[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLr0ExX5eGQ9KIZ2_tlghtmVeCPV2PfvlRYOfaGaqGwU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},682,"Haudankaivajan kertomuksia","Gummerus, K. J.",1840,1898,"682-gummerus-k-j-haudankaivajan-kertomuksia","682__Gummerus_K._J.__Haudankaivajan_kertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1899,40102,250483,false,41980,[22,23],"Finnish fiction","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Haudankaivajan kertomuksia\" by K. J. Gummerus is a collection of stories written in the late 19th century. The book revolves around the experiences and reflections of a gravedigger, who deeply cares for the graves he tends and the stories of the deceased he buries. Through narratives that intertwine themes of love, loss, and societal expectations, the tales explore the lives of various characters connected to the graveyard.  The opening of the work introduces the gravedigger as a compassionate figure devoted to his labor. He is depicted as a caretaker of the dead, spending his days lovingly maintaining the graves and sharing stories about the people buried there. His character elicits curiosity and respect from a narrative observer, who frequently visits him in the graveyard to learn about the lives of the departed. The gravedigger’s reflections set the tone for the subsequent stories, which promise to delve into the complex emotions tied to life and death through the individual tales of those he remembers. (This is an automatically generated summary.)",[],242,"Kokoelma sisältää ihmiskohtaloita luotaavia kertomuksia, joita kehystää vanhan haudankaivajan työ ja havainnot kirkkomaalla. Tarinat avaavat kyläyhteisön jäsenten elämänvaiheita, salaisuuksia ja moraalisia valintoja haudan lepoon päätyneiden muistojen kautta.","K. J. Gummeruksen 'Haudankaivajan kertomuksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 682. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HAUDANKAIVAJAN KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nK. J. Gummerus\n\n\n\nK. J. Gummerus, Jyväskylä, 1899.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Alkulause.\n Luutnantin tytär.\n Kilmalan seksmanni.\n Mörkö-Maija.\n Hänen kostonsa.\n Kirje haudasta.\n Iso-isän testamentti.\n Papinvaali.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\n_Työtänsä hän rakasti. Toimeliaan isännän näköisenä kulki hän\nkirkkomaalla. Kuinka puhtaana hän sen piti! Hän hoiti vainajien\nhautoja, kuin olisivat ne tallentaneet hänen omaistensa ruumiillisia\njäännöksiä; hän perkasi rikkaruohot kummuilta, ja -- omituista --\nniiden haudoilla, joiden kömpelösti tehdyt ristit sanoivat, että lepoon\nmenneet eläissään olivat olleet köyhiä, alhaisia -- niiden luona\nviihtyi hän paraiten.\n\nHarva oli se päivä, jona ei hänen työtään kysytty, harva se päivä,\njona hänen lapionsa ei ollut avaamassa uusia leposijoja maailman\nmyrskyiseltä tantereelta lähteneille. Mutta jos jokin päivä jäi hänen\nomaan haltuunsa, niin ei malttanut hän sittenkään kauan olla poissa\nkuolleitten likeisyydestä. Sillä hautaa, minkä hän oli avannut ja\njälleen täyttänyt, näytti hän rakastavan.\n\nSiinä oli kirkkomaan itäisellä rannalla paikka, joka enemmän kuin\nmikään muu veti hänen huomiotaan puoleensa. Siellä oleskeli hän enimmät\naikansa. Se antoi hänelle työtä. Se kätki köyhimpien luut. Siinä\nlepäsivät vierettäin pitkissä riveissä ne, joiden taistelut, surut ja\nilot eivät olleet ulottuneet heitä itseänsä etemmäksi ja jotka\ntuntemattomina olivat eläneet ja vielä tuntemattomampina kuolleet.\nSiinä oli heidän yhteinen leposijansa. Kuinka itarasti hän kullekin\njakoi maata! Arkku makasi siinä arkun vieressä, pienet miltei\nsuurempain peitossa. Pelkäsikö hän, ettei alaa kaikille riittäisi?\n\nKauimpana, kirkkomaan pohjoisimmassa kolkassa, jossa ei ristiä, ei\nhaudan jälkeä näkynyt, kasvoi yksinäinen tuuhea lehmus ja sen juurella\nrehevä ruusupensas. Ensi silmäys jo sanoi, että tämä paikka oli\nmuistolle pyhitetty, ettei hoitajan käsi siitä kauaksi aikaa erossa\nollut. Niin, jos aamuisin, kun päivä valkeni, sinne silmäsi loit, tahi\nilloin, kun aurinko mailleen meni, näit siinä vanhan haudankaivajan,\nnäit hänen kastelevan ja vaalivan ruusupensastansa, näit hänen hetkisen\naikaa avopäin seisovan, harmaat, tuuheat kutrinsa tuulelle alttiina;\nnäit hänen sitten hiljaan etenevän. Lepäsikö kerran elossa ollut tämän\nruusupensaan alla, tämän tuuhean lehmuksen suojassa -- tällä paikalla,\njohon ei kukaan vapaaehtoisesti vainajiensa jäännöksiä kätkenyt? --\nNiin pitkälle, kuin taapäin muistan, oli ukko pitäjän vainajille\nviimeisen palveluksen tehnyt -- täyttänyt heidän hautansa. Hän oli\ntuntenut jokaisen, ja jokainen näistä vainajista oli tuntenut hänen.\nOlisi luullut, että hänen tehtävänsä olisi synkistyttänyt hänen\nmieltään, karkoittanut kauaksi ilon hänen likeisyydestään; mutta niin\nei ollut laita. Hänen suurissa silmissään oli jotakin, joka sanoi, että\nniiden takana asui puhdas sielu, että hän ja kuolema olivat sovinnon\ntehneet. Hänen äänensä soi niin ystävälliseltä: koko hänen olennossaan\noli jotakin, joka veti puoleensa ja lämmitti, ja hänen käytöksensä ja\npuheensa ilmaisivat, että hänen sydämessään asui rauha.\n\nKuha hän oli ja mistä hän oli tullut, sitä ei kukaan varmaan tiennyt.\nMutta puhe, joka oli kulkenut miespolvesta toiseen, tiesi kertoa, että\nhän oli saapunut seurakuntaan samaan aikaan, jolloin siihen paikkaan,\nmihin sittemmin tuuhea lehmuspuu ilmestyi, haudattiin nuori tyttö, joka\nitse oli päivänsä lopettanut. -- Likellä kirkkomaata seisoi pienen\nkoivikon keskellä vanhuksen matala maja, josta aikaisin aamulla ja\nmyöhään illalla kuului kahden ääni -- hänen ja hänen vanhan sisarensa\n-- mitkä virrellä alkoivat ja virrellä lopettivat päivän.\n\nOli omituista nähdä näitä molempia vierekkäin. Haudankaivaja oli pitkä,\nhartiakas ja suora kuin honka, vaikka hänen ihka harmaat hivuksensa,\nsamaten kuin hänen kasvonsakin, jotka aina lempeyttä ilmaisivat,\nselvään osoittivat, ettei hänellä enää voinut olla jäljellä pitkää\naikaa siihen päivään, jona hän itse oli lepäävä vainajien vieressä;\nsisar taasen oli pieni, köyryinen ja vapiseva nainen, joka tuvassa\nmatalalla rahilla istuen sukkien kutomisella vietti niitä hetkiä, mitkä\neivät häneltä menneet koti-askareihin ja ruoan laittamiseen.\n\nUsein kävin vanhusten luona, mutta vielä useammin kirkkomaalla\nhaudankaivajaa tapaamassa. Siellä milloin katselin hänen työtään,\nmilloin kuuntelin hänen kertomuksiansa. Sillä miltei jokaisen haudan\nhiljaisesta asukkaasta tiesi hän jotakin mainita, ja väliin syntyi\nsiinä hänen kuvailustaan kokonaisia kertomuksia. Oli hyvin omituista,\nomituisia tunteita herättävää, seisoa kertomuksessa toimivan\npäähenkilön haudalla ja ajatella, ettei hänestä enää maan päällä muuta\njälkiä ollut, kuin hänen toimintansa, mikä vielä ehkä kantoi hedelmiä,\nettä toimiva itse maan povessa makasi, turpeen alla, jonka vieressä\nseisoimme. Näitä kertomuksia jutellessaan vältti vanhus niin paljon\nkuin mahdollista puhua omasta itsestään, ja kummakseni luulin\nhuomanneeni, että hän ikäänkuin kammoi sitä paikkaa, missä tuuhea\nlehmus levitteli oksiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäten pintapuolisesti esitettyäni kertojan, ryhdyn pitemmittä\npoikkeuksitta paperille piirtämään niitä hänen kertomuksiansa, jotka\nenin minua jännittivät ja joista muutamat vielä niin elävinä soivat\nkorvissani, kuin kuulisin vanhuksen juuri tänä hetkenä niitä minulle\nkertovan._\n\n\n\n\nLuutnantin tytär.\n\n\nKirkkomaan \"yhteisen hautarivin\" alkupäässä seisoi paalu. Jo aikoja\ntakaperin oli se siihen pystytetty. Eräänä päivänä oli se maan rajalta\nvanhuuttansa niin lahonnut, että se oli katkeamaisillaan. Haudankaivaja\nkulki hiljaa sen luo, toinen tanakka paalu kädessään, taittoi\nkatkeamaisillaan olevan ja asetti sen sijalle mukanansa tuodun. Sitä\ntehdessään sanoi hän puolääneensä:\n\n\"Kyllä sinä, Vappu parka, tämän ansaitset, koska Laanilan luutnantin\nkivi vielä on pystyssä... On siitä jo aikoja, kun tähän muutit\nasumaan... Kyllä et uskonut kerran, että hautasi tällaiselta\nnäyttäisi...\"\n\nJa seisoen haudalla ja nojaten vanhaa kättänsä uutta, maahan työnnettyä\npaalua vastaan, kertoi ukko:\n\n\"Hän, joka tähän pitäjän vaivaisena haudattiin, oli syntyessään\nmahtavan herran ainoa tytär. Loistossa syntyi hän, loistossa kasvoi\nhän, loistossa kukoisti hän. Hänen kirkkaat silmänsä, hänen lumoavan\nkauniit kasvonsa vetivät Laanilaan perhosia, kuten niitä kukka kentällä\nluokseen vetää; paarmoja veti toiselta puolen sinne luutnantin rikkaus.\nKuinka siellä elettiin! Vappu oli keväimen lempeä, isä kylmä kuin\nsydäntalvi, joka säälimättä pakkasellaan kaatoi kaikki, mikä hänen\ntahtoonsa ei mukaantunut. Hän oli ylpeä tyttärestään, jota hän jumaloi,\nsen verran kuin hänen kaltaisensa voi mitään jumaloida; ylhäisyyttä,\nloistoa rakasti hän, yhä suurempaa loistoa halusi hän lapselleen.\nPerhosista ei ollut kirjavinkaan kylläksi ylhäinen Vapulle. Ja Vappu\nhymyili isälleen, sillä hän rakasti kylmää, ylpeätä miestä. Kuinka\nsiellä elettiin, kun Ahteelan paroni sinne tuli, Ahteelan vanha paroni!\nHän kelpasi vävyksi Laanilan luutnantille, hän, vanha ijänikuinen\nleskimies, jonka pää heilui edestakaisin kuin tapulin kello. Mutta\nVapun kirkkaat silmät alkoivat siitä päivästä himmentyä, kukoistus\nhänen poskiltansa alkoi kadota, ja viimein kulki hän oman itsensä\nvarjona Laanilan loistavissa saleissa. Silloin se taistelu tuli; suvi\nja talvi taisteli, tytär ja isä. Oi nuoria sydämiä! Oi vanhaa\nitsekkäisyyttä! Vavisten, kalpeana ja kuolemaan asti ahdistettuna astui\nVappu isänsä luo ja tunnusti, ettei hän tahtonut ruveta tutisevan\nelinkumppaliksi, että hänen sydämensä oli valinnut toisen. -- 'Ja\nkenen?' kysyi isä. Tytär kääri vapisevat kätensä isän kaulan ympäri ja\nsanoi: 'Kyllä tiedät sen, isä!' Ja Laanilan ylpeä luutnantti sen kyllä\ntiesi. Hän oli jo kuukausia takaperin eroittanut Ruotsista kutsumansa\nnuoren, mielittelevän pehtorin palveluksestansa; mutta Vapun sydämestä\nei hän voinut häntä eroittaa. Luutnantti seisoi siinä korkeana ja\nkylmänä, ja -- niin kerrotaan -- hän työnsi tyköään sen, josta hän oli\nylpeillyt, sillä hänen sydämensä ylpeyden tieltä täytyi lemmenkin\nväistyä; hän luuli sillä voittavansa. -- 'Olkoon, niinkuin tahdot',\nsanoi hän; 'mutta samana päivänä, jona pappi sinut häneen yhdistää,\nolet lakannut olemasta minun tyttäreni. Valitse!' Ja vapiseva tyttö\nvalitsi. Hän kuunteli sydäntänsä; hän meni sille, jonka tämä sydän oli\nvalinnut -- muutti pois, kauas pois lapsuutensa leikkien tanterelta...\n\n\"Siitä päivästä ei enää eletty Laanilassa. Kevät oli kadonnut: halla,\nhyinen halla oli kaikki härmällä verhonnut. Sydäntalven hongan\nkaltaisena, kun lumi sen valkoiseen vaippaan kietoo, seisoi luutnantti.\nEi tiennyt kukaan, mitä tämän lumen alla piili, kunnes eräänä päivänä\nkuolema terävän kirveensä iskulla sen kaasi. Ja kaukaiset sukulaiset\ntulivat, ottivat haltuunsa hovin, ja -- minä kaivoin haudan kylmälle,\ntykyttämästä lakanneelle sydämelle. Silloin taasen elettiin Laanilassa.\nKauniita puheita siellä pidettiin ... ruumis kätkettiin maan poveen, ja\nrikas perintö jaettiin. Sitten pystytettiin tuo suuri hautakivi\nluutnantin haudalle, ja kultakirjaimilla kiinnitettiin siihen hänen\nnimensä. Mutta Vappua, hänen ainoata lastaan, ei kukaan maininnut.\n\n\"Kului sitten vuosia. Tuohon ylpeään hautakiveen ilmaantui jo sammalen\ntäpliä. Silloin muutti seurakuntaan seitsenhenkinen perhe: kunnoton\nisä, kuihtunut, harmaa vaimo ja viisi lasta. Ja jokainen tiesi, että\nharmaa vaimo oli Laanilan entinen Vappu ja että hän oli uhrannut\nitsensä ja kaikki, mitä hänellä maailmassa oli, muukalaiselle,\nvieraasta maasta tulleelle kunnottomalle miehelle, joka ei lakannut\nkiroillen kertomasta kaikille, jotka kuulla tahtoivat, kuinka kauheasti\nhäntä oli petetty, kuinka Laanila ja luutnantin muut rikkaudet olivat\nhäneltä ryöstetyt. Kyllä siihen aikaan moni suri Vapun kohtaloa, vaikka\noli niitä semmoisiakin, jotka päätään pudistaen tuumailivat, että\nniitto tulee kylvöönsä ja että Vappu oli ansainnut kohtalonsa. 'Kuka\nkäski hänen mennä miehelle, joka toi mukanansa isän kirouksen ja lapsen\nperinnöttömyyden?' Niin, niin! Kuka käski... Minä arvelen, että sydän\noli se, joka käski. Sillä Vapun sydän pysyi viimeiseen saakka\nuskollisena kunnottomalle miehelle. Minä arvelen, että suru, sydämen\nsuru se oli, joka pusersi kyyneliä, noita kuumia kyyneliä riutuneen\nhimmeistä silmistä, kun kunnoton mies eräänä päivänä tietämättömiin\nkarkasi ja jätti kurjuuteen rakastavan vaimon ja lapsensa...\n\n\"Sitten vuotivat kauan Vappu paran kyyneleet, vuotivat kuivuaksensa\nvasta silloin, kun viimeinen hänen lapsistaan oli äitinsä unhottanut.\nSilloin oli noiden ennen niin kirkkaiden silmien vesi juossut kuiville.\nKun kauheita kärsinyt äiti seisoi yksin maailmassa, kun hänen kättensä\ntyö ei enää voinut häntä elättää, kun hänen täytyi sokeana elää muiden\narmolahjoista, silloin ei hänellä enää kyyneliä ollut. Mutta hänen\nerämaaksi muuttuneesta sydämestään huusi lakkaamatta ääni: 'niinkuin\npeura himoitsee tuoretta vettä, niin minun sieluni himoitsee sinua,\nJumala! Koska minä tulen Jumalan kasvoja näkemään?' -- Kauan hänen ei\nenää tarvinnut odottaa. Eräänä iltana oli sokeaa vanhusta kutsuttu\nLaanilaan ja siellä kun lapset ympäröivät lempeää 'sokeaa Vappua',\nsaavutti hänet viimein kauan odotettu kuolema.\n\n\"Ja tähän\" -- lopetti kertoja -- \"tähän kaivoin minä hänen hautansa, ja\nsiinä odottaa sokea Vappu ylösnousemisen suurta päivää.\"\n\n\n\n\nKilmalan seksmanni.\n\n\nEräänä päivänä tulin kirkkomaalle, juuri kun vanha haudankaivaja oli\nlähdössä sieltä. Hän seisoi keskellä käytävää katsellen ympärilleen,\nikäänkuin tarkatakseen, oliko kaikki kunnossa, vai vaadittaisiinko\njossakin vielä hänen huoltansa. Äkkiä lähti hän kulkemaan oikealle,\nmutta vaan seisahtuakseen erään vanhan puuristin viereen, joka näytti\ntaapäin kallistuneen. Hän asetti sen paikallensa, itsekseen mumisten\nsiinä: \"Saan toiste tuoda mukanani suuteita, muuten kaatuu seksmannin\npatsas. Se jo näyttää hyvin lahonneelta.\"\n\n\"Kuka tuon patsaan alla lepää?\" kysyin.\n\n\"Kilmalan seksmanni vainaja\", vastasi ukko yksitoikkoisesti.\n\nÄänestä huomasin, ettei vanhus ollut oikein kertomatuulella tahi että\nKilmalan seksmanni oli niitä, joista hän ei kirkkomaalla tahtonut\nmitään puhua. Ukon omituisuuksia oli, näetten, muiden muassa se, ettei\nhän mielellään puhunut haudalla seisoessaan vainajasta, jonka elämä ei\nhänen mielestään soveltunut haudan vakavuudelle. Kysymättä sen enempää\nseurasin häntä sitten kirkkomaalta.\n\nÄäneti kuljimme vieretysten, kunnes tulimme hänen asuntonsa kohdalle.\n\n\"Tahdotteko kuulla Kilmalan seksmannista?\" kysyi hän siinä äkkiä, pieni\nhymy huulillansa, juuri kun olin hänestä eroamaisillani. Oli hyvin\nharvinaista, että hän hymysuin muisteli vainajiansa. Se herätti\nuteliaisuuteni, ja minä seurasin häntä hänen asunnolleen. Päivä oli\nerinomaisen kaunis. Taivaan sininen laki ja lintujen viserrys\nkoivikossa käski välttämään tuvan yksitoikkoisuutta. Istuuduin\nsentähden huoneen rappusille ukon viereen ja odotin saavani kuulla\njotakin, joka oli yhteydessä tuon pienen hymyn kanssa. Mutta hymy\nkatosi, ja vakavana, kuten ainakin, kun hän kertoi, alkoi hän lyhyen\nvaitiolon jälkeen kertomuksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sinne, sinne ne vihdoin kaikki kokoontuvat, maan poveen. Sinne se\npäättyi Kilmalan seksmanninkin pitkä kulku. Ei huikase enää hänen\nsilmiänsä kullan loiste, ei kutkuta enää hänen korviansa setelien\nrapina, ei enää hänen poskiansa kalvenna kauhea viha, joka hänen\nhautansa avasi.\n\n\"Olette Kilmalassa käynyt: olette nähnyt rikkaan talon vanhanpuoleisen,\nhyvänsävyisen isännän kulkevan viljavilla vainioillansa: olette nähnyt\nhänen emäntänsä hymysuisena, iloisena askaroivan kotitoimissansa;\nolette kuullut heitä kiitettävän... Selailkaamme muutamia kymmeniä\nvuosilehtiä taapäin heidän elämänsä muistojen kirjaa. Luokaamme silmäys\nKilmalaan semmoisena kuin se oli kolmekymmentä vuotta takaperin...\n\n\"Se sijaitsee siinä, missä nytkin, mutta hiukan toisella tavalla on se\nasuttu. Harmaa, vanhuuttansa kallistuva rakennus seisoo mäen törmällä.\nEi ole sitä koskaan laudoitettu, ei sen homeisia seiniä edes\npunamaalilla pyyhitty. Mutta sen katto on uusi, on vasta ikään talven\nkuluessa kotona kiskotuista päreistä laadittu. Kauas järvelle, kauas\nalankoon hohtaa se -- valkoisen silkkiliinan kaltaisena ryysyihin\npuetun kerjäläisen päässä! Se tietää jotakin. Pellot kasvavat viljaa,\nmutta aidat, jotka niitä ympäröivät, ovat kaatumaisillaan, ovat\npönkityt milloin milläkin, ovat paikatut laudanpalasilla ja risuilla.\nRappiolla on kaikki -- ulkonäköään. Ja kumminkin on kartanon asuja,\nvainioiden omistaja rikas. Hän, Kilmalan isäntä, tallentaa\nkirstuissansa summia, joiden suuruutta ei kukaan osaa edes arvata. Hän\non pitkä, laihanläntä mies: hänen huulensa ovat ohuet, hänen nenänsä\nsuuri ja käyrä, hänen poskensa kuivettuneet, kellahtavat, hänen\nsilmänsä harmaat ja kylmät kuni härmä syksyn kentällä. Sanottiin, että\nkirstut hänen kammarissansa vetivät rahaa puoleensa, niinkuin rauta\nsalamoita.\n\n\"Aamusta varhain myöhään iltaan oli hän toimissaan; mutta näistä hänen\ntoimistaan ei ulkojälkiä näkynyt. Ajanhammas sai kenenkään estämättä\ntehdä työtänsä. Missä sen nakerrukset liian syviä reikiä söivät, siinä\nparsittiin, paikattiin -- sillä korjauskin maksaa rahaa, uudistuksista\npuhumattakaan. 'Vähällä voi toimeentulla', oli Kilmalan seksmannin\nalituinen sananparsi. Ja tuota sananparttansa hän koko elinaikansa\ntoteutti.\n\n\"Kylmää, kolkkoa -- mielisinpa sanoa kurjaa -- oli kaikki Kilmalassa,\nja kumminkin viihtyi siellä. Varhain aamuisin kuului karjapihalta\nsäveleitä. Aini lauleli -- Aini, seksmannin kuudentoista vuotinen,\nhentovartinen, sinisilmäinen holhotti. Hän lauleli sydämensä lauluja,\nja tunne, mikä sävelten takana piili, sanoi että hänen sydämensä eli.\nSeksmanni seisahtui väliin näitä lauluja salaa kuuntelemaan, ja hänen\nohuet huulensa vetäysivät omituiseen hymyyn; hänen harmaissa, kylmissä\nsilmissään välähti kummallinen leimu -- joka ei hyvää merkinnyt,\nsanoivat ne, jotka häntä likemmin tunsivat; sillä se semmoinen leimu\ntiesi, että hänen raha-aistinsa oli -- vaaninut varoja.\n\n\"Jo aikaisimmasta lapsuudestaan oli Aini asunut seksmannin luona. Hän\noli asunut Kilmalassa aina siitä saakka, kun hänen vanhempansa saivat\nasuntonsa vainajien vahvassa linnassa. Vierteen rusthollin, Kilmalan\nnaapuritalon nuori isäntä ja emäntä olivat kuolleet saman vuoden\nkuluessa, jolloin vielä Aini, heidän ainoa lapsensa, puolen vuoden\nvanhana pienessä kätkyessään uinaili... Orpo sai kotinsa Kilmalassa.\nOikeudessa oli näet Lauri, seksmanni, määrätty hänen holhoojakseen.\n\n\"Kilmalassa kasvoi Aini; siellä viihtyi hän. Kilmalan emännästä sai hän\nuuden äidin, joka jakoi äidillisen rakkautensa hänen ja oman ainoan\npoikansa Laurin välillä. Mutta seksmanni yhdisti Vierteen viljelykset\nomiin viljelyksiinsä, ja sehän soveltui mainiosti; rajatustenhan tilat\nolivat. Ei tietänyt aivan moni, että pieni Aini antoi holhoojansa\nhoidettavaksi koko suuren omaisuuden. Sitä paremmin tiesi sen\nseksmanni, joka alusta aikain oli ottanut pitääksensä tämän omaisuuden\nomanaan. Hänen luonansa Aini kasvoi, kehkeytyi kuni kukka nupustaan; ja\nAinin vieressä kasvoi Lauri, seksmannin ainoa poika. Yhdessä leikkivät\nhe lapsuutensa ajan; toisilleen uskoivat he viattomia havaintojaan.\nMutta sillä välin oli tytöstä tullut -- Laurin huomaamatta -- neito,\nLaurista -- Ainin huomaamatta -- nuorukainen. Tämän onnellisen ajan\nkuluessa oli yksi ainoa, mutta katkera suru heitä kohdannut. Kilmalan\nkunnollinen emäntä oli saatettu lepoon vainajien majoihin. Yhdentoista\nvuotinen Aini seisoi itkien hänen hautansa reunalla, ja Ainin vieressä\nseisoi kyynelissä silmin kuudentoista vuotinen Lauri. He näkyivät\nsydämessään tuntevan, kenen he olivat kadottaneet. Mutta kylmänä kuin\npatsas seisoi heidän takanaan seksmanni. Ei sanonut väräyskään hänen\nkasvoissansa, kenen hän maan poveen kätki...\n\n\"Aika huojentaa surun, uusi päivä hoivan tuo. Kilmalassa meni kaikki\nentistä menoaan, joskin kohta huomattiin, että emännän käsi ei enää\nollut toimimassa, että seksmannin järjestelmä 'vähällä voi toimeen\ntulla' yhä suurempaa alaa voitti. Vaimonsa eläessä oli seksmanni hyvin\nvähän kajonnut lasten kasvatukseen; nyt kajosi hän siihen vieläkin\nvähemmän. Hän ei nähnyt, ei huomannut muutosta, minkä aika lapsissa oli\ntehnyt, ei ennenkuin eräänä päivänä muuan naapuri sattui viittaamaan\nsiihen, että Aini kohta oli naima-ijässä. Silloin heräsi seksmanni. Hän\nnäki viittauksen todeksi, ja ajatus, että Vierteen rustholli oli Ainin\nperintö, että tilinteon päivä lähestyi, että hänen oli antaminen pois\n-- toiselle -- suurin kirstunsa, se ajatus iski salamana hänen\nmieleensä. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen ohuet huulensa vetäysivät\nkokoon, hänen kellahtavissa poskissaan näkyi omituisia väräyksiä, ja\nhänen kylmät silmänsä näyttivät vielä kylmemmiltä. Hän rupesi pitämään\nlapsia silmällä, ja siinä silloin tapahtui hänessä hyvin omituinen\nmuutos, joka ei jäänyt huomaamatta kotiväeltä yleensä, vielä vähemmin\nLaurilta ja Ainilta. Nuo kylmät, harmaat silmät kääntyivät, näet, usein\nhyvin omituisella katseella poikaan ja tyttöön. Näytti siltä kuin olisi\nseksmannilla ollut jotakin mielessä. Hän seurasi heitä silmillään,\nmissä hän heidät näki; saattoipa vielä keskellä pihaakin jäädä heitä\nkatselemaan. Tuota kesti jonkun aikaa, ja se antoi jo kotiväelle\naihetta kaikenmoisiin miettimisiin. Aini ei tästä kaikesta ollut\nmillänsäkään. Jonkunmoisella arkuudella kohteli hän yhä edelleen\nholhoojaansa, tämä kylmyys kun häneen jo hänen lapsuudessansa oli\npelkoa vaikuttanut. Mutta arkuus ei hänen iloisuuttansa häirinnyt.\nLauri-poikaa taasen, joka paremmin tunsi isänsä salaperäisyyden ja\nitaruuden, arvelutti alussa isän muutos. Lauri oli nyt yhdenkolmatta\nvanha, ja hänellä oli jo joku aika ollut selvillä, mitä laatua ne\ntunteet olivat, jotka hänen Ainiin sitoivat, vaikka siinä aina oli\njotakin tiellä, joka esti hänen näitä tunteita suoraan Ainille\ntunnustamasta. Kun isä tähän aikaan salaa tähysteli poikaansa ja\nholhottiansa, niin hakivat nuorukaisen silmät kaikkialta vaan Ainia. Ja\nkun eräänä päivänä se kumma tapahtui, että isä -- kasvoillaan jotakin\nhymyn tapaista -- taputteli Ainin päälakea ja lausui: 'sinä olet kaunis\nja kiltti tyttö!' niin osoitti vaikutus, minkä jörön ukon käytös\nnuoriin teki, heidän kehityskantansa eri asteita. Aini purskahti\nnauruun ja huudahti iloisella, veitikkamaisella äänellä: 'olenko\ntodellakin!' Lauri taasen, joka tässä hyväilyssä näki hyviä enteitä,\nloi kiitollisen silmäyksen isäänsä. 'Saadaanpa vaan nähdä, että\nseksmannin Laurista tulee Vierteen isäntä', sanottiin kaikkialla, ja\ntaisipa tämä tuuma todellakin asua ukko Laurin mielessä; siihen luuloon\nantoi aihetta ainakin hänen käytöksensä nuoria kohtaan.\n\n\"Mutta äkkiä tapahtui seksmannissa uudelleen muutos, ja tämä oli\npaljoa omituisempi, paljoa huomattavampi kuin edellinen. Mikä\nlieneekään uusi ajatus pölähtänyt ukon päähän. Alussa näytti hän\ntaistelevan oman itsensä kanssa. Niinpä käski hän eräänä päivänä\npoikansa kahdenkeskiselle puheelle, mutta vaan lausuaksensa -- ettei\nhänellä ollut mitään erityistä sanottavaa.\n\n\"Kyllähän seksmannin nytkin kuultiin käyttävän vanhaa sananparttansa\n'vähällä voi tulla toimeen;' mutta suureksi kummakseen huomasi\ntalonväki, että hän alkoi tehdä yhä suurempia poikkeuksia tuosta\nlempilauseestaan. Tähän aikaan sai vanha asuinrakennus tuon uuden\npärekaton, josta jo puhuin. Sitten maalautti seksmanni -- tosin vaan\nvesivärillä -- oman kammarinsa ja Ainin kammarin seinät, vaikka --\n'kyllähän ne maalaamattakin olisivat kelvanneet.' Kummallisemmaksi\nmuuttui kuitenkin hänen käytöksensä poikaansa kohtaan. Näytti siltä\nkuin olisi tämä aina ollut hänen tiellään, kuin isä ei enää olisi\npoikaansa suvainnut. Jos oli mitä asiaa pappilaan, kirkonkylään tahi\nkaupunkiin, sai Lauri-poika ne toimitettavikseen.\n\n\"Niin, isä Lauri ei näyttänyt enää suvaitsevan poikaansa\nlikeisyydessäänkään. Hän lähetti hänet ulkotöihin jos jonnekin,\nnäyttipä oikein erinomaisella huolella estävän hänen ja Ainin\nyhdessä-oloa, samalla kun hän itse pyrki Ainin likeisyyteen.\n\n\"'Mikä seksmannia riivaa?' sanoi eräänä kesäkuun lauantai-aamuna\nKarja-Kaisa, kun näki ukon pyhäpukuun puettuna kepein askelin kulkevan\npoikki etehisen Ainin kammariin. 'Eihän vaan se vanha kanto itse...'\n\n\"'Niin, kukapa noita seksmannin nykyisiä vehkeitä ymmärtää', vastasi\nMatti, muonamies. 'Näitkös, Kaisa, kuinka kiireesti hän äsken lähetti\npoikansa myllylle?'\n\n\"Ei ollut kukaan kuulemassa, mitä seksmanni Ainille tuona\nlauantai-aamuna puhui; mutta kylläpä pian saatiin vihiä siitä, millä\nasialla hän oli ollut. Synkkänä ja ärtyisänä palasi ukko Ainin tyköä ja\nmeni sitten suoraa päätä valjastamaan hevosen, johonkin lähteäkseen.\nEttä holhoojan ja holhotin kesken jotakin ikävää oli tapahtunut, sen\nilmaisivat sitten Ainin kalpeat kasvot, kun tyttö seksmannin lähdettyä\ntuli kammaristaan. Mutta vielä suurempaa hämmästystä herätti\ntalonväessä nuoren Laurin toimenpiteet, kun hän myllyltä kotiin\ntultuaan oli Ainin luona hetkisen viipynyt. Kiireesti juoksi hän\nluhtikammariinsa, tuli pian sieltä, pyhäpukuun puettuna hänkin, kävi\npikimältään vielä kerran Ainin luona ja lähti jalkapatikassa seksmannin\njälkeen.\n\n\"Mitä palkolliset ja Muona-Matti tästä kaikesta tuumailivat, se jääköön\nheidän kesken; mainitsen vaan, että he kyllä eivät aprikoimisissaan\nsuuresti erehtyneet ja ettei sanottavaa työnjälkeä tämän lauantain\nosalle tullut.\n\n\"Iltapuoleen saapui seksmanni kotiin, iloisena kuin kiuru keväällä. Eikä\ntämä hänen iloisuutensa näyttänyt suuresti lannistuvan siitäkään, että\nkuuli Ainin naapuriin johonkin lähteneen. Näytti siltä kuin olisi ukko\nkymmeniä vuosia nuorentunut. Poikaansa ei hän kysynyt. Tapahtuiko tuo\nmuistamattomuudesta vaiko muusta syystä? Sananpartensa 'vähällä voi\ntoimeen tulla' oli hän niinikään unhottanut, sillä suureksi kummaksensa\nsai Karja-Kaisa käskyn iskeä juottovasikka penkkiin, sillä välin kun\nmuut piiat siivoisivat ja pesisivät pöydän ja lavitsat puhtaiksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Pysyi se lauantaipäivä kilmalaisten muistissa!\n\n\"Miltei koko yön kesti mitä ankarinta hommaa. Ei siinä paljon nukuttu.\n\n\"Mutta niinpä olikin jo aikaisin aamulla tupa siivottu; juottovasikka\noli teurastettu ja nuorta voita kirnuttu. Kiirettä oli pidetty\nsemmoista, että tuskin oli ehditty edes ihmetellä, mitä tämä kaikki\ntiesi. Ainoastaan silmänräpäykseksi oli homma tauonnut, kun illalla\nmyöhään Aini tuli kotiin. Oli nähty hänen omituisella tavalla luoneen\nsilmänsä seksmanniin, mutta sen ohessa välttäneen hänen läheisyyttään.\nUkko itse taasen oli puoleen yöhön asti ollut kaikkialla mukana. Omin\nkäsin oli hän kiillottanut suurta hopeista maljaa, joka vuosikausia oli\nkirstun pimeydessä tummentunut. Sitten oli Lauri-seksmanni heittänyt\nlaitoksiin viime silmäilyn, nyykäyttänyt tyytyväisenä päätään ja\nantanut luvan muutamille palkollisille ja Muona-Matille mennä huomenna\nkirkkoon, '_jossa saisivat kummia kuulla_.' Tuon oli hän sanonut\nkammarinsa kynnykseltä ja samalla sulkenut oven. Pari kertaa oli hän,\nAinin kotiin tultua, tähystellyt kujaa, joka Kilmalasta vei\nvaltatielle: mutta poikaansa hän ei ollut kertaakaan kaivannut.\n\n\"Hommattiin Kilmalassa vielä sittenkin, kun seksmanni oli vetäynyt\nkammariinsa -- hommattiin vieraita varten. Mutta keitä vieraita? Sitäpä\nsiinä nyt mietittiin. Muona-Matin vaimo jo tuumaili, että viimeinen\npäivä oli tulossa; sillä ei miesmuistiin oltu Kilmalassa mitään\ntällaista nähty. Ja missä Lauri viipyi? Entäs Aini sitten! Mikä häneen\noli mennyt? Ja tekipä sitä paitse jokainoan mieli kirkkoon, kuulemaan\nnoita seksmannin 'kummia.'\n\n\"No niin. Hommaa kesti Kilmalassa, kesti aina puoleenpäivään saakka.\nSilloin nähtiin ensinnä yksityisten kirkkomiesten seisahtuvan\nvaltatiellä, sitten koko parvien, kaikkien silmät käännetyt Kilmalaan\npäin. Ukko seksmanni hymyili tuota nähdessään ja hieroi tyytyväisenä\nkämmeniänsä, peukalot pystyssä, kuten ainakin!\n\n\"Vihdoin tulivat talon omat kirkkomiehet kotiin, Muona-Matti\nensimäisenä. Ja uutisia, suuria uutisia, tiesivät he kertoa. Oli\nkirkossa kuulutettu avioliittoon seksmannin Lauri ja Aini.\n\n\"'Niin, semmoista sitä tapahtuu maailmassa, eikä tuo niin aivan\nodottamatonta ole', tokaisi uutiseen Karja-Kaisa; 'johan sen jokainen\ntiesi ennaltaan. Ovathan ne ikäänkuin luodut toisilleen, Lauri ja Aini.\nMutta missähän Lauri viipyy? Eihän ole sulhasen tapana olla kotoa\npoissa kuulutuspäivänään.'\n\n\"'Terveisiä kirkosta, seksmanni!' sanoi Muona-Matti, kääntyen isäntään,\njoka samassa tuli pihalle. 'Kylläpä osasitte sen salassa pitää! Koko\nseurakunta ällistyi, vaikka eihän siinä mitään kummaa ollut.'\n\n\"'No, mitä siellä sitten tapahtui?' kysyi seksmanni ihmetystä\nteeskennellen.\n\n\"'Eihän muuta kuin ilmoitettiin että saamme uuden emännän.'\n\n\"'Vai niin, vai ilmoitettiin?' kertasi seksmanni, tyytyväisyydestä\nhymyillen. 'Kauan onkin jo emäntää Kilmalassa kaivattu... Kumpi se\ntänään saarnasi, kirkkoherrako vai maisteri?'\n\n\"'Maisteri, ja hän piti oikein kauniin onnentoivotuspuheen; hän rukoili\nkaikkea hyvää nuorille kihlatuille. Saattekin aika hyvän miniän,\nseksmanni!'\n\n\"'Miniän! Minäkö miniän saan?'\n\n\"'Niin kaiketi, koska Aini menee Laurillenne.'\n\n\"'Laurilleni! Mitä höpiset, mies? Olet kai taasen istunut\nLekkeri-Rietun mökissä kirkonajan.'\n\n\"'Minäkö Lekkeri-Rietun mökissä!... Kävittehän itse eilen pappilassa\nkuulutuskirjaa teettämässä, seksmanni, ja kutsuitte sitten, kuulin\nkirkolla, tänne kuuliaiskesteihin papit, lukkarin ja vieläpä muitakin\njuhlavieraita.'\n\n\"'Kyllä, mutta...'\n\n\"Samassa näkyi muutamia ajopeliä kääntyvän valtatieltä Kilmalaan.\nEnsimäisissä istui kirkkoherran nuori apulainen ja lukkari sekä\ntaka-istuimella seksmannin Lauri; toisissa muutamia kirkonkylän\nisäntiä.\n\n\"'Puhu suusi puhtaaksi, mies!' ärjäsi seksmanni, keskeyttäen itseänsä\nja heittäessään silmäyksen lähestyviin vieraisiin, 'Olitko kirkossa ja\nkeitä siellä kuulutettiin?'\n\n\"'Keitäkö kuulutettiin?' tuumaili Muona-Matti kummissansa. 'Johan tuon\nolen sanonut. _Poikaanne ja Ainia_ siellä ensi kerta kuulutettiin;\nkuulinhan tuon omilla korvillani. Se kyllä huomiota herätti, sen saatte\nuskoa, vaikka kyllä se ei mitään odottamatonta ollut. Ja näinhän omilla\nsilmilläni maisterin kirkkomäellä puristavan poikanne kättä, kun hän\nhänelle uudelleen onnea toivotti.'\n\n\"Seksmanni seisoi siinä, Muona-Matin vakuutuksen kuultuansa, niin\npuusta pudonneen näköisenä, että tuskinpa olisivat vieressä seisojat\nvoineet olla kysymättä, mikä häneen oli mennyt, jollei vieraiden tulo\nsamassa olisi vienyt koko heidän huomionsa.\n\n\"Jo kaiketi aavistatte asian oikean laidan.\n\n\"Seksmanni oli edellisenä aamuna ollut Ainin puheilla ja siinä suoraan\npyytänyt häntä vaimokseen. Ukko oli kerskaillut suurista rikkauksistaan\nja luvannut Ainille jos jotakin, vaikka 'vähällä voi toimeen tulla.'\nMitä Aini, joka suurimmalla kummastuksella ja hämmästyksellä oli\nkuunnellut ukon tarjousta, tästä kaikesta ajatteli, kun hän huomasi,\nettä hänen holhoojallaan oli täysi tosi mielessä, ei meidän tarvinne\nkertoa. Inholla työnsi hän tyköään vanhuksen, joka kumminkaan ei siitä\nnäyttänyt olevan millänsäkään, hän kun sanoi tietävänsä, miten\nitsepäisiä tyttöjä saataisiin taltumaan. Sen enempää ei siinä oltu\nasiasta keskusteltu, mutta erotessaan oli seksmanni tullut\nilmaisseeksi, mitä hänellä Ainin kiellon johdosta oli mielessä; oli\nsanonut suoraa päätä lähtevänsä pappilaan kuulutuskirjaa teettämään, ja\n'huomenna ei Ainin enää sopisi potkia tutkainta vastaan, kun oli\nkuulutettu.' -- Pappilassa oli asia päättynyt seksmannille mieliksi;\nvanha kirkkoherra oli kirjoittanut kuulutuskirjan, tosin muistuttaen,\nettä Aini paremmin olisi sopinut _nuorelle_ Laurille, seksmannin\npojalle, mutta 'koska seksmanni itse vielä näytti olevan parhaimmassa\nmiehuuden voimassa ja koska Ainikin, seksmannin sanojen mukaan, ei\nollut vastaan tätä avioliittoa, joskin vähän kainosteli, niin sopihan\nse.' Tämä viimeinen lausunto oli niin erinomaisesti miellyttänyt\nseksmannia, jotta hän siinä, Vierteen rustholli mielessä, oli päättänyt\ntehdä poikkeuksen tuosta 'vähällä voi toimeen tulla' ja pitää\nkuuliaiskestit. --\n\n\"Ja nyt kun vieraat tulivat -- kenenkä kuuliaiskesteihin tulivat ne?\nUkko seksmanni tointui viimein siihen määrään, että sai raapituksi\nkorvantaustaa ja itsekseen päätetyksi, että Matti oli joko kuullut\nväärin tahi että hän tahtoi laskea pilkkaa, ja jos niin olisi asian\nlaita, niin -- 'saisi hän sen vielä tietää', uhkasi seksmanni\nitsekseen. Hän meni tässä mielessä vieraitansa vastaan, mutta ei\ntaasenkaan tiennyt mitä ajatella, kun näki poikansa maisterin ajopelien\ntaka-istuimelta hyppäävän maahan. Näytti siltä kuin olisi hän nyt vasta\nhäntä muistanut. Hänen harmaista silmistään leimusi viha, ja hänen\nohuet huulensa olivat yhteen puristetut. Mutta eihän siinä käynyt\nkiukkua näyttäminen, vaikka täytynee tunnustaa, että seksmannin\nnykyisessä asemassa ei liene moni ollut. Kuuliaisia vietettiin, mutta\nsulhasta rupesi jo aavistuttamaan, ettei hän -- ollutkaan oikea\nsulhanen.\n\n\"Vesivärillä maalattuun kammariinsa saattoi hän kumminkin nuoren\npastorin, joka siinä käytti tilaisuutta kuiskatakseen pari sanaa hänen\nkorvaansa, sillä seurauksella, että seksmanni sulki tupaan vievän oven.\nKahden kesken jäivät he sitten kammariin. Mitä siellä he toimittivat,\nse on jäänyt heidän salaisuudekseen. Mutta kaiketi oli se jotakin\nvakavaa, koska jonkun ajan kuluttua heidän luokseen kutsuttiin ensinnä\nAini ja sitten nuori Lauri, ja koska, kun vihdoin viimeinkin kaikki\nneljä astuivat sieltä ulos, jokaisen kasvojen juonteissa oli nähtävänä\nvarsin erilaista mielenliikutusta.\n\n\"Mutta tahdotte kaiketi tietää, kuka tässä todellinen sulhanen oli,\nvaikka olen varma siitä, että sen jo itsekin arvaatte.\n\n\"Kun nuori Lauri tuli kotiin myllyltä ja tapasi Ainin, uskoi tämä\ntuskissansa ja pelossansa hänelle, mitä hänen ja seksmannin välillä oli\ntapahtunut. Ja siinä -- siinä tuli myös selville, mitä tunteita Ainissa\nvallitsi lapsuuden leikkitoveria kohtaan. Lauri tunsi isänsä ja tiesi,\nettei tämä koskaan heittänyt keskentekoiseksi, minkä kerran oli\npäättänyt, ja ettei hänellä myöskään ollut tapana keinoista välittää.\nTuo tieto kauhistutti häntä, samalla kuin tieto, että Aini hänestä\npiti, täytti hänen sydämensä ilolla. Seksmannin itsekkäiset tuumat\nolivat tyhjiksi tehtävät. Lauri pukeusi pyhävaatteisiinsa\nkiiruhtaaksensa pappilaan, sittenkuin hän oli sopinut Ainin kanssa,\nettä tämä myöhempään myöskin tulisi sinne. Muuta keinoa eivät nuoret\nkeksineet. Suoraan tahtoivat he kirkkoherralle puhua, miten asia\ntodellisuudessa oli. Ainakin toivoivat he voittavansa aikaa.\n\n\"Sill'aikaa, kun seksmanni oli kutsumassa vieraita Kilmalaan\nkuuliaisiin -- onnekseen ei hän ollut sanonut kenen -- kuunteli\nkirkkoherra nuorukaisen valitusta säälillä; hänen oli vaikeata uskoa\nlöytyvän isää, joka sokeassa itsekkäisyydessä, petoksella ja\nväkivallalla tahtoi tallata jalkoihinsa lastensa onnen: hän kyllä tunsi\nKilmalan seksmannin, mutta tällaiseksi ei hän toki ollut häntä\najatellut. Nuorukainen voitti kohta, mitä alussa oli tarkoittanut:\nettei huomispäivän kuulutuksesta tulisi mitään. Mutta kammarissa, jossa\ntätä asiaa keskusteltiin, oli ollut kolmaskin, joka ei ollut puheeseen\nsekaantunut: kirkkoherran nuori apulainen. Tämä, joka keskustelun\nkestäessä oli selaillut kirkonkirjaa, ikäänkuin ei hän olisi kuullut\nmitään koko keskustelusta, nousi äkkiä, kun Lauri vihdoin jäähyväiset\nkirkkoherralle sanottuaan lähti, ja seurasi häntä ulos. Hänen kävi\nsääliksi nuorukaisen kohtalo. Hänkin oli tullut tuntemaan Kilmalan\nseksmannin, tuntemaan lyhyessä ajassa paremmin kuin vanha kirkkoherra\nvuosikymmenien kuluessa. Hän oli ollut samassa tilassa kuin Lauri nyt\n-- vielä kovemmassa, sillä hänen armaansa oli pakoitettu menemään\ntoiselle. Hän antausi puheeseen Laurin kanssa. Hän sai tältä tietää,\nettä Aini odotti läheisyydessä, saadaksensa pikemmin kuulla, mitä\nkirkkoherra oli vastannut. Hän kulki Laurin rinnalla miettien ja\nääneti, kunnes nuorukainen poikkesi polulle, jonka varrella pienen\nkuusen suojassa Aini häntä vartosi. Ja kun hän siinä ujon tytön suusta\nkuuli, millä siteillä nuoret olivat toisiinsa sidotut, näyttivät hänen\nmietteensä kypsyneen päätökseksi. Hän katseli hyvin omituisella\nkatseella nuoria, jotka siinä seisoivat ja ujostellen tirkistelivät\nmaahan, sitten kun Lauri oli tehnyt tilin käynnistänsä kirkkoherran\nluona. Vihdoin sanoi hän, kääntyen Lauriin: 'Sinä olet Lauri, isäsi on\nLauri, ja iso-isäsi oli myös Lauri', ja kun Lauri tämän myönsi, lisäsi\nmaisteri, alussa hiukan hymyillen, mutta sitten vakavana: 'Minä luulen,\nettä löytyy keino, joka pikemmin voi viedä asian perille kuin kaikki\nkeskustelut, rettelöt ja kentiesi vielä käräjänkäynnitkin. Joka kuopan\ntoiselle kaivaa, langetkoon itse siihen... Minä tahdon _teidät_\nhuomenna kuuluttaa. Tosin on seksmanni Ainin holhooja ja siis isän\nsijainen, mutta isä, joka tällä tavalla käyttää valtaansa, ei ole isä.'\nLauri ja Aini ensinnä hyvin hämmästyivät tätä puhetta, mutta sitten,\najattelematta sen enempää asian mahdollisuutta ja luottaen nuoreen\npappiin, puhkesivat he yksin suin hiljaisiin kiitoslauseisiin. Ja juuri\nsamassa ajoi seksmanni heidän ohitsensa, osaamatta mitään pahaa\naavistaa, varmana voitostaan, kuuliaiskestit mielessään. Nuoret, jotka\nseisoivat vähän matkaa tieltä, näkivät hänen, hän onneksi ei heitä. --\nJa seuraavana päivänä kuulutettiin: _nuori mies Lauri Laurinpoika\nKilmala ja nuori neiti Aini Vierre_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ja nyt tuli maisterin vastata työstään.\n\n\"Miten hän siinä suoriutui -- mitä hänen ja seksmannin välillä\npuhuttiin, kun he tuossa vesivärillä maalatussa kammarissa kahden\nkesken olivat, sitä ei tietäne kukaan muu kuin asianomaiset. Arvelen\nvaan, ettei nuori pappi juuri ihan huvikseen siellä ilmaissut, minkä\nkepposen hän oli seksmannille tehnyt. Ja minä tiedän, että hän silloin\nsuuresti katui asiaan ryhtymistänsä.\n\n\"Me, seksmannin kuuliaisvieraat, joiden joukossa minäkin olin, emme\nnähneet mitään kummaa siinä, että maisteri ja seksmanni sulkeusivat\nkahden kesken kammariin, eikä aivan paljon siinäkään, että Lauri ja\nAini sinne käskettiin; mutta sitä suurempaa kummastusta herätti meissä\nheidän katseensa, kun he kaikki neljä sieltä astuivat tupaan. Ja siihen\nlisäksi oli jo Muona-Matti ja Karja-Kaisa ehtineet antaa pieniä\nviittauksia... Seksmannin silmistä leimusi tuli, joka pelästytti; siinä\nei ollut enää tuota entistä jääkylmää katsetta: siinä kuvastui -- sen\nnäki selvään -- häädetty viha. -- Lienee maisteri asettanut ukon eteen\nkuvastimen ja siinä antanut hänen nähdä oman itsensä oikeassa\nkarvassaan; oli miten oli, maisteri ei sillä voittanut muuta kuin että\nseksmanni näki parhaaksi antaa asian jäädä semmoiseksi, jommoiseksi se\noli muodostunut, nostamatta siitä mitään melua. Kaiketi ymmärsi hän,\nettei hän käräjöimälläkään voittaisi muuta kuin ivaa ja häpeää, vaikka\nsaisikin maisterin edesvastaukseen.