkein työläästi.\n\nVidar tarkasti häntä. Suun ympärille oli ilmaantunut syvä, kärsivä\npiirre. Hän huomasi sen.\n\n-- Minä en kuitenkaan etupäässä ajatellut sitä, jatkoi hän. -- Salme,\ntiedätkö, mitä olet ollut minulle, minulle, joka en ole saanut sisaren\nrakkautta tuntea, en äidin muistoa säilyttää.\n\n-- _Sinä_ olet antanut minulle paljo. -- Salme katsoi häntä suoraan\nsilmiin. -- Olet ainoa, joka tunnut läheiseltä, -- omaiselta.\n\nÄänessä väreili vastustamaton katkeruus. Hän tunsi sanoneensa totuuden.\nHolgerkaan ei enää ollut läheinen. Aika Hampurissa oli sen vaikuttanut.\n\nSyynä siihen ei ollut ainoastaan se, että taas oli tullut puuska,\njolloin Holger ei Salmesta välittänyt. Siihen vaikutti sekin, että\nHolger täällä oli näyttänyt puolia, joita Salme aluksi ei ollut\nymmärtääkään. Hän kiukkuili, vaati, oli kova ja kohtuuton aina kun\nolivat kahden, mutta kun olivat Vidarin seurassa, hän odottamalla\nodotti, että Salme joka hetki olisi valmis hänelle rakkauttaan\nosottamaan.\n\nJoskus oli Salme jaksanut. Hän oli muistanut, miten raskas Holgerin\ntaakka oli ja miten suuresti hän itse tuskaillessaan kärsi.\n\nSilloin oli rakkaus tulvehtien täyttänyt rinnan.\n\nVaan toiste oli se ollut mahdotonta. Hän oli tuska sydämessään tuntenut\nettei enää jaksanut rakastaa.\n\nSellaisina hetkinä hän aina turvautui Vidariin. He eivät puhuneet\noloista. Mutta heidän välillään ei tarvittukaan sanoja.\n\nPelkkä olo Vidarin seurassa oli lepoa Salmelle. Hänen ei silloin\ntarvinnut jännittää tahtoaan, ei koettaa antaa, mitä ei jaksanut antaa.\nSai vain olla niinkuin tahtoi ja tehdä, minkä jaksoi. Aina Vidar\nymmärsi.\n\nSalmen kirveleviä sydänhaavoja lievitti sekin, että hän Vidarissa taisi\nparemmin rakastaa Holgeriakin.\n\n-- Ainoa omainen, toisti Vidar, luoden taas tutkivan katseen Salmeen.\n\nHän ei tänä hetkenä ajatellut itseään, vaikka sydän tuntui olevan\npakahtumaisillaan surusta. Mitäpä hänestä, kunhan hän vain voisi auttaa\nSalmea.\n\nSamassa koputettiin ovelle.\n\n-- Tule! -- Vidar kohosi kyynäspäilleen. Hän tunsi koputuksesta\nHolgerin.\n\n-- Nyt on kaikki valmista. Huomenna me lähdemme, sanoi Holger.\n\nSalme nousi, jättäen paikkansa vuoteen vieressä Holgerille. Itse\nasettui hän vuoteen jalkopuoleen, miettivästi tarkastaen molempia\nveljeksiä.\n\nVidar nojasi patjoihin puoleksi istuallaan vuoteessa. Kasvot olivat\nkääntyneet Holgeriin päin, joten hienopiirteinen, jalo profiili\nesiintyi. Koko olennossa oli jotain hienoa, hillittyä ja jalostunutta.\nMutta se oli vaatimatonta samalla.\n\nHolgerin kasvot olivat suoraan Salmeen päin. Olennon hartevuus,\nliikkeitten voimakkuus ja tarmokas, itsetietoinen ilme pistivät enin\nsilmään.\n\nSalme tunsi tuskallisen selvään, miten toisin hän nyt Holgeria\narvosteli kuin ennen. Mutta samassa muistui hänen mieleensä, miten\nVidar tämän kuukauden kuluessa aina huomaamattomalla tavalla oli\nosannut houkutella esiin Holgerin hyvät puolet, miten hän oli saanut\nvarjot väistymään ja luonut iloa ympärilleen.\n\nKun voisi Salmekin noin tehdä! Kun voisi vastaisina vuosina olla\nHolgerille yhtä hyvä apu kuin Vidar veljenä sitä oli ollut ja oli!\n\nLämmin tunne läikähti rinnassa, ja Salmen sielu suli katseeseen. --\nVidar, Vidar, opeta minuakin Holgeria rakastamaan.\n\nSamassa tunsi Salme Holgerin käden olallaan.\n\n-- Säästä sydämelliset silmäyksesi toiseen kertaan. -- Ääni oli pureva.\n\nSalme katsoi häneen. Hetken kuluessa tunsi hän vihan, ylenkatseen\nja halveksimisen kuohahtavan rinnassaan. Mutta kun katse kohdistui\nHolgeriin, ei siinä enää ollut kuin teräksistä, kovaa kylmyyttä, joka\nei toiselle tahdo antaa hituistakaan siitä, mitä sydämessä liikkuu,\nsanoo vain kylmästi, mutta pelotta: Tuo ei pysty minuun, minä olen\nsyytön.\n\n-- Vidar on väsynyt ja minulla on työtä. -- Holger etsi papereitaan\npöydältä.\n\nSalme ei vastannut, ei katsonutkaan sinne päin. Hän kääntyi selin\nHolgeriin ja läksi sanaakaan sanomatta huoneesta. Käytävästä etsi hän\npäällysvaatteensa ja oli hetken kuluttua keskellä sairaalan puutarhaa.\n\nSataa tihuutti paraikaa. Ilma oli sumuista ja sakeaa. Kyynelissä kylpi\nmaa. Tuuli valitti ja vaikeroi.\n\nSalme ei huomannut mitään. Hän kulki vain edestakaisin pitkiä\nhiekkakäytäviä pitkin ja tuon tuostakin hän nauroi, nauroi niin, että\nitse sitä säikähti.\n\n-- Sinä sielulleni opetit ivanaurun. -- Kädet puristautuivat nyrkkiin.\n-- Sinä opetit minua -- halveksimaan.\n\nHän kulki yhä kiivaammin. Tuskaa, tuskaa oli joka hengenveto.\n\nEttä hän näin pitkälle oli joutunut! Että täytyi halveksia, kun tahtoi\nrakastaa!\n\nVai oliko tämäkin ehkä sitä, että Holger oli \"suuri-\", hän \"pikkusielu\"?\n\nHän nauroi taas.\n\nOlihan tällaista sattunut jo ennenkin, jo kihlauskesänä kotona Suomessa\nja sitte Norjassa. Kun vain Salme osoitti ystävyyttä jollekin toiselle,\nsai Holger aina syytä moitteeseen. Perhosluonteen merkkiä se kaikki\nhänestä oli.\n\nMutta tämä! -- Vidar -- Holgerin oma veli -- ja sitte vielä hetkenä,\njolloin Salme vain ajatteli sitä miten paremmin oppia Holgeria\nymmärtämään.\n\n-- Rouva, kapteeni tahtoo teitä tavata. \"Sisar\"\nsairaanhoitajatar-puvussa pysäytti Salmen.\n\n-- Mitä? -- Salme säpsähti. -- Mitä nyt?\n\n-- Herra on mennyt kaupungille, kapteeni tahtoisi tavata rouvaa.\n\nSalme seurasi kuin unessa. Nyt kysyttiin lujuutta, sen hän ymmärsi.\nTunturien kasvattamaa voimaa vai suomalaista sitkeyttäkö, sama se,\nmutta kysyttiin kykyä olla niin, ettei Vidar näinä viimeisinä hetkinä\nsaisi aavistaa, mikä myrsky hänen mielessään riehui.\n\nHän tunsi hämmästyttävää tyyneyttä sisään astuessaan.\n\n-- Oletko nukkunut, sanoi hän miltei iloisesti, asettuessaan taas\nvuoteen viereen?\n\n-- En. -- Sinä olet ollut kauan poissa. -- Vidar hypisteli\nhermostuneesti lautaselle jääneitä kuoria. Hän oli toisenlainen kuin\ntavallisesti, mutta Salme ei sitä huomannut.\n\n-- Unohduin puutarhaan kävelemään, vastasi hän. -- Raitis ilma tekee\nhyvää.\n\n-- Salme, oletko huomannut, miten helposti me arvostelemme toisia omien\ntunteittemme mittapuuta käyttäen?\n\n-- En tiedä. -- Vastaus tuntui hajamieliseltä. Se rohkaisi Vidaria. Hän\ntahtoi, hänen täytyi auttaa.\n\n-- Sinä et aina muista asettua Holgerin kannalle. _Hän_ ei ajattele,\nmiten toisenlainen sinä olet.\n\nSilloin Salme ymmärsi, että Vidar oli nähnyt ja kuullut kaikki. Mutta\nhän ei voinut vastata.\n\n-- Holger muistaa omasta kokemuksestaan, miten uutuus viehättää. Hän\nsuri sitä nuorena, että yhtenään ihastui ja sitte tunsi tympäisyä.\n\n-- Onko Holger sellainen? -- Se kysyttiin kuivasti ja yksikantaan.\n\nVidarilta putosi kourallinen kuoria peitteelle ja käsi vavahti\nhermostuneesti.\n\n-- Kyllähän sinä sen tiedät, sanoi hän leikiksi kääntäen. -- Rakkaus\non aina sama, mutta esineet vaihtuvat. Kukapa ei sitä olisi kokenut?\nNoin kuin sinä ja Holger olette toisiinne kiintyneet ei usein elämässä\nrakasteta.\n\nHän koetti näyttää veitikkamaiselta, mutta katse oli harhaileva ja\nkarttoi Salmen katsetta. Hän oli joutunut umpikujaan, josta ei tiennyt,\nmiten pelastautua.\n\nSalme tuli itse hänelle avuksi. -- Minun täytyy mennä, sanoi hän. --\nHuomenaamuna ennen lähtöämme tulen sanomaan hyvästit.\n\nHän lähti sairaalasta tietämättä, minne mennä. Ensin hän kauan aikaa\nharhaili sinne tänne, joutui etäisiltä kaduilta keskikaupungille ja\nAlsterin äyräiltä taas laitakaupungille.\n\nElbehöhe'n rinteellä painui hän viimein väsyneenä istahtamaan.\n\n-- Hän on pettänyt minut, hän on pettänyt, mutisi hän itsekseen. Se\najatus ei häntä eroon päästänyt.\n\nSiksikö Holger niin usein oli vainunnut pintapuolisuutta ja\nhuikentelevaisuutta Salmessa, siksikö aina epäillyt, että tiesi itse\nantaneensa syytä epäilyyn.\n\nKovuudella hän oli kohdellut, kuullessaan, mitä Salme ennen kihlaustaan\noli kokenut suhteissaan toisiin. Itse hän kenties oli lähennellyt jos\nkuin monta, rakastanut ja jättänyt, ihastunut ja ihastuttanut, taas\nkylmetäkseen. --\n\nJa minkä verran hän oli siitä kertonut?\n\nHän oli antanut Salmen kitua ja kärsiä uskossa, että Holger oli\nvoimakas tunturisielu, jonka syvyyksien perille ei Salme voinut päästä\nsiksi, että hän oli heikko pikkusielu, arvoton Holgerin rinnalla\nastumaan.