[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJJtzVrMeAWMLu8K0GthZ-uV-kVgPxZsjPtc9O6EB3i4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},678,"Unelma","Zola, Émile",1840,1902,"678-zola-emile-unelma","678__Zola_Émile__Unelma",null,"naytelma",[],[15],"saksalainen","fi",1888,1914,55948,374869,false,76152,[24],"Austrian drama -- Translations into Finnish",[26,27],"German Literature","Plays/Films/Dramas","\"Unelma-elämä :  Nelinäytöksinen näytelmäruno\" by Franz Grillparzer is a four-act verse drama written in the early 19th century. The work dramatizes the temptations of ambition and the tension between dreamed glory and humble contentment, following the impetuous Rustan, his devoted Mirza, and the goading servant Zanga amid the courtly world of Samarkand and Princess Gülnare. It is a moral tale of self-fashioning, reputation, and conscience beneath the glitter of heroic deeds.  The opening of the play shows Mirza anxiously awaiting the hunter Rustan at a mountain cottage, while her father Massud laments Rustan’s restless, glory-hungry spirit—stoked by the crafty Zanga. Returning defiant, Rustan resolves to leave despite their pleas; as night falls, music and a stage transformation carry him into a new scene near Samarkand, where he revels in “freedom” and opportunity. When a king is pursued by a giant serpent, a mysterious mountaineer actually slays the beast, but Rustan—prodded by Zanga—accepts the credit and wins the favor of the king and Princess Gülnare; later, fearing exposure, he fights the stranger on a bridge and stabs him, the man plunging into the river. As celebrations begin, news of a murdered body found by the water spreads; a mute old father seeks justice, the king’s suspicions stir, and an old crone presses a “remedy,” leaving Rustan cornered between his soaring fortunes and the consequences of his deed. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Jalkanen, Huugo",227,"Orpo tyttö Angélique kasvaa Beaumontin tuomiokirkon varjossa kirjojapariskunnan suojissa. Hän elää keskellä hartaita pyhimystaruja ja unelmoi suuresta rakkaudesta, joka lopulta toteutuukin piispan pojan hahmossa. Teos on poikkeuksellisen haaveellinen ja hengellinen kuvaus viattomuudesta ja kohtalosta.","Émile Zolan 'Unelma' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 678. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UNELMA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nÉMILE ZOLA\n\n\nRanskankielestä [\"Le Rêve\"] suomentanut Väinö Jaakkola\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1914.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nTalvi vuonna 1860 oli niin kylmä, että Oise-joki jäätyi ja alisen\nPicardian tasangot olivat paksujen lumikinosten peitossa; varsinkin\njoulupäivänä oli kova koillispyry, joka miltei hautasi lumeen Beaumontin\nkaupungin. Jo aamulla oli lumisade alkanut, illansuussa se yltyi, ja\nsitten pyrytti yhtä mittaa koko yön. Yläkaupungissa, Kultaseppäinkadulla,\njonka päässä oli kuin kehyksissä tuomiokirkon pohjoisen ristilaivan\njulkisivu, kiidätti tuulenpuuska lunta vinhana pyörteenä, piiskaten\npyhän Agneksen porttia, joka oli puoleksi romaanilainen, puoleksi\ngoottilainen, muodostaen runsaine veistokoristeineen vastakohdan yllään\nkohoavalle sileälle päädylle. Aamun sarastaessa oli siinä lunta melkein\npuolitoista kyynärää.\n\nKatu nukkui vielä edellisen illan juhlimisesta uupuneena. Kello löi\nkuusi. Itsepäisesti varisevien lumihiutaleitten hunnuttamassa pimeydessä\nnäkyi vain yksi ainoa epäselvä liikkuva olento, yhdeksänvuotias\ntyttönen, joka oli paennut portin holvikaarien alle suojaa etsimään ja\nvärjöttänyt siinä koko yön, koettaen suojata itseään parhaansa mukaan.\nHän oli puettu ryysyihin, päässä oli hänellä repaleinen silkkihuivi ja\npaljaissa jaloissa suuret miehenkengät. Hän oli varmaankin pysähtynyt\ntähän vasta sitten kun oli kuljeksinut kauan ympäri kaupunkia, sillä hän\noli kompastunut tässä uupumuksesta. Hänelle se oli viimeinen\näärimmäisyys, kaikkien mahdollisuuksien loppu, kalvava nälkä, tappava\nvilu; ja heikkoudessaan, mielensä raskaan painon menehdyttämänä, hän\nlakkasi taistelemasta, hänelle jäi vain ruumiillinen tuskantunne, joka\nsaattoi hänet vaistomaisesti muuttamaan asentoaan ja vetäytymään\nvanhojen kivien suojaan, kun tuulenpuuska ryöpytti lunta.\n\nTunti tunnin perästä kului. Hän oli seisonut kauan nojaten kahden\nkaksoisoven väliseen pylvääseen, jonka päässä seisoo pyhän Agneksen,\nkolmentoistavuotiaan marttyyrin kuva, palmunoksa kädessään ja karitsa\njalkainsa juuressa. Ja otsikossa ovenkamanan yläpuolella on koko tuon\nneitsyt-lapsen, Jeesuksen morsiamen legenda esitettynä korkokuvissa,\njotka ilmaisevat yksinkertaisen harrasta uskoa; siinä on kuvattu, kuinka\nhänen hiuksensa kasvavat pitkiksi ja verhoavat hänet, kun maaherra\nlähettää hänet alastomana huonoon paikkaan kostoksi siitä että hän ei\nole huolinut maaherran pojasta; siinä on hänen polttorovionsa, jonka\nliekit kaikkoavat hänestä ja polttavat sensijaan hänen pyövelinsä heti\nkun nämä ovat sytyttäneet puut; siinä on ihme, jonka tekevät hänen\nluunsa, parantamalla keisarin tyttären Konstantian spitalitaudista, ja\nihme, jonka tekee eräs hänen maalaamansa kuva, kun Paulinus niminen\npappi, jota kiusaa halu mennä naimisiin, lahjottaa kuvalle paavin\nkehotuksesta smaragdilla koristetun sormuksen, ja kuva ojentaa sormensa\nja vetää sen sitten takaisin, pitäen sormuksen, joka nähdään siinä vielä\ntänäkin päivänä, -- ja tämä pelasti Paulinuksen. Otsikon huipussa\nnähdään sädekehän keskellä, kuinka Agnes viimein otetaan taivaaseen,\nmissä hänen ylkänsä Jeesus ottaa hänet omakseen, hänet, niin pienen ja\nniin nuoren, antaen hänelle iankaikkisen autuuden suudelman.\n\nMutta kun tuuli puhalsi pitkin katua ja lumi vihmoi suoraan edestäpäin,\nuhkasivat nietokset peittää kynnyksenkin; silloin lapsonen väistyi\nsivulle, pylväänjalustalla seisovien neitsyenkuvien luokse. Ne ovat\nAgneksen tovereita, pyhimyksiä, jotka muodostavat hänen seurueensa.\nNiitä on kolme oikealla puolella: Dorotea, joka vankilassa ollessaan eli\nihmeleivästä, Barbara, joka eli tornissa, Genoveva, jonka neitsyys\npelasti Pariisin, ja kolme vasemmalla: Agata, jolta reväistiin rinnat,\nKristiina, jota hänen isänsä kidutti ja joka viskasi omaa lihaansa tämän\nkasvoille, ja Cecilia, jota eräs enkeli rakasti. Näiden yläpuolella\nvielä neitsyitä, kolme tiheää riviä neitsyitä, jotka kohoavat\npäätekivikaarien mukana ja reunustavat kaikki kolme holvia voitollisten,\nsiveitten neitsyt-ruumiittensa kukoistuksella, alhaalla rääkättyinä ja\nkidutettuina, ylhäällä kerubiiniparven vastaanottamina, autuudesta\nhaltioituneina keskellä taivaan salia.\n\nMutta kellon kahdeksaa lyödessä, kun päivä alkoi valjeta, ei mikään\nollut enää suojannut häntä pitkään aikaan. Jollei hän olisi tallannut\nlunta, olisi se noussut hänen olkapäittensä tasalle. Vanhan portin hänen\ntakanaan se oli verhonnut ikäänkuin kärpännahoilla, joten se oli aivan\nvalkoinen, mutta sen yläpuolella kohoava seinä oli paljas ja harmaa,\nsillä sen sileään pintaan ei yksikään lumihiude voinut tarttua.\nVarsinkin ovisyvennyksen pyhimykset oli lumi vaatettanut hohtavan\nvalkoisiin vaippoihin kiireestä kantapäähän. Ylhäällä otsikossa olevat\nkorkoveistoskuvaelmat ja holvikaarien pienet pyhimykset esiintyivät\nselväpiirteisinä, valkoisin ääriviivoin kuvattuina tummalle pohjalle,\naina riemuisaan loppukohtaukseen saakka, jossa arkkienkelit näyttivät\nviettävän Agneksen häitä keskellä valkoista ruususadetta. Ja\nlapsi-neitsyen kuvapatsas seisoi pylväällään valkoinen palmu kädessään\nja valkoinen karitsa jalkainsa juuressa, puhtaan valkoisena, tahrattomin\nlumiruumiin, kuin liikkumattomaksi jäykistyneenä samaan kylmyyteen, joka\noli jäädyttänyt voittoisan neitsyyden salaperäistä Jumalaan yhtymistä\nesittävät kuvat hänen ympärillään. Ja hänen jalkainsa juuressa\nvärjöttävä poloinen lapsi oli lumesta valkoisena hänkin, kangistuneena\nja valkoisena kuin kiveksi muuttunut, niin ettei häntä enää voinut\nerottaa kirkon suurista neitsyistä.\n\nÄkkiä hän kuitenkin kohotti katseensa, kun jossakin kadun varrella\nikkunan säleluukku rämähtäen avautui. Se oli oikealla, aivan\ntuomiokirkon vieressä olevan talon yläkerrassa. Noin nelikymmen-vuotias,\nkookas, erinomaisen kaunis tummaverinen nainen oli kumartunut ulos\nikkunasta; ja nähtyään lapsen liikahtavan, hän jäätävästä kylmyydestä\nhuolimatta unohti paljaan käsivartensa hetkeksi ulos. Surkutteleva\nhämmästys kuvastui hänen tyvenillä kasvoillaan. Sitten häntä alkoi\nvärisyttää ja hän sulki ikkunan. Hänen mieleensä jäi kuva riekaleiseen\nsilkkihuiviin kietoutuneesta vaaleaverisestä tytöstä, jolla oli\norvokinsiniset silmät, kapeat kasvot, pitkä, hienopiirteinen kaula ja\nkaltevat olkapäät; hän oli kylmästä sinervä, pienet kädet ja jalat\nkohmetuksissa, eikä hänessä ollut muuta elävää kuin hänen hengityksensä\nkevyt huuru.\n\nLapsen silmät olivat koneellisesti jääneet katsomaan taloa. Se oli\nkapea, kaksikerroksinen talo, hyvin vanha, rakennettu viidennentoista\nvuosisadan loppupuolella. Se oli ihan kirkon kyljessä kiinni, kahden\ntukimuurin välissä, ikäänkuin käsnä jättiläisen varpaitten välissä. Ja\ntäten tuettuna se oli säilynyt ihmeellisen hyvin; siinä voitiin vielä\nnähdä vanha kivijalka, näkyvillä tiilireunuksilla varustetut puiset\nseinäpinnat, metrin verran esiinpistävät kattohirret ja ulkoneva\nporrastorni vasemmassa kulmassa, jonka kapeassa ikkunassa oli vielä\nvanhat lyijykehyksensä. Aika oli kuitenkin vaatinut korjauksia.\nTiilikatto oli nähtävästi Ludvig XIV:n ajalta. Saattoi helposti tuntea\nmitkä olivat sen ajan töitä: tornin jalustaan oli puhkaistu pieni\nikkuna, puiset ikkunankehykset oli asetettu kaikkialle entisten\nlyijyisten tilalle, yläkerran kolme vierekkäistä ikkunaa oli supistettu\nkahdeksi muuraamalla keskimäisen aukko umpeen, mikä antoi talon\njulkisivulle samanlaisen sopusuhtaisen ulkonäön kuin oli kadun muilla,\nuudemmilla rakennuksilla. Alakerrassa olivat muutokset yhtä helposti\nhuomattavissa; entisen raudotetun ulko-oven sijalla oli korulistoilla\nkaunistettu tammiovi, ja keskiseinän suuri kaariaukko oli muurattu\nkiinni alhaalta, sivuilta ja ylhäältä, joten siinä nyt oli vain\nsuorakulmainen aukko, jonkinlainen suuri ikkuna, entisen kadulle\navautuneen huippukaarisen oven tilalla.\n\nMitään ajattelematta lapsi katseli yhä tätä hyvin säilynyttä,\nkunnianarvoisaa käsityömestarin taloa ja luki oven vasemmalle puolelle\nnaulattua keltaista kilpeä, jossa mustilla, vanhoilla kirjaimilla oli\nmaalattuna sanat: _Hubert, messupukujen tekijä_, kun hänen huomionsa\nherätti jälleen avautuvan ikkunaluukun rämähdys. Tällä kertaa se oli\nalakerran neliskulmaisen ikkunan luukku; siitä kumartui nyt vuorostaan\nmies, kotkannenäinen, kyhmyotsainen, kärsivännäköisiä kasvoja ympäröivä\ntukka jo harmaantunut, vaikka hän oli tuskin neljänkymmenenviiden vuoden\nvanha. Hänkin unohtui hetkeksi tähystämään lasta, tuskallinen piirre\nkookkaan, tunteellisen suunsa ympärillä. Sitten lapsi näki hänen vielä,\nsuljettuaan ikkunan, seisovan pienten, vihertäväin ruutujen takana. Hän\nkääntyi, viittasi kädellään, ja hänen vaimonsa ilmestyi, hyvin kauniina.\nMolemmat seisoivat vierekkäin, liikahtamatta, kääntämättä katsettaan\nhänestä, kasvot syvää surua ilmaisevina.\n\nJo neljäsataa vuotta olivat Hubertin suvun jäsenet asuneet tässä\ntalossa, ollen kaikki koruompelijoita isästä poikaan. Messupukujen\ntekijä Hubert oli rakennuttanut sen Ludvig XI:n aikana, eräs toinen\nkorjauttanut Ludvig XIV:n aikana; ja nykyinen Hubert kirjaili siinä\nmessupukuja niinkuin esi-isänsäkin. Kaksikymmenvuotiaana hän oli\nrakastunut seitsentoistavuotiaaseen neitoon Hubertineen niin\nintohimoisesti, että kun tytön äiti, tuomarin leski, ei huolinut häntä\nvävykseen, hän karkasi tytön kanssa ja meni sitten hänen kanssaan\nnaimisiin. Tyttö oli ihmeen kaunis, siitä sai alkunsa koko heidän\nromaaninsa, heidän onnensa ja onnettomuutensa. Kun Hubertine kahdeksan\nkuukautta myöhemmin, ollen raskaana, tuli katsomaan kuolinvuoteella\nmakaavaa äitiään, teki tämä hänet perinnöttömäksi ja kirosi hänet, niin\nettä lapsi, joka syntyi samana iltana, kuoli. Eikä tuo jäykkä nainen\nvielä haudassa maatessaankaan antanut anteeksi, sillä senjälkeen ei\nheille enää ollut syntynyt lasta, vaikka he olivat sitä hartaasti\ntoivoneet. Vielä neljänkolmatta vuoden perästä he surivat menetettyä\npienokaistaan, eivätkä he enää toivoneet voivansa lepyttää vainajaa.\n\nHeidän katseitaan ujostellen pienokainen oli painautunut pyhän Agneksen\npatsaan taakse. Kadun heräävä elämä alkoi myös saattaa häntä\nlevottomaksi: myymälöitä aukaistiin, ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Tämä\nKultaseppäinkatu, jonka pään sulkee kirkon pohjoisristin julkisivu,\nolisi todellinen umpikuja, Hubertien talo kun sulkee tien kuorin\npuolelta, jollei vastaisella puolella avautuisi Soleil-katu, joka\nkapeana käytävänä kulkee kirkon sivustaa pitkin aina kirkon etupuolella\nolevalle Luostaritorille; ja ohitse kulki juuri pari kirkkoonmenijää,\nluoden kummeksuvan katseen tuohon pieneen kerjäläiseen, jota he eivät\nennen olleet nähneet Beaumontissa. Lunta tuiskutti yhä verkkaan ja\nitsepintaisesti, pakkanen tuntui kiristyvän haalean päivän valjetessa,\neikä paksuihin, pehmeihin, valkoisiin käärinliinoihin kiedotussa\nkaupungissa kuulunut muuta kuin kaukaista, epäselvää huminaa.\n\nMutta säikkyen, häveten hyljättyä tilaansa kuin pahaatekoa, vetäytyi\nlapsi yhä taemmaksi, kun hän yhtäkkiä huomasi edessään Hubertinen, joka\noli lähtenyt ostamaan leipää, hänellä kun ei ollut palvelijaa.\n\n-- Lapsukainen, mitä sinä täällä teet? Kuka sinä olet?\n\nMutta hän ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa. Hänen jäsenensä\nolivat menneet turraksi, hänen mielessään himmeni kaikki, ikäänkuin\nsydän olisi jäätynyt ja lakannut sykkimästä. Kun kunnon vaimo, tehden\npienen säälivän eleen, kääntyi menemään, hervahti lapsi nääntyneenä\npolvilleen, vaipui lumeen kuin vaateriekale, ja lumihiutaleet\nkietoutuivat äänettömästi hänen peitteekseen. Ja kun vaimo palasi lämmin\nleipä kainalossaan ja huomasi hänet maassa makaavana, tuli hän jälleen\nhänen luokseen.\n\n-- Kuulehan, lapsi, et sinä voi jäädä tänne portin alle.\n\nSilloin Hubert, joka myöskin oli tullut ulos ja seisonut talonsa\nkynnyksellä, otti häneltä leivän ja sanoi:\n\n-- Nosta hänet ylös ja kanna!\n\nHubertine otti mitään virkkamatta lapsen vahvoille käsivarsilleen. Eikä\nlapsi vastustellut, hän oli kannettaessa kuin eloton esine, hampaat\nyhteenpuristettuina, silmät suljettuina, aivan kylmä, kevyt kuin pesästä\npudonnut linnunpoikanen.\n\nTultiin sisään. Hubert sulki oven, sillaikaa kun Hubertine taakkoineen\nkulki kadunpuoleisen huoneen läpi, joka teki salin virkaa ja jossa\nmuutamia koruompeluksia oli näytteillä suuren, neliskulmaisen ikkunan\nedessä. Sitten hän tuli keittiöön, entiseen yhteistupaan, joka oli\nsäilynyt melkein koskematonna, näkyvine kattopalkkeineen, monesta kohden\npaikattuine kivilattioineen ja avaroine kiviliesineen. Hyllyillä oli\ntalousastioita, patoja, kattiloita, vateja, jotka olivat yhden tai\nkahden vuosisadan vanhoja, vanhoja posliiniastioita, vanhoja\nsaviastioita, vanhoja tina-astioita. Mutta vanhaan lieteen oli sovitettu\nuudenaikainen, suuri, valurautainen liesi, jonka kupariosat olivat\nkirkkaan kiiltäviä. Se oli kuumuudesta punainen, ja kattilasta kuului\nkiehuvan veden porina. Täysinäinen kahvipannu oli lieden toisella\nreunalla, pysyäkseen kuumana.\n\n-- Huh! on täällä hauskempi olla kuin ulkona, sanoi Hubert, asettaen\nleivän keskellä huonetta olevalle Ludvig XIII:n aikuiselle pöydälle. --\nVie se lapsi raukka uunin viereen, että hän sulaa.\n\nHubertine jo laittoi lasta istumaan. Molemmat sitten katselivat, miten\ntämä vähitellen virkosi. Lumi suli hänen vaatteistaan, tippuen raskaina\npisaroina. Suurten miehenkenkien rei'istä näkyivät hänen pienet\nsinertyneet jalkansa, ja ohut puku ilmaisi hänen jäykistyneitten\njäsentensä piirteet, kurjuuden ja tuskan runteleman pienen ruumiin.\nHäntä värisytti pitkään, hän avasi silmänsä ja katsahti säikähtyneenä\nympärilleen, säpsähtäen kuin eläin, joka herätessään huomaa olevansa\nansassa. Hänen kasvonsa näyttivät uppoavan leuan alle solmitun\nhuiviresun sisään. He luulivat, että hänen oikea kätensä oli vaivainen,\nkun hän piti sitä liikkumattomana, lujasti puristettuna rintaansa\nvasten.\n\n-- Ole rauhassa vain, emme tahdo tehdä sinulle pahaa... Mistä sinä\ntulet? Mikä sinun nimesi on?\n\nSitä mukaa kuin hänelle puhuttiin, peljästyi hän yhä enemmän, kääntäen\npäätään, ikäänkuin joku olisi hänen takanaan ja aikoisi lyödä häntä. Hän\ntarkasti salavihkaisin silmäyksin kyökkiä, sen lattiakiviä,\nkattopalkkeja, kiiltäviä keittoastioita; sitten hänen katseensa siirtyi\nkahden entiseen oviaukkoon jätetyn epäsäännöllisen ikkunan kautta ulos,\nkulkien läpi puutarhan aina piispankartanon suuriin puihin asti, jotka\nvalkoisina kohosivat taustalla olevan muurin yli, ja näytti hämmästyvän\nhuomatessaan vasemmalla tuomiokirkon kuorikappelien pyörökaariset\nikkunat. Ja häntä värisytti jälleen pitkään, kun lieden lämpö alkoi\ntunkea hänen ruumiiseensa; ja hän siirsi katseensa maahan eikä\nliikahtanut enää.\n\n-- Oletko sinä Beaumontista?... Kuka sinun isäsi on?\n\nHubert arveli hänen äänettömyydestään, että hänen kurkkuaan ehkä kuristi\nniin ettei hän voinut vastata.\n\n-- Älkäämme huoliko kysellä, sanoi hän, vaan antakaamme hänelle\nmieluummin aimo kuppi kuumaa kahvia.\n\nTämä oli niin järkevä huomautus, että Hubertine heti antoi oman\nkuppinsa. Hänen leikatessaan kahta paksua vehnäviipaletta lapsi vielä\nepäili ja arasteli; mutta nälän vaiva voitti, ja hän söi ja joi\nahnaasti. Mies ja vaimo olivat vaiti, jotteivät häntä häiritsisi, ja\ntunsivat liikutusta nähdessään hänen vapisevan pienen kätensä vain\nvaivoin osaavan suuhun. Hän käytti vain vasenta kättään, oikea käsivarsi\npysyi itsepintaisesti rintaa vasten painettuna. Lopetettuaan hän oli\nvähällä rikkoa kupin, mutta sai sysätyksi sen kohdalleen kyynärpäällään,\ntehden kömpelön liikkeen kuin raajarikko.\n\n-- Oletko loukannut käsivartesi? kysyi Hubertine. Älä pelkää, näytähän\nvähän, typykkäni.\n\nMutta heti kun hän kosketti häntä, nousi lapsi kiivaasti ja riuhtoi\nvastaan. Kahakassa hän tuli ojentaneeksi kättään, ja pieni pahvikantinen\nkirja, joka oli ollut hänellä ihoa vasten kätkettynä, solahti esiin\nvaatteitten halkeamasta. Hän yritti ottaa sitä kiinni ja jäi seisomaan\nnyrkit vihasta vääntyneinä, nähdessään noitten tuntemattomien avaavan\nsen ja lukevan sitä.\n\nSe oli Seinen departementin lasten vaivaishoitohallituksen antama\nkasvattikirja. Ensimmäisellä sivulla oli pyhän Vincentius Pauluksen\nympyräkuva ja sen alla painetut kaavakkeet: kasvatin sukunimi -- ja\nmusteella vedetty viiva täytti tyhjän kohdan; sitten etunimet --\nAngélique Marie; aikamäärät -- syntynyt tammikuun 22 p. 1851, otettu\nkirjoihin saman kuun 23 p. matrikkelinumerolla 1634. Siis isä ja äiti\ntuntemattomat, ei minkäännäköistä kirjallista todistuskappaletta, ei\nedes kastetodistusta, ei mitään muuta kuin tuo virallisen kylmä kirjanen\npunertavine vaatepäällyksineen. Ei ketään omaista koko maailmassa ja\nvankipassi -- numeroitu ja luokiteltu turvattomuus.\n\n-- Oh, löytölapsi! huudahti Hubertine.\n\nSilloin Angélique hillittömästi kuohahtaen puhkesi puhumaan:\n\n-- Minä olen parempi kuin kaikki muut, niin! minä olen parempi, parempi,\nparempi... Minä en ole milloinkaan varastanut muilta, ja ne varastavat\nminulta kaikki... Antakaa takaisin, mitä olette varastanut minulta!\n\nHänen pikku ruumistaan nostatti niin kuohuva ylpeys, niin kiihkeä halu\nolla voimakkaampi, että aviopuolisot jäivät hämmästyksestä sanattomiksi.\nTuo tyttö heidän edessään ei ollut enää sama vaaleaverinen lapsi, jonka\nsilmät olivat orvokinsiniset ja hento kaula hienopiirteinen kuin lilja.\nHänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi, kasvojen ilme oli häijy,\nkuohuva veri paisutti hänen kaulaansa. Nyt, kun hänellä oli lämmin, hän\nnousi pystyyn ja sähisi niinkuin kyykäärme, joka on poimittu hangelta.\n\n-- Oletko sinä häijy? sanoi Hubert lempeästi. Me tarkotamme sinun\nhyvääsi, kun tahdomme tietää, kuka sinä olet.\n\nJa hän tutki vaimonsa olkapään yli kirjaa, jota tämä selaili. Toisella\nsivulla oli hoitajan nimi. \"Lapsi Angélique Marie on tammikuun 25\npäivänä 1851 jätetty hoidettavaksi Françoise'lle, maanviljelijä\nHamelin'in vaimolle, joka asuu Soulanges'in pitäjässä, Nevers'in\npiirikunnassa; ja on mainittu hoitaja lähteissään saanut yhden kuukauden\nhoitopalkan ynnä lapsen vaatekerran.\" Sitten seurasi kastetodistus,\njonka oli allekirjottanut lasten vaivaistalon saarnaaja; sitten lapsen\nlähtiessä ja saapuessa annetut lääkärintodistukset. Neljännesvuosittain\nsuoritettujen kuukausimaksujen merkinnät täyttivät edempänä neljän sivun\nsarekkeet, ja joka kerta toistui niissä kantomiehen epäselvä\nnimikirjotus.\n\n-- Kuinka, Nevers? kysyi Hubertine, -- Neversin tienoillako sinut on\nkasvatettu?\n\nOllen kykenemätön estämään heitä lukemasta kirjaa, oli Angélique\nsulkeutunut jälleen entiseen synkkään äänettömyyteensä. Mutta viha avasi\nhänen huulensa, hän puhui hoitajastaan.\n\n-- Ihan varmaan Nini-täti olisi lyönyt teitä. Hän puolusti minua aina,\nvaikka hän kyllä läimikin minua... Ihan varmaan minä en olisi niin\nonneton siellä, eläinten kanssa...\n\nHänen kurkkuaan kuroi, hän puhui katkonaisin, hajanaisin lausein\nniitystä, jolla hän paimensi Punikkia, valtatiestä, jolla leikittiin,\nmuroleivistä, joita paistettiin, suuresta koirasta, joka oli häntä\npurrut.\n\nHubert keskeytti hänet, lukien ääneen:\n\n-- \"Vakavan sairauden sattuessa tai huonon kohtelun takia on\napulaistarkastaja oikeutettu siirtämään lapset hoitajan luota.\"\n\nAlle oli merkitty, että lapsi Angélique Marie oli kesäkuun 20 päivänä\n1860 jätetty hoidettavaksi Teresialle, Louis Franchommen vaimolle, jotka\nmolemmat olivat ammatiltaan tekokukkien valmistajia ja asuivat\nPariisissa.\n\n-- Hyvä, minä ymmärrän, sanoi Hubertine. Sinä sairastuit ja sinut\ntuotiin Pariisiin.\n\nMutta niin ei ollut asian laita, Hubertit eivät saaneet selville lapsen\nvaiheita ennenkuin he olivat pala palalta urkkineet ne Angéliquelta.\nLouis Franchommen, joka oli Nini-tädin serkku, oli pitänyt tulla\nkuukauden ajaksi maalle, tointuakseen kuumetaudista. Silloin hänen\nvaimonsa Teresia, joka oli ruvennut kovasti pitämään lapsesta, oli\nhankkinut luvan ottaa hänet mukaansa Pariisiin, missä hän lupasi opettaa\nhänelle kukkien valmistusta. Kolme kuukautta myöhemmin hänen miehensä\nkuoli, ja kun hän oli itsekin hyvin heikko, täytyi hänen silloin muuttaa\nveljensä, nahkuri Rabier'n luokse Beaumontiin. Joulukuun alkupäivinä hän\noli kuollut, uskoen kasvattinsa kälynsä huostaan, ja siitä lähtien sai\npienokainen kärsiä loukkauksia, lyöntejä ja kidutusta.\n\n-- Rabier, mutisi Hubert, niin, kyllä tiedän, nahkuri Rabier, Ligneulin\nrannalla, alakaupungissa... Mies juo ja vaimo käyttäytyy huonosti.\n\n-- He haukkuivat minua kilometripatsaan lapseksi, jatkoi Angélique\nkuohuksissaan, loukatun ylpeyden raivossa. He sanoivat, että katuoja oli\nkyllin hyvä äpärälle. Ja vaimo löi ja hakkasi minua ja pani sitten\nminulle ruokaa lattialle, niinkuin kissalleen; ja monasti sain vielä\npanna maata syömättä... Oh! minä olisin tappanut itseni viimein!\n\nHän teki hurjan epätoivon eleen.\n\n-- Eilen, jouluaamuna, he joivat ja ryntäsivät minun päälleni ja\nuhkasivat puristaa peukaloillaan silmät ulos minun päästäni, huvikseen\nvain. Mutta se ei käynyt, ja silloin he alkoivat tapella ja löivät\ntoisiaan nyrkeillä niin kovasti, että minä luulin heidän kuolleen, he\nmakasivat molemmat pitkänään lattialla... Minä olin jo aikoja sitten\npäättänyt karata. Mutta minä tahdoin kirjani. Nini-täti näytti sitä\nminulle usein ja sanoi: \"Katsos, tässä on kaikki mitä sinä omistat,\nsillä jos ei sinulla olisi tätä, niin ei sinulla olisi mitään.\" Ja minä\ntiesin, missä he sitä pitivät sitten kun Teresia-täti kuoli, piirongin\nylimmäisessä laatikossa... Silloin minä harppasin heidän ylitseen ja\notin kirjan ja juoksin ulos, puristaen kirjaa käsivarteni alla, ihoa\nvasten. Se oli liian suuri, minä luulin että kaikki ihmiset sen\nnäkisivät, että he ryöstäisivät sen minulta. Ja minä juoksin, minä\njuoksin niin hirveästi! Ja yöllä pimeässä, tuon portin alla minua paleli\nniin kauheasti, paleli niin että luulin kuolevani. Mutta ei se haittaa\nmitään, enpä minä heittänyt kirjaani, tässä se on!\n\nJa syöksähtäen äkkiä Hubertien luokse hän sieppasi kirjan heidän\nkäsistään, kun he olivat sitä sulkemassa antaakseen sen hänelle\ntakaisin. Sitten hän istui, heittäytyi pöytää vasten ja nyyhkytti,\npitäen kirjaa kaksin käsin ja painaen poskeaan sen vaaleanpunertavaan\npäällykseen. Ääretön nöyryytyksen tunne painoi alas hänen ylpeytensä,\nkoko hänen olemuksensa näytti sulavan siihen katkeruuteen, mikä sisältyi\nnoihin muutamiin kuluneisiin lehtiin, tuohon mitättömään esineeseen,\njoka oli hänen aarteensa, ainoa side mikä kiinnitti hänet maailman\nelämään. Hänen sydämensä ei voinut tyhjentyä niin suuresta epätoivosta,\nhänen kyyneleensä juoksivat juoksemistaan; ja mielensä murtuessa hän oli\nsaanut takaisin kauniin vaalean muotonsa, hänellä oli jälleen samat\npitkähkön soikeat kasvot, samat orvokinsiniset silmät, jotka hänen\nheltyessään olivat vaalenneet, sama sulopiirteisenä kohoava kaula, joka\nsaattoi hänet muistuttamaan jotakin kirkonikkunan pientä neitsyttä.\nYhtäkkiä hän tarttui Hubertinen käteen, painoi hyväilyistä osattomat\nhuulensa sitä vastaan, suudellen sitä kiihkeästi.\n\nMolempien aviopuolisoitten sydän täyttyi liikutuksesta, he sopersivat,\nollen itsekin herahtamaisillaan itkuun:\n\n-- Rakas, rakas lapsi!\n\nHän ei siis ollutkaan vielä perinpohjin paha? Ehkä hänet voisi vielä\nojentaa tuosta kiivaudesta, joka oli heitä pelottanut?\n\n-- Oi, minä rukoilen, älkää viekö minua takaisin niitten luokse, sopersi\nhän, -- älkää viekö minua niitten luokse!\n\nMies ja vaimo katsahtivat toisiinsa. Juuri viime aikoina, syksystä\nalkaen, heillä oli ollut aikomus ottaa oppilas, joka asuisi heidän\nluonaan, joku tyttönen, joka ilahduttaisi heidän pettyneitten toiveitten\nvarjostamaa asuntoaan. Ja nyt tuli asia heti ratkaistuksi.\n\n-- Suostutko? kysyi Hubert.\n\nHubertine vastasi verkkaan, tyynellä äänellään:\n\n-- Suostun kyllä.\n\nHe ryhtyivät heti suorittamaan muodollisuuksia. Hubert läksi kertomaan\nseikkailua Beaumontin pohjoispiirin rauhantuomarille, herra\nGrandsire'lle, joka oli hänen vaimonsa serkku ja ainoa sukulainen, mitä\ntämä oli tavannut mentyään naimisiin. Herra Grandsire otti huolekseen\nkaikki, kirjotti köyhäinhoitohallitukseen, missä Angélique helposti\ntunnettiin matrikkelinumeron avulla, ja sai suostumuksen siihen, että\ntämä saisi jäädä oppilaana Hubertien luokse, jotka olivat erittäin\nkunnon ihmisten maineessa. Piirikunnan apulaistarkastaja tuli\nmerkitsemään asiaankuuluvat seikat kasvattikirjaan ja teki samalla uuden\nisännän kanssa sopimuksen, jossa tämä sitoutui kohtelemaan lasta\nlempeydellä, pitämään hänet siistinä, antamaan hänen käydä koulussa\nja kirkossa sekä pitämään hänellä oman omituisen vuoteen.\nKöyhäinhoitohallitus puolestaan sitoutui maksamaan hänelle korvausta ja\nhankkimaan pukimet, ohjesääntöjensä mukaan.\n\nKymmenen päivän perästä kaikki oli kunnossa. Angélique nukkui ylhäällä\npuutarhanpuoleisessa ullakkokamarissa; hän oli jo saanut ensimmäiset\noppitunnit koruompelussa. Sunnuntaiaamuna ennen kirkkoonlähtöä Hubertine\navasi hänen läsnäollessaan työhuoneen vanhan kaapin, missä hän säilytti\nhienoja kultalankoja. Hänellä oli kädessään kirjanen, jonka hän pani\nerään laatikon pohjalle, sanoen:\n\n-- Katso, mihin minä panen tämän, jotta voit saada sen, jos haluat sitä,\nja että muistaisit.\n\nKun Angélique samana aamuna astui kirkkoon, tuli hän jälleen kulkemaan\npyhän Agneksen portin alitse. Viikolla oli yrittänyt suveta, mutta\nsitten oli pakkanen jälleen tullut niin ankarana, että veistokuvien\npuoleksi sulanut lumi oli jäätynyt monimuotoisiksi rypäleiksi ja\nneulasiksi. Neitsyet olivat nyt ylt'yleensä jään verhoamina,\nläpikuultavat puvut lasipitsein koristettuina. Dorotea kantoi soihtua,\njonka sula, kirkas metalli valui hänen käsistään; Cecilialla oli\nhopeinen kruunu, josta varisi kimaltelevia helmiä; Agatan pihtien\nraatelema rinta oli kristallipanssarilla peitetty. Ja otsikon\nkorkokuvakohtaukset ja holvikaarien pienet neitsyet näyttivät siltä kuin\nolisivat ne jo satoja vuosia olleet tällä tavoin ikäänkuin\njättiläissuuruisen pyhäinjäännöslippaan lasiruutujen ja jalokivien\ntakana. Agnes itse oli verhottu kuninkaalliseen vaippaan, joka oli\nkudottu valosäteistä ja kirjailtu tähdillä. Hänen karitsallaan oli\ntimanttivilla, hänen palmunsa oli tullut taivaanväriseksi. Koko portti\nloisti puhtaassa, tuikeassa pakkasessa.\n\nAngélique muisti yötä, jonka hän oli viettänyt tässä neitsyitten\nturvissa. Hän nosti silmänsä ja hymyili heille.\n\n\n\n\nII.\n\n\nBeaumontin muodostaa oikeastaan kaksi kokonaan erillään olevaa ja\nerilaista kaupunkia: kukkulan laella sijaitseva Beaumont-l'Eglise,\nKirkko-Beaumont, jossa on vanha, kahdenneltatoista vuosisadalta peräisin\noleva tuomiokirkko, seitsemänneltätoista vuosisadalta oleva\npiispankartano ja lähes tuhatkunta asukasta, sullottuina ahtaitten\nkatujen perukoihin; ja kukkulan juurella, Ligneul-joen rannalla\nsijaitseva Beaumont-la-Ville, Kaupunki-Beaumont, entinen etukaupunki,\njoka kukoistavien pitsi- ja palttinatehtaittensa vaikutuksesta on\nrikastunut ja kasvanut, joten siinä nyt on lähes kymmenentuhatta\nasukasta sekä avaroita toreja ynnä kaunis, uudenaikainen alimaaherran\nvirastotalo. Kaupungin molempien alueitten, pohjois- ja eteläpiirin\nvälillä ei näinollen ole juuri muuta yhteyttä kuin hallinnollinen.\nVaikka Beaumont-l'Eglise on vain noin kolmenkymmenen penikulman päässä\nPariisista, jonne pääsee kahdessa tunnissa, tuntuu sentään siltä kuin se\nolisi vieläkin suljettuna vanhojen suojamuuriensa sisään, joista ei\nkuitenkaan ole jäljellä muuta kuin kolme porttia. Sillä on pysyväinen,\nerikoinen asujamistonsa, joka viettää siinä samankaltaista olemassaoloa\nkuin heidän esi-isänsä ovat siinä viettäneet isästä poikaan jo viiden\nvuosisadan ajan.\n\nTuomiokirkko selittää kaiken, se on aiheuttanut kaiken ja säilyttää\nkaiken. Se on kuin äiti, kuningatar, se kohoaa mahtavan suurena keskellä\npientä, matalaa taloryhmää, mikä on kuin poikue tuomiokirkon jäykkien\nkivisiipien suojassa. Siinä asutaan vain sitä varten ja sen turvin;\nkäsityöläiset työskentelevät, kauppiaat myövät tavaroitaan vain\nelättääkseen, verhotakseen ja ylläpitääkseen sitä ja sen pappiskuntaa;\nja jos joskus tapaa jonkun porvarishenkilön, niin ovat ne vain\nhävinneitten joukkojen viimeisiä uskollisia rippeitä. Kirkko sykkii\nkeskellä, kadut ovat kukin sen suonia, kaupunki elää ja hengittää vain\nsen kautta. Siitä koko tuo muinaisaikainen henki, tuo uskonnollisen\nharras menneisyyden horros-uni, tuo maailmasta eristäytynyt yhdyskunta,\njoka sitä ympäröi, huokuen vanhaa rauhan ja uskon sulotuoksua.\n\nJa kaikista tämän salaperäisen kaupungin taloista oli Hubertien talo,\njossa Angélique tästä lähtien oli asuva, kaikkein lähimpänä\ntuomiokirkkoa, aivan sen kylkeen painautuneena. Oikeuden rakentaa\nsiihen, kahden tukimuurin väliin, oli varmaan antanut joku entisajan\nkirkkopaimen, joka tahtoi kiinnittää tämän koruompelijaan suvun esi-isän\nvakituiseksi messupaitojen tekijäksi, sakariston tarpeiden hankkijaksi.\nEteläpuolella varjosti pientä puutarhaa tuomiokirkon valtava runko:\nensin sivukappelien kehä, joitten ikkunain alla oli kasvisarakkeita,\nsitten päälaivan korkea runko, jota tukipilarit kannattivat, sitten\nlyijylevyillä peitetty laaja katto. Aurinko ei milloinkaan päässyt\ntunkeutumaan puutarhan perukkaan asti, vain muratit ja puksipuut siellä\nrehottivat. Mutta tuon jättiläiskorkean kirkonharjan sinne heittämä\nvarjo oli kuitenkin hyvin vieno, jonkinlainen uskonnollinen,\nhaudanomainen ja puhdas hämäryys, joka tuoksui hyvältä. Kirkon tornit\neivät päästäneet tuohon rauhallisen vilpoisaan vihertävään puolihämärään\nmuuta kuin kellojensa kuminan. Mutta sen värinä tuntui koko tuossa\nkirkon seinään painautuneessa, sen kiviin kiinni juuttuneessa talossa.\nSe värähti kaikista kirkonmenojen äänistä, juhlamessut, urkujen humina,\nlaulajien äänet, vieläpä uskovaisten ahdistetut huokauksetkin hymisivät\nsen jokaisessa huoneessa, tuudittivat sitä näkymättömästä maailmasta\nlemahtavalla pyhällä henkäyksellä; tuntuipa toisinaan haalean seinän\nläpi tunkeutuvan suitsutussavun tuoksuakin.\n\nViisi vuotta kasvoi Angélique siinä ikäänkuin luostarissa, kaukana\nmaailmasta. Hän meni ulos vain sunnuntaisin iltamessua kuuntelemaan,\nsillä Hubertine oli hankkinut luvan saada olla panematta häntä kouluun,\nmissä hän pelkäsi hänen saavan huonoja vaikutuksia. Tuo vanhanaikuinen\npieni talo hiljaisine, varjoisine puutarhoineen oli koko hänen\nmaailmansa. Hänen hallussaan oli valkeaksi kalkittu kamari ullakolla.\nAamulla hän tuli pohjakerroksessa olevaan keittiöön syömään aamiaista,\nsitten hän meni toisessa kerroksessa olevaan työhuoneeseen ryhtyäkseen\ntyöhön. Nämä huoneet ynnä tornissaan kiertävät portaat olivat ainoat\npaikat, joissa hän päivittäin liikkui, -- juuri vanhanaikaisimmat, läpi\naikojen säilyneet paikat, sillä hän ei koskaan käynyt Hubertien omassa\nhuoneessa eikä alakerran salissakaan juuri muuten kuin läpikulkiessaan,\njotka viimemainitut huoneet olivat enimmän nuorentuneet ajan makusuunnan\nmukaan. Salissa oli palkit kipsillä rapattu; kattoa koristi\npalmunlehtikarniisi vastaavine keskusruusukkeineen; suurikukkaiset\nseinäpaperit olivat ensimmäisen keisarikunnan ajalta, samoin kuin\nvalkoinen marmoriuuni ja mahonkinen huonekalusto, pieni pöytä, sohva ja\nneljä samettipäällyksistä nojatuolia. Niinä harvoina kertoina, kun hän\nviipyi siellä uudistamassa ikkunaan näytteille ripustettua\nkoruompeluvalikoimaa, näki hän ulos silmätessään saman muuttumattoman\naukeaman, pyhän Agneksen porttiin päättyvän kadun: joku kirkkoonmenijä\ntyönsi ovipuoliskoa, joka sulkeutui jälleen äänettömästi, vastapäätä\nolevat kultasepän ja kynttilänvalajan puodit, joitten öylättirasiat ja\nvahakynttilät olivat riveissä nähtävänä, näyttivät aina tyhjiltä. Ja\nitse unettavassa ilmassakin tuntui koko tuon vanhan kaupungin ja sen\nkatujen, piispankartanon takana kulkevan Kunniakadun, Kultaseppäinkatuun\nyhtyvän Isonkadun, Luostaritorin ja sen laidassa kohoavien kahden tornin\nluostarinomainen rauha, se laskeutui laimean päivänvalon mukana\nverkalleen tyhjälle kivikadulle.\n\nHubertine oli ottanut täydentääkseen Angéliquen opinnot. Hänellä oli\nmuuten se vanhanaikainen mielipide, että nainen on kyllin oppinut, kun\nhän osaa oikeinkirjotusta ja neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla.\nMutta hänen oli taisteltava oppilaan haluttomuutta vastaan, sillä tämä\nhuvitteli katselemalla ikkunasta ulos, vaikka siellä ei ollut paljonkaan\nhauskaa nähtävää, kun ikkuna oli puutarhaan päin. Angélique ei juuri\nvälittänyt muusta kuin lukemisesta; huolimatta sanelukirjotuksesta,\njohon käytettiin jotakin klassikkovalikoimaa, hän ei koskaan oppinut\nkirjottamaan sivuakaan virheettömästi. Hänellä oli kuitenkin soma\nkäsiala, siro ja jäntevä, joka muistutti entisajan suurten naisten\nepäsäännöllistä käsialaa. Mitä tulee muihin oppiaineisiin,\nmaantieteeseen, historiaan ja laskentoon, pysyi hän täysin\ntietämättömänä. Mitä hyötyä oli tietoviisaudesta? Ei niin mitään.\nMyöhemmin, Herran ehtoolliselle pääsemisensä aikaan hän opetteli\nkatkismuksensa sanasta sanaan sellaisella uskoninnolla, että kaikki\nihmettelivät hänen terävää muistiaan.\n\nEnsimmäisenä vuonna joutuivat kasvatusvanhemmat usein lempeydestään\nhuolimatta toivottomiksi. Angélique, josta näytti kehittyvän hyvin\ntaitava koruompelija, aiheutti heille levottomuutta äkillisillä\nmielenkäänteillään, tullen usein käsittämättömän laiskaksi, oltuaan\npäiväkausia mallikelpoisen uuttera. Hän muuttui yhtäkkiä veltoksi ja\nluihuksi, varasti sokeria ja istui kasvot punaisina ja silmät laimeina;\njos häntä nuhdeltiin, antoi hän äkäisiä vastauksia. Joskus, kun he\ntahtoivat häntä ojentaa, kävi hän rajuksi ja hillittömäksi, löi nyrkkiä\nja polki jalkaa, ollen valmis kynsimään ja puremaan. Silloin he\nkauhistuneina peräytyivät tuon pienen pedon edestä, hänessä riehuvan\npahuuden voima pelotti heitä. Mikä hän oikein oli? Mistä hän tuli?\nTuollaiset löytölapset tulevat melkein aina paheen ja rikoksien\npoluilta. He olivat jo kaksi eri kertaa päättäneet luopua hänestä ja\njättää hänet jälleen vaivaishoidon huostaan, katuen että olivat\nottaneetkaan häntä luokseen. Mutta nämä pelottavat kohtaukset, joista\nkoko talo vapisi, päättyivät aina samaan kyyneltulvaan, samaan\nhillittömään katumuksenpuuskaan, minkä vallassa lapsi heittäytyi maahan\nniin kovasti haluten rangaistusta, että hänelle täytyi kuin täytyikin\nantaa anteeksi.\n\nVähitellen Hubertine sentään sai valtaa hänen ylitseen. Hänen\nhyväsydämisyytensä, hänen ylevä, luja ja lempeä käytöksensä, hänen\ntervejärkisyytensä ja mielensä täydellinen tasapaino tekivät sen, että\nhän oli kuin luotu tähän kasvatustyöhön. Hän opetti hänelle kieltäymystä\nja kuuliaisuutta, jotka hän asetti intohimon ja ylpeyden vastakohdaksi.\nKuuliaisuus oli elämän ehto. Piti olla kuuliainen Jumalalle,\nvanhemmille, esivallalle. Oli olemassa kokonainen kunnioituksen pohjalle\nrakentuva järjestelmä, jonka ulkopuolella ihmistä odotti turmelus ja\ntuhoutuminen. Ja aina uuden sisunpurkauksen sattuessa hän, opettaakseen\nhänelle nöyryyttä, määräsi hänelle, ikäänkuin parannusharjotukseksi,\njotakin alempiarvoista työtä, kuten astioitten pyyhkimistä tai keittiön\nlattian pesemistä; ja hän pysyi määräyksessään järkähtämättä loppuun\nasti, antaen tytön ryömiä polvillaan lattiakiviä hangaten, kunnes hänen\nsisunsa lauhtui ja mielensä suli. Erityisesti häntä huoletti lapsen\ntunteitten hillittömyys, hänen hyväilyjensä kiihkeys ja tulisuus.\nUseampia kertoja hän oli hämmästyksekseen nähnyt hänen suutelevan omia\nkäsiään. Sitten Hubertine huomasi hänessä syntyvän kuvakiihkon, hän\nintoutui keräämään pieniä uskonnollisaiheisia kuvia, varsinkin\nVapahtajan kuvia; ja eräänä iltana hän löysi hänet itkemässä puoleksi\ntiedottomana, pää pöytään valahtaneena, huulet kuvia vasten painettuna.\nSyntyi jälleen kauhea kohtaus, kun Hubertine otti ne häneltä\ntakavarikkoon, hän itki ja parkui kuin tapettava. Siitä lähtien\nHubertine piti häntä ankarassa kurissa, ei suvainnut hänen tuuliaan,\npysytti hänet aina uutterassa työssä, masentaen hänet äänettömyydellä ja\nkylmyydellä, heti kun hän hänen äksystä katseestaan ja punottavista\nposkistaan huomasi veltostumisen oireita.\n\nMuuten oli Hubertine keksinyt itselleen apulaisen\nvaivaishoitohallituksen kirjasesta. Aina kolmen kuukauden päästä, kun\nkantomies teki siihen merkinnät, pysyi Angélique allapäin iltaan asti.\nHänen sydäntään viilsi kipeästi, jos hän sattumalta, ottaessaan kaapista\nkultapuolaa, huomasi kirjasen. Ja eräänä päivänä, kun hänellä taas oli\nraivoisa häijyyden puuska, jota ei mikään voinut hillitä, ja hän penkoi\nja mullisti laatikkoa pohjia myöten, jäi hän äkkiä tyrmistyneenä\nseisomaan, nähdessään kirjasen edessään. Nyyhkytykset tukahduttivat\nhäntä, hän heittäytyi kasvatusvanhempiensa jalkoihin sopertaen\nanteeksipyyntöjä ja sanoen, että he olivat tehneet väärin korjatessaan\nhänet taloonsa ja ettei hän ollut ansiollinen syömään heidän leipäänsä.\nSen päivän jälkeen hän usein hillitsi kiukkunsa muistaessaan kirjaa.\n\nNäin kasvoi Angélique kahdenteentoista ikävuoteensa asti, jolloin hänet\noli laskettava Herran ehtoolliselle. Hänen ympäristönsä, tuon\ntuomiokirkon varjossa uinuvan, suitsutuksen tuoksua hengittävän, veisuun\nhyminästä väräjävän pienen kodin rauha edisti tuon villin vesan\nvähittäistä muodostumista parempaan päin, vesan, joka oli nyhdetty Herra\ntiesi mistä ja istutettu tuon pienoisen puutarhan salaperäiseen maahan;\nsitä edisti myöskin tässä kodissa vietetty säännöllinen elämä,\njokapäiväinen työ ja siinä vallitseva maailmasta tietämättömyys, joka\noli niin täydellinen ettei edes tuon uneliaan kaupunginosan kaiku sinne\nulottunut. Mutta etupäässä vaikutti tuohon muuttumiseen aviopuolisoitten\nsuuri keskinäinen rakkaus, joka näytti siltä kuin olisi joku\nparantumaton tunnonvaiva sitä laajentanut. Mies koetti lakkaamatta\npoistaa vaimonsa muistosta sitä vääryyttä, minkä hän oli hänelle tehnyt\nmenemällä hänen kanssaan naimisiin vastoin hänen äitinsä tahtoa. Kun\nheidän lapsensa kuoli, oli hän selvästi tuntenut että vaimo luki tämän\nrangaistuksen hänen syykseen, ja hän koetti tehdä kaikkensa saadakseen\nsen anteeksi. Se olikin tapahtunut jo aikoja sitten, vaimo tunsi nyt\nhäntä kohtaan jumaloivaa rakkautta. Toisinaan hän epäili tätä, ja tämä\nepäily synkensi hänen elämäänsä. Ollakseen varma siitä, että tuo\njäykkäluontoinen äiti-vainaja oli leppynyt haudassaan, olisi hän\ntahtonut saada jälleen lapsen. Tämä anteeksiannon-lapsi oli heidän ainoa\ntoivonsa, ja hän lähestyi vaimoaan kuin uskovainen jumalaansa, palvoen\nhäntä tuollaisella hartaalla aviollisella rakkaudella, joka on palava ja\npuhdas kuin alati jatkuva kihlausaika. Vaikkakaan hän oppilaan\nläsnäollessa ei suudellut häntä edes hiuksille, niin joka kerta, kun hän\nastui heidän yhteiseen huoneeseensa, tunsi hän vielä nytkin,\nkaksikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen, samanlaista liikutusta kuin\nnuori aviomies hääiltana. Tämä huone oli näköjään vaatimaton,\nvalkoiseksi ja harmaaksi maalattu, seinillä sinikukkaiset paperit ja\npähkinäpuiset huonekalut kretongilla päällystetyt. Sieltä ei koskaan\nkuulunut melua eikä kolinaa, mutta siellä oli hieno hellyyden tuoksu,\njoka vaikutti lämmittävästi koko taloon. Ja Angélique tuli täten kuin\nkylpemään hellyydessä, missä hän kasvoi hyvin tuntehikkaaksi ja hyvin\npuhtaaksi.\n\nEräs kirja täydensi työn. Eräänä aamuna, kun hän penkoi muuatta\ntyöhuoneen tomuista hyllyä, löysi hän käytännöstä pois joutuneitten\nkoruompeluvälineitten joukosta hyvin vanhan kirjan, jonka nimi oli\n_Kultainen Legenda_. Se oli painettu vuonna 1549 ja sen kirjottaja oli\nJacques de Voragine. Sen oli varmaan joskus ostanut joku\nmessupukumestari kuvien vuoksi, jotka olivat täynnä hyödyllisiä tietoja\npyhimyksistä. Pitkään aikaan ei Angélique välittänyt juuri muusta kuin\nkuvista, noista vanhoista hurskaista puupiirroksista, jotka viehättivät\nhäntä. Heti kun hän sai luvan leikkiä, otti hän kellertäviin\nvasikannahkakansiin sidotun nelitaitteis-niteen ja selaili sitä\nverkalleen: ensin suojusnimiö, joka oli painettu punaisella ja mustalla\nja varustettu kustantajan nimellä ja osotteella; sitten varsinainen\nnimiö, jossa oli kahtapuolta neljän evankelistan ympyräkuvat sekä\nalhaalla Itäisen maan tietäjät kunnioittamassa Jeesuslasta ja ylhäällä\nkuoleman voittamista esittävä kuva, jossa Vapahtaja polkee luita\njalkainsa alle. Senjälkeen seurasi kuva toisensa perästä, koristeltuja\nalkukirjaimia, suuria ja keskikokoisia piirroksia tekstissä ja pitkin\nsivuja: Marian ilmestys, jossa suuri enkeli kietoo säteittensä sisään\npienen, hennon Marian; viattomain lasten surma, jossa julma Herodes\nseisoo keskellä pienten ruumiitten kasaa; Jeesuksen syntymä, jossa\nJeesus makaa seimessä neitsyt Marian ja vahakynttilää kantavan Joosefin\nkeskellä; pyhä Johannes Almunantaja jakelemassa köyhille; pyhä Matias\nsärkemässä epäjumalankuvaa; pyhä Nikolai piispanpuvussa, oikealla\npuolellaan ammeessa seisovia lapsia; ja kaikki naispuoliset pyhimykset,\nAgnes, rinta miekan lävistämänä, Kristiina, jolta rinnat reväistään\npihdeillä irti, Genoveva karitsainsa seuraamana, Juliana ruoskittavana,\nAnastasia poltettavana, Maria Egyptiläinen erämaassa katumusta\nharjottamassa, Magdalena astia hyvänhajuista voidetta kädessään. Ja\npaljon muita vielä, joita jokaista katsoessa tunsi yhä suurempaa kauhua\nja sääliä, aivan kuin kuunnellessaan jotakin samalla haavaa hirmuista ja\nsuloista satua, joka kouristaa sydäntä ja nostaa vedet silmiin.\n\nMutta Angéliquessa heräsi vähitellen halu tietää tarkemmin, mitä kukin\nnäistä piirroksista esitti. Alussa nuo kaksi tiheätekstistä palstaa ja\nniitten kellastuneella paperilla pikimustina kiemurtelevien\ngoottilaiskirjainten outo ulkonäkö pelottivat häntä. Mutta hän tottui\nsiihen, sai selville kirjaimet, ymmärsi lyhennykset ja supistukset ja\noppi arvaamaan vanhanaikuisten lausepartten ja sanojen merkityksen.\nLopulta hän luki sujuvasti, ihastuksissaan kuin jonkun salaisuuden\nperille päästyään ja riemuissaan aina kun selvisi voittajana jostakin\nuudesta pulmasta. Tuon vaivalloisen pimeyden takaa ilmestyi kokonainen\nsäihkyvä maailma. Hän astui kuin taivaalliseen loisteeseen. Entisiä\nkuivia ja kylmiä klassikkojaan hän ei enää muistanutkaan. Legenda yksin\nsai hänet innostumaan. Pää käsien välissä hän istui sen yli\nkumartuneena, se kiehtoi hänet kokonaan, niin ettei hän enää lainkaan\nelänyt jokapäiväistä elämää, vaan unhotti ajan kulunkin katsellessaan\ntuntemattomuuden pohjasta suurena kirkastuvaa unelmien maailmaa.\n\nJumala on hyvä ja hurskas, ja niin ovat pyhimyksetkin alusta alkaen. He\novat ennakolta valittuja, äänet ilmottavat heidän syntymistään, heidän\näitinsä näkevät merkillisiä unia. Kaikki ovat kauniita, voimakkaita,\nvoitollisia. Kirkas hohde on heidän ympärillään, heidän kasvonsa\nloistavat. Dominikuksella on tähti otsallaan. He lukevat ihmisten\nsisimmät aivotukset, he lausuvat ääneen mitä toiset ajattelevat. Heillä\non ennustamisen lahja, ja heidän ennustuksensa käyvät aina toteen. Heitä\non lukematon paljous, heidän joukossaan on piispoja ja munkkeja,\nneitsyitä ja porttoja, kerjäläisiä ja kuninkaallisen huoneen jäseniä,\nalastomia, juurilla eläviä erakoita ja peurojen kanssa luolissa asuvia\nvanhuksia. Heidän kaikkien elämäkertansa on samanlainen: he kasvavat\nKristukselle, uskovat häneen, kieltäytyvät uhraamasta väärille\njumalille, joutuvat kidutettaviksi ja kuolevat kunnian ihanuudessa.\nVainot saavat keisarit väsyksiin. Andreas saarnaa ristiinnaulittuna\nkaksi päivää kahdellekymmenelletuhannelle ihmiselle. Joukkokääntymyksiä\ntapahtuu, neljäkymmentätuhatta ihmistä kastetaan yhdellä kertaa.\nJolleivät kansanjoukot käänny nähdessään ihmeen tapahtuvan, pakenevat he\nkauhun valtaamina. Pyhimyksiä syytetään noituudesta, heille annetaan\nongelmia ratkaistavaksi ja he selvittävät ne, heitä pannaan väittelemään\noppineitten kanssa ja nämä jäävät mykiksi. Kun heidät viedään temppeliin\nuhrattavaksi, kaatuvat epäjumalat heti heidän henkäyksestään ja menevät\nmurskaksi. Eräs neitsyt sitoo vyönsä Venuksen kaulaan, ja tämä hajoaa\ntomuksi. Maa järisee, Dianan temppeli luhistuu raunioiksi salaman\niskusta. Ja kansat nousevat kapinaan, sisällisiä sotia syttyy. Silloin\ntapahtuu usein, että pyövelit pyytävät kastetta ja kuninkaat polvistuvat\nköyhien, ryysyisten pyhimysten eteen. Sabina pakenee kotitalostaan.\nPaula jättää viisi lastaan ja kieltäytyy kylvyistä. Lihan kidutukset ja\npaastot puhdistavat heitä. He eivät nauti vehnää eikä öljyä. Germanus\nsirottaa tuhkaa ruokaansa. Bernhard ei enää osaa erottaa ruokia\ntoisistaan, hän ei tunne muuta kuin puhtaan veden maun. Agaton pitää\nkolme vuotta kiviä suussaan. Augustinus on epätoivoissaan tekemästään\nsynnistä, pitäen huvitteluna sitä että on katsonut koiran juoksua.\nVarallisuudella ja terveydellä ei ole mitään arvoa, iloa tuottavat vain\nkieltäymykset, jotka kuolettavat ruumista. Ja näin he voiton saatuaan\nelävät puutarhoissa, missä kukat ovat tähtiä ja puiden lehdet laulavat.\nHe tappavat lohikäärmeitä, he nostavat ja tyynnyttävät myrskyjä, he\njoutuvat haltioihinsa ihastuksesta saadessaan omistaa kaksi kyynärää\nmaata. Leskivaimot pitävät huolta heidän tarpeistaan heidän eläessään ja\nsaavat unessa käskyn mennä heidät hautaamaan, kun he ovat kuolleet.\nHeille tapahtuu merkillisiä asioita, ihmeellisiä seikkailuja, yhtä\nkauniita kuin romaaneissa. Ja kun satojen vuosien kuluttua avataan\nheidän hautojaan, lemahtaa sieltä hyviä tuoksuja.\n\nMutta näitä pyhimyksiä vastassa on siellä paholaisia, ääretön paljous\npaholaisia. \"Ne lentelevät usein meidän ympärillämme kuin kärpäset ja\ntäyttävät ilman vailla määrää. Ilma on yhtä täynnänsä perkeleitä ja\npahoja henkiä, kuin auringon säde on täynnänsä atoomeja. Ne ovat kuin\ntomu.\" Ja heidän välillään syntyy iankaikkinen taistelu. Pyhimykset\nsaavat aina voiton, ja aina on heidän uudestaan saavutettava voittonsa.\nMitä enemmän paholaisia ajaa pois, sitä useampia saapuu tilalle. Niitä\nlasketaan kuusituhatta kuusisataa kuusikymmentäkuusi yhdessä ainoassa\nnaisessa, jonka Fortunatus pelastaa. Ne riehuvat, puhuvat ja huutavat\nriivattujen suun kautta ja ne ravistelevat näiden ruumista kuin\ntuulispää. Ne menevät heidän sisäänsä nenästä, korvista ja suusta, ja\npoistuvat heistä suurella kiljunnalla monipäiväisten kauheitten\ntaistelujen perästä. Joka tienkäänteessä vääntelehtii riivattu, pyhä\nmies kulkee ohi ja rupeaa taistelemaan. Basilius painiskelee\nhartiavoimin pelastaessaan erästä nuorta miestä. Makariuksen ollessa\nnukkumassa hautojen keskellä rupeavat paholaiset häntä ahdistamaan ja\nhän taistelee heitä vastaan koko yön. Enkelienkin täytyy vainajien\nvuoteitten ääressä rusikoida paholaisia, saadakseen haltuunsa sielun.\nToisin kerroin taas taistelu muodostuu vain kilpailuksi älyssä ja\noveluudessa. Tehdään sukkelia temppuja, keksitään viekkaita juonia.\nApostoli Pietari ja Simon velho taistelevat ihmeillä. Saatana, joka käy\nympäri, pukeutuu kaikenkaltaisiin valheasuihin, ottaa naisen muodon,\nsukeutuu pyhimykseksikin. Mutta heti kun hänet on voitettu, näyttäytyy\nhän kaikessa rumuudessaan: \"Kuin musta kissa, joka on koiraa suurempi,\njolla on isot ja tultasuitsevat silmät, pitkä ja verinen kieli aina\nnapaan asti ulottuva, häntä kiemurainen ja pystyyn nostettu, näyttäen\nhänen peränsä, josta hirmuinen haju käy ulos.\" Se on kaikkivallitsevana\najatuksena, se on yhteinen suuri vihollinen. Sitä peljätään ja sitä\npilkataan. Vieläpä tehdään hänelle petostakin. Ja vaikka hänen\ntulikattilansa näyttävätkin niin julmilta, jää hän kuitenkin lopulta\naina siksi, jota vedetään nenästä. Mitä sopimuksia hän tekeekin,\nriistetään ne häneltä joko väkivallalla tai viekkaudella. Heikot\nnaisetkin lyövät hänet maahan, Margareeta murskaa jalallaan hänen\npäänsä, Juliana ruhjoo hänet lyömällä häntä kahleillaan. Se aiheuttaa\njonkinlaisen iloisen turvallisuuden; pahuus joutuu halveksituksi, koska\nse on voimaton, hyvyys on aina varma, sillä hyve on ylivoimainen. Ei\ntarvitse muuta kuin tehdä ristinmerkki, niin saatana ei voi mitään, vaan\npakenee ulvoen. Kun neitsyt tekee ristinmerkin, niin koko helvetti\nkukistuu.\n\nTässä pyhimysten ja saatanan välisessä taistelussa esiintyy hirveitä\nkidutuksia, joita vainoojat panevat toimeen. Pyövelit sivelevät\nmarttyyrejä hunajalla ja jättävät heidät kärpästen käsiin; antavat\nheidän kävellä avojaloin lasinsiruissa taikka hehkuvilla hiilillä;\nlaskevat heidät kuoppiin, joissa on ilkeitä matelijoita; ruoskivat heitä\nlyijykuulilla varustetuilla ruoskilla; naulaavat heidät elävänä\nruumisarkkuihin, jotka sitten heittävät mereen; panevat heidät\nriippumaan tukasta ja sytyttävät palamaan; valavat heidän haavoihinsa\nsammuttamatonta kalkkia, kiehuvaa pikeä ja sulatettua lyijyä; istuttavat\nheidät metallituoleihin, jotka on kuumennettu hehkuvan kuumiksi;\npainavat heidän päähänsä tulikuumia kypäreitä; kärventävät heidän\nruumistaan soihduilla, murskaavat heidän reisiluunsa alasimella,\npuhkaisevat silmät, leikkaavat kielen, katkovat sormet yhden erältään.\nJa kärsimyksillä ei ole tehoa, pyhimykset halveksivat niitä perinpohjin,\nheillä on vain kiire kärsimään enemmän ja he tuntevat siitä vain iloa.\nIhmeet suojelevat heitä yhtämittaa, he väsyttävät pyövelinsä. Johannes\njuo myrkkyä saamatta siitä mitään vahinkoa. Sebastianus hymyilee\nnuoliparven lävistämänä. Toisinaan taas nuolet jäävät riippumaan ilmaan\nmarttyyrin kahden puolen, taikka kääntyvät takaisin ampujaansa päin ja\npuhkaisevat häneltä silmät. He juovat sulatettua lyijyä kuin kylmää\nvettä. Jalopeurat heittäytyvät maahan heidän eteensä ja nuolevat heidän\nkäsiään lauhkeina kuin karitsat. Pyhälle Laurentiukselle tuntuu halstari\nsuloisen vilpoisalta. Hän huudahtaa: \"Onneton, sinä olet paisunut toisen\npuolen, käännä toinenkin ja syö sitten, sillä se on kyllin paistunut.\"\nCecilia pannaan ammeeseen, joka on täynnä kiehuvaa vettä, ja \"hän oli\nsiellä ikäänkuin kylmässä paikassa eikä tuntenut ensinkään kuumuutta.\"\nKristiina tekee tyhjäksi kaikki kidutukset: hänen isänsä panee\nkaksitoista miestä pieksämään häntä ja nämä nääntyvät uupumuksesta;\ntoinen pyöveli sitoo hänet rattaaseen ja sytyttää tulen alle, ja liekit\nleviävät ja surmaavat viisitoistasataa henkeä; hän heittää hänet mereen\nkivi kaulassa, mutta enkelit kannattavat häntä, Jeesus itse tulee alas\nkastamaan häntä ja antaa sitten pyhän Mikaelin tuoda hänet maihin; vielä\nuusi pyöveli sulkee hänet kyykäärmeitten joukkoon, jotka kiertyvät\nhyväillen hänen kaulansa ympäri, ja antaa hänen olla viisi päivää\npalavassa pätsissä, missä hän vain laulaa saamatta mitään vahinkoa.\nVinsentius, joka saa kestää vieläkin enemmän, ei tunne kärsimystä:\nhäneltä murretaan jäsenet, hänen ruumistaan raastetaan rautakartoilla\nkunnes sisälmykset tulevat ulos, hänet pistellään täyteen neuloja, häntä\npaahdetaan nuotiossa niin että veri tulvii hänen haavoistaan, hänet\nheitetään vankikoppiin jalat pölkkyyn naulattuna, ja vaikka hän on\nsilvottuna ja kärvennettynä ja vatsa auki, niin hän yhä elää, ja hänen\nkidutuksensa ovat muuttuneet kukkien suloisuudeksi, suuri valkeus\ntäyttää vankiluolan, hän lepää ruusuvuoteella ja enkelit laulavat hänen\nkanssaan. \"Laulun suloinen sävel ja kukkain ihana tuoksu levisivät\nympäri, ja kun vartiat sen näkivät, niin he kääntyivät uskoon, ja kun\nDacius tämän kuuli, niin hän vihastui suuresti ja sanoi: Mitä me hänelle\nenempi teemme, me olemme voitetut.\" Sellainen on kiduttajain huuto,\nlopputulos on aina joko heidän kääntymyksensä tai kuolemansa. Heidän\nkätensä halvaantuvat. He saavat äkillisen, väkivaltaisen lopun:\nkalanruodot tukehduttavat heidät, salamat iskevät heihin, vaunut\nsärkyvät heidän altaan. Ja pyhimysten vankiholvit muuttuvat kaikki\nsäteilevän valoisiksi, Maria ja apostolit kulkevat niihin esteettömästi\nläpi muurien. Taivas lähettää lakkaamatta apua ja tukea, sieltä tulee\nilmestyksiä, näyttäytyypä itse Jumalakin avonaisessa taivaassa pitäen\nkädessään jalokivikruunua. Kuolemakin on iloinen, he halveksivat sitä.\nOmaiset riemuitsevat, kun joku heidän joukostaan sortuu. Araratin\nvuorella kuolee kymmenentuhatta ristiinnaulittua. Kölnin luona menee\nyksitoistatuhatta neitsyttä hunnien teurastettavaksi. Sirkuksissa luut\nruskavat petojen hampaitten välissä. Kolmivuotiaana joutuu Quiricus,\njonka Pyhähenki saattaa puhumaan kuin mies, marttyyrikuoleman uhriksi.\nRintalapsetkin herjaavat pyöveleitä. Lihan halveksiminen kiihottaa\ntuskan taivaalliseksi nautinnoksi. Revittäköön, murskattakoon,\npoltettakoon sitä, se on hyvä vain; vielä ja yhä vielä, se ei tule\nkoskaan kitumaan kyllin paljon; ja he kehottavat kaikki pistämään heidän\nrintaansa miekan tai keihään, mikä yksin voi heidät tappaa. Eulalia,\nseisoessaan roviolla herjaavan, sokaistuneen kansanjoukon keskellä,\nhengittää liekkiä sisäänsä kuollakseen pikemmin. Jumala täyttää hänen\ntoivomuksensa, valkea kyyhkynen lentää hänen suustaan ja nousee\ntaivaaseen.\n\nNäitä lukiessaan Angélique ihmetteli. Tuollaiset kauhut ja sellainen\nvoitonriemuinen ilo vaikuttivat häneen hurmaten, kohottivat hänet\ntodellisuuden yläpuolelle. Mutta häntä huvittivat Legendassa myöskin\ntoiset, vienommat kohdat, nimittäin eläimet, koko Noakin arkki, joka\nsiinä toimi. Häntä huvittivat kaarneet ja kotkat, joitten tehtävänä oli\nruokkia erakoita. Ja kuinka kauniita kertomuksia siinä oli leijonista!\nPalvelevaisesta leijonasta, joka kaivaa haudan Maria Egyptiläiselle;\ntulisesta leijonasta, joka vartioi pahojen talojen portilla, kun\nvarakonsulit antavat viedä niihin neitsyitä; ja sitten Hieronymuksen\nleijonasta, jonka huostaan on uskottu aasi ja joka antaa varastaa sen ja\nhakee sen sitten takaisin. Siellä oli myöskin susi, joka tulee\nsynnintuntoon ja tuo takaisin varastamansa sian. Bernhard julistaa\nkirouksen kärpäsien ylitse, ja nämä putoavat kuolleina maahan. Remigius\nja Blasius ruokkivat lintuja pöydältään, siunaavat niitä ja parantavat\nne terveiksi. Fransiskus, \"jolla oli suuri kyyhkysen lempeys\", saarnaa\nlinnuille, kehottaen heitä rakastamaan Jumalaa. \"Yksi lintu, jota\nsirkaksi kutsutaan, istui viikunapuussa, ja Fransiskus ojenti kätensä ja\nkutsui sitä lintua, ja hän totteli nopeasti ja tuli hänen kädellensä. Ja\nhän sanoi hänelle: Laula, sisareni, ja ylistä meidän Herraamme. Ja lintu\nrupesi kohta laulamaan, ja ei mennyt pois ennenkuin hän hänen lupasi.\"\nTämä oli Angéliquelle jatkuvan huvituksen aiheena, se antoi hänelle\najatuksen kutsua pääskysiä ja odottaa sitten uteliaana, tulevatko ne.