\n\n\"Ikävät olivat nämä kuuliaiskestit, ikävimmät kaikista, missä olen\nollut. Seksmanni ei puhunut sanaakaan päivällispöydässä, otti vaan\nhopeamaljasta aimo kulauksia -- hän, joka aina oli tyytynyt veteen ja\nkaljaan -- mutta ei tullut sen puheliaammaksi. Mitä hänessä liikkui, se\nnäkyi silmäyksistä, jotka hän silloin tällöin heitti maisteriin ja\nkihlattuihin, ja vieläpä siitäkin, että hän, tuntematta kipua, pureksi\nohuet huulensa verille.\n\n\"Ei auttanut maisterin kaunis puhekaan, jossa hän muun muassa muistutti\nkihlatuita siitä kunnioituksesta, jota he olivat velvolliset\nosoittamaan seksmannille, ja jonka johdosta Lauri nuorempi vastasi,\nettä hän ja Aini aina tulisivat kohtelemaan isää niinkuin lasten tulee\nkohdella vanhempiaan ja että he kykynsä mukaan koittaisivat tehdä hänen\nvanhat päivänsä iloisiksi.\n\n\"Tämän päivän perästä ei seksmanni enää tullut entisellensä. Hän pysyi\nenimmäkseen kammarissaan, eikä kärsinyt nähdäkään poikaansa ja tämän\nmorsianta. Häpesikö hän, katuiko hän vai kaiveliko salainen, sammumaton\nviha hänen mieltään? Hän ei ryhtynyt mihinkään, ei puhunut tuskin\nsanaakaan, ei komentanut edes Karja-Kaisaa. Ja eräänä aamuna -- nuorten\ntoisena kuuliaispäivänä -- istui hän halvattuna kammarissaan. Kynttilä\npaloi pöydällä ja sen vieressä oli suuri velkakirja- ja setelikasa,\nhiukan palanut, mutta ei pilalle. Ukko oli tahtonut -- polttaa ne\nkaikki. Mutta mammonan orjaan lienee tämä tällainen kosto -- jolla hän\nitse omat epäjumalansa hävitti -- koskenut liian kovasti. Kun hän\nvuoteelleen kannettiin, oli hänen vasemmassa kädessään Vierteen\ntalonkirjat, ja kun niitä tahdottiin siitä ottaa, öyhki ukko ja ärisi.\nHän oli kadottanut puheenlahjan ja hänen ruumiinsa oikea puoli oli\ntunnoton.\n\n\"Tuossa tilassa eli hän viikon päivät. Karja-Kaisa ruokki ja hoiti\nhäntä niinkuin pientä lasta; muita hän ei sietänyt nähdä. Ja kädessään\npiti hän kaiken aikaa Vierteen talonkirjoja. Jos ken koitti niitä\nhäneltä ottaa, silloin näkyi, että ukko eli.\n\n\"Tapana on, että kihlatut kolmantena kuuliaispyhänään ovat kirkossa\nkuuntelemassa, kun heidän nimensä saarnatuolista mainitaan. Lauri ja\nAini eivät tätä tapaa noudattaneet. He olivat olleet kovin suruissansa\nsiitä tosin sanattomasta, mutta kumminkin silminnähtävästä\nvastenmielisyydestä, vieläpä tuskastakin, jota seksmanni osotti, kun\nhän heidät näki. Nyt olivat he luulleet löytäneensä keinon, joka\nmasentaisi ukon vihan. Aini kurkisteli ovenraosta kammariin ja viittasi\nkiireesti Laurille. Seksmanni oli muuttanut oikeaan käteensä Vierteen\npaperit. Oliko halvaus antaunut?\n\n\"Lauri avasi oven ja laskeusi, Aini vieressään, polvilleen vuoteen\nviereen, pyytäen että isä vihdoinkin leppyisi ja antaisi heille\nsiunauksensa. Vierteen, Kilmalan talot -- kaikki olisi isän; Lauri ei\npyytänyt muuta kuin että isä laskisi kätensä heidän päälaelleen...\n\n\"Ja seksmanni ojensi kätensä -- oikean. Ja Lauri ja Aini odottivat,\nettä tämä käsi heidän päälaelleen laskeutuisi. Turhaan odottivat he.\nKun he vihdoin loivat silmänsä seksmanniin, oli tämä -- kuollut. Mutta\nkäsi oli auennut ja Vierteen paperit makasivat Ainin helmassa...\n\n\"Lauri ja Aini ovat vielä sitä mieltä, että seksmanni siunasi heitä. Ja\nhyvä on, että he niin luulevat. Minä olen vähän toista mieltä, sillä\nminäkin tunsin Kilmalan seksmannin... Mutta tuossahan on hirrenpää,\njosta saan suuteita hänen kaatumaisillaan olevan ristinsä tueksi.\"\n\n\n\n\nMörkö-Maija.\n\n\nHiljaa keinuttelee lämmin länsituuli Koskelan ruisvainiota, jonka\ntäyteläiset tähkät, maahan päin kallistuneina, rikasta satoa lupaavat;\nhiljaisesta yölevostaan nousee talonväki ja valmistautuu leikkuuseen.\n\nAamu on kaunis. Taivas on sininen. Hiljaista, yksitoikkoista lirinäänsä\nlirisee puro, johon vainio päättyy.\n\nNiin, yhdeltä taholta rajoittaa vainiota tuo pieni, lirisevä puro,\ntoiselta, Koskelaa vastapäätä olevalta puolelta metsä, joka pieneksi\nkukkulaksi kohoutuu ja jonka puitten välistä mahtava talo ja sen\ntilukset -- sen laajat tilukset -- näkyvät.\n\nSiinä, metsäisellä kukkulalla, istuu lahonnutta kantoa vastaan\nnojautuneena vanha vaimo. Kuinka ryppyinen on hänen otsansa, ja hänen\nposkensa -- kuinka kurttuiset ja keltaiset! Juomuinen huivi, joka\nhänellä on ollut päässään, on valunut alas hänen ahavoittuneelle,\ntumman ruskealle niskalleen; hiljainen tuuli pörröttelee hänen harvoja,\nlumenvärisiä hapsiaan. Hänen pienet, harmaat silmänsä ovat käännetyt\nKoskelaa kohden, ja näistä silmistä lentää salamoita. Ojennettu on\nhänen paljas, laiha käsivartensa, jonka väri vetää vertoja\nlehmänsienelle, mikä kasvaa hänen kurttuisen jalkansa vieressä. Ja\nhajallaan ovat käden sormet.\n\nÄsken vielä seisoi hän kantonsa vieressä, ja silloin olivat hänen\nmolemmat käsivartensa ojennetut. Aamuruskon koittaessa laskeusi hiljaa\nvasempi. Kun auringon terä alkoi näkyä, vaipui vanhus istumaan, mutta\noikea käsi ei ojennettua asemaansa muuttanut.\n\nHän istuu siinä sitten kauan liikkumattomana. Hän on miltei alasti. Ei\nverhoa hänen ruumistansa muu kuin repaleinen, sammalen värinen paita ja\nlyhyt punertava hame. Hän on kauhean näköinen.\n\nHänen huulensa liikkuvat, mutta sanaa hänen suustaan ei ole hiljainen\naamu kuullut.\n\nHänen silmänsä eivät räpähdä. Hän katsoa tuijottaa yhä Koskelaa kohden.\n\nVihdoin viimeinkin huomaa hän, että talon väki on herännyt; ja kun hän\nsen huomaa, vetäytyvät hänen keltaiset, ryppyiset kasvonsa kokoon, ja\nhänen silmistään lentää säkeniä, jotka näyttävät tahtovan sytyttää\ntuleen koko talon. Yhä nopeammasti liikkuvat hänen huulensa, ja hänen\nojennettu kätensä vapisee.\n\nJo kuulee hän, että talon väki on liikkeellä, ja hän nousee. Hän\nojentaa nyt vasemmankin käsivartensa taloa kohden, ja hajallaan ovat\nvasemmankin käden sormet.\n\nJo näkee hän talon emännän astuvan ulos huoneesta; ja kun hän sen\nnäkee, oikoo hän ruumistaan. Hän nostaa kolmasti kätensä taivasta\nkohden, ja kolmasti laskee hän ne alas. Sitten huutaa hän täyttä\nkurkkuaan kolme kertaa peräksyttäin:\n\n\"Kirottu ... kirottu ... kirottu...!\"\n\nÄäni on kimakka, mutta ei se kauas kuulu; heikot ovat vanhuksen voimat.\n\nKun sen viimeinen värähdys on kajahtanut, laskeuvat jälleen hänen\nkätensä; huulet avautuvat nauruun, kamalaan nauruun, ja hän kääntyy\nkiireesti. Oikea käsi tarttuu kannon nojassa seisovaan sauvaan, vasempi\npieneen, maassa makaavaan myttyyn. Ja eukko katoaa hiljaa kulkien\nmetsään. -- Kuka on hän? Mitä tietävät hänen kamala käytöksensä ja\nhänen kauheat sanansa? -- Koskelan emäntä on äkkiä seisahtunut. Kuuliko\nhän kirouksen? Mahdotonta! Kukkula on siksi kaukana ja sen lisäksi\ntuuli vastainen. Mutta kumminkin seisahtuu hän.\n\n\"Mikä se?\" kysyi hän itseltään. \"Kuinka nyt juolahti mieleeni\nMörkö-Maijan eilinen uhkaus: '_Muistat minua huomenna_!'... Niin,\njopa muistan... Mutta mitä tarkoitti hän tuolla lisäyksellään: '_ja\njoka päivällä on huomisensa, aina viimeiseen asti_?'\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljaa keinuttelee lämmin länsituuli Koskelan suurta ruisvainiota,\njonka täyteläiset tähkät, maahan päin kallistuneina, rikasta satoa\nlupaavat. Vainio odottaa leikkaajaansa.\n\nJa leikkuuväkeä kokoontuu Koskelan tupaan, miehiä ja naisia. He eivät\nole iloisen näköisiä. He asettuvat kukin pöytään, joka on laihalla\nruoalla katettu.\n\nPienessä vuoteessaan herää Liili, Koskelan isäntäväen ainoa lapsi,\nsinisilmäinen, punaposkinen, iloinen, isän ihastus, äidin kaikki. Hänen\nheleä naurunsa soi. Lapsen ilo on tarttuva. Leikkuumiesten nurpeat\nkasvot kadottavat nurpeutensa; hymy asettuu heidän huulilleen.\n\nKoskelan isäntäväki on saitaa, ja siitä se on tullut pahaan maineeseen.\nPalkolliset eivät siellä tahdo viihtyä: palkka on huono, ruoka vielä\nhuonompi. Mutta sen sijaan vaaditaan heiltä paljon. Karsain silmin\nkatsoo varsinkin emäntä heidän päivällisuntaan; ennen aikojaan\nhäiritsee hän sitä. \"Isännän kanssa tulisi toki toimeen\", sanovat\npalkolliset; \"mutta emäntä... Vaivainen hänen kynsiinsä joutuu!\"\n\nTänään, kun leikkuu on aljettava, on työväki luullut saavansa suun\navajaiseksi kahvia. Vaarasen Kaisa tietää, että viime vuonna sitä\nannettiin. Mutta nyt, kun väki tupaan tulee, ei tultakaan ole takassa.\n\nKylmää ruokaa: leipää, silakoita pöydällä.\n\n\"Ei minua monta päivää täällä nähdä\", sanoo tovereilleen Lassi, vanha\nloismies, joka ei tiedä kahvia parempaa.\n\n\"Ennen muinen sitä ryypyllä aljettiin\", mumisee Tahvana, vanha loismies\nhänkin, jonka pääherkkua väkijuoma on.\n\n\"Saas nähdä, annetaanko puuroon silmääkään!\" utelee Kaisa-Liisa, joka\nkoko leikkuu-ajaksi on taloon pestattu.\n\n\"Ei vallesmannissakaan tällaista kurjuutta\", valittaa Silmäpuoli-Mikko,\nja sitten lisää hän: \"vaikkei sielläkään kaksista; parempaa toki kuin\ntäällä. Tulevalla viikolla siirryn sinne.\"\n\nNiin murisee työväki. Kukin saa vapaasti purkaa sydämensä. Isäntä on\nulkona pellolla, emäntä on mennyt aittaan.\n\nSilloin herää Liili.\n\nHän, pieni kolmivuotinen tyttö, on kaikkien lemmikki. Häneen kääntyvät\nkaikkien silmät. Hän hosuu ympärilleen. Kärpäsiä puhuttelee hän\npikkulintusiksi; hän tavottelee niitä pienillä käsillään. Sitten\nkurottaa hän kätensä leikkuuväkeä kohti, mutta kätkee ne kiireesti\npeitteen alle, kun joku tahtoo niihin tarttua. Hän nauraa ääneensä:\n\"Piilosilla, piilosilla!\" Hän vetää peitteen päänsä päälle:\n\"Sokkosilla, sokkosilla!\"\n\nLeikkuuväki katselee häntä mielihyvillään. Se ei muista äskeistä\nkiukkuansa; se kuuntelee pienosen pakinaa ja hymyilee hänen kujeilleen.\nNurina on hälvennyt.\n\nYhä uutta väkeä astuu tupaan.\n\nSilloin samoo emäntä sisään. Hän on kalpea vihasta; tyhjä kaljatuoppi\non hänellä kädessään. Hän tulee kellarista. Joku on siellä käynyt.\nKaljatynnyrin tappi on poissa; tynnyri on tyhjä, ja lattialla -- mikä\nsiivo! Kuka on ilkityön tehnyt?\n\nKysyä saa; mutta eipä tekiä ole tynnyriin puumerkkiään piirtänyt.\nEmännällä on kellarin avain. Ei sinne pääse muut kuin hän; lienee hän\nitse illalla höllästi pannut tapin kiinni!\n\nEi, sitä hän ei ollut tehnyt. Hän oli sen lujaan painanut. Hän on itse\nvarma siitä... \"Ah, Mörkö-Maija!\"\n\nMutta miten hän oli kellariin päässyt? Lukossahan oli ovi, ja avain\nemännän avainkimpussa. \"Ah, noidan vehkeitä!\"\n\n\"Onko Maijaa nykyjään näillä seuduin nähty?\" kysyi Vääräsuu-Jussi.\n\n\"Kävihän se retkale täällä eilen; pyysi leipää, pyysi jauhoja,\nperunoita ja voitakin, mutta minä hänelle passin annoin.\" Ja emäntä\nviittasi ovea.\n\n\"Kyllä ei Maijan kanssa ole hyvä leikkiä laskea\", tuumaili Jussi.\n\"Mutta olen kuullut, ettei hän kosta omasta puolestaan... Oliko hän\nyksin?\"\n\n\"Mitä se sinuun koskee? Ihan yksin hän oli.\"\n\n\"Oli kyllä, se on tosi\", tokasi siihen Kaisa-Liisa, sama, joka koko\nleikkuu-ajaksi oli Koskelaan pestattu; \"mutta tuskinpa olitte ajanut\nhänet tuvasta, niin tulihan Hölöpän-Matin Miina sisään pienen\nraajarikkoisen tyttärensä kanssa ja pyysi Jumalan tähden illallista,\nmuistattehan, emäntä!\"\n\n\"Ole vaiti! Jos minä kaikkia Miinoja ja kakaroita syöttäisin...\"\n\n\"Ja sitten -- kuulittehan sen -- uhkasi Mörkö-Maija teitä, -- puhui\njotakin huomisesta. Ja kohta sen jälkeen menitte te kellariin.\"\n\n\"Niinhän tein\", myönsi emäntä ja kävi hiukan ajattelevaksi. Hänen\nmieleensä johtuivat taasen Maijan sanat: \"_muistat minua huomenna, ja\njokapäivällä on huomisensa, aina viimeiseen asti_...\" Olisiko\nMaija?... Hyvin mahdollista. Hän on tietäjä, suurikin tietäjä;\nkaukaahan ihmisiä hänen luonaan käy. Viime talvenakin -- niin ainakin\npuhuttiin -- pakoitti hän varkaan viemään takaisin Suurpään Kallen\nkellon...\n\nEmännän ajatuksenjuoksua keskeytti äkkiä ääni:\n\n\"Äiti!\"\n\n\"Kah, joko sinäkin olet herännyt, Liili?\"\n\n\"En, äiti, minä vielä nukun, minä näen unta.\"\n\n\"Vai niin; mitä unta sinä näet?\"\n\n\"Tuo ruma akka on täällä, mutta hän ei tee minulle pahaa... Hän\ntaputteli poskiani ja sanoi: 'se oli oikein, että tahdoit antaa\nvoileipäsi tuolle pienelle tytölle'... Äiti, miksi en saanut antaa?\"\n\n\"Kuka ruma akka, kuka pieni tyttö? Kenestä sinä puhut, lapseni?\"\n\n\"En tiedä, äiti... Hän sanoi myös, että minä olen hyvä tyttö ja että\nsinä olet paha. Mutta minä sanoin, että sinä olet niin hyvä, niin hyvä\n-- Liilille.\"\n\n\"Lapsi on nähnyt unta Mörkö-Maijasta ja Hölöpän-Matin Miinan tytöstä\",\nkuiskasi Kaisa-Liisa puoliääneen. Emäntä sen kyllä kuuli, mutta hän ei\nollut sitä kuulevinaan. Lapsen sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen\nhäneen. Liili oli jo nukkunut, kun Mörkö-Maija ja Matin-Miina\nKoskelassa kävivät; eihän hän voinut niiden käynnistä mitään\ntietää. -- --\n\n\"Voi, voi sentään!\"\n\nKaikkien silmät kääntyivät oveen päin.\n\nSiitä ryntäsi sisään Karja-Lotta, silmät selällään. \"Halki se on, ihan\nhalki: voi, voi sentään!\"\n\n\"Mikä on halki? Oletko tullut hulluksi?\" huudahti emäntä.\n\n\"Pata on halki, muuripata, tiedänmä! Vesi juoksee pesään... Menen\ntekemään haudetta Mansikille, joka on sairas ja ähkää; menen kotaan,\nvinttaan vettä pataan, rupeen laittamaan tulta... No, ei tässä\nmaailmassa! Pesä on yhtenä järvenä, ja pata on tyhjä... Se on halki,\nihan halki, sanon ma; ei se pidä vettä, ei! Ja...\"\n\n\"Onko muuripata halki -- uusi muuripata?\" keskeytti häntä emäntä\nhämmästyneenä. \"Kuka sen on halaissut? Sinä, tietysti, sen mokoma!\nMutta saatkin maksaa sen: viime markkinoiltahan Manne padan osti.\"\n\n\"Minäkö? Maksaa! E-ei, siitä nyt ei lähde mitään! Pata on halki, se on\nvarma, se...\"\n\n\"Mutta minä sanon, että sinä maksat sen! Sinä jätit eilen tulta pesään,\netkä huomannut, että padassa oli vesi kiehunut kuiviin...\"\n\n\"Vai niin, vai sekö sen padan halkaisi; sillä halki se on, siitä ei\npääse... Mutta, emäntä hyvä, kukahan kodassa eilen viimeksi kävi,\nminäkö vai te? Vai ettekö tahdo muistaa?... Mörkö-Maija teitä vielä\npihalla manasi, ja Matin-Miina kuljetti pois ontuvan kakaransa... Te\npistäysitte humalistossa, hyppäsitte sitten kotaan ja sieltä\nkellariin... Minä näin sen luhdin ovelta; olin juuri maata menossa...\nJa kyllä sen Mörkö-Maijakin näki... Niin sen asian laita on. Vai minäkö\nmaksaisin padan!... Se on nyt halki, siitä ei pääse! Ja... Voi, voi\nsentään! En muistanut sitä sanoa: koko lammaslauma on kauramaassa...\nKai jätitte veräjän auki, kun humalistossa kävitte...\"\n\nIsännän tulo keskeytti Karja-Lotan sanatulvan. Koskela, kookas,\nkeski-ikäinen mies, oli käynyt ruisvainiolla katsomassa, mistä\nparhaiten sopisi leikkuuta alottaa. Palatessaan oli hän nähnyt lampaat\nkauramaassa, ja sisään astuessaan ärjäsi hän suuttuneena: \"Kuka roisto\non humaliston veräjän auki jättänyt? Ennenkuin leikkuulle lähdetään,\novat lampaat kauramaasta pois ajettavat. Joka mies!\"\n\nSilmänräpäyksessä toteltiin isännän käskyä; eikä aikaakaan, niin oli\ntupa tyhjä ihmisistä. Ei kumminkaan ihan tyhjä. Pikku Liili makasi\nvielä pienessä vuoteessaan. Häntä ei ollut kukaan nyt muistanut, ei\näitikään, jonka täytyi kiiruhtaa katsomaan muuripataansa.\n\nJa Liili makasi siinä hetkisen rauhassa. Padan onnettomuudesta hän ei\nymmärtänyt mitään, mutta lampaat olivat hänelle tutut -- olihan hänellä\nniissä pieni oma karitsansakin. Hän ei oikein käsittänyt, miksi niitä\nkauramaasta ajettaisiin: mutta ei hän sillä päätänsä vaivannut. Hän\nkatseli pieniä sormiansa, ja vasemman kätensä sakarisormi oli hänestä\nhänen pikkukaritsansa, iso sormi suuri sarvipää pässi, jota hän\npelkäsi. Hän koetti matkia karitsan ja pässin ääntä. Ja kun kärpäset\nlentelivät hänen vuoteensa ympärillä, veti hän suunsa kurttuun: \"Sys,\nsys, sanoo pikku lintu.\" Sitten rupesivat kädet piilosille. \"Hae, hae!\"\nMutta viimein kyllästyi hän leikkeihinsä. \"Äiti, äiti!\" huusi hän.\n\nMutta kun ei äitiä kuulunut, kömpi hän vihdoin vuoteeltaan, ja nyt näki\ntuvan haltia, jos semmoista on olemassa, pienen, lihavan tyttötassukan\npaitasillaan hyppivän lattialla. Se oli Liilistä niin hauskaa. Hän\nmarssi siinä \"niinkuin isä;\" hän pisti peukalon suuhunsa ja oli\ntupakoivinaan; hän torui \"niinkuin äiti Karja-Lottaa.\" Hän leikki\nnukkien kanssa ja asetti ne makaamaan vuoteeseen, josta hän itse vasta\noli noussut. Se oli niin hauskaa, niin hauskaa!\n\nMutta viimein kyllästyi hän ja rupesi lähemmin katselemaan ympärilleen\ntuvassa. Siinä oli iso kasa sirppejä suuren kellokaapin vieressä\npenkillä. Liili meni niiden luo. Ne olivat hänestä pieniä viikatteita.\nHän rupesi niitä käsittelemään; niistä sai hän uusia leikkikaluja.\n\nSillä välin oli leikkuuväki saanut ajetuksi lampaat kauramaasta.\nIsäntä, joka oli kulkenut vainion perukkaan saakka, ollaksensa varma,\nettei ainoakaan eläin aitaukseen jäänyt, palasi sieltä viimeisenä.\nÄkkiä seisahtui hän humaliston takana ja päästi kovan huudon:\n\n\"Tuokaa puukko tänne!\"\n\nKäskyn kuuli väki ja myöskin emäntä, joka oli kodassa käynyt ja\nmieliharmikseen nähnyt uuden padan peräti tärvääntyneeksi sekä\npäänpäätteeksi, aittaa tarkemmin katsellessaan, huomannut valloilleen\npäässeen kaljan tunkeuneen suola-laariinkin.\n\n\"Mikäs on nyt taasen hätänä?\" kysäsi hän, kun isännän käskyn kuuli.\n\nHumaliston takana oli pieni kumpu, ja siihen oli perunakuoppa talven\nvaralle kaivettu. Isäntä, kun kuopan ohitse oli kulkenut, oli\nsattumalta luonut silmänsä siihen. Mikä se? Kuopan esiinpistävässä,\nrattimaisessa ilmatorvessa oli jotakin outoa. Liikkuihan siinä lampaan\nsaparo. Niin oikein! Torveen oli takaa-ajossa yksi lampaista vajonnut;\nhypyssään olivat sen molemmat etujalat aukkoon joutuneet. Eläin parka\noli taittanut niskansa. Ja niin lujasti oli se reikään tarttunut, ettei\nisäntä saanut sitä siitä hinatuksi. Ällistyneenä seisoi hän siinä,\nsaparo kädessänsä. Sitten huomasi hän, että lampaassa vielä oli vähän\nhenkeä, ja hänen mieleensä juolahti, että se kohta olisi pistettävä.\n\n\"Tämäpä päivä vasta onneton!\" valitti emäntä, kun paikalle ehti.\n\n\"Jumalan kiitos!\" kuiskasi Silmäpuoli-Mikko Kaisa-Liisalle: \"nyt saamme\nväkisinkin lampaan paistia. Nyt jään minä tänne vastaiseksi enkä\nmenekään vallesmannille vielä.\" Ja kun sitten yhdistetyin voimin lammas\noli hinattu ahdingostaan ja se kummulla nurinniskoin makasi, veti Mikko\npuukon tupestaan ja tarjosi sitä Karja-Lotalle, joka Koskelassa\nteurastajan tointa hoiti. Mutta silloin siinä tapahtui jotakin aivan\nodottamatonta.\n\n\"No, sen saan sanoa, olipa se koko tupsaus!\" huusi Vääräsuu-Jussi.\n\nKummulle oli kokoontunut enemmän väkeä kuin kuopan katto kesti. Se\nromahti liiallisesta painosta sisään, ja siinä makasi nyt kattopuiden,\nturpeiden ja mullan keskellä Koskelan isäntä, emäntä ja leikkuuväki,\nallansa lammas, joka oli niskansa taittanut. Pölyä ja tomua nousi,\nettei siinä alussa mitään eroittanut. Kyllä se oli naurettavaa, mutta\nkyllä ei kuopassa makaavien hauskaa ollut. Kuinka he potkivat ja\nponnistelivat! Karja-Lotta, joka oli kyyristynyt lammasta kohden, kun\nromaus tapahtui, makasi siinä melkein samassa asennossa kuin lammas\näsken ilmatorvessa, ja hänen päällään, multaa ja lautoja välillä,\nSilmäpuoli-Mikko, koivet suorana ylöspäin; eikä kummallakaan nyt ollut\nmitään sanomista. Vaarasen Kaisan päätä näkyi nenään asti, mutta suun\nkohdalla oli suuri multamöhkäle, ja se nyt Kaisan kielen kurissa piti.\nIsäntä itse oli jotenkin helpolla päässyt: hän istui hävityksen\nreunalla: jalat vaan olivat mullistuksen peitossa. Emäntä ja Tahvana\ntaasen seisoivat sorassa kainaloita myöten, naamat niin likitysten,\njotta melkein koskettelivat toisiaan. Vääräsuu-Jussi ja Lois-Lassi\neivät olleet vielä kummulle ehtineet, ja siitäpä syystä he eivät\nyhteiseen pulaan joutuneet.\n\nNiin aivan; kyllä Vääräsuu-Jussi oli oikeassa, kun hän sanoi, että se\noli koko tupsaus, eikä Lassikaan ollut niin aivan väärässä, kun hän\ntapauksen johdosta tuli miettineeksi, että vajoomiseen menee\ntavallisesti paljoa vähemmän aikaa kuin ylöspyrkimiseen. He ryhtyivät\nkumminkin molemmat, niin kiireesti kuin heidän oli mahdollista,\nauttamaan tovereitaan.\n\nSiinäkös mylläkkää, pölyä ja huutoa, ennenkuin kaikki taasen seisoivat\nomilla jaloillaan! Isäntä kyllä pian saatiin hinatuksi aukon reunalta,\nmutta eipä hänestä tänään näyttänyt olevan työnjohtajaksi -- yhtä vähän\nkuin leikkuuseen Silmäpuoli-Mikosta, joka sitten saatiin korjuuseen.\nIsäntä liikkasi, näetsen, kovin pahasti, hän oli kenties taittanut\njalkansa; ja Mikko ukolta oli nenä mennyt aivan väärään ylöspäin ja\nvenynyt niin pitkäksi, että sen huippu silmää kosketteli, ja sitä\npaitse oli hän pahasti satuttanut päänsä. Hän öhki ja voihki ja\ntunnusteli jäseniään, kun tukevalla maalla taaskin seisoi, ja oli aivan\noikeassa, kun tuumaili, että kuopan katto oli ollut liian heikko, tahi\nettä puuainekset olivat olleet pilalle lahonneet. Sillä välin tiuskui\nja riiteli emäntä, että Tahvana oli asettunut häntä liian likelle ja\nvaati, että hän korjaisi pois tupakille haisevan suunsa vähän\nkauemmaksi, johon Tahvana nöyrästi vastasi, että hän aivan mielellään\nsen tekisi, jos se vain kävisi päinsä. Vaarasen Kaisa räpytteli ja\nmulkoili silmiään, kun ei mullalta saanut mitään sanotuksi: epäilemättä\npyysi hän tällä ainoalla mahdollisella tavalla, että häntä\nautettaisiin; mutta Mikon mielestä oli Karja-Lotta ennen muita saatava\nylös, hän kun varmaan oli pahimmassa vaarassa, ja samaa mieltä olivat\nJussi ja Lassi. Mutta Lottaapa ei ollut niin helppo auttaa. Hän oli\nsaanut raskaimman kuorman kannettavakseen -- miltei koko katon -- jotta\nison aikaa kului, ennenkuin hän tuli näkyviin. Jussi ja Lassi kaivoivat\nja heittivät ylös kiviä ja lautoja, minkä ennättivät, vaikkei tuo\nheiltä aivan kiireesti käynyt. He eivät näyttäneet olevan millänsäkään\nemännän ja Tahvanan riidasta ja avunhuudosta, eikä kentällä makaavan\nisännän kirouksista ja voivotuksesta. Heittiväthän vain väliin heihin\nsilmäyksen ja lohduttavaisen: \"kyllä, kyllä, odottakaa hiukkasen!\"\nTähän Mikko, joka verta vuotavaa nenäänsä piteli ja väliin kosketteli\nkorvantaustaansa, mistä iso pala oli lähtenyt, vihdoin, juuri kun Lotan\njalat tulivat esille, pisti mietteensä: \"kyllä; niin, kyllä on Lotta\nroteva ja vahva, mutta saas nähdä, mitä hän tästä puuskasta sanoo!\" Ja\nsitten hän huudahti: \"kas vaan!\" kun Lotta äkkiarvaamatta potkaista\ntokaisi Vääräsuu-Jussia vasten suuta, niin että hampaat helisivät, \"kas\nvaan, vielä on ämmä entisellään!\"\n\nJa kyllä Lotta oli entisellään, kentiesi vielä entistänsä enemmänkin\nentisellään. Kun hän viimein saatiin ylös, oli hän tosin vähän\ntypertyneen näköinen. Hän oli vähällä ollut tukehtua ahdingossaan;\nlampaan villoja oli hänellä suussa, ja musta ja pölyinen oli hän kuin\nnokikolari. Mutta pian hän siitä virkosi, varsinkin kun hän huomasi,\nettä hänen hameensa ja vielä paitansakin oli kappaleen matkaa sivulta\nja selän kohdalta aina alas asti halki -- melkein liepeisiin saakka --\nja vielä pahemmasti halki kuin muuripata kodassa. Ja sepä Karja-Lottaa\nharmitti. Ja Mikon syy se tietysti oli, sillä olihan Mikko hänelle\nojentanut puukkonsa juuri kun romaus tapahtui. Eukko pudisti itseään\nniinkuin piehtaroinut hevonen, korjasi kouraansa halenneen hameensa\nreunukset ja torui samalla täyttä suuta Mikkoa: \"sillä ei ole koskaan\nmaailmassa kuultu, että kukaan paljastaa puukkoa, juuri kun romaus\ntapahtuu!\" Mikko koetti puolustaa itseään. Hän sanoi, ettei kukaan\nollut tietänyt romausta aavistaakaan, eihän Lotta itsekään, ja että\nLotan sopisi kiittää Jumalaa, kun niin vähällä oli päässyt. \"Sillä\nolisihan puukko voinut pahempaakin jälkeä tehdä, kuin ratkoa vanhaa\nhamerepaletta.\" Sitten hän lopulta kysyi, mihin Lotta oli puukon\npannut, vieläpä näytti tahtovan ruveta likemmin tarkastamaan Lotan\nrikkinäistä vaatetustakin, sieltä sen ehkä löytääksensä. Mutta\nsilloinkos eukko oikein suuttui, ja sen sai Mikko onnettomuudekseen\nniin perinjuurisesti tietää, ettei sitä ikinä unohtanut. Kyllä hän\njoskus ennenkin oli Lotan kouria kokenut, mutta nyt sai hän kipeälle\nkorvalleen aimo sutkauksen ja kuuli samalla jotakin revenneestä\nnenästään mainittavan: ja se oli tyynen Mikon mielestä liikaa. Ärjyen\nkivusta tempasi hän lautapalasen, sillä kuitatakseen saamansa\nkorvapuustin, ja aika tappelu olisi kaiketi siinä syntynyt, ja tiesi\nkuinka kauan emäntä ja Tahvana vielä olisivat saaneet seisoa ja\nkatsella toisiaan suusta suuhun ja Vaarasen Kaisa harjoitelle silmiään\nmulkoilemaan, jolleivät Lassi ja Jussi viimeinkin olisi raivostuneiden\nväliin menneet ja saaneet heidän tulisimman vihansa ainakin vähäksi\naikaa asettumaan. Lotta oli torunut suulakensa kuiviin; häntä janotti\nkovasti. Mikon korvallisesta juoksi verta, jota paitsi hänen nenäänsä,\njoka oli suureksi pahkulaksi turvonnut, kovasti pakotti. Tiesihän sen,\nettä vettä he kaipasivat, Lotta ja Mikko. Molemmat palasivat sen tähden\nkartanolle, Mikko pidellen nenäänsä ja Lotta hamettansa. Ja vielä\npihalta saakka kuului heidän toransa, vieläpä kaivon kanneltakin.\n\nEmäntä ja Tahvana olivat tällävälin ponnistelleet voimiansa ylös\npäästäkseen. Siinä sattuivat heidän kasvonsa monta kertaa yhteen, ja\nettä tuo aina kovasti suututti emäntää, sen kyllä kuuli. Vihdoin sai\nTahvana jonkun verran multaa ja romua syrjäytetyksi, ja Jussin avulla\nemäntä ja hän viimeinkin pääsivät pintehestään juuri parahiksi\nnähdäksensä, miten Lassi hinasi ylös Vaarasen Kaisaa, joka valitti\nolleensa aivan kuoleman kynsissä, kun multa oli estänyt häntä\nhengittämästä suun kautta, ja nenäkin oli ollut melkein kokonaan\ntukkeessa. \"Koettakoonpas toinen, miltä se tuntuu!\"\n\n\"Tupsaus\" oli kumminkin päättynyt onnellisemmasti kuin olisi voinut\nuskoa: \"sillä olisivathan kaikki voineet taittaa niskansa, samaten kuin\nlammas, joka hyvän esimerkin näytti\" -- sanoi sittemmin Vääräsuu-Jussi.\nMutta lukuunottamatta Silmäpuoli-Mikon haavoja ja Karja-Lotan\nhalaistuja vaatteita ei ollut kukaan muu sanottavaa vahinkoa saanut\nkuin isäntä, joka ei kyennyt jaloilleen ja joka varsin pahaa ääntä\npiti, kun Jussi ja Lassi hänet taloon kantoivat ja hän sillä välin\nhuomasi, että lampaat, jotka hetken aikaa olivat takapihalla seisoneet,\nauki olevasta veräjästä olivat palanneet takaisin vainioon.\n\nEi onnettomuus tule kello kaulassa, sanotaan, eikä yksi paha toiselta\ntietä sulje. Olisi sopinut odottaa, että koskelaisten koetukset tähän\nolisivat loppuneet, mutta -- mitäpä vielä. Kun emäntä avasi tuvan oven\nmiehille, jotka isäntää kantoivat, oli siinä hänen edessään näky. joka\nvähällä hänet kokonaan tyrmistytti. Pikku Liili istui verisenä takan\nvieressä ja itki, ja pankolla istui Karja-Lotta paraikaa käärien\nriepuja oikean jalkansa ympärille. Ja koko lattia oli miltei yleensä\nveressä. -- Karja-Lotta oli huoneeseen samotessaan astunut\nsirppikasaan, minkä Liili oli oven kynnyksen eteen koonnut.\n\nEhtimättä kuulla Lotan kirouksia ja toraa säntäsi kovin pelästynyt\nemäntä tyttärensä luo. Liili kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri\nja sai kyyneliltään tuskin nyyhkityksi: \"Pikku viikate on paha, se\npuree.\"\n\nÄiti repäsi silmänräpäyksessä paidan pienosen päältä. Ei Liilissä\nmitään haavaa näkynyt. \"Mihin puri paha viikate Liiliä?\"\n\n\"Ei Liiliä, mutta Lottaa.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti emäntä, kun hän oli tullut vakuutetuksi,\nettei mitään onnettomuutta ollut Liilille tapahtunut. Ja hänestä\ntuntuivat nyt kaikki entiset onnettomuudet hyvin pieniltä. Mutta\ntoisilla silmillä katsoi Karja-Lotta asiaa. Hän ei vihaltansa muistanut\nvoivottaakaan.\n\n\"Vai Jumalan kiitos! Vai ... vai... Olisitte kai suonut, että olisin\nastunut molemmat jalkani... Vai Jumalan kiitos!\" Ja vihan vimmassa repi\nhän pois siteen haavalta ja ojensi jalkansa emäntää kohden. \"Siinä sen\nnäette, mitä tyttökakaranne on aikaan saanut!\" -- Jalkapöytä oli miltei\nkahtia leikattu; haava oli kauhea, ja verta siitä pillinään ruiskusi\nlattialle.\n\n\"Tervaa, missä on tervasanko?\" huusi Jussi.\n\n\"Tervaa sinä suusi, vääräsuu!\" ärjäsi Lotta yhä kieltänsä pieksäen ja\nrupesi taasen sitomaan haavaansa. Mutta lienee hän viimeinkin\nhuomannut, ettei hän muiden avutta voinut toimeen tulla, sillä äkkiä\nkatkaisi hän sanatulvansa ja lausui maltillisemmalla äänellä: \"Mene\nnoutamaan vettä kaivosta äläkä siinä töllistele, niinkuin et olisi\nsirpin puremaa ennen nähnyt!\"\n\nIsännän kivut olivat vähän helpottaneet, kun hän omalla vuoteellaan\nmakasi. Hänkin oli kovin pelästynyt, kun näki Liilin verisenä. Mutta\npian käsitti hän koko tapauksen. Liili oli seisonut sirppikasan\nvieressä, kun Lotta siihen astui. Koskelaa harmitti kovin aamun\ntapaukset, ja kipu, minkä hän tunsi jalassaan, ilmaisi hänelle, että se\njoko oli sijoiltansa, jollei poikki. Hän oli juuri lähettämäisillään\nVaarasen Kaisan lukkaria noutamaan, kun Jussi astui sisään vesikiulu\ntoisessa kädessään. Hän oli hiukan kalpea ja hieman vapisi käsi, kun\nhän asetti kiulun Lotan viereen.\n\n\"Käykäähän veräjällä katsomassa! Kuusen havuja siinä on ja risti maahan\npiirretty. Onpa siinä vielä tuohivirsutkin, käret tänne tupaan päin...\"\n\n\"Enkös minä sitä sanonut!\" keskeytti Jussia Kaisa-Liisa. \"Mörkö-Maija\nse tämän kaiken on aikaansaanut; ja kyllä emäntä on siihen syypää, kun\najoi pois ja manasi Hölöpän-Matin Miinaa. Risti ja havut tietävät\nvarmaankin kuolemaa ja virsut, että täältä se ruumis kannetaan, koska\nkäret tännepäin viittaavat... Kyllä sinä nyt taidat lähtöä tehdä,\nKarja-Lotta; kovinpa ovat poskesi kelmeät! Oletkin vuodattanut jo verta\nniin paljon, ettei luulisi ihmisessä niin paljon löytyvän... Tahi\ntarkoittaisiko risti isäntää ... niin, kukapa sen tietää?... Kyllä\ntässä ei taida muuta neuvoa olla, kuin että emäntä kiireesti menee\nMörkö-Maijan luo ja nöyrästi pyytää häntä peruuttamaan kovat\nkirouksensa.\"\n\n\"Samaa mieltä minäkin\", mumisi Vääräsuu-Jussi.\n\nKaisa-Liisan sanat olivat valtaavasti vaikuttaneet kaikkiin, itse\nisäntäänkin, joka ei kumminkaan ollut taikauskoisimpia. Häntä\npelästytti kauheasti Kaisa-Liisan arvelu, että tuo risti ja havukasa\nkentiesi häntä itseään tarkoitti. Karja-Lotta puhkesi ääneensä\nitkemään, tunsi jo kuoleman kopristavan sydäntä. \"Voi, voi, ja kun\nvielä syyttömästi pitää kärsiä toisen syntien tähden!\"\n\n\"Kyllä se ei taida vähemmästä käydä\", lisäsi Jussin sanoihin\nSilmäpuoli-Mikko. Hänen nenäänsä pakotti ylön kauheasti, ja kun hän\nsitä tunnusteli, niin eipä hän ollut ihan varma, ketä tuo risti ja\nhavukasa oikein tarkoittivat.\n\nJos olisi asia riippunut Kaisa-Liisan, Vääräsuu-Jussin ja\nSilmäpuoli-Mikon päätöksestä, niin olisi kaiketi emäntä paikalla\nlähtenyt Mörkö-Maijan luo. Mutta eipä häntä itseään, emäntää näet,\nollut muu vahinko kohdannut kuin tuo kodassa ja kellarissa -- ja olipa\nsiinä jo vahinkoa kerraksi. Mannen jalka oli kentiesi vaan\nnurjahtanut...\n\n\"Minäkö lähtisin noidan luo? En ikipäivinäni!\" huudahti hän.\n\n\"Voi, voi sitä paatunutta sydäntä!\" valitti Karja-Lotta ja antoi\nvastustamatta jalkansa Lois-Lassin hoidettavaksi. Ja Lassi ponnisteli\nmiltei kaikin voiminsa, saadaksensa käärityksi oikein lujaan köyden\nnilkasta ylöspäin Lotan jalan ympäri, jotta veri viimeinkin taukoisi\njuoksemasta. Hän muisti joskus kuulleensa, että niin oli meneteltävä\ntällaisissa tapauksissa.\n\n\"Voi, voi sitä paatunutta sydäntä! Ja minun viattoman... Oletko\nriivattu, mokoma! Tahdotko vielä kuristaa poikki jalkanikin...\"\n\n\"Älä sinä ole milläsikään...\"\n\n\"Vai ette lähde, emäntä!\" huudahti Kaisa-Liisa, joka suuresti mieltyi\nsiihen, että Vääräsuu-Jussi ja Silmäpuoli-Mikko pitivät hänen puoltaan.\n\"No, sama se! Mutta jos oikein tarkoin katselemme tuota ristiä veräjän\nluona, niin olenpa varma siitä, että siinä on toinen hyvin pieni\nvieressä, vaikkei Jussi sitä kiireessä huomannut; ja se varmaan tietää\njotakin. Pieni risti ... ketäpä täällä pientä on, muu kuin Liili, ja\nettä risti häntä juuri tarkoittaa, senhän me kaikki näimme. Sillä\nminkätähden hän muuten olisi niin verinen ollut, kun tupaan astuimme...\nVaroitus ... varoitus! Niin, menkää jos tahdotte, emäntä, se on teidän\nasianne, mutta muistakaa sanani: ei Lottaa täältä yksin kanneta.\"\n\n\"Voi, voi!\" valitti Lotta, joka Kaisa-Liisan ennustaessa oli pistänyt\nkäärityn ja kauheasti pakottavan jalkansa Jussin tuomaan vesikiuluun.\n\n\"Mihin Lotta kannetaan, äiti?\" kysyi Liili, joka oli saanut uuden\npaidan yllensä ja nyt kummastellen katseli outoa näköä tuvassa.\n\n\"Hautaan, lapsi, hautaan!\" sanoi Kaisa-Liisa juhlallisesti.\n\n\"Ja sinne taitaa sinunkin tiesi käydä, ennenkuin tiedätkään, Liili\nparka!... Niin pieni, niin herttainen, ja katkaistaan kuin kukkanen\nkentällä kuoleman viikatteella... Mitenkä se virsikirjassa kuuluukaan?\"\n-- tokasi Kaisa-Liisan puheeseen Vaarasen Kaisa, joka kaiken aikaa oli\npäivitellyt, kuinka hän vähällä oli ollut tukehtua, ja nyt viimein\nhuomasi, että hänenkin tulisi asiain menoihin sekaantua.\n\n\"Ole vaiti ja mene noutamaan tänne lukkari!\" ärjäsi isäntä, jota\nVaarasen Kaisan ennustus kovin peloitti. \"Eikä tuo taitaisi pahemmaksi\nolla, jos pistäytyisit Maijan luona\" -- lisäsi hän, heittäen silmäyksen\nvaimoonsa.\n\nEmäntään oli niinikään kovasti koskenut Kaisa-Liisan ja Vaarasen Kaisan\nennustukset. Liilihän oli hänen ainoa lapsensa. Mutta nöyryyttää\nitseään siihen määrään...\n\n\"Kävisihän päinsä, että Kaisa, kun lukkarin luota palaa, pistäytyy\nMaijan luona ja ... vaikka käskee hänet tänne\", sanoi hän\nvitkallisesti, mieheensä kääntyen.\n\n\"Kyllähän se juuri kävisi päinsä, mutta pelkäänpä vain, ettei Maija\nminusta välitä\", tuumaili Vaarasen Kaisa; \"Maijalla on omat meininkinsä\nasioista, eikä hänen puheilleen kaikki pääse.\"\n\nEmäntä, joka oli kaapannut Liilin syliinsä, rupesi nyt uudelleen\ntutkimaan, eikö tyttöä todella ollut mikään kohdannut; hän ei näkynyt\nolevan varma asian oikeasta laidasta. Häntä alkoi yhä enemmän\nkauhistuttaa ajatus, minkä leikkuuakkojen yhteinen ennustus oli hänessä\nherättänyt. Eikä hän rauhoittunut sittenkään, vaikka hän ei tytössä\nmitään outoa huomannut. \"Jos hänen tähtensä Liiliä kohtaisi joku\nonnettomuus ... se olisi kauheaa!... Jos hän voisi tuon onnettomuuden\nestää menemällä Mörkö-Maijan luo...\" Kuta kauemmin hän asiaa ajatteli,\nsitä kiireemmästi rupesi hänen sydämensä tykyttämään... Ihan varmaan ei\nLiili ollut niin punaposkinen nyt kuin aamulla. Ja miksi ei hän\npakissut ja nauranut niinkuin ennen...\n\nTällä välin oli Kaisa-Liisa äkkiä pistäynyt ulkona, ja kun hän sitten\npalasi tupaan, oli hämmästys nähtävänä hänen kasvoillaan. \"Menkäähän\nvaan tieveräjälle katsomaan!\" huusi hän jo ovelta. \"Niin on kuin\nsanoin: kaksi ristiä siinä on, suuri ja pieni, onpa hiukan\nkolmattakin.\"\n\nJa hänen huutoansa säesti Karja-Lotan surkea: \"voi, voi; voi sentään!\"\n\nMutta jo on aika meidän palata sen luo, joka Koskelaisten mielestä oli\nkaikki nämä onnettomuudet aikaan saanut.\n\nMörkö-Maija -- kuka oli hän?\n\nAamulla näimme hänen kauhistuttavassa asennossa Koskelan vieressä\nolevalla metsäkukkulalla seisovan ja sitten kamalasti nauraen sieltä\nlähtevän. Puolenpäivän aikaan, jos astumme pieneen, yksinäiseen\nmökkiin, joka sijaitsee noin 5-6 virstaa Koskelasta, pienen Ummetlammen\nrannalla, näemme hänet uudelleen.\n\nHänen ulkomuotoansa olen jo koettanut kuvata. Mutta -- nyt ei\nsäkenöitse pieni, harmaa silmä, eikä käsi ole vihaan ojennettu.\nLempeään hymyyn ovat kurttuiset, keltaiset posket vetäyneet. Nytkin,\nniinkuin aamulla, liikkuvat hänen huulensa, mutta tällä kertaa ei\nkiroussanoja lausuaksensa.\n\nMökki, jossa hän asuu, on pieni. Köyhyys puhuu siellä äänetöntä\nkieltänsä, jos minne silmänsä luo. Mutta lämmin hohde loistaa vanhuksen\nkatseesta, ja tunteellinen on hänen äänensä.\n\n\"Niin, niin!\" lausuu hän vanhalle, ryysyiselle miehelle, joka istuu\npankolla takan vieressä, piippunysä suussaan; \"kyllä sen muistat,\nSamuli! Yhdessähän palvelimme vallesmannissa, joka ei silloin ollut\nkova kuin nyt. Vasta sitten muuttui hänen mielensä, kun hyvä rouva\nkuoli. Silloin olit sinä kunnon poika, eikä minua silloin noituudesta\nsyytetty.\"\n\nSamuliksi sanottu ei puhunut mitään, veteli vaan savuja piipustansa.\n\n\"Mutta sitten tuli toinen aika\", jatkoi Maija suruisella äänellä. \"Sinä\njätit minun ja valitsit toisen. Luulit, ettei se minuun koskenut!...\nVoin sen kyllä sanoa nyt: minä surin. Ja sitten sairastuin -- sen\ntiedät. Olin mielenviassa, sanottiin. Ja taisinpa kyllä ollakin.\nParikymmentä vuotta on kulunut elämästäni, josta ajasta en niin mitään\nmuista. Ja kun viimein muistini palasi, olin minä myyty -- Leena-muorin\nhoidettavaksi. Sinä silloin elit ylellisyydessä vielä. Minä näin sinut\njoskus; mutta ethän sinä luonut silmiäsikään -- Mörkö-Maijaan! Minä\nkärsin nälkää ja vilua, mutta en valittanut. Koetin auttaa parhaan\nkykyni mukaan häntä, joka oli minut elätettäväksensä ostanut, vaikka\nsainkin toraa ja kirouksia palkinnoksi. Näin kyllä, että muori oli\nhyvissä varoissa, vaikka hän aina köyhyyttänsä valitti; tiesin, missä\nhän salasi aarteensa, jotka päivä päivältä lisääntyivät, vaikk'en ollut\nsiitä tietävinäni; olihan minulla selvillä, millä hän varojaan kokoili.\nPilkka ja häpeä, jota kaikkialla sain kärsiä, kun kuljin hänen\nasioillaan, olisi paaduttanut monen muun sydäntä; minuun vaikutti se\ntoista. Minä muistin sinun käytöstäsi; kaikkialla ympärilläni näin\npahaa vain, yhä pahaa -- ja minä ihmettelin, että hyvä Jumala saattoi\ntätä kaikkea kärsiä.\n\n\"Salaa kulki meillä siihen aikaan ihmisiä ja usein kaukaa, hyvinkin\nkaukaa; ja kaikki menivät pois tyytyväisinä. He olivat saaneet, mitä\nhalusivat. Minut lähetti muori aina ulos, kun joku hänen luokseen tuli,\netten muka pääsisi hänen salaisuuksiensa perille. Väliin taasen salpasi\nhän minut sisään milloin yöksi, milloin koko vuorokaudeksi, kun itse\nsalaperäisille matkoillensa lähti -- varsinkin uuden kuun aikoina. Minä\nseurasin häntä kerran hänen tietämättänsä. Hänen tiensä vei\nkirkkomaalle. Sieltä toi hän, mitä hän tarvitsi. Kauhistuneena seisoin\nsiinä kirkkopihan veräjällä. Oli kuutamoyö... Siinä opin loitsiaksi.\nHänen manauksensa soivat vielä korvissani. Noin pari viikkoa sitä ennen\noli Varvasmäen isäntä käynyt meillä. Hän oli riidoin naapurinsa kanssa\nja turvasi nyt Leenaan. Ja Leena oli luvannut auttaa häntä. Nyt auttoi\nhän -- miten, sitä sinun ei tarvitse tietää... Minusta oli se kauheaa.\nEihän Varvasmäen toinen asukas ollut tehnyt mitään pahaa Leenalle...\nKolme päivää myöhemmin paloi hänen asuntonsa ja karjansa, ja hän oli\nkerjäläinen. Siitä päivästä rupesin minäkin manaajaksi, mutta\ntehdäkseni tyhjäksi Leena-muorin aikeet. Niitä pidin aina silmällä.\nHänen tietämättänsä opin hänen tietonsa, ja omat havaintoni ovat minua\neteenpäin vieneet... Olin mahdikas, sanoit sen: mutta jos olen mahtiani\nmihinkään käyttänyt, en koskaan muuhun kuin pahan ehkäisemiseen,\npahojen kiroomiseen, hyvää tehdäkseni.