\n\nMutta mitä ilmaisi ja opetti todellisuus? Eikö sitä, että salaisuuksia\nsäilyttää ei ainoastaan syvä, vaan myöskin -- samea vesi.\n\n-- Holger, Holger, minä luotin sinuun, minä rakastin sinua niin\nrajattomasti.\n\nSyystuuli puisteli puita Elbehöhe'llä. Kaupungin melu kuului\netäisyydestä sekoittuen satamasta päin tuleviin ääniin.\n\nSalme ei kuullut mitään. Hän vain tuijotti eteensä, sanoi sanan ja jäi\ntaas tuijottamaan. Sitte hän nauroi.\n\n-- Minä luotin sinuun, mutta sinä särjit luottamukseni tunnottomasti\nkuin lelun. Sinä syytit minua siitä, mitä omassa povessasi piili.\nHolger, Holger!\n\nHän huojutti ruumistaan edestakaisin kuin kovaa ruumiillista tuskaa\ntuntien. Sitte hän nousi ja rupesi astumaan satamaan päin.\n\nSiellä oli vilkasta. Ympärillä myllertävä elämä tuntui aluksi\nhelpottavalta. Sitte se taas rupesi vaivaamaan.\n\nHän kulki kauemma ja yhä kauemma, tietämättä minne. Kulkiessaan hän\nhermostuneesti hypisteli sormustaan. Se tuntui polttavan.\n\n\"Tuus in eternum.\" Holger oli sen kaiverruttanut siihen. Kuinka ne\nsanat nyt kirvelivät, repivät ja haavoittivat!\n\nHän kiskaisi sormuksen sormestaan. Käsi vavahti, ja sormus putosi\nkadulle. Hän kuuli, miten se kilahti kiviä vastaan. Silloin hän nauroi.\n\nTien puolessa, etäällä suurista laivoista, oli yksinäinen istuinpaikka.\nOli jo hämärä, lyhtyjä sytytettiin ja liike laivojen läheisyydessä\nkeskittyi valaistuihin paikkoihin.\n\nSalme painautui penkille ja jäi eteensä tuijottamaan.\n\nHän oli istunut siinä kauan, kun heräsi kuullessaan norjankieltä. Kaksi\nmerimiestä kulki ohi.\n\nHän vavahti tuskasta. Täällähän se oli sekin laiva, joka heidät\nhuomenna veisi takaisin Norjaan, takaisin siihen elämään, jota hän ei\nenää jaksanut elää.\n\nHän nousi. Laineet loiskivat rantaa vasten. Syvää ja mustaa oli vesi,\nsyvää ja synkkää kuin hänen sydämensä surukin. Hänen täytyi saada\nlevätä ja unohtaa.\n\nMitä elämästä, kun ei enää jaksanut elämän taakkaa kantaa? -- Minä\nmenen nyt, sanoi hän hiljaa. -- En minä jaksa kulkea rinnallasi, minä\nolen niin heikko.\n\nHän kumartui eteenpäin, katsoen veden mustaan, rauhoittavaan hautaan.\n\nAallot kutsuivat: tule, tule!\n\n-- Tulen, sopersi hän hiljaa kumartuen yhä syvemmä.\n\nSamassa hän säpsähti ja oikasihe. Tuulen kantamana tunki hänen\nkorvaansa laulu, jota hänen _täytyi_ kuunnella, sillä sanat -- olivat\nsuomea.\n\n    \"Oi muistatko vielä sen virren,\n    Jota lapsena laulettiin,\n    Kun yö liki ikkunan liikkui --\n    Se virsi se viihdytti niin.\"\n\nHän hoiperteli takaisin penkille. Käsi oli pimeässä tarttunut hänen\nkäteensä. Ja hän tunsi tuon käden. Se oli äidin.\n\nLaulaja yhä jatkoi:\n\n    \"Se antoi rintahan rauhaa,\n    Se uskoa unehen loi --\n    Jos muistat vielä sen virren,\n    Nyt laula, laula se, oi!\"\n\nHän olisi tahtonut itkeä, vaan ei voinut. Hän ei jaksanut ajatella\nmitään, mutta hän tunsi että äiti pimeässä piti häntä kädestä. Ja\nsamalla oli kuin siinä äidin rinnalla olisi ollut toinenkin, toinen,\njoka otti häntä kädestä ja jolle äiti hänet uskoi, painaen käden hänen\nkäteensä.\n\n-- Murheiden mies -- tuskien tuttava.\n\nMistä ne sanat johtuivat hänen mieleensä?\n\n-- Murheiden mies, toisti hän uudelleen itsekseen.\n\nPimeään syttyi valoa. Se loisti etäisyydestä himmeänä ja lekoittavana,\nmutta siinä oli valon voimaa ja vaikutusta.\n\nHän istui kauan aivan hiljaa, vain tuijottaen etäisyyteen, kohti tuota\nlekoittavaa valon sädettä, joka oli syttynyt paistamaan hänelle hänen\npimeydessään.\n\nViimein hän nousi. -- Kärsimysten mies, -- tuskien tuttava, sopersi hän\nitsekseen, astuessaan hotelliin päin.\n\n-- Mitä kummaa tämä on olevinaan? -- Holger avasi oven hänelle.\n\nSalme ei vastannut.\n\n-- Minä olen etsinyt sinua tuntikausia. -- Oletpa sinä vaimo, joka\nmiestään ajattelee! Huomenna on lähdettävä ja sinä kierrät katuja kuin\nhullu.\n\nSalmen huulet liikkuivat. -- Hullu tekee hullun töitä, sanoi hän\nitsekseen, mutta Holger ei sitä kuullut.\n\nHän soitti sähkökelloa ja tilasi teetä.\n\nKun he istuivat pöydässä vastatusten ja Salme ojensi Holgerille\nteelasin, tunsi tämä, miten kylmä hänen kätensä oli.\n\n-- Jäinenhän kätesi on. Oletko hermostunut? -- Holger katsoi pitkään.\n\nMiltei huomaamaton ivanhymy käyristi hetkeksi Salmen huulia. -- Kun\nsydänveri valuu kuiviin, kylmenee käsi, aikoi hän sanoa. -- Mutta\ntodellisuudessa vastasi hän ainoastaan: -- En usko.\n\nHäntä pidätti muisto illasta Hamarissa, jossa Holger sai\nsydänkohtauksen. Silloin hän oli luvannut itselleen kärsiä vaikka mitä\nmieluummin kuin antaa aihetta kohtauksen uudistumiseen.\n\nHän ei tahtonut toisen elämää omalletunnolleen.\n\nHolger katkaisi äänettömyyden. -- Olisihan minulla oikeastaan paljo\nsinulle sanottavaa, mutta minä en jaksa nyt.\n\nSalme ei vastannut.\n\n-- Työtä ja huolia olen elämässä saanut tarpeeksi osakseni. Ja huomenna\non erottava Vidaristakin, ainoasta, joka minua todella on ymmärtänyt ja\nrakastanut.\n\nSalme tunsi pistoksen, vaan ei sekään saanut häntä puhumaan. Holger ja\nhän olivat niin etäällä toisistaan, ettei hän yrittänytkään saattamaan\nsanaansa Holgerin kuuluville. Pistospuheetkin sattuivat vain kuin\nkaukaa tähdätty nuoli jo turtuneeseen haavaan.\n\nKoko yön makasi Salme kuin horrostilassa. Mustat, mutaiset laineet\nläikkyivät vuoteen vieressä: \"Tule, tule!\" kohisivat aallot. Hiki nousi\nhänen otsalleen. Joka jäsentä poltti. Hän tahtoi nousta ja heittäytyä\nveteen, mutta äiti pidätti häntä ja lauloi. Siihen hän heräsi.\n\n-- Kärsimysten mies, tuskien tuttava, toisti hän itsekseen. Ja hänestä\ntuntui, että sitä juuri äiti olikin hänelle laulanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna kävivät he Vidarille hyvästiä heittämässä. Sieltä he\najoivat suoraan laivaan.\n\nKoko ajan matkalla Kristiaaniaan teki Holger työtä. Hänellä oli\nlaskuja, papereita ja suunnitelmia seuranaan. Ateriansakin hän söi vain\nkiireimmän kautta.\n\nSalmella oli suru seurana.\n\nVähitellen, niinkuin hämy syksyilloin anastaa alaa, oli hänelle\nselvinnyt elämän suru, selvinnyt suurena, pelottavana ja pohjattomana.\nMutta vähitellen, niinkuin pitkän pimeän perästä päivä koittaa, kajasti\nhänelle toivokin.\n\nHän kulki ensin kuin horrostilassa. Hän toisti vain itselleen, että hän\noli Holgerin suhteen, Holger hänen suhteensa pettynyt. Hän näki selvänä\nsilmäinsä edessä koko sen matkan, jota he yhdessä olivat kulkeneet. Hän\nmuisti tuskallisen tarkkaan, miten onnelliset he olivat olleet, muisti\nsen vain kärsiäkseen sitä katkerammin siitä, mikä oli särkynyt. Se että\nhän sittekin jaksoi ja uskalsi elää, oli äidin työtä ja Hänen, jonka\nluo äiti oli hänet vienyt.\n\nKärsimysten mies, tuskien tuttava! -- Oli lepo sydämelle vain ajatella\nHäntä, olla hiljaa, ihan hiljaa ja katsoa Häntä silmiin. Silloin\nsydämen tuskainen tykintä vähitellen asettui, silloin taistelu vaihtui\nviihdytykseen ja rauhaan.\n\nMutta viihdytys sai sijaa hitaasti, samoinkuin sairas vähitellen\nkuolintaudista toipuu.\n\nSuru teki Salmen äkkiä tarkkanäköiseksi. Hän huomasi, mitä ei ennen\nollut nähnyt, -- miten paljo löytyi kärsiviä.\n\nKun hän kulki edestakaisin laivan kannella ja katseli kaikkia\ntuntemattomia matkatovereitaan, ihmetteli hän, nähdessään, miten\nselvään kärsimysten jäljet olivat uurtautuneet melkein kaikkien\nkasvoille.\n\nKerran näki hän mustapukuisen naisen, joka istui synkkämielisenä\neteensä tuijottaen. Tuntui silta kuin olisi hän tuossa nähnyt sisarensa.\n\nMutta samassa herätti äänekäs puhelu hänen huomiotaan. Kaksi naista\nistui läheisyydessä vilkkaasti keskustellen. Toinen kertoi yhteisestä\ntuttavasta, joka eli uudenaikaista elämää, rakensi suhteita ja\nsärki, oli toisen oma toisena päivänä, toisen toisena. Toinen, hän,\njoka kuunteli, kummeksi ja päivitteli, säestäen toveriaan puoleksi\nhalveksiva, puoleksi huvitettu sävy äänessä.\n\nSalmen kävi äkkiä sääli sekä heitä että sitä, josta he puhuivat. Miten\nsärkynyt hän mahtoi ollakaan, kun jo yksikin särkynyt suhde saattoi,\njoskin se rikastutti, samalla niin armottomasti tuhota elämän. Ja miten\nhennoivat ihmiset siitä puhua noin? Mitä saisivatkaan itse kärsiä,\noppiakseen kärsiviä ymmärtämään?