[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFof2IcV5oDbxzbmf2McyuV9L1nPqEiiKuUHHsqX4mbU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},68,"Kootut teokset XIII","Leino, Eino",1878,1926,"68-leino-eino-kootut-teokset-xiii","68__Leino_Eino__Kootut_teokset_XIII","Musti; Alla kasvon kaikkivallan; Ahven ja kultakalat; Punainen sankari","romaani",[],[],"fi",1916,null,73459,469800,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää neljä Leinon myöhäiskauden proosateosta. Mukana ovat eläintarina Musti, mystis-filosofinen trilogia Alla kasvon kaikkivallan, vertauskuvallinen Ahven ja kultakalat sekä sisällissodan jälkeistä aikaa kuvaava Punainen sankari. Teokset käsittelevät ihmisyyttä, uskontoa ja yhteiskunnallista murrosta.","Eino Leinon 'Kootut teokset XIII' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 68.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOOTUT TEOKSET XIII\n\nEino Leino\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMUSTI. Eläintarina\n\n   I. Sininen silta\n  II. Maitokuppi\n III. Mustin mietteitä\n  IV. Käynti pappilassa\n   V. Oudoilla ovilla\n  VI. Hovin herra\n VII. Ampiaispesällä\nVIII. Mustin metkuja\n  IX. Suuria muutoksia\n   X. Kaiken häviö\n  XI. Höyhensaarille\n\nALLA KASVON KAIKKIVALLAN. Mystillinen trilogia. Erään aikansa lapsen\najatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä\n\nItsestäni minä vain todistan\n\n  I. Jumaltieto\n\n     Tähdet\n     Ihmiset\n       Pajavirsi\n       Lemmenvirsi\n       Tietovirsi\n       Taitovirsi\n       Kirkkovirsi\n       Kuningasvirsi\n       Tuomarivirsi\n       Toukovirsi\n       Mieronvirsi\n     Täydelliset\n\n II. Jumaltunto\n\n     Syvyyden ääniä\n       Laiva\n       Sydämen hyvyys\n       Runous ja taide\n       Ristiriita\n       Jumala on rakkaus\n       Itsetutkistelua\n       Rikos\n    Neiet niemien nenissä\n       Nuori Väinämöinen\n       Sininen loihtu\n       Aurinkolaulu\n       Piika pikkarainen\n       Yksilö ja yhteiskunta\n       Neien surma\n       Vastahankaan\n       Raivottaret\n       Iltahämärä\n    Myrskyjen nokka\n       Taivaan vallat\n       Kuolema\n       Kiertokulku\n       Maailmanloppu\n       Niniven lapset\n       Kohtalottaret\n       Maailmantaiteilija\n\nIII. Jumaltahto\n\n     Yleis-itselö\n       Jälleensyntyminen\n       Ristin tie\n       Kansan suosio\n       Rauhantekijä\n       Mestari\n       Vapaus\n       Itse-uhri\n     Jumalan yrttitarha\n       Polun päässä\n       Näkymätön saattaja\n       Uni-elämä\n       Myrsky-ihmiset\n       Elämän muukalaiset\n       Kuolemattomuuden toivo\n       Oikeudenmukaiset\n       Yli-ihminen\n       Neitsyt-Äiti\n\nEpilogi\n\nAHVEN JA KULTAKALAT. Tarina syvyyksistä\n\nKumma kuvajainen\nKruununneuvosto\nLaulu lainehilta\nMeren maininkeja\nYön lapsi ja päivän lapsi\nAhtolan asukkaat\nHollantilainen taulu\nLemmen kaikkivalta\nMolemmat morsiusparit\nJumalien juhla\nKalman karkelo\nUnienselittäjät\n\nPUNAINEN SANKARI. Murroskauden kertomus\n\n\n\n\n\n\nMUSTI\n\nEläintarina\n\n(1916)\n\n\n    \"Kuka tietää, meneekö ihmisen sielu ylöspäin ja eläimen\n    sielu alaspäin?\"\n\n    Salomon Saarnaaja.\n\n\n\n\nI.\n\nSININEN SILTA.\n\n\n-- Hau! sanoi Musti.\n\n-- Hau, hau! vastasin minä. Mutta miksi sinä haukut aina?\n\n-- Hm, hymähti Musti ja kävi miettiväiseksi. Maailmassa on aina paljon\nhaukuttavaa.\n\n-- Sinä saatat todellakin olla oikeassa.\n\nJa nyt oli vuoro minun omasta puolestani käydä miettiväiseksi.\n\nEn ole vielä tainnut ehtiä mainitakaan, että Musti oli koira ja kasvoi\nminun kotonani. Me olimme siis lapsuuden ystäviä, kuten sanotaan,\njotakuinkin samanikäisiä, vieläpä kotvasen samankokoisiakin.\n\nMaailma vieroitti meidät sitten monta kertaa toisistamme. Mutta me\ntapasimme toisemme aina jälleen, tutustuimme jälleen ja tulimme hyviksi\nystäviksi.\n\nJoku aika sitten tapasin minä unessa hänet.\n\nHän seisoi sen sinisen sillan päässä, josta kaikkien hyvien lasten tie\nHöyhensaarille käy. En tiedä, kuinka lienen sinne joutunutkaan, vaikka\nen ole koskaan pitänyt erikoisen hyvänä lapsena itseäni. Tottapa se oli\ntapahtunut erehdyksestä taikka olin joistakin aivan muista syistä\ntullut lapsuuden armaita aikoja muistelleeksi.\n\nKuu paistoi heleästi. En ollut aluksi häntä huomatakaan, vaikka hän\nistui siinä niin vakavana korvat pystyssä niinkuin olin tottunut hänet\nnäkemään isäni kartanolla.\n\n-- Hau! sanoi Musti, huomatessaan, että aioin aivan tervehtimättä ja\nsanaa puhumatta ohitse mennä. Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Lietkö\noikeilla asioillakaan?\n\nPysähdyin heti, tervehdin kohteliaasti ja annoin kättä hänelle.\n\n-- Anteeksi, taisin kulkea muissa mietteissäni... Mutta emmeköhän me ole\nvanhoja tuttavia?\n\nNyt vasta suvaitsi Mustikin minua lähemmin tarkastaa, nuuskaisi kerran\nja hyppäsi samalla kohoksi ilmaan.\n\n-- Musti, virkahdin minä hiljaisesti.\n\nOlisittepa nähnyt, kuinka hän ilahtui! Hän hyppi, hän tanssi, hänen\npäänsä oli alituisesti oman pääni tasalla. Minun täytyi suorastaan\nvarjella itseäni hänen hyväilyiltään.\n\n-- Hau, hau! haukahti hän aina välillä, silmät pelkästä riemun\nrunsaudesta killillään. Sinä vanha veijari! Mitä oli sinulla\nHöyhensaarilla tekemistä?\n\n-- Oikeastaan ei enempää kuin sinullakaan, koetin itseäni puolustella.\nMutta olipa hauskaa, että sentään tavattiin vielä kerran ennen\nkuolemaamme.\n\nMutta samalla muistin minä jotakin, joka teki minut hyvin vakavaksi.\n\n-- Kuulepas, virkahdin hänelle hetken perästä. Mikäli oikein muistan,\npitäisi sinun olla jo aikoja sitten kuollut. Mutta olethan sinä siinä\nilmielävänä minun edessäni!\n\nMyöskin Musti, joka sillä välin oli pistänyt pieneksi\nintiaanitanssiksi, talttui nuo sanat kuullessaan ja istahti äskeiselle\npaikalleen varsin vakavana.\n\n-- Niin minunkin mielestäni, myönnytteli hän sitten. Mikäli itse muistan\nasiaa, pitäisi minun olla kuollut oikeastaan. Mutta ethän sinä voi\nväittää mitenkään, etten minä olisi yhtä elävä kuin sinäkin.\n\n-- En millään ehdolla, riensin heti hänelle vakuuttamaan. Mutta jotakin\nihmeellistä tässä on. Sillä muistanhan minäkin joskus surreeni sinun\nkuolemaasi.\n\n-- Ei siinä mitään ihmeellistä ole, väitti Musti. Olen minäkin monta\nkertaa surrut sinun elämääsi. Mutta onko varma sitten, ettet sinäkin\nole jo aikoja sitten kuollut?\n\nVaikka kysymys oli hiukan kummallinen, oli minun tuiki vaikea mennä\nsitä valheeksikaan väittämään. Katsoin sentähden vain hänen\nsilmäkulmiinsa, nähdäkseni, piilikö niissä ehkä jotakin vilpillistä tai\nloukkaavaa, ja vilkaisin samalla hänen suupieliinsä, peljäten että hän\nehkä jälleen laski vain leikkiä kanssani.\n\nMutta Musti näytti päinvastoin tuiki totiselta.\n\n-- Mikään ei ole niin aivan varmaa maailmassa, vastasin sitten ja\nistahdin hänen viereensä sillankaiteelle. Voi olla, etten ole koskaan\nelänytkään. Mutta minä tunnen kärsiväni. Ja jotakinhan senkin pitäisi\ntodistaa.\n\n-- Se on mahdollista, myönsi Musti. Kenties ne juuri sitä nimittävätkin\nelämäksi. Minä en kärsi enää. Siitä saattaisi kylläkin tehdä sen\njohtopäätöksen, että olen kuollut.\n\n-- Epäilemättä, vastasin minä. Mutta ehkä sinä elät kuitenkin, vaikka\ntoistaiseksi ainoastaan minun aivoissani.\n\nMusti katsoi kummastuneena minuun.\n\n-- Sekin saattaa olla mahdollista, virkahti hän sitten. Kaikki on\nmahdollista tässä maailmassa, jossa ei ole alkua eikä loppua ja jossa\nkaikki kiertyy kerälle, mitä ikinä me ajattelemme.\n\nJa hetken perästä hän lisäsi hiukan raskasmielisesti:\n\n-- Ennen olin minä oikea koira. Nyt olen minä vain tarukoira. Mutta\nparempi sekin kuin ei olla koira ollenkaan eikä missään eikä\nmilloinkaan.\n\nPuristin hänen käpäläänsä ystävällisellä osanotolla.\n\n-- Niinhän meidän kaikkien lopulta käy, virkahdin sitten tuskin\nkuuluvasti. Olkaamme siis tyytyväisiä kohtaloomme!\n\nMusti nyykäytti päätään ymmärtäväisesti. Eikä sitten kumpikaan pitkään\naikaan puhunut mitään.\n\nSiinä istuimme me siis molemmat sinisen sillan päässä miettien elämän\nja kuoleman arvoitusta, me molemmat vanhat ystävät, vanhat\nleikkitoverit, joilta leikki oli loppunut kummaltakin ja joiden\nkummankin eteen vasta unessa oli auennut maailmoiden pohjattomuus.\n\nKuu kimalteli, virta välkähteli sillan palkkien alla. Ja virralla\nvierivät kuin katinkulta meidän kummankin mielikuvamme...\n\n\n\n\nII.\n\nMAITOKUPPI.\n\n\n-- Kuulepas, Musti, kysyin kerran häneltä. Milloin sinä oikeastaan\nrupesit toden teolla ajattelemaan?\n\n-- Minä olen ollut ajatteleva koira hamasta nuoruudestani, virkahti\nMusti arvokkaasti.\n\n-- Sen kyllä uskon, vastasin hänelle tulevalla kunnioituksella. Mutta\nsinun ensimmäinen itsetietoinen ajatuksesi? Mikä se oli?\n\n-- No niin, aivan varhaisinta nuoruuttani minä en luonnollisesti muista\noikein. Muistan ainoastaan, että heti kun kynnelle kykenin, rupesin\ntutkimaan ympäröivän elämän ilmiöitä samalla uteliaalla\nmielenkiinnolla, millä vähän myöhemmin opin tarkastelemaan myöskin oman\nsalaperäisen olentoni sisäisiä liikuntoja.\n\nKatsahdin hänen syviin, tummiin, viisaisiin silmiinsä ja uskoin hänen\nsanansa täydellisesti.\n\n-- Sinä kehityit ennemmin kuin minä, myönsin sitten nöyrästi hänelle.\nMinulta kului lähes parikymmentä vuotta, ennen kuin opin huomioitani\noikein yhdistelemään ja erottelemaan taikka toisin sanoen varsinaisesti\najattelemaan.\n\n-- Sinä olit lapsi siihen aikaan, virkahti Musti alentuvasti. Toinen\nkehittyy sitäpaitsi myöhemmin, toinen varhaisemmin. Taas eräät eivät\nkehity koskaan, sillä he eivät koskaan opi ajattelemaan.\n\n-- Ja mitä heistä tulee? kysyin hiukan pamppailevalla sydämellä, sillä\nminulla oli kaikki syy uskoa Mustin tuolla viimeisellä lauseellaan\nmyöskin ja ehkä juuri etupäässä minua tarkoittavan.\n\n-- Jättiläislapsia, vastasi Musti, luoden minuun todellakin pitkin\nnokanvarttaan katseen, joka ei jättänyt enää tilaa pienimmillekään\nväärinkäsityksille. Ne ovat sellaisia, joilla on vain suuri pää, mutta\nvähän mieltä. Ja vähän mieltä on heillä juuri siksi, että heidän\npäässään ei mikään asia ole oikeassa järjestyksessä.\n\nSamalla kohotti hän ylevästi pientä, mutta sopusointuisesti\nmuodostunutta päätään ikäänkuin oikein havainnollisesti huomauttaakseen\nminulle, mikä syvä ja ylipääsemätön juopa oli tässä suhteessa meidän\nkahden välille kiinnitetty.\n\nTunsin itseni täysin muserretuksi.\n\n-- Ajatteleminen on aina ollut minulle vaikeata, virkahdin sitten\nhiljaisesti. Se saattaa johtua siitä, ettei minun pääni ole oikein\nluotu sitä varten.\n\nMusti katsahti osaaottavasti minuun ja ojensi sitten hyväntahtoisesti\nminulle käpälänsä.\n\n-- Ei se ollut aivan helppoa alussa minullekaan, lausui hän sitten\nrohkaisevasti. Se vaati päinvastoin minultakin melkein ylivoimaista\nhenkistä ponnistusta. Mutta sitten totuin vähitellen siihen, rupesinpa\ntuntemaan siitä niin suurta hupia ja sisällistä tyydytystä, että se\nminua itseänikin oikein ihmetytti.\n\n-- Voiko ajatteleminen koskaan olla huvittavaa? kysyin häneltä\nvilpittömällä kummastuksella.\n\n-- Enhän minä enää vanhemmaksi tultuani olisi muuta tehnytkään, vastasi\nMusti. Mutta talon toimet ja ainaiset jokapäiväiset askareet ovat siinä\nsuhteessa paljon minun kallista aikaani kaventaneet.\n\n-- Mutta sinun ensimmäinen itsetietoinen ajatuksesi? kysyin vielä\nkerran. Olisin sangen utelias sitä tietämään. Taikka ensimmäinen\nlapsuusmuistosi, joka on säilynyt sielusi komeroissa? Mikä se oli?\n\n-- Se oli nälkä, vastasi Musti päättävästi.\n\nNyykäytin päätäni ymmärtäväisesti hänelle. Myöskin minulla oli joitakin\nsamantapaisia muistoja, joskin myöhemmältä ijältä.\n\nMusti kertoi:\n\n-- Heräsin pienessä, pimeässä vasussani uunin vierellä, missä paikkani\noli, ja tunsin suoliani kummallisesti nävertävän. Kestin tuota tunnetta\nhetkisen, mutta kun ei se ottanut viihtyäkseen, vaan kiihtyi\npäinvastoin yhä enemmän, nosti se minut lopuksikin jalkeilleni, ja\npakotti siirtymään vasun toiseen päähän, missä tiesin makean maitokupin\nitseäni odottavan. Sen pahempi, oli tuo kuppi usein tyhjä. Ja silloin\noli tarvis tiukkaa ja jäntevää ajatustoimintaa, jos mieli minun enää\nollenkaan jatkaa maallista vaellustani.\n\n-- Ymmärrän, virkahdin hänen vilpittömästi huoahtaessaan. Nälkä onkin\nehkä tärkein elämän moottoreista.\n\n-- Taikka tuska ylimalkaan, oikaisi Musti todellisen ajattelijan\nylemmyydellä minua. Mutta sallinet, että jatkan kertomustani.\n\nPyysin anteeksi, että olin taitamattomuudessani häirinnyt häntä. Ja\nMusti jatkoi:\n\n-- Kun tuo ensi kerran tapahtui minulle, en voinut ymmärtää mitään, vaan\nluulin joutuneeni aivan toiseen, pahaan ja kamalaan maailmaan. Mitä\ntämä on? ajattelin. Olenko minä hullu vai onko maailma hullu? Onhan\ntämä minun kuononi, onhan siinä maitokuppi. Tunnenhan minä sen\nlaidankin aivan selvästi kielelläni. Sentään minä en saa suuhuni\nmitään. Tämä on kuulumatonta!...\n\n-- Varro vähän, uskalsin jälleen häntä keskeyttää. Tuo ei varmaankaan\ntapahtunut meillä?\n\n-- Eei, vastasi Musti pitkäveteisesti, sillä siellä minä tuskin\nsain maitoa enää ollenkaan. Kyllä se oli siellä teidän torpassanne\nTaka-Möyrylässä...\n\n-- Ahaa, vastasin minä, niinkuin olisin hyvänkin uutisen kuullut, vaikka\nolisihan minun täytynyt tietää kysymättäkin, että se oli Mustin\nsyntymäsija. Mutta jatkapas taas kertomustasi!\n\nMusti rypisti otsaansa kuin kootakseen muistojaan ja ajatuksiaan.\n\n-- Maitokuppi oli ja pysyi tyhjänä, virkahti hän sitten. Painoin pääni\nkupin pohjaan asti, mutta samalla seurauksella. Koettelin käpälilläni,\nensin yhdellä, sitten toisella, kunnes kaasin kupin ja löin pääni vasun\nseinään, josta säikähdin hirveästi. Mutta samalla siirtyi vasua\npeittävä vaateräsy hiukan syrjään ja minä näin huikaisevan valojuovan\nkorkeudesta kimmeltävän. Sen valo oli kuitenkin siksi voimakas, että\nkatsoin parhaaksi vetäytyä vähän pimeämpään siellä tarkemmin\ntuumiakseni tätä kaikin puolin mahdotonta tilannetta.\n\nNämä mietelmät puhkesivat hiljaiseen uikutukseen, joka kävi sitä\näänekkäämmäksi, mitä kauemmin sitä kesti ja mitä kipeämmäksi tuo\nkurniva tunne tuntui kasvavan sydänalassani.\n\nEpäilemättä olin usein ennenkin samoin uikuttanut, en kuitenkaan\nnälästä, vaan ikävästä, joka sekin kyllä saattoi kehittyä himmeästi\naavistelevassa sielussani yhtä hiukaisevaksi. Mutta aina oli silloin\njoku ystävällinen käsi korkeudesta siirtänyt vaatteen vasun päällä,\npistänyt sormen suuhuni tai kohottanut minut suorastaan johonkin\ntoiseen onnellisempaan maailmaan, missä oli liikettä, valoa ja\npäivänpaistetta sekä niiden lisäksi eräitä korkeita, kirkastettuja,\ntuntemattomia, mutta minulle hyvin ystävällisiä olentoja, ilman\npienintäkään vilppiä tai vahingoittamisen halua mielessään.\n\nMutta tällä kertaa ei kuulunut sieltä niin hisaustakaan.\n\nMitä minä nyt teen? ajattelin. Missä ovat korkeammat olennot ja kussa\nlaupias, avulias käsi? Ja missä on ennen kaikkea maitokuppi?\n\nKuppi oli kyllä paikallaan, tosin pohja ylöspäin tällä kertaa. Mutta\nkäänsi sen mitenpäin hyvänsä ja tunnusteli sitä miltä puolelta tahansa,\nse pysyi aina yhtä tyhjänä. Eihän auttanut muuta kuin todeta tosiasia.\n\nSen tehtyäni kohotin pääni ylös ja loin murheelliset, kärsimys-kirkkaat\nsilmäni apuapyytävästi korkeuteen.\n\nKun ei sieltä edelleenkään mitään kuulunut eikä korkeus näyttänyt\ntuskaani tajuavan taikka ainakaan sitä armahtavan, päätin toimia\nominpäini ja kurkotin etukäpäläni vasun laidalle. Kotvasen\nponnisteltuani, päätäni ujuteltuani ja takakäpälilläni vasun päreitä\nvasten rapsehdittuani sainkin jo puoli ruumistani yli laidan hilatuksi.\n\nSiinä tuli tuokion pysähdys. En päässyt eteen- enkä taaksepäin.\n\nSäikähdin sanomattomasti.\n\nEnkä syyttä. Tunsinhan suurimman osan itseäni riippuvan tyhjässä\nilmassa, josta turhaan etsin tukea sätkytteleville säärilleni, vasun\nterävä reuna leikkasi kipeästi hentoa vatsalaukkuani, eikä yllä eikä\nalla näkynyt yhtään pelastavaa kättä, eipä edes mitään varmaa\nkiintopistettä täysin turvattomalle, kovan kohtalon valtoihin\nheitetylle olemukselleni. Vielä nytkin, vuosia jälkeenpäin, tunnen\nsisällistä pöyristystä silloista hirvittävää tilannettani\najatellessani.\n\nLopuksi ei minun auttanut muuta kuin sulkea silmäni ja pudottautua\numpimähkään alas syvyyteen.\n\nSe onnistui!\n\nPutosin pehmeästi. Se ei siis ollutkaan niin vaarallista kuin olin\nkuvitellut.\n\nNousin ylös ja katsahdin ympärilleni. Ja samalla täytti suuri,\nsanomaton riemu minut.\n\nNäin lakean, valkeutta tulvehtivan avaruuden, jolla ei aluksi näyttänyt\nääriä olevankaan, vaikka piakkoin opin sellaisiakin yltäni ja\nympäriltäni erottamaan.\n\nLuonnollisesti en tiennyt enkä voinut tietää, missä olin. Mutta minä\naavistin, hämärästi, että olin joskus ennenkin ollut täällä ja että\njuuri täällä mahtoivat asua nuo kirkkaat, korkeammat olennot, jotka\nmilloin täyttivät maitokuppini, milloin nostivat minut niskasta omaan\nvaloisaan valtakuntaansa, milloin taas sulkivat minut lempeästi\nsuojaavan, suloisen peiton alle.\n\nTällä kertaa oli tupa kuitenkin aivan tyhjä eikä kukaan kuullut\nvalittavia uikutuksiani.\n\nTäytyi jälleen ryhtyä toimimaan ominpäin.\n\nJalkani eivät varsinkaan kiivaammassa käynnissä tahtoneet oikein\nkannattaa vielä, vaan lepsahtelivat sinne tänne pehmeästi, kun nyt\ntoden teolla rupesin uusia, avarampia asuinsijojani lähemmin\ntarkastelemaan.\n\nTuota kyllin tehtyäni muistin taas nälkääni ja istahdin keskelle\nlattiaa katkerasti valittamaan.\n\nVoi minua poloista! huusin turhaan kohti korkeutta. Tässä minä nyt\nolen, minun on paha olla, eikä kukaan tule minua auttamaan. Mahtaneeko\nkukaan tietää edes, kuinka orpo ja onneton minä olen ja miten nälkä\nminun sisuksiani nävertelee. Kaikki korkeammat olennot ovat nähtävästi\nkuolleet tai muuanne muuttaneet ja unohtaneet minut ypö yksin autioon,\nmaidottomaan maailmaan!\n\nEi vastausta. Ja niin alotin minä valitusvirteni uudelleen.\n\nSamalla näin merkillisen luonnon-ilmiön.\n\nPutosi punainen tulisoro uunin edessä törröttävään risuläjään. Seurasin\nhämmästyneenä sen kulkua ja lakkasin heti huutamasta. Pian alkoi sieltä\nkuulua pientä ritinää, joka kovin kiinnitti herkkää huomiokykyäni. Se\nkiihtyi äärimmilleen, kun äsken musta risurykelmä äkkiä punertui ja\nalkoi elävien olentojen tavoin oikoa jäseniään, liikkua ja äännähdellä.\n\nTuopa vasta omituista! ajattelin. Keitähän nuo ovat? Maksaisi ehkä\nvaivaa niihin lähemmin tutustua.\n\nLähestyin uteliaalla mielenkiinnolla erästä tuollaista punertavaa,\nkurkottavaa käpälää, jopa nuolaisinkin sitä, osoittaakseni perin\nystävällistä mielenlaatuani.\n\nSitä minun ei olisi tullut tehdä.\n\nHuomasin heti, ettei tuo toinen pitänyt siitä. Se löi minua nimittäin\nkieleen niin kipeästi, että pakenin parkaisten loitommalle.\n\nTuska ei silti eronnut minusta. Se tuntui suorastaan istahtaneen\nkielelleni.\n\nKukaan ei ollut koskaan tehnyt mitään niin pahaa minulle. Nälkä oli\nunohtunut kokonaan. Mutta minun oli pakko ruveta jälleen täyttä kurkkua\nhuutamaan.\n\nKirpeä savu, joka aina pistävämpänä alkoi tunkeutua sieraimiini, ei\nsuinkaan ollut omiaan tätä uutta tuskaani lievittämään. Päinvastoin se\nherätti minussa aina syvempää ja tärisyttävämpää kauhuntunnetta.\n\nÄskeinen hätähuutoni oli ollut leikintekoa tähän verrattuna. Huusin nyt\ntodellakin sydämeni syvyydestä.\n\n\"Herra armahda meitä!\" olisi ehkä joku ahdistettu, raskautettu\nihmisrinta tulkinnut tuon huutoni omalle kielelleen.\n\nTällä kertaa kuulivat korkeammat olennot rukoukseni. Ovi aukeni\nnimittäin ja sisälle astui torppari Taka-Möyrylä itse, joka virkahti jo\ntuvan kynnykseltä:\n\n\"Mustiko täällä niin kiljuu, että rantteelle asti kuuluu? Eivätkös\nolekin jättäneet lasta yksinään!\"\n\nHänen äänensä oli muuten sangen römeä, mutta minun korviini kaikui se\ntällä kertaa suloiselta soitannolta taivaan korkeudesta.\n\nSamassa sattuivat hänen silmänsä leimuavaan risuläjään uunin edessä.\n\n\"Lempsatti!\" huudahti hän hätäisesti. \"Tupahan täällä palaa. Sitävarten\nse tuo koira huusikin niin.\"\n\nOnneksi ei tuli ollut ehtinyt vielä liian laajalle levitä. Hän sai sen\nsammutetuksi märillä saappaillaan.\n\nJoutui siihen hätään eukkokin. Hänkin oli kuullut minun huutoni\nkaivolle, jonne hän oli vain hetkiseksi pistäytynyt nulikoita\nhuuhtomaan. Kuullut ja koettanut tuokion ajan turhaan paaduttaa\nsydäntään, siinä kuitenkaan kauempaa onnistumatta.\n\nEi ollut auttanut, hänen oli täytynyt lähteä! Eikä hän nyt voinut\nkylläkseen siunailla eikä kiitellä hyvää kaitselmusta, kun hän näki,\nmikä turmio ja hävitys oli sillä aikaa uhannut heidän rakasta yhteistä\nkotiaan.\n\n\"Jätätkin puut niin pitkälle takkaan!\" torui hänen miehensä häntä.\n\"Ilman Mustia oltaisi nyt ehkä kaikki katottomina.\"\n\n\"Ka, eihän vahinko kello kaulassa tule!\" päivitteli eukko. \"Mutta kyllä\nse oli totta, että hyvä Jumala itse käytti tällä kertaa Mustia omana\nvälikätenään.\"\n\n\"En minäkään olisi muuten vielä rantteelta lähtenyt\", selitti ukko,\n\"mutta eihän tuota kärsinyt kuulla tuon poloisen ulinaa. Ajattelin\nensin, että uliskoon mitä ulisee, mutta jolkahti sitten mieleen, että\nLuojan luomahan se on järjetön luontokappalekin.\"\n\n\"Aivan kuin minunkin mieleeni!\" ehätti eukko siihen yhtymään.\n\"Ajattelin ensin, että huutakoon mitä huutaa, eihän sillä siellä\npirtissä mikään hätä ole! Niin vihlaisi sitten niin pahasti\nsydänalaa...\"\n\nTähän lopetti Musti kertomuksensa.\n\nHänen maitokuppinsa oli täytetty heti. Ja näin oli hänen ensimmäinen\najatuskokeensa päättynyt verrattain onnellisesti.\n\nMutta hetken perästä kuulin hänen vielä murahtelevan itsekseen:\n\n-- \"Järjetön luontokappale!\" Niinkuin minulla ei olisi järkeä enempi\nkuin kymmenellä tuollaisella Taka-Möyrylällä!\n\nEn uskaltanut häiritä hänen mietteitään, sillä tiesin jo vanhasta\nkokemuksestani, ettei ollut hyvä joutua hänen kanssaan sanasotasille.\n\nEi varsinkaan ihmisviisaudesta. Sillä siitä oli hänellä omat\njärkähtämättömät mielipiteensä.\n\n\n\n\nIII.\n\nMUSTIN MIETTEITÄ.\n\n\nKysyin toisen kerran häneltä:\n\n-- Milloin ja miten sinä oikeastaan tulit meille?\n\nMustin silmät menivät pelkästä hartaudesta ja kiitollisuudesta\nkyyneliin.\n\n-- Se oli taivaan tahto niin, hän sanoi. Kaiketi minä olin ollut\nuskollinen vähässä, koska minut siten pantiin paljon päälle.\n\nPidin liian suuressa arvossa hänen uskollisuuttaan kotiani ja\nkotiväkeäni kohtaan, että olisin pienimmälläkään tavalla tahtonut\nhäiritä hänen tunteitaan. Musti jatkoikin hetken perästä jo\npyytämättäkin:\n\n-- Pappilassa se tapahtui. Ja siitäkin olen minä usein päätellyt, että\nsiinä mahtoivat olla korkeammat voimat myötävaikuttamassa.\n\n-- Pappilassa? kysyin kummastuneena. Kuinka sinun kohtalosi juuri papin\nedessä ratkaistiin?\n\n-- En tiedä, ratkaistiinko se hänen edessään vai takanaan, mutta sieltä\nisäsi vain korjasi minut rekeensä, ja niin sitä lähdettiin.\n\n-- Isäni kävi usein pappilassa, huomautin, sillä hän oli hyvä ystävä\nvanhan rovastin kanssa. Mutta mitä oli sinulla siellä tekemistä?\n\n-- Minä kävin siellä joka sunnuntai, vastasi Musti arvokkaasti, sillä\nmyöskin minun silloinen isäntäni, torppari Taka-Möyrylä, oli hyvä\nystävä rovastin kanssa.\n\n-- Mutta sunnuntainahan rovasti saarnasi, koetin parantaa hänen\nmuistoaan, luullen hänen ehkä jollakin tapaa päivästä erehtyneen.\n\n-- Hyvin ymmärretty, selitti Musti alentuvasti, mutta hän saarnasi vain\naamupäivisin. Ja silloin me olimme kirkossa luonnollisesti.\n\nNyt epäilin aivan suoraan, että Musti valehteli.\n\n-- Sinä? Kirkossa? kysyin sentähden hiukan terävästi. Eikö suntio ajanut\nsinua pois sieltä?\n\n-- Kyllä, ensi kerralla, ennen kuin isäntäni oli käskenyt minua kirkon\novella kiltisti odottamaan, selitti Musti. Enhän minä aluksi voinut\ntietää, että kirkko oli vain vaivaisia syntisiä eikä viattomia\nluontokappaleita varten.\n\nVilkaisin salavihkaa hänen silmiinsä nähdäkseni, naljailiko hän ehkä\ntaas ihmisparkojen heikkouksilla vai tarkoittiko hän totista totuutta\nsanoillaan. Mutta ei, ei hänessä ainakaan mitään tahallista vilppiä\nnäkynyt.\n\n-- Ja sinä odotit sitten kiltisti? jatkoin taas kysymyksiäni.\n\n-- Kyllä, vastasi Musti vakavana. Olihan se isäntäni tahto ja hänellä\noli oma lyhyt, mutta täsmällinen tapansa saada tahtonsa täytetyksi.\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Hänellä oli tuppivyö.\n\n-- Löikö hän sinua sillä?\n\n-- Epäilemättä, mutta vain kerran kahdesti, että ymmärtäisin eron hyvän\nja pahan välillä.\n\n-- Ja sinä ymmärsit heti?\n\n-- Konstikos sitä sitten oli ymmärtää, kun sen oikein tunsi luissaan.\nSillä usko pois, vaikka hän löi harvoin, hän löi hartaasti. Ja sillä\noli kova käsi sillä Taka-Möyrylällä.\n\n-- Etkä sinä suuttunut tai loukkaantunut siitä?\n\nMusti katsahti minuun kummissaan.\n\n-- Kuinka niin olisin voinut tehdä! hän virkahti miltei nuhtelevaisesti.\nOlihan hän minun isäntäni enkähän minä muuten olisi voinut tietää\nmitään hänen tahdostaan.\n\nNyt oli vuoro minun tulla liikutetuksi.\n\n-- Sinä olet uskollinen luonne, Musti, virkoin hiljaa hänen mustaa\npäätään silittäen. Taikka, sanoisinko mieluummin, uskonnollinen. Sillä\neiköhän se mahtane olla juuri sitä, mitä me tässä maailmassa uskonnoksi\nja jumalanpeloksi nimitämme.\n\n-- Sinäpähän tiedät, hymähti Musti, tällä kertaa todellakin hiukan\nivallisesti. Mutta minä en suinkaan tehnyt pelosta sitä.\n\n-- Mistä sitten?\n\n-- Luonnollisesti rakkaudesta.\n\n-- Sinä rakastit Taka-Möyrylää?\n\n-- Se on selvä. Ja täytyyhän sinun myöntää, että minulla oli täysin\npätevät syyni siihen.\n\n-- Hän antoi jokapäiväisen leivän sinulle...\n\n-- Niin, ynnä pahalla säällä katon pääni päälle.\n\n-- Ja joskus piiskaa ja tuppivyötä?\n\n-- Ne kuuluivat vain hänen kaikkivaltiaan tahtonsa ilmauksiin.\n\nVaivuin joksikin aikaa mietteisiini.\n\nMusti on oikeassa, ajattelin. Täytyy rakastaa sitä, jota kohtaan on\nsyytä olla kiitollinen. Eikä ihminenkään ole kiitollinen muita kuin\nsitä taikka niitä kohtaan, jotka jollakin tapaa ovat hänen sielulliseen\ntai ruumiilliseen hyvinvointiinsa myötävaikuttaneet.\n\nJos edes niitäkään! Tuossakin suhteessa on Musti meitä siveellisesti\npaljon korkeammalla tasolla.\n\n-- Sinä olet viisas koira, Musti, virkahdin sitten. Sinä olet\nihmeellisellä tavalla yhdistänyt ihanteen ja elämän todellakin\nsopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jota taitoa monet ihmiset eivät ole\nvielä lähestulkoonkaan oppineet.\n\n-- Et sinäkään ole niin tuhma kuin näytät, lohdutti Musti\nhyväntahtoisesti minua. Eikä se niinkään suuri taito ole, kun vain\nmuistaa, ettei ole mitään korkeampaa ihannetta kuin elämä itse eikä\nmitään ihanampaa elämää kuin eläminen tuolle ihanteelle.\n\nMinun oli pakko vaieta taas vähäksi aikaa.\n\nMusti on jälleen oikeassa, ajattelin. Hän määrittelee ensin ihanteen\nelämän mukaan ja sitten elämän tuon ihanteen mukaan. Siksi hänellä aina\nmahtaa olla puhdas omatunto.\n\nVai ehkä ei olekaan? Päätin tiedustaa sitä häneltä itseltään.\n\n-- Kuules, Musti! virkahdin ääneen. Sinä olet muuten niinkuin monet\nihmiset ... tarkoitan tietysti, parhaat ja jaloimmat ihmiset... Mutta\nonko sinulla mitään omaatuntoa?\n\n-- On silloin, kun se on huono, vastasi hän heti silmää räpäyttämättä.\n\n-- Mutta kun se on hyvä?\n\n-- Silloinhan siitä ei tiedä mitään.\n\nAivan oikein, ajattelin. Terve sielu ei tiedä mitään itsestään, yhtä\nvähän kuin Musti käpälästään, niin kauan kuin se on terve, tai minä\nhampaastani, niin kauan kuin sitä ei pakota. Kaikki itsetieto lieneekin\nvain sielun tai ruumiin sairautta siis.\n\nTerve pukki tuskin tietänee paljoakaan itsestään, terve kana\narvattavasti vielä vähemmän. Musti tietää liiankin paljon, mutta hän\nonkin sairaloinen ilmiö eläinkunnassaan. Sitäpaitsi on sama mihin\nkuntaan kuuluu, kivi- tai kasvikuntaan, ihmiskuntaan tai taivaan\nvaltakuntaan. Tällä kertaa me kuulumme molemmat unen valtakuntaan.\nMutta sekin, että minä sen tiedän, vaikka uneksinkin, on jo\nsairaloista.\n\nEivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat. Minä olenkin nukkunut\nvarsin huonosti viime aikoina...\n\nLienen päässyt näin pitkälle mietteissäni, kun Musti äkkiä kysyi\nminulta:\n\n-- Entä sinulla? Minkälainen omatunto sinulla.\n\n-- Ei kannata puhua, virkahdin irvistäen happamesti. Minä olen syntynyt\npahan omantunnon kanssa maailmaan.\n\n-- Yhyy, murahti Musti. Sinä kuulut siihen lajiin!\n\n-- Mihin lajiin?\n\n-- Niihin, jotka kulkevat häntä koipien välissä ja pyytävät anteeksi\nomaa olemassaoloaan.\n\nNiitä on meillä kolme miljoonaa, teki mieleni lisätä siihen. Mutta\nkoska en ollut oikein varma siitä, missä määrin Musti ymmärtäisi meidän\nkansallisia heikkouksiamme, virkahdin ääneen vain:\n\n-- Etköhän nyt kertoisi jotakin tuosta pappilaretkestäsi?\n\n-- Mikäs siinä on, virkahti Musti, jos se vain sinua huvittaa.\nMinullehan se oli kerrassaan elämäni käännekohta.\n\nJa hän alotti heti kertomuksensa.\n\n\n\n\nIV.\n\nKÄYNTI PAPPILASSA.\n\n\nTorppari Taka-Möyrylä oli kiivas uskon mies. Vaikka hän kävikin joka\nsunnuntai kirkossa ja viljeli sanaa kotonaankin, ajoi sielun pakko\nhäntä vielä keskustelemaan ukko rovastin kanssa tärkeimmistä\nuskonkappaleista.\n\nEikä ainoastaan keskustelemaan, vaan myös väittelemään. Sillä\nTaka-Möyrylä oli lukenut harvat uskonnolliset kirjansa, sekä löytänyt\nsieltä yksiä ja toisia paikkoja, joita ei jokainen kirjanoppinut ollut\nhoksannutkaan ja joilla hän nyt ahdisti heitä, missä vain oli\ntilaisuutta. Hänen uskovaisuuteensa sekoittui siis suuri määrä\nhengellistä ylpeyttäkin.\n\nHänen torppansa ei ollut kovin kaukana kirkonkylästä. Hän ehti siis\nhyvin päivälliseksi kotiinsa, nukkui sen päälle niinkuin ukko\nrovastikin, nousi, haukotteli ja vyötti jälleen kupeensa.\n\n-- No, Musti, oli hänen tapansa silloin sanoa. Nyt lähtään pappilaan.\n\nMusti tiesi sen kyllä sanomattakin. Hän oli heti valmis tielle.\n\nHe astuivat pitkin tietä rinnakkain, kumpikin yhtä vakaina. Jos sattui\njoku vastaantulija tiellä, tervehtivät he häntä yhtä arvokkaasti. Jos\nse sattui olemaan tuttu, pysähtyivät he hetkeksi kysymään kuulumisia,\nmutta jatkoivat heti matkaansa sen enemmän kallista etsikko-aikaansa\nhänelle tuhlaamatta.\n\nMustikin tiesi hyvin, että nyt ei sopinut poiketa polulta eikä jäädä\njoka pensasta ja jäniksenjälkiä haistelemaan. Ja jos joku ohimennen\nsilitti hänen päätään, heilautti hän vain lyhyesti häntäänsä ikäänkuin\nhuomauttaakseen, ettei nyt ollut leikin paikka eikä aika. Sillä nyt\nmentiin pappilaan juttelemaan Svebeliuksen katkismuksesta.\n\nSiellä oli Mustilla tosin yksi vihollinen, pappilan suuri kahlekoira\nSankku nimittäin, jonka sanottiin tapelleen susienkin kanssa ja\nniistäkin kunnialla suoriutuneen.\n\nMusti ei tiennyt oikein, millä hän oli tuon pedon vihoittanut. Hän\ntunsi vain vaistomaisesti, ettei hän ollut mieluvieras talossa. Eikä\nsiihen paljo vaistoa tarvittukaan, sillä Sankku ilmaisi mielensä heti\nheidän kartanoa lähestyessään harvoilla, kumeilla haukahduksilla, jotka\nensi kerroilla olivat Mustia kiireestä kantapäähän vapisuttaneet.\n\nSitten hän oli tottunut siihen eikä tuosta sen enempää välittänyt.\nIstui vain paikalleen rovastin virkahuoneen oven eteen kuistille, heti\nkun hänen isäntänsä oli mennyt siitä sisälle. Istui ja odotti\nuskollisesti tunnin tai enempi, vaikka tuo hirviö tuolla takana aina\npyrkikin äkeästi murahtelemaan.\n\nMurahtele, mitä murahtelet! tuumi Musti. Sillä hänen omatuntonsa oli\npuhdas ja hän tiesi luvallisilla asioilla liikkuvansa.\n\nMutta ei hän kuitenkaan malttanut olla silloin tällöin taakseen\nvilkaisematta nähdäkseen, tokko vitjat kestivät ja paha edelleenkin oli\nkahlehdittu. Sillä vaikka hän, jos hän olisi tiennyt, mitä tuolla\nsisällä juteltiin, epäilemättä olisi seisonut lujana Lutherin opin ja\noikean uskon puolesta, hän ei kuitenkaan ollut aivan varma hyvän ja\noikean voitosta, yhtä vähän kuin omasta henkilökohtaisesta\nturvallisuudestaan.\n\nJos nuo kahleet olisivat katkenneet, olisi paha varmasti päässyt voiton\npäälle. Siitä olisi Musti voinut vaikka valalle mennä.\n\nJumalan kiitos, ne pitivät! Eikä Musti voinut olla ilman liikutusta\najattelematta niitä hyviä voimia, jotka tuonkin hylkiön olivat tuohon\nkiinni kytkeneet ja maailman ylimalkaan niin hyvin ja oikein\njärjestäneet, että täällä voi tavallinen luontokappale liikkua jotenkin\nvapaasti, kun vain kinttunsa varoi eikä erehtynyt asiattomasti\nväkevämmilleen hampaitaan näyttelemään.\n\nEnnemmin virsta väärää kuin vaaksa vaaraa! Tuon syvämielisen\ntunnuslauseen oli Musti jo varhaisessa nuoruudessaan monien katkerien\nkokemusten opastamana omaksunut.\n\nMuuten oli hänellä tässä odottaessaan aika ajatella mitä hyvänsä. Jos\nhänen isäntänsä viipyi liian kauan tuolla sisällä, saattoi häntä ruveta\nmyös vahvasti nukuttamaan. Hänen silmälautansa tahtoivat painua kiinni\nväkisinkin ja hänen päänsä ruveta omia aikojaan uuvahtelemaan...\n\nHän saattoi uneksia silloin oikein pitkät matkat siinä istuallaan.\n\nJoskus tulivat myös pappilan nuoret neidit häntä tervehtimään, hänen\npäätään silittämään ja häntä sisälle houkuttelemaan. Mutta Musti\npudisti vain päätään ehdottoman kieltäytymisen merkiksi, niin\nkiitollinen kuin hän muuten aina ja kaikkialla olikin pienimmästäkin\nystävällisestä sanasta ja silmäyksestä.\n\nHän tiesi tehtävänsä. Tuosta ovesta oli hänen isäntänsä mennyt sisälle,\nsen edessä oli hänen odottaminen.\n\nTällä kertaa tapahtui kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.\n\nMustin juuri siinä teerevänä istuessa, Sankun murahdellessa ja\ntalonväen hiljaisia kotiaskareitaan toimitellessa ajaa karauttaa\nkartanolle Hovin herra parhaalla oriillaan.\n\n-- Pappia! huutaa hän jo kaukaa. Pappia! Rouva kuolee! Onko rovasti\nkotona?\n\nTuokiossa on talonväki siinä hänen rekensä ympärillä.\n\nNäkyy heti, että leikki on kaukana. Orhi on vaahdossa, Hovin herra\nkuohuksissaan. Hänen kylmässä kuuroittunut pitkä partansakin on\ntuulessa kahtia jakautunut.\n\n-- Ei, minä en ehdi sisälle, vastaa hän naisväen ystävällisiin ja\nosaaottaviin pyyntöihin. Amelie kuolee! Missä rovasti on? Toinen\nhevonen on hakemassa lääkäriä... H----tti!\n\nViimeinen sana on tarkoitettu oriille, joka hyppii ja telkkuaa niinkuin\nvietävä. Eikä kummakaan, sillä Sankku haukkuu, hyppii ja telkkuaa sen\nturvan edessä vielä pahemmin. Hevonen on tullut liian lähelle hänen\nkoppiaan ja Sankku katsoo kaiken arvonsa vaativan asettua mitä\nankarimpaan itsepuolustukseen.\n\nHovin herra karjahtaa, naisväki pakenee kirkaisten kyökin portaille.\nOrhi on karannut kahdelle jalalle.\n\nNyt, nyt juuri se särkee reen ja aisat!... Nyt, nyt juuri tapahtuu\nsuuri onnettomuus!...\n\nEipäs tapahdukaan. Meteli pihalta on kuulunut rovastin huoneeseen,\nsieltä on tuiskuna kiirehtänyt ulos torppari Taka-Möyrylä, Hovin\nentinen tallirenki, ja karannut oriin turpaan kiinni... Mutta nyt, nyt\njuuri on Sankku hänen kimppuunsa karkaamaisillaan...\n\nKuin tuli ja leimaus on silloin Musti hänen niskassaan!...\n\nHämmästyen tästä uudesta vihollisesta jättää Sankku alkuperäisen\nahdistettavansa rauhaan, ja Taka-Möyrylälle jää aikaa taluttaa hevonen\nvaarallisen piirin ulkopuolelle, missä se pian rauhoittuu.\n\nMyöskin Hovin herra on paksuissa turkeissaan päässyt reestään ja\nojentaa nyt suitset Taka-Möyrylälle.\n\n-- Heh, siinä on! sanoo hän puuskuttaen. Luulin minäkin hevosmies\nolevani, mutta taidat sinä olla parempi. Tule kyytiin sitten, jos\nsamalla tahdot sanoa viimeiset jäähyväiset entiselle emännällesi.\n\nTaka-Möyrylä kiittää kunniasta. Siitä onkin kauan kuin hän on herroja\nkyydinnyt ja talon parhaalla oriilla ajanut. Niin hengellinen mies kuin\nhän onkin ja niin vakavilla asioilla kuin hän on tullutkin tähän\ntaloon, hän tuntee sydämensä väkisinkin ajallisesta ylpeydestä\nsylkähtävän.\n\nMutta Musti? Kuinka hänen on käynyt?\n\nSankku on pudistanut hänet kuin takkiaisen seljästään ja käynyt\npelottavalla voimalla kiinni hänen niskavilloihinsa. Mutta Mustikaan ei\ntahdo antaa perää eikä pakene, vaan koettaa urhoollisesti ponnahdella\ntanakoilla takajaloillaan ja ärhennellä kuin hyväkin riitapuoli tässä\nsilminnähtävästi epätasaisessa taistelussa...\n\nVielä hetkinen, ja koko Mustia ei ehkä enää olisi olemassa!...\n\nMutta jo tulee hänelle avuksi Hovin herra pistokkaineen. Pari hyvin\ntähdättyä iskua hänen tukevasta kädestään pakottaa Sankun hellittämään\notteensa, vielä pari lisäksi, ja hän katsoo parhaaksi pötkiä koppinsa\novesta sisälle, saaden vielä viuhahtavat jäähyväiset takatassuilleen.\nVasta sieltä, oman laillisen kotinsa kynnykseltä, uskaltaa hän\nuudestaan ruveta kumealla murinallaan nuhtelemaan asiaankuulumatonta\nsekaantumista.\n\n-- Kunnon koira tämä! virkkaa Hovin herra taputtaen häntä päähän. Seh!\nKenen koira se on? Onko se sinun, Jussi?\n\n-- Minunhan se.\n\nMusti nilkuttaa hänen luokseen ja ojentaa päänsä vikisten hänen\nhyväiltäväkseen.\n\nHän on ollut ensimmäistä kertaa oikeassa taistelussa, nimittäin\ntaistelussa väkevämpänsä kanssa. Hän on hiukan vielä hentomielinen, hän\non mielestään kaikella kunnialla puolustanut isäntäänsä ja odottaa\nsiitä nyt edes jonkinlaista näkyvää tunnustusta.\n\nMutta Jussilla ei ole nyt aikaa hänen kanssaan. Hänen täytyy kääntää\nhevonen ja perettää se rovastin portaiden eteen.\n\n-- Katsos pahuusta! Saihan se sentään puraistuksi tuota koiraa.\n\nHovin herra oli saanut Mustin kaulavilloista verta kädelleen, jonka hän\nnyt pyyhkäisi turkin helmaan.\n\nMusti ymmärsi varsin hyvin, että Hovin herra syystä tai toisesta oli\nhänelle sangen suosiollinen. Ja kun hän samalla muisti, miten\npäättävästi, jopa ratkaisevastikin tämä hänen äskeisessä taistelussaan\nSankun kanssa oli asettunut hänen puolelleen, hän kutsumattakin\nnilkutti Hovin herran turviin.\n\n-- Seh! Mikä sinun nimesi on?\n\n-- Mustiksi sitä on sanottu, ilmoitti Taka-Möyrylä.\n\n-- Musti, tietysti, Musti! Kuules, Jussi, minä ostan tämän koiran\nsinulta. Meidän Vilkki on alkanut käydä jo liian vanhaksi ja juuri\ntuollaista talonvahtia meillä tarvitaan.\n\nMutta samassa ilmestyi portaille jo rovastikin, joka oli saanut\nnaisväen kautta hätäisen sanan Hovin herran murheellisesta asiasta.\nMonin kaulahuivein vyötettynä, turkkeihin käärittynä, ehtoolliskalut\nkainalossa, hän oli valmis lähtemään.\n\n-- Soh, Jussi! Antaa mennä, komensi Hovin herra.\n\nJa niin sitä mentiin, että lumi pöllysi.\n\nSe oli kova leikki Mustille, jonka täytyi vilistää kolmella jalalla.\nMutta ei hänkään tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan pani parastaan.\n\nEikä hän jäänytkään jäljelle isännistään, vanhasta ja uudesta, kuin\nmuutamia minuutteja. Hevonen seisahti. Oltiin Hovin kartanolla.\n\n\n\n\nV.\n\nOUDOILLA OVILLA.\n\n\nHovissa olivat kaikki ikkunat valaistut. Sairas makasi toisessa päässä\nrakennusta, Hovin herran omassa kamarissa, missä hänet oli äkkiä tauti\ntavannut.\n\nKoko talonväki oli liikkeellä, mutta kuitenkin oli hiljaista kuin\nhaudassa. Puhuttiin kuiskaten, ihmiset liikkuivat kuin varjot valkean\nlumen poikki päärakennuksesta kylkirakennukseen, kyökinportailta\npirtinpuolelle. Ja väkeä kertyi sinne yhä enemmän, sekä pirttiin että\nkylkirakennukseen, sitä myöten kuin tieto levisi kylälle tästä niin\näkillisestä ja odottamattomasta onnettomuustapauksesta.\n\nKaikki, sekä säätyläiset että talonpojat, sekä torpparit että\nmäkitupalaiset, tahtoivat vielä viimeisen kerran edes vilaukselta nähdä\ntuota rakastettua rouvaa, tuota kaunista, kalpeaa emäntää, joka oli\nliikkunut kuin enkeli kuolevaisten kesken, itkenyt kera itkeväisten,\niloinnut kera iloitsevaisten, mutta jaksanut kaikissa elämänkohtaloissa\nsäilyttää sydämensä tyynen tasapainon ja olentonsa arvokkaisuuden.\n\nVallasväki vieri reellä sinne, muu rahvas kävellen tai hiihtämällä.\nMutta aisakellot vaiennettiin heinätukulla jo kaukana Hovin\ntienhaarassa ja sukset asetettiin seinää vasten ilman kolinaa. Tuntui\nkuin itse eläimetkin olisivat olleet tietoisia siitä, mitä tuolla\npäärakennuksen peräkamarissa tapahtui. Ei hevonen hirnaissut, ei koira\nhaukahtanut.\n\nOli kuin olisi ollut ruumis talossa. Ja melkein olikin ruumis, sillä\nHovin rouva lepäsi valkeana kuin palttina sohvalla, jonne hänelle oli\nhätäinen tila tehty, silloin kun hän sanaa puhumatta oli lattialle\nkuupertunut.\n\nSäätyläiset olivat kylkirakennukseen, muu väki pirtinpuolelle\nkeräytyneet. Molempien ja päärakennuksen väliä kantoivat viestiä piiat,\njoilta kiihkeästi ja puoli-ääneen sairaan vointia kyseltiin.\n\nOli, sairas oli herännyt tainnoksista. -- Kyllä, rovasti oli juuri\nsairaan luona. -- Ei, lääkäri ei ollut vielä saapunut kaupungista.\n\nKylkirakennuksen kahdessa pienessä vieraskamarissa istui vanhoja\nmyssypäisiä tätejä nenäliinat silmillään, niiden joukossa joku pitkä\nmustapukuinen piippusetäkin, joka tällä kertaa näytti hyvin\nnolonnäköiseltä. Eteisen toisella puolen olevien kamarien ovista\nujuttelivat sihteerit suonikkaita, matalakauluksisia kaulojaan.\n\nPuhe ei tahtonut juosta, käsitöitä ei otettu esille. Kuului vain\nalituista hiljaista nyyhkimistä.\n\nPirtinpuolella vallitsi taika-usko. Käki oli kukkunut aidanseipäässä jo\nviime kesänä, koirat olivat pitkin talvea ulvoneet tännepäin. Ja\ntaannoisella viikolla oli äkkiä kynttiläkruunu salin katosta pudonnut.\n\nEihän se voinut mitään hyvää ennustaa. Kaikki olivat varmat Hovin\nrouvan kuolemasta.\n\nMusti oli tässä väenvilinässä kadottanut isäntänsä.\n\nSe oli hirvittävä tunne, vaikka hän ei aluksi osannutkaan ottaa sitä\nniin vakavasti. Kierteli vain nurkkajuuria, nuuski rekien ympäryksiä,\nteki tuttavuutta talon Vilkin kanssa, joka tuntui olevan ijäkäs,\nystävällinen vanhapoika, ja otti häneltä opetusta eri säätyluokkien\nerilaisessa kohtelussa. Mutta häntä painosti jokin. Tuo outo tunne\nalkoi yhä voimakkaammin kaiverrella hänen sydänalaansa.\n\nMissä on minun isäntäni? jolkahti äkkiä hänen mieleensä. Luoja laupias,\nminne minä nyt joudun?\n\nHän jätti Vilkin. Siitä alkoi ankara etsiminen.\n\nKovaksi tallatulla tantereella ei se ollut niinkään helppoa. Ei näkynyt\nenää hevosta, jolla he olivat tulleet, eipä edes rekeäkään. Mustin\ntarkka vainu johti hänet kuitenkin tallin eteen.\n\nSinne, sinne varmaan oli mennyt hänen isäntänsä. Mutta hän oli tullut\nsieltä takaisin ja käväissyt myöskin rekiliiterissä. Sieltä johtivat\njäljet taas aivan selvästi kartanolle.\n\nMutta siellä nousi taas tie pystyyn. Jälkiä oli kaikkialla. Tuossa\nhaiskahti hiukan tuttavalta, tuossa taas jo vieraammalta... Ei, nyt hän\nei voinut erehtyä enää! Tuosta, tuosta juuri oli kulkenut hänen\nisäntänsä.\n\nMusti oli jo kotvasen epäillyt pirttiä. Nyt hän töytäsi suorastaan sen\nporstuaan.\n\nOvi oli jo kiinni pirttiin, mutta näkyi kuitenkin se valojuova\nseinässä, jonka Musti jo aikoja sitten oli oppinut läpipääsyn paikaksi\ntajuamaan.\n\nHän raappi ja vikisi sen vietävästi.\n\nOvi aukeni samalla ja hän pääsi sisälle puikahtamaan. Mutta siellä oli\npaljon väkeä eikä ketään tuttavaa.\n\n-- Vieras koira, lausuttiin hänen ympärillään. Mitähän sekin täältä\nhakee?\n\n-- Isäntäänsä kai hakenee. Mitäpäs se koira muutakaan! Mutta ei tämä ole\nmeidän kylän koiria.\n\n-- Mikä lie kulkukoira!\n\n-- Kolmella jalallahan tuo käveleekin... Hyi, kun on veressä yltäpäältä!\n\n-- Jos se sitten onkaan oikea koira.\n\nMikäs se sitten olisi?\n\n-- Sepähän sellainen.\n\n-- Minkälainen?\n\n-- Sellainen Manalan hurtta. On niillä hyvä vainu niilläkin...\n\n-- Ole hupsimatta! Hyi, kun pelottelee, niin että selkäpiitä jo oikein\nrupesi karmimaan.\n\n-- Mikä Manalan hurtta tämä on! joutui siihen jo Taka-Möyrylän lähin\nnaapurikin Hyyrylänmäkeläinen pistämään. Mustihan tämä on, Jussin\nkoira. Seh, tule tänne, Musti!\n\nMusti meni tuttua ääntä kohden. Hänen nimensä ja hänen olinpaikkansa\ntodettiin, hänen kykynsä ja luonteenominaisuutensa arvioitiin. Hänet\ntunnustettiin lailliseen ja kunnialliseen yhteiskuntaan kuuluvaksi.\n\n-- Haukkuukohan tuo oravaa? aprikoi joku.\n\n-- Miksei haukkuisi, tuommoinen pystykorva. Teertä ja oravaa!\n\n-- Mutta ei tämä oikea lintukoira ole. Taita parhaiten haukkua\nmatkamiestä ja reppuria.\n\n-- Ja sikaa ja lehmää, heh, heh...\n\n-- Talonvahti tämä on. Näkeehän sen naamastakin.\n\n-- Mutta on se ollut tappelussa. Katsokaahan!\n\n-- Kyllä koira haavansa nuolee.\n\nMusti kierteli miehestä mieheen, nuuskaisi kutakin, salli päätään\nsilittää, heilautti häntäänsä, pisti jollekin käpälääkin, pelkästään\nhyviä ja ystävällisiä aikomuksiaan osoittaakseen. Talossa talon\ntavalla, tuumi hän. Mutta synkkä tunne hänen sydänalassaan esti häntä\nkaikesta enemmästä lähentelemisestä.\n\nEihän täälläkään ollut isäntää! Missä siis?\n\nMusti pyrki jälleen ulos.\n\nPihalle päästyään hän tutki vielä kerran visusti jäljet, laukkoi edes\ntakaisin ja pysähtyi sitten päättävästi kyökinportaille avautuvan oven\neteen. Mutta siinä täytyi hänen kauan odottaa.\n\nVihdoin puikahti sieltä ulos joku itkevä piikatyttö. Musti pääsi\nsisälle samassa avauksessa.\n\nHänen vainunsa olisi oikeastaan vetänyt häntä vasemmalle päin. Mutta\novi oikealla oli raollaan ja sieltä kuului hiljaista äänten sorinaa.\nMusti pisti päänsä varovasti sisälle.\n\nSeikkailuhalu oli mennyt häneen.\n\nMutta hänen omatuntonsa ei ollut yhtä tyyni kuin pappilan kuistilla\nistuessa. Hänen sydämensä läpätti kuumeisesti. Hän tunsi oudoilla\novilla kulkevansa.\n\nSali oli aivan tyhjä. Musti ei ollut koskaan nähnyt vielä niin suurta\nja tilavaa asuinsijaa. Katosta lankesi joku himmeästi säteilevä valo,\npehmeät matot lattialla tuntuivat tuiki oudoksuttavilta hänen\nkäpäliinsä. Piano, vanhanaikaiset sohvat ja nojatuolit, pitkät palmut\nja oleanderit, kaikki näytti Mustista tuiki ihmeelliseltä.\n\nEi, eihän täällä voinut hänen isäntänsä olla. Kyllä hänen sittenkin oli\ntäytynyt erehtyä.\n\nHän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta samalla näki hän jotakin uutta\ntoisesta peränurkasta. Hän pysähtyi kieli suusta ulkona sitä\nihmettelemään.\n\nSiellä oli ovi, joka oli samoin raollaan kuin tämäkin, sen kynnyksellä\nkoira, joka oli aivan hänen näköisensä ja kokoisensa ja joka pisti\nkielen ulos suustaan samoin kuin hänkin.\n\nMusti lipaisi kielen takaisin suuhunsa. Tuo toinen teki samoin.\n\nEi tämä oli liian hassua! Täytyi lähteä tuota tutkimaan.\n\nMusti käveli verkalleen kohti tuota outoa, mutta kuitenkin omituisen\ntutulta vaikuttavaa kumppania, joka myöskin näkyi lähtevän häntä kohden\nkävelemään. Musti heilautti häntäänsä hyvän toveruuden merkiksi, tuo\ntoinen teki samoin. Ei silläkään siis mitään pahaa mielessä ollut.\n\nHe lähenivät toisiaan, siksi kuin heidän kuononsa kaiken\ntodennäköisyyden mukaan olisi pitänyt sattua yhteen. Mutta juuri\nsilloin tapahtuikin jotakin ihmeellistä!\n\nSiinä oli lasi, kylmä sileä peililasi. Mutta eihän Musti sitä tiennyt\nsellaiseksi. Hän tunsi vain, että joku läpipääsemätön, mutta silti\nläpinäkyvä seinä erotti hänet tuosta uudesta toveristaan.\n\nHän peräytyi pari askelta, tuo toinen peräytyi samoin. Hän pisti\nkuononsa jälleen eteenpäin, tuo toinen samoin. Ei, tämä oli liian\nhullunkurista! Hän haukahti, mutta silloin kuului jostakin käskevä\njoskin kuiskaava sht!, ja Musti muisti, että hän ei ollut yksin. Hän\npainautui varovasti tuolin alle.\n\nSitten kurkisti hän myöskin peilin taakse. Mutta siellä ei ollut\nmitään, ei kerrassaan mitään. Nyt seisoi hänen järkensä kokonaan.\n\nMusti ei muistanut olleensa näin ymmällä milloinkaan elämässään, ellei\nehkä silloin, kun hän oli Taka-Möyrylän eteisen ovesta ensimmäisen\nlumen nähnyt. Hän muisti vielä kuin eilispäivän sen hetken.\n\nKoko luonto oli muuttanut muotoaan. Vielä edellisenä iltana oli metsä\nollut punainen ja keltainen, nyt oli kaikki saman kostean, huikaisevan\nvaipan alla. Ja maa, joka ennen aina oli ollut mustempi kuin taivas,\noli nyt valkeampi. Mustin koko siihen-astinen maailmankatsomus oli\nollut järkkyä juuriltaan.\n\nVarsinkin olivat häntä huvittaneet nuo pienet, sievät jäljet lumessa,\njoita hänen oli aluksi ollut hyvin vaikea tuntea omikseen.\n\nNyt oli tapahtunut jotakin yhtä ihmeellistä. Ja Musti vaipui syviin\nmietteisiin...\n\nNiistä herätti hänet kuitenkin tuo jälleen salamana iskevä ajatus, että\nhänen isäntänsä oli yhä vieläkin kateissa ja hän täällä yksin vieraan\ntuolin alla. Hän nousi nopeasti jatkamaan tiedusteluretkeään.\n\nSeuraava ovi oli auki kokonaan. Siinä oli myös eteinen, ja siellä näkyi\nolevan paljon ihmisiä.\n\nMusti saattoi huomaamatta pistäytyä sinne samaan tungokseen.\n\nHovin palkollisia ja alustalaisia ne olivat, jotka täältä hiukan\ntaampaa äänettöminä tai hiljaa nyyhkyttäen seurasivat avoimen oven\nläpi, mitä peräkamarissa tapahtui.\n\nJa kaulaansa ujuttaen saattoi Mustikin sen eräästä ihmisraosta nähdä.\n\nSairas oli juuri nauttinut Herran ehtoollisen. Hän lepäsi vastapäisen\nseinän sohvalla kalpeana ja liikkumattomana, mutta silmät auki,\nkuunnellen hartaasti rovastin sanoja, joka istui kirjoituspöydän\nääressä ja luki vakavalla, isällisellä äänellä kahden kynttilän valossa\nraamattua. Vuoteen kahden puolen seisoi joukko nyyhkiviä lapsia, joista\nnuorimmat pojat vielä palleroisia, pari vanhempaa tytärtä taas näkyi\nvuoteen pääpuoleen polvistuneen.\n\nHovin herra itse istui nolona ja avuttomana ovipielessä sängynkannella,\ntavallinen pitkä piippunsa suussaan, mutta polttamatta. Näkyi jo\npäällepäin, että hän ei tiennyt, mitä tehdä, miten käyttäytyä tässä\nuppo-uudessa tilanteessa.\n\nTiedettiin yleensä näillä tienoin, että hän ei uskonut Jumalaan eikä\nperkeleeseen. Eipä ollut ihme senvuoksi, että monet silmät tuolta\neteisestä pälyivät salavihkaa häneen ikäänkuin etsiäkseen hänen\nsielunsa sisimmästä edes jonkinlaista synnintuntoa ja katumusta.\n\nEi! Ei niistä ainakaan päällepäin näkynyt merkkiäkään, vain sen verran,\nettä hän näytti olevan yhtä ymmällä kuin Mustikin eikä ymmärtävän tästä\nkaikesta tuon taivaallista...\n\nLääkäri saapui. Hän karkoitti heti kaiken väen sairaan luota, jääden\nhänen kanssaan kahdenkesken.\n\nMusti sai väistyä muiden kera pirtin puolelle. Mutta tuo näky painui\nikuisiksi päiviksi hänen mieleensä, sillä sairaan vuoteesta oli hänen\nhienoihin sieraimiinsa tunkeutunut outo, kaamea, sydänalaa kipeästi\nvihlaiseva haju, joka vielä kauan jälkeenkinpäin sai hänet yksinäisinä\nkuutamo-iltoina surumielisesti hangella ulvahtelemaan. Ja silloin\nkatsoi hän aina kiinteästi peräkamarin katettuihin ikkunoihin päin.\n\nMusti oli ensimmäisen kerran elämässään tuntenut kuoleman läheisyyden.\n\n\n\n\nVI.\n\nHOVIN HERRA.\n\n\nHovin rouva sairasti kauan, mutta jäi kuitenkin eloon. Ja Musti jäi\nHovin kartanovahdin peljättyyn ja kadehdittuun kunnia-asemaan.\n\nAluksi tunsi hän tietysti itsensä hiukan oudoksi täällä. Oli niin\npaljon uusia asioita opittava, niin monista uusista ihmisistä,\neläimistä ja esineistä mielipiteitä muodostettava. Tuli erottaa\nvallasväki palvelijoista, mahtavammat heidänkin joukossaan vähemmän\nvaikutusvaltaisista, etsittävä syiden ja seurausten lait talon\nsisäisessä ja ulkonaisessa elämässä sekä niitä sitten\njärkähtämättömästi noudatettava.\n\nSanalla sanoen: arvattava oma tilansa ja annettava arvo toisellekin.\n\nAina ei se ollut niinkään helppoa. Mutta siihen tottui kyllä, kun piti\nvain mielessään, että jokaista rikosta seurasi rangaistus ja että hyvä\ntuli usein hyvällä, mutta paha aina pahalla palkituksi.\n\nHänen muinaisen lapsuudenkotinsa muisto haihtui pian hänen mielestään.\nMuutamia kertoja sinne karattuaan ja saatuaan kelpo selkäsaunan\ntorppari Taka-Möyrylän vinhasta tuppivyöstä hän päätti pysyä kiltisti\nHovissa ja sopeutua mahdollisimman myötätuntoisesti näihin uusiin\nolosuhteisiin, jotka itse asiassa olivatkin verrattomasti paremmat kuin\nhänen entisensä.\n\nTäällä oli ruokaa kylläksi ja aina hyvää, erinomaisia liemiä,\nharvinaisia makuluita, usein maitoakin, varsinaisista herkkupaloista,\nkuten linnun- ja jäniksenjätteistä puhumattakaan. Sitäpaitsi tahtoivat\ntalon naiset halkaista hänen vatsansa sokerilla ja makeisilla. Hän\nlihoi, hän varttui ja voimistui sekä hyvissä tavoissa että arvokkaassa,\nkiiltokarvaisessa pyöreydessä, saipa hän vielä tuon hitaan, juhlallisen\nja laiskansekaisen käynnintyylinkin, josta oikeat siistit herraskoirat\ntunnetaan.\n\nPian ei hänen talonpoikaista suomalaista alkuperäänsä olisi outo voinut\narvatakaan muusta kuin pöksyistä, kuin takavilloista, jotka pysyivät\nauttamattomasti takkuisina ja antoivat koko hänen teerevälle,\npystykorvaiselle, sepelikaulaiselle olemukselleen erittäin\nhullunkurisen sivuleiman.\n\nMusti huomasi ennen pitkää itsekin, että hänessä oli jotakin\nhullunkurista. Hän huomasi sen siitä, että kaikki ihmiset täällä\nenimmäkseen nauroivat, kun häntä puhuttelivat, pyrkivätpä perheen\nnuoremmat jäsenet suorastaan häntä housuntauksista tuttavallisesti\npudistelemaan. Mutta kun ei tuosta mitään sen pahempaa seurannut kuin\nhyväilyjä, vieläpä usein kaksinkertaistettuja ruoka-annoksia, oppi\nMusti pian ottamaan asian leikillisesti ja yleiseen nauruun pienellä,\nvalkohampaisella hymyllä tai muutamilla tahallisesti kova-äänisillä,\nriemunraikkailla haukahduksilla yhtymään.\n\nSilloin nauroivat ihmiset hänen ympärillään vielä enemmän. Ja heidän\nsilmistään paistoi niin viaton ja vilpitön ilomielisyys, että Musti\nvähät välitti siitä, kenen kustannuksella tässä oikeastaan leikkiä\nlaskettiin.\n\nIvaa sensijaan hän ei sietänyt ollenkaan. Jos joku hänen uusista\ntuttavuuksistaan vain tuohon äänilajiin erehtyi -- ja Mustilla oli tarkka\nkorva siinä suhteessa -- suuttui hän heti, suuttui ja häpesi niinkuin\nvanha Väinämöinen, luikki loukkaantuneena ja häntä koipien välissä\ntavalliseen piilopaikkaansa portaiden alle eikä tullut esille\npäiväkauteen. Tarvittiin paljon hyväilyä ja maanittelua, ennen kuin hän\njälleen suostui asianomaisen öykkärin ystäväksi rupeamaan.\n\nPilkkaajista pahin oli Hovin herra itse. Ainoastaan Mustin erikoinen\nrakkaus ja mielenkiinto häntä kohtaan teki jatkuvan toverillisen\nseurustelun heidän välillään mahdolliseksi.\n\nEihän Hovin herra itse hänelle juuri koskaan ruokaa antanut, palkitsipa\nvain harvoin häntä tehdyistä tempuista ja palveluksistakaan muulla kuin\nparilla voimakkaalla, joskus liiankin voimakkaalla taputuksella\nkylkiluiden kohdalle tai hyväksyvällä naurunhohotuksella. Eikä Musti\nkuitenkaan pitänyt kenestäkään koko talossa niin paljon kun hänestä,\nkun hän vain tavallisen siivouden rajoissa pysyi eikä ruvennut aivan\njulkeasti koirankurejaan esittämään. Sillä Hovin herra oli kaikesta\nulkonaisesta arvokkaisuudestaan ja jo harmenneesta, pitkäpartaisesta\nijäkkäisyydestään huolimatta suuri koiranleuka.\n\nHän oli aivan epäluotettava kaveri. Täytyi olla hänen suhteensa aina\nvaroillaan, ellei mielinyt tulla tuiki pahasti nolatuksi ja\nhäväistyksi.\n\nEikä Musti voinut koskaan saada oikein päähänsä, kuinka niin iso herra\nkehtasi olla niin pikkumaisista keinoista huvitettu. Mutta koska hän ei\nollut pitkävihainen, hän antoi ne anteeksi jälleen, toivoen, että\njatkuva ikä ja sen keralla lisääntyvä elämänkokemus voisi ehkä kerran\nedes valaa vakavuutta tuon hilpeäsilmäisen, tulisieluisen 60-vuotiaan\npoikaviikarin päähän.\n\nMusti sai sen pahempi koko elämänsä turhaan odottaa. Sillä Hovin herra\nei ainakaan hänen suhteensa osoittanut koskaan minkäänlaisia\noireitakaan parempaan ja vakavampaan käytöstapaan.\n\nJa kuitenkin hänen täytyi pitää vasten tahtoaankin tuosta miehestä.\nVaikka tuleen hän olisi mennyt Hovin herran vuoksi! Ja usein, kun hän\njälkeenkinpäin joskus itsekseen muisteli kaikkia kolttosia, mitä tuo\ntoinen oli hänelle tehnyt, pyrki häntä väkisinkin naurattamaan.\n\nSe nyt ei olisi vielä ollut mitään, jos tuo toinen petti hänet\nsuolanrakeella sokerin asemasta tai sai salavihkaa lusikallisen\nkitkerää sinappia parin ihanan voileivän väliin sipaistuksi. Sellaiseen\ntottui pian ja sellaisen voi välttää, kun muisti aina vain katsoa hänen\niloisiin silmiinsä ja epäillä hänen aikomuksiaan.\n\nMutta se nyt oli jo julki jumalatonta, että hän ei voinut olla varma\nkoskaan edes omalla vuoteellaankaan portaiden alla, sillä saattoi\nmilloin hyvänsä tapahtua, että juuri kun hän päivän helteestä ja työn\nrasituksista väsyneenä veteli parhaita uniaan, kuului tuolta ylhäältä\nsellainen pauke ja jyrinä, että olisi luullut maailmanlopun tulevan!\n\nMusti karkasi tietysti henki kurkussa ja unenpöpperöisenä paikaltaan.\nSyöksähti puoleen pihamaata samalla vauhdillaan, niskakarvat pystyssä\nja haukkuen vimmatusti, mutta aina valmiina, aina uljaana ja\nuskollisena puolustamaan kotia, kontua ja omaa henkeään, tai toisin\nsanoen kaikkea, mikä hänelle oli hyvää, oikeaa ja pyhää maailmassa...\n\nJa mitä hän näki? Talon isännän tietysti, joka nauroi täyttä kurkkuaan\neikä ollut jälleen malttanut olla ulos mennessä ystävänsä pään päällä\njalkojaan jytyyttämättä.\n\nTuohon temppuun ei Musti tottunut milloinkaan. Se onnistui aina hänen\nsuhteensa ja teki aina häneen saman yllättävän, tyrmistyttävän ja\npöyristyttävän vaikutuksen. Hän ei ollenkaan voinut ymmärtää, kuinka\ntalon isäntä itse viitsi noin väärinkäyttää hänen kartanokoirallista\nintoaan ja asianharrastustaan.\n\nJos se olisi ollut edes joku toinen, vallaton renkipoika tai muu\nnulkki, olisi se vielä Mustin mielestä ollut käsitettävää ja siis\nmyöskin anteeksiannettavaa. Mutta talon isäntä!... Hyi, häpeä!\n\nJa Musti ilmaisikin mielipahansa aina tuon tempun johdosta\nvoimakkaalla, nuhtelevalla haukunnalla.\n\nEi ollut hauska myöskään saada sieraimiinsa paksu savukiehkura, jonka\ntuo toinen oli onnistunut taitavasti suupielessään salaamaan. Mutta\nsiitä pääsi pari kertaa aivastamalla ja sitä oppi varomaan, kun vain\npiti silmällä itse pahuuden lähdettä, Hovin herran pitkää piippua\nnimittäin, joka tällä aina oli mukanaan kuin valtikka ja jolla hän\ntodellakin johti koko taloa, jaellen sen leppoisalla letkuvarrella sekä\nhyväntuulista tunnustusta että pikavihaista paheksumista niin hyvin\nrengeille, piioille ja alustalaisilleen kuin omalle kotiväelleen, talon\nemäntää lukuunottamatta. Myöskin Musti sattui joskus saamaan siitä\ntakalistolleen, joka ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen\npelonsekaista kunnioitustaan tuota kiusankappaletta kohtaan.\n\nIkävä temppu oli myöskin se, jos isäntä otti häntä kiinni kuonosta,\npuristi toisen kätensä torveksi sen ympärille ja lupsautti toisen\nkämmenensä sen päälle kuin pohjan suppiloon. Se tuntui aina\nniskanikamiin asti ja kutitti niin vietävästi sieraimia. Mutta pääsihän\nsiitäkin aivastamalla ja tottuihan sitäkin varomaan. Sitäpaitsi huomasi\nMusti pian, että se oli tarkoitettu suosionosoitukseksi, eikä hän siitä\nsenjälkeen enää niin pahasti piitannutkaan.\n\nVallan kamalan tempun teki Hovin herra eräänä kauniina kesä-iltana\nhänelle.\n\nMusti oli runollinen luonne ja vaipui mielellään haaveisiin. Valkea,\nkesäinen yö, luonnon tyyneys, laaja, päilyvä vedenpinta, hyttysten\nhyrinä ja etäisen, salaperäisen kosken kohina virittivät hänen herkässä\nmielessään epämääräisiä mietteitä ja tunnelmia, joita hän silloin\nmieluimmin tahtoi hautoa kaikessa rauhassa ja yksinään.\n\nSiihen ei itse kartanossa eikä sen välittömässä läheisyydessä ollut\npaljoakaan tilaisuutta. Siellä häiritsi aina jokin, jos ei muut niin\ntalon nuoret, jotka näin kesällä eivät näyttäneet nukkuvan koskaan,\neivät ainakaan ilta-yöstä, jolloin Suomen luonto juuri oli\nhiljaisimmillaan ja kuulakkaimmillaan.\n\nMusti oli sentähden valinnut talon pitkän laiturin pään näiden\nyksinäisten haavehetkiensä tyyssijaksi.\n\nSiinä oli hyvä miettiä. Siihen näkyi paljon vettä, taivasta ja\nvastarannan korkeaa havumetsää. Siihen sattui suven ensimmäisen tähden\nsilmä, joka niin lystikkäästi vilkutti toista silmäänsä tuolta alhaalta\nvedenkalvosta; siihen helotti myös kelmeä kuu, joka aina sai aikaan\nlahdenpinnalla kuin tuhansien hauskojen, hopeankarvaisten kalojen\ntanssin. Siinä saattoi Musti istua joskus tuntikausia, korvat pystyssä,\nliikkumattomana, vaipuneena luonnon äärettömyyteen, ollen itsekin osa\nluontoa, samaa taivasta, maata ja vedenselkää, joka välkkyi hänen\nympärillään.\n\nJos Musti olisi ollut ihminen, jota myös luomisen kruunuksi nimitetään,\nvoisimme sanoa, että hän silloin palveli Jumalaa. Mutta koska hän vain\noli kurja luontokappale, joskin tavallista älykkäämpi, sanomme\nmieluummin, että hän aprikoi silloin elämän arvoitusta. Ellei hän sitä\nehkä saanutkaan aivan täydelleen selvitetyksi, se ei suinkaan\nvarsinaisesti kumoa tätä väitettä, sillä muutenhan olisikin Musti ollut\npätevämpi kuin moni muu ajattelija suoraan yliopistollisen\nviisaustieteen kunniakkaaseen oppituoliin astumaan.\n\nJoka tapauksessa voimme sanoa, että hänen sisällinen hartautensa\ntuollaisina hetkinä oli aivan tavaton ja kaikesta arkipäiväisestä\npoikkeavaa, siis uskonnollista laadultaan.\n\nEpäilemättä täytyi tällaisinakin harvinaisina elämän juhlahetkinä\nmuistaa aina ympärillä vaanivat vaaranpaikat ja pitää huoli ajallisesta\nturvallisuudestaan. Sitä ei tosin tässä tilanteessa uhannut muu kuin\nmahdollinen kylmä kylpy, eikä sekään muussa tapauksessa kuin siinä,\nettä joku talon nuoremmista pojista sattui laiturille pistäytymään.\nMutta Musti ei uinut mielellään ja hän oli tottunut tässäkin suhteessa\ntuiki varovaksi ja epäluuloiseksi.\n\nKerran oli tuo temppu noille veitikoille onnistunut, mutta ei useampia.\nJo ennen varsinaisen laiturin alkamista oli siinä erään maakuopan\nkohdalla eräitä narahtavia lankkuja, jotka tässä suhteessa tulivat\nMustin avuksi ja ilmoittivat hänen herkkään korvaansa heti\nkutsumattoman tulijan lähestymisen. Kun silloin pisti pieneksi\njuoksuksi, ehti vielä varsin hyvin, jos näytti pakko vaativan, toisen\narkun kohdalta maahan loikkaisemaan.\n\nMusti istui tuona kauhun iltana tavallisella paikallaan aivan\nlaiturinpäässä ja liki vesirajaa, mutta ehkä tavallista syvemmissä\nmietteissä, koska hän ei ollenkaan kuullut tulijaa, ennen kuin kuuli\ntutun rinta-äänen sanovan takanaan:\n\n-- No, hei Musti!\n\nMusti ehti juuri parhaiksi kääntyä, mutta ei enempää. Sekin\nsilmänräpäys oli kuitenkin omiaan hänet jo puolikuoliaaksi\nsäikähyttämään.\n\nOlihan siinä hirviö, alaston hirviö hänen takanaan, punainen ja\nhöyryävä, jonka ääni tosin oli epäilyttävästi sama kuin Hovin herran,\nmutta hajukin jo vallan toisenlainen. Eikä hän ehtinyt siinä enempää\ntuumimaankaan, kun hän tunsi vankan käden niskaturkissaan, ja\nsitten...!\n\nSitten mentiin kaarena ilmassa, tehtiin välillä pari kuperkeikkaa ja\npudottiin suinpäin keskelle lahtea, niin että vesi soi koskena korvissa\nja nuo pienet hopeankarvaiset kuutamokalat näyttivät joka suuntaan\npeljästyneinä pakenevan.\n\nKerran vain ehti Musti kiljahtaa mennessään.\n\nJa sitten ... sitten tuli kaikista pahin.\n\nTuo punainen, höyryävä hirviö paiskautui myöskin veteen ja näytti\npärskyen ja kohisten lähtevän häntä takaa ajamaan. Nyt karmivat kylmät\nväreet todellakin Mustin selkäpiitä.\n\nHän vilkaisi kuitenkin vielä taakseen, tullen nyt vaaran koko\nsuuruudesta täysin vakuutetuksi. Eihän se ollut enää kuin muutaman\nsylen päässä. Nyt, nyt, nyt se päästi jo riemuhuudon:\n\n-- No, hei Musti! Tuleeko sinusta uimamaisteria?\n\nPäälle se pahuus tulee! ehti Musti ajatella. Tästä on leikki kaukana.\nTässä on henki kysymyksessä. Tässä ei auta muu kuin käyttää käpäliään.\n\nMusti oli lähtenyt uimaan vinoon kohti kotirantaa. Hän ei ollut\nsuinkaan mikään halveksittava urheilija, mutta tuo toinen tuntui olevan\nvielä parempi. Nyt, nyt, nyt se jo sulki maihin pääsyn häneltä...\n\nTuossa se pärskyi ja polki vettä jo hänen edessään. Ja jälleen sama\nrajattoman, pakanallisen riemun karjahdus:\n\n-- No, hei Musti! Terveisiä saunasta. Tiedätkö, että minä olen\nVesi-Hiisi itse, ja nyt mennään suoraan alas minun valtakuntaani.\n\nMusti kääntyi kauhulla pois hänestä ja lähti viivana pitkin lahtea\nviipottamaan.\n\nHän oli aina peljännyt ja hävennyt alastomia ihmisiä. Se mahtoi olla\njoku perinnäinen, vuosituhansien takainen tunne hänessä. Rengit olivat\njoskus saaneet hänet saunaan narratuksi, eikä Musti unohtanut tuota\ntapausta milloinkaan. Puhumattakaan siitä, että siellä oli ollut kuuma\nkuin helvetissä eikä koskaan voinut tietää, saiko kuumaa vai kylmää\nvettä saparolleen, olivat kaikki nuo oudot, alastomat, eläimelliset\nhaamut hänen ympärillään täyttäneet hänen sielunsa syvällä tuskalla,\nhäpeällä ja ahdistuksella...\n\nEihän luomisen kruunun sopinut noin esiintyä. Eiväthän ne olleet edes\nihmisen näköisiä. Kuuluihan ihmisen olemukseen kuumimpanakin\nkesäpäivänä ainakin paita ja housut, jotka tosin voi pahimmassa\ntapauksessa korvata myös hameilla, mutta jotka olivat ehdottomasti\nvälttämättömät, jos mieli Mustin voida ketään edes vertaisekseen, saati\nsitten itseään ylemmäksi ja paremmaksi olennoksi tunnustaa.\n\nNuo olivat, noiden täytyi olla alempia olentoja! Mistä lienevätkin\nolleet, irtipäässeitä piruja ja menninkäisiä, jotka täällä viettivät\nkauhistuttavia, salaperäisiä juhlamenojaan. Kamalaa, kamalaa! Täältä\ntäytyi päästä pois hinnalla millä hyvänsä, pois ja ulos, Jumalan\nkirkkaan taivaan alle.\n\nHänen oli onnistunutkin lopuksi löytää ystävällinen ovi, töytäistä se\nauki etukäpälillään ja päästä läähättäen, kieli ulkona, rantatörmälle\nkirmaisemaan.\n\nMutta siitä asti hän tiesi varoa saunaa eikä häntä saatu enää koskaan\nsinne sisälle houkutelluksi. Koko löylyn haju oli hänelle\nvastenmielinen. Ja kun rengit lauantai-illoin astuivat alastomina, vain\nkoivunvasta verhonaan, pihan poikki, siirtyi Musti aina murheella\nsyrjemmälle tuumimaan, kuinka ruma ihminen itse asiassa oli ja kuinka\nvähän tuo poloinen näytti sitä käsittävän.\n\nEihän Musti itsekään alastomana käynyt. Olihan hänelläkin turkki, ja\nhyvä turkki olikin, siistinä ja sopivaisena pukimenaan. Kylläpä hänkin\nmahtaisi olla kaunis kuvatus, jos hänet äkkiä vedettäisiin siitä ulos\nja heitettäisiin tuonne tunkiolle kuin nyljetty oravanpoika!\n\nEikä Musti voinut olla kauhistuen ajattelematta, mikä hirveä hetki se\nolisi, jos häneltäkin äkkiä kaltattaisiin karvat päältä noin visusti\neikä jätettäisi muuta kuin joku haiven sinne tänne vain pilkan\nvuoksi...\n\nMutta kaikki nuo vastenmieliset tunteet ja kauhunkuvat olivat vain\npelkkää lastenleikkiä niihin verraten, jotka tällä hetkellä\ntärisyttivät hänen sydäntään ja munaskuitaan.\n\nHovin herran hahmossa pitkine, kahtia jakautuvine partoineen ja\nhujanhajaisine hapsineen oli jotakin niin vauhkoa ja hurjistunutta, kun\nse vedenpintaan ilmestyi, että se vaikutti Mustiin todellakin\nhitonmoisesti, vesihirviön tapaisesti. Jos tuo nyt saa minut kiinni,\nniin olen hukassa, ajatteli hän... Mitä, mitä? Eikö se peto jo\ntarttunutkin häntä hännänpäähän?\n\n-- Näkki vie, Näkki vie! kuului jo voitonvarma kiljaisu hänen takanaan.\n\nMusti kääntyi hätäisesti puraistakseen vaikka häntänsä poikki, mutta\nvapautuakseen kaikin keinoin tuosta ilmetystä paholaisesta.\n\nHän oli joka tapauksessa päättänyt myödä henkensä kalliista. Mutta kun\nhän kääntyi iskeäkseen leppymättömään viholliseensa, olikin tämä\nkadonnut, uponnut kuin kivi syvyyteen.\n\nMusti ensin ilahtui suuresti tuosta ja käänsi heti kurssin suoraan\nkohti kotirantaa. Mutta pian hän kuuli altaan tuolta syvyydestä\nepäilyttävää porinaa. Hän vilkaisi sinne, ja nyt vasta hän tiesi, mitä\npaanillinen, luonnon pyhistä onkaloista kumpuava pelko oli.\n\nUihan siellä hänen allaan tuo uponnut vesihirviö, tuo kuollut, valkea\nvainaja pitkine partoineen, ui yhtärintaa hänen kanssaan, vaikka\nkyynärän verran vedenpintaa alempana... Se oli kamala näky. Sydän\nseisahti, jäsenet jähmettyivät. Jos se nyt, nyt juuri tarttuisi hänen\nkoipeensa ja alkaisi vetää häntä mukanaan yön ja pimeyden\nvaltakuntaan...\n\nEikös tarttunutkin? Nyt se veti!\n\nNyt mentiin, Musti kulta. Hyvästi nyt, ihana maailma!...\n\nHän seisoi jo pystysuorassa, pää enää vain hiukan vedenpintaa ylempänä.\n\nSe oli hirveä hetki.\n\nJumalille kiitos, pulpahti tuo turman henki jälleen vedenpintaan. Ja\nikäänkuin katuen äskeistä käytöstään, hän ei enää päästänytkään Mustia\nyksin vedenvaraan, vaan toisella kädellä häntä tukevasti kannattaen\nveteli toisella heidät kumpaisetkin suoraan kohti kotirantaa. Apu\nsaattoikin olla tarpeellinen, sillä Mustin sydän läpätti vielä\näskeisestä säikähdyksestä aivan haljetakseen.\n\n-- No, hei Musti! Nyt sitä mennään oikein höyryn voimalla.\n\nJa eikös pahalainen ruvennutkin vielä viime tingassa puksuttamaan kuin\nhöyrylaiva!\n\nMusti välitti viisi hänen puksutuksistaan, kun vain kuivalle pääsi ja\nsai enimmän veden turkistaan pudistetuksi. Pari kolme kertaa sitten\nkovasti haukahdettuaan tätä jo hengenvaarallista hevosenleikkiä hän\nlähti kiitämään pitkin pihamaata koko saunaväen suurimmaksi iloksi,\njoka oli siihen törmälle heidän maihinnousuaan nauramaan kokoontunut.\n\n-- Hei, hei, Musti! Nyt me kumpikin taas kymmenen vuotta nuorennuimme.\n\nMutta Musti ei ollenkaan pitänyt tämäntapaisista\nnuorentamis-yrityksistä. Kului pitkä aika tämän jälkeen, ennen kuin\nhän saattoi vilpittömästi ja hyvällä omallatunnolla Hovin herran\nkättä pudistaa, ja vielä kauemmin, ennen kuin hän tohti vanhalle\nmielipaikalleen laiturinpäähän istahtaa.\n\nMutta aika kaikki haavat parantaa. Niin tämänkin.\n\n\n\n\nVII.\n\nAMPIAISPESÄLLÄ.\n\n\nMusti ei ehkä olisi voinut niinkään hyvin Hovin herran kaikkiin\nmielijohteisiin sopeutua, ellei heillä olisi ollut niin paljon yhteisiä\nmyötä- ja vastatunteita.\n\nHe eivät kumpikaan esim. kärsineet kissoja. Siksi ei myöskään niin\nkauan kuin Hovin herra eli talossa kissaa siedetty, neitosten ja heidän\nystävättäriensä, nuorempien ja vanhempien monista palavista\nesirukouksista huolimatta. Vaikka Hovin herra muuten oli hyvinkin\nherkkä naisten naurulle ja kyyneleille, hän oli tässä suhteessa\njärkähtämätön.\n\nMusti oli hänelle siitä hyvin kiitollinen. Sillä hänelläkin oli\nvoittamaton vastenmielisyys noita pieniä, äkäisiä, epäpersoonallisia\nolentoja kohtaan, jotka haisivat pahalle ja joista ei koskaan tietänyt,\nmitä ne ajattelivat salaperäisesti, salakavalasti kehräilevässä\nsydämessään.\n\nTaka-Möyrylän torpassa hänen oli vielä kaiken kasvinaikansa täytynyt\nhillitä tuota intohimoista vastenmielisyyttään. Siellä oli ollut nuori\nkissanpoika nimittäin, joka oli saanut juoda samasta maitokupista kuin\nhänkin, jonka kanssa lapset olivat leikkineet samalla kuin hänenkin,\njoka oli milloin ripustettu hänen selkäänsä, milloin pantu hänen\nhännänpäätään kiinni nappaamaan. Ollut todellinen kiusanhenki, toisin\nsanoen.\n\nEikä sille ollut voinut mitään. Sillä heti kun hän yritti sitä, heilui\ntuppivyö.\n\nMutta täällä kuului Hovin herran tai hänen keskenkasvuisten poikiensa\näänet, niin pian kuin vieras kissa oli poikki pihamaan vilahtanut:\n\n-- Musti! Kissa! Pus, kiinni!\n\nEikä Mustille tarvinnut sitä kahta kertaa sanoa. Salamana hän oli\nperässä, oli sitten ollut vaikka kaukana rannassa tai makuupaikassaan\nportaiden alla. Se oli sotahuuto! Mentiin vilauksena yli aitojen ja\npellonpientareiden.\n\nTavallisesti päättyi jutun tosiasiallinen puoli siihen, että kissa\nkiipesi puuhun tai riihen katolle, josta se aina sittemmin itsensä\njollakin tapaa turvallisempaan tilaan keinotteli. Mutta joskus häätyi\nse ojan pohjaan tai seinän nurkkaukseen, vaikka eihän Musti siinäkään\nsille sen enempää mahtanut. Jos liki yritti, oli heti silmänsä\nmenettää... Sitäpaitsi mourusi se niin pahasti, että pyrki selkäpiitä\nkummasti karmimaan, niinkuin joku isiltäperitty, tuhatvuosien takainen\nvaisto heidän rotujensa muinaisista vihollisuuksista olisi äkkiä\nmuistuttanut hänen mieleensä kaukaisten, troopillisten viidakkojen\nhimmentyviä hämäriä...\n\nVaino oli pantu hänen ja tuon toisen siemenen välille. Ainoastaan\nihmisen kaikkiruokainen, kaikkikäyttävä, kaikkiymmärtävä kaikkivalta\noli voinut saattaa heidät saman katon alle asumaan...\n\nSikojen laita oli hiukan toinen. Niitä ei Musti vihannut varsinaisesti,\nmutta inhosi sitä enemmän. Tässäkin yhtyivät hänen mielipiteensä\nmerkillisesti Hovin herran kanssa, joka kaikesta tämän taloudellisen\nkotieläimen tuottamasta hyödystä huolimatta ei koskaan suostunut sitä\nkarjojensa joukkoon liittämään.\n\n-- Ne ovat siivottomia, väitti hän naapureilleen, jotka häntä tuosta\nkevytmielisestä vastatunteesta pyrkivät joskus tuiki kiivaastikin\nnuhtelemaan. Jos niitä pitää kiinni, ne vinkuvat ja röhkivät koko\npäivän, niin ettei niiltä kukaan kuule omaa ääntään koko kartanossa, ja\njos ne päästää irti, ne tunkeutuvat joka aidan raosta peltoihin ja\npuutarhaan. Ei, pitäkööt läskinsä! Minä tulen kyllä toimeen\nomillanikin.\n\nMusti oli aivan samaa mieltä hänen kanssaan. Ja niin pian kuin kujalle\nilmestyi \"Tornion vieraita\", kuten kylänsikoja yleensä paikkakunnalla\nkutsuttiin, oli Musti kuin Jehu niiden kimpussa. Ne tunsivatkin hänet\njo kaukaa ja syöksyivät heti portin taakse päästyään röhkäisten\nkatajikkoon.\n\nLehmä oli hirveä eläin Mustin mielestä. Eikä hän voinut ymmärtää,\nkuinka tuollaisia petoja ollenkaan siedettiin sivistyneessä\nyhteiskunnassa.\n\nAnnapas olla vain, että ne sattuivat kapealla kujalla tai kruunun\nmaantiellä vastaan tulemaan, niin eikös ne pysähtyneet joka sorkka\nensin tuhmasti töllistelemään, sitten noilla pelottavilla\notsakoristeillaan häntä keihästämään. Eikähän siinä haukkuminen\nauttanut, täytyi vain vilistää pakoon, minkä kintut kannattivat, jopa\nusein yli aidankin henki kurkussa loikata, jos mieli päästä asiasta\npelkällä säikähdyksellä.