\"\n\n\"Senpätähden tulinkin luoksesi. Sanotaan, että sinulla on aarteita...\"\nmumisi mies pankolla.\n\nMaijan harmaat silmät alkoivat säihkyä, ja toisella äänellä kuin äsken\npuhui hän: \"Minulla on aarteita. Leena-muorin aarre on koskematta: ne\novat pahan palkka. Niitä sinä haluat -- sinä, joka et ole rakastanut\nmuuta mitään maailmassa kuin omaa itseäsi ja mammonaa. Seurakunta\ntarjoo sinulle elatuksen, mutta menisikö 'Rikas Samuli' ruodille?\nEi, parempi rakentaa sovintoa Mörkö-Maijan kanssa, jotta pääsisi\nLeena-muorin aarteille... Muistatko käytöstäsi Miina-vainajaa, vaimoasi\nkohtaan? Hän antoi sinulle rikkaan talon, ja sinä -- mitä annoit sinä\nhänelle? Pieksit häntä ja upotit viinaan talon. Ja miten kohtelit\nlapsiasi? Mikset nyt mene nuorimman tyttäresi, ainoan elossa olevan\nlapsesi luo asumaan?\"\n\n\"Ei hänellä ole mitään... Älä nyt ole kovasydäminen, Maija!\" mumisi\nSamuli.\n\n\"Niin, sanoit sen; ei hänellä ole mitään. Mutta miksi ei hänellä ole\nmitään? -- Sentähden, että sinä häneltä ryöstit, mitä hänen omansa oli,\nja vieläpä houkuttelit hänen miestänsä väärän valan tekoon ja --\nkuritushuoneeseen. Kovasydäminen, sanoit; minä! No, jos niin tahdot,\nautan sinua.\"\n\nSamuli otti piippunysän suustansa ja loi silmänsä uteliaasti Maijaan.\n\nEukko oli vähän aikaa ääneti, sitten jatkoi hän liikutettuna:\n\n\"Jää tänne minun mökkiini asumaan, ja'a leipäkannikkani, ja kun ei\nleipää ole, kärsi nälkää -- niinkuin minä!... Sinusta ei enää ole\ntyöhön: jonkun puukapulan voisit ehkä metsästä noutaa. Minulla on\nhiukan voimia vielä jälellä; minä koetan elättää meitä molempia.\"\n\nUkko katseli ympärilleen. Asunto ei näyttänyt häntä miellyttävän.\n\n\"Samuli\", sanoi suruisella, mutta ystävällisellä äänellä Maija, joka\nymmärsi, mitä vanhuksen mielessä liikkui; \"Samuli, me olemme molemmat\nvanhat, meillä ei ole enää monta päivää jälellä. Oletko ajatellut\nijankaikkisuutta?... Jos olisit pysynyt semmoisena kuin olit nuorena,\nolisi elämämme varmaan toisellainen, kuin se nyt on... Siitäkin, mikä\nminua on elämässä kohdannut, sopisi minun syyttää sinua; mutta sitä en\ntee. Jumala on tahtonut elämäni tällaiseksi... Usein olen kysynyt,\nteenkö väärin, kuu sekaannun hänen töihinsä, ja silloin peloittaa minua\nkuolema. Kun olen jakanut viimeisen leipäpalaseni nälkäisen kanssa,\ntunnen rauhaa mielessäni; kun taasen olen mahdillani saanut rikkaan\nsaidan avaamaan aittansa, on minusta kuin olisin varastanut. Olen usein\najatellut kysyä pappien neuvoa, mutta silloin on aina tuntunut,\nniinkuin olisi joku ollut minua pidättämässä. Kuinka uskaltaisi\nMörkö-Maija, noita, jota kaikki kammoovat, papin eteen astua! Ja\nkumminkin täytyy minun... Samuli! Elämämme yhdestoista tunti on\nkulumassa: koettakaamme viimeisellä hetkellä sovittaa, mitä olemme\nrikkoneet... Eilen tapasin tyttäresi Hölöpän Matin-Miinan. Kerjäten hän\nkulki, eikä minulla ollut hänelle mitään antaa. Sääliksi kävi minun\nhänen raajarikkoinen tyttärensä. Ottakaamme ne tänne! Mökkini on kyllä\npieni ja huono, mutta minusta tuntuu, että viihtyisimme. -- Olen varma\nsiitä, ettei laupias Jumala meitä hylkäisi.\"\n\nUkko katsoi taasen ympärilleen; sitten kääntyivät hänen silmänsä\nomituisella, kummastuksesta puhuvalla katseella eukkoon. Jotakin outoa\nliikkui hänen mielessään. Hänen kylmät, kovat kasvonsa muuttuivat; ne\nsanoivat, että hänen rinnassaan oli herännyt joku kauan siellä\nuinaillut henki. Piippu, mikä jo aikaa sitten oli sammunut, putosi\nhänen kädestään: hän ei sitä huomannut. Hän istui siinä kauan ja\ntirkisteli Maijaa, joka seisoi hänen edessään, niinikään ääneti, eikä\nluovuttanut silmiänsä hänestä.\n\n\"Olet kuullut ehdotukseni; jätän sinut nyt sitä miettimään, kunnes\npalaan\", sanoi Maija äkkiä ja meni ulos.\n\nHänen tarkat korvansa olivat kuulleet ulkoa askeleita. Samuli ei ollut\nniitä huomannut.\n\nEukon poissa ollessa ei Samuli liikkunut paikaltansa. Missä hän oli\nistunut pankolla, siinä istui hän vielä, kun Maija vihdoin kauan ulkona\noltuaan palasi huoneeseen. Näytti siltä kuin ei Samuli olisi edes\nhuomannut, että Maija oli ulkona käynytkään.\n\n\"No, oletko jo miettinyt?\" -- Eukko loi häneen läpitunkevan silmäyksen.\n\nMutta Samuli ei vastannut sittenkään. Hän oli nojannut päänsä kättänsä\nvastaan, ja silmät tuijottivat lattiaa.\n\nMaija meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olallensa.\n\nSilloin huokasi ukko syvään, ja nyt tapasivat vanhusten silmät\ntoisensa.\n\n\"Ja sitä sinä esität, Maija!\" Samulin ääni vapisi.\n\n\"Niin, sitä esitän; ja sinä teet minulle suuren ilon, jos esitykseeni\nsuostut.\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua!... Minusta on kaikki niin kummaa, niin outoa,\nja päätäni pyörryttää. En ole kahteen päivään syönyt... Et tiedä, mitä\nvarten tulin tänne... Sinä olet puhunut minulle elämäsi vaiheet siitä\nsaakka, kun vallesmannista erosimme. Minä tahdon sinulle puhua omani...\nMutta -- suotta se olisi; sinä tunnet elämäni. Kuitenkaan et tunne yhtä\nseikkaa. Minä tulin tänne pyytääkseni sinulta apua ja -- ottaakseni,\nellet hyvällä antaisi. Mutta sinä olet ottanut minulta koko voimani.\nSinun puheesi äsken vei mieleni päiviin, jotka eivät palaja. Kun\nesitit, että tulisimme sinun luoksesi asumaan, minä ja onneton\ntyttäreni, luulin kuulevani saman äänen, minkä kuulin kuudettakymmentä\nvuotta sitten sinä hetkenä, jona lupasit tulla vaimokseni, jos\nmuuttaisin elämääni. Muistatko? Sanasi silloin saivat sydämeni\nvärisemään, ja minä lupasin, vaikk'en pysynyt lupauksessani. Samaten\nkuin silloin, saivat nyt sanasi sydämeni värisemään... Oi Maija, minä\nolen kauhean paljon pahaa tehnyt! Ja sinä ottaisit minut mökkiisi\nasumaan, minut, joka tulin aikeessa ... tappaa sinut, ellet hyvällä\nantaisi rahoja!...\" Samuli vaikeni liikutuksesta.\n\nMörkö-Maija itki ääneensä.\n\nSydämet, jotka nuoruudessa olivat toisiansa rakastaneet, jotka sitten\nsynti oli eroittanut, olivat lopulta tavanneet toisensa -- tavanneet\nsilloin, kun heillä elämästä ei ollut kummallakaan enää muuta odottaa\nkuin ero, loppu.\n\n\"Jumalan kiitos!\" kuiskasi hiljaa nyyhkien Maija; \"nyt luulen, että\npääsen lepoon tuolta kalvavalta tuskalta.\" Sitten kääntyi hän,\nikäänkuin hän olisi vielä jotakin pelännyt, uudelleen Samuliin ja\nkysyi: \"Se on siis totta, ihan totta; sinä jäät minun mökkiini, ja me\notamme tänne Miinan ja hänen lapsensa ... ja Hölöpän Matin, kun hän\nkuritushuoneesta palaa.\"\n\nSyvältä, ikäänkuin sydämen sisästä lähteneenä kuului vanhuksen vastaus:\n\"niin, Maija!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana pyhäaamuna kerrottiin kirkkomäellä kummia. Siinä puhuttiin\nMörkö-Maijan käynnistä Koskelassa ja niistä onnettomuuksista, jotka\ntämän käynnin johdosta siellä olivat tapahtuneet. Tiesihän sen, ettei\nVaarasen Kaisa eikä Kaisa-Liisa suutansa tukkineet, kun kenenkään\nkeskeyttämättä saivat kerrankin oikein halusta piestä kieltänsä.\nTuskinpa koskaan oli eukkoja niin uteliaasti kuunneltu. Eri joukoille\nhe siinä juttelivat. Ja olipa Vääräsuu-Jussilla ja Lois-Lassillakin\nmiesten kesken yhtä ja toista sanottavaa. Koskelan isäntää ei\nkirkkomäellä nähty, ei myöskään Karja-Lottaa eikä Silmäpuoli-Mikkoa.\n\"Heillä on poissa-oloonsa lailliset syyt\", sanoi Lois-Lassi. Emäntä oli\nkyllä aamulla ollut aikeessa lähteä kirkkoon, mutta syystä tahi\ntoisesta oli hän muiden lähtiessä nähnyt hyväksi jäädä kotiinsa.\n\nKirkkomäellä saatiin seikkaperäisesti tietää, mitä kaikkia oli\nKoskelassa tapahtunut ja miten -- saatiinpa tietää hiukkasen\nenemmänkin. Kaisa-Liisa oikein sai kuuliakuntansa kauhistumaan, kun hän\npuhui noista \"kahdesta rististä ja -- vähän kolmannesta\"; hän oli ne\nitse nähnyt niin selvään kuin \"kirkon tuolla\", vaikka Mörkö-Maija oli\ntietänyt ne \"konsteillaan\" tehdä näkymättömiksi, kun niitä miehissä\nlähdettiin tutkimaan. \"Sillä ei siinä silloin tieveräjällä huomattu\nmuuta kuin ristiin käyneitä pyörien jälkiä, ja tuohivirsutkin olivat\nhajauneet, jotta niistä vain oli jälellä muutamia käpristyneitä\ntuohenpalasia. Mutta eivätpä ulottuneet Mörkö-Maijan konstit\nkuusenhavuihin! Ne olivat siinä aina iltaan asti, jolloin emäntä palasi\nMörkö-Maijan tyköä. Ja varmaa on, että kyllä ristit tarkoittivat\nKarja-Lottaa ja isäntää ja Liiliä: ja kyllä nämä jo olisivat tästä\nmatoisesta maailmasta päässeet, jollei emäntä puolenpäivän aikaan olisi\nMörkö-Maijan luona käynyt ja häntä tuomisilla lepyttänyt. Kolme naulaa\nvoita hän hänelle vei...\"\n\n\"Viisipä\", pisti äkkiä Kaisa-Liisan sanatulvaan Vaarasen Kaisa, joka jo\noli ehtinyt omalle kuuliakunnalleen suunsa puhtaaksi puhua ja nyt\nilmausi Kaisa-Liisan piiriin; \"viisi naulaa hän vei...\"\n\n\"Kolmepa, ja lehmänpaistin...\"\n\n\"Lampaan takajalan, sanon ma... Mistä se lehmänpaisti keskellä kesää\nolisi tullut?\"\n\nKaisa-Liisa heitti vihaisen silmäyksen Vaarasen Kaisaan... \"No olkoon\nsitten lampaan ... ja muita tuomisia, tiesi mitä kaikkia. Mutta Maijan\nmökkiin ei emäntä päässyt. Saunaan, joka seisoo Ummetlammen rannalla,\nviittasi Mörkö-Maija häntä, ja siellä otti hän vastaan tuomiset. Mutta\nMaijapa vaan ei leppynyt sittenkään eikä peruuttanut sanojansa,\nennenkuin oli jakanut kahtia lahjat ja saanut emännän lupaamaan, että\nveisi toisen puolen Hölöpän Matin-Miinalle. Silloin vasta hän peruutti\nkirouksensa, mutta niin kamalilla sanoilla, että ne oikein karsimalla\nkarsivat emännän ruumista. Sen tehtyään jätti hän saunaan saaliinsa ja\npalasi, taluttaen emäntää kädestä. Ja kun sitten mökin luo tulivat ja\nMaija avasi oven, sisään mennäkseen, niin saipa emäntä vilahdukselta\nkurkistaneeksi hänen asuntoonsa. No, sen sanon, että en olisi tahtonut\nolla emännän sijassa! Siinä istui pankolla itse paholainen, suuret\nsarvet päässä... Mitä sitten tapahtui ja kuinka emäntä pääsi\nmaantielle, sitä hän ei sano muistavansa -- niin oli häntä\nkauhistuttanut, mitä hän oli nähnyt...\"\n\nKaisa-Liisa oli puhunut semmoisella vauhdilla, että häntä rupesi\nyskittämään.\n\nVaarasen Kaisa käytti Kaisa-Liisan harmiksi tilaisuutta jatkaakseen:\n\n\"Eikä hän oikein tointunut, ennenkuin oli juossut pitkän matkaa\nmaantietä; sillä hän luuli, että paholainen oli hänen kintereillään.\nMutta silloin onneksi putosi aivan kuin taivaasta hänen eteensä Hölöpän\nMatin-Miina, jonka Maija varmaan oli tielle noitunut...\"\n\n\"Etköhän jo pane vähän omiasi?\" kysyi Anttilan muori, jonka tilalla\nMörkö-Maijan mökki seisoi. --\n\n\"Minäkö omiani! Kysykää vaan Kaisa-Liisalta ja Lois-Lassilta ja\nVääräsuu-Jussilta... Paholainen siellä Maijan mökissä istui. Olihan\nemännällä silmät päässä, tiedän mä.\"\n\nTällaista pakinaa pidettiin kirkkomäellä Mörkö-Maijasta ja Rikkaasta\nSamulista. -- Vielä tänäpäivänä on monta, jotka varmana pitävät\npaholaisen vierailun Maijan mökissä. Koskelan emäntä oli kyllä siellä\nkäynyt: hänen ne askeleet olivat, jotka Maijan tarkat korvat olivat\nkuulleet, kun hän Samulin kanssa keskustellessaan äkkiä mökistänsä\nkatosi. Totta on sekin, että emäntä oli vienyt tuomisia Maijalle ja\nettä tämä oli ottanut ne vastaan Kaisa-Liisan mainitsemilla ehdoilla.\nMutta kenen emäntä näki pankolla istuvan, kun hän vilahdukselta pääsi\nkurkistamaan Maijan mökkiin, sen te hyvin arvaatte. Että se oli Rikas\nSamuli, sitä ei kumminkaan sittemmin, kun asia tuli selville, moni\nottanut uskoaksensa. Olisihan juttu siinä tapauksessa kadottanut koko\nhauskuutensa.\n\nNiin, tällaista pakinaa kirkkomäellä pidettiin, ja varmaan olisi sitä\nsiinä kestänyt vielä kauan, jollei kirkonkellojen kajahdus olisi äkkiä\nhajoittanut väkijoukon. --\n\nKaikkialla puhuttiin sitten Koskelaisten onnettomuudesta, Mörkö-Maijan\nilkityöstä ja paholaisesta, jonka Koskelan emäntä oli nähnyt. -- Mutta\npalatkaamme jälleen Mörkö-Maijan luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta on rauhallinen; taivas pilvetön. Hiljaa nousee kalpea kuu öiselle\nradalleen. Ummetlampi on rasvatyyni. Vanhat hongat sen rannalla\nseisovat vakavina; vanhat koivut eivät liikahuta ainoatakaan lehteä.\n\nSiinä lepää puiden varjostamana noidan mökki. Ovi on auki: syyskesän\nlempeä ilma pääsee vapaasti tuulehduttamaan vanhan Maijan asuntoa. Ei\nsieltä nyt kirouksia kuulu. Värisevä ääni veisaa virttä virsikirjasta.\nSilloin lähestyy kaksi henkilöä. He kulkevat hiljaa. He seisahtuvat\nmökin edustalle. He eroittavat virren sanoja:\n\n    \"Siis omas ota huomahas.\n    En joukkoo julman pelkää taas.\"\n\nHe astuvat sisään. Veisuu taukoo. Vuoteen vieressä istuu Mörkö-Maija.\n\nHölöpän Matin-Miina, Samulin tytär, on käynyt pastoria noutamassa.\nMaija on lähettänyt hänet pappilaan, ja nyt ovat he tulleet, noutaja\npastorin kanssa.\n\nNoita on taistelussaan oman pelkonsa kanssa päässyt voitolle.\n\nMökissä vallitsee hämärä, joka pimeydeksi on muuttumaisillaan. Miina\nkokoo risuja takkaan, ja nyt valaisee vireä tuli pienen huoneen. Siinä\nei ole mitään, joka muistuttaisi asujan entisestä elinkeinosta. Maija\non hävittänyt ne kaikki. Köyhyyttä, kurjuutta, jos minne katsoo.\nRyysyisellä vuoteella makaa vanha mies, jonka sammumaisillaan olevat\nsilmät ilmaisevat, että tässä on kuolema kohta tekevä tehtävänsä.\n\nSamuli oli sairastunut, kun hän pankolla istui, Maijan sanojen viedessä\nhänen ajatuksensa menneisiin aikoihin. Hän huononi huononemistaan.\nMaija antoi hänelle oman vuoteensa.\n\nJa tämän vuoteen vieressä istuu nyt pastori ja Maija; taempana takan\nvieressä Samulin tytär, raajarikko lapsi sylissään.\n\nMitä siinä puhutaan, ei ole meidän vaikea arvata. Heikolla, murtuneella\näänellä, joka ilmaisee, että syvät, todellista katumusta osoittavat\nsanat tulevat sydämestä, tekee siinä Samuli synnintunnustuksensa. Ja\npaljon on hänellä tunnustettavaa. Hän on tehnyt kauhean paljon pahaa --\nniinkuin jo kuulimme hänen Maijalle sanovan. Hän on nyt viimeinkin\nherännyt näkemään oikeassa valossa kuluneen elämänsä. Se masentaa\nhäntä. Hän on epäilyksissään. Maija, jonka lempi ja kehoitus on\njyskyttänyt hänen vanhaa, paatunutta sydäntään, vuodattaa kyyneleitä,\nkun kuulee sielunpaimenen vakavia, lohduttavia ja opettavia sanoja.\nEukko ei vielä ole päässyt purkamaan, mikä hänen sydäntänsä rasittaa,\nmutta pastorin puheen pitää hän ihan itsellensä sanottuna, neuvot,\nmihin murheellisinkin saa kääntyä rauhaa saadakseen, itsellensä\nlausuttuina. Ja kun hänen vuoronsa vihdoin tulee, kun hän on uskonut\nelämänsä salaisuudet opettajallensa, kun hän tuntee, näkee ja kuulee,\nettei hän ole ijankaikkisesti hyljätty, että hänkin vielä voi armoa\nsaada -- mikä ihmeellinen muutos tapahtuukaan hänen sielussansa! Hänen\npitkän elämänsä vaiheet, hänen luultu mahtinsa, hänen kamalat\nkirouksensa, kaikki hänen tekonsa hamasta hänen elämänsä aamusta asti\n-- kuinka mustina, kuinka kauheina astuvatkaan ne hänen eteensä! Hän\nnäkee, hän tuntee, että hänen elämänsä on ollut valhetta; mutta --\nhänen sydämensä avautuu samalla ijankaikkiselle totuudelle. --\n\nYötä oli kulunut paljon, ennenkuin pastori vihdoin, syvästi\nliikutettuna, jätti vanhukset, sanoen seuraavana päivänä palaavansa\nheidän luokseen rippineuvot mukanaan. Kuinka tämä lupaus ilahutti\nMaijaa. Niinkuin kerta ennenkin, kun hän ja Samuli vallesmannissa\npalvelivat, saisi hän nuoruutensa lemmityn kanssa tulla Herran\nsakramentista osalliseksi! Hän koetti saada tätä iloaan Samuliinkin\ntarttumaan, mutta synkkänä pysyi vanhan miehen mieli; sitä poltti ja\nkauhistutti ajatus, mitä varten hän oli Maijan luo tullut. Hän ei\nsaanut tältä ajatukselta rauhaa. --\n\nPastorin ei tarvinnut kumminkaan palata vanhusten luo, niinkuin hän oli\nluvannut. Jo aikaisin seuraavana aamuna astui Maija hänen kamariinsa,\ntuoden sanoman, että Samulin maallinen vaellus oli päättynyt. Ja\nääneensä itkien kertoi hän: \"Juuri kun aurinko alkoi nousta, puristi\nhän minun kättäni, ja sanoi: 'Kiitos. Maija ... kaikista!' ja siihen\nhän nukkui. Hän ei saanut jäädä minun mökkiini asumaan. Nyt ei minulla\nole enää mitään maailmassa...\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme kuukautta Samulin kuoleman jälkeen sai Maijakin laskea päänsä\nviimeiseen lepoon. Hölöpän Matin-Miina, jonka hän mökkiinsä oli\nottanut, hoiti häntä hänen sairastaessaan. Sillä välin palasi Mattikin\nkuritushuoneesta. Hän oli alussa hyvin vihoissaan siitä, että Miina oli\nMaijan luona asuntoa. Mutta -- paremman kodin puutteessa jäi hän sinne\nitsekin, \"kunnes ehtisi oikean kodin saada.\" Lienee se ollut Jumalan\nsallimus, sillä sama \"noita\", joka oli ollut välikappaleena apen\nherätykseen, tuli myöskin välikappaleeksi vävyn kääntymiseen. Se oli\nhänen elämänsä työ.\n\nTuomiot ovat monellaiset tässä maailmassa.\n\nMitään hyvää eivät pitäjäläiset tahtoneet ottaa uskoaksensa Maijasta;\neikä Koskelan emäntä saanut eläissään päästänsä, että heidän\n\"onnettomuutensa\" olivat Mörkö-Maijan nostamia. Turhaan koetti\npastori hänelle osoittaa, että niihin oli syynä -- hänen _paha\nomatuntonsa_. -- \"Entäs paholainen pankolla?\" kysyi emäntä. Hän eli\nja kuoli siinä uskossa, että hän oli semmoisen Maijan mökissä nähnyt.\nJa muistona tuosta \"onnettomasta aamusta\" pysyivät alati hänen\nmielessään Maijan sanat: \"Muistat minua huomenna, ja joka päivällä on\nhuomisensa aina viimeiseen asti.\"\n\n\n\n\nHänen kostonsa.\n\n\nOli ihana ilta -- Heinäkuun lauantain ilta. Pyhäkellot olivat soineet.\nAurinko laskeusi pilvettömällä taivaalla. Kaikkialla luonnossa vallitsi\nrauha, tuollainen hiljainen, juhlallinen rauha, joka niin omituisesti,\nviihdyttävästi vaikuttaa ihmisen mieleen. Ei liikkunut haavankaan\nlehti; ei kuulunut pienintäkään ääntä. Hiljaisuutta, hiljaisuutta\nkaikkialla. Tuollainen hiljaisuus -- kuinka juhlallinen onkaan se\nluonnon suuressa temppelissä!\n\nMe tulimme kirkkomaalta. Siellä oli vanha haudankaivaja vasta-ikään\navannut uuden haudan. Syvään kuoppaan, joka huomenna oli saapa\nasukkaansa, oli aurinko luonut väreileviä säteitään, elämä silmäyksen\nkuoleman yöhön. Hautaan oli vanha, harmaahapsinen, elämän taisteluissa\nhaaksirikkoon mennyt nainen laskettava ylösnousemisen suurta päivää\nodottamaan.\n\nOlin kirkkomaalla kysynyt haudankaivajalta, tiesikö hän, kenelle hän\nviimeisen majan valmisti, tunsiko hän häntä. \"Tiedän\", oli hän\nvastannut. \"Tunsin hänen, tunsin onnettoman Rannan Mantan.\" Sitten emme\nsiellä mitään puhuneet sen enempää. Semmoinen oli haudankaivaja-vanhus:\nhän ei aina ollut kertomatuulella. Mutta kun maantielle tulimme ja hän\nhuolellisesti oli sulkenut kirkkomaan veräjän, sanoi hän: \"Rannan Manta\non viimeinkin päässyt lepoon!\"\n\nPuhe keskeytyi taasen. Minä seurasin vanhusta hänen likellä olevaan\nkotiinsa.\n\nKun vähän aikaa olimme hänen matalan mökkinsä rappusilla istuneet,\nkohotti ukko päänsä. \"Niin, niin\", kertasi hän hiljaa. \"Manta on\npäässyt lepoon!\"\n\n\"Oli aika\", jatkoi hän sitten, vähän aikaa vaiti oltuaan, \"oli aika,\njolloin hänkin oli nuori. Siitä on jo hyvin kauan. Enemmän kuin\nkuusikymmentä vuotta oli siitä kulunut, kun viime kerran kuulin hänen\nheleää nauruansa, kun viime kerran näin hänet kukoistuksessaan...\nPäivät kuluvat, vuodet vierivät. Rannan Manta on nyt -- haudan.\n\n\"Hän oli kaunis. Ihastuksekseen häntä kaikki katselivat: ihastuksenaan\nhäntä pitivät nuoret ja vanhat, saati me, joiden sydämet olivat siinä\nijässä, jolloin kauneudella on erityinen lumousvoimansa. Hän oli\nkaunis! Puhtaampaa loistetta ei ole naisen silmistä lentänyt kuin\nhänen; ja tuo puhtauden loiste -- minkä sanomattoman sulouden antoikaan\nse koko hänen olennolleen! Hänen ruusuiset poskensa, hänen korkea,\nkirkas otsansa, hänen sysimustat, pitkät kiharansa, hänen suora,\nsolakka vartalonsa...!\n\n\"Kun hän rippikoulusta pääsi, liehuivat seudun nuoret pojat hänen\nympärillään kuin perhoset kesällä kauniin kukan. Vastustamattomalta\nnäytti se lumousvoima, jolla hän heitä luoksensa veti. Ja kumminkaan ei\nhän tehnyt mitään sen tähden. Hän oli luonnon lapsi, avomielinen ja\nsuora. Teeskentelyä ei hänessä tavattu; ylpeyttä, joka niin\npian sokaisee kauneudesta kiitetyn, ei rahtuakaan. Mutta hyvä,\nhelläsydäminen kaikkia kohtaan hän oli, uhrautuvainen ja ystävällinen.\nOlisitte nähneet hänet niityllä, kun hän apuansa tarjosi kartanon\nköyhälle ruoti-ukolle, joka heinätaakkansa alle oli nääntyä -- kuinka\nsiinä kartanon nuoret miehet kilvan kiirehtivät ukon taakkaa kantamaan!\nRannan Manta voitti yhdellä ainoalla sanalla, yhdellä ainoalla\nsilmäyksellä, mitä eivät muut olisi saaneet aikaan hartaimmilla\nrukouksillaan.\n\n\"Mutta hänellä oli yksi vika, ja se semmoinen, jota moni ihminen ei\nantaisi taivaan enkelillekään anteeksi. Hän oli köyhä. Rannan Manta oli\nKortelan kartanon torpparin tytär. Kuulin sanottavan, että hänen oikea\npaikkansa olisi ollut ruhtinaallisessa hovissa, mutta -- Luoja oli\nhänet asettanut asemaan, jossa rikkaus ja ylhäisyys ei ole ihmisen\narvoa määräämässä. Hänen kauneutensa, hänen ulkonainen esiintymisensä,\nhänen sielunsa jalot ominaisuudet -- ne olivat kumminkin sitä laatua,\nettä hyvin moni ei tullut ajatelleeksikaan tätä vikaa, kun hänet\nnäkivät. Mutta niin eivät kaikki. Niitä oli, joiden silmissä Rannan\nManta oli kaunis kukka, joka, koska se kasvoi autiolla maalla suojatta\nja hoidotta, oli kenenkä tahansa taitettava.\n\n\"Kortela oli alkuaan ollut herraskartano. Sen silloinen omistaja --\nSaita-Pietariksi häntä yleisesti sanottiin -- oli kumminkin\ntalonpoikaista sukua. Sattuvasti keksii kansa nimiä. Saita-Pietari oli\nKortelan ostanut polkuhinnasta; se oli silloin peräti rappiolla.\nSaita-Pietari ymmärsi sen arvon. Hänen hallussaan siitä tuli tila,\njonka omistaminen monessa seudun säätyläisessäkin herätti kateutta,\nolletikin kun useimmat heistä -- puhumattakaan talonpojista -- olivat\nkokonaan Pietarin käsissä. Saita-Pietari -- se nimi soveltui\nomistajallensa. Itse oli hän ja hänen omaisensa aamusta iltaan\nensimäisiä työssä. Siinä tietysti ei mitään pahaa; päinvastoin. Mutta\nkun pohjana ja alkulähteenä tähän oli itaruus -- niin suuri, että se\nkadehti kuivaa leipäkannikkaakin, jonka köyhä työmies hänen pöydässään\nsöi, niin eipä juuri ystävällisillä silmillä isäntää katsottu. Kovemmin\nrasitettuja alustalaisia kuin Kortelan ei löytynyt koko Suomessa siihen\naikaan -- siitä olen varma. Rannankin asukkaat sitä kyllä olivat\nsaaneet kokea. Neljä päivää viikossa tuli Kesäkuun 15 päivästä Lokakuun\n1 päivään Rannan Jaskan työskennellä Kortelassa, talvella kaksi --\npuhumattakaan muista veroista; ja Rannan torppa oli kumminkin\ntiluksiltaan peräti vähäinen ja huono -- huonoin koko Kortelan\nläänissä. Ei siinä Manta, köyhän Jaskan ainoa lapsi, herkuin kasvanut.\nMutta hän kasvoi kumminkin, ja kun hän oli kahdeksannentoista vuotensa\ntäyttänyt, suvaitsi Saita-Pietari, että hän isänsä sijassa sai Rannan\npäivätöitä suorittaa. Tyttö oli hänestä reippaampi kuin isä.\n\n\"Siitä se alkoi juttu, joka ihmis-elämässä on niin tavallinen ja --\nniin surkea. Saita-Pietarin vanhin poika tuli kiireestä kantapäähän\nisäänsä; toinen, isänsä kaima, Pietari hänkin, ei sanottavasti. Pekka,\njoksi häntä sanottiin, oli monessa suhteessa isänsä vastakohta. Kun\nhartiakkaan, suoravartaloisen, avosilmäisen, punaposkisen ja reippaan\nnuorukaisen näki pienen, kuihtuneen, laihan, ohuthuulisen, harmaa- ja\nkylmäsilmäisen isän vieressä, ei olisi heitä pojaksi ja isäksi osannut\naavistaa. Ja yhtä suuri eroitus näkyi olevan heidän luonteessaan, jos\neroitusta on olemassa iloisuuden ja synkkyyden välillä. Yhdessä vain\nmuistutti poika isäänsä. Pekka näkyi ainakin jossain määrässä perineen\nisän taipumuksen -- rahaan. Mutta sinä aikana, josta nyt puhumme, ei\ntuo tullut suuresti näkyviin, ainakaan ei alussa.\n\n\"Kukan silmä aukeaa, kun sen aika on tullut. Samoin nuoren tytön sydän.\nSe aukeaa tunteille, jotka ovat sille yhtä ihania, kuin vasta\nauenneelle kukalle auringon ensi säteet. Jos Manta oli seudun kaikista\nneitosista kaunein ja suloisin, niin voitti Pekka ikäisensä nuorukaiset\nreippaudellaan. Kummako, että jo kauan ennen kuin itse sitä\ntiesivätkään, nämä kaksi olivat toisiinsa mieltyneet. Itänyt siemen\nkasvaa ja -- eräänä iltana selvisi nuorille, mitä laatua tämä heidän\ntaipumuksensa oli. Ensimäinen lemmen auringonsäde loisti heidän\nsydämiinsä.\n\n\"He olivat silloin vielä nuoria. Rakkaus oli heidän elämänsä. He eivät\ntarvinneet muuta kuin nähdä toisiansa. Minkä viehätyksen antoivatkaan\nsydämen suloiset, ihanat tunteet Rannan ruusulle! Kuinka kirkkaasti\nloistivat hänen silmänsä! Ja Pekka -- kuinka reippaasti ja iloisesti\nteki hän työtä lemmittynsä vieressä pellolla, kuinka herttaisia\nsilmäyksiä lähetti hän hänelle! Se aika, jota he nyt elivät, jona ei\nkukaan muu tietänyt mitään heidän suloisesta salaisuudestaan -- se oli\nonnellisin heidän elämässään; mutta se aika -- kuinka lyhyt oli se!\n\n\"Tuli sitten aika, jolloin he rupesivat puhumaan tulevaisuudestaan.\nMutta siitäpä tuijotti heitä vastaan pelättävänä aaveena kirkkaan\ntaivaan keskeltä Kortelan isännän kylmä silmä. Mitä sanoi hän? Manta\nvapisi sitä ajatellessaan. Hänen sydämensä vetäysi kokoon kuin kukka\nyön tullessa. 'Hän ei ikinä siunaa meitä!' huokasi neitonen hiljaa.\n'Jaskan tyttö ei kelpaa hänen miniäkseen.' Ja hänen suurissa,\najattelevissa ja lempeissä silmissään välkkyi kirkkaita kyyneliä. Mutta\nPekka lohdutti häntä. Hän luotti rakkautensa voimaan, jos isä ensi\nalussa olisikin heidän liittoansa vastaan; hän luotti miehuutensa\nvoimaan, joka kykenisi valmistamaan uuden kodin nuorelle lemmitylleen\n-- jos siksi tulisi. Kaikki, kaikki antaisi hän alttiiksi Mantansa\nvoittaakseen. Ja tyttö uskoi häntä. Sitä uskoo niin mielellään, jota\ntoivoo. Ja kun hän katsoi Pekan silmiin, oli niissä jotakin, joka sai\nhänet varmaksi niiden vakuutusten todellisuudesta. Mutta -- ainoastaan\nsilloin, kun hän niihin katsoi.\n\n\"Ei tietänyt kumpikaan heistä vielä silloin, että oli olemassa yksi,\njonka tarkka vainu jo aikoja oli saanut vihiä heidän lemmestään, ei,\nettä Kortelan isännän harmaat, kylmät silmät jo olivat päässeet\ntirkistelemään sen verhon taakse, joka salasi heidän tunteensa. Mutta\nhän ei ollut siitä millänsäkään; hän hymyili vain. Ja eräänä päivänä,\nkun hän huomasi, että Pekka aikoi ottaa asiansa puheeksi, sanoi hän\näkkiä:\n\n\"'Olen miettinyt tulevaisuuttasi. Ruissalon rusthollarin tyttö ja ainoa\nlapsi päälliseksi olisi hyvin sopiva minulle miniäksi; vai mitä\narvelet? Teitä täällä Kortelassa on kaksi poikaa, ja vaikka Kortela\nonkin hyvä talo ja minä aina vähin olen saanut kokoon muutakin, niin ei\nsiitä kovin suuria riitä kunkin osalle. Ruissalon rustholli lisäksi, se\nsinusta kerrassaan tekisi miehen, Pekka! -- Rakasta sinä vain ketä\nhaluat', lisäsi hän koettaen nauraa, 'mutta nai rusthollarin tytär!' Ja\nsen sanottuaan lähti hän ja jätti Pekan miettimään asiaa.\n\n\"Pekka seisoi siinä vähän ällistyneenä. Siihenkö se päättyikin, hänen\naiottu tunnustuksensa? Ja hänkö vaihtaisi Mantansa Ruissalon Selmaan...\nEi tässä maailmassa!\n\n\"Mutta miten hän siinä mietti, tuli hän ajatuksissaan -- itse sitä\ntietämättänsä -- verranneeksi Rannan Jaskan kurjaa navettaa, jossa hän\nviime kevännä oli nähnyt yhden ainoan lamaantuneen lehmän pureskelevan\nsammalia, Ruissalon muhkeaan kivinavettaan, jossa kuudettakymmentä\nkytkyessään ammui. Tosin pilkoitti tuon kurjan navetan ovelta kaksi\nlempeää, kirkasta silmää, mutta ... eipä Ruissalon Selmakaan niin\nrumalta näyttänyt kävellessään siivilä kädessään suuren maitosaavinsa\nluo. -- Pekka seisoi siinä tuota ajatellen vähän aikaa, kunnes hän oli\nnäkevinänsä Mantan silmät kyynelissä, ja niiden nuhtelevan katseen\ntieltä katosi taas Ruissalon rikkaus.\n\n\"Saita-Pietari tunsi poikansa paremmin kuin tämä tunsi itsensä. Hän\ntiesi, että Pekka oli lujaluontoinen, jonka kanssa ei ollut hyvä ruveta\npainiskelemaan; mutta hän tiesi myös, mitä Pekka varallisuudesta ja\narvollisuudesta ajattelisi, kun hän kerran saataisiin näitä asioita\noikein ajattelemaan. Saita-Pietari oli tutkinut ihmisiä; ja näitä\ntutkimuksiaan käyttämällä oli hän usein ennenkin voittanut, mitä toinen\nhäntä viisaampi kentiesi ei olisi voittanut. Hän tahtoi pojassa\nherättää sitä mammonan jumaloimista, joka häntä itseään kaikessa\nohjasi, varmana kun oli siitä, että jos tämä hänelle onnistuisi, hän\nsamalla olisi estänyt avioliiton, joka hänen mielestään oli niin\njärjetön, ettei sillä kannattanut muuta kuin nauraa. Hän otti silloin\ntällöin puheeksi Ruissalon rusthollin, siten kylvääkseen yhä edelleen\nomanmieleisiään siemeniä pojan mieleen. Hän tiesi myös, että veljesten\nväli, vanhemman ja Pekan, ei ollut hyvä, ja senkin tiedon ymmärsi hän\ntarkoitukseensa käyttää. Kun hän eräänä päivänä oli molempain poikainsa\nkuullen kauan aikaa kiittänyt Ruissalon rusthollarin rikkauksia,\nsanoi hän äkkiä: 'Siinä olisi jotakin teille. Jos minä olisin nuori,\nniin kyllä tietäisin, mitä tekisin. Aukustilla tosin tulee olemaan\netu-oikeus Kortelaan minun jälkeeni, hän kun on vanhin; mutta eipä\nolisi hullumpaa, jos hänellä olisi naapuriseurakunnassakin vähän\nsanomista.' -- Siinä oli syötti, joka veti puoleensa. Vanhempi veli\ntarttui siihen paikalla. Ja isä hymyili itsekseen, kun näki, minkä\nvaikutuksen tämä Pekassa teki. Sitä eivät enää Mantan kyyneleet voineet\nhuuhtoa pois. Saita-Pietari oli varma voitostaan. Hän tiesi myös, mitä\nrusthollari asiasta ajatteli; hän oli sitäkin salaa tiedustellut.\nKaikki kävisi niinkuin hän oli aprikoinut. Pekasta tulisi Ruissalon\nisäntä.\n\n\"Ihminen tuumaa, laskee ja päättää. Se käy hyvin päinsä; mutta --\nlopussa kiitos? Ei tiennyt Saita-Pietari parka, mitä voimia hän\nvehkeillään ja salaisilla juonillaan oli pannut liikkeelle. Hän kyllä\nkoetti ajatella pitkälle, ja pitkälle hän ajattelikin; mutta oli\nolemassa vaikuttajia, joita hän ei ymmärtänyt lukuun ottaa. Helppo on\ntulta sytyttää, mutta vallalle päässyttä tulta ei ole enää niinkään\nhyvä saada sammumaan. Usein tekee se tuhoja, joita ei sytyttäjä ole\nosannut aavistaakaan.\n\n\"Pekan sydämeen oli tuollainen tuli sytytetty. Mutta kauan kyti se,\nkauan poltti se, ennenkuin se valloilleen pääsi.\n\n\"Rakkaus on tarkkasilmäinen. Manta huomasi pian, että hänen lempensä\noli saanut kilpailian; hän huomasi myös, mitä laatua tämä kilpailia\noli. Hän näki, että se aarre, jonka hänen nuori, rikas sydämensä\nsalasi, päivä päivältä kadotti arvoansa sen rikkauden rinnalla, jota\nmaallinen tavara tarjosi. Ja kun hän eräänä iltana kuuli veljesten\nriidellen keskustelevan Ruissalon rusthollista, niin tiesi hän\nkohtalonsa. Kuinka se häneen koski, mitä tuo tieto sai hänet kärsimään,\nsitä ei hän ainoallekaan ihmiselle ilmaissut; hän salasi\nonnettomuutensa, samaten kuin hän oli salannut onnensa. Mutta hänen\nsilmiensä tuli sammui; nuo kauniit, sydämen jaloutta ja puhtautta\npuhuvat silmät muuttuivat kuolleiksi, välinpitämättömiksi, ja ruusut\nniiden vieressä hänen poskillansa kuihtuivat. Kadonnut, ainiaaksi\nkadonnut oli se suloinen viehätys, joka lumoovana oli häntä ympäröinyt.\nSiinä oli jäljellä vain varsi, jonka kukka oli lakastunut. Hän ei\nsanallakaan ilmaissut Pekalle, mitä hän tunsi; hän kuunteli hänen\npuhettaan, niinkuin ennenkin, vaikka hän näki, miten aste asteelta\nahneus valtasi sen sydämen, johon hän oli luottanut enemmän kuin\nJumalaan. Hän torjui vain pois puolestaan Pekan hyväilemiset, ja eräänä\npäivänä sanoi hän huomanneensa, että hän oli pettynyt, kun luuli\nPekasta pitävänsä.\n\n\"Pekka katsoi häneen hämmästyneenä. Rakkauden tuli valtasi hänet\nviimeisen kerran; oli kuin olisi hän nähnyt, minkä aarteen hän oli\nkadottamaisillaan. Mutta -- siinä tuli kaukaa isä ja Aukusti, vihattu\nveli; he keskustelivat jotakin, ja Aukusti hymyili ja viittasi\nkädellään Ruissaloa kohti. Silloin -- silloin pääsi isän virittämä tuli\nvalloilleen. Pekan katse muuttui, ja siinä, itsekään oikein tietämättä,\nmitä hän puhui, sanoi hän jotakin, joka hänenkin puolestaan ilmaisi,\nmitä Manta vastikään oli ilmaissut. Kun sitten Manta, vaaleana kuin\nsydäntalvena lumi, hänelle kätensä jäähyväisiksi, ikuisiksi\njäähyväisiksi tarjosi, taisteli hän vähän oman itsensä kanssa, mutta --\nsilmäys lähenevään isään ja veljeen, ja -- hän puristi tarjottua kättä.\nHän oli mielestänsä päässyt helpolla; hän oli jonkinmoisella pelolla\najatellut tätä hetkeä, ja nyt -- kuinka tyhjältä, sanomattoman tyhjältä\ntuntuikaan hänestä koko maailma, kun hän näki Mantan hiljaisilla, mutta\nvakavilla askelilla etenevän ja vihdoin katoovan viidakon taakse. Siinä\ntarvittiin todella isän läsnäolo ja viha veljeä kohtaan estämään häntä\njuoksemasta tytön jälkeen, purkamasta äskeisen kylmän valheellisen\ntunnustuksensa.\n\n\"Ei tiennyt kukaan, minkä uhrin Manta oli tehnyt, kun hän\nvapaaehtoisesti luopui rakkaudestaan ja kielsi sen, joka oli hänen\nelämänsä. Taistelua oli siinä ollut. Mutta tuosta taistelusta ei\ntiennyt kukaan muu kuin hänen särjetty sydämensä. Manta parka osasi\nnähdä asiat semmoisina kuin ne olivat; ja kun hänelle selvisi, että\nkaikki hänen onnellisuutensa suloiset unelmat olivat olleet houreita,\njotka eivät koskaan tulisi toteutumaan, silloin tiesi hän, mitä hänen\ntuli tehdä. Köyhän torpparin tytär oli yksi niitä aniharvoja, joita\neivät intohimot saa pyörteeseensä temmatuksi. Onneton tyttö olisi\nkernaasti siirtynyt kauas pois seudusta, jossa kaikki muistutti häntä\nsiitä, mitä hän oli kadottanut; mutta hänen oli mahdotonta jättää\nkivuloista isäänsä. Velvollisuudentunto pakoitti hänet jäämään,\npakoitti hänet, niinkuin ennenkin, suorittamaan Kortelaan isän\npäivätyöt. Mantan ja Pekan muuttuneista olosuhteista ei tiennyt kukaan\nmuu kuin viimeksimainittu, ja tältä sokaisi viha veljeä vastaan silmät;\nSaita-Pietari aavisti asian ja iloitsi siitä itsekseen, enempää sitä\najattelematta.\n\n\"Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Manta eli -- elotonta elämää. Hän\nvältti, missä suinkin voi, Pekan läheisyyttä. Mutta hänen silmänsä\nseurasivat sittenkin kaikkia Pekan tekoja. Hän näki, mitä eivät muut\nniin selvään nähneet, -- vihan päivä päivältä kasvavan veljesten\nvälillä; hän tiesi vihan syyn, mutta hän aavisti, että tämän syy vain\noli näennäinen, että sen juuret kävivät paljon syvemmälle. Hän oli\nkuullut veljesten suusta sanoja, jotka häntä kauhistuttivat; ja pari\nkertaa oli hän uskaltanut puhua Pekan kanssa siitä, uskaltanut\nrukoillen varoittaa häntä. Kiitokseksi oli hän saanut kovia sanoja,\nsaanut kuulla, että -- hän piti Aukustin puolta.\n\n\"Sillä välin oli Kortelan isäntä käynyt toimiin, jotka tähtäsivät\nRuissalon rusthollin voittamista joko Aukustille tahi Pekalle. Tuo ei\nenää ollut mikään salaisuus, yhtä vähän kuin se, että Saita-Pietari\nmieluummin soi Ruissalon vanhimmalle pojalleen, joka enemmän tuli\nisäänsä ja joka kerran oli saapa Kortelan. Isä kyllä tiesi, mitä Pekka\ntästä kaikesta ajatteli, tiesi, mimmoinen veljesten väli oli, ja koetti\nparastansa saadakseen sammumaan tulen, jonka hän itse oli sytyttänyt.\nOi, hän ei tullut ajatelleeksi, että tämä tuli jo oli kulovalkeana\nhävittänyt nuoremman pojan jaloimmat tunteet, että se yhä edelleen\nhänessä raivosi ja ettei mikään maallinen voima sitä enää saanut\nsammumaan. Eräänä kesäkuun iltamyöhänä näki Manta, joka muiden\nlähdettyä oli jäänyt Kortelan perunavainiolle rikkaruohoja kitkemään,\nPekan ryntäävän talon pihalta ja kiireesti rientävän -- 'Ruissaloon!'\noli onneton tyttö kuulevinaan vienon iltatuulen kuiskaavan. Hänen\nsydämensä vetäysi kokoon, ja hänestä oli kuin olisi maa auennut\nnielläksensä hänet. Hän istuutui pyörtänölle ja painoi kätensä tuota\nainian levotonta sydäntänsä vastaan. Äkkiä herätti hänet synkistä\najatuksista veräjän narina. Hän näki Aukustin ajavan Pekan jälkeen. Hän\nhypähti ylös. Himmeästi tunsi hän, että veljesten välillä jotakin oli\ntapahtunut, ja sanomaton tuska valtasi hänet. Tietämättä, mitä teki,\nlähti hänkin kulkemaan samaa tietä, jota veljekset olivat menneet.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mikä se oli, joka Kainista teki veljensurmaajan? Pyhä kirja antaa\nmeille siihen vastauksen muutamilla sanoilla. Mutta jos otamme noita\nsanoja likemmin tutkiaksemme, astuu niistä eteemme sarja kohtauksia,\njotka luonnollisessa järjestyksessä toinen toistaan seuraavat -- aina\nmurhan hetkeen saakka. Viha -- mitä onkaan se aikaansaanut maailmassa!\n\n\"Hankkikaa itsellenne luettavaksi R----n käräjäkunnan pöytäkirjat\nvälikäräjiltä Heinäkuussa 18-- sekä seuraavilta syys- ja\ntalvikäräjiltä! Niissäkin kerrotaan eräästä veljenmurhasta.\n\n\"Ennenkuin välikäräjien istunnot alkoivat, veti käräjätuvassa vanha,\npieni, laiha mies yleistä huomiota puoleensa. Hän kulki levottomana\nedestakaisin. Hän näytti olevan syvimmän epäilyksen vallassa. Kaikki\nväistivät häntä, mutta kaikkien kasvot olivat häneen käännetyt. Hänen\npienistä, harmaista silmistänsä lensi leimuja, jotka näkyivät tahtovan\ntunkeutua jokaisen sisimpään. Kun asia otettiin esille, vietiin hän\ntuomarin käskystä väkisin ulos, ja siinä silloin kuiskasi moni: 'nyt ei\nole Saita-Pietarin hyvä olla.' Häntä ei näkynyt kukaan säälivän, ja\nkumminkin oli hänen vanhin poikansa murhattu ja hänen toinen\npoikansa syytetty veljensä murhasta.\n\n\"Pekka tuotiin sisälle. Hän oli raudoissa. Jääkovaksi oli hänen\nkatseensa käynyt, uhkaavaksi hänen silmänsä. Hän kielsi kiven kovaan\nsyyllisyytensä. Missä hän oli ollut tuona yönä, jona Aukusti, hänen\nveljensä, sai puukon iskusta surmansa, se ei muka koskenut ketään.\nTodistajia kun kuulusteltiin, kuunteli hän tarkkaan. Kun isä,\nSaita-Pietari, tuotiin sisään valatta kuulusteltavaksi ja siinä otti\nmaan ja taivaan poikansa syyttömyyden todistajaksi, katsahti syytetty\nvihaisesti häneen. Kuulustelua kesti kauan, mutta ei kenelläkään ollut\nmitään tärkeämpää esiintuoda. Useat kyllä tiesivät kertoa, että\nveljesten väli oli ollut kireä ja -- varsinkin viimeaikoina --\nriitainen, mutta -- siinäpä kaikki. Kortelan palkolliset olivat nähneet\nmurhatun valjastavan hevosensa ja lähtevän -- mihin, sitä he eivät\ntienneet. Pekkaa he eivät olleet nähneet päivällisistä saakka, jolloin\nhän ja isä olivat lähteneet kesantopellolta ja keskustelleet jotakin,\njota eivät todistajat kuulleet. Oliko Pekka ollut kotona vai poissa\nmurhayönä, sitä he eivät voineet sanoa.\n\n\"Todistajiksi haastetuista kaivattiin välikäräjissä vain yhtä -- Rannan\nMantaa. Kun Pekka kuuli hänen nimeänsä huudettavan, vaaleni hän, koko\nhänen ruumiinsa värisi ja raudat helisivät. Tämä herätti suurta\nhuomiota, mutta vielä suurempaa se, ettei Manta tullut esille, että hän\n-- kuten oikeudessa ilmoitettiin -- jo pari päivää haasteen jälkeen oli\nkadonnut, kenenkään tietämättä mihin. Siihen päättyivät välikäräjät.