\n\nRuokapöydässä oli Salmella vierustoverinaan laiha, harmaatukkainen\nherra. Joka kerta, kun tämä avasi suunsa jotain sanoakseen, oli hänellä\npilkka kielen kärjessä.\n\nSalme ajatteli häntäkin usein. Hän tiesi, että kärsimykset saattoivat\nterästää kielen noin vihlovan teräväksi. Ja häntä säälitti tuo vanha\nmies. Kaikkialla ympärillään näki hän murheitten mustan meren ja kuuli\naaltojen uhkaavan kohinan. -- Kumma, että ensinkään oli säilyneitä\nelämässä, ettei uhreja ollut useampia.\n\nHän ajatteli ja kysyi paljo näihin aikoihin, mutta hän ei tahtonut\nlähestyä ketään. Hän tahtoi olla yksin.\n\nTästä huolimatta hän toisena iltana sen jälkeen kun Holger ja hän\nolivat tulleet laivaan, tahtomattaan tutustui siihen mustapukuiseen\nnaiseen, joka aikaisemmin oli kiinnittänyt hänen huomiotaan.\n\nHe istuivat laivan kannella rinnan, Salme eteensä tuijottaen, toinen\nhajamielisesti seuraten laivan synnyttämien hyökylaineitten ja meren\naaltojen leikkisää painia.\n\nSilloin vieras pudotti polveltaan pienen nahkalaukun. Se putosi aivan\nSalmen helmojen liepeelle. Hän kumartui, nosti sen maasta ja antoi\nomistajalle.\n\nVastaanottaessaan laukun, punastui tämä. Se herätti Salmen huomiota. --\nOletteko sairas, kysyi hän jotain sanoakseen.\n\n-- En, -- en ruumiin puolesta. -- Vastaus tuli hätäisesti ja arasti.\n\n-- Sairas sielu on vieläkin raskaampi rasitus. -- Salme katsoi häneen\nouto, hillitty tuska katseen pohjalla.\n\nVieras ei vastannut, nyökkäsi vain päätään.\n\n-- Sitä sanotaan ihmeeksi, kun ruumis paranee kuoleman taudista, mutta\neikö se ole suurempi ihme, että ihmiset jaksavat elää?\n\nVieras värähti, vaan ei kohta vastannut. -- Teillä on suuri suru, sanoi\nhän viimein.\n\n-- Kaikilla on surua.\n\n-- Toiset voivat saada lohtua, toiset ei. -- Sanoissa värähti hillitty\nkatkeruus.\n\n-- Kaikki voivat saada. Minäkin sain. Oletteko kuulleet Hänestä, joka\non murheiden mies ja tuskien tuttava? Hän ja äiti auttoivat minua.\n\nHän ei puhuessaan ajatellut sitä, miten oudolta sanat ehkä toisesta\ntuntuivat. Hän antoi vain sitä, mistä hänen oma, sairas sisimpänsä oli\nsaanut apua.\n\nVieras hänen rinnallaan tyrskähti itkuun. Hän itki, itki niin että koko\nruumis vapisi.\n\nSalme katsoi häneen neuvottomana. Hänet valtasi tuskallinen tunne\nsiitä, että tässä oli taakka, jota toinen vaati häntä kantamaan. Mutta\neihän hän siihen kyennyt. Hänellä oli tarpeeksi omassa taakassaan.\n\n-- Eikö teillä ole äitiä, kysyi hän, äänessä toivoa ja arkuutta.\n\nSilloin toisen itku vain yltyi. Hän yritti vastata, vaan ei voinut.\n\n-- Ei -- tuli viimein nyyhkytysten kesken.\n\n-- Mutta muita omaisia tai ystäviä?\n\n-- Ei ainoatakaan. Minä olen yksin, yksin. Kaikkien hylkäämä, kaikkien\nhalveksima. -- Hän pyyhki kyyneleensä ja oikaisihe. -- Ja siihen _hän_\non syynä, hän ja minä itse, minä pettynyt ja petetty.\n\n\n-- Hänkö, jota te rakastitte? -- Salmen kasvoihin tuli eloisuutta. Oli\nkuin olisi hän tavannut sukulaisen.\n\n-- Niin, se, jota rakastin ja johon luotin niin rajattomasti. Hän\nveti luoksensa, houkutteli ja kietoi -- sitte jätti. Se teki minut\nkatkeraksi ja opetti vihaamaan. Leikin ja vihasin -- vihasin ja leikin,\nkunnes heitin hyvän maineeni leluna luotani. -- Silloin vasta ymmärsin\nmitä olin tehnyt äidille.\n\nÄäni painui kuiskaukseksi. Katkeruus katosi soinnusta. -- Minä olin\nhänen ainokaisensa, olin pienenä ollut hänen ilonsa, hänen kaikkensa.\nJa nyt, nyt. -- --\n\nTaas tuli itku.\n\n-- Tiedättekö, mikä pohjattomuus piilee noissa sanoissa: sen pettämä,\njota rakasti. -- Kun rakastaa, on helppo luottaa, ja voi sitä\nonnetonta, joka luottamuksensa arvottomalle antaa!\n\nHänen koko ruumiinsa vapisi itkusta. Salme kietoi kätensä hänen\nkaulaansa. Mutta silloin vieras riuhtaisihe irti. -- Ei, ei,\ntiedättekö, kuka olen? Minä pakenin äitiä ja häpeää, tulin edullisten\nilmoitusten houkuttelemana Hampuriin ja jouduin kauppatavaraksi,\nkatunaiseksi.\n\nSalme säpsähti. Kauppatavara, katunainen! -- Ensi hetkenä hän ei\nkäsittänyt, sitte tuli inhon tunne. Sehän oli erottumattomasti\nyhdistynyt noihin nimityksiin.\n\nVaan samassa se vaihtui voimakkaaseen yhteisyyden tunteeseen.\n\nMikä heidät oikeastaan erotti. Mikä kohotti toisen korkeammalle\nportaalle kuin toisen? Kumpikin olivat he rakastaneet ja kumpikin\npettyneet, toinen oloissa, jotka aitauksena suojasivat ulkonaisesti\nharhaan astumasta, toinen kenties tuuliajolle alttiina varhaisimmasta\nnuoruudestaan.\n\nSalmen käsi kiertyi uudelleen vieraan kaulaan. -- Sisar, sanoi hän\nhiljaa. Me olemme kumpikin kärsineet. He istuivat kauan äänettöminä. --\nViimein sanoi vieras: -- Minun täytyy palata kotiin äitini haudalle,\nitkeäkseni sydämeni sulaksi. Ehkä sitte voin alkaa uutta elämää.\n\n-- Hän, joka tuli pimeässä luokseni, otti kädestä ja auttoi, Hän auttaa\n_aina_.\n\nVieras pudisti päätään. -- En jaksa uskoa, enkä toivoa. -- Ja kuitenkin\ntoivon. -- Minun _täytyy_, -- sillä minulla on pieni tyttö. -- Ääni\npainui kuiskaukseksi. -- Menemmekö katsomaan häntä?\n\nKun he hetken kuluttua seisoivat vieretysten katsellen nukkuvaa lasta,\npyyhkäisi äiti hyväilevästi kiharat tytön silmiltä. -- Hänen nimensä on\nGerd -- Äitini nimi. Minä olen Ågot.\n\n-- Me olemme rikkaat kumpikin, sanoi Salme. -- Toisella on äiti,\ntoisella lapsi.\n\nSinä yönä he eivät paljo nukkuneet. Ågot ajatteli Salmea ja sitä,\nettä vihdoinkin oli uskaltanut lähestyä tavallista, suojatuissa\nyhteiskunta-oloissa elävää ihmistä, joka ei siltä halveksien luotaan\ntyöntänyt.\n\nSalmea valvottivat toiset ajatukset.\n\nOliko hän sitä varten pettynyt, että hän voisi olla toisten pettyneiden\napuna? Sitäkö varten tuskan tutkain oli tunkenut syvälle hänen omaan\nsydämeensä, että hän oppisi ymmärtämään, miten paljo elämässä oli\nsärjettyjä sydämiä?\n\nMikä etuoikeus hänellä oli onneen? Miksi hän saisi kukkurapäiseltä\npöydältä syödä, kun toiset näkivät nälkää?\n\nMillainen oli se tie ollut, jota kulki \"murheiden mies ja tuskien\ntuttu?\" Etsikö hän onnea, mukavuutta ja elämän nautintoa? Olisiko Isän\ntahto sillä tiellä tullut täytetyksi, olisiko surujen ja synnin valta\nsiten surmansa saanut?\n\n\"Kutsutut hänen askeleitaan noudattamaan\", Salme kuuli sanat aivan\nselvään. Ja samassa näki hän orjantappurain haavoittaman pään ja\nlävistetyt siunaavat kädet, jotka rakkaudessa ojentautuivat kaikkia\nraskautettuja ja työtätekeväisiä, kaikkia murheellisia ja murrettuja\nkohden.\n\n-- Jesus Kristus, minä tahdon seurata sinua. -- Hän ojensi kätensä\nkohden noita lävistettyjä käsiä, ja samassa tulvahti kirkas, häikäisevä\nvalo huoneeseen.\n\n-- Kiitos, kiitos, kuiskasi hän hiljaa. -- -- --\n\nSitte painuivat hänen silmänsä umpeen, ja hän vaipui rauhalliseen uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna he tulivat Kristiaaniaan.\n\nÅgot lupasi Gerdin kanssa asettua pieneen hotelliin, odottaakseen,\nkunnes Salme tulisi heitä tapaamaan. Salme oli luvannut neuvotella\nGudrun-tädin kanssa, saadakseen Ågotille työtä. He olivat päättäneet\nvastaisuudessa kirjoittaa toisilleen ja yhdessä pitää huolta Gerdistä.\n\nHolger ei huomannut Salmen saaneen tuttavia matkalla. Mutta hän pani\nmerkille, että Salme oli iloisen ja tyytyväisen näköinen, vastasi\nystävällisesti joka kysymykseen ja näytti etsimällä etsivän tilaisuutta\nsaada palvella Holgeria.\n\nSe tuntui ensin hyvältä, mutta sitte se rupesi häntä kiusaamaan.\n\nSalme kaiketi taas tahtoi tekeytyä ystävälliseksi, kärsivälliseksi ja\nvaikka miksi, että täti Gudrun ja Einar sen huomaisivat ja hänestä\nkiittäen puhuisivat.\n\nToisilla oli tuollainen kiitoksen nälkä aivan kuin veressä. Mutta\nheikkojen sielujen tuntomerkki se oli. Jolla oli voimaa, se ei\nvälittänyt ei parjauksesta eikä parhaasta kiitoksesta.\n\nAikaa oli Kristiaaniassa kaikeksi onneksi vähän. Holgerilla oli paljo\nasioita. Mitä Salme teki, sitä hän ei tietänyt.\n\nIllalla he läksivät.\n\nKotona Thorsgaardissa odotti koko talon väki. Ja kun vaunut pyörähtivät\npihaan, kerääntyi ikkunoihin päitä, lasten, vanhain ja nuorten. Kaikki\ntahtoivat nähdä kotiin palaavia edes vilahdukselta, tietääkseen\nmillainen matka oli ollut ja mitä kuului kapteenille.\n\nHämärissä, kun väki arvasi herran lepäävän, alkoi kiertokulku\nkeittiöön, jossa rouva sai tehdä selkoa siitä, oliko vienyt kaikki\nterveiset perille ja minkälaiset oli saanut takaisin tuodakseen.