\n\nMustin ainoa lohdutus oli, ettei hän ollut koskaan nähnyt Hovin herran\nitsensä niitä ruokkivan tai hyväilevän. Siitä päätteli hän, että ne\neivät mahtaneet olla sen enempää isännänkään suosiossa, vaikka tämä\njostakin selittämättömästä heikkoudesta hameväkeä kohtaan ei kyennyt\nniitä kokonaan tiluksiltaan karkoittamaan.\n\nLampaita sensijaan olisi ollut hyvin lysti ajaa takaa, samoin kanoja,\nmutta sitä ei saanut tehdä, sillä siitä sai selkäänsä ja voi joutua\nsäkki päässä lammasläävään teljetyksi.\n\nHevosista Musti piti. Ne olivat kauniita ja komeita eläimiä ja niiden\nkanssa oli niin hupaista juosta kilpaa. Ilokseen hän oli huomannut\nisännänkin niitä usein taputtelevan ja suksuttelevan.\n\nMutta oli yksi eläinlaji, jota Musti sekä pelkäsi että vihasi, niin\nhullunkurista kuin oli hänestä itsestäänkin, että niin pieni elukka\nsaattoi niin suuria tunteita niin mahtavassa ja itsetietoisessa\nolennossa herättää. Se oli ampiainen.\n\nSyynä siihen, että hän oli tullut juuri noihin siipilintuihin mitään\nerikoista huomiota kiinnittäneeksi, oli oikeastaan talon nuorin poika,\njoka kerran oli tässä suhteessa tehnyt kepposet hänelle.\n\nSamaisessa tenavassa, vaikka hän ei ollut paljon Mustia korkeampi\nkasvultaan, ei ainakaan turpeampi, oli jo tosin Mustin mielestä monta\nmuutakin pahaa tapaa näyttäytynyt.\n\nKerran hän esim. oli varastanut Mustin makuluun, jonka tämä juuri oli\njoitakin laihempia kasvispäiviä varten talon naurismaahan varovasti\npiilottanut. Musti oli kyllä nähnyt hänen jotakin siellä samoilla\ntienoin hääräilevän, mutta ei hän sentään olisi uskonut, että parempain\nihmisten lapsi kehtaisi suoranaisesti toisen omaan koskea. Tunnettuaan\nmielensä kuitenkin omituisen levottomaksi, hän oli odottanut vain tuon\nviikarin poistumista ja mennyt sitten etsimään makuluutaan, sen kaiken\nvarmuuden vuoksi johonkin turvallisempaan piilopaikkaan kätkeäkseen.\nMutta eikö mitä? Makuluu oli poissa!\n\nHän oli kuopinut ja kuopinut, haistellut ja haistellut, mutta mitä\nsiinä tyhjässä oli haistelemista. Makuluu oli ja pysyi poissa. Tuo\ntoinenkin oli siihen muka saapunut auttamaan ja multaa penkomaan.\nSilloin oli Musti katsonut hänen silmiinsä niin surullisesti ja\nnuhtelevasti, että tuonkin jo nuorena paatuneen pahantekijän kivikova\nsydän oli sulanut siitä.\n\nOlihan se vienyt aivan toiselle taholle naurismaata hänet ja osoittanut\nerästä paikkaa. Musti oli kuopaissut vähän käpälällään, ja siinähän se\nolikin hänen makuluunsa. Mutta ei se ollut enää mitään vilpitöntä iloa\nhänelle tuottanut. Pois hän oli sen lönkytellen kantanut tosin, mutta\nraskaissa mietteissä tuollaisen miehen-alun tulevaisuudesta, joka meni\ntoisten rehellisesti hankituille kassoille kuin omilleen.\n\nEikä hän kuitenkaan voinut arvata edes lähestulkoonkaan vielä silloin,\nkuinka syvälle synti itse asiassa oli iskenyt kourukyntensä samaisen\nvensperin sydämeen.\n\nHän tuli liian myöhään sen oivaltamaan.\n\nAmpiaiset olivat rakennuksen matalaan kivijalkaan, jonkun irtipäässeen\nvuorilaudan väliin, eräänä kesänä pesänsä rakentaneet. Talon nuorin\npoika oli nähnyt niiden tulevan ja menevän sitä tietä, olipa kuullut\nsieltä myös kummallista surinaa. Niin oli pimeyden juoni syntynyt hänen\npäässään ja sielun vihollinen voittanut hänessä.\n\n-- Musti, seh! Musti! Miesi, miesi, tule tänne!\n\nMiksi ei Musti olisi tullut, kun toinen niin sulavasti ja\nystävällisesti maanitteli?\n\n-- Musti! Tule! Kuuletko? Sum-sum-sum...\n\nMiksi ei Musti olisi kuullut, kun toinen pään aivan kivijalan ääreen\ntoi ja painoi korvan kiinni vuorilautaan? Kuuluihan sieltä ihan\nselvään: sum-sum-sum...\n\n-- Hau! yllyttänyt vielä tuo pannahinen. Hau, hau, hau!\n\n-- Hau! siihen Mustikin oikein ison sanan sanonut, ja jäänyt sitten\npojan silmiin tutkivasti katsomaan, ikäänkuin tiedustellakseen, mistä\ntässä nyt oli kysymys.\n\n-- Haetaan, Musti, haetaan!... Pus kiinni!\n\nJa vielä kepakollaan raottanut avuksi vuorilautaa.\n\nSilloin oli Musti ymmärtänyt. Tomahuttanut ensin molemmat etukäpälänsä\nsammaliin ja sahajauhoon, jota sieltä vuorilaudan välistä oli valunut\nmaahan, pistänyt sitten kuononsa sinne, tullakseen vakuutetuksi, että\nhän todellakin oli oikealla tolalla, ja ruvennut sitten intohimoisesti\nhaukahdellen kuopimaan...\n\nSieltä oli ensin tullut esille vain yksi ampiainen ja kaksi, jotka\nMusti helposti oli hampaittensa väliin ilmasta naksauttanut. Mutta\nsitten oli niitä tullut niin sakea parvi, ettei Musti ollut luullut\nkoko maailmassa niin paljon ampiaisia olevankaan. Ja mikä pahempi, ne\nolivat vuorostaan ruvenneet naksuttelemaan häntä, mikä kuonoon, mikä\nhännänpäähän mikä muille hellemmille ruumiinosille, jotka hänellä tuiki\nturvattomina hilkkasivat.\n\nMusti oli aluksi koettanut pitää urhoollisesti puoliaan, joka hänelle\nhänen paksun turkkinsa avulla ei ollutkaan aivan mahdotonta. Mutta nyt!\nNyt osui juuri joku noista äkäisistä pikkulinnuista hänen herkimpäänsä,\njuuri hänen kostean kuononsa, päähän, johon se jäi kuin nappi kiinni\nriippumaan.\n\n-- Voivoivoi!\n\nMusti pakeni parkuen pitkin pihamaata, koko vaapsahaisparvi jäljessään,\nkoettaen vuoroin molempien etukäpäliensä avulla saada nenältään tuota\ntakkiaista, vuoroin taas tulisissa tuskissaan pitkälleen heittäytyen ja\npiehtaroiden. Ja samalla nauroi tuo toinen täyttä kurkkua kuistilla,\njonne hän oli raukkamaisesti takki korvissa heti vihollisten ensi\nrynnäköllä paennut.\n\nMustin kuono paisui tästä leikistä paksuksi kuin potaatti, vaikka hän\nkoettikin hoidella parhaansa mukaan savella ja kostealla mullalla sitä.\nEikä tarvinnut sen jälkeen kuin sulkea kouransa ja sanoa hiljaa\n\"sum-sum-sum\", kun Musti jo ärähti äänekkäisiin ikävien muistojen ja\nmielipahan ilmauksiin.\n\nTavallisella hyväntahtoisuudellaan hän ei silti nytkään jaksanut\nvarsinaiselle syylliselle, talon nuorimmalle pojalle, sen pitempää\nvihaa pitää. Mutta hän kohdisti sen sitä kiihkeämmin ampiaisiin, kuten\nehkä oikein olikin, sillä usein on pahan juuri ja alkuperä niin\nkaukainen ja välillinen, että oikeutetuinkin viha menettää oman\nvälittömän voimansa sitä etsiessä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nMUSTIN METKUJA.\n\n\nTehtiinkö sitten aina vain Mustille temppuja? Eikö hän itse mitään\nosannut eikä koirankureja harjoittanut?\n\nKyllä, paljonkin. Paitsi käden antamista ja \"isoa sanaa\", jotka hän oli\noppinut jo lapsuudenkodissaan Taka-Möyrylässä, hän taisi vielä\nlukemattomia muita, eikä hän suinkaan ollut niitä, jotka ystävällisesti\npyydettäessä panevat kynttilänsä vakan alle.\n\nHän taisi esim. \"ottaa lakin miehen päästä\". Sen oli Hovin herra itse\nomassa korkeassa persoonassaan hänelle opettanut. Herraa oli nimittäin\njo kauan harmittanut, että niin monet tomppelit, torpparit, itselliset,\nmäkitupalaiset ja muut tulivat lakki päässä sisälle hänen\ntyöhuoneeseensa. Siksi hän oli katsonut hyväksi kohottaa Mustin tässä\nsuhteessa oman yksityisen seremoniamestarinsa arvoon ja asemaan.\n\nTemppu kävi näin ikään.\n\nAstuu sisälle mälliukko, kopistelee kenkiään, rykäisee, nyykäyttää\npäätäänkin puolituumaa ja tekee hyvän päivän. Mutta lakki pysyy hänen\npäässään edelleenkin kuin naulattu. Hovin herra kirjoittelee\nrauhallisesti työpöytänsä ääressä ja vilkaisee syrjäkarein ovensuuhun.\n\nVirkahtaa vihdoin puoli-ääneen:\n\n-- Musti! Ota lakki pois miehen päästä!\n\nMusti, joka on pää käpälien välissä hänen kirjoituspöytänsä alla,\nkimpoaa pystyyn siinä silmänräpäyksessä, ponnahtaa, tekee korkean\nkaaren ilmassa ja iskee kuin haukka miehen päähän. Ellei hänen onnistu\nensi kerralla tempaista lakkia, onnistuu se toisella, ja pitkällinen\ntottumus onkin ehtinyt jo tehdä hänestä taiturin, joka harvoin erehtyy.\n\nMies joutuu ymmälle, hätääntyy, kopaisee päätään ja katsoo avuttomasti\nlakkiaan, jota Musti pitää luonnollisena sotasaaliinaan. Mutta se ei\nsuinkaan ole tarkoitus.\n\n-- Musti! Vie lakki miehen luo! kuuluu jälleen sama tyyni, täsmällinen\nääni.\n\nJa Musti kantaa lakin kiltisti miehen jalkojen juureen, uristen ja\nheiluttaen häntäänsä ystävällisesti hänelle, ikäänkuin huomauttaakseen,\nettä näin tässä asiassa oli meneteltävä. Eikähän miehenkään auta muuta\nkuin yhtyä Hovin herran äänekkäisiin naurunhohotuksiin.\n\nNo, se herra aina on niin leikkisä...\n\nJa Musti saa Hovin herralta lyhyen päänsilityksen palkakseen.\n\nToisen tempun nimi on \"kiemaista\" ja se tapahtuu ruokasalin puolella.\nSe on oikeastaan paljon helpompi, samalla kuin sen palkka on tuntuvasti\nparempi, eikä Musti senvuoksi teekään mitään niin mielellään.\n\nSenkin suoritus käy aina saman mallin mukaan.\n\nMusti nukkuu, tai oikeammin sanoen, on nukkuvinaan ruokasalin suuren\npöydän alla. Hän tajuaa ja aavistaa kyllä kaikki, mitä hänen\nympärillään tapahtuu, kuulee veitsien ja kahvelien kilkkeen ynnä\ntasaisen puheensorinan, näkee piikahelmojen heiluvan pöydän ja keittiön\noven väliä sekä tuntee hyvien, herkullisten lemujen sinfoniat\nsieraimissaan. Mutta hän tajuaa myös, että tuo kaikki ei vielä kuulu\nhänelle. Hänen aikansa ei ole tullut vielä.\n\nSe on tullut vasta sitten, kun tuolit jyrähtävät hänen ympärillään ja\njoku milloin kutsuva, milloin myös aivan välinpitämätön ääni kuuluu\nmuun puheen lomassa tuolta korkeuksista:\n\n-- Musti! Kiemaise!\n\nSilloin on ylös hypättävä, otettava heti selvä, mistä ääni tuli,\nheitettävä itsensä maahan ja pyörähdettävä nopeasti ympäri sekä\ntakaisin jaloilleen. Jos vaaditaan sama temppu toisen kerran, on se\ntehtävä empimättä, sillä palkka odottaa jo aina varmana antajan\nkädessä.\n\nKolmannen ja kaikkein vaikeimman tempun ovat talon naiset hänelle\nopettaneet.\n\nSe kuuluu:\n\n-- Musti! Haetaan, haetaan isä syömään!\n\nSiinä oli niin monta sanaa, että Mustin aluksi oli sitä sangen vaikea\nymmärtää. Sanat \"haetaan, haetaan\" hän käsitti hyvinkin, samoin\nkädenliikkeen, joka viittasi ovelle päin. Mutta mitä haetaan? Tuo\nkaikki muu oli kuin hepreankieltä hänelle.\n\nMusti vinkui ja vikisi osoittaakseen virkaintoaan, katsoi kysyvästi\nkäskijään, hyökkäsi ovelle, kääntyi neuvottomana takaisin, laukkoi\nympäri huonetta ja pysähtyi jälleen ikäänkuin huomauttaakseen, että\ntäytyihän hänellä olla joku selvä ja itsetietoinen päämäärä, ennen kuin\nhän voi saada aikaan jotakin ja onnistua parhaissakin pyrkimyksissään.\n\nVasta kun hänet oli viety salin läpi ja osoitettu Hovin herran ovea,\nhän ymmärsi noiden salaperäisten sanojen tarkoituksen.\n\nHän hyppi ovea vasten, hän haukkui, hän raappi, hän piti sellaista\nmelua, että Hovin herran tietysti täytyi nousta kesken työtään\nkatsomaan, oliko joku hänen talossaan raivohulluksi tullut. Hänelle\nilmoitettiin, että Musti se vain oli, joka oli saapunut isää syömään\nkäskemään.\n\nMusti oppi muutamilla kerroilla tuon tempun, joka oli sitäkin\nselitettävämpää, kun hänen muistiansa sen suhteen olivat keittiöstä\ntunkeutuvien tuoksujen herättämät mieluiset ajatusyhtymät mitä\nvoimakkaimmin avittamassa.\n\n-- Musti! Isä syömään!\n\nSilloin lensi Musti kuin myrsky läpi talon, avasi itse kaikki ovet ja\ntoi talon isännän riemuiten tullessaan. Pahempi oli, jos sattui joku\novi välillä lukossa olemaan. Siinä ei auttanut muu kuin pyörtää\nvikisten ja vinkuen takaisin apua hakemaan tai koettaa ulkotietä. Mutta\njos sieltäkin oli ovi kiinni herran eteiseen, ei ollut jäljellä muuta\nkeinoa kuin koettaa täyttää annettu määräys akkunan läpi.\n\nEikä ollutkaan monta rattoisampaa näkyä kuin nähdä Mustin hyppelevän ja\nhaukkuvan intohimoisesti Hovin herran akkunan alla.\n\nMonia muita metkuja oli Musti itse opetellut. Niistä harvinaisempia oli\nhänen \"intiaanitanssinsa\", kuten talon väki sitä nimitti. Sen pääponsi\ntaas oli siinä, että pyöri ympäri kuin villikissa ja koetti tavoitella\noman häntänsä valkoista nypykkää. Sen suuhunsa saatuaan taas oli\npurtava ja uristava, mutta ei silti lakattava vinhasta piiritanhustaan,\njoka voi päättyä vain kuperkeikalla tai hurjalla leikkijuoksulla yli\npeltojen ja pientareiden.\n\nTuon tempun hullunkurinen vaikutus katselijoihin oli tavallisesti\nvastustamaton. Mutta sitä ei ollut myöskään turhan tautta tuhlattava,\nvaan näytettävä ainoastaan juhlatiloissa, kuten koko talonväen myöhään\nyöllä joistakin kutsuista kotiin saapuessa tai jonkun pojan tai\ntyttären palatessa usein vuosikausien jälkeen maailmalta.\n\nJa silloin se lähtikin häneltä oikein täydestä sydämestä! Sillä Musti\nseurasi tarkoin kaikkien talonväkeen kuuluvien kehitystä ja\nelämänvaiheita, näki heidän yhden toisensa perästä nousevan, kasvavan\nja haihtuvan maailmalle, josta he vain harvoin tulivat takaisin enää,\nmilloin yksin, milloin monien muiden kera, milloin iloisina ja päässä\nvalkea lakki, milloin surullisina ja nenäliina silmillään. Mutta Musti\notti heidät jo portailla aina samalla tavoin vastaan ja sai myöskin\nheiltä aina yhtä ystävällisen ja halki kyyneltenkin hymyilevän\nvastaanoton.\n\nNäin kaartuivat Mustin päivät tyyninä ja rauhallisina kohti elämän\niltaa. Mutta ennen sen päättymistä hän tuli todistajaksi moniin ja\njärkyttäviin ihmiskohtaloihin.\n\n\n\n\nIX.\n\nSUURIA MUUTOKSIA.\n\n\nHovin herra kuoli eräänä syksynä. Kaatui niinkuin honka kankahalta,\nkuitenkin ensin ystävältään kaupunginlääkäriltä kysyttyään:\n\n-- Onko tauti kuolemaksi?\n\n-- On, jos tahdot toden kuulla, toinen siihen vastannut vavahtavalla\näänellä.\n\n-- Hyvästi sitten! Ja kiitos kaikesta.\n\n-- Hyvästi.\n\nSeinään päin kääntyi sitten Hovin herra, ei syönyt eikä juonut mitään,\nvielä vähemmän nautti mitään lääkkeitä. Makasi vain mykkänä ja\nliikkumattomana. Kun tultiin eräänä aamuna katsomaan, hän oli kuollut.\n\nSiitä koitui synkkä aika talolle.\n\nMyöskin talon rouva kääntyi vuoteeseen, josta hän ei noussut enää.\nHänen vanhin tyttärensä hoiteli häntä. Toinen tytär tuli surusta\nmielipuoleksi, istui vain päivät pitkät pianon ääressä ja soitteli\npitkillä, valkeilla sormillaan vanhoja, yksinkertaisia, lapsena\noppimiaan kansansäveliä.\n\nMusti tunsi kalmanhajua ilmassa ja ulvoi kaiket yöt lakkaamatta.\n\nOudot, tuonen tuoltapuolen kumpuavat aavistukset ahdistivat hänen\nsieluaan. Varsinkin kun hän kuuli tuon hiljaisen, riutuvan\nsoitonhelinän salin puolihimmeiden ikkunoiden läpi talviseen\nkuutamoyöhön tunkeutuvan, oli hänen sydämensä tuskasta ja kalvavasta,\nepämääräisestä kaipauksesta pakahtumaisillaan. Silloin kohotti hän\nkuononsa kohti tähtiä ja päästi esi-isiensä pitkän perintöhuudon,\nkaikkien olevaisten kysymyksen, jota ei kuullut kukaan, valituksen,\njolle ei ollut olemassa mitään lohdutusta...\n\nEi maassa, ei taivaissa, ei vesissä eikä vetten syövereissä...\n\nTänään minä olen, huomenna en ole, ajatteli hän. Menen, enkä tule\nkoskaan takaisin, ja maailma jatkaa kuitenkin ijät kaiket kulkuaan.\nPois meni Hovin herra, pois haihtui myöskin Vilkki, minun hyvä ystäväni\nja edeltäjäni, eikä kukaan tiedä heistä mitään...\n\nPois menee Hovin rouva, pois menen minäkin kohta... Minne? Mitä jää\njäljelle sitten?... Turhuuden turhuus, kaiken katoavaisuus...\n\nMiksi en kuollut kuusi-öisnä? Minkä kumman tavalla minä ollenkaan\njouduin tänne? Tulinko tähdistä tuolta etäisistä, niinkuin ne itsekin\nusein maahan putoavat, vai nousinko mustan maan povesta, niinkuin metsä\nja vilja ja kasvit kaikellaiset?...\n\nMaailma on niin autio ja tyhjä... Pimeys lepää synkkänä päällä\nsyvyyksien eikä mikään henki liiku liikkumattomien vetten päällä...\n\nMykkänä kuunteli vaisu, talvinen luonto Mustin valitusta. Mutta hänen\nkumppaninsa ja toverinsa kaukaisissa kylissä kuulivat sen sitä paremmin\nja yhtyivät siihen yli lumisten lakeuksien.\n\n-- Taas kuolee Hovissa joku, sanoivat ihmiset hiljaa toisilleen. Kaikki\nkoirat ulvovat sinnepäin.\n\nKeväällä kuoli Hovin rouva. Perikunta ei jaksanut eikä tahtonut pitää\ntaloa, vaan möi sen irtaimistoineen päivineen uusille omistajille.\n\nMusti seurasi muun kaluston mukana.\n\nKaikki sortui, kaikki raukesi. Koko hänen muinainen, turvallinen\nmaailmansa meni muruiksi hänen ympäriltään. Uudet omistajat eivät\nhänestä välittäneet sen enempää kuin hän niistä. Eivätkä ne siihen\nvakinaisesti asumaan asettuneetkaan, tulivat vain lukemaan metsiä,\nlaskemaan lehmiä, lampaita ja hevosia sekä niitä pienemmin ja suuremmin\nerin pois kuljettamaan.\n\nSamaa tietä hävisivät kuormittain myös vanhat tutut huonekalut, joista\nkukin oli Mustille sydämenmuisto, elämänkokemus.\n\nHän oli aluksi kyllä koettanut urhoollisesti ja voimiensa mukaan talon\nkunniaa puolustaa. Protesteerannut ankarasti, haukkunut hirmuisesti ja\nyrittänytpä vielä yhtä ja toista kutsumatonta vierasta\ntakinliepeeseenkin tarttumaan. Mutta saatuaan pari kunnon potkua\ntakapuoleensa, hän oli huomannut, että tässä ei ollut enää mitään\ntehtävissä.\n\nTässä täytyi alistua. Tässä täytyi väistyä väkevämmän tieltä ja\nmyöntää, että maailmassa oli paljon sellaistakin pahaa, jonka suhteen\nuljaimmankin totuudentaistelijan oli varminta ja viisainta pysyä\npuolueettomana.\n\nJa eräänä päivänä lyötiin talon ovet lukkoon. Silloin tuli Mustista\nväkisinkin kulkukoira.\n\n\n\n\nX.\n\nKAIKEN HÄVIÖ.\n\n\nMusti kierteli sitten kauan maailmalla.\n\nAluksi pysytteli hän kotikylällä. Siellä ihmiset tunsivat hänet vielä\nja antoivat säälistä ruokaa hänelle. Mutta vähitellen ne alkoivat\nvieroa häntä sielläkin ja hän oli pakotettu loitompaa sekä omin neuvoin\nelatuksensa etsimään.\n\nOli kuin hän olisi jollakin tapaa henkisen keskipisteensä kadottanut.\nHän lähti kenen matkaan hyvänsä, joka vain vilkutti hänelle\nleivänpalaa, ja hän heilutti häntäänsä jokaiselle, joka vain viitsi\nvaivautua hänen päätänsä edes ohimennen silittämään. Musti ihmetteli\naluksi itsekin usein sitä, mutta vähitellen se tuntui hänestä varsin\nluonnolliselta.\n\nNiin köyhäksi hän oli äkkiä tullut. Niin köyhäksi ulkonaisesti ja\nsisällisesti.\n\nHäntä paleli. Suuri murhe oli murtanut hänet. Häntä värisytti tässä\noudossa ja tyhjässä maailmassa, jossa mikään ei ollut hänen omaansa\nenää ja jossa kukaan ei enää kutsunut häntä omakseen.\n\nSiksi oli koko maailma, myöskin hänen omat vastaiset vaiheensa ja\nelämänkohtalonsa käyneet hänelle niin sanomattoman samantekeviksi.\nOlihan hän kadottanut kalleimpansa. Samalla oli kaikki oman arvon\ntunne, vieläpä itsesäilytysvietti ja oman edun vaistokin hävinnyt\nhäneltä, ja hän olisi ollut valmis nuolemaan kättä, joka olisi\nkiinnittänyt häneen edes senverran huomiota, että olisi häntä\nkurittanut.\n\nHän nukkui mieron nuotioilla. Hän lämmitteli toisten liesien\nlämpimässä. Hän ei hävennyt kerjätä armopaloja, vaikka hän tiesi, että\nhän ei millään tavoin ollut ansainnut niitä, eikä häneen tehnyt mitään\nvaikutusta enää, vaikka häntä uloskin häädettiin ja kulkukoirana\nsormella osoitettiin.\n\nNiin nöyräksi saattaa tulla koira, joka on kadottanut kotinsa ja\nkotiväkensä.\n\nHän, joka vielä äsken oli ollut niin miestä mielessään! Hän, joka vielä\näsken oli tuntenut itsensä niin tarpeelliseksi elämäntaloudessa ja\ntuosta tarpeellisuudestaan niin ylpeäksi, että hän ei ollut viitsinyt\nedes vilkaista sinnepäin, missä näki jonkun nykyisen\nonnettomuustoverinsa häntä koipien välissä poikki takapihan\nluikahtavan.\n\nNyt hän tunsi itsensä täysin tarpeettomaksi. Mikä hän oli? Vain\nloiskasvi, vain elämän kasvannainen. Pahka puun kyljessä, heinä, valmis\ntuleen heitettäväksi...\n\nHän oli kuollut, hän oli henkisesti kuollut. Hän aavisti hämärästi,\nettä hänen velvollisuutensa olisi ollut oikeastaan kuolla myös\nruumiillisesti, mutta hän ei jaksanut vielä. Sen verran olivat kovat\nkohtalottaret jättäneet vielä elämäntahtoa ja elämänuteliaisuutta\nhänelle.\n\nHän tahtoi nähdä, kuinka hänen kävisi. Hän inhosi itseään, mutta häntä\nhuvitti nähdä, kuinka kävisi tässä maailmassa olennon, jolla ei ollut\nenää mitään aseita elämäntaisteluun.\n\nEikä näistä aseista tärkeimpiä: ei itseuskoa eikä itseluottamusta,\nkaikista kannattavista ajatuksista ja pyrkimisen arvoisista päämääristä\npuhumattakaan, jotka olivat häneltä tyystin hävinneet tuossa hänen\nyleisessä henkisessä haaksirikossaan.\n\nMusti parka! Hän ei tiennyt vielä silloin, että sellaisen olennon käy\naina hullusti.\n\nOn lupa inhota itseään, jos inhoaa samalla muita, voi vielä tulla\ntoimeen maailmassa itsevihaaja ja itsehävittäjäkin, kun vain muistaa\nsamalla lingota vihan ja hävityksen salaman myös joka taholle itsensä\nulkopuolelle.\n\nMutta eihän Mustilla mitään sellaisia varokeinoja ollut.\n\nHänkö olisi vihannut, hänkö halveksinut ihmisiä ja eläimiä ympärillään?\nPäinvastoin hän rakasti. Hän janosi rakkautta, hän kerjäsi rakkautta,\nvaikka hän ei saanut sitä, ja siksi katsoi hän jokaisen vastaantulijan,\njokaisen uppo-oudonkin tai hetkellisen tuttavan silmiin niin etsivästi,\nniin pyytävästi ja surullisesti...\n\nSiksi oli hän niin kiitollinen myös jokaisesta ystävällisestä sanasta\nja äänenpainosta, joka joskus sattui hänenkin osalleen, vaikka ei sen\ntakana ollutkaan sen enempää eikä kukaan sillä mitään sen vakavampaa\ntarkoittanut. Mutta Musti luuli aina, Musti toivoi silloin aina\nlöytäneensä jälleen sen suuren rakkauden, joka hänellä kerran oli ollut\nja jonka hän niin selittämättömällä tavalla oli kadottanut.\n\nSilloin syttyi riemu, silloin paistoi päivä jälleen hänen sydämeensä.\nSyttyi ja sammui samassa, ja sellaisina hetkinä tuntui koko maailma\nhänestä taas kahta mustemmalta.\n\nMusti parka! Hän oli tuomittu menemään perikatoon.\n\nHänessä oli kuollut kaikki, mutta ei murhe, häneltä oli mennyt kaikki,\nmutta ei muisto onnesta, jonka hän oli elänyt, eikä kaipaus jostakin\ntoisesta paremmasta maailmasta, missä tuo kaikki hyvä ja kaunis vielä\nkerran voisi uudistua.\n\nMusti ei käsittänyt vielä täysin kuoleman armottomuutta. Ei oman\norpoutensa lopullisuutta eikä loppumattomuutta sen elämän-ikävän ja\nelämän-yksinäisyyden, johon sokea kohtalo oli heittänyt hänet.\n\nNiin tuli hän vielä senkin käsittämään.\n\nOli vielä murhe ja onnen muistokin menevä häneltä, eikä jääpä jäljelle\nhänestä muuta kuin ontto kuori, kuin kuivanut karahka ... kuin\nkummitteleva puu yölliselle palolle, kuin itsestään liikkuva kuvajainen\nkalman kankahille...\n\nMutta se ei tapahtunut enää kaukana Suomen saloilla, vaan niissä\nsuurissa kylissä ja kaupungeissa, minne Musti joutui rauhattomilla,\nkaikkea päätä ja päämäärää puuttuvilla harharetkillään.\n\nSiellä täyttyi hänen kärsimystensä mitta, eikä hän voinut kärsiä\nenempää.\n\nSiellä murtui hän lopullisesti. Siellä laukesi hänen henkensä jänne\nkokonaan. Siellä tuli hän täysin tuntemaan, mitä elämän-yksinäisyys on,\nja mitä merkitsee olla outo itselleen ja kuitenkin muille tuttavana\nliehakoida ja häntää heilutella.\n\nOlihan Musti ennenkin kaupungissa ollut ja suuressakin väenvilinässä.\nMutta se oli tapahtunut kauan sitten, hänen autuaampina\nnuoruusaikoinaan, jolloin hänellä vielä oli ollut koti ja kontu sekä\nniiden yhteydessä tieto siitä, ketä vihata ja ketä rakastaa.\n\nNyt hänellä ei ollut mitään. Nyt oli hän vain lantti lanttien,\nkulkukoira muiden kulkukoirien seassa, ilman mitään yksilöllistä leimaa\ntai omaperäisyyttä.\n\nHän kului. Hän oli nyt arveluttavasti kulunut.\n\nHänen henkensä hammasrattaat eivät iskeneet toisiinsa enää yhtä lujasti\nkuin ennen. Ne niin somasti ja mukavasti vain ikäänkuin nuljahtelivat\nsivukkain. Mutta samalla hän ei kärsinyt enää yhtä paljon kuin ennen.\nTottumus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen.\n\nHän oli tottunut vähitellen ulkonaiseen ja sisäiseen kurjuuteen...\nMakaamaan taivasalla, pyytämään armopaloja, vieläpä niitä sieppaamaan\nja varastamaankin, ja sitten hyvin nopeasti pakoon pötkimään, ettei\nsaisi liian kalliisti maksaa pientä, hetkellistä nautintoaan...\n\nHänen koko käytökseensä oli tullut jotakin luihua ja raukkamaista.\nHänen silmissään, jotka ennen olivat olleet niin suorat ja rehelliset,\nkiilsi nyt vilpillinen, mielistelevä ilme, joka heti seuraavassa\nhetkessä oli valmis myös salamannopeaksi salavihaisuudeksi muuttumaan.\n\nHänestä oli nyt tullut todellinen kupinnuolija. Hän kuului nyt\nkirjaimellisestikin niihin raamatun koiriin, jotka rikasten pöydiltä\nputoilevilla muruilla itseään elättävät.\n\nEikä hän uskaltanut enää haukkua ollenkaan. Hän vain ulvahteli joskus\nomaa kurjuuttaan ja kohtalon leppymätöntä kovuutta, joka ei sallinut\nhänen edes henkäistä, ennen kuin jo antoi hänelle uuden iskun\ntakaraivoon kuin rautakurikalla. Kuitenkin hän oli ennen ollut parhaita\nhaukkujoita. Mutta haukkumisenkin, samoin kuin kaiken muunkin\nulkopuolisen toiminnan lahja on sellainen, että se vaatii\nasianomaiselta käyttäjältään eheää ja keskitettyä personallisuutta.\n\nHän oli särkynyt. Hänessä oli sälöjä, jotka menivät hänen sydämensä\nsyvimpään. Siksi korahti, siksi särähti hänen kurkkunsa kummallisesti,\njos hän joskus koetti vielä nuoruutensa hilpeää, elinvoimaista\näänilajia alottaa.\n\nSiksi lakkasi hän siitä kokonaan.\n\nMutta samalla sanoi hän myös viimeiset jäähyväisensä koko\nelämänkutsumukselleen, sillä olihan hänen suuri ja pyhä tehtävänsä\njuuri haukkumalla huomauttaa, missä hän näki jotakin perin väärää ja\npaheksuttavaa tapahtuvan.\n\nKyky, jota ei käytetty, kuihtui piankin pois. Hän tylstyi vuosien\nvieriessä niin, että hän ei nähnytkään ympärillään mitään haukuttavaa.\n\nOlihan kaikki hyvin! Olivathan kaikki hyviä, ihmiset, eläimet, vieläpä\nhänen omat elämänkohtalonsakin, kun vain osasi ottaa ne hyvältä\nkannalta ja sulkea silmänsä kaikilta niiden puutteilta ja\nraadollisuudelta. Miksi haukkua? Miksi aina moittia ja irvistää\nikeniään? Miksi ei mieluummin hyväksyä kaikkea sellaisenaan kuin se oli\nsekä koettaa parhaansa mukaan olla itsekin hyvä ja tulla toimeen\nmaailmassa?\n\nOlihan kaikilla niin raskas kuorma kannettavanaan. Miksi sitä vielä\nmoitteella, ivalla ja pilkalla raskauttaa? Eiväthän he olleet itse\nluoneet itseään. Eihän ollut heidän syynsä siis, jos heissä olikin ehkä\njoitakin puutteita ja vajavaisuuksia.\n\nTahtoivathan kaikki hyvää. Tarkoittivathan kaikki omaa parastaan, ja\nsiinä sivussa muidenkin parasta, mikäli se ei nimittäin sattunut\nristiriitaan tuon edellisen kanssa.\n\nSiis oli maailmanjärjestys hyvä oikeastaan. Oli parasta ainakin myöntää\nse hyväksi ja oikeudenmukaiseksi, sillä vain siten oli mahdollista\nsaada rauha sielulleen. Ja oli parasta ilman muita mutkia siihen\nalistua. Sillä olihan parempi tehdä se nöyrällä, iloisella mielellä ja\nomasta vapaasta tahdostaan kuin tehdä se nyrpeänä ja jonkun korkeamman\nvoiman tahdosta, koska siihen jokaisen, joka elämään kuului, kuitenkin\nennemmin tai myöhemmin, tahtoen tai tahtomattaan, oli pakko alistua.\n\nMusti oli löytänyt elämän avaimen. Hän oli saapunut henkisillä ja\nruumiillisilla harharetkillään sille suuren rauhan portille, jonka\ntakana häämöttivät jo ikuisen rauhan ja autuuden asuinsijat.\n\n\n\n\nXI.\n\nHÖYHENSAARILLE.\n\n\nMusti oli päättänyt tarinansa.\n\n-- Etkö sitten koskaan käynyt kotona enää? kysyin.\n\n-- Kävin, kävin kerran, virkahti Musti surumielisesti. Mutta siellä oli\nkaikki niin vanhaa ja rapistunutta. Portti oli kallellaan, puutarhan\npolut umpeen sammaltuneet, portaat kasvoivat sieniä ja laituri oli\npuoleksi vajonnut vesirajaan... Joitakin outoja kesävieraita siellä\nnäkyi kartanolla vilahtelevan, niillä koira, typerä, itsetyytyväinen\nkeskinkertaisuus, joka ei tainnut mitään temppuja edes. Eihän siellä\nvoinut elää... Lähdin pois...\n\n-- Kävitkö entisen isäntäsi haudalla edes? kysyin vielä.\n\n-- Kävin. Aikomukseni oli oikeastaan siihen kuolla, kuten olen kuullut\nkaikkien kunnon koirien tapana olevan, ja paneuduinkin jo siihen\npitkälleni. Olin hyvin väsynyt näet ja minua nukutti. Mutta enhän minä\nollut mikään kunnon koira! Maattuani vain pari päivää siinä, tunsin\nitseni jo täysin levänneeksi, ja silloinhan olisi ollut sulaa\nhullutusta jäädä siihen enää turhan tautta loikomaan...\n\n-- Ja niin matkustit sinä jälleen maailmaan?\n\n-- Niin. Ja alotin jälleen entisen kulkurielämäni.\n\n-- Mutta sen koommin sinä et ole haukkunut.\n\n-- En. Se tuntui minusta niin joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä. Ja kun en\nitse haukkunut enää, en voinut ymmärtää niitäkään, jotka vielä\nviitsivät samaa virkaa harjoittaa.\n\n-- Sinä, joka itse olit ennen niin kiivas ja koppava olevinasi?\n\n-- En tuntenut enää entistä itseäni. Tosin muistin, että jos ennen\njoskus lähikaupungin markkinoille pistäysin, näin ympärilläni joka\ntaholla jo niin paljon haukuttavaa, etten ehtinyt sanoa muuta kuin\nhau!, niin jo toisaalla joku toinen yhtä väärä ja moitittava asia vaati\nhuomiotani... Tuolla ketunkauppias ... tuolla karuselli ... tuolla\nhevonen, jota akka ajoi...!\n\n-- Ja sitten?...\n\n-- Sitten näin suurten kaupunkien kaduilla niin paljon saastaa ja\nirstaisuutta, ettei minulla ennen ollut siitä aavistustakaan, mutta se\noli minusta vain surullista eikä muuta...\n\n-- Ja nyt?... Minusta tuntui kuitenkin kuin sinä olisit haukkunut äsken?\n\n-- Nyt istun minä tämän sinisen sillan päässä ja vartioitsen tietä\nHöyhensaarille. Jos haukun, haukun vain huvikseni ja iloani\nosoittaakseni, kuten äsken sinun tullessasi.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus.\n\n-- Kuules, Musti, virkahdin ajatuksissani. Kenties sinä sittenkin olet\nkuollut?\n\n-- Niinkö arvelet? kysyi Musti hiukan surullisesti. Voi olla.\n\n-- Kenties sinä sittenkin kuolit sinne isäntäsi haudalle, vaikka et itse\ntiedä siitä? Voihan sellainenkin olla mahdollista.\n\n-- Sitä ei voi tietää niin tarkalleen, myönsi Musti. Sitten olisi tämä\nvain unta. Mutta silloin olet sinäkin aivan varmasti kuollut ja meidän\non parasta lyödä kättä toisillemme.\n\nTeimme sen tukevasti. Unhon virta vieri menojaan, kuplat kimmelsivät\nkuutamossa sillan kaarten alta.\n\n-- Sinulla on karhun kämmen, virkahti Musti irvistäen. Oikea Nallen\nkämmen!\n\n-- Voi olla, virkahdin hajamielisesti. Mesikämmen minä olenkin. Mutta yö\non jo pitkälle kulunut ja on aika mielestäni, että nyt molemmat\nlähdemme Höyhensaarille.\n\n-- Tulen ainakin sinulle tietä näyttämään, vastasi Musti.\n\nJa niin lähdimme me molemmat sillan sinisiä palkkeja myöten\ntaivaltamaan, Musti edellä, minä perässä, hyvä mieli kummallakin.\n\nVälillä kääntyi hän aina kallella päin taakseen katsomaan, seurasinko\nminä todellakin.\n\n-- Mitä mietit? kysyi hän häntäänsä heilauttaen.\n\n-- Runoa, vastasin. Taikka oikeammin, meidän yhteistä\nhautakirjoitustamme.\n\n-- Ja se kuuluu?\n\n-- Näin.\n\nJa pian hyräilimme me molemmat kohti Höyhensaaria samotessamme:\n\n    \"Musti tarjoo käpälää,\n    käppyrässä hännänpää,\n    panee päänsä kallelleen,\n    näyttää tietä Nallelleen...\"\n\n\n\n\n\n\nALLA KASVON KAIKKIVALLAN\n\nMystillinen trilogia\n\nErään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä\n\n(1917)\n\n\n\n\n\nITSESTÄNI MINÄ VAIN TODISTAN.\n\n\nTiedän, että Hän on olemassa.\n\nHän, jota kaikki kirkkokunnat kiittävät ja jonka palvelus on yhteistä\nkaikille uskonnoille.\n\nLaki tai Logos, Henki tai Herra, Brahma tai Jehova, kaikki ovat yhtä\nhyviä nimiä Hänelle. Pääasia, että Hän on _Hän_ ja että me Hänen\nnimellään käsitämme Kaiken-Yhteyttä ja maailmanrakenteen ääretöntä,\nihmeellistä, itsetietoista järkeä ja järjestystä.\n\nOmasta puolestani nimitän Häntä mieluimmin Jumalaksi.\n\nHän _on_! Maailmankaikkeus ei ole enää tyhjä ja autio minulle.\n\nEn ole löytänyt Häntä kirjoista enkä kansantaruista, en luonnosta enkä\nyksilöiden ja kansojen elämästä. Olen löytänyt Hänet omasta\nkuolemattomasta itsestäni.\n\nNyt näen Hänet kaikkialla.\n\nEn aio todistella Hänen olemassa-oloaan enkä edes koettaa kuvailla\nHänen olemustaan, sillä eiväthän mitkään ihmiskielen eivätkä\nihmismielen sanat kuitenkaan riittäisi siihen.\n\nAion laulaa vain kuin lintu äänelläni. Aion kuuluttaa vain Hänen\nijäistä kunniaansa.\n\nTeen sen ilosta enkä velvollisuudesta.\n\nTeen sen saman luonnollisen välttämättömyyden voimasta kuin meri pauhaa\ntai koski kohisee, kuin aamukaste kimaltelee auringossa tai kärsivän\nposkelta kyynel vierähtää.\n\nLaulunlahjani pyhä pakko se on. Tiedän sen Häneltä saaneeni, tahdon\ntuntea sen Hänelle myös takaisin antavani.\n\nHän on tehnyt suuren ihmeen minussa. Ja nyt näen minä pelkkää ihmettä\nkaikkialla.\n\nTuskin tulevat nämä näkemykseni ketään toista hyödyttämään tai\nkenellekään muulle Hänen olemassaoloaan todeksi vakuuttamaan. Enkä\nusko, että ihmiset olisivat edes onnellisemmat, jos niin tapahtuisi.\n\nMutta minä olen varma siitä, että he silloin olisivat hiukan lempeämmät\nja hiukan laupiaammat toisilleen.\n\nOlen liian vanha jaksaakseni käsitystäni muille tyrkyttää. Olen liian\nviisas edes koettaakseni käännyttää ketään samoin uskomaan ja\najattelemaan.\n\nHän on opittava eikä opetettava.\n\nHän on _tunnettava_, kunkin omassa mielessään ja omassa sielussaan,\neikä kaikkialla ja joka hetki suullaan tunnustettava.\n\nMutta kerran tai kaksi elämässään saattaa ehkä tehdä sen, Hänen pyhää\nnimeään turhaan lausumatta, silloin kun tuntee, että Hänen suuri\nhetkensä on lähestynyt.\n\nSilloin on Hänen nimensä mainittava. Silloin on kuulutettava Hänen\nkunniaansa.\n\nTuo hetki tulee joskus jokaiselle.\n\nNyt on se tullut minulle. En voi väistää enkä välttää sitä, en voi\nvalehdella enkä teeskennellä Hänen edessään.\n\nItsestäni minä vain todistan.\n\n\n\n\n\nI. JUMALTIETO.\n\n    \"Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä.\"\n\n\n\n\nTÄHDET.\n\n\n\n1.\n\nSeisoin yksin hiljaisessa talvi-yössä. Näin maailmoiden äärettömyyden\nkuin korkean tähtiteltan kaartuvan ylitseni.\n\nÄänetön hartaus täytti minut. Ei pelko eikä vavistus, vaan pyhä,\nrajaton kunnioitus ja kiitollisuus kaiken sen suuren ja ijäisen edessä,\njota tunsin olevani kutsuttu aavistamaan, vaikka en ehkä valittu\ntajuamaan tai kenellekään muulle tajuttavaksi tekemään.\n\nSiksi huokasi sieluni kohti korkeutta:\n\n-- Tähdet kirkkaat! Mitä saattaa kurja kuolevainen tietää _Hänestä_,\njoka oli, joka on ja joka yksin on todella olevainen?\n\nVyöryi vastaus kuin syvien vetten pauhu. Taikka saapui se minun omasta\nsydämestäni:\n\n-- Kukaan ei voi tietää Hänestä enempää kuin kukin tulee Häntä omassa\nitsessään tuntemaan.\n\nEikä tuo vastaus vielä tyydyttänyt minua.\n\nSe vain herätti toisia kysymyksiä. Kuulin niiden ponnisteleivan esille\nsielustani kuin tuskan ähkynällä:\n\n-- Miksi Hän ei siis ilmoita meille itseään? Eikö Hän voi taikka tahdo\ntehdä sitä? Miksi Hän ei muuten valmistaisi meille tuon riemun\nvapautusta?\n\nAntoi vastauksen kuin etäinen tähtikuoro. Taikka ehkä soinnahti tuon\npulman kuullessaan kuin tuhansin kannelkielin oma korkeampi, henkisempi\nminuuteni:\n\n-- Hän tekee sen aina ja kaikkialla. Täytyy olla vain korvat kuulla ja\nsilmät nähdä sitä havaitakseen.\n\nEikä tuokaan vastaus vielä tyydyttänyt minua. Mutta se vaiensi minut\nmoneksi pitkäksi tuokioksi.\n\n\n\n2.\n\nMietin ja mietin. Tunsin, että tarvittiin rohkeutta tunnustaa julki,\nmitä nyt liikkui sielussani.\n\nMinäkö, jumalankieltäjä, minäkö, tunnettu vapaa-ajattelija, minäkö,\nkoneellisen maailmankatsomuksen tunnustaja, tässä seisoin yksinäisessä\ntalvi-yössä ja kaikessa hiljaisuudessani tutkistelin suhdettani\nkorkeimpaan olentoon?\n\nEikö se ollut tuiki naurettavaa?\n\nOlihan maailman-arvoitus luonnontieteellisesti ratkaistu jo. Eihän\nollut mitään Henkeä ihmishenkeä korkeampaa, ei mitään Totuutta\nkorkeampaa kuin ihmistotuus. Ihminen oli luomakunnan kruunu, syntynyt\nmaan tomusta tosin, mutta säteilevä jo kirkkaasti ja korkealle omalla\nvalollaan.\n\nMiksi ei tuo riittänyt sitten? Mikä pakotti minut tällä hetkellä\njotakin toista, itseäni suurempaa ja ijäisempää olentoa\nmaailmankaikkeudesta etsimään?\n\nJa mikä se oli tuo sisäinen ääni, jonka kuulin koko ajan kuin etäisen\nkuparikellon korvissani kumahtelevan?\n\nYmmärsin pian, että Totuuden ääni se oli. Enhän sitä voinut enkä\ntahtonut välttää, sillä olinhan siitä saakka kuin opin ajattelemaan\npyrkinyt Totuuteen.\n\nOlisihan se ollut samaa kuin kieltää oma henkinen minuutensa.\n\nTahdoin kuulla, mitä se kumahteli. Ja pian muuttuivat sen sävelet\nsanoiksi sielussani:\n\n-- Ole tosi! Ole aivan tosi! Älä tingi oikeaan äläkä vasempaan! Jos sinä\nolet kerran uskaltanut kieltää Jumalan, silloin kun et ole tuntenut\nHäntä, totta uskaltanet Hänet myöskin tunnustaa, jos tunnet joskus\nHänen henkensä liikkuvan lähelläsi.\n\nTietysti! ajattelin minä. Tietysti, vaikka murtuisi koko entinen\nminuuteni! Tietysti, vaikka menisi raunioiksi koko henkinen elämänikin\neikä minusta jäisi jäljelle enempää kuin savu, joka ilmaan katoaa, tai\nkupla, joka särkyy ensimmäisen tuulen tullen.\n\nOlihan ihmisen ylin velvollisuus olla itselleen uskollinen. Ja olinhan\nitse kannattanut halki elämäni tätä yksilön suvereenista oikeutta,\njonka vaatimisesta -- tätä velvollisuutta, jonka täyttämisestä -- vasta\nseurasivat kaikki hänen muut oikeutensa ja velvollisuutensa.\n\nNiin vannoin, etten vavahtaisi, mikä ikinä kohtaisi minua tällä uudella\ntiellä, jolle tunsin astuvani.\n\nTahdoin pitää pääni kirkkaana ja sydämeni pelottomana. Enkä kieltää\ntaikka myöntää mitään, jota ei kieltänyt tai myöntänyt sisin tajuntani,\nenkä antaa itsestäni pois mitään, jonka tunsin elimellisesti kuuluvan\nsiihen.\n\nLupasin itselleni olla vain suora ja rehellinen, en muuta.\n\nVannoin olla voimieni mukaan vain puolueeton, lahjomaton\ntotuuden-etsijä, joka ei tunnustaisi muille muuta kuin mitä hän on itse\nhavainnut omassa sisäisessä tai ulkonaisessa tajunnassaan eikä\nväistyisi sitten siitä hiuskarvaakaan, ei henkisen, vielä vähemmän\naineellisen hyödyn vuoksi, ei tähden ihmisten ilojen tai surujen, vielä\nvähemmän heidän tuomionsa tai arvostelunsa, ei myöskään oman sisäisen\nonnensa tai onnettomuutensa, nautintonsa tai kärsimyksensä, tässä\ntaikka tulevaisessa elämässä!\n\nSäikähdin heti tuon valan tehtyäni. Olisiko minussa miestä myös sitä\npitämään?\n\nMutta kuparikello soi ja soi. Tunsin, että se vaati vastausta.\n\nJa niin tunnustin minä alla taivon tähtikirjan kuin Kaikkivaltiaan\nkasvojen edessä:\n\n-- Olen Sinut aina aavistanut. Luulen, että olen joskus saanut myös\njonkun viestin Sinulta, vaikka vain silmänräpäyksittäin ja kuin\nohimennen.\n\nTuo on tapahtunut hiljaisimpina hetkinäni.\n\nUskon, että olen ollut silloin itselleni rehellisempi kuin koskaan\nmuulloin, sillä se on tapahtunut juuri niinä tuokioina, jolloin ei\nulkonaisen elämän pauhu eivätkä sisäiset tunnemyrskyt ole henkistä\nhavaintoani sumentaneet.\n\nNoita tuokioita on ollut tuiki vähän minulla. Eivät ole levon lempeät\nimmet minun kätkyelläni istuneet.\n\nNe ovat olleet minun elämässäni vain kuin välkähdys, kuin helkähdys.\n\nKuin kiitävä päivänkilo laineilla, joita myrsky laulattaa, tai kesken\nkatkeava huuto syys-yössä, josta ei tiedä, kuka se on ja mitä se on.\nNiin ovat olleet rauhan hetket minun rinnassani.\n\nSitten on kaikki taas ollut vain pelkkää tulta ja tulikiveä.\n\nSiksi olen pitänyt noita hetkiä vain pelkkänä harhakuulona,\nharhanäkynä.\n\nJos se olit Sinä, Kaikkivaltainen, miksi ei tuo huuto jatkunut? Jos se\nolit Sinä, Kaikkitietoinen, miksi ei tuo pyhä välke jäänyt ainaiseksi\neloni tietä valaisemaan?\n\nTähdet korkeat! Eikö Hän voi tai eikö Hän tahdo tehdä itseään meille\ntäysin tiettäväksi? --\n\nHuomasin heti noin puhuttuani pilkanneeni Jumalaa, herjanneeni Häntä,\njoka ei salli itseään herjattavan. Sillä kuulin äänen kuin kaikkien\naurinkokuntien ukkonen olisi jyrähtänyt pääni päällä:\n\n-- _Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä_.\n\nSe oli totuus, joka musersi minut niinkuin suuri kallio heikon\nheinänkorren musertaa.\n\n\n\n3.\n\nEn ymmärrä, kuinka elän vielä. Mutta se mahtaa johtua tavallista\npaatuneemmasta ja itsepintaisemmasta henkisestä olemuksestani.\n\nPalasi järki päähäni, ajatus aivoihini. Mutta tuskin olivat kaikki\ntavalliset sielunkykyni jälleen käsin käyteltävinäni, kun minä suuresti\nsuutuin ja häpesin itseäni.\n\nJa minä annoin itselleni aika ripityksen.\n\n-- Mikä olen minä, sanoin, minä, vähäpätöinen mikroskooppi-olio, joka en\ntaida selittää edes ensimmäisen elävän solun syntymistä, saati sitten\noman pienen itseni arvoitusta, arvaamaan _Hänen_ arvoitustaan ja\n_Hänen_ henkistä olemustaan, jonka täytyy olla rajaton niinkuin on\nHänen luomakuntansa ja ajaton kuin on tähtitaivaiden iankaikkisuus?\n\nMinä, _minä_, kiitävän hetken ilmiö, pyrin muka täysin tuntemaan\njumalaa! Sehän on hullunkurista.\n\nJa vaikka minä olisin pysyväisempikin ilmiö kuin itse otaksunkaan,\nvaikka minun henkinen minäni olisi kuolematon kuin Hänen henkensä ja\nminä eläisin Hänen kerallaan iankaikkisesti, täytyisihän kaiken järjen\nnimessä sen olla vain kuin pieni kipinä verrattuna maailmanpaloon,\nturha tomuhiukkanen, suuren pyörremyrskyn kuljettama!\n\nEihän Hän muuten Jumala olisikaan. Kuuluuhan Hänen rajattomuutensa ja\nminun rajallisuuteni jo itse käsitteeseen.\n\nJa _jos_ minulla olisikin valta ja voima tulla Hänet täysin tuntemaan,\nmitä tekisin minä poloinen tuolla tiedollani? Kestäisinkö minä sitä?\nJaksaisinko minä kantaa tuota tunturien painoista taakkaa edes tuokion,\nedes niin kauan kuin silmä rävähtää tai sähkö vaatii aikaa maapallon\nympäri matkatakseen?\n\nEikö se ennemmin olisi omiaan vain minut maahan murtamaan ja\nmusertamaan?\n\nEnkö jo äsken murtunut tuosta yhdestä totuudesta, joka muistutti\nmieleeni omaa epätäydellisyyttäni? Kuinka tuhatkertaisesti\nmurtuisinkaan sitten koko maailmantotuuden painosta, jos se siinä\nsilmänräpäyksessä laskettaisiin hartioilleni?\n\nJa eikö se jälleen tuhatkertaisesti olisi omiaan minua juuri omasta\npienuudestani ja epätäydellisyydestäni muistuttamaan?\n\nMinua, joka en saata katsoa silmiin edes keskipäivän aurinkoa! Minua,\njonka päätä huimaa jo ensimmäinen Eiffel-torni!\n\nJa kuitenkin täytyy Hänen olla kirkkaampi kuin kaikki, mitä ihmissielu\nsaattaa valkeudesta aavistaa, ja korkeampi kuin kaikki, mitä ihmismieli\nvoi ylhäisintä kuvitella.\n\nTähdet ijäiset, tyydyn osaani siis. Mutta tahtoisin kuitenkin tehdä\nteille yhden kysymyksen:\n\nKuinka paljon saattaa tietää Jumalasta niin epätäydellinen olento kuin\nse, jonka tässä näette?\n\nSoinnahtivat äänet lempeämmät pääni päällä:\n\n-- Kaikki, minkä itse kykenet Hänestä aavistamaan.\n\n-- Siis vain muruja! huokasi henkeni hiljaisesti.\n\n-- Niin, mutta muruja kultaisia, kuiskivat korvaani taivas-äänet. Muruja\nniin kirkkaita ja häikäiseviä, että jokainen niistä jo riittää sinut\nloistollaan sokaisemaan.\n\nJälleen sai kiivauden ja kärsimättömyyden henki vallan minussa.\n\n-- Tahdon tuntea Hänet! huudahdin nopeasti. Nyt heti! Missä Hän on?\nMistä löydän Hänet?\n\nVastasivat tähdet tyynesti pääni päältä:\n\n-- Kukin löytää Hänet siitä parhaasta ja ylevimmästä, mihin Hänen\nhenkensä katse on kannattanut.\n\nHenkeni salpautui. Jaksoin tuskin enää pysyä jaloillani.\n\n\n\n4.\n\nVieri kotvanen, ennen kuin jälleen tohdin hengittää.\n\nTämä totuus ei ollut omiaan minua musertamaan, vaan päinvastoin\ntäyttämään riemulla ja pyhällä pyörtymyksellä.\n\n-- Onhan Hän tuossa! huusin itselleni haltioituneena. Onhan Hän tuossa\nmelkein kuin käden kuroteltavissa!\n\nKuka sitten?\n\nHän, _Hän_, Jumala! Hän, _Hän_, ijäinen, Hän, ääretön, Hän,\nihmeellinen, halki elämän etsimäni, kaikkialla kaipaamani! Hän, jonka\navulla kaikki salaisuudet selviäisivät ja jonka edessä ei olisi mitään\nmuuta ihmettä enää!\n\nSillä _tiedänhän_ minä, mikä on minun parhaani! Onhan niin\npäivänselvää, missä _minä_ olen pyhintä pyytänyt ja tavoitellut!\n\nSiksi olikin vastaukseni voitonvarma, kun sain sanoiksi huohottaen:\n\n-- Minun parhaani on aavistus ja mielikuvitus.\n\nEikä taivas langennut. Eivätkä taivaan tähdet tuosta radoiltaan\njärkähtäneet.\n\nHaastoivat vain yhtä tyynesti ja levollisesti:\n\n-- Siispä saapuu Hän sinun luoksesi henkesi haltioitumisessa.\n\nNiinkö? Sitäkö se olikin vain?\n\nTunsin itseni tuiki pettyneeksi. Sillä tiesinhän, etten voinut\nhaltioitua muuta kuin runoilijana.\n\nSiis vain sitä tavallista!\n\nSitä tavallista hurmiotilaa, jota olin tuntenut tuhannet kerrat. Sitä\ntavallista kaikkien hermokykyjen äärimmilleen jännittämistä, joka\nkuului melkein kuin minun ammattiini.\n\nMutta enhän minä ollut tullut tänne runouden jumalaa etsimään.\n\nOlinhan joutunut juuri sille elämän jyrkänteelle, missä taide ja\nestetiikka eivät yksin riitä enää, mistä etiikka alkaa ja missä suuret\nmaailman-arvoitukset vaativat itsekunkin omaa henkilökohtaista\nratkaisua.\n\nEi niin, että millään tavalla olisin runoutta tuominnut tai tuntenut\nsille turhaan parhaat vuoteni uhranneeni. Täytyihän minun päinvastoin\nolla sille suuressa kiitollisuuden velassa. Sillä olihan se juuri\nvarjellut minua niin paljosta pahasta, niin monista rikoksista ja\nkärsimyksistä, joista olin säästynyt elämällä ne pelkästään\nmielikuvituksessa.\n\nJa runoilemalla ne pois itsestäni. Niin monta surua, tuskaa ja\nkaihomieltä.\n\nEpäilemättä mahtoi siinäkin siis olla jotakin jumalallista. Mutta eihän\nse ollut Jumala, eihän se ollut Hän itse.\n\nEihän se ollut _Hän_, vaan _Minä_!\n\nOma heikko, vähäpätöinen minuutenihan siinä vain turhaan kalisteli\nkahleitaan. Pyrki pois maan tomusta, koetti tuntea edes jonkun itseään\nkorkeamman elävän hengen läheisyyttä.\n\nTahdoin kyllä aavistuksen ja mielikuvituksen siivin Häntä lähestyä.\nMutta tiesin korkeimmillenikin kohotessani tuota tietä kohtaavani vain\nitseni ja sitä ympäröivän tyhjän äärettömyyden.\n\nSitäpaitsi riippuu runollinen haltioituminen vain hetken mielialasta.\n\nSaattoiko niin löyhälle perustalle niin korkeata, niin taivasta\ntapailevaa pylvästä pystyttää? Ei ikinä!\n\nSiksi vastasinkin vain vitkaan ja surumielisesti:\n\n-- Minun tunnelmani läikkyvät ja väikkyvät kuin aava merenselkä. Mistä\ntiedän niiden kuohuja halkoessani lujan kallion silmiini sinertävän?\n\nKuului kuiskaus kuin outojen, sinertävien salojen humina:\n\n-- Lempeän luokse Hän tulee kuin lauha länsituuli. Mutta uhmaaja saa\ntuta Hänet myrskyssä ja ukkosessa.\n\nTuo vastaus tyydytti minua täydellisesti.\n\nNiinhän se oli, niinhän sen täytyi olla. Eihän Jumala voinut jokaista\nsamalla tapaa lähestyä. Täytyihän tulla huomioon otetuiksi kunkin syvin\nyksilöllisyys ynnä heidän henkilökohtaiset kokemuksensa.\n\nKullakin ihmisellä oli siis tavallaan ikäänkuin oma Jumalansa.\n\n\n\n5.\n\n-- Mikä siis on minun syvin yksilöllisyyteni? kysyin itseltäni. Eihän se\nvoi olla runous, sillä sehän on aaltoja, joita tuuli ajelee, muotoja,\njoita niiden alla asuva henki nostaa pinnalleen.\n\nMinun täytyi myöntää, että niin paljon kuin olin koettanut itseäni\ntutkiakin, minä en tiennyt sitä.\n\n-- Kukin palvelee siis Jumalaa omalla tavallaan, sanoin itselleni. Nöyrä\nnöyryydellä, uhmaaja uhmallaan, korven jalopeura peljättävällä\nkiljunnallaan, lempeän lehdon hirvi hiljaisella ylevyydellään.\n\nJa kukin tunnustaa Hänet omalla tavallaan. Ja kukin tuntee Hänet\nsellaisena kuin on Hänen oma ijäisin olemuksensa.\n\nNiinhän se on, niinhän sen täytyy olla. Eihän Saulus voi tuntea Jumalaa\nsamoin kuin Paulus, eihän Abaelard samoin kuin Fransiskus Assisilainen.\n\nEikä vanha Väinämöinen palvella Häntä samoin kuin Kullervo Kalervon\npoika.\n\nMutta miten palvelen minä Jumalaa? Miten?\n\nTiesin itse omien mielialojeni määrättömyyden.\n\nJa myöskin mielikuvieni. Niillä aloilla ei mikään inhimillinen ollut\nvierasta minulle, ei alin eikä ylin, ei synkin eikä aurinkoisin.\n\nKenties palvelin minä juuri niiden kautta jotakin tuntematonta Jumalaa?\n\n-- Mistä löydän niiden yhteissumman? kysyin vielä itseltäni. Olisiko se\nJumala, _minun_ Jumalani?\n\nVai olisiko niiden takana ehkä jotakin paljon ijäisempää ja ihanampaa,\njota ne vain ovat omiaan minulta pimentämään niinkuin pilvet aurinkoa?\n\nMinun täytyy siis ennen kaikkea päästä itseni perinpohjin tuntemaan.\nVain sitä tietä voin saada jotakin tietoa Jumalasta.\n\nJa oppia Häntä oikein palvelemaan.\n\nSillä enhän minä voi palvella sitä, josta minä en tiedä mitään, enkä\npolvistua sen eteen, josta niin monet käsitykset maailmassa vaihtelevat\nja vallitsevat. Täytyyhän olla minullakin oma Jumalani.\n\nMutta miten oppia tuntemaan itseään? Eikö vain vertailemalla? Eikö vain\nniiden vertailupäätelmien nojalla, joita muiden ihmisten ajatukset ja\nmietiskelyt ehkä olisivat omiaan minussa herättämään? --\n\nTunsin tuntevani liian vähän ihmisiä.\n\nMonelta taholta olin tosin heitä kautta elämäni tarkastellut, mutta en\ntältä. Monessa tilanteessa olin tullut lähelle heitä ja oppinut paljon\nheidän sisintä sielunelämäänsä tuntemaan, mutta en koskaan siinä, missä\nnyt itse olin.\n\nMitä mahtoivat he tietää Jumalasta? Miten mahtoivat he yleensä\nsuhtautua Häneen, miten palvella Häntä?\n\nJa mikä muodosti heidän syvimmän mahtipontensa? Tuon, jonka pohjalta he\ntoimivat ja työskentelivät ja jonka voimalla he yleensä jaksoivat elää\nmaailmassa?\n\nVai oliko sitä heillä edes ollenkaan? Kenties elivätkin he kaikki vain\ntyhjän varassa ja sattumalta?\n\nPäätin ottaa selon tuosta, sillä tiesin sen vaikuttavan väkevästi myös\nomaan ymmärrykseeni Jumalasta.\n\nJätin tähdet. Läksin ihmisten lasten luo.\n\n\n\n\nIHMISET.\n\n\n\nPAJAVIRSI.\n\n-- Seppä, joka seisot siinä alasimesi ääressä! Mitä tiedät Jumalasta?\n\n-- Miksi häiritset minua? Minun on kiire! Sitäpaitsi minulla on ollut\nniin vähän aikaa Häntä ajatella.\n\n-- Kuinka? Ei aikaa? Ei aikaa tärkeimpään? Miten se on ymmärrettävä?\n\n-- Minulle tärkein on työni. Vain sen kautta voin elää ja elättää myös\nvaimoani ja lapsiani.\n\n-- Ja tuoko riittää sinulle? Eikö sinulla siis ole mitään korkeampia,\nhenkisempiä tarkoitusperiä?\n\n-- En tiedä, mitä tarkoitat niillä. Mutta työni odottaa minua. Olet\nminua jo liian kauan pidättänyt.\n\n-- Tiedän työsi tuiman välttämättömyyden. Mutta eikö sen lomassa ole\nkoskaan mieleesi juolahtanut, ettei ihminen elä vain leivästä, vaan\nettä hän kaipaa ravintoa myös kuolemattomalle sielulleen?\n\n-- Minulla on niin vähän lomahetkiä.\n\n-- Mitä silloin teet?\n\n-- Lepään taikka koetan parhaani mukaan nauttia vaimoni ja lasteni kera\ntyöni tuloksista.\n\n-- Ja mitä laatua ovat sinun nautintosi?\n\n-- Iloitsen tämän elämän antimista.\n\n-- Etkö koskaan toisen, korkeamman elämän? Eikö sielusi koskaan ole\ntuntenut sammumatonta janoa sinne, missä on kaiken valkeuden ja\nvanhurskauden alkulähde?\n\n-- Ei. En tunne sitä elämää. Minun elämäni piirin muodostavat vain paja\nja koti ja joskus käynti hyvissä ystävissä.\n\n-- Aineen orja olet. Etkö koskaan kiitä kaiken hyvän antajaa?\n\n-- Kiitän Häntä työlläni ja sillä mielellä, millä työskentelen.\n\n-- Siis millä mielellä?\n\n-- Tyytyväisellä. En napise kohtaloani. Ja minulle on sanottu, että se\non Herralle sangen otollista.\n\n-- Sinulla ei siis ole mitään täyttämättömiä toivomuksia? Maailma on\nsiis ylimalkaan varsin hyvä sinun kohdaltasi?\n\n-- Kaiketi olisi siinäkin paljon korjaamista.\n\n-- Esimerkiksi mitä?\n\n-- Palkka voisi olla parempi ja leipä leveämpi. Mutta on turhaa sitä\najatella.\n\n-- Miksi?\n\n-- Ettei mieli turhan tautta myrtyisi ja katkeroituisi.\n\n-- Yhteiskunnallinen vääryys painaa siis sinuakin? Eikö koskaan ole\npäähäsi pälkähtänyt nousta sitä vastaan taisteluun?\n\n-- Kyllä, nuorempana. Sitten olen koettanut sitä unohtaa, ettei elämän\nkuorma kävisi minulle ylivoimaiseksi.\n\n-- Ja oletko siinä onnistunut?\n\n-- Kutakuinkin. Ainakin minä luulen niin. Mutta nyt sinun täytyy\nmennä todellakin, sillä näethän, että hukkaan sinun kanssasi parasta\ntyö-aikaani.\n\n-- Vielä yksi sana! Olet jo vanha mies. Etkö koskaan ajattele kuolemaa?\n\n-- Se tulee kuitenkin, ajattelipa sitä tai ei. Paras, että koettaa tässä\nelämässä elää ja tehdä työnsä niin kunnollisesti kuin mahdollista.\n\n-- Eikä haudantakainen kammota sinua? Aiot siis kuolla hyvällä\nomallatunnolla?\n\n-- Kuolen samalla tunnolla kuin olen elänytkin.\n\n-- Kuin kurja maan matonen siis?\n\n-- Maasta sanovat minun tulleen. Kaiketi pitää minun siihen jälleen\npalajaman.\n\n-- Mutta sinun -- sinun sielusi! Minne luulet sen joutuvan? Eikö se siis\nollenkaan halaja elää iankaikkisesti?\n\n-- Lienet pappi, koska noin puhut. Mistä tietäisin, minne liekki menee,\nkun tuli sammuu ja hiilet kylmenevät!\n\n-- Tiedän, että uskot aineen yliherruuteen.\n\n-- Uskon siihen, mitä näen ja minkä pääni ja järkeni oikeaksi\ntodistavat.\n\n-- Mutta sinun sydämesi, sinun koko ääretön, itsetietoinen minäsi? Mitä\nse sanoo? Mitä se uskoo? Vai etkö koskaan ole nähnyt vaivaa kurkistaa\nsen syvyyteen?\n\n-- Puhu selvemmin! En ymmärrä sanojasi.\n\n-- Tarkoitan: Etkö ole nähnyt milloinkaan sieltä sielusi sisimmästä\nikäänkuin etäistä, epämääräistä kangastusta jostakin itseäsi\nijäisemmästä ... jostakin yksilöä ja yksilön kuolemaa\nkuolemattomammasta henkisestä mahdista maailmassa?\n\n-- Jätä minut! Kieleni on kankea ja ajatukseni aprikoiva. En ole\ntottunut sitä aina ja joka hetki sanoiksi pukemaan.\n\n\n\nLEMMENVIRSI.\n\n-- Seis! Mihin hiivit kuutamon välkkeessä, mies? Aiotko varastaa vai\neikö tekosi muuten siedä päivän valoa?\n\n-- Menen lemmittyni luo. Aion varastaa suukon hänen huuliltaan.\n\n-- Etkö pelkää kiinni joutuvasi?\n\n-- En pelkää mitään, kun on hänestä kysymys. Jos joku tahtoo tieni\nsulkea, lyön hänet kuoliaaksi kuin jalopeura käpälällään.\n\n-- En tahdo estää sinua tolaltasi. Ainoastaan jotakin muuta mieleesi\nmuistuttaa.\n\n-- En tahdo nähdä, en kuulla mitään. Väisty! En tahdo hukata hetkeäkään\nsiitä autuudesta, joka minua odottaa.\n\n-- Sinun lemmittysi on siis hyvin kaunis?\n\n-- En tiedä mitään häneen verrattavaa. Sinun pitäisi tuntea hänet.\nTulisit silloin vasta oikean elämän tajuamaan.\n\n-- Mutta onko hän myöskin hyvä?\n\n-- Taivaallinen hyvyys säteilee hänen silmistään. Jospa näkisit hänet!\nPaitsi äitiäni en tiedä siinäkään suhteessa mitään häneen verrattavaa.\n\n-- Uskon, että rakastat sokeasti häntä.\n\n-- En, vaan näkevästi. Olin sokea silloin, kun en vielä tuntenut häntä.\n\n-- Ja mitä entistä ihmeellisempää luulet nyt näkeväsi?\n\n-- Näen elämän kauneuden. Näen kaiken maailman ihanuuden. Mitä tiesin\nminä ennen niistä? En enempää kuin mykkä kala tietää taivaan\nvalkeudesta.\n\n-- Ja mitä luulet siitä nyt tietäväsi?\n\n-- Että on kuin itse aurinko olisi astunut sydämeeni. Minä rakastan!\nMinä rakastan häntä, yhtä ainoaa, ja samalla minusta on kuin\nrakastaisin kaikkia ihmisiä.\n\n-- En tahdo sinun kaunista tuulentupaasi järkyttää. Mutta hän? Luuletko\nmyös hänen sinua samoin rakastavan?\n\n-- Minulla ei ole mitään syytä epäillä sitä. Mutta miksi kysyt sitä?\nTeetkö sen vain huvin vuoksi vai tahdotko sieluni mustimmalla kaikista\nepäluuloista myrkyttää?\n\n-- Olkoon se kaukana minusta. Toivoisin vain, että tarkoin harkitsisit\nja punnitsisit kaikki asianhaarat, ennen kuin sidot itsesi\nelinkautiseksi.\n\n-- Sinä! Sinä puhut kuin puntari! Sinä et ole koskaan itse rakastunut.\n\n-- Voimme jättää sen kysymyksen tällä kertaa. Mutta kuinka kauan\nluulette te kestävän tuon rakkautenne?\n\n-- Niin totta kuin elän, se on kestävä iankaikkisesta iankaikkiseen!\n\n-- Haudan tällä ja tuolla puolen?\n\n-- Niin tässä kuin tulevaisessa elämässä! Mutta en nyt halua enempää\nkanssasi laverrella. Tahdon nyt juuri kohdata hänen katsettaan.\n\n-- Viivy hetki vielä! Te aiotte siis todellakin avioliittoon?\n\n-- Luonnollisesti! Niin pian kuin olen onnistunut hänelle ja itselleni\nsiedettävän toimeentulon valmistamaan.\n\n-- Ja siihen mennessä te varastatte rakkautta? Eikö niin?\n\n-- Emme suinkaan. Me otamme. Me vain otamme omaamme, mikä kuuluu meille.\n\n-- Kuitenkin te petätte isiänne ja äitejänne?\n\n-- Teemme sen vain niin kauan kuin meidän on pakko tehdä niin. Mikään ei\nolisi meille itsellemme mieluisempaa kuin tehdä rakkautemme heti\nkaikelle maailmalle tiettäväksi.\n\n-- Ja sillä välin te suostutte vilpistelyyn? Onko teidän siis aivan\nmahdotonta odottaa?\n\n-- Aivan mahdotonta! Jokainen hetki, jolloin emme ole toistemme\nseurassa, on jo kadotettu kallis kivi, eikä meillä ole varaa enempi\nkadottaa. Nytkin hukkuu niitä jo liian paljon.\n\n-- Mutta voiko valheelle mitään pysyväistä onnea rakentaa?\n\n-- Meidän lempemme on totinen totuus. Kuinka saatat sinä niin kysyä?\n\n-- Sanoit äsken, ettet pelkää mitään. Etkö sitäkään, että voit\ntahtomattasi tuottaa hänelle ikävyyksiä?\n\n-- Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä! Mutta jos ikävyydet kuitenkin\ntulisivat, tahdomme kohdata niitä käsi kädessä.\n\n-- Kuinka uskallat mainita Jumalan nimeä niin pienen ja matalan seikan\nkuin kurjan lempesi yhteydessä? Etkö luule Häntä siten herjaavasi?\n\n-- Varo itseäsi! Minun lempeni ei ole pieni eikä matala. Tunnenhan itse\nsen kautta juuri nousevani jumaliin.\n\n-- Suuret sanat eivät suuta halkaise. Mutta millä todistat sanasi?\n\n-- Tuntoni todistuksella, joka sanoo, että tulen päivä päivältä\nparemmaksi ihmiseksi.\n\n\n\nTIETOVIRSI.\n\n-- Sallinet, että häiritsen sinua? Näin tulen tuikkivan lampustasi yöhön\nsankeaan.\n\n-- Olet tervetullut, kun et kauan viivy. Myöskin minulle voi olla hyvä\nhetkinen huoahtaa.\n\n-- Näytät vanhalta ja rasittuneelta. Milloin lienet viimeksi levähtänyt?\n\n-- Lepään silloin, kun puhun muiden ihmisten kanssa. Mutta yksin ollen\nminun ajatukseni ei lepää milloinkaan.\n\n-- Sinä olet paljon yksin?\n\n-- Minä olen _aina_ yksin. Mutta muiden seura estää ajatusteni paljouden\naivojani pakahduttamasta.\n\n-- Näen paljon kirjoja edessäni. Mitä etsit niistä?\n\n-- Koetan oppia ikäni kaiken.\n\n-- Mutta lyhyt on ikä ihmislapsen. Luuletko koskaan kaikkea käsittäväsi?\n\n-- Tiedän oppivani vain pienen murto-osan. Mutta minun jälkeeni tulee\ntoisia, jotka jälleen vievät elämäntyötäni eteenpäin.\n\n-- Ja mitä kutsut sinä elämäntyöksesi sitten?\n\n-- Samaa, minkä pitäisi olla jokaisen ihmisen elämäntyö. Mutta kaikki\nihmiset eivät sitä käsitä vielä ja siksi on se jäänyt vielä vain\nmuutamien yksilöiden hartioille.\n\n-- Siis mikä sitten?\n\n-- Tiedon valkeus. Tulla tuntemaan kaikki, mitä maassa, maan alla ja\nvesissä on. Ja jos mahdollista, tulla tuntemaan myös kerran, mitä\npiilee maailmankaikkeudessa.\n\n-- Ja _jos_ tuo olisi mahdollista? Luuletko, että ihmiset tulisivat\nsiitä sen paremmiksi?\n\n-- Sitä en tiedä. Mutta ainakin uskon, että he tulisivat suuremmiksi. Ja\nJumalan kaltaisemmiksi.\n\n-- Uskotko itse Jumalaan?\n\n-- Tiedon summa on Jumala. Mutta meillä on siihen vielä pitkä matka.\n\n-- Ja ennen kuin pääsemme siihen? Millä siihen saakka henkemme polttoa\nviihdyttää?\n\n-- Häntä etsimällä. En tiedä mitään muuta keinoa.\n\n-- Etsitkö Häntä myös kirjoistasi?\n\n-- Etsin aina Häntä.\n\n-- Ilman että sinulla on toivoa edes koskaan löytää Häntä eläessäsi?\n\n-- Niin. Siksi teenkin työtä tulevien sukupolvien edestä.\n\n-- Ja voiko tuo sydäntäsi tyydyttää?\n\n-- Ei aina. Ei vaikeina hetkinäni.\n\n-- Milloin ne tulevat?\n\n-- Silloin kun epäusko tulee. Silloin kun työni tuntuu niin turhalta ja\nedessäni oleva taival niin toivottomalta.\n\n-- Ymmärrän. Tuo tapahtuu joskus kaikille ihmisille.\n\n-- Mutta ehkä useimmin tietäjille. Sillä heillä olisi niin monta\ntotuutta, joita he tahtoisivat ihmisten lapsille lahjoittaa. Mutta\nihmisten lapset eivät tahdo ottaa vastaan niitä.\n\n-- Uskotko aina tietojesi totuuteen?\n\n-- En aina sitäkään. Ja nepä ne lienevätkin juuri vaikeimpia hetkiäni.\n\n-- Mitä silloin teet?\n\n-- Painan silloin pääni alas nöyryydessä ja tunnustan, etten varmuudella\ntiedä mitään. Mutta tunnen, että työni kasvaa juuri tuosta nöyryydestä.\n\n-- Ja tyytymättömyydestä?\n\n-- Niin. Sillä se pakottaa minut ijäti pyrkimään.\n\n-- Mutta myös jäämään ijäti epätäydelliseksi niinkuin elosi työkin?\n\n-- Ei ole täydellistä mikään inhimillinen. Kuitenkin osaan olla\nkiitollinen siitä, että olen saanut aivot, joilla tutkia ja ajatella.\n\n-- Kiitollinen? Kenelle?\n\n-- Kohtalolle, Jumalalle, maailmankehitykselle, miten vain tahdot Häntä\nnimittää.\n\n-- Ja kun kiität Häntä? Mitä silloin tunnet?\n\n-- Tunnen jotakin itseäni varmempaa ja tietoisempaa liikkuvan lähelläni.\n\n\n\nTAITOVIRSI.\n\n-- Tervehdin sinua, suuri taideniekka! Miksi niin tiukasti silmiäsi\nsiristät ja tuijottelet?\n\n-- Etkö näe? Katson naista, joka seisoo tuolla kauempana.\n\n-- Missä?\n\n-- Tuolla, tuolla jalustalla. Mikä onni, että löysin hänet! Vahinko\nvain, että hän ei jaksa säilyttää asentoaan niin kauan kuin vaatisi\nsiveltimeni.\n\n-- Näen naisen, joka on alaston. Eikö hän siis häpeä ollenkaan?\n\n-- Ei, sillä hän tietää, että hänen ei ole tarvis hävetä. Hän tietää,\nettä kauneuden jumala itse on hänen muotonsa muovaellut.\n\n-- Kenties hän on vielä ylpeä kauneudestaan?\n\n-- Epäilemättä hän on ylpeä, niinkuin on rikas rikkaudestaan ja nero\nneroudestaan. Ja eikö hänellä ole siihen mielestäsi oikeutta sitten,\nsillä onhan kauneus taivaan ylin armolahja?\n\n-- Jos on kuin sanot, eikö hänen pitäisi kantaa sitä nöyryydessä ja\nhäveliäisyydessä?\n\n-- Ei mielestäni. Vain rumuus peittäköön itsensä ja käyköön allapäin.\nKauneuden tehtävä on säteillä kaikille vapaana ja alastomana.\n\n-- Kuolemattoman kauneuden, tarkoitat?\n\n-- Teen hänet kuolemattomaksi.\n\n-- Henki yksin on todella kuolematon.\n\n-- Siispä puhallan elävän henkeni hänen sieraimiinsa! Etkö näe, kuinka\nhän alkaa elää ja hengittää toista, ihanampaa ja ijäisempää elämää\ntuossa kankaallani?\n\n-- Näen kauniin naisen kuvan, joka aistejani miellyttää.\n\n-- Etkö muuta? Etkö näe hänessä sen ijäisen ihanuuden rakkautta, joka\ntällä hetkellä täyttää koko olemukseni?\n\n-- En. Mitä sinä nimität ijäiseksi, nimitän minä ajalliseksi.\n\n-- Luuletko, että luon silmäni häneen häntä himoitakseni? Luuletko, että\nrakastan häntä _sillä_ rakkaudella?\n\n-- Siis millä?\n\n-- Toisella, paljon suuremmalla ja korkeammalla, jonka kautta ja jonka\nvoimasta juuri olen taiteilija. Näen hänessä jotakin näkymätöntä.\n\n-- Jos niin on, mitä teet hänellä siis? Miksi et lähetä kotiinsa häntä?\n\n-- Tarvitsen häntä mielikuvani kiteyttämisessä. Tarvitsen häntä\nsitoakseni hänen ajallisiin muotoihinsa jotakin ajatonta ja rajatonta,\njoka liikkuu sielussani.\n\n-- Miksi sitoa sitä? Miksi et salli sen täydessä vapaudessaan siellä\nliikkua ja läikehtiä?\n\n-- En voi muuten tarjota sitä ihmisille.\n\n-- Ja ellet voisikaan? Pitäisitkö sitä sitten niin suurena\nonnettomuutena?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Kenelle? Meille vai itsellesi?\n\n-- Pitäisin itseäni kitupiikkinä, joka ei jaa maljastaan janoaville,\nvaikka miljoonat kädet häntä kohden tuskaisesti kurkottavat.\n\n-- Etkö pelkää siten suurta pienentäväsi? Etkö pelkää siten pyhintä\nalentavasi ja myös samalla ijäistä itseäsi?\n\n-- En. Enhän tee muuta kuin mitä ovat tehneet kaikki suuret\nuskonnonperustajatkin, silloin kun he ovat syvimmät ajatuksensa\nsanoihin pukeneet.\n\n-- Et voi itseäsi verrata heihin. He ovat Jumalan totuutta eivätkä\nkauneutta julistaneet. Taikka niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu:\nihmisille tajuttaviin muotoihin pukeneet.\n\n-- Jos pidät sen pienempänä syntinä, niin mielellään minun puolestani.\nMutta kuinka luulet muuten totuuden kauneudesta erottavasi?\n\n-- Kaikki totinen totuus on aina kaunista.\n\n-- Ja kaikki oikea kauneus on aina totta. Mutta työni häiriytyy, en nyt\ntahdo antautua kanssasi sanasotaan.\n\n-- Yhtä vähän kuin minäkään. Mutta salli vielä yksi kysymys!\n\n-- Sano se siis!\n\n-- Ymmärrän, että etsit ihannettasi...\n\n-- En! Se _on_ jo minulla. Etsin vain ilmaisua sitä ilmi saadakseni.\n\n-- Ja senkö luulet löytäneesi tuon naisen katoavaisesta\nmuotomuhkeudesta?\n\n-- Löydän kaavat hänestä katoamattomalle kauneuskuvalleni.\n\n-- Niinkö alhaiseksi arvaat ihanteesi? Vai näetkö Jumalan myöskin maan\ntomussa siis?\n\n-- Kuinka en näkisi? Kuinka en uskoisi kaiken elämän jumaluuteen? Enhän\nmuutoin voisi hetkeäkään harjoittaa taidettani.\n\n-- Se ei ole taakka sinulle? Teet sitä sydämesi suurimmalla ilolla siis?\n\n-- Kysy rakastavalta naiselta, joka synnyttää! Eikö hän tee sitä\nsydämensä suurimmalla tuskalla ja hekkumalla?\n\n-- Etkö tiedä mitään korkeampaa elämässä?\n\n-- En.\n\n-- Etkä kuolemassa?\n\n-- En. Pelkään vain liian varhain kuolevani.\n\n-- Miksi pelkäät sitä?\n\n-- Koska en silloin saisi tehdyksi kaikkea, mitä liikkuu sielussani.\n\n-- Kerran on sinunkin luomisvoimasi lakastuva.\n\n-- Tiedän, etten ole ikuinen. Mutta luon kuin Luoja kuolemattomia.\n\n-- Etkö nyt herjaa Häntä? Etkö pelkää tiliä, jonka kerran olet tekevä\nHänelle lahjoistasi!\n\n-- Olen taiteilija Jumalan armosta. Tiedän, että tilini on oleva helppo\nminulle, jos vain joka hetki, viimeiseen hengenvetooni saakka, olen\nitselleni uskollinen.\n\n\n\nKIRKKOVIRSI.\n\n-- Mitä paukutat, pappi, siellä? Tunnetko sen elävän Jumalan, jonka\nkunniaa niin korkealla äänellä kuulutat sanankuulijoillesi?\n\n-- Tiedän Hänestä sen, mihin uskoo koko kristikunta ja minkä suuret\nkirkko-isät ovat meille kerran oikeana opettaneet.\n\n-- Oletko lutherilainen vai katolilainen? Monet lahkot halkovat\nkristikuntaa.\n\n-- Kaikki uskovat ne kuitenkin Jeesukseen Kristukseen.\n\n-- Ehkä suullaan, mutta eivät sydämellään. Suurin osa kristikuntaa ei\nenää usko mihinkään.\n\n-- Ikuinen totuus ei siitä muutu. Sen voima on sama tänään kuin tuhat\nvuotta sitten ja on oleva sama myös tuhat vuotta meidän jälkeemmekin.\n\n-- Oletko tuntenut tuon voiman myös tunnossasi ja elämässäsi?\n\n-- En usko yksilöllisiin totuuksiin.\n\n-- Mihin uskot enemmän siis?\n\n-- Uskon enemmän pyhään raamattuun ja siihen, mitä menneet sukupolvet\naikakaudesta aikakauteen ovat todeksi tunnustaneet.\n\n-- Siis auktoriteetti-uskoa?\n\n-- Voit sitä myös siksi nimittää.\n\n-- Siis uskot siihen, mitä _muut_ ovat Jumalasta tienneet ja\ntodistaneet?\n\n-- Niin. Muut minua pyhemmät ja jalommat miehet, ennen kaikkia _Hän_,\njoka oli kutsuttu maailmaa synneistä vapahtamaan.\n\n-- Pidätkö itsesi siis niin vähäpätöisenä? Etkö pane siis mitään arvoa\nomalle tiedollesi ja todistuksellesi?\n\n-- En. Täytyy olla joku yksilöä korkeampi arvovalta, ellei mieli ainoan\noikean opin ja koko ihmiskunnan ehkä jälleen vuosituhansiksi harhaan\nhairahtua.\n\n-- Luulet siis tuon ainoan oikean opin omaavasi?\n\n-- Olen siitä vakuutettu sielustani ja mielestäni.\n\n-- Etköhän nyt itse vetoa yksilölliseen totuuteen?\n\n-- En. Sillä se oppi on sama kuin mitä Herramme Vapahtajamme on itse\njulistanut.\n\n-- Entä Buddha? Entä Konfutse? Entä Muhammed?\n\n-- En tunne heitä. En siis voi mitään sanoa heistä.\n\n-- Kuitenkin myöntänet, että on ollut muitakin suuria ihmiskunnan\nopettajia?\n\n-- Tunnen vain yhden ainoan oikean Jumalan Pojan: Sanan, joka tuli\nlihaksi.\n\n-- Hyvä. Seuraatko Hänen oppiaan myös jokapäiväisessä elämässäsi?\n\n-- Saarnaan Häntä sunnuntaisin. Kaikessa muussa olen erehtyväinen\nkuolevainen.\n\n-- Mutta et virkasi toimituksessa?\n\n-- En, sillä toimitan sitä puhtaan opin ja kirkon käsikirjan mukaan,\npuolelle taikka toiselle siitä tuumaakaan poikkeamatta.\n\n-- Onko oikeus muuta julistaa kuin mitä itse on kokenut ja havainnut\ntodeksi omassa sydämessään?\n\n-- Kyllä. Eihän opin arvo riipu siitä, kuka ja minkälainen ihminen sitä\nkuuluttaa.\n\n-- Toivot kuitenkin tulevasi autuaaksi?\n\n-- Toivon sen tapahtuvan Karitsan veren kautta, joka on myöskin minun\nvaivaisen syntisen vuoksi pirskoitettu.\n\n-- Olet pantu kansan paimeneksi.\n\n-- Tiedän, että raskas edesvastuun taakka lepää hartioillani. Siksi\nkoetankin suorittaa pyhän tehtäväni niin uskollisesti ja tunnollisesti\nkuin mahdollista.\n\n-- Muiden maallisempien tehtävien lomassa?\n\n-- Meidän on myös ajassa elettävä.\n\n-- Tiedän, että maanviljelyksesi on mallikelpoisessa kunnossa ynnä\nkarjasi suurin ja kaunein koko pitäjässä. Mutta tätäkö kutsut sinä\nKristuksen seuraamiseksi?\n\n-- Meidän on myöskin maallisesta leiviskästämme tili tekeminen. Siksi\nkoetan hoitaa kotini ja kontuni niin toimellisesti kuin mahdollista.\n\n-- Kuuluuko siihen myös, että kiusaat torppareitasi ja ryöstät saatavasi\nköyhimmältäkin seurakuntalaiseltasi viimeiseen penninkiin?\n\n-- Jos jättäisin jonkun ryöstämättä, jättäisivät monet minulle\nmaksamatta.\n\n-- Entä sitten? Luuletko, että olisi samoin tehnyt myös Herrasi\nVapahtajasi?\n\n-- Poimi Hänkin tähkäpäitä. Teen samaa, vaikka omilta tiluksiltani.\n\n-- Leipäpappi olet! Etkö pelkää pyhän virkasi saastuvan siitä, että näin\nkasaat itsellesi maallista mammonaa?\n\n-- Taidan vastata apostolin sanoilla siihen: joka evankeliumia saarnaa,\nsen on myös evankeliumista elettävä.\n\n\n\nKUNINGASVIRSI.\n\n-- Kuningas korkea! Onko sinulla tuokion aikaa kuulla minua?\n\n-- Mitä? Kuka tuo on? Kuinka hän on tänne tunkeutunut?\n\n-- En puhu omalla suulla. Suuremmat ovat minut tänne lähettäneet.\n\n-- Näen, että olet profeetta. Mitä tahdot minusta?\n\n-- Tahtoisin tehdä sinulle eräitä kysymyksiä.\n\n-- Kysy!\n\n-- Kuningas korkea! Tiedätkö jotakin Jumalasta?\n\n-- Kuinka en tietäisi Hänestä minä, joka juuri olen kuningas Hänen\narmostaan?\n\n-- Muistatko kiittää Häntä myös ylhäisestä asemastasi?\n\n-- Teen sen joka päivä aamu- ja iltarukouksissani. Mutta minun asemaani\nseuraavat myös raskaat velvollisuudet.\n\n-- Rukoiletko myös voimaa Jumalalta voidaksesi hyvin ja oikein täyttää\nniitä?\n\n-- Kyllä. Ja jos sen joskus unohtaisinkin, tekevät pappini ja piispani\nsen minun puolestani kautta valtakunnan.\n\n-- Ja valtakuntasi kukoistaa?\n\n-- Katso ympärillesi! Näet, että voin sisäisellä ylpeydellä sovittaa\nitseeni raamatun sanat: \"Sen päällä on kuningas valtakunnassa, että\nkedot kynnettäisiin.\"\n\n-- Ajattelet siis kaikessa vain alammaistesi hyötyä ja menestystä?\n\n-- Mitä voisin minä muuta ajatella? Olenhan minä maan isä. Siis on minun\nlapsistani huoli pidettävä.\n\n-- Ja he tuottavatkin varmaan paljon huolta sinulle?\n\n-- Monet unettomat yöt olen valvonut heidän vuokseen vuoteellani.\n\n-- Oletko pyytänyt silloin neuvoa Jumalalta?\n\n-- Olen rukoillut, että Hän valistaisi minut oikeudessa ja viisaudessa.\nMutta sittenkään en ole aina ollut varma siitä, mikä olisi ihmisille\nparhainta ja Jumalalle otollisinta.\n\n-- Tiedän, että olet hurskas ja hyvä kuningas. Mutta muistatko aina\nmyös, että Hän ennen kaikkea on rauhan ja rakkauden Jumala?\n\n-- Koetan pitää sitä mielessäni. Mutta Hän on myöskin vanhurskas ja\nkiivas Jumala.\n\n-- Seuraatko siinäkin Hänen esimerkkiään?\n\n-- Ei kanna turhaan miekkaa esivalta. Mutta tunnustan, että se on ehkä\nraskain kaikista minun kantamuksistani.\n\n-- Hän on sanonut: \"Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.\"\n\n-- Hän ei ole sillä ijäisen oikeuden eikä itse-säätämänsä esivallan\nmiekkaa tarkoittanut.\n\n-- Mutta Hän on sanonut myös: \"_Älä tapa_!\"\n\n-- Siksi onkin yleviin oikeuteni armahtaa kuolemaantuomittuja.\n\n-- Kuitenkin käyt sinäkin sotia.\n\n-- Koetan välttää niitä niin paljon kuin mahdollista. Mutta jos\nvihollinen hyökkää minun maahani, on minun pyhä velvollisuuteni sitä\nasevoimalla puolustaa.\n\n-- Etkö itse koskaan alota hyökkäyssotia siis?\n\n-- En.\n\n-- Etkä koskaan ole edes välillisenä syynä niihin?\n\n-- Koetan elää sovussa kaikkien naapurieni kanssa. Mutta heidän\njoukossaan on toisia, joita eivät elähytä samat tarkoitusperät.\n\n-- Mistä tuo johtunee?\n\n-- He tahtovat riistää meiltä väkivallalla ja miekka kädessä, minkä me\nolemme rauhan työllä ja ahkeruudella saavuttaneet.\n\n-- Ja silloin taistelee rauhan Jumala teidän puolellanne?\n\n-- Silloin johdattaa Hän sotajoukkojamme. Silloin kuulevat he Hänen\näänensä meidän tykkiemme jylinästä.\n\n-- Mutta heidänkin puolellaan tykit jylisevät.\n\n-- Ne eivät merkitse mitään meidän rynnätessämme. Sillä meidän\npuolellamme on _oikeus_ ja sen Jumala kuulee meidän esirukouksissamme.\n\n-- Hekin rukoilevat Jumalaa.\n\n-- He herjaavat verisesti Häntä anomalla, että Hän vääryyden ja\nväkivallan asiaa avittaisi.\n\n-- Mutta kuitenkin! Jos kaikesta asiasi oikeudesta huolimatta sattuisit\nsittenkin tappiolle joutumaan?\n\n-- Mahdotonta!\n\n-- Eikö tuollaista ole koskaan koko hallitusaikanasi tapahtunut?\n\n-- Kyllä. Kerran.\n\n-- Kuinka sen selität?\n\n-- Minä en mielelläni muistele sitä. Mutta se oli koettelemus, jonka Hän\nlähetti kansalleen.\n\n-- Uskot, että kansasi on Jumalan valittu kansa siis?\n\n-- En voi epäillä sitä nähdessäni niitä ihmetöitä, joita Hän on tehnyt\ntämän kansan hyväksi.\n\n-- Hän pitää siis aivan erikoisesti huolta siitä?\n\n-- Kyllä. Ja siitä päätän minä, että Hän on myös aikonut sen suhteen\njotakin aivan erikoista.\n\n-- Siis mitä? Sinä et voi arvata sitä?\n\n-- En. Mutta minä uskon, minä tunnen, minä tiedän...\n\n-- Etkö juuri päässyt myöntämästä, ettet tiedä mitään?\n\n-- Kyllä. Ja kuitenkin minulla on vankkumaton varmuus täällä sydämeni\nsyvimmässä, että tämän kansan vielä kerran täytyy tavalla taikka\ntoisella tulla maailmaa vallitsevaksi.\n\n\n\nTUOMARIVIRSI.\n\n-- Vanhus vakava, harmaahapsi! Sama on matka meillä. Sallinet, että\nsaattelen hiukan sinua?\n\n-- Tie kuuluu meille kummallekin.\n\n-- Mistä tulet? Minne riennät niin keveillä askelilla?\n\n-- Tulen käräjäpaikalta. Riennän kotiin, missä monet vieraat minua\nodottavat.\n\n-- Vietät pitoja siis? Voitko tehdä sen todellakin hyvällä\nomallatunnolla?\n\n-- Miksi en voisi päätettyäni hyvin päivätyöni?\n\n-- Olet jakanut oikeutta siis? Tiedän sinua kihlakunnan tuomariksi\nmainittavan.\n\n-- Se olenkin. Jaan oikeutta maan lakien mukaan.\n\n-- Ja olet ehkä tänäänkin tuominnut monta ihmistä vankilaan?\n\n-- Kyllä. En ole voinut välttää sitä.\n\n-- Etkö milloinkaan pelkää erehtyväsi?