\nSitten siellä oli kertomuksia, joita hän ei voinut kertaakaan lukea\ntulematta kipeäksi naurusta. Kristofer, lempeä jättiläinen, joka kantoi\nJeesusta, saattoi hänet nauramaan vedet silmissä. Hän oli menehtyä\nlukiessaan maaherran epäonnistuneesta seikkailusta Anastasian kolmen\npalvelijaneidon kanssa, kun hän menee heitä tapaamaan keittiöön ja\nsuutelee patoja ja pannuja, luullessaan suutelevansa heitä. \"Hän meni\nulos sangen mustana ja rumana muodoltaan ja muuttuneilla vaatteilla. Ja\nkun hänen palvelijansa, jotka odottivat ulkona, näkivät hänet\nsenkaltaisena, niin he ajattelivat, että hän oli muuttunut piruksi.\nSilloin he löivät häntä kepeillä ja pakenivat ja jättivät hänet aivan\nyksin.\" Mutta kaikkein hurjimmin hän nauroi silloin kun pirua\nkuritettiin, varsinkin kun Juliana, jota hän vankiluolassa kiusasi,\nantoi hänelle aika saunan rautakahleillaan. \"Silloin tuomari käski\nnoutaa Julianan, ja kun hän tuli ulos, veti hän pirua perässään, joka\nhuusi sanoen: Hyvä rouva Juliana, älkää tehkö minulle enää pahaa! Vaan\nJuliana veti häntä sillä tavalla koko turun poikki ja heitti hänet\nviimein saastaiseen kuoppaan.\" Taikka sitten hän ommellessaan kertoi\nHuberteille legendoja, jotka olivat mielenkiintoisempia kuin sadut. Hän\noli lukenut ne niin moneen kertaan, että hän osasi ne ulkoa. Hän kertoi\ntarun seitsemästä unikeosta, jotka lähdettyään vainoa pakoon nukkuivat\neräässä luolassa kolmesataa seitsemänkymmentäseitsemän vuotta ja joitten\nherääminen niin suuresti hämmästytti keisari Teodosiusta; pyhän\nKlemensin tarinan, joka on täynnä loppumattomia, odottamattomia ja\nliikuttavia seikkailuja, kun suuret onnettomuudet hajottavat kokonaisen\nperheen, isän, äidin ja kolme poikaa, ja nämä lopulta tulevat jälleen\nyhteen mitä kauneimpien ihmeitten kautta. Hän itki liikutuksesta, hän\nnäki niistä unta öisin, hän ei enää elänytkään muualla kuin tässä\nmurheen- ja riemun-kylläisessä ihmemaailmassa, jossa esiintyvät kaikki\nhyveet, saaden palkakseen kaikki ilot.\n\nKun Angélique kävi ensi kerran Herran ehtoollisella, tuntui hänestä kuin\nolisi hän liikkunut kuin pyhimykset, kahden kyynärän korkeudella maasta.\nHän oli alkuaikaisen kirkon nuori kristitty, joka antoi itsensä kokonaan\nJumalan käsiin, sillä hän oli oppinut kirjasta, ettei hän voinut tulla\npelastetuksi ilman armoa. Hubertit olivat tavallisia yksinkertaisia\nuskovaisia: he kävivät messussa sunnuntaisin ja rippikirkossa suurina\njuhlina, tehden sen nöyrien sielujen hiljaisella uskolla, jossakin\nmäärin myös perintätottumuksen ja ostajapiirinsä vaikutuksesta, sillä\nmessupukujen tekijät olivat isästä poikaan harjottaneet säännöllistä\nHerran ehtoollisella käyntiä. Hubert keskeytti toisinaan ompelukehyksen\npingottamisen kuunnellakseen kun Angélique luki pyhimystarujaan, ja\ntunsi niistä samanlaista väristystä kuin hänkin, ikäänkuin kevyt henkäys\nnäkymättömästä maailmasta olisi leyhyttänyt hänen tukkaansa. Hänessä oli\nmelkoinen määrä tunteellisuutta, hän itki nähdessään Angéliquen\nvalkopukuisena. Tuo päivä oli kuin unta, he palasivat kirkosta\nihmeissään ja väsyneenä kumpikin. Hubertinen täytyi torua heitä illalla,\nsillä hän oli järkevä ja tuomitsi kaikenlaisen liiottelun, hyvissäkin\nasioissa. Siitä lähtien hänen piti taistella hillitäkseen Angéliquen\nuskonintoa, erittäinkin sitä anteliaisuuskiihkoa, mikä tämän oli\nvallannut. Fransiskuksella oli köyhyys rakastettunaan, Julianus\nAlmunantaja kutsui köyhiä herroikseen, Gervasius ja Protesius pesivät\nheidän jalkansa ja Martinus jakoi heidän kanssaan viittansa. Ja lapsi\ntahtoi noudattaa Lucian esimerkkiä ja myydä kaikki voidakseen antaa\nkaikki. Hän oli luopunut ensin omista pikku tavaroistaan, sitten hän\nalkoi ryöstää taloa. Mutta mitan kukkuraksi tuli vielä se, että hän\nantoi ansiottomille ja kunnottomille ilman erotusta avoimin käsin. Kun\nhäntä eräänä iltana pari päivää hänen Herran ehtoollisella käymisensä\njälkeen nuhdeltiin sen takia, että hän oli heittänyt ikkunasta\nliinavaatteita jollekin juopolle naiselle, joutui hän entiseen tapaansa\nhillittömään raivoon, riehuen kamalasti. Sitten hän häpeän musertamana\ntuli sairaaksi ja makasi vuoteessa kolme päivää.\n\nMutta viikot ja kuukaudet vierivät. Kaksi vuotta oli kulunut, Angélique\noli neljäntoista vuoden vanha ja alkoi kehittyä naiseksi. Kun hän luki\nLegendaa, niin hänen korvissaan humisi ja veri tykytti hänen ohimojensa\npienissä, sinertävissä suonissa, ja hän tunsi nyt sisarellista hellyyttä\nsen neitsyitä kohtaan.\n\nNeitsyys on enkelien sisar, siihen sisältyy kaiken hyvän omistus,\nsielunvihollisen kukistus, uskon voitto. Se tuottaa armon, se on\nvoittamaton täydellisyys. Pyhähenki tekee Lucian niin painavaksi, ettei\ntuhat miestä eikä viisi paria härkiä jaksa vetää häntä huonoon paikkaan,\njohon maaherra on määrännyt hänet vietäväksi. Muuan maaherra, joka\nyrittää suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Kidutettaessa ilmenee\nneitsyitten puhtaus loistavasti. Kun rautapiikit raastavat haavoille\nheidän valkoisen ihonsa, vuotaa niistä veren asemesta maitoa.\nKymmeneenkin kertaan esiintyy kertomus kristitystä neidosta, joka\nomaisiaan paeten verhoutuu munkin kaapuun, ja kun hänen syytetään\ntehneen väkivaltaa jollekin seudun nuorelle tytölle, kestää hän\npanettelut vastustamatta ja saattaa sitten panettelijat riemullisesti\nhäpeään, kun hänen viaton sukupuolensa tulee ilmi. Eugenia viedään täten\ntuomarin eteen, tuntee tämän omaksi isäkseen, repäisee kaapunsa ja\nnäyttää itsensä. Siveyden säilyttämiseksi on taisteltava lakkaamatta,\nlihan himo syntyy aina uudestaan. Pyhimysten viisaus saattaakin heidät\npeljäten karttamaan naisia. Maailma on täynnä pauloja, ja erakot menevät\nerämaahan, missä ei ole naisia. He kamppailevat hirmuisesti, ruoskivat\nitseään, heittäytyvät alastomina piikkipensaisiin tai lumikinoksiin.\nEräs erakko peittää sormensa vaipallaan, taluttaessaan äitiään\nkahlauspaikan poikki. Eräs marttyyri, joka ollessaan kiinnisidottuna\njoutuu huonon naisen kiusattavaksi, puraisee kielensä poikki ja\nsylkäisee sen naisen silmille. Fransiskus tunnustaa, että hänen suurin\nvihollisensa on hänen oma ruumiinsa. Bernhard huutaa: varkaita!\nvarkaita! puolustaakseen itseään asuntonsa emäntää vastaan. Kun eräs\nnainen suutelee paavin kättä, kun tämä antaa hänelle ehtoollisieipää,\nsivaltaa paavi kätensä poikki ja neitsyt Maria panee sen jälleen\npaikalleen. Aviopuolisoitten eroamiselle annetaan suuri kunnia.\nAleksius, rikas, naimisissa oleva mies, opettaa vaimolleen siveyttä ja\nlähtee pois hänen luotaan. Naimisiinmeno tapahtuu vain kuolemaa varten.\nJustiina, jota kidutetaan Kyprianuksen silmäin edessä, kestää tuskat,\nkäännyttää hänet ja menee yhdessä hänen kanssaan kuolemaan. Cecilia,\njota enkeli rakastaa, ilmaisee tämän salaisuuden hääiltana puolisolleen\nValerianukselle, ja Valerianus ei tahdo häneen kajota, vaan vaatii tulla\nkastetuksi, saadakseen nähdä enkelin. Hän löysi huoneessansa Cecilian\npuhumassa enkelin kanssa, ja enkeli piti kädessään kahta ruusukruunua ja\nantoi niistä toisen Cecilialle ja toisen Valerianukselle ja sanoi:\n\"Säilyttäkää nämä kruunut tahrattomalla sydämellä ja ruumiilla.\" Kuolema\non rakkautta voimakkaampi, siinä ilmenee olemassaolon halveksiminen.\nHilarius rukoilee Jumalaa kutsumaan taivaaseen tyttärensä Apian, jotta\ntämä ei joutuisi naimisiin; tytär kuolee, ja hänen äitinsä pyytää isää\nkutsuttamaan samaten pois hänetkin, mikä tapahtuukin. Itse neitsyt Maria\nriistää naisilta heidän sulhasensa. Eräs ylimys, Unkarin kuninkaan\nsukulainen, luopuu nuoresta, ihanan kauniista morsiamestaan heti kun\nMaria ilmestyy kilpailemaan. \"Äkkiä ilmestyi Pyhä Neitsyt, sanoen\nhänelle: Jos minä olen niin kaunis kuin sinä sanot, niin minkätähden\nhylkäät minut ottaaksesi toisen?\" Ja ylimys kihlautuu neitsyt Marialle.\n\nKaikkien näitten pyhäin ihmisten joukossa oli Angéliquella\nmielipyhimyksensä, joitten tarinat tunkivat syvälle hänen sydämeensä ja\nvaikuttivat häneen ojentavasti. Siten viehätti häntä ylhäissyntyinen,\nviisas Katariina, joka osottaa omistavansa kaiken maailman tiedon,\nväitellessään viidensadan oppineen kanssa, jotka keisari Maksimus\nlähettää hänen vastustajikseen. Hän saattaa heidät hämmentymään ja\nvaikenemaan. \"He hämmästyivät eivätkä taitaneet mitään sanoa, vaan\nolivat kaikki ääneti. Ja keisari pilkkasi heitä, että he olivat häpeällä\nantaneet nuoren tytön voittaa itsensä.\" Silloin nuo viisisataa menevät\nhänen eteensä ja ilmottavat kääntyvänsä. \"Ja kun tiranni tämän kuuli,\nniin hän puuskui vihaa ja antoi käskyn, että heidät piti kaikki elävältä\npoltettaman keskellä kaupunkia.\" Angéliquen silmissä Katariina oli juuri\nsellainen ylivoimaisen viisauden ja kauneuden perikuva, jollaiseksi hän\nitse olisi tahtonut tulla, voidakseen käännyttää ihmiset ja saadakseen\nelää vankihuoneessa kyyhkysen ruokkimana, ennenkuin häneltä hakattaisiin\npää poikki. Mutta pysyväksi opetukseksi tuli hänelle erittäinkin\nElisabet, Unkarin kuninkaan tytär. Aina kun hänen ylpeytensä nousi\nkapinaan ja kiivas luonteensa pyrki saamaan vallan, ajatteli hän tuota\nlempeyden ja säveyden esikuvaa, joka jo viisivuotiaana oli Jumalaa\npelkääväinen, kieltäytyi leikkimästä ja nukkui paljaalla lattialla\nkunnioittaakseen Jumalaa, ja sittemmin Turingin maakreivin kuuliaisena\nja tylysti kohdeltuna puolisona esiintyi miehensä edessä aina iloisin\nkasvoin, vaikka öisin vuodatti kyyneliä tulvanaan, ja lopuksi eli\nmaastaan karkotettuna, pidättyväisenä leskenä, jolle köyhyys oli onni.\n\"Hänen vaatetuksensa oli niin halpa, että hän kantoi harmaata vaippaa,\njoka oli jatkettu toisen värisellä vaatteella. Hänen pukunsa hihat\nolivat rikki ja paikatut toisella värillä.\" Kuningas, hänen isänsä,\nlähettää jonkun kreivin häntä hakemaan. \"Ja kun kreivi näki hänet näin\npuettuna kehräävän lankaa, niin hän huusi säälistä ja hämmästyksestä ja\nsanoi: Ei milloinkaan ole kuninkaan tytär kantanut senkaltaista pukua,\nei myös nähty kehräävän villoja.\" Hänessä on kristillinen nöyryys\ntäydellisenä; hänellä on ruokanaan samaa karkeaa leipää kuin\nkerjäläisillä, hän hoitaa heidän haavojaan ilman vastenmielisyyttä,\npitää heidän halpaa pukuaan, nukkuu paljaalla maalla ja seuraa\nkirkollisia juhlakulkueita avojaloin. \"Hän ei pessyt yhtäkään kertaa\nruokamaljoja ja astioita, ja meni piiloon ja kätkeytyi, etteivät\nkamaripiiat kääntäisi itseänsä pois hänet nähdessään, ja sanoi: Jos minä\nolisin löytänyt toisen, enemmän halveksitun elämän, niin minä olisin sen\nomistanut.\" Ja niinpä Angélique, joka ennen oli pakahtua harmista, kun\nhänet pantiin pesemään keittiön lattiaa, nyt etsimällä etsi halpoja\naskareita, kun hän tunsi omapäisen vallanhalun vaivaavan mieltään. Mutta\nvielä rakkaampi kuin Katariina, vielä rakkaampi kuin Elisabet, rakkaampi\nkuin kukaan muu oli hänelle Agnes, lapsimarttyyri. Hänen sydämensä\nsylkähti, kun hän löysi Legendasta tämän hiuksiensa verhoaman neitseen,\njoka oli suojellut häntä tuomiokirkon portin alla. Kuinka hehkuva\nolikaan hänen puhdas rakkautensa! Millä inholla hän työntää luotaan\nmaaherran pojan, kun tämä puhuttelee häntä hänen koulusta tullessaan!\n\"Pois minusta, sinä kuoleman paimen, sinä synnin alkaja ja rikoksien\nelättäjä.\" Kuinka hän ylistää rakastettuaan: \"Minä rakastan sitä, jonka\näiti on Neitsyt ja jonka isä ei ole koskaan naista tuntenut, ja jonka\nkauneutta aurinko ja kuu ihailevat ja jonka hengähdyksestä kuolleet\nvirkoavat.\" Ja kun Aspasianus käskee pistää miekan hänen rintaansa,\nnousee hän paratiisiin yhdistyäkseen \"valkeaan ja paistavaan ylkäänsä\".\nVarsinkin viime kuukausina, kun Angéliquella oli levottomia hetkiä,\njolloin veri kuumana tykytti hänen ohimoissaan, hän rukoili häntä\nerityisellä hartaudella; ja hänestä tuntui heti kuin hän olisi saanut\nvirkistystä. Hän näki hänet alati lähellään, ja häntä suretti kovasti,\nkun hän niin usein teki ja ajatteli sellaista, minkä tunsi pahottavan\nhäntä. Eräänä iltana, kun hän suuteli käsiään, niinkuin hän vielä joskus\nhuvikseen teki, punastui hän yhtäkkiä kovasti ja kääntyi hämillään\nympäri, vaikka hän oli yksin, sillä hän tunsi, että pyhä Agnes oli ollut\nnäkemässä. Agnes oli hänen vartiansa.\n\nViidentoista vuotiaaksi tullessaan oli Angélique näinollen erinomainen\ntyttö. Tosin ei tuo eristetty, työteliäs elämäntapa, ei tuomiokirkon\nlempeä varjo eivätkä kauniit pyhimystarut olleet tehneet hänestä mitään\nenkeliä tai ehdottoman täydellistä olentoa. Yhä vielä saattoi hänen\nmielensä kuohahtaa, yhä vielä oli hänessä vikoja, jotka ilmenivät\nodottamattomina jostakin hänen sielunsa sopukasta, joka oli jäänyt\nkiinni aitaamatta. Mutta hän häpesi silloin niin kovin, hän olisi niin\nmielellään tahtonut olla täydellinen! Ja hän oli niin sydämellinen, niin\nvilkas, niin viaton ja puhdas pohjaltaan! Palatessaan eräältä pitemmältä\nkävelyretkeltä, jollaisia Hubertit tekivät kahdesti vuodessa,\npääsiäismaanantaina ja Marian taivaaseenastumisen päivänä, hän oli\ntuonut mukanaan tien varrelta nyhtämänsä orjanruusupensaan ja istuttanut\nsen pieneen puutarhaan. Hän hoiti ja kasteli sitä. Se tuli hänen\nhoidossaan pystymmäksi ja kantoi suurempia, hienotuoksuisia kukkia.\nKukkimisaikana hän vartioi sitä jännityksellä, sillä, vaikka hän ei\nollut suostunut sitä ymppäämään, odotti hän tavallisella haaveellisella\ninnollaan, että siitä jonkun ihmeen kautta puhkeaisi ruusuja. Hän hyppi\nsen ympärillä, toistellen ihastuneena: \"Minä! minä!\" Ja jos laskettiin\nleikkiä hänen maantieltä saadusta ruusupuustaan, nauroi hän sille\nitsekin hiukan kalpeana, silmät puoleksi kyynelissä. Hänen\norvokinsiniset silmänsä olivat vielä pehmenneet väriltään, hänen\npuoleksi avautuneitten huuliensa välistä näkyi pienet, valkoiset\nhampaat, hänen pitkähkön soikeita kasvojaan ympäröivät vaaleat, kevyet\nhiukset kultaisena sädekehänä. Hän oli kasvanut tulematta liian\nhoikaksi, kaulan ja hartiain piirteissä oli yhä vielä sama ylevä sulo,\nrinta oli pyöristynyt, vartalo oli notkea. Hän oli iloinen ja terve,\nharvinaisen laatuinen kaunotar, jonka loppumaton viehätys oli\nyhdistyneenä täydelliseen viattomuuteen ja sielun puhtauteen.\n\nHubertit kiintyivät häneen päivä päivältä yhä hellemmillä tunteilla.\nHeissä oli kummassakin herännyt ajatus ottaa hänet lapsekseen. Mutta he\neivät virkkaneet siitä mitään toisilleen, peläten herättävänsä eloon\nheidän haihtumattoman surunsa. Ja sinä aamuna, jolloin Hubert karkaisi\nmielensä ja puhui, vaipui vaimo tuolille ja puhkesi nyyhkytyksiin. Jos\nhe ottaisivat omakseen tämän lapsen, eikö se merkitsisi samalla, että he\nolivat lopullisesti luopuneet toivostaan saada itse lasta? Oli kyllä\ntotta, että heidän iässään ei sellaista juuri voinut odottaa, ja\nHubertine suostui, kun hän samalla ajatteli, minkä hyvän työn he siten\ntekisivät tytölle. Kun he ilmaisivat aikeensa Angéliquelle, lensi tämä\nheidän kaulaansa, ollen tukehtua kyyneliin. Tietysti hän näin ollen\ntulisi jäämään heidän luokseen, tuohon taloon, jossa hän oli jo niin\nsuurena tekijänä, nuortaen sitä nuoruudellaan, ilostuttaen sitä\nnaurullaan. Mutta jo ensi askeleella ilmeni vaikeuksia. Rauhantuomari\nGrandsire, jolta he kysyivät neuvoa, selitti tämän lapseksiottamisen\nkokonaan mahdottomaksi, koska laki vaatii, että lapseksi otettavan tulen\nolla täysi-ikäinen. Sitten hän kuitenkin, nähdessään heidän surunsa,\nneuvoi heille toisen keinon, nimittäin virallisen holhoojan aseman.\nAsetusten mukaan voi näet jokainen vähintään viisikymmentä vuotta\ntäyttänyt henkilö laillisen asiakirjan kautta kiinnittää itseensä\nviittätoista vuotta nuoremman alaikäisen, rupeamalla hänen viralliseksi\nholhoojakseen. Iät soveltuivat, ja he suostuivat ilostuneina.\nPäätettiinpä vielä, että he sittemmin antaisivat lapsenoikeudet\nholhokilleen testamenttimääräyksellä, niinkuin laki sallii. Herra\nGrandsire otti huostaansa Hubertin anomuksen, varustettuna vaimon\nsuostumuksella, ja kääntyi sitten vaivaishoitohallituksen esimiehen\npuoleen, joka oli kaikkien vaivaisapua nauttivien lasten holhooja ja\njonka suostumus oli saatava tällaisessa asiassa. Siellä tutkittiin\nasiaa, ja viimein lähetettiin asiakirjat Pariisiin asianomaiselle\nrauhantuomarille. Ei puuttunut enää muuta kuin oikeuden pöytäkirja, joka\nvahvistaisi Hubertin virallisen holhooja-aseman, kun aviopuolisot\nvaltasi vielä myöhästynyt epäilys.\n\nEnnenkuin he täten ottaisivat Angéliquen lapsekseen, eikö heidän olisi\npitänyt koettaa ottaa selvää hänen omaisistaan? Jos hänellä oli olemassa\näiti, niin mikä antaisi heille oikeuden olla lapsen määrääjinä,\njolleivät he olleet täysin varmat hänen turvattomuudestaan? Ja kaiken\npohjalla oli tuo tuntematon, turmeltunut alkujuuri, josta lapsi ehkä oli\nlähtenyt ja joka oli tuottanut heille levottomuutta jo aikaisemmin. Sama\nhuoli valtasi heidät nyt niin voimakkaana, että se riisti heiltä\nunenkin.\n\nHubert matkusti äkkiä Pariisiin. Se oli järkyttävä tapaus hänen\nrauhallisessa elämässään. Hän valehteli Angéliquelle, sanoen matkansa\nsyyksi sen, että hänen läsnäoloaan tarvittiin holhousasiassa. Yhdessä\nvuorokaudessa hän toivoi saavansa tietää kaikki. Mutta Pariisissa kului\npäivä toisensa perästä, joka askeleella ilmeni vaikeuksia, ja hän vietti\nsiellä kokonaisen viikon, juosten yhden luota toisen luo ympäri\nkaupunkia, toivottomana, miltei itkien. Vaivaishoitotoimistossa otettiin\nhänet ensinnäkin vastaan sangen kylmäkiskoisesti. Vaivaishoidolla oli\nsääntönä, että lapsille ei ilmoteta heidän syntyperäänsä ennenkuin he\ntulevat täysi-ikäisiksi. Kolmena aamuna peräkkäin hänet lähetettiin\ntakaisin tyhjin toimin. Hänen täytyi ruveta itsepintaiseksi, selittää\nneljässä virastossa, puhua äänensä käheäksi esittäessään itseään\nvirallisena holhoojana, kunnes viimein eräs osastonpäällikkö, pitkä,\nlaiha mies, suvaitsi ilmottaa hänelle, ettei mitään varmoja\ntodistuskappaleita ollut olemassa. Vaivaishoitohallitus ei tiennyt\nmitään, eräs kätilö oli jättänyt sen huostaan Angélique Marie nimisen\nlapsen, ilmottamatta äidin nimeä. Epätoivoissaan Hubert oli jo\npalaamaisillaan takaisin Beaumontiin, kun eräs ajatus sai hänet menemään\ntoimistoon vielä neljännen kerran, pyytämään lähempiä tietoja\nsyntymätodistuksesta, jossa täytyi olla mainittuna kätilön nimi. Siitä\nsyntyi vielä uusi juttu. Vihdoin hän sai tietää nimen; se oli madame\nFoucart, ja hänelle ilmotettiin vielä, että tämä nainen asui vuonna 1850\nDeux-Écus-kadulla.\n\nSilloin alkoi samoilu uudelleen. Deux-Écus-kadun pää oli hävitetty, eikä\nkukaan lähikatujen myymälänpitäjistä muistanut madame Foucart nimistä\nhenkilöä. Hän tutki ammattikalenteria: siinä ei enää ollut sitä nimeä.\nLopuksi hän alentui turvautumaan viimeiseen keinoon. Hän kulki katse\nkohotettuna, tähyillen ammattikilpiä, aikoen käydä puhuttelemassa\nkätilöltä. Tästä olikin toivottu tulos; hän osui tulemaan erään vanhan\nvaimon luo, joka, kuultuaan hänen asiansa, huudahti: Kuinka! Että\ntunsiko hän madame Foucartia! Häntä, joka oli niin erinomainen ihminen\nja jolla oli ollut paljon vastoinkäymisiä! Hän asui Censier-kadulla,\ntoisessa päässä Pariisia. Hubert juoksi sinne.\n\nSiellä hän, kokemuksen opettamana, aikoi toimia viisaasti. Mutta madame\nFoucart, joka oli tavattoman lihava, lyhytsäärinen nainen, ei antanut\nhänen esittää järjestyksessä edeltäpäin valmistettuja kysymyksiään. Heti\nkun hän oli saanut suustaan lapsen nimen ja aikamäärän, päästi madame\nFoucart kielensä valloilleen ja kertoi koko jutun katkeran vihan\npuuskassa. Vai niin! Vai oli se lapsi elossa! No niin, hän voi imarrella\nitseään sillä, että hänellä on äitinä kuuluisa lutka! Niin, madame\nSidonie, niinkuin häntä kutsutaan hänen leskeksi tulonsa jälkeen.\nHänellä on arvokasta sukua, veli ministerinä, kuulemma, mutta se ei estä\nhäntä harjottamasta kunniatonta ammattia! Ja hän selitti millä tavoin\nhän oli tullut hänet tuntemaan, siihen aikaan kun tuo natu piti\nSaint-Honoré-kadulla hedelmäkauppaa, tultuaan Pariisiin Plassansista,\nmistä hän ja hänen miehensä olivat lähteneet maailmalle onneaan\nkoettamaan. Kun mies oli kuollut ja haudattu, oli vaimo viisitoista\nkuukautta myöhemmin saanut lapsen, eikä voinut oikein tietää, mistä hän\nsen oli saanut, sillä hän oli kuiva kuin lasku, kylmä kuin protesti ja\ntunnoton kuin ulosmittaaja. Hairahduksen saattaa antaa anteeksikin,\nmutta se kiittämättömyys! Eikö hän, madame Foucart, ollut hoitanut häntä\nhänen lapsivuoteensa aikana, eikö hän ollut mennyt häntä auttaessaan\nniin pitkälle, että oli sijottanut lapsen vaivaishoidon huostaan, joten\nhän pääsi kaikista hankaluuksista? Ja kiitokseksi ei hän ahdinkoon\njouduttuaan ollut saanut häntä maksamaan hoitopalkkaansa, ei edes\nkädestä käteen lainaamiaan viittätoista frangia.\n\nNykyään oli madame Sidoniella Faubourg-Poissonnière-kadulla pieni puoti\nja kolme huonetta välikerroksessa, missä hän piti muka pitsikauppaa,\nmutta möi mitä vain. Hohoijaa! sellaista äitiä olisi parempi olla\nkerrassaan tuntematta!\n\nTuntia myöhemmin Hubert maleksi madame Sidonien puodin edustalla. Hän\nnäki siellä laihan, kalvakan, iältään epämääräisen, joleannäköisen\nnaisen, puettuna mustaan, nukkavieruun pukuun, jossa näkyi monia\nalkuperältään epämääräisiä tahroja. Hänen sattumalta syntyneen lapsensa\nmuisto ei olisi koskaan voinut lämmittää tuon luvatonta elinkeinoa\nharjottavan naisen tunnotonta sydäntä. Hubert teki varovaisia\ntiedusteluja ja sai kuulla asioita, joita hän ei koskaan kertonut\nkenellekään, ei edes vaimolleen. Kuitenkin hän epäröi yhä, ja tuli vielä\nviimeisen kerran kävelemään tuon salaperäisen puodin ohi. Eikö hänen\nsentään tarvitsisi ilmottaa itsensä ja hankkia suostumus? Hänen, kunnon\nmiehen, oli nyt tuomittava, oliko hänellä oikeus tällä tavoin katkaista\nside ainiaaksi. Äkkiä hän kääntyi selin taloon, ja illalla hän palasi\nBeaumontiin.\n\nHubertine oli juuri saanut herra Grandsireltä kuulla, että asiakirja,\njoka Hubertille antoi virallisen holhoojan aseman, oli asianomaisessa\noikeudessa vahvistettu. Ja kun Angélique heittäytyi Hubertin syliin,\nnäki Hubert selvästi hänen pyytävästä, kysyvästä katseestaan, että hän\noli ymmärtänyt hänen matkansa todellisen vaikuttimen. Silloin hän sanoi\nyksinkertaisesti:\n\n-- Lapseni, äitisi on kuollut.\n\nAngélique itki, syleillen heitä kiihkeästi. Koskaan enää ei siitä\npuhuttu. Hän oli nyt heidän tyttärensä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSen vuoden pääsiäismaanantaina Hubertit olivat vieneet Angéliquen\nsyömään aamiaista Hautecoeur'in linnan raunioille, jotka kohoavat\nLigneul-joen rannalla pari penikulmaa Beaumontista alaspäin. Ja kun\nseuraavana aamuna tämän ulkoilmassa vietetyn rattoisan retkeilypäivän\njälkeen työhuoneen vanha kello löi seitsemän, nukkui Angélique vielä.\n\nHubertinen täytyi nousta koputtamaan hänen ovelleen.\n\n-- No, laiskuri! Me olemme jo syöneet aamiaisen.\n\nAngélique pukeutui nopeasti ja meni syömään yksin. Tullessaan sitten\ntyöhuoneeseen, jossa Hubert ja hänen vaimonsa juuri olivat asettuneet\ntyöhönsä, sanoi hän:\n\n-- Oi, kuinka minä olen nukkunut! Ja tuo messupaita, joka on luvattu\nsunnuntaiksi!\n\nTyöhuone, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin, oli jotensakin avara\nhuone, melkein koskemattomana alkuperäisessä asussaan säilynyt. Katon\nmolemmat niskavuolet ja näkyvien poikkihirsien kolme välipintaa eivät\nolleet edes saaneet valkomaalausta, vaan pohottivat nokisina ja\nmadonsyöminä, ja murenneen rappauksen alta näkyivät välipintojen rimat.\nEräässä kattopalkkeja kannattavista olkakivistä oli vuosiluku 1463,\narvattavasti rakennusvuosi. Kivinen uuni, vaikkakin halkeillut ja\nmurentunut, oli säilyttänyt yksinkertaisen siroutensa solakoine\npylväineen, kauluskivineen ja seppelkoristeisine reunuksineen. Saattoipa\nreunuksella erottaa vielä ajankuluttaman alkeellisen veistokuvankin,\njoka esitti pyhää Clarusta, korko-ompelijain suojeluspyhää. Mutta uuni\nei enää ollut käytännössä, sen pesästä oli tehty avonainen kaappi,\nasettamalla siihen poikittain lautoja hyllyiksi, joille oli kasattu\nmallipiirustuksia. Huonetta lämmitti nyt jykevä valurautainen kamiini,\njonka savutorvi, kuljettuaan pitkin kattoa, lävisti uunin kyljen.\nRempalleen menneet ovet olivat Ludvig XIV:n ajalta. Lattiassa näkyi\nvielä vanhoja, lahonneita parkettilevyjä uudempien välissä, jotka oli\nasetettu paikalleen yksitellen, kukin koloonsa. Seinien keltainen\nmaalaus oli jo sadan vuoden vanha, ylhäältä haalistunut, alhaalta\nkulunut, täynnä salpietaritahroja. Joka vuosi puhuttiin\nuudestaan-maalaamisesta, mutta vastenmielisyys uudistuksia kohtaan\npidätti sitä toteutumasta.\n\nIstuessaan ompelukehyksen ääressä, johon messupaita oli pingotettu,\nHubertine nosti päänsä ja sanoi:\n\n-- Muistat kai, että olen luvannut sinulle korin orvokkeja puutarhaasi,\njos saamme sen valmiiksi sunnuntaiksi.\n\nIloisena huudahti Angélique:\n\n-- Niin, sehän on totta!... Kyllä otan sen nyt käsiini!... Mutta missä\nminun sormituppeni on? Kaikki kapineet lentävät tiehensä, kun ei tee\ntyötä.\n\nHän solautti norsunluisen sormitupen pikkusormensa toiseen niveleeseen\nja istuutui kehyksen toiselle puolelle, ikkunaa vastapäätä.\n\nEdellisen vuosisadan puolivälistä asti ei työhuoneen varustuksissa ollut\ntapahtunut yhtään muutosta. Muodot muuttuivat, korko-ompelutaide\nkehittyi, mutta täällä tavattiin vielä seinään kiinnitetty puukappale,\njohon kehys nojautui, liikuteltavan pukin kannattaessa sen toista päätä.\nLoukoissa nukkui vanhanaikaisia työkaluja: \"sukkela\", eräs koje\nhammasrattaineen ja vartaineen, jolla pantiin kultalankaa puolalta\npuikkoon koskematta siihen; käsirukki, jonkinlainen seinään\nkiinnitettävä rataslaite, jolla kierrettiin lankaa; kaikenkokoisia\nompelukehyksiä niihin kuuluvine silkkivaatteineen ja säleineen. Eräällä\nhyllyllä oli vanha kokoelma reikätalttoja päärmäyskultaa varten; sillä\nnäkyi myöskin hylyksi joutunut entisaikaisten korko-ompelijain suuri,\nkuparinen kynttiläjalka. Nahkaremmistä naulatun pitimen silmukoissa oli\npurasimia, puisia ja rautaisia vasaroita, leikkuurautoja pergamentin\nleikkaamista varten ja puksipuisia taltantapaisia esineitä, joilla\nlankoja muovailtiin sitä mukaa kuin niitä käytettiin. Lehmuspuisen\npöydän alla, jolla pergamenttia leikattiin, oli isot kerinpuut, jonka\nliikkuvien pajukelojen ympäri oli pingotettu vyyhti punaista\nvillalankaa. Lankaan pujoteltuja erivärisiä silkkipuolia riippui\nnuoralla lähellä kaappia. Lattialla oli kori täynnä tyhjiä puolia.\nKäärelankakerä oli pudonnut tuolilta alas ja purkautunut vieriessään.\n\n-- Oi tuota ihanaa, ihanaa ilmaa! virkkoi Angélique. Se tekee elämän\nsuloiseksi.\n\nJa ennenkuin hän kumartui työhönsä, hän unohtui vielä hetkiseksi\navonaisen ikkunan ääreen, josta säteilevä toukokuun aamu tulvi\nhuoneeseen. Auringon syrjä liukui tuomiokirkon harjan yli, ja\npiispantalon puutarhasta lemahti tuore syreenintuoksu. Angélique hymyili\nhäikäistyneenä, kylpien sisääntulvivassa keväässä. Sitten hän säpsähti,\nikäänkuin olisi nukahtanut, ja sanoi:\n\n-- Isä, minulla ei ole läpiompelukultaa.\n\nHubert, joka oli lopettamassa jonkun messupuvun mallin\nkalkkiopiirustusta, meni kaapille ja etsi sen sopukoista vyyhden,\nleikkasi sen poikki ja kehitti hiukan kumpaakin päätä, raaputtaen\nsilkkilangan päällä olevaa kultaa; sitten hän toi vyyhden Angéliquelle\npergamenttipalasessa.\n\n-- Eikö muuta?\n\n-- Ei muuta.\n\nAngélique oli heittänyt silmäyksen ympärilleen ja nähnyt ettei mitään\nenää puuttunut: erilaiset kultalangat, punainen, viheriä ja sininen;\nkaikenväriset silkkipuolat; päärmäyskulta ja kierrekulta, pöyhötetty ja\nkäherretty, rasian virkaa tekevässä hatunkopassa; pitkät, hienot neulat,\nteräspihdit, sormustimet, sakset, vahatyyny. Kaikki nämä olivat hujan\nhajan itse kehykselle pingotetulla kankaalla, jolle oli levitetty\nsuojaksi vahvaa harmaata paperia.\n\nHän oli pannut neulansilmään säikeen läpiompelukultaa. Mutta heti ensi\npistolla se katkesi, ja hänen täytyi kehittää sen päätä uudestaan,\nraaputtamalla pois hiukan kultaa, jonka hän heitti samoin kehyksellä\najelehtivaan jätevasuun.\n\n-- No vihdoinkin! sanoi hän, pistettyään neulan kankaan läpi.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi. Hubert oli ryhtynyt pingottamaan kehystä. Hän\noli asettanut toisen tukin seinään kiinnitetylle pidikkeelle ja toisen\npukille, tarkalleen toistensa kohdalle, joten tukille kiinnitetyn\nkarmosiinipunaisen silkkisen messupukuvaatteen langat tulivat ihan\nsuoraan. Hän asetti sivulistat tukeissa oleviin reikiin, kiinnittäen ne\nniihin neljällä nappulalla. Toimitettuaan kiinnipujotuksen oikealla ja\nvasemmalla, hän sitten päätti pingottamisen, peräyttäen nappuloita. Kun\nhän koputti kangasta sormellaan, kumisi se kuin rumpu.\n\nAngéliquesta oli tullut erinomainen koruompelija. Hubertit ihmettelivät\nhänen taitoaan ja aistiaan. Sen lisäksi, mitä he olivat hänelle\nopettaneet, pani hän työhön oman herkän tunteensa, joka saattoi elämää\nkukkiin ja uskoa vertauskuviin. Hänen käsissään silkki ja kulta alkoivat\nelää, pienimmätkin koristeet saivat salaperäisen lennokkuuden, hän pani\nniihin kaiken sielunsa, alati virkeän mielikuvituksensa ja uskonsa\nnäkymättömiin. Muutamat hänen koruompeluistaan olivat niin kovasti\nliikuttaneet Beaumontin pappiskuntaa, että eräs pappi, joka harrasti\nmuinaistiedettä, ja toinen, joka oli taiteentuntija, olivat tulleet\nhäntä tervehtimään, ilmaisten ihastuksensa hänen neitsytkuviinsa, joita\nhe vertasivat alkuaikaisen kirkon yksinkertaiseen kuvaustaiteeseen.\nNiissä oli sama vilpittömyys, sama harras tunne, ikäänkuin vannehdittuna\nyksityispiirteitten äärimmäisen tarkkaan täydellisyyteen. Hänellä oli\ntodella ihmeellinen piirustuslahja, joka, vaikkei hänellä ollut ollut\nmitään muuta opetusta kuin omat harjotuksensa iltasin lampun valossa,\nsaattoi hänet usein muuttamaan mallejaan, poikkeamaan niistä ja luomaan\nneulallaan oman mielikuvituksensa mukaan. Ja niin joutuivat Hubertit,\njotka pitivät piirustustaitoa välttämättömänä hyvälle koruompelijalle,\nvarjoon hänen rinnallaan, vaikka he olivat niin paljon vanhempia\nammatissa. He olivat lopulta vain hänen vaatimattomia apulaisiaan, jotka\njättivät hänen tehtäväkseen kaiken vaativamman loistotyön, suorittaen\nitse niistä vain alustavat työt.\n\nMillaisia loistavia ja pyhiä ihmeteoksia kulkikaan hänen kättensä kautta\nvuosien mittaan! Hän eli keskellä silkkiä, satiinia, samettia, kulta- ja\nhopeakankaita. Hän kirjaili messupaitoja, stola-vöitä, käsiliinoja,\nkasukoita, dalmatikoja, hiippoja, lippuja, kalkkiverhoja ja\nöylättirasia-peitteitä. Mutta varsinkin messupaitoja hän sai tehdä tuon\ntuostakin; aina käytettiin niihin viittä väriä: valkoinen edusti\nripitystä ja neitseitä, punainen apostoleja ja marttyyrejä, musta\nkuolleita ja paastoaikaa, orvokinsininen viattomia lapsia, viheriä pyhiä\njuhlia. Usein käytettiin kultaakin, jonka saattoi panna valkoisen,\npunaisen tai viheriän sijalle. Ristin keskuksessa oli aina samat\nvertauskuvat, Jeesuksen ja Marian nimikirjaimet, säteitten ympäröimä\nkolmio, karitsa, pelikaani, kyyhkynen, kalkki, öylättirasia ja\npiikkiköynnöksen ympäröimä vertavuotava sydän; kauluksessa ja hihoissa\ntaasen kiemurteli koristekuvioita tahi kukkia, koko vanhojen tyylien\nkoristepaljous, kaikki suurikukkaiset kasvit, vuokot, tulppaanit,\npioonit, granaattiomenat, hortensiat. Ei mennyt yhtään vuodenaikaa,\nettei hän olisi ommellut joitakin vertauskuvallisia tähkiä ja terttuja,\nmustalle pohjalle hopealla, punaiselle kullalla. Hyvin upeihin\nmessupaitoihin hän väritteli kuvaelmia, pyhimysten päitä, ynnä\nkeskusalueen, johon hän kuvasi Marian ilmestyksen, Vapahtajan syntymän\nja ristiinnaulitsemisen. Milloin olivat kultakirjaukset ommellut suoraan\npohjavaatteelle, milloin taas hän kiinnitti silkkiset tai satiiniset\nkuviokaistaleet kultakirjovaatteelle tahi sametille. Ja tämä säihkyvä,\npyhä kukkasloiste syntyi pisto pistolta hänen hoikkien sormiensa\nliikkeistä.\n\nSe messupaita, jota Angélique tällä kertaa kirjaili, oli valkoisesta\nsatiinista. Sen ristin muodosti kimppu kultaisia liljoja, joitten väliin\noli pujoteltu heleänvärisiä ruusuja varjotetusta silkistä. Keskellä,\nhimmeästä kullasta ommeltujen pienten ruusujen muodostaman seppeleen\nympäröimänä säteilivät Marian nimikirjaimet, punaisella ja viheriällä\nkullalla ommeltuina, runsaasti koristettuina.\n\nHän ompeli viimeisiä pienten kultaruusujen lehtiä läpipistoilla, ja\nsiten kului tunti täydellisessä äänettömyydessä. Mutta säie katkesi\nuudelleen ja hän pani sen jälleen neulansilmään kehyksen alla katsomatta\nsiihen, kuten taitavan koruompelijan tulee. Kohottaessaan päänsä hän\nnäytti pitkällä siemauksella juovan sisäänvirtaavaa kevättä.\n\n-- Oi, kuiskasi hän, kyllä oli kaunista eilen!... Kuinka tuo\nauringonpaiste tekee hyvää!\n\nHubertine, joka juuri vahasi lankaansa, pudisti päätään.\n\n-- Minä olen ihan kuin piesty, jäseneni ovat kaikki turtana. Enhän\nolekaan kuusitoistavuotias, kuten sinä, ja kun tulee niin vähän olleeksi\nulkona!\n\nHän ryhtyi kuitenkin heti jälleen työhön. Hän valmisti liljoja, neuloen\nveliinipalasia merkittyihin kohtiin piirustuksessa, jotta kuviot\nkohoaisivat enemmän pohjapinnasta.\n\n-- Ja sitten nämä ensimmäiset päivänpaisteet panevat teidät\npuolipyörryksiin, lisäsi Hubert, joka kehyksen pingotettuaan ryhtyi\nkalkkioimaan silkille kaapun reunustaa.\n\nAngélique oli jäänyt haaveilevin silmin katsomaan erääseen kirkon\npilariin heijastuvaa auringonsädettä. Hiljaisella äänellä hän vastasi:\n\n-- Ei, ei, minua se virkisti, tuo eilinen ulkoilmapäivä vei minusta pois\nväsymyksen.\n\nSaatuaan valmiiksi pienet kultalehdet, hän kävi käsiksi yhteen suurista\nruusuista, pitäen valmiina yhtä monta valmiiksi pujotettua säiettä kuin\noli eri värivivahduksia ja ommellen erkanevilla ja jälleen yhtyvillä\npistoilla, terälehtien kuperan muodon mukaan. Ja vaikka työ olikin näin\narkaluontoista, purkautuivat nyt hänen huuliltaan edellisen päivän\nmuistot, joita hän äsken hiljaisuudessa oli johdatellut mieleensä, niin\nlukuisina ja elävinä, ettei hän saanut lopetetuksikaan. Hän muisteli\nlähtöä, avaroita niittyjä, aamiaista Hautecoeurin linnan raunioilla\neräässä kivipermantoisessa salissa, jonka murtuneet seinät kohosivat\nkorkealla kummulla puolensadan metrin päässä salavien reunustamasta\nLigneulin joesta. Hän ei voinut saada mielestään noita raunioita, noita\nhajallaan olevia, sinivattupensaitten peittämiä jäännöksiä, jotka\nkertoivat tuon jättiläisen mahtavasta suuruudesta siihen aikaan, kun se\npystyssä seisovana hallitsi molempia laaksoja. Linnotustorni seisoi\nvieläkin kuudenkymmenen metrin korkuisena, sortunein huipuin,\nhaljenneena, mutta sentään vahvana viisitoista jalkaa paksulla\nperustallaan. Kaksi muuta tornia oli myöskin säilynyt, Kaarle Suuren\ntorni ja Davidin torni, ja niitä yhdistävä valli oli melkein ehyt.\nMuurien sisäpuolella voi nähdä osan rakennuksia, linnankirkon,\noikeussalin ynnä muita huoneita. Ja porrasastuimet, ikkunain ulkonemat,\npengermien penkit näyttivät nykyaikaisten ihmisten mittakaavaan\nverrattuina kuin jättiläisten rakentamilta. Se oli kokonainen linnotettu\nkaupunki, viisisataa soturia saattoi siinä kestää piiritystä\nkolmekymmentä kuukautta elatusvarojen ja ampumatarpeitten loppumatta.\nKahden vuosisadan aikana olivat jo orjanruusupensaat levitelleet\nmuurikivien reunaan rakennuksen alaosissa, syreenejä ja\nkultasadepensaita kasvoi alasromahtaneitten kattojen muodostamilla\nsorakasoilla, vartiahuoneen liedessä kasvoi plataani. Mutta auringon\nlaskiessa, kun linnotustornin ruho ojensi varjonsa kenttien yli kolme\npenikulmaa pitkälle ja koko linna näytti rakentuvan uudelleen mahtavaan\nhaahmoonsa illan hämärässä, saattoi vielä tuntea sen muinaisen mahdin,\nsen jäykän voiman, joka oli tehnyt siitä vallottamattoman linnotuksen,\njota vapisten pelkäsivät itse Ranskan kuninkaatkin.\n\n-- Ja minä olen varma, jatkoi Angélique, että siinä asuu henkiä, jotka\nkummittelevat yöllä. Siellä kuuluu kaikenlaisia ääniä, siellä\nkurkistelee joka sopesta olentoja, ja minäkin näin, kun olimme lähteneet\nsieltä, taakse katsoessani suuria valkoisia haamuja liitelevän muurien\nyläpuolella... Eikö se ole totta, äiti, te joka tiedätte linnan\nhistorian?\n\nHubertine hymyili tyynesti.\n\n-- Oh, kummituksia en minä ole koskaan nähnyt.\n\nMutta hän tunsi kyllä linnan tarinan, jonka hän oli lukenut jostakin\nkirjasta, ja tytön innokkaitten kysymysten johdosta hänen täytyi kertoa\nse uudelleen.\n\nLinnan alue kuului Reimsin arkkipiispan-istuimelle pyhän Remigiuksen\najalta asti, joka oli saanut sen Klodovigilta. Kymmenennen vuosisadan\nalussa eräs arkkipiispa Severinus rakennutti Hautecoeuriin linnotuksen,\npuolustaakseen maata normanneja vastaan, jotka samosivat Oise-virtaa\nylöspäin, mihin Ligneul laskee. Seuraavalla vuosisadalla eräs\nSeverinuksen seuraaja antoi sen läänitykseksi Norbertille, Normandian\nsuvun nuoremmalle jäsenelle, määräten kuudenkymmenen sou'n vuotuisen\npohjaveron, sillä ehdolla että Beaumontin kaupunki ja kirkko jäisivät\nverosta vapaiksi. Siten tuli Norbert I ensimmäiseksi mieheksi siinä\nkuuluisassa Hautecoeurin markiisien suvussa, joka siitä lähtien täyttää\nhistorian. Hervé IV:n aikana, joka oli kaksi kertaa kirkonkirouksessa\nkirkolle kuuluvan omaisuuden anastamisesta ja harjotti maantierosvoutta,\nlyöden yhdellä iskulla kuoliaaksi kolmekymmentä porvaria, Ludvig Paksu\nhävitti linnan tornin, kun sen omistaja oli uskaltanut nousta kapinaan\nhäntä vastaan. Raoul I, joka oli lähtenyt ristiretkelle Filip Augustin\nkanssa, kaatui Akkon edustalla saatuaan keihäänpiston sydämeensä. Mutta\nkuuluisin oli Jean V Suuri, joka 1225 rakensi linnotuksen uudelleen,\npystyttäen vajaassa viidessä vuodessa Hautecoeurin mahtavan linnan,\njonka suojassa hän kerran jo uneksi Ranskan kruunusta. Ja selvittyään\nhengissä kahdenkymmenen taistelun verileikistä hän kuoli sängyssään,\nSkotlannin kuninkaan vävynä. Sitten oli vielä Félicien III, joka kulki\npaljain jaloin Jerusalemiin, Hervé VII, joka vaati itselleen Skotlannin\nkruunua, ja useita muita, mahtavia ja ylhäisiä halki vuosisatojen, aina\nJean IX:een asti, joka kardinaali Mazarinin aikana sai nähdä linnansa\nhävityksen. Viimeisen piirityksen jälkeen tornien holvikatot\nräjäytettiin ilmaan ja pistettiin palamaan rakennukset, jonne Kaarle VI\noli tullut karkottamaan hulluuttaan ja joissa lähes kaksisataa vuotta\nmyöhemmin Henrik IV oli asunut viikon päivät Gabrielle d'Estrées'n\nkanssa. Kaikki nämä kuninkaalliset muistot nukkuivat nyt nurmen alla.\n\nAngélique kuunteli jännittyneenä, pysäyttämättä neulaansa, ikäänkuin nuo\nmuinaiset valtaherrat olisivat ilmestyneet näkyviin itse\nompelukehyksestä, sitä mukaa kuin ruusu siinä syntyi vienoon\nvärielämään. Hänen puutteellinen historiantietonsa suurensi tapahtumia,\nsiirtäen ne ihmeellisen legendan tasolle. Hän värisi hartaasta\nihastuksentunteesta, linna kohosi jälleen pystyyn, nousten aina taivaan\nporttien tasalle, ja Hautecoeurit olivat pyhän neitsyen orpanoita.\n\n-- Ja meidän uusi piispamme, monseigneur d'Hautecoeur, on siis tuon\nsuvun jälkeläinen? kysyi hän.\n\nHubertine vastasi, että monseigneur varmaan oli jonkun suvun nuoremman\nhaaran jäsen, sillä vanhempi haara oli jo ammoin sammunut. Se oli muuten\nomituinen seikka, sillä Hautecoeurin markiisit ja Beaumontin papisto\nolivat kautta vuosisatain olleet sotajalalla. Noin 1150 eräs abotti\nryhtyi rakennuttamaan kirkkoa, ainoastaan seurakunnalliset varat\nkäytettävänään. Rahat loppuivatkin, rakennuksen ollessa vasta\nsivukappelien holvikattojen tasalla, ja täytyi tyytyä kattamaan päälaiva\npuukatoksella. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Jean V, saatuaan\nlinnan uudestaanrakennetuksi, antoi kolmesataatuhatta livreä, jotka\nmuihin summiin lisättynä tekivät mahdolliseksi kirkon rakennuksen\njatkamisen. Päälaiva sai holvikaton. Kirkon kaksi tornia ja suuri\njulkisivu valmistuivat vasta paljon myöhemmin, noin 14S0, puhtaaseen\nviidennentoista vuosisadan tyyliin. Korvaukseksi Jean V:n\nanteliaisuudesta papisto antoi hänelle ynnä hänen jälkeläisilleen\nhautapaikkaoikeuden eräässä kuorikappelissa, joka oli pyhitetty pyhälle\nYrjölle ja jota siitä pitäen kutsuttiin Hautecoeurin kappeliksi. Mutta\nhyviä välejä ei kestänyt kauan. Linnanherrat pyrkivät yhtenään\nriistämään Beaumontilta sen verovapautta, lakkaamatta syntyi riitoja\nvero- ja etuoikeuskysymyksistä. Varsinkin kysymys tilausoikeudesta, jota\nlinnanherrat vaativat itselleen ja joka olisi tehnyt mahdottomaksi\nlaivaliikkeen Ligneul-joella, muodostui loppumattomaksi riidan\npitkittäjäksi, kun alakaupunki alkoi huomattavasti vaurastua\nhienovaate-teollisuutensa avulla. Siitä ajasta alkaen Beaumontin\nonnentähti yleni päivä päivältä, kun Hautecoeurin tähti taas aleni,\nkunnes hävityksen kohdatessa linnaa kirkko sai täydellisen voiton.\nLudvig XIV teki siitä tuomiokirkon, piispantalo rakennettiin entiseen\nluostaripihaan. Ja sattuma määräsi nyt, että juuri Hautecoeurin suvun\njälkeläinen tuli piispana hallitsemaan tätä yhä pystyssä pysynyttä\npapistoa, joka oli voittanut hänen esi-isänsä nelisatavuotisen taistelun\nperästä.\n\n--- Mutta, sanoi Angélique, monseigneurhän on ollut naimisissa. Hänellä\non aikainen, kahdenkymmenen vuoden vanha poika, eikö niin?\n\nHubertine oli ottanut sakset korjatakseen erästä veliinipalaa.\n\n-- Niin kyllä, pastori Cornille on kertonut sen minulle. Se on hyvin\nsurullinen tarina... Monseigneur tuli kapteeniksi yhdenkolmatta vuoden\nvanhana, Kaarle X:n aikana. Neljänkolmatta vuotiaana, 1830, hän otti\neron, ja kerrotaan, että hän aina neljänkymmenen ikään asti vietti\nhuikentelevaa elämää ... matkoja, seikkailuja, kaksintaisteluja. Sitten\neräänä iltana, ollessaan joittenkin ystäviensä luona maalla, hän kohtasi\nkreivi de Valençay'n tyttären Paulen, joka oli hyvin rikas, ihmeen\nkaunis, tuskin yhdeksäntoistavuotias, kaksikymmentäyksi vuotta nuorempi\nhäntä. Hän rakastui neitoon kuin hullu ja neito jumaloi häntä, häät oli\npidettävä mitä pikimmin. Silloin hän osti Hautecoeurin rauniot\npolkuhinnalla, kymmenellätuhannella frangilla muistaakseni, hänellä oli\nnimittäin aikomus panna linna jälleen kuntoon ja asettua siihen asumaan\npuolisoineen. Yhdeksän kuukautta he olivat eläneet syrjässä eräällä\nvanhalla maatilalla Anjoussa, kieltäytyen tapaamasta ketään, nauttien\nhetkistä, jotka tuntuivat liian lyhyiltä... Paule synnytti pojan ja\nkuoli.\n\nHubert paineli mallipiirustusta valkoisella väritukolla. Hän kohotti\npäätään, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.\n\n-- Mies poloinen! kuiskasi hän.\n\n-- Kerrotaan, että hän oli kuolla, jatkoi Hubertine. Viikkoa myöhemmin\nhän astui hengelliseen säätyyn. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ja hän on\nnyt piispa... Mutta kerrotaan vielä, että näitten kahdenkymmenen vuoden\naikana hän ei ole tahtonut nähdä poikaansa, lasta, joka oli maksanut\näitinsä hengen. Hän oli lähettänyt lapsen pois luotaan, jättäen sen\nhoidettavaksi tämän sedälle, eräälle vanhalle abotille, ja kieltänyt\nantamasta siitä edes tietoja hänelle, koettaen unohtaa sen olemassaolon.\nKun hänelle sitten kerran lähetettiin lapsen muotokuva, luuli hän\nnäkevänsä rakkaan vaimovainajansa, ja hänet löydettiin lattialta\ntiedottomana, kuin moukarin iskun kohtaamana... Mutta ikä ja rukoukset\nlienevät sittemmin keventäneet tuota syvää surua, sillä pastori Cornille\nsanoi minulle eilen, että monseigneur on vihdoinkin kutsunut poikansa\nluokseen.\n\nAngélique oli saanut valmiiksi ruusun, joka oli niin tuore että se\ntuntui melkein tuoksuvan, katsoi jälleen ulos auringonpaisteisesta\nikkunasta haaveellisin silmin ja virkkoi matalalla äänellä:\n\n-- Monseigneurin poika...\n\nHubertine päätti kertomuksensa:\n\n-- Nuori mies, kaunis kuin jumala, kuulemma. Hänen isänsä halusi hänestä\npappia. Mutta abotti-vanhus ei siihen suostunut, kun pojalla ei ollut\nvähintäkään kutsumusta... Ja omaisuutta monet miljoonat! Viisikymmentä\nmiljoonaa, jos puheissa on perää! Niin, hän kuuluu perineen äidiltään\nviisi miljoonaa, ja ne on sijotettu tonttialueihin Pariisissa, joilla on\nnyt yli viidenkymmenen miljoonan frangin arvo. Siis rikas kuin kuningas!\n\n-- Rikas kuin kuningas, kaunis kuin jumala, kertasi Angélique\nitsetiedottomasti, uneksivalla äänellä.\n\nJa koneellisella kädenliikkeellä hän otti kehykseltä puikon, jossa oli\nkultusäie, ryhtyäkseen valmistamaan gipyyri-ompelulla suurta liljaa.\nVedettyään kultalankaa esiin puikon kärjestä, hän kiinnitti sen pään\nsilkkirihmapistolla ihan korokkeeksi ommellun veliinin reunaan.\nAlettuaan sitten ommella hän virkkoi vielä, lopettamatta lausettaan,\najaen takaa kaukaista, epämääräistä toivetta:\n\n-- Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin...\n\nTuli jälleen syvä hiljaisuus, jota hämmensi vain kirkosta vaimeasti\nkuuluva veisuu. Hubert laittoi piirustustaan lopulliseen kuntoon,\nkuljettaen siveltimen kärkeä pitkin värijauheen tekemiä pisteviivoja; ja\nkaavun koristeet ilmestyivät siten valkoisina punaiselle silkkipohjalle.\nHän alotti jälleen puhelun.\n\n-- Ennen muinoin oli suurenmoista! Ylhäiset herrat käyttivät pukuja,\njotka olivat ihan kankeat koruompeluista. Lyonissa myytiin vaatetta,\njoka maksoi kuusikin sataa livreä kyynärä. Sen ymmärtää, kun lukee sen\naikuisia koruompelumestarien ohjesääntöjä; niissä sanotaan, että\nkuninkaallisilla koruompelijoilla on oikeus asevoimalla ottaa työhönsä\nmuitten mestarien työntekijöitä... Ja meillä oli vaakunakilvetkin\nsinisellä pohjalla kultainen poikkijuova ja kolme kultaista liljaa,\nkaksi ylhäällä ja yksi alhaalla... Ah, se oli kaunista mutta siitä on\nkauan!\n\nHän vaikeni, koputtaen kynnellään vaatetta, poistaakseen pölyä. Sitten\nhän jatkoi:\n\n-- Beaumontissa kulkee Hautecoeureistä vielä eräs tarina, jota äitini\nusein kertoi minulle, kun olin pieni... Kauhea rutto raivosi\nkaupungissa, puolet asukkaista olivat jo kuolleet, kun Jean V, sama joka\nrakennutti linnan uudelleen, huomasi, että Jumala antoi hänelle voiman\ntaistella vitsausta vastaan. Silloin hän lähti paljain jaloin sairaitten\nluokse, laskeutui polvilleen ja suuteli heitä suulle. Ja heti kun hän\noli huulillaan koskettanut sairaitten huulia, sanoen: \"Jos Jumala\ntahtoo, tahdon minäkin\", tulivat sairaat terveiksi. Sen takia ovat nuo\nsanat pysyneet Hautecoeurien tunnuslauseena, joilla kaikilla on sen\njälkeen ollut kyky parantaa ruttoa... Oh, ne olivat mainioita miehiä!\nKokonainen valtiassuku! Ennenkuin monseigneur astui pappissäätyyn, oli\nhänen nimensä Jean XII, ja hänen poikansa nimen perässä on kai myöskin\njärjestysnumero, kuin ruhtinaalla ikään.\n\nJokainen hänen sanansa tuuditti ja jatkoi Angéliquen haaveilua. Hän\ntoisti yhä samalla laulavalla äänellä:\n\n-- Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin...\n\nPitäen kädessään puikkoa hän kuletti kultalankaa, koskematta siihen\nkädellään, vuoroin oikeaan ja vasempaan, edestakaisin veliinipalan yli,\nja kiinnitti sen kussakin käänteessä silkkipistolla. Suuri kultainen\nlilja alkoi vähitellen kukoistaa.\n\n-- Oi! minä tahtoisin, minä tahtoisin mennä naimisiin ruhtinaan\nkanssa... Ruhtinaan, jota minä en olisi milloinkaan nähnyt, joka tulisi\njonakin iltana hämärän tullen ja ottaisi minua kädestä ja veisi\npalatsiinsa... Ja minä tahtoisin, että hän olisi hyvin kaunis ja hyvin\nrikas, oi, kaikkein kaunein ja rikkain mitä koskaan on maa päällään\nkantanut! Minä kuulisin hevosten hirnuntaa ikkunani alta, ja jalokiviä\nvälkkyisi yhtenä hohteena minun ylläni, ja kultaa, sitä sataisi ja\ntulvaisi, niin että heti kun aukaisisin käteni, niin kultaa varisisi\nmaahan... Ja vielä minä tahtoisin, että minun ruhtinaani rakastaisi\nminua ihan mielettömästi, jotta minäkin rakastaisin häntä mielettömästi.\nMe olisimme hyvin nuoria, hyvin puhtaita ja hyvin jaloja, aina, aina!\n\nHubert oli poistunut kehyksensä äärestä ja lähestynyt häntä hymyillen.\nMutta Hubertine varotti tyttöä hyväntahtoisesti sormellaan:\n\n-- Voi sinua turhamielistä olentoa, sinä olet ihan parantumaton! Vai\nkuningattareksi sinä haluaisit. Se unelma ei kyllä ole niin rumaa kuin\nsokerin varastaminen ja röyhkeät vastaukset, mutta pidä varasi, siinä\npiilee sielunvihollinen, siinä houkuttelee sinua intohimo ja ylpeys.\n\nAngélique katsoi häneen iloisesti.\n\n-- Äiti, äiti, mitä te puhutte?... Onko sitten väärin rakastaa kaunista\nja rikasta? Minä rakastan sitä, koska se on kaunista, koska se on\nrikasta, ja koska se ikäänkuin lämmittää minua täällä, sydämessä... Te\ntiedätte kyllä, etten minä ole itsekäs. Kyllä te näkisitte, mitä minä\ntekisin rahalla, jos minulla olisi paljon. Sitä sataisi yli kaupungin,\nsitä virtaisi köyhille. Siitä syntyisi todellinen siunaus, kurjuutta ei\nenää olisikaan! Ensiksi tekisin rikkaaksi teidät ja isän, tahtoisin\nnähdä teidät kultakirjovaatteissa niinkuin entisajan ylhäiset naiset ja\nherrat.\n\nHubertine kohautti olkapäitään.\n\n-- Hupsu!... Mutta, hyvä lapsi, sinähän olet köyhä, ethän sinä saa\näyriäkään myötäjäisiä naimisiin mennessäsi. Kuinka voit uneksiakaan\nruhtinaasta? Ottaisitko siis mieheksesi rikkaamman kuin itse olet?\n\n-- Miksi en ottaisi!\n\nAngélique oli kovasti kummastelevan näköinen.\n\n-- Tietysti, ottaisin minä!... Kun hänellä olisi rahaa, niin miksi sitä\ntarvitsisi olla minulla? Minä saisin kiittää häntä kaikesta ja\nrakastaisin häntä senvuoksi sitä enemmän.\n\nTuo kumoamaton todistus ihastutti Hubertia. Hän seurasi mielellään lasta\nhänen pilvimatkalleen. Hän huudahti:\n\n-- Angélique on oikeassa.\n\nMutta vaimo heitti häneen tyytymättömän katseen. Hän tuli vakavaksi.\n\n-- Tyttöseni, sinä näet kyllä vastedes, kun tulet tuntemaan elämää.\n\n-- Kyllä minä tunnen elämää.\n\n-- Missä olisit oppinut sitä tuntemaan?... Sinä olet liian nuori, et\ntunne maailman pahuutta. Mutta usko minua, pahuus on suuri, se on\nkaikkivaltias.\n\n-- Pahuus, pahuus...\n\nAngélique äänsi tuon sanan hitaasti, päästäkseen perille sen\nmerkityksestä. Ja hänen puhtaissa silmissään oli yhä sama viattoman\nhämmästyksen ilme. Hän tunsi kyllä pahuuden, olihan Legendassa siitä\nkyllin kerrottu. Eikö pahuus ollut samaa kuin paholainen? Ja eikö hän\nollut nähnyt, että paholainen syntyi yhä uudelleen, mutta voitettiin\naina? Jokaisessa taistelussa hän sortui surkeasti saamistaan iskuista.\n\n-- Voi, jos te tietäisitte, äiti, kuinka minä halveksin pahuutta!... Ei\ntarvitse muuta kuin voittaa itsensä, niin tulee onnelliseksi.\n\nHubertine teki surullisen huolestuneen eleen.\n\n-- Sinä saatat minut katumaan, että olen kasvattanut sinut täällä yksin\nmeidän kanssamme, kaikesta erillään, näin tietämättömänä elämästä...\nMistä paratiisista sinä oikein uneksit? Millaiseksi sinä kuvittelet\nmaailmaa?\n\nNuoren tytön kasvot kirkastuivat suuresta toivosta. Hän oli kumartuneena\ntyönsä yli, kulettaen puikkoa yhä samalla jatkuvalla liikkeellä.\n\n-- Te pidätte minua varmaan hyvin tyhmänä, äiti?... Maailma on täynnä\nkelpo ihmisiä. Kun elää hyvin ja tekee työtä, niin se tulee palkituksi\naina... Oh, kyllä tiedän, että on joitakin pahojakin ihmisiä. Mutta mitä\nniistä on väliä? Kun pysyy niistä erillään, niin ne tulevat pian\nrangaistuiksi... Ja sitten, katsokaas, maailma näyttää minusta etäältä\nkatsoen suurelta puutarhalta, niin, äärettömältä puistolta, joka on\ntäynnä kukkia ja päivänpaistetta. On niin hyvä elää, elämä on niin\nsuloinen, ettei se voi olla paha.\n\nHän vilkastui, kuin olisi silkin ja kullan loiste mennyt hänen päähänsä.\n\n-- Onnihan on niin yksinkertainen asia. Me kolme olemme onnellisia. Ja\nmiksi? Siksi, että rakastamme toisiamme. Siinä kaikki, se ei ole sen\nvaikeampaa... Ja kyllä te saatte nähdä, sitten kun se tulee, jota\nodotan. Me tunnemme toisemme heti. Minä en ole häntä koskaan nähnyt,\nmutta minä tiedän millainen hän tulee olemaan. Hän tulee sisään ja\nsanoo: Minä tulin sinua noutamaan. Ja minä sanon: Minä olen odottanut\nsinua, ota minut. Hän ottaa minut, ja sillä se on tehty, kaikiksi\najoiksi. Me menemme palatsiin nukkumaan timanteilla koristetulla\nkultavuoteella. Oh! se on hyvin yksinkertaista!\n\n-- Sinä olet hullu, ole vaiti! keskeytti Hubertine ankarasti.\n\nJa nähdessään että hän oli innoissaan ja valmiina palaamaan jälleen\nunelmaansa, jatkoi hän:\n\n-- Ole vaiti! Sinä saatat minut pelkäämään... Onneton, kun naitamme\nsinut jollekin köyhälle raukalle, niin sinä murskaat luusi, pudotessasi\njälleen maahan. Onni on meille köyhille vain nöyryydessä ja\nkuuliaisuudessa.\n\nAngélique hymyili yhä, tyvenen itsepintaisesti.\n\n-- Minä odotan, ja hän tulee.\n\n-- Mutta hänhän on oikeassa! huudahti Hubert, hänkin intoutuneena,\nherkän verensä nostattamana. Miksi torut häntä?... Hän on kyllin kaunis,\njotta kuningaskin voi tulla häntä pyytämään. Kaikkea voi tapahtua.\n\nSurullisena Hubertine nosti häneen kauniit, viisaat silmänsä.\n\n-- Älä toki yllytä häntä tekemään pahoin. Sinä tiedät paremmin kuin\nkukaan muu, mitä sydämensä totteleminen maksaa.\n\nHubert tuli hyvin kalpeaksi, suuret kyynelet kohosivat hänen silmiinsä.\nHubertine oli paikalla katunut nuhdettaan, hän oli noussut ylös\ntarttuakseen hänen käsiinsä. Mutta Hubert veti itsensä irti, sopertaen\nkatkonaisella äänellä:\n\n-- Ei, ei, minä olin väärässä... Kuule, Angélique, sinun tulee kuulla\näitiäsi. Me olemme molemmat mielettömiä, hän yksin on järkevä... Minä\nolin väärässä, minä olin väärässä...\n\nHän oli liian kiihottunut voidakseen istuutua, ja hän jätti kehykseen\npingotetun kaavun, alkaen sen sijaan liimata lippua, joka oli kehyksellä\nvalmiina. Otettuaan kaapista astian Flanderin-liimaa hän siveli sitä\nsiveltimellä vaatteen nurjalle puolelle, jotta koruompelu kovettuisi.\nHänen huulensa värähtelivät vielä hiukan, eikä hän enää puhunut mitään.\n\nMutta vaikka Angélique tottelevaisesti oli myöskin vaiti, jatkoi hän\nhaaveiluaan hiljaa itsekseen, nousten yhä ylemmäksi, yhä vieläkin\nylemmäksi toiveittensa pilvimaahan. Kaikki hänessä sitä ilmaisi, hänen\npuoliavoimen suunsa haltioitunut ilme, hänen silmänsä, jotka heijastivat\nhänen näkyjensä auersineä. Tätä köyhän tytön unelmaa hän nyt kirjaili\nkultalangallaan; siitä syntyi nyt valkoiselle kiiltosilkille sekä suuret\nliljankukat että ruusut ja Marian nimikirjaimet. Liljan varsi oli kuin\nvalon säde, sen pitkät ja kapeat lehdet kaatuivat alas tähtisateena.\nHäikäisevin oli vahvasti kohoavalla gipyyriompelulla tehty,\nupokekuvioilla koristettu Marian nimikirjain keskellä ristiä, se paloi\nkuin tabernaakkelin pyhyys, liekehtien salaperäisin sätein. Ja\nhienoväriset silkkiruusut elivät, ja koko messupaita loisti hohtavan\nvalkoisena kultaisten ihmekukkiensa ihanuudessa.\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen Angélique nosti päänsä. Hän katsoi\nHubertineen veitikkamaisesti, nykäisi leukaansa ja toisti:\n\n--- Minä odotan, ja hän tulee.\n\nTuo mielikuva oli hullu. Mutta hän riippui siinä itsepäisesti. Hän oli\nvarma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei mikään voinut järkyttää hänen\nhymyilevää vakaumustaan.\n\n-- Minä sanon sinulle, äiti, että kaikki tämä tulee tapahtumaan.\n\nHubertine tarttui puheeseen leikin kannalta. Hän alkoi ärsyttää\nAngéliquea.\n\n-- Mutta minähän luulin, ettet sinä ollenkaan tahtoisi mennä naimisiin.\nEiväthän pyhimyksetkään, jotka ovat saaneet sinut pyörälle päästäsi,\nmenneet naimisiin. Ennenkuin he siihen suostuivat, he mieluummin\nkäännyttivät sulhasensa, karkasivat kotoaan ja antoivat katkaista\nkaulansa.\n\nNuori tyttö kuunteli ällistyneenä. Sitten hän purskahti heleään nauruun.\nKoko hänen olentonsa terveys, hänen elämänrakkautensa kaikui tuossa\nhelisevässä iloisuudessa. Nuo pyhimystaruthan olivat niin vanhoja! Ajat\nolivat toki muuttuneet, Jumala oli saanut voiton eikä vaatinut enää\nketään tähtensä kuolemaan. Legendassa esiintyvä ihmeenomaisuus oli\ntehnyt häneen suuremman vaikutuksen kuin maailman-halveksiminen ja\nkuoleman-halu. Ei, luonnollisesti hän tahtoi mennä naimisiin ja rakastaa\nja olla rakastettu ja olla onnellinen!\n\n-- Häpeä toki! jatkoi Hubertine, sinähän saatat Agneksen,\nsuojeluspyhimyksesi, itkemään. Eikö muista, että hän ei huolinut\nmaaherran pojasta, vaan piti parempana kuolla, viettääkseen häitä\nJeesuksen kanssa?\n\nTornin suuri kello alkoi soida, varpusparvi pyrähti lentoon tuuheasta\nmurattiköynnöksestä, joka ympäröi erästä kuorin ikkunaa. Työhuoneessa\nripusti Hubert, yhä äänetönnä, pingotetun, liimasta kostean lipun\nseinälle suureen rautanaulaan kuivamaan. Päivänpaiste oli auringon\nkiertäessä siirtynyt ja valaisi vanhoja työkaluja, käsirukkia,\npajuteloja, kuparista kynttiläjalkaa. Ja kun se ehti ompelijain luo,\nalkoi kehys, jonka ääressä he työskentelivät, leimuta. Kaikki loisti,\nniin messupaita kuin käyttämisestä kiiltäviksi kuluneet sivulistat ynnä\nkaikki kankaalla ajelehtivat esineet, päärmäyskulta ja kierrekulta\nrasiassaan, silkkipuolat ja pitkät neulat kultasäikeineen.\n\nTuossa lämpimässä kevään säihkynnässä katseli Angélique suurta\nvertauskuvallista liljaa, jonka hän oli saanut valmiiksi. Sitten hän\nvastasi luottavaisen iloisella äänellään:\n\n-- Mutta Jeesuksenhan minä tahdonkin!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNiin vilkas ja iloinen kuin Angélique olikin, rakasti hän yksinäisyyttä,\nja hän tunsi todellista virkistystä ollessaan yksin huoneessaan aamuin\nja illoin. Hän oli siellä omissa valloissaan, nauttien haaveittensa\nlennosta. Kun hän joskus päivisinkin sai pujahtaa sinne hetkiseksi, oli\nhän onnellinen kuin vapauteen päässyt karkulainen.