\n\n-- Jouluksi kapteeni tulee, toistivat he kaikki tyytyväisinä.\n\n-- Jouluksi hän tulee, sanoi Salmekin itsekseen. Mutta hän huokasi.\n\n-- Vai sinulta nyt Vidarin terveiset perittiin, sanoi Holger sinä\niltana katkerasti.\n\n-- Jotta sinä saisit olla rauhassa. Sinä lepäsit.\n\n-- Ajatteletkohan muissa asioissa yhtä paljo, saanko levätä, vai ei?\n\n-- Koetan ainakin. -- Salme ojensi hänelle leipälautasen.\n\nSiihen puhe sillä kertaa katkesi. Mutta kun Salme hetken kuluttua alkoi\npuhella muusta, pani Holger merkille, että hänen äänensä oli tyyni ja\nlevollinen, niinkuin ei pahaa sanaa olisi sanottu.\n\nSamaa hän tästä puoleen usein sai ihmetellä. Salme oli kuin luontonsa\nmuuttanut. Ei tuskan värähdystä kuulunut äänessä aiheettomasta\nnuhteesta, ei surun sumua näkynyt silmässä kovasta sanasta.\n\nIhmettelyä seurasi pian pelko. -- Hän ei rakasta minua enää, ajatteli\nHolger. -- Hän liukuu luotani. Vidar on hänet vienyt.\n\nPelko teki Holgerin tarkkanäköiseksi. Hän huomasi, mitä hän ei ennen\nollut nähnyt. Hän näki milloin Salme oli sairaan, milloin terveen\nnäköinen. Hän pani merkille, milloin hän sai kirjeitä ja mitä ne häneen\nvaikuttivat.\n\nHän huomasi nyt senkin, miten kokonaan hän ennen oli Salmen\nsyrjäyttänyt. Välittämättä siitä, miten Salmen oli olla, oli hän\ntyytynyt, kunhan tiesi, että Salme oli olemassa häntä varten.\n\nEttä se oli rakkaus, joka oli saanut Salmen siitä kärsimään, sen hän\nnyt myöskin ymmärsi. Mutta siitä johtui tuo peloittava johtopäätös: nyt\nhän ei rakasta enää.\n\nHolger olisi tahtonut puhua. Mutta mistä alkaa?\n\nHän koetti kerran, kun Salme sai pitkän kirjeen, saada aihetta siitä.\n-- Taisit saada paljo hyvää, sanoi hän kuin ohimennen. -- Saako kysyä\nmistä päin?\n\n-- Kristiaaniasta.\n\n-- Einarilta? -- Epäluulo irvisti pelon takaa.\n\n-- Eikä. Eräältä ystävättäreltä siellä. Me tutustuimme Hampurin\nmatkalla.\n\n-- Sinulla taitaa nykyään olla ystäviä niin ylen monta, ett'et enää\nminun seuraani kaipaakaan.\n\nSalmen täytyi väkistenkin nauraa. -- Mistä ihmeestä sinä sitä luulet?\n\n-- Siitä mitä näen. -- Holger oli käynyt kalpeaksi ja hänen huulensa\nvavahtivat. -- Se on sinulle yhdentekevää, onko minulla aikaa olla\nsinun kanssasi, vai ei, yhdentekevää, hyväilenkö vai hosunko sinua.\n\nSalmea ei enää naurattanut. Omituinen, tyyni kirkkaus kasvoillaan ja\nkatse kauaksi tähdättynä hän vastasi. -- Entä jos sanoisin: Ei niin\nmonta ystävää, ettei murhe murheelta tunnu, mutta _yksi_ niin hyvä.\n\nTämä oli sentään liikaa! Näin häikäilemättömän ja häpeemättömän\nsuoraanko Salme aikoi tunnustaa.\n\n-- Vai niin! -- Pureva iva värisi sanoissa. -- Kerrassaan mainiota!\nSaanenko nimeä kysyä?\n\n-- Kristus.\n\nHolger nähtävästi tyrmistyi. Sitte hän nousi ja rupesi kiivaasti\nastumaan edestakaisin pitkin lattiaa. Hän ei voinut puhua.\n\n-- Holger, jaksatko kuulla? -- Salme laski kätensä hänen olalleen.\n\n-- Puhu! sanoi hän, painuen läheiselle tuolille.\n\n-- Se oli Hampurissa -- sinä päivänä, jolloin moitit katsettani\nVidariin. Minä ymmärsin, että olit mustasukkainen. Vidarkin sen\nhuomasi. Hän tahtoi auttaa -- koetti selittää -- mainitsi, miten\nhelposti ennen rakastuit. -- Sinä et ollut minulle koskaan mitään\nsanonut. -- Se ei ollut itse asia, mutta se että olit pettänyt --\nvaatinut minua puhumaan ja itse vaijennut.\n\nSilloin kohotti Holger päänsä. -- Etkö ymmärrä miksi?\n\nSalme pudisti päätään. -- Anna minun kertoa. Minä olin niin\nepätoivoinen. Harhailin satamassa. Laineet kutsuivat laulaen,\nkiehtoivat, lupasivat lepoa ja lievitystä. Silloin äiti otti minua\nkädestä. \"Tässä on Hän, joka voi sinua auttaa, kärsimysten mies,\ntuskien tuttava, kiusattu kaikissa niinkuin mekin.\" Silloin näin valon\netäällä tuikkivan, mutta en jaksanut mennä lähemmä. Minä olin murtunut.\n\n-- Salme, Salme! Etkö ymmärrä, miksi vaikenin? Kaikki, mitä ennen olin\ntuntenut, oli niin mitätöntä sen rinnalla, mitä sinä sait.\n\n-- Anna minun puhua, pyysi Salme hiljaa. -- Laivassa tutustuin\nÅgot'iin. Hän oli se mustapukuinen nainen, jonka kanssa puhelin. Hän\noli onneton ja epätoivoinen, hän tuli tahtomattani tielleni, surullaan\nvaatimalla vaatien minua auttamaan. Silloin ymmärsin, ettei mikään\nelämässä ole tarkoituksetonta. Kristus oli pelastanut sieluni kuoleman\nkauhuista, mutta ei sitä varten, että jatkaisin entistä elämääni onnea\netsien ja tavoitellen. Hän mursi ajallisen onneni, jotta oppisin\nijäistä etsimään. Hän antoi ajallisen toivon kuollessa ijäisen syttyä\nsydämessä. Ja sitte -- sitte antoi hän minulle silmät nähdäkseni,\nmiten veljet ja sisaret ympärilläni kärsivät, ja hän antoi sydämen\nrakastaakseni heitä kaikkia. Kristus on tehnyt sydämeni onnelliseksi;\nsiksi eivät ajan ristiriidat rauhaani riko.\n\n-- Ja siksikö olet minusta niin etäällä? -- Holger tapaili Salmen\nkättä. Hän vapisi. Se mikä siirtyi etäälle ja saavuttamattomaksi, oli\nnyt kallisarvoisempaa kuin koskaan ennen.\n\n-- Olenko etäällä, enkö entistä lähempänä? Nyt jaksan rinnallasi kulkea.\n\n-- Siksi, että olen sinulle veli veljien joukossa.\n\n-- Siksi, että sinua rakastan.\n\n-- Niinkuin rakastat kaikkia muita?\n\n-- Älä kysy. Minä en vielä itsekään ymmärrä. Muista, että vasta\nopettelen.\n\n-- Sano vain, että rakastat minua. -- Holger tunsi ikävän kasvavan\nkiihkeän polttavaksi, -- rakastat enemmän kuin muita, sano! Olihan\nKristuksellakin ystävänsä.\n\nSalme ei liikahtanut. Hän seisoi hiljaa, käsi Holgerin olalla niinkuin\noli seisonut koko ajan puhuessaan. Hän taisteli epätietoisena tiestä.\n\nEnnen oli hänen sydämensä vaatimattakin vakuuttanut Holgerille\nrakkauttaan. Ja hän oli uskonut rakkautensa voimaan ja kestävyyteen\nyhtä horjumatta kuin uskoi Holgeriin. Mutta hänen rakkautensa oli\nsaanut kuolinhaavansa. Hän oli tullut petetyksi ja itse pettänyt.\nPettäisikö hän vielä uusin lupauksin, uusin vakuutuksin?\n\nHän epäröi. Silloin kuuli hän etäisyydestä äänen. -- Älä tuomitse. Sitä\nmies ei siedä. Rakasta, rakasta. Rakkaus yksin voi nostaa.\n\nJa äiti tarttui isän käteen. \"Salme\", sanoi hän, \"sinun tulee selviytyä\nparemmin kuin minä -- rakastaa, missä minä rikoin, sovittaa, missä minä\nsärjin.\"\n\nSilloin kiersi Salme kätensä Holgerin kaulaan.\n\n-- Holger, minä rakastan sinua, rakastan enemmän kuin ennen.\n\nJa Salmen sydän täyttyi suurella ilolla siitä, että hän vielä _jaksoi_\nrakastaa ja että hän niinkuin ennenkin ikävöi saada kulkea Holgerin\nrinnalla ja kantaa hänen kuormaansa.\n\n\n\n\n11.\n\n\nTurhaan odotti Thorsgaard Vidaria jouluksi. Tauti uusiutui, kuten\nhän itse oli ennustanut, ja tammikuulla pyysi hän Holgeria Hampuriin\nauttamaan asioitten järjestämisessä.\n\nSalme auttoi Holgeria matkalle, kokosi kapineet, järjesti ja joudutti.\nHän iloitsi matkasta Holgerin, Vidarin ja omasta puolestaan. Mutta\nmukaan hän ei pyrkinyt. Hän tiesi oman mielensä ja tunsi vaistomaisesti\nHolgerinkin. Heille oli hyvä erota.\n\nKotielämä Thorsgaardissa oli viime selvitysten jälkeen aluksi ollut\nlämmintä ja hehkuvaakin Holgerin puolelta. Mutta sitte se taas\nvähitellen oli luisunut entiseen uomaansa.\n\nTämä ei ollut mitään odottamatonta Salmelle. Hän ymmärsi, ettei toisin\nvoinut olla eikä suru häntä enää näännyttänyt.\n\nKun hän tunsi elämän sopusointuiseksi ja keskinäisen rakkauden eheäksi,\noli hän onnellinen. Kun suhde särkyi, oli hän kiitollinen siitä, että\noli tullut riippumattomaksi ulkonaisista olosuhteista.\n\nMutta toisissa suhteissa oli yhdyselämä käynyt hänelle raskaammaksi\nkuin koskaan ennen.\n\nHän tahtoi rakastaa ja hän rakasti, mutta suhde, joka tuon tuostakin\nsärkyi, ei antanut voimia antamiseen. Hän pelkäsi Holgeria, pelkäsi\nhänen toiveitaan, hänen vaatimuksiaan, hänen rakkauttaan.\n\nHän ymmärsi yhä selvemmin, miten pelottavaa oli olla vaimona, jos\nrakkautta uupui rahtusenkaan verran.\n\nHän oli epätietoinen tiestään ja epätietoisuus hivutti.\n\nHolger oli aika-ajoin hyvin synkkä. Työt ja huolet painoivat häntä\nja mieltä kalvoi katkeruus. Silloin muisti Salme aina lupaustaan\ntunturitiellä, muisti, että hän oli Holgerin toveriksi lupautunut juuri\nsaadakseen kantaa hänen kuormaansa. Hän tunsi, että mitä raskaampana\ntaakka Holgeria painoi, sen enemmän sai hän voimaa sitä keventääkseen.