\n\n-- Ihminen voi aina erehtyä. Mutta sitä varten ovat ylioikeudet\nolemassa.\n\n-- Entä jos nekin erehtyvät?\n\n-- Sitä varten on olemassa prokuraattori. Et suinkaan tahtone väittää\nmeidän kaikkien lain hengestä erehtyvän?\n\n-- Saattaisihan sekin olla mahdollista. Mutta myös laki itse voi olla\nväärä.\n\n-- Väärä se ei voi koskaan olla, korkeintaan vanhentunut.\n\n-- Kuinka niin? Miten selität sanasi?\n\n-- Mikään laki ei olisi koskaan tullut laiksi, ellei se ainakin joskus\nolisi vastannut kansan oikeustajuntaa.\n\n-- Mutta myös tuo oikeustajunta voi olla väärä.\n\n-- Ei milloinkaan. Kansa on aina oikeassa, sillä sen ääni on Jumalan\nääni.\n\n-- Kuitenkin ovat monet kansanjohtajat siitä usein erehtyneet.\n\n-- Silloin he eivät ole kyllin herkällä korvalla sitä kuunnelleet. Sillä\ntuo ääni voi joskus olla hiljainen kuin kuiskaus, vaikka se taas toisin\nvuoroin voi pauhata pauanteena.\n\n-- Sitäkö kuuntelet siis kansalle oikeutta jakaessasi?\n\n-- Tutkin ja tuomitsen parhaan ymmärrykseni mukaan. Tavallisesti kaikuu\nkansan ääni jo kyllin selvänä minun omasta oikeustajunnastani.\n\n-- Ei ystävyys eikä vihamielisyys sitä pimitä siis?\n\n-- Ei. Olenhan tuomari, tunnen ylevän virkani vastuunalaisuuden.\n\n-- Eivätkä mitkään muutkaan yksityiset syyt koskaan vaikuta tuomioosi?\n\n-- Eivät milloinkaan. Teen kaiken tuomarivalallani.\n\n-- Se on siis _niin_ pyhä sinulle?\n\n-- Kyllä. Kun istun sillä istuimella, en tiedä mitään sitä korkeampaa.\n\n-- Siksikö, että olet pannut sielusi autuuden pantiksi siitä?\n\n-- Miten lienee. Tunnen joka tapauksessa istuvani silloin kaikkivaltiaan\nJumalan kasvojen edessä.\n\n-- Tunnet itsesi Jumalan sijaiseksi?\n\n-- Ehkä niinkin. Edustanhan silloin Hänen itsensä asettamaa esivaltaa.\n\n-- Päätin äskeisestä puheestasi sinun kansan oikeustajuntaa edustavan.\n\n-- Voit niinkin sanoa, sillä sekin on Jumalasta.\n\n-- Miksi et siis jätä tuomiota Hänelle? Hän on sanonut: \"Älkää tuomitko,\nettei teitä tuomittaisi!\"\n\n-- Siksi en teekään sitä koskaan yksityisenä henkilönä. Mutta tuomarina\nolen minä Hänen ajallinen välikappaleensa.\n\n-- Siis tiedät myös, että Hän on pitkämielinen ja hyvä?\n\n-- Kyllä. Siksi muistutankin aina mieleeni tuhatvuotista\ntuomarisääntöäni, joka sanoo: \"Parempi päästää kuin langettaa.\"\n\n-- Seuraatko sitä myös omassa oikeustoimessasi?\n\n-- Kyllä. Aina, kun rikos on epäselvä.\n\n\n\nTOUKOVIRSI.\n\n-- Miksi kynnät, kyntäjä?\n\n-- Sekin kysymys! Teen työtäni, elän pellostani.\n\n-- Etkö pelkää peltosi poutivan tai hallan käyvän vieraana halmeellasi?\n\n-- Minun tehtäväni on vain kyntää ja kylvää. Kasvu riippuu kaiken hyvän\nantajasta.\n\n-- Onko ehkä joskus onnettomuus kohdannut sinua?\n\n-- Usein. Mutta eletty on, Jumalan kiitos, tähän päivään asti.\n\n-- Mitä olet silloin tuuminut? Mitä olet ajatellut pahan päivän päälle\nsattuessa?\n\n-- Onni yksillä, kesä kaikilla, olen ajatellut. Ja sitten jälleen\ntuuminut, että se varmaan on ollut niin sallittu minun kohdalleni.\n\n-- Eikö mikään sinussa ole noussut kapinaan?\n\n-- En ymmärrä, mitä tarkoitat. Eihän voi kapinoida vastaan kohtaloa.\n\n-- Etkö koskaan ole sellaisina hetkinä syyttänyt Jumalaa sielusi\nsisimmässä?\n\n-- Mahtaisihan se paljon parata syyttämisestä!\n\n-- Mutta sen sijaan olet varmaan syyttänyt itseäsi?\n\n-- Lie tuota ollut syytä minussakin.\n\n-- Olet pitänyt sitä koettelemuksena? Olet tuntenut itsesi suurimmaksi\nsyntiseksi Hänen edessään.\n\n-- Lie tuota tullut tehdyksi sen verran syntiäkin. Ja onhan se saattanut\nolla Jumalan koettelemustakin.\n\n-- Oletko rukoillut Häntä silloin avuksesi?\n\n-- Harvoinpa sitä on tainnut tulla tehdyksi minun kohdaltani. Mutta\neukko on kyllä rukoillut.\n\n-- Etkö ole muistanut, että missä hätä on suurin, siellä on apu lähinnä?\n\n-- Ei ole sattunut niin suuri hätä.\n\n-- Käytkö kirkossa?\n\n-- Käynhän toki, ja vielä kerran vuodessa ripilläkin.\n\n-- Ja viljelet muutenkin sanaa?\n\n-- Joskus. Mutta vaari on ahkera lukumies.\n\n-- Siis uskot Jumalaan?\n\n-- Totta toki. Enhän minä mikään pakana ole.\n\n-- Ja maksat verosi säännöllisesti?\n\n-- Kyllä. Sekä kunnalle, kirkolle että valtiolle.\n\n-- Sinä olet siis, kuten sanotaan, uskollinen ja Herraa pelkääväinen\nalammainen?\n\n-- Mikä häntä lienee! Mutta saattaa niitä olla esivallalla pahempiakin.\n\n-- Entä jos nyt joka tapauksessa ja kaikista hyvistä avuistasi\nhuolimatta sittenkin joutuisit helvettiin?\n\n-- Eihän Jumala toki niin kovaksi ruvenne.\n\n-- Toivot pääseväsi siis taivaaseen?\n\n-- No, jos nyt en aivan sinne ylimmäisille sijoillekaan, niin ehkä\nsentään esikartanoihin.\n\n-- Mihin perustat tuon autuudentoivosi?\n\n-- Ka, siihen, mihin muutkin. Tietysti Jesukseen Kristukseen.\n\n-- Etkö tiedä, että Hän ei tullut lakia ja profeettoja päästämään, vaan\ntäyttämään?\n\n-- Hänhän ne täytti.\n\n-- Ja että Hän vaatii jokaiselta täysin nuhteetonta vaellusta juuri\ntässä elämässä?\n\n-- Harvallapa meistä taitaa niin lumivalkea omatunto olla. Ja lupaanhan\nminä luonnollisesti katua kaikki pahat tekoni viimeisellä hetkelläni.\n\n-- Mutta ellet ehtisi katua? Jos kuolisitkin äkkikuolemalla?\n\n-- Se olisi pahempi se. Mutta siitä Herra Jumala meitä hyvästi\nvarjelkoon!\n\n-- Myöntänet joka tapauksessa, että silloin, ilman Luojan erikoista\nlaupeutta, joutuisit kaiken todennäköisyyden mukaan iankaikkiseen\nkadotukseen.\n\n-- Siltähän se näyttää. Mutta vaikeata minun on sittenkin sitä saada\npäähäni.\n\n-- Kuinka niin vaikeata? Oletko tehnyt niin paljon ja niin erikoista\nhyvää eläessäsi, että tohdit siinäkin tapauksessa turvata Luojan\nrajattomaan laupeuteen?\n\n-- En ole tehnyt mitään erikoista pahaakaan.\n\n-- Siis _sillä_ perusteella?\n\n-- Niin, ja sillä, että tämäkin elämä on ollut jo kyllin kovaa ja\ntyölästä minun kohdaltani. En saa päähäni, että vielä olisi tulossa\ntiukempaa.\n\n-- Ja kuinka luulet käyvän naapuriesi? Uskotko heidänkin kaikkien\npääsevän Jumalan päivän valkeuteen?\n\n-- Soisin sen mielelläni heille, sillä he ovat kaikki minun hyviä\nystäviäni ja kylänmiehiäni.\n\n-- Anotko samaa kaikille ihmisille?\n\n-- Hennon kaiketi minä puolestani. Mutta onhan niitä kaikenkaltaisia\nmustalaisia ja rakkareita, joita varten helvetti saattaa olla hyväkin\nolemassa.\n\n\n\nMIERONVIRSI.\n\n-- Vihdoinkin ihminen! Jumalan kiitos, että tapasin sinut.\n\n-- En tiedä, lieneekö sinulla paljoakaan iloa tästä tapaamisesta.\n\n-- On totisesti! Olin eksynyt metsään niinkuin sinäkin, silloin näin\ntulen tuikkivan täältä puiden lomasta ja riensin majallesi.\n\n-- Tervetullut nuotiolleni! Mutta erehdyt, jos luulet minun metsään\neksyneeni.\n\n-- Tiedät tiesi siis?\n\n-- Voin sinullekin suunnan oikean opettaa.\n\n-- Olen siitä sinulle suuresti kiitollinen. Mutta jos talosi on tien\nvarrella, tahtoisin kuitenkin sitä ennen siinä hetkisen levähtää.\n\n-- Minulla ei ole mitään taloa. En voi tarjota edes tässä tuulessa ja\nsateessa mitään kattoa pääsi päälle.\n\n-- Ymmärrän, asut muiden luona.\n\n-- Lämmittelen joskus toisten liesien lämpimässä. Mutta muuten olen\nikäni kaiken samonnut talottomia taipaleita.\n\n-- Sinulla ei ole mitään pysyväistä asuinsijaa?\n\n-- Ei. Pedoilla on luolansa ja taivaan linnuilla on pesänsä, mutta\nIhmisen Pojalla ei ole paikkaa, kuhun päänsä kallistaa.\n\n-- Ymmärrän, olet mieronkiertolainen.\n\n-- Niin. Tuo reppu ja sauva ja nämä kurjat rääsyt minun ruumiillani ovat\nainoat, joita tässä maailmassa voin omikseni nimittää.\n\n-- Elät kerjäämällä?\n\n-- Annan enempi kuin otan.\n\n-- Kuinka se on mahdollista?\n\n-- Annan sellaista, mitä ei heillä ole. Vastalahjaksi tarjoavat he taas,\nmitä minä kullakin hetkellä satun tarvitsemaan.\n\n-- Siis kuljeksiva kauppias tai työnhakija?\n\n-- Minulla ei koskaan ole ollut kaupan mitään. Ja työtä on toimeni aina\ntarjonnut minulle yli voimieni.\n\n-- En nyt käsitä kaikkia sanojasi. Mutta mitä teet metsässä? Näen sinut\nnuotiolla, olet tullut tänne Tapion riistaa vaanimaan?\n\n-- En tapa ketään. Olen tuleni metsään sytyttänyt sen ääressä yöni\nviettääkseni ja kuivatakseni vaatteitani.\n\n-- Miksi et jäänyt kylään? Etkö nähnyt rajusäätä nousevaksi?\n\n-- Kyllä. Mutta se ei voinut millään tavalla estää minua tietäni\njatkamasta, sillä olenhan viettänyt suurimman osan elämääni\ntaivas-alla.\n\n-- Tiesi on siis _niin_ tärkeä?\n\n-- On. Mistä minä nyt vaellan, tulevat tuhannet ja jälleen tuhannet\nminun jälkeeni vaeltamaan.\n\n-- Ymmärrän, vaellat valtatietä.\n\n-- Tarvon taipaleita, joita ihmisjalka ei ole astunut vielä. Mutta niin\ntotta kuin tässä seison, siitä on kerran tuleva valtatie.\n\n-- Mistä ja minne tuo polku poimuttelee?\n\n-- Majasta majaan, sydämestä sydämeen. Mutta ihmiset eivät usko siihen\neivätkä tahdo sitä kulkea vielä.\n\n-- Sinä et pidä ihmisistä?\n\n-- Päinvastoin. Minä rakastan heitä.\n\n-- Kuitenkin karttelet heitä? Kuitenkin makaat sinä mieluummin\ntaivas-alla kuin jäät heidän huoneisiinsa säätä pitämään?\n\n-- Sieluni kaipaa joskus lepoa ja yksinäisyyttä.\n\n-- Siinä tapauksessa valitan, että olen vasten tahtoani häirinnyt sinua.\n\n-- Älä huolehdi, olen levännyt jo! Mutta joskus saattaa sydänkin olla\nniin nihki väsynyt, että se sulkeutuu kuin lummekukka ehtoon\nlangetessa.\n\n-- Ymmärrän, että voi väsyä alati vaeltamaan.\n\n-- Voi väsyä itseään alati antamaan. Sillä tiedä, että joskin nuo tuolla\nkylässä joskus syöttävät ja juottavat minua, syötän ja juotan minä\nheitä sydänverelläni.\n\n-- Jälleen en täysin tajunne sanojesi tarkoitusta. Mutta kumma mies\nolet. Äsken näytit vanhalta ja vaivaiselta, nyt säteilevät silmäsi kuin\nnuorukaisen.\n\n-- Olen nuori vuosiltani, vanha viisaudeltani.\n\n-- Mistä tuo johtunee?\n\n-- En elä ensi kertaa. Olen tullut maailmaan toisen kerran\nristiinnaulittavaksi.\n\n-- Käytät sanoja, joita me käytämme vain Jesuksesta Kristuksesta.\n\n-- _Niin minäkin_.\n\n-- Mutta sinä käytät niitä omasta itsestäsi. _Kuka_ olet? Näen kuin\ntuliset kielet sinun pääsi päällä.\n\n-- Minä olen Maailman Valkeus. Jokainen, joka uskoo minuun, se pelastuu,\nmutta jokainen, joka ei usko minuun, se kadotetaan.\n\n-- Oletko tietäjä?\n\n-- Monet ovat minua myöskin profeetaksi nimittäneet.\n\n-- Oletko profeetta?\n\n-- Olen se, josta kaikki tietäjät ja profeetat maailman alusta asti ovat\nennustaneet.\n\n-- Ymmärrän, ettet ole mikään tavallinen ihminen. Voidaksesi niin sanoa,\nsinulla täytyy olla joku varma tieto Jumalasta.\n\n-- Minä olen Tie, Totuus ja Elämä, sillä minun tietoni Jumalasta on\n_täydellinen_.\n\n-- Kuinka saatat niin sanoa? Etkö tiedä, että vain täydelliselle voi Hän\nilmoittaa itsensä täydellisenä?\n\n-- Olen täydellinen, niinkuin minun Taivaallinen Isäni on täydellinen.\n\n-- Kavahda, mitä sanot! Et suinkaan tahtone verrata itseäsi aivan toden\nteolla meidän Herraamme Mestariimme.\n\n-- Mestari olen _Minä_.\n\n-- Kaikkivaltias Jumala, auta minua! Olen joutunut tekemisiin\nmielipuolen kanssa!\n\n\n\n\nTÄYDELLISET.\n\n\n\n1.\n\nHän seisoi minun edessäni korkeana kuin kohtalo. Minun oli turha\nkoettaa edes paeta häntä.\n\nJa miksi pakenisin? ajattelin. Jos hän on mielipuoli, saavuttaa hän\nkuitenkin ja lyö kuoliaaksi minut sitä pikemmin, mitä enemmän yritän\nhänen tahtoansa vastustaa. Mutta jos taas on jotakin totuutta Hänen\nsanoissaan...?\n\nNiin silloin on minun suurin hetkeni tullut.\n\nSilloin seison minä kasvoista kasvoihin sen uuden Opettajan edessä,\njota koko maailman parhaat henget tällä hetkellä odottavat ja joka\ntulee pusertumaan esille tämän aikakauden tuskasta ja ahdistuksesta\nniinkuin lapsi äitinsä kohdusta ajan täyttyessä.\n\nMutta saattoihan olla olemassa myöskin joku välimuoto.\n\nKenties hän oli haaveksija? Kenties hän oli tullut ihmisille uutta ja\nonnellisempaa aikaa uneksimaan?\n\nMinun täytyi ottaa selvä hänestä. Kenties oli juuri tämä minun\netsikkohetkeni. Eihän ollut sanottu, että se palautuisi minulle enää\nmilloinkaan.\n\nAinakin on varmaa, että hän uskoo olevansa uusi Messias. Hän käy\nkylästä kylään, majasta majaan, ja jakaa kansalle elämän antimia.\n\nMinkä elämän?\n\nTodennäköisesti ei tämän elämän. Toden totta tuo mies ei näytä miltään\nmaanviljelysneuvojalta eikä karjantalouden kaitsijalta.\n\nSiis iankaikkisen elämän? Mutta hän sanoo itse, ettei tuhma kansa tahdo\nkuulla häntä eikä seurata hänen opetuksiaan.\n\nNo niin, onhan sellaista ennenkin tapahtunut.\n\nOnhan ollut ennenkin väärinkäsitettyjä neroja, jotka tarpeellisen\ntunnustuksen puutteessa ovat saaneet koko elämänsä sateessa ja tuulessa\nvaeltaa. Kenties hän kuuluu niihin? Kumma vain, että minä en ole mitään\nkuullut hänestä.\n\nMutta sekin on sangen luonnollista, jos hän on ikänsä täällä synkintä\nmaaseutua vaeltanut eikä käynyt koskaan pääkaupungissa.\n\nNiitä liikkuu niin monenlaisia profeettoja nykyaikaan. Yksi tahtoo\nparantaa kaikki taudit vedellä, toinen kasvisruoalla. Kolmas tahtoo\nperustaa koko kansamme tulevaisuuden vain maahenkeen tai\nosuustoimintaan, neljännen mielestä taas olisi koko ihmiskunta\npelastettu, jos se vain saataisiin kyllin korkeasta hinnasta\nhenkivakuutetuksi.\n\nMitähän tämä lienee miehiään?\n\nArvaan jo edeltäpäin, että hän ei kuulu mihinkään yllämainituista\nkategorioista. Sillä silloinhan kansa kuulisi häntä ja seuraisi\nilomielin hänen opetuksiaan.\n\nJa silloin hänellä olisi paikka, kuhun hän päänsä kallistaisi.\n\nSilloin hän olisi valtion virkamies taikka ainakin yhteiskunnallinen\nluottamushenkilö, jota kyydittäisiin kylästä kylään, jolla olisi\nvakituinen palkka ja vakituiset päivärahat ja jolla siis olisi varaa\nkäydä myös hiukan paremmin puettuna.\n\nEi, hän ei mahtane opettaa mitään hyödyllistä. Mutta kenties hänellä on\njoku ikiliikkujan kaavapiirros laukussaan?\n\nTuskin sitäkään, sillä silloin hän olisi alottanut heti siitä puheen ja\nruvennut kaunopuheisesti kuvailemaan sen ääretöntä käytännöllistä\nmerkitystä. Tämä taas ei ole mitään käytännöllistä tai teknillistä\nseikkaa sanallakaan koskettanut.\n\nEi! Jotakin sielukkaampaa sen täytyy olla. Jotakin paljon henkisempää\nja hyödyttömämpää.\n\nSiis uskontoa!\n\nMiksi juuri uskontoa? Eikö hän voisi olla taiteilija? Ehkä suuri\nrunoilija?\n\nTuskin. Jos hän olisi taiteilija, olisi hänellä ainakin pakka kangasta\nja värilaatikko mukanaan. Jos hän taas olisi suuri runoilija, olisin\nkaiketi jotakin kuullut hänestä taikka hän olisi minulle itsensä\nesittänyt ja deklamoinut minulle jonkun viimeisistä ennätyksistään.\n\nEi, hän ei ole taiteilija eikä runoilija. Mutta kuka takaa, että hän ei\nole etevä tiedemies, jolla on laukku täynnä mitä harvinaisimpia\nsammalia tai hyönteisiä?\n\nNiin, luonnontutkija hän saattaisi olla, mutta silloin hänellä olisi\npitkä, läkkipeltinen kotelo mukanaan. Ja silloinhan hänellä täytyisi\nolla joku pysyväinen asuinsija, ainakin akateeminen oppituoli, eikä hän\nsilloin joutaisi näin keskellä parasta syyskautta maita ja mantereita\nhaihattelemaan.\n\nParhaiten hän sittenkin sopi uskonnolliseksi haaveilijaksi.\n\nMutta ei valtiokirkon papiksi eikä edes minkään laillistetun\nlahkokunnan edustajaksi. Siinäkin tapauksessa olisi hänellä toki joku\nseurakunta vaikka kuinka pieni tahansa, mutta kuitenkin kyllin suuri\nhäntä vaatehtimaan ja hänen huomisestaan huolta pitämään.\n\nTällä ei tuntunut olevan mitään sentapaista. Tämä tuntui olevan aivan\nyksin maailmassa.\n\nNiin yksin kuin tuuli erämaassa. Niin yksin kuin lastu lainehilla. Niin\nyksin kuin voi olla vain korkein tunturi laajoilla Lapin perillä, joka\nkatselee ympäri ihalat ilmanpielet, näkee taivaanrannasta toiseen eikä\nkohtaa ketään tasaveroista silmänkantamalla.\n\nTaikka niin yksin kuin on ihminen, joka on kasvanut kaikkia muita\nylemmäksi.\n\nEntä jos hän sittenkin olisi uusi Messias?\n\n\n\n2.\n\nPeljästyin tuota ääretöntä ajatusta, vaikka oli kulunut tuskin kahta\nsekuntia siitä kuin hän oli itse sen nimenomaan minulle ilmoittanut.\n\nNiin mahdottomana olin sen äsken työntänyt luotani. Nyt olin tullut\nomia kiertoteitäni samaan ajatukseen.\n\nUusi Mestari? Uusi Opettaja? Voisiko se olla mahdollista?\n\nJos hän oli Mestari, missä olivat hänen opetuslapsensa? Jos hän oli\nOpettaja, miksi hän ei noussut ylös suurissa kansankokouksissa ja\npuhunut? Jos hän oli Maailman Valkeus, eikö hänen velvollisuutensa\nollut valistaa kärsivää, sokaistua ihmiskuntaa eikä peittää\nkynttiläänsä vakan alle?\n\nTaikka ehkä hän oli tehnyt tuota kaikkea? Ehkä hän oli jylissyt\nniinkuin ukkonen ja paistanut niinkuin aurinko, eikä kukaan siitä\nhuolimatta ollut uskonut häneen?\n\nOlisiko sekin mahdollista? Olisiko mahdollista, että jos Herramme\nVapahtajamme tulisi toisen kerran maan päälle, ei kukaan täällä häntä\ntuntisi eikä tunnustaisi?\n\nHän eli sanonut: \"Olen tullut maailmaan toisen kerran\nristiinnaulittavaksi.\"\n\nMitä enemmän mietin hänen sanojaan, sen syvemmän totuuden huomasin\nniissä.\n\nNiin se oli, niin sen täytyi olla. Niin oli ollut maailman alusta asti.\nNiin oli käynyt kaikkien ihmiskunnan suurten henkien, kuinka ei sitten\n_Hänen_, joka oli suurin kaikista ja jolla juuri senvuoksi oli varaa\nesiintyä muita nöyrempänä ja vaatimattomampana?\n\nJa vielä lisäksi: seisoihan Hän itse tällä hetkellä tuossa minun\nedessäni enkä minäkään Häntä tuntenut enkä tunnustanut.\n\nVapisin kiireestä kantapäähän tuota mahdollisuutta ajatellessani.\n\nMutta samalla tunsin minä kumean vihan kuin kaukaisen ukonjylinän\nnousevan sielustani. Ja kuulin äänen, joka huusi kuin hukkuvan epätoivo\nsen syvyyksistä:\n\n-- Mitä minä mahdan sille, etten tunne Häntä! Enhän voi langeta heti\nensimmäisen vastaantulijan jalkoihin vain siksi, että hän väittää\nolevansa Jesus Kristus! Miksi Hän ei tule sitten kaikessa kunniassaan?\nOnko lupa tulla niinkuin varas yöllä, jolloin ei kukaan kuolevainen\nosaa olla Hänen suhteensa varoillaan?\n\nMiksi tuo naamiopuku? Onko lupa noin piileksiä ja teeskennellä? Ihmekö,\nettei kukaan tunne Häntä! Jos Hän on _Hän_, miksi Hän ei esiinny\njulkisuudessa, agiteeraa ja _tee_ itseään tunnetuksi?\n\nMiksi Hän ei kirjoita sanomalehtiin? Miksi Hän ei anna ainakin\nhaastatella itseään niinkuin kaikki muutkin henkisen työn tekijät?\n\nVoin mainita kunniakseni, että heti seuraavassa hetkessä huomasin tuon\najatuksen kovin naurettavaksi.\n\nMikä lehti olisi painattanut _Hänen_ kirjoituksiaan? Kenen päähän olisi\npälkähtänyt Häntä haastatella? Kuka kirjanoppinut olisi täällä uskonut\nHäneen? Mikä yhteiskunnallisesti merkitsevä ryhmäkunta, kuka publikaani\ntai fariseus olisi tohtinut täällä uskoa uuteen Messiakseen?\n\nEi, kyllä Hänen täytyi tulla niinkuin Hän oli tullutkin: köyhänä ja\nalastomana.\n\nMutta _oliko_ Hän Messias?\n\nTosin hän oli ainoa ihminen tässä metsässä, mutta oliko Hän silti\nmeidän Herramme Vapahtajamme? Tosin leimusivat niinkuin tuliset kielet\nHänen päänsä päällä, mutta oliko Hän silti elävän Jumalan Poika?\n\nSaattoihan se myöskin olla näköhäiriö. Miksi Hän ei antanut mitään\nmerkkiä siis?\n\nKristus teki monta ihmettä eivätkä monet sittenkään uskoneet Häneen.\nMutta tämä vaatii minua uskomaan itseensä vain tyhjän sanan vuoksi ja\nilman yhtään ihmetyötä.\n\nMerkki, joku merkki edes!\n\nVai oliko aika täyttyä myös noiden Kristuksen sanojen totuuden:\n\"Autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.\"\n\nPitikö minun siis uskoa sokeasti! Ei, ei! Sitä Hän ei voisi ikinä\nvaatia minulta, ei sitä. Sillä olisihan se samaa kuin vaatia minua\nkieltämään kaikki järkeni ja ymmärrykseni, nuo taivaan lahjat, jotka\nenin minut eläimestä erottavat.\n\nSe olisi orjan uskoa eikä vapaan miehen! Ja mitä Hän sillä tekisi?\n\nHän, joka itse on vapain kaikista ja joka itseään Maailman Vapahtajaksi\nnimittää, ei voi koskaan vaatia minua uskomaan mihinkään, mitä ei\nepäilevin järkeni ja ylevin ymmärrykseni myönnä oikeaksi.\n\n\n\n3.\n\nNäytti kuin Hän olisi arvannut ajatukseni. Hän hymyili.\n\n-- Sinä heikkouskoinen! lausui Hän lempeästi. Näen, ettet luota\nsanoihini.\n\n-- Olet oikeassa. En tohdi vielä.\n\n-- Mitä pelkäät?\n\n-- Pelkään pettyväni. Usko ja epäusko taistelevat sydämessäni. Tee loppu\ntästä hirvittävästä epävarmuudesta!\n\n-- Uskot jo sangen paljon minuun, koska katsot, että se on vallassani.\n\n-- Anna merkki minulle! Olkoon se kuinka pieni tahansa, lupaan heti sen\nsaatuani uskoa, että olet elävän Jumalan Poika.\n\nHänen pitkä ja tutkiva katseensa tunki minun lävitseni. Tunsin, että\nvaikka tahtoisinkin, minä en kuitenkaan voisi peittää Häneltä mitään,\nvaan että Hän joka tapauksessa näkisi minut kaikessa kurjuudessani ja\nalastomuudessani.\n\nMutta minähän en tahtonutkaan peittää mitään. Olinhan halki elämäni\njuuri etsinyt ymmärtäjääni.\n\n-- Sinulla on siis _niin_ suuri tarve uskoa? hän kysyi lempeästi.\n\n-- Kyllä, vastasin minä totuudenmukaisesti. Mutta minä en voi! Ja se\njuuri on minun syvin onnettomuuteni.\n\n-- Uskotko Jumalaan?\n\n-- Uskon ja en usko. Epäilen vaistojani, epäilen sydäntäni...\n\n-- Mutta päätäsi ja järkeäsi sinä et epäile?\n\n-- Kyllä. Usein niitäkin. Siksi en voi myöntää enkä kieltää mitään\nyliluonnollista.\n\n-- Epäilet siis oman sielusi todistusta?\n\n-- Minun sielussani on niin paljon ristiriitaisia voimia, jotka kaikki\ntodistavat eri tavalla. Pääni ja järkeni esim. kieltävät persoonallisen\nJumalan, samalla kuin tunteeni ja sydämeni vaativat Häneen uskomaan.\n\n-- Epäiletkö myös omaa sisäistä havaintoasi?\n\n-- En, yhtä vähän kuin ulkonaista. Eihän kukaan voi epäillä sitä, sillä\nolisihan se samaa kuin epäillä omaa olemassa-oloaan.\n\n-- Ja kuitenkin voi sekin erehtyä. Mutta hyvä niinkin! Jos pääsi ja\njärkesi siis joskus myöntäisi persoonallisen Jumalan...?\n\n-- Silloin lupaisin minä uskoa Häneen ikäni kaiken.\n\n-- Se olisi merkki siis, jonka pitäisit pätevänä todistuksena myöskin\n_minun_ jumaluudestani?\n\n-- Epäilemättä, jos voit tehdä tuon ihmeen minussa. Sillä sitä ei ole\nkukaan voinut vielä.\n\nSeurasi lyhyt vaitiolo.\n\nHänen katseensa ei päästänyt minua hetkeksikään. Tunsin, että Hänen\narmonsa säteili kuin aurinko minun ympärilläni. Nyt kohotti Hän oikean\nkätensä vitkalleen.\n\n-- Tahtosi tapahtukoon! lausui Hän juhlallisesti.\n\nTunsin sydämeni seisahtavan.\n\n-- Nytkö heti? sain vielä ääneen kuiskatuksi.\n\n-- Niin. Teen sinut tiedossa elävän Jumalan kaltaiseksi.\n\n-- Varro hetki vielä! Enhän ole ollenkaan tähän suureen hetkeen\nvalmistunut.\n\n-- Koko elämäsi on sinulla ollut aikaa siihen. Ja etkö itse päässyt\njuuri äsken sanomasta, että sinulla oli totinen tarve uskoa?\n\nHän oli oikeassa. Hän oli aina oikeassa.\n\nHänen logiikkansa oli ylimalkaan sitä laatua, että oli turha kiistellä\nHänen kanssaan. Siksi en sitä enää yrittänytkään, vaan päätin antaa\ntapahtua kaiken, mitä tapahtui, vaikka henki menisi.\n\n-- Olenhan oppimassa, ajattelin, tietoa ainoasta oikeasta Jumalasta.\nMonet ovat paljon turhemmankin asian vuoksi elämänsä uhranneet.\n\nJa enkö itse ole sitä jo kyllin tuhlannut paljon turhempaan? Nytkö\nvääjäisin, nytkö väistyisin, kun oli kysymys kaikkein korkeimmasta?\n\nMinä, jonka ylin ylpeys oli aina ollut kuulua heimoon Homo sapiens,\ntietämisen sammuttamaton intohimo iankaikkisena aateliskilpenään?\n\n-- Ei! Tästä ei voinut väistyä tuumaakaan, ellei mieli jäädä koko\nloppu-ijäkseen henkisesti raajarikoksi.\n\n-- Minä olen valmis, vastasin lujasti. Tahdon tulla tietämään Jumalan.\n\n-- Mutta sitä ennen on sinun kaikki henkilökohtainen itsesi tyystin\nunohdettava, soinnahti Hänen äänensä kuin sateisen metsän kohina minun\nympärilläni.\n\n-- Sen ymmärrän, vastasin vankkumatta. Suureita voidaan mitata vain\ntoisilla samanlaisilla suureilla, eikähän minun pieni minäni ole\nkelvollinen Jumalaa käsittämään.\n\n-- Saat unohtaa myöskin suuremman ja vieläkin suuremman minäsi, ja niin\neteenpäin, siksi kuin tulet kaikkein suurimpaan, siihen kuolemattomaan,\niankaikkiseen itselöösi, joka oli ennen kuin maa, taivas ja tähdet\nolivat ja tulee myöskin niiden jälkeen olemaan.\n\n-- Sanasi peljästyttävät minua! Minun on siis unohdettava kaikki\ninhimillinen?\n\n-- Kaikki äärellinen, joka sinun henkistä näköpiiriäsi rajoittaa. Se on\nsinun riisuttava pois yltäsi niinkuin kuori ja suunnattava henkesi\nkatse vain kaiken olevaisen ytimeen.\n\n-- Enkö saa ottaa edes mitään inhimillisiä käsitteitä mukaani? Enkö edes\npienintä ajallista mittapuuta keskelle äärettömyyttä?\n\n-- Liian myöhäistä! Etkö huomaa, että olet jo ajan ja paikan\nulkopuolella?\n\nHän puhui totta. Aika ja paikka oli jo haihtunut minulta. Tunsin vain\nkuin tuhannen sähkökipinän salamat aivoissani.\n\n\n\n4.\n\nMitä sitten seurasi, on minun vaikea sanoin kuvata. Kieli, inhimillinen\nkieli sellaisenaan, kantaa jo meidän kurjan äärellisyytemme todistusta.\n\nKaikki ääretön ja ijäinen, sanoiksi tulkittuna, muuttuu sen kautta\nmeidän tajunnassamme vain vertauskuvalliseksi.\n\nJa ainoastaan sellaisena se voi ollenkaan tulla tajuntaamme.\n\nSiksi tahdon ainakin yrittää. Sillä eihän minulla ole muita keinoja\nkuin ne, jotka Jumala itse on antanut minulle, ei tajuta Häntä eikä\ntehdä tietoani hänestä muille tajuttavaksi.\n\nMutta tämä on tarinani Jumalan tietämisestä, mikäli se minulle pään ja\njärjen kautta on ollut mahdollista.\n\nOlin olevinani omassa työhuoneessani. Kaikki siellä oli ennallaan,\npöytä, hyllyt, paperit. Kuitenkin huomasin siellä suuren ja ihmeellisen\nmuutoksen tapahtuneen.\n\nSiinä huoneessa ei ollut seiniä! Ja kun loin katseeni ylös, ei siinä\nollut kattoakaan.\n\nPermantoon en uskaltanut katsoa, sillä pelkäsin senkin haihtuvan alla\njalkojeni. Sillä pääni ja järkeni todisti heti, että ne haihtuivat vain\nsikäli kuin katsoin niihin, mutta että ne heti kun käänsin huomioni\ntoisaalle, siirtyivät jälleen paikoilleen.\n\nTämähän on ihmeellistä! ajattelin. Täytyypä tarkemmin tutkia tuota\nilmiötä.\n\nToisessa huoneessa ei ollut ketään, ei kolmannessa eikä\nneljännessäkään. Mutta keittiössä pesi piika astioita. Voin nähdä läpi\nniin monen seinän aivan selvään hänet.\n\nEn viitsinyt edes nousta paikoiltani ja mennä katsomaan, oliko\nasianlaita todella niin. Sillä minähän _näin_ hänet, minähän _tiesin_\nhänen niin tekevän. Mikään epäily ei tässä ollut mahdollinen.\n\nYhtä vähän viitsin juosta kadulle. Huoneusto, jossa asuin, oli\nnimittäin pihan puolella, ja minun teki mieleni koettaa niitä\nmerkillisiä kykyjä, joita tunsin omaavani, hiukan laajemmallekin\nlähimmästä ympäristöstäni.\n\nToimisivatko ne sielläkin? Näkisinkö myös paksujen kivitalojen lävitse?\n\nKyllä! Se kävi kuin karkelo.\n\nTosin minä en nähnyt mitään erinomaista siellä, ainoastaan tuon\ntavallisen ja jokapäiväisen, kadun, ajurit, raitiotiet, poliisin ja\nkadun kahdenpuolen kulkevat ihmisvirrat. Mutta minä _tunsin_ heidät,\nminä saatoin erottaa kunkin heidän kasvonsa ja vaatepartensa ikäänkuin\nne olisivat olleet tuossa kämmenenleveyden päässä.\n\nKatsoin kadun päähän saakka ja vielä toisen ja kolmannenkin. Tunsin,\nettä olisin samoin voinut katsoa vaikka yli kaupungin, vaikka yli maan,\nvaikka yli maapallon, jos vain olisin päästänyt tämän salaperäisen,\nennen aavistamattoman kykyni pitemmälle pingoittumaan.\n\nMutta minä palasin takaisin. Sillä nyt alkoi minua toden teolla\npelottaa. -- Jahah, tämä on todettu, sanoin itselleni. Ihmisessä piilee\nsiis jumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla kaikkinäkeväksi.\n\nMutta voiko hän tulla myös kaikkikuulevaksi? Päätin tutkia myös tuota\nkysymystä.\n\nViereisessä huoneessa oli kello. Sen lyönnit voi tavallisissakin\noloissa kuulla seinän läpi, mutta ei koskaan sen nakutusta.\n\nNyt kuului sekin aivan selvälleen.\n\nEntäs katu? Koetanpa kuunnella myös kadulle saakka.\n\nSiellä ei tällä hetkellä ajanut kukaan. Ei sattunut edes auto\nkulkemaan, ei yksikään raitiovaunu jyrisemään. Ja ihmis-askeleet eivät\ntavallisissa oloissa kuulu sieltä tänne pihan perälle.\n\nSiellä kulkee muuten alituinen ihmisvirta.\n\nNyt kuulin minä sieltä satojen ihmisten askeleet. Ja mikä enempi: minä\nkuulin heidän puheensa ja arvasin heidän ajatuksensa jo ennen kuin he\nolivat ehtineet ne sanoiksi pukeakaan.\n\nMinun hermoni ovat eilisestä suunnattomasti herkistyneet, ajattelin.\nMutta saapa nähdä, mitä tästä tulee vielä.\n\nOlin äsken kadun päässä nähnyt talon-isäntäni, jonka tunsin hyvinkin\nluonnollisesti ja jonka nopeat, tarmokkaat askeleet olin oppinut muista\nerottamaan hänen kulkiessaan kovasti kivitetyn pihan poikki. Nyt kuulin\nminä selvään ne jo monen katuristeyksen takaa, tunsin tuhansien muiden\naskelien joukosta ja oivalsin hänen tulevan kotia kohti.\n\nMinua huvitti tarkata erikoisesti vain tuota yhtä ilmiötä. Kuulin,\nkuinka hän läheni lähenemistään, kuinka hän pysähtyi, kuinka hän avasi\nportin, kuinka hän kulki poikki pihamaan ja rupesi ylös portaita\nkapuamaan.\n\nAukaisin oven porraskäytävään: se oli isäntä.\n\n-- Jahah, se on todettu siis, sanoin itselleni, että ihmisessä piilee\njumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla myöskin\nkaikkikuulevaksi.\n\nJälleen en uskaltanut jatkaa pitemmälle kokeitani. Tuo riitti minulle.\n\nMutta jos joku voi olla kerran kaikkinäkevä ja kaikkikuuleva, niin on\nhän samalla myös kaikkialla läsnäoleva!\n\nTuo totuus iski salamana aivoihini. Mutta se ei tarvinnut mitään\ntodistamista, sillä se oli vain loogillinen johtopäätös edellisistä.\n\nMutta voiko hän olla myös kaikkitietäväinen?\n\nKäänsin henkeni katseen sisäänpäin. Ja samalla haihtui viimeinen\npikkupersoonallinen itsetieto minulta.\n\nMutta oli kuin olisin saanut sensijaan toisen paljon suuremman ja\navaramman tiedon itselleni.\n\nEn tiennyt enää, kuka olin enkä missä olin, tunsin vain, miten\nsähkökipinät yltyivät myrskyiksi aivoissani. Eikä minusta ollut\njäljellä enää muuta kuin pää, muuta kuin aivot, eivätkä nekään enää\nmuussa kuin puhtaasti henkisessä, aineettomassa merkityksessä.\n\nJos kaikesta huolimatta siis käytän tässä tuota sanaa, käytän sitä vain\nvertauskuvallisesti.\n\nMinusta ei ollut jäljellä enää muuta kuin _Tieto_. Mutta ei ollut\nkulunut montakaan tuokiota, ennen kuin huomasin, että se oli Kaiken\nTieto. Taikka kulki sitten joku toinen mahtavampi ja korkeampi Tieto\ntällä hetkellä minun lävitseni.\n\nJoku, joka oli niin kaukana minun tavallisesta pikkupersoonallisesta\ntiedostani kuin taivas on maasta erotettu.\n\n\n\n5.\n\nTuntui kuin olisin seisonut kaiken olevaisen keskipisteessä.\n\nSe oli samaa kuin jos olisi äkkiä tullut pohjoisnavalle siirretyksi. Ei\nollut mitään ilmansuuntia, ei mitään vastakohtia enää. Eikä minun\nympärilläni näkynyt enää muuta kuin salamoita.\n\nMutta jokainen niistä oli ratkaisu! Jokaisessa niistä piili jonkun\nsisäisen pulman päästö, jota turhaan olin miettinyt vuosikausia\nmielessäni.\n\n-- Henki ja aine? kysyin esim. itseltäni. Mitä ne ovat? Kumpi niistä on\nasetettava ainoan oikean maailmankatsomuksen perustaksi?\n\nJa heti kirposi vastaus kuin sähkökipinä samasta patterista:\n\n-- Et voi niitä toisistansa erottaa. Ei ole olemassa mitään \"henkeä\"\ntaikka \"ainetta\", on olemassa vain eri puolia samasta asiasta.\n\n-- Siis ylempää ja alempaa olevaisuutta?\n\n-- Ei ole olemassa mitään \"ylempää\" ja \"alempaa\". Ne ovat vain ihmisen\nluomia käsitteitä, jotka todistavat hänen rajallisuuttaan.\n\n-- Mitä on sitten todella olemassa?\n\n-- On vain Jumala. Kaikki muu on vain Hänen muuttuvia ja vaihtelevia\nmuotojaan.\n\nOlihan se niin selvää, niin päivänselvää. Minä oikein häpesin entistä\ntuhmuuttani.\n\n-- Myöskin minä? uskalsin vielä kysyä.\n\n-- Sinä olet vain hänen biljoonas, triljoonas murto-osansa. Ja sentään\non Hän sinussa kokonaan ja kokonaisena aivan kuin Hän on pienimmässä\nhaavanlehdessä.\n\nJoskus muulloin olisi tuo totuus ollut omiaan aivoni hyvinkin\nmullertamaan. Nyt sensijaan tuntui se mielestäni mitä\nluonnollisimmalta.\n\n-- Onko Hän rakkaus? soinnahti esille uusi kysymys sielustani.\n\n-- Ei Jumala \"vihaa\" eikä \"rakasta\". Nekin ovat pelkästään inhimillisiä\nkäsitteitä.\n\n-- Mutta hyvä Hän kuitenkin lienee?\n\n-- Onko sinun siis aivan mahdoton päästä inhimillisistä\näärellisyyksistäsi? Sillä mitä tarkoitat sinä \"hyvällä\" ja mitä\n\"pahalla\"?\n\n-- \"Hyvällä\", hm...? Se on jotakin sellaista tietysti, joka on Jumalalle\notollista.\n\n-- Ja ihmiselle edullista, eikö niin?\n\n-- Epäilemättä. Ja \"paha\" taas on edellisen vastakohta.\n\n-- Kyllä, kyllä, ihmisen kannalta katsottuna. Mutta täällä ei ole mitään\nvastakohtia.\n\n-- Mitä täällä sitten on? Enhän voi ilman vastakohtia edes loogillisesti\najatella, en muodostaa edes yhtään järjellistä käsitettä heti sille\nvastakkaista käsitettä samalla muodostamatta.\n\n-- Täällä vallitsee vain Kaiken Yhteys. Täällä sopusointuvat kaikki\nristiriitaisuudet. Se, mitä nimität loogilliseksi ja järjelliseksi\nsinä, on täällä suurinta tuhmuutta ja järjettömyyttä.\n\n-- Missä olen siis?\n\n-- Olet Jumalassa ja Jumala on sinussa. Siksi ei sinun nyt ole\najateltava inhimillisesti, vaan jumalallisesti.\n\nSen ymmärsin, vaikka minun olikin niin vaikea luopua antropomorfisesta\nJumala-käsitteestäni.\n\nKoetin mikäli mahdollista eliminoida pois kaikki inhimilliset\nominaisuudet Hänestä, sillä tajusinhan, ettei minulla ollut lupa luoda\nJumalaa omaksi kuvakseni. Niinpä Hän ei voinut \"suuttua\" eikä \"leppyä\",\nei \"tuomita\" eikä \"armahtaa\", Hän oli järkähtämätön kuin luonnonlaki.\n\nMutta oliko Hän myös tietoinen omasta itsestään?\n\nLuonnollisesti oli. Tätä ihmisen korkeinta etuoikeutta kaiken muun\nluomakunnan rinnalla en voinut eliminoida pois Hänestä. Enhän voinut\nHäntä eläimen tasolle asettaa.\n\nPäinvastoin täytyi Hänen itsetietonsa olla kaikkien muiden elävien\nolentojen itsetietoa äärettömästi korkeampi. Hänen täytyi olla Tiedon\nsumma. Hänessä ei saanut olla mitään hämärää eikä vaistomaista.\n\nNiinkuin suuren suunnattoman sähkö-auringon täytyi Hänen valaista\nkaikkea olevaista. Ja Hänen säteittensä täytyi tunkea kaikkialle,\nmaihin, meriin ja ihmissydämiin.\n\nMutta lämmittikö Hän myös? Epäilemättä, sillä eihän ollut muuta\nlämmönlähdettä kuin Hän eikä muuta paikkaa levätä ihmissydämen kuin\nHänen suuri, leimuava sydämensä.\n\nIhme vain, että minä en tuntenut mitään lämpöä tällä hetkellä. Minua\npaleli.\n\nSilloin jysähti äkkiä päähäni -- kaikki oli kuin silmänräpäyksessä, kuin\nsalamassa -- ettenhän minä vielä tiennytkään Jumalasta sen enempää kuin\nminkä pää ja järki, joiden avulla olin koettanut lähestyä Häntä,\nsaattoivat tietää Hänestä. Jos lähestyisin tunteella Häntä, ehkä\ntulisin Hänestä tietämään myös jotakin tunteen piiriin kuuluvaa.\n\nMinua houkkaa! Mitä auttoi Kaiken Tieto minua, ellei Kaiken Rakkaus\nminua lämmittänyt ja uhonnut minusta?\n\nSamalla valtasi äkillinen, ääretön kuolemanpelko minut.\n\nSanoin turhaan itselleni, ettei ollut olemassa mitään \"elämää\" eikä\n\"kuolemaa\", sillä olivathan nekin vain meidän oman rajallisuutemme\nluomia inhimillisiä käsitteitä. Yhtä turhaan koetin tuon kylmän Tiedon\nsinisiä salamoita ympäriltäni sammuttaa.\n\n-- Lakatkaa! huusin henkeni hädässä heille. Olen ihminen, olen elävä\nihminen, erehtyväinen ja kuolevainen. Enhän vielä ole täydellinen! En\ntahdo haihtua kuin savu taivaalle, minulla on vielä maan päällä paljon\ntekemistä, monta askelta astuttavaa!\n\nMutta salamat kiihtyivät ja kiihtyivät vain. Nyt ne seurasivat jo\ntoisiaan kuin yhtämittainen valomeri.\n\nTämä on oikein minulle! ajattelin. Olen aina ollut ylpeä älyllisestä\nolemuksestani. Olen aina pyrkinyt vain tietämään. Nyt saan kerrankin\nniin paljon tietoa, että pääni pakahtuu sen runsaudesta, samalla kuin\nkaikki muu minussa surkastuu ja tukahtuu.\n\nMutta ääneen huusin minä:\n\n-- Jo riittää! Salamat, sammukaa! Tahdon tulla tuhmaksi jälleen, minä en\nuskalla mennä tätä tietä etemmäksi. Jos tätä jatkuu vielä sadas-osa\nsekuntia, minä kuolen tai tulen mielipuoleksi!\n\nOli kuin olisi Jumala kuullut rukoukseni.\n\nSalamat sammuivat, kipinät harvenivat. Palasivat jälleen kuin pitkältä\nmatkalta kaikki inhimilliset sielunominaisuudet. Minä, joka äsken olin\ntuntenut itseni maailmanneroksi, maailmanvaloksi, olin jälleen\ntavallinen kurja kuolevainen.\n\nTulin vasta nyt jälkeenpäin ajatelleeksi, ettei ollut pelkkä sattuma,\nmiten olin ensin lähestynyt Jumalaa.\n\nEpäilemättä oli parasta minussa aavistus ja mielikuvitus. Mutta mitä ne\nolivat, ellei juuri Tiedon airueita, niitä jumalaisen järjen\nkultanuolia, joita se ampuu edellään?\n\nMutta minulla ei ollut aikaa kauan tuota asiaa ajatella. Sillä Jumalan\nmyrsky jatkui, vaikka ei enää pelkkänä puhtaana tietämisenä, vaan\nmyöskin inhimillisinä tunteina, tunnelmina ja kaukonäkyinä.\n\n\n\n\n\nII. JUMALTUNTO.\n\n    \"Sillä ei Jumala salli itseään pilkattavan.\"\n\n\n\n\nSYVYYDEN ÄÄNIÄ.\n\n\n\nLAIVA.\n\nOlin olevinani laivalla, joka keinui lainehilla. Järvi oli peilikirkas.\nKaste kimalteli vielä äskeisen sateen jälkeen saarten vehmaissa\nrantapuissa.\n\nJa oli olevinaan kuin kesäinen sunnuntaipäivä tai aamu sen alkaessa.\nLaiva oli täynnä kansaa, nuorta ja vanhaa, kaikki kirkkoon kiirehtäviä,\njoka jo näkyi tuolta kaukaa salmen suusta kummultaan kohoavan.\n\nSilloin kaikui Jumalan ääni minulle syvyydestä:\n\n-- Miksi niin yksin, matkamies? Miksi seisot muista erilläsi laivan\nnokassa ja tuijottelet ryppyotsin kuohuun kohisevaan? Miksi et hae\nseuraa itsellesi, vai ovatko ajatuksesi niin pyhät, että ne eivät siedä\nihmisten läheisyyttä?\n\nSäpsähdin suuresti, sillä enhän minä ollut tällä hetkellä mitään niin\nerikoisen pyhiä ajatellut. Olin ajatellut vain omia aikojani.\n\nSiksi vastasinkin vain kaihtaen ja epäröivästi:\n\n-- Seison yksin, koska en täällä tunne ketään. Katson syvyyteen, koska\nmonet muistot nousevat minulle sieltä. En hae seuraa hälisevistä\nihmisistä ympärilläni, koska etsin erään eloni arvoituksen selitystä.\n\nJa jälleen kaikui Syvyyden ääni minulle:\n\n-- Mistä etsit päätöstä pulmillesi? Oletko matkalla kirkkoon palvelemaan\nHerraasi Jumalaasi vai kuulutko niihin harvoihin valittuihin, jotka\ntekevät sen vain Hengessä ja Totuudessa.\n\nVastasin totuudenmukaisesti Hänelle:\n\n-- Koetan palvella Häntä omassa sydämessäni.\n\nTuo vastaus näytti Häntä hetkeksi tyydyttävän.\n\nHän vaikeni, eikä kuulunut pitkään aikaan muuta kuin kahtia halkeavan\nveden kohina kokassa ja laivan koneiden tasainen tahti, joka jyskytti\nkilpaa kera sydämeni.\n\nMutta tuota hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Kuulin taas puhuvan Äänen,\njota ei voi paeta kukaan:\n\n-- Asuuko siis Henki ja Totuus sydämessäsi? Etkö koskaan valhettele?\nEtkö petä koskaan itseäsi etkä muita? Seisotko aina Herrasi Jumalasi\nedessä niinkuin tulisit tuomiolle?\n\nTuskan hiki kohosi otsalleni. Enhän ollut aivan näin ankaraa\nkeskustelua tarkoittanut keskellä Jumalan kirkasta aamupäivää, jolloin\nkaikki luonto ympärilläni näytti vain Hänen valkeuttaan säihkyvän ja\nsäteilevän.\n\nMutta täytyihän minun sanoa jotakin.\n\n-- Ei kukaan ole täydellinen, vastasin vaatimattomasti. Koetan\nvalhetella niin vähän kuin suinkin enkä koskaan oman etuni vuoksi tai\nesiintyäkseni muiden edessä parempana kuin olen. Voit ehkä ennemmin\nsyyttää minua juuri päinvastaisesta.\n\n-- Siis liiasta Totuuden tunnustamisestako, tarkoitat?\n\nTuo soinnahti jo veriseltä ivalta korvissani. Ja minun oli varsin\nvaikea hillitä itseäni, kun sain ilmi lausutuksi:\n\n-- Tiedän, että sitä ei voi tehdä kukaan kuolevainen. Tarkoitin, että\nvoit pikemmin syyttää minua muiden edessä liian mustana esiintyneeni\nkuin liian valkeana ja synnittömänä.\n\nMutta mikään ei tyydyttänyt Häntä. Hän oli päättänyt nähtävästi ottaa\ntäyden selon minusta.\n\n-- Miksi valhettelet niinpäin sitten? Uskotko sillä Jumalaa paremmin\npalvelevasi? Ja jos uskot niin, teetkö sen tietoisesti vai seuraten\njotakin himmeää, vaistomaista tajuntaa, johon ehkä et ole tätä ennen\ntullut kyllin huomiota kiinnittäneeksi?\n\nMinusta tuntui, että oli jotakin perää tuossa puheessa. Ainakin näytti\nasia sen arvoiselta, että sitä kannatti lähemmin ajatella.\n\n\n\nSYDÄMEN HYVYYS.\n\nKuinka vaikeata on ihmisen oppia totta puhumaan edes oman pienen\nitsensä edessä, joka sentään on useimmiten itselleen varsin\nanteeksi-antavainen!\n\nMikä taitava asianajaja ihminen on! Hän tietää, että liika itsensä\nparjaaminen vaikuttaa samaa kuin teeskennelty vaatimattomuus: se vaatii\nitselleen enempää kuin ansaittua kiitosta ja kehumista.\n\nJuuri tuohon syntiin olin tehnyt itseni niin usein syypääksi ihmisten\nedessä.\n\nPäätin tunnustaa tuon heti sille Äänelle, joka kaikui syvyydestä.\n\n-- Olet oikeassa, sanoin, en ole tullut tuota asiaa ennen niin tarkoin\najatelleeksi. Nyt näen, että eräs himmeimmistä vaistoistani on ollut\nsaada aina tunnustusta. Mutta eikö niin ole kaikkien ihmisten laita?\n\n-- Ei, sanoi Ääni jyrkästi. Ei niiden, jotka tuntevat seisovansa\nhenkisesti omilla jaloillaan. Heille riittää se tunnustus, jonka he\nsaavat hyvältä omaltatunnoltaan.\n\n-- Minulla on ollut aina hyvä omatunto, vastasin voitollisesti. Mikäli\nseikka siitä riippuisi, olisin synnittömin kaikista ihmisistä.\n\nMutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa Hänelle.\n\n-- Taas valhettelet! jyrähti Hän musertavalla mahtiponnella. Tunnet\nitsesi syypääksi paljoonkin, joka mielestäsi olisi voinut jäädä\ntekemättä.\n\n-- Tuskinpa sentään, väitin vastaan ylimielisesti. Kaiken, mitä olen\ntehnyt, olen tehnyt senvuoksi, etten ole voinut toisin tehdä.\n\n-- Kaikenko? kysyi Ääni epäilevästi. Etkö todellakaan ole koskaan tehnyt\ntaikka tekemättä jättänyt mitään inhimillisestä heikkoudesta?\n\n-- En! vastasin miltei kiivastuen tuon Toisen kirotusta\nitsepintaisuudesta. Lienen tehnyt niin taikka näin, olen aina pitänyt\nsilmällä jotakin korkeampaa tarkoitusperää.\n\n-- Taikka matalampaa!\n\n-- Ainakin on omatuntoni sen sillä hetkellä ja siinä tilanteessa\noikeaksi todistanut.\n\n-- Taikka sinä sen hyväksynyt, koska se on ollut mukavampaa!\n\nTuo vivahti jo suorastaan loukkaukselta. Vastasinkin sentähden vain\nlyhyesti ja arvokkaasti:\n\n-- Olla hyvä on usein mukavinta.\n\nTuntui kuin olisin päässyt hetkeksi voiton puolelle. Sillä Hän heitti\nminulle vain tuon helpon kysymyksen:\n\n-- Ja mikä on vaikeampaa?\n\n-- Olla paha. Tarkoitan: hyvälle ihmiselle, jollaisena aina kaikesta\nhuolimatta olen pitänyt itseäni.\n\n-- Ja mitä tarkoitat tässä tapauksessa pahuudella?\n\n-- Kovuutta, ankaruutta itseään ja muita kohtaan. Sitä se on. Ihmiselle,\njoka on syntynyt herkäksi ja helläksi, on se samaa kuin omien\nmyötäsyntyneiden heikkouksiensa voittaminen.\n\n-- Ja miksi hänen on siis ne ominaisuudet itsessään voitettava?\n\n-- Tullakseen lujaksi ja voimakkaaksi. Voidakseen kestää\nelämäntaistelussa ja täyttää elämäntehtävänsä, minkä kaikkivaltias\nJumala itse on hänen hartioilleen asettanut.\n\n-- Ja muuten? Ellei hän tee tuota kaikkea?\n\n-- Hän sortuu. Hän katkeaa kesken, ja elämän vaunut kulkevat hänen\nylitseen.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten! Sitten hän ei ole täyttänyt Luojan tarkoitusta, joka\nkuitenkin lienee itsensä säilyttäminen jonkun itseään ylemmän ja\nijäisemmän päämäärän vuoksi.\n\n-- Etkö usko, että ihminen joskus säilyttää parhaiten itsensä juuri\nmurtumalla?\n\nNyt oli minun vuoroni hämmästyä. Sillä olinhan itse juuri samoin\najatellut, ainakin joskus parhaina hetkinäni.\n\n-- Mitä tarkoitat? katsoin kuitenkin tarpeelliseksi varmuuden vuoksi\nkysyä.\n\n-- Tarkoitan: \"_Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman\nvoittaisi_...?\"\n\n-- Ymmärrän. Mutta eihän tässä ole ollut kysymys saada vahinkoa\nkuolemattomalle sielulleen. Olihan kysymys juuri oman sielunsa syvimmän\nsisällyksen pelastumisesta.\n\n-- Ja minkä luulet olevan sydämen hyvyyttä ja laupeutta syvempää?\n\n-- Eiköhän taistelu niiden puolesta? Eiköhän olla kilpenä ja kalpana\nkaikkea pahaa, tuhmaa ja lokaista vastaan, joka tahtoo niitä ryvettää\nja vahingoittaa?\n\n-- Ja tulla itse tuhmaksi ja saastaiseksi? Paatua itse pahaksi ja\nilkeäksi, tai toisin sanoen, lisätä itse juuri niiden lukua, joita\nvastaan luulee taistelevansa?\n\nSe oli erittäin salakavala kysymys. Tarvitsin hiukan aikaa tuosta\nselvitäkseni.\n\nEnkö itse ollut juuri samoin epäillyt joskus mielestäni oikeankin asian\nvuoksi iskiessäni? Eikö isku niin usein ollut sattunut takaisin\niskijäänsä? Enkö ollut niin usein tuntenut kalvavaa tuskaa siitä, mistä\nkaiken järjen nimessä omantunnon olisi pitänyt palkita minua, ja enkö\nvain pitkien järjen ponnistelujen ja todistelujen avulla ollut voinut\ntuosta taakasta vapautua?\n\nJa oliko se edes aina sitenkään minulle täysin onnistunut? Tuskin!\nMiksi olisi mieleni muuten kaikesta huolimatta käynyt vuosien vieriessä\naina raskaammaksi ja elämäntunto minulle aina tuskallisemmaksi?\n\nVastasinkin sentähden vain hiljaisesti:\n\n-- Voihan tuon hyvyytensä silti säilyttää.\n\n-- Miten ja missä? kajahti heti vastaani tiukka kysymys.\n\n-- Omassa sydämessään. Ehkä senkin aika joskus tulee.\n\nMutta se oli lapsellista puhetta. Kaikkein vähimmän saattoi se Syvyyden\nääntä vaientaa.\n\n-- Rauta, jota ei käytetä, ruostuu! sanoi Hän jyrkästi. Samoin on laita\nhyvyydenkin. Luuletko, että siten parhaiten hoidat leiviskääsi? Etkö\ntiedä, ettei pahaa ole vastustettava pahalla eikä kovaa kovalla\nkohdattava?\n\n-- Vaan millä sitten? uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti.\n\n-- Lempeydellä, kaikui varma vastaus syvyydestä. Ei sovi maksaa samalla\nmitalla, millä itse saa, eikä ole silmää silmästä otettava. On oltava\nelämää ylhäisempi.\n\n-- Etkö usko, että olen joskus ollut sitä? hymähdin surumielisesti.\n\n-- Kyllä. Mutta olet ollut niin usein myöskin niin paljon julmempi\nelämää, vain jonkun aatteen tai asian vuoksi, jota olet luullut siten\nedistäväsi.\n\n-- Eikö sekään ole sallittua siis?\n\n-- Ei. Ei mikään aate tai asia ole niin jalo ja pyhä, että se\noikeuttaisi meitä sen edestä muita ihmisiä uhraamaan.\n\n-- Eikö itseänsäkään?\n\n-- Kyllä. Se uhri on ainoa, joka kelpaa korkeuden ja kirkastuksen\nJumalalle. Mutta mitä olet sinä uhrannut sitten?\n\nSiinä minä olin. Mitä saattoi minulla olla siihen vastattavaa? Olinko\nminä itseäni uhraamalla koskaan itseäni jalostanut ja pyhittänyt?\n\nJa kuitenkin minun täytyi vastata jotakin! Sillä laivan koneet\njyskyivät, kokka kohisi ja Syvyyden ääni kaikui yhä sydämessäni.\n\n\n\nRUNOUS JA TAIDE.\n\nMitä oli runous, mitä taide sitten? Eikö sekin ollut jokapäiväistä\nitsensä uhraamista ja siis samalla itsensä kirkastamista ja\npyhittämistä?\n\nEi, täytyi minun sieluni sisimmässä tunnustaa.\n\nMitä uhrautumista se oli, jos seurasi omia synnynnäisiä\nluonnonlahjojaan? Seurasi siinäkin tapauksessa ja niinkin\nitsepintaisesti, että siitä saattoi koitua kaikenlaisia koettelemuksia\nja kärsimyksiä?\n\nEnkä minä tähän päivään saakka ollutkaan tuntenut siitä mitään\nhenkilökohtaista kirkastumista tai pyhittymistä.\n\nPikemmin päinvastoin!\n\nEnkö ollut jo pitemmän aikaa tuntenut, että kaikki taiteellinen työni\noli tapahtunut ja tapahtui yhä edelleen juuri minun syvimmän itseyteni\nkustannuksella?\n\nOlihan tuo tunto joskus täyttänyt minut sellaisella sielun\nkatkeruudella, että olin ollut valmis määrittelemään mielipiteeni\nniinkin kyynillisesti kuin: täytyy olla huono ihminen voidakseen olla\nhyvä taiteilija.\n\nEnkä minä suinkaan yksin ole näin ajatellut. Monet maailman suurimmista\ntaiteilijoista ovat samoin ajatelleet. Toiset huomanneet sen jo\nvarhaisessa nuoruudessaan, toiset keski-ikäisinä. Vain aniharvat\nvoineet säilyttää myöhäiseen vanhuuteensa saakka naivin uskonsa taiteen\njalostavaan olemukseen.\n\nTaide _voi_ ehkä jalostaa, mutta ainoastaan muita, ei taiteilijaa\nitseään.\n\nHänelle itselleen se on ikuinen helvetti. Hänelle itselleen se on Molok\nja kuluttava tuli, joka polttaa palvelijansa, autioittaa hänet itsensä\nja kaiken olevaisen, kaiken oleellisen hänen ympäriltään, eikä jätä\njälkeensä muuta kuin suitsevia raunioita ja kekäleitä.\n\nLuonnollisesti on tässä kysymys ainoastaan niistä taiteilijoista, jotka\nkäsittävät tehtävänsä tärkeästi, jotka todellakin uhraavat sen edestä\njotakin, uhraavat kaiken muun niinkuin pyhimmälle pyyteelleen ja\npalavimmalle intohimolleen.\n\nTaikka elämäntehtävälleen. Niinhän sen nimi kuului minun niinkuin monen\nmuunkin taiteilijan oppisanastossa.\n\nEihän kukaan oikea taiteilija saanut eikä voinut olla \"hyvä\", sanan\ntavallisessa, jokapäiväisessä merkityksessä.\n\nEihän taide ollut mitään hyväntekeväisyyttä. Taiteilijan täytyi voida\nolla \"paha\", pakottaa itsensä siihen, ellei se muuten ollut hänelle\nmahdollista, katsoa säälimättömästi kaikkea ympärillään olevaa elämää\nja elämän-ilmiöitä, kaikista henkilökohtaisista myötä- ja\nvastatunteista vähääkään välittämättä.\n\nLeppymätön, lahjomaton tuomari oli taiteilija, tuima itseään, ankara\nmuita kohtaan.\n\nSillä eihän taide ollut leikkiä, jos sen mieli olla totta. Ja _jos_ sen\nmieli olla totta, oli taiteilijan oltava järkähtämätön todenpuhuja\nhengen maailmassa.\n\nAinakin oli tuo ollut taiteellinen ohjelmani varhaisesta nuoruudesta.\n\nEi se ollut aina aivan helppoa ollut.\n\nOli täytynyt itseään kiristää, silloin kun olisi tehnyt mieli aukaista\nitseään ja kulkea sydän selkoselällään. Täytynyt polkea rikki paljon\nsellaista, jonka mieluimmin olisi ottanut ylös ja säilyttänyt\npovellaan, lyödä kuoliaaksi monta ihmistä ja asiaa, joissa ei ollut\nmuuta vikaa kuin että ne olivat joutuneet polulle, jonka olin omakseni\nviitoittanut.\n\nEnkö siis voinut kiertää, enkö karttaa niitä? Enkö vaeltaa tietäni\nvarovammin tai estää itseäni niin paljoa pahaa tekemästä?\n\nKoetin kiertää, koetin karttaa, koetin pujotella, sovitella ja\nkiemurrella. Mutta eihän se paljon auttanut, kun minun kuitenkin _oli_\nsiitä kuljettava. Ja jos joskus sellaista yritinkin -- tein sitä sangen\nusein muuten, -- ei omatuntoni siitä suinkaan kiittänyt minua, soimasi\npäinvastoin huonoksi, heikoksi ja raadolliseksi.\n\nYmmärsin, että se oli minun taiteellinen omatuntoni. Mutta eihän\nminulla pitkiin vuosiin ollut juuri mitään muuta omaatuntoa ollutkaan.\n\nTaikka oikeammin: tietysti se oli olemassa, se toinenkin, mutta vain\njossakin siellä syvällä, siellä alitajunnassa ja vielä senkin alla,\njosta sitä olisi ollut tuiki työläs löytää, jos olisi tahtonutkin, ja\njosta sen ääni vain heikkona kaikuna saattoi joskus pintavesien\nviihtyessä tunkea kuuluviin.\n\nJa miksi minä olisin tahtonutkaan sitä etsiä esille sieltä?\n\nOlinhan minä sen juuri itse sinne alas, sinne syvälle, sinne mustiin\npohjamutiin karkoittanut.\n\nMielellään se ei ollut mennyt sinne, mutta minä olin _tahtonut_ niin,\nja minun tahtoni oli tapahtunut. Kauan jälkeenkinpäin oli se vielä\nmonta kertaa koettanut nostaa päätänsä sieltä, mutta turhaan. Minä olin\nsen aina yhtä ankarasti sysännyt syvyyteen.\n\nJa niin sitä ei ollut pitkiin aikoihin näkynyt enää. Ja minulla oli\nollut kaikki syy uskoa, että se oli kuollut.\n\nIkävä kyllä, ei se ollut kuollut yksin.\n\nSe oli painunut hyvässä seurassa sinne.\n\nSe oli vienyt -- valon lapsi kun oli -- sinne mukanaan valkeudesta\nkokonaisen parven kauniita, kultasiipisiä kangastuksia, armaita,\naurinkoisia lapsuuskuvia, nuoruuden herkimpiä, heleimpiä mielihaaveita,\nsuvisen luonnon ja suvesta uneksivan lemmen ensimmäisiä, aavistelevia\nailahduksia. Ja se oli vahinko, sillä _niitä_ minä ehkä olisin\ntarvinnut ja voinut käyttää taiteessani!\n\nMutta sitä itseään en. Mitä minä tein muulla omallatunnolla kuin\ntaiteellisella?\n\nMitä minä täällä pintamyrskyissä, täällä tuimassa pohjatuulessa\npurjehtiessani, tein sillä lämmöllä, joka piilee hyvien sydänten ja\nkultaisten lapsuusmuistojen syvyydessä?\n\nEihän taiteilija saanut olla \"lämmin\". Vielä vähemmän hän sai olla\nhyväsydäminen. Näin kyllä monta sellaistakin taiteilijaa ympärilläni,\nmutta tavallisesti ne olivat niin huonoja taiteilijoita, että\nheistä puhuttiin vain säälillä, pilkalla tai ylenkatseellisella\nolkapään-nykähdyksellä.\n\nEi, taiteilijan -- jos mieli hänestä koskaan tulla todellista, suurta\ntaiteilijaa -- täytyi olla kova ja raaka. Vain siten saattoi hän olla se\ntodenmukainen, se oikeudenmukainen kuvastin, joka oli luotu Luojan\nkovaa ja raakaa maailmaa mahdollisimman väärentämättömästi\nheijastamaan.\n\nMihin ihminen kaikella ponnellaan pyrkii, sen hän saavuttaa. Ja luulen,\nettä minusta, ainakin joskus ja katkonaisesti, tuli taiteilija.\n\n\n\nRISTIRIITA.\n\nEheää taiteilijaa ei minusta tullut milloinkaan.\n\nEn tahdo väittää, ettei minulla olisi ollut lahjoja siihen, yhtä vähän\nkuin sitäkään, että olisin erikoisemmin väärinkäyttänyt lahjojani.\nKaikesta näennäisestä tuhlaavaisuudestani huolimatta olen nimittäin\naina ollut mielestäni siinä suhteessa tavattoman kansantaloudellinen,\nmelkein kitupiikki.\n\nMitäkö sillä tarkoitan? Sitä että muut yleensä ovat antaneet minulle\nenemmän kuin minä muille ja että kaiken avomielisyyteni, jopa\navosuisuutenikin ohella olen suljetumpi ja umpimielisempi kuin kukaan\nniistä, joita olen tavannut eloni taipaleella.\n\nTietysti tahtoisin minäkin antaa puolestani.\n\nMutta enhän minä parhaalla tahdollanikaan voi antaa enempää kuin muut\nvoivat ottaa minulta, ja siksi täytyi minun tavallisesti jaella\nympärilleni vain rihkamaa, vain sellaista, jolla ei ollut mitään arvoa\nminulle.\n\nOlen ollut joskus huomaavinani, että se monien muiden mielestä on ollut\nhyvinkin arvokasta.\n\nEn tahdo syyttää myöskään ympäristöäni, etäisempää tai kaukaisempaa,\nsiitä ettei minusta tullut tuota eheän taiteilijan ihannetta.\n\nEihän tämä aika tosin ole aivan kiitollinen sellaisten synnyttämiselle,\nyhtä vähän kuin tämä maa, mikäli ajan tuulet ovat lyhyen elämäni aikana\nsen ylitse puhaltaneet, lienee paras mahdollinen maaperä sellaisten\nkasvamiselle ja kehittymiselle. Mutta eihän se ole mikään syy! Ainakaan\nminä en sitä myönnä sellaiseksi.\n\nMitkään ulkopuoliset olosuhteet eivät voi eivätkä saa määrätä ihmisen\nsisintä olemusta. Jos ne sen ehkä ovat joskus tehneetkin, ovat ne\ntehneet sen myrjaadeja vuosia sitten, harmaassa muinaisuudessa.\n\nMitä syytän sitten?\n\nEn oikeastaan mitään, sillä omasta puolestani en katso miksikään sen\nsuuremmaksi synniksi olla myöskään epäeheä taiteilija. Mutta _jos_ se\non synti, silloin tiedän kuka ja ketkä ovat sen aiheuttaneet.\n\nNe ovat nuo äänet syvyydestä.\n\nNiitä syytän minä. Sillä minä en ole koskaan saanut niitä täysin\nvaiennetuksi.\n\nNe ovat aina jossakin muodossa helisseet, kumisseet vielä kuoltuaankin.\n\nMinä en ole koskaan voinut polttaa mitään laivoja takanani. Jos joskus\njotakin sellaista on minulle harvinaisuuden vuoksi onnistunutkin, olen\nheti ensimmäisen tilaisuuden esiintyessä palannut vanhoille\nvalkamilleni, koonnut tuhkasta kaikki vielä käyttökelpoiset kekäleet ja\nniiden kannattamana jälleen uusille ulapoille purjehtinut.\n\nMinusta ei ole koskaan tullut eheää taiteilijaa siksi, etten koskaan\nole eheästi uskonut taiteen kaikki oikeuttavaan, kaikkivelvoittavaan\nolemukseen.\n\nMinussa on aina asunut pieni epäily siitä, eikö tämä kaikki, jota\ntaiteeksi ja runoudeksi sanotaan, sittenkin ole vain sielun sairautta,\nsittenkin vain suurta -- itsepetosta!\n\nTietysti eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat, eikä mikään\nhengenviljelys ylimalkaan ole mahdollinen missään maassa, kansassa tai\nyksilössä, jota ei jo edes jonkinlainen etääntymys \"luonnosta\" ole\nsaastuttanut. Mutta kuitenkin! Eikö tuon sairauden vastapainoksi sitten\nlöydy muita arvoja kuin n.s. kauneusarvot?\n\nNähtävästi ei, koska nykyaikainen ihminen niihin niin mielellään\ntarrautuu. Katson omasta puolestani, että n.s. totuus-arvojenkin\npitäisi riittää siinä, sillä ovathan ne meissä kaikissa niin paljon\nsyvemmät ja alkuperäisemmät.\n\nTaikka n.s. siveys-arvojen. Sillä mitä ne ovat? Eivät muuta kuin meidän\noman isiltäperityn itsesäilytys-viettimme määräyksiä, mikä on edullista\nmeidän henkiselle olemuksellemme, mikä ei, että me kauan eläisimme ja\nmaailmassa menestyisimme.\n\nJa siitä vietistä me voimme johtaa yleensä kaikki muutkin,\ntietopuolisesti sangen epäilyksen-alaiset, käytännössä sangen\npuolustettavissa olevat olemuksemme välttämättömyyden\ntodistuskappaleet.\n\nMyöskin yllämainittuja Syvyyden ääniä olen joskus pitänyt sellaisina.\n\nNe ovat ääniä entisyydestä. Ne eivät koskaan viito meille tietä\ntulevaisuuteen. Ne vetävät meitä takaisin siihen, mistä olemme\nlähteneet, ja niiden todistusvoima on käypää voimaa vain sikäli kuin\nemme ole voineet omasta entisestä itsestämme täysin irtaantua.\n\nMinulle ei se ollut koskaan täysin onnistunut.\n\nSiksi oli koko elämäni, samoin kuin taiteellinen työni, jäänyt\nikuiseksi kompromissiksi, ikuiseksi sovitteluksi.\n\nVuoroin olin uhrannut elämän taiteelleni, vuoroin taiteen elämälleni.\nJa kummassakin tapauksessa oli omatunto aina soimannut minua, milloin\nyhden, milloin toisen sielunpuoleni polkemisesta ja\nväärinkäyttämisestä.\n\nEn ollut koskaan tahtonut enkä toivonut tulla yksipuoliseksi.\n\nSiksi ei minusta koskaan ollut tullut eikä tule eheätä taiteilijaa.\nSillä eheän taiteilijan, samoin kuin hyvän ampujan, olemukseen kuuluu\nennen kaikkea taito -- tai synnynnäinen lahja -- sulkea toinen silmänsä ja\ntähdätä toisella suoraan ja rävähtämättä nuolenkantamalla olevaan\npisteeseen.\n\nOlin aina tahtonut pitää auki molemmat silmäni.\n\nEn uhrata taiteilijaa, mutta en myöskään ihmistä itsessäni kokonaan.\nSiitä kyyneleet! Ja siitä myös se ristiriita, joka on havaittavana\nkautta kumpienkin.\n\n\n\nJUMALA ON RAKKAUS.\n\nNäitä ja muita seikkoja laivankannella miettiessäni aloin jo kuulla\nuseampia ääniä altani syvyydestä.\n\nNais-ääniä, mies-ääniä, heleitä lapsen-ääniä. Yksi syytti minua\nkylmenneestä ystävyydestä, toinen sammuneesta rakkaudesta, kolmas\nsielullisesta etääntymisestä, neljäs väkivaltaisesta\nirtiriistäytymisestä ja täydellisestä välinpitämättömyydestä.\n\nEikä minulla ollut niille kaikille mitään muuta puolustuksekseni\nsanottavaa kuin tuo ainainen ja yksikantainen:\n\n-- Minun _täytyi_ tehdä niin! Minä itse olen enimmin kärsinyt siitä.\nMutta elävän ja kehittyvän ihmisen tie käy aina kohti suurempaa\nyksinäisyyttä.\n\n-- Miksi? kuuluivat valittavan äänet syvyydestä.\n\n-- Siksi että se on Luojan laki, koetin selittää heille. Siksi että _te_\netäännyitte ja jäitte jälelle minusta, mitä enemmän kehityin ja kohosin\naina suurempaan tietoon ja vapauteen.\n\n-- Miksi et meitä kerallasi kohottanut? valittivat äänet. Miksi unohdit\nmeidät tänne alas yöhön ja pimeyteen?\n\n-- Enhän ole teitä unohtanut, koetin puolustautua. Tehän kaiutte, ette\nole koskaan lakanneet kaikumasta sydämessäni. Mutta minun täytyi ensin\npäästä kyllin ylös, että kerran voisin kyllin korkealta teille\nkauneuden ja totuuden evankeliumia kuuluttaa.\n\n-- Me emme kuule niin ylös, huokasivat äänet. Jos sinulla on jotakin\nmeille sanomista, täytyy sinun tulla tänne alas meidän luoksemme. Miksi\nsinun täytyi mennä niin ylös? Mitä luulit sieltä löytäväsi?\n\nJäin tuokioksi vaille vastausta. Niin, miksi minä oikeastaan olinkaan\nniin vimmatusti pyrkinyt ja ponnistellut?\n\nHuomasin heti, että oli aivan turhaa edes yrittääkään ruveta puhumaan\nheille taiteesta, runoudesta taikka jostakin muusta itseäni\nulkopuolella olevasta elämäntehtävästä. Mutta jos koettaisin puhua\njostakin sisäpuolisesta? Eikö siis ollut taiteella ja runoudella ollut\n_mitään_ siveellistä arvoa kehitykselleni?\n\nKyllä, oli yksi: ne olivat pakottaneet minut rehelliseksi itseäni\nkohtaan. Ja mitä vanhemmaksi olin tullut, sen helpommaksi oli minulle\nkäynyt olla rehellinen myös muita kohtaan. Siitä ainakin oli minun\nnähtävästi taiteen ja runouden jumalia kiittäminen.\n\nMutta eihän minun sopinut puhua niistäkään, sillä nuo äänet tuolla\nalhaalla eivät olisi kuitenkaan sellaista puhetta käsittäneet. Ne\nolivat yksinkertaisia, hyvien, koruttomien ihmisten ääniä, ja vaativat\nyhtä korutonta, tyhjentävää vastausta.\n\nSiksi vastasinkin heille vain yksinkertaisesti:\n\n-- Minä etsein Jumalaa.\n\nMutta tuntui nyt kuin ei ainoastaan syvyys, vaan korkeus ja taivaan\nvahvuus ja kaikki luomakunta minun ympärilläni olisi suurena kuorona\njulki kuuluttanut:\n\n-- Jumala on rakkaus. Jos Häntä etseit, miksi et meitä rakastanut? Miksi\net hellinyt kukkaa kedolla ja paistanut päivänä laaksoihin ihmislasten?\n\n-- Minä en jaksanut, olisin tietysti voinut vastata heille. Mutta enhän\nminä ollut tullut tänne heikkouttani heille ilmi tunnustamaan.\n\nEnhän ollut tahtonut koskaan tunnustaa sitä edes omalle pienelle ja\nviheliäiselle itselleni.\n\nVoimakas tahdoin minä olla, voimakkaana myös itseni ja muiden edessä\nesiintyä. Voimakas, -- vaikka tunsin pohjan horjuvan alla jalkojeni, --\nvoimakkaana esiintyä, -- vaikka tunsin koko henkisen olemukseni päivä\npäivältä syöksyvän aina syvempään perikatoon.\n\n\n\nITSETUTKISTELUA.\n\nAluksi en ollut tuosta paljoakaan välittänyt. Olinhan läpikäynyt niin\nmonta kehityskautta, noussut ja langennut niin monia porraspuita, että\npidin tuollaisen aallonpohjankin aivan luonnollisena ja maailman\nyleiseen kehityskulkuun kuuluvana.\n\nEihän aallonpohjakaan aina kestäne, ajattelin. Tottahan se siitä pian\njälleen harjaksi hyrskähtää!\n\nOlihan niin aina ennen tapahtunut. Minulla oli siis kaikki syy otaksua\nsamoin tälläkin kertaa tapahtuvaksi. Sillä täytyihän luonnonlakien\npitää paikkansa ja sitä varmemmin vielä sielunlakien, jotka määräsivät,\nettä mitä syvempi alho, sen korkeampi kukkula oli seuraava sitä. Ja\nkatsoen silloiseen huimaavaan alimenooni, täytyi sitä seurata aivan\ntavattoman, yhtä huimaavan nousu-ajan.\n\nMinulla ei siis ollut muuta tehtävää kuin antaa kriisin kehittyä\nkaikessa rauhassa ja -- odottaa.\n\nMutta tällä kertaa näkyi tuo toivottu aallonharja todellakin antavan\nodottaa itseään.\n\nKului päiviä, viikkoja ja kuukausia, eikä vieläkään mitään merkkiä\nilmapuntarin kohoamisesta. Vierähti vuosi, vierähti parikin vuotta, --\naina vain sama kiristyvä perikadon tunne sisälläni ja ulkopuolellani.\n\nTunnustan suoraan, että minua rupesi silloin jo hiukan pelottamaan.\n\nNäinkö sitä vain mennään? ajattelin, kerta viimeinen, luonnollisesti,\nmutta enpä olisi luullut välttämättömän lopun toki vielä näin lähellä\nolevan. No niin, onhan sitä jo tullutkin tehdyksi taivalta yhden\nihmisen kohdalta...\n\nRuumiillista kuolemaa en pelännyt, mutta henkistä, sillä en\nolisi tahtonut suurin surminkaan ennen niin halveksimieni\nelämän-kummittelijoiden lukua lisätä.\n\nTunsin itseni pörssipeluriksi, joka oli pannut kaiken omaisuutensa\nyksiin osakkeisiin, joka näkee niiden arvon päivä päivältä aina alemma\nnoteerattavan ja vaanii turhaan onnellista sattumaa tai pelastavaa\najankohtaa.\n\nJos jotakin tahdoin, en kyennyt. Jos jotakin yritin, epäonnistuin.\nPäätin sentähden kovan kohtalon ainakin tilapäisesti, mutta mitä\nrautaisimmin vainoavan minua, ja turhaksi mitään tahtoa tai yrittää.\n\nOn turha potkia vasten tutkainta, ajattelin.\n\nOn kärsittävä, mikä on kärsittävä. Jos tämä on loppu, niin se on loppu.\nJos on vielä joku pääsy tästä umpikujasta, niin ei se ainakaan ole\nminun löydettävissäni.\n\nTuomitsin itseni siis täydelliseen passivisuuteen, etten vain tekisi\nmitään typeryyksiä.\n\nMutta kun kolmas vuosi koitti eikä näkynyt vieläkään valonpilkkua siinä\nkeski-yön pimeydessä, jonka tunsin pääni päälle seisahtaneen, tuli\nkauhu ja tuskan hiki minulle ja minä aloin hätäisesti kysellä\nitseltäni:\n\nMitä tämä on? Varmaan on nyt jotakin hullusti! Leikkivätkö korkeammat\nvoimat minulla taikka olenko minä sielunsilmäni kadottanut?\n\nEdellinen osa tuosta lauseesta oli tietysti vain pelkkä sananparsi\nminulle, sillä enhän minä siihen aikaan vielä mitään \"korkeampia\nvoimia\" tunnustanut.\n\nTosin olin, varovaisesti kyllä, säästänyt jonnekin sydämeni syvimpään\nkomeroon niidenkin mahdollisuuden: minä en kieltänyt enkä myöntänyt\nJumalaa. Mutta pidin mahdottomana -- ja vielä enemmän naurettavana, -- että\nJumala, jos Hän nyt kerran suvaitsi olla olemassa, alentuisi jonkun\nniin turhan ja vähäpätöisen asian kuin oman mielentilani kautta minulle\nilmestymään.\n\nTuo toinen puoli lausetta ei sensijaan ollut pelkkä sananparsi.\n\nPelkäsin todellakin tulleeni sokeaksi tai kadottaneeni sen onnea tuovan\ntaikakalun, jonka tiesin lempeiden kohtalotarten suoneen minulle\nsyntymässä.\n\n\n\nRIKOS.\n\nRupesin katselemaan ympärilleni pimeydessä, tutkistelemaan itseäni ja\nmuuta maailmaa ympärilläni. Täytyihän olla joku syy, joku erikoinen\naihe, joka näin pimensi päivän minulta.\n\nTäytyi olla joku salainen sälö, joku vika malmissa, koska ei soinut\nehein sävelin sieluni kirkonkello.\n\nTiesinhän minä sen olevan siellä, erään hiuksenhienon, tuskin\nhuomattavan halkeaman kulkevan läpi nuoruuteni ja miehuuteni.\n\nSe ei ollut mikään tavallinen tunteiden, vaistojen tai vakaumuksien\nristiriita. Myöskään ei se ollut tuo taiteellisen ja inhimillisen\nvelvollisuudentunnon välinen sorasointu, joka muuten oli niin monta\nkipeän tuskan ja murheellisen mielialan hetkeä elämässäni aiheuttanut.\n\nSe oli rikos. Se oli synti.\n\n-- Vainko yksi? tekisi oudon mieli ivallisesti huudahtaa. Miekkoinen\nmies, jolla siinä ijässä ei ole useampia omallatunnollaan!\n\nHuudahtaisin epäilemättä samoin hänen kerallaan, ellen tarkoittaisi\nrikoksella _ehdotonta_ rikosta ja synnillä syntiä Pyhää Henkeä vastaan,\njolle ei parhaalla asianajo-taidollaankaan voi keksiä mitään\npuolustusta ja jolle ei siis voi olla olemassa myöskään mitään\nanteeksiantamusta.\n\nTietysti olin minä tehnyt niin monta muutakin syntiä elämässäni,\nmyöskin sellaisia, jotka todellakin olin itse _tuntenut_ synniksi ja\njoita siis eivät vain muut olleet siksi nimittäneet. Mutta niille\nlöytyi aina joku puolustus, niistä pois aina joku takaportti. Jos\nkatsoinkin rikkoneeni jotakin elämän-arvoa vastaan, oli minulla aina\nmahdollisuus kohottaa sen sijalle toinen kahta korkeampi, jonka valossa\ntekoni oli täysin hyväksyttävä ja joka suorastaan _vaati_ minua niin\nmenettelemään.\n\nTälle yhdelle ei vaan löytynyt mitään. Se oli synti _kaikkia_\nelämän-arvoja vastaan.\n\n-- Siis rakkaus? kuulen jälleen uteliaan kysymyksen ilmassa\nsoinnahtavan.\n\n-- Niinpä kyllä, sillä ainoastaan se intohimohan voi kaikkia\nelämän-arvoja koskettaa. Se oli lemmenrikos.\n\n-- Aistillisen, synnillisen lemmen?\n\n-- Epäilemättä, mikäli käytämme yleisesti hyväksyttyjä puheenparsia.\nRakastin häntä kaikella ruumiillani ja sielullani.\n\n-- Ilman mitään kirkollisia tai yhteiskunnallisia sitoumuksia?\n\n-- Niin. Sitäpaitsi me olimme kumpikin vielä aivan liian nuoret\nsellaisia edes ajattelemaan.\n\n-- Siitä on kauan?\n\n-- Parikymmentä pitkää vuotta. Paljon on tapahtunut niiden kuluessa sekä\nsisälläni että ulkopuolellani.\n\n-- Etkä vieläkään ole voinut häntä unohtaa?\n\n-- En. Hän oli ensimmäinen rakkauteni.\n\n-- Ja sinä hänen?\n\n-- Niin. Minä viettelin hänet, kuten sanotaan.\n\n-- Ja tuoko nyt painaa omaatuntoasi?\n\n-- Ei se, että rakastin häntä, vaan se, että hylkäsin hänet ja jätin\nhänet ypöyksin outoon, avaraan maailmaan.\n\n-- Sinä et ole kuullut senjälkeen hänestä mitään?\n\n-- En. Minulla ei ole ollut rohkeutta edes tiedustella. Hyvin luultavaa,\nettä hän on minut jo aikoja sitten unohtanut.\n\n-- Mutta...? Siinähän tapauksessa...?\n\n-- Muisto elää. Mutta koska tarkoitukseni on kaikkein vähimmän ollut\nmitään itse-elämäkerrallista kuvausta ulkopuolisen todellisuuden\nmerkeissä kirjoittaa, en aio vastata enempiin kysymyksiin.\n\n-- Mikä on ollut tarkoituksesi sitten?\n\n-- Esittää ainoastaan eräitä yleisiä, joskin omassa itsekohtaisessa\nelämässä toteamiani henkisiä viivoja, joiden arvo luonnollisesti\nriippuu kokonaan niiden viitoittamien totuuksien suuremmasta tai\npienemmästä yleisinhimillisestä pätevyydestä.\n\nKoetan, mikäli mahdollista, seurata alkuperäistä tarkoitustani.\n\nMutta siltä varalta, että sattuisin, tämän teoksen ankarasti\nyleistetyistä puitteista huolimatta, ehkä joskus liian itsekohtaisille\naloille poikkeamaan, pyydän huomauttaa ensiksikin, että se tapahtuu\nkokonaan vasten tahtoani, ja toiseksi, että jotakin samantapaista on\nehkä jossakin muodossa tapahtunut meille kaikille ja meidän kunkin\ntäytynyt silloin omalla tavallamme siihen suhtautua.\n\nMutta tämä oli laulu, jonka laineet lauloivat minulle syvyydestä:\n\n\n\n\nNEIET NIEMIEN NENISSÄ.\n\n    \"Toisin silloin touko kasvoi,\n    toisin maa orahan otti.\"\n\n\n\nNUORI VÄINÄMÖINEN.\n\nSe oli siihen aikaan kuin Väinämöinen \"laski laulellen vesiä, ilon\nlyöen lainehia\".\n\nNeiet niemien nenissä katselivat, kuuntelivat: \"Mikä on ilo merellä?\nMikä laulu lainehilla?\"\n\nMaailma oli siihen aikaan kauniimpi kuin nyt, ihmiset itse iloisemmat\nja valoisammat. Mitkään valtioita ja yhteiskuntia mullistavat\nkysymykset eivät vielä mieliä painaneet. Ei raivonnut myöskään\nmaailmansota eikä ollut ihmisyyden yöpuoli vielä niin tiukalle\nyksilöiden ja kansojen ympäri kiristynyt.\n\nVallitsi päivänpuoli. Oli tilaa suuntaan ja toiseen, elämää edessä ja\ntakana, kaikkialla siintäviä, soiluvia järvenselkiä, puuntavia,\nystävällisiä taloja ja kasteesta kimaltelevia rantalepikkoja.\n\nOli kuin koko maailma olisi ollut nuori ja autuas siihen aikaan.\n\nJa myöskin Väinämöinen oli siihen aikaan nuori. Oikeastaan hän oli\nkaikista ikäkausista riippumaton, sillä hän oli syntynyt vanhana,\nihmisistä vanhimpana, joskin hän kautta elämänsä katseli lapsensilmillä\nmaailmaa. Mutta _tämä_ maailma oli vielä uusi hänelle ja tarjosi\nhänelle aina uusia, toinen toistaan ihanampia ihmeitä ja yllätyksiä.\n\nHän oli ensimmäiset elämänkokeensa tietäjänä suorittanut ja tunsi nyt\nhänelle ominaisen laulu-ilon poveaan paisuttavan.\n\nEikä hän vain elämänviisauksia lausunut eikä tulkinnut vain sydämensä\nsyvyydessä piilevää, raudanraskasta elämänmurhettaan. Luonnon ja lemmen\nylistystä hän lauloi, ja sen kauniin maan, jonka lempeät jumalat olivat\nantaneet hänen asuinsijakseen.\n\nKeveinä kuin perhoset liitelivät laulut hänen huuliltaan. Vaivattomasti\nkuin vaahtokellot kumpuilivat soinnut ja säkeet hänen olentonsa\nonnellisesta yltäkylläisyydestä.\n\nIhmekö, että ihmiset pitivät hänen lauluistaan? Ihmekö, että he\niloitsivat ja taputtivat käsiään kaikkialla, missä hänen punaisen\nlaulupurtensa nähtiin vesiä viilettävän?\n\nTänä kullaisna kesänä hän oli kaikista elämänhuolistaan tyysti\nirroittautunut.\n\nHän oli lykännyt venheensä vesille ja pyytänyt kansaa kaikennäköistä\nsiihen sisälle astumaan. Ja kansa oli seurannut hänen kutsuaan, lähinnä\nnuori kansa, istunut tuhdoille monta impeä iloista, airoille monta\nsulhoa sulkapäätä. Laskettu päivät viliseviä virtoja pitkin, toiset\npeilikirkkaita suvantovesiä soudateltu.\n\nJa kaiken päällä oli paistanut keskikesän pilvetön päivänkehrä. Ja\njokaisessa niemessä oli ollut talo ja jokaisessa talossa tanhujuhlat ja\nkauniit kassapäät. Ja nuoret apilanurmet olivat kukkineet kaikkialla,\ntuoksuneet orapihlajat ja tuomet, käki kukahellut kummulla talon takana\nja visertänyt pääsky kaivonvintin päässä seesteisen, huikaisevan\nkorkeuden, välkkyvien vesien ja laajan, viheriöitsevän maan ylistystä.\n\nNiin oli vihdoin tultu suurelle järvenselälle. Vain viimeinen, kapea\nniemenkaisku erotti sen enää taampana sinertävästä, peninkulmien\npituisesta ja levyisestä ulapasta.\n\nMyöskin siinä niemessä oli ollut talo, talon alla sauna ja tuuhea\nrantalepikko.\n\nMutta täällä ei ollut näkynyt neitejä nenässä niemen, ei kuulunut\nnuorten pajatusta lehdoista eikä rantakiviltä. Istunut vain piika\npikkarainen yksin saunalaiturin päässä käsi poskellaan, ei itkenyt eikä\niloinnut siinä, ilman vain itseksensä hyräillyt ja katsonut päivän\nkauniin laskemista, joka oli heittänyt kimmeltävän hohtonsa hänen\nkellertäville suortuvilleen.\n\nVäinämöinen silloin viskannut hänelle sanan vesien poikki:\n\n-- Tule, tytti, purtehemme!\n\nTytti vastannut vain yksikantaan hänelle:\n\n-- Tuuli sulle purtehesi!\n\nVäinämöinen siihen soreasti virkkanut vielä:\n\n-- Entä jos maalle astun? Annatko kutreistasi kielet kantelooni?\n\nPiika pikkarainen painanut silloin päänsä alas ujostuen ja kuiskannut\ntuskin kuuluvasti:\n\n-- Se on liian suuri kunnia minulle.\n\nMutta Väinämöinen silloin pyöräyttänyt purren liki laituria ja\nlausahtanut:\n\n-- Tähän jään. Muut matkaa jatkakoot! Mutta ellei minua kuulune\nelonleikkuujuhlille Kalevalaan, niin käykää noutamassa.\n\nJa muut menneet matkaansa melastellen ja sen enempää ihmettelemättä,\nsillä nuori Väinämöinen oli tunnettu oikullisista päähänpistoistaan\nsekä niistä äkillisistä lemmenleimahduksista, joita aivan uppo-oudot\nnaiset saattoivat hänessä herättää.\n\nSamat inhimilliset heikkoudet seurasivat häntä vielä harmaahapsenakin.\n\n\n\nSININEN LOIHTU.\n\nTalon iloinen isäntä ja ehtoinen emäntäväki ottivat Väinämöisen vastaan\nmitä ystävällisimmin, saattoivat hänet saunaan ja antoivat pihan\ntoisella puolella olevan uutispirtin hänelle avaraksi asuinsijaksi.\nSiinä nukkui hän yönsä ja heräsi jo aamulla kukonlaulun aikaan kesäisen\npäivännousun kohottaessa ruusunpunaisia sormiaan yli pilvettömän\ntaivaanrannan.\n\nVäinämöinen hieroi silmiään ja katsoi ympärilleen.\n\nKoko pirtti oli kultaa täynnä. Se oli tehty uusista, puhtaiksi\npiilutuista honkahirsistä, joiden rakoihin oli tuoreita tuomenterttuja\nja lemuavia koivunlehviä aseteltu. Aamu-aurinko läikkyi sisälle\nsuurista avoimista ikkunoista, ikkunain alla välkkyivät laajat\njärvenlahdet ja tuolta tuonnempaa mäenrinteiltä suurten salokylien\nvihertävät vainiot ja kaatut kaskimaat.