\nAsia lykättiin syyskäräjiin, joihin virallisen syyttäjän tulisi haastaa\nuusia todistajia ja ennen kaikkia Rannan Manta. Syyskäräjissä kyllä oli\nuusia todistajia, mutta nämä eivät tienneet enempää kuin edelliset, ja\nRannan Manta oli yhäti kateissa. Turhaan oli häntä lähitienoilta\ntiedusteltu, turhaan Jaskaa, hänen isäänsä, kovalle pantu. Yleisesti\nkerrottiin, että Mantakin oli murhattu, hän kun tiesi asioita, jotka\nmuka paikalla olisivat langettaneet Pekan. Metsistä ja vesistä\netsittiin kadonnutta. Turha vaiva; hän oli kuin maan päältä\npoistunut. --\n\n\"Mutta samana päivänä, jona talvikäräjät alkoivat, levisi äkkiä huhu,\nettä hän oli tullut kotiinsa. Sitä ei kumminkaan kukaan uskonut. Oikeus\nryhtyi toimiinsa, ja Aukusti Kortelan murha-asia otettiin ensinnä\nesille. Pekka tuotiin oikeussaliin. Hän oli kalpeampi kuin syksyllä;\nvankeus kai oli sen aikaansaanut. Mutta yhtä ynseä oli hän kuin ennen;\nyhä uhkaavat olivat hänen silmänsä. Hän kielsi yhä tietävänsä mitään\nveljensä surmasta ja vaati, että hän julistettaisiin vapaaksi, 'koska\nei mitään häntä vastaan ollut tullut ilmi.' Silloin huudettiin taas\nRannan Mantaa todistajaksi. Pekka heitti välinpitämättömän silmäyksen\noveen päin. Mutta tällä kertaa se aukeni, ja sisään astui horjuvin\naskelin pitkä, kuihtunut nainen.\n\n\"'Hänkö tuossa, Manta?' huudahtivat puoliääneen hämmästyksestä ne,\njotka olivat tunteneet Rannan ruusun hänen kauneutensa päivinä. Kuinka\nhän oli muuttunut! Nuoruuden viehätyksestä ei hänessä näkynyt enää\njälkiäkään. Hänen silmiänsä verhosi omituinen sumu, ja kalman kalpeat\nolivat hänen kasvonsa. Ihmisrauniona seisoi hän siinä, herättäen\nkaikissa mitä syvintä sääliä. -- Silloin helähtivät äkkiä raudat, ja\nsyyllinen, jota vastaan kauan kateissa ollut tyttö oli tullut\ntodistamaan, olisi varmaan vaipunut maahan, jolleivät likinnä seisovat\nolisi ehtineet häntä tukea. Häneen oli Mantan odottamaton esiintyminen\nvaikuttanut, mitä ei kukaan ollut osannut aavistaa. Koko hänen\nolentonsa oli silmänräpäyksessä muuttunut. Kun tuomarin käskystä\nhänelle tuoli tuotiin, katsahti Manta häneen -- vilahdukselta vain, ja\nhänen silmistään leimahti tuon omituisen sumun takaa salama, joka näkyi\nkokonaan masentavan syytetyn. Tuo silmäys -- mitä kaikkia sisälsikään\nse? Mutta ei ollut käräjätuvassa sen selittäjää. Todistajavalansa teki\nkalpea tyttö lujalla ja varmalla, mutta omituisen sointuvalla äänellä,\njoka kumminkin värähteli viimeiseltä ja päättyi syvään, tuskalliseen\nhuokaukseen. Hän oli nyt alkava todistuksensa. Hän alkoi, mutta alkua\npitemmälle hän ei päässyt. Hän ehti vain huutaa: 'Hän on viaton!'\nSitten tavoitteli hän käsillään pöytää, ikäänkuin etsien siitä tukea,\npurskahti kamalaan nauruun ja vaipui alas lattialle.\n\n\"Voitte arvata, minkä hämmästyksen tämä odottamaton tapaus sai aikaan.\nPekka kohousi, ikäänkuin olisi hän tahtonut kiiruhtaa vaipunutta\nauttamaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmänsä kosteat. Kun\nManta valansa teki, oli hän istunut peitellen käsillään kasvojansa.\n\n\"Oliko onnettoman tytön todistus todellinen, vai rankaisiko\nKaikkinäkevä häntä -- hänen valeestaan? Pitkään aikaan ei sitä\ntiedetty. Manta heräsi tosin tainnuksistaan, mutta -- järkensä oli hän\nmenettänyt; sitä ei hän enää saanut takaisin. Heikkomielisenä eli hän\npitkän loppuelämänsä.\n\n\"Pekan asia kulki oikeudesta oikeuteen. Vihdoin päättyi se. Syytetty\npääsi 'sitovien' todistusten puutteessa vapaaksi -- vastaisuuden varaan\njätettynä.\n\n\"Saita-Pietari ei silloin enää elänyt. Hän oli niittänyt kylvönsä\nhedelmän. Hän oli masentunut masentumistaan, joutunut vuoteen omaksi ja\nkuollut houraillessaan Ruissalon ja Kortelan yhdistämisestä.\n\n\"Pekka ei viihtynyt Kortelassa. Tuo 'vastaisuuden tuomio' ja yleinen\nmielipide, joka häntä piti veljensurmaajana, rasitti häntä. Hän myi\nlapsuutensa kodin ja muutti kauas pois seudusta, joka ensin oli\ntarjonnut hänelle onnea -- sitten kamalia muistoja.\n\n\"Mutta vielä kerran puhuttiin hänestä hänen kotipitäjässään.\nKuolinvuoteellaan -- niin kerrottiin -- oli hän tunnustanut, että hän\nRuissaloon vievän tien haarassa oli saavuttanut veljensä ja siinä\nmurhatun vieressä, murha-ase kädessään, seisonut kamalaa tekoansa\nkatsellen, kun Manta hänet yllätti...\n\n\"Manta oli siis tehnyt väärän valan, pelastaakseen kuolemantuomiosta\n_sen_, joka hänet oli hyljännyt. Se olisi siis ollut hänen\nkostonsa! Tuota on tavallisen ihmisjärjen vaikea käsittää. Mutta niitä\non maailmassa asioita paljon, joita ei ihmisjärki käsitä. Eihän edes\ntullut ilmi, missä Manta oli piilounut, kun häntä kaikkialta etsittiin,\nja miksi hän ei jo silloin esiintynyt tuomio-istuimen edessä.\n\n\"_Jos_ hän väärän valan teki, niin oli hänen rangaistuksensa\nkamala. Mielipuolisena ja _mykkänä_ kulki hän kuudettakymmentä\nvuotta talosta taloon kerjäten, -- hän, Rannan muinainen ihailtu\nruusu! _Jos_ hän väärän valan teki, niin olkoon Jumala hänelle\narmollinen, sillä varmaan teki hän sen -- rakkaudesta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli jo mailleen mennyt, kun vanhan haudankaivajan tyköä lähdin.\nKuljin kirkkomaan sivu. Kuinka hiljaista siellä! Maailman ilot ja surut\n-- hauta ne kaikki talletettavikseen ottaa, kunnes koittaa aamu, joka\nkaikki valkeuteen tuo!\n\n\n\n\nKirje haudasta.\n\n\nOlimme eräänä Kesäkuun iltana, vanha haudankaivaja ja minä,\nkeskustelleet yhtä ja toista erään pienen, \"Kirjeitä Helvetistä\"\nnimisen kirjan johdosta, joka, ellen erehdy, on tanskalaista alkuperää,\nmutta jonka ruotsinkielisenä käännöksenä olin lukenut. Kirjan omituinen\nnimi oli vetänyt huomioni puoleensa. Se oli, niinkuin ajatella\nsopiikin, kokonaan mielikuvituksen kyhäämä, eikä sillä ollut suurempaa\narvoa kuin muilla samallaisilla haaveellisilla, haudan toiselta\npuolelta aineensa ottaneilla mielikuvituksen tuotteilla. Vanha\nhaudankaivaja hymyili, kun hänelle kerroin kirjan sisällyksen, ja sanoi\nsitten: \"eipä hätää, jos kirjeitä voisimme vaihtaa vainajiemme kanssa!\nMutta tuskinpa vaan postilaitoksemme ikinä niin pitkälle kehittyy.\"\nSamassa poistui äkkiä hymy hänen huuliltaan; hän kävi vakavaksi, ja\nminä olin huomaavinani, että jokin muisto oli hänen mieleensä\njuontunut. \"Mutta\", jatkoi hän; vähän aikaa ääneti oltuaan, \"meidän ei\ntarvitsekaan odottaa kirjeitä siitä maasta, josta ei kukaan ihminen\npalaja, ei helvetistä eikä taivaasta; siitä, mitä haudan toisella\npuolella on, emme tiedä emmekä tarvitsekaan tietää -- muuta kuin minkä\nmeille Raamattu ilmoittaa. Ja kumminkin -- mitä sanotte siitä, että\nolen nähnyt kirjeen, haudasta tulleen, haudassa jo monta vuotta\nmaanneen vainajan kirjoittaman?\"\n\nNyt oli minun vuoroni hymyillä.\n\n\"En laske pilaa\", sanoi vanhus tavattoman vakavalla äänellä: \"se on\naivan totta: olen semmoisen nähnyt. Se tosin ei sisältänyt monta sanaa,\nmutta sitä suurempi oli niiden vaikutus... Minä huomaan, että olen\nsaanut teidät uteliaaksi, vai kuinka?\"\n\n\"Olette todellakin\", oli vastaukseni. \"Omituisesta alusta päättäen\nnäyttää tapaus, johon olette viitannut, olleen kummallinen.\"\n\n\"Kummallinen... Niin, tuomitkaa itse!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Olen pitkän ikäni kuluessa huomannut, että hurskaiden lapset hyvin\nusein poikkeavat vanhempiensa teiltä, että monen Jumalata pelkäävän,\nJumalan sanan mukaan kasvatettu poika hyvin usein on askel askeleelta\nvajonnut mitä kauheimpiin synteihin, hakenut koko viihdytyksensä\nkaikesta muusta kuin siitä, mihin hänen maallisesta ja ijankaikkisesta\nonnestansa huolehtivat, rukoilevat vanhempansa olivat häntä opetuksilla\nja neuvoilla ohjanneet. Olen kuullut monen nuoruudessaan lempeän ja\nhurskaan lapsen, joka äitinsä sylissä, kädet hänen kaulallaan, ilta- ja\naamurukouksensa luki, sittemmin vanhempana ivaavan ja pilkkaavan isänsä\nja äitinsä ja oman lapsuutensa uskoa; niin -- olen nähnyt monen näistä\nlapsista muuttuvan suoraan Jumalan kieltäjäksi ja kaikkea pyhää\nvihaavaksi pilkkaajaksi. Mutta olen samalla huomannut monen tällaisen\nlapsuutensa uskon kieltäjän povessa kytevän kipinöinä muistoja tuosta\nlapsuuden onnellisuudesta, muistoja, jotka hurjimmankin nautinnon ja\npahimmankin ivan ja pilkan keskellä ovat tulisina nuolina lennähtäneet\nhänen sydämeensä ja hetkeksi tukkineet ivaavan suun, -- hetkeksi,\nsanon, sillä kohta sen jälkeen on hän nauranut 'lapsellisuudelleen',\nnauranut tuon 'lapseen tyrkytetyn uskon sitkeydelle', joka ei tahdo\nmillään lähteä ja joka muka juuri osottaa, kuinka perin väärää on\nlapsen taipuvaan mieleen ennakkoluuloja istuttaa. Olen nähnyt monta\nhurskasten lasta tällaiseksi muuttuvan ja olen kummastellen kysynyt:\nkuinka se on mahdollista?\n\n\"Ja tuon saman kysymyksen: kuinka se on mahdollista? teki varmaan moni,\njoka näki pastori M----n ja hänen puolisonsa ainoan pojan ja muisti\nJumalan kymmenen käskyn lupauksia.\n\n\"Kuinka saattoi hedelmä niin kauas puusta pudota? Tuo ainoa, rakastettu\npoika, joka aikaisimmasta lapsuudesta oli ollut hellien vanhempainsa\nsilmäteränä, joka alati oli ollut heidän rukoustensa esineenä, johon he\nolivat liittäneet kaikki maalliset toivonsa, kuinka saattoi hän, tämä\npoika, langeta, langeta niin syvään, ettei kukaan enää rohjennut\ntoivoakaan hänen parantumistaan? Minä tiedän, että oli semmoisia\n'viisaita', jotka, koettaessaan tätä arvoitusta selittää, lopulta\nloivat omituisesti kysyvän, jos kohtakaan ei suoraan syyttävän\nsilmäyksen pastoriin ja hänen puolisoonsa. Mitä -- olisivatko itse\nvanhemmat antaneet aihetta siihen? Ei, ei! Jos esimerkki mitään voi\nlapseen, niin oli pojalla, Anterolla, isä ja äiti esimerkkeinä,\njommoisia harvalla lapsella konsanaan on ollut. Jumalan sanan\nkuuliaisuuteen antauneena, häneen ainoaan turvaten, hänen sanaansa\nkaikissa ohjenuoranaan pitäen oli pastori M. palava kynttilä, joka\nvalaisi, jonka luona huolestuneet sielut aina saivat lohdutusta ja\njonka voimalliset sanat jyskyttivät nukkuvien omiatuntoja. Ja äiti --\nkuinka hurskas, kuinka hellä, kuinka nöyrä hän oli! Semmoisina\nesiintyivät nämä vanhemmat. Pastori osotti koko elämällään, että hänen\noman sielunsa asia ja hänen sanankuulioittensa autuus alati oli hänen\nsilmämääränänsä. Siitä lähtivät hänen tekonsa. Ja uskollisena toverina,\nluonnoltaan vielä herttaisempana, aina alttiiksi antauvana, auttavana\nja osaa-ottavana seisoi rakastettu puoliso hänen sivullaan. Heissä\nvallitsi yksi sydän, yksi mieli.\n\n\"Ei olisi luullut löytyvän maan päällä onnellisempaa pariskuntaa.\nJa onnellinen se olikin, varsinkin kun rakastettu lapsi heidät\nvielä likemmin yhdisti toisiinsa ja he hänet saivat yhteisesti\nhoidettavakseen taimena, jonka he tahtoivat kasvattaa kokonaan Herransa\nomaksi; onnellinen vielä sittenkin, kun he tämän rakastetun pojan\nsaivat ristiksensä, jonka paino usein puristi katkeria kyyneleitä\nheidän silmistään; sillä tämä risti saattoi heidät yhä vaan likemmäksi\nHerraa; -- niin, onnellinen aina siihen hetkeen asti, jona hellä äiti\nummisti silmänsä kuolemaan ja sureva puoliso hänen hautansa sulki.\nMutta eipä silloinkaan kyyneleet, jotka siinä virtasivat pastorin\nsilmistä, olleet onnettomuuden; ei, kaipauksen ja kiitollisuuden\nosotteena kostuttivat ne turvetta, jonka alla uskollisesti tykyttänyt\nsydän kylmänä makasi; kiitollisuuden siitäkin, ettei tämän sydämen\nrauhaa enää päässyt häiritsemään ne tiedot, jotka hän samana aamuna oli\nsaanut kadotetusta, mutta yhä aina sanomattomasti rakastetusta\npojastaan.\n\n\"Niin, hän tämä sanomattomasti rakastettu poika, oli langennut, oli\nvajonnut yhä syvemmälle siihen kuiluun, jonka loppu on kadotus. Kaikki,\nmitä hurskaat vanhemmat olivat tehneet hänen hyväksensä: heidän\nopetuksensa, heidän rukouksensa -- kaikki näkyi menneen hukkaan. Ja\nturhaan olivat he koettaneet päästä käsittämään, miksi sen niin piti\noleman, miksi rukousten lapsi yhä kauemmaksi eksyi oikeuden tieltä,\neksyi pois siitä Herrasta, jolle he olivat hänet antaneet. Kuinka\nherttainen, kuinka kiltti hän oli ollut lapsena! Kuinka miellyttävää ja\nylentävää oli ollut nähdä hänen panevan ristiin pienet kätensä ja\nrukoilevan hellän äidin opettamia rukouksia! Kuinka iloinen hän oli\nollut, kuinka älykäs! Ja nyt...\n\n\"Kun pastori puolisonsa haudalta palasi ja sitten hautausvieraiden\nlähdettyä sulkeusi kamariinsa, oli siellä kirje, jonka hän saman päivän\naamulla oli saanut ja jonka sisällys jo oli hänelle tuttu. Hän luki sen\nnyt uudelleen. Se oli eräältä hänen vanhalta ystävältään ja sisälsi\ntietoja Anterosta. Varovasti niitä ystävä jakeli, mutta viittausten\npohjaan tunkeusi isän silmä. Ja kun ystävä lopetti kirjeen sanoilla:\n'luulen, että tekisit hyvin, jos pian tulisit tänne ja noutaisit kotiin\npoikasi', niin tiesi isä, mitä hänellä oli odotettavissa. Hän kumartui\npöytää vasten ja istui siinä kauan liikahtamatta. Hän kävi\najatuksissaan läpi poikansa koko elämän. Hän näki hänen lepäävän\nkätkyessään, näki hänen ensikerran hymyilevän, näki hänen ottavan\nensimäiset askeleensa, kuuli hänen sopertavan ensimäiset sanansa, näki\nhänen leikkivän äidin sylissä, iloitsevan ensimäisestä kirjastaan ja\nopiskelevan siitä ensimäiset kirjaimet. Kuinka nopeasti hän sitten\nedistyi; kuinka raskas oli ensimäinen ero kodista; kuinka riemullinen\nhetki, kun hän jouluksi koulusta palasi ja hyvä todistus kädessään\njuoksi vanhempiansa vastaan; kuinka he iloitsivat hänestä, kun hän\nsitten koko koulu-ajan yhä toi hyviä ja kiittäviä todistuksia heille!\nOi, mielellään olisi isä jäänyt sitä aikaa ajattelemaan; mutta -- sitä\nseurasi toinen, joka alussa nosti pieniä, kohta poistuvia, sitten aina\nyhä sumuisempia pilviä heidän ilonsa taivaalle ja vihdoin peitti sen.\n\n\"Antero oli koulunsa ensimäisenä tullut ylioppilaaksi, mutta siitä se\nalkoi hänen alentumistilansa. Hän joutui huonoihin seuroihin, jotka\nvähitellen -- alussa melkein näkymättömästi -- uursivat sitä elämän\nkatsantotapaa, joka häneen oli kodissa istutettu ja tehnyt hänen\nalkuelämänsä niin onnelliseksi. Hän oppi iloisten toverien seurassa\njuomaan; hän joutui sitten semmoisten pariin, jotka korttia löivät.\nSiitä se alkoi.\n\n\"Pastori tuli ajatelleeksi hetkeä, jona Antero ensi kerran oli jättänyt\nkirjeessänsä mainitsematta rahalliset menonsa. Aina ennen, aina\nensimäisestä kouluajastaan oli hänellä näet ollut tapana kirjoittaa\nvanhemmilleen kaikki, mitä hän oli tehnyt, muun muassa mihin hän\nrahojaan oli pannut. Ja hän oli sen tehnyt vapaaehtoisesti, isän sitä\nvaatimatta: se oli ollut niin luonnollista. Kun hän ensikerran tämän\nlaiminlöi, ei isä sitä minään olisi pitänyt, jollei kirje muutenkin\nolisi tuntunut hänestä oudolta. Hän kaipasi siitä jotakin, -- mitä,\nsitä hän ei itsekään ymmärtänyt. Mutta kun sitten tuli toisia kirjeitä,\njoissa Antero yhä vähemmän kosketteli sellaisia seikkoja, jotka ennen\nolivat olleet niiden pääsisältönä: mitä hän oli lukenut ja toimittanut,\nniin alkoi jo isä tulla huolelle, semmenkin kun Antero alati näkyi\nolevan rahantarpeessa. Sydämellisiin kirjeisiin, joita isä tuon\ntuostakin kirjoitti, sai hän vain leikillisiä vastauksia: isän ei\ntarvitsisi pelätä, ei ollut mitään vaaraa j.n.e.\n\n\"Tällaisessa kirjevaihdossa, joka isän puolelta kävi yhä\nhuolestuttavammaksi, kului vuosi; ja kun Antero vihdoin sen loputtua\ntuli kotiin -- kuinka hän oli muuttunut! Mutta vielä voitti rakkaus,\nvielä pystyi se jäätymäisillään olevaan sydämeen ja sulatti sen. Poika\nheittäysi vihdoin vanhempainsa syliin ja tunnusti, millä teillä hän oli\nkulkenut, tunnusti, katui ja lupasi parannusta. Se hetki oli kodissa ja\ntaivaassa ilon hetki. Kaikki oli taasen hyvin, kaikki anteeksi annettu\nja unohdettu. Kuinka kiittivätkään isä ja äiti taivaallista Isää, joka\nheille oli antanut takaisin heidän poikansa!\n\n\"Kokonaisen vuoden pysyi nyt Antero kotona, ja ahkerassa työssä kului\ntämä vuosi. Hän luki papin tutkintoa varten. Vakaviin tutkimuksiin\nkäyttivät isä ja poika illat. Kuinka pian se vuosi katosi... Syvä\nhuokaus pääsi pastorin rinnasta, kun hän tuota aikaa ajatteli. Ja kun\nse loppui ja Anteron taasen tuli lähteä vaaralliseen maailmaan, kuinka\nvakavat olivat hänen päätöksensä, kuinka monta sydämen syvimmästä\npohjasta käynyttä rukousta seurasi häntä hänen matkalleen! Äiti ei\ntahtonut jäähyväishetkenä hänestä irtautua; uudelleen ja aina uudelleen\nsyleili hän häntä, ikäänkuin olisi hän aavistanut, että hän ijäksi\nhänestä nyt erosi. Kuinka hitaasti kuluivat sitten päivät, kun Antero\noli lähtenyt: kuinka hartaasti rukoilivat isä ja äiti hänen puolestaan:\nkuinka levottomasti odottivat he hänen kirjeitään! Ja ne tulivat, ne\nrauhoittivat, ne viihdyttivät. Antero pysyi uskollisena sille Herralle,\njonka sananjulistajaksi hän valmisti itseään.\n\n\"Mutta taasen oli eräässä kirjeessä jotakin, joka ei isää oikein\ntyydyttänyt; hän kaipasi siitä jotakin, vaikka hän ei nytkään tiennyt\noikein mitä. Ja sitten tuli kirje, jossa Antero ilmoitti, että hän\nerään professorin neuvosta oli päättänyt ensin suorittaa filosofian\nkandidaattitutkinnon, ennenkuin rupeisi papiksi -- jos ei isällä ja\näidillä ollut mitään sitä vastaan. Tämä suunnitelman muutos ei ollut\nisän mieleen, mutta hän ei kumminkaan tahtonut sitä vastustaa. 'Tee,\nniinkuin parhaaksi näet, mutta mitä teet, niin tee Herran nimessä!\nMieluummin olisin minä kumminkin suonut, että olisit jatkanut\nsuunnitelmaasi muuttamatta', oli hän vastannut.\n\n\"Sitten alkoivat kirjeet harveta, henki niissä muuttua toisellaiseksi.\nLapsellista rakkautta ei niissä enää ollut; kaikellaista korkeaa oppia\nne sisälsivät; viimein ei sanaakaan siitä, mitä vanhemmat mieluummin\nolisivat tahtoneet kuulla: miten hänen sisällisen elämänsä laita oli.\nMutta sen sijaan sisälsivät ne pyyntöjä, että isä rahaa lähettäisi --\nuudelleen rahaa. Sitten tuli kirje, josta henki entistä mielenlaatua,\njoka puhui lankeemuksesta ja katumuksesta, mutta -- enemmän vielä\nrahallisista huolista. Antero tarvitsi summan, jonka suuruus\nkauhistutti isää. Pastori näet ei ollut rikas; hänen oli ollut vaikea\nsaada kokoon, mitä poika edellisissä kirjeissä oli pyytänyt. Hän\nponnisti kumminkin viimeiset voimansa, ja kun hän tuon suuren summan\nlähetti, kirjoitti hän Anterolle, että hän oli sen -- lainannut.\nSamassa kirjeessään oli hän myös lausunut, että äiti oli sairastunut ja\npyysi, että Antero jo senkin tähden kiireesti palaisi kotiin.\nViikkoja kului, mutta odotettua poikaa ei kuulunut. Äiti heikkoni\nheikkonemistaan, eikä isän uusiin kirjeisiin edes vastausta tullut, ei\nsiihenkään, jossa isä ilmoitti, että äiti oli kuolemaisillaan ja halusi\nvielä kerran nähdä rukouksiensa lasta. Äiti kuoli, ja nyt hänen\nhautauspäivänään tuli vihdoin kirje -- ei Anterolta, vaan eräältä\npastorin lapsuuden ystävältä, -- ja se toi sanoman, että poika oli\nerotettu yliopistosta petoksen ja väärennyksen tähden... Niin pitkälle\nsiis oli tuo toivojen lapsi joutunut harhatiellään.\n\n\"Voitte ajatella isän mieltä, kun hän yksinäisessä kamarissa istuu, pää\nsyvään vaipuneena ristiin asetettujen käsien varassa, mutta käsittää\nsitä -- ken sitä voi? Kestämään, mitä hän on tänä päivänä saanut kokea\n-- siihen tarvitaan voimia, joita ihmisellä ei itsellään ole. Kuumia\nkyyneleitä virtaa hänen silmistään. Yön hetket kuluvat. Yhäti istuu hän\nsiinä. Hän tuntee sen: hän on kadottanut kaikki, kaikki, mitä hänellä\nmaailmassa oli rakasta: hän on yksin... Yksin? Ei! Hänellä on vielä\nJumalansa, ja tämän Jumalansa kanssa taistelee hän, rukous aseenansa.\n\n\"Kun koite idässä ilmaisi uuden päivän alkua, kohotti hän vihdoin\npäänsä. Hän oli, niinkuin muinen Israel, saanut voiton; hän oli oppinut\nkaikki jättämään sen isän huostaan, joka on kaikkein oikea isä, joita\ntaivaassa ja maassa lapsiksi nimitetään. Hän tarttui siinä pöydällä\nolevaan kynään ja piirsi edessänsä olevalle paperille muutamia sanoja\n-- ehkä ajatuksissaan, sillä hän jäi niitä isoksi aikaa katsoa\ntuijottamaan. 'Poikani, poikani!' huokasi hän. 'Et ole ihmisten, vaan\nJumalan edessä valehdellut. Mutta Herra koittaa sinun ylitses, ja hänen\nkunniansa pitää sinun päälläs nähtämän.'\n\n\"Sitten nousi hän ryhtyäksensä niihin toimiin, joihin ystävä oli häntä\nkirjeessään kehottanut. Hän aikoi lähteä pääkaupunkiin etsimään\npoikaansa. Mutta miten oli hänen laitansa? Hänen päätänsä pyörrytti,\nhäntä värisytti ja vilusti.\n\n\"Pastori oli tavallisesti aamuisin hyvin varhainen. Jo kauan ennen\nmuiden nousua oli hänellä tapana kuljeskella tiluksillaan tahi, jos\nilma ei sitä myöntänyt, istua huoneensa rappusilla. Mutta rouvansa\nhautauspäivän jälkeisenä aamuna ei häntä näkynyt. Vanha Sanna,\nuskollinen palvelia, joka rouvan sairauden aikana oli pappilassa\nemännän toimia hoitanut, tähysteli turhaan tietä ja rappusia. Vihdoin\nmeni hän pastorin kammariin.\n\n\"Siellä makasi runneltu isä lattialla vuoteen vieressä. Äkkinäinen\nhalvaus oli häntä kohdannut. Sannan kauhistuksen huuto kokosi\nrakastetun isännän luo talonväestä toisen toisensa jälkeen. Pastori\neli, vaikka tajutonna. Hän nostettiin vuoteeseen, ja siinä sitten hänen\nympärillään seisoi väki, tietämättä mitä tehdä, kunnes Sannan toimesta\nvihdoin saatiin sana lukkarille.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Aamu oli kaunis, ilma tyyni, taivas pilvetön. Vanhan kirkon akkunat\nkimaltelivat kuin olisi Jumalan temppeli ollut valaistu; auringon\nsäteet kohtasivat niitä. Ne loistivat niin ihmeen kirkkaasti. Ilmaisiko\ntuo, että sielunpaimen nyt oli astuva siihen iloon, johon hän oli niin\nmonta ohjannut?\n\n\"Rauha ja hiljaisuus vallitsi kirkkomaalla. Siellä ne nukkuivat\nvainajat niin levollisesti. Heidän huolensa, heidän surunsa -- maa\npeitti ne. Mutta maan päällä elävien kesken elivät huolten ja surujen\nhaltiattaret.\n\n\"Kalmiston hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin syvä huokaus. Se tuli\nhaudalta, joka ihan äsken oli täytetty. Siinä makasi kauniina aamuna\nyksinäinen nuorukainen polvillansa -- äidin haudalla poika, Hän oli\nsiinä näin maannut auringon ensi koitteesta asti. Hän oli kiiruhtanut\näitinsä sairasvuoteelle. Hän oli myöhästynyt. Hän tapasi äitinsä maan\npoveen kätkettynä.\n\n\"Mitkä tunteet täyttivätkään siinä hänen sydämensä? Nuo syvät, katkerat\nhuokaukset, jotka ikäänkuin väkisin pusertuivat hänen rinnastaan --\näidin rakkaus, äidin rukoukset, äidin neuvot, jotka kaikki maailman\nmudan peittäminä olivat hänen sydämensä pohjalla uinailleet, ne olivat\nse lähde, josta nuo sanattomat huokaukset pulppusivat. Nyt vasta\nymmärsi hän, kun ei hänellä äitiä ollut, mitä hän oli kadottanut.\n\n\"Hän oli langennut. Tunsiko hän itse kuinka syvälle? Hän oli unohtanut\nkotinsa, isänsä, äitinsä ja omat hyvät päätöksensä -- kaikki,\nvajotakseen yhä syvemmälle maailman saastaisuuden likaan. Isänsä\nlähettämän viimeisen suuren rahasumman oli hän käyttänyt pelastaaksensa\nturmiosta, johon irstainen elämä ja peli oli hänet heittänyt -- mutta\nvaan antautuaksensa jatkamaan samaa hurjaa elämää. Se sai hänet viimein\nväärentäjäksi ja häpäisi ainaiseksi hänen nimensä. Yliopisto sulki\nhäneltä ovensa; raastuvan oikeuden tuomio riisti häneltä kunnian:\nentiset juoma- ja pelitoverit käänsivät hänelle selkänsä... Epätoivo\npyöritti häntä kuilunsa suulla, pisti aseen hänen käteensä ja kuiskasi\nhänen korvaansa: 'kuole!' Mutta silloin kohousi kaukaisena näkynä hänen\neteensä hänen entinen onnellinen elämänsä. Isä ja äiti astuivat hänen\nsielunsa silmäin eteen, ja runneltu nuorukainen itki.\n\n\"Isä ja äiti eivät hylkäisi häntä nytkään, hän tunsi sen sydämessänsä.\nJa tuo tunne oli korsi, johon hän tarttui ja joka sai julmat itsemurhan\ntuumat poistumaan. Sitten tuli isän kirje äidin sairaudesta ja toinen,\njossa äiti ilmaisi haluavansa vielä kerran nähdä poikansa... Ja taasen\nraivosi nuorukaisen sielussa myrsky: katumuksen, itsesyytöksen, häpeän;\nmutta siitä myrskystä kangasti äidin syli, ja kyynelvirtaan asettui\nsydämen kuohu. Hän nousi. Hän tahtoi näyttää, että hänellä vielä oli\nvoimia alkaa uutta elämää. Oi, hän ei muistanut sitä apua, joka oli\näidin turva kaikissa. Nyt -- kotiin, kotiin!\n\n\"Siinä kului kumminkin päiviä, ennenkuin hän pääsi lähtemään. Hän oli\ntuhlannut kaikki. Vasta viimeisillä meni hän isänsä vanhan ystävän luo,\njonka ovea hän kerran oli vannonut ei koskaan avaavansa. Hänen täytyi\nse tehdä; äidin rakkaus voitti hänen ylpeytensä. Hän pyysi isänsä\nystävältä rahoja päästäksensä kotiin. Hän sai, mitä hän pyysi, ja kun\nhän siinä rahat kädessään seisoi, tunsi hän, että tämä isän ystävä\nolisi voinut olla hänenkin ystävänsä. Mutta tämä kiitollisuuden tunne\nmuuttui taasen katkeruuden tunteeksi, kun hän kuuli auttajansa\njäähyväissanat: 'sano terveisiä isäraukallesi!' Kuinka nuo sanat olivat\nloukkaavat: -- 'isäraukallesi!' Hän kiiruhti pois. Hänellä oli\nrahoja... Mitä, jos hän vielä koettaisi pelionneansa ennenkuin lähti...\nHän voisi sitten kulkea sitä kiiruummin... Ei, häntä ei olisi otettu\nvastaan entiseen peliseuraan. Entiset toverit hylkäsivät nyt hänet, kun\nolivat hänet onnettomaksi saattaneet. Tuo ajatus sai hänen kasvonsa\npunastumaan vihasta ja hävystä.\n\n\"Hän poikkesi likellä olevaan ravintolaan. Hän tarvitsi korvausta\nkärsimyksilleen. Äidin tila ei taitanutkaan olla niin peräti\nvaarallinen... Hän joi lasin, joi pari; ja kuta enemmän hän joi, sitä\nenemmän rohkaistui hänen mielensä. Hän oli jo ehtinyt siihen\nkiihoituksen tilaan, jossa järki on jättämäisillään juomarin, kun\nsisään astui muutamia hänen entisiä tovereitaan. Ylenkatse, mitä nämä\nosoittivat häntä kohtaan, oli saada hänet raivoon; mutta hän osasi\nvielä hillitä itseään. Hän joi lasinsa loppuun, sitten riensi hän ulos.\nVielä samana iltana oli hän kotimatkalle lähtenyt.\n\n\"Hänellä oli pitkä matka edessänsä. Kulkiessaan tuota ennen niin\nrakastettua kotia kohden oli hänellä aikaa ajatella tilaansa. Hän kuuli\nsiinä ääniä syvyydestä -- ei enää vain noita löysiä, jotka hetken\nriettaisiin ajanviettoihin kehoittivat. Hän tunsi nyt, mitä hän oli\ntehnyt. Ja kuta likemmäksi hän kotoansa ehti, sitä rauhattomammaksi\nmuuttui hänen mielensä... Mitä sanoisi hän äidille ja isälle?\n\n\"Aurinko lähestyi taivaanrantaa, kun hän joitakuita peninkulmia\nkodistansa sai tiedon äitinsä kuolemasta. Se oli hänet masentaa se\nsanoma. Hän oli sydämestänsä rakastanut tätä äitiä... Omituinen on\nihmisen sydän. Kun hän tointui iskuista, minkä ensimäinen sanoma oli\nhänessä vaikuttanut, tunsi hän jotakin rauhoittavaa mielessään. Äidille\nei hänen tarvinnut tunnustaa lankeemustansa. Äiti oli säästynyt\nkauhealta surulta. Oi, jospa tämä tunne olisi ollut rehellinen: jospa\nse olisi perustunut todelliseen katumukseen, eikä vain itsekkäiseen\nlohdutukseen, siihen, että hän nyt pääsi tunnustamasta, pääsi\nnöyryyttämästä itseään! Mutta isä -- mitä sanoisi hän hänelle?\n\n\"Antero oli matkansa alussa kulkenut mitä suurimmalla kiiruulla; nyt,\nkun hän kotoa lähestyi, kävi kulku vitkallisemmaksi. 'Miten saattaisi\nhän isää kohdata -- miten?' Siinä kysymys, joka kokonaan valtasi hänet\nja samalla ilmaisi hänen sisällisen ihmisensä. Kun hän ajatteli, missä\nmielentilassa hän viime kerralla oli kotiin palannut, oli siinä\njotakin, joka sai kaipausta aikaan; kun hän sitten ajatteli, millä\nmielellä hän oli kodista lähtenyt, hymyili hän katkerasti. Elää niin,\nkuin hän silloin oli luvannut elää -- se oli kerrassaan mahdotonta.\nRukous -- mitä oli se? Hän tahtoisi nyt näyttää, mitä ihminen itse voi.\nHänen pahin kiusauksensa oli juominen; hän lakkaisi juomasta -- jos ei\nalussa ihan kokonaan, niin vähitellen... Tuollaisia ajatuksia hyöri\nhänen mielessään edes ja takaisin, ja niiden keskeltä nousi yhäti\nkysymys, mitä sanoisi isä, mitä sanoisi hän isälle. Ja aurinko\nlaskeusi, yön hiljaisuus levitti vaippansa maiden ja vesien yli. Taivas\noli pilvetön ja selkeä. Koko luonto näytti niin juhlalliselta. Hän\nvaan, onneton nuorukainen, ei siitä mitään tiennyt.\n\n\"Niin saapui hän viimeiseen kestikievariin. Siellä sai hän tietää, että\näiti oli samana päivänä haudattu...\n\n\"Hänellä oli puolentoista penikulmaa kotiin. Ääneti istui hän puheliaan\nisännän vieressä, joka itse oli tullut 'pastorin Anteroa' kyyditsemään\nja nyt turhaan koetti pakinallaan vetää häntä pois hänen synkistä\najatuksistaan. Jo alkoi aamu koittaa, jo haamoitti kaukaa kirkon torni.\n\n\"'Seisauttakaa; minä kuljen loppumatkan jalan', sanoi vihdoin Antero,\nkun saapuivat kirkkomaan kohdalle. Ja hän hypähti alas kärryiltä ja\nkiiruhti haudalle, jossa hänen äitinsä lepäsi. -- --\n\n\"Ja uusi päivä nousi herttaisen kauniina. Se kutsui elävät uusiin\ntoimiin, mutta menneistä ajoista suhisivat kirkkomaan tuuheat puut,\nniiden toimista, jotka päivän kuorman ja helteen jo olivat loppuun\nkestäneet ja nyt maan rauhallisessa sylissä töistään lepäsivät.\n\n\"'Äiti, jos sinun henkesi elää, niin tue minua!' --\n\n\"Askeleita kuului. Siinä tuli hautausmaalle ihmisiä. Ne lähestyivät\nhautaa, jolla nuorukainen makasi polvillaan. Ne tulivat häntä hakemaan.\nKestikievari oli vienyt hänen tulostansa sanan pappilaan. --\n\n\"Se tuli niin kovin äkkiarvaamatta. Se kohtasi kuin ukkosen salama,\nmutta kohdatessaan ehti se kuiskata -- tuo sanoma isän halvauksesta:\n'näin se on parempi!'\n\n\"Ja poika kiirehti isänsä luo, kiirehti hänen vuoteellensa. Näinkö\nheidän oli sallittu tavata toisiaan? Näinkö ne saivat ratkaisunsa nuo\nkysymykset: 'mitä sanoo isä?'\n\n\"Pastori ei ollut herännyt tainnuksistaan. Elämä ja kuolema taistelivat\nhänestä. Kuinka muuttunut hän oli!\n\n\"Näinkö se on parempi?... Ei, ei! Tuona hetkenä, jona pojan silmä\nkohtasi isän silmää -- tuota silmää, josta rakkaus aina oli loistanut,\nmutta joka nyt kylmänä, tajuttomana tuijotti häntä vastaan -- tuona\nhetkenä tunsi poika viheliäisyytensä. Ei ollut hänellä enää maailmassa\nketään, joka hänestä välitti. Hänen syntinsä, hänen rikoksensa, hänen\nhäpeänsä -- yksin saisi hän ne kantaa -- jos isä kuolisi.\n\n\"Jos isä kuolisi! Tuo ajatus täytti nyt sanomattomalla kauhulla Anteron\nsydämen. Jos isä kuolisi tajuntaansa enää heräämättä, rakkauden,\nanteeksi-antamuksen sanaa lausumatta...\n\n\"Raskaasti kuorsaten hengitti sairas. Lukkarin suonenavaaminen ei\nmuutosta saanut hänen tilaansa. Ei mistään, mitä siinä koetettiin, apua\nollut. Voisiko lääkäri mitään? Ehtisikö hän edes? Sannan toimesta oli\nhäntä pantu noutamaan kaupungista -- kahdeksan penikulman päästä.\n\n\"Siinä oli Anterolla taaskin aikaa ajatella tilaansa; mutta tuskinpa\nosasi hän mitään ajatella? Kirje, jonka pastori yöllä oli lukenut, oli\nollut lattialla. Antero oli sen huomannut. Sen sisällys oli hänelle\nhuudahtanut: 'Sinä olet kaikkeen syypää!' -- Kaikki selvesi nyt\nkerrassaan hänelle: äiti oli kuollut surusta hänen tähtensä, ja nyt --\nisä! Niin huikenteleva kuin hän olikin, oli hänen vaikea tätä kestää.\nÄitinsä murhaaja, isänsä murhaaja!... Irstaisuudessa valvotut yöt,\nväkevistä juomista runneltu ruumis ja pitkä, väsyttävä kotimatka, jolla\nhän tuskin ollenkaan oli saanut unta silmiinsä -- tämä kaikki oli\nvienyt hänen voimansa, ja sen lisäksi tämä sielun tuska... Hän istui\nsiinä isän vuoteen vieressä pidellen hänen kättään kädessään,\ntaukoamatta tuijottaen hänen kalpeihin kasvoihinsa. Turhaan koetti\nuskollinen, vanha Sanna saada häntä pois isän tyköä, turhaan tarjosi\nhän hänelle ruokaa.\n\n\"Tunnit kuluivat toinen toisensa jälkeen, mitään muutosta\naikaansaamatta. Vihdoin, kun kyökin kello löi kolme, taukosi tuo kamala\nkuorsaaminen. Antero luuli samalla tuntevansa, että isän käsi värisi,\nja huudahdus, sanomattoman ilon huudahdus: 'Hän elää, Jumalan kiitos!\nHän elää!' purkausi hänen sydämestään.\n\n\"Niin, isä eli. Kadonnut oli tuo kamala tajuttomuus hänen silmistänsä;\nniiden katse ilmaisi, että hän oli tullut tuntoonsa. Hän ummisti\nsilmänsä, hän avasi ne uudelleen. Ilon säde leimusi niistä. Hän oli\nnähnyt ja tuntenut vuoteensa vieressä polvistuvan poikansa.\n\n\"'Antero!'\n\n\"Hän koetti kohottaa kättänsä. Se ei kohonnut, se ei enää totellut\nhänen tahtoansa. Mutta uudelleen sai hän sopertavalla äänellä\nlausutuksi: 'Antero!' Ja poika -- ikäänkuin olisi hän ymmärtänyt isän\naikomuksen, nosti hänen kätensä, asetti sen päänsä päälle ja kuiskasi:\n'Isä, sano, että olet minulle anteeksi antanut!'\n\n\"Hervotonna lepäsi isän käsi onnettoman pojan päälaella. Kuinka\nraskaalta se tuntui! Kuinka keveäksi se muuttui, kun isä hiljaa ja\nkatkonaisesti oli saanut lausutuksi sanat: 'An-teeksi an-ta-nut\nkaik-ki!' Sitten liukui käsi alas pojan päälaelta ja jäi riippumaan\nvuoteen laidalle.\n\n\"Kaikki anteeksi! Mikä ääretön vaikutus oli noilla isän katkonaisesti\nlausutuilla sanoilla! Ne vapauttivat tuomitun, nostivat ylön kauhean\ntaakan hänen sydämeltänsä. Antero tarttui tuohon hervottomaan käteen ja\npuristi sitä kauan nyyhkien. Viimein kuiskasi hän hiljaa: 'Minä lupaan,\nisä, tästä päivästä parannusta.'\n\n\"Kuuliko isä tuon hiljaisen lupauksen? Ymmärsikö hän sen? Varmaan kuuli\nhän sen, ymmärsi sen, sillä hänen huulensa vetäysivät riemulliseen\nhymyyn, ikäänkuin olisi hän juuri tuota lupausta odottanut. Hän koetti\npuhua, mutta se ei enää häneltä käynyt. Hän oli noilla anteeksiannon\nsanoilla päättänyt tilinsä maailman kanssa.\n\n\"Iltaan saakka makasi hän näin. Silloin tapahtui hänen kasvoissansa\nmuutos. Hymy hänen huuliltaan kuoleutui, silmät kadottivat vähitellen\nkirkkautensa. Kaikki sen näkivät: lähdön hetki oli tullut. Niin, se oli\ntullut. Rauhallisesti, näkymättömästi erosi pastorin henki tästä\nmaailmasta, mukanansa pojan lupaus.\n\n\"Virkapukuunsa puettuna makasi pastori mustassa arkussansa. Ristissä\nkäsin, Sannan asettama virsikirja rinnallaan, makasi hän siinä niin\nrauhallisena, niin onnellisen näköisenä. Kuusia oli pystytetty arkun\nympärille; auki-olevat akkunat olivat valkoisilla liinavaatteilla\npeitetyt.\n\n\"Hän makasi omassa kammarissaan. Keskelle lattiaa oli asetettu kaksi\ntuolia; niiden varassa oli arkku.\n\n\"Kaksi päivää oli hän ruumiina ollut. Likempää ja kauempaa olivat hänen\nseurakuntalaisensa käyneet hänelle viimeiset jäähyväisensä sanomassa.\nEi siinä monta sanaa puhuttu, mutta ne harvat, jotka lausuttiin,\nsilmät, mitkä nyt viime kerran näkivät paimenen, kasvojen ilmeet --\nkaikki ilmoittivat, kuinka rakas hän heille oli ollut,\n\n\"Ja poika?\n\n\"Vaikea on kuvata hänen sielunsa tilaa. Isänsä ruumiin vierestä ei hän\ntahtonut eritä. Isän anteeksiantamuksen sanat soivat hänen korvissaan;\nkatumuksen polttava tuli riehui hänen rinnassaan. Hän tunsi, mikä hän\noli ja mikä hän olisi voinut olla. Muuan hänen isänsä vanhoista\nystävistä, kunnon lautamies, oli sanonut: 'Jos olisitte pappi, niin\npyytäisimme teidät isänne jälkeläiseksi.' Nuo sanat olivat lausutut\nvainajan ruumiin vieressä.\n\n\"Oli ilta. Seuraavana aamuna oli ruumis vietävä hautaan. Vuoden aika\nvaati sitä.\n\n\"Antero oli yksin isänsä kammarissa. Viimeisen kerran maan päällä\nkatseli hän tänään näitä lempeitä, kuolon koskettelusta jäähtyneitä\nkasvoja. Suru, sanomaton suru valtasi hänet. Häpeän merkki otsallaan\ntäytyisi hänen lähteä maailmaan tästä kodista, jonka jok'ainoa esine\nmuistutti häntä rakastavan isän, rakastavan äidin huolesta ja lemmestä.\n\n\"Hän itki, itki katkerasti. Hän oli tunkeunut kuusimajaan, laskeunut\npolvilleen isän arkun viereen ja painanut kuuman otsansa sen kylmää\nreunaa vastaan. Oi, jos isän käsi vielä kohoutuisi, laskeutuisi hänen\npäänsä päälle!... 'Anteeksi antanut kaikki!' niinhän ne kuuluivat isän\nviimeiset sanat. Ne soivat uudelleen hänen korvissansa. Hän kuuli ne\ntaasen niin selvästi, kuin olisivat kuolon ummistamat huulet ne\nuudelleen lausuneet. Hän nosti hämmästyneenä päänsä. Ei ... niitä\nsanoja ei hän enää täällä maan päällä saisi kuulla... Siinä muistui\nhänen mieleensä lupaus, minkä hän oli tehnyt: 'Minä lupaan, isä, tästä\npäivästä parannusta.' Hän laski kätensä isän kylmälle otsalle ja kertoi\nnuo sanat: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta.' Ja hän lisäsi\nsiihen vielä: 'kautta Jumalan!'\n\n\"Varmaan lähti tämä lupaus hänen sydämensä syvimmästä syvyydestä. Mutta\n-- kenenkä apuun turvasi hän, kun hän tuon pyhän valan teki? Sitä hän\nei tullut ajatelleeksi. Oli yksi, joka sen tiesi, joka näki, että hän\nturvasi vain -- omaan itseensä.\n\n\"Hän nousi. Aurinko oli laskeunut. Hiljaisuutta oli kaikkialla. Silloin\ntällöin kuului vain kaukaa lehmänkellon kilinää ja yötuulen suhinaa,\nkun se liikutteli kasvitarhan tuuheain puiden oksia.\n\n\"'Minä lupaan, isä, parannusta...'\n\n\"Se huumasi Anteroa, tuo lupaus; se syyti toivoa hänen sieluunsa. Hän\nei tuntenut enää itseään. Kaikki oli niin kummallista, niin juhlallista\nhänen ympärillään.\n\n\"Siinä oli hänen isänsä kirjoituspöytä. Ei ollut koskenut siihen siitä\nillasta saakka, jona isä sen luona viimeksi istui, muut kuin Sanna. Hän\noli järjestänyt siinä olevat kirjat ja paperit. Siinä oli isän kynä\nmustetolpossaan; siinä oli vasemmalla hänen suuri raamattunsa ja sen\npäällä hänen virsikirjansa. Tuoli vain pöydän edessä oli tyhjä.\n\n\"Antero istuutui siihen. Tuulen henki liikutteli hiljaa valkoista\nliinaa, joka akkunaa verhosi.\n\n\"Pöydällä olevat paperit makasivat siinä päälletysten huolellisesti\nasetettuina. Oli kuin olisi tuo liehuva akkunan verho viitannut niihin.\n\n\"'Niin, isä, minä tahdon sen tehdä!' kuiskasi poika.\n\n\"Ja hän sieppasi kiireesti puhtaan paperipalasen, kirjoitusvihon sivun\nkokoisen. Hän ei likemmin katsonut sitä. Hän tarttui kynään ja\nkirjoitti:\n\n\"'Isä! Minä lupaan tästä päivästä parannusta, niin totta Jumala minua\nauttakoon! Sinun Anterosi.'\n\n\"Hän katsoa tuijotti kauvan kirjoitustaan; sitten nousi hän ja meni\nisän ruumiin luo. 'Niin, isä, minä lupaan sen!' kuiskasi hän, käsi\nnytkin isän kylmälle otsalle laskettuna.\n\n\"Hän kohotti hiukan ruumiin päätä. Kuinka kankea se oli! Kuinka hänen\nkätensä vapisi! Siinä oli päänaluksessa isän pään kohdalla syvennys.\nSiihen laski hän kirjallisen lupauksensa.\n\n\"Isän pää lepäsi lupauksen päällä, ja poika oli taasen polvillaan isän\nruumiin vieressä.\n\n\"'Vie se, rakas isä, hautaan, osoitukseksi poikasi katumuksesta ja\nparannuksesta!'\n\n\"Hänen mielensä kävi niin kummalliseksi. Oli kuin olisi hänen\nentisyytensä ollut unelma, jolla ei mitään todellisuutta ollut. Hän\ntunsi itsensä niin onnelliseksi, niin ihmeen onnelliseksi.\n\n\"Kauan oli hän siinä polvillansa. Aamun ensi säde tapasi hänet vielä\nsiinä. Se pistäysi huoneeseen akkunaliinasen ja kuusien lomasta. Se\nkohtasi yhtäkkiä hänen silmiänsä, ikäänkuin olisi se tahtonut tunkeutua\nniiden kautta hänen sydämeensä nähdäkseen, mihin siellä tuo vakava\nlupaus perustui: sitten valaisi se kuolleen kasvot, kirkastaen niitä.\n\n\"Oliko tuo säde vastaus korkeudesta Anteron lupaukseen?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kului päiviä, kului kuukausia, kului vuosia.\n\n\"Pastori, joka oli saanut mukaansa hautaan pojan lupauksen, oli\ntoistakymmentä vuotta rauhallisessa majassaan maannut. Hänen\njälkeläisensäkin oli jo ehtinyt Tuonen tuville muuttaa. Uusi polvi oli\nkasvamassa.\n\n\"Harvoin enää kuuli seurakunnassa puhuttavan vanhasta pastorista,\nhänestä, joka kuoli vaimonsa hautajaisten seuraavana päivänä; vielä\nharvemmin hänen ainoasta pojastaan, joka oli lähtenyt avaraan maailmaan\nja siellä kotipitäjäläisiltään tietämättömiin kadonnut.\n\n\"Oli taasen kesä. Kirkkomaan tuuheat puut seisoivat juhlapuvuissaan.\nHiljaisella vainiollaan suhisivat ne, kookkaampina vain kuin tuona\nyönä, jona tuhlaajapoika siellä oli polvillansa äitinsä haudalla, minkä\npimeään suojaan muutamia päiviä sen jälkeen hänen isänsä maalliset\njäännökset laskettiin ja -- hänen valalupauksensa.\n\n\"Viisitoista vuotta oli siitä päivästä ummelleen kulunut. Kookas koivu\nvarjosti jo rehevillä oksillaan tätä hautaa. Sannan istuttamat\norapihlajat ympäröivät sitä. Viiteentoista vuoteen ei ollut tähän\nlepokammioon koskenut kukaan muu kuin uskollinen palvelia, jonka\nrakkaus oli ottanut sen hoidon huoleksensa.