\n\nJa sellaisina hetkinä hän ilolla antoi kaikkensa.\n\nMutta tuli toisenlaisiakin aikoja, aikoja, jolloin Holger heristi\nhuolet hartioiltaan, kulki tietään kopeana, vaativana ja tuomitsevana,\nsyytti toisia kaikesta, itseään ei mistään, omaa tahtoaan ja etujaan\najatellen syrjäytti ja sorti toisia.\n\nSilloin Salmen sydän värisi tuskasta.\n\nMitä tehdä? Hän olisi tahtonut auttaa, mutta millä tavoin? Juopa heidän\nvälillään oli peloittavan suuri. Hän ei voinut vasten omaatuntoaan\nasettua Holgerin puolelle silloin, kun tämä toisia polki, mutta hän\nei myöskään voinut auttaa Holgeria näkemään asiain oikeata laitaa.\nKaartaen, hellävaroin puhuttu ei pystynyt Holgeriin, kova, suora\ntuomion sana sellainen kuin kerran hotellissa Hamarissa saattoi hänet\nsurmata.\n\nSellaisina hetkinä tunsi Salme räikeän selvään, miten vähän suoruutta\nja ymmärtämystä oli heidän välillään. Ja kun hän sitte ajatteli, että\nhän lupauksin oli kytketty ja kahlehdittu Holgeriin, että hän oli\nHolgerin oma ja että Holgerilla oli vaatimuksia, silloin nousi koko\nhänen sisimpänsä vastarintaan. Mieltä etoi ja tuska kangisti joka\njäsentä.\n\nEi, ei, se ei ollut oikein, ei miltään kannalta katsottuna. Ainoastaan\nse, joka rakasti, oli oikeutettu vaimon asemaan ja ainoastaan sillä oli\nvelvollisuuksia.\n\nMutta mitä hän sitte tahtoi?\n\nErotako?\n\nHän säikähti omaa ajatustaan. Ei, hän ei hennoisi eikä tahtoisikaan\njättää Holgeria, -- sen hän tunsi. -- Se, mikä oli _ollut_, sitoi\nhäntä. He olivat rakastaneet paljo ja kärsineet paljo. Sellaista\nsidettä ei ollut helppo katkaista.\n\nMutta hän tunsi, että heidän yhdyselämässään ei ollut totuutta. Ei\nollut sopusointua sisäisen ja ulkonaisen suhteen välillä. Sentähden\ntäytyi muutoksen tapahtua.\n\n-- Mikä on tieni? kysyi hän tuska sydämessä. Kristus, miten askeleitasi\nnoudattaa, miten tahtoasi totella?\n\nTämä taistelu hivutti häntä.\n\nSilloin juuri tuli Holgerille kutsu Hampuriin.\n\nSinä iltana olivat Salmen askeleet kepeät, ja hänen katseensa kirkas.\nKappale ainakin oli nyt suoraa, selvää tietä. Tulevasta ei tarvinnut\nhuolehtia.\n\nHän seisoi kauan kynnyksellä, vilkuttaen hyvästiä Holgerille tämän\nlähtiessä. Hän oli ollut iloinen ja hilpeä viimeiseen saakka, mutta\nsilloin valtasi hänet haikea ikävä.\n\nEntä jos ero kestäisikin kauan, jos Holger ei palaisikaan? Ja hän kun\noli voinut iloita Holgerin lähdöstä.\n\nHän kurottautui varpailleen, nojasi ovipieleen ja koetti katsoa vielä\nkerran. Mutta reki oli jo tien käänteessä kadonnut näkyvistä.\n\nSilloin meni hän sisään Holgerin työhuoneeseen ja rupesi siellä\njärjestämään. Hänen täytyi tehdä jotain, olla työssä ja toimessa, se\nehkä helpottaisi.\n\nKun kaikki oli kunnossa, joka sanomalehti pitimessään, joka paperi\npaikallaan, haki hän vasta tyvessä, umpulla olevan pienen hyasintin\nHolgerin pöydälle. Se ehkä puhkeaisi juuri Holgerin kotiin tuloksi.\n\nAsettaessaan kukan pöydälle hän loi tyytyväisen silmäyksen ympärilleen.\nPahan tuntemus oli unohtunut. Hän sulki oven ja meni saliin, jossa\nistuutui soittamaan.\n\nMutta soitettuaan hetken, nousi hän säikähtäen sävelten vapautusriemua.\nNäinkö hän tunsi? Näinkö iloitsi?\n\nHän meni kiiruusti omaan huoneeseensa ja päätti asettua kirjoittamaan.\n\nHän oli vasta alkanut kirjeen kotiin, nyt aikoi hän jatkaa. Mutta mitä\nkirjoittaa? Sitäkö, että Holger oli lähtenyt ja että hän iloitsi kuin\nvapautettu?\n\nHän painui tuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.\n\nKoko hänen nykyinen elämänsä, kaikkine ristiriitoineen, ahdisti häntä\nkuin väkirynnäköllä.\n\nHän rupesi kiivaasti kävelemään edestakaisin lattialla.\n\nJa kaiken lisäksi vielä tuo onneton, onneton riippuvaisuus rahallisessa\nsuhteessa!\n\nKuinka hän sitä oli peljännyt jo onnellisena ollessaan, ja kuinka\nkatkerasti hän nyt siitä kärsi!\n\nHän oli tullut sitä ajatelleeksi niin usein näinä viime aikoina, kun\nrahareikiä oli ilmaantunut monta sen jälkeen kun hän tutustui Ågotiin\nja Gerdiin.\n\nOli kauheaa, kun ei ollut mitään omaa, kun kesken kaikkien rikkauksien\noli niin köyhän köyhä, ettei voinut auttaa, silloin kun auttaa tahtoi.\n\nMitä iloa hänellä oli suurista suojista ja kukkatarhoista, kun hän ei\nvoinut avata kotiaan kodittomille? Mitä hyötyä oli siitä, että tallissa\nupeat orhit korskuivat, kun nämä eivät saaneet säästää niiden vaivoja,\njotka näännyksiin asti tietä pitkin ponnistelivat?\n\nHän ei ajatellut enää yksin Gerdiä ja Ågotia. Heidän kohtalonsa\noli avannut hänen silmänsä näkemään, miten sadat ja tuhannet hänen\nympärillään kärsivät. Nämä onnettomat eivät antaneet rauhaa hänelle.\nHän näki heidät usein öisinkin pitkissä jonoissa kulkevan hänen\nvuoteensa ohi. Hän näki surkastuneita, kärsiviä pikku poloisia,\npimennossa kasvaneita, kalpeita ihmistaimia, joille ei suotu ei sielun\neikä ruumiin ravintoa, joiden voimat riutuivat epäsuhtaisten olojen\npakosta ja joiden sielu ympäristöstä imi sisimpäänsä taudin siemeniä,\nmitkä muuttivat elämännesteet myrkyksi.\n\n-- Nämä ovat pieniä veljiäni ja sisariani, kuuli hän Kristuksen\nsanovan. -- Miksi et heitä muista? Miksi et omiksesi tunne?\n\nSilloin Salme unessa itki. -- Miksi et sinä auta? nyyhkytti hän. --\nMinulla ei ole lapsia, minä rakastaisin heitä kaikkia ominani. Mutta\nsinun täytyy auttaa minua, sillä maailma on paha. Rahalla on valta ja\nitsekkäisyys orjuuttaa.\n\nKaikki tämä tuli nyt hänen mieleensä, räikeän selvänä, lisäten\nhänen nykyisen elämänsä ristiriitaisuuksia. Hän tunsi katkeruuden\nkarvastelevan mieltä, tunsi kapinoivansa sisimmässään.\n\nJa olihan hänellä oikeutta kapinoida, sillä hän ei ajatellut tässä\nitseään, vaan kaikkia niitä, joita hän tahtoi auttaa ja joitten elämän\npolku oli pimeämpi kuin hänen omansa.\n\nJos hän oli kärsinyt, olivat toiset kärsineet vielä enemmän. Jos\nhänelle joskus oli tehty vääryyttä, olivat sekä yksityiset että\nyhteiskunta tehneet toisille vääryyttä tuhansin kerroin katkerammalla\ntavalla.\n\nMutta kapinoidessaan kuuli hän äkkiä äänen, jonka hän usein ennenkin\ntällaisina hetkinä oli kuullut.\n\n-- He eivät tiedä, mitä tekevät. -- Lempeinä ja sovittavina sulattivat\nnuo sanat katkeruuden hänen mielestänsä. Mutta samalla ne vahvistivat\nhänen haluaan palvelemiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHolger oli ollut viikon poissa, kun Salme eräänä aamuna sai tavallista\npaksumman kirjeen Suomesta. Hänen sitä avatessaan putosi mustareunainen\nilmoitus kotelosta. Hän vavahti. Mutta samassa näki hän nimen.\n\nVai oli Miina-täti kuollut! Tyhjänä oli nyt pieni, kellahtava talo\nkaupungin laidassa, poissa hän, joka siellä iloisena ja tyytyväisenä\nhellästi hoiteli geraniumi-kukkiaan, verenpisaroita ja heliotrooppeja\nja aina ystävällisesti päätään nyökkäsi pieniruutuisten ikkunalasiensa\ntakaa.\n\nSalmen tuli kyyneleet silmäin. Tuntui niin tyhjältä.\n\nHän istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena, sitte hän otti äidin kirjeen\nja rupesi sitä lukemaan. Mutta lukiessaan hän äkkiä lensi punaiseksi.\n\nMitä tämä oli?\n\nTäti oli koonnut suuren omaisuuden ja jättänyt kaikki heille, kirjoitti\näiti. Nyt taisivat huoletta ajatella tulevaisuutta, vaikka lasten\nopinnotkin maksoivat. Kohta, kun äiti saa kaikki asiat selvitetyksi,\nlähettää hän Salmen osan ja samalla sen, mitä hän on Holgerille velkaa.\n\n-- Ei ole hyvä, kun vaimo omaistensa tähden on kiitollisuuden velassa\nmiehelleen.\n\n-- Äiti, rakas äiti, miten sinä ymmärrät! -- Salmen täytyi nousta\nkävelemään edestakaisin lattialla. Ajatukset ja tunteet risteilivät\nmielessä. Toisena hetkenä hän iloitsi siitä, että oli päässyt raskaasta\ntaakasta ja saanut niin suuren lahjan, että siitä riittäisi monille,\ntoisena hän kaipasi vanhaa ystävää, jonka kuva läheisesti liittyi\nkaikkiin hänen lapsuutensa ja nuoruutensa muistoihin.\n\nKyllä ne nyt siellä kotona Suomessa mahtoivat tätiä kaivata, kun\nSalmestakin tyhjyys tuntui niin suurelta.\n\nTäti oli ollut perheen paras ystävä. Hänen kotiinsa pyrkivät kaikki\nlapset jo pieninä. Ja sinne vanhemmatkin mielellään menivät. Hiljaista,\nyksinkertaista elämää oli täti aina viettänyt. Jouluksi ja nimipäiviksi\nmuisti hän pikku lahjoillaan, muuten ei hänellä tainnut olla paljo\nmenoja. Itse tarvitsi hän tuskin mitään. Hän teki työtä niinkuin\nentisajan ihmiset, puhui vähän, -- omista oloistaan ei koskaan.