\n\nTuntui tietäjästä kuin hän olisi tullut asunnoille autuaitten. Hän\nhypähti ylös hyvin levähtäneenä ja nuortakin nuorempana.\n\nEi näkynyt vielä kukaan liikkuvan talossa. Hän pisti kanteleen\nkainaloonsa, astui pihalle ja lähti noin vain ilman aikojaan polkua\nniemen päähän noudattelemaan.\n\nNiemen päässä oli vanha lyylilehto, siinä ijänikuiset kivet ja\nvaltaisat uhripaadet. Istui eräälle niistä Väinämöinen ajatuksissaan,\npainoi kyynärpään vasten polveaan, varasi leuan vasten nyrkkiään ja\nvaipui kesäisen luonnon ja sisäisen sielun-elämänsä katselmuksiin.\n\n\"Mitä minä teen täällä?\" kysyi hän itseltään. \"Kuinka olen tullut tänne\nja miksi olen jättänyt punaisen purteni vesiä viilettämään? Hyvä, että\non edes kannel täällä kerallani. Vaikka onkin täällä onni ollakseni,\ntuntisin ilman sitä itseni tuiki orvoksi ja yksinäiseksi.\"\n\nMutta vaikka hän olisi kuinka koettanut täällä-oloaan koristella ja\nselitellä, täytyi hänen kuitenkin myöntää poikenneensa tähän taloon\nvain tuon piika pikkaraisen vuoksi, joka oli istunut laiturin päässä ja\njoka hänet oli eilen-illalla puhtaaksi ja virkeäksi kylvettänyt.\n\nMiten nuori ja notkea se oli ollut! Herkkä kuin hiirenkorva, kaita kuin\nrannankaisla. Ja sen silmissä oli ollut tumma sini kuin ruiskukan\nkuvussa tai sudenkorennon siivessä tai suvisen järven pinnassa, jonka\näärtä etäinen, päivänpaistama ukkospilvi uhaten pimittää...\n\nUhaten?\n\nVäinämöisen täytyi oikein ääneen hymähtää tuolle ajatukselleen. Mikä\nuhka siinä voisi piillä, katseessa pienen tyttölapsen, joka tosin\nnäytti terhakalta kuin nuori petranhieho, mutta kuitenkin siksi\nhennolta ja turvattomalta, että olisi tehnyt mieli kietoa suojaten\nkäsivartensa hänen ympärilleen?\n\nMutta kun hän kohotti katseensa, hän hämmästyi, sillä maailma ei vielä\nkoskaan ollut loistanut hänen silmäänsä niin siniseltä.\n\nKaikki sinersi, taivas, järvet ja hiljaisessa aamutuulessa heiluvat\nkissankellot... Väinämöinen pyyhkäisi otsaansa ja hymähti jälleen.\nOliko sininen loihtu kietonut hänet? Oliko hän katsonut liian kauan\nnoiden kahden silmän syvyyteen?\n\nJa ikäänkuin itsestään menivät hänen sormensa soittimelle...\n\nMutta silloin näki hän näyn, joka oli kultaisena kuvajaisena halki\nelämän seuraava häntä.\n\nAstui tervaleppien lomasta rantaan metsän sinipiika ja seisahtui\nsomerikolle hetkeksi kuin omaa ihanuuttaan imehtimään. Muodoiltaan hän\noli niinkuin piika pikkarainen, mutta hänellä oli kuolemattomuuden\nsädekehä kulmillaan. Ja hän heitti paitansa pajulle, hamehensa\nhaapaselle ja sukelsi suurien lummekukkien sekaan, keinuen itse kohta\nlaineilla niinkuin suuri, lumivalkea lummekukka.\n\nEikä hänen tarvinnut kauan yksin uiskennella. Tulivat vellamoiset veen\nseliltä, aallottaret aamun terheneestä, ja tempasivat hänet kerallaan\nkultana vipajavien kaislojen karkeloon. Väinämöinen katsoi ja katsoi.\nJa ikäänkuin itsestään humahtelivat uusien runojen uskot ja uusien\nkauneuksien kangastelevat mielikuvat hänen huuliltaan.\n\nHeräsivät jo talo ja talon asukkaat ja hiipivät hiljaa niemen kärkeen.\nHeräsivät myös viheltävät viidat ja lehtojen lempeät eläjät hänen\nympärillään, kumahti kumpu, pamahti paasi, ja kohosivat vainajien\nvalkeat henget soittoa ikirunojan kuulemaan. Missä pursi piirti pitkin\njärvenselkää, siihen se pysähtyi kuin naulattuna, missä haukka liiti\nilman halki, siihen se jäi siivilleen lepäämään.\n\nJa nuori Väinämöinen lauloi ja lauloi. Päivä oli jo kohonnut\nkeskitaivaalle, karissut ammoin jo lepänlehdiltä aamukaste, ja aina\nvieri hänen virtensä hetki hetkeltä heleämpänä, syvempänä, maata ja\ntaivasta syleilevämpänä. Eikä hän nähnyt enää maailmaa ympärillään,\nainoastaan omat kimmeltävät mielikuvansa, korkeat kuin ilmankaaret,\npohjattomat kuin kuohut Manalan alantehissa.\n\nSyntyi sunnuntai, minne laikahti Väinämön virren laine. Hehkuivat\nhelkavalkeat, kunne kirposi kipinä hänen haltioituneesta hengestään.\n\nJa mitä lauloi nuori Väinämöinen?\n\nHän tunnusti uskovansa kaikkeuden rajattomaan kauneuteen, elämän ja\nihmisen suunnattomaan, määrättömään ihanuuteen.\n\n\n\nAURINKOLAULU.\n\nHän lauloi maasta, jota ei ollut, ja maailmasta, jonka hän näki vain\nsielunsilmillään. Eikä siinä maassa ollut vihaa eikä vainoa, ei sotaa\neikä sortoa, vaan vallitsi ainoastaan loppumaton lempeys ja\noikeamielisyys.\n\nHän lauloi ajasta, joka oli tuleva, ja kansasta, joka oli kaltainen\nhänen unelmiensa. Syvältä synnyinmaan kamarasta se oli kasvanut, mutta\nsen latva lautui vapaana taivaan tuulien ja tähtien alla.\n\nHän lauloi Jumalasta, jolla oli kunnia korkeudessa, mutta autuas\nasuinsijansa hyvien ja hiljaisten ihmisten sydämissä.\n\nHän lauloi ihmislapsista, jotka tulivat toimeen keskenään, ja Jumalan\nlapsista, jotka nauttivat kiitollisin mielin elämän-antimista,\nhymyilivät ja tekivät hyvää.\n\nHän lauloi valtiosta, joka oli olemassa vain kansalaisia varten ja\nyhteiskunnasta, joka oli yksilöiden vapaudelle ja suurelle\nsuvaitsevaisuudelle perustettu. Eikä enemmistö siinä valtiossa sortanut\nvähemmistöä eikä yksilö siinä yhteiskunnassa väärinkäyttänyt\nvapauttaan, sillä hän tiesi siten joutuvansa vain kiitollisuudenvelkaan\nniille, jotka joka tapauksessa olisivat hänen väärinkäytöksensä\nymmärtäneet ja anteeksi antaneet.\n\nHän lauloi miehestä, joka oli lempeä kuin nainen, ja naisesta, joka oli\nmiehen vertainen viisaudessa. Mutta kun he toisiaan rakastivat, eivät\nhe enää sukupuolestaan tietäneet, vaan sulivat toisiinsa ja tulivat\ntäydellisiksi.\n\nHän lauloi tiedosta, joka tunki luonnon uumeniin, ja taidosta, joka oli\nlukemattomien manalle menneiden sukupolvien perintösumma. Mutta enin\nlauloi hän _Sanasta_, jota kaikki mahdit maassa, meressä ja\nihmissydämissä tottelivat, sillä se oli ollut alussa ja asunut Jumalan\ntykönä ja Jumala oli ollut se Sana.\n\nHän lauloi maailmanluomisesta, joka päivä päivältä edessämme tapahtuu,\nja maailmanlopusta, joka on yhtä jatkuva ja ikuinen kuin sen alkaminen.\n\nHän lauloi kuolemasta, joka oli vain elämän toinen puoli, ja\nsyntymisestä, joka vain oli ikuisen voiman muodonmuutos.\n\nHän lauloi luonnosta, jonka ulkopuolella ei ollut mitään ja\ntäyteläisyydestä, joka ei sietänyt mitään tyhjää tilaa. Mutta enin\nlauloi hän kaiken yhteenkuuluvaisuudesta ja siitä syyn ja seurauksen\nlaista, joka Jumalan järkenä läpituukee luomakunnan.\n\nHän lauloi tähdistä taivaalla ja kukkasista kedoilla ja ihmissieluista,\njotka ovat niinkuin Jumalan silmät, sillä niiden kautta _Hänen_\nsielunsa meille henkevimpänä ja käsitettävimpänä heijastuu.\n\nHän lauloi Yöstä, joka oli maailman äiti, ja Auringosta, joka oli isä\nkaiken luonnon ja ihmiskunnan.\n\nHän lauloi lämmöstä, joka oli Jumalan rakkaus, ja kylmyydestä, joka oli\nHänen viiltävän vikansa kuva. Eikä Jumalan rakkaus ollut muuta kuin\nihmisen oman itseyden avartumista Luojan koko suurta luomakuntaa\nkäsittäväksi, eikä Jumalan viha ollut muuta kuin ihmisen oman olemuksen\nkutistumista pieneksi, pahaksi, paatuneeksi ja itsekkääksi.\n\nHän lauloi valon ja pimeyden valloista, jotka luonnossa ja ihmisissä\ntaistelivat, ja hyvän ja pahantiedon puusta, joka oli tuottanut niin\npaljon kärsimystä, mutta myöskin nautintoa maailmaan.\n\nHän lauloi vapaudesta, joka oli ihmisille annettu hänen\naateliskilvekseen, ja suurista sankareista, jotka eivät olleet sitä\nikinä tahranneet.\n\nHän lauloi Hengen jättiläisistä, jotka olivat miljoonien kuormat\nkantaneet, ja Kalevan pojista, joiden jäljissä elämä oli ollut\nkauniimpi ja ilma helpompi hengittää. Monet heistä olivat suuria tekoja\ntoimittaneet, mutta monet myöskin tehneet hyvää vain pelkällä\nolemassaolollaan.\n\nHän lauloi niistä, jotka olivat olleet uskollisia vähässä, ja niistä,\njotka vastavoimien kohdatessa eivät olleet tinkineet edes paljostaan.\n\nHän lauloi elämän vaatimuksesta, joka on pienimmälläkin maan madolla,\nja elämän jännityksestä, josta syntyy sen voimien tasapaino.\n\nHän lauloi elämän-ilosta niinkuin lahden lumpehista, ja elämän\nmurheesta niinkuin niiden juurista, jotka ovat syvällä pohjamudassa.\nMutta hän lauloi myöskin elämän lyhyydestä, joka on kerkeämpi kuin kesä\npohjolassa, ja elämän yltäkylläisyydestä, jota ei ehdi ahmia\nkuolevainen.\n\nHän lauloi tiedonjanosta, joka on kuin kuluttava tuli, ja\nkauneudenkaipuusta, joka riuduttaa ihmisrinnan. Eikä ole hyvä olla\nsiellä, missä on, eikä kukaan tyydy siihen, minkä pivossaan pitää ja\nomistaa.\n\nHän lauloi ihmis-onnesta, joka on pyhää pyrkimystä, ja ihmisheimosta,\njoka tahtoo nousta jumaliin.\n\nHän lauloi Kohtalosta, joka on kaikkeuden voimien yhteistulos, ja\ngraniitista niinkuin vanhimmasta veljestään. Mutta enin lauloi hän\nyksilön sortumisesta Salliman valtojen alle, että yleis-itselö hänessä\nsen korkeammalle kohoisi ja riemuitsisi.\n\nHän lauloi ristiriidasta, joka käy läpi lemmen maailman, ja\nsopusoinnusta, joka sen Jumalana sovittaa.\n\nHän lauloi äärettömyyksistä, joissa kohtisuorat viivat koskettavat\njälleen toisiaan, ja kaiken moninaisuudesta, joka kumpuaa vain kaiken\nyhteydestä. Eikä ole ainetta, jossa ei ole henkeä, eikä palavaa\nsoihtua, joka ei olisi ihmisen vertauskuva.\n\nMutta enin lauloi hän elämän katkeamattomasta ketjusta, joka kiertää\nijäisyydestä ijäisyyteen, joka kimaltelee aamuruskon kullassa ja\nvipajaa meitä vastaan tähtiöisen metsälammen syvyydestä.\n\nEikä ole pääsyä siitä pois eikä siihen sisälle, mutta me itse voimme\nmuuttaa pakkomme vapaudeksi.\n\n\n\nPIIKA PIKKARAINEN.\n\nKolme päivää pääksytyksin soitti ja lauloi Väinämöinen. Ja joka ilta\nhän kuuli vienon äänen viereltään korvaansa kuiskaisevan:\n\n-- Minä rakastan sinua.\n\nJa joka kerta tunsi nuori laulaja silloin sydämensä niin kummasti\nsykähtävän.\n\nHän oli tottunut siihen, että hänen kansansa kassapäät, niin paljon\nkuin ne häntä tietäjänä ja taitajana ihailivatkin, välttelivät hänen\nhiukan kömpelöitä kosimisyrityksiään, ujostuivat peräti tai pujahtivat\npakoon nauraen ja naljaellen. Sillä hän oli aivan liiaksi vakava ja\nviisas heidän mielestään eikä hänen kanssaan voinut koskaan oikein\nkeveästi ja vaivattomasti keskustella.\n\nSiksi hän oli jo itsekin tyytynyt huononpuoleiseen nais-onneensa\nmelkoisella, joskin jonkun verran väkinäisellä huumorilla suhtautumaan.\n\nMutta tämä ei ollut vältellyt, ei ujostellut eikä pitänyt pilkkana\nhäntä. Kiersi vain käsivartensa kiinteästi hänen kaulaansa ja kuiskasi\nhänen korvaansa leimahtavin silmin:\n\n-- Minä rakastan sinua.\n\nJa silloin olivat kuin Kalevan tulet, kuin siniset, äärettömät\nliekkimeret myöskin kautta Väinämöisen pään ja sydämen välkähtäneet. Ja\nsilloin hän oli unohtanut kaiken muun ympäriltään, kaikki ajatus ja\nitsetieto oli haihtunut häneltä ja hän vain tuntenut syöksyvänsä Luojan\nsuuren ja salaperäisen luomakunnan palavaan, pohjattomaan aurinkoon.\n\nVain nuo kolme pientä sanaa: \"Minä rakastan sinua.\"\n\nMutta sisältyihän niihin koko elämän tarkoitus. Piilihän niissä\nkaikkien ongelmien ja kaikkien arvoitusten alkuselitys.\n\n-- Minä rakastan sinua.\n\nJuuri noita kolmea sanaa hän oli tarvinnut voidakseen täysin rinnoin\nlaulaa oman riemulaulunsa elämälle ja sitä ohjaaville ikuisille\nvalloille, jotka olivat järkkymättömät kuin luonnonlait ja joiden\nylitse rakkaus yksin saattoi voitollisena liihoitella.\n\nMutta laulunsa laulettuaan hän tunsi jälleen kaipaavansa jotakin uutta.\nJa neljännen päivän illalla hän tapasi itsensä istumasta sangen apeassa\nmielialassa vuoteensa laidalla ja tuumimasta, miten hän pääsisi tältä\nlemmen niemeltä ja näistä lemmenlumoista takaisin luo kansansa\nkalevalaisen.\n\nMinä olen hullu! ajatteli hän. Mitähän minun toverini mahtavat ajatella\nminusta? Pitävät tietysti aivan löyhänkenkänä, joka millä hetkellä\nhyvänsä saattaa mille rantalaiturille tahansa vain jonkun sinisen\nsilmäparin ja tuuhean tukkapään vuoksi kapsahtaa! Ja oikeassahan ne\nolivat. Mitä se oli ollut muuta kuin löylynlyömää tämä hänen tännekään\njäämisensä?\n\nNauraa hänelle sopikin, naurettava hän olikin, jokaisen oikun johtama,\njoka helman heittelemä!\n\nMutta kuinka hänen toverinsa ja ystävänsä vasta olisivatkaan mahtaneet\nnauraa hänelle, jos he olisivat tienneet, että hän oli täällä\ntodenteolla rakastunut! Ja rakastunut keneen? Turhaan, tuiki\nvähäpätöiseen tyttölapseen, piikaan pikkaraiseen, joka ei ollut edes\ntalon oma tytär, vaan isätön, äiditön, mieronkiertolainen. Olihan\nmahdotonta ajatellakaan, että tästä suhteesta voisi kehittyä mitään sen\npysyvämpää ja vakavampaa...\n\nHän, Väinämöinen, heimonsa ruhtinas ja kaiken kansan pää? Ja tuo tyttö,\nlastu viiman viemä, vaahto tuulen tuoma...?\n\nEi! Eiväthän he voisi yhdessä edes heimon suurille uhrijuhlille\nilmestyä.\n\nKuitenkin hän oli luvannut viedä elonleikkuujuhlille hänet. Niitä\nvietettiin joka kylässä ja joka pitäjässä, joskin suurimmat niistä\nolivat Suvantolassa. Niin kaukana ei tuo tyttönen tosin ollut koskaan\nkäynyt, eipä edes pitäjänjuhlillakaan, mutta hänen mielensä paloi\nväkevästi sinne ja Väinämöinen oli kerran lemmenhuumeessaan luvannut\nsiellä koko illan hänen kanssaan karkeloida.\n\nPiika pikkarainen oli ottanut tuon lupauksen vastaan kuin lahjan. Hänen\nlapsellinen ilonsa siitä oli silloin myöskin Väinämöisen sydäntä\nsyvästi liikuttanut.\n\nSe olikin ainoa lahja, minkä hän koskaan oli antanut hänelle.\n\nTuo tyttönen ei ollut tahtonut häneltä koruja, lupauksia eikä\nlemmenvaloja. Hän ei ollut ylimalkaan tahtonut mitään, ainoastaan\nrakastaa ja tulla rakastetuksi.\n\nNyt tuokin ainoa pieni lemmenlupaus oli jo ruvennut Väinämöistä\nvaivaamaan...\n\nHän, tänne, kaukaisen salokylän helkajuhlille? Eihän se mitenkään\nkäynyt, ei voinut käydä päinsä. Hän, jota niin kiihkeästi juuri\nsamoille juhlille odotettiin Kalevalassa! Eikö hän ollut luvannut myös\nlaulupurtensa väelle ainakin siksi päiväksi sinne ilmestyä?\n\nKyllä! Olipa hän vielä erotessa käskenyt heidän noutaa hänet täältä,\nellei häntä itsestään rupeisi kotiin kuulumaan?\n\nJa he tulisivat kyllä, siitä saattoi Väinämöinen olla varmasti\nvakuutettu. Tulisivat ja veisivät hänet riemuiten kerallaan, sillä\neihän hän toki voisi ruveta aivan tosissaan todistelemaan, että hänellä\noli lupaus täälläkin täytettävänään, lupaus, joka oli tuon yhden ainoan\norvon lapsensielun ainoa ilo ja päivänpaiste...\n\nEi! Sitä hän ei voinut tehdä. Eihän hän voinut edes virkkaa heille\nasiasta mitään eikä paljastaa heille oman lapsensielunsa ääretöntä\norpoutta ja yksinäisyyttä...\n\n-- Minä rakastan sinua!\n\nVäinämöinen heräsi hätkähtäen mietteistään nuo kolme kummallista\ntaikasanaa jälleen kuullessaan. Piika pikkarainen seisoi hänen\nedessään.\n\n-- Sinäkö se olet?\n\nEikä hän ehtinyt muuta sanoakaan, kun piika pikkarainen jo istahti\nhänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi\njälleen hänen korvaansa leimahtavin silmin:\n\n-- Minä rakastan sinua.\n\nJa jälleen haihtuivat kaikki turhat tuumat ja ajatukset häneltä. Ja\njälleen tunsi hän kuin suuren, sinisen liekkimeren syvyyteen\nuppoavansa.\n\n\n\nYKSILÖ JA YHTEISKUNTA.\n\nVierähti viikko, vierähti parikin ja yhä aikaeli niemellä nimettömällä\nnuori Väinämöinen.\n\nElonleikkuujuhlat lähenivät, mutta vieläkään hän ei ollut saanut\nitseään tämän talon lumoista irti temmaistuksi. Hän ei itsekään\nymmärtänyt oikein, mikä häntä vielä viivytti täällä. Piika pikkarainen\nse ei voinut olla, sillä Väinämöinen tunsi häntä kohtaan enää pelkkää\nkyllästymistä.\n\nOlihan tyttö kaunis, myönsi hän kyllä mielellään. Eikä hänessä\nmuutakaan vikaa ollut, täytyi hänen myöskin itselleen tunnustaa, oli\nnuori ja herkkä, ja sitäpaitsi oli hänellä vielä se aivan erikoinen\nansio, että hän todellakin rakasti Väinämöistä.\n\nOlisihan Väinämöisen siis kaikesta päättäen ollut velvollisuus olla\nonnellinen.\n\nEpäilemättä, mutta hän ei ollut kuitenkaan. Syy oli yksinomaan hänen,\nmutta hän nyt oli kerran sellainen. Hän tunsi tuon rakkauden kuin\nkahleen kaulallaan. Eikä hän missään tapauksessa voinut vastata siihen\nyhtä suurella, yhtä eheällä eikä pyhällä rakkaudella, ja sekin harmitti\nhäntä.\n\nMyöskin kiusasi häntä melkoisesti se seikka, että talonväki nähtävästi\ntiesi hänen lemmenleikistään, vaikka ei ollut tietävinään. Pitivät\narvattavasti sitä pienenä kesäisenä hairahduksena, joita sattuu\nsuurillekin miehille, eivätkä pelkästä kunnioituksesta häntä kohtaan\ntahtoneet vähäisimmälläkään sanalla häiritä hänen ilojaan.\n\nEhkä johtui se myöskin ilmeisestä välinpitämättömyydestä tuon orvon\ntyttölapsen tuleviin kohtaloihin nähden.\n\nOlisipa se talon oma tytär ollut, olisi asia voinut kääntyä varsin\nvakavaksi ja ristiriitaiseksi. Mutta orpo mieronkierto? Olihan sama,\nkuinka sellaisen kävi ja mihin sellainen joutui. Olihan sellaisen elämä\nvain kuin kedonkukkasen, joka tänään kukoistaa ja huomenna tuleen\nheitetään.\n\nAina kun Väinämöinen tapasi itsensä tuohon suuntaan ajattelemasta, hän\nsuuttui itselleen, mutta vielä enemmän muille, noille ihmisille\nympärillään ja koko yhteiskunnalle.\n\nSe oli kurjaa, se oli alhaista ajatustapaa! huusi koko hänen parempi ja\njalompi itseytensä.\n\nMissään tapauksessa hän ei tulisi sen mukaisesti menettelemään.\nPäinvastoin tulisi hän vielä näyttämään näille kaikille ja koko tuolle\nkurjalle, ennakkoluuloiselle yhteiskunnalle, että ainakin hänelle,\nVäinämöiselle, merkitsi ihmisyys sinänsä jotakin, ja että hän ei\nmissään tapauksessa tulisi joidenkin itselleen vieraiden, ulkopuolisten\nsyiden vuoksi tinkimään mitään omista sisäisistä, siveellisistä\nvaatimuksistaan.\n\nMutta olivatko ne hänelle itselleen vennon vieraita sitten?\n\nEipä suinkaan, sillä eiväthän ne muuten olisi häneen mitään\nvaikuttaneet eikä olisi ollut hänen sisällään mitään ristiriitaa.\n\nJa mikä vielä häpeällisempää, hänen täytyi itselleenkin tunnustaa, että\ntuo ristiriita olisi kadottanut kaiken kärkensä, jos tuo tyttö olisi\nollut talon -- ja mieluimmin vankan valtatalon -- tytär, suuri suvultaan,\nlaaja lajiltaan. Hän ei silloin olisi epäillyt hetkeäkään viedä hänet\nkihlattuna morsiamenaan Kalevalaan.\n\nOlenko minä siis niin heikko? kysyi hän kylmästi ja ylenkatseellisesti\nitseltään. Ja joka kerta vastasi kaiku hänen sydämensä syvyydestä:\n\n\"Olen. Minä pelkään ihmisten arvostelua, joista pidän, ja yhteiskunnan\ntuomiota, joka tähän saakka on ollut yksinomaan suosiollinen minulle.\"\n\nNäin tuli hän ensi kerran elämässään tuntemaan oman henkisen\nrajoituksensa.\n\nNäin oppi hän myöskin ensi kerran todenteolla vihaamaan itsessään niitä\nhuonoja, heikkoja ja viheliäisiä ominaisuuksia, joita kohtalo kaiken\nhyvän ja voimakkaan ohella oli syntymässä kylvänyt hänen sydämeensä. Ja\nniistä vaarallisin oli ehkä ympäristön ihailun ja toisten ihmisten\nrakkauden ja myötätunnon tarve, joka saattoi käydä suorastaan\ntuhoisaksi hänen siveelliselle olemukselleen, milloin uskollisuus\nitseään kohtaan olisi vaatinut häntä kuulemaan enemmän Jumalaa kuin\nihmisiä.\n\nNyt hän oli vielä liian kokematon, liian karkaisematon niitä vastaan\nmenestyksellä taistellakseen. Eikä hän tiennyt vielä, että siihen\ntaisteluun oli kuluva koko hänen elämänsä.\n\nHän sortui. Hän teki synnin Pyhää Henkeä vastaan, sillä hän menetteli\ntoisin kuin hän itse myönsi oikeaksi sisimmässä sydämessään. Mutta itse\nhän ei suinkaan vielä ollut täysin tietoinen siitä, yhtä vähän kuin\nniiden voimien vaarallisuudesta, jotka tällä kertaa aiheuttivat hänen\ntappionsa.\n\nEikä hän vielä edes tunnustanut tuota tappiota itselleen.\n\nPäinvastoin sai hän itsensä monilla taitavilla asianajotempuilla\nvakuutetuksi siitä, että hän parhaiten täytti velvollisuutensa sekä\nomaa korkeampaa itseään että myöskin tuota toista asianosaista kohtaan\nkatkaisemalla jyrkästi kaiken suhteensa häneen ja tempaisemalla itsensä\nirti väkivaltaisesti tuon toisen elämästä.\n\nMitä nopeammin, sen kivuttomammin heille kummallekin. Ja sen parempi,\njos tuo toinen ehkä häntä siitä tuomitsisi, vihaisi taikka\nylenkatsoisi, sillä sitä helpompi olisi tuolle toisellekin silloin\npyyhkiä hänet kokonaan pois elämästään ja -- unohtaa.\n\nEpäilemättä se olisi paras ja ennen kaikkea järkevin ratkaisu asialle.\n\nJa Väinämöinen tunsi oikein siveellistä tyydytystä ajatellessaan, miten\nväärien, miten epäoikeutettujen syytösten alaiseksi hän tuon toisen\nsydämessä täten vapaaehtoisesti antautuisi, syytösten, joihin hän ei\nvastaisi mitään ja joihin hän oli vain jalolla ylemmyydellä ja\nymmärtäväisellä anteeksiannolla suhtautuva.\n\nSen uhrin hän oli velkapää heidän lemmelleen. Ainakin sai hän itsensä\nsiitä syvästi vakuutetuksi.\n\nJa heti tuohon vakaumukseen tultuaan hän ilmoitti ystävälliselle\nisäntäväelleen, että tärkeät asiat vaativat juuri nyt hänen läsnäoloaan\nKalevalassa ja hänen sitävarten oli aamulla varhain välttämättömästi\nmatkaan lähdettävä.\n\nHänen äkillinen lähtönsä herätti oudoksumista ja osaksi suruakin, sillä\nnuo hyväntahtoiset ihmiset olivat toivoneet saada pitää hänet koko\nkesän mieluisena ja kunnioitettuna vieraanaan. Mutta ne taipuivat\nalakuloisella alistumisella tämän tahtoon, joka näytti olevan\njärkkymätön.\n\nSuurista, heille tuntemattomista oloista oli Väinämöinen tullut,\nnoussut outona onnenprinssinä heidän vähäiselle niemelleen. Suuret,\nheille käsittämättömät asiat kiidättivät hänet taas takaisin sinne,\nmistä hän oli tullutkin, taakse etäisten, siintävien taivaanrantojen,\nmaailmoihin, joita he vain aavistivat, ja myrskyihin, joiden kaukaisen,\nkammottavan huminan he kuulivat vain joskus oman sydämensä\nsykkimättömäksi seisahtaessa...\n\nKuulivat ja painautuivat pelokkaina kokoon, niinkuin ukkosen ja rankan\nrajuilman talonkattojen yli kulkiessa...\n\nVene luvattiin hänelle seuraavaksi aamuksi. Koko talonväki tarjoutui\nhänelle soutajiksi.\n\nPiika pikkaraiselle ei Väinämöinen sensijaan ollut rohjennut sanoa\nmitään, vaan oli päättänyt tyynesti odottaa, mitä tuleman piti ja miten\ntämä hänen äkilliseen lähtöönsä suhtautuisi.\n\n\n\nNEIEN SURMA.\n\nVäinämöinen heittelehti sinä yönä kauan unettomana vuoteellaan.\n\nUlkona tuuli ja satoi. Raskaat pisarat ropisivat vasten seiniä ja\nkattolautoja, huoneessa oli melkein pimeä, ja kun ulos kurkisti, oli\nkuin syksyn huokaus olisi kulkenut yli maan ja luomakunnan.\n\nJo illalla oli taivas synkkään pilveen vetäytynyt. Talo ja lahti talon\nalla olivat äkkiä käyneet niin toivottoman harmaiksi ja\nyksitoikkoisiksi. Ihmiset kulkeneet allapäin ja hartiat kumarassa\naskareillaan tuvasta aittaan, kaivolta talliin ja lehmiläävään, ja\nensimmäiset keltaiset lehdet jo tuimien tuulenpuuskien keralla yli\npihan lennelleet...\n\nOnko tämä kuolema? Väinämöinen kysellyt itseltään. Näinkö kaikki kaunis\nkatoaa? Tuleeko Tuonen tuima isäntä aina täten kesän kukkaset\nkorjaamaan?\n\nSe oli tullut myöhemmällä, saapunut myrskyssä ja ukkosessa.\n\nPitkien poutien jälkeen oli sen voima ollut tärisyttävä. Vankuen ja\nvonkuen olivat taivaankannet kahtia haljenneet, maat ja metsät\nliekkimerinä läikkyneet, veet vihisten vyöryneet, pellot pöllynneet.\nSitten oli kaikki rajuksi rankkasateeksi purkautunut.\n\nNyt oli pahin ohitse. Mutta ukkonen jumahteli vieläkin, vaikka\nloitompana, tuuli tohisi ja joku yksinäinen salama valkaisi silloin\ntällöin pimeyden äärettömyyttä...\n\n-- Väinämöinen! Minä rakastan sinua?\n\nVäinämöinen kohotti päätään ja kuunteli. Eikö joku kutsunut häntä? Eikö\nse ollut sama ääni, joka niin usein oli noita kolmea suurta taikasanaa\nhänen korvaansa sopertanut?\n\nMutta nyt soinnahti tuo ääni niin kummallisen heikolta ja\nsärkyneeltä... Niinkuin kanteleen kieli, joka katkeaa, niinkuin sävel,\njoka hukkuu nyyhkytykseen...\n\nEi! Eihän täällä ollut ketään.\n\nYön ääniä ne olivat, jotka täten pilkkasivat häntä, taikka nousivat ne\nsitten hänen oman paatisen povensa syvyydestä...\n\nNoinko tulisi hän niitä täst'edes aina kuulemaan? Noinko tulisivat ne\nhänelle halki elämän unissa ja valveilla huutamaan, noinko häntä\nhuoneesta ja lämpimän vaipan alta taivas-alle yöhön ja myrskyyn\nmaanittelemaan...?\n\n-- Väinämöinen! Nukutko jo? Minua niin pelottaa ja minua palelee.\n\nVäinämöinen hypähti nopeasti vuoteeltaan.\n\nOli, oli siellä sittenkin joku! Eihän hän voinut erehtyä, olihan tuo\nääni piian pikkaraisen.\n\nMutta mistä se soi? Missä hän oli? Ainakaan täällä pirtissä ei näkynyt\nketään.\n\n-- Väinämöinen! Minä pelkään putoavani.\n\nNyt vasta oivalsi Väinämöinen, että ääni tuli avoimen akkunan takaa.\nHän riensi sinne ja sai hädintuskin kiinni tytön ojennetusta\nkäsivarresta.\n\n-- Sinäkö se olet?\n\n-- Niin. Kuulin, että sinä matkustat...\n\nJa vielä kerran tunsi Väinämöinen noiden nuorten, kiinteiden\nkäsivarsien kiertyvän hänen kaulansa ympäri viimeiseen, epätoivoiseen\npuristukseen. Ja vielä kerran näki hän noiden kahden suuren,\ntummansinisen Kalevan tulen silmissään leimahtavan:\n\n-- Minä rakastan sinua.\n\nMäki oli viettävä ja pirtin peräseinä sentähden tuettu tältä kohden\nparilla suurella paasijärkäleellä. Ikkunaan oli maasta noin puolitoista\nmiehenpituutta. Tämän matkan oli piika pikkarainen kiivennyt maasta\nsileätä seinää pitkin käyttäen apunaan hirsien rakoja, kynsiään ja\nvarpaitaan. Nyt riippui hän taivaan ja maan välillä kuin pieni\noravanpoika, tuntuen tässä turvattomassa tilassaan kahta heikoinmalta\nja hauraammalta.\n\n-- Tuletko sisälle?\n\n-- En. Tahdoin vain jättää hyvästit sinulle.\n\nTuntui tuokion Väinämöisestä kuin olisi ainoa järkevä, luonnollinen ja\nsiveellinen teko hänen puoleltaan temmata tuo käsivarrellaan\nvavahteleva olento sisälle huoneeseen, saada hänet suudelmilla ja\nhyväilyillä jälleen hymyilemään ja selittää hänelle, että kaikki nuo\nmatka-aikeet olivat olleet pelkkää huonoa pilaa hänen puoleltaan.\n\nMutta sitten muistui hänen mieleensä, että se, mitä hän aikoi tehdä,\ntapahtui vain heidän yhteiseksi hyväkseen.\n\nHänhän teki vain velvollisuutensa. Ja sellaisessahan ei saanut olla\nheikko, ei horjua, vaikka kyyneleet pyrkivät väkisinkin silmiin\nkihoamaan ja povi oli tuskasta pakahtumaisillaan...\n\n-- Hyvästi. Hyvää yötä.\n\n-- Minä tulen takaisin...\n\n-- Ei. Et sinä tule ikinä. Hyvästi.\n\nJa ketteränä kuin kärppä irroitti tyttö itsensä hänestä, pudottautui\nmaahan ja hävisi hämyyn ja sateeseen. Eikä Väinämöinen olisi edes\nehtinyt huutaa häntä takaisin, jos olisi tahtonutkin.\n\nMutta hän jäi vain sanattomana siihen seisomaan. Ja jälleen tuntui\nhänestä kuin ei hänen paikkansa olisi täällä, vaan tuolla ulkona yössä\nja pimeydessä, sateessa ja myrskyssä, jonkun märän huokaavan kuusen\nalla, käsivarsi tuon hennon, kukkivan vartalon suojaksi kiertyneenä...\n\nMihin olivat jääneet nyt kaikki hänen kauniit, tätä hetkeä varten kauan\nsorvatut ja viimeistellyt lausepartensa, hänen tyynnyttävät,\nuhrautuvaiset äänenpainonsa, hänen vakuuttavaiset syynsä ja\nvastasyynsä?\n\nMikään niistä ei ollut ehtinyt hänen kielelleen. Kaikki ne olivat\näskeisessä ratkaisevassa tilanteessa tuntuneet tuiki tyhjiltä,\ntyperiltä ja mahdottomilta.\n\nJa missä oli se täytetyn, raskaan velvollisuuden tuottama rauha, jonka\nhän oli luullut seuraavan tätä tekoaan?\n\nSitä ei kuulunut eikä näkynyt. Päinvastoin tuntui hänestä kuin hän\nolisi tehnyt murhan ja odottaisi nyt itse avuttomana ahdistunein,\nkirvelevin sydämin omaa ansaittua kuolemanrangaistustaan. Sillä hän oli\nkuullut tuon toisen äänenpainosta, että se oli kuolema ja että he eivät\nenää milloinkaan tulisi toisiansa tässä elämässä tapaamaan.\n\nEivät milloinkaan. Se tuntui niin autiolta, tyhjältä ja\nkammottavalta...\n\nHarmaa aamu alkoi hiljaa sarastaa. Hänestä tuntui kuin ei hän kestäisi\nsen valkeaa armottomuutta, hän veti vitkaan kiinni ikkunaluukun ja\nvaipui vuoteensa reunalle äänettömään, hartioita pudistelevaan\nitkunnyyhkytykseen.\n\n\n\nVASTAHANKAAN.\n\nAamulla vyöryivät vedet korkealla. Sade oli tosin lakannut, mutta tuuli\nkiihtynyt yhä tuimemmaksi ja puhalsi nyt täydellä voimallaan aavan,\nrannattoman ulapan periltä, juuri vastaan sitä matkasuuntaa, jota\nVäinämöisen oli seurattava kotimaille koituakseen.\n\nEpäsi emäntäväki, varoitti isäntäväki lakkapäisten laineiden valtaan\ntyöntymästä. Mutta mikään ei auttanut. Väinämöinen piti\njärkähtämättömänä kiinni alkuperäisestä aikeestaan.\n\n-- Minun _täytyy_, hän virkahti vain huulet yhteen puserrettuina. Ellen\nminä ole juuri määräpäivänä ja määrähetkellä Kalevalassa, tapahtuu\nmaalle ja kansalle suuri onnettomuus.\n\nMikä tuo onnettomuus olisi, sitä hän ei tiennyt itsekään. Hänestä\ntuntui vain, että hänen täytyi päästä täältä pois hinnalla millä\nhyvänsä ja että hän ennemmin makaisi vaikka alla aaltojen syvien kuin\njäisi enää hetkeksikään tuohon kauhun tupaan, joka oli ollut viime yönä\nhänen selvän järkensä sekoittaa. Pois, pois ennemmin vaikka Manalan\nalantehille...\n\nMiesväki suostui vihdoin hänelle soutajiksi rupeamaan. He lähtivät\nvaimoväen seisoessa rannalla kyynelsilmin ja sanattomien siunausten\npurtta saatellessa halki jyrkkien, jymisevien rantakuohujen, jotka\nnäyttivät paiskaavan sen rikki jo ensimmäisiin, aallonpohjilta\npaljastuviin salakareihin.\n\nPiikaa pikkaraista ei näkynyt. Joko nyyhki hän huomaamattomana\nsopessaan tai tuijotti lähtevien jälkeen jostakin loitompaa\nniemenkärjestä tai pellonpientareelta.\n\nVaikea oli ollut saada venettä vesille, vielä vaikeampi oli hallita\nsitä keskellä hyökyjen huimaavaa karkeloa.\n\nVäinämöinen istui perässä kalpeana, mutta pelottomana. Hän oli niin\nvahvasti vakuutettu, että tämä oli heidän viimeinen retkensä, mutta hän\noli päättänyt myöskin ponnistaa kaikkensa ennen lopullista päänmenoa.\nEikä hän ollut ensi kertaa melan vaskisen varassa. Hyvin tunsi hän\nsuvannon suuret vedet, tiesi, minkä vuorten välitse tuuli kulloinkin\noli tiukimmin puhaltava ja mistä aaltoja halkaisevan saaren tai luodon\nsuojaa etsittävä.\n\nSilmiä sokaisevana savuna ja vaahtosumuna pöllysivät hyrskyt hänen\nympärillään. Mutta terävänä kuin kotkan tähtäsi hänen katseensa,\nvikkelästi vältteli hän pahimmat harjat, manaten samalla vetehisiä\nmahtavilla loihduilla ja luottehilla.\n\nPuolenpäivän rinnassa oli vaara ohitse. Mutta vasta illalla myöhään\nsaapuivat he likomärkinä ja nihkiväsyneinä Kalevalaan.\n\nSeuraavana päivänä, miesten paluumatkalle hankkiutuessa, Väinämöinen\nsaattoi heitä venevalkamaan ja virkahti tuulen väsähtymätöntä voimaa\nosoittaen:\n\n-- Purjetuuli Tuonen tuuli. Mahdatte tuon muistaa, miehet, ja varoilla\nvarppehia.\n\nMiehet vain hymähtäneet ja lähteneet lehtipurjeessa höllöttämään. Mutta\nvene kaatunut juuri ennen kotirantaan saapumista ja kaikki hukkuneet,\npaitsi talon iloista isäntää, joka oli hyvä uija ja jonka kuohut olivat\nverissäpäin rantapaasille paiskanneet.\n\nEikä tuokaan turmansanoma ollut Väinämöisen mieltä syvemmin\nliikahuttanut. Hänestä tuntui vain kuin hänen sydämensä olisi ollut\nkuollut ja koko maailma ollut tuomittu menemään perikatoon.\n\n\n\nRAIVOTTARET.\n\nVäkeä oli tullut läheltä ja kaukaa. Olivat heimon suuret uhrijuhlat.\n\nMutta kukaan ei tiennyt, miksi Väinämöinen kesken juhlien riistäytyi\näkkiä irti juhlarahvaasta, käski satuloida orhinsa upeimman ja\nsyöksähti kuin ukonnuoli metsätielle, joka talon takaa lähti etäisiä\nilmanrantoja ja suuria salokyliä kohti järven päitse poimuttelemaan.\n\nHän oli muistanut äkkiä, että sielläkin vietettiin uhrijuhlia ja että\neräillä noista juhlista häntä odotti outo, orpo mierontyttö\ntanhujuoksuun taluttajaksi.\n\nHei, miten taival katkesi hänen heponsa kavioiden alla! Havut\nharjasivat hänen tukkaansa, puiden oksat pieksivät kasvoihin häntä.\nMutta yhä hurjemmin kannusti Väinämöinen hevostaan ja yhä nopeammin\njalkosi jalo, vaahtinen varsa hänen allaan yli vuorten ja laaksojen,\nkautta kaahlamojen ja ryteikköjen.\n\nPurot olivat pitkistä sateista paisuneet, polku liejuinen ja livettävä.\nMutta täyttä laukkaa laski Väinämöinen, ei ehtinyt hän hevosta\njuottamaan, ei itsekään tienvarren taloissa ja kylissä polttavaa\njanoansa ja nälkäänsä sammuttamaan.\n\n-- Hei, heponi hulmuharja! Nyt on henki kysymyksessä.\n\nJa tosiaankin hänestä tuntui niin. Tuntui, että ellei hän ennen\npäivänlaskua päätyisi tuolle kaukaiselle, mielessään kangastelevalle\nhelkanurmelle eikä tuntisi sen nuorimman heinän kosketusta kädessään,\nhän olisi kuollut mies, valmis vainajien tuville ratsastamaan.\n\nJa kuolemanratsastusta tämä olikin. Eräässä mäenrinteessä kaatui hänen\nhevosensa, henkäsi syvään eikä noussut enää.\n\n-- Kiitos kyydistä! virkahti Väinämöinen. Niin minäkin kaadun kerran.\nMutta nyt eteenpäin!\n\nHän vihelsi viidasta toisen varsan ja jatkoi entistä vinhemmällä\nvauhdilla retkeään.\n\nHei, miten vesi roiskui, miten kumpu kumahteli hänen orhinsa kavioiden\nalla! Jos sattui orava polun poikki juoksemaan, ei se ehtinyt kuin\nkuuseen kurahtamaan, jos koira talosta tielle syöksymään, ei se ehtinyt\nkuin kerran älähtämään, kun jo kaukana salon sisästä kuului meno hurjan\nhäiritsijän.\n\nMutta ne harvat ihmiset, jotka sen näkivät, pudistivat päätään ja\nvirkahtivat kauhistuneina:\n\n-- Mielen myrsky ajaa Väinämöistä. Luoja laupias häntä armahtakoon!\n\nVäinämöinen ajoi kilpaa painuvan päivän kanssa. Mutta kolmas hevonen\nkaatui hänen altaan kuoliaana maahan, kun hän vihdoin iltaruskon\nkimmeltävässä haarniskassa seisoi sen kylän helkanurmen laiteella,\nmissä hän tiesi olevansa odotettu.\n\nHän oli voittanut! Hän ei ollut pettänyt lupaustaan, sillä aurinko ei\nollut mennyt mailleen vielä, joskin sen kultainen kehrä hipoi\ntaivaanrantaa.\n\nMutta helkanurmi oli tyhjä.\n\nVarsinaiset uhrijuhlat olivat jo ammoin loppuneet. Kaukovieraat\nlähteneet jälleen vesien ja sankkojen salojen poikki kohti kotiaan\nretkeilemään, oman kylän asukkaat siirtyneet läheiseen taloon\nkarkeloimaan.\n\nSoiton sävel oli Väinämöisen sinne johdattanut. Ja siellä hän oli\nsaanut kuulla, että myöskin sen talon väki, jonka joukossa hän tiesi\nmielitiettynsä olevan, oli jo päivän kuusenlatvoja kohti laskeutuessa\nvenheensä vesille lykännyt.\n\nOli kuin olisi jousi lauennut silloin Väinämöisen sydämessä. Hänen\nhuulensa olivat kamalaan, mielipuoliseen hymyyn kiertyneet.\n\n-- Se on sallittu! hän oli itsekseen hymähtänyt. Me emme tapaa toisiamme\nenää, emme elämässä emmekä kuolemassa.\n\nTalossa oli tunnettu hänet ja riemumielin tervetulleeksi toivotettu.\nSaatettu hänen eteensä sarkka vaahtoavaa olutta, ohjattu kunniasijalle\nhänet ja kannel hänen polvilleen asetettu.\n\n-- Laula ja soita meille! pyydetty yksimielisesti.\n\n-- Mitä laulaisin teille?\n\n-- Laula meille uusi uhrilaulu! Laula meille maan hedelmästä ja\ntäyttyvästä tähkäpäästä, joka leikataan ja talteen korjataan!\n\n-- Ei! Tahdon laulaa tähkistä, jotka eivät täyty koskaan, ja\nomenankukista, jotka eivät hedelmiksi ehtineet.\n\nEi ollut kylän kansa oikein ymmärtänyt sinä yönä Väinämöisen soittoa\neikä laulantaa.\n\nHän oli vastoin tapaansa juonut paljon olutta ja käyttäytynyt muutenkin\nkovin kummallisesti. Soittanut ja laulanut hän kyllä oli, laulanut aina\naamunkoittoon, mutta hänen säveleensä olivat olleet ristiriitaiset ja\nhurjat, hänen sanansa katkonaiset ja sopusoinnuttomat. Välistä olivat\nhänen kasvonsa itkuun vääristyneet, välistä oli hän taas aivan\nsopimattomaan ja käsittämättömään nauruun remahtanut.\n\nToiset katsoneet säikähtynein silmin häneen, toiset siirtyneet hänen\nluotaan loitommaksi. Mutta ollut niitäkin, jotka olivat väittäneet,\nettei hän koskaan vielä ollut laulanut niin inhimillisesti eikä\ntulkinnut paremmin ihmisrinnan pohjatonta tuskaa ja kaukomieltä.\n\n-- Soitto on suruista tehty, nuoret keskenään kuiskineet. Väinämöinen on\nnyt ihminen ihmisten seassa, hän ymmärtää nyt myöskin meitä eikä enää\nvain jumalia.\n\nMutta vanhempi kansa oli pudistanut päätään ja katsonut vilpittömällä,\nsäälivällä osan-otolla häneen:\n\n-- Jumalan myrsky raivoaa hänen rinnassaan. Luoja laupias häntä\narmahtakoon!\n\nRuno raikunut ja helissyt, kiihtynyt ja vaikeroinut. Ollut välistä kuin\nolisi oudot onnenkukat kaukaa tuoksuneet, taas toisin vuoroin kuin\nolisivat kaikki kukat ja lehdet rajutuulessa lentäneet ja soittaja itse\nseisonut alastomana paljaan taivaan alla, silmä korkeuteen kohotettuna,\nsyiden sydäntä kiertäessä...\n\n\n\nILTAHÄMÄRÄ.\n\nSinä syksynä tuli Väinämöisestä vanha mies.\n\nSinä syksynä hänen otsansa uurtui, hänen hapsensa harmenivat, ja kun\nsaapui seuraava kevät, se tapasi hänet pellonpientareitaan vaeltelevana\nvanhuksena, joka vain näytti itsekin ihmettelevän, että hän eli eikä\nollut kuollut vielä.\n\nVasta vähitellen ja pitkien vuosien perästä palasi rauha hänen\nsydämeensä. Mutta aamu ei sinne ikinä koittanut enää, lankesi vain\nlempeä, hiljainen iltahämärä, joka kiersi hänet kuin huntuun ja päästi\nhälisevän elämän äänet vain etäisinä kaikuina hänen korvaansa\nkuulumaan.\n\nSuuri ja perinjuurinen muutos oli hänessä tapahtunut. Itse rikottuaan\nei hän enää ketään rikollista tuominnut, itse kärsittyään riitti\nhäneltä rakkauden ja lohdutuksen sana jokaiselle kärsivälle.\n\nJa itse oman olemuksensa rajat tunnettuaan hän lakkasi vaatimasta\nrajattomia myöskin muilta ihmisiltä.\n\n-- Me ihmiset olemme vain onnettomuustovereita, oli hänen tapansa usein\nsurumielisesti virkahtaa. Jos ihmiset sen täysin tajuaisivat, he eivät\nolisi niin julmia ja sydämettömiä toisilleen.\n\nJa taas oli hänen tapansa toisin vuoroin raskaasti huoahtaa:\n\n-- Me ihmiset voimme tehdä hyvää tai pahaa toisillemme vain\nvaaksanverran. Mutta joskus voi tuo vaaksa määrätä koko ihmisen\nolemassa-olon.\n\nKansa kuunteli mielellään hänen sanojaan. Ja monet ihmettelivät, että\nhän, joka oli vielä nuori vuosiltaan, oli jo niin vanha viisaudessa ja\nelämäntuntemuksessa.\n\n-- Minulla ei ole ikää, saattoi hän silloin sanoa, jos joku sattui tuon\nihmetyksensä hänelle ilmi lausumaan. Jo lapsena tiesin minä saman, mitä\nnyt vanhempanakin. Mutta minun on täytynyt kokea kaikki omassa\nsydämessäni saadakseni tietoni rakkaudeksi muuttumaan.\n\nVuodet vierivät, sukukunnat kulkivat. Aina soitti ja lauloi vanha\nVäinämöinen, aina täyteläisempinä humahtelivat elämän ja kuoleman\nvirret hänen huuliltaan.\n\nEikä hän koskaan enää lemmestään laulanut eikä tulkinnut omia\nitsekohtaisia tunteitaan.\n\nKansan iloja, kansan suruja hän lauloi sekä vielä riemuja ja murheita\nsuuren luomakunnan. Hän oli sulanut yhteen kaiken kansan ja suuren\nluonnon kera eikä kukaan olisi voinut erottaa enää hänen sävelistään,\nmikä niissä oli yhteistä, mikä yksilöllistä.\n\nEikö siis mikään muisto entisiltä ajoilta enää asunut hänessä? Eikö hän\nenää koskaan ajatellut neiteä nenässä niemen?\n\nKyllä. Hän ajatteli aina. Mutta sekin oli niin sulanut yhteen hänen\nmuiden ajatustensa kera, että hän ei enää olisi voinut sitäkään\nyleisestä henkisestä rakenteestaan ja elimistöstään erottaa.\n\nTietysti, se ajatus, se muisto eli aina hänessä. Mutta se asui tuolla\nsyvällä, kaiken alla. Jos se sieltä joskus pinnalle pulpahtikin, ei se\nnoussut enää sellaisenaan, se oli muuttunut mielikuvaksi,\nvertauskuvaksi.\n\nTai ihannekuvaksi, miten sitä vain tahtoo nimittää.\n\nSitä hän tavoitteli Ainoa ja Pohjolan tytärtä kosiessaan, sen äänen hän\nkuuli myöskin Tuonen tytön suulla kuoleman virran yli huhuilevan. Ja\nsen rikoksen hän myönsi tehneensä, rikoksen Pyhää Henkeä vastaan,\nsilloin kuin Poika puoli-öinen kerran syytti kaiken kansan edessä hänen\ntuhmasti tuominneen.\n\nSe syytös sattui sydänalaan. Silloin hän katsoi aikansa tulleen hänen\npoistua näiltä mailta ja palata Isäänsä aurinkoon.\n\nKuitenkin hän oli valon vuoresta vapauttanut. Sillä hän oli laulanut\nihmiset hiukan lempeämmiksi ja rakastanut heidät hiukan lähemmä\ntoisiaan.\n\n\n\n\nMYRSKYJEN NOKKA.\n\n\n\nTAIVAAN VALLAT.\n\nLaulu oli vaiennut lainehilta.\n\nVain laivankokka kohisi enää. Eikä yksikään ääni syvyydestä\nsoinnahtanut.\n\nPäivä paistoi kahden kuuropilven välistä suoraan edessämme kimmeltävään\nkirkonkylään. Mutta juuri Herran temppelin kohdalle, missä se näkyi\nkummultaan kohoavan, oli pysähtynyt kaunis kirjokaari ikäänkuin\nviitaten rauhan ja sovituksen tietä minulle.\n\n-- Se on merkki ylhäältä, hymähdin puolipiloillani. Jumala näkyy jo\nminun syntini anteeksi antaneen.\n\nMutta heti kun olin sen sanonut, tuli minun tuiki paha olla\nolennossani.\n\nSilmäsin nientä, jonka ohi kuljimme juuri, ja kauhistuin. Tuon niemen\nolin minä nähnyt joskus, mutta missä?\n\nKatsoin kartanoa niemen kärjessä. Tuossa tuvassa olin minä asunut\njoskus, ehkä hyvin kauan sitten, jossakin entisessä elämässäni.\n\nAivan oikein, tuossa oli sauna, tuossa oli laituri vedenrajassa. Tuossa\noli lehto, jossa olin liikkunut joskus, tuossa paasi, jossa olin\nistunut kerran kannel polvillani.\n\nJoskus hyvin kauan sitten.\n\nParempina, nuorempina päivinäni. Aikoina, jolloin olivat olleet\npäivänlaskut laupiaammat, koriammat huomenkoitot.\n\nMutta mikä oli tämä rikos, joka ahdisti sydänalaa? Olinko minä senkin\ntehnyt? Enhän minä ollut vanha Väinämöinen! Täytyikö minun nyt vastata\nhänenkin synneistään?\n\nTuo tuntui minusta veriseltä vääryydeltä. Sillä _joskin_ minulle ehkä\noli sattunut joskus jotakin samantapaista, eihän se silti ollut mikään\nkuolemansynti!\n\nEnkähän minä ollut koskaan tuntenut edes piikaa pikkaraista.\n\n-- Taivaan vallat! huudahdin minä ääneen. Te suuret ja salaperäiset! Nyt\nte erehdytte! Nyt te tuomitsette väärin! Mutta jos niin hyväksi näette,\nniin olen valmis kuolemaan!\n\nMinun huutoni ei enää auttanut mitään. Sillä ennen kuin se oli ehtinyt\nedes sanoiksi purkautua, oli Jumalan myrsky pilvistä mylvähtänyt.\n\nNiin totta kuin tässä istun, se ei ollut mikään tavallinen myrsky. Ja\nniin totta kuin tätä kirjoitan, en ole koskaan kuvitellut näkeväni\nsellaista suomalaisella sisäjärvellä.\n\nSe tuli vihisten ja vinkuen, vankuen ja kohisten. Se tuli taivasta\nmyöten ja se tuli vettä myöten. Järvi, joka vielä äsken oli ollut\nmelkein peilikirkas, muuttui siinä silmänräpäyksessä mustaksi kuin piki\nja kihiseväksi kuin Syöjättären sylkypata.\n\nMatkaa rantaan oli tuskin kivenheitto, toiseen ehkä virstanverran. Ei\nkukaan ihminen olisi uskonut tuulen pääsevän niin pienillä vesillä niin\nraivokkaasti puskemaan.\n\nMutta pääsipäs! Laiva kallistui ja kulki kokonaan toisella kyljellään.\n\nLoin silmäni eteenpäin kohti matkansuuntaa. Sateenkaari oli kadonnut,\nei kirkkoa eikä kirkonkylää näkynyt enää. Ilma oli sakea vihurin\nkohottamasta vesisumusta, joka oli kuin harmaa muuri meidän ja\nmantereen välille asettunut.\n\nKaikki matkustajat olivat sikinsokin kannen alle rientäneet. Jäimme\nkahden kapteeni ja minä, kummallakin silmä kovana, kumpikin mykkänä ja\nliikkumattomana.\n\nEn uskaltanut edes katsoa häneen, sillä pelkäsin, että hän arvaisi\najatukseni.\n\nTunsin, että olin käynyt kalman kalpeaksi. Olin aivan varma siitä, että\nviimeinen hetkeni oli tullut ja että oli turhaa laivan kaatuessa edes\nkoettaa pyrkiä niemen päähän.\n\n-- Jos tämä olisi tavallinen myrsky, sanoin itselleni, olisi se helpoin\nasia maailmassa. Olen jotakuinkin hyvä uija enkä yleensä hätäänny\njoutuessani veden varaan. Mutta tässä ovat toiset voimat liikkeellä!\nTurha potkia tutkainta vastaan.\n\nSamaa näkyi myöskin laivan kapteeni ajattelevan. Sillä hän vilkaisi\nminuun merkitsevästi alta kulmiensa, ikäänkuin antaen tietää, että hän\ntiesi kyllä, ketä hän tällä kertaa oli joutunut kyyditsemään.\n\n-- Hän pitää minua itse paholaisena, ajattelin. Pitäköön vain, kunhan\nhän vain ei heitä minua heti mereen. Ainakin vaadin minä, että arpa\nratkaisee...\n\nTuuli vihelsi nyt kuin vimmattu. Laiva kallistui nyt niin, että oli\nvaikea pysyä jaloillaan.\n\nJa vielä enemmän ja vielä enemmän...\n\nSydämeni seisahti. Nyt, nyt mentiin syvyyteen!\n\n\n\nKUOLEMA.\n\nNyt tiedän, mitä kuolema on, sillä olen kokenut sen omassa sielussani.\n\nSe on palajamista takaisin alkukotiin, alkusoluun. Mitä sitten\ntapahtuu, en tiedä, minulla on siitä vain omat aavistukseni...\n\nTunsin vaipuvani kuin kuiluun ja samalla kummallisesti pieneneväni,\nkutistuvani. Olin täydellisesti tietoinen siitä, että tuo ei tapahtunut\nfyysillisesti. Vain minun sieluni pieneni, vain minun tajuntani\nkutistui, seuraten samoja lakeja, joiden mukaan se oli aikoinaan\navartunutkin, samoja asteita ja porraspolkuja, joita myöten se oli\nkerran kohonnut syvyyksistä.\n\nNyt mentiin sinne takaisin. Oli kuin olisi samaa tietä samottu, nähty\nsamat maisemat tien kahdenpuolin, tunnettu samat tunnelmat, samat\najatukset ajateltu. Mutta kaikki tuo tapahtui niin huimaavalla\nvauhdilla, että ymmärsin sen olevan kaikkien inhimillisten aikamittojen\nulkopuolella.\n\n-- Ahaa, ajattelin minä. Tätä se sitten on, mitä aina olen kuullut\nkuolemanhetkestä sanottavan, että ihminen silloin saa nähdä jälleen\nkoko entisen elämänsä.\n\nEi se ollut mitään miellyttävää elämystä, päinvastoin tuiki tuskallista\nja ahdistavaa.\n\nTunsin nuorenevani hetki hetkeltä, mutta samalla syöksyväni aina\nsyvemmä olentoni alkumysterioon. Nyt olin minä enää vain kahdenkymmenen\nvanha, nyt vain kymmenen, nyt kuuden, nyt kolmenvuotias...\n\nKohta saatoin tuskin kävellä enää ... ennen pitkää olin imevä tietysti\nkaikkivaltiaan elämän nisiä oman äitini parmahilla...\n\nSamalla pieneni tajuntani piiri yhtä nopeasti. Nyt tiesin minä enää,\nminkä konttaava lapsi tietää, nyt taisin tuskin enää kättä ojentaa...\nMutta aina syvemmälle syvyyteen kävi matka, aina pieneneviin ympyröihin\nja niiden keskipisteisiin...\n\nPonnistin kaiken tarmoni säilyttääkseni ainakin tajuntani keskuksen,\njosta saatoin todeta tuon kaiken oudon ja ahdistavan, mikä ympärilläni\ntapahtui. Mutta oivalsin hyvin samalla, että kaikki itsetietoinen\nponnistus oli tässä turhaa ja että pian sammuisi myöskin _tahtoni_,\nsamoin kuin jo aikoja sitten tieto ja tunne olivat minulta miltei\nolemattomiksi himmenneet.\n\nNe sammuivat kuin soihdut pikaisesti peräkkäin... Tuossa meni myöskin\nmuisti! Hyvästi siis myöskin kaikki sielun yhtenäisyys!\n\n-- Ahaa ehdin minä vielä nopeasti ajatella. Tätä se siis on tuo totuus,\njoka kaikuu jokaisella haudalla kautta kristikunnan: \"Maasta olet sinä\ntullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...\"\n\nMutta onko minun Herrani Vapahtajani myös minut viimeisenä päivänä ylös\nherättävä?\n\nMerkillistä kyllä, ei minun päähäni edes pälkähtänyt tällä hetkellä\nepäillä sielun kuolemattomuutta. Päinvastoin tuntui se minusta aivan\nluonnolliselta, yhtä luonnolliselta kuin että olin tässä ja että minun\nnyt oli elämästä erottava.\n\nMitään vapautusta en tuntenut tosin, mutta en myöskään mitään erikoista\nahdistusta enää. Tunsin kyllä henkisen tilan ympärilläni äärettömästi\nrajoittuneen, että mahtuisin kohta vaikka pieneen pähkinäkuoreen...\n\n-- Ahaa, sain vielä viime hädässä itselleni selitetyksi. \"Jokainen, joka\nei tule niinkuin lapsi taivaan valtakuntaan...\" Tämä se nyt on sitä\nmenemistä neulansilmän läpi.\n\nAjattelin juuri noin, eikä mielialani ollut sen hartaampi eikä\nuskonnollisempi. Tuntui sitäpaitsi olevan niin suunnattoman\nsamantekevää, missä mielialassa kuolisin, sillä aivan järjettömältä\nnäytti ajatus, että se tai joku muu sielunliike minussa voisi vaikuttaa\nmitään vastaisiin kohtaloihini.\n\nKaikki tuntui niin varmalta, niin järkähtämättömältä, niin edeltäpäin\nsäädetyltä. Minulle kävisi juuri niinkuin _täytyi_ käydä, eikä muuten.\n\nJa kävisi juuri samojen ikuisten, muuttumattomien lakien mukaan kuin\noli käynyt myriaadeille ja jälleen myriaadeille elimistöille ennen\nminua ja oli käypä iankaikkisesta iankaikkiseen.\n\nOlivat turhia tässä sekä rukoukset että kyyneleet. Ei auttanut tämän\ntilanteen edessä uljuus, ei uhma, ei pelko eikä vavistus, vaikka\nitsekullakin oli tietysti vapaus siihen mielensä mukaan suhtautua.\n\nMitä itseeni tuli, en tuntenut mitään senkaltaista, ainoastaan\nomituisen orpouden ja ehdottoman yksinäisyyden tunteen, joka ilmeni\nvain Luojaan luottavana avuttomuutena niinkuin olisin isäni tai äitini\npovelle painautunut...\n\nSuljin silmäni uneksien. Ja oli kuin joku syvä, lämmin ja vakava ääni\nkorvani juuressa olisi neuvonut niinkuin lasta minua:\n\n-- Yksin synnyit, yksin kuolet. Eikähän sinulla voi olla mitään\nvalittamista sitä vastaan, että sinulle tapahtuu samoin kuin kaikille\nmuillekin ja ettei suuri luonto eikä Luojan kaikkivalta aio vain sinun\nvähäisen itselösi takia muuttaa piirtoakaan ikuisista säädöksistään.\n\n-- Ei, vastasin hiljaa, sillä tunsin, että hän tarkoitti minun\nparastani. Tiedän, että minulle tapahtuu _oikein_. Siksi kuolen\ntyytyväisenä...\n\nMutta oli samalla kuin olisi joku toinen ääni sysännyt syrjään\nedellisen ja huutanut minulle hurjasti ja hätäisesti:\n\n-- Älä kuole! Et saa kuolla! _Sillä muista, että sinä et enää senjälkeen\nheräjä milloinkaan!_\n\nEhkä se oli itse suuren Elämän ääni. Sillä vielä kerran aukenivat minun\nsilmäni kuin itsestään ja samalla selvisi minulle koko tilanteeni\nsanaton kauheus ja epätoivoisuus...\n\n\n\nKIERTOKULKU.\n\n-- Kuinka? Pitääkö minun nyt kuolla? huusi itse suuren Elämän Tahto\nsyvältä minun olemukseni uumenista. Enkö minä siis enää koskaan näkisi\nkuuta, en aurinkoa, en välkkyvää vettä enkä siintävää taivaankantta?\n\n-- Et, kuului joku toinen tahto vielä syvempää sen alta kumahtelevan.\nNyt hajoat sinä alku-aineisiisi.\n\n-- Ei! Minä en _tahdo_ hajota! Jos tämä on loppu, niin miksi alkukaan?\nJos minun täytyy mennä takaisin sinne, mistä olen tullut, niin miksi\ntämä turha ja ikuinen kiertokulku?\n\n-- Niin on Laki. Niin käy kaikille. Minä en tiedä muuta.\n\n-- Mutta minä en tunnusta sitä Lakia, sillä se Laki on väärä ja\nmielipuolinen! Olkoon, että uskoisin uudesta-syntymiseen, lakkaisinhan\nsenkin opin mukaan kerran uudesta-syntymästä ja palajaisin sinne, mistä\nolen tullutkin, täydelliseen yhteyteen Herrani Jumalani kanssa... Siis\nsama kiertokulku!\n\n-- Minä en tiedä. Minä täytän vain Hänen tahtoaan niinkuin sinäkin. Se\nriittää minulle.\n\n-- Mutta se _ei_ riitä _minulle_! Sinä olet käsittävä, minä luova voima\nmaailmassa, ja siksi ei minulle riitä kiertokulku. Se on järjetön!\nEihän siinä ole mitään kehitystä, ei mitään eteenpäin menoa... Jos se\non viimeinen maailmanselitys, ei sitten koko maailmankaikkeudella ole\nmitään tarkoitusta.\n\n-- Kuka sanoo, että sillä pitäisi olla joku tarkoitus sitten? Miksi\npitäisi olla kehitystä, miksi eteenpäin ja taapäin menoa? Onhan hyvä\nniinkuin on. Aallot nousevat ja aallot vaipuvat, eikä meri kuitenkaan\nmuutu siitä.\n\n-- Ei ole hyvä niinkuin on! Pitäisi aina olla parempaa ja parempaa.\nMutta vaikka minä uskoisin kuinka spiritualistiseen kehitys-oppiin\nhyvänsä, täytyy minun tunnustaa, että se päättyy samaan kuin\nmaterialistisinkin, nimittäin ikuiseen, hyödyttömään kiertokulkuun.\n\n-- Miksi erotat siis Hengen ja Aineen toisistaan? Etkö tiedä, että\nJumala on Kaiken-Yhteys? Etkö ymmärrä, että kaikki käsitteet yhtyvät\näärettömyydessä?\n\n-- Kyllä, mutta miksi _on_ siis ollenkaan mitään äärellistä? Minä\njättäisin niin mielelläni kaiken iankaikkisen ja askartelisin vain\najallisessa, jos näkisin edes siinäkään mitään lopullista kehitystä.\nMutta siinäkin vallitsee vain sama järjetön voimia kuluttava\nkiertokulku!\n\n-- Siispä tyydy siihen tai tunnusta itsesi voitetuksi!\n\n-- En ikinä! Sillä se on väärin, se on veristä vääryyttä. Ellen muuta\nvoi, voin ainakin lingota vihani, uhmani ja kiroukseni sellaista\nmaailmanjärjestystä vastaan, joka...\n\n-- Et enää sitäkään, kumahti Kuoleman Tahto. _Sillä nyt kuolet sinä_.\n\nNyt syöksyin minä pilkkoiseen pimeyteen.\n\nMitä sitten tapahtui, siitä on minulla, kuten sanottu, vain joku\naavistus, joku mielikuva.\n\n\n\nMAAILMANLOPPU.\n\nMinä näin, minä älysin, minä havaitsin. Mutta se olikin ainoa tieto\nitsestäni, mikä minulla oli, minä olin ajan ja paikan ulkopuolella eikä\nminulla ollut mitään ulottuvaisuutta.\n\nMinusta oli kuin olisin kiitänyt tyhjän ilman halki. Taikka ehkä olin\nminä aivan paikallani, sitä en tiedä. Mutta jossakin syvällä allani\nnäin minä meren ja meressä saaren, jonka keskeltä kohosi suuri, pitkä\nvaltarakennus.\n\nLaskeusin sitä lähempää tarkastelemaan.\n\nHuomasin heti, että siinä asui järjellisiä olentoja. Rannaton Kaaos\nympäröi sitä kaikkialta. Mutta valkamassa oli venheitä ja verkkoja,\njosta päätin, että nämä olennot mahtoivat elää kalastuksella.\n\nKurkistin myös sisälle rakennukseen. Näin heti, että siellä pidettiin\npitoja. Permanto oli tungokseen saakka täynnä karkeloivia, seppelöityjä\npareja, toisia horjahteli seisaallaan lasit kädessä, toisia istui\nsyöden ja mässäten pitkien, kukkasilla koristettujen pöytien ääressä,\nmutta salin perällä oli soittokunta, joka soitti hurjaa tanssinsäveltä.\n\nNäytti ainakin näin syrjästäkatsojan silmään kuin he kaikki olisivat\nolleet julki juovuksissa.\n\nSamalla kuului ulkoa korkea pitkäveteinen huuto niinkuin monen miehen\nhoilaus laivankannelta etäisen myrskyn halki:\n\n-- Taivas vetää nuottaa! Kaikki touveihin! Oo-ii-oo!\n\nRiensin ulos katsomaan.\n\nTosiaankin oli luonnossa suuri muutos tapahtunut. Taivas ja meri olivat\nsavenharmajat, aallot vyöryivät lyijynraskaina rantamiin. Ja ylhäältä\naavasta, koleasta avaruudesta kuului aina kasvavaa huminaa, joka\nkummallisen kylmänä, soinnuttomana ja yksitoikkoisena vastasi vetten\nhetki hetkeltä paisuvaan huokaukseen.\n\nEpäilemättä oli rajutuuli tulossa. En kuitenkaan voinut käsittää, mitä\nvarsinaista hätää siitä saattaisi tämän saaren asukkaille olla, sillä\nolivathan he kuivalla maalla kuitenkin ja olihan ainakin keskisaari\nkyllin korkea, ettei voinut ajatella valtavimpienkaan vetten vyöryjen\nulottuvan sen kalliolla seisovan valtalinnan harjoja huuhtelemaan.\n\nMutta saaren asukkaat näyttivät olevan toista mieltä.\n\nNäin miehiä luotsien öljypuvuissa, jotka katonharjoilla seisten\nkiskoivat raskaita, käsivarren vahvuisia rautatouveja ja kiinnittivät\nniitä suuriin koukkuihin katonrajassa. Näin toisia samoin puettuja,\njotka juoksivat pitkin rantaa ja heittivät mereen mahtavia\nlyijyankkureita. Nyt vasta äkkäsin ihmetellen, että niiden kettingit,\nsamoin kuin touvien toinen pää, olivat kiinni syvälle kallioon\nupotetuissa valtaisissa rautapulteissa.\n\n-- Oo-ii-oo! Maailma loppuu, maan rautavitjat ratkeavat. Oo-ii-oo!\n\nPelkäsivätkö he, että Kaaoksen tuuli kaataisi heidän talonsa ja että\nJumalan myrsky veisi koko heidän saarensa mukanaan?\n\nTuo tuntui mielestäni jo tuiki lapselliselta. Ja minä koetin huutaa\naina kasvavan huminan ja kohinan halki tuonne ylös katonharjoille:\n\n-- Hoi, miehet! Mitä te teette siellä? Eihän täällä ole hätää mitään!\nKyllä saari seisoo, sillä sen paatiset juuret yltävät meren syvyyteen.\n\nMutta vastaukseksi kaikui sieltä korkeudesta vain heidän pitkä,\nyksitoikkoinen hoilauksensa, joka kuulosti vielä kahta kamalammalta,\nkun he itse jo alkoivat peittyä savenharmajaan vesisumuun ja sateeseen.\n\nVilkaisin tuulen päälle. Vasta nyt tajusin, että oli tosi kysymyksessä.\n\nTaivas oli siltä ilmansuunnalta kuin karvasäkki kokoonkääriytynyt. Vesi\nei noussut enää vain vuorina, vaan pilvenpiirtävinä tuntureina,\ntaittuen rantakallioihin, ja pudoten niiden päälle korvia huumaavalla\njylinällä, niin että koko saari järisi liitoksistaan. Ja samalla kuului\npitkin rantaa kauhunhuuto:\n\n-- Saari ui! Ankkurit eivät tapaa pohjaan. Aa-oo-uu!\n\nToden totta! Huomasin itsekin suurimmaksi kauhukseni, että me vierimme\ntämän maailman kaato-myrskyn mukana kohti iankaikkisuuden kammottavia\nulapoita.\n\n-- Totisesti on tämä maailmanloppu! ajattelin. Mutta kuinka käy sitten\nnoiden kaikkien tuolla tanssisalissa? Tietävätkö he edes mitään heitä\nuhkaavasta kohtalosta? Hukkuvatko hekin tyhjyyteen?\n\nMinun tuli äkkiä niin sanomattomasti sääli heitä. Täytyihän heitä\nainakin varoittaa, että he voisivat paeta ja pelastua...\n\n-- Pelastua? Minne? jysähti äkkiä mieleeni. Eihän ollut mitään tämän\nsaaren ulkopuolella. Ja olihan tämäkin ainoa, pieni asuinsija, mikä\nheillä oli, tuomittu hukkumaan ja tyhjyyteen häviämään.\n\nMutta ehkä he kuitenkin keksivät jotakin? Ehkä he tunnustaisivat\nsyntinsä ja katuisivat ja kaikkeus armahtaisi heitä?\n\nTurha toivo! Sillä olihan näin säädetty ennen kuin maailma olikaan.\n\n\n\nNINIVEN LAPSET.\n\nVilkaisin sinne ylös vuorelle ja älysin heti, että he olivat\nepätoivoisen tilanteensa aivan oikein tajunneet. Mutta he suhtautuivat\nsiihen mielestäni sangen omituisesti.\n\nHe olivat sytyttäneet kaikki kynttilät ja lamput palatsissa, joka nyt\nsäteili tuossa nopeaan tummuvassa, jylisevässä ja kohisevassa\npimeydessä niinkuin tuhansista erivärisistä valoista kimmeltävä\nsähkökruunu. Suurin osa pareista ei suinkaan ollut lakannut tanhustaan,\nvaan pyöri nyt kahta hurjemmassa karkelossa, naiset hajalla hapsin,\nmiehet seppeleitä ja thyrsos-sauvoja ilmassa heiluttaen:\n\n-- Evoë! he huusivat. Dionysos saapuu! Kaikki maailma syöksyy\nTartarokseen.\n\nJa vasta nyt huomasin minä, että he kaikki olivat alastomat eivätkä\nhävenneet.\n\nToiset tulivat linnan parvekkeille vilvoittelemaan. Jopa näytti heidän\njoukossaan olevan niitäkin, jotka vain nauttivat tästä kauhistavasta\nmaailman-yöstä ja kaikkeuden tärisyttävästä murhenäytelmästä heidän\nympärillään.\n\nEräät heistä eivät taas välittäneet mistään, vaan painautuivat\ntoisiinsa ja kiersivät toisensa jaloin ja käsivarsin.\n\n-- Mitä he laulavat? kysyin vierelläni kykkivältä, öljykaapuiselta\nolennolta, joka näytti katsovan sinne ylös niinkuin minäkin ja\nkoettavan samoin kuunnella myrskyn halki. Eikö kuulukin niinkuin suuren\nkuoron huminaa?\n\n-- He laulavat Niniven lasten laulua, vastasi puhuteltu. Etkö näe,\nsairaat jättävät vuoteensa, kuolleet hautansa...? Kaikki kansa yhtyy\njuhlavirteen.\n\nAivan oikein, nyt vasta huomasin, että tuo valtalinna oli\nkolmikerroksinen ja että minä olin tähän saakka katsonut vain ylimpään.\n\nToinen kerros oli maan rajassa. Ja sieltä näkyi hoippuvan ulos ruhaa ja\nrampaa, tutisevaa ja raajarikkoa, toiset kainalosauvojen varassa,\ntoiset toisiinsa nojautuen. Ja kaikki katsoivat ne kädellä silmiään\nvarjostaen tuonne ylös vuorelle, juhlasalin huikaisevaan kirkkauteen,\njosta aina valtavampana ja voimakkaampana kaikui Niniven lasten laulu:\n\n    \"Aution maan\n    antoi Herra meille,\n    me teimme sen viinitarhoiksi.\"\n\nJa katso! Ihme tapahtui.\n\nSokeat saivat näkönsä, kuurot kuulonsa, kainalosauvat putosivat maahan,\nheidän päänsä nousi, heidän selkänsä ojentuivat. Ja kaikesta\nvanhuudestaan, heikkoudestaan ja raihnaisuudestaan huolimatta he\nkohottivat ilmaan molemmat käsivartensa ja lähtivät laulaen linnan\npitkiä, paatisia kiertoportaita ylöspäin vaeltamaan:\n\n    \"Myrskyisän meren\n    antoi Herra meille,\n    me aallot laivoin lannistimme.\"\n\nKolmas kerros oli maan uumenissa, ja sieltä nousi ylös vanhaa ja\nnuorta, kaikki liittyen kädet kohotettuina ylöspäin samoavaan\njuhlasaattoon, kaikki Niniven heimon kunniaa kuuluttaen:\n\n    \"Hehkuvat himot\n    antoi Herra meille,\n    me valjastimme ne valon varsoiksi.\"\n\nHe kulkivat kuin unessa. He häipyivät kuin valoviiva. Sillä nyt olin\nminä nähnyt tarpeeksi ja tunsin kiitäväni taas yksin tyhjässä, autiossa\navaruudessa.\n\n    \"Kuoleman kauhun\n    antoi Herra meille,\n    me voitimme sen mielen viisaudella.\"\n\nMutta vielä kauas jälkeeni kaikui, joskin himmenevänä ja heikkenevänä,\nhalki yön ja hirmumyrskyn Niniven lasten kuolinlaulu:\n\n    \"Maailman tyhjän\n    antoi Herra meille,\n    me täytimme sen ihmisneron voimalla.\"\n\nJa niin hävisivät hekin ja heidän työnsä pimeyteen.\n\n\n\nKOHTALOTTARET.\n\nKun taakseni katsahdin, en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Siitä\narvasin, että saari kaikkine asujamineen, heidän tekoineen ja\najatuksineen oli syöksynyt sinne, mistä se oli noussutkin, Kaaoksen\nkohtuun ja alkukotiin.\n\nMutta samalla kiinnittivät toiset seikat huomiotani.\n\nTuli vastaani niinkuin pursi soutaen aavan ilman halki. Kolme neittä\nistui sen tuhdoilla vääntäen värttinää, mutta sen perässä istui vanhus\nniin vakava ja kuninkaallinen katsannoltaan, että älysin heti itsensä\npilvien pitäjän, Ukko Ylijumalan, siinä maailman merta melastelevan.\n\nMutta keitä olivat nuo neiet hänen kerallaan? Minun ei tarvinnut kysyä\nsitä, sillä kohta kohotti ensimmäinen heistä äänensä kuin kirkkaan\nkultakellon ja loihe laulamaan:\n\n\"Me _olemme_, emmekä elä, me emme kuole emmekä ole koskaan syntyneet.\nMe emme tiedä, emme tunne, emme tahdo mitään, sillä me täytämme vain\n_Hänen_ tahtoaan, joka meidän kauttamme tuntee ja ajattelee.\n\n_Hänen_ Tietonsa minä olen. Ja minä kehrään järjen lankoja ihmisille ja\nmaailmankaikkeuteen.\n\nEllei minua olisi, syöksyisivät kuu ja päivä radoiltaan, ei olisi syytä\neikä seurausta ja vallitsisi vain sekasorto ja mielivalta. Mutta minä\njärjestän kaikki, minä ohjaan ja vallitsen kaikki, eikä putoa yksikään\nvarpunen räystäältä ilman minun pudottamatta.\n\nIhmisjärki, joka on vain kipinä Hänen järjestään, näkee minun lankani\neikä tajua niiden tarkoitusta, sillä ne kulkevat hänen kauttaan ja\njatkuvat kahdenpuolen häntä.\n\nSiksi tahtoo hän kieltää usein koko olemassa-olon.\n\nSiksi tahtoo hän usein katkaista minun lankani kummaltakin puoleltaan\nja eristää itsensä omaksi maailmakseen. Eikä hän huomaa, että tuossa\nmaailmassa ei silloin ole mitään järkeä eikä järjestystä, sillä hän on\nsamalla itsensä maailman järjestä ja maailman järjestyksestä\nirroittanut.\n\nJos tuo maailma olisi mahdollinen edes hetkeksikään, niin se heti\nseuraavassa hetkessä sortuisi omaan mahdottomuuteensa.\"\n\nJa toinen neidoista kohotti äänensä kuin heleän hopeakellon ja loihe\nlaulamaan:\n\n\"Hän tahtoisi tehdä niin, mutta hän ei voi. Sillä kieltäessään ja\nkirotessaankin meidät hän kuitenkin seuraa niitä lankoja, jotka meitä\nmahtavampi on pannut meidät kehräämään.\n\nMinä olen Jumalan Tunto. Ja minä kehrään vihan ja rakkauden lankoja\nihmisille.\n\nKatsokaa, kuinka he toisiaan hakevat ja pakenevat! Katsokaa, kuinka he\nsyöksyvät kiinni toisiinsa ja tahtovat murskata toisensa vain pelkästä\nvihasta ja rakkaudesta!\n\nJa katsokaa, kuinka he taas toisin vuoroin kimpoavat toisistaan ja\nkilpistyvät umpikuoriaisiksi ... vain pelkästä vihasta ja\nrakkaudesta...\n\nSamoin vihaavat ja rakastavat he myös minua ja minun lankojani, jotka\nkuitenkin johtavat ja pitävät kiinni heidät.\n\nEivätkä he tajua, että heidän henkensä näin tehdessään seuraa vain\nsamoja ikuisia voimia, jotka pakottavat myös kaikki aineet ja\ntaivaankappaleet toisiaan vihaamaan tai rakastamaan. Sillä vain täten\non Hänen suuri sopusointunsa mahdollinen.\"\n\nMutta kolmas heistä viipyi vaieten eikä sanonut mitään. Ja vasta kun\nUkko Ylijumala oli hiljaa hänelle päätään nyykäyttänyt, hän kohotti\näänensä kuin syvän kuparikellon ja loihe laulamaan:\n\n\"Myöskin Hänessä itsessään se syntyy vain samojen keskihakuisten ja\nkeskipakoisten voimien tasapainosta. Sillä ei ole mitään muissa, mitä\nei ole Hänessä, eikä saata kukaan sellaista ajatella eikä kuvitella,\nmitä ei Hän olisi jo ajan alusta tuhatkerroin ajatellut ja kuvitellut.\n\nMinä olen Jumalan Tahto. Ja minäkin synnyn vain siitä, mikä miellyttää\nja ei miellytä Häntä.\n\nMinäkin synnyn vain pyyteestä ja kärsimyksestä. Mutta minun lankani\novat tekoja, ja ne muuttuvat ja muodostavat luomakunnan.\n\nHän halajaa aina eikä kyllästy milloinkaan. Siksi kärsii Hän aina ja\nkoko luomakunta huokaa Hänen kärsimyksestään. Mutta koska Hän myös\nalati saavuttaa, mitä hän halajaa, siksi nauttii Hän myöskin aina, ja\nHänen nautintonsa paistaa kuin aurinko yli kaiken olevaisen.\n\nIhmiset puhuvat milloin elämän riemusta, milloin elämän murheesta. Ja\nkun he ovat kumpaakin kylläkseen koettaneet, he väsyvät ja siirtyvät\nsyrjään ja asettuvat elämän suhteen välinpitämättömiksi.\n\nEivätkä he tiedä, että he näin tehdessään vain täyttävät Hänen\ntahtoaan, joka on väsynyt heihin ja siirtää heidät syrjään ja etsii\nuusia muotoja alati luovalle teon ikävälleen.\n\nSillä ei ole mitään tahtoa ilman tekoja eikä mitään tietoa, joka ei\nkumpua tunnon suosilmistä ja vuoripuroista. Ja siksi täytyy paljon\nvihata ja rakastaa sen, joka tahtoo toiminnan suuren tasapainon\nsaavuttaa.\"\n\nNäin lauloivat Kohtalon neiet kukin vuorostaan virtensä Jumalan\nkunniaksi.\n\nEikä ilmekään heidän katsannossaan muuttunut eikä väre heidän\näänessään, vaan jäykin, tiedottomin ja tunteettomin silmin he\ntuijottivat tyhjään avaruuteen ja tahdottomina kehräsivät heidän\nkätensä niitä lankoja, jotka käyvät läpi luomakunnan.\n\nJa nyt vasta minä huomasin, että ne olivat vain vertauskuvia, jotka\nKaikkivaltiaan kasvot meiltä hunnuttavat. Sillä nyt nousi purren\nperämies itse ylös, levitti käsivartensa ja sanoi:\n\n-- Henki, joka harhaelet minun merelläni! Tule niinkuin minä ja minun\nmereni rajattomaksi!\n\nSanaton riemu ja tuska täytti minut. Tunsin syöksyväni suoraan Hänen\nsydämeensä.\n\n\n\nMAAILMANTAITEILIJA.\n\nOlin tullut täydelliseksi.\n\nMinulla oli suuri sopusointu, joka oli koottu vain pelkkien\nristiriitaisten voimien tasapainosta. Eivätkä ne voimat suinkaan olleet\nlakanneet vaikuttamasta, vaan päinvastoin tuhatkertaisiksi\njännittyneet, eivätkä ne ristiriidat suinkaan kärkeään kadottaneet,\nvaan päinvastoin sen entistään tuimemmaksi ja terävämmäksi hijoneet.\n\nMinä olin ja minä en ollut, sillä minä olin _Minä_ ja minä olin\nKaikkeus.\n\nTuhat nautintoa ja kärsimystä tunki yhtaikaa lävitseni. Mutta jos\nminulta olisi kysytty, mikä oli niiden tulos, niiden yhteissumma, en\nminä olisi parhaalla tahdollanikaan voinut vastata siihen.\n\nVoin ehkä parhaiten verrata tätä olotilaani siihen, joka on unta\nnäkevällä, missä kaikki on mahdollista ja kaikki taipuu, tottelee ja\nmuodostuu nukkujan unikuvien mukaan.\n\nHän näkee.\n\nHän on milloin unikuviensa ulkopuolella, milloin niiden keskellä\nmyötätoimivana. Hän suree ja iloitsee itseluomiensa maailmoiden kera ja\nkohtelee heitä jälleen täysin tunteettomasti syösten heidät tuskaan ja\nperikatoon.\n\nHän on niiden orja ja hän on niiden hallitsija. Hänellä on oma\ntahtonsa, mutta kuitenkin ne seuraavat kukin omaa sisäistä tahtoaan ja\nlakejaan. Niin jatkuu leikki, kunnes joku sattuma hänet havahuttaa.\n\nUnissaan ovat kaikki ihmiset maailmantaiteilijoita.\n\nEivätkä vain ihmiset, vaan myöskin eläimet. Kuka tietää, mitä kontio\npesässään paukkuvina pakkas-öinä uneksii? Ja mitä näkyjä näkee koira,\njoka pöydän alla unissa ulvahtelee, tai kissa, joka kehräten silmät\nsikkarassa tuijottaa lämmittävän lieden loimuun?\n\nMutta minä tein tuota samaa valveillani.\n\nMinä uneksin maailmoita. Minä kansoitin nuo maailmat mieleni mukaisilla\nolennoilla ja pyyhkäisin heidät pois jälleen tietoisuudestani, joka oli\nheidän valkeutensa, yöhön ja pimeyteen, joka oli minun oma\nalitajuntani.\n\nMinä olin kaikkiviisas, kaikkivaltias ja kaikkialla läsnäoleva.\n\nMinä sanoin: \"Tulkoon valkeus!\" Ja valkeus tuli. Minä sanoin:\n\"Tehkäämme ihminen omaksi kuvaksemme!\" Ja minä tein. Minä rakastin\nhäntä, kun hän rakasti minua, vihasin häntä, kun hän suhtautui\nvihamielisesti minuun. Ja minä palkitsin ja rankaisin noita unikuvia\nsen mukaisesti, vaikka hyvin tiesin, että niillä oli tahto minun\ntahdostani.\n\nJoskus saattoivat ne olla aivan hurmaavia. Silloin pelkäsin minä, että\ntämä ei ollut totta, vaan unta, ja koetin itseäni unesta herättää.\n\nMutta eihän se onnistunut, sillä minähän _tunsin_, minä _tiesin_\nvalvovani, ja niin oli minun kaikesta ylenmääräisestä onnentunteestani\nhuolimatta noihin unikuviini uskottava.\n\nIhminen ei usko ennen kuin näkee, sanotaan. Mutta minähän _näin_ ne ja\nsiksi niiden täytyi olla totta.\n\nToisinaan saattoivat ne olla myös aivan inhoittavia ja vastenmielisiä.\nMutta silloin minä en, merkillistä kyllä, epäillyt koskaan niiden\ntodellisuutta, joka tuntui vain vastaavan omia pahimpia aavistuksiani.\n\nJa koko ajan minä _loin_. Sillä Jumala oli minussa ja minä Jumalassa\neikä ollut mitään eroa Hänen ja minun mielikuvillani.\n\nJa koko ajan minä _kärsin_. Mutta minä nautin myös sanomattomasti,\nsillä eihän elämä suinkaan ollut lakannut minulta, vaan käynyt\npäinvastoin monin verroin täyteläisemmäksi ja voimakkaammaksi.\n\nEn tiedä, kuinka kauan kesti tuota olotilaa.\n\nTiedän vain, että heräsin ja tunsin tulleeni uuteen olotilaan. Vai ehkä\noli sekin lähinnä verrattava vain siihen, joka on untanäkevällä?\n\n\n\n\n\nIII. JUMALTAHTO.\n\n    \"Minä olen Tie, Totuus ja Elämä.\"\n\n\n\n\nYLEIS-ITSELÖ.\n\n\n\nJÄLLEENSYNTYMINEN.\n\nHeräsin tien ohessa. En tiennyt sen kumpaakaan alkupäätä enkä mitä\nkohti minun olisi kulkeminen. Mutta minulla olikin tällä kertaa muuta\ntärkeämpää mietittävää.\n\nIhmettelin itseäni. Tunsin tuolla maailmanmerillä matkatessani tuiki\nmuuttuneeni.\n\nOivalsin kyllä olevani minuus, vieläpä sama minuus kuin entisessä\nelämässäni. Myöskin olevani täysin itsetietoinen minuus, sillä\nmuistinhan selvästi, mitä minulle entisissä kehityskausissani oli\ntapahtunut. Mutta oli kuin olisi kaikki henkilökohtainen, kaikki\nyksilöllinen ja yksityispätevä karissut pois minusta.\n\nTaikka ehkä se oli palanut karreksi tuossa puhdistavassa tuli- ja\nvalomeressä, jota maailmansydämeksi nimitetään.\n\nMitä oli jäänyt jälelle sitten?\n\nVain joku yleis-itselö, vain joku yleisinhimillinen minuus, vain joku\nyhteenveto kaikista sielun eri kerrostumista.\n\nTuo itselö tunsi, tahtoi, ajatteli ja kuvitteli, mutta ei enää\nentiseltä, tilapäiseltä elämäntasolta, ei minkään määrätyn ympäristön\ntai yksilöllisen elämäntehtävän kehyksissä. Yhtä vähän oli minulle\nmahdollista ajatella, toimia tai tahtoa enää mitään vain omia\nnykyhetkellisiä etujani tai harrastuksiani silmälläpitäen, vaan\nikäänkuin kaikilta tasoilta yhtaikaa, alimmasta ylimpään.\n\nEn tuntenut kuuluvani enää mihinkään määrättyyn ammattiin, ikään,\nrotuun taikka edes kansakuntaan enää. Enkä minä kuitenkaan tuntenut\nitseäni millään tavalla irralliseksi ilmiöksi tämän maan kamaralla.\n\nPäinvastoin tunsin siihen vain entistä lujemmin ja sitkeämmin juurin\njuuttuneeni.\n\nMaan lapsi minä olin. Näin kaikki edelliset elämäni, tunsin itseni,\ntiesin alku-aineeni tähtisumusta ja kosmillisesta Kaaoksesta lähtien\naina korkeampaan ja kirkkaampaan järjestykseen. Saatoin nähdä yhdellä\nsilmäyksellä kaikkien menneiden ilmennyksieni järkähtämättömän,\nkatkeamattoman ketjun, kautta kamalien, muodottomien, saaliinjanoisten\nhirviöiden aina henkisempään, aina inhimillisempään ja jumalallisempaan\nitseyteen.\n\nJa koska _minä_ kerran saatoin nähdä tuon kaiken, tiesin samalla, että\nse oli mahdollista jokaiselle muullekin ihmiselle.\n\nEnkö ollut sitä ennen tiennyt siis?\n\nEpäilemättä. Mutta oli toista _tuntea_ kuin tietää se ja\ntietopuolisesti todeta se, tuntea se oman olemuksensa syvimmässä.\n\nDarwinismia? Kehitys-oppia?\n\nAivan oikein, mutta eräässä toisessa, henkisemmässä, itsekohtaisemmassa\nja niin sanoakseni itsekoetummassa merkityksessä.\n\n-- Kaikkien pyhien nimessä, mitä minä teen tällaisella minuudella?\ntuskittelin ääneen itsekseni. Eihän tätä voi käyttää mihinkään eikä\ntämä sovellu millekään elämän-uralle.\n\nOlihan tämä tuiki mahdoton kaikkeen käytännölliseen toimintaan.\n\nSamalla olin varmasti vakuutettu, ettei kukaan muukaan voisi käyttää\ntällaista minuutta, jonka kuitenkin tiesin piilevän kunkin kuolevaisen\nsydämessä. Sillä kuuluihan itsesäilytysvaisto erottamattomasti itse\nelämän käsitteeseen, mutta juuri tuo vaisto, kallein kaikista, oli\ntyystin kadonnut minulta.\n\nEn nähnyt mitään syytä alkaa elämääni uudelleen. Minulle riitti pelkkä\nolemassa-oloni toteaminen, pelkkä omien sisäisten sielunliikkeitteni ja\nmielikuvieni vaarinottaminen.\n\nEn tuntenut vähintäkään halua niitä edes runollisesti kiinnittää tai\nmuotoon kiteyttää.\n\nKaikki tahtominen oli jo sellaisenaan minulle vastenmielistä. Sillä\nminähän tiesin, että sitä täytyisi välttämättä seurata teon, joka\njälleen rajoittaisi minulta pois monta kaunista mielikuvan\nmahdollisuutta.\n\nMieluimmin olisin jäänyt vain tähän paikalleni makaamaan ja katselemaan\nsuurin, kummastelevin silmin taivaan vahvuuteen, joka pyhänä, korkeana\nsinitelttana kaartui pääni päällä.\n\nMutta täytyihän minun nousta ylös, koska olin herännyt kerran, ja koska\nminua ei vaivannut mikään. Kuulin sitäpaitsi ääniä ja askeleita tieltä\nenkä tahtonut tässä jouten loikomalla herättää ohikulkijoiden huomiota.\n\nMinusta tuntui, että oli varhainen huomenhetki.\n\nKohosin hitaasti seisaalleni ja lähdin vastahakoisin mielin tietä\ntaivaltamaan.\n\n\n\nRISTIN TIE.\n\nVaelsin aluksi melkein silmät ummessa, ajatellen ja uneksien omia\naikojani. Mutta tuskallinen todellisuus oli omiaan minut pian täysin\nvalveille pudistamaan.\n\nJos olin luullut tätä tietä joksikin yksinäiseksi, rauhalliseksi\nmetsäpoluksi, niin olin surkeasti erehtynyt. Yleinen kulkutie tämä\nnäytti olevan, julkinen valtamaantie, pölyinen ja helteinen, ilman\nyhtään pilveä taivaanrannalla, ilman yhtään puuta, jonka alle päänsä\nkallistaa.\n\nMinua vastaan tuli paljon kansaa, jotka sysivät ja tyrkkivät minua ja\npakottivat minut tuon tuostakin ojanpohjaan astumaan. Ymmärsin, että\nheillä oli kiire, ja koetin antaa heille tietä jo kaukaa, säästyäkseni\nepämiellyttävistä kokemuksista ja kosketuksista.\n\nTein tuon mielelläni ja vapaehtoisesti. Sillä heillähän _oli_ joku\nelämäntarkoitus ja joku päämäärä, jota kohden he kiirehtivät. Minulle\ntaas oli niin täydellisesti samantekevää, minne vaelsin ja kuinka kauan\nviipyisin matkallani.\n\nSiksi koetin ottaa niin vähän tilaa tiellä kuin mahdollista, sillä\nminusta tuntui, ettei minulla itse asiassa ollut mitään oikeutta\nsiihen.