\n\n\"Silloin saapui eräänä kesä-iltana neljä miestä tämän haudan luo. He\nraivasivat pois osan orapihlajista. He alkoivat hautaa avata. Joku uusi\nasukas oli elämänsä määrän päättänyt ja halusi maan rauhaan päästä.\n\n\"Kun he olivat lopettaneet työnsä, näkyi syvällä hiukan arkun reunaa.\n\n\"'Se on pastorivainajan arkku', sanoi yksi kaivajista, lautamies, sama,\njoka oli Anteroa puhutellut sanoilla: 'Jos olisitte pappi, niin\npyytäisimme teidät isänne jälkeläiseksi.'\n\n\"'Olisi hauska tietää, missäpäin maailmaa hänen poikansa nyt kulkee',\nlausui toinen kaivajista; 'oletteko, kuullut hänestä mitään,\nlautamies?'\n\n\"'En, mutta minä pelkään, ettei hänen käynyt niin hyvästi maailmassa\nkuin hänen isävainajansa olisi suonut. Sanna-vainaja kertoi, että\npastori ja rouva olivat hyvin huolissaan hänestä... Kentiesi on Antero\njo kuollut, koska ei hänestä ole vuosikausiin kuulunut mitään.'\n\n\"Kaivajat peittivät laudoilla haudan ja olivat juuri lähtemäisillään,\nkun näkivät kurjan, ryysyihin puetun miehen heitä lähestyvän. Hän oli,\ntämä mies, kauan etäältä katsellut heidän työtään. Nojaten erästä\npuuristiä vastaan oli hän seisonut ja väliin ollut aikeessa astua\nesiin, mutta aina vetäynyt takaisin. Nyt kun kaivajat tekivät lähtöä,\ntuli hän heidän luokseen.\n\n\"'Kenelle tässä hautaa kaivetaan?' kysyi hän vapisevalla äänellä.\n\n\"Lautamies katsoi häntä pitkään. Mies oli hänelle aivan tuntematon.\n\n\"'Kaivetaanhan vaan Sanna-muorille', vastasi hän, 'pappilan vanhalle\nruotilaalle.'\n\n\"'Sannakin!' mumisi vieras tuskin kuultavasti. Sitten sanoi hän\nääneensä: 'Mutta tämähän hauta tässä on pastori M----n ja hänen\nrouvansa?'\n\n\"'Niin on. Mutta nykyinen pastori on tahtonut noudattaa Sannan\nviimeistä pyyntöä, ja sentähden saa mummo nyt leposijansa monivuotisen\nisäntäväkensä vieressä... Mistä vieras on, kun en teitä tunne?'\n\n\"'Olenpahan vaan ... tuolta etelästä päin', mumisi kurja mies, kääntyen\ntoisaalle päin katsellaksensa, kun samalla auringon viimeiset säteet\npilvien lomista pilkottaen heijastavaa valoansa kirkon akkunoihin\nheittivät. Sitten alkoi hän hiljaa kulkea kirkkomaan veräjää kohden.\n\n\"'Kukahan tuokin on?' mumisi lautamies, kun hautuumaalta tielle\nehdittyään näki vieraan kääntyvän pappilaa kohden, näki hänen aina\nväliin seisahtuvan ja pikaisesti katsahtavan taaksensa.\n\n\"Niin, kuka oli hän? -- Te kyllä sen arvaatte. Viisitoista vuotta oli\npoika, joka isänsä viimeisen päänaluksen alle oli kätkenyt valallisen\nparannuslupauksensa, koettanut tuota lupaustansa täyttää, tullaksensa\nvuosi vuodelta vain yhä paremmin näkemään -- ettei hän sitä voinut.\nHänen kohtaloistaan näinä vuosina en tiedä paljon kertoa, mutta sitä ei\nminun tarvinnekaan; hänen esiintymisensä, hänen ulkoasunsa sen sanoja\nparemmin kertoivat. Kurjuudesta kurjuuteen oli hän vajonnut, aina yhä\nsyvempään, kuta hartaammin hän oli koettanut nousta. Mutta nuo\nalituiset lankeemukset eivät hänen mieltänsä tylsistyttäneet; ne\npolttivat häntä joka kerralta kahta kauheammin. Viina ei voinut niiden\naikaansaamia pistoksia huuhtoa pois: se masensi kyllä hänen ruumiinsa\nvoimia, mutta se ei sammuttanut hänen sielunsa tuskaa. Päinvastoin.\nTulisilla kirjaimilla näki hän aina, kun hän juopumustilastaan selveni,\nedessänsä kirjoituksen: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta,\nniin totta Jumala minua auttakoon!' Ja tämä valalupaus oli isän\nhaudassa. Hän oli tuollaisina hetkinä tulla hulluksi. Mutta -- hän\n_ei voinut_ nousta. Hän koetti ja -- lankesi. Tuo kirjoitus oli\nviimein alati hänen mielessänsä. Se taisteli hänen himoansa vastaan;\nmutta -- himo voitti, asettaakseen sitten yhä tulisemmilla kirjaimilla\nhänen eteensä hänen valapattoisuutensa. Viimein ei hän ajatellut muuta\nkuin sitä; yöt päivät näki hän tuon kirjoituksen. Hän kuihtui\nluurangoksi. Paraassa miehuuden ijässä oli hän harmaapäiseksi ukoksi\nmuuttunut.\n\n\"Semmoisena esiintyi hän tuona vastamainittuna kesäiltana isävainajansa\nhaudalla.\n\n\"Hän oli viisitoista pitkää vuotta ollut kotiseuduiltaan poissa. Mikä\nohjasi sinne nyt hänen askeleensa?\n\n\"Uusi ajatus oli sen tehnyt. Hän tahtoi saada takaisin, tahtoi repiä\nrikki, tahtoi polttaa poroksi tuon kirjallisen lupauksensa. Jos hän sen\nsaisi hävitetyksi, niin pääsisi hän näkemästä tuota kauheata\nkirjoitusta, joka ei hänelle rauhaa antanut ja jonka olemassa-olo oli\nhäntä vuosikausia vaivannut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kirkonkellot soivat. Pappilasta on ruumissaatto lähtemäisillään.\nPieni se on: nuori pastori, hänen talonväkensä, haudankaivajat,\nruumiinkantajat ja joitakuita muita. Sanna, uskollinen palvelia, joka\nkoko pitkän ikänsä oli pappilassa palvellut, on haudan lepoon\nsaatettava.\n\n\"Silloin, juuri kun saatto on lähtemäisillään, häiritsee sitä\nomituinen, kamala sanoma. Uteliaisuudesta olivat muutamat kirkon\nlikiseudun lapsista kiiruhtaneet hautuumaalle, ollaksensa siellä\nsaattoa vastaanottamassa. He olivat kurkistelleet vasta avattuun\nhautaan. He olivat siellä nähneet kauhistuttavan näön. Haudassa oli\nruumiin arkku avattu ja sen vieressä istui ryysyihin puettu mies,\nnojautuneena haudan seinää vastaan.\n\n\"Tämä odottamaton, kamala sanoma iski salamana pieneen saattojoukkoon,\njoka pappilan pihalla Sannan paarien ympärillä seisoi. Se keskeytti\nhautaustoimituksen.\n\n\"Kiireesti riensivät pastori ja suuri osa saattojoukosta kirkkomaalle.\nSiellä, kuu avatun haudan luo tulivat, näkivät he tuon samaisen kamalan\nnäön.\n\n\"'Eilinen vieras', mumisi lautamies, kun oli hautaan silmännyt.\n\n\"Haudan rauhan häiritsiä istui siinä liikkumatonna. Hänellä oli hieman\nkellastunut paperi vasemmassa kädessään; oikea lepäsi avatun arkun\nreunalla. Arkun kansi oli viistoon työnnetty; ruumiin pääpuoli näkyi\npuolittaisin siten syntyneestä aukosta.\n\n\"Hämmästyneenä seisoi siinä väki vähän aikaa. Vihdoin saatiin kurja\nmies nostetuksi haudan reunalle. Kuinka kauhean kamalalle hän siinä\nnäytti! Hänen kasvonsa olivat vääristyneet: hänen pitkät, suortuvaiset,\nharmaat hiuksensa olivat veriset, ja verta juoksi hänen oikean kätensä\nsormien päistä. Hän ei ollut kuollut. Hän hengitti vielä, mutta hän oli\ntiedoton, tainnuksissa.\n\n\"Tuo kellastunut paperi hänen kädessään oli kohta vetänyt pastorin\nhuomion puoleensa. Hän koetti irroittaa sitä siitä, sill'aikaa kun\nmiehet hänen kehoituksestaan valmistausivat kantamaan onnetonta\nlikimmäiseen taloon. Väkivaltaa käyttäen onnistui se vihdoin\npastorille. Mutta samalla avasi onneton, kurja mies silmänsä. Olihan\npaperi hänen aarteensa. Tiedotonnakin tunsi hän, että se nyt häneltä\nryöstettiin.\n\n\"Kamalan tuima oli silmäys, jonka hän pastoriin heitti, kun hän näki\nkirjoituksen hänen kädessään. Äänellä, joka luita karsi, vaikka se vaan\nkuiskauksena kuului, vaati hän tuota aarrettansa takaisin. Mutta\npastori ei ottanut sitä kuullakseen, eikä hän huomannut tuota tuimaa\nsilmäystä: koko hänen huomionsa oli paperin sisällykseen kääntynyt. Hän\nluki sen ensin hiljaa, sitten ääneensä.\n\n\"'Poikani, poikani!' luki hän. 'Et ole ihmisten, vaan Jumalan edessä\nvalehdellut, mutta Herra koittaa sinun ylitses, ja hänen kunniansa\npitää sinun päälläs nähtämän!'\n\n\"Sitten loi hän silmänsä onnettomaan mieheen. Oliko tämä kuullut, mitä\npastori oli lukenut? Ihmeellinen muutos oli hänessä tapahtunut. Silmän\ntuimuus oli kadonnut. Koko hänen ruumiinsa värisi. Hän ojensi kätensä\npastorin puoleen, ja pastori ymmärsi hänen tarkoituksensa. Onnettoman\nojennettuun käteen pani hän tuon kellastuneen paperin.\n\n\"Ja haudan reunalla makaava heitti siilien silmäyksen, pikaisen\nsilmäyksen vain. 'Isä!' huudahti hän. Mutta tuohon huudahdukseen oli\nkoko hänen henkensä, hänen sisällisen ihmisensä monivuotiset tuskat\npurkauneet. Hän puristi kiihkoisesti paperia. Jyskytys, minkä tämä\nhänen sisällinen ihmisensä oli saanut, oli liian suuri. Hänen murtuneet\nruumiilliset voimansa eivät jaksaneet sitä kestää. Hän meni taasen\ntiedottomaksi.\n\n\"Tämä kaikki oli tapahtunut muutaman silmänräpäyksen kuluessa.\nYmpärillä olevat eivät siitä ymmärtäneet mitään, ennenkuin lautamies\nenemmän itsekseen kuin muitten kuultavaksi mumisi: 'Pappilan Antero!'\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Jos olisitte muutamia viikkoja tämän haudalla tapahtuneen kohtauksen\njälkeen käyneet pappilassa, olisitte siellä saaneet nähdä syvästi\nmurretun miehen -- Pappilan Anteron. Isänsä haudalta oli hän pappilaan\nkannettu. Nuori pastori oli antanut onnettomalle asunnon hänen\nlapsuutensa kodissa.\n\n\"Hän on äsken kovasta taudista noussut. Hän on vielä heikko: hänen\nruumiinsa voimat eivät vielä ole taudin seurauksia voittaneet, mutta\npäivä päivältä vaurastuu hän.\n\n\"Hän on kertonut nuorelle pastorille elämäkertansa, kertonut\ntaisteluistaan ja tappioistaan, kertonut miten hän työnkatsojana,\nkirjurina, rantakasakkana, jätkänä ja viimein kurjana kerjäläisenä oli\nelänyt, päivä päivältä vain yhä syvemmälle vajotakseen; -- kertonut\nmielenhäiriöstä, johon rikottu ja aina yhä uudelleen rikottu valalupaus\noli hänet syössyt; kuinka koko hänen olentonsa vihdoin oli kiintynyt\ntuohon haudassa olevaan kirjoitukseen ja kuinka viimein sen takaisin\nsaaminen oli tullut koko hänen elämänsä päämääräksi. Nyt oli se hänen\nkäsissään, nyt oli se hänen kalliin aarteensa. Hän näki tuossa\nomituisessa sattumuksessa, joka oli saanut hänet kirjoittamaan\nvalalupauksensa juuri samalle paperille, jolle isä vuorokausi sitä\nennen oli uskonut huolensa ja piirtänyt järkähtämättömän toivonsa, --\nhän näki siinä Jumalan ohjauksen, samaten kuin siinäkin, että Sanna oli\nkääntänyt kirjoitetun puolen alas päin, kun hän pastorin kuolinpäivän\naamulla järjesti hänen paperinsa. Pojan lupaus ja isän toivo olivat\nsiten -- samalle paperille kirjoitettuina -- saaneet maata viisitoista\npitkää vuotta haudassa, ennenkuin ne sieltä päivän valoon tulivat --\nhedelmätä kantamaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kovan koulun läpi oli ennenaikojaan vanhentunut mies käynyt, ja mitä\nhän oli tässä koulussa oppinut, sitä ei hän koskaan unhottanut. Kirje\nhaudasta oli hänet uuteen elämään herättänyt. Isän vahva usko loi\npäivänpaistetta hänen sieluunsa, kun hän ajatteli entistä elämäänsä,\nkun epäilys oli hänet voittaa ja kiusaaja hänen korvaansa kuiskasi:\n'Sinustako vanhurskas Jumala huolisi!' -- Silloin, tuollaisina hetkinä,\njoina himokin kauhealla voimalla vaati tyydytystä, loi hän silmänsä\ntuohon kellastuneeseen paperiin, ja voimia, uusia voimia virtasi hänen\nsieluunsa. 'Herra koittaa sinun ylitses ja hänen kunniansa pitää sinun\npäälläs nähtämän', luki hän. Ja Herra koitti hänen ylitsensä. Häneltä\nsai hän voimia toteuttamaan, mitä hän oli paperin toiselle puolelle\nkirjoittanut.\n\n\"Pappilaan, jossa kaikki muistutti häntä hänen hurskaista\nvanhemmistaan, sai hän yhä edelleen jäädä asumaan. Nuori pastori otti\nhänet lastensa opettajaksi. Tällä toimella ja kirjoitustöillä ansaitsi\nhän elatuksensa. Hiljaisena, nöyränä ja ylistäen sitä Herraa, joka oli\nhäneenkin ulottanut auttavaa kättänsä, eli hän lapsuutensa kodissa\njoitakuita vuosia, taistellen yhä niitä himoja vastaan, jotka niin\nkauan olivat häntä hallinneet, mutta -- voittaen ne. Silloin kohtasi\nhäntä hivuttava tauti, jonka omana hän toista kuukautta sairasti.\nSeinälle, vastapäätä kuolinvuodettaan oli hän puitteisiin pantuna\nasettanut tuon kellastuneen paperin, joka oli ollut välikappaleena\nHerran kädessä hänen kääntymiseensä. Silmät siihen kiinnitettyinä erosi\nhän rauhallisesti tästä maailmasta.\n\n\"'Herra koittaa sinun ylitses!' sanoi hiljaa pastori, joka lastensa,\nvainajan oppilaiden kanssa seisoi hänen vuoteensa vieressä. Sitten,\nmuistaen että vainaja oli lapsuutensa ajan tässä samassa pappilassa\nviettänyt, loi hän silmänsä omiin pienokaisiinsa, ja kirkas kyynel\nkiilui hänen silmässänsä.\"\n\n\n\n\nIso-isän testamentti.\n\n\nOlimme eräänä iltana keskustelleet kansassamme vallitsevista\ntaloudellisista paheista. Olimme aamupäivällä olleet pitäjäntuvalla,\nkun siellä huutokaupalla myytiin vaivaisia, olimme kuulleet raakaa\npilaa laskettavan harmaahapsisista, tutisevista vanhuksista, jotka\nmaailman koulusta olivat eroamaisillansa; olimme nähneet pieniä\norpolapsia nostettavan pöydälle kaikkien nähtäviksi -- kuten myytävää\nkauppatavaraa ainakin. Ei kysytty, kenelle joutuivat nämä vanhat, ei\npidetty mitään lukua siitä, kenelle \"lyötiin\" nuo pienoiset, jotka\nsiinä seisoivat, mitkä itkien, mitkä ihmeissänsä ympärilleen katsellen.\nKysyttiin vain: \"kuka helpoimmasta ottaa?\" Ja siinä punnitsivat\nhuutajat, ja toiseen vaakaan laskivat he punnuksena kysymyksen:\n\"paljonko myytävä syö?\" toiseen: \"mitä hyötyä hän voi tehdä?\"\n\nSiinä myytiin Savikon sokea vaari. Samelan Kamari-Mikko hänet huusi.\nNeljä tynnyriä viljaa -- puoleksi rukiita, puoleksi ohria -- oli hinta.\nSokea ukko ei puhunut mitään, mutta kirkkaita kyyneleitä tippui hänen\nryppyisille poskillensa. Hän oli muinen ollut varakkaan talon isäntä.\nMikko tarttui ukon käteen, ja vanhuuttansa hoiperrellen seurasi ijäkäs\ntaluttajaansa. Yleinen syntyi siinä nauru, kun Tanilan Lassi, nuori\ntalon isäntä, Mikolle oven suusta tiuskasi: \"Taitaapa nyt Leenasi\niloita, kun mökkiin tuot maltaita, vaikka ylivuotisia ovatkin.\" --\nPikku Katri, nelivuotinen, sinisilmäinen, kaunis tyttö \"lyötiin\"\nUrvakon muorille, jota oli sakotettu kapakoitsemisesta ja pahasta\nelämästä. Tynnyristä vain meni tyttö, mutta Lassi tuumasi, että Urvakon\nmuori laski hinnan tynnyristään saatavien viinakannujen mukaan, ja\n\"silloin kauppa kannattaa.\" --\n\n\"Tuollainen huutokauppa on inhottava. Se tappaa kerrassaan kaikki\nihmiselliset tunteet, se tekee ihmisarvosta lopun. Ja kasvava sukupolvi\nseisoo siinä vieressä, näkee ja -- oppii! Raakaa, kerrassaan raakaa!\"\nKoko sieluni oli kuohuksissa.\n\nVanha haudankaivaja oli kauan ääneti. Inhosiko hän siihen määrään\naamupäiväisiä näkemiänsä, ettei sanamuotoon saanut ajatuksiansa?\n\n\"Raakaa!\" vastasi hän viimein huudahdukseeni. \"Varsinkin säälin\nlapsiraukkoja. Tuollainen muisto aikaisimmilta päiviltä painuu monenkin\nmieleen ainaiseksi, puhumattakaan kasvatuksesta, jonka 'syötiksi'\nasetettu pienoinen useinkin saa. Onneksi ei kansamme toki itse asiassa\nole niin sydämetön kuin äskeisestä tapauksesta päättäen voisi luulla.\nMoni 'huutolainen' on saanut kokea hellääkin kohtelua.\n\n\"Ei voitane kumminkaan välttää, että orpo annetaan vähimmän vaativalle,\nniin kauan kuin vaivaishoito on nykyisellä kannalla, vaikka kyllä\ntapaa, millä se tapahtuu, voitaisiin muuttaa. Te kyllä hyvin tunnette\nkansalaisemme. He eivät rupea paljoa maksamaan, jos vähemmällä voivat\npäästä; he eivät suurestikaan pidä lukua, millä tavalla pääsevät,\nkunhan pääsevät. Moni hyvä aije on mennyt myttyyn, sentähden ettei ole\nkatsottu muuta kuin -- mitä se maksaa; hyötyyn saakka ei ole ajatus\nriittänyt, Markkaa ei tänään tahdota uhrata huomispäivänä saatavaan\nkahteen. Mieluummin annettiin pikku Katri tynnyristä Urvakon muorille,\njoka hänestä varmaan kasvattaa kunnottoman naisen, kuin puolestatoista\nsuntion leskelle, joka luullakseni olisi hänestä tehnyt hyvän ihmisen.\nSe on aina ollut kehnoimpia puoliamme, ettemme ajattele nykyhetkeä\nedemmäksi, ettemme huomisesta välitä, kunhan tänään pääsemme. Tuleeko\ntuo pieni, kaunis tyttö huonon kasvatuksen kautta tulevaisuudessa\nrasittamaan kuntaa, sitä tänään ei kysytä, hänen ihmisarvoansa vielä\nvähemmän. Pää-asia on, että tänään päästään niin vähillä maksuilla kuin\nsuinkin -- eikä se toiselta puolen niin aivan kummakaan ole, sillä\nlujassa istuvat talonpojan pennit, ja menoja ja maksettavia yhä vaan\nkarttuu. Vanhusten laita on myöskin surkuteltava. Moni, joka tänään\njoutuu huonolle hoidolle, olisi ansainnut valoisamman elämänillan;\nmutta hyvin moni saa nyt niittää, mitä itse nuorempana kylvi, hyvin\nmoni on, nähkää, itse syypää kohtaloonsa. Monelle käy vanhana, miten\nLaarilan ukolle, vaikk'ei liene monellekaan oma vahinko tullut\njälkeläisille viisaudeksi, kuten se hänen jälkeläisilleen tuli, joskin\nkauan hänen kuolemansa jälkeen.\"\n\nJokin muisto -- huomasin sen -- oli vanhan haudankaivajan mielessä\nvironnut, jokin muisto, joka oli jossakin yhteydessä niiden tapausten\nkanssa, joita äsken olimme nähneet. Odotin, että hän ottaisi tuon\nmuistonsa kertoakseen, eikä minun tarvinnut kauan odottaa.\n\n\"Näen, että haluatte kuulla Laarilan kuudennusmiehen kohtalon. Se on\nmielestäni monessa suhteessa opettava. Kärsimysten kautta hän meni\nkunniaan. Hän kylvi itselleen ohdakkeita, hän niitti ohdakkeita; mutta\njuuri näitä ohdakkeita niittäessään kylvi hän hyvää siementä, ja siitä\nkylvöstä siunaavat hänen jälkeläisensä hänen muistoansa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Laarilan ukko...\n\n\"Hän istui tuvan nurkassa, takan vieressä pankolla. Likainen, haljennut\nja laidoista ryhmyinen puukuppi oli hänellä polvillansa. Hän oli\nillalla särkenyt kivivatinsa ja Miina, hänen poikansa vaimo, oli\nsilloin vihoissaan ärjäissyt: 'vaari saa hakea itselleen velliastian,\nmistä löytää; ei niitä ole talossa särkeä.' Ja vaari oli hakenut.\nVanhoista komeroista oli hän rikkinäisen kuppipahasen löytänyt. 'Se\njoutaa vaarille!' oli Miina sanonut, kun astian näki.\n\n\"Vapisevin käsin oli ukko kantanut kuppinsa takan luo. Siinä oli\nlämpöisempi. Siinä istui hän ja söi. Kupissa oli leipää, suolavettä,\nperunoita ja perunankuoria -- pyhäpäivän aamuatria.\n\n\"'Joutaisi tuoda puita edes tupaan!' murisi Miina ukkoon katsoen.\n'Oikein luita karmii, kuin näkee hänen taloa kuluttavan.'\n\n\"Olivatko nuo sanat lausutut ukon kuultaviksi?\n\n\"Hän kuuli ne, huokasi, asetti kupin pankolle viereensä ja herkesi\nsyömästä. Ei maittanut enää ruoka. Hän jaksoi töin tuskin tuvan poikki\nastua, saatikka sitten puita kantaa pakkasessa. Hän oli kyllä kantanut\nja raatanut aikanansa. Hän ei sanonut mitään, ei silloinkaan, kun\nKyösti, hänen poikansa, kohmelopäisenä tuli kotiin, kirosi ja ärjyi ja\noli isänsä jalkoihin vähällä kaatua takan luokse hoiperrellessaan;\nmutta kyyneleitä kiilui vanhuksen silmissä, kun hän siirtyi kauemmaksi\nnurkkaan.\n\n\"Hän oli heikko, hän oli vanha. Kahdeksankymmentä ikävuotta painoi\nhänen hartioitaan. Hän oli ollut suora ja vahva; nyt oli hän kumara ja\nkuihtunut. Hän oli ollut varakkaan talon isäntä, yleistä kunnioitusta\noli hän nauttinut, hänellä oli ollut paljon sanomista kuntansakin\nasioissa. Nyt oli hän unohdettu, syrjäytetty kuten vanha työkapine,\njoka ei enää mihinkään kelpaa; nyt kadehti häneltä miniä suolavettä,\nleipää, perunoita ja perunankuoria.\n\n\"Mitä oli hän tehnyt?\n\n\"Hän oli antanut talonsa pojalleen ja ruvennut eläkkeelle, mitään\nerioikeuksia itsellensä pidättämättä. Siinä hänen pahat työnsä. Niistä\nkärsii hän, on jo vuosikymmeniä kärsinyt -- alussa vähemmän, vuosien\neteenpäin vieriessä yhä enemmän, ja nyt, kun hänen ja kuoleman välillä\nvain on askele, kun rakastetusta pojasta on tullut paatunut juomari --\nnyt alkaa mitta olla täysi.\n\n\"Turhaan on hän koettanut poikansa omaatuntoa herättää. Turhaan on hän\nvarottanut, pyytänyt ja rukoillut. Mitä on hän sillä voittanut? Vihaa\nja kiukkua vain. Lopulta vaikeni hän, mutta vain sitä innokkaammin\nhuoatakseen, että taivaan Herra vihdoinkin pehmittäisi pojan kovan\nsydämen. Ja siitä on hän saanut voimia kestämään; rukous on ylläpitänyt\nhäntä, ja hän on itsessään varma, että vielä koittaa aika, jolloin ei\nenää tuota pohjatonta kuilua ole olemassa hänen ja hänen poikansa\nvälillä. Kerran, ainoan kerran vain on hän silmänräpäykseksi unhottanut\nrakkautensa. Se tapahtui eräänä aamuna, kun poika tuli juopuneena\nkotiin ja kiroten sieppasi hänen kädestään virsikirjan ja heitti\ntakkaan. Silloin ei isä voinut hillitä itseään. Hän nousi ja huudahti:\n'Joka kiroilee isäänsä, sen pitää totisesti kuoleman, sanoo Herra\nkaikkivaltias!' Mutta tuonakin kamalana hetkenä heltyi hänen sydämensä\nkohta, kun hän oli Jumalan tuomion lausunut. Pojan, hänen oman poikansa\nonneton, surkea tila karkoitti vihan. Ja kun sitten seuraavan viikon\nkuluessa tuomio alkoi käydä toteen, kun Kyöstin vanhimmat pojat samana\naamuna hukkuivat ja iso-isä ja isä seisoivat heidän ruumiittensa\nvieressä, silloin muisti vanhus, että hän oli Jumalaan vedonnut ja\nsyytti itseänsä poikien kuolemasta. Epätoivoisena, masentuneena seisoi\nhän siinä, kun Kyösti loi silmänsä häneen ja huudahti: 'Tämän olet\nminulle suonut!'\n\n\"Siitä päivästä oli ukko muuttunut oman itsensä varjoksi; siitä\npäivästä tulivat hänen kärsimyksensä kahta kovemmiksi. Kammolla ja\nvihalla katseli häntä Anterokin, hänen poikansapoika, Kyöstin ainoa\nelossa oleva lapsi. Tuota kammoansa ja vihaansa osotti hän alituiseen,\nsillä siihen yllytti häntä isän ja äidin esimerkki. Vanhus ei sanonut\nmitään; mutta mitä tunsi hän, kun hän ristissä käsin yöt valvoen\npahnoillansa makasi? --\n\n\"Niin -- hän oli vetäynyt niin liki nurkkaa kuin pääsi. Siinä\nvirtasivat hänen kyyneleensä. Silloin kuuli hän sanoja, jotka saivat\nhänen sielunsa viimeisen joustavuuden ponnahtamaan. Kiroten ilmoitti\nKyösti vaimolleen, että heidän talonsa tänään kuulutettaisiin\nmyytäväksi, 'ja', lisäsi hän isäänsä viitaten, 'tuo on sen\nonnettomuuden meille tuottanut!'\n\n\"'En, en, sen tiedät sinä, taivaan Jumala!' huokasi vanhus sydämessään.\nHän yritti nousta, mutta vastustamaton voima pidätti häntä.\n\n\"'Nimismies ei siis ottanut odottaakseen?' kysyi Miina vapisevalla\näänellä.\n\n\"'Ei, ja vielä lisäksi kehtasi puhua vaarista...'\n\n\"Miinan silmät iskivät tulta. 'Sitähän olen aina sanonut, että siitä\npäivästä, jona vaari sinut kirosi, on joka päivä tuonut tuhoja\nmeille...'\n\n\"Jo pääsi ukko nousemaan. Hän, joka viikkokausiin tuskin oli sanaa\nvirkkanut, puhui nyt:\n\n\"'Kyösti', sanoi hän vapisevalla, rukoilevalla äänellä, 'suo minun\ntänään päästä kirkkoon...'\n\n\"'Kirkkoon!' huudahti Kyösti. Sitten purskahti hän kamalaan nauruun.\n\n\"'Kirkkoon!' huudahti Miina, tuskin korviansa uskoen. Sitten yhtyi hän\nmiehensä nauruun. 'Etkö ymmärrä, Kyösti? Hän tahtoo kuulla Laarilaa\nkuulutettavan... Anna Vilposen Topon kyyditä häntä, koskei Antero ole\nkotona. Se sopii! Menköön kuulemaan -- kuulutusta!'\n\n\"Ei ollut ukko moniin aikoihin Herran temppelissä käynyt. Eihän hän\nmoneen vuoteen ollut jaksanut jalan astua noita kahta pitkää virstaa,\nja sitten -- eihän hänellä ollut vaatteita edes. Mitä ajatteli hän, kun\nhän pyyntönsä lausui, kun hän Anteron vaatteisiin ja turkkeihin\npuettuna istui aikaisena tammikuun pyhäaamuna reessä ja Toppo,\nrenkipoika, häntä kirkkoon kyyditsi? Ken sitä tietää?\n\n\"Laarila oli tänään kuulutettava myytäväksi. Niin pitkälle oli siis\npoika ehtinyt. Monta kertaa oli häntä jo sama vaara uhannut; nyt näytti\ntosi olevan edessä. Koko eilisen päivän oli hän ollut kirkonkylässä.\nJos hän olisi saanut velkansa korot edes maksetuksi! Turhaan oli hän\nkääntynyt kirkonkylän rahamiesten puoleen, turhaan rukoillut\nnimismiestä odottamaan. Illan oli hän sitten viettänyt kievarissa.\nRohkeutta oli siellä hänelle taaskin antanut viina ja olut. Niihin pani\nhän viimeiset rahansa.\n\n\"Kun isä oli lähtenyt, heittäysi poika vuoteellensa.\n\n\"Olipa se omituista. Tänäänkään ei Laarilaa kuulutettu myötäväksi. Sen\nuutisen toi vaari kirkosta palattuansa. Mutta hän ei puhunut mitään\nsiitä, että hän menomatkallansa oli käynyt nimismiehen luona ja sitten\nkirkonmenon jälkeen pastorin puheilla pappilassa. Toppo tuli illalla\nnoista käynneistä kertoneeksi.\n\n\"Salassa se kumminkaan ei kauan voinut pysyä. 'Laarilan eläkevaari oli\nmaksanut poikansa velan. Ukko onkin salarikas. Hänellä on rahoja kuin\nroskaa' -- kerrottiin kaikkialla. Mistä tuo puhe oli alkunsa saanut,\nsitä ei osannut kukaan sanoa, eikä myös miten paljon perää siinä oli.\nMutta Kyöstin velasta ei myöskään mitään kuulunut.\n\n\"Päivät kuluivat edelleen. Laarilassa ei sanottavaa muutosta\nulkonaisissa suhteissa huomattu, vaikkakin talonväki katseli ukkoa\nhiukan toisilla silmillä kuin ennen. Hänellähän oli rahoja! Mutta jos\noli ukko todellakin pelastanut poikansa, niin ei hän sillä ollut mitään\nvoittanut, pianpa päinvastoin. Juopa isän ja pojan välillä näytti,\nnäet, vain kasvavan. Ja, mikä vielä pahempi, Antero, Kyöstin poika,\nkaivoi tuon juovan yhä väljemmäksi. Antero oli ottanut oppia isältä.\n\n\"Kun taloa ei kuulutettu myytäväksi eikä sittemmin velkojaakaan\nkuulunut, oli Kyösti pari kertaa ottanut tästä puhuakseen isänsä\nkanssa; mutta ukko oli vain pudistanut päätään ja vastannut, ettei hän\ntiennyt koko asiasta niin mitään. Sen sijaan kävi pastori tuon\ntuostakin Laarilassa, ja hänen puheestaan ja varoituksistaan tuli\nKyösti varmaksi siitä, että pastorin ja iso-isän välillä oli jotakin\n'salajuonen tapaista.' Varsinkin otti Miina pastorin muistutukset\npahaksi, ja usein sai ukko kuulla kunniansa, hän kun 'kehtasi antaa\nainoan lapsensa kuluttaa aikaansa lainanhauissa, vaikka vain tarvitsi\nsalakomeroitaan aukaista.' Ukko ei näyttänyt näistä miniänsä saarnoista\npitävän suurtakaan lukua, mutta kun Antero samaa nuottia viritti, kun\nhän, nuorukainen, juovuksissa tuli kotiin ja kiroten uhkasi ottaa\nselvän iso-isän salalaatikoista, niin silloin värisi vanhus, silloin\nvuodatti hän katkeria kyyneleitä. --\n\n\"Oli Juhannus-aaton ilta. Sininen, pilvetön oli taivas, juhlapuvussa\nmaa, rasvatyyni Laarilammen pinta. Lehtipuilla oli Kyöstinkin asunto\nkoristettu. Rauha näytti siinä vallitsevan; mutta tuon näennäisen\nrauhan peitteessä -- kuinka paljon rauhattomuutta!\n\n\"Ukko makasi pahnoillaan vuoteessansa. Hän ei ollut kahteen päivään\njaksanut siitä nousta. Hän tunsi, että viimeinen lähtö oli edessä.\nTuvassa ei ollut ketään. Miina oli mennyt naapuriin, Kyösti ja Antero\nolivat kirkonkylässä.\n\n\"Ilta kului. Ukko arvasi, että hän saisi viettää sen ja kentiesi yönkin\nyksin. Poltettiinhan Harjumäellä ja Riionvuorella tänä iltana\nkokkovalkeita -- aivan niinkuin hänen nuoruudessaan. Silloin oli hänkin\nollut mukana. Siitä oli jo niin kauan, ja kumminkin tuntui hänestä,\nkuin olisi tuo aika ollut eilen. Hän ajatteli elämäänsä, pitkää\nelämäänsä. Mimmoinen se oli ollut? Mitä iloa oli hänellä siitä ollut?\nJa nyt lähestyi loppu.\n\n\"Tupa tuntui niin ummehtuneelta. Jospa olisivat jättäneet oven edes\nauki! Hän koetti nousta. Hän ei kyennyt. Ulkona tuoksuivat puut, ulkona\noli kevättä. Elämä iloitsee, elämä tarvitsee lepoa; hauta on pimeä...\n\n\"Silloin kuului äkkiä kolinaa ulkoa. Sitten aukeni ovi, ja sisään astui\nAntero. Hän katseli ympärilleen arastelevasti. Ukko ei ollut odottanut\nhäntä. Anteron ei ollut tapana niin pian palata kotiin, kun hän\nkirkonkylään oli lähtenyt.\n\n\"'Jätä ovi auki', pyysi vanhus; 'ulko-ilma on niin vilpoista.'\n\n\"'Kyllä, jos niin haluatte, vaari...'\n\n\"Hän sanoi tämän niin sävyisesti. Sitten jäi hän seisomaan oven\nviereen. Hän näytti ujostelevan. Se oli jotakin outoa.\n\n\"Ukko katseli häntä ihmetellen.\n\n\"Tämä poika oli kerran ollut hänen ilonsa, hänen lemmittynsä -- oli\nvieläkin. Kun Kyöstin muut lapset vähitellen ja aina yhä enemmän\nalkoivat syrjäyttää vanhaa iso-isää, oli Antero ollut ainoa, joka ei\nsitä tehnyt. Lempeyden side oli yhdistänyt talon vanhimman ja\nnuorimman. Siltä ajalta oli vanhalla miehellä monta iloista muistoa.\nHän oli koettanut nuoreen mieleen kylvää jaloja siemeniä, ja ne olivat\nnäyttäneet itävän. Mutta sitten tuli vihamies ja kitki pois hyvät\ntaimet. Isän, äidin, veljien esimerkki vaikutti. Side höltyi\nhöltymistään; pahuuden virta tempasi aste asteelta rakastetun 'pikku\nAnteron' pyörteeseensä.\n\n\"Ja nyt oli tästä 'pikku Anterosta', tästä rakastetusta pojasta tullut\nkookas ja kaunis nuorukainen, jota Miina ylpeydellä katseli, jonka\npuolta isää vastaan hän aina piti ja jota hän ei raahtinut\npienimmälläkään sanalla 'närkästyttää.' Veljien onnettoman kuoleman\njälkeen sai Antero olla ja elää, miten itse halusi. Kotirauhan vuoksi\nei uskaltanut Kyösti avata suutaan. Reippaan nuorukaisen mieli halusi\niloa. Kirkonkylässä sai hän tovereita, joiden mieli myös halusi iloa.\nJa kun kievarin saunaan lauantai-illoin ilon etsijät kokoontuivat ja\nhollimiesten ja hollipoikain kanssa viinapullon ääressä korttia löivät,\nniin siinäkös iloa! Siinä painuivat rikkaruohojen alle iso-isän\nviimeisetkin hyveen siemenet, ja kuta syvemmälle ne painuivat, sitä\nmehuisampina rehoittivat nuo rikkaruohot, sitä enemmän vihaa ja\nkatkeruutta ne kypsyttivät. Olihan iso-isä syypää veljien kuolemaan --\näidin alituiset mielenpurkaukset olivat tuon Anteron mieleen\njuurruttaneet. Ja niin muuttui lemmitty iso-isä vähitellen 'katalaksi\nvaariksi, joka jo aikoja sitten olisi saanut kadota samaan hautaan,\njohon hän oli velivainajat kironnut.'\n\n\"Tuollaisia hedelmiä kypsyttivät nuo rikkaruohot, ja ne versoivat ja\nkasvattivat toisia, jotka käänsivät pojan mielen isää vastaan ja\nvihdoin saivat äidinkin varmaksi siitä, että isä hävitti taloa, että\nhän laiskuudellaan ja juopottelemisellaan tuhlasi heidän omaisuuttansa.\nJa kun äiti tästä varmistui, alkoi hänen avullaan poika korjata talteen\nisän omaisuutta niin paljon kuin mahdollista, ja niin meni moni\njyvänelikko salaa isältä talteen -- kievarin aittaan. Iso-isä näki,\nmitä hänen ympärillään tapahtui; ja hän aavisti, ettei enää ollut\nkaukana päivä, joka syytäisi maantielle hänen omaisensa. Pönkkää\nonnettomuuden eteen hän ei voinut panna, mutta viivyttää katkeraa\nhetkeä hän saattoi, ja hän viivytti sitä -- kuten jo olen maininnut.\nHän rukoili ja toivoi, kun kaikki toivo näkyi olevan kadoksissa. Hän\nriensi pelastamaan talon, mutta mitä oli hän sillä voittanut? Aljettua\nuraa ryntäsivät hänen omaisensa vielä kiivaampaa vauhtia perikatoaan\nkohden. Mitä tästä kaikesta olisi seurauksena, sen näki jokainen,\npaitse asianomaiset itse. Tuskin olikaan puolitoista vuotta kulunut\ntuosta ennenmainitusta odottamattomasta pelastuksesta, niin uhkasi sama\nvaara uudelleen Laarilaa. Mutta tällä kertaa ei ollut kukaan, ei\nKyöstikään siitä juuri millänsäkään. Vaikkakin vaari ei ollut\ntietävinänsä entisestä avunannosta ja vaikka hän oli vakuuttanut, ettei\nhänellä mitään 'salavaroja' ollut, luotti Kyösti kumminkin siihen, että\nvaari kyllä taasen maksaisi, kun siksi tulee. --\n\n\"Raitista kesäilmaa virtasi tupaan, jossa nyt perheen nuorin ja vanhin\nolivat kahden kesken. Ihmetellen piti ukko himmeät silmänsä\nkiinnitettyinä Anteroon. Miksi näytti nuorukainen olevan niin\nhämillänsä? Miksi oli hän näin aikaisin jättänyt iloiset toverinsa ja\npalannut kotiin?\n\n\"Ukko sai pian tietää sen.\n\n\"Antero vilkaisi vielä kerran ympärilleen, sitten astui hän hiljaa\nvanhuksen vuoteen luo.\n\n\"'Kuulkaahan, iso-isä!' sanoi hän hiljaisella, salaperäisellä äänellä\nja istuutui vuoteen laidalle. -- Siitä oli kauan, kuin Antero viimeksi\noli puhutellut ukkoa tuolla tavalla. Siinä oli jotakin, joka muistutti\nvanhusta entisistä ajoista, ja tämä muisto sai toivon leimauksen\nvälähtämään hänen silmistänsä. -- 'Kuulkaahan, iso-isä!... Olen tässä\nviimeaikoina tullut tuumanneeksi yhtä ja toista... Te olette jo vanha,\nja varmaan ei ole elinaikanne enää pitkällinen. Jos te kuolette ja isä\nsaa rahanne, niin...'\n\n\"Vanhuksen silmistä katosi tuo äskeinen loiste.\n\n\"'Niin mitä sitten?' kysyi hän.\n\n\"'Menevät rahat samaa tietä kuin Laarila', vastasi Antero.\n\n\"Kun ukko ei tähän virkkanut mitään, jatkoi Antero:\n\n\"'Sentähden olen ajatellut, että ... jos antaisitte rahanne ...\nminulle...'\n\n\"Iso-isän vapiseva käsi tarttui pojanpojan käteen ja puristi sitä.\n\n\"'Rahaa -- rahaako vain sinä pyydät, Antero? Ei minulla ole rahoja\nenää... Kaikki, mitä minulla oli, rahat, jotka pastorin neuvosta\nitselleni pidätin ja hänen tallennettavakseen uskoin, kun annoin\nLaarilan isällesi, ovat menneet isäsi velkoihin. En ole tahtonut siitä\npuhua, mutta te olette arvanneet sen. Minä lunastin Laarilan\nkiinnityksen, ja siihen ne hukkuivat minun monivuotiset säästöni.\nTeinkö mielestäsi oikein, Antero?'\n\n\"'Kyllä kaiketi', vastasi nuorukainen jotakin vastatakseen. Sitten\npaljasti hän, mitä hänellä oli mielessänsä:\n\n\"'Jos olisitte ostanut Laarilan minulle, niin luulen että noilla\nrahoilla olisi ollut enemmän siunausta...'\n\n\"'Kyllä sitäkin ajattelin. Mutta mikä on tehty, se on tehty... Antero,\nmuistatko, kuinka me ennen veisasimme ja rukoilimme yhdessä...?'\n\n\"'Muistan', vastasi nuorukainen tylysti; 'mutta nyt tarvitsisin rahoja.\nEikö teillä ole vähääkään täällä kotona?'\n\n\"Iso-isä huokasi syvään. 'Jos minulla olisi ja sinulle antaisin,\nkäyttäisitkö niitä paremmin kuin tähän asti olet isäsi varoja\nkäyttänyt?'\n\n\"Antero tuli hiukan hämilleen. Hän oli vähällä suuttua. 'Isäsi varoja!'\nHän hillitsi kumminkin itseään. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että\nhän itse oli tuhlannut enemmän kuin isä, että hän pää-asiallisesti itse\ntällä kertaa oli syypää isän velkaantumiseen. Jos tuollainen ajatus\njoskus olisi ollut heräämäisillään hänessä, oli sen kohta karkoittanut\ntoinen: 'isä on Laarilan isäntä, ja isäntänä on hän talostansa\nvastuunalainen. Isännän tulee pitää huolta siitä, että talossa on, mitä\ntalossa tarvitaan.' -- Tuota hämillä-oloa kesti vain silmänräpäys.\nOlihan iso-isä sanonut: 'jos minulla olisi rahoja...' Siis varmaan\nniitä iso-isällä oli.\n\n\"'Luulen, että minusta tulisi toinen mies...' mumisi nuorukainen\nvälinpitämättömästi vastaukseksi iso-isän kysymykseen.\n\n\"'Ja jos saisit Laarilan ... ja isäsi joutuisi minun sijaani tähän\nmakaamaan...?'\n\n\"Näiden sanojen syvä merkitys luiskahti Anteron korvien ohitse. Ukon\nrahat veivät koko hänen mielensä.\n\n\"Vanha seinäkello löi 10. Antero kävi levottomaksi.\n\n\"'Se on nyt sillä tavalla, vaari, että minä tarvitsen paikalla 5 ruplaa\nja teidän täytyy ne minulle antaa...' huudahti hän, huolimatta vastata\nvanhuksen viimeiseen kysymykseen.\n\n\"Äkkiä muuttuneesta äänestä aavisti ukko, että nuorukainen väkisin\nkoettaisi saada, mitä teeskennellyllä sävyisyydellä ei luullut\nsaavansa. Antero oli näetsen noussut ja seisoi siinä vuoteen vieressä\nuhkaavana odottaen ukon vastausta.\n\n\"Se viipyi. Jospa nuorukainen nyt olisi osannut lukea, mitä vanhan\nsydämessä liikkui!\n\n\"'Auta minua istumaan, Antero, henkeäni ahdistaa', kuuli pojanpoika\nvihdoin iso-isän sanovan.\n\n\"Milloin oli poika viimeksi täyttänyt vanhuksen pyyntöä? Pitkä, hyvin\npitkä aika oli siitä kulunut. Mutta nyt ei iso-isän tarvinnut uudistaa\nkäskyänsä. Kiireesti ja reippaasti oli Antero nostanut hänet istumaan.\n\n\"Vanhus hengitti keveämmin. 'Mitään semmoista, jota sinä nyt mieluimmin\nhaluaisit, ei minulla ole antaa', sanoi hän juhlallisesti; 'mutta\nkaikki, mitä minulla on, olen minä testamentissani sinulle luovuttanut.\nKun olen kuollut, mene pastorin luo; hänen hallussansa on\ntestamenttini. Siinä on vain yksi ehto; lupaatko täyttää sen?'\n\n\"Ilo leimahti nuorukaisen silmistä. Iso-isä oli testamentissaan\nmäärännyt kaikki hänelle! Ehto -- vähät siitä! 'Lupaan, rakas iso-isä!'\n\n\"Se kajahti niin tutulta ja kumminkin niin kaukaa tuo: 'rakas iso-isä!'\n\n\"Hiljainen tuulenhenki toi ulkoa uutta tuoksua tupaan. Vanhuksen silmät\nloistivat niin omituisesti. Oliko hänen hartain toivonsa vihdoinkin\ntoteutunut?\n\n\"'Ota virsikirja, Antero, ja lue suvivirsi!'\n\n\"Testamentti, jonka olemassa-oloa hän ei ollut tietänyt aavistaa, pyöri\nnuorukaisen ajatuksissa, saaden kummia aikaan. Hän teki ukolle\nmieliksi.\n\n\"'Kiitos -- pikku Antero', sanoi ukko, kun nuorukainen oli lukenut\nvirren loppuun. Sitten lisäsi hän: 'minun on uni. Jos menet ulos, jätä\novi auki!'\n\n\"Ja iso-isä laskeusi jälleen pahnoillensa.\n\n\"Antero pani virsikirjan pöydälle. Hänen mielensä oli niin omituinen.\nSuvivirsikö oli sen muuttanut? Koko äskeinen tapaus oli kangastus hänen\nlapsuutensa ajoilta. Hän muisti niin elävästi erästä kauan sitten\nmennyttä juhannusiltaa, jona iso-isä oli sytyttänyt hänelle pienen\nkokkovalkean pihalla. Kuinka tuo pieni tuli oli heitä molempia\nilahuttanut! Nyt oli kirkonkylän nuoriso kokoontunut Riionvuorelle.\nSuuri kokko oli sinne tehty. Anterokin oli ollut mukana sitä\npystyttämässä. Kun se olisi poltettu, lähtisivät ystävät kievarin\nsaunaan -- niin oli päätetty. Antero oli luvannut varmaan sinne saapua,\nmukanansa viime lauantai-illan velka. Rahaa tuohon velkaansa oli hän\nlähtenyt iso-isältä kiskomaan; ei ollut enää isän aitassa mitä ottaa.\n-- Kello kävi jo yhdettätoista. Kaiketi odottivat ystävät häntä kokon\nluona. Ja tässä oli hän lukenut iso-isälle suvivirttä!\n\n\"Hän astui vitkalleen ulos tuvasta. Pihalla seisahtui hän. Oikein!\nRiionvuorella oli kokko sytytetty. Tuli leimusi korkealle. Mutta\nAnteron mieli ei nyt tehnyt sinne. Tuo suvivirsi oli kummia\nvaikuttanut; tuo kokko hänen lapsuutensa ajoilta leimusi hänen sielunsa\nsilmien edessä, ja hänessä heräsi tunteita, joita hän lapsena oli\ntuntenut. Se oli niin kovin omituista. Mistä tulivat nyt nuo kummat\najatukset? Miksi hänen ei ollenkaan tehnyt mieli ystävien luo? Siksikö,\nettei hänellä ollut millä maksaa maksettavansa? Ei, velkaansa hän ei\nnyt muistanut; sen sijaan kuului hänen sydämessään hiljainen kysymys:\nmiten on se velka syntynyt? Ja ensi kerran eläissänsä näki hän oman\nitsensä semmoisena kuin hän todellisuudessa oli. Hän istuutui tuvan\nportaille. Illan hiljaisuudessa kuuli hän kaukaa ääniä, iloisia ääniä.\nSinne, iloisten nuorten joukkoon... Kuului samassa toinen ääni likempää\n-- tuvasta, syvä huokaus. 'Muistatko, Antero, kuinka me ennen\nveisasimme ja rukoilimme yhdessä?'... Hän kääntyi auki olevaan tuvan\noveen päin. Ei, sieltä ei kuulunut mitään. Iso-isä mahtoi jo nukkua.\nTällaisessa tilassa ei ollut Antero koskaan ennen ollut.\n\n\"Kului iltaa. Vanha seinäkello löi 11. Antero istui yhä tuvan\nrappusilla. Riionvuorella alkoi tuli vähetä, eikä sieltä enää ääniä\nkuulunut -- silloin tällöin vain joku huuto. Häntäkö huudettiin, tuvan\nrappusilla istujaa? Ja hän viipyi!\n\n\"Kello löi 12. Mitä, jos hän nyt palaisi kirkonkylään? Ei, ei. Sillä\nkievarin saunassa oli niin kamalaa; täällä, kodin hiljaisuudessa,\ntuoksuvan luonnon helmassa, kuinka rauhallista! Oli niin outoa, niin\ntavattoman outoa. Siinä vieri hiljainen kyynele hänen poskeaan\nalaspäin: se putosi hänen kädelleen... Iso-isä oli testamentannut\nhänelle kaiken omaisuutensa -- hänelle! Millä oli hän tämän iso-isän\nhyvyyden ansainnut? Hänen kävi sääliksi vanhaa iso-isää. Hän muisti,\nkuinka hyvä iso-isä aina oli ollut häntä kohtaan. Ja hän...\n\n\"Siinä kuului joku tulevan. Antero säpsähti.\n\n\"Äiti se oli, joka tuli. Hän oli ollut Harjumäellä, kun siellä kokkoa\npoltettiin. Hän seisahtui hämmästyneenä, kun hän Anteron näki. --\n'Mitä, etkö olekaan Riionvuorella?'\n\n\"'En huolinut sinne enää palata.'\n\n\"'Onko isäkin jo kotona?'\n\n\"'Ei.' Antero lähti hiljaa astumaan järven rannalle päin. Hän halusi\nolla yksin.\n\n\"Äiti loi häneen pitkän silmäyksen. Sitten meni hän tupaan, itsekseen\nmumisten: 'lienee taasen saanut liikoja päähänsä.'\n\n\"Uuden päivän aurinko koitti. Antero vaan ei ollut saanut unen\nrahtuakaan silmiinsä vaateaitassa maatessaan. Aamupuoleen oli hän\nkuullut isän tulevan kotiin -- missä tilassa, sen ilmaisivat isän\nkiroukset.