\nMiten hän oikeastaan oli voinut koota niin paljo, oli Salmesta\nkäsittämätöntä. Jonkun verran oli hän tainnut periä mieheltään, ja\nsitte kun heillä ei ollut lapsia, oli hän antanut kasvaa kasvamistaan,\noli säästänyt itse, saadakseen toisia ilahduttaa, sitte kun eivät\nkenenkään kiitokset häntä enää saavuttaneet.\n\nSalme tuli ajatelleeksi, miten suuresti Miina-täti oli vaikuttanut\nhänen elämänsä juoksuun. Hän oli Salmen Norjaan toimittanut ja sen\nkautta Holgeriin tutustuttanut. Ja nyt tuli häneltä tämä suuri lahja,\nnyt, juuri kun sitä paraiten tarvittiin.\n\nSalme nousi taas kiivaasti kävelemään. -- Jumala, minä kiitän sinua!\n-- Nyt heillä on koti, -- minä saan heidät luokseni -- -- kujilta ja\nkaduilta. He saavat kodin, minä työtä ja tehtävää. -- Jumala, Jumala,\nmiten hyvä sinä olet!\n\nHän rupesi hakemaan Ågotin kirjettä, jonka edellisenä päivänä oli\nsaanut. Hän tahtoi heti vastata siihen, kirjoittaa: tulkaa, koti on\nodottamassa.\n\nMutta sitte täytyi hänen hymyillä lapsellisuudelleen. Eihän hän vielä\ntiennyt mitään siitä, miten asettaisi ja järjestäisi.\n\nHän valvoi sinä iltana pitkään, ajatellen, laskien ja tuumien. Hänen\nmieleensä oli johtunut pieni Thorsgaardin läheisyydessä tunturin\nliepeellä sijaitseva talo puutarhoineen ja pikku viljelyksineen. Jos\nse olisi saatavissa, olisi se kerrassaan mainio paikka, kaunis ja\nterveellinen. Siellä kelpaisi Ågotin ja pikku Gerdin olla ja monen muun\nheidän toverinaan!\n\nKunpa nyt Holger olisi kotona! Hän voisi neuvoa ja auttaa. Hän oli niin\nmainio järjestämään. Mutta hän ei ollut edes kirjoittanutkaan, vaikka\njo oli viikko siitä, kun hän lähti.\n\n-- Olikohan jotain tapahtunut? Oliko Vidar kenties heikompi, vai asiat\nhuonolla kannalla?\n\nSalme tunsi hetken levottomuutta. Mutta sitte ilo taas hääti huolet.\nNyt ei sopinut uneksia eikä haaveilla, nyt täytyi toimia.\n\nHän soitti sähkökelloa ja käski valjastamaan. Hän aikoi lähteä\nkatsomaan taloa, jota ajatteli.\n\n-- Jens, tule mukaani! Minä lähden taloa vuokraamaan, sanoi hän rekeen\nhypätessään.\n\nJens seisoi lakki kourassa ja kumarsi. Hän ei uskaltanut sanoa\nsanaakaan, kumarsi vain. Hän oli varma siitä, että rouva oli tullut\nhulluksi. Olivathan jo kauan sanoneet heikoksi ja alamieliseksi.\n\n-- Tule, tule, vakuutti Salme moneen kertaan, kunnes sai Jensin rekeen.\n\nSe oli ihana matka. Liinakko pani parasta raviaan. Reki kiiti eteenpäin\nkuin voimalla viskattu sukkula. Lumihiutaleet vain pyrähtelivät\nilmassa. Lumen jättiläistaakkaa kantavat tunturiharjat seisoivat\nvakavina kuin vanhus pikkulasten leikkiä katsellen. Ilma oli kirpeän\nraitista ja pilvien takaa välähti kirkas valojuova -- kevään enne --\nauringon edeltäjä.\n\nSalme palasi nuortuneena Thorsgaardiin. Niin onnellinen ja niin\nreipas mieleltään hän tuskin oli ollut sitte kuin kotona Suomessa, --\nsiellä, jossa oli työtä ja velvollisuuksia paljo, aikaa tunnelmien\ntarkastamiseen ja onnen etsintään vähän.\n\nJo samana iltana kirjoitti hän sekä Holgerille että Ågotille. Hän\nkuvasi paikan, jota oli käynyt katsomassa, pyysi että Ågot kohta\nsanoisi itsensä irti paikastaan, jotta seuraavan kuukauden kuluessa\nvoisi tulla Gerdin kanssa tuntureille. Sitte kertoi hän toiveistaan\nja aikeistaan. Jos kaikki kävisi hyvin, ostaisi hän tuon paikan,\nlaajentaisi, järjestäisi ja valmistaisi kodiksi kaikille, joita Ågot ja\nGerd vain tahtoisivat tovereikseen.\n\nNyt vasta, saatuaan työtä ja tointa, huomasi Salme, miten äärettömästi\nhän tähän asti oli kärsinyt työttömyydestään. Jos sitä kauemmin olisi\nkestänyt, miten olisikaan hänen käynyt?\n\nMutta apu oli tullut silloin, kun sitä paraiten tarvittiin ja kun vähin\narvattiin odottaa.\n\nSalme oli niin uuden onnensa valtaama, ettei ensinkään huomannut\nodottaa tietoja Holgerilta. Hän säpsähti kun kirje viimein saapui.\nHän tunsi Holgerin käsialan päällekirjoituksesta, mutta hänet valtasi\nkuitenkin omituinen, jäytävä pelon tunne.\n\nHän mursi kuoren varovasti, avatessaan kuin kootakseen voimia.\n\n-- Vai Amerikkaan -- Vidarin laivojen ja asiain vuoksi? -- Keväällä\nluuli kotiin kerkiävänsä. -- Oli kirjoittanut Einarille kaikista\nThorsgaardin ja omista asioistaan, miten tahtoi ne järjestettäväksi.\n\nSitäkö siis hänen pelkonsa oli tietänyt? Hän oli tuntenut, että\n_jotain_ oli varmasti tulossa. Ja nyt se oli tullut.\n\nMiten hyvä Jumala oli! Hyvä kun säästi, ettei tullut pahempaa, ja hyvä\nkun näin antoi hänelle aikaa työntekoon ja toimintaan!\n\nSe tuntui lahjalta, ja helpotukselta -- ensi hetkenä etenkin. Sitte\ntaas ahdisti ajatus, että se _saattoi_ semmoiselta tuntua.\n\nMutta työ auttoi Salmea.\n\nHänellä oli paljo tekemistä ja paljo ajateltavaa näihin aikoihin. Pari\npäivää sen jälkeen kuin Holgerin kirje oli saapunut, tuli toinen,\njossa Einar ilmoitti tulevansa Thorsgaardiin Holgerin pyynnöstä\nasioita järjestämään ja samalla saadakseen niistä neuvotella Salmen\nkanssa. Sitä paitsi sai hän pian Holgeriltakin kiireessä kirjoitetun\nkortin, jossa tämä ilmoitti suostuvansa Sollienin vuokraamiseen ja sen\njärjestämiseen kodiksi Ågotille ja Gerdille.\n\nKaikki tämä tuotti Salmelle paljo työtä. Hän hankki huonekaluja ja\ntalouskapineita, liina- ja makuuvaatteita. Hän mittaili, leikkasi\nja ompeli. Pyyhkeitä, lakanoita ja pään-alusia valmistui, pieniä ja\nsuuria, -- pieniä varsinkin.\n\nHän oli onnellinen kuin kapioitaan ommellessaan. Hän lauloi melkein\naina näihin aikoihin.\n\nJa toinenkin talossa lauloi. Se oli Margit.\n\nKun aurinko taas rupesi esiin pilkistämään ja säteillään toi\nkevätriemua rintaan, ei Margit voinut olla laulamatta. Sören oli pulska\npoika ja kesällä aikoi hän viedä Margitin vihille. Sitä Margit lauloi.\n\nMutta Salme hymyili kuunnellessaan. Ohkainen oli sävel Margitin\nlaulussa, ohkainen kuin lapsen laulussa ainakin. Surun ymmärtäminen\nvasta luo täyteläisimmät soinnut elämän lauluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun 2 päivänä tulivat Ågot ja Gerd.\n\nSalme oli kuullut että he molemmat olivat olleet sairaina, mutta hän\nhätkähti nähdessään Ågotin. Niin kuihtunut, niin läpikuultava! Hän\nmelkein horjui astuessaan.\n\nHe olivat asuneet pienessä ullakkohuoneessa. Vuokraan kului puolet\nÅgotin kuukausipalkasta. Loput oli tuskin riittänyt ruokaan ja lääkärin\nmaksuihin. -- Gerd oli saanut mitä tarvitsi, -- äiti mitä sattui\njäämään. Ja sitte oli hän ollut päivät työssä ja yöt valvonut sairaan\nlapsensa luona.\n\n-- Nyt et sinä valvo enää, et. Minä otan tytön ja sinä nukut täällä.\n-- Salme veti Ågotin muassaan huoneeseensa. -- Katso, täällä on kaikki\nkotoista. Taulut ovat Suomesta, liinat, peitteet ja muut ompelukset\nSuomesta. Se on parasta, mitä voin antaa.\n\nSilloin hyrähti Ågot itkuun. -- Ja sinä annat parhaasi. Sinulla on\näidin sydän.\n\n-- Jumala on tehnyt minut rikkaaksi ja onnelliseksi äidiksi. Eikö niin,\nGerd?\n\nTyttö tuli juosten, ja Salme nosti hänet korkealle ilmaan. Hän nauroi\nilosta.\n\nSilloin Salme muisti, että näin oli Holgerkin pientä poikaa ilmassa\nhypittänyt, silloin Mjösen laivalla, kun he ensi kertaa tapasivat. Sitä\noli ollut kaunis katsella. Hän näki sen vieläkin ja hänen tuli haikean\nikävä.\n\n-- Holger, Holger, jos olisit luonani, jos sulaisi sydämet yhteen\nniinkuin ennen, jos olisi sinun onnesi minun, minun sinun!\n\nÅgot näki, että hän pyyhkäisi sumua silmistään. -- Hän ajattelee lasta,\nsanoi hän itsekseen eikä vastustanut, kun Gerdille illalla tehtiin tila\nSalmen viereen.\n\nSinä yönä Salme ei saanut unta. Onni valvotti häntä, ja ajatukset\nsamoin. Ne seurasivat Holgeria.\n\nMutta kesken ajatusten täytyi hänen usein kumartua katsomaan nukkuvaa\nlasta. -- \"Olenko minä nyt mummoni luona?\" oli Gerd kysynyt, kun\npujahti pehmeään untuvavuoteeseensa.\n\nÅgotille tuli silloin kyyneleet silmiin. \"Mummon luo\", oli paras Gerdin\nkäsitteistä ja Thorsgaard paras hänen tähänastisista kokemuksistaan.\n\n-- Mummo on taivaassa, kultaseni. Hän väsyi ja tarvitsi levätä. Mutta\nhän pyysi Jumalan lähettämään Salme-tädin meille avuksi.