\n\nEnhän minä ollut missään enkä kenellekään välttämätön.\n\nKoetin tehdä itseni niin pieneksi ja kapeaksi kuin mahdollista.\nPyysin käytökselläni anteeksi jokaiselta ohikulkijalta miltei omaa\nolemassa-oloani. Ja niin tapahtui monta kertaa niin onnellisesti, että\nhe tuskin huomasivat minua taikka vilkaisivat vain välinpitämättömästi\nminuun ja menivät edelleen.\n\nEnkä kuitenkaan säästynyt halveksivilta huomautuksilta enkä vihaisilta\nvoimasanoilta, en ratasten räiskyttämältä loalta enkä joskus aivan\ntahallisilta piiskansivalluksilta.\n\nMutta vastaantulijoiden kanssa tuli vielä jotenkuten toimeen. Paljon\npahempia olivat ne, jotka tulivat takaapäin ja joilla siis näytti\nolevan sama matkansuunta kuin minullakin.\n\nNe vetosivat suorastaan minun inhimilliseen myötätuntooni ja sanoivat:\n\n-- Meillä näkyy olevan sama tie taivallettavana. Sallinet ehkä, että\nsälytän sinulle osan taakastani, sillä sinä näytät olevan terve ja\nvankka eikä sinulla ole mitään kantamusta.\n\nHe sälyttivät osan, ja kun minä kiitin heitä siitä, he sälyttivät\nkaikkensa. Heillä tuntui kullakin olevan liikaa kannettavaa. Lopuksi\nkuljin minä heidän keskellään kuin kuorma-aasi, selkä taittumaisillaan\noutojen, tuntemattomien ihmisten taakoista ja rihkamista.\n\nOutojenko? Tuntemattomienko?\n\nEipä suinkaan, sillä eihän minun tarvinnut muuta kuin vilkaista heihin\ntunteakseni heti heidät vanhoiksi tuttavikseni ja tovereikseni,\nveljikseni ja sisarikseni. Mutta koska he eivät näyttäneet ollenkaan\nmuistavan minua, en minäkään tahtonut suotta itseäni ilmaista heille.\n\nHyvä olikin, että en tehnyt niin. Sillä mitä lähemmin minulla oli\nheihin tilaisuutta tutustua, sitä enemmän hämmästyin siitä, kuinka\nvähän he tiesivät ja muistivat entisestä elämästään. Näkyivätpä eräät\nolevan sen suhteen niinkin täydellisessä tietämättömyydessä, että he\nsuorastaan kielsivät koskaan ennen eläneensä.\n\nSitten kun olin ottanut heidän kuormansa kantaakseen, kiinnitti vain\nharva enää minuun sen suurempaa huomiota. Jotkut kysyivät kuitenkin\nhyväntahtoisesti:\n\n-- Kuka olet? Lienetkö näiltä mailta? Sinä näytät niin surulliselta ja\nyksinäiseltä.\n\n-- Enpä suinkaan, vastasin reippaasti. Päinvastoin minä olen hyvin\niloinen ja hauska mies. Mutta tosi on, että minun kotini on kaukana\ntäältä ja minun täytyy tien päähän taivaltaa.\n\n-- Tien päähänkö? kysyivät he oudoksuen. Sitä ei ole nähnyt kukaan\nkuolevainen.\n\nJa minä kuulin heidän kuiskauksistaan, että he pitivät minua joko\nsuurena rikollisena taikka hiukan hassahtavana.\n\nOlihan minulle oikeastaan sama, minä he pitivät minua. Mutta kuitenkin\nkiusasivat heidän katseensa senverran minua, että rupesin heille\nhilpeitä juttuja laskettelemaan.\n\n\n\nKANSAN SUOSIO.\n\nJuttuni saavuttivat suurta suosiota osakseen. He nauroivat ja ilakoivat\nja useat heistä tulivat ehdottelemaan minulle lähempää tuttavuutta.\n\n-- Sinä olet todellakin hauska mies! he sanoivat. Olet tainnut nähdä ja\nkokea yhtä ja toista matkoillasi.\n\n-- Kyllä, vastasin mielevästi. Eikähän mikään ole niin opettavaa kuin\nmatkustaminen.\n\nHe nauroivat ja löivät olalle tuttavallisesti minua ja pyysivät minua\njälleen heille jotakin hilpeätä juttelemaan. Ja minä kerroin heille\nkaskun kaskun perästä, eivätkä he ymmärtäneet, että minä kerroin vain,\nmitä olin nähnyt, kuullut tai kokenut monessa edellisessä elämässäni.\n\nSillä enhän minä tuntenut _tätä_ elämää. Olihan se minulle yhtä outo\nkuin oli vielä minulle tämä tie ja oma uusi itselöni.\n\nMutta minä kuulin heidän keskenään kuiskuttavan:\n\n-- Ei, ei hän mikään pahantekijä ole. Ei ryöväri tai murhamies voisi\nikinä noin laskea leikkiä. Mutta siitä huolimatta hän saattaa olla\nsuuri velikulta.\n\n-- Hän on vensperi, suuri vensperi, päättelivät toiset. Eihän häneltä\nsaa yhtään järjen sanaa.\n\n-- Olkaa vaiti, hän on mielipuoli! virkahti joku ratkaisevasti. Ettekö\nkuulleet, että hän kiitti meitä, kun me heitimme kuormamme hänen\nhartioilleen?\n\nMutta ne, jotka olivat oikein viisaat olevinaan, panivat päänsä yhteen\nja tulivat toisiin tuloksiin.\n\n-- Ei hän ole niin typerä, miltä hän näyttää, sanoivat he. Epäilemättä\non hänessä jotakin omituista, mutta sehän ei estä, että hän siitä\nhuolimatta voi olla viisas, kovin viisas...\n\n-- Minä pelkään, että hän on nero ja pitää meitä pilkkanaan, tuumi joku\njoukosta raapien korvallistaan.\n\n-- Nero tai mielipuoli.\n\n-- Joka tapauksessa kettu miehekseen!\n\nSe olisikin ehkä jäänyt yleiseksi mielipiteeksi, ellen minä juuri\njollakin uudella jutullani olisi saanut kokonaista joukkoa uusia\npuoltajia.\n\n-- Joka tapauksessa hän on hauska mies, huomautti eräs heistä,\nselvittyään naurunhohotuksestaan. Pentele vieköön, minä olen monta\nkertaa kulkenut tätä tietä eikä minulla ole vielä koskaan ollut näin\nhupaista!\n\n-- Ja hyvä mies, säesti toinen. Meidän on muistaminen, että hän joka\ntapauksessa kantaa meidän kuormamme nurkumatta.\n\nMutta eräs heistä, joka nähtävästi oli joukon pilkkakirves, lähestyi\nminua ja kysyi:\n\n-- Eikö totta, sinä Jerusalemin suutari? Sinä aiot matkalle maailman\nympäri?\n\n-- Sitä en tiedä, vastasin varovaisesti. Aion käydä vain tien päähän\nsaakka. Mutta miksi sitä kysyt?\n\n-- Etkö tiedä, että maa on pyöreä...?\n\n-- Kyllä. Siksi olenkin polkenut kieroon toisen kengänkorkoni.\n\n-- Ja kun kuljet aina eteenpäin samaa viivaa...?\n\n-- Niin saavun aina takaisin samalle paikalleni ja kohtaan saman\ntyhmeliinin.\n\nSe riitti hänelle. Minä sain jälleen naurajat puolelleni.\n\nEräs heistä keksi vapauttavan sanan mielestään.\n\n-- Nyt minä tiedän, kuka hän on! hän huusi iloissaan. Hän on kuljeksiva\nkisälli, ehkä hyvinkin suutari, vaikka ei mikään Jerusalemin suutari.\n\n-- Tavallinen suutari vain, vastasin piloillani, vaikka minun on ollut\naina vaikea pysyä lestissäni.\n\n-- Olet joka tapauksessa ollut sangen kiltti meitä kohtaan. Siksi\nnimitämme me sinua tästälähtien Mestariksi.\n\nHänen ehdotuksensa saavutti yleistä kannatusta.\n\n-- Mestari! he huusivat nauraen ja taputtivat käsiään. Meidän\nMestarimme!\n\n-- Olkoon menneeksi, sanoin. Kullakin on sellainen Mestari, jonka hän\nansaitsee.\n\n-- Ja sellaiset opetuslapset.\n\nSiitä saakka kävin minä Mestarin nimellä heidän joukossaan. Ja niin oli\nmeidän keskinäinen suhteemme toistaiseksi täysin määritelty.\n\n\n\nRAUHANTEKIJÄ.\n\nPahempi oli, jos syntyi riitaa heidän välillään. He kävivät silloin\nniin raaoiksi ja rumiksi mielestäni, että koetin kaikin tavoin heitä\nsovittaa.\n\nToisinaan se onnistui minulle, toisinaan ei. Mutta useimmiten päättyi\nasia siten, että minä tuskastuneena astuin heidän väliinsä ja uhkasin,\nelleivät he hetipaikalla lakkaisi riitelemästä, erota heistä ja heittää\nmaahan koko kantamukseni.\n\n-- Ihmiset, hyvät ihmiset! huusin pidellen korviani. Ettekö te _voi_\ntätä lyhyttä matkaa sovussa taivaltaa? Näettehän, kuinka minä kärsin\nsiitä.\n\n-- Sinä? kysyivät he kummissaan. Emmehän me _sinun_ kanssasi riitele!\n\n-- Ette kylläkään...\n\n-- Paras on, ettet sitten ollenkaan sekaannu tähän.\n\nJa minun oli mahdotonta saada heitä ymmärtämään, että jokainen karkeus,\nminkä he toisiaan vastaan linkosivat, sattui samalla minuunkin, ja että\njokainen vihan salama, joka leimahti heidän silmistään, upposi samalla\nkuin puukko minunkin sydämeeni.\n\nSaattoipa niinkin tapahtua, että hän, jolle tuo karkeus oli\ntarkoitettu, tuskin huomasi sitä taikka ei ainakaan näyttänyt vähääkään\nkärsivän siitä, vaikka minä jo hädissäni olin luullut heidän välinsä jo\nvähemmästäkin ijäksi rikkuneen. Ja tapahtui yhtä usein niin, että hän,\njoka oli loukkaava puoli, ei edes ollut huomannut mitään loukkaavaa\nsanoissaan.\n\nTulin tuosta täysin vakuutetuksi, kun joskus ennen aikojani riensin\nheitä sovittamaan.\n\n-- Sinä hupsit! sanoivat he. Mehän _emme_ riitele!\n\n-- Emme, vahvisti toinenkin. Päinvastoin me olemme hyviä ystäviä.\n\nEikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pyytää anteeksi heiltä\nkaikinpuolin sopimatonta tunkeilemistani. Mutta silti en lakannut\nitsekseni ihmettelemästä, kuinka vähän ylpeitä ja arkoja ihmiset\nsaattavat olla omasta sisäisestä olemuksestaan, samalla kuin he\nkuitenkin voivat jostakin aivan vähäpätöisestä ja ulkonaisesta syystä\niskeä kallon halki toisiltaan.\n\nNäitä esim. sai sanoa siaksi, konnaksi tai ylimalkaan huonoksi\nihmiseksi kuinka paljon hyvänsä, ilman että he näyttivät olevan siitä\nmilläänkään. Olivat vain pikemmin imarreltuja siitä, että toinen luuli\nheitä niin älykkäiksi.\n\nMutta annas, jos sanoi heitä typeriksi ja yksinkertaisiksi tai\nhuomautti, että heillä oli syylä nenänpäässä, suuttuivat he heti ja\nsaattoivat vaatia toisen siinä silmänräpäyksessä miekkasille.\n\nEivätkä he kuitenkaan olleet itse luoneet sieluaan eivätkä ruumistaan.\nMutta niiden _käytännön_ he olivat ainakin sangen suureksi osaksi\nluoneet, joten olisi luullut heidän juuri siitä tuntevan itsensä\nenemmän edesvastuun alaisiksi.\n\nKoska niin ei ollut, tulin siihen johtopäätökseen, että he häpesivät\nolla kunniallisia, jos he samalla olivat rumia ja typeriä, mutta\npitivät kunnianaan olla sen häpeällisempiä, mitä enemmän ruumiin ja\nsielun kauneutta Luoja oli tuhlannut heidän osakseen.\n\n\n\nMESTARI.\n\nHe kiistelivät usein myös Jumalasta.\n\nToiset myönsivät, toiset kielsivät hänet. Ja sen he tekivät niin\nkiivaasti ja kiihkeästi, että he kaiken lorun lopuksi joutuivat\nkeskenään tukkanuottasille.\n\nKoetin silloinkin joskus rientää heidän väliinsä heitä sovittamaan.\n\n-- Te olette molemmat oikeassa, selitin heille. Jumala on olemassa\nsille, joka uskoo Häneen, mutta ei sille, joka ei usko Häneen. Onhan se\nniin tavattoman yksinkertaista ja oikeudenmukaista.\n\nMutta he katsoivat vain minuun ja virkahtivat:\n\n-- Älä viisastele! Minä _tahdon_, että hän uskoo niinkuin _minä_ uskon.\nSillä minä tiedän ja tunnen sielussani, että minun uskoni on tosi ja\nettä se on ainoa oikea usko maailmassa.\n\n-- Mutta hän uskoo toisin...\n\n-- Juuri siksi on hänen uskonsa väärä ja minä olen oikeutettu lyömään\nhäneltä hampaat kitalakeen.\n\n-- Ja hän sinulta?\n\n-- Koettakoon! Mutta vaikka se hänelle onnistuisikin, _minun_ uskoni ei\nsiitä muutu.\n\nJa sitten rupesivat he jälleen tarmokkaasti toisiansa loukuttamaan.\n\nPäätin siitälähtien olla sekaantumatta uskonriitoihin. Oman uskoni olin\nkyllä valmis vaadittaessa tunnustamaan.\n\nSattui sellaistakin.\n\n-- Mestari! saattoivat he äkkiä kääntyä minun puoleeni. Sano meille:\nonko Jumalaa?\n\n-- Riippuu siitä, mitä käsitätte Jumalalla, vastasin. Määritelkää Hänet!\n\n-- Voiko Jumalaa määritellä?\n\n-- Ei. Siksi on meidän turha myöskin väitellä Hänestä. Sillä kaikki\nväittely edellyttää todistelua ja kaikki todistelu on mahdoton ilman\ntäsmällisesti määriteltyjä käsitteitä.\n\n-- Emmekö siis voi ollenkaan puhua Hänestä?\n\n-- Kyllä. Mutta ainoastaan niillä on lupa puhua Hänestä, jotka ovat\nHänestä jotakin omassa henkisessä elämässään kokeneet.\n\n-- Oletko sinä kokenut jotakin Hänestä?\n\n-- Kyllä. Omasta mielestäni aivan ihmeellisiä asioita.\n\n-- Etkö tahtoisi kertoa niitä meille?\n\n-- Mielelläni, jos vain lupaatte olla sen aikaa riitelemättä.\n\n-- Lupaamme.\n\n-- Ja myöskin, ett'ette lyö kuoliaaksi minua?\n\n-- Lasket leikkiä!\n\n-- Sellaista on ennenkin tapahtunut.\n\nKerroin heille, mitä tiesin Jumalasta. He kokoontuivat ympärilleni ja\nkuuntelivat hetkisen sangen tarkkaavaisesti. Mutta sitten rupesivat\ntoiset heistä keskenään hälisemään ja väittämään, että minä olin väärä\nprofeetta ja opetin harhaoppia heille.\n\n-- Mutta hyvät ystävät, sanoin, tehän itse pyysitte minun kertomaan.\n\n-- Kerro vain eteenpäin! huusivat toiset. Kyllä me kuuntelemme.\n\n-- Mutta me emme salli sitä teidän sielunne autuuden vuoksi! huusivat\ntoiset.\n\n-- Pitäkää te vain huoli itsestänne! Mestari, me pyydämme, puhu!\n\n-- Mestari! Me _kiellämme_ sinun puhumasta.\n\nNäin olin minä jälleen kahden tulen välissä. Ja minä vannoin vast'edes\nolla synnyttämättä ainakaan omalla uskollani enempää riitaa ja vainoa\nmaailmaan.\n\nMutta eräät heistä tulivat minun luokseni ja sanoivat:\n\n-- Mestari, sinä olet oikeassa, me uskomme sinuun.\n\n-- Se ilahduttaa suuresti minua, vastasin todenmukaisesti. Mutta vielä\nenemmän ilahduttaisi minua, jos te olisitte minut täysin ymmärtäneet.\n\n-- Sitä en tiedä, vastasi joku miettivästi. Mutta joka tapauksessa minä\nuskon sinuun ja sinun Jumalaasi.\n\n-- Etkö mieluimmin omaasi?\n\n-- Hän on omani, koska kerran olen Hänet täysin omistanut.\n\nOli turha selittää hänelle, että oli tosin hyvä uskoa Jumalaan, mutta\nvielä paljon parempi ymmärtää ihmisiä ja koettaa suvaita heitä.\n\n-- Minä puolestani uskon sokeasti sinuun! huusi joku toinen joukosta.\nTahdon seurata vaikka maailman ääriin saakka sinua.\n\n-- Niinpä ota tämä taakka harteiltani!\n\n-- Kuinka? Tämänkö palkan annat minulle uskostani?\n\n-- Siispä et sinä usko näkevästi.\n\nEikä hänkään ymmärtänyt sanojani. Mutta hän mutisi yhä itsekseen ja oli\nvihainen minulle.\n\n-- Taakka? sanoi hän. Minäkö yksin? Miksi eivät kaikki muut? Pankaamme\nse tasan, niin minä kyllä kannan oman osani.\n\nMutta toiset nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli saanut aivan\noikein nenälleen. Silloin suuttui hän niin, että hän tempasi äkeänä\nkantamuksensa, jonka hän äsken oli harteilleni sälyttänyt, ja hävisi\njoukostamme.\n\nHän oli ensimmäinen, joka jätti minut.\n\n\n\nVAPAUS.\n\nOlisi luullut, kun he kerran olivat niin kiivaita Jumalastaan\nkiistelemään, että he rakastivat Häntä ylitse kaikkea ja pitivät\nkaikkea muuta Hänen rinnallaan vähä-arvoisena.\n\nMutta pian huomasin hämmästyksekseni, että he saattoivat aivan samalla\nkiihkolla käydä toistensa kimppuun niinkin vähäpätöisistä asioista kuin\nleipäpalasta, vesitilkasta tai muusta. Eikä ylimalkaan tarvittu kuin\njoku pieni, melkein näkymätön oman edun, nautinnon tai\nitsesäilytysvietin nostama kysymys, niin he heti olivat valmiit\nsähähtämään tuleen kuin katajapehkot.\n\nKaikki eivät suinkaan tehneet sitä itsetietoisesti.\n\nMutta heillä oli hyvät tuntosarvet. He aavistivat jo kaukaa, mistä\nsaattoi vaania joku vaara heidän henkistä tai aineellista\nhyvinvointiaan, ja nousivat heti kahdelle jalalle. Ja koska heidän\ntaisto-asenteensa johtui niin käytännöllisen välttämättömyyden\nvaatimuksista kuin heidän oman olemassaolonsa, jonka oikeutta he eivät\nnäyttäneet epäilevän silmänräpäystäkään, he katsoivat olevansa _aina_\noikeassa ja taistelivat kuin leijonat kaiken sen puolesta, mikä\njollakin tavoin oli turvaksi, avuksi tai eduksi heidän vaellukselleen.\n\nSe kaikki oli heidän mielestään pyhää, totta, kaunista ja oikeaa.\n\nMutta koska heidän etunsa niin usein sattuivat ristiriitaan toistensa\nkanssa, he eivät koskaan voineet oikein lopullisesti päästä\nyksimielisyyteen kaikista noista yleisistä käsitteistä, joiden puolesta\nhe väittivät taistelevansa. Siksi ei riita eikä tora loppunut heidän\nkeskeltään.\n\nJos joku silloin olisi sanonut, että he muka yleishyviä ja yleispäteviä\nasioita ajaessaan ajoivatkin vain omaa yksityishyväänsä ja omia siitä\nkumpuavia yksityispäteviä mielipiteitään, he epäilemättä olisivat\nsuuresti hämmästyneet, loukkautuneet ja vaatineet hänet heti\nmiekkasille.\n\nHe luulivat kaikki olevansa vapaita, muodostavansa vapaasti\nmielipiteensä ja taistelevansa niiden puolesta vapaehtoisesti. Eivätkä\nhe huomanneet, että pelkkä fyysillisen elämän vaisto taisteli heidän\nkauttaan ja että heidän ajatuksensa olivat lukemattomilla säikeillä\nheidän olemassa-olonsa pakkoon kiinnitetyt.\n\nVain harva heistä saattoi ajatella vapaasti ja epäitsekkäästi.\n\nToisia sitoi viha, toisia rakkaus. Toiset olivat niin kiintyneitä\nperheeseensä, että he sen elatukseksi olivat valmiit riistämään\nleipäpalan jonkun toisen perheen suusta, toiset taas niin kahlehdittuja\nomaan kansakuntaansa, että he katsoivat melkein pyhimmäksi\nvelvollisuudekseen käydä sen puolesta jonkun toisen maan kansalaisia\nteurastamaan. Mutta enimmän orjia olivat ne, jotka vihasivat ja\nrakastivat vain jotakin yksityistä henkilöä.\n\nJos tuo henkilö vielä sattui olemaan toista sukupuolta, kävivät he\naivan mahdottomiksi.\n\nSilloin samentui koko heidän järjenjuoksunsa. Silloin he olivat valmiit\ntoisissaan vain pelkkiä vikoja tai ansioita näkemään. Mutta sensijaan\nettä he olisivat auttaneet toisiaan toistensa taakkoja kantamaan, he\nvoivat kiusata toisensa kuoliaaksi -- milloin vihasta, milloin\nrakkaudesta.\n\nMyöskin ystävyys saattoi heitä jonkun verran vangita, mutta ei niin\npaljon. Mielestäni se läheni heillä enimmän sitä tunnetta, jota itse\ntunsin heitä kohtaan.\n\nHekin näyttivät tuntevan minua kohtaan jotakin samantapaista. Se\nsaattoi ilmetä esim. täten:\n\n-- Kanna itse oma kuormasi! voivat he huutaa jollekin uudelle\ntulokkaalle, jolla heidän mielestään ei ollut mitään oikeutta minuun.\nEtkö näe, että Mestari on väsynyt ja sinä rasitat Mestaria?\n\n-- Entä itse? Mitä sinä sitten teet?\n\n-- Oh, meidän kesken on toista! Me olemme vanhoja ystäviä.\n\nOlinko sitten heitä onnellisempi ollessani kaikesta tuosta yksityisestä\nvapautunut?\n\nTuumin tuota kauan itsekseni ja tulin lopulta siihen tulokseen, että\nkoska minulla oli nyt kyky kärsiä rajattomasti, minulla myöskin täytyi\nolla yhtä suuret ilon ja nautinnon mahdollisuudet.\n\nSiis oli minulla se onni, johon olin pyrkinytkin.\n\n\n\nITSE-UHRI.\n\nMutta taivalta tehtiin koko ajan ja leikin luistaessa he tuskin\nhuomasivat, milloin oli saavutettu jo _heidän_ määränpäänsä.\n\nHe poikkesivat omille poluilleen kuka mistäkin tienhaarasta. Kiittivät\nhyvästä seurasta ja ottivat kantamuksensa.\n\n-- Tuossa minä asun, sanoivat jotkut. Ja tervetuloa taloon, jos joskus\nohitse kuljet.\n\nMutta toiset sanoivat.\n\n-- Terve! Minä pistäydyn tässä vain pienellä asialla. Sinä kaiketi\nodotat sen aikaa, niin voimme palata yhdessä saman matkan.\n\nKättelin ja kiitin heitä sydämellisesti heidän hyvästä tahdostaan.\nMutta minun oli mahdotonta heille luvata mitään, sillä joku sisäinen\naavistus sanoi minulle, että me emme tulisi tapaamaan toisiamme enää\nmilloinkaan.\n\nToisille, jotka minusta näyttivät järkevimmiltä, minä sanoinkin suoraan\njulki tuon aavistukseni.\n\nHe näyttivät silloin tuiki hämmästyneiltä.\n\n-- Kuinka tarkoitat? sanoivat he. Mehän kuljemme usein tätä tietä. Et\nsuinkaan sinäkään tätä ensi kertaa kävele?\n\n-- En, mutta viimeistä, vastasin minä sisäisen vakaumukseni mukaisesti.\nMinusta tuntuu todellakin kuin olisin minä joskus ennen nähnyt tämän\ntien ja astunut nämä askeleet.\n\n-- Et meidän kanssamme, vastasivat he varmoina asiastaan. Muuten me\nkyllä muistaisimme sinut.\n\n-- Meitä oli niin monta, vastasin välttelevästi. Minä hävisin joukkoon.\nNyt te muistatte minut senvuoksi, että olen voinut olla joksikin avuksi\nteille.\n\nNäin sanoen minä ojensin heille käteni hymyillen jäähyväisiksi.\n\nToiset näyttivät hiukan häpeävän tarttua siihen. Mutta toiset kysyivät\nuteliaina:\n\n-- Kuinka? Me luulimme, että olit syntynyt kuormankantajaksi.\n\nHeidän naivisuutensa olisi ehkä saattanut minut jälleen hymyilemään,\nellen olisi samalla muistanut, että olin itse kerran ollut yhtä naivi.\nOlihan meidän seurassamme silloinkin ollut mies, jolle kaikki muut\nolivat kantamuksensa sälyttäneet.\n\nMutta tuo mies en ollut silloin ollut minä.\n\nMinä olin tehnyt vain kaikkien muiden lailla. Ja luonut silmäni alas\nhiukan häpeillen, kun joku mielestäni silloin hyvinkin tärkeä seikka\noli vaatinut minun syrjäpolulle poikkeamaan ja hän samoin hymyillen\nojentanut minulle takaisin kantamukseni.\n\nNyt vasta minä tajusin tuon hymyn todellisen tarkoituksen.\n\nHän oli _kiittänyt_ minua sillä, samoin kuin minä nyt hymylläni kiitin\nmatkatovereitani siitä, että he olivat antaneet minulle tilaisuuden\ntulla tarpeelliseksi ja iloita heidän ilostaan.\n\nMissähän tuo mies mahtoi nyt olla?\n\nHän oli jättänyt kiitollisuudenvelkaan minut, ja jos hänellä _nyt_\nolisi ollut jotakin kannettavaa, olisin mielelläni tahtonut suorittaa\nhänelle ainakin osan velastani.\n\nMutta heti noin ajateltuani minä huomasin tuon ajatuksen turhuuden,\nsillä mitä minä muuta olin tehnyt noiden toistenkaan taakkojen\nkantamisella?\n\nKeventänyt vain omaa velkataakkaani. Niin se oli. Ja nyt ymmärsin\nminä jälleen uuden asteen elämän salatusta, kaikkiviisaasta,\niki-ihmeellisestä tarkoituksesta.\n\nSe oli _itse-uhri_.\n\nSama itse-uhri, jota itse olin ivannut joskus, kun en ollut vapaa\nmuiden taakkoja kantamaan, vaan itse orja oman ikeeni alla. Ja minä\noivalsin, että jokainen, joka tekee työtä muiden hyväksi, samalla\nauttaa itseään ja muita Tiellä eteenpäin.\n\nItseään vapautumalla velkataakastaan. Muita saattamalla heidät omalle\nkorkeammalle minuudelleen velallisiksi.\n\n\n\n\nJUMALAN YRTTITARHA.\n\n\n\nPOLUN PÄÄSSÄ.\n\nOlin yksin. Viimeinenkin matkatoverini oli eronnut minusta.\n\nHuomasin tulleeni suurelle, loivasti ylenevälle lakeudelle. Päivä meni\njuuri mailleen, lakeus itse oli jo hiipivän hämärän peitossa, mutta\nminusta näytti kuin olisi sen äärillä kohonnut kaupunki, jonka,\nkultaiset tornit kimmelsivät iltaruskossa taivaanrantaa vasten.\n\n-- Siis sitä kohden, ajattelin itsekseni. Minun on tiensuuntaa\nseurattava.\n\nMutta samassa haihtui tie kokonaan.\n\nVaikka kuinka katselin ympärilleni, en voinut enää askelten jälkiä\nerottaa. Ja kun käännyin taakseni katsomaan, huomasin vain omien\nkantapäitteni sijat.\n\n-- Aivan oikein, ajattelin. Täällä ei ole kukaan ihminen käynyt. Ja\nmikäli muistan, en ole nähnytkään viimeisestä tienhaarasta lähtien enää\nmitään askelten jälkiä edelläni.\n\nTienhaarasta? Eihän se ollut siis mikään tienhaara ollutkaan. Tie oli\nmennyt sinne, minne viimeinen ystäväni, ja minä tänne. Kuinka oli\nminusta tuntunut niin luonnolliselta sanoa siinä hänelle jäähyväiseni?\n\nPysähdyin epätietoisena sauvani varaan miettimään.\n\nHämärä lankesi nopeasti. Syttyi ensimmäinen tähti taivaalle, himmeni\nkimallus, hävisi kaupunki torni-kaunis.\n\nEhkä se oli ollutkin vain kangastus, joka niin usein houkuttelee\nyksin-kulkijaa?\n\nSiinä tapauksessa olin käynyt harhaan. Eikä minulla näyttänyt olevan\nedessä muuta kuin valmistautua viettämään yöni taivas-alla.\n\nKumma kyllä ei tuo mahdollisuus, joka missä muussa tilanteessa hyvänsä\nolisi epäilemättä minulle vähemmän viehättävänä esiintynyt, tuntunut\ntällä kertaa minua ollenkaan huolettavan. Mietin vain, mitä minä sitten\ntekisin, sillä tie päättyi tähän ja minähän olin lähtenyt ilman mitään\nvarsinaista päämäärää matkalleni.\n\nKuitenkin oli tuon etäisen kaupungin näky oudosti sydäntäni\nailahduttanut. Ja aivan huomaamattani hiipi tämä ajatus sydämeeni:\n\n-- Siellä on paikka, jonne olen pyrkinyt. Siellä on lepo lempeä\nvaeltajalle.\n\nMutta sitten juolahti minun mieleeni, että jos tuo kaupunki ehkä olikin\nolemassa ja jos minä yön pimeydestä huolimatta ehkä löytäisinkin sinne,\nei ollut sanottu, että he aukaisisivat porttejaan ja päästäisivät\nsisälle minua. Sillä minä olin outo ja muukalainen, minun käteni ja\nkasvoni olivat likaiset ja minun pukuni pölyttynyt.\n\nMitä sitten tehdä? Täytyisikö minun palata takaisin entisiä askeliani?\n\nJa päivä koittaisi jälleen ja minä tapaisin jälleen paljon ihmisiä ja\nminun täytyisi ruveta toisten taakkoja kantamaan?\n\nEi, se ei voinut olla elämän tarkoitus! ajattelin. Mutta mikä?\n\nMinä mietin ja mietin, enkä saanut selville sitä. Mutta minä olin varma\nsiitä, että elämä, joka ei ikinä toistanut itseään, oli kyllä päästävä\nminut tästäkin pälkähästä.\n\nSiksi tunsin minä itseni koko ajan täysin turvalliseksi. Ja siksi\npäätin minä ainakin aamun koitteessa jatkaa matkaani sinnepäin, mistä\nolin nähnyt noiden kaukotornien kultaisen kimmellyksen.\n\n\n\nNÄKYMÄTÖN SAATTAJA.\n\nKuulin samassa ystävällisen äänen viereltäni:\n\n-- Noh, miksi pysähdyit? Miksi et astu eteenpäin?\n\nKäännyin hämmästyneenä katsomaan, kuka puhutteli minua, sillä minähän\nolin luullut olevani ypö yksin aavikolla. Mutta minä en nähnyt ketään.\n\n-- Kuka olet? kysyin. En näe sinua. Mutta syy, miksi pysähdyin, on se,\nettä tie päättyi tähän ja yö yllätti minut.\n\n-- Näit kuitenkin pyhän kaupungin tornien taivaanrannalta leimuavan?\n\n-- Kyllä, ja tunnustan suoraan, että olin sitä kohden kulkemassa. Mutta\nen tiennyt, osaisinko sinne, enkä myöskään, miten minut siellä vastaan\notettaisiin.\n\n-- Olen juuri tuon saman kaupungin asukkaita. Me olemme aamusta saakka\nsen muureilta seuranneet sinun kulkuasi ja sinua sydämissämme\ntervetulleeksi toivottaneet. Siksi saavun heidän airuenaan.\n\n-- Ja sinä tahdot minut sinne sisälle johdattaa?\n\n-- Tahdon käydä kappaleen matkaa kanssasi. Pian olet sinä löytäviä sinne\nomin silminesikin.\n\n-- Minua väsyttää ja minun silmäni hämärtävät. Vasta nyt tunnen pitkän\ntaipaleen kulkeneeni. Entä jos sittenkin erehdyn suunnasta?\n\n-- Älä pelkää! Sinulla ei ole enää mitään mahdollisuutta erehtyä, vaikka\ntahtoisitkin.\n\nSamalla näin minä vienon valohämyn leviävän ympärilläni. Ja siitä\narvasin, että hän kulki vierelläni, vaikka hän jostakin syystä ei\ntahtonut taikka voinut minulle näyttäytyä.\n\nPäätin sitä häneltä itseltään tiedustaa.\n\n-- Mistä johtuu, kysyin, että en näe sinua? Kuitenkin tahtoisin niin\nmielelläni tulla sinut tuntemaan.\n\n-- Sinä tunnet minut, vastasi ääni. Ennen kuin maa ja taivas olivat,\nkuljin minä jo sinun vierelläsi.\n\n-- Siis olet sinä minun omatuntoni?\n\n-- Olen Isän ääni sinussa. Viittaan tietä sinulle Totuuden kaupunkiin.\n\n-- Sinä uskot siis, että pääsen sisälle sinne?\n\n-- Niin totta kuin olet hyvän kilvoituksen kilvoitellut.\n\nSanomaton riemu täytti minut. Ja sen valossa näin minä nyt selvästi\nettä hän ei suinkaan ollut outo minulle, vaan vanha tuttava, jonka olin\ntavannut monessa ilmennyksessä.\n\n-- Kuinka? kysyin. Etkö sinä ole se sama mies, joka kannoit kuormaani,\nkun viimeksi kuljin tuota pölyistä tietä pitkin?\n\n-- Kyllä, vastasi hän. Siksi olikin sinun mielesi silloin niin\nraskautettu.\n\n-- Teit silloin hyvän työn minulle. Saitko siitä jotakin palkkiota\nTotuuden kaupungissa?\n\n-- Sen että pääsin ensimmäisenä sinua tervetulleeksi sinne toivottamaan.\n\n-- Ja minä? Saanko minä saman palkkion siitä, että kannoin _heidän_\nkuormansa?\n\n-- Kyllä. Kun he pääsevät perille, saat olla heidän hyvänä,\nriemuitsevana omanatuntonaan.\n\n-- Sinä uskot siis, että he pääsevät vielä kerran sisälle sinne?\n\n-- Epäilemättä. Mutta sitä ennen on heidän yhteisestä valtatiestä\nerottava.\n\n-- Minne se vie sitten?\n\n-- Se vain kiertää Totuuden kaupunkia.\n\n-- Aina yhtä pitkän matkan päässä siitä?\n\n-- Niin. Siksi ei sen seuraaja ikinä pääse, vaan hänen on omalle\npolulleen poikettava.\n\n-- Mutta he kaikki kuitenkin _näkevät_ Totuuden?\n\n-- Kyllä, mutta vain eri puolia siitä, niin kauan kuin he eivät ole sitä\nkokeneet omassa sydämessään.\n\n-- Sielläkö he siis näkevät koko Totuuden?\n\n-- Niin totta kuin Totuus on maailman keskipiste!\n\nHänen selityksensä tyydytti täydellisesti minua. Ja minä ymmärsin,\nmiksi heidän kunkin oli omalle polulleen poikettava tavatakseen\ntoisensa niinkuin saman ympyrän säteet Hengessä ja Totuudessa.\n\n\n\nUNI-ELÄMÄ.\n\nLakeus valkeni vähitellen. Ja minä näin, että se kasvoi täynnä\nihmeellisiä, erivärisiä kukkasia, jotka kimaltelivat kastehelmissä ja\nhuojuivat kuin leudon kesäisen huomentuulen henkäyksessä.\n\n-- Mitä kukkasia nuo ovat? kysyin yhäti kirkastuvalta saattajaltani.\nMinusta on kuin ne minulle ääneti päätään nyykäyttäisivät.\n\n-- Tämä on Jumalan yrttitarha, vastasi hän. Ja ne toivottavat sinut\ntervetulleeksi tänne.\n\n-- Mutta miksi ne itkevät? Vai itkevätkö ne ilosta?\n\n-- Voithan tiedustaa sitä heiltä itseltään. Tunnustan, että hämmästyin\nhiukan. Sillä vaikka olinkin nähnyt jo paljon outoa matkoillani, en\nollut vielä aivan tottunut iankaikkisuuden ihmeisiin.\n\n-- Kuinka? kysyin naivisti. He taitavat puhua siis?\n\n-- He ovat vainajien sieluja, joiden on vielä kerran palattava elämään.\nJa Jumalan äiti hoitaa heidät kaikki ja kitkee kaikki rikkaruohot\nheidän juuriltaan.\n\n-- Olenko minäkin siis huojunut kukkana tässä huomentuulessa?\n\n-- Kyllä, ennen kuin heräsit tien ohessa. Mutta sinä et muista siitä\nmitään, sillä sinä uneksit silloin, kuten hekin nyt tuossa Totuuden\nkaupungista uneksivat.\n\n-- Kestääkö kauan tuota uni-elämää?\n\n-- Toiselle enemmän, toiselle vähemmän aikaa, riippuen paljon myös\nheidän omasta tahdostaan.\n\n-- Ja kauanko kesti sitä minulle?\n\nMinusta oli kuin olisi hän hymyillyt minulle.\n\n-- Sinä olit kaikkein pitkä-unisimpia, sanoi hän. Sinä et tahtonut\nherätä ollenkaan. Joko olit sinä sitten niin rakastunut omiin\nunikuviisi, että pidit niitä Totuuden päivääkin parempina...\n\n-- Taikka? Voit sanoa aivan suoraan heikkouteni, niin voimme yhdessä\nhymyillä sille.\n\n-- Taikka olit sinä katsonut liian syvälle niihin silmiin, jotka joka\naamu kohtasivat katsettasi...\n\n-- Kenen? Neitsyt-Äidin?\n\n-- Niin, sillä sinä uneksit vain hänestä ja puhuit hänestä ääneen\nitseksesi. Kaikki taivaat hymyilivät sille.\n\nTunsin punastuvani, vaikka olin tehnytkin tuon vain kukka-elämässäni.\n\n-- Ja hän? kysyin hiljaa. Eikö hän suuttunut siitä minulle.\n\n-- Ei. Hän suuteli vain silmät kiinni sinulta ja hymyili niin\nherttaisesti, että ruusunpunainen hohde levisi laaksoihin ja\nkukkuloille.\n\nHengitin vapaammin. Hän ei ollut pitänyt sitä pahana siis! Ja samalla\nmuistin minä aivan selvään, millaisena hän oli unissa minulle silloin\nilmestynyt.\n\nKuinka kaunis hän oli ollut! Hänen silmänsä olivat sulaa hyvyyttä\nsäteilleet, hänen äänensä helissyt pelkkää hempeyttä ja\nanteeksi-antamusta. Mutta kun hän oli suudellut minua, oli minun\nsydämeni seisahtanut ja autuas väristys oli käynyt läpi olentoni.\n\nUskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti:\n\n-- Saanko täällä jälleen nähdä hänet?\n\n-- Kyllä. Etkö muista, että hän sen lupasi sinulle, silloin kun heräsit\nhänen suudelmaansa.\n\nSiihen olin minä herännyt siis!\n\nSuljin silmäni kuin silloin ja jälleen kävi autuas väristys läpi\nolentoni.\n\nEnkä minä nyt ollenkaan ihmetellyt enää, että olin ollut niin hidas\nheräämään, yhtä vähän kuin sitäkään, että olin herättyäni tuntenut\ntuiki muuttuneeni.\n\nSillä se, joka Jumalan Äitiä rakastaa, kuinka hän voisi enää mihinkään\nmuuhun elämässä tai kuolemassa mieltänsä kiinnittää? Ja kuinka\nsaattaisivat ne silmät, joiden luomilla hehkuu hänen suudelmansa, nähdä\nenää mitään muuta kaunista tai arvokasta maailmassa?\n\nEi! Ne ovat tuomitut hänet ijäti näkemään ja ihaninta uneksimaan...\n\n\n\nMYRSKY-IHMISET.\n\nJoudutin askeleitani, sillä sielussani oli todellakin syttynyt palava\nhalu nähdä ja kohdata hänet.\n\nKuitenkaan en voinut olla eräältä suurelta, punaiselta kukalta tien\nohessa kysymättä:\n\n-- Kuka olet? Miksi kimallat kuin aamukaste? Miksi hohdat kuin\nhurmelampi? Oletko eläessäsi paljon verta vuodattanut ja kiiltävätkö\nkylvämäsi kyyneleet nyt omissa silmäripsissäsi?\n\nMutta heti sen sanottuani minä kaduin, että olin häntä niin kovasti ja\narmottomasti puhutellut, sillä hän nyykäytti päätänsä vain hiljaa\nminulle ja katsoi kuin jonnekin kauas entisen elämänsä kangastukseen.\n\nMutta hänen äänensä soi kuin laulu, kun hän vastasi minulle:\n\n\"Tunnen teidät, te myrsky-ihmiset! Myöskin minä olen ollut teidän\nkaltaisenne.\n\nTe käytte kuin miekka läpi maailman. Ei mikään saata teitä pidättää. Ei\nmikään kahle kestä teitä eikä mikään rautaportti ole kyllin luja teitä\nlukitsemaan.\n\nNeron salama asuu teissä. Jumalan myrsky kylkee teidän kantapäillänne.\nJos joku nousee teitä vastaan, te kohotatte tapparanne ja lyötte hänet\nkuoliaaksi ja vaellatte edelleen yhtä hyvällä omallatunnolla kuin susi\nsyö veljensä tai tuuli, joka kaataa hongan lakkalatvan ja menee pois ja\nhumisee edelleen.\n\nTe olette maailman valtiaat. Te laaditte sen lait ja asetukset. Te\nsäädätte, mikä on kaunista ja rumaa ihmisten lasten kesken, mikä\noikeata ja väärää, mikä totta ja epätotta.\n\nOn turha teitä vastustaa. Te voitatte aina, sillä aikakauden henki\npuhuu teidän suunne kautta.\n\nEtte te ole mitään yksityisiä miehiä. Miljoonien aivoilla te\najattelette. Miljoonien ja jälleen miljoonien käsivarret työskentelevät\nteidän eduksenne.\n\nPyhän Hengen ritareita te olette. Jumala toteuttaa teidän kauttanne\ntahtonsa maailmassa. Te saatte rikkoa mitä hyvänsä ja ketä vastaan\nhyvänsä, sillä teissä asuu korkeampi tarkoitusperä. Mutta ette te pääse\nTotuuden kaupunkiin.\n\nTotuuden orjia te olette. Teidän on sitä toteltava, teidän on aina\noltava sille uskollisia. Se vaatii teidät joka hetki toimimaan juuri\nniin eikä toisella tavalla.\n\nSiksi on teidän uudestaan synnyttävä, että Rakkaus saisi teidän\nkahleenne kirvoittaa.\"\n\nHiivin pois hiljaa hänen läheisyydestään, sillä pelkäsin, että hän\nheräisi minun katseestani. Kaikesta päättäen ei hänellä ollut enää\nmonta tuokiota uudestasyntymiseen.\n\n\n\nELÄMÄN MUUKALAISET.\n\nPuhuttelin vielä monia muita ja paljon vaatimattomamman näköisiä\nkukkasia. Eräs heistä, joka oli valkea kuin ranskanlilja, hyräili\nhiljaa tämän tarinan minulle:\n\n\"Tunnen teidät, te elämän muukalaiset. Sillä myöskin minä olen ollut\nteidän kaltaisenne.\n\nKun te olitte nuoret, te toivotitte pitkää elämänikää itsellenne.\n\nJa lapsina te kyselitte usein vanhemmiltanne, kuinka pitkä ihmisen\nelin-aika on. Ja saatuanne tietää, että se oli vain seitsemänkymmentä\ntai kahdeksankymmentä vuotta, teistä tuntui niin turhanpäiväiseltä\nollenkaan jäädä elämään ja ruveta niin lyhyttä ja tilapäistä tuokiota\nsen vakavammin käyttämään ja käsittämään.\n\nSiksi sanottiin, että teillä ei ollut elämänvakavuutta. Ja kun te\nkasvoitte, kyseltiin huolestuen teiltä ja teidän ystäviltänne, milloin\nte aiotte jättää kevytmielisen katsantokantanne ja ruveta todenteolla\nvakavustumaan.\n\nElämän vakaalla vaelluksella ymmärrettiin teidän ympäristössänne\nlähinnä sitä, että hankkisitte ensin itsellenne koko joukon tietoja ja\ntaitoja, jotka tosin olivat hyviä ja hauskoja sellaisinaan, mutta jotka\njuuri tuohon toiseen ja syvempään elämänvaatimukseen nähden, mikä sykki\nteidän sydämissänne, tuntuivat teistä turhaakin turhemmilta.\n\nTeitte sen kuitenkin, koska olitte lapsia ja koska näitte muidenkin\nlasten tekevän niin. Mutta enin teitte sen siksi, että olitte\nvanhempienne vallan alaisia, ettekä tahtoneet tuottaa surua heille.\n\nEikä kukaan olisi kuitenkaan ymmärtänyt teidän silloisia yksinäisiä\nmielihauteitanne.\n\nSitten tuli aika, jolloin vaadittiin, että te valitsisitte jonkun\nammatin tai elinkeinon itsellenne. Sekin tuntui teistä turhaakin\nturhemmalta.\n\nNäitte ihmisten ympärillänne hankkivan maata ja mammonaa, kokoovan\nvaltaa ja kunniaa, menevän naimisiin ja siittävän lapsia maailmaan,\nvieläpä iloitsevan tuosta kaikesta aivan naivisti ja yksinkertaisesti\nniinkuin ei kuolemaa olisi ollutkaan, niinkuin he itse olisivat olleet\nikuisia ja heidän kotinsa ja kontunsa säilynyt iankaikkisesti.\n\nTiesittehän te paremmin. Tiesittehän te, kuinka asia oli.\n\nTeidän sielunne kävi surulliseksi heitä ajatellessaan. Teidän teki\nmielenne kuiskata heidän korvaansa: Te houkat! Ettekö te oivalla, ettei\nkannata tyhjän vuoksi niin paljon rehkiä ja ponnistella?\n\nMutta jos jollekulle heistä huomautitte jotakin sinnepäin, he\nvastasivat heti tekevänsä niin suvun jatkamiseksi, isänmaan ja\nihmiskunnan menestykseksi tai Jumalan kunniaksi.\n\nTe säikähditte, että olitte ollenkaan uskaltaneet niin suuria asioita\nkoskettaa, menitte pois ja painuitte takaisin omiin alakuloisiin\nmietteisiinne.\n\nSitäkö oli elämä siis? Senvuoksiko me siis olimme syntyneet?\n_Kannattiko_ senvuoksi elää? Ja miksi meillä ylimalkaan oli sukua,\nisänmaata ja ihmiskuntaa?\n\nJa miksi meillä oli Jumala?\n\nTe kysyitte, eikä kukaan vastannut teille. Te tunsitte itsenne aina\norvommiksi ja yksinäisemmiksi siinä tyhjyyden kammossa, joka aina\nrautaisempana pusertui teidän pienen, värähtelevän sydänparkanne\nympärille.\n\nJos kuolema ja perikato oli maailmanjärjestyksen viimeinen sana, -- te\najattelitte, -- jos tämän kaiken takana oli vain tyhjyys ja kaiken häviö,\nniin mikä oli tämä ihmeellinen väliverho siis, tämä outo, kirjava ja\nkangasteleva harhanäky, jota he sanoivat elämäksi ja jossa kaikki\nolivat toinen toisiinsa niin kiinteästi takertuneet?\n\nOlihan tuo kaikki kuitenkin kerran jätettävä. Olihan kätkettävä kerran\nhautaan kalleimpansa.\n\nJa te toivoitte usein tuota murhetta kuvitellessanne, että olisitte\nkuolleet kuusi-öisinä taikka ettei teillä olisi ollutkaan isää eikä\näitiä, ei armasta eikä ystävää. Olihan turha omata edes tuokion mitään\nkallista, kun tiesi sen kuitenkin seuraavassa tuokiossa kadottavansa.\n\nNäin te toivoitte ja vuodatitte katkeria kyyneliä.\n\nTe katselitte ympärillenne lapsensilmillänne ja päätitte pysyä irti\nelämästä. Ja niin kuljitte te sen läpi kuin mieronkiertolaiset.\n\nKoska siihen nyt kerran sattumalta on syntynyt -- te ajattelitte -- ja\nkoska elämä siis joka tapauksessa näyttää olevan elettävä, te päätitte\nsen elää ainakin niin, ett'ette koskaan mitään rakasta omistaisi eikä\nkukaan kallis jäisi hautakummullenne teitä kaipaamaan.\n\nUskon, että te siinä onnistuitte niinkuin minäkin. Emmekä me kuitenkaan\ntulleet sisälle Totuuden kaupunkiin.\n\nSillä Totuus on _elettävä_ eikä vain tutkittava, eikä astu kukaan\nsisälle ikuisen rauhan portista, joka ei sinne ole halki myrskyn ja\nsuuren levottomuuden vaeltanut.\"\n\nHiivin pois hänenkin luotaan. Sillä hänkin tuntui olevan hyvin lähellä\nheräämistään.\n\nKuolemattomuuden toivo.\n\nMutta heti kun hän oli lopettanut, viritti eräs pieni, vihreä kukka\nvirtensä hänen kupeellaan:\n\n\"Minäkin tunsin elämän turhuuden. Mutta kuolemattomuuden toivo ei silti\nkadonnut minusta.\n\nMinäkin näin ihmisten ympärilläni häärivän ja pyörivän, istuttavan\npuita ja lisäävän ihmiskuntaa. Ja minä ymmärsin, että he tahtoivat\ntäten jättää edes jonkun muiston jälkeensä ja elää sen keralla kauemmin\nkuin heidän elin-aikansa oli.\n\nMinäkin näin ihmisten työskentelevän isänmaansa ja ihmiskunnan\nparhaaksi sekä kasaavan niiden vuoksi paljon kauniita aatteita ja\nihanteita itselleen. Ja minä tajusin, että he sen kautta pitensivät\npäiviensä lyhyyttä ja saivat siten ainakin ajallisen kuolemattomuuden.\n\nKoska he eivät saaneet kaikkea, he ottivat osan. Koska he eivät saaneet\nijäistä, he ottivat ajallisen. Tuonkin tajusin minä täydellisesti ja\npäätin tehdä niinkuin näin kaikkien muidenkin tekevän.\n\nVain joku himmeä vaisto sydämessäni sanoi, että olisi ollut ehkä\nkuolemattomampaa elää vain omalle sisimmälle totuudelleen ja\nsenmukaiselle kehitykselleen eikä millekään itseään ulkopuolella\nolevalle tarkoitusperälle. Mutta se jäi vain vaistoksi, ja minä tyydyin\nsiihen, mihin näin muidenkin tyytyvän.\n\nTotuin ajattelemaan, ettei yksilön elämää kannattanut ottaa kovin\nvakavalta kannalta ja ettei yksilö ollut muuta kuin pisara\nmaailmankaikkeudessa.\n\nEikö ollut jotakuinkin samantekevää, kuinka sen kävi? Eikö ollut paljon\ntärkeämpää, että rotu pysyi, että kansakunta säilyi ja ihmiskunta\nkehittyi aina korkeammalle kohti aurinkoa?\n\nTaltuin tietoisuuteen, ettei pitänyt vaatia mitään ehdotonta itseltään\neikä muilta, kaikkein vähimmän maailmankaikkeudelta.\n\nOli sopeuduttava elämään sellaisena kuin se oli, joskin sitävarten oli\npakko paljon tinkiä ja alistua. Olihan olemassa silloin ainakin _se_\nlohdutus, että asettamalla päämääränsä kyllin korkealle voi saada\nosakseen sangen suuren osan kuolemattomuutta.\n\nTaikka ainakin _niin_ suuren kuin oli yleensä tapa saada ihmislapsen.\n\nHeikko unelma! Hauras lohdutus!\n\nMutta minä tein niinkuin näin muidenkin tekevän.\"\n\nPieni vihreä kukkaparka! Hän näytti siinä niin syyttömältä ja\nliikuttavalta hyvässä, lapsellisessa ijäisyydenikävässään.\n\nHän oli nähtävästi asettanut päämääränsä _sangen_ korkealle, koska hän\noli päässyt Jumalan yrttitarhaan, mutta ei kyllin korkealle, koska\nkaupungin portit vielä tällä kertaa olivat hänen edessään sulkeutuneet.\n\nHeitin hänet viattoman unta uinumaan.\n\n\n\nOIKEUDENMUKAISET.\n\nEnkä voinut taaskaan ottaa monta askelta, ennen kuin eräs suuri,\ntummansininen kukka kiinnitti huomiotani sävelin, jotka olin kuullut\njoskus, ja unikuvin, jotka eivät olleet aivan outoja minulle.\n\nVarmaan oli jotakin samantapaista joskus kauan sitten, jossakin\nentisessä elämässäni, heijastunut myöskin oman henkeni kuvastimessa.\n\nPysähdyin viehättyneenä kuuntelemaan. Se lauloi:\n\n\"Tunnen teidät, te oikeudenmukaiset! Sillä minäkin olen ollut niinkuin\nyksi teistä.\n\nOtin tehtäväni, valitsin elämänurani ja päätin olla sille uskollinen\nsaakka kuolemaan.\n\nOlin kuullut tai lukenut kirjoista, että se oli samaa kuin olla\nuskollinen omalle itselleen. Ja sitähän kukin tahtoi olla. Kuka kunnon\nmies olisi tahtonut olla mukana tinkimässä pois mitään itsestään, jos\nkerran oli mitään mahdollisuutta säilyttää se eheänä ja koskemattomana.\n\nMutta oliko mahdollisuutta? Senpä juuri oli elämänkokemus osoittava.\n\nNyt oli minun tehtäväkseni joutunut juuri oman itseni tinkimätön\ntutkiminen, oman aikani, sen olojen, sen ihmisten ja siinä liikkuvien\nhenkisten virtausten mahdollisimman vilpitön ja vääjäämätön toteaminen.\n\nKoetin täyttää sen niin hyvin kuin osasin. Mutta huomasin sen piankin\nsangen epämukavaksi elämänohjeeksi.\n\nSillä kaikista toteamisen -- ja yksinomaisen toteamisen -- teorioista\nhuolimatta se merkitsi sittenkin samaa kuin asettua muiden ja oman\nitsensä tuomariksi.\n\nOuto voisi luulla ehkä, että sen ainakin itsensä suhteen pitäisi olla\njotakuinkin mukavaa. Voin kuitenkin vakuuttaa omasta kokemuksestani,\nettä se on paljon mukavampaa muiden suhteen.\n\nMiksi?\n\nSiksi että kaikki tuomitseminen edellyttää tutkimista ja että ihminen\nkaikkien tutkittavien asioiden ja henkilöiden joukosta oppii vasta\nviimeksi itseään tuntemaan.\n\nNo niin, minä tutkin, minä tuomitsin siis. Mutta ei kulunut pitkiäkään\naikoja, kun minä huomasin sekä väärin tutkivani että tuomitsevani,\npuhumattakaan siitä, että huomasin esittäväni usein asiat väärässä\nvalossa ja siis pitäväni väärää pöytäkirjaa.\n\nVälistä teki hyvä pääni, välistä hyvä sydämeni kolttoset minulle. Mutta\nenimmän teki sitä minulle elämäntehtäväni.\n\nIhailin hyvän pään leikkiä ja otin mielelläni osaa siihen. Tulin\ntehneeksi siten paljon vääryyttä sekä muille että itselleni.\n\nItselleni siten, että painoin senvuoksi alas monta syvempää ja\ntärkeämpää elämän-arvoa, vaikka tiesin ja tunsin niiden asuvan\nolemukseni onkaloissa. Ja muille siten, että saatoin pelkän älyllisen\nilotulituksen vuoksi loukata usein heidän arintaan ja herkintään.\n\nOivalsin, että sitä oli siis pidettävä edes joissakin aisoissa, ellei\nollut mieli joutua joka suuntaan väärintekijäksi.\n\nOlihan tuomarin ensimmäinen tehtävä tuomita oikein. Koetin siis, mikäli\nvoin, hillitä hyvän pääni iloa.\n\nEn tiedä, kuinka lienen siinä aina onnistunut. Mutta tunsin, että se\noli jo ensimmäinen epäjohdonmukaisuus sillä tiellä, jota olin lähtenyt\ntaivaltamaan.\n\nEikö vaatinut elämäntehtäväni juuri oman itseyteni ehdotonta ja\ntinkimätöntä säilyttämistä?\n\nEpäilemättä. Mutta silloinhan täytyi minun kelvata siihen juuri\nsellaisena kuin olin, niinkuin Luoja oli luonut minut, kaikkine\nominaisuuksineni, jotka saattoivat olla vikoja tai ansioita, mutta\nolivat joka tapauksessa välttämättömiä, jos minun mieli elämäntehtäväni\nedes jotakuinkin kunnollisesti suorittaa.\n\nMiksi siis hillitä mitään? Miksi siis painaa alas mitään? Eikö se ollut\nsynti Pyhää Henkeä vastaan?\n\nEi, vastasi joku ääni sydämestäni. Ei _voi_ olla mikään synti painaa\nalas jokin puoli itseään, jolla tuntee itselleen ja muille väärin\ntekevänsä.\n\nMutta kuinka saatoin joutua myös hyvää sydäntä vastaan sotajalalle?\n\nNäin niin paljon hyviä ja kaikin puolin herttaisia ihmisiä ympärilläni,\nmutta vain harvoja oikeudenmukaisia. Sillä oikeudenmukaisuus vaatii\nvoimaa, jota _ei_ vaadi lempeys ja anteeksi-anto.\n\nMinulla oli tuo voima. Siksi päätin surmata myös hyvän sydämeni ja\ntuoda senkin uhriksi elämäntehtäväni alttarille.\n\nEn tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta minun tarkoitukseni oli\nolla oikeudenmukainen.\n\nNyt vasta huomaan, että minun olisi ollut uhrattava Totuuden alttarille\nmyös oma ajallinen elämäntehtäväni.\"\n\nNäin lauloi se suuri, sininen kukka minun sielulleni. Enkä minä voinut\nmuuta kuin ristiä käteni ja toivottaa onnea hänelle, että se onnistuisi\nhänelle ainakin hänen uuteen elämään herättyään.\n\n\n\nYLI-IHMINEN.\n\nEnkä päässyt montakaan askelta eteenpäin, kun jo eräs uusi kukka,\nraskas ja keltainen kuin keisarinkruunu, loihe laulamaan:\n\n\"Tunnen teidät, te yli-ihmiset! Sillä minäkin olen tahtonut olla teidän\nkaltaisenne.\n\nEn tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta tunnen monta, jotka\novat tulleet sitä tietä epäihmisiksi.\n\nMaailmanjärjestys oli väärä mielestäni. Siksi päätin, etten sitä\nmilloinkaan enkä missään tapauksessa hyväksyisi, vaan linkoisin\nvastalauseeni ja taistelisin sitä vastaan niin kauan kuin voisin,\nvaikka selvä järkeni sanoi, että kerran pakostakin joutuisin tappiolle\ntuossa taistelossa.\n\nParempi sekin kuin ilmeistä vääryyttä hyväksyä. Ja saattoihan löytyä\ntilanteita, joissa ei ollut muuta pelastettavissa kuin kunniansa.\n\n_Se_ oli pelastettava siis.\n\nIhmisen oli oltava kauniimpi ja ylhäisempi kuin se maailmanjärjestys,\njonka alaiseksi hänet, kokonaan hänen omaa tahtoaan kysymättä ja\ntiedustamatta, oli syntymässä asetettu. Mutta miten oli elämä siis\ntältä kannalta otettava?\n\nOli toteutettava tuo ihmishengen aavistama kauniimpi ja jalompi\nmaailmanjärjestys omassa yksilöllisessä tahdossaan.\n\nNiin se oli. Ihmisen oli oltava jumalia laupiaampi, ritarillisempi ja\nsuurimielisempi.\n\nEpäilemättä olivat nuo vallat häntä väkevämmät. Mutta eihän ollut silti\ntarvis tunnustaa niitä itseään korkeammiksi eikä kaartuvammiksi, vaan\nsaattoi päinvastoin sanoa niitä matalammiksi, julmemmiksi ja\nalhaisemmiksi olemukseltaan.\n\nEikö ihminen ollut _herra_ luomakunnan?\n\nEikö juuri _hänen_ ollut näytettävä esimerkki siitä, miten\nkuninkaallinen mieli kohtelee salakavalia, epäyleviä vihollisiaan,\nolkoot ne sitten vaikka häntä väkevämpiä ja ikuisempia?\n\nEi suinkaan heidän ikeeseensä nöyrästi alistumalla, vaan pikemmin heitä\npilkkaamalla, uhmaamalla ja halveksimalla.\n\nTaikka oliko sekään kyllin arvokasta? Ehkä olikin paras ja musertavin\nmenettelytapa heihin nähden vain ylhäinen, koskematon\nvälinpitämättömyys?\n\nMaailmanjärjestys oli _huono_ myötä juuriaan. Maailmankaikkeus näytti\nvain pelkkiä raakoja, turmiota-tuottavia voimia kihisevän. Eikö\nollutkin siis itsensä siitä eristettävä niin paljon kuin mahdollista,\njoskin oli kerran oleva pakko palata kaikkien yhteiseen, kurjaan\nalkukotiin?\n\nMitä mahtoi sille, että oli halpasyntyinen, kun kuitenkin oli saanut\njalosukuisen mielen syntymässä?\n\nEi muuta kuin ainakin koettaa olla parempi maailmanjärjestystä. Ei\nmuuta kuin asettaa sen tilalle oma siitä parannettu ja jalostettu\njärjestyksensä sekä ainakin koettaa toteuttaa omassa itsessään ja\nihmisten keskuudessa toisia ylevämpiä ja lempeämpiä lakeja kuin niitä,\njotka näyttivät hänen ympärillään vallitsevan.\n\nNiin tein. En tiedä, tuliko minusta yli-ihminen, mutta ainakin tuli\nminusta ylempi jumalia.\"\n\n\n\nNEITSYT-ÄITI.\n\nNäin hän lauloi, ylpeänä kuin kuningas, raskaana ja keltaisena kuin\nkeisarikruunu.\n\nJa minä seisoin juuri hänen ylitsensä kumartuneena kuunnellen hänen\ntässä ympäristössä niin outoja säveliään, kun huomasin yrttitarhan\näkkiä ruusunpunaisesta kohteesta valkenevan ja tunsin lähenevän minua\nylhäisemmän.\n\nKohotin katseeni ja näin Neitsyt-Äidin kulkevan yli kukkien minua\nkohti.\n\nJa niin herkkä oli hänen hellyytensä, ettei korsi taittunut hänen\nkäydessään, ja niin keveät olivat hänen askeleensa, ettei kastehelmi\nmaahan läikähtänyt.\n\nEi hän tullut minun tyköni taivaallisessa loistossaan eikä astunut\nminun eteeni elämäni aurinkona. Hän tuli hienona ja heleänä kuin alkava\naamurusko, nuoruuden ja viattomuuden rauha kukki hänen kulmillaan,\nmutta hänen silmänsä olivat kauniit ja lempeät kuin kaksi suurta\norvonkukkaa, ja niistä säteili minua vastaan sanomaton hyvyys, jonka\nvertaista minä en ollut nähnyt milloinkaan enkä kuvitellut edes\nmahdolliseksi maassa tai taivahissa.\n\nEikä hän huikaissut minua vaatteittensa valkeudella, eikä korkeutensa\nkunnialla minua maahan pakottanut. Mutta hän pysähtyi minun eteeni\npyhänä ja hiljaisena ja ojensi kätensä minulle ja esti siten minut\nhänen eteensä polvilleni lankeamasta:\n\n-- Sinä olet hyvä, hän sanoi, yhtä hyvä kuin minäkin. Minä uskon sinuun.\n\nMiten saatoin minä vastata niin yliluonnolliseen, niin ylitaivaalliseen\nhyvyyteen?\n\nEn muuten kuin tulemalla sellaiseksi kuin hän minun olevan kuvitteli.\n\nHän uskoi minuun, _Hän_, Yli-aistillinen.\n\nHän piti minua vertaisenaan, Hän, Neitsyt-Äiti, johon minä olin\nlapsuudestani saakka katsonut ylös kuin aamutähteen, jota minä olin\nrakastanut siitä saakka kuin opin omintani rakastamaan ja jonka\ntunnustusta minä olin tavoitellut kaikessa, mikä oli minusta näyttänyt\netsimisen ja pyrkimisen arvoiselta!\n\nSamassa tunsin, että tapahtui suuri muutos minussa.\n\nMinä kirkastuin. Minä tulin hänen kaltaisekseen. Putosi pois\nviimeinenkin tomunverho meidän väliltämme, ja minä seisoin hänen\nedessään ikinuorena ja säteilevänä kuin se Jumalan kuva, joksi olin\nluotu ajan alusta ja jota hän oli säilyttänyt alla sydämensä\naikakaudesta aikakauteen.\n\nNiin yhdyin minä hänen kerallaan Hengessä ja Totuudessa. Ja niin olin\nminä valmis astumaan hänen kanssaan sisälle unelmieni kaupunkiin.\n\n\n\n\n\nEPILOGI.\n\n\nNyt on minun hyvä olla. Minä olen kotona.\n\nOlen hyvässä turvassa. Minun ei ole tarvis enää milloinkaan tuntea\nitseäni orvoksi eikä yksinäiseksi. Kaikki murheet ovat minun\nhartioiltani haihtuneet ja kaikki huolet huomisesta.\n\nTunnen olevani rakastettu. Ja se riittää minulle.\n\nTunnen kelpaavani täällä sellaisena kuin olen. Ei kukaan tahdo karsia\nminusta pois mitään eikä minua toisenlaiseksi pakottaa. Itse rakkauskin\non täällä vain hyvää ja hellää ymmärtämystä, eroten siis siinä\nsuhteessa kokonaan ihmisten välisestä rakkaudesta, jonka ainoana\npäämääränä niin usein on vain omistaa ja orjuuttaa.\n\nSeisommeko me paikallamme siis? Eikö kaikki kehitys ole lakannut\nmeiltä?\n\nEipä suinkaan, sillä meidän rakkautemme on rajaton, ja meidän ilomme on\netsiä toisistamme aina uusia ja uusia ihailun ja rakastamisen\nmahdollisuuksia. Ja koska me myöskin itse olemme rajattomia, ei lopu\nkesken meiltä ottaminen eikä antaminen, jotka molemmat ovat täällä yhtä\nsuloisia.\n\nTäällä ei ole mitään ylempiä eikä alempia, ainoastaan vertaisia. Siksi\non täällä sallittu kaikki eikä kukaan tunne toisensa läsnäolon itseään\nkahlehtivan.\n\nKoska me olemme tulleet kukin eri teitä Totuuteen, on meillä myös\npaljon kertomista toisillemme. Eikä kukaan kuuntele toisen kohtaloita\nmuuten kuin samalla myötä eläen niitä, eikä kukaan _voi_ kertoa mitään\nsellaista, mikä ei yhtä hyvin olisi saattanut tapahtua meille\njokaiselle.\n\nKukin meistä on osa maailmansielusta ja kuitenkin kokonaisuus. Kukin\nmeistä on ääretön ja me olemme kaikki siinä niinkuin muissakin\nsuhteissa Jumalan kaltaisia. Me olemme Jumalan ylin ilmestysmuoto,\nmutta silti ei mikään inhimillinen ole vierasta meille.\n\nTäällä ei ole mitään katkeria hyvästijättöjä, vaan pelkkiä iloisia\njälleennäkemisiä.\n\nTänne saapuu joka päivä uusia tulokkaita, mutta heidät otetaan vastaan\nvanhoina ystävinä. Eikä meidän kokonaisuuksiemme summa kasva siitä,\nettä toisia tulee, yhtä vähän kuin se siitä vähenee, että toisia menee,\nkuka ketäkin ahdingossa olevaa, rakastettua olentoa auttamaan, joka ei\nvielä ole päässyt polun päähän.\n\nVälistä autamme me kokonaisia aikakausia. Ihmiset sanovat näkevänsä\nsilloin Jumalan sormen maailmanhistoriassa. Välistä annamme me kaiken\nkehittyä omien luonnollisten lakiensa mukaisesti, mutta tulemme sitten\nja ratkaisemme asian yliluonnollisesti.\n\nIhmiset sanovat silloin näkevänsä Kaitselmuksen ihmeellisen\njohdatuksen.\n\nMe ohjaamme maailman menon. Me sidomme ja päästämme, me palkitsemme ja\nrankaisemme. Me teemme _aina_ oikeutta, mutta sen lisäksi me teemme\nlaupeutta ja anteeksi-antamusta.\n\nMeidän tuomiomme eivät ole niinkuin ihmisten tuomiot, sillä me katsomme\nsydämeen.\n\nMeidän yhtäläisyytemme ei suinkaan ole käsittänyt meidän yksilöllisiä\nominaisuuksiamme, vaan saanut päinvastoin ne korkeimpaan kukkaansa\npuhkeamaan. Vain kaikki epäoleellinen ja epätodellinen, kaikki\nsatunnainen ja tilapäinen on kadonnut meistä. On jäänyt jälelle vain\nse, mikä pysyy iankaikkisesti.\n\nMeidän on helppo olla ja keveä hengittää. Kaikki käy meidän mielemme\nmukaan, sillä meille ei ole olemassa mitään vastakohtia. Ei synny\nmitään erimielisyyksiä välillämme, sillä vaikka meidän tahtomme on\ntäysin vapaa, on sen suurin autuus toimia aina meitä yhdistävän\nyleistahdon mukaisesti.\n\nKaikki meidän ajatuksemme, sanamme ja tekomme ovat yhtämittaista\nJumalan palvelua. Mutta ritarillisen rakkautemme ja kunnioituksemme me\nomistamme Neitsyt-Äidille, joka on meidän herkimpien ja hienoimpien\nvaistojemme yksinomainen valtiatar.\n\nTäällä on toteutettu Pyhäin ihmisten yhteys ja Hengen tasavalta.\n\nTäällä virtailee suuren yhteenkuuluvaisuuden tunne halki taivaiden ja\ntähtitarhojen, maasta maahan, kansasta kansaan, sydämestä sydämeen,\nkautta kaikkien luomakunnan kerrostumien, jotka muuten olisivat\nerillään kuin liuskat eivätkä ollenkaan aavistaisi yhteistä\nalkuperäänsä.\n\nSiksi pitää tämän valtakunnan nimessä kaikki kansat maan päällä\nsiunatuiksi tuleman.\n\nMe emme näe täältä mitään uskontojen erilaisuuksia. Me näemme vain\nhartauden, vain halun hukkua johonkin itseään suurempaan. Sillä\ntotisesti: jokainen, joka ei tahdo itseään kadottaa, ei hän myöskään\nlöydä mitään itseänsä suurempaa, ja jokainen, jonka pään ja sydämen\nhalki eivät elämän äärettömyydet ole koskaan taivaankaarina\nkuvastuneet, hän jää pieneksi, ahtaaksi ja pimeäksi ja hänen sielunsa\non vielä monta kertaa jälleensynnyttävä.\n\nMe emme näe myöskään mitään rotujen, kansojen, kansanluokkien tai\nedes sukupuolten eroavaisuuksia. Me näemme vain _ihmisen_ eri\nkehitys-asteissaan ja tiedämme, että hänen on ne kaikki omalla\ntavallaan suoritettava.\n\nKukaan meistä ei tahtoisi olla toisensa kaltainen. Sillä Hän, joka on\nyksi, tahtoo ilmetä mitä monimuotoisimmin. Mutta Häneen vaipumalla\nomissa yksinäisimmissä ajatuksissamme, me voimme olla yhtä Hänen\nkanssaan ja sulaa sanomattomaan autuuteen.\n\nSiksi ei suotta kaiu meidän keskellämme niin usein Eleusiin\nmysterioiden vanha kuorolaulu:\n\n    \"Syöksykää, myriaadit, alas!\n    Luonto, Luojasi tunnetko?\"\n\nMyöskin monia muita lauluja me hyräilemme. Mutta kaikista rakkain on\nmeille se laulu näkyväisestä näkymättömän vertauskuvana ja se runo\naistillisesta yliaistillisen hunnutettuna armautena, minkä Jumalan\nKaikkivalta jo ajan alusta on maailman sydämeen kirjoittanut.\n\n\n\n\n\n\nAHVEN JA KULTAKALAT\n\nTarina syvyyksistä\n\n(1918.)\n\n\n\n\nKUMMA KUVAJAINEN.\n\n\nTuli itkien isänsä palatsiin tuo kuvankaunis kuninkaantytär, lankesi\nkaulaan emolleen armahalle ja virkkoi nyyhkyttäen:\n\n-- Äiti! Minä en jaksa onkia kultakaloja enää. Minun on ikävä.\n\nHänen äitinsä kuningatar löi hämmästyen yhteen kahta kämmentään:\n\n-- Et onkia kultakaloja enää? hän sanoi. Mitä me sitten keksimme\nsinulle?\n\nEi ollut nimittäin tuo kuvankaunis kuninkaantytär tehnyt eläissään\nmuuta kuin onkinut kultakaloja. Tietysti hän oli sitäpaitsi sukinut\nsuortuviaan ja itseään kuvastimesta ihannellut, mutta kun hänellä ei\nollut ketään arvoistansa kosijaa, oli sekin jo ammoin käynyt ikäväksi\nhänelle.\n\nMutta aina tähän päivään saakka oli kultakalojen onginta ollut hänen\nmieluisin ajanviettonsa.\n\nPäivät pitkät hän oli hovineitoineen istunut linnan marmorisen\npuistolammikon reunalla, missä vesi oli kirkasta kuin hopea ja kalat\nkultaiset niin hupaisesti edestakaisin vilahtelivat. Istunut siinä vapa\nvaskinen kädessään, huntu hohtava hartehillaan, ja joskus kohottanut\nkalan rantamalle, jonka hänen hovineitonsa heti olivat rientäneet irti\nongesta päästämään. Mutta muuten hän oli ajatellut, aatkeloinut omia\naikojaan.\n\nNähnyt hän oli lammikon ikikirkkaasta kalvosta oman kuvansa, mutta\nviime aikoina myöskin erään toisen kuvan, joka hänen hämmästyksekseen\noli vasten hänen tahtoaan ruvennut sen rinnalle yhä useammin kuin\ntoisesta maailmasta tunkeutumaan ... ensin epämääräisempänä, sitten\naina selvempänä ja varmapiirteisempänä...\n\nSe oli kuva kumman nuorukaisen, yhtä kauniin kuin hän itsekin oli,\nmutta niin lempeänlevollisen, niin mustan-murheellisen, että hänen\nolisi tehnyt mieli painaa päänsä hänen rinnoilleen ja itkeä, itkeä\nloppumattomasti.\n\nHän oli nauranut ja särkenyt veden onkivavallaan. Mutta hetken perästä\noli se siihen tyyntyneen veden kalvoon jälleen ehjeytynyt entistään\nsoreampana ja surullisempana.\n\nOli aivan kuin olisivat hänen alakuloiset, vedenalaiset silmänsä\ntahtoneet kysyä häneltä:\n\n-- Kuka olet? Miksi vihaat minua? Enhän minä tahdo mitään pahaa sinulle,\nainoastaan katsoa ja ihailla sinua iankaikkisesti.\n\n-- Mutta minä en tahdo, että sinä katsot minuun! vastannut hänelle tuo\nkuvankaunis kuninkaantytär, jälleen vihapäissään vettä vavallaan\npärskähyttäen. Enkä minä tahdo, että sinä ihailet minua. Eikä sinulla\nole vähintäkään lupaa kysyä, kuka olen, sillä sen tietää jokainen\nihminen isäni valtakunnassa.\n\nMutta kun vedenpinta jälleen oli tyyntynyt ja kuvajaisen piirteet\njälleen ehjiksi kokoontuneet, se oli katsonut häneen yhtä lempeästi ja\nsurumielisesti kuin ennenkin ja virkahtanut:\n\n-- En tarkoita sinun ulkonaista olemustasi, en suurta sukuasi enkä\nkuulua kauneuttasi. Tiedänhän, että isäsi on kuningas ja tämä linna\nsinun asuinsijasi. Tarkoitan, kuka olet sielussasi ja sisimmässäsi.\n\nMutta silloin oli yhä enemmän suuttunut tuo kuvankaunis kuninkaantytär\nja vettä vavallaan aina vihapäisemmin pärskähyttänyt:\n\n-- Sitä sinulla on vielä vähemmän oikeutta kysyä! hän oli harmissaan\nhuudahtanut. Onko kuultu mokomaa julkeutta? Tahtoa tunkeutua minun\nsieluuni ja sisimpääni! Ja kysyä minulta sellaista, jota en itsekään\ntiedä ja jonka pitää pysyä ikuisena salaisuutena.\n\n-- Niinpä on minunkin pakko pysyä ikuisena salaisuutena sinulle,\nhuoahtanut silloin kuin itkusilmin tuo kumma kuvajainen. Toista\ntoivoin, toista tapasin. Mutta niin on minun aina käynyt maailmassa.\n\nTullut silloin uteliaaksi tuo kuvankaunis kuninkaantytär ja kurkistanut\nsyvälle vedenkalvoon, oman arvonsa kokonaan unohtaen:\n\n-- Kuka olet? hän oli kysynyt veikistellen: Oletko varjo pilvien vai\nomien ajatusteni? Lietkö kotoisin maasta vai taivahista? Jos sen sanot\nminulle, lupaan etten koskaan enää särje sinua, vaan saat katsoa ja\nihailla minua iankaikkisesti.\n\nMutta pudistanut päätään vain tuo kumma kuvajainen ja virkahtanut\nsydänsuruisesti hänelle:\n\n-- Olin ongelmasi, toivoin minut ilmi onkivasi. Nyt ei minulle jää muuta\nkuin murhe ja tuska entisestä olemuksestani.\n\nItkenyt katkerasti silloin tuo kuvankaunis kuninkaantytär eikä hän\nollut voinut selittää suruaan edes omille hovineidoilleen. Mutta\nillansuussa kammiossaan suortuviaan kultakammalla sukiessaan hän oli\nkatsahtanut peiliin ja punastunut omaa kauneuttaan, sillä hän tiesi\nnyt, ettei se kukkinut enää yksin hänelle, vaan myöskin tuolle oudolle,\nsalaperäiselle ystävälle.\n\nToisin päivin hän ei ollut ollenkaan tahtonut nähdä tuota ventoa,\nvedenalaista ihailijaansa, katsonut vain kaukomielin ihanan ilman\nrantaan, mutta tuntenut samalla tuiki tyhjäksi ja autioksi olemuksensa.\nHänen hovineitonsa silloin vilkuneet syrjästä häneen ja kuiskineet\nhiljaa keskenään:\n\n-- Hän on rakastunut! Lyönpä vetoa, että hän on rakastunut. Hän itkee\nilman aikojaan, eikä hän välitä enää ongestaan eikä kultakaloistaan.\nMyöskin hän on kadottanut ruokahalunsa ja entisen hyväntuulensa, joka\npaistoi kuin päivänsäde koko palatsissa. Nyt hän kulkee vain kuin\nkuutamo kujilla. Hän on rakastunut! Ihme, että hänen isänsä ja äitinsä\neivät ole sitä vielä huomanneet.\n\n-- Se saattaa kyllä olla totta, siihen toiset väliin pistäneet. Mutta ei\nhän silti aina vain alakuloinen ole. Kurkistin eilen illalla hänen\nkammioonsa ja näin hänen istuvan yksin vuoteensa reunalla silmät\nhymyssä, suu mytyssä, kasvot salaperäistä riemua säteilevinä. Ja äkkiä\nhän, ilman mitään huomattavaa syytä, helähti nauruun kuin hopeakello.\n\n-- Siinäpä se! Hän on rakastunut. Hän ajattelee armastaan. Olisi soma\ntietää, kuka hän on ja minkä väriset silmät ja tukka hänellä on ja\nkuinka hän ohjaa orhiaan.\n\nNuoremmat hovineidoista ne näin pakisivat. Mutta vanhemmat ja\nvakavammat käskivät heidän olla hiljaa ja joutavia jaarittelematta.\n\n-- Pitäkää kielenne keskellä suuta! he sanoivat. Sattuisi vielä\nhovirouva kuulemaan, niin saisitte vitsaa tai ainakin katua katkerasti\nsanojanne jossakin linnan syrjäisimmistä tornikammioista. Sitäpaitsi te\npuhutte sulaa hulluutta! Meidän kuvankaunis kuninkaantyttäremme on\nsiisti ja siveä neitsyt eikä ollenkaan teidän kaltaisenne. Ei hän\nsellaisia ajattele. Ja kuinkapa hän saattaisikaan ajatella, kun hän ei\ntiedä miehestä mitään eikä ole kohdannut ketään itsensä arvoista sulhoa\nvielä milloinkaan.\n\nNuoremmat tuumineet, mitä tuumineet. Mutta ankaran hovirouvan nimen\nkuullessaan he olivat kaikki myyriksi mykistyneet ja painaneet päänsä\nkuin kukkaset rajuilman tullen. Eikä kukaan ollut sen jälkeen\nuskaltanut edes ajatuksissaan häiritä tuon kuvankauniin\nkuninkaantyttären haaveiloa.\n\nMutta juuri sellaiselta onkiretkeltään hän oli eräänä päivänä palannut\nitkien isänsä palatsiin, langennut kaulaan emolleen ehtoisalle ja\nilmoittanut nyyhkyttäen, että hän ei tahtonut onkia enää kultakaloja.\n\n-- Mitä sinä sitten teet? hänen äitinsä huolestuneena kysynyt. Taikka\noikeammin: mitä sinun sitten tekisi mielesi tehdä? Kun minä olin sinun\niässäsi, en minä tiennyt mitään parempaa kuin onkia kultakaloja.\n\n-- Minä tahdon onkia oikeita kaloja! siihen vastannut aivan\näkkiarvaamatta tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Minä tahdon oikean meren\nrannalle ja minä tahdon nähdä oikeita ihmisiä, miehiä ja naisia, mutta\netenkin miehiä, enkä pelkkiä kuvajaisia.\n\nNyt vasta oli vuoro hänen äitinsä kuningattaren oikein hämmästyä.\n\n-- Sinä oikeita kaloja? hän sanoi. Sinä oikean meren rannalle? Sinä\nnähdä oikeita ihmisiä? Jopas jotakin! Kuka löylynlyömä trubaduuri\nonkaan käynyt linnassamme ja moisia narrinlauluja mieleesi laverrellut?\n\nAluksi oli asia hänen mielestään niin hullunkurinen, että hänen teki\nmielensä nauruun purskahtaa. Hänen tyttärensä tahtoi nähdä elämän\ntodellisuutta siis, vaikka hänellä oli tilaisuus olla ja elää\ntäydellisesti sen ulkopuolellakin? Sehän oli hulluutta, sehän oli sulaa\nmielettömyyttä!\n\nSellaista ei vielä koskaan, ei nuorempana eikä vanhempana, ollut hänen\nomaan kuningattarelliseen päähänsä pälkähtänyt.\n\nEi hänen eikä hänen äitinsä päähän. Eikä tämän äidin eikä äidin-äidin\neikä kenenkään hänen heimostaan niin kauas kuin hän omaa sukupuutaan\ntunsi, ja se ei ollut vähän, sillä sen juuret haihtuivat historian\nhämärään. Mistä olikaan hänen tyttärensä äkkiä saanut moisia\nmielihauteita? Se oli iki-ihmeellistä.\n\nMutta koska hän myös oli äiti eikä vain kuuluisa kuningatar, hän heti\nseuraavassa silmänräpäyksessä vakavustui, otti tyttärensä kädet\nkaulaltaan ja katsoi tutkivasti silmiin häntä.\n\n-- Hyi, häpeä! hän virkahti sitten ankarasti. Olet nukkunut\nlevottomasti, nähnyt pahoja unia ja tulet niitä nyt äidillesi keskellä\npäivää kertoilemaan. Tahdon heti puhutella siitä meidän kuninkaallista\nkotilääkäriämme.\n\nJa sen hän tekikin, sillä hän oli päättäväinen äiti, joka ei turhia\nsiekaillut, silloin kun hänen tyttärensä onni ja terveys oli\nkysymyksessä.\n\nKuninkaallinen kotilääkäri, vanha, kalju professori, siirsi tärkeän\nnäköisenä silmälaseja nenällään, koetteli valtimoa, käytti kuulotorvea,\npudisti päätään, otti esille nuuskarasiansa ja virkahti vihdoin sen\nkantta tuiki rikkiviisaasti napauttaen.\n\n-- Minä en voi huomata mitään ulkonaisen taudin merkkejä. Mutta on\nolemassa sielun sairauksia...\n\n-- No niin, mitä sielun sairautta hän potee siis? kysyi kuningatar.\n\n-- Sitä on vaikea tarkoin määritellä, hymähti kuninkaallinen\nkotilääkäri. Se voi olla sitä ja se voi olla tätä. Myöskin on\nmahdollista, että se ei ole sairautta ollenkaan, ainoastaan eräänlaista\nsielun ärtymistä johonkin suuntaan, taikka paremmin sanoen, entiseen\nolotilaan, ja sen aiheuttamaa pyrkimystä uuteen. Me nimitämme sitä\nvapaan ja itsenäisen tahdon toiminnaksi.\n\n-- No niin, ja millä tuollainen toiminta on sitten parannettava? kysyi\nkuningatar huolestuneena.\n\n-- Se riippuu siitä ja se riippuu tästä. Nimenomaan tässä tapauksessa\npelkään sen riippuvan teidän tyttärenne iästä, sillä inhimillisesti\nkatsoen hän on tullut siihen aikakauteen elämässään...\n\nMutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Sillä samalla sai hän hänen\nmajesteetiltaan kuningattarelta aika korvapuustin.\n\n-- Inhimillisesti katsoen, myrskysi vihastunut majesteetti, te olette\nvanha pässinpää! Sitäpaitsi: te olette tullut jo siihen aikakauteen\nelämässänne, jossa ei ole lupa puhua enää tuhmuuksia. Te mainitsitte\nminun tyttäreni iästä? Hänellä ei ole mitään ikää, jos minä tahdon.\nKuulettehan te, että hän tahtoo nähdä oikeata elämää, vaikka hänellä on\ntuo harvinainen tilaisuus tuhansien ja jälleen tuhansien ihmislasten\njoukossa nähdä väärää. Siis hän on sairas ja siis hänet on\nparannettava!\n\nMoisten ja niin monien ehdottomien totuuksien edessä oli viisainta\nvaieta kuninkaallisen kotilääkärin. Hän ottikin sentähden vain\nfilosofisesti hyppysellisen nuuskaa, tarjoten samalla rasian\nvihastuneelle valtiattarelleen.\n\n-- Arvelen, että olisi kruununneuvosto pidettävä, hän virkahti\nvarovaisesti. Niitä on pidetty paljon vähäpätöisemmistäkin asioista.\n\n-- Olette oikeassa, virkahti kuningatar kuivakiskoisesti. Tahdon heti\npuhua siitä kuninkaallisen mieheni ja puolisoni kanssa.\n\nJa hän poistui salista arvokkaasti ja täysin purjein, kuninkaallista\nkotilääkäriä silmäykselläkään kunnioittamatta.\n\nMutta ikäänkuin yhä korostaakseen kruununneuvoston todellista\ntarpeellisuutta kaikui vielä kauan hänen jälkeensä tuon kuvankauniin\nkuninkaantyttären haikea valitusvirsi:\n\n-- Minä tahdon onkia oikeita kaloja! Minä tahdon nähdä oikeata merta.\nMinä tahdon puhua oikeiden ihmisten enkä kuvajaisten kanssa.\n\n-- Atshih! aivasti samalla kuninkaallinen kotilääkäri. Kaksi edellistä\ntoivetta kenties vielä olisivat täytettävissä. Mutta mitä kolmanteen\ntulee, niin _dubito, ergo sum_...\n\nHän siirsi silmälasejaan, pudisti päätään ja meni matkoihinsa hieroen\nkorvallistaan.\n\n\n\n\nKRUUNUNNEUVOSTO.\n\n\nValtakunta, jossa kaikki nämä kummat tapahtuivat, oli varsin edistynyt\nja valistunut valtakunta. Sen kruununneuvostoon kuului, paitsi\nkuninkaallisen perheen jäseniä sekä ylhäisiä pappeja, prelaatteja ja\nvarsinaisia valtaneuvoksia, myöskin tieteen, taiteen, lainsäädännön\ny.m. korkeamman kulttuurin edustajia. Eipä ollut heidän joukostaan edes\netevimpien ammattien eikä elinkeinojen harjoittajia unohdettu.\n\nHeidän vastattavikseen oli asetettu seuraavat kysymykset:\n\n1:o. Onko totuus ja sen etsiminen onneksi vai onnettomuudeksi\nihmiselle?\n\n2:o. Missä määrin voi katsoa ihmisen sisällisellä totuudella olevan\nmitään tekemistä häntä ympäröivän ulkopuolisen todellisuuden kanssa?\n\n3:o. Kuinka on täsmittävissä ero todellisen ja näennäisen, kuten esim.\nihmisten ja heidän kuvajaistensa välillä?\n\n4:O. Mikä on kultakala ja mikä on oikea kala?\n\nKuten lukija huomaa, oli kuningas kuultuaan asianlaadun korkealta\npuolisoltaan, käsittänyt sen kaikella sillä vakavuudella ja\nsyvämielisyydellä, millä hän kaikki muutkin asiat käsitti ja ratkaisi\nisänmaan onneksi ja valtakunnan siunaukseksi. Se ei ollutkaan hänelle\nvaikeata, sillä paitsi että hän oli maan isä ja todella kunnollinen ja\nviisas hallitsija, hän oli samalla ammatti-ajattelija, kuten hänen\nmaassaan filosofeja yleensä nimitettiin. Ja tällä kertaa, kun oli\nkysymys hänen ainoasta tyttärestään, hän oli mennyt itse asian ytimeen\nsekä eräillä viisailla, isällisillä keskustelemuksilla saanut ilmi\nhäneltä, mitä tuolla lammikon reunalla oikeastaan oli tapahtunut.\n\nSen tehtyään hän oli sulkeutunut kammioonsa ja laatinut korkean\nomakätisesti yllämainitut ponsilauselmat, joihin kuninkaallisen\nkruununneuvoston oli nyt selvään ja suoraan vastattava.\n\nHeti ensimmäinen kysymys herätti pitkän ja vilkkaan ajatustenvaihdon.\n\n-- Pyydän huomauttaa, lausui eräs mahtava kirkkoruhtinas, että totuus,\nkoko totuus, on meille jo Jumalan kirkkaassa sanassa ilmoitettu. Sen\nomistaminen on epäilemättä suurin autuus, sen enempi etsiminen suurin\nonnettomuus ihmiselle.\n\n-- Toivoaksemme tässä ei ole kysymys mistään metafyysillisistä\ntotuuksista, väitti siihen eräs yhtä tunnettu luonnontutkija. Sillä\nnehän eivät ole mitään totuuksia, ollen pelkkiä uskon-asioita.\n\n-- Päinvastoin ne ovat ainoita totuuksia, kivahti kirkkoruhtinas, jotka\novat sen arvoisia, että niitä voidaan totuuden korkealla nimellä\nkunnioittaa. Kaikki muu on vain tietoa, vain osatietoa.\n\n-- Siispä on meidän ensin määriteltävä itse totuuden käsite, kiisti\nluonnontutkija itsepintaisesti. Pidän omasta puolestani ilman sitä\nkaikkea enempää väittelyä mahdottomana.\n\nKiista olisi kukaties kuinka korkeaan liekkiin leimahtanut, ellei maan\nisä, joka itse johti keskustelua omalla kuninkaallisella\nkultavasarallaan, olisi puuttunut tapansa mukaan säveästi ja\nvälittävästi siihen.\n\n-- En ole tarkoittanut tätä korkeata neuvostoa koollekutsuessani, hän\nsanoi, niin paljon väittelyä eri elämänkäsityksistä ja peruskäsitteistä\nkuin ystävällistä ja hyvänsuopaista neuvottelua eräästä\nvaltakunnallemme mitä tärkeimmästä asiasta. Meillä on tässä tosiasia,\nannettu tosiasia. Tyttäreni ei tyydy enää onkimaan kultakaloja. Hän\ntahtoo onkia oikeita kaloja. Myöskään hän ei tyydy istumaan enää\npuistolammikon reunalla. Hän tahtoo mennä oikean meren rantaan. Vielä\nvähemmän hän tyytyy katselemaan lammenpinnasta kuvajaisia -- omaa tai\nmuiden, se seikka on vielä selittämättä --: hän tahtoo nähdä oikeita\nihmisiä. Tämä on tosiasia. Nämä ovat neuvottelun edellytykset.\nYmmärrän, että hän pyrkii totuuteen. Minulla, yhtä vähän kuin hänen\nvalistuneella äidilläänkään, ei olisi mitään sitä vastaan, jos me vain\nolisimme vakuutetut, että se olisi onneksi hänelle. Mutta juuri siinä\nme epäröimme, sillä jos _me_ joskus elämässämme olemme toisillemme\njonkun totuuden sanoneet ja usein vallan vasten tahtoamme sellaisen\ntoisissamme havainneet, ei se koskaan ole ollut onneksi meille eikä\nvarsinkaan minulle. Siksi me olemme kutsuneet koolle tämän korkean\nneuvoskunnan. Toivon keskustelun pysyvän näissä täysin havainnollisissa\nja käytännöllisissä puitteissa, joskaan meidän myötäsyntynyt\ntiedollinen mahtipontemme ei suinkaan ole estävä sitä korkeammillekin\ntasoille kohoamasta.\n\nSe auttoi. Kuninkaan viisaat ja arvokkaat sanat tekivät tarkoitetun,\ntyynnyttävän vaikutuksensa. Ja keskustelun tulokseksi tuli, että totuus\noli kaksiteräinen miekka, joka toisinaan voi olla onneksi, toisinaan\nonnettomuudeksi ihmiselle.\n\nMutta sen etsiminen hyljättiin kokonaan. Se toi mukanaan vain pelkkää\ntuskaa ja onnettomuutta.\n\nTämä päätös tapahtui pääasiallisesti erään valistuneen valtaneuvoksen\nlausunnon johdosta, joka herätti yleistä mieltymystä.\n\n-- Totuuden täytyy olla jotakin myötäsyntynyttä, hän sanoi. Puu syntyy\npuuksi: se on puun totuus. Susi syntyy sudeksi: se on suden totuus.\nMeidän armollinen kuninkaamme ja hallitsijamme on syntynyt kuninkaaksi:\nse on kuninkaan totuus. Minä puolestani olen hamasta lapsuudestani\nsaakka tuntenut syntyneen valtaneuvokseksi. Se on minun totuuteni. Asia\nnäyttää äärettömän yksinkertaiselta -- kuten kaikki suuret totuudet --\nmutta mikä syiden ja seurausten moninainen sarja siinä piilee, me\nhuomaamme vasta tarkastaessamme esim. ystävääni valtaneuvosta tässä\nvierelläni. Päällepäin ei hänestä näy mitään erinomaista. Hän on\nvaltaneuvos niinkuin minäkin, hänen leukansa on sileäksi ajettu\nniinkuin minunkin ja hänen rintansa niinkuin minunkin risteillä\nkoristettu. Hänen erikoisuutensa piilee syvemmällä. Hän ei nimittäin\nole syntynyt valtaneuvokseksi. Hän on syntynyt joksikin muuksi, esim.\nräätäliksi, tai koulunopettajaksi, mutta ei valtaneuvokseksi. Vain\nhänen ruhtinaansa armo on hänet siihen ansaitsemattomaan kunniaan\nkohottanut. Siksi istuukin hän siinä paikallaan ilman mitään totuutta,\nsillä joko hän on syntynyt vasten luonnonlakeja tai on hän vasten\nluonnonlakeja tullut valtaneuvokseksi. Minä pelkään, että molemmat ovat\ntapahtuneet sattumalta.\n\nMitä hänen vierustoverinsa mahtoi arvella moisesta suosituksesta, ei\ntarina kerro, mutta väitetään, että hän taputti käsiään muun\nkuulijakunnan mukana kaikkein innokkaimmin tälle yhtä terävästi\najatellulle kuin henkevästi muovaellulle esitykselle. Hän saikin siitä\nosakseen kaikkeinkorkeimman ja armollisimman päännyykähdyksen.