\n\nHuone oli hyvin avara, täyttäen puolet ylisestä; toinen puoli oli\nullakkona. Se oli kokonaan valkeaksi kalkittu, niin seinät kuin\ntaitekattokin näkyvissä olevine palkkeineen. Tässä alastomassa\nvalkeudessa vanhat tammiset huonekalut näyttivät mustilta. Siihen aikaan\nkun sali ja makuuhuone alhaalla olivat saaneet uuden sisustuksen, oli\nvanhanaikuinen kalusto niistä tuotu tänne; se oli peräisin useilta eri\naikakausilta: renessanssin aikainen kirstu, pöytä ja tuoleja Ludvig\nXIII:n ajoilta, suuri ja korkea sänky Ludvig XIV:n ajalta, ja erittäin\nkaunis piironki Ludvig XV:n tyyliin. Ainoastaan valkoinen kaakeliuuni ja\npieni, vahakankaalla verhottu pesupöytä muodostivat sorasoinnun tässä\nkunnianarvoisassa vanhassa seurassa. Vanhan ikänsä juhlallisen\nmahtavuuden oli säilyttänyt varsinkin suuri sänky vanhanaikaisine,\nkanervankukka-kimpuin koristettuine ruusunpunaisine verhoineen, jotka\nolivat kuitenkin jo niin vaalenneet, että väriä tuskin enää huomasikaan.\n\nMutta mieluisin oli Angéliquelle parveke. Kahdesta entisestä\nikkunaovesta oli vasemmanpuoleinen hyljätty, naulaamalla se\nyksinkertaisesti kiinni, ja parveke, joka ennen oli ulottunut yli koko\nrakennuksen leveyden, oli nyt vain oikeanpuoleisen ikkunan edessä. Kun\nkannatuspalkit olivat vielä hyvät, oli niille pantu uusi lattia ja\nkiinnitetty siihen rautainen suojakaide entisen lahonneen\nrinta-aitauksen sijaan. Siinä oli hauska sopukka, jonkinlainen komero\npäädyn huipun alla, joka oli aidattu ohuilla laudoilla vuosisadan\nalussa. Kun kumartui, näki siitä koko puutarhan puoleisen rakennuksen\nsivun, koko lailla ränstyneen, pienistä kivistä hakattuine\nkivijalkoineen, tiilireunuksisine seinäpintoineen ja suurine\nikkuna-aukkoineen, jotka nykyään olivat muuratut pienemmiksi. Alhaalla\nkeittiön oven yläpuolella oli sinkkinen suojakatos. Ja ylhäällä olivat\nviimeiset alushirret, jotka ulkonivat metrin verran, samoinkuin ullakon\nkattohirretkin, tuetut vahvoilla pylväillä, joitten alapäät nojasivat\nalakerran kehähirteen. Täten joutui parveke olemaan kuin keskellä\nrehevää, vanhaa hirsimetsää, jolle sammalet ja leukoijat antoivat\nvihannuutta.\n\nSiitä asti kun Angélique oli tässä huoneessa asunut, oli hän kuluttanut\nlukemattomia hetkiä parvekkeella, nojaten kyynärpäällään suojakaiteeseen\nja katsellen. Ensinnäkin oli hänen alapuolellaan puutarha, jota suuret\npuksipuut varjostivat ikuisella vihannuudellaan; kirkon puoleisessa\nkulmassa oli kitukasvuisten syreenipensaitten ympäröimä vanha\ngraniitti-penkki. Toisessa kulmassa taas, puoleksi koko taustamuurin\npeittävän murattiköynnöksen varjossa, oli pieni portti, joka vei\nMariantarhaan. Tämä Mariantarha oli laaja, viljelemättömäksi jäänyt\nmaa-alue, joka muinoin oli ollut munkkien hedelmäpuutarhana. Sen läpi\njuoksi Chevrotte-puro, jossa lähitalojen emännillä oli oikeus pestä\nvaatteitaan. Joitakin köyhiä perheitä asusti vanhassa, raunioituneessa\nmylly-resussa; mutta muuten ei asunut ketään koko alueella, jonka vain\npiispantalon ja Voincourt-palatsin korkeitten muurien välitse kulkeva\nkujanne yhdisti Kunniakatuun. Kesäaikana noiden kahden puiston\nsatavuotiset jalavat peittivät tuuhealehtisillä latvoillaan kapean\nnäköpiirin, jonka eteläpuolella sulki kirkon valtava ruho. Joka puolelta\nsuljettuna nukkui Mariantarha täten yksinäisessä rauhassaan, ja\nvaltoinaan kasvoivat siinä villit ruohot ja tuulen kylvämät poppelit ja\nsalavat. Kivien lomitse hyppeli Chevrotte, solisten lakkaamatonta,\nkristallikirkasta lauluaan.\n\nAngélique ei koskaan väsynyt katselemasta tätä syrjäistä kolkkaa. Ja\nkuitenkaan ei hän seitsemään vuoteen ollut yhtenäkään aamuna nähnyt\nsiinä muuta kuin mitä hän edellisenä iltana oli katsellut. Voincourtin\npalatsin puut olivat niin tuuheat, että hän ainoastaan talvisin saattoi\nerottaa kreivittären tyttären Clairen, joka oli hänen ikäisensä.\nPiispantalon puutarhassa oli oksamuuri vielä tiheämpi, hän oli turhaan\nkoettanut nähdä vilaustakaan monseigneurin kauhtanasta. Ja vanha,\nluukuilla peitetty ristikkoportti oli varmaan jo kauan ollut hyljättynä,\nsillä hän ei muistanut kertaakaan nähneensä sitä aukaistavan, ei edes\npuutarhuria näkynyt siitä kulkevaksi. Paitsi vaimoja, jotka pestä\npaukuttivat vaatteitaan, ei hän nähnyt siellä koskaan muita kuin samat\nruohikossa makaavat pienet ryysymekot.\n\nKevät oli sinä vuonna erinomaisen ihana. Hän oli kuusitoistavuotias, ja\naina tähän saakka oli Mariantarhan keväinen kukoistukseen puhkeaminen\nviehättänyt vain hänen silmiään. Silmikoistaan puhkeavat hennot lehdet,\nlauhat, kuulakkaat illat, koko tuo tuoksuva maan kevät oli hänestä\nyksinkertaisesti hupaista. Mutta tänä vuonna ensimmäisen umpun auetessa\nhänen sydämensä sykähti. Hänessä heräsi outo levottomuus, kun ruoho\nalkoi kasvaa ja tuuli toi hänen sieramiinsa tuoreen, väkevän lemun.\nUsein ahdisti aiheeton tuska hänen rintaansa. Eräänä iltana hän\nheittäytyi Hubertinen syliin itkien, vaikkei hän tiennyt mitään surun\nsyytä, vaan oli päinvastoin sangen onnellinen. Varsinkin yöllä oli\nhänellä suloisia unia, hän näki varjoja kulkevan ohitseen, hän tunsi\nriuduttavaa hurmausta, jota hän valveilla ollessaan ei uskaltanut\nmuistutella mieleensä, niin hämmennyksissään hän oli tuosta onnesta,\nminkä enkelit hänelle soivat. Toisinaan hän säpsähtäen heräsi suuressa\nsängyssään, yhteenliitetyt kädet rintaa vasten puserrettuina, ja häntä\nahdisti niin, että hänen täytyi paljain jaloin hypätä huoneensa\nlattialle. Ja hän juoksi aukaisemaan ikkunan ja jäi värisevänä,\nhämmentyneenä seisomaan raittiiseen ilmaan, joka rauhotti häntä. Tuntui\nniin hämmästyttävältä, niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ettei enää\nollut oma itsensä, että tunsi kuin kasvavansa iloista ja tuskista,\njoitten syytä hän ei tiennyt. Se oli naisellisuuden lumotun kukoistuksen\npuhkeamista.\n\nKuinka oli piispantalon näkymättömien syreenien ja kultasadepensaitten\ntuoksu niin suloinen, ettei hän enää voinut sitä hengittää veren\nnousematta hänen poskilleen? Hän ei koskaan ennen ollut huomannut\ntuoksuissa tuota lämpöä, joka nyt ympäröi hänet elävällä hengityksellä.\nJa kuinka hän ei myöskään ollut muina vuosina huomannut suurta kukkivaa\npaulowniaa, joka valtavana sinipunervana kimppuna näkyi Voincourtin\npuutarhassa kahden jalavan välissä? Tänä vuonna hänen silmänsä\nhämärtyivät liikutuksesta heti kun hän sitä katsoi, niin koski tuo\nkalpea sinerrys hänen sydämeensä. Samaten ei hän muistanut kuulleensa\nChevrotten solisevan niin äänekkäästi kivien lomassa, rantakaislojen\nvälissä. Puro ihan varmaan puheli, hän kuuli epäselviä sanoja, jotka\ntoistuivat alinomaa ja täyttivät hänet levottomuudella. Eikö se enää\nollutkaan entinen kenttä, kun kaikki oli siinä niin hämmästyttävää ja\nkaikki tuolla tavoin otti uuden merkityksen? Vai ehkä olikin kukaties\nhänessä itsessään tapahtunut muutos, niin että hän saattoi tuntea, nähdä\nja kuulla siinä versovan elämän?\n\nMutta oikealla kädellä kohoava jylhän suuri, taivasta tavotteleva\ntuomiokirkko hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Joka aamu hän kuvitteli\nnäkevänsä sen ensi kerran, hän oli liikutettu tästä löydöstään, hän\nymmärsi nyt, että nuo vanhat kivet rakastivat ja ajattelivat kuten\nhänkin. Hän ei johtunut tähän minkään järkeilyn avulla, hänellähän ei\nollut ollenkaan tietoja, hän vain antautui tuon jättiläisen salaperäisen\nylentävälle vaikutukselle, jättiläisen, jonka lapsuus oli kestänyt kolme\nvuosisataa ja jossa oli kasaantuneena monien sukupolvien uskot. Alhaalla\nhän oli polvistuneena, rukoukseen vaipuneena romaanilaistyylisen\nkappelikehän keskellä, joitten pyörökaarisissa, sileissä ikkunoissa ei\nollut muita koristuksia kuin kapeat pilarit kaarilistojen alla. Sitten\nhän tunsi kohoutuvansa pystyyn, kasvot ja kädet taivasta kohti\nojennettuina, päälaivan suippokaaristen ikkunain mukana, jotka,\nkahdeksankymmentä vuotta myöhemmin rakennettuina, olivat korkeita ja\nsoleita, murtokaaria ja ruusukkeita kannattavien pielien palstoihin\njakamia. Sitten hän kohosi ylös maasta haltioituneena, suoraksi\nojentuneena, kuorin tukipylväitten mukana, jotka oli uudistettu ja\nkoristeltu kaksi vuosisataa myöhemmin uhkeimpaan goottilaiseen tyyliin,\npikkutorneineen, huippuineen ja sakaroineen. Pylväitten juurella\navautuvista räystästorvista juoksi katoilta valunut vesi maahan.\nKuorikappalien katolle oli lisätty apilanlehtiristein koristettu\nreuna-aitaus. Samaten oli katonaluskin koristettu kukkaornamenteilla. Ja\nkoko rakennus kukoisti, mitä lähemmäksi taivasta se saapui, yhä\nylevämmin, vapautuneena muinaisaikaisesta papillisesta pelvosta,\nrientäen painautumaan anteeksiannon ja rakkauden Jumalan rinnoille ja\nsulautumaan siihen. Hän tunsi sen koko olennossaan, se teki hänet\nrauhalliseksi ja onnelliseksi, kuin olisi hän laulanut juhlallista,\npuhdasta, ylevää, taivaan korkeuksiin häipyvää laulua.\n\nJa tuomiokirkko eli. Pääskyset olivat satalukuisina muuranneet pesiään\napilanlehti-vöitten alle ja pikkutornien ja sakaroitten lomiin, ja\nlakkaamatta niiden parvet elostuttivat nojapylväitä ja tukimuureja.\nPiispantalon jalavissa asuvat sepelkyyhkyset astelivat kattopenkereitten\nreunoilla rintojaan pöyhistellen, lyhyin askelin kuin huvikävelijät.\nJoskus istui korppi tornin huipussa huimaavan korkealla, tuskin kärpäsen\nkokoisena, sulkiaan sukimassa. Seinien raoissa rehotti monenmuotoisia\njäkäliä ja ruohoja, luoden elämää vanhoihin kiviin juuriensa salaisella\ntyöllä. Kovina sadepäivinä koko rakennus heräsi ja kohisi, kun\nsadekuurot pieksivät lyijylevyistä kattoa, vesi virtasi\npylväsparvekkeitten kouruista, syöksyen kerroksesta kerrokseen pauhaten\nkuin tulviva vuoripuro. Myös lokakuun ja maaliskuun myrskyt antoivat\nsille sielun. Se ärjyi ja voihki, kun tuulenpuuskat tohisivat sen\npäädyissä ja kaarissa, pylväissä ja ruusukkeissa. Ja vihdoin sai aurinko\nsen elämään liikkuvalla valoleikillään, se nuortui aamulla päivän\niloisessa kirkkaudessa, ja illalla varjojen hiljalleen pitentyessä\nhukkui tihenevään hämyyn. Ja sillä oli myöskin sisäinen elämänsä,\nikäänkuin sen suonien sykintä, nimittäin kirkonmenot, jotka värähyttivät\nsitä jokaista sopukkaa myöten, kellojen kumina, urkujen soitto, pappien\nveisuu. Lakkaamatta siinä värähteli elämää: hillittyjä ääniä, jonkin\nmatalaäänisen messun hyminä, jonkun naisen kevyt polvistuminen, taikka\nvain joku tuskin aavistettava väre, sanattoman rukouksen palava hartaus.\n\nNyt keväällä, päivien pitentyessä, Angélique viipyi aamuin ja illoin\npitkät ajat parvekkeella, nojaten kyynärpäitään sen suojakaiteeseen ja\nkatsellen suurta ystäväänsä tuomiokirkkoa. Vielä enemmän se veti häntä\npuoleensa illalla, kun hän näki sen vain suurena mustana möhkäleenä\ntähdittynyttä taivasta vasten. Sen pinnan muodot häipyivät hämärään,\nvain tukimuurit erottuivat himmeinä, näyttäen muodostavan avaruuteen\njohtavia siltoja. Hän tunsi sen olevan valveillaan pimeässä, vajonneena\nseitsensatavuotiseen mietiskelyyn, täynnä muistoja niistä lukemattomista\njoukoista, jotka toiveineen ja pettymyksineen olivat polvistuneet sen\nalttarien edessä. Se oli lakkaamatonta valvetta, joka oli alkanut\nmenneisyyden hämärässä ja jatkui tulevaisuuden ikuisuuteen, sellaisen\nhuoneen salaperäistä, pelottavaa valvetta, jossa Jumala ei voinut\nnukkua. Ja tuota tummaa, liikkumatonta, elävää kasaa katsellessaan hänen\nsilmänsä siirtyivät aina erään kuorikappelin ikkunaan, joka oli juuri\nMariantarhan pensaston kohdalla, ainoaan ikkunaan, josta hohti valoa ja\njoka oli kuin yöhön tuijottava silmä. Sen takana, pylvään nurkalla,\npaloi pyhättölamppu. Juuri tämä kappeli oli se, jonka papit muinoin\nolivat antaneet, Hautecoeurin markiisille Jean V:lle ja hänen\njälkeläisilleen hautakappelina käytettäväksi, kiitokseksi heidän\nanteliaisuudestaan. Se oli pyhitetty pyhälle Yrjölle, minkä johdosta sen\nkahdenneltatoista vuosisadalta polveutuvassa ikkunassa oli\nlasimaalauksin esitetty tämän pyhimyksen legenda. Heti hämärän tullessa\nlegenda syttyi pimennostaan hohtavana kuin ilmestys. Ja sen vuoksi\nAngélique rakasti tuota ikkunaa, katsellen sitä uneksivin, lumotuin\nsilmin.\n\nIkkunan pohjaväri oli sininen, reunus punainen. Tältä tumman värikkäältä\npohjalta kohosivat heleinä henkilökuviot, joitten liehuvat verhot\nantoivat jäsenten alastomuuden tulla näkyviin, kukin osa tehtynä mustin\nvarjoviivoin piirretyistä, lyijypuitteisiin sovitetuista värillisistä\nlasiruuduista. Siinä oli kolme kohtausta legendasta toinen toisensa\nyläpuolella, ja ne täyttivät ikkunan aina kaarilistaan asti.\nAlimmaisessa kuvassa kuninkaan tytär, joka on lähtenyt ulos kaupungista\nkuninkaallisessa puvussaan mennäkseen lohikäärmeen syötäväksi, kohtaa\npyhän Yrjön lammikon vieressä, josta hirviö jo pistää päätään esiin; ja\nnauhassa luetaan sanat: \"Hyvä ritari, älä mene turmioon minun tähteni,\nsillä et sinä voisi auttaa etkä pelastaa minua, vaan hukkuisit minun\nkanssani.\" Keskellä oli kuvattuna taistelu, jossa pyhimys ratsun selässä\nistuen pistää keihäänsä hirviön läpi, ja sitä selittämässä lause:\n\"Yrjänä iski keihäällään niin, että hän haavotti lohikäärmeen ja heitti\nhänet maahan.\" Ja ylinnä talutti kuninkaantytär voitettua petoa\nkaupunkiin: \"Yrjänä sanoi: heitä vyösi hänen kaulansa ympäri, ja älä\npelkää yhtään, kaunis neito. Ja kun hän oli sen tehnyt, niin peto\nseurasi häntä kuin kuuliainen koira.\" Siihen aikaan kun ikkunan\nlasimaalaukset tehtiin, oli pyörökaaren alla legendan yläpuolella\narvattavasti jokin koristeellinen kuvio. Mutta myöhemmin, kappelin\njouduttua Hautecoeureille, nämä laittoivat sille paikalle vaakunansa. Ja\nniin helotti nyt pimeinä öinä legendan yläpuolella myöhempää tekoa oleva\nvaakunakilpi loistavine väreineen. Se oli neljään alaan jaettu,\nensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas\nHautecoeuriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen\njerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä\nkultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen\npienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä,\nyksi alakärjessä. Vaakunaa kannatti oikealla ja vasemmalla kaksi\nkultaista kimeraa, yläpuolella oli arvomerkkinä sinisen höyhentöyhdön\nkeskellä hopeinen kypäri, kullalla silattu ja suljettu yhdellätoista\nsilmikkovanteella, jollainen kypäri on herttuoilla, Ranskan\nmarsalkoilla, arvonimeä kantavilla aatelisilla ja kuninkaallisten\nkomppaniain päälliköillä. Ja tunnuslauseena: \"Jos Jumala tahtoo, tahdon\nminäkin\".\n\nKatsellessaan pyhää Yrjöä, joka lävisti keihäällään hirviötä,\nkuninkaantyttären kohottaessa ylös yhteenliitettyjä käsiään, oli\nAngélique vähitellen ruvennut ihailemaan häntä. Niin etäältä ei hän\nerottanut kuvien piirteitä selvästi, hän näki ne haaveittensa\nsuurentamana, neidon hentona, vaaleana, puhdaspiirteisenä, pyhimyksen\nloistavana ja uljaana, kauniina kuin arkkienkeli. Häntä tulikin pyhä\nYrjö vapauttamaan, hän olisi kiitollisuudesta tahtonut suudella hänen\nkäsiään. Hän näki haavelmissaan epämääräisenä kohtauksen järven rannalla\nsuuren vaaran, josta hänet pelasti nuori mies, kauniimpi kuin päivä, ja\ntähän haaveseikkailuun sekottui muisto hänen käynnistään Hautecoeurin\nraunioilla, koko tuo feodaaliaikainen linna esiinmanattuna, pilviin\npiirtyvänä, muinaisten suurherrain kansottamana. Vaakuna loisti kuin\ntähti kesäyössä, hän tunsi sen hyvin ja saattoi helposti lukea sen\nsointuvat sanat, olihan hän niin usein kirjaillut vaakunoita. Jean V\nkulki ovelta ovelle ruton saastuttamassa kaupungissa, suuteli kuolevia\nsuulle ja paransi heidät, sanoen: \"Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.\"\nFélicien III, saatuaan tietää että Filip Kaunis ei sairauden takia\nvoinut lähteä Palestiinaan, matkasi sinne hänen puolestaan, paljain\njaloin, vahakynttilä kädessä, minkä johdosta neljäsosa Jerusalemissa\nolevasta sotavoimasta määrättiin hänen johdettavakseen. Monta, monta\ntarinaa vielä astui esiin menneisyydestä, erittäinkin kertomuksia\nHautecoeurin jalosukuisista naisista, autuaista vainajista, niinkuin\ntarina heitä kutsui. Hautecoeurin suvussa naiset kuolivat nuorina,\ntäydessä onnessaan. Toisinaan säästyi pari kolme sukupolvea, sitten\nkuolema jälleen ilmestyi hymyilevänä ja vei hellin käsin\njonkun Hautecoeurin tyttären tai puolison, kaikkein vanhimmat\nkaksikymmenvuotiaina, juuri jonkun rakkauden-onnen hetkellä. Kun Raoul\nI:n tytär Laurette oli kihlautunut serkulleen Richardille, joka asui\nlinnassa, näki hän kihlauspäivän iltana, istuessaan huoneensa ikkunan\nääressä Davidin tornissa, sulhasensa tämän huoneen ikkunassa Kaarle\nSuuren tornissa. Hän luuli kihlattunsa kutsuvan häntä, ja kun kuun säde\nheitti heidän välilleen valosillan, lähti hän kulkemaan häntä kohti.\nMutta keskellä tietä hän kiireissään astui syrjään valonsäteeltä, putosi\nja murskautui kuoliaaksi tornien juurelle. Ja sen jälkeen hän kirkkaina\nkuutamoöinä kulkee ilmassa linnan kohdalla, jonka hänen äärettömän laaja\nlaahusvaippansa kietoo valkoiseen hohteeseen. Balbine, Hervé VII:n\nvaimo, uskoi kuuden kuukauden ajan, että hänen miehensä oli surmattu\nsodassa. Sitten eräänä aamuna, kun hän yhä odottaen tähysteli tornin\nhuipulla, hän tunsi hänet linnaan johtavalla tiellä, ja hän juoksi alas\ntornista niin poissa suunniltaan ilosta, että kuoli porrasten alimmalle\nastuimelle. Ja vielä tänään hämärän tullessa hän yhä laskeutui alas läpi\nraunioitten, hänen nähtiin juoksevan kerroksesta kerrokseen, rientävän\nkäytävien ja huoneitten kautta, kiitävän ohi kuin varjo tyhjinä\nammottavien ikkuna-aukkojen takana. Kaikki he ilmestyivät jälleen,\nYsabeau, Gudule, Yvonne, Austreberthe, kaikki nuo autuaat vainajat,\njoita kuolema rakasti, jotka se säästi elämältä, temmaisten heidät pois\nyhdellä siiveniskulla, nuorina, ensimmäisen onnensa hurmauksessa.\nJoinakin öinä he täyttivät linnan valkoisena joukkona kuin kyyhkysparvi.\nJa mukana oli viimeinenkin heidän joukostaan, monseigneurin pojan äiti,\njoka oli löydetty hengettömänä lapsensa kehdon äärestä, minne hän\nsairaana ollen oli ryöminyt, kuollakseen ilosta saadessaan painaa sitä\nsyliinsä. Nämä tarinat asuivat alati Angéliquen mielikuvituksessa: hän\npuhui niistä kuin ihan äsken sattuneista tositapahtumista. Hän oli\nlukenut Lauretten ja Balbinen nimet kappelin seiniin upotetuista\nvanhoista muistokivistä. Miksi ei siis hänkin kuolisi aivan nuorena,\nonnellisena? Vaakunakuva säteili, pyhimys astui alas ikkunastaan, ja hän\noli taivaaseen saakka hurmaantunut kevyestä suudelman henkäyksestä.\n\nLegenda oli sen hänelle opettanut: eikö ihme olekin yleissääntönä\nmaailmassa, eikö se kuulu asiain tavalliseen kulkuun? Se on aina\nolemassa tehoisana ja jatkuvana, ilmenee äärettömän helposti, milloin ja\nmissä hyvänsä, monistuu, laajentuu, tulvii ylitsevuotavana,\nhyödyttömästikin, kuin huvikseen vain kieltäen luonnonlakeja. Ihminen\nelää samalla tasolla Jumalan kanssa. Abagar, Edessan kuningas, kirjottaa\nJeesukselle ja saa häneltä vastauksen. Ignatius saa kirjeitä Pyhältä\nNeitsyeltä. Joka paikassa ilmestyvät Pyhä Äiti ja Poika, esiintyvät\nvalepuvuissa ja puhelevat hyväntahtoisina hymyillen. Stefanus on heitä\ntavatessaan aivan tutunomainen. Kaikki neitsyet viettävät häitä\nJeesuksen kanssa, marttyyrit menevät taivaaseen yhdistyäkseen Mariaan.\nJa enkelit ja pyhimykset ovat ihmisten tavallisia seuralaisia, menevät\nja tulevat, kulkevat läpi seinien, ilmestyvät unessa, puhuvat ylhäältä\npilvistä, auttavat syntymässä ja kuolemassa, antavat kestävyyttä\nkidutuksissa, vapauttavat vankitornista, tuovat vastauksia ja\ntoimittavat asioita. Ihmeet seuraavat ehtymättöminä heidän askeliaan.\nSylvester sitoo rihmalla kiinni lohikäärmeen kidan. Maa kohoaa\nistuimeksi Hilariukselle, kun hänen seuralaisensa tahtoivat häntä\nnöyryyttää. Kallisarvoinen kivi putoaa pyhän Lupuksen ehtoolliskalkkiin.\nPuu murskaa pyhän Martinuksen vihamiehet, koira nuolee jänistä, tulipalo\nlakkaa palamasta, kun hän käskee. Maria Egyptiläinen käy meren\naalloilla, Ambrosiuksen suusta pujahtaa mehiläisiä lentämään hänen\nsyntyessään. Alati parantavat pyhimykset kipeitä silmiä, halvattuja tai\nkuivuneita jäseniä, spitalia ja varsinkin ruttoa. Ei yksikään tauti voi\nvastustaa ristinmerkkiä. Kansanjoukosta erotetaan sairaat ja heikot\nerilleen ja parannetaan salamaniskulla yhdessä tukussa. Kuolema on\nvoitettu, ylösnousemukset ovat niin yleisiä, että ne tulevat\njokapäiväisiksi pikkutapahtumiksi. Eivätkä ihmeet lakkaa sittenkään, kun\npyhimykset ovat heittäneet henkensä, vaan lisääntyvät niinkuin\nmonivuotiset kukat heidän haudoillaan. Nikolauksen pään ja jalkojen\nkohdalta kumpuaa kaksi öljylähdettä, joitten neste on kaikkiparantavaa\nlääkettä. Cecilian ruumisarkusta lemahtaa avattaessa ruusujen tuoksua.\nDorotean arkku on täynnä mannaa. Kaikki neitseitten ja marttyyrien luut\nsaattavat valehtelijat häpeään, pakottavat varkaat tuomaan takaisin\nvarastamansa tavarat, täyttävät hedelmättömien vaimojen toivomukset,\nantavat terveyden kuolemansairaille. Ei mikään ole enää mahdotonta,\nnäkymättömät voimat ovat hallitsevina, yliluonnollisuuden oikku on\nainoana lakina. Temppeleissä rupeavat velhot tekemään ihmeitään, nähdään\nsirppien leikkaavan itsestään ja vaskikäärmeitten kiemurtelevan,\nkuullaan pronssipatsaitten nauravan ja naamioitten laulavan. Heti\npyhimykset vastaavat, voittaen heidät loistavasti: rippileivät muuttuvat\neläväksi lihaksi, Kristuksen kuvista vuotaa verta, maahan pistetyt\nsauvat alkavat vihannoida, lähteitä kumpuaa esiin, lämpimiä leipiä,\nkasvaa kasoittain puutteenalaisten jalkojen juureen, kasvava puu\nkumartuu kunnioittaen Jeesusta; ja vielä, katkaistut päät puhuvat,\nsärkyneet kalkit korjaantuvat itsestään, sade kaikkoaa kirkosta\nhukuttaakseen läheiset palatsit, erakkojen vaatteet eivät kulu\nollenkaan, vaan uudistuvat joka vuosi kuin eläinten nahat. Armeniassa\nvainoojat heittävät viiden marttyyrin lyijyiset ruumiskirstut mereen, ja\nse, jossa on apostoli Bartolomeuksen jäännökset, asettuu etunenään,\ntoiset neljä seuraavat sitä osottaen hänelle kunniaa, ja kaikki\npurjehtivat tuulen puhaltaessa, hyvässä järjestyksessä kuin laivasto,\npitkin aavoja ulapoita Sisilian rannikolle saakka.\n\nAngélique uskoi vahvasti ihmeisiin. Tietämättömyydessään hän kuvitteli\nympäristönsä täyteen ihmeitä, sellaisia kuin tähtien syttyminen ja\norvokinkukkain puhkeaminen. Hänestä tuntui mielettömältä kuvitella\nmaailmaa muuttumattomien lakien ohjaamaksi koneistoksi. Häneltä jäi niin\npaljon huomaamatta, hän tunsi itsensä niin neuvottomaksi, niin heikoksi\nkaikkien voimain keskellä, joitten mahtavuutta hänen oli mahdoton mitata\nja joitten läsnäoloa hän ei olisi aavistanutkaan, jollei hän toisinaan\nolisi tuntenut kasvoillaan niitten voimakasta henkäystä! Ja niinkuin\nalkuaikaisen kirkon kristitty, jollaiseksi Legenda oli hänet\nkasvattanut, hänkin antautui Jumalan käsiin tahdottomana,\npoispyyhittävine perisynnin tahroineen. Hänellä ei ollut omaa vapautta,\nJumala yksin saattoi pelastaa hänet lähettämällä hänelle armonsa. Ja\narmo oli se, että Hän oli johdattanut hänet Hubertien katon alle,\ntuomiokirkon varjoon, elämään alistumisen, puhtauden ja uskon elämää.\nHän kuuli perisynnin pahanhengen mumisevan syvällä sisässään. Kuka\ntietää, mitä hänestä olisi tullut syntymäpohjallaan? Varmaankin huono\ntyttö. Nyt hän sitävastoin kasvoi vuosi vuodelta terveempänä tässä\nsiunatussa sopukassa. Eikö ollut armo, että sai asua tällaisessa\nympäristössä, keskellä taruja, jotka hän taisi ulkoa, keskellä uskoa,\njota hän oli siinä juonut, keskellä salaperäistä henkielämää, jossa hän\nkylpi, tässä näkymättömäin asiain täyttämässä ympäristössä, missä ihmeet\ntuntuivat hänestä olevan aivan luonnollisia ja kuuluvan hänen\njokapäiväisen elämänsä tasolle? Se vahvisti häntä elämää varten,\nniinkuin armo vahvisti marttyyrejä. Ja hän loi sitä itse, tietämättään:\nse syntyi hänen tarujen elähyttämästä mielikuvituksestaan, hänen\nruumiillisen murrosaikansa tiedottomista haluista; se laajentui kaikesta\nsiitä, mistä hän oli tietämätön, se kasvoi esiin kaikesta siitä\ntuntemattomasta, mitä oli hänessä ja hänen ulkopuolellaan. Kaikki lähti\nhänestä ja palasi häneen, ihminen loi Jumalan ihmisen pelastukseksi,\nkaikki oli vain unelmaa. Toisinaan hän kummastellen kosketti kasvojaan,\ntäynnä levottomuutta, epäillen omaa aineellisuuttaan. Eikö hän ollutkin\nvain näennäis-olio, joka häviäisi luotuaan harhaluulon?\n\nEräänä toukokuun yönä, kun hän taas oli parvekkeella, missä hän vietti\nniin monet hetket, hän puhkesi kyyneliin. Hän ei ollut lainkaan\nsuruissaan, hänen mieltään liikutti vain jokin odotus, vaikkei ketään\ntiedetty tulevaksi. Oli hyvin pimeä. Mariantarha ammotti varjoaukkona\ntähdikkään taivaan alla, eikä hän erottanut muuta kuin piispantalon ja\nVoincourtin palatsin vanhojen jalavien tummat ryhelmät. Ainoastaan\nkappelin ikkuna loisti. Jos ei ketään ollut odotettavissa, miksi sitten\nhänen sydämensä sykki niin valtavin lyönnein? Se odotus oli alkuisin\nkaukaa, hänen nuoruutensa alkuajoilta, se oli kasvanut iän mukana,\npäätyäkseen tähän hänen täysikasvuiseksitulonsa kuumeenomaiseen\nlevottomuuteen. Ei mikään olisi häntä hämmästyttänyt, hän oli jo\nviikkokausia kuullut äänien suhisevan tässä mielikuvituksensa\nkansottamassa salaperäisessä sopukassa. Legenda oli päästänyt sinne\nvalloilleen yliluonnollisen pyhimysmaailmansa, ihme oli siellä valmiina\npuhkeamaan. Hän ymmärsi selvästi, että kaikki oli alkanut elää, että\nennen äänettömät esineet nyt ääntelivät, että puitten lehdet, Chevrotten\nvesi ja tuomiokirkon kivet puhuivat hänelle. Mutta kenestä ilmottivat\nnäin nuo näkymättömät kuiskutukset, mitä tahtoivat hänestä nuo\ntuntemattomat voimat, jotka tuulahtivat tuonpuoleisesta maailmasta ja\nleijuivat ilmassa? Hän tähysti katseillaan pimeyteen, kuin valmiina\nkohtaukseen, jota ei kukaan ollut hänelle määrännyt, ja hän odotti,\nodotti yhä vain, kunnes uni alkoi painaa silmäluomia, tuntien koko ajan,\nettä näkymättömässä maailmassa hänen tahtonsa ulkopuolella ratkaistiin\nhänen elämänsä.\n\nViikon Angélique täten itki tummassa yössä. Hän saapui aina uudelleen,\nkärsivällisenä. Hänen ympärillään jatkui salaperäinen kiehdonta,\nlisääntyen ilta illalta, ikäänkuin näköpiiri olisi supistunut ja\nruvennut häntä ahdistamaan. Hänen sydäntään painoi, äänet humisivat nyt\nhänen päässään, hänen voimatta kuitenkaan tajuta niitä sen selvemmin. Se\noli kuin hiljainen valtaus, koko luonto, maa ja taivaan avaruus astuivat\nhänen olemukseensa. Pienimmänkin risahduksen kuuluessa hänen kätensä\nkuumenivat, hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden. Tuliko\nodotettu ihme vihdoinkin? Ei, ei mitään vielä, ei mitään muuta kuin\njonkun yölinnun siipien suhahdus, kaiketikin. Ja hän tarkisti korvansa\nuudelleen, hän erotti erilaisen lehtien kahinankin jalavissa ja\nsalavissa. Monet kerrat hän täten vavahti koko ruumiiltaan, kun jokin\nkivi vierähti puroon tai jokin ulkona hiiviskelevä eläin liukui\nmuurinkylkeä alas. Hän kumartui henkeään pidättäen. Ei mitään vieläkään.\n\nVihdoinkin eräänä iltana, kun kuuta ei näkynyt taivaalla ja lauha pimeys\npeitti maan, jotakin alkoi tapahtua. Se oli uusi ääni, joka kuului\nentisten tuttujen äänten seasta, mutta niin heikosti erottuvana ja\nmelkein huomaamattomana, että hän pelkäsi erehtyvänsä. Se lakkasi\nkuulumasta joksikin aikaa, hän pidätti henkeään. Sitten se kuului\njälleen, kovempana, mutta yhä epäselvänä. Hänestä se tuntui etäiseltä,\ntuskin kuuluvalta askelen ääneltä, tuo ilmassa tuntuva värähdys ennusti\njonkun tuloa, jota ei silmä voinut erottaa eikä korva kuulla. Se mitä\nhän odotti, saapui näkymättömästä, tuli hiljalleen esiin kaikesta siitä,\nmikä värähteli hänen ympärillään. Pala palalta se irtaantui hänen\nunelmastaan, ikäänkuin hänen nuoruutensa hämärien toiveiden\ntoteuttajana. Oliko se kirkonikkunan pyhä Yrjö, joka äänettömin\nkuvajaloin astui ruohikkoa pitkin tullakseen hänen luokseen? Ikkuna\nkalpeni juuri, hän ei nähnyt enää selvästi pyhimystä, se näytti vain\npieneltä, sekavalta, häipyvältä purppurahattaralta. Sinä iltana hän ei\nsaanut tietää sen enempää. Mutta seuraavana iltana samaan aikaan ääni\nkuului jälleen pimeydestä hiukan selvempänä ja lähempää. Ihan varmaan ne\nolivat askelia, ilmestyksen kevyitä askelia, jotka tuskin hipoivat\nmaata. Ne taukosivat ja alkoivat jälleen kuulua, milloin sieltä, milloin\ntäältä, oli mahdotonta sanoa tarkalleen paikkaa. Ehkä ne kuuluivat\nVoincourtin puutarhasta, missä joku myöhäinen kävelijä liikkui jalavien\nalla. Tai ehkä ne pikemminkin tulivat piispankartanon tuuhean pensaston\nsuurien syreenien takaa, joitten väkevä lemu tunki huumaavana hänen\nrintaansa. Turhaan hän tähyi silmillään pimeyteen, odotetusta ihmeestä\nei ilmottanut muu kuin hänen kuulonsa, ja myöskin kukkien tuoksu, joka\noli lisääntynyt, ikäänkuin siihen olisi sekottunut jonkun hengitys. Ja\nuseampina öinä askelten piiri pieneni parvekkeen alapuolella, hän kuuli\nniitten saapuvan aivan puutarhanmuurin viereen hänen jalkainsa alle.\nSiinä ne pysähtyivät, ja silloin syntyi pitkä hiljaisuus, ja yhä\ntiukempaan ympäröi hänet tuo salaperäinen kiedonta, tuo hitaasti kasvava\nnäkymättömyyden syleily, joka pyörrytti häntä.\n\nSeuraavina iltoina hän näki tähtien joukkoon ilmestyvän uudenkuun kapean\nsirpin. Mutta se laski yön lähetessä, häviten tuomiokirkon harjan taakse\nkuin kirkas silmä, jonka painuva silmäluomi peittää. Hän seurasi sitä,\nhän näki sen kasvavan ilta illalta, hän odotti kärsimättömänä soihtua,\njoka heittäisi valoa pimeyteen. Vähitellen Mariantarha astuikin esiin\npimeydestään vanhoine myllynraunioineen, puuryhmineen ja vilkkaine\npuroineen. Ja niin syntyneessä valossa luomistyö jatkui. Se mikä oli\nsaanut alkunsa unelmasta, ilmeni nyt näkyvänä varjona. Sillä hän ei\nnähnyt alussa muuta kuin kuunvalossa liikkuvan, epämääräisen varjon.\nMikä se oli? Tuulen huojuttaman oksan varjoko? Toisinaan kaikki hävisi,\nkenttä nukkui kuoleman liikkumattomuudessa, ja hän uskoi varjon olleen\nnäköhäiriötä. Mutta sitten liukui varjo erään valoisan kohdan yli,\nsiirtyen yhden salavan luota toisen luo, ja silloin ei epäily ollut enää\nmahdollista. Hän kadotti sen näkyvistään, löysi sen jälleen, mutta\nselville hän ei siitä päässyt. Eräänä iltana hän oli erottavinaan\nkeveästi liukuvassa varjossa kaksi olkapäätä. Heti hänen silmänsä\nkääntyivät kirkonikkunaan: se oli harmahtava, ikäänkuin täydeltä terältä\npaistava kuu olisi tyhjentänyt ja sammuttanut sen. Kohta sen jälkeen hän\nhuomasi, että tuo elävä varjo pitentyi ja lähestyi hänen ikkunaansa,\nsiirtyen ruohikon yli pimennosta toiseen pitkin kirkon seinustaa, tullen\nyhä likemmäksi ja likemmäksi. Sitä mukaa kuin hän arvasi sen olevan\nlähempänä, valtasi hänet yhä kasvava liikutus, sellainen jota tuntee\ntietäessään itseensä kohdistetuksi salaperäisten silmien katseen, joita\nei itse voi nähdä. Ihan varmaan tuossa lehvien alla seisoi joku, joka\nherkeämättä katsoi häneen. Hän tunsi käsissään ja kasvoillaan noitten\nkatseitten vaikutuksen. Ne olivat pitkiä, hyvin lempeitä ja samalla\narastelevia katseita. Hän ei vetäytynyt pois niiden edestä, koska hän\ntunsi että ne olivat puhtaita ja tulivat Legendan lumotusta maailmasta.\nJa hänen ensi levottomuutensa muuttui suloiseksi liikutukseksi, hän oli\nnyt varma onnestaan. Eräänä iltana ilmestyi kuun valaisemalle kentälle\näkkiä selväpiirteinen miehen varjo, miehen itsensä ollessa salavain\nsuojassa, niin ettei hän voinut häntä nähdä. Mies ei hievahtanut, ja\nAngélique katsoi kauan liikkumatonta varjoa.\n\nSiitä lähtien Angéliquella oli salaisuus. Se täytti kokonaan hänen\nalastoman, valkeaksi kalkitun huoneensa. Tuntikausia hän makasi suuressa\nsängyssään, jossa hän näytti häipyvän pieneltä, suljetuin silmin, mutta\nkuitenkin valvoen, nähden yhä tuon liikkumattoman varjon valoisalla\nkentällä. Kun hän aamun sarastaessa avasi silmänsä, kulki hänen\nkatseensa suuresta piirongista vanhaan kirstuun, kaakeliuunista pieneen\npesupöytään, kummissaan, kun ei enää nähnyt tuota salaperäistä\nvarjokuvaa, jonka hän olisi voinut ihan tarkasti piirtää muististaan.\nNukkuessaan hän oli nähnyt sen liukuvan vuodeverhojensa haalistuneitten\nkanervankukkien keskellä. Hänen unensa niinkuin valvetilansakin olivat\nsitä täynnä. Se oli hänen oman varjonsa toveri, hänellä oli kaksi\nvarjoa, vaikka hän oli yksin unelmansa seurassa. Ja tätä salaisuutta hän\nei uskonut kenellekään, ei edes Hubertinelle, jolle hän siihen saakka\noli kaikki puhunut. Kun Hubertine teki hänelle kysymyksiä ihmetellen\nhänen iloaan, hän punastui kovasti ja vastasi että varhainen kevät teki\nhänet iloiseksi. Hän hyräili aamusta iltaan kuten ensimmäisten\npäivänpaisteitten juovuttama kärpänen. Eivät milloinkaan olleet hänen\nkirjailemansa messupuvut liekehtineet sellaisessa silkin ja kullan\nloisteessa. Hubertit hymyilivät, luullen kaiken johtuvan vain\nhyvinvoinnista. Hän tuli sitä iloisemmaksi, mitä pitemmälle päivä kului,\nkuun noustessa hän lauloi, ja kun hetki oli saapunut, nojasi hän\nparvekkeen kaidetta vasten ja näki varjon. Koko kuun neljänneksen aikana\nhän tapasi sen aina täsmällisesti saapuneena kohtaukseen. Hän näki sen\nseisovan suorana ja äänettömänä, tulematta sitä sen tarkemmin tuntemaan,\ntietämätönnä siitä, mikä oli se olento, jonka varjo oli hänen edessään.\nEhkä se olikin vain varjo, ainoastaan näky, ehkä se oli kirkonikkunan\npyhimys, joka oli hävinnyt ikkunastaan, ehkä se oli enkeli, joka muinoin\noli rakastanut Ceciliaa ja laskeutui nyt rakastamaan häntä vuorostaan?\nTuo ajatus täytti hänet ylpeydellä, se oli hänestä suloinen kuin\nnäkymättömästä maailmasta tullut hyväily. Sitten hänessä kasvoi halu\ntulla tuntemaan se, ja hänen odotuksensa alkoi uudelleen.\n\nTäysikuu paistoi kirkkaana Mariantarhaan. Kun se oli keskitaivaalla, ei\npuilla ollut enää varjoa. Luotisuoraan lankeavassa valossa ne olivat\nkuin suihkukaivoja, joista kumpusi äänetöntä kirkkautta. Koko kenttä\nkylpi valon hohteessa, sen täytti suuri, loistava aalto, joka oli\nkuulakas kuin kristalli; ja sen loiste oli niin kirkas, että siinä\nsaattoi erottaa salavan lehtien hienot piirteet. Ja vähäisinkin ilman\nvärähdys näytti panevan karehtimaan tuon sädejärven, joka uinui ylväässä\nrauhassaan läheisten puutarhojen korkeain jalavain ja tuomiokirkon\njyhkeän rungon välissä.\n\nKaksi iltaa oli vielä kulunut, kun Angélique, tullessaan parvekkeelle\nkolmantena iltana, tunsi sydämessään ankaran sysäyksen. Hän näki hänen\nseisovan siellä kirkkaassa valossa, häneen päin kääntyneenä. Hänen\nvarjonsa oli, niinkuin puitten varjotkin, kutistunut kasaan hänen\njalkainsa juureen ja hävinnyt. Ainoastaan hän itse seisoi siinä, selvänä\nja kirkkaana. Niin kaukaakin Angélique näki hänet kuin selvällä\npäivällä. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleaverinen, pitkä ja\nsolakka. Hänellä oli kihartuva tukka, ohut parta, suora, hiukan kookas\nnenä ja mustat silmät, joista loisti ylevä lempeys. Hän muistutti pyhää\nYrjöä tai jotain ihanaa Jeesuksenkuvaa. Angélique tunsi hänet heti\ntäydellisesti: hän ei ollut koskaan nähnyt häntä toisenlaisena, juuri\nsellaisena hän oli häntä odottanut. Ihme oli vihdoinkin täyttynyt,\nnäkymättömän maailman hiljaisesta luomistyöstä oli sukeunut tämä elävä\nilmiö. Se tuli näkymättömästä maailmasta, luonnon värinästä, äänten\nkuiskinasta, yön herkistä liikahduksista, kaikesta siitä mikä oli häntä\nkietonut huumaten, pyörryttäen. Ja hän näki hänet kahden jalan\nkorkeudella maasta, ylenluonnollisena niinkuin hänen tulonsakin oli\nollut, ihmeen ympäröidessä häntä joka puolelta, kuunvalon salaperäisillä\naalloilla keinuvana. Hänellä oli seurueena koko Legendan väestö,\npyhimykset vihannoivine sauvoineen, neitseet maitoa vuotavine\nhaavoineen. Ja neitseitten valkoinen parvi kalvensi tähtien valon.\n\nAngélique katseli ilmestystä herkeämättä. Se kohotti käsivartensa ja\nojensi ne häntä kohti aukilevitettyinä. Ja hän ei pelännyt, hän hymyili\nsille.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSilloin oli touhua, kun Hubertinellä aina kolmen kuukauden perästä oli\npyykinpesu. Palkattiin apulaisvaimo, Gabet-muori. Neljä päivää olivat\nkoruompelutyöt unohduksissa. Ottipa Angéliquekin siihen osaa, sillä\nhänestä oli virkistävää saippuoida vaatteita ja lopuksi huuhtoa niitä\nChevrotten kirkkaassa vedessä. Kun vaatteet oli otettu likoamasta,\nvietiin ne työntökärryillä pienen väliportin kautta Mariantarhaan, jossa\nsitten vietettiin kokonaisia päiviä raittiissa ulkoilmassa ja\npäivänpaisteessa.\n\n-- Äiti, minä pesen tällä kertaa, se on minusta niin hauskaa!\n\nJa Angélique heilutti karttuaan reippaasti, hihat käärittyinä\nkyynärpäiden yläpuolelle, ja nauraa nelisti yhtämittaa tuossa iloisessa\nja terveellisessä puuhassa, pirskeitten räiskyessä hänen vaatteilleen.\n\n-- Tässä minun käsivarteni vahvistuvat, se tekee minulle hyvää!\n\nChevrotte juoksi poikittain kentän halki, ensin uneliaana, sitten\nkovalla vauhdilla kuohuen viettävää kivikkomaata alas. Se tuli\npiispankartanon puutarhasta jonkinlaisen muurin alle jätetyn laskuportin\nkautta, ja toisessa päässä, Voincourtin palatsin kulmassa, se katosi\nholvikaaren alle, työntyen maan sisään, tullakseen esiin pari sataa\nmetriä edempänä Alakadun varrella, jota se seurasi aina Ligneuliin asti,\nmihin se viimein yhtyi. Niin että oli pidettävä tarkka vaari vaatteista,\netteivät ne karkaisi tiehensä: mikä kerran pääsi irti, se oli menetetty.\n\n-- Äiti, odottakaa, odottakaa!... Minä panen tämän ison kiven\npyyhinliinojen päälle. Saadaanpa nähdä, viekö se niitä sitten, se varas!\n\nHän pudotti kiven alas ja palasi noutamaan toista myllyn raunioitten\nsorakasoista. Hän oli ihastunut saadessaan kiskoa voimainsa takaa ja\nväsyttää itseään. Ja kun hän loukkasi sormensa, pudisti hän sitä ja\nsanoi ettei se ollut mitään. Kerjäläisperhe, joka piti majaa raunioissa,\noli päiväksi lähtenyt anelemaan ja hajaantunut pitkin teitä. Tarha jäi\nautioksi. Sen yksinäisyydessä oli suloa ja tuoreutta, siinä kasvoi\nvaaleita salavaryhmiä, korkeita poppeleita ja varsinkin ruohoa, niin\nrehevää villiruohoa, että se ylettyi olkapäihin asti. Viereiset puistot\ntäyttivät sen väräjävällä äänettömyydellä, sulkien näköpiirin suurilla\npuillaan. Kello kolmelta alkoi tuomiokirkon varjo pitentyä, levittäen\nlempeää hartautta ja haihtuvan suitsutuksen tuoksua.\n\nJa Angélique paukutti liinavaatteita yhä lujemmin, tuoreen, valkoisen\nkäsivartensa koko voimalla.\n\n-- Äiti, äiti! Tänä iltana minä vasta syön...! Mutta muistakaa, että\nolette luvannut minulle leivoksen mansikkain kanssa!\n\nMutta tätä pyykkiä pestäessä jäi Angélique virutuspäiväksi yksinään.\nGabet-muori ei tullutkaan, hänen lonkkasärkynsä oli äkkiä käynyt\npahemmaksi; ja Hubertinen täytyi muitten taloustoimien takia pysyä\nhuoneella. Angélique oli polvillaan oljilla vuoratussa laatikossaan,\notti vaatekappaleet yhden erältään ja huuhteli edestakaisin purossa,\nsiksi kunnes vesi ei enää samennut, vaan pysyi kristallikirkkaana. Hän\nei pitänyt lainkaan kiirettä. Hän oli tuntenut levotonta uteliaisuutta\naamusta asti, nähtyään hämmästyksekseen Mariantarhaan tullessaan vanhan,\nharmaapuseroisen työmiehen pystyttämässä keveitä telineitä Hautecoeurin\nkappelin ikkunan edustalle. Aiottiinko ikkunaa korjata? Sitä se kyllä\nkaipasikin; pyhän Yrjön kuvasta puuttui joitakin ruutuja, ja toisia,\njotka aikojen kuluessa olivat särkyneet, oli korvattu tavallisella\nyksinkertaisella lasilla. Mutta kuitenkin se häntä harmitti. Hän oli\nniin tottunut lohikäärmettä keihästävässä pyhimyksessä ja vyöllään sitä\ntaluttavassa kuninkaantyttäressä oleviin aukkoihin, että hän jo suri\nniiden puolesta, ikäänkuin niitä olisi aiottu silpoa. Noin vanhojen\nesineitten muuttamiseen sisältyi pyhyyden loukkausta. Mutta kun hän\npalasi aamiaiselta, niin hänen harminsa haihtui kuin tuuleen: telineillä\noli toinenkin harmaapuseroinen työmies, mutta nuori. Ja hän tunsi hänet:\nse oli _hän_.\n\nIloisena, hämilleen joutumatta, Angélique asettui entiselle paikalleen,\npolvistuen laatikon olkikerrokselle. Sitten hän alkoi paljailla\nkäsillään jälleen huuhdella vaatekappaleita kirkkaassa vedessä. _Hän_ se\noli; pitkä, solakka, vaalea, parta hieno, tukka kihara kuin nuorella\njumalalla, hipiä yhtä valkoinen kuin silloin, kun hän oli nähnyt hänet\nkuutamossa. Koska se oli hän, ei ikkunalla ollut mitään pelättävää: jos\nhän siihen koskisi, niin hän vain kaunistaisi sitä. Eikä Angélique\ntuntenut lainkaan pettymystä siitä, että hän oli puettu sellaiseen\npuseroon, että hän oli käsityöläinen kuten hän itsekin, arvatenkin\nlasimaalaaja. Tämä saattoi hänet päinvastoin hymyilemään, hän oli\nehdottoman varma uneksimastaan kuninkaallisesta rikkaudesta. Tämä oli\nvain näennäistä. Mitäpä hyödytti ottaa siitä selvää? Jonakin päivänä hän\nkuitenkin tulisi olemaan se, mikä hän oli oleva. Kultasade virtasi\nkirkon harjalta, kaukainen urkujen soitto kajahti riemumarssiksi. Eikä\nAngélique edes kysellyt mielessään, mitä tietä hän kulki, jotta hän\nsaattoi olla täällä niin yöllä kuin päivälläkin. Jollei hän asunut\njossakin viereisistä taloista, ei hän päässyt sinne muuten kuin\nGuerdaches-kujaa myöten, joka kulki pitkin piispankartanon muurin sivua,\npäättyen Kunniakadulle.\n\nNäin kului tunti, suloinen tunti. Angélique kurottui puron yli,\nhuuhdellen liinavaatteita, hänen kasvonsa melkein koskivat raikkaaseen\nveteen. Mutta joka kerta kun hän otti uuden vaatekappaleen, hän kohotti\npäätään ja heitti silmäyksen, jossa, vaikkakin hänen mielensä olikin\nlevottomassa liikkeessä, pilkotti veitikkamaisuutta. Ja nuori mies, joka\nseisoi telineillä, ollen tutkivinaan ikkunaa hyvin toimekkaan näköisenä,\nkatseli häntä syrjäsilmällä, joutuen hämilleen heti kun tytön katse\nyllätti hänet tällä tavoin, häneen päin kääntyneenä. Oli merkillistä,\nmiten nopeasti hän punastui; heleä väri kohosi hänen kasvoilleen\nsilmänräpäyksessä, niin valkea kuin hän olikin iholtaan. Vähäisinkin\nmielenliikutus, suuttumus taikka hellyys, sai kaiken veren hänen\nsuonistaan nousemaan kasvoihin. Hänellä oli silmät kuin sotasankarilla,\nmutta tuntiessaan tytön katselevan itseään oli hän niin ujo, että hän\ntuli kuin pikku lapseksi, ei tiennyt mitä tekisi käsillään ja sopersi\nänkyttäen määräyksiä seurassaan olevalle vanhukselle. Angéliquen\niloisuus siinä hänen kurotellessaan puron reunalla, jonka pyörteiset\nvedet virkistäen huuhtoivat hänen käsivarsiaan, aiheutui siitä, että hän\ntunsi tuon nuoren miehen olevan yhtä viattoman kuin hänkin, yhtä\ntietämättömän elämästä ja yhtä halukkaan siitä nauttimaan. Ei tarvitse\nsanoa aina ääneen, näkymättömät sanansaattajat tuovat tietoja asioista,\näänettömät suut ilmaisevat niitä. Angélique kohotti päätään, nuori mies\njoutui hämilleen, kääntäen pois kasvonsa, ja hetket kuluivat, ja oli\nsuloista.\n\nYhtäkkiä Angélique näki hänen hyppäävän telineiltä ja poistuvan\ntakaperin ruohokentälle, ikäänkuin voidakseen nähdä paremmin kauempaa.\nMutta Angélique oli purskahtaa nauramaan, sillä niin tuiki selvää oli,\nettä nuoren miehen tarkotuksena oli yksinomaan tulla lähemmäksi häntä.\nHän oli päättänyt ottaa rohkean askelen, uskaltaa kaikki, ja hän oli nyt\njoutunut siihen liikuttavan hullunkuriseen asemaan, että hän oli\nmuutaman askelen päässä tytöstä, selin häneen, eikä rohjennut kääntyä\nympäri, peläten hämmennyksissään toimineensa liian pikaisesti. Angélique\nluuli jo hetken, että hän palaisi ikkunan luo samoin kuin oli tullutkin,\nheittämättä silmäystäkään taakseen. Mutta nuorukainen teki epätoivoisen\npäätöksen ja kääntyi ympäri; ja kun tyttökin samassa nosti päänsä,\nkohtasivat heidän katseensa toisensa ja he jäivät tuijottamaan toisiaan\nsilmiin. Molemmat joutuivat kovasti hämilleen. He eivät tienneet mitä\ntehdä, he eivät olisi mitenkään voineet siitä selviytyä, jollei olisi\nsilloin sattunut eräs draamallinen tapahtuma.\n\n-- Voi, hyvänen aika! huudahti tyttö onnettomana.\n\nHän oli hämmennyksissään tullut päästäneeksi irti kädestään liinaisen\nalusröijyn, jota hän oli huuhtomassa. Nopeasti virtaava puro sieppasi\nsen. Tuokio vielä, ja se olisi hävinnyt Voincourtin palatsin\nmuurinkulmassa olevaan holviaukkoon, minne Chevrotten vesi vuolaana\npainui.\n\nSeurasi muutamia jännittäviä silmänräpäyksiä. Nuori mies oli käsittänyt\naseman ja syöksähtänyt jälkeen. Mutta puro hyppeli kivien ylitse, tuo\nvietävän alusröijy juoksi nopeammin kuin hän. Hän kumartui, luullen\nehtivänsä siepata sen, mutta ei saanut kuin kourallisen vaahtoa. Kaksi\nkertaa hän epäonnistui. Mutta kiihtyneenä, urhokkaan näköisenä kuin\nainakin sellainen, joka toimii henkensä uhalla, hän porhalsi veteen ja\nsai vihdoinkin pelastetuksi alusröijyn, juuri kun se oli painumassa maan\nalle.\n\nAngélique, joka siihen saakka oli tuskallisessa jännityksessä seurannut\npelastustyötä, tunsi nyt naurun, sydämellisen naurun pyrkivän ylös\nrinnastaan. Oi, tuo seikkailu, josta hän oli niin paljon uneksinut, tuo\nkohtaus järven rannalla, tuo hirmuinen vaara, josta hänet pelastaisi\nnuori mies, kauniimpi kuin päivä! Pyhä Yrjö, kansantribuuni,\nsotasankari, ei ollutkaan muuta kuin tämä lasimaalaaja, tämä\nharmaapuseroinen nuori työmies. Kun hän näki hänen palaavan sääret\nvettävaluvina, kantaen kömpelösti kädessään alusröijyä ja käsittäen\nkuinka naurettava oli ollut hänen intonsa hänen koettaessaan sitä\npelastaa, niin hänen täytyi purra huultaan voidakseen pidättää\niloisuuden puuskan, joka kutkutti hänen kurkussaan. Nuori mies unohtui\nkatsomaan häntä. Oli niin ihastuttavaa lapsekkaisuutta tuossa\npidätetyssä naurussa, joka täytti koko hänen nuoren olentonsa!\nVesipärskeitä oli hänen vaatteissaan, puron vesi oli tehnyt hänen\nkäsivartensa valkeiksi, hän tuoksui miellyttävää puhtautta ja\nkuulakkuutta kuin sammalmättäiden keskellä pulppuava metsälähde. Se oli\nkirkkaassa päivänpaisteessa loistavaa terveyttä ja iloa. Hänen\nyksinkertaisesta työpuvustaan, hänen pystystä vartalostaan, hänen\npitkänsoikeista kuninkaantyttärenkasvoistaan, jotka muistuttivat\nvanhojen legendain kuvia, kaikesta tuosta saattoi nähdä, että samalla\nkun hän oli toimelias talonnainen, oli hän kuitenkin kuningatar. Ja\nnuori mies ei enää tiennyt, miten hänen oli annettava takaisin tuo\nvaatekappale, niin syvästi vaikutti häneen tuo kauneus, taiteellinen\nkauneus, jota hän ihaili. Ja häntä harmitti se, että hän itse näytti\nniin viattoman yksinkertaiselta, sillä hän huomasi hyvin, kuinka tyttö\nponnisteli pysyäkseen nauramatta. Mutta jotain täytyi tehdä, hän ojensi\nalusröijyn hänelle.\n\nSilloin Angélique tunsi, että jos hän vielä pusertaisi huuliaan yhteen,\nniin hän räjähtäisi. Poika parka! Hän oli hyvin liikuttava; mutta tämä\noli vastustamatonta, hän oli liian onnellinen, hänen täytyi saada\nnauraa, nauraa ihan henkimenoon. Vihdoin hän luuli voivansa puhua, hän\ntahtoi sanoa yksinkertaisesti:\n\n-- Kiitoksia paljon.\n\nMutta nauru palasi jälleen, nauru saattoi hänet änkyttämään, katkaisi\nhänen sanansa. Ja nauru helisi korkeana, kirkkaana sävelryöppynä, joka\nlauloi Chevrotten kristallisolinan säestäessä. Nuori mies seisoi\nhämmentyneenä, osaamatta sanoa sanaakaan. Hänen valkeat kasvonsa olivat\näkkiä käyneet tummanpunaisiksi. Hänet ujot lapsensilmänsä olivat\nleimahtaneet kuin kotkan silmät. Ja hän poistui ja oli jo mennyt\ntiehensä vanhan työmiehen kanssa, kun Angélique vielä nauroi puron\nreunalla kumarruksissaan, pärskyttäen jälleen vettä päälleen\nviruttaessaan vaatteitaan, yltäkylläisen iloisena päivän suurenmoisesta\nonnesta.\n\nSeuraavana päivänä jo kuuden aikaan aamulla alettiin levittää kuivamaan\nvaatteita, jotka olivat olleet kasassa valumassa illasta saakka. Juuri\nparahiksi oli alkanut puhaltaa raikas tuuli, mikä auttoi kuivumista.\nTäytyipä kiinnittää vaatekappaleet panemalla joka kulmaan kivi painoksi,\njotteivät ne lentäisi tiehensä. Koko pyykki oli siinä levällään,\nhohtavan valkoisena viheriässä ruohokossa, josta nousi hyvä, vehmas\ntuoksu; oli kuin kentälle olisi yhtäkkiä puhjennut kukkimaan\nlukemattomia satakaunoja, muodostaen lumivalkoisia liinasia.\n\nKun Angélique tuli aamiaisen jälkeen katsastamaan, joutui hän\nepätoivoon: koko pyykki uhkasi lentää matkoihinsa, niin kovaksi oli\nkiihtynyt tuuli, joka puhalsi siniseltä, kuultavan puhtaaksi lakaistulta\ntaivaalta. Muuan lakana oli jo menossa, ja pyyhinliinoja lepatti\npainautuneena salavan oksia vasten. Hän otti kiinni pyyhinliinat. Mutta\nnenäliinoja lähti liikkeelle hänen takaansa. Eikä ketään ollut\nsaapuvilla! Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kun hän tahtoi levittää lakanaa,\ntäytyi hänen tapella. Se pani hänet puolihuumauksiin, lyöden ja\nläjähdellen hänen ympärillään kuin liehuva lippu.\n\nSilloin hän kuuli tuulen seasta äänen, joka sanoi:\n\n-- Neiti, haluatteko että autan teitä?\n\nSe oli hän, ja paikalla Angélique huudahti, välittämättä muusta kuin\nemännän-huolistaan:\n\n-- Kyllä vain, auttakaa toki!... Ottakaa kiinni tuolta toisesta päästä!\nPitäkää lujasti!\n\nHe vetivät vahvoilla käsivarsillaan suoraksi lakanan, joka lepatti kuin\npurje. Sitten he laskivat sen ruohikolle ja asettivat kuhunkin neljään\nkulmaan suuremman kiven. Ja kun nuori mies polvistui maahan, hillittynä\nja säyseänä, eivät he nousseet enää kumpikaan ylös, vaan jäivät\npolvilleen toinen toiseen päähän suurta, häikäisevän valkoista\nvaatekappaletta.\n\nViimein Angélique hymyili, mutta ei ilkamoivasti, vaan ystävällisen\nkiitollisuuden hymyä. Nuori mies rohkaisi mielensä.\n\n-- Minun nimeni on Félicien.\n\n-- Ja minun Angélique.\n\n-- Minä olen lasimaalaaja, olen saanut tehtäväkseni korjata tuon\nikkunan.\n\n-- Minä asun tuolla vanhempieni kanssa, ja minä olen koruompelija.\n\nNavakka tuuli tempasi mukaansa heidän sanansa, piiskasi heitä\nvoimakkaalla puhtaudellaan lämpimässä auringonpaisteessa, joka tulvi\nheidän ylitseen. He sanoivat toisilleen asioita, jotka he tiesivät,\nainoastaan siksi että oli hauskaa sanoa niitä toisilleen.\n\n-- Ei kai siihen vain panna uutta ikkunaa?\n\n-- Ei, ei. Korjausta ei tule paljon huomaamaankaan... Minä pidän siitä\nyhtä paljon kuin tekin pidätte.\n\n-- Se on totta, minä pidän siitä. Siinä on niin vienot värit!... Minä\nolen kirjaillut yhden pyhän Yrjön, mutta se ei ollut niin kaunis.\n\n-- Oh, eikö niin kaunis!... Minä olen nähnyt sen, jos se on se, joka on\nommeltu siihen punaiseen samettikasukkaan, mikä pastori Cornillella oli\nyllään sunnuntaina. Se on kerrassaan ihmeellinen!\n\nAngélique punastui mielihyvästä ja huudahti äkkiä:\n\n-- Pankaahan kivi tuohon lakanan reunalle, vasemmalle puolellenne. Tuuli\nvie sen muuten uudestaan.\n\nNuori mies kiiruhti täyttämään määräystä ja pani kiven liinalle, joka\nlepatti rajusti kuin siipiään räpyttävä vangittu lintu pyrkiessään\njälleen vapauteen. Kun se nyt pysyi rauhassa, nousivat molemmat\nseisomaan.\n\nAngélique kulki vaatekappaleitten väliin jätettyjä kapeita ruohopolkuja\npitkin, heittäen jokaiseen tarkastavan silmäyksen. Ja Félicien seurasi\nhäntä hyvin toimessaan, näyttäen olevan kovasti huolissaan jonkun\nesiliinan tai keittiôpyyhkeen mahdollisesta menettämisestä. Se tuntui\nheistä aivan luonnolliselta. Ja Angélique jatkoi keskustelua, kertoen\npäivänsä vietosta ja selittäen mieltymyksiään.\n\n-- Minä tahdon, että kaikki esineet olisivat aina paikallaan... Aamulla\ntyöhuoneen käkikello herättää minut, aina juuri kuuden aikana. Ja vaikka\nei olisi valoisakaan, niin minä osaisin sittenkin pukeutua: sukat ovat\ntuossa, saippua on tässä. Se on aivan kuin tauti! Oo, en minä ole aina\nollut sellainen, ennen minä olin itse epäjärjestys! Kyllä äiti on saanut\nmuistuttaa minua toisenkin kerran!... Ja työhuoneessa minä en voisi\nsaada aikaan kerrassaan mitään, jollei tuolini olisi aina samassa\npaikassa, ikkunaa vastapäätä. Onneksi minä en ole vasen- enkä\noikeakätinen, vaan ompelen yhtä hyvin kummallakin, ja se on todella\nonni, sillä kaikki eivät voi oppia siihen harjottelemallakaan... Sama on\nlaita kukkien, joita minä jumaloin. En voi pitää yhtään kimppua\nlähelläni saamatta kauheaa päänsärkyä. Ainoastaan orvokkeja minä siedän,\nja merkillistä kyllä, niitten tuoksu pikemmin rauhottaa minua. Jos olen\nvähänkin pahoinvoipa, ei tarvitse muuta kuin vetää henkeeni orvokkien\ntuoksua, niin heti se virkistää.\n\nNuori mies kuunteli ihastuksissaan. Hän ikäänkuin juopui tuon äänen\nsuloisuudesta, siinä oli tavattoman hurmaava, kirkas, viivähtävä sointi.\nJa hän oli varmaankin erittäin herkkä tälle inhimilliselle soitannolle,\nsillä joittenkin tavujen hivelevä keinunta sai hänen silmänsä kosteiksi.\n\n-- Ah! sanoi Angélique, keskeyttäen oman puheensa, -- nämä paidathan\novat kohta kuivat.\n\nSitten hän jatkoi tuttavallisia ilmotuksiaan, jotka johtuivat\nlapsellisesta, itsetiedottomasta halusta tehdä itsensä tunnetuksi\nkumppanilleen.\n\n-- Valkoinen on aina kaunista, eikö olekin? Joinakin päivinä minä olen\nkyllästynyt siniseen ja punaiseen ja kaikkiin väreihin. Mutta valkoinen\non täydellinen ilo, johon minä en milloinkaan väsy. Siinä ei ole mitään\nsysäävää, siihen haluaisi upota... Meillä oli valkoinen kissa, jossa oli\nkeltaisia täpliä, ja minä maalasin nuo täplät. Siitä tuli oikein hyvä,\nmutta väri ei pysynyt... Ja tiedättekö, äidin tietämättä minä panen\ntalteen kaikki valkoiset silkinjäännökset, niitä on kokonainen\npiironginlaatikko täynnä. En tee niillä mitään, huvikseni vain katselen\nja käsittelen niitä silloin tällöin... Ja minulla on toinenkin\nsalaisuus, mutta se on hyvin suuri! Joka aamu kun herään, on vuoteeni\nvieressä joku, niin! jokin valkoinen olento, joka lentää tiehensä.\n\nNuori mies ei epäillyt vähääkään, hän näytti uskovan sen varmasti. Eikö\nse ollut juuri niin kuin piti ollakin? Prinsessa keskellä loistavaa\nhoviaan ei olisi voinut vallottaa häntä niin pian. Tuo nuori tyttö oli,\nkäyskennellessään viheriällä ruohikolla kaikkien näitten valkeitten\nliinavaatteitten keskellä, niin ylhäinen ja samalla niin viehättävä ja\niloinen, että se valtasi hänen sydämensä yhä voimakkaammalla otteella.\nSitä ei voinut enää muuttaa, ei ollut olemassa muuta kuin hän, tämä\nnuori tyttö, häntä hän tulisi seuraamaan elämän loppuun asti. Tyttö\nkäveli yhä edelleen, lyhyin, nopein askelin, joskus kääntäen päätään ja\nhymyillen. Ja nuori mies seurasi häntä yhä, onnensa tukahduttamana,\nvoimatta ollenkaan toivoa saavuttavansa häntä milloinkaan.\n\nMutta silloin tuli raju tuulenpuuska, ja joukko pieniä vaatekappaleita,\nkauluksia, kalvosimia ja kaulaliinoja pyrähti lentoon ja syöksähti kauas\nkuin tuuliaispäässä viskelehtivä valkoinen lintuparvi.\n\nJa Angélique alkoi juosta.\n\n-- Voi hyvänen aika sentään! Tulkaa! Auttakaa minua toki!\n\nMolemmat kiisivät pitkin kenttää. Angélique sai kauluksen kiinni juuri\npuron reunalta. Félicienillä oli jo kaksi kaulaliinaa, jotka hän oli\nlöytänyt keskeltä tuuheaa nokkosryhmää. Kalvosimetkin saatiin kootuksi\nyksi erältään. Mutta heidän juoksennellessaan täyttä kyytiä Angéliquen\nliehuvat hameenliepeet sipaisivat Félicieniä kolme kertaa; ja joka kerta\nhän tunsi sydämessään sysäyksen ja punastui äkkiä. Félicien hipaisi\nvuorostaan Angéliqueä, hypähtäessään ottamaan kiinni riimeistä\nkaulaliinaa, joka yritti karata häneltä. Angélique jäi seisomaan\nliikkumattomana, henkeään tapaillen. Levottomuus tukahdutti hänen\nnaurunsa. Hän ei ilkamoinut enää, pitänyt pilanansa tuota yksinkertaista\nja ujoa suurta poikaa. Mikä hänelle oli tullut, ettei hän enää ollut\niloinen ja että tällainen suloinen levottomuus hämmensi häntä? Kun\nFélicien ojensi hänelle kaulaliinaa, koskettivat heidän kätensä\nsattumalta toisiaan. He säpsähtivät, he katsoivat toisiinsa\nhämmentyneinä. Angélique oli peräytynyt kiivaasti, hän jäi hetkeksi\nseisomaan tyrmistyneenä siitä suuresta, odottamattomasta mullistuksesta,\nmikä hänessä tapahtui. Sitten hän lähti yhtäkkiä juoksemaan\nhullaantuneena, kiitäen pois syli täynnä pieniä liinavaatteita, jättäen\nmuut oman onnensa nojaan.\n\nFélicien yritti silloin puhua.\n\n-- Oh, sallikaa ... minä pyydän...\n\nTuuli puhalsi kahta rajummin, katkaisten häneltä hengityksen.\nToivottomana hän katseli, kun Angélique juoksi, ikäänkuin tuulenpuuska\nolisi häntä lennättänyt. Hän juoksi juoksemistaan valkoisten lakanain ja\npöytäliinain välitse, vinojen auringonsäteitten kalpeassa\nkultahohteessa. Tuomiokirkon varjo näytti sulkevan hänet syliinsä, hän\noli pujahtamaisillaan kotiinsa puutarhan pienestä portista\nkatsahtamattakaan taakseen. Mutta portilla hän kääntyi nopeasti ympäri,\näkillisen hyvyyden valtaamana. Hän ei tahtonut, että toinen olisi\nluullut hänen kovin suuttuneen. Ja hämillään, hymyillen, hän huusi:\n\n-- Kiitos, kiitos!\n\nSiitäkö hän kiitti, että Félicien oli auttanut häntä ottamaan kiinni\npesuvaatteita? Vai jostain muustako? Hän oli hävinnyt, portti sulkeutui.\n\nJa Félicien jäi yksin keskelle kenttää, säännöllisesti uudistuvien\ntuulenpuuskien puhaltaessa elähyttävinä selkeältä taivaalta.\nPiispankartanon jalavat huojuivat ja kohisivat kuin meren mainingit,\ntuomiokirkon pylväissä ja kattopengermissä viuhui ja ulvoi. Mutta hän ei\nkuullut muuta kuin pienen myssyn kevyen lepatuksen, joka oli solmittu\nnauhoistaan syreenin oksaan kuin valkoinen kukkakimppu, ja joka oli\nAngéliquen.