\n\n-- Silloin minä olen täällä, siksi kun kaikki mennään taivaaseen, oli\nGerd selittänyt, kupsahtaen pehmeän peitteen alle.\n\n-- Sinä rakas, pieni olento. -- Salme pyyhkäisi kiharat tytön silmiltä.\n\nSamassa heräsi lapsi ja yskänkohtaus puistatti pikku olentoa. Hän\npainautui lähemmä Salmea. -- Äiti, äiti, auta!\n\nHän puristi Salmea lujasti kädestä vielä silloinkin, kun yskänkohtaus\noli ohi. -- Äiti, mutisi hän, älä jätä!\n\n-- En. -- Salme hyväili hikistä otsaa.\n\n-- Sinä pieni, pehmeä käsi! -- Hänen täytyi sitä suudella. -- Miten\nvoimakas olet heikkoudessasi, miten lujasti pidät kiinni, miten voit\ntietämättäsi nostaa ja tukea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kauan kuin Gerdiä yskä öisin valvotti, piti Salme vieraansa\nluonaan Thorsgaardissa. Mutta huhtikuun ensi päivänä muuttivat he omaan\nkotiinsa Sollienissä. He eivät itse tahtoneet viipyä kauemmin eikä\nSalmekaan pyytää pitemmäksi aikaa. Thorsgaard oli kuitenkin Holgerin ja\nnämä vieraat hänelle tuntemattomia.\n\nHeti ensi kirjeessä, jonka Salme Holgerille kirjoitti, saatuaan luvan\nSollienin vuokraamiseen, kertoi hän lähemmin toimistaan siellä, teki\nuusia ehdotuksia ja pyysi saada tietää, mitä Holger ajatteli. Mutta\nvastausta ei kuulunut.\n\nAlussa Salme ei ymmärtänyt pelätä tuota pitkällistä vaitioloa. Hän\ntunsi Holgerin. Kun oli työtä ja huolia paljo, unohti hän kaiken muun.\n\nSitte kun taas kerkesi muistamaan kotia, silloin tuli kirjoittamisen\naika.\n\nMutta nyt näytti siltä, kun semmoista aikaa ei olisi tullutkaan. Kului\nvuorokausia, kului viikkoja, kirjettä ei kuulunut.\n\nSilloin kirjoitti Salme Einarille, tiedustellen, oliko hän saanut\nkirjeitä ja oliko varma siitä, että laiva oli onnellisesti perille\nsaapunut. Samassa postissa kirjoitti hän vielä Vidarillekin. Hän teki\nsen epäröiden, sillä Vidar oli viime tietojen mukaan heikko, mutta\ntäytyihän hänen kysyä. Vidarille oli Holger varmaan kirjoittanut.\n\nEinar vastasi kohta. Hän oli huolissaan hänkin, vaikka kaikkiin\ntiedusteluihinsa oli saanut rauhoittavia vastauksia. Matka oli tosin\nollut vaikea. Vähän ennen kun perille pääsivät, uhkasi haaksirikko.\nVaan onnellisesti olivat kaikki satamaan saapuneet. -- Oli\nkäsittämätöntä, miksi ei Holger kirjoittanut.\n\nHampurista tuli vastaus viikon kuluttua. Käsiala oli tuntemattoman.\nSalme huomasi sen ja mursi kuoren pelonalaisena.\n\nEnsi silmäyksellä ymmärsi hän kaiken.\n\nVidar oli kuollut. Se oli tullut äkkiä. Hän ei antanut sähköttää. Oli\nitse koettanut kirjoittaa, kun tunsi lopun lähenevän. Pitkältä hän ei\nollut jaksanut, mutta tässä tuli kuitenkin hänen viime tervehdyksensä.\n\n-- Salme sisareni, -- olen hyvin väsynyt. -- Tahtoisin kuolla käsi\nsinun kädessäsi, -- kuin lapsi äitinsä syliin.\n\nSinä olet ensi hetkestä muistuttanut minulle äitiä.\n\nHolgerille kirjoitan enemmän. -- -- Teidän onnenne -- -- --\n\nSiihen oli lause katkennut.\n\nSamana päivänä matkusti Salme. Hän uskoi Holgerin niin tahtovan, kun ei\nitse voinut olla saapuvilla.\n\nYötä päivää hän kulki, kunnes palasi, tuoden Vidarin kotiseudun\nhautausmaahan.\n\nKoko Thorsgaard seisoi surren haudan partaalla. Ei sitä äitiä siellä,\njoka ei lapsineen hautaa kukittanut, ei miestä, joka ei kaivaten\nkapteenista puhunut.\n\nJens pyyhkäisi silmäkulmaansa, kun valjasti liinakon viemään kapteenia\ntämän viime leposijalle.\n\nSe oli raskas matka, totisesti raskas.\n\nVanha Birgitte viipyi viimeiseen asti arkun ääressä. Hänen selkänsä ei\nollut suora enää. Se oli viikossa käyristynyt. Hän oli tullut taloon\nVidarin syntyessä. Lähtöpäiväkin olisi samaksi sopinut.\n\nKoko Thorsgaard suri. Mutta Salme kantoi kahden kuormaa ja kaipasi\nkahta.\n\nJoka ilta kävi hän haudalla, joka aamu asetti hän tuoreita kukkia\nHolgerin pöydälle.\n\n-- Kirje tulee, tai tulee hän itse, sanoi hän aamuisin. Illalla ei hän\ntahtonut päivän taivalta muistella.\n\nMutta työt tehtiin Thorsgaardissa yhtä täsmällisesti kuin ennenkin.\nEinar, Salme ja joka mies kartanossa teki tehtävänsä. Talon ja sahan\ntöistä huolehti kukin kuin omistaan.\n\nKesä kului odotuksessa. Syksyllä korjattiin sato.\n\n-- Nyt hän tulee, sanoi Salme Thorsgaardin miehille. -- Meillä on\nkaikki valmiina. Sitä isäntä onkin odottanut.\n\nHän koetti hymyillä.\n\nMiehet eivät vastanneet. He nostivat lyhteen toisensa jälkeen rattaille\nja ajoivat riiheen. Heillä oli kiire ja kova työ.\n\nSalme meni sahalle päin. Siellä kieppuivat suuret pyörät vinhasti\nakselinsa ympäri, puut pirstautuivat, laudat notkahtelivat.\n\nSalme puhui täälläkin isännän kotiintulosta, mutta vastausta ei\nkuulunut.\n\nSilloin kääntyi Salme Thorsgaardista Sollieniin päin. Odotus uuvutti,\ntoivo, joka ei toteutunut, kalvoi. Mutta sielläpäin oli toivo jo\ntoteutunut.\n\nKesän kuluessa oli Gerd saanut monta leikkitoveria ja muutamia tätejä\nmyöskin, äidin ystäviä. Tuuliajolta olivat tulleet Sollieniin suojaan.\nSiellä mäntymetsä huminoi heille viihdyttävää lauluaan, ja päivä\npaistoi hellien pimennon puolella kasvaneille.\n\nSalme joudutti kulkuaan. Hän kuuli lasten iloisia ääniä pihalta.\n\nSamassa näki hän Ågotin ja Gerdin tulevan tietä pitkin Thorsgaardista\npäin.\n\n-- Salme-täti, huusi Gerd kaukaa ja rupesi juoksemaan häntä kohti.\nHänellä oli jotain kädessä.\n\nMutta Ågot sai tytön palautetuksi, ja kun Salme ehti heidän luokseen,\nseisoi Gerd nolona ja tyhjin käsin.\n\n-- Mitä sinä otit häneltä, tiedusteli Salme. -- Hän oli niin iloissaan.\n\n-- Ei se muuta -- kirje vain. -- Se tuli hitaasti esille.\n\nKuori oli likainen, käsiala outo, mutta merkki amerikkalainen.\n\n-- Kiitoksia! -- Hyvästi Ågot, hyvästi Gerd!\n\nHän tahtoi olla yksin. Hän astui hitaasti eteenpäin, kunnes pääsi\ntien mutkaan, jossa katosi toisten näkyvistä. Silloin etsi hän kiven\ntiepuolesta, istahti siihen ja mursi kuoren.\n\nKäsittämättömiä englantilaisia koukeroita, -- merimies saanut tämän\ntoiselta, -- joka oli saanut herralta. Mitä kummia kiertoteitä tämä oli\nkulkenut ja miten kauan matkalla viipynyt?\n\nHän viskasi paperin kädestään.\n\nMutta tämä -- Holgerin oma, tarmokas ja selvä käsiala!\n\nHänen kätensä vapisi: -- Rakas Salmeni! Minun täytyy kirjoittaa\nsinulle, vaikka en tahdo voida kuljettaa kynää kädessäni.\n\nMeillä on ollut kauhea yö -- -- -- Kuolema on ollut edessämme ja\nkuoleman kynnyksellä tulee ajatelleeksi paljo.\n\nSalme katsoi päivämäärää. Hän huomasi Holgerin tarkoittavan samaa\nmyrskyä, josta Einar oli kirjoittanut. Mutta siitä oli jo kahdeksan\nkuukautta. Missä, missä oli Holger?\n\nHän haki kirjeen lopulta, vaan tuoreempaa päivämäärää ei mistään\nlöytynyt.\n\nHuoaten tarttui hän kirjeeseen ja rupesi uudelleen lukemaan:\n\n-- Koko elämäni olen näinä hetkinä elänyt uudelleen. Olen askel\naskeleelta kulkenut tietä, jota näinä viime vuosina yhdessä olemme\nastuneet.\n\n-- Salme, nyt näen paljo, jota en ennen nähnyt, näen sen, kun\najattelen, että kenties en koskaan enää saa nähdä rakkaita kasvojasi.\n\n-- Itsekäs ja kova olen ollut, vaatinut paljo sinulta, itseltäni en\nmitään.\n\n-- Anna anteeksi, Salme, anna anteeksi! Sydän-ystäväni, rakkaani olet\nsinä sittekin aina ollut.\n\n-- En tahdo puolustaa itseäni, mutta tahdon tehdä oikeutta sinulle ja\nitselleni.\n\n-- Minä olen kummallinen. Kärsin siitä enin itse.\n\n-- Kun tunnen rajattomasti omistavani, väsähtyy rakkauteni. Vasta kun\npelkään jotain kadottavani, tunnen sen arvon.\n\n-- Näin oli usein sinun ja sinun rakkautesi suhteen. Silloin kun näin,\nmiten minua ikävöit, ikävöin minä muuta, ikävöin toisia ihmisiä, toista\najateltavaa.\n\n-- Minun täytyy tunnustaa se nyt, sillä teen tiliä kuolema silmieni\nedessä. Olen ollut sinulle uskoton, uskoton tunteessani. Rakastin\nhetkittäin, hetkittäin en. Oman häilyväisyyteni tunnossa epäilin sinua.\nItsekkäisyyteni teki minut mustasukkaiseksi.\n\n-- Salme, Salme, sinä iloni ja onneni, sinä vieno, puhdas\ntunturimorsioni, miten monta raskasta askelta oletkaan tähteni astunut!\nSinä et voinut ajatuksiasi minulle uskoa, sillä minulla ei ollut sijaa\nmuulle kuin sille, mitä itse tunsin ja ajattelin. Sinä et saattanut\nolla suora, sillä sinä pelkäsit.\n\n-- Katumus kalvaa minua, kun ajattelen yhteistä matkaamme.\n\n-- Voitko antaa anteeksi?