\n\n\"Testamentti -- se veti vihdoin yhä enemmän nuoren miehen mielen\npuoleensa. Olikohan ukolla paljonkin vielä tallessa?\n\n\"Ajatuksia tuhansia vaihteli Anteron päässä. Tulevaisuus kangasti niin\nkauniina. Toisellaista elämää aljettaisiin Laarilassa viettää, kun hän\nsaisi talon haltuunsa. Iso-isän rahoilla se pantaisiin kuntoon\nsemmoiseen, että sopi elää oikein herroiksi. Iso-isän rahat... Niihin\nnyt kiintyivät nuorukaisen ajatukset. Ne kasvoivat hänen mielessään\näärettömiksi summiksi, kuta kauemmin hän niitä ajatteli, ja niitä\najatella oli niin mieluista, niin ihmeen mieluista. Niistä ei saisi\nkievari penniäkään. Hän saisi vain katsella ja kadehtia Laarilan\nisäntää, kun tämä komeissa kääseissä pyhäaamuina tulisi ajaen\nkirkolle... Unehtunut oli nyt iso-isä, varjoon menneet nuo äskeiset\nvienonsuruiset lapsuuden muistot.\n\n\"Oliko hän nukkunut? Aurinko pilkoitti raollaan olevasta vaateaitan\novesta. Kuka häntä huusi? Hän hypähti vuoteeltaan. Hän hieroi\nsilmiänsä. Poissa oli loistavuus. Hän kurkisti ulos; hän näki äidin\ntulevan juosten aittaan päin.\n\n\"'Mikäs on?' ärjäsi poika ovelta.\n\n\"'Vaari on kuollut!' huusi äiti hätäisesti.\n\n\"'Vaariko kuollut...'\n\n\"Salamana iski siinä Anteron mieleen ajatus: 'Laarila on minun, rahat,\nkaikki!' -- Todellisuus oli odottamattoman äkkiä vastannut unelmiin.\n\n\"Kuolleen iso-isän muistolle ei nyt ollut Anteron sydämessä tilaa. Kun\nhän seisoi vuoteen vieressä, missä vainaja viimeistä unta nukkui, pyrki\nkyllä alussa hellempiä tunteita tunkemaan hänen mieleensä -- noita\nomituisia, uusia, eilisiltaisia tunteita, mutta niiden juuret eivät\nsyvälle ulottuneet. Niin pian kuin hän kuolleen läheisyydestä poistui,\nkiintyi koko hänen sisällinen ihmisensä testamenttiin; se valtasi koko\nhänen olentonsa.\n\n\"Miina peitti rievulla ruumiin kasvot. Kyösti ei huolinut nousta vanhaa\nisävainajaansa katsomaankaan. Hän ei ollut vielä selvinnyt eilisestä\nhumalastansa. Mutta jos ei isän kuolema hänessä mitään vaikuttanut,\nsattuipa siinä sana hänen korviinsa, joka tavallista nopeammin sai\nhänet jalkeille. Antero oli näetsen kertonut, että iso-isä oli tehnyt\ntestamentin, joka määräsi hänelle, pojanpojalle, hänen kaikki tavaransa\nja rahansa -- monta tuhatta markkaa. 'Ja nyt lähden suoraa päätä\npappilaan ilmoittamaan vaarin kuoleman ja perimään rahat', lopetti\npoika. 'Teki se iso-isä sentään viisaasti, kun ne minulle määräsi.'\n\n\"'Sinulle!' huudahti Kyösti; 'minähän se tässä likeisin perillinen\nolen.'\n\n\"'Niinhän sitä luulisi, isä, mutta testamentti taitaa olla toista\nmieltä', tuumasi Antero.\n\n\"Pari tuntia tämän keskustelun jälkeen seisoi pastorin kammarissa\nkoko Laarilan talonväki -- eihän se Miinakaan rauhaa saanut\nuteliaisuudeltansa, kun Kyösti ja Antero pappilaan lähtivät.\n\n\"'Vai jo sai vanha Laarila jättää maailman!' sanoi pastori, kun Kyösti\noli kuolemantapauksen ilmoittanut, samalla luoden sanantuojiin\nläpitunkevan silmäyksen.\n\n\"'Niin, johan se viimein pääsi', virkkoi Miina ja nosteli vyöliinaansa,\nsilmiänsä muka pyyhkiäkseen.\n\n\"Kun asia siten oli toimitettu ja hautauspäivästä sovittu, ilmoitti\nKyösti, ettei hänellä tällä kertaa sattunut olemaan kirkolle meneviä\nmultarahoja, mutta kyllä hän ne vasta maksaisi.\n\n\"Pastori loi uuden läpitunkevan silmäyksen isään, äitiin ja poikaan.\n\n\"'Vai niin!' sanoi hän pitkään. 'Vai ei ole teillä multarahoja edes.'\n\n\"Laarilaiset eivät ymmärtäneet, mitä kovaa nuhdetta nämä sanat\nsisälsivät. Heillä oli jotakin toista mielessä. Näyttihän siltä kuin\nolisi Anterolla ollut jotakin sanottavaa, ja väänteli ja käänteli siinä\nKyöstikin lakkiansa. Heitä ennen ennätti kumminkin Miina.\n\n\"'Jos ette pane pahaksi, pastori, niin pyytäisimme tietää, eikö vaari\nole jättänyt teidän huostaanne jotakin ... testamentin tapaista.'\n\n\"'On', vastasi pastori. 'Vai on vainaja sen teille ilmoittanut. Puhuiko\nhän myös, kenen hyväksi se on tehty?'\n\n\"'Kyllä hän sanoi, että minä se hänen omaisuutensa perisin', kiiruhti\nAntero sanomaan.\n\n\"'Mutta minähän tuota...'\n\n\"'Älä puhu sinä mitään, Kyösti', keskeytti miestään Miina; 'vaari kyllä\ntiesi, mitä teki.'\n\n\"Pastorin huulet vetäysivät hymyyn. 'Älkää nyt vaan ruvetko\nriitelemään', sanoi hän; 'silloin voisi käydä niin, ettei kukaan teistä\nperisi mitään. Muuten on Laarilan isäntävainajan määräys, että\ntestamentti luetaan vasta hänen hautauspäivänänsä.'\n\n\"Laarilaiset näyttivät hieman nolatuilta. Olisi ollut niin hauskaa nyt\njo tietää, paljonko vaari jätti jälkeensä. Mutta eihän heidän tarvinnut\nkauankaan tuota tietoa odottaa.\n\n\"Ei, sillä jo seuraavana sunnuntaina oli iso-isä haudattava.\n\n\"Kummaa on, kuinka nopeasti huhut, jotka tietävät jotakin uutta kertoa,\nleviävät. Laarilan vaarin kuolema oli tuskin tiedoksi tullut, ennenkuin\njo kaikkialla puhuttiin hänen testamentistaan. Ja kun maailmassa\nkaikkia tiedetään, tiedettiin myös, että vainaja oli ollut upporikas,\nettä hän jossakin tallensi kolikoita oikein nelikoittain -- missä, sen\noli vaari uskonut pastorille. Ja kaiken omaisuutensa oli vaari\nAnterolle, poikansapojalle, testamentannut! Siitäkös nyt puhetta\npiisasi seurakunnassa! Oltiin kauhean uteliaita tietämään, paljonko\nAntero tuli saamaan -- tuo onnellinen Antero! Häntä nyt katseltiin\ntoisilla silmillä kuin ennen. Ja kun hän ja Kyösti torstai-iltana\ntoivat vaarin ruumiin tapuliin, niin kylläpä sinne keräytyi väkeä\nperillistä katsomaan. Ja mahtavalta siinä näyttikin perillinen.\n\n\"Miinalla oli kauhean kiire. Peijaisia hän puuhasi -- 'oikein komeita.'\nOlipa Kyöstillä ja Anterollakin hommaa. Lainaksi täytyi hankkia, mitä\ntarvittiin, ja ihmeekseen huomasivat isä ja poika, että kaikki, joiden\nluo he kääntyivät, nyt olivat hyvin auliit antamaan lainoja. Anteron ei\nolisi tarvinnut ottaa tulevaa perintöään puheeksikaan, jos ei hän olisi\ntahtonut. Mutta hauskaahan oli siitä puhua, noista pastorin tallessa\nolevista rahanelikoista, ihmeen hauskaa!\n\n\"Ja pian se tuli, tuo odotettu päivä -- iso-isän hautauspäivä. Paljon\noli siinä kutsuvieraita saattamassa vanhaa Laarilaa hänen viimeiseen\nleposijaansa, mutta vielä enemmän uteliaita. Ei siinä suru ketään\nvaivannut. Ohdakkeiden sekaan putosivat lämpimät sanat, joilla pastori\nlopetti ruumiinsiunaamistoimituksen. Mutta sitten -- kuinka kauhean\npitkältä tuntui Anterosta jumalanpalvelus kirkossa, vaikka häntä kyllä\nmiellytti kaunis kiitos, jonka pastori teki iso-isän kuoleman johdosta,\nja varsinkin sen loppuosa, joka ilmaisi seurakunnalle, että\nLaarilavainajan kunnollisuus ja rakkaus hänen omaisiaan kohtaan vasta\nhänen kuolemansa jälkeen Jumalan avulla oikein tulisi näkyviin. Tuo\ntietysti tarkoitti testamenttia, siitä oli Antero varma, ja samaa\najatteli Kyöstikin, ollen itsessään sitä mieltä, että kyllä isä oli\nhänelle tavaransa määrännyt -- ainakin tulisi hän niitä hoitamaan,\nsillä olihan Antero vielä ala-ikäinen. Tuon viimeksi mainitun viisauden\noli kievari Kyöstiin istuttanut.\n\n\"Loppuihan se viimein jumalanpalvelus, ja samassa hevosessa kiirehtivät\nisä ja poika kotiin, jossa pastoria ja kutsuvieraita komeat päivälliset\nodottivat. Siinä hyöri Miina, joka ei ollut toimiltaan kirkkoon\nehtinyt; siinä oli häntä auttamassa naapurinaisia, jotta kaikki olisi\nvalmista vierasten tullessa.\n\n\"Kuinka omituisessa jännityksessä siinä oltiin! Näki että mielessä\npyöri jotakin tärkeämpää kuin ateria. Tutkien tirkistelivät siinä\nvieraat jokaista esinettä. Saattoihan olla mahdollista, että ukko tänne\njohonkin oli kätkenyt aarteensa. Ja kun vihdoin pastori saapui, kuinka\nkovin salaperäiseltä hän heidän mielestään näytti, vaikka hän siinä\nkätteli ja tervehti, niinkuin ei mitään tavatonta olisi ollut\nodotettavissa.\n\n\"Mutta pettyivätpä siinä taasen laarilaiset ja vieraat, sillä eihän\npastori ollut tietävinänsäkään koko testamentista. Ruokapöydässä kulki\nviinapokaali, suuri, hopeinen, miehestä mieheen, ja maistelivat siitä\nnaisetkin. Tapa silloin oli semmoinen. Syötiin ja juotiin, ja ruoka ja\njuoma näyttivät hellittävän tuota äskeistä jännitystä. Anterossa vain\nse päinvastoin yhä kiihtyi. Oli varsin omituista, kuinka elävästi hän\nnyt muisti vanhaa iso-isää, semmenkin kun pastorin silmät häntä\nkohtasivat, ja se tapahtui niin usein, että siinä kyllä oli enemmän\nkuin sattumusta.\n\n\"Vihdoin oli ateria lopussa. Touhu ja puuha, joka sen kestäessä oli\nvallinnut, taukosi vähitellen. Lukkari veisasi tavallisen kiitosvirren,\njohon kaikki yhtyivät.\n\n\"Silloin, juuri kun vieraat olivat pöydästä nousemaisillaan, helisti\npastori pöytäveitsellä lautasen reunaan, ja kun kaikkien silmät olivat\nhäneen kääntyneet, puhui hän:\n\n\"'Se vanha, rehellinen ukko, jonka maalliset jäännökset tänään olemme\nhaudan lepoon saattaneet, oli kerran nuori hänkin. Köyhänä läksi hän\nmaailmaan isänsä torpasta, jossa ei leipää hänelle riittänyt. Työllä ja\nahkeruudella kunnosti hän itsensä, ja elävä jumalanpelko, joka asui\nhänen sydämessänsä, raivasi hänelle tien. Tänne Laarilaan tuli hän\npoika-ijässään. Tähän kiintyi hän ijäkseen. Vasta alulla oli Laarila\nsilloin, pieni uutistalo. Renkinä palveli hän täällä ensin, vävynä\nsitten, vihdoin isäntänä. Kunto ohjasi hänen askeleensa, siunaus kulki\nhänen työnsä jälkiä. Löytyy teidän seassanne moni, joka muistaa häntä\nkirkon kuudennusmiehenä. Sen arvonsa ja sen maatilan, jonka isäntänä\nhänen poikansa nyt on, sai hän palkaksi rehellisyydestään ja\nahkeruudestaan; mutta suurin palkkansa, maallisesti katsoen, on\nkumminkin hänen jälkeenjättämänsä puhdas maine. Te, tässä saapuvilla\nolevat vanhat, jotka hänen miehuutensa päivinä tunsitte -- te tiedätte\nsanani tosiksi.\n\n\"'Maassamme on monin paikoin tapana' -- jatkoi pastori -- 'että isäntä,\njoka nuoruutensa ja miehuutensa päivät on ahkerassa työssä kuluttanut,\nvanhuuden rajoja lähestyessään, väliin jo sitä ennenkin, antaa maansa\nja isännyyden pojallensa, pidättäen itselleen, kuka runsaamman, kuka\nniukemman eläkkeen. Tuota tapaa, joka yleensä ei ole kehuttava,\nnoudatti vanha Laarila. Jo parikymmentä vuotta sitten, samana vuonna,\njona minä tähän seurakuntaan tulin, luovutti hän maansa ainoalle\npojallensa. Hän toivoi häneltä ja hänen perheeltään, mitä isän on\noikeus toivoa lapsiltaan. Hän ei pidättänyt itselleen mitään\netuoikeuksia. Hän tahtoi jatkaa työtään jälkeläistensä hyväksi, syödä\nheidän pöydässään, iloita heidän kanssaan vapaana siitä kuormasta,\njonka isäntänäolo laskee maanomistajan niskoille. Hän olisi tahtonut\nantaa kaikki -- pääomankin, minkä hän toimeliaisuudellaan oli koonnut\n-- pojallensa. Ettei hän sitä tehnyt, on minun syyni tahi -- ansioni.\nJa niin jäi pojalta ja kaikilta tietämättömiin, että hänellä oli\nenemmän omaisuutta kuin Laarilan maa. Kun hän minulle tuumastaan puhui,\nneuvoin minä häntä asettamaan rahasäästönsä turvattuun paikkaan ja\nlupasin tässä suhteessa olla hänen apunaan. 'Ken tietää, mitä voi\ntapahtua', sanoin, ja hän myönsi, että saattaisin olla oikeassa. Kun\nhän antoi kaikin puolin kunnossa olevan Laarilan maan pojallensa, uskoi\nhän minun huostaani, mitä hänellä rahaomaisuutta oli. Se teki\nmahdolliseksi hänen vielä kerran lahjoittaa Laarila pojallensa, joka\nmuuten olisi menettänyt sen... Eikö niin, Kyösti? Sinä ja Miina\ntiedätte, missä määrässä äsken hautaan lasketun isävanhuksen toiveet\nrauhallisesta, onnellisesta vanhuuden päiväin vietosta ovat\ntoteutuneet. Mutta tässä ei ole paikka sitä likemmin tutkia. Te\ntiedätte sen. Omatuntonne sanoo teille sen, puhuu teille siitä teidän\nkuolinhetkeenne saakka. Olkoon teidän lohdutuksenanne tieto, että\nvainaja teitä viimeiseen saakka rakasti, että hän viimeiseen saakka\ntoivoi.\n\n\"'Viime kuluneesta talvesta vuosi takaperin kävi vanha Laarila eräänä\npyhänä minun luonani viimeisen kerran. Kokemusta oli hänelle aika\nlisännyt, ja tämä kokemus oli synnyttänyt uusia ajatuksia hänen\nmieleensä. Mitä ensimäinen niistä sai aikaan, ei tarvinne minun enää\nkertoa. Se on jo tehnyt tehtävänsä. Toinen sitävastoin koskee tänä\nhetkenä hyvin likeltä kaikkia vainajan jälkeisiä. Vanha Laarila oli,\nnäetten, tuona vastamainitsemanani pyhäpäivän aamuna käynyt nimismiehen\nluona, ja tämä saapui keskustellessamme meidän seuraamme. Minun ja\nnimismiehen läsnä-ollessa saneli vanhus testamenttinsa, pyytäen meidän\nse salassa pitämään hänen hautauspäiväänsä saakka. Laillisessa\njärjestyksessä kirjoitti nimismies paperille vanhuksen viimeisen\ntahdon, jonka mukaan kaikki hänen omaisuutensa, siinä tilassa, missä se\nhänen kuolinhetkenään oli, tulisi hänen poikansapojan, Antero\nKyöstinpoika Laarilan omaisuudeksi.'\n\n\"Kyösti, joka ruokapöydässä oli syvästi kallistanut viinapokaalia --\nkentiesi jo ennenkin -- ei ollut tähän asti välittänyt mitään pastorin\npuheesta, vaikka olisi luullut sen kauttaaltaan kipeästi häneen\nkoskeneen. Mutta nyt, kun hän kuuli, että iso-isän rahat joutuisivat\nhänen pojalleen, heräsi hän ja huudahti:\n\n\"'Se semmoinen testamentti ei ole laillinen.'\n\n\"'Se on laillinen', sanoi pastori vakavuudella, joka näytti viinan\nvallassa olevaankin vaikuttavan. 'Talonsa on testamentin tekiä jo\neläissään antanut pojallensa. Talon suhteen hänellä siis ei ollut\nmitään säätämisvaltaa. Mutta irtaimistonsa, rahansa -- jos\nhänellä niitä oli -- oli hän oikeutettu antamaan kenelle tahtoi.\nTestamentissaan onkin hän ne määrännyt poikansapojalle -- kumminkin\nyhdellä kylläkin tärkeällä ehdolla', lisäsi pastori painavasti.\n\n\"Sitten vaikeni hän ja loi silmänsä Anteroon, jonka mieleen siinä\njuohtui, että iso-isä viime eliniltanaan oli jonkinlaisesta ehdosta\npuhunut ja että hän, Antero, silloin, sen enempää tuosta ehdosta\nvälittämättä, oli luvannut siihen mukautua.\n\n\"Oli kotvasen aikaa tuvassa aivan hiljaista. Jos pastori tahallaan oli\nlaatinut sanansa niin, että ne saisivat kuuliat jännitykseen, kyllä oli\nhän voittanut tarkoituksensa.\n\n\"Nuorukaiseen kääntyen jatkoi hän vihdoin:\n\n\"'Sinusta, Antero, riippuu nyt, tahdotko noudattaa iso-isäsi määräystä,\ntäyttää hänen ehtonsa ja periä, mitä hän on aikonut sinulle luovuttaa,\nvaiko jättää ehdon täyttämättä ja luopua kaikesta. Minä tiedän, että\niso-isäsi ehto tuntuu sinusta kovalta, mutta tiedän myös, että\niso-isäsi sillä sinun parastasi tarkoitti. Sentähden pyydän, että\ntarkoin ajattelet tulevaisuuttasi, ennenkuin ryhdyt päättämään. Siinä\ntapauksessa, että ehtoon mukaudut, koskee päätöksesi likeltä myöskin\nminua. Ainoastaan iso-isäsi kyyneleet ja ne syyt, joihin hän ehtonsa\nperusti, saattoivat minun suostumaan hänen määräykseensä. Iso-isäsi\nluovuttaa sinulle, niinkuin jo sanoin, kaiken irtaimen omaisuutensa,\nmutta vasta viiden vuoden kuluttua, ja silloinkin vain sillä ehdolla,\nettä sinä nämä viisi vuotta palvelet minun luonani ja nuhteettomasti\ntoimitat, mitä palvelian tulee toimittaa. Jos tähän iso-isäsi ehtoon\nsuostut, niin saat minulta tavallisen vuosipalkan ja sitten viiden\nvuoden kuluttua, mitä iso-isäsi on sinulle määrännyt. Jos taasen\niso-isäsi ehtoon et tahdo mukautua, niin on testamentissa toinen\nmääräys, joka sanoo, mihin hänen omaisuutensa siinä tapauksessa on\nkäytettävä. Sinä silloin et tule siitä mitään saamaan. Nyt tiedät sinä,\nmitä testamentti sisältää. Vapisevalla kädellä ja rukoillen, että Herra\nsinun päätöstäsi ohjaisi, piirsi isoisäsi puumerkkinsä viimeisen\ntahtonsa alle.'\n\n\"Kerrassaan nolattuna seisoi Antero siinä. Mitään tällaista ei hän\nollut osannut aavistaakaan. Semmoinenko se ehto olikin! Silläkö iso-isä\nhänen parastansa katsoi! Hänen naamansa venyi niin pitkäksi, että\nnäytti oikein naurettavalta. Vetikin siinä suupieliänsä hymyyn kievari,\njonka oli ollut vaikea kadehtimatta ajatella Anteron onnea.\n\n\"'Paljonko siitä sitten lähtee?' kysäsi Miina yht'äkkiä, kun kaikki\nvaitiollen tirkistelivät Anteroa ja odottivat hänen päätöstään.\n\n\"'Sen on tulevaisuus ilmaiseva', vastasi pastori.\n\n\"Mutta siihen ei ollut Miina tyytyväinen. Häntä kovin harmitti tuo\nehto, ja kimelällä äänellä tiuskasi hän: 'Kyllähän sen näkee, mitä\nvaari tarkoittaa: Ainoan poikani tahtoo hän ryöstää meiltä, ainoan,\njoka työhön kykenee...' Ja Miina peitti vyöliinallaan silmänsä.\n\n\"Tämä välikohtaus oli kumminkin onnellinen Anterolle. Kovin\nvastenmielistä oli tosin mukautua iso-isän ehtoon, mutta -- parempi\ntoki pappilassa palvella, suuri omaisuus tiedossa, kuin elää kodin\nkurjaa elämää... Viisi vuotta oli kyllä pitkä aika, mutta olihan hän\nvielä nuori, ja sitten -- iso-isän suuri omaisuus... Suureksi,\ntavattoman suureksi oli Antero oppinut sitä yhä varmemmin ajattelemaan.\n\n\"Pastori ei vastannut mitään Miinan mielenpurkaukseen. Hän tiesi, ettei\ntuon ainoan pojan työ voinut karkoittaa vanhempain häviötä; hän tiesi\nmyös, ettei Laarilan nykyinen isäntäväki kykenisi taloa pitämään. Hän\nkääntyi äidistä poikaan. Hän odotti, mitä Antero vastaisi iso-isän\nehdon johdosta.\n\n\"Ihmissydän on oikullinen. Jollei Miina olisi sekaantunut asiaan, olisi\nAnteron hämmästys kentiesi kääntynyt suuttumukseksi ja suuttumus taasen\nsaanut hänet hylkäämään iso-isän ehdon; nyt sitä vastoin vaikutti äidin\nnurjuus sen, että Antero tuli malttaneeksi mieltään ja ajatelleeksi,\nmitä koti hänelle saattoi tarjota. Ja tämä ajatus ei ollut\nhoukutteleva. 'No, Antero', sanoi viimein pastori, kun poika yhä seisoi\nääneti, 'joko olet päättänyt, vai tahdotko aikaa miettimiseen?'\n\n\"'Mitäpä tässä on miettimistä', vastasi Kyöstin poika ja loi silmänsä\npastoriin. 'Kyllä minä taivun ehtoon, mutta kuka täällä kotona...?'\n\n\"'Asia on siis päätetty', sanoi pastori, ja puristaen Anteron kättä\nlisäsi hän: 'Suokoon kaikkivaltias, että iso-isäsi tarkoitus\ntoteutuisi!'\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Yhdeksännellätoista ikävuodellaan oli Antero, kun hän iso-isänsä\nomituista ehtoa noudattaen muutti pappilaan, neljännelläkolmatta, kun\nnuo testamentin määräämät vuodet olivat loppuun kuluneet. Haikealla\nmielellä oli hän alkanut 'koulunsa', joksi hän sittemmin näitä vuosia\nsanoi; kovin oli hänen sydämensä varsinkin ensi viikkoina kapinoinut\ntuota iso-isän määräystä vastaan, mutta -- 'eihän sitä maailmassa\nmitään ilmaiseksi saa: täytyyhän monen palvella koko ikänsä, osaamatta\nparempia päiviä toivoakaan', oli hänelle hänen tyytymättömyytensä\njohdosta pastori kerran sanonut, ja tämä viisaus oli viimein\nnuorukaiseenkin pystynyt. Noiden viiden vuoden kuluessa alkoi hän\nvähitellen käsittää iso-isän tarkoituksen, ja kun ne olivat loppuun\nkuluneet, ymmärsi hän sen täydellisesti. Iso-isä oli tahtonut saada\nhänet pois kodin huonon vaikutuksen alaisuudesta, pannut hänet\nuudelleen kasvatettavaksi.\n\n\"Kova oli koulu, monta katkeraa hetkeä tarjosi se, varsinkin alussa,\nnuhteettomaan palvelukseen kun pastorin sanojen mukaan muun muassa\nkuului kerrassaan luopuminen kievarin saunasta ja sen houkuttelevasta\nilosta: juomisesta ja kortinlyönnistä. Mutta päivä kului päivän\njälkeen, ja vähitellen tapahtui nuorukaisessa täydellinen mielenmuutos.\nPastori oli huomannut syvällä hänen sydämessään jäännöksiä iso-isän\nistutuksista. Ne olivat kyllä orjantappuroiden ja rikkaruohojen\npeitossa; mutta ne eivät olleet vielä kokonaan kuoleutuneet. Hän koetti\nsaada niille päivää ja valoa. Hän valvoi kasvattiaan, ja etenkin\nlauantai- ja pyhä-iltoina, jotka nuorukainen ennen oli viettänyt\nirstaisten toverien kanssa, piti hän häntä silmällä. Tukemalla\nkiusausten hetkinä hänen parempia tunteitaan, ohjasi hän häntä voitosta\nvoittoon, huomaten samalla ilokseen, minkä vahvan kerroksen\nluonteenlujuutta jokainen uusi voitto laski. Ja kun viimeinen vuosi\nnoista viidestä alkoi, saattoi hän jo itselleen sanoa, että koe, jonka\nhän vanhan Laarilan tahtoa noudattaen oli tehnyt, oli onnistunut\nparemmin kuin hän oli osannut ajatellakaan.\n\n\"Tuli vihdoin se päivä, jona Antero oli täyttänyt iso-isän ehdon.\nNuori, reipas, vakavakatseinen mies istuu pappilan palkollistuvassa\nviikatetta varteen asettamassa. Muu väki on ulkotöissä. Hän tietää,\nettä hänen koetusaikansa on tänään loppunut.\n\n\"'Nyt sinusta tulee rikas mies, Antero; nyt voit ostaa Laarilan\ntakaisin', sanoi siinä eräs piioista, joka oli tehnyt asiaa tupaan ja\njoka perinnön tähden perillistä suosi, toivoen hänkin tulevansa noista\niso-isän rahoista osalliseksi.\n\n\"Antero ei vastannut mitään.\n\n\"'Nyt olet ollut viisi vuotta täällä pappilassa?'\n\n\"'Niin olen', myönsi Antero.\n\n\"'Kaiketi saat sinä samalla hinnalla ostaa takaisin Laarilan kuin se\nhuutokaupassa myytiin?'\n\n\"'Enköpähän saane.'\n\n\"'Tiesi, mikä sinuun on mennyt; sinä et ole enää sama mies kuin tänne\ntullessasi.'\n\n\"'Niinkö luulet, Liisa? -- Siitä kiitän iso-isävainajaa ja pastoria.'\n\n\"'Soo!' Liisa katsoi pitkään toivottua ylkää.\n\n\"Samassa aukeni tuvan ovi ja sisään astui vanhanpuoleinen, huonosti\npuettu mies. Antero ja Liisa loivat silmänsä häneen. Siinä seisoi\nLaarilan entinen isäntä.\n\n\"'Mitä kuuluu? Istukaa, isä!' sanoi Antero, vanhusta tervehdittyään.\n\n\"'Eipähän juuri sanottavia... Tietänet, että tänään on viisi vuotta\numpeen kulunut vaarin peijaisista... Olet ollut hyvä meille. Ilman\nsinun avuttasi, en tiedä miten olisimme eläneet, minä ja\nMiinavainaja... Nyt, kun saat vaarin rahat, niin muistathan\nminuakin...'\n\n\"Antero loi omituisen silmäyksen isäänsä. 'Kyllä!' vastasi hän. 'Minä\nostan Laarilan ja siellä tahdon kohdella teitä, niinkuin te iso-isää\nkohtelitte ja opetitte minua häntä kohtelemaan. Ja sitten, kun tulette\noikein vanhaksi, opetan minä poikani kiroomaan teitä...'\n\n\"Isä ei vastannut mitään. Älysikö hän, mitä poikansa sanat sisälsivät?\nKykenivätkö ne näyttämään hänelle, mitä hän oli rikkonut?\n\n\"Tuvan ovi oli jäänyt auki, kun Kyösti astui sisään. Ei huomannut\nkukaan, että siinä seisoi pastori, isän ja pojan keskustelua\nkuunnellen.\n\n\"'Niin, isä', jatkoi Antero: 'niin olisin varmaan tehnyt, jollen näiden\nvuosien kuluessa olisi oppinut, että isää ja äitiä tulee kunnioittaa.'\n\n\"'Oikein, Antero!' sanoi pastori, ja luoden silmänsä Kyöstiin lisäsi\nhän: 'Se on käsky, johon lupaus on liitetty.'\n\n\"Pastori oli odottamattomalla esiintymisellään hiukan hämmästyttänyt\ntuvassa olevia. Kun hän sitten käski isän ja pojan seuraamaan häntä\nhänen kamariinsa, ymmärsi Antero, että ratkaiseva hetki oli tullut,\nhetki, joka vihdoinkin oli ilmaiseva iso-isän salaisuuden.\n\n\"Siinä he nyt taas seisoivat pastorin kamarissa, kuten kerta ennenkin.\nKyösti ja Antero. Miina vain oli poissa. Hän makasi samassa\nkirkkomaassa, missä iso-isä. Vuosi takaperin oli hän äkkiä kuollut\nLaarilassa, johon hän ja Kyösti uuden isännän suostumuksella olivat\nsaaneet jäädä itsellisinä asumaan.\n\n\"Odottaen seisoivat siinä isä ja poika. Liikutettuna katseli pastori\nnuorta miestä. Vihdoin alkoi hän:\n\n\"'Nyt on koetusaikasi umpeen kulunut. Ehdon, jonka iso-isäsi\ntestamentti sinulle määräsi, olet kunnolla suorittanut. Sinä tulit\ntänne siinä varmassa uskossa, että kun nuo viisi vuotta oli kulunut,\nsaisit suuren rahasumman. Mutta ettei työmies voi kovinkaan suuria\nrahasummia koota, lienet jo itse kokenut, ja sentähden luulen, että\nnyt, kun ajattelet, mitä iso-isäsi tarkoitti tuolla ehdollansa, sinä\nsiitä olet hänelle kiitollisempi kuin hänen rahastansa. Ahkeruudellaan\noli vanha Laarila saanut talteen 400 ruplaa, kun hän maansa isällesi\nantoi. Tuon pääoman pidätti hän silloin minun kehoituksestani\nitselleen. Hänen säästöjänsä oli edeltäjäni hoitanut, ja tältä perin\nminä iso-isäsi luottamuksen. Kun isäsi sai Laarilan, ei tämä pääoma\nenää kasvanut samassa määrässä kuin ennen; korotkaan eivät aina sen\nhyväksi tulleet. Mutta kasvoi se kumminkin -- aina siihen päivään asti,\njona iso-isäsi sai kuulla, että Laarila oli myytäväksi kuulutettava.\nSilloin tuli hän minun luokseni, ja -- Laarila oli kyllä sillä kertaa\npelastettu, mutta vähiin oli talletettavani pääoma mennyt. Kun\nvanhukselle sen sanoin, istui hän kauan ääneti. Kyyneleet, jotka\nvaluivat hänen silmistänsä, ilmaisivat hänen huoliansa. 'Poikani\nhyväksi en voi tehdä enempää', lausui hän viimein; 'mutta pikku Anteron\ntahtoisin pelastaa.' Sitten rupesi hän puhumaan sinusta ja sinun\npelastuksesi mahdollisuudesta. Kuullessani, minkä osan hän minulle oli\najatellut, hämmästyin ja vastustin. Mutta kun näin toivottomuuden\nvanhan silmissä, kun kuulin hänen syvästi huoaten sanovan: 'silloin en\napua tiedä', heltyi sydämeni, minä suostuin rupeamaan hänen\nliittolaisekseen, ja nimismies, joka samalla tuli luokseni, kirjoitti\ntestamentin. -- Suorituksen päivä on nyt tullut, ja minä kiitän taivaan\nHerraa, että koe, johon iso-isäsi rakkaus minua houkutteli, on\nonnistunut.\n\n\"'Tässä on tilini', jatkoi pastori ottaen kirjoituspöydältään kasan\npapereita. 'Siitä näet, miten olen perintöäsi hoitanut. Kun iso-isäsi\nkuoli, oli pääoma 112 ruplaa; viiden vuoden korot ja säästynyt palkkasi\nsiihen luettuna tekevät yhteensä 215 ruplaa. Tästä summasta on 200\nruplaa sijoitettu hyvään kiinnitykseen ja loppu on sinun saatavanasi\nmilloin tahdot.'\n\n\"Pastori ojensi kätensä, tarjoten paperit Anterolle.\n\n\"Nuoren miehen huulet vavahtelivat. 'Pitäkää ne, hyvä pastori, yhä\nedelleen!' sai hän liikutukseltaan sanoneeksi. 'Minä en niitä tarvitse.\nKäyttäkää niitä isäni vanhuuden päiväin turvaamiseksi ja sallikaa minun\njäädä palvelukseenne...'\n\n\"'Jos iso-isäsi nyt olisi tässä, kuinka iloitsisi hän!' sanoi pastori\nhiljaa.\n\n\"Kyösti oli lakillaan peittänyt kasvonsa. Mutta nyyhkytykset\nilmaisivat, että jotakin outoa hänen sielussaan liikkui.\"\n\n\n\n\nPapinvaali.\n\n\nRoudassa oli maa; ei tahtonut lapio siihen pystyä.\n\nVanhan haudankaivajan täytyi käyttää rautakankea alkuunpäästäkseen.\n\nPaikka, johon uusi hauta oli avattava, oli verrattain vapaa.\nLikisyydessä oli sotakamreeri-vainajan korkea hautakumpu\nkivipatsainensa. Se tavallansa osoitti, että kirkkomaan uusi tulokas\noli eläissään ollut tavallista arvokkaampi mies.\n\nJa niinpä todellakin oli asia. Hän, joka vuosikymmenien kuluessa monta\nsataa vainajaa oli tähän kirkkomaahan siunannut, hän oli nyt itse\nsiihen siunattava. Aivan äkkiarvaamatta oli kuolema hänet temmannut.\nAdventtisunnuntaina se tapahtui -- kirkossa, juuri kun saarnavirttä\nveisattiin. Reippaana, kuten aina, oli vanha pastori toimittanut\nalttaripalveluksen ja sitten saarnavirren ajaksi vetäynyt sakaristoon.\nSiellä oli hän järjestänyt päivän kuulutukset suntiolle, joka ne\nsaatuaan oli palannut kirkkoon ja parahiksi ehtinyt tavalliselle\npaikallensa lukkarin viereen, kun tämä alkoi saarnavirren kolmatta ja\nviimeistä värssyä. Vanha pastori oli jäänyt istumaan pöydän ääreen\nsakaristoon, auki oleva raamattu edessänsä. Silloin tuli kuolema.\nPaimen kutsuttiin tilinteolle ylipaimenen eteen. Siinä istui hän\nentisessä asennossaan, pää vain oli vaipunut raamattua vastaan, kun\nvirren loputtua suntio kiireisesti riensi katsomaan, miksi ei pastori\nsaarnatuoliin noussut.\n\nTuona adventtisunnuntaina ei kirkossa saarnattu, mutta paremmin kuin\nmoni saarna vaikutti seurakuntalaisiin vanhan pastorin äkillinen,\nsilmänräpäyksellinen kuolema.\n\nJa nyt oli hänen hautansa kaivettava. Vanhan kaivajan käsi vapisi;\nsiinä putosi hänen tietämättään kuuma kyynel routaiselle maalle,\nikäänkuin olisi se tahtonut sulattaa sitä. Kauan ei ukko jaksanut\nrautakankeansa käyttää. Hän antoi sen ja lapionsa apumiehilleen,\npappilan rengeille. Itse seisoi hän siinä vieressä katsoen, kuinka\nhauta syvenemistään syveni. Koko tällä aikaa ei hän puhunut mitään.\nVasta kun työ oli loppunut ja hän renkien avulla oli laudoilla\npeittänyt haudan, sanoi hän hiljaa: \"Luulin, että pastori saisi tehdä\nminulle viimeisen palveluksen, mutta niin ei ollut Herran tahto.\"\n\nOlin työn loppupuolella saapunut hautausmaalle. En ihmetellyt ensinkään\nliikutusta, jota vanhan haudankaivajan kasvot kuvastivat. Lienee tuskin\nkoskaan vallinnut papin ja kirkonpalvelian välillä ystävyyttä sellaista\nkuin vanhan pastorin ja vanhan haudankaivajan. Kummako, että toisen\nkuolema koski toiseen?\n\nEnnenkuin lähdimme hautausmaalta, meni vanha haudankaivaja\nsotakamreerin kivipatsaan luo. Kauan katseli hän sitä. Sitten sanoi\nhän: \"Molemmat ovat nyt samassa autuaallisessa ijankaikkisuudessa. Hän,\njoka tämän kummun alla jo kolmekymmentä vuotta on levännyt, hän se\nvanhan pastorin tänne sielunpaimeneksi toimitti; ja vanha pastori, hän,\njonka hauta nyt on avattu, hän se Jumalan armosta toimitti\nsotakamreerille autuaallisen pääsön tästä maailmasta... Ihmeelliset\novat Herran tiet.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkon lauseissa oli viittauksia, jotka tekivät minut uteliaaksi. Tapani\nmukaan seurasin häntä hänen kotiinsa. Kaiketi arvasi vanha\nhaudankaivaja, että halusin tietää, mitä nuo sotakamreeri-vainajan\nhaudalla lausutut sanat tarkoittivat; sillä tuskin olimme ehtineet\nhänen asuntoonsa, kun hän äkkiä kääntyi minuun ja kysyi:\n\n\"Oletteko koskaan ollut saapuvilla papinvaalissa?\"\n\n\"Olenhan toki\", vastasin; \"ainakin pari kertaa.\"\n\n\"Ja kaikki kävi rauhallisesti?\"\n\n\"Kävipä kyllä -- ainakin minun tietääkseni, vaikka ei kummallakaan\nkertaa aivan yksimielisiä oltu.\"\n\n\"Saattaapa olla, että maailma on hiukan muuttunut, siitä kun minä\npapinvaalissa olin\", arveli ukko. \"Mutta enpä vaan tahdo ottaa sitä\noikein uskoakseni. Ennen muinoin olivat järkevät ihmiset sitä mieltä,\nettä jos milloinkaan saatana on liikkeellä, niin kyllä papinvaalissa.\nAinakin on niissä vaaleissa, joissa minä olen ollut saapuvilla -- ja\nvieläpä hyvin monessa, joista olen kuullut puhuttavan -- riidelty ja\ntorailtu, koottu ääniä, kiitetty ja parjattu, aina viimeiseen nipukkaan\nasti. Ja sitten -- hyvin usein on saatu katkerasti katua, kun tuo\nkiitetty, haluttu ja valittu oli ehtinyt päästä näyttämään\nkotitapojansa ja esiintymään oikeassa karvassaan. Ymmärtäkää minua\noikein\", -- lisäsi ukko, kun näki että epäilin, oliko hän nyt niin ihan\noikeassa -- \"ymmärtäkää minua oikein: en tarkoita vaaleja sellaisia,\njoissa joku vaalipapeista on yleisimmin tunnettu ja rakastettu, vaan\nsellaisia, joissa valitsioilla on joko todellisia tahi luultuja etuja\nsiitä, että toinen tahi toinen tulee valituksi. Silloin pääsevät\nintohimot valloilleen, silloin näkee usein tyyniluontoisimpienkin\nolevan kuohuksissa. Kovaa pannaan kovaa vastaan; yllyttäjiä ja äänien\nkerääjiä liikkuu kaikkialla; ystävien väli käy riitaiseksi, naapurien\nsopu rikkoontuu, ja koko seurakunta on ylösalaisin.\"\n\nNäitä mietteitä lausuessaan oli ukko heittänyt muutamia puunpalikoita\ntakkaan loppuun palamaisillaan olevien lisäksi. Hänen kasvoissaan\nkuvastui erilaisia tunteita; hänen ajatuksensa näyttivät liikkuvan\nkaukaisen menneisyyden tapauksissa. Vihdoin, kun olimme istuneet tulen\neteen, palasivat ne takaisin äskeiseen asiaan, ja hän jatkoi:\n\n\"Yleiseksi tuomioksi lienee kentiesi tuomioni liika ankara, mutta jos\nse ei aina pitäisikään paikkaansa, niin ainakin piti se meidän\nseurakunnassamme siihen aikaan, kun vanha pastori vainaja tänne\nvalittiin. Hän oli vaalipapeistamme toinen, eikä häntä ajatellut\nkukaan. Toisten kahden välillä huojuttiin -- ensimäisen ja kolmannen.\nEn kuullut kenenkään aikovan häntä äänestää. Ja kumminkin sai hän\nlopulta ääniä enemmän kuin molemmat muut vaalipapit yhteensä. Ihmetystä\nse herätti kaikkialla; suurinta ihmetystä meissä itsessä. Mutta Herra\nitse oli asiaan sekaantunut; Hän se oli mielet kääntänyt. Vielä\nvaalipäivän aamulla oli kirkon ympärillä toraa ja riitaa. Suuri osa\nseurakuntaa piti kamreerin puolta, ja että hän tahtoi ensimäistä\nvaalipappia, sen tiesimme kaikki; toinen osa, eikä niin aivan\npienikään, oli lukkarin puolella, joka kaikin mokomin tahtoi kolmatta\nvaalipappia. Herra oli valinnut keskimäisen... Siitä nyt on liki\nneljäkymmentä vuotta.\n\n\"Niin\", jatkoi ukko valkeaan tuijottaen, ikäänkuin olisi hän sieltä\nmuistojansa lukenut; \"niin, tänä syksynä on siitä ummelleen yhdeksän\nneljättä vuotta. Silloin oli kappalaisen virka seurakunnassa avoinna,\nkuten nyt. Vanha pastori Starck, 'Tarkkipastori' -- vaikka ei hän\nniinkään peräti vanha ollut -- oli kuollut. Tuomiosunnuntaina hän\nloppui, ja adventtisunnuntaina hänestä kiitos tehtiin. Hän oli jo kauan\nsairastanut, vuoteen omana; hänen kuolemansa ei tullut odottamatta. Hän\noli tavallisissa oloissa hyvänsävyinen mies ja pappina samallainen kuin\nuseimmat muut papit siihen aikaan, saamamiehenä jotakuinkin mukiin\nmenevä sen ajan vaatimusten mukaan. Hän pauhaili saarnatuolissa, ja\nääntä hänellä oli, se täytyy tunnustaa. Ei lukkarikaan hänelle vertoja\nvetänyt. Saarnat vain olivat vuodesta vuoteen samat -- ihka samat. Joka\noli pannut muistiinsa, mitä Tarkki-pastori edellisenä vuonna oli\njonakin sunnuntaina saarnannut, sai seuraavana vuonna kuulla sanasta\nsanaan saman saarnan, kenties vielä suuremmalla tarmolla huudettuna.\nTarkki-pastori käänsi, näet, vuoden lopulla nelikkonsa nurin, kuten\nsanotaan, ja me kävimme häntä kuulemassa tavan vuoksi.\n\n\"Seurakunnassa vallitsi raakuus, ja sitä pastori usein valitti; mutta\nhän ei tehnyt niin mitään sen poistamiseksi. Hän oli iloinen seuramies;\ntotia joi hän mielellään, osasipa korttiakin lyödä. Hän kuului niitten\nlukuisten pappien joukkoon, jotka itse sitä tietämättään pitävät\nsaarnaviran ammattina, jotka saarnaavat sentähden, että se kuuluu\nvirkaan, ja jotka tyytyväisinä sanovat 'amen', kun ovat saaneet suuren\nviikkotyönsä suoritetuksi. Hän neuvoi tosin Kristuksen, kun\nsynneistänsä huolestunut tuli hänen luokseen -- niinhän neuvoi häntä\nhänen käsikirjansa; mutta kun tuo virallinen toimi oli loppunut,\nsaattoi hän samalla henkäyksellä syventyä maanviljelysasioihin ja\nselittää esim. miksi eivät Thaërin kiittämät lannoitusaineet\nsoveltuneet meidän peltoihimme. Semmoinen oli hän terveytensä päivinä,\nsemmoinen tautinsa alkuaikoina.\n\n\"Hän ei häirinnyt seurakuntaa, eikä seurakunta häntä, ja rauhassa olisi\nhän saanut kuolla, ellei hänen viimeisinä elinvuosinaan hengellinen\nherätys, 'uusi oppi', olisi meilläkin alkanut voittaa alaa. Se harmitti\nTarkki-pastoria sanomattomasti, ja kun 'uusi oppi' tuli puheeksi,\nsilloin tuli myös ilmi hänen uskonoppinsa, eikä se ollut monimutkainen;\nse kuului näin: 'kun ihminen _on tehnyt, mitä on voinut_, niin\ntekee Jumalan armo lopun, ja luottaminen siihen on uskoa; synnintunto\nja muut 'tunnot' ovat perkeleen kiusauksia. Katumus on kyllä hyvä,\nsillä se saa ihmisen palajamaan hyvien avujen tielle, ja --\n_tekojensa_ mukaanhan jokainen tuomitaan.'\n\n\"Seurakunnassa levisi kumminkin levenemistään herätys, ja heränneet\nkääntyivät heränneisiin lohdutusta ja neuvoa saamaan. He tuomitsivat\npastorin, ja pastori tuomitsi heidät, ja -- silloin kuoli pastori.\nArmovuoden saarnaajaksi saimme vasta ikään yliopistosta päässeen\nkevytmielisen nuorukaisen, joka ei osannut suomea ja joka ei muuta\nhalunnut kuin päästä pois 'erämaasta.' Hän rakasti tansseja ja\nseuraelämää. Edellisiin ei ollut 'erämaassa' tilaisuutta, sillä\n'kavaljeereja' puuttui, mutta kyllä seuraelämään -- semmoiseen kuin\nsitä tarjosi Salmelan kapteenin ja Jokelan kamreerin perheet. Nämä sekä\npappilan ja Pileenin herrasväki olivat seurakunnan ainoat säätyläiset.\nJokelassa ja Salmelassa oli naisia yltäkyllin, yhteensä kokonaista\nkahdeksan -- 'kapteenskaa' ja 'kamreerskaa' lukuunottamatta; pappilassa\nhallitsi Tarkki-vainajan leski, hyvänsävyinen, kuuro rouva, ja hänen\nkaksi tytärtään; Pileen, vanha nimismies, oli naimaton. Hänen kodissaan\nedusti ijäkäs sisar, hiljainen Liisa mamselli, kaunista sukupuolta.\n\n\"Nimi- ja muina merkkipäivinä kokoontuivat nämä perheet, eikä silloin\npuuttunut vanhan ajan kursailua ja hienotapaisuutta, kuten sopii\najatellakin, kun muistaa, että rouvat olivat saaneet kasvatuksensa\nhienossa maailmassa ja istuttaneet tyttäriinsä oman nuoruutensa ajan\nsievistystä. Seurusteleminen näiden neitosten kanssa ei kumminkaan\ntuottanut mitään sydämen vaaraa nuorelle maisterille; 'tytöt' olivat\nnäetten 'kovin rumia ja kaikki yli-ikäisiä', kuten hän eräälle\ntoverilleen kirjoitti -- nuorin, pastorin Liina, jo hiukan neljännellä\nkymmenellä.\n\n\"Maisteri ei sentähden oikein ottanut viihtyäksensä naisten parissa,\nmutta sitä paremmin herrojen. Näillä oli näet omat 'merkkipäivänsä'\njoka toinen pyhä-ilta, jolloin he kokoontuivat toistensa luo korttia\nlyömään ja juomaan rommitotia. Ja että he puolestaan mieltyivät\nmaisteriin -- kummako se? Olivathan nyt taasen saaneet pelipöytäänsä\n'neljännen miehen', jommoisesta oli ollut syvä kaipuu aina siitä\nsaakka, kun Tarkki-pastori ei enää voinut ottaa osaa heidän\nhuvi-iltamiinsa. Ja tämä 'neljäs mies' ei pannut vastaan, kun kamreeri\nehdotti, että kokoonnuttaisiin, kuten ennen muinoin, lauantaisin,\nTarkki-pastorin mielestä olivat näet lauantai-illat vähän sopimattomat,\nhänen kun oli pyhänä saarnaaminen ja -- 'aamu tuli usein liika\naikaisin.' Kamreeri oli kyllä väittänyt vastaan, sillä olihan pyhäpäivä\n-- lepopäivä: ei tarvinnut silloin Pileenin olla pitäjällä eikä\nkapteenin eikä hänen, kamreerin, komentamassa työväkeä. Pastorilla\ntosin oli työpäivänsä silloin, mutta -- se työ! Kun kumminkin kapteeni\nja Pileen myönsivät, että pastorilla oli 'kohtuus' puolellansa, oli\nkamreerin, vaikka vastahakoisesti, täytynyt myöntyä, ja niin oli\npeliseura päättänyt pitää kokouksensa pyhäiltoina. Mutta nyt! 'Tusuuri\nmies, tuo nuori maisterimme!' huudahti kamreeri iloisesti, johon\nmaisteri hymyillen vastasi: 'minusta on joka päivä yhtäläinen, ja kun\nsedälle paremmin sopii lauantai, niin aivan kernaasti minun\npuolestani.'\n\n\"Ja nuori sielunpaimen pelasi korttia ja joi rommitotia\nlauantai-iltoina. Alussa eivät tuota panneet pahaksi muut kuin\nkerettiläiset -- olihan Tarkki-pastorikin ollut korttimies, ja\nsemmoinenhan se tapa oli herroissa; mutta kun maisteri lopulta ei\ntyytynyt lauantai-iltoihin, vaan usein sunnuntaisin kohta kirkosta\npäästyään lähti muualle hakemaan 'viikkoseuraa' ja väliin tuli kotia\nvasta myöhään lauantaisin, niin rupesi yksi ja toinen 'surutonkin'\nseurakuntalainen sitä ottamaan pahaksi; kiivasluontoinen kamreeri\närjäsi sellaisten tapausten sattuessa, kun neljättä miestä ei hänen\npelipöytäänsä kuulunut: 'maisteri juo, se sika!'\n\n\"Seurauksena tästä kaikesta oli, että kirkkoon saapui yhä vähemmän\nsanankuulioita -- usein niin vähän, ettei maisteri luullut maksavan\nvaivaa mitään jumalanpalvelusta pitää. Toiset nauroivat, toiset\nsurkuttelivat; ja kyllä olisi kaikki mennyt päin seiniä, ellei juuri\nkirkkomme onnettomasta tilasta 'uusi oppi' olisi saanut yhä enemmän\nvauhtia. Tätä 'uutta oppia' tulee meidän kiittää siitä, että henkinen\nelämä itse asiassa vaurastui, vaikka kirkko joutui ylenkatseen\nalaiseksi. Yksi ja toinen vakavampi seurakuntalainen uhkasi jo tehdä\nkannetta maisteria vastaan, mutta siitä ei kumminkaan tullut mitään;\ntiedettiinhän, ettei hänen aikansa tulisi pitkälliseksi, ja\n'jaksaisihan nuo pari vuotta kärsiä.'\n\n\"En oikein osaa sanoa, onko se kansamme kunniaksi, vaiko päinvastoin,\nettä se anteeksiantavaisuudella kohtelee virkamiestensä vikoja ja\npaheita. Niin on se tehnyt kaikkina aikoina, jotta kyllä jokaisen, joka\non joutunut sen kanteeseen, on täytynyt hankkia itselleen tavallista\nkiivaampia mieskohtaisia vihollisia. Sitä paitsi oli toinen asia, joka\nvei huomion pois maisterin irstaasta elämästä -- kysymys, kuka tulisi\nTarkki-vainajan jälkeen pastoriksi.