\n\nSiirryttiin sitten seuraavaan kysymykseen.\n\n-- Totuus, lausui eräs maailmankuulu kemisti ja Nobel-palkinnon saaja,\nei yleensä esiinny muuna eikä muualla kuin todellisuudessa ja sielläkin\nvain vähin erin anniskeltuna. Mikroskoopin ja kemiallisten putkien\navulla on se kuitenkin sieltä havaittavissa, vaikkakin tuiki vaikeasti\nkokoon sommiteltavissa. Sitä on siellä äärettömän pieninä aines-osina\nkuin pölyhiukkasia päivänpaisteessa tai kultaa huuhtohiekassa, mutta\nsitä _on_ kuitenkin, joskaan ei kenenkään kuolevan silmä voi sitä\nkokonaan eikä täydellisenä käsittää. Siksi ei sillä myöskään ole mitään\nsyvempää tekemistä ihmisen sisäisen sielunelämän kanssa. Mitä taas\nnoihin n.s. sielullisiin ilmiöihin tulee, niin saattaa puhua tuskin\nniidenkään edustaman todellisuuden totuudesta, sillä ne hajautuvat\nvieläkin pienempiin ja itse sielunsilmillekin miltei näkymättömiin\naines-osiin, jotka tajuntamme ahtauden vuoksi ovat sitäpaitsi milloin\nhyvänsä valmiita alitajuntamme umpisukkeloon sukeltamaan. Kun lisäksi\ntulee, että niiden tutkimustapaa on omiaan vaikeuttamaan ei ainoastaan\nyllämainittujen tieteellisten koneiden puute, vaan myöskin tutkijan ja\ntutkittavan liian likeinen suhde toisiinsa, on selvää, ettei niin\nepämääräisistä osatotuuksista kokoonpannulla yleistotuudella voi olla\nmitään tekemistä ulkopuolisen todellisuuden kanssa.\n\nHän puhui kuin isän hihasta. Ja hän saikin koko kuulijakunnan\npuolelleen.\n\nPrelaatit kannattivat häntä senvuoksi, että he olivat jo virkansa\npuolesta dualisteja, lainsäätäjät senvuoksi, että kansan ääni ei heidän\nmielestään missään eikä koskaan ollut samaa kuin Jumalan ääni. Että\ntiedemiehet yleensä häntä kannattivat, ei ollut merkillistä, sillä\nhehän elivät omissa kammioissaan, korkealla ajan myrskyjen yllä, niihin\nvaikuttamatta ja niistä mitään vaikutuksia ottamatta. Merkillisempää\noli, että myöskin taideniekat yhtyivät häneen, sillä hehän olivat joka\npäivä tekemisissä sekä totuuden että todellisuuden kanssa. Mutta he\nkutsuivat sitä yhdellä sanalla kauneudeksi ja väittivät, että se oli\nniistä kummastakin yhtä kaukana kuin taivas oli maasta erotettu.\n\n-- Taide taiteen vuoksi! sanoivat he. Yhtä vähän kuin ruoholla, joka\nkasvaa, on mitään tekemistä lehmän kanssa, joka syö sitä, yhtä vähän on\nmeidän taiteellamme mitään tekemistä suuren yleisön kanssa.\n\nTuli sitten yleiseksi mielipiteeksi, ettei ihmisen sisällisellä\ntotuudella ollut missään eikä milloinkaan mitään tekemistä häntä\nympäröivän ulkopuolisen todellisuuden kanssa.\n\nSeuraava kysymys todellisen ja näennäisen, ihmisten ja heidän\nkuvajaistensa, mahdollisesta suhteesta toisiinsa antoi aihetta moneen\nsyvämieliseen lausuntoon.\n\n-- Todellinen ja näennäinen ovat toistensa vastakohtia, väitti eräs\nkuuluisa oikeus-oppinut. Siinä nyt on meillä esim. näennäinen\nrikollinen. Hän voi olla viaton, hän voi olla vikapää, mistä minä\ntiedän. Joka tapauksessa hänet on todistusten puutteessa irti\nlaskettava. Mutta annas olla kaksi valantehnyttä todistajaa, niin me\ntuomitsemme hänet joka tapauksessa kuritushuoneeseen, olkoon hän sitten\nnäennäisesti lunta valkeampi.\n\n-- Se johtuu meidän lainsäädäntömme puutteellisuudesta, marisi siihen\njoku vanhempi elinkeinonharjoittaja. Minullakin on ollut kunnia olla\nkerran sen kanssa tekemisissä. Möin kerran viinaa, joka itse asiassa\noli vain näennäistä viinaa, sillä suurin osa siitä oli vettä. Mutta\nrangaistus, johon minut siitä tuomittiin, oli täysin todellinen. Oliko\nsiinä mitään logiikkaa?\n\n-- Mutta ihmiset ja heidän kuvajaisensa? huomautti kuningas, joka tahtoi\nsaada asian jälleen oikealle tietoperäiselle tolalleen.\n\n-- Siinä suhteessa on näennäinen aina todellisuutta todellisempi, jyrisi\neräs valkohapsinen kuvanveistäjä ja akateemikko, jonka rintaa niinkuin\nvaltaneuvostenkin kymmenet tähdet ja mitalit koristivat. Minä teen\nesim. kuvan tästä ystävästäni estetiikan professorista. Epäilemättä se\non todellisempi kuin hän itse. Se elää läpi vuosituhansien.\n\nTässä hän sai odottamatonta kannatusta eräältä korkealta prelaatilta,\njoka nousi, rykäisi ja loihe lausumaan:\n\n-- Yhdyn täydellisesti edellisen puhujan valistuneeseen mielipiteeseen,\nhän sanoi. Ylevä mielikuva on epäilemättä karkeata todellisuutta sekä\ntodellisempi että ikuisempi. Siinä on meillä esim. Sixtiininen kappeli.\nMestari, joka on sen luonut, on kuollut, samoin kuin kaikki hänen\naikalaisensa, mutta hänen mielikuvansa elävät ja vaikuttavat\nsukupolvesta sukupolveen, myöskin ne, joiden uskonnollinen arvo voi\nolla riidanalainen. Ja uskaltaakseni toisen vieläkin ylevämmän\nesimerkin: Mitä on Herramme Vapahtajamme meille useimmille? Epäilemättä\nvain kuva, vain mielikuva. Ja mitä hän oli omille opetuslapsilleen?\nEpäilemättä Mestari, joka muovaili esille heidän sieluistaan oman\niankaikkisen mielikuvansa taivaallisesta Isästään. Kuka voi nyt sanoa,\nettei kuvajainen olisi ikuisempi kuin ihminen, ettei näennäinen olisi\ntodellisuutta todellisempi?\n\nSe tulikin kokouksen päätökseksi luonnontieteilijäin mitä vilkkaimmista\nvastalauseista vähääkään välittämättä.\n\nOli jälellä enää vain viimeinen kysymys. Mutta sen ratkaisi kuningas\nitse omalla arvovallallaan.\n\n-- Tuokaa tänne kala! hän sanoi. Oikea kala!\n\nTuotiin suuri, kyrmyniska ahven korkean neuvoston eteen.\n\n-- Ja tuokaa sitten kultakala!\n\nTuotiin myöskin kultakala. Kuningas katseli rypyssä otsin hetken niitä\nkumpaakin ja kaikki koko valtasalissa vapisivat peläten päätöstä, joka\ntällä hetkellä askartelihe esille hänen aivojensa kammioista. Vierähti\nhirmuinen, äänetön hetki, pari, jotka ukkosta ennustivat.\n\nMutta sitten selkeni hänen otsansa kokonaan, hänen kasvonsa saivat\njälleen sen rauhallisen kirkkauden, joka oli niille ominaista, ja hänen\nkatseensa sen syvämielisen ilmeen, minkä elämänpitkä ajatustyö oli\nantanut niille.\n\nHän kohotti oikean etusormensa ja osoitti kumpaakin kala-yksilöä\nperäkkäin:\n\n-- Tuo on kultakala, hän sanoi, ja tuo on oikea kala. Tuo on korukala ja\ntuo on tarviskala. Ymmärrän täydellisesti, että tyttäreni tahtoo onkia\noikeita kaloja. Asia on ratkaistu. Hyvät herrat, kokous on päättynyt.\nKuten aina ennenkin, pidämme keskustelun vastauksena kysymyksiin.\n\nSanotaan, että hänen majesteetillaan maan isällä oli pieni perhekohtaus\nsinä iltana. Mutta on mainittava hänen kunniakseen, että hänen\npäätöksensä pysyi järkkymättömänä.\n\nHänen tyttärellään oli seuraavasta päivästä saakka oleva lupa mennä\noikean meren rantaan, onkia oikeita kaloja ja tavata, jos mahdollista,\noikeita, luojanluomia ihmisiä.\n\nNäin päättyi tuo kruununneuvoston historiallinen kokous, jonka\npäätökset, joskaan ne eivät suoraan ja välittömästi asiaan\nvaikuttaneet, kuitenkin tulivat epäsuorasti ja välillisesti\nratkaiseviksi koko valtakunnan kohtalolle.\n\n\n\n\nLAULU LAINEHILTA.\n\n\nSinä yönä ei nukkunut paljoa tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Hän valvoi\nvain ja kääntelehti vuoteellaan ja ajatteli seuraavaa aamua, jolloin\nhänen olisi lupa hovineitoineen mennä oikean meren rantaan ja kohdata\noikean, ihanan todellisuuden ihmeellisyyksiä.\n\nArmaat, aineettomat kohtaukset tuon kumman kuvajaisen kanssa olivat\nniiden surullisesta, lempeästä suloudesta huolimatta käyneet hänelle\ntodellakin sietämättömiksi.\n\nHän halasi kuulla myrskyn pauhinaa! Sillä taiteellisesta,\nkoristeellisesta ympäristöstään ja keinotekoisesta kasvatuksestaan\nhuolimatta hän itse oli oikea kuninkaantytär, joka ei kaiken\nkuninkaallisuutensa kuorman alla ollut mitään omasta alkuperäisestä\nihmisyydestään kadottanut.\n\nYön hetket vierivät hitaasti hänen ohitseen. Vihdoin kävi niidenkin\nkilpikonnankulku hänelle sietämättömäksi.\n\nHän nousi äkkiä vuoteessaan. Hän kohotti käsivartensa ja vannoi pyhän\nvalan oman personallisuutensa jumalille olla aina itselleen uskollinen\nja tehdä juuri niin kuin hänen mielestään oli kaunista ja oikeaa\nmaailmassa.\n\nSitten hän pukeutui nopeasti, hiipi hiljaa ulos kammiostaan, otti\neteisestä oman vaskisen onkivapansa muine vehkeineen ja pujahti ulos\npimeään yöhön ohi nukkuvien vartioiden.\n\nUlkona tuuli ja satoi. Mutta niin suuri oli hänen sisäinen\njännityksensä ja niin kiihkeä hänen sielunsa palava intohimo, että hän\nei huomannut tuulen vonguntaa linnantorneissa eikä sateen suhinaa\npaljaille hartioilleen, vaan juoksi, joutui kohti meren kohinaa, joka\nvaltavana bassoviuluna kaikui yli tämän yöllisen jouhiorkesterin.\n\nKun hän tuli lähemmä, se muuttui pasuunaksi. Ja kun hän tuli vielä\nlähemmä, toitotti häntä vastaan sieltä kuin kokonainen\ntorvisoittokunta.\n\nMutta aivan lähellä, laakoja rantakallioita myöten kavutessaan, hänestä\noli kuin olisi niiden takana ollut täysilukuinen sinfooninen\nsoitinseura rumpuineen ja huiluineen, symbaleineen ja\nenglannintorvineen. Eikä vain yhtä seuraa, vaan monta, kymmenen,\nkaksikymmentä, sata seuraa, jotka kaikki soittivat kuin hengen edestä\nja kaikki tottelivat samaa näkymätöntä, voitollista, ylenluonnollisilla\nvoimilla varustettua jättiläisjohtajaansa.\n\nVihdoin hän oli kallion kukkulalla. Hurja, villi, kaikkien\nkesyttämättömien alkuperäisten vaistojen kohottama riemuhuuto kajahti\nhänen rinnastaan.\n\nSiinä se oli, siinä se siis vihdoinkin oli, meri, oikea meri,\nmaailmanmeri, todellisessa, väärentämättömässä, mistään\nvälittämättömässä, suuressa, suvereenissa voimassaan ja kunniassaan!\n\nSiinä se oli, se pursien pirstaaja, se miesten päänmeno, se outojen,\nvielä nimittämättömien hirviöiden kotisija, joka saattoi hyvällä\ntuulella ollessaan sallia heiluvan hetken lasten tuokion pinnallaan\nleikitellä, mutta oli jo seuraavassa hetkessä valmis heidät harteiltaan\npudistamaan ja heidät tuhoamaan!\n\nSiinä se oli, se ilon, se tuskan, se intohimon, se oikean, todellisen\nelämän meri, jonka pauhinan hän niin usein unettomina öinä oli kuullut\nkorvissaan, jonka onnettomuutta ennustavan kohinan hän niin usein oli\nhavainnut suonissaan, mutta jonka vaateliasta, tinkimätöntä\nkaikkivaltaa hän ei ollut koskaan tahtonut täysin tunnustaa itselleen!\n\nJa tämä ranta oli maailman ranta, jolla hän joskus oli kuullut ihmisiä\npeloteltavan ja jonka sanottiin opettavan ja taivuttavan tielle\noikealle senkin, joka ei mistään muusta ottanut oppiakseen eikä\ntaipuakseen!\n\nEikö hän olisi iloinnut ja huutanut? Eikö hän olisi laulanut ja\nkarkeloinut, pyörinyt ympäri ja tullut hourupääksi näin korkean ja\nihanan todellisuuden ihmeen kohdatessaan!\n\nMutta samalla kaikui hänen korviinsa laulu, joka tuntui tulevan suoraan\ntuolta tuimista, synkistä, temmeltävistä syvyyksistä.\n\nHän pani käden korvalleen ja kuunteli. Ja hän kuuli selvään seuraavat\nihmissanat:\n\n\"Älä naura, ihana impi! Sinä kuulet vasta meren kuohut ja näet sen\nvaltavuuden. Mutta sinä et tunne vielä sen pimeää, alkusyntyistä\njulmuutta ja armottomuutta.\n\nKuin auringon se sinut sisäänsä ahmaisee. Kuin kointähden se sinut\naamulla korottaa ja illalla jälleen syöksee syvyyteen.\n\nÄlä ilakoi, kuvankaunis kuninkaantytär! Sinä olet tullut vain meren\nmahtavuutta imehtimään. Siispä tiedä, että meri voi olla myöskin kuin\nkansa, joka orjailee ja sietää sortoa satoja vuosia, mutta herää\nhetkessä ja sortaa sortajansa.\n\nKuin kaarna katkeevat sen käsissä silloin kaikki vallanmerkit. Kuin\nruoko häälyvät silloin kaikki hallitsijahuoneet ja syöksyvät syvyyteen.\n\nÄlä heilu, hienohelma! Sinua hurmaa meren kohina korvissasi ja\nvaltimoissasi. Jospa aavistaisit, että elämä on valta, joka ei siedä\nleikkiä, ja intohimo on pyhä pyörremyrsky, joka ottaa omansa, mistä\ntahtoo, eikä laske sitä koskaan takaisin entisenä entisille sijoilleen!\n\nKuin lentävän lehden se sinut syliinsä tempaisee. Kuin kuluttava tuli\nse sinut polttaa karreksi ja syöksee syvyyteen.\n\nTule hulluksi, turmansynty! Sinä luulet maailmanrannalla ijäti\nistuvasi. Ja kuitenkin on tähtiin kirjoitettu, että sinä rakastat\nkuvajaista enemmän kuin oikeaa ihmistä ja että tuo rakkaus on sinut\nnuorena raateleva.\n\nKuin meren suola on se sinun sydänhaavojasi kirveltävä. Kuin meren\nmaininki on se sinua hulluksi huljuttava ja syöksevä syvyyteen.\"\n\nSade oli lakannut. Repaleiset pilvet ajelehtivat kuun ohitse. Ja yhä\nkaikui tuo laulu mereltä ja meren syvyyksistä, huumaten järjen ja\naistimet, tunkien sieluun ja sydämeen.\n\nRiensi rantaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Heitti onkensa aalloille\nja odotti vavahtelevin verin, mitä antaisi hänelle Ahti ruokorinta.\n\nSe antoi ahvenen hänelle.\n\nSamassa seisoi maankuulu kuninkaanpoika hänen edessään.\n\n-- Kuka olet? kysyi värisevin äänin tuo kuvankaunis kuninkaantytär.\n\nMutta sen hän teki vain sielunsa suuressa hämmästyksessä ja jotakin\nsanoakseen. Sillä hän tunsi kyllä kumman kuvajaisensa puistolammikosta.\n\n-- Olen mielikuvasi, kuuli hän korvaansa kuiskattavan. Olen ihanteesi.\nTule ja syleile minua!\n\nJa samalla hän tunsi suulleen suudeltavan.\n\nÄkkäsi silloin sydämensä seisahtavan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja\nhän vaipui hänen valtoihinsa pimeässä yössä, myrskyn mylviessä,\naaltojen korkealle kohotessa, repaleisten pilvien kuun ohi kuin\nvauhkojen onnen varsojen tai harhailevan haaveen hahmokuvien kotiinsa\ntuulen nopeudella kiirehtäessä.\n\nAamulla, kun heidän tuli erota, kysyi tuo kuvankaunis kuninkaantytär:\n\n-- Milloin saan sinut nähdä jälleen?\n\nVastasi se maankuulu kuninkaanpoika:\n\n-- Milloin hyvänsä, kun toteutat mielikuvasi.\n\nKysyi vielä tuo kuvankaunis kuninkaantytär:\n\n-- Etkö isäni linnaan käy? Aiotko jälleen ahventen valtakuntaan?\n\n-- Menen, minne menevät omat unelmasi. Eivätpä nekään isäsi linnaa kohti\nkulje.\n\nSanoi sanansa se maankuulu kuninkaanpoika ja sukelsi syvyyteen.\n\n\n\n\nMEREN MAININKEJA.\n\n\nOli puhunut totta se maankuulu kuninkaanpoika. Sillä eivät johtaneet\nkohti linnaa kuvankauniin kuninkaantyttären askeleet.\n\nHän etsi ja löysi köyhän kalastajan majan rannan louhten lomasta. Hän\nsepitti tarinan, että hän oli pelastunut eräästä haaksirikkoisesta\nlaivasta, jonka kaikki muu väki oli mennyt meren omaksi. Hän sanoi\nolevansa yksin maailmassa eikä tietävänsä, mitä tehdä, kuhun kulkunsa\nsuunnittaa. Hän pyysi itselleen ruokaa ja liettä lämmitellä.\n\nArmahti avutonta köyhän kalastajan perhe. Antoi hänelle paikan pöytänsä\nja tulisijansa ääressä. Hän palkaksi talon töitä toimitteli, auttoi\nemäntää, minkä osasi, ja piti välillä seuraa hänen pojalleen ja\nsokealle isälleen.\n\nMökin isäntä itse oli jo ammoin hukkunut eräässä haaksirikossa.\n\nAsettui siihen asumaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Alkoi uusi elämä\nhänelle. Näki hän oikeita ihmisiä, kuuli harrasta, yksitoikkoista\nhaasteloa ympärillään ja tuli tuntemaan elämää sen suurissa,\nyksinkertaisissa kehyksissä.\n\nSe oli taivaan manna hänelle. Eikä hän koskaan aikonut palata enää\nisänsä palatsiin.\n\nKaikki, mitä sinne kuului, oli kuin uni, oli kuin vanha, kulunut\nkuvakirja hänelle.\n\nUnta olivat olleet hänen vanhempansa, unta hänen leikkitoverinsa ja\nhovineitonsa, ei vähemmän unta linnan vanha puisto lammikkoineen ja\nkultakaloineen. Täällä oli myös hänen oikea elämänrunoutensa, jota hän\noli kaivannut juuri, täällä vierähti jokainen viikko kuin tarina ja\njokainen päivä kuin suuri juhlasaatto.\n\nSiellä oli kaikki vain arkea alinomaista. Siellä päätyivät päivät\nikävinä ja harmaina kuin haukotus ja täyttyivät kuut kuin täyttyy\nvitkalleen vanhan kutojavaimon kangastukki.\n\nSilti hän ei suinkaan ollut kummaa kuvajaistaan unohtanut.\n\nJoka yö, kun muut mökissä olivat uneen vaipuneet, hän nousi\nvuoteeltaan, hiipi hiljaa ulos tuvan uksen ulvahtamatta ja riensi\nrantaan meren houkuttavan, joka odotti häntä milloin peilityynnä\npäilyen, milloin ähkyen ja myrskyten yli äyräittensä. Istahti siihen\nvapa vaskinen kädessään, laski launihin vesille, onki ongelmaansa, ja\nsiinä seisoikin hänen edessään se maankuulu kuninkaanpoika.\n\n-- Tulithan jälleen, oli hänen tapansa silloin huoahtaa. Pelkäsin, että\nolit minut jo aivan unohtanut.\n\n-- En minä unohda sinua milloinkaan, virkki häntä hellästi syleillen se\nmaankuulu kuninkaanpoika. Mutta pelkään, että sinä unohdat minut, ja\nsilloin ei minulla koskaan enää ole oleva tilaisuutta kohota edes kuun\nkumottamille omasta pimeästä, pelottavasta valtakunnastani.\n\n-- Armas, kuinka ollenkaan olet joutunut sinne? Olethan inehmonlapsi\nniinkuin minäkin. Mikä taika, mikä loihtulaulu on syössyt sinut niin\nsyvälle meren mustien mutien sekaan?\n\n-- Olen ihminen vain sikäli, mikäli sinä rakastat minua. Muuten olen\nminä vain kala, kylmä kala, joka pakahdun mykkänä omaan tuskaani ja\nonnettomuuteeni.\n\n-- Minäkö kirvoitan kielen sinulta?\n\n-- Niin, ja saatat myöskin minun lämpimät elämänlähteeni jälleen nuorina\nja vetreinä läikkymään.\n\n-- Minä en sitä tee, vaan kenties minun kauttani lemmen kaikkivalta.\n\n-- Niin. Kun sinä katsot minuun, kaikki suomut karisevat silmistäni, kun\nsinä kutsut minua, minä muutun jälleen ihmisen kaltaiseksi. Mutta kun\nsinä painat pääsi vasten poveani, silloin aukeevat kaikki vanhat haavat\nsiellä, silloin astuvat ajat armaat esille muistostani ja minä värisen\nnautinnosta ja kärsimyksestä kiireestä kantapäähän.\n\n-- Kärsimyksestä? Miksi?\n\n-- Siksi että minä elän! Siksi että minä tunnen itseni jälleen\nihmiseksi, ymmärrätkö? Siksi että elämä, suuri, mahtava elämä jälleen\nkiertää suonissani, sen muistot ja toiveet jälleen sydäntäni\nsykerryttävät.\n\n-- En tahtoisi tuottaa tuskaa sinulle, vaan iloa.\n\n-- Kuka voi niitä toisistaan erottaa! Sille, joka on tuomittu meren\nikuisen ulapoita mykkänä ja kylmänä melastelemaan, on suurin tuskakin\nvain päivänsäde pimeydessä.\n\n-- Poloinen poikaseni! Kuka tuomitsi sinne sinut?\n\n-- Minä itse.\n\n-- Voiko itse olla muita armottomampi itselleen?\n\n-- Kyllä, kun sydämen hulluus ja sielun itsekkäisyys hänet sokaisee.\n\n-- Milloin tuo tapahtuu?\n\n-- Silloin kun hän tekee väärin itselleen ja herjaa omaa pyhintä\npyydettään.\n\n-- Mikä oli siis vääryys, jota harjoitit itseäsi kohtaan?\n\n-- Minä rakastin.\n\n-- En ole vielä koskaan kuullut siitä ihmisiä tuomittavan.\n\n-- Niin, mutta minä rakastin itseäni ylitse kaikkea ja lähimmäistäni\nvain lämpö-aineena itselleni.\n\n-- Siis sinäkin kaipasit lämpöä ja aurinkoa?\n\n-- Kyllä. Mutta minä paloin kuin pätsi, minä poltin muita ja itseäni.\nMinä heitin siihen rovioon kaikki, mitä minulle oli rakkainta ja\nkalleinta, armainta ja arinta maailmassa.\n\n-- Ja rovio roihusi korkealla?\n\n-- Kyllä. Kaukaiset kansat tulivat sen hehkua imehtimään. Lopuksi heitin\nminä siihen oman rakkauteni.\n\n-- Sinä et siis vain itseäsi rakastanut?\n\n-- En. Lemmin neittä nuorempata.\n\n-- Ja hän?\n\n-- Luulen, että hän myös hehkui minulle joskus parhaina hetkinään. Mutta\nluulen, että hän muuten rakasti enin omaa rakkauttaan.\n\n-- Ja sinä?\n\n-- Rakastin hänessä vain omaa itseäni.\n\n-- Siis et sinä ole koskaan tuntenut muuta kuin itserakkautta?\n\n-- Tuskin. Kun poltin poroksi sen, tunsin, ettei minussa ollut enää\npaljon palamista.\n\n-- Ja nyt?\n\n-- Uiskentelen ahvenna ahventen seassa. Vain sinun sielusi kaipuu saa\nminut enää pinnalle nousemaan.\n\n-- Tahdot polttaa poroksi minutkin?\n\n-- Jos tahtoisinkin, olisi minulla tuskin siihen enää tilaisuutta. Olen\nkylmä, jääkylmä saakka sydämeen.\n\n-- Mutta sinun suutelosi ovat kuin tuli?\n\n-- Kuin revontuli, tahdoit sinä sanoa. Lienet kuullut joskus myös\nsinikeltaisista liekeistä puhuttavan?\n\n-- Mitä ne ovat?\n\n-- Ne ovat älyn salamoita. Meille mykistyneille on laki sellainen, että\nmitä syvemmälle me vaivumme ja mitä synkemmäksi meidän sielumme ja\nsydämemme kylmenee, sitä kirkkaammaksi käy meidän järkemme ja sen\nselkeämmin me loistamme omalla valollamme pimeydessä.\n\n-- Tahtoisin sinne alas, pois! Minäkin mykistymään, kylmenemään, minäkin\nomalla valollani loistamaan!\n\n-- Et tiedä, mitä toivot. Onneksi et osaa tietä sinne.\n\n-- Sinä osoitat. Tahdon sinne sinun kerallasi.\n\n-- Etkä sitten enää koskaan pääsisi päivänvaloon? Eikä olisi koskaan\nauki enää sinulle tie elämän kukkakumpuja kulkemaan?\n\n-- Tahdon olla siellä, missä sinä olet. Tahdon vaeltaa niitä polkuja,\njoita sinä vaellat, enkä mitään muita enää, sillä tiedä, että rakastan\nsinua.\n\n-- Etköhän sinäkin rakasta minussa vain omaa rakkauttasi?\n\n-- Saatpa nähdä sen silloin, koska syöksyn sinun kanssasi syvyyteen.\n\n-- Milloin tuon aiot tehdä?\n\n-- Koska päivä koittaa. Se on meidän kohtalomme ikuisesti yhdistävä.\n\n-- Minulla ei ole mitään kohtaloa enää. Olen mennyt mies. Sinulla on\nelämä edessäsi.\n\n-- Tahdon elää sinun elämääsi. En vain tätä, täällä pinnalla, vaan myös\nsitä siellä alhaalla pohjavesissä.\n\nNoin nousi ja laski, läikkyi ja väikkyi heidän keskustelunsa.\n\nJoka aamu erkanivat he jälleen, mutta joka ilta painautuivat he jälleen\naina lähemmä toisiaan. Oli kuin olisi pimeys valkeutta, valkeus\npimeyttä rakastanut. Siksi yhtyivät he yön kuutamolla.\n\nTaikka oli myös kuin olisi hehkunut heissä haave totuudelle, totuus\ntaas heidän kauttaan omaa kangastustaan tavoitellut.\n\nMitä he tiesivät siitä! Mitä he siitä välittivät! Sillä he rakastivat,\nja se riitti heille, ja he olivat kumpikin onnelliset omasta\nrakkaudestaan, mutta vain niin kauan kuin he yhdessä olivat.\n\nSitten heidän tiensä aina erosivat.\n\nToinen piili takaisin omaan itsekkääseen pimeyteensä ja kylmyyteensä.\nJa toinen meni takaisin siihen aisti-armaaseen mielikuva-elämään, jonka\nhän oli rakkautensa ympärille rakentanut ja joka nyttemmin oli hänelle\nkaikkea todellisuutta todellisempi.\n\nNäin he kumpikin elivät kotvasen kahta elämää, josta yöt kuuluivat\nheidän yhteiselle lemmelleen, mutta päivät heidän omalle\nhenkilökohtaiselle itselleen.\n\nKenties se olikin onnellisin aika heidän elämässään. Ainakin se oli\nonnellisin heidän lempensä lyhyessä, kiitävässä kuun tarinassa.\n\n\n\n\nYÖN LAPSI JA PÄIVÄN LAPSI.\n\n\nHe tahtoivat tietää liian paljon toisistaan, ja juuri siitä johtui\nheidän onnettomuutensa.\n\nEi lakannut koskaan kiusaamasta sulhoaan tuo kuvankaunis\nkuninkaantytär:\n\n-- Miten sinä vietät aikasi siellä alhaalla? Miksi et sinä kerro minulle\nmitään?\n\n-- Ei siinä ole mitään kertomista.\n\n-- Kyllä. Tahdon tietää kaikki, mikä vain koskee sinua. Kaikki,\nkuuletko, olkoon se sitten kuinka pimeää ja tähdetöntä tahansa! Mutta\nminä uskon, että se on hyvin mielenkiintoista.\n\n-- Kaikkea muuta! Se on yksitoikkoista kuin yö ja aina samaa kuin\nyksinäisen ajatukset. Vaihtakaamme puheen-aihetta!\n\n-- Emme. En tahdo, että pidätät mitään salaisuuksia minulta. Miksi sen\nteet, jos kerran rakastat minua?\n\n-- Teen sen juuri siksi, että rakastan sinua. Se on liian tuskallista.\n\n-- Etkö luule, että olen luotu kuormia kantamaan? Oh, sinä et tunne\nminua! Sinä tunnet minut vain ilossa ja nautinnossa, mutta juuri\nmurheessa minä olen jättiläinen.\n\n-- Uskon sen, armaani. Mutta olkoon kaukana minusta, että tahtoisin edes\nmielikuvituksessa sinulle taakkani sälyttää.\n\n-- Siis sinä et rakasta minua. Jos sen tekisit, et yksinäisyydelläsi\nylpeilisi.\n\nHymyillyt silloin vain vaieten ja kärsivästi se maankuulu\nkuninkaanpoika. Mutta kohta hänkin vuorostaan alkanut armastaan\nkiusaamaan:\n\n-- Etpä sinäkään sano itsestäsi kaikkea minulle. Tuskin tiedän edes,\nkuka olet. Kuinka vietät päiväsi? Ketkä ovat sinun seurakumppanisi?\n\n-- Tiedäthän, etten seurustele kenenkään kanssa. Tiedäthän, että\najattelen kaiket päivät vain sinua. Ja kun ilta joutuu, on sydämeni\nriistäytyä rinnastani ja rientää jo edeltäni sinua kohtaamaan.\n\n-- Sen uskon. Mutta on pitkä taival aamusta iltaan. Täytyyhän sinulla\njotakin seuraa olla. Joitakin hovineitoja, joitakin kavaljeereja,\nkenties nuoria ja kauniitakin?\n\n-- Juuri sinun tähtesi olen jättänyt kaikki kavaljeerit ja hovineidot,\njopa isäni palatsinkin, jonne en palaja enää milloinkaan. Asun tuolla\ntuon köyhän kalastajan majassa. Pidän seuraa itselleni.\n\n-- Ja mitä ajattelet sinä siellä minun poissa ollessani?\n\n-- Sinua.\n\n-- Mutta mitä muuta? Tietysti täytyy sinulla sielläkin olla joku\nympäristö. Ketä muita siellä asuu?\n\n-- Ei muita kuin vanha leskivaimo poikansa ja sokean isänsä kanssa.\n\n-- Ja tuo poika? Hän on varmaan nuori ja kookas varreltaan?\n\n-- Kyllä. Hänen hartiansa ovat leveät kuin ovi ja hänen kasvoillaan asuu\nlempeä ja yksivakainen totisuus.\n\n-- Ja hänen silmänsä?\n\n-- Liekuttavat syvällä päässä kuin kutsuva kotiliesi.\n\n-- Ja hänen kutrinsa?\n\n-- Ei, nyt en minä tahdo enää puhua hänestä mitään. Puhukaamme nyt\nsinusta!\n\n-- Katsopas! Sinä olet jo nyt häneen rakastunut.\n\n-- Armaani, oletko mustasukkainen? Hänelle?\n\n-- Jokaiselle, joka vain sinua lähestyy. Jokaiselle, joka vain saa\nviettää hetkenkin sinun seurassasi.\n\n-- Luotatko niin vähän minuun?\n\n-- Luotan sinuun kuin Luojaan kaikkivaltiaaseen. Mutta ymmärrätkö, että\nhetki, jonka kuka hyvänsä viettää seurassasi, on varastettu minulta,\nettä suloinen kaiku, jonka kuka hyvänsä kuulee äänestäsi, on otettu\nminun aarre-aitastani?\n\n-- Mutta ethän sinä kuitenkaan voi olla ijäti kanssani. Sinunhan täytyy\naina aamuin takaisin syvyyteen.\n\n-- Juuri siksi minä vihaan teitä, te päivän lapset!\n\n-- Vihaat? Minuakin?\n\n-- Sinuakin. Mitä te tiedätte meistä täällä alhaalla?\n\n-- Miksi et sinä siis kerro minulle mitään?\n\n-- Kerran kertonenkin.\n\n-- Olet paha. Ymmärrän, että kuulut pimeyteen.\n\n-- Sinäkin sanot sen? Sinä?\n\n-- Anna anteeksi!\n\n-- Kuulun pimeyteen, mutta juuri siksi meille on niin paljon anteeksi\nannettava.\n\nPäättyneet moiset kohtaukset useimmiten hiljaisiin, molemminpuolisiin\nnyyhkytyksiin ja sovintoon.\n\nMutta vaikka heidän suhteensa aina sellaisten jälkeen olikin hellempi\nja herttaisempi, jäi jälelle arkuus ja epätietoisuus, mistä asioista\nheidän lempensä sieti puhuttavan, mistä ei. Ja se taas vaikutti\nvahingollisesti heidän suhteensa välittömyyteen.\n\nHe tunsivat, että syvä juopa oli heidän välilleen kiinnitetty. He\ntekivät kaikkensa sitä täyttääkseen, mutta tunsivat, että se vain\nlaajeni ja syveni jokaisesta heidän yrityksestään.\n\nSe oli saattaa epätoivoon heidät.\n\nVihdoin he eivät nähneet muuta keinoa kuin olla aivan suorat ja todet\ntoisilleen. Mutta samalla riisuivat he itsensä toistensa edessä\nhenkisesti alastomiksi.\n\nHarva rakkaus kestää sellaista. Eikä varsinkaan rakkaus ihmisen ja\nahvenen, verevän, lämpimän naisen ja kylmän, kuutamoisia ulapoita\nuiskentelevan kuvajaisen välillä.\n\nKertoi ensin tarinansa se maankuulu kuninkaanpoika.\n\n\n\n\nAHTOLAN ASUKKAAT.\n\n\n\"Minä olin nuori kuin sinäkin\", hän sanoi, \"kuin sinäkin kaunis ja\nälykäs, itsekäs ja oikullinen. Kuin sinäkin olin minä suurta sukua,\nkuin sinunkin oli minun isäni kuuluisa kuningas ja minun piti tulla\nsuuren valtakunnan hallitsijaksi.\n\nKuin sinäkin näin minä näkymättömiä. Mutta koska minä en osannut\nihmisiä rakastaa, ainoastaan omaa itseäni ja mielikuviani, otti Jumala\npois minulta lopunkin ihmisyyden ja syöksi minut meren kalaksi,\nahveneksi ahventen valtakuntaan, meren aavojen ulapoita uidakseni, maan\nalku-elon synkissä syövereissä olemaan opetellakseni.\n\nEnsin kun jouduin sinne, se oli vain hauskaa ja hupaista minusta, sillä\nse oli uutta.\n\nHei, miten minä sousin ja huopailin evilläni, hei, miten minä pärskytin\npyrstölläni! Olin huolettomin huolettomista, kevein kepeimmistä, ja\nvoin huoleti sinulle tälläkin hetkellä sanoa, että hilpeämpää,\nsukkelampaa, sukeltelevampaa ja elämän-iloisempaa ahventa ei koskaan\nole uinut Saksan salmilla syvillä, eipä edes Tanskan saarten\ntuollapuolen.\n\nTodellakin, minussa asui elämän-ilo, harvinainen minun heimossani ja\nyleensä alla pohjantähden.\n\nTiedätkö, mitä se merkitsee? Ymmärrätkö, että elämä on silloin kuin\nsilkkiä, että kukaan ei ole köyhä eikä kipeä, että kaikki karkeloi\nsilmissäsi, maa, meri ja taivas ynnä kaikki niiden monenkaltaiset\nasukkaat? Että taivas on niinkuin Luojan teltta ja maa niinkuin hänen\nastinlautansa ja että meri, Jumalan vapaa valtameri, kätkee sisällään\nsuunnattomia salattuja aartehistoja, joista jokainen voi mielinmäärin\nammentaa?\n\nJa minä ammensin sylin täysin ja minä nautin olemassaolostani.\n\nElin niinkuin jokainen aamu olisi ollut minulle ensimmäinen ja jokainen\nilta viimeinen, enkä nähnyt loppua sieluni ja ruumiini\nruhtinaalliselle, runsaudensarviselle tuhlaukselle. Sillä tuhlausta se\noli, sen hyvin käsitin, mutta minä ajattelin: anna mennä! sillä enhän\nminä tuhlannut toisen omaa.\n\nVasta paljon myöhemmin opin ajattelemaan, ettei kukaan ole itsensä\nherra, ainoastaan Jumala taivaassa tai ihminen omassa sydämessä, jolle\nme kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme.\n\nOlin sittenkin tuhlannut toisen omaa.\n\nMutta sitä en minä ajatellut silloin. Minä elin ja annoin muidenkin\nelää! Minä uin, mutta en uponnut, minä tuhlasin, mutta en tuhmistunut.\n\nMinä söin paljon pieniä kaloja viereltäni, mutta minä katsoin tarkkaan\nennen kuin kävin kenenkään itseäni isomman kimppuun, sillä kaiken muun\nhyvän lisäksi oli Jumala antanut minulle verrattoman\nitsesäilytysvietin, jota saan kiittää m.m. siitä, että elän vielä.\n\nMinä tahdoin voittaa enkä tulla voitetuksi. Taitavasti hetkeni valiten\nja sopivaan, suojattomaan paikkaan iskien se onnistuikin minulle\ntavallisesti. Joskus se ei onnistunut, ja minulla on monta mahtavaa\narpea ruumiissani.\n\nMutta se oli minulle vain leikkiä, vain jaloa urheilua tai hauskaa\nhippajuoksua muun ilon lomassa.\n\nMitä tiesin minä vielä elämän vakavuudesta, mitä olemassaolon tuimasta,\nvääjäämättömästä, leppymättömästä taistelusta! Olinhan minä rikas,\nolinhan minä ruhtinas kalojen seassa, kuningas ahventen valtakunnassa.\nJa luulinhan minä olevani täällä vain leikilläni!\n\nMinä hetkenä hyvänsä, ajattelin, ponnahdan minä pintaan, annan palttua\ntälle kaikelle ja muutun takaisin ihmiseksi ja maankuuluksi\nkuninkaanpojaksi.\n\nNiin tuli hetki, jolloin koetin sitäkin -- enkä onnistunut.\n\nKoetin toisen kerran, samalla seurauksella. Koetin kolmannen ... ei, se\nei käynyt enää, minä vajosin auttamattomasti takaisin Ahtolan\nasukkaaksi.\n\nNyt vasta rupesi sydänalaani ahdistamaan. Nyt vasta aloin minä\naavistaa, että tässä olivat kyseessä korkeammat voimat ja että tämä oli\nKaikkivaltiaan rangaistus minulle siitä, etten ollut oikein käyttänyt\nleiviskääni.\n\nMinun oli siis jäätävä ijäksi tänne alas? Minä en siis koskaan, en\nkoskaan saisi tuntea veren lämpimän läikkää enää, en koskaan kulkea\nJumalan kuu ja päivä kupeellani?\n\nTuo ajatus oli aluksi tehdä hulluksi minut.\n\nMutta sitten minä miehistyin. Sitten minä purin hampaani yhteen ja\najattelin: tullaan toimeen pimeässäkin! Ja kun minä näin meren pohjassa\nniin monta, jotka loistivat omalla valollaan, minä päätin tehdä samoin\nja valkaista pimeyttä ympäriltäni.\n\nMinussa oli paljon poltto-ainetta. Minä paistoin kuin kynttilä ja olin\nitseeni sangen tyytyväinen. Mutta aina oli jossakin lähitienoilla joku\ntoinen, joka paistoi vielä paremmin, eikä se voinut olla minussa\nkirpeätä kateutta ja kaunaa herättämättä.\n\nJos se oli pienempi minua, minä söin suuhuni sen. Jos suurempi, vältin\nkoko sitä seutua ja viiletin kiireesti muille markkinoille.\n\nTäytyihän minun olla suurin kaikista ja paistaa kirkkaimmin kaikista\nainakin omassa ympäristössäni!\n\nMutta samalla oli mieleni mustan-murheellinen.\n\nTunsin tuhlanneeni jotakin sellaista, jota en koskaan, en koskaan saisi\ntakaisin enää, elävän, ihanan ihmisyyteni ja sen valoisan valtakunnan,\njonka Jumala kaikkivaltias oli kerran määrännyt minun perinnökseni ja\nasuinsijakseni.\n\nOlin saanut sensijaan vain ahventen valtakunnan, jonka asukkaat eivät\nnekään minua ehdottomaksi kuninkaakseen tunnustaneet. Näin kyllä, että\nhe pitivät minusta minun hilpeän luontoni vuoksi, mutta juuri samasta\nsyystä he eivät minua kyllin kunnioittaneet.\n\nOlin vain huvineuvos, vain hovinarri heille, ja minun parhaat temppuni\nja päähänpistoni, joista monet todellakin olivat varsin nerokkaita,\nolivat vain omiaan heissä tuota vähemmän imartelevaa käsityskantaa\nkasvattamaan.\n\nEivät he minun leikistäni lämmenneet tai minun ilostani ilahtuneet,\nkävivät päinvastoin kahta jörömmiksi ja vetäytyivät loitommalle kuin\nmaalaiset jotakin markkinakummaa katsomaan.\n\nHuomasin kaikesta, että olin vain erikoisuus, vain outo originaali\nheidän mielestään. Ja niin rupesin minäkin alkuperäisen luontoni\njätteitä häpeämään ja pyrkimään kaikessa heidän kaltaisekseen.\n\nKävihän se, kävihän se odottamattoman hyvin. Pian olin minä kala\nniinkuin kaikki muutkin kalat, ahven niinkuin kaikki muutkin ahvenet,\nja minä muistin yhä harvemmin, mistä olin tänne tullut ja kuka minä\noikeastaan olin.\n\nRupesin tylsistymään. Toisinaan, kauniina, kirkkaina kesäpäivinä,\nsaatoin vielä joskus nousta pintaan vedenpäällisen elämän merkillistä\nvalkeutta ja kuulakkuutta ihantelemaan.\n\nMoni himmeä, haalistunut mielikuva entisiltä ajoilta kulki silloin läpi\nolemukseni. Mutta muuten minä elin enimmäkseen siellä alhaalla ja\nviihdyin siellä alhaalla, enkä vihannut mitään niinkuin niitä komeroita\nsielussani, joissa joku entisen autuaamman olotilan muisto tuntui vielä\nvasten tahtoani asustavan.\n\nSamalla olivat silmäni tottuneet jo huomaamaan, mitä oli oikeastaan\nelämä tuolla alhaalla ja mitä piili noiden synkkien sydänvesien\npimennoissa.\n\nSiellä piili elämän taistelu, olemassaolon taistelu, kiinteä,\njokahetkinen, hellittämätön.\n\nMinullehan se oli ollut vain leikkiä, vain liikojen, käyttämättömien\nvoimien vallatonta temmeltelyä, mutta heille se oli täyttä totta.\n\nKoko heidän aikansa meni vain elatuksen hankkimiseen. Koko päivän,\naamusta iltaan, he vain vaanivat ja väijyivät, piilivät ja pakenivat,\nja mielenkiinto, jota he toisiaan kohden osoittivat, oli lähinnä\nsyömärin, joka tutkii lautastaan.\n\nKun tuon huomasin, kauhistuin. Oliko tämä elämän arvoista? Eikö\nelämällä siis ollut mitään sen suurempaa ja korkeampaa tarkoitusperää?\n\nEi! täytyi minun tunnustaa itselleni.\n\nKävin läpi mielessäni kaikki elämänmuodot, jotka tunsin, korkeimmasta\nalimpaan, ja huomasin niissä kaikissa saman syömärillisen\ntarkoitusperän.\n\nSilloin rupesi elämä minua pelottamaan ja inhoittamaan.\n\nMutta toiseltapuolen nautin minä sen saastaisuudesta niinkuin mato\nhaaskastaan, sillä todistihan se minulle päivänselvästi, etten ollut\nkadottanut mitään, jos olinkin kadottanut ihmisyyteni.\n\nSinä teit minut ihmiseksi jälleen. Mutta vain öisin, sillä silloin sinä\nuneksit minusta ja kohtaat unelmasi.\n\nPäivisin sinäkin elät omaa elämääsi.\n\nMyöskin minä uneksin joskus siihen aikaan jotakin samantapaista. Illoin\npään ruohikkoa kohti kääntäessäni ja yksitoikkoiseen torkahteluun\nvaipuessani kulkivat sielunsilmieni ohitse usein kummat kuvajaiset.\n\nMinä näin Ahtolan linnan, linnassa Ahdin ruokoparran ja Vellamon veen\nemosen sekä armaiden aallotarten parvet vetehisten vallattomassa\nkaulailussa.\n\nTiesin, että se oli vain unta. Mutta minä uneksin itseni siten jumalien\nvertaiseksi, otin osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa, heidän\nleikkeihinsä ja kuolemattomiin karkeloihinsa, ja tunsin olevani\nyläpuolella herjan ihmisheimon.\n\nEn tiedä, mitä muut ahvenet uneksivat. Mutta arvelen, että he uneksivat\nsitä samaa, ja kun he yön kulun mukaan kääntyvät ruohikon rinnassa päin\nulappaa verkalleen, he luulevat vellamoisten tanhujuoksuja juhlivansa.\nSitten tulit sinä. Lopun tiedät sinä.\"\n\n\n\n\nHOLLANTILAINEN TAULU.\n\n\n\"Istun tuvan nurkassa\", kertoi tuo kuvankaunis kuninkaantytär,\n\"jakkaralla pitkän pöydän takana, jonne olen osannut hiipiä kenenkään\nhuomaamatta. Tuli palaa takassa, eukko häärii ja hämmentelee\nkalakeittoaan lieden ääressä, mutta sängynlaidalla istuu hänen sokea\nisänsä ja kutoo nuottaa vanhalla kopeloivalla tottumuksellaan.\n\nHänen kasvonsa ovat kiinteät ja liikkumattomat. Lieden liekit heittävät\nhänen mahtavan varjokuvansa vastapäiselle seinämälle.\n\nKuuluu kolinaa eteisestä, saapuu mereltä poika saaliineen.\n\nOven kamana on liian matala, hänen täytyy kumartua siitä sisälle\ntullessaan. Hänen kerallaan tulee toinen vanhempi mies naapurista,\njonka kanssa he yhdessä kalastavat.\n\nHe istuvat rahille vastapäätä takanloimua ja sytyttävät piippunsa.\nUlkona on ilta jo pimeäksi hämärtynyt ja kuu katsoo ikkunasta.\n\nOn vaihdettu yksinkertaiset tervehdyssanat. Kukaan ei sitten pitkään\naikaan puhu mitään.\n\nVihdoin tekee vanha vaari pari kysymystä tuulesta ja kalojen kulusta.\nNiihin vastataan eikä kukaan jälleen pitkään aikaan puhu mitään.\n\nPata porisee liedellä, meri kohisee tuvan takana. Kaikki on niin\nkotoista ja turvallista.\n\nKeskustelu pääsee vähitellen vauhtiin. Puhutaan vieraista maista ja\nvanhoista, vuosikymmeniä sitten tapahtuneista haaksirikoista, joissa\nmilloin minkin sukulainen on haihtunut jäljettömiin. Kaikki tapahtuu\nniin tyynellä ja luonnollisella tavalla kuin se olisi yksinkertaisin\nasia maailmassa ja kuuluisi elämänjärjestykseen.\n\nNaapurin mies on purjehtinut monta kertaa maailman ympäri. Hän on\nkäynyt Tyynen meren saarilla ja tietää niistä monta ihmeellistä\nkertomusta.\n\nToiset niistä ovat lumottuja, niin että merimies, joka kerran astuu\nniiden rantaan, ei koskaan enää löydä laivalleen. Hän jää elämään\npuiden hedelmistä ja maan ytimestä ja kasvaa pian yhteen puiden ja\nkukkasten kanssa.\n\nNaiset siellä ovat kauniita kuin synti ja miehet ylpeitä ja peljättäviä\nkuin jalopeurat.\n\nMoni valkorotuinen on heidän nuijan-iskustaan nurmeen kepertynyt.\nToiset heistä taas osaavat loihtia ja tavoittaa uhrinsa satojen\npeninkulmien takaa.\n\nPuuttuu puheeseen vanha vaarikin. Hänkin on käynyt monessa kaukaisessa\nmaassa, nähnyt monta outoa ja kummallista kansakuntaa.\n\nEräällä niistä oli ollut taika sellainen, ettei heidän maassaan saanut\ntappaa mitään elävää olentoa. Itse he käydessään lakaisivat tietään\nluudilla, ett'eivät vain edes vahingossa astuisi jonkun pienen\nmaanmatosen päälle.\n\nOllut heillä laivassa kokkipoika, joka oli pilkannut mokomaa tapaa ja\ntallannut noita pieniä elukoita tahallaan. Mutta ennen kuin he olivat\nankkurinsa nostaneet, hän oli ollut täynnä paiseita, joihin oli\nilmestynyt pieniä, valkoisia matoja, samanlaisia, joita hän oli\ntallannut juuri.\n\nMadot olivat syöneet hänet elävältä.\n\nNäin oli päästy pian n.s. ihmeellisten kertomusten alalle, joka tuntui\nheitä kaikkia aivan erikoisesti viehättävän. Jokaiselle heistä oli\njoskus elämässään tapahtunut jotakin kummallista ja ylenluonnollista.\n\nEukon mies esim. oli jo hyvästellessään tiennyt viimeiselle matkalle\nlähtevänsä.\n\n\"Kuuntelehan tuuliviiriä\", hän oli sanonut, \"milloin se pahalla äänellä\nparkaisee. Silloin tiedät minunkin menneen meren syövereihin.\"\n\nOllut montakin maailmankaato-myrskyä sinä syksynä, myrännyt meri,\nvinkunut tuuliviiri. Mutta ei sillä ollut vielä sitä oikeata kuoleman\nääntä ollut, oli ollut elämän ääni, joskin valittava ja vaikeroiva.\n\nEräänä yönä sitten se oli äkkiä pahasti parkaissut, korahtanut kuin\nkuolevan kurkku, ja oli silloin hänkin tiennyt, että hänen miehensä\njuuri sillä hetkellä hukkui, kuten tietoja vertaamalla oli voitukin\ntodeta jälestäpäin.\n\nKun aamulla mentiin katsomaan, oli viiritanko poikki ja viiri maassa.\nSieltä ei sitä ollut kukaan rohjennut enää paikalleen kohottaa.\n\nNaapurin mies, jonka isä oli hukkunut Bermudas-saarten luona, näki\nvieläkin joka yö hänet ja olisi voinut piirtää jokaisen karin ja riutan\nsieltä, vaikka hän ei ollut koskaan siellä käynytkään.\n\nVaaria vastaan oli kerran sumussa tullut laiva, joka samassa hetkessä\noli haaksirikkoutunut toisella puolen maapalloa. Siinä oli hänen\nveljensä mennyt, siksi se oli näyttäytynyt.\n\nHänen tyttärenpojalleen ei ollut vielä mitään niin merkillistä\ntapahtunut.\n\nMutta hänenkin viereltään oli mennyt mereen mies, joka aikoja sitten\noli ennustanut oman kohtalonsa, ja hänenkin kasvoillaan asui muiden\nhaastellessa tuo harras vakavuus, joka todisti hänenkin kuuluvan\ntäydellisesti samaan henkiseen ilmakehään, missä ei mikään epäilys\nnäiden asioiden todenperäisyydestä ollut mahdollinen.\n\nKaikki nuo neljä kuuluivat yhteen. Minä yksin olin piirin ulkopuolella.\n\nTunsin itseni niin orvoksi ja yksinäiseksi, että minun olisi tehnyt\nmieleni itkeä ääneen, sillä minullahan ei ollut mitään kummitusjuttua\nheille kerrottavana.\n\nNiin, olisi ollut yksi tosin, se, mitä me kaksi nyt elämme juuri, mutta\nsilloinhan minun olisi täytynyt puhua heille sinusta ja itsestäni ja\nmeidän rakkaudestamme sekä paljastaa heille koko eloni salaisuus.\n\nSitä en tahtonut, ja siksi olin iloinen, kun sain istua vain\njakkarallani syrjässä ja huomaamattomana kaikelta muulta paitsi tuon\nkauniin nuorukaisen silmäyksiltä.\n\nHän katsahti todellakin pari kertaa minuun rohkaisevasti ikäänkuin\nsanoakseen: noh, nyt on sinun vuorosi! Mutta sekin tapahtui vakavasti\nkuin kirkossa ja hän käänsi heti katseensa pois, kun hän näki minun\nsiitä vaivautuvan.\n\nKalakeitto oli valmis. Naapurin mies nousi lähteäkseen.\n\nKaikki siirtyivät pöydän ääreen ja siitä pian leposijoilleen. Tuli\nriittyi takassa. Pian oli koko tupa pimeä eikä kuulunut muuta kuin\nnukkuvien säännöllinen hengitys enää.\n\nMinä yksin lepäsin silmät auki vuoteellani.\n\nLepäsin ja ajattelin omia aikojani.\n\nJo pitemmän aikaa olin ollut huomaavinani vanhusten viittauksista, että\nhe olisivat mielellään toivoneet minusta miniätä taloon.\n\nOlin koettanut olla niitä niin kauan kuin mahdollista ymmärtämättä,\nsillä sitähän minä en tahtonut, minähän rakastin vain sinua. Mutta tänä\naamuna oli tapahtunut täydellinen kosinta, jota ei enää voinut väärin\nkäsittää.\n\nAh, kuinka kernaasti minä olisin jo pelkästä kiitollisuudesta tehnyt\nheidän mielikseen! Mutta minähän en voinut ja siksi minä pyysin\nmiettimisaikaa.\n\nHuomenna on tuo miettimis-aika lopussa. Mitä minä silloin teen?\n\nHypähdin vuoteeltani, juoksin, jouduin, tapasin sinut. Kaiken muun\ntiedät sinä.\"\n\n\n\n\nLEMMEN KAIKKIVALTA.\n\n\nKumpikin he olivat kauan hiljaa, kerrottuaan tarinansa ja kuunteltuaan\ntarkoin toisiaan.\n\nVihdoin virkahti se maankuulu kuninkaanpoika:\n\n-- Siis huomenna?\n\nHelkähti kuin katkeava hopeakieli siihen ääni tuon kuvankauniin\nkuninkaantyttären:\n\n-- Niin huomenna. Mitä minä vastaan hänelle?\n\nItki silloin hiljaa se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta vihdoin\npusertuivat seuraavat epätoivon sanat hänen huuliltaan:\n\n-- Kaiketi sinun on mentävä hänen kanssaan naimisiin.\n\n-- Vaikka rakastan sinua?\n\n-- Vaikka. Ethän sinä voi minua naida. Olenhan minä vain sinun\nmielikuvasi.\n\n-- Niin, olethan sinä vain minun mielikuvani.\n\nToisti koneellisesti nuo sanat tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja kohta\nheitä oli siinä kuutamoisen meren rannalla kaksi itkijää.\n\n-- Ja sinä? kuiskasi sitten hiljaa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.\n\n-- Kaiketi on minun jäätävä Ahtolan asukkaaksi.\n\n-- Ja mentävä Ahdin kassapäiden karkeloihin?\n\n-- Niin.\n\nLepatti silloin kuin haavanlehti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Kävi\nhän armaansa käteen ja piti sitä kauan kädessään.\n\n-- Eikö mikään, mikään mahti maailmassa, hän sanoi, voi sinua niistä\npelastaa?\n\n-- Tuskin. Ne ovat ainoa lohdutukseni siellä alhaalla. Ainoa, sen\njälkeen kun sinä menet pois minulta.\n\n-- Mutta jos minä en mene? Jos minä jään?\n\n-- Sinä olet jo mennyt. Sinä rakastat jo oikeaa ihmislasta.\n\n-- Ja sinä Ahtolan impysiä?\n\n-- Kuulun Ahtolan valtakuntaan. Huvittelen niinkuin näen kaikkien\nmuidenkin ympärilläni huvittelevan.\n\n-- Mutta onko sinun pakko kuulua sinne? Etkö ole jo aikoja sitten\nrikostasi sovittanut?\n\n-- Nähtävästi en saa sitä enää sovitetuksi milloinkaan.\n\n-- Älä niin sano! Me keksimme kyllä jonkun keinon. Me rukoilemme\nJumalaa...\n\n-- Turhaan! Hän on kääntänyt kasvonsa pois minusta, senjälkeen kun olen\nhänen kuvansa sydämestäni kadottanut.\n\n-- Hän on pitkämielinen ja hyvä. Hän, joka tekee laupeuden monelle\ntuhannelle, ei toki voi tuomita elävää ihmissielua ijäksi pimeyteen!\n\n-- Unohdat, että olen elävä ihmissielu vain sinun mielikuvituksessasi.\nMuuten olen minä ahven, pelkkä ahven. Ja jään ahveneksi kaiken\ntodennäköisyyden mukaan iankaikkisesti.\n\n-- Siis ei mitään keinoa?\n\n-- Ei mitään pelastusta?\n\n-- Kenties. Olisi ehkä yksi.\n\nLausui raskaasti niinkuin rautaisen taakan alta nuo sanat se maankuulu\nkuninkaanpoika. Mutta toinen tarrautui niihin kiinni kuin hukkuva\noljenkorteen.\n\n-- Kuinka? Siis olisi joku keino? hän kysyi. Mikä?\n\n-- Minä en voi sitä sanoa sinulle.\n\n-- Miksi et? Tiedäthän, että rakastan sinua.\n\n-- Juuri siksi. Juuri siksi on minun mahdoton saada niitä sanoja\nhuuliltani.\n\n-- Siispä otan minä ne niiltä!\n\n-- Et. Se on minun salaisuuteni.\n\n-- Siispä tahdon olla sinun salaisuutesi salaisuus!\n\nSuuteli sulhoaan kauan ja kuumasti tuo kuvankaunis kuninkaantytär.\nMutta kun hän sitten katsahti hänen silmiinsä, hän huudahti hiljaa,\nniin kummallisen kuolleet, elottomat ja kuitenkin intohimoisesti\nvetävät ne olivat.\n\nNyt oli hän aivan selvillä hänen salaisuudestaan.\n\n-- Se vaatii siis _niin_ suuren uhrauksen? hän kuiskasi.\n\n-- Kyllä. Ei ole mitään suurempaa.\n\n-- Siis on se kuolema?\n\n-- On. Minä en voi tulla pelastetuksi pimeyden valtakunnasta, ellei joku\nrakasta minua niin, että antaa sielunsa ja ruumiinsa minun edestäni.\n\n-- Ja muuttuu itse meren kalaksi?\n\n-- Niin. Ja sitähän ei kukaan voi. Sitähän ei voi eikä saa vaatia\nkeneltäkään ihmiseltä.\n\nHymyili silloin omituisesti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Mutta hän\nei sanonut mitään, vaan säilytti salaisuutensa.\n\nAamurusko kohotti jo yli vuorten sormiaan.\n\n-- Niin, meidän on kaiketi sitten erottava, hän sanoi.\n\n-- Niin. Ja tänä iltana sinä olet jo toisen oma.\n\n-- Ja tänä iltana sinä menet jälleen Ahdin impien karkeloihin.\n\nHe erosivat.\n\nPulahti pimeään valtakuntaansa se maankuulu kuninkaanpoika. Ja palasi\ntakaisin köyhän kalastajan tupaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär, hiipi\nhiljaa saranan narahtamatta, uksen ulvahtamatta.\n\nMutta kaikki pienet, siniset lemmenkukat rannalla painoivat päänsä\nvienosti alas ja virkahtivat surumielin:\n\n-- Nuo kaksi eivät näe toisiaan enää milloinkaan.\n\nMutta kaikki kultaiset aamunsäteet, jotka mailla, metsissä ja merellä\nkarkeloivat, hyppivät hilpeinä kukalta kukalle ja kuiskasivat heille:\n\n-- Nuo kaksi eivät eroa milloinkaan. Ettekö näe, että he rakastavat\ntoisiaan? Eikä toinen pääse niin pitkälle meren syvyyteen eikä toinen\nniin korkealle taivaan valkeuteen kohoamaan, ettei sittenkin olisi\nheidän välillään silta, jota juoksevat heidän armaimmat ajatuksensa.\n\nJa pienet, siniset lemmenkukat rannalla nostivat päänsä jälleen\nilahtuneina ylös ja sanoivat:\n\n-- Päivänsäteet ovat oikeassa. Ei ole syvyyttä niin syvää eikä korkeutta\nniin korkeaa, ettei rakkaus niitä yhdistäisi.\n\nJa kohta lauloi koko maa, meri ja taivas Luojan luomisvirttä.\n\n\n\n\nMOLEMMAT MORSIUSPARIT.\n\n\nVieri sitten aikaa vähäisen.\n\nVietti yönsä Ahdin impien ilossa se maankuulu kuninkaanpoika, mutta\nnotkui neinnä morsianna köyhän kalastajan mökissä tuo kuvankaunis\nkuninkaantytär, joka ei ollut hennonnut evätä kättään muhkealta\nnuorukaiselta, joskin hänen sydämensä oli kumman kuvajaisen oma.\n\nNäin elivät he kumpikin kotvasen omituista, vaarallista kaksois-elämää.\n\nRaikui riemu kattoon saakka Ahdin pitkissä pidoissa. Paistoi päivä\nleppeämmin merimiehen lesken taloon mieluisan miniän helman kynnystä\nkuluttaessa.\n\nKuitenkaan he eivät kumpikaan voineet unohtaa toisiaan.\n\nPyrki usein sen maankuulun kuninkaanpojan nauru itkuksi tyrehtymään\nkeskellä jumalaisten juominkeja, aallon kassapäiden karkeloita. Eikä\nollut kaukana kyynel mieluisan miniänkään, kun kuu illoin tupaan tuli\nja meri tuvan takana hänelle muinaisia muistutteli hiljaisella,\nsalaperäisellä hyminällään.\n\nKuitenkin he koettivat kumpikin urhoollisesti kestää eronsa. Sillä\nolivathan he niin sen päättäneet.\n\nKoitti sitten päivä, joka oli päättyvä häihin ja hää-yöhön heille\nkummallekin.\n\nPidettiin paljon Ahdin linnassa siitä maankuulusta kuninkaanpojasta.\nHän oli siro, hän oli sorea, hän oli sukkela, ja vaikka kaikki\ntiesivätkin, että hän oli oikeastaan vain ihmislapsi, sopi kalanpursto\nniin hyvin hänelle, että korkeimmatkin kuolemattomat kohtelivat häntä\nvallan vertaisenaan.\n\nViimeksi oli Ahti tarjonnut oman tyttärensä vaimoksi hänelle. Hän oli\nsuostunut, ja häät oli eräänä elokuun yönä Ahtolan valtakunnan koko\nkomeudella vietettävät.\n\nPitkästynyt odotukseensa myös mökin muhkea nuorukainen. Huolimatta\nmorsiamensa vastaväitteistä hän oli samaksi illaksi kutsunut luokseen\npapin ja lukkarin sekä vieraiksi kaikki kalastajat pitkin rannikkoa.\nEikä hän ollut muuta kuin nauranut heleästi, kun oli hätäpäissään\nuskonut hänelle huolensa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.\n\n-- Tiedäthän, että pidän paljon sinusta, tämä hänelle huohottaen\nsopertanut. Kenties olen kuitenkin tehnyt väärin sinua kohtaan, kun\nolen sallinut sinun kanssani kihlautua. Sillä minä kuulun toiselle,\ntoinen omistaa minun tunteeni ja ajatukseni...\n\n-- Toinen? Kuka toinen?\n\n-- Hän, meren sulho, kumma kuvajainen. Hän, joka nousee joka kuudan-yö\nminun luokseni syvyyksistä ja jota vastaan minä joka ilta riennän\nvenevalkamaan...\n\n-- Armaani! Nyt sinä suotta syytät itseäsi! Olenhan jo viikkoja nukkunut\nvierelläsi ja pitänyt silmällä sinua: et sinä ole mihinkään mennyt.\n\n-- En nyt, kun me olimme hänen kanssaan päättäneet erota toisistamme.\nMutta minä tunnen jo edeltäkäsin, etten sittenkään, en sinä ilmoisna\nikänä jaksa pitää päätöstäni. Siksi varoitan vilpittömästi sinua: älä\nluota minuun! Heitä, hylkää minut!\n\n-- Moisten kuutamokuvittelujen takia? En milloinkaan. Olen päinvastoin\nvarma, että saan mitä parhaan ja uskollisimman vaimon sinusta.\nÄitimuori on oikeassa. Hän sanoo, että se on aivan ansaitsematon onni\nminulle.\n\n-- Älä puhu niin! Sinä särjet sydämeni. _Minä_ en _sinua_ ansaitse,\nymmärrätkö? Sinä olet suuri, sinä olet kaunis, sinä olet eheä ... minä\nkurja olen moneen osaan paloiteltu.\n\n-- Yksikin niistä riittää minulle. Ja saanhan minä parhaan palan, eikö\ntotta?\n\n-- Älä ole niin varma siitä. Jos _hän_ tulee...\n\n-- Meren sulho?\n\n-- Niin. Hän vaatii silloin kaikki. Hän vie minut sieluineni ja\nruumiineni.\n\n-- Ja tuota hassutusta pyydät sinä minua uskomaan!\n\nOlleet turhia kaikki meren morsiamen varoitukset. Eikä hän voinut olla\nitsekseen ihmettelemättä, että tuo kalastajanuorukainen, joka uskoi\nkaikki, mitä muuten meri-elämästä ylenluonnollista kerrottiin, ei\nottanut ollenkaan uskoakseen sitä, mikä hänelle, kuvankauniille\nkuninkaantyttärelle, oli mitä yksinkertaisinta ja luonnollisinta.\n\nJa hän oli tullut siihen johtopäätökseen, ettei ihmeellisyys ollut\nsamaa kaikille ja että seikka, jota toinen piti selviönä, saattoi olla\ntoiselle kaikkien luonnonlakien väkivaltaista vääristelyä.\n\nSamaan aikaan vaihdelleet kirjavan kiven kupeella mielipiteitään Ahdin\nimpien imanne ja se maankuulu kuninkaanpoika.\n\n-- Armaani, miksi sinä olet niin surullinen? Ahtolan nuorin neiti\nkysynyt. Etkö iloitse? Kuulummehan tästä illasta toisillemme.\n\n-- Tietysti iloitsen minä siitä. Ja huomisesta saakka sinä tulet\nnäkemään minut vain iloisena.\n\n-- Mutta tänä iltana? Mikä kaihtaa tänä iltana sinun kasvojasi? Joku\nmuisto muinaisesta?\n\n-- Niin. Viimeinen varjo maan viheliäisyydestä. Mutta älä välitä siitä!\nHuomenna olen minä kokonaan kirkas ja vain sinua varten.\n\n-- Kuinka kummallisia te ihmislapset olette? Te kärsitte maalla ja te\nkärsitte meressä, eikä teidän sielunne ole koskaan siellä, missä te\nitse olette.\n\n-- Olet oikeassa. Mutta ei puhuta siitä.\n\n-- Katsopas minua, minä en koskaan kärsi. Minun sieluni on aina siellä,\nmissä minun ruumiini ja jäseneni ovat, ja siksi on minun elämäni\niloista, iankaikkista nautintoa. Mutta siinä sinä istut ja nureksit\nminun vierelläni. Mistä se johtunee?\n\n-- Siitä, että minä vain olen kurja kuolevainen. Siitä, että sinä olet\nkuolematon ja että sinun juhlasi ovat jumalten pitkiä pitoja, jotka\neivät pääty milloinkaan. Mutta minulla seuraa aina suru iloa ja\nkärsimys nautintoa.\n\n-- Taikka päinvastoin ilo surua ja nautinto kärsimystä! Se mahtaa olla\nihanaa.\n\n-- Siitä ihanuudesta olen juuri luopumaisillani.\n\n-- Ja olet siksi surullinen? Sinä kadut päätöstäsi?\n\n-- En. Minä en kadu mitään.\n\n-- Mutta miksi?\n\n-- Siksi, että minä en ole vielä eheä niinkuin sinä. Siksi, että joku\nosa minusta kuuluu vielä tuonne ylhäälle.\n\n-- Kärsimyksen valtakuntaan?\n\n-- Niin. Joku osa minussa on vielä kuolevaista.\n\n-- Ja se tahtoo sinut ihmiseksi jälleen?\n\n-- Niin. Minä ymmärrän, että se on mahdotonta, mutta minä en voi sille\nmitään. Ken kerran on ajassa elänyt, hänen on vaikea sitä edes\niankaikkisuudessa unhottaa.\n\n-- Tänä yönä minä suutelen sinut kuolemattomaksi!\n\n-- Tee se, armaani! Ja minä vakuutan, että huomenna ovat kaikki mustat\nmuistot minulta haihtuneet.\n\n-- Jo nyt! Jo nyt on sinun oltava iloinen ja onnellinen. Lupaatko?\n\n-- Minä lupaan.\n\nHän lupasi enemmän kuin hän voi pitää. Mutta kuka ei olisi tehnyt sitä\nhänen asemassaan? Sillä Ahtolan nuorin neiti kietoi hänet\nkäsivarsillaan ja hänen suortuvansa lankesivat hänen kasvoilleen kuin\nesirippu kaiken entisen ja nykyisen välillä.\n\nNiin uivat he päin Ahdin linnaa kuin kuutamon kajastus merellä tai\nputoovan tähtösen hopeajuova, joka häipyy pimeyteen.\n\n\n\n\nJUMALIEN JUHLA.\n\n\nOli koolla koko ahventen valtakunta noita harvinaisia häitä\nviettämässä. Ahdin merenkultainen linna oikein vilisi vieraita,\nVellamon vetiset padat täytettiin ja tyhjennettiin aina uudelleen.\nMutta linnan peräsalissa, pitkän paaden kupeella, olivat saaneet\nsijansa varsinaiset arvovieraat kahden puolen morsiusparia.\n\nSiinä oli lohet kuin englantilaiset lordit, siinä salakat kuin\nsaksalaiset kauppamatkustajat, ankeriaat kuin itämaiset diplomaatit,\nhaijit ja hauvit kuin Venäjän bolshevikit. Tällä kertaa oli\nkunniapaikka kuitenkin annettu ahventen suurelle suvulle, johon\nsulhanen lähinnä luettiin. He olivatkin saapuneet oikein joukolla ja\ntulleet sijoitetuiksi morsiusparia vastapäätä.\n\nPöydän päässä taas istui Ahti ruokoparta itse, Vellamoinen veen emäntä\nvierellään. Kummallakin heillä oli hovimestareinaan pari mursua, joiden\nalaisina taas toimi epälukuinen määrä hylkeitä, veen koiria y.m.\npalvelusväkeä.\n\nTarjoilu sujuikin näiden avulla aivan moitteettomasti.\n\nKun oli päästy paistiin, jota tässä tapauksessa edustivat eräät\nrajattoman upotussodan tulokset, nousi ryntäilleen Ahti ruokoparta,\nkohotti maljansa ja loihe lausumaan.\n\n-- Meillä on tänään harvinainen tilaisuus, sanoi hän, kutsua\nkuolemattomien joukkoon eräs valtakuntamme vähäisimmistä, mutta ei\nsuinkaan silti vähimmän ansiokkaista alammaisista. Hän on tosin vain\nahven, pelkkä ahven, mutta minun tyttäreni rakastaa häntä, ja te\ntiedätte, että rakkaus tekee kuolemattomaksi. Merkillisintä hänessä\nkuitenkin on epäilemättä, että hän on kerran ollut ihminen, todellinen,\nlämminverinen, inhoittava ihmislapsi, vaikka hän sittemmin on niin\nmenestyksellisesti meidän vertaiseksemme veljestynyt ja kylmentynyt. On\nmahdollista, että hän tähän saakka on ollut hiukan haalea. Nyt hänestä\non tuleva kylmä, aivan kylmä, siitä on minun tyttäreni huolta pitävä.\nJa niin on meillä ensikerran elämässämme tuo ihme, johon turhaan olen\nhakenut mitään vastaavaisuutta kansamme aikakirjoista: ihminen voi\ntulla kalaksi, mutta kala ei koskaan ihmiseksi.\n\nSe osoittaa meidän rotumme eittämätöntä ylemmyyttä. Sillä me olemme\nvalmiit, mutta ihminen on keskitekoinen, kuten voi jo huomata siitä,\nmiten vaikeasti hän vedessä hengittää, mutta vielä enemmän siitä, että\nhän vain harvoin ja poikkeustapauksissa voi tulla toimeen omalla\nvalollaan. Siksi hän pelkää pimeyttä, jota me rakastamme, ja rakastaa\nvalkeutta, jota me vihaamme. Näin on ikuinen juopa meidän välillemme\nkiinnitetty. He syövät meitä ja me heitä, he vetävät meitä valkeuteen,\nme heitä pimeyteen. Missä me toisemme kohtaamme, se tapahtuu\njommankumman kuolemaksi. Siksi näyttää niin harvinaiselta tämä\ntilaisuus, missä -- kenenkään syömättä, kenenkään syödyksi tulematta --\ntapaavat toisensa ihminen ja kala. Mutta se näyttää siltä vain\npintapuolisesti katsoen, sillä totisesti kuolee tällä hetkellä ihminen\nja syntyy kala hänessä.\n\nKukaan meistä ei surre sitä, kaikkein vähimmän hän itse. Hän on jo\nkauan tahtonut tulla kalaksi ja sitä varten monta inhimillistä\nominaisuutta itsessään tukahduttanut. Suurimpana niistä siveellisistä\nvoitoista, joita hän on itsensä yli saavuttanut, tahtoisin mainita,\nettä hänellä ei ole mitään omaatuntoa enää, yhtä vähän kuin mitään\nlämmintä innostusta tai rakkautta lähimmäiseensä. Hän on saavuttanut\nsen kylmän intohimon, jolla yksin tehdään suurtekoja maailmassa. Hän on\nkelvollinen ahvenien valtakuntaan ja samalla sen kuolemattomaan\nkuningassukuun astumaan.\n\nSyökäämme ja juokaamme siis tämän nuoren parin terveydeksi. Mutta sitä\nennen ehdottaisin, että meidän etevät säveltaiteilijamme esittäisivät\nmeille jonkun rajun ja repäisevän pöytämarssin.\n\nHänen ehdotuksensa ei kaikunut kuuroille korville.\n\nPuhalsivat siinä silmänräpäyksessä kaikki tritoonit torviinsa, kaikki\nvetehiset raakunkuoriinsa, ja alkoi pöytämusiikki sellainen, ettei sitä\nole kuultu sitten kuin Vesihiiden häissä Ahtolan naurusuisimman\nnajaadin kanssa.\n\nOttipa itse Ahti ruokopartakin harppunsa käsilleen, ja kun hän sen\nkultakieliä kosketteli, kajahteli koko linna niin kauniisti, että\npurret aaltojen selillä pysähtyivät ja merimiehet kallistuivat yli\nlaidan syvyyden soitantoa paremmin kuullakseen.\n\n-- Hääsoittoa se on, sanoivat vanhemmat ja kokeneimmat heistä. Nyt ei\nole hyvä olla laineilla ihmislapsen.\n\nJa he kiirehtivät ruoria kääntämään ja touveja kiristämään.\n\nMutta monet nuoremmat ja kevytmielisemmät heistä seisoivat vielä kauan\nkaukomielin laivan perässä ja katsoivat tähtiin ja kuulivat saman\nsoitannon kohoavan syvältä sydämestään.\n\n-- Meidänkin olisi mielemme sinne alas, he kuiskivat toisilleen. Mikä\nihme meitä pitää täällä ylhäällä, kun me emme kuitenkaan viihdy täällä\nja täällä kaikki on niin tuskallista, niin kaihonkipeätä?\n\n-- Tähdet, vastasivat toiset heistä. Ellei niitä olisi, me aivan varmaan\nsyöksyisimme heti syvyyteen.\n\nMutta Ahdin linnassa ei näistä merenpäällisistä mielipiteistä\npaljoakaan välitetty. Siellä alkoi mässäys, jossa kukin sai parhaansa\nmukaan pitää puoliaan.\n\nJuotiin simaa, tuota jumalien perintäjuomaa, haukattiin parasta\nmaitojuustoa päälle, toiset pistivät hurjaksi tanhujuoksuksi, toiset\nlepäsivät käsikkäin ja sylikkäin paaden pallealla. Mikään väärä\nhäveliäisyys ei häirinnyt suhdetta vierasten ja iloisen isäntäväen\nvälillä.\n\nAhti juopui ensin, särki harppunsa ja simpukanhelmikruununsa ja oli\nkahden merihevon välissä vuoteelleen kannettava.\n\nKauemmin kesti Vesihiisi, vaikka hänkin kävi sangen väkivaltaiseksi\ntavoiltaan, rupesi ahdistelemaan aallottaria, jopa itse illan nuoren\nsankarittaren morsiushuntua kohottelemaan. Kun häntä siitä\nhuomautettiin, hän vain nauroi kaikuvasti, suikkasi suuta Vellamolle ja\nveti hänet pärskyvin sieraimin polvelleen.\n\nVerestävine, elämän-ilosta hurjistuneine silmineen, leveine leukoineen\nja nykerönenineen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, ettei itse\nankara, säädyllinen ja muuten arvostaan hyvinkin arka veen emäntä\nvoinut suuttua hänelle. Hän sysäsi vain hänet hyväntuulisesti syrjään\nja irtautui hymyillen hänen umpimähkäisestä, mitään tarkoittamattomasta\nsyleilystään.\n\nKaikki nauroivat.\n\nVesihiisi kaulaili vielä kerran tyhjää ilmaa ja vaipui sitten\nmalttuneena käsivarsiensa varaan, heittäen hujanhajaisia katseita\nympärilleen sekä etsien uutta uhria itselleen.\n\nNyt sattuivat hänen silmänsä illan toiseen päähenkilöön, sulhoon\nihmissukuiseen, joka kohteliaana, hymyilevänä, joskin ulkonäöltään\nhajamielisenä oli koko ajan ottanut vastaan joka taholta tulvehtivia,\nenemmän tai vähemmän sopivaan muotoon sorvaeltuja onnentoivotuksia.\n\n-- Juo! sanoi Vesihiisi, ohjaten simasarkan hänen nenänsä alle. Juo,\nvanha merisika!\n\nSulhanen kasteli huuliaan ja virkahti Vesihiiden vaarallista huomiota\nitsestään pois johdattaakseen:\n\n-- Emmeköhän taas saisi vähän musiikkia?\n\nMutta mikään ei auttanut. Vesihiisi lykkäsi purtilon hänen eteensä ja\nröyhtäisi röyhkeästi:\n\n-- Syö! sanoi hän. Se on ihmislihaa, tuoretta ihmislihaa. Pitäisi\nmaistua sulhasmiehelle.\n\nKäänsi kasvonsa kauhistuneena tuo maankuulu kuninkaanpoika.\n\nKesken hääkemujen mässäystä, kesken jumalien juhla-iloja hän äkkiä\ntunsi ihmisheimoon kuuluvansa. Ja oli kuin samalla katto olisi\nkohonnut, seinät siirtyneet, ja hän ollut isänsä linnassa tuolla, missä\nsadat palvelijat ja kymmenet kannupojat seurasivat hänen pienintäkin\nviittaustaan.\n\nHän näki itsensä jälleen orhin selässä, näki itsensä upean\nritariseurueen etupäässä! Hei, eikö torahtanutkin tuolla jo jahtitorvi?\nVai airueetko ne antoivat merkin mainehikkaan turnausleikin\nalkamisesta?\n\nHän näki silmissään vain kiiltäviä kilpiä ja haarniskoita.\n\nHän oikaisi vartensa kuin satulassa, kohotti silmänsä ja katsoi\nylpeästi ympärilleen.\n\nVesihiisi vain ei mitään huomannut tai ollut huomaavinaan.\n\n-- Nai! sanoi hän tuttavallisesti silmää iskien ja morsianta poskesta\nnipistäen. Vai mitä arvelee aallotar koreakutri? Eivät ne osaa oikein\nrakastaa eivätkä oikein vihata nämä ihmislapset.\n\nHänen sanansa olivat loukkaukseksi tarkoitetut, mutta sulhanen tuskin\nkuuli niitä enää.\n\nNäyttämö oli nyt kokonaan muuttunut hänen sielunsilmissään. Hän näki\npienen kalastajamökin, sen pihan ja sen toisella puolen uutispirtin,\njonka seinät olivat tuoreilla koivunlehvillä koristetut. Siellä\ntarjottiin kahvia ja sämpylöitä.\n\nMutta nyt juuri kokoontuivat kaikki sekä vanhasta että uudesta pirtistä\nkesäiselle pihamaalle, minne pappi ja lukkari olivat valkealla liinalla\nkatetun pöydän taakse suuren, monihaaraisen pihlajan alle asettuneet.\nAstui hänen eteensä käsi kädessä vihittävä morsiuspari, toinen mökin\npoika, potra kuin kuusi kukkulalla, toinen...\n\n-- Ui! kiljasi hän äkkiä ja kumosi voimakkaalla iskulla simasarkan\nsisällyksineen mitään aavistamattoman Vesihiiden päähän. Ui ja anna\nmuidenkin uida! Nyt päättyivät jumalaisten juomingit minun kohdaltani.\n\nHän oli jo ovella, hän oli jo ulkona ovesta.\n\nVäkevin, vastustamattomin vedoin hän raivasi itselleen tien läpi\nhämmästyneen häärahvaan ja ohi häneen kurkottavien käsivarsien. Hän\ntunsi, että hänen täytyi päästä pois täältä, sillä muuten hän ei\njaksaisi hallita itseään enää, vaan tekisi tihuja töitä.\n\nMinne?\n\nSe oli hänelle tällä hetkellä samantekevää. Mutta mahdollisesti tuonne,\nmissä nyt juuri noita toisia häitä vietettiin ja vihittiin ehkä tällä\nhetkellä hänen toinen, todellinen, inhimillinen ihanteensa.\n\nSyntyi hirveä hälinä ja meteli hänen jälestään.\n\nVesihiisi, jolle sarkka oli uponnut saakka korviin, huusi ja parkui\nkuin mölyapina päästäkseen irti äkkiarvaamattomasta pakkopäähineestään.\nMorsian oli pyörtynyt, Vellamo koki häntä turhaan henkiin herätellä.\nVieraat vilistivät tiehensä, yksi sinne, toinen tänne, tritoonit\nturvautuivat torviinsa, meripedot muihin puhaltimiinsa, ja koko pidot\npäättyivät sanoin kuvaamattomaan sekasortoon, josta koko Ahdin linna\nhuojahteli.\n\nMutta merimiehet, jotka aaltojen selkiä samosivat, kallistuivat yli\nlaivanlaidan tarkemmin kuullakseen, pudistivat päätään ja kuiskasivat\ntuskin kuuluvasti:\n\n-- Käy myrsky syvyyksissä. Kohta se on myös korkeudet saavuttava.\n\n-- Luoja laupias meitä armahtakoon!\n\nRisti kätensä laivan kapteeni, paljasti päänsä ja kaikki yhtyivät hänen\nkerallaan hiljaiseen rukoukseen.\n\nSen päätyttyä hän peitti päänsä ja virkahti reippaasti laivaväelleen:\n\n-- Me emme voi estää elämänmyrskyjä nousemasta. Mutta Jumalan avulla me\nvoimme sitä ennen ehtiä valkamaan, joka on meidän hyvä uskomme ja\nluottamuksemme Herraamme Vapahtajaamme.\n\nKävivät kaikki taas hoitamaan purjeitaan. Mutta syvyys jylisi ja\nkumahteli kuin olisi suuri ukkos-ilma raivonnut meren sydämessä.\n\n\n\n\nKALMAN KARKELO.\n\n\nLukkari oli jo virtensä veisannut, pappi saarnansa sanonut, mutta vielä\nmyöhään yöhön kävi karkelo uutispirtissä, josta oli tuleva nuorikkojen\nasuinsija. Ne, jotka eivät tupaan mahtuneet, tanhusivat pihalla, jonne\nkuu ja tähdet loivat loistettaan ja kuului selvästi eteiseen sijoitetun\nsoittoniekan viulu, mainehikas kautta rantakylien.\n\nPysähtyi valju morsian kesken karkeloa. Kuiskasi silmät suurina ja\nsäikähtyneinä kullalleen:\n\n-- Kuuletko? Etkö kuule?\n\n-- Mitä?\n\n-- Etäistä soitantoa. Se kasvaa, se paisuu, se tulee tännepäin.\n\n-- Turhia! Kylän kansa vain kartanolla ilakoi. Taikka ovat ne oman\nsoittoniekkamme säveleet, jotka nyt korvissasi kummittelevat.\n\n-- Eipäs! Nyt torvet torahtavat. Nyt lähtee liikkeelle ritarisaatto. Sen\nedellä ratsastaa uros puettu kultaan ja purppuraan...\n\n-- Armaani! Sinä näet näkyjä. Sinä uneksit.\n\n-- Kuin päivä paistaa hänen kilpensä, kuin liekki leimuaa hänen\nkypärsulkansa. Hänen orhinsa kaviot iskevät kultaisia kipinöitä... Hän\ntulee tännepäin, hän pysähtyy pihalle, hän hyppää alas satulasta...\n\n-- Sinä et ole terve, sinä hourit...\n\n-- Hän on täällä jo!\n\nSeisoi tuvan ovella kaikessa loistossaan ja kunniassaan se maankuulu\nkuninkaanpoika. Riensi häntä vastaan riemusta säteilevin silmin ja\nkäsivarret ojolla tuo kuvankaunis kuninkaantytär morsiusseppel\nkulmillaan.\n\nLaski kruunun kimmeltävän hänen päähänsä se maankuulu kuninkaanpoika ja\nsanoi:\n\n-- Tässä minä olen. Sinä kutsuit minua. Ja nyt kruunaan minä sinut\nikuiseksi kuningattarekseni.\n\nJa kuiskasi hänen rintaansa nojaten tuo kuvankaunis kuninkaantytär:\n\n-- Tiesinhän minä sinun tulevan. Minun on ollut niin ikävä sinua. Eikö\ntotta, nyt me emme eroa enää milloinkaan?\n\n-- Emme Tuonelan tuvillakaan.\n\nKävivät karkeloon kansan silmäin edessä.\n\nKaikki väistyivät seinävierille heitä katsomaan. Totisesti, ei oltu\nnähty vielä sellaista tanhua tämän ilman kannen alla.\n\nSe keinui kuin meri, se aaltoili kuin ulappa, kuin meren syvyys se\nsykähteli ja kuin taivaan korkeus se kohosi uljaana ja ylpeänä yli\nihmislasten. Siinä säihkyi rikkaus ja tenho, joka oli outo köyhille\nkalastajakylille, säkenöi elämänriemu ja elämänkauneus, elämänkulta ja\nelämänpurppura, jotka olivat tämän tienoon asukkaille tuiki\ntuntemattomia. Mutta ennen kaikkea siinä kaartui kahden ylhäisen\nsydämen aateluus, jotka eivät olleet luodut roskaväkeä varten eivätkä\ntavallisilla arkimitoilla mitattaviksi.\n\nEpäilemättä he karkeloivat kohti perikatoaan. Mutta juuri tuo tunne\nsytytti tulen sulhon silmiin ja sai myöskin morsiamen valjut posket\nniin heleinä hehkumaan.\n\nHuomasi jokainen, ettei tämä ollut mikään tavallinen morsiustanhu.\nSiksi seisoivat he vain seinävierellä ja ihmettelivät; soiton sävelten\naina hurjemmin humistessa, tanhun tahdin aina kuumempana kiirehtiessä.\n\n-- Mikä kunnia talolle! kuiskivat häävieraat. Onhan tullut tanssittamaan\nmorsianta itse maankuulu kuninkaanpoika.\n\n-- Mikä kunnia meidän köyhälle mökillemme! huokaili anoppi autuaassa\nhymyilyssä. Kunpa nyt vain osaisimme oikein niijata ja kumartaa, kun\nhän tanhunsa lopettaa!\n\nMutta tanhu ei loppunut, se siirtyi vain nyt eteiseen ja kartanolle.\n\nKaikki kansa seurasi perässä pelimannineen. Seurasi myöskin pappi ja\nlukkari, kumpikin pimeinä kuin ukkospilvi.\n\n-- Tässä eivät ole ikinä asiat oikein, huomautti lukkari silmää\nviisaasti vilkuttaen. Onko arvon rovasti pitänyt oikein silmällä tuota\nkavaljeeria?\n\n-- Kyllä, vastasi arvon rovasti nuivasti, sillä hän oli äkeissään siitä,\nettei korkea vieras ollut häntä edes kumarruksella tai armollisella\npäännyykähdyksellä kunnioittanut. Hän on maankuulu kuninkaanpoika. Mitä\nhänestä?\n\n-- Maankuulu kuninkaanpoika hukkui haaksirikossa jo vuosia sitten. Mutta\ntämä on ottanut hänen hahmonsa ja esiintyy hänen olennossaan.\n\n-- Nähtävästi hän ei ole hukkunut, koska hän kerran karkeloi meidän\nsilmäimme edessä. Vai aikooko lukkari minulle taika-uskoa tyrkyttää?\n\n-- Taika-uskoa tai ei. Mutta onko arvon rovasti nähnyt, kuinka\nnokkelasti kalanpursto hänen takapuolellaan keikahtelee?\n\nSitä ei arvon rovasti ollut nähnyt todellakaan. Mutta nyt hän kohotti\nkätensä kauhistuneena kohti taivasta ja huusi korkealla äänellä yli\nkaiken hääkansan:\n\n-- Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen! Poistu täältä! Rakas ristirahvas,\nitse pimeyden ruhtinas on meillä tänä iltana seurassamme.\n\nTaukosi tanssi, särähti sävel, pakenivat naiset kirkaisten kartanolta.\n\nPysähtyivät kuin patsaat paikalleen kuninkaalliset karkeloijat. Mutta\nennenkuin kukaan ehti enempää ajattelemaan tai muihin mahtaviin\nmanauksiin ryhtymään kohahti meri, nousi hirmuaalto ja korjasi pois\nheidät kumpaisenkin jääksi jähmettyneiden häävierasten silmien edestä.\n\nNähtiin vain, ennen kuin aalto peitti heidät, kuinka he suin toisiinsa\nsukelsivat, silmin toisiinsa imeytyivät, ja kuinka heidän katseessaan\noli sammumisen riemu niinkuin on suven auringolla sen mereen mennessä\ntai talvipäivällä sen painuessa kuuraiseen kuusikkoon.\n\nEikä sitten enää näkynyt mitään. He syöksyivät molemmat syvyyteen.\n\nNäin päättyi kalman karkelo köyhän kalastajamökin pihalla ja näin myös\nmökin nuorukaisen lyhyt lemmen-onni.\n\nKukaan ei ihmetellyt, että hän aina sittemmin oli kuulevinaan Ahdin\nimpien itseään huhuilevan, eikä sitäkään, että hän pian senjälkeen\nhukkui haaksirikossa. Tunnettiin, että yliluonnollisia oli tuona\nhirmuisena hää-yönä tapahtunut, ja lisättiin vain entistä ihmevarastoa\nuusilla taruilla ja lauleloilla.\n\nNäin yksinkertaisesti eivät kaikki tuota asiaa ottaneet. Mutta kaikilla\nei myöskään ollut sitä uskoa, joka ei näkymättömistä epäile, eikä sitä\nelämän uskallusta, joka liittää yhteen tarun ja todellisuuden.\n\n\n\n\nUNIENSELITTÄJÄT.\n\n\nSuuri suru oli sillä aikaa vallinnut koko valtakunnassa tuon\nkuvankauniin kuninkaantyttären katoamisesta.\n\nKuningatar oli itkuun aivan menehtymäisillään. Hovinaiset kulkivat\npitkin päivää punoittavin silmin, herahtipa heleä kyynel nuoren uljaan\nritarinkin silmästä, kun hän ajatteli impeä soreahiusta, jonka värien\npuolesta hän kerran oli uneksinut turnajaisissa peistä taittavansa.\nMyöskin muut alammaiset muistelivat häntä suurella hellyydellä.\n\nHäntä etsittiin kaikkialta. Lähetettiin airueita joka kylään ja\nkaupunkiin, kuulusteltiin asukkailta ja teiden kulkijoilta. Kaikki\nturhaan.\n\nHän oli hävinnyt jäljettömiin. Eikä murhe poistunut enää\nkuninkaanlinnasta eikä apea mieliala alammaisten asunnoista.\n\nAinoa, joka ei tiennyt tuosta kaikesta mitään, oli kuningas itse.\nHänelle ei uskallettu pitkään aikaan siitä sanoa mitään. Osaksi\npeljättiin hänen vihaansa, osaksi toivottiin hänen tyttärensä löytyvän\nvielä. Ja kun hän muutenkin eli joko hallitushuolissaan tai\nviisaustieteellisiin teoksiinsa syventyneenä, hän tuli yleensä\nkiinnittäneeksi sangen vähäistä huomiota perheasioihin, milloin ne\neivät tulleet suorastaan hänen silmilleen.\n\nNiin jäi hänen tyttärensä kohtalo hänelle kotvasen tuntemattomaksi.\n\nSillä aikaa etsittiin yhä epätoivoisemmalla innolla kaunista\nkadonnutta, luvattiinpa vielä runsaat rahalahjat sille, joka taisi\nesiintuoda pienimmänkin tiedon hänestä.\n\nKenties juuri niiden houkuttelemana saapui linnaan eräs köyhä\nkalastaja, joka teki selkoa oudon, kuvankauniin impyen ilmestymisestä\nheidän majoilleen, hänen kihlautumisestaan mökin muhkean nuorukaisen\nkanssa ynnä kaikista siitä johtuneista tapahtumista.\n\nKuunneltiin aina tarkemmin hänen kertomustaan, aseteltiin toistensa\nyhteyteen eri asianhaaroja, vertailtiin aikamääriä, ja tultiin vihdoin\nsiihen surulliseen lopputulokseen, ettei hänen tarinansa esine voinut\nolla kukaan muu kuin tuo kuvankaunis kuninkaantytär itse, joka siis\ntäst'edes oli todella kuolleeksi katsottava.\n\nHänen kohtalonsa herätti yleistä sääliä ja surkuttelua. Sitä itkettiin,\nsitä huokailtiin ja nyyhkyteltiin.\n\nMutta vihdoin oli asia eräänä aamuna kaikessa kaameassa ankaruudessaan\nmyös kuninkaalle kerrottava.\n\nSe teki ihmeellisen vaikutuksen häneen.\n\nSensijaan että hän olisi suuttunut, synkistynyt tai puhjennut\nkyyneliin, hän ryntäsi ylös vuoteeltaan, heitti nurkkaan yömyssynsä ja\nhuusi:\n\n-- Unienselittäjät! Missä ovat minun unienselittäjäni? Tuokaa ne\nhetipaikalla tänne!\n\nKuningatar, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi oli jäänyt tuon\nmurheasian ilmoittaminen hänelle, huomautti hiljaisesti:\n\n-- Eiköhän olisi ehkä kaikkeinkorkein kruununneuvosto koolle kutsuttava?\n\n-- Ei! huusi kuningas kahta hurjemmin, ei mitään kruununneuvostoa. Minä\nolen saanut tarpeen herroista tiedemiehistä ja taiteilijoista,\nprelaateista, lainsäätäjistä ja eri elinkeinojen harjoittajista.\nKaikkein enimmän tarpeen minä olen saanut omasta suuresta suvustani.\nUnienselittäjät! Tuokaa tänne unienselittäjät! Ja nyt heti, paikalla,\ntaikka minä tulen mielenvikaiseksi!\n\nHän asteli niin kiivaasti edestakaisin kammiossaan ja hän heilutteli\nniin uhkaavasti laahustavan yönuttunsa laskoksia, että kuningatar\nkatsoi parhaaksi siinä silmänräpäyksessä totella häntä.\n\nKutsuttiin hänen eteensä unienselittäjät. Kuningas katsoi hetkisen\ntiukasti heihin, istui sitten vuoteensa reunalle, heitti jalkansa\nristiin ja loihe lausumaan:\n\n-- Minä olen nähnyt hirveätä unta, hän sanoi. Teidän on se minulle\nhenkenne uhalla selitettävä.\n\nJa hän kertoi heille asian juurta jaksaen, sellaisena kuin hän oli sen\nkuullut juuri, mutta niinkuin se olisi ollut nähtyä unessa eikä elettyä\ntodellisuudessa.\n\nUnienselittäjät kävivät miettiväisiksi.\n\nHe olivat kaikki kuulleet kuvankauniin kuninkaantyttären tarinan, he\ntiesivät sen jokaisen yksityiskohdan. Mutta koska he olivat tottuneet\nvain unia selittämään, he olivat aivan ymmällä, miten suhtautua tähän\nmajesteetilliseen oikkuun, jonka silminnähtävä tarkoitus oli pitää\npilana heidän ammattiaan.\n\n-- Herra, sanoi yksi ja rohkein heistä. Mitä kerrot, on totta eikä unta.\nSe on niin tapahtunut, se ei kaipaa mitään selitystä.\n\nKuningas viittasi hänet luokseen, koputti varovasti hänen kaljua\npäälakeaan ja virkkoi:\n\n-- Kun minä sanon, että se on unta, niin se on unta. Vai tahdotko tehdä\nminut valehtelijaksi? Jos sinä sitäpaitsi voit sanoa minulle, mikä on\nero unen ja todellisuuden välillä, niin sinä saat viisi markkaa\nminulta.\n\nUnienselittäjä asetti sormen nenälleen, rypisti otsansa, mietti\nhetkisen ja sanoi:\n\n-- Niiden välillä ei ole mitään erotusta.\n\nHän luuli kuninkaan tahtovan sitä vastausta ja siksi hän vastasi niin.\nMutta siinä hän suuresti erehtyi.\n\nKuningas koputti jälleen hänen kaljua päälakeaan.\n\n-- Tuosta vastauksestasi, hän sanoi, sinä sietäisit selkääsi tai joutua\nkaakinpuuhun. Missään tapauksessa se ei ole puolen palaneen puupätkän\narvoinen: Noh, ja te muut? Mikä on ero unella ja todellisuudella?\n\nSeurasi jälleen pitkä, painostava vaitiolo.\n\nVihdoin rohkaisi itsensä vanhin ja viisain heistä, astui askeleen\neteenpäin, kumarsi maahan saakka ja sanoi:\n\n-- Jos minä näen unta, minä luulen eläväni todellisuutta. Jos minä elän\ntodellisuutta, minä luulen näkeväni unta. Uskon, että juuri näin on\nlaita meidän armollisen majesteettimme.\n\nKuningas nyykäytti päätään suopeasti hänelle.\n\n-- Hyvä, hän sanoi. Sinä saat viisi markkaa. Mutta nyt tahdon minä, että\ntodellisuus, joka on minulle kerrottu, on selitettävä niinkuin uni\nminulle.\n\nUnienselittäjä kumarsi toisen kerran maahan saakka ja sanoi:\n\n-- Herra, miksi et pyydä minua peltoa painomitoilla, kultaa\npintamitoilla mittaamaan? Mutta tahtosi tapahtukoon. Suvaitse käskeä,\nettä nämä kaikki muut poistuvat huoneesta, niin tahdon sen kahdenkesken\nsinulle ilmoittaa.\n\nKuningas ei vitkastellut hänen nöyrää pyyntöänsä noudattaa.\n\nHän tarttui ruokosauvaansa, ajoi pois kaikki palvelijansa ja\nhoviväkensä, vieläpä muut unienselittäjätkin, heitellen heitä selkään\ntohveleillaan. Sitten istahti hän lääpästyneenä vuoteensa laidalle,\nasetti keppinsä polviensa väliin ja virkahti:\n\n-- Noh? Saanko minä nyt kuulla sinun selityksesi?\n\n-- Kyllä. Salli minun nyt vain keksiä oikea muoto ajatuksilleni.\n\nHän mietti hetkisen, astahti aivan lähelle kuningasta ja kuiskasi:\n\n-- Että tyttäresi tahtoi mennä naimisiin köyhän kalastajan kanssa,\ntodistaa, että hän rakasti häntä. Mutta että hän juuri hää-yönä kutsui\nesille sen maankuulun kuninkaanpojan merten syvyyksistä, todistaa, että\nhän rakasti vielä enemmän tätä, vaikka häntä ammoin oli pidettykin\nvainajana. Sinun tyttäresi rakasti siis enemmän unta kuin\ntodellisuutta. Hän eli kaksoiselämää, joka ei ajan pitkään ole\nmahdollinen kenellekään kuolevaiselle. Hän meni mereen, siksi että\nsinne veti häntä hänen unelmansa. Jokainen, joka kohtaa mielikuvansa,\nkuolee. Mutta olisi turha surra sitä, sillä totisesti voidaan sitä\nsanoa autuaalliseksi kuolemaksi.\n\n-- Oikein, nyykäytti kuningas päätään ajatuksissaan. Mutta mikä oppi on\nmeidän tuosta nyt tulevaisuuteen nähden otettava?\n\nVanha unienselittäjä laski kätensä hänen olalleen ja virkahti\nalamaiselle aivan tavattomalla vilpittömyydellä:\n\n-- Sinäkin elät kaksoiselämää. Puolet aikaasi käytät sinä\nkäytännöllisiin hallitustoimiin, toiset puolet tietoperäiseen\najatustoimintaan. Sinun haaveesi on tulla viisaaksi hallitsijaksi. Usko\nminua, se on mahdotonta, sillä se on kahden toisiaan poissulkevan\nvastakohdan yhdistämistä. Viisaus ei hallitse, vaan vallitsee.\nValtakuntaa ei ohjata tiedolla vaan taidolla, ja sitähän sinä et\nkirjoista opi. Jätä siis jompikumpi, kirjat tai valtakunta, ja ihmiset\ntulevat siunaamaan sinun muistoasi.\n\nKuningas kohotti päänsä, katsoi tuokion tutkivasti häneen ja hymyili:\n\n-- Oikein. Tarkoitat, että minun on valittava joko ahven tai kultakalat.\nMinä valitsen kultakalat.\n\nSitten hän hypähti äkkiä ylös, huusi jälleen sisälle hoviväkensä ja\npalvelijansa ja antoi määräyksensä:\n\n-- Kruununneuvosto on heti koolle kutsuttava. Minä luovun kruunustani.\nEi mitään vastaväitteitä. Minä luovun poikani hyväksi tai kansani\nhyväksi tai kenen hyvänsä hyväksi, joka tahtoo yhdistää kaksi\nvastakohtaa ja palvella samalla kertaa unta kuin todellisuutta.\n\nNiin tapahtuikin. Eikä tarina kerro, kuinka hän päätti päivänsä, mutta\njuuri senvuoksi me voimme otaksua sen tapahtuneen mahdollisimman\nonnellisesti, sillä sanoohan jo vanha lauseparsi, ettei onnellisilla\nihmisillä ole mitään historiaa.\n\nTiedetään vain hänen vanhuudestaan, että hänen usein nähtiin onkivapa\nkädessä ja jokin hyvä kirja kainalossa vaeltavan lehtokujaa, joka johti\nhänen tyttärensä entiselle mielipaikalle puistolammikon luona. Siihen\nistahti hän päivänpaisteeseen ruohikkoon, laski onkensa vesille, otti\nesille kirjansa ja vaipui syvämietteisiin tutkisteluihin kaiken\nolevaisen ongelmista.\n\nSitä ainakin pidettiin luonnollisena, sillä kukaan ei uskaltanut\nhäiritä häntä.\n\nMutta kerran, kun hän viipyi liian kauan tällaisella retkellään,\nmentiin varovaisesti katsomaan, mitä hän teki, ja nähtiin, että hän --\nnukkui.\n\nNiin, hän nukkui todellakin! Nukkui selkoselällään, kasvot kohti\nlaskevaa aurinkoa, kuorsasi syvää onnenlapsen unta, vapa vaskinen\nkäteen hervahtaneena, kirja päänsä alla.\n\nSilloin ymmärrettiin, että hän oli ylimmän viisauden saavuttanut ja\nsaanut ainakin omalta kohdaltaan sopusointuun ikuisen ristiriidan\nahvenen ja kultakalojen välillä.\n\n\n\n\n\n\nPUNAINEN SANKARI\n\nMurroskauden kertomus\n\n(1919)\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nTämän teoksen ensimmäinen painos ilmestyi viime talvena eräällä\nepäonnistuneella nimellä (\"Elina\"), johon silloisella sairasvuoteellani\ntulin myöntyneeksi osaksi tilapäisestä kannan puutteesta, osaksi\njoidenkin ystävieni ja myöskin kustantajan [Kustannusliike Minerva\nO.-Y. (Julkaisijan huom.)] toivomuksesta. Kun se kuitenkin, mikäli\nsittemmin olen huomannut, m.m. eräistä sanomalehti-arvosteluista, on\nnähtävästi ollut omiaan antamaan kokonaan väärän kuvan teoksen\npääjuonesta ja aatteellisesta tarkoitusperästä, olen nyt, tilaisuuden\nsiihen itsestään tarjoutuessa, ottanut vapauden. Palata takaisin sen\nalkuperäiseen nimeen _Punainen sankari_, jota ei siis ole pidettävä\nminään taitavana liiketemppuna, ainoastaan valitettavan kirjallisen\nerehdyksen korjauksena.\n\nTekijä.\n\n\n\n\nI.\n\n\nHän tiesi sen tulevan. Hän tunsi sen tulevan. Hän oli kuullut sen\nkohinan jo koulupojasta saakka korvissaan.\n\nSilloin kun muut hänen ympärillään eivät vielä mitään aavistaneet, kun\nmuut puhuivat isänmaasta ja ihmisyydestä täysin porvarillisen\nmaailmankäsityksen puitteissa, toiset nähden niissä osittaisia\nparannuksia kaipaavia puutteellisuuksia, toiset katsoen, että kaikki\noli hyvin eikä mikään tulisi ainakaan lähimpien sukupolvien ijässä\nmuuksi muuttumaan, silloin hän oli jo tuntenut sen tulevan, silloin hän\noli jo kuullut sen kohinan, silloin hän oli nähnyt jo sielunsa silmien\nedessä pelkkiä kauhunkuvia sekä peljännyt ja vavissut kuin haavanlehti.\n\nMinkä tulevan? Minkä kohinan?\n\nYhteiskunnallisen vallankumouksen.\n\nMistä hän oli saanut sen ajatuksen jo miltei lapsena aivoihinsa, hän ei\ntiennyt itsekään. Mutta ehkä se johtui osaksi hänen syntyperästään ja\njokapäiväisistä olosuhteistaan.\n\nHän oli torpanpoika Etelä-Hämeestä. Lahjakkuudellaan kansakoulussa hän\noli pitäjän herrasväen, mutta varsinkin papiston erikoista huomiota\nherättänyt. He hommasivat hänet oppikouluun, mutta vasta sitten, kun\nhän kansakoulukurssinsa päätettyään oli muutamia vuosia raatanut\nraskaan ruumiillisen työn tekijänä isänsä torpan mailla.\n\nEnsimmäiselle luokalle hän oli jo liian vanha luonnollisesti. Mutta hän\nsai lukea yksityisesti pappilan nuoren maisterin edessä ja suoritti\nsiten pääsytutkinnon suorastaan kolmannelle.\n\nSamainen maisteri tuli muutenkin määrääväksi koko hänen sielulliselle\nkehitykselleen.\n\nHän ei ollut mikään tavallinen pappilan maisteri eikä rovastin\napulainen, vaan rovastin nuorin poika, joka kandidaattilukunsa\npääkaupungissa suoritettuaan oli päätynyt pariksi vuodeksi tänne maalle\nisän-kotiinsa kaikessa rauhassa lukujaan jatkamaan ja pitkälle\nulkomaiselle opintomatkalle hankkiutumaan.\n\nHän ei aikonutkaan antautua vain vähäpätöiseksi koulunopettajaksi eikä\nmyöskään isänsä ammattiin, vaan oli jo varhain viitoittanut itselleen\ntien filosofiantohtoriksi, dosentiksi ja professoriksi. Kun ei isältä\npuuttunut varoja eikä häneltä itseltään innostusta, ei tuo suunnitelma,\njonka vertaista rohkeudessa ei ollut vielä kenenkään sen pitäjän\nvirkamiehen pojan päähän pälkähtänyt, näyttänytkään ollenkaan\nmahdottomalta.\n\nHän oli koko kirkonkylän silmäterä, enin kuitenkin ukko rovastin, joka\nsuorastaan jumaloitsi häntä.\n\nHän näki parhaat unelmansa pojassaan toteutuvan. Hänellä\nitselläänkin oli ollut nuoruudessaan paljon tieteellisiä ja\nhumanistisia harrastuksia ja oli hän alkuaan yliopistossa\nhistoriallis-kielitieteelliseen osastoon kirjoittautunut, vaikka\ntaloudelliset vaikeudet olivatkin sittemmin pakottaneet hänet\nleipäpapin leveämmälle ja keveämmälle uralle antautumaan. Nyt oli hänen\npoikansa jo päässyt siihen, mihin hän itse ei ollut koskaan päässyt, ja\noli kaiken todennäköisyyden mukaan menevä vielä paljon pitemmällekin.\n\nIhmekös, jos ilo paistoi pappilan vanhoissa saleissa ja muhoili\ntyytyväisyys rovastin ryppyisissä silmäkulmissa, kun hän pitkä piippu\nsuussaan nuorimman ja toivorikkaimman poikansa kera kylätietä\nkäyskenteli.\n\nMuut lapset olivat jo aikoja sitten kotinsa jättäneet, pojat mikä\nmillekin virka-uralle antautuneet, tyttäret naimisiin työntyneet.\n\nTämä ainoa oli heillä jäljellä enää. Siksi ei ruustinna tiennyt, miten\nhäntä hyvänä pitää, eikä rovasti, kuinka häntä näytellä ja kehua\nystävällisille kylänmiehilleen, sekä herroille että talonpojille.\n\nMutta mitä ukko rovasti ei voinut ymmärtää, oli se, että hänen poikansa\npääaineena ei ollut suomenkieli eikä pohjoismaiden historia, vaan\ntilastotiede ja kansantalous, joista kummastakaan ei ollut edes puhuttu\nhänen nuoruudessaan. Tosin oli pojalla arvosanat noissa edellisissäkin,\nmutta väitöskirjansa hän aikoi kirjoittaa Suomen torpparikysymyksestä,\nEuropan eri maiden maanvuokra-olojen yleistä taustaa vasten katsottuna.\n\nTuokos oli ihme ukko rovastin mielestä! Eipä sillä, ettei ne olleet\ntärkeitä nuo maanvuokra-olotkin niinkuin muutkin taloudelliset\nkysymykset, olivat tietystikin, sillä lepäsihän niiden pohjalla valtio\nja yhteiskunta. Hänestä oli vain kumma, että nuori mies, sellainen kuin\nhänen poikansa, jolla oli tilaisuus ihanteellisempiinkin harrastuksiin,\nsaattoi löytää ilonsa ja tyydytyksensä niin tuiki arkipäiväisistä\nasioista.\n\nSe oli hänen mielestään suoraan kuin olisi käynyt tunkiota perkkaamaan.\n\nMutta ukko rovasti lohduttausi sillä, että hänen poikansa kaikesta\npäättäen tahtoi uhrautua kansan hyväksi, ja siinähän piili aina se\nihanteellisuuden siemen, jolla hänen mielestään ihmisen maallinen\nelämänpolku oli joka tapauksessa jyvitettävä.\n\nHän oli itsekin omasta mielestään monella muotoa uhrautunut.\n\nHän oli ensiksikin uhrautunut Jumalalle, kääntäessään katseensa pois\nmaallisista harrastuksistaan ja antautuessaan papin-uralle, jolle hän\nei vielä silloin ollut tuntenut vähintäkään kutsumusta. Että hänet\nolivat siihen aikoinaan pakottaneet hänen sekavat rahaseikkansa, sitä\nhän ei ollenkaan ottanut huomioon, sillä nehän kuuluivat juuri niihin\nmaallisiin, jotka hän oli laskenut uhrilahjana taivaallisten\nalttarille.\n\nMyöskin hän katsoi uhrautuneensa seurakunnalleen suostuessaan aikoinaan\nsen sielunpaimeneksi ja tätä tärkeätä virkaa jo kolmattakymmentä\nvuotta, enimmäkseen nuorten, pienipalkkaisten apupappien avulla,\ntoimitellessaan.\n\nTosin seurakunta sen oli maksanut hänelle runsain kymmenyksin, mutta\nsenhän se oli tehnyt vain sielunsa autuuden vuoksi ja maan lakien\ntäyttämiseksi, jotka tässä pitivät yhtä myös apostoli Paavalin\nasettaman jumalallisen järjestyksen kanssa: joka evankeliumia saarnaa,\nsen on myös evankeliumista elettävä. Sitäpaitsi hän oli tehnyt paljon\npalkatontakin työtä lammashuoneensa hyväksi, kirjoittanut m.m. täysin\nmoitteettoman pitäjänkertomuksen, jonka hän oli omalla kustannuksellaan\npainoon toimittanut, harrastanut seurakunnassaan sekä maanviljelystä\nettä karjanhoitoa että muidenkin elinkeinojen parantamista,\ntavallisesta kirkollisesta ja epäkirkollisesta valistustyöstä\npuhumattakaan, kuten esim. kansakoulujen johtokuntiin kuulumisesta.\n\nSitähän ei kaikkea voitu maksaa rahalla, ja siksi ei\nkiitollisuudenvelka hänen ja hänen seurakuntansa välisessä viimeisessä\ntilinteossa missään tapauksessa hänen mielestään voinut jäädä hänen\npuolelleen.\n\nMutta kaikkein enimmän hän katsoi uhrautuneensa kansalleen.\n\nHän oli sitä tehnyt sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenenä\npaikkakunnallista murresanastoa, satuja, sananlaskuja ja arvoituksia\nkootessaan että etenkin säätynsä edustajana useilla valtiopäivillä,\nmissä hän ei suinkaan ollut pannut kynttiläänsä vakan alle ja oli\nvapaamielisessä sanomalehdistössä saanut pysyvän maineen yhtenä maamme\npapiston vanhoillisimmista ja taantumusmielisimmistä jäsenistä.\n\nLuonnollisesti häntä oli sitten tuossa samaisessa sanomalehdistössä\nmaalattu jos tervattukin niin, että joku toinen vähemmän lujaluonteinen\nmies olisi siitä jo aikoja säikähtänyt ja vetäytynyt jo pelkän rauhansa\nvuoksi takaisin omaan syrjäiseen Tuskulumiinsa. Niin ei ukko rovasti,\nsillä se olisi hänestä ollut hänen virkatoveriensa hyvän luottamuksen\npettämistä. Edustajan toimi oli pyhä toimi hänelle ja hän otti vastaan\nsen tuomat tuulet kuin tuiskutkin kristityn kärsivällisyydellä, katsoen\nniiden kuuluvan kansalliseen asiaan, joka tässä tapauksessa oli\nkirkollisen asian kanssa erottamattomasti yhdistetty.\n\nHän oli suomalaisen kansankirkon pappi siis ja sellaisena yhtä\nloukkaantumaton kuin haavoittumaton.\n\nOli sentähden aivan suuremmoista, kuinka pitkälle kohti kammoamaansa\nnykyaikaisuutta hän katsoi voivansa mennä vain rakkaudesta poikaansa ja\ntämän valitsemaan elämäntehtävään, niin outo ja eriskummallinen kuin se\nepäilemättä olikin hänen mielestään.\n\nKun hänen poikansa oli ilmoittanut hänelle harrastavansa\ntorpparikysymystä ja aikovansa siitä yliopistollisen väitöskirjan\nkirjoittaa, hän oli hämmästynyt tosin ensin sanattomaksi, mutta\nkoettanut sittemmin olla neuvoillaan ja käytännöllisillä kokemuksillaan\nsiinä kaikin tavoin avuliaana, jopa jättänyt hänen käytettäväkseen myös\nkaiken asiaa koskevan kirjanpitonsa.\n\nSuuren seurakunnan rovastina hänellä luonnollisesti oli itsellään\npaljon torppareita, joita hän ei kohdellut paremmin eikä huonommin kuin\nmuutkaan hänen virkaveljensä. Haki ulos saatavansa useimmiten sangen\ntarkasti ja tunnollisesti, mutta antoi myös usein armon oikeuden\nsijasta käydä eikä missään tapauksessa irtisanonut alustalaisiaan\nheidän laiminlyönneistään huolimatta milloinkaan.\n\nKoko tuo kysymys kuului hänen mielestään siihen alempaan, aatteettomaan\nja ihanteettomaan maailmaan, jonka kanssa hän ei mielellään liikoja\naskarrellut.\n\nMutta koska hänen poikansa harrasti sitä, niin oli menneeksi! Myöskin\nukko rovasti tahtoi tietysti tehdä voitavansa asioiden esittämiseksi\nniin oikeassa valossa kuin mahdollista ja ohjata isällisesti häntä\nnäiden seikkojen perinpohjaiseen käytännölliseen tuntemukseen.\n\nNiin nähtiin sekin ihme, että arvon rovasti omassa persoonassaan tuli\npoikansa kera käyneeksi ensin läheisemmissä, sitten etäisemmissäkin\ntorpissaan.\n\nSiellä se luonnollisesti herätti tavatonta, sydänalaa sykerryttävää\nhämmästystä. Eukoille tuli tulinen kiire kahvipannujen kanssa, ukot\nkutsuttiin kotiin ulkotöistään, lapsilta niistettiin nenät ja\nlähetettiin toiset kaivolle peseytymään.\n\nMutta vielä suuremmaksi kasvoi tuo pelonsekainen hämmästys, kun nuori\nmaisteri otti esille muistikirjansa ja rupesi tekemään tunkeilevia\nkysymyksiä torpan tuloista ja menoista, uutisviljelyksistä ja viime\nvuosien viljasadoista.\n\nOnkohan nyt joku asia rempallaan? he ajattelivat.\n\nLie jäänyt hyvinkin joku päivätyö jonakuna vuonna suorittamatta? Tai\nlie kysymys vuokran korottamisesta? Täytyy pitää siinä tapauksessa\nkieli keskellä suuta tai tässä vielä puhuu surman länget\nolkapäilleen...\n\nJa he vilkaisivat varovasti alta kulmiensa rovastiin ikäänkuin\nkysyäkseen, mikä oli tarkoitus ja liikkuiko nuori maisteri oikein\nluvallisilla asioilla.\n\nMutta kun he näkivät rovastin vain hyväntahtoisesti muhoilevan ja\nrohkaisevan heitä ystävällisillä päännyykähdyksillä ja kun he eivät\nnuoren maisterinkaan piirteissä huomanneet mitään epäilyttävää, he\nalkoivat vähitellen aukoa sanaista arkkuaan, alkuperäisiä lähtökohtiaan\nsilti hetkeksikään unohtamatta.\n\n-- Tämä poikani, joka on viisaustieteen majisteri, harrastaa köyhän\nkansan parasta, huomautti rovasti ikäänkuin selitykseksi. Hän tahtoo\nkuulla, olisiko kenellä mitään valitettavaa, jota hän voisi korjata,\nkun hänestä kerran tulee Suomen suurimpia virkamiehiä, yliopiston\ntohtori ja rohvessori.\n\nEihän kenelläkään ollut mitään valitettavaa.\n\nMutta maisteri teki innokkaasti muistiinpanojaan, rovasti hörppi\ntyytyväisenä kahvikuppiaan ja nämä käynnit päättyivät\nmolemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi moniin lämpimiin kättelyihin,\nJumalan siunauksen toivotteluihin ja sydämellisiin terveisiin\nruustinnalle.\n\nEräällä tällaisella tutkimusmatkalla tapasi maisteri eräässä torpassa\njo miltei miehenkokoisen pojan, jonka terävät, täsmälliset vastaukset\nerikoisesti kiinnittivät hänen huomiotaan.\n\nHän otti selvää pojasta, kuuli tämän erinomaisesta menestyksestä\nkansakoulussa ja lupasi hänelle kirjoja ja yksityistunteja, jos hänellä\noli halu jatkaa lukujaan.\n\nTietysti pojalla oli.\n\nKun ei ukko rovastillakaan ollut mitään sitä vastaan, vaan hän\npäinvastoin väläytti mahdollisuutta pojan kustantamisesta\noppikouluunkin, oli asia selvä. Matkaa torpasta pappilaan ei ollut kuin\npari kilometriä, jonka poika mielelläänkin hiihti niin uusien ja\nhoukuttavien tulevaisuuden näköalojen hänelle avautuessa.\n\nLuvut kävivät kuin leikillä. Mutta niiden alussa lainaili maisteri\nhänelle paljon muitakin kirjoja, etupäässä historiallisia, mutta\nmyöskin yhteiskunnallisia ja kansantaloudellisia, kun hän huomasi pojan\nerikoisen mielenkiinnon niihin. Pitkät keskustelut samoista aineista\nolivat omiaan tuota mielenkiintoa vielä enemmän syventämään.\n\nMuutenkin kohteli maisteri häntä melkein kuin vertaisenaan. Puhui\nmilloin totta, milloin pilaa hänen kanssaan ja vaikutti siten\nkaikinpuolin kasvattavasti ja kehittävästi häneen.\n\nItse hän oli oikein ylpeä oppilaastaan, vei hänet mukanaan kaikkiin\nkirkonkylän seurapiireihin ja tasoitti silläkin tapaa hänen tietään\nopin kukkuloille aurankurjesta.\n\nTuo maisteri oli muuten sangen merkillinen mies.\n\nAikana, jolloin meillä vain harvat yhteiskunnallisia asioita\nharrastivat, hän oli niihin kaikella sielullaan ja sydämellään\nsyventynyt, kirjoitteli niistä jo sanomalehtiin ja piti valaisevia\nesitelmiä Helsingin Työväenyhdistyksessä.\n\nMitä varsinaiseen sosialistiseen liikkeeseen tuli, ei siitä Suomessa\nollut vielä jälkiäkään, jonka takia sitä oli seurattava vain muiden\nmaiden, etupäässä Saksan taloudellisia oloja silmälläpitäen. Mutta\ntorpparikysymys täällä oli, joskaan ei vielä päivänkysymykseksi\nkärjistyneenä, mutta joka tapauksessa yhteiskunnallisena epäkohtana,\njosta jo edistysmielisimpien nuorten poliitikkojen parissa\nkeskusteltiin.\n\nSiksi oli maisteri siihen kotkansilmänsä iskenyt ja aikoi tehdä sen\nsekä tieteelliseksi että sosialipoliittiseksi erikoisalakseen.\n\nHäneltä imi torpanpoika -- Heikki Takaharju oli hänen nimensä --\nensimmäiset käsityksensä yleisestä maailmanmenosta ja siitä\nyhteiskunnallisesta vallankumouksesta, joka maisterin varman\nvakaumuksen mukaisesti uhkasi kaikkia maailman valtakuntia.\n\nNämä ajatukset syventyivät Heikissä yhä enemmän koulunpenkillä.\n\nIjältään tovereitaan vanhempana, tiedoiltaan, harrastuksiltaan eikä\nsuinkaan vähimmän ruumiinrakenteeltaan heitä paljon vankempana ja\nkehittyneempänä, hänelle olisi ollut mitä helpoin asia kohota heidän\nitseoikeutetuksi johtajakseen niin luokalla kuin toverikunnassa että\nvapaan urheilun tanterilla.\n\nMutta hän ei viitsinyt. Hänellä ei ollut aikaa. Hänenhän tuli\nvalmistautua tuohon toiseen tärkeämpään johtajatoimeen, joka pian oli\nvaativa kaikki hänen voimansa ja ajatuksensa: yhteiskunnalliseen\nvallankumoukseen.\n\nSen pääjohtaja oli luonnollisesti oleva hänen oppi-isänsä maisteri\nitse, mutta sen pienessä, uskollisessa esikunnassa oli myöskin hänellä,\nHeikki Takaharjulla, oleva varmaan oma vaatimaton asemansa.\n\nSiksi hänellä ei ollut aikaa turhuuksiin.\n\nSiksi pysyttelihe hän erillään muista tovereistaan, autellen vain heitä\nheidän opinnoissaan vähäistä raha- tai ruokapalkkaa vastaan, joka\nkaikissa tapauksissa oli riittävä tekemään hänet kotipitäjänsä\nherrasväestä, myöskin rovastista, riippumattomaksi. Ja siksi suoritti\nhän koko koulukurssin muutamissa vuosissa, lukien aina kesällä\nseuraavan luokan yli, joten hän myöhäisestä opintojen alkamis-ijästään\nhuolimatta kuitenkin tuli verrattain nuorena ylioppilaaksi.\n\nMitä hän nyt tekisi?\n\nNyt oli aika hengähtää ja katsahtaa ympärilleen, missä kulki maa ja\nyhteiskunta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nEnsimmäinen vaikutus oli varsin lamauttava. Heikki Takaharjun täytyi\ntunnustaa itselleen, että niissä oloissa ja siinä ympäristössä, johon\nhän oli joutunut, elettiin vielä sangen kaukana kaikista\nyhteiskunnallisista kysymyksistä, saati sitten vallankumouksesta.\n\nHän oli joutunut varsin vanhoilliseen ja virkavaltaiseen yhteiskuntaan.\n\nYlioppilaat, joiden kanssa hän yritti seurustella, olivat innostuneita\nkorkeintaan kielikysymyksestä, vain harvat kirkon ja valtion erosta,\nvaltiollisen ja kunnallisen ääni-oikeuden laajentamisesta tai muista\nsamantapaisista vapaamielisistä ja kansanvaltaisista uudistuksista.\nUseimmat olivat innostuneita vain tutkinnoistaan ja leipäluvuistaan.\n\nKaikista heistä oli jo tavallinen parlamenttaarinen sosialidemokratia\nniin kaukana, ettei siitä kannattanut edes puhua heidän kanssaan.\n\nSamasta syystä hän jäi vieraaksi myös osakuntaelämälle.\n\nHänelle jäi vain hänen luentonsa ja opintokammionsa.\n\nAlkuaan hän oli kandidaattitutkintoa suunnitellut. Mutta hänen ahtaat\ntaloudelliset olosuhteensa, yhdessä hänen oman käytännöllisen\nymmärryksensä kanssa, tekivät pian lopun niistä unelmista ja ohjasivat\nhänet miltei automaattisesti lainopilliselle alalle, millä turvattu\ntoimeentulo näytti lähimmältä ja varmimmalta.\n\nOdottamaton onnenpotkaus saattoi hänet erään suuren suomenkielisen\naamulehden korjauslukijaksi.\n\nJollekin toiselle olisi opintojen jatkaminen tuon rasittavan toimen\nohella käynyt ylivoimaiseksi, mutta ei hänen rautaiselle fysiikalleen.\nMuutamien tosin raskaiden vuosien perästä hänellä oli ylempi\nhallintotutkinto takanaan.\n\nSattuivat samoihin aikoihin venäläisyyden ensimmäiset suuret\nhyökkäykset maatamme kohtaan.\n\nRuvettiin myöskin entistä runsaammalla kädellä jakelemaan venäjänkielen\nstipendejä virkamiehille ja virkamiehiksi aikoville. Heikki Takaharju,\njoka sillä välin oli saanut pienen viran lääninhallituksessa, haki heti\nsellaista apurahaa ja saikin. Virkatoveriensa vieromana, mutta omasta\nmielestään aivan oikein menetelleenä hän nyt muutti pariksi vuodeksi\nMoskovaan.\n\nOlisi väärin sanoa, että hän teki sen nopeamman virkaylennyksen\ntoivossa.\n\nKaikkein vähimmän oli Heikki Takaharju mikään karrieristi. Hän oli\nyksinkertaisesti vain välinpitämätön isänmaan suuressa asiassa.\n\nHänelle, joka oli sosialisti ja internationalisti ja joka vain odotti\nyhteiskunnallista vallankumousta, oli luonnollisesti jotenkin\nsamantekevää, ketkä vallanpitäjät tuon joka tapauksessa kuolemaan\ntuomitun kapitalistisen järjestelmän ruorissa istuivat, vaikkapa ne\nsitten olisivat olleet hänen oman isänmaansa vihollisia.\n\nNehän olivat aivan ohimeneviä ilmiöitä. Tulisihan yhteiskunnallisen\nvallankumouksen myrsky ne niinkuin syksyiset lehdet tieltään\nlakaisemaan.\n\nVenäjälle oli hänen mielensä jo kauan palanut.\n\nSiellä hän tiesi tapaavansa todellisia vallankumouksellisia. Ja hänen\nVenäjän-matkansa tulikin todella määrääväksi koko hänen vastaiselle\nkehitykselleen ja kohtalolleen.\n\nHän tapasi vallankumouksellisia, akateemisen sivistyksen saaneita,\nkuten hän itsekin oli.\n\nHän joutui seurapiireihin, joissa ei puhuttu muusta kuin\nvallankumouksesta, ei ajateltu, ei suunniteltu muuta kuin\nvallankumousta. Noiden nuorten ihmisten, miesten ja naisten, innostus,\nuhrautuvaisuus, itsensä unohtaminen ja vain tuon yhden suuren,\nhuikaisevan päämäärän silmälläpitäminen teki syvän ja pysyvän\nvaikutuksen häneen.\n\nToisia heistä vangittiin, toiset olivat istuneet vuosikausia\nvankilassa, eräät saaneet maistaa kasakan pamppua, eräät olleet\nkarkoitettuja Venäjän syrjäisimpiin kuvernementteihin.\n\nMikään ei ollut murtanut heidän sisäistä mahtiponttaan. Mikään ei ollut\nheidän varmaa, elämäniloista vakaumustaan lannistanut.\n\nHe olivat sankareita, he olivat uuden ajan airueita!\n\nNoiden kalpeiden, tulisilmäisten nuorten miesten, noiden\nkapeahuulisten, terävänokkaisten, huolimattomasti puettujen naisten\nkera seisoi ja kaatui ihmiskunnan tulevaisuus.\n\nItse hän hiukan häpesi alussa kuulua heidän joukkoonsa, sillä hänhän\noli omasta mielestään melkein kuin \"burshui\", hänhän oli valtion\nstipendiaatti.\n\nMutta pian huomasi hän hämmästyksekseen, että sitä ei suinkaan minään\nhäpeänä hänelle pidetty, pikemmin päinvastoin. Venäjän\nvallankumouksellisten joukkoon kuului paljonkin porvarillisia aineksia,\nvieläpä valtion virkamiehiäkin, jotka kukin kohdaltaan koettivat\nkaikessa hiljaisuudessa edistää ja avittaa yhteistä propagandaa.\n\nToista oli varsinaisten taistelujärjestöjen laita. Niiden jäsenet\nolivat enimmäkseen nuorta väkeä ja ammattirevolutsionäärejä, jotka\nmatkustivat maasta maahan, olivat tänäpäivänä Tukholmassa, huomenna\nSveitsissä, ja saapuivat Venäjälle vain jotakin terroristista tekoa\nsuunnittelemaan ja toimeenpanemaan.\n\nMutta juuri sellaisen järjestön jäseneksi olisi tahtonut päästä Heikki\nTakaharju, ei senvuoksi, että hän heti olisi ollut valmis heittämään\npommia ensimmäisen vastaantulevan ministerin jalkoihin, vaan\nvalmistuakseen tulevaan tehtäväänsä Suomessa, tutustuakseen sen\nmenettelytapoihin ja ottaakseen oppia sen kumouksellisista\nsuuntaviivoista.\n\nMahdollisesti se olisi hänelle onnistunutkin. Mutta juuri kun hän oli\ntoiveittensa perille pääsemäisillään, veti poliisi tavallista suuremman\napajan sekä Moskovassa että Pietarissa, vangitsi satoja\nvallankumouksellisia, niiden joukossa myös sen järjestön pääkomitean,\njonka puoltosanalla Heikin oli määrä tuohon kumouksellisen propagandan\nkaikkein pyhimpään tunkeutua.\n\nItsekin epäiltynä hän katsoi silloin parhaaksi palata kiirevilkkaa\nkotimaahan, missä hänet -- venäjänkielen taitonsa perusteella --\nnimitettiin aivan ansiottoman korkeaan virkaan senaatissa.\n\nSitä laiskansitkasti hoidellessa ja valtiollisen taivaan merkkejä\ntähystellessä vierähti jälleen vuosi, pari.\n\nTaantumus lepäsi raskaana ja liikkumattomana ei vain Suomen ja Venäjän,\nvaan koko maailman yllä. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestys näytti\nlujemmalta kuin milloinkaan ja vallitsevien luokkien \"häikäilemätön\nriistäjävalta\" kuin vuosisadoiksi maaperään paalutetulta. Täytyi olla\nHeikki Takaharjun vuorenvankka usko oikean asian voittoon, jos mieli\ntällaistenkin tunnustähtien alla säilyttää toivonsa yhteiskunnallisesta\nvallankumouksesta.\n\nMutta hän säilytti. Kesti urhoollisesti ajan ahdistukset ja myöskin sen\nmoraalisen kujanjuoksun, minkä hänen asemansa venäläisen sortovallan\nkätyrinä oli omiaan hänelle toisin-ajattelevien puolelta tuottamaan.\n\nTuli sitten Japanin sota ja Venäjän vallankumous v. 1905, jota vastasi\nsuurlakko Suomessa ja perinjuurinen hallitussuunnan muutos.\n\nTuokioksi näki Heikki Takaharjukin silloin pyhimpien toivojensa kipinän\ntuleen leimahtavan.\n\nSuurlakon aikana hänet nähtiin kaikissa julkisissa\nkansalaiskokouksissa, mutta vielä enemmän niissä salaisissa, joita\nhänen toveriensa sosialidemokraattisten puoluepäälliköiden kesken\npidettiin.\n\nHän ajoi luonnollisesti sitä jyrkempää suuntaa, joka tahtoi\npoliittiseen vallankumoukseen myöskin yhteiskunnallisen yhdistää,\nmiehittää senaatin, takavarikoida pankkien omaisuuden j.n.e. Mutta hän\njäi vähemmistöön ja oli pakotettu vain syrjästäkatsojana suurlakon\nhänen mielestään laihoihin parlamenttaarisiin tuloksiin, yksikamariseen\neduskuntaan sekä yleiseen ja yhtäläiseen ääni-oikeuteen tyytymään.\n\nSuomenlinnan kapina seuraavana kesänä sai hänet vielä kerran korviaan\nhöröstämään, joskin hänen käytännöllinen järkensä jo heti alussa sanoi,\nettä se oli tuomittu auttamattomasti epäonnistumaan.\n\nMutta sitten hän vaipuikin täydelliseen, alakuloiseen apatiaan.\n\nUusien tuulten puhaltaessa hänen oli ollut pakko luopua virastaan ja\nyhtyä eräiden samanmielisten laittomien lakimiesten perustamaan\nasianajoliikkeeseen, jossa hän tuskin ansaitsi, mitä hän kulutti, ja\noppi sitäpaitsi ottamaan tuikun murheeseensa. Oltuaan jonkun aikaa\nkokonaan resuperällä hän jälleen uusien tuulten puhaltaessa kiipesi\nvirkaan, vieläpä niin korkeaan kuin v.t. esittelijäsihteerin, jälleen\nkiitos olkoon todistetun kielitaitonsa ja yleisen poliittisen\nkannattomuutensa.\n\nNyt oli hän siveellisesti kokonaan rappiolla.\n\nItse yläluokkaan kuuluvana, sen etuoikeuksia nauttivana ja myöskin\nkaikkia sen nautinnoita hyväkseen käyttävänä hän itse vielä vähemmän\nkuin ennen luonnollisesti saattoi tuntea itseään kapitalistisen\nyhteiskuntajärjestelmän marttyyriksi, eipä edes niiden marttyyrien\nasianajajaksikaan, joita hän todella tiesi olevan tässä yhteiskunnassa\nniinkuin niitä oli koko maailmassa.\n\nPäinvastoin hän tunsi itsensä vaivaiseksi syntiseksi heidän edessään.\nSiitä johtui hänen nyttemmin ainainen paha omatuntonsa, sillä yhtä\nvarma kuin hän edelleenkin oli yhteiskunnallisen vallankumouksen\nvälttämättömyydestä, yhtä epävarma hän oli jo siitä, mitä osaa hän\ntuossa tulevassa maailmanmullistuksessa näyttelisi.\n\nKuuluihan hän itse juuri noihin riistäjiin, noihin veren-imijöihin,\njoita vastaan oli noustava ja pauhattava. Olihan hänellä itsellään\nkaikki saman yläluokan, saman kapitalistisen yhteiskunnan paheet, joka\njuuri oli kumottava ja maan tasalle tasoitettava.\n\nEikö hän itse oman ympäristönsä kanssa kilpaa mätänemällä ollut\ntehnytkin itseänsä solidaariseksi sen kanssa ja samalla tuominnut\nitsensä menemään sen keralla perikatoon? Eikö tuo uudistava,\ntuorestuttava maailmanmyrsky ollut hänetkin kuin kuivan oksan, kuin\nmädän omenan tieltään karistava?\n\nHän koetti pessimistisellä tuulella ollessaan myös ystävilleen\nsosialistisille puoluejohtajille noita pahan omantuntonsa tuskia\nesittää. Mutta nämä vain nauroivat hänen epäilyksilleen, kehoittivat\nhäntä karkaisemaan kurkkuaan ja ennen kaikkea luontoaan sekä olemaan\nmuuten tyytyväinen asemaansa isänmaassa ja ihmiskunnassa.\n\nMerkillistä väkeä muuten nuo sosialistiset puoluejohtajat! Mitä enemmän\nHeikki heitä tarkasteli, sitä enemmän hän oppi kammoamaan heidän\npohjatonta ihanteettomuuttaan ja kyynillisyyttään.\n\nHe olivat sosialisteja yksinkertaisesti siksi, että he eivät voineet\nolla muuta, että se oli käytännöllinen pakko heille ja heidän\ntoimeentulolleen. He olivat leipäpappeja, useimmat vielä paljon\nsuuremmassa määrin kuin ne valtiokirkon papit, joita vastaan he\npauhasivat. Jos kenellä vain olisi mitä mahdollisuuksia ollut, he\nolisivat olleet ensimmäiset kiroamaansa ja sadattelemaansa\nkapitalistiseen yläluokkaan lukeutumaan.\n\nMitä enemmän Heikki myös heidän kanssaan seurusteli, sitä enemmän häntä\nihmetytti se kunnioittava, miltei ihaileva ja kadehtiva sävy, jolla he\npuhuivat suurkapitalisteista, suurviljelijöistä ja suurteollisuuden\nharjoittajista.\n\nNiitähän hänen mielestään olisi pitänyt vihata juuri. Nehän ne nyt\njuuri olivat niitä pääroistoja, nehän ne nyt juuri olivat maasta\njuuritettavat!\n\nMutta hänen ystävänsä sosialistijohtajat vain hymyilivät viekkaasti\nhänelle, sanoivat, että hän oli naivi ja että hän ei ymmärtänyt\nsosialismia ollenkaan.\n\nSuurkapitalismihan juuri oli sosialismin ainoa tuki ja turva, sen ainoa\nelämän-oikeutus. Ilman suurviljelystä ja suurteollisuutta oli turha\nmitään sosialismia ajatellakaan.\n\nHeikki ymmärsi tästä senverran, että he eivät itse ollenkaan uskoneet\nsiihen sosialistiseen ihannevaltioon, joka oli ja oli aina ollut hänen\noma uskontonsa ja jota hekin joukoille saarnasivat. Heidän mielestään\nkuuluivat yhteiskunnalliset epäkohdat ja niitä seuraava tyytymättömyys,\nsorretut ja sortajat, riistäjät ja riistetyt, suorastaan asioiden\nluonnolliseen järjestykseen.\n\nNyt hän oli myöskin ymmärtävinään, miksi he niin monia hyödyllisiä\nparannuksia aivan intohimoisesti jarruttivat, sillä nehän olisivat\nolleet omiaan tuota terveellistä tyytymättömyyttä poistamaan,\ntasoittamaan juopaa eri kansanluokkien välillä ja siten itse sosialisen\nkiihoituksen juuria uhkaamaan.\n\nHeikin mielestä tuo tyytymättömyys olisi ollut poistettava, tuo juopa\ntasoitettava. Näiden tunnussana taas kuului: luokkarajat selviksi!\n\nEi syntynyt mitään keskinäistä ymmärrystä heidän välilleen.\n\nMaailmansota oli Heikin aivan musertaa.\n\nHän ei olisi ikinä uskonut sitä mahdolliseksi. Missä nyt oli kaikkien\nkansojen sosialidemokratia, koko maailman \"Internatsionale\", joka vielä\näsken oli ollut niin valtava, niin varteen otettava mahti kaikkialla?\n\nSe oli kuin pois puhallettu.\n\nMissä oli kaikkien maiden köyhälistöjen yhtyminen, jonka piti tehdä\nsodat mahdottomiksi? Missä kauniit lupaukset ja kongressipuheet, missä\nkansainväliset komiteat ja sosialistisopimukset, missä kansojen\nveljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus?\n\nTuosta kaikesta ei ollut jälellä enää jälkiäkään.\n\nOli vain sota, oli vain ihmisten teurastus ja tappaminen, äärettömien\ntaloudellisten arvojen hävittäminen ja tuhoaminen, eikä minkään\nvapauttavien yleisinhimillisten aatteiden tai esiinmurtautuvan\nkansainvälisen edistyksen nimessä, kuten yhteiskunnallisissa\nvallankumouksissa tapahtui, vaan aivan yksinkertaisesti natsionalismin,\nimperialismin ja häikäilemättömän kapitalistisen kauppasodan merkeissä,\njotka tempasivat koko ihmiskunnan äkkiä kuin kymmeniä, niin, satoja\nvuosia taaksepäin.\n\nKiihkokansalliset, valloitushaluiset hallitukset riemuitsivat\nkaikkialla. Kaikkien maiden köyhälistöjen edustajat olivat niille\nsokeaa uskollisuuttaan vannoneet, kansainvälinen sosialidemokratia oli\nniiden astinlaudaksi alentunut.\n\nMutta samalla kun hän huomasi tuon, häntä rupesi yhä enemmän\npelottamaan.\n\nTäytyihän sodankin joskus loppua. Täytyihän kerran tulla tilinteonkin\npäivän, jolloin kansat heräisivät verisestä, mielenvikaisesta\nhurmiostaan ja kysyisivät, ketkä olivat heidät siihen saattaneet.\n\nTäytyi tulla suuren tuomiopäivän, sitä hirmuisemman, mitä kauemmin sota\nkesti, mitä enemmän uhreja se vaati ja mitä tuimempaa tuskaa ja\nkurjuutta se toi tullessaan.\n\nVenäjän suuri vallankumous ei sentähden tullut minään yllätyksenä\nhänelle, joskin se sai hänet sydänjuuriin saakka vavahtamaan.\n\nSiinä se nyt oli, siinä se nyt jyrisi ja salamoi se suuri tuomiopäivä!\n\nEttei se kasvaisi ja paisuisi yleismaailmalliseksi vallankumoukseksi,\nhän ei epäillyt hetkeäkään. Häntä vain ihmetytti, ett'eivät ihmiset\nhänen ympärillään näyttäneet sitä ollenkaan aavistavan.\n\nNe askartelivat vain arkitoimissaan, keinottelivat tai päivittelivät\nelintarpeiden kallistumista, puhuivat korkeintaan Saksan voitosta ja\niloitsivat Suomen itsenäisyydestä, samalla kuin hän tuskin saattoi\nhengittää raudanraskaasta, turmanenteisestä ahdistuksesta ja\nodotuksesta.\n\nPuhkesi sitten marraskuun punainen viikko täälläkin. Ja nyt hän oli\nvarma siitä, ettei mikään mahti maailmassa voinut estää enää\nkansalaissotaa eikä bolshevismin myrskyä yli rajan mylvähtämästä.\n\nHän pyysi ja sai nopeasti eronsa senaatista, johon tällä välin olivat\njälleen uudet, maan laeille uskolliset kansan luottamusmiehet astuneet.\n\nHänellä piti olla vapaat kädet joka suuntaan ajan ankarimman hetken\nkoittaessa.\n\nEttä hän menisi mukana tuohon myrskyyn, sen hän tiesi, sillä hän tiesi\nmyös, ettei kukaan voisi jäädä sen ulkopuolelle. Mutta hänen täytyi\nolla vapaan senvuoksi, että hän voisi vapaasti valita paikkansa siinä\nottamatta enemmän edesvastuuta hartioilleen kuin minkä hän tiesi\nvoivansa kantaa ja minkä laatu parhaiten vastasi hänen synnynnäisiä\ntaipumuksiaan ja voimiaan.\n\nKuten näkyy, hän tunsi vielä sangen huonosti vallankumouksen käytäntöä,\njoka asettaa miehensä mihin sattuu, ja ryöppyää edelleen hurjistuneen\nluonnonvoiman tavoin, käyttämiensä välikappaleiden kohtalosta ja\ntarkoituksenmukaisuudesta vähääkään välittämättä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJa niin myrsky mylvähti. Ja niin tuli punainen vallankumous.\n\nHeitti ihmiset hujanhajan, erotti perheet, rakensi raja-aidat ystävien\nja tuttavien välille. Pysäytti junat, asesti kansan, veti kuin\nviivottimella rintamat kautta maan, sulki toiset punaiseen\npiiritykseen, vangitsi toiset valkean vallan alaisuuteen.\n\nPäästi irti kaikki intohimot, pani kiväärit päin maan laillista\nhallitusta ja eduskuntaa paukkumaan, kumosi kaikki oikeus-istuimet ja\nvirkakunnat, levitti verta ja kuolemaa, kalpeaa kauhua ja punaista\nhävitystä Suomen syrjäisimpiinkin metsäseutuihin. Oli kuin piru itse\nolisi päässyt irralleen.\n\nMutta oli noussut myös sen valkea vastavoima. Aluksi sangen\ntasaväkisinä ne iskivät yhteen ennenkuulumattomalla, fanaattisella,\nmetafyysillisellä uskolla ja kiivaudella.\n\nHänet, Heikki Takaharjun, tuo äkillinen rajuilma paiskasi syrjään itse\nsuurten tapahtumien keskustasta, miliisipäälliköksi erääseen pieneen\nlääninpääkaupunkiin.\n\nHän oli joutunut sinne aivan sattumalta. Hän oli matkustanut sinne\nerään vanhan koulu- ja ylioppilastoverinsa, sosialistisen\nsanomalehdentoimittajan Pekka Piilosen luokse joulua viettämään, mutta\njäänytkin vähän pitemmäksi aikaa sinne tätä sanomalehtityössä\nauttelemaan, kun hänellä itsellään ei nyt muutakaan tekemistä ollut ja\nkun hänen ystävänsä sensijaan täytyi nyt liikkua ympäri lääniä\nalituisilla agitatsionimatkoilla.\n\nTäten tuli Heikki seurustelemaan sangen paljon kahdenkesken hänen\nnuoren rouvansa Elinan kanssa, jonka hän myös oli ylioppilas-ajoilta\nsaakka tuntenut, joskaan tämä ei tyttönä ollessaan ollut koskaan tehnyt\nmitään syvempää vaikutusta häneen.\n\nAivan lähellä hän ei ollut koskaan ollut Pekka Piilostakaan, yhtä vähän\nkuin ketään muitakaan tovereitaan. Kuitenkin he olivat tavanneet\ntoisensa aina silloin tällöin pääkaupungissa, jonne Pekan oli ollut\ntapana saapua säännöllisesti pari kertaa vuodessa ja silloin\npääasiallisesti ryypiskelemään.\n\nPekka Piilonen ei nimittäin koskaan ollut sylkenyt lasiin ja joskin hän\nnyttemmin oli sekä kunnon kumouksellinen että tasavaltalainen, oli hän\nviinakysymykseen nähden täysin yhteiskuntaa-säilyttävä aines ja\nmonarkisti, kuningas Alkoholin merkkien alla.\n\nMyöskin kunnon kapitalisti hän oli ollut aikoinaan, perinyt isältään\nmaalaiskauppiaalta toistasataa tuhatta ja pannut ne menemään muutamina\niloisina ylioppilasvuosina hyvien toverien seurassa. Elina hänestä\nsittemmin oli sosialistin tehnyt sekä hänet nykyiselle elämänuralleen\nsuunnittanut.\n\nSe olikin ollut aikoinaan sangen tarpeellista. Sillä Pekka Piilonen ei\nollut hyvinä päivinään tuhlannut ainoastaan rahaa, vaan myöskin aikaa,\njoten hän oli herännyt takaisin jokapäiväiseen todellisuuteen\nyli-ikäisenä ylioppilaana, taskut tyhjinä, tutkinnot suorittamattomina.\n\nEttei kumpikaan näistä seikoista saattanut olla juuri minään\nvoittamattomana esteenä Elinan sosialidemokraattiselle käännytystyölle,\nei liene tarvis erikoisesti huomauttaa.\n\nPekka liukui siihen -- ja samalla avioliittoon -- mukavasti ja tasaisesti\nkuin taitavan koskenlaskijan pursi suvantoon.\n\nJoulun alla hän taas oli käynyt Helsingissä juopottelemassa. Tavannut\nHeikki Takaharjunkin siellä, istunut jonkun illan yksissä hänen\nkanssaan, juonut paljon, Heikki vähemmän, tullut liikutetuksi vanhoista\nkoulumuistoista, kyynelöitynyt ja taputtanut olalle häntä.\n\n-- Olet sinä sentään hyvä mies, Heikki, hän oli vesissä silmin\nvakuuttanut, oikein hyvä mies. Mutta miksi et sinä ole oikea\nsosialisti? Me olemme usein jutelleet siitä asiasta vaimoni kanssa.\nSinä et vielä oikein tunne häntä, mutta sinun täytyy tulla hänet\ntuntemaan. Hän on jalo nainen. Ja hän ihailee suunnattomasti sinua.\n\nSamalla hän oli pyytänyt Heikkiä jouluksi heille. Heikki oli kiittänyt\neikä ollut tiennyt aluksi, mitä ajatella.\n\nEttä hänestä juteltiin, että jollakin jossakin oli hänen suhteensa\nmielenkiintoa, että joku ylipäänsä näki vaivan ajatella ja muistaa\nhäntä!\n\nSe oli uskomatonta.\n\nHän oli aina ollut niin yksin.\n\nJo ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan hän oli vanhempiensa kuoleman\njälkeen myöskin kotikylästään täysin vieraantunut. Kukaan ei ollut\nlähellä hänen sydäntään. Kuinka siis joku toinen olisi saattanut pitää\nhänestä, vieläpä ihailla häntä?\n\nEihän se voinut olla totta. Täytyihän sen olla vain sananparsia, vain\njuopon jaaritusta.\n\nKuitenkin kiinnitti se hänen mieltään. Ja kun kutsu myöhemmin, Pekan\nkotikaupunkiin palattua, tapahtui myöskin kirjeellisesti ja molempien\npuolesta ei hän epäillyt enää hetkeäkään, vaan matkusti.\n\nHänellä ei mielestään ollut yksinkertaisesti varaa lykätä luotaan niin\npaljoa henkilökohtaista ystävällisyyttä.\n\nMatkallaan junavaunussa hän koetti palauttaa mieleensä, mitä hän muisti\nElinasta.\n\nPaljoa se ei ollut, vain joku pilkahdus, vain joku ilme, ele tai\näänenväre silloin tällöin. He olivat sattuneet yhteen jossakin\nylioppilaskokouksessa. Elina olisi mielellään tahtonut puhua hänen\nkanssaan yhteiskunnallisista asioista, Heikki vastaillut vain\nharvakseen ja yksikantaan, sillä se oli tapahtunut ennen hänen\nVenäjän-matkaansa, eikä Heikki vielä silloin ottanut uskoakseen oikein\nnaisten aatteellisiin harrastuksiin.\n\nToisen kerran hän oli tavannut Elinan sattumalta kadulla Suomenlinnan\nkapinan aikana, jolloin tämä oli ollut kuin poissa suunniltaan, puhunut\nkuin kuumeessa, huitonut käsillään ja kääntynyt heti hänen kanssaan\nkävelemään.\n\nElina oli jo silloin ollut kiihkomielinen sosialisti. Hän tunsi\nhenkilökohtaisesti kapteeni Kockin, hän oli ihastunut Jean Boldtiin,\nhän oli innostunut Krapotkiniin, hän katsoi uuden ajan aamun juuri\ntällä hetkellä Suomenlinnan pattereilta koittavaksi.\n\nHeikkiin oli hänen innostuksensa vaikuttanut yksinomaan\nvastenmielisesti. Siinä ei ollut hänen mielestään järkeä pennin edestä\nja kaikki, missä ei ollut järkeä, oli uppo outoa hänen henkiselle\nolemukselleen.\n\nNiin, ja sitten hän oli tavannut vielä pari kertaa Elinan...\n\nMutta paljon pysyvämmin kuin nuo ohimenevät tapaamiset oli hänen\nmieleensä jäänyt eräs tämän tummansinisten silmien vilpitön,\nluottavainen katse ja hänen toverillinen kädenlyöntinsä, joka oli luja\nja kiinteä kuin hyvän kasvinkumppanin.\n\n-- Tuo on luotu miehen toveriksi! hän oli jo silloin ajatellut ja\nsamalla ihmetellyt, miksi tuo punaposkinen, pellavatukkainen,\ntanakkatekoinen ja hiukan pystynenäinen hämäläinen tyttö ei tehnyt\nvähintäkään eroottista vaikutusta häneen.\n\nMutta se mahtoi juuri johtua Elinan yhteiskoulumaisesta\ntoverillisuudesta, jota Heikki kammosi, sillä hänen oma nais-ihanteensa\noli vielä silloin romanttinen, diabolinen, daimoninen. Niin he olivat\njääneet eroottisesti aivan vieraiksi toisilleen.\n\nElina oli mennyt naimisiin rappiolle menevän ylioppilaan Pekka\nPiilosen kanssa ja Heikki jäänyt uskolliseksi haaveelliselle\nnuorukais-ihanteelleen, jolle hän ei löytänyt mitään vastaavaisuutta\ntodellisuudessa.\n\n-- On se aivan ikuinen ihme, hän oli tuossa junavaunussa nyykytellessään\najatellut, miten vaikea tuo kysymys on minulle ollut ja miten helposti\nsen toiset näkyvät ratkaisevan.\n\nNiinkuin esim. tuo Pekka Piilonenkin! Tuhlaapas ensin peritty\nomaisuutesi, porsastapas ensin Helsingin ummet ja lammet, ja kun tiukka\npaikka tulee, naipas sitten tuollainen kunnon tyttö, ei tosin rikas,\nmutta kuitenkin ratsutilallisen tytär ja ainakin muutamien\nkymmenientuhansien omistajatar!\n\nMiksi en minä häntä nainut? Miksi en minä olisi häntä saanut yhtä hyvin\nkuin Pekkakin?\n\nNaama ei ole meillä kummallakaan toistaan koreampi, hän juo, minä olen\nmiltei raitis, hän on pelkkä riemu-ylioppilas, minulla taas on\nlainopillinen tutkinto ja säädyllinen virka-ura takanani. Mutta se on\nonni yksillä, kesä kaikilla, jos sitä nyt yleensä on minään onnena\npidettävä.\n\nTaitaa olla vika siinäkin, että rakkaus on ollut aina minulle vain\npelkkä ruumillisten vaistojen ja älyllisen intohimon, ei koskaan\nsydämen asia.\n\nYmmärränhän minä, ett'eivät naiset voi sellaisesta pitää.\n\nHe tahtovat aina sekoittaa rakkauden huumaavaan, siniliekkiseen,\ntulikukkaiseen taikapataan sitä omaa imelää, tunteellista,\nhentomielistä siirappiaan, ja sitä minä en tahdo. Siksi jäänenkin\nikuisesti vanhaksipojaksi...\n\nMutta näin ajatellessaan hän ei kuitenkaan voinut olla toteamatta nyt,\nkuten jo niin usein ennenkin viime vuosina pienen, hiuksenhienon\nepäilyn hiipimistä aivoihinsa.\n\nMitä jos hän kuitenkin oli erehtynyt? Mitä jos se sittenkään ei ollut\npelkkää siirappia tuo hänen niin halveksimansa tunteellisuus ja mitä\njos monet tärkeät, ehkä tärkeimmät elämän-arvot vielä olivatkin hänelle\ntuntemattomia?\n\nTurhia!\n\nHän puhalsi ne pois mielestään kuin saippuakuplat.\n\nMutta ne tulivat takaisin, ne väreilivät kaikissa sateenkaaren\nväreissä, ne keinuivat hänen sielunsilmiensä edessä, ne heijastelivat\naivan uudella tarumaisella, pienoiskoristeellisella tavalla hänelle\nennaltaan hyvinkin tuttuja elämänilmiöitä.\n\nJa tuon kaiken olivat saaneet aikaan vain nuo yksinkertaiset\nlavertelevan juoppolallin sanat -- -- \"Hän on jalo nainen.\" -- -- \"Sinun\ntäytyy tulla hänet tuntemaan.\" -- -- \"Hän ihailee sinua.\" -- --\n\nHeikki oikein harmistui tuon huomatessaan.\n\nMokomakin koulupoika! Eikö tuo haaveksivan, kuutamoissa kuvahtelevan\ntoverikuntalaisen psykologia siis koskaan karissut pois hänestä?\n\nHän koetti väkivalloin karkoittaa nuo ajatukset, sytytti savukkeen, ja\npakotti itsensä keskusteluun lähimmän matkakumppaninsa kanssa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMutta sitä kriitillisempänä hän sitten ilmestynytkin matkansa\npäämäärään, tuohon pieneen lääninpääkaupunkiin, joka samalla oli hänen\nvanha koulukaupunkinsa.\n\nElina oli häntä asemasillalla vastaan-ottamassa, Vaikutus, minkä hän\nheti ensi silmänräpäyksessä teki Heikkiin, oli odottamattoman\nmiellyttävä.\n\nElina oli entisestään laihtunut, hoikistunut, hienostunut. Hän oli\nikäänkuin kasvanut, hänen tummansiniset silmänsä olivat entisestään\nvain suurentuneet ja syventyneet, hänen kasvonpiirteensä älyllistyneet\nja täsmällistyneet. Sitäpaitsi hän oli hyvin puettu, osasi kantaa\npukunsa, käyttäytyi hillitysti ja puhui täsmällisesti.\n\nKoko hänen olennostaan uhosi niin sivistyneen, niin kehittyneen ja\nitsetietoisen maailmannaisen varmuus, ettei Heikki, joka ei lähes\nkymmeneen vuoteen ollut nähnyt häntä, voinut olla siitä iloisesti\nhämmästymättä.\n\nHän tulkitsikin parilla enemmän tai vähemmän sirostetulla sanalla julki\ntuon vaikutuksensa. Elina taas otti vastaan hänen kohteliaisuutensa\naivan luonnollisella, vaivautumattomalla hymyllä, jolta ei puuttunut\ntoverillisuutta, mutta ei myöskään naisellista viehkeyttä ja\ntyytyväisyyttä.\n\n-- Tervetulemaan! hän virkahti. Toivon, että viihdytte täällä. Mieheni\non tosin poissa ja tulee vasta huomenna. Mutta minä olen sensijaan\nvalmistanut päivälliseksi erään toisen iloisen tapaamisen teille.\n\nHänen kädenlyöntinsä oli luja ja kiinteä kuten ennenkin. Mutta hänen\näänensä oli entistä helakampi, hänen naurustaan niinkuin koko hänen\nolennostaankin särmät pyöristyneet ja henkevöityneet.\n\n-- Minulle oli tämä jo kyllin iloinen tapaaminen, Heikki siihen\nkohteliaasti huomautti. Mutta saako olla utelias?\n\n-- Ei. Se on yllätys. Näytätte epäilevältä? Saattepa nähdä, että tulette\nolemaan tyytyväinen.\n\nSe oli todellakin yllätys Heikille. Sillä tuskin he olivat Elinan\nkotiin saapuneet, kun sinne ilmestyi myöskin prof. Talvio, entinen\npappilan maisteri ja Heikin ensimmäinen opettaja ja ohjaaja opintielle.\n\nHänkin oli matkalla joululomalleen, jonka hän oli tällä kertaa\npäättänyt viettää vanhan isänsä luona kotipitäjässään. Hänen vaimonsa\nja lapsensa olivat jo viikko sitten sinne matkustaneet.\n\nUkko oli jo vanha, kappaleen yli seitsemänkymmentä, mutta vielä terve\nja nuorekas kuin tervaskanto. Ei tiennyt kuitenkaan enää, milloin oli\nelonmitta täyttyvä hänelle, ja siksi oli suku päättänyt viettää tätä\njoulua vielä viimeisen kerran yhdessä hänen ympärillään kotoisen\nkurkihirren alla.\n\nHän oli vain läpimatkalla tässä kaupungissa, johon junamatka loppui ja\njosta hevoskyyti alkoi.\n\nHän oli tullut jo aamujunalla. Hän aikoi matkustaa vielä samana iltana.\nHän oli pysähtynyt tänne muutamaksi tunniksi vain toimittaakseen eräitä\nasioitaan ja tavatakseen paria vanhaa tuttavaansa lyseonlehtoria.\n\nHeikki katseli häntä hänen puhuessaan.\n\nPaljon oli maisterikin muuttunut muinaisesta. Pois oli haihtunut\nentinen hilpeä hymy hänen huuliltaan, kadonnut kasvojen reipas ja avoin\nilme, nenänvarsi ohennut, silmät pieniksi, teräviksi, pistäviksi\nkultakakkuloittensa taakse siristyneet, koko mies ikäänkuin kellahtanut\nja kuivahtanut.\n\nHäntäkään ei Heikki ollut enää varmaan puoleenkymmeneen vuoteen\ntavannut. Eikä oikein tavannut silloinkaan, kadulla vain hyväpäivä\nsanottu ja pysähdytty hetkiseksi juttelemaan.\n\nOlivat kellahtaneet ja kuivahtaneet myös jonkun verran hänen ennen\nniin iloisesti eteenpäin ryntäävät, taistovalmiit aatteensa ja\nyhteiskunnalliset ihanteensa.\n\nEnnen hän oli kuulunut porvarillisten puolueiden äärimmäiseen vasempaan\nsiipeen, nykyään hän tuskin ollenkaan otti enää osaa politiikkaan.\nHänestä oli tullut kirjaimellinen \"kateederisosialisti\".\n\nSellaisena hänelle oli jo kerran -- jossakin radikaalisessa\ntähtiyhtymässä -- tarjottu senaattoripaikkaakin, mutta oli hän siitä\nerään tilastotieteellisen tutkimuksensa vuoksi kieltäytynyt.\n\nHänellä ei näyttänyt olevan aavistustakaan nykyisestä tilanteesta. Kun\nHeikki päivällisten kuluessa siitä huomautti, ja vaarasta, mikä uhkasi\nsekä hallitusta että eduskuntaa, hän sai osakseen vain säälivän\nsilmäyksen noiden oppineiden ja itsetietoisten kultakakkuloin takaa.\n\n-- Ei ne uskalla, selitti prof. Talvio. Heitä kohtaisi kuitenkin\nkaikkien sivistyneiden piirien yksimielinen passiivinen vastarinta.\n\nKuinka? Kumota hallitus ja eduskunta? Sen he jättäisivät kauniisti\ntekemättä. Heidänhän täytyisi silloin itsensä ruveta maata\nhallitsemaan, eikähän siihen kelvannut kuka tahansa. Siihen vaadittiin\ntietoja ja taitoja, joita ei voinut otaksua olevan meidän\nsosialisteillamme.\n\n-- Mutta elleivät he välitä tiedoista eikä taidoista? uskalsi Heikki\nsiihen vielä huomauttaa.\n\nElleivät he välittäisi myöskään sivistyneiden piirien passiivisesta\nvastarinnasta? Jos he panisivat toimeen oman vallankumouksellisen\nyhteiskuntajärjestyksensä? Jos he menettelisivät kuin Venäjän\nbolshevikit?\n\n-- Venäjällä se vielä voi käydä päinsä, mutta ei meillä, väitti prof.\nTalvio järkähtämättömänä. Suomi on sentään kulttuuriyhteiskunta.\n\nJa ketkä täällä sitten neuvostotasavallan muodostaisivat? Eivät\nsuinkaan Suomen työväki ja venäläiset sotilaat!\n\n-- Ehkä nekin. Mutta sitäpaitsi on täällä vielä punakaartit olemassa.\n\n-- Yhtyvät varasti valkokaarteihin, jos tosi tulee.\n\n-- Mikä tosi?\n\n-- Kysymys venäläisen sotaväen maasta karkoittamisesta.\n\nProf. Talvio kertoi jutelleensakin heidän johtomiestensä kanssa. Ei\nollut mitään pelkoa kansalaissodasta. Kaikki tulisivat olemaan isänmaan\nsuuressa asiassa yksimielisiä.\n\nJa Heikki sai osakseen äskeistä vielä ylempää heitetyn, opettavaisen ja\npoliittisesti kasvattavaisen katseen, jota mestaroiva, kuivakiskoinen\näänenpaino oli tarkoitettu vielä enemmän korostamaan.\n\nKun ei hänkään omasta puolestaan tuntenut mitään syvempää halua ruveta\nmielestään soaistua ja jälellejäänyttä yliopiston-opettajaa sen enemmän\najan ankarasta jännityksestä valistamaan, kuivui keskustelu siitä\nasiasta. Sammunut tulivuori! hän vain itsekseen ajatteli. Kalkkeutuneet\naivot, vanhoihin uriinsa lyöpyneet ajatukset! Tuota ei vallankumous voi\nkäyttää muuna kuin vaununrasvana tai raivaamiensa peltojen\nväkevöittämiseksi.\n\nMutta samalla johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut itsestäänkään\nenää niin aivan varma, mihin hän kelpasi ja mihin tuo suuri, huumaava,\nhuikaiseva juhlahetki saattoi käyttää häntä.\n\nSiksi hän pidätti kaikki pilkalliset huomautukset, jopa mahdollisuuden\nmukaan ajatuksetkin, antaen vain kunnioittavilla päänliikkeillä pontta\nentisen opettajansa mielipiteille ja vilkaisten vain silloin tällöin\nElinaan, joka oli ikäänkuin jättänyt heille näyttämön ja siirtynyt itse\nkulissien väliin.\n\nKaikesta päättäen nautti juuri Elina enemmän tästä tapaamisesta kuin\nkumpikaan sen osalliset päivällisvieraat.\n\nJa ensimmäistä kertaa Heikin elämässä välkähti silloin hänen\nsielussaan, että tuossahan oli hänen edessään ilmi-elävänä\ntodellisuudessa ainakin osa sitä romanttista, diabolista naisihannetta,\njota hän nuoruudestaan saakka oli kantanut povessaan.\n\nHehkuttajatar, hävittäjätär, miesten päänmeno, nauttijatar, naurajatar,\nnaaras-ilves heidän sukupuoli-surmaisten keskinäisten\nsankarikamppailujensa! Eikö hän ollut tuossa? Eikö hän ollut\ntahtonutkin tahallaan heitä kahta vastakkain omien silmiensä alla\ntaisteloon usuttaa?\n\nEikö helkähtänytkin ilkamoiva ilo hänen äänessään. Eikö karehtinutkin\nkaukaa viisas Monna Lisan hymy hänen silmistään ja hänen huulillaan,\nkun hän teeskennellyn viattomana hoiteli moitteettomasti\nemännäntehtäviään ja samalla valitsi heidän kummankin rauhalleen\nvaarallisimmat puheen-aineet?\n\nHeti seuraavassa hetkessä Heikin kuitenkin täytyi noille lennähtäneille\nmielikuvilleen herttaisesti hymähtää.\n\nElinako daimoni? Elinako Monna Lisa? Elinako miesten päänmeno? Tuo\njäntterä, vaaleatukkainen hämäläistyttö, jonka hän hyvin tunsi, jonka\nsukuperän ja sielullisen kehityskulun hän taisi kuin viisi sormeaan?\n\nNaurettavaa! Ei, eihän hänessä ollut eikä voinut olla mitään\nsalaperäistä, jännittävää, rikosromanttista.\n\nKuinka hän, Heikki Takaharju, saattoi järkevänä miehenä edes\nhetkeksikään antautua mokomiin kuvitelmiin! Mutta se mahtoi johtua\nsiitä, että hän ei niin pitkään aikaan ollut naisten kanssa\nseurustellut ja että hän oli kuin korpien erakko, jonka sydän on altis\nsykähtämään heti ensimmäisen eteentulevan helman heilahduksesta.\n\nJotakin tuosta vaikutuksesta jäi kuitenkin pysyväksi Heikkiin. Eikä hän\nvoinut olla itselleen tunnustamatta, että sillä oli oma osansa hänen\nmerkilliseen viipymiseensä Piilosen perheessä, jonka vaivattomaan\nilmakehään hän tuudittautui, siksi kuin punainen vallankumous kuin\näkillinen pyörremyrsky hänet herätti siitä.\n\nHänen ensimmäinen ajatuksensa oli silloin luonnollisesti matkustaa\nHelsinkiin ottamaan selvää tilanteesta, ja mikäli mahdollista, myös\nvallankumouksen johtajille palveluksiaan tarjoomaan.\n\nMutta Pekka pyyteli niin toverillisesti ja Elina katsoi niin kauniisti\nhäntä jäämään heille, että hän tahtomattaankin tuli heitä totelleeksi\nja päätti pysytellä vielä ainakin muutamia päiviä täällä ja täältä\nsyrjästä tapausten juoksua tarkastella.\n\nTäällä oli tilanne vielä epäselvä. Ei tiedetty, kenelle kaupunki kuului\noikein, punaisille vai valkoisille, jotka kulkivat vain kyräten\nkarsaasti toisiaan, kummankaan puolen ryhtymättä mihinkään\nvihollisuuksiin tai väkivallantöihin.\n\nParin päivän perästä oli tilanne siinä suhteessa selvä. Kaupunki kuului\npunaisille. Mutta mitä enemmän se taas alkoi selvetä koko maahan\nnähden, sen alemmaksi painui Heikin mieli ja sen onnellisemmaksi\nsalliman oikuksi hän katsoi sattumaa, että hän oli täällä eikä esim.\npääkaupungissa.\n\nSiellä hän olisi tietysti periaatteilleen uskollisena syöksynyt\nsuinpäin vallankumouksen kuohupäihin. Täällä hän sensijaan saattoi\npysyä rauhallisena syrjästäkatsojana ja sovittaa tilanteen mahdollisten\nmuutosten mukaan menettelytapansa. -- Mutta taaskin hän tunsi jo\nedeltäpäin, millaiseksi se käytännössä tulisi muodostumaan.\nSamanlaiseksi kuin Suomenlinnan kapinan aikana! Sillä taaskaan hän ei\ntäysin luottanut asian onnistumiseen.\n\nTämä ei sittenkään vielä ollut _hänen_ hetkensä, ei hänen suuri\nhetkensä, tunsi hän.\n\nVallankumouksen ensimmäinen ehto oli, että sen täytyi onnistua. Vain\nsilloin se merkittiin historialliseksi vapausliikkeeksi, jolle vielä\nmyöhäiset sukupolvet tulisivat hurraamaan.\n\nVallankumous, joka ei onnistunut, oli rikos, oli valtiopetos.\nSellaisessa ei ollut hyvä olla mukana kenenkään, joka edes hiukan\nvälitti nykyisestä ja varsinkin kuolemanjälkeisestä elämästään ja\nkansalaiskunniastaan.\n\nKuitenkaan ei Heikistä ollut aivan vastenmielistä, että hänelle\ntarjottiin ja melkein väkipakolla tyrkytettiin miliisipäällikön paikka\ntuossa rauhallisessa pikkukaupungissa.\n\nVirkahan oli hänen nähdäkseen verrattain viaton. Vaikka vallankumous\nepäonnistuisikin -- kuten hän varmasti _luuli_ sen epäonnistuvan --\nennättäisi siitä aina pujahtaa ajoissa piiloon, eikä siitä missään\ntapauksessa arvattavasti kaula menisi.\n\nMutta voihan olla, että hänen luulonsa pettäisikin ja vallankumous\nonnistuisikin...\n\nSilloin oli aina hyvä, että oli ollut edes kannaksilla mukana siinä.\nSieltä oli aina helppo sitten sepipajulle tai itse kuskipukillekin\nistahtaa.\n\nAivan itsekkäisyydestä vapaat eivät olleet siis suinkaan ne\nvaikuttimet, jotka saivat Heikin edes näin takalaidalta\nvallankumoukseen osaa ottamaan. Kuitenkin ne olivat täysin hänen\nsisäisen olemuksensa mukaiset, jossa kyllä piili eräät suuret\nmahdollisuudet epäitsekkääseen uhrautuvaisuuteen, jopa\nsankarillisuuteen ja marttyyriuteenkin, mutta ainoastaan kylmän,\nkirkkaan järjen puitteissa eikä sokean, surmansuuhun syöksyvän\ninnostuksen.\n\nHän tahtoi _voittaa_, ainakin että hänen asiansa voittaisi, samalla\nkuin hän itse sortuisikin. Ja siksi hän otti vallankumoukseen osaa vain\ntoisella jalallaan, sillä hän tiesi, että jos se menisikin, hän vielä\ntoisellakin tulisi sangen hyvin tämän maailman läpi tanssahtelemaan.\n\nMutta hypätä tasakäpälää iankaikkisuuteen, asian vuoksi, jonka\nonnistumisesta tai oikeudesta -- Heikille ne kaksi käsitettä olivat yksi\n-- ei ollut täysin vakuutettu?\n\nEi kiitoksia. Siihen hänellä ei ollut vähintäkään halua, mutta koska\nsitä näytti olevan sen enemmän muilla, teki hän mielellään tilaa\ntuhmemmille.\n\n\n\n\nV.\n\n\nJos Heikki oli ottamalla vastaan miliisipäällikön viran tarkoittanut\ntodellakin mukavan riippuverkon tai kaikille tahoille vapaan\ntähtäystornin hankkimista itselleen, hän näytti ainakin aluksi siinä\ntäydellisesti onnistuneen.\n\nVirka ei tuottanut hänelle juuri mitään työtä eikä myöskään mitään\nedesvastuuta. Kaupunki oli täysin rauhallinen, sotarintamat olivat\nsiitä kaukana, ei sattunut mitään epäjärjestyksiä ja miliisilaitoksella\nkävi kaikki vanhan mallin mukaan.\n\nPorvaristo \"kenkkuili\" täällä tietysti niinkuin kaikkialla muuallakin,\ntyöpaikat pysyivät lakossa, kuten virastot, koulut ja useimmat\nkauppapuoditkin, mutta yleiselle järjestykselle oli niistä siten vain\nsen vähemmän häiriötä ja muuhan ei Heikkiä viran puolesta liikuttanut.\n\nKaikki valta kuului itse asiassa punakaartille, nimeksi\nlääninvaltuutetuille. Heikillä ei ollut muuta tehtävää kuin katsoa\npäältä, kuinka maata hallittiin, ja toimeenpanna Suomen sosialistisen\ntasavallan määräyksiä.\n\nEikä aluksi myöskään muuta edesvastuuta. Tietysti tapahtui täälläkin\nkoko joukko valtiollisia vangitsemisia. Mutta osaksi suoritti ne\npunakaarti itse, osaksi siirrettiin vangitut heti lyhyen alustavan\nkuulustelun jälkeen lääninvankilaan, joten Heikin vastattavina olevissa\nmiliisikopeissa oli vain aina ohimennen muutamia kaupungin\nporvarillisia mahtihenkilöitä.\n\nHän puolestaan koetti tehdä oleskelun heille siellä niin mukavaksi kuin\nsuinkin, piti silmällä, ettei kukaan saanut loukata eikä tehdä\nväkivaltaa heille, ja luovutti heidät hyvin mielellään vankilan\nviranomaisten haltuun, milloin kaikkivaltias punakaarti katsoi hyväksi\nniin.\n\nMyöhemmin muodostui täälläkin vallankumouksellinen oikeus-istuin, mutta\nsen kanssa oli Heikillä vieläkin vähemmän tekemistä.\n\nMitään murhia ei tapahtunut eikä varsinaisia ryöstöjäkään, paitsi\nluonnollisesti yhden tai toisen omaisuuden ja tavaralajin\n\"kansallistuttamista\", mikäli punakaarti piti sitä omille tarpeilleen\nvälttämättömänä.\n\nSiinäkään suhteessa ei siis mikään miliisipäällikön syvää rauhaa\nhäirinnyt. Hän oli kaupunkiin ja kaupunki häneen sangen tyytyväinen.\n\nHeikillä oli nyt hyvää aikaa tarkastella ympäristöään.\n\nEi niin, että hän olisi voinut taikka tahtonut edes jokapäiväistä\nkanssakäymistään laajentaa: syvä juopa oli jo hänen virkansa takia\nhänen ja kaikkien porvarillisiin puolueisiin lukeutuvien kansalaisten\nvälille kiinnitetty. Mutta kaupunkiin itsensä, missä hän ei ollut\nkäynyt sitten kouluvuosiensa, ynnä sen lähimpään ympäristöön liittyivät\ntuhannet muistot hänellä, jotka nyt aina tuoreempina ja elävämpinä\nalkoivat nousta esiin hänen sielunsa onkaloista.\n\nJokaiselta kadulta ja kujalta kangastuivat pitkät kuvasarjat, joka\npihalta ja aukiolta, joka puusta ja puistikosta tulvehti häntä vastaan\nmuistoja ja toiveita, mielikuvia ja ajatuksia, joita hän tuskin olisi\nomikseen tunnustanut, elleivät ne olisi olleet niin selvästi merkityt\nhänen silloisella, kömpelöllä ja naivilla puumerkillään.\n\nHyvä Jumala, mikä koulupoika, mikä maalaispoika, mikä mökinpoika hän\noli silloin ollutkaan!\n\nUjo kuin unelma, ahmatti kuin ensipolvi, määrätön eteenpäin pyrkivässä,\nsuurtöihin tähtäävässä sankarillisuudessaan, mässääjä oman onnensa\nkunnianhimoisten valloitusten ja haaveellisten, etäältä siintävien\npilvilinnojen, joiden itsevaltainen isäntä hän yksin oli.\n\nMihin olivat ne nyt kaikki haihtuneet? Mitä oli hänestä tullut, mitä\noli jäänyt jälelle tuosta kaikesta elämän kovan todellisuuden sitä\nkoskettaessa?\n\nEi mitään, taikka mikä oli melkein pahempi vielä, ei juuri mitään. Vain\nsiipirikko lintu, joka ei uskaltanut lentää enää, vain\nvallankumouksellinen, joka ei uskaltanut tehdä enää vallankumousta,\nainoastaan katsoa syrjästä ja odottaa, siksi kuin muut tekisivät sen ja\npoimisivat kastanjat valmiiksi tulesta hänelle.\n\n-- Hyvä on toisen housuilla tuleen istua, hymähteli hän noissa\nmietteissään katkerasti itsekseen.\n\nMutta mitäs tehdä, kun ei omiakaan ollut, ei uskoa, joka vuoret\nsiirtää, ei innostusta, jolla juostaan vaikka päänsä seinään, eikä\nyleensä niitä kannattavia elämän aatteita ja ihanteita, jotka kysyvät\nvain tekoja eivätkä tuloksiaan!\n\nSilloin oli parasta istua miliisipäällikkönä koulukaupungissaan ja\nmiettiä kaiken katoavaisuutta.\n\n-- Niin se käy, kun sydän kuolee, yritti hän vielä ajatella.\n\nMutta sitten pälkähti hänen päähänsä, ett'eihän hänen sydämensä ollut\nkoskaan elänytkään. Hänessä oli elänyt aina vain pää ja mikä päästä\nlähti, eivät koskaan sydämen syvemmät tunteet ja intohimot.\n\nSiinä suhteessa oli jo esim. Pekka Piilonen edellä häntä. Pekalla oli\nollut nuoruudestaan saakka ainakin juomisen intohimo, jonka hän ehkä\nsittemmin oli moniksi muiksi paljon henkevämmiksi vaistoiksi ja\nmielihaluiksi, tunteiksi ja tunnelmiksi jalostanut.\n\nIlmankos hän oli saanutkin niin kauniin ja kunnollisen elämänkumppanin,\njoka tietysti hetkestä hetkeen, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen\njatkaa tuota jalostamista.\n\nJa niin oli hänestä, tuosta juopporetkusta, lopuksi tuleva lämmin,\nlaaja, monipuolisesti kehittynyt personallisuus, sillä aikaa kuin hän,\nHeikki, säännöllinen, säntillinen ihminen ja kunnon virkamies, kuihtui\nja kuivettui pois kuin mätä, madonsyömä oksa elämänpuussa.\n\nOliko se oikein?\n\nEpäilemättä se ei ollut oikein. Mutta elämä olikin suurin väärintekijä,\narpajaisonnetar, rulettiruhtinatar, noppapelikuningatar, joka tuhlasi\nsuosiotaan tai epäsuosiotaan kokonaan asianomaisen arpojan sisäiseen\narvoon ja kunniaan katsomatta. Eikä sitä oikeutta tainnut saada sen\nenempi tuonen tuollapuolenkaan, ei taivaassa eikä helvetissä.\n\nSe oli väärin, hyvin väärin. Mutta ne, jotka onnistuivat, pitivät sitä\nkorkeimpana jumalallisena viisautena.\n\nAina hän ei kuitenkaan niin metafyysillisiä ajatellut. Varsinkin\nsilloin, kun hän yksin kierteli tuota vanhaa, autiota, tyhjäkatuista\nkoulukaupunkiaan -- olikin liikkumiskielto klo 8:n jälkeen -- sulivat\nkaikki hänen vaikutelmansa ja mietelmänsä vain yhtenäiseen,\nsurunvoittoiseen mielialaan, jonka epämääräinen keskipiste oli Elina ja\njoka siitä säteili ja sitä kiersi kuin tähtisumu.\n\nRakastiko hän ehkä Elinaa?\n\nEihän tiennyt edes, mitä rakkaus oli, kuinka hän olisi voinut sitä\nmääritellä?\n\nMutta Heikki tunsi, että hänen oli hyvä olla hänen lähellään ja hänen\nilmakehässään, hyvä olla koko tässä kaupungissa ja tässä olotilassa.\nParempi kuin mitä hänellä oli ollut missään pitkään aikaan, ehkä\nmilloinkaan.\n\nToivoiko hän ehkä Elinan rakastavan häntä?\n\nMahdollisesti hänellä oli ollut tänne tullessaan ja vielä täällä-olonsa\nensi päivinä joku tuollainen salainen, tuskin hänen omille\nsielunsilmilleenkään havaittava aamunkajo sydämensä syvimmässä. Mutta\nse oli sikäli pimentynyt, mikäli hän oli tuon talon ainakin\nulkonaisesti kaikinpuolin onnelliseen ja kadehdittavaan perhe-elämään\ntutustunut.\n\nEttä se olisi ollut yhtä onnellista sisäisestikin, sitä hän ei ollut\nensin tahtonut millään myöntää hänen itserakkautensa, jolle oli\nmieluista kuvitella Elinaa sisäisesti särkyneenä, traagillisen,\ntummanylhäisen elämänmurheen täyttämänä, joskin syvän melankolian\ntaltuttamana poikkeusluonteena, kamppailevana liian ahtaan ja\narkipäiväisen ympäristönsä kanssa, onnettomana avioliitossaan.\n\nMutta kun ei tuokaan mielikuva ollut saanut mitään tukea\nsilminnähtävästä, järjin jännitettävästä todellisuudesta, hänen oli\nvähitellen täytynyt luopua siitäkin ja ottaa vastoin tahtoaankin\nuskoakseen, ettei Elinaa vaivannut itse asiassa mikään, että hän\npäinvastoin oli varsin tyytyväinen sekä sisäiseen että ulkonaiseen\nelämäänsä ja ettei siinä missään tapauksessa ollut Heikille muuta kuin\nkorkeintaan hyvän ystävän sija valmistettu.\n\nEpäilemättä oli tuo huomio ollut aluksi hänelle jonkun verran\nnöyryyttävä.\n\nMutta järkevämmin ajatellen hänen oli kuitenkin täytynyt tunnustaa\nitselleen, että oli hyvä niinkuin oli ja ettei voinut toisin ollakaan.\n\nMikä oikeus hänellä oli pyytää enempää elämältä?\n\nEihän hän ollut sille koskaan enempää antanutkaan. Hän ei ollut koskaan\nsille antanut sydäntään, siksi hän ei ollut myöskään siltä koskaan\nsaanut sydäntä. Hän oli antanut vain järkensä ja mielikuvituksensa,\nsiksi oli myöskin elämä hajautunut hänelle vain pelkiksi älyllisiksi\najatuksiksi ja mielikuviksi.\n\nMutta arvoitukseksi hänelle joka tapauksessa jäi, kuinka Elina\nsittenkään saattoi miestään täydellä olennollaan rakastaa ja olla\nhänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa.\n\nSiihenkin hän oli saapa eräänä päivänä selityksen.\n\nPekka, joka ei vallankumouksenkaan aikana suinkaan ollut luopunut\ntavallisista elämäntavoistaan ja piti sanomalehtensä toimituksessa\nvakinaista punssivarastoa, oli kerran saanut houkutelluksi Heikinkin\npaheenpoluille, joilta he olivat palailleet kotiin vasta kauan jälkeen\npuoli-yön.\n\nElina oli ollut eteisessä heitä vastaanottamassa. Heikki, joka oli\nollut ensikertaa mukana tällaisessa, oli pelännyt ikävää\nperhekohtausta.\n\nMutta kaikkea muuta! Elina oli pistänyt vain kätensä herttaisesti Pekan\nkainaloon ja johdattanut hänet sänkykamariin, missä heidän viisivuotias\ntyttärensä oli herännyt juuri ja ojenteli unenpöppörössä pieniä,\nvalkeita kätösiään. Heikkikin oli saanut ikäänkuin armosta olla läsnä\ntuossa kohtauksessa.\n\nSe oli kestänyt vain muutaman minuutin, mutta tehnyt Heikkiin pysyvän\nja miltei pyhän vaikutuksen.\n\nLapsi? Niin, siinä oli mysteerio, jota hän ei tajunnut ja jonka takaa\nsaattoi aueta vielä monta samanlaista salaovea.\n\nLapsi? Niin, arvattavasti se oli se, joka yhdisti heitä.\n\nEikä Heikki voinut unohtaa, kuinka helakalta Elinan ääni oli\nsoinnahtanut hänen pyytäessään isää tuon pienen vuoteen ääreen\nkumartumaan, eikä myöskään, kuinka Pekan hutikkaiset kasvot aivan kuin\nsisäisestä valkeudesta kirkastuneet, kun hän oli kohottanut lasta\nkoholle ja sitä äidin kielloista huolimatta hetkisen edestakaisin\nkäsivarsillaan tuudittanut.\n\nTuossa oli jotakin, joka meni hänen ymmärryksensä ulkopuolelle, tajusi\nHeikki. Tuossa oli kappale sitä maailmaa, joka ei ollut järjellä eikä\nepäilyllä, vaan uskolla ja autuudella mitattavissa.\n\n-- Hän oli hyvä vaimo, oli Pekka vakuuttanut heidän jälleen\nsänkykamarista poistuessaan. Eikös olekin? Ei koskaan yhtään pahaa\nsanaa. Ja minä olen suuri sika, mutta hän tietää sen ja siksi hän ei\nsuutu minulle.\n\nKaivanut vielä sitten viimeisen punssipuolikkaan taskustaan, jonka hän\noli säästänyt kotitarpeikseen, hommannut lasit, istuttanut Heikin salin\nsohvaan, saattanut vaimonsa hänen vierelleen ja pakottanut heidät\nkeskenään kilistämään.\n\n-- Terve! hän oli sanonut. Teidän kahden pitää tulla lähemmiksi\ntuttaviksi.\n\nHeikin ja Elinan silmät silloin sattuneet toisiinsa, Heikin\nvarovaisina, tarkastelevina, vähän epävarmoina, Elinan suurina ja\nsäteilevinä niinkuin itse avomielisyys.\n\n-- Mielelläni, oli Heikki kumartanut.\n\n-- Minä puolestani olen sitä jo kauan odottanut, siihen Elina\nrakastettavasti vastannut.\n\n-- Ja minä olen teille kummina, Pekka vielä ehdotustaan vahvistanut. Ja\nse valehtelee, joka väittää, että kahta parempaa ihmistä. olisi koko\nmaailmassa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nNoita ja muita asioita mietti Heikki nyt illalla Elinan kanssa pitkin\nkuuraisen puiston polkua äänettömänä vaellellessaan.\n\nHe olivat ruvenneet tekemään aina useammin yhteisiä kävelymatkoja\nkaupungin läheimpään ympäristöön, toisen aamupäivällä heti kahvin\njuotuaan, toisen ehtoopäivällä ennen illallista. Aamupäivällä seurasi\nmyöskin Pekka tavallisesti heitä, ei kuitenkaan etemmäksi kuin siihen\nkadunkulmaan, mistä tie kääntyi hänen lehtensä toimitukseen.\n\nIllalla hän oli jo siihen aikaan toimituksessa, jossa oli nykyään\ntavallista kiireellisempää, kuten hän väitti vaimolleen.\n\nHeikki tiesi kyllä nuo kiireet, vaikka hän visusti karttoi niistä\npuhumasta.\n\nKiireellistä juopottelua eikä mitään muuta! Ja missä seurassa? Parin\nepäilyttävän, porvariston alimmalle asteelle lukeutuvan yksilön kanssa,\njoista toinen oli entinen nimismies, toinen asemakirjuri, ja jotka\nkumpikin olivat pienen viinatilkan vuoksi taipuvaisia senverran\npoliittisista periaatteistaan tinkimään, että suostuivat näin\nsalavihkaa ja kenenkään näkemättä juomaan hänen punssiaan. Niin, ja\nsitten vielä paikallisen punakaartin päällikkö Ryykkö Pällinkorva itse,\nentinen kuritushuonevanki, joka jo marraskuun punaisen viikon aikana\noli johtamiensa joukkueiden väkivaltaisuuksien vuoksi tullut tunnetuksi\npitkin maakuntaa.\n\nHeikki oli ensi hetkestä saakka tuntenut syvää vastenmielisyyttä häntä\nkohtaan. Hänen oli virkansa vuoksi tosin pakko tavata häntä silloin\ntällöin, mutta hän kieltäysi ehdottomasti olemasta sen ulkopuolella\nhänen kanssaan missään tekemisissä.\n\nSoma seura todellakin! Mahtoikohan Elina siitä tietää mitään?\n\nTuskin, sillä siinä tapauksessa hän arvattavasti ei olisi sallinut\nsitä. Eikä Heikki oikein ymmärtänyt Pekkaakaan, kuinka tämä, joka itse\nsentään oli sivistynyt ja selvänä ollessaan sangen hienotunteinenkin\nmies, saattoi ollenkaan tulla toimeen mokoman sakin kanssa.\n\nMuuten ei Heikillä henkilökohtaisesti suinkaan ollut noita Pekan\nelämäntapoja vastaan mitään valittamista.\n\nJuuri täten hän pääsi vaivattomasti näille kahdenkeskisille\nkävelyretkilleen Elinan kanssa, mikä kaikesta heidän suhteensa\nepäeroottisesta toverillisuudesta huolimatta oli sittenkin hauskempaa\nhänen mielestään kuin kolmisin, sillä silloin tunsi Heikki aina\nvaistomaisesti ikäänkuin alakynteen joutuvansa.\n\nHeitä oli silloin kaksi ja hän oli yksin, siinä se oli. Ja tuolla\nkotona heitä oli oikeastaan kolmekin ja silloin he muodostivat\nvoittamattoman ylivoiman, jota Heikki voi sietää vain siksi, että\nelämäntyhjyys sen ulkopuolella oli hänestä vieläkin kammottavampi.\n\nMutta täällä kaupungin laidassa kuuraisten puiden alla kaksin\nkävellessään tunsi Heikki itsensä Elinan kanssa täysin tasaväkiseksi.\n\nEipä silti, että heidän mieleensä olisi edes juolahtanut millään\ntavalla mitellä voimiaan. He olivat päinvastoin tulleet jo niin\ntuttaviksi, että he voivat vaietakin yksissä, eikä kumpikaan heistä\nusein koko matkalla avannut suutaan muuta kuin johonkin tavalliseen,\nyksinkertaiseen kysymykseen ja vastaukseen. Mutta Heikki tunsi, että he\ntäällä tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan, saattoivat vaivattomammin\npuhua keskenään, minkä puhuivat, ja vaieta, minkä vaikenivat ja olivat\ntoisiinsa nähden vain mies ja nainen eivätkä äiti ja hänen miehensä\nystävä.\n\nSopivampaa tilaisuutta pieneen lemmenleikittelyyn Heikki tuskin olisi\nvoinut toivoa itselleen. Mutta hän oli luopunut jo siitä\najatuksestakin, osaksi häpeän tunteesta vanhaa toveriaan kohtaan, jonka\nvieraana hän oli, osaksi todellisesta kunnioituksesta Elinaa kohtaan,\njonka lämpimän, hyväätekevän ystävyyden hän pelkäsi täten kadottavansa.\n\nJa kuitenkin oli kuin olisi koko luomakunta heidän ympärillään tahtonut\nhoukutella heitä kielletyn lemmen poluille. Aamut olivat kauniita ja\naurinkoisia kuin synti, illat kalpeita ja kuutamoisia kuin katumus, öin\npakasti, minkä päivin sulatti, riite karskui kannan alla.\n\nOli vaarallisin aika vuodesta, kevään ensimmäisten vienojen tuntujen ja\ntalvipäivän tasauksen aika, jolloin taivas on tummansininen ja korkea,\nmaa valkea ja neitseellinen, riippuvat suuret, pyhät pääsiäistähdet\nhärmäisten puiden oksilla, kimmeltävät toiset paljon pienemmät tähdet\npitkin hallavia hankia, järviä ja lakeuksia.\n\nJa tällaisina iltoina, tällaisina päivinä ja öinä, jolloin koko Luojan\nluomakunta näytti vain rakkauteen, vain suureen, kosmilliseen,\nmaailmoita-syleilevään hartauteen ja sopusointuun kehoittavan,\nsaattoivat ihmiset todellakin tappaa toisiaan, seisoa kahtena\nvihamielisenä leirinä kiväärit ja kuularuiskut käsissä vastakkain,\nväijyvinä, vaanivina, valmiina velisurmaan, milloin tulisi siihen\ntilaisuus!\n\nEikö se ollut hulluutta, eikö se ollut kaiken kauniin ja hyvän\nherjausta ja raadollisuutta?\n\nHän mainitsikin tuosta mielipiteestään Elinalle. Tämä katsahti häneen\nhämmästyneenä:\n\n-- Sinä et usko vallankumouksen onnistumiseen? hän kysyi.\n\n-- En, vastasi Heikki vilpittömästi.\n\n-- Suoraan sanoen, en minäkään, kuuli hän hetken perästä vierellään yhtä\nvilpittömästi kuiskattavan.\n\nJa jälleen he tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan.\n\nHe eivät olleet koskaan ennen tätä asiaa kosketelleet. Puhuneet kyllä\npaljonkin vallankumouksen yksityisseikoista ynnä sen tai tämän rintaman\nvoitto- ja tappiomahdollisuuksista, mutta eivät koskaan koko asiasta,\nkoko yhteisestä, suuresta, pyhästä asiasta, jonka kanssa seisoi ja\nkaatui koko Suomen köyhälistö. He olivat suorastaan pelänneet puhua\nsiitä, sillä he olivat kammonneet vain täten vahvistavansa ja\nkaksinkertaistavansa omat salaiset epäilyksensä.\n\nNyt oli tuo sana sanottu! Heidän ei olisi enää milloinkaan siinä\nsuhteessa mahdollista pettää toisiaan.\n\nHeikki katsahti kupeelleen.\n\nElinan silmäluomet olivat kiinni, hänen povensa aaltoili raskaasti, hän\nkohotti käsipuuhkan kasvojensa eteen ja virkahti tukahtuneella, kuin\nkauan pidätetyllä tuskalla ja ahdistuksella:\n\n-- Herra Jumala, mitä tästä tulee? _Mitä?_\n\nHe pysähtyivät kumpikin. Näkyi, että Elinan oli vaikea estää\nkyyneleitään ilmi pursumasta.\n\n-- Pelkään, että tästä tulee suuri onnettomuus, koetti Heikki vastata\nniin tyynesti kuin mahdollista. Omasta puolestani olen sen jo kauan\naavistanut.\n\n-- Aavistanut? Mistä asti?\n\n-- Siitä kun näin sanomalehdistä senaatin tehneen sopimuksen Saksan\nhallituksen kanssa ulkomaisesta apuretkikunnasta.\n\n-- Ne kurjat! Pettivät isänmaansa!\n\n-- Me ensin, he sitten. Unohdat, että taistelee ulkomaalaisia meidänkin\nrivissämme.\n\n-- Niin ryssät. Nuo roistot, jotka ovat ensimmäisiä pakoon pötkimään!\nParempi, että heitä ei olisi ollutkaan.\n\n-- Ilman heidän apuaan ei taas mikään vallankumous olisi ollut meillä\nmahdollinen.\n\n-- Ehkä olisikin ollut parempi niin.\n\nElina kuiskasi sen tuskin kuuluvasti.\n\nMutta sitten purskahti hän ääneen itkemään peittäen kasvonsa kokonaan\nkäsipuuhkallaan. Kun hän samalla näytti horjuvan, kiirehti Heikki häntä\nkäsivarrellaan tukemaan.\n\n-- Ei, anna minun olla! nyyhkytti Elina. Minä olen niin onneton, niin\nonneton...\n\nHän istuutui valtoinaan lumihankeen ja itki niin, että koko ruumis\nnytkähteli.\n\nHeikki ei tiennyt, mitä tehdä. Ensiksikin hän oli kokonaan tottumaton\ntällaisiin tilanteisiin ja toiseksi hän pelkäsi, että joku tulisi ja\nnäkisi heidät..\n\nHän ei siis osannut muuta kuin sangen koulupoikamainen hätä äänessään\nänkyttää:\n\n-- Ei, Elina, sinun täytyy nousta ylös, kuuletko, sinun täytyy. Sinä\nvilustut. Kah, nousehan toki...\n\nEikä hän pitkään aikaan saanut Elinalta muuta vastausta kuin tuon saman\nitkunsekaisen soperruksen:\n\n-- Anna minun olla! Anna minun jäädä tähän! Minä olen niin onneton. Minä\ntahdon kuolla. Minä en jaksa enää...\n\nVihdoin sai Heikki hänet suurella vaivalla jalkeilleen.\n\nMutta jos hän samalla luuli saaneensa hänet järkiinsä, hän erehtyi,\nsillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä purskahti Elina jälleen\nhillittömästi itkemään, nojasi päänsä Heikin olkaan ja kuiski\nkyyneltensä lomasta:\n\n-- Sinä yksin ymmärrät minua, sinä yksin!\n\n-- Ja miehesi? uskalsi Heikki siihen sangen salakavalalla\nmoukkamaisuudella huomauttaa.\n\n-- Oh, hän viihtyy paremmin \"toimituksessaan\", kuten hän sitä sanoo! Hän\nuskoo vallankumouksen menestymiseen. Mutta hän tarvitsee melkoisen\nmäärän alkoholia siihen jatkuvasti ja sydämensä pohjasta uskoakseen.\n\nHeikki hämmästyi sitä viiltävää, ylenkatseellista säälimättömyyttä,\nmillä nuo sanat lausuttiin.\n\nKuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että ne itse asiassa eivät\nolleet pelkästään epämieluisat hänelle. Ja saadakseen niitä enemmän\nesille hän ryhtyi velvollisuutensa mukaisesti puolustamaan toveriaan.\n\n-- Pekalla on omat vikansa, hän sanoi, mutta myöskin suuret ansionsa.\nTarkoitan hänen hyvää, suurta sydäntään ja varsinkin sitä palavaa\ninnostusta, millä hän on vallankumouksellisen aatteen palvelukseen\nantautunut...\n\n-- Pelkkää alkoholia, kuuli hän Elinan jääkylmän äänen vierellään. Ilman\nalkoholia hän on kuin vuodon saanut ilmapallo: hän kutistuu, hän\npienentyy, hän raukeaa tyhjiin. Oh, jospa hän olisikin oikea lentokone,\njoka kulkee omalla moottorillaan! Mutta me emme nyt tahdo puhua\nhänestä. Puhukaamme mieluummin vallankumouksesta.\n\nJa ikäänkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa hän pisti kätensä\nHeikin kainaloon ja veti hänet jälleen verkalleen kuuraisten puiden\nkujaa vaeltamaan.\n\nHe kulkivat kotvan vaieten käsi kättä vasten. Heikki tunsi järkensä\nsuloisesti sekoavan. Eikä tuota yleistä hämärtymistä hänen sielussaan\nsuinkaan ollut omiaan paljon seijastamaan se pieni lujempi ote, se\ntuskin tuntuva puserrus, minkä hän silloin tällöin tunsi kädessään ja\nkäsivarressaan.\n\nVihdoin pysähtyivät he jälleen. Elina katsoi häntä suoraan silmiin ja\nvirkahti:\n\n-- Sinä väität siis, että nuo sadat ja tuhannet, jotka ehkä vieläkin\nuhraavat elämänsä vallankumouksen hyväksi, tekevät sen turhaan ja\nhyödyttömästi?\n\n-- Minä en väitä mitään, vastasi Heikki hiljaisesti. Mutta minä olen\nvarma siitä, mikäli tarkoitat nykyisen Suomen sosialidemokraattisen\nköyhälistön asiaa.\n\n-- Niin, mitä minä sitten voisin muuta tarkoittaa?\n\n-- Voisithan tarkoittaa esim. etäistä tulevaisuutta. Ja tiedäthän myös,\nettei tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen tuloksien\nmukaan mitattava.\n\nMutta Elinaa oli nyt mahdoton millekään rikkiviisauksien poluille\neksyttää. Hän tahtoi suoran selon suorasta asiasta.\n\n-- Ei, ei, selitti hän nopeasti ja hermostuneesti, minä tarkoitan aivan\ntavallisia, aineellisia arvoja ja näitä aivan todellisia, nykyisiä\ntaistelijoita. Heidän taistelunsa on siis turha?\n\n-- On ollut jo kauan sitten.\n\n-- Mutta sittenhän on hirmuinen rikos antaa tämän teurastuksen jatkua\nenää silmänräpäystäkään!\n\n-- Epäilemättä.\n\nSeurasi lyhyt vaitiolo.\n\nElina hengitti raskaasti ja peitti jälleen kasvonsa käsipuuhkallaan.\nHeikki pelkäsi uutta itkun kohtausta.\n\n-- Eikö täällä sitten ole ketään miestä, joka uskaltaisi sen julki\nkuuluttaa? puhkesi kuin epätoivon huokaus vihdoin Elinan väräjäviltä\nhuulilta? Täytyyhän se kuitenkin kerran sanoa heille... Eikö ketään,\njoka uskaltaisi ehdottaa edes aselepoa ja tehdä selkoa toivottomasta\ntilanteesta?\n\n-- Tuskin, vastasi Heikki olkapäitään nykäyttäen. Jos joku sellainen\nsankari olisikin, niin...\n\n-- Niin, juuri sankari! Juuri sellaista me tällä hetkellä tarvitsisimme.\n\n-- Niin he eivät kuitenkaan kuuntelisi häntä, vaan huutaisivat hänet\nalas, tai repisivät hänet kappaleiksi vallankumouksen ilmettynä\nvihollisena.\n\nNo niin, entä sitten? No niin, entä senkin uhalla. Hän olisi joka\ntapauksessa tehnyt velvollisuutensa. Ja enemmän kuin sen: hän olisi\npelastanut, mitä vielä on pelastettavissa, ja estänyt tuhansia eläviä\nihmisiä kurjuuteen ja kuolemaan syöksymästä.\n\n-- Unohdat, että hän tuskin onnistuisi.\n\n-- Unohdat, ettei \"tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen\ntuloksien mukaan mitattava\".\n\nElina katsoi uhmaten ja voitonriemuisasti häneen.\n\nMutta Heikkikään ei kääntänyt pois katsettaan, vaan tunsi kautta\nolentonsa virtaavan kaiken sen älyllisen ylemmyyden, jonka hän aina\nvaistomaisesti sai liian ylitulvehtivan, epäkäytännöllisen innostuksen\nedessä.\n\n-- En luule, että on olemassa sellaista sankaria, hän virkahti kuivasti.\nAinakaan minä en ole nähnyt pienintäkään merkkiä sellaisesta.\n\n-- Mutta vallankumouksen johtajat, kansanvaltuutetut? Mitä he tekevät?\n\n-- Arvattavasti samaa kuin mekin. Toivovat sankaria.\n\n-- Hekään eivät usko siis enää asiansa menestymiseen?\n\n-- Mikäli olen kuullut, eivät monet heistä ole siihen alusta alkaenkaan\nuskoneet.\n\n-- Kuitenkin he ovat menneet siihen mukana?\n\n-- Monet puolipakotettuina, olen kuullut.\n\n-- Sitä pahempi. Kuitenkin he ovat ottaneet päälleen johtajan\nedesvastuun? Kuitenkin he ovat kehoittaneet myöskin muita ottamaan osaa\nkapinaan?\n\n-- Virta vie myötään. Ja joka on sutten joukkoon joutunut, sen täytyy\nulvoa sutten kanssa.\n\n-- Mutta sittenhän he ovat vuosisadan suurimpia rikollisia.\n\n-- Tuskin. He ovat vain luonteettomia.\n\n-- Siinäpä se! Ja nyt saavat suuret kansanjoukot kärsiä heidän\nluonteettomuudestaan.\n\n-- Tuskin sitäkään. Suuret kansanjoukot ovat tahtoneet tapella: he ovat\nsaaneet tapella.\n\n-- Eivätkä vieläkään kylläkseen?\n\n-- Siltä näyttää. Ainakaan minä en ole huomannut vielä vähintäkään\nrauhankaipuuta heidän riveissään.\n\nHe kääntyivät jälleen kävelemään.\n\nHeikin jääkylmä äänilaji teki nähtävästi tärisyttävän vaikutuksen\nElinaan, joskin tämä koetti koota itseään eikä enää pitkään aikaan\npuhunut mitään.\n\n-- Heikki, virkahti hän vihdoin puoliääneen. Miksi et sinä ole yksi\njohtajista?\n\n-- Kiitos kunniasta. Jo sellaisenaan se olisi aivan liian korkea virka\nminulle, saati sitten, kun sitä nykyisissä olosuhteissa näyttää\nseuraavan vielä aivan ylimääräinen virkaylennys.\n\n-- Hirsipuu?\n\n-- Niin. Kun sitä ajattelen, olen aivan tyytyväinen vaatimattomaan\nasemaani miliisipäällikkönä kaupungissa, jossa ei tapahdu mitään ja\njossa ei senvuoksi ole myöskään mitään edesvastuuta.\n\n-- Ja josta ei joudu hirsipuuhun?\n\n-- Tuskin. Mutta miksi sinä minua sinne niin mielelläsi toivottelisit?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Koska toivot, että olisin joku vallankumouksen johtajista.\n\n-- Tiedätkö, miksi sen teen?\n\n-- En. Sitä pyydän sinua juuri sanomaan.\n\n-- Siksi, että sinä et varmasti menettelisi niinkuin nuo toiset. Siksi,\nettä sinä varmasti antaisit ennemmin repiä itsesi kappaleiksi kuin\nrupeisit kansaa harhaan johdattamaan.\n\nNyt oli Heikin vuoro hänet pysähdyttää.\n\n-- Oletko aivan varma siitä? hän kysyi matalalla äänellä.\n\n-- Kyllä, vastasi Elina katsoen suoraan silmiin häntä. Minähän _tunnen_\nsinut.\n\nElina lausui nuo kohtalokkaat sanat niin keskitetyllä hermopaineella,\nniin salaperäisellä, elämäntärkeällä korostuksella, että Heikki näki\nsinisten ja punaisten kerien tanssivan silmiensä edessä.\n\nHäntä puistatti. Tuossako se siis oli se elämän mysteerio? Ei, se oli\nsiellä kotona pienen vuoteen ääressä, josta valkeat, lapselliset kädet\nilmaan ojentuivat.\n\nMutta mikä Herran nimessä oli siis tämä? Oliko se ehkä joku toinen\nmysteerio vai ainoastaan eri muoto samasta asiasta?\n\nKuinka Herran nimessä voi noin vaan väittää tuntevansa toisen?\n\nJos tämä oli rakkautta, oli rakkaus sitten jotakin sangen\nkursailematonta ja häikäilemätöntä. Jos tämä taas ei ollut rakkautta,\nniin se oli huonoa pilaa tai suoranaista häpeämättömyyttä, joka oli\nrangaistava.\n\nJa hän teki vielä heikon yrityksen tavalliseen, puolipilkalliseen\näänilajiinsa.\n\n-- Tahtoisit siis niin mielelläsi sankariksi minut? hän sanoi.\n\n-- En tahdo sinua muuksi kuin miksi itsekin tahdot, sai hän\nvastaukseksi. Sillä täytyyhän sinun kuitenkin tunnustaa, että se on\nollut ja on vieläkin sinun palavin pyyteesi ja intohimosi.\n\nHeikki tunsi polviensa vavahtavan.\n\nSenkin tuo nainen tiesi siis, senkin!\n\nSeisoiko hän siis tässä alasti hänen edessään? Vai oliko hän\nlasikaappi, josta kaikki näkyi läpi, avoin kirja, jota kuka hyvänsä\nsaattoi selailla iltikseen?\n\nTietysti tuo nainen oli oikeassa. Mutta millä oikeudella hän oli\noikeassa ja millä oikeudella hän otti vapauden tunkeutua Heikin\nkaikkein pyhimpään?\n\nMutta jos se tapahtui rakkauden oikeudella?\n\nNiin, silloinhan ei hänellä, Heikillä, ollut mitään vastaan\nväittämistä. Silloinhan hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin avata\noman olentonsa ovet selkoselälleen, olla itse lakki kädessä portailla\nja kumartaa harvinaista vierasta kunniapaikalle astumaan...\n\n-- Tahtoisit, että uhrautuisin muiden edestä? hän kysyi äänellä, jota\nhän tuskin tunsi omakseen.\n\n-- Tahtoisin, että voisin rakastaa sinua! hän kuuli helkähtävän\nkorvissaan kuin hopeatiuvun. Enkä vain rakastaa, vaan katsoa korkealle\nja kunnioittaa.\n\nSamassa hän tunsi kuuman suutelon huulillaan ja kahden käsivarren\nkaulaansa kuin kahleen, kuin salliman vaskilukon sulkeutuvan...\n\nNyt hän tiesi, ettei hänellä tulisi olemaan mitään vaalinvaltaa enää.\nHän menisi sinne, kuhun hän ei tahtoisi, vaan kuhun tahtoisi häntä\nhänen tahtonsa tahto, ja toinen vyöttäisi hänet...\n\nSuuret, pyhät pääsiäistähdet riippuivat kuuraisten puiden oksilla ja\nkatsoivat kummissaan kahta ihmislasta, jotka keskellä ajan ankaran\npauhinaa, sen surkeutta ja mädätystä, saattoivat vielä sankarillista\nrakkautta ja rakastavaa ihmisyyttä kuvitella.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTätä iltaa seurasi sitten monia muita iltoja. Heillä oli nyt sitäkin\nhelpompaa olla yksissä, kun Pekka oli taas tavalliselle\npääkaupunkiretkelleen matkustanut.\n\nHän tarvitsi tietoja, hän oli sanonut lähtiessään.\n\nHänen täytyi muka tavata puoluejohtajia ja saada heidän kauttaan selvä\ntilanteesta, jos hänen mieli voida toimittaa lehteään oikeaan suuntaan\nja yleensä ohjata vallankumouksen menoa omalla paikkakunnallaan.\n\nMahdollisesti olikin asianlaita niin. Heikillä -- ja kenties Elinallakin\n-- oli kuitenkin pieni epäilyksensä, ett'eivät yksin poliittiset syyt\nhänen matkaansa aiheuttaneet.\n\nAinakin sivutarkoituksena siinä täytyi olla myöskin juopottelu, jota\nhän ei täällä kotikaupungissaan, vaimonsa silmäin alla, voinut tai ei\nviitsinyt sentään aivan mielinmäärin harjoittaa. Sitäpaitsi hän saattoi\nolla myös jo hiukan väsynyt Heikin seuraan, jolta hän vain\npoikkeustapauksissa sai kannatusta näille pyrinnöilleen.\n\nJoka tapauksessa hän matkusti. Heikki lupasi sillä välin hänen lehteään\nvähän huolestaa.\n\n-- Ja kotia myös! oli Pekka iloisesti vielä vaununsillalta huutanut.\nMuista se, Elina: minä nimitän Heikin nyt näiden päivien varaisännäksi\nsinne.\n\n-- Kiitos, kiitos! Elina nauranut kättään huiskuttaen. Mutta käske\nmyöskin, että varaisäntä ei saa karata niinkuin oikea isäntä.\n\n-- Uskollinen saakka kuolemaan, Heikki tuohon käsi sydämellä\nvakuuttanut.\n\nPekan rajaton luottamus oli kuitenkin tehnyt kiusallisen vaikutuksen\nhäneen.\n\nAina tuosta hänen ja Elinan molemminpuolisten selittäytymisten illasta\nsaakka hän ei ollut oikein hyvin viihtynyt Pekan orren alla. Syyttäen\nerästä kirjallista työtään -- sosialipoliittista julkaisua\nvallankumouksen syistä, jota hän muka oli täällä kirjoittavinaan -- hän\noli heti seuraavana päivänä muuttanut hotelliin, missä hän\npuolueettomalla alueella ollen tunsi myöskin toveruuden siteiden\nvähemmän vaivaavan itseään.\n\nKuitenkin ne vielä vaivasivat jonkun verran eikä Pekan lähtö siinä\nsuhteessa ollenkaan vaikuttanut vapauttavasti häneen. Hänhän tulisi\ntietysti takaisin sieltä eräänä kauniina päivänä ja silloin oli Heikin\nhuolestettava, että saattoi katsoa silmiin häntä.\n\nTurhia huolia, joutavia epäilyjä! Nekin katkesivat kuin korsi lemmen\nkaikkivallan niitä koskettaessa.\n\nOikeastaan se oli Elinan ansio. Taitavasti ja, Heikin mielestä,\ntahallaan tämä antoi hänen kaikessa ystävyydessä ymmärtää, ettei\nPekkakaan mikään uskollisuuden perikuva ollut, pikemmin päinvastoin,\nsillä viina herätti hänessä näet myös eräitä toisia intohimoja, joita\ntyydyttämästä häntä esti joskus tilaisuuden puute, mutta ei usein\nsekään, koska hänestä silloin olivat kaikki naiset yhtä kauniita\nniinkuin kaikki kissat yhtä harmaita pimeässä.\n\nHeidän avioliittonsa ensi aikoina olivat nämä ynnä muut seikat antaneet\naihetta moneen myrskyisään kohtaukseen, jolloin Elina oli jo useamman\nkuin yhden kerran ollut valmis jättämään miehensä ja takaisin\nvanhempiensa luokse muuttamaan. Pekan anteeksipyytelevä, lapsellinen\navuttomuus ja hänen oma häpeänsä, joka täten olisi tullut kaiken\nmaailman tietoon, oli kuitenkin aina estänyt hänet siitä, eikä vähimmän\nhänen sisäinen ylpeytensä myöskin isän ja äidin suhteen, jotka olivat\nolleet kovasti vastaan heidän avioliittoaan ja joille hänen täten olisi\nollut tunnustettava erehtyneensä vaalissaan.\n\nNiin oli hän edelleen jäänyt Pekan, taikka oikeammin, oman kattonsa\nalle, sillä hänenhän ne varat olivat olleet, joilla heidän ensimmäinen\nkotinsa oli perustettu.\n\nNyt olivat kaikki myrskyt ja niiden mukana myös kaikki intiimi,\ntuhatsäikeinen rakkaus-elämä olleet jo vuosia sitten ohitse ja heidän\nkeskinäinen suhteensa vain pelkälle toveruudelle ja vapaalle\nsuvaitsevaisuudelle perustettu.\n\nKumpikin he tekivät, kuinka tahtoivat, joskin Elinaan nähden tuo\nvapaudenkäyttö oli enemmän kielteiseksi kuin myönteiseksi muodostunut.\n\nHänellähän oli lapsensa, niin, ja sitten hän oli viime vuosina kovin\ninnostunut lukemaan, ei niin paljon kansantaloudellista ja\nsosialidemokraattista kirjallisuutta enää kuin yleisinhimillistä,\nkuuluisain arvostelijain ja ajattelijain teoksia ja maailmanrunouden\nmestareita. Näin oli hänen onnistunut tässäkin syrjäisessä maankolkassa\nja pikkukaupungin ummehtuneessa ilmakehässä pitää sielunsa virkeänä ja\nyleensä henkisen elämänsä tasolla, josta Heikillä mielestään oli\nyksinomaan oppimista.\n\nEnsi kertaa elämässään hän näki nyt naisen, jolta ei puuttunut hänen\nihailemiaan romanttisia ominaisuuksia, mutta joka ei silti säikkynyt\nelämän realiteetteja, vaan sousi lujin, voimakkain, päämäärästään\ntietoisin aironvedoin omaa uraansa ja ulappaansa.\n\nJa mikä oli hänen, Elinan, päämäärä sitten?\n\nSiinä oli enää hyvin vähän mitään ulkopuolista, minkään varman,\nmäärätyn käytännöllisen tarkoitusperän saavuttamista tai esineellistä,\nkouraantuntuvaa elämän-onnea. Pikemmin oli se erään henkilökohtaisen,\nmyötäsyntyneen sisäisen ihanteen jokapäiväistä toteuttamista ja toivoa\nnähdä tuon ihanteen toteutuvan mahdollisimman paljon myös hänen\nlähimmässä ympäristössään.\n\nHeikki ymmärsi kyllä, että tuo lähin ympäristö oli hän, Heikki, tällä\nkertaa. Elina toivoi hänestä sankaria.\n\nHän ei omien sanojensa mukaan voinut rakastaa muuta kuin sankaria, ja\nkoska tuo toivo oli pettänyt hänen miehensä suhteen, hän oli sen nyt\nsiirtänyt Heikkiin, jossa hän tapasi hyvinkin kiitollisen ja jo\nlapsuudesta saakka valmiiksi muokatun maaperän tuolle sydäntaimelleen.\n\nTarvittiin hänen suhteensa vain rikkaruohojen kitkijää.\n\nHeikki myönsi sen itsekin, myönsi, että siihen pitkän elämän varrella\noli kasvanut päälle kaikenlaista vahinkoheinää, kuten pikku-ivaa ja\npikkuitsekkäisyyttä, pikkujärkeilyä ja pikkukyynillisyyttä, jotka\nestivät kaikkien jalompien kukkien siinä kasvamasta ja menestymästä.\n\nNiiden täytyi ensin pois! Ja ne nousivatkin pois juurineen tämän\nmyöhän, oudon ja salaperäisen lemmentunteen hänen olentonsa sisintä\nkoskettaessa.\n\nKuin veitsi viilsi se hänen sydämensä syvimpään.\n\nEi ollut niinkään helppoa hänelle aluksi tunnustaa, että koko hänen\nhenkinen elämänsä ensimmäisistä ylioppilasvuosista saakka oli ollut\noikeastaan vain yksi ainoa suuri harha-askel, että hän oli tuhlannut\nniin paljon parastaan kaiken maailman turulla ja tyytynyt niin\nmitättömän pieniin ja pintapuolisiin elämänarvoihin, vaikka toiset ja\nsyvemmät olivat tuossa aivan hänen vierellään vilkuttaneet.\n\nNäihin jälkimmäisiin luki hän nyttemmin myös rakkauden, etupäässä\ntietysti rakkauden Elinaa kohtaan, joka vain hänen väärän kehityksensä\nvuoksi oli nyt niin myöhään hänessä ilmi leimahtanut.\n\nLiian myöhään! sanoi hän usein katkerasti itselleen. Mutta heti toisena\nhetkenä hän sanoi: se ei ole totta! sillä hän tunsi vielä uudistumisen\nja nuortumisen ilon kuin keväisen, valtavan luonnonlaulun läpi\nolentonsa laikahtavan.\n\nTotisesti hän tunsi kaikella sielullaan ja mielellään, että hän ei\ntällaisenaan ollut kelvollinen Elinaa rakastamaan.\n\nMutta hän tahtoi muuttua toisenlaiseksi, karistaa kaikki pienet pyyteet\nitsestään, kasvaa sankariksi sotijaloksi, tulla todellakin sen\nihannekuvan kaltaiseksi, jonka Elina aivan selittämättömästä syystä oli\nhänestä muodostanut ja jonka vastaavaisuudesta todellisuudessa hän nyt\nniin tinkimättömästi vaati tilille häntä. Eivätkä tässä auttaneet vain\nsanat ja selittelyt, eivät vain ajatukset ja mielialat, vaikka ne\nsitten olisivat olleet medestä tehtyjä, sokerista sorvaeltuja.\n\nTässä vaadittiin tekoja, taikka vain yhtäkin tekoa, mutta sellaista,\njoka siinä silmänräpäyksessä paljastaisi koko hänen sisäisen\nolemuksensa ja näyttäisi koko maailmalle, oliko hän ehyt vai\nmadonsyömä.\n\nTarvittiin sentähden oikeata suursiivousta hänen sydämessään.\n\nPaljon sinne olikin kaikenlaista vanhaa rojua, lukinlankoja, koita ja\nbasilleja kokoontunut. Kaikki rakkauden suuren, säteilevän auringon\nalle! Kaikki lemmen kirkkaan, kuluttavan liekin puhdistettavaksi!\n\nTätä sisäistä tilintekoaan teki Heikki nyt yöt ja päivät, yksin ja\nkaksin Elinan kanssa.\n\nMyöskin Elina näytti jotakin samantapaista suorittavan, vaikka se\nkoskikin nähtävästi vain käytännöllisiä ulkoseikkoja.\n\nHän puhui joskus pääkaupunkiin muuttamisesta. Sellaisilla ei taas\nHeikki ollenkaan vaivannut päätään, sillä hänen mielestään ne kyllä\nmuodostuisivat itsestään, kunhan ensin vain saisi muodon heidän oma\nsisäinen totuutensa.\n\nElina vaati häntä Suomen köyhälistön hyväksi uhrautumaan, siten että\nhän esiintyisi julkisuudessa rauhanrakentajana. Nythän hänellä oli\nlehti hallussaan, nythän hän voisi paukauttaa siinä julki mitä tahansa.\n\nHeikki ymmärsi sangen hyvin, että se jäisi kyllä tuohon yhteen kertaan,\nsillä tietysti lehti otettaisiin häneltä heti pois ja varmasti\nmiliisipäällikön virkakin, kuten ainakin epäluotettavalta\npuoluetoverilta.\n\nMutta siihen se hyvin luultavasti pysähtyisikin. Ei häntä arvattavasti\nmikään sen pitempi vaino kohtaisi, ei siihen sen enempää sankaruutta\ntarvittaisi.\n\nHän tekisi itsensä vain mahdottomaksi vallankumouksen palvelukseen. Ja\nsehän ei, Heikin nykyisiin mielipiteisiin nähden, suinkaan olisi mikään\nuhraus. Pikemmin uhrautui hän nyt vallankumousta, vaikka\nvarovaisestikin, palvellessaan, sillä hänhän teki itsensä joka\ntapauksessa siten solidaariseksi asian kanssa, jonka epäonnistumisesta\nhän oli vakuutettu.\n\nHeikki tiesi, että Elina odotti tuota tekoa häneltä. Mutta juuri sen\nvähäpätöisyyden vuoksi hän lykkäsi sen päivä päivältä tuonnemmaksi.\n\nHänhän rakasti, hänellähän oli nyt toisia paljon tärkeämpiä kysymyksiä\nratkaistavanaan. Niistä ensimmäinen oli, kuinka Elina ollenkaan saattoi\npitää hänestä, vaikka hän itse uuden rakkautensa valossa oli mielestään\nyksinomaan inhoittava.\n\nHän kysyikin sitä joskus Elinalta, mutta sai vastaukseksi vain\nsuudelman, joka ei ollut mikään vastaus, ei ainakaan hänen\ntarkoittamaansa kysymykseen.\n\nToinen arvoitus, johon hän mielellään olisi tahtonut selitystä, oli se,\nmitenkä Elina varakkaan ratsutilallisen tyttärenä oli aikoinaan tullut\nsosialidemokraattisiin aatteisiin kiintyneeksi.\n\nTähän hän saikin aivan herttaisen ja vilpittömän vastauksen.\n\n-- Se oli sillä tapaa, selitti Elina hymyillen hänelle, että prof.\nTalvio oli juuri silloin tullut dosentiksi ja piti ensimmäisiä\nluentojaan kansantaloudesta.\n\nHeitä oli ollut siellä liuta tyttöjä, jotka olivat ihailleet häntä yhtä\npaljon hänen uuden-aikaisten aatteittensa ja lennokkaan esitystapansa\nkuin hänen muodinmukaisen pukunsa ja hyvinhoidettujen viiksiensä\nvuoksi. Millainen leijona hän oli siihen aikaan ollutkaan! Kaikki\nolivat häntä ihailleet.\n\n-- Niin, hymyili Heikki hiukan surumielisesti. Olinhan siellä minäkin.\n\nProf. Talvio oli todellakin vaikuttanut siihen aikaan\nyläluokkalaisuudellaan paljon enemmän Suomen sosialidemokratian hyväksi\nkuin monet hänen lipunkantajistaan myöhemmin alaluokkalaisuudellaan.\nMyöskin työmiehet olivat hänestä pitäneet.\n\n-- Kyllä, myönsi Elinakin. Mutta, enimmän pidimme hänestä me,\nnaisylioppilaat, sillä meille hän oli todellakin uuden ajan airut,\nmeidän sankarimme ja epäjumalamme...\n\n-- Ja jos hän silloin olisi kosinut ketä hyvänsä teistä, hänen ei\nnähtävästi olisi ollut tarvis pelätä rukkasia.\n\n-- Ei. Mutta kyllä hän alenikin sitten meidän silmissämme, kun hän nai\ntuon tuhman ja ruman professorintyttären...\n\n-- Kierosilmäisen, kyttyräselkäisen!\n\n-- En muista, että hänellä olisi ollut kyttyrää. Mutta henkisesti\nmitätön hän oli ja siksi se oli meidän mielestämme oikea mesalliansi\nmeidän nerokkaalle taruprinssillemme.\n\n-- Tuo professori oli rikas.\n\n-- Vaikka! En voi sittenkään käsittää, kuinka Talvio saattoi naida juuri\nhänen tyttärensä.\n\n-- Hän oli mennyt silloin enemmän vasemmalle kuin mitä hänen\nyhteiskunnallinen arvonsa ja henkinen rakenteensa sieti oikeastaan.\nHänessä tapahtui luonnollinen vastavaikutus, hän tahtoi taas oikealle.\n\n-- Nyt en minä ymmärrä sanaakaan, mitä sanot.\n\n-- Onhan se aivan yksinkertaista. Tuo professori nimittäin ei ollut\nainoastaan rikas, vaan myöskin vanhoillinen, vieläpä uskonnollinenkin,\njoten liitto hänen perheensä kanssa merkitsi palajamista takaisin\nvanhoihin, rakkaisiin pappilatraditsioneihin.\n\n-- Pelkään pahoin, että olet oikeassa. Joka tapauksessa hän rupesi siitä\nsaakka tyyntymään ja talttumaan.\n\n-- Hän astui jäseneksi samaan yhteiskuntaan, jonka perikatoa hän juuri\noli ennustanut. Arvaan, että hänen vanha isänsä on mahtanut\näärettömästi iloita tästä kokokäännöksestä.\n\n-- Mutta onhan hän vielä sosialisti.\n\n-- On, tietoperäisesti. Sosialidemokraattiset aatteet ovat hänellä\nvieläkin päässä, josta ne eivät ole koskaan sydämeen saakka\nehtineetkään. Meillä on paljon sellaisia sosialisteja sivistyneessä\nköyhälistössämme.\n\nElina nyykäytti hänelle päätään ja vaikeni hetkiseksi.\n\n-- Enköhän minäkin liene yksi niistä? virkahti hän sitten harvakseen.\nMuistan, että minulle hämäläisen ratsutilallisen tyttärenä oli aluksi\nhyvin vaikea tottua edes ajatuksissani esim. maanomistuksen\nlakkauttamiseen. Nyt taas on koko vallankumouksen ajan ollut minulle\nvaikea tottua tähän köyhälistön diktatuuriin.\n\n-- Sehän ei ole mitään sosialidemokratiaa! Sehän on bolshevismia, väitti\nHeikki.\n\n-- Nimitä sitä miten tahdot, vastasi Elina hiljaisesti. Joka tapauksessa\non suomalainen sosialidemokratia sen hyväksynyt ja toimiohjeekseen\njulistanut. Yhtä vähän minä olen voinut tottua näihin murhiin ja\nväkivallantöihin...\n\n-- Myöskin valkoiset murhaavat!\n\n-- Sen pahempi, olen kuullut heidänkin surmaavan sotavankejaan. Missään\ntapauksessa en usko, että uutta Suomea täten rakennetaan.\n\n-- En minäkään.\n\nElina ojensi kiitokseksi kätensä hänelle.\n\nHe olivat Heikin hotellihuoneessa, jossa heidän myös oli tapana joskus\nvaihteen vuoksi illallisen jälkeen tavata toisiaan.\n\nOlisi ollut aika jo erota heidän. Mutta nyt niinkuin usein ennenkin\ntuntui heistä, vaikka he olivat tuntikausia keskenään keskustelleet,\nettä he eivät itse asiassa olleet sanoneet mitään ja että vaadittaisiin\nvuosia ja vuosikymmeniä, ennen kuin he olisivat edes sadastuhannesosan\nitsestään toisilleen ilmoittaneet.\n\nElina nousi lähteäkseen. Heikki sai hänet lempeällä väkivallalla vielä\nhetkiseksi sohvaan istumaan.\n\n-- Viivy vielä! hän pyysi rukoilevalla äänellä. Tahdotko kupin kahvia\ntai lasin viiniä ehkä? Meidän täytyy nyt kerrankin saada jutella\nrauhassa keskenämme.\n\nHän unohti, että he tapasivat toisensa monta kertaa päivässä ja että\nheillä, jos kenelläkään, oli tilaisuus mielinmäärin, aamusta iltaan,\npohtia toistensa elämänkysymyksiä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nElina jäi.\n\nTultiin pyytämään Heikkiä puhelimeen.\n\nHän viipyi kauan poissa. Kun hän palasi, hän oli kalmankalpea\nhahmoltaan.\n\nElinan kysyessä syytä siihen, hän vain sopersi jotakin, että hänelle\noli soitettu miliisilaitokselta ja että hänen täytyi nyt heti, tällä\nhetkellä, saapua sinne.\n\n-- Odota! hän sanoi. Olen takaisin parin sekunnin perästä. Pelkään...\n\n-- Mitä? Kerro Jumalan nimessä!\n\n-- Pelkään, että on tapahtunut suuri onnettomuus.\n\nHän tempasi lakkinsa ja palttoonsa ja syöksyi ulos.\n\nMiliisilaitos oli torin toisella puolen. Heikki harppasi juoksujalkaa\nsinne, tapasi ovella pari miliisimiestä, tervehti hätäisesti heitä ja\ntuli omaan virkahuoneeseensa.\n\nSiellä oli hänen apulaisensa, entinen ylikonstaapeli Tervo, vielä\npuhelimen ääressä.\n\n-- Onko se totta? kysyi Heikki oven suljettuaan.\n\n-- Kyllä. Koetan tässä juuri saada lisätietoa asiasta.\n\n-- Hän on murhattu?\n\n-- On. Ja monta muuta.\n\n-- Hyvä Jumala!\n\n-- Niin, se tuntuu olleen oikea teurastusretki Pällinkorvan mielen\nmukaan. Häpeäksi se koituu koko paikkakunnalle.\n\nTervo oli siivo mies vanhoilta hyviltä ajoilta, joka ei missään\ntapauksessa hyväksynyt väkivallantöitä. Heikki tiesi kaikessa voivansa\nluottaa häneen kuin itseensä ja olikin jättänyt järjestyksenpidon\nkaupungissa suureksi osaksi hänen hoteisiinsa.\n\nHän oli vaipunut musertuneena pöytänsä ääreen. Äkkiä hän jälleen\nponnahti ylös.\n\n-- Kuka siitä ilmoitti? hän kysyi\n\n-- Pällinkorva itse. Tuntui valittelevan vähän tapahtumaa...\n\n-- Se konna! Hänet on heti saatettava minun puheilleni.\n\n-- Taitaa olla vähän myöhäistä. Sitäpaitsi minä luulen, että hän on ...\nkuinka sanoisin ... noin vähän toisellakymmenellä.\n\n-- Juomassa?\n\n-- Niin. Kuului vähän äänestä...\n\n-- Hänet on joka tapauksessa nyt heti tänne noudettava.\n\n-- Jos tulee. Se pyrkii olemaan vähän pahapäinen noin sillä tuulella\nollessaan...\n\n-- On tultava. On käsky ylempää.\n\n-- Se on eri asia. Mutta taitaa kuitenkin olla parasta, jos otan pari\nmiestä mukaani. Toisinaan se ei kuuntele ylhäisiä eikä alhaisia.\n\n-- Tee kuin tahdot! Minä odotan.\n\nTervo meni. Heikki nousi edestakaisin kiivaasti kävelemään.\n\nHänen suonensa sykkivät kuin tulessa. Hänen silmänsä pyrkivät\nhämärtymään. Hän tuskin tiesi, kuka hän oli, missä hän oli ja mikä oli\nmaailma heidän ympärillään. Sillä viesti, jonka hän oli hotelliin\nsaanut, kertoi että Elinan isä oli murhattu ja hänen äitinsä ajettu\nvähissä hengin, paitasillaan pakkaseen.\n\nOliko koko talo poltettu ja ryöstetty, sitä hän ei tiennyt vielä. Mutta\nmitäpä sillä väliä enää! Jos oli totta edellinenkin, oli siinä kylläksi\nkauhua ja onnettomuutta.\n\nOnnettomuuttako? Ei, turmantyötä, tihutyötä se oli, murhaa, mustaa kuin\nhauta, rikosta, rietasta kuin synti, synkkää, järjetöntä kostoa koko\nyhteiskuntaa vastaan, verenhimoista, pilkallista, pirullista\nnaurunhohotusta kaikkia lakeja ja asetuksia vastaan, kaikkea\ninhimillistä ja jumalallista oikeutta vastaan, jota he nyt luulivat\nvoivansa uhmata, loukata, maahan tallata rankaisematta!\n\nOli kuin kaikki pimeyden henget olisivat päässeet irralleen, kuin\nkatkaissut kahleensa pimeyden ruhtinas itse ja ylenannettu\npolonalainen, rasitettu ihmisheimo hänen sokealle raivolleen ja\nvihanvimmalleen.\n\nJa ketkä olivat tehneet tuon rikoksen?\n\nTietysti punakaartilaiset, tietysti Pällinkorvan miehet, jotka olivat\nlähteneet joku päivä sitten jollekin retkikunnalle muka elintarpeita\nläheisistä pitäjistä kokoamaan.\n\nMahtoi sieltä pian ruveta muitakin kummia kuulumaan. Mutta tämä oli\nHeikkiä lähinnä, tämä koski kipeimmin hänen sydäntään.\n\nElinan isä murhattu! Kuinka ja missä muodossa hän voisi ilmoittaa tuon\nasian Elinalle?\n\nSamassa muisti hän, että Elina odotti häntä hänen hotellihuoneessaan ja\nettä hän oli luvannut saapua sinne parin sekunnin perästä. Hän riensi\npuhelimeen.\n\nHotellista ilmoitettiin, että Elina joku hetki sitten oli lähtenyt\nsieltä.\n\nSekin oli omiaan hänen hätäänsä lisäämään, vaikka hänen järkensä sanoi,\nettä Elina luonnollisesti oli mennyt kotiinsa.\n\nHän soitti sinnekin. Sieltä vastattiin, että Elina ei vielä ollut\nsaapunut sinne.\n\nSiis hän oli matkalla kotiin.\n\nVaikka se olikin luonnollisin johtopäätös, ei se Heikin mielestä\ntuntunut tällä kertaa ollenkaan todennäköiseltä.\n\nElina oli hävinnyt, kadonnut! Hävinnyt niinkuin kaikki muukin hävisi,\nkadonnut niinkuin kaikki muukin katosi ja meni perikatoon.\n\nHän kuuli karkeita ääniä ja kirouksia esihuoneesta. Sieltä saapui\nnähtävästi kaikkivaltias punakaartipäällikkö itse saattueineen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n-- Mistä p----een ylempää? Mikä käsky? Minä olen ylin päällikkö tässä\nkaupungissa! Häh? Missä se on tuo h----in helsinkiläinen?\n\nPällinkorva riuhtaisi oven äreästi auki Heikin virkahuoneeseen.\n\nHänen silmänsä verestivät, hänen tukkansa törrötti epäjärjestyksessä,\nhänen ajamaton partansa pyrki joka suuntaan, kaikki hänen\nkasvonpiirteensä olivat hujanhajan niinkuin kaikesta päättäen hänen\najatuksensakin. Ei tarvinnut olla erikoinen elämäntuntija nähdäkseen,\nettä hän kuului niihin ihmisiin, jotka ovat kerran viikossa viikon\nryyppyreissulla.\n\nMiliisit painoivat hänen jälestään oven kiinni. Hän pysähtyi kuin\nnaulattu kynnykselle.\n\nKuultuaan hänen äänensä oli Heikki vaistomaisesti temmannut esille\nrevolverinsa ja sen sanaa sanomatta pöytänsä takaa Pällinkorvan rintaa\nkohden ojentanut.\n\nNäin seisoivat he pari silmänräpäystä vastakkain.\n\nPällinkorva pyyhkäisi tukkaansa, siirsi jalkojansa, rykästeli ääntä\nsaadakseen ja vaikeni taas, vilkaisten välillä Heikkiin kahdella mitään\nkäsittämättömällä, kaatuvatautisella silmäparilla. Nähtävästi hän ei\noikein tiennyt, kumpi heistä oli viisas, kumpi hullu, ja koetti nyt\nkaikin mokomin saada aikaan jotakin järjestystä aivokopassaan.\n\nVihdoin päästi hän lyhyen, väkinäisen naurunhekotuksen, jonka oli\ntarkoitus, olla samalla kertaa peloton, tuttavallinen ja välittävä.\n\n-- Heheh, sanoi hän, sinä sinä ... helsinkiläinen! Leikit siinä aseen\nkanssa. Lähetit, heheh, noutamaan minua. Onko totta, että tänne sitten\non tullut käsky jostakin ylempää?\n\n-- On, vastasi Heikki juhlallisesti. Hyvä, että tulitte, sillä käsky\non...\n\n-- Mistä, jos saan luvan kysyä?\n\n-- Jumalalta.\n\nTaas seisoivat he pari sekuntia vaieten vastakkain.\n\nHeikki ei silmää räpäyttänyt, oli kuin hän olisi tahtonut tunkea\nkatseellaan tuon miehen sydämeen ja munaskuihin. Pällinkorva taas\nvilkaisi varovasti pari kertaa häneen ja otti sitten askeleen\neteenpäin, nyt jo kokojoukon selvinneenä.\n\n-- Hehheh, sanoi hän katsahtaen ympärilleen. Pane pois ase! Sattuu vielä\nlaukeamaan. Leikillisiä miehiä te helsinkiläiset. Säikytätte meitä\nmaalaisia ihan iltiksenne.\n\n-- Istukaa!\n\nHeikki laski aseensa alas, mutta ei kuitenkaan jättänyt sitä kädestään.\nSamalla istui hän itsekin virkatuoliinsa Pällinkorvaa vastapäätä häntä\nkuitenkaan silmistään päästämättä.\n\nSe saattoi olla hyväkin, sillä hän oli nähnyt Pällinkorvan käden\nmenevän kuin itsestään pari kertaa kohti housun takataskua. Nähdessään\nHeikin oivaltavan hänen tarkoituksensa hän oli heti nopealla liikkeellä\njälleen korjannut asentoaan.\n\nHuomattuaan, ettei leikistä sentään totta tullut, oli Pällinkorva\nkäynyt kuitenkin melkoista rohkeammaksi. Nyt hän veti leveästi\nirvistäen viinapullon esille povitaskustaan ja asetti sen pöydälle.\n\n-- Terve! hän sanoi, paino viimeisellä tavulla. Mitäs me niistä\nmaallisista! Tahdotko ryypyn?\n\n-- En, vastasi Heikki. Tämä huone ei ole mikään ryyppyhuone. Ja toiseksi\npyydän päästä kaikesta sinuttelemisesta.\n\nHeikki huomasi, miten Pällinkorvan pienet punaiset juoponsilmät kävivät\nkapeiksi kuin viiva pelkästä pidätetystä vihasta ja kostonhalusta.\nMutta hän vain hymyili, sillä hän tiesi revolverin kädessään\nmerkitsevän arvovaltaa, jota kohtaan tuolla entisellä\nkuritushuonevangillakin oli ehdotonta kunnioitusta.\n\n-- Pyydän anteeksi, pyydän nöyrimmästi anteeksi, herra helsinkiläinen,\nvirkahti Pällinkorva kaikkein pistävimmällä, pahansuopaisimmalla\näänenpainollaan. Täytyy antaa anteeksi meille maalaisille. Eihän me\nniitä kaikkia herraskaisten tapoja... Ajattelin, kun ollaan toverit ja\nikäänkuin virkaveljet kerta...\n\n-- Se ei estä meitä noudattamasta ihmistapoja. Mutta asiaan! Pyydän\ntietoja tuosta rankaisuretkikunnasta, jonka te joku päivä sitten olette\nlähettänyt ympäröiviin pitäjiin.\n\n-- Kuka pyytää?\n\n-- Minä.\n\nHeikin äänessä oli jotakin, joka ei sietänyt mitään vastaväitteitä.\nSitäpaitsi hänellä oli yhä kädessään tuo pieni taikakalu, joka vaati\nvieläkin ehdottomampaa kuuliaisuutta.\n\nPällinkorva katsoi parhaaksi tällä kertaa alistua.\n\n-- No niin, mitä tietoja te tahtoisitte sitten? hän kysyi.\n\n-- Tahdon tarkan luettelon kaikista niistä murhista, ryöstöistä,\nrääkkäyksistä ja muista väkivallantöistä, joihin lähettämänne\nretkikunta on tehnyt itsensä syypääksi eri paikkakunnilla.\n\n-- Luettelon? Mitä varten?\n\n-- Antaakseni raportin siitä päämajaan. Tehän tiedätte: ne ovat\nankarasti kielletyt ylimmän johdon puolelta.\n\nPällinkorva veti suunsa leveään irvistykseen.\n\n-- Eikö muun vuoksi! Ylin johto hyväksyy kaikki, minkä paikalliset\nesikunnat määräävät...\n\n-- Onko paikallinen esikunta siis määrännyt nuo murhat ja muut rikokset\ntoimeenpantaviksi?\n\n-- E-ei, eipä siltä ja senvuoksi...\n\n-- Siis te itse, herra Pällinkorva?\n\n-- Minä? En suinkaan...\n\n-- Mutta jonkunhan on täytynyt antaa määräys, ellette te tahdo väittää,\nettä on huono kuri teidän joukko-osastossanne.\n\nPällinkorva puhkesi jälleen lyhyeen, sovinnolliseen naurunhekotukseen.\n\n-- Hehheh, pojat ovat tainneet olla siellä täällä vähän kovakouraisia,\nvaikka kyllähän minä varoitin lähtiessä... Mutta kun ne pyysivät niin\ninnokkaasti sieltä apua ja pojat olivat yhtä innokkaita lähtemään...\n\n-- Apua? Mikä hätä siellä?\n\n-- Sanoivat, ett'eivät maapomot anna elintarpeita ja käyttäytyvät\nmuutenkin julkeasti... Niin että olisi hyvä käydä niitä täältä\nkaupungista pitäen vähän niinkuin potuuttelemassa...\n\nHeikki tiesi, että Pällinkorva puhui totta.\n\nNoinhan se juuri tapahtui! Missä kylässä tai pitäjässä paikallinen\npunakaarti itse ei katsonut jostakin syystä voivansa ruveta riehumaan\nja hävittämään, sinne lähetettiin apua etempää. Ja nämä, vieraiden\npaikkakuntien pahin roskaväki, eivät säästäneet ketään eivätkä mitään.\n\nOutoina ja tuntemattomina kauhuntuojina, jotka milloin hyvänsä\nsaattivat joko rintamalle tai toisiin maanääriin livahtaa, he katsoivat\nolevansa kaiken mahdollisen vastaisenkin rangaistuksen ulkopuolella.\n\nNäin näkyi myöskin tässä tapahtuneen.\n\nHeikki sai raporttinsa.\n\nSen mukaan oli murhattu eräitä talollisia ja talollisten poikia,\nkidutettu kuoliaaksi pari pappia, ryöstetty puhtaaksi kymmeniä\nkartanoita, otettu vankeja ja sotasaalista kuormittain. Ja tämä\ntapahtui seuduilla, joissa ei tiedetty edes mistään valkokaarteista,\nvaan jotka heti kapinan alusta rintaman punaiselle puolelle joutuen\nolivat sen hirmuvaltaan täydellisesti ja vastaanpanematta alistuneet.\n\nRyöstettyjen pitäjien joukossa oli myöskin Heikin kotipitäjä. Hänen\nsydäntään kauhistutti jälki, minkä nuo roistolaumat olivat sinnekin\narvattavasti jättäneet.\n\nEi, tämäntapaiseksi hän ei ollut koskaan vallankumousta kuvitellut, ei\nedes varhaisimmassa nuoruudessaan.\n\nMikäli hän muisti enää, oli hänen aivoissaan silloin liikkunut\nhämäriä mielikuvia ihmisen oikeuksista, valtaluokkien maahan\nmasentamisesta, tyrannien kuolemasta, kaikkien viattomasti vangittujen\nvapaaksi-päästämisestä, Bastiljesta, barrikaadeista, kenties myöskin\ngiljotiineista. Mutta nuo mielikuvat olivat aina kohdistuneet hänelle\nalkuperäisesti outoon kaupunkilais-elämään, kaduille, toreille ja\njulkisiin rakennuksiin, väenkokouksiin, vapaaehtoisesti tai\npakkovoimalla asestettuihin armeijoihin, kansan tai hallituksen\nasettamiin, mutta eivät koskaan yksinäisiin taloihin ja kyliin,\npimeneviin pirtteihin ja aseettomiin kansalaisiin, jotka ehkä juuri\nolivat viattomassa unessa tai käymässä rauhalliselle ilta-aterialleen,\nkun tuho lähestyi.\n\nHän ei ollut koskaan kuvitellut vallankumousta maaseudulla, toisin\nsanoen.\n\nSiksi hän oli sydänjuuriin saakka kauhistunut. Siksi hän katsoi\nPällinkorvaa tuossa edessään kuin pahinta murhamiestä, kokonaan\nunohtaen, että tuollaiset yksilöt kuuluivat kaikkien\nköyhälistövallankumousten olemukseen, että ne nousivat niiden kera\npinnalle ja painuivat niiden kera jälleen yhteiskuntien pohjavesiin.\n\nJos hän olisi ollut entinen kylmäjärkinen, kyynillinen syrjästäkatsoja\nHeikki, hän olisi voinut katsella tuota punakaartinpäällikköä\nmieltäkiinnittävänä kulttuurihistoriallisena ilmiönä.\n\nMutta nyt hän oli itse asian-osallinen, vieläpä siihen naiseen\nintohimoisesti rakastunut, jonka isän kuolemasta hän nyt oli saanut\ntäyden varmuuden ja jonka kuolemaan hän piti tuota miestä edessään\nainakin välillisesti syypäänä. Siksi oli hänen vaikea hillitä itseään\nja revolveriaan, jonka suu Pällinkorvan puhellessa pyrki aina\npäämäärästään tietoisemmin hänen rintaansa kohden kääntymään.\n\n-- Jo riittää, sanoi Heikki.\n\nHe nousivat molemmat ylös.\n\nPällinkorva, joka oli tällävälin kovasti virallistunut, katsoi nyt\noikeudekseen ottaa pitkän kulauksen viinapullostaan, jonka hän sitten\npisti varovaisesti takaisin takkinsa povitaskuun.\n\nSamalla jolkahti hänen mieleensä jotakin, mikä sai hänen silmänsä\njälleen pistäviksi pienenemään, mutta hänen suunsa sitä leveämpään ja\nilkamoivampaan irvistykseen suurenemaan.\n\n-- Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä kaikenlaista, hän sanoi. Sattuu\nerehdyksiäkin. Olisi joutanut tuo Pekka Piilosen appi jäädä\ntappamatta... Nostaa ehkä kovankin metelin siitä, kun kotiin tulee...\n\nKun ei Heikki siihen sanonut mitään, hän jatkoi:\n\n-- Hyvä mies se Pekka Piilonen... Ja korea sillä on rouvakin, vaikka\nvähän koppava luonnostaan... Tuomari taitaa olla siellä vähän niinkuin\nkotimiehenä, hehheh...\n\nHeikki ei tiennyt oikein, pitikö hänen avata oma vai revolverinsa suu.\nMutta Pällinkorva käytti aikaa hyväkseen vielä kynnykseltä.\n\n-- Mikäs siinä, onhan niitä kummempiakin nähty... Ei herra\nhelsinkiläisen tarvitse siitä olla ollenkaan nyrpeissään... Samaarassa\nkuuluu kaikki naiset natsionalisoidun...\n\n-- Ulos! jyrähti Heikki revolverinsa ojentaen.\n\n-- Ha, ha, päästäänhän tästä vähemmälläkin!... Appi kuoli, jäihän\nanoppi! ... ja hyvä se on Pekankin tietää, miten täällä eletään hänen\nkotikannoillaan...\n\nViimeiset sanansa hän sanoi oven raosta, jonka hän sulki nopeasti.\n\n-- Konna! ehti Heikki vielä hänen jälkeensä huudahtaa.\n\nMutta Pällinkorva oli jo mennyt. Heikin jännitys herposi, hän vaipui\nväsyneenä tuolilleen.\n\nNiin pitkälle oli tultu siis!\n\nKuka hyvänsä katu-ojasta, mikä heittiö hyvänsä lokaviemäristä saattoi\nsiis osoittaa heitä ja heidän rakkauttaan tahmealla sormellaan,\npärskyttää heidän päälleen omaa iljetystään ja saastaisuuttaan!\n\nMutta eikö heillä siis ollut oikeutta siihen?\n\nEi, tuhatkertaa ei! Kuin aamurusko, kuin tulisäilän säde oli heidän\nrakkautensa koko tämän hirmuisen, veljesverisen, mädän ja raadollisen\najan ylitse kohotettu, sillä se viittasi korkeampaan ihmisyyteen.\n\nTuosta jälleen itsensä vakuutettuaan nousi Heikki tyynempänä jälleen\nkävelemään.\n\nMitä hän nyt tekisi? Niin, tietysti, hänen oli Elinan luokse\nriennettävä.\n\nEpäilemättä tämä vieläkin odotti häntä, olihan heidän eroamisensa ollut\nsiksi hätäinen ja tavallisuudesta poikkeava. Mutta missä?\n\nArvattavasti kotonaan. Mutta missä muodossa, millä sanoin ilmaista\nhänelle koko häntä kohdannut onnettomuus?\n\nSe tulisi olemaan vaikein tehtävä Heikin elämässä.\n\nJa yhtä nopeasti kuin hän äsken oli lentänyt yli torin, yhtä hitaita\nolivat hänen askeleensa nyt, kun hän Elinan kotia kohden taivaltaen,\nkoetti virittää itseään ja ajatuksiaan edessäolevaa tuskallista\ntapaamista varten mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHeikki sai kauan soittaa Elinan ovella. Lopuksi tuli tämän palvelijatar\npuolipuettuna hänelle avaamaan.\n\n-- Rouva ei ole kotona, hän selitti säikähtyneellä äänellä. Minä luulin,\nettä hän oli herran kanssa!\n\nHeikin teki mieli antaa makea korvapuusti hänelle. Aina pitemmälle oli\ntultu siis, kun talon palvelija tarkin piti aivan luonnollisena, että\nElina viettäisi öitään hänen kerallaan!\n\n-- Kun hän saapuu, sanoi hän, pyytäkää häntä heti soittamaan minulle\nhotelliin.\n\nHeikin täytyi pyörtää ympäri. Eihän hän muutakaan voinut.\n\nMutta minne oli Elina mennyt siis? Ehkä hän oli palannut takaisin\nHeikin hotellihuoneeseen?\n\nHeikki sitä kohden siis!\n\nHotellin eteisessä hän tapasi portinvartian, joka oli viime päivinä\nottanut vapauden tervehtiä häntä hymyilevällä, hyväntahtoisella\nhävyttömyydellä, mikä oli kuin suorastaan suuria juomarahoja varten\nvalmistettu.\n\n-- Onko täällä käynyt joku nainen? alentui Heikki häneltä ohimennen\nkysymään.\n\n-- Ei muita kuin se, joka meni täältä heti herran poistuttua. Mutta minä\nluulen, että hän jätti jonkun kirjeen...\n\n-- Kirjeen? Missä se on?\n\nSe oli hänen pöydällään. Heikki repäisi sen auki hätäisesti.\n\n\"Rakas ystävä!\" hän luki. \"Minun isäni on kuollut. Minä soitin\npunakaartin päämajaan. Arvasin heti sinun kasvoistasi jotakin\nsentapaista tapahtuneen. Olen nyt mennyt majataloon kyytiä kysymään.\nMatkustan heti sinne. Tahtoisin kuitenkin niin mielelläni tavata sinua\nennen lähtöäni. -- Elina.\"\n\nHeikki tapasi hänet majatalossa.\n\nElina oli ulkonaisesti aivan tyyni. Nähtävästi hän oli jo ehtinyt itkeä\nitkettävänsä.\n\nHän käveli edestakaisin majatalon ikävässä, karusti sisustetussa\nkamarissa luvattua hevosta odotellen. Hänen hermojännityksensä näkyi\nvain hänen kulmakarvojensa pingoitetusta kiristyksestä ja kuului hänen\näänestään, joka oli luonnottoman lyhyt, matala ja täsmällinen.\n\nHeikki riensi kädet ojolla häntä kohden.\n\n-- Rakas Elina! sanoi hän. Sinä matkustat? Tänä yönä?\n\n-- Niin. Täytyyhän minun saada tietää, kuinka äitiraukkani laita on. Ja\nsitäpaitsi haudata isäni. Ajattelin pyytää muuten...\n\n-- Mitä? Jos vain luulet jollakin voivani olla edes hiukan avuksi\nsinulle suuressa surussasi...\n\n-- Ajattelin, että matkustaisit minun kanssani..\n\nHe viipyisivät vain muutamia päiviä siellä. Voisiko Heikki järjestää\nitselleen virkalomaa? Mutta sitten sen pitäisi tapahtua pian, sillä\nElina luuli, että hevonen oli valmis tuossa tuokiossa.\n\nHeikki hätkähti.\n\nMatkustaa Elinan kanssa? Läpi huurteisten metsien, yli kuutamoisten,\nkimmeltävien kenttien, ohi metsänlaidasta tuikahtelevien torpantulien,\nkautta yksinäisten majatalojen? Nähdä jälleen kappale suurta, talvista\nSuomenmaata, kuulla kulkusten helinää, nojata päänsä Elinan olkaa\nvasten, tuntea hänen lujan, kiinteän kätösensä puristus pehmeän vällyn\nalla?\n\nSehän olisi taivas! Sehän olisi elämän autuus hänelle.\n\nMutta samalla hän muisti, mitä tämä matka oikeastaan merkitsi ja että\nse oli itse asiassa matka hautajaisiin.\n\nHänen riemunsa haihtui, jättäen kuitenkin jälkeensä oudon, lämpimän ja\nsuloisen kiitollisuudentunteen siitä, että Elina juuri _tälle_ matkalle\ntahtoi häntä seuralaisekseen ja että hän juuri _tällä_ hetkellä tahtoi\nsiis ikäänkuin tunnustaa koko sukunsakin edessä Heikin läheisimmäksi\nystäväkseen koko maailmassa.\n\nMitä tuo suku sitä tulisi sanomaan ja missä valossa hän itse sen edessä\nesiintymään, siitä hän nyt vähätteli.\n\nTietysti suostui hän.\n\nMitä hänen virkaansa miliisipäällikkönä tuli, oli hänen helppo\njärjestää se asia apulaisensa kanssa puhelimitse. Sama oli laita hänen\ntilapäisen asemansa Pekan lehdessä, johon nähden hän lohduttausi sillä,\nettä hyvä lehti aina itsensä hoitaa.\n\nHän oli valmis. Heidän täytyi vain ensin ajaa Elinan asunnon kautta,\nettä tämä antaisi tarpeelliset määräykset siellä ja vahvistaisi hiukan\npäällysvaatteitaan tuota puolenkymmenen peninkulman pituista rekiretkeä\nvarten.\n\nKun he jo olivat reessä, kysyi Heikki arasti:\n\n-- Et sinä ole aikonut mitään Pekalle ilmoittaa?\n\n-- En, vastasi Elina kylmästi. Enhän tiedä edes hänen osotettaan. Hän\nsaa kyllä kuulla sen aikoinaan.\n\nEikä Heikki taaskaan ollut pahoillaan Elinan vastauksesta.\n\n-- Sanotaan muuten, että Tampere on valloitettu, virkahti hän hetken\nperästä.\n\nToimituspaikasta hän oli saanut tietää sen, jossa senvuoksi vallitsi\nsangen painostunut mieliala.\n\n-- Niinkö? kuului Elinan ääni hänen viereltään soinnahtavan. Sittenhän\nse on pian lopussa.\n\n-- Mikä?\n\n-- Kaikki. \"Näytelmä on päättynyt, on aika mennä illastamaan.\"\n\nElinan ääni kertoi niin suurta ja lopullista sielun väsymystä, että\nHeikki päätti olla häntä enempää häiritsemättä. Eikä kuulunut pitkään\naikaan muuta kuin kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden yksitoikkoista\nkopsetta kovaksi ajetulla viertotiellä.\n\nHeikki ajatteli omia aikojaan.\n\nMitä mahtoi miettiä tuo nuori nainen hänen vierellään? Kuinka lähellä\nhe olivat toisiaan ja sentään kuinka kaukana! Ja miten vähän ihmiset\nylimalkaan tiesivät toisistaan!\n\nTämä esim. oli hänen vanha koulutiensä. Tätä hän oli matkustanut\ntuulessa jos tuiskussakin, mielialoissa ja mietelmissä niin\nvaihtelevissa kuin ovat nuoruuden kirjokuvat. Myöskin Elinan vanha\nkoulutie se oli, mutta mitä oli hän mahtanut tällä taipaleella\najatella?\n\nTuolla kauempana, kolmannen majatalon kohdalla, erosivat heidän\nkotipitäjiensä tiet. Siinä oli iso kuusi. Oliko Elina mahtanut huomata,\nettä se oli karsittu latvasta ammoin jo manalle menneiden esivanhempien\nuhripuuksi?...\n\nEsivanhemmat menivät menojaan niinkuin hekin, kuuset kaatuivat niinkuin\nkuusten karsijatkin. Ei jäisi heistä edes pilkkaa poluille, ei lastua\nlaineille. Kaikki katosivat he jäljettömiin...\n\nMyöskin heidän rakkautensa oli kerran, ehkä piankin, katoava.\n\nSen muistokin oli mureneva. Oli tuleva aika, jolloin ei kukaan kysyisi\nenää, kuka oli Heikki ja kuka oli Elina ja olivatko he rakastaneet vai\nvihanneet toisiaan. Kumpu oli kaartuva heidän ylitseen. Ja samoin se\noli kaartuva kerran kaikkien niidenkin ylitse, jotka tässä yössä vielä\ntoisiaan vihasivat tai rakastivat ... kaartuva yli heidän sekä vihansa\nettä rakkautensa...\n\nTurhuuksien turhuus! Se oli elämä. Mitä auttoi siinä maailman\nparantaminen, mitä sodat, vallankumoukset ja niiden saavutukset?\n\nEikö ollutkin parempi \"iloita ja tehdä hyvää kaikkena elin-aikanansa\",\nkuten hän, Saarnaaja, joka oli kuningas Jerusalemissa?...\n\nEntä silloin kun oli elämästä erottava?\n\nEivät sopineet siihen hetkeen ilo eikä suru, ei viha eikä rakkaus. Vain\nkaipaava silmäys, vain ylhäinen kädenliike, vain hyvästijättö harras ja\nvakaa, ilman uhmaa, ilman turhaa pelkuruutta, niinkuin pitkälle,\ntuntemattomalle taipaleelle lähtiessä...\n\nTummat kuuset tien kahdenpuolen näyttivät sen todeksi todistavan.\n\nMutta saattaisiko hän itse, Heikki, niin erota kerran elämästä? Hän,\njoka tosin ei vihannut ketään, vaan rakasti, ja joka rakkautensa kautta\nvasta nyt, vanhana miehenä, oli ruvennut elämän aakkosia opettelemaan?\n\nSe riippui siitä, oliko hänellä hyvä omatunto...\n\nIkäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, kuiskasi Elina, samalla\nhiljaa hänen kättään peiton alla puristaen:\n\n-- Heikki! Rakastathan sinä minua?\n\n-- Tiedäthän sinä sen, Elina.\n\n-- Mutta kuitenkin, sano se minulle! Tahtoisin niin mielelläni kuulla\nsen sinulta ja juuri nyt kuulla.\n\n-- Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja sielustani ja mielestäni.\n\nHeidän huulensa yhtyivät.\n\nKulkunen kulisi, reenjalas natisi, kuu katsoi kuusten lomasta. Eikä\nkukaan niistä kysynyt, kenellä oli hyvä, kenellä paha omatunto.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nHeti seuraavassa majatalossa heidät saavutti uusi jobinviesti. Isäntä,\njoka oli heidän tuttaviaan, kertoi myöskin Elinan äidin kuolleen ja\nkoko talon tällä hetkellä olevan autiona.\n\nElina ei sanonut mitään, lyyhähti vain istumaan kädet sylissään.\n\nHeikki kysyi matalalla äänellä:\n\n-- Miten hän kuoli?\n\n-- Ka, halvaukseen. Lie aikonut jonnekin naapuriin, niin olikin\nportinpieleen kuupertunut. Eikä sinne nyt kukaan hitto lähde...\n\nHänen mielestään oli turha ajatellakaan eteenpäin matkustamista. Siellä\nolivat vaarassa sekä ihmiset että hevoset. Useimmat talot olivat\nautioina. Ja kuka siellä hautaisi sitten?\n\n-- Kuinka niin? kysyi Heikki.\n\n-- Kun on pappi tapettu ja toinen pakosalla. Ja sen toisen pitäjän\nrovastinhan ne oli oikein ristiinnaulinneet...\n\nHeikki kuunteli kauhistuneena. Olihan hänkin kuullut jo kaupungissa\nparista papinmurhasta mainittavan, mutta se oli mennyt aivan ohi hänen\nkorviensa. Mutta nyt? Mitä tuo mies puhui?\n\n-- Rovasti Talvioko ristiinnaulittu? hän kysyi.\n\n-- Kuuluu olevan, tiesi majatalon isäntä. Miten lie käynyt sen pojan,\nsen rohvessorin, joka tästä joulun alla matkusti?...\n\nElinaan ei näyttänyt enää mikään vaikuttavan. Hän istui vain\navuttomana, kyynelettömänä, kädet sylissään ruumistaan edestakaisin\nhuojutellen ja äännähteli silloin tällöin:\n\n-- Niinniin, ninniin...\n\nEikä Heikki voinut olla kesken tilanteen sanomatonta traagillisuuttakin\ntoteamatta tuon äänen, tuon asenteen, tuon liikehtimisen tavatonta\nmaalaista alkuperäisyyttä.\n\nKaikki se älyllinen, se nykyaikainen ja maailmannaisellinen, mikä\nElinassa ennen oli niin hurmannut häntä, tuntui tällä hetkellä olevan\nkuin pois puhallettu. Suuri suru oli hänet äkkiä palauttanut kuin\ntakaisin kotikannoilleen.\n\n... Noin ne olivat kerran istuneet kyynelettöminä poski kyynärpään\nvarassa hänen äitinsä ja isoäitinsä ja kaikki hänen sukunsa äidit\nharmaasta muinaisuudesta... Noin istuneet karsinassa tai aitan\nportailla päätä huolellista huojuttaen, elämän suurissa suruissa,\napeissa miel'aloissa... Noin helähdelleet kuin katkeava kannelkieli,\nsilloin kun vietiin vasten mieltä miehelään tai karhu karjan repeli tai\nhalla halmeessa kävi tai makasi lautsalla kylmenneenä miesi\nmielitietty...\n\nMutta jonkinlainen sotaneuvottelu oli nyt pidettävä. Sillä isäntä\nnäytti sangen haluttomalta enää tästä eteenpäin hevosta antamaan.\n\n-- Ei tiedä vielä, mitä sattuu, hän sanoi, kun ne ovat sieltä apteekilta\nvielä sitä pirtuakin saaneet... Olen itsekin aikonut tästä joksikin\nyöksi vähän niinkuin piiloon pistäytyä. Kyllä se nyt on parasta, että\nherrasväki vain kääntyy takaisin...\n\n-- Eihän nuo nyt toki meille mitään pahaa tehne, huomautti Heikki, kun\nme olemme itsekin sosialisteja.\n\nMajatalon isäntä hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti.\n\n-- Jaa, sanoi hän pitkään venyttäen, se nyt taitaa olla vähän ero\nsosialisteilla ja sosialisteilla. Tunnenhan minä tuomarin ja tämän\ntuomarinrouvan...\n\n-- Rouva Piilosen, korjasi Heikki virallisesti.\n\n-- Niin justiinsa, Piilosen rouvan, ihan lapsuudesta saakka. Herrasväki\non aina herrasväkeä. Mutta nämä toiset susilistit ne ovat vähän\ntoist'sorttia väkeä, kun niiden päämieskin kuuluu västingissä istuneen.\n\n-- On istunut, myönsi Heikki. Mutta olenhan minä toki kaupungin\nmiliisipäällikkö ja sellaisena loukkaamaton.\n\nMajatalon isäntä hymyili entistä herttaisemmin.\n\n-- Se nyt on sama, mitä tuomari on, myhähteli hän. Mutta kyllä ne vain\nkaulan katkaisevat, jos sattuvat käsilleen saamaan. Se on parasta,\nettei niitä nyt mene ärsyttelemään...\n\nHän oli kokolailla oikeassa, täytyi Heikinkin myöntää. Mitä he nyt\ntekisivät?\n\nHeikki katsoi kysyvästi Elinaan. Mutta tämä istui vain yhä edelleenkin\nentisessä asennossaan ja äännähteli niinkuin olisi ollut kaiken\nolevaisen ulkopuolella:\n\n-- Niinniin, niinniin...\n\nTalvipäivä sarasti. Johonkin suuntaan heidän nyt oli päätettävä.\n\n-- Kyllä herrasväki vain nyt jää tänne, esitteli majatalon mielevä\nisäntä, huomattuaan vierastensa silminnähtävän epätietoisuuden. Me\npanemme tässä vähän lämmitä, juomme aamukahvit, teemme tilat ja sitten\nherrasväki menee makuulle hiukan. Herättyä on sitten niin hyvä\naprikoida lähemmin asiaa.\n\nNiin tapahtuikin. He joivat kahvit ja menivät levolle. Ymmärtäväisenä\nmiehenä oli majatalon isäntä heidän vuoteensa samaan huoneeseen\nvalmistanut.\n\nElina nukkui heti. Heikki poltteli savukkeitaan ja odotteli aamun\nvalkenemista.\n\nHänen aivoissaan askartelihe ajatus, joka alkoi kypsyä päätökseksi\nvähitellen. Hän veisi Elinan pois, kauas pois, pois miehen vieraan\nsivulta, kauas kauhuntöistä ja ajan ahdingoista...\n\nElina kaipasi nyt ennenkaikkea lepoa. Hän saisi levähtää, nukahtaa kuin\nnyt tuossa, unohtaen tuskansa ja murheensa ja herätä sitten\ntuortuneena, nuortuneena uuteen ja onnellisempaan olotilaan, missä hän,\nHeikki, häntä hellin vartioisi ja estäisi elämän orjantappuroiden liian\nliki pistämästä...\n\nTyttären he tietysti ottaisivat luokseen, se oli selvä. Ja saisihan\nPekkakin heillä käydä, miksei saisi, kun vain siivolla pysyisi eikä\nliian tukkihutikassa tulisi. Mutta aivan liian usein ei se sentään\nkävisi päinsä, eikä heidän missään tapauksessa sopisi julkisuudessa\nyhteisesti näyttäytyä...\n\nJo ihmisten takiakin se olisi mahdotonta.\n\nMuuten olisi Pekalla luonnollisesti oleva aina sija heidän pöydässään,\nmutta ennen kaikkea heidän sydämissään, jossa he aina tulisivat häntä\nsuurella hartaudella ja kiitollisuudella muistelemaan. Hänellä oli omat\nvikansa, mutta myös omat suuret ansionsa, joista suurin oli se, että\nhän oli tutustuttanut Heikin Elinaan ja yleensä tehnyt heidän suhteensa\ntäten mahdolliseksi.\n\nTuota ystävänpalvelusta ei Heikki todentotta tulisi ikinä unohtamaan...\n\nHänen torkahtelevat ajatuksensa, jotka eivät olleet aivan vapaita\nsuloisesta ja sangen ymmärrettävästä itsekkäisyydestä, tulivat siinä\npuolenpäivän edellä varsin ikävällä tavalla häirityksi.\n\nKuului pihalta kulkusten helinää. Eikä aikaakaan, kun tupaan tunkeutuu\nPekka Piilonen omassa sangen tyytyväisessä personassaan, tuleepa\nhäikäilemättömästi kamariin saakka, tervehtii Elinaa rakkaasti poskelle\ntaputtaen ja istahtaa sitten Heikin vuoteen laidalle tarinoimaan.\n\nHän oli tullut aamujunalla. Hänkin oli kuullut Elinan vanhempien\nkuolemasta ja heidän eilisestä lähdöstään hautajaisiin. Hän oli ottanut\nheti hevosen ja lähtenyt ajamaan perästä. Luullut saavansa ajaa koko\nmatkan yksin ja tavannutkin täällä heidät aivan äkkiarvaamatta.\n\nHeikki koettaa hiukan nolona selittää heidän tänne pysähtymistään.\nPekka hyväksyy tuskin kuunnellen häntä kaikki selitykset.\n\nHän on nyt taas tuolla tunteellisella tuulellaan, jonka\npitempi-aikainen yönvalvokki ja viinanviljely hänessä ehdottomasti\nherättävät.\n\nVesissä silmin hän kulkee kummankin sängyn väliä, taputtelee vuoroin\nheitä kumpaakin ja vakuuttaa toiselle rakkauttaan, toiselle\nystävyyttään. Elinan vuoteen edessä hän viipyy pitkän aikaa polvillaan\nyhtämittaisessa itkun hytinässä.\n\n-- Elina, orpo Elina, sanelee hän vain silloin tällöin. Kun minäkin olen\ntämmöinen, mitä sinusta nyt tulee?\n\nEikä Elinakaan osaa lopuksi muuta kuin ruveta hiljaa itkeä\nhyrrittämään.\n\nHeikki itkisi myöskin, jos hän osaisi. Hän tuntee hämärästi, että Pekka\nnoilla sydämensä pohjasta pulppuavilla kyyneleillä nyt juuri lyö\nlaudalta hänet. Mutta hänen silmänsä pysyvät kuivina ja hänessä rupeaa\nkasvamaan salainen kauna Pekkaa kohtaan, jota hän jo pitää\nonnellisempana kilpailijanaan ja jolla on tuo kadehdittava uhkarohkeus\nampua aina vesirajaan, vedota heti hellempiin tunteisiin.\n\nJos Heikki sitä yrittäisi, hän varmasti epäonnistuisi. Hän tietää sen\nja kärsii syvästi alemmuudestaan tässä suhteessa. Hänen ei ole\nmahdollista muuten kuin älyllisin keinoin naista lähestyä.\n\nOnnen myyrä tuo Pekka tuossa! Tulee, näkee ja voittaa siinä\nsilmänräpäyksessä.\n\nJa tuoksuu vielä viinalta, senkin vietävä! Eiköhän Elina huomaa sitä?\nMitähän jos Heikki sopivalla tavalla huomauttaisi siitä, pyytäen\nhäneltä esim. tuikkua aamutuimaan?\n\nMutta samalla on Pekka jo hänen vuoteensa ääressä, hakee hänen kätensä\nja pitää sitä lujasti kiinni omassaan.\n\n-- Ja sinä, vanha ystävä! tulkitsee hän tunteitaan. Oli se sentään hiton\nhyvä, että sinä edes olit täällä. Minua oikein puistattaa ajatella,\nmihin Elina poloinen olisi yksin joutunut...\n\nVaikea on hänelle pitää vihaa Heikinkin. Kuitenkaan hän ei malta olla\nhäntä hänen helmasynnistään nykäisemättä.\n\n-- Kuulehan, Pekka, sanoo hän muka kuiskuttaen, mutta kuitenkin niin\nkovaa, että Elinakin sen kuulisi. Ei sinulla ole minulle pientä\naamunaukkua? Tuntuu vähän päätä kivistävän.\n\nPekan kasvot kirkastuvat kuin aurinko pilven takaa.\n\n-- No niin mielelläni! huudahtaa hän vilpittömästi iloisena. Minulla on\nkokonainen konjakkari tuolla turkintaskussa.\n\nEikä Heikin auta nyt muuta kuin ottaa aika kulaus. Pekka tekee\nkursailematta samoin ja tarjoo Elinallekin. Elina kieltää ensin, mutta\nsuostuu Heikin ihmeeksi sitten. Nyt näkyy olevan kaikki luvallista.\n\nMutta konjakki virkisti heitä kuitenkin sen verran, että he rupesivat\nnyt kiinnittämään huomiota hiukan ulkopuoliseenkin maailmaan.\n\nElina, joka nyt oli saanut levähtää eilisten mielenliikutusten jälkeen,\ntahtoi välttämättä jatkaa matkaa. Pekka kannatti häntä urhoollisesti.\nHänen läsnäolonsa oli kyllä takaava vapaan tien heille vaikka minkä\nhulikaanilauman halki.\n\nMyöskin Heikille tarjottiin paikkaa samassa reessä, mutta hän\nkieltäytyi loukkautuneena.\n\nToinen oli tullut ja anastanut hänen sijansa Elinan vierellä, ottanut\nraa'alla aviomiehen oikeudella eikä näyttänyt sitä huomaavan edes.\nMissä hän, Heikki, istuisi sitäpaitsi? Kenties kuskipukilla tai\nseisoisi kannaksilla suorastaan?\n\nMiksi ei yhtä hyvin juosta sivulla aisankannattajana! Sillä se hänestä\nnyt aiottiin tehdä joka tapauksessa.\n\nEi, hän kieltäytyisi ehdottomasti.\n\nPekka ei siitäkään pahastunut, vaikka hän oli mitä innokkaimmin\nkehoittanut Heikkiä mukaan tulemaan. Hän löysi joka asiasta aina jonkun\nsovittavan momentin.\n\n-- On se hyväkin ehkä, että sinä matkustat takaisin kaupunkiin, hän\nsanoi. Pällinkorva riehuu kuin hullu. Kuuluu taas viime yönä vanginneen\nsiellä monia kymmeniä kaupungin arvohenkilöitä.\n\nSamalla saattaisi Heikki ehkä siellä vähän lehteäkin katsahtaa.\nMahdollisesti ei olisi poissa paikalta, jos päästäisi jonkun\nrauhan-äänenkin jo kuuluviin. Vallankumous oli kuitenkin jo\ntosiasiallisesti lopussa. Pelkästään huonoja uutisia oli Pekka siinä\nsuhteessa saanut pääkaupungista.\n\nHeikki lupasi kaikki, mitä Pekka vain pyysi häneltä. Hänestä oli nyt\nkaikki samantekevää.\n\nHän jaksoi pysyä tyynenä siihen saakka kuin Pekka ja Elina lähtivät ja\nhän oli saanut heidät lämpöisten vällyjen alle hyvin rekeen\npeitellyksi. Mutta kun hän pian senjälkeen itse omaan rekeensä istui ja\nlähti vastapäiseen suuntaan ajaa karettelemaan, vierivät suuret\nkyyneleet pitkin hänen poskipäitään.\n\nSe oli lopussa, auttamattomasti lopussa. Mieli ei tervoa parempi, sydän\nei syttä valkeampi.\n\nMilloinkaan ei lemmen sininen lintu ollut laulava enää hänen\nakkunallaan. Ja samalla hän tunsi katkenneen niiden viimeistenkin\nsiteiden, jotka häntä enää elämään kiinnittivät.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHeti kaupunkiin tultuaan oli Heikillä pitkä virkakeskustelu\nPällinkorvan kanssa.\n\nPekka oli puhunut totta. Pällinkorva oli todellakin edellisenä yönä\nantanut vangita melkein koko kaupungin intelligensin ja passittanut\nheidät lääninvankilaan. Kun Heikki oli lähemmin tiedustellut heidän\ntulevasta kohtalostaan, hän oli saanut osakseen vain pilkallista\njulkeutta ja pirullisuutta.\n\n-- Täytyy olla panttivankeja, panttivankeja, oli Pällinkorva vain nauraa\nhekotellut ärsyttävästi. Saksalaiset kuuluvat olevan jo Hangossa ja\nvalkoiset hyökkäävän pohjoisesta käsin. Koko Lounais-Suomen punainen\narmeija jo pakenee tätä tietä. Meidän velvollisuutemme on laittaa vähän\nlystiä heitäkin varten.\n\nTarkoitus oli selvä. Pällinkorva aikoi ennen viimeistä loppuromahdusta\npanna toimeen paikkakunnalla suuren verilöylyn.\n\nMutta nyt oli myöskin Heikin päätös varmistunut. Hän ampuisi\nPällinkorvan ja vapauttaisi nuo vangitut kaupunkilaiset oman henkensä\nuhallakin.\n\nSe olisi hänen uhrinsa vallankumouksen jumalille.\n\nPaitsi että hän tekisi hyvän työn täten ja pelastaisi lähes sata\nihmistä varmasta kuolemasta ja rääkkäyksestä, hän samalla olisi\nkerrankin uskollinen itselleen ja menettelisi niinkuin hänen sekä\nvaistonsa että omatuntonsa käski hänen menetellä.\n\nTietysti hänet siitä hyvästä ammuttaisiin. Mutta sitenhän hän kerrankin\nelämässään saisi toteutetuksi sen sankarillisen ihanteen, mikä oli\nhänen nuoruusvuosiaan sähköttänyt, saisipa vielä todistetuksi\nElinallekin, ettei tämä ollut arvotonta hänessä rakastanut.\n\nJa jos hän oikein Elinan tunsi, hän juuri siten sitoisi hänet itseensä\nainiaaksi.\n\nHänen ei oltu sallittu uhrautua isänmaan eikä Suomen köyhälistön asian\nhyväksi. No niin, siispä hänen oli sallittu uhrautua ihmisyyden asian\nhyväksi, vieläpä niin selkeässä ja kouraantuntuvassa muodossa, ettei\nmikään epäily asian oikeutuksesta ollut mahdollinen.\n\nHän tunsi itsensä aivan tyyneksi tuon päätöksen tehtyään. Ja hän\npistäytyi Pekan lehden toimitukseen hetkeään odottamaan niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut.\n\nHänen juuri siellä istuessaan ja näön vuoksi jotakin käsikirjoitusta\nkatsellessaan kuulee hän etuhuoneesta jonkun äänen kysyvän \"herra\ntoimittajaa\". Ennen kuin hän ehtii mitään vastaamaan aukeaa ovi ja\nsiitä työntyy sisälle -- prof. Talvio, joku paperiliuska kädessään.\n\nHeikki nousee nopeasti tervehtimään.\n\nProf. Talvio kumartaa päätään tuskin huomattavasti, aivan kuin näkisi\nensi kerran hänet. Koko hänen olentonsa uhoo keskitettyä, pidätettyä,\nsanoin kuvailematonta kylmyyttä ja ylenkatsetta.\n\n-- Anteeksi, että häiritsen, hän sanoo. Tahtoisin vain antaa lehteen\nerään pikku-uutisen.\n\nJa hän ojentaa paperiliuskan kädestään Heikille. Tämä vilkaisee siihen\nja näkee, että se on täysin objektivinen, karu ja kuiva esitys hänen\nisänsä ristiin naulitsemisesta kaikkine piinallisine yksityiskohtineen.\n\n-- Eikö professori suvaitse istua?\n\n-- Kiitos, minä seison mieluummin. Mutta minä olisin kiitollinen,\n_hyvin_ kiitollinen, jos minä todella voisin olla varma siitä, että tuo\nuutinen tulee sellaisenaan julkaistuksi huomispäivän lehdessä.\n\nHeikki tunsi luissaan ja ytimissään sen sarkastisen julmuuden, millä\nprof. Talvio häntä kohtaan esiintyi. Mutta kun hän samalla tunsi\nitsensä täysin viattomaksi asiaan, vieläpä äsken tekemänsä päätöksen\njohdosta kokonaan väärien epäluulojen marttyyriksi, ei hänkään katsonut\nitsellään olevan mitään syytä ruveta professoria hänen tässä\ntapauksessa harhaan osuneesta käytöstavastaan valistamaan;\n\nEikä hänen äänensä ollut vähemmän kireä eikä hänen kumarruksensa\nvähemmän mittaeltu, kun hän liuskan tarkoin läpiluettuaan virkahti\nvastaukseksi:\n\n-- Herra professori saa olla aivan huoleti. Tämä tulee lehteen.\n\n-- Sellaisenaan?\n\n-- Sellaisenaan. Menen siitä takaukseen.\n\n-- Olen kiitollinen, _hyvin_ kiitollinen. Sulkeudun suosioonne, herra\ntoimittaja.\n\nHän meni, heittäen vielä ovessa häneen musertavan, suurinta mahdollista\nhalveksuntaa tulkitsevan katseen kultaisten nenäkakkulainsa takaa.\n\nHeikki kesti sen aivan tyynesti. Hän tunsi, että nyt tehtiin vääryyttä\nhänelle. Mutta hän ei katsonut olevan itsellään mitään syytä enää\noikaista myöskään tuon toisen käsityskantaa hänestä.\n\nOlihan hän kaiken ulkopuolella.\n\nJa saisihan prof. Talviokin kuulla aikoinaan hänen urotyöstään ja\nitseuhristaan. Mahtaisikohan hän edes silloin myöntää, että hänellä\nsittenkin oli kunnia oppilaastaan?\n\nNyt, kun kaikki oikeastaan oli jo ohitse, tunsi Heikki itsensä\nmerkillisen iloiseksi. Ja keveästi vihellellen työnsi hän kirjapainoon\nprof. Talvion jättämän \"pikku-uutisen\", jonka hän oli merkinnyt\nhuomattavalle paikalle ja näkyvällä kirjasinlajilla painettavaksi.\n\nEpäilemättä tulisi se huomenna vähemmän tavallista huomiota sekä\npunaisten että porvarillisten piireissä herättämään. Mutta silloin hän,\nHeikki, tuskin eläisi enää...\n\nSekin tuotti hänelle kummallista henkistä hekkumaa ja nautintoa.\n\nIltapäivällä hän meni miliisilaitokselle. Hän kutsutti puheilleen\napulaisensa Tervon ynnä puolikymmentä miliisimiestä, joihin hän tiesi\nvoivansa luottaa ehdottomasti. Hän antoi heille käskyn mennä ja\nvapauttaa vangit, jos ei muulla, niin asevoimalla. Samalla oli näille\njaettavaa hänen allekirjoittamansa passit pakomatkaa varten.\n\nSiteen hän lähti Pällinkorvaa tapaamaan.\n\nSatutti niin, että tämä tulikin häntä vastaan kadulla. Pyydettyään\nvielä häneltä vankien vapauttamista ja saatuaan siihen yhtä röyhkeän ja\nyliolkaisen kiellon kuin ennenkin, hän veti revolverinsa esiin ja\nampui.\n\nPällinkorva vaipui maahan sanaa sanomatta.\n\nHeikki ampui vielä varmuuden vuoksi pari laukausta häneen ja kiirehti\nsitten lääninvankilaan. Siellä oli kaikki käynyt kuin nuottien mukaan.\nKoppien ovet olivat auki, hämmästyneet vartiat eivät olleet mitään\nvastarintaa edes yrittäneet.\n\nMelkein samassa saapui sinne punakaartilaisjoukko, joka huutaen ja\nhoilaten julisti vangituksi hänet.\n\nToiset tahtoivat hänet heti hengiltä kolistaa. Mutta toiset, jotka\nolivat vielä hämmennyksissään tästä ennen kuulumattomasta ristiriidasta\nmiliisin ja punakaartin välillä, tahtoivat, että asiasta oli ensin\ntarkka tutkimus pidettävä.\n\nHeikki pidätettiin ja suljettiin nyt vuorostaan lääninvankilaan.\n\nTutkimusta kesti viikon. Vihdoin julisti vallankumouksellinen oikeus\npäätöksensä, jonka mukaan Heikki tuomittiin elinkautiseen\nkuritushuoneeseen.\n\nKäytännössä se merkitsi kuolemaa. Ja jo seuraavana yönä tulikin\npunakaartilais-osasto häntä vankilasta noutamaan.\n\nHeikki oli siihen täysin valmistunut. Edellisenä yönä oli vankilan\npappikin käynyt hänelle Herran ehtoollista tarjoamassa. Sitä ei Heikki\nepäuskoisena ollut voinut tosin vastaan ottaa, mutta oli muuten\njutellut tovin aikaa hänen kanssaan hartaasti ja vakavasti.\n\nVankilan pappi oli kertonut koko kaupungin ihailevan hänen suuremmoista\nitse-uhriaan ja olevan varmaa, että hänen haudalleen vielä toisten\naikojen tultua pystytettäisiin muistopatsas kansalaisten kiitollisuuden\nosoitukseksi.\n\nHeikki oli vain hiljaa hymyillyt sen kuullessaan.\n\nMutta kun vankilan pappi lähtiessään oli ojentanut hänelle pienen\nkukkasen ja kirjelipun, jonka hän heti huomasi olevan Elinan käsialaa,\nhän oli tuntenut kaiken veren kasvoiltaan pakenevan.\n\nVasta papin mentyä hän mursi kirjeen: Siinä seisoivat vain sanat:\n\"_Minun_ sankarini!\"\n\n... Hänet vietiin vaieten metsikköön vankilan takana. Pari\nkomennussanaa, yhteislaukaus, ja kaikki oli lopussa. Vain kuu ja tähdet\njäivät kunniavartioiksi hänen kuolinpaikalleen.\n\n\n\n"]