\n\n-- Olen näinä kauhun hetkinä, jolloin olen tuntenut, mikä mitätön lastu\nihminen on, mikä sirpale elämän merellä -- olen nähnyt itseni ja --\nnöyrtynyt.\n\n-- Äitini Jumala -- sinun Jumalasi, Salme, on minulle puhunut.\n\n-- En tiedä, muuttuisivatko olot, jos vielä saisimme kulkea yhdessä,\nmutta minä ainakin toivon.\n\n-- Jos pääsen terveenä kotiin ja yhdessä saamme viettää hääpäiväämme,\ntoivon, että taival, jolle silloin lähdemme, tulee tasaisemmaksi kuin\ntähänastinen. --\n\nSalmen katse sumeni kyyneliin.\n\nSe päivä oli aikoja sitte ohi. Hän odotti kauan ennenkuin jaksoi jatkaa.\n\n-- Ne ovat olleet koevuosia, nämä kaksi. Ehkä nyt olemme oppineet\nrinnan kulkemaan.\n\n-- Mutta miten lieneekin sen ja mitä tulevaisuus tullessaan tuoneekin\n-- muista aina, että olet omani, Salme, olet tunturimorsioni, iloni ja\nonneni. Muista se!\n\nTuus in eternum. -- Holger.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesti kauan, ennenkuin Salme tointui. -- --\n\nKun hän viimein nousi, kulki hän horjuen kotiin päin.\n\nHän oli saanut ja kadottanut paljo.\n\n-- Se oli sittekin totta, mutisi hän itsekseen, totta vaikka en\nymmärtänyt: Tuus in eternum. -- Holger sinun - sinun.\n\n\n\n\n12.\n\n\nKauan oli kestänyt polttavaa hellettä. Viimein oli mitta kukkurapäinen\nja tulvi yli äyräitten. Salamat leimahtelivat, sade sinkoili maahan, ja\nkumeasti kaikuen vastasivat vuoren kukkulat ukkosen jylinään.\n\nLaaksossa oli pimeää ja painostavaa. Ilma tuntui tukehduttavan\nkuumalta. Paksut pilvenlonkareet riippuivat tunturin rinteitä pitkin,\nja salamat välähtivät pilvissä kuin valkea sakeassa sumussa.\n\nRajuilmaa kesti, -- pientä loma-aikaa lukuun ottamatta -- aamusta\nalkaen puoleenpäivään asti. Mutta silloin tuuli sysäsi pilvet syrjään,\naurinko pääsi paistamaan täydeltä terältä ja metsän rinteessä elpyi\nelo. Orava uskalsi taas oksalta liikkeelle lähteä, pikkulinnut\npalasivat piiloistaan ja puusta puuhun, mättäältä mättäälle kävi\nviesti: rajuilma on ohi.\n\nThorsgaardissa ja Sollienissä nostettiin liput äkkiä tankoon. Berit,\njoka syksystä asti oli hoitanut Margitin virkaa, työnsi eteisen\npariovet selkosen selälleen, jotta raitis, kesäsateesta tuoksuva ilma\npääsi huoneisiin virtaamaan. Sitte juoksi hän puutarhan puolelle\naukaisemaan molemmat verannan ovet.\n\nKeittiössä hääräili Birgitte.\n\nVidarin kuoleman jälkeen ei hän ollut välittänyt siitä, mitä puutarhan\npuolelta keittiöön tuotiin. Hän laittoi, mitä sai, tarjosi, mitä oli\nvalmistanut, eikä ajatellut, oliko se herkkua vai huonoa. Mutta tänään\nhän ajatteli ja tänään välitti.\n\nJens suki liinakkoja, piippunysä hampaissaan. Hän sipaisi tuontuostakin\nkorvallistaan ja sylkäisi.\n\nSe tiesi erinomaista.\n\nSalme tuli ansarista, kädessään upea heloittavanpunainen ruusu. Se\noli samanlainen kuin se, jonka hän kerran ennen oli Holgerin pöydälle\nvienyt ja jonka viereen oli sen norjalaisen runon pistänyt.\n\nTämä asetettiin entisen sijalle.\n\nSe oli viimeistelyn viimeistelyä. Sitte teki Salme kierron huoneissa,\nkatsoaksensa kaikkea. Mutta korjattavaa tai järjestettävää ei enää\nlöytynyt. Ja vielä oli aikaa.\n\nSalme katsoi kelloaan. Tänään eivät viisarit osanneet paikaltaan\nliikkua. Aikaa oli vaikka miten.\n\nMutta olihan se hyväkin. Sai ajatella ja hiljentyä onneaan odotellessa.\n\nSalme meni huoneeseensa, otti laatikosta paperia, ja aikoi ruveta\nkirjoittamaan. Mutta silloin sattui hänen silmänsä kirjaan, jolle\nhän yhteen aikaan oli ajatuksiaan uskonut. Hän avasi sen ja rupesi\nselailemaan.\n\nMiten pitkän pitkä aika siitä oli, eikä kuitenkaan vielä kahtakaan\nvuotta.\n\nMutta sellaista se oli hänenkin elämänsä ollut kuin kosken rauhaton\ntemmellys, \"riemukuohuista korkealta syöksyin kuiluhun syvähän\".\n\nJa se loppu, jonka hän tähän oli kirjoittanut: \"mutta taistojen tuolla\npuolen siintää siunattu rauhanmaa\", eikö se ollut kuin ennustus, jonka\nhän silloin kirjoitti, tietämättä itse, mitä teki. Mutta nyt hän sen\ntiesi, nyt hän tunsi tuon siunatun rauhanmaan. Nyt hän tiesi että\nsiellä oli suojaa myrskyn käydessä ja siellä onni vasta onnelta tuntui.\nHän oli sitä kokenut.\n\nHän tarttui äkkiä kynään ja rupesi kirjoittamaan.\n\n-- Äiti!\n\nHän ei voinut muuten alkaa. Se sana sanoi kaiken.\n\n-- Tänään odotan Holgeria. Vaivojen ja kärsimysten perästä hän\nvihdoinkin pääsee kotiin.\n\nJohan sinä sen kuulit, miten hän ensi päivänään Amerikassa sai pahan\nvamman päähänsä, makasi tunnottamana sairaalassa, kadotti kuukausiksi\nmuistinsa ja sai kärsiä paljo.\n\nMutta en minä nyt niistä aikonut kirjoittaa.\n\nTänään hän tulee, siinä on kyllin.\n\nMeillä on kesä ihanimmallaan. Äsken riehui rajuilma. Ukkonen jylisi ja\ntunturi säesti kaiullaan. Nyt paistaa päivä, ja ilma on täynnä ihaninta\njuhannustuoksua.\n\nThorsgaard on juhla-asussaan, Sollien samoin. Siellä sidotaan\nseppeleitä Holgerille ja kaikki palleroiset, Gerd etupäässä, ovat\nriemuissaan siitä, ettei Salme-täti tiedä mitään asiasta.\n\nMutta en minä tästäkään aikonut kertoa.\n\nMinulla on sinulle, äiti, jotakin muuta.\n\nIhanimpana ilopäivänäni muistelen elämäni synkintä hetkeä.\n\nÄiti, olin kerran vaipunut tielle ja minusta oli turha yrittää nousta,\nsillä minä en jaksanut kulkea Holgerin ilona ja apuna, enkä muuta\nelämän päämäärää omistanut. -- Sentähden oli minusta paras mennä tieltä\npois, mennä hiljaa ja kenenkään tietämättä, sinne, minne ei kukaan\nseuraa.\n\nSilloin tulit sinä, äiti, luokseni. Sinä et puhunut, mutta sinä hetkenä\nymmärsin, mitä koko elämäsi minulle puhui.\n\nOnnesi särkyessä sait sinä voimaa elämään toisten onneksi, elämään\nehyttä, suurta, siunattua elämää, sillä Kristus oli voimasi.\n\nÄiti, mieleeni muistuu pieni tapahtuma lapsuuteni ajoilta.\n\nOlin sairastanut tulirokkoa huonona. Kai olin noin neljäntoista\nvanha silloin. Olin toipumaisillani, mutta hyvin heikko. En tiedä,\nolinko unessa vai heikkouden houreissako, mutta muistan niin selvän\nselvään, miten makasin yksin puolipimeässä huoneessa, tuntien voimieni\nvähenevän ja voimattomuuden voittavan. Sydän lakkasi sykkimästä.\nOlin liukumaisillani yli rajan, ja kuin kaukaa kuulin laulun, jonka\nkerran olin pyhäkoulussa oppinut ja sitte unohtanut: \"Taivaassa edess'\nistuimen suur' joukko valkovaatteinen se lauloi laulujaan.\" -- Silloin\nkuulin salista sinun soittavan. Soitit \"Mendelsohn'in Frühlingslied\",\nnoita vanhoja, sulavia säveleitä, joita olit opettanut minut\nrakastamaan. -- Soittosi palautti minut tajuntaani. Se kutsui minua\nrakkautesi koko voimalla takaisin elämään.\n\nNäin, äiti, kutsuivat minua elämäsi säveleet tuona suurena tuskan\nhetkenä, kutsuivat epätoivon syvyyksistä takaisin elämään.\n\nNyt en minä, äiti kulta, enää voi kirjoittaa. Ulkona kuuluu liinakkojen\nkavioiden kapse. Minä lähden Jensin kanssa Holgeria vastaan.\n\nJens tulee mukaani, eikä nuori ajomiehemme. Jens on vanha ystävä\ntalossa. Hänen täytyy olla ensimäisiä iloamme jakamassa.\n\nHän ei mitään sanonut, kun näin määräsin, mutta kaikesta huomaan, miten\nhyvillään hän on.\n\nBirgitte-vanhus on vähän nuortunut. Vidarin kuoleman jälkeen hän ei ole\njaksanut iloita. Mutta nyt jaksaa.\n\nMinä iloitsen koko talon kanssa ja koko talo minun kanssani. Ja samoin\niloitaan Sollienissäkin. Se on suuri, siunattu Jumalan lahja se\nSollien! Äiti kulta, löytyykö sen onnellisempaa, sen rikkaampaa ihmistä\nkuin sinun Salmesi?\n\nJa eikö se ole ihaninta kaikesta, että tämä onneni ei riipu\nulkonaisista, vaihtuvista oloista?\n\nNyt paistaa päivä. Se on ihanaa. Huomenna jyrisee ukkonen ja itkee\ntaivas. Sitäkin tarvitaan. Kristus kulki kärsimyksen tietä, --\nkirkkauteen.\n\nTänään tulee rakas Holgerini. -- Pitemmältä en tietä tunne. En tiedä,\ntuleeko sydänten sopusointu kestämään. En näe, onko tulevaisuuden\ntaival tasainen, vai kulkeeko se kuilujen partaalla. Mutta tulkoonpa\nmitä tulee. \"Kautta kärsimysten voittoon\" käy Salmesi tie.\n\nKristus tekee heikon väkeväksi ja antaa raukoille rohkeutta. Elämän\nsirpaleista opettaa hän meitä ehyttä rakentamaan.\n\nSinä onnellinen, rikas äiti, joka veit lapsesi tälle toivon ja rauhan\ntielle, hyvästi nyt, hyvästi! -- Hevoset hirnuvat ulkona, -- -- Jens\nodottaa. -- -- Lähden tunturimaani kauniista kodista -- Holgeria\nvastaan.\n\n\n\n"]