\n\nJoka kerta tästä päivästä lähtien, kun Angélique avasi ikkunansa, näki\nhän Félicienin alhaalla Mariantarhassa. Hän oli muka laittavinaan\nikkunaa, hän vietti siellä kaiket päivät, mutta työ ei edistynyt minkään\nvertaa. Tuntikausiksi hän unohtui makaamaan pitkällään jonkun pensaan\ntakana, tähystellen lehtien lomitse. Oli niin suloista saada hymyillä\ntoisilleen aamuin ja illoin. Angélique oli onnellinen eikä pyytänyt\nenempää. Pyykinpesua ei ollut ennenkuin taas kolmen kuukauden perästä,\nsiihen saakka puutarhan portti pysyisi sulettuna. Mutta saivathan he\nnähdä toisiaan joka päivä, ja sillä tavoin menisivät nuo kolme kuukautta\nniin pian! Ja oliko olemassa suurempaa onnea kuin elää tällä tavalla,\npäivän kuluessa ilta-katsetta odotellessa ja yön aamu-silmäystä\nvartoessa?\n\nHeti heidän ensi kertaa kohdatessaan Angélique oli kertonut kaikki,\ntapansa, mieltymyksensä, sydämensä pienet salaisuudet. Mutta toinen ei\nollut sanonut muuta kuin että hänen nimensä oli Félicien. Ehkä piti\nniin ollakin, että nainen antoi kaikkensa ja mies pysytteli\ntuntemattomuudessaan. Angélique ei tuntenut mitään malttamatonta\nuteliaisuutta, hän vain hymyili ajatellessaan sitä mikä tulisi varmasti\ntapahtumaan. Ja sitten, se mitä hän ei tiennyt, ei merkinnyt mitään. He\nnäkivät toisensa, ja siihen yksin sisältyi kaikki. Hän ei tiennyt\nFélicienistä mitään, ja kuitenkin hän tunsi hänet niin täydelleen, että\nhän saattoi lukea hänen ajatuksensa hänen katseestaan. Hän oli tullut,\nAngélique oli hänet tuntenut, ja he rakastivat toisiaan.\n\nNäin nauttivat he suloisin tuntein, omistaessaan toisensa etäältä. He\ntekivät löytöjä, jotka antoivat heille yhäti uutta ihastuksen aihetta.\nAngéliquella oli hoikat, ompelutyön kuihduttamat kädet, joita Félicien\nihaili. Angélique taas oli ylpeä Félicienin jalkojen pienuudesta.\nFélicienissä oli kaikki miellyttävää, Angélique oli hänelle kiitollinen\nsiitä, että hän oli kaunis. Hän tunsi riemuitsevaa iloa huomatessaan\neräänä iltana, että hänen partansa oli hiukan vaaleampi kuin hänen\nhiuksensa, mikä antoi hänen hymyllensä erinomaisen sulouden. Félicien\njuopui humauksesta, kun hän eräänä aamuna Angéliquen kurottuessa kaiteen\nyli huomasi hänen hienolla kaulallaan ruskean pilkun. Heidän\nsydämensäkin paljastuivat toisilleen, he tekivät niistäkin löytöjä.\nTeeskentelemätön, ylväs liike, jolla Angélique avasi ikkunansa, ilmotti\naivan varmaan, että tuolla pikku koruompelijalla oli kuningattaren\nsielu. Samaten tunsi Angélique, että Félicien oli hyvä, nähdessään\nkuinka kevyesti hänen jalkansa tallasi ruohikkoa. Näinä tuttavuutensa\nensi hetkinä heitä ympäröi pelkkä ansioitten ja miellyttävien\nominaisuuksien säteily. Jokaisella kohtauksella oli viehätyksensä.\nHeistä tuntui, etteivät he koskaan saisi kyllikseen tästä toistensa\nnäkemisen onnesta. Pian kuitenkin alkoi Félicienissä näkyä\nkärsimättömyyden oireita. Hän ei enää maannut tunnittain pensaan\njuurella liikkumattomana onnensa täydellisyydessä. Heti kun Angélique\nilmestyi kaiteeseensa nojaten, tuli hän levottomaksi, koettaen lähestyä\nhäntä. Tästä Angélique viimein hiukan harmistui, sillä hän pelkäsi että\nheidät huomattaisiin. Syntyipä eräänä päivänä suoranainen sovun\nrikkoutuminen: Félicien oli tullut aivan muurin viereen, Angéliquen\ntäytyi lähteä pois parvekkeelta. Tapaus oli järkyttävä. Félicien joutui\npois suunniltaan, hänen kasvonilmeensä osotti niin sydämeenkäypää\nalistuvaisuutta ja pyyntöä, että Angélique antoi hänelle anteeksi\nseuraavana päivänä, tullen parvekkeelle tavalliseen aikaan. Mutta odotus\nei enää Félicieniä tyydyttänyt, hän alkoi uudelleen. Nyt hän tuntui\nolevan yhtaikaa joka paikassa, täyttäen koko Mariantarhan kiihkeällä\nkaipuullaan. Hän astui esiin jokaisen puunrungon suojasta, hän ilmestyi\nnäkyviin jokaisen sinivattupensaan takaa. Näytti kuin hänellä olisi\nollut asuntonsa jossakin puun oksalla niillä seuduin, kuten jalavien\nsepelkyyhkysillä. Chevrotte oli hänellä tekosyynä, jonka vuoksi hän\noleili siellä, istuen puron reunalla ikäänkuin seuraten pilvien lentoa\nsen kuvastimessa. Eräänä päivänä Angélique näki hänet seisomassa myllyn\nraunioilla jonkun hajonneen vajan harjahirrellä, onnellisena päästyään\ntäten edes hiukan korkeammalle, kun ei hänellä surukseen ollut siipiä\nlentääkseen aina hänen olkapäälleen. Eräänä toisena päivänä Angélique\noli vähällä huudahtaa, nähdessään hänet itseään ylempänä kahden kirkon\nikkunan välissä kuorikappelien kattopengermällä. Kuinka hän oli voinut\npäästä tuolle parvekkeelle, jonka lukitun oven avain oli kirkonvartian\nhuostassa? Ja kuinka hän toisen kerran näki hänet selvässä taivaan\nkorkeudessa, päälaivan nojapylväitten ja tukimuurien sakarain keskellä?\nSieltä ylhäältä hän katseli alas hänen huoneeseensa aivan kuin\npääskyset, jotka lentelivät pikkutornien huipun ympärillä. Ei koskaan\nollut Angéliquen mieleen juolahtanut, että hänen tarvitsisi piiloutua.\nJa tästä lähtien hän sulkeutui huoneeseensa, ja hänet valtasi kasvava\nlevottomuus tuntiessaan täten olevansa aina toisen anastamana, aina\nkahden. Jos hän kerran malttoi odottaa, niin miksi sitten hänen\nsydämensä löi niin kovasti, kuin täydellä voimalla kumisevat\nkirkonkellot suurina juhlina?\n\nKolme päivää Angélique pysytteli näyttäytymättä, Félicienin kasvavan\nrohkeuden pelottamana. Hän lupasi itselleen, ettei tahtoisi nähdä häntä\nenää koskaan, hän yllytti itseään halveksimaan häntä. Mutta Félicienin\nmaltittomuus tarttui häneenkin, hän ei voinut pysyä yhdessä kohden, hän\nturvautui kaikkiin mahdollisiin tekosyihin saadakseen poistua\nkirjailu-kehyksensä äärestä. Kuultuaan että Gabet-muori oli vuoteen\nomana ja mitä suurimmassa puutteessa, meni hän käymään hänen luonaan\njoka aamu. Hän asui juuri Kultaseppäinkadun varrella, kolmannessa\ntalossa. Angélique toi tullessaan lientä ja sokeria ja meni sitten\nostamaan lääkkeitä Isonkadun apteekista. Eräänä päivänä palatessaan\nlääkepusseineen ja pulloineen hän hämmästyksekseen näki Félicienin\nsairaan vaimon vuoteen vieressä. Félicien punastui kovasti ja poistui\nkömpelösti. Seuraavana päivänä hänen ollessaan lähdössä Félicien\nilmestyi jälleen, ja hän poistui hänen tieltään tyytymättömänä. Tahtoiko\nhän estää häntä käymästä köyhiensä luona? Hänelle oli juuri tullut\ntuollainen armeliaisuuden puuska, joka saattoi hänet antamaan kaikkensa,\njaellen runsain käsin niille, joilla ei ollut mitään. Kärsimyksen ajatus\nsai hänen sydämensä uhkumaan sääliä. Hän juoksi sokean ja halvaantuneen\nMascart-ukon luona Alakadulla, syöttäen hänelle omalla kädellään\ntuomansa velliannoksen; Chouteau-vanhusten, yhdeksänkymmen-vuotiaan\nparikunnan luona, jotka asuivat eräässä kellarissa Kunniakadun varrella,\nminne hän oli toimittanut vanhoja huonekaluja Hubertien ullakolta; ja\nvielä monien muiden, seudun kaikkien köyhien luona, joille hän salaa\nkuletti kaikkea mitä ajelehti hänen saatavillaan, onnellisena saadessaan\nsaapua odottamatta ja nähdä heidän ihastuvan joistakin edellisen päivän\njätteistä. Ja tästä lähtien hän kohtasi nyt joka paikassa Félicienin!\nHän ei milloinkaan ollut nähnyt häntä niin usein, vaikka hän vartavasten\noli varonut menemästä ikkunan ääreen, jotta ei näkisi häntä. Hänen\nmielensä tuli yhä levottomammaksi, hän uskoi olevansa kovasti\nsuutuksissaan.\n\nMutta pahinta koko seikkailussa oli se, että armeliaisuuden harjotus\nkävi Angéliquelle pian toivottomaksi. Tuo poika turmeli sen ilon, mikä\nhänellä oli omista hyvistätöistään. Félicienillä oli ehkä ennen ollut\ntoisia köyhiä, mutta ei näitä, sillä näitten luona hän ei ollut käynyt.\nJa hän oli varmaan vakoillut häntä ja kulkenut hänen perässään,\ntullakseen tuntemaan ne ja riistääkseen ne häneltä tällä tavoin yhden\ntoisensa jälkeen. Joka kerta kun hän nyt saapui Chouteau-vanhusten\nluokse pieni vasu ruokatavaraa mukanaan, oli pöydällä hopearahoja.\nEräänä päivänä, kun hän juoksi viemään puolta frangia, jonka\nsäästämiseen häneltä oli mennyt kokonainen viikko, Mascart-ukolle, joka\nlakkaamatta vaikeroi tupakan-puutettaan, tapasi hän hänet rikkaana,\naurinkona loistavan kahdenkymmenen frangin rahan omistajana. Ja kun hän\neräänä iltana pistäytyi Gabet-muorin luokse, pyysi tämä häntä käymään\nvaihtamassa setelirahaa pienemmäksi. Kuinka masentavaa oli todeta\nvoimattomuutensa, kun toinen noin mukavasti saattoi tyhjentää\nkukkaronsa, eikä itsellä ollut ollenkaan rahaa! Olihan hän köyhiensä\ntakia iloinen tästä odottamattomasta aarteesta, mutta hän ei enää\ntuntenut onnea antaessaan. Häntä suretti, että hän voi antaa niin vähän,\nkun toinen antoi niin paljon. Tuo taitamaton poika ei ymmärtänyt asiaa,\nja luullen vallottavansa hänet heittäytyi liikuttavan anteliaaksi ja\ntuhosi siten hänen almunsa. Puhumattakaan siitä, että hänen täytyi\nkaikkien köyhien luona kuulla häntä ylisteltävän: niin erinomainen nuori\nmies, niin hyvä, niin lempeä, niin sivistynyt! He eivät puhuneet muusta\nkuin hänestä, he näyttelivät hänen lahjojaan kuin halveksiakseen hänen\nantimiansa. Vaikka hän oli vannonut unohtavansa, kyseli hän heiltä\nFélicienistä. Mitä hän oli antanut, mitä sanonut? Ja eikö hän ollut\nkaunis, ja lempeä ja vaatimaton? Ehkä rohkeni hän puhua hänestä? Oo,\nkyllä toki, hän puhui hänestä aina! Silloin Angélique täydellisesti\ninhosi häntä, sillä hänen kärsimänsä loukkaus tuntui viimein liian\nraskaalta.\n\nTällä tavoin eivät asiat voineet jatkua. Ja eräänä vienon hämäränä\ntoukokuun iltana tuli ratkaisu. Se tapahtui Lemballeuse'n joukon luona,\njoka oli myllyn raunioissa asustava kerjäläisperhe. Siihen kuului vain\nnaisia, vanha, kurttunaamainen äiti, Tiennette, hänen vanhin tyttärensä,\nkaksikymmenvuotias ihmisarka olento, ja kaksi pienempää sisarta, Rose ja\nJeanne, joitten silmät jo katselivat julkeina punaisten tukkatupsujen\nalta. Kaikki neljä kulkivat kerjäämässä pitkin teitä ja maantien varsia,\nja palasivat illalla, jalat uupumuksesta katkeamaisillaan. Kenkinä oli\nheillä jotkin vanhat rajat, joita sidenuoralla kuroen oli koetettu\nauttaa pysymään koossa. Ja juuri sinä iltana oli Tiennette, heitettyään\naamulla kenkähylkynsä kivikkoon, palannut kotiin jalat haavoilla, nilkat\nverissä. Istuen asuntonsa oven edustalla Mariantarhan tuuheassa\nruohikossa hän nyhti okaita jaloistaan, äidin ja pikkusiskojen\nvoivotellessa hänen ympärillään.\n\nParahiksi saapui siihen silloin Angélique, pitäen piilossa esiliinansa\nalla leipää, joka hänellä oli tapana tuoda heille kerran viikossa. Hän\noli pujahtanut sinne puutarhan pikku portista ja jättänyt sen\nsulkematta, aikoen juosta takaisin heti saman tien. Mutta nähdessään\nkoko joukon itkemässä, hän pysähtyi.\n\n-- Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?\n\n-- Voi, neiti kulta! vaikeroi Lemballeuse-muori, katsokaa nyt\nmillaiseksi tuo iso pöllöpää on laittanut itsensä! Huomenna hän ei saata\nkävellä, se on hukkapäivä... Kengät pitäisi olla.\n\nSilmät kiiluen pörröisen harjan alta Rose ja Jeanne yltyivät\nnyyhkyttämään kahta kovemmin, kirkuen kimeästi:\n\n-- Kengät pitäisi olla, kengät pitäisi olla!\n\nTiennette oli puoleksi kohottanut laihaa, tummaa päätään. Sitten hän oli\nsanaakaan puhumatta raapaissut vielä uuden verinaarmun ihoonsa,\nkiukustuneena pitkälle tikulle, jota hän neulan avulla koetti kaivaa\npois.\n\nLiikutettuna Angélique antoi almunsa.\n\n-- Tässä on edes leipä.\n\n-- Oh, leipää, sanoi äiti, kyllähän sitäkin tarvitaan. Mutta ei hän\nleivällä kävellä saata. Ja Blignyssä on markkinat, joilta hän tuo joka\nvuosi enemmän kuin neljäkymmentä sou'ta... Voi hyvä Jumala kuitenkin!\nMihinkä tässä joudutaan?\n\nSääli ja neuvottomuus tekivät Angéliquen mykäksi. Hänellä oli taskussaan\nkaiken kaikkiaan viisi sou'ta. Ja viidellä sou'lla ei juuri voinut saada\nkenkiä, ei edes käytetyitä. Joka kerta tämä rahanpuute teki hänet\nvoimattomaksi. Ja tällä kertaa hän joutui vielä kokonaan pois\nsuunniltaan, kun hän kääntäessään silmänsä näki Félicienin seisovan\nmuutamien askelien päässä tihenevässä hämärässä. Hän oli varmaankin\nkuullut mistä oli kysymys, ehkä hän oli seisonut siinä kauankin. Hän\nilmestyi aina tällä tavoin, Angéliquen tietämättä koskaan, mistä tai\nmiten hän oli tullut.\n\n-- Hän antaa kengät, ajatteli Angélique.\n\nHän astui todellakin jo lähemmäksi. Sinipunervalle taivaalle syttyivät\nensimmäiset tähdet. Suuri, lämmin rauha laskeutui ylhäältä, uuvuttaen\nuneen Mariantarhan, jonka salavat upposivat varjoon. Tuomiokirkko oli\nenää vain musta seinä läntisen taivaan edessä.\n\n-- Ihan varmaan hän antaa kengät.\n\nJa Angélique tunsi suoranaista epätoivoa. Félicienkö siis antaisi\nkaikki, eikö hän siis kertaakaan pääsisi hänestä voitolle! Hänen\nsydämensä jyskytti haljetakseen, hän olisi tahtonut olla hyvin rikas,\nnäyttääkseen Félicienille, että hänkin osasi tehdä ihmisiä onnellisiksi.\n\nMutta Lemballeuse't olivat nähneet tuon hyvän herran, äiti kiiruhti\nesiin, pikku siskokset ruikuttivat käsi ojennettuna, ja iso sisar,\nhereten nyppimästä verisiä nilkkojaan, katseli häntä kieroilla\nsilmillään.\n\n-- Kuulkaahan, hyvä vaimo, sanoi Félicien, menkää Isonkadun ja Alakadun\nkulmaan...\n\nAngélique oli ymmärtänyt, siinä oli suutarin myymälä. Hän keskeytti\nkiivaasti niin kiihtyneenä että sopersi mitä sanoja suuhun sattui\ntulemaan:\n\n-- Se on turhaa vaivaa!... Sitä ei tarvita... On paljon\nyksinkertaisempaa...\n\nMutta hän ei löytänytkään tuota yksinkertaisempaa keinoa. Mitä oli\ntehtävä, mitä oli keksittävä, jotta voisi voittaa hänet almunannossa? Ei\nkoskaan ollut Angélique luullut inhoavansa häntä niin kovasti.\n\n-- Sanokaa, että tulette minun puolestani, jatkoi Félicien. Pyytäkää...\n\nUudestaan Angélique keskeytti hänet, toistaen tuskallisen näköisenä:\n\n-- On paljon yksinkertaisempaa... On paljon yksinkertaisempaa...\n\nYhtäkkiä hän tyyntyi, istahti kivelle, nyöritti joutuin auki kenkänsä ja\nveti ne jalastaan, ja veti vielä sukatkin.\n\n-- Kas tässä! Niin yksinkertaista se on! Mitä hyödyttää nähdä turhaa\nvaivaa?\n\n-- Voi, kulta neiti, Jumala teidät palkitkoon! huudahti\nLemballeuse-muori, tarkastellen kenkiä, jotka olivat melkein uudet. Minä\nratkon ne päältä auki, niin kyllä ne mahtuvat... Tiennette, kiitä,\nsenkin hölmö!\n\nTiennette tempasi Rosen ja Jeannen käsistä sukat, joita nämä halukkain\nsilmin katselivat. Hän ei aukaissut suutaan.\n\nMutta silloin Angélique huomasi, että hänen jalkansa olivat paljaat ja\nettä Félicien näki ne. Hän joutui kovasti hämilleen. Hän ei uskaltanut\nenää liikahtaa, sillä hän oli varma, että jos hän nousisi ylös, niin\nFélicien näkisi niitä vielä enemmän. Sitten hän säikähtyi, hänen\najatuksensa sekaantuivat, hän lähti juoksemaan. Hänen pienet jalkansa\nvilistivät ruohikossa heleän valkoisina. Yö oli yhä tummennut,\nMariantarha oli kuin varjojärvi viereisten suurien puitten ja\ntuomiokirkon mustan kasan välissä. Ja pimeässä maanrajassa ei näkynyt\nmuuta kuin kyyhkyn-valkoisten, kiireesti pakenevien pienten jalkojen\nvilahtelu.\n\nSäikähdyksissään, peläten vettä, Angélique juoksi pitkin puron reunaa\npäästäkseen sillan virkaa toimittavan lankun luokse. Mutta Félicien oli\noikaissut suoraan halki pensaikon. Hän, joka oli ollut niin kaino tähän\nsaakka, oli Angéliquen valkoiset jalat nähdessään punastunut vielä\nenemmän kuin hän. Ja häntä ajoi polttava liekki, hän olisi tahtonut\nhuutaa ilmi tulisen tunteensa, joka oli vallannut hänet kokonaan heti\nensi päivästä nuoruuden tulvehtivalla voimalla. Mutta kun Angélique\nhipaisi häntä, ei hän voinut kuin kuiskaten sopertaa tunnustuksen, joka\npoltti hänen huuliaan:\n\n-- Minä rakastan teitä.\n\nAngélique oli pysähtynyt hämmennyksissään. Hän katsoi hetkisen\nFélicieniä silmiin, seisoen aivan suorana. Suuttumus ja viha, minkä hän\noli luullut olevan sydämessään, haihtui, suli tuskallisen suloiseen\ntunteeseen. Mitä oli Félicien sanonut, kun se vaikutti häneen noin\nmullistavasti? Félicien rakasti häntä, hän tiesi sen, ja nyt, kun hän\nkuuli tuon sanan kuiskattavan korvaansa, täyttyi hänen mielensä\nhämmästyksellä ja pelolla. Félicien oli rohkaistunut, tuo rikollinen\narmeliaisuus oli lähentänyt heidän sydämiään, hänen sydämensä oli\navautunut, ja hän toisti:\n\n--- Minä rakastan teitä.\n\nJa Angélique alkoi jälleen juosta, peläten rakastajaansa. Chevrotte ei\nenää pidättänyt häntä, hän syöksyi sen keskelle kuin takaa-ajettu\nkauris, hänen pienet valkoiset jalkansa juoksivat kivien keskellä,\nväristen veden kylmyydestä. Puutarhan portti sulkeutui, ja ne hävisivät.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKaksi päivää tunsi Angélique kovia tunnonvaivoja. Heti kun hän pääsi\nyksin, itki hän, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Ja yhä uudelleen nousi\npelottavan synkkänä kysymys: oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen\nkanssa? Oliko hän kadotettu niinkuin Legendan huonot naiset, jotka\nsuostuvat paholaisen houkutuksiin? Nuo hiljaa kuiskatut sanat: \"Minä\nrakastan teitä\", kaikuivat hänen korvissaan niin kovana pauhinana, että\nne varmasti olivat jonkun näkymättömyyden syvyyksiin kätkeytyneen\nkauhean voiman lähettämiä. Mutta hän ei tietänyt, hän ei voinut tietää,\nhän oli kasvanut niin tietämättömänä ja erillään elämästä.\n\nOliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Ja hän koetti\nmuistella tarkoin kaikkea mitä oli tapahtunut, hän punnitsi viattoman\nmielensä epäilyksiä. Mitä oli oikeastaan synti? Riittikö se, että\nnähtiin toisiaan, puhuteltiin toisiaan ja sitten valehdeltiin\nvanhemmille? Siinä ei voinut olla kaikki paha. Mutta minkätähden hän\nsitten tunsi tällaista ahdistusta? Minkätähden hän, jollei hän kerran\nollut syyllinen, tunsi muuttuvansa toiseksi, uuden sielun liikkuvan\nsisässään? Ehkä se oli sittenkin synti, joka saattoi hänet tähän pimeään\ntuskaan, joka häntä ahdisti. Hänellä oli sydän täynnä hämäriä,\nepämääräisiä asioita, kokonainen sekasorto tulevia sanoja ja tekoja,\njoita hän kauhistui ennenkuin ymmärsikään. Tulvehtiva veri kuumensi\nhänen poskensa, hän kuuli jyrisevinä nuo kauheat sanat: \"Minä rakastan\nteitä\". Ja hän lakkasi ajattelemasta ja puhkesi nyyhkytyksiin, epäillen\ntodellisuutta, peljäten vielä tapahtumatonta syntiä, sitä pahaa, jolla\nei ollut nimeä eikä muotoa.\n\nSuurimpana tuskana oli hänellä se, ettei hän ollut avannut sydäntään\nHubertinelle. Jos hän olisi voinut kysyä häneltä, olisi tämä varmaan\nmuutamalla sanalla ilmaissut hänelle salaisuuden. Sitten hänestä tuntui,\nettä jos hän vain voisi puhua jollekin vaivastaan, niin se jo parantaisi\nhänet. Mutta salaisuus oli tullut liian suureksi, hän olisi kuollut\nhäpeästä. Hän teeskenteli, oli olevinaan levollinen, vaikka hänen\nsisässään riehui myrsky. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli niin\nhajamielinen, nosti hän hämmästyneenä silmänsä, vastaten ettei hän\nmitään ajatellut. Hän istui kehyksensä ääressä hyvin säntillisenä,\nliikutellen neulaa koneellisin käsin, silläaikaa kun hänen mieltään\nraasti yksi ainoa ajatus aamusta iltaan. Hän oli rakastettu! Ja entä\nhän, rakastiko hänkin vuorostaan? Tämä oli vielä hämärä kysymys, johon\nhänen tietämättömyytensä ei antanut vastausta. Hän toisti sitä niin että\nhän viimein meni aivan pyörälle, sanat kadottivat tavallisen\nmerkityksensä, kaikki muuttui jonkinlaiseksi huumaavaksi pyörteeksi,\njoka vei hänet mukaansa. Ponnistaen tahtoaan hän pääsi jälleen\ntajuihinsa, selviytyi ympäristöönsä, käyttäen neulaa totutulla\nuutteruudellaan, vaikka mielensä uneksikin. Ehkä hän kantoi sisässään\njonkun suuren sairauden itua. Eräänä iltana maata pannessaan hänellä oli\nvilunpuistatuksia. Hän luuli, ettei hän enää nousisi ylös. Hänen\nsydämensä takoi haljetakseen, hänen korvissaan kumisi kuin kellojen\nsoitto. Rakastiko hän vai lähestyikö häntä kuolema? Ja hän hymyili\ntyynesti Hubertinelle, joka lankaansa vahatessaan levottomana häntä\ntarkasti.\n\nMuuten Angélique oli tehnyt valan, ettei hän enää koskaan tahtoisi nähdä\nFélicieniä. Hän ei enää uskaltanut mennä Mariantarhan reheväruohoiselle\nkentälle, ei käynyt enää edes köyhiensä luona. Hän pelkäsi, että\ntapahtuisi jotain kauheaa, jos he vielä kerran joutuisivat silmä silmää\nvastaan. Hänen päätökseensä sisältyi sitäpaitsi katumuksen ajatus, hän\ntahtoi rangaista itseään synnistä, jonka hän oli saattanut tehdä.\nJoinakin aamuina hän oli niin ankara, että tuomitsi itsensä olemaan\nkatsahtamatta ulos ikkunasta, jottei sattuisi näkemään Chevrotten\nrannalla sitä, jota hän pelkäsi. Ja jos hän lankesi kiusaukseen ja\nkatsoi, eikä Félicieniä ollut siellä, niin pysyi hänen mielensä\nsurullisena seuraavaan päivään asti.\n\nEräänä aamuna, kun Hubert oli laittamassa työkuntoon dalmatikaa, kutsui\novikellon helähdys hänet alas. Se oli varmaan joku, joka tuli\nliikeasioissa, luultavasti jotakin tilaamaan, sillä Hubertine ja\nAngélique kuulivat keskustelun ääntä portaille vievän oven kautta, joka\noli jäänyt auki. Sitten he nostivat päänsä kummastuneina: askeleita\nnousi ylös, Hubert toi tilaajan sisälle, mitä ei muuten koskaan\ntapahtunut. Ja Angélique jäi hämmästyksestä liikkumattomaksi,\ntuntiessaan tulijan Félicieniksi. Hän oli puettu yksinkertaisesti, kuten\nkäsityöläinen, jonka kädet ovat valkeat. Koska Angélique ei enää tullut\nhänen luokseen, tuli hän tänne, odotettuaan monta päivää turhaan\ntuskallisessa epävarmuudessa, sen katkeran ajatuksen vaivaamana, ettei\nAngélique häntä rakastanutkaan.\n\n-- Katsos, lapseni, tässä on jotain, mikä koskee sinua, selitti Hubert.\nHerra on tullut tilaamaan meiltä erään työn, joka on vähän erikoinen\nlaatuaan. Ja jotta voisimme keskustella siitä rauhassa, pidin parempana\nkutsua hänet tänne... Olkaa hyvä ja näyttäkää piirustukset tyttärelleni.\n\nEi Hubertilla enempää kuin Hubertinelläkään ollut vähintäkään epäluuloa.\nHe lähestyivät ainoastaan uteliaisuudesta, saadakseen nähdä. Mutta\nFélicien oli, samoin kuin Angéliquekin, liikutuksen kouristamana. Hänen\nkätensä vapisivat, kun hän kääri auki piirustusta; ja hänen täytyi puhua\nhitaasti, salatakseen levottomuuttaan.\n\n-- Se on hiippa monseigneurille... Niin, jotkut kaupungin naiset, jotka\ntahtovat antaa hänelle tällaisen lahjan, ovat jättäneet minun\ntehtäväkseni piirustaa kappaleet ja valvoa niitten valmistusta. Minä\nolen lasimaalaaja, mutta olen myöskin paljon harrastanut entisajan\ntaidetta... Kuten näette, olen vain uudestaan muodostanut erään\ngoottilaisen hiipan...\n\nKumartuessaan eteensä levitetyn suuren paperiarkin yli Angélique\nhuudahti kevyesti:\n\n-- Oh, pyhä Agnes!\n\nSiinä oli todellakin tuo kolmitoista-vuotias marttyyrineitsyt,\nalastomana, verhottuna ainoastaan hiuksiinsa, joitten peitosta ei\nnäkynyt muuta kuin hänen pienet jalkansa ja pienet kätensä, sellaisena\nkuin hän seisoi patsaallaan eräällä tuomiokirkon ovella, ja varsinkin\nsellaisena kuin hän oli kirkon sisällä eräässä vanhassa puuveistoksessa,\njoka aikoinaan oli ollut maalattu, mutta nykyään vaaleankellertävä, iän\nkultaama kauttaaltaan. Hän täytti koko hiipan etusivun, pystyyn\nojentuneena, taivaaseen kohoavana, kahden enkelin kannattamana; ja hänen\nalapuolellaan levisi hyvin kaukainen, hienosti häämöttävä maisema.\nTakasivu ja kärjet olivat koristetut kauniisti tyylitetyillä suikeilla\nlehtiornamenteilla.\n\n-- Nuo naiset, jatkoi Félicien, aikovat antaa lahjansa Ihmeen juhlaksi,\nja minä olen luonnollisesti katsonut tarkotuksenmukaiseksi valita pyhän\nAgneksen...\n\n-- Ajatus on erinomainen, keskeytti Hubert.\n\nHubertine virkkoi vuorostaan:\n\n-- Monseigneur tulee olemaan hyvin liikutettu.\n\nIhmeen juhlakulkue, joka pantiin toimeen joka vuosi heinäkuun 28\npäivänä, oli saanut alkunsa Hautecoeurin markiisin Jean V:n aikana,\nkiitokseksi siitä ihmeellisestä parantamisvoimasta, jonka Jumala oli\nsuonut hänelle ja hänen suvulleen ja jonka kautta Beaumont pelastui\nrutosta. Tarina kertoi, että Hautecoeurien oli tästä ihmevoimasta\nkiittäminen pyhää Agnesta, jonka hartaita palvojia he olivat ja joka\nsentakia oli esirukouksillaan saanut sen aikaan. Ja siitä oli johtunut\ntapa tuoda vuosipäivänä pyhimyksen vanha kuva ulos kirkosta ja kulettaa\nsitä juhlasaatossa pitkin kaupungin katuja siinä hurskaassa uskossa että\nse yhäkin karkotti siitä loitolle kaiken pahan.\n\n-- Ihmeen juhlaksi, puhui viimein Angélique puoliääneen piirustusta\nkatsellen, -- mutta sehän on kahdenkymmenen päivän perästä, me emme\nmitenkään ehdi.\n\nHubertit pudistivat päätään. Sellainen työ kysyi todellakin ääretöntä\nhuolta. Hubertine kääntyi kuitenkin Angéliqueen päin ja virkkoi:\n\n-- Minä voisin auttaa sinua, ottaisin osalleni ornamentit ja sinä saisit\ntehdäksesi vain itse kuvan.\n\nAngélique tähysteli yhä levottomana pyhimystä. Ei, ei! Hän kieltäytyi.\nOlisi ollut kovin suloista suostua, mutta hän torjui luotaan sen halun.\nHän olisi tehnyt hyvin pahoin, hän olisi joutunut osalliseksi petokseen;\nsillä aivan varmaan Félicien ei puhunut totta, hän tunsi selvästi ettei\nhän ollut köyhä, että tuo käsityöläisen puku oli vain valhe-asu. Ja tämä\nteeskennelty vaatimattomuus ja koko tuo juttu, jonka varjolla hän oli\ntunkeutunut hänen luokseen, saattoi hänet olemaan varuillaan, vaikka hän\nsamalla oli sydämessään huvitettu ja onnellinen ja muutti hänet\nmielessään toiseksi, nähden hänet sinä kuninkaallisena prinssinä, mikä\nhän oli oleva, sillä hän oli ehdottoman varma unelmansa täydellisestä\ntoteutumisesta.\n\n-- Ei, kertasi hän puoliääneen, me emme ehdi.\n\nJa hän jatkoi silmiään nostamatta, kuin itsekseen puhellen:\n\n-- Pyhimykseen ei voi käyttää läpiompelua eikä gipyyriä. Se olisi liian\narvotonta... Siihen pitää olla varjostettua kultaa.\n\n-- Juuri niin, lausui Félicien, samaa kirjailutapaa minäkin ajattelin.\nMinä tiesin että neiti oli löytänyt sen salaisuuden... Sitä on vielä\nsäilynyt sakaristossa melko kaunis palanen.\n\nHubert innostui.\n\n-- Niin, niin, se on viidenneltätoista vuosisadalta, sen on ommellut\neräs minun esiäideistäni... Varjostettu kulta -- ah, ei ollut olemassa\nmitään kauniimpaa työtä, herra. Mutta se oli liiaksi aikaavievää, se\ntuli liian kalliiksi, ja lisäksi se kysyi todellisia taiteilijoita.\nKahteensataan vuoteen ei sellaista työtä ole enää tehty... Ja jos\ntyttäreni kieltäytyy, saatte luvan luopua koko ajatuksesta, sillä\nnykyään ei ole muita kuin hän, joka kykenisi sen suorittamaan. Minä en\ntiedä ketään muuta, jolla olisi siihen tarvittava silmän ja käden\nhienous.\n\nHubertine oli tullut kunnioittavaksi, heti kun tuli puhe varjostetusta\nkullasta. Hän lisäsi vakuutettuna:\n\n-- Kahdessakymmenessä päivässä se on todellakin mahdotonta... Siihen\ntarvitaan enkelin kärsivällisyys.\n\nMutta katsellessaan herkeämättä pyhimystä Angélique oli tehnyt löydön,\njoka täytti hänen sydämensä ylitsevuotavalla ilolla. Agnes oli hänen\nnäköisensä. Piirustaessaan jäljennöstä vanhasta kuvapatsaasta Félicien\noli varmasti ajatellut häntä. Ja ajatus, että hän täten oli aina läsnä,\nettä Félicien näki hänet kaikkialla, heikensi hänen päätöstään\nkieltäytyä tehdystä tarjouksesta. Hän kohotti vihdoinkin katseensa ja\nnäki Félicienin vapisevana, silmät kosteina, katse niin hartaan\nrukoilevaisena että hänen mielensä heltyi. Mutta siitä huolimatta, tuon\nviekkauden ja luonnollisen vaiston kehotuksesta, joka ilmenee nuorissa\ntytöissä, vaikka he olisivat kuinka tietämättömiä, hän ei tahtonut\nnäyttää suostuvaisuuttaan.\n\n-- Se on mahdotonta, hän kertasi, ojentaen takaisin piirustuksen. En\nvoisi tehdä sitä kenellekään.\n\nFélicien teki todellisen epätoivon eleen. Angéliquen kieltäytyminen\ntarkotti häntä, hän luuli sen ymmärtävänsä. Hän aikoi lähteä, sanoen\nvielä Hubertille:\n\n-- Mitä maksuun tulee, niin mitä te vain olisitte tahtoneet... Nuo\nnaiset suostuisivat maksamaan aina kaksituhatta frangia...\n\nOli totta, että Hubertit eivät olleet ahneita. Ja kuitenkin tuo suuri\nsumma liikutti heitä. Mies katsahti vaimoonsa. Kyllä olisi harmillista,\njos pitäisi päästää sivu niin edullinen tilaus!\n\n-- Kaksituhatta frangia, toisti Angélique vienolla äänellään,\nkaksituhatta frangia, herra...\n\nJa hän, jolle raha ei merkinnyt mitään, pidätti hymyään, pientä\närsyttävää hymyä, joka hiukan nipisti hänen suupieliään. Hänestä tuntui\nhupaiselta, ettei hän näyttänyt suostuvan saadakseen nähdä Félicieniä ja\nettä tämä sai hänestä väärän käsityksen.\n\n-- Oh, kaksituhatta frangia, minä suostun... En tekisi sitä kenellekään,\nmutta kun on kerran päätetty maksaa... Jos niikseen on, niin minä valvon\nvaikka yötkin.\n\nSilloin Hubert ja Hubertine vuorostaan tahtoivat kieltäytyä, peläten\nettä hän rasittaisi itseään liiaksi.\n\n-- Ei, ei, vastusti Angélique, eihän sovi viskata rahaa luotaan...\nLuottakaa minuun. Hiippanne on oleva valmis Ihmeen juhlan aattona.\n\nFélicien jätti piirustuksen ja poistui sydän mustana, saamatta rohkeutta\nryhtyä uusiin selityksiin voidakseen viipyä kauemmin. Angélique ei\nvarmaankaan rakastanut häntä, hän ei ollut häntä tuntevinaankaan ja\nkohteli häntä kuin tavallista liiketuttavaa, jonka raha vain on\nottamisen arvoista. Aluksi hän kiihdyksissään syytti Angéliquea, että\nhän oli halpamielinen. No, mitäpä siitä! Juttu oli nyt lopussa, hän ei\najattelisi häntä sen enempää. Mutta sitten, kun hän kuitenkin yhä\najatteli, antoi hän hänelle lopulta anteeksi: hänhän eli työllään, eikö\nhänen ollut ansaittava leipänsä? Kahden päivän perästä hän tuli kovin\nonnettomaksi, hän alkoi jälleen kuleksia ympäriinsä, tuntien itsensä\nsairaaksi, kun ei saanut nähdä Angéliquea. Tämä ei käynyt enää ulkona,\neikä häntä näkynyt edes ikkunoissa. Ja hänen täytyi sanoa itselleen,\nettä jollei Angélique rakastanutkaan häntä, jos hän rakastikin vain\nrahaa, niin hän puolestaan rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän,\nniinkuin kaksikymmenvuotias rakastaa, järjettömästi, sydämen oikun\nmukaan, vain itse rakastamisen tuottaman ilon ja tuskan vuoksi. Eräänä\niltana hän oli hänet nähnyt, ja muuta ei tarvittu: nyt se oli vain hän\nainoa eikä kukaan muu. Olipa hän millainen tahansa, häijy taikka hyvä,\nruma tahi kaunis, köyhä tahi rikas, niin hän kuolisi, jollei hän saisi\nhäntä. Kolmantena päivänä hänen tuskansa kasvoi niin suureksi, että hän\nunohtamis-valastaan huolimatta lähti jälleen Hubertien luokse.\n\nHän soitti, ja ovella otti hänet jälleen vastaan Hubert, joka hänen\nselitystensä epämääräisyyden vuoksi katsoi parhaaksi tuoda hänet taaskin\ntyöhuoneeseen.\n\n-- Tyttöseni, herra haluaa selittää sinulle jotakin, jota minä en oikein\nhyvin ymmärrä.\n\nSilloin Félicien sopersi:\n\n-- Jos ei se liiaksi häiritse neitiä, niin minä mielelläni ottaisin\nvähän selvää... Ne naiset pyysivät minua mieskohtaisesti seuraamaan työn\nvalmistusta... Vain siinä tapauksessa, etten minä ole vaivaksi...\n\n-- Oh, minulle ei ole mikään vaivaksi, hyvä herra. Minä voin\ntyöskennellä yhtä hyvin vieraittenkin läsnäollessa... Piirustus on\nteidän laatimanne, onhan luonnollista, että te tahdotte seurata työn\nsuoritusta.\n\nNeuvottomuudessaan Félicien ei olisi uskaltanut istuutuakaan, jollei\nHubertine olisi kehottanut häntä, hymyillen vakavaa hymyään tälle\nhyvälle liiketuttavalle. Hän ryhtyi heti jälleen työhön, kumartuen\nkehyksen yli, missä hän parhaallaan kirjaili gipyyriompelulla hiipan\ntakasivun goottilaisia koristeita. Hubert taas omalla puolellaan oli\nottanut seinältä naulasta valmiin, liimatun lipun, joka oli kaksi päivää\nriippunut siinä kuivamassa ja jonka hän nyt aikoi irrottaa kehyksestä.\nEi kukaan puhunut enää mitään, kaikki kolme koruompelijaa tekivät\ntyötään ikäänkuin ei ketään olisi ollut läsnä.\n\nJa tämän syvän rauhan ympäröimänä nuori mies hiukan tyyntyi. Kello löi\nkolme, tuomiokirkon varjo jo piteni, hieno hämärä astui huoneeseen\nsuuresta, avoimesta ikkunasta. Oli hämyinen hetki, joka tuossa\njättiläisen jalkojen juuressa kyyhöttävässä pikku talossa tuli jo\npuolelta päivin, vilpoisana ja virkistävänä. Tuomiokirkosta kuului\nkengänkantojen kevyt kopina kivilattiaa vastaan, kun kasvatuslaitoksen\ntyttöjä vietiin ripitettäväksi. Työhuoneen vanhat työkalut, vanhat\nseinät, kaikki mitä siinä oli iänikuista ja muuttumatonta, tuntuivat\nnukkuvan vuosisataista unta; ja niistäkin henki viileyttä ja rauhaa.\nSuuri, tasainen ja puhdas neliskulmainen valoläikkä lankesi\nompelukehykselle, jonka yli koruompelijat olivat kumartuneina,\nkellertävän kullanhohteen heijastuessa heidän hienopiirteisille\nkasvoilleen.\n\n-- Neiti, minä tahdoin sanoa teille, alkoi Félicien hämillään, tuntien\nettä hänen oli jollakin perusteltava tuloaan, -- tahdoin sanoa teille,\nettä hiuksiin tuntui minusta kulta sopivammalta kuin silkki.\n\nAngélique oli nostanut päänsä. Hänen nauravat silmänsä merkitsivät\nselvästi, että Félicien olisi hyvin voinut säästää itseltään vaivat,\njollei hänellä ollut muuta huomautusta tehtävänä. Ja hän kumartui\njälleen työhönsä, vastaten hienosti pilkallisella äänensävyllä:\n\n-- Epäilemättä.\n\nFélicien oli ollut hyvin typerä. Hän huomasi vasta nyt, että Angélique\njuuri parhaallaan ompeli hiuksia. Hänen edessään oli Félicienin tekemä\npiirustus, mutta vesivärillä siveltynä ja kullalla tehostettuna,\nvienotuntuisena kuin jossakin rukouskirjassa haalistunut vanha\nminiatyyri. Ja hän jäljensi tätä kuvaa suurennuslasilla maalaavan\ntaiteilijan kärsivällisyydellä: ja taidolla. Piirrettyään sen jotensakin\npaksuilla viivoilla tiukkaan pingotetulle, lujalla vaatteella\nvahvistetulle valkoiselle satiinille, oli hän sen sitten peittänyt\noikealta vasemmalle juoksevilla kultalangoilla, kiinnittäen ne\nainoastaan kummastakin päästä, joten ne irrallaan soljuen koskettivat\ntoisiaan pitkin pituuttaan. Käyttäen näitä lankoja ikäänkuin kuteina hän\nsitten siirsi niitä neulallaan syrjään löytääkseen alla olevan\npiirustuksen, ja tätä piirustusta seuraten ompeli kultalangat kiinni\npoikittain niitten yli kulkevilla silkkirihmapistoilla, sovittaen nämä\nmallin värituntujen mukaan. Varjokohdissa kulta tuli kokonaan silkin\npeittoon, puolivarjoissa silkkipistot harvenivat harvenemistaan, ja\nvalopaikat muodosti pelkkä paljaaksi jätetty kulta. Se oli varjostettua\nkultaa, kultapohja, jolle neula loi silkkiset varjovivahdukset. Se oli\nkuin taulu, jonka värit hehkuivat sulina, pyhän loisteen, salaperäisen\nihanuuden altapäin kuumentamina.\n\n-- Ah, sanoi äkkiä Hubert, joka oli alkanut päästää lippua kehyksestä ja\nkeri piukotusnuoraa sormiensa ympärille, -- koruompelijan mestarinäyte\noli ennenmuinoin ommeltava varjostetulla kullalla... Hänen oli tehtävä,\nniin luetaan asetuksissa, \"yksinäinen kuva, joka on varjostetusta\nkullasta, puoli kolmannesta korkea...\" Sinut olisi hyväksytty,\nAngélique.\n\nJälleen vallitsi hiljaisuus. Hiuksiin nähden Angélique oli poikennut\nsäännöstä, hänelle oli johtunut mieleen sama ajatus kuin Félicienille,\nnimittäin olla käyttämättä silkkiä ja peittää sensijaan kulta kullalla.\nJa hän laittoi valmiiksi kymmenen erivivahteista säiettä\nläpiompelukultaa, raukenevan hiiloksen tummanpunaisesta kullasta aina\nsyksyisen metsän kalpeaan kultaan saakka. Agnes tuli siten kaulasta\nnilkkoihin asti verhotuksi laineina läikkyviin kultahiuksiin. Hiuslaine\nlähti päälaelta, peitti lanteet tiheänä vaippana, kääntyi sitten\nolkapäitten ylitse etupuolelle kahtena aaltona, jotka yhtyivät leuan\nalla ja juoksivat aina jalkoihin asti. Ihmeellinen, tarumainen tukka\nsuunnattoman suurin kiharoin, alastomuuden puhtautta tuoksuva, elävä,\nlahea vaippa.\n\nSinä päivänä Félicien ei osannut muuta kuin katsella Angéliquea tämän\nommellessa kiharoita jakaantuvilla pistoilla niitten kaarevien kiemurain\nmukaan. Eikä hän väsynyt näkemään hiusten kasvavan säihkyvinä esiin\nhänen neulansa alta. Niitten valtava runsaus, niitten yhtäkkiä\nesiinpurkautuva läikyntä täytti hänet omituisella levottomuudella.\nHubertine, joka ompeli päärmepaljetteja, peittäen kunkin langan\nkäherällä nukalla, kääntyi silloin tällöin ja kietoi hänet tyveneen\nkatseeseensa, kun hänen oli heitettävä jokin huonosti tehty paljetti\njätevasuun. Hubert oli ottanut pois kehyksen sivulistat, ratkoakseen\nirti tukeilta lipun, jonka hän nyt taittoi kokoon huolellisesti. Ja\nFélicien, jonka äänettömyys saattoi yhä enemmän hämilleen, ymmärsi\nviimein, että hän tekisi viisaimmin lähtiessään pois, koska hän ei\nvoinut johdattaa mieleensä ainoatakaan niistä huomautuksista, joita oli\ntänne tullessaan aikonut tehdä.\n\nHän nousi ylös ja sopersi:\n\n-- Minä tulen vielä toiste... Olen niin vaillinaisesti jäljentänyt tuon\nhienon pään piirteet, että minun ehkä tarvitsee antaa teille joitakin\ntäydentäviä ohjeita.\n\nAngélique katsoi häneen levollisesti suurilla, tummilla silmillään.\n\n-- Ei, ei suinkaan... Mutta tulkaa vain, jos olette huolissanne työn\nsuorituksesta.\n\nFélicien lähti, onnellisena saamastaan luvasta, masentuneena kohtelun\nkylmyydestä. Angélique ei häntä rakastanut, eikä tulisi koskaan\nrakastamaan, se oli selvää. Mitä tämä siis häntä hyödytti? Ja seuraavana\npäivänä ja vielä sitäkin seuraavina hän sentään tuli tähän\nKultaseppäinkadun varrella olevaan vilpoisaan taloon. Ne hetket, jotka\nhän vietti poissa sieltä, olivat inhottavia, sisällinen kamppailu\nraateli häntä ja epätietoisuus kidutti häntä. Ainoastaan Angéliquen\nvieressä hän rauhottui, vaikkapa tämä ei hänestä välittänytkään. Hänen\npelkkä läsnäolonsa viihdytti ja korvasi kaikki. Joka aamu hän saapui,\npuheli työstä ja istuutui kehyksen ääreen ikäänkuin hänen läsnäolonsa\nolisi ollut tarpeen. Ja hänelle oli nautinto katsoa Angéliquen\nhienopiirteistä, vaalean hiuskehän ympäröimää liikkumatonta profiilia ja\nseurata hänen pienten, notkeitten käsiensä vikkeliä liikkeitä pitkien\nsäikeitten keskellä. Angélique oli hyvin luonnollinen, hän kohteli häntä\nnyt kuin toveria. Kuitenkin Félicien tunsi aina, että heidän välillään\noli jotakin, mistä Angélique ei puhunut ja mikä täytti hänen sydämensä\nahdistuksella. Angélique kohotti toisinaan päätänsä pilkallinen ilme\nkasvoillaan, kärsimätön ja kysyvä katse silmissään. Mutta nähdessään\nFélicienin säikähtyvän, tuli hän jälleen hyvin välinpitämättömäksi.\n\nMutta Félicien oli keksinyt keinon, jolla hän sai hänet innostumaan ja\njota hän ei suinkaan jättänyt käyttämättä. Hän puhui hänelle hänen\ntaiteestaan, vanhoista koruompelun mestariteoksista, joita hän oli\nnähnyt tuomiokirkon aarrevarastoissa säilytettyinä tai vanhoihin\nkirjohin kaiverrettuina: komeista kaavuista, kuten Kaarle Suuren\nkaavusta, jossa oli punaisella silkkipohjalla suuria kotkia levitetyin\nsiivin, ja Sionin kaavusta, jota koristaa kokonainen kansasto pyhiä\nhenkilöitä; keisarillisesta dalmatikasta, jota pidetään kauneimpana\nvaatekappaleena mitä tunnetaan ja jossa on kuvattuna Kristuksen kunnia\nmaan päällä sekä taivaassa, kirkastaminen ja viimeinen tuomio, joitten\nlukuisat henkilökuvat on ommeltu varjostetulla silkillä, kullalla ja\nhopealla; myöskin Jessen puusta, kultakirjaisesta silkkiompelusta, joka\nnäyttää olevan otettu jostakin viidennentoista vuosisadan\nkirkonikkunasta ja jossa on alhaalla Abraham ja sitten David, Salomon,\nNeitsyt Maria ja ylimpänä Jeesus; ja ihmeen ihanista messupaidoista,\nkuten siitä yksinkertaisuudessaan suurenmoisesta, jossa on Kristus\nristillä vertavuotavana, punaisia silkkitäpliä kultakankaalla, ja hänen\njalkainsa juurella Neitsyt pyhän Johanneksen tukemana, ja vihdoin\nNaintrén messupaidasta, jossa nähdään Maria majesteetillisena istumassa,\nkengät jalassa, alastonta Jeesus-lasta helmassaan pidellen. Ja vielä\nmonta, monta muuta ihmettä, jotka herättävät kunnioitusta korkealla\niällään ja joiden rikkaudessa ja loistossa on sellaista uskoa ja\nyksinkertaista hartautta, jota meidän päivinämme ei enää tavata, kulki\nohi, tuoden mukanaan menneitten aikojen pyhättöjen suitsutuksen tuoksua\nja vaalenneen kullan salaperäistä hohdetta.\n\n-- Ah, huokasi Angélique, -- kaikki tuo kauneus on nyt mennyttä. Ei voi\nenää erottaa edes värejä.\n\nJa silmät loistaen hän keskeytti työnsä, kun Félicien kertoi hänelle\nentisaikojen suurista koruompelijoista, Simonne de Gaules'ista ja Colin\nJolye'sta, joitten nimet ovat säilyneet kautta aikojen. Sitten,\nalkaessaan taas käyttää neulaansa, hän jäi kuin kirkastetuksi,\ntaiteilija-innostuksen säteillessä hänen kasvoillaan. Félicienin\nmielestä hän ei milloinkaan näyttänyt kauniimmalta. Hän oli niin intoa\nhehkuva, niin neitseellinen, hänen olentonsa paloi kuin kirkas liekki\nkeskellä kullan ja silkin loistetta, kun hän väsymättömällä\nuutteruudella teki tarkkaa työtään, pannen koko sielunsa pieniin,\nhienoihin pistoihin. Félicien herkesi puhumasta ja katseli häntä kunnes\nAngélique äänettömyyden havahduttamana huomasi, minkä kiihkoisan innon\nFélicien oli hänessä nostattanut. Hän joutui siitä hämilleen kuin\njostakin luvattomasta teosta ja pakottautui jälleen tyvenen\nvälinpitämättömäksi, puhuen harmistuneella äänellä:\n\n--- No, kas niin! Nyt nuo langat ovat taas sekaisin!... Älkää te koskeko\nniihin, äiti!\n\nHubertine, joka ei ollut niihin lainkaan kajonnut, hymyili levollisesti.\nNuoren miehen tiheät käynnit olivat häntä alussa huolestuttaneet, hän\noli keskustellut siitä eräänä iltana Hubertin kanssa maata mennessään.\nMutta poika oli heistä varsin miellyttävä ja käyttäytyi hyvin siivosti.\nMitä syytä heillä olisi ollut ruveta estämään näitä kohtauksia, joista\nsaattoi koitua Angéliquen onni? Hän antoi siis asiain mennä menoaan,\nvalvoen niitä viisaalla katseellaan. Muuten oli hän itsekin näinä viime\nviikkoina ollut liikutetulla mielellä miehensä toivottoman hellyyden\njohdosta. Tämä oli juuri se kuukausi, jolloin he olivat menettäneet\nlapsensa, ja tämä aika toi heille joka vuosi takaisin saman surun ja\nsaman toiveen. Hubert palvoi vapisten vaimoaan, toivoen palavalla\nhalulla, että voisi vihdoinkin uskoa saaneensa anteeksi. Hubertine oli\nhellä ja surullinen, täynnä rajatonta antaumusta, sydän toivottomana\nkohtalon taipumattomuudesta. He eivät puhuneet siitä kumpikaan, he eivät\nvaihtaneet ainoatakaan suudelmaa enemmän ihmisten nähden, mutta tuo\nyltyvä rakkaus huokui heidän huoneensa hiljaisuudesta, se ilmeni heidän\nolennostaan pienimmissäkin eleissä, siinä tavassa millä heidän katseensa\nkohtasivat, viivähtäen hetkisen toinen toisessaan.\n\nKului viikko, hiipan valmistuminen edistyi. Nuo jokapäiväiset kohtaukset\nolivat muodostuneet tuttavallisen kodikkaiksi.\n\n-- Otsa hyvin korkea, niinhän? Ilman merkkiäkään kulmakarvoista?\n\n-- Niin, hyvin korkea, eikä minkäänlaista varjoa, kuten sen aikuisissa\nminiatyyreissä.\n\n-- Ojentakaa minulle valkoista silkkiä.\n\n-- Odottakaa, minä pujotan silmään.\n\nFélicien auttoi häntä. Oli niin viihdyttävää näin kahden työskennellä.\nSe toi heidät arkipäiväiseen todellisuuteen. Vaikka ei lausuttu\nsanaakaan rakkaudesta, vaikka heidän sormensa eivät koskaan edes\nhipaisseet toisiaan tahallisesti, niin side lujittui kuitenkin joka\nhetki.\n\n-- Isä, mitä sinä oikein teet? Sinuahan ei enää huomaahan.\n\nHän kääntyi ja näki Hubertin panemassa kultalankaa puikkoon, hellä katse\nvaimoonsa suunnattuna.\n\n-- Minä annan kultaa äidille.\n\nJa tavasta, millä hän antoi puikon vaimolleen, vaimon mykästä\nkiitoksesta ja Hubertin häntä kohtaan osottamasta herkeämättömästä\nhuomaavaisuudesta huokui lämmin, hyväilevä tuulahdus, joka kietoutui\nAngéliquen ja Félicienin ympäri heidän istuessaan jälleen kehyksen yli\nkumartuneina. Ja entisaikojen rauhan täyttämä työhuonekin\nvanhanaikaisine sisustuksineen, vanhoine työkaluineen vaikutti sekin\nosaltaan. Se tuntui olevan niin kaukana ulkomaailmasta, ikäänkuin\nsiirtyneenä unten seutuihin, hyvien sielujen maahan, missä taru ja ihme\novat hallitsijoina ja missä ilot puhkeavat elämään vaivattomasti kuin\nkukkaset.\n\nViiden päivän perästä oli hiipan oltava valmiina. Ja kun Angélique näki\nvarmasti ehtivänsä suorittaa työn loppuun määräajaksi, vieläpä päivää\nennen, ja huoahti helpotuksesta, hämmästyi hän huomatessaan Félicienin\nniin lähellä itseään, kehykseen nojautuneena. Olivatko he siis\ntoveruksia? Hän ei torjunut enää luotaan sitä mikä hänessä oli\npuoleensavetävää, hän ei hymyillyt enää ilkamoiden sille mitä Félicien\nmielessään kätki ja minkä hän arvasi. Mitä tuossa levottomassa\nodotuksessa oikein oli, joka oli tuudittanut hänet uneen? Ja taas palasi\ntuo alinomainen kysymys, kysymys, jonka hän teki itselleen joka ilta\nmaata mennessään: rakastiko hän Félicieniä? Tuntikausia hän suuren\nvuoteensa pohjassa käänteli noita sanoja, koettaen löytää niitten oikeaa\nmerkitystä, mikä pysyi häneltä salassa. Ja tänä yönä hän tunsi yhtäkkiä\nsydänensä aukeavan, hän purskahti itkemään, painaen kasvonsa tyynyyn,\njottei hänen nyyhkytyksensä kuuluisi. Hän rakasti, hän rakasti häntä\nihan kuollakseen. Miksi? Miten? Hän ei sitä tiennyt, hän ei tulisi sitä\nkoskaan tietämään; mutta hän rakasti häntä, koko hänen olemuksensa sitä\nhuusi. Valkeus oli tullut, rakkaus kirkastui kuin auringonpaiste. Hän\nitki kauan, mieli sekavana ja samalla sanomattoman onnellisena. Hän\nkatui jälleen, ettei ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Hänen\nsalaisuutensa ahdisti häntä, hän vannoi juhlallisesti, että hän kävisi\nFélicieniä kohtaan kylmäksi kuin jää, että kärsisi vaikka mitä ennenkuin\nantaisi Félicienin huomata hänen rakkauttaan. Tuo sanattomuuteen\ntuomittu rakkaus oli oleva hänelle rangaistuksena, koettelemuksena, mikä\nhyvittäisi hänen rikoksensa. Hän kärsi siitä tuskaa, joka oli samalla\nsuloista, hän ajatteli Legendan marttyyrejä, hänestä tuntui että hän oli\nheidän sisarensa ruoskiessaan täten itseään ja että Agnes, hänen\nsuojeluspyhimyksensä, katsoi häneen surullisin ja lempein silmin.\n\nSeuraavana päivänä Angélique valmisti hiipan. Hän oli ommellut hienon\nhienoilla jaetuilla silkkilangoilla pyhimyksen pienet kädet ja jalat,\nainoat ruumiinosat, joitten verhoton valkeus pisti esiin hiusten\nruhtinaallisesta kultakudoksesta. Hän viimeisteli kasvoja, jotka olivat\nhienot kuin liljankukka ja joissa kulta kuulsi kuin suonissa virtaava\nveri silkkisen ihon alta. Ja nämä auringonhohtoiset kasvot kohosivat\nsileän sinistä taivaanrantaa vasten kahden enkelin kannattamana.\n\nKun Félicien saapui, pääsi häneltä ihastuksen huudahdus:\n\n-- Oi, hän on teidän näköisenne!\n\nSe oli tahdoton tunnustus, hän myönsi sillä sen yhdennäköisyyden, minkä\nhän oli pannut piirustukseensa. Hän käsitti sen ja punastui kovasti.\n\n-- Se on totta, tyttöseni, hänellä on sinun kauniit silmäsi, sanoi\nHubert, joka myös oli lähestynyt.\n\nHubertine tyytyi hymyilemään, sillä hän oli tehnyt tuon havainnon jo\naikoja sitten. Ja hän näytti hämmästyvän, vieläpä tulevan pahoilleen,\nkun kuuli Angéliquen vastaavan samanlaisella äänellä kuin ennen\npahankurisina hetkinään:\n\n-- Kauniit silmäni! Tehkää nyt vielä pilkkaa minusta!... Minä olen ruma,\nkyllähän sen hyvin tiedän.\n\nSitten hän nousi ylös, ravisteli ja jatkoi, näytellen omaksumaansa\nahneen ja tunteettoman tytön osaa:\n\n-- Oh, vihdoinkin se on päätöksessä!... Kyllä siinä olikin tarpeeksi, on\nkuin taakka olisi pudonnut hartioiltani!... Sen sanon, että toista\nkertaa en ottaisi sitä tehdäkseni samasta maksusta.\n\nFélicien kuunteli tyrmistyneenä. Mitä? Yhäkö raha! Ja hän oli jo tuokion\nnäyttänyt niin kiintyneeltä, niin innostuneelta taiteeseensa! Oliko hän\nsiis erehtynyt, kun hän jälleen huomasi hänen ajattelevan yksinomaan\nraha-ansiota ja olevan muuten niin kerrassaan väliäpitämätön työstään,\nettä iloitsi kun se oli valmis eikä hänen tarvinnut enää sitä nähdä? Hän\noli useita päiviä toivottomana koettanut etsiä jotakin tekosyytä, jonka\nnojalla hän voisi jatkaa käyntejään. Ja Angélique ei rakastanut häntä,\neikä tulisi koskaan rakastamaan! Hänen sydäntään kouristi niin suuri\ntuska, että hänen silmänsä vaalenivat.\n\n-- Neiti, te kai arvatenkin panette kokoon hiipan?\n\n-- Ei, äiti tekee sen paljoa paremmin... Minä olen erinomaisen\ntyytyväinen, kun ei minun tarvitse enää kajota siihen.\n\n-- Ettekö siis rakasta työtänne?\n\n-- Minäkö!... Minä en rakasta mitään.\n\nHubertinen täytyi ankarana käskeä häntä vaikenemaan.\n\nJa hän pyysi Félicieniä antamaan anteeksi tuolle hermostuneelle lapselle\nja lupasi hänelle, että huomenna hyvissä ajoin hän saisi hiipan\nhaltuunsa. Se oli lähtökehotus, mutta Félicien ei poistunut, vaan jäi\nkatselemaan vanhaa, varjoisaa ja rauhallista työhuonetta ikäänkuin\nparatiisia, josta hänet ajettiin pois. Hän oli nauttinut siellä niin\nsuloisten hetkien harhakuvista, hän tunsi niin tuskallisesti, että hänen\nsydämensä jäisi tänne irtireväistynä! Ja pahimmin häntä kidutti se,\nettei hän voinut tehdä selvitystä, vaan että hänen täytyi viedä mukanaan\ntämä kauhea epävarmuus. Viimein hänen täytyi lähteä. Ovi oli tuskin\nehtinyt sulkeutua, kun Hubert kysyi:\n\n-- Mikä sinulla on, lapsi? Oletko sinä kipeä?\n\n-- Oh, en! Tuo poika minua vain ikävystytti, Minä en tahdo enää nähdä\nhäntä.\n\nJa Hubertine päätti silloin:\n\n-- Hyvä, sinun ei tarvitse nähdä häntä enää. Mutta mikään ei kuitenkaan\nestä olemasta kohtelias.\n\nAngélique sanoi jonkun tekosyyn ja meni kiireesti huoneeseensa. Siellä\nhän purskahti itkuun. Oi, kuinka hän oli onnellinen ja kuinka hän kärsi!\nHänen poloinen rakas lemmittynsä, kuinka murheisena hänen oli täytynyt\nlähteä! Mutta hän oli vannonut pyhimysten edessä, että hän rakastaisi\nhäntä kuolemaan asti eikä hänen rakastettunsa koskaan saisi sitä tietää.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSaman päivän iltana heti pöydästä noustua Angélique valitti\nkovaa pahoinvointia ja nousi huoneeseensa. Hänen aamulliset\nmielenliikutuksensa ja taistelu itseään vastaan olivat näännyttäneet\nhänet. Hän pani heti maata ja puhkesi jälleen itkemään, haudaten päänsä\nlakanan alle, haluten epätoivoisena hävitä pois, lakata olemasta.\n\nHetket vierivät, ja tuli yö, lämmin heinäkuun yö, jonka painostava\ntyyneys huokui huoneeseen selkiselälleen jätetystä ikkunasta. Musta\ntaivas oli sirotettu täyteen tähtiä. Kello lienee ollut noin yksitoista.\nKuu ei noussut ennenkuin puolenyön tienoissa; se oli viimeisellä\nneljänneksellään ja jo kapeaksi vähenemässä.\n\nJa pimeässä huoneessa Angélique itki yhä ehtymättömiä kyyneliä, kun\novelta kuuluva risahdus sai hänet nostamaan päänsä.\n\nEnsin oli hiljaista, sitten vieno ääni mainitsi hellästi hänen nimeään.\n\n-- Angélique... Angélique, kultaseni...\n\nHän oli tuntenut Hubertinen äänen. Tämä oli varmaankin asettuessaan\nlevolle miehensä kanssa kuullut kaukaista nyyhkytystä ja noussut\nlevottomana, puoleksi riisuutuneena katsomaan.\n\n-- Angélique, oletko sairas?\n\nNuori tyttö pidätti hengitystään eikä vastannut. Hän ei tuntenut muuta\nkuin rajatonta yksinäisyyden kaipuuta, se oli hänelle ainoa lievitys.\nLohdutus tai hyväily, vaikkapa itse hänen äidiltäänkin, olisi lisännyt\nhänen tuskaansa. Hän näki mielikuvituksessaan äidin seisovan oven\ntakana, ja vienosta hankauksesta lattiakivellä hän arvasi hänen olevan\navojaloin. Pari minuuttia kului, ja hän tunsi äitinsä yhä seisovan\nkumartuneena korva ovea vasten, kauniilla käsivarsillaan kietoen kokoon\nlöysinä riippuvia vaatteitaan.\n\nKun ei Hubertine enää kuullut hiiskahdustakaan, ei hän uskaltanut kutsua\nuudestaan. Hän oli kyllä varma siitä, että hän oli kuullut\nvaikeroimista; mutta jos lapsi oli nukahtanut itkuunsa, niin mitä syytä\noli häntä herättää? Hän odotti kuitenkin vielä hetkisen; sillä huolet,\njotka hänen tyttärensä salasi häneltä, saattoivat hänet levottomaksi.\nHän aavisti hämärästi niiden laadun, ollen itsekin syvien hellyyden\ntunteitten vallassa. Ja hän päätti palata takaisin samoin kuin oli\ntullutkin. Hän laskeutui alas portaita, joitten jokainen käänne oli\nhänelle tuttu, synnyttämättä pimeässä talossa muuta ääntä kuin\npaljaitten jalkojensa keveän sipsutuksen.\n\nSilloin Angélique vuorostaan kuunteli, istuallaan keskellä sänkyä.\nHiljaisuus oli niin täydellinen, että hän erotti Hubertinen kantapäiden\nkeveän painalluksen jokaista porrasaskelta vastaan. Makuuhuoneen ovi\nalhaalla avautui ja sulkeutui. Sitten hän erotti hillittyä puhetta,\nhellää ja huolestunutta kuiskailua, joka varmaankin koski häntä ja\nhäneen liittyviä pelkoja ja toivomuksia. Eikä keskustelu lakannut vielä\nsittenkään kun he jo nähtävästi olivat asettuneet levolle, sammutettuaan\nvalon. Milloinkaan eivät vanhan talon öiset äänet olleet tällä tavoin\ntunkeutuneet hänen korviinsa. Tavallisesti hän nukkui nuoren ihmisen\nsikeätä unta, kuulematta edes huonekalujen paukahduksia. Mutta kun nyt\ntuo liekehtivä tunne, jota hän oli koettanut kukistaa, riisti häneltä\nunen, tuntui hänestä kuin koko talo rakastaisi ja vaikeroisi. Eivätkö\nHubertitkin koettaneet tukahduttaa toivottoman, hukkaan menneen,\nhedelmättömän rakkautensa kyyneleitä? Hän ei tiennyt mitään, hänellä oli\nvain tunne siitä, että lämpöisessä yössä hänen alapuolellaan valvoi\nkahden aviopuolison suuri rakkaus ja suuri murhe ikuisesti nuoren\nmorsiusyön pitkässä ja puhtaassa syleilyssä.\n\nJa istuessaan täten vanhan talon nyyhkytyksiä ja huokauksia kuunnellen,\nei Angélique jaksanut pidättäytyä, vaan hänen kyyneleensä virtasivat\nherkeämättä; mutta nyt ne juoksivat hiljaa, kuumina ja herkkinä kuin\nveri hänen suonissaan. Yksi ainoa kysymys oli kierrellyt hänen\nmielessään aamusta asti, kiusaten ja kiduttaen; oliko hän tehnyt oikein\nsaattaessaan Félicienin toivottomuuteen, lähettäessään hänet luotaan,\nmielessä se ajatus, ettei hän rakastanut häntä, kuin veitsi joka on\nsyösty suoraan sydämeen? Hän rakasti Félicieniä ja hän oli tuottanut\nhänelle sellaisen kärsimyksen ja kärsi siitä itsekin hirmuisesti.\nMinkätähden piti olla niin paljon tuskaa? Vaativatko pyhimykset\nkyyneleitä? Olisiko Agnes tullut pahoilleen tietäessään hänen olevan\nonnellisen? Häntä jäyti nyt epäilys. Silloin ennen, kun hän odotti sitä\njoka oli tuleva, kuvitteli hän kaikki mielessään toisenlaiseksi: hänen\nodotettunsa astuisi sisään, hän tuntisi hänet ja he menisivät yhdessä\nhyvin kauas, ainiaaksi. Ja hän oli tullut, ja nyt he kumpikin\nnyyhkyttivät ainaiseksi erotettuina. Mitä varten? Mitä sitten oli\ntapahtunut? Kuka oli vaatinut häntä vannomaan tuon julman valan, että\nrakastaisi häntä ilmaisematta sitä hänelle?\n\nMutta enimmin vaivasi Angéliquea pelko siitä, että hän ehkä oli\nrikkonut, että hän oli ehkä ollut paha. Ehkä tuo poissysääminen olikin\nhänessä piilevän huonon tytön työtä. Hämmästyksellä hän muisteli, kuinka\nhän oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä, kuinka pilkallisesti hän oli\nkohdellut Félicieniä ja kuinka hän oli tuntenut ilkamoivaa mielihyvää\nantaessaan hänelle väärän käsityksen itsestään. Hänen kyyneleensä\nyltyivät, hänen sydämensä suli surusta, rajattomasta myötätunnosta sitä\nkärsimystä kohtaan, jonka hän täten tahtomattaan oli aiheuttanut. Hän\nnäki Félicienin yhä poistuvana, hänen silmäinsä edessä oli yhä tämän\nmurheellinen muoto, alakuloinen katse ja värisevät huulet. Ja hän näki\nmielessään kuinka hän kulki katua pitkin kotiinsa kalpeana, sydämessään\nhaava, jonka hän oli viiltänyt ja josta veri vuosi pisara pisaralta.\nMissä hän mahtoi olla nyt? Ehkä hän värisi kuumeessa? Angélique pusersi\ntuskaisena käsiään ajatellessaan ettei tietänyt keinoa miten voisi\nkorjata pahan. Oi, hän ei tahtonut tuottaa kärsimystä, sen ajatuskin\nteki hänelle pahaa! Hän olisi tahtonut olla hyvä heti paikalla ja\ntuottaa onnea ympärilleen.\n\nOli kohta puoliyö. Piispankartanon suuret jalavat estivät kuun näkymästä\ntaivaanrannalta, ja huone pysyi pimeänä. Angélique lakkasi ajattelemasta\nja antoi päänsä vaipua tyynyä vasten, haluten nukkua. Mutta nukkua hän\nei voinut, sillä kyyneleet juoksivat yhä suljettujenkin silmäluomien\nalta. Ja ajatukset tulivat jälleen. Hän muisti orvokit, joita hän kahden\nviime viikon aikana iltaisin maata mennessään oli löytänyt parvekkeelta\nikkunansa edestä. Joka ilta oli siinä orvokkikimppu. Félicien niitä\nvarmaan heitti Mariantarhasta, sillä hän muisti kertoneensa hänelle,\nkuinka orvokit omituisesti rauhottivat häntä, kun muitten kukkien tuoksu\nsitävastoin aiheutti hänelle ankaraa päänsärkyä. Ja Félicien lähetti\nhänelle täten suloisia öitä, virkistävää unta ja kauniita unia. Tänä\niltana hänen mieleensä johtui ajatus ottaa orvokkikimppu, jonka hän oli\nasettanut päänalaisensa viereen, painaa se poskeaan vasten ja hengittää\nsen rauhottavaa tuoksua. Nämä orvokit pysähdyttivät viimein hänen\nkyyneleensä. Hän ei kuitenkaan vieläkään nukkunut, vaan makasi silmät\nummessa, hengittäen tuoksua, joka tuli hänen lemmityltään, onnellisena\nleväten ja odottaen alistunein, luottavaisin mielin.\n\nMutta silloin puistatti häntä syvä väristys. Kello löi kahtatoista. Hän\naukaisi silmänsä ja hämmästyi nähdessään huoneen aivan valoisana. Kuu\nkohosi verkalleen jalavien yläpuolelle, sammuttaen tähdet ja vaalentaen\nkoko taivaan. Hän näki ikkunasta tuomiokirkon kuorin hohtavan\nvalkoisena. Ja tuntui kuin huoneessa oleva valo olisi ollut sen\nheijastusta, vilpoisaa, mietoa, aamunkoitteen tapaista hohdetta.\nValkoiset seinät, valkoiset kattopalkit, koko tuo valkoinen alastomuus\nnäyttivät siinä kasvavan, laajenevan ja etenevän ikäänkuin unessa. Hän\ntunsi kuitenkin vanhat tammiset huonekalut, piirongin, kirstun ja\ntuolit, joitten veistetyt koristeet heijastivat valoa loistavin syrjin.\nAinoastaan hänen ruhtinaallisen avara, neliskulmainen sänkynsä\npylväitten kannattamine vaaleanpunertavine katoksineen herätti hänessä\nomituisen tunteen, ikäänkuin ei hän olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Se\noli niin pehmoisen syvä ja kuunvalo verhosi sen niin hohtoisalla\nvalkoliinalla, että hän luuli leijailevansa pilvenhattaralla korkealla\ntaivaalla äänettömien ja näkymättömien siipien kannattamana. Hän tunsi\ntuokion valtavaa keinuntaa; sitten hänen silmänsä tottuivat, hän huomasi\npian kyllä vuoteen olevan tavallisessa nurkassaan. Hän makasi\nliikkumattomana, harhailevin katsein keskellä tätä valojärveä,\norvokkikimppu huulillaan.