\n\n\"Tavallisessa järjestyksessä oli, näet, Tarkki-vainajan virka\njulistettu haettavaksi. Papinviran asettaminen herätti siihen aikaan\npaljon suurempaa huomiota kuin nyt. Toukokuun loppupuolella tuli\ntieto, kutka olivat vaalisijat saaneet. Ne olivat meille jotenkin\ntuntemattomia. Kului sitten niin sanottu valitusaika, ja kun todellakin\ntehtiin valitus, saimme odottaa monta kuukautta, ennenkuin lopultakin\nkirkossa ilmoitettiin, kutka olivat ehdolle asetetut. Born -- Pummiksi\nhäntä sanoimme -- oli ensimäiselle sijalle pantu, Linsteeni toiselle ja\nMaleeni viimeiselle.\n\n\"Suu auki kuuntelimme heidän ansioluettelojaan luettavan. Jo sitä ennen\noli tietysti heistä paljon puhuttu, ja mielet olivat alkaneet vähin\nkallistua Pummin puolelle, kamreeri kun sanoi tuntevansa hänet ja kehui\nhäntä hyväksi ja kunnon mieheksi. Mutta lukkari oli kerran maailmassa\ntavannut Maleenin, ja lukkarin mielestä oli Maleeni valittava. Maleeni\nsai sitäpaitsi kannatusta jo siitäkin syystä, että konsistori oli muka\nvääryydellä sulkenut hänet pois ensi vaalista. Maleeni oli valittanut\nja sillä seurauksella, että korkea esivalta antoi hänelle vaalisijan,\nmutta piispalle ankaria nuhteita -- kerrottiin. Linsteenistä, joka oli\nijältään vanhin, vaikka vain toisella vaalisijalla, ei puhunut kukaan.\n\n\"Tuli sitten vaalisaarnojen aika. Kirkko oli täpösen täynnä näinä\nsunnuntaina. Oikein tuntui se oudolta. Eivät mahtuneet kaikki\npenkkeihin, kun oli ulkoseurakuntalaisiakin kuulemassa. Pummi saarnasi\nniin, että seinät paukkuivat, ja messussa lähti hänestä ääntä vielä\nenemmän kuin ennen Tarkki-pastorista. 'Tuomitkaa oikea tuomio!' --\nsiitä hän pauhasi. Mitä muuta hän puhui, en usko, että monikaan olisi\nosannut selittää. Hän ei saarnannut kartasta; sanat tulivat kuin\nkoskesta, mutta minä ainakaan en saanut tolkkua niistä pienintäkään.\nYhteen ääneen sitä kumminkin itkettiin, ja kun kirkosta tultiin, niin\nkuultiin kaikkialla: 'siinä se meidän pastorimme!'\n\n\"Linsteeni oli pieni, kalpea mies. Matala oli hänen äänensä, ja\nkartasta hän luki; mutta sisältöä oli saarnassa, sen myönsi jokainen,\njoka kykeni sitä kuulemaan. Tuli sitten Maleenin vuoro, ja parastansa\nhän teki. Hän puheli kirkkomäellä ämmien kanssa, kiitti seurakuntaa,\njohon hän oli tullut hakeneeksi, kun oli kuullut sen kunnollisista\nasukkaista puhuttavan, taputteli lapsia poskille ja kysyi heidän\nnimiään, antoipa vielä muutamille lakeriakin. Lauluääni hänellä oli\nerinomainen. Hän messusikin, mitä vaan suinkin kävi päinsä messuta.\nSaarna sitä vastoin oli niin imelä, että ainakin minua iletti. Me\nolimme kaikki taivaan lapsia -- ei muuta kuin astua sisään vain. Jospa\nkaikki seurakunnat olisivat semmoisia kuin meidän! Tuollaista saimme\nkuulla, -- ei tosin suoraan, mutta kiertelevillä ja kaunopuheisilla\nsanoilla, jotka olivat helposti ymmärrettävät.\n\n\"Pummi tahi Maleeni siis! Lukkari oli kohta laittautunut\nviimeksimainitun ystäväksi, ja että Maleeni tiesi tuon hyväksensä\nkäyttää, sen ymmärtää. Pummi kävi saarnan jälkeen illalla tervehtimässä\nvanhaa tuttuansa kamreeria, joka hänen kunniakseen oli kutsunut\nluoksensa säätyläiset. 'Tusuuri mies, se Pummi!' Maisteri vain ei ollut\niltaansa oikein tyytyväinen, sillä kun viidettä miestä ei pelipöydässä\ntarvittu, sai hän vain olla katsojana. Linsteeni tuli ja meni -- 'kävi\nnäyttämässä itsensä', sanoi Pileeni. Maleenin kunniaksi piti lukkari\niltakekkerit, joissa laulettiin virsiä. 'Ääni semmoinen sillä\npastorilla, että oikein sydän heltyy', sanoi lukkari, ja siihen\nyhtyivät seksmannit ja Joosalan lautamies, ja heidän mielestään oli\nMaleeni valittava -- hän, eikä kukaan muu. Oli siis olemassa kaksi\npuoluetta seurakunnassa: Pummin eli kamreerin ja Maleenin eli lukkarin.\nHerrojen hännysteliöitä on kaikkina aikoina ollut, ja näistä\ntällaisista oli kamreerin puolue pääasiallisesti muodostettu, jos kohta\nlöytyi niitäkin, jotka Pummin pauhaavan vaalisaarnan vaikutuksesta\nolivat siihen yhtyneet. Kamreeri oli sentähden aivan varma vaalin\ntuloksesta. Mutta lukkari oli enemmän tekemisissä seurakuntalaisten\nkanssa, ja kun hän nyt oli ottanut oikein tarmonsa takaa ajaakseen\nMaleenin asiaa, niin ei Pummin tulevaa voittoa pitänyt kovinkaan\nvarmana se, joka kykeni näkemään, miten tätä voittoa hiljaisuudessa\nuurteli salassa kulkeva, mutta yhä kasvava vastarinta.\n\n\"Kysymyspäivänä oltiin yksimielisesti tyytyväisiä vaalipappeihin, ja\nsiinä tuli samassa kylläkin selvästi näkyviin, että kysymys vain\nolikin Pummista ja Maleenista -- ettei vaalissa Linsteeni tulisi\nkysymykseenkään. Kysymystoimituksen loputtua jäin seisomaan\nkirkkomaalle muutamien naapurien ja tuttavien kanssa. Vaihdoimme siinä\nmielipiteitä noista kahdesta ehdokkaasta, ja minä olin uskaltanut\nlausua sanasen kolmannenkin hyväksi, kun yht'äkkiä sakaristosta\nkuului toraa ja riitaa, kamreerin ääni ylinnä. Lienee ukko siellä\nsaanut jonkinlaista vihiä siitä, ettei seurakunta ollut niinkään\nyksimielisesti hänen kannallansa ja ettei Pummin voitto ollut niinkään\nvarma kuin hän oli luullut. Kamreerin mieltä oli vuosikymmeniä kaikissa\nseurakunnan asioissa noudatettu; nytkö uskallettaisiin häntä vastustaa\n-- häntä, joka vielä oli luvannut viran Pummille? Sehän oli jotakin\nkuulumatonta! Ja sitä paitse, eihän Pummin rinnalla semmoinen mies kuin\nMaleeni paljoakaan painanut. Kuulimme äänestä, että kamreeri oli\nkiivastunut, ja tiesimme hiukan kukin omasta kokemuksesta, että silloin\noli leikki kaukana. Oma keskustelumme taukosi. Kuuntelimme. Kas vaan!\nLukkarihan se olikin joutunut kamreerin kynsiin. Emme tosin kuulleet\nlukkarin lausuvan montakaan sanaa, hän kun puhui hyvin hiljaa ja\nsävyisästi, mutta ymmärsimme, että häntä kamreeri tarkoitti, koska\n'lukkarin pitäisi tietää huutia ja muistaa, kuka se oli, joka hänelle\noli lukkarin kapat toimittanut' -- johon purkaukseen kamreerin tora\nloppui.\n\n\"Seurauksena tästä kaikesta oli, että puolueet käyttivät kysymys- ja\nvaalipäivän välillä olevaa viikkoa miten parhaiten osasivat. Kamreeri\nei tosin nähnyt arvonsa mukaiseksi itse kulkea ääniä keräämässä, mutta\nsen sijaan oli hänellä kätyreitä, ja kapteeni ja nimismies tekivät\nmyöskin parastansa. Seurakunnan kaukaisimmissakin kolkissa kulki äänten\nottajia ja valtakirjojen kokoojia; Pummia ylistettiin ja Maleenia\nparjattiin. Annettiin siinä lupauksiakin -- puhumattakaan siitä, ettei\nkamreerin luona 'suunavaajaisia' puuttunut, kun joku äänivaltainen kävi\nhänen tykönään.\n\n\"Pileenin toimitustapa oli sittenkin ehkä tepsivämpi. Nimismies, joka\nmuuten ei juuri mistään välittänyt, saatikka papeista ja kirkollisista\nasioista, oli nyt tavattomasti kiihkoontunut, ja pitäjällä hän oleskeli\ntuon merkillisen viikon maanantaista aina lauvantaihin. Hänellä oli\nmukanaan suuri kasa noita vaarallisia papereita, jotka, jos ei niitä\najoissa lunasteta, saavat aikaan paljon häiriötä, ryöstöä ja\nhäviötäkin, ja näitä papereitaan tiesi hän tarkoitukseensa käyttää.\nSutelan isännälle, jonka talo oli huutokaupalla myytäväksi tuomittu,\nlupasi hän odotusaikaa ainakin siihen saakka kuin Pummi oli valtakirjan\nsaanut -- kentiesi vielä pitemmäksikin -- ja Annalan muori saisi pitää\nlehmänsä keväimeen, j.n.e. Sitä paitse teki hän pieniä viittauksia\nniille, jotka olivat tavalla tai toisella kamreerista riippuvaisia,\nkuinka vaarallista olisi loukata mahtavaa herraa. Kamreerska,\nkapteenska, pappilan kuuro rouva ja neitoset, Liina mamsellista vanhaan\nLiisa mamselliin saakka, olivat niinikään touhussa Pummin hyväksi, ja\nettei rouvilla ja mamselleilla ollut niinkään vähää sanomista, sen\nymmärtää.\n\n\"'Nyt luulen, että olemme voiton puolella', sanoi kamreeri, kun\nlauantai-iltapäivällä 'ystävät' olivat kokoontuneet hänen luokseen;\n'vai miten luulet veli?' lisäsi hän kääntyen naapuriseurakunnan\npastoriin, joka oli vaalinpitäjäksi määrätty ja jonka kamreeri oli\nomalla hevosellaan noudattanut pappilasta luoksensa iltaa viettämään.\nPastori V. oli vanhanpuoleinen, hiukan huonokuuloinen, hajamielinen ja\nheikkosilmäinen, mutta erittäin miellyttävä ukko, joka kamreerin\nmielestä kyllä olisi ollut mukiin menevä, jos hän vain olisi osannut\nbostonia pelata. Pastori oli jo puolenpäivän aikaan saapunut pappilaan,\nsaadaksensa hiukan levähtää ja rauhassa miettiä vaalipuhetta, jolla hän\nseuraavana päivänä aikoi alkaa tärkeän toimituksensa. Hän olisi\nmielellään pysynyt poissa kamreerin illanvietosta, mutta sävyisä kun\noli, pelkäsi hän loukkaavansa kiivasluontoista Jokelan herraa,\nsemmenkin kun hän oli hylännyt hänen kutsunsa kysymyspäivän toimituksen\njälkeen. -- Kamreerin kysymykseen ei hän suoraan vastannut, sanoi vain\nkuulleensa, että erimielisiä oltiin vaalipappeihin nähden.\n\n\"'Oltiin, niin juuri, se on oikea sana, tahi paremmin: on oltu',\nhuudahti kamreeri vähän närkästyneenä; 'nyt ei toki enää olla. Minä\nolen varma siitä, ettei Maleeni saa kovinkaan monta ääntä -- vai mitä\nluulee maisteri?'\n\n\"'Minä olen aivan samaa mieltä kuin setä', vastasi nuori pappi, jonka\npastori V. oli ottanut notarioksi, -- 'paremman puutteessa', kuten\nPileeni oli mumissut, kun sen kuuli. Maisterin katseessa oli kumminkin\nomituinen hymy, joka ei oikein ollut sopusuhteessa hänen vastaukseensa\nja joka sanoin tulkittuna olisi kuulunut jotenkin tähän tapaan: 'ei\nkyllä kovinkaan monta ääntä, mutta aina muutamia enemmän kuin Pummi.'\nEttä maisteri saattaisi valittavan suhteen olla toista mieltä kuin\nkamreeri, ei tämä viimeksi mainittu osannut silmänräpäystäkään\naavistaa, semmenkin kun yleisesti tiedettiin, etteivät maisteri ja\nlukkari vetäneet yhtä köyttä. Löytyy kumminkin syitä tässä maailmassa,\njotka saavat kaksi vastustajaa ajamaan samaa asiaa, joskaan tuo asia ei\nvoi saattaa heitä likemmäksi toisiaan. Niin oli laita maisterin ja\nlukkarin. Kummallakin oli omat etunsa siitä, että Maleeni tulisi\nvalituksi.\n\n\"Sanotaan, että itsekkäisyys hallitsee maailmaa, ja kyllä siinä\nlauseessa on enemmän totta kuin tahdotaan uskoa; mutta että\nitsekkäisyys saa olla toimintojen määrääjänä silloinkin, kun on\nkysymyksessä niin korkea asia kuin sielunpaimenen valitseminen, sitä on\nkamalata ajatella. Missä muodossa tämä itsekkäisyys oli lukkarin\npauloihinsa kietonut, sen ehkä ymmärrätte ja samalla myös, mitkä syyt\nhänen toimenpiteisiinsä vaikuttivat, kun mainitsen sanat: kunnianhimo\nja kateus. Lukkari ei voinut kärsiä kamreeria, sillä mitä kamreeri\ntahtoi, tahtoi suurin osa seurakuntaa, varsinkin 'vanha kansa', joka jo\nvuosikymmeniä oli oppinut umpimähkään luottamaan Jokelan herraan ja\nusein syystäkin saanut kiittää häntä hänen hyvistä neuvoistaan ja\nehdotuksistaan. Mutta tämä se juuri harmitti lukkaria -- harmitti\nenemmän kuin hän uskalsi itsellensä tunnustaakaan. Hän olisi tahtonut\nolla seurakunnassa ensimäinen, hän olisi tahtonut saada ääntänsä\nkuuluviin muuallakin kuin kirkossa. Mutta niin kauan kuin tätä\nkamreerin valtaa kesti, oli hän nolla, jonka arvoa ei suinkaan\nkohottanut se kiusallinen välinpitämättömyys, jolla kamreeri kohteli\nhäntä, milloin ei tuittupäissään käskenyt hänen pitämään suutaan\nkiinni. Tätä kaikkia oli kunniahimoisen lukkarin mahdotonta kestää, ja\nsentähden oli kamreeri syrjäytettävä -- vähät siitä, että lukkari juuri\nkamreerin mahtisanan perustuksella oli virkaansa valittu, jonka lukkari\nkiusakseen hyvin usein sai kuulla. Tarkki-pastorin aikana ei lukkari\nkumminkaan mitään voinut, sillä vanhuudestaan luotti seurakunta\npappiin, ja Tarkki-pastori oli kaikissa asioissa kamreerin puolella,\nsamoin kuin Salmelan kapteenikin, jotta 'vastoin parempaa tietoansa\ntäytyy äänestää heidän kanssaan, jollei tahdo joutua heidän\nnarrikseen', valitteli lukkari kerran kirkonkokouksesta tultuaan\nJooselan lautamiehelle -- 'paraimmalle ystävälleen.' Joosela, nähkää,\nei saattanut ikinä unohtaa, että hän kamreerin tähden oli menettänyt\npaikkansa kihlakunnan oikeudessa, vieläpä saanut sakkoakin -- 'siitä\nhyvästä, että uskalsin paljastaa muutamia kamreerin vehkeitä', oli\nentisellä lautamiehellä tapana sanoa -- 'siitä hyvästä, että lahjojen\ntakia oli jättänyt tärkeän manuun toimittamatta', sanoivat pöytäkirjat.\n\n\"Mutta vaikka lukkari selvään näki, kuinka vähävoipainen hänen\nvastustuksensa oli, ei hän kunnianhimoltaan saanut rauhaa. Se pakotti\nhäntä keräämään ympärilleen kaikki, jotka syystä tahi toisesta olivat\nkamreeriin loukkautuneet, ja sellaisia oli enemmän kuin hän alussa\nrohkeni toivoakaan. Kamreerin aavistamatta oli siis syntynyt puolue,\njoka hänen tietämättään teki salaa ja hiljaisuudessa työtään. Lukkari\ntoimi viisaasti. Hän ei tahtonut astua esiin joukkoinensa, ennenkuin\noli varma voitostaan. Ja se päivä ei hänestä näyttänyt niinkään kaukana\nolevan sen jälkeen kuin liittoon oli yhtynyt Haaran rikas seksmanni,\njonka sana painoi paljon ja joka sitä ennen oli ollut herrojen ja\nvarsinkin kamreerin 'ystävä.'\n\n\"Seikka oli, nähkää, semmoinen, että seksmanni olisi saanut valtion\nrahoilla kaivetuksi suuren viemäriojan tilaansa kuuluvan Kotisuon\npoikki, jollei kamreeri viimeisessä nipukassa olisi huomauttanut, ettei\ntuosta viemäristä ollut hyötyä kenellekään muulle kuin Haaralle, joka\nsitäpaitsi sen kyllä jaksoi itsekin kaivaa, kun sitä vastoin Kirkkosuon\nkuivaaminen tuottaisi hyötyä koko kunnalle. Kamreeri oli tässä\nväitteessään aivan oikeassa, mutta sepä se juuri suututtikin\nseksmannia, ja kun sitten lukkari, 'vahingon kärsinyttä' säälien,\nsydämestänsä otti osaa tuohon suureen tappioon, minkä kamreerin\npahansuopa kateus tuotti Haaralle, Kotisuon kuivaaminen kun olisi\nantanut tiesi kuinka monta sataa tynnyrinalaa hyvää viljamaata, niin\nnäki seksmanni selvään, että kamreeri oli kerrassaan turmioksi\nseurakunnalle ja että hänen valtansa oli kukistettava, jos oli mieli\nyleisten asiain ottaa parantuakseen. Tämän keskustelun jälkeen oli\nseksmanni 'sydämestä ja suusta' lukkarin miehiä, ja yhdessä sitten\ntehtiin työtä 'hyvän asian' edistämiseksi, -- työtä, josta sittenkin\nolisi saatu tiesi kuinka kauan odottaa hedelmiä, ellei Tarkki-pastorin\nkuolema olisi pannut 'hyvää asiaa' aivan uudelle uralle ja lukkari ja\nhänen liittolaisensa Maleenissa tavanneet miehen, 'joka tulisi pitämään\nseurakunnan tosihyvää silmällä ja joka ei kulkisi kamreerin\ntalutusnuorassa.'\n\n\"Illanvietossa lukkarin luona oli 'tuleva pastori' esiintynyt siihen\nmäärään edukseen -- kentiesi hiukan liiaksikin -- että lukkari vihdoin\nviimeinkin päätti uskaltaa ryhtyä ratkaisevaan taisteluun vallasta\nkamreerin kanssa. Jollei tämä nyt kukistuisi, jos hän saisi ystävänsä\nPummin valituksi, niin ... mitä siitä seuraisi, sitä ei tahtonut\nlukkari ajatellakaan. Sentähden: 'kaikki raudat tuleen; sillä jollemme\nnyt voita, niin on siitä ijankaikkinen vahinko seurakunnalle', sanoi\nlukkari ystävilleen Jooselan lautamiehelle ja Haaran seksmannille. Ja\nkaikki 'raudat pantiin tuleen', mutta varovasti ja hiljaisuudessa.\nPajasta, nähkää, ei saanut nousta näkyviin savua, vielä vähemmin\nkipinöitä.\n\n\"Eikä niitä noussutkaan; mutta kyllä sen sijaan alkoi takomista kuulua.\nHuhuja ja juttuja, jotka riistivät Pummi paralta kunnon ja kunnian,\nlevisi miehestä mieheen, varsinkin vaalin edellisellä viikolla. Mistä\nne tulivat? -- kysykää tuulelta, mistä se tulee. 'Kuuluu', 'sanotaan',\n-- siinä kaikki, ja kuta laajemmalle nuo kuulumiset, nuo sanomiset\nleviävät, sitä varmempia ne ovat. Ja ne isonevat, kuten viertävää maata\nvyöryvä lumipallo.\n\n\"Onneksi kumminkin -- jos tässä tätä sanaa käy käyttäminen -- oli tällä\nkertaa kaksi vastakkaista suuntaa kulkevaa palloa vierimässä, ja jos\ntoisen jälessä Pummi ei ollut mistään kotoisin, niin eipä se\nMaleeninkaan maine toisen vierusta kostunut. Jos ottaisin kertoakseni\nvain pienen osan siitä, mitä nämä vanhat korvani tuon viikon kuluessa\nkuulivat noista vaalipapeistamme, niin ei riittäisi siihen yksi ilta.\nIhmettelin, ettei Linsteenistä sanaakaan puhuttu, vaikka ei siinä olisi\npitänyt oleman mitään ihmettelemisen syytä: häntä, nähkää, ei vielä\noltu 'pajassa' käytetty. Herrat ja lukkari ne vain nyt takoivat,\nedelliset enemmän julkisesti, lukkari ystävinensä kaikessa\nhiljaisuudessa.\n\n\"Mutta molempien puolueitten tietämättä takoi yksin ja niin salaisesti,\nettei sitä kukaan osannut edes aavistaa, kolmas 'puolue', jos yhtä\nmiestä voi puolueeksi sanoa -- maisteri. Asianhaarat olivat tosin\nsaaneet hänen ajamaan samaa lopputulosta kuin lukkari, mutta mitään\nyhteistoimintaa ei heidän välillään ollut. Maisterista oli aivan\nyhdentekevä, kumpi ohjaksissa istui: kamreeri vaiko lukkari; hänen oma\nitsensä, nähkää, oli kaikkea muuta tärkeämpi. Ja tuota omaa itseään\nkatsoessaan ei hän kammonut mitään.\n\n\"Elinkeinonsa valinnassa erehtyy moni, mutta että kukaan saattaa\nerehtyä siihen määrään kuin armovuodensaarnaajamme, sitä on minun\nvaikea ymmärtää. Antamatta mitään arvoa uskonnolle ja sille sanalle,\njota hänen tuli saarnata, oli hän suorittanut papintutkinnon, tehnyt\npapinvalan ja lähtenyt sieluja voittamaan sille Herralle, jonka oloa\nhän sydämessään kielsi. Hän oli kumminkin kasvanut kodissa, jossa\nHerraa palveltiin, ja kodin vaikutus se kaiketi oli hänet papin alalle\nohjannut. Olisi varmaan paljo opittavaa hänenkin kehityksensä kulusta,\nmutta siitä en tiedä juuri mitään kertoa. En ollut kuullut hänen\nnimeänsäkään, ennenkuin hän tänne tuli, tuomiokapitulin määräys\ntaskussansa. Täällä tutustuin häneen, mutta vasta vaalipäivän\ntapahtumat saattoivat minun näkyviini hänen sisällisen ihmisensä.\n\n\"Hän ei näyttänyt välittävän koko vaalista niin mitään. Hänestä kaiketi\nolikin yhdentekevä, kuka Tarkki-vainajan leivälle pääsi, kun se ei\nollut hän itse. Mutta omaa etuaan hän sittenkään ei laimin lyönyt.\nTarkin mamsellit eivät voineet kylliksensä ihmetellä omituista\nkäytöstä, jota hän osoitti vaalipappeja kohtaan. Erinomaisen\nystävällisesti otti hän heitä kaikkia vastaan, kun he saarnaamaan\ntulivat; mutta jos lähtiessään Pummi ja Linsteeni saivat syystäkin\nsuuttua hänen epäkohteliaisuuteensa, hänen röyhkeyteensä ja ivaansa,\nniin sai sitävastoin Maleeni häneltä kunnianosotuksia ja imartelua,\njotta ei määrääkään. Liina mamselli otti tuosta kaikesta ripittääkseen\nmaisteria, mutta tämä vaan nauroi ja puolusti itseään sillä, että Pummi\nja Linsteeni olivat saaneet juuri sen, mitä heidän työnsä ansainneet\nolivat. Liina mamselli ei tästä vastauksesta tullut tuota viisaammaksi,\nmaisteri kun ei ottanut ilmoittaakseen, mitä töitä hän tarkoitti.\n\n\"Jälestäpäin se tuli ilmi. Pummi ja Linsteeni olivat kieltäytyneet\nmenemästä maisterin puolesta takaukseen, johon taasen Maleeni kohta oli\nsanonut varsin mielellään rupeavansa, jos vaan hänen nimensä kelpaisi\nja asianhaarat muuten sallisivat. 'Mutta -- älkää ottako pahaksi, että\ntapani mukaan puhun suoraa kieltä' -- oli pastori surullisella äänellä\nlisännyt -- 'nyt on laita semmoinen, että minun on hankittava leipää\nvanhalle anopille, sairaalle vaimolle ja yhdeksälle pienokaiselle.\nTulisihan virkaveljesten auttaa toisiaan, mutta ... toista olisi, jos\nolisin varma siitä, etten ole tätä matkaani tänne turhaan tehnyt.\nSilloin...'\n\n\"Maisteri oli tähän aikaan kovassa rahapulassa. Sekin tuli jälestäpäin\ntiedoksi samalla kertaa kuin se, että hän erään toisen, jotenkin suuren\nvelan uusimiseksi jo oli saanut Jokelan kamreerin, Salmelan kapteenin\nja nimismiehen nimet, kun oli pyhästi vakuuttanut, ettei hänellä muita\nvelkoja ollut. Että hän siinä valehteli, että hän juuri tuota\nvakuuttaessaan mietti, miten selviytyä eräästä toisesta, vielä\nsuuremmasta velasta, se ei ollenkaan rasittanut hänen omaatuntoaan. Nyt\noli hänellä sekin asia selvillä. Vaalipapit saisivat kunnian mennä\ntakaukseen hänen uudesta lainastansa. Pummia oli maisteri siihen\npyytänyt, kun illalla myöhään palasivat kamreerin tyköä -- turhaan!\nLinsteeniä oli hän pyytänyt kirkossa -- turhaan! Kummako, että hän\nheihin vihastui? Nyt oli Maleeni tarttumaisillaan koukkuun:\nsiinä oli vain yksi mutta tiellä. Maisteri ymmärsi yskän, ja\nmaanantai-aamuna, vähää ennen kuin Maleeni lähti, olivat vaalipappi ja\narmovuodensaarnaaja käyneet liittoon, joka toiselta puolen velvotti\nviimeksimainittua toimittamaan Maleenille seurakunnan äänet,\ntoiselta puolen taasen Maleenia kirjoittamaan nimensä maisterin\nvelkakirjaan -- toiseksi takausmieheksi oli pastori V., vaalinpitäjä,\n_lupautunut_, vakuutti maisteri, joka oli aikonut häntä siksi\npyytää.\n\n\"Kun tuota kauppaa ajattelen, muistuu aina mieleeni Juudas Iskariot\",\nmumisi haudankaivaja ja keskeytti kertomuksensa sytyttääkseen\nkynttilän; sillä takkavalkea oli jo loppuun palanut.\n\nMe siirryimme nyt pöydän luo, ja vanha haudankaivaja jatkoi:\n\n\"Olen ollut ehkä liian seikkaperäinen, koettaessani saada teidät\nkäsittämään, millä kannalla asiat olivat seurakunnassamme, kun\nvaalipäivä tuli. Mutta ennenkuin menen sen tapauksia kertomaan, täytyy\nminun vielä palata tuohon äskeiseen lauantai-iltaan.\n\n\"Mainitsin jo, että herrat silloin olivat koolla kamreerin luona ja\nettä kamreeri tulevan voittonsa tunnossa kääntyi vaalinpitäjään ja\nmaisteriin, saadaksensa kuulla heidänkin olevan tuosta hänen\nvoitostansa varmat. Mainitsin myös, mitä he sen johdosta vastasivat,\nsekä ettei maisterin katse oikein ollut sopusuhteessa hänen sanoihinsa.\n\n\"Mitä maisterilla oli mielessä, kun hän lupasi hankkia seurakunnan\näänet Maleenille, sitä en osaa sanoa. Kentiesi luotti hän tuohon\nvanhaan sananparteen: 'nero keinon keksii.' Jos niin oli laita, niin\nkaiketi oli tuo 'keino' nyt keksitty, vaalipäivään kun enää oli vain\nmuutamia tunteja.\n\n\"Kamreeri oli tuona lauantai-iltana erinomaisen iloisella tuulella,\nvaikka 'papin takia' ei nyt korttia hänen luonaan pelattukaan.\nHuomispäivän suuri voitto mielessänsä huvitteli hän 'veli pastorin\nsuosiollisella luvalla', vieraitansa kaskuilla ja jutuilla, varsinkin\npappijutuilla, joille sitte nauroi täyttä kurkkuansa. Tämä isännän\niloisuus tarttui 'ystäviin.' Rommitoti teki myös tehtävänsä, saaden\nkielet yhä nopeampaan vauhtiin. Ja juttuja piisasi. Huomispäivän\nvoittoon vähä väliä kumminkin palattiin. 'Peli sekin, ja oikein\njännittävä', sanoi kamreeri. Mutta vaalin lopputulos näkyi käyvän yhä\nvarmemmaksi, kuta useampia kulauksia 'voiton kunniaksi' otettiin. --\n'Pileenikin oli kuin toinen ihminen', sanoi sittemmin tästä\nillanvietosta puhuessaan Salmelan kapteeni, sitten verkalleen lisäten:\n'olisi kumminkin ollut suotavampi, ettei hän olisi toiseksi ihmiseksi\nruvennut.' Kun, nähkää, kunnon nimismiehemme tavallinen määrä oli\n'kaksi lasia ja palanen päälle', niin meni tuo palanen tänä iltana\ntäydestä ja sitten vielä -- 'palanen päälle.' Häntä oli viikon ankara\ntyö ja alituinen matkalla-olo kovin rasittanut, mutta -- 'mainiosti se\nkaikki onnistuikin', kerskaili nimismies, kun omaan itseensä\ntyytyväisenä oli muutamilla tuollaisilla 'palasilla' virkistänyt\nvoimiansa. Kun sitten vielä uusi palanen oli kuohuttanut muulloin niin\nharvapuheisen miehen innostuksen korkeimmilleen, joutui hän kerrassaan\nhaltioihinsa, teki alusta loppuun selkoa viikon toimista ja ilmaisi\nmuun muassa äänellä, jonka oli määränä laskeutua hiljaiseksi\nkuiskaukseksi, mutta joka päinvastoin soi kuin torventoitotus, että\nhänellä oli laukussaan valtakirjoja, jotka voisivat tehdä Pummista\n'vaikka sotaprovastin eli -kamreerin -- kumman veljet tahtovat.'\n'Ystävät', jotka eivät koskaan ennen olleet nähneet nimismiestä\ntuollaisessa tilassa, katselivat vuorotellen häntä ja toisiansa, kunnes\nvihdoin kamreeri, joka oli hyvillänsä siitä, että pastori oli\nvetäytynyt rouvasväen puolelle, veitikkamaisesti ja silmää tovereihin\niskien huudahti: 'luulen, totta mar, että veli Pileen on saanut vähän\nper nonkkis', sitten vakavammin lisäten: 'sillä tuollaisista asioista\nei julkisesti puhuta.' -- No niin, ei ollut tässä väkijuoma ensi kerta\nnäyttämässä, kenen asioita se ajaa. Oli herra tahi talonpoika,\nhumalaansa on moni saanut katkerasti katua.\n\n\"Ja kyllä sitä sittemmin katuikin Pileen -- 'tuota ainoata iltaa koko\nnimismiesajallani. Jollen olisi juuri silloin joutunut pölinään, ei\nolisi Linsteeni tullut näille mainkaan eikä veli kamreerista\nkerettiläistä. -- Kuka olisi sitä uskonut!' -- Tuota hän kerran valitti\nminullekin, mutta minusta tuntuu, että nimismiehen 'pölinä' oli ollut\n'sallittu' -- käyttääkseni rahvaan sananpartta tapauksista, joissa se\nnäkee Jumalan sormen.\n\n\"Jälestäpäin ottivat kamreerin lauantai-illan vieraat muistaaksensa,\nettä maisteri, joka tavallisesti aina ennen oli loistavin silmin nähnyt\ntotitarjotinta tuotavan kamreerin kamariin, nyt ei heittänyt montakaan\nsilmäystä noihin kolmeen suureen karahviiniin, joiden hopeisissa\nkilpilevyissä oli luettavana: '_Rhum_' (rommia), '_Arrack_'\n(aarakkia) ja '_Portvin_.' Maisteri oli tänä iltana ihmeellisen\nvakava. Kahdesti sai kamreeri kehottaa häntä 'panna sulamaan',\nennenkuin hän lähestyi totipöytää, jonka herkut eivät näyttäneet häntä\nmaittavan. Hän kyllä otti osaa keskusteluihin, nauroi eli koetti nauraa\nkamreerin jutuille, ja tiesipä itsekin niihin lisätä muutamia\nhullunkurisia; mutta jos 'ystävät' olisivat olleet hiukankin\ntarkkasilmäisempiä, niin olisivat he huomanneet, että maisterin\najatukset liikkuivat muualla.\n\n\"Salmelan kapteeni oli ainoa, joka tänä iltana ei oikein tuntenut\nmaisteria -- kuten hän sittemmin vakuutti. Mutta hän oli ajatellut,\nettei maisteri tahtonut esimiehensä läsnä-ollessa näyttää kotitapojaan.\nKapteeni muisti myöskin jälestäpäin, että samaan aikaan kuin Pileenin\ninnostus oli korkeimmillaan, maisteri yhtäkkiä oli lähtenyt ulos ja\nviipynyt sillä tiellään isomman aikaa. Ja kamreerin rouva muisti\ntavanneensa vähää ennen illallista etehisessä maisterin, joka oli\nseisonut päällysvaatteiden vieressä ikäänkuin hakien jotakin ja\njoutunut kovin hämilleen, kun rouva oli sanonut: 'ethän vielä aio\nlähteä? Illallinen on kohta valmis.' Yhden seikan muistivat kaikki --\nitsepä Pileenikin -- sen, että päinvastoin tapaansa maisteri, joka aina\noli viimeinen kemuista lähtemään, tänä iltana koetti saada seuraa\neroamaan kohta illallisen jälkeen, ja että hän etehisessä auttoi turkit\nnimismiehen päälle, vieläpä vyötti ne hänen ympärilleen.\n\n\"Ei aavistanut kamreeri eikä kukaan hänen vieraistaan, kun he iloisella\nmielellä jäähyväisensä sanoivat, huomenna kirkossa yhtyäksensä, että\nillan tapaukset sittemmin tulisivat tarkan tutkinnon alaiseksi, ja\nkaikesta vähemmin saattoi Pileen ajatella, että hän, joka koko ikänsä\noli koettanut punnita sanojansa ja siitä syystä tullut tunnetuksi\nharvapuheisuudestaan, ennen elämänsä iltaa tulisi syytetyksi --\nlörpötyksistä.\n\n\"Vaalipäivä koitti. Kylmä ja pilvinen se oli. Kävi läpitunkeva viima,\ntuollainen ilman hyinen henkäys, joka jäähdyttää pahemmin kuin ankarin\npakkanen.\n\n\"Olin aikaisin liikkeellä tuona aamuna. Toimitin suntion virkaa, vanha\nLassi-suntio kun makasi sairaana. Tehtäviini tänään kuului muun muassa\navata kirkon ovet. Menin pappilaan avaimia noutamaan. Jollen olisi\ntiennyt, mikä päivä meillä nyt oli, olisivat jo väkijoukot, jotka\nkirkolle päin olivat matkalla, ilmaisseet, että jotakin tärkeätä oli\ntekeillä. Kirkkomäellä seisoi Jooselan lautamies, ympärillään muutamia\nakkoja, jotka tuntuivat olevan Pummin ihailioita. En joutanut\nkuuntelemaan heidän jupakkaansa. Pappilan salissa tapasin lukkarin ja\nseksmannit. Maisteri antoi minulle kirkon avaimet. Hän näytti minusta\nhyvin hermostuneelta. Tarkki-vainajan kamarista tuli samalla pastori\nV., ja häneen kääntyen sanoi maisteri: 'mitä arvelee setä, eiköhän\nolisi parempi, että tänään kirkossa käyttäisimme lyijykynää; pelkään,\nettä muste jäätyy?' Pastorin vastausta en ehtinyt kuulla. Riensin\navaamaan temppelin ovet.\n\n\"Kirkko oli muutamassa minuutissa täyteen ahdettu. Siinä oli\nvastakkaisia mielipiteitä, mutta piiloissansa ne nyt lepäsivät.\nTavallista aikaisemmin alkoi jumalanpalvelus. Maisteri saarnasi, ja\ntällä kertaa oli hänen saarnassansa sisällystä. Sitä täytyi väkisinkin\nkuulla. Loppupuolella hän kosketteli päivän tärkeää toimitusta, ja\nsydämestä tuntuivat hänen sanansa lähtevän, kun hän vaaliin rukoili\nHerran ohjausta. Ruumistani karsii, kun nyt ajattelen, mistä mielestä\nne todella lähtivät, nuo herttaiset sanat. Loppupuolella saarnaa tuli\nkamreeri kirkkoon; sakariston ovelle hän asettausi ja teki kumarruksen\npastori V:lle, joka istui papin penkissä. Kohta jälestä tuli Salmelan\nkapteeni. Ihmettelin, ettei nimismiestä näkynyt. Samaa lienee\nkamreerikin ihmetellyt, sillä hänen ensimäiset sanansa kapteenille\nolivat: 'mihin on veli jättänyt Pileenin?'\n\n\"Jumalanpalveluksen päätyttyä kannoin sakaristosta alttarin edustalle\npöydän, jolle sitten maisterin käskystä vein puhdasta paperia ja\nmuutamia lyijykyniä. Johtui siinä mieleeni, mitä pappilan salissa olin\nkuullut maisterin ehdottavan. Näin nyt, että vaalinpitäjä oli\nehdotukseen mukautunut.\n\n\"Sitten alkoi toimitus. Pastori V. alusti sen pontevalla puheella,\njolla koetti saada seurakuntaa älyämään hetken tärkeyttä. Sen jälkeen\nneuvoi hän jokaista äänivaltaista asettamaan asiansa sen Herran eteen,\njoka tutkii sydämet, ja rukoilemaan Hänen ohjaustansa. Puheensa lopetti\npastori sydämellisellä rukouksella.\n\n\"Kun sitten hänen kehoituksestaan kirkon kuudennusmiehet eli seksmannit\nolivat asettuneet kuoriin, johon heitä varten oli tuoleja tuotu,\nmaisteri kaksine vaaliluetteloineen ottanut notariona paikkansa pöydän\nääressä, seurakunta saanut tilaisuuden ilmoittaa, ettei se\nvaaliluetteloon nähden mitään muutoksia pyytänyt, ja syrjäisille\ntiedoksi annettu, että heidän tulisi poistua kirkosta -- jota käskyä,\nsivumennen sanottuna, ei kukaan ottanut kuullakseen -- ryhdyttiin itse\nvaaliin.\n\n\"Tähän saakka oli kirkossa vallinnut ihmeellinen hiljaisuus. Lukkari\nseisoi penkkinsä suussa likellä vaalinpitäjän pöytää ja loi silmänsä\nliittolaisiinsa, omituinen hymy huulillansa. Kamreeri ja kapteeni\nkulkivat edestakaisin sakaristossa keskustellen, ja silloin tällöin\nlausuen ihmetyksensä siitä, ettei nimismiestä näkynyt. Seisoin\nsakariston ovella ja kuulin kamreerin viimein ehdottavan, että Pileeniä\npantaisiin hakemaan. 'Jotakin on tapahtunut, sillä muuten olisi hän jo\naikaa ollut täällä' -- kuulin hänen sanovan, samassa kun vaalinpitäjä\nkehoitti Rajakylän äänivaltaisten astumaan esiin.\n\n\"'Pileen! -- missä on Pileeni?\" huudahti kamreeri niin suurella\näänellä, jotta itse pastori V----kin sen pöytäänsä kuuli. Jokelan\nkiivasluontoinen isäntä oli miltei haltioissaan. Rajakylän\näänivaltaisetko alkaisivat, ja nimismies oli kerskaillut saaneensa\nvaltakirjoja kaikilta Rajakylän isänniltä!\n\n\"'Rajakylä n:o 1. Leski Liisa Matintytär Tuohikoski' -- luki\nvaalinpitäjä. Ei vastausta. -- 'Liisa Matintytär Tuohikoski!' -- Ei\nvastausta nytkään. -- 'Ei näy olevan saapuvilla', sanoi Haaran\nseksmanni. 'Siis abs', sanoi pastori, ja vaaliluetteloihin merkittiin\nabs, joka kuuluu olevan lyhennetty muoto latinankielisestä\n_abseus_ sanasta ja tietävän samaa kuin 'poissa-oleva.' --\nRajakylä n:o 2 -- n:o 3 -- n:o 4 j.n.e. -- abs, abs, abs. -- Nopeaan se\nkävi. Kun vaaliluettelon ensi sivun äänestäjät olivat esiinhuudetut ja\njokaisen nimelle tuo abs merkitty, sanoi pastori V. puoliääneen:\n'Osanotto ei näytä olevan suuri.'\n\n\"En ole ennen enkä myöhemmin nähnyt kamreeria semmoisessa mielentilassa\nkuin nyt. Hän oli raivostunut, eikä hän saanut raivoansa purkaa. Hän ei\nollut oppinut hillitsemään tunteitansa, ja hänen täytyi ne hillitä!\nAjatelkaa kiivasluontoista tuollaisessa asemassa! Luulin että hän\npudottaisi silmät päästään. Kun vaalinpitäjä ja notario käänsivät\nkumpikin luettelonsa lehden ja abs, abs, abs taasen yhteen jaksoon\nalkoi kuulua, ei kamreeri enää pysynyt alallaan. Hän ryntäsi\nvaalipöydän luo ja vaati että Rajakylä huudettaisiin viimeiseksi; hän\ntiesi, että kyläläiset olivat antaneet äänestyslippunsa\nnimismiehelle...\n\n\"Oli tuskallista nähdä herttaisen pastorin hämmästystä ja mielipahaa.\n'Veli, veli!' sopersi hän. Viimein näytti hän muistavan tehtäväänsä ja\nasemaansa. Kun eivät hiljaisesti lausutut varoitukset mitään auttaneet,\nnousi hän ja sanoi vakavasti: 'Minä pyydän, ettei toimitusta häiritä.\nÄänestys tapahtuu siinä järjestyksessä kuin äänestäjät ovat\nhyväksyttyyn vaaliluetteloon otetut,' mutta tuskin olisi tämä muistutus\nmitään vaikuttanut, ellei pastorille olisi tullut avuksi kapteeni. Tämä\ntempasi kamreeria käsivarresta ja kuiskasi: 'veli, veli, älä tee\nkirkonpahennusta!'\n\n\"Satuin vilkaisemaan lukkaria. Olisitte nähneet häntä siinä! Hän oli\nkuin kirkastettu. Onneksi ei sattunut kamreeri luomaan silmiänsä\nhäneen, sillä siinä tapauksessa tuskinpa vain Jokelan herra olisi\nvoinut olla hänen kimppuunsa ryntäämättä. Nyt sitä vastoin sai\nkapteenin järkevä muistutus hänet hiukan malttamaan mieltään. Kun\nsitten molemmat herrat olivat vetäyneet takaisin sakaristoon --\nkamreeri varsin vastenmielisesti -- saattoi pastori jatkaa keskeytettyä\nvaalitoimitusta.\n\n\"Tämä kaikki vaikutti vastustuksiin tottumattomaan Jokelan herraan\ntavalla, jota hän ei voinut kestää. Hän heittäysi istumaan sakariston\npenkille. Hän vapisi ja puuhki. Yhäti kuuli hän noita yksitoikkoisia\nabs, abs. Hän tunsi voimattomuutensa. Hän oli pakahtua vihasta.\nTäytyisikö hänen vielä päällepäätteeksi itse olla todistajana omaan\nhäpeäänsä? Ei, se oli toki liikaa. 'Pummin äänet' -- huudahti hän\nyhtäkkiä -- 'Pummin äänet menevät h----tiin! Kirottu Pileeni! Pois,\npois täältä!' Ja hän sieppasi lakkinsa pöydältä ja ryntäsi ulos\nkirkkopihalle. Kapteeni kiiruhti hänen jälkeensä ja saavutti hänen.\nSiinä he sitten seisoivat vähän aikaa keskustellen. En kuullut heidän\nsanojaan; näin vaan, että kamreeri huitoi käsillänsä. Varmaan oli hän\nsaanut kylliksensä koko vaalista, sillä sen koommin hän ei enää tullut\ntakaisin sakaristoon, johon kapteeni palasi suuttuneena, saatettuaan\nkirkkopihan veräjälle tuittupäistä ystäväänsä.\n\n\"Sillä välin oli vaali kirkossa mennyt menojaan. Koko suuresta\nRajakylästä oli saapuvilla vain kaksi pikkutalon isäntää, ja nämä\nantoivat äänensä Maleenille.\n\n\"Toimitus oli tähän saakka ollut hyvin ikävää; nyt tuntui se alkavan\nkäydä hauskemmaksi. Pastorin ei enään tarvinnut järjestään piirtää\nluetteloonsa noita ijankaikkisia absejansa. Heinämäkeläiset olivat\nmiehissä saapuvilla, ja 'Pummi!' -- 'Maleeni!' kuului vuorotellen. Tuli\nKolkkalan kylä. Sieltäkin olivat miltei kaikki ääntövaltaiset läsnä, ja\n'Pummi' jokaisen suussa. Viimalan kylää huudettiin. N:o 1. Haaran\nseksmanni. Hän antoi tietysti äänensä Maleenille, ja hänen esimerkkiään\nseurasivat kaikki Viimalaiset. Lampilaiset äänestivät niinikään\nMaleenia. Vihdoin ehdittiin kirkonkylään. Huudettiin n:o 1. Siihen\nvastasi lukkari antamalla äänensä Maleenille. Mutta n:o 2:desta alkain\nmuuttui ääni kellossa. Pummi pääsi esille, ja Pummia huudettiin\njärjestään n:o 16:teen -- Jokelaan asti. Nyt olisi ollut kamreerin\nvuoro. Kahdesti huusi pastori häntä ja kääntyi ihmetellen, kun\nvastausta ei kuulunut, sakaristoon päin. Lukkarin naama, joka oli\nalkanut vähin synkistyä, selkeni, kun ei Jokelan herraa näkynyt eikä\nkuulunut. 'Hän lähti tiehensä', ilmoitti kapteeni kylmästi sakariston\novelta. 'Siis abs', sanoi pastori. Ei aavistanut hän eikä aavistanut\nsilloin kukaan, mikä suuren suuri merkitys kamreerin poissaololla\ntulisi olemaan. Kapteeni äänesti tietysti Pummia, ja Pummia huusivat\nKirkonkylän jälellä olevat isännät lähinnä viimeiseen saakka. Viimeinen\noli Jooselan lautamies. Hän tahtoi Maleenia, ja Maleenin puolelle\nkääntyi hänen jälkeensä koko Koskikylä. Kun Metsä- ja Ylikyläläisten\nvuoro tuli, sai pastori taasen piirtää absejansa, joitakuita isäntiä\nvain kun oli saapuvilla. Nämä äänestivät paraasta päästä -- kumma kyllä\n-- Linsteeniä.\n\n\"Oli jo jotenkin pimeä. Vaali oli alkanut kello 12. Viidettä käydessä\nse päättyi. Pastori ilmoitti, että tulos seuraavana päivänä\njulistettaisiin pappilassa kello 6 illalla. Ei ollut enää monta tätä\nilmoitusta kuulemassa. Kirkko oli vaalin kestäessä vähitellen\ntyhjentynyt.\n\n\"Kumpi oli valittu -- Pummi vaiko Maleeni -- sitä ei vielä osannut\nkukaan sanoa. Maleenin nimeä oli kyllä useimmin kuultu kuin Pummin,\nmutta manttaaliluvullahan sananvalta oli, ja suurimmat tilalliset\nolivat äänestäneet Pummia. --\n\n\"Jos postinkulku nytkään ei ole maaseuduilla varsin nopea, niin vielä\nhitaampi oli se siihen aikaan. Maanantaisin saapui se emäkirkolle, ja\nlauvantaisin lähti Saaralan muori 'laukkua' sieltä noutamaan.\nTavallisesti palasi hän pappilaan niin hyvään aikaan pyhäaamuina, että\nkuulutukset saapuivat kirkkoon ennen kirkonmenon alkua. Vaalipäivänä\noli mummo kumminkin myöhästynyt, jumalanpalvelus kun oli alkanut\ntavallista aikaisemmin; mutta vanhan tavan mukaan -- kuten ainakin\ntällaisissa tapauksissa -- lähetti Tarkki-vainajan rouva laukun\nkirkkoon. Sinne tuli se vähän sen jälkeen kuin kamreeri oli sieltä\nlähtenyt. Laukussa oli kyllä kuulutuksia, joiden nyt täytyi tulevaksi\npyhäksi jäädä; sitten oli siinä pari kirjettäkin, molemmat maisterille.\nHajamielisesti tyhjensin laukun ja asetin sen sisällyksen sakariston\npöydälle, seuratakseni vaalin menoa.\n\n\"Kun vaali vihdoin loppui, oli, kuten jo sanoin, jotenkin pimeä.\nMaisteri, kun sakaristoon tuli, huomasi kumminkin pöydällä makaavan\npostin ja sieppasi kiireesti kirjeensä. Päivän viimeinen hohde valaisi\nhänen kasvonsa, kun hän akkunan viereen asettuneena avasi ja luki ne.\nMitä lienevätkin sisältäneet. Toista lukiessa hymyili hän; toinen\ntaasen teki häneen aivan päinvastaisen vaikutuksen. Näin selvään, että\nhän kalpeni, että hikipisara kiilui hänen otsallansa, ja vihaisen ja\nsäikähtyneen silmäyksen loi hän minuun, kun uskalsin kysyä: 'Saitteko\nikäviä uutisia?' Kiireesti pisti hän kirjeet taskuunsa, kokosi\nlevottomasti vaalipaperit ja antoi ne minulle, käskien minun ottaa ne\nmukaani pappilaan. Samassa kuulin lukkarin hiljaa kuiskaavan hänelle:\n'Taisimmepa sittenkin päästä voitolle', johon maisteri vastasi pienellä\npäännyökkäyksellä.\n\n\"Saatuani kirkonovet suljetuiksi, lähdin avaimineni ja tärkeine\npapereineni pappilaan. Siellä oli herrasväki jo asettunut\npäivälliselle, ja pöytään käski hyväntahtoinen kuuro rouva minutkin.\nIhmeekseni huomasin siinä, että maisteri, joka kirkossa ja sakaristossa\noli näyttänyt niin synkältä, nyt oli hyvin iloinen. Hänellä oli\nkumminkin raskas työ edessään, kunkin vaalisaarnaajan äänet kun olivat\nyhteenlaskettavat. Oletteko nähneet vanhoja vaaliluettelojen summia?\nSiinä oli murtolukuja niin pitkiä, että päätä pyörrytti. Niiden\nlaskemiseen vaadittiin taitoa.