\n\nMitä hän odotti? Miksi hän ei voinut nukkua? Hän tunsi nyt varmasti,\nettä hän odotti jotakin. Kun hän oli lakannut itkemästä, niin se tiesi\nsitä, että jokin oli tuleva. Tuo lohdullinen valkeus, joka ajoi pakoon\npahoja ajatuksia tuovan pimeyden, oli siitä enteenä. Hän oli tuleva. Kuu\noli hänen sanansaattajansa, joka oli tullut hänen edellään valaistakseen\nheidän kohtaamistaan aamunkoittoa muistuttavalla hohteellaan. Huone oli\nvalkoisella sametilla verhottu, he voisivat nähdä toisensa. Silloin hän\nnousi ylös ja pukeutui. Hän pani ylleen vain yksinkertaisen, valkoisen\nmusliinihameen, joka hänellä oli ollut Hautecoeurin raunioille tehdyllä\nkävelyretkellä. Hän ei edes solminut hiuksiaan, vaan antoi niitten\nvaltoinaan levitä olkapäille. Paljaisiin jalkoihinsa hän pisti tohvelit.\nJa sitten hän odotti.\n\nAngélique ei sillä hetkellä voinut sanoa, mitä tietä hän tulisi. Häh ei\narvatenkaan voisi kiivetä ylös hänen luokseen, he näkisivät kai toisensa\nkuten ennenkin, toinen nojautuen parvekkeen kaiteeseen, toinen seisoen\nMariantarhassa. Kuitenkin hän vain istui, ikäänkuin olisi ymmärtänyt\ntarpeettomaksi mennä ikkunan luo. Minkätähden hän ei voisi kulkea\nseinien läpi niinkuin Legendan pyhimykset? Hän odotti. Mutta hän ei\nodottanut yksin, hän tunsi että hänen ympärillään olivat kaikki nuo\nneitsyet, joitten valkoinen parvi oli leijaillut hänen ympärillään hänen\nvarhaisesta nuoruudestaan saakka. Ne liitelivät sisään kuun säteitten\nmukana, niitä tuli piispankartanon salaperäisistä, sinilatvaisista\npuista, niitä pujahteli tuomiokirkon kivimetsän salaisista sopukoista.\nKoko tuosta tutusta ja rakkaasta näköpiiristä, Chevrottesta, salavista,\nruohikosta, kuuli Angélique unelmiensa, toiveittensa ja mielihalujensa\npalaavan luokseen. Kaikki nuo lähettivät nyt hänelle takaisin sen mitä\nhän oli niihin pannut itsestään katsellessaan niitä päivästä päivään.\nMilloinkaan eivät näkymättömät äänet olleet puhuneet näin kovaa. Hän\nkuunteli tuonpuoleisen maailman kuiskauksia, hän tunsi helteisen\nlämpimässä, hievahtamattoman tyvenessä yössä kevyen värähdyksen, joka\noli hänelle Agneksen vaatteenliepeen hipaisu ja josta hän tunsi että\nhänen suojeluspyhimyksensä seisoi hänen vierellään. Hän ilostui\ntietäessään Agneksen olevan läsnä muitten joukossa. Ja hän odotti.\n\nAikaa kului vielä, mutta Angélique ei sen pituutta huomannut. Hänestä\ntuntui luonnolliselta, kun Félicien saapui, harpaten parvekkeen\nsuojakaiteen yli. Hänen kookas vartalonsa kuvastui vaaleata taivasta\nvasten. Hän ei tullut sisään, vaan jäi seisomaan valoisaan\nikkuna-aukkoon.\n\n-- Älkää pelätkö... Se olen minä, minä olen tullut.\n\nAngélique ei pelännyt, Félicien oli hänen mielestään vain täsmällinen.\n\n-- Te olette kiivennyt hirsiä myöten, eikö niin?\n\n-- Niin, hirsiä myöten.\n\nAngéliquen täytyi nauraa keinon yksinkertaisuudelle. Félicien oli ensin\nhinautunut oven yllä olevalle katokselle, ja kiiveten siitä ylös\nalakerran kehähirteen nojaavaa ansasta myöten oli päässyt parvekkeelle\nsangen vähällä vaivalla.\n\n-- Minä olen odottanut teitä, tulkaa tänne lähelleni.\n\nFélicien oli saapunut rajuna, mielettömien päätöksien kiihdyttämänä, ja\ntämä äkillinen onni tyrmistytti hänet niin ettei hän päässyt paikalta\nliikahtamaan. Ja Angélique oli nyt varma, etteivät pyhimykset kieltäneet\nhäntä rakastamasta, sillä hän kuuli niitten ottavan Félicienin vastaan\nhänen kanssaan herttaisella naurulla, mikä oli kevyt kuin yön hengähdys.\nMistä hän oli saanut päähänsä sen typeryyden, että Agnes pahastuisi?\nAgnes oli hänen vierellään säteilevän iloisena, hän tunsi tuon ilon\nlaskeutuvan olkapäilleen ja kiertyvän ympärilleen ikäänkuin kaksi suurta\nsiipeä olisi häntä hyväillyt. Hän käsitti, että kaikki nuo, jotka olivat\nkuolleet rakkaudesta, tunsivat myötätuntoa neitseitten tuskia kohtaan ja\ntulivat lämpiminä öinä harhailemaan tänne alas ainoastaan valvoakseen\nnäkymättöminä heidän kyynelöivää lempeään.\n\n-- Tulkaa tänne luokseni, minä olen odottanut teitä.\n\nSilloin Félicien astui horjuen sisään. Hän oli päättänyt mielessään,\nettä hän tahtoi omistaa Angéliquen, että hän pusertaisi hänet syliinsä\ntukahduttavalla voimalla, välittämättä hänen huudoistaan. Ja nyt,\ntavatessaan hänet näin lempeänä, nyt, tunkeuduttuaan tähän valkoiseen ja\npuhtaaseen huoneeseen, hän tuli vilpittömämmäksi ja voimattomammaksi\nkuin lapsi.\n\nHän oli astunut muutamia askeleita. Mutta hän rupesi vapisemaan ja\npainui polvilleen kaukana Angéliquesta.\n\n-- Jos te tietäisitte sen hirmuisen kidutuksen! En ole milloinkaan näin\nkauheasti kärsinyt, ei ole tuskaa suurempaa kuin uskoa ettei ole\nrakastettu... Minä en välitä, vaikka menisi kaikki, vaikka tulisin\nkurjista kurjimmaksi, nälinkuoliaaksi, taudin tappamaksi. Mutta en tahdo\nelää enää päivääkään kantaen sydämessäni tätä kalvavaa kipua, luuloa,\nettette te minua rakasta... Olkaa laupias, säästäkää minua...\n\nAngélique kuunteli häntä äänettömänä, sydän sääliä tulvillaan, mutta\nsamalla sangen onnellisena.\n\n-- Oh, millä tavalla te aamulla annoitte minun lähteä pois! Minä\nkuvittelin, että te olisitte tullut paremmaksi, että te olisitte\nymmärtänyt. Ja minä näin teidät jälleen samanlaisena kuin ensi\npäivänäkin, te olitte välinpitämätön, te kohtelitte minua kuin\ntavallista liiketuttavaa, joka tulee ja lähtee, te muistutitte minua\ntylysti elämän alhaisista kysymyksistä... Portaissa minä kompastelin.\nUlos päästyäni minä juoksin, peläten purskahtavani itkuun. Kun sitten\ntulin kotiini, tuntui minusta että tukehtuisin, jos sulkeutuisin\nhuoneeseen... Silloin minä pakenin ulos kaupungista, aukeille kentille.\nMinä kuljin miten sattui, milloin yhtä tietä, milloin toista. Yö tuli,\nja minä yhä kävelin. Mutta tuska laukkasi yhtä joutuin ja raastoi minua\nkaiken aikaa. Kun rakastaa, ei voi päästä pakoon rakkautensa tuskalta...\nKatsokaa, tänne te olitte syössyt veitsen, ja sen kärki painui aina yhä\nsyvempään. Hän vaikeroi, muistellessaan kärsimyksiään.\n\n-- Tuntikausia makasin ruohostossa tuskan musertamana kuin juurineen\nirtireväisty puu... Eikä minulle ollut olemassa mitään muuta kuin te\nyksin ja ainoastaan. Ajatellessani, etten saisi teitä omakseni, luulin\nkuolevani. Ja minun jäseneni alkoivat jo turtua, pääni tuli hulluksi...\nJa sen vuoksi olen nyt täällä. En tiedä, mitä tietä olen tullut ja\nkuinka olen voinut päästä aina tähän huoneeseen asti. Antakaa minulle\nanteeksi, minä olisin voinut murtaa ovet nyrkeilläni, olisin voinut\nkiivetä ikkunastanne sisään keskellä päivää...\n\nAngélique oli varjossa. Kuutamossa polvillaan oleva Félicien ei nähnyt,\nettä hän oli aivan kalpea katuvasta hellyydestä ja niin liikutettu ettei\nvoinut puhua. Félicien luuli että hän oli tunteeton, ja hän risti\nkätensä.\n\n-- Se sai alkunsa jo kauan sitten... Minä näin teidät tässä ikkunassa\neräänä iltana. Te olitte vain vaalea haamu, voin tuskin erottaa\nkasvojanne, ja kuitenkin näin teidät, arvasin teidät juuri sellaiseksi\nkuin olitte. Mutta minä pelkäsin kovin. Minä hiiviskelin ulkona öisin,\nsaamatta rohkeutta tulla eteenne kirkkaalla päivällä... Ja lisäksi te\nmiellytitte minua tuossa salaperäisyydessä, minä olin onnellinen\nhaaveillessani teistä kuten jostakin tuntemattomasta, jota en koskaan\ntulisi tuntemaan... Myöhemmin sain tietää kuka te olitte; tuo\ntietämisen, unelmansa omistamisen halu on vastustamaton. Silloin minun\nrauhattomuuteni alkoi. Se kasvoi joka kohtauksella. Muistatteko ensi\nkertaa tuolla ulkona kentällä, sinä aamuna jolloin minä tarkastin\nkappelin ikkunaa? En ollut milloinkaan tuntenut itseäni niin kömpelöksi,\nteillä oli täysi syy pitää minua pilkkananne... Ja sitten minä säikytin\nteitä, käyttäydyin taitamattomasti, seuraten teidän jäljissänne aina\nköyhiennekin luokse. Lakkasin olemasta oman tahtoni herra: tekoni\nsaattoivat minut hämmästymään ja pelkäämään niitä tehdessäni... Kun\ntulin luoksenne tuota hiippaa tilaamaan, ajoi minua jokin käsittämätön\nvoima, sillä itse en olisi mitenkään uskaltanut, olin varma siitä että\nse oli teille vastenmielistä... Jos te käsittäisitte, miten onneton ja\nkurja minä olen! Olkaa rakastamatta minua, mutta antakaa minun rakastaa\nteitä. Olkaa kylmä, olkaa tyly, minä rakastan teitä sellaisena kuin\nolette. En pyydä muuta kuin saada nähdä teitä, toivomatta mitään, vain\nsen ilon tähden, että saan olla näin teidän jalkainne juuressa.\n\nHän vaikeni menehtyneenä, hän kadotti rohkeutensa uskoessaan ettei\nvoinut löytää mitään millä liikuttaisi Angéliquea. Eikä hän tuntenut\nettä Angélique hymyili voittamatonta hymyä, mikä vähä vähältä oli\nkasvanut hänen huulilleen. Ah, tuota armasta poikaa! Hän oli niin\navomielinen ja luottavainen, hän saneli siinä sydämensä rukousta aivan\nuutena ja kokonaan tunteensa valtaamana, hän palvoi häntä kuin itse\nnuoruutensa unelmaa! Ja hän kun oli alussa taistellut vastaan, tahtoen\nolla häntä näkemättä, ja sitten vannonut rakastavansa häntä ilmaisematta\nsitä hänelle milloinkaan! Oli syntynyt suuri rauha. Pyhimykset eivät\nsuinkaan kieltäneet rakastamasta, kun rakastettiin näin. Hänen selkänsä\ntaakse oli hiipinyt ilo; se oli tuskin tuntuva värähdys, liikkuva laine\nlattialla loistavasta kuunvalosta. Hänen huulilleen painautui näkymätön\nsormi, varmaankin hänen suojeluspyhimyksensä sormi, joka vapautti hänet\ntekemästään valasta. Nyt hän saattoi puhua, ja kaikki se voimakas ja\nhellä, mitä leijaili hänen ympärillään, antoi sanoja hänen suuhunsa.\n\n-- Oi, kyllä! Muistan, muistan...\n\nJa Félicienin valtasi heti tuon äänen soitanto, äänen, jonka lumous oli\nhäneen niin voimakas, että hänen rakkautensa paisui kun hän vain sen\nkuuli.\n\n-- Kyllä, minä muistan, kun te tulitte yöllä... Ensi iltoina te olitte\nniin kaukana, että olin epävarma askeltenne heikosta äänestä. Sitten\nminä tunsin tulonne selvästi, ja myöhemmin näin teidän varjonne, ja\nvihdoin te näyttäydyitte kirkkaassa kuutamossa eräänä kauniina yönä,\nsamanlaisena kuin tämä yö. Te tulitte vähitellen esiin siitä mitä oli\nympärilläni, sellaisena kuin olin odottanut teitä jo vuosia... Muistan,\nkuinka koetin pidättää nauruani ja kuinka se kuitenkin purskahti\nhillittömänä esiin, silloin kun te pelastitte vaatekappaleen, jonka\nChevrotte oli vienyt. Muistan, kuinka olin suutuksissani, kun te\nvarastitte minun köyhäni antaen heille niin paljon rahaa että minä\nnäytin saiturilta. Muistan, kuinka pelkäsin sinä iltana, jolloin te\npakotitte minut juoksemaan niin kovasti paljain jaloin ruohokossa... Oi,\nminä muistan, muistan...\n\nHänen kristallinen äänensä vavahti vähän, kun hän johdatti mieleensä\ntämän viimeisen muiston, ikäänkuin tuo: \"Minä rakastan teitä\" olisi\njälleen lehahtanut hänen kasvojaan vasten. Ja Félicien kuunteli\nhurmaantuneena.\n\n-- Minä olin hyvin häijy, se on kyllä totta. Sitä on niin tyhmä, kun ei\ntiedä! Tekee kaikenlaista, kun luulee sitä välttämättömäksi, pelkää\ntekevänsä pahoin heti kun seuraa sydäntään. Mutta kuinka minun\ntuntoni vaivasi minua jälkeenpäin, kuinka minä kärsin teidän\nkärsimyksestänne!... Jos tahtoisin sitä selittää, en varmaankaan voisi.\nKun tulitte pyhän Agneksen piirustus mukananne, olin ihastunut\nsaadessani tehdä jotain teille, minä arvasin kyllä että tulisitte joka\npäivä. Ja katsokaahan, minä tekeydyin välinpitämättömäksi, ihan kuin\nolisin kaikin mokomin tahtonut karkottaa teidät koko talosta. Lieneekö\nihmisellä tarve tehdä itsensä onnettomaksi? Samalla kun minä olisin\ntahtonut ottaa teidät vastaan avosylin, oli jossakin olemukseni\nsopukassa toinen nainen, joka asettui vastustamaan, joka pelkäsi ja\nepäili teitä, joka nautti kiduttaessaan teitä epätietoisuudessa,\nikäänkuin hämärästi muistaen jonkin selvittämättömän vanhan riidan,\njonka varsinainen aihe oli jo unohtunut. Minä en ole aina hyvä, minun\nsisässäni liikkuu jotain, josta en tiedä mitä se on... Ja kaikkein\npahinta oli varmaan se, että puhuin teille rahasta. Oh, minä joka en\nkoskaan ole sitä ajatellut, joka ottaisin sitä vastaan vaikka\nkuormittain ainoastaan iloitakseni antaessani sen sataa ympärilleni!\nMitä häijyä huvia minulla saattoi olla tuollaisesta itseni\nmustaamisesta? Annatteko minulle anteeksi?\n\nFélicien oli hänen jalkainsa juuressa. Hän oli kulkenut polvillaan hänen\neteensä. Tuo hyvyys oli toivomatonta ja määrätöntä.\n\nHän kuiski:\n\n-- Ah, armas, verraton, kaunis, hyvä sielu, jonka ihmeitätekevä hyvyys\non parantanut minut yhdellä henkäyksellä! En tiedä enää, olenko\nkärsinytkään... Ja teidän on annettava anteeksi minulle, sillä minun on\ntehtävä teille tunnustus, minun täytyy sanoa teille kuka minä olen.\n\nHän tuli uudelleen kovin levottomaksi, ajatellessaan ettei hän enää\nvoinut salata itseään, kun Angélique osotti hänelle niin täyttä\nluottamusta. Se olisi epärehellistä. Kuitenkin hän epäröi, peläten\nkadottavansa rakastettunsa, jos tämä alkaisi huolehtia tulevaisuudesta\ntullessaan vihdoinkin hänet tuntemaan. Ja Angélique odotti että hän\npuhuisi, hiukan häijynä jälleen tahtomattaankin.\n\nFélicien jatkoi hyvin matalalla äänellä:\n\n-- Minä olen valehdellut vanhemmillenne.\n\n-- Niin, minä tiedän sen, virkkoi Angélique hymyillen.\n\n-- Ei, te ette tiedä, te ette voi tietää, se on liian vaikea arvata...\nMinä en ole lasimaalaaja muuten kuin huvikseni, teidän tulee tietää...\n\nSilloin Angélique painoi nopeasti kätensä hänen suulleen, pysäyttäen\nhänen tunnustuksensa.\n\n-- En tahdo tietää... Minä odotin teitä, ja te tulitte. Siinä on\nkylliksi.\n\nFélicien ei puhunut enää, tuo pieni käsi hänen huulillaan sai hänet\ntukahtumaan onnesta.\n\n-- Saanhan sen tietää sitten vastedes, kun tulee aika... Ja uskokaa\nminua, minä tiedän sen nytkin jo. Te ette voi olla muuta kuin kaikkein\nkaunein, rikkain ja ylhäisin, sillä sellainen on minun unelmani. Minä\nodotan hyvin tyynenä, minä olen varma siitä että se toteutuu... Te\nolette se, jota minä olen toivonut, ja minä olen teidän...\n\nToisen kerran hän keskeytti puheensa, vavahtaen lausumistaan sanoista.\nHän ei löytänyt niitä yksin, ne tulivat hänelle kauniista yöstä,\nsuurelta, vaalealta taivaalta, vanhoista puista ja kivistä, jotka\nnukkuivat ulkona uneksien unelmiaan ääneen; ja niitä kuiskasi hänen\ntakanaan Legendan ystäväjoukko, joka täytti ilman hänen ympärillään.\nMutta yksi sana oli vielä sanomatta, se johon sulautui kaikki, kaukainen\nodotus, lemmityn vähittäinen ilmestyminen tyhjyydestä ja ensimmäisten\nkohtausten voimakkaaksi leimahtava tunne. Se lehahti huoneen\nneitseelliseen valkeuteen kuin päivää kohti kohoutuva valkoinen\naamulintu:\n\n-- Minä rakastan teitä.\n\nAngélique antoi itsensä, levittäen molemmat kätensä ja antaen niitten\nsitten liukua polvilleen. Ja Félicien muisti illan, jolloin hän oli\njuossut paljain jaloin ruohokossa niin hurmaavana, että hän oli juossut\nhänen jälkeensä sopertaakseen hänen korvaansa: \"Minä rakastan teitä\". Ja\nhän ymmärsi hyvin, että Angélique oli ainoastaan vastannut hänelle\nsamalla tunnustuksella: \"Minä rakastan teitä\", ikuisella tunnustuksella,\njoka vihdoinkin purkautui ilmi hänen avautuneesta sydämestään.\n\n-- Minä rakastan teitä... Ottakaa minut, viekää minut mukananne, minä\nolen teidän.\n\nHän antoi itsensä kokonaan, kaikkineen. Perinnäinen liekki oli syttynyt\nhänessä. Hänen kätensä haparoivat tyhjää, liian raskas pää vaipui hennon\nniskan varaan. Jos Félicien olisi avannut sylinsä, olisi hän vaipunut\nsiihen, tietämättömänä kaikesta, seuraten vain verensä vetoa, haluten\nainoastaan sulautua rakastettuunsa. Ja Félicien, joka oli tullut\nottaakseen hänet omakseen, vapisi nyt tämän hehkuvan rakkauden\nviattomuuden edessä. Hän tarttui hellävaraisesti pidättäen hänen\nkäsiinsä, vei ne rinnalleen ja risti ne siihen. Sitten hän katsoi häneen\nhetken, lankeamatta edes kiusaukseen suudella hänen tukkaansa.\n\n-- Te rakastatte minua ja minä rakastan teitä... Ah, kuinka ihanaa on\ntietää olevansa rakastettu!\n\nMutta hätkähtäen he heräsivät humauksestaan. Mitä se oli? He näkivät\ntoisensa selkeässä, kirkkaassa valkeudessa, heistä tuntui kuin kuutamo\nolisi laajennut ja alkanut loistaa kuin auringonvalo. Se oli\naamunkajastus, piispankartanon jalavain yläpuolella alkoi pilvi\nrusottaa. Mitä? Nytkö jo päivä! Se saattoi heidät hämmennyksiin, he\neivät voineet uskoa, että he jo tuntikausia olivat siinä puhelleet\ntoisilleen. Eihän Angélique ollut sanonut Félicienille vielä mitään, ja\nFélicienillä olisi ollut niin paljon muuta vielä sanottavana!\n\n-- Hetkinen vain, yksi hetkinen!\n\nAamu valkeni hymyilevänä, lauhkeana, ennustaen lämmintä kesäistä päivää.\nTähdet sammuivat yksi toisensa jälkeen, ja niitten mukana olivat\npoistuneet nuo harhailevat ilmestykset, näkymättömät ystävät, nousten\nkuunsädettä myöten jälleen korkeuksiin. Nyt päivänvalossa nähtynä oli\nhuoneen valkeus vain sen seinien ja kattopalkkien valkeutta, se tuntui\ntyhjältä tummine, vanhoine tammihuonekaluineen. Näkyi epäjärjestyksessä\noleva vuode, jonka toinen alaspudonnut vaaleanpunertava verho puoleksi\npeitti.\n\n-- Hetkinen, hetkinen vielä!\n\nAngélique oli noussut seisomaan kieltäen, kiirehtien Félicieniä\nlähtemään. Päivän valkeneminen oli tehnyt hänet levottomaksi, ja vuoteen\nnäkeminen vaikutti ratkaisevasti. Hän oli kuullut oikealta puoleltaan\nhiljaista kahinaa ja hänen hiuksensa olivat samalla häilähtäneet,\nvaikkei tuulen henkäystäkään ollut tullut huoneeseen. Eikö se ollut\nAgnes, joka poistui viimeisenä, auringonvalon karkottamana?\n\n-- Ei, jättäkää minut, minä pyydän teitä... On niin valoisaa jo, minä\npelkään.\n\nSilloin Félicien kuuliaisena lähti. Hän oli rakastettu, se meni yli\nhänen toiveittensa. Ikkunan luona hän kuitenkin kääntyi ja katsoi\nAngéliquea vielä pitkään, ikäänkuin olisi tahtonut viedä hänestä jotakin\nmukanaan. Molemmat hymyilivät, sulkien toisensa pitkään, hyväilevään\nkatseeseen kirkastuvassa aamussa.\n\nVielä viimeisen kerran sanoi Félicien:\n\n-- Minä rakastan teitä.\n\nJa Angélique toisti:\n\n-- Minä rakastan teitä.\n\nMuuta ei. Félicien oli jo notkeasti laskeutunut alas hirsiä myöten,\nAngéliquen seuratessa häntä silmillään parvekkeen kaiteeseen nojautuen.\nAngélique oli ottanut orvokkikimpun ja hengitti sen tuoksua\ntyynnyttääkseen itseään. Ja kun Félicien Mariantarhan poikki kulkiessaan\nkohotti päänsä, näki hän hänen suutelevan kukkia.\n\nFélicien oli tuskin kadonnut salavien taakse, kun Angélique tuli\nlevottomaksi, kuullessaan talon ulko-oven alhaalla avautuvan. Kello löi\nneljää, ja talossa herättiin tavallisesti vasta kahta tuntia myöhemmin.\nHän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan tulijan Hubertineksi, sillä\ntavallisesti oli Hubert ensimmäisenä liikkeellä. Hän näki hänen\nkävelevän hitaasti pienen puutarhan käytäviä pitkin, rennoin käsivarsin,\nkasvot kalpeina aamuilmassa, ikäänkuin tukahtumisen tunne kuuman,\nunettoman yön jälkeen olisi ajanut hänet näin varhain huoneestaan.\nHänellä oli yllään yksinkertainen aamunuttu, ja tukka oli vain\nkiireeltään kokoon solmittu. Hän oli vielä hyvin kaunis. Ja hän näytti\nhyvin väsyneeltä, onnelliselta ja toivottomalta.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHerättyään seuraavana aamuna kahdeksan tuntia kestäneestä, suloisesta ja\nsyvästä unesta, jollaisen suuri onni antaa, Angélique juoksi ikkunaan.\nTaivas oli ihan selkeä, ilma oli yhä lämmin, vaikka edellisenä iltana\nollut kova ukonilma oli häntä huolestuttanut. Ja hän huudahti iloisena\nHubertille joka hänen alapuolellaan parhaallaan avasi ikkunaluukkuja:\n\n-- Isä, isä! Päiväpaiste!... Oi, kuinka minä olen hyvilläni, kulkue\ntulee olemaan kaunis!\n\nHän pukeutui kiiruusti, joutuakseen alas. Tänään, heinäkuun 28 päivänä,\npiti Ihmeen kulkueen kulkea pitkin Beaumontin katuja. Joka vuosi oli\nkoruompelijoilla sinä päivänä juhla. Neulaan ei koskettukaan, vaan päivä\nkäytettiin talon koristamiseen. Se oli vanha tapa, jonka äidit\nneljänsadan vuoden aikana olivat jättäneet perinnöksi tyttärilleen.\n\nAngélique oli juonut kiiruusti kahvinsa ja huolehti jo seinäverhoista.\n\n-- Äiti, niitä pitäisi tarkastaa, ovatko ne hyvässä kunnossa.\n\n-- Meillä on aikaa vielä, vastasi Hubertine tyvenellä äänellään. Me emme\nripusta niitä ennen puoltapäivää.\n\nKeskustelu tarkotti kolmea erinomaisen kaunista vanhaa\nkoruompelukaistaa, joita Hubertit säilyttivät hartaalla huolella kuin\njotakin perhepyhyyttä ja jotka he ottivat esiin kerran vuodessa Ihmeen\nkulkueen päivänä. Jo edellisenä päivänä oli juhlamenojen ohjaaja, kunnon\npastori Cornille, kulkenut ovelta ovelle ilmottamassa asukkaille mitä\nteitä pyhän Agneksen kuva pyhää sakramenttia kantavan monseigneurin\nsaattamana tulisi kulkemaan. Jo yli neljäsataa vuotta oli tämä\nmatkasuunnitelma pysynyt samana: lähdettiin pyhän Agneksen portista,\nkulkien pitkin Kultaseppäinkatua, Isoakatua ja Alakatua; kun sitten oli\ntehty kierros uuden kaupungin läpi, palattiin Kunniakadun ja\nLuostaritorin kautta ja tultiin kirkkoon suuren julkisivun\nsisäänkäytävästä. Ja asukkaat kulkureitin varrella kilpailivat innossa,\nliputtivat ikkunoita, ripustivat seinille komeimmat kankaansa ja\nkylvivät kapealle katukivitykselle irtinyhdettyjä ruusunkukkain lehtiä.\n\nAngélique ei rauhottunut ennenkuin sai luvan ottaa esiin kirjaillut\nvaatekappaleet laatikostaan, jossa ne nukkuivat vuoden läpeensä.\n\n-- Niihin ei ole tullut mitään, ei kerrassaan mitään, mumisi hän\nihastuneena.\n\nKun hän oli huolellisesti poistanut niitä suojelevat silkkipaperit,\nilmestyivät niitten koruompelukuvaelmat näkyviin. Ne olivat kaikki kolme\npyhitetyt Neitsyt Marialle: yksi esitti enkelin ilmestymistä\nMarialle, toinen ristin juurella itkevää Mariaa ja kolmas Marian\ntaivaaseenastumista. Ne olivat peräisin viidenneltätoista vuosisadalta,\nommellut kultapohjalle varjostetulla silkillä ja ihmeen hyvin säilyneet.\nJa Hubertit, jotka eivät olleet niistä luopuneet, vaikka heille oli\ntarjottu suuriakin summia, olivat niistä hyvin ylpeitä.\n\n-- Äiti, minä ripustan ne!\n\nOli puuhaa ja touhua. Hubertilla meni aamu talon vanhan kadunpuoleisen\nulkoseinän siistimisessä. Hän sitoi luudan pitkään seipääseen ja harjasi\nsillä seinien tiilikehyksiset puupinnat aina katonalushirsiin saakka.\nSitten hän pesi sienellä kivijalan ja porrastorniakin niin laajalta kuin\nylettyi. Kolme koruompelukaistaa voitiin silloin asettaa paikoilleen.\nAngélique ripusti ne renkaista vuosisataisiin nauloihin, Marian\nilmestymisen vasemmanpuoleisen ikkunan alle ja taivaaseenastumisen\noikeanpuoleisen ikkunan alle; ristiinnaulitsemisella oli naulansa\nalakerran suuren ikkunan päällä, ja Angéliquen täytyi tuoda ulos\ntikapuut saadakseen ripustetuksi sen sinne vuorostaan. Hän oli jo\nreunustanut ikkunat kukilla, ja koruompelusten säteillessä kirkkaan\njuhla-auringon paisteessa näytti vanha talo palanneen kauas nuoruutensa\naikoihin.\n\nAamiaisesta saakka oli koko Kultaseppäinkatu touhussa. Liian kovan\nhelteen välttämiseksi oli kulkueen lähtö tapahtuva vasta kello viisi.\nMutta puoleltapäivin alkoi kaupunki jo siistiytyä. Huberteja vastapäätä\nasuva kultaseppä ripusti puotinsa seinälle taivaansinisiä,\nhopearipsuilla reunustettuja verhoja. Vieressä oleva kynttilänvalaja\ntaas käytti alkooviverhojaan, joiden punainen puuvillakangas hohti\nkirkkaassa päivänvalossa verenkarvaisena. Toisissa taloissa oli muita\nvärejä, ja kankaita kaikesta nimestä, mitä vain kullakin oli, aina\nsänkymattoihin asti, liehui verkalleen helteisen päivän velttojen\ntuulahdusten liikuttelemina. Ne pukivat koko kadun loistavan iloiseksi,\nmuuttaen sen avoimeksi juhlakäytäväksi. Siinä hääri koko asujamisto,\npuhellen kovaäänisesti kuin kotonaan, mitkä kulkien syli täynnä\ntavaroita, mitkä kiipeillen, naulaten, huudellen. Puhumattakaan\nIsonkadun kulmaan laitettavasta levähdysalttarista, joka pani\nnaapuriston naiset sukkulana lentelemään, heidän varustaessaan sitä\nmaljakoilla ja kynttiläjaloilla.\n\nAngélique riensi tarjoamaan kahta empire-kynttiläjalkaa, jotka\nkoristivat salin uuninreunusta. Hän ei ollut ollut yhdessä kohti sitten\naamun, eikä hän väsynytkään, häntä nostatti ja kannatti hänen suuri\nsisäinen ilonsa. Ja kun hän palasi hiukset hulmuavina nyhtämään ruusuja\nkoriin, sanoi Hubert leikillisenä:\n\n-- Sinulla ei voisi olla enemmän puuhaa hääpäivänäsikään... Taitaakin\nolla sinun hääsi?\n\n-- No, niinhän onkin! vastasi Angélique iloisesti.\n\nHubertine hymyili vuorostaan:\n\n-- Koska talo on nyt kaunistettu, olisi meidän odotellessamme paras\nmennä pukeutumaan.\n\n-- Heti paikalla, äiti... Kas nyt on korini täysi.\n\nHän nyhti viimeiset lehdet ruusuistaan, jotka hän aikoi säästää\nheittääkseen ne monseigneurin eteen. Terälehdet varisivat hänen\nhennoista hyppysistään, kevyt, tuoksuva kasa täytti korin. Ja hän hävisi\nkapeaan porraskäytävään, nauraen raikkaasti ja huudahtaen:\n\n-- Joutuin! Minä laitan itseni kauniiksi kuin tähti!\n\nIltapäivä kului verkalleen. Kirkko-Beaumontin kuumeinen hyörinä oli nyt\ntyyntynyt. Kadut olivat vihdoinkin valmiit, niillä värähteli nyt vain\nodotus ja hillittyjen äänten kuiskutus. Päivän kallistuessa lounaaseen\noli paahtava helle vähentynyt, likitysten ahdettujen talojen väliin\nlankesi vaalealta taivaalta vain hieno, lämmin ja leppoisa varjo. Ja\nkaikkialla oli syvä hartaus, ikäänkuin koko vanha kaupunki olisi ollut\nvain tuomiokirkon jatkoa. Ainoastaan Ligneulin rannalla olevasta uudesta\nkaupungista kuului ajoneuvojen räminää; siellä oli paljon tehtaita,\njotka osottivat ylenkatsettaan tälle vanhalle uskonnolliselle juhlalle\npitämättä sen johdosta edes vapaapäivää.\n\nJo kello neljältä alettiin soittaa pohjoistornin isoa kelloa, samaa,\njonka kumahdukset panivat Hubertien talon tärähtelemään. Ja samalla\nhetkellä Angélique ja Hubertine ilmestyivät jälleen pukeutuneina.\nHubertinellä oli valkaisemattomasta pellavakankaasta tehty puku, jota\nsomisti vaatimaton pitsireunus, mutta hänen voimakkaana pyöristyvä\nvartalonsa oli niin nuorekas, että häntä olisi voinut luulla\nottotyttärensä vanhemmaksi sisareksi. Angéliquella taas oli yllään\nvalkoinen silkkipukunsa ilman mitään koristuksia, ei helyä korvissa,\nsormissa eikä ranteessa; ainoastaan hänen paljaat kätensä ja paljas\nkaulansa silkinhienoine hipiöineen pistivät esiin kevyen vaatteen alta\nkuin puhjenneet kukkaset. Kiireeltään pistetty näkymätön kampa pidätti\nvaivoin hänen vaalean tukkansa vallattomia kiharoita. Hän oli\nluonnollinen ja ylväs, avonaisen yksinkertainen, kaunis kuin tähti.\n\n-- Ah, sanoi hän, -- soitetaan, monseigneur on lähtenyt\npiispankartanosta.\n\nKello kumahteli yhä edelleen voimakkaasti ja vakavasti selkeässä\nilmassa. Ja Hubertit asettuivat alakerran suureen, sepiselälleen\navattuun ikkunaan, naiset nojaten kyynärpäillään ikkunalautaan, Hubert\nseisoen heidän takanaan. Tämä oli heidän totuttu paikkansa, ja siitä\nolikin hyvin hyvä katsella, sillä he näkivät ensimmäisinä kulkueen tulon\nkirkon ovesta eikä ainoatakaan vahakynttilää mennyt heiltä siitä\nhukkaan.\n\n-- Missä minun korini on? kysyi Angélique.\n\nHubertin täytyi ojentaa hänelle ruusunlehtikori, jota hän sitten piti\nsylissään rintaansa vasten.\n\n-- Oi, kuiskasi hän vielä, voisi melkein luulla että tue kello keinuttaa\nmeitä!\n\nKoko pieni talo värähteli ja kaikui kellon kumahtelusta Ja tämä väristys\nlevisi kadulle ja yli koko kaupunginosan, joka seisoi liikkumattomassa\nodotuksessa, seinille ripustettujen vaatteiden lepattaessa raukeammin\niltailmassa. Ruusujen tuoksu oli hyvin suloinen.\n\nKului puoli tuntia. Silloin pyhän Agneksen portin molemmat puoliskot\nyhtäkkiä avautuivat, näyttäen kirkon hämärän sisustan, jossa palavat\nvahakynttilät tuikuttivat loistavina pilkkuina. Ensimmäisenä astui ulos\nristinkantaja, kaapuun puettu alidiakooni, ja hänen sivuillaan kaksi\nkirkonpalvelijaa, kumpikin kantaen suurta, sytytettyä kynttilää\nkädessään. Heidän perässään kiiruhti juhlamenojen ohjaaja, kunnon\npastori Cornille, joka, saatuaan varmuuden siitä, että katu oli\nasianomaisessa kunnossa, pysähtyi porttiholvin alle ja seurasi kulkueen\nlähtöä hetken aikaa, nähdäkseen olivatko osanottajat asettuneet heille\nmäärättyyn järjestykseen. Etunenässä olivat maallikkoveljeskunnat,\nuskonnolliset yhdistykset, koulut, iän mukaan järjestettyinä. Siinä oli\naivan pieniä lapsiakin, valkopukuisia tyttösiä, jotka olivat kuin\nmorsiamia, ja avopäisiä, käherrettyjä, juhla-asuisia poikasia, jotka\nihastuksissaan jo etsivät äitejänsä katseillaan. Muuan yhdeksänvuotias\nnaskali asteli yksinään keskellä Johannes Kastajaksi puettuna,\nlampaantalja paljailla, hennoilla harteillaan. Neljä ruusunpunaisin\nnauhoin koristettua tyttöstä kantoi musliinilippua, jossa oli kuvattuna\ntuleentunut vehnälyhde. Sitten siinä oli isompia tyttöjä ryhmittyneinä\nNeitsyen lipun ympärille, mustapukuisia naisia, joilla myöskin oli\nlippunsa, pyhän Joosefin kuva tummanpunaisella silkillä, ja vielä monta,\nmonta muuta lippua, samettisia ja satiinisia, jotka heiluivat\nkullattujen tankojensa nenässä. Miestenkään veljeskunnat eivät jääneet\njälkeen lukuisuudessa. Siinä oli kaiken värisiä katumuksentekijöitä,\nerittäinkin harmaat katumuksentekijät, jotka olivat puetut\nharmaanruskeaan palttinaan ja varustetut huppukauluksella, ja joilla oli\nsuurta huomiota herättävä vertauskuva, suuri risti ja siinä pyörä, johon\noli ripustettu Kristuksen kärsimyksen esineet.\n\nAngélique huudahti hellyydestä, kun lapset tulivat näkyviin.\n\n-- Oi, noita pikku lemmikkejä! Katsokaa toki!\n\nMuuan polvenkorkuinen, tuskin kolmivuotias pienokainen tepasteli niin\nhullunkurisen itsetietoisena horjahtelevilla jaloillaan, että Angélique\nkahmaisi kourallisen ruusunlehtiä koristaan ja heitti ne hänen päälleen.\nPienokainen asteli edelleen, ruusuja olkapäillään ja tukassaan, ja hänen\nsydämellinen naurunsa sai kukkia satamaan hänen päälleen joka ikkunasta.\nJa kadulla vallitsevassa kohisevassa äänettömyydessä ei kuulunut enää\nmuuta kuin kulkueen kumea töminä, ja katselijain heittelemät kukat\nlentelivät hiljaisin parvin katukivitykselle. Pian oli siinä\nyhdenjaksoinen kukkasmatto.\n\nMutta tultuaan vakuutetuksi maallikkojen hyvästä järjestyksestä tuli\npastori Cornille levottomaksi, kun kulkue joksikin aikaa pysähtyi\nliikkumattomaksi, ja hän kiiruhti etupäähän, hymyillen Huberteille\ntervehdykseksi ohimennessään.\n\n-- Mikä niillä on, kun eivät mene eteenpäin? kyseli Angélique, tullen\nrauhattomaksi, ikäänkuin hän olisi kulkueen loppupäässä odottanut\nonneaan tulevaksi.\n\nHubertine vastasi tavallisella tyyneydellään:\n\n-- Ei heidän nyt juosta tarvitse.\n\n-- Siellä on arvattavasti jokin este, ehkä levähdysalttari, jota vielä\nviimeistellään, selitti Hubert.\n\nNeitsyen lippua kantavat tytöt olivat virittäneet virren ja heidän\nheleät äänensä kiirivät avoimessa ilmassa kirkkaina kuin kristalli.\nVähitellen jono alkoi huojua. Lähdettiin jälleen liikkeelle.\n\nMaallikkojen jälkeen alkoi nyt hengellinen sääty tulla ulos\nkirkosta, alempiarvoiset ensimmäisinä. Kaikki olivat messupaidassa\nja panivat porttiholvin alla päähänsä litteän lakin. Kullakin oli\nsytytetty vahakynttilä, oikeanpuolimaisilla oikeassa kädessä ja\nvasemmanpuolimaisilla vasemmassa kädessä, rivin ulkopuolella. Ne\nmuodostivat siten kaksinkertaisen rivin lepattavia liekkejä, jotka\npäivänvalossa himmenivät miltei näkymättömiin. Ensimmäisenä oli\npappisseminaari, maaseurakunnat ja suuremmat kirkot. Sitten tulivat\ntuomiokirkon papit, ja heitä seurasivat kaniikit valkea vaippa\nhartioillaan. Heidän keskellään olivat kirkkolaulajat punaisissa\nsilkkikaavuissa. Laulajat olivat täysin äänin alottaneet esilaulun,\njohon koko papisto vastasi hillitymmin laulaen. _Pange lingua_ hymni\nkajahti heleänä ja puhtaana, katu oli täynnä messupaitojen hulmuavien\nliepeitten juhlallista kahinaa, ja vahakynttiläin pienet liekit\ntuikkivat vaaleina kultatähtinä.\n\n-- Oi, pyhä Agnes! kuiskasi Angélique.\n\nHän hymyili pyhimykselle, jota neljä pappia kantoi sinisellä sametilla\nverhotulla, pitsein koristetulla kantotuolilla. Hän hämmästyi joka vuosi\nnähdessään sen tällä tavoin poissa siitä hämärästä, jossa se oli asunut\nmonet vuosisadat. Kultaisine hiusverhoineen se näytti aivan\ntoisenlaiselta kirkkaassa päivänvalossa. Se oli niin vanha ja kuitenkin\nniin nuori pienine käsineen, hentoine jalkoineen ja kapeine, ajan\nmustuttamine tytönkasvoineen.\n\nMutta monseigneur oli sitä seuraava. Kirkon perältä kuului jo lähenevää\nsuitsutusmaljojen heiluntaa.\n\nIhmiset kuiskailivat, Angélique kertasi:\n\n-- Monseigneur... Monseigneur...\n\nJa katse kiinnitettynä ohikulkevaan pyhimykseen hän muisteli tällä\nhetkellä vanhoja tarinoita. Ylhäiset Hautecoeurin markiisit, jotka\nAgneksen avulla pelastivat Beaumontin rutosta, Jean V ja kaikki hänen\nheimolaisensa tulivat hartaina polvistumaan hänen kuvansa eteen, ja hän\nnäki kaikkien noitten ihmeitätekevien ylimysten kulkevan ohi yksi\nkerrallaan ruhtinaallisena sarjana.\n\nPyhimyksen jälkeen seurasi pitkä tyhjä väli. Sitten astui esiin\nkappalainen, joka kantoi piispansauvaa, pitäen sitä edessään\npystyssä, käyrä osa itseänsä kohti. Hänen jälkeensä tuli kaksi\nsuitsutusmaljankantajaa, jotka kävelivät takaperin ja heiluttivat\nlyhyessä tahdissa suitsutusmaljojaan, ja kumpaakin seurasi\nkirkonpalvelija, kantaen laivanmuotoista astiaa, jossa oli\nsuitsutusainetta. Suuri, purppuranpunaisesta sametista tehty,\nkultaripsuilla reunustettu kunniakatos ei tahtonut oikein hyvin mahtua\ntoisesta oviaukosta. Mutta pian oli kaikki taas järjestyksessä ja\nasianomaiset henkilöt tarttuivat kannatustankoihin. Alla asteli\nkunniadiakooniensa välissä monseigneur paljain päin. Hänen olkapäitään\npeitti leveä valkoinen vyöhikkö, jonka päät verhosivat hänen kätensä,\njoilla hän kantoi korkealle kohotettuna Pyhää Sakramenttia, koskematta\nsiihen.\n\nHeti alkoivat suitsutusmaljankantajat astua eteenpäin, ja täyteen\nheiluntaan lennähtäen suitsutusmaljat nousivat ja laskivat tahdissa, ja\nniitten hopeaiset ketjut helähtelivät.\n\nMissä ihmeessä Angélique oli nähnyt jonkun, joka muistutti monseigneuriä\nnäöltään? Kaikkien otsat taipuivat eteenpäin muistutellen. Mutta\nAngélique katseli häntä pää puoleksi ulos kurotettuna. Hänellä oli\nkookas, solakka, ylhäinen vartalo, joka kuudenkymmenen vuoden ikään\nnähden oli erinomaisen nuorekas. Hänen kotkansilmänsä säihkyivät, hiukan\nvoimakkaasti muodostunut nenä kohotti kasvojen ylhäisen käskevää ilmettä\nja valkoinen, tiheänä kihartuva tukka sitä taas lievensi. Ja Angéliquen\nhuomio kiintyi hänen ihonsa kalpeuteen, jossa hän luuli näkevänsä\ntulvahtavan veren rusotuksen. Tai ehkä se olikin vain tuon suuren\nkulta-auringon heijastusta, jota hän kantoi peitetyillä käsillään ja\njoka heitti hänen ylleen salaperäisen valonhohteen.\n\nIhan varmaan hän oli jossakin nähnyt kasvot, jotka muistuttivat näitä.\nHeti ensi askelilla oli monseigneur alottanut erään psalmin, lausuen\nvärsyjä matalalla äänellä diakooniensa kanssa vuorotellen. Ja Angélique\nvavahti nähdessään hänen kääntävän silmänsä siihen ikkunaan päin, missä\nhän oli, -- niin ankaralta, jäätävän ylpeältä, kaiken intohimon\nturhuutta tuomitsevalta hän hänestä näytti. Monseigneurin katseet olivat\nosuneet noihin kolmeen vanhaan koruompelukseen, Marian ilmestykseen,\nristin juurella seisovaan Mariaan ja Marian taivaaseenastumiseen. Niissä\nvälähti mielihyvä. Sitten ne laskeutuivat alemmaksi ja pysähtyivät\nAngéliqueen, eikä Angélique hämmennyksissään voinut käsittää,\nkalpenivatko ne ankaruudesta vai lempeydestä. Samassa ne olivat jälleen\nsuuntautuneet Pyhään Sakramenttiin, liikkumattomina ja loistavina suuren\nkulta-auringon heijastuksessa. Suitsutusmaljat heilahtivat ylös ja\nputosivat jälleen alas hopeisten ketjujen helähtäessä, ja pieni pilvi\nsuitsutussavua jäi liitelemään ilmaan.\n\nMutta Angéliquen sydän löi haletakseen. Kunniakatoksen takana hän oli\nkeksinyt hiipan, jossa oli kuvattuna pyhä Agnes taivaaseen kohoavana\nkahden enkelin kannattamana. Se oli työ, joka lanka langalta oli ommeltu\nhänen rakkaudestaan. Kappalainen kantoi sitä hunnutetuin käsin\nkunnioittavasti kuin pyhää esinettä. Ja tuolla, jäljessä tulevien\nmaallikkojen joukossa, virkamiesten ja tuomarien keskellä hän tunsi\nFélicienin, joka astui ensi rivissä solakkana ja vaaleana, hännystakkiin\npuettuna. Hän tunsi hänen kiharaiset hiuksensa, hänen suoran, hiukan\nvoimakkaasti muodostuneen nenänsä ja hänen mustat, ylhäisen lempeät\nsilmänsä. Angélique odotti häntä, hän ei hämmästynyt nähdessään hänen\nvihdoinkin muuttuvan ruhtinaaksi. Félicien heitti häneen pelokkaan,\nvalhettansa anteeksi rukoilevan katseen, ja Angélique vastasi valoisalla\nhymyilyllä.\n\n-- Katsohan! kuiskasi Hubertine ällistyneenä, eikö se ole se nuori mies?\n\nHänkin oli tuntenut Félicienin, ja hän tuli levottomaksi kun hän\nkääntyessään näki tyttärensä kasvot kirkastuneina.\n\n-- Hän on siis valehdellut meille?... Mitä varten? Tiedätkö sinä?...\nTiedätkö sinä, kuka tuo nuori mies on?\n\nKyllä, ehkä hän sen tiesi. Hänen sisässään oli ääni, joka vastasi hänen\näsken tekemiinsä kysymyksiin. Mutta hän ei tahtonut kysellä itseltään\nenempää. Hän saisi kyllä varmuuden aikanaan. Hän tunsi sen ajan jo\nlähenevän, ja hänen mielensä täytti paisuva ylpeys ja hellyys.\n\n-- Mistä on kysymys? kysyi Hubert, kurottuen katsomaan vaimonsa takaa.\n\nHän ei koskaan ehtinyt huomata mitä hänen ympärillään tapahtui. Ja kun\nHubertine oli osottanut hänelle tuon nuoren miehen, epäili hän:\n\n-- Merkillinen ajatus! Ei se ole hän.\n\nSilloin Hubertine oli myöntävinään erehtyneensä. Se oli viisainta, hän\nottaisi kyllä myöhemmin selon. Mutta kulkue, joka oli taaskin pysähtynyt\nmonseigneurin suitsuttaessa Pyhää Sakramenttia vihannaksi kukitetulla\nlevähdysalttarilla, alkoi lähteä jälleen liikkeelle. Ja Angélique, jonka\nviimeisiä ruusunlehtiä pitelevä käsi oli unohtunut korin pohjaan, teki\nsuloisessa hämmingissään äkillisen liikkeen, viskaten kukat ilmaan.\nFélicien lähti juuri liikkeelle. Kukat varisivat alas, ja kaksi\nterälehteä liiteli hiljalleen keinuen ja pysähtyi hänen hiuksilleen.\n\nKulkue oli lopussa. Kunniakatos oli kadonnut Isonkadun kulmaan,\nsaattueen jälkipää vieri hiljalleen pois, ja katu jäi tyhjäksi\nhartaaseen liikkumattomuuteen, kuin haaveellisen uskon hurmaamana,\ntallattujen ruusujen huokuessa hiukan kirpeää lemuaan. Ja etäältä kuului\nvielä heikontumistaan heikontuen ketjujen hopeinen helähdys, aina kun\nsuitsutusmaljat heilahtivat ylhäältä alas.\n\n-- Oi, lähdetkö, äiti? huudahti Angélique. Mennään kirkkoon katsomaan\nkun ne palaavat!\n\nEnsi hetkessä Hubertine aikoi kieltää. Mutta sitten hän tunsi itsekin\nniin suurta halua päästä varmuuteen, että hän suostui.\n\n-- Mennään vain, koska sinua haluttaa.\n\nMutta odottaminen kysyi malttia. Angélique, joka oli käynyt ylhäällä\npanemassa hatun päähänsä, ei pysynyt hetkeäkään levossa. Hän meni yhä\nuudelleen ikkunan ääreen, tähysteli kadun päähän ja nostipa vielä\nsilmänsä ylöskin, ikäänkuin tiedustaakseen itse avaruudelta. Ja hän\nseurasi mielessään kulkuetta askel askeleelta, puhuen ääneen.\n\n-- Ne laskeutuvat Alakatua... Ah, nyt ne varmaan tulevat torille\naliprefektuurin edustalle... Oh, noilla alakaupungin pitkillä kaduilla\nei ole loppuakaan. Ja niinkuin ne olisivat hyvinkin iloisia saadessaan\nnähdä pyhän Agneksen, nuo vaatekauppiaat!\n\nTaivaalla leijaili hieno, ruusunpunainen pilvenhattara. Itse\nvärähtämättömässä ilmassakin oli tunne siitä, että koko arkipäiväinen\nelämä oli pysähdyksissä, että Jumala oli lähtenyt asunnostaan ja\nitsekukin odotti sitä sinne palaavaksi, voidakseen ryhtyä tavallisiin\ntoimiinsa. Vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan myymälät\nolivat yhä sulettuina, sinisten ja punaisten verhojensa peittäminä.\nKadut näyttivät nukkuvan. Niillä ei ollut muuta liikettä kuin verkalleen\netenevä kirkollinen kulkue, jonka liikkeelläolon saattoi arvata\njokaisesta kaupungin kulmasta.\n\n-- Äiti, äiti, minä olen varma, että ne ovat juuri Kunniakadun\nalapäässä. Ne lähtevät nousemaan ylös rinnettä.\n\nSe ei ollut totta, sillä kello oli vasta puoli seitsemän, eikä kulkue\nmilloinkaan palannut ennenkuin neljänneksen yli seitsemän. Hän tiesi\nvallan hyvin, että kunniakatos eteni sillä hetkellä Ligneulin\nlaiturirantaa pitkin. Mutta hänellä oli niin kiire!\n\n-- Äiti, meidän pitää joutua, muuten emme saa paikkaa.\n\n-- No tule sitten! sanoi vihdoin Hubertine, hymyillen vasten\ntahtoaankin.\n\n-- Minä jään kotiin, selitti Hubert. Otan koruompelukset alas seinältä\nja katan pöydän.\n\nKirkko tuntui tyhjältä, kun Jumala ei ollut enää siellä. Sen kaikki ovet\nolivat auki kuin mullin mallin olevassa talossa, johon isäntää odotetaan\npalaavaksi. Joitakin ihmisiä tuli sisään. Ainoastaan kirkon perällä\noleva pääalttari, yksinkertainen romaanilainen sarkofaagi, hehkui\npalavien kynttilöittensä hohteessa. Muuten oli koko avara laiva, sen\nmatalat poikkiristit ja kappelit pimeän vallassa, sillä ilta alkoi jo\nhämärtää.\n\nAngélique ja Hubertine kävelivät hitaasti kirkon ympäri. Alhaalla oli\nrakennus kuin raskaan painon rusentama, matalat pilarit kannattivat\nsivulaivojen pyörökaaria. He kulkivat pimeitten kappelien vieritse,\njotka muodostivat kellarimaisia syvennyksiä. Kun he sitten menivät\nurkulehterien alitse, pääoven editse toiselle puolelle, tunsivat he\nvapauttavaa tunnetta nostaessaan silmänsä päälaivan korkeita\ngoottilais-ikkunoita kohti, jotka kohosivat raskaan romaanilaisen\nkivikerroksen yläpuolella. Mutta he jatkoivat kulkuaan eteläisen\nristilaivan sivuitse, ja siinä alkoi taas painostus. Poikkilaivan\nristeyksessä seisoi neljä valtavaa pylvästä neljässä kulmassa,\nkannattaen korkealla kaartuvaa holvikattoa. Ja siinä vallitsi vielä\nhimmeä valo, jonka poistuva päivä heijasti kuin jäähyväisiksi\npoikkilaivan julkisivujen ruusukeikkunoista. He olivat nousseet kolme\nporrasaskelta, jotka johtivat kuoriin, ja kulkivat kuorikappelien\nvieritse, jotka olivat kirkon aikaisimmin rakennettu osa ja muodostivat\nhautakammioiden tapaisia syvennyksiä. Vanhan, runsaasti koristellun\nristikon edessä, joka sulki kuorin joka puolelta, he seisahtuivat\nhetkeksi katselemaan kimmeltävää pääalttaria, jonka pienet liekit\nheijastuivat vanhojen, ihmeen kauniisti koristeltujen kuorituolien\nkiiltäviin tammipintoihin. Ja niin he palasivat lähtöpaikalleen,\nkohottaen jälleen päätään, ikäänkuin tuntien korkean päälaivan\nhenkäyksen. Sakenevassa hämärässä näyttivät sen vanhat seinät siirtyvän\nkauemmaksi ja avartuvan, ja kultakoristeitten ja maalausten jäännökset\nhäipyivät näkymättömiin.\n\n-- Tiesinhän minä, että oli liian varhaista, sanoi Hubertine.\n\nAngélique ei vastannut, vaan kuiskasi:\n\n-- Kuinka se on suuri!\n\nHänestä tuntui kuin hän ei tuntisi kirkkoa, kuin näkisi hän sen ensi\nkerran. Hänen silmänsä harhailivat pitkin liikkumattomia istuinrivejä ja\ntähystivät kappelien perukoihin, missä hautakivet vain hämärästi\nhäämöttivät tummina varjoina. Mutta hänen silmänsä sattuivat\nHautecoeurin kappeliin ja hän tunsi sen ikkunan lasimaalauksen. Se oli\nnyt vihdoinkin korjattu, ja sen pyhä Yrjö kuulsi epämääräisenä kuin\nhaamu himmenevässä valossa. Ja Angélique tunsi siitä suurta iloa.\n\nSilloin kumahdus värähdytti kirkkoa, iso kello alkoi jälleen soida.\n\n-- Ah, sanoi Angélique, nyt ne tulevat, ne nousevat nyt ylös\nKunniakatua.\n\nTällä kertaa se oli totta. Ihmisjoukko työntyi sisään, vallaten kirkon\nsivustat, ja hetki hetkeltä saattoi tuntea kulkueen lähenevän. Se tuntui\nkellon yltyvässä kumajamisessa ja selkiselällään olevasta ovesta\ntulevassa suuressa tuulahduksessa. Jumala palasi.\n\nHubertinen olkapäähän nojaten, varpailleen kohoutuneena Angélique\ntähtäsi katseillaan avonaista ovea, jonka kaarevat piirteet erottuivat\nsen takana olevan Luostaritorin vaaleasta hämärästä. Ensiksi tuli\nnäkyviin ristiä kantava alidiakooni, kirkonpalvelijat suurine\nkynttilöineen kummallakin puolellaan. Heidän perässään kiiruhti\njuhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, hengästyneenä ja\nväsyneenä. Kynnyksellä jokainen uusi tulija erottui hetkisen\nselväpiirteisenä vaaleata oviaukkoa vastaan, hukkuakseen sitten kirkon\nsisällä vallitsevaan hämärään. Tulivat maallikot, koulut, yhdistykset ja\nveljeskunnat, joitten liehuvat liput varjo yhtäkkiä ahmaisi. Tuli vaalea\nNeitsyen tyttöjen ryhmä, laulaen ohuilla seraafinäänillään. Tuomiokirkko\nnieli yhä uusia tulijoita, ja avara laiva täyttyi vähitellen, miehet\noikealle, naiset vasemmalle puolelle. Mutta yö oli jo pimentynyt, ja\nkaukana torilla tuikotti tulenkipinöitä, satoja pieniä, liikkuvia\nvalopilkkuja. Papisto saapui vuorostaan, kantaen sytytettyjä\nkynttilöitään rivin ulkopuolella, joten ne muodostivat kaksinkertaisen\nketjun keltaisia liekkejä. Sitä riitti loppumattomiin, kynttilöitä solui\nsisään yhä enemmän, saapui pappisseminaari, seurakuntapapit,\ntuomiokirkon papit, esilaulua veisaavat kirkkolaulajat ja\nvalkovaippaiset kaniikit. Ja vähitellen kirkko kävi valoisaksi, kun tämä\nmonisatainen kyntttilävirta sirotti sen täyteen tähtiä kuin kesäyön\ntaivaan.\n\nKaksi tyhjää tuolia oli vierekkäin, Angélique nousi seisomaan toiselle\nniistä.\n\n-- Laskeudu alas, toimitti Hubertine, -- se on kielletty.\n\nMutta Angélique intti vastaan levollisena:\n\n-- Mitävarten kielletty? Minä tahdon nähdä... Oi, kuinka kaunista!\n\nJa hän sai lopuksi äitinsä nousemaan toiselle tuolille.\n\nKoko kirkko säihkyi ja paloi. Tuo kynttilähyöky, joka kulki sen yli,\nsytytti heijastuksensa sivustain matalain holvien alle, kappelien\nperukoihin, missä säteili jonkin pyhäinjäännöslippaan lasiruutu tai\ntabernaakelin kultakoristeet. Kuorikappeleissa ja hautakammioissakin\nheräsi valonsäteitä. Kuori liekehti, alttari oli kuin ilmitulessa,\nkuorituolit loistivat, vanhan ristikon ruusukoristeet kuvastuivat\nvalossa selvin, mustin rajapiirtein. Ja yhä avarammaksi laajeni vielä\nkorkea päälaiva matalain sivustain pyörökaaria kannattavine jyhkeine\npylväineen ja ylhäällä huippukaaristen ikkunain välissä kohoavine\nkapenevine, koristeltuine pylväskimppuineen, todellisena ylöspyrkivän\nuskon ja rakkauden vertauskuvana, jotka sädehtivän valon lailla sen\ntäyttivät.\n\nMutta keskeltä askelten jytinää ja tuolien kolinaa kuului jälleen\nsuitsutusmaljain ketjujen kirkas helähdys. Samassa urut kuohahtivat\nsoimaan valtavaa säveltä, täyttäen holviston ukkosenkaltaisella\njyminällä. Se oli monseigneurin kunniaksi, joka vielä oli torilla. Pyhä\nAgnes oli juuri saapumassa kirkon holvin alle pappien kantamalla\nkantoluolillaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuin rauhottuvan\nvahakynttiläin valossa, ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen saadessaan\njälleen palata nelisatavuotiseen uneksintaansa. Vihdoin astui ovesta\nitse monseigneur, piispansauva edellään, hiippa jäljessään, kantaen\npyhää sakramenttia samassa asennossa, kädet vyöhikön verhoamina.\nKunniakatos liikkui pitkin keskilaivaa ja pysähtyi kuoriristikon eteen.\nSiinä syntyi hiukan hämminkiä, ja hänen jäljessään kulkeneet henkilöt\njoutuivat joksikin hetkeksi lähelle häntä.\n\nNiin pian kuin Félicien oli tullut näkyviin hiipan takana, ei Angélique\nirrottanut katsettaan hänestä. Ja nyt sattui niin, että Félicien\nkulkeutui kunniakatoksen oikealle puolelle. Silloin Angélique\nnäki yhtaikaa monseigneurin valkotukkaisen ja nuoren miehen\nkellerväkiharaisen pään. Hänen silmissään hulmahti, hän risti kätensä ja\nsanoi ääneen:\n\n-- Ah! Monseigneur, monseigneurin poika!\n\nHänen salaisuutensa oli solahtanut hänen huuliltaan. Se oli tahdoton\nhuudahdus, joka puhkesi esiin, kun varmuus äkillisen kirkkauden tavoin\nilmeni tuosta silmiinpistävästä yhdennäköisyydestä. Ehkä hän syvällä\nsydämessään oli sen jo tiennyt, mutta hän ei ollut uskaltanut sanoa sitä\nitselleen. Nyt se yhtäkkiä julki tullessaan häikäisi häntä. Kaikkialta\nhänen mielestään ja hänen ulkopuoleltaan kohosi esiin muistoja, jotka\nkertasivat hänen huudahduksensa.\n\nHubertine sopersi tyrmistyneenä:\n\n-- Monseigneurin poikako tuo nuori mies?\n\nVäkeä tungeksi heidän ympärillään. Heidät tunnettiin, heitä ihailtiin.\nÄiti oli vielä kaunis yksinkertaisessa pellavapuvussaan, tytär\nvalkoisessa silkissään oli viehkeä kuin enkeli. He olivat niin kauniit\nja näkyivät niin hyvin tuoleilla seisoessaan, että monet silmät\nkohosivat heihin ja unohtuivat heitä katsomaan.\n\n-- No kukas sitten, hyvä rouva, sanoi Lemballeuse-muori, joka oli\nväkijoukossa heidän lähellään, -- kukas sitten, jollei monseigneurin\npoika! Ettekö te sitä tietänyt?... Kaunis nuori mies, ja rikas, oh, niin\nrikas että voisi ostaa vaikka koko kaupungin! Miljoonia, miljoonia!\n\nHubertine kuunteli kalpenevin kasvoin.\n\n-- Kyllä kai olette kuullut hänen elämäkertansa? jatkoi vanha\nkerjäläisvaimo. Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään hänet maailmaan, ja\nsilloin monseigneur rupesi papiksi. Aivan äskettäin hän on nyt kutsunut\npoikansa luokseen... Félicien VII d'Hautecoeur, ihan kuin oikea ruhtinas\nainakin!\n\nSilloin Hubertine teki suurta murhetta ilmaisevan eleen. Ja Angélique\nsäteili nähdessään unelmansa toteutuvan. Hän ei kuitenkaan ollut\nhämmästynyt, hän tiesi vallan hyvin, että hänen rakastettunsa oli oleva\nkaikkein rikkain, kaunein ja ylhäisin. Mutta hänen ilonsa oli rajaton,\ntäydellinen, sitä eivät himmentäneet vaikeudet, joita hän ei\naavistanutkaan. Vihdoinkin hänen lemmittynsä ilmaisi itsensä, antoi\nitsensä hänelle vuorostaan. Vahakynttiläin pienet liekit olivat\nkultasadetta, urut soittivat heidän hääjuhlaansa, Hautecoeurien suku\nkulki ohi kuninkaallisena saattueena, tarinain sankareista, Norbert\nI:stä, Jean V:stä, Félicien III:sta, Jean XII:sta alkaen aina\nviimeiseen, Félicien VII:een, jonka vaaleatukkainen pää oli häneen päin\nkäännettynä. Hän oli Neitsyen serkkujen jälkeläinen, mestari, ihana\nJeesus, joka ilmestyi kunniassansa isänsä oikealla kädellä.\n\nFélicien hymyili hänelle juuri, eikä hän huomannut monseigneurin\npaheksuvaa katsetta tämän nähdessä hänen seisovan tuolilla kansanjoukon\nyläpuolella hehkuvin kasvoin, ylpeänä ja kiihottuneena.\n\n-- Voi, lapsi parkani! huokasi Hubertine epätoivoissaan.\n\nMutta kappalaiset ja kirkonpalvelijat olivat asettuneet riviin oikealle\nja vasemmalle, ja ensimmäinen diakooni oli ottanut pyhän sakramentin\nmonseigneurin käsistä ja asetti sen alttarille. Suoritettiin\nloppusiunaus, laulajat jyristivät _Tantum ergo'a_, suitsuke savusi\nmaljoissaan, kunnes pauhina yhtäkkiä tyyntyi täydelliseksi\nhiljaisuudeksi. Ja keskellä liekehtivää, pappien ja kansanjoukon\ntäyttämää kirkkoa, sen ylhinä kohoavien holvikaarien alla, monseigneur\nnousi alttarille, otti molemmin käsin suuren kulta-auringon ja heilautti\nsitä kolmasti ilmassa, tehden hitaasti ristinmerkin.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSamana iltana kirkosta palatessaan Angélique ajatteli: \"Minä saan nähdä\nhänet aivan kohta; hän tulee Mariantarhaan ja minä menen häntä\ntapaamaan.\" Heidän silmänsä olivat sopineet keskenään tästä\nkohtauksesta.\n\nPäivällinen syötiin vasta kahdeksan aikana keittiössä, kuten\ntavallisesti. Hubert puheli yksinään juhlapäivän innostamana. Hubertine\noli vakavana ja vastasi töin tuskin, eikä hän irrottanut katsettaan\nAngéliquesta, joka söi hyvällä ruokahalulla, mutta itsetiedottomasti,\nnäyttämättä tajuavan että hän kuletti kahvelia suuhunsa kokonaan\nunelmansa vallassa. Ja Hubertine saattoi selvästi lukea, mitä hänen\nmielessään liikkui, hän näki ajatusten syntyvän ja seuraavan toisiaan\ntuon puhtaan otsan alla kuin kirkkaan veden kristallipinnan alla.\n\nKello yhdeksän sai ovikellon soitto heidät säpsähtämään. Tulija oli\npastori Cornille. Väsymyksestään huolimatta hän tuli kertomaan heille,\nettä monseigneur oli kovasti ihaillut heidän kolmea vanhaa\nkoruompelustaan.\n\n-- Niin, hän puhui niistä minulle. Minä tiesin, että te tulisitte\niloisiksi saadessanne sen kuulla.\n\nAngélique, jonka mielenkiinto oli herännyt monseigneurin nimeä\nmainittaessa, vaipui jälleen haaveiluihinsa, kun puhe kääntyi päivän\njuhlakulkueeseen. Vähän ajan perästä hän nousi ylös.\n\n-- Minne sinä menet? tiedusti Hubertine.\n\nTämä kysymys hämmästytti häntä, ikäänkuin hän ei itsekään olisi ollut\nselvillä, minkä takia hän nousi seisomaan.\n\n-- Minä menen huoneeseeni, minä olen hyvin väsynyt.\n\nMutta Hubertine arvasi, että tämän syyn takana piili toinen, varsinainen\ntarkotus, nimittäin tarve olla yksin onnensa kanssa.\n\n-- Tule sanomaan hyvää yötä.\n\nPitäessään häntä rintaansa vasten painettuna tunsi hän hänen värisevän.\nHänen jokailtainen suudelmansa haihtui nyt melkein huomaamattomaksi\nhengähdykseksi. Silloin Hubertine katsoi häntä hyvin vakavana silmiin,\nja hän luki niissä suostutun kohtauksen ja sen malttamattoman odotuksen.\n\n-- Ole kiltti ja nuku hyvin.\n\nMutta sanottuaan nopeasti hyvää yötä Hubertille ja pastori Cornillelle\nAngélique jo nousi huoneeseensa. Hän oli säikähdyksissään, sillä hän\ntunsi, että hänen salaisuutensa oli ollut vähällä solahtaa ilmi hänen\nhuuliltaan. Jos hänen äitinsä olisi pitänyt häntä sylissään hiukankaan\nkauemmin, olisi hän tunnustanut hänelle kaikki. Huoneeseen tultuaan hän\nsulki oven, kiertäen avainta kahteen kertaan. Valo loukkasi häntä ja hän\nsammutti kynttilänsä. Kuu nousi ilta illalta myöhemmin, yö oli hyvin\npimeä. Hän istui riisuutumatta avonaisen ikkunan ääressä ja pimeään\ntuijotellen odotti tuntikausia. Hetket kuluivat tuntumatta pitkiltä,\nsama ajatus riitti pitämään hänen mieltään vireillä koko ajan: hän\nmenisi alas kohtaamaan Félicieniä, kun puoliyön hetki ehtisi. Se\ntapahtuisi ihan luonnollisesti, hän näki itsensä toimivan askel\naskeleelta, liike liikkeeltä, vaivattomasti kuten unessa. Melkein heti\nhän oli kuullut pastori Cornillen lähtevän. Sitten Hubertitkin olivat\nnousseet huoneeseensa. Kaksi kertaa hänestä tuntui, että heidän\nhuoneensa ovi avautui ja hillityt askeleet etenivät aina porraskäytävään\nasti, ikäänkuin joku olisi käynyt siellä kuuntelemassa hetkisen. Sitten\ntalo tuntui vaipuvan syvään uneen.\n\nKun kello oli lyönyt kaksitoista, nousi Angélique ylös.\n\n-- No niin, on aika lähteä, hän odottaa minua.\n\nJa hän aukaisi oven eikä huolinut edes sulkea sitä jälkeensä.\nPorraskäytävässä Hubertien huoneen ohi kulkiessaan hän kuulosti. Mutta\nhän ei kuullut mitään muuta kuin hiljaisuuden väräjämistä. Hänen\nmielensä oli muuten aivan levollinen, hän ei pelännyt eikä hätiköinyt,\nhänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että hän tekisi pahoin.\nHäntä johti jokin outo voima, kaikki tuntui hänestä niin\nyksinkertaiselta, että ajatus vaarasta olisi pannut hänet hymyilemään.\nTultuaan alakertaan hän meni puutarhaan keittiön kautta, unohtaen vielä\nulko-ovenkin auki. Sitten hän riensi ripein askelin Mariantarhaan\njohtavalle pienelle portille, jonka hän samoin jätti sepiseljälleen.\nVaikka Mariantarhassa oli pilkkopimeä, ei hän empinyt vähääkään, vaan\nkulki suoraan porraslaudalle, meni puron yli ja ohjasi sitten kulkuaan\nkäsillään haparoiden, kuten paikassa missä oli usein tottunut liikkumaan\nja missä joka puu oli hänelle tuttu. Ja kääntyessään oikealle erään\nsalavan alle hänen ei tarvinnut kuin ojentaa kätensä kohdatakseen sen\nkädet, jonka hän tiesi olevan siinä häntä odottamassa.\n\nÄänettömänä Angélique pusersi hetkisen Félicienin käsiä. He eivät\nvoineet nähdä toisiaan, taivasta peitti lämmin pilvivaippa, jota\nnousevan kuun kalpea sirppi ei vielä valaissut. Ja Angélique puhkesi\npuhumaan pimeässä, hänen sydäntään täyttävä suuri ilo purkautui ilmi.\n\n-- Oi, seigneur, kuinka minä rakastan teitä ja kuinka minä olen teille\nkiitollinen!\n\nHän nauroi ilosta tuntiessaan hänet vihdoinkin, hän kiitti häntä siitä\nettä hän oli nuori, kaunis ja rikas, yli senkin mitä hän oli osannut\ntoivoa. Se oli heläjävän iloinen ihastuksen ja kiitollisuuden ilmaisu\ntästä rakkauslahjasta, jonka hänen unelmansa oli hänelle antanut.\n\n-- Te olette kuningas, te olette minun mestarini, ja minä olen kokonaan\nteidän, eikä minulla ole muuta surua kuin se että minä olen niin\nvähäpätöinen... Mutta minä olen ylpeä siitä, että saan kuulua teille. Jo\nyksin se, että te rakastatte minua, riittää tekemään minut vuorostani\nkuningattareksi... Vaikka minä tiesinkin teidän tulevan ja odotin teitä,\nniin minun sydämeni kuitenkin avartui, kun te ilmestyitte niin\nsuurena... Oi, rakas seigneur, kuinka olen teille kiitollinen ja kuinka\nrakastan teitä!\n\nSilloin Félicien kietoi hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen ja\nalkoi viedä häntä, sanoen:\n\n-- Tulkaa minun kotiini.\n\nHän johdatti Angéliquen ruohikon poikki Mariantarhan perukkaan. Ja\nAngélique käsitti nyt, kuinka hän oli joka ilta tullut sinne\npiispankartanon puutarhan vanhasta portista, joka ennen oli ollut\nkäyttämättömänä. Hän oli jättänyt portin auki ja talutti nyt Angéliquen\nmonseigneurin suureen puutarhaan. Kuu kohosi taivaalle vähitellen\nlämpimän auerharson verhoamana, valaisten heidät maidonkarvaisella\nhohteella. Se täytti koko tähdettömän taivaankuvun valousvalla, joka\nhiljaa satoi alas tyveneen yöhön. He astuivat verkalleen pitkin\nChevrotten parrasta, joka virtasi puiston halki. Mutta se ei ollut\nsiellä enää tuollainen raju, kivikkorinteellä hyppelehtivä puro, vaan\nsen vedet vierivät tyveninä, raukeina, lehtevien puuryhelmien lomitse\nmutkitellen. Kaarrellessaan siinä valoisan pilvilaen alla ja\nhuuhdellessaan helmassansa rannalla seisovien puitten riippuvia oksia,\noli se kuin uneksien soljuva virta autuaitten kentillä.\n\nAngélique oli jälleen puhjennut iloisena puhumaan:\n\n-- Minä olen niin ylpeä ja onnellinen, ollessani näin teidän\nkäsivarrellanne!\n\nHurmaantuneena noin suuresta luonnollisuudesta ja sulosta Félicien\nkuunteli hänen ujostelematonta ja avomielistä tunnustustaan, kun hän\nsydämensä viattomuudessa lausui ääneen kaikki ajatuksensa.\n\n-- Oi, armas sielu, minunhan on oltava kiitollinen teille siitä että te\nolette niin kiltti ja tahdotte rakastaa minua pikkuisen... Sanokaa\nminulle vielä, miten te minua rakastatte, sanokaa mitä te ajattelitte,\nkun lopultakin saitte tietää kuka minä olen.\n\nMutta Angélique keskeytti hänet viehättävän kärsimättömällä eleellä:\n\n-- Ei, ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Mitä minulla on väliä?\nMitä väliä sillä on, mitä minä olen ja mitä minä ajattelen?... Te yksin\nolette nyt olemassa.\n\nJa painautuen Félicieniä vasten ja hidastuttaen askeleitaan heidän siinä\npuron vartta käyskellessään, hän kyseli häneltä loppumattomiin, tahtoen\ntietää hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, kaikki ne kaksikymmentä vuotta,\njotka hän oli elänyt poissa isänsä luota.\n\n-- Minä tiedän, että teidän äitinne on kuollut teidän syntyessänne ja\nettä teidät on kasvatettu jonkun sedän, vanhan abotin luona... Minä\ntiedän, että monseigneur ei tahtonut teitä nähdä...\n\nFélicien puhui hiljaa, kaukainen sävy äänessään, ikäänkuin se olisi\nnoussut esiin hämärästä menneisyydestä:\n\n-- Niin, isäni oli jumaloinut äitiäni, ja minä olin syypää siihen, että\ntulin ja vein häneltä hengen... Setäni piti minut kokonaan\ntietämättömänä omaisistani ja kasvatti minua ankarasti, kuin olisin\nollut jokin köyhä lapsi, joka oli uskottu hänen huostaansa. Asian\ntodellisen laidan tulin tietämään vasta hyvin myöhään, siitä on tuskin\nkaksi vuotta... Mutta se ei minua hämmästyttänyt, minulla oli tunne\ntuosta takanani olevasta suuresta omaisuudesta. Kaikki säännöllinen\ntyöskentely oli minusta ikävää, minusta ei ollut muuhun kuin\njuoksentelemaan pitkin maita. Sitten ilmeni minussa suuri kiintymys\npienen kirkkomme ikkunamaalauksiin...\n\nAngélique hymyili, ja Félicien ilostui.\n\n-- Minä olen käsityöläinen kuten tekin, minä olin päättänyt ansaita\nleipäni maalaamalla ikkunoita, kun tuo määrätön rikkaus vyörähti\npäälleni... Ja isäni oli kovin murheellinen aina kun setä kirjotti\nhänelle, että minä olin oikea junkkari ja ettei minusta koskaan tulisi\npappia! Hänen nimenomainen tahtonsa oli nähdä minut pappina, hän ehkä\najatteli, että minä siten sovittaisin äitini surman. Hän suostui\nkuitenkin viimein ja kutsui minut luoksensa... Ah, elämä, elämä! Kuinka\nsuloista on elää! Elää rakastaakseen ja ollakseen rakastettu!\n\nHänen terve ja turmeltumaton nuoruutensa värisi tuossa huudahduksessa,\njoka vavahutti hiljaista yötä. Siinä oli intohimoa, samaa intohimoa,\njoka oli surmannut hänen äitinsä, intohimoa, joka oli syössyt hänet\ntähän salaperäisyyden kätköstä puhjenneeseen ensi rakkauteen. Siihen\nsisältyi koko hänen mielensä hehku, hänen kauneutensa, rehellisyytensä,\nviattomuutensa ja kuohuva elämisen halunsa.\n\n-- Minun laitani oli samoin kuin teidänkin, minä odotin, ja sinä yönä,\njolloin te näyttäydyitte ikkunassanne, tunsin minäkin teidät...\nSelittäkää minulle, mitä te uneksitte, kertokaa minulle entisistä\najoistanne...\n\nMutta Angélique sulki jälleen hänen suunsa.\n\n-- Ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Minä tahtoisin ettei mitään\nteistä jäisi minulta salatuksi... Tahtoisin saada teidät kaikkinenne,\ntahtoisin rakastaa teitä kokonaan!\n\nEikä hän väsynyt kuulemaan Félicienin kertovan itsestään. Hän tunsi\nhaltioittavaa iloa oppiessaan häntä tuntemaan, hän kuunteli häntä\njumaloiden kuin nuori pyhimys Jeesuksen jalkojen juuressa. Eikä\nkumpikaan väsynyt toistamaan toisilleen samoja asioita loppumattomiin,\nkuinka he olivat rakastaneet ja kuinka he rakastivat toisiaan. Sanat\npalasivat samanlaisina, mutta aina uusina, saaden ennen aavistamattoman,\nkäsittämättömän sisällön. Heidän onnensa kasvoi sitä mukaa kuin he\nupottautuivat niitten syvyyksiin ja kuuntelivat niitten sointumista\nhuulillaan. Félicien tunnusti, kuinka Angélique kietoi hänet lumoukseen\npelkällä äänellään, joka liikutti häntä niin, että hän oli täydellisesti\nhänen orjansa heti kun hän kuuli sen korvissaan. Angélique kertoi,\nkuinka hän joutui suloisen pelon valtaan, kun Félicienin valkoinen hipiä\nkarahti tulipunaiseksi vähimmästäkin mielenkiihtymyksestä. Ja he olivat\nnyt poistuneet usvaisen Chevrotten partailta ja painuivat korkeitten\njalavien tummaan pimentoon, käsivarret toistensa vyötäisillä.\n\n-- Kuinka tämä puutarha on ihana! kuiskasi Angélique, hengittäen\nnautinnolla lehvistön raikasta tuoksua. Olen vuosikausia halunnut joskus\npäästä tänne... Ja minä olen nyt täällä teidän kanssanne!\n\nHän ei kysynyt, minne Félicien vei häntä, hän kulki tahdottomana hänen\nkäsivarteensa nojaten satavuotisten jättiläisten synkässä katveessa.\nTasainen ruohikko tuntui astuessa suloiselta, puitten lehväiset kuvut\nkaartuivat häipyvän korkeina kuin kirkon holvit. Ei risaustakaan, ei\nhenkäystäkään kuulunut, ei mitään muuta kuin heidän sydäntensä lyönnit.\n\nVihdoin Félicien avasi puistopaviljongin oven ja sanoi:\n\n-- Käykää sisään, tässä on minun asuntoni.\n\nTämän eristetyn, syrjäisessä puiston kolkassa olevan rakennuksen oli\nhänen isänsä katsonut hänelle sopivaksi asunnoksi. Alhaalla oli siinä\nsuuri sali, yläkerrassa täydellinen huoneisto. Lamppu valaisi alakerran\nsuurta huonetta.\n\n-- Niinkuin näette, jatkoi Félicien hymyillen, -- olette käsityöläisen\nluona. Tämä on minun työhuoneeni.\n\nSe oli todellakin työhuone, jonka rikas poika oli järjestänyt\nharjottaakseen siinä aikansa kuluksi lasimaalaajan ammattia. Hän oli\nottanut selvän vanhoista, kolmannentoista vuosisadan aikuisista\nmenettelytavoista, hän saattoi kuvitella olevansa joku noita\nalkuaikaisia lasimaalaajia, jotka loivat mestariteoksia sen ajan\npuutteellisilla välineillä. Hän tyytyi vanhaan, sulatetulla liidulla\npäällystettyyn pöytään, jolla hän piirusti kuumiltaan ja jolla hän\nleikkasi laseja kuumalla raudalla, halveksien timanttia. Polttokotelo,\nvanhan piirustuksen mukaan rakennettu pieni uuni oli juuri täytetty;\nsiinä valmistui korjauskappale erääseen toiseen tuomiokirkon ikkunaan.\nLaatikoissa oli vielä kaikenkarvaisia laseja, jotka hänen oli itse\nitselleen valmistettava, sinisiä, keltaisia, vihreitä, punaisia kaikissa\nvivahduksissa, vaaleita, marmorijuovaisia, himmeitä, tummia,\nhelmiäishohtoisia ja helakoita. Mutta seinillä oli kauniita verhoja, ja\ntyöhuoneen leima hukkui taitehikkaan, kallisarvoisen sisustuksen\nloistoon. Perällä seisoi, vanhanaikainen ehtoolliskaappi jalustanaan,\nsuuri, kullattu Neitsyenkuva, hymyillen purppuranpunaisilla huulillaan.\n\n-- Ja te teette työtä, te teette työtä! toisti Angélique lapsellisen\niloisena.\n\nSulatusuuni huvitti häntä suuresti. Hän vaati Félicienin selittämään\ntarkoin koko työntekonsa: kuinka hän entisajan mestarien tavoin tyytyi\nkäyttämään sulattimessa värjättyjä laseja, jotka hän vain\nyksinkertaisesti varjosti mustalla; minkätakia hän asetti etusijalle\npienet, selväpiirteiset henkilökuvat, tehostaen eleitä ja vaatetusta; ja\najatuksensa lasimaalaustaiteesta, joka oli alkanut taantua, kun\nruvettiin maalaamaan lasille ja emaljoimaan ja piirustamaan\nhuolellisemmin; ja sen lopullisen mielipiteensä, että lasimaalauksen\ntuli olla yksinomaan läpikuultavaa mosaiikkia, mahdollisimman heleitä\nvärejä mahdollisimman sopusointuisesti ryhmitettynä, jotta kokonaisuus\nmuodosti kuin kimpun hienosti valikoituja, helakoita kukkia. Mutta\nvaikka Angélique tahtoi selvän kaikesta, ei hän itse asiassa välittänyt\nrahtuakaan koko lasimaalaustaiteesta. Näillä seikoilla oli mielenkiintoa\nvain sen takia, että ne koskivat Félicieniä, antoivat aihetta puhua\nhänestä aina enemmän ja muodostivat kuin osan hänen olemuksestaan.\n\n-- Ah, sanoi hän, me tulemme olemaan onnellisia! Te maalaatte ja minä\nkirjailen.\n\nFélicien oli tarttunut hänen käsiinsä. He seisoivat keskellä avaraa\nhuonetta, jonka ylellisyydessä Angélique tunsi olonsa aivan kodikkaaksi,\nikäänkuin tämä olisi se luonnollinen ympäristö, missä hänen onnensa\nalkaisi kukoistaa. Ja molemmat olivat vaiti hetkisen. Sitten Angélique\npuhkesi jälleen lausumaan:\n\n-- Se on siis päätetty?\n\n-- Mikä? kysyi Félicien hymyillen.\n\n-- Että me menemme naimisiin.\n\nFélicien ei vastannut heti. Hänen kasvojensa valkoinen hipiä oli äkkiä\npunastunut. Se saattoi Angéliquen levottomaksi.\n\n-- Olenko pahottanut teitä? kysyi hän.\n\nMutta Félicien pusersi jo hänen käsiään, niin kiihkeästi että hän tunsi\nsen väristyksen koko ruumiissaan.\n\n-- Se on päätetty. Kun te haluatte jotakin, ei muuta tarvita, se on\ntapahtuva esteistä huolimatta. Minä olen olemassa vain yhtä tarkotusta\nvarten: totellakseni teitä.\n\nSilloin Angéliquen kasvot säteilivät.\n\n-- Me menemme naimisiin, me rakastamme toisiamme aina, me emme jätä\ntoisiamme enää koskaan.\n\nHän ei epäillyt lainkaan, hän uskoi että se tapahtuisi jo seuraavana\npäivänä, yhtä helposti kuin Legendan ihmeet. Hänelle ei johtunut\nmieleenkään ajatusta pienimmästäkään esteestä, vähimmästäkään\nviivytyksestä. Minkä takia heidän olisi enää tarvinnut olla erotettuina\ntoisistaan, kun he kerran rakastivat toisiaan? Kun ihmiset rakastuvat\ntoisiinsa, niin he menevät naimisiin, sehän on hyvin yksinkertaista.\nHänen mielensä täytti suuri, rauhallinen ilo.\n\n-- Se on siis selvä, ja kättä päälle, jatkoi hän leikkiä laskien.\n\nFélicien vei hänen pienen kätensä huulilleen.\n\n-- Se on selvä.\n\nJa kun Angélique lähti, peljäten aamun valkenevan ja tuntien maltitonta\nhalua päästä kertomaan salaisuuttaan, tahtoi Félicien tulla häntä\nsaattamaan,\n\n-- Ei, ei, me emme tulisi perille ennen aamua. Minä osaan kyllä\nyksinkin... Huomiseen.\n\n-- Huomiseen.\n\nFélicien totteli, tyytyen katsomaan kun Angélique lähti, ja Angélique\njuoksi tummien jalavien alitse ja valossa kylpevän Chevrotten rantaa\npitkin. Hän sivuutti jo puiston portin ja alkoi kiitää Mariantarhan\nrehevää ruohokenttää pitkin. Juostessaan hän ajatteli, ettei hän\nmitenkään malttaisi odottaa auringonnousuun asti, vaan että olisi paras\nheti koputtaa Hubertien ovelle ja herättää heidät ja kertoa kaikki. Onni\npaisutti häntä pakottaen hänet suoraan tunnustukseen. Hänen olisi ollut\nmahdotonta pidättää viittäkään minuuttia kauemmin tuota salaisuutta,\njota hän oli säilyttänyt niin kauan. Hän saapui puutarhaan ja sulki\nportin.\n\nSilloin hän näki tuomiokirkon seinustalla Hubertinen, joka istui häntä\nodottaen pimeässä yössä, harvalehtisten syreenipensaitten ympäröimällä\nkivipenkillä. Hän oli herännyt, aavistava levottomuus oli ajanut hänet\nylös, ja löytäessään ovet avoimina hän oli käsittänyt kaiken.\nHuolissaan, peljäten pahentavansa asiaa, ei hän tietänyt mihin mennä ja\njäi senvuoksi odottamaan.\n\nAngélique heittäytyi heti hänen kaulaansa. Hän ei ollut lainkaan\nhämillään, hänen sydämensä hyppi riemusta, hän nauroi iloissaan,\nsaadessaan vihdoinkin keventää mielensä kauan kätketystä salaisuudesta.\n\n-- Oi, äiti! Se on nyt päätetty!... Me menemme naimisiin, ja minä olen\nniin iloinen!\n\nHubertine katsoi häneen tutkivasti, ennenkuin vastasi. Mutta hänen\npelkonsa hupeni, kun hän näki tuon kukoistavan neitseellisyyden, nuo\nkirkkaat silmät ja puhtaat huulet. Ja jäljelle jäi vain suuri murhe,\nkyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.\n\n-- Lapsi raukkani! kuiskasi hän, kuten edellisenä iltana kirkossa.\n\nAngélique huudahti hämmästyksestä, nähdessään hänet tällaisena, hänet,\njoka aina oli niin tyyni eikä milloinkaan itkenyt.\n\n-- Mitä, äiti? Te olette suruissanne... Niin, minä olen kyllä ollut\nhyvin paha, minä olen salannut sitä teiltä. Mutta jos te tietäisitte,\nkuinka se salaisuus on painanut mieltäni! Alussa en puhunut, ja sitten\nen enää uskaltanut... Teidän täytyy antaa minulle anteeksi.\n\nHän oli istunut Hubertinen viereen ja kiertänyt hyväilevästi\nkäsivartensa hänen ympärilleen. Vanha penkki näytti miltei hukkuvan\nsammaleiseen sopukkaansa tuomiokirkon juurelle. Syreenit kohosivat\nvarjostavina heidän päittensä päällä ja heidän vieressään oli\norjanruusupensas, jota Angélique oli hoitanut nähdäkseen eikö siitä\npuhkeaisi ruusuja. Mutta se oli joutunut unhotuksiin joku aika sitten,\nja valloilleen heitettynä se alkoi palata villiin tilaansa.\n\n-- Äiti, minä kerron teille kaikki, näin, teidän korvaanne!\n\nJa puoliääneen hän sitten kertoi koko heidän rakastumisensa\nehtymättöminä tulvehtivin sanoin, elvyttäen jälleen eloon pienimmätkin\ntapahtumat ja elähtyen itse niitä elvyttäessään. Hän ei jättänyt\nsanomatta mitään, hän kaivoi muistonsa sopukat pohjia myöten aivan kuin\nolisi tehnyt rippitunnustusta. Eikä hän ujostellut ollenkaan, lemmen\nhehku kuumensi hänen poskiaan, ylpeyden tuli loisti hänen silmistään,\nkun hän ääntään korottamatta puhui innokkain kuiskauksin.\n\nVihdoin Hubertine keskeytti hänet puhuen hänkin hiljaisella äänellä:\n\n-- Niin, niin, tuollainen sinä olet! Turhaan sinä koetat itseäsi\nparantaa, se haihtuu kuitenkin joka kerta kuin tuuleen... Voi sinua\nylpeätä ja kiihkotunteista lasta, sinä olet yhä sama pikku tyttö, joka\nei tahtonut pestä keittiön lattiaa ja joka suuteli käsiään!\n\nAngélique ei voinut olla nauramatta.\n\n-- Ei, älä naura, kohta sinulla ei ole kyllin kyyneliä itkeäksesi...\nTuosta avioliitosta ei tule koskaan mitään, lapsi parkani.\n\nAngéliquelta pääsi pitkä, helkkyvän iloinen nauru.\n\n-- Äiti, äiti, mitä te oikein puhutte? Tahdotteko te kiusata ja\nrangaista minua?... Sehän on niin yksinkertaista! Tänä iltana hän puhuu\nsiitä isälleen, ja huomenna hän tulee selvittämään asian teidän\nkanssanne.\n\nTuollaistako hän todellakin kuvitteli? Hubertinen täytyi olla\nsäälimätön. Pieni koruompelijatar, jolla ei ole varoja eikä nimeä,\nmenisi muka naimisiin Félicien d'Hautecoeurin kanssa! Jolla on\nomaisuutta viisikymmentä miljoonaa ja joka on vanhan aatelissuvun\nviimeinen jälkeläinen!\n\nMutta jokaiselle uudelle esteelle, minkä hän esitti, Angélique vastasi\nlevollisesti:\n\n-- Minkätähden ei?\n\nSiitähän tulisi suoranainen häpeäjuttu, tuollainen avioliitto olisi\nvastoin yleisiä onnellisuuden ehtoja. Kaikki nousisi sitä vastustamaan.\nAikoiko hän taistella kaikkia vastaan?\n\n-- Minkätähden ei?\n\nKerrottiin, että monseigneur oli ylpeä nimestään ja ankara rakkauden\nhairahduksille. Toivoiko hän voivansa taivuttaa hänet?\n\n-- Minkätähden ei?\n\nJa järkkymättömänä uskossaan Angélique jatkoi:\n\n-- On kummallista, äiti, kuinka pahoiksi te ihmisiä luulette! Minä\nvakuutan teille, että kaikki käy hyvin!... Kaksi kuukautta sitten te\ntoruitte minua ja laskitte minusta leikkiä -- muistattehan? -- ja\nkuitenkin minä olin oikeassa; se mitä silloin ennustin, on tapahtunut.\n\n-- Mutta, onneton lapsi, odota ensin loppua!\n\nHubertine oli murheissaan, hänen tuntonsa soimasi häntä siitä, että hän\noli jättänyt Angéliquen tietämättömäksi tässä suhteessa. Hän olisi\ntahtonut opettaa hänelle ankaraa todellisuutta, valaista hänelle\nmaailman julmuutta ja pahuutta, mutta hän oli hämmentynyt eikä löytänyt\ntarpeellisia sanoja. Kuinka surullista oli, jos hänen kerran täytyisi\nsyyttää itseään siitä, että oli saattanut tämän lapsen onnettomuuteen,\nantamalla hänen kasvaa täten erillään maailmasta, yhtämittaisessa\nunelman valhekuvitelmassa!\n\n-- Kuulehan, lapsi kulta, et kai voi kuitenkaan mennä naimisiin tuon\nnuoren miehen kanssa vastoin meidän kaikkien, vastoin hänen isänsä\ntahtoa.\n\nAngélique tuli totiseksi, katsoi häntä silmiin ja sanoi sitten vakavalla\näänellä:\n\n-- Minkätähden ei? Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.\n\nÄiti kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet itseään\nvasten ja katsoi hänkin vuorostaan tyttöön vaieten, värisevänä.\nHunnutettu kuu oli vaipunut tuomiokirkon taakse, taivaalla leijaileva\nutuharso alkoi heikosti rusottaa lähestyvää aamunkoitetta ilmottaen.\nHeidän ympärillään levisi aamuilman puhtaus, syvä, vilpoisa hiljaisuus,\njota rikkoi ainoastaan heräävien lintujen heikko sirkutus.\n\n-- Oi, rakas lapseni, ainoastaan velvollisuus ja kuuliaisuus voivat\nluoda onnea. Yksi intohimon ja ylpeyden hetki voi aiheuttaa elinaikaisen\nkärsimyksen. Jos tahdot olla onnellinen, niin alistu, luovu, syrjäydy...\n\nMutta hän tunsi Angéliquen kapinoivan sylissään, ja se mitä hän ei\nmilloinkaan ollut hänelle sanonut, mitä hän nytkin vielä epäröi\nilmaista, purkautui ilmi hänen huuliltaan.\n\n-- Kuule. Sinä luulet että isä ja minä olemme onnellisia. Me\nolisimmekin, jollei eräs kiduttava tuska olisi turmellut elämäämme...\n\nHän alenti ääntään vielä enemmän ja kertoi Angéliquelle väräjävin\nkuiskauksin heidän elämäkertansa, kuinka he olivat menneet naimisiin\nvastoin hänen äitinsä tahtoa, kuinka heidän lapsensa oli kuollut ja\nkuinka kohtalo oli heitä rangaissut, antaen heidän turhaan toivoa\ntoista. He rakastivat toisiaan kuitenkin yhäti, he olivat eläneet työtä\ntehden, ilman puutetta; mutta he olivat onnettomia, ja heidän välillään\nolisi varmasti syntynyt riitoja ja epäsopua, heidän elämänsä olisi\nmuuttunut helvetiksi, he olisivat ehkä eronneet toisistaan riidassa,\njolleivät he yhteisin ponnistuksin olisi sitä ehkäisseet, Hubert\nhyvyydellään ja hän järkevyydellään.\n\n-- Ajattele asiaa, lapseni, älä päästä elämääsi mitään, mikä myöhemmin\nvoisi tuottaa sinulle kärsimyksiä... Ole nöyrä ja tottelevainen, vaienna\nveresi ja sydämesi ääni.\n\nAngélique kuunteli masentuneena, kalpeana, kyyneliään pidättäen.\n\n-- Äiti, te teette minulle pahaa... Minä rakastan häntä ja hän rakastaa\nminua.\n\nJa hänen kyyneleensä alkoivat vieriä. Tuo luottamus oli järkyttänyt ja\nhellyttänyt hänen mieltään, hänen silmissään kuvastui säikähdys,\nikäänkuin tuo pilkahdus todellisuudesta olisi haavottanut häntä. Mutta\nhän ei mukautunut. Hän olisi niin mielellään kuollut rakkauteensa.\n\nSilloin Hubertine päätti jatkaa loppuun asti.\n\n-- En tahtonut tuottaa sinulle näin paljon tuskaa yhdellä kertaa, sanoi\nhän. Nyt näen kuitenkin, että sinun tulee saada tietää... Eilen illalla,\nkun sinä olit mennyt huoneeseesi, tiedustelin minä pastori Cornillelta\nja sain kuulla, minkä takia monseigneur niin kauan kieltäydyttyään nyt\noli katsonut tarpeelliseksi kutsua poikansa Beaumontiin... Hänellä oli\nollut paljon surua siitä, että tuo levoton nuorukainen oli osottanut\nniin maltitonta elämänhalua, liian varhaista ja liian kiihkeää hänen\niälleen ja asemalleen. Luovuttuaan murhemielin aikomuksestaan tehdä\nhänestä pappi, ei hän enää toivonut voivansa kiinnittää häntä mihinkään\nmuuhunkaan arvonsa ja omaisuutensa mukaiseen toimialaan. Hän ei tulisi\nkoskaan olemaan muuta kuin tunnesielu, houkkio, taiteilija... Ja silloin\nmonseigneur, peljäten hänen joutuvan järjettömiin lemmenseikkailuihin,\nkutsutti hänet luokseen, toimittaakseen hänet viipymättä naimisiin.\n\n-- Entä sitten? kysyi Angélique, joka ei vielä ymmärtänyt.\n\n-- Avioliittoa oli suunniteltu jo ennen hänen saapumistaan, ja nyt\nnäyttää kaikki olevan järjestyksessä, sillä pastori Cornille sanoi\nnimenomaan, että syksyllä hänen pitäisi viettää häitään neiti Claire de\nVoincourtin kanssa... Tiedäthän Voincourtien palatsin tuolla\npiispankartanon vieressä. He ovat hyvin läheisissä tuttavuussuhteissa\nmonseigneurin kanssa. Se on kaikissa suhteissa paras liitto, mitä\nsaattaa toivoa, niin säätyyn kuin varallisuuteenkin katsoen. Pastori\nCornille antoi sille täyden hyväksymisensä.\n\nAngélique ei enää kuunnellut näitä sovinnaisuussyitä. Hänen silmäinsä\neteen oli yhtäkkiä ilmestynyt neiti Clairen kuva. Hän näki hänen\nkulkevan ohi sellaisena kuin hän joskus oli nähnyt hänen kävelevän\npuistossaan talvella ja sellaisena kuin hän oli tavannut hänet suurina\njuhlina tuomiokirkossa: hän oli hänen ikäisensä, kookas, tummaverinen\nkaunotar, jonka kauneus oli ulkonaisesti huomiotaherättävämpää kuin\nhänen ja ryhti kuninkaallisen arvokas. Häntä sanottiin hyvin\nlempeäluontoiseksi, vaikka hän näyttikin kylmältä.\n\n-- Tuo hieno, ylhäinen neiti, niin kaunis, niin rikas... Hänen kanssaan\nhän menee naimisiin...\n\nHän kuiski näitä sanoja kuin unessa. Sitten hän tunsi sydäntään\nvihlaisevan ja huusi:\n\n-- Hän valehtelee siis! Hän ei ole sanonut sitä minulle.\n\nHänen mieleensä muistui Félicienin lyhyt epäröiminen ja hänen kasvojensa\näkillinen punastuminen, kun hän oli puhunut heidän naimisiinmenostaan.\nIsku oli niin ankara, että hänen päänsä vaipui kuolonkalpeana äidin\nolkaa vasten.\n\n-- Lapsi kultaseni, rakas lapsi kultaseni... Se on kovin julmaa, minä\ntiedän sen. Mutta jos odottaisit, niin tulisi vielä julmempaa. Tempaise\nvain heti veitsi pois haavasta... Aina kun tuskasi herää, muistuta\nitsellesi, ettei monseigneur, ankara Jean XII, jonka järkähtämätöntä\nylpeyttä ihmiset vieläkin muistelevat, milloinkaan anna poikaansa,\nsukunsa viimeistä jäsentä, mitättömälle koruompelijalle, joka on\nkorjattu porttiholvin alta ja kasvatettu meidän laisten köyhäin ihmisten\nluona.\n\nVoipuneena Angélique kuuli äitinsä puheen, eikä hän enää vastustanut.\nMitä se oli, jonka hän oli tuntenut hipaisevan kasvojaan? Kaukaa\nkattojen ylitse tuli kylmä hengähdys, hyydyttäen hänen verensä. Oliko se\ntuo maailman kurjuus, tuo surullinen todellisuus, josta hänelle\npuhuttiin niinkuin pahankurisille lapsille puhutaan sudesta? Hänelle jäi\nsiitä tuska, vaikka se oli vain sipaissut häntä. Kuitenkin hän jo\npuolusti Félicieniä; hän ei ollut valehdellut, hän oli vain ollut vaiti.\nJos hänen isänsä tahtoisi naittaa hänet tuolle nuorelle neidille, niin\nhän varmaan kieltäytyisi. Mutta hän ei uskaltanut vielä antautua\ntaisteluun; ja kun hän ei ollut mitään sanonut, niin merkitsi se ehkä\nsitä, että hän oli juuri silloin tehnyt päätöksensä. Vaikkakin tämä\nensimmäinen sortuminen, elämän tylyn sormen kosketus jätti kalpeuden\nhänen kasvoilleen, säilyi hänen mielessään kuitenkin luottamus, hän\nuskoi yhä vieläkin unelmaansa. Se tulisi kyllä toteutumaan, hänen\nylpeytensä vain oli kukistettu, hänen oli nöyränä tyydyttävä armoon.\n\n-- Äiti, on totta, että minä olen tehnyt syntiä. Minä en tee sitä\nenää... Minä lupaan, etten uhmaa mitään ja että tyydyn olemaan siinä\nmissä taivas tahtoo minun olevan.\n\nNäistä sanoista puhui armo. Ympäristö, missä hän oli kasvanut, ja se\nkasvatus, minkä hän oli siinä saanut, oli päässyt voitolle. Minkätähden\nhän olisi epäillyt huomispäivästä, kun tähän asti kaikki hänen\nympärillään oli osottanut hänelle niin suurta jaloutta ja hellyyttä? Hän\ntahtoi olla yhtä viisas kuin Katariina, yhtä nöyrä kuin Elisabet, yhtä\nsiveä kuin Agnes, ja pyhimykset tukisivat häntä ja antaisivat hänelle\nvoimia, hän oli varma, että ne yksin auttaisivat hänet voittoon. Eikö\nhänen vanha ystävänsä tuomiokirkko, Mariantarha ja Chevrotte, Hubertien\npieni, vilpoisa talo, ja Hubertit itsekin, kaikki jotka häntä\nrakastivat, eivätkö ne puolustaisi häntä, jotta hänen itsensä ei\ntarvinnut mitään toimia, vaan pysyä ainoastaan kuuliaisena ja puhtaana?\n\n-- Siis sinä lupaat, ettet tee koskaan mitään vastoin meidän tahtoamme\nja varsinkaan vastoin monseigneurin tahtoa?\n\n-- Lupaan, äiti.\n\n-- Lupaatko, ettet koskaan enää kohtaa tuota nuorta miestä etkä enää\najattele mieletöntä aikomustasi mennä naimisiin hänen kanssaan?\n\nTällöin Angéliquen lujuus alkoi horjua. Viimeinen uhmahenki pyrki vielä\nnostamaan häntä vastarintaan, vedoten hänen rakkauteensa. Mutta sitten\nhän taivutti päänsä lopullisesti nöyrtyneenä.\n\n-- Lupaan, etten tee mitään saadakseni häntä nähdä ja päästäkseni\nnaimisiin hänen kanssaan.\n\nLiikutetuin mielin Hubertine pusersi häntä rintaansa vasten,\nkiitollisena hänen kuuliaisuudestaan. Oi, kuinka oli surkeata, kun hyvää\ntarkottaessaan täytyi tuottaa tuskaa niille, joita rakasti! Hän oli\nmurtunut, hän nousi seisomaan, aamun valkeus hämmästytti häntä. Lintujen\nsirkutus oli yltynyt, vaikkei ainoatakaan näkynyt vielä lenteleväksi.\nYlhäällä taivaalla pilviharso haihtui kuin usva sinertävän kuulakkaaseen\nilmaan.\n\nAngéliquen katse oli koneellisesti jäänyt tuijottamaan\norjanruusupensaaseen, ja hän huomasi vihdoin sen pienet lehdet ja\nheiveröiset kukat. Hän naurahti surumielisesti.\n\n-- Te olitte oikeassa, äiti, eipä näytä juuri siltä että siitä puhkeaisi\nruusuja.\n\n\n\n\nX.\n\n\nAamulla kello seitsemän aikaan Angélique oli työssä niinkuin\ntavallisesti. Ja päivät seurasivat toisiaan, ja joka aamu hän istuutui\nhyvin rauhallisena edellisenä iltana jättämänsä messupaidan ääreen.\nTuntui kuin ei olisi tapahtunut mitään muutosta, hän piti täsmälleen\nsanansa, sulkeutui sisälle, koettamatta tavata Félicieniä. Eikä tämä\nnäyttänyt edes synkentävän hänen mieltään, hänen kasvonsa näyttivät yhtä\niloisen nuorekkailta kuin ennenkin, ja hän hymyili Hubertinelle\nhuomatessaan tämän katselevan häntä kummastellen. Mutta vaikka hän\nnoudattikin vaiteliaisuutta näin lujatahtoisesti, ajatteli hän kuitenkin\nyksinomaan Félicieniä aamusta iltaan. Hänen toivonsa oli kukistumaton,\nhän oli varma että kaikki toteutuisi esteistä huolimatta. Ja tämä\nvarmuus se antoi hänelle tuon ylvään ja suoran rohkeuden ilmeen.\n\nHubert torui häntä toisinaan.\n\n-- Sinä työskentelet liiaksi, sinä näytät hieman kalpealta... Mahdatko\nedes nukkua hyvin?\n\n-- Oi, isä, minä nukun kuin tukki! En ole milloinkaan voinut paremmin.\n\nMutta Hubertinekin tuli levottomaksi vuorostaan ja alkoi esittää jotakin\nvirkistävää vaihtelua.\n\n-- Jos haluat, niin lukitsemme ovet ja teemme kaikki kolme matkan\nPariisiin.\n\n-- Niinkö todellakin! Mutta entäs tilaukset, äiti?... Uskokaa minua,\nsilloin minä vasta olenkin oikein terve, kun saan tehdä kovasti työtä!\n\nItse asiassa Angélique vain odotti ihmettä, jotain näkymättömän maailman\nilmausta, joka antaisi hänet Félicienille. Puhumattakaan siitä, että hän\noli luvannut olla mitään yrittämättä, niin mitä olisi hyödyttänytkään\ntoimia, kun näkymätön maailma lakkaamatta toimi hänen puolestaan? Ja\nsamalla kun hän pysyi vapaaehtoisessa toimettomuudessaan ja tekeytyi\nvälinpitämättömän näköiseksi, olivat hänen korvansa aina kuulostamassa\njoka puolella värähteleviä ääniä, tuon ympäristön pieniä, tuttuja ääniä,\njossa hän eli ja joka tulisi häntä auttamaan. Jotain tulisi pakostakin\ntapahtumaan. Istuessaan avonaisen ikkunan ääressä ompelukehyksensä yli\nkumartuneena hän ei jättänyt tarkkaamatta ainoatakaan puitten lehvien\nkahahdusta tai Chevrotten kuiskausta. Tuomiokirkon pienimmätkin\nhenkäykset saapuivat hänen tarkkaavaiseen huomioonsa: hän kuuli\nkirkonvartian tohvelien sipsutuksenkin, kun tämä kulki sammuttamassa\nkynttilöitä. Hän tunsi jälleen sivuillaan salaperäisten siipien havinaa,\nhän tiesi näkymättömien voimien olevan läsnä. Ja hän saattoi toisinaan\nyhtäkkiä käännähtää, luullen että jokin haamu oli kuiskannut hänen\nkorvaansa voittoon vievän neuvon. Mutta päivät vierivät, eikä mitään\ntullut vielä.\n\nIltasin Angélique ensimmältä varoi menemästä parvekkeelle, jotta ei\njoutuisi rikkomaan valaansa, jos Félicien sattuisi olemaan\nMariantarhassa. Hän odotti huoneessaan. Mutta viimein, kun lehdetkin\ntuntuivat nukkuvan liikkumattomina, hän rohkaistui ja alkoi jälleen\ntähystellä pimeyteen. Mistähän ihme mahtoi ilmestyä? Piispankartanon\npuutarhasta varmaankin kohoaisi tulinen käsi, viitaten häntä tulemaan.\nTai tuomiokirkossa ehkä urut alkaisivat pauhata, kutsuen häntä\nalttarille. Mikään ei olisi häntä hämmästyttänyt, ei vaikka Legendan\nkyyhkyset olisivat saapuneet tuoden siunauslauseita nokassaan, tai\nvaikka pyhimykset olisivat seinien läpi tulleet hänelle ilmottamaan,\nettä monseigneur halusi tutustua häneen. Yksi seikka häntä vain\nhämmästytti yhä enemmän joka ilta, nimittäin se, että ihme oli niin\nhidas tapahtumaan. Yöt seurasivat toisiaan niinkuin päivätkin, eikä\nmitään, ei mitään vielä ilmestynyt.\n\nKun toinen viikko oli kulunut, kummastutti Angéliquea vielä enemmän se,\nettei hän ollut kertaakaan nähnyt Félicieniä. Hänhän oli kyllä\nsitoutunut olemaan yrittämättä mitään häntä lähestyäkseen; mutta, vaikka\nhän ei siitä mitään sanonut, hän luotti siihen että Félicien tekisi\nkaikkensa lähestyäkseen häntä. Ja Mariantarha pysyi tyhjänä, hän ei\nollut edes kertaakaan kulkenut sen ruohikon poikki. Koko kahden viikon\naikana hän ei kertaakaan ollut öisin nähnyt hänen varjoaan. Tämä ei\nkuitenkaan horjuttanut hänen uskoaan. Jollei Félicien tullut, niin se\njohtui siitä, että hän valmisti heidän onneaan. Mutta hänen\nhämmästyksensä kasvoi sentään yhä enemmän, ja siihen alkoi sekottua\nhiukan levottomuuttakin.\n\nEräänä iltana olivat koruompelijat syöneet ateriansa alakuloisuuden\nvallitessa, ja kun Hubert oli mennyt ulos, sanoen syyksi jonkun\nkiireellisen asian, jäivät Hubertine ja Angélique kahden keittiöön.\nHubertine katsoi Angéliquea pitkään silmät kosteina, liikutettuna hänen\nkauniista urheudestaan. He eivät olleet kahteen viikkoon vaihtaneet\nsanaakaan siitä, mitä heidän sydämensä olivat täynnä, ja häntä liikutti\ntuo lujuus ja vilpittömyys lupauksensa pitämisessä. Äkillisessä\nhellyyden puuskassa hän avasi sylinsä, ja Angélique heittäytyi hänen\nrintaansa vasten ja molemmat syleilivät toisiaan äänettöminä.\n\nKun Hubertine vihdoin saattoi puhua, sanoi hän:\n\n-- Ah, lapsi parkani, olen odottanut että jäisimme kahden kesken, sinun\ntulee saada tietää... Kaikki on lopussa, aivan lopussa.\n\nAngélique oli suoristautunut, hän huusi säikähtyneenä:\n\n-- Félicien on kuollut!\n\n-- Ei, ei.\n\n-- Jollei hän tule, niin hän on kuollut!\n\nJa Hubertinen täytyi selittää hänelle, että Ihmeen kulkueen jälkeisenä\npäivänä hän oli tavannut Félicieniä ja vaatinut häntä samoin lupaamaan,\nettä hän pysyisi tulematta, jollei hänellä olisi siihen monseigneurin\nnimenomaista lupaa. Se oli itse asiassa lopullinen hylkäys, sillä\nHubertine tiesi avioliiton kerrassaan mahdottomaksi. Hän oli saattanut\nFélicienin aivan järkytetyksi, näyttämällä hänelle, kuinka pahoin hän\noli tehnyt pannessaan vaaraan luottavaisen tyttö raukan maineen, kun ei\nkuitenkaan voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja Félicien oli myös\nhuudahtanut, että hän tahtoisi kuolla surusta, jonka aiheuttaisi ero\nrakastetusta, mieluummin kuin menettelisi uskottomasti. Hän aikoi\ntunnustaa isälleen jo samana iltana.\n\n-- Kas niin, jatkoi Hubertine, -- sinulla on niin paljon rohkeutta että\nminä puhun sinulle peittelemättä... Ah, jospa tietäisit, kultaseni,\nkuinka säälin sinua ja kuinka ihailen sinua, nähdessäni kuinka uljaasti\nja urheasti sinä saatat olla vaiti ja näyttää iloiselta, vaikka sydämesi\non pakahtumaisillaan... Mutta sinä tarvitset rohkeutta vielä paljon,\npaljon... Tänään iltapäivällä puhuttelin pastori Cornillea. Kaikki on\nlopussa, monseigneur ei suostu.\n\nHän odotti rajua kyynelpuuskaa ja hämmästyi senvuoksi nähdessään\nAngéliquen istuutuvan jälleen kalpeana, mutta levollisin ilmein. Vanha\ntammipöytä oli korjattu aterian jälkeen, lamppu valaisi entistä\nyhteistupaa, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kattilan heikko\nsirinä.\n\n-- Ei mikään ole lopussa, äiti... Kertokaa minulle kaikki, minulla on\noikeus tulla tietämään, eikö olekin? Sehän koskee minua.\n\nJa hän kuunteli tarkkaavasti Hubertinen kertoessa niin paljon kuin hän\nluuli voivansa hänelle ilmaista siitä mitä hän oli kuullut pastorilta,\nsillä hän tahtoi vieläkin salata elämää tuolta viattomalta lapselta ja\njätti senvuoksi mainitsematta useita yksityiskohtia.\n\nAina siitä saakka kun monseigneur oli kutsunut poikansa luokseen, oli\nhänen elämänsä ollut rauhatonta. Poistettuaan hänet näkyvistään heti\nvaimonsa kuoleman jälkeen ja kieltäydyttyään kahdenkymmenen vuoden\naikana häneen tutustumasta, hän näki nyt hänet nuoruutensa voimassa ja\nkukoistuksessa, suremansa vainajan elävänä muotokuvana, saman ikäisenä\nkuin hän oli ollut ja yhtä vaaleaverisen kauniina kuin hän. Tuo pitkä\nkarkotusaika, tuo vihamielisyys tätä lasta kohtaan, joka oli maksanut\näidilleen hengen, oli ollut samalla viisas varokeino. Hän tunsi sen tällä\nhetkellä, hän katui peruutustaan. Ei ikä, ei kaksikymmentä rukouksissa\nvietettyä vuotta, ei Jumalalle antautuminen olleet kuolettaneet vanhaa\nihmistä. Heti kun hän näki tuon pojan, joka oli hänen vertansa ja hänen\njumaloimansa naisen verta, astuvan eteensä hymyilevine sinisilmineen,\nalkoi hänen sydämensä lyödä haljetakseen, luullen että kuollut oli\njälleen herännyt elämään. Hän löi nyrkillään rintaansa, hän nyyhkytti\nvoimattomassa katumuksessa, huutaen että pitäisi kieltää pappissäätyyn\npääsy niiltä, jotka ovat tunteneet naisen, jotka ovat veren siteillä\nnaiseen yhdistetyt.\n\nKunnon pastori Cornille oli kertonut tätä Hubertinelle hillityin äänin\nja vapisevin käsin. Oli liikkeellä salaperäisiä huhuja. Kerrottiin, että\nmonseigneur heti hämärän tullen sulkeutui huoneeseensa ja kamppaili\nkyynelöiden ja valittaen yöt läpeensä niin kiihkeästi, että sen ääni\nkuului ulkopuolellekin, vaikka paksut seinäverhot olivat sitä\ntukahduttamassa, saattaen kauhun valtaan koko piispankartanon. Hän oli\nluullut unohtaneensa ja kukistaneensa intohimonsa. Mutta se syntyi\nuudelleen rajumyrskyn voimalla, herättäen esiin hänen entisen hurjan,\npelottavan, tarunomaisilta sotasankareilta ja seikkailijapäälliköiltä\nperityn luonteensa. Joka ilta hän oli polvillaan, iho jouhipaidan\nraatelemana, ja koetti karkottaa rakastamansa naisen haamua, manaten\nruumisarkusta silmäinsä eteen sen maatuneen tomun, joksi hänen oli\ntäytynyt muuttua. Mutta hän nousikin elävänä, hurmaavan suloisena kuin\nkukkanen, sellaisena kuin hän oli ollut nuoruudessaan, kun hän oli\nrakastanut häntä jo elähtäneen miehen mielettömällä rakkaudella. Kidutus\nalkoi uudelleen, yhtä verisenä kuin hänen vaimonsa kuolinpäivän jälkeen.\nHän suri häntä, hän halasi häntä, kapinoiden yhä vielä Jumalaa vastaan,\njoka oli riistänyt hänet häneltä. Vasta aamunkoitteessa hän rauhottui,\nnääntyneenä, halveksien itseään ja kyllästyneenä maailmaan. Oi, jospa\nhän olisi voinut murskata intohimonsa, tuon kauhean kiusaajan,\nsaadakseen jälleen vaipua jumalallisen rakkauden kaikkityynnyttävään\nrauhaan!\n\nTullessaan ulos huoneestaan monseigneurillä oli tavallinen ankara\nmuotonsa, hänen kasvonsa olivat tyvenet ja ylpeät, ainoastaan hiukan\nkalvakkaat. Sinä aamuna, jolloin Félicien oli tehnyt hänelle\ntunnustuksensa, hän oli kuunnellut häntä sanaakaan puhumatta, hilliten\nitsensä niin valtavalla tahdonponnistuksella, ettei hänessä ollut\nilmennyt värettäkään. Hän katseli häntä, ja hänen nuoruutensa,\nkauneutensa ja tulisuutensa liikutti häntä, hän tunsi itsensä tuossa\nrakkauden mielettömyydessä. Eikä hän tuntenut vihamielisyyttä, hänen\ntahtonsa oli täysin vapaa, hän tunsi vain että hänen ankara\nvelvollisuutensa oli pelastaa hänet siltä tuskalta, joka hänelle\nitselleen oli tuottanut niin paljon kärsimystä. Hän tahtoi kuolettaa\npoikansa intohimon, niinkuin hän tahtoi kuolettaa omansa. Ja tuon\nseikkailun romanttisuus täydensi hänen levottomuutensa. Mitä! Köyhä,\nhalpasukuinen tyttö, pieni koruompelijatar, jonka hän on nähnyt\nkuutamossa, kirkastuneena siksi legendan hennoksi neitsyeksi, jota hän\noli jumaloinut unelmissaan! Ja hän oli vastannut ainoastaan kaksi sanaa:\nEi koskaan! Félicien oli heittäytynyt hänen jalkoihinsa, pyytänyt ja\nrukoillut, puolustanut itseään ja Angéliquea. Siihen saakka hän oli\nlähestynyt häntä vain arkana ja vavisten, hän rukoili ettei hän estäisi\nhänen onneaan, uskaltamatta vielä edes nostaa katsettaan hänen pyhään\npersoonaansa. Nöyrin äänin hän tarjoutui häviämään, viemään vaimonsa\nniin kauas ettei heitä enää koskaan nähtäisi, luovuttamaan kirkolle koko\nsuuren omaisuutensa. Hän ei tahtonut muuta kuin olla rakastettu ja\nrakastaa, vaikka aivan tuntemattomana. Silloin oli monseigneurin läpi\nkäynyt väristys. Hän oli antanut sanansa Voincourteille, ei koskaan hän\nsitä peruuttaisi. Ja Félicien, menehtyneenä, tuntien raivon kuohahtavan\nsydämessään, oli poistunut, peljäten että se veren kuohu, joka kuumensi\nhänen poskiaan, saattaisi hänet häpäisemään pyhyyttä kapinoivalla\nuhmalla.\n\n-- Lapseni, lopetti Hubertine, -- näet nyt, ettei sinun pidä enää\najatella tuota nuorta miestä, sillä et suinkaan aio tehdä monseigneurin\ntahtoa vastaan... Minä aavistin tämän kaiken ennakolta. Mutta minusta on\nmieluisampaa, että tosiasiat saavat puhua puolestaan ja että este ei\ntule minun puoleltani.\n\nAngélique oli yhä kuunnellut rauhallisen näköisenä, ristissä olevat\nkädet helmaan valahtaneina. Hänen silmäluomensa tuskin rävähtivät\naika-ajoin, liikkumattoman katseensa edessä hän näki koko kohtauksen,\nkun Félicien oli polvillaan monseigneurin jaloissa puhuen hänestä\nylitsevuotavassa rakkaudessaan. Hän ei vastannut heti, hän istui yhä\nmietteissään keskellä keittiön elotonta hiljaisuutta, jota kattilan\nsirinäkin oli herennyt häiritsemästä. Hänen silmäluomensa painuivat\nalas, hän katseli käsiään, jotka lampun valossa olivat valkoiset kuin\nnorsunluu. Sitten hänen huulilleen nousi jälleen voittamattoman\nluottavainen hymy, ja hän sanoi yksinkertaisesti:\n\n-- Jos monseigneur on kieltäytynyt, niin se johtuu siitä, että hän\nodottaa kunnes hän tulee minut tuntemaan.\n\nSinä yönä Angélique ei juuri nukkunut. Hän ei saanut mielestään\najatusta, että monseigneur taipuisi, kun vain saisi hänet nähdä. Eikä\nsiinä ajatuksessa ollut mitään naisellista turhamaisuutta, vaan hän\ntunsi rakkauden kaikkivoipaisuuden, hän rakasti Félicieniä niin kovasti,\nettä se varmaan näkyisi hänestä ja että isä ei voisi kauemmin pysyä\npäätöksessään, joka tekisi heidät onnettomiksi. Yhä uudelleen ja\nuudelleen hän kääntyi suuressa vuoteessaan ja kertasi tätä mielessään.\nMonseigneur kulki hänen suljettujen silmäinsä editse. Ehkä tuo odotettu\nihme tulisikin tapahtumaan juuri hänessä ja hänen kauttansa. Ulkona\nuinui lämmin yö, hän terotti kuuloaan erottaakseen ääniä, koettaen saada\nselville mitä hänelle neuvoivat puut, puro, tuomiokirkko ja hänen oma\nhuoneensa, jossa ystävälliset haamut häntä ympäröivät. Mutta kaikki oli\nsekavaa huminaa, hän ei erottanut yhtään selvää sanaa. Hän tuli\nmalttamattomaksi, varmuus viipyi liian kauan. Ja nukahtaessaan hän\nhuomasi sanovansa itsekseen:\n\n-- Huomenna minä puhun monseigneurille.\n\nAamulla hänen herätessään tämä toimenpide tuntui hänestä aivan\nyksinkertaiselta ja välttämättömältä. Häntä kannusti vilpitön ja uljas\nrakkaus, jonka uljuus oli puhdasta ja ylvästä.\n\nHän tiesi, että piispan oli tapana joka lauantaina viiden aikaan\niltapäivällä tulla Hautecoeurin kappeliin missä hän rukoili yksin,\nseuranaan ainoastaan sukunsa menneisyys ja oma entisyytensä, etsien\nyksinäisyyttä, jota kohtaan koko hänen papistonsa tunsi mitä syvintä\nkunnioitusta. Ja nyt oli juuri lauantai. Angélique oli nopeasti tehnyt\npäätöksensä. Piispankartanossa häntä ei ehkä olisi otettu vastaan;\nlisäksi siellä oli aina ihmisiä, ja ne olisivat saattaneet hänet\nhämmentymään; sitävastoin olisi niin mukavaa odottaa kappelissa ja\nesittää itsensä monseigneurille heti kun tämä astuisi sisään. Tänäkin\npäivänä hän käytteli neulaa uutterana ja vakavana kuten tavallisesti.\nHän ei tuntenut lainkaan levottomuutta, hän oli aivan tyyni tehtyään\npäätöksensä, sillä hän oli varma tekonsa hyväksyttävyydestä. Kello\nneljän aikaan hän sitten lähti ulos, sanoen aikovansa käydä\nkatsomassa Gabet-muoria. Hän oli puettuna kuten tavallisesti\narmeliaisuuskäynneillään, päässään yksinkertainen puutarhahattunsa,\njonka nauhat hän oli sitaissut umpimähkään, katsomatta peiliin. Hän oli\nkääntynyt vasemmalle ja työnsi auki pyhän Agneksen portin\ntäytereunuksella varustettua ovipuoliskoa, joka humahtaen sulkeutui\nhänen jälkeensä.\n\nKirkko oli tyhjä, ainoastaan eräässä pyhän Joosefin kappelin\nrippituolissa oli joku nainen polvillaan, niin ettei hänestä ollut\nnäkyvissä muuta kuin musta hame. Ja Angélique, joka siihen saakka oli\nollut aivan tyyni, alkoi vavista astuessaan tähän autioon, kylmään\npyhättöön, missä hänen kevyet askeleensa tuntuivat hänestä kaikuvan\nkamalan kovasti. Minkätähden hänen sydäntään näin kouristi? Hän oli\nluullut olevansa niin vahva, hän oli ollut koko päivän niin tyyni,\najatellessaan että hän teki aivan oikein tahtoessaan olla onnellinen! Ja\nnyt hän ei ollut enää varma, nyt hän kalpeni niinkuin rikollinen! Hän\nhiipi Hautecoeurin kappeliin, missä hänen täytyi nojautua ristikkoon.\n\nTämä kappeli oli vanhan romaanilaisen kuorinympärystän syvimmällä olevia\nja synkimpiä. Se oli kuin kallioon hakattu hautakammio, soukka ja\nalaston, yksinkertaiset risteykset matalaholvisessa katossaan, ja se sai\nvaloa ainoastaan ikkunasta, pyhän Yrjön legendasta, jossa punaiset ja\nsiniset ruudut olivat vallitsevina, luoden kammioon sinipunervan\nhämäryyden. Valkoisesta ja mustasta marmorista tehty sileä alttari\nristiinnaulitunkuvineen ja kaksine kynttiläjalkaparineen muistutti\nhautapatsasta. Ja seinien muut osat olivat ylhäältä alas asti peitetyt\nhautakivillä, joista, vaikka ajan hammas oli jo niitä kuluttanut,\nsaattoi vielä lukea syvään uurretun tekstin.\n\nAngélique odotti jännittyneenä, liikkumattomana. Kirkonvartia kulki ohi,\nmutta ei huomannut häntä, kun hän seisoi kappelin sisäpuolella ristikkoa\nvastaan painautuneena. Hän näki yhä ripitettävän naisen hameen pistävän\nesiin rippituolista. Hänen silmänsä tottuivat kappelin puolihämärään ja\nkiinnittyivät koneellisesti muistokivien kirjotuksiin, joitten kirjaimia\nhän alkoi tavailla. Hän luki nimiä, jotka hämmästyttivät häntä ja\nmuistuttivat hänen mieleensä Hautecoeurin linnan tarinat: Jean V suuri,\nRaoul III, Hervé VII. Hän tapasi kaksi muutakin nimeä, Lauretten ja\nBalbinen, jotka liikuttivat hänen levotonta mieltään kyyneliin asti. Ne\nolivat onnellisia vainajia; Laurette oli pudonnut kuunsäteeltä ollessaan\nmenossa kihlattunsa luokse, Balbine oli kuollut ilosta nähdessään\nmiehensä, jonka hän oli luullut saaneen surmansa sodassa, ja molemmat he\ntulivat vielä öisin linnaan, kietoen sen äärettömien valkovaippojensa\nliehuviin laskoksiin. Olihan hänkin raunioilla käydessään nähnyt heidän\nliitelevän tornien yllä illan hämärässä. Oi, kuinka mielellään hän olisi\nkuollut kuten hekin, seitsemäntoistavuotiaana, toteutuneen unelmansa\nonnessa!\n\nÄkkiä häntä säpsähdytti kirkon holvistossa kumajava kaikuva ääni. Pappi\npoistui pyhän Joosefin kappelin rippituolista, sulkien sen oven.\nAngélique hämmästyi, kun ei enää nähnytkään ripitettävää, joka oli jo\nhävinnyt. Ja kun sitten pappi vuorostaan oli kadonnut sakariston\npuolelle, tunsi hän olevansa ypö yksin koko avarassa, autiossa kirkossa.\nKuullessaan vanhan, ruostuneilla saranoillaan narisevan rippituolin\nsynnyttämän ukkosentapaisen äänen, oli hän luullut monseigneurin olevan\ntulossa. Hän oli odottanut häntä kohta puoli tuntia, mutta hänellä ei\nollut siitä mitään tietoa, hän oli niin järkytetty ettei hän tajunnut\najan kulumista.\n\nMutta hänen silmänsä pysähtyivät uuteen nimeen, Félicien III:een. Hän se\noli matkannut pyhään maahan vahakynttilä kädessään, täyttääkseen Filip\nKauniin tekemän lupauksen. Ja Angéliquen sydän tykytti, hänen eteensä\nilmestyi Félicien VII:n nuori pää, sen nuoren vaaleakiharaisen\nylimyksen, joka oli kaikkien näitten jälkeläinen, jota hän jumaloi ja\njoka jumaloi häntä. Hänen mielessään myllersivät ylpeys ja pelko. Oliko\nmahdollista, että hän oli täällä tällä hetkellä sitä varten että ihme\ntapahtuisi? Hänen edessään oli uudempi marmorilaatta, joka oli\nedelliseltä vuosisadalta ja josta hän vaivattomasti saattoi lukea\nmustilla kirjaimilla kaiverretut sanat: Norbert Louis Ogier,\nHautecoeurin markiisi, Miranden ja Rouvres'in ruhtinas, Ferrières'in,\nMontégu'n, Saint-Marc'in ja Villemareuil'n kreivi, Combevillen parooni,\nMorainvilliers'in seigneur, neljän kuninkaallisen ritarikunnan jäsen,\nhänen armeijainsa ylipäällikkö, Normandian kuvernööri, kuninkaallinen\nylijahtimestari. Nämä olivat Félicienin isoisän arvonimet, ja hän,\nAngélique, oli tullut yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan,\nneulankäytössä kuihtunein sormin, mennäkseen naimisiin vainajan\npojanpojan kanssa.\n\nKuului vaimeata ääntä, tuskin huomattavaa kevyttä kahinaa lattiakiviä\nvastaan. Hän kääntyi ympäri ja näki monseigneurin, ja hän jäi seisomaan\nhämmästyneenä, kun hän lähestyikin niin hiljaa, ilman pelottavaa\nukkosenjyrinää, kuten hän oli kuvitellut. Hän oli astunut kappeliin\nkookkaana, ylhäisenä; hänellä oli samat kalpeat kasvot, sama voimakas\nnenä, samat kauniit, nuorekkaan-säihkyvät silmät kuin Angéliquen ensi\nkertaa hänet nähdessä. Aluksi hän ei huomannut Angéliquea, tämän ollessa\npainautuneena mustaa ristikkoa vastaan. Mutta kun hän sitten kumartui\nalttaria kohti, löysi hän hänet edestään, jalkojensa juuresta.\n\nKunnioitus ja pelko olivat tehneet Angéliquen voimattomaksi, hänen\njalkansa olivat rauenneet ja hän oli vaipunut polvilleen. Monseigneur\noli hänen mielestään kuin pelottava Isä Jumala, jonka käsissä oli\nehdottomasti koko hänen kohtalonsa. Mutta hänellä oli urhea sydän, hän\npuhkesi heti puhumaan.\n\n-- Oi, monseigneur, minä olen tullut...\n\nMonseigneur oli suoristaunut. Hän tunsi hänet: se oli sama tyttö, jonka\nhän oli huomannut ikkunassa Ihmeen kulkueen päivänä ja joka sitten\nkirkossa oli seisonut tuolilla, tuo pieni koruompelijatar, johon hänen\npoikansa oli hullaantunut. Hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt\nelettäkään. Hän odotti ylhäisenä, jäykkänä.\n\n-- Oi, monseigneur, minä olen tullut, jotta voisitte minut nähdä... Te\nolette hyljännyt minut, mutta te ette tuntenut minua. Ja nyt minä olen\ntässä, katsokaa minua, ennenkuin sysäätte minut uudestaan pois... Minä\nolen vain nuori tyttö, joka rakastan ja joka olen rakastettu, enkä\nmitään muuta, en mitään tuon rakkauden ulkopuolella, en mitään muuta\nkuin köyhä lapsi, joka on korjattu tämän kirkon portin alta... Minä olen\ntässä teidän jaloissanne, te näette kuinka pieni, heikko ja nöyrä minä\nolen. Teidän on helppo karkottaa minut, jos olen teille haitaksi. Teidän\ntarvitsee vain kohottaa sormenne musertaaksenne minut... Mutta minä olen\nitkenyt niin paljon! Täytyy tietää mitä toinen kärsii. Silloin tuntee\nsääliä... Minä olen tahtonut vuorostani puolustaa asiaani, monseigneur.\nMinä olen sangen tietämätön, tiedän ainoastaan sen, että rakastan ja\nolen rakastettu... Eikö siinä ole kylliksi? Rakastaa, rakastaa ja\ntunnustaa se!\n\nJa hän puhui edelleen katkonaisin, huokaavin lausein, hän tunnusti\nhänelle kaiken, viattomuuden ja ylitsekuohuvan rakkauden innostuksessa.\nRakkaus pyysi siinä oikeutta. Hän uskalsi tehdä niin, siksi että hän oli\npuhdas. Vähitellen hän oli kohottanut päätään.\n\n-- Me rakastamme toisiamme, monseigneur. Hän on varmaan selittänyt\nteille, kuinka se on voinut tapahtua. Minä olen sitä usein kysynyt\nitseltäni, osaamatta siihen vastata... Me rakastamme toisiamme, ja jos\nse on rikos, niin antakaa se anteeksi, sillä se on tullut kaukaa, puista\nja kivistäkin, jotka meitä ympäröivät. Sitten kun tiesin rakastavani\nhäntä, oli jo liian myöhäistä olla enää rakastamatta... Nyt ei liene\nenää mahdollista tahtoakaan sellaista... Te voitte vartioida häntä\nkotonanne tai naittaa hänet toiselle, mutta te ette voi saada häntä\nlakkaamaan rakastamasta minua. Hän kuolee, jollei hän saa minua, kuten\nminäkin kuolen ilman häntä. Silloinkin kun hän ei ole minun luonani,\ntunnen, että hän kuitenkin on vierelläni, ettemme enää voi toisistamme\nerota, että kumpikin vie toisensa sydämen mukanaan. Minun ei tarvitse\nkuin sulkea silmäni, niin näen hänet, hän on minussa... Ja tekö\nrepäisisitte meidät irti tästä yhteydestä? Monseigneur, se on\njumalallista, älkää estäkö meitä rakastamasta toisiamme.\n\nMonseigneur katseli häntä. Hän oli niin kukkea, niin luonnollinen\nyksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, kuin tuore, tuoksuva\nkukkakimppu. Ja monseigneur kuunteli, kun hän lausui rakkautensa\nkorkeata veisua lumosointuisella, vähä vähältä varmenevalla äänellä.\nPuutarhahattu valahti hänen harteilleen, valohohteinen tukka ympäröi\nhänen kasvojaan hienona, kultaisena kehänä. Ja hän oli monseigneurin\nsilmissä kuin yksi noita vanhanaikaisten messukirjojen legendaneitsyitä,\nhänen intohimossaan oli jotakin hauraan vienoa, alkuperäistä,\nylimaallista, puhdasta.\n\n-- Olkaa hyvä, monseigneur... Teillä on valta, sallikaa meidän tulla\nonnellisiksi.\n\nAngélique rukoili häntä, hän taivutti jälleen päänsä alas nähdessään\nhänet niin kylmänä, yhä yhtä äänettömänä ja ilmeettömänä. Ah, tuota\navutonta, hänen jalkojensa juuressa polvistuvaa lasta, tuota nuoruuden\ntuoksua, joka henki hänen taivutetusta niskastaan! Hän näki siinä samat\nvaaleat hiukset, joita hän oli suudellut sellaisessa hurmiossa ennen\nmuinoin. Se, jonka muisto kidutti häntä vielä kahdenkymmenen\nkatumusvuoden jälkeen, oli ollut yhtä tuoksuva nuoruuttaan, hänellä oli\nollut sama ylpeä ja suloinen liljakaula. Hän oli nyt syntynyt uudestaan,\nhän se nyyhkytti hänen edessään, rukoillen häntä osottamaan lempeyttä\nintohimoa kohtaan.\n\nKyyneleet olivat alkaneet virrata Angéliquen silmistä, mutta hän jatkoi\nkuitenkin, hän tahtoi saada sanotuksi kaikki.\n\n-- Ja monseigneur, minä en rakasta ainoastaan häntä itseään, vaan minä\nrakastan vielä hänen ylhäistä nimeään, hänen ruhtinaallisen rikkautensa\nloistoa... Niin, minä tiedän kyllä, että kun en itse mitään ole enkä\nmitään omista, niin näyttää siltä kuin tahtoisin häntä hänen rikkautensa\nvuoksi. Ja se on tottakin, minä tahdon häntä myös hänen rikkautensa\nvuoksi... Minä sanon sen teille, koska teidän on tultava tuntemaan\nminut... Ah, minä tahtoisin tulla rikkaaksi hänen kauttansa ja hänen\nkanssansa, elää ylellisyyden ihanuudessa ja loistossa, olla hänelle\nkiitollisuuden velassa kaikista riemuistani, minä tahtoisin että meidän\nrakkautemme olisi vapaa ja ettemme jättäisi ympärillemme enää kyyneliä\nemmekä kurjuutta!... Siitä asti kun hän on minua rakastanut, näen minä\nitseni kultakirjovaatteissa kuten entisajan ihmiset; kaulassani ja\nkäsissäni välkkyy jalokiviä ja helmiä; minulla on hevosia ja vaunuja ja\nsuuria puistoja, joissa minä käyn kävelemässä hovipoikien seuraamana...\nEn voi koskaan ajatella häntä alkamatta uudelleen tätä unelmaa; ja minä\nsanon itselleni, että sen täytyy tulla todeksi, hän on täyttänyt minun\ntoivoni tulla kuningattareksi. Monseigneur, onko paha rakastaa häntä\nenemmän sen tähden että hän toteuttaa kaikki lapsuustoiveeni satujen\nihmeellisestä kultasateesta?\n\nMonseigneur näki hänet jälleen pystypäisenä, ylpeänä,\nyksinkertaisuudessaan lumoavan ylhäisenä kuin prinsessa. Hän oli kuin\nolikin se toinen, hänessä oli sama kukkasen sulo, hänen kyyneleensä\nolivat yhtä hellät ja kirkkaat kuin hymy. Hänestä virtasi juovuttavaa\nhurmausta, jonka lämpöiset väreet monseigneur tunsi kasvoillaan. Ne\nolivat samat muistojen väreet, jotka öisin ajoivat hänet\nrukousjakkaralleen, missä hän nyyhkytyksillään ja voihkinallaan rikkoi\npiispankartanon harrasta hiljaisuutta. Vielä edellisenä yönäkin hän oli\nkamppaillut kello kolmeen asti aamulla; ja tämä rakkausseikkailu, tämä\njärkytetty intohimo ärrytti hänen parantumatonta haavaansa. Mutta hänen\njärkähtämättömän ulkopintansa alta ei mikään ilmaissut sitä ponnistusta\nkysyvää kamppailua, jota hän sisässään kävi hillitäkseen sydämensä rajua\nsykintää. Jos hänen verensä vuotikin kuiviin pisara pisaralta, niin ei\nkenkään nähnyt sen juoksevan: hän oli vain entistään kalpeampi ja\näänettömämpi.\n\nTuo vääjäämätön äänettömyys teki Angéliquen toivottomaksi. Hän rukoili\nkahta hartaammin.\n\n-- Minä annan itseni teidän käsiinne. Olkaa armollinen, ratkaiskaa\nkohtaloni.\n\nMutta monseigneur ei puhunut vieläkään. Hän herätti Angéliquessa kammoa,\nikäänkuin hän olisi kasvanut hänen edessään pelottavan suureksi.\nOdotuksen ahdistavaa tuskallisuutta lisäsi autio kirkko, jonka holvistot\nhimmenivät valon häipyessä, matalain sivupylväistöjen upottua jo\npimeyteen. Kappelissa ei voinut enää erottaa hautakiviäkään, siellä ei\nollut jäljellä muuta kuin tuo suuri, mustakaapuinen mies, jonka kapeat,\nkalpeat kasvot näyttivät olevan ainoa kohta, mihin oli jäänyt valoa.\nAngélique näki noitten kasvojen loistavat silmät, jotka tuijottivat\nhäneen yhä leimuavampina. Vihakohan se saattoi ne noin liekehtimään?\n\n-- Monseigneur, jollen olisi tullut, olisin joutunut ikuisesti\nsoimaamaan itseäni siitä, että rohkeuden puutteen takia olisin ollut\nsyypää meidän molempien onnettomuuteen... Sanokaa, minä rukoilen teitä,\nsanokaa että olen ollut oikeassa, että te suostutte!\n\nMitä hyödytti ruveta väittelemään tämän lapsen kanssa? Monseigneur oli\nilmottanut pojalleen kieltonsa syyt, ja se sai riittää. Hänen\näänettömyytensä johtui siitä, ettei hän luullut itsellään olevan mitään\nsanottavaa. Angélique arvattavasti ymmärsi tämän, hän yritti kohoutua\nhänen käsiensä tasalle suudellakseen niitä. Mutta hän tempasi ne\nkiivaasti taaksepäin, ja Angélique kauhistui nähdessään veren äkkiä\nsyöksähtävän hänen kalpeille kasvoilleen.\n\n-- Monseigneur... Monseigneur...\n\nVihdoinkin monseigneur aukaisi huulensa ja sanoi kaksi lyhyttä sanaa,\nsamat jotka hän oli sinkauttanut pojalleen:\n\n-- Ei koskaan!\n\nJa hän lähti pois, jättäen hartausharjotuksensakin siltä päivältä\ntoimittamatta. Hänen vakavat askeleensa häipyivät kuorikäytävän\npylväitten taakse.\n\nKivilattialle vaipuneena Angélique itki kauan ja katkerasti, keskellä\navaran, aution kirkon suurta rauhaa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nJo samana iltana, kun oli noustu pöydästä, Angélique teki tunnustuksen\nHuberteille, kertoen heille käyntinsä piispan puheilla ja hänen\nkieltonsa. Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan tyyni.\n\nHubert tuli järkytetyksi. Kuinka! Nytkö jo hänen rakas lapsensa kärsi!\nHänkin oli jo saanut haavan sydämeensä. Hubertin silmät olivat\nkyynelissä, hän tunsi syvää tunteen sukulaisuutta Angéliquen kanssa, he\nolivat yhtä herkkiä kumpikin, pieninkin henkäys tuntemattomista\nmaailmoista tempasi heidät molemmat yhtä helposti mukaansa.\n\n-- Voi, rakas lapseni, minkätähden et puhunut minulle? Minä olisin\ntullut mukaasi, olisin ehkä voinut taivuttaa monseigneurin.\n\nHubertinen katse sai hänet vaikenemaan. Hubert oli todellakin järjetön.\nEikö olisi parempi ottaa tilaisuudesta vaari, jotta saataisiin\nhaudatuksi tuo mahdoton avioliittotuuma? Hubertine sulki Angéliquen\nsyliinsä ja suuteli häntä hellästi otsalle.\n\n-- Onhan se siis nyt lopussa, kultaseni, ihan lopussa?\n\nAngélique ei ensin näyttänyt käsittävän. Sitten sanat saapuivat hänen\nmieleensä kuin jostakin etäältä. Hän katsoi eteensä, ikäänkuin\ntiedustellakseen tyhjyydeltä. Sitten hän vastasi:\n\n-- Niin, on kai.\n\nJa seuraavana päivänä hän istui jälleen ompelukehyksensä ääreen ja\nkäytteli neulaa näköjään samanlaisena kuin tavallisesti. Hänen entinen\nelämänsä alkoi uudelleen, hän ei näyttänyt kärsivän lainkaan. Muutenkaan\nei ilmennyt viittaustakaan äskeisiin tapahtumiin, ei edes katsetta\nikkunaan, ainoastaan poskilla oli tuskin huomattava kalpeus. Uhraus\nnäytti olevan lopullisesti tehty.\n\nHubertkin uskoi sen ja mukautui Hubertinen järkevyyteen, koettaen pitää\nloitolla Félicieniä, joka, uskaltamatta vielä nousta isäänsä vastaan,\noli kiihtynyt niin ettei enää malttanut olla lähestymättä Angéliquea,\nvaikka oli luvannut odottaa koettamatta häntä tavata. Hän kirjotti\nhänelle, ja kirjeet otettiin takavarikkoon. Eräänä aamuna hän tuli itse,\nja Hubert oli häntä vastassa. Heidän välillään syntyi selvitys, joka oli\nyhtä kiusallinen kummallekin, niin selvästi ilmeni nuoren miehen tuska,\nkun Hubert puhui hänelle tyttärensä toipuvasta rauhallisuudesta, pyytäen\nhäntä pitämään lupauksensa ja pysymään poissa, jottei hän\nsyöksisi Angéliquea uudelleen edellisen kuukauden järkyttäviin\nmielenliikutuksiin. Félicien lupasi jälleen olla kärsivällinen: mutta\nhän kieltäytyi jyrkästi ottamasta takaisin Angéliquelle antamaansa\nlupausta. Hän toivoi yhä voivansa taivuttaa isänsä. Hän odottaisi ja\nantaisi Voincourteihin nähden asiain olla entisellä kannallaan, käyden\nheidän luonaan päivällisellä kahdesti viikossa ainoastaan välttääkseen\njulkista riitaantumista. Ja lähtiessään hän pyysi Hubertia selittämään\nAngéliquelle, minkä takia hän suostui olemaan hänestä erossa, vaikka se\noli hänelle tuskallista: hän ei ajatellut muuta kuin Angéliquea,\nkaikkien tekojensa ainoana tarkotusperänä oli päästä omistamaan hänet.\n\nKun Hubertine sai mieheltään kuulla tämän keskustelun sisällön, tuli hän\nvakavaksi. Oltuaan hetkisen vaiti kysyi hän:\n\n-- Aiotko ilmottaa lapselle, mitä hän on pyytänyt sinua sanomaan\nhänelle?\n\n-- Se on minun velvollisuuteni.\n\nHubertine katsoi häneen kiinteästi ja lausui sitten:\n\n-- Tee omantuntosi mukaan... Sen tahdon vain sanoa, että tuon nuoren\nmiehen luulot ovat harhakuvitteluja, hän kyllä lopulta taipuu isänsä\ntahtoon, ja meidän tyttöraukallemme se olisi kuoleman isku.\n\nHubert oli masentunut, hänen mielensä valtasi tuskallinen pelko, hän\nalkoi empiä ja suostui viimein olemaan ilmaisematta mitään. Hän sai\nmuuten joka päivä hiukan rauhottavaa vakuutusta, kun hänen vaimonsa\nkiinnitti hänen huomionsa Angéliquen rauhalliseen käytökseen.\n\n-- Näethän, että haava paranee umpeen... Hän unhottaa.\n\nMutta hän ei unhottanut, hän ainoastaan odotti hänkin. Kaikki\ninhimillinen toivo oli kuollut, hän turvautui ihmeeseen. Ihme tulisi\nvarmaan tapahtumaan, jos Jumala kerran tahtoi tehdä hänet onnelliseksi.\nHänen oli vain antauduttava hänen käsiinsä. Hän uskoi että tämä uusi\nkoettelemus oli rangaistus siitä, että hän oli koettanut asettaa määriä\nhänen tahdolleen ahdistamalla monseigneuriä rukouksillaan. Ilman armoa\nihminen oli voimaton, voittoon kelvoton. Hänen armontarpeensa sai hänet\nnöyrtymään ja asettamaan ainoan toivonsa näkymättömän maailman apuun,\npysyen itse tahdottomana ja jättäen kaiken toiminnan ympärillään\nleviäville salaperäisille voimille. Hän alkoi joka ilta lampun valossa\nlukea jälleen vanhaa Kultaista Legendaa, ja hän haltioitui siitä kuten\nennen lapsuutensa viattomina päivinä. Eikä hän epäillyt ainoankaan\nihmeen mahdollisuutta, hän oli vakuutettu siitä, että näkymättömän valta\non rajaton ja johtaa puhtaat sielut riemulliseen voittoon.\n\nTuomiokirkon verhoilijamestari oli juuri tullut tilaamaan Huberteilta\nerinomaisen kallisarvoista koruompelukaistaa monseigneurin piispallista\nistuinta varten. Kaista, jonka leveys oli oleva puolitoista ja korkeus\nkolme metriä, tulisi kiinnitettäväksi taustan puukehykseen, ja sen piti\nesittää kahta luonnollisessa koossa olevaa enkeliä, jotka pitivät\nkäsissään kruunua, jonka alla oli Hautecoeurien vaakuna. Se oli tehtävä\nkorkokuvakirjauksella, mikä työ vaatii suurta taitoa ja on lisäksi hyvin\nrasittavaa. Hubertit olivat ensin kieltäytyneet, sillä he pelkäsivät\nettä työ kävisi Angéliquelle liian rasittavaksi ja varsinkin että se\ntekisi hänet murheelliseksi, kun hänen täytyisi tuota vaakunaa\nkirjaillessaan lanka langalta viikkokausia herätellä eloon muistojaan.\nMutta Angélique oli pahastumalla saanut heidät ottamaan tilauksen\nvastaan ja käynyt sitten joka aamu työhön tavattomalla tarmolla. Näytti\nsiltä kuin hän olisi ollut onnellinen väsyttäessään itseään, kuin hänen\nolisi tarvinnut turruttaa ruumiinsa pysyäkseen tyynenä.\n\nJa vanhanaikaisessa työhuoneessa jatkui elämä entisellään,\nsäännöllisenä, aina samanlaisena, ikäänkuin ei olisi ollutkaan hetkeä,\njolloin sydämet olivat siellä kiihkeämmin sykkineet. Silläaikaa kun\nHubert puuhaili kehyksien kanssa, piirusti, pingotti ja irrotti, auttoi\nHubertine Angéliquea, ja molemmilla oli illan tullen sormet kipeinä.\nEnkeleitä ja koristeita ommellessa oli täytynyt jakaa kukin kuvio\nuseampiin osiin, jotka otettiin yksitellen käsille. Vahvimpia kohoumia\nvarten Angélique juoksutti puikon avulla paksua, valkaisematonta lankaa,\njonka hän peitti poikittaiseen suuntaan bretagnenlangalla; ja sitä\ntehdessään hän muovaili lankakerrosta puksipuisella taltalla, poimutti\nenkelien vaatteet ja saattoi koristeitten yksityiskohdat esiintymään\njyrkkäpiirteisinä. Se oli todellista kuvanveistotyötä. Kun hän oli\nsaanut langat muovatuksi haluttuihin muotoihin, päällystivät hän ja\nHubertine ne kultalangoilla, jotka he neuloivat kiinni pajupistoilla. He\nloivat siten hienoja, verrattoman loistavia kultaisia korkokuvia, jotka\nsäteilivät savuttuneessa huoneessa kuin aurinko. Vanhat työkalut,\nreikätaltat, purasimet, nuijat ja vasarat olivat riveissä\nvuosisataisessa järjestyksessään. Kehyksillä ajelehtivat jätevasu ja\nkultalankarasia, sormustimet ja neulat. Ja \"sukkela\", käsirukki ja\nkerinpuut pajukeloineen ruostuivat nurkissaan, näyttäen nukkuvan\navonaisista ikkunoista henkivän syvän rauhan raukaisemina.\n\nPäivät vierivät, ja Angélique katkoi neuloja aamusta iltaan, niin kovaa\ntyötä oli tuo kultalankojen neulominen paksun, tiukan lankakerroksen\nläpi. Näytti siltä kuin olisi tämä raskas työ vaatinut hänet kokonaan\nruumiineen ja sieluineen, niin ettei hän enää ajatellutkaan. Jo kello\nyhdeksän hän pani maata läpiuupuneena ja nukkui kuin kivi. Kun hän\ntyöltään jouti hetkiseksi kohottamaan päätään, hämmästyi hän, kun ei\nnähnytkään Félicieniä. Vaikka hän ei itse tehnytkään mitään häntä\nkohdatakseen, ajatteli hän että Félicienin olisi pitänyt voittaa kaikki\nesteet ollakseen hänen luonaan. Mutta hän hyväksyi sen, että Félicien\noli niin järkevä; hän olisi soimannut häntä, jos hän olisi tahtonut\nhätiköidä. Epäilemättä hänkin odotti ihmettä. Angélique eli nyt\nyksinomaan tuosta odotuksestaan, hän toivoi joka ilta että ihme\ntapahtuisi seuraavana päivänä. Aina tähän saakka oli hänen mielensä\npysynyt kapinoimatta. Toisinaan hän kuitenkin nosti päätään\nmalttamattomana: eikö vieläkään mitään? Ja hän työnsi lujasti neulaansa,\njotta hänen hennot sormensa verestivät. Usein hänen täytyi kiskoa neula\nirti pihdeillä. Kun neula katkesi, synnyttäen kuivan helähdyksen kuin\nlasia taitettaessa, ei hän edes eleellä osottanut kärsimättömyyttä.\n\nHubertine alkoi huolestua hänen tavattomasta työkiihkostaan, ja kun\npyykinpesun aika tuli, pakotti hän hänet jättämään koruompelun,\nviettääkseen neljä päivää reippaassa liikunnassa päivänpaisteisessa\nulkoilmassa. Gabet-muori, jonka kivut olivat hellittäneet, saattoi\nauttaa hieromisessa ja huuhtomisessa. Mariantarhassa oli kuin juhla.\nTämä elokuun loppupuoli oli kerrassaan ihana, taivas oli lämmin, varjot\ntummat. Virkistävää raikkautta huokui Chevrotte-purosta, jonka vedet\njuoksivat viileinä salavien katveessa. Ja ensi päivä kului Angéliquelta\nhyvin iloisesti, hän paukutti ja virutti vaatteita ja nautti puron,\njalavien, myllynraunioitten ja ruohikon seurasta; ne olivat hänen\nystäviään, joitten kanssa hänellä oli niin paljon yhteisiä muistoja.\nTäällähän hän oli tullut tuntemaan Félicienin, ensin salaperäisenä\nkuutamossa, sitten niin suloisen kömpelönä, sinä aamuna jolloin hän oli\npelastanut purosta alusröijyn. Jokaisen vaatekappaleen huuhdottuaan\nhänen täytyi vilkaista piispankartanon ristikkoporttiin, joka kauan\nsitten oli jätetty käyttämättömäksi. Siitä hän oli eräänä iltana\nkulkenut hänen käsivarteensa nojaten; ehkä hän avaisi sen nyt yhtäkkiä,\ntullakseen noutamaan häntä ja viedäkseen hänet isänsä jalkojen juureen.\nTämä toivo antoi viehätyksen hänen karkealle, vaahtopärskeiselle\ntyölleen.\n\nMutta kun Gabet-muori toisena päivänä toi viimeistä työntökärrykuormaa\nvaatteita, alkaen levittää niitä Angéliquen kanssa, keskeytti hän\nloppumattoman lavertelunsa sanomalla kaikessa viattomuudessa:\n\n-- Kyllä kai tekin olette kuullut, että monseigneur aikoo naittaa\npoikansa?\n\nAngélique levitti parhaallaan lakanaa, ollen polvillaan ruohikossa.\nHänen sydämensä oli lakata sykkimästä.\n\n-- Niin, ihmiset siitä puhuvat, jatkoi Gabet-muori. Monseigneurin poika\nmenee syksyllä naimisiin neiti de Voincourtin kanssa... Asia on kuulemma\nlopullisesti sovittu toissapäivänä.\n\nAngélique jäi polvilleen, sekavat ajatukset myllersivät hänen päässään.\nUutinen ei häntä suinkaan hämmästyttänyt, hän tunsi sen todeksi. Hänen\näitinsä oli siitä puhunut hänelle, se ei tullut odottamatta. Mutta tänä\nensi hetkenä hänen jalkansa herpautti ajatus, että Félicien saattoi\njonakin väsymyksen hetkenä isänsä pelosta suostua menemään naimisiin\ntuon toisen kanssa, vaikkei hän häntä rakastanutkaan. Silloin hän,\nAngélique, jota hän jumaloi, olisi hänet kadottanut. Hän ei ollut\nkoskaan tullut ajatelleeksi tätä heikkouden mahdollisuutta; hän näki nyt\nFélicienin taipuvan velvollisuudentunnon alle ja kuuliaisuuden nimessä\nsaattavan heidät molemmat onnettomiksi. Ja pysyen yhä polvistuneena hän\nkäänsi katseensa ristikkoporttia kohti, hänen mielensä nousi vihdoinkin\nkapinaan, hän tunsi halua mennä pudistamaan sen rautatankoja, avata sen\nkynsillään, juosta Félicienin luokse ja pitää yllä hänen rohkeuttaan,\njottei hän antaisi perään.\n\nHän hämmästyi huomatessaan vastaavansa Gabet-muorille, puhtaasti\nkoneellisen tunteittensa salaamis-vaiston ohjaamana:\n\n-- Vai menee hän naimisiin neiti Clairen kanssa... Neiti Claire on hyvin\nkaunis, sanotaan että hän on hyvin hyväkin...\n\nIhan varmasti hän menisi tapaamaan Félicieniä heti kun Gabet-muori\nlähtisi pois. Hän oli odottanut kyllin kauan, hän tahtoi rikkoa valansa\nolla häntä tapaamatta, se tuntui hänestä nyt vain turhalta vastukselta.\nMillä oikeudella heidät näin pidettiin erossa? Kaikki muistutti hänelle\nheidän rakkauttaan, niin tuomiokirkko kuin soliseva purokin ja vanhat\njalavat, joitten keskellä he olivat rakastaneet toisiaan. Koska heidän\nlempensä oli siellä syttynyt, niin siellä hän nyt tahtoi hänet jälleen\ntavata, kietoa kätensä hänen kaulaansa ja paeta kauas, niin kauas ettei\nheitä enää koskaan löydettäisi.\n\n-- No niin, sanoi vihdoin Gabet-muori, ripustettuaan viimeiset\nlautasliinat pensaan oksille. -- Parin tunnin perästä ne ovat kuivat...\nHyvästi nyt vain, neiti, koska minulla ei ole täällä enää mitään\ntehtävää.\n\nSeisoessaan siinä viheriällä ruohikolla hohtavien lumivalkoisten\nliinavaatteitten keskellä Angélique muisteli sitä päivää, jolloin heidän\nsydämensä olivat antautuneet toisilleen niin vilpittöminä, vallattoman\nrajutuulen piestessä lakanoita ja pöytäliinoja. Minkätähden Félicien ei\nenää tullut häntä tapaamaan? Minkätähden hän ei ollut kohtaamassa häntä\nnyt, tässä raikkaan iloisessa vaatteenkuivaus-puuhassa? Mutta kohta, kun\nhän pitäisi häntä sylissään, hän tietäisi taas ettei hän kuulunut muille\nkuin hänelle yksin. Hänen ei tarvitsisi edes nuhdella Félicieniä hänen\nheikkoudestaan, jo hänen pelkkä ilmestymisensä riittäisi antamaan hänen\ntahdolleen voiman pitää kiinni heidän onnenvaatimuksestaan. Félicien ei\npelkäisi mitään, kunhan hän vain menisi viipymättä häntä tapaamaan.\n\nTunti kului, ja Angélique käyskenteli hitain askelin vaatteitten\nkeskellä, itsekin valkoisena auringonsäteitten häikäisevästä\nheijastuksesta, ja hänen sisässään heräsi epäselvä ääni, joka tuli yhä\nvoimakkaammaksi ja esti häntä menemästä ristikkoportin luokse. Alkava\ntaistelu pelotti häntä. Kuinka? Eikö hänen sydämessään ollut mitään\nmuuta kuin tuo tahto, joka vaati häntä menemään? Siellä oli, sinne oli\nvarmaan pantu jotain muutakin, jotain, mikä nousi esteeksi ja sekotti\nhänen intohimonsa viattoman yksinkertaisuuden. Olisihan varsin\nyksinkertaista rientää sen luokse, jota rakastaa; ja kuitenkaan hän ei\nnyt voinut sitä tehdä, häntä pidätti tuskallinen epäilys: hän oli\nvannonut, hän tekisikin siinä ehkä hyvin pahasti. Illalla, kun vaatteet\nolivat kuivat ja Hubertine tuli häntä auttamaan niitten poisviemisessä,\nei hän vielä ollut päässyt ratkaisuun, ja hän päätti miettiä yöllä. Syli\ntäynnä lumivalkoisia, hyvälle tuoksuvia vaatteita hän heitti rauhattoman\nkatseen hämärtyvään Mariantarhaan; se oli hänen mielestään kuin\nrehellinen ystävä, joka ei antanut suostumustaan rikolliseen\naikomukseen.\n\nSeuraavana aamuna Angélique heräsi rauhattomana. Useita öitä kului\nvielä, hänen voimatta tehdä päätöstään. Ainoastaan varmuus siitä, että\nFélicien rakasti häntä, auttoi häntä pysymään tyynenä. Se varmuus oli\npysynyt horjumattomana, hän tunsi siinä suloista viihdytystä.\nTietäessään olevansa rakastettu hän jaksaisi odottaa ja kestää kaikki.\nHänet oli jälleen vallannut armeliaisuuden puuska, hän heltyi\npienimmistäkin kärsimyksistä, kyyneleet olivat aina valmiina puhkeamaan\nhänen silmistään. Mascart-ukolle hän sai taas toimittaa tupakkaa,\nChouteau-vanhukset saivat häneltä makeisiakin. Mutta varsinkin\nLemballeusen perhe hyötyi hänen anteliaisuudestaan, Tiennetten oli nähty\ntanssivan juhlissa tuon hyvän neidin hame yllään. Ja kun Angélique\neräänä päivänä tuli tuomaan Lemballeuse-muorille edellisenä päivänä\nlupaamiaan paitoja, huomasi hän kaukaa, että kerjäläisten luona oli\nkreivitär de Voincourt ja hänen tyttärensä, Félicienin seuraamana. Tämä\noli arvatenkin tuonut heidät sinne. Angélique ei näyttäytynyt, vaan\npalasi takaisin sydän raskaana. Kaksi päivää myöhemmin hän näki heidän\nmenevän kolmisin Chouteau-vanhusten luokse. Ja eräänä aamuna\nMascart-ukko kertoi hänelle, että tuo kaunis nuori mies oli käynyt hänen\nluonaan kahden hienon naisen kanssa. Silloin hän lakkasi käymästä\nköyhiensä luona, jotka eivät enää olleet hänen, koska Félicien antoi ne\nnoille naisille, otettuaan ne ensin häneltä. Hän ei liikkunut enää\nulkona, peljäten kohtaavansa heidät vieläkin ja saavansa jälleen\nsydämeensä haavan, jonka tuska tunki joka kerta yhä syvemmälle. Ja hän\ntunsi että hänessä kuoli jotakin, että hänen elämänsä valui pois pisara\npisaralta.\n\nOllessaan eräänä iltana tällaisen kohtauksen jälkeen yksin huoneessaan,\nhän huudahti tuskan tukahduttamana:\n\n-- Hän ei rakasta minua enää!\n\nHän näki edessään Claire de Voincourtin kookkaana ja kauniina tuuheine,\ntummine hiuksineen. Ja hän näki Félicienin hänen rinnallaan, solakkana\nja ylväänä. Eivätkö he olleet kuin luodut toisilleen, samaa syntyperää\nja niin toisiinsa soveltuvat, että olisi voinut pitää heitä jo\navioparina?\n\n-- Hän ei rakasta minua enää, hän ei rakasta minua enää!\n\nTämä ajatus iski häneen jyristen kuin raunioiksi romahtava rakennus. Kun\nhänen uskonsa oli mennyt, niin kaikki sortui. Hän ei voinut enää\najatella eikä punnita tyynesti tosiasioita. Eilen hän uskoi, nyt hän ei\nenää uskonut. Vain henkäys, mistä lieneekin tullut, oli riittänyt\nmurskaamaan kaikki. Hän oli yhtäkkiä sortunut siihen äärettömään\nkurjuuteen, jonka tuottaa tieto siitä että rakastetun rakkaus on\nloppunut. Olihan juuri Félicien sanonut kerran, että se oli tuskista\nsuurin, hirmuinen kidutus. Tähän saakka hän oli voinut tyytyä ja\nalistua, hän oli odottanut ihmettä. Mutta hänen voimansa oli ehtynyt\nuskon kadotessa, hän oli hädässään avuton kuin lapsi. Ja tuskallinen\nkamppailu alkoi jälleen.\n\nEnsin hän vetosi ylpeyteensä: jollei Félicien enää rakastanut, niin\nolkoon menneeksi, hänkin oli liian ylpeä rakastaakseen häntä sen\nkoommin. Ja hän valehteli itselleen, hän oli olevinaan kuin vaivasta\npäässyt ja hyräili muka huoletonna kirjaillessaan Hautecoeurien\nvaakunaa, jota hän oli nyt ryhtynyt valmistamaan. Mutta sydän pyrki\npakahtumaan, ja hänen täytyi häpeäkseen myöntää olevansa niin ponneton,\nettä rakasti yhäkin ja vielä enemmän. Tuo vaakuna, joka lanka langalta\nsyntyi hänen hyppysistään, piti häntä raatelevassa murheessa kokonaisen\nviikon. Se oli neljään alaan jaettu, ensimmäinen ja neljäs merkiten\nJerusalemia, toinen ja kolmas Hautecouriä; Jerusalemia kuvasi\nhopeapohjalla kultainen jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä\nkultaristiä; Hautecoeuriä kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä\nmusta, hopeasydäminen pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista\nliljaa, kaksi ylhäällä, yksi alakärjessä. Värit ommeltiin\npunontalangoilla, metallit kulta- ja hopealangalla. Kuinka kurja hän\noli, tuntiessaan kätensä vapisevan ja painaessaan päätään kumarruksiin\nkätkeäkseen silmänsä, jotka vaakunan väriloiste sokaisi kyynelillä! Hän\nei ajatellut muuta kuin Félicieniä, hän jumaloi häntä hänen tarunomaisen\nylhäisyytensä loisteessa. Ja kirjaillessaan tunnuslausetta: _Jos Jumala\ntahtoo, tahdon minäkin_, mustalla silkillä hopeanauhalle, hän tunsi\nselvästi että hän oli hänen orjansa, ettei hän milloinkaan enää voisi\nsiitä toipua. Ja kyyneleet hämärsivät hänen katseensa, Silläaikaa kun\nhän yhä koneellisesti kuletti neulaa vaatteen läpi.\n\nSe oli surkeata. Angélique rakasti epätoivoisena, hän taisteli tuota\ntoivotonta rakkauttaan vastaan, voimatta sitä kuolettaa. Aina uudelleen\nhänet valtasi halu juosta Félicienin luo ja vallottaa hänet jälleen\nitselleen heittäytyen hänen kaulaansa; ja yhä uudelleen alkoi kamppailu.\nToisinaan hän luuli voittaneensa, hänen mielensä täytti suuri\nhiljaisuus, hänestä tuntui että hän saattoi nähdä itsensä kuin jonkun\nvieraan olennon, pienenä, tyynenä, kuuliaisena, polvistuneena\nkieltäymyksen nöyryydessä; se ei ollut enää hän, se oli se kiltti ja\ntottelevainen tyttö, joksi hänen piti tulla, joksi hänen ympäristönsä ja\nkasvatuksensa hänet tekivät. Sitten hänen verensä jälleen ailahti\nhuumaavana; hänen terve olentonsa ja hehkuva nuoruutensa laukkasivat\nkuin valtoimet ratsut; ja hän näki itsensä jälleen yhtä ylpeänä ja\nintohimoisena kuin ennen, tuntemattomasta alkuperästään periytyneessä\nkuohuvassa kiihkossa. Minkätähden hänen olisi toteltava? Velvollisuutta\nei ollut, ainoastaan vapaa halu oli olemassa. Hän jo valmisteli pakoaan,\nhän suunnitteli sopivinta hetkeä murtaakseen auki piispankartanon\nristikkoportin. Mutta samassa palasi ahdistuskin, jäytävä kipu,\nepäilyksen tuska. Jos hän antautuisi pahaan, tulisi hänelle siitä\nikuiset tunnonvaivat. Hän vietti hirveitä hetkiä tässä epävarmuudessa,\nkun ei hän tiennyt mille puolelle asettua, kun tunteitten myrsky viskoi\nhäntä lakkaamatta rakkauden kapinoivasta uhmasta rikoksen kauhuun. Ja\nhän kävi heikommaksi kerta kerralta voitettuaan sydämensä.\n\nEräänä iltana, kun hän oli lähtemäisillään ulos mennäkseen tapaamaan\nFélicieniä, ollen samalla suuressa tuskassa siitä ettei enää jaksanut\nvastustaa intohimoaan, hän äkkiä muisti vaivaishoitohallituksen antaman\nkasvattikirjan. Hän otti sen esiin kaapin pohjalta ja selaili sitä,\nantaen alhaisen syntyperänsä sataa päälleen korvapuusteina sen joka\nsivulta polttavassa nöyryytyksen janossa. Isä ja äiti tuntemattomat, ei\nvanhempia eikä nimeä, ei mitään muuta kuin päivämäärä ja numero!\nHyljätty kuin maantien laidalla puhjennut rikkaruoho! Ja muistot\nkohosivat joukoittain, hän muisti Nièvren rehevät niityt, eläimet, joita\nhän oli niillä paimentanut, Soulanges'in sileän maantien, jolla hän\nkäveli avojaloin, Nini-tädin, joka kuritti häntä, kun hän varasti\nomenia. Varsinkin herättivät hänen muistoaan ne sivut, joille oli\nmerkitty joka kolmas kuukausi tapahtuneet apulaistarkastajan ja lääkärin\nkäynnit heidän nimikirjotuksineen, joitten jälkeen seurasi toisin\npaikoin huomautuksia ja muistiinpanoja: siihen oli merkitty sairaus,\njohon hän oli ollut vähällä kuolla, hänen hoitajansa vaatimus saada\nuudet kengät palaneitten sijaan. Ne olivat raskaita huomautuksia hänen\ntaipumattomalle luonteelleen. Se oli hänen kurjuutensa päiväkirja. Mutta\neräs muistiinpano sai hänet lopuksi sulamaan kyyneliin. Se oli\npöytäkirja, jossa todettiin sen kaulanauhan katkaiseminen, jota hän oli\nsaanut pitää aina kuusivuotiaaksi asti. Hän muisti inhonneensa\nvaistomaisesti tuota silkkinauhaan pujotelluista oliivin muotoisista\nluuhelmistä tehtyä kaulanauhaa, johon oli kiinnitetty pyöreä hopealippu,\nmissä oli hänen vastaanottopäivänsä ja numeronsa. Hän arvasi että se oli\norjan kaularengas, ja hän olisi repinyt sen poikki pikku käsillään,\njollei hän olisi pelännyt seurauksia. Tultuaan sitten vähän suuremmaksi\nhän oli valittanut sen kuristavan kaulaansa. Hänen oli kuitenkin annettu\npitää sitä vielä vuoden ajan. Ja kuinka iloinen hän oli ollut, kun\napulaistarkastaja oli leikannut nauhan poikki kunnanvaltuuston\nesimiehen läsnäollessa, korvaten tämän yksilömerkin virallisella\ntuntomerkkiluettelolla, jossa olivat jo hänen orvokinsiniset silmänsä ja\nhieno kullankeltainen tukkansa! Ja kuitenkin hän tunsi yhä vielä\nkaulassaan tuon nauhan, joka oli kuin kotieläimen tuntomerkiksi pantu\nkaulahihna: se oli uponnut hänen lihaansa ja tukehdutti häntä. Kun hän\nnyt katsoi tuota sivua, valtasi hänet jälleen kauhea nöyryytys, joka sai\nhänet nousemaan takaisin huoneeseensa nyyhkyttäen, tuntien itsensä\narvottomaksi rakkaudelle. Kaksi kertaa tämän jälkeen tuo kirjanen hänet\nvielä pelasti. Sitten sekin tuli voimattomaksi masentamaan hänen\nmielensä kapinaa.\n\nNyt nämä kiusauksen puuskat alkoivat kiduttaa häntä öisin. Ennen\nmaatapanoaan hän pakottautui lukemaan Legendaa, puhdistaakseen untansa.\nMutta vaikka hän koetti syventyä siihen pää kättensä välissä, ei hän\ntajunnut mitään; ihmeet tuntuivat hänestä kumman sisällöttömiltä, ne\nliehuivat hänen ohitseen kuin värittömät haamut. Nukuttuaan sitten\nsuuressa vuoteessaan jonkun hetken lyijynraskaassa unessa, hän heräsi\näkkiä hätkähtäen ahdistavaan tunteeseen keskellä synkkää pimeyttä.\nPuoleksi tajuttomana hän kohosi pystyyn vuoteessaan ja polvistui\nkeskelle syrjään viskattuja lakanoita hiki ohimoilla, väristyksen\npuistattamana. Ja hän risti kätensä ja sopersi tuskaisena: \"Jumalani,\nmiksi olet minut hyljännyt?\" Sillä hänen ahdistava hätänsä oli\nsuurimmillaan näinä hetkinä, jolloin hän tunsi olevansa aivan yksin\npimeässä. Hän oli nähnyt unta Félicienistä, hän pelkäsi vapisten\npukeutuvansa ja menevänsä häntä tapaamaan, kenenkään olematta saapuvilla\nhäntä estämässä. Armo vetäytyi hänestä pois, Jumala ei enää ollut hänen\nluonaan, ympäristö hylkäsi hänet. Epätoivoisena hän kutsui tuonpuoleista\nmaailmaa avukseen ja terotti kuuloaan näkymättömyyden äänille. Mutta\nilma oli tyhjä, poissa olivat äänten kuiskinat ja salaperäiset havinat.\nMariantarha, Chevrotte, salavat, ruohot, piispankartanon puut,\ntuomiokirkkokin, kaikki oli kuollutta. Niissä ei ollut enää mitään\njäljellä hänen unelmistaan, neitsyitten valkoinen parvi oli hävitessään\njättänyt jälkeensä haudan tyhjyyden. Hän oli kiusauksessa voimattomana,\naseettomana kuin alkuaikaisen kirkon kristitty, joka sortuu perisynnin\nalle heti kun yliluonnollinen apu lakkaa. Hän kuuli kuinka tuon entisen\nturvallisen kolkan synkässä äänettömyydessä perinnäisturmelus virkosi\nulvoen eloon, saaden voiton kasvatuksen tuloksista. Hän tunsi että\njolleivät salatut voimat muutaman tuokion kuluessa tulisi hänen\navukseen, jolleivät ympäristön esineet heräisi häntä tukemaan, niin hän\nvarmasti sortuisi ja joutuisi perikatoon. \"Jumalani, Jumalani, miksi\nolet minut hyljännyt?\" Ja ollen yhä polvillaan pienenä ja hentona\nkeskellä suurta vuodettaan, hän tunsi menehtyvänsä.\n\nSilloin, joka kerta tähän saakka, hän juuri äärimäisen hädän hetkellä\ntunsi vilvottavaa huojennusta. Taivaallinen armo oli säälinyt hänen\nvaivaansa ja palasi takaisin, suoden hänelle jälleen haavekuvitelmansa.\nHän hyppäsi avojaloin lattialle ja juoksi innoissaan ikkunan luo. Ja nyt\nhän kuuli jälleen ääniä, näkymättömät siivet hipoivat hänen hiuksiansa\nja Legendan kansa astui esiin puista ja kivistä, ympäröiden hänet\nvalkoisena parvena. Hänen puhtautensa ja hyvyytensä, kaikki se mitä hän\noli valanut itsestään ympäristöönsä, palasi jälleen hänen luokseen ja\npelasti hänet. Senjälkeen hän ei enää pelännyt, hän tiesi että häntä\nvartioitiin: Agnes ja kaikki toiset neitsyet olivat palanneet ja\nleijailivat lempeinä väräjävässä ilmassa. Se oli kuin etäältä saapuva\nrohkaisu, kuin yötuulen kuiskinassa tuleva hiljainen voiton viesti.\nTunnin ajan hän hengitti tätä rauhottavaa viileyttä, surullisin sydämin,\nyhä lujittuen päätöksessään ennemmin kuolla kuin rikkoa valansa.\nMurtuneena hän laskeutui viimein jälleen vuoteeseensa ja vaipui uneen,\ntuntien jo pelkoa seuraavan päivän kamppailusta, mielessä se tuskaa\ntuottava ajatus, että hän lopulta varmaan sortuisi, jos hän täten kerta\nkerralta yhä heikontuisi.\n\nJa hän oli todella alkanut jollakin tavoin riutua, sitten kun hän oli\nruvennut uskomaan ettei Félicien häntä enää rakastanut. Hänellä oli\nrinnassaan haava, joka saattoi hänet kuolemaan vähitellen huomaamatta ja\nvalittamatta. Ensin se oli ilmennyt väsymyksenä: häntä alkoi\ntukahduttaa, hänen täytyi heittää lanka käsistään, ja hän tuijotti\njonkun hetken tyhjyyteen sumennein silmin. Sitten hän oli lakannut\nsyömästä, nauttien vain vaivoin joitakin kulauksia maitoa;\nleipäviipaleensa hän kätki ja viskasi salaa naapurien kanoille, jotta ei\nsaattaisi vanhempiaan levottomiksi. Lääkärikin kutsuttiin, mutta hän ei\nsaanut selville mitään erityistä, vaan syytti liian yhtämittaista\nhuoneessa oleskelua ja kehotti vain liikkumaan enemmän ulkoilmassa.\nHänen koko olemuksensa hiljalleen haihtui pois ja hävisi. Hänen\nruumiinsa leijui kuin suurten siipien kannattamana ja sielun liekki\nnäytti saavan hänen kuihtuneet kasvonsa hohtamaan valoa. Hän oli\nheikontunut niin ettei hän voinut laskeutua alas huoneestaan muutoin\nkuin pidellen kaksin käsin porraskäytävän seinämistä, sillä hänen\njalkansa horjuivat. Mutta heti kun hän tunsi että toiset katsoivat\nhäneen, ponnisti hän kaiken tahtonsa, koettaen itsepäisesti pysyä\nlujana. Hän tahtoi kaikella muotoa saada valmiiksi monseigneurin\npiispanistuimeen aiotun vaikeatöisen koruompelukaistan. Hänen pienissä,\nhoikissa käsissään ei ollut enää voimaa, ja kun häneltä katkesi neula,\nei hän jaksanut vetää sitä pihdeillä ulos.\n\nEräänä aamuna oli sekä Hubertin että Hubertinen täytynyt mennä\nkaupungille ja jättää Angélique yksin työnsä ääreen.\n\nKun Hubert, joka ensimmäisenä ehti takaisin, astui sisään, löysi hän\nAngéliquen lattialta makaamasta; hän oli pyörtynyt kehyksen ääreen ja\nliukunut tuolilta maahan. Työ oli käynyt yli hänen voimainsa, toinen\nsuurista enkeleistä oli keskeneräinen. Suunniltaan joutuneena Hubert\nnosti hänet ylös ja koetti asettaa häntä seisoalleen, mutta hän ei\npysynyt jaloillaan eikä edes herännyt tainnoksista.\n\n-- Rakas lapsi, rakas lapsi... Vastaa toki, Jumalan tähden...\n\nVihdoin hän avasi silmänsä ja katsoi häneen surullisena. Miksi hän\ntahtoi häntä elämään? Hän olisi ollut niin onnellinen kuolleena!\n\n-- Mikä sinulla on, rakas lapsi? Sinä olet siis pettänyt meitä, sinä\nrakastat häntä yhä vielä?\n\nHän ei vastannut, hän vain katsoi häneen sanomattoman surullisena.\nSilloin Hubert epätoivoissaan nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet\nhuoneeseensa. Ja asetettuaan hänet vuoteelle, johon hän jäi makaamaan\nniin kalpeana ja heikkona, hän itki tuota julmaa tekoa, johon hän\ntahtomattaan oli joutunut syypääksi erottaessaan hänet rakastetustaan.\n\n-- Minä olisin kyllä antanut hänet sinulle! Minkätähden et ole sanonut\nminulle mitään?\n\nMutta Angélique ei puhunut, hänen silmäluomensa sulkeutuivat ja hän\nnäytti nukahtavan. Hubert seisoi hänen vieressään katsellen hänen\nkapeita liljakasvojaan, sydän vertavuotavana säälistä. Mutta kun\nAngélique hengitti hiljaa ja tasaisesti, laskeutui hän alas, kuullessaan\nvaimonsa palaavan.\n\nAlhaalla työhuoneessa syntyi heidän välillään selvitys. Hubertine oli\ntuskin saanut hatun päästään, kun Hubert kertoi hänelle että hän oli\ntavannut lapsen lattialta pyörtyneenä ja että hän nyt nukkui vuoteellaan\nkuoleman heikkona.\n\n-- Me olemme erehtyneet. Hän muistelee yhä tuota poikaa ja kuolee\nsuruunsa... Oh, jospa tietäisit kuinka kipeästi minuun koski ja mitkä\ntunnonvaivat sain, kun ymmärsin mikä hänellä oli ja kannoin hänet ylös\nniin säälittävän surkeana. Se on meidän syymme, me olemme valheilla\nerottaneet heidät... Kuinka? Antaisitko hänen kärsiä, etkö sanoisi\nmitään pelastaaksesi häntä!\n\nHubertine oli vaiti kuten Angélique äsken ja katsoi häneen vain\nvakailla, järkevillä silmillään, kalpeana murheesta. Mutta\nherkkätuntoinen Hubert, jonka tuo kärsivä rakkaus oli saattanut\nriistäytymään irti tavallisesta alistuvaisuudestaan, ei rauhottunut,\nvaan jatkoi kiihtyneenä, käsiään huitoen:\n\n-- No niin, sitten puhun minä, ja minä sanon hänelle että Félicien\nrakastaa häntä ja että olemme julmuudessamme estäneet hänet tulemasta\npettämällä häntäkin... Jokainen hänen kyynelensä polttaa nyt minun\nsydäntäni. Se olisi murha, johon tuntisin itseni syypääksi... Minä\ntahdon että hän tulisi onnelliseksi, niin, onnelliseksi, maksoi mitä\nmaksoi...\n\nHän oli tullut liki vaimoansa ja huusi julki kapinoivan hellyytensä,\nkiihtyen vielä enemmän Hubertinen surumielisestä äänettömyydestä.\n\n-- He rakastavat toisiansa, ja senvuoksi he ovat määrääjiä... Rakkaus on\nkaiken yläpuolella... Niin, maksoi mitä maksoi, onni on luvallinen ja\nlaillinen.\n\nVihdoin Hubertinekin puhui verkkaisella äänellään, liikahtamattomana\nseisoen:\n\n-- Ettäkö tuo nuori mies siis saisi ottaa hänet? Ettäkö he saisivat\nmennä naimisiin vastoin meidän tahtoamme ja vastoin hänen isänsä\ntahtoa?... Siihen sinä siis heitä neuvot. Sinä luulet että he voisivat\nsitten olla onnelliset, että rakkaus on kylliksi...\n\nJa hän jatkoi pysähtymättä, samalla alakuloisella äänellä:\n\n-- Palatessani tulin hautausmaan sivu, ja heräävä toivo sai minut\nmenemään sinne vielä kerran... Minä polvistuin vielä kerran sille\npaikalle, jota meidän polvemme ovat kuluttaneet, ja rukoilin siinä\nkauan.\n\nHubert oli kalvennut, hänen kiihkonsa hyytyi. Hän tunsi hyvin tuon\ntaipumattoman äidin haudan, jolla he niin usein olivat itkeneet\nnöyrtyneinä, tottelemattomuuttaan soimaten, toivoen että vainaja\narmahtaisi heitä maan povesta. Ja he olivat viipyneet siellä tuntikausia\nsiinä varmassa uskossa, että he saisivat itsessään tuntea tuon\nanteeksiannon, jos sitä heille koskaan suotiin. Heidän pyyntönsä ja\nodotuksensa kohdistuivat siihen, että heille syntyisi vielä lapsi,\nanteeksiannon lapsi; se olisi ainoa merkki, mistä he tietäisivät\nvihdoinkin saaneensa anteeksi. Mutta mitään ei ollut tullut, kylmä ja\nkuuro äiti jätti heidät siihen järkähtämättömään rangaistukseen, johon\nheidän ensimmäisen lapsensa kuolema oli heidät tuominnut, lapsen, jonka\nhän oli heiltä riistänyt ja vienyt mukanaan ja jota hän ei taipunut\nantamaan heille takaisin.\n\n-- Minä rukoilin kauan, toisti Hubertine, -- minä kuuntelin eikö mitään\nvavahtaisi...\n\nHubertin katse kiintyi häneen tuskaisen kysyvänä.\n\n-- Eikä mitään! Ei mitään merkkiä tullut maasta, ei mitään vavahtanut\nminussa. Ah, se on lopussa, on jo liian myöhäistä, me olemme onnettomat\nomasta syystämme.\n\nSilloin Hubert vavahti ja kysyi:\n\n-- Syytätkö minua?\n\n-- Kyllä, sinä olet syyllinen, ja minä myös tein itseni syylliseksi\nseuratessani sinua... Me olemme olleet tottelemattomat, ja se on\nturmellut koko meidän elämämme.\n\n-- Etkö sinä siis ole onnellinen?\n\n-- En, minä en ole onnellinen... Vaimo, jolla ei ole lasta, ei ole\nonnellinen... Rakkaus yksin ei riitä, rakkaudella täytyy olla myöskin\nsiunaus.\n\nHubert oli vaipunut tuolille menehtyneenä, suuret kyynelet silmissä. Ei\nmilloinkaan ollut hänen vaimonsa näin soimannut häntä heidän elämänsä\nvarhaisesta haavasta. Ja Hubertine, joka muulloin niin pian heltyi ja\nalkoi lohduttaa, haavotettuaan häntä jollakin tahdottomalla\nviittauksella, katsoi nyt hänen kärsimystään liikkumattomana seisoen,\ntekemättä elettäkään, astumatta askeltakaan häntä kohti. Ja Hubert itki\nja huusi nyyhkytystensä seasta:\n\n-- Oh, sinä tuomitset tuon lapsi-raukan, joka nukkuu ylhäällä\nhuoneessaan... Sinä et tahdo että tuo nuori mies ottaisi hänet niinkuin\nminä otin sinut ja että hän joutuisi kärsimään mitä sinä olet kärsinyt.\n\nHubertine vastasi vain päännyökkäyksellä, täydestä ja yksinkertaisesta\nsydämensä vakaumuksesta.\n\n-- Mutta sanoithan itse, jatkoi Hubert, että se olisi tyttöraukallemme\nkuoleman isku... Soisitko siis hänen kuolevan?\n\n-- Soisin, mieluummin kuin elävän kurjaa elämää.\n\nHubert oli väristen noussut seisomaan, hän heittäytyi vaimonsa syliin ja\nmolemmat nyyhkyttivät. He syleilivät toisiaan kauan. Vaimon täytyi nyt\nnojautua miehensä olkapäähän, saadakseen kylliksi rohkeutta. He\nerkanivat sulkeutuneina syvään, tuskalliseen äänettömyyteen, joka, jos\nJumala niin tahtoi, saattoi merkitä heidän lapsensa kuolemaa.\n\nSiitä päivästä lähtien täytyi Angéliquen pysyä huoneessaan. Hän tuli\nniin heikoksi ettei voinut laskeutua työhuoneeseen: hänen päätänsä\nrupesi heti pyörryttämään ja hänen jalkansa pettivät. Ensin hän vielä\nkäveli ja huonekalujen turvin teki matkan aina parvekkeelle asti. Sitten\nhänen täytyi tyytyä menemään sängystä nojatuoliin. Matka oli pitkä ja\nuuvuttava, eikä hän uskaltanutkaan sille kuin aamuin ja illoin.\nKuitenkin hän työskenteli yhtämittaa, kirjaillen liian raskaan\nkorkokuvaompelun sijasta kukkia varjostetulla silkillä. Hän kirjaili\nniitä luonnon mukaan, jota varten hänellä oli kimppu hortensian ja\nsamettihaavan kukkia, jotka olivat tuoksuttomia eivätkä häntä\nvaivanneet. Kukat olivat maljakossa, ja usein hän lepäsi kauan aikaa\nniitä katsellen, sillä kevyt silkkilankakin tuntui raskaalta hänen\nsormissaan. Kahdessa päivässä hän oli saanut ommelluksi vain yhden\nsamettihaavan kukan, joka elävänä, tuoreena helotti silkkisatiinilla.\nMutta hän ei voinut tulla toimeen ilman työtä, hän tahtoi pidellä neulaa\nviimeiseen hengenvetoon asti. Kärsimys kuihdutti häntä tehden hänet\nvieläkin hennommaksi, niin ettei hän ollut kohta muuta kuin puhdas ja\nkaunis liekki.\n\nMitä hyödytti taistella enää, kun Félicien ei häntä rakastanut? Hän\nkitui nyt kuolemaan siinä vakaumuksessa että Félicien ei häntä\nrakastanut, ei ehkä ollut milloinkaan rakastanut. Niin kauan kuin\nhänellä oli ollut voimia, oli hän taistellut sydäntään, terveyttään ja\nnuoruuttaan vastaan, jotka vaativat häntä rientämään rakastettunsa\nluokse. Mutta sitten kun hän oli tullut naulituksi tänne yhteen kohti,\ntäytyi hänen alistua, kaikki oli lopussa,\n\nEräänä aamuna, kun Hubert asetteli häntä nojatuoliin, sovittaen hänen\npienet, hervottomat jalkansa tyynylle, sanoi Angélique hymyillen:\n\n-- Ah, nyt minä ihan varmasti olen kiltti enkä juokse tieheni luvatta.\n\nHubert kiiruhti ulos huoneesta tukahtuneena, peljäten purskahtavansa\nitkuun.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSinä yönä Angélique ei voinut nukkua. Unettomuus poltti hänen\nsilmäluomiaan, vaikka hän oli niin äärimäisen heikko. Ja kun Hubertit\nolivat alhaalla menneet levolle ja keskiyö oli lähellä, nousi hän ylös,\nvaikka se vaatikin äärimäisiä ponnistuksia, sillä hänestä tuntui kuin\nhän kuolisi, jos hän vielä jäisi vuoteeseensa.\n\nHäntä tukahdutti, hän veti ylleen aamunutun ja laahautui ikkunan luo,\navaten sen sepiseljälleen. Oli kostea, lauha talvi-ilma. Sitten hän\nvaipui nojatuoliinsa, väännettyään ensin edessään olevalla pienellä\npöydällä seisovan lampun sydäntä korkeammalle; lampun annettiin palaa\nhänen huoneessaan läpi yön. Pöydällä oli \"Kultaisen legendan\" vieressä\nhortensia- ja samettihaapakimppu, jota hän jäljensi. Ja palautuakseen\njälleen elämään hän sai päähänsä ruveta työskentelemään. Hän veti\nompelukehyksen luokseen ja ompeli joitakin pistoja harhailevilla\nkäsillään. Hänen kirjailemansa ruusun punainen silkkilanka paistoi\nvereltä hänen valkoisten sormiensa välissä, se oli kuin hänen suoniensa\nveri, jonka viime tilkka valui pois pisara pisaralta.\n\nMutta vaikka hän oli kaksi tuntia kääntelehtinyt polttelevien\nlakanoitten välissä saamatta unta, ei hän ehtinyt kauankaan istua\nennenkuin hänen silmäluomensa painuivat kiinni ja hän nukahti. Hänen\npäänsä valahti taaksepäin selkänojaa vasten, taipuen kevyesti oikeaa\nolkapäätä kohti. Silkkilanka oli yhä hänen liikkumattomissa käsissään,\njotta olisi voinut luulla hänen yhä ompelevan. Hän nukkui lampunvalossa\nvalkoisena ja rauhallisena, ja huone oli hänen ympärillään valkoisena ja\nhiljaisena kuin hauta. Suuri, kuninkaallinen vuode haalistuneine\npunertavine verhoineen näytti lampunvalossa vaalealta. Ainoastaan\nkirstu, piironki ja vanhat tammipuiset tuolit erottuivat mustina,\nmuodostaen seinille kuin suruverhon. Hetket kuluivat, ja hän nukkui yhä\nrauhallisena ja valkoisena.\n\nVihdoin kuului ääntä. Ja parvekkeelle ilmestyi Félicien vapisevana ja\nlaihtuneena kuten Angéliquekin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, hän\nsyöksähti huoneeseen ja huomasi samassa Angéliquen, joka virui\nnojatuolissaan säälittävän kuihtuneena ja niin kauniina. Ääretön tuska\nkouristi hänen sydäntään, hän laskeutui polvilleen ja vaipui\nsurumieliseen katseluun. Angéliquesta ei siis ollut jäljellä enempää,\ntuska oli hänet hävittänyt, niin ettei hän näyttänyt enää painavan\nmitään, vaan virui siinä rentona kuin höyhen, jonka tuuli pian\nlennättäisi pois. Hänen valoisassa uinunnassaan saattoi nähdä hänen\nkärsimyksensä ja alistumisensa. Hänessä ei ollut entistä muuta kuin\nhänen liljankaltainen suloutensa, kaltevilta olkapäiltä kohoava,\nhienosti kaartuva kaulansa ja kapeat kasvonsa, jotka olivat kirkastuneet\nkuin taivaaseen liitelevän neitsyen. Hiukset olivat enää pelkkää valoa,\nlumenpuhtoinen sielu hohti läpikuultavan, silkinhienon ihon alta. Hän\noli kaunis kuin ruumiistaan vapautunut pyhimys, ja Félicien tuijotti\nhäneen häikäistyneenä ja epätoivoisena, liikutuksesta liikkumattomana,\nyhteenliitetyin käsin. Angélique ei herännyt, Félicien katseli häntä\nyhä.\n\nFélicienin huulilta tullut kevyt hengähdys oli varmaan hipaissut\nAngéliquen kasvoja, sillä yhtäkkiä hän avasi silmänsä aivan auki. Hän ei\nliikahtanut, vaan katseli vuorostaan Félicieniä hymyhuulin ikäänkuin\nunennäköä. Se oli Félicien, hän tunsi hänet, vaikka hän olikin\nmuuttunut. Mutta hän luuli yhä vielä nukkuvansa, sillä hän näki\nFélicienin usein tällätavoin unissaan, mikä hänen herättyään teki hänen\ntuskansa yhä katkerammaksi.\n\nFélicien oli ojentanut kätensä ja puhkesi puhumaan:\n\n-- Armas sielu, minä rakastan teitä... Minä kuulin teidän olevan\nsairaana ja riensin luoksenne... Tässä olen, minä rakastan teitä.\n\nAngéliquea värisytti, hän siveli sormillaan vaistomaisesti\nsilmäluomiaan. Félicien jatkoi:\n\n-- Älkää epäilkö enää... Minä olen tässä jalkainne juuressa ja minä\nrakastan teitä, minä rakastan teitä yhäti.\n\nSilloin Angélique huudahti.\n\n-- Ah, te siinä olette!... Minä en enää odottanut teitä, ja te\ntulitte...\n\nHaparoivilla käsillään hän oli tarttunut Félicienin käsiin tullen\nvakuutetuksi ettei se ollut mikään pettävä unikuva.\n\n-- Te rakastatte minua yhäti, ja minä rakastan teitä -- ah! -- enemmän\nkuin koskaan luulin voivani rakastaa!\n\nOnnensa huumauksessa, ensi hetken ehdottomassa riemussa he unohtivat\nkaiken, heidän koko olemassaolonsa sisältyi siihen varmuuteen, että he\nrakastivat toisiaan ja sanoivat sen toisilleen. Eilispäivän kärsimykset\nja huomispäivän vaikeudet olivat hävinneet. He eivät tienneet kuinka he\njälleen olivat tulleet yhteen, mutta he olivat yhdessä, heidän\nilokyyneleensä sekottuivat toisiinsa, he painautuivat toisiaan vastaan\npuhtaassa syleilyssä, Félicien säälin järkyttämänä, Angélique niin\nmurheen kuihduttamana, ettei hänestä ollut Félicienin sylissä paljon\nmuuta kuin henkäys. Hämmästyksensä lumoamana Angélique oli kuin\nhalvaantunut, hän hymyili hervottomana ja onnellisena nojatuolinsa\npohjassa voimatta hallita jäseniään, kohoutuen vain puoleksi,\nvaipuakseen jälleen takaisin ilonsa huumaamana.\n\n-- Ah, rakas seigneur, minun ainoa toivoni on täyttynyt: olen nähnyt\nteidät ennenkuin kuolen.\n\nFélicien kohotti päänsä, tehden tuskaa osottavan eleen.\n\n-- Kuolette!... Mutta te ette saa kuolla! Minähän olen täällä, ja minä\nrakastan teitä.\n\nAngélique hymyili taivaallisesti.\n\n-- Ah, minä voin kuolla, kun te rakastatte minua. Se ei pelota minua\nenää, minä nukahdan näin teidän olkapäähänne nojaten... Sanokaa vielä\nettä rakastatte minua.\n\n-- Minä rakastan teitä, niinkuin rakastin teitä eilen ja niinkuin tulen\nrakastamaan teitä huomenna... Älkää epäilkö sitä milloinkaan, se kestää\nikuisesti.\n\n-- Niin, ikuisesti me rakastamme toisiamme.\n\nAngélique katseli haltioituneena eteensä valkoiseen huoneeseen. Mutta\nvähitellen hän ikäänkuin heräsi, tullen totiseksi. Hän alkoi jälleen\najatella keskellä huumaavaa onneaan. Ja tosiseikat hämmästyttivät häntä.\n\n-- Jos te rakastatte minua, niin minkätähden ette ole tullut ennemmin?\n\n-- Teidän vanhempanne sanoivat minulle, ettette te enää rakastanut\nminua. Minäkin olin silloin vähällä kuolla... Mutta sitten kun sain\nkuulla teidän olevan sairaana, päätin yrittää luoksenne joka\ntapauksessa, vaikka minut ajettaisiin ulos tästä talosta, johon minua ei\nlaskettu sisälle.\n\n-- Äitini sanoi minulle samoin, ettette te enää minua rakastanut, ja\nminä uskoin äitiäni... Minä olin nähnyt teidät tuon neidin seurassa ja\nminä ajattelin että te olitte taipunut monseigneurin tahtoon.\n\n-- Ei, minä vain odotin. Mutta minä olen ollut tarmoton, minä olen\npelännyt häntä.\n\nSyntyi hiljaisuus. Angélique oli suoristautunut. Hänen kasvonsa\nmuuttuivat ankariksi, suuttumus rypisti hänen otsaansa.\n\n-- Meitä on siis petetty molempia, meille on valehdeltu, jotta olisi\nsaatu meidät erotetuksi toisistamme... Me rakastimme toisiamme ja meitä\non kidutettu, meidät on oltu vähällä tappaa molemmat... No niin, se on\nkatalaa, ja se on päästänyt meidät valastamme. Me olemme vapaat.\n\nRaivoisa halveksiminen oli nostanut hänet seisoalleen. Hän ei tuntenut\nenää sairauttaan, tuo intohimon ja ylpeyden herääminen palautti hänen\nvoimansa. Hän oli luullut unelmaansa kuolleeksi ja olikin löytänyt sen\njälleen elävänä ja säteilevänä! Hän saattoi nyt sanoa itselleen,\netteivät he olleetkaan tehneet itseään arvottomiksi rakkaudelle, vaan\nettä syy oli muiden! Hän tunsi suurentuvansa, hän tiesi voittonsa\nvihdoinkin olevan varman, ja se saattoi hänet haltioihinsa ja nostatti\nhänet lopulliseen kapinaan.\n\n-- No niin, lähtekäämme! sanoi hän vain.\n\nJa hän käveli huoneessaan urheana, täynnä tarmoa ja tahdonvoimaa. Hän\nvalitsi jo vaipan, jolla hän verhoisi hartiansa. Pään peitteeksi\nriittäisi pitsiliina.\n\nFélicien oli huudahtanut onnesta, sillä Angélique oli itsestään päätynyt\njuuri siihen, mitä hän hartaimmin halusi. Hänen ainoana ajatuksenaan oli\nollut tämä karkaaminen, mutta hän ei ollut rohjennut sitä esittää. Oh,\nettä he voisivat yhdessä paeta kauas pois ja tehdä äkkilopun kaikista\nikävyyksistä ja vastuksista! Ja ihan samassa hetkessä, joten\nharkitsemisen ristiriidatkin välttyivät!\n\n-- Niin, lähtekäämme, rakas sielu, sanoi hän, -- lähtekäämme heti. Minä\ntulin teitä noutamaan, minä tiedän mistä saamme ajoneuvot. Ennen\npäivänkoittoa me olemme kaukana, niin kaukana ettei kukaan voi meitä\nsaavuttaa.\n\nAngélique veti auki laatikoita ja sulki ne jälleen kiivaasti ottamatta\nniistä mitään. Hänen haltioitumisensa kasvoi yhä. Kuinka! Hän oli\nkiduttanut itseään viikkokausia, koettanut ajaa häntä pois muistostaan\nja luullut siinä onnistuneensakin! Eikä hän kuitenkaan ollut päässyt\nsiinä sen pitemmälle, tuo kamala työ oli alotettava aina alusta! Ei, hän\nei olisi koskaan jaksanut sitä suorittaa. Kun he kerran rakastivat\ntoisiaan, niin olihan kaikki varsin yksinkertaista: he menisivät\ntoisilleen, eikä mikään voima voisi heitä enää erottaa.\n\n-- Kuulkaa, mitä minun pitää ottaa mukaani?... Oh, kuinka typerä minä\nolin lapsellisine epäilyksineni. Kun ajattelen, että he ovat alentuneet\nvalehtelemaankin! Niin, eivät he olisi lähettäneet sanaa teille, vaikka\nminä olisin kuollut!... Tarvitseeko ottaa liinavaatteita ja\npitovaatteita, mitä? Tässä on lämpimämpi puku... Ja he olivat ajaneet\nminun päähäni jos minkälaisia ajatuksia ja pelkoja. Tämä on hyvä ja tämä\non paha, tätä sinun tulee tehdä ja tätä sinun ei tule tehdä, kaikki niin\nmutkikasta että joutuu ihan pyörälle päästään. He valehtelevat aina, se\nmitä he sanovat, ei ole totta: ihminen on onnellinen vain silloin, kun\nelää ja rakastaa ja saa vastarakkautta... Teidän on rikkaus, kauneus ja\nnuoruus, ja minä annan itseni teille ainaiseksi ja kokonaan, ja minun\nainoa iloni on teissä, ja te saatte tehdä minulle mitä tahdotte.\n\nHän riemuitsi, hänessä leimahtivat ilmituleen kaikki kiihkeät\nperinnäisvaistot, joitten luultiin jo kuolleen. Hän oli kuin keskellä\nhuumaavan soiton pauhinaa. Hän näki heidän kuninkaallisen lähtönsä: tämä\nruhtinaitten poika vei hänet pois, tehden hänet kaukaisen valtakunnan\nkuningattareksi; ja hän seurasi häntä riippuen hänen kaulassaan, leväten\nhänen rinnoillaan sellaisessa tietämättömän intohimon väristyksessä,\nettä koko hänen ruumiinsa tuntui siitä raukeavan. Ei olisi enää mitään\nmuuta kuin he kahden, he kiitäisivät pois hevosten nelistäessä täyttä\njalkaa, häviäisivät tietämättömiin syleillen toisiaan!\n\n-- En ota mukaani mitään, eikö niin?... Mitä minä niillä tekisin?\n\nFélicien paloi malttamattomuudesta, hän oli jo ovella.\n\n-- Ei mitään... Lähtekäämme pian.\n\n-- Niin, lähtekäämme vain.\n\nJa Angélique oli myös jo ovella. Mutta hän kääntyi ympäri, hän tahtoi\nheittää vielä viimeisen silmäyksen huoneeseen. Lamppu paloi yhä\nvienolla, kalpealla valollaan, hortensia- ja samettihaapakimppu kukoisti\nyhä, ja koruompelukehyksen keskellä helotti kirkasvärinen kukka\nkeskeneräisenä, mutta sentään elävänä, näyttäen kuin odottavan häntä.\nEikä huone ollut milloinkaan näyttänyt hänestä niin valoisalta; seinät\nolivat valoisat, vuode oli valoisa, ilma oli kuin valoisan hengityksen\ntäyttämä.\n\nAngéliquessa tuntui jotakin horjahtavan, hänen täytyi nojautua tuolin\nselustaan.\n\n-- Mikä teillä on? kysyi Félicien huolestuneena.\n\nAngélique ei vastannut, hänen oli vaikea hengittää. Hänet valtasi\npuistatus, hänen jalkansa pettivät ja hänen täytyi istuutua.\n\n-- Älkää olko huolissanne, ei se ole mitään... Kunhan ensin lepään\nhetkisen, niin lähdemme.\n\nHe olivat vaiti. Angélique katseli huonetta ikäänkuin hän olisi\nunohtanut sinne jonkin kallisarvoisen esineen, tietämättä itsekään mikä\nse oli. Hänessä heräsi kaipaus, ensin kevyenä, mutta tullen sitten yhä\nraskaammaksi, niin että se vähitellen alkoi ahdistaa hänen rintaansa.\nHän oli unohtanut itsensä. Kaikki tuo valkoinenko se häntä näin pidätti?\nHän oli aina rakastanut valkoista, hän oli anastanut valkoiset\nsilkkilangan pätkätkin saadakseen ihailla niitä salaa.\n\n-- Vielä vähän, vielä vähän aikaa, rakas seigneur, sitten lähdemme.\n\nMutta hän ei koettanutkaan enää nousta. Félicien oli levottomana\nlaskeutunut polvilleen hänen eteensä.\n\n-- Kärsittekö te? Enkö voi tehdä mitään, jotta teidän olisi helpompi?\nJos teillä on kylmä, niin otan teidän pienet jalkanne käsiini ja\nlämmitän niitä, kunnes voitte niillä vaikka juosta.\n\nAngélique pudisti päätään.\n\n-- Ei, ei, minulla ei ole kylmä, kyllä minä voin kävellä. Odottakaahan\nhetkinen, yksi ainoa hetkinen.\n\nFélicien näki selvästi että näkymättömät siteet kietoutuivat hänen\njäsentensä ympäri ja kiinnittivät hänet tänne niin lujaan, että jonkun\nhetken perästä hänen ehkä olisi mahdotonta saada Angéliquea riistetyksi\nirti täältä. Ja hän ajatteli että jollei hän saisi häntä lähtemään heti,\nniin hänellä olisi huomenna edessään välttämätön taistelu isäänsä\nvastaan ja heidän väliensä lopullinen rikkoutuminen, jonka pelko oli\npidättänyt häntä ratkaisevasta askeleesta jo viikkokausia. Silloin hän\nalkoi pyytää yhä innokkaammin, rukoillen kiihkeästi:\n\n-- Tulkaa, tiet ovat nyt pimeitä, vaunut kiidättävät meitä halki synkän\nyön; ja me riennämme yhä eteenpäin, yhä eteenpäin, keinuen, uinuen\ntoistemme sylissä kuin untuvapeitteeseen kiedottuina, tarvitsematta\npeljätä yön viileyttä; ja kun päivä nousee, niin me jatkamme matkaa\npäivänpaisteessa yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes saavumme siihen\nmaahan, jossa saamme olla onnelliset... Ei kukaan tunne meitä siellä, ja\nme elämme piilossa jonkun suuren puutarhan sopukassa, eikä meillä ole\nmuuta huolta kuin rakastaa toisiamme päivä päivältä yhä enemmän. Siellä\non kukkia, jotka ovat suuria kuin puut, ja hedelmiä, jotka ovat\nmakeampia kuin hunaja. Emmekä me tarvitse mitään elääksemme sen ikuisen\nkevään keskellä, me elämme suudelmistamme, rakas, armas sieluni!\n\nAngéliquea värisytti tuo hehkuva rakkaus, joka kuumana huokui hänen\nkasvojaan vasten. Hänen koko olemuksensa riutui tuossa luvatun onnen\ntuulahduksessa.\n\n-- Ah, aivan kohta, heti paikalla!\n\n-- Sitten, jos väsymme matkustelemiseen, palaamme tänne, kohotamme\njälleen Hautecoeurin linnan muurit ja vietämme siinä lopun elämäämme. Se\non minun unelmani... Me panemme siihen vaikka kaiken omaisuutemme, jos\nniin vaatii. Linnotustorni hallitsee jälleen molempia laaksoja. Me\nasumme loistohuoneissa Davidin tornin ja Kaarle Suuren tornin välissä.\nKoko jättiläisrakennus valleineen, asuinrakennuksineen, kappeleineen\nrakennetaan uudelleen samaan asuun kuin mahtavuutensa päivinä,\nvarustetaan kaikella entisaikojen alkuperäisellä ylellisyysloistolla...\nJa minä tahdon että me viettäisimme siinä muinaisaikaista elämää, te\nolisitte ruhtinatar, minä ruhtinas, ja meillä olisi seurue asemiehiä ja\nhovipoikia. Viidentoista jalan vahvuiset muurit erottaisivat meidät\nmaailmasta, me eläisimme tarujen ajassa... Aurinko vaipuu kukkulain\ntaakse, me palaamme metsästysretkeltä ratsastaen suurilla, valkoisilla\nhevosilla, ja kylien asukkaat osottavat polvillaan meille\nkunnioitustaan. Torvi kajahtaa, nostosilta laskeutuu alas. Kuninkaita on\nilloin vieraina pöydässämme. Vuode, jolle vaivumme yöksi, on korokkeella\nkunniakatoksen alla kuin valtaistuin. Soiton kaikuessa kaukaa vienoin\nsävelin me nukahdamme sylitysten keskelle kultaa ja purppuraa.\n\nAngélique värjyi, hymyillen ylpeästä riemusta, taistellen tuskia\nvastaan, jotka palasivat ja ottivat hänet valtaansa ja pyyhkäisivät\nhymyn hänen kärsiviltä huuliltaan. Ja kun hän tiedottomalla\nkädenliikkeellä karkotti houkuttelevat näyt, kiihtyi Félicien kahta\ntulisemmaksi, koettaen epätoivoissaan temmata hänet syliinsä.\n\n-- Oi, tulkaa! Oi, tulkaa omakseni... Paetkaamme, unhottakaamme kaikki\nonnessamme.\n\nAngélique riistäytyi äkkiä irti, vaistomaisesti vastustaen. Ja\nsyöksähtäen seisoalleen hän puhkesi puhumaan:\n\n-- Ei, ei, minä en voi, minä en voi enää!\n\nKuitenkin hän samalla voihki, sillä taistelu riehui vielä hänen\nsydämessään. Hän jatkoi epäröiden ja soperrellen:\n\n-- Minä rukoilen teitä, säälikää minua, älkää pakottako minua,\nodottakaa... Minä tahtoisin niin hartaasti seurata kehotustanne\nnäyttääkseni että rakastan teitä, tahtoisin paeta käsivarrellanne\nkaukaisiin maihin ja asua kanssanne kuninkaallisesti unelmienne\nlinnassa. Se tuntui minusta niin helpolta, minä olin niin usein\nsuunnitellut mielessäni pakoamme ... ja nyt, kuinka se on käsitettävä?\nNyt se tuntuu minusta mahdottomalta. On kuin ovi olisi yhtäkkiä muurattu\nkiinni enkä minä voisi mennä ulos.\n\nFélicien tahtoi huumata hänet uudestaan, mutta hän vaiensi hänet\nkädenliikkeellä.\n\n-- Ei, älkää puhuko enempää... Kuinka kummallista! Sitä mukaa kuin te\npuhutte minulle niin suloisia ja helliä sanoja, joitten pitäisi minut\nvoittaa, valtaakin minut pelko, kauhu jäädyttää minut... Hyvä Jumala,\nmikä minulle oikein on tullut? Teidän sananne karkottavat minut\nluotanne. Jos te jatkatte, niin en voi enää teitä kuunnella, teidän\ntäytyy lähteä... Odottakaa, odottakaa vähän.\n\nHän käveli hitaasti pitkin huonetta koettaen tointua, ja Félicien seisoi\nsilläaikaa liikkumattomana, epätoivoissaan.\n\n-- Olin luullut, jatkoi Angélique, -- etten enää teitä rakastaisi, mutta\nse oli varmaankin vain uhmailua, sillä kun äsken näin teidät jalkaini\njuuressa, niin sydämeni sylkähti, ja ensimmäinen mielijohteeni oli\nseurata teitä orjananne... Mutta jos rakastan teitä, niin miksi teidän\nsananne pelottavat minua? Ja mikä se on, joka estää minua jättämästä\ntätä huonetta, ikäänkuin näkymättömät kädet pitäisivät kiinni koko\nruumiistani, jokaisesta pääni hiuksesta?\n\nHän oli pysähtynyt vuoteen eteen, palasi sitten piironkia kohti ja kävi\ntällä tavoin kaikkien muittenkin huonekalujen edessä. Varmasti\nyhdistivät niitä salaiset siteet hänen olentoonsa. Varsinkin valkeat\nseinät ja laaja taitekatto kietoivat hänet viattomuuden vaippaan, josta\nhän ei olisi voinut luopua kuin kyynelin. Tästälähtien oli kaikki tämä\nmuodostava osan hänen olemuksestaan; ympäristö oli siirtynyt häneen. Ja\nhän käsitti sen vielä paremmin tultuaan ompelukehyksensä luokse, joka\noli jäänyt lampun alle pöydän viereen. Hänen sydämensä suli, kun hän\nkatsoi alotettua silkkikukkaa, jota hän ei koskaan tulisi päättämään,\njos hän poistuisi tällä rikollisella tavalla. Hänen mieleensä muistuivat\nmonet työssä vietetyt tyvenet, onnelliset vuodet ja niihin liittyvä\npitkäaikainen tottumus rauhaan ja rehellisyyteen, jolle rikoksen\najatuskin oli vastenmielinen. Koruompelijain pieni, vilpoinen talo ja se\ntyöteliäs ja puhdas elämä, jota hän siinä vietti syrjässä maailmasta,\nolivat joka päivä muuttaneet hiukan hänen suoniensa verta.\n\nMutta kun Félicien näki ympäristön täten vallottavan hänet takaisin,\ntunsi hän tarvetta jouduttaa lähtöä.\n\n-- Tulkaa, sanoi hän, hetket kuluvat, kohta emme enää ehdi.\n\nSilloin Angéliquelle valkeni täydellisesti, ja hän huudahti:\n\n-- On jo liian myöhäistä... Näettehän, etten voi seurata teitä. Minussa\noli ennen muinoin intohimoinen ja ylpeä olento, joka olisi kietonut\nkäsivartensa teidän kaulaanne, jotta te veisitte hänet mukananne. Mutta\njokin on minut muuttanut, minä en tunne enää itseäni... Ettekö kuule,\nkuinka kaikki tässä huoneessa huutaa minua jäämään? Ja kuuliaisuus on\ntullut minulle iloksi.\n\nPuhumatta enempää ja antautumatta väittelyyn Félicien koetti taluttaa\nhäntä kuin vastahakoista lasta. Mutta Angélique väisti häntä, paeten\nikkunaa kohti.\n\n-- Älkää, minä pyydän! Äsken minä olisin seurannut teitä. Mutta se oli\nviimenen uhmanpuuska. Vähitellen, minun tietämättäni on varmaan kaikki\nse nöyryys ja alistuvaisuus, mitä minulle on opetettu, kokoontunut\ntäyteen määräänsä. Ja joka kerta kun perisyntini on palannut minua\nkiusaamaan, onkin taistelu ollut vähemmän ankara ja minä olen saanut\nhelpommin voiton itsestäni. Mutta nyt se on päättynyt, minä olen\nvoittanut itseni... Oi, rakas seigneur, minä rakastan teitä niin\nsyvästi! Älkäämme tehkö mitään onneamme vastaan. Ollakseen onnellinen\ntäytyy alistua.\n\nJa kun Félicien astui vielä askeleen lähemmäksi, oli Angélique avonaisen\nikkunan edessä parvekkeella.\n\n-- Ette suinkaan tahdo pakottaa minua syöksymään tästä alas... Kuulkaa\ntoki, ymmärtäkää että ympäristö on minun puolellani. Esineet ovat\npuhelleet minulle jo kauan; minä kuulen ääniä, enkä ole koskaan kuullut\nniitten puhuvan näin kovaa... Kuunnelkaa! Koko Mariantarha kehottaa\nminua olemaan turmelematta elämääni ja teidän elämäänne suostumalla\ntulemaan omaksenne vastoin teidän isänne tahtoa. Tuo laulava ääni on\nChevrotten, se on niin kuulakas ja viileä että se tuntuu valaneen minuun\nkristallikirkkaan puhtautensa. Tuo syvä, hellä, mumiseva ääni tulee koko\ntarhan alueelta; ruohoista, puista, koko tuon pyhän sopukan\nrauhallisesta elämästä, joka koettaa edistää minun oman elämäni rauhaa.\nJa ääniä tulee vielä kauempaakin, piispankartanon jalavista, koko tuosta\nlehväpiiristä, jonka pieninkin oksa tuntee osanottoa minua kohtaan,\ntoivoen minun voittavan... Sitten -- kuuletteko? -- tuo suuri ylinnä\nkuuluva ääni on vanha ystäväni tuomiokirkon, joka on minua opettanut\nolla ikuisesti valveilla läpi yön. Jokainen sen kivi, kaikki sen\nikkunapylväät, tukimuurien pienoistornit ja kuoriholvin nojapatsaat\nkuiskivat selvää kieltä, jota minä ymmärrän. Kuulkaahan, kuinka ne\nsanovat, että kuolemassakin jää toivo. Kun on nöyryyttänyt itsensä, niin\nrakkaus jää pysymään ja riemuitsee... Ja vielä -- kuulettehan? -- itse\nilmakin on täynnä henkien kuiskinaa; minun neitsyt-toverini saapuvat\nnäkymättömänä parvena. Kuulkaa, kuulkaa!\n\nHän hymyili, käsi kohotettuna kuin syvässä odotuksessa. Koko hänen\nolemuksensa oli noitten hajanaisten henkäysten tenhon vallassa. Kuten\nennen lapsuudessaan, loihti hänen mielikuvituksensa esiin Legendan\nneitsyet; ne tulivat salaperäisenä parvena pöydällä olevasta\nyksinkertaisen hartailla kuvilla kaunistetusta vanhasta kirjasta. Ensin\nAgnes hiuksiinsa verhottuna, sormessaan Paulinus-papin kihlasormus.\nSitten kaikki muut, Barbara tornissaan, Genoveva karitsainsa seuraamana,\nCecilia viuluineen, Agata irtireväistyine rintoineen, Elisabet teitten\nvarsilla kerjäävänä, Katariina oppineitten väittelyssä voittavana.\nIhmeen voimasta tulee Lucia niin painavaksi, ettei tuhat miestä eikä\nviisi paria härkiä saa vedetyksi häntä huonoon paikkaan. Maaherra, joka\ntahtoo suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Ja kaikki leijailevat\nselkeässä yössä hohtavan valkoisina, rinnassa vielä kiduttajain pistämät\nhaavat, joista veren asemesta juoksee maitoa. Ilma hohtaa niitä täynnä,\nne kirkastavat pimeyden tähtivirran tavoin. Ah, kuinka suloista olisi\nkuolla rakkaudesta niinkuin he, kuolla loistavan valkoisena neitsyenä\npuolison ensi suudelmaan!\n\nFélicien oli lähestynyt häntä ja sanoi:\n\n-- Angélique, minä olen olemassa todellisuudessa, ja te hylkäätte minut\nunelmain takia...\n\n-- Unelmain! kuiskasi Angélique.\n\n-- Sillä jos henkiä ja haamuja on teidän ympärillänne, niin te olette ne\nitse luonut... Tulkaa, älkää panko enää esineisiin mitään itsestänne,\nniin ne ovat vaiti.\n\nAngélique teki haltioituneen eleen.\n\n-- Oi, ei! Minä tahdon että ne puhuisivat, puhuisivat yhä kovemmin!\nNiissä on minun voimani, ne antavat minulle rohkeutta teitä vastustaa...\nSe on armo, eikä se ole koskaan ennen vuotanut ylitseni näin\nvoimakkaana. Jollei se olisikaan muuta kuin unelma, jonka olen itse\nvalanut ympäristööni ja joka palaa nyt vuorostaan luokseni, niin mitä\nsillä on väliä! Se pelastaa minut ja vie minut tahrattomana harhojen\nkeskeltä... Oi, luopukaa, olkaa kuuliainen kuten minäkin. Minä en tahdo\nseurata teitä.\n\nNiin heikko kuin hän olikin, seisoi hän suoraksi ojentuneena,\npäättäväisenä ja voittamattomana.\n\n-- Mutta teitä on petetty, jatkoi Félicien, -- on alennuttu halpamaisiin\nvalheisiinkin koetettaessa erottaa meitä toisistamme!\n\n-- Toisten rikos ei tuota anteeksiantoa meidän rikoksellemme.\n\n-- Ah, teidän sydämenne on kylmennyt minulle, te ette rakasta minua\nenää.\n\n-- Minä rakastan teitä, ja minä taistelen teitä vastaan ainoastaan\nrakkautemme ja onnemme nimessä... Kun vain saatte isänne suostumuksen,\nniin olen valmis teitä seuraamaan.\n\n-- Te ette tunne isääni. Jumala yksin voisi saada hänet taipumaan...\nOnko siis kaikki lopussa? Jos isäni määrää minut menemään naimisiin\nClaire de Voincourtin kanssa, pitääkö minun siis häntä totella?\n\nTämä viime isku sai Angéliquen horjumaan. Hän ei voinut pidättää\nvalitusta:\n\n-- Tämä on liikaa... Minä rukoilen teitä, menkää pois älkääkä olko\njulma... Mitävarten tulittekaan? Minä olin alistunut ja mukauduin\nsiihenkin ettette te minua rakastaisi. Ja nyt kun te rakastatte minua,\nalkaa minun kidutukseni uudelleen!... Kuinka minä voin nyt enää elää?\n\nFélicien luuli että hänen päätöksensä alkoi heikontua ja toisti:\n\n-- Jos isäni vaatii minua menemään naimisiin hänen kanssaan...\n\nAngélique karkaisi itsensä tuskaa vastaan, ja vaikka hänen sydäntään\nvihloikin, jaksoi hän kuitenkin pysyä vielä pystyssä. Sitten hän siirtyi\npöydän viereen, ikäänkuin antaakseen hänelle tietä, ja lausui:\n\n-- Menkää naimisiin hänen kanssaan. Olkaa kuuliainen.\n\nFélicien seisoi nyt vuorostaan ikkunan edessä valmiina lähtemään, koska\nAngélique käski hänen mennä.\n\n-- Mutta se tuottaa teille kuoleman! huudahti hän.\n\nAngélique oli tyyntynyt, hän kuiskasi hymyillen:\n\n-- Oh, se on jo puoleksi tullut.\n\nVielä hetkisen katseli Félicien häntä, kun hän seisoi siinä niin\nvaaleana ja kuihtuneena, kevyenä kuin höyhen jonka tuulenhenkäys voi\npuhaltaa pois. Sitten hän teki raivoisan päättäväisen eleen ja hävisi\npimeään yöhön.\n\nKun häntä ei enää näkynyt, vaipui Angélique nojatuolin selustaa vasten\nja ojensi epätoivoisena kätensä pimeyttä kohti. Valtavat nyyhkytykset\ntärisyttivät hänen ruumistaan ja tuskan hiki peitti hänen kasvonsa. Hyvä\nJumala! Kaikki oli lopussa, hän ei saisi nähdä häntä koskaan enää. Hän\noli jälleen sairas ja heikko, jalat lyyhistyivät hervottomina hänen\naltaan. Suurella vaivalla hän pääsi vuoteellensa, johon hän vaipui\nvoittoisana ja menehtyneenä. Seuraavana aamuna hänet tavattiin siitä\nkuolemaisillaan. Lamppu oli sammunut itsekseen aamun koitteessa, huoneen\ntäyttyessä riemuisalla valkeudella.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nAngélique oli kuolemaisillaan. Oli kirkas kevättalvinen aamu noin kello\nkymmenen tienoissa. Ilma oli kirpeä ja taivas loisti selkeänä iloisessa\npäiväpaisteessa. Haalistuneen punertavilla verhoilla varustetussa\nsuuressa, kuninkaallisessa vuoteessaan Angélique makasi liikkumattomana,\ntajuttomana edellisestä illasta saakka. Hän makasi selällään suoraksi\nojentuneena, norsunluunvalkoiset kädet hervottomina lakanalla, silmät\nummessa. Hänen hienopiirteiset, hiusten kultakehän ympäröimät kasvonsa\nolivat tulleet yhä ohuemmiksi. Jolleivät hänen huulensa olisi hiljaa\nhuokuneet, olisi häntä luullut jo kuolleeksi.\n\nEdellisenä päivänä oli Angélique, tuntien olevansa hyvin heikko,\nripittänyt itsensä ja nauttinut Herran ehtoollista. Kunnon pastori\nCornille oli kello kolmen aikaan tuonut hänelle pyhän aterian.\nIllemmalla, kun kuoleman kankeus vähitellen hiipi hänen jäseniinsä, hän\nalkoi hartaasti haluta viimeistä voitelua, tuota taivaallista lääkettä,\njoka on määrätty sielun ja ruumiin parannukseksi. Ennenkuin hän oli\nmennyt tiedottomaksi, oli hän viimeiseksi sanakseen miltei\nkuulumattomalla kuiskauksella ilmaissut Hubertinelle haluavansa pyhää\nvoitelua, -- oi aivan heti, niin kauan kuin vielä ehtisi. Mutta ilta oli\njo myöhä, oli jääty odottamaan päivää, ja abotti, jolle oli lähetetty\nsana, oli pian saapuva.\n\nKaikki oli valmiina, Hubertit viimeistelivät vielä huonetta. Iloinen\npäiväpaiste, joka näin aamusella tulvi sisään ikkunoista, täytti huoneen\nsäihkyvällä valolla, kirkastaen alastomat seinät huikaisevan\npuhtaiksi. Pöytä oli peitetty valkoisella liinalla. Kahden puolen\nristiinnaulitunkuvaa paloivat siinä vahakynttilät salista tuoduissa\nhopeaisissa kynttiläjaloissa. Vielä oli siinä vihkivettä ja vihkiveden\nhuiskin, vesikannu maljoineen ynnä pyyhinliina, kaksi valkoista\nposliinilautasta, joista toisessa oli vanuhöytyjä ja toisessa valkoisia\npaperitötteröitä. Oli juostu kaikki alakaupungin kasvihuoneet löytämättä\nmuita kukkia kuin ruusuja, suuria valkoisia ruusuja, jotka reunustivat\npöytää valkoisten pitsiröyhelöitten tavoin. Ja tämän runsaan valkeuden\nkeskellä Angélique makasi kuolevana, hengittäen yhä kevyttä huountaansa\nsilmät suljettuina. Aamukäynnillään oli lääkäri sanonut, ettei hän\nvoinut elää iltaan asti. Hän saattaisi loppua millä hetkellä tahansa,\nehkä tulematta enää tuntoihinsakaan. Ja Hubertit odottivat. Sen täytyi\ntapahtua, vaikka se kysyikin heiltä kyyneliä. Jos he olivatkin tieten\ntahtoen valmistaneet tätä kuolemaa, pitäen sitä lapselleen parempana\nkuin uhmaa ja kapinaa, niin he olivat tahtoneet sitä vain siksi että\nJumalakin sitä tahtoi. Nyt se oli jo heidän valtapiirinsä ulkopuolella,\nhe eivät voineet muuta kuin alistua. He eivät katuneet mitään, mutta\ntuska raatoi heidän sydänjuuriaan. Siitä saakka kun hän oli maannut\ntuossa tuskissaan, olivat he hoitaneet häntä kieltäytyen ottamasta\nvastaan vierasta apua. Vielä tänä viime hetkenäkin he olivat yksin ja\nodottivat.\n\nHubert meni koneellisesti avaamaan kaakeliuunin luukun, joka kirahti\nkuin valittaen. Oli jälleen hiljaista. Ruusut riutuivat leppoisassa\nlämpimässä. Hubertine oli jonkun hetken kuunnellut kirkosta seinän läpi\nkaikuvia ääniä. Kellon kumahdus värähdytti vanhoja kiviseiniä; pastori\nCornille lähti varmaan kirkosta pyhät öljyt mukanaan; ja Hubertine\nlaskeutui alas ollakseen häntä vastassa ulko-ovella. Kului joku tuokio,\nja mumiseva ääni täytti porrastornin ahtaan käytävän. Sitten Hubert,\nseisoessaan lämpimässä huoneessa, hämmästyi ja alkoi väristä, harras\nkunnioitus ja samalla toivokin saivat hänet vaipumaan polvilleen.\n\nOdotetun vanhan pastorin sijasta astuikin huoneeseen monseigneur,\npuettuna pitsiseen kuorikaapuun, sinipunerva stola hartioillaan,\nkädessään hopeinen astia, missä oli sairaitten öljy, jonka hän oli itse\nsiunannut kiristuorstaina. Hänen kotkansilmänsä katsoivat suoraan\neteensä, hänen kauniilla, kalpeilla, paksujen valkoisten kiharain\nkehystämillä kasvoillaan oli ylevä majesteettisuus. Hänen jäljessään\ntuli pastori Cornille yksinkertaisessa pappis-asussaan,\nristiinnaulitunkuva kädessä ja käsikirja toisessa kainalossa.\n\nPysähtyen hetkiseksi ovelle lausui piispa vakavalla äännellä:\n\n-- _Pax huic domui_.\n\n-- _Et omnibus habitantibus in ea_, vastasi pappi matalammalla äänellä.\n\nKun he olivat astuneet huoneeseen, tuli Hubertinekin sisään heidän\njäljessään, hänkin liikutuksesta vavisten, ja polvistui miehensä\nviereen. He kumartuivat kumpikin syvään kädet ristissä ja rukoilivat\nkaikesta sielustaan.\n\nAngéliquen luona käyntinsä jälkeisenä päivänä oli Félicienillä ollut\nkiivas kohtaus isänsä kanssa. Jo heti aamulla oli hän syöksynyt isänsä\nluo itse rukouskappeliin, missä tämä oli vielä rukoilemassa, vietettyään\njälleen yönsä hirveässä kamppailussa eloonheräävää entisyyttä vastaan.\nTuo kunnioittava poika, joka siihen asti oli ollut pelon köyristämä, oli\nnyt kuohahtanut kauan pidätettyyn uhmaan; ja kun nuo kaksi miestä,\njoitten suonissa virtasi sama tulinen veri, iskivät toisiaan vastaan,\nsyntyi siitä ankara kohtaus. Vanhus oli noussut rukousjakkaraltaan, veri\noli heti syöksähtänyt hänen poskilleen ja hän kuunteli mykkänä, ylpeän\nitsepäisenä. Nuori mies purki sydämensä samoin liekehtivin poskin,\npuhuen vähä vähältä kohoavalla, soimaavalla äänellä. Hän sanoi että\nAngélique oli sairaana kuoleman kielissä, hän kertoi kuinka hän\npelottavassa hellyyden puuskassa oli esittänyt että he karkaisivat\nyhdessä, ja kuinka Angélique oli kieltäytynyt häntä seuraamasta osottaen\npyhimysmäistä itsensäkieltämistä ja siveyttä. Jos annettaisiin kuolla\ntuon kuuliaisen lapsen, joka ei tahtonut ottaa häntä muutoin kuin hänen\nisänsä kädestä, eikö se olisi samaa kuin murha? Kun hänellä vihdoinkin\nolisi ollut mahdollisuus saada hänet ynnä hänen arvonsa ja rikkautensa,\noli hän kieltäytynyt ja taistellut vastaan, voittaen oman sydämensä. Ja\nFélicien rakasti häntä myöskin kuollakseen, hän soimasi itseään siitä\nettei hän ollut siellä hänen vieressään kuollakseen hänen kanssaan\nsamaan hengenvetoon! Voitiinko olla niin julmia että tahdottiin heidän\nmolempien surkeasti tuhoutuvan? Oh, mitä merkitsi sukuylpeys, rikkauden\nkunnia ja tahdon peruuttamattomuus, kun ei ollut kysymyksessä enempää\nkuin tehdä kaksi ihmistä onnellisiksi? Ja hän väänteli vapisevia,\nristissä olevia käsiään, ollen poissa suunniltaan, hän kerjäsi\nsuostumusta rukoillen, uhaten. Mutta piispa ei saanut avatuksi huuliaan\nmuuta kuin vastatakseen hänelle tuolla kaikkivoipaisuutensa sanalla: Ei\nkoskaan!\n\nSilloin Félicien raivoisassa uhmassaan oli hourinut, purkaen raivoaan\nilman minkäänlaista sääliä. Hän puhui äidistään. Se oli hänen äitinsä,\nsanoi hän, joka oli noussut ylös hänessä vaatiakseen intohimolleen sen\noikeuksia. Hänen isänsä ei siis ollut rakastanut vaimoansa, hän oli siis\nollut iloinen hänen kuolemastaan, koska hän osotti tällaista tylyyttä\nniille, jotka rakastivat toisiaan ja tahtoivat elää? Mutta turhaan hän\njäädyttäisi itsensä uskonnon kieltäymyksiin, sillä hänen vaimonsa tulisi\nhäntä painajaisena kiduttamaan, koska hän kidutti sitä lasta, joka\nheidän avioliitostaan oli syntynyt. Hän eli ja oli yhä vielä olemassa ja\nhän tahtoi elää vielä lapsensa lapsissa, ainiaan; ja hänen isänsä\nsurmasi hänet uudelleen, kieltäessään tältä lapselta hänen valitun\nmorsiamensa, sen jonka olisi jatkettava sukua. Ihminen ei voinut\nvihkiytyä kirkolle, sitten kun hänet oli kerran vihitty naisen\npuolisoksi. Isä seisoi yhä liikkumattomana, pelottavassa\näänettömyydessään suurena kuin jättiläinen, ja Félicien syyti nämä\nherjaavat ja murhaavat sanat vasten hänen kasvojaan. Sitten hän\nkauhuissaan pakeni hoippuen huoneesta.\n\nYksin jäätyään monseigneur kääntyi horjuen ympäri ja lyyhistyi\npolvilleen rukousjakkaralle, kuin olisi saanut veitsenpiston suoraan\nrintaansa. Kamala korahdus pusertui hänen kurkustaan. Oh, tätä sydämen\nkurjuutta, tätä voittamatonta lihan heikkoutta! Hän jumaloi tuota\nnaista, tuota alati ylösnousevaa vainajaa yhtä kiihkeästi kuin\nensimmäisenä iltana, jolloin hän oli suudellut hänen valkeita, pieniä\njalkojaan. Ja hän jumaloi tätä poikaa, kuin olisi hän ollut osa hänen\nvaimostaan, kappale hänen elämäänsä, jonka hän oli hänelle jättänyt. Ja\nhän jumaloi tuota nuorta tyttöäkin, tuota pikku käsityöläistä, jonka hän\noli hylännyt, samalla rakkaudella, jolla hänen poikansa häntä jumaloi.\nNuo kaikki kolme tekivät nyt hänen yönsä epätoivoisiksi. Vaikka hän ei\ntahtonut sitä myöntää, oli tuo pikku koruompelijatar liikuttanut hänen\nsydäntään heidän kohdatessaan toisensa tuomiokirkossa. Hän oli ollut\nniin yksinkertainen, hänen raikas niskansa ja kultainen tukkansa olivat\ntuoksuneet nuoruutta. Hän saattoi nähdä hänet vieläkin edessään hentona,\npuhtaana, vastustamattoman alistuvaisena. Ei tunnonvaivakaan olisi\nvoinut raivata tietään hänen sydämeensä varmemmin eikä vallottavammin.\nHän saattoi lausua ääneen hylkäyksensä, mutta hän tiesi vallan hyvin,\nettä tästä lähtien tuolla pienellä koruompelijattarella oli hänen\nsydämensä nöyrissä, neulan kuihduttamissa käsissään. Kun Félicien\nkiihkeänä oli häntä rukoillut, oli hän nähnyt hänen vaaleatukkaisen\npäänsä takaa nuo molemmat jumaloimansa naiset, sekä sen, jota hän suri\nja kaipasi, että sen, joka riutui kuolemaan hänen lapsensa tähden. Ja\ntuskan raatelemana, nyyhkyttäen, tietämättä mistä löytäisi jälleen\nrauhan, hän pyysi taivasta antamaan hänelle rohkeutta reväistäkseen\nsydämensä rinnastaan, koska tuo sydän ei enää kuulunut Jumalalle.\n\nMonseigneur rukoili iltaan asti. Kun hän jälleen näyttäytyi, oli hän\nrikkirunneltu ja kalpea kuin vaha, mutta kuitenkin päättäväinen. Hän ei\nvoinut mitään, hän toisti vain tuota kauheaa sanaa: Ei koskaan!\nJumalalla yksin oli oikeus vapauttaa hänet lupauksestaan; ja hän oli\nrukoillut, ja Jumala oli ollut vaiti. Täytyi siis kärsiä.\n\nKului kaksi päivää, ja Félicien harhaili pienen talon edustalla hulluna\ntuskasta, vaanien uutisia. Joka kerta kun joku tuli ulos, oli hän\nmenehtyä pelosta. Ja sinä aamuna, jolloin Hubertine juoksi kirkkoon\npyytämään viimeistä voitelua, tuli hän tällä tavoin tietämään ettei\nAngélique eläisi iltaan. Pastori Cornille ei ollut saapuvilla ja\nFélicien samosi ympäri kaupunkia häntä etsimässä, pannen häneen vielä\nviimeisen toivon jumalallisesta avusta. Mutta kun hän sitten oli\nlöytänyt kunnon pappi-vanhuksen, oli hänen toivonsa tiessään, ja hänet\nvaltasi epäilyksen ja raivon puuska. Mitä oli tehtävä? Millä tavoin\nsaatettava taivas käymään käsiksi asiain kulkuun? Hän joutui pois\nsuunniltaan ja syöksyi uudelleen piispankartanoon. Piispa tuli\nhetkiseksi säikähdyksiinsä hänen sekavasta puheestaan. Mutta sitten hän\nymmärsi: Angélique oli kuolemaisillaan ja odotti viimeistä voitelua;\nJumala yksin saattoi hänet pelastaa. Nuori mies oli tullut ainoastaan\nhuutamaan ilmi tuskaansa, rikkomaan lopullisesti välinsä kurjan isänsä\nkanssa ja viskaamaan hänelle hänen murhansa vasten kasvoja. Mutta\nmonseigneur kuunteli vihastumatta, ja hänen silmänsä kirkastuivat äkkiä,\nikäänkuin ääni olisi vihdoinkin puhunut hänelle. Ja hän viittasi\npoikaansa menemään edellä; ja seurasi häntä sanoen:\n\n-- Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.\n\nFélicienin läpi kävi syvä väristys. Hänen isänsä suostui luopuen omasta\ntahdostaan ja alistuen jumalallisen ihmeen mielisuosioon. He itse eivät\nenää olleet mitään, Jumala oli toimijana. Kyyneleet sokaisivat hänen\nsilmiänsä, kun hän odotti monseigneuriä, joka sakaristossa otti siunatun\nöljyn pastori Cornillelta. Hän seurasi heitä järkytettynä, eikä hän\nuskaltanut astua heidän mukanaan huoneeseen, vaan lankesi polvilleen\nporrasaskelmalle avoimen oven eteen.\n\n-- _Pax huic domui_.\n\n-- _Et omnibus habitantibus in ea_.\n\nMonseigneur oli asettanut siunatun voiteen valkoliinaiselle pöydälle\nvahakynttiläin väliin, piirtäen hopeamaljalla ilmaan ristinmerkin.\nSitten hän otti pastorin käsistä ristiinnaulitunkuvan ja meni sairaan\nluo antaakseen tämän suudella sitä. Mutta Angélique makasi yhä\ntiedottomana suljetuin silmin ja elottomin käsin, muistuttaen haudoilla\nnähtäviä pieniä, jäykkiä kivikuvia. Monseigneur katsoi häneen hetkisen,\nja huomattuaan heikosta huounnasta ettei hän ollut kuollut, asetti\nristiinnaulitunkuvan hänen huulilleen. Kasvoissaan katumuksenpalvelijan\nvakava juhlallisuus, jossa ei näkynyt vähintäkään inhimillisen\nliikutuksen ilmettä, hän odotti kunnes oli nähnyt ettei noissa\nhienopiirteisissä kasvoissa eikä valonhohtoisissa hiuksissa ilmennyt\nvärähdystäkään. Hän eli kuitenkin, ja se riitti syntien lunastukseen.\n\nSitten otti monseigneur pastorin käsistä vihkivesimaljan ja huiskimen.\nJa pastorin pitäessä hänen edessään avattua käsikirjaa hän pirskotti\nsiunattua vettä kuolevan päälle, lukien latinankieliset sanat:\n\n-- _Asperges me, Domine, hyssopo, et mundabor; lavabis me, et super\nnivem, dealbabor_.\n\nPisarat kirposivat leviten yli koko suuren vuoteen virkistävänä\nkasteena. Niitä satoi sormille ja poskille; mutta ne jäivät niille\nvierimään yksitellen kuin marmorin elottomalla pinnalla. Ja piispa\nkääntyi sitten läsnäolijoihin päin ja pirskotti heidänkin päällensä.\nHubert ja Hubertine, jotka olivat vierekkäin polvistuneina palavassa\nuskonjanossaan, kumartuivat syvään tuon siunauksen aallon vuotaessa\nheidän ylitseen. Ja piispa siunasi huoneenkin, niin hyvin siinä olevat\nhuonekalut kuin sen valkoiset seinätkin. Sitä tehdessään hän avoimen\noven ohi kulkiessaan tuli poikansa eteen, joka kynnykselle vaipuneena\nnyyhkytti painaen kasvojaan polttaviin käsiinsä. Hitaalla liikkeellä hän\nkohotti huiskinta kolme kertaa, puhdistaen hänetkin vienolla sateella.\nTämän kaikkialle pirskotetun siunatun veden tarkotuksena oli ajaa pois\npahat henget, joita miljoonittain lentelee näkymättöminä kaikkialla.\nTällä hetkellä oli muuan talviauringon kalpea säde hiipinyt aina\nvuoteelle asti, ja siinä leijailevat lukemattomat pölyhiukkaset\nnäyttivät elävän ja väräjävän, ikäänkuin ne olisivat ikkunan sopukasta\nlaskeutuneet lämmittäen hyväilemään kuolevan kylmiä käsiä.\n\nTultuaan jälleen pöydän luo lausui monseigneur rukouksen:\n\n-- _Exaudi nos_...\n\nHän ei kiirehtinyt. Kuolema oli läsnä, se seisoi vanhojen vuodeverhojen\nlaskoksien takana. Mutta hän tunsi ettei sillä ollut kiirettä, että se\nodotti. Ja vaikka horroksissa makaava lapsi ei voinut kuulla hänen\nsanojaan, puhui hän hänelle, kysyen:\n\n-- Eikö teillä ole tunnollanne mitään, mikä tuottaa teille tuskaa?\nTunnustakaa vaivanne, keventäkää sydämenne, tyttäreni.\n\nTyttönen makasi äänettömänä. Kun piispa oli turhaan antanut hänelle\naikaa vastata, alkoi hän kehottaa häntä samalla täyteläisellä äänellä,\nnäyttämättä tietävän ettei yksikään hänen sanoistaan tullut kuolevan\ntajuntaan.\n\n-- Ylentäkää mielenne ja pyytäkää sydämenne pohjassa Jumalalta\nanteeksiantamusta. Sakramentti tulee puhdistamaan teidät ja antamaan\nteille uutta voimaa. Teidän silmänne tulevat selkeiksi, korvanne\nsiveiksi, sieraimenne puhtaiksi, suunne pyhäksi, kätenne viattomiksi...\n\nHän sanoi sanottavansa loppuun asti, katse kuolevaan kiinnitettynä. Ja\nkuoleva tuskin huokui, eikä yksikään hänen suljettujen silmäluomiensa\nripsi liikahtanut. Sitten piispa alkoi jälleen:\n\n-- Lausukaa uskontunnustus.\n\nOdotettuaan hetken lausui hän sen itse.\n\n-- _Credo in unum Deum_...\n\n-- _Amen_, vastasi pastori Cornille.\n\nOvelta kuului yhä Félicienin nyyhkytys, kun hän itki toivonsa\nnääntymyksessä. Hubert ja Hubertine rukoilivat samassa hartaassa ja\npelokkaassa asennossa, ikäänkuin olisivat tunteneet näkymättömän\nkaikkivallan laskeutuvan alas heidän luokseen. Oli syntynyt pysähdys,\njonka täytti hiljainen rukouksen mutina. Ja nyt alkoivat käsikirjan\nlitaniat; pyhimyksiä rukoiltiin avuksi, ja _Kyrie eleisonin_ pitkät\nsarjat kutsuivat kaikkia taivaan voimia inhimillistä kurjuutta\npelastamaan.\n\nSitten äänet yhtäkkiä vaipuivat ja syvä hiljaisuus syntyi. Monseigneur\nhuuhteli sormensa pastorin kaataessa niille kannusta muutamia pisaroita\nvettä. Viimein hän otti pöydältä voidemaljan, nosti pois kannen ja\nasettui vuoteen ääreen. Lähestyi pyhän sakramentin toimitus,\ntuon viimeisen sakramentin, jonka voima pyyhkii pois kaikki\nanteeksiantamattomat synnit, sekä kuolemansynnit että heikkoudensynnit,\njotka ovat jääneet sieluun vielä muitten sakramenttien jälkeen, niinkuin\nvanhat unhotuksiin jääneet synnit, tietämättä tehdyt synnit ja penseyden\nsynnit, joita ei ole voitu täysin lujasti asettaa Jumalan armoon. Mutta\nmistä nuo synnit oli otettava? Ne tulivat kai ulkopuolelta tuossa\nheleässä auringonsäteessä tanssivien tomuhiukkasten mukana, jotka\nnäyttivät tuovan elämän ituja aina suurelle kuninkaalliselle vuoteelle\nasti, missä kuoleva neitsyt makasi valkoisena ja kylmänä.\n\nMonseigneur oli kiinnittänyt jälleen katseensa Angéliqueen,\nvakuuttautuakseen ettei tuo heikko huounta ollut tauonnut. Hän hillitsi\nvielä kaikki liikutuksen tunteet, katsellessaan tuota riutunutta,\nenkelinkaunista olentoa, josta aineellisuus oli jo hävinnyt. Hänen\npeukalonsa ei vavissut, kun hän kostutti sitä varovasti siunatussa\nöljyssä ja ryhtyi voitelemaan niitä viittä ruumiinosaa, joissa aistit\nasuvat, niitä viittä ikkunaa, joista synti pääsee sieluun.\n\nEnsiksi hän voiteli silmät, suljetut silmäluomet, oikean ja vasemman; ja\npeukalo piirsi kevyesti ristinmerkin.\n\n-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,\nindulgeat tibi Dominus quidquid per visum deliquisti_.\n\nJa näön synnit olivat parannetut, joihin kuului himokkaat silmäykset,\nsäädyttömien taide-esineitten ja turhamaisten näytelmien katseleminen,\nhuonojen kirjain lukeminen ja synnillisestä surusta vuodatetut\nkyyneleet. Ja Angélique ei ollut tuntenut muita kirjoja kuin Legendan\neikä muuta näköpiiriä kuin tuomiokirkon kuorin, joka sulki häneltä\nnäköalan muuhun maailmaan. Eikä hän ollut itkenyt muulloin kuin\nkuuliaisuutensa taistelussa intohimoa vastaan.\n\nPastori Cornille otti yhden vanuhöytyvistä, pyyhki sillä silmäluomet ja\npisti sen sitten yhteen valkoisista paperitötteröistä.\n\nSenjälkeen monseigneur voiteli korvat, helmiäisen-kuultoiset\nkorvalehdet, oikean ja vasemman; kevyt ristinmerkki tuskin kostutti\nniitä.\n\n-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,\nindulgeat tibi Dominus quidquid per auditum deliquisti_.\n\nJa kuulon saasta oli pyyhitty pois, kaikki pahentavat puheet ja äänet,\nparjaukset, panettelut, pilkat, herjaukset, mielihalulla kuunnellut\nriettaat esitykset, velvollisuuksien rikkomiseen houkuttelevat lemmen\nvalheet, maailmalliset, lihaa kiihottavat laulut ja kynttiläkruunujen\nloisteessa soivien orkesteriviulujen hekumaa itkevät sävelet. Ja\nAngélique ei luostarimaisessa eristyksessään ollut kuullut edes\nnaapurivaimojen juoruja eikä hevosiaan ruoskivan ajurin kirouksia.\nEivätkä hänen korvansa olleet kuulleet muuta soitantoa kuin pyhiä\nkirkkolauluja, urkujen pauhinaa ja rukousten muminaa, joitten hyminä\nlakkaamatta värisytti vanhan kirkon kylkeen painautunutta pientä taloa.\n\nPastori pyyhki korvalehdet vanuhöydyllä ja pani sen toiseen\npaperitötteröön.\n\nSitten monseigneur siveli sieramia, oikeaa ja vasenta, jotka olivat kuin\nkaksi valkoisen ruusun terälehteä, puhdistaen nekin ristinmerkillä.\n\n-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,\nindulgeat tibi Dominus quidquid per odoratum deliquisti_.\n\nJa hajuaisti palasi alkuperäiseen viattomuuteensa, puhdistuen kaikesta\nsaastasta, ei ainoastaan hajuvesien aistillisesta häpeästä,\nsulolemuisten kukkien viettelyksestä ja ilmassa leijailevista sielua\nnukuttavista tuoksuista, vaan myöskin sisällisten tuoksujen synneistä,\ntoisille annetuista huonoista esimerkeistä ja pahennuksen tarttuvasta\nrutosta. Ja hän, joka makasi siinä suorana ja liikkumattomana, oli niin\npuhdas, että hänestä oli tullut lilja liljojen joukkoon, suuri lilja,\njonka tuoksu vahvisti heikkoja ja ilahutti vahvoja. Olipa hän vielä niin\npuhtaan herkkä, ettei hän ollut koskaan voinut kärsiä hehkuvatuoksuisia\nneilikoita, väkeviä syreenejä eikä huumaavia hyasintteja, vaan oli\nviihtynyt ainoastaan vienohenkisten kukkien, orvokkien ja esikkojen\nparissa.\n\nPastori pyyhki sieramet ja sulki vanuhöydyn kolmanteen paperitötteröön.\n\nSitten monseigneur siirtyi sulettuun suuhun, jota hengityksen kevyt\nhuounta piti hiukan raollaan, ja pyyhkäisi alahuuleen ristinmerkin.\n\n-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,\nindulgeat tibi Dominus quidquid per gustum deliquisti_.\n\nJa suu oli enää vain viattomuuden kalkki, sillä nyt oli annettu anteeksi\nalhainen maun tyydytys, herkuttelu, viinin ja hunajan nautinto, ja\nvarsinkin yleisimmän pahantekijän, kielen, rikokset, joka yllyttää ja\nmyrkyttää ja synnyttää torat, riidat, harhaluulot ja väärät todistukset,\njoista taivaskin pimenee. Ja herkuttelun halua ei hänellä ollut\nmilloinkaan ollut, -- hän söi, kuten Elisabet, tuntematta erotusta eri\nravintoaineiden välillä. Ja jos hän oli elänyt harhaluulossa, niin oli\nse aiheutunut hänen unelmastaan, tulevaisen elämän toivosta,\nnäkymättömän maailman lohdutuksesta, koko siitä taikamaailmasta, jonka\nhänen viaton tietämättömyytensä oli luonut ja joka teki hänestä\npyhimyksen.\n\nPyyhittyään suun taittoi pastori vanuhöydyn neljänteen paperitötteröön.\n\nVihdoin monseigneur voiteli lakanalla hervottomina makaavat kädet,\nsivellen ensin oikeaa ja sitten vasenta kämmentä, pyyhkien pois\nniittenkin synnit ristinmerkillä.\n\n-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,\nindulgeat tibi Dominus quidquid per tactum deliquisti_.\n\nJa koko ruumis oli valkoinen ja puhdas viimeisistäkin tahroistaan,\nniistä jotka olivat syntyneet kosketuksesta ja jotka olivat kaikkein\nsaastuttavimpia, kuten ryöstöistä, tappeluksista ja murhista,\npuhumattakaan muista, poisjätetyistä ruumiinosista, rinnasta, lanteista\nja jaloista, jotka myöskin tulivat tällä voitelulla puhdistetuiksi\nsynneistään, kaikesta siitä mikä polttaa ja kiehuu lihassamme, vihasta,\nhaluista, hillittömistä himoista ja luvattomista nautinnoista, joihin\njäsenemme meitä houkuttelevat. Ja siitä asti kun Angélique oli maannut\nsiinä voittoonsa menehtyneenä, oli hän kukistanut kiivautensa,\nylpeytensä ja intohimonsa niin täydellisesti kuin ei hän olisi\nsyntymästään tuonut perisyntiä muuta kuin voidakseen riemuita sen\nvoittamisesta. Eikä hän edes tiennytkään että hänellä oli ollut haluja,\nettä hänen lihansa oli huokaillut rakkautta, että hänen öiset\nväristyksensä saattoivat olla synnillisiä -- niin täydellinen oli hänen\nviattomuutensa panssari, niin valkoinen, niin lumivalkoinen hänen\nsielunsa.\n\nPastori pyyhki kädet, kätki vanuhahtuvan viimeiseen valkoiseen tötteröön\nja poltti kaikki viisi tötteröä uunin pesässä.\n\nToimitus oli lopussa, ja monseigneur huuhteli sormensa ennenkuin ryhtyi\nsuorittamaan loppurukousta. Hänellä ei ollut jäljellä enää muuta kuin\nlausua vielä kerran kehotussanoja kuolevalle ja asettaa hänen käteensä\nvertauskuvallinen vahakynttilä, jonka tarkotuksena oli karkottaa pahoja\nhenkiä ja osottaa että hän oli saanut takaisin kasteen viattomuuden.\nMutta Angélique oli pysynyt jäykkänä, elottomana, silmät suljettuina.\nPyhä voitelu oli puhdistanut hänen ruumiinsa, ristinmerkit olivat\njättäneet jälkensä sielun viiteen akkunaan kohottamatta pienintäkään\nelämän aaltoa hänen poskilleen. Vaikka oli rukoiltu ja toivottu, ei\nihmettä ollut tapahtunut, Hubert ja Hubertine olivat yhä polvistuneina\nrinnatusten, mutta he eivät rukoilleet enää, vaan tuijottivat niin\nrävähtämättömin, palavin katsein, että olisi voinut luulla molempien\njääneen ikiajoiksi liikkumattomiksi niinkuin vanhojen kirkonakkunoitten\nkulmissa kuvatut lahjustenottajat, jotka odottavat ylösnousemusta.\nFélicien oli kontannut polvillaan lähemmäksi, ollen nyt ovensuussa. Hän\noli herennyt nyyhkyttämästä ja katsoi hänkin pää pystyssä, raivoissaan\nJumalan kuuroudesta.\n\nVielä viimeisen kerran monseigneur lähestyi vuodetta pastori Cornillen\nseuraamana, jolla oli kädessään sytytetty vahakynttilä, joka oli\nasetettava sairaan käteen. Ja piispa, haluten suorittaa muotomenot\npäähän asti, jotta Jumalalla olisi aikaa toimia, lausui kaavan:\n\n-- _Accipe lampadem ardentem, custodi unctionem tuam, ut cum Dominus ad\njudicandum venerit, possis occurrere ei cum omnibus sanctis, et vivas in\nsaecula saeculorum_.\n\n-- _Amen_, vastasi pastori Cornille.\n\nMutta kun he koettivat avata Angéliquen kättä ja puristaa sitä kynttilän\nympärille, niin vaipui se hervottomana hänen rinnalleen.\n\nSilloin monseigneurin valtasi suuri väristys. Kauan pidätetty liikutus\nmurtautui nyt esiin, vieden viimeisetkin rippeet papillisesta\njäykkyydestä. Hän oli rakastanut tätä lasta siitä päivästä saakka,\njolloin hän oli tullut nyyhkyttämään hänen jalkojensa juureen. Ja hän\noli tällä hetkellä niin sääliä herättävä maatessaan siinä\nkuolemankalpeana, ja samalla niin haikean kaunis, että joka kerta kun\nhän käänsi katseensa vuoteeseen päin, oli hänen sydämensä sortua suruun.\nHän ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan kaksi suurta kyyneltä herahti\nhänen silmiinsä ja vierähti hänen poskilleen. Tuo lapsi ei saanut kuolla\nnäin; hän oli niin ihana kuolemassaan, että se voitti hänen sydämensä.\nJa monseigneurin mieleen muistui hänen sukunsa ihmetyöt, se parantava\nvoima, jonka taivas oli suonut sen jäsenille, ja hän ajatteli että\nJumala varmaan odotti hänen isänsuostumustaan. Hän huusi avukseen pyhää\nAgnesta, jota kaikki hänen heimolaisensa olivat hartaasti palvoneet, ja\nniinkuin Jean V d'Hautecoeur oli käynyt ruttotautisten vuoteen vieressä\nrukoilemassa ja suutelemassa heitä, niin hänkin nyt rukoili ja suuteli\nAngéliquea suulle, lausuen:\n\n-- Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.\n\nAngélique avasi heti silmänsä. Heränneenä pitkästä horroksestaan hän\nkatsoi monseigneuriin hämmästymättä, ja hänen suudelmasta lämpimät\nhuulensa hymyilivät. Tämähän oli juuri sitä minkä piti käydä toteen.\nEhkä hän oli vastikään uneksinut siitä kerran jälleen ja piti sentakia\nvarsin luonnollisena että monseigneur oli täällä kihlaamassa häntä\npojalleen, koska hetki oli vihdoinkin tullut. Hän nousi itsestään\nistualleen keskelle suurta, kuninkaallista vuodettaan.\n\nTapahtuneen ihmeen luoma kirkkaus silmissään piispa toisti kaavan:\n\n-- _Accipe lampadem ardentem_...\n\n-- _Amen_, vastasi pastori.\n\nAngélique oli ottanut palavan kynttilän ja piti sitä pystyssä vakavalla\nkädellä. Elämä oli palannut, ja liekki paloi kirkkaana, karkottaen\npimeyden henget.\n\nÄänekäs huuto tunki läpi huoneen; Félicien oli kohonnut pystyyn kuin\nihmeen humauksen nostattamana. Hubertit oli se samoin lyönyt\nhämmästyksellä; he olivat yhä polvillaan maassa, silmät suurina ja\nkasvoilla ihastus siitä mitä he olivat nähneet. Vuode oli näyttänyt\nheistä kirkkaan valon ympäröimältä, valkoiset esineet olivat\npäiväpaisteessa tulleet yhä valkoisemmiksi, muistuttaen valkoisia\nsulkia. Ja valkoiset seinät ja koko valkoinen huone oli saanut heleän\nlumihohteen. Keskellä tätä kirkkautta erottui Angélique kuin elpynyt ja\nvartensa oikaissut lilja. Hänen hieno kultatukkansa ympäröi sädekehänä\nhänen päätään, hänen orvokinväriset silmänsä loistivat taivaallisesti ja\nkoko hänen puhtaat kasvonsa säteilivät elämää. Ja Félicien, joka\nnähdessään hänen parantuneen oli tullut sydämenpohjaan asti järkytetyksi\ntaivaan heille tekemästä ihmeestä, lähestyi ja polvistui vuoteen\nviereen.\n\n-- Ah, rakas sielu, puhui hän, -- te tunnette meidät, te elätte... Minä\nolen teidän; isäni tahtoo niin, koska Jumala on niin tahtonut.\n\nAngélique taivutti päätään ja nauroi iloisesti.\n\n-- Oh, minä tiesin, minä odotin... Kaikki on tapahtuva, minkä minä olen\nnähnyt.\n\nMonseigneur, joka oli saanut takaisin tyvenen arvokkaisuutensa, asetti\nuudelleen hänen huulilleen ristiinnaulitunkuvan, ja hän suuteli sitä\ntällä kertaa hartaalla nöyryydellä. Sitten monseigneur teki suuren\nliikkeen kautta koko huoneen ja kaikkien päitten yli, antaen viimeisen\nsiunauksensa. Ja Hubertit ynnä pastori Cornille itkivät.\n\nFélicien oli ottanut Angéliquea kädestä. Ja toisessa pienessä kädessä\npaloi korkealla viattomuuden vahakynttilä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nHäät määrättiin maaliskuun alkupäiviksi. Mutta Angélique pysyi hyvin\nheikkona, vaikka ilo säteilikin koko hänen olemuksestaan. Hän oli alussa\ntahtonut laskeutua työhuoneeseen jo toipumisensa ensimmäisellä viikolla,\nhaluten itsepintaisesti ommella valmiiksi monseigneurin istuimeen\ntulevan korkokuvakirjailu-vaatteen. Se oli hänen viimeinen\nammattinäytteensä, sanoi hän iloisesti, eikä tilausta sopinut jättää\nkesken. Mutta tämä ponnistus uuvutti hänet ja hänen täytyi jälleen pysyä\nhuoneessaan. Hän eleli siellä hymyilevänä saamatta takaisin entistä\ntäyttä terveyttään, yhä yhtä valkeana ja aineettomana kuin viimeisessä\nvoitelussa, liikuskellen pienillä keijukaisaskelilla ja leväten\nhaaveksivana tuntimääriä tehtyään jonkun pitkän matkan pöydän luota\nikkunan luo. Ja häät siirrettiin tuonnemmaksi; päätettiin odottaa hänen\ntäydellistä toipumistaan, mihin huolellisella hoidolla ei voisi mennä\nkovinkaan pitkää aikaa.\n\nJoka iltapäivä Félicien tuli häntä tervehtimään. Hubert ja Hubertine\nolivat myös läsnä, ja he viettivät yhdessä suloisia hetkiä, suunnitellen\nsamoja asioita yhä uudelleen. Nojatuolissaan istuen Angélique oli\nvallattoman iloinen ja kaikkein innokkain puhumaan heidän läheisen\ntulevaisuutensa sisältörikkaista päivistä, matkoista, Hautecoeurin\nuudestaanrakentamisesta ja kaikesta odotettavasta onnesta. Kaikista\nnäytti siltä että hän oli nyt päässyt vaarasta ja keräsi takaisin\nvoimiaan varhaisessa kevätsäässä, joka päivä päivältä lämpimämpänä\ntulvehti sisään avonaisesta ikkunasta. Eikä hän vaipunut mietiskelevään\ntotisuuteen muulloin kuin yksin ollessaan, kun ei tarvinnut peljätä\nkenenkään olevan näkemässä. Yöllä hän oli kuullut ääniä, ja maasta hänen\nympäriltään tuli kutsuja ja kehotuksia. Ja hänen sisässään alkoi selvetä\nja kirkastua; hän ymmärsi ihmeen jatkuvan yksinomaan, jotta hänen\nunelmansa toteutuisi. Eikö hän ollutkin jo kuollut, viipyen täällä\nharhojen keskellä vain asiain kulussa tapahtuneen keskeytyksen\nturvin? Tämä tuuditti hänet yksinäisyyden hetkinä rajattomaan\nautuudentunnelmaan. Hän ei surrut sitä, että hänet temmattiin pois\nkeskeltä iloa, sillä hän oli varma siitä että hän joka tapauksessa\nsaavuttaisi kaikkein korkeimman onnen. Sairaus odottaisi kyllä siksi. Se\nteki hänen suuren iloisuutensa vain todelliseksi, ja hän antautui\nhervottomana, liikkumattomana autuuttavan tunteensa valtaan, liidellen\ntaivaallisessa hurmauksessa. Ja vasta kuullessaan Hubertinen avaavan\noven taikka kun Félicien tuli häntä katsomaan, hän suoristautui\ntekeytyen terveeksi ja puheli nauraen heidän kotielämästään jolloinkin\nkaukana tulevaisuudessa.\n\nMaaliskuun lähetessä loppuaan Angélique näytti tulevan vieläkin\niloisemmaksi. Yksin ollessaan hän oli kaksi kertaa pyörtynyt. Eräänä\naamuna hän oli juuri kaatunut vuoteen viereen, kun Hubert tuli tuomaan\nhänelle kupin maitoa. Ja häntä harhaan johtaakseen Angélique laski\nleikkiä lattialta, kertoen hakevansa neulaa, jonka hän oli pudottanut.\nSeuraavana päivänä hän oli erinomaisen ilakoivalla tuulella ja puhui\nhäitten jouduttamisesta, lausuen haluavansa että ne vietettäisiin\nhuhtikuun puolivälissä. Kaikki huudahtivat: hänhän oli vielä niin\nheikko, minkätähden ei voitaisi odottaa? Eihän ollut mitään kiirettä.\nMutta hän tuli yhä kiihkeämmäksi, hän tahtoi ihan heti, ihan heti.\nHubertineä tämä hämmästytti, hän alkoi epäillä tuota kiirehtimistä ja\nkatsoi hetken aikaa tutkivasti Angéliqueen, jonka kasvot pieni kylmä\nilmanhenkäys saattoi kalpeiksi. Mutta samassa tuo rakas sairas jo\nrauhottui, hänen herkkä mielensä ei sallinut toisten tulevan\nlevottomiksi hänen tähtensä, joka tiesi itsensä tuomituksi. Hubert ja\nFélicien eivät olleet yhtämittaisen ihailunsa sokaisemina nähneet\neivätkä tunteneet mitään. Ja kun Angélique lujalla tahdonponnistuksella\nnousi pystyyn ja käveli astuen notkeasti kuin ennen muinoin, oli hän\nkerrassaan hurmaava. Hän sanoi että vihkiäismenot tekisivät hänet niin\nonnelliseksi, että hän silloin lopullisesti parantuisi. Monseigneur\nsaisi muuten ratkaista asian. Kun piispa tuli heidän luokseen samana\niltana, esitti Angélique toivomuksensa hänelle, katsoen herkeämättä\nhäntä silmiin ja puhuen niin herttaisella äänellä että sanojen alta\nsaattoi oivaltaa hartaan rukouksen, jota hän ei lausunut ääneen.\nMonseigneur tiesi ja ymmärsi hänen tarkotuksensa. Hän määräsi häät\nvietettäviksi huhtikuun puolivälissä.\n\nSilloin seurasi puuhaa ja hyörinää, kun suuret valmistukset oli tehtävä.\nHuolimatta virallisesta holhooja-asemastaan oli Hubertin täytynyt pyytää\nsuostumus köyhäinhoitohallituksen esimieheltä, joka yhä vieläkin edusti\nperheneuvostoa, koska Angélique ei ollut täysi-ikäinen. Rauhantuomari\nGrandsire oli ottanut huoltaakseen nämä seikat, säästääkseen Félicieniä\nja nuorta tyttöä itseään niitten kiusallisilta vaikutuksilta. Mutta\nAngélique oli huomannut että jotain salattiin, ja eräänä päivänä hän\nkäski tuoda kasvattikirjansa, haluten itse jättää sen sulhaselleen. Hän\noli nyt täydellisesti nöyrtyneessä mielentilassa ja hän tahtoi että\nhänen ylkänsä tietäisi kuinka halpa-arvoisesta asemasta hän oli hänet\nnostanut kohottaakseen hänet taruloisteisen nimensä ja suurenmoisen\nrikkautensa kunniaan. Tämä virallinen todistuskappale, tämä\nmatrikkelimerkintä, jossa oli vain päivämäärä ja numero, oli hänen\nsukukirjansa. Hän selaili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten\nFélicienille ujostelematta, iloisena siitä ettei hän ollut mitään\nitsestään, vaan että hän sai kaikesta kiittää rakastettuansa. Félicien\ntuli siitä syvästi liikutetuksi, polvistui hänen eteensä ja suuteli\nitkien hänen käsiään, ikäänkuin Angélique itse olisi tehnyt suurimman,\nkuninkaallisen lahjotuksen, lahjottaessaan hänelle sydämensä.\n\nKahden viikon ajan pitivät valmistukset liikkeellä koko Beaumontia,\nkääntäen ylösalasin sekä ylä- että alakaupungin. Kerrottiin että\nkaksikymmentä naista oli työssä yötä ja päivää kapioitten neulomisessa.\nYksin morsiuspukua valmistamassa oli kolme ompelijatarta. Ja kerrottiin\nettä sulhaslahjakori olisi miljoonan arvoinen pitsineen, samettineen,\nsatiinineen, silkkineen, monenmoisine jalokivineen ja kuninkaallisine\ntimantteineen. Mutta enimmän liikuttivat ihmisiä suurenmoiset almut.\nMorsian oli tahtonut antaa köyhille yhtä paljon kuin hänelle itselleen\nannettiin, siis toisen miljoonan, joka kultasateena leviäisi yli seudun.\nVihdoinkin hän sai tyydyttää vanhan armeliaisuudenhalunsa yhtä\nylellisesti kuin hän oli uneksinut, jakaen molemmin käsin köyhille ja\nvaivaisille rikkautta, hyvinvointia ja yltäkylläisyyttä. Istuessaan\npienen, valkoisen ja alastoman huoneensa vanhassa nojatuolissa, josta\nhän ei päässyt liikkumaan, hän nauroi ihastuksesta kun pastori Cornille\ntoi hänelle jakelulistat. Enemmän, enemmän! Ei koskaan voitu jakaa\nkylliksi. Hän olisi tahtonut istuttaa Mascart-ukon ruhtinaalliseen\npitopöytään, hän olisi suonut Chouteau-vanhusten asuvan palatsimaisessa\nloistossa ja Gabet-muorin tulevan terveeksi ja nuoreksi rahan voimasta.\nJa Lemballeuse't, sekä äidin että hänen kolme tytärtään, hän olisi\nhukuttanut vaatteisiin ja koruihin. Kultarahat satoivat kaupungin yli\nlisääntyvänä kuurona aivan kuin saduissa, yli jokapäiväisten\ntarpeittenkin, ainoastaan sen kauneuden ja ilon takia, minkä kaduille\nvariseva auringonpaisteessa välkehtivä kulta synnytti.\n\nTuon suuren päivän edellisenä iltana oli vihdoinkin kaikki valmiina.\nFélicien oli hankkinut itselleen piispankartanon takaa Kunniakadulta\nvanhan palatsin, joka oli sisustettu ylellisen loistavasti. Siellä oli\nsuuria huoneita, joitten seiniä peitti ihanat verhot ja jotka olivat\nsisustetut mitä kallisarvoisimmilla huonekaluilla, sali oli varustettu\nvanhanaikaisilla seinäkudoksilla, sininen budoaari oli suloinen kuin\naamutaivas. Erityistä huomiota herätti makuuhuone, joka oli kuin\nvalkoisesta silkistä ja valkoisista pitseistä tehty linnunpesä, ei\nmitään muuta kuin valkoista, kaikki kevyttä ja utuista kuin valoauer.\nMutta Angélique, jota olisi tultu vaunuilla noutamaan, kieltäytyi aina\nvain lähtemästä katsomaan kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Hän kuunteli\nihastuksissaan hymyillen, kun niistä hänelle kerrottiin, mutta hän ei\nantanut ainoatakaan määräystä eikä suostunut ottamaan osaa järjestelyyn.\nKoska ne, jotka häntä rakastivat, osottivat hellyyttään valmistamalla\nhänelle tämän onnen, niin halusi hän astua siihen kuin keijukaismaan\nprinsessa siihen todellisuus-valtakuntaan, missä hän tulisi\nhallitsemaan. Kieltäytyipä hän katsomasta sulhaslahjakoriakin, joka\nmyöskin oli uudessa asunnossa, sen hienoja liinavaatteita, joihin oli\nkirjailtu hänen markiisitar-nimimerkkinsä, runsaasti koruompeluksilla\nvarustettuja juhlavaatteita, vanhoja kallisarvoisia koristuksia, joita\noli kokonainen aarteisto, ja uudenaikaisia jalokivikoruja, jotka olivat\njuvelisepäntaidon ihmeteoksia, briljanttihelyjä, joissa ei ollut\nnäkyvissä muuta kuin pelkkää kirkasta timanttisäihkettä. Hänen unelmansa\nvoitonvarmuuteen riitti se että tämä rikkaus odotti häntä hänen\nkotonaan, säihkyen siinä elämän todellisuudessa, mikä pian olisi hänelle\nkoittava. Ainoastaan morsiuspuku tuotiin hänelle hääpäivän aamuna.\n\nHerätessään sinä aamuna ennen muita suuressa vuoteessaan joutui\nAngélique muutamiksi hetkiksi toivottoman herpaantumisen valtaan\npelätessään ettei hän jaksaisi pysyä pystyssä. Hän koetti ja tunsi\njalkojensa pettävän. Silloin sortui hänen tyyni urheutensa, jota hän oli\nosottanut jo useita viikkoja, ja koko hänen olemuksensa voihki\nviimeisessä, hirmuisessa tuskassa. Mutta kun hän sitten näki Hubertinen\niloisena tulevan sisään, hämmästyi hän kovasti huomatessaan kävelevänsä,\nsillä siinä ei ollut enää hänen omaa voimaansa, vaan hän tiesi varmasti\nettä näkymätön voima auttoi häntä, tuttavat kädet kannattivat häntä.\nPuetettaessa hän ei tuntunut painavan mitään; hän oli niin kevyt, että\nHubertine leikkiä laskien sitä ihmetteli ja varotti häntä liikkumasta\nenempää, jollei hän tahtonut lentää tiehensä. Ja koko pukemisen ajan\nHubertien pieni, vilpoinen, tuomiokirkon kupeella kyyhöttävä talo\nvärähteli tuon jättiläisen valtavasta hengityksestä, sen holvistoissa\nhumisevista juhlavalmistuksista, pappien kiireisestä touhusta, ja\nvarsinkin kellojen kaiunnasta, jotka yhtämittaa iloisesti kumahdellen\ntärähdyttelivät vanhoja seinäkiviä.\n\nJo tunnin ajan olivat kellot soineet yläkaupungin yllä kuin suurina\nkirkkojuhlina. Aurinko oli noussut säteilevänä. Oli kevään saihkettä\ntulvehtiva kirkas huhtikuun aamu, ja kellojen helähtelevä kutsunta oli\nsaanut kaikki asukkaat jalkeille. Koko Beaumont oli iloisessa\njännityksessä pikku koruompelijattaren häitten johdosta; hän oli\nvallannut kaikkien sydämet. Kirkas päiväpaiste, joka kirjavoitti katuja,\noli kuin se sadunomainen kultasade, se almujen runsaus, joka virtasi\nhänen hennoista käsistään. Ja tämän iloisen valovirran alla vieri\nihmispaljous tuomiokirkkoa kohti, osa täyttäen sen matalat sivustat, osa\njääden Luostaritorille sen ulkopuolelle. Siinä kohosi sen\nrunsaskoristeiseen goottilaistyyliin rakennettu suuri julkisivu kuin\nkivisenä kukkaseppeleenä ankaran yksinkertaisen romaanilaisen alustansa\npäällä. Torneissa kellot yhä kumahtelivat, ja kirkon mahtava julkisivu\ntuntui olevan kuva juuri näitten häitten kunniasta, ihmeen kautta\ntapahtuvasta köyhän tytön korottamisesta; sitä kuvasi kaikki se ylöspäin\nkohoutuva, leimuava tunne, mikä ilmeni sen lävistetyissä reunuksissa ja\npylväitten, rintasuojusten, ikkunakaarien, katoksella varustettujen\npyhimyskomeroitten, apilanlehden muotoon lävistettyjen, lehtikoristeilla\nreunustettujen päätyjen ja jättiläiskokoisten, säteettäisiä puitteitaan\nsalaperäisinä levittelevien ruusukeikkunain liljamaisessa\nkukkasloisteessa. Kello kymmenen alkoivat urut soida ja Angélique ja\nFélicien astuivat kirkkoon, kulkien lyhyin askelin tiheitten ihmisrivien\nvälitse pääalttaria kohden. Ihailevan liikutuksen henkäys saattoi päät\naaltoilemaan. Sulhanen oli hyvin liikutettu ja astui ylväänä ja\nvakavana, vaaleassa kauneudessaan nuorta jumalaa muistuttavana, näyttäen\ntavallistakin solakammalta mustassa hännystakissaan. Mutta varsinkin\nmorsian liikutti kaikkien sydämiä; hänessä oli taivaallista suloa, hän\noli salaperäisen tenhoava kuin ilmestys. Hänen valkoisesta läikesilkistä\ntehty pukunsa oli yksinkertaisesti koristettu vanhoilla Mechelnin\npitseillä, joita pidättivät hienot helminyörit, tuoden näkyviin\nmiehustan koristeitten ja hameen liehureunuksien piirteet.\nVanhanaikainen pitsiharso, joka oli kiinnitetty päälaelle\nkolminkertaisella helmikruunulla, laskeutui ylt'yleensä hänen\nympärilleen, ulottuen kantapäihin asti. Eikä mitään muuta, ei kukkaa, ei\njalokivikorua, ainoastaan tuo kevyesti lainehtiva, väräjävä utupilvi,\njoka näytti saavan kuin siivillä leijumaan hänen kirkonikkunan neitsyitä\nmuistuttavan pienen olemuksensa orvokinsinisine silmineen ja\nkultasäihkeisine hiuksineen.\n\nKaksi karmosiinipunaisella sametilla päällystettyä nojatuolia odotti\nFélicieniä ja Angéliquea alttarin edessä. Ja urkujen pauhatessa\ntervetuliaissäveltä Hubert ja Hubertine polvistuivat nojatuolien takana\noleville, omaisia varten asetetuille rukousjakkaroille. Heille oli\nedellisenä päivänä tapahtunut ääretön ilo, joka täytti heidän sydämensä\nyli äyräitten, niin etteivät he löytäneet kylliksi sanoja kiittääkseen\nsiitä onnesta, joka oli tullut heidän osakseen heidän tyttärensä onnen\nlisäksi. Ajatellen, kuinka surullinen yksinäisyys ja tyhjyys tulisi\nvallitsemaan heidän pienessä talossaan sitten kun heidän rakastettu\nlapsensa sen jättäisi, oli Hubertine mennyt hautausmaalle vielä kerran\nja rukoillut äitiään kauan. Ja yhtäkkiä oli hänen sisässään tuntuva\nsysäys saanut hänet väristen kavahtamaan pystyyn: hänen rukouksensa oli\nvihdoinkin kuultu. Kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen taipumaton\näiti vihdoinkin heltyi haudassaan ja lähetti heille sen\nanteeksiannon-lapsen, jota he niin hartaasti olivat toivoneet ja\nodottaneet. Oliko se palkinnoksi heidän armeliaisuudestaan, siitä että\nhe kerran olivat korjanneet lumikinoksesta kirkon portin alta sen kurjan\npikku olennon, joka tänään vihittiin ruhtinaan puolisoksi suurenmoisilla\njuhlamenoilla? He olivat yhä polvilleen vaipuneina, mutta he eivät\nrukoilleet, sillä he eivät löytäneet sanoja. He olivat kiitollisuudesta\nhaltioituneet, niin että koko heidän olemuksensa suli loppumattomaksi\nkiitoshuokaukseksi. Ja toisella puolella kuorilaivaa oli monseigneur\nmyöskin omaisten paikalla, istuen piispallisella istuimellaan\nmajesteetillisena kuin Jumala, jonka edustaja hän oli. Hän oli\nkunnioitusta herättävä loistavassa, pyhässä asussaan; hänen kasvoillaan\noli kirkas, tämän maailman intohimoista vapautunut ylevyys. Ja hänen\nyläpuolellaan leviävässä koruompelukaistassa näkyi kaksi suurta enkeliä,\njotka kannattivat Hautecoeurien loistavaa vaakunaa.\n\nSitten alkoi juhlallinen toimitus. Koko papisto oli läsnä;\nmaaseurakunnistakin oli saapunut pappeja osottaakseen kunnioitusta\npiispalleen. Heidän messupaitansa täyttivät ristikkoaitaukset valkoisena\naallokkona, jonka keskeltä loistivat laulajien kultakoristeiset kaavut\nja kuorolapsien punaiset puvut. Sivustoilla olevien romaanilaisten\nkappelien alinomaista yötä valaisi tänä aamuna kirkas huhtikuun aurinko,\nsytyttäen palamaan niitten ikkunamaalaukset, jotta ne hehkuivat kuin\njalokiviroihut. Mutta päälaivan varjoa valaisivat vahakynttiläin parvet\nyhtä monilukuisina kuin kesäisen taivaan tähdet. Keskellä oli pääalttari\nyhtenä tulipalona, siinä loistivat sielujen tulet vertauskuvallisena\npalavana pensaana. Kynttilöitä paloi haaruissa ja kruunuissa, ja\nmorsiusparin edessä oli kaksi suurta, pyöreähaaraista kynttiläjalkaa,\njotka loistivat aurinkoina. Ääretön paljous vihantia kasveja muutti\nkuorin reheväksi puutarhaksi, missä kukoisti joukoittain valkoisia\nazaleoja, kamelioita ja liljoja. Koko kuori välkkyi kultaa ja hopeaa,\nsilkki- ja samettiverhoja, vilkkuen keskellä vihannuutta kuin kaukaa\nhäämöttävä pyhättö. Ja kaiken tämän säihkeen yllä kaareutui korkea holvi\npoikkilaivan neljän jättiläispylvään kannattamana, täynnä noitten\ntuhansien pienten liekkien huountaa, joitten lepattava hohde sekottui\nvärisevänä korkeitten huippukaari-ikkunain tasaiseen valoon.\n\nAngélique oli halunnut, että vihkimisen suorittaisi kunnon pastori\nCornille, ja nähdessään hänen astuvan esiin messupaitaan puettuna,\nvalkoinen stola hartioillaan, kahden muun papin seuraamana, hymyili hän.\nNyt hänen unelmansa lopultakin toteutui, hänet vihittiin puolisoksi\nruhtinaalle, jolla oli rikkautta, kauneutta ja mahtavuutta yli senkin\nmitä hän oli osannut toivoa. Urkujen soitto täytti kirkon sävelillä,\nvahakynttilät saattoivat sen säteilemään ja hartaan kansan ja pappien\npaljous antoi sille elämän. Ei milloinkaan ollut tämä vanha rakennus\nloistanut näin upeana; se uhkui pyhää komeutta, ikäänkuin paisuttavan\nonnen laajentamana. Ja Angélique hymyili keskellä tätä voittojuhlan\nriemua, tietäen että hän kantoi kuolemaa rinnassaan. Kirkkoon tullessaan\nhän oli heittänyt silmäyksen Hautecoeurien kappeliin, missä lepäsivät\nLaurette ja Balbine, onnelliset vainajat, jotka kuolema oli temmannut\nnuorina täydessä rakkauden onnessa. Tällä viimeisellä hetkellään hän oli\ntäydellinen, hän oli voittanut intohimonsa, parantanut vikansa ja\nuudistanut mielensä, niin ettei hän tuntenut enää voiton ylpeyttäkään,\nvaan antoi ehdottomassa alistumisessa sielunsa liidellä pois suuren\nystävänsä tuomiokirkon hoosiannaa veisatessa. Ja kun hän polvistui, ei\nhänen mielessään ollut muuta kuin nöyryyttä ja alistuvaisuutta;\nperisynti oli hänestä täydellisesti pesty pois, ja hän oli sangen\niloinen kieltäymyksestään.\n\nAlttarilta alas laskeuduttuaan puhui pastori Cornille kehotussanoja\nlempeällä äänellä. Hän asetti esimerkiksi sen avioliiton, jonka Jeesus\noli solminut Kirkon kanssa, hän puhui tulevaisuudesta, joka oli uskossa\nvietettävä, ja lapsista, jotka oli kristillisesti kasvatettava. Ja\ntuosta toivosta kuullessaan Angélique jälleen hymyili; mutta Félicien\nvärisi hänen vieressään ajatellessaan kaikkea tuota onnea, jonka hän nyt\nuskoi varmaksi. Sitten seurasivat käsikirjassa säädetyt kysymykset ja\nniitten koko elämänajaksi sitovat vastaukset, tuo ratkaiseva sana\n\"tahdon\", jonka Angélique lausui liikutettuna sydämensä pohjasta ja\nFélicien taas lujemmalla äänellä hellän vakavasti. Peruuttamaton liitto\noli solmittu, pappi oli liittänyt yhteen heidän oikeat kätensä, mumisten\nkaavan: _Ego conjungo vos in matrimonium, in nomine Patri, et Filii, et\nSpiritus sancti_. Mutta vielä oli siunattava sormus, joka on vertauskuva\nliiton ikuisuudesta ja vilpittömästä uskollisuudesta; ja siihen meni\naikaa. Hopeamaljassa olevan kultasormuksen ylitse teki pappi\nvihkivesihuiskimella ristinmerkin. \"_Benedic, Domine, annulum hunc_..\"\nSitten hän antoi sen sulhaselle merkiksi siitä että Kirkko sulki ja\nsinetöi hänen sydämensä, ettei yksikään toinen nainen sinne enää\nastuisi. Ja sulhanen pujotti sen morsiamen sormeen, antaakseen hänen\nvuorostaan tietää että miesten joukosta hän yksin oli tästälähtien oleva\nhänelle olemassa. Tuo sormus kuvasi kiinteätä yhteyttä, jolla ei ole\npäätä eikä loppua, se oli aviovaimon kannettava riippuvaisuuden merkki,\njoka alituisesti muistuttaisi hänelle vannottua uskollisuutta. Ja se oli\nmyöskin lupaus tulevasta pitkästä yhteiselämästä, ikäänkuin he tuon\npienen kultarenkaan kautta olisivat kytketyt toisiinsa hautaan saakka.\nJa kun pappi loppurukoukset suoritettuaan lausui heille vielä kerran\nkehotussanoja, hymyili Angélique jälleen kirkasta kieltäymyksen hymyään.\nHän tiesi.\n\nSilloin urut puhkesivat riemuraikunaan, pastori Cornillen vetäytyessä\npois apulaispappien seuraamana. Liikkumattomassa majesteettisuudessaan\nistuen monseigneur loi kotkankatseensa lempeänä nuoreen pariin. Yhä\npolvistuneina olevat Hubertit kohottivat päänsä onnen kyynelien\nsumentamin katsein. Ja urkujen mahtava sävel vyöryi, päätyen pienien,\nkorkeitten äänten ryöppyyn, joka helisi holvien alla kuin aamuinen\nleivosen liverrys. Pitkä, värisyttävä liikutuksen humaus oli saattanut\nlainehtimaan hartaitten katsojien joukot, jotka täyttivät sekä\nisonristin että sivustat. Itse kukilla koristettu, kynttiläin\nliekinnässä kimmeltävä kirkkokin loisti pyhän toimituksen riemua.\n\nSitten seurasi vielä kaksi tuntia juhlallista komeutta, kun messu\nlaulettiin ja pyhää savua suitsutettiin. Alttaripalvelusta toimittava\npappi oli ilmestynyt valkoiseen kasukkaan puettuna, mukanaan\njuhlamenojen ohjaaja, kaksi suitsutusmaljan kantajaa maljoineen ja\nsuitsukeastioineen, ynnä kaksi kirkonpalvelijaa, jotka kantoivat\nsytytettyjä vahakynttilöitä suurissa, kultaisissa kynttiläjaloissa. Ja\nmonseigneurin läsnäolo teki muotomenot, tervehdykset ja suutelut vielä\nmonimutkaisemmiksi. Joka hetki kahisuttivat messupaitojen liepeitä\nkumarrukset ja polviennotkistukset. Koko tuomiokapituli nousi seisomaan\nvanhoilta, veistokoristeisilta alttarituoleiltaan. Ja toisinaan oli kuin\ntaivaan tuulahdus olisi pyyhkäissyt polvilleen pappien lauman, joka\ntäytti koko kuoron. Alttaripappi messusi alttarilla. Hän vaikeni, mennen\nsyrjään istumaan, silläaikaa kuin kuoro jatkoi pitkää, monijaksoista\nsäveltä, jossa kuului milloin mieslaulajien vakavia väliosia, milloin\nkuorolapsien kirkkaita ääniä, jotka helisivät kevyinä ja ilmakkaina kuin\narkkienkelin huilut. Varsinkin yksi suloinen tytön ääni kuului yli\nmuitten kauniina ja puhtaana; kuiskailtiin, että se ääni oli Claire de\nVoincourtin, joka oli tahtonut laulaa mukana näissä ihmehäissä. Urkujen\nsäestys oli kuin suurta, hellää huokausta, joka nousee hyvän ja\nonnellisen sielun pohjasta. Joskus syntyi äkillinen äänettömyys; sitten\nurut jälleen puhkesivat vyöryttämään juoksutuksia hirveällä pauhinalla,\nsilläaikaa kuin juhlamenojen ohjaaja viittasi esiin kynttilöitä kantavat\nkirkonpalvelijat ja vei suitsutusmaljan kantajat alttaripapin luokse,\njoka siunasi suitsutuksen. Ja alituiseen heilahti suitsutusmalja ilmaan\nketjujen välähtäessä ja synnyttäessä hopeisen helähdyksen. Tuoksuva\npilvi sinersi ilmassa, ja piispa, papisto, alttari ja Evankeliumi\nsuitsutettiin kukin vuorostaan, ja lopuksi kansanjoukkokin kolmella\nhuiskauksella oikealle, vasemmalle ja eteen.\n\nSilläaikaa kuuntelivat Angélique ja Félicien polvillaan messua, joka\nkuvaa Jeesuksen ja Kirkon avioliiton salaperäistä täyttymistä. Heille\noli annettu kummallekin käteen palava kynttilä, kasteesta asti\nsäilytetyn neitsyyden vertauskuva. Herran rukouksen jälkeen he jäivät\nheidän ylleen levitetyn hunnun alle, joka on alistuvaisuuden, kainouden\nja vaatimattomuuden merkki, niin kauaksi kuin pappi Epistolan vieressä\nseisoen luki säädetyt rukoukset. Heillä oli yhä käsissään palavat\nkynttilät, jotka ovat samalla muistutuksena ajattelemaan kuolemaa itse\nhäittenkin ilossa. Ja sitten oli toimitus päättynyt, lahja oli annettu,\nja alttaripappi poistui juhlamenojen ohjaajan, suitsutusastiain\nkantajain ja kirkonpalvelijain seuraamana, rukoiltuaan Jumalaa\nsiunaamaan aviopuolisoita, jotta he näkisivät lapsiensa kasvavan ja\nlisääntyvän aina kolmanteen ja neljänteen polveen.\n\nSilloin koko tuomiokirkko kohosi haltioihinsa. Urut alkoivat pauhata\nriemumarssia sellaisella ukkosenkaltaisella jyminällä, että vanha\nrakennus tärisi. Ihmisjoukko seisoi väristen ja kurottautui nähdäkseen.\nNaiset nousivat tuoleille. Koko kirkko oli täynnä tiheitä päärivejä aina\nsivulaivojen pimeihin kappeleihin asti. Ja kaikki tämä kansa hymyili\nsykkivin sydämin. Kynttiläin tuhantiset parvet näyttivät tässä\nviimeisessä lähtötervehdyksessä palavan korkeampina, pitentäen liekkinsä\nsuipoiksi tulikielekkeiksi, joitten lepattavassa hohteessa holvit\nnäyttivät huojuvan. Pappien parvi kajahutti viimeisen hoosiannansa\nseisoessaan kukkien ja vihannuuden ympäröimänä keskellä kuorikoristusten\nja pyhien maljojen loistetta. Mutta yhtäkkiä avautuivat urkujen\nalapuolella olevan valtaoven molemmat puoliskot, lävistäen tummaan\nseinään kirkkaan päivänvalon täyttämän aukon. Siitä paistoi heleä\nhuhtikuinen päivä, häikäisevän kevätauringon valaisema Luostaritori\niloisine, valkeine taloineen. Ja siellä odotti äskenvihittyjä toinen,\nvielä lukuisampi kansanjoukko malttamattomassa myötätunnossa, viittoen\njo käsillään ja huudahdellen. Kynttiläin liekit olivat kalvenneet,\nurkujen ukkospauhina voitti katujen hälinän.\n\nJa Angélique ja Félicien suuntasivat kulkunsa ovea kohti, astellen\nhitaasti pitkin hartaitten katsojain muodostamaa kujaa. Voittoriemun\njälkeen Angélique oli herännyt unelmastaan ja hänen oli nyt astuttava\ntodellisuuteen. Tuosta räikeän valon täyttämästä kaariaukosta avautui\nmaailma, joka oli hänelle tuntematon. Ja hän hidasti askeleitaan ja\nkatseli noita työteliäitä taloja ja tuota meluavaa rahvasta, joka\nhuudoin tervehti häntä. Hän oli niin heikko että hänen puolisonsa täytyi\nmiltei kantaa häntä. Kuitenkin hän yhä hymyili. Hän ajatteli\nruhtinaallista palatsia, joka oli täynnä jalokivikoruja ja\nkuninkaallisia pukimia, jossa häntä odotti ylt'yleensä valkoisella\nsilkillä verhottu morsiushuone. Häntä tukahdutti, jotta hänen täytyi\npysähtyä. Sitten hän jaksoi kulkea vielä muutamia askeleita. Hänen\nkatseensa oli sattunut sormessaan olevaan sormukseen, ja tuo ikuisen\nyhteyden merkki sai hänet hymyilemään. Hän oli tullut valtaoven\nkynnykselle, torille laskeutuvien portaitten yläpäähän, kun hän äkkiä\nhorjahti. Eikö hän ollut saapunut kaikkein korkeimpaan onneen? Eikö\nolemisen ilo päättynyt tähän? Tehden vielä viimeisen ponnistuksen hän\nkohottautui ja painoi huulensa Félicienin huulille. Ja siihen suudelmaan\nhän kuoli.\n\nMutta siinä kuolemassa ei ollut murhetta. Monseigneur auttoi\ntavallisella papillisella siunaus-eleellään kuolevan sielua vapautumaan.\nHänkin oli nyt rauhottunut ja hänen sielunsa lepäsi jälleen Jumalassa.\nHuberteilla, jotka vihdoinkin anteeksi saatuaan astuivat jälleen\nelämään, oli kohottava tunne siitä että jokin uni nyt päättyi. Koko\ntuomiokirkko ja koko kaupunki olivat juhlatunteen täyttäminä. Urut\npauhasivat yhä valtavammin, kellot kumisivat täyttä voimaa ja\nkansanjoukko tervehti riemuhuudoin rakastavaa paria, joka seisoi\nsalaperäisen kirkon kynnyksellä keväisen auringon kultaloisteessa. Se\noli riemukas lähtö; onnellisena, puhtaana, hentona häipyi Angélique pois\nunelmansa toteutumisen hetkellä, kohoten pimeistä romaanilaisista\nkappeleista leimuavien goottilaisholvien korkeuksiin keskelle\nkultakoristeitten ja maalausten jäännöksiä, kirkkaaseen tarujen\nparatiisiin.\n\nFélicienin sylissä ei ollut enää kuin hentoisin, vienoisin tyhjyys,\npitsiaaltoinen, helmihohtoinen morsiuspuku, valkoisen linnun kevyet,\nvielä lämpimät höyhenet. Olihan hän jo kauan tuntenut, ettei hän\nomistanut muuta kuin varjon. Tuntemattomasta se näky oli tullut,\ntuntemattomaan se palasi. Se oli vain ilmestys, joka haihtui pois,\nluotuaan harhaluulon. Kaikki on vain unelmaa. Ja onnensa kukkulalla\nAngélique oli häipynyt pois kevyeen suudelman henkäykseen.\n\n\n\n"]