\n\n\"Pöydässä vielä istuessamme saapui äkkiarvaamatta kamreeri ja nimismies\npappilaan, ja nyt saatiin tietää, miksi viimemainittu ei ollut vaalissa\nsaapuvilla. Hän oli näetsen ollut 'ääniänsä hakemassa' -- käyttääkseni\nhänen omia sanojaan. Iloisella mielellä ja tyytyväisenä itseensä oli\nhän kamreerin kemuista lähtenyt kotiinsa; yönsä oli hän nukkunut\nrauhassa, mutta aamulla tuntenut itsensä kovin sairaaksi. Arvaatte\nkyllä, mikä häntä vaivasi. Siinä täytyi Liina mamsellin ehtimiseen\nsitoa kylmiä kääreitä hänen päänsä ympäri. Mutta oliko nyt\nnimismiehellä aikaa sairastaa! Onneksi ei häntä tarvittu ennenkuin\nvasta jumalanpalveluksen jälkeen. Hän makasi sentähden likemmä\npuoleenpäivään asti kuunnellen äänettömänä Liisa sisaren ripityksiä ja\nirvistellen hänen lääkkeilleen. Vihdoin täytyi hänen nousta ja\nvalmistautua lähdölle. Sitä ennen tahtoi hän kumminkin järjestää\npaperinsa, mutta -- missä olivat ne, missä laukku...? Ei missään! Kauan\nsitä haettiin. Mitä eivät Liisa mamsellin kylmät kääreet, ripitykset ja\nlääkkeet olleet vaikuttaneet, sen vaikutti tuo ihmeellinen katoaminen.\nVallesmanni muisti eilisillan tapaukset ja hänen katumuksensa purkautui\nhuutoon: 'Fileen, Pileen! kuinka olet käyttäytynyt!' -- samoihin\nsanoihin, jotka olivat olleet Liisa mamsellin ripityksen tekstinä. Hän\ntuli ajatelleeksi Jokelaa; niin, sinne olikin häneltä laukku jäänyt.\nHevonen oli jo kauan ollut valjaissa. Nimismies heittäysi rekeen ja\najoi tavatonta vauhtia Jokelaan. Kamreeri oli jo ehtinyt lähteä.\nNimismiehen tärkeästä laukusta ei Jokelassa tietänyt kukaan.\nÄllistyneenä ja ensikerran eläissään kokonaan neuvottomana vaipui\nnimismies kamreerin mukavaan keinutuoliin. Siinä valitteli hän\nsäälivälle kamreerin rouvalle onnettomuuttaan. Laukku oli ollut hänellä\nmukana, kun hän eilen tuli Jokelaan -- hän muisti sen nyt aivan\nselvään. Arvaa sen, millä mielellä nimismies oli. Aina väliin katsoi\nhän kelloaan. Aika kului, tärkeä aika, mutta kateessa yhä oli laukku\npapereinensa. Etehinen, kamreerin kamari ja muutkin huoneet tutkittiin,\nsillä -- 'kuka sen niin varmaan tietää, missä laukku on', oli\nkamreerska tuuminut. Silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Kamreeri\ntuli tuimaa vauhtia ajaen pihalle, ja mukanaan tuo tärkeä kapine,\nnimismiehen tärkeä laukku -- 'Pummin äänet.'\n\n\"Elävällä tavalla kertoi kamreeri kaiken tämän ja selitti sitten, miten\nlaukku oli löytynyt. Hän oli vihoissaan lähtenyt kirkosta ja ajanut\nnimismiehen luo. Siellä oli hän saanut tietää syyn, niiksi Pileen ei\nollut vaaliin saapunut, ja samalla, että nimismies oli lähtenyt\nlaukkuaan hakemaan Jokelasta. Kamreeri jätti -- viisaasti kyllä --\nkertomatta, miten hän noitten uutisten johdosta oli käyttäytynyt, sanoi\nvaan suoraa päätä lähteneensä ajamaan takaa Pileeniä. Silloin oli kumma\ntapahtunut. Kun hän jo kotiveräjää lähestyi ja kiukussaan mietti\nankaraa läksyä Pileenille, oli hänen kyytipoikansa nähnyt jotakin\nhihnantapaista pistävän esiin lumesta tien vieressä, ja ennenkuin\nkamreeri oli ehtinyt ärjästä hänelle, oli poika näppärästi korjannut\nlumen peitosta -- Pileenin laukun. 'Sanokaa nyt', lopetti kamreeri\nkertomuksensa -- 'sanokaa nyt, ettei ihmeitä tapahdu ja että oikeus on\nkuollut!' Mitä Jokelan herra tuolla huudahduksellaan tarkoitti, en\nsilloin ainakaan minä ymmärtänyt. Mutta kyllä sitä ihmeteltiin, miten\nnimismiehen laukku oli Jokelan veräjänsuuhun hankeen joutunut, ja kyllä\nsitä naurettiin kamreerin ja Pileenin vaalipäivän seikkailuille. Ne\nkumminkaan eivät vielä olleet tähän loppuneet.\n\n\"Kamreerissa oli, nähkää, kun hän sai käsiinsä nimismiehen tärkeän\nlaukun, päässyt vireille ajatus, että koska vierasten miesten\ntodistamat ja laillisessa muodossa kirjoitetut vaaliliput _olivat\nolemassa_, niin tehtäisiin Pummille mitä suurinta vääryyttä, jos ei\nnoita ääniä otettaisi varteen. Jos olisi nimismies ollut vaalissa\nsaapuvilla, niin olisivat äänet tietysti ilman muistutusta tulleet\nhyväksytyiksi; kadottaisivatko ne nyt voimansa, sentähden, että ikävä,\nselittämätön sattumus oli estänyt nimismiestä olemasta vaalissa läsnä?\nEi; Pummille olivat ne ennen vaalia annetut, sentähden olivat\nRajakyläläisten 'absien' sijalle heidän vaalilippunsa osottamat äänet\nmerkittävät. Tuollaisella 'järkevällä' tuumalla aikoi kamreeri saada\npoistetuksi seuraukset nimismiehen poissaolosta vaalihetkenä. Jokelan\nherra oli vakuutettu tuumansa oikeudesta, vaikka hänen kyllä täytyikin\nPileenin muistutuksen johdosta myöntää, 'ettei se taitanut olla aivan\nlaillista; mutta' -- väitti kamreeri -- 'oikea se on, se sinun täytyy\ntunnustaa, ja kun laki vie ilmeiseen vääryyteen, niin on oikeassa\npysyttävä.' -- Tätä kysymystä olivat kamreeri ja nimismies jauhaneet\nmatkalla pappilaan, ja miten oli, kun kamreeri puolisen jälkeen esitti\ntuumansa pastori V:lle, säesti häntä nimismies ehtimiseen huudoilla:\n'veli on oikeassa, aivan niin!' Pastorista asia ei kumminkaan ollut\naivan niin. 'Veli kamreeri kyllä oli yhdeltä puolen aivan oikeassa,\nmutta...' On sanottu, että kun joku oikein lämpimästi puhuu sydämensä\nsisimmästä vakaumuksesta, niin on tällaisella puheella ihmeellinen\nvoima. Kamreeri puolusti tuumaansa tuollaisella vakaumuksella; hänestä\ntuli oikea kaunopuhuja. Jos Rajakyläläisten äänet hyljättäisiin, niin\nolisihan hyvin mahdollista, että seurakunta saisi sielunpaimenen, jota\nei sen enemmistö ollut tahtonut ja joka siis vääryydellä olisi virkansa\nsaanut. Eikö tuollainen tieto ainiaan kalvaisi veli pastorin\nomaatuntoa? Tuohon tapaan hän puhui, kunnon kamreeri, itse siinä\nkokonaan unohtaen oman omantuntonsa ja mitä se tiesi virkata tavasta,\njolla nuo Rajakylän äänet olivat kootut. 'Veljen kädessä on nyt laki ja\nevankeliumi', sanoi Liina mamselli Jokelan herran huudahtaneen, kun\ntämä illalla pappilasta lähtiessään jätti hyväiset pastorille.\n\n\"Tästä kaikesta emme tietäneet mitään, kun maanantai-iltana\nkokoonnuimme pappilaan kuulemaan vaalin tuloksia. Ja utelijaita oltiin,\nsen saatte uskoa. Tupaan oli kerääntynyt väkeä niin paljon kuin siihen\nmahtui. Kauan saatiin odottaa. Vasta kello 8:tta käydessä huudettiin\noven suusta: 'nyt ne tulevat!' Ja sijaa tehtiin suurella vaivalla\npastorille sekä maisterille, kamreerille, kapteenille ja nimismiehelle,\njotka tulivat hänen seurassaan. Lukkari, joka oli istunut pöydän päässä\nja nyt siitä siirtyi, loi pikaisen silmäyksen maisteriin. Tämä huomasi\nsen ja nyykäytti päätään, omituinen ilkeä ilme kasvoissansa. Sitten\notti pastori esiin vaaliluettelot, ja lausuttuaan muutamia\nsanoja puheen aluksi, ilmoitti hän, että eilisessä vaalissa\npastori Pummi oli saanut ääniä 12-1/72 manttaalilta, pastori Maleen\n8-6/6-4/7-7/7-2/7-9/8-1/8-8/5-1/6 Ja pastori Linsteen 67/72.\n\n\"Pöydällä paloi kaksi kynttilää pitkällä karrella; takassa leimusi\nkyllä valkea, mutta eihän sen valo päässyt leviämään. Tuvassa oli\nsentähden jotenkin pimeä, mutta kumminkin saatoin nähdä, miten pitkiksi\nmaleenilaisten naamat venyivät. Toista sitä vastoin sanoivat kamreerin,\nkapteenin ja nimismiehen katseet. Kun Jokelan herra vilkasi lukkariin,\njoka siinä seisoi suu selällään, tiesi tuo silmäys: 'siinä näet, sen\nmokoma!'\n\n\"Kului ison aikaa, ennenkuin kukaan ehti hämmästyksestänsä tointua.\nParahiksi sai pastori pyytäneeksi muutamia kirkon kuudennusmiehistä\nseuraamaan häntä vaaliluettelon allekirjoittamista varten\npäärakennukseen, kun kummastus puhkesi ilmi sanoihin, joista ei voinut\neroittaa muuta kuin: 'miten se on mahdollista? Pummi kokonaista neljä\nmanttaalia enemmän!' Haaran seksmannin oli ääni, mutta kyllä me siinä\nmuutkin teimme saman kysymyksen. Neljä manttaalia! Emme, nähkää, tuosta\nMaleenin pitkästä murtoluvusta mitään ymmärtäneet. Ja tuota tulosta\nsaadakseen olivat pastori ja maisteri laskien valvoneet suurimman osan\nyötä ja sitten istuneet koko päivän niin ahkerasti luettelojensa\nääressä, että tuskin olivat ehtineet päivällistä syödä. Kamreerin\nlämmin puhe oli tosin tehnyt hyvänsävyiseen pastoriin syvän\nvaikutuksen, mutta hänen selvä ymmärryksensä tuomitsi sen aivan\nvääräksi, jotta Rajakyläläisten äänet kyllä olisivat lopulta saaneet\njäädä arvoonsa -- jollei maisteria olisi ollut. Tämä oli, näetsen, omia\naikojaan ottanut laskeakseen, mimmoiseksi tulos tulisi, jos\nRajakyläläisten äänet hyljättäisiin, ja huomannut, että siinä\ntapauksessa Maleen 1/3 osalla manttaalia voittaisi. Mutta Maleen ei\nsaanut voittaa: sen oli maisteri nyt itsekseen päättänyt. Ainakin\ntahtoi hän tehdä parastansa sitä estääkseen. Mikä tähän keikaukseen oli\nsyynä, sen olisi hänen eilen kirkossa saamansa kirje osannut selittää.\nMaisteri oli vielä kummakseen huomannut, että jos kamreeri olisi ollut\näänestämässä, niin olisi Pummi voittanut, -- tosin hyvin pienellä\nmurtoluvulla, mutta voittanut sittenkin; eikä siinä tapauksessa olisi\ntarvittu Rajakyläläisten ääniin turvautua. Mutta niinkuin asiat nyt\nolivat, ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa täydestä nuo äänet. Sentähden\notti maisteri asian uudelleen puheeksi, kun pastori aamulla istuutui\ntyötä jatkamaan. Ja miten siinä keskusteltiin, tuumittiin ja\naprikoitiin, niin sai kuin saikin maisteri vihdoin pastorin\npuolellensa, ja Rajakylän 'absien' sijalle pantiin talonomistajien\näänet -- Pummin hyväksi.\n\n\"Niin se päättyi vaalimme, ja Pummin me olisimme tänne papiksemme\nsaaneet, jollei olisi ollut toisin sallittu. Jo ennenkuin pappilan\ntuvassa erosimme, kuulin lukkarin sanovan, ettei asia tähän jäisi, että\nvalitus vaalista olisi tehtävä. Ja kun vielä samana iltana tuli\nselville, millä tavalla Pummi oli voittanut, niin ottivat Maleenin\npuoltajat kohta alusta aikain valmisteita tehdäkseen -- uutta vaalia\nvarten. Tuota en pannut kovinkaan kummaksi, mutta sitä enemmän\nihmetyksen syytä antoi meille kaikille maisterin käytös. Hän, joka\nvaalipäivään asti oli ollut Maleenin innokkaimpia puoltajia, oli nyt\näkkiarvaamatta kääntynyt Pummin hartaimmaksi ihailijaksi. Hänestä sai\nnyt lukkari pahimman vastustajan.\n\n\"Silloin se tapahtui valitusten kulkiessa tavallista tietään tuo\nihmeellinen tapaus, joka syyti syrjään Pummin ja Maleenin ja toi esille\nkolmannen vaalipapin -- Linsteenin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Oli myrskyinen, sysimusta syysyö. Mäkelän kestikievaritalon\nvierashuoneessa kuleksi edestakaisin vanhanpuoleinen herra. Pöydällä\npaloi pahanpäiväinen talikynttilä, joka himmeästi valaisi\nyksinkertaista kamaria. Jo kellon seitsemättä käydessä oli vieras\nkievariin saapunut; tuota päätä oli hän aikonut jatkaa matkaansa, mutta\nrankkasade, joka samassa alkoi eikä näyttänyt aikovan niin aivan pian\nheretä, oli pakoittanut häntä yöpymään.\n\n\"Toinen olisi vieraan sijassa ehkä mennyt isäntäväen tupaan jutteluilla\naikaa kuluttamaan. Vieras ei sitä tehnyt. Hän ei lähtenyt kamaristansa.\nHän oli keitättänyt vettä, ottanut esiin eväslaukustansa rommipullon ja\nhakenut ajanviettoa totilasista. Sillä välin oli hän tehnyt, mitä\nhänenä toinenkin olisi tehnyt: selaillut päiväkirjaa ja sitten\ntarkastanut kievarin kirjastoa, joka sijaitsi pienessä nurkkakaapissa\nja jossa oli, paitsi Raamattua ja virsikirjaa, Vegeliuksen postilla,\nSionin virret, Huutavan ääni korvessa, Sana syntisille, Hunajan\npisarat, Saatanan vimma kristityssä maailmassa, eräs Paavo Ruotsalaisen\nkirjoittama pieni lehtinen, pari hengellistä laulua, almanakka ja\nmarkonkitaksa. Ylönkatseellisesti oli vieras lopulta kääntänyt selkänsä\nnoihin kirjoihin ja mumissut: 'Kelpaisi tuskin Pileenin Liisalle.'\n\n\"Arvaatte varmaan, että Mäkelän vieras on joku vanhoista tuttavistamme.\nNiin, tuossa sisämaan kaukaisessa, yksinäisessä kestikievaritalossa\ntapaamme nyt Jokelan kamreerin -- mimmoisessa mielentilassa, sen kyllä\nkäsitätte, kun sanon, että hän on matkalla Turkuun maisterin takia.\n\n\"Muistaakseni olen jo maininnut seurakunnan kauan ja melkeinpä\nyksimielisesti toivoneen pääsevänsä eroon maisterista; mutta\ntoivomuksia etemmäksi ei asia varmaankaan olisi mennyt, ellei\nlauantai-iltojen vartonaisessa peliseurassa sama toivomus olisi päässyt\nvireille ja ellei tämän toivomuksen toteuttamiseksi olisi ruvettu\ntarmokkaasti toimimaan. Seura oli, nähkää, lopulta päässyt heittämään,\nkuten on tapana sanoa, silmäyksen maisterin kortteihin; se oli tavannut\nmaisterin valheesta ja petoksesta. Joitakuita viikkoja edellämainitun\nvaalipäivän jälkeen olivat kamreeri, kapteeni ja nimismies samassa\npostissa saaneet virallisen ilmoituksen siitä, että laina, jonka\nmaisteri heidän yhteisellä takuullaan oli saanut, oli maksettavaksi\nsanottu. Tuota kummastelivat ystävät suuresti, ensin kukin yksikseen,\nsitten kokoontuneina kaikki yhdessä.\n\n\"Lainahan oli vasta äskettäin annettu; mitä merkitsi tuo pikainen\nirtisanominen? 'Saadaanpa nähdä, että maisteri on meitä petkuttanut',\narveli kapteeni; 'luottamukseni häneen on jo kauan horjunut.' --\n'Maisteri on kovalle pantava', ehdotti Pileen. Ja kovalle maisteri\npantiin. Kamreeri lähetti pappilaan sanan, ja nuori pappi saapui\nJokelaan, aavistamatta muuta kuin että siellä oli jotakin hauskaa\ntarjolla. Kauheasti hämmästyi hän, kun sai tietää, mistä oli kysymys.\nEttä laina oli irti sanottu, sen hän kyllä tiesi, hän oli siitä saanut\nilmoituksen; mutta että sama ilmoitus olisi nyt jo takausmiehille\nlähetetty, ei hän ollut osannut aavistaa. Hän koetti kiemuroimalla\npäästä 'setien aivan aiheettomasta epäluulosta.' Hän oli kekseliäs ja\nolisi kentiesi onnistunut sokaisemaan kamreerin silmät, väittämällä\nettä irtisanominenhan vain oli -- muodon vuoksi, hänellä kun oli samaan\nkassaan maksettavana toinen ylivuotinen laina, joka kumminkin parin\nviikon kuluttua tulisi suoritetuksi.\n\n\"Mutta nimismiestä ei tämä selitys tyydyttänyt. Hänellä oli kysymyksiä,\njoihin todenmukaisilta näyttäviä vastauksia ei niinkään helposti\ntuulesta temmattu. Maisterin selitykset ja selvitykset kävivät yhä\narveluttavammiksi, ja viimein, kun hän huomasi auttamattomasti\ntakertuvansa kiinni nimismiehen virittämiin pauloihin, muutti hän\näkkiarvaamatta menetystapaa ja teki tunnustuksen -- edeltäpäin\narvatenkin aprikoidun sitä tapausta varten, että tunnustusta\ntarvittaisiin. Hänellä oli, kertoi hän, samaan kassaan, josta hän\nsetien takuulla oli saanut viime lainansa, maksettavana eräs ennen\nsaamansa laina -- se, josta hän jo oli puhunut. Sitä varten oli hän\npuuhannut uutta lainaa, jota hän ei ollut onnistunut saamaan, hänellä\nkun ei ollut päteviä takausmiehiä. Hän oli koettanut hankkia semmoisia,\nja hänellä oli ollut niitä jo luvissakin, mutta viime tingassa olivat\nhe peruuttaneet lupauksensa. Varsinkin oli maisteri suutuksissaan\nyhdelle näistä sanansasyöjistä -- pastori Maleenille, tämä kun oli\nesiintynyt 'konnamaisena roistona.' -- 'Ajatelkaa, arvoisat sedät',\nhuudahti maisteri, kun näin pitkälle oli tunnustuksessaan ehtinyt,\n'ajatelkaa, että tämä Maleeni samana päivänä, jona hän vaalisaarnansa\npiti, sanalla ja kädenlyönnillä lupasi ruveta takausmieheksi, jos minä\nottaisin toimiakseni, että hän tulisi valituksi; ajatelkaa, että minä\nkaikessa hiljaisuudessa koetin tehdä parastani hänen eduksensa,\nvaikka tiesin teidän mielipiteenne -- suokaa, rakkaat sedät, se\nminulle anteeksi, sillä minä olin silloin vielä vakuutettu hänen\nkunnollisuudestaan; ajatelkaa, että kahdeksan päivää ennen saan häneltä\nkirjeen, jossa hän pyytämällä pyytää minua tekemään mitä ikinä voin,\nhänen hyväksensä ja -- edellyttäen tietysti että tuon teen -- uudistaa\ntakauslupauksensa: ajatelkaa sitten, että hän vaalipäivänä toimittaa\nkäteeni kirjeen, jossa hän vapauttaa minut kaikista toimista hänen\neduksensa ja sanoo alistuvansa kokonaan Kaikkivaltiaan tahtoon, hän kun\nei voikaan täyttää lupaustansa takaukseen nähden, niin mielellään kuin\nhän tahtoisikin -- kotirauhan pysyttämisen takia muka, rouva pastorska\nkun on sanonut: ei mitään takausta! Ja tämän kirjeen saan minä kirkossa\njuuri kun vaalitoimitus on loppunut! Te kyllä ymmärrätte hänen ilkeitä\njuoniansa. Hän ei ole syönyt sanaansa, kirjoittaa hän; hän on\nperuuttanut lupauksensa _ennen_ vaalia. Jos minä olen nähnyt\nvaivaa hänen tähtensä, niin olen muka vain tehnyt, mitä kukin ihminen\non velkapää tekemään lähimäisellensä, eikä hän ole muuta\ntarkoittanutkaan, ei ensinkään, että minä sanankuulioilleni häntä\nylistäisin enemmän kuin hän ansaitsee, j.n.e. samaan tyyliin. Ja tämän\nkaiken ilmoittaa hän minulle -- avaa silmäni näkemään paimeneksi puetun\nsuden, -- kun en enää voi tehdä tekemättömiksi toimiani, jotka yhdessä\nlukkarin toimien kanssa ovat antaa hänelle voiton! Mutta niin hullusti\nei toki käynyt; minulla oli vielä huostassani valtti, ja se pelin\nratkaisi. Minä houkuttelin pastori V:n ottamaan Rajakyläläisten\nvaltakirjat Pummin hyväksi. Vaalin tuloksesta sitten kirjoitin\nMaleenille ja ilmoitin, kuinka lähellä voittoansa hän oli ollut,\nsamalla mainiten, että olin hänen kirjeensä johdosta viime nipukassa\npelastanut hänen -- kotirauhansa. Hauska olisi tietää, kiittääkö hän\nvielä konnamaisia juoniansa.'\n\n\"Ällistyneinä olivat sedät kuunnelleet näitä odottamattomia\n'tunnustuksia', jotka tietysti eivät tarkoittaneet muuta kuin kääntää\nheidän vihaansa jo ennen vihattua Maleenia kohtaan. Maleenihan oli\nsyypää siihen, ettei maisteri ollut saanut sitä uutta lainaa, jolla\nvanha olisi tullut maksetuksi -- jossa tapauksessa rahalaitoksen\ntuittupäinen johtokunta tietysti ei olisi sanonut irti sitä lainaa,\njota sedät olivat taanneet. Asia oli maisterin mielestä päivän selvä,\nja luullen nyt saaneensa kortit sekoitetuksi, vetosi hän setiensä\nsääliin, 'hänen tulevaisuutensa kun Maleenin kunnottoman käytöksen\ntakia oli kerrassaan häviöön menemäisillään.'\n\n\"Näin pitkälle ehdittyään, asettausi maisteri setiensä edessä\nsyyttömästi kärsivän osaa näytellen odottamaan lohdutuksen, kentiesi\navuntarjouksenkin sanaa, kun Jokelan herra äkkiarvaamatta ryntäsi hänen\nluokseen, tarttui mitään sanomatta häntä niskasta kiinni, käänsi hänen\nkasvonsa ovelle päin ja antoi hänelle jalallansa sutkauksen, joka sai\ntuon viattoman nuoren miehen lentämään suin päin ulos kamarista\netehiseen.\n\n\"Kamreeri oli kuohuksissa. Maisterin tavaton itsekkäisyys, petokset ja\nkonnantyöt olivat saaneet hänet raivoon. Hän ei kuullut Pileenin\njärkevää muistutusta: 'maisteri sai passin; me saamme maksaa kulungit.'\nMutta kun kapteeni ehdotti, että maisteri mitä pikemmin olisi\ntoimitettava pois koko seurakunnasta, niin yhtyi kamreeri kiihkoisesti\nsiihen.\n\n\"Ja vielä samana iltana kirjoitti hän asiasta hyvänsävyiselle\narkkipiispalle yksityisen kirjeen. Se oli kumminkin laadittu siihen\ntapaan, että Pileen, kun jälestäpäin sai lukea konseptin, arveli\nkirjeen tuottavan kirjoittajallensa kanteen. Kiukussansa ei kamreeri,\nnäet, ollut malttanut olla antamatta ankaria letkauksia piispalle ja\ntuomiokapitulille sen johdosta, että nämä suvaitsivat papinvirassa\npitää semmoisia miehiä kuin maisteria ja Maleenia. Mitään kannetta ei\nkuitenkaan kuulunut, mutta ei myöskään mitään vastausta kirjeeseen, ja\nsitä piti kamreeri suurimpana loukkauksena. Ankarin kanne olisi ollut\nparempi kuin tällainen ylönkatse, joka -- niin luuli hän -- vielä\nlisäksi oli omiansa alentamaan hänen yhteiskunnallista arvoaan,\nkaikkien tietoon kun oli tullut, että ja mitä hän arkkipiispalle oli\nkirjoittanut. Mutta tälle kannalle asia ei saanut jäädä -- vielä\nvähemmin nyt kuin ennen.\n\n\"Pari kuukautta turhaan odotettuaan, että tuomiokapituli johonkin\ntoimeen ryhtyisi, päätti Jokelan herra itse käydä asiaan kiinni. Hän\npiti kokouksen, jossa hän ehdotti, että pyydettäisiin maisterin\nsiirtämistä pois seurakunnasta. Ja kun tätä ehdotusta vastaan ei\nkohonnut ainoatakaan ääntä, asetti hän isäntien allekirjoitettavaksi\nlaatimansa pyyntökirjan, jossa maisteri sai kuulla kunniansa ja jonka\nnimismies oli tarkastanut, jottei siihen pääsisi pujahtamaan mitään\n'kanteenalaista.' Ja tämän pyyntökirjan lupasi kamreeri itse omassa\npersoonassaan viedä Turkuun, hänellä kun oli muka sinne hiukan muutakin\nasiaa -- mitä, ei hän ilmoittanut, mutta minä tiedän, että hän oli\nitsessänsä kovin pahoillaan tuosta edellämainitusta kirjeestänsä, ja\nettä hän luuli saavansa suusanallisilla selityksillä sen vaikutuksen\nlievennetyksi.\n\n\"Ja tällä matkalla on nyt kamreeri, kun hänet tapaamme Mäkelän\nkestikievarissa. On, kuten jo sanoin, sysimusta myrskyinen yö. Tuulen\nvinkunalta ja sateelta, joka pieksää kamarin pientä akkunaa, mutta\nparhaasta päästä kapinassa olevalta mieleltänsä kamreeri ei saa lepoa.\nOn siinä sitten vielä jotakin muuta, joka häntä häiritsee. Hän kuulee\nsilloin tällöin viereisestä huoneesta, joka sijaitsee hänen kamarinsa\nja tuvan välillä, milloin liikutuksia ja huokauksia, milloin hiljaista\npuhetta -- niin hiljaista, ettei hän sanoja eroita. Kolkkous, joka\nhäntä ympäröitsee, on ikäänkuin takalistona hänen omalle\nmielentilalleen.\n\n\"Kumea ääni kuuluu. Tuvan seinäkello löi 12. Yö on siis vasta puolessa.\nKamreeria ramasee. Hän heittää silmäyksen vuoteelle; hän nostaa sen\npeitteen. Kuinka likaista! Ja sitten huomaa hän siinä kuokkavieraita,\njotka näyttävät levottomasti odottavan häntä. Tämä tekee kerrassaan\nlopun hänen kärsivällisyydestään. Hän on jo ryntäämäisillään ulos\nisäntäväen kimppuun, kun hän kuulee rattaiden kolinaa pihalta.\nMatkustajiako tulee? Sepä olisi hauskaa. Viereisessä huoneessa puhutaan\nkorkeammalla äänellä. 'Vaari, hän tulee; hän tuli nyt juuri!' kuulee\nkamreeri lapsen äänen sanovan, ja sitten kuulee hän vastauksen:\n'Jumalan kiitos!'\n\n\"Koko talonväki on liikkeellä. Kuljetaan etehisessä. Joku sanoo: 'Emme\nuskoneet teidän tässä ilmassa tulevan; odotimme teitä huomenna.'\nVastasiko siihen tuo vastatullut, ei kamreeri saanut tietää. Äänet\nkatosivat tupaan.\n\n\"Mitä tämä tiesi? Kamreerin uteliaisuus oli herännyt ja kääntänyt hänen\najatuksensa pois hänen omasta asemastaan. Hän ei tarvinnut montakaan\nminuuttia odottaa, ennenkuin sai vastauksen. Se tuli viereisestä\nhuoneesta.\n\n\"'Olette kutsuttaneet minua luoksenne; miten on laitanne?' kuuli hän\nsyvän äänen kysyvän. Hän asettausi tuon äsken niin suurella\nylönkatseella kohdellun kirjakaapin viereen paremmin kuullakseen.\n\n\"'Huonosti, herra pastori', vastasi heikko ääni; 'kyllä nyt taitaa\nlähtö tulla!'\n\n\"'Ah, sairas ja pappi!' sanoi kamreeri itselleen ivallisesti hymyten.\n'Jokin taikauskoinen narri, joka turvaa niin sanottuun sielunpaimeneen,\nsaadaksensa passin suoraa päätä taivaaseen. Sitä todella ei maksa\nvaivaa kuulla.' Ja kamreeri vetäysi kirjakaapin tyköä, niisti kynttilää\nja istuutui pöydän viereen.\n\n\"Mutta sinnekin kuuli hän, kuuli sanan, joka teki häneen omituisen,\nselittämättömän vaikutuksen.\n\n\"'Mihin?' kysyi tuo syvä ääni; 'mihin tulee lähtö?'\n\n\"Kamreeri heritti korviaan itse sitä tietämättä.\n\n\"Kului pitkä, äänetön minuutti. Kysyjä odotti kaiketi vastausta. Kun ei\nsemmoista kuulunut, uudisti hän kysymyksensä.\n\n\"Kamreeri oli sillä välin noussut ja taaskin lähestynyt kirjakaappia.\nMitä varten? Hän varmaan ei tullut sitä ajatelleeksi. Hän kuuli syvän\nhuokauksen, hän kuuli sairaan sanovan sanoja, joista hän ei selvää\nsaanut.\n\n\"Silloin rupesi pappi puhumaan. 'Olette lähdössä', sanoi hän, 'ettekä\ntiedä mihin. Eikö se ole järjetöntä? Matka, joka on edessänne, on\nkumminkin kaikista tähän saakka tehdyistä matkoistanne tärkein; siltä\nei ole mitään palajamisen mahdollisuutta. Te pelkäätte kumminkin tätä\nlähtöä. Te kauhistutte sitä. Pelkonne on luonnollinen. Luonnollinen\nihminen pelkää kuolemaa; hän ei näe siinä muuta kuin hävitystä.\nKristitty ihminen ei sitä pelkää; hän näkee siinä oven, joka avaa\nhänelle taivaan. Hän _tietää_, mihin hän lähtee, kun kuolema\nsanoo: tule! Hän _tietää_ sen silloinkin, kun pimeys ympäröi\nhäntä, kun saatana koettaa kääntää hänen silmänsä pois Kristuksesta,\nsyytää hänen eteensä hänen pahat tekonsa ja syntinsä ja huutaa:\nmuistatko näitä? Hän tietää sen, sillä hän _uskoo_ Herraansa.\nTärkeätä on, rakas ystävä, että tässä valossa tutkitte sielunne tilaa.\nUskotteko Kristukseen vai onko Hän teidän hengellenne vieras? Onko hän\nVapahtaja, josta olette kuulleet puhuttavan, mutta jonka tuttavuutta\nette ole tehneet? Menkää itseenne; asettakaa sydämenne, sielunne,\neletty elämänne, koko ihmisenne taivaallisen isän eteen; kuulkaa:\n_isän_! Menkää, niinkuin lapsena menitte maallisen isänne luo;\nmenkää täydellisellä luottamuksella! Tunnustakaa tälle taivaalliselle\nisällä _kaikki_ syntinne vilpittömästi, koettamatta mitään salata.\nHuutakaa hänelle: Tässä olen, Herra, armahda minua, tuhlaajapoikaa,\narmahda minua isänimesi tähden; pelasta minua minun omasta itsestäni,\nluo minuun uusi sydän, tee minusta uusi ihminen, anna anteeksi kaikki\najatukset, sanat ja työt, joilla olen sinua pahoittanut, sinun mieltäsi\nrikkonut! Lähtöni lähestyy; jokunen hetki, ja minä olen astuva sinun\ntuomiosi eteen. Ota vastaan katuva, onneton, synnissä pitkän\nelinaikansa viettänyt lapsesi! Yhdennellätoista tunnilla tulen Sinun\nluoksesi. Sinä olet käskenyt minun tulla. Sinun Poikasi on käskenyt\nminun tulla. Herra, minä tulen; Herra, tässä olen, armahda minua\nJeesuksen tähden!'\n\n\"Tähän tapaan puhui pappi. Saamalla sairaan mielen kääntymään uskossa\nKristuksen puoleen, koetti sielunpaimen valmistaa häntä matkaan. Että\nhän siinä puhui toisellekin sairaalle, puhui miehelle, joka ei ollut\nvälittänyt Jumalasta eikä sielunsa autuudesta mitään, miehelle, joka\noli pitänyt kaikkea tällaista puhetta taikauskon keksimänä\nhullutuksena, sitä ei pappi tietänyt aavistaa.\n\n\"Hän puhui sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, puhui ainoastaan\nhänelle, jonka vuoteen vieressä hän istui; mutta tuo toinen sairas --\nhän omisti puheen, ikäänkuin olisi se ollut yksin hänelle puhuttu.\nNiin, siinä oli perinpohjainen muutos tapahtumaisillaan kamreerissa.\nMitään tällaista ei hän ollut kuullut. Eikö? Oli kyllä; mutta Jumala ja\nhänen rakkautensa, Kristus ja hänen rakkautensa olivat jääneet\nulkopuolelle hänen sydäntänsä. Nyt oli hänen hetkensä tullut. Kristus\ntahtoi astua sisään hänen sydämeensä ja pitää ehtoollista hänen\nkanssaan.\n\n\"Hän ei ymmärtänyt omaa itseänsä. Koko hänen olemuksensa oli siinä,\nmitä hän kuuli. Ja kun pappi vihdoin kysyi, tahtoiko sairas tulla\nosalliseksi Vapahtajasta, hänen ruumiistansa ja verestänsä, niin\nsykähti tuon toisen sairaan sydän, ja sanaton huokaus yhtyi kuolevan\nhiljaiseen, tuskin kuultavaan vastaukseen: 'tahdon!' Kamreeri oli\npitkän elämänsä kestäessä tiesi kuinka monta kertaa ollut\nehtoollisvieraana Herran pöydässä; ehtoollinen, jossa hän nyt oli\nsyrjäisenä saapuvilla, oli kumminkin hänen ensimäinen todellinen\nehtoollisensa. Hetkeä tähän verrattavaa ei ollut olemassa toista koko\nhänen elämässään. Rukouksetkin, jotka pappi luki ja joiden sanat\ntuntuivat tutuilta -- kuinka toisellaisilta ne nyt kuuluivat!\n\n\"Toimitus viereisessä huoneessa oli päättynyt. Sitä seurasi syvä\nhiljaisuus. Ulkona oli sade tauonnut ja myrsky asettunut. Kamreeri\nhavahti kuin pitkällisestä unesta. Hän oli nojannut päätään\nkirjakaappia vastaan. Kynttilä oli palanut tavattoman pitkälle\nkarrelle. Hän katseli ympärilleen. Oliko hän nukkunut?\n\n\"Kumea ääni kuului. Kello löi 2. Oliko kaksi tuntia kulunut sen\nviimeisestä lyönnistä? Milloin oli kello lyönyt 1? Kamreeri ei ollut\nsitä kuullut; hän oli siis todella nukkunut, nähnyt unta, mutta kuinka\nkummallista...\n\n\"Ei; hän ei ollut nukkunut. Nyt puhuttiin taasen viereisessä huoneessa.\nSiellä oli useita ihmisiä. Ne kuiskasivat hiljaa toisilleen. Kamreeri\nei voinut eroittaa ainoatakaan sanaa. Mitähän siellä nyt tapahtuu? Hän\nteki tuon kysymyksen itselleen ja hän sai vastauksen.\n\n\"Hän kuuli tuon syvän äänen sanovan: 'Nyt eriää hänen sielunsa. Herra,\nota se vastaan! Se on turvautunut sinun armoosi Jesuksessa\nKristuksessa.'\n\n\"Sitte kuuli kamreeri tuon samaisen äänen alottavan virttä: 'Ma nukun\nhaavoin Kristuksen.' Siihen yhtyi vanha tärisevä ääni, sitten muutamia\nmuita ääniä. Se soi niin tavattoman juhlalliselta, tuo veisuu. Siinä\nteki vanha ihminen loppua, ja hänen puolestansa vakuuttivat eloon\njäävät: 'Täält' lähden iloss', rauhassa; ehk' kuolen, elän Sinussa.'\nKamreerin silmät tulivat kosteiksi. Ja kun sitten virren lopulla\nkaunis, korkea lapsen ääni ylinnä kuului, murtautui salpa, ja kuuma\nkyynelvirta tulvaili lähteestä, joka vuosikymmeniä oli kuivillaan\nollut.\n\n\"'... Siis korjaa, Herra, sieluisen'!'\n\n\"Siihen se loppui tuo voimakas virsi. Se oli vallannut kamreerin koko\nolennon. Ja kun sitten seurasi syvä hiljaisuus, tuntui hänestä kuin\nolisi näkymättömiä henkiä liikkunut hänen ympärillään.\n\n\"Kului useita minuutteja. Vihdoin kuului taaskin kuolinhuoneesta ääniä.\nPastori ilmaisi haluavansa lähteä kotimatkalle.\n\n\"Jokapäiväisyyteen oli siis palattu.\n\n\"Kamreeri heräsi haaveiluistaan, heräsi vastenmielisesti. Mitä\nviereisessä huoneessa oli tapahtunut, oli häneen tehnyt vaikutuksen,\njoka ainaiseksi oli painautunut hänen sieluunsa, painautunut sitä\nsyvemmälle, kun hän ei ollut mitään nähnyt.\n\n\"Pyydettiin ettei pastori toki näin yön selässä lähtisi. Eihän enää\nollut pitkää aikaa aamuun; hän tarvitsisi lepoa; tuvassa hänelle\nvalmistettaisiin vuode, sillä, ikävä kyllä, vieraskamarin ainoassa\nsängyssä makasi matkustavainen.\n\n\"Kamreeri oli tuskin saanut selville, mistä nyt oli kysymys, kun hän\nryntäsi ulos ja äkkiarvaamatta seisoi kuolinhuoneen kynnyksellä, siinä\nilmaisten kuulleensa, mitä oli puhuttu, ja tarjoten kamarinsa\npastorille.\n\n\"Siten tapasivat he toinen toisensa ensikerran eläissään -- pastori\nLinsteen ja Jokelan kamreeri.\n\n\"Ihmeelliset ovat Herran tiet. Hän se oli heidät näin odottamattomasti\nyhteen ohjannut; Hän se oli avannut kamreerin sydämen, valmistanut sitä\nevankeliumille. Kuinka lieneekään kiivasluontoinen herra hämmästynyt,\nkun hän sai tietää, että hän sittenkin oli kuunnellut Linsteenin\nsaarnaa, jota kuulemaan ei ollut hänen mielestään maksanut vaivaa\nkirkkoon mennä, kun pastori siellä vaalisaarnaansa piti.\n\n\"Ei sinä yönä Mäkelän kestikievarin vierashuoneessa nukuttu! Väliseinän\ntakaa oli kamreeri kuullut herätyksen ja kehoituksen sanoja; -- seinä,\njoka eilisiltaan saakka oli ollut hänen ja hänen Jumalansa välillä, oli\nnyt poistunut, ja katuvasta sydämestä lähti huuto: 'mitä pitää minun\ntekemän, että minä autuaaksi tulisin?'\n\n\"En osaa kertoa, mitä tuossa pienessä, matalassa kamarissa näinä\naamuyön tunteina puhuttiin. Tiedän vaan sen, että tuo syksyinen yö oli\nkamreerin uudestasyntymisen yö, että hän aamun tullessa seurasi\npastoria pappilaan, ja että hän, kun hän seuraavana päivänä sieltä\nlähti, 'meni iloiten tietänsä myöten', kuten muinoin Aitiopian\nkuningattaren kamaripalvelia Filippuksesta erottuansa.\n\n\"Kamreeri jatkoi matkaansa Turkuun, ja siellä sai hän kuulla, että\nPileeni oli ollut arvelussansa oikeassa haasteeseen nähden.\nTuomiokapituli oli todella aikonut panna vireille haasteen, mutta\nsitten esimiehen neuvosta päättänyt olla kirjeessä lausutuista\nsolvauksista mitään välittämättä. Me muistamme, että kamreeri oli\njotakin tällaista aavistanut ja että se oli kovasti suututtanut häntä.\nNyt oli hän siitä hyvillään, ja vanha kunnon Melartin, arkkipiispa,\njonka luona kamreeri useita kertoja kävi, oli myöskin hyvillänsä siitä,\nettei haastetta oltu tehty.\n\n\"Jonkunmoisella uteliaisuudella odottivat varsinkin nimismies ja\nkapteeni kamreerin kotiintuloa. Edellinen oli usein sanonut\npelkäävänsä, että Jokelan herra, kiivasluontoinen kun oli, pilaisi koko\nasian. Sitä suurempi oli sentähden hänen hämmästyksensä -- hänen,\nkapteenin ja meidän kaikkien -- kun kamreeri palasi mieleltään ja\nsielultaan aivan muuttuneena. Tämä nyt antoi aiheita puheisiin, sen\nsaatte uskoa. 'Kamreeri on tullut herätykseen; hänestä on tullut\nkerettiläinen!' Suusta suuhun kulki ihmeen nopeasti tuo sanoma.\n'Ystävät' olivat kuin puusta pudonneet; mutta heihin se kamreerin\n'Turunmatkan viisaus' ei ottanut pystyäkseen. Lauantain peliseuroista\ntuli tietysti loppu, eikä kortteja enää pyhäaamuina nähty, kuten ennen,\nkamreerin pöydällä. Sen sijaan nähtiin tuolla samaisella pöydällä Uusi\nTestamentti. Se oli todella jotakin uutta.\n\n\"Jokelan vanha herra oli kadonnut; hän, jota me kamreeriksi sanoimme,\nei enää ollut tuo vanha entinen. Hänen luonteensa kiivaus kyllä\nvieläkin tuli näkyviin, mutta ennenkuin se ehti saada hänestä voiton,\noli hän kukistanut sen. Ettei se taistelutta tapahtunut, sen huomasi\nselvään. Kun näin kamreerin tuollaisissa tilaisuuksissa innostuvan ja\nkiihtyvän, mutta siinä samassa äkkiä vaikenevan ja väliin kiireisesti\nlähtevän ulos huoneesta, muistui mieleeni Herran sanat Nikoteemukselle:\n'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa ja et\ntiedä, kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee: niin on jokainen, kuin\nhengestä syntynyt on.' Jos olisi joku, joka tiesi, mimmoisena kamreeri\nlähti Turkuun, sanonut meille, mimmoisena hän siltä matkaltaan palaisi,\nniin kyllä olisi semmoiselle puheelle naurettu. Vanha kamreeri Paavo\nRuotsalaisen miehiä! Kukapa olisi mitään sellaista osannut\najatellakaan? Vähimmän kaikista ainakin kamreeri itse.\n\n\"Tuo ihme oli kumminkin tapahtunut, ja meistä -- ainakin minusta --\ntuntui, että jotakin uutta oli tullut seurakuntaan. Mutta jos olisi\njoku kysynyt: 'mitä uutta?' en olisi osannut sitä selittää.\n\n\"Sillä välin menivät ulkonaiset asiat tavallista menoaan.\nVaalivalituksen johdosta vaihdettiin kirjoituksia ja tehtiin\nselityksiä. Seurakuntaa kuulusteltiin, vaalipappeja ja vaalinpitäjää.\nNäissä kuulusteluissa ja selityksissä tuli nyt kamreerin toimesta ilmi\npaljo sellaista, joka oli omiansa pilaamaan sitä asiaa, jota 'ystävät'\nennen olivat ajaneet. Että Pileeni ja kapteeni siitä kovin\nnärkästyivät, sen kyllä ymmärrätte. Siinä kesken kaikkea siirrettiin\nmaisteri yhtäkkiä kauas pois meidän seutuvilta. 'Sen hyvän sai toki\nJokelan herra toimeen kirotulla Turunmatkallaan', sanoi tämän johdosta\nnimismies, ja samaa mieltä oli maisteri itse, joka kumminkin näytti\nolevan uuteen määräykseensä tyytyväinen -- 'jos sillä ei vain ole muita\nseurauksia.' Maisterilla oli syytä tuollaisiin aprikoimisiin, sillä\nuuden määräyksensä ohessa oli hän -- vaikka hän meiltä sen salasi --\nsaanut kutsun tulla Turkuun arkkipiispa Melartinin puheille. Hän lähti\nmatkaansa, emmekä sen jälkeen ole hänestä mitään kuulleet. Hän olisi\nkyllä piankin unohdukseen joutunut, ell'ei kauan olisi puhuttu\nkepposesta, jonka hän tuona vaalipäivän edellisenä iltana oli tehnyt\nPileenille. Sillä, nähkää, maisteri se todellakin oli, joka silloin\nanasti nimismiehen laukun ja kätki sen ynnä siinä olevat tärkeät\npaperit Jokelan veräjän suuhun hankeen -- jotteivät Rajakyläläisten\näänet joutuisi Pummin hyväksi. Maisteri oli kerran 'eräässä iloisessa\ntilaisuudessa' tullut tuon ilmaisseeksi kertoessaan mitä kaikkia hän\noli 'kiittämättömän Maleeni lurjuksen' hyväksi tehnyt; olipa hän vielä\nilmaissut senkin, että hän vaalipäivän aamulla asiansa menestymisen\nvaralle oli ehdottanut lyijykyniä vaalitilaisuudessa käytettäviksi --\nvoidaksensa tarpeen vaatiessa mukavammin muuttaa ääniä sekä omassa että\npastori V----n vaaliluettelossa. Neljättä vuotta kesti vaaliriitamme,\njohon kamreeri yhä edelleen otti osaa, mutta toisella tavalla kuin\nennen. Linsteeni oli nyt hänen miehensä, sen ymmärtää. Mutta jotta\nLinsteeni voisi tulla kysymykseen, oli uusi vaali aikaan saatava. Oli\nomituista kuulla kamreerin puhuvan tuon ennen niin ylönkatsotun\nvaalipapin puolesta. Ei hän siinä säästänyt itseään. 'Minä halusin\nsyntitoveria, hauskaa syntitoveria', sanoi hän eräässäkin\ntilaisuudessa, jossa oli koolla suuri joukko isäntiä; 'että me\ntarvitsimme pappia oli ajatus, joka ei silloin juolahtanut\nmieleenikään. Nyt -- onko kummaa että soisin saavani sielunpaimeneksi\nhänen, joka Jumalan kädessä oli välikappale kääntymiseeni synnin\ntieltä.'\n\n\"Nämä tällaiset puheet ja tunnustukset vaikuttivat hyvin moneen --\nnimismieheen, kapteeniin ja lukkariin ne vain eivät pystyneet. Lukkari\noli riidan kestäessä päässyt mahtiin, niin luuli hän ainakin itse, ja\nkyllä oli siinä perää, että häntä 'kanaparvi seurasi', kuten Pileenillä\noli tapana sanoa. Varsinkin yltyi lukkari mahtavaksi, kun vihdoin\nviimein pitkällinen riita tuli lopulliseen päätökseen ja 'hänen\nmeininkinsä oli saanut voiton', asia kun lykättiin uuteen vaaliin.\n\n\"Oli omituista nähdä kamreeria, kun tieto tuli siitä, että edellinen\nvaali oli mitättömäksi julistettu. Arvaa sen, kuinka hän olisi\nriehunut, jollei tuota suuren suurta muutosta olisi hänessä tapahtunut.\nNyt kirkastuivat hänen kasvonsa, ja ikäänkuin olisi hän ollut varmana\nsiitä, miten asia toisessa vaalissa tulisi päättymään, huudahti hän:\n'Kiitos Jumalan!' Mihinkään vaalipuuhiin hän ei osaa ottanut, mutta\nmielipiteitään hän ei myöskään salannut. Toisin oli nimismiehen ja\nlukkarin laita. 'Uudestaan he alkavat vanhaa rallia', sanoi Sutelan\nisäntä, joka ei enää ollut äänivaltainen. Niin kyllä -- uudestaan! Ja\nkovaa siinä pantiin kovaa vastaan. Intohimoja kiihotettiin, ja -- niin\nsitä mentiin kirkkoon sielunpaimenta valitsemaan! En huoli kertoa, mitä\nvehkeitä siinä oli pidetty ja miten Maleenin ja Pummin puoltajat\nyksissä mielin olivat parjanneet Linsteeniä -- hänen vuoronsa oli,\nnähkää, nyt tullut -- samassa kun he ylistivät oman puolueensa\nehdokasta ja koettivat mustata toisen.\n\n\"Vaalipäivä tuli. Kirkko oli reunojaan myöten täynnä ihmisiä. Uusi\nmaisterimme, nuori herttainen mies, jota kumpikin puolue kaiken mokomin\noli koettanut pauloihinsa kietoa, piti pontevan saarnan, ja vielä\npontevamman puheen piti vaalitoimitusta alkaessaan uusi vaalinpitäjä.\nTällä kertaa oli Pileeni saapuvilla -- laukkuinensa. Tarvitsi vain\nluoda silmänsä häneen, lukkariin ja kapteeniin, huomataksensa, millä\nmielellä he vaaliin osaa ottivat.\n\n\"Nyt se alkoi. Rajakylä n:o 1. Liisa Matintytär Tuohikoski huudettiin.\nEukko oli itse saapuvilla, ja Linsteeniä hän äänesti. Rajakylä n:o 2,\nn:o 3 -- Linsteeniä hekin äänestivät. Tuli sitten n:o 4, n:o 5 j.n.e.\nVerkalleen astui nimismies esiin, kädessään valtakirjoja Pummin\nhyväksi. Heinämäkeläisten äänet menivät jakoon jotenkin tasan Pummin\nja Maleenin välillä. Koikkalaiset huusivat kaikki Linsteeniä.\nViimalaisista oli Haaran isäntä ainoa, joka Maleenia äänesti; muut\nkaikki menivät Linsteenin puolelle, vaikka vielä aamulla olivat\nlukkarin luona kirkkoryyppyjä ottaessaan luvanneet pysyä entisissä\näänissänsä. Kun vielä Kirkonkyläkin -- lukkaria ja muutamia muita\nlukuunottamatta -- kallistui Linsteenin puolelle ja samaten suurimmaksi\nosaksi Koski-, Metsä- ja Ylikyläläiset, niin on selvää, että Linsteeni\noli saanut suuren enemmistön äänet. 'Miten on se mahdollista?' oli\nHaaran isännällä kyllä syytä nytkin kysyä, hänelle kun -- kuten\nlukkarille -- hyvin moni niistä, jotka sittemmin äänestivät Linsteeniä,\nvielä vaalipäivän aamulla oli sanonut äänestävänsä Maleenia. Jos Haara\nolisi ollut kuulemassa, mitä kamreeri vaalitoimituksen päätettyä\npuhkesi sanomaan, niin olisi hän saanut vastauksen kysymykseensä.\nKamreeri oli sanonut: 'Jumalalta on se tapahtunut, ja se on ihmeellinen\nmeidän silmiemme edessä.'\n\n\"Niin saimme Linsteenin pastoriksemme\", lopetti vanha haudankaivaja\nverkalleen pitkän kertomuksensa. Sitten lisäsi hän vielä hiljaisella\näänellä: \"Vanha pastori on nyt tilinteolle kutsuttu Herransa ja\nmestarinsa eteen. Me, me saamme valmistautua -- uuteen vaaliin; mutta\ntuskinpa enää saamme vainajan kaltaista; sillä